Title: Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 5: Kesäaskareet
Author: Häyhä, Johannes
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 5: Kesäaskareet" ***


KUVAELMIA ITÄ-SUOMALAISTEN VANHOISTA TAVOISTA 5: KESÄASKAREET

Kirj.

Johannes Häyhä



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,
1897.



SISÄLLYS:

Touonalkajaiset
Keväthommat
Juhannuksen vietto
Arkiset askareet
Kokouspyhä
Heinäaika
Talkoot
Paimenelämä
Karhunjahti
Syksytoimia



Touonalkajaiset


    Sisältö: Touonalkajaisten määräys. Paimenten taianteko. Karhun
    luvut. Juhlamurkina. Kauran kylvö. Kylväjän luvut. Lehmäin
    uloslaskeminen. Karjan luvut. Rukous karjan puolesta. Lammasten
    uloslaskeminen ja loitsiminen. Rukous karjan varjeluksesta.
    Karjan kulku ja loitsut maidon annin puolesta. Loitsu karjan
    kaitsemisesta. Loitsu paimentamisesta. Ensimmäinen päivä
    paimenessa. Paimenten ja kyntäjäin kasteleminen.

Eräänä sunnuntaina keväällä, kun maat olivat jo sulat, kokoontuivat
Niemelän kylän isännät lautamiehen taloon tuumimaan, milloin
touonteko oli aloitettava. Muutamat tahtoivat sen jo aloittaa tällä
viikolla, mutta lautamies sanoi:

-- Ei, hyvät naapurit, nyt sovi alkaa touontekoa kuun pohjalla.
Lauantaina kun syntyy uusi kuu, niin sopii ensi viikolla pitää
touonalkajaiset minä päivänä tahansa. Ja muuten ei näy tänä vuonna
olevan kiirutta kyntämisellä; sillä vanhasta Pietarista vanhaan
Jyrkiin on vasta nousevalla viikolla ensimmäinen määräpäivä, niin
kuin vanha runo siitä sanoo:

    Kyntömiehen kylvöajat
    ovat tiedossa totiset:
    kymmenes on kydön kylvö,
    yhdeksäs on kasken kylvö,
    kahdeksas on pellon pano,
    seitsemäs on pavun teko.
    kuudes viikko, kuituviikko,
    viides viikko, ohraviikko,
    neljäs on tattarin teko,
    kolmas kaalin, lantun aika:
    toinen viikko touon päätös,
    kun nauris on napattu maahan.

Vähän aikaa neuvoteltua päätettiin touonalkajaiset pitää ensi
viikolla maanantaina ja vuoro oli tänä vuonna syödä juhlamurkina
lautamiehen talossa.

Seuraavana sunnuntai-iltana varustivat paimenet vuoteensa viereen
virsunsa ja hattaransa. Touonalkajaisaamuna herättivät emännät jo
auringon nousuaikana paimenet, jotka vuoteella kenkivät, so. käärivät
hattarat jalkainsa ympärille ja panivat uudet virsut jalkaansa.
Näin tehtiin siitä syystä että muka jalat pysyisivät terveenä koko
kesäajan.

Vaatteet yllensä saatuaan menivät paimenet lehmäläävään (navettaan)
ja ottivat kellon vanhimman lehmän kaulasta. Sitten he nyhtivät
jokaisen lehmän vasemmasta kupeesta kolme karvaa, jotka he panivat
kelloon. Kodan tiinusta pantiin vettä kello puolilleen ja jauhoja
hämmennettiin sekaan niin paljon, että seos tuli sakeaksi. Sitten
otettiin taikina kellosta ja pöpellettiin saunan penkillä kaakuksi.
Sillä aikaa kun toiset paimenet puhdistivat lehmänkelloa ja veivät
sen takaisin lehmän kaulaan, toi vanhin paimen leivotun kaakun
tupaan, nousi uunille, jossa hän kiersi kaakun kolme kertaa ympäri
uunin patsaan ja lausui joka kerran:

-- Noin seuratkaa lehmät toisianne koko tämä kesä, niin kuin tämä
tahdas seuraa tätä uunin patsasta.

Sitten hän litisti taikinan kakkaraksi ja paistoi sen tuvan
lämmitessä uunin leukakivellä, vei sen porstuaan jauhinkivelle
jäähtymään ja sen jälkeen läävään. Kakkarasta hän antoi vanhimmasta
alkain kullekin lehmälle pienen palan ja kierrettyään ensin palasen
lehmän pään ympäri myötäpäivään sanoi palaa antaessaan:

-- Pysy sunnuntaina Pietolassa Rasimäellä, maanantaina Kuotmäessä
Lyöhdyn aholla jne., nimittäin jokaiselle lehmälle erikseen sen
karjamaan ja paikan karjamaalla, missä minäkin viikonpäivänä oli
vuoro käydä.

Lammaspaimenet tekivät lampaankellossa taikinan samoin tempuin ja
antoivat sen lampaille. Nämä temput piti tehtämän ennen perheen
ylösnousua, ani varhain.

Emäntä nousi jo aamuhämärissä, pisti tuvan lämmitä ja herätti
paimenet. Sillä aikaa kun paimenet pukeusivat, otti emäntä karhun
hampaan, meni läävään, kiersi jokaisen lehmän ympäri kolme kertaa
karhun hampaalla myötäpäivään ja kiertäessään hän loitsi:

    Metsän kultainen kuningas,
    salon herra, maan isäntä!
    anna rauha raavahille,
    sorkkasäärille sovinto
    tänä suurena suvena,
    Luojan lämminnä kesänä.
    Korjaele koiriasi,
    raivaele rakkiasi
    jottei piiloa pitäisi
    eikä tuottaisi tuhoa.
    Kotihisi koirat kutsu,
    viekottele villahännät:
    sudet laita suitset suuhun,
    karhut rautakahlehisin.
    Teettäös tinainen neula,
    naula vaskinen valata,
    jonka päästät päälakehen,
    läpi luisten leukaluitten.
    Jos ei tuotana totelle:
    suden suuhun lukko laita,
    haitta karhun hampahisen
    takalukko leukaluihin.

    Kun ei tuosta kyllin liene:
    kätke koirasi kolohon,
    karvaturvat kalliohon,
    ettei koskis konnanpoika,
    metsän rakki raateleisi;
    tahi saata näiltä mailta,
    kauas karjan käytäviltä
    ylitse salon yheksän,
    salon puolikymmenettä
    maille tuntemattomille,
    nimen tietämättömille,
    johon ei kuulu karjan kellot
    eikä paimenten pakinat.

    Oi Ukko ylinen Luoja,
    taatto taivon valtiainen,
    jok olet onnella olija,
    heleällä hemmoaja!
    Tehkös kesät kaunihiksi
    lehtovieret leppehiksi,
    ahovieret armahiksi!
    Laita metsät mieleviksi,
    sinikorpi siivosaksi!
    Vieritä vihanta pilvi
    karjalleni katteheksi,
    ettei surma suin pitäisi,
    kaihi viljalta vitoisi.
    Rakentele rauta-aita,
    teräs seivoin seisattele
    ympäri minun eloni,
    kahden puolen karjaseni:
    maasta asti aita pannos,
    maasta asti taivosehen,
    ettei karhu kavahtaisi
    eikä susi yli käisi.
    Vähänpä minulla oisi
    surman suin pieltäviä,
    aholle ajettavia,
    päälle pälven pantavia.

Perheen noustua menivät naiset läävään eläimiä ruokkimaan ja
kyntömiehet laittoivat auransa ynnä muut kapineensa reilaan.
Läävästä tultua naiset joko ompelivat tahi muuta korjailivat.
Ukkomiehet korjailivat kalanpyydyksiä ja muita kapineita reilaan.
Näissä toimissa kului päivä murkinoihin. Kun murkinan aika lähestyi,
otti isäntä aitan siemensalvosta ne kolme rukiista leipää, jotka
olivat koko joulupyhät olleet tuvan pöydällä, ja toi ne emännälle,
joka lämpimällä vedellä pesi leivistä lian ja mahdollisesti
joulukyntteleistä tarttuneen talin. Sitten emäntä leikkasi leivät,
joita hän toisten naisten kanssa piippusi suupalan suuruisiksi
möllyiksi (paloiksi) sitä varten varustettuihin vateihin. Emäntä
keitti suurella padalla vastalypsettyä maitoa, jonka hän sitten
kapustalla mätti möllyjen päälle vateihin.

Murkinan aikana kokoontuivat kylän isännät ja emännät lautamiehen
taloon. Kun ruoka oli kannettu pöytään, käskettiin vieraat syömään.
Emännät istahtivat pöydän yläpäähän ja isännät sarvenille; talon
miehet istuivat pöydän alapäässä. Talon isäntä luki juhlallisella
äänellä ruokaluvut ja Perätalon seppä toisten kanssa veisasi:

    Ann maan tääll kasvons kantaa,
    vakons myös lioita;
    meill tarpeet tahtoisit antaa,
    maan, meren siunata.
    Ann askelees tiukkuu rasvast,
    meit ruoki sanallas,
    suo maistam sit ain makiast,
    niin sielu on autuas.

                     (Vvk. 318:6)

Sitten isäntä jakeli juhlallisesti ruokaryyppyjä, ensin naisille ja
sen jälkeen miehille. Syödessä puheltiin sekä hyvistä että huonoista
vuosista. Kun kaikki olivat ravitut, pani jokainen kätensä ristiin ja
Lahtelan isäntä luki:

    Muistakaam sitä aina,
    kuin ruokaa nautitsem
    ett Herra eineen lainaa,
    ja kaikk kuin tarvitsem,
    sull Jesu, kiitos olkoon,
    ja kunnia kaikilt tulkoon,
    kuin runsaast ruokit meit.

                    (Vvk. 345:2)

Ruokasiunauksen perästä veisasi Mäkelän isäntä toisten kanssa:

    Vuos hyvyydelläs kaunist kanss,
    niin kyntö, kylvö kasta maass,
    ja laiho kauniist kasvata,
    meit armiaast jällens iloita.

                     (Vvk. 316:11)

Pöydästä noustua kiittivät kaikki vieraat talon emäntää ja isäntää,
ja toivottaen toisilleen runsasta vuodentuloa erkani kukin kotiinsa.

Touontekoa alkamaan läksivät kotoa kyntäjät ensiksi. Isäntä mittasi
kauroja kapalla aitan salvosta säkkeihin, jotka nostettiin hevosten
selkään. Sitten isäntä istausi siemensäkin päälle hevosen selkään
ja läksi ajamaan eellimmäisenä. Toiset kyntäjät tekivät samaten ja
ottivat atran olkapäillensä hevosten selkään. Kartanolta lähteissä
kohottivat miehet lakkiansa ja sanoivat:

    Lähde Jumala avuksi!

Metsähalmeelle päästyä laskettiin atrat ja siemensäkit hevosten
selästä halmeen veräjälle ja valjastettiin hevoset atrain eteen.
Toiset miehet istahtivat tupakoimaan sillä aikaa, kun isäntä meni
kylvämään. Isäntä pani siemensäkistä kauroja kylvösäkkiin, otti säkin
olallensa, nosti hattunsa seipään nenään ja ripsi ensin siemeniä
itäänpäin, sitten etelään, länteen ja vihdoin pohjoiseen sanoen
viskatessaan:

    Itätuuli kesän tuopi,
    kesä siemenen sirottaa,
    etelä elohon saattaa,
    kaiken kasvun kasvattaapi.
    Länsi lämpimän lähettää,
    lämpimä terän tekeepi,
    pohjoinen pahurin poika!
    pysy kylmässä kylässä
    kekriin asti keikkumatta.

Sitten isäntä alkoi kylvää ja nuorin kyntäjä sai käydä hänen
rinnallansa ja pistellä sikkeloa. Kylväissään lausui isäntä:

    Minä kylvän kyyhättelen
    Luojan sormien lomitse,
    käden kautta kaikkivallan
    tälle maalle kasvavalle,
    aholle ylenevälle.

    Akka mantereen alainen,
    manun eukko, maan emäntä!
    Pane nyt turve tunkemahan,
    maa väkevä vääntämähän;
    eip on maa väkeä puutu,
    eikä nurmi einehiä
    sinä ilmoisna ikänä,
    kuuna kullan valkeana,
    kun lie armon antajista
    lupa eineitten emistä.

    Nouse maa makoamasta,
    Luojan nurmi nukkumasta!
    Pane korret korttumahan
    sekä varret varttumahan:
    tuhansin neniä nosta,
    saoin haaroja hajota
    kynnöstäni, kylvöstäni,
    varsin vaivani näöstä!

    Oi Ukko ylijumala,
    tahi taatto taivahinen,
    vallan pilvissä pitäjä,
    hattarojen hallitsija!
    Pidä pilvissä käräjät,
    sätehissä neuvot selvät:
    laadipa utuinen ilma,
    sumuilma suunnittele;
    idätä idästä pilvi,
    länkä lännestä lähetä,
    nosta lonka luotehesta,
    etelästä ennättele:
    vihmo vettä taivosesta,
    mettä pilvistä pirota
    teoksille tehtäville,
    panoksille pantaville,
    orahille nouseville,
    touoille tohiseville!

Kun isäntä oli halmeen yli päässyt ja kylväen tullut takaisin, niin
alkoivat kyntäjät ajaa peräkkäin: ensimmäinen aidan vierusta myöten,
toinen sen perästä, sitten kolmas jne. Kun kolme kertaa oli ympäri
käyty ja tultu samaan paikkaan, josta lähdettiin, niin istahdettiin
tupakoimaan ja viinaa maistelemaan. Sitten jatkettiin työtä
keski-iltoihin asti, jolloin mentiin kotiin.

Kyntäjäin lähdettyä kotoa otti emäntä tuuran, taltan ja kirveen,
jotka hän kätki läävän kynnyksen viereen lantaan. Sitten hän otti
viikatteen, sirpin ja kassaran, sitoi ne yhteen ja ripusti läävän
oven kamanaan.

Kun paimenet ja emännät olivat pukeutuneet, vei emäntä rahin,
asetti sen läävän kynnykselle sillä tavoin että rahin jalat tulivat
läävän sisä- ja toiset ulkopuolelle pihtipuolista vasten. Sitten
emäntä nousi rahille seisomaan, asetti selkänsä pihtipieltä vasten
ja nosti toisen jalkansa niin liki yläkamanaa että siitä alaitse
lehmät mahtuivat. Emännän käly päästi lehmät kytkyestä yhden toisensa
perästi ja loitsi:

    Kun Luoja kesän tekevi,
    Jumalan suven sukeepi,
    suot sulavi, maat sulavi,
    lätäkötkin lämpeävi
    keskellä kesäsydäntä
    Jumalan suvea suurta;
    niin mä lehmäni lähetän,
    laitan karjan laitumelle,
    työnnän lehmäni leholle,
    maidon antajat aholle,
    hatasarvet haavikolle,
    kourusarvet koivikolle,
    vasikkani varvikolle,
    kaiken karjani kedolle,
    havulinnan liepehille,
    kultaisille kunnahille,
    ahomaille aukehille,
    leheville lehtomaille,
    korkehille koivikoille,
    mataloille haavikoille,
    kosteoille korpimaille,
    hopeaisille saloille!
    Työnnän kuuta ottamahan,
    talia tavoittamahan
    ahomailta aukehilta,
    levehiltä lehtomailta,
    kumeoilta kuusikoilta,
    haleoilta haavikoilta,
    kultaisilta kunnahilta,
    koreoilta koivikoilta,
    hopeaisilta saloilta.

Sikäli kuin lehmät pääsivät kytkyestä, ne tulivat ulos läävästä
emännän jalan alaitse. -- Vuonna 1878 tapahtui Hynnilässä, että eräs
nuori lehmä sattui leiskahtamaan mennessään emännän jalkain alaitse,
ja emäntä putosi lehmän selkään. Lehmä toi emännän kartanolle ja
pudotti hänet vesilätäkköön. -- Heti ensimmäisen lehmän tultua emäntä
alkoi rukoilla:

    Itse ilmoinen Jumala,
    taatto taivahan takainen!
    kun mä läävästä lähetän,
    työnnän lehmäni lehoille,
    ajan karjan kankahalle,
    saatan suurehen salohon
    näiltä pieniltä pihoilta,
    kapehilta kartanoilta
    Jumalan pihoa myöten,
    kaikkivallan maata myöten
    Luojan laveille pihoille,
    kaikkivallan kartanoille,
    läävihin lävettömihin,
    ilman ikkunattomihin:
    kaitse karja kaunihisti,
    varjele vahingon tieltä
    tänä suurena suvena,
    Herran hellänä kesänä,
    ettei tuskihin tulisi,
    häpeäihin hämmentyisi!
    Kun katsoit katollisessa,
    varoit alla varjolaudan,
    niin katso katottomassa,
    varo varjomattomassa!
    Syöttele metisin syömin,
    mesiheinin herkuttele,
    jotta karja kaunistuisi,
    eistyisi emännän vilja
    hyvänsuovan mieltä myöten
    pahansuovan paitsi mieltä!

Kun lehmät oli laskettu, lammaspaimen otti virpovitsat läävän laesta
ja ajoi lampaat Mari-tädin jalkain välitse, joka seisoi läävän
kynnyksellä hajasäärin. Lammasten ohi kulkeissa loitsi Mari-täti:

    Lasken laumani kedolle,
    karitsani kunnahalle,
    emälampaat lakealle,
    vuonat aukeelle aholle
    Suomehen sukeutumahan,
    Karjalahan kasvamahan,
    Viron maalle villomahan,
    kotihin keritsemähän.
    Ota villoa välillä,
    raksi rasvaa hampahilla
    tuorehista turpehista,
    metisestä mättähästä,
    heleästä heinänpäastä,
    kultaisen kulon nenästä!

Kun kaikki karja oli kartanolla ja paimenet sekä naiset olivat karjan
ympärillä, emäntä kävi ympäri karjan kolme kertaa myötäpäivään ja
rukoili:

    Varjele vakainen Luoja,
    kaitse kaunoinen Jumala!
    Kaitse karjani pahoista,
    varjele vahingon tieltä,
    noista soista soiluvista,
    lähtehistä läikkyvistä,
    heiluvista hettehistä,
    pyörehistä pyörtehistä,
    ettei sorkka sorkahtaisi,
    hettehesen herkähtäisi
    ylitse Jumalan tunnin,
    päitse aivon autuahan!

    Tuo'os torvi tuonnempata
    tuolta taivahan navalta,
    mesitorvi taivosesta,
    simatorvi maaemästä!
    Puhu tuohon torvehesi,
    kumahuta kuuluhuksi:
    puhu kummat kukkahaksi,
    kangasvieret kaunihiksi,
    ahovieret armahaksi,
    lehtovieret leppeäksi
    suovieret sulaksi meeksi
    hetevieret vierteheksi!
    Siitä syötä karjoani,
    raavahiani ravitse.
    Syöttele simaisin syömin,
    juottele metisin juomin,
    syötä kultaista kuloa,
    hopeaista heinänpäätä
    heraisista hettehistä,
    läikkyvistä lähtehistä,
    koskilta kohisevilta,
    jokiloilta juoksevilta,
    kultaisilta kunnahilta,
    hopeaisilta ahoilta.

    Kaivo kultainen kuvoa
    kahden puolen karjamaata,
    josta karja vettä joisi,
    simoa sirottelisi
    utarihin uhkuvihin,
    nännihin pakottavihin.
    Saattele salosta karja,
    aukeoilta ahomailta
    heraisille hettehille,
    läikkyville lähtehille,
    koskille kohiseville,
    Jokiloille juokseville,
    joist ei juomat juoden puutu,
    vedet vetäen vähene!

Sen tehtyänsä emäntä meni paimenten kanssa tupaseen, josta paimenet
ottivat evässäkit ja emäntä otti loitsitun suolapussin ja pani sen
helmaansa. Sitten emäntä alkoi astua solasia (kujasia) myöten metsään
päin. Lehmäpaimenet ajoivat karjan emännän perästä ja kävelivät itse
karjansa jäljestä. Mari-täti käveli lehmäpaimenten keralla lammasten
edellä helma käppyrässä ja luki kateen sanat. Lammaspaimenet
kävelivät lammasten perästä, ja heitä seurasivat talon koirat.

Kulkiessaan kujasia ripisteli emäntä väliin suolahiukkoja tielle ja
loitsi:

    Suvetar valio vaimo,
    Etelätär luonnon eukko!
    Auo maat alaisin puolin,
    puhko pellon penkereitä,
    juoksuta joki metinen,
    simavirta vierettele
    utarihin uhkuvihin,
    vetimihin veettävihin:
    saisi suonet soutamahan,
    maitojoet juoksemahan,
    joka aika antamahan,
    joka vuoro vuotamahan,
    juosta jokena kotihin,
    tulla tuoreena tuville
    vihansuovan sormen päitse,
    hyvänsuovan suun etehen.

    Paljo on niitä pahoja
    ku maidon manalle vievät,
    katehesen karjan annin;
    vähän on niitä hyviä,
    ku maidon manalta saavat,
    piimänsä kylän pidolta,
    tuorehensa toisialta.

    Ei minun emoni ennen
    kysynyt kylästä mieltä,
    tointa toisesta talosta;
    sai se maitonsa manalta
    piimänsä pitelijältä
    tuorehensa toisialta:
    samaten minäkin saanen
    maidon mieron malkkiloilta,
    katehien kainalosta.
    Ei maito manalle jouda,
    lehmän vilja vierahalle
    eikä puihin puuttumahan,
    metsihin menehtymähän:
    maito koissa tarvitahan,
    ajan kaiken kaivatahan,
    koissa vuottavi emäntä
    katajainen rainta käessä.

    Nousepas nyt viljan eukko,
    viljan haltia havaja
    ennen noidan nousemista,
    katehen kavahtamista!
    Nouse voisen vuoren päälle,
    maitosen mäen nenälle!
    Muuta kaikki ruohot voiksi,
    maidoksi makeat ruuat!
    Kovennuta maidon kuori,
    sakennuta piimän pinta:
    maito rasvaksi rapaise,
    rasva voiksi ruskeaksi,
    pieksä pieninkin pisara
    voi hyväksi hyytymähän,
    ettei tarvitsis emännän
    kauan voita valmistella,
    kinaella kirnun kanssa,
    piestä piimää päiväkaudet.

Kujasten suuhun päästyä pysäytettiin karja ja paimenet kävivät karjan
ympärille. Emäntä kävi kolme kertaa ympäri karjan myötäpäivää,
ripisteli loitsusuoloja karjan päälle ja loitsi:

    Nyyrikki Tapion poika,
    siniviitta viidan poika!
    Tyvin pistä pitkät kuuset,
    latvoin lakkapäät petäjät
    sillaksi likasijoille,
    paikoiksi pahoille maille,
    suosulihin, maasulihin,
    lätäkköihin läikkyvihin!
    Anna käydä käyräsarven,
    haarasorkan sorkutella,
    saapua joka savulle,
    joutua joka kylylle
    viatonna, vilpitönnä,
    virhitönnä, vammatonna,
    ilman suohon sortumatta,
    likahan litistymättä.

    Suvetar valio vaimo,
    Etelätär luonnon eukko!
    Käy nyt syötä syötikkini
    sekä juota juotikkini
    helehistä heinänpäistä,
    kaunihista kastikoista,
    mairehista maaemistä,
    metisistä mättähistä,
    nurmelta mesinukalta,
    maalta marjavartiselta,
    kanervan kukattarilta,
    heinän helpehetteriltä.
    Heitä hienot helmuksesi,
    esiliinasi levitä
    karjalleni katteheksi,
    pienilleni peitteheksi,
    vihoin tuulen tuulematta,
    vihoin saamatta satehen.

    Nouse neitonen norosta,
    hienohelma hettehestä!
    Ota vettä lähtehestä,
    jolla kastat karjoani,
    jotta karja kaunistuisi,
    edistyis emännän vilja,
    ennen käymistä emännän,
    katsomista karjapiian.

Kedolle päästyä nähtiin siellä jo olevan Mäkitalon emännän karjoineen
ja paimenineen. Emäntä kävi karjansa ympäri. Niemelän emäntä käski
pysäyttää karjansa ja sen jälkeen hän kävi karjan ympäri kolme kertaa
ja loitsi:

    Jos lie kurjat paimeneni,
    ylen kainut karjapiiat:
    pajun panen paimeneksi,
    lepän lehmäin katsojaksi,
    pihlajan pitelijäksi,
    tuomen tuojaksi kotihin,
    emännäisen etsimättä,
    muun pereheen murehtimatta.

    Kun ei paju paimentane,
    pihlaja hyvin pitäne,
    leppä lehmiä ajane,
    tuomi ei kotihin tuone,
    niin panen parempiani,
    työnnän luonnon tyttäriä,
    minun viljan viitsijäksi,
    katsojaksi karjan kaiken.

    Mielikki metsän emäntä,
    Suvetar valio vaimo,
    Etelätär luonnon eukko,
    Hongatar hyvä emäntä,
    Katajatar kaunis vaimo,
    Tuometar tytär Tapion,
    Pihlajatar pieni piika
    metsän tyttö tylleröinen!
    katsokaatte karjoani,
    viitsikäätte viljoani
    kesä kaikki kaunihisti,
    lehenaika leppeästi,
    lehen puussa liehuessa,
    ruohon maassa roikatessa.

    Tellervo Tapion neiti,
    utupaita, hienohelma!
    Kaitse karja kaunihisti,
    viitsi vilja virkeästi,
    kaitse kaunoisin kätöisin,
    somin sormin suorittele,
    suin kultaisin sukios,
    hopeaisin harjaellos;
    sui ilveksen iholle,
    metsän viljan viertehelle,
    kampoa kalan eville,
    karvalle meren kapehen,
    metsän uuhen untualle,
    vihreän nurmen nukalle!
    Saata karjani kotihin,
    hyvän emännän etehen,
    hetä heilua selällä,
    maitolampi lautasella.

    Päivän mennessä majoille,
    iltalinnun laulellessa
    itse virka viljalleni,
    sano sarvikarjalleni:
    kotihinne kourusarvet,
    maidon antajat majoille!
    Koissa on hyvä ollaksenne,
    maa imara maataksenne;
    korpi on kolkko käydäksenne,
    ranta raikutellaksenne.
    Kotihinne tullessanne,
    vaimot valkean tekevät
    nurmelle mesinukalle,
    maalle marjavartiselle.

    Kun ei karja tuosta huoli,
    eikä kulkene kotihin:
    leikkoa lehosta koivu,
    ota vitsa viidakosta,
    pitkä piiska pihlajainen,
    katajainen karjaruoska,
    joilla lehmiä letität,
    pieksät pitkähäntäisiä,
    ajat karjan kartanolle,
    saunan lämmintä panolle:
    kotihin kotoinen karja,
    metsän karja metsolahan.
    Kun ei muista paimeniksi
    eikä karjan kaitsijoiksi,
    pyydän Luojan paimeneksi,
    kaikkivallan kaitsijaksi:
    paras on Luoja paimenista,
    kaikkivalta kaitsijoista;
    se tuopi joka tulelle,
    saattavi joka savulle
    vielä päivän paistaessa,
    keski-illan kellertaissa;
    tuo jonossa Jumalan karjan,
    Herran karjan helkytellen.

Nyt vihdoinkin oli kaikki luvut luettu ja kaikki temput tehty ja
karja päästettiin syömään aholle. Vähitellen kokoontuivat sinne
kaikki, koko kylän elukat, ja jokainen teki samat temput. Sitten
emännät istausivat kummulle katselemaan toistensa karjaa. Siinä
puheltiin karjasta ja miten kukin oli karjaansa vaalinut ja milloin
mikin lehmä oli poikinut. Puhellessaan he tarjoilivat toisilleen
punaista viinaa taskulasista ja evääksi otettua tuoresta ohraista
leipää.

Lehmäpaimenilla oli täysi työ estellessä lehmiä puskemasta. Kun
lehmät kaiken talvea erillään oltuansa pääsivät yhteen karjaan,
niin ne olivat outoja toisilleen, vetivät kieroa, ensin edempänä ja
sittemmin vähä kerrallaan likennellen, vihdoin ne jämähtivät päät
vastakkain alkaen työntää toisiaan minkä jaksoivat. Varsinkin suuret
härät mörnivät, kuopivat ja sitten puskivat toisiaan. Siinä saivat
paimenet olla pirteitä erotellessaan ja katsoessaan, ettei väkevämpi
saanut heikompaa pahasti puskea. Myös joku huonosti hoidettu lehmä
nääntyi pehmeään letkuun tahi noroon, ja se oli siitä autettava.
Semmoisessa tapauksessa saivat emännät heittää makeat puheensa
ja rientää avuksi. Hyvin nololta näytti se emäntä, jonka lehmä
liejuun vääntyi (nääntyi). Hän tavallisesti syytti toisia naisia
huolimattomiksi karjan hoitajiksi jne.

Lammaspaimenilla oli vieläkin suurempi puuha kuin lehmäpaimenilla;
sillä vuonat kun eksyivät emistänsä ja rupesivat hätäisesti
juoksentelemaan ja määkymään, niin paimenet koettelivat niitä
johdattaa emiensä luokse. Tiettävästi emälampaat, joilta vuonat
olivat haihtuneet, koettivat kaihoansa määkimisellä ilmoittaa, ja
sillä tavoin syntyi semmoinen musiikki, jota sen kuullut ei voi
koskaan unhottaa. Se vielä lisäsi paimenille puuhaa, kun oli paljon
yhdennäköisiä ja yhdenkokoisia vuonia, joita oli vaikea, jopa
mahdotonkin toisistaan erottaa. Muutamat olivat varmuuden vuoksi
ripustaneet erinäköisiä nauhoja vuonien kaulaan, joten he helposti
tunsivat omansa.

Iltapuolella kun karja ajettiin kotiin, lammaspaimenilla oli taasen
suuri puuha saadessaan erilleen kukin omat lampaansa. Kun oli päästy
kotiin ja korjattu eläimet navettaan, emäntä otti vettä kappaan,
kutsui paimenet luokseen, pani kolme kertaa ensin lehmäpaimenille
vettä päähän ja lausui:

    Lehmä alas lypsämään,
    paimen ylös kasvamaan,

ja sitten samaten lammaspaimenille vettä päähän pannessaan hän lausui:

    Villa alas virumaan,
    paimen ylös kasvamaan.

Kyntömiehet tultuaan pihalle ajoivat hevosensa tuvan rappusten eteen.
Emäntä meni vastaan kapallinen vettä kädessä, ripsi vedellä ensin
isännän hevosineen ja sitten toiset miehet ja hevoset vuoronsa perään
kunkin kolme kertaa ja lausui:

    Kasvakoon kaura,
    onnistukoon ohra,
    menestykööt miehet,
    ja vauristukoot varsat!

Kun miehet olivat hevosensa korjanneet talliin ja läksivät tupaan
tulemaan, niin nuori väki -- pitämättä lukua siitä, että emäntä oli
jo kyntäjät kastellut -- meni kyntömiehiä vastaan vesikapat kädessä
ja viskata roikkasi vettä kyntäjäin korville, niin että he usein
läpimärkinä pääsivät tupaan. Niitä kyntäjiä, jotka eivät mieltuten
(mielellään) antaneet itseään kastella, ajettiin perästä siksi,
kunnes heidät saatiin kastelluksi. Siinä oli juoksua, naurua ja
leikkiä kauaksi aikaa. Sittemmin syödessä päivällistä, joka usein
toimitti iltasen veron, samaten kuin myöhempään saunaa kylpiessä,
puheltiin päivän tapauksista. Usein vielä perästäkin päin muisteltiin
touonalkajaisia.



Keväthommat


    Sisältö: Tavalliset kevättyöt. Sammakko onnen ennustajana. Käen
    kukunta nainta- ja ikävuosien ennustajana. Rippikoulu. Rukous
    hyvän sulhasen saamiseksi. Kasken teko.

Jo talvella vedettiin kotiin kaskiaitapuut (aitarikot), jotka
kevätkorvassa hakattiin kesähaloiksi sekä tuvan että saunan luokse
ja pantiin pinoon. Myös aita- ja seiväspuut vedettiin kevättalvella,
särjettiin ja teroitettiin. Läävästä vedettiin pellolle liika
lanta, joka kesän tultua hajoitettiin kesannolle. Uusia rakennuksia
rakennettiin keväillä. Naiset taasen ompelivat keväillä kutomansa
kankaat. Helluntailauantaina nuohdottiin ja pestiin tupa.

Keväillä ennen kuin jäät järvestä sulivat kuti norssi ja sitä
pyydettiin nuotalla. Ahvenia ja särkiä pyydettiin kutuaikana
merroilla. Jos kuka kuuli konnan (sammakon) kurnutuksen, ennen kuin
oli saanut tuoresta kalaa syödä, niin sitä pidettiin huonona enteenä.
Siksi koetteli jokainen saada kalaa maistaa tavalla tahi toisella
ennen sammakon kutua.

Samaten pidettiin käen kukuntaa huonona enteenä, jos sen kuuli
aamusella, ennen kuin oli suuruksia maistanut. Siksipä herkkäuskoiset
ja varsinkin tytöt varustivat jo iltasilla leipäpalan päänsä pohjiin,
josta sitten aamusilla heti havahdettuansa maistoivat jonkin suupalan
ennen ulos menemistänsä. Käen ensimmäisestä kukunnasta lukivat
vanhukset ikävuosiansa: kuinka monta kertaa käki kukahti, niin monta
ikävuotta sai muka vielä elää. Samaten neitoset lukivat ensimmäisestä
käen kukunnasta, kuinka monen vuoden perästä he joutuivat naimisiin.
Niinpä Niemelänkin tytöt varustivat iltasilla leipäpalan päänsä
pohjiin, josta sitten aamusilla haukkasivat heti noustuansa.

Eräänä aamuna meni Anni ulos haukattuansa ensin leipää ja näki käen
istuvan kartanolla kasvavassa koivussa. Hän alkoi heti vanhalla,
ennen oppimallansa runolla houkutella käkeä kukkumaan lausuen:

    Kuku kultainen käkönen,
    helkyttele hopeainen,
    kuku mulle kultavuosi,
    helkytä hopeavuosi!
    Kuku kultani omaksi,
    armahaksi ainoiseksi!
    Ikävä on yksin olla,
    kolkko yksin köllötellä:
    kahden oli kaunosempi,
    kahden kaiketi parempi,
    loppuis ikävä ijäksi,
    miel apea ainaiseksi.
    Oi jos mie omani saisin,
    hyvin mie hänet pitäisin:
    sylissäni syötteleisin,
    polvillani pyörittäisin,
    välin kaulahan kapuisin,
    sekä suuta suikkajaisin.
    Kuku, kuku kultalintu,
    helkytä hopealintu:
    kuku kerran, ei kahesti,
    kuku kerran kuullakseni!
    Jos teet mieliksi minulle,
    saattelet ilosanoman,
    niin mä sun hyvin pitelen,
    linnukseni lausuelen,
    syötän sinut suuruksella
    tahi voilla, vehnäsellä.

Ikäänkuin käki olisi ymmärtänyt Annin pyynnön, alkoi se kukkua ja
kukkui lukemattomia kertoja, josta Anni tuli pahoille mielin. Siinä
hän muisti, ettei Kaisa ollut vielä kuullutkaan käen kukuntaa. Hän
meni siis nopeasti Kaisaa herättämään. Kaisa joka ei muistanutkaan
iltasella varustaa leipää päänsä pohjiin, meni tupaseen, josta
haukkasi leipää suuhunsa, ja sitten vasta meni ulos. Käki oli jo
ehtinyt lopettaa kukuntansa, niin ettei Kaisa ennättänyt kuulla kuin
yhden ainoan kukahduksen.

-- Ethän sinä enää kuullutkaan mitään, sanoi Anni.

-- Kuulin aivan selvään viimeisen kukahduksen, vastasi Kaisa.

-- Vai niin, sinä miekkonen pääset siis jo naimisiin tänä vuonna,
virkkoi Anni huoaten. Minulle raukalle se kukkui lukemattomia kertoja.

-- Eihän sen kukunta taida mitään merkitä, vaikka sitä vain niin
luullaan, vastasi Kaisa lohdutellen surevaa serkkuansa.

Ukko-Lauri, joka ei vielä sinä keväänä ollut kuullut käen kukkumista,
näki käen kotimäen rinteellä koivussa. Hän rupesi puhuttelemaan käkeä
ja lausui:

    Käköseni, kultaseni,
    vanha tuttu, ennen nähty!
    Kuku mulle, kullan kerttu,
    ilmoittele mun ikäni,
    laula vuoteni visusti:
    elänenkö, ennätänkö
    täällä vielä monta vuotta,
    vai jo kuinka kohta kuolen,
    katoon katala Manalle,
    menen Tuonelan tuville,
    maan matojen syötäväksi,
    tuonen toukkain purtavaksi?

"Väkä käkä" virkkoi käki ja lensi pois eikä kukkunutkaan. Tämä
harmitti ukko-Lauria.

Toukokuussa pidettiin rippikoulu ja Niemelän Kaisa meni kouluun.
Sinä pyhänä, kun rippikoulu kuulutettiin, kävi lautamies rovastilta
kysymässä kortteeria tyttärellensä pappilaan. Rovasti puhui ensin
rouvansa kanssa ja lupasi sitten kortteerin pappilan kyökissä.
Lautamies kiitti ja vei seuraavana sunnuntaina pappilan rouvalle
kontillisen tuoreita kaloja. Tyttärensä eväät hän vei myöskin
samalla. Ne rouva käski piian korjata ruokahuoneeseen.

Seuraavana maanantaina kokoontuivat rippikoululapset. Kappalainen,
jonka vuoro oli koulua pitää, kutsui lapset kirkkoon, jossa hän
rukoukset pidettyään luetti jokaisen sisältä ja sen jälkeen
järjesti heidät ja määräsi paikat, missä kohden kunkin tuli istua
kirkonpenkissä. Niemelän Kaisa, koska hän oli kuuluisan miehen tytär
ja selvälukuinen, pääsi ensimmäiseksi, sitten Vähikkälän kompromin,
maanjako-oikeuden lautamiehen, tytär toiseksi, Vertasen kirkonmiehen
tytär kolmanneksi jne. Ne tytöt, jotka eivät osanneet lukea sisältä,
tulivat laiskainkouluun sakastiin koulumestarin opetettavaksi.

Ensimmäisenä päivänä, kun rippikoululapset laskettiin päivälliselle
ja Niemelän Kaisa Vähikkälän ja Vertasen tyttöjen kanssa, jotka
myös olivat kortteeria pappilan kyökissä, tuli kortteeriinsa, niin
tuli pappilan rouva kysymään tytöiltä, kuka oli järjestyksessä
ensimmäinen, kuka toinen ja kolmas. Vähikkälän tytön ilmoitettua,
että Niemelän Kaisa oli ensimmäisenä, sanoi rouva:

-- Niinhän meidän herra rovasti arvelikin, että Niemelän Kaisa se
epäilemättä tulee ensimmäiseksi.

Kaisa punastui kuullessaan rouvan puheen eikä virkkanut mitään.

Kun Kaisa seuraavana lauantaina tuli kotiin, oli kotoväellä
monenlaisia kysymyksiä rippikoulun menosta ja siitä miten lapset
osasivat vastailla ymmärryksen perästä, ja Kaisalla taas oli kyllin
selittelemistä. Muun muassa hän kertoi, että kun kirkkoherra -- niin
kutsuttiin kappalaista -- selitti että valat ovat kolmenlaiset:
virkavala, todistusvala ja puhdistusvala, niin eräs tyttö, joka ei
malttanut kuunnella kirkkoherran selitystä, vastasi:

-- Valat ovat kolmenlaiset: Sortavala, Sulkavala ja Kirjavala.

Tämä tietysti herätti naurua sekä rippikoulussa kuin myöskin Niemelän
perheessä.

Kaksi viikkoa rippikoulua jälkeen laskettiin lapset kotiin ja
ilmoitettiin kutka tulevat pääsemään ripille. Ne lapset, jotka eivät
ripille päässeet, itkivät ja porasivat. Heidän vanhempansa syyttivät
joko lapsiansa laiskuudesta tahi kirkkoherraa vääryyden teosta, kun
hän toisia laskee ripille ja toisia jättää; mutta itseään ei kukaan
syyttänyt, ettei ole lapsiaan opettanut lukemaan.

Seuraavana sunnuntaina ilmoitettiin saarnastuolissa että
rippikoululapset otetaan Herran ehtoolliselle pyhän kolminaisuuden
sunnuntaina ja jokaisen asianomaisen pitää saapua kirkkoon
lauantai-iltapuolella.

Perjantain iltana ennen kolminaisuuden sunnuntaita lämmitettiin
Niemelässä sauna. Muun perheen kylvettyä jäi Kaisa äitinsä käskystä
Helka-ämmän kanssa saunaan kahden kesken. Helka-ämmä kutsui Kaisan
saunan lautasille, otti vastan, ripsi sille vettä, alkoi kylvettää
Kaisaa ympäri ruumiin ja rukoili:

    Luopas Luoja luotuhuni,
    älä mielisuotuhuni;
    luotu luoksensa vetävi,
    mielisuotu surmoavi.

    Tuo Jumala tuota miestä
    jonka sormukset sopisi,
    jonka kihlat kelpoaisi;
    joka naida nappajaisi,
    kotihinsa koppajaisi,
    jok ei veisi viertämähän,
    panisi palon tekohon.

    Ällös tuhma tulkokana,
    kävynkanta käykökänä;
    kun ei tulle tuuhiammat,
    koreammat kohti käyne.
    En minä sinä ikänä,
    kuuna kullan valkeana
    nuku nurjuksen nutulle,
    väsy värkin turjukselle,
    painu paikkakukkarolle,
    rajakengälle rakastu!

    Varjele vakainen Luoja,
    kaitse kaunoinen Jumala
    tätä neittä joutumasta,
    saamasta tätä tytärtä
    viinavillin vuotehelle,
    hurstille humalahurjan,
    olutjuojan olkiloille,
    piippusankarin savuille!

    Varjele vakainen Luoja,
    kaitse kaunoinen Jumala
    joutumasta juomarille,
    saamasta kyläratille!
    Kävis tuo joka kapakan,
    joka kannun kallistaisi,
    ostaisi joka oluen,
    joka viinan viilettäisi,
    viinan pantiksi panisi
    vaimoltansa vaattehetki;
    itse vaimonsa vetäisi,
    puolisonsa puotteleisi,
    kylmäisi kylävälille,
    joka tielle juohattaisi,
    heittelisi heinätielle,
    salotielle saatteleisi.

    Tuo Jumala toinen miesi,
    toinen miesi ja parempi,
    jok ei virsi viinan kanssa,
    ei tuiski tupakan kanssa,
    huiski ei humalapäässä,
    piippuu suussa ei pitele,
    joka ei heitä heinätielle
    eikä saattele salolle,
    jokitielle juohattele,
    kylmätä kylävälille;
    riko ei rintasolkiani,
    katko kaulaketjujani.

Jo ajoissa lauantaina saapuivat rippilapset kirkkoon, jossa rovasti
tutkisteli heitä ja otti heidät sunnuntaina ripille.

Kesäkuun alussa poltettiin kaski. Mikä kohta jäi palamatta, se
vierrettiin; so. pantiin puita ja risuja palamattomalle paikalle,
sytytettiin puut tuleen, ja kun ne olivat yhdessä kohden maan
pinnan polttaneet mustaksi, niin sitten työnnettiin palavat puut
pitkillä kangilla toiseen kohtaan. Näin jatkettiin kaskenviertoa
siksi, kunnes joka paikka kaskessa oli palanut. Tämä oli sangen
vaivalloista ja raskasta työtä, kun se oli tehtävä kuumalla ilmalla.
Kyllä siinä viertäjiltä hiki läksi otsasta ja muustakin ruumiista.
Sitä toimitettiinkin riihikko päällä. Kun noki tarttui hikiseen
pintaan, niin olivat viertäjät enemmän pirun kuin ihmisen näköiset,
josta syystä heitä kutsuttiinkin kaskipiruiksi. Kaskentekoaikana
lämmitettiin sauna joka ilta.

Kun kaski oli saatu mustaksi, pantiin aita ympärille. Sitten
poltettiin kalikot ja niin oli kaski valmis kynnettäväksi. Kasken
tekoon ottivat osaa kaikki työllä käyvät henkilöt, niin miehet kuin
naisetkin; ainoastaan kyntäjät olivat omissa toimissaan.



Juhannuksen vietto


Kokon teko. Karjan kotiintulo. Tarhapussu. Kokon poltto ja
uhraaminen. Nuorukaisten leikit: pitkää piikaa ym. tansseja. Taian
teot. Aarre. Kirkossa käynti. Iltapuolen vietto.

Korkealle kohosi juhannusaurinko taivaslaelle ja loisti siellä
täydellä valollaan ikään kuin ylpeillen siitä, että hän oli
voiton saanut pakkasesta puhurin pojasta, joka kaiken luonnon oli
kahleisiinsa kytkenyt koko talven. Heleästi laulelivat linnut
luonnon suuressa salissa ja ilomielellä niitä ihmiset kuuntelivat
kinastelematta ylimmäisistä istuimista ja eturiveistä. Koko luonto
oli pukeutunut juhlapukuun ja juhlallinen oli ihmistenkin mieli;
sillä nyt oli tulossa kesän suurin juhla, Ukon juhla, jota esi-isämme
olivat jo ammoisista, ylimuistoisista ajoista Ukon kunniaksi
viettäneet.

Mutta kuta suurempi juhla sitä suuremmat valmistukset, joten
ihmisillä tavallisesti suurten juhlain edellä on paljon puuhaa, työtä
ja kiirettä, varsinkin aattopäivinä, jotta

    saisi juhlan jouten syödä,
    jouten syödä, jouten juoda,
    huoletonna huiskaella.

Myös Niemelässä, samaten kuin muissakin taloissa, oli juhannusaattona
puuhaa ja häärimistä, kun

    pirtti oli pestävänä,
    penkit puhdistettavana,
    sillanalus siivottava,
    hulikoiset huuhdottavat,
    pyhäleivät leivottavat,
    piirakkaiset paistettavat.

Jo varhain aamusella kävivät Niemelän naiset pyhäsiivoa tekemään
jättäen ulkotyöt toiseen aikaan. Mauno-setä aukaisi tuvan lattiasta
pari palkkia ja pari nuorempaa naista pistäysi sillan alle palavat
päreet kädessä viskattuaan korit edellensä. Päretulen he pistivät
multiaishirsien väliin palamaan ja itse alkoivat ajaa koreihin rojua
ja upoa, joka oli pitkin talvea joulusta asti sinne keräytynyt ja
säästynyt. Korit täyteen saatuaan he nostivat ne lattialle, josta
toiset naiset veivät ne karjapihalle ja toivat taas tyhjät korit
sillan alle täytettäviksi. Näin tehden he saivat sillanalusen
siivotuksi, jolloin palkit pantiin paikoilleen.

Sitten alkoi tuvan nuohtominen: naiset nousivat pienille pöydille,
penkille, pöytärahille tahi muille korkopaikoille ja alkoivat laesta
karistaa nokea ja karstaa pitkävartisilla luudilla alas, niin että
lattia ja muut alhaalla olevat esineet tulivat vallan nokisiksi. Noki
lakaistiin kokoon, pantiin koreihin ja kannettiin pihalle.

Kun tupa oli saatu nuohotuksi, syötiin suuruspala. Sen jälkeen alkoi
varsinainen peseminen. Kodassa varistettiin vettä suuressa padassa,
josta sitä saavilla kannettiin tupaan. Naiset ottivat tuohivihkot
käteensä, ripistelivät ne hiekalla, mättivät varia vettä seinille ja
alkoivat vihkojen kanssa hangata. Pitemmät naiset nousivat penkille
seisomaan ja pesivät niin ylhäältä kuin suinkin ylettivät. Lyhemmät
naiset pesivät alhaalta. Sitten huuhdottiin hiekka seinistä.

Emäntä, Mari-täti ja Helka-ämmä kantoivat suuren joukon puuastioita
niin kuin kappoja, ämpäreitä, pyttyjä, saaveja, kirnuja, tyllejä,
maitotiinuja ym. tupaan pestäväksi. Puhtaiksi saatuina ne vietiin
ulos kuivamaan. Sitten pestiin tuvassa olevat huonekalut niin kuin
pöydät, penkit, tuolit, rahit, jakut ja lavitsat sekä viimeiseksi
tuvan ja porstuan lattia. Mauno-setä varusti suuren joukon
näreenhavuja, joista osan ripisteli tuvan ja porstuan lattialle, osan
pani oksina tuvan ja porstuan kynnyksien alle, sitten kun lattiat
olivat kuivaneet. Märkään tupaan ei päästetty ketään sisälle. Murkina
syötiin ulkona.

Murkinan jälkeen ja levättyä menivät nuoremmat naiset järven rannalle
pesemään pyhänä tarvittavia hienoja vaatteitaan niin kuin paitoja,
ylisiä, huntuja, liinaviittoja, esiliinoja, rihmasukkia, kalsuja
ynnä muita hetaleita, jotka he sitten asettivat nurmelle ja varpujen
päälle kuivamaan. Työskennellessään tytöt lauloivat:

    Kaks on kaunista kesällä,
    kaksi ilman kannen alla:
    lehti puussa, ruoho maassa,
    minä kohta kolmantena:
    minä lehti liehumassa,
    minä kukka kuulumassa,
    minä heinä heilumassa.
    Omenina me olemme
    ja kulemme kukkasina,
    matkustamme mansikoina
    vaellamme vaapukoina:
    käymme parvessa parasna,
    piikajoukossa pisinnä,
    valkehinna vaimoloissa.
    Mikäs meidän neitosien,
    mikäs meidän tyttösien:
    kun me suureksi sukeemme
    ja kasvamme kaunihiksi,
    kulkevi sana kylälle,
    tieto toisehen talohon,
    naivat sulhot naapurihin,
    ottavat omille maille,
    oman pellon pientarille,
    isän ikkunan näylle.

    Jos ei naida naapurihin
    tahi taammaksi tahota,
    olen ilmankin ikäni
    tyttönä isän tykönä.
    Tiivi on tyttönä eleä,
    nätti on olla neitosena:
    ei toruta torkunnasta,
    makoamasta ei manata,
    ei oo huolta huhmarelle,
    kiirettä käsikivelle.
    Appi ei hauku ahkioksi,
    anoppi vesihaoksi,
    kyty kynnysportahaksi,
    nato naisten rynttäriksi.

Sillä aikaa kun nuoremmat naiset olivat vaatteiden pesussa,
auttelivat vanhemmat naiset emäntiä pyhäleivoksien valmistamisessa ja
paistamisessa. Yrjön vaimo kävi jo murkinalta hameita poimuilemaan.
Hän ratkoili sepaluksesta auki tiuhakkohelmahameensa, kasteli
sen varissa vedessä, toi kölsän oven huoneensa lattialle ja sen
päälle levitti hameensa. Alkoi sitten hulpilosta poimuilla lähtien
kauluksesta suoraan alas helmaan saakka. Kymmenkunta poimua valmiiksi
saatuaan hän pani laudan poimujen päälle ja kiven laudalle, joka
painoi poimut tasaisiksi. Näin hän poimuili koko hameensa pisty
pistyltä lisäten toisia lautoja ja kiviä siksi, kunnes sai hameensa
poimuilluksi. Sitten poimuili hän tyttärensä siniset verkahelmahameet
samalla lailla. Yöksi jätettiin hameet painumaan ja seuraavana arkena
ne kuivattiin ja ommeltiin hulpilot taas kiinni ja puettiin ylle
kirkkoon lähteissä.

Vähää ennen päivällistä kokousivat kylän poikamiehet Kotimäen
kalliolle kokon tekoon. He toivat pitkän riu'un, pystyttivät sen
ja panivat vanhan tervasaavin riu'un nenään. Sitten he latoivat
pitkiä tervaisia puita riu'un ympärille ja päällimmäiseksi ladottiin
tuoreita havuja, ja niin saatiin vihdoin kartion muotoinen kokko
valmiiksi. Vähän edemmä kokosta sileän kallion ympärille pystytettiin
valkeita koivuja, joita kylän paimenet kotiin tultuaan yhdistelivät
pitkillä, ruskeilla ihokiskoisilla tuohilla ja joita tytöt
koristelivat tuohisälöillä, painetun langan päillä ja kirjavain
vaatteiden tilkuilla, jotka he asettivat terttuina riippumaan. Myös
koivujen oksille ripusteltiin tuohen sälöjä, sälpeitä ja hilpeitä,
joten tanssilava sai juhlallisen muodon. Kokon puolelle jätettiin
portti, jonka pihtipielisenä olevain koivujen latvat taivuteltiin
yhteen niin, että portin yläpuoli muodostui kaarevaksi.

Päivällisen perästä lakaisivat naiset huoneidenpuolisen tanhuan
ja pojat toivat tuoreita koivuja, jotka pystyttivät rappusten
eteen, porstuan ja tuvan nurkkiin. Illansuussa naiset joko poimivat
hameitaan tahi kaulailivat pyhävaatteitaan tuvan pitkällä pöydällä.
Miehet taasen korjailivat sekä omiaan että naisten kenkiä saunan
kylpyä odotellessaan.

Paimenilla metsässä oli pitkä aika iltaa odotellessa. Jo päivän
alhaisissa puolipäiväisissä ollessa ajoivat he lehmät ja lampaat
Sirkan pohjukkaan. Toiset paimenet vartioitsivat elukoita ja toiset
leikkelivät vastaksia ja latoivat vastoja. Ikävissään he laulelivat:

    Kule päivä, viere viikko,
    alene Jumalan aika!
    Kule päivä kuusikolle,
    mene päivä männikölle,
    viere päivä vitsikölle,
    lennä lehmänlypsykselle!
    Päästä paimenta kotihin
    Ukon juhlalle jalolle,
    taivon taaton tanhuville,
    piirakoita piirtämähän,
    voivatia vuolemahan,
    lämmin kyly kylpemähän,
    puhdas paita panemahan.
    Sitten kehtaa keikutella,
    leikkii lyödä lepetellä
    kokolla kotimäellä,
    Ukon tarhan tanhualla.

Kun lehmät syöpäläisten kynsissä eivät tahtoneet kestää Sirkan
aukeassa pohjukassa, vaan pyrkivät lehtoon, niin paimenet ajoivat
ne Kalmasen ja Siltoin väliseen sopukkaan, jossa oli varvikkoa,
ja odottivat siinä päivän alenemista. Jokainen paimen laittoi
odotellessaan tuohista seppeleen, jonka sitoi vanhimman lehmän
sarviin. Keski-iltojen aikana ajettiin karja kotiin ja hoputtiin:

    Prtu kirjo, prtu karjo
    Ukon juhlalle jalolle!

Kotiin tultua ei lehmiä ajettu pihaan, vaan kesantopellolle tarhaan.
Tarhassa olivat kakot patsaiden tahi seipäiden sijassa ja riu'ut,
päät pistettyinä kakkojen reikiin, toimittivat aidaksien virkaa.

Kun lehmät olivat tarhassa, tulivat naiset heti lypsämään. He tekivät
aidaksenpäistä ja risuista pussun tarhaan. Kun puut alkoivat hyvästi
palaa, niin nostettiin kuivunutta lehmän sontaa tahi ruohoa ja
multaa valkeaan, että se paremmin laskisi savua, pusuuttasi, ja savu
karkottaisi hyttyset, kärpäset, paarmat ja muut syöpäläiset lehmistä,
jotteivät ne teiskuisi lypsäissä. Jos joku lehmä ei tahtonut tulla
liki pussua, niin lapset otelivat (ajoivat pois) hyönteiset varvuilla
tahi vastalla. Tätä tehtäessä pysyivät lehmät alallansa ja naiset
saivat ne rauhassa lypsetyksi. Lypsetty maito kaadettiin saaviin ja
kannettiin maitohuoneeseen, jossa emäntä siivihti maidon eli laski
sen puusta tehdyn ratin lävitse, jonka pohjalla oli jouhinen talla,
lepästä tehtyihin pyttyihin.

Kohta lypsyn perästä tuli talon vävy Korjuksen Risto nuorikkonsa
kanssa kulkusissa ajaen Niemelään. Vävyn tultua taloon otettiin kohta
esille pata, johon pantiin vastalypsettyä maitoa ja puhkaistiin
muutamia kananmunia, ja vietiin se kotaan, jossa se keitettiin
munamaidoksi, niin kuin runo kertoo:

    Vävy välähti tupahan,
    muna muljahti patahan,
    pata kolahti kotahan.

Illalliseksi söi talon perhe muuta ruokaa, vaan vieraille annettiin
munamaitoa. Illallisen perästä kylvettiin sauna, jossa tytöt pesivät
selvitetyllä lipeällä ja saippualla vanhain ihmisten päät.

Saunan jälkeen puettiin pyhävaatteet ylle. Paimenet ja kotilapset
laittoivat itselleen kotimäelle pienen kokon, jota he polttivat
erikseen. Sikäli kuin kunkin talon nuoriso joutui, he keräytyivät
kokolle. Nuoret miehet hankkivat kuivia havuja kokon ympärille ja
istuivat sitten odottamaan väkeä lisää. Kaikkein paikalle saavuttua
sytytti ukko-Lauri, joka oli vanhin mies kylässä, kokon, joka kohta
palaa roihmusi täydessä liekissä. Kyttä-Jussi oli tuonut sinne suuren
karhupyssynsä, jolla ampui muutamia laukauksia. Kun pyssy ei hänen
mielestään kylliksi kovasti pamahtanut, niin hän nouti kartanosta
vanhan kirnun, jonka pohjaan hän kaivoi sellaisen reiän, johon pyssyn
piippu mahtui. Tähän reikään hän asetti pyssynpiipun suun ja ampua
kajahutti. Se antoi niin kovan pamauksen, että lapset ja muu heikompi
väki pelästyi, ja maa järisi jalkain alla. Mäet ja metsä raikuivat
vastaan ja kartano kaikui samaten. Kokon palaa roihmutessa ja pyssyn
paukkuessa viskasi Mauno-setä kokkovalkeaan pienen erilaisista
langoista neulotun pussin, jossa oli kaikkia siemenlajeja, mitä
vuodessa kylvettiin, ja rukoili viskatessaan:

    Oi Ukko ylinen luoja,
    taatto taivahan jumala,
    vallan pilvissä pitäjä,
    hattarojen hallitsija!
    Pidä pilvissä käräjät,
    sätehissä neuvot selvät:
    idätä idästä pilvi,
    länkä lännestä lähetä,
    nosta lonka luotehesta,
    etelästä ennättele,
    vihmo vettä taivosesta,
    mettä pilvistä pirota
    kynnölleni, kylvölleni,
    varsin vaivani näölle.
    Nosta korret korttumahan
    sekä varret varttumahan:
    yhdestä sataset saata,
    sadasta tuhannet tuota.
    Säästäös vihanta vilja
    rakehilta, rajusäältä,
    kuivuudelta, märkyydeltä,
    kovan ilman koskennalta.
    Tuo tänne utuinen pilvi,
    kanna kaari karvallinen,
    utu soille, utu maille,
    utu peltojen perille,
    utu kauas kankahille,
    metsähalmeille hajoita,
    jottei halla harmaaparta,
    pohjoisen pahanen poika
    veisi viljoja pilalle,
    turmiolle tuotteleisi.
    Anna vuosi, viljavuosi
    näille raukoille rajoille,
    poloisille Pohjan maille.
    Vilja pitkäksi viruta,
    sato saata runsahaksi,
    iloksi imeisten lasten,
    miesten, naisten mielhyväksi.

(Tätä taikaa ei minun muistaessani ole harjoitettu, mutta isoisäni
kertoi ennen sitä tehdyksi. Loitsija Matti Hinkkanen Parikkalasta
uhrasi juhannuskokolla vielä vuonna 1886.)

Kun paimenilla ei ollut pyssyjä, millä he olisivat ampuneet,
niin he ottivat omasta kokostaan kovia joko koivun tahi katajan
hiiliä, panivat yhden kerrallaan maaperäkivelle ja iskivät hiileen
niin suurella pyöreällä kivellä, minkä vain nostaa jaksoivat. Se
antoi kajauksen, jos ei juuri niin kovan kuin pyssy, niin ainakin
sellaisen, että se heille vältti.

Kokon palaessa istuivat vanhemmat ihmiset kokon ympärillä
keskustellen vuodentulotoiveista, ilmoista ym. Nuori kansa katseli
seisoallaan sekä oman että naapurikylän kokonpaloa. Aina kun joltakin
kokolta ampuminen kuului, vastattiin Niemelän kokolta ampumalla.
Vihdoin sanoi kyttä-Jussi:

-- Nyt minä olen jo osakseni ruutia polttanut. Jos kuka tahtoo vielä
ampua, niin maksakoon minulle ruutirahan ja ampukoon sitten vaikka
koko yön.

Pian ilmestyi halukkaita ampujia ja maksajia, jotka vuoron perään
ampua kajahuttelivat.

Niin kauan kuin kokon paloa kesti, viipyivät vanhat ja nuoret kokon
ympärillä. Kokko palaa roihmusi ensin ala- ja sitten yläpuolelta.
Vihdoin kahahti tuli riu'un päässä olevaan tervasaaviin, joka
yksinään palaa lekotti, ja näytti edempää katsojalta niin kuin
suuri tulipallo olisi loistanut vaaleassa kesäyöilmassa. Vähitellen
heikkeni tulen liekki: saavin vanteet paloivat poikki ja hiiltyneet
laudat tipahtelivat yksi toisensa perästä riu'un juurelle, jossa ne
vielä vähän aikaa palaa tuikuttivat ja vihdoin sammuivat. Viimeiseksi
kaatua rojahti kokkoriukukin, joka tuoreena oli kestänyt kovan
kuumuuden.

Vielä hetkisen aikaa ihailivat vanhemmat ihmiset kesän ihanuutta ja
katselivat nuorten aloittamaa leikinpitoa tanssilavalla. Sen jälkeen
he läksivät kotiinsa.

Nuoret aloittivat leikkinsä vastakkaistanssilla. Sitten he tanssivat
pitkää piikaa. Tytöt kävivät rintamaan toiselle ja pojat tyttöjen
vastapäätä toiselle puolelle tanssilavaa. Tyttöjen puolelle
ylimmäiseksi kävi Korjuksen Mari ja poikien puolelle Korjuksen Risto.
Toisten laulaessa:

    Mistäs piisaa, mistäs piisaa
    pitkiä piikoja aina?
    Hätätilass, köyhäss varass
    pienemmätkin naidaan,

otti Korjuksen Mari Mattilan Simon, joka seisoi häntä vastapäätä, ja
tanssia pyöräytti kerran hänen kanssaan ympäriinsä; samaten tanssi
Korjuksen Risto vastakkaisensa tytön Niemelän Annin kanssa. Sitten
tanssi Risto Marinsa kanssa toisten laulaessa:

    Hostis tostis toitima ralla,
    siivo likka likistelee siivon pojan kanssa.

Samalla tavalla tanssitti Mari seuraavan pojan ja Risto seuraavan
tytön, aina väliin keskenänsä tanssien, kunnes koko rivit tulivat
tanssitetuiksi. Sitten kävivät Mari ja Risto paikoilleen. Niemelän
Anni ja Mattilan Simo kävivät sitten tanssittajiksi ja tanssittivat
taas Anni pojat ja Simo tytöt tanssien välillä keskenään. Heidän
käytyään paikalleen rupesivat heidän viereisensä poika ja tyttö
tanssittajiksi. Sillä tavalla sai jokainen tyttö ja poika olla
sekä tanssittajana että tanssijana. Sen perästä leikkivät he vielä
muitakin leikkejä ja vasta puolen yön aikana he menivät kukin
kotiinsa.

-- Emmekös mene tuonne Luorikon puoleiselle järven kivelle istumaan
päivän nousuun asti, niin saamme nähdä vedestä nousevat sulhastemme
hahmot? ehdotteli Niemelän Anni toisille tytöille.

-- Minä en voi mennä mihinkään äitini luvatta, vastasi Niemelän Kaisa.

-- Heittäkää hyvät tytöt koko konstit pois, eivät ne kumminkaan
toimita mitään, pyysi Korjuksen Mari.

-- Hyvähän sinun on muita neuvoa, kun itse olet saanut sulhasen.
Kunhan olisit meidän asemessamme, et suinkaan niin puhuisi, vastasi
Sohvi.

Sen pitempään sitä juttua ei enää jatkettu, vaan tultiin kotiin.
Marin ja Kaisan maata mentyä tuumailivat Anni ja Sohvi, mitä pitäisi
tehdä, jotta saataisiin tietää tuleva sulho. Vihdoin sanoi Anni:

-- Muistatkos sinä Sohvi, kun viime talvena meillä kävi tuo
kulkulaismuija, jota sanottiin Hynnisen Kertuksi. Hän neuvoi tyttöjä
juhannusyönä panemaan yhden astian alle viinaa, toisen suoloja ja
kolmannen hietaa. Jos yön aikana on viinaan kosketettu, niin saadaan
rikas sulho, jos suoloihin, niin toimeen on tuleva, ja hietaan, niin
on köyhä sulho.

Tytöt tekivät niin ja veivät saunan penkille jo mainitut tavarat,
jotka laittoivat erikseen puuvatien alle kumpikin. Siellä juohtui
tytöille mieleen, että jo mainittu Kerttu oli neuvonut tyttöjä
menemään juhannusyönä makaamaan sellaiseen huoneeseen, jossa ei
ollut kukaan ennen maannut. Huoneen lattia oli lakaistava puhtaalla
vastalla rikat keskelle lattiaa ja niiden rikkojen päälle tuli
tyttöjen käydä makaamaan, niin unissaan näkivät tulevan sulhonsa.
Tämän neuvon johdosta päättivät tytöt käydä makaamaan uuteen aittaan,
joka ei vielä ollut kokonaan valmis. Ja sen he tekivätkin.

Kokolta tultua keskustelivat Niemelän emäntä ja Mari-täti jotain
keskenään. Sitten emäntä otti kirnusta kolmannen vanteen, meni
kesannolle lehmätarhaan, jossa kiersi kolme kertaa myötäpäivään
jokaisen lehmän ympäri kirnunvanteella lausuen:

    Juoskohon jokena maito,
    tänne vilja virratkohon,
    makeainen matkatkohon,
    maitokosket kuohukohon,
    joka kukkasen kuvusta,
    joka heinän helpehestä,
    metisistä mättähistä,
    vihannoista vierukoista,
    tuorehista turpehista,
    kastekorren kainalosta.
    Kosken kuohua pitääpi,
    maitoreiän retkahella,
    kultaisehen kuppisehen,
    vaskilaitaiseen vatihin.

Kun emäntä oli päässyt kartanoon, tuli Mari-tätikin kotiin vesilasku
olalla. Hän kertoi tavanneensa kotirannasta kaksi nuottavenettä,
joihin hän pani äyskärillä vettä, ja kun vesi oli virrannut veneen
kaarien lävitse, niin hän mätti sen äyskärillä laskuun. Mutta
kolmannen verokunnan venettä kun puuttui, niin hänen täytyi mennä
aina Luorikon päähän saakka ja tehdä siellä sama temppu.

-- Nyt jos kuka lehmä tahtoo pidättää maitonsa, niin sinä Riitta anna
tästä laskusta vettä niin kyllä se auttaa, neuvoi Mari-täti.

Emäntä kertoi puolestansa miten hän oli tarhassa tehtävänsä
toimittanut.

-- Nyt saat olla huoletta, että kirnusi tulee voihin, jos et vaan
laske maidonpäällisiä liiaksi lämpenemään etkä kovin kylmältä kirnua,
vakuutti Mari-täti.

Mari-tädin pakinoidessa vilkaisi emäntä silmillään pellolle ja sanoi:

-- Katsos Mari-täti, minusta näyttää tuolla Sääskiniemen kainalossa
jotain palavan.

-- Se on raha-aarre, joka siellä juhannusyönä palaa, se palaa
likuttaa niin kuin viina. Tämä yö on niin tärkeä, ettei kenenkään nyt
pitäisi maata. Minä menen herättämään Mauno-sedän sitä katsomaan,
virkkoi Mari-täti ja läksi sillä puheen Mauno-sedän huoneen ovea
kolkuttamaan.

Kun Mauno-setä tuli katsomaan, niin ei siellä enää mitään valkeaa
näkynyt.

-- Se suittaa olla se raha-aarre, jonka meidän entiset ukot
sota-aikana Sääskiniemeen hautasivat. Se kuuluu olevan viinapannu
hopearahoja täynnä. Tämä aika olisi juuri soveliain aarteen
hakuun, mutta enpäs minä poloinen poika muistanut illalla, jotta
olisin valvonut puoleen yöhön asti, ja saanut nähdä missä kohti se
aarre paloi. Nyt se on myöhään. Täytyy odottaa tulevaan vuoteen
juhannukseen asti ja sitten hakea se ylös, sanoi Mauno-setä.

-- Mutta jos aarre on pantu uhrin kanssa, niin mitäpä sinä sille
mahdat, vaikka kuinka hyvin tietäisit missä paikassa se on, virkkoi
Mari-täti.

-- Tiettävästi se uhrin kanssa on sinne pantu, mutta minun ukko
vainajani neuvoi minulle uhrinkin. Hän sanoi, että pitää ottaa
valkean kolmiöisen vasikan sydänmuna ja polttaa se aarteen päällä,
niin kyllä sen sitten helposti sieltä saa, selitti Mauno-setä.

Juhannusaamuna, kun vanhat ihmiset nousivat, niin he menivät tyttöjä
herättämään, mutta näitä ei ollutkaan huoneessa. Vihdoin havahtuivat
tytöt itsestään ja menivät heti saunaan katsomaan miten siellä
asiat olivat. Kaikki oli siellä aivan paikallaan niin kuin he ne
illalla sinne olivat laittaneet. Siellä panoksia korjaellessaan he
koettelivat muistella mitä unta kumpikin oli nähnyt. Mutta kun ei
kumpikaan muistanut untansa, niin he päättivät olla hiiskumatta koko
asiasta kenellekään.

Kun kaikki väki oli peseytynyt, kokoontuivat kaikki miehet suuren
pöydän ympärille rukousten pitoon. Naiset seisoivat ympäri tupaa
penkkien vieressä. Mauno-sedän esimerkkiä seuraten nousivat miehet
seisoalleen ja Mauno-setä alkoi veisata, johon koko perhe yhdisti
äänensä:

    Jo joutui armias aika (Vvk. 318)

Laulun loputtua istausivat miehet penkille, panivat kätensä ristiin
pöydälle ja kumarsivat päänsä käsiensä päälle. Naiset taasen
laskeusivat polvilleen penkkien viereen, panivat kätensä ristiin
penkille ja kumarsivat päänsä.

Sitten luki isäntä "Rukouksen jolla me itsiämme sabbathille eli
juhlalle valmistamme", "Rukouksen maanhedelmästä", "Isä meidän" ja
"Herran siunauksen". Lopuksi veisasivat kaikki seisoallaan Korjuksen
Riston aloittaman värssyn:

    Sinua myös kanssa kiittää mahtaa,
    ja ylistää sangen suurest,
    ett kukin aina nähdä saa,
    maan hedelmän kantavan tuoreest:
    siunatkoon meit Isä ja Poika,
    siunatkoon Pyhä Henki myös!
    Peljätköön kukin maan paikka
    Herraa suurta ja väkevää työss;
    sen päälle sanomme: Amen.

                        (Vvk. 61:3)

Murkinan jälkeen läksi rahvas kirkkoon: poikamiehet ratsain
nuoremmilla hevosilla, joiden korvallisille suitsiin sidottiin
kulkusia, ja vanhemmat miehet vaimoineen kärrillä. Nuoremmat naiset
panivat kenkänsä, sukkansa ja virsikirjansa nyyttiin. Mari-täti sitoi
uudet ihokiskoiset kirkkovirsunsa vyönsä alle. Paimenet ottivat
kengät olallensa ja niin läksi koko nuori väki avojaloin astumaan
kirkolle. Paimenten äidit menivät lapsiansa päästämään eli kaitsemaan
elukoita metsään.

Lepikossa kirkkotarhan ulkopuolella naiset kenkivät, silittivät
tukkansa, asettivat korva- ja otsahiuksensa säännölliseen
järjestykseen ja panivat silkit päähänsä. Pojat olivat jo kenkineet
maantielle päästyänsä. Pappilan kaivon ympärille oli joukko
janoavaisia kokoontunut janoansa sammuttamaan raikkaalla vedellä.
Pitäjäntuvan rannassa venematkalaiset kanivat (kaunistelivat)
itsiään. Pojan vekarat uivat tyynessä kirkkojärvessä. Uimasta
päästyään ja saatuaan vaatteen yllensä he ottivat voileipiä, so.
he valitsivat rannalta sileät latuskaiset kivet, joita heittelivät
järven pintaa myöten sillä tavoin, että kivi kaapsahti välistä
veteen kiitäissään tyynellä pinnalla. Se vasta oli koko mestari,
joka pitemmät voileivät osasi ottaa, siis kenen kivi kauemmas kulki.
Sitten koettiin heittää korkealle viskaamalla kiviä kilvan, ja mies
se joka kauemmas jaksoi kiven viskata järven selälle.

Kirkonmäellä, kun vanhemmat tuttavat miehet kohtasivat toisensa, he
tarjosivat toisilleen taskumatista viinaa, jota he olivat Ukon juhlan
kunniaksi kerallensa ottaneet. Vanhemmat naiset taasen antoivat
tuttavilleen tuomisiksi joko lehikkaita, ohra- tai ruisleipää, mutta
useammin piirakoita.

Aamukellon soitua alkoi kansaa virrata kirkkoon, joka oli muutamilla
koivuilla koristettu. Kirkonvaivaiset, jotka juhannusaattona
olivat olleet kirkkoa puhdistamassa, varustausivat jo aikaiseen
kirkonporstuan penkille istumaan ja anomaan almua hattu kourassa. Ohi
kulkevat armeliaat ihmiset heittivät jonkin vaskirahan vaivaisten
hattuun, josta saajat kiittivät lahjain antajaa.

Kirkosta päästyä riisuivat naiset kenkänsä ja virsunsa lepikossa ja
astuivat paljain jaloin kotiinsa. Miehet astuivat kengät jalassa niin
kauan kuin maantietä piisasi, mutta kylätiellä hekin heittivät kengät
jalastaan ja kävelivät loppumatkan avojaloin.

Ne harvat henkilöt, jotka juhannuksena olivat kotiin jääneet, kävivät
talosta taloon Juhaneja nostamassa. Nostopalkaksi annettiin joko
kahvia tai sen puutteessa viinaa.

Keski-iltoin aikana kokoontui kylän nuoriso Kotimäelle
leikitteleimään. Pienemmät pojat kokoilivat havuja ja risuja kokon
sijalle ja polttaa rätisyttivät niitä sekä ampuivat hiilillä.
Vähitellen kokoontui vanhempiakin ihmisiä nuorten leikkejä katsomaan.
Kotona olijat joko lukivat tahi veisailivat suvivirsiä. Nuorukaiset
erkanivat myöhään kotiinsa, jossa illallisen jälkeen kävivät
makaamaan päättäen juhannuksen vieton.



Arkiset askareet


    Sisältö: Kasken kaataminen. Vastojen teko. Lehden riipiminen.
    Käärmeenpurema. Käärmeen vihojen loitsiminen. Tukkujen teko.
    Papumaan kitkeminen. Nippujen teko. Pietarin päivä. Lammasten
    pesu. Tyttöjen laulu.

Juhannuksesta päästyä aloitettiin Niemelässä kasken hakkaus. Isäntä
kävi merkitsemässä lehdon Piesossa, mikäli sitä oli hakattava.
Naisille ja ensi kesää työllä käyville pojille teroitettiin kassarat
(vesaimet), joilla he karsivat oksat puista ja hakkasivat vesat ja
vitsakset poikki. Vesoessaan he kiskoivat tuohia. Niistä tehtiin
hiplummista (hienommista) pesuvihkoja, jotka punottiin heti ja
käärittiin vihkoiksi. Jäykemmät tuohet käärittiin käähkärölle ja
niistä tehtiin virsuja. Kaikkein jäykimmät kerittiin kerälle ja ne
tehtiin tohveleiksi. Mitä eivät vesojat ylettäneet maastajaloin
kiskoa, sen he kiskoivat sitten kun koivut oli kaadettu.

Kun miehet arvelivat naisten saaneen jonkun verran vesosta, he
menivät terävillä kirveillä kaskea kaatamaan. Kasken hakkuu
toimitettiin tavallisesti yläkuulla, jotta maa paremmin vesoittuisi
eivätkä aitapuut niin pian mätänisi. Ainoastaan jos oli tehtävä
raivinkia -- notkomaata raivattava heinämaaksi tahi muuta maata
uudispelloksi -- niin silloin hakattiin puut alakuulla, jottei maa
vesoittuisi. Kaskea alettiin hakata tuulen alta, joten kaikki puut
kaatuivat yhtäännepäin. Paksuimmista puista kolottiin (kuorittiin)
tyvet, jotta ne paremmin kuivuisivat ja pihkettyisivät.

Kaskea kaataessaan katsoivat miehet tarkoin mitä tarvekalua mistäkin
puusta saadaan. He ottivat kaskesta lusikka-, kapusta- (leivi-),
karttu-, vartta-, kaplas- ja keträpuita sekä telikon (takareen)
jalas- ja kärrinpaltsta- (palsta-)koivuja, resla- ja saahka- (ajo-)reen
reunapuita, vemmeltuomia, aisakoivuja, saarapuita, sonta- ja
levityshankopuita ym. tarvekalua. Nuoret pojat ottivat emännälle
härkkimiä ja hierimiä. Muutamia lehti- ja havupuita jätettiin
kaatamatta siemenpuiksi. Ukkomiehet kiskoivat virsu- ja tohvelituohia
sekä kattolevyjä. Kotiin tullessa iltasilla oli jokaisella, niin
hyvin vesojilla kuin hakkaajilla, jotain kantamista, muutamilla
olikin täysi kannalmus. Ukko-Laurikin toi kerän ja pari käähkäröä
tuohia, jonka nähtyään Helka-ämmä sanoi:

    Hyvä on ukko huononenkin:
    tuopi tuulellakin,
    saapi sateellakin,
    tuopi tuohta virsukseen,
    pajun niintä paulakseen.

Kun kaski oli vesottu ja hakattu, alkoivat miehet ajaa lantaa
pellolle ja naiset kävivät leikkelemässä metsästä vastaksia, jotka
he kantoivat kuormalla kotiin ja latoivat. Ladotut vastat pantiin
kammitsalle, kaksi vastaa kullekin kammitsalle. Kolmesataa kammitsaa
vastoja arveltiin riittävän vuoden tarpeiksi. Vastat laitettiin
tallin luhtiin seinävierille, raavilo-orsien (päätöorsien) väliin
ja vartaille kuivamaan. Kuivaneina ladottiin vastat tallinluhdin
nurkkaan.

Vastojen teon perästä alkoivat naiset lehden riipimisen. He ottivat
riihikkoja tahi muita ruohtimisia paitoja, joihin riipivät haavan,
pajun ja lepän lehtiä, jotka sitten kantoivat kotiin ja hajoittelivat
tuvan lattialle kuivamaan. Tämä oli lapsista hauska, kun he saivat
lehtien päällä ketturoida (piehtaroida) ja tehdä lehdistä rääniköitä.
He käänsivät haavan lehden nelin kerroin, pureksivat hampaillaan
kolme tai neljä viivaa vinoon lehteä ja niin oli räänikkä valmis.
Näitä he sitten toisilleen kaupittelivat ja ottivat maksuksi puusta
tehtyjä ympyräisiä rahoja. Kun lehdet olivat kuivaneet, ne kannettiin
elohursteilla kölsän karsinaan ja syötettiin talvella lampaille.
Uusia lehtiä tuotiin tupaan kuivamaan. Näin pitkitettiin lehden
kantoa siksi, kunnes alettiin papua kitkeä ja pellonpientareita
niitellä. Aamurupeamalla, kun metsä oli kostea, levittelivät naiset
lantaa pellolla tahi tekivät muita kotiaskareita.

Eräänä päivänä, kun Niemelän naiset olivat lehtiä riipimässä Vaitin
kivikkomaalla, tunsi Sohvi jotain pistosta varpaassansa. Hän katsahti
jalkoihinsa, jossa suuri mustankirjava käärme mateli. Hän pelästyi ja
huusi toisille naisille:

-- Tulkaa tappamaan, täällä on käärme!

Pian leikkasivat toiset naiset itselleen leppäiset kepit ja tulivat
tappamaan käärmettä, joka jo oli ennättänyt mataa vähän edemmäksi.
Käärmeen luo päästyään sanelivat naiset:

    Maa pidä varasi, vihollinen on päälläsi.

Tämä sanottiin sitä varten, ettei käärme pääsisi maan sisään. Sitten
he tappoivat käärmeen. Sohvi valitti, että mato taisi panna (käärme
purra) hänen jalkansa, koska sitä tuntuu kirvelevän. Toiset naiset
tutkivat asiaa tarkemmin ja löysivät Sohvin varpaasta pienen reiän,
josta tuli verta. He pyyhkivät heti veren pois lehdillä, pesivät
haavan vedellä ja voitelivat sen tapetun käärmeen verellä, käärivät
pajun niinellä haavan kiinni ja laittoivat Sohvin kotiin, jonne Anni
ja Kaisa myötä seurasivat häntä saattamaan.

Kotiin päästyä oli jo Sohvin koko jalkaterä ajettunut. Emäntä otti
viipulavyön, jolla sitoi kipeän jalan ketroksesta kiinni. Isäntä
käski Eerikan mennä Riha-Heikkiä perään ratsashevosella lukemaan
(loitsimaan) käärmeen vihoja. Parin tunnin kuluttua tulikin
Riha-Heikki ratsastaen samalla hevosella. Eerikka oli nimittäin
käskenyt Heikkiä joutumaan pian ja itse hän tuli perästä jalkaisin.
Tultuaan Niemelään Heikki pyysi ja sai viinaa, meni kolme kertaa
muutetun huoneen kynnykselle istumaan, kaasi viinan kuppiin, johon
hän loitsi:

    Mato musta maanalainen,
    toukka Tuonen karvallinen,
    hivusletti Hiiden immen,
    paholaisen partakarva,
    pirun piiska, Hiiden ruoska,
    ruman hengen ruokosauva,
    haamu haltian näköinen,
    raippa raunionalainen,
    läpi mättähän mänijä,
    puunjuuren pujottelija!
    Kuka sun kulosta nosti
    heinän juuresta herätti?
    Ken käski pahalle työlle,
    työlle kehnolle kehotti?
    Isosiko vai emosi
    vaiko muu sukusi suuri?
    Kuka käski, ken kehotti
    päätä pystyssä piteä,
    kaulan vartta kauheata?
    Ken se kieltäsi kehotti,
    kuka haiku hammastasi
    puremahan, jyytämähän,
    syömähän, kaluamahan?

    Tiesitkös puuta purrehesi,
    pajun juurta pannehesi,
    närettä näpistäneesi,
    kokeneesi koivun juurta,
    haukanneesi haavan juurta,
    pihlajaista pistäneesi?
    Et sä puuta purrutkana,
    pajun juurta pannutkana,
    närettä näpistänynnä,
    kokenunna koivun juurta,
    haukannunna haavan juurta,
    pihlajaista pistänynnä,
    kun purit ihon imeisen,
    turmelit emosen tuoman.

    Mato musta myrkyllinen
    tahi harmaa haikuhammas!
    Jos olet pannut, niin paranna
    jos sä koskit, niin kohenna!
    Lienet hampahin hakannut
    tahi iskenyt ikenin
    eli kielin koskettanut
    eli purstoin puikkaellut
    tahi hengin huokonunna,
    niin tule työsi tuntemahan,
    pahasi parantamahan!
    Ota pois omat kipusi,
    alle haiku hammastesi.
    Vedä myrkkysi vetenä,
    maitona pahat panosi.
    Vie poies vihasi tästä,
    keltaisin keuhkoihisi,
    muikeoihin maksoihisi,
    saata sappesi sisälle,
    vaskisehen vatsahasi,
    muuta viinaksi vihasi,
    vedeksi pahat makusi!

    Jos et pahaasi paranna
    etkä vie vihojas tästä,
    niin minä sanon emolles,
    valittelen vanhemmalles;
    enemp on emolla työtä,
    vaiva suuri vanhemmalla
    pahoja parantaessa
    takiota tauottaissa.

    Turvotkohon tuomen juuret,
    kohotkohon koivun juuret,
    levetköhön lepän juuret,
    pajun juuret paisukohon,
    kuusen juuret kohotkohon,
    kasvakohon kannon juuret,
    kiven juuret kiintyköhön,
    vaan ei iho inehmoisen,
    emon kantaman katalan.
    Itse turvu tuskihisi,
    paisu pakkopäivihisi,
    ähkyhysi ärtyele!
    Katkea häijy kaheksi,
    konna kolmeksi muruksi,
    niin kuin pakkula pahanen
    tahi leppäpökkyläinen!

    Tuonen toukka, maan matonen,
    kyy vihainen viirukkainen!
    Viskoa vihasi tästä
    hiiden hiililiedoksehen,
    paholaisen pankon päähän,
    tuonne helvetin tulehen,
    pahan vallan valkiahan!
    Tahi saattele salolle,
    Kipuvuoren kukkulalle.
    Siellä keittäös kipuja
    pikkuisessa kattilassa,
    yhden sormen mäntävässä,
    peukalon mahuttavassa.
    Tee nyt yöllä terveheksi,
    päivällä imanteheksi,
    alta aivan raittihiksi,
    keskeä kivuttomaksi,
    päältä tuntumattomaksi,
    ehommaksi entistänsä,
    paremmaksi muinaistansa!

Loitsittuaan Heikki kaasi viinan puteliin takaisin, meni tupaan
Sohvin luo, kaasi viinaa pulliin ja käski hänen ryyppäämään, jonka
Sohvi tekikin. Sitten hän voiteli viinalla käärmeen pureman haavan,
kääri tupakanlehden päälle ja sitoi sen pajun niinellä kiinni
loitsien kääriessään:

    Siteheksi Luojan silkki,
    Luojan kaapu katteheksi
    tälle jalalle jalolle,
    vakaiselle varpahalle!
    Katso nyt kaunoinen Jumala,
    varjele vakainen Luoja
    jottei vioille vetäisi
    eikä tuskihin tulisi,
    hätäpäivä päälle käisi,
    pakko saattais parkumahan!

Sitten Heikki kaivoi kuopan tanhualle. Sohvi kannettiin sinne,
asetettiin kuopan laidalle istumaan ja kipeä jalka pantiin kuoppaan,
jossa hän piti sitä koko sen päivän. Yöksi kannettiin hänet
huoneeseen makaamaan. Seuraavan päivän vielä hän piti jalkaansa
kuopassa. Sen jälkeen alkoi jalka parata.

Kun Riha-Heikki oli saanut työnsä tehdyksi, häntä syötettiin ja
juotettiin, maksettiin palkka ja kyydittiin hänet hevosella kotiinsa.

Lehden riivinnän perästä naiset katkoivat lehtitukkuja (vihkoja),
jotka he asettivat aidan seipäisiin ja puiden oksiin kuivumaan.
Kuivuneina ladottiin tukut lehtikoppeleihin, jotka katettiin näreen
koskosilla tahi tuohilevyillä. Syystalvella vähän lumen aikana
vedettiin tukut kotiin ja syötettiin lampaille.

Sitten tuli papumaan kitkeminen. Kitkentäheinät hajoiteltiin
korkealla olevain huoneiden alle puille kuivumaan. Emännät korjasivat
kitkentäheinät kuivuneina rouhekölsään. Niistä keitettiin talvella
lehmille rouhevettä.

Ennen kuin varsinainen heinänteko alkoi, niittelivät naiset
pellonpientareet. Niitetyt heinät sidottiin nipuille, jotka
asetettiin pellon seipäisiin kuivamaan. Kuivina koottiin niput ja
kannettiin vitsakuormalla rouhekölsään talven varaksi.

Pietarin päivä oli jonkinlainen puolipyhä, jolloin ei tavallisesti
mitään raskaampia töitä toimiteltu. Miehet tekivät minkä mitäkin:
korjailivat työkaluja, paikkailivat kyntökenkiä ynnä muuta sellaista.
Naiset taasen ompelivat uusia ja laittelivat vanhoja vaatteitaan
aamurupeamalla. Murkinan aikana ajoivat koko kyläläiset lampaansa
Aitjärven rantaan pestäväksi. Nuoret naiset tulivat perästä lampaita
pesemään. He riisuivat vaatteensa rannalle, pukivat jonkun vanhan
paidan yllensä, ottivat aidan kolkkaseen ajetusta lammaslaumasta
kiinni joko emälampaan tahi vuonan, jota taluttivat pitäen sen päätä
ja etujalkoja kainalossaan, joten lammas käveli hyvin vastahakoisesti
järveen. Siellä se pestiin yltä ympäriinsä, jonka jälkeen lammas
laskettiin toisten joukkoon. Siinä oli hälyä, kiirettä ja älinää, kun
lampaat määkivät etsien vuoniaan ja vuonat samaten etsien emäänsä.
Paimenet huusivat akkiloidessaan lampaita, jotka eivät tahtoneet
kestää aidan kolkassa. Akat toruivat paimenia, jotka eivät olleet
kylliksi valppaita lampaita järjestyksessä pitämään. Tytöt nauraa
kikattivat, kun joku lammasta järveen taluttaessaan kaatua kellahti
joko rannalle tahi järveen.

Kun kaikki lampaat oli pesty, kävivät lammasten pesijät uimaan paidat
yllä. Ilma kun ei päässyt paidan välistä pois, niin se nosti suuren
kuppilon naisten selkään, jolle paimenet nauroivat ja ilkamoisivat.
Uimasta päästyään naiset pukivat tavalliset vaatteet yllensä,
hajoittivat märät paidat pehkojen päälle kuivamaan ja kävivät
nurmikolle istumaan. Tytöt ottivat nuorempia ja vanhempia homeheiniä
ja asettivat niiden kannat sormiensa väliin niin, että kannat vähän
näkyivät sormien välistä käden selkäpuolella. Sitten he käskivät
toistensa ottaa jonkun kannan, josta arvattiin, saako tyttö vanhan
tahi nuoren sulhon, sen jälkeen, miten otettava homeheinä oli, vanha
tahi nuori. Se antoi taas uutta naurun aihetta koko seuruelle.

Murkinalta naiset menivät metsään tuohia kiskomaan. Vanhemmat naiset
kävivät eri joukkoihin ja tytöt erikseen. Tytöt menivät kauemmas,
aina karjamaan perille, jossa kasvoi suuria puita, kiskomaan tuohia,
vaan vanhemmat naiset kiskoivat likimetsistä. Kun tavattiin joku hyvä
koivu, jossa oli jäykkä tuohi, eikä se ollut rupinen, niin siitä
kiskottiin, mikäli vain yletettiin. Jos tuohi oli erinomaisen hyvää
ja koivu sileä, niin he tekivät hankurat, joita myöten kiipesivät
koivuun ja kiskoivat yläpuolelta. Kiskoessaan tytöt lauloivat:

       Minä olen Suomen neito, Suomen koria kukka,
    moni poika minua jo houkutteli hukkaan.
       Ruusu ei oo kauniimpi kuin tyttö Karjalassa,
    eikä toista tarvita, kun olen maailmassa.
       Minä tyttö, kaunis tyttö, kun mun pojat näkee,
    lempi syttyy sydämeen ja mieli naida tekee.
       Minä olen siivo tyttö, siivon nimen kannan,
    enkä minä joka pojan halatakaan anna.
       Pian on se tyttö raukka tullut kunnialta,
    joka kerran heittäypi noiden poikain valtaan.
       Pojilla ja susilla on yhtäläinen mieli,
    susi kulkee ääneti, vaan pojill on liukas kieli.
       Poika puhuu kaunihisti tytön sängyn eessä:
    mesi, maito kielellä, vaan myrkky sydämessä.
       Elä neito ilolla ja kulje kunnialla,
    kunniaton tyttö on kuin halmehessa halla.

Keski-iltoin aikana tulivat naiset tuohesta, söivät päivällisen
ja alkoivat kääriä tuohia. Tanakammat tuohet pantiin kerälle
tohvelituohiksi, vaan hiplummat (hienommat) tuohet käärittiin
käähkärölle, yhden virsun tuohet kullekin käähkärölle. Hipluimmat
punottiin pesuvihkoiksi ja korjattiin huoneeseen. Tiellä kävellessään
ja ruoka-aikoina tekivät naiset tohveleita ja virsuja.



Kokouspyhä


    Sisältö: Kirkolle meno. Kaupanteko. Ryyppymiehet. Tyttöjen
    kannattaminen. Tuomisten antaminen. Väkijoukon tulva. Kirkkojen
    suojeluspyhät: Kirkkopyhät. Tuppijuhla. Tamppaaminen.
    Kokoussunnuntai. Kihupyhä. Atrioitseminen. Paluumatka.

Kokouspyhän edellisenä sunnuntai-iltana kokoontui Niemelän kylään,
jossa oli paljon tyttöjä, iso joukko vieraan kylän poikia käskemään
Niemelän tyttöjä menemään kokouspyhänä kirkkoon luvaten kannattaa
heitä hevosensa selässä. Nuoriso olisi tainnut mielellään pistää
tanssiksikin, jos olisi heidän valtansa ollut, mutta kun he tiesivät
ettei kesällä ollut tapana tanssia muulloin kuin juhannuskokolla,
niin ei auttanut muuta kuin täytyi tyytyä olemaan tanssitta ja
mukaantua esi-isien tapoihin.

Kokouspyhän lauantaina päivällisen jälkeen ei nuori väki Niemelässä
enää mennyt ulkotöille, vaan varusteleisi juhlalle lähtemään. Tytöt

    panivat päällensä parasta,
    valkehinta varrellensa,

läksivät matkaan jo keski-iltoin aikana ja pojat saunan kylvettyään
olivat jo matkahommassa, vaikka eivät saaneet lähteneeksi ennenkuin
vähän jälkeen puolenyön. He satuloitsivat hevosensa, panivat kalkalot
(kulkuset) suitsiin hevosten korvallisten kohdalle ja niin läksivät
matkaan.

Tyttöjen matkueeseen yhdistyi tiellä muitakin matkalaisia. Vanhemmat
ihmiset ja ne, joilla oli jotain kaupattavaa, ajoivat hevosilla
ja kärryillä, vaan nuorempi väki ja tytöt varsinkin astuivat
jalkaisin. Kymmenen virstan päähän kirkolta hävisivät tytöt yöksi
maantienlaidassa olevaan taloon. Siinä he illan kuluessa katselivat
etämatkaisten kulkua kirkolle, kuinka naiset astuivat selässä
palttinaiset hurstit, joissa he pienokaisiaan kantoivat. Hurstin yli
oli hurstut levitetty, jottei päivä päässyt paahtamaan pienokaisten
hienoa ihoa. Hurstuesta oli myös jonkinlaista suojaa sateella. Se
toimitti siis sekä nykyajan päivän- että sateenvarjon ammattia.
Sydänmaalaiset, joilla ei ollut kärriteitä kotiin, kulkivat ratsain
ja kuljettivat eväänsä ynnä muut rihkamansa satulan koljossa.
Suurempia kapineita veti hevonen perässään ristiin asetetuilla
seipäillä, jotka toimittivat kärrin ammattia. Nämä kaikki riensivät
kirkolle yöksi ja ottivat yösijansa joko pitäjäntuvassa, pappilan
perheentuvassa tahi kirkon läheisissä naapuritaloissa.

Jo lauantai-iltana tehtiin kirkolla kaikenlaisia kauppoja:
vaihdettiin, ostettiin ja myytiin hevosia, ostettiin kaikenlaisia
käsitöitä niin kuin satuloita, piiskoja, viikatteita, sirppejä,
keritsimiä, vöylisiä, kulkusia, lehmäin ja lammasten kelloja,
vehnäspullia, piittinää, katajaolutta ym. tavaraa. Kirkkotarhan
ulkopuolella oli kaupan paloviinaa, joka myöskin kulki kaupaksi.

Ne jotka kirkolla olivat yötä, järjestelivät jo varhain
sunnuntaiaamuna tavaroitaan ja sijoittelivat niitä enin huomattaville
paikoille. Oluttynnyreitä (puolikoita) asetettiin kirkkotarhan aidan
viereen. Rinkeli-, räänikkä- (renikka-), kauruska- ja vehnäskorit
asetettiin niin taroisalle paikalle, että yleisö ne pian huomasi.
Kellotapulin viereen varustausivat piittinän kauppiaat ja vähän
ulompana oli muita rihkamakauppiaita. Ulompana lepikossa olivat
viinan kauppiaat. Äidit ripustivat pienokaistensa hurstit kirkon
ympärillä kasvavain puiden oksiin, jättivät lapsosensa suurempain
veljien, sisarten tahi mummojen tuuditettavaksi ja menivät itse joko
kaupuksiansa tekemään tahi tuttaviansa ja sukulaisiansa tapaamaan.

Myös ne, jotka sunnuntaiaamuna kirkolle saapuivat, tulivat
tavallisesti niin varhain, että ennättivät kauppoja tehdä ennen
jumalanpalveluksen alkamista, sillä jumalanpalveluksen aikana ei
saanut mitään kauppaa tehdä.

Miehet tavattuansa sukulaisensa tahi tuttavansa tarjoilivat
toisilleen taskumateistaan, puhelivat ilmasta, vuodentulosta,
kesätöistä ynnä muista asioistaan sekä tekivät kaupuksensa. Ne, jotka
olivat viinaanmenevät, hakivat viinankauppiaat, ostivat, ryyppivät
ja viipyivät viinankauppiaan lekkerin tienoilla eivätkä muusta
välittäneet. Vähitellen kokoontui samaan tapaan taipuvia kosolta
yhteen, ja siinä ryyppimisen ohessa tupakoitiin ja puheltiin niitä,
näitä ajan ratoksi. Nämä olivat tavallisesti vanhempaa miesväkeä,
jotka viinan tykönä viipyivät, mutta nuoria ei niissä koskaan ollut;
sillä silloin oli tapana olla

    nuoret miehet naimattomat
    vielä viinan juomattomat.

Ei silloin nähty nuoria viinan villissä eivätkä vanhemmatkaan
ryypätessään toraa ja tappelua nostaneet, vaan keskustelivat
lystillisistä tapahtumista, joka tavallisesti herätti naurua. Suitti
väliin niinkin tapahtua, että joku kärkkäämpi luikkasi niin ahneesti
että täytyi levätä, ennen kuin liikkeelle pääsi, mutta useimmat
pitivät "suussa siemenen määrän". Vaan jos joku harppasi niin ololta,
ettei kirkkoon kyennyt tahi etteivät tolpat kannattaneet toisten
kanssa kotia lähteä, sitä kerrottiin sitten suurena ihmeenä monet
ajat perästä päin.

Kohta sen jälkeen, kun Niemelän tytöt olivat sunnuntaiaamuna
lähteneet yöpaikastaan ja alkaneet astua maantietä, tuli joukko
poikia ajaen uljailla ratsuillaan. Nähtyään tytöt pojat pysäyttivät
hevosensa vähäksi aikaa ja tuumivat kuka poika minkin tytön ottaa,
ettei tulisi mitään häiriötä. Sitten he ajoivat tyttöjen luo, jolloin
Lippolan Juhana pidätti hevosensa maantien puolessa olevan kiven
kohdalle ja sanoi Niemelän Kaisalle:

    Kiepsahas Kaisa kivelle,
    käy taakseni tarakkaan,
    sitte kulemme yhdessä
    niin kuin pari harakkaa!

Pian Kaisa nousi kivelle. Juhana pitäen toisella kädellään hevostansa
suitsen räimistä kiinni ojensi toisen kätensä Kaisalle, johon Kaisa
tarttui, astaisi jalkansa Juhanan jalalle ja niin nousta heilahti
Juhanan taakse hevosen selkään, johon kävi yksipuolesti istumaan,
kieraisi käsivartensa Juhanan vyötäisten ympäri, ja sitten alettiin
ajaa. Samalla tavalla ottivat toiset pojat kukin sen tytön, jonka oli
yhteisessä neuvottelussa päättänyt ottaa. Tolja, joka erinäisestä
syystä oli jäänyt jäljelle toisten arttelista (joukosta), tuli
myöhempään ja luuli erästä vieraan kylän tyttöä, jota hän ei
takaapäin tuntenut, Mäkelän Liisaksi, ja käski hänen nousta kivelle.
Tyttö seurasi käskyä ja nousi kivelle. Mutta Tolja nähtyään ettei se
Liisa ollutkaan, vaan oli musta ja ruma kuni herneen hirvitys, sanoi:

-- Jää tyttöparka kivelle, ehkä siinä valkenisit tulevan vuoden
kokouspyhäksi, ja ajoi sillä pois jättäen tytön kivelle. Tytölle
tietysti kävi häpeäksi moinen pilkanteko, ja nolona ajoi Toljakin
toisten poikain luo, jossa nämä nauraa viiristelivät Toljan
pettymykselle.

Heti kun Kaisa oli istautunut Juhanan tarakkaan, kysäisi Juhana
kuulumiset, johon Kaisa vastasi:

-- Hyvinhän minulle kuuluu, vaikka eivät sentään kaikki asiat ole
niin hyvin, kuin minä ne soisin olevan. Kuulehan rakas Juhana!
Hamasta siitä ajasta alkain, kun minä kävin rippikoulussa, on
meillä joka pyhäilta käynyt vieraan kylän poikia, joita minä en
tunne puoliakaan. No niistä ei sen enempää, vaan viime sunnuntaina
kertoi Mari-täti kirkosta tultuaan, että rikkaan Junnolan emäntä oli
haastanut hänelle, jotta hänen poikansa aikoo tänä syksynä kosioida
minua.

-- No se ei haittaa mitään, jos hän ja vaikka vielä kaikkikin pojat
sinua kosioisivat; onhan se sinulle sitä suurempi kunnia, mitä
enemmän sulhasia käypi. Minunhan sinä kumminkin olet, vastasi Juhana.

-- Niin kyllä, sinun minä olen, se on ollut aina minun ajatukseni
ja siksi minä en soisi kenenkään muiden minua kosioivan, vastasi
Kaisa. Mutta minua pelottaa, että jos se Junnolan rahjus tulee minua
kosioimaan, ajaa isäni minut menemään väkisenkin hänelle. Isästäni
näet on Junnolan tila paras koko seurakunnassa ja talo on rikkain
koko paikkakunnalle.

-- Ei rahalla rakkautta osteta, Kaisa kulta, lohdutti Juhana. Jos
vain meillä on rakkautta, niin kyllä Jumalalla on rikkautta. Ja jotka
Hän on yhteen sovittanut, niitä eivät saa ihmiset erottaa. Sinä olet
minun ja minä olen sinun, eikä meitä erota muu kuin kuolema. Jos
Jumala on meidän puolellamme, kuka voipi silloin meitä vastustaa?
Tiettävästi ei kukaan. Ja paitsi sitä, niin enhän minäkään mikään
köyhä enkä naukumaijan poika ole.

-- Et kyllä olekaan, vaan et niin rikaskaan kuin Junnola on. Minä
luotan Jumalaan ja sinuun, vastasi Kaisa surullisena.

-- Saat luottaa huoletta, minä en sinua heitä, vakuutti Juhana.

-- Kuulehan hyvä Juhana! Tänään se Junnolan Martti, joka ei minua
tunne, kuuluu varustaivan minua katsoman, vaan minä aion mennä
kirkkoon perälle parvea, ettei hän minua näe, ja niin teen hänelle
kiusaa, sanoi Kaisa.

-- Nyt et sinä Kaisa kulta älyä oikein, vastasi Juhana. Jos Martti ei
näe sinua, niin hän ei voi kuvitella mielessään, kummoinen sinä olet.
Mutta jos hän näkee sinun ihanat kasvosi, hän syttyy kuin tuleen ja
sitten kun ei hän sinua saa, niin se on vasta kiusaus. Kävele vain
kultaseni reippaasti muiden tyttöjen kanssa, ja katso suoraan Marttia
silmiin, niin se vaikuttaa tehokkaammasti häneen.

-- Olkoon niin, minä teen sinun neuvosi mukaan, virkkoi Kaisa. Oli se
nyt sentään hyvä, että saimme yhdessä puhua. Minun sydämestäni putosi
niin kuin kylmä kivi, kun sain vakuutuksen sinun rakkaudestasi.
Minä puolestani en voi sinua unhottaa milloinkaan. On niin hauskaa
kun taas saimme puhella keskenämme. Sitten perin kun viime talvena
kylänluvuissa emme ole saaneet puhua keskenämme. -- Hyvästi nyt armas
kultaseni! Toiset tytöt näkyvät jo laskeutuvan hevosten selästä ja
minun täytyy joutua heidän parveensa.

-- Hyvästi rakas Kaisa! sanoi Juhana, pidätti hevosensa ja laski
hempukkansa varovasti alas maantielle. Vielä lempeä silmäys, ja Kaisa
katosi toisten tyttöjen joukkoon.

Pojat alkoivat ajaa eteenpäin täyttä ravia ja tavattuaan tuttavia
tyttöjä he pyysivät edellä kerrotulla tavalla heitä tarakkaansa.
Virstan tahi pari ajettuansa tytön kanssa he laskivat tytön astumaan.
Tytöt puolestaan olivat valmiit nousemaan toisten poikain tarakkaan.
Sitä suurempi kunnia oli tytölle, mitä useamman pojan tarakassa sai
ratsastaa. Siitä sitten ajan pitkään puheltiin ja tehtiin toisilleen
selkoa, kuka ja kenen poika oli kutakin tyttöä kannattanut, pitämättä
ollenkaan lukua, oliko kannattaja mieluinen tahi ei. Mutta varsin
ylpeydellä mainitsivat tytöt niiden poikain nimet, joista he enin
pitivät. Halpa-arvoisten poikain kannattamisesta virkkoi pönäkkä
tyttö tavallisesti:

-- Olinhan minä laus (muka) hänen tarakassaan, tahi:

-- Kannattihan sekin poika puittos minua.

Kirkonmäellä tytöt, varsinkin tuttavat ja saman kylän tytöt, kävellä
hersuivat yhdessä joukossa, ja tavallisesti oli heillä joku nuorikko
johtajana. Heillä ei näyttänyt olevan juuri muuta tekemistä kuin
katsella rahvaan ja varsinkin poikain liikkeitä. Samalla tavalla
kävelivät tuttavat ja saman kylän pojatkin. Kun pojat ja tytöt
sattuivat yhteen, niin he ensin tehtyään hyvän päivän alkoivat pyytää
toisiltaan tuomisia. Siinä sitten tehtiin selkoa ja tingittiin,
kumpaistenko vuoro nyt on olla antajana, joko poikain tahi tyttöjen,
ja muisteltiin tarkoin, kumpaisetko viime vuonna olivat anojina ja
kumpaiset antajina. Vihdoin, kun asiasta päästiin perille, antoivat
ne, joiden vuoro oli antaa. Mutta tavallisesti kävi niin, että vaikka
tytöt panivat alkuun namusten antamisen, niin pojat ne kumminkin
enemmän antoivat.

-- Jos te näytätte näppiänne, niin me keikautamme keppiämme, oli
pojilla tapana sanoa ja niin se enemmiten tapahtuikin. Tyttöjen
vähäisiin antamiin vastasivat pojat runsaalla mitalla. Tällä tavoin
useat, varsinkin komeimmat ja varakkaampain tyttäret, saivat tuomisia
niin paljon, että kotiin tultuaan tekivät niistä vehnäsmöllyä
(mureketta) varistetun maidon sekaan, jota sitten suurena herkkuna
nautittiin, vieläpä annettiin toisillekin naisille ja lapsille syödä.

Junnolan Martti tuli toisten Junnolan poikain kanssa Niemelän
tyttöjen luo ja alkoi pyytää tytöiltä tuomisia. Toiset tytöt
antoivat, mutta Kaisa ei antanut Martille, vaikka toisille pojille
antoi. Se harmitti Marttia. Kun Martti toisten poikain keralla
jakeli toisille tytöille, niin Kaisa otti muilta pojilta, vaan kun
hän huomasi, että Martti aikoo hänelle tarjota, hän kääntyi selin
Marttiin. Martti seisoi siinä vähän aikaa nolona. Vihdoin hän nykäisi
Kaisaa ja tarjoten tuomisia sanoi:

-- Maksaako teikäläisen ottaa meikäläiseltä tuomisia?

-- Enhän minä ole velkapää teiltä tuomisia ottamaan, kun en
antanutkaan, vastasi Kaisa pönäkästi.

-- Ei tässä nyt ole kysymystä velan maksamisesta eikä velaksi
antamisesta, vaan jos lahjana tahtoisit ottaa, kun Martti niin
halukkaasti tarjoaa, sanoi Riikosen Olli.

Niemelän Sohvi, joka seisoi Kaisan vieressä, nykäisi Kaisaa, joka
vihdoin otti Martin tuomiset, mutta ei pistänyt sitä nyyttiinsä,
niin kuin toisten poikain antimia, mutta piti ne kädessään. Junnolan
poikain poistuttua antoi Kaisa Martin tuomiset sivu kulkevalle
koiralle.

-- Voi sinua kunnotonta tyttöä, kun koiralle annoit Martin tuomiset.
Olisit ne ennen antanut minulle, sanoi Sohvi nuhdellen Kaisaa.

-- Sitä vajaa vielä tässä olet, että Junnolan Marttiin rakastuisit.
Etkös tiedä, että Junnolaiset ovat suuria noitia, ja kuka tietää
mitä konstia Martti on tehnyt; ei hän turhan vuoksi minulle niin
tuomisiansa tyrkyttänyt, vaikka aivan selvästi näki, etten minä hänen
tuomisistaan välitä, vastasi Kaisa.

-- Etpäs sinä pelännyt Lippolan Juhanan noitumista, kun hänen
antamansa tuomiset söit paikalla, kun vain sait näppiisi, sanoi
Mäkelän Vappu.

-- Eiväthän Lippolaiset olekaan noitia ja sen vähemmin Juhana; kyllä
sen tietävät kaikki ihmiset, vastasi Kaisa.

-- Eihän Kaisan tarvitse pelätä Lippolan Juhanan rakastuttamista;
onhan hän ilmankin jo Juhanaan rakastunut silmittömästi. Eihän koko
maailmassa ole Kaisan mielestä kukaan niin hyvä kuin Lippolan Juhana,
sanoi Lahtelan Liisa vähän närkästyneenä.

-- Eikä olekaan, vastasi Kaisa sellaisella äänenpainolla, josta
leikki oli kaukana.

Kirkkomäellä kihajivat ihmiset niinkuin muuraiset pesässään. Muutamat
miehet, jotka tahtoivat loitompaa silmäillä väen kihinää, menivät
laina-aitan kummulle katselemaan, kuinka ihmisiä juhlapuvuissa
riensi kirkolle ja ennen tulleet joko kävelivät, tekivät kauppoja
tahi muuten puhelivat, sillä aikaa kun uutta väkeä ajoi maantietä
myöten kelloissa ja kulkusissa kirkolle. Niiden joukossa,
jotka aittakummulta väkijoukkoa katselivat, oli pitäjän vanha
koulumestarikin, joka tarinoitsi vanhain miesten kanssa.

-- Eikö koulumestari tietäisi kertoa, mistä kokouspyhät ovat saaneet
alkunsa ja minkä tähden niitä vietetään? kysyi Mustakulkkulan Jermo.

-- Totta kaiketi minun tulee sen verran entisyyttä tietää, kun olen
seurakunnan opettaja. Jos vain haluttaa teidän kuulla, niin minä
kerron asian aivan alusta, vastasi koulumestari:

Ukot siirtyivät lähemmä ja koulumestari alkoi kertoa:

-- Niin kuin tiedetään, ovat useimmat meidän vanhat kirkkomme
rakennetut katolilaisen uskon aikana, jolloin oli tapana uusi kirkko
pyhittää jollekin entiselle pyhimykselle, jota siten pidettiin kirkon
suojeluspyhimyksenä eli haltiana. Niinpä esim. Jääsken kirkko oli
pyhitetty Pyhälle Pietarille, josta syystä tuonnoiseen aikaan ja
ehkäpä vielä näinäkin aikoina jotkut vanhat kutsuivatkin Jääsken
kirkkoa Pietarin kirkoksi. Antrean kirkko oli pyhitetty Pyhälle
Andreakselle, josta syystä ruotsalaiset vielä nytkin sanovat Sanct
Andrae socken. Ruokolahden ja Johanneksen kirkot oli pyhitetty
Pyhälle Johannekselle, joista edellinen P. Johannes Kastajalle,
vaan jälkimmäistä en varmaan tiedä, oliko se nimitetty Kastaja vai
Apostoli Johannekselle, sen vain tiedän että sen nimi oli yhteen
aikaan Kakki. Rautjärven kirkko oli pyhitetty Neitsyt Marialle,
Sakkolan P. Mikaelille ja Muolaa Pyhälle ristille.

Kun senaikuisen kansan uskon mukaan oli oma haltiansa metsällä,
vedellä, karjalla, maalla, kartanolla ym., niin kansa uskoi, että
kirkollakin oli oma haltiansa. Siis se pyhimys, jolle kirkko oli
pyhitetty, oli kirkon haltia. Niin muodoin olivat kirkonhaltiat joko
mies- tahi naispuolisia, sen mukaan aina, kumpainenko sukupuoli
oli sen suojeluspyhimyksenä. -- Varmuudella en tiedä, kuka Ilmein
kirkolla lienee ollut suojeluspyhimyksenä, mutta sen haltiana kuuluu
olleen vanha piika. Sen on muka moni poppamies nähnyt! --

Kaikkien niiden monien pyhien joukossa, joita katolinen kirkko
vuosittain viettää, on kirkkopyhä myöskin suuressa arvossa. Sitä
vietetään aina sinä päivänä, milloin kunkin kirkon suojeluspyhän
nimipäivä sattuu olemaan almakkaan (almanakkaan) tahi kirkkoisien
kirjoihin merkittynä, pitämättä lukua, sattuuko vietettävä kirkkopyhä
sunnuntaiksi tahi arkioksi. Niin kuin jo mainitsin, ovat useimmat
meidän vanhat kirkkomme rakennetut katolisen uskonnon aikana ja
siitä syystä niissä vietettiin kirkkopyhiäkin. Niinpä esim. Jääsken
kirkkopyhä oli Pietarin päivänä 29. p. kesäkuuta, Ruokolahden
juhannuksena 24. p. samaa kuuta, Rautjärven Maarian etsikkopäivänä
2. p. heinäkuuta ja Antrean P. Andreaksen päivänä 30. p. marraskuuta
jne. Niissä seurakunnissa, joissa kirkkopyhää vietettiin
kesäiseen aikaan, oli kirkko koristettu koivuilla, lehdeksillä ja
köynnöksillä. Papit toimittivat jumalanpalveluksen juhlapuvussa.
Kirkkopyhää pidettiin niin suurena juhlana, että sinne kokoontui
omasta seurakunnasta ken vain kynnelle kykeni sekä vieraistakin
seurakunnista paljon kansaa.

Siihen aikaan, kun kansaa oli vähemmän, maa harvempaan asuttu ja
tiet ja kulkuneuvot olivat huonommat, joten kansalla oli harvemmin
tilaisuutta yhteen kokoontua, niin ne harvat tilaisuudet, jotka
antoivat aihetta kansan kokoutumiselle, käytettiin hyväksi ja
kirkollisen hartauden edessä toimitettiin myös maallisia asioita.
Niinpä kirkkopyhinäkin, jos ne eivät vain sattuneet sunnuntaiksi,
toimitettiin yhtä ja toista kaupantekoa, vaihdettiin hevosia,
ostettiin ja myytiin maantuotteita, käsiteoksia, makeisia ym.

Ettei tällaisissa tilaisuuksissa lemmen seikkojakaan unehutettu, oli
aivan luonnollista; sillä niin hyvin meno- kuin tulomatkoilla sekä
itse juhla-aikanakin yhtyivät pojat ja tytöt yhteen seuraan, jossa
usein lempi nousi liehumaan, kunnia kukoistamaan.

Entiseen aikaan kuuluivat kirkkopyhät olleen kosioimispyhien aika.
-- Tarkempien tietojen mukaan on Pärttylin päivä ollut tamppaamisen
päivä eli tuppijuhla, sillä silloin aloitettiin naimiskaupat.
-- Silloin tyttö käveli jonkun nuorikon, kaason, kanssa ympäri
kirkkomäkeä. Tytöllä oli vyö vyöllä, ja siinä oli selän takana tuppi.
Kävellessä hyräili kaaso kuuluvalla äänellä:

    Tyttö on tupelle tullut,
    neito varrelle valunut:
    ken tahtoo, niin tampatkoon.

Muutamat kaasot hyräilivät:

    Ken tahtoo tampata,
    täll tytöll on tyhjä tuppi.

Poikamies, joka tyttöä mieli morsiamekseen, pisti uuden tammipäisen
veitsen tytön tyhjään tuppeen. Kaaso oli varoillaan ja katsoi kuka
tamppaaja oli. Jos sulhanen oli mielen mukainen, niin annettiin
veitsen olla tupessa, jos ei ollut mieleinen, niin kaaso korjasi
veitsen, joten tuppi jäi uudelleen tyhjäksi, tampattavaksi, ja
toinen sulho sai tampata. Kotiin päästyä pisti kaaso veitsen tuvan
oven sisäpuoliseen kamanaan. Viikon varrella jonakin yönä kävi
tamppaajapoika tytön oven kamaan tarkastamassa. Jos hän huomasi
siinä veitsensä, hän otti sen sukkelaan pois ja meni kotiinsa. Jos
taasen ei veitsi ollut oven kamanassa, niin poika tiesi asiansa
onnistuvan ja meni siis rohkealla mielellä lemmittynsä huoneeseen,
jossa tuumittiin asiaan kuuluvista seikoista. Tästä tamppaamisesta
on kirkkopyhä saanut nimen tuppijuhla. Tämä suitti olla käytännössä
kaukaisessa muinaisuudessa; sillä eivät nykyisistä ihmisistä
vanhimmatkaan enää muista tuppijuhlaa, vaan se on ainoastaan
historiallisena kertomuksena kulkenut polvesta polveen. Sitä siis ei
ole tällä yhdeksännellätoista vuosisadalla vietetty.

Vihdoin Lutherin opin kansaan juurruttua jätettiin kirkkopyhien
vietto kokonaan pois. Mutta mitkä tavat kerran kansaan perehtyvät
ja saavat niin sanotun kansallisleiman, eivät ne hevillä kansan
muistista katoa, eikä kansa ota niistä kohta luopuakseen. Niin
on näiden kirkkopyhienkin laita. Kun kansa ei enää arkena saanut
juhlilla käydä, niin se alkoi kulkea kirkkopyhän jälkeisenä
sunnuntaina, niin kuin se tänä päivänäkin tekee. Ja kun kirkkopyhää
ei enää vietetä, näitä pyhiä kutsutaan nyt kokouspyhiksi tahi
kokoussunnuntaiksi, jolloin kansaa kokoontuu ei ainoastaan omasta
mutta myös naapuriseurakunnista. Ja kun he sitten yhdessä joukossa
kihisevät, niin sanotaan myös paikoin tätä pyhää kihupyhäksi.

Kun koulumestari oli tämän kertonut, alettiin läpätä. Ensimmäisen
läppäyksen kuultuaan nostivat miehet lakkiaan, naiset lyykistivät
(notkistivat polviaan) ja siunasivat. Maalliset touhut ja toimet
pysäytettiin ja ostokset pantiin kasaan. Sitten kansa riensi Herran
huoneeseen, jossa pidettiin jumalanpalvelus.

Kirkosta päästyä tehtiin vielä loput kaupoista. Ennen kuin
pitkämatkaiset lähtivät vaivalloiselle kotimatkalle, he söivät
päivällisaterian yhdessä sukulaistensa ja ystäväinsä kanssa.
Kirkkoaidan viereen levitettiin hurstut tai useampikin, aina sen
mukaan miten paljon atrioitsevia oli. Hurstuen päälle asetettiin
ruoka, jona tavallisesti oli ruis- ja ohraleipää, piirakkaita,
lehtikakkaroita (lehekkäitä), suolaa, kalaa ja voita. Kostukkeeksi
ostettiin kirkkomäeltä joko katajamarja- taikka mallasolutta, jota
tuohisista ropeista nautittiin. Pöytänä samoin kuin istuimenakin oli
viheriä nurmi. Aterialle käydessään heittivät miehet lakit päästään.
Kun kaikki olivat istautuneet ruuan ääreen ja hiljaisuudessa
toimittaneet ruokasiunauksensa, jakeli isäntämies tahi hänen
sijaisensa vanhemmille miehille suurusta (ruokaryyppyjä) ja emäntä
tarjoeli vanhemmille naisille punaista eli siirapilla sekoitettua
viinaa. Poikamiehille ja nuoremmille naisille ei tarjottu ollenkaan
ruokaryyppyjä. Aterian päätyttyä lähetti kukin hiljaisuudessa kädet
ristissä kiitoksensa kaikkein lahjain antajalle. Ruualta noustua
kiitettiin isäntää ja emäntää.

Sitten jätettiin jäähyväiset sukulaisille ja tuttaville, koottiin
kampsut ja lähdettiin taivaltamaan kotiin, ken hevosella, ken
jalkaisin, ken veneellä, jokainen sillä tavalla kuin oli tullutkin
tahi miten vain paraiten soveltui. Paluumatkalla pojat kannattivat
tyttöjä tarakassaan samoin kuin kirkolle mennessäkin. Tievarsilla
olevien kylien kotoväki varustausi katsomaan kirkkomiehiä. Heitä
halutti nähdä kuka poika ketäkin tyttöä kannatti. Kun jahtivoudin
emäntä näki poikansa tarakassa koulumestarin piian, hän sanoi:

-- Kyllä on kaunis, mutta on halpa.

Sunnuntai-iltapuoli kului kertomalla päivän tapauksia, ja mitä
kaikkea kirkkomiehet olivat joko nähneet tahi kuulleet, sen he
kertoivat kotoväelle.



Heinäaika


    Sisältö: Heinäaseiden korjaus. Heinänteko. Atrioiminen. Pieleksen
    teko. Paimenten päästäjät. Lippolan Juhanan ja Niemelän Kaisan
    keskustelu. Mehiläispesä. Mehiläisten lumoaminen.

-- Koska ensi torstaina on apostolien jakopäivä, silloin on
aloitettava heinänteko, niin kuin vanhuudestaan on tapana ollut,
siksi saatte varustella siihen tarvittavat työaseet reilaan;
ukko-Lauri käyköön kysymässä sepältä milloin hän joutaa meille
viikatteita takomaan, sanoi Niemelän isäntä pereelleen eräänä
maanantaiaamuna murkinaa syödessä.

Heti murkinan perästä kävi ukko-Lauri sepän puheille ja sieltä
palattuaan hän kertoi sepän luvanneen pajavuoron huomenna.

Rekikatoksen orsilta ottivat pojat haravat esille ja katselivat,
olivatko ne reilassa. Katkenneiden piitten sijaan pantiin uudet piit
kuivatusta pihlajasta. Uusien haravain selkäimet tehtiin tuoreesta
koivusta, johon poltinoralla kaivettiin piitten reiät. Piitten päihin
tehtiin pienet nuput, jotka pistettiin tervassa ja sitten iskettiin
reikään paikoilleen. Haapapuusta valmistettiin haravain varret.
Punamulta- ja tervasekoituksella voideltiin haravain selkäimet.

Seuraavana päivänä käski Mauno-setä poikia noutamaan romuhuoneen
ylisiltä viikatteet tupaan, jossa niitä vanhemmat miehet
tarkastelivat, mitä oli pajaan vietävä ja mitä kotona korjattava.
Pajaan vietävät purettiin niteistään ja sidottiin tuohella yhteen.
Paksuimmat viikatteet kallittiin (taottiin hienommaksi) ja karaistiin
uudestaan; hienompia viikatteita joko karaistiin tahi tahkottiin.
Uusia viikatteita tehtiin tarpeen mukaan. Jokaisessa viikatteessa
piti olla säppi. Mauno-setä vei viikatteet pajaan ja Yrjö kantoi
sinne sysisäkin perästä. Ruoka-aikana tuli seppä Niemelään syömään ja
juomaan.

Mauno-setä ja ukko-Lauri olivat varustaneet koko joukon uusia
viikatteen varsia, sekä yksi- että kaksipolvisia. Niitä
nuoremmat miehet valmistelivat ja silittelivät lasipalasilla ja
kangaskortteilla. Tuomisilla niveillä nidottiin viikatteen terä
varteen. Vanhemmat miehet muistuttivat nuoremmille, jotta viikatteen
kärjen pitää oleman varren polven ja ponnen kanssa yhtä suuntaa
ja etän pitää oleman kolmasosa terän pituudesta. -- Että-nimellä
kutsuttiin sitä pituutta joka on viikatteen kammin ja kärjen välillä,
kun varren ponnesta mitataan korkeutta. -- Jos että on enempi tahi
vähempi, niin se ei ole kunnollisesti varressa. Jos että tulee
enempi, niin viikate haukkaa liian paljon, jos taas että on liian
vähän, niin se haukkaa liian vähän.

Seuraavana aamuna läksi Niemelän työkuntoinen perhe heinäntekoon
Kuunjoen niitylle, ainoastaan emännät, paimenet ja lapset jätettiin
kotiin. Emännät laskivat maitoa laskut täyteen, panivat leivät,
silakat (suolakalat) ja voiaskin säkkiin, sierat ja kovasimet pani
Mauno-setä tuohikonttiin ja otti sen olallensa. Miehet ottivat
maitolaskut ja naiset kantoivat eväspussia. Tytöt panivat käsityönsä
nyytille, jotka he kantoivat käsivarressaan, ja käsissään heillä
oli neulominen, jota he kävellessään tekivät. Toiset naiset tekivät
joko virsua tahi tohvelia tiellä kävellessään. Ne vaimot, joilla oli
imeviä lapsia, kantoivat niitä selässään palttinaisessa hurstissa,
jonka yli hurstut oli levitetty. Ne miehet, joilla ei ollut eväiden
kantamista, kantoivat työaseita.

Työmaalle päästyään naiset sitoivat lastensa hurstit aidakseen,
jonka toinen pää pistettiin heinäladon seinän rakoon ja toinen pää
haarukkaiseen puuhun, joka kiinnitettiin maahan. Maitolaskut ja
evässäkit laskettiin ladon pohjoispuolelle seinän viereen. Likoiksi
tuodut lapset tuudittivat pienokaisten hursteja.

Sitten istausi työväki heinäladon eteen. Mauno-setä otti hihialtaan
ladon seinän alta ja käski Kaisan noutaa sillä vettä joesta. Sen
saatuaan alkoivat miehet hioa viikatteita ensin sieralla ja sitten
kovasimella. Naiset tekivät sillä aikaa käsitöitä. Oman viikatteensa
teräväksi saatuaan kokosi Mauno-setä vasemmalla kädellään hiuksensa
päälaellensa ja otti oikeaan käteensä viikatteen, jolla hän leikkasi
hiuksensa poikki. Se oli merkki, että nyt oli heinän niitto
aloitettava.

Yrjö niitti eellimmäisenä halki koko suuren niityn. Kahden puolen
hänen jälkiänsä seurasivat toiset. Mari-täti piti niittäessään
jalkansa niin hajallaan, että hänen ylispaitansa oli pingoituksessa
niin kuin purje. Tälle toiset nauroivat ja ilkamoivat.

Ensimmäinen päivä täytyi kokonaan niittää, kun ei ollut luokoa
vedettävänä. Iltarupeamalla vedettiin aamullinen luoko karheille ja
tehtiin ruoille. Nuorempi väki reki rakoja, joita vanhemmat kantoivat
ladon läheisyyteen. Kun luoko oli rukoloilla sanoi Mauno-setä:

-- Mikä on raolla, se on reellä, vaan karheella on kahden jako.

Ensimmäisenä heinäntekopäivänä, kun alettiin murkinalle käydä,
kävi Mauno-setä lehdossa kiskomassa tuohilevyjä ja teki suuresta
levystä ruokaropeen ja pienemmistä levyistä teki jokainen itselleen
lipin. Naiset tekivät ropeeseen leipämurekkeita, möllyä, jonka
päälle kaadettiin laskusta maitoa ja jota lipillä syötiin. Sitten
syötiin silakka maidon kanssa ja vihdoin voileipää suilliseksi
(päällysruuaksi). Muutamat miehistä söivät hatut päässä, ja muutamat
paljain päin. Hatun asemesta oli toisilla tuohinauha sidottuna
pään ympäri, jottei tuuli saanut pörhötellä hiuksia silmille.
Ladon ovi oli syödessä pöytänä, jonka ympärillä heinäväki istui
nurmella. Aterian päätyttyä korjattiin eväät säkkiin ja tuohiset
astiat korjattiin siimekkeeseen, jottei auringon paiste saanut
tuohia käpristellä. Päivänpaisteella kun syötiin maitoa ja leipää,
viskattiin pieni leipäpala maitoastiaan, jottei "päivä laula maitoa".
Kun syömään ruvetessa maitoa laskusta kaadettiin joko ropeeseen
tahi kappaan, niin kierrettiin veitsellä kolme kertaa myötäpäivään
maitoastian ympäri ja loitsittiin:

    Teen, teen taikaa,
    panen kempill aitaa,
    ilman kempin keksimättä,
    kampiaisen katsomatta.
    Älä kemppi kiepsahtele,
    hytykäinen hyppäele
    tämän aitasen ylitse,
    tämän aitasen alatse,
    lennä leino lehtomaille,
    räpäköite rahkasoille,
    älä ropehen romahda,
    älä kappaseen kavahda.

Sitten pistettiin veitsi joko kapan vanteeseen tahi ropeen lutaan.

Ne heinät, jotka eivät latoon mahtuneet, pantiin pielekseen, jonka
pohjalle alusvaajain väliin levitettiin lehdeksiä. Jokaiseen korvaan
(puuväliin) pantiin tavallisesti kaksikymmentä rukoa (saattoa). Tuet
laitettiin pieleksen kupeisiin kaatumisen varalle ja tuuliaiset
vitsakset pieleksen päälle.

Eräänä kauniina päivänä, kun heinäkuun aurinko täydellä loistollaan
paistoi viheriöitsevälle maanpinnalle, istui Niemelän heinäväki
Kuunjoen niityllä ladon kupeella siimeksessä murkinalla. Syötyään
he turvistuivat yksi toisensa perästä makaamaan, ken latoon, ken
ulkopuolelle. Pojat koettelivat hiukan aikaa hauskoja juttuja
haastella, vaan pianpa hekin vaipuivat unen suloiseen helmaan. Tytöt
ruuan korjattuaan istausivat ladon taakse ompelemaan.

-- Kaisa, kehtaatko sinä kasapaidoiksesi laittaa tekokaulukset, juuri
kuin makkarakaulukset eivät välttäisi? kysyi Anni istuessaan.

-- Minä teen kaikki aivan säntiileen; en viitsi huonoa työtä
katsella, vastasi Kaisa.

-- Tee sitten niin kuin tahdot, mutta minä käyn köllälleni, eikä
minulla mitään kiirua ole, kun en vielä tänä syksynä toivikiksi tule,
sanoi Anni ja kävi makaamaan.

Kun Kaisa oli vähän aikaa siinä istunut, hiipi latoa lähellä olevasta
varvikosta Lippolan Juhana esille, tuli Kaisan luoksen ja teki hyvää
päivää kuiskaamalla. Kuiskaamalla vastasi Kaisa tervehdykseen ja
kysäisi:

-- Mistä ihmeeltä sinä tähän sirahdit?

-- Minä istuin tuossa lehdikossa koko sen ajan kun te syödä letusitte
ja odottelin siksi, kunnes teidän väki vaipui unen valtaan, ja sitten
hiivin esille, vastasi Juhana. Kuulehan Kaisa kulta! minä kävin tällä
viikolla Viipurissa ja toin tuomisia sinulle, vaan en tiedä missä ja
milloin minä saisin tilaisuuden ne sinulle antaa.

-- Anna nyt, pyysi Kaisa.

-- En osannut ottaa niitä kerralleni, kun en varmaan tiennyt teidän
täällä olevan, vaan tulin kumminkin ikävissäni tänne tarkastamaan,
oletteko vielä täällä vai ette, vastasi Juhana.

Saatuaan neuvon ensi sunnuntaina, kun Kaisa ja Anni aikoivat paimenia
päästää, toinen lammas- ja toinen lehmipaimenia, tulla Hepoharjulle
mielitiettyänsä tapaamaan Juhana poistui samalle ilmansuunnalle,
josta oli tullutkin.

Seuraavana sunnuntaiaamuna ani varhain menivät Niemelän tytöt
paimeneen, niin kuin olivat viikon varrella luvanneet. Kaisa seurasi
lehmäkarjaa mäkilöillä, vaan Anni oleskeli lampainensa nuorilla
alavilla ahoilla. Kaisa poimi mäkien rinteiltä kypsiä mansikoita ison
ropeellisen, jotka hän vei Hepoharjulle ja kätki sinne tuuhean männyn
juurelle. Vielä hän kerkesi poimia sipullisen kotiin viedäkseen. Anni
sai myöskin pienen supullisen suurella ahkeruudella kootuksi. Yhdessä
sitten tultiin kotiin.

-- Tuossakos sinun marjasi ovatkin kaikki, kysäisi Anni, nähdessään
Kaisan sipun.

-- Onhan näitä tässäkin, vastasi Kaisa eikä tehnyt sen enempää selkoa.

-- Et usko, Kaisa hyvä, miten ikävää on lammasten paimentaminen,
valitteli Anni. Kun kuulin lehmäpaimenien mäkilöillä huhuilevan, niin
oikein minua tuskautti näiden läkkisilmäin orjallinen silmälläpito,
jota vastoin hevos- ja lehmäpaimenet ovat niin kuin vapaat.
Ikävissäni juohtui mieleeni vanha runo ja minä lauloin:

    Hihoh, hohoh, hevospaimen,
    liilon, loilon, lehmäpaimen,
    lippo lappo lammaspaimen,
    vaivainen vasikanpaimen,
    lapsenlikka vaivaisempi.

Murkinalta, kun eläimet menivät metsään, seurasivat paimenet perästä.
Lammaspaimenet syöttelivät lampaitansa nuorilla ahoilla, vaan
lehmäpaimenet oleskelivat mäillä lehmäin kellon kuuluvilla.

Kaisa erkani toisista paimenista ja meni Hepoharjulle, niin kuin
oli Lippolan Juhanalle luvannut. Siellä hän istui mättäälle, otti
virsikirjan eväspussistaan ja alkoi ääneensä lukea päivän epistolaa
ja evankeliumia.

Juhana, joka jo aikaa ennen oli saapunut määräpaikalle, katseli salaa
tuuhean puunjuurelta ihanaa neitoa siksi, kunnes tämä oli lopettanut
lukunsa. Sitten hän astui esille ja teki hyvää päivää.

Hauskan hetken rakastuneet tässä saivat viettää, mutta se loppui,
kuten tällaiset tilaisuudet tavallisestikin, ennen aikojaan; he
ennättivät kuitenkin lausua toisilleen huoliaan, kun pelkäsivät että
Kaisan suku panisi heidän liittoansa vastaan. Mutta kun toisten
paimenten ääni alkoi kuulua ensin edempänä ja sitten likempänä, Kaisa
sanoi hätäisesti:

-- Ai, ai, ne ovat toiset paimenet, jotka etsivät minua. Pakene hyvä
Juhana sukkelaan, ne ovat jo kohtsillään täällä. Muista nyt minua ja
älä unhota, mitä olet luvannut.

Juhana puristi armaansa kättä jäähyväisiksi ja lausui:

    En mä sua, Kaisa kulta,
    taida koskaan unhottaa,
    enkä toisten tyttöin päälle
    taida koskaan katsahtaa.
    Sinussa mun sydämeni
    kiinni riippuu ainiaan,
    sinuapa ainoata
    minä aina rakastan.

Sillä puhein otti Juhana marjaropeensa, jonka Kaisa oli hänelle
varustanut, ja kiiruhti kotiinsa. Pian olivat toiset paimenet Kaisan
luona ja sanoivat:

-- Me olemme sinua etsineet niinkuin tinaa tuhkasta; ja sinä oletkin
täällä aivan yksinäsi.

-- Niin, tännehän sitä minun piti tulla, kun lehmäni tulivat tänne.
Olisihan tuo vähän häpeätä, jos ei näin iso paimen saisi iltasella
lehmiä kotiin, vastasi Kaisa.

-- Kotiinhan mekin aiomme saada lehmämme, vaikka emme niiden hännän
juuressa koko päivää kyki, vastasivat toiset paimenet.

Siihen loppui nuhteleminen. Sitten pakinoitiin minkä mitäkin ja
välistä huhuiltiin ja kuunneltiin lehmien kelloja.

Illansuussa ajettiin karja kotiin. Kotimäen rinteellä tulivat kylän
pojat vastaan katsomaan oliko paimenilla marjoja. Muutamilla oli
vähän ja niistä he antoivat pojille.

Eräänä päivänä, kun Niemelän heinäväki oli kotiniityllä heinää
lyömässä (niittämässä), sattui Sohvi löytämään mehiläispesän eräästä
mättäästä. Hän ilmoitti heti löytönsä toisille heinän tekijöille. Kun
Mari-täti sai sen kuulla, hän sanoi:

-- Älkää pöyhöttäkö mehiläispesää, ennen kuin minä joudun lumoamaan
mehiläiset, muuten ne purevat teidät.

Sen sanottuaan hän tuli ja kiersi viikatteella yhdeksän kertaa
mehiläispesän ympäri ja loitsi:

    Mehiläinen mesilintu,
    simasiipi, suu hunaja,
    joka kukissa kuherrat,
    heinän päissä heiluelet:
    anna mulle antimesi
    pesästäsi pienoisesta.
    Älä nyt nouse korkealle,
    älä polvia ylemmä.
    Tunge turpehen nenäsi,
    paina pääsi mättähäsen.
    Pure puuta, pure maata,
    pistä pieniä kiviä,
    älä ihmisen ihoa,
    hipeätä hievahuta!
    Heitä viitahan vihasi,
    haon alle haikeasi,
    kanervahan katkerasi,
    korpehen kovat panosi,
    suomutahan muut mujusi,
    kaskeksehen kannuksesi.
    Jos on tahtoa tapella,
    aikomusta ammuskella:
    tokkiloikaa toisianne,
    kihlajakaa keskenänne;
    vaan ei vaivaista minua,
    emon kantamaa kavetta,
    äidin tuomoa tytärtä.

Sitten Mari-täti kohotti viikatteella mätästä ja veti sieltä esille
mehiläispesän. Mehiläisistä joku lensi pois, vaan useimmat jäivät
pesäpaikalleen surajamaan. Saaliinsa Mari-täti vei ladon luokse,
jonne koko heinäväki kokoontui. Mari-täti jakeli naisille ja pojille
hunajaleipää ja mesikannusia sikäli kuin niitä ylettyi. Suurella
halulla niitä nautittiin ja ihmeteltiin Mari-tädin taitoa, joka osasi
niin lumota mehiläiset, etteivät ne purreet, vaikka heiltä pesä pois
otettiin.



Talkoot


    Sisältö: Niemeläisten lähtö talkooseen. Talkooväen tulo
    Lippolaan. Juhanan huone. Kuhilaan teko ja sen loitsiminen.
    Metsähalmeen leikkuu. Päivällinen. Nälän karkoittaminen.
    Talkoonjuonti. Voimain koetus. Talkoosta lähtö. Keskustelua.

Eräänä perjantaina rukiinleikkuun aikana sanoi Niemelän lautamies
murkinaa syödessään perheellensä:

-- Kun Lippolassa on vähän työväkeä, niin sanoi kirkonmies pitävänsä
leikkuutalkoot huomenna ja kutsui minua talkooseen niin monen
hengen kanssa, kuin vain suinkin meiltä joutaa. Olen ajatellut
kuulla kutsumusta ja ottaa mukaani Annin ja Kaisan. Nuoret saavat
leikata, vaan minä, jolla on jäykkä selkä, en viitsi viedä sirppiä
kerallenikaan; teenhän kuhilaita, jos niin tarvitaan. Kirkkomurkinain
aikana olkaa valmiit. Muistatteko?

-- Muistamme kyllä, vastasi Anni.

Kaisa punastui eikä puhunut mitään kenellekään.

-- Ai kuin hauskaa, kun pääsemme talkooseen, sanoi Anni Kaisalle, kun
he olivat kahden kesken. Sinä pääset omintaiten katsomaan itsellesi
kehräpuun sijaa, vai mitäs tuumaat?

-- Joshan sinä katsonet itsellesi, vastasi Kaisa. Etkö muista,
että Junnolan pohatta on uhannut tulla minua kosioimaan; siellä
siis lienee minun kehräpuun sijani, ja sinä saat katsoa Lippolasta
kehräpuun sijaa itsellesi.

-- Jos minä totta puhuen valita saisin, niin en minä menisi mihinkään
niin mielelläni kuin Lippolaan. Siellä kuuluu olevan Juhanalla niin
kaunis huonekin, ettei koko näissä paikoin ole sellaista. Ja entäs
sulhanen itse: eihän koko Junnolan talo Martteineen ja kaikkine
aarteineen maksa sellaista miestä kuin Juhana on, sanoi Anni
vilkkaasti.

-- Vai niin, huokasi Kaisa. Mitäs meidän tyttöriepujen auttaa
aatteleminen niin eli näin, täytyy vain tehdä mitä käsketään; sillä
käydä käsketyn pitää.

Tätä sanoessaan koetteli Kaisa hymyillä, vaikka hänen silmänsä vettä
kiersivät, ja hän kiiruhti huoneeseensa. Pelko että hänen pitäisi
iäkseen luopua Juhanasta saavutti hänet niin, että hänen täytyi itkeä
kylliksensä. Sitten hän rauhoittui taas ja oli iloinen niin kuin
ennenkin.

Lauantaiaamuna kokoontui koko Niemelän kylän nuoriso lautamiehen
taloon pyhäpäiväisissä vaatteissa ja sirpit olalla. He olivat kaikki
talkooseen menossa Lippolaan. Lautamies itse käveli ulos ja sisään
hyräillen. Vihdoin hän sanoi:

-- Ja nyt sitä lähdetään. Ja niin lähdettiinkin.

Tultuansa talkootaloon annettiin Niemeläisille, samaten kuin
muillekin vieraille, ensin kahvia ja sitten ruokaa suuruspalaksi.
Vanhemmille tarjosi talon isäntä ruokaryypyt, vaan ei nuorille.
Suuruksen perästä meni talkoorahvas ruispellolle leikkaamaan sikäli,
kuinka kukin joutui ja kerkesi. Tällä tavoin karttui suuri joukko
leikkaajia. Ylinnä eli oikealla puolella leikkasivat tytöt, heidän
vieressään pojat, sitten vaimoväki ja vihdoin miehet alinna. Väliin
sattuivat pojat ja tytöt kilvan leikkaamaan ja sitten vasta työ
joutui. Pojat koettelivat tehdä tytöille saarta ja samoin tytöt
pojille. Joskus se onnistui, joskus ei. Niemelän lautamieskin teki
pellolle lähtöä, vaan talon isäntä sanoi:

-- Kas sinun, hyvä heimoseni, ei tarvitse tänä päivänä kättäsi
työhön koukistaa. Ollaanhan me vanhukset, lökötellään miten tahansa;
näyttäähän noita olevan nuorempiakin työvoimia tänne kokoontunut.
Tule, veikkonen, katsomaan poikani uutta huonetta, niin saamme
lojaksennella siellä uudessa sängyssä.

-- Eihän, hyvä ystävä, työ herkkua ole, ja siksi en minä moneen
vuoteen ole sitä paljon tavoitellutkaan. Jos työ olisi herkkua,
niin herrathan sen tekisivät, eihän se talonpoikain tehtäväksi
joutaisikaan, vastasi lautamies mennessään isännän perästä Juhanan
huoneeseen.

-- Kah, niinhän tämä on kuin kirkko, sanoi lautamies ihmetellen.
Enpäs minä ennen ole mokomaa huonetta nähnyt, vaikka olen jo montakin
huonetta saanut katsella manaamassa käydessäni.

-- Otetaas, ystäväiseni, pikku naukut ja käydään sitten loikomaan,
sanoi kirkonmies kaataessaan viinaa pulliin.

-- No olkoonpas heimoseni onneksi saada uuteen komeaan huoneeseen
mieluinen miniä, toivotti lautamies ja sitten ryyppäsi.

-- Sen Jumala suokoon, vastasi kirkonmies. Niin, miniätä minä olen
jo kehottanut poikaani aikoja sitten kotia tuomaan, vaan hän on
vastannut morsiamensa olevan liian nuoren. Nyt tänä syksynä sanoi hän
naivansa.

-- Ei suinkaan, hyvä ystävä, sinun poikasi tarvitse pelätä rukkasia
saavansa, kosikoon ketä tahansa. Tällaiseen taloon ja sellaiselle
miehelle on tulijoita helma hampaissa, vaikka kokkapäitä kosioisis,
sanoi lautamies katsellen huonetta joka puolelta aivan tarkkaan.

-- Mitähän sinulla, hyvä heimo, olisi sanomista, jos minä laittaisin
poikani sinun tytärtäsi kosioimaan? kysyi isäntä hymyillen. Täten
uudistuisi meidän sukulaisuutemme, joka nyt on jo niin vanhettunut,
etten minä ainakaan tiedä, miten me oikeastaan sukua olemme.
Äitivainajani vain sanoi että me olemme vanhuudesta sukua ja ollaan
ikimuistoisista ajoista käyty kestiä Niemelässä ja he meillä.

-- Ei suinkaan, hyvä heimoseni, sukulaisuus estä meidän lapsia
naimisiin menemästä, eikä sitä voi kukaan sanoa, ettei teidän Juhana
ole meidän Kaisan vertainen. Ja saakoon kuka tahansa tyttärensä
sinun pojallesi, niin huoletta saapi olla, että tytär on joutunut
kunnon miehelle. Hamasta lapsuudesta asti on Juhana ollut meillä
niin kuin oma lapsi, ei yhtään vieraampi; vaan olkoot naimiskaupat
vielä päättämättä siksi, kunnes aika tulee. Sinä ymmärrät, mikä on
mielipiteeni, vaikka en tahdo sitä nyt vielä aivan suoraan sanoa.
Mutta hyvä heimo, onko Juhana yksin tämän huoneen rakentanut vai onko
hän pitänyt nikkaria apunaan? virkkoi lautamies.

-- Aivan yksin, ihan yksin alusta loppuun asti, vastasi isäntä. Niin
kuin näet, hyvä heimo, on meillä uusi tupa tekeillä, johon Juhana
on varustellut ikkunatarpeita. Hän näet aikoo tehdä ikkunat siihen,
ettei tarvitse vieraille maksaa.

-- Näppärä poika, näppärä poika, sanoi lautamies ja kävi sänkyyn.

-- Lepäile sinä, hyvä ystävä, tässä, minä pistäyn pellolla katsomassa
mitä siellä aikaan saadaan; samalla vien viinaa ukkomiehille,
ikävähän niille tulee siellä ilman olla, sanoi talon isäntä ja läksi
huoneesta.

Ennen kuin kirkonmies ennätti lähteä pellolle, tuli Niemelän isäntä
huoneesta ja sanoi:

-- Ei se käykään laatuun, että minä täällä vuoteella venyn. Huono
talkoomieshän minä olisin, jos en ehkä pellolla kävisi, ja sillä
puhein hän läksi isännän kanssa pellolle.

-- Kah, onhan täällä väkeä enemmän kuin minä luulinkaan, sanoi
Niemelä. Johan nämä leikkaavat murkinalle asti koko tämän pellon;
mitäs sinä, ystäväni, sitten teetät näin suurella rahvaalla?

-- Ole, veli hopea, huoletta, ei työ lopu. Onhan meillä metsässä iso
halme ruista ja vielä toinen pelto käsin koskematta, vastasi talon
isäntä.

-- Teillä onkin sitten enemmän ruista perheeseen nähden kuin meillä;
tuota en minä olisi uskonut, ennen kuin nyt sain kuulla sen omasta
suustasi, virkkoi Niemelä ihmetellen.

-- Täytyyhän sitä olla, kun vierailla pitää töitä teettää ja tänä
syksynä on pidettävä häät ja monenlaiset rehkajaiset, vastasi
Lippolan kirkonmies.

-- Niinhän se on, kun teillä on vähän työväkeä ja laajat
viljelysmaat, sanoi lautamies. Vie sinä, veikkonen, vain ukoille
viinaa, minä tässä sillä aikaa koettelen, muistanko enää kuhilasta
kyhätä.

Sillä aikaa kun talon isäntä tarjoili viinaa talkooväelle, teki
lautamies kuhilaan, kiersi kolme kertaa sen ympäri kädellään ja
lausui:

    Aidan mä tähän asetan,
    panen piirin pellolleni
    variksille, varpusille
    sekä muille lintusille,
    ettei ruhjois rukiitani
    eikä ottais ohriani,
    karistaisi kaurojani,
    veisi vehnäni jyviä!
    Lentäkäätte lintuseni,
    kiitäkäätte kiirehesti
    tämän aitasen ylitse,
    tämän pellon päällispuolin!
    Josp on, laskeit lintu parka
    tämän kuhilaan kuvalle,
    tämän keon kielekkeelle,
    niin sun saavuttaa satimet,
    tinapallit paiskoavi
    tahi kokko kohtoaapi,
    havulintu havaitseepi:
    lihas syöpi, luus pureepi,
    höyhenesi höpsyttääpi!

-- Anna, velikulta, kuhilasten teon olla ja lähdetään kartanoon
lepäilemään, sanoi Lippolan isäntä Niemelän lautamiehelle tultuansa
talkooväen luota. Näyttäähän täällä olevan työntekijöitä ilman
meitäkin.

Sillä puhein läksivät molemmat isännät kartanoon. Niitä näitä
puhellessa, sanoi lautamies vihdoin:

    Kuus on kiirettä kesällä
    tämän ilman kannen alla:
    yks on tarkka touonteko,
    toinen helkkä heinänteko
    kolmas ruku rukihilla,
    neljäs ohran ylösotto,
    viides kallis kauran niitto,
    kuudes syksyrukiin kylvö.

Sitten kutsuttiin talkooväki murkinalle. Syötyään töytäisivät pojat
ja tytöt Juhanan huoneeseen. Kaisa ja Anni katsoivat vain ovelta;
Kaisa etenkin silmäili tarkkaan huoneen sisustaa, vaikka koki
näyttäytyä, niin kuin hän ei ensinkään olisi sitä kodikseen katsellut.

-- Tulkaa sisään, Niemelän tytöt! kehottivat heitä toiset ja niin
menivät hekin viimein huoneesen.

Sillä aikaa kun nuoret pakinoivat Juhanan huoneessa, laittelivat
vanhemmat naiset emännän johdolla eväitä; voita viillettiin askeihin,
lihapaloja ja suolakalaa kerikkeihin -- kerike eli keriaski oli
koivun tahi haavan pinnasta tehty pieni lipas --, maitoa laskuihin ja
leipää torppasäkkeihin. Vanhemmat naiset ja miehet kantoivat eväitä,
vaan nuoret pojat ja tytöt juoksivat edellä hoilaten, luikaten ja
iloista rähinää pitäen. Niemelän lautamies jäi talonisännän kanssa
kotiin, jossa isäntä näytteli heimollensa kaikki paikat tarkkaan.
Lautamies ihastui erinomaittain siihen naastiuteen ja järjestykseen,
joka Lippolassa oli, eikä sanonut missään muualla tavanneensa niin
hyvää taloudenhoitoa kuin heimollansa.

Talkooväki päästyään metsähalmeelle laski eväänsä aidanseipäihin
ja teloihin sekä päällysvaatteensa aidalle. Laukkalan Martti,
isännän lanko, joka toimitti isännän virkaa ja kantoi viinaputelit
tuohikontissa metsähalmeelle, kehotti talkoorahvasta siivolla ja
tarkkaan leikkaamaan, etteivät ristiinmennyssä rukiissa tähkäpäät
katkeaisi. Kun oli muutama hetki leikattu, istahdettiin maahan selkää
oikaisemaan, jolloin isännän sijainen tarjoili viinaa vanhemmille
ihmisille. Nuori väki joi janonsa sammuttamiseksi laskusta harmaata
eli vedellä sekoitettua maitoa.

Päivällistä syötiin rasiksi jääneessä nurmikkomaassa, johon ruoka
laitettiin hurstuitten päälle. -- Palamatonta paikkaa kaskessa,
jota ei kynnetty eikä viljelty, kutsuttiin rasiksi. -- Syödessä
lasketettiin kaikenlaista iloista leikkipuhetta ja pidettiin hauskaa
elämää. Vähäsen aikaa pidettiin ruokalepoa ja sitten taas leikattiin
rivakasti. Halmeen loppuun leikattuaan ja kuhilaat tehtyään
tuli talkoorahvas ruokasijalle. Miehet ottivat hatut päästänsä,
sijoittivat ne sirpin nenään, nostivat sirpit ylös ilmaan ja huusivat
yhdestä suusta kaikki, johon huutoon naisetkin yhtyivät kädet
pystyssä:

Hoi, soi, soi, soi: mene nälkä Närhivuoreen, puute Petäjänmäelle,
hoi, soi, soi, soi!

Sitten otettiin kampsut keralle ja tultiin pellolle leikkaamaan.
Lauantai-ilta kun oli, niin lakattiin työstä aikaisemmin. Illallisen
jälkeen kylvettiin sauna ja sitten alkoi tavallinen talkoonjuonti.
Nuoret menivät naapuritaloon tanssileikkiä pitämään, vaan vanhempi
väki jäi talkootaloon.

Isäntä kantoi pöytään viinaputelin, josta vanhemmat miehet tekivät
norria ja ryyppivät. Kun viina oli kulmiin kavahtanut, niin käytiin
voimia koettamaan voittosilla, väkikartun vedolla ja sormikoukulla.
Savon Pietu, joka oli vahva sormikoukun vetäjä, pani sormensa
koukkuun, meni pienen Pentin eteen ja sanoi uhkamielin:

    Tuossa isäsi kiiskiä keittää,
    konnan päätä kiehauttaa.

Pentti pani sormensa Piedun koukkuun ja kiivas taistelu syntyi.
Vihdoin voitti Pentti ja sanoi:

    Ken uhaten sotaan menee,
    se häpeällä haudataan.

Nolona Pietu väistyi ja meni tallin luhtiin makaamaan. Vähitellen
väsyivät vihdoin kaikki juopot, ken viinan vaikutuksesta, ken voimain
liiallisesta ponnistuksesta. Tuvan lattialle tehtiin olkivuoteet ja
siinä oteltiin unta aamuun asti.

Sunnuntaiaamuna pidettiin rukoukset, juotiin kahvi ja syötiin
murkina. Vieraat ottivat kiittäen jäähyväiset ja menivät ken
kotiinsa, ken kirkkoon ja kuka mihinkin. Isännän pyynnöstä jäivät
likeisimmät sukulaiset vielä Lippolaan pyhäpäiväksi. Myöskin Niemelän
väki pyydettiin jäämään sinne.

Sunnuntaiaamuna varhain kävi Juhana hakemassa isälleen nuoren
hiirakkoruunan, jolla hänen isänsä Niemelän lautamiehen ajoi kirkolle.

Kun murkinalehmät oli lypsetty, tytöt menivät Juhanan huoneeseen
ja kävivät makaamaan uuteen sänkyyn. Kun Juhana arveli tyttöjen
nukkuneen, hän meni myös huoneeseen ja sai puhutella morsiantaan
muiden tyttöjen nukkuessa ja huomaamatta. Sormuksiakin silloin jo
näytettiin ja nepä kyllä antoivat puheen ainetta. Vihdoin Juhana
kysyi:

-- Sanopa sirpukkaiseni, kuinka monta kosijaa arvelet itsellesi
tulevan?

-- Tuleehan niitä tietysti viidet, vaan tulkoon heitä vaikka sata,
sinun minä kumminkin olen, vastasi Kaisa innokkaasti. Kyllä tiedän,
että tulee kova kamppaus, kun koko meidän perhe paitsi äitiäni,
Antti-veikkoani ja kenties Mauno-setää -- isäni mieltä en oikein
tiedä -- tahtoisivat minua naittaa Junnolaan, vaan minäpäs en
mene; sanon vaikka papin edessä ei, siitä saat olla vakuutettu,
rakas Juhana kultani. Minä en tahdo enkä voi erota sinusta vaikka
mörkö maata kyntäköön. Vaikka olisin toisen kanssa jo kolme kertaa
kuulutettu, niin sinuun minut kumminkin vihitään.

-- Etkös sinä paimen-Mari nähnyt, mihin tytöt lienevät menneet? kysyi
talon emäntä paimentytöltä. Hae heidät kahville, toiset ovat jo
juoneet.

Tämän kuultuansa suikkasi Juhana sukkelaan sormuksensa kirstuun.
Kaisa pisti kultasormuksen takkinsa taskuun ja kävi sänkyyn. Sitten
Juhana aukasi huoneen oven selälleen ja huusi:

-- Heittäkää tytöt uni ja tulkaa kahville!

Pian kiepsahtivat tytöt pystyyn ja tulivat tupaan. Samaan
liittoon tulivat kirkkomiehetkin ja kertoivat kahvia juodessaan
kirkkokuulumisia. Päivällisen perästä läksivät viimeisetkin
talkoovieraat kotiinsa.



Paimenelämä


    Sisältö: Paimeneen lähtö. Suuruspala. Karjamaat. Paimenet ja
    palkkapaimenet. Murkinan aika. Lehmien lypsäminen. Soittokoneet.
    Lehmäin nimien merkitys. Karhun litku. Vispilänteko.
    Keppihevoset. Leppätötöt. Virsunteko. Marja-aika. Pallonlyönti.
    Veitsisillä olo. Keilinlyönti. Sirkanlyönti. Hyppäyspuut.
    Napakiikku. Metsänpeitto. Susi laumassa. Suden vihojen luku.
    Kivimaja. Taivaankaari. Lepenälauta. Ampuminen. Ansat. Katitsa.
    Syyssyöttömaat. Hevospaimenet.

Keväällä kun karja laskettiin ulos, ei viivytty paimenessa kuin vähän
aikaa; sillä tyhjässä metsässä eivät lehmät kestäneet koko päivää,
vaan tulivat kotiin. Sikäli kuin ruohoa karttui, viipyi karjakin
paremmin laitumella. Vihdoin täysiruohon maahan tultua eläimet
kävivät metsässä kahdesti päivässä, nimittäin aamu- ja iltapuolella.

Jo varhain aamusilla, auringon nousun jälkeen, havautti emäntä
paimenet lypsämästä tultuansa ja toi suuruspalaksi nuorta (rieska-)
maitoa ja voileipää. Maidon sekaan emäntä tavallisesti ripisteli
suoloja, jota paimenet moittivat sanoen:

-- Ei tätä voi mikään syödä; niinhän tämä on kuin mitä kuittia ikään.

Mutta kun emännät eivät luopuneet totutusta tavastaan, niin jotkut
paimenet pyysivät jamakkamaitoa, joka ei ollut lämmintä eikä
maistunut kuitilta, vaikka siihenkin emäntä pani suoloja sekaan.

Tuo varhain nouseminen oli monelle, etenkin uneliaammalle lapselle,
sangen raskas; sillä siihen aikaan se vasta uni oli makeimmillaan,
josta syystä ei lusikka tahtonut kädessä kestää eikä se suuruspalaa
syödessä aina kuppiin osunutkaan, vaan meni kupin viereen, kun uni
tahtoi väkisinkin vaivuttaa. Muutamat eivät voineet ensinkään syödä
suuruspalaa kotona, vaan ottivat evääkseen voileipää, jonka vasta
metsässä söivät, kun uni häikkeni.

Suuruksen syötyään kotona paimenet kenkivät eli panivat tuohivirsut
hattarojen kanssa jalkaansa, ottivat vaatteet yllensä ja niin sitä
mennä nyrsytettiin karjan perästä. Lehmäpaimenet ajoivat lehmiä
edellä ja sitten lammaspaimenet kävivät katraansa perässä ja vihdoin
vasikkapaimenet, missä talossa ei vasikkahakaa ollut, seurasivat
jälkimmäisinä.

Kunakin päivänä kävi karja eri laitumella: aamupuolilla kotoa
lähempänä vaan iltapuolilla edempänä, usein monien virstain päässä
salomailla. Jos eri laitumia ei joka päivälle riittänyt, käytiin
pari kertaa viikossa samalla karjamaalla, kumminkin niin, että pari
päivää oli väliä, ennen kuin toisen kerran samalle laitumelle karja
ajettiin, jotta ruoho ennätti sillä aikaa kasvaa.

Missä talossa ei lapsia riittänyt paimeneksi, otettiin kylästä
paimen. Se tavallisesti tuotiin jo keväillä aikaisin, ennen lumen
lähtöä, ja pidettiin myöhään syksyllä talveen asti. Jos paimentyttö
oli vauraampi, hän sai murkinan aikoina ja iltasilla autella emäntää
kotoisissa askareissa. Muutamissa taloissa, joihin sattui vauraampi
tyttöpaimen, käytettiin häntä kiireen työn aikana työssäkin, jolloin
joku vanhempi nainen, joka ei enää ollut työkykyinen, toimitti sillä
aikaa paimenen ammattia. Tätä paimen perästäpäin valitti:

    Paimeneksi palkattiin,
    vaan työlle työnnettiin
    ja paimenen palkkasi maksettiin.

Tapahtuipa usein niinkin, että joku vanha nainen, joka ei enää
kyennyt muuta työtä tekemään, kävi koko kesän paimenessa. Usein
myös kun paimenia ei ollut kotona eikä tahdottu tahi ei sattunut
saamaan kylästä paimenta, annettiin lehmät naapuripaimenen
hoidettaviksi ja paimenpalkkaa tavallisesti maksettiin riuna (10
kopeekkaa) emälehmästä, hiehosta ja härästä puolta vähemmän. Myös
lampaat annettiin vierasten paimenten hoidettavaksi usein toiseen
kyläänkin varsinkin sukulaisille, ja niistä maksettiin viisi
kopeekkaa emälampaasta, vaan vuonista ei mitään maksettu. Siihen
vielä annettiin lammaspaimenille villoja palkan päälliseksi, jota
lehmäpaimenelle ei annettu. Tuomisiksi annettiin iso rukiinen leipä,
voiaski, so. askillinen voita, ja joskus lammaskäpälä. Nämä antimet
annettiin silloin kun paimenen haltuun jätettiin elukat. Myös kesän
kuluessa annettiin joskus paimenhauskut (tuomiset). Kesävillaa
kerittäissä annettiin lammaspaimenelle villapalkka.

Aamupuolella ajettiin karja kotiin murkinalle noin kello 9 aikana.
Auringon paisteella mittasivat paimenet askeleillansa kuohasensa
(varjokuvansa), vaan pilvisäällä tiedettiin päivän olevan murkinoissa
silloin, kun lehmät lakkasivat syömästä ja alkoivat märehtiä joko
seisoallaan tahi makuuasennossa. Samaan aikaan kun karja ajettiin
kotiin, tuli työväkikin murkinalle. Murkinan syötyään kävi työväki
lepäämään ja paimenet menivät joko uimaan tahi leikkimään.

Kun murkinan aikaa oli pidetty noin pari tuntia tahi vähän enemmän,
menivät emännät ja niiden keralla toiset naiset lehmiä lypsämään.
Paimenet kutsuttiin otelemaan (poistamaan) lehmistä paarmoja ja
kärpäsiä tuoreilla koivunlehvillä. Lypsäessään emännät lauloivat:

    Heruttelen herttaistani,
    mairittelen marjaistani.
    Heru, heru, lehmäseni,
    anna maito mielelläsi!
    Täss on maitoset maruet,
    tässä uhkuvat utarat.
    Avaja sä maitoammet,
    maitoreiät remahuta!
    Juoksuttele joutusasti
    maito mieliksi minulle,
    pereen suuren syötäväksi,
    lasten pienten juotavaksi.

Sitten paimenet ajoivat karjansa metsään samassa järjestyksessä kuin
aamullakin. Illalla ajettiin karja kotiin ennen auringon laskua.

Kun koko kylän karja kulki jonossa kotiin, niin katsoivat paimenet
minkä karvallinen lehmä kulki eellimmäisenä, sellainen muka oli
huomispäivän ilma. Valkea lehmä merkitsi päiväpaistetta, punainen
poutaa, kirjava pilvistä ja musta sadetta.

Paimenilla oli keralla paimentorvi (luikku), joka oli tehty
haapapuusta potaattinuijan muotoiseksi, ainoastaan vähän pitemmäksi.
Se oli halaistu keskeltä kahtia, sisus koverrettu ontoksi ja sitten
liitetty yhteen hienolla tuohella, joka oli kääritty koko luikun
ympäri. Tällä paimenet soittaa toitottelivat silloin tällöin, johon
naapurikyläin paimenet tavallisesti vastasivat. Toitotuksella oli
tarkoituksensa karkoittaa susia ynnä muita metsänpetoja, joita
entiseen aikaan liikkui kosolta metsissä, varsinkin salomailla.

Oli paimenilla toinenkin soittokone, nimittäin pajupilli (huilu),
jonka he tekivät suorasta pajusta siten, että kiertämällä ottivat
sisuksen pois. Yläpäähän tehtiin erityinen läppä, josta pilliin
puhaltamalla soitettiin. Keskelle kaivettiin tavallisesti neljä
reikää, joita sormilla vuoron perään läpytettiin. Täten soittokone
antoi erilaisen äänen eri reikiä läpyttämällä. Soittokoneen alapäähän
sijoitettiin härän sarvi, jotta kone antoi suuremman ja kauniimman
äänen.

Eräänä päivänä olivat kaikki Niemelän kylän paimenet Kalmasen
kalliolla koossa. Yrjö-Mari, joka Perätalosta oli paimenena, istui
myöskin siinä toisten paimenten kanssa. Hän oli vanha leskiämmä, ja
kun hänessä ei ollut enää muun työn tekijää, hän kävi paimenessa.
Hänellä ei ollut muuta päällysvaatetta kuin "ristlappi", joten
hän saattoi keveästi liikkua, kun hän vielä oli jaloiltaan nopsa.
Hän kertoi nuorille paimenille monta satua, opetti heille paljon
arvoituksia, sananlaskuja ym., joita paimenet mielellään kuuntelivat.
Toiset paimenet rakastivat tätä vanhaa, yksisilmäistä toveriansa niin
kuin äitiä, ja Yrjö-Mari taas puolestaan oli herttainen toisille
paimenille.

-- Onko mitään erinäisiä syitä lehmille nimiä annettaissa, vai
ruvetaanko niitä vain kutsumaan sillä nimellä mikä milloinkin mieleen
juolahtaa? kysyi Mäkelän Matti Yrjö-Marilta istahtaen hänen viereensä.

-- Eivät lapseni lehmien nimet ole satunnaisia, vaan niillä on oma
merkityksensä, vastasi Yrjö-Mari. Sanotaanhan, että karvaa myöten
on koiralla nimi; samaten on lehmilläkin. Aivan valkealla lehmällä
on nimenä Vallikki. Jos valkeassa lehmässä on joitakuita punaisia
pilkkuja, niin kutsutaan sitä Kaunikiksi. Musta lehmä, jossa on joku
valkea pilkku, on Mustikki, vaan aivan sysimusta, jossa ei ole yhtään
valkeaa karvaa, on Hiilikki. Harmaakarvainen on Harmikki, punainen
Punikki, ruskea Rusko ja puurakka on Muurikki. Jos lehmällä on kapea
valkea juova pitkin selkää, sen nimi on Juonikki, vaan jos se juova
on leveä, se on Kyyttö. Kun valkea poikkijuova on lehmän ympäri,
niin on lehmän nimi Vyötikki. Valkeapäinen lehmä on Kukkanen. Jos
yksikarvaisella lehmällä on valkea pilkku otsassa niin nimitetään
sitä Tähikiksi. Jos valkea juova kulkee pitkin lehmän päätä, silloin
sille annetaan nimeksi Laukki. Kirjavapäisen lehmän nimi on Riimukki.
Kun valkea risti on lehmän selässä, on lehmä Ristikki. Valkean
ja mustan kirjava on Kirjo, vaan punaisen ja valkean kirjava on
Rannikki. Oikein pienikirjavainen on Sorikki ja papumus eli täplikäs
on Täplikki. Lyhytrakenteinen punainen tai valkea lehmä on Omena ja
muuten pienikasvuinen on Pienikki.

-- Mutta jos talossa on kaksi tahi useampi samankarvainen lehmä, niin
mitenkäs ne sitten erotetaan, kysyi Matti.

-- Ne erotetaan siten, että viimeksi syntyneitä kutsutaan sen ajan
mukaan, milloin ne ovat syntyneet, vastasi Yrjö-Mari. Esimerkiksi
aamulla syntynyt on Aimikki, päivällä syntynyt on Päistikki
ja illalla syntynyt Illakki. Tuo meidän Suntikki on syntynyt
sunnuntaina. Lukkarin muori, joka on vähän herraslehteä olevinaan,
antoi samana päivänä syntyneelle lehmällensä nimeksi Sunteri.
Maanantaina syntynyt lehmä on Maanikki, tiistaina syntynyt Tiisto,
keskiviikkona Kesto, torstaina Torstikki, perjantaina Perjo ja
lauantaina Laukko.

Jos viikon nimelliset lehmät on jo entuudestaan karjassa, niin
annetaan jälkeen syntyneille lehmille nimi sen vuodenajan mukaan,
milloin ne ovat syntyneet. Esimerkiksi teidän Joulikki on syntynyt
jouluna. Matinpäivänä syntynyt on Marikki, laskiaisena syntynyt
Lastikki, maariana Mairikki, virposunnuntaina syntynyt on Virvikki,
pääsiäisenä Päästikki, helatorstaina Tuorikki, helluntaina Heluna ja
juhannuksena Juhlikki. Pyhäinmiestenpäivänä tahi muina välipyhinä
syntynyt on Pyhikki.

Kerran sattui meidän lehmä poikimaan kesällä metsään, niin vasikalle
annettiin nimeksi Metsikki. Lautamiehen lehmän vasikka kun löydettiin
lehdosta, niin annettiin sille nimeksi Lehikki. Mattilan Tuomikki
on syntynyt tuomen kukinta-aikana. Lehtipuiden paljaina ollessa
syntyneelle vasikalle annetaan nimeksi Varvikki.

Välistä annetaan lehmille nimiä muistakin syistä. Meillä kun on yksi
lehmä oikein hermeä (pehmeä) lypsää, niin sille annettiin nimeksi
Hermikki, vaikka sillä vasikkuudesta oli toinen nimi. Teidän Jouhikin
nimi johtuu sen pitkästä, jouhevasta hännästä. Tässä tuonnoin oli
Lahtelassa oikein leikkisä ja lystikäs vasikka; sille annettiin
nimeksi Lystikki. Lautamiehen emäntä antoi lempivasikalleen nimen
Lemmikki. Meille kun yhtenä vuonna ostettiin vasikka, niin sille
annettiin nimeksi Ostikki.

Eräänä päivänä tulivat toiset paimenet Yrjö-Marin luokse ja kertoivat
nähneensä korven laidassa, mäenrinteen tuhkahiekassa suuret elävän
jäljet, joita he eivät tunteneet, lienevätkö ne olleet karhun vai
suden jäljet, mutta suuret loppanat ne vain olivat. Yrjö-Mari pyysi
saattamaan itseään jälkien luo, jonne tultuaan hän tunnusteli jälkiä
ja sanoi:

-- Nämä ovat karhun jäljet. Onko kellä paimenella hajallista virsua
vasemmassa jalassa? Antakoon sen minulle.

Eräs paimen päästi virsuranin jalastaan ja antoi sen Yrjö-Marille,
joka katseli jälkiä. Vihdoin hän otti veitsen tupestaan, piirsi
maata jäljen ympäri veitsellä ja käänsi karhun jäljen alassuin, teki
tuluksista tulen, sytytti virsuranin palamaan karhun jäljen päällä ja
loitsi:

    Otsoseni, ainoseni,
    mesikämmen kaunoseni!
    Tehkäämme sulat sovinnot,
    raketkaamme rajarauhat
    siksi ilmaksi ijäksi,
    kuuksi kullan valkeaksi,
    jottet sorra sorkkasäärtä,
    kaada maidon kantajata
    tänä suurena suvena,
    luojan lämminnä kesänä:
    kun sä kuulet karjakellon,
    tahi torven toitotoksen:
    lyöte maata mättähälle
    nukahtamaan nurmikolle.
    Tunge korvasi kulohon,
    paina pääsi mättähäsen,
    tahi korpehen kokeos,
    saaos sammalhuonehesen.
    mene toiselle tolalle,
    muille kummuille kahahda,
    jottei kuulu karjan kellot
    eikä paimenten pakinat.

    Otsonen metsän omena,
    mesikämmen kaunokainen!
    en sua kiellä kiertämästä
    enkä käymästä epeä;
    kiellän kielin koskemasta,
    suin ruma rupeemasta,
    hampahien hatrimasta,
    kämmenien kaappomasta!

    Karhuseni, kaunoseni,
    korven ainoa asuja!
    Käyös kaarten karjamaita,
    piilten piimäkankahia,
    kierten kellojen remua,
    ääntä paimenten paeten!
    Konsa on karja kankahalla,
    sinä suolle suoritaite;
    kun karja solahtaa suolle,
    silloin korpehen kokeos;
    karjan käydessä mäkeä
    astu sie mäen alatse:
    karjan astuissa alatse
    mene sie mäkeä myöten;
    karjan astuissa aholla
    viere sinä viidakkoa,
    karjan viidakkoa vierren
    sinä astuos aholla!
    Kule kullaisna käkenä,
    hopeaisna kyyhkyläisnä!
    siirry siikana sivuitse,
    veteleite veen kalana,
    viere villakuontalona
    kule pellavaskupona!
    Kätke kynnet karvoihisi,
    hampahat ikenihisi,
    jottei karja kammostuisi,
    pieni vilja pillastuisi!
    Anna rauha raavahille,
    sorkkasäärille sovinto,
    käydä karjan kaunihisti
    soreasti sorkutella
    poikki soita, poikki maita,
    halki korven kankahia,
    ettet koske konsanaka,
    rupea rumanakana!

    Otsoseni, omenani,
    metsän kuuluisa kuningas!
    Muista muinainen valasi
    tuolla Tuonelan joella,
    Kynsikoskella kovalla,
    Luojan polvien edessä,
    jalkain juuressa Jumalan:
    lupa sulle annettihin
    kolme kertoa kesässä
    käydä karjan kuuluvilla,
    tiukujen tirinämailla,
    vaan eipäs tuo sitä suvaittu
    eikä annettu lupoa
    ruveta rumille töille,
    paatua pahantekohon!

    Jos sulle viha tulisi,
    hampahat haluttelisi:
    viskaa viitahan vihasi,
    honkihin pahat halusi!
    hakkoa lahoa puuta,
    kaada koivunpökkelöitä,
    vääntele vesihakoja,
    määhki marjamättähiä!

    Kun tulevi ruuan tarvis,
    syödä mielesi tekevi:
    syö'ös sieniä metsästä
    murra muurahaiskekoja,
    juuria punaisen putken,
    metsolan mesipaloja,
    ilman ruokaruohoittani,
    minun henkiheinittäni!

    Metsolan metinen amme
    hapata hihittelevi
    kultaisella kunnahalla,
    hopeaisella mäellä:
    siin on syödä syötähänkin,
    sekä juoda juolahankin;
    eikä syöden syömät puutu,
    juoden juomiset vähene.

    Niin teemme nyt ikisovinnot,
    ikirauhat raketkaamme
    eleäksemme ehosti
    kaiken kesää kaunihisti,
    maat on meillä yhtehiset
    evähät erinomaiset.

    Josp on tullet näille maille,
    sattunet saloille näille:
    täällä aina ammutahan,
    pyssyn kanssa pauketahan.
    Jos ei ampujat kotona:
    on meillä osaavat vaimot,
    emännät erinomaiset,
    jotka tiesi turmelevat,
    matkasi pahoin panevat.
    Vaan jos tahtonet tapella,
    eleä sodan tavalla:
    tapelkaamme talvikaudet,
    lumiajat luiskatkaamme!
    Suven tullen, suon sulaen,
    lätäkköjen lämmitessä:
    ellös tänne tulkokana
    karjan kullan kuuluville.

    Jos mä otsona olisin,
    mesikämmentä kävisin,
    en mä tuossa noin asuisi
    aina akkojen jaloissa.
    Onpa maata muuallakin,
    tarhoa taaempanakin
    juosta miehen joutilahan,
    virattoman viiletellä,
    käydä halki kämmenpääsi,
    poikki pohkealihasi,
    sinisen salon sisässä,
    korven kuulun kainalossa.
    Käpy on kangas käydäksesi
    hiekka helkytelläksesi
    merenranta juostaksesi
    Pohjan pitkähän perähän,
    Lapinmaahan lauhkeahan:
    siell on onni ollaksesi,
    armas aikaellaksesi,
    käydä kengittä kesällä,
    syksyisillä syylingittä
    suurimmilla suonselillä,
    levehillä liettehillä.

    Kun et tuonne mennekänä
    etkä oikeittain osanne:
    ota juoni juostaksesi,
    polku poimetellaksesi
    tuonne Tuonelan saloille,
    tahi Kalman kankahille:
    siellä on suohut sorkutella,
    kanervikot kaalaella,
    siell on kirjos siellä karjos,
    siellä muita mullikoita
    rautasissa rahkehissa,
    kymmenissä kytkyvissä,
    siellä laihatkin lihovat,
    lihaviksi luutkin saavat.

    Lepy lehto, kostu korpi,
    taivu ainoinen Tapio!
    Anna rauha raavahille,
    sorkkasäärille sovinto
    tänä suurena suvena,
    Herran hellänä kesänä!

    Kuippana metsän kuningas,
    metsän hippa halliparta!
    Korjaele koiriasi,
    raivaele rakkiasi!
    Pistä sieni sieramehen,
    toisehen omenamarja,
    jottei henki haisahtele,
    tuuhahtele karjan tuoksu!
    Silmät silkillä sitele,
    korvat kääri käärehellä,
    jottei kuule kulkevia,
    ei näe käveleviä!

    Kun ei tuosta kyllin liene,
    ei vielä kovin varonne:
    kiellä poies poikoasi,
    epeä äpärettäsi!
    Saata pois saloilta näiltä,
    näiltä mailta matkohinsa,
    kapehilta karjamailta,
    levehiltä liepehiltä!
    Kätke koirasi kolohon,
    rakkis rautakahlehisin,
    kultaisihin kytkyvihin,
    hihnoihin hopeaisihin,
    jottei piiloa pitäisi,
    häpehiä hämmentäisi!

    Oi Ukko ylijumala,
    Kaikkivalta, taivon taatto!
    Kuule kultaiset sanani,
    hopeaiset lauselmani!
    Kun kuulet toden tulevan,
    pakkopäivät päälle käyvän:
    muuta muuksi lehmäseni,
    karnahuta karjaseni,
    kiviksi minun omani,
    kantoloiksi kaunoseni
    karhun maata kulkiessa,
    vantturan vaeltaessa!
    Paina panta pihlajainen
    ympäri nenän nykerän!
    Kun ei pihlaja pitäne,
    niin se vaskesta valata!
    Jos ei vaski vahva liene,
    panka rautainen rakenna!
    Vaan jos raudan ratkaisnehe,
    vielä mene he vioille:
    syökse kultainen korento
    leukaluusta leukaluuhun,
    päät on päättele lujasti,
    katkoa kovasti kiinni,
    ettei liiku liiat leuat,
    harvat hampahat hajoa,
    kun ei raudoin ratkottane,
    teräksillä temmoittane,
    veitsillä veristettäne,
    kirvehellä kiskottane.

Keväällä niin pian kuin kuori alkoi puusta irtaantua, leikkelivät
paimenet noin kolmen korttelin pituisia koivun oksia, jotka he
koloivat (kuorivat) joko siten, että hampaillaan nylkivät kuoren,
tahi tekivät tulen, jossa he hautoivat (varistivat) varvat,
jotka sitten vispiläruohkalla ruohkattiin, joten kuoret helposti
irtaantuivat. -- Vispiläruohka oli koivusta tehty kepukka, jonka
toinen pää oli halaistu, jossa varpain kuoret irroitettiin ja toinen
pää maahan pystytettiin. -- Yksinäisestä koivun oksasta kierrettiin
panka, johon ladottiin viisi tahi kuusi lukemaa (lukema on 3 varpaa)
kolottuja varpoja tyvipuolelta. Sitten tehtiin nide pajusta, jolla
vispilät nidottiin. Noin tusina tahi parikin tusinaa vispilää tehtiin
kuhunkin taloon joka kevät. Vispiläin latvat sidottiin pajunkuorella
kiinni, tyvet tasoitettiin ja vispilät vietiin aitan parvelle tarpeen
varalle.

Pienille veikoilleen, jotka kotilapsina keppejä pitivät
puuhevosinaan, tekivät paimenet joko kirjavat tahi yksiväriset
kepit. Kirjavat kepit tehtiin siten, että veitsellä piirrettiin
pajun kuori kierteisesti, toinen välike kuorittiin ja toinen välike
jätettiin kuorimatta. Näin saatiin valkean- ja viheriänkirjava
keppihevonen. Punaisen- ja viheriänkirjavaksi tehtiin keppi siten,
että rätvänänjuuria ja lepänkuoria pureskeltiin suussa sekaisin ja
sillä voideltiin vasta kirjavaksi kuoritun kepin ihopinta. Jos keppi
tahdottiin punaisen- ja valkeankirjavaksi, niin se tehtiin edellä
kerrotulla tavalla, vaan jäljelle jäänyt kuori kun irroitettiin,
niin sen sija jäi valkeaksi. Punaiset kepit voideltiin kuorittuina
kokonaan rätvänänjuuri- ja lepänkuoriseoksella ja kepit kuivattiin
huolellisesti. Ruohonpäisiksi saatiin kepit, kun kuorittua kuivaa
keppiä hangattiin joko koivun tahi lepän lehdillä.

Ne vanhemmat poikapaimenet, jotka tahtoivat matkia vanhain miesten
tupakanpolttoa ja opetella tupakoitsijoiksi, tekivät itselleen
leppätötöt, joissa polttelivat sammalia, kuivatuita lepänlehtiä
ja nokolaisia. Leppätötöksi otettiin sileä, hoikka leppä, joka
keskuskohdalta jätettiin niin pitkäksi, kuinka korkeaksi leppätöttö
tehtiin, noin pari, kolme tuumaa. Sen molemmat puolet pykällettiin
yhtä paksuiksi ja sitten kiertämällä irroitettiin sisus. Pohja
tehtiin joko tuoreesta koivusta tahi lepästä. Kupeesen kaivettiin
reikä, johon pistettiin joko kuusamesta tahi höyspuusta tehty varsi.
Näin oli piippu valmis. Tiettävästi sitä ei uskallettu kotiin
viedä eikä näyttää aikaihmisille, vaan päivillä talletettiin sitä
taskussa ja yöksi se pistettiin joko pellon aidankynnen alle tahi
muuhun piilopaikkaan. Kun joku aika oli muita kasvuja poltettu ja
siihen harjaannuttu, niin otettiin salaa kotoa ukkomiesten tyllistä
tupakkaa, jota hakattiin ja poltettiin. Se tosin ensimmältä tuntui
niin katkeralta, että rupesi kiertämään sydäntä, pyörrytti ja
oksennutti, mutta vähitellen siihen totuttiin. Varovammat pojat
panivat ensimmältä vain vähän tupakkia muiden kasvien sekaan, ja kun
siihen tottuivat, lisäsivät enemmän, ja näin välttivät pyörtymisen;
mutta ahneemmat, jotka tahtoivat pikemmin oppia tupakanpolttajiksi,
saivat usein huutaa "yö" keskellä päivää.

Tuohen kiskomista ja virsun tekoa opettivat vanhemmat paimenet
nuoremmille. Virsua aloitettiin latoa kärjestä, johon pian voi
oppia, mutta kannan kääntäminen oli vaikeampi; korkea kanta oli
sentään helpompi kääntää, mutta matala kanta oli vaikeampi. Valmiit
virsut pantiin kahalle, kaksikymmentä paria kullekin kahalle.
Ahkera ja osaava paimen voi tehdä joko neljä, viisi, tahi kuusikin
kahaa kesässä tuohen iholla ollessa. Useasti, kun tuohia ei saatu
likiseudulta, menivät vauraammat paimenet salomaille tuohen
kiskontaan ja pienemmät paimenet sillä aikaa kaitsivat karjaa. Saalis
jaettiin tasan joka hengelle.

Marja-aikana tekivät paimenet tuohilevyistä ropeita, suppuja,
kontteja ja sippuja. Luvat tehtiin niihin tuoreesta koivusta. Kun
aamupuolikarjamaat olivat kivikkoahoja, niin niistä poimittiin
mansikkoja; iltapuolikarjamailta saatiin muita marjoja, niin
kuin messuja (mesimarjoja), vaapukoita (vattuja), mustikoita ja
soilta muuramia. Siellä täällä ojain varsilla kasvoi siestareita
eli ojakkeita (mustia viinamarjoja), mutta nämä eivät jokaiselle
kelvanneet syödä, kun ne muka olivat ankeita. Lillukoita eivät
paimenet uskaltaneet ottaa, kun ne muka olivat Hiitolaisen marjoja.
Riidenmarjoja kotilapset syödä lätsyttivät. Niin pian kuin puolat
(puolukat) tulivat puolikypsiksi, tekivät lapset niistä tirriä.
Kotilapset panivat puolukat joko kurriin (pieneen pataan) tahi
potikkaan (pieneen savipottiin, ruukkuun) ja vähän vettä päälle ja
pistivät sen uuniin hautumaan. Puolojen kypsyttyä ne otettiin uunista
ja nautittiin. Paimenet taasen laittoivat tirriä sillä tavoin, että
he nuotiossa varistivat paasikiven, jonka päällä puolat kypsytettiin,
ja sitten ne syötiin joko paljaaltaan tahi leivän kanssa. Kypsistä
puoloista samoin kuin mansikoista ja mustikoistakin tehtiin räättiä
(hillaa) sillä tavoin, että marjat jossakin astiassa lissottiin
(hienonnettiin) ja pilkuttiin pieniä leipäpaloja sekaan sekä
kaadettiin joko jamakkaa tahi nuorta maitoa seokseen aina sen mukaan,
miten makeaksi ruoka laitettiin, ja sitten se syötiin lusikalla.

Kun kaikilla karjamailla ei kasvanut puoloja, menivät vauraammat
paimenet niitä poimimaan toisista paikoista, missä niitä kasvoi.
Pienemmät paimenet kaitsivat sillä aikaa karjaa. Kannalmuksen
saatuaan palasivat marjamiehet toisten paimenten luokse, jossa
marjat jaettiin tasan jokaiselle paimenelle. Osuutensa kukin paimen
pani omaan marjapussiinsa ja kantoi kotiinsa, jossa ne pantiin
säästöön marjatiinuihin tahi suuriin saaveihin. Raaoista karpaloista
keitettiin marjavettä, joka jäähtyneenä kaadettiin puolatiinuun.
Näin säilyivät puolat talven varalle pilaantumatta. Talvella niistä
keitettiin marjapuuroa tahi niitä hillottiin räätiksi ja pantiin
kaurajauhoja sekaan ja syötiin herkkuna. Myös söivät lapset joskus
sillänsäkin kylmäneitä puoloja. Marjavettä pidettiin harvinaisena
herkkuna.

Kesän pitkinä päivinä, kun aika milloin alkoi käydä ikäväksi, pitivät
paimenet monenlaisia leikkejä. Niistä mainitsemme tuon voimia
virkistävän ja vilkkaan pallonlyönnin.

Ensin tehtiin pallouirut, so. kaivettiin noin korttelin syvä kuoppa,
josta tehtiin niin monta pientä ojaa, kuin tarve vaati, noin sylen
pituudelta eri suunnille, ja kunkin ojan päähän kaivettiin pienet
kuopat. Jokainen leikkitoveri varusti itselleen riihivartan muotoiset
kepit. Sitten otettiin iso pallo (palli), joka oli tehty lepän
marasta (visasta), ja se heitettiin ulkopuolelle pallouirua. Toiset
leikkitoverit pistivät keppinsä omaan ojan päässä olevaan kuoppaansa
ja yksi kävi pallonajajaksi. Hän löi palloa kepillään ja pyysi sitä
suureen kuoppaan, jota toiset kepeillään akkiloivat (varjelivat).
Pallonajaja piti varalla, että jos kuka nosti keppinsä kuopasta
palloa lyödäkseen, niin hän suikkasi (pisti) oman keppinsä sen
kuoppaan. Jos se onnistui, kuopan varjelija sai käydä pallonajajaksi
ja ajaja pääsi kuopan varjelijaksi. Sama oli laki, jos pallo
sattui jonkun kuoppaan. Jos taasen pallonajaja sai pallon suureen
kuoppaan, niin täytyi sen käydä pallonajajaksi, jonka kohdalta pallo
meni suureen kuoppaan. Mutta jos pallo kirposi (poukahti) ilmassa
suureen kuoppaan, niin sitten heitettiin arpaa, kuka sitten tuli
pallonajajaksi. Näin pitkitettiin leikkiä niin kauan kuin halutti ja
aikaa riitti.

Toinen leikki oli veitsisillä olo. Se piiri maata, jossa veitsisiliä
oloa leikittiin, pehmitettiin kuohkeaksi. Piirin ympärille istausivat
leikkitoverit. Ensimmäiseksi viskattiin veitsi nyrkiltä (kulakalta)
siten, että veitsen kärkipuoli asetettiin peukalon puolelle ja sitten
viskata heilahutettiin se määrättyyn kohtaan. Jos kuka sai sillä
tavalla kolme kertaa yhtä perää veitsen pystyyn, niin hän oli sen
tempun suorittanut ja antoi veitsen viereisellensä leikkitoverille,
mutta niin pian, kuin veitsi ei osunut pystyyn, piti se antaa
seuraavalle. Kuinka monta kertaa veitsi meni pystyyn maahan, ne
kerrat luettiin viskaajalle hyväksi. Toisessa tempussa asetettiin
veitsi kourankupuun kärki ylöspäin, josta sitä viskattiin maahan
pystyyn. Kolmanneksi otettiin veitsi kärjestä kiinni ja viskattiin
pyöräyttämällä maahan. Neljänneksi pudotettiin veitsi kädestä maahan
kärki alaspäin. Tätä sanottiin tiputtamiseksi. Viidenneksi asetettiin
veitsi sakarisormen haaraan kärki ylöspäin ja siitä se viskattiin
määräpaikkaansa. Kuudennessa tempussa otettiin veitsi oikeaan
käteen, vasemmalla kädellä otettiin oikean korvan lehdestä kiinni
ja niin viskattiin veitsi oikealla kädellä vasemman käsikoukun läpi
määräpaikkaansa. Jokaisen täytyi suorittaa nämä temput kolme kertaa.
Joka sai ne ensimmäiseksi suorittaneeksi, se pääsi ensimmäiseksi
leikistä ja sikäli toisetkin. Mutta kuka jäi viimeiseksi ja siis
tappasi, sen täytyi vetää hampaillansa ylös vesikuoppaan istutettu
puikko rangaistukseksi kömpelyydestänsä.

Kolmas leikki oli keilinlyönti. Tehtiin yhdeksän palikkaa, joilla oli
eri nimensä ja eri arvonsa. Yksi oli kuningas, jonka arvoluku teki
kymmenen. Se oli muita pitempi ja sillä oli kaksi ympyräpyöryläistä
päässä. Kolme palikkaa oli sotamiehiä, joiden kunkin arvoluku
teki viisi, ja niillä kullakin oli yksi ympyräpyöryläinen päässä.
Viisi oli talonpoikaa, joiden kunkin arvoluku oli kolme, ja
ne olivat pyöreäpäisiä. Siis teki kaikkein palikkain yhteinen
arvoluku neljäkymmentä. Palikat asetettiin ympyrään, niin kauas
toisistaan, että viskattava pallo mahtui välitse. Piirin keskelle
asetettiin kuningas. Leikkikumppalit heittivät (viskasivat)
vuoroin palloa piiriä kohti, ja niin monta miestä (palikkaa) kuin
kukin sai kaatumaan, niin monta arvonumeroa hän sai hyväkseen.
Kuka ensimmäiseksi sai luvun neljäkymmentä, se pääsi voittajaksi,
ja kuka jäi viimeiseksi, se tappasi. Ken sai yhdellä lyönnillä
kaatumaan kolme miestä, sen sanottiin saaneen sian selän, joka teki
kaksikymmentä. Jos kaatuneiden joukossa oli kuningas, niin luku teki
kolmekymmentä. Joka sai kaksi sianselkää, se voitti pelin pitämättä
lukua, minkä arvoiset miehet olivat.

Neljäs leikki oli sirkanlyönti. Paimenet tekivät kukin itselleen
noin kyynärän pituiset kepit. Sitten tehtiin noin korttelin
pituinen kepukka. Sen nimi oli sirkka ja se oli yhteinen kaikille.
Aukealle kedolle istutettiin pensas. Sen jälkeen asettausivat
kaikki leikkitoverit rinnakkain seisomaan ja vaurain heistä otti
käsivarrelleen kaikki kepit ynnä sirkan, jotka hän viskasi päänsä
yli taaksepäin. Kenen keppi yhtyi likimmäiseksi sirkkaa, se pääsi
sirkanlyöjäksi ja pensaan varjelijaksi. Hän kävi pensaan luokse,
ja toiset asettausivat vissin matkan päähän siitä vastustamaan
sauvoillansa, ettei sirkka saanut lentää kovin kauas. Sirkanlyöjä
asetti kepin kouraansa siten, että enin osa keppiä riippui kouran
alapuolella, ja kouran yläpuolella oli ainoastaan kepistä noin puolen
korttelin verran. Sitten hän sijoitti sirkan peukalon ja etusormen
päälle, josta hän nykäisi sirkan ilmaan ja löi sitä kepin alapäällä,
jotta se lensi toisten paimenten luokse. Nämä taas koettivat
kepeillänsä vastustaa sirkan lentoa. Kun sitten sirkka putosi maahan,
niin viskasivat rivissä seisojat sen vuoron perään takaisin kädellään
tarkoittaen että sirkka sattuisi joko pensaasen tahi sen varjelijaan,
joka sitä koetteli puolestaan kepillänsä varjella. Jos sirkka sattui
joko pensaasen tahi sen varjelijaan, tämän täytyi heti paikalla
luopua asemastaan ja tulla riviin seisomaan, ja se leikkitoveri, joka
sirkan sai sattumaan, pääsi sirkanlyöjäksi. Jos lyöjältä kirposi
sirkka rivissä seisojain ylitse, niin täytyi sen rivissä olijan
noutaa sirkka, jonka vuoro oli viskata. Jos viskaajalta sattui sirkka
menemään edemmä pensasta, sirkanlyöjä mittasi kepillään sirkan ja
pensaan välimatkan. Samaten hän teki, jos sirkka pysähtyi pensaan ja
rivissä seisojain välille tahi syrjään. Viisikymmentä kepin mittaa
saanut pääsi leikistä pois herrana. Toiset pitkittivät leikkiä siihen
asti, kun joku jäi viimeiseksi, jolle annettiin nimeksi hiivarutska,
ja sen nimen hän sai pitää siihen asti, kunnes joku toinen tappasi
leikissä ja tälle sitten siirtyi sama nimi.

Eräänä päivänä laittoivat paimenet hyppäyspuut. He iskivät erään
penkereen luokse kaksi oksittaista koivua noin sylen verran
toisistaan. Sitten he ottivat tuoreen virven ja asettivat sen
vaakasuoraan koivun oksain päälle ja alkoivat hyppiä virven päällitse
penkereen yläpuolelta. Ensin pidettiin virpi alempana ja nostettiin
sikäli korkeammalle, mikäli hyppimiseen harjaannuttiin. Muuten sai
jokainen tahtonsa ja kykynsä mukaan laittaa virven korkeammalle tahi
matalammalle. Ensin he hyppivät siinä paikallaan, vaan sitten he
juoksivat ulompaa ja leiskahtivat hyppäyspuun ylitse vuoron perään
kukin.

Napakiikun laittoivat paimenet siten, että istuttivat maahan pystyyn
patsaan, jonka yläpäähän he iskivät rautaisen navan. Sitten he
hankkivat pitkän laudan, jonka keskelle kaivoivat reiän, ja asettivat
laudan reiän napaan. Kiikkujat kävivät laudan päihin poikkipuolin
laamalleen vastapäätä toisiaan. Jalkain ponnistuksella saatettiin
lauta pyörimään navan ympäri. Se kun sai oikein vauhtiinsa, niin
ei tarvinnut kuin silloin tällöin jalalla potkaista, niin se
meni aika hoijakkaa ympäriinsä. Kun ensimmäinen pari oli saanut
tarpeekseen kiikkua (pyöriä), kävi toinen pari vuorostaan ja niin
aina vuoronperään, siksi kunnes jokainen sai kiikkuneeksi niin monta
kertaa kun vain halutti ja aika antoi.

Eräänä iltana, kun paimenet ajoivat karjansa kotiin, he huomasivat
kotimatkalla, että Niemelän Perjo-niminen hieho olikin poissa. Ei muu
neuvo auttanut, kuin täytyi Niemelän lehmäpaimenten mennä kadonnutta
etsimään ja toiset paimenet ottivat ajaakseen Niemelän lehmät kotiin.
Pimeään asti etsittyään täytyi paimenten palata tyhjin toimin
kotiinsa. Siellä arvelivat aikaihmiset jonkun tuhon hieholle tulleen,
kun se ei muka milloinkaan karjasta eronnut, vaan seurasi aina toisia
lehmiä. Jo varhain seuraavana aamuna laittoi emäntä neljä henkeä
kadonnutta hakemaan. He etsivät murkinalle saakka kaikki ne paikat,
joissa karja edellisenä päivänä oli oleskellut, mutta eivät mitään
löytäneet. Murkinalta läksivät vielä samat etsijät ottaen keralleen
lehmänkellon, jota soittelivat niissä paikoin, jossa luulivat Perjon
olevan, ja etsivät taasen uudestaan tarkkaan koko eilisen karjamaan
ja muita maita lisäksi, vaan eivät mitään löytäneet.

Päivällistä syödessä arveli Mauno-setä, että epäilemättä hieho oli
metsänpeitossa. Jos ukkometsä olisi sen peittänyt, niin se toki
antaisi Perjon syödä, vaan jos akkametsä sen oli peittänyt, niin ei
se rymä anna lehmäraukan syödäkään, vaan piinaa sitä nälällä. Siis ei
tässä muu auttaisi, kuin täytyisi lähteä Valaja-Mattia hakemaan, joka
sen päästäisi metsänpeitosta.

Yrjö laitettiin noutamaan Valaja-Mattia, joka tulikin keski-iltoin
aikana ja sanoi hiehon olevan vielä elossa, niin muka arpa oli
sanonut. Vierasta syötettiin ja juotettiin, jonka jälkeen hän pyysi
ja sai viinaa kupissa. Viina-astian hän asetti liedelle, kumartui sen
yli, sylkeä töppäsi kuppiin ja loitsi:

    Nouse luonto liikkehelle,
    hengen haltia havahdu,
    luontoni kivenkovainen,
    karva raudan karkiainen.
    Nouse isoisän luonto,
    isoäidin äkäluonto,
    isoni, emoni luonto,
    luonto valtavanhempani
    oman luontoni lisäksi,
    voimani väkitueksi.
    Nouse niin kuin ennen nousit
    minun nostatellessani:
    silloin vuoret voina vuoti,
    kalliot kananmunina,
    simana salot siniset,
    oluena umpilammet;
    alahaiset maat yleni,
    ylähäiset maat aleni,
    tullessa Jumalan tunnin,
    avun Herran auetessa,
    tämän lapsen lausuessa,
    uron pojan uhkatessa
    kaikki Hiidet himmenivät,
    katosivat maan katehet.

Sitten noita ryyppäsi viinan suuhunsa. Sen tehtyään hän pyysi ja
sai kourallisen suoloja rievussa. Hän asetti suolarievun lieteen,
kumartui itse sen yli, sylkäisi suoloihin ja loitsi:

    Kun ei minussa miestä,
    ukon pojassa urosta,
    tämän päästön päästäjätä,
    tämän pulman purkajata;
    nouskohon norosta miehet,
    miekkamiehet liettehestä,
    jotk on viikon maassa maanneet,
    kauan lehossa levänneet.
    Nouskoot maasta maan urohot,
    kaivoloista kalpamiehet,
    jokiloista joutsimiehet!
    Nouse metsä miehinesi,
    korpi kaikki kansoinesi,
    vuorenukko voiminesi,
    vesihiisi hirmuinesi,
    väkinesi veen emäntä,
    veen vanhin valtoinesi!
    Nouskoot neitoset norosta,
    hienohelmat hettehestä
    miehen ainoan avuksi,
    pojan kuulun kumppaliksi,
    jottei pysty noidan nuolet
    eikä tietäjän teräkset
    eikä velhon veitsiraudat
    eikä ampujan asehet!

Sitten Mauno-setä otti noidan käskystä Perjon peräkkeen läävästä.
Noita otti käteensä loitsitut suolat ja niin he läksivät kylän
kujasia myöten menemään metsään. Mennessään noita ripisteli muutamia
suolarakeita kujasille ja loitsi itsekseen kateen sanat. Kujan suuhun
päästyään hän otti kääntöpääveitsen, jolla irroitti maasta lehmän
jäljen ja otti sen keralleen. Sitten he kulkivat sitä suuntaa, jonne
hieho oli hävinnyt. Metsässä noita haki sellaisen koivupensaan, jossa
kasvoi kolme puuta yksillä juurilla. Ne kaadettiin taivuttamalla
maahan ja latvojen päälle pantiin kolme kiveä, jotta ne pysyivät
taivutuksissa. Koivuista otti noita tuohia ja hilpeitä, jotka hän
pisti taskuunsa. Sitten tehtiin nuotio risuista koivun latvojen
päälle. Noita istausi haaralleen hajareisin koivujen päälle, viskasi
suoloja, lehmän peräkkeen ja lehmän jälkimullan tuleen ja loitsi:

    Kuippana metsän kuningas,
    metsän hippa, halliparta,
    korpikuusien kokoinen,
    suopetäjäin suurukainen!
    Mikä sun päähäsi pölähti,
    mikä iski mielehesi,
    kun sä teit tuhoa työtä,
    työtä ala-arvollista?
    Ku käski pahalle työlle,
    kenpä kehnolle kehotti?
    Sanos suoraan nyt minulle,
    virka visusti asia:
    mihin joutui mun omani,
    kuhun hiehoni hävisi?
    Onko kiinni kahlehissa,
    rautaisissa rahkehissa?
    Vai on suossa sorkkinensa,
    notkossa noroperässä?
    Tahi kivilouhikossa
    kahden kallion välissä?
    Vai on murtoon murrettuna,
    puunjuurihin pujottuna?
    Jos sen kahlit kahleisihin:
    katko auki kahlehensa!
    Jos sen suohon sortaelit:
    auta suosta soreasti!
    Jos sen kahlit kalliohon:
    niin kohota kalliosta!
    Jos sen murtohon musersit:
    murra murrokset muruiksi!

    Jos ei tää lie sinun työsi,
    lie Kuippanattaren kujeita;
    käske hänen kiirehesti
    panonsa peruuttamahan.
    Aina miehet miehuulliset
    akat aisoissa pitävät,
    ettei ne tuhoja tuota
    eikä rupea rumaksi.

    Kuippanatar kunnon vaimo,
    metsän ehtoisa emäntä!
    Jos oot väärin vääntänynnä
    minun lehmäni lehossa,
    pannut Kyytön kytkyeesen,
    Perjon peräkkeen nenähän,
    niin nyt suorin suorittele,
    väännä väärät oikeaksi;
    päästä Kyyttö kytkyestä,
    Perjo peräkkeen nenästä,
    ennen kuin tuho tuleepi
    pakkopäivä päälle käypi.

    Tapiotar tauna vaimo,
    Mielikki metsän emäntä!
    Ota vitsa viidakosta,
    koivu korven notkelmasta,
    jolla Perjon pelästytät,
    ajat lehmäni lehosta.
    Saata sarvista uralle,
    tielle korvista kohenna.
    Josp on tieltä poikkeaisi,
    tiepuolehen putkahtaisi:
    pane kaksi kämmentäsi
    kahden puolen kaiteheksi.
    Saattele salopoluilla,
    taluttele tietä myöten
    kyläkunnan kuulematta,
    kierosilmän keksimättä
    miehen etsivän etehen,
    aina käyvän askelille.

    Jos ei metsä miehinensä
    eikä lehto lapsinensa
    tästä seikasta selitä,
    päästä tästä pälkehestä,
    viel on muuta muistetahan,
    toiset keinot keksitähän:
    luottaumme Luojahamme,
    turvaamme Jumalahamme!
    Tuolta aina armot käyvät,
    avut todella tulevat
    ylisestä taivosesta,
    ylimmäisen pilven päältä,
    joss on auki armon aitta,
    turva totinen varana.

    Oi Ukko ylinen Luoja,
    taatto taivahan napainen!
    Tule tänne tarvittaissa,
    käy tänne kutsuttaessa
    puuttehien purkajaksi,
    päättehien päästäjäksi!
    Ota suusta surman suitset,
    kaulasta manalan kahleet,
    tuonen ohjat olkapäistä,
    pirun valjaat vartelolta
    hätähisen huutaessa,
    pakkohisen parkuessa.
    Tuo tänne tulinen miekka,
    säkehinen säilä kanna,
    jolla katkot Lemmon kahleet,
    pirun pintehet hajoitat,
    päästät vaarasta vasikan,
    lehmän Louhen kytkyestä,
    kylän liioista limoista,
    naisten naarojen sanoista,
    katehien kainalosta,
    vihansuovan sormenpäästä.
    Hillo Hitto hartioista,
    painele pahoa miestä,
    jotta Hitto himmastuisi,
    perkeleetkin peljästyisi,
    katoaisi maan katehet,
    pahansuovat maahan sortuis,
    jottei tohtis toisen kerran
    tuotella tätä tuhoa.

Valkean sammuttua noita otti kolme hiiltä ja pisti ne taskuunsa.
Kivet hän vieretti edemmä, jotta koivut saivat taipua paikoilleen
pystyyn. Sitten he hakivat pienen yksinäisen näreen, josta noita
leikkasi latvan ensimmäistä kerkkää myöten ja pisti sen taskuunsa.
Näre nyhdettiin juurinensa maasta ja sijoitettiin seisomaan samalle
paikalle, latva maata vasten ja tyvi ylöspäin. Sen tehtyään
hakivat miehet kaksitoista kiveä joista he panivat kolme kullekin
ilmansuunnalle. Sitten noita käski Mauno-sedän seisoa pohjoispuolella
ja itse hän oli itäpuolella, nosti kätensä ylös ja rukoili:

    Ylemmäksi huokoamme
    pääni päälle taivosehen:
    tule Luoja turvakseni,
    taivon taatto tuekseni!
    Seiso seinänä edessä,
    asu aitana takana,
    ettei pysty noidan nuolet
    eikä tietäjän teräkset!
    Paljon on maassa tietäjiä,
    maan povessa mahtajia:
    noitia joka norolla,
    katehia kaikin paikoin,
    velhoja joka veräjä,
    joka aita arpojia.
    Varjele vakainen Luoja,
    turvaa totinen Jumala
    naisten naarojen sanoista,
    miesten mielijuohtehista!
    Ole ainoisna apuna,
    vakaisena vartiana
    katehia kaatamassa,
    vastuksia voittamassa!

Nämä temput tehtyänsä miehet palasivat takaisin Niemelään, jonne
päästyä noita viskasi koivun hilpeet, hiilet ja näreen latvan läävään
lausuen:

    Koituos Perjo kotiisi,
    saavu salvoksen sisähän,
    isäntäsi iltaselle,
    emäntäsi aamuselle,
    muun pereesi murkinalle.

Sillä aikaa kuin Mauno-setä ja Valaja-Matti olivat metsässä, kävi
Lippolan paimentyttö Niemelässä ilmoittamassa, että heidän härkänsä
keralla tuli sinne eilen illalla vieras hieho. Sen johdosta laittoi
Niemelän emäntä Annin ja Kaisan Lippolaan katsomaan, olisiko se
heidän hiehonsa, ja tuomaan se kotiin, jos omakseen tuntisivat.
Illallisen perästä tulivatkin Niemelän tytöt hiehon keralla kotiin.
Hieho ei siis ollutkaan metsänpeitossa, niin kuin luultiin.

Saatuansa ruokaa ja juomaa sekä sen perästä palkkansa läksi
Valaja-Matti talosta ja luki kiitoksia lähteissään.

Uutisen rinnassa olivat metsän pedot tavallista kiihkeämmät ja
raivokkaammat. Sen tiesivät paimenet entuudestaan ja siksipä he
pitivätkin karjaansa tarkemmin silmällä; lammaspaimenet koettivat
erittäin tarkkaan kaita laumaansa. Joka kerran, kun he jonkun lehdon
läpi ajoivat lammaskatraan (lauman), he lukivat lampaansa, olivatko
ne kaikki vai oliko joku poissa.

Eräänä päivänä, kun lammaspaimenet olivat veitsisillä ja lampaat
söivät lehdon laidassa toisessa päässä ahoa, tulla pölähti yhtäkkiä
susi lehdosta lammaslaumaan. Joku paimenista huomasi sen ja sanoi:

-- Kas, mitäs lampaat noin ryöppyävät (juoksevat), eiköhän liene
hukka katraassa?

Paikalla nousta kehahtivat kaikki paimenet ja juoksivat laumaan päin.
Koirat, jotka olivat loikoneet paimenten luona, juoksivat vikevästi
lammasten luokse. Juostessansa näkivät paimenet suden kaappaavan
yhden vuonan ja pakenevan sen kanssa metsään. Paimenet hokivat
(huusivat) "hoisoi, soi!" minkä jaksoivat ja koirat juoksivat lehtoon
suden perästä. Heti paimenet kokosivat lampaat yhteen ja lukivat
kukin omansa. Niemelän lampaista oli Papurin vuona poissa.

Kun paimenet olivat tointuneet ensi hämmästyksestään, he näkivät
koirain taluttavan vuonaa lammasten luokse. Paimenet menivät vastaan
ja katselivat vuonaa tarkoin, oliko se haavoittunut. Kaulassa
havaittiin olevan hampaan jälkihaava. Pari paimenta läksi saattamaan
vuonaa kotiin. Pian kuulivat paimenet Tinnon paimenten hokevan
hoihottavan, josta he arvasivat suden siellä olevan. Vähän ajan
perästä kuului Savon paimenten hokeminen, ja kohta sen perästä
hokivat Kiiskisen paimenet.

-- Nyt se hukka juoksee yhden kylän katraasta toisen kylän
katraaseen. Se viertää niinkuin kaskea, sanoivat paimenet.

-- Vasta kun näette hukan tulevan lammasten tahi lehmien luo, niin
tarkastakaapa, onko sillä suu selällään; silloin ei se saa mitään.
Sillä istuu silloin Hittolainen selässä ja on pannut raudat hukan
suuhun, niin se ei voi ottaa mitään. Tosin ihmiset eivät Hittolaista
näe, mutta vanhat ovat kertoneet niin olevan. Vaan jos hukalla on suu
ummessa, niin silloin se ottaa minkä vaan tapajaa, kertoi Yrjö-Mari
toisille paimenille.

Niemelässä ensin hämmästyttiin ja sitten iloittiin koirain
uskollisuudesta ja varmuudesta, kun ne saivat vuonan pelastetuksi.
Isäntä meni itse seppää kutsumaan lukemaan suden vihoja. Kun seppä
tuli ja katseli vuonan haavaa, hän käski sitä haudella keitetyillä
sudensammalilla kylmiltään. Sitten hän pyysi tuimaa (suolatonta)
voita, jonka saatuaan hän ensin sylkeä töppäsi voihin ja sitten
loitsi:

    Susi surma, mulkosilmä,
    harvahammas, jouhikuono,
    Viron hurtta, villahäntä,
    korven koira, maan pakana,
    luun syöjä, lihan purija,
    veren uudelta vetäjä!
    Ku käski pahalle työlle,
    kenpä kehnolle kehotti?
    Ei sua käskenyt emosi
    eikä valtavanhempasi
    syödä lampahan lihoa,
    viatonta verta juoda;
    vaan hän käski kaunihisti
    eleä ehon hyvästi
    eikä syödä syyttömiä,
    haaskata viattomia.

    Kun nyt teit tuhoa työtä,
    katkoit kalman karvallista;
    tule siis työsi tuntemahan,
    pahasi parantamahan,
    ennen kuin sanon emolle,
    virkan valtavanhemmalle.
    Enemp on emolla työtä,
    vaiva suuri vanhemmalla,
    kun poika pahoin tekevi,
    lapsi tyhmin turmelevi.
    Vie nyt pois vihasi tästä
    keltaisihin keuhkoihisi,
    makeaisin maksoihisi,
    saata sappesi sisälle,
    alle haikuhammastesi,
    muuta viinaksi vihasi,
    maidoksi pahat makusi!

Hautelemisen perästä voideltiin vuonan haavaa tuimalla voilla, ja kun
sitä tehtiin viikon päivät, niin vuona parani.

Kesän pitkinä päivinä rakensivat paimenet kivistä majan, tekivät
siihen ovi- ja akkunareiät ja kattoivat sen tuohilevyillä. Siinä he
oleskelivat syksysateilla suojassa.

Eräänä päivänä, kun paimenet olivat Pietolassa paimenessa, näkyi
sateen jälkeen taivaankaari. Yrjö-Mari selitti toisille paimenille,
että kaaren toisessa päässä on musta lehmä ja toisessa musta härkä.
Ne juovat jostakin joesta, järvestä tahi lähteestä vettä, joka kaarta
myöten juoksee pilviin. Nyt näyttää kaaren toinen pää juovan vettä
Suojärvestä ja toinen Ilmetjoesta. Tämän kuultuaan läksivät Perätalon
Pärtty ja Mäkelän Pekka Suojärvelle, jonne tuli parin virstan matka,
katsomaan kaaren päässä olevan mustan lehmän juomista. Sinne tultuaan
he havaitsivat, ettei kaaren pää ollutkaan Suojärvessä, vaan se
näytti olevan Myllyjoessa, jonne tuli matkaa neljä virstaa. Kun ilta
alkoi olla käsissä, eivät paimenet joutaneet sinne asti menemään,
vaan palasivat karjansa luokse. Vähän noloina pojat olivat, kun ei
matka onnistunut. Vähän aikaa kaarta katseltuaan lauloivat kaikki
paimenet:

    Kaari, kaari, katoa pois:
    seppä tulee sirpin kanssa,
    lyöpi kaaren kaulan poikki.

Kohta sen jälkeen katosikin kaari paimenten näkyvistä.

Syksypuolella kun paimenet alkoivat käydä ylipäiväisissä, tekivät
poikapaimenet haavasta itselleen lepenälaudan, jonka yläreunaan
kaivettiin pienet reiät, joihin pujotettiin nuora, toinen pää toiseen
ja toinen toiseen reikään. Sitten pantiin nuora kaulaan, joten lauta
tuli rinnan kohdalle. Lepenälautaan lyötiin kahdella palikalla ja
se antoi kumean äänen. Sen tarkoitus oli karkoittaa metsän petoja
karjamailta.

Syksypuolella tekivät paimenet joka päivä nuotion (valkean)
metsään, ja paistoivat potaatteja. Myös nuotion hiilillä
ammuskelivat paimenet. Nuotiosta otettiin tulinen hiili, sylkäistiin
maaperäkivelle tahi kalliolle, laskettiin hiili siihen ja iskettiin
hiileen pyöreällä kivellä. Se paukahti kuin pyssy. Mitä kovempaa
puuta hiili oli, sitä kovemman paukun se antoi. Ampumista varten
poltettiin valkeassa koivu- ja katajapuita, kun niiden hiilet
paukkuivat kovasti. Ampumisen tarkoituksena oli karkoittaa
metsänpetoja.

Syksyllä, kun metsähalmeet alkoivat orastaa, laittelivat paimenet
satimia, joilla pyytelivät lintuja. Takat tahi ansat tehtiin hevosen
kaulajouhista, silmukkapäiset. Peräkkeeksi punottiin liinan kuituja.
Peräkkeestä sidottiin ansa orasmetsähalmeen aidan kynsipuuhun ja
takka laitettiin surmansilmukalle aidankynnen alle rakoon. Nyt
kun lintu, joko teeri, metsäkana tahi pyy, joskus metsokin, läksi
menemään aidan alitse orasta syömään ja pisti päänsä, niin se
takertui takkaan. Siinä se raukka sitten rehmi siksi, kunnes takka
kuristi sen kuoliaksi. Usein kettu tahi joku petolintu lopetti kurjan
päivät ja söi koko saaliin suuhunsa. Aamusilla, kun paimenet tulivat
pyydyksiään kokemaan, he tapasivat linnun asemesta höyhenet. Jos
paimenpoika tapasi linnun elävänä takassaan, niin hän taittoi sen
selän vääntämällä, joten lintu pikemmin kuoli.

Myös pyysivät lintuja sekä paimenet että muut nuoret pojat
katitsoilla, jotka tehtiin metsähalmeesen. Katitsapuiksi otettiin
noin puolentoista tahi parinkin sylen pituisia suoria riukuja, jotka
pystytettiin maahan ympyräiseksi tarhaksi. Yläpuolelta, joka oli
liehka, sidottiin kierretyillä vitsaksilla puut toisiinsa kiinni,
etteivät ne päässeet hajoilemaan. Keskelle katitsaa pystytettiin
vahva riuku ja sen poikkipuolin asetettiin nuorasta keskosistaan
riippumaan kartikka. Katitsan tyvipuolelle tehtiin läppä, joka
tukittiin risuilla. Riu'un päähän asetettiin kauralyhde. Kun lintu
tuli syömään lyhteestä jyviä ja istausi kartikalle, niin se kartikan
pää, johon lintu tahtoi istahtaa, keikahti alaspäin ja lintu pudota
puksahti soukan katitsan pohjaan, josta sen oli mahdoton nousta
lentoon, vaan se räpäköitsi siinä siksi, kunnes nääntyi ja kuoli.
Katitsan omistaja pisti läpästä kätensä katitsaan ja otti saaliinsa
pois ja tukitsi jälleen läpän. Sillä tavoin saatiin katitsasta
monenlaisia lintuja. Niin hyvin katitsalla kuin muullakin tavalla
pyydetyt linnut vietiin kaupunkiin tahi myytiin linturaassaleille,
jotka ne kuljettivat herkkusuiden nautittavaksi.

Syksyllä myöhempään, kun kesätyöt olivat päätöksessä, kävivät
aikaihmiset paimenessa pienempäin paimenten edestä. Heinänteon
perästä, kun äpäre niityillä kasvoi, käytettiin karjaa siellä,
etenkin pyhäpäivinä. Saloniityt syötettiin ensin, ja sitten
myöhempään lähempänä olevat niityt. Samoin käytettiin karjaa
metsähalmeissa viljanleikkuun jälkeen ennen syyskyntöä.

Kun syyskynnöt ja muut kesäajot oli lopetettu, veivät nuoret miehet
hevosensa salossa olevaan metsähalmeoraasen syömään ja lihomaan. Jos
oli useampia halmeita salossa, miehet panivat viikkokauden eväät
mukaansa hevosia paimentamaan lähteissään. Hevospaimenet viettivät
päivänsä joko majassa tahi kokossa tehden pienempiä käsitöitä ja
tarvekaluja. Varsinkin he kiskoivat parkkikiskoisia tuohia, joista
tekivät tuohikontteja, vakkoja, seulikansia, tohveleita, virsuja ym.
Mutta yön aikana täytyi polttaa nuotiota koko yö ulkona ja pitää
hevosista vaari, sillä metsänpedot, karhut ja sudet olivat rohkeammat
yön aikana kuin päivällä hevosten kimppuun käymään.



Karhunjahti


    Sisältö: Syy jahdinpitoon. Jahtikuulutus. Jahtikapineet.
    Jahtijärjestys. Metsämiehen luku. Jahtipiiri. Jahdinpito.
    Karhujen tappaminen. Kiitosruno. Karhujen kotiintuominen.
    Karhunpeijaiset. Karhun ylistysruno. Karhunlihoin jako.

Kun karhu oli kaatanut ja haaskannut useita lehmiä sekä Niemelästä
että muista kylistä, niin kävivät asianomaiset pyytämässä jahtivoutia
kuuluttamaan koko pitäjän jahdin, miehen joka talosta. Seuraavana
sunnuntaina kuulutettiinkin kirkossa "yleinen pitäjänjahti, johon
pitää saapua mies kustakin talosta ja jokaisen kylänvanhimman pitää
tulla päällysmieheksi. Kullakin miehellä pitää oleman keralla suden-
tahi karhunverkko, keihäs ja kirves. Ja jos missä talossa on pyssy,
niin se on myös otettava keralle. Jos missä talossa ei ole kykenevää
miestä, niin saapi vauras nainen tulla toimittamaan miehen ammattia.
Kuka ei tätä käskyä noudata, sen eteen palkataan jahtimies, jonka
palkan laiminlyöjä maksaa, ja saapi vielä seuraavissa käräjissä sakon
poissaolostaan ja uppiniskaisuudestaan. Jahtiväki kokoontuu Niemelän
kylään, lautamiehen taloon ensi keskiviikkona puoliin murkinain
aikana."

Tämä kova ja tärkeä kuulutus tuotti joka taloon puuhaa ja hommaa.
Sudenverkot, jotka oli kudottu ohjasvarsien paksuisesta tai vähän
hienommasta liinanuorasta, otettiin esille porstuan luhdilta
ja keihäät samasta paikasta. Ne tarkisteltiin nyt tarkkaan ja
korjattiin käytäntökelpoiseen kuntoon. Missä talossa oli keihäs
ruostunut tai tullut käyttämättömäksi, teetettiin pajassa uusi
keihäs. Muutamat laittoivat teroitetun kirveen pitkään varteen ja
tällainen tappara sai käydä keihään asemesta. Pitkämatkaisten täytyi
jo lähteä tiistaina kotoaan ennättääkseen määrätyllä ajalla saapua
kuulutuspaikalle. Jahtivouti tuli jo tiistai-iltana yöksi Niemelään,
jossa hän lautamiehen kanssa, joka paraiten tunsi seudut, neuvotteli
jahdinpitopaikasta ynnä muista asiaan kuuluvista seikoista.

Keskiviikkoaamuna kokoontui Niemelään miestä kuin meren mutaa;
muutamia naisiakin oli joukossa. Kukin haukkasi ruokaa eväspussistaan
joko ulkona tahi tuvassa. Jahtivouti kutsui kylänvanhimmat kokoon
Niemelän isoon tupaan, jossa neuvoteltiin jahdinpitojärjestyksestä,
ja vihdoin, tuumien tukkuun tultua, määräsi jahtivouti napamiehet,
verkkomiehet, rintamamiehet ja hakijat. Kunkin kylänvahimman piti
katsoa ja pitää järjestys oman kylän miestensä kesken. Niemelän
kylän isännät, jotka salomaat tarkoin tunsivat, määrättiin johtamaan
jahtiväkeä määräpaikoilleen.

Ennen liikkeelle lähtöä antoi jahtivouti määräyksen, kuinka etäällä
rintama- ja hakuväki saivat olla toisistaan ja ettei mitään ääntä
saisi antaa kuulua, ennen kuin kaikki olisivat asettuneet paikoilleen
ja hakumiehet alkaisivat hakea. Verkko- ja napamiehet olisivat
koko ajan hiljaa. Sitten vasta, kun metsänpeto olisi näkyvissä, he
saisivat kovempaa ääntä pitää. Niemelän kylän isännät tarkastaisivat
että kaikki on määrätyssä järjestyksessä ja antaisivat sanan
jahtivoudille, joka sitten antaisi merkin milloin hakumiehet alkavat
hakea. Itse sanoi jahtivouti käyvänsä napamiehiä johtamaan. Sitten
hän jakeli ampujille ruutia.

Jahtivoudin annettua nämä määräykset läksi jahtiväki liikkeelle,
jokaisen kylän miehet yhdessä, kylänvanhin johtajana. Jahtivouti
astui Niemelän lautamiehen keralla joukon etupäässä. Kylän kujasilta
päästyä loitsi jahtivouti:

    Lähden metsään miehineni,
    uroin kanssa ulkotöille,
    Tapiolan tietä myöten,
    Tapion taloja kohti.
    Menen kauas Metsolahan,
    metsän tyttöjen tyköhön,
    metsän piikojen pihoille
    juomahan salon simoa,
    salon mettä maistamahan
    mieluisassa Metsolassa
    tarkassa Tapiolassa.

    Terve vuoret, terve vaarat,
    terve kuusikot kumeat,
    terve haavikot haleat,
    terve koivikot koleat,
    terve mäet mäntyinesi
    terve tervehyttäjälle!

    Mielly metsä, kostu korpi,
    taivu ainoinen Tapio!
    Saata meitä saarekselle,
    sille kummulle kuleta,
    jost on saalis saatavana
    otettava metsänotus!

    Nyyrikki Tapion poika,
    mies puhdas, punakypärä!
    Veistä pilkut pitkin maita,
    rastit vaaroihin rakenna,
    jotta tunnen tuhma käydä,
    outo poika tien osata
    näillä synkillä saloilla,
    levehillä lehtomailla.

    Mielikki metsän emäntä,
    puhdas muori, muoto kaunis!
    Pane kulta kulkemahan,
    hopea vaeltamahan
    miehen etsivän etehen,
    anelijan askelille!
    Ota kultaiset avaimet
    renkahalta, reideltäsi:
    aukaise Tapion aitta,
    metsän linna liikahuta
    minun pyyntipäivinäni,
    erän etsoaikoinani!
    Kunpa et kehdanne itse,
    niin on pistä piikojasi,
    pane palkkalaisiasi,
    käske käskyn kuulijoita.
    Et emäntä lienekänä,
    jos et piikoja pitäne,
    sata piikoa pitäne,
    tuhat käskyn kuulijata,
    karjan kaiken kaitsijata,
    viitsijätä viljan kaiken.

    Metsän piika pikkarainen,
    simasuu, Tapion neiti!
    Soitellos metinen pilli,
    simapilli piipahuta
    korvalle ehon emännän,
    mieluisan metsän emännän,
    jotta kuulisi välehen
    minun kurjan kujerrosta,
    miehen melkiän sanoja,
    kun mä ainoisin anelen,
    kielen kullan kuikuttelen.

    Tapio isäntä itse,
    havuhattu, naavaturkki!
    Pane nyt metsä palttinoihin,
    salo verkahan vetäse,
    haavat kaikki haljakkoihin,
    lepät lempivaattehisin,
    hopeoihin hongat laita,
    kuuset kultihin rakenna,
    vanhat hongat vaskivöillä,
    petäjät hopeavöillä,
    koivut kultakukkasihin,
    kannot kultakalkkaroihin.
    Pane niinkuin muinaiselta,
    parempina päivinäsi:
    kuuna paistoi kuusen oksat,
    päivänä petäjän latvat,
    metsä haiskahti medelle,
    simalle salo sininen,
    ahovieret viertehelle,
    suovieret sulalle voille.

    Ukko kultainen kuningas,
    hopeainen hallitsija!
    Ota kultainen kurikka
    tahi vaskinen vasara,
    jolla korvet kolkuttelet,
    salot synkät synkyttelet
    yhtenä kesäisnä yönä,
    ehtooyönä ensimmäisnä!
    Käyös korvet kolkutellen,
    syrjävieret sylkytellen:
    aja vilja vieremiltä
    aukeheimmille ahoille
    minun pyyntöpäivinäni,
    erän etsoaikoinani.
    Hiiata hihasta miestä,
    takinhelmasta taluta,
    lykkeä lylyn lävestä,
    saata sauvan suoverosta,
    saata sille saarekselle,
    sille kummulle kuleta,
    jost ois saalis saatavana,
    erän toimi luotavana,
    osin päitä pantavana,
    jakoja jaettavana.

    Kun ei löydy tältä maalta,
    tuo'os maalta tuonempoa
    ylitse salon yheksän,
    kautta kankahan kaheksan
    Lapin laajoilta saloilta,
    Pohjan pitkiltä periltä
    muotoa monen näköistä,
    kynttä kaiken karvallista:
    metsästä metsän hyviä,
    maalta maan on parahia:
    haon alta hallipäitä,
    kuusen alta kuhmupäitä,
    mattahan makaajia,
    nurmella nukahtajoita,
    veden viljan soutajia,
    jokien mellastajia!
    Tuopas niitä tuulillakin,
    tuulillakin, tuiskuillakin,
    poudilla ja satehilla
    kohti miestä pyytävätä
    kohti konstia urosta.

Perille päästyä sijoitettiin jahtiväki sen korven ympärille, jossa
tiedettiin karhun asustavan. Perimmäiseksi salon puolelle asettuivat
verkkomiehet, jotka pystyttivät verkkonsa joko seivästen tahi pienten
kasvavain puiden varaan, jotka taipuivat helposti, jos karhu tahi
susi sattuisi verkkoon menemään, ja niin kääräytyisi peto verkkoon,
joten sitä olisi helppo tappaa. Jos verkko olisi asetettu seisomaan
taipumattomain puiden varaan, niin otus olisi suurella voimallaan
voinut ponnistaa itsensä verkon läpi, rikkoa verkon ja mennä
matkaansa. Verkkomiesten jonon molemmista päistä alkoivat sivumiesten
rivit kotipuoleen päin, jossa hakuväki seisoi rivissä. Täten oli
jahtiväki joko neliön tahi suorakaiteen muotoisessa piirissä. Piirin
keskelle kävivät napamiehet pyssyineen, keihäineen ja kirveineen.
Tavallisesti valittiin napamiesten olopaikaksi aukeampi kohta, missä
oli jotakin näköalaa.

Merkin saatuaan läksivät hakumiehet liikkeelle ja alkoivat hokea,
se on huutaa "hoi, soi, soi, soi" kovalla äänellä yhtä aikaa joka
mies. Hakumiehiin yhdistyivät molemmin puolin ne rintamamiehet,
joiden kohdalle hakumiehet eteenpäin kulkiessaan joutuivat,
niin että rintamamiehet vähitellen yhdistyivät hakumiehiin. Kun
puoliväliin piiriä oli kuljettu, kuultiin napamiesten pyssyjen pauke.
Tästä arvattiin kontion olevan jahtipiirin sisällä, napamiesten
läheisyydessä. Pian kuului oikeanpuoleiselta rintamalta hokemista
ja pyssyn pauketta, josta arvattiin, ettei karhu ollutkaan kaatunut
napamiesten ammunnasta, vaan tahtoi oikeasta siivestä pyrkiä pakoon,
tahi voi mahdollisesti olla toinen karhu taikka susi siellä.
Jälkimmäinen arvelu oli oikea; sillä se karhu, jota napamiehet
ampuivat, ei kaatunutkaan, vaikka haavoittui, vaan juoksi verkkoon,
ja verkkomiehet viimistivät (kuolettivat) sen keihäällä. Toista
karhua eivät napamiehet nähneetkään, kun se juoksi taajan puisteikon
läpi rintamamiesten luokse.

Heti rintamamiesten pyssyn paukkeen kuultuaan laittoi jahtivouti
puolenkymmentä napamiestä rintamamiesten avuksi. Itse toisten
miesten kanssa hän jäi navalle odottamaan, jos mahdollisesti
voisi vielä joku peto sattua tulemaan saapuville. Kauan ei siinä
tarvinnut odottaakaan, kun kolmas iso karhu tuli napamiehiä lähelle.
Huomattuaan miehet kontio nousi pystyyn takajaloilleen ja ärjäisi
kovasti. Heti lävisti jahtivoudin pyssynluoti kontion rinnan.
Laukauksesta se kaatui maahan, mutta nousi pian jälleen pystyyn
ja tuli miehiin päin. Saatuaan vielä neljä luotia ruumiiseensa se
kaatui uudelleen, mörisi kauheasti, viskoi itseään ja vaipui viimein
ikuiseen uneen.

Se karhu, jota oikeanpuoliset rintamamiehet näkivät ja ampuivat,
pääsi karkuun. Ja vaikka pyssymiehet koirain kanssa sitä ajoivat
takaa, he eivät kuitenkaan saavuttaneet. Se katosi ja juoksi
matkaansa. Luultavasti ei luoti siihen osunutkaan, koska ei verta
ollut vuotanut.

Kun kaikki haku- ja rintamamiehet olivat saapuneet verkoille, tulivat
sinne vihdoin napamiehetkin. Niemelän lautamies laittoi kotoaan
hakemaan kaksi vankempaa hevosta ja rekeä vetämään karhut kotiin.
Jahtivouti käski neljä riskiä miestä ottamaan karhun käpälistä kiinni
ja kantamaan sen navalle toisen nallen luokse. Miehet olivat jo
tarttua karhun koipiin kiinni, mutta Niemelän Mauno-setä sanoi:

-- Karhu on metsän kuningas, sen tähden sitä pitää kunnialla kohdella
kuoltuansakin eikä kantaa retuuttaa niin kuin sikaa sorkista.

Sen kuultuaan käski jahtivouti ottaa pari kankea ja asettaa karhun
niiden päälle. Sillä tavoin kannettiinkin karhuvainaja kaimansa
luokse navalle. Kun väki oli kylliksensä katsellut kuolleita ja
tullut arveluistaan siihen päätökseen, että se oli emäkarhu kahden
kaksivuotisen poikansa kanssa, joka oli tuhoja karjalle tuottanut
ja nyt tässä jahtipiirissä ollut. Nyt emä toisen poikansa kanssa
oli tässä, vaan toinen poika pääsi pakoon ja soitti sorkilleen.
Luultavasti se juoksi toisille salomaille, joten oli toivottava
rauhaa raavaille moneksi ajaksi. Niinpä käski jahtivouti kaikkia
olemaan hiljaa ja väen vaiettua hän lausui:

    Ole kiitetty Jumala,
    ylistetty Luoja yksin,
    kun annoit otsot osaksi
    salon kullat saalihiksi!
    Hyvin meihin metsä mieltyi,
    taipui ainonen Tapio.
    Ei ollut keihäin keksimistä,
    ampuen ajelemista:
    itse vieriit vempeleeltä,
    horjahtiit havun selältä;
    risut rikkoi rintapäänsä,
    havut marjaisen mahansa.
    Yöt on syksyiset pimeät,
    syksyiset havut liveät.

    Anna vastakin Jumala,
    toistekin totinen Luoja,
    soivaksi Tapion torven,
    metsän pillin piukovaksi
    näillä pienillä pihoilla
    kapehilla kartanoilla.

Hevosia odotellessaan istausi väkijoukko karhujen ympärille. Siinä
kerrottiin monta kertomusta karhusta, sen urhoollisuudesta, voimasta,
jalomielisyydestä ja tuhotöistä. Toinen toistaan kummallisempaa
juttua siinä lasketeltiin, mikä heistä lie ollut totta, mikä
liioiteltua. Pyssymiehet taas kehuivat pyssyjään ja itseään tarkaksi
ampujaksi. Vihdoin yllyttiin kilpailemaan, kenen pyssy kovittain
paukahtaisi. Tolja pani tavattoman paljon ruutia pyssyynsä ja
kieraisi tiukan tullon pyssynpiippuun. Kun hän ampua tiukkasi, niin
maa tärähti, mutta samassa rämähti piippukin rikki. Olipa toki se
onni onnettomuudessakin, ettei Toljalle itselleen tullut mitään
vahinkoa.

Kun hevoset ajettiin karhujen luokse, ne korskuivat ja kuorsahtelivat
eivätkä tahtoneet pysähtyä, vaan mielivät juosta edemmä. Vihdoin
kun miehissä pideltiin kiinni, ne saatiin niin kauan pysymään
paikoillaan, että kerettiin karhut nostaa rekeen. Sitten kun karhut
oli nuorilla köytetty rekeen kiinni, päästettiin hevoset menemään.
Joukko nuoria miehiä seurasi hevosia Niemelään, jonne tultua hevoset
olivat valkeassa vaahdossa kiivaasta kulkemisesta.

Niemelään päästyä kannettiin karhut tupaan halkoraksilla ja
asetettiin keskilattialle. Pian keräytyi koko kylän väki Niemelään
karhuja katselemaan. Lapset ja arkaluontoiset naiset ensin
pelkäsivät, mutta vähitellen he tulivat rohkeammiksi ja uskalsivat
mennä likelle katsomaan, jopa koskettamaankin karhuja. Isäntä meni
aittaan ja toi sieltä kannun vetoisen putelin viinaa pöytään. Sitten
hän pyysi suuren savivadin, johon kaatoi viinan. Jahtivoudin käskystä
aukaisi Mauno-setä karhun vatsan ja otti sieltä karhun sapen, josta
kaadettiin viinan sekaan "yhdeksän miehen voimaa". Nyt kutsui
jahtivouti ukko- ja pyssymiehet pöydän ympärille istumaan. Sitten hän
nousi seisoalleen ja kaikki seurasivat hänen esimerkkiään. Nyt otti
jahtivouti viinavadin käteensä ja katsoen karhuihin päin lausui:

    Otsoseni, ainoseni,
    mesikämmen mieluiseni!
    Kas kun olet tuossa kaunis
    kaiken kansan katsastella:
    olet kuin omena puussa
    tahi marja mättähässä.
    Silmäs on kuin sirkkusella
    sekä pääs kuin pääskysellä;
    vartalos on varsin soma,
    jäsenes kuin jääröpässin;
    karvas on kuin vuohen villa
    tahi kaunihin karitsan.

    Kulkija korven kuningas,
    metsän patja palleroinen!
    En minä sinua lyönyt
    enkä ampunut aseilla;
    itse sie ahoa astuit,
    itse vierit viidakkoa,
    vierit villakuontalona
    kuljit pellavaskupona:
    vierit vierten jalkoihini,
    sorruit sääreni etehen,
    vaivuit kauan valvonnasta,
    väsyit, näännyit vaivoistasi;
    siinä maksoillas makaisit,
    viruit villakuontalona!
    Tuosta sun korjaisin kotiini,
    saatoin taaton tantereelle.
    Villainen sinun isäsi,
    villainen sinun emosi,
    villainen olet sinäkin,
    villa suusi, villa pääsi,
    villa päässäsi kypäri,
    villakintahat kädessä,
    villasukkaset jalassa,
    villa viisi kynnyttäsi,
    villaiset on hampahasi,
    villaiset sinun vihasi!

Sitten jahtivouti ryyppäsi viinaa vadista ja antoi vadin isännälle,
joka teki samoin ja antoi sen Mauno-sedälle, ja niin kävi viinavati
miehestä mieheen, ympäri pöydän siksi, kunnes kaikki olivat
ryypänneet. Kun viina oli vadista loppunut, toivat toisten talojen
isännät viinaa lisää. Karhut kannettiin ulos, jossa nahka nyljettiin
ja lihat korjattiin vartaalle. Lähteissään jakoivat isäntämiehet
keskenään karhun lihat ja veivät kotiinsa. Nahkat laitettiin
venytykseen kuivumaan ja sitten myytiin; niistä saaduilla rahoilla
osti jahtivouti ruutia, jolla ammuttiin yhteisessä jahdissa.



Syksytoimia


    Sisältö: Viljain leikkuu ja kokoaminen. Lapset ja likat.
    Arpominen saraheinillä. Potaatinnosto. Kopareet. Nauristen
    ja lanttujen luominen, listiminen ja korjuu. Kaalipantio.
    Syyskestit. Ruotsin ja Venäjän raja. Sota-aika. Sitominen. Mikon
    päivä. Karjan taikominen. Lehmäin ja lammasten lääväänpano.
    Hevosten talliinpano ja loitsut.

Kun rukiit oli leikattu, sitten leikattiin ohria, jotka pantiin
kymmenen lyhdettä kuhunkin kymmenikköön. Sikäli kuin ruiskuhilaat
kuivuivat, ne kannettiin ja ladottiin keolle ja pantiin aita
ympärille.

Kun entiseen aikaan pidettiin suuret metsähalmeet, niin niissä oli
paljon työtä sekä kaskea kaataessa, viertäessä, aidanpanossa kuin
myöskin viljan leikkuussa. Yhteiset halmeet kun olivat, niin työ,
etenkin viljan leikkuu, kävi hitaasti; sillä kukin luotti toiseensa
ja teki löräkästi työtä. Siksi täytyi monesti leikata myöhään
syksyllä, etenkin milloin sade ja tuulet sotkivat viljat ristiin.
Syksyiltoina leikattiin metsähalmeissa niin kauan, kuin suinkin
näki, usein kuutamollakin. Varsinkin Pajarilaiset olivat tulleet
kuuluisiksi myöhään kuutamolla leikkaamisesta. Siitä syystä naapurit
kutsuivatkin kuuta Pajarin päiväksi.

Metsähalmeelle päästyä tehtiin nuotio ruokapaikkaan. Vaimot
ripustivat imevät lapsensa hursteinensa hurstipuuhun, jonka päälle
hurstut levitettiin, jottei aurinko saanut paistaa pienokaisten
silmille eivätkä hyttyset saaneet vaivata hentoja. Kullakin lapsella
oli keralla oma likkansa, joka heijasi ja hoiti lasta. Kun lapsi
rupesi itkemään, kutsuttiin äiti sitä imettämään ja korjaamaan.
Milloin lapset hyvästi viihtyivät ja makasivat, kävivät lastenlikat
vuoron perään marjassa tahi leikkivät keskenään. Iltasilla
tavallisesti tulivat lasten äidit lapsineen ja likkoineen aikaisemmin
kotiin, jossa auttelivat emäntiä lehmäin lypsyssä, illallisen
laittamisessa, saunan lämmittämisessä ynnä muissa askareissa. Kun
kauran leikkuu oli lopussa, niin koottiin ne närtteihin. Niin hyvin
keot kuin närtteetkin katettiin oljilla ja kuusenhavuilla.

Eräänä päivänä meni Niemelän leikkuuväki metsähalmeelle kauraa
leikkaamaan. Murkinan aikana, kun toiset kävivät makaamaan ja nuoret
naiset jäivät valvomaan, sanoi miniä Elli:

-- Kun nyt Kaisalla on jo kolmet sulhaset tulossa, niin minä tahdon
arpoa, kenen omaksi sinä vihdoinkin joudut. Käy siis hakemassa tuolta
kallion uurteelta kaksitoista yhtäläistä saraheinää, niin koetetaan,
mitä ne ennustavat.

Kaisa teki Ellin sanan mukaan ja toi saraheinät, jotka Elli tasoitti
yhtä tasaisiksi ja asetti ne sillä tavoin, että toisista tuli tyvi-
ja toisista latvapuolet yhtäänne. Sitten hän antoi heinien toisen
pään Kaisan käteen ja solmisi heinät toisesta päästä yhteen. Nyt hän
antoi solmitun puolen Kaisalle ja solmisi sitten toiset päät yhteen.
Solmitessaan hän lausui puoli laulamalla:

    Sano totta saraheinä,
    puhu totta Luojan putki:
    tuleeko Matista ja Kaisasta pari?

Sitten hän otti solmitut heinät, joista oli muodostunut kolme
erillään olevaa rengasta.

-- Myttyyn meni Matin tuuma, sanoi Anni.

-- Käypäs Kaisa hakemassa toinen mokoma saraheiniä, niin arvotaan
toisen kerran, käski Elli vielä.

Kaisa toi taas saraheinät, jotka Elli solmisi samalla tavalla kuin
edellisetkin ja lausui solmitessaan:

    Sano totta saraheinä,
    puhu totta Luojan putki:
    tuleeko Juhanasta ja Kaisasta pari?

Kun heinät levitettiin, olivat ne kaikki yhtenä suurena renkaana.

-- Saat kunnon miehen, jos olet hyvä tyttökin, virkkoi Elli.

-- Elli, arvotaas vaikka suotta, mitä arpa tietää Junnolan Martista
sanoa, joka kuuluu olevan kolmas kosiomies, virkkoi Kaisa ja meni
noutamaan saraheiniä.

Kun heinät solmittiin yhteen, niin niistä muodostui kaksi toisistaan
riippuvaa rengasta.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi Kaisa.

-- Se merkitsee, että vasta toista tyttöä kosioidessa Martti saapi
morsiamen, vastasi Elli.

Mikkelin aikana alkoi omenan kaivaminen, so. potaatinnosto.
Ensin leikattiin varret, jotka ripustettiin vartaille ja vietiin
huoneiden räystäiden alle kuivamaan, jonka jälkeen ne korjattiin
rouhehuoneesen. Talvella niistä keitettiin karjalle rouhevettä.
Potaatit erotettiin kaivaessa erikseen: pienemmät sioille syötäväksi,
keskulaiset siemeneksi ja suurimmat ihmisten ravinnoksi. Naiset ja
nuoremmat pojat toimittivat potaatinnoston. Ukkomiehet kaivoivat
maahan matalat kuopat potaattimaalle ja kuopan ympärille laitettiin
multapenkereet. Näitä kuoppia kutsuttiin kopareiksi. Potaatit
pantiin kaivaessa pieniin koreihin, ja kun korit tulivat täyteen,
ne tyhjennettiin kopareeseen. Erilaiset potaatit pantiin eri
kopareihin, jotka yöajaksi peitettiin oljilla hallan ja sateen
varalta. Kun potaatit olivat kopareissa kuivaneet, ne kannettiin
kuoppiin, kukin laji eri kuoppaan. Siemenpotaatit vietiin kauemmas
kotoa kangaskuoppaan, kuopan suu peitettiin visusti laudoilla ja
hiekalla eikä aukaistu ennen kuin keväillä, jolloin ne nostettiin
tupaan koreihin itämään ja pehmenemään. Toiset kuopat olivat kartanon
läheisyydessä, josta oli helpompi tarpeen tullessa potaatteja noutaa.

Kun tavallisesti työtä tehdessä puheaineena on se työ ja aine, mitä
milloinkin tehdään, niin Niemelänkin naiset puhelivat keskenään
kaivaessaan potaatin hyödystä.

-- Ei mistään viljasta saa niin monenlaista ruokaa kuin omenista,
virkkoi Matin Mari.

-- Niin kyllä saapikin, vastasi Mari-täti. Siitä saapi hillaa,
piirakkaita ja monenlaista liemiruokaa, sekä niitä voi keittää
kokonaisena ja syödä joko suolan, voisuolaveden tahi suolakalan
kanssa. Paistikkaina ne ovat myös oivalliset syödä ja hyvää tulee
potaattileipäkin. Mitähän ennen aikaan lienee syötykään, kun ei ollut
potaattia?

-- Entiseen aikaan kasvatettiin hyvin paljon naurista ja lanttua ja
niistä laitettiin erilaisia ruokalajeja. Kokonaiset metsähalmeet
kylvettiin naurissiemenillä, ja niistä saatiin monet tynnyrit
nauriita; samaten kasvatettiin paljon lanttuja, selitti Helka-ämmä.

-- Isävainajani kertoi muistaneensa hyvin, kun potaattia tänne meidän
maahan tuotiin ja levitettiin kruunun puolesta. Pappilaan tuotiin iso
joukko siemenpotaatteja ja niitä annettiin pitäjälle vähän jokaiseen
taloon. Vanha rovasti silloin kuulutti kirkossa: "Pappilasta saapi
ken vain haluaa ympyräisiä mukuloita, joita kutsutaan potaattis,
ja voi kylvää niitä peltoonsa. Ketä haluttaa, niin ottakoon ja
kylväköön, mutta pappilan peltoon en minä anna niitä mukulaakaan
kylvää. Kyllähän ulkomaalaiset ja meidänkin kasetit kertovat niiden
olevan hyviä ja hyödyllisiä kasveja, mutta kas minä en niitä usko
enkä ole kärkäs koettelemaankaan niiden hyvyyttä. Te saatte tehdä
niinkuin itse tahdotte." Tiettävästi tämä rovastin ilmoitus tuotti
toivotun vaikutuksensa: potaattia otettiin vain vähä määrä, ja
sanotaan etteivät seuraavana syksynä niitä syöneet siatkaan vaikka
kävelivät potaattimaalla. Kuitenkin ne vähitellen levenivät ja kansa
niihin tutustui, niin että rovastikin antoi niitä kylvää peltoonsa,
vaikka ensin kielsi, kertoi Mari-täti toisille naisille.

Potaatinnoston perästä seurasi nauriin ja lantun luominen. Metsässä
erityisessä halmeessa kasvatettiin nauriita. Nuori väki meni
naurismaalle luomaan (nyhtämään) nauriita. Katokseen ja herkukseen
he laittoivat naurishautoja, jotka laitettiin siten, että maahan
kaivettiin kuoppa, johon pantiin pohjaan ja kupeille kuumennetut
paasikivet, joiden välille pantiin nauriit. Myös kuopan päälle
pantiin kuumennettu paasi (latuska kivi) ja hauta peitettiin
mullalla. Paadet kuumennettiin nuotiossa. Kun nauriitten arveltiin
olevan kypsiä, aukaistiin kuoppa, nauriit otettiin pois ja syötiin
joko varilta tahi jäähdytettyinä.

Köyhemmät niin kuin loiset ja sen semmoiset kävivät naurismaalla
paniaisilla. He loivat vähän aikaa nauriita, laittoivat naurishautoja
ja saivat sitten sekä raakoja että kypsiä nauriita torppasäkillisen
kotiinsa.

Luodut nauriit vedettiin hevosella kotiin sikäli kuin niitä luotiin.
Kotona vanhemmat naiset listivät nauriit ja panivat naatit vartaille
kuivamaan. Listityt nauriit kantoivat miehet nauriskuoppaan.

Lanttujen luominen ja listiminen kävi samalla tavalla. Jos kuopassa
oli tilaa, pantiin nauriit ja lantut yhteen kuoppaan, vaikka eri
karsinoihin. Istukkaiksi jätettävistä nauriista ja lantuista
leikattiin naatit puoleksi poikki ja juuripuoli istutettiin kuoppaan
pystyyn.

Viimeiseksi kesäkasveista korjattiin kaalit. Ne leikattiin kannasta
poikki, erotettiin päällimmäiset lehdet ja sitten hakattiin
(syltättiin) hienoksi ja pantiin suolan kanssa tiinuun talven
varaksi. Joka tahtoi hapankaalia, se antoi kaalitiinun olla tuvassa
niin kauan, että se happani. Verekseltä syötäväksi laitettiin
kaalinpäät pantioon, joka tehtiin tanhuan puolelle siten, että
seipäät pystytettiin liki toisiaan maahan pyöreään piiriin ja
nidottiin nuoralla toisiinsa kiinni, etteivät ne päässeet eroamaan,
joten pantio tuli linnunkatitsan muotoinen muuten, vaan ei liehka
eikä niin korkea kuin katitsa. Pantioon ladottiin kaalinpäät toinen
toisensa viereen ja päällekkäin. Pantio katettiin oljilla ja
laudoilla. Tarpeen tullessa talvella kun pantiosta otettiin kaalia,
katkaistiin pari seivästä ja siitä lävestä otettiin kaalia.

Kun kaikki kesätyöt oli päätetty, pidettiin Niemelässä syyskestit,
joihin kutsuttiin talon vävyt ja tyttäret, apet ja anopit sekä muita
likeisempiä sukulaisia. Kaukaisempia sukulaisia oli ainoastaan
Lippolan kirkonmies emäntinensä. Vieraat kokoontuivat lauantai-iltana
ja hajosivat maanantaina iltapuolella. Sunnuntaiaamupuolella kävi osa
vieraista kirkossa, osa oleskeli kestitalossa. Päivällisen syötyään
kävivät vieraat aikansa ratoksi toisissa taloissa. Maanantaina
murkinan syötyään kokoontuivat ukkomiehet kestitalon pitkän pöydän
ympärille, jossa he juttelivat niitä näitä, kuten tavallista on, kun
useampia miehiä sattuu yhteen seuraan.

-- Onko se totta, mitä vanhat ihmiset ovat kertoneet, että tässä
Aitjärvessä on ollut kolme kertaa Ruotsin ja Venäjän välinen raja?
kysyi Lippolan kirkonmies.

-- Kyllä se on totta, mutta minä en muista minä vuosina se lienee
ollut, vaan meidän Antti sen tietää, kun pappilan maisteri hänelle on
sanonut silloin, kun he teidän Juhanan kanssa kävivät kirjoituskoulua
pappilassa, vastasi ukko-Lauri.

Niemelän isäntä kutsui poikansa Antin, joka selitti pappilan
maisterin sanoneen, että Aitjärvessä on ollut valtakuntain raja ensi
kerran v. 1323, jolloin Pähkinänsaaren rauha tehtiin; toisen kerran
v. 1595, kun Täyssinässä tehtiin rauha ja kolmannen kerran v. 1721,
jolloin Uudessakaupungissa rauha tehtiin ja rajoista sovittiin.
Rajamerkkejä löytyy vielä nytkin Hepoharjussa Hynnilän maalla, Torsan
vuoressa, Torsanjärven rannalla ja Saravuoressa Sarajärven rannalla.
Pappilan maisteri sanoi itse käyneensä niitä katsomassa.

-- Minä en heidän vuosilukujaan tiedä, mutta sen minun ukkovainajani
(isoisä) kertoi, että kolme kertaa on tässä raja ollut, kertoi
ukko-Lauri. Silloin aina, kun rauha rikottiin, alkoi sodan kauhu
rajaseudulta. Siksipä nämäkin paikat ovat saaneet monta kovaa kokea
ja nähneet monta pakkopäivää päälle käyvän. Sodassa kaatuneet
kuolleensa hautasivat venäläiset Kermisen pellon laitaan, Aitjärven
rannalle, jota paikkaa vielä nytkin kutsutaan Kermisen kalmistoksi.
Siellä on vielä nytkin hautakumpuja, ja minun poikana ollessani oli
siinä puuristejä pystyssä sekä eräs laattakivi, jossa oli venäläinen
kirjoitus. Sitä sanottiin sotaherran haudaksi. Ruotsalaiset taasen
kuljettivat kuolleensa liki Kuunjokea olevaan hiekkaharjuun, joka
siitä on saanut Kalmasen nimen ja se merkitsee kalman eli kuolleiden
asuntoa. Salmenniemen ja Mustanmäen välillä oleva silta, joka on
tehty suon poikki, ja jota Hiidensillaksi sanotaan, on luultavasti
tehty sota-aikoina. Samaten näyttää Tinnonjokien yli olleen
rakennettu silta. Näitä siltoja myöten tiettävästi on kuljetettu
sotatarpeita. Niin on siis tämä seutu, samoin kuin koko Itä-Suomikin,
ollut entiseen aikaan sodan jaloissa, ja siitä saatuja haavoja olemme
me tähän saakka poteneet.

-- Harvat meistä, sanoi Holttolan kirkonmies huoaten, jotka nyt
syödä popsimme puhdasta leipää särpimellä höystettynä, muistavat
niitä aikoja, jolloin esi-isämme syödä jäyrysivät joko nevetti- tai
pettuleipää, jonka ainoana särpimenä usein ei muuta ollut kuin vesi
ja kyyneleet. Kun vihollisen armoton ja säälimätön lauma levesi niin
kuin tulva yli koko Karjalan, se poltti varsinkin rajaseuduilta
kokonaiset kylät ja yksityiset talot, niin ettei taloista jäänyt
muuta jäljelle kuin tuhkarauniot. Se hävitti pellot ja kasvavat
viljavainiot niin, ettei jäänyt useasti kuin joku yksinäinen tähkäpää
todistamaan ja näyttämään, mitä siihen oli kylvetty.

Jos vihollisten tulosta vähänkin vihiä saatiin, niin laitettiin
lapset, naiset ja vanhukset pois sodan jaloista synkkiin saloihin ja
ainoastaan nuoremmat, täyskuntoiset miehet jäivät kotia suojelemaan
ja puolustamaan. Mutta usein tuli vihollinen niin äkkiarvaamatta,
ettei tiedetty varustautua puolustusasemaan eikä kerjetty heikkoa
väkeä saattaa piilopaikkaan. Silloin vasta surkea aika oli käsissä.
Turvattomia naisia ja viattomia lapsia rääkättiin ja kidutettiin.
Onnettomain kärsimykset olivat raakalaisten suurin huvitus. Syksyn
tullen, kun vihollinen maasta lähti talven tuloa peläten, koettelivat
esi-isämme laittaa häthätää jonkunlaista suojelusta, missä kurjan
talvensa viettivät. Monet jotka vain kykenivät, siirtyivät
näinä rauhattomina aikoina asumaan salomaille, turvallisempiin
paikkoihin. Sillä tavoin minunkin esi-isäni joutuivat nykyiselle
Syömärsaarelle asumaan. Uudisasukkaat saadakseen maahan kyntensä
kiinni, so. saadakseen mitä pikimmin leipää maasta, kaasivat kasken
uudispaikalle, ja sillä tavoin alkoi maan raivaaminen viljelykselle.

-- Minun ukkovainajani isä oli kertonut, että meidänkin kylän ja
Tinnon oli sota polttanut niin tarkoin, ettei ollut muuta kuin
rauniot jälellä. Silloin olivat Koitsanlahden ja Änkilän kylät
joutuneet poroksi sekä Järvenpään kylä samoin ja monta taloa
Simpeleen ympärillä, kertoi Mauno-setä.

-- Mutta ei mikään menneen ajan kohtaloista ja oloista ole täällä
kansalla niin tuoreessa ja hirmuisessa muistossa, kuin rekryytin
otto eli sitominen Venäjän vallan aikana, vaikka se ei kestänyt kuin
neljätoista vuotta, kertoi Holttola. Meidän rovasti sanoi, että
sitominen alkoi v. 1797 ja loppui v. 1811, jolloin Viipurin lääni
taas yhdistettiin muun Suomen kanssa.

Rekryytin ottoa varten oli Viipurin lääni jaettu piirikuntiin sillä
tavoin, että kussakin piirikunnassa oli viisisataa sotamieheksi
kelpaavaa kahdeksantoista ja kahdeksanneljättä ikävuoden välillä
olevaa miestä. Jokaisella piirikunnalla oli joku arvokkaampi
talonpoika päällikkönä, jota kutsuttiin venäjänkielen mukaan
golova-nimellä. Piirikunnat taasen oli jaettu kukin viiteen osastoon,
jotka siis sisälsivät sata aseisiin kykenevää miestä ja joilla oli
päällikkönä sotska eli sadanpäämies. Törmälassä kuului olleen golova,
ja sotska oli meillä Purnujärven kylässä. Taloa sanotaan vielä nytkin
sotskan eli sotikan taloksi.

Meidän rovasti kertoi minulle nämä asiat tarkalleen. Hän sanoi,
että asetuksen mukaan oli sotamiehiksi otettava kaikkein ensiksi
irtonaiset miehet, sitten talollisten pojat niistä taloista, joissa
oli useampia työntekijöitä. Sotamiehen otto eli sitominen alkoi
tavallisesti lokakuun ensi päivästä ja kesti uuteenvuoteen asti,
jolloin määrän piti olla täytetty tavalla tahi toisella. Käsky tuli
kupernyöriltä nimismiehelle aivan salaa ja otto toimitettiin jonakuna
kansalle tietymättömänä päivänä yhtä aikaa koko pitäjässä. Mutta
nuoret miehet kuitenkin jo ajoissa arvasivat asian, niin että käskyn
tultua kylät tavallisesti olivat sotaiässä olevista miehistä typi
tyhjät. Karkurit piilivät metsissä, vuorten onkaloissa, luolissa,
metsämajoissa, halmekokoissa, nauriskuopissa, heinäladoissa ynnä
muissa sellaisissa paikoissa, missä vain kukin luuli parhaimman
turvapaikan olevan.

-- Kerran tulivat sitojat meidän kylään, alkoi ukko-Lauri keskeyttäen
Holttolan kertomuksen, ja menivät Lahtelan taloon aamupuhteella
äkkiarvaamatta. Lahtelan pieni Maiju toi meille siitä sanan. Meidän
Matti, joka oli pienikasvuinen ja solakka poika, pujotti äitinsä
vaatteet päällensä, pisti lankakerät povellensa ja alkoi kehrätä
vokkia (rukkia). Pian olivat aseilla varustetut sitojat meillä ja
kaihosivat Mattia, joka oli nuorimman kannan poikia. Meidän isäntä
sanoi Matin olevan salossa hevosia paimenessa. Sitten alkoivat
sitojat katsella Mattia ja kysyivät: "Kenenkäs tyttö tämä on, kun
emme ennen ole teillä tällaista tyttöä nähneet?" "Tämä on minun
tätini tytär Hyrkkäältä", vastasi isäntä. Vieraat tyytyivät siihen
ja läksivät matkaansa. Mäkelässä menivät pojat toinen kanahäkkiin,
uunin alle, toinen uunin solaan (raviin), ja niin pelastivat itsensä.
Perätalon Martti putkahti tuvan sillan alle piiloon ja pelastui sillä
tavoin.

-- Olipas Jyrkisen Antilla kerran kiiru, kun juosta laukkasi
Miettilästä Lattuun asti sotskan apulaisen edellä, joka tahtoi sitoa
Antin. Viimein väsyi perästäajaja, ja niin pelasti Antti nahkansa,
kertoi Savolais-ukko.

-- Kerran tulivat meille niinikään sitojat äkkiarvaamatta,
mutta meidän miehet ryntäsivät aseet kädessä heitä vastaan niin
voimakkaasti, että raivasivat itselleen tien sitojain läpi ja menivät
karkuun metsään, puheli Lippolan kirkonmies.

Vihdoin sai Holttola suunvuoron ja hän kertoi:

-- Kun useimmat yhtä aikaa läksivät pakoretkelle, niin he auttoivat
toisiaan lujimmalla uskollisuudella. Väsyneitä ei koskaan jätetty
jäljelle, vaan heidät asetettiin hakattujen pienten puiden latvoille
istumaan, joita riskimmät tyvipuolesta vetivät niin kuin rekeä
piilopaikkaan. Päästyä rauhallisempaan paikkaan syötiin ja levättiin.
Sitten taas, kun oli voimistuttu, lähdettiin edelleen taivaltamaan
siksi, kunnes oli päästy varmaan piilopaikkaan. Usein tapahtui
niinkin, että sitojat ajoivat perästä, varsinkin silloin, kun
lumenhärmää oli satanut. Näitä koettiin eksyttää monella tavalla,
esim. siten, että virsut pantiin takaperin jalkaan ym. keinoilla.
Jos kuitenkin kaikista varokeinoista huolimatta sitojat tapasivat
karkulaiset, näillä ei ollut muuta turvaa kun antautua sovinnolla
tahi tapella hengen edestä. Useammasti turvauduttiinkin jälkimäiseen
keinoon. Kirveet ja kanget silloin liikkuivat molemmin puolin; väliin
oltiin käsikähmässä. Jos sitojat voittivat, he armotta sitoivat
otettavansa kädet selän taakse ja saattoivat heidät golovan luokse,
jossa he saivat odottaa siksi, kunnes koko otettava määrä oli täyteen
koottu, ja sitten koko rekryyttilauma lähetettiin Viipuriin, jossa
heidät puettiin sotamiehen pukuun ja kerittiin kolipäiksi.

Mutta jos karkulaiset piiloonkin pääsivät, niin oli heillä
sielläkin sangen kurjat päivät edessä. Kun ajatellaan, että he koko
syksyröntteet olivat ilman lämmintä suojaa, niin se ei mahtanut
hauskalta tuntua. Jospa siinäkin kurjuudessa olisi vielä ollut ruokaa
yllin kyllin, niin ei olo olisi tuntunut niin sangen rasittavalta,
mutta kun elämän välttämättömintä tarvetta, ruokaa, puuttui, niin
oli kovin surkea olo viettää koko syksy nälässä ja vilussa. Tosin
kyllä koetettiin kotoa laittaa heille ruokaa ym. tarpeita, jos vaan
tiedettiin missä he olivat. Mutta usein oli karkulaisten olopaikka
kotiväelle tietymätön, ja silloin oli vaikeampi sinne ruokavaroja
toimittaa. Joskus kun karkulaisten piilopaikka tuli sitojain tietoon
ja heitä tultiin etsimään, täytyi poikaparkain muuttautua toiseen,
varmempaan piilopaikkaan. Karkulaisten ei taas ollut yrittämistäkään
kotiin, sillä silloin he olisivat voineet joutua kiinni. Siksi täytyi
vain pysyä piilossa ja syödä mitä vain milloinkin metsästä tahi
jostakin metsälammesta sattuivat saamaan.

Kun nyt kaikilla mahdollisilla keinoilla koetettiin piilotella ja
varjella, ettei vain joutuisi sidottavaksi, ja usein sidottunakin
vielä päästiin kuljettaissa tahi vartiopaikoissa karkaamaan, niin
oli talonpoikaisten päälliköin, samoin kuin sitten myös rekryyttejä
vastaanottavien upseerienkin, mahdotonta saada joka otolla vaadittua
miesmäärää täytetyksi määräiässä olevilla miehillä, vaan täytyi
joukon jatkoksi usein ottaa vanhempiakin miehiä kuin laki määräsi,
sekä nuoria, usein 10 ja 15 vuoden välillä olevia nuorukaisia, jotka
otettiin meriväkeen laivapojiksi; ja sitten, kun he olivat tulleet
lailliseen ikään, heistä tehtiin merisotamiehiä. Niinpä esim. Tinnon
Juhanakaan ei ollut kun kuusitoistavuotinen, kun hänet sidottiin ja
vietiin laivapojaksi ja sitten tehtiin sotamieheksi. -- Tinnon Juhana
palveli merisotaväessä 27 vuotta ja oli Kreikan vapautussodassa.

Sitojat puolestaan käyttivät monenlaisia keinoja saadakseen summan
täyteen. Joskus he käyttivät apunansa sellaista pakkokeinoa, että
menivät suurella joukolla taloon, josta piti rekryytti ottaa. Jos he
eivät tavanneet otettavaansa, he odottelivat päivämääriä, söivät ja
joivat, mitä talossa vaan oli ruoka- ja juomavaroja. Se keino joskus
auttoi, mutta useimmin ei sekään auttanut.

Niin kuin tiedetään, oli sen aikaisilla virkamiehillä tapana
lahjain ottaminen. Ja tästä viasta eivät olleet vapaat enempää
oppimattomat sotskat ja golovat kuin koulun käyneet virkamiehetkään.
Kun rekryytiksi otetuille ei näyttänyt muu konsti vetelevän, he
koettelivat lahjoilla suositella päälliköitä. Minunkin lankotalostani
vietiin eräs kolmenkymmenen vanha nainut mies rekryytiksi Viipuriin.
Hänen vaimonsa meni perästä ja vei kaksivuotisen härän sotaväen
päällikölle, joka heti laski miehen kotiin. Raha tietysti oli silloin
niin kuin nytkin se poika, joka pulasta pelasti. Niinpä kerrotaan
erään pojan isän antaneen sotskalle kymmenen ruplaa lahjaksi.
Sotska käski pojan piiloutua huoneeseen vaatetiinuun. Hän etsi
miehinensä poikaa joka paikasta aivan tarkkaan. Vihdoin he menivät
siihen huoneesen, jossa poika oli piilossa. Sotska käski miestensä
etsiä tarkoin koko huoneen, vaan itse hän avasi tiinun kannen auki,
koetteli kädellään tiimistä ja sanoi: "Ei täällä suinkaan ketään
ole", ja niin he läksivät talosta.

Kesän viimeinen merkkipäivä oli vanha Mikon päivä. Silloin jo Mikon
päivän aattona naiset siivosivat tuvan ja paistoivat piirakkoja.
Mikon päivän aamuna jo ani varhain teurastettiin saunassa jääröpässi
(salvamaton pässi), jonka sydälmykset emäntä keitti murkinaksi.

Murkinan syötyään läksivät Niemelän emäntä, isäntä ja Mari-täti
metsään. Emäntä haki ja toi kotiin kolmen verokunnan pieleksestä
otettuja heiniä. Mari-täti toi suden sontaa ja jäniksen pipeloita
(sontaa). Isäntä toi myöskin heiniä kolmen verokunnan maalta
ja mustikan- sekä puolanvarsia, jotka oli otettu kolmelta
tienristeykseltä ja jotka hän kantoi kotiin vasemmassa kainalossaan.
Kaikki nämä kolme henkilöä kulkivat salateitä kotiin, etteivät
naapurit havainneet ja tietäneet mitään heidän metsässä käynnistään.

Illan suussa laittoi emäntä omin käsin hauteet lehmille. Hän hakkasi
läävän kynnyksellä sekaisin heiniä, olkia, nauriin naatteja, potaatin
varsia ja lantun naatteja, jotka hän pani ja sekoitti suureen
saaviin. Siihen hän myös hämmensi ruumenia, ruisjauhoja, suoloja ja
suden sontaa, joten siihen tuli yhdeksää laatua. Sitten hän kaasi
saaviin varia vettä ja antoi sen hautua iltaan asti. Hämärän aikana
ajettiin karja läävään ja emäntä itse kytkesi lehmänsä ja loitsi:

    Kave eukko, luonnon tytär,
    kave kultainen koria,
    jok olet vanhin vaimoloita,
    ensin emä itselöitä!
    Tuo mulle vasikkalykky,
    härkälykky häilähytä,
    sata sarven kantajata,
    tuhat maidon antajata!
    Muilauta musta vasikka,
    vastaan otan valkoisenkin,
    kelpaa hyvin kirjavakin,
    vaikk ois puoli punainenkin,
    kelpaa kaiken karvallinen,
    minkä antoa osannet.

    Pistä tänne piikasesi,
    laita käskyn kuulijasi
    viitsimään mun Viljoani,
    kaitsemaan mun karjoani
    ennen käymistä emännän,
    katsomista karjapiian,
    emännän epäpätöisen,
    ylen kainun karjapiian.

    Suka kultainen kuvoa,
    hopeainen harja hanki,
    kampa vaskinen varusta
    oven pihtipuolisehen,
    johon karja kaariseikse,
    viitsikse emännän vilja.
    Yöt käyös suka kädessä,
    päivät kampa kainalossa,
    kenenkänä keksimättä,
    kunkana kadehtimatta.
    Katso karja kaunihiksi,
    viitsi vilja virkeäksi,
    sui ilveksen iholle,
    metsän uuhen untuvalle,
    jotta karja kaunistuisi,
    eistyisi emännän vilja!

Sitten emäntä viskasi ruisolkia kunkin lehmän eteen sanoen jokaiselle
erikseen:

    Syö ruokasi rumasti,
    pidä pintasi lujasti!

Kun emäntä arveli lehmäin syöneen olkensa, hän vei hauteet, joista
jakeli kullekin lehmälle osansa.

Mari-täti ajoi lampaat läävään, teki niille juotavan, johon hienonsi
jäniksen pipelot sekä pani jauhoja ja suoloja sekaan. Juottaissaan
hän saneli:

    Laitan läävään lampahani,
    väätän villakuontaloni
    sukuansa siittämähän,
    villojaan viruttamahan.
    Siittäös suureksi sukusi,
    kaksin, kolmin, kantamasi,
    villa pitkäksi viruta,
    tiheäksi tihkuttele,
    hyvänsuovan mieltä myöten,
    pahansuovan paitsi mieltä.

Iltasella isäntä talutti hevoset talliin ja lausui:

    Työnnän talliin tammaseni,
    runttaan ruunani nipulle,
    soimen eteen valjut varsat.
    Iki Tiera Turjan poika,
    lumisorkka, luukavio!
    Tule tänne katsomahan,
    tarkasti tähystämähän,
    kun tuon ruunani nipulle,
    hevoseni heinäkoolle.
    Vaali varsani hyvästi,
    hevoseni herttaisesti:
    heinät hienosti hajoita,
    ripistele ripeästi,
    jotta hepo heinät söisi
    sekä pintansa pitäisi.
    Seiso yöt suka kädessä,
    päivät kampa kainalossa,
    sui karva kaunihiksi
    kiillota kimeltäväksi!

Sitten isäntä viskasi hevosensa eteen metsästä tuodut heinät,
mustikan- ja puolukanvarret. Hevosten syödessä isäntä pyyhki
haisupihkalla (saatanan sonnalla) kolme kertaa kutakin hevosta pitkin
selkää ja kupeita, jonka tehtyään hän viskasi pyyhkimensä ulos tallin
akkunasta ja sanoi:

-- Tuossa on pedoille ruokaa minun luontokappaleeni tueksi! Nyt nämä
temput tehtyänsä hän oli huoletta, ettei päätauti hevosia vaivaa
talven aikana.

Mikon päivänä ei käyty kylässä eikä syötetty vieraita kotona.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 5: Kesäaskareet" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.