Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta II
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta II" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KUVIA JA KUVITELMIA SUOMEN HISTORIASTA II

Toim.

Juhani Aho



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1914.



SISÄLLYS:


Hämeen ja Karjalan valloittaminen:

 Birger Jarlin ristiretki Hämäläisiä vastaan.
 Hakoisten linna.
 Eräpyhän niemekkeellä.
 Birger Jarlin sisar.
 Birger Jarlin linna.
 Suomalaisvaimo Saimaan niemellä.
 Torkel Knuutinpojan retki.
 Vain oikeusvallan tuojaa ylistän.
 Käkisalmen linna.
 Korsholman valleilla.
 Pirkkalaisvouti ja hänen tyttärensä.
 Pikakuva Piispa Maunu I:stä.

Piispa Hemmingin aikoja:

 Hirmukuolema.
 Kaksi madonnaa.
 Ruttoa paossa.
 Sääksmäkeläisten pannaanjulistus.
 Kuvia Piispa Hemmingin Turusta.
 Pyhän Birgitan Suomessa tekemiä ihmeitä.
 Kirkonkirous.

Lappalaisten käännytys:

 Orjan poika.
 Margareeta.

Piispa Maunu Tavastin aikoja:

 Piispa Maunu Tavast tarkastusmatkalla.
 Erämaan taistelu.
 Maailmalle.
 Talonpoika ja huovit.
 Piispa rauhantuomarina.
 Rajankäynnissä.
 Itseään etsivä vanhus.
 Krister-herran verkalasti.
 Raaseporin Ristina.
 Tornion markkinat.



HÄMEEN JA KARJALAN VALLOITTAMINEN



BIRGER JARLIN RISTIRETKI HÄMÄLÄISIÄ VASTAAN.


    Pyys Eerikki valtaherrat maan
    ja ritarit kuningaskunnassaan,
    talonpojat ja virkamiehetkin,
    kuten herrain on tapana vieläkin
    maan asujat aseihin kutsua,
    kun sotaretki on ovella,
    pyys heidät maahan pakanain,
    vävymiehensä päälliköks asettain,
    joka ristijoukkoa johdattaisi,
    joka parhaiten sen tehdä taisi.
    Hänen vävynsä suostui mielellään
    täten herransa kunniaa lisäämään,
    hän varusti miekat, tapparat,
    sota-aseet ankarat, pelottavat,
    ja kypärit, panssarit jaettihin
    ja uusia vielä taottihin,
    jok' ainoa varustihe mielellään
    näin kuninkaan tahtoa täyttämään;
    sotapurret vesille työnnettiin,
    rahasäkkiä monta aukaistiin
    ja kaikki osansa saivat he.
    Tuli heille lähtö niin kotoa pois,
    ties moniko heistä palaava ois.
    Jäi tyrskien, käsiä väännellen
    moni äiti ja vaimo valkoinen,
    mut itse he iloitsi, kunniaa
    kun saivat Jumalan suurentaa.
    Moni miekka isien aikuinen
    lens seinältä huotrahan urhojen.
    Heitä saatteli rantahan ystävät,
    sylinannolla hyvästi heittivät;
    se suudelma purppurahuulien
    ah, monen oli elossa viimeinen.
    Kävi merellä tuuli, jouduttain
    niin matkaa maahan pakanain.
    Nämä tiesivät heidän tulostansa
    ja pelvossa vuotti pakanakansa,
    kunnes kullassa välkkyen ilmestyi
    sen rantaan laivue kristittyjen --
    jo silloin pakanat vavista mahtoi.
    Mut mitellä miekkoja kristityt tahtoi
    kera Hämeen jäykkäin pakanain.
    Nous maihin he lippuja liehuttain,
    sulat hulmusi, kiilsi tapparat
    ja panssarit päivässä paistoivat.
    Hävis Hämeen miehet voimain koiton
    ja kristityt saivat varman voiton.
    Ken tahtoi tulla kastetuksi,
    sai maansa ja mantunsa pelastetuksi
    ja suojan ja turvan hengellensä.
    Ken vielä uhmata uskalsi,
    sai kuololla maksaa ylpeytensä.
    Mut kristityt linnan rakensi
    ja miehistöllä sen varusti.
    Se nimeä Hämeenlinnan kantaa,
    pakanoille vielä se huolta antaa.
    Sai asujamiston kristityn maa,
    sitä linna vankka puolustaa.
    Niin maa tuli vihdoin kristityksi,
    venäläisiltä sitten menetetyksi.

(Vanha ruots. riimikronikka. Suom. Lauri Pohjanpää.)



HAKOISTEN LINNA.


    Orjat vieritti kiviä,
    niskat notkui ja hiki juoksi
    huovin huutavan ruoskan alla
    kalliolla korkealla
    uuden uskon ja Neitsyt Maarian
    ja pyhien miesten vuoksi.

    Oli Hämeessä hämärä,
    pyhän karsikon munkit kaasi,
    ristin säilä se siinä häilyi,
    missä Hiiden väki säilyi.
    Päivin Hakoisten linnaa rakettiin
    ja paadelle nousi paasi.

    Varjot vaelsi maita,
    yössä yhtyivät hiitten huolet,
    hirvi hiihti ja riena riipi,
    Kylmäojan pojat hiipi,
    paadet paukkui ja linna linkosi,
    kun suhahti noidan nuolet.

[Kylmäojan pojilla kansa tarkoittaa paholaisia, hiiden väkeä.]

    Orjat kiviä kirosi,
    aika jauhoi ne kohdussansa,
    sammal levitti vihreän sylin
    linnan liepehien yli;
    siell' ei Maariankämmen heloita. --

    Niin kertovi vanha kansa.

                       (Larin Kyösti.)



ERÄPYHÄN NIEMEKKEELLÄ.


"Erä-pyhän" niemekkeellä Längelmäveden äärellä. Uhrituli on
sammumaisillaan. Längelmän satavuotias päämies Kauris istuu hiilokseen
tuijottaen. Vieressä seisovat hänen molemmat lapsenlapsensa, Uurto ja
Ihanirma.

UURTO. Isä --

KAURIS (kohottaa katseensa).

UURTO. Pitääkö kansan odottaa?

KAURIS. Ei -- --

    (UURTO käy rantaan ja palaa jälleen.)

KAURIS. Annahan kaaresi. (Ottaa jousen ja ampuu nuolen.)
Käy katsomassa -- --

UURTO. Ei osunut.

KAURIS (heittää jousen luotaan). Ammu sinä -- -- (UURTO
ampuu.) -- -- Lensikö koivun puhki?

UURTO (hymyillen). Lensi.

KAURIS (nousee työläästi). Viimeisen kerran minä nyt Längelmän puolesta
uhrasin. -- -- Minun aikani on mennyt.

UURTO. Taistelussa -- -- mutta ei käräjillä.

KAURIS. Mutta taistelu on tulossa -- --

UURTO (hetken vaiettuaan). Mistä käsin?

KAURIS. Elä katso Karjalaan päin -- -- katso länteen.

UURTO (ylenkatseellisesti). Tulisiko tuo Auran luota --

KAURIS. Niin -- -- Auran luota --

UURTO (hymyillen). Tahdotko, että käymme hävittämässä heidän jumalansa
talon?

KAURIS (ankarasti). Itse tänne tulevat ja Tapion lehdon maahan kaatavat
-- --

IHANIRMA (pilkallisesti). Hekö -- --

KAURIS. He juuri -- --

IHANIRMA (lyhyesti ja kylmästi). Isä, sinä ole väsynyt päivän
uhritoimista -- siksi nämä raskaat ajatukset mieleesi johtuvat. -- Etkö
halua lepoa? -- Uurto, nouda tänne karhuntaljat.

KAURIS. Lapset, te olette nuoria -- siksi te halveksitte. Uurto --
sinun on rakennettava heidän kanssaan liitto --

IHANIRMA (kiivaasti). Ei milloinkaan.

KAURIS (Uurrolle). Sinun täytyy tehdä se -- -- Pian olet ensimäinen
mies näillä rannoilla, sillä kansa on tottunut minun taloani
kunnioittamaan. Tunnethan "suuren retken"?

UURTO. Olen kuunnellut laulua ja oppinut sen.

KAURIS. Olin nuori ja uhmamielinen niinkuin sinä. Karjalasta
saapui miehiä rauhaa tarjoamaan -- "kaikkien heimojen aina meren
partaille asti, jotka Ukon kieltä puhuvat, oli kokoontuminen", meidän
oli poljettava maahan Svitiod ja uutta jumalaa pilkattava.

UURTO (vilkkaasti). Sen teemme uudelleen -- --

KAURIS. Suuri retki on tehty eikä synny uudelleen -- voitko
ojentaa kätesi ja sen alle koota kaikki Ukon heimot?

UURTO. Olethan kertonut, että niin on tehty meren takana.

KAURIS. Kerran sellaista uneksin -- tiedätkö, kuinka paljon
täytyy verta vuotaa, ennenkun yksi voi kaikkia hallita. -- Olin liian
pehmeä -- vielä pehmeämpi olet sinä. Ihanirma on kova, mutta hän
on nainen -- ne tekevät sen --

UURTO. Luulet siis, että nuo, jotka Auran luona kiviä muuraavat,
saapuvat luoksemme. --

KAURIS. En voi nähdä, mikä heitä siitä estäisi.

IHANIRMA (hurjasti). Minä!

KAURIS (hymyillen). Sinä. Kerronpa lisää -- rannikolle vaelsimme ja
haaksia rakensimme -- idästä ja lännestä niitä tuli ja meren ne
peittivät. Mahtavia olimme, kun yhdessä sousimme svealaisten isoon
virtaan -- hävitimme, poltimme heidän kylänsä -- ja aarteita
anastimme -- --

UURTO (vilkkaasti). Oliko heillä kauniita naisia?

KAURIS (katsahtaa häneen). Oli --. Heillä oli jumalan talo Tunassa --
sen poltin ja papit siitä surmasin.

UURTO. Olivatko sellaisia kuin ne, jotka Auran Tommo Akaaseen lähetti?

KAURIS (hurjasti). Se hirviö. -- -- (Kohottaa nyrkkiänsä.) Haa, sinä
kivikoura Tommo, koko ihmisijän olen kanssasi taistellut -- nyt olemme
molemmat lopussa, mitä olemme voittaneet? -- -- -- (Hetken vaiettuaan.)
Rakenna liitto heidän kanssaan -- -- vieras jumala kostaa -- hänen
pappinsa eivät kuole -- -- hän on voimakas --

IHANIRMA (hymyillen). Arveletko häntä Ukkoa voimakkaammaksi?

KAURIS. Pelkään -- -- että Ukko --

IHANIRMA. En ymmärrä sinua --

KAURIS. Niin -- et ymmärrä minua.

IHANIRMA (verhoten hänet taljoihin). Tuuli on kylmä -- -- --

KAURIS (karistaen yltään taljat). Se on kuoleman viimaa -- -- anna
minulle suuta, sinä voimakas Ihanirma. Johtakaa minut mäelle, lapset,
jotta vielä kerran saisin maani nähdä.

    (Kuljettavat hänet kummulle. Kauris ojentaa molemmat kätensä.)

Jää hyvästi -- jää hyvästi -- sinä Tapion ihana koti -- te
koivuselkäiset saaret ja siintävät, kaartuvat rannat -- --

Kun olin nuorukainen, tapasin vähäisen kansan, joka eläinten kanssa
otteli elämästä ja kurjien lappalaisten kanssa saaliista. Olen
opettanut sen voittamaan karhun ja karkoittamaan tuon kavalan kansan.
-- Karjala meitä pelkää -- Akaa meihin turvaa -- me olemme Novgorodin
seutuja hävitelleet ja Auran tuhonneet.

Uurto, astu esiin ja ota perintösi vastaan -- päiväni mailleen menee.
-- Tue häntä, Ihanirma! (Käy ylemmäksi ja kohottaa katseensa aurinkoa
kohti.) En usko Manalan synkkää tarua -- sinun luoksesi sieluni halaa,
sinä säihkyvä Päivätär. -- Maatani lämmitä -- --

    (Antaa käsiensä vaipua.)

Lapset, ohjatkaa ruumiini maan poveen.

    (Lähtee verkalleen kummulta alas.)

(Katkelma G. von Numersin keskeneräisestä näytelmästä
"Hämäläisten taistelu").



BIRGER JARLIN SISAR.


    Hän lännestä saapui, sankari tuo,
    Pyhän ristin hän tahtoi nostaa
    Hyvän turvaksi pakanain rantojen luo,
    Mut niskurein vastuksen kostaa.

    Vaan uskonsa saanut on Suomen mies
    Esi-isiltä ammoin jo ennen.
    Ja vankkana maataan puoltaa hän ties,
    Sen edestä kuoloon mennen.

    Niin Birger rantahan Vanajaveen
    Käy ritarijoukoin suurin:
    "Tähän linnan lujan ja mahtavan teen.
    Sodan vaaroja vastaan muurin!"

    Yhä nousevat pilvihin tornit nuo
    Yli metsän, mi seutua saartaa.
    Ja niin kaamea, harmaa linna on tuo.
    Jota kalliomuurit kaartaa.

    Jos tornista alas sä silmännyt liet,
    Vain pientä sun katsees kohtaa.
    Mut tornien saleihin koukerotiet
    Kuin tonttujen polut johtaa.

    Siell' istui nyt Hildegard kaunoinen,
    Surukatseen hän loi yli vallein. --
    Oli helmi hän linnan neitojen,
    Oli Birgerin sisko kallein.

    Oli tullut linnoista Mälarin
    Tuon mahtavan veljensä kanssa
    Yli meren ja virtojen, vuortenkin --
    Hän panssarivaipassansa.

    Hän lippua neuloo, aikoen
    Sen ristijoukolle suoda:
    Voi paremmin enkelikuviot sen
    Kuin miekka hurskautta luoda.

    Surumielinen on hän; sanomaan
    Tuli Birger: "Ma Ruotsiin lähden...
    Kuoli kuningas... Siellä tarvitaan
    Mua kuninkaan vaalin tähden...

    Vaan ma palajan; sinis sä tänne jää,
    Elä huoletta täällä ihan.
    Måns Ferlan on hallussa linnani tää,
    Elä pelkää valtoja vihan!

    Sua lempii Måns kuni miekkaansa,
    Joka suojaava on elämäänne.
    Tule morsioks hälle, kun palaan ma,
    Niin iloiten vietän mä häänne!"

    Mut Hildegard rukoili katseillaan:
    "Sun kanssasi siskosi kulkee!" --
    "Pian palaan" -- vastaapi Birger vaan;
    Hänet piiriinsä vartio sulkee.

    Sali tyhjäksi jää, -- ei lohtua näy, --
    Pian Hildegard myös on tiellä:
    Hovineitojen kanssa hän laaksoon käy,
    Surut kirvoittaaksensa siellä.

    Mut äärellä veen punakukkanen on
    Kuni polttava lemmenkaipuu;
    Sen tahtoo hän taittaa, varomaton,
    Vaan äkkiä aaltoon hän vaipuu.

    Pian Ahti vie hänet pohjaan veen,
    Hänet peittävi verhoin somin.
    Ei neidoista apua siskolleen:
    Hätä heillä on neuvottomin.

    Mies silloin metsien yöstä saa,
    Sotisopansa riisuu heti
    Ja aaltojen helmaan uskaltaa:
    Ahdin kahleista neidon hän veti.

    Vaan kalmankalpea Hildegard on.
    Hänet valveille urho saapi,
    Tuo vettä silmästä kallion
    Ja sen neidolle ojentaapi.

    Saa palkaksi katsehen kauniin hän,
    Tuo sankari rohkea, jalo;
    On Frithiofilta voimat tän
    Ja katseessa kirkas on palo.

    Ruho nimenä hällä. Hän päällikkö on,
    On Suomen urhoista parhain,
    Jalo kilpi hän vanhan on uskonnon,
    Jalo puoltaja pyhäin tarhain.

    "Sua kiitän" -- näin Hildegard -- "veljeni myös
    Sulle kiitoksen velkaan jääpi.
    Viel' linnasta tuolta, kun kuulee hän työs,
    Sua riemuin hän tervehtääpi!"

    Puna poskihin nous, sydän liekehtäin
    Löi rinnassa urhon, kun sulki
    Hän syliinsä neidon ja kiiruusti, näin
    Häntä kantaen, linnalle kulki.

    Kun vartija aukaisi portin, niin
    Sana sankarin kaikui oiva:
    "Teist' eroan, mutta ma Birgeriin
    Olen kerran täss' yhtyä voiva!

    Olen luullut, ett' arvoista kohtalon ois
    Paras voittoisa keihäs ja jänne;
    Vaan vieläkin parempaa löytyä vois,
    Sen näin minä silmistänne."

    Pois katsoi Hildegard huoahtain;
    Pois tuuli sen huokauksen kantoi.
    Hän muiston kukkasen poimi vain
    Ja sen pelastajalleen antoi.

    Ruho sydäntään vasten painoi sen,
    Ei sanaa sanoa voinut.
    "Tule kristityksi" -- ääni vienoinen
    Hälle viimeiseksi on soinut.

    Kun seudun peittänyt on jo yö,
    Ruho linnan luona on yhä.
    "Tule kristityksi" -- ääni se sydäntä lyö,
    Se on hänelle käsky nyt pyhä.

    Tuli kristityks' urho Suomenmaan.
    Hänet siunasi Bero. Suureen
    Nyt uskoi neidon hän jumalaan.
    Hän vaipui alttarin juureen.


    2.

    Måns Ferla salissa linnan on:
    "Oi Hildegard, lempeensä nääntyy
    Mun rintani! Miks olet armoton?"...
    Hän kylmänä poispäin kääntyy.

    Pidot linnan tornissa valmistetaan,
    Pidot komeat herkuin paljoin.
    Ja Hildegard-neidolle yksin vaan
    Soi kiitos lauluin ja maljoin.

    Jalot helmet, rubiinit loistoiset
    Måns Hildegardille tuopi...
    Tämä huokaa vain, ja katsehet
    Vait' ollen maahan luopi.

    Måns Ferla hurjasti raivostuu
    Ja huutaa neidolle silloin:
    "Alas katsot nyt... ja on vaiti suu...
    Vaan vieraalle haastelet illoin!"...

    Mut sotilas samassa saliin käy --
    Hän Ruhon on lähettämä.
    Ja kun Jarlia itseä siell' ei näy,
    Niin puhuu Ferlalle tämä:

    "Oli turhat vainoinne valkeat,
    Sotatorvenne turhaan soitti.
    Sen kestimme. Miehet hurskahat
    Sanan voimalla meidät nyt voitti.

    Olen päällikön käskystä rientänyt.
    Puhun vielä, vaikk' kansaa on läsnä:
    Hän Hildegard-neidolle tarjoo nyt
    Kätens' sovinnon merkiksi tässä."

    Ja Hildegard vastaa punastuen
    Ja äänin vavahtavaisin:
    "Hän uhrautui edestä vihollisen,
    Oi, jospa sen palkita saisin?

    Saat päällikkös luokse nyt kiiruhtaa.
    Sano hälle näin, kuten käsken:
    Vain veljeni minusta määrätä saa,
    Mut Ruotsiin hän matkusti äsken!"

    Måns Ferla nyt vihanvimmoissaan
    Sanantuojan tyrmähän viskas.
    Kävi Hildegardia tapaamaan:
    "Vielä taivutat ylpeän niskas!

    Tähän asti, suruas säälien,
    En sanonut, -- nyt sanon sulle:
    On Birger vankina herrojen.
    Hänen valtansa siirtyi nyt mulle!

    Siis velvollisuudeksi mulle jää
    Tääll' olla käskijä yksin!" --
    Se neidon valtasi, valhe tää,
    Niin katkerin pettymyksin.

    "Sinä pakananmorsian, kunniaton!"
    Niin Ferla raa'asti huusi,
    "Sinut vien minä morsiuskammiohon
    Tai kuololle vihin ma luusi!"

    Ja Hildegard-neito nyt raastetaan
    Alas vankilan komeroihin; --
    Ovet rautaiset vinkuvat saranoillaan,
    Ja päivä ei paista noihin.

    "Joko kuolet tai olet morsian mun!"
    Ovi kiinni. Tuska ankee
    Nyt valtaa neidon kahlehditun
    Ja hän pyörtyen maahan lankee.

    Vaan Ruho, hän vuottavi lähettiään;
    Hän lähestyy linnaa vähän:
    "Mitä, linnan pihalla itketään!"
    -- Niin, impeä itketähän.

    Heti urhonsa päällikkö kokoon saa
    Nyt huumeisen-kiirein toimin,
    Ja rautaportin musertaa
    Hän vimmaisen leijonan voimin.

    Toki Ruhokin taistossa haavoittuu,
    Mut tuskansa tuimat hän suistaa:
    Pian vankin' on Ferla ja joukko muu. ---
    Ruho Hildegardia muistaa.

    Måns Ferla nyt viedään kammioon,
    Johon uhrinsa sulki hän tuonnoin.
    "Ovi auki!" Vaipuvi permantoon
    Ruho lannistunein luonnoin.

    Sai nähdä hän: Hildegard kaunoinen
    Tylyn konnan kammoten työtä
    On jättänyt asunnon maallisen
    Ja viettävi kuolon jo yötä.

    Hänen viimeksi lausuvan kuultu on:
    "Pyhä oppimme voimaa tuopi.
    Tääll' että nyt pääsi se voittohon,
    Se kuolossa lohdun suopi."

    Ja urhot haudalla viattoman
    Siin' omisti uuden uskon. --
    Ruho liikkui jo porteilla Tuonelan,
    Näki uuden elämän ruskon.

    "Maa kallis jää tuhat järvineen,
    Ruho armaansa luokse nyt kiitää!"
    Näin lausui sankari, korkeuteen
    Hänen vapaa sielunsa liitää.

    Ja surevat pystytti patsaankin
    Kovan kuolon yhdistämille,
    Runon piirsivät kultakirjaimin
    Heidän kohtaloistansa sille.

    Jalot henget poiss' oli. Haudalla nyt
    Siell' lehmukset huminoivat.
    Oli uskontaistelu päättynyt
    Ja rauhaa torvet soivat.

(Ruotsinkielisestä alkuperäisestä
suom. Aukusti Simelius.)



BIRGER JARLIN LINNA.


    Jo luonto, kuljettua kesä-illan,
    Yövaipan ylleen oli heittänyt,
    Ja liepeellänsä Hämeenlinnan sillan
    Himmeeseen varjohon jo peittänyt.
    Siell' yksin seisoin, silloin nuorukainen,
    Seuduilla näillä vieras, matkalainen.

    Kun katselin siell' luonnon ihanuutta,
    Outoihin vaivuin ajatuksihin.
    Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta
    Sydämin ihaelin sykkivin.
    Siell' oli näky mitä ihaninta,
    Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.

    Vaan mikä tuolla luonnon suloutta
    Jylhällä muodollansa varjostaa?
    Se kohoutuen kohden korkeutta
    Ylpeesti ympärilleen katsastaa.
    Syvälle järveen kuvaupi sen muuri,
    Sisässä maan kuin olis sillä juuri.

    Hengille luonnon liekö hennommille
    Se peljättävä, paha kummitus?
    Inhoittavalta tuntuneeko sille
    Yörauhassansa seudun kauneus,
    Kun uhaten näin katsoo kaikkialle,
    Järvelle, maille sekä taivahalle?

    Ei, hengeksi sen mieleni vaan houraa,
    Olento on se tosi itsestään.
    Se muistuttaapi miestä rautakouraa,
    Jok' ennen voimakkaalla kädellään
    Sen rakensi ja nimess' uskon uuden
    Sen kautta sorti Hämeen vapauden.

    Ei ihme, että tätä miettiessä
    Povessain tunsin tunteen katkeran:
    Myös syntynyt mä olen Hämehessä
    Ja synnyinmaana sitä rakastan.
    Ken orjuuteen ja sortohon sen sallis,
    Jok' ain' on ollut sydämmelle kallis?

    Näin miettien en huomannut ma aamun
    Taas taivaan kannelle jo astuneen,
    Kun jylhältä näin linnalt' öisen haamun
    Ja synkeyden kaiken kadonneen.
    Se kirkastunna seisoi aamun koissa,
    Ja peljästys kaikk' oli siitä poissa.

    En peljästystä luonnossakaan muussa
    Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan.
    Pelotta lintu likimmässä puussa
    Ilolla lauloi aamulauluaan.
    Ja itse julman linnan räystähässä
    Näin pienen pääskysen mä pesimässä.

    Mielestäin haihtui haikeus; nyt vasta
    Ma muistin -- aamun koissahan sen näin --
    Ett' uskon sätehet se taivahasta
    Johdatti kerta Hämeeseenkin päin,
    Ja poistaessaan meiltä pakanuuden,
    Ehk' ankarast', toi oikeen vapauden.

    Maanmiehen kun ma kuulin sitten siellä
    Kulkeissaan työhön riemull' laulavan,
    Yömatkan päästä matkamiehen vielä
    Kun terveenä näin tietään kulkevan,
    Niin vielä muistin, pait sen muinaisuuden,
    Sen suojass' olevan maan rauhaisuuden.

                             (A. Tuokko.)



SUOMALAISVAIMO SAIMAAN NIEMELLÄ.


Ammoisina aikoina, satoja vuosia sitten, kun Suomi ei ollut vielä
joutunut Ruotsin valtaan, oli eräällä Saimaan niemekkeellä uljas talo,
ja siinä asui eräs suku vanhaa Savon heimoa, ylvästä ja mahtavaa väkeä.
Monta monituista kertaa olivat tämän suvun miehet taistelleet
hämäläisiä ja karjalaisia vastaan, monella ryöstöretkellä he olivat
käyneet kaukana, aina Venäjän puolella asti; mutta nyt oli
vastustajaksi ilmaantunut toinen paljoa tukalampi vihollinen, nimittäin
ruotsalaiset, meren takaa saapunut ylväs kansa. He taistelivat ristein
ja miekoin, taistelivat sanan voimalla, ja heidän alleen täytyi Suomen
heimojen vähitellen alistua. Mutta lujana pysyi vielä Saimaan
niemekkeen suku, se uhmaili miekkaa, se uhmaili sanaa, se uhmaili
ristiä.

Sata vuotta oli kulunut siitä, kuin Henrik piispa ensi kerran saarnasi
Kristuksen nimeen Suomen maassa, mutta yhä vielä eli Saimaan niemen
suku ylpeän itsenäisenä. Eivät uskaltaneet sinne käydä Ruotsin
kuninkaan voudit veroa vaatimaan; sillä ne, jotka sinne moisin
tarkoituksin olivat lähteneet, olivat saaneet katkerasti yritystään
katua, eikä kukaan rohjennut ketään Saimaan niemekkeen väestä oikeuden
edessä syyttää. Mutta niemekkeen talossa istui suvun vanhin omaistensa
keskuudessa lakia käyttäen ja ankarana oikeutta jaellen.

Eräänä päivänä astui tupaan muuan ristin mies ryhtyen saarnaamaan
ristin oppia ylpeälle kansalle, joka istui vierekkäin pitkillä
penkeillä, juhlien nuorimman pojan häitä. Ja runolaulajat, jotka käsi
kädessä istuivat keskilattialla, lakkasivat hetkeksi virsiä
vetelemästä, vaikenivat ja kuuntelivat kummastellen, mitä siitä nyt
koituisi; mutta pian alkoi toinen äänekkäästi laulaa:

    "Lauloi vanha Väinämöinen
    kielipalkun kartanolle,
    lörppäsuun on loihti suohon,
    kuokkavierahan vetehen."

Ja silloin hyrisi suosion hyminä pitkin tuvan penkkejä. Vihastuneena
poistui ristin mies sanoen: -- Voi teitä, te pakanat, onnettomuus on
teidät musertava, ja vielä te kerran kerjäätte kasteen armolahjaa, jota
nyt hyljeksitte!

Pitkältä oli aikaa kulunut, ja Saimaan niemekkeen väki oli lopulta
melkein sukupuuttoon tuhoutunut. Alinomaiset taistelut olivat sen
vähitellen harventaneet. Jälellä oli nyt vain kolme iäkästä veljestä,
lieden harmaapartaista vartijaa. Kaikki heidän poikansa olivat
kaatuneet, paitsi Saivo, nuorin sarjasta, ja hänen kuuteen reippaaseen
poikaansa perustui nyt Saimaan niemekkeen suvun toivo.

Mutta Saivo oli salolla opettamassa vanhimpia poikiaan taistelemaan
metsän kuningasta vastaan, ja kotona lieden lämpimässä istuivat nuo
kolme harmaaparta-vanhusta sekä Ylpytär, Saivon vaimo, nuorimpien
lasten kera. Silloin saapui jälleen ristin mies, tervehti uhkaavin
sanoin ja lausui: -- Te vanhat pakanat, jotka haudan partaalla
hoiputte, pelastakaa sielunne kadotuksesta! Nuori nainen, kuuden pojan
äiti, pelasta poikiesi sielu, ottakaa vastaan pyhä kaste ja
Ristiinnaulitun merkki. Ettekö ole jo havainneet, miten kirous teitä
vainoo? Kaatuneet ovat teidän miehenne, jälellä on vain ukkoja ja
lapsia; taipukaa Herran rankaisevan käden alle!

Silloin murisivat lieden luona istuvat vanhukset, ja pystyyn nousi
Ylpytär ja sanoi: -- Suoriu tiehesi, mies! Ei sinun loihtusi Ylpyttären
sydäntä muruksi jauha, tehoisampi taika siihen tarvitaan. Mene,
ett'eivät Saivon pikku lapset sinua kujalle kanna! -- Ja ristin mies
lähti, mutta eivät olleet hänen sanansa lempeitä, vihaa ja kirousta ne
puhuivat.

Vielä asusti hajallaan syvissä saloissa, kankaiden ja järvien takana
miehiä, jotka eivät olleet alistuneet vierasten valtaan. Toisinaan, kun
eivät kauempaa jaksaneet vastustaa, he olivat taipuvinaan, mutta
nousivat sitten jälleen kapinaan, milloin missäkin osassa. Mutta Saivo
virkkoi: "Ei mies yksinään karhuakaan hevillä kaada, saatikka sitten
vihollista. Joukolla saatetaan voittaa, missä yksitellen taistellessa
kaadutaan." Ja hän jätti kodin Ylpyttären ja lasten hoidettavaksi ja
kulki kautta erämaiden ja salojen yllyttäen kaikkia, mitä Suomen
heimosta vielä oli jälellä, sekä hämäläisiä että karjalaisia ja oman
heimonkin miehiä, nousemaan yhteistä vihollista vastaan.

Mutta ruotsalaiset ottivat vangiksi Saivon ja sanoivat häntä
kavaltajaksi ja surmasivat hänet. Ja Ylpytär lähetti liikkeelle
vanhimman poikansa sanoen: -- Käy ruotsalaisten luo, opi heidän
taitonsa, jotta voisit heidät voittaa ja isäsi työn täyttää. Ylene
maasi vapauttajaksi ja isäsi kostajaksi!

Poika lähti, mutta kului vuosi, eikä häntä kuulunut palaavaksi. Ja
Ylpytär virkkoi toiselle pojalleen: -- Käy ruotsalaisten luo, opi
heidän taitonsa, jotta voisit heidät voittaa ja täyttää isäsi työn.
Ylene maasi vapauttajaksi ja isäsi kostajaksi.

Poika lähti, mutta kului vuosi, eikä häntä kuulunut palaavaksi. Ja
Ylpytär virkkoi kolmannelle pojalleen samoin kuin molemmille
edellisille.

Mutta kului vuosi, ja tupaan astui ristin mies sanoen: -- Vaimo, onko
Herra sinua jo kyllin koetellut: miehesi ja molemmat vanhimmat poikasi
ovat kuolleet, onko sydämmesi nyt pehmeämpi?

Mutta Ylpytär vastasi: -- Houkko, nöyrtyisikö sydämmeni siitä, että
rakkaimpani ovat miesten lailla eläneet ja Suomen maan puolesta
kuolleet. _Nyt_ vasta voin ylpeä olla. Ja vielä elää se, joka heidän
työnsä kerran täyttää!

-- Niin elääkin, ivasi mies, elää palvelijana kuninkaan hovissa, kulkee
ritarina silkissä ja kullassa kuningasta palvellen.

-- Valhetta haastaa kieron kieli, sanoi Ylpytär.

-- Ell'et sanojani usko, niin käyhän omin silmin katsomaan. Mutta
koittaa sinulle vielä sortumuksen päivä, sinä pöyhkeä nainen! virkkoi
mies ja poistui.

Mutta hänen sanansa polttivat Ylpyttären sydäntä. -- Onko lapsistani
rakkain ruvennut palvelemaan Suomen maan rosvoa, häntä, joka surmaa
suomen kielen ja sitoo oman kielensä kahleilla Suomen kansan ja
suomalaisten sydämmet. Heidän taikansa ovat lumonneet nuorukaisen
silmät rikkaudella ja kullalla. Leipää, joskin kovempaa, tarjosi toki
Suomenkin maa. Voi sitä, joka myö synnyinmaansa kullasta tai leivästä.
Ovatko he lumonneet hänen silmänsä kunnialla ja loistolla? Turhaa on se
maine, mikä vieraan palveluksessa saavutetaan; se on kuin aallon
vaahtoa, arvotonta kiiltoa.

Ja Ylpytär jätti kolme nuorinta poikaansa kotiin suojelemaan Saimaan
niemekkeen taloa, ja hän sanoi: -- Muistakaa perintöä, jonka olette
hoidettavaksi saaneet; vielä ei ole voittajan jalka astunut Saimaan
niemekkeelle; kun ankara aika vaatii, on lapsesta tuleva mies.

Ja Ylpytär nöyrtyi ulkonaisesti ja lähti kansan keskuuteen, ja hän etsi
poikaansa ja sai tietää, että tämä oleskeli sotilaiden seurassa, jotka
taistelivat Ruotsin toisella rajalla, ja hän lähti etsimään häntä
sieltä asti.

Mutta kun hän näin kulki joukosta toiseen poikaansa etsien, astui hänen
luokseen jälleen ristin mies, sama, joka häntä oli uhannut kotona
tuvassa, ja tämä sanoi: -- Vaimo, taivuta sydämmesi nöyryyteen;
poltettu on talosi, kaikki kolme poikaasi ovat kaatuneet sitä
puolustaessaan, ja koko suvustasi on jälellä vain poikasi, joka
palvelee kuninkaan hovissa ja on sydämmensä nöyryyttänyt ristin edessä.

-- Kaatuneetko kaikki? Nuorinkin? -- Mutta ellös vielä sula, sydän,
elkää, jänteet, herpaantuko, vielä täytyy elämän elää. Yksi ehkä on
vielä pelastettavissa. -- Ja pois kiiruhti hän.

Taistelutantereelta löysi Ylpytär poikansa kuolleiden ja kuolevien
keskeltä. Hoidollaan hän sai kuolevan toipumaan.

-- Äiti, sinäkö täällä? hän virkkoi. --- Kiitos, äiti, katso, minä
kuolen nuorena, mutta kaunis on kuolemani, sillä kuolenhan synnyinmaan
puolesta! -- Ja hänen katseensa sammui ja hän kuoli; mutta Ylpytär
lysähti lamaan.

-- Voi sinua petettyä! Harhaluuloosi kuolit, valheen vankina manalle
muutit. Jos olisit kaatunut jalosti taistellen näitä vastaan, joiden
rinnalla sotaan suorit, silloin olisi kuolemasi kaunis ollut. Kuole,
Ylpytär, lopussa on elämäsi!

Mutta vielä kerran lähestyi ristin mies, ja hän näki tomuun vaipuneen
ja virkkoi: --. Nyt, Ylpytär, olet muserrettu, tule ottamaan apua minun
kädestäni! -- Mutta Ylpytär virkkoi: -- Pakene luotani, ilkeä noita,
elä koske kuolemalle pyhitettyyn!

Mutta kuolleiden kentän ylitse liihoitteli hiljalleen hento olento. Se
oli nuori neito, jolla oli musta risti valkean pukunsa rinnassa. Hän
oli sydämmessään ollut nuorukaisen morsian, mutta oli äitinsä lupauksen
mukaan ristille pyhitetty. Hän astui kuolleen nuorukaisen luo,
polvistui hänen viereensä ja rukoili hiljaisesti, mutta sydämmensä
syvyydestä. Ja yhä hartaammaksi kävi hänen rukouksensa, koko hänen
sielunsa tuntui siinä nousevan Jumalan luo kieltäymyksessä. Ja hän
havaitsi maahan vaipuneen äidin ja hänen sydämmestään pulppusi sanoja
tuon musertuneen puolesta, rukoillen lohtua ja selvyyttä hänelle, joka
ei vielä ollut valoa nähnyt, kärsivällisyyttä ja uhraavaa sydäntä
anoen.

Ja Ylpyttären sydän suli, hän itki.

-- Kiitos sinulle, tyttö, sinä vieraan maan lapsi, kiitos siitä, että
valoit kastetta Ylpyttären iltaan. Suomen vanhan kansan luo käy
Ylpytär; suo lempeän, kauniin rukouksesi nousta vainajan puolesta.

                                      (Fredrika Runeberg.)



TORKEL KNUUTINPOJAN RETKI.


    Oli päästy noin pääsiäisaikahan,
    kun Torkel-marski läks matkahan;
    hän lähti puolesta kuninkaan,
    oli miesten parhaat joukossaan,
    ja pakanain tuho mielessä hällä, --
    Maankruunun hän perusti matkalla tällä.
    Oli soutajiaan sataa yksitoista,
    ja laivastoa ei, luulen, moista
    ole nähty senjälkeen milloinkaan, --
    niin paljon voi kuningas Ruotsinmaan.

    He löysi myös sataman oivallisen,
    pani laivat he vieri vierehen,
    niitä voinut ei myrskyt ryöstää siitä.
    Miss' Ohta-joki ja Neva yhtyi,
    he rakentamaan siinä linnaa ryhtyi.
    Nevan aallot sen eteläpuolitse juoksi,
    tuli Ohta sen pohjoismuurin luoksi.
    Venäläiset tästä kun tiedon saivat,
    sotajoukot he varusti, hevoset, laivat
    pään menoksi linnan rakentajain.
    Mut kristityt heitä ei oottaneet lain,
    läks itse he vastaan rohkeasti
    ja tulivat niin Valkealle järvelle asti.
    Oli heitä kahdeksansataa vaan,
    herra Haralder oli johtajanaan.
    Sai kuulla he: saarelle vetten taa
    oli noussut tuhat pakanaa,
    kera niiden mieli he taistohon.

    Kuin meri Valkeajärvi on,
    on siitä Venäjä kaakkohon
    ja pohjaan päin on Karjalanmaa.
    Oli tulleet he kauas jo joukoistansa,
    lukemattomat selät oli takanansa
    -- viel' eessä matkasta toinen sen verta
    kun kuohuttamaan kävi myrsky merta.
    Löi vihuri valkeaks ulapan,
    lähimmäisehen pyrki he rantahan
    ja laski niin maihin Karjalaan;
    joen suuhun he asutun tulivat,
    minkä aamulla vasta huomasivat.
    He olivat kovin väsyneet tiellä,
    viis yötä lepäsivät he siellä,
    ja kaiken kansan he surmasi, voitti,
    kylät tulella ja miekalla autioitti
    ja kokosi haapiot yhtehen,
    ne suurena roviona polttaen.
    Näin tyyntyen pois he ohjasi laivat,
    loppuun ennenkun ruokavaransa saivat,
    ja purjehti Pähkinäsaarehen,
    etuvartioon marskin joukkojen;
    sitä jäivät toiset suojaamaan,
    palas toiset taas pääarmeijaan.

    Vähän aikaa siell' oli olleet he,
    näki tulevan he venäläisien,
    ne tulivat laivoin tuhansin,
    ei käynyt viipyä kauemmin,
    pako eess' oli virtaa alaspäin;
    Venäläiset, perässä kiirehtäin,
    teki hirsistä lautat hirmuiset
    -- ne virralla ui kuin rakennukset --
    ja lähetti, tulehen sytyttäen,
    ne selkään Ruotsin laivojen.
    Olis ollut se näitten turmio,
    mut varuillaan kristityt olivat jo:
    yli virran ketju rautainen
    oli vedetty rannalta rannallen,
    tuliroviot siihen seisahtui
    ja niin laivat kaikki pelastui.
    Mut maitse myös tuli venäläiset
    ja säilät säihkyi ja varustukset;
    oli heidän lukunsa peloittava,
    noin kolmekymmentätuhatta,
    ne tulivat hurjina hyökäten
    yli kaivantojen, yli esteitten,
    kuin sotahuutonsa ollut ois
    vain: eteenpäin ja alta pois!

    Mut myöskin Ruotsin ritarit
    ne taisteli niinkuin sankarit:
    Matts Kettilmundinpoika yks
    ja molemmat nuoret von Kyvanit,
    venäläiset pois ne sai työnnetyks.
    Peder Porsse nuori joukkoineen
    niin kiintyi taistelun telmeeseen,
    yli että he ratsasti kaivannon
    ja he keskellä vihamiehiä on,
    sitä ennenkun he huomasikaan,
    mut tien he raivasi miekallaan
    venäläisien läpi taas linnan luo,
    niin että verta sai hikoilla nuo.

    Eräs ritari Ruotsin armeijan
    kera pakana-urhon parhaimman
    halus yksin mitellä voimiansa
    ja jos voittais tää, hänen vankinansa
    häntä seurata maalle Venäjän,
    jos sois hälle marski tehtävän tän.
    Hän kiireestä kantaan varustihe
    ja ratsasti rohkeena sillalle,
    kerran viimeisen taakseen hän katsahti
    ja ystäviänsä tervehti:
    "Te näette mun luonanne jällehen,
    jos ette, -- se tahto on taivaitten."
    Oli Matti-drotsi se ritari,
    venäläisille sanan hän lähetti:
    "On täällä ritari pelvoton,
    joka vartoo ja taistohon valmis on,
    kera Venäjän urhon kamppailla
    hän tahtoo elosta, kuolosta.
    Jos teistä ken hänet voittaa vois,
    sitä seurata lupaa hän vankina pois;
    jos hän voittaa, vankinaan
    hän viepi voitetun kerallaan."

    Vei lähetti sanan ja neuvoa
    piti kuningas kanssa joukkonsa.
    "Ken tahtoo, kysyi hän, taistohon?
    Me näemme: hän sankari hurskas on,
    ei liene hän parhain armeijansa,
    hän kyllä kaatuva on ratsultansa."
    Venäläiset vastasi: "Ainoakaan
    meistä tahdo ei kanssansa taistelemaan."

    Ja niin hän ratsasti kentällä yksinään
    koko päivän hän illan hämärään,
    maan peittyissä öiseen varjohon
    palas linnaan ritari voittamaton.
    Halu kristityill' oli taistella,
    mut pian yön pimeän aikana
    venäläiset hiljaa lähtivät pois,
    kova taistelu muuten tullut ois.

    Oli linna niin saatu rakennetuksi
    ja miehitetyksi ja varustetuksi,
    halus pois nyt jo pääarmeijakin,
    taas kotihin Ruotsihin takaisin.
    Varusväen sai linna suojakseen
    ja päällikökseen tuli ritari Steen.
    Kakssataa miestä muureilla
    oli yötä ja päivää valmiina,
    sata miestä työssä askarti
    ja leipoi ja ruo'an rakensi.
    Oli ankkurin laivat nostaneet,
    jäi taakse linnan salmet, veet.
    Matts Kettilmundinpoika vielä
    halus jäähyväiset heittää siellä,
    kera joukkonsa meni maihin hän
    ja ratsasti ympäri Venäjän
    ja poltti ja ryösti ja surmasi,
    kylät liekeissä loimotti laajalti.
    Sen jälkeen laivoillensa he sous
    ja purjehtivat ja vihdoin nous
    kotirantahan he mikonmessuna;
    oli kuningas heille suopea.

    Maankruunuhun jäänyt varusväki
    monta onnettomuutta koki ja näki.
    Oli linna uusi ja kostea,
    se turmeli heidän jauhonsa,
    ja kun muukin ruokansa pilaantui,
    kerpukkihin miehet sairastui.
    Näin sattui joskus: syödessään
    putos hampaat suustansa pöytähän.
    Viel' elää siinä ken voinut ois?
    Useammat tappoi tauti pois;
    oli linna jo melkein autio.
    He pitivät silloin neuvoa
    lähettääkseen marskille sanoman,
    mikä kohtasi heitä kohtalo,
    ja ruokavaroja pyytääkseen
    ja apua monille sairailleen.

    Mut urhoista muuan lausahtaa:
    "Meitä marskin sydän ei itkeä saa,
    vielä Jumala meitä armahtaa."

    Oli koolla taas armeija venäläisten
    ja saapui linnan seuduillen,
    varusväellä vain oli neuvona
    joko antautua tai paeta.
    Mut kaiken uhalla kuitenkin
    he vetivät aseet esihin
    ja ratsasti linnasta vakoilemaan,
    mitä aikoi armeija Venäjänmaan.
    Vihamiehet maihin nousivat
    joen suussa -- sinne he ratsastivat,
    kun keitään sieltä ei löytäneet he,
    he kääntyi jo kotimatkalle.
    Mut silloin äkkiä metsässä
    he kohtasivat venäläisiä;
    sai miekoin tiensä he raivata,
    vihamies moni vaipui valkeana,
    tuli linnaan he hevoset vaahdossa,
    venäläiset oli jo porteilla!
    Päin linnaa alkoi ne hyökätä,
    joka kerta voimilla vereksillä.
    Oli linna laaja puolustaa,
    oli kourallinen varusväkeä vaan,
    yötä päivää ne aseissa seistä sai,
    ne olivat kuolemanväsyneet kai.
    Niin syttyi linna tulehen,
    pääs muureille joukot vihollisen,
    varusväki ei vielä antaunut,
    se kellarihin oli paennut,
    ja se taisteli vielä sielläkin;
    mies mieheltä heidät surmattihin,
    kun he eksyi toisista erilleen.

    Huus venäläisille ritari Steen:
    "Te ettekö miehiä tarvitse?
    Me luovutamme jo aseemme,
    me kammomme kaikki kuoleman yötä,
    me teemme orjina teille työtä."
    Mut näitä sanoja lausuissa
    hänet kohtasi kavala kuolema,
    lens nuoli jousesta helähtäin,
    lävistettynä murtui hän maahan näin.

    Oli siellä myös urho Karl Hack-niminen,
    tuli alas hän vaatteissa vihollisen,
    sai omilta miehiltä surmansa,
    kun häntä ei voineet he tuntea.

    Niin moni meni sankari kuolohon,
    kovan Herra soi heille kohtalon.
    Mut joukonjättehet viimeiset
    ei ennen sieltä lähtenehet
    kuin luvanneet oli venäläiset,
    ett'ei heille tehdä vahinkoa,
    ja heitä ei odota kuolema,
    vaan elämä Venäjän vankina.
    He heittivät silloin aseensa,
    on sielunsa taivaassa tallella,
    mut heidän ruumiinsa surmattiin
    venäläisiltä, ah, julmasti niin.
    Nämä linnan sitten polttivat,
    maan tasalle muurit hajoittivat,
    ja lähtivät kohden kotiaan,
    ja veivät vankinsa kerallaan.

(Vanha ruotsal. riimikronikka. Suomensi Lauri Pohjanpää.)



VAIN OIKEUSVALLAN TUOJAA YLISTÄN...


            Vihatkaat pahaa,
            kiintykäät hyvään,
            veljellinen rakkaus keskenämme
            olkoon sydämmellinen!

                             Ap. Paavali.

    Minä kammon ristiä, kammon uskoa,
    Jos kansalle se kasvaa orjuutta,
    Tai miekkavallan se maahan tuo --
    Se murhaajan oppi on.

    Minä kammon kulttuurikaapun kantajaa,
    Jos töissään vääryyttä hän harjoittaa
    Ja sentään kunniast' ylväs on,
    Kuin sokea silmistään.

    En ylistä minä Torkel Voittajaa,
    En Ruotsin miekkavallan kunniaa,
    Jos kyntömiehen lyö rautamies
    Tai susi jos lampaan syö.

    Vain oikeusvallan tuojaa ylistän,
    Lain turvaajalle virren viserrän,
    Ja ihmisarvolle ken suojaa soi --
    Eläköön muistossa hän!

                            (J.H. Erkko.)



KÄKISALMEN LINNA.


    Kaikui äkkiä huuto kauhun: tuli tuima irti on!
    Kisa taukoo, laulu tyrtyy, kansa täyttää pihaton,
    näkee, kuinka taivaan ranta kylän päältä punottaa,
    kuinka julmat tulten kielet puiden päitä tavottaa.

    Eukko vanha tietä tarpoo, yössä eespäin haparoi,
    kujan suulle tultuansa suistuu huutain minkä voi:
    "Ylös, miehet, miekat vyölle, kannel naulaan jällehen,
    kylän polttaa vainon joukko, heimot julmat Hämehen!"

    Pian vanhat soittoneuvot tuvan naulaan viskattiin,
    miekat, kirveet, kaivotuurat asehiksi temmattiin,
    juostiin tuulispäänä yössä kukin kohden taloaan,
    jotka kaikki lieskaavaista syytää tulta uksistaan.

    Niinkuin pedot ärsytetyt, oman vaaran unhottain,
    käydään jälkeen vainolaisten, metsän peittoon poistuvain,
    pian soihdun leimutessa kirves kirkas vinkaisee,
    säilä säätää oikeutta, koston kalpa rankaisee.

    Ja kun Kekrin keskiyöstä huomen vihdoin valkeaa
    ja kun kojo vaaran taitse toista päivää ennustaa,
    silloin verta hyytynyttä puuntaa syksyn routamaa,
    kylän pirtit, pihat kaikki raunioina suitsuaa.

    Vaan kun koittaa kolmas huomen, nähdään työssään joka mies,
    pian nousee hirsikerrat, leimuu uuden pirtin lies,
    ehommaksi entistänsä kasvaa kylä Kalevan,
    uudet ahot aukeavat pellon vanhan laitahan.

    Monta kertaa myöhemminkin talot tuhkaks poltettiin,
    monta kertaa kalskui kalvat, laihot lakoon poljettiin:
    milloin karkas lännen päältä kimppuun heimot Hämehen,
    milloin yöllä idän alta ryntäs joukot ryssien.

    Käsi toinen tapparaista, toinen kuokkaa kouristaa,
    toiset soittaa kanteletta, toiset torvin toitottaa,
    mutta minkä vainolaiset öisin maahan masentaa,
    senpä valppaat rajan vahdit päivin jälleen rakentaa.

    Kutsuu vihdoin kylänvanhin kaiken kansan talkoosen,
    vaatii vanhan viisaan lailla tehtäväksi suojuksen:
    idän, lännen vainolaista vastaan linna laitettais,
    jolla suuren surman tullen kyläkunta turvattais.

    Tuli miestä taidoista niinkuin salkometsää vaan,
    pian löytyy linnan paikka, parhain koko Vuoksen maan:
    virran suulla kosken kuohut saaren kauniin ympäröi --
    siihen viisas kylänvanhin uuden linnan paalun löi.

    Kivet nousee kuopistansa, kohoo muuriks multamaa;
    uurtuu uomat, kaartuu holvit, torni uljas uhkoaa,
    kertoo kauvas Karjalalle: turvan aika tullut on,
    nyt on valmis _Käkisalmi_, vaikka vainot tulkohon!

    Kuni kevätpäivän aamu ruskoellen sarastaa,
    taikka niinkuin lännen tuuli myrskyn jälkeen lauhkiaa,
    minkä ensin maahan kaataa, sadoin kerroin kasvattaa,
    uudet touvot, uudet viljat vainioille siunoaa.

    Myrskyn, hurmeen kanssa saapuu uusi usko Suomehen,
    maahan verin juotettuhun kylvää tiedon siemenen,
    lännen kansat kukistaapi ristillään ja kalvallaan,
    kunnes suuntaa voittoretken myöskin kauvas Karjalaan.

    Ruotsin uljas ristijoukko löytää Käkisalmenkin,
    ryöstää kylät, ristinmerkin nostaa uhrilehtoihin,
    tarjoo uutta uskoansa niinkuin kauppatavaraa,
    tahtoo kaikki luonnonkansat ristin juureen polvistaa.

    Sadat kerrat sittemminkin näillä mailla sota soi,
    sadat urhot otteluissa Tuonen virran vettä joi --
    kaikk' on kuullut, kaikki nähnyt vanhan linnan rauniot,
    muurit kaariholvinensa, suojat kolkot, autiot.

    Milloin ryntäs ruotsalainen, milloin Novgoroodi nous,
    milloin halki Laatokkata vainon väki venhein sous,
    milloin poltti, milloin ryösti, milloin voitti, selkään sai --
    mutta aina kärsi sentään koko kaunis Karjalai.

    Mont' on ollut käskijätä, sata kansan sortajaa,
    sadan huovin sotaorhit syöttänyt on tämä maa,
    monen juonut hurmehia, monta nälkää kärsinyt,
    mut on sentään sortumatta kurjat päivät kestänyt.

    Kesti huolet, veljesvainot, vaikka nääntyi nälissään,
    kesti senkin suuren iskun, eron pitkän äidistään,
    kunnes vihdoin poljetulle pelastuksen hetki lyö:
    äiti kutsuu katehesta, kai jo väistyy pitkä yö?

                                  (K. Leino: Runoja.)



KORSHOLMAN VALLEILLA.


    Miss' on virrat vuolahimmat, luonto laajin, viljavin,
    missä mielet rautaisimmat, kansa urhein, uljahin,
    siellä merten rantamailla, joita saaret kaunistaa,
    siell' on korska Korsikkamme, mainehikas Pohjanmaa!

                *     *     *

    Siellä kynti, kylvi, niitti muinoin heimot jäämien,
    luonnon laajan liepehillä jumaloitaan palvellen,
    sodan julman tuhotöitä silloin tuskin tunnettiin:
    merten myrskyin sekä hallan kanssa vain kun taisteltiin.

    Täällä kaatui vanhat kasket, siirtyi syrjään louhikot,
    täällä kirveen laulaessa kaikui aarnihongikot,
    kunnes tullen uhripäivän pyhät lehdot vilkastui,
    kansan syvät huokaukset savupilveen pukeui.

                *     *     *

    Mutta kerran kevähällä huomaa hylkeenpyytäjät,
    ulkosaaren rannikoilla saalistaan kun väijyvät,
    että kaukaa merten poikki laivat oudot purjehtii,
    kohti heidän kotojansa lailla lokkein kiirehtii.

    Valkopurjeet pullistuupi, keulat halkoo ulappaa,
    pian saarten salmekkeille kummat kulkijaimet saa,
    laskee laivat lahden pohjaan, maalle käy kuin omalleen,
    nostaa ristin kummun laelle, käy sen juureen polvilleen.

    Kummissansa katsoo tuota vanhat hylkeentappajat,
    aivan oudon aavistuksen mielissään jo tuntevat:
    tullut oisko vainon joukko viemään heiltä viljamaan,
    uhrilehdot leikkimähän, kalapaikat katsomaan?

    Kohti vierii viesti teitä: ruotsi maahan saapui jo,
    otti haltuun ulkosaaren, koht' on heidän saaristo,
    joll'ei käydä kimppuhunsa kaikki niinkuin yksi mies --
    joustaan näet kuin kuokkoansa suomalainen käyttää ties.

    Kulki viesti, nousi kansa, sotajoukko kokoontui,
    käytiin kilvan kalpasille, meren laineet punertui --
    mutta vaikka Ukon kanssa oli tehty liittokin,
    pysyi maalla ryöstetyllä ristimiehet kumminkin.

    Vaivan turhaks nähtyänsä toivoo sentään Pohjan mies,
    että Ukko nuolillansa ristin väelle kostaa ties;
    vaan kun säilyi sijallansa rikkomatta ristinpuu,
    kansa miettii, kunnes kääntyy, ristin juureen polvistuu.

    Niinkuin nousee ulapasta jyrkkä luoto korkeuteen --
    kestää kaikki merten hyrskyt, hurjat laineet vahtoineen,
    niinp' on nousi saarekkeelle ajan vierren linnakin,
    joka ristin merkin tähden nimekseen sai Korsholmin.

                                       (K. Leino: Runoja.)



PIRKKALAISVOUTI JA HÄNEN TYTTÄRENSÄ.


KÄRÄJÄT.

Eräänä aamuna päivän noustessa kokoontui suuri joukko miehiä, jousi
kunkin olalla, sille tasaiselle kunnaalle Kyröjoen varrella, missä tätä
nykyä Vähän-Kyrön kirkko seisoo. Ne olivat Suupohjan pirkkalaisia,
jotka suvisydännä pitivät käräjiä ja keskustelujaan yhteisistä
asioistaan. Keskellä kunnasta oli kaksitoista istumakiveä piirissä, ja
kullekin istui yksi näistä pirkkalais-seuran vanhimmista, joiden
neuvojen ja päätösten mukaan ratkaistiin sekä seuran yhteiset asiat
että yksityisten keskinäiset riidat. Tulipunaiset lakit, joissa oli
leveä näädännahkainen reunus, olivat vanhinten tunnusmerkki, vaikka he
muuten kyllä olivat eripukuisia. Yhden puku oli varsinkin erinäköinen.
Hänen muun vaatteensa ylle oli heitetty rautapaita, kudottu hienoista
renkaista, ja jalassa olivat rautasaappaat semmoiset, joiden varret
ulottuivat polvien yli, rautapaidan liepeitten alle. Itse mies, joka
kantoi tätä raskasta rautakuormaa, ei ollut enää parhaassa iässään;
mutta joka kerran hänen muotoansa katseli, olisi luullut, että iho
hänen kasvoissaan oli samaa ainetta kuin paita ja saappaat, ja että pää
ja kasvot ainoastaan siitä syystä olivat jääneet rauta-pukua vaille,
että jo itsestänsä olivat niin lujat, ett'ei minkään aseen terä niihin
pystynyt. Hänen jalkojensa juuressa makasi suuri hallava koira, silmät
ummessa, ikäänkuin nukuksissa. Pitkät selkä-karvat, jotka vähäväliä
nousivat pystyyn, osoittivat kuitenkin selvästi, että niiden omistaja
oli valveilla.

Vastapäätä tätä rautaista vanhusta istui vanhinten joukossa toinen
mies, jonka puvussa ei ollut mitään erinomaista, mutta jonka vahvat
jäsenet ja pitkä varsi puhuivat tavattomista ruumiinvoimista. Hänen
päänsä ulottui istuessakin puolta kyynärää korkeammalle kuin muitten
istujien. Hänen muotonsa näytti iloiselta ja vapaalta ja vapaasti hänen
silmänsäkin katseli kokoontunutta käräjäjoukkoa. Tämä joukko oli
ikäänkuin siirtynyt enemmän sille puolelle, missä viimemainittu mies
istui ja levoton häly kuului heidän keskeltänsä, sill'aikaa kun
vanhimmat tuosta tästä keskustelivat. Se oli niinkuin ensimäistä
suhinaa puitten latvoissa, rajuilman lähestyessä.

Keskusteluaineet olivat loppumaisillaan, kun yht'äkkiä tuo pitkä mies
vanhinten joukosta nousi seisomaan ja nyt vasta nähtiin, ett'ei koko
joukossa sen mittaista ollut. Kaikki häly heti vaikeni, kun hän avasi
suunsa:

-- Matti Kurki! sanoi hän, ja hallava koira oli kohta jaloillansa, kun
kuuli isäntänsä nimeä mainittavan -- Kurki! Minä tahdon tässä kaikkien
pirkkalaisten läsnä ollessa sinulta kysyä erästä asiaa. Miksikä olet
poikasi lähettänyt Ruotsin kuninkaan kartanoihin? Miksikä olet hänet
lähettänyt Ruotsin marskin seuraan, omia veljiämme vastaan Karjalassa
sotaa käymään? Outoja puheita on jo käymässä. Mutta tiedä se, että
vaikka tulisit kuningasten kummiksi ja ylimysten apeksi, vaikka poikasi
koko Karjalan valloittaisi ja vihdoin tänne palajaisi kultaisiin
kannuksiin puettuna, ei tule sinusta eikä sinun pojastasi ikinä meille
herroja. Me olemme tähän asti pitäneet sinua päämiehenämme. Mutta tämä
on ollut ja on vieläkin meille ehdon asia. Me emme ole sen vuoksi
muuttaneet Hämeen suloisista maista näihin Pohjan rämeihin, että
pitäisi joutumamme rautahöyhenisten kurkien tallattaviksi. Tänä
päivänä, jos mielemme tekee, valitsemme toisen päämiehen.

Se oli Kurjen vanha sotatoveri, Viljakka Pouttu, joka näin puhui, ja
muusta joukosta kuului iso hälinä, joka kyllä todisti, että Viljakan
puhe hyväksyttiin. Kurjen ukon silmissä näkyi vihan leimaus, joka
levitti kalpean loisteen hänen raudankarvaisiin poskipäihinsä. Mutta
hän ei noussut eikä virkkanut mitään.

-- Se on totta, mitä Pouttu puhuu, lausui toinen vanhimmista; -- siitä
Kurjen suvusta paisuu meille ankara esivalta. Hän istuu keskellämme
niinkuin kuningas, tuskin on kuulevinansa mitä keskustellaan; mutta kun
vihdoin sanansa sanoo, se sana ei ole neuvon sana, se on käskyn. Jos
annamme ylpeyden paisua, tulee meistä pian lappalaisia ja hänestä
meille veroherra. Ottakaamme toinen päämies, joka on meidän mukainen ja
meidän mukaisia poikia kasvattaa, -- ottakaamme Pouttu!

-- Pouttu päämieheksi! huusi koko käräjäjoukko. Mutta Kurki nousi
seisoalle, niin että hänen paidassansa helisivät renkaat. Kaikki joukon
meteli tyyntyi, kun hänen terävät silmänsä synkästi tarkastivat heitä.
Sitten nämä silmät palauttivat teränsä ja vaipuivat maata kohden.
Ikäänkuin itseksensä hän puhui:

-- Ihmisellä on lyhyt ikä, mutta sitäkin lyhyempi on muisti. Siitä ei
ole täyttä kahtakymmentä vuotta, kun minä ja Viljakka Pouttu teimme
naimamatkan, veimme miekka kädessä kaksi kaunista sisarta Karjalasta.
Siihen aikaan olimme me kaksi eroamatonta toveria. Mutta ystävyys on
haihtunut kuin oluen vaahto ja vanha toveri jo yrittää, millä saisi
veikkonsa reen syrjältä kinokseen. Hän on saanut uusia veljiä
Karjalassa, missä emme ennen muuta nähneet kuin yhteisiä vihollisia. --
No, onko viittätoistakaan vuotta kulunut siitä, kun kävin Maunu
kuninkaan puheilla toimittamassa koko tälle pirkkalaisväelle herruuden
lappalaisiin, jota ei yksikään teistä olisi voinut. Nyt olen
mielestänne tarpeeton, mitätön mies. Kiitollisuus on riutunut niinkuin
keväinen jää, se on umpeen mennyt niinkuin reen jälki lumituiskussa. --
Hän nosti silmänsä taas; kaikki olivat ääneti, ja hän jatkoi: -- Minua
soimataan siitä, kun olen lähettänyt poikani kuninkaan ja marskin
hoviin! Millä lailla luulette voivanne pitää sen oikeuden ja herruuden,
jonka teille olen toimittanut, jos en minä teille pidätä Ruotsin
hallitusmiesten suosiota. Minun poikani palvelus vieraassa maassa on
teille suojelusta, hänen retkensä Karjalan pakanoita vastaan ostaa
teidän syntinne anteeksi. Mutta te ette ymmärrä taivaallisia ettekä
maallisia etujanne. No, -- hän lisäsi uhka-äänellä, -- minä pyydän
teistä eron. Maksakaa vain, minkä olen hyväksenne kuluttanut! -- Koira
kerran haukahti puheen päätteeksi, ikäänkuin sanoaksensa: -- Niin
maksakaatte, taikka --!

Äänetön odotus vallitsi koko joukossa. Mutta Viljakka Pouttu kohta
uudestaan nousi.

-- Jos tahdot meistä eron, sanoi hän, niin kulutuksesi ja vaivannäkösi
ovat helposti maksetut, -- ne, mitkä meidän edestämme olet tehnyt ja
nähnyt. Sinun syntiesi tähden olemme jo ruvenneet kirkkoa rakentelemaan
ja joutuneet Turun piispan vallan alle. Sinun omaatuntoasi painaa
kahden naisen murha, ja sinulle helpoitukseksi painaa nyt meitä Turun
paavin paimensauva. Sinun muistosi on höltynyt, kun et enää muista
sotaretkeämme Karjalaan. Minä olin naimaton, ja kun kaksi kaunista
sisarta tapasin, niin sodan oikeudella otin toisen -- tein hänet
naisekseni. Mutta sinulla oli toinen kotona. Mitä varten silloin otit
toisen karjalaisneidon mukaasi? Ja minne entinen emäntäsi katosi? Minne
sen lapset? Ja kuinka uuden naisen kävi? Se vihasi sinua, se on totta.
Häntä miellyttääksesi sinä tapoit entisen emännän ja entiset lapset;
mutta hän vihasi sinua vielä enemmän. Kaksi lasta, pojan ja tyttären,
kun oli sinulle synnyttänyt, niin löydettiin hän muutamana päivänä
hirtettynä metsästä. Sinä olet julma mies, Kurki, mutta sinä olet
jumalinen. Sinun poikasi käy nyt ristisotaa äitinsä sukua vastaan,
mutta lappalaisraukkoja sinä raatelet, niinkuin olisivat metsänriistaa.
Ne pakenevat meitä, ne häviävät, ja meiltä häviää verot ja saaliit. --
No, mekin tahdomme sinusta eron. Jos tahdot, niin ostamme sinulle sijan
Turun luostariin, missä sinusta ehkä vielä voi tulla pyhä mies. Mutta
jos olet tottumaton avojaloin käymään, on meillä avarat tilukset
Hämeessä. Ota ne, muuta sinne; siellä olet Ruotsin ylimyksiä ja Turun
pappeja likempänä.

Koko joukko huusi suostumusta tähän ehdotukseen, ja Matti Kurki oli
hämmästyksissään siitä, että hänen uhkauksensa oli semmoisen päätöksen
saanut. Viha sydämmessä täytyi hänen taipua. Pouttu valittiin
päämieheksi eli Lapinvoudiksi, viideksi vuodeksi.


POHJAN NEITO.

Ei ole helppo arvata, mitä kaikkia tuumia ja hankkeita oli Kurjen ukon
päässä asunut. Pohjanmaan lapinkävijät, joiden päämies hän alusta
saakka oli ollut, olivat viime aikoina ruvenneet pahaa aavistelemaan ja
olivat nyt hyvillään, kun asia näin loppui. Tosin muutamat, niinkuin
Viljakka Pouttu, joka vanhastaan tunsi hänet, tiesivät, että hän ei
tämmöistä loukkausta kostamatta jättäisi. Mutta salaiset juonet heitä
enemmän pelottivat kuin täysi vihollisuus, ja samassa he senkin
arvasivat, että Kurjen mahtavuuden aurinko oli laskemassa, niinpiankun
hänen päämiehyytensä Pohjan miesten seassa oli lakannut. Jos häntä
tähän asti oli Ruotsin hovissakin jotenkin suuressa arvossa pidetty, se
isommaksi osaksi oli johtunut siitä, että häntä oli katsottu ikäänkuin
Pohjanperien ja Lappien kuninkaaksi, jota ei käynyt aivan halpana
alamaisena pitäminen. Jos nyt Pouttu taikka joku muu kävisi Ruotsissa
tarjoamassa yhtäläistä alamaisuutta ilman Kurkea, niin arvattavasti
Ruotsin hallitus ei ottaisi entisen päämiehen kostotuumia
suojellaksensa, ja silloin ei olisi hätää hänen yksityisistä
yrityksistänsä. Näin vanhat viisaat arvostelivat tämän valtiollisen
tapauksen valtiollisia kohtia.

Mutta Pohjan pirkkalaisissa ei ollut paljaastansa vanhoja viisaita,
vaan myöskin nuoria veitikoita, ja nämä eivät suinkaan paljon
ajatelleet valtiollisia seikkoja. Että Kurjen ukko itse muutti muuanne,
sen he kyllä mielellään näkivät; hänen kolkko katsantonsa ja ylpeä
käytöksensä ei ollut heillekään mieluinen. Mutta tämänpä he melkein
olivat unohtaa, muistaessaan hänen ainoata tytärtään, joka oli Pohjan
kuulu, Pohjan kunnia.

    _Lyyli_, lylyn lykkeäjä,
    Kautokengän kuluttaja,
    Hirven ahkion ajaja,
    Pohjan neito pulskeainen.

Pitikö hänenkin lähtemän pois, hänen, joka oli Pohjan poikien ihastus
ja ylpeys, "maan kuulu, veden valio"? -- Vanhat viisaat vastasivat,
vaikka vastoin mieltänsä: "totta kaiketi; hän seuraa isäänsä, niinkuin
tytär ainakin" -- Mutta nuoret arvelivat yhteen ääneen: "Ei suinkaan;
hän on meidän, hän on Pohjanmaan!" --- ja totta puhuen, eivät vanhat
viisaatkaan voineet tätä kieltää. Lyyli oli ikäänkuin juurtunut
Pohjanmaahan.

Kaikki tiesivät, että Lyyli itse ei tahtonut pois syntymäpaikoiltansa,
ja he tiesivät sen ohessa, että Lyyli oli itsevaltainen lapsi, Matti
Kurjen omaa jäykkää luonnetta, eikä milloinkaan tottunut muitten tahdon
alle taipumaan. Koska Luoja ei näy tehneen ainoatakaan ihmistä niin
kivikovaksi, ett'ei mitään hellää paikkaa hänen sydämmessään ole, oli
Kurjen ukollakin, varsinkin vanhalla iällänsä, muutama heikompi puoli,
ikäänkuin reikä ruosteen syömässä rauta-asussa. Tämä heikkous oli
hänen rakkautensa lapsiinsa, varsinkin tyttäreen. Ei tarvinne
muistuttaakkaan, että tämäkin rakkaus oli itsekäs, niinkuin koko
mieskin. Mutta osaksi taisivat omantunnonkin soimaukset siitä, mitä hän
äitiä vastaan oli rikkonut, tehdä hänet hellemmäksi, jopa liiankin
myöntyväiseksi tytärtä kohtaan, ja Lyyli oli tästä syystä saanut olla
ja elää varsin omin valtoinensa. Isä enimmäkseen oli kotoa poissa,
milloin Lapinmaissa käydessään, milloin muissa tärkeissä toimissa, ja
suuressa talossa, suuren perheen keskellä oli Lyyli jo lapsuudesta asti
ollut miltei ainoa haltija. Tämä seikka oli jo aikuisin kasvattanut
hänen älyänsä, mutta samassa totuttanut hänet ohjattomaan vapauteen,
johon vihdoin vanhan Kurjenkin, kotona ollessansa, täytyi suostua.
Vapauttansa ja elämän täyttä nuoruudenriemua rakasti Lyyli enemmän kuin
mitään muuta maailmassa, ja tämä miehen luonne ilmaantui kaikissa hänen
huvituksissaankin. Taitavammin kuin hän ei kukaan osannut purttansa
ohjata Merenkurkun kuohuvissa tyrskyissä, ja tarkemmin kuin hän ei
kukaan lähettänyt nuoltansa vikkelän kärpän silmiä kohden.
Talvis-aikana oli hänen suurin huvituksensa asettaa isänsä lahjoittama
aljohirvi ahkion eteen, ja sitten niinkuin tuulen siivillä liidellä
Pohjanmaan äärettömillä nevoilla. -- "Pohjan neito käy", oli ihmisten
tapana sanoa, kun hänestä vilahduksen näkivät, ja lappalaisraukat
luulivat häntä pirkkalaisten haltijattareksi, joka näille heidän
herroillensa antoi niin suurta onnea ja menestystä. Itse Pohjan
pirkkalaistenkin seassa oli monella melkein sama luulo.

Näin oli Kurjen ukko antanut tyttärensä yletä ja kasvaa omavaltaisessa
vapaudessa. Hän uljaili sydämmessään Lyylin puhkeavasta ihanuudesta ja
miettieli mielessään suurta tulevaisuutta rakkaalle tyttärellensä.
Suurta, komeata naimista hän hänelle toivoi. Hän oli jo sitä varten
muutama vuosi sitten Hämeen puolisille tiluksilleen Vesilahdella
rakennuttanut upean kartanon, josta piti tuleman Lyylille perintö ja
morsiusmyötäjäiset.

Ei ole kuitenkaan mikään niin vastenmielistä nuoren tytön kuulla kuin
toisen sille rakentamat naimistuumat, ja kun Kurjen ukko toisinaan
kuvaili tulevaista onnea ja kunniaa tyttärellensä, kuinka hänen piti
korkean miehen puolisona istua Laukon kartanossa Vesilahdella ja tulla
suuren suvun kanta-emoksi, oli tuo Lyylille niinkuin kalman kylmyyttä,
eikä hän ollenkaan voinut ymmärtää, miksi hänen pitäisi milloinkaan
naimisiin mennä ja miks'ei hänen käynyt kaiken ikänsä tyttönä
liiteleminen revontulten valaisemilla Pohjan aukeilla tai
punapurjeillansa lasketella Merenkurkun aaltojen yli.

Mutta nyt olivat asiat yht'äkkiä saaneet vakaisemman muodon. Ei
ainoastaan Lyylin, mutta itse Kurjenkin koko perheinensä piti muuttaa
Hämeeseen. Se oli auttamaton asia. Vaivoin hillitty vihan liekki riehui
vanhan päämiehen sydämmessä. Yhteinen tympeys vallitsi Kurjen ukon koko
huonekunnassa. Itse hän valmisti muuttoansa tulisella innolla,
ikäänkuin maa olisi hänen jalkojansa polttanut; mutta koko hänen
perheensä vitkasteli, vaikka juurtunut kuuliaisuus kuitenkin saattoi
heidät isännän käskyjä noudattamaan. Totki, tuo vanha uskollinen koira,
jonka ikää ei kukaan oikein tiennyt, veti yöt päivät surullista virttä,
ikäänkuin olisi pahoja aaveita nähnyt. Lähtöaika läheni, ja joku osa
palkollisista oli jo edeltä lähtenyt Laukkoon; toiset ottivat eronsa,
kosk'ei tehnyt mielensä Pohjan seutuja jättää. Ainoastaan viimeiset
toimet olivat tehtävinä, niin Matti Kurki saisi puhdistaa tomun
jaloistansa ja lähteä pois entiseltä vaikutusalaltaan, jota hän nyt
sadatteli, -- lähteä takaisin syntymämaahansa, joka oli nähnyt hänen
ensimäiset askeleensa vallanhimon tiellä.

Mutta Lyylin piti syntymämaastaan lähteä, vieraaseen maahan,
tietymättömän tulevaisuuden maahan. Jo tämä ajatuskin tahtoi hyydyttää
hänen lämpimän verensä; mutta asia oli auttamaton. Jos olisivat kaikki
muut seikat olleet ennallaan ja vanha Kurki olisi tahtonut ainoastaan
vanhat tuumansa toteuttaa, hänen tyttärensä epäilemättä ei olisi
taipunut, -- ja vaikea on sanoa, mikä vihdoin olisi jäänyt vanhuksen
päätökseksi; hän oli ennemmin tottunut tyttärensä mukaan taipumaan kuin
tytär hänen mukaansa. Mutta nyt oli itse Lyylin tila toivoton,
neuvoton. Hän tiesi, että Pohjolaiset ajoivat Kurjen suvun pois
maan-ääriltänsä. Hänelle ei voinut tulla mieleenkään, että yleinen viha
ei koskisi tytärtä samassa määrässä kuin isääkin. Tämä luultu viha
tuntui hänelle tukehduttavalta, niinkuin raskas ukkosen pilvi, ja
ahdingossaan hän melkein ikävöitsi päästä Hämeen ilmaa hengittämään. Ja
kuitenkin tämä Häme häntä kammotti.


VITJAKKA.

Niinä viikkoina, jotka käräjistä olivat kuluneet, ei Lyyli rohjennut
käydä Pouttulassa, vaikka tuo oli hänelle tähän asti ollut niinkuin
toinen koti ja Pouttulan täti emottomalle niinkuin äidin sijassa. Tosin
Lyyli ainoastaan vaillinaisesti tiesi, mitä käräjissä oli tapahtunut,
mutta sen hän ainakin kuuli isänsä katkonaisista puheista, että
Pouttulaiset olivat hänen pahimpia vihamiehiään. Monta kertaa oli tyttö
hankkinut lähteä tätilään, mistä hän aina oli tottunut neuvoja
hakemaan. Mutta häntä oli kammottanut ajatus, että häntä kohdeltaisiin
kylmyydellä, ehkäpä vihallakin siellä, missä hänen aina oli ollut niin
erinomaisen lämmin ja hyvä olla. Hillitsemätön halu kehoitti häntä
kuitenkin sanomaan viimeiset jäähyväiset toiselle kodilleen ja sen
rakkaille asujamille. Varhain eräänä aamuna hän istui satuloidun
hevosen selässä. Matkansa kulki lounaista joenrantaa ylöspäin, kunnes
hän muutamassa uittopaikassa meni virran poikki. Kuta etemmäksi hän
kulki, sitä enemmän hänen mielensä virkistyi; sillä kesäinen aamu on
verraton lääke haihduttamaan kaikkia mielialoja. Melkein tavallinen
ilonsa hohti Lyylin kauniista kasvoista, hänen astuessaan Pouttulan
pirttiin.

-- Käyn hirveäni hakemassa, missä lieneekään, kun ei ole moneen aikaan
nähty, ei kuultu. Täytyy pitää se tästä lähtien kytkyessä, muutoin
karkaa takaisin Pohjanmaalle. -- Etkö tahtoisi toki minua auttaa,
Vitjakka?

Pouttulan pirtissä istui koko perhe eineellä, isäntä, tuo uusi päämies
Viljakka Pouttu, ja emäntänsä poikineen. Vanhin poika, Vitjakka, oli
pitkä, pulskea nuorukainen, jolla jo oli suuri maine lapinkävijäin
seassa rohkeudestaan ja miehuudestaan kaikissa vaarallisissa tiloissa
sekä talvimatkoilla autioissa erämaissa että kesäretkillä, Pohjanlahden
ja Raumanmeren aavoilla laineilla. Hän oli syntyessä saanut nimen
"Vitjakka" ja äitinsä oli jo silloin ripustanut vahvat hopeavitjat
hänen kaulaansa ikäänkuin miehuuden merkiksi.

Mielihyvän loiste, joka oli tytön tullessa leimahtanut Vitjakan
silmissä, katosi kohta, kun hän tervehdyssanat kuuli. -- Näinkö
jäähyväiset sanottiin Pohjanmaalle -- tuttaville?

-- Elä huoli kytkyttä laittaa! sanoi vihdoin Vitjakka, -- hirven emäntä
tulee ritarilliseksi rouvaksi ja hirvi itse ritarilliseksi hirveksi.
Mikä sen sitten on ollessa! Pohjan laitumilla ei kasva kelvollista
ruohoa niin korkea-arvoiselle elukalle.

Tyttö oli istuutunut lavitsalle. Hän lausui levollisella vaikka
hiljaisella äänellä:

-- Teet hirvelleni väärin, -- ja ehkä hirven emännällekin. Molemmat
pannaan kytkyeen ja molemmille on kytkyt yhtä outo. Mutta toista ei
vihata missään; sillä on maailma vihanta joka maassa ja syytä on
pelätä, että se rikkoo kytkyensä palatakseen syntymäpaikoillensa.
Toinen taas ajetaan maanpakolaisuuteen syntymäkedoiltansa.

-- Sinutko maanpakolaisuuteen, Lyyli! huusi Vitjakka riehahtaen. --
Kukapa sinusta on eroa pyytänyt? Etkö olisi voinut tänne jäädä, antaen
isäsi lähteä? -- tämän julman isän, joka tappoi tyttärensä äidin,
tappoi sinun äitisi, Lyyli! -- Etkö olisi voinut jäädä tänne, tänne
syntymätaloosi, jota olet lapsuudestasi tähän saakka hallinnut? Etkö
olisi voinut, kun olisit tahtonut? Sillä ethän olekaan muiden tyttöjen
tapainen: sinä olet syntynyt käskemään ja itse Kurjen ukko on
pääsemättömissä, kun sinä jotakin tahdot. Mutta et varmaankaan
tahtonut. Voi kaikkien meidän riemua, jos olisit tahtonut!

Vaaleana, kalmankalpeana istui Lyyli kuin jäätynyt, ja hänen sydämmensä
oli pakahtua. Hän oli nyt ensi kerran suorin sanoin kuullut äitinsä
surman mainittavan, ja muistaessaan himmeitä huhuja, joita hän ei tähän
asti ollut ymmärtänyt, hän ei enää voinut epäillä, että tässä joku
hirveä totuus oli salattuna. Maailma oli yht'äkkiä käynyt hänelle
autiommaksi kuin Lapin lumiset aukeat. Tyttö oli vieraantunut
ainoastakin turvastaan, mikä hänellä oli, -- vieraantunut omasta
isästänsä, murhaajasta.

Mutta kuka se oli, joka lämpimällä kädellä pyhkeili neidon
kylmänhikistä otsaa? -- jonka rintaa vasten neito vaipui, sulaen
kyynelvirtoihin? -- Se oli Vitjakka Pouttu. Lyyli taas nousi; mutta
kuinka muuttuneena! Hänen uljas uskalluksensa, joka ei tarvinnut muihin
turvata, oli nyt taittunut, notkistunut. Hän oli sortuneena kovan
kohtalon alla, mutta samassa oli hän löytänyt ketä vastaan nojata. Hän
oli nyt nainen, toisen turviin pakeneva, heikko, nöyrä ja taipuvainen.

-- Mitä minun on tehtävä? oli hänen ensimäinen kysymyksensä.

-- Jää minulle, vastasi Vitjakka; -- tämä käsi sinua holhoo ja
puolustaa. -- Nuorukaisen silmät välkkyivät miehuuden voimasta.

Mutta vanha Pouttu pudisteli päätänsä. -- Saammehan mennä kuulustamaan,
mitä Matti Kurjella on siihen sanomista. Minä en hyvää vastausta odota.
Ja jos niin on, niin tytär seuraa isäänsä. Ota hänet sitten, poika,
millä keinoin voit. Mutta varkain emme häntä täällä pidä.

Se oli sana, jota ei kenenkään käynyt vastustaminen. Illan tullessa oli
Lyyli taas kodissansa, ja seuraavana aamuna kävi vanha Pouttu poikansa
kanssa Kurjen talossa, pyytämässä neitoa miehelään. Vanha päämies
vastasi pilkalla ja ylenkatseella. Hänen ei muka sopinut naittaa
tytärtänsä alamaistensa pariin, mutta lupasi kuitenkin heidän
mielikseen toimittaa niin, että Lyyli vasta, jonkun mahtavan ritarin
rouvana, palaisi Pohjanmaalle, hallitsemaan ja vallitsemaan
perintöoikeutensa nojalla.

Vanha Pouttu muistutti levollisesti, että vanhuus oli tehnyt entisen
toverin pään heikoksi, niin ett'ei hän osannut eroittaa mennyttä
tulevaisesta, eikä mielikuviansa olevaisista oloista. Ritarillisella
herruudella oli oleva huono menestys Pohjanmaalla, vaikka sitä
Lyylinkin kädellä käytettäisiin. Pohjanmiehet eivät olleet unohtaneet,
millä lailla heidän isänsä olivat ennen naisia kosineet. Ja mitä
silloin oli tapahtuva Kurjen ukolle ja hänen ritareillensa, sen hän oli
saava lukea omaksi syykseen.

-- Kaitse tyystin tytärtäsi! huusi Vitjakka, ratsunsa selkään
hypätessään; -- vaikka hänet rautapaitasikin alle kätkisit, minä hänet
sieltäkin löydän. Pysy valveilla vuoden pisimpänä yönä!

Sininen silkkivyö viittasi luhdin akkunasta jäähyväiset poismenijälle.
Hän ajoi ratsunsa siitä alitse, ja vyö laskeutui alas hänen
olkapäilleen. Sanaa virkkamatta ajoivat Pouttulaiset kotiansa.


VUODEN PISIN YÖ.

Joulun lähestyessä asteli Matti Kurki levottomin askelin juhlasalinsa
permannolla Laukon kartanossa. Hänen silmänsä olivat vähän kadottaneet
entistä terävyyttänsä ja askelissa oli vähäinen, tuskin havaittava
horjunta; mutta kasvot olivat melkein kamalat. Mielikarvaus, ikävyys ja
kostonhimo kalvoivat entisen Pirkkalaispäämiehen sydäntä. Hän katseli
väliin huonetta, joka oli pitoja varten koristettu, pöydät peitettyinä
hienoilla englannin veroilla, lavitsat ja penkit varustettuina
pehmeillä tyynyillä ja villavaipoilla. Mutta tätä katseltuansa hän
vaipui omiin ajatuksiinsa ja ärjähti toisinaan itseksensä, johon Totki,
joka uskollisesti seurasi hänen jälkiänsä, vastasi lyhyellä
haukahduksella.

Lavanalustan puolella istui Lyyli työnsä ääressä. Palvelija näytti
valkeata leimuavalla soihdulla, ja lisäksi paloi viereisellä pöydällä
kynttiläkin semmoinen, jonka käyttämisen uuden uskon kirkolliset menot
olivat Suomenmaahan tuoneet. Lyyli oli kalpeampi kuin ennen, iloinen
lapsellisuus oli kasvoista hävinnyt; suru ja kaipaus asui silmissä.

-- Mitä sinä teet? kysyi Kurki pysähtyen. Hänen äänessään ei enää ollut
havaittavana entinen lempeys tytärtänsä kohtaan.

-- Hää-ohjaksia sulholleni, vastasi tytär vakavasti.

-- Se on oikein, jatkoi isä leppeämmin; tänä ehtoona jo tulee Harald
ritarinensa Birger Jaarlin linnasta. Huomispäivän pidämme iloa täällä
ja aikaisin ylihuomen-aamuna ajamme juhlallisessa häämenossa Sastamalan
[tämä oli Karkun pitäjän sen aikuinen nimi] kirkolle vihkiäisiin.
Sitten odottavat komeat tuliaiset nuorta linnanrouvaa Hämeenlinnassa.
Et taida tietää, että koko Pohja on laskettu Haraldin läänin alle.
Harald on mahtavin ritari koko Suomenmaassa. Ruotsin marskin omaa
sukua -- --

-- En tunne ritari Haraldia, enkä tahdo häntä tuntea, sanoi neito
punastuen mielipahasta. Olen jo sen usein sanonut teille, olen toisen
oma.

Kurjen ukko polkasi jalkaansa permantoon, niin että rautarenkaat
helisivät ja salin laki kajahti. Palvelija hämmästyksissänsä päästi
soihdun maahan, johon se sammuneena jäi karrestansa suitsemaan.

-- Jos et käskyäni noudata, lähetän sinut vetten ja vuorten taa Saksan
synkimpään naisluostariin. Olet jo liian kauan kärsivällisyyttäni
koetellut. Sinä olet äitisi kaltainen, mutta minäkin olen se sama Matti
Kurki mikä ennen. Tiedä se, että äitisi on verellänsä maksanut
ynseytensä.

-- Minä tiedän sen, enkä pelkää, vastasi Lyyli jäisellä äänellä,
lähtien ulos salista. -- Sanomaton viha valtasi vanhuksen. Hän istuutui
lavitsalle uupuneena. Hämmästyen hän tunsi, että entinen jäntevyys oli
jäsenistä poissa, että ikä oli kuluttanut hänen voimansa.

Mutta nyt kuului ulkoa hevosten astumista. Ritari Harald seurueinensa
oli tullut. Kurjen ukko virkosi uupumuksestaan ja vieraat johdatettiin
juhlasaliin pitkän peräpöydän ääreen. Se oli vahva roteva mies tämä
aiottu Kurjen vävy, ei enää aivan nuori, täydessä ritarin asussa, kopea
käytökseltään ja katsannoltaan. Hänen seurassansa oli useita ritareita
ja asemiehiä. Muutamat näistä seuraajista olivat suomalaista sukua ja
näitä Harald varsinkin kielen vuoksi tarvitsi; sillä itse hän oli
äskettäin tullut Ruotsista eikä osannut meidän maan kieltä.

Knaapit ulkona riisuivat herrojensa hevosia ja saivat sitten hekin
sijansa juhlasalissa, vaikka oven puolella. Riemu oli pian ylinnä
vierasten kesken; sillä olut suurissa hopeajalkaisissa sarvissa kulki
ahkerasti kädestä käteen ja väkevää kryydittyä saksan viinaa hopeisessa
maljassa oli jokaiselle tarjona, jos olueen ruvettiin kyllästymään.
Riemu vaikeni vaikenemistaan. Matkasta väsyneet ja juomien voittamat
miehet olivat oijenneet mikä mihinkin.

Sydänyön aikana syntyi äkkiä meteli makaavien joukossa. Knaapeista oli
yksi ollut vahtina ja toi nyt hätäisen sanoman, että suuri joukko
kummallisia eläimiä, joiden päät olivat pensailla koristetut, läheni
järven jäältä kartanoa, ja että kunkin vedettävänä oli reki täynnänsä
miehiä, jotka eivät suinkaan rauhallisessa aikomuksessa näin tulleet.
Ritarit olivat pian pystyssä ja pihalla, missä hämmästyen katselivat
tulijoita, joiden reet kulkivat kuin yhdellä jalaksella ja joiden
hevosia ajettiin kuin yhdellä ohjaksella. Kohtapa havaittiin, että
ensimäisen sanan tuoja oli liikoja nähnyt; sillä rekiä oli ainoastaan
kymmenkunta, ja kussakin vain yksi mies. Mutta kammottihan kuitenkin
tämä outo näky, -- nämä hennot ja kepeät, pensaspäiset elukat
kummallisine ajokaluinensa, -- ja moni ritareista teki ristinmerkin,
luullen tässä alkavan taistelun paholaisten kanssa.

Ainoastaan Matti Kurki tunsi tulijat lappalaisiksi, vaikka hänkin
kummasteli, mitä asiata nämä Laukon kartanossa kävivät. Hän meni siis
heitä vastaan ja kyseli tylyllä äänellä, ketä he hakivat, näin
yösydännä tullessansa. Kohta nousi ensimäisestä ahkiosta lyhytläntä
vanhus ja laski syvästi kumartaen kihtelyksen näädän-nahkoja kysyjän
jalkain juureen. Tämä lahja lepytti vanhaa lapinkävijäin päämiestä,
joka nyt ystävällisemmin käski tulijain johdattaa peuransa pihaan ja
itse astua katon alle. Mutta vanha lappalainen sanoi itsensä
mahdottomaksi oleskelemaan katon alla siinä talossa, missä kuninkaat ja
ylimykset ilojansa viettivät, vaan pyysi kuitenkin saadaksensa
alhaisilla lahjoillansa kunnioittaa sitä suurta linnanhaltijaa, joka
nyt oli hänen ja koko Lapinkansan herraksi asetettu. Ritari Harald,
jolle tämä lause selitettiin, veti suunsa sääliväiseen hymyyn, mutta
muutti muotonsa nähdessään ne kalliit nahkat, joita hänen eteensä
ladottiin; -- ja kuullessansa, että tämän joukon matka ei tarkoittanut
muuta kuin kunnianosoitusta hänelle, hän jalosti suvaitsi luvata näille
raukoille korkean suojeluksensa. Sitten ritarit taas palasivat
oluenjuontiinsa. Ainoastaan Kurjen ukko jäi hetken ajaksi vanhan
lappalaisen puheille, onkiakseen häneltä kuulumisia Pohjan
pirkkalaisista. Niistä ei kuitenkaan lappalainen sanonut paljon
tietävänsä. Ainoastaan kaukaisena huhuna oli hän kuullut, että riita ja
eripuraisuus oli ylinnä lapinkävijäin seassa, ja että he tältä
riidaltansa eivät tänä talvena malta käydä veroansa kokoilemassa
lappalaisilta. Tämä sanoma ilahdutti Kurkea enemmän kuin lappalaisten
tuomat lahjat ja hän käski tuoda matkalaisille vaahtoavaista olutta,
ennenkun taas lähtisivät salomaihinsa palaamaan. Se oli Lyyli, joka
suurissa haarikoissa tarjosi vieraille virvoittavaa mallasmehua, ja
Lapin vanhus osoitti tarjoojalle ja tarjottavalle kaikkea kunniaa,
tyhjentäen haarikan pohjaan asti.

Mutta mikä oli tuo kiiltävä esine, jonka hän kenenkään huomaamatta
päästi haarikan pohjaan, antaessaan astian tyhjänä takaisin
tarjoojalle? Ja mikä leimaus loisti Lyylin surullisissa silmissä? -- Se
oli lahja, jota ei olisi lappalaisen kädestä osannut odottaa, lahja
luultavasti neidon hääpukuun aiottu, -- vahvat hopeiset ritarivitjat.

-- Jos joskus tarvitsette hevostanne syöttää Kauraharjun kukkulalla,
niin minä teidän hyvyytenne tahdon palkita, korkea neito! lausui
lappalainen jäähyväisiksi -- ja pian oli taas koko seurue
paluumatkalla.

Mutta juhlasalissa oli taas ilo alkanut ja kesti koko päivän. Ritarit,
asemiehet, knaapit ja muut palvelijat tyhjentelivät kilpaa Laukon
oluttynnöreitä, ja itse isäntäkin oli paremmalla tuulella kuin moneen
aikaan. Hän oli jo kohta pääsemässä toivonsa perille tyttärensä
naittamisasiassa; hänen kostonhimonsa hehkui hekkumallisesti hänen
ajatellessansa Pohjan miesten nykyistä eripuraisuutta, josta vanha
lappalainen oli tiennyt jutella, ja vielä enemmän lupasi lähin
tulevaisuus tyydyttää hänen mielensä tuimuutta. Vanhan päämiehen synkät
kasvot selkenivät, kun Lyyli täydessä juhlapuvussa astui vähäksi aikaa
vierasten joukkoon, täyttäen kohteliaasti emännän velvollisuudet.

-- Minä juon teidän terveeksenne, korkea neito, lausui Harald ritari,
tyhjentäen yhdellä henkäyksellä sarvellisen olutta. -- Se on oikein,
että olette pukeunut ritarillisiin vitjoihin; sillä mahtavan ritarin
morsiamen sopii ritarillisissa pukimissa käydä. Mutta koska teillä on
vitjat ennestään, annan minä teille toisen kannukseni. -- Näin sanoen
hän riisui kannuksen jalastansa.

Lyylin poskipäihin olivat kaikki ruusut palanneet.

-- Se on totta, hän lausui ylevästi, vitjain omistaja ansaitsee kyllä
kantaa ritarillisen kannuksenkin. Tämän omistajan puolesta minä teille,
korkea ritari, lahjoitan kiistakintaan. -- Näin sanoessaan neito päästi
rautakiskoilla päällystetyn kintaan ritarin jalkain juureen.

Sumu hetkeksi lensi Kurjen kasvojen yli, huomatessaan hopeavitjat
tyttärensä kaulassa. Joku hämärä muisto oli riehahtanut hänen
mieleensä. Mutta kaikki selkeni, kun Harald naurusuin nosti kintaan,
lausuen:

-- Siinä kiistassa toivon molempien tulevan voitetuiksi. Minä jo olen
voitettu kauneuden voimalla.

Ritarin seuraajat, joissa mallasmehu jo oli tehnyt vaikutuksensa,
lisäsivät näihin sanoihin leikillisiä selityksiänsä, jotka pian ajoivat
Lyylin pakoon juhlasalista.

Illan tullessa nousi naittajan ja ylkämiehen välillä puhe myötäjäisistä
ja huomenlahjoista. Kurjen ukosta oli ensimmältä kovin outoa, että
Harald ensiksi aikoi viedä tyttären ilman hinnatta ja vielä päälliseksi
vaati tavaroita morsiamen myötä. Päinvastoin oli hänen nuoruudessansa
ollut Suomen miehillä tapana, että kosija maksoi morsiamen sukulaisille
kalliin hinnan vietävästään, ell'ei nähnyt soveliaammaksi ottaa
naistansa väkisin ja sitten pitää miekalla puoltaan morsiamen sukua
vastaan. Että kosija nyt tahtoi myötäjäisiä, oli ikäänkuin
halveksimista, ja vähällä oli, ett'ei koko kauppa olisi mennyt rikki.
Kuitenkin, kun vanhukselle selitettiin, että myötäjäiset olivat
annettavat morsiamen omaksi eikä ylkämiehen, ja että jälkimäisen piti
samoin antaa puolisolleen samanarvoinen huomenlahja maatiluksina tai
muuna omaisuutena, niin Kurki myöntyi ja lupasi tuoda semmoiset
aarteet, joita harva Ruotsin ritari vielä oli morsiamensa kanssa saanut
myötäjäisiksi. Nämä aarteet hän tahtoi nyt kaikkien ritarien
läsnäollessa jättää vävymiehen käsiin ja häneltä taas ottaa juhlallisen
vakuutuksen huomenlahjasta. Hän käski vierasten viljellä olutvaroja
ahkerasti ja lähti itse valitsemaan soveliaita kalleuksia niistä
aarteista, jotka Laukon kellarissa säilytettiin.

Vuoden pisin yö oli jo ruvennut hämärtämään, ja aikaisin aamupuolella
yötä piti hääseurueen lähteä Laukosta Sastamalaan. Knaapit ja
palvelijat valmistelivat herrojensa hevosia juhlamatkan komeutta
varten.

-- Kuka tuo pitkä ritari on, joka sivutsemme kävi; se ei ole
meikäläisiä? puhui yksi knaapeista toiselle, heidän askaroidessaan
pihalla hevostoimissa.

-- Ritari, eikä meikäläisiä! vastasi toinen -- puhutpa joutavia!
Luuletko Saksassa olevasi, vai missä? Eihän Suomen miehissä ole
ritareita, ei sukuakaan, ell'et ritariksi sano sellaista tervaskantoa
kuin tuo vanha Kurki on. Mutta sinäpä aina loruja latelet.

-- Sanon kuin sanonkin, että se oli ritari, koska näin
kultakannuksenkin hänen kantapäässään. Ja eikö hän nyt tuolla toisella
puolella pihaa, sininen vyö hartioillaan, valjasta reen eteen
yhtäläistä kummallista elukkaa kuin minkä viime yönä näimme, silloin
kun nuo linnunkotolaiset, tai mitä lienevät olleet, kävivät --?

-- Ja kun sinä peloissasi luulit koko sotajoukon paholaisia karkaavan
päällemme ja vähissä hengin tulit turmelemaan hyvää yöuntamme.
Sopisihan sinun nytkin juosta tärkeän tietosi kanssa ritarien puheille.
Ha, ha, ha! Tekisi mieleni nähdä, kuinka palaisit uudestakastettuna
oluella.

Toinen knaappi, jolle nämä pilkalliset sanat lausuttiin, oli vetää
miekkansa tupesta vastaukseksi, kun samassa juhlasalin ukset ulvahtivat
ja talonisäntä soihtu kädessä astui ulos, käyden pihan poikki vahvan
rautaoven luo, joka vei Laukon kellariin. Totki, joka seurasi hänen
jälkiään, ärähti pahasti pihalle tullessa, mutta vaikeni kohta isännän
käskystä. Totutetun tapansa mukaan se jäi ulkopuolelle oven vartijaksi,
kun Kurki itse kellariin astui.

Tämä Laukon kellari oli alkuansa luonnollinen vuorenluola, joka
pienestä suustaan ulottui syvälle maan uumeniin. Jo siihen aikaan kun
ensimäinen siirteleväinen lappalainen oli tälle paikalle laukkunsa
laskenut, lausuen, kuten tarina mainitsee: "Tähän lasken laukkuni; tämä
Laukko olkoon", oli tätä avaraa rotkoa ruvettu käyttämään kellarina,
johon lappalaiset kesän aikana laskivat kalansaaliinsa säilytettäväksi.
Mutta kalliimpia tavaroita oli Matti Kurki tiennyt siihen koota ja
vahva rautainen ovi telkeinensä, lukkoinensa oli nyt luolan suuhun
sovitettu. Jyrkät portaat veivät kohta ovelta alas avaraan kehään,
jonka perällä pimeä aukko johdatti teihin tietymättömiin. Mutta
sivupuolella tästä yleni toinen yhtä avara kellari, johon alisesta
kehästä päästiin portaita myöten ikäänkuin lavalle. Siinä Kurjen ukko
säilytti kaikki ne kalliit kalut, mitkä hän koko ikänsä kuluessa oli
koonnut, milloin sotaretkillänsä, milloin veron- ja kaupankäynnillä
pirkkalais-aikanansa. Kaikki muistojen haahmot astuskelivat tässä
vanhuksen silmien eteen, mitkä hymyhuulin hänelle muistuttaen entisiä
iloja ja maineita, mitkä taas irvihampain soimaten häntä monesta
julmasta ja tunnottomasta teosta. Kullat ja hopeat, vaatteet ja kalliit
nahat, aseet ja sotakoristukset, mitkä seinissä riippuivat, -- kaikilla
oli jotakin juttelemista vanhalle uroolle lohdutukseksi tai kiusaksi,
hänen kuluneen elämänsä tarinasta.

Soihdun liekki valaisi naisen vaatepartta, joka riippui perimmäisessä
sopessa, ikäänkuin kätkettynä. Hunnussa näkyi vielä ruskeita
verentahroja ja hame oli revitty ja rikki leikattu. Toinenkin huntu
riippui siinä vieressä, melkein yhtäläinen, ja sekin verellä soaistu!
-- Kurjen synkimmät muistot astuivat tässä hänen eteensä ja hänen
vanhaa syyllistä sydäntänsä tuimasti pöyristytti. Hänestä oli ikäänkuin
molemmat hänen naisensa olisivat siinä seisoneet surmapuvussansa,
odotellen sitä aikaa, milloin täydellinen kosto antaisi heille rauhaa
Tuonen tyynissä tuvissa.

-- Olenko koskaan naisia pelännyt? hän murahti, vihaisesti kääntäen
selkänsä vainajien luultuja haahmoja kohden. Mutta kuinka hän yrittikin
karaista sydäntänsä ylenkatsomaan vainajien vihaa, täytyi hänen
kuitenkin taas palauttaa silmänsä heidän puoleensa. Hän oli selvästi
kuullut kahinan jonkinmoisen, ja riehaantuneessa mielessään hän oli
tuntevinansa, ikäänkuin haahmot olisivat lähteneet häntä takaa ajamaan.
Kuitenkin veriset hunnut yhä olivat asemillaan. Mutta luultavasti
Totkikin yhtäläisiä kummia kuuli tai näki, koska häneltä kuului outo
ärinä, missä oven edessä vartioi.

Tuskin oli Kurki ennättänyt ruveta tätä uutta kummaa kuuntelemaan, kun
Totki viskattiin voimakkaasti kellarin portaita alas, ovi paiskattiin
kiinni ja telkeet lukkoinensa pantiin eteen. Kurki riensi soihtu
kädessä aliseen kellariin ja siitä portaita ylös ovea vastaan, jota
tömistytti, kunnes havaitsi sen olevan täysissä telkeissä. Raosta oven
ja pielen välistä loisti palo. Se oli juhlasali, joka oli sytytetty.
Kauhea viha vimmasi Kurjen päätä. Olivatko hänen ruotsalaiset vieraansa
hänet pettäneet, ryöstäneet hänen tyttärensä, niinkuin Kurjen omassa
nuoruudessa oli ollut tapana, ja teljenneet hänet itsensä vuoren
luolaan? Tämä ajatus pani hänen verensä kuohumaan. Oven tukevuuden hän
kyllä tunsi ja tiesi siis poispääsönsä mahdottomaksi.

Mutta Laukon pihassa oli knaappien toraa vielä jatkettu, kunnes
molemmat tulivat siihen vakuutukseen, että se outo mies, jonka olivat
nähneet hämärässä askaroivan, oli vain joku Matti Kurjen palvelijoita.
Oli jo niin pimeä, ett'eivät he voineet mitään eroittaa. Yht'äkkiä
kuului kauhea ärinä, ikäänkuin koiran, joka oli kuristumaisillaan.
Samassa rautaovi kuului rämähtävän kiinni. Molemmat knaapit juoksivat
lentämällä herrojensa luo näitä kummia ilmoittamaan. Saliin tultuaan
näkivät he tulen syttyneen useassa paikassa. Ritarit olivat jättäneet
juominkinsa ja kiiruhtaneet paloa pakoon pihalle. Haettiin Laukon
isäntää; -- hän oli poissa. Poissa oli Lyylikin, morsian, jonka tähden
vieraat olivat tulleet. Ritarit eivät tienneet mitä ajatella näin
kummallisesta seikasta. Oliko Kurjen ukko ollut naimisehtoihin
tyytymätön ja lähtenyt tyttärensä kanssa pakoon -- ja minne pakoon? --
Näillä arvoituksilla päätänsä vaivaten seisoi Harald miehinensä
tulipalon loistaessa Laukon pihalla.

Mutta jäätä myöten pohjoiseen kulki vihurina hirven vetämä reki, kaksi
henkeä nahkapeittojen välissä. Se oli Pohjan piltti, joka "vuoden
pisimpänä yönä" vei morsiamensa appelasta Pohjan aukeille rämeille
takaisin. Se oli Lyylin hirvi, joka ilosta päristen palasi
syntymämailleen.

                               (Yrjö Koskinen: Pohjan piltti.)



PIKAKUVA PIISPA MAUNU I:stä.


Vähän matkaa satamapaikasta sorjan kuusimetsän takana oli kunnaan
rinteelle rakennettu Kuusiston hovi, jonka Maunu piispa oli omilla
varoillansa ostanut, mutta antanut lahjaksi Pyhälle Henrikille, se on
Turun uudelle tuomiokirkolle ja Suomen piispanistuimelle. Tämän hovin
asuinhuoneet eivät tähän aikaan vielä olleet mitään loistavia, vaikka
monessa kohden tarpeen mukaisia. Avara sali eli pirtti, joka pidettiin
palvelijain olinpaikkana sekä kokoussalina juhlatiloissa, oli vahvoista
honkahirsistä salvettu eri kehänä, josta ovi vei korkeaan esikkoon eli
porstuaan. Toisella puolella porstuata oli jotenkin yhtäläinen kehä,
mutta sivuseinällä jaettu neljään kammioon, joissa arvokkaammat vieraat
saivat yösijansa. Piispan omat huoneet olivat eri kehässä, jonka
etuseinä pisti vähän matkaa sisään muiden kehien väliseen porstuaan,
jotta tämä salvos käänsi päätynsä porstuan perään ja siitä ulkoni
rannan puolelle. Kaikki nämä kolme kehää muodostivat yhdessä ikäänkuin
linnun, jonka vartalo oli tuo keskellä oleva porstua, johon piispan
huoneet liittyivät nokkana ja muut salvokset siipinä. Porstuanperäinen
rakennus oli oikeastaan tehty kahteen kerrokseen, josta alinen ja
matalampi oli hovin kellari, missä oluet ja viinivarat talletettiin
maanalaisessa holvissa. Ainoastaan ylinen kerros oli asuttavana ja
muutamat porrasasteet veivät porstuasta pirtin seinustaa myöten ylös
tämän ylisen kerroksen tasalle, missä vähäinen käsipuilla varustettu
sola oli oven edustana. Ovesta sisään mentyä tultiin ensin isompaan
huoneeseen, jonka perällä oli soukka kammio salvoksen ulommaisessa
päädyssä. Nämä huoneet olivat varustetut pienillä lyijynliitteisillä
lasi-ikkunoilla. Mutta muissa asuinhuoneissa oli ainoastaan tavalliset
laudalla tai ohuella nahalla peitetyt ikkunat.

Tämmöisessä asunnossa asui Maunu-piispa, kun virkatoimet
eivät vaatineet häntä olemaan Räntämäellä tai Turussa; mutta
jälkipiispoillensa hän oli alkanut rakennuttaa komeampaa ja vahvempaa
kivistä asumusta, jonka perustukset ja aliset kivikerrokset jo nähtiin
vähän matkan päässä, itse mäen kukkulalla. Tämän nousevan linnan
peruskivillä nähtiin vanha piispa usein istuvan yksin ajatuksissansa,
hengessänsä miettien isänmaansa ja kansansa tulevaisuutta ja
sivistyksen voitontoiveita tässä syrjäisessä maassa. Silloin hän
tavallisesti äkkiä nousi seisomaan korkeimman muurikiven päälle,
ikäänkuin avarampaa näköalaa etsien tulevaisuuden aavalla merellä, ja
antoi silmänsä kulkea niemien nenitse salmien ja selkien yli. Hänen
koko huolenpitonsa ja rakkautensa tarkoitti suomalaisten parasta.
Heitä, omia kansalaisiaan, hän suositteli, eikä siinä pitänyt suurta
lukua Ruotsin vallasta, eikä aina kirkonkaan eduista. Antoipa
hän kerran hämäläisillekin anteeksi neljännen nahan omista
piispansaatavistansa siitä ainoasta syystä, että nämä olivat kärsineet
venäläisten hävityksestä. Hänen alinomainen lauseensa oli, että tämä
kansa on leppeydellä ja hellyydellä johdatettava kristillisyyteen, ja
että tässä maassa ei vielä sovi vaatia täydellistä katoolista
vanhurskautta. Mutta erittäin hän pelkäsi ja kammoi ruotsinväen
muuttamista tähän maahan; siitä hän pelkäsi tämän kansan sortuvan. Hän
oli salaisesti Ruotsin vallan vastustaja, ja paavillisen istuimen
läheisyydessä oli hänellä puolustajia, jotka ajoivat hänen asioitaan.
Hän oli Roomassa tehnyt muistutuksia Liivin papiston ja ritariston
menettelystä sen maan asukkaita kohtaan. Mutta tulevaisuus oli hänelle
sumujen ja hämärien peitossa, joissa ainoastaan ihmisen omat toiveet
kangastuvat, ja piispa Maunu istuutui taas lepäämään, jättäen
isänmaansa asiat kaikkivaltiaan huomaan.

Tänä aamuna varhain näemme taaskin vanhan piispan kävelevän linnan
asemilla, ei kuitenkaan yksinänsä, vaan nuoren nepaimensa, Lauri
nimisen koululaisen eli "scholarin" seurassa. Piispa itse oli vanhahko
harmaapäinen mies, jonka pienet siniset silmät leppeästi pilkistelivät
siniharmaan patalakin alta. Musta kauhtana, jonka rintaan valkoinen
risti oli ommeltu, välähteli hartioilta alas hänen vartensa ympäri ja
hänen kädessään oli pitkä valkoiseksi maalattu sauva, jota hän piteli
melkein keskeltä, nojaten sillä askeleitansa, jotka kuitenkin olivat
jokseenkin vilkkaat ja voimalliset. Hänen nepaimensa oli 18-vuotias
nuorukainen, jonka keskeltä jaetut keltaiset hapset käherinä vierivät
olkapäille. Hänen pukunsa oli muutoin melkein yhtäläinen kuin sedänkin,
ilmaisten, että hengellinen sääty oli hänelle elämäntoimeksi aiottu.

-- Omatuntoni minua vaivaa, virkkoi piispa alakuloisesti, kun olen
tähän linnan rakentamiseen ryhtynyt, ennenkun Pyhän Henrikin temppeli
Unikankarilla on valmiina. Suokoon Jumala ja Pyhä Henrikki laupiaasti,
ett'ei tätä tekoani luettaisi minulle kuolemansynniksi.

-- Isä, virkkoi nuorukainen nöyrästi, eikö Jumala ja kaikki Pyhät tunne
sydämmenne puhdasta tarkoitusta?

-- Siitäpä tarkoituksesta, vastasi piispa, päätänsä pudistaen, olen
juuri itsekin epätietoinen. Tämän linnan olen tosin Pyhälle Henrikille
aikonut, hänen seuraajoillensa ja maalliselle tavaralleen
turvapaikaksi. Mutta tällä lahjallani on toinenkin salainen tarkoitus,
jota sieluni vapisee ajatellakaan. Minä tahtoisin lepyttää Pyhän
Henrikin vihaa murhaajaansa kohtaan, -- minä tahtoisin Pyhän
Henrikkimme omilla esirukouksilla lunastaa Lallin sielun helvetistä.
Minä olen aikonut -- Jumala minua armahtakoon -- asettaa tässä
syrjäisessä paikassa jokapäiväiset messut Lallin sielua varten. -- --

-- Lallia varten sielumessuja? virkkoi säikähtyen nuorukainen; Lalli
oli murhamies, marttyyrin surmaaja!

-- Hän oli syntinen niinkuin me kaikki, vastasi leppeällä vakavuudella
vanhus. -- Kaikki olemme synnillämme Kristuksen surmanneet ristin
hirsipuussa. -- -- Eikä Lallikaan ollut muuta kuin ihminen: hän oli
omaa vertasi, -- minun ja sinun sukua. -- Hänen sydämmensä tosin oli
sokea, mutta juuri siitä syystä lienee syntinsä vähempi, ja mekin
kaikki olisimme hänenä saattaneet saman tehdä. Vieras valta ja vieras
usko oli kaksi asiaa, jota eivät esi-isämme silloin vielä eduksensa
ymmärtäneet. --

-- Jumala sen nähköön, lausui hän juhlallisella äänellä, syvästi
huoahtaen, -- Jumala nähköön, kuinka näitä suomalaisia kansoja on
käännetty rakkauden uskoon. Liiviläiset ovat tässä kaupassa kaiken
maallisen onnensa kadottaneet, virolaisten on melkein samoin käynyt ja
täällä Suomessa ajettiin Hämeen miehet merensyrjästä takamaihinsa.
Ovatko nämä rakkauden töitä? Tahdotaanko sillä tavoin perustaa
rakkauden oppi sydämmiin? Tämä kansa on harras ja sydämmellinen, siveä,
vakava ja uskollinen; mutta hellästi sitä on kohteleminen, muutoin se
muuttuu julmaksi ja taipumattomaksi. Tätä pitäisi valtiasten muistaman.
Mutta -- -- oi, milloinka on heikon hätähuuto liikuttanut mahtavan
sydäntä!

                               (Yrjö Koskinen: Pohjan piltti.)



PIISPA HEMMINGIN AIKOJA



HIRMUKUOLEMA.


Turun tuomiokirkon sakariston ovi aukeni äkkiä kirkkoon ja kookas
papilliseen pukuun verhottu mies astui hämärään Herran huoneeseen. Hän
oli Suomen piispa Hemming. Nopeasti oli hän tullut, mutta astuttuaan
kirkkoon hän seisahtui. Rukoilemaan ei hän ollut tullut, vaan katseensa
oli kääntynyt lähellä pääalttaria olevaan Pyhän Laurin kuoriin. Täällä
kaikki kynttilät paloivat ja viimeisiä juuri sytytteli aivan
valkotukkainen vanhus, jonka piispa tunsi kirkon kaniikiksi Henricus
Tempiliksi. Vanhus oli noussut pienelle rahille ja kepin päähän
pistetyllä pienellä kynttilällä sytytti hän alttarilla olevia korkeita
äskettäin ulkomailta tuoduissa hopeisissa kynttilänjaloissa palavia
kynttilöitä. Jo paloivat kaikki, hän laskeutui rahilta, siirsi sen
syrjään, teki syvään ristinmerkin alttarilla olevalle lippaalle, jossa
oli Pyhän Henrikin pyhäinjäännökset ja kääntyi sitten kirkkoon päin.

Tällöin näki hän äsken tulleen henkilön ja tunnettuaan hänet piispaksi
hän kumarsi tälle syvään, niin syvään, että kumarasta nouseminen tuntui
vanhukselle vaikealta.

Rypistetyin silmäkulmin astui piispa kaniikin eteen ja sanoi: -- Miksi
keskellä yötä olet sytyttänyt kaikki kynttilät palamaan alttarilla?
Tavanmukaiset yökynttilät olisivat riittäneet.

-- Minä odotan tänne kansaa, sanoi vanha kaniikki.

-- Odotat, sanoi piispa, siis et muista, mitä olen määrännyt?

Vanhus vaikeni, katsoi vain kivipermantoon ja kädessään vielä oleva
kynttilän sytyttäjä putosi maahan.

-- Jumala on meitä rangaissut hirmuisella kuolemantaudilla, joka
riistää toisen uhrin toisensa jälkeen, jatkoi piispa. Linnanherran
kanssa olemme määränneet, että kaikki lika ja roska on kaupungissa
poltettava, että suurinta puhtautta on pidettävä ja että sairaat ovat
eroitettavat terveistä. Ainoastaan näin voimme pelastaa ihmiset
hirmukuolemasta. Kirkko on määrätty suljettavaksi ja ihmisiä käsketty
kääntymään pyhien puoleen kodeissaan. Oletko kaiken tämän unhottanut?

-- En, herrani ja esimieheni, sanoi kaniikki hiljaa ja nöyrästi, mutta
minä olen säälinyt heitä ja vastoin tahtoasi luvannut avata heille
kirkon, jotta he saisivat anoa apua Pyhältä Henrikiltä. Sinä sanoit
meneväsi Koroisiin piispantaloon. Minä en tiennyt sinun olevan täällä.

-- Sinä olet rikkonut kirkon asettamat säännöt; tiedät siis, että siitä
sinua kohtaa rangaistus, sanoi piispa kiivaasti.

-- Minä tiedän sen ja olen valmis ottamaan sen vastaan.

-- Miksi siis tämän kaiken tahdoit tehdä?

-- Johan minä sen sanoin sinulle, vastasi kaniikki lempeästi, ja tällä
kertaa uskaltaen katsoa kirkkailla harmailla silmillään piispaan, --
minä säälin heitä, noita kuolevia ja pelastustaan etsiviä. Minun
herrani ja esimieheni, elä suutu minuun siitä, ett'en ole voinut nähdä
kaikkia samoilla silmillä kuin sinä. Katsohan, ihminen voi pelastaa
ruumiinsa ja kuitenkin pysyä sairaana, ell'ei hänellä ole uskoa. Hän
voi kuolla ja kuitenkin elää iankaikkisesti, jos hänellä on usko. Sinä
olet tahtonut estää heitä pääsemästä kirkkoon, jossa heidän uskonsa
saisi uutta voimaa. Minä olen sinun halpa palvelijasi ja sinä olet
minun herrani ja piispani, jonka kirkko on esimiehekseni asettanut,
mutta kuule kuitenkin minua, joka jo olen lähellä ihmisijän suurta
rajaa ja joka ikävöitsen herrani ja jumalani luo. Paljon olet sinä
tässä maassa tehnyt, jotta herran temppeli kaunistuisi ja sen kautta
jumalan iankaikkinen kunnia loistoonsa tulisi, paljon olet saanut
kunniaa siitä, että Birgitta rouva, jonka asioissa juuri hiljattain
olit pyhän isän luona Avignonissa, sinua ystävyydellään kunnioittaa.
Olethan hänessä nähnyt, mitä suuri usko saa aikaan ja kuinka jumala
häntä on armoittanut antaessaan hänelle unessa ilmestyksiä. Ymmärrä nyt
näitä halpoja olentoja, jotka hädässään tahtovat paeta jumalan luo ja
etsivät turvaansa Herran huoneessa Pyhän Henrikin lippaan luona.

-- Taitavasti osaat, Henricus Tempil, sanasi asettaa, lausui piispa, ja
ovelasti riistät vastustuksen minun käsistäni. Mutta kuitenkin täytyy
meidän tässä asiassa toimia toisin kuin nyt ajattelet. Katso tautia,
joka maata vitsoo, seuraa, miten se leviää, niin näet, että lopetat
koko kaupungin, jos päästät ihmiset kirkkoon. Jokainen, joka lähestyy
tällaista sairasta, saa itse taudin, jokainen, joka koskettaa
esineeseen, mikä tällaisella kuolleella on ollut, näkee ruumiinsa kohta
täyttyvän paiseilla ja kuoleman leimanneen hänetkin. Asetu kirkon
portaille, vihmo heitä pyhällä vedellä, jotta kansa saisi
lohdutuksensa, mutta elä päästä heitä Herran huoneeseen, sillä täällä
he kaikki saavat kuoleman.

-- Herrani ja esimieheni, sinä puhut viisaasti, mutta yhden asian olet
unohtanut. Sinun ei pidä astua yksinkertaisen uskon tielle.

Piispa katsoi pitkään vanhuksen kirkkaisiin silmiin, joissa kyyneleet
välkkyivät. Hän taputti vanhusta hiljaa olalle ja sanoi:

-- Herra sinua palkitkoon suuren laupiaan sydämmesi tähden.

Hän aikoi jatkaa, kun korvansa eroittivat omituista ääntä ulkoa.

Se oli kummallista kumeaa jyskytystä, epätasaista ja kaamoittavaa ja
sen ohella kuului valittavia ääniä.

-- Mitä se on? kysyi piispa.

-- He saapuvat, vastasi kaniikki.

-- Mikä on tuo kumea ääni, aivan kuin hiljaa jyskytettäisiin arkkuun?

-- Minä menen katsomaan.

Vanhus aikoi kiiruhtaa kirkon ovea kohden, kun piispa hänet pidätti ja
sanoi:

-- Elä mene! Ovea ei avata. Sammuta alttarin kynttilät, jotta he eivät
näkisi valoa ikkunoista. Minä menen puhumaan heille oven läpi.

Nopeasti astui piispa kirkon suurta ovea kohti ja kaniikki meni Pyhän
Laurin kuoriin sammuttamaan kynttilöitä. Mutta hän ei tätä tehnytkään,
vaan jäi kuuntelemaan, mitä piispansa aikoi puhua ulkona oleville.

-- Kuka siellä? kysyi Hemming piispa ja hänen äänensä kaikui
voimakkaana kirkon holvissa.

-- Me olemme tulleet rukoilemaan Pyhän Henrikin lippaan luona, niinkuin
meille lupasit, kuului ääni oven takaa.

-- Mitä kaniikki on luvannut, sen piispa kieltää, sanoi Hemming.

Hetkisen oli oven takana hiljaista tämän lauseen jälkeen, sitten kuului
miehen ääni:

-- Me tahdomme tulla kirkkoon, meidän täytyy sinne päästä!

Samassa kuului kumea jysähdys oveen.

-- Kirkon kirous seuraa sitä, joka väkisin tunkeutuu Herran huoneeseen!
huusi piispa.

Mutta hänen äänensä hukkui kumeaan jyskeeseen. Ensin kuului
säännöllisesti palaava lyönti, aivan kuin hirrellä olisi oveen isketty,
sitten kuului toinen tämän rinnalla, kohta kolmas ja neljäs. Vahva
tammiovi tärisi ja suuri rautalukko vinkui ja saranat narskuivat. Yhä
tiheämpään osuivat iskut, voimakkaimmin sille kohtaa, missä lukko oli.
Jo erkani määrly, kohta toinen ja piispa huomasi oven pian aukenevan.
Hän kiirehti kirkon perälle pääkuoriin asti, sulkien ristikon, joka sen
eroitti muusta kirkosta. Paksun tammioven takaa kuului jysähdysten
ohella ääniä, yhä voimakkaammin ja yhä kiihkeämmin. Äkkiä ovi ponnahti
selälleen, lyödä jysähti seinään. Ja silloin oli äkkiä kaikki jälleen
hiljaista.

Kansa, joka väkivalloin oli oven murtanut, arkaili sen auettua. Mutta
ensimäisinä olleet astuivat sisään. Ja silloin piispa kalpeni
katsellessaan heitä. Monet olivat laatineet suuria ristejä puusta ja
niitä he kantoivat selässään. Näillä he olivat kirkon oven murtaneet.
Muuan kookas mies, varmaankin se, joka kiivaimmin oli iskenyt, horjui
ristiään kantaen ensimäisenä eteenpäin. Kun hän oli muutaman askeleen
astunut, pettivät hänen voimansa ja hän vaipui ensin polvilleen ja
sitten suulleen maahan, jolloin risti toisella sivuhaarallaan jysähti
kirkon kivipermantoon ja sen kumahdus kaikui holvissa. Mutta kukaan ei
häntä mennyt auttamaan. Muutamat astuivat hänen ohitsensa, pari hänen
ylitsensäkin ja joukko terveitä ja sairaita alkoi liikkua Pyhän Laurin
alttaria kohden. Pian ensimäiset laskeutuivat polvilleen ja sitä
seurasivat muutkin. Terveet matelivat eteenpäin koko ajan hymisten
rukouksia ja sairaat takertuivat heihin ja valittaen pyysivät heiltä
apua.

Vavisten katseli piispa alttarilta tätä tummaa hämärässä liikkuvaa
joukkoa, joka lainehti hiljaa eteenpäin. Siellä täällä kohosi risti
muun joukon yläpuolelle ja kuului kumeaa jysähtelyä, kun kaksi
sellaista liikahtaessaan kolahti yhteen. Mutta rauhallisena ja tyynenä
seisoi vanha Henricus kädet ristissä alttarin edessä, jolla oli Pyhän
Henrikin lipas, ja autuaallinen hymy oli hänen huulillaan. Ja kun kansa
oli tullut hänen lähelleen, ojensi hän kätensä tämän joukon yli ja
siunasi heitä.

Rautainen aita eroitti Pyhän Laurin kuorin muusta kirkosta, tämän
ristikon rautojen läpi monet käsiään ojensivat pyhää lipasta kohti. Ja
vanhus kääntyi alttarille päin, otti kauniisti kirjaillun vaatteen
käsiinsä, jotta ei paljailla käsillään koskettaisi pyhään esineeseen ja
nosti alttarilta lippaan. Ja kun hän jälleen kääntyi kansan puoleen
astui hän aivan ristikon luo, ja ojensi lippaan niin, että lähinnä
olevat saattoivat sitä suudella. Pääalttarin ristikon takaa piispa tätä
katsoi ja tietämättään mitä hän teki hänkin vaipui polvilleen ja löi
otsansa kirkon lattiaan.

Polvillaan oli kansa ristikon takana, mutta muuan nuori tyttö oli
noussut seisomaan ja piteli käsillään kiinni ristikosta, jotta ei
kaatuisi, sillä hänen silmänsä harhailivat ja jalkansa horjuivat ja
hänen kasvoillaan ja käsissään oli suuria tummia pilkkuja. Kun lipas
tuli hänen kohdalleen, kokosi hän viimeiset voimansa, suuteli sitä.
Äkkiä kädet erkaantuivat, hän kirkaisi:

-- Minä olen terve, minä olen terve!

Ja tämän sanottuaan hän kaatui taapäin ja toiset ottivat hänet vastaan
ja laskivat lattialle. Ja kaikkien rinnasta pääsi iloinen huudahdus:

-- Ihme! Ihme! Pyhä on tehnyt ihmeen!

Silloin piispa nosti päänsä, kohosi seisaalleen ja katsoi kurotetuin
kauloin Pyhän Laurin kuoriin päin. Hänen ja kaniikin katseet yhtyivät
ja piispa luki vanhan Henricuksen silmistä suuren ilon.

Piispan teki mieli huutaa, että ihmiset pettivät itseään, ett'ei tässä
ollut mitään totta, että tytön huudahdus oli ollut vain viimeinen
kuolonkamppailu. Mutta oli aivan kuin jokin voima olisi tukkinut hänen
suunsa, hän ei voinut päästää ääntäkään. Hän teki ristinmerkin
alttarille päin, polvistui ja hiipi sakastin kautta pois, ihmisten
riemuhuutojen soidessa korvissaan.

Päiväksi valkeneva kesäyö verhosi kaupunkia. Piispa ei nähnyt taivaan
ihmeellistä kauneutta, ei huomannut ihmisiä, jotka hänen ohitse
kulkiessaan paljastivat päänsä ja odottivat hänen siunaustaan. Hän
asteli vain eteenpäin tietämättä minne. Kun hän oli päässyt
ulkopuolelle kaupunkia, istahti hän eräälle mäen töyrylle. Hän painoi
päänsä käsiinsä ja istui kauan mietteissään. Kun hän kasvonsa kohotti,
katseli hän luontoa. Kaikki oli kellastunutta ja kuollutta, sillä kesä
oli ollut kovin helteinen eikä vettä ollut satanut pitkään aikaan.
Aamuilmassa hän tunsi omituista löyhkää. Lähellä oli talo, hän suuntasi
sinnepäin katseensa ja näki, miten sen pihalla makasi ruumiita, ja kun
hän terästi katsettaan, huomasi hän, miten linnut istuivat niiden
kasvoilla ja nokkivat silmiä. Pellolla, jota ei kukaan ollut leikannut,
käveli karjaa ja söi tuleentunutta ruista. Hän kuuli erään lehmän
surkeasti ammuvan. Sen utareet olivat täynnä, eikä missään ollut
lypsäjää.

Silloin piispa nousi paikaltaan, astui eläimen luo ja ottaen
piispanhatun päästään alkoi siihen lypsää. Ja lehmä seisoi liikkumatta
paikallaan, silloin tällöin vain kääntäen päänsä tuntiessaan oudon
lypsäjän.

Ja kantaen lakkiaan, jossa maito hiljaa lainehteli, hän kohtasi tien
vieressä kuolevan miehen, joka anoi juotavaa. Ja piispa kumartui hänen
puoleensa, nosti kuolevan pään polvensa nojaan ja virvoitti häntä
maidolla. Eikä hän sinä hetkenä kuolemaa ja taudin vaaraa pelännyt.

Pitkälle oli päivä jo kulunut, kun hän taas palasi tuomiokirkkoon ja
astui sakastin kautta sisään. Kirkko oli tyhjä. Permannolla vain virui
joukko ruumiita, joita muuan mies, jolla oli kasvojen edessä peite ja
käsissään nahkakintaat, kuletti kirkosta pois iskien heihin pitkän
kepin päässä olevalla koukulla ja laahaten ne sitten ovesta ulos.

Mutta pyhän Laurin kuorissa oli alttarin edessä vanha kaniikki
polvillaan rukoukseen vaipuneena. Piispa astui hiljaa kuoria kohden,
avasi ristikon ja polvistui vanhuksen viereen.

-- Herra, Herra, sanoi hän kohottaen kasvonsa taivasta kohden, olet
opettanut minut ymmärtämään, kuinka vähän ihmistä hyödyttää ruumiinsa
säilyttäminen, jos hän menettää sielunsa.

                                                    Jalmari Finne.



KAKSI MADONNAA.


Piispantalon portista tuiskahti turulle pienehkö mies, vanha miehen
käkkyrä.

Olivat jo kumarasillaan ukon hartiat, mutta ketterästi hän käydä
tuiversi, niin että heiskahtelivat vain tummahkon porvariskauhtanan
liepeet ihonmukaisia housuja vasten. Tiuhaan pistättivät syyspäivän
lämmittämää tanhuaa kurpposet, joiden ruojut ylettivät nipinnapin
nilkkaan. Tiuhaan nyökähteli uurreotsainen pää, pannen tasalatvaksi
leikatun tumman tukan hepsahtelemaan, ja kun hän Kirkkoturun
kaakkoisesta kainalosta käännähti Napaturunkatua itäänpäin, jännittyi
hänen käsivartensa koukkuun ikäänkuin temmaistakseen askelille
vinhempaa vauhtia.

... Aina se piispa vanhus kutsui juuri hänet todistamaan papereitaan,
lahja- ja kauppakirjojaan! Olisi väliin saanut muitakin kiskoa
työstään, keskellä kaunista arkipäivää! Mutta ei kai pitänyt muiden
nimeä niin pätevänä... ja kukapa muuten hänen armolleen maallikoista
lie ollutkaan yhtä likeinen... hänhän kuului melkein hengellisiin, ja
asuikin niin lähellä...

Vanhan miehen ajatukset pyörähtivät aprikoimaan, minkä pyhimyksen
sielunpäivän lahjakirjassa oli mainittu tänään olevan. Latinankielinen
paperi oli hänelle muuten silkkaa latinaa -- nämä kotikielet hänelle
riittivät, vaikka tuli saksojen sanoissakin vähin toimeen -- mutta
datumeista oli hän hieman perillä latinaksikin. Ilman piispan
documentumejakin muisti hän, että nyt oli muuan lokakuun päivistä anno
Domini 1365, mutta aprikoimallakaan ei hänelle tällä kertaa valennut,
minkä oudon pyhimyksen nimen vanhus oli suustaan pudottanut; se oli
niin hämmentynyt latinan jangerruksen sekaan.

Aprikoidessaan oli hän käydä tuivertanut pyhän Yrjänän talon aitovartta
pitkin, välittämättä vähääkään vasemmalla houkuttelevista Napaturun
puotiluukuista. Katu, joka oli vain Yrjänän talon kaalimaan pituinen,
päättyi pian, ja ukko oli joutunut piispan peltojen reunaan, missä
kohosi kadun päässä muutamia turvekattoisia puutupia piispan alueella.
Siinä hän äkkipäätään pysähtyi muutaman sellaisen pikku talon eteen ja
jäi siihen katselemaan leveää honkalautaa, joka oli naulattu miehen
päätä korkeammalle tuvan päätyseinään.

Tähän tauluun oli viheriäiselle pohjalle maalattu kultakirjaimilla
nimi: "Conradus Pictor", joka kimmelsi silmää kiehtovana aamupäivän
säteissä. Itse hän oli sen maalannut; ristimänimensä jälkeen
oli hän liikanimekseen saanut tuon "pictorin" piispan papereista
jo kolmisenkymmentä vuotta sitten, ja se merkitsi hänen
maalarinammattiaan. Mutta nimensä viereen oli hän samoin kultavärillä
maalannut hymyilevän pyhän äidin kuvan, latinaa lukemattomillekin
julistamaan, että Konradus mestari oli valmis maalaamaan ja puusta
vuolemaan pyhimyskuvia kirkkoihin ja muitakin kuvia, jos ehti ja
haluttiin.

Tämä tuttu kuva oli silmiin vilahtaessaan herättänyt hänen mielessään
himmeän tunnehäivähdyksen, joka yht'äkkiä kohotti hänen tuiman
totisille kasvoilleen lämpimämmän ja kirkkaamman ilmeen. Päivänsäteet
näyttivät ikäänkuin hyväilevän kuvaa ja taittuvan pyhimyskehäksi sen
ympärille. Ja vanhus tunsi sydämessään tuulahduksen menneiltä ajoilta,
jolloin vielä oli päivänpaistetta hänenkin elämässään.

Konradus mestarin tupaan astui tuttu vieras, lautamies Junu Tukka
Perniöstä. Mestari arvasi, että hän tuli perniöläisten tilaamaa pyhää
kaappineitsyttä tiedustamaan.

Lautamies siristeli silmiään tultuaan syysillan hämärästä päresoihdun
loimoon, toivotti hyvää iltaa ja törkki raskain askelin sivupenkille
istumaan. Siihen tuli hänelle pistämään kättä talonväki järjestään,
ensin mestari ketterin askelin, sitten kisälli ja lopuksi tytär
päresoihtu kädessään. Vieras sai jäädä siihen istumaan, Konradus ukko
meni tuvan perälle vuoleksimaan ristiinnaulittua vapahtajaa, joka
hänellä oli tekeillä, hänen apulaisensa Anu siveli viimeistä rusopunaa
neitsytäidin huulille ja hänen tyttärensä Anni näytti heille molemmille
valkeaa.

-- Mitäs lautamiehelle kuuluu? kysäisi Konradus, vuolaisten vahvan
lastun ristiuhrin korvalliselta.

-- Mitäpä sinne sydänmaille, tuumi lautamies. Viikkomarkkinoille tulin,
mutta kallista on suola ja kaikki, ja vähän saa maanmies nahoistaan ja
turkiksistaan.

-- He, älyätkös sinäkin, Junu ukko! ärähti Konradus mestari ja unohti
vuolaisemansa lastun ristinkiesuksen ohimoon törröttämään. -- Saksat ne
nykyään hinnat määräävät, ja ilmaiseksi he meiltä nylkevät kaiken,
tuimiltaan saamme syödä nauriimme ja ohrakakkaramme.

-- Saksatko heidät määräillevät? kysäisi lautamies ja vilkaisi suurin
silmin leikkotukkansa alta.

-- No, kukas sitten! Saksoja vilisee kaupungit täynnä kuin kirjavia
kissoja.

-- Niin, tänäänkin sanovat neljä saksanlaivaa rantautuneen kaupunkiin.

-- Harva päivä niitä tulematta on, vaikka kaupunginlaki kieltää kestien
rehkimisen täällä näin syysmyöhään.

-- Kieltääkö?

-- Syysmaariaan päättyi heidän kauppalupansa.

-- No mitenkäs he sitten --?

-- Viis he Maunu Liehakon laista välittävät. Hansalaisilla on sääntönä
päättää purjehduskautensa vasta martinpäivänä, ja siihen asti he täällä
äytäröivät.

-- Ettäkö hansanlait pannaan meilläkin voimaan! puuskahti lautamies
tuohtuneena.

-- Kunpa saksankissat, hyväkkäät, täällä vieraassa maassa aina
välittäisivät edes omistakaan laeistaan! Monet tulevat ja menevät vielä
Martin kantapäillä, jos meri auki rakoilee, jopa talvehtivatkin tänne
koijineen.

-- Mutta eikö esivalta --?

-- Esivalta on sekin samaa luuta ja lihaa, saksoilla on valta
kuningaskruunua myöten!

-- Mutta miten ihmeellä omat herrat ovat päästäneet nyörit käsistään?

-- Nekö nyt olisivat pystyneet itseäänkään pihdissä pitämään!
Rauhattomuudessaan heittelivät Maunu Liehakkoa ja hänen molempia
poikiaan vuoronperään milloin valtaistuimelle, milloin vankityrmään ja
minkä minnekin, kunnes lopulta saivat itse ottaa pakopötkän koko
maasta. Palatessaan sitten toivat tämän saksakuninkaan entistä
kuningashuonetta kukistamaan.

-- Ja saivat tuoda noin vain tuontuostaan?

-- Kukas esti! Valtaherrat itse toivat, saksaporvarit ottivat avosylin
vastaan ja piispat hieroivat kauppoja voittajan kanssa. Täällä Turun
linnassa kyllä Narve herra teki pystyn. Surmansa sai Niilo Tuurenpoika,
entinen laamannimme, jonka uusi kuningas lähetti linnaa anastamaan.
Kuningas tuli itse viime syksynä, mutta koko pakkastalven sai
värjötellä, vieläpä hikoilla kesänkin loppukorvilleen linnaa
piirittäessään, vaikka saksaporvarit panivat parastaan ja itse piispa
vanhuskin taipui --

-- Piispakin!

-- Niin, suuret edut kuuluu Albrekt kuningas luvanneen kirkolle, otti
sen suojelukseensa tiluksineen päivineen, myönsi erivapaudet piispan
asemiehille, palvelijoille, kalastajille ja sepällekin --

-- Ja antoi kyytiä meille saloneläjille, jos niskuroimme kirkon
kymmenyksiä maksaessamme. Kyllä ymmärretään... onhan kuningas ottanut
piispan nahkatihunnit kantaakseenkin samalla kertaa kuin kiskoo omat
veronahkansa, kertoi Junu lautamies.

-- Niin, niin, siten on saatu maa alistumaan mahtajineen. Tässä kesällä
sai saksakuningas vihdoin linnankin haltuunsa ja lähtiessään pisti
saksalaisen Dotzenin Ernstin linnanvoudiksi. Saksoja ja heidän
kätyreitään tupataan kaikkiin tärkeimpiin virkapaikkoihin. Piispana
meillä vielä on hyvä Hemming vanhus, mutta antaahan hänen päänsä
vaipua, niin saadaan nähdä, eikö Hartmannus saksan poika, tämä nykyinen
Henricus rovasti, kapua piispanistuimelle. Sitä se lautapää vain
kärkkyy, mies pönäkkä kuin pylväs! Entinen rovasti, Elavus vainaja,
toki tuli kuvaniekankin majaan, monet illat täällä istui, monet oluet
joi ja pisti moneksi tarinaksi kirjaviisaan Henrik lehtorin kanssa.
Toisin tämä taulunaama... mutta kukapa häntä kaivanneekaan!

Lautamies nyökytteli vain päätään.

-- Niin, että saksoilla on valta! Puhu sitten, että esivalta pitäisi
aisoissa kestejä enemmän kuin kotisaksojakaan! Lain mukaan pitää puolet
raatimiehistä olla saksalaisia, mutta nyt eivät enää tahtoisi tyytyä
siihenkään, vaatisivat molemmat ohjakset. Pian joutuu meikäläinen
kaakinpuuhun, jos heitä vastaan vähänkään tirisee!

Tämä mahdollisuus pani vanhan lautamiehen vaipumaan hiljaisiin,
synkkiin mietteihin.

Kotvan kuluttua tuumi hän aivan kuin ei muusta olisi kuunaan ollut
puhettakaan:

-- Sitä kuvaa minä -- (ja ikäänkuin nyt vasta älyten Anun
taideteoksen:) siinä taitaakin olla jumalanäiti vasta päässeenä
lestistään!

Hän nousi, astua törkki aivan luo ja katseli pää kallellaan.

-- Komea on kuva, totta vie! Tuskin uskoisi, joll'ei näkisi! Kyllä on
korea, on vain...

Hänen kätensä ojentui koskettamaan vaipanlaskoksia, tunnustellakseen,
oliko se todellakin oikeaa kangasta, kuten näytti.

-- Maali taitaa olla vielä tuores, arveli nuori taideniekka
aulistellen.

-- Niinkö? Ei kosketa sitten. Niinpä ei taidakaan vielä saada sitä
mukaan. No, parempi lieneekin viedä talvikelillä; eihän sitä purilaille
voi panna noin somaa ja soreaa, olallaan saisi kantaa sulakelillä.
Mutta -- mikä pulikka sillä on tuossa edessään?

-- Missä?

-- Tuossapa! sanoi lautamies tirkistäen ja osoittaen jumalanäidin
kainaloon.

Koko taiteilijaperhe purskahti nauramaan, mutta Anu joutui samalla ylen
hämmennyksiinsä.

-- Sehän on pyhä piltti, virkahti hän ujosti.

-- Niin, tietysti pyhä piltti, hökäisi ukko kovasti häveten
tyhmyyttään. -- Olisihan minunkin, ukko pahan, pitänyt se arvata!

Ja sitten katseli hän kuvaa suu mutturassa, katseli lanteita, joille
tummanpunainen ja kultapaarteinen vaipanlieve oli kietaistu kokoon
höllille laskoksille, katseli pyhän piltin tieltä taapäin kaartuvaa
yläruumista ja vaipan alta näkyvää tummansinistä ja hopealla
tähditettyä hihahamosta, katseli lapsekkaan siroa povea, josta pyhää
pilttiä ei suinkaan näyttänyt ruokitun. Mutta varsinkin vaipui hän
herkin luonnonvaistoin tunnustelemaan neitseellisen kainoja kasvoja,
joilla oli niin ihmeen elävä ja sulava ilme. Lopulta ei hän nähnyt
mitään muuta kuin hymyn kuvan huulilla, hymyn, joka oli niin lämmin ja
säteilevä, mutta jonka pohjalta tuntui vieno kaihon vivahdus. Juuri
tämä surunsävy antoi ruusuhuulten säteilevälle hymylle niin kotoisen
keväthehkun, että se sattui salon ukonkin sisimpään sydämmeen.

Tämä pyhä hymy kiehtoi ja sulatti vanhan lautamiehen mielen niin, että
hän päätti korjata äskeisen tyhmyytensä ja osoittaa hänkin olevansa
asioista vähän perillä.

-- Mille se nauraa? kysyi hän.

-- Eihän se naura...

-- Mitäs se sitten muhoilee?

-- Pyhällä, taivahisella hymyllään --

-- Hymyllään, ehätti Konradus ukko katkaisemaan, peläten kai, että
hänen oppilaansa selitys liiaksi liiteleisi siniauterissa, -- hymyllään
se julistaa taivaan armoa ja autuutta syntisille ihmisille.

-- Niinpä niin, taivaan autuutta, toisti lautamies nyökytellen päätään.
-- Mutta meidän kirkon vanha jumalanäiti ei lainkaan hymyile, sen
kasvot ovat totiset kuin suuttuneen kuningattaren.

-- Heh, ne nyt ovat niitä vanhan kansan äkäisiä mummoja ne, tuumi
mestari. -- Toisenlainen laitetaan pyhä äiti nykyään, ei vanhoja
puupölkkyjä ole enää miesmuistiin veistelty meilläkään. Mutta kun
muistelen aikaa, jolloin olin opissa Visbyssä --

Konradus vanhus joutui sellaiselle ukkomaiselle muistelupäälle, että
näytti olevan tulossa vähintäin peninkulman pituinen tarina hänen
valoisan nuoruutensa päiviltä ja ylistysvirsi vanhan, kunniakkaan
Visbyn taideaarteille, hymyileville goottilaisille madonnille ja
muille, jotka Valdemar Atterdag juutteineen oli tuhonnut nelisen,
viitisen vuotta sitten. Mutta Junu lautamies oli kuunnellessaan yhä
silmäillyt kuvaa ja teki yht'äkkiä niin hätkähtävän liikkeen, että
mestarin muistelma katkesi alkuunsa.

-- No, voi sun... sehän on (lautamies loi katseensa soihtua pitelevään
Anniin) hän... ilmetty Anni!

Anu seisoi säikähtyneenä, ikäänkuin itsekin olisi vasta nyt asian
oikein älynnyt.

-- Sama tyttönen, kolmen-, neljäntoistainen!

-- Seitsemäntoistainen minä jo... selitti Anni hätäännyksissään,
ikäänkuin pelastaakseen siten ihailijansa taideteoksen.

-- Olen tuon kyllä minäkin huomannut, virkahti Konradus isä tyynesti ja
vilkaisi punastelevaan poikaan katseella, joka ilmaisi selvästi, että
kuvan kielimä salaisuus oli ollut hänelle mieleen.

--- Mutta eihän se sitten jumalanäidin kuva olekaan --

Lautamies katkaisi sanansa mietteissään ja näytti selvittelevän
pulmallista kysymystä. Hänellä oli mielessään oma piintynyt kuvansa
pyhästä äidistä, tämä hymyilevä tyttönen oli tuntunut hänestä oudolta
alunpitäen ja sehän olikin vain vanhan mestarin tytär...

-- Se on hänen pyhä neitsyensä. Minun on täällä!

Näin sanoen meni Konradus ukko tuvan nurkkaan, nosti syrjään peitteen
ja kantoi istuvan madonnan keskemmälle lattiaa.

Kuvan tummansininen, kultapaarteinen vaippa ei heiskottanut niin
huolimattomasti kuin Anun madonnan, vaan oli äidillisen huolekkaasti
vetäisty polvelle aaltoileville laskoksille. Mummomaista äitiyttä
kuvastivat leveähköt posket ja täyteläs leukakin. Hymy ei ollut ujo ja
säteilevä, vaan lyhyt ylähuuli vetääntyi leppoisaan myhäilyyn, eivätkä
silmät olleet pyhällä kainoudella luodut maahan, vaan hän loi
raukeahkojen luomiensa alta äidillisen lempeän katseen kiharapäähän
poikaan, joka niin avutonna istui hänen käsivarsillaan.

-- Tunnetkos tätä, lautamies? kysäisi mestari.

-- Kerttu, ilmetty Kerttu vainaja! Pyhä äiti hänen muistoaan
siunatkoon! huudahti lautamies tehden ristinmerkin.

-- Niin, kullakin on oma sydämmensä pyhimys. Tämä on viimeinen
madonnani, vuolin sen jo viisitoista vuotta sitten. Tämän huulet salli
sydämmeni viimeksi vetää hymyyn, ja sentähden en sitä luovuttanut
hinnasta enkä mistään. Nousiaisten kirkkoon se oli tilattu, mutta
kuoltuani vasta saavat sen noutaa.

Siinä seisoi rinnatusten kaksi madonnaa. Anun seisovan neitsytkuvan
kasvot heijastivat uinailevaa viehkeyttä, sävelsointuista suloa, ja
puupulikka hänen kainalossaan muistutti nukkea, jollaisia lapset
tekaisevat leikkikaluikseen. Lieneekö nuori taideniekka koskaan
nähnytkään pientä poikalasta, ainakaan ei hän ollut sellaista niin
hellin katsein tarkastellut kuin madonnansa mallia. Konradus ukon
äidillinen mummo, jolla oli huntu hiussuortuvillaan, taasen kantoi
käsivarrellaan päästä jalkoihin täysluomaista poikalasta. Ja istuvan
pojan pitkä paitakin syrttäytyi polvilla ja siitä alaspäin niin
luontehikkaille laskoksille. Mummossa itsessään, vaikka vaipanlaskokset
olivatkin ylen taiten ja huolellisesti vuollut, oli jotakin koulumaista
kankeutta; Anun tyttömäisen madonnan jaloista, ihannoivalla hellyydellä
muovatuista kasvoista henkäili vastaan hieno välittömyys.

Muistoihinsa vaipunut Konradus vanhus ei näyttänyt suurin panevan
merkille kuvien eroavaisuuksia. Hän virkahti tummasävyisin äänin:

-- Niin, hymyili kerran elämä minullekin, sain minäkin luoduksi pyhän
hymyn jumalanäidin huulille. Mutta sitten --

Hänen sanansa värähtivät katketen. Hän istuutui leveälle jakkaralle
lämpimän kiukaan kylkeen ja lautamies istuutui hänen rinnalleen. Anni
pisti pärevalkean pihtiin kiukaan nurkkaan, ja molemmat nuoret
istuutuivat kiukaan loukkoon. Ja kyyryisillään istuen tuijotti vanha
mestari vuolulastuihin lattialla, aivan kuin näkisi kauhunkuvia
edessään.

                                     (Lauri Sauramo: Pyhä hymy.)



RUTTOA PAOSSA.

(Jatkoa edelliseen.)


Ja vanha maalarimestari Konradus kertoi:

-- Olihan sitä Birgitta tietäjätär jo ennustanut, oli sanonut maailman
turhuutta ja loistoa rakastavalle Blanka kuningattarelle, että vitsaus
oli tuleva.

Oli ruton raivoamisesta jo kuultu kesteiltä ja laivureilta, tiedettiin
sen etelässä samoavan idästä länteen ja urkenevan pohjoista kohti.
Mutta ei osattu oikein uskoa, että se täältä kautta palaisi itään,
omille mailleen. Paljoa kärkkäämmin täällä odotettiin Viipurista
tulevain laivojen mukana voitonviestejä idästä, sillä Maunu kuningas
oli siellä ristiretkellä Novgorodin pakanoita vastaan.

Mutta silloin saapuikin yhteinen vihollinen, musta surma, joka ei
säästänyt ristittyjä eikä pakanoita.

Kirkkaana ja lämminnä kevätpäivänä -- leikattiin muistaakseni
viisikymmentä -- kalkitsin ja maalailin parhaillani tätä madonnaa
tuossa, missä nyt vuolen ristiinnaulittua vapahtajaa. Poikani
Laurentius, vanhuuteni toivo, vuoleksi vieressä toista madonnaa, joka
keskentekoisena vieläkin viruu tuolla nurkassa. Pari kisälliä vuoli ja
maalasi muita pyhimyskuvia. Kerttu rakkahani oli pistäytynyt
kaupungille asioilleen ja jättänyt parivuotisen Annin kehtoon
nukkumaan.

Yht'äkkiä juoksee hän kotiin hengästyksissään ja toimittaa, että nyt se
rutto on tullut. Purajan laiva oli ensi avovedellä käväissyt
Tukholmassa, oli palannut ja hinautunut rantapuotien luo. Tietysti sen
ääreen kihertyi puolet kaupungin väestä. Mutta yht'äkkiä itse Puraja
laivuri oli kaatunut laivankannelle, hehkuen kuin tulessa ja väristen
kuin avannosta nostettu, ja ihoon oli puhaltunut tummanpunaisia
pilkkuja, jotka pian kohosivat mustapäiksi paiseiksi. Hätäännyksissään
oli miehiä parinen käynyt käsiksi Purajaan, aikoen kantaa hänet kotiin.
Mutta tuskin olivat miehet päässeet kantamuksineen Purajan
varastoaitalta Suurturulle, kun alkoi päätä huimata, Puraja putosi
tanhuaan, ja siihen miehetkin nyykistyivät, samat pilkut ja paiseet
ihossaan, sama hehku ja väristys joka jäsenessä.

Kertun viestin kuultuani riensin katsomaan, mutta menemättä jäi
perille. Koko Suurturulla ei ollut ainoaakaan tervettä eläjää jälellä,
kaikki olivat kauhuissaan paenneet. Hirmusurman uhrit siellä vain
vaikeroivat kuolinkamppailussaan, sillä kukaan ei uskaltanut enää käydä
käsiksi korjatakseen pois kuolevaa. Mutta ei pelko pelastanut, rutto
levisi rajulla nopeudella ympäri kaupunkia, muutamissa päivissä
ilmestyi kaikkialle mustuneita ruumiita.

Saarnaveljet ensiksi ymmärsivät ruveta pelastuksesta huolta pitämään.
He rukoilivat ja katuivat koko kaupungin puolesta, ruoskivat itseään
niin, että luostarin joka komerosta kuului ruoskan viuhkinaa. He
ompelivat punaiset ristit levätteihinsä ja ristiä edellään kantaen ja
ruoskat käsissään lähtivät pitkänä kulkueena kaupunkia kiertämään. Ja
kirkonkellot soivat, ja munkkien kulkiessa polvistui kahden puolen
katuja ja kujia syntisparkoja, jotka olivat repineet vaatteensa ja
paljastaneet hartiansa ja kurottivat kätensä munkkeja kohden rukoillen
siunaavia ruoskaniskuja. Ja hikeen ja väkeen oli saarnaveljillä työtä
auttaessaan heitä katumusharjoituksissa. Ja kun kulkue oli kaupungin
kaikki kolkat kiertänyt, jatkoi se väsymättä matkaansa maaseuduille,
yhtä mittaa ruoskien itseään ja niitä, jotka lihankuritusta rukoilivat,
ja kaikkialla soivat kirkonkellot heidän vaeltaessaan.

Monet papit ja ritarit silloin riensivät mitkä pitemmille, mitkä
lyhemmille vaelluksille pyhiin. Ketkä eivät ulommaksi päässeet, tulivat
Turkuun rukoilemaan Pyhän Henrikin maallisten jäännösten ääreen tai
kävivät palvomassa pyhän Jaakopin kirkoissa Rymättylässä ja Rengossa
tai polvistuivat pyhän ristin juureen Hattulassa.

Sillaikaa kun hurskaimmat näin lepyttivät Herran vihaa, sillaikaa
yksinkertaisimmat sulkeutuivat kammioihinsa ja koettivat tarkoin
salvata ovensa ilmestyskirjan ratsumiehiltä, ja monet nyykistyivät
siten majoihinsa teljettyjen ovien taa. Mutta pian tunkeutui
kalmanlöyhkä kaikkialle, ja silloin salvat avattiin, ja laumoittain
lähtivät ihmiset päättömään pakoon. Niin keräsimme mekin kaikki
kalleudet, mistä oli turvaa matkalla, ja läksimme rientäen pois
ruttoisesta kaupungista. Poikani kera kannoin vuorotellen parivuotista
Annia, äiti tuli jälestä miten paraiten taisi.

Mutta kaikkialle olivat pakolaiset levittäneet ruton mukanaan. Yötä
päivää me samosimme, ponnistelimme itsemme upiuuvuksiin; mutta missä
kylän näimmekin, ei noussut savua räppänästä, ei ollut tulta kiukaan
pesässä eikä haahlassa kattilaa tulella. Ruttoisia ruumiita vain oli
kyliin jäänyt, elävät olivat paenneet, ja monet olivat paetessaan
tielle lyyhistyneet.

Laahustimme yhä eteenpäin, taipaleet pitkät kuin nälkävuodet, ja
vuorokausiin olimme tuskin mitään maistaneet. Erosimme suuremmilta
kavioteiltä metsien kinttupoluille, emme luulleet sinne ruton osanneen.
Vihdoin, aivan nääntymäisillämme, lähestyimme taasen yksinäistä taloa,
ja iloksemme näimme savunkin suitsuavan räppänästä. Pinnistimme
viimeiset voimamme sinne päästäksemme, mutta sieltäkin voihki vastaamme
kuolevan valitus. Ja kuoleva oli talon ainoa asukas. Muut olivat
paenneet, paenneet!

Yhä eteenpäin metsäpolkua! Ja ihmeellisesti äärimäinen epätoivo
virittää voimia sielläkin, missä ne ovat jo tyyten ehtyneet!

Pellon veräjälle päästyämme näimme tiellä ruumiin, mustan ruumiin,
musta kieli ulkona suusta. Ja parin kolmen sylen päässä hänestä istui
kuutisen, kaheksisen vuotias poikanen, kiharapää poikanen, itkeä
tihersi ja vaikeroi, että "äiti sanoi, ett'en saa tulla hänen
luoksensa". Viimeisiä henkiään haukkoessaan oli äiti varmaankin antanut
tämän varoituksen sydänkäpyselleen. Niin liikuttavaa se oli, ett'ei
Kerttu rakkahani hennonut jättää poikaa ruttoisen luo, vaan houkutteli
ja maanitteli tulemaan mukaan.

Muutamia kivenheittoja ehti Kerttu kulkea, poikasta puoliväkisin
kädestä taluttaen. Silloin yht'äkkiä heittää hän pojan käden irti,
näen, miten hänen kasvoillaan puna läihähtää ja ne sitten vaaleiksi
valahtavat. "Polttaa!" voihkaisee hän, alkaa samassa väristä ja tutista
ja vaipuu maahan. "Rutto!" tunnen mielessäni välähtävän, mustaksi
humahtaa maailma silmissäni, lyyhistyn istualleni ja ajattelen vain,
että nyt jäivät lapsemme orvoiksi, kun rutto näin vei meidät molemmat.
Niinkuin unissani näen, miten tummanpunaiset pilkut puhaltuvat Kertun
kasvoihin ja paisuvat mustapäiksi paisepahkuloiksi; niinkuin unissani
näen, miten hän kääntelee kättään ja katsoo mustapäitä pahkuloita,
miten hän painelee niitä ja hieroskelee rikki hätäännyksissään, mutta
yhä uusia nousee. Silloin, silloin näen, miten poikani, elämäni toivo,
ammattini jatkaja, kiihkeästi ryntää käsiksi äitiinsä ja nostaa häntä
istualleen. Kerttu kiemurtautui kauhuissaan hänen käsistään, mutta
ennen pitkää hänkin alkoi puristaa ohimoitaan ja nyykistyi punapilkuin
ja mustin paisein.

Minut valtasi mieletön, raivoisa kauhu. Sieppasin tyttäreni,
ainokaiseni, syliini, en nähnyt mitään, en käsittänyt mitään, en
kuunnellut rakkaiden valitustakaan, tunsin vain, että täytyi paeta,
paeta. En tietenkään juoksuun päässyt, niin nääntynyt olin, laahustin
vain ja ryömin. Ja rajaton kauhuni oli kai tenhonnut pojankin, jonka
pyhä äiti lähetti minulle samana hetkenä kuin omasta pojastani jäin,
niin että hän tuli jälestäni, en tiedä miten. Minusta tuntui, että
taivaan ihme oli lapseni pelastanut ja minun täytyi viedä hänet niin
kauas kuin voin. Niin laahustin ja ryömin, kunnes muutamalla
päivänrinteellä lämmin lauloi minut nyykälleni maahan, ja nukuin.

En tiedä, kuinka kauvan nukuin, ennenkun heräsin lasten itkuun.
Nälkäänsä valittivat surkeasti molemmat. Pyhä äiti varmaankin toi
päähäni tuuman, jätin heidät siihen rinteelle, laskeuduin keväiselle
suolle ja poimin sieltä karpaloita. Virkistynein voimin sitten läksimme
harhailua jatkamaan. Päivänkehrä kiiri lännen maille, mutta läpi yön
urrin. Tyttö nukkui sylissäni, ja poika marri jälestä unisena
uikutellen.

Harhailimme päiviä parisen, kolmisen, söimme vain talven alla makeiksi
paleltuneita puoloja ja karpaloita. Vihdoin löysimme yksinäisen kylän
erämaasta, kalajärven rannalta, missä ei mustasta surmasta vielä
tiettykään. Sinne jäimme, minulla oli siksi hopeaa ja kultaakin
kukkarossani, että saatoimme elää, kun lisäksi tein työtä, mitä osasin.
Siellä elimme vuosia parisen, ja pakanoita he siellä olivat, suuren
velhonsa uskoivat kalman vihatkin torjuneen taioillaan ja loitsuillaan.
Mutta musta surma kiersi kylän, kuulimme vain sinne ruton tuhoista,
kuulimme, kuinka oli jäänyt autioiksi kokonaisia kyliä ja pitäjiäkin,
niin ett'eivät kirkonkellot vuoden mittaan kumahdelleet, kuinka
autioita taloja sai ottaa haltuunsa ken halusi, mutta kukaan ei
uskaltanut niistä ruveta mätäneviä ruumiita korjaamaan.

Parin vuoden kuluttua palasimme tänne kotipihoille. Talossani oli uusi
asukas, mutta muutti hän pois, kun oli omistajattomiakin taloja ottaa
huostaansa. Puolet turkulaisista oli hirmusurma lakaissut pois, harvoja
täällä tapasi tuttujaan. Kuvanvuolijoita oli meitä ollut kolmekin ja
kaikilla oli jokunen sälli apunaan. Nyt olin minä yksin. Ja poikani --
ja Kerttu -- en edes tiedä paikan nimeä -- mihin -- mihin he
nyykistyivät. --

Näin päätti Konradus mestari kauhumuistelmansa.

                                        (Lauri Sauramo: Pyhä hymy.)



SÄÄKSMÄKELÄISTEN PANNAANJULISTUS.


Sääksmäen kirkossa ja kirkkomäellä oli eräänä pyhäaamuna v. 1340 suuri
väentungos. Kansaa kokoontui jumalanpalvelukseen, mutta helposti
voitiin huomata, että joku erinomainen asia jännitti mieliä.
Pitäjäläiset olivat jo kauvan olleet riidassa kirkkoherransa, mahtavan
Henricus Hartmannin kanssa, ja eripuraisuus oli lopulta mennyt niin
pitkälle, että useat kylät olivat kieltäytyneet maksamasta hänen
vaatimiansa kymmenyksiä. Turhaan oli kirkkoherra silloin kieltänyt
heiltä kirkkoonpääsön ja sakramenttien nauttimisen. Molemmin puolin oli
käännytty valituksilla ensin Turun piispan, ja sitten hänen päämiehensä
Upsalan arkkipiispan puoleen. Käydessään Suomen hiippakuntaa
tarkastamassa oli sentähden arkkipiispa Pietari lähettänyt
kaniikin Tuomas Johanniksen Hämeeseen Sääksmäelle, jonne ei oma
matkansa ulottunut, asiata tutkimaan, uskoen hänelle siinä täyden
arkkipiispa-vallan. Tämä oli kutsuttanut uppiniskaiset pitäjäläiset
eteensä ja julistanut heidät velvollisiksi riidanalaisten kymmenysten
maksuun, sekä määrännyt melkoisen sakon kultakin viikolta, minkä he
pysyivät uppiniskaisuudessaan. Mutta vastahakoiset eivät sittenkään
taipuneet, vaan sanoivat valituksilla turvautuvansa kirkon ylimäiseen
paimeneen; näin oli asian ratkaisu lopulta tullut itse paaville, joka
siihen aikaan asui Avignonissa. Odotettiin nyt saatavan vastaus näihin
valituksiin. Pitäjään oli levinnyt huhu, että muutama päivä sitten oli
pappilaan saapunut sanansaattaja, tuoden mukanaan ison tarkasti
säilytetyn pärmäkirjeen suurine sinettikoteloineen. Mutta mitä tämä
kirje sisälsi, ja kumpiko, kirkkoherra vai hänen riitaveljensä, oli
päässyt voitolle, sitä ei tiedetty. Sentähden väki nyt messuajan
tullessa tunkeili Sääksmäen kirkossa, ja kirkkomäelläkin liikkui
sankasti joukkoa, jossa myöskin nähtiin vastarinnan päämiehet Rapolan
Mattias ja Kuningas, Voipalan Kallas ja Asikka Hahtisenpoika.

Vihdoin saapui myöskin itse kirkkoherra Henricus Hartmanni täydessä
virkapuvussa, kahden nuoren pappismiehen, apulaistensa, seuraamana.
Kaikkien huomio kääntyi häneen, ja hiljainen odotuksen humina kuului
väkijoukosta. Kädessään piti hän pärmäkirjettä riippuvine sinetteineen.
Hän astui suoraan alttarin luo, kumartui pari kertaa siinä olevain
pyhäkuvien eteen ja teki ristinmerkin. Sen jälkeen hän juhlallisena
kääntyi kansan puoleen ja lausui lujalla äänellä: -- "Esimieheni
Upsalan kunnianarvoinen arkkipiispa on minulle lähettänyt Rooman pyhän
isän ratkaisun ja tuomion siinä riidassa, jonka osa tämän seurakunnan
asukkaista on nostanut minua ja kirkon oikeuksia vastaan. Kuulkaa mitä
pyhä isä sanoo:

'Benedictus piispa, Jumalan palvelijain palvelija, lausuu rakkaalle
pojalleen Upsalan kirkon dekanukselle tervehdyksensä ja apostolisen
siunauksensa. Sittenkun meidän rakas poikamme Henricus Hartmanni,
Sääksmäen seurakunnan kirkkoherra, Turun hiippakunnassa, on meille
näyttänyt, että vanhan, suostutun ja tähän saakka rauhassa noudatetun
tavan mukaan Upsalan koko kirkkopiirissä, josta Turku ja sen
hiippakunta tiettävästi on osa, pitäjien esimiehet voivat varoittaa
pitäjäläisiä, jotka eivät säännöllisesti maksa kirkkokymmenyksiä
kirkoillensa ja kirkkoherroillensa, että suorittaisivat mainitut
velvolliset kymmenyksensä esimiehillensä; ja jos mainitut pitäjäläiset
kirkon lain mukaisesti varoitettuina, että kymmenykset suorittaisivat,
laiminlyövät sitä tekemästä soveliaan määrätyn ajan kuluessa, niin
voivat kirkkojen esimiehet kieltää heiltä pääsön kirkkoon ja,
uppiniskaisuuden kasvaessa, kirkon pyhien sakramenttien nauttimisen, ja
jos mainitut pitäjäläiset kolme viikkoa ovat olleet tällaisen kiellon
alaisina, ovat he velkapäät kustakin viikosta, kuin ovat uppiniskaisina
pysyneet, rangaistukseksi suorittamaan mainituille esimiehille kolme
markkaa siellä käypää rahaa, josta kolmas osa tulee edellämainituille
esimiehille, toinen kolmas osa kirkkojen rakennukseen ja jälelläoleva
kolmas osa jaetaan paikkakunnan papeille; ja koska on näytetty, että
tätä kaikkea on julkisesti noudatettu Upsalan kirkkopiirissä
ikimuistoisista ajoista asti, ja koska Rapolan Mattias, Rapolan
Kuningas, Olli Nevari Rapolasta, Vedenta'an Paavo, Salon Olli, Olli
Tiisa Voipalasta, Nikki Varg Voipalasta, Voipalan Kallas, Voipalan
Mielenpito, Voipalan Anundi, Voipalan Markku, Hikkalan Hautaputari,
Ritvalan Miemo, Ritvalan Suomalainen, Henrikki Hahtisenpoika, Asikka
Hahtisenpoika, Juti Hahtisenpoika, Jutikkalan Mielikki, Kantalan
Mielunoita, Hirvelän Mielitty, Onkalan Yö, Laivametsän Satatieto ja
Haaralan Suomalainen, maallikkoja mainitussa Turun hiippakunnassa ja
mainitun Sääksmäen kirkon seurakuntalaisia, muutamista omistamistansa
maista ja muusta omaisuudesta, mitä heillä on mainitun Sääksmäen
pitäjän rajojen sisällä, eivät ole huolineet mainitulle esimiehellensä
Henrikille maksaa velvollisia kirkkokymmenyksiään, -- -- -- Sentähden
kumoamme me tällä apostolisella kirjoituksellamme kaikki valitukset
mainittuja toimenpiteitä vastaan, niinkuin oikein on, ja käskemme
käyttää pyhän kirkon rangaistusvaltaa, että niitä empimättä
noudatetaan. Kirjoitettu Avignonissa 16 p. heinäk., kuudentena vuonna
meidän paavina ollessa.

                                                Benedictus.'

-- Pyhä isä on lausunut tuomionsa, hän, jolle Kristus on antanut
taivaansa avaimet ja valtansa maan päällä. Voi sitä, ken ei alistu
hänen ja pyhän kirkon alle! Hänen sijansa taivaassa on tyhjä, hänen
nimensä on poistettu elävitten kirjasta. Jumalan armo on häneltä
sammuksissa, niinkuin tämän vahakynttilän sammutan. Voi häntä! Kirous
on hänen päällänsä.

Kauhu valtasi kansanjoukon tätä kuullessa, ja nähdessä, miten papit
sammuttivat vahakynttilät käsissään. Voivotusta ja huutoja kuului. Väki
hälveni sekä kirkosta että kirkkomäeltä, ja ne, joita pannanisku oli
kohdannut, kiiruhtivat pois ihmisten ilmoilta, kauhistuksella nähden,
kuinka muut heitä välttivät ja pitivät kirottuina, ja itsekin
kauhistuksella ajatellen sitä tilaa, johon olivat joutuneet.

                                   (Kustavi Grotenfelt: Koitar V.)



KUVIA PIISPA HEMMINGIN TURUSTA.


Nuori Anu, Anund eli Hamundus, kuvanvuolija ja maalari, käveli nuoren
neidon rinnalla katua alas. Hänen melkein tyttömäisen sorjaan
vartaloonsa oli uuras työ painanut vakavan jäykkyyden leiman, mutta
sittenkin havaitsi hänessä jo ensi silmäyksellä jotakin uinailevan
hentoa. Unelmoiva, iloisen unelmoiva oli katsekin silmissä, jotka
vaalakan verevistä kasvoista suuntautuivat neitoon lämpimin, ihailevin
ilmein.

Anni, kuvanvuolija Konradus mestarin tytär, oli isäänsä, pienehkö
kasvultaan. Hän oli puettu väljään sinisenharmaaseen hihahameeseen, ja
vyöllään oli hänellä edestäpäin suurella solella kiinnitetty vyöhyt,
jonka alla hamonen keveästi poimeutui runsaille laskoksille ja kohosi
poven kohdalta suipolle kuppulalle antaen hieman aavistaa siromuotoisen
vartalon suloja. Helmojen alta pistivät esiin suippokärkiset lipokkaat
ja vilahti hieman punajuovaista sukanvarttakin. Kaulakoristuksena oli
ketjusta riippuva rintahely, korkeuttaan kaksinkerroin leveämpi
hopeasydän, jonka keskellä oli aivan oikeasuhtainen sydämmen kohokuva
ja yläreunassa pystyssä suojeleva pyhä risti. Olkapäillä liehui
valtoinaan avaraliepeinen, tummanharmaa vaippa, jonka pakkasella
saattoi kietoa melkein kaksinkerroin ympärilleen.

Hiljaa lähti pari kävelemään Napaturun puotien editse tuomiokirkkoa
kohti, ja nuori mies heitti tuontuostakin salavihkaa ihailevan katseen
tyttöön. Kuinka säisyllä kainoudella hän notkutteli nuorta niskaansa,
kaarrutti kaunista kaulaansa siveään etukumaraan! Miten viehkeiltä näin
syrjästä katsoen näyttivät nuorekkaat, kukoistavat kasvot! Otsa
pyöristyi sirona punasamettisen sappelin alta, ja tummahko tukka liehui
takana vapaana sappelin punaisten nauhanpäiden keralla. Silmäluomet
lummailivat sulavasti tummanruskeilla teräsillä, joilla oli niin
kiehtova lämpö, vaikk'ei siitä tiennyt, oliko se heijastusta pyhän
äidin lempeästä katseesta vai maallisten tunteiden kytöä. Somasti
suippenivat rusoposket pyöreään pikku leukaan, ja suu punahuulineen
näytti olevan luotu hymyilemään, mutta kun hän jo pikkuisena oli jäänyt
orvoksi äidistään, oli alituinen aherrus ja ominpäin emännöiminen tälle
ruususuulle antanut mitä somistavimman toimekkuuden piirteen, joka
väreili ujosta elämänilon kaihosta.

Uteliain, janoisin katsein hän tähysteli puotien avoimia luukkuja,
joiden edessä tungeskeli tukulta väkeä, enimmäkseen maalaisia näin
viikottaisena toripäivänä. Nämä puodit olivat pystytetyt tuomiokirkon
entisten sotaisten ulkovarustusten paikalle, ja niissä oli tarjolla
hienoimpiakin tavaroita kirkkoa ympäröivän ylhäisimmän kaupunginosan
varalta. Eipä sentähden ollut ihme, jos Annin silmät väkisinkin
kääntyivät sinnepäin pälymään, ei ihme, vaikka hänen täytyi
pysähtyäkin, kun huomasi muutamalla puotiluukulla parhaillaan
levitettävän hienoa verkapakkaa.

Pääsivät he sentään puotien ohi Kirkkoturun kainaloon. Silloin Anni
yht'äkkiä huudahti ihastuneena:

-- Kas, piispa tulee kirkkoon!

Anu suuntasi hänkin katseensa kapealle turulle oikeaan. Tämän turun
reunassa kohosi piispanpeltojen laidalla kaksikerroksinen kivitalo,
jota sanottiin piispantaloksi, vaikka se oikeastaan oli rakennettu
tuomiokapitulia varten, kun kuusikymmentäviisi vuotta takaperin
piispanistuin siirrettiin Koroisista tänne uuteen Turkuun, uuden
tuomiokirkon jalan juureen. Talon yläkerta oli muuten toistaiseksi
tuomiorovastin asuttavana, sillä tuomiorovastille, jonka viran Hemming
piispa oli perustanut viisitoista vuotta sitten, vasta parhaallaan
rakennettiin suurta, kaunista taloa joen rannalle, kirkkotarhan
läntisen portin edustalle.

Piispantalosta tuli turulle kaksi pappismiestä, jotka juhlallisen
hitaasti lähtivät astumaan kirkkotarhan koillispuolista aitovartta
portille, josta papit kulkivat kirkon itäpäässä olevaan sakaristoon.
Anu tervehti heitä juuri heidän lähetessään porttia, ja toinen heistä
nyökäytti ystävällisesti päätänsä.

Tämä oli itse Hemming herra, iältään jo kahdeksannella
kymmenellään. Mutta kasvoista, jotka vanhuuttaan näyttivät ikäänkuin
lumihuurteisilta, kuvastui henkevä hienous, silmistä pilkkui viisaan
viileä lempeys, ja kauniskaarteisista leukapielistä supistui suu
suopeaan myhäilyyn. Mustan arkilakin alta, joka peitti paljaan päälaen,
laskeutui päätä kehystämään hopeanvalkoinen tukka. Keskikokoisen siroa
ja vanhuudessaankin hiotun keveäliikkeistä vartaloa verhosi vakaa musta
puku, ja tuskin yhtään kumartuneilla hartioilla oli musta, hihaton
levätti, jonka kaulus oli edestä kiinni, ja avarat liepeet liehuivat
niin lähellä maata, että niiden alta vilkkuivat vain koruompeleiset
jalkineet.

Tervehdykseen vastattuaan käänsi hän kauniilla liikkeellä älykkään,
valkohapsisen päänsä rinnallaan kulkevaan rotevaan ja hartiakkaaseen
tuomiorovastiin, Henricus Hartmanniin, joka ikäänkuin suojelevasti
kallisti suuren, leveäotsaisen päänsä kuuntelemaan hänen sanojaan. Niin
katosivat he porttiholviin.

-- Anu, virkahti Anni innosta säteilevin silmin -- mennään mekin
kirkkoon!

-- Minä tahtoisin mieluummin, että menisimme luostarimäelle. Olin sitä
ajatellut --

-- Mitäs me siellä!

-- Tällaisena säteilevänä päivänä olisi ihanaa katsella sieltä
joenvälkettä ja linnanselän pilkotusta!

-- Voimmehan mennä sitten, mutta käykäämme nyt ensin kirkossa piispaa
kuulemassa!

-- Hän kai menee vain sakaristoon kirjojaan nuuskimaan.

-- Usein hän näin toripäivinä tulee kirkkoonkin, lukee rukouksen tai
messun tai saarnaa maalaisille.

-- No mennään sitten.

Napaturun puotiluukuilla tungeksiva väkijoukkokin oli nähnyt piispan
menevän sakaristoon, eikä kauppamiehille lie ollut kovinkaan mieleen,
kun ostajat lähtivät kynttäkantta kirkkoon. Anu ja Anni liittyivät
joukkoon ja kiersivät turua kirkkotarhan itäpään ympäri, pyhän Yrjänän
ja Piispankoulun (sittemmin pyhän Lauritsan) talojen editse,
ympärysmuurin eteläportille, josta menivät kirkkotarhaan.

Siinä Unikankarien korkeimmalla kenkämällä kohosi maan suurin ja upein
kirkko, joka satasen vuotta sitten oli valmistunut käyttökuntoon, mutta
oli sitä Hemming piispan aikana alettu minkä mistäkin kohden
laajennella ja sen upeutta kohottaa lisärakennuksilla. Niinpä oli
harmaakivisen, suorakaiteenmuotoisen runkorakennuksen länsipäässä
kohoavan tornin korokkeeksi muutama vuosi sitten tiilistä muurattu
suiponpyöreä tornilakka, ja parhaallaan muurattiin sen ympärille neljää
pienempää, kahdeksankulmaista nurkkatornia. Jälestäpäin oli rakennettu
myös runkorakennuksen itäpäähän sitä kapeampi kuorirakennus ja samoin
emärunkoa matalampi poikkilaiva, jonka päädyt antoivat pohjoiseen ja
etelään.

Anu ja Anni menivät muiden mukana etelänpuoleiseen pääkäytävään, ja
vihmottuaan kirkon eteisessä seinään kiinnitetystä kivimaljasta
vihkivettä vaatteilleen astuivat he hämyvaloiseen kirkkoon. Sen
runkorakennuksen jakoi kymmenen neliskulmaista, kahdessa rivissä
seisovaa pilaria kolmeen laivaan, joista keskimäinen oli himmeästi
valaistu muutamin rautaisissa kynttiläruunuissa tuikuttavin
vahakynttilöin, mutta sivulaivoissa hiiviskelivät salahämyiset
varjot. Sillä pienet ikkunaruudut olivat himmennetyt monivärisin
lasimaalauksin, joissa pyhimykset näyttivät aivan elävän ja hehkuvan
niihin ulkoa säihkyvissä päivänsäteissä, mutta sisälle niiden läpi
pääsi päivänvaloa tuskin nimeksikään.

Keskilaivan levyinen pääkuori oli näin tavallisena toripäivänäkin
kirkkaammin valaistu. Pyhimmältä sijalta alttaripöydän takaa, sen
kivijalustaa verhoavan, kultaompeluksin kukitetun antipodiumin ylitse,
häämöitti avoinna vanha alttarikaappi, mistä pyhäinjäännöksiä kätkevä
pyhä lipas oli saanut väistyä jumalanäidin tieltä, jonka Konradus
mestari oli piispan tilauksesta tehnyt jo nuorena miehenä, kohta
Visbystä opista palattuaan. Tummansiniseen, kultapaarteiseen ja
kullalla tähditettyyn vaippaan verhottu pyhä äiti loi lämmintä
äidillistä ylpeyttä huokuvan katseen pyhään lapseen, joka istui hänen
polvellaan; äidin vasen käsivarsi oli pojan ympärillä, kuitenkaan
koskematta häneen, ikäänkuin vain varoen, ett'ei kallis piltti pääsisi
vahingossa horjahtamaan, ja oikea käsi oli kohotettuna palvojia
siunaamaan. Syrjäisemmällä sijalla oli pyhän äidin poika miehuudessaan,
nimittäin pronssinen ristiinnaulitun kuva, joka suurina juhlina
otettiin alttarilta kannettavaksi juhlasaattojen edellä, ja korkealta
katosta, kuorista ensimäisen holvikaaren alla, riippui puusta leikattu
riemuristi. Pyhäinkuvia, joiden kunkin edessä tuikutti vahakynttilä, oli
ympäri kirkkoa, mutta varsinkin parilla kolmella sivualttarilla, ja
kattoholvit olivat täytenään maalauksia, joita lehti- ja
kukkaköynnökset kehystivät ryhmiin.

Salahämyinen oli kirkko himmeässä valossa kaikkine kuvineen ja
kuvitettuine suippokaariholvineen; lisäksi vanha "dominus Henricus",
suntio, kulki vähän väliä ympärinsä vitjoista heiluttaen pöllähtelevää
suitsutusastiaansa puoleen ja toiseen. Mutta silloin vasta tässä
hurmohämyssä uskovaisten tunne lehahti lentimilleen, kun kuoro viritti
juhlallisen, sulosointuisen hymnin, jonka rytmilliset, kiemurtelevat
sävelet hymisten aaltoilivat holvista toiseen.

Laulu hiljeni. Ja silloin astui sakaristosta pääalttarille Hemming
piispa, säkenöivin jalokivin koristeltu hiippa päässään, yllään
valkoinen alba ja hopea- ja kultaompeleinen dalmatica. Täällä
himmeässä, väräjävässä varjossa jos missä näyttivät hänen kasvonsa
huurrehileisiltä, ja lumilepereiltä näyttivät valkohapset hänen
ohimoillaan. Ilmeiseltä pyhimykseltä näytti hän siinä jo elävillä
jaloillaan. Ja kun hän taipuisin liikkein hartaasti polvistui pyhän
äidin eteen, silloin kuului alttarilta ääni, joka samalla kertaa
kalskahti kuin hiottu teräs ja helähti kuin hopeatiuku. Raikas oli ääni
ja kirkas, ja kirkastuksen säteinä sattuivat sanat kuulijain sydämiin.

-- Ollos tervehditty, Maria, täynnä armoa! Herran keralla sinä käyt,
siunattu olet sinä vaimojen seassa ja siunattu on sinun kohtusi
hedelmä, Jesus Kristus. Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile meidän
puolestamme nyt ja kuolinhetkellämme. Amen.

Ave Marian jälkeen rukoili hän vielä muutamin valituin sanoin, ja
hartain ja kiitollisin silmin seurasi seurakunta hänen poistumistaan.
Hän oli pistäytynyt sakaristosta kirkkoon yhtä paljon tuodakseen oman
palvontansa taivaan ruhtinattarelle kuin näyttäytyäkseen odottaville
uskovaisille. Ja jo hänen näyttäytymisensä juhlakoruissaan viritti
mielet ihastukseen, ja pelkkä hänen äänensä kuuleminen oli sieluille
ylennys.

Hänen poistuttuaan alotti pyhän Yrjänän alttarin messupappi
latinankielisen messun.

       *       *       *       *       *

Anu ja Anni astuivat kirkosta kuuleaan syyspäivään. Ja samalla tuntui
haihtuneen niinkuin savu tuuleen se hämyinen hymistys, joka kirkossa
valtasi mielen. Mutta jätti se sentään hieman jälkeäkin. Tuntui sielu
tuorehtuneen, herkistyneen, tunsi hämystä tultuaan aivan saattavansa
sulaa yhteen päivänsäteiden kanssa, hiutua hiljaiseen, lämpimään
säteilyyn.

He palasivat kirkkotarhan länsiportista ja pysähtyivät tuokioksi
katselemaan uutta tuomiorovastin talon rakennusta. Mutta kun
muuraustelineet hämmensivät vielä kaikki vaikutelmat, lähtivät he
kirkkokatua luostarille päin. Siinä oli heti oikealla suuri domus
clericorum, jossa toistaiseksi asuivat useimmat tuomiokapitulin
kaniikeista ja kirkon messupapeista, kun uskovaiset eivät vielä olleet
ehtineet tarpeeksi asti lahjoitella taloja kullekin erikseen. Oli
sentään kirkkokadun varrella jokunen hengellisten talokin, mutta
katuvartta reunustivat enimmäkseen varakkaimpien porvarien talot aina
suurelle kauppaturulle saakka.

He menivät pitkän ja kapean turun halki, puotirivien välitse, sen
yläpäähän, jossa seisoi kivinen raatihuone. Torin sivulla, kulmitusten
raatihuoneen kanssa, kohosi suuri kivitalo, jonka rakennustöitä
parhaallaan lopeteltiin, vaikka talossa jo asuttiin. Se oli
saksaporvari Helye Kuterin talo, hansalaistyyliin rakennettu.
Kadullepäin antavan päädyn ylikerta pisti alikertaa ulommaksi kadun
ylle, ja talo pyrki aivan rehentelemään raatihuoneen verroille. Helye
saksa oli sen laittanut niin suureksi sentähden, että hän aikoi antaa
majaa kaupungissa pitkin kesää viliseville saksankesteille. Tällä
puolella kaupunkia muuten olivat enimmät saksaporvarien talot, olipa
loitommalla eteenpäin oikein Lyypekin mäkikin.

Nuori pari kulki Raastuvankatua Luostariylikadulle, joka kaartui
Vartiovuoren rinteellä. Kadun oikealla puolella alkoi kohta muurien
ympäröimä pitkä kaali- ja ryytimaa, jonka eteläkolkassa oli itse pyhän
Olavin luostari kappelikirkkoineen. Kadun toisella puolen, Vartiovuoren
rinteillä, vastapäätä saarnaveljien domusta, oli Helvetti, kaupungin
viheliäisin kolkka, jossa elämä tietenkin oli nimen mukaista. Molemmat
sivuutettuaan nousivat Anu ja Anni Samppalinnan vuorelle, jota myös
luostarimäeksi nimettiin.

Luostarin ylitse, Vartiovuoren vieritse ja kellastuvain koivunlatvojen
lomitse näkyi siihen pitkin jokivartta aina kirkolle saakka kaupungin
turvekattoja, joiden niidenkin suvivihannuuden oli jo syys vaalentanut,
ja huntuna kattojen yllä leijaili kaupungin leivinkiuasten savu.
Välkehtivän joenuoman takaa näkyi Aningaisten ja Puolalan mäkilöiltä
samannimiset maakylät, mutta jokivartta pitkin oli sillä puolella
silkkoja kaalimaita, sänkipeltoja ja vettä itkeviä niittynotkoja aina
Miesmäestä Kakolanmäkeen. Leveän joen kalliosaarella kohosi siellä
Turun linna, jossa äärimäisenä lännessä ylentelihe kolmikerroksinen,
nelikolkkainen aatelistorni ja idässä myöhemmin rakennettu
samannäköinen tyrmätorni. Tornien ympäri luodon vesirajaa myöten
kiersivät korkeat muurit, ja Aningaisten puolelta vei linnaan
Vipusilta, jonka nostettuaan saattoi senpuolisetkin kulkea sievoisella
aluksella. Täältä kaupungin puolelta pääsi linnaan vain venheellä ja
hirsilautalla.

Annin silmä oli keksinyt saarien salmesta jotakin, mikä sai hänet
huudahtamaan ihastuneena:

-- Katsos!

-- Mitä niin?

-- Laivoja!

Salmesta solui linnanselälle neljä laivaa, purjeet suurmastossa
pullollaan. Anu tähysteli niitä tarkemmin.

-- Saksankoijeja ne ovat! huudahti hän. Tuovat uusia hansanjungeja
tänne äytäröimään, lisäsi hän.

Hiljaa kellui laivue joensuuta kohden. Perehtynyt silmä saattoi
täältäkin asti eroittaa suurmastojen huipuissa liehuvat hansanliput ja
niiden alla mastohäkeissä, marsukoreissa tähystelevät laivurit. Linnan
tornin tähystyslakasta nostettiin tankoon musta pallo ja sen nähtyään
nosti raatihuoneen torninvartija samallaisen pitkähköön salkoon
tornilakan ylle.

-- Eikös mennä katsomaan? kysyi Anni innoissaan.

He laskeutuivat alas vuoren rinnettä ja palasivat Suurturulle. Musta
pallo oli siellä olijoille antanut viestin vierasten laivojen tulosta;
hirsilautan täydeltä lähti kauppiaita ja muuta kansaa joen yli ja
sitten pitkin joenvartta vastaan. Linnaa kohden kaikki riensivät
kauppoja valmiiksi hieromaan, sillä tiedettiin hyvin, että laivojen
täytyi jäädä sinne tulliin kolmeksi päiväksi ja sitten vasta saivat ne
hinautua ylemmäksi rantapuotien luo purkamaan lastiaan. Anu ja Anni
yhtyivät väkivirtaan ja pysähtyivät vasta tullituvalle linnan luo.

Linnan Vipusilta oli laskettu ja sieltä tuli kuninkaan huoveja
tullituvalle. Laivojen saavuttua pidättivät he ne tullilaituriin.
Laivurit koettivat mahtavasti selittää, että lyypekkiläiset laivat
olivat tullista vapaat, mutta ei se auttanut, sittenkin täytyi jäädä
odottamaan, tahtoiko kenties kuningas mitä ostaa heidän tavaroistaan.

Kaupungin porvarit, kotisaksat etunenässä, tunkeilivat kyselemään, mitä
kestit toivat, ja heille vastailivat laivurit, joilla korukirjailluissa
vöissään riippui rahamassin rinnalla miekka merirosvojen varalta ja
toisella lonkalla pyhä risti. Yksi koiji oli suolalastissa, toisissa
oli hienompia ja halvempia kankaita suurissa pakoissa, "lakanoissa",
rautapatoja ja vaskikattiloita ja muita teollisuuden tuotteita,
hedelmiä, saksanolutta ja viinejäkin.

Töllistelevän väkijoukon, varsinkin tyttöjen, silmät kiintyivät
etumaisen laivan peräkatoksen, komppanian, edessä seisovaan nuorehkoon,
upeaan mieheen, joka silmäili heitä ikäänkuin ylhäältäpäin. Hän näytti
olevan täysin tietoinen saksankuosiin puetun vartalonsa ja muotonsa
tehosta, niin kaarteiseen asentoon oli hän asettunut ja niin
keikailevasti asettanut vasemman kätensä lanteelle ja pistänyt oikean
kätensä peukalon kauppamiesvyönsä alle. Kun laiva oli kiinnitetty
laituriin, pyörähti hän kantapäillään ympäri ja poistui komppaniaan.
Kohta ilmestyi hän sieltä jälleen, ja muuan mies kantoi hänen jälestään
kannelle kummallisen, parin kolmen jalan pituisen möhkäleen, joka oli
kääritty valkoiseen liinaan.

Hän aikoi miehellä kannattaa esineen laiturille, mutta siellä oli huovi
vastassa hänellekin selittämässä, ett'ei laivasta saanut viedä pois
mitään, ennenkun linnanvouti oli saanut säädetyn ajan päättääkseen,
tahdottiinko mitä ostaa ruunulle. Tällaikaa oli ympärille kerääntynyt
uteliaita töllistelemään, mitä outo liinakäärö mahtoi sisältää.

-- Tämä on menevä piispalle, selitti kesti.

-- Mitä siinä sitten on?

Joku teräväsilmäinen pojan vekara oli tarkastellut käärön ääripiirteitä
ja tokaisi äkkipäätään:

-- Akkansa on tainnut tappaa ja vie nyytissä markkinoille.

Ylpäkkä kesti ei nähtävästi ollut halukas typerän pilan esineeksi
jättäytymään. Sorealla liikkeellä raotti hän hieman peiteliinan
lievettä ja virkahti:

-- Pyhä madonna!

Kunnioittavin elein viittasi kuninkaan huovi, että sen sai viedä.

Ja uljain elein, ikäänkuin olisi päätään pitempi kaikkea muuta kansaa,
kulki kesti väkijoukon keskitse, kuvaa kantavan miehen jälestä.

       *       *       *       *       *

Hemming herra oli kymmenkunnan vuotta sitten lahjoittanut
tuomiokirkolle suurimman osan kirjastoaan, sakaristossa
säilytettäväksi, niin että kirjat olisivat kaikkien pappien käsillä.
Mutta itse hän sittenkin oli ahkerin niiden ääressä istumaan. Tänäänkin
oli tuomiorovasti Henricus jo ammoin aikoja palannut piispantaloon,
mutta piispa vanhus istui yhä sakaristossa kirjaan syventyneenä.

Hyllyllä hänen vierellään oli likipitäen satakunta paksua
pergamenttinidosta ja umpinaisessa alihyllyssä muutamia vanhanaikaisia
pergamenttikääröjä. Suunnilleen puolet niistä olivat Hemming herran
lahjoittamia, ja esimerkkiä seuraten oli piispankoulun vanha lehtori
Henrik Tempil testamentannut kirjastoon sievoisen kirjakokoelmansa
hänkin. Lisää oli hankittu piirrättämällä Turun mustilla veljillä, ja
useita kopioita oli tilattu ulkomailta aina Roomasta, Avignonista ja
Parisista asti. Oli siinä monta ajan parasta kirjaa teologian ja
kanonisen oikeuden alalta, oli itse raamattu ja sen selityksiä monen
skolastikon kynästä, oli vanhojen kirkkoisien teoksia, oli sententiat,
libri sententiarum sanansaivarruksineen ja kirkonmiehille
välttämättömät paavien dekretaalikirjat; lehtori vainajan kirjojen
joukossa oli legendarium, jonka pyhiä taruja teinit varmaankin
olivat kuunnelleet silmät kilellään, käytännöllisiä kirkko- ja
koulukäsikirjoja ja valtakunnan maallisia lakejakin. Jokainen kirjain
oli taiten piirretty erikseen, ja värilliset alkukirjaimet olivat
ihmeteltävän vikevät. Kallisarvoinen aarrekammio oli tämä kirjahylly,
sillä kokonaisia kartanoita ja maatiloja vaihdettiin jo yhteen ainoaan
kirjaan.

Hemming vanhuksen polvilla oli levällään paksu kirja,
fransiskolaisveljen Nicolai de Lyran "Postilla perpetuae", joka sisälsi
pyhänsanan selityksiä. Se oli hänen mielilukemistaan, tuores ja elävä
henki siitä huokui vastaan. Sitä lukiessaan johtui ajattelemaan
veljistön palavasieluista kantaisää, itseään pyhää Franciscusta, ja
Hemming herra mietti mielessään, miten ihmeellisesti juuri hartaimpain
jumalanmiesten inhimillinen tunnekin oli herkin ja välittömin, miten
sulin inhimillisyys oli lähinnä jumaluutta.

Vihdoin alkoi vanhus saada jo kyllänsä kerrakseen, ja ajatukset
hiipivät kirkkoon, keveämpiin pyhimyskuvien maailmaan. Hän pani kiinni
rakkaan kirjansa ja pistäytyi sinne. Messu oli päättynyt, vallitsi
viihdyttävä hiljaisuus, ja hän silmäili hyväilevin katsein hämärässä
häämöttäviä pyhäin kuvia. Mutta ei tämä kaikki läheskään tyydyttänyt
hänen hienostunutta silmäänsä; ei oltu jaksettu kustantaa kattoholvien
kuvittamiseen mestaria, joka olisi ollut taiteensa huipuilla; monet
mahtavimmatkin pyhimykset kaipasivat vielä kuvaansa, ja uusi Sigfridin
alttari oli vailla nimipyhimystäänkin. Konradus mestarin vuolema ja
maalaama kotoisen äidillinen madonna sai hallita ja vallita vanhassa
kömpelössä alttarikaapissa, jota alkuaan ei ollut edes aiottu tällaista
kuvaa, vaan muita pyhiä esineitä varten. Ja lopuksi heitti vanhus
ikävöivän katseen kuorin sivuseinälle, johon hän kauan oli kuvitellut
upeaa, leikkauksin koristeltua korituolia, piispantuolia, mutta paikka
oli yhä pysynyt tyhjänä.

Äkkiä meni hän alttarille ja polvistui jumalanäidin eteen.
Rukouksissaan anoi hän edes sen verran jatkoa pitkään ikäänsä, että
ehtisi hankkia herran pyhäkköön uuden alttarikaapin ja kuorituolin...

Kirkosta lähdettyään poikkesi hän vielä kapitulitaloon. Siellä kuuli
hän Henricus rovastilta, että häntä oli käynyt tapaamassa muutaman
lyypekkiläisen Johannes Clippiatorin puunleikkausliikkeen asiamies,
joka oli tullut hankkimaan tilauksia Suomen kirkolta. Asiamies oli
sanonut tulevansa vähän myöhemmin uudestaan.

-- Oliko hän Lyypekistä? kysäisi piispa tarkkaavasti.

-- Oli.

-- Eikä kysymys ole suoloista, vaan taiteesta...?

-- Kesti sanoi, että heillä on otettu oppia kölniläisiltä mestareilta.

-- No, saadaan nähdä! Mutta miksi heidän täytyy lähteä täältä asti
tilauksia kyselemään?

-- Asiamies, mestarin poika muuten, sanoi heillä olevan työssä
neljätoista kisälliä ja useita kymmeniä oppilaita.

-- Oh, väkeä kuin helluntain hengenvuodatuksessa! virkahti vanha piispa
silmät hymystä sirrallaan.

-- Asiamies itse ainakin teki sangen miellyttävän vaikutuksen.

Tämän sanoi Henricus rovasti niin vakuuttavalla vakavuudella, että
selvästi näki hänen ottaneen heimolaisensa siipiensä suojaan. Mutta
Hemming herra oli siinä tuntevinaan sellaisen opettavaisuuden
vivahduksen, että hänen suupielensä värähti melkein paheksuvasti,
vaikka sitä tuskin huomasi.

Veli Henricus, koko pystyvä mies kyvyiltään, oli kymmenisen vuotta
sitten, ollessaan vielä Sääksmäen kirkkoherrana, esiintynyt niin
reposasti, että Hemming piispa oli luullut hänestä saavansa mitä
herkimmän ja tarkimman "korvan" ja sentähden tehnyt hänestä kaniikin ja
yhtäpäätä tuomiorovastin. Mutta vähitellen oli turunsaksan, Hartmannus
porvarin, leveäpää poika alkanut pyrkiä opastelemaan hienonherkkää,
vanhaa piispaansa kuin pientä lasta.

Saksankestin asian esitettyään muisti herra Henricus Hartmanni vielä
toisenkin. Hänen entinen apulaisensa, Sääksmäen vanha Paulus
kappalainen, oli käynyt valittamassa nykyistä kirkkoherraansa vastaan.
Hän oli aikonut huomenna tulla piispan puheille.

Hemming herra rypisti miettiväisenä otsaansa.

-- Parempi olisi, kun sopisivat asioista keskenään, hengenmiehet.

-- Mutta lykkäsihän teidän armonnekin itse pyhälle isälle minun ja
kerjäläismunkkien välisen asian, josta valitin ollessani Sääksmäellä.

-- Enhän voinut muuta, ei minulla ole tuomiovaltaa saarnaveljiin
nähden.

-- Muuten mitä Paulus kappalaiseen tulee --

-- Mistä hän sitten valittaa? kysyi vanhus väsyneellä äänellä.

-- Jacobus kirkonpaimen on pannut jalkavaimonsa lapsineen asumaan
lähimmäksi naapurikseen, ja vanhan kappalaisen mielestä on se julkinen
pahennus.

-- Veli Jacobuksella on oma tila, tiedämmä; ei hänen perheensä silloin
kirkkoäidin omaa nakerra.

-- Kärsiihän papiston arvo ja vaikutus siitä, että heidän äpäränsä ovat
niin koko seurakunnan silmien alla!

-- Mutta kun hänellä nyt kerran perhettä on ja hän omilla varoillaan...
julmaa on vainota lapsukaisia kuin pitalisia!

-- Tunnen muuten Paulus veljen mieheksi, joka vilpittömästi katsoo
kirkon etua, lausui tuomiorovasti juhlallisella mahtipontisuudella.

Mutta se oli liikaa herkkätuntoisen piispan mielestä. Hän virkkoi
hiljaa, mutta värähtävällä äänellä:

-- Toivon teidän muistavan asemanne!

Ja Henricus rovasti vaikeni. Hän kai muisti, että hänet oli asetettu
"piispan korvaksi, jonka oli vedottava kaikissa asioissa piispaan, ei
pyrittävä määräilemään vastoin hänen tahtoaan, vaan kaikessa toteltava
hänen käskyjään".

-- Ei ole ollut tarkoitukseni, lisäsi piispa selittäen, säännöstellä
kirkonpaimenten tunnonasioita, ei asetella pauloja heidän
yksityiselämänsä poluille. Kuulkoot he niissä taivahisen isän ja
omantuntonsa ääntä, kunhan vain eivät elätä perhettään kirkon
tiluksilla, jotka ovat ristiinnaulitun perintömaata. Ainoastaan
ulkonaiset oikeussuhteet ja julkiset virkatehtävät kuuluvat
järjestyssääntöjen alaan, tunnonääni ja isänhenki meitä itsekutakin
sydämmenasioissa ohjatkoon!

Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että lyypekkiläinen kesti Lyder
Johannis Clippiator pyrki hänen armonsa puheille.

Liukean loisteliain elein astui tämä sisään ja kumarteli tottuneella
notkeudella.

Piispa heitti häneen puoleksi tarkastavan, puoleksi kysyvän katseen
älykkäästä silmänurkastaan.

Kumarrellen pyysi Lyder kesti sulkea hänen armonsa suosioon isänsä
puunleikkausliikkeen -- samaisen taidetehtaan, jossa oli neljätoista
kisälliä ja kymmeniä oppilaita.

-- Mitä teillä sitten tehdään?

-- Laitetaan alttarikaappeja pyhine kuvineen -- olen tuonut yhden
madonnan näytteeksikin -- ja...

-- Meillä on kyllä täällä Konradus mestari ja nuori Hammundus, jotka
vuolevat ja maalaavat pyhiä kuvia.

-- Toivon, että teidän armonne kuitenkin ensin tahtoo nähdä madonnamme,
niin että... Sitä paitsi valmistamme siipialttareita, kuorituoleja,
krusifiksejä, triumfiristejä, ciboriumeja, relikvarioita ja --

-- Kenties itse pyhäinjäännöksiäkin? kysäisi piispa hymähtäen.

-- No, ei juuri niitä ole meiltä tilattu. Mutta kerran laitoimme
pyhimyslippaan, johon kätkettiin Egyptin pimeys.

Piispa hymyili koko kasvoillaan, ja rovastin leveää naamaakin veti
vinoon.

-- Kaikki maalataan soreasti ja korukirjaukset laitetaan upeat, jatkoi
kesti. Maalaamme myös kuvia al secco kirkkojen seiniin ja
kattoholveihin.

Kesti kaarrutteli taitehikkaasti kaulaansa ja teki käsillään sivakoita
eleitä, ikäänkuin näyttääkseen, miten kuvia maalataan.

-- Eivätkö ammattikuntasäännöt tee haittoja sellaiselle
monitaituruudelle? kysäisi piispa.

-- Täytyyhän, teidän armonne, maalata vuolemansa kuvatkin, ja
luonnostaan lankeaa silloin, että kirkkojen sekkomaalauksiakin
suorittelevat ne, jotka ovat taiteen oppineet ja parhaiten osaavat.

-- Hm, hm, hymähteli piispa, kallistaen valkohapsisen päänsä tuumivaan
asentoon. -- Puhuitte alttarikaapeista ja kuorituoleista --

-- Olemme valmiit laittamaan alttarikaapin tai miksei samalla oikeaa
siipialttaria ylevään tuomiokirkkoonne. Ja jos tilauksia tulisi samalla
useampiin kirkkoihin, lähetämme miehet tekemään kuorituolin upeinta
mallia, soreimmin koruleikkauksin.

-- Sitä en voi sanoa, ja tiedän niin vähän liikkeestänne --

-- Eikö teidän armonne suvaitsisi tarkastaa madonnaamme? Sitä paitsi on
mukanani ornamenttilistoja näytteeksi.

-- Voittehan tuoda näytteenne, niin katsotaan.

-- Hetikö?

-- Mikseikäs hetikin. Kutsun myös Konradus mestarin arvostelemaan.

Loistelias kesti purasi huultaan, mutta teki sitten aivan
koruleikkauksin kaunistellun kumarruksen ja poistui illan hämärään.

       *       *       *       *       *

Konradus mestari astui kisällinsä kera piispantalon virkahuoneeseen.
Ensimäisenä pisti ukon silmiin puusta vuoltu madonna, joka istui
jalustallaan pöydällä kynttilän valaisemana.

Lyder kesti oli nokkelasti älynnyt, missä arvossa piispa piti Konradus
kuvanvuolijaa sälleineen. Nämä näköjään olivat taideasioissa piispan
oikeana kätenä. Ja hän oli mielessään päättänyt, maksoi mitä maksoi,
voittaa heidät puolelleen.

-- Ilahuttavaa tutustua, Konradus mestari!

-- Senkin ilo! murisi ukko partaansa.

Hän oli tarkastellut kuvaa kulmat tuimassa rypyssä. Ensi ajatuksena
välähti hänen päähänsä Junu lautamiehen kysymys: "mille se nauraa"? --
niin siron sipparasti virnallaan naikkosen huulet hänestä olivat. Nenä
ryömi vähän kyömällään, silmät olivat iloisesti sirrallaan. Päässä oli
ruunu kuin kalakuppi, hihahamonen laskeutui kaulasta reisien väliin
niin suorin poimuin kuin uurteet olisi viivottimella vedetty. Kupeella
laskeutui hame lannetta ja reittä vasten kiertopoimulle, jonka saattoi
arvella harpilla kaarretuksi. Käsivarret ja kaula olivat kuin sorvatut,
aivan kuin sorvatut...

Konradus ukosta näytti koko kuva niin sirostellun jäykältä, niin
kaavamaisesti näperretyltä, että yksistään tämä tekele pani hänet
ajattelemaan suurta työpajaa, jossa kymmeniä kisällejä ja oppipoikia
nikkaroi ja sorvasi aivan samallaisia tehdastuotteita, sievisteltyjä
porvaristytön virnakkeita.

Ja ukon suu vetääntyi vähitellen pilkalliseen hymyyn. Hän tunsi siksi
hyvin armollisen piispan henkevän aistin, ett'ei pitänyt tällaista
madonnaa vaarallisena.

Piispa havaitsi hänen ilmeensä, ja hänelläkin pilkahti hymy
silmäkulmassaan.

-- Mitäs Konradus mestari pitää lyypekkiläisestä madonnasta?

-- Onhan se... naurahti ukko. -- Onko se sorvattu, vai...? kysäisi hän
kestiin kääntyen.

-- Hm, nähkääs, alkoi kesti, -- uusi kölniläinen suunta pyrkii luontoon
ja todellisuuteen, ja sieltä meilläkin on mallit. --

--- Sorvipenkin todellisuutta! murahti ukko. -- Mitä kuvan kasvoissa
liekin luontevaa, eivät ne ainakaan ole pyhän äidin kasvot.

-- Niin, virkkoi piispa, kuvasta puuttuu se hengensävy, joka sen
jumalanäidiksi pyhittäisi. Voitte sen kuitenkin jättää tänne, kenties
haluaisivat sen ottaa johonkin kirkkoon, mihin täällä kotona ei ehditä
valmistaa, lisäsi hänen armonsa suopeasti myhäillen suojateilleen.

Kesti puraisi alahuultaan ja nieli harminsa.

-- Sorvipenkin todellisuutta -- niinpä niin, toisti piispa ja nyökäytti
päätään suosikilleen.

                                      (Lauri Sauramo: Pyhä hymy.)



PYHÄN BIRGITAN SUOMESSA TEKEMIÄ IHMEITÄ.


_Kokemäen kirkkoherra Olavi saa menettämänsä näön rukoilemalla Pyhää
Birgittaa_.

"Herra Olavi, Kokemäen seurakunnan kirkkoherra Turun hiippakunnasta
menetti onnettoman tapaturman kautta näkönsä kolmeksi vuodeksi ja
lupasi saadakseen takaisin näkönsä kolme kertaa matkustaa rukoillen
jumalan palvelijattaren Brigitta herrattaren luostariin. Hän sai heti
näkönsä selkeänä jälleen ja täytti nöyrästi ensimäisen lupauksensa
pyhän Pietarin vangitsemisen päivänä. Tämän todistaa Kristuksessa
kunnioitettava isä ja herra Johannes, Turun piispa, joka kertoi tämän
ihmeen synodissa pappiensa läsnäollessa, sekä kunnioitettavat herrat
herra Ditmalus ja herra Jacobus, sikäläiset tuomioherrat ja monet
muut."


_Kaatuvatautinen nainen Pietarsaaren seurakunnasta ja sokea mies
paranevat rukoilemalla Pyhää Birgittaa_.

"Kristiina, Mikaelin vaimo Pietarsaaren seurakunnasta Turun
hiippakunnasta, tällä seudulla asuvien kristittyjen äärimmäisiltä
rajoilta, kärsi 3 vuotta sangen ankaria sisällisiä tuskia, niin että
hän usein kaatui maahan ja luuli samana hetkenä kuolevansa. Tehtyään
useille pyhimyksille lupauksia, jotta siten saisi tuskaansa lievitystä
ja kun niistä ei mitään tulosta ollut, hän vihdoin rukoili avukseen
meidän kunnioitettavaa herratartamme Birgittaa, luvaten kerran vuodessa
käydä Vadstenassa, jos hän hänen ansioittensa perusteella paranisi.
Muutaman päivän kuluttua hän sai täyden avun ja tullen meidän luoksemme
kertoi kiittäen asian näin tapahtuneen. Häntä seurasi hänen miehensä ja
toinen nimeltä Silvester, edellämainitusta kylästä, jotka yhtäpitävästi
hänen kanssansa nämä asiat todistivat. Sama Silvester sanoi olleensa
sokeana 3 vuotta ja saaneensa näkönsä, sittenkun hänkin oli Jumalan
palvelijattarelle luvannut tehdä pyhiinvaellusmatkan, minkä keskenään
yhtäpitävästi todistivat edellämainittu Mikael ja hänen vaimonsa,
edellämainittu Kristiina."


_Sydänmaalle eksynyt tyttö tulee vahingotta takaisin Pyhän Birgitan
avulla_.

"Helena, Laurentius Torisson'in seitsenvuotinen tytär Karlabyn kylästä
Pietarsaaren kunnasta Turun hiippakunnasta, meni toisena arkipäivänä
Eerikinjuhlan jälkeen kotikylänsä ympärillä olevaan sangen synkkään
sydänmaahan, jossa hän ilman ruokaa sinne ja tänne juoksennellen
harhaili kymmenen päivää raivoisain petojen, karhujen, susien ja
monenlaisten matelijain seurassa, jollaisia siellä sangen suurin
joukoin asustaa, ja makasi yöt niiden vieressä. Isä etsi häntä suuren
naapurijoukon kanssa ja kun ei löytänyt, herkesi vihdoin väsyneenä
tyhjästä ja turhasta vaivasta. Muutamia päiviä tämän jälkeen hän lupasi
tehdä pyhiinvaellusmatkan sanotun tyttären puolesta, jos voisi löytää
hänet elävänä. Ja seuraavana päivänä, joka oli seuraavan viikon neljäs
arki, tyttö itse löysi erämaassa lehmän, joka kulki erillään laumasta
ja seuraten sitä palasi hän kymmenentenä päivänä poistumisensa jälkeen
isänsä taloon. Kun häneltä kysyttiin, kuinka hän voi elää niin kauan
ruuatta, vastasi hän, ett'ei hän niinä päivinä ollut tuntenut nälkää,
ennenkun läheni kylää. Oi kunnioitettava herratar, vaaranalaisten tosi
turva, jo olen todellisen esimerkin kautta nähnyt, että sinun todella
sääliväinen sydän, koska sinä, tietäen etukäteen, että sinua
rukoiltaisiin, jo ennen kuin sinun apuasi anottiin, suojelit hentoa
tyttöä joutumasta petojen saaliiksi tahi nääntymästä nälkään! Tämä mies
tuli tyttärensä ja suuren naapurijoukon seurassa Vadstenaan 16 päivänä
elokuuta ja vakavasti vannoen kertoi meille nämä asiat, joiden
todistajina olivat hänen naapurinsa, nimittäin Bero Slukir
Lamershamby'n kylästä, Summepate Asumundaby'n kylästä, Veroleon
Lappalax'in kylästä samasta hiippakunnasta ja pitäjästä."

                      (Reinh. Hausen: Finlands Medeltidsurkunder I.)



KIRKONKIROUS.


Mahtavana, upeaan brabantilaiseen kärpännahalla päärmättyyn pitkään
kauhtanaan puettuna astui Viipurin linnan kivisaleista urhea ja kiivas
linnanherra Sune Haakoninpoika Stålarm. Portaiden juurella odotti häntä
joukko sotilaita, jotka nähdessään herransa tulevan jakaantuivat niin,
että osa läksi kulkemaan hänen edellään, osa seurasi häntä.
Linnanherran jälestä tuli hänen puolisonsa, joka kuului mahtavaan
Bjelke sukuun, ja pieni poika seurasi häntä kantaen hänen pitkää
laahustintaan. Paksua punaista kangasta oli armollisen rouvan puku ja
nahalla se oli päärmätty. Suojatakseen itseään syksyn koleahkoa ilmaa
vastaan oli hän hartioilleen heittänyt harmaan viitan, joka kokonaan
oli näädän nahalla vuoritettu. Linnan herraa oli seurannut osa
sotureita, mutta osa oli vielä jälellä ja nämä asettuivat kulkemaan
armollisen rouvan edelle ja jälkeen.

Hitaasti ja arvokkaasti astuivat he eteenpäin ja linnanrouva koetti
vältellä kaikkia niitä kohtia, mihin yöllä satanut vesi oli pysähtynyt.
Pienoinen kaupunki, joka osaksi oli kivestä osaksi puusta rakennettu,
oli muodostunut linnan muurien suojaan. Sen läpi pujotteli kuja, jota
myöten päästiin lauttasillalle, mikä yhdisti linnoituksen salmen
toisella puolella olevaan kaupunginosaan.

Tultuaan linnan muurin aukosta lauttasillan suulle, pysähtyi
linnanrouva odottamaan siksi, kunnes puolisonsa joukkoineen oli päässyt
salmen toiselle puolelle, sillä soturien raskaasti astuessa saattoi
helposti sillan hirsien välistä roiskua vettä hänen hienolle puvulleen.
Jo oli joukko toisen rannan saavuttanut, kun linnanrouva viittasi
sotureita astumaan edeltä, odotti, kunnes he olivat päässeet jonkun
matkaa, viittasi takanaan olevia viipymään ja läksi kahden
saattopoikansa kanssa astumaan siltaa pitkin, tarkkaan katsellen,
ett'eivät vain hänen hienot kangaskenkänsä kastuisi. Vasta sitten kun
hän oli päässyt toiselle puolelle, riensivät jälkeen jääneet soturit
juoksujalkaa peitsineen ja kilpineen hänen jälestään, veden pursutessa
hirsien välistä korkealle ilmaan, ja kimallellessa syysauringon
valossa. Sotilaitten jälestä kiiruhti linnan väestö, joka
vartijoittensa astuessa ohitse oli avopäin seisonut liikkumattomana
paikallaan.

Salmen toisella puolella oli kaupungin suojaksi rakennettu paaluaitaus,
jossa olevasta portista kaikki astuivat sisään ja astelivat loivasti
nousevaa mäkeä ylös kirkkoa kohden.

Puinen oli Viipurin kirkko, pieni ja vielä arvoton, vaikkakin
linnanherrat kukin vuorostaan olivat sen loistoa lisätäkseen
lahjoittaneet sille hopeisia ja kullattuja alttariesineitä ja
tuottaneet ulkomailta kalliita kankaita, joista pappien alttaripuvut
olivat valmistetut.

Kirkon oven edessä oli asehuone, jonne kirkkoon menevät jättivät
aseensa joko seinän varaan tai seinillä oleviin koukkuihin. Sotilaat
laskivat peitsensä nurkkaan, linnanherra riisui kupeellaan olevan
miekan ja ojensi sen palvelijalleen, joka syvään kumartaen tarttui
siihen. Tahallaan oli Sune herra hiukan viivytellyt kirkkoon
astumistaan, antaakseen kirkon palvelijoille tilaisuuden kiiruhtaa
häntä vastaan ovelle tarjoamaan hänelle pyhää vettä, jotta hän sillä
tekisi ristinmerkin. Kun hän viimein sotilaitten avatessa oven kävi
sisään, rypisti hän silmäkulmiaan, sillä ketään ei ollutkaan häntä
vastassa, vain oven pielessä olevassa kivimaljassa oli pyhää vettä ja
siihen hän itse sai kastaa sormensa.

-- Kirkko on yrmeissään, sanoi Sune herra hiljaa vaimolleen
ojentaessaan hänelle kosteat sormensa, jotta tämä niihin koskettaisi
sormillaan ja sitten tekisi ristinmerkin.

Sune herra ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan, että kirkko
uskalsi näyttää hänelle pahaa tuultaan. Eihän hän ollut hyvässä sovussa
kirkon kanssa, sen hän kyllä tiesi, mutta ei hän uskonut tämän
uskaltavan osoittaa suuttumusta. Uusi piispa Johannes II oli äskettäin
palannut Roomasta, jossa hän oli käynyt noutamassa pyhältä isältä
vahvistusta virkaansa ja kotiin tultuaan heti vaatinut Viipurin
linnanherraa luovuttamaan kirkolle muutamia pitäjiä, jotka aikaisemmin
olivat olleet kirkon omaisuutta. Tähän vaatimukseen oli Sune herra
vastannut jyrkän kieltävästi. Joku aika sitten oli kirje lähetetty,
mitään vastausta ei siihen ollut tullut. Mutta siitä tavasta, millä
kirkonpalvelijat häntä kohtelivat, huomasi linnanherra ett'ei tämä
vastaus ollut piispaa miellyttänyt ja että hän käskynalaisilleen
Viipurissa oli maininnut mielialastaan.

Hitaasti ja arvokkaasti kulki Sune herra vaimoineen lähemmäksi
alttaria, jonka edessä olevan aituuksen luo hän vaipui vaimonsa
rinnalle polvilleen. Kirkossa oli aivan hiljaista, kuului ainoastaan
rukousten mutinaa. Silloin tällöin joku liikahti, nousi, laskeutui
uudelleen polvilleen. Alttarilla paloivat kynttilät, sillä
pergamenttiakkunoista tuleva syyspäivä ei riittänyt kirkkoa
valaisemaan.

Kummastuneena katsoi Sune kumarasta asennostaan alttarille päin. Aina
muulloin oli heti hänen tultuaan kirkkoon jumalanpalvelus alotettu.
Vielä oli alttarin edusta tyhjänä, vielä ei kirkkoherra ollut saapunut.
Siitä pienestä huoneesta, joka oli alttarin takana ja jota käytettiin
sakastina, kuului liikettä. Raollaan olevasta ovesta näki linnanherra,
miten siellä käyskeltiin.

Viimein aukeni ovi ja seurakunnan paimen astui sisään. Kädessään oli
hänellä pergamenttikäärö. Hänen jälestään tuli munkki, kantaen palavaa
kynttilää, ja tätä seurasi kuoripoika heiluttaen suitsutusastiaa. Oven
luona poika kiirehti kirkkoherran edelle ja astui kirkosta eroittavaa
aitausta kohden.

Linnanherra tunsi pojan varsin hyvin, olihan tämä hänen palvelijansa
poika. Mutta mikä poikaa vaivasi, miksi hän oli niin peloittavan kalpea
ja miksi hän tuijotti tuolla tavoin häneen? Ja miksi kirkkoherrakin oli
kalpea ja miksi hänen kätensä, jossa pergamenttikäärö oli, vapisi?

Hitaasti astui kirkkoherra eteenpäin ja pysähtyi kuoripojan viereen
hänen oikealle puolelleen ja kynttilää kantava munkki asettui
kirkkoherran toiselle puolelle.

Seurakunta oli odottanut kirkkoherran jäävän alttarin eteen ja katsoi
kummastuneena häneen, kun hän ei ojentanutkaan tavan mukaan kättään
siunatakseen heitä, ja moni, joka jo oli kumartunut tehdäkseen
ristinmerkin, tunsi jotain painostavaa ilmassa ja kohotti päänsä.

Ja kirkkoherra kohotti kätensä, jossa oli pergamenttikäärö, ja avasi
sen hitaasti. Sitten hän hiukan väräjävällä äänellä alkoi lukea sen
sisältöä. Se oli latinankielinen, mutta kenelle se oli aijottu, sen
jokainen ymmärsi kuultuaan heti alussa linnanherran nimen. Ja
kirkkoherran ääni tuli yhä voimakkaammaksi, hän tarttui vieressään
olevan munkin kädessä olevaan kynttilään, taittoi sen ja heitti
linnanherran eteen.

Kirkonkirous, panna -- sitä ei Sune herra ollut odottanut. Hän
hämmästyi ensi hetkessä niin, ett'ei hän kuullut, miten hänen
vieressään oleva vaimonsa kirkaisi ja vaipui hervottomana kirkon
permannolle.

Vielä oli linnanherra polvillaan, vielä ei hän täydelleen käsittänyt,
mitä hänelle oli tapahtunut. Mutta kun kirkkoherra alkoi kansalle lukea
suomenkielellä kirouksen sanoja, kun hän eroitti mahtavan Sune
Haakoninpojan kaikkien ihmisten yhteydestä, kielsi ketään antamasta
hänelle ruokaa tai suojaa, ketään puhuttelemasta häntä, silloin uhma ja
suuttumus sai Sune herrassa vallan, ja ennenkun kirkkoherra oli
lopettanutkaan, hän jo oli noussut ja seisoi silmäkulmiaan rypistäen
paikallaan.

Vielä olivat kaikki kirkossa polvillaan, mutta kun hän astui kirkon
ovea kohden, silloin lähinnä olevat ensin kiireesti nousivat ja
väistyivät loitolle hänestä, ja pian oli koko kirkon keskusta aivan
tyhjä. Hitaasti, pää pystyssä, sanaakaan sanomatta astui linnanherra
ovea kohti kaikkien tuijottaessa kauhuissaan häneen. Kun hän tuli
asehuoneeseen, huomasi hän sotilaittensa jättäneen sen ja otettuaan
miekkansa, jonka palvelija oli maahan pudottanut, hän astui ulos.

Taakseen katsomatta, kaipaamatta ketään itseään seuraamaan hän kulki
linnaa kohden. Tultuaan lauttasillan suulle, näki hän joukon
sotilaitaan juoksevan linnaan. Tyynesti ja arvokkaasti astui Sune herra
tietään, mutta tavallista raskaammat olivat hänen askeleensa. Kun hän
tuli linnan muurin portille, ei siellä ollut ketään. Kun hän alkoi
astua katua pitkin, oli se tyhjä. Kun hän tuli kiviportaille, ei
palvelijaa kiiruhtanut vastaan. Kaikki oli autiota ja tyhjää.

Hän jäi hetkiseksi keskelle suurta salia seisomaan, löi sitten
miekallaan pöytään kutsuakseen palvelijoitaan. Ketään ei kuulunut. Hän
huusi nimeltä useita. Portailta kuului vain pakenevien askeleita.
Silloin katkeruus valtasi miehen mielen. Hän kirosi kirkon, kirosi
papit, löi paljaalla miekallaan niin voimakkaasti pöytään, että se
halkesi.

Hän astui salista pihalle ja meni linnan tallia kohden. Lähestyessään
näki hän tallirengin juoksevan pakoon. Linnanherra ei sanonut mitään.
Kaikki karttoivat häntä, kukaan ei ole sanova hänelle enää sanaakaan,
kukaan ei ole tarjoava hänelle leivän palaa. Hän oli ypö yksin
maailmassa. Hän oli kirkon kirouksen alainen, ja ainoastaan kirkko
voisi hänet jälleen siitä päästää. Mutta sitä ennen hänen tulee taipua,
tunnustaa olleensa väärässä, madella piispan edessä ja luvata suuret
lunnaat hyvitykseksi. Sitä ei hän voi kestää, ei koskaan!

Hän astui pilttuuta kohden, missä hänen paras ratsunsa oli. Nähdessään
herransa tulevan tämä iloisesti hirnahti. Silloin kiivaassa miehessä
jotain aivan kuin laukesi, hän meni ratsun luo, kietoi kätensä sen
kaulaan ja sitten hän äkkiä, aivan kuin häveten tätä hellyyden puuskaa,
pani suitset sen suuhun, otti satulan, asetti sen hevon selkään,
talutti ratsun pihalle ja hyppäsi sen selkään.

Hän ajoi hitaasti kapeata kujaa myöten linnan portille. Katsoessaan
itäänpäin, sinne, mistä hän oli tullut, näki hän vaimonsa hitaasti
astelevan siltaa pitkin kahden miehen tukemana, mutta nyt hän ei enää
ajatellut säästää hienon pukunsa liepeitä, vaan sai vesi niitä
kostuttaa. Nähdessään miehensä hän ojensi kätensä tätä kohden. Mutta
linnanherra käänsi ratsunsa, kannusti sitä ja alkoi ajaa pitkin siltaa
länteen päin. Rantaan tultuaan hän kerran vielä kääntyi ja näki
vaimonsa juoksevan pitkin siltaa häntä kohti. Silloin mies kumartui
satulaan, painoi kannukset syvälle ratsunsa kylkiin ja huimaavaa
vauhtia ajoi eteenpäin, yksinäisyyteen, erämaahan, sinne, missä voisi
piillä.

                                               Jalmari Finne.



LAPPALAISTEN KÄÄNNYTYS



ORJAN POIKA.


    Puhui Pirkka puuhkalakki:
    "Hoi miehet, ylös urohot,
    satanut on uutta lunta,
    läkkäme Lapin kylihin,
    Lapin lasta velkomahan!"

    Läksivät Lapin kävijät,
    veristivät uutta lunta,
    miehet miekoin surmasivat,
    naurattivat naiset kaikki;
    Lappi laajalta savusi,
    kylät jäivät kylmillensä,
    poikaset porossa itki,
    koirat vuorilla vaelti.

    Toip' on Pirkka orjapiian.

    Vieri aikoa vähäisen,
    lauloi orja lapsellensa:
    "Heleä emosi heimo,
    heleämpi nurmen heimo;
    suku suuri tuntureilla,
    suku suurempi Manalla;
    eivät pistä Pirkan piikit,
    yllä tapparat yröjen."

    Ärjyi ilkeä isäntä:
    "Lyhyestä virsi kaunis!"
    Miekan seinältä sivalti,
    tappoi naisen nauramansa.
    Se oli Pirkka puuhkalakki.

    Kasvoi kaunis orjan poika.

    Lähtö Lappihin läheni,
    urhot tuota tuumimahan:
    "Oisko orjasta apua
    retkellä re'ellisellä?"

    Otetahan orjan poika.

    Ajetahan ahkiossa,
    päivä suuren järven päitä,
    toinen hallaista rämettä,
    kolmas vuorta korkeata;
    oli outo orjan mieli,
    sydän rinnassa sykytti.

    Tultiin tunturin laelle;
    tulet tuikki laaksoloista,
    valkeat Lapin kylistä.

    Puhui Pirkka puuhkalakki:
    "En usko penihin orjan,
    sen on silmissä välähdys
    revontulta tuikeampi;
    paras kun jälelle jääpi."

    Poika puuhun kytketähän.

    Palasivat pirkkalaiset,
    pulkat täynnä turkiksia,
    vempelet verohelyjä.
    Muisti Pirkka puuhkalakki:
    "Tais jäädä jälelle poika,
    kuka kurjan päästäntähän?"

    Sujahtivat suksillensa
    heimon sulhot.

                   Heinäkenkä
    nukkui puuhun kytkettynä
    hangella hopehisella.

    Näki unta maammon maista:
    Puikoivat punaiset pulkat
    punaisilla kukkuloilla,
    siukoivat siniset petrat
    sinisillä virran-suilla,
    jolui joutsenet hopeiset,
    käet kukkui kultahiset,
    käet kukkui, linnut lauloi,
    vihannoivat viidat kaikki
    Lapin suuressa suvessa,
    yössä päivän paistamassa.
    Hyrähti hymyhyn huuli:
    "Luoja kaitse maammon maita!"

    Jousen jäntehet helähti,
    suhahtivat sulkanuolet,
    kuoleman kantele kajahti
    polven päällä kaikkivallan.

          (Eino Leino: Helkavirsiä.)



MARGAREETA.


Kuningatar Margareeta, tuo toimekas ja tarmokas rouva, joka miehen
jäntevyydellä piteli lujasti käsissään niitä ohjaksia, joilla hän oli
Kalmarin liiton kautta ruvennut johtamaan kolmea pohjoista valtakuntaa
yksissä valjaissa, neuvotteli parastaikaa vanhan drotsetin, Haakon
Joninpojan kanssa suurten aikeittensa käytännöllisestä toteuttamisesta.
Hänelle silloin ilmoitettiin, että eräs lappalaisnainen pyrki hänen
puheilleen. Kuningattaren huomio kiintyi kohta tähän pyrkijään, ja hän
kääntyi vanhan Haakonin puoleen virkahtaen:

-- Todella, olemmepa melkein unhottaneet, että meidän valtakunnassamme
on lappalaisiakin. Mielelläni tahdon kerran tavata yhden senkin kansan
edustajan.

Mutta vanha drotseti nauroi:

-- Siitä metsäläiskansasta emme taida paljo kostua, emmekä sen
edustajastakaan.

Mutta kun Margareeta pääsi kuningattaren puheille ja hänelle nöyrästi,
mutta selvästi aikeensa esitti, kiintyi kuningattaren huomio yhä
innokkaammin siihen ja hän puhui vilkkaalla äänellä:

-- Niin, meidän valtakunnassa on vielä pakanoitakin, vieläpä sellaisia,
joita tiedämme naapurimme nowgorodilaisen kernaasti mielittelevän
käsiinsä ja omaan uskoonsa. Mutta niitä tulee muistaa meidänkin.

Margareeta sai nyt vielä tarkemmin kertoa asiansa. Mutta kun hän
mainitsi, ett'ei Upsalan piispa ollut antanut hänelle lupakirjaa
saarnata lappalaisille, tiuskasi kuningatar närkästyneenä:

-- Millä syyllä hän sen epäsi?

-- Kirkon ylhäiset herrat arvelivat, ettei Jumala valitse heikkoa
naista aseekseen näin korkeita toimia suorittamaan.

Nunna punastui kainosti, mutta kuningatar oikasi vartalonsa suoraksi ja
virkkoi kiivaanlaisesti:

-- Jumala valitsee kenen sopivaksi näkee aseekseen, sukuun ja säätyyn
katsomatta, kun kansoissa halunsa ilmaista tahtoo. Eikö hän ole
katsonut naista arvokkaaksi kokoomaan yhteen Skandinaavian rikkirevityt
maat? -- Uskotko, nuori nunna, täydellisesti vaikeaan kutsumukseesi?

-- En ole hetkeäkään epäillyt, sittenkuin Jumalanäiti minut kutsui.

-- Siis olet hänen aseekseen arvokas. Meidän on oikeus ja velvollisuus
pitää huolta alamaistemme saattamisesta kristinuskoon, vaikka vielä
vastoin piispojenkin tahtoa. Mene, tee lappalaiskansan keskuudessa
mitä voit, me sinulle lupakirjan annamme ja suositukset kaikille
virkamiehillemme. Palvele uskollisesti Jumalaasi ja kuningatartasi, ja
me olemme varmat, että työsi on siunausta kantava.

Kohta kirjoitutti kuningatar lupa- ja suosituskirjeet "sille
lappalaisnaiselle Margareetalle, joka on aikeessa lähteä saarnaamaan
Kristuksen pyhän kirkon oppia lappalaisten maakunnissa ja jota kaikki
voudit ja käskynhaltijat tässä hänen luvallisessa ja kiitettävässä
yrityksessä avustakoot". Julistettiinpa samalla vielä erityinen,
kuninkaallinen käsky, että "kaikkien lappalaisten kaikissa meidän
valtakunnissamme, minkä nimellisiä ovatkaan, tulee kääntyä pois
vanhasta jumalattomasta ja kristitylle maalle arvottomasta
pakanuudestaan yhteen yhteiseen kristilliseen oppiin". Nämä
latinalaiset pergamentit, joita se, joka ne sai, ymmärsi yhtä vähän
kuin se kansa, jonka käännyttämistä ne tarkoittivat, toimitettiin
linnassa odottavalle nunnalle, ja tämä pääsi lähtemään kaihotulle
retkelleen, kaukaiseen Lapinmaahan, suurta kutsumustaan täyttämään.

       *       *       *       *       *

Epäillen ja oudoksuen katselivat lappalaiset sitä kummallista kulkijaa,
joka syystalven ensi kelillä saapui heidän kyliinsä ja pyrki heidän
kotasuojiinsa. Se ei ollut mikään veronkantaja, eikä lappalaisten siis
tarvinnut häntä kiskojaksi peljätä, eikä tämä matkalainen myöskään,
niinkuin muut retkeilijät, heiltä väkisin vaatinut kyytiä eikä evästä
eikä yösijaa. Yksin hän saapui, milloin suksilla hiihtäen halki
laajojen metsien, milloin porolla ajaen poikki autioiden tunturimaiden,
saapui hiljaisena ja nöyränä heidän majoilleen, tyytyi makaamaan muiden
joukossa havuvuoteella takan kupeella ja syömään padasta yhteistä
poronlihakeittoa, ja kainosti hän heitä heidän omalla kielellään
kiitti. Mutta he pelkäsivät häntä kumminkin aluksi. Mikä lie tuo yksin
vaeltava nainen -- niin he sopissa kuiskailivat -- joka, tiesi mistä ja
mitä varten, heidän pariinsa pyrkii, mikä lie noitavaimo, ilkeän
Stallon palvelija, joka heidän tuttavuuteensa hieraupi, hävittääkseen
sitten heidän kalaonnensa ja eksyttääkseen heidän porolaumansa susien
syömäsijoille, mikä lie.

Ja lehdoissa poroaidoillaan keräytyivät lappalaiset yhteen ja
neuvottelivat salaperäisestä vieraastaan. Mikä lie... Noidan voimalla
tuo kulkeneekin, koska eivät tunturien lumimyrskyt häneen pysty eikä
hänen poronsa uuvu oudoille taipaleille. Ja he päättivät pyytää omat
velhonsa nostamaan häntä vastaan tulisimmat taikansa ja vieroittamaan
hänet pois koko heidän asuinmailtaan.

Mutta hän ei lähtenyt; eikä hänen tähtensä tärveltynytkään kalaonni
eikä raivonneet sudetkaan entistään tuhoavammin heidän porolaumoissaan
ja noitain taiat kirposivat voimattomina takaisin. Ja kun kuljeskeleva
nainen oli jonkun aikaa heidän kylissään viipynyt ja heidän kanssaan
seurustellut, eivät he häntä enää pelänneetkään eivätkä epäilleet. Hän
puhutteli heitä lempeästi ja sävyisesti heidän omalla kielellään,
puhutteli kauniisti ja sydämeen käyvästi; hän kertoi heille ihanoita
taruja oudoista maista, haasteli hyvyydestä, laupeudesta ja armosta,
niin että heidän herkät mielensä sulivat ja heidän lapsensa varsinkin
juoksivat vieraan jälissä ja tahtoivat kuulla lisää. Paljoa he tosin
eivät ymmärtäneet siitä, mitä hän heille kertoi ja opetti, vaikka hän
puhuikin niin heidän omalta kannaltaan, mutta se, minkä he ymmärsivät,
heitä viehätti ja lohdutti. Heitä viehätti kuulla, ettei se elämä,
jossa he raatoivat ja kärsivät ja kituivat, ollut heidän ainoa
elämänsä, vaan että heille, jos he uutta oppia tarkoin kuunteleisivat
ja sen käskyjä noudattaisivat, vielä valkenisi onnellisemmat,
lämpösemmät, rehevämmät porosammalikot ja läpi vuoden sulat kalarannat,
joihin eivät pirkkalaiset eikä ruijalaiset eikä Wienan karjalaiset
koskaan voisi saapua heitä hätyyttelemään, verottelemaan eikä
ryöstelemään, jossa eivät ahmat vaanisi poroja kuusten lehväin lomissa
eikä kevättulvat veisi heidän verkkojaan eikä katiskoitaan. Ja heidän
sydämensä lämpenivät kuulleessaan, että heilläkin vielä olisi
odotettavissa pysyvä, valoisa kesä, jota ei talvi koskaan katkaseisi,
ja rauha ja sopu voimakkaan, oikeamielisen, hurskaan ruhtinaan
suojassa, jota Kristukseksi mainittiin. Ja he tahtoivat sitä kernaasti
uskoa.

Mutta vieras nainen tarinoi heille pitkinä talvisina iltoina kotatulen
ympärillä vielä paljo muutakin, joka heidän mieleensä painui. Hän
kertoi hyvistä miehistä ja naisista, jotka olivat niin hurskaasti
eläneet, että Jumala oli heille antanut ihmeitätekevän voiman, niin
että he saattoivat parantaa rampoja ja eheinä säilyä petojenkin
luolissa, ja joita hän niin suosi, että hän heille lähetti kaarneen
leipää kantamaan ja ruokki autiolla arolla kokonaisia kyläkuntia. Ja
nämä uudet opit pyörivät miellyttävinä heidän päässään, he näkivät
öisin unia, kuinka heitä vielä kerran palkitaan siitä, mitä he nyt
kärsivät, ja heidän lapsensa tahtoivat kuulla aina vain lisää siitä
pyhästä sankarista, joka erityisesti lapsia rakasti.

Näin tuli tuosta oudosta naisesta, jota he ensiksi olivat pelänneet,
heidän ystävänsä ja he antoivat kernaasti hänelle ruokaa ja suojaa,
pehmeimpiä poronnahkojaan valitsivat hänelle peskiksi ja koipia
kallokkaiksi ja, kun hän taas teki toiseen kylään lähtöä, antoivat he
hänelle evääksi kuuta ja kapahaukia ja saattoivat hänet kiitellen
salolle. Sillä he ymmärsivät nyt, että hän kulki hyvän hengen
palveluksessa ja että korkeampi voima häntä suojeli.

Ja hänen lähdettyäänkin he hänestä keskustelivat ja kertoivat kaskuja.
Eihän erämaan nälkäinen susi uskaltanut hänen pulkkaansa lähestyä,
vaikka se ympärillä hiipi, kun hän yksin syötti väsähtynyttä
vetohärkäänsä kuusikon liepeellä, eikä pakkanen kangistanut häntä
nietokseen, vaikka hän yöksi oli taivasalle nukkunut. Eipä edes pahat
ihmisetkään voineet hänelle ilkeyttä tehdä. Kunnioituksella kerrottiin
lappalaiskylissä, kuinka kerran eräällä taipaleella vallaton
pirkkalaisjoukko oli tavannut tämän yksinäisen naisen ja käynyt häntä
hätyyttelemään. Yksi pirkkalainen oli jo tyttöön kiinni tarttunut ja
ruvennut häntä kelkkaansa rutistamaan. Mutta silloin oli pirkkalaisen
oma poro, jonka hihna oli hänen käsivarteensa kääritty, nykässyt niin
rutosti, että mies keikahti selälleen ja löi päänsä kantoon ja kuoli
sille paikalle. Eikä olleet sen koommin pirkkalaisetkaan yritelleet
hätyyttelemään tätä naista, joka ilmeisesti kulki korkeamman turvissa.

Sanoma tästä kiertelijästä naisesta levisi vähitellen kaikkien
lappalaisten keskuuteen, ja aina uudessa kylässä, mihin hän tuli,
kuuntelivat lappalaiset häntä kernaasti ja painoivat hänen opetuksiaan
mieleensä. Hän ei käskenyt heidän lyödä rikki noitarumpujaan eikä
särkemään seitojaan pyhistä kalmistoista, vaan häntä muutamina talvina
kuunneltuaan unhottuivat heiltä itseltään rummut ja noidat, ja he
tarttuivat luottamaan niihin rukouksiin, joita heille Margareeta
opetti. Sillä se, mitä hän heille neuvoi, oli kaunista ja hyvää, ja
siksi he häneen luottivat.

-- Vieras vaimo on viisas, ja hänellä on laupias ja hyvä Jumala,
sanoivat he. Ja toiset toistivat:

-- Vieras vaimo puhuu kauniisti ja lupaa meillekin autuutta, siksi
häntä kuuntelemme! --

Niin alotti Margareeta lähetystoimensa heimolaistensa keskuudessa ja
hiljaisesti ja nöyrästi hän sitä sitten jatkoi, vuoden vuotensa
perästä. Hän seurasi mieluummin kotalappalaisten mukana näiden
muutellessa majojaan porolaidunten mukaan ja kalalappalaisten kanssa
hän kesillä siirtyi järvien rannoille ja Jäämeren vuonoihin saakka
kalastelemaan ja taas talveksi takasin tuntureille porolaumojen luo.
Hän perehtyi täydellisesti lappalaisten elintapoihin ja töihin, jotka
hänelle jo lapsuudestaan olivat tutut, hän souti heidän kalavenheitään
ja lypsi heidän porojaan, siten työllään elantonsa ansaiten. Ja sillä
välin hän heille puhui ja opetti, puhui poroaitauksissa nuotion äärellä
levättäessä, puhui kalarannoilla apajaa odotettaessa; yksinkertaisesti
ja tajuttavasti hän heille opetti kristinuskon yleisimpiä, kauneimpia
totuuksia, ja monet lappalaisista antautuivat hänen varsinaisiksi
opetuslapsikseen. Ja ilolla he häntä tervehtivät, kun hän, vuoden tai
puolen poissa oltuaan toisissa kylissä, taas heidän luokseen palasi.

Hän tunsi joka päivä toimivansa Jumalanäidin erityisessä suojeluksessa;
hänen heikot kylvönsä kantoivat hedelmiä, hänen yrityksensä
onnistuivat, häntä Jumala johti. Sen vuoksi hän ei koskaan arastellut
eikä pelännyt lähtiessään oudoille, pitkille taipaleille, joita muut
vaarallisiksi kuvailivat, eikä ajaessaan kaukaisiin erämaan kyliin,
joissa sanottiin vihaisten noitain vallitsevan ja tekevän tuhoavia
taikojaan. Usein hän tiettömälle taipaleelle eksyi, tietämättä
suuntiakaan minnepäin hänen oli kuljettava, asutuille seuduille
päästäkseen, mutta epätoivoon ei hän joutunut silloinkaan. Ajoi vain
edelleen pitkin aavoja, äärettömiä, lumipeitteisiä rinteitä. Kun poro
väsyi, pysähtyi hän, kaatoi sille pari naavakuusta tai opasti sen
jäkälikölle, söi itse kipeneen evästään ja kaivautui ahkion alle
nietokseen nukkumaan, Ja siitä herättyään jatkoi hän siinä
valkenemattomassa hämärässä matkaansa yli korkeiden vuorenharjain,
joissa temmelsi jäinen viima, poikki jokien ja metsien ja puuttomain
soiden. Ja päiviä meni, mutta lopuksi aina aukeni metsästä pälvi ja
tuprahti savu lumipeittoisen kodan suiposta huipusta.

Usein hänet lumimyrskykin yhytti, kietoi huimaan pyörteeseensä ja
uhkasi hänet allensa haudata, mutta senkin nielusta hän aina pelastui
johonkin lehtoon tai vuoren onkaloon. Kerran hänet kumminkin jo tuisku
alleen hautasi ja hän luuli surmansa tulleen. Värisevänä lyyhähti poro
hänen viereensä polvilleen siihen yhteiseen lumihautaan ja sen viluiset
silmät hänelle ikäänkuin jäähyväisiksi säteilivät, ja sitten pimeni
kaikki; paksulta heidät peitti lumikerros lumikerroksen päälle. Lähes
vuorokauden makasi silloin Margareeta kinoksessa kuin elävältä
haudattuna, mutta ei silloinkaan vielä epätoivon tuska häntä kokonaan
voittanut. Hän söi viimeisen poronlihaviipaleensa, pani kätensä ristiin
ja rukoili hiljaa:

-- Pyhä Jumalanäiti, jos käskysi on, että tähän hautaani autiolle
tunturille kuolen, niin tapahtukoon sinun tahtosi. Siitä ymmärrän, että
olet minut kelvottomana hyljännyt ja tahdot valita arvokkaamman aseen
tätä kansaa käännyttämään, ja minä kuolen kiitollisena siitä armosta,
jonka minulle olet osottanut. Mutta jos vielä tahdot, että minun
edelleenkin tulee heikolla äänelläni sinun kunniaasi julistaa, niin
anna siitä merkki, pyhä neitsyt, auta minut kuolemasta elämään, sillä
sinä sen voit...

Ja katso! Poro, joka hänen jalkainsa juuressa oli jo nääntyneenä
maannut, rupesi liikahtelemaan, ravisteli ruumistaan ja suuria
sarviaan, ponnistausi pystöön ja puski lunta kuin raivostuneena,
kaivaen käytävää nietokseen. Margareeta sitä kummissaan kuunteli, nähdä
hän sitä ei voinut. Kotvanen kului, ja jo pilkotti valonsädekin hänen
hautaansa; poro oli puhkassut lumihaudan syvät kattokerrokset ja tie
vapaaseen maailmaan oli auki. Margareeta kahlasi poron aukomaa väylää
ja veti pulkan perässään. Ja kun hän haudastaan hangelle astui, silloin
juuri pilkisti kevättalven ensimäinen arka auringonsäde ujona ja
kelmeänä kaukaisen tunturin takaa. Ja luminen luonto siitä ikäänkuin
heräsi, päivä taikoi siihen uuden, elävän värityksen, uuden aamusen
toivon. Ja yksinäinen vaeltaja lankesi polvilleen pehmeään kinokseen,
kurotti kätensä kohti nousevaa päivää ja kuiskasi hiljaa:

-- Sinulle kiitos, sinulle yksin, äiti lempeä Jumalan, joka näin
selvästi minulle taas tahtosi ilmaiset. Anna anteeksi, että
tarkotustasi hetkeäkään epäilin, olen liian heikko, olen aseeksesi
arvoton. Mutta johda minua edelleen sinä, tue minua, opasta askeleeni,
tahtosi täyttää koetan.

Raskaasti veti väsynyt poro ahkiota läpi pehmeän lumen, pysähtyi
lepäämään usein, mutta ei väsynyt kesken. Ja illan suussa, kun taas kuu
kelmeänä valaisi rauhoittuneen, hiljaisen, talvisen luonnon, toi se
emäntänsä yksinäiseen Lapinkylään, jonka tuttavat asukkaat häntä
ystävänä tervehtivät ja kiirehtivät hänelle hankkimaan ruokaa ja
lämmintä.

                                 (Santeri Ivalo: Margareeta.)



PIISPA MAUNU TAVASTIN AIKOJA



PIISPA MAUNU TAVAST TARKASTUSMATKALLA.


Jo soutaa venheitä Karmalan lahdelle. -- Sieltä piispan matkue tulee!
Miehet Karmalan tanhualla kavahtivat katsomaan, kuinka salmen läpi
selän puolelta kaksi venhettä laski lehteväin rantain lomitse
Mustanahon alaiseen lahteen ja kiireisellä sounnilla suhahti Karmalan
valkamaan. He kurottausivat toistensa olkapäiden yli nähdäkseen ja
uteliaisuutta paloivat heidän silmänsä. Mutta siellä he pysyivät
törmällä, rantaan laskeutumatta, ja ainoastaan Marketta-emäntä meni
Leena muorin kanssa vesirajaan asti venheestä nousevaa piispaa
tervehtimään. Korven kansa tunsi kyllä kunnioitusta mahtavaa piispaa ja
hänen seuruettaan kohtaan, mutta se sitä sittenkin mieluummin noinikään
matkan takaa katseli -- sen kunnioituksen seassa asui mielissä vielä
paljo arkuutta ja epäluuloisuuttakin.

Kun seurue oli rannalle noussut, ryhtyi se kohta törmälle alttaria
pystyttämään. Piispalla oli näet tarkastusmatkoillaan aina alttari
mukanaan, jonka ääressä hän kolmasti päivässä piti messun, milloin
talonpojan pirtissä, milloin ulkona taivasalla. Se oli loistava seurue,
joka ryhmittyi siihen alttaritörmälle, missä väki verkalleen oli
loitommas koivikon laitaan painunut. Oli puolikymmentä pappia ja
munkkia, joiden väljät viitat nurmikkoa laahustivat, ja sama määrä oli
asemiehiä, joiden vaskiset kypärät ja kiiltävät tapparakeihäät
välkkyivät päivänpaisteessa. Mutta itse piispa siinä kansan edessä
riisui päältään nahkareunaisen matkaviittansa, ja apupappi heitti hänen
hartioilleen hohtavan valkoisen piispanlevätin, jonka reunustaan oli
kullalla kuvioita kirjailtu. Hänen kaulaansa kiinnitettiin pitkä,
koruompeleinen virkahuivi, rinnalle ripustettiin leveä risti ja päähän
nostettiin korkea, kupera hiippa. Piispansauvan tempasi hän käteensä ja
niin hän astui alttarille pappiensa keskelle, jotka hekin olivat
vetäneet messukasukat pappisviittainsa päälle. Ja messu alkoi.

Törmälle kokoontunut kansa oli tuota menoa sivulta katsellut, harva
hartaana, kaikki ääneti. Mutta kun piispa astui alttarille ja kantavan
äänensä korotti, niin kävipä kuin hiljainen huumaus väkijoukon läpi --
tuo hetken juhlallisuus vaikutti sittenkin välittömästi salon lasten
mieliin. Ja kuiskaus kuului koivikon rinnasta:

-- Onpa kuin ukko jumala!

-- Senpä onkin sijainen!

Piispa Maunu Tavast oli näihin aikoihin jo yli seitsemänkymmenen vuoden
ijässä, tukka oli harmaa, harmaat olivat ryppyiset kasvotkin, mutta
varsi oli vielä taittumattoman suora, ja miehevää terästä tuntui
jäsenten liikkeissä niinkuin teräväjuovaisten kasvojen piirteissäkin,
kun hän kävi kansalle puhumaan. Hän oli jo kolme vuosikymmentä johtanut
kotoista suomalaista hiippakuntaansa ja hän tiesi kyllä, mikä työala
hänellä siinä oli, juurruttaakseen vielä luonnon tilassa elävän kansan
keskuuteen ristin oppia, sen käsitteitä ja sen tiedollista valistusta.
Liian heikosti se oppi oli vielä Hämeen kansan tajuntaan painunut; hän
kohtasi näillä matkoillaan vielä joka askeleellaan pakanuusaikaista
taikuutta ja kylmyyttä uutta uskoa kohtaan. Mutta siksi hän ei voimiaan
säästänytkään, syventääkseen rahvaan mieliin ristinopin käsitteitä,
siksi oli hän nytkin ijästään huolimatta lähtenyt vaivaloiselle
kiertomatkalle Suomen asutun rintamaan laitaseuduille, joissa hän tiesi
vanhojen velhotapojen vielä yleisimmin rehottavan, Päijänteen ja
Saimaan vesistöihin, joiden väliset laajat, asumattomat erämaat hänen
oli halki taivallettava.

Nuo tuolla koivikon laidassa, hitaita ne ovat vastaanottamaan sitä
siementä, jota kirkko jo kaksi vuosisataa on heidän mieliinsä koettanut
sirotella, sen tunsi vanha piispa nytkin puhuessaan Karmalan törmällä.
Hitaasti itää kylvö kylmissä mielissä. Mutta ne lämpenevät kuitenkin
vähitellen. Ja Maunu-piispa tiesi, että sitä muinaisia luonnonhaltijoita
vielä hapuilevaa "kerettiläisyyttä", jota väestön mielissä paljo
asui, ei käynyt kitkeminen pois kirkon käytettävissä olevilla
rangaistuskeinoilla, ei pannalla eikä sakoilla eikä polttorovioilla,
eikä hän senvuoksi niihin turvautunutkaan. Hän pyrki sanan voimalla
sanankuulijainsa sydämiin ja siksi hän, poiketen katolisen kirkon
jumalanpalvelustavoista, puhui kansalle sen omalla kielellä, koettaen
siten sille oppiaan ymmärrettäväksi tehdä. Ja hän kehotti pappejaan
tekemään samoin -- jospa vain niiden oma valistus olisi riittänyt
nostattamaan ituja heidän opetustyöstään! Tämän kansan, joka nyt tuolta
loitolta koivikon laidasta epäillen kuuntelee, sen saa kyllä
lähestymään, jos opettajan oma olemus siinä kykenee ylläpitämään uskoa
ja antautumista!

Ilmeistä oli, että piispan puhe Karmalan törmälläkin syvästi
kuuntelijoihin vaikutti. Hänen lopetettuaan seisoivat miehet sanan
puhumattomina tiheässä ryhmässä ja läksivät sitten yhtä äänettöminä
yksitellen hevosiaan juottamaan. Heistä tuntui, että he olivat
ruvenneet tajuamaan jotakin korkeaa ja kaunista, vaikk'eivät vielä
osanneet sanoa, mitä se oli. Mutta naisista monet vetistelivät, ja kun
piispa messupukunsa riisuttuaan astui seurueineen tupaan, ennen
lähtöään haukkaamaan vierasvaraisen emännän tarjoamia keitoksia,
silloin kyyneliin heltynyt Marketta polvistuen kynnyksellään hänen
lievettään suuteli, ja piispa siunasi lempeästi tuon sanankuulijoistaan
hurskaimman. Mutta sillaikaa kun seurue tuvassa aterioi, pistäysi
Marketta vikkelänä pihalle, mihin piispan juhlapuku oli kivelle
laskettu, ja hänen keritsemensä välähtelivät nopeasti, kun hän
messukasukan helmasta pienen helmisen helpeen leikkasi, viedäkseen sen
karsikkoonsa Mustanahon laelle. Siellä hän pyhiä aarteitaan --
alttaripaaden muruja ja käärmeen käräjäkiviä -- säilytti pienessä
pussissa, jossa uskoi asuvan haltijoita hallitsevan voiman.

Mutta jo astui pihalle piispan veljenpoika, ritari Olavi Niilonpoika
Tavast, Hämeenlinnan linnanvouti, joka huovien päällikkönä piispan
matkueessa kulki. Hän kiirehti nyt kyytimiehiä kuormittamaan hevosensa
ja satuloimaan toiset piispan seuruetta varten. Sillä matkalle oli
jouduttava, päivän taival oli pitkä.

Paljo olivat rantakyläin talonpojat hevosia piispaa varten tuoneet,
mutta vähiksi kävivät ne sittenkin. Jo täytyi Olavi-herran lopulta
lähettää asemies hakemaan Karmalan talon Tuomas-isännän halmeelta sekin
nuori sälköhevonen, jonka kyntömies oli raskaan puuauransa eteen
valjastanut. Synkän kirouksen päästi karkea maanmuokkaaja, kun hänen
oli auran edestä varsansakin riisuttava ja jätettävä kynnöksensä
kesken, ja hän murahteli rinnusta aukoessaan:

-- Ei heille riitä kymmenyksetkään talonpoikain saaliista, piispoille
ja papeille. Vielä työpäivän raatajalta pilaavat, hevosenkin valjaista
vievät!

-- Mutta tuleehan hevosesi takaisin parin kolmen päivän perästä,
lohdutteli pystykypäräinen asemies.

-- Tulee jos tulee, ja jos ei tule, niin kärsiköön talonpoika vahingon.
-- Mutta ennenkuin Tuomas ohjakset käsistään päästi, huusi hän
jyrisevällä äänellä luokseen pellolle poikansa Heinon, joka siellä
ahteella aamukauden miesten tarinaa oli kuunnellut ja kaikkea
piispanmatkueen komeutta katsellut. Hänelle hän virkkoi: -- Mukaan
lähde sinäkin, Heino, sälköä kotiin saattamaan, mutta selkään varo
menomatkalla nousemasta, vekara!

Hepo vietiin halmeelta ja Heino loikkasi kohona veräjän yli ja viiletti
taloon niin kiireesti, että lahkeet vain vilkkuivat vesakossa.
Mieluisampaa tehtävää hänelle ei olisi isä voinut antaa, kuin
lähettämällä hänet piispan matkueen mukaan, sen tarinoita ja kaskuja
kuuntelemaan ja näkemään maailmaa suuren salon takaakin, Savilahden
oudoilla kylillä. Ja hän kiirehti kenkimään, ettei isä vain ehtisi
käskyään peruuttaa ja että hän pian joutuisi toisten kyytimiesten
matkaan, jotka jo ratsujoukon jälkiä jalan kujasta lehtoon laskeusivat.

Mutta kujan suussa, lehdon liepeessä ja puolittain sen peitossa, seisoi
hajareisin Karmalan vanhin mies, Tuomas-isännän isä, juureva Erä-ukko,
katsellen tuota poistuvaa komeutta. Hänen tähystävistä silmistään
välähti kätketty viha. Hän ei tiennyt, miksi häntä kiukutti tuo lempeä
mies, joka ei kenellekään pahaa tehnyt; mutta hänestä tuntui, että
hänen oma mahtinsa ja vaikutuksensa heikkeni sitä myöten, kuta
hanakammin salokyläin kansa heittäytyi piispan puheita kuuntelemaan.
Itse ei hän uskonut ristiniekan mahtiin. Nytkin hän, kun retkikunta oli
saloon huvennut, melkein vahingonilolla siirsi silmänsä katsomaan,
kuinka puolenpäivän jälkeen pilven lonka nousi läntiselle taivaalle,
illaksi sadetta ennustaen. Ja Ukko mietti ilkkuen itsekseen:

-- Mahtaneeko piispa paljoakaan kaikella kirkkokomeudellaan, saa nähdä,
osaako tuo edes poutaa matkapäiväkseen loihtia!

       *       *       *       *       *

Tanner tömisi ja kangas soi, kun piispan monikymmenlukuinen matkue
ratsain ja jalan taivalsi varjoisia metsäteitä myöten kohti kaukaista
itää. Vasta kun päivä oli mailleen menossa, saavuttiin rajasalon
Vahvajärvelle, ja sen rannalla, Juuritaipaleessa, antoi piispa vihdoin
vaahtoavan ratsunsa seistä. Hän tunsi sen rinteen jo entuudestaan.
Kerran nuorempana, näitä samoja matkoja talvikelillä tehdessään, oli
hän samalla rannalla yönsä viettänyt havumajassa kinosten keskellä,
loimuavan hirsitulen ääressä. Nuotion siihen nytkin miehet rakensivat,
mutta piispalle pystytti Olavi Niilonpoika teltan törmän korkeimmalle
kunnaalle. Väsyneet hevoset laskettiin laitumelle järven ruohoiselle
rannalle, ja kun iltamessu oli pidetty, uupuivat sekä papit että
maallikot uneen lehtivuoteilleen, joiden vierestä liekit vähitellen
hiilokseksi laskeutuivat, paistaen sieltä kuin savuava kankaansilmä
kevätkesän valjuun yöhön.

Mutta alempana järven partaalla valvoivat saattomiehet vuorotellen ja
vartioivat rantaruohoa jyrsiviä hevosiaan, etteivät ne loittonisi liian
etäälle sydänmaahan, mistä kontio saalista haisteli. Niinpä istui
aamuyöstä siellä rantakivillä Suopellon suulas ruotumies tarinoiden
Karmalan nuoren Laurin kanssa, jota jo miesten kirjoissa pidettiin.
Suopellon Sipi oli jo ikämies, vaikka vielä liikkuva olikin, ja hän
muisti kotikylänsä ja heimonsa vaiheet kaukaisesta lapsuudestaan asti
selvemmin kuin kukaan muu, muistipa vielä isänsä ja ukkonsakin tarinat
heidän aikuisilta ajoilta. Ja niistä hän nyt katkelmia kertoi nuorelle
ystävälleen valvonnan ratoksi, jutteli kaskuja noista Savon miehistä,
joita he nyt olivat lähdössä heidän asuinpaikoilleen tervehtimään,
mutta joita Hämeen väet eivät muuten koskaan tavanneet muualla kuin
sotaisissa yhteenotoissa erämailla. Heimovälit olivat perin
vihamieliset. Siksipä oli silläkin salotaipaleella, jota he nyt
olivat kulkemassa, niin vähän liikettä, että tuskin kovalla maalla
tien pohjaakaan tuntui, siksi ei ollut salon molempain puolien
raja-asukkaillakaan mitään yhteyttä keskenään, siksi he karttoivat
toisiaan, milloin toistensa kuuluville tulivat. Joskus vain ihmeeksi
joku satunnainen matkustaja, turkistenostaja tai ruunun lähetti kulki
tämän talottoman korven poikki toisesta asutuksesta toiseen, leväten
silloin aina yönsä Vahvajärven Juuritaipaleessa.

-- Näin lukuisaa matkuetta eipä liene koskaan tämän taipaleen kautta
kulkenut, virkahti Lauri, tähystellen ulos öiselle selälle, johon
kelmeä taivas kuvastui.

-- Harvoinpa viime aikoina, eikä minun muistini varrella koskaan,
vastasi verkalleen Suopellon Sipi. -- Mutta ennen aikaan ovat näitä
välimaita kyllä vielä suuremmat miesjoukot samoilleet, kulkeneet sekä
näitä taipaleita että yleensä saloa pitkin ja poikki. Eikähän siitä
taida vielä niin ylen paljo aikaakaan olla. Isävainajani niitä vainon
aikoja vielä hyvin muisti.

-- Vainon aikoja olivat siis nekin, virkkoi Lauri.

-- Nepä ne vasta olivatkin. Sehän on eri heimoa tämä Savon kansa kuin
meidän väki, mistä lieneekin sieltä Karjalan meren kupeilta tänne
kulkeutunut. Mutta jo silloin ennenvanhaan, kun siellä suurten koskien
takana elivät, tekivät he miesjoukoilla suuria ryöstö- ja hävitysretkiä
meidän, hämäläisten, rintamaille. Kuuluvat olleen sotaisia, viekkaita
miehiä -- ja niinpä ne ovat vieläkin -- jotka illan hämärässä kylän
laitaan, metsään, hiipivät, ja sieltä sitten yön tullen ihmisten
maatessa taloihin hyökkäsivät, ryöstivät karjan, veivät viljan... ja
sitten taas palasivat laajojen salojen halki omille mailleen... Niin,
paljo niistä ryöstöretkistä on vanhoilla miehillä vieläkin muistoja.
Siten ne meidänkin esivanhemmilta polttivat kotitalot etelämmästä
Hämeestä, ja silloin ne ovat iso-isät joukkoineen Sysikorpeen
muuttaneet. Monta kertaa saivat näet vanhempamme ruveta uuteen paikkaan
uusia saunoja salvamaan, kun vanhat olivat poltetut, ja uutta karjaa
kasvattamaan sen sijaan, minkä vainolainen oli vienyt mennessään näiden
samain salotaipaleiden taa.

-- Mistä niillä oikein olivat ne vihat? tiedusteli Lauri, kun vanhus
vaikeni. Ja tämä huudahti:

-- Mistä! -- ne olivat ikivanhoja vihoja, heimovihoja, kostovihoja,
isiltä aina pojille perittyjä. Toisen heimon miehet särkivät toisilta
pyydykset erämaissa tai tappoivat ajoporon tai veivät hevosen tai
ryöstivät naisen orjakseen. Ja toinen kosti, hävitti hän puolestaan ja
ryösti toisen heimon kylät. Monelta Hämeen mieheltä ovat silloin
karjalaiset tukan kerinneet, viedessään hänet raatajaksi
kotirannoilleen, mutta moni Karjalan neito on myös Hämeen kylissä
vääntänyt jauhinkiveä ja ikäväänsä itkenyt.

-- Ne siis meidänkin miehet tekivät ryöstöretkiä näiden taipaleiden yli
Karjalaan?

-- Tekivätpä tietysti, luontohan se karkeni heilläkin. Väliin taisivat
nuoret miehet vain huvikseen näillä ryöstömatkoilla hiihdellä, mutta
joskus kuuluvat Hämeenkin puoleiset tehneen oikein satojen miesten
voimalla suuria sotaretkiä Karjalan rannoille, luiset kypärät päässä,
hirvennahkaiset kilvet kädessä. Ja julmasti kuuluivat ryöstäneenkin ja
hävittäneen silloin vainolaistensa kyliä, armotta tappaneen kaikki
elävät ja tavaraa paljo kotiinsa kuljettaneen. Onhan niitä sen ajan
ryöstötavaroita vieläkin tallella vanhoissa taloissa.

Kauan istuivat hevospaimenet ääneti näihin muinaiseläjäin
muistovaiheisiin vaipuneina, katsellen, kuinka etäällä järven selällä
valju taivas ja tumma vesi yhteen sulivat. Mutta taas Laurin mielessä
virisi uusi kysymys:

-- Mutta ovathan savolaisetkin tätä samaa kansaa kuin mekin?

-- Samaa kai ovat, myönnytti Sipi, hyvin me heidän kielensä ymmärrämme,
täällähän ne naapureinamme elävät. Mutta toista ovat heimoa, vihakkain
ovat joutuneet. Kuta lännemmäs savolaiset sieltä suurien selkien poikki
kulkivat, sitä useammin heidän kanssaan yhteen törmättiin. Juuri
näidenkin järvien rannoilla ovat silloin savolaiset ja hämäläiset
partiomiehet toistensa retkiä väijyneet, kuin ilves puusta vaanii
ohitse kiitävää peuraa. Ja näitä heimosotia kesti kauan, monta
miespolvea, niin ovat vanhat kertoneet. Ne lienevät lakanneet vasta
vähitellen ja pakolla, sen jälkeen kun uudet vieraat tulivat tähän
maahan, ne vieraat, jotka laskivat veronalaisikseen sekä meidät
hämäläiset että myöskin savolaiset.

-- Niin, Ruotsin miehet.

-- Niinpä niin, heidän soturit ja herrat, heidän papit, heidän voudit.
Mutta ei ne hämäläisten ja savolaisten kahakat vielä siihenkään
kokonaan päättyneet. Ei hetikään! Se möyry ja melu, jota nytkin melkein
vuosittain kuuluu kalajärviltä, mitä se on muuta kuin niiden vanhojen
vihojen peruja.

-- Mutta savolaisethan ne nyt työntyvät meidän takamaillemme.

-- Niin ne ovat ennenkin tehneet, vaikka ennen ne saattoivat tulla
suoraan rintamaille. Vanha on tämä nykyinen viha eikä se ole lauhtunut
koskaan! -- Mutta tuolla rupeaa taivas jo päivännousun puolella
ruskottamaan. Meillä on ehkä vielä aikaa vähän hiiloksen vieressä
loikoa, nouskoot taas toiset miehet hepoja paimentamaan, kunnes piispa
taipaleelle lähtee.

Sipi kävellä köpitti rannalta nuotion luo, missä matkue sikeää unta
veteli, ja herätti sieltä pari nuorempaa miestä valvomaan. Mutta Lauria
ei enää nukuttanut. Hän asteli Vahvajärven hietikkorantaa pitkin ja
katseli, miten aamutuulen ensimäiset väreet lahden pintaa elpymään
herättelivät ja miten itäisen rannan takaa metsä vähitellen raskaasta
yötummuudestaan kirkastui ja ikäänkuin kuultavaksi kävi, kun sieltä
aurinko verkalleen nousi. Hänen mielessään risteili yhä äskeisen
tarinan luomia kuvia: ryöstömatkoilla hiihtäviä keihäsmiehiä,
metsänrinnassa kykkiviä hiipijöitä ja savuavia tuvan raunioita, ja hän
ajatteli, että vielä kerran se on hänenkin aikansa, kerran se kostaa
hänkin sukunsa surmat ja surut...

Lauri teki lehdon kautta mutkan, ajaen sinne painuneet hevoset
rannemmas kokoon, ja palasi sitten männikön läpi törmälle, missä Heino
nyt vuorostaan piti vartijan virkaa. Mutta toisaalta, telttamäeltä,
näki hän samalla piispan jo kävelevän nuotion ohitse rantaan päin,
siihen, mistä ruohokenttä sileänä vesirajaa kohden luisui. Siihen äijä
pysähtyi katsomaan, kuinka aurinko parastaikaa nousi petäjikön takaa ja
pani lehtevät rannat ikäänkuin kylpemään hopeankarvaisessa vedessä.

Sitä katseli aamuvirkku vieras ja taas katseli hän kaunista, vehmasta
nurmikkorinnettä. Ja Lauri, joka oli vesakon rintaan pysähtynyt, kuuli
hänen itsekseen virkahtavan:

-- Olisipa tässä majatalon paikkakin mukava, tässä sileä piha ja tuossa
valmis valkama!

Mutta samalla huomasikin piispa Laurin ja viittasi hänet puheilleen:

-- Tiedätkö, nuori mies, onko tämä järvi Hämeen vaiko Savon puolta?

Ujostellen astui nuori talonpoika mahtavan hengenmiehen luo ja vastasi:

-- Taitaa olla melkein väliltä. Meidän takamaihin tämä järvi aina on
luettu, mutta nyt savolaiset joka kohdassa pyrkivät meidän erämaille ja
vesille.

Piispa hymähti. Se oli sama valitus, jota hän pitkin matkaansa oli
Hämeen rintamaan laitaa kulkiessaan joka kylässä kuullut. Pitihän hänen
jo arvata kuulevansa se tältä juuri miehistyvältä nuorukaiseltakin,
jolla kuitenkaan ei voinut olla paljoakaan omaa kokemusta
takamaariidoista. Ja piispa kysäsi äkkiä:

-- Vihaatko sinäkin jo savolaisia?

Hetkeäkään empimättä hän nyt vastasi:

-- Vihaan!

-- Miksi -- mies sinun ijälläsi jo?

-- He ovat sukuni vihollisia, meitä ovat he aina vainonneet, minulta
isän tappoivat -- ja äidin.

Piispa kuunteli kummissaan Laurin lyhyttä vastausta, joka kumminkin
sisälsi niin riittävät vaikuttimet hänen vihaansa.

-- Vai tappoivat, milloin ja missä?

-- Puolenkymmentä vuotta sitten, kalajärvillä.

Tutkivasti tarkkasi piispa nuorukaisen avonaisia kasvoneleitä: hän luki
niistä tyyntä, mutta samalla lujaa päättäväisyyttä.

-- Ja sinä olet päättänyt sukusi kostaa, niinkö? Aiot kalajärville
sinäkin, siellä haet vainolaiset käsiisi ja isket heidän kimppuunsa --
niinkuin isäsi aikoinaan?

Nuori mies ei vastannut, mutta hänen värähtämättömät silmänsä
kertoivat, että jokseenkin niin hän tulee tekemään -- niinpä tekisi
hänen sijassaan joka mies.

Mutta vanha piispa vaipui hetkeksi mietteihinsä. Noin se juuri viha ja
kosto kulkee perintönä polvesta polveen, suvusta sukuun -- milloin se
talttuu, miten se päättyy? Piispan tiedossa olivat jo nuoruutensa
ajoilta asti nuo alituiset riidat ja veriset erämaan kahakat molempain
naapuruksina eläväin heimojen välillä, ja piispa-aikanaan oli hän usein
surulla ja huolella siihen asiaan huomiotaan kiinnittänyt. Hän oivalsi
varsin hyvin, että tuo riitainen, sotainen elämä oli omansa hidastamaan
kristinopin ja valistuksen levenemistä rintamaiden laidoille. Se juuri
ylläpiti siellä enemmän kuin mikään muu mielten kesyttömyyttä ja
tapojen raakuutta ja lietsoi raja-asujamiin alituisesti niitä entisten
pakana-aikain intohimoja, joita kirkon olisi pitänyt kitkeä sydämistä
pois. Noiden riitaisuuksien tasoittaminen oli juuri Maunu-piispan
nykyisenkin tarkastusmatkan tärkeimpiä tarkotuksia. Hän nytkin siinä
hiljaisissa mietteissään harkitsi, miten hänen parhaiten olisi
koetettava sitä toteuttaa. Ja silloin hän tuli ajatelleeksi, että jahka
saataisiin vakinaista, rauhallista asutusta tänne molempain heimojen
välimaille ja sen kautta entisten riistariitojen sijaan liikettä ja
rauhallista yhteyttä asutusten välille, niin se epäilemättä vähitellen
vaikuttaisi katkeruutta sulattavasti ja oloja tasoittavasti. Esivallan
pitäisi pyrkiä vakinaisesti asuttamaan nämä erämaat, silloinpa loppuisi
vähitellen kiista takamaista! Ja hän virkahti ääneensä, puolittain
itsekseen, puolittain Laurille:

-- Tähän Juuritaipaleeseenkin pitäisi saada talo, vakinainen asutus,
sittenpä olisi täällä majapaikkakin matkamiehille. Sitä ajatelkaa
tekin, nuoret miehet, se olisi teille paljoa hyödyllisempää kuin
kostoretket kalajärville. Ja sellaiselle uudisasutukselle minä kyllä
verovapaudenkin hankkisin, sillä se pohjustaisi tänne rauhan heimojen
välille.

Lauri katsoi piispaa kummastellen, että hänellekö se tuota kaikkea
jutteli. Mutta piispakin havahtui samassa mietteistään. Hän näki
auringon kohoavan jo petäjikön yläpuolelle ja muisti, että päivän
taival tänään on pitempikin kuin eilen.

-- Aika on koota hevoset ja tuoda ne leiritulille, lausui hän nyt,
katkasten äskeiset haaveensa. Samassa näki hän Heinon, joka siinä
syrjästä oli kuunnellut piispan sanoja Laurille ja jonka silmät
uteliaina pälyivät. Tälle hän nyt virkkoi: -- Ja sinä, poika, käy
herättämässä nukkujat nuotion äärestä. Maltas..., etkö ole sinäkin
Karmalasta, oletteko veljekset?

-- Emme, vaan veljesten lapset.

-- Onko sinullakin jo sukuvihaa savolaisiin, aijotko sinäkin
kalajärville kostamaan?

-- E-en, vastasi Heino verkalleen, uskaltamatta kuitenkaan kertoa, että
mieli hänellä kyllä tekee, mutta isä ei laske.

-- Se on oikein, ei vihasta siunausta kasva. Niin, mene, herätä
saattoväki aamumessuun!

Pian olikin leiri jalkeilla ja tuokion kuluttua taas painumassa
havumetsän halki ja rimpisoita kierrellen yhä etemmäs kaukaiseen itään.

       *       *       *       *       *

Kun piispan saattue illan suussa läheni Savilahden kyliä, ja metsästä
rupesi puitten lomitse vilkkumaan sinistä vettä ja harmaita
halmeaukeita, silloin kävivät taipaleensa iloisessa tarinassa kulkeneet
hämäläiset saattomiehet vakaviksi ja harvasanaisiksi, ja ääneti nyt
vesakon läpi vaellettiin aukeneville maille. Olipa jännittävä tuo
hetki, kun nyt saavuttiin vanhojen vainolaisten asuinmaille ja siellä
oli yhdyttävä noihin samoihin miehiin, joiden kanssa vain ase kädessä
ennen oli keskusteltu; ja taisipa joku vähän arkaillenkin sinne astua,
muistellen niitä iskuja, joita hän ennen oli antanut tai saanut. Kylän
hurtat päästivät hirmuisen äläkän, kun metsästä loppumaton miesjoukko
rupesi esiin lappamaan, ja tuossa paikassa olivat kaikki järvenrannan
eläjät, miehet, naiset ja lapset, ulkona kylänraitilla katsomassa
piispan upeaa saattuetta -- harvoinpa näille kaukaisille rannoille
pienempikään vierasjoukko nähtäväksi kulkeutui. Ihmeissään, suut
selällään, metsäkylän asukkaat aitojen takaa tuota saattuetta
kurkistelivat, ja kun se oli ohi kulkenut, juoksivat he sen perästä
kirkkomäelle asti, jonne opas seurueen ohjasi. Se oli vilkkaampaa väkeä
kuin Hämeen kansa, sen huomasi piispakin kohta sekä puheista että
liikkeistä, mutta hän kuuli myöskin jo tällä ensi yhtymällä, kuinka
savolaisten joukosta heti ihmettelyhuudahdusten ohessa singahteli
pistopuheita hänen hämäläistä saattoväkeään vastaan.

-- Työntyypä tänne hämäläisiä rysänvarkaitakin!

-- Lienevätkö nyt hölmöläiset tulleet täältä asti meidän pyydyksiämme
kokemaan?

-- Mutta täällä voivat puntaripäät pian itse loukkuun tipahtaa!

Niin Savon miehet naapuriheimon vieraita tervehtivät. Hämäläiset olivat
näet usein hävittäneet savolaisten pyydyksiä, kun nämä olivat tuoneet
niitä niille takamaille, joita hämäläiset ominaan pitivät, ja siitä nyt
Savon miehet heti vihojaan purkivat. Mutta piispan saattomiehet eivät
mitään vastaan virkkaneet, hehän eivät nyt olleet omilla asioillaan, ja
kun Olavi Niilonpoika perille tultua saattoi heidät yöpymään kirkkoa
vastapäätä olevaan Tarvaisen taloon, joka oli suurin kylässä ja jossa
matkalaisten oli tapa vierailla, niin he pitempiin puheisiin
puuttumatta hevosensa aituukseen veivät ja tuvan lattialle levolle
laskeusivat. Mutta sen varansa vanhemmat heistä kuitenkin yölläkin
pitivät, että nukkuissaankin toisella silmällä valvoivat, sillä
savolaisten vieraanvaraisuuteen he eivät sen enempää luottaneet.

Mutta vanhaan piispaan nuo pistosanat, joilla hän kuuli savolaisten
tervehtivän hämäläisiä naapureitaan, koskivat vielä syvemmin kuin
asianomaisiin itseensä. Hän tunsi hyvin ne ulkonaiset syyt, jotka tuon
heimovihan niin katkeraksi olivat tehneet. Vielä satakunnan vuotta
sitten oli tämä Savon kansa ollut Suuren Nowgorodin venäläisten
pajarien veroväkeä, vasta Pähkinäsaaren rauha oli Savon maakunnan
liittänyt Rooman kirkon ja Turun piispan vaikutuksen alaiseksi, ja
siellä olivat siten uudet sekä yhteiskunta-olot että kirkolliset
käsitteet kansan mieleen vielä höllemmin juurtuneet kuin Hämeen maassa.
Ennen oli Ruotsin ja Nowgorodin välisen rajan käsitetty kulkeneen juuri
niitä samoja saloja myöten, joiden yli piispa nyt oli ratsastanut ja
jotka erottivat noiden toisilleen vihamielisten heimojen, karjalaisten
ja hämäläisten, asuinalat. Mutta sen jälkeen kun Savon kihlakunta oli
lopullisesti Ruotsille luovutettu, oli osa tuota karjalaista kansaa,
lohkastuna irti heimostaan, joutunut saman herruuden alle, joka jo
paljoa ennen oli valloittanut Hämeen maan. Tästä alkaen ja sen pakosta
olivat savolaiset myöskin ruvenneet asutustaan lännemmäs siirtämään.
Kun he rajankäynnin jälkeen olivat menettäneet vanhat Pielisen puolessa
olevat takamaansa ja kalajärvensä itäiselle, s.o. Nowgorodin, puolelle
rajaa, oli heidän täytynyt ruveta hakemaan uusia pyyntimaita
pohjoisesta ja lounaasta. Mutta siellä he olivat pian osuneet
hämäläisten vanhoille takamaille ja joutuneet tappeluihin niiden
omistamisesta. Tuo kehityskulku se juuri, sen sijaan että se olisi
vetänyt Saimaan savolaiset kiinteämmin läntisen vaikutuksen alaiseksi,
oli puhaltanut uuteen liekkiin vanhat heimovihat ja lietsonut mieliin
sen katkeruuden, jonka piispa nyt näki niin korkeana kuohahtavan
kummallakin puolella rajasaloa.

Ja sitä vanha piispa suri. Kirkolla piti siinä kesytystyössä, jota nämä
olot kaipasivat, olla suuri ja ratkaseva tehtävä. Mutta murheekseen
piispa havaitsi, että hänen papistonsa vaikutus oli täällä kovin
vähäinen. Hän piti sen vuoksi jo heti ensimäisenä aamuna Suur-Savoon
tultuaan siitä ankarat nuhteet Savilahden ja Juvan kappelin papeille,
jotka häntä vastaanottamaan olivat kokoontuneet Savilahden pappilaan.
Näitä asioita aikoi hän saarnoissaan selitellä sille savolaiselle
kansalle, jota oli sangen lukuisesti piispankäräjille kokoontunut,
kehottaakseen sitä naapurisovintoon, rauhaan ja veljesrakkauteen.

Näitä tehtäviään piispa juuri mietti kesäisenä sunnuntai-aamuna,
istuessaan seurueensa keskellä ennen jumalanpalveluksen alkamista
Savilahden pappilan avarassa tuvassa. Hän rupesi jo pukeutumaan
piispalliseen asuunsa ja lähetti sanan lukkarille, että kelloja saisi
jo ruveta "yhteen" soittamaan, kansaa kirkkoon kutsumaan. Silloin
ryntäsi hänen kotikappalaisensa hengästyneenä pappilan tupaan ja kertoi
hätääntyneenä, että naapuritalon, Tarvaisen, pihalle kokoontunut
kirkkorahvas oli mitä suurimmassa mielenkiihkossa, ja että siellä ilmi
kahakka jo oli puhjennut sen ja piispan hämäläisten saattomiesten
välille.

-- Muuan mies on jo veriin lyöty, ja kirveitä ja seipäitä heilahtelee
siellä miesten käsissä -- kuulkaa noita huutoja!

Säikähtynyt pappi repäsi oven auki, ja aivan oikein, sieltä
naapuritalon pihalta kuului kumeaa melua ja kiihtyneiden miesten
nähtiin aidasta itselleen aseita taittavan.

-- Mitä on sitten tapahtunut? kysyi piispa, kiinnittäen kiireesti
piispanviittansa hartioilleen ja koukeropäisen sauvansa kouraansa
tempasten.

-- En sitä ymmärrä, vastasi pappi. -- Pientä kahnausta oli aluksi, ja
yhtäkkiä se leimahti...

-- Tulkaa, käykäämme tuon kiihottuneen kansan luo!

Ja piispa lähti kiirein askelin, mutta juhlallisella vakavuudella
astumaan kirkkomäellä olevasta pappilasta rinnettä alas kylätien
takaiseen taloon, jonka umpeenrakennetulta pihalta äänet kuuluivat ja
josta naisia ja lapsia ulisten pakoon juoksi. Papit ja munkit
seurasivat hänen perässään, aivan pelokkaina toisiltaan kysellen, mitä
oli tapahtunut, mitä oli vielä tapahtuva. --

Mitä oli sitten todella tapahtunut tuona varhaisena keväisenä
juhla-aamuna majatalossa, jossa hämäläiset saattomiehet olivat yönsä
viettäneet?

Ei oikeastaan mitään sanottavaa, mutta kumminkin kyllin osottamaan
vanhalle piispalle, kuinka vaikea sen veljessovun aikaansaaminen oli,
jota hän oli aikonut koettaa mieliin juurruttaa, kuinka herkässä
kiihkon henki oli liekkiin leimahtamaan, yksinpä hänen itsensä
saapuvilla ollessakin.

Kun hämäläiset saattomiehet, yön tuvan lattialla nukuttuaan, aamulla
olivat nousseet hevosiaan juottamaan, oli jo piha ollut kirkkoväkeä
mustanaan, ja terävin, tylyin silmäyksin oli heitä aidan takaa ja kujan
suusta tähystelty. Mutta Hämeen miehet eivät olleet siitä välittäneet.
He tunsivat liian hyvin seisovansa vieraalla pohjalla, ja
savolaisten kanssa pakinoihin antautumatta olivat he aitan kupeelle
päivänpaisteeseen istahtaneet, lujasti yhdessä ryhmässä pysyen.

Siihen olivat taas savolaiset heidän ympärilleen kertyneet, ja hetkinen
oli siinä kylmiä katseita vaihdettu, sanoja ei monta.

Mutta jo astui eräs savolaisten nuoria miehiä, -- lyhyenläntä jurrikka,
pää kuin vaanivalla pyyntimiehellä hartioiden välissä -- ihan siihen
aitan kynnykselle, missä Karmalan Lauri istui Suopellon isännän
vieressä, tähysti Lauria tarkoin, ikäänkuin jotakin erityisesti
tutkiakseen, ja jäi siihen verestävillä silmillään Laurin rintapuolta
tutkimaan.

Hän tarkasti sitä vaskisolkea, jolla Laurin hurstimekon rinnus oli
kaulantiestä kiinnitetty ja joka muodosti paksusuomuksisen käärmeen
kuvan. Vihdoin jo kysäsikin:

-- Mistä sinulla tuo solki on?

Tuo nenäkäs lähenteleminen kävi jo Laurin sapelle, ja hän vastasi vähän
tiukasti: -- -- Sitäkö himoitseisit -- omanipahan se on!

Solkia oli joka miehen mekossa, mutta Laurin solkeen näkyivät nyt
muutkin savolaiset ylen terävästi huomionsa iskeneen; heitä kertyi pian
suuri joukko siihen Laurin rinnusta tarkastamaan. Ja se uteliain, jonka
hämäläiset pian tunsivat Tarvaisen pojaksi, jatkoi ikäänkuin itse
ärtyen ja ärsyttäen:

-- Omahan se on ryöstettykin tavara, -- tuttu on tuo vaski tässä
talossa!

Ja toiset säestivät:

-- Vai sillä solella tulit Savoon rehentelemään!

Nyt vasta välähti eräs muisto Laurin mieleen. Hän oli solen saanut
lahjana ukoltaan, joka sen muutamia vuosia sitten oli kalajärviltä
palatessaan tuomiseksi tuonut. Sinä kesänä siellä juuri olivat olleet
savolaisten kanssa viimeiset suuret tappelut, mutta Ukko ei ollut
hänelle tarkemmin kertonut, mistä hän solen oli saanut, oli vain
käskenyt Laurin sitä tarkoin tallentaa. Mahtoipa olla solki sodasta
saatu, mahtoivat nyt savolaiset sen tuntea jonkun kaatuneen
heimolaisensa omaksi, koska ryöstökalusta puhuivat. Mutta samalla kun
se juttu Laurille selvisi, ymmärsi hän myöskin noiden verestäväin
silmäin kiukun. Mutta toiset Hämeen miehet eivät koko juttua
käsittäneet muuksi kuin riidan haastoksi, ja suutahtaen vastasi jo
Suopellon rauhaisa Sipikin kipakasti Tarvaisen pojalle:

-- Eriä loitommalle, se solki pysyy siinä missä on.

Mutta kuumaveristä Savon miestä se vastaus yhä ärsytti, hän hierausi
uhmaillen yhä lähemmäs Lauria ja kiljahti:

--- Mutta entäpä jos ei pysykään, jos talo periikin tavaransa.

Ja hän rupesi Laurin mekonrinnustaa tapailemaan. Mutta kiukustuneena
karahti silloin nuori hämäläinen pystöön, viskasi ärhentäjän luotaan,
niin että tämä heilahti loitommalle, ja huusi:

-- Varo hyppysiäsi, kuritta ei kukaan Karmalan miesten rinnuksia
kopeloi!

Se oli kahakan alku. Pystöön olivat ponnahtaneet sekä Hämeen miehet
että savolaiset ja uhkaavina he siinä vastakkain seisoivat. Samalla
käveli talosta siihen eräs vanhempi savolainen, laiha ja luiseva,
päässään valkoinen kuikannahkalakki ja silmissä sama verestävä kiilto
kuin äskeisellä ärhentäjällä. Nuoremmat Savon miehet vähän
syrjäytyivät, laskeakseen hänet aitan luo -- siitä ja miehen ryhdistä
saattoi heti nähdä, että siinä on savolaisten johtomies, Tarvaisen
isäntä, jonka vanhimmat hämäläiset kylläkin kalajärviltä tunsivat. Tämä
nyt keskusteluun puuttui ja virkahti:

-- Vai Karmalan miehet täällä huutelevat Tarvaisen pihalla, vai tänne
lähetti Erä-ukko piimäsuunsa meille pajattamaan Hilppa-vainajan
vaskissa, sama ukko, joka Hilpan salolle tappoi.

Tämä viittaus hämäläisten vihattuun eräjohtajaan tupsautti uuteen
tuleen savolaisten jo kuumenneet veret, ja uhittelevana läheten
virkahti savolaisista yksi:

-- Niitä penikoita on vähän nokitettava!

Hämäläiset olivat käyneet vakaviksi, he näkivät toden olevan
kysymyksessä. Kehään he asettuivat Laurin ympärille, jonka kimppuun
savolaiset erityisesti pyrkivät. Eikä Heino-poika enää voinut hillitä
kiukkuaan, hän huudahti:

-- Tulkaa, ne penikat osaavat purra niinkuin Ukkokin, jonka hampaat
tunnutte tuntevan!

-- Pureppas, maitohammas, karjasi siihen tuo lähinnä seisova riidan
alottaja ja iski samassa nyrkillään Heinoa vasten suuta, niin että veri
turskahti ikenistä ja poika tantereeseen kepertyi.

-- Pure nyt, hampaaton nulikka! ilkkui iskijä. -- Ja tulkaapa vielä
kerran kalajärville, niin saman kyydin saatte kaikki!

Toiset savolaiset kävivät kiihottuneina vieraisiinsa käsiksi. Mutta jo
olivat nämäkin aseen käteensä löytäneet, ja Suopellon Sipi astui esiin
halkoa heilutellen ja virkkoi:

-- Näinkö Savossa on tapana kohdella vieraita, jotka aseitta kylään
tulevat. Hyvä, nyt tulkaa, mutta kaatua tässä pitää useampia Savon
miehiä siihen, mihin meistä yksi!

Savolaiset taittoivat aidasta aseita ja toiset hakivat pirtistä
kirveitään -- kaikki huusivat ja melusivat.

Tällä kohdalla se oli piispan kotikappalainen ohi kulkiessaan kahakan
nähnyt ja kiirehtinyt siitä pappilaan sanaa viemään. Mutta sillävälin
kiihtyi jo tora ilmi tappeluksi, seipäät sinkoilivat molemmin puolin,
verta vuotavana juoksi viereiseen Kylliäisen taloon eräs savolainen,
joka halosta oli iskun niskaansa saanut, yleinen meteli ja juoksu
vallitsi taloissa ja kylätiellä.

Silloin astui kookas piispa pirtin kupeitse pihalle, astui täydessä
messuasussaan pappiensa seuraamana aittaa kohden, ja hänen voimakas
äänensä jyrähti yli metelin:

-- Asettukaa miehet! Pyhän Jumalanäidin nimessä, rauha!

Kuin jähmettyneinä jäivät tappelijat pitkin pihaa sen äänen pakosta
paikoilleen seisomaan, ken halko ojossa, ken seivästä taittamaan,
jäivät kuin lamautuneina katsomaan tuota tappelun keskelle astunutta
loistavaa ilmiötä. Ja heidän kuohahtaneet verensä jäähtyivät samassa,
kun piispavanhus silmät säkenöivinä jatkoi:

-- Aseet alas, seipäät pois! Lakit päästänne, miehet, polvillenne pyhän
ristin eteen!

Hän kohotti rinnallaan riippuvan kultaristin. Ja nuo juurikään niin
tulistuneet, niin rutirohkeat miehet tottelivat kuin lapset
vastaansanomatta hänen käskyjään ja kuuntelivat päät kumarassa, kun
piispa surua ja suuttumusta värähtelevällä äänellä heitä nuhdellen
puhui:

-- Oletteko kristittyjä te, jotka Herran päivänä pyhän temppelin
juurella käytte tappelemaan ja toistenne verta vuodattamaan! Veljinä
teidän pitäisi täällä kristillisessä seurakunnassa elää, sovinnossa
toisianne auttaa ja Jumalan valtakuntaa edistää. Mutta te elätte kuin
pimeät pakanat, joilta kirkko armonsa kieltää, te olette kirouksen ja
kuoleman ansainneet. Nöyrtykää ja rukoilkaa, onnettomat, että Pyhä
Neitsyt pehmittäisi sydämenne suuren paatumuksen, niin että vielä
olisitte kelvolliset hänen huoneeseensa astumaan ja armoa pyytämään!

Välittömästi ja syvästi vaikutti piispan juhlallinen ryhti ja ankara
ääni vielä enemmän kuin hänen sanansa äsken kiihtyneisiin mieliin; he
tunsivat yhtäkkiä olevansa ikäänkuin hänen henkisen valtansa alla, ja
heidän oli siihen alistuttava. Hiljaa ja ääneti käveli jo tuokion
kuluttua tuo juurikään niin meluava joukko, miehet, naiset ja lapset,
ylös mäelle kirkkoon päin, piispaa nöyrästi seuraten. Hämäläisetkin
astuivat sinne toisten jälestä kiinteässä ryhmässä, sillä siellä hekin
tunsivat parhaassa turvassa olevansa. Ja pian kajahtivat kirkosta
hartaan messuvirren sävelet yli hiljaiseksi käyneen kylän aina metsään
ja järvelle saakka.

Sen loputtua alkoi kuulua piispan voimakas ääni, kun hän siellä
hirsiseinäin sisäpuolella kehotteli eksynyttä kansaa rauhaan ja
veljesrakkauteen. Ja kohta siellä kirkon lattialla makasi äskeinen
riitarahvas polvillaan nuhtelevan ristirinnan edessä, hartaana ja
nöyrtyneenä. Mutta aseensa se oli heittänyt kirkon edustaiseen
asehuoneeseen, niinkuin kirkollinen järjestys sääsi ja tapa vakainen
vaati.

       *       *       *       *       *

Kirkosta palatessaan tunsi piispa, että tuo kansa, joka nyt
kirkkomäeltä hajaantui kyläteilleen ja venheilleen, oli tällä hetkellä
hänelle ja hänen rauhanopilleen altis ja sula. Mutta murheellisena hän
kuitenkin iltapäivällä istuskeli pappilan kuistilla ja katseli kauas
Saimaan selälle, jota myöten nyt savolaisten kirkkovenheitä palaili
piispankäräjiltä. Hänen mielensä oli matala, toivoton tunne sitä
kalvoi. Niin, ehkä tällä hetkellä on mieli sovinnollinen ja nöyrä
noilla, jotka nyt kirkolta soutavat verekset manaukset muistissaan, --
sitä mietti piispavanhus. Mutta ehkä jo huomenna, kun manaaja samoja
Saimaan vesiä kulkee Viipuriin päin ja nautitut nuhteet kalpenevat
mielestä, ehkä jo silloin pieni sanakiista nostaa uuteen kuohuun
hillittömät veret ja sytyttää tappelun tuiman ja tulisen, niinkuin
aamulla Tarvaisen pihassa. Ajatukset palaavat vanhoille pakanallisille
raiteilleen, kun ne vanhat käsitteet edelleen sydämissä asuvat...

Mitä auttaa yksi kirkonmessu, jos se hetkeksi saisikin sydämiä
sulamaan, -- niin kyseli piispa itseltään. Täytyy tehdä tarkempaa
työtä, täytyy kyntää syvemmälle. Harvalukuinen papisto siihen ei täällä
erämaan laidassa riitä eikä kykene, ennen kaikkea ei kykene! Mutta se
ei saa sittenkään olla toivotonta!

Ja Maunu-piispa kutsutti silloin puheilleen yhden niitä
saarnaajaveljesten munkkeja, jotka hän Turun dominikaaniluostarista oli
mukaansa ottanut, isä Klemetin -- hänet hän tiesi sekä kansan elämään
ja tapoihin perehtyneeksi että hurskaaksi, pitkämieliseksi, työssään
sitkeäksi kirkon mieheksi. Tämän munkin hän tuskaisissa mietteissään
oli valinnut sopivimmaksi siihen kyntötyöhön, jonka hän nyt niin
välttämättömäksi havaitsi.

Pitkä, harraskatseinen, avokasvoinen munkki astui kunnioittavasti
kumartaen piispan eteen, joka hänelle juhlallisesti virkkoi:

-- Tahdotko olla todellinen domini canis, veli Klemetti, tahdotko
antautua tehtävään, jossa työsi ehkä näkymättömänä kuluu, tuottamatta
sinulle ulkonaista kunniaa, kenties tuottamatta sinulle työtulostenkaan
tyydytystä?

-- Mitä käskette, piispa?

-- Jää tänne Savon kansan keskuuteen, kulje sen kylissä salolta
salolle, opeta kansaa sen omissa tuvissa, sen arkielämän ja raadannan
ohessa, opeta sitä sanoillasi ja elämälläsi ymmärtämään ristin opin
käsitteitä ja tarkotuksia, vihaamaan pahaa ja rakastamaan hyvää ja
karttamaan sotaa ja verenvuodatusta. Se on vuosien tehtävä -- tahdotko
jäädä kiertäväksi munkiksi Savoon?

-- Olen koettava, mitä voin, teidän pyhyytenne. Lähden jo tänään, vielä
on kirkkovenheitä rannassa.

Piispa tiesi, että isä Klemetti oli antautuva ehyeltään siihen
tehtävään, jonka hän kerran omakseen otti. Mutta hänen katseensa ei
sittenkään vielä kirkastunut. Työtä on niin paljon, liian paljon, ja
yhden miehen voima on vähäinen...!

Kauan hän istui näissä mietteissään kesäisellä kuistilla. Iltaan jo
aurinko laski. Silloin kuuli hän sivulta kavioiden kopsetta, ja hetken
kuluttua ajoi ratsujoukko pappilan ohi läntistä metsää kohden. Ne
olivat hänen hämäläiset saattomiehensä, jotka nyt lähtivät
paluumatkalle salon halki kaukaisia kotejaan kohden.

Piispa viittasi ratsastajat pysähtymään ja kysyi:

-- Lähdettekö nyt yötä vasten taipaleelle?

-- Nyt lähdemme, vastasi Suopelto. -- Hevoset ovat jo levänneet.

-- Miksette viivy aamuun asti, miksi yöksi ajatte erämaahan?

Karkea talonpoika pyöritti hetkisen kielellään vastausta siihen
kysymykseen ja virkkoi sitten:

-- Niin, katsokaas, piispa, meistä on turvallisempi maata yömme salolla
kuin täällä. Meitä ei ole täällä kovin hellästi hyvästelty, jospa ei
tervehdittykään.

Ja piispan täytyi myöntää, että hämäläisillä oli arkailuunsa aihetta,
aihetta olla luottamatta siihen mielenmuutokseenkaan, jonka
savolaisissa oli päivän nuhdesaarna vaikuttanut. Syvällä, syvällä ovat
vihan juuret, syvältä ne olisivat kitkettävät! Huoahtaen hän vastasi:

-- Ehkäpä olette oikeassa, leppymättömiksi jäävät siis välinne! --
Mutta huomatessaan Heinon siellä ajettunein leuoin ratsastavan sälkönsä
selässä, virkahti piispa vähän säälien nuorukaiselle, joka hänen
saattajanaan oli runnelluksi tullut:

-- Vai sinua ne löivät, poika, vaikka et kostaa aikonutkaan. No, etpä
olekaan oikein tappelijan näköinen, jos et korven raatajakaan. Mikä
olikaan nimesi?

-- Heino.

-- Heino -- ei sellaista nimeä ole pyhässä kalenterissa. Henrikki sinä
olet, Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta. Sepä kelpaisi vaikka papin
nimeksi, eikö niin?

Kummissaan katseli nuorukainen piispaa, joka noin näytti ikäänkuin
arvaavan hänen mielensä salaisimmat, utuiset toiveet. Mutta piispa luki
hänen säteilevistä silmistään arvanneensa oikein ja jatkoi:

-- Jos Turkuun joskus tulet, poika, niin saat kysyä Maunu-piispaa,
kyllä sinut silloin muistan, Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta.

Sitä puhetta eivät hämäläiset ratsumiehet ymmärtäneet, ja piispakin
hymähti mieleensä juolahtaneelle mietelmälle. Ja vakavana hän taas
heille jäähyväisiksi lausui:

-- Menkää rauhassa, Hämeen miehet, Pyhä Neitsyt turvananne!

Saattomiehet ajoivat edelleen läntistä saloa kohden. Hetken kuluttua
kuuli piispa tantereen töminästä, että he kylän laitaan ehdittyään
ratsastivat täyttä neliä. Ja hän ymmärsi heidän pyrkivän niin pian kuin
mahdollista tarpeellisen matkan päähän tästä asutuspaikasta, jonka
äärillä he eivät tunteneet turvallisesti kulkevansa. Niin, syvällä,
syvällä asuu heimoviha! --

                           (Santeri Ivalo: Erämaan taistelu.)



ERÄMAAN TAISTELU.


Korkeiden kuusten latvat huojahtivat väliin hiljaa hentoisen tuulen
hengessä, mutta asettuivat taas liikkumattomiksi, ikäänkuin
kuunnellakseen sitä askelten raskasta töminää, joka niiden juurelta
soi. Joskus tuntui se tuulenhenkäys aavimmilla ahoilla maanpintaan
asti, vilvottaen hetkisen niiden kulkijain kuumaa ihoa, jotka siellä
kuusten lomitse nopeasti astuivat, mutta laaksoissa ei latvakaan
heilahtanut eikä lepattanut haavankaan lehti.

Matkue kierteli kuin jättiläiskäärme kivikkojen ja murrosten välitse
näihin esteihin hetkeksikään pysähtymättä. Jonon päässä kulkevan
johtajan tarkka silmä haki näet jo kaukaa oppaikseen tunnetut
merkkipetäjät tai kallionsärmät, milloin ei kuusenkyljissä näkynyt
vanhoja rasteja taikka tuntunut portaitten pohjaa suossa, ja hän
viuhtoi vinhaa vauhtia taas niiden merkkipuiden ohitse. Eikä siinä
auttanut jonon viimeistenkään jälemmäs jättäytyä, vaikka olisi väsynyt
jalka tai raskaalta tuntunut taakka hartioilla. Eteenpäin piti vain
painaa, kunnes ehdittiin sammaleiselle Jumalanmäelle, jolla vanhalla
lepopaikalla oli lepytetty erämaan haltija.

Etumaiset saapuivat jo tälle ylängölle, jonon johtaja hellitti
konttinsa viilekkeet ja pudotti raskaan taakkansa sammaleiselle
kalliolle; toiset, sitä myöten kuin perille joutuivat, tekivät samoin.
He olivat enimmäkseen nuoria miehiä, joku vanhempi jässäkkä joukossa.
Avopäin he astuivat, hurstisen mekon rinnus auki, mutta konttiinsa
sidottuina oli useimmilla miehillä silti turkitkin, sillä he tiesivät,
että helle on poissa, kun he syksyllä palaavat. Miesten perästä tulivat
sieltä naiset, toiset reippaasti jutellen, toiset jo huohottaen
konttiensa alla.

Se oli hämäläisten erämatkue, joka nyt oli kulussa kalajärville
suuremmalla joukolla kuin moniin vuosiin. Se läheni nyt vanhojen
takamaittensa ensimäisiä eräjärviä. Kiire oli perille päästä, retki oli
piispanmatkan vuoksi hiukan myöhästynyt, paras kala-aika oli käsissä.

Tulen iski joukon johtaja kuiviin risuihin -- siksi riippui miehen
vyöllä aina visapääpuukon vieressä nahkainen tuhnio -- ja naiset
kävivät viipymättä päivällistä valmistamaan. Pitkä rupeama oli astuttu,
nälkä kurni suolia, ja vasta ensi nälän lähdettyä pääsi tarina irti
tuossa monipäisessä joukossa.

-- Tältä aholtahan ei ole enää kuin päivän taival Veneheittoon, niin
virkahti naisten puolelta Leena-emäntä, joka ennenkin oli nämä
taipaleet kulkenut.

-- Kun hyvin astutaan, ollaan huomenna näihin aikoihin hämäläisten
vanhoilla venhevalkamilla, vastasi hänen miehensä, Suopellon Sipi.
Suopellosta olivat näet molemmat vanhukset kalajärville lähteneet.
Luonto heitä sinne veti, ja talon nuorempi väki taas ei sinne tahtonut.
Näillä vanhuksilla oli kolme tytärtä, jotka kaikki olivat kotivävyn
taloon ottaneet, ja siellä ne nyt kaikki myyrästivät ja riitelivät
yhden pirtin ahtailla tiloilla, joten vanhuksista oli hauskempi ainakin
kesät erissä viipyä.

-- Ja siellä päästään pian verkkoja kastelemaan ja rantakalaa syömään,
iloitsi Leena-muori edelleen.

Mutta silloin miehet iskivät toisilleen silmää ja hymähtivät salavihkaa
palaa purressaan. He tiesivät näet asian paremmin, tiesivät, ettei tänä
kesänä jäädäkkään näille lähimmille haukivesille, vaan painetaan monen
selän yli kaukaisemmille takamaille, sinne Nilakan rannoille asti,
missä ei taas muutamiin vuosiin olekaan kulettu. Ja Pilvenperän vanha,
vanttera isäntä vastasi leveästi ilkkuen:

-- Vai aikoisi se Leena jo huomenna päästä nuottaa järveen lappamaan!

-- Niin, no mitä vitkasteltaisiin?

Taas miehet toisiinsa katsoivat.

-- Ei, akat, ei tänä kesänä Veneheitossa verkkoja kastella, sieltä on
meillä vielä pitkä sounti edessä.

-- Ettäkö siis todella Kylmäjärville asti soudetaan, lienevätköhän
siellä apajat sen antavampia? kysyi Leena levotonna.

Ukko rykäsi. Hän oli jo mielessään selvillä siitäkin, ettei tällä
kertaa jäädä edes niille Kylmävesillekään, joista Leena puhui. Mutta
tuo epäilys kaukaisemman retken tarpeellisuudesta oli ensiksi mielistä
kitkettävä. Siksi hän rykäsi ja vastasi:

-- Ovat ne antavampiakin, mutta tässäpä ei olekaan nyt vain siitä
kysymys. Tässä on nyt katsottava, kenen takamaita ovat rannat siellä
pohjoisemmilla haukivesillä.

Jo kuului huokaus naisten joukosta ja sitten hiljaista supatusta. Ja
vieläkin Leena-muori siellä äänessä pysyi:

-- Ei siellä onni ainakaan ennen ole ollut ehoisampi kuin näillä
lähemmillä vesillä, ei kalaonni eikä -- muukaan onni.

Kaikki älysivät, mihin muori puheellaan tähtäsi, mutta Erä-ukolle tuo
akkaväen kapinahenki jo pisti vihaksi. Kimpautuen hän vastasi:

-- Kyllä täällä kalaonnesta vastataan, ja juuri nyt on meidän huolta
pidettävä siitä, että voimme vielä muustakin vastata. -- Hän viskasi
jyrsimänsä metsonreiden koirille kauas näreikköön ja jatkoi:

-- Helpointahan kai olisi kotilahdesta nuottaa vetää, eikähän naiset
riistasta välitä, kun se on jaettava, vasta silloin kun sitä ei enää
aitassa ole. Mutta jos ei sinne etäisemmille kalajärville vieläkään
kyetä, niin sitten sinne ei ole enää vastakaan asiata, jos mielikin
tekisi. Silloin ne vanhat erämaat väleen jo ovat lopullisesti muitten
hallussa, meidän ei ole silloin tarvis lähteä enää hakemaan haukia eikä
majavia sieltä -- eikä pian lähempääkään!

Ukon puhetta kuunteli innostuksella koko miehinen joukko, joka sen
ymmärsi ja hyväksyi. Alistuvaisina naisetkin nyt ääneti aterioivat. Ja
tuokion kuluttua nousi ruokapaikalta vakavana Suopellon Sipi, joka
väittelyn ajan oli ääneti istunut. Hänet tiesivät kaikki rauhalliseksi,
kaikkea liikaa riehahtamista välttäväksi mieheksi, mutta hänkin nyt
päättäväisenä selitti:

-- Niin, suvulle ovat näet etäisemmätkin takamaat säilytettävät,
vaikkapa vielä meidän polvellemme riistaa lähempätäkin riittäisi.
Takamaat ovat heimon omat, meidän on ajateltava myöskin lapsiamme ja
suojeltava heidänkin oikeuttaan.

Ukkokin nousi nyt aterialta, tarttui tanakkaan keihässauvaansa, jonka
varrelle oli kuvattuna suden pyynti ja karhun kaato, jymäytti sillä
kivipohjaista tannerta ja virkkoi kuin vapautuneella ilolla:

-- Niin, Sipi, juuri siksi me soudetaankin nyt niin kauas, kunnes
Maanselkä vastaan töksähtää!

Eikä Leenakaan enää napissut, mitä lie mielessään miettinytkin. Mutta
eräs nuori tyttö virkahti vielä naisten joukosta:

-- Soudetaan vaikka Maanselän yli, kunhan vain ei savolaisten kanssa
tappelemaan käydä.

Se oli Karmalan Enni, joka oli otettu mukaan soutajaksi erämatkalle,
kun Tuomas-isä ei Heino-poikaa pelloltaan laskenut.

Ja heti hän sai vastauksen nuorten miesten kehästä. Siellä nauroi
ääneensä Tuiran Vilppu, joka jämsäläisten joukossa oli kalajärville
seikkailemaan lähtenyt. Hän nyt reippaasti virkkoi, ikäänkuin tytön
puhe olisi häneen erityisesti kohdistunut:

-- Miksei tappelemaankin, jos savolainen meidän maillemme työntyy. Eipä
me silloin pakoon juostane, vaan isketään kiinni kuin korven kontioon
ja ajetaan savakot pois sillä voimalla, etteivät enää ainakaan toiste
tule.

-- Onpa meitä tällä kertaa miestäkin matkueessa, tulkoon savolainen
nyt, veriset apajat hän nyt Nilakasta vetää! --- Niin säesti Ilvesmäen
sisukas Aapo, joka juuri tappeluja etsien oli eriin lähtenytkin. --
Hei, silloin meillä vasta on helluntai, kun taas kerran tapella
saadaan!

Mutta tämä uhma ei miellyttänyt vakavampia miehiä, ja tanakkavartinen
Pilvenperä virkkoi naapurilleen nuhdellen:

-- Tappelua ei haeta, jos eivät savolaiset sitä hae. Mutta eiköhän
niillä vielä olekin siksi tuoreessa muistissa viimeinen käyntinsä
Nilakalla, että sen jo uskovat ja pysyvät loitommalla meidän apajoilta.

Mutta tämä toivo pani Suopellon Sipin puistelemaan päätään.

-- Ei ne pysy, siihen elä luota. Savolaisissa on sisua. Et ollut mukana
Savilahdella piispaa saattamassa, siellä se heidän sisunsa taas
nähtiin. Suorastaanpa uhkasivatkin tänä kesänä erämaillemme tulla.

Erä-ukko vain ei ryhtynyt enää väittelemään siitä, tulevatko
savolaisetkin taas kalajärville vai eivätkö, eikä hän ilmaissut
mieltään, toivoiko hän heidän tulevan vai eikö. Heittäytyessään
hetkeksi selälleen sammalikkoon, virkahti vain:

-- Siellä perilläpähän se nähtänee, ovatko savimiehet siellä vai
eivätkö. Mutta jos siellä ovat, niin juuri siksi täytyy meidänkin
siellä olla!

Se oli kuin päätöslauselma, ja siihen katkesi keskustelu Jumalanaholla.
Ainoastaan naisten kehästä, padan luota, kuului vielä jokunen
tukahutettu huokaus.

-- Pitääkö noiden veritöiden aina vain uudistua!

Ja Suopelto kuului siellä kuiskien naisia lohduttavan:

-- Ehkä eivät toki uudistukaan kahakat, onhan meitä nyt sellainen
joukko, ettei luulisi savolaisen selkää syyhyttävän, jospa hän vielä
kalajärville tuleekin. Jollakin tavoinhan nämä riidat ovat loppuun
saatavat. Ehkäpä ne loppuvatkin nyt siihen, kun savolaiset näkevät,
että me emme omastamme hellitä...

Mutta Karmalan Lauri, joka jännittynein mielin oli miesten keskusteluja
kuunnellut ja jonka nuorta eräintoa viritti halu tuntea tarkemmin
entiset Lapinkorven riidat, hän siirtyi isoisänsä viereen istumaan ja
kysäsi:

-- Millä syyllä ne savolaiset näille järville pyrkivät, selvästihän ne
ovat meidän?

-- Meidän, vastasi Erä-ukko varmasti, ja kuten Lauri oli arvannut,
innostui hän pian kertomaan:

-- Meidän miehet siellä ovat monen polven ajan vuosittain hiihtäneet
verottamassa lappalaisia, jotka olivat Hämeen veronalaisia, ja sillä he
jo ovat ottaneet tämän korven takamaakseen. Lappalaisia kierteli näissä
saloissa vielä viljalta nuoruuteni päivinä. Mistä savupatsaan näimme
kohoavan näreiköstä, siihen me kohti hiihdimme ja kotaan kävimme ja
nöyrästi luki lappalainen veronahkansa meidän kelkkaamme. Eikä siellä
vieraan suksen latuja koskaan näkynyt. Ja kun sitten lappalaiset
hävisivät näiltä saloilta vähiin, siirtyen kauemmas pohjoiseen korpeen,
niin vuosittain me täällä käytiin sittenkin kevätkalan pyynnissä;
saunat rakennettiin, loukkupuut kaadettiin ja takamaan kaski
vierrettiin. Eikä siellä muitten kaskia eikä saunoja koskaan savunnut,
meidän yksin olivat hirvimaat, meidän apajat; rauhassa me siellä
ukonmaljat juotiin, kun kevätohra oli maahan kylvetty... Kerran sitten
osui tänne meidän takamaille outoja kulkijoita, Savon puolen miehiä, --
mikä heidät liekin tänne opastanut. Ja sen kerran perästä ne ovat tänne
useamminkin tulleet, ja aina sitä rohkeammin, kuta enemmän meikäläiset
ovat arkailleet ja veltostuneet.

-- Sinä muistat siis, Ukko, vielä senkin ajan, jolloin savolaiset ensi
kerran takamaillemme tulivat?

-- Muistanpa kyllä, olin mies nuori ja verevä silloin, korpeen joka
kevät hiihdin, sen arvaat. Tulimme niin eräänäkin kevännä, kuten
tapamme oli, pyydysmaillemme Iisveden pohjoispäähän, jossa meillä oli
majat ja nuotta. Silloin se ihme nähtiin: jo on vieras valkamillamme
käynyt! Poltetut olivat saunat, viety oli nuotta, rikotut talaat!
Kummastellen sitä katselimme ja synkästi kirosimme salakavalaa
lappalaista, jonka uhkasimme karvoineen kärventää, -- luulimme näet
tuota tekoa lappalaisen ilkityöksi. Ketään ei enää näkynyt
pyyntimaillamme. Kyhättiin siis uusi sauna, rakennettiin katiskat uudet
ja käytiin pyyntiin kuin ainakin, eihän pelkurilta lappalaiselta sen
isompaa vihaa osattu odottaakaan! Mutta eräänä yönä... niin, silloin me
nähtiin ensi kerran savolaiset.

-- Hyökkäsivätkö yöllä?

-- Niin, syrjästä olivat kai meitä iltakauden väijyneet ja maata
mentyämme syöksivät he kavalasti nukkuvien kimppuun. Tappoivat toisia,
haavotettuja rääkkäsivät, meitä, jotka saloon pakenimme, ajoivat
koirineen takaa kuin metsän petoja, -- suurta matkuetta ei meitä näet
sillä kertaa erissä ollutkaan. Saaliimme veivät, uudetkin saunamme
polttivat...

-- Entä te?

-- Hölmistyimme tietysti, yhtenä kauhuna oli silloin koko Hämeen
rintamaa. Emme älynnet aluksi, mistä sellaisia raatelevia eläjiä oli
takamaillemme tullut. Mutta pian siitä virkosimme, läksimme seuraavana
kevännä suuremmalla joukolla erämaille, -- ja jo loimusivat tulena
savolaisten saunat, jotka he olivat järven toiselle rannalle
rakentaneet, ja monta vainajaansa itkivät ne heistä, jotka sieltä sinä
kesänä pakoon pääsivät. Silloin oli toki vielä pontta Hämeen pojissa!

Sen kiitoksensa Ukko sinkautti ikäänkuin moitteeksi tätä nykyistä
polvea vastaan. Mutta hetken kuluttua hän mietteittensä keskeltä
lisäsi:

-- Sellaista se oli, kun savolaiset ensi kerran meille tulivat. Ja sen
kerran ne riittäväksi uskoivat moneksi vuodeksi. Mutta tuon ensi tiensä
he löysivät taas, ja taas he jättivät julmat jälkensä. Tulivat kuin
varkaat pimeällä, vaanivat luotojen takaa, yksinäistä jousimiestä
metsässä väijyivät. Olen hirviajoissa talvella tavannut petäjään
kytkettyjä luurankoja, joista korpit ovat lihan nokkineet, -- siihen
ovat savolaiset sitoneet hämäläisen pyyntimiehen, kun ovat hänet erissä
tavanneet. Toisilta ovat silponeet jäsenet ja syöttäneet koirillaan, --
raaka, raaka on niillä luonto!

Siihen Ukon ja Laurin ympärille olivat vähitellen hämäläiset erämiehet
kertyneet kuuntelemaan noita synkkiä kuvauksia entisiltä eräajoilta, ja
vihasta pingottuivat siinä monen nuoren miehen jäntereet ja sappeen
kiihtyi mieli. Mutta kiihkeimpänä kaikista kuunteli noita tarinoita
Lauri, joka vanhuksen vaiettua vielä värähtävällä äänellä kysyi:

-- Salaako ne hyökkäsivät savolaiset silloin viime retkelläkin, jolloin
meidän talon väki sinne järville jäi?

Mutta Karmalan Ukko oli jo noussut sammalvuoteeltaan ja rupesi
konttiaan olalleen kohottamaan lähdön merkiksi. Hän ei näkynyt tahtovan
sitä tarinata enää jatkaa, ja synkkäpilviset ja harmajat olivat hänen
kasvonsa, kun hän viilekkeitä rinnalleen sitoen vastasi:

-- Vaanien tulivat silloinkin. Mutta nyt ei ole tässä enää tarinaan
aikaa, meidän on jouduttava matkaa jatkamaan. Korjatkaa eväät ja --
taipaleelle!

Ukko kulki jonon päässä, jossa hänen vanha, taattu paikkansa oli. Mutta
kun oli pari kangasta kulettu ja kahlattu yli keväiseltään vetelän
noron, silloin huusi hän luokseen pojanpoikansa, Laurin, joka taaempana
nuorten miesten joukossa käveli, ja virkkoi tälle verkkaisella,
matalalla äänellä:

-- Sinä kyselit äsken sitä eräretkeä, jolle isäsi jäi -- isäsi, setäsi
ja äitisikin. En ole siitä sinulle ennen tarkemmin kertonut, en ole
hennonutkaan, nuori olet mielestäni ollut. Enkä ole siitä retkestä
paljo muillekaan kertonut, vaikka juuri se retki on nämä vuodet
lähtemättä mielessäni asunut ja sydäntäni syönyt. Se kesä on mustin
muistoni näiltä eräretkiltäni, joita on ollut monta. Nyt olet itse
samanlaisella matkalla, olet jo miesten kirjoissa, aika on, että tunnet
sinäkin savolaisten oikean sisun. -- Siitä on nyt kuudes kesä
kulumassa. Meitä oli suurenlainen matkue hämäläisiä sinä vuonna
kalajärvillä. Oli kulettu Nilakkavesille asti, niinkuin tapa oli,
milloin olivat yhdessä koko seutukunnan miehet. Karmalastakin oli meitä
neljä henkeä. Pariin vuoteen ei ollut savolaisia salolla näkynyt eikä
niitä osattu odottaakaan, sillä oli kuultu heidän jo ruvenneen hakemaan
itselleen vielä pohjoisempia takamaita. Rauhassa siis riistaa
pyydettiin ja vedettiin nuottaa, -- ehkäpä liiankin vähän varottiin
vainolaisen viekkautta ja omainkin heittiöiden ilkeyttä.

Ukko ikäänkuin töksähti inhottavaan muistoon ja sylkäsi synkästi,
ennenkuin jatkoi:

--- Joukossamme oli silloin eräs lurjusluontoinen mies, joka toisten
naisia nauratteli ja toisten ansoja koki. Pidimme käräjät siellä
tavallisessa tuomiosaaressamme, ja mies julistettiin joukostamme
karkotettavaksi, ajettiin pois koko kalarannaltamme. Tuo heittiö se
korpea kierrellessään sitten löysi savolaisten saunan; heitä oli
pienoinen joukko saapunut muutamaan kaukaiseen lahteen, eivätkä he
meistä mitään tienneet, ennenkuin petturi heidät savullemme opasti.
Suohon olisi ajoissa pitänyt upottaa se heittiö, mutta suohon tuo taisi
sittenkin lopulta kuolla, savolaisetkin kun hänet yksin korpeen
hylkäsivät...

-- Hänkö vainolaiset saunallenne toi, ja yölläkö taas? -- kysyi Lauri
jännittyneenä.

-- Se ei ollut yö, oli iltapäivä. Kotarantamme oli silloin autio,
miehistä olivat toiset ilveksenajossa, toiset ansoillaan, meitä oli
taas toisia venheillä verkkoja laskemassa. Äitisi minulle souti,
selvästi sen vielä muistan. Savolaisten vaanijat kai sen hetken
otolliseksi ryöstölleen valitsivat; he hiipivät metsästä aittoihimme ja
rupesivat sieltä, kuin varkaat ainakin, meidän saaliitamme
tyhjentämään. Taakoiksi ne sitoivat ja selkäänsä sälyttivät, --
aikoivat kai niine hyvineen livistää tiehensä. Mutta eivät ehtineet, --
kunpa olisivat ehtineetkin!

-- Miksi niin?

-- Silloin olisi toki osattu pitää vara. Parahiksi nyt meidän
ilveksenajajat palasivat salolta, -- heitä oli puolenkymmentä miestä,
isäsi ja setäsi niiden joukossa, -- kun törmällä yhyttivät oudolla
asialla olijat. He suuttuivat tietysti, juoksivat kohti aseet ojossa,
eivät tienneet vainolaisia kolmea kertaa lukuisammiksi. Savolaisilta
oli silloin tie ummessa, he viskasivat taakkansa selästään, tarttuivat
keihäisiinsä ja tappelu syntyi... Me kalamiehet kuulimme majarannasta
tuohitorven töräyksen, -- se oli sovittu hätämerkki -- ja arvasimme,
että nyt on paha merrassa. Minä tunsin heti Viljo-vainajan kiirehtivän
äänen. Soudimme saunalahteen päin joka taholta minkä vain airoista
lähti, avuksi koetimme ehättää, ja eellimmäisenä meidän venhe lahden
suulle saapuikin.

Ukko oli kiihtyessään kiirehtinyt vauhtiaan ja ojenteli keihästään
korpikuusia kohti, ikäänkuin osottaakseen, miten hän venheensä perästä
suuntaili kiihkoiset katseensa lahden pohjaan, jonne hän vasamana olisi
tahtonut lentää vainolaisten surmaksi.

-- Siellä riehui juuri tappelu saunan luona ahteella. Näkyi olevan
riitaa tavaroista, jotka savolaiset olivat maahan heittäneet, ja he
ahdistelivat tuurillaan tuimasti meidän miehiä, jotka näitä omia
tavaroitaan koettivat takaisin korjata. Karhun keihäs oli sedälläsi
kädessään, ja sillä hän torjui vainolaisten tuuria, peräytyen
verkalleen seinään päin, jonka vieressä isäsi kirveellään vainolaisten
piikkejä katkoi. Meikäläisistä makasi jo yksi nurmella, toisen näin
kaatuvan, saunan kynnykselle retkahti...

Taas voittivat vanhuksen murheiset muistot ja katkaisivat hänen
puheensa. Talttuneemmin hän sitten jatkoi:

-- Savolaiset olisivat nyt kenenkään ahdistelematta voineet iltikseen
mennä saaliinensa tiehensä. Mutta heidät näkyi vallanneen petomainen
murhainto. Miesjoukolla he keräysivät setäsi ja isäsi ympärille,
kymmenen oli siinä kahta vastaan. Saunan kierrettyään syöksivät he
sivulta setäsi kimppuun; hän kaatui monen tuuran lävistämänä. Silloin
pääsi huuto lahdelta lähestyvistä venheistä, ja silloin viholliset
huomasivat meidän rantaa kohti laskevan. Useimmat heistä nähtävästi
sitä säpsähtivät, koska jo kiireesti juoksivat pakoon. Mutta vielä jäi
vihollisten johtaja isäsi kimppuun, joka yhä seinän varassa puoliaan
piteli, vaikka hän nähtävästi olikin jo haavotettu. Muistat isäsi, mies
minun mittaiseni, väkevä kuin karhu; jos hän olisi voimissaan ollut,
olisi hän hoikkasäären savolaisen yhdellä iskulla nujertanut. Nyt hän
vain koetti vasemmalla kädellään hätyyttäjää luotaan torjua. Mutta hän
horjahti...

-- Venheemme oli rantaan tulossa, sen vauhti hiljeni tiheässä
kaislikossa, se pysähtyi liejukkoon. Hyppäsin kaislikkoon, maihin
harpatakseni. Mutta jo oli äitisi tuimassa tuskassaan keulasta
kapsahtanut minua edelle veteen, hän kahlasi rannalle, juoksi miestään
kohti. Isäsi silloin vielä, vaikka horjuikin, yhä hääteli pois
savolaista äärestään, mutta juuri kun me kuivalle maalle ehdittiin,
survasi vihamies keihäänsä haavotetun rintaan -- ja kääntyi samalla
pakosalle. Äitisi ehti jo törmälle, häntä vainolainen hurjasti potkasi
ohi karatessaan ja hupeni sitten metsään... Minä tempasin aseen jonkun
kaatuneen vierestä ja ryntäsin pakenevain jälkeen. Näin meikäläisten
toistenkin verkkovenheiden samassa rantaan saapuvan, koirat kuhisivat
jo kupeillani, ja miehiä viittasin perästäni rientämään...

Melkein juoksuun oli Ukko nyt kertoessaan kiirehtänyt vauhtinsa, joten
kuuntelijain oli vaikea häntä seurata ja kuulla hänen ääntään, joka
taas särkyneeltä rämähti. Nyt hän pysähtyi seisomaan, ikäänkuin palaten
takaisin nykyhetken todellisuuteen, kuivasi hihallaan hiestyneet
kasvonsa ja virkahti, kun retkeläiset väsyneinä hänen ympärilleen
olivat ehtineet:

-- Sitä se oli savolaisten sisu sillä kertaa, sellaiseksi muodostui
kahakka kalakotamme kupeella. Kun me miehet metsästä palasimme
vainolaista takaa-ajamasta, silloin vasta oikein näimme, minkä jälen se
oli kotarannallemme jättänyt. Kylmänä makasi saunan edessä setäsi ja
kaksi muuta Hämeen miestä, joiden ääressä nyt venheistä nousseet naiset
itkivät. Isäsi oli vielä hengissä, mutta viimeisiä kertoja hänen
puhkaistu rintansa kohosi siinä äitisi sylissä, johon hänen päänsä oli
nostettu. Kirveen vartta puristi hänen kouransa vielä niin lujasti,
ettei se siitä irtautunutkaan, -- miehen mukana asekin kuopattiin.

Laurilla aaltoili rinta saman verran kuin kertoja-ukolla itsellään, ja
vaivoin sai hän kootuksi henkeä kysästäkseen:

-- Entä äitini... niinhän olette kertoneet, että hän joutui samaan
hautaan?

-- Niin joutui, huoahti Erä-ukko, lähtiessään taas verkalleen taivalta
jatkamaan. --- Iltayöstä hänen valituksensa muuttuivat hourailuksi, ja
aamulla hän oli vainaja. Liekö vainolainen häntä niin pahasti
potkaissut, vai sattuiko tuo kamala näky venheestä ja puolison kuolema
häneen niin syvälle, ettei hän sitä iskua kestänyt, sitä ei kukaan
osannut sanoa. Eipä sitä ollut helppo kestää muidenkaan, -- ei! Kaikki
kolme sukulaistani, kaksi poikaani ja miniäni, sain peittää yhteiseen
hautaan, yksin oli minun erämailta syksyllä palattava Karmalaan, minun,
joka ijältäni jo silloin parhaiten olisin hautaan joutanut, -- ei se
ollut helppoa! Mutta kaikkein kaameimmin kaivoi mieltäni sittenkin
muisto siitä, kuinka Viljo seinänvierustalla horjuen hääteli tuuraa
luotaan, lahdelta apua katsoen, ja vainon mies vain sisukkaana survoi
haavotettua rintaa... ja kuinka minun sitä täytyi katsoa, enkä voinut
ehtiä apuun...

Rauhallisemmin, riehahtelematta käveli nyt Ukko salotietä eteenpäin.
Hän oli melkein kuin väsynyt siitä voimainponnistuksesta, minkä tuon
kamalan muiston kertominen oli häneltä vaatinut, hän oli ikäänkuin
suorittanut surullisen velvollisuuden ja sen tehtyään talttunut.

Mutta hänen äskeinen kiihkonsa oli nyt vuorostaan tarttunut hänen
pojanpoikaansa, jolle hän nuo mustat muistonsa oli puhunut. Nyt
hehkuivat Laurin silmät, kuohuen sykkivät hänen suonensa ja koston
muikeat myrskyt velloivat syvältä hänen nuorta mieltään.

-- Ukko, sanokaa -- niin puhui hän kotvasen kuluttua kuiskaamalla, --
sanokaa, tapasitteko vainolaiset vielä, kun heitä metsässä
takaa-ajoitte?

Hiljaisella äänellä Ukkokin vastasi:

-- Tavattiinhan me osa heistä. Muutamat savolaisistakin olivat
ottelussa haavottuneet, ja haavat hidastivat heidän pakoaan. Pari
heistä yritti silloin vastarintaan asettua, mutta...

-- Mutta?

-- Kosto tapasi heidät jo siinä. Jättipä vanha savolainen siihen
poikansa kuolleena mättäälle ja itse pakeni, -- niin en olisi minä
koskaan tehnyt.

Taas käveltiin hetkinen ääneti. Nuorukaisen vellottua mieltä vaivasi
tällä hetkellä ennen kaikkea eräs aavistus, epäilys, jonka perille hän
vielä tahtoi päästä. Hän kysyi:

-- Ukko, oliko se isä, joka näinikään poikansa hylkäsi, oliko se
Savilahden Tarvainen?

Terävänä kalskahti Erä-ukon lyhyt vastaus:

-- Oli.

-- Sama, joka isäni kuoliaaksi survasi?

-- Sama.

-- Ja se poika, joka metsään kaatui, sekö oli Tarvaisen Hilppa?

-- Niin lie ollut hänen nimensä. Vimmoissani viskasin hänen ruumiinsa
muurahaiskekoon, mutta saaliikseni hänen rinnastaan päästin sen solen,
jonka sinulle olen antanut. On kai se sinulla tallessa?

Vähän viivytti nuorukainen vastaustaan:

-- Tallessa on.

-- Sen annoin sinulle kostosi merkiksi, -- nyt sen ymmärrät jo sinäkin,
että kostoa on se kipu, joka nämä vuodet on mieltäni jäytänyt. Nyt sen
ituja on jo sinunkin rinnassasi. Mutta muista, se viha ei ole yksin
sinun, sitä ei ole sinulle ainoastaan isäsi jättänyt, se on suvun,
jossa se on perintönä kulkenut polvesta polveen ja joka sen nyt meille
on uskonut. Minultakin se viha kerran sinulle periytyy, ja sinun tulee
siitä suvulle vastata. -- Olet nuori vielä, et ehkä täysin ymmärrä,
kuinka raskasta se perintö on, jota johtavan suvun täytyy heimonsa
puolesta kantaa; siinä kysytään sekä miestä että mieltä. Mutta kerran
olet sen kyllä täysin ymmärtävä.

Mutta nuori hämäläinen tunsi tällä kertaa heimonsa yhteisen vihan niin
valtaavana ja niin syvällä sydämessään, kuin jos hän, niinkuin Ukko,
olisi sitä siellä vuosikausia kantanut ja hautonut ja paaduttanut.
Hänestä tuntui, kuin olisi hän tällä iltapäivätaipaleella elänyt vuosia
vanhemmaksi, kuin olisi hän nyt yhtäkkiä päässyt käsittämään elämänsä
suuren tehtävän.

Mutta Laurin niissä mietteissä kylpiessä puhui Ukko vielä, ikäänkuin
noita koston mietteitä yhä säestäen:

-- Sen jälkeen en ole savolaisia tavannut. Heidän autiot saunansa me
silloin poltimme, mutta senjälkeen ei ole Hämeestä niille järville asti
kulettu. Mutta kerran vielä vainolaisiin yhdytään, joko nyt tai vasta.
Ja silloin, Lauri, silloin se isketään syvälle koston keihäs, ja
silloin ne samalla lopullisesti suvulle peruutetaan nämä sen takamaat,
joita emme saa uhrata, vaadittakoonpa siihen vielä vaikka paljokin
verta ja miesten surmaa.

Näin opetti vaarivanhus pojanpojalleen, heidän samotessa sisämaan
aavoja erämaita, lietsoen sitä vihan kipunaa, jonka hän nuoressa
mielessä jo syttyneen tiesi.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä saapui erämatkue Veneheittoon, josta pitkät vesistöt
johtivat monen vuolaan virran kautta ja avaran selän poikki kauas
Maanselän rinteille saakka. Siellä oli hämäläisten vanha valkama, sinne
olivat heidän venheensä maihin vedetyt ja huolellisesti pensaihin
peitetyt; mutta heidän yhteinen eränuottansa oli vielä syvemmäs
korpeen, kallioiden rotkoihin, kätketty. Kiireellä nyt venheet
tervattiin ja korjattiin ja työnnettiin vesille, ja niihin nyt
pyydykset ja eväät kannettiin; mutta keuloista pistihe esiin kuin
aidaskasa keihäitä, tuuria ja tarpoimia.

Eteenpäin, kaukaisemmille kiistavesille! Jo sauvottiin virrat ylös
Nilakan päähän, ja erään lahden suulla seisautti Ukko selällä venheensä
ja viittasi melalla lahdenpohjaan, josta petäjäin siimeksessä helotti
sievonen nurmikkoranta:

-- Tuossa näette sen nuottatalaan jalustan, jonka juurella ennen aina
perhepata porisi. Noiden petäjäin alla on hautakumpu, siinä olivat
saunat vieressä.

Hartaana, sanan puhumattomana, katseli hämäläinen erämatkue tuota
rinnettä, jossa sen omaiset muutamia vuosia sitten olivat kärsineet ja
kaatuneet. Sinne olivat silloin saunat pystöön jääneet, sen jälkeen
olivat savolaiset nekin polttamassa käyneet.

Mutta Ukko viittasi jo airomiehiä jatkamaan sountiaan ja virkkoi:

-- Käymme uudelta saunarannaltamme näitä kumpuja erikseen katsomassa,
nyt vain painetaan kiireellä eteenpäin.

Ohi siis soudettiin siitäkin lahdesta. Tuolle vanhalle pyyntirannalle
ei näet Erä-ukko enää tahtonut kalamajaa rakentaa, hän tunsi vähän
etempää vielä syvemmän lahden, kulkijain silmiltä vielä kätketymmän, ja
sen pohjassa kapean niemen, jota oli helppo maan puoleltakin vartioida.
Sen hän oli tienpääkseen valinnut ja sen lehtevään rantaan hän nyt
venheet laski.

Törmällä oli tasainen tanner, jossa kasvoi tuuhea pihlaja. Sen viereen
Ukko venheestä astui ja virkkoi:

-- Tässä on pyhä puu, sen alle meidän on hyvä tavaramme nostaa.

Rivi rivin viereen kertyi saunarannan kalamiehille kapahaukeja, jotka
kuivivat korkealle pystytetyissä riu'uissa päivänpaisteisella törmällä.
Kiihtelyksen toisensa päälle kasasivat liikkuvat metsämiehet nahkoja --
kärpän, näädän, majavan, ilveksen ja oravan -- piiloaittaansa korven
laitaan. Vihamiestä ei kuulunut kiistelemään hämäläisiltä heidän
pyyntimaitaan eikä hätyyttämään heitä heidän uusilla saunoillaan.

Siksi olikin mieli reipas ja rohkea pyytäjillä. Aluksi oli kyllä
hämäläismatkue varoskellen erissä kulkenut, joukossa oli järvelläkin
soudettu ja vartijoita oli pidetty öisin mäellä. Mutta nyt sydänkesän
mentyä käytiin jo yksin ja kaksin kaukaisillakin katiskoilla ja
noustiin maihin oudoissakin salmissa, -- eikä ollut vainolaista
kuulunut eikä enää sinä suvena paljo odotettavissakaan.

Niinpä soutelivat Karmalan Lauri ja Jämsän Tuira kepeällä haapiollaan
usein kahden kauas pohjoiseen päin, suuren Saunaselän yli erääseen
saarirypäleeseen asti, jonka salmiin he olivat katiskoitaan rakentaneet
ja jonka lahdissa oli vesilintuja viljalti. Ja eräänä aamuna he,
katiskat koettuaan, soutivat vielä senkin laajan veden poikki, joka
niiden saarten takaa aukeni, ja laskivat maihin vasta järven
pohjoiselle rannalle, missä eivät olleet ennen käyneet. Näitä
pyyntimaita he nousivat tutkimaan. --

Se oli karua maata, ylen synkkä oli kivikkosalo kävellä, ei se
pyyntimiehenkään mieltä innostanut. Vähän näkyi riistaakin liikkuvan
noissa harmaissa havulinnoissa ja maahiisien korkeissa kivikoissa.
Muuatta kivikkorinnettä kiertäessään näkivät metsämiehet toki
porolauman, joka suon rannassa naavoja järsi, ja se heidän intonsa
hetkeksi herätti. Niitä oli siinä monia kymmeniä sarvipäitä, näyttipä
etäältä katsoen siltä, kuin olisi suon laita heilahdellut, kun siinä
porot päitään huojuttivat. Toverukset hiipivät lähemmäs vastatuuleen,
aikoen lähettää nuolen edes jonkun härän kylkiluiden väliin. Mutta
arkoja olivat otukset: risahti pienoinen oksa, pystöön heristivät
peurat päänsä, ja jo rupesi elämään erämaan rinne. Koko lauma loikkasi
kuin harmaja pilvi nevan yli näreikköön; hetkinen vain kuului sieltä
vesisuon loisketta ja kavion kilkettä ja taas oli äänetön hiisimäen
laita, niinkuin ei siinä mitään elämää olisi ollutkaan.

Nuoret miehet katsoivat vähän noloina toisiaan, ikäänkuin kysyen,
lähdetäänkö otuksia toiselta kulmalta kiertämään. Mutta ei se heitä
innostanut.

-- Huonoa se on kesäpeuran nahka, liha ei kelpaa mihinkään, virkkoi
Lauri.

-- Niin, paremmat ovat pyyntimaat omalla saunarannallamme, vastasi
Vilppukin. -- Mutta eikö lie lappalaiskota täällä lähellä, sillä
lappalaisen lauma se varmaankin oli tuo, -- mitähän jos käytäisiin
korvenpoikaa katsomassa?

-- Voi olla kaukana lappalainen, jos onkin, eipähän mistään näy savua.

-- Ei näy, palataan venheelle.

Mutta siihen oli päivä kuitenkin mennyt, yöksi täytyi erämiesten
kiirehtiä venheelleen, ettei lehdon liekkiö, virvatulena palaen, heitä
vieraasta metsästä tapaisi. Siinä he nukkuivat yön autiolla rannalla ja
vasta aamulla he läksivät kotiinpäin palaamaan, nyt vaihteeksi toisia,
itäisempiä selkiä soudellen.

Tuota hämärää itäistä rantaa, joka venheen edetessä vähitellen
selväpiirteisemmäksi kävi, tähystivät soutajain raukeat katseet. Se oli
aina epäilyttävä tuo itäranta, sinne ne tulevat savolaiset aina omilta
pyyntivesiltään, milloin tulevat, sen tiesivät Hämeen miehet. Mutta
eipä ole heitä nyt kuulunut... ei näkynyt nytkään hienointa haikuakaan
noista rantalehdoista, jotka vähitellen erottautuivat tummasta
takalistosta.

Mutta Lauri oli jo kauan tähystänyt erästä kallionkielekettä, jonka
sivulta siinti lahti ja joka senvuoksi selvemmin tarttui erämiehen
terävään silmään.

-- Katsoppas tuota kalliota, tuota töyrästä lehdon laidassa on kuin
siinä joku elävä liikkuisi.

Tuira pyörähti katsomaan.

-- En näe mitään. -- Mutta miten olikaan, sinne ne takertuivat hänenkin
katseensa. Kädellään varjosti silmiään hänkin, souti taas kappaleen,
katsoi, vilkastui:

-- Mutta on todella siellä jotakin elämää. Olisiko peura, joka hioo
sarventynkiään näreen kylkeen, vai liikkuisiko täälläpäin peuran
isäntä, lappalainen? Vai olisiko se vain koivu, jota rantatuuli
heiluttaa.

Kului pitkä hetki.

-- Ei se ole koivu, virkkoi Lauri, -- soudetaanko lähemmäs katsomaan?

Nuorukaiset katsahtivat äkkiä toisiaan ja ymmärsivät heti toistensa
ajatukset. Jos siellä ihmisiä liikkuu, niin tuskinpa ne ovat muita kuin
savolaisia, ja silloin heidän ei ole sinnepäin soudettava itseään
ilmaisemaan, -- sehän on erämiesten ensimäinen sääntö. Mutta sittenkin,
se on tutkittava tuo liikkuja, selko on asiasta otettava! Niin he sen
kysymyksen ratkaisivat.

--- Olkoonpa lappalainen tai viholainen, vaikka olisi vesihiisi,
soudetaan kohti! -- niin virkkoi Vilppu jo voitettuna.

-- Anna huhkia siis!

Hetkisen kohisi vesi keulan edessä, väleen lyheni välimatka rantaan. Ja
taas pysähtyivät nuorukaiset katsomaan: Ei se ollut vesihiisi, ei
löntystävä lappalainenkaan, muu olento siellä rantalehdossa liikkui,
väliin peittyen vesojen varjoon, väliin taas ilmeten päivänpaisteiselle
törmälle.

-- Se on nainen, -- kas, kassa jo näkyy, virkahti Lauri vilkkaasti.

-- Vierasta väkeä on siis täällä -- nyt ampastaan eräjoukkoa
varottamaan!

Jo kuulsi viimeisen selän takaa kotilahden tuttava suisto, ja ennen
pitkää nuorukaiset laskivat pienen haapionsa suurten matkavenheiden
lomaan saunarannalle. Hiukan epävarmoina he kotiväkeään tervehtivät,
sillä olipa kuin satua, se mitä heillä oli tältä retkeltään
kerrottavana, -- eikä kuitenkaan se ollut satua, vaan ankara
todellisuus, joka pakostakin nostaa myryn koko eräväessä, sen he
tiesivät. Ukko tuli ensimäisenä heitä vastaan rantaan ja torui heidän
viipymistään, -- eilisestä asti olivat he suotta vesillä virkailleet.
Ja kun Lauri mainitsi heidän käyneen tutkimassa pohjoisia rantoja,
urahti ukko:

-- Mitä te siellä, luulin teidän jo savolaisia tavanneen!

Silloin se oli heti tosi tunnustettava.

-- Olemme heitä tavanneetkin, savolaiset ovat tämän saman Nilakan
rannalla.

-- Mitä olette tavanneet ja missä?

Rannassa olevia erämiehiä saapui nyt muitakin nuorukaisten venheelle,
jossa he oivalsivat outoja asioita kerrottavan. Mutta Ukko tiukkasi
aivan ankarasti:

-- Hä, savolaisiako olette nähneet? Missä?

-- Järven itärannalla.

Kuin kuloviesti se tieto levisi venhekunnasta toiseen, jotka juuri
pyynnistään palasivat, ja hälinän ja hämmingin se synnytti hämäläisten
saunarannalla. Naiset sitä toisilleen hätä-äänellä huutelivat, ja
miehetkin jättivät kalanperkkuunsa kesken ja keräytyivät neuvottelemaan
törmälle, missä Lauri ja Tuira saivat vastata satoihin kysymyksiin.
Mutta Suopellon Leena-emäntä asettui kädet puuskassa miesten eteen ja
huusi hätääntyneen päättäväisyydellä:

-- Huomisaamuna ajaa Suopellon nuottakunta tavaransa venheeseen ja
lähtee soutamaan kotiin päin!

Miehet hymähtivät, ja Sipi koetti säikähtyneitä naisia rauhoittaa:

-- Eihän vielä niin kiirettä... tässä nyt asiat ensiksi tuumataan!

Mutta Erä-ukko oli istahtanut nuotion äärelle ja ammensi itselleen
rauhallisesti kupillisen kalakeittoa padasta. Hänen kasvojenilmeissään
ei näkynyt hämmästystä eikä hätääntymistä, hänen mietteensä näyttivät
kulkevan omia teitään, ja joskus valaisi salainen hymykin hänen
parroittuneet kasvonsa. Olipa kuin hän juuri tätä uutista olisi
odottanutkin, kuin olisi nyt tullut se hetki, jota hän kesäkauden oli
toivonut ja jota hän nyt tahtoi edullisimmin käyttää.

Mutta muiden erämiesten ateria ei ollut yhtä rauhallinen, ja he
kokoontuivat kaikki Ukon ympärille, johon olivat tottuneet
turvautumaan, -- hänenhän se oli tiedettävä, mitä nyt on tehtävä.
Heidän keskensä oli siitä jo heti kiistaa sukeutunut. Ilvesmäki tahtoi
suoraa päätä soutaa järven itärannalle ajamaan savokot pois,
Pilvenperän mielestä oli sitä rantaa päinvastoin vältettävä niin kauan
kuin suinkin. Mutta Erä-ukko söi keittonsa levollisesti loppuun ja
virkkoi sitten:

-- Ensiksi on tietysti otettava asiasta tarkka selko; emmehän vielä
tiedä, onko täällä savolaisia yksi perhekunta vaiko koko erämatkue. Ja
parasta on, että tiedustajat lähtevät liikkeelle jo tänä yönä.

Vakoojiksi valittiin kohta pari kokenutta metsänkävijää ja Tuira heille
oppaaksi otettiin. Mutta heidän matkalle varustautuessaan puhui vanhus
levotonta joukkoaan tyynnyttäen:

-- Huomisiltaan palaavat tiedustajat takaisin ja siihen mennessä me
muut täällä pysymme koossa. Vartijat valvomaan nyt, joutoväki
nukkumaan, -- sittenpähän se nähdään, mihin täällä ryhdytään! --

Vasta seuraavana aamuna vakoojat palasivat. He kertoivat päiväkauden
kuleskelleensa louhikossa savolaisten kotalahden seutuvilla, jonne
olivat kurkistelleet vuorten harjuilta ja mäntyjen latvoista. Mutta
illan suussa olivat he hiipineet sen lahden rinteelle, jonka toisella
rannalla savolaisten uusi sauna oli. Yksi sauna oli siellä vain, eikä
venheitäkään ollut rannassa monta, mutta miehiä siellä sentään kuhisi
patatulella kymmenkunta, ehkä enemmän, ja naisia lisäksi. Ja
iltamyöhällä saapui rantaan vielä eräs venhe, jossa oli puolenkymmentä
miestä, eikö lie urkkimasta palannut. Hyvin varoskellen siellä
savolaiset tuntuivat liikkuvan, väleen he savunsa sammuttivat,
korkealle venheensä yöksi vetivät, -- niin kertoivat vakoojat.

-- He tiesivät meidän joukkomme suuremmaksi, päätteli Ilvesmäki heti
innoissaan, -- odottavat meidän vieraissa käyvän, miksemme kävisikin!

-- Taikka varustautuvat yöllä tänne hyökkäämään, Tarvainen poikineen on
matkassa, -- vastaili Pilvenperä päätään punoen.

Mutta niistä arveluista välittämättä kääntyivät taas neuvottomat
erämiehet Ukon puoleen, joka heti tiedustajain palattua oli saapunut
saunasta ahteelle. Lauri koetti tarkata vaarinsa kasvon juonteita,
ymmärtääkseen mitä mietteitä hänessä liikkui, -- hän ne kyllä aavisti,
mutta ei ollut niistä oikein selvillä. Mutta värähtämättömin piirtein
kuin ainakin puhui johtajavanhus verkalleen:

-- Oikein arvasit, Suopelto, uhmalla ovat savolaiset meidän
takamaillemme taas lähteneet, -- jos olisi tarve ajanut, olisivat kyllä
jo keväillä tulleet. Riitaa haastavat. Hyväpä oli, että me joukolla
tänne saavuttiin, eikä täältä nyt kesken lähdetä, savolaisille ei
takamaita jätetä, -- sitä myöten on juttu selvä! Pyyntiä jatketaan,
syysapajat vedetään, talveksi vasta me kotiin palataan.

Siinä oli vastaus siihen pääkysymykseen, joka eräväkeä enin oli
huolettanut. Mutta se vastaus ei heitä vielä tyydyttänyt, ja ikäänkuin
kaikkien puolesta Suopelto kysyi:

-- Mutta miten? Ajetaanko savolainen pois Nilakan rannoilta, käydäänkö
tappeluun, vai odotetaanko hiipijäin syyspimeällä tänne hyökkäävän, --
sydämikköjä he ovat.

-- Ei käydä tappelemaan, jos ei toinen tappelua haasta, mutta aseissa
liikutaan tarpeen varalta. Pyyntiin soudetaan kuin omilla takamaillamme
ainakin, mutta soudetaan joukolla, ei enää venhekunnittain. Tulkoon
silloin Tarvainen jos tahtoo! Huolella ovat kesän saaliit kätkettävät,
saunalle ei jätetä mitään, kun nuotalle lähdetään, vartijat valvovat
yöt, maattakoonpa kotona taikka nuottanuotiolla. Silloin olemme
valmiit, tulkoon Tarvainen, jos nahkaansa syyhyttää.

-- Ei siitä ole takeita, ettei synny tappelu sittenkin, arveli Suopelto
vielä epäilevänä.

-- Syntyköön, silloin me isketään, silloin puhdistetaan takamaa
savolaisista! Heidän on silloin syy ja vastuu.

Ukko pääsi siihen mihin pyrki. Erämaille jäätiin, se oli pian kaikkien
mieli. Pyyntiä jatkettiin, nuottaa vedettiin kaukaisillakin apajoilla
eikä vainolaisista enää jälkiäkään tavattu. Ehkä ovat säikähtäneet ja
painuneet takaisin omille järvilleen, -- niin jo naisia lohdutettiin.
Ja kohta läheni kuitenkin kotiinlähdön aika, pitkiksi ja koleiksi
kävivät syksyn pimeät yöt, pian tulee pakkanen avuksi, se jo naisiakin
rauhoitti ja rohkasi.

Eräänä tuulisena syyspäivänä soutivat hämäläiset nuottavenheitään sitä
saariryhmää kohti, jonka kupeitse Pielavedet Nilakkaan yhtyvät; siellä
olivat heidän antavimmat syysapajansa. Tavallisuuden mukaan oli
etumaisen venheen kokassa keulamies salmia pälymässä, vaikka vierasta
ei ollut koskaan näkynyt, ja venheet kiertivät juuri erästä saarta,
jonka toiselle rannalle he aikoivat nuottansa potkea. Sitä kiertäessään
pysähtyi silloin yhtäkkiä etumainen venhe, ja siitä kuului hiljainen
huudahdus...

Se oli laskenut suoraan savolaisten nuottarannan eteen, -- vasta
silloin kuin muutkin sen keulamiehenä oleva Laurikin huomasi,
ilmoittaen:

-- Siinä on vieras!

Hiekkaisella äyräällä oli siinä rinnakkain puolenkymmentä kalavenhettä
ja ylempänä törmällä lekutti tuuli pienen nuotion liekkiä, jossa kai
rantakalaa keitettiin. Ja väkeä istui ja astuskeli nuotion ympärillä.

Se oli savolaisten kalatuli, sen soutajat heti näkivät. He olivat kai
juuri siitä apajan vetäneet ja aikoivat ehkä nyt rannalla aterioida,
ennenkuin uudelle lähtivät.

Hämäläiset istuivat hetkisen ääneti venheisään. Vasta kotvasen kuluttua
kuului hätäinen, kuiskahtava naisääni kehottavan:

-- Huovataan takaisin, ennenkuin he meidät keksivät!

Mutta miesääni vastasi samalla:

-- Jo ne meidät ovat nähneet!

Lauri silmäsi keulapuulta perässä istuvaa Ukkoa, hakien hänen
katsettaan. Uuden kauniin tulen näki hän nyt syttyneen vanhuksen
silmään, joka terävänä tarkkasi törmää, missä savolaiset juuri
hytkähdellen kääntyivät selältä saapuvaa nuottamatkuetta katsomaan.
Järähtipä vähän maltitonna vanha ääni, kun hän tuon kuiskivan
keskustelun katkasi ja vihaisesti virkkoi:

-- Ei koskaan käydä siihen häpeään, että savolaisten edestä
pyörrällettäisiin. Eteenpäin!

Mutta pystyyn olivat venheissä kohonneet hämäläiset nuoret miehet, he
arvasivat nyt ratkaisuhetken tulleen ja laskivat kiireesti
vihollistensa lukumäärän. Ja ensimäisenä Tuira laskuistaan tuloksena
lausui:

-- Soudetaan kohti -- pidämme me noille puolemme!

Ukon käskyä totellen olivatkin soutajat jo taas airoihinsa tarttuneet,
ja rinnakkain soluivat venheet aallokossa sitä salmea kohti, minkä
rannalla savolaiset nyt levottomasti liikkuivat lepotulellaan. Mutta
supatusta jatkui yhä venheissä. Niissä väiteltiin, hätäiltiin ja
uhmailtiin, ja ääneensä jo pyysivät naiset, että ohi soudettaisiin
vihollisten rannasta, tappeluun käymättä. Mutta kun johtajavenhe oli
savolaisten hiekkarannan tasalla, silloin viittasi taas Erä-ukko
soutajiaan seisauttamaan aironsa. Mitä vaarilla oli mielessään, sitä
eivät soutajat tienneet, mutta he tottelivat, ja jylhä äänettömyys
vallitsi nyt venheissä, joita aalto hiljaa solutti rantaa kohti.
Äänetöntä oli rannallakin, mihin savolaiset olivat kokoontuneet
tuijottamaan outoja vieraitaan, joilta he eivät mitään hyvää
odottaneet.

Siinä eräjärven aution saaren kupeella, kaukana syksyisessä
sydänmaassa, olivat nyt kerran taas vastakkain niiden vihamielisten
sukulaisheimojen edustajat, jotka vuosisatoja olivat katkeraa kaunaa
toisiaan vastaan kantaneet ja myrtyneet ja leppymättömiksi paatuneet,
 -- siinä he silmä silmää vastaan toisiaan mulkoilivat. Usein olivat he
kostonsa kiihkossa toisiaan hakeneet; nyt eivät olleet hakeneet vaan
sattuma oli heidät vastakkain viskannut. Mutta tulus ja piikivi olivat
siinä sittenkin liian lähekkäin, tarvittiin vain sysäys, ja kipinä oli
herkkä syttymään roimuavaksi tuleksi. Oliko se iskettävä se tuhoisa
kipinä?

Kotvasen kesti tuota juhlallista äänettömyyttä. Vihdoin virkahti
hämäläisten suurimman venheen perästä Karmalan Ukko karkealla äänellä,
jonka kaiku järeänä ponnahti takaisin rantapenkereestä:

-- Taas lähditte, Savon miehet, hämäläisten vesiä porkkaamaan. Eikö
teillä ole järviä omilla takamaillanne?

Se sana iski kuin vasama savolaisten parveen, jossa nyt heti virisi
levotonta liikettä. Vikkelänä heilahti siellä ryhmästä toiseen vanha
mies, jonka hämäläiset vaaleasta kuikannahkalakista heti Tarvaisen
isännäksi tunsivat. Ja yhtä kova kuin Ukon, mutta kiihkoisampi, oli
Tarvaisen ääni, kun hän tuokion kuluttua rannalta vastasi:

-- Omillapa tässä olemme vesillämme, en näe täällä hämäläisten
merkkikiviä. Mutta te lienette harhaan kulkeneet, koska meidän apajalle
soudatte.

Vastaus venheestä tuli viipymättä:

-- Me tunnemme vetemme, emme me harhaan souda. Hämäläisten ovat täällä
vanhimmat apajat, meidän ovat olleet täällä ensimäiset saunat ja
katiskat, nämä maat ovat meidän veromaita.

-- Näytäppäs, mistä veromaasi alkaa, -- suden ovat nämä maat mittaamat!
Mutta savolaiset ne lähinnä näitä vesiä asuvat, tottapa takamaat
rintamaihin kuuluvat.

-- Niin kuuluvat, hämäläisten rintamaihin. Missä asuivat savolaiset
silloin, kun me täällä ensiksi lappalaisia verottelimme ja pyynnissä
kävimme, -- työnnyitte tänne sitten jälestä kuin varkaat toisen
halmeelle! Mutta sen te tiedätte, että takamaitamme me emme jätä.

Savolainen päästi silloin ilkkuvan äänen:

-- Jätittepähän jo, pakoon täältä livistitte, vuosikausiin ei teitä ole
täällä näkynytkään.

Mutta jo kiihtyi ääni hämäläisten venheessäkin:

-- Ette ole jääneet tänne silloin tekään, kun Hämeen miehet ovat täältä
lähteneet, -- hiiloksina ne ovat olleet silloin teidänkin saunanne ja
hiiloksiksi jäävät vastakin, joll'ette sovinnolla näiltä rannoilta
suoria.

-- Nähtänee, kuka täältä ensiksi suoriaa!

Tämä heimojohtajain sananvaihto oli kalskahtanut terävästi ja kylmästi
kuin teräs, isku aina vastauksena iskuun; ääni oli vain jännittynyt,
kiihtynyt, kuin purevain tapparain nälkä, sinkoillessaan edestakaisin
salmiveden yli. Tähän johtajain väittelyyn eivät muut kummaltakaan
puolen puuttuneet, henkeään pidellen sitä miehet kuuntelivat, ihaillen
iskujen voimaa, ja pelokkaina naiset kuin piiloon kyyristyivät. Sillä
kärjistyihän väittely pian uhkailuksi, ja Savon pojat näkyivät jo
venheistään tapailevan tuuriaan. Airoissa, istuvat hämäläiset odottivat
taas jännittyneinä Ukon enempiä käskyjä.

Mutta silloin tarttui hämäläisten toisen venheen perästä Suopellon Sipi
keskusteluun. Hän puhui rauhallisella, maltillisella äänellä, ikäänkuin
tasotellakseen äskeistä kiivautta:

-- Toden sanoit, Suur-Savon Tarvainen, rajat ovat käymättä meidän ja
teidän takamaiden välillä. Joskus on sitä yritetty, mutta ei näille
vesille asti. Me hämäläiset kyllä vanhat takamaamme tunnemme, mutta
sovinnossa olisi kuitenkin kerran varmasti määrättävä, mitä myöten Savo
erissä kulkee, mitä myöten Häme, -- vettä riittää vielä molemmille.

Tämä puhe asetti heti jo kohonneita kuohuja, ja pian nähtiin, että
Suopellon sovinnollisella tuumalla oli kannatusta molemmin puolin. Eräs
leveänaamainen, punapartainen Savon mies murahti hyväksyvästi Suopellon
puheelle ja astui askeleen rannemmas. Se oli mies Juvan metsäkylästä,
Pouta-Paavo nimeltään, taitava takoja ja tunnettu runoseppä. Erämaan
riidat kiusasivat pahimmin hänen kyläkulmaansa, joka enin takamaista
eli, ja siksi häntä sovinnon puhe enin miellytti.

-- Se on järjen puhetta, virkkoi hän arkailematta. -- Raja olisi
käytävä takamaitten välille, ja siitä olisi sovinnossa päätettävä.

Alas venheisiin nähtiin, kuinka Savon miehet nyt eri ryhmiin asettuivat
supattelemaan. Heidän joukossaan näkyi olevan eri mieliä. Tarvaisen
kuultiin siellä terävästi väittävän.

-- Joko pehmeni taikoja-rautio! Rajan me panemme siihen, mihin soudamme
ja mistä pyydämme, kukapa ne muut rajat täällä pyhittää!

Mutta Poutanen kuului pitävän puoliaan:

-- Olen minä takonut ja olen minä tapellutkin, mutta sanankin voimalla
olen toimeen tullut. Jos täällä ensiksi miesten kesken takamaista
sovittaisiin, niin sitten pyydettäisiin ruunua rajat panemaan.

Hämäläiset istuivat ääneti venheissään, joita aalto yhä rannemmas ajoi.
Oudolta heistäkin tuntui tuo Suopellon esittämä tuuma, eipä oltu ennen
koskaan savolaisten kanssa noinikään sovinnossa keskusteltu; tora oli
syntynyt aina, kun oli toisiaan tavattu, ja toraa seurasi tavallisesti
tappelu. Mutta tuo ajatus määrätä rajankäynnin kautta varmoiksi
molempain heimojen takamaat, se ei sittenkään ollut uusi, sen kyllä
keski-ijän miehetkin muistivat. Sitä oli jo ennenkin hankittu, ja
parikymmentä vuotta sitten oli joku esivallan edustaja sellaisen
rajankäynnin alullekin pannut, ja yksi sen ajan rajapyykki --
Tähkäveden Naulasaaressa -- oli vieläkin kaikkien tiedossa. Mutta
siihen se rajankäynti olikin huvennut, sen muita määräyksiä ei enää
tunnettukaan. Mutta itse tuo ajatus oli senkin jälkeen mielissä
kytenyt, ja siksi juuri Suopellon tuuma nytkin paljo vastakaikua
tapasi. Itse hän siitä rohkastuneena jatkoi:

-- Eihän yrittänyttä laiteta, --- saisihan asiasta miesten kesken
puhua.

Mutta kysyen katselivat Hämeen miehet Karmalan jykevää Ukkoa, joka
viimeisen keskustelun aikana ääneti oli venheensä perässä istunut.
Hyvästi he tiesivät, ett'ei tämä tuuma johtajavanhusta ensinkään
miellyttänyt. Lauri sen varsinkin tiesi, kuinka syvästi vanhan
erämiehen intohimoinen mieli moisia tinkimistuumia halveksi, ja hän
luki sen inhon nytkin Ukon tyytymättömistä katseista.

-- En luule sovinnon puheista savolaisten ja meidän välillämme mitään
kystä syntyvän, -- uhmalla he nytkin tänne tulivat...

Kaikki luulivat Ukon näin kylmästi kieltäytyvän keskusteluista ja
rannalla jo Tarvainen teerevänä omille sovinnonpuhujilleen ilkkui:

-- Siinä kuulette Karmalan noidan sovinnon!

Ja alakuloisena Suopeltokin huokasi:

-- Syntyneekö kystä siitä ainaisesta torastakaan!

Mutta kaikkein ihmeeksi Ukko rauhallisesti jatkoi:

--- Mutta kun lie savolaisilla jotakin vakavaa rauhasta ja rajoista
puhuttavana, kun lie heillä vilpitön mieli, niin voin minä sitäkin
puhetta kuunnella, sittenpähän näkyy, mitä siitä syntyy.

Helpotuksen huokaus pääsi naisten rinnoista, jotka sydän ahdistuksessa
soutoteljoillaan istuivat ja tuskalla odottivat, mihin tämä väittely
päättyisi. Kummastellen katselivat nuoret miehet toisiaan, pettymystä
ja kiukkua kuvastui monenkin silmistä, ja turhaan koetti Laurikin
ukkonsa harmaista kasvoista lukea, mitä tämä viimeisellä puheellaan
tarkoitti. Mutta savolaisten rannalla supateltiin hetkinen hiljaa,
väiteltiin ja väisteltiin, ja vihdoin astui Suur-Savon Kylliäisen
isäntä, joka hänkin oli savolaisten johtomiehiä, pari askelta rannemmas
ja huusi:

-- Meillä on se mieli, että koetetaan asiat kerran sovinnossa
selvittää. Jos lie teissä, niinkuin tuntuu, sama tuuma, niin soutakaa
maihin -- puhutaan!

Syntyi hetken äänettömyys. Hämäläiset oivalsivat, että Savon miehet nyt
tunsivat heikommuutensa ja siksi noin sovinnollisiksi heittäytyivät, ja
se heistä monta suututti. Mutta Suopelto piti asian jo selvänä, hän
antoi merkin soutajilleen, ja samassa hänen venheensä aallokosta
laskikin jo rannalle, toki kappaleen matkan päähän savolaisten
valkamasta. Vielä viipyi salmella Ukon venhe ja sen liikkeitä ne
toisetkin yhä odottivat. Mutta jo tarttui Erä-ukko huoparimeen ja
lausui elpyen:

-- No, hyvä, lasketaan siis maihin, katsotaan, mitä merkitsee
savolaisten sovinto. Mutta muistakaa, miehet, aseet mukaan maihin
noustessamme, sitä myöten vain heidän aikeisiinsa luotan!

Niin seisoivat hetken kuluttua Hämeen miehetkin saman saaren rannalla,
jossa paloi savolaisten rantatuli, seisoivat ääneti vakavana, tummana
joukkona, joka ei siinä itseään oikein kodikkaaksi tuntenut. Mutta
Suopelto, Pilvenperä ja muutamia muita sovinnon miehiä nousi ylemmäs
törmälle savolaisten luo, pannakseen alulle sen neuvottelun takamaiden
erottamisesta, jota varten he olivat maihin tulleet. Siinä vaihdettiin
jo sana ja toinen, mutta perin kankeasti se tarina luisti; epäilystä
huokui sanoista ja sanain lomista, kaarrellen karttoivat sovinnonkin
miehet liiaksi lähestymästä toisiaan. Rantahiekalla lähenivät toisiaan
sitävastoin nuoremmat miehet, toistensa aseita tarkastellen, mutta
vielä tylympinä he silmäyksiä vaihtoivat, sanoja eivät yhtään.

Tästä parvesta astui tuokion kuluttua törmälle neuvottelevain miesten
luo Karmalan ukko, asettui tapparansa varaan miesjoukon eteen seisomaan
ja kysyi:

-- Kuinka kulkee tarina? Mistä te oikein puhutte?

-- Siitä, mitä myöten kummankin heimon olisi pyydettävä, vastasi
Suopelto neuvotonna, kun ei ruvennut keskustelua alkuunkaan saamaan.

-- Vai siitä! No, kumman ovat siis nyt aluksi apajat tämän saaren
ympärillä, se kai lienee ensiksi selviteltävä? -- Tällaisen kekäleen
heitti ukko ilmeisesti tahallaan neuvottelevain miesten keskelle ja
jatkoi sitten itse: -- Mehän tiedämme, että nämä apajat, joihin juuri
nuottaamme soudimme, ovat hämäläisten vanhoja apajia, monet peräthän me
tälle rannalle olemme vetäneet. Vai eikö ole niin asia?

Se väite tärähti terävänä mieliin molemmilla puolin ja kuumensi heti
taas veret. Poutanen koetti kyllä tovereitaan rauhoittaa ja Suopelto
virkahti melkein moittivasti:

-- Siitähän nyt juuri olisi sovittava.

Mutta silloin ukko kiivastui:

-- Minä en rupea tinkimään siitä, mikä on omani -- minä sen pidän.
Tässä ei ole valittava muuta kuin: joko lähtevät savolaiset taikka me
tältä apajalta pois. Mutta minä en lähde!

Jo kuului suuttumuksen surinaa savolaisten joukossa. He ryhmittyivät
taas sivummas ja Tarvaisen äijä se taas äkäisenä ärähti:

-- Ehkä lähdet, jos lähetetään!

-- Ka, jompikumpi lähtenee!

Taas olivat jo yhtyneet miehet toisistaan loitonneet ja murjottivat
karsaina vastakkain. Siellä törmällä älyttiin, ettei ukko suostu
sovintoon muilla ehdoin kuin että savolaiset peräytyvät. Mutta alempana
vesirajassa olivat nuoret miehet sillävälin yhä enemmän ärtyneet.
Siellä he jo viskelivät kompasanoja vastakkain, sana syntyi sanasta ja
siitä virisi pian äänekäs kina. Joku savakko siellä ivaili hämäläisiä
naistenvarkaiksi, viitaten kai Tuiran kesäiseen onnistumattomaan
ryöstöyritykseen, ja sille toiset tyrskähtivät nauramaan. Mutta se se
kävi kuumaverisen Vilpun sapelle, hän astui esiin ja uhmaili
ivailijalle:

-- Käy miehen vastukseksi, jos et itse liene naisuros!

Vastaukseksi lennähti vain kivi savolaisten parvesta Tuiraa kohti, joka
sen toki kiireisellä liikkeellä sai väistetyksi. Mutta siitä
hytkähtivät Hämeen miehet, he tarttuivat tuimina aseisiinsa, ja samalla
kuului törmältä, jossa neuvottelijatkin olivat kääntyneet rantatoraa
kuuntelemaan, ukon ääni melkein ilkkuvana:

-- Kas niin, pojat, sen jo arvasin. Näin meitä vastaanottavat
savolaiset, jotka meidät rauhan miehinä rannalle kutsuivat!

Ja hän lähti kiireesti törmältä alas astumaan, ikäänkuin johtaakseen
noita kiihtyneitä nuoria miehiä, ja virkkoi laskeutuessaan:

-- Mutta kun me kerran tänne on tultu, niin täällä me nyt pysymmekin!

Silloin suhahti nuoli kentän poikki, savolaisten rannalta, muutaman
pajupehkon takaa. Ja ampuja oli kyllä tiennyt, kehen hän tähtäsi:
rautapää nuoli iski Karmalan ukon vasempaan olkapäähän, kun hän juuri
keskirinnettä alaspäin astui, siihen iski ja upposi syvälle
kainalolihaksiin, joihin värähtämään jäi.

Tuskan tuntien vanhus horjahti ja nojasi viereistä koivua vastaan.
Mutta se nuolen isku löi samalla kuin salamanisku molempiin
miesjoukkoihin. Savolaiset ensin tuokioksi nolostuivat, ja Pouta-Paavo
kuului siellä valittavalla äänellä moittivan miehiään, mutta samassa jo
heilahtivat aseet esiin heidänkin parvestaan, ja ahteella syntyi pian
määrätön hälinä.

Mutta ainoastaan hetkeksi oli ukko koivun kylkeä vastaan hervahtanut.
Tuokion kuluttua hän oikaisihe taas suoraksi, kiskaisi verisen nuolen
irti kainalostaan ja huusi sitä huiskuttaen melkein riemuavalla
äänellä:

-- Tätä se oli savolaisten sovinto, siinä näette salakytän nuolen!
Mutta etpä osunut sydämeen, sinä pelkuri pensaantakalainen, vielä on
pystyssä Karmalan Erä-ukko ja vielä iskee sen oikea käsi. Nyt
eteenpäin, Hämeen miehet, pois ajetaan nyt katalat rannoiltamme!

Mutta jo hänen sitä puhuessaan olivat Hämeen miehet vihansa vimmassa
rynnänneet eteenpäin tuota kavalaa tekoa kostamaan, ja tuliteräisinä
välähtivät heidän aseensa laskeutuvan syyspäivän hohteessa. Tuossa
tuokiossa koko ranta riehui yhtenä tuiskuna, kuin jos olisivat sinne
kaikki hiisien hirmut lasketut irti intohimoissaan temmeltämään. Ja
rynnätessään huusivat Hämeen miehet:

-- Erä-ukkoa ampuivat, katalat!

-- Sitä varten ne meidät tänne hakivat!

Yksin Suopellon Sipikin, joka vielä tuokio sitten oli rakennellut
rauhaa, syöksyi nyt miestensä etunenässä, keihäs ojossa, savolaisia
vastaan, karjuen:

-- Nyt ei ole sovintoa eikä armoa, nyt ilkityö kostetaan!

Odottamattoman nuolen vaikutuksesta hetkeksi typertyneet Savon miehet
asettuivat vastarintaan, torjuakseen hämäläisten hurjan hyökkäyksen.
Tulinen tosiottelu leveni pitkin ahdetta; siellä kaikui huutoja ja
kirouksia, miehiä jo voihkien kaatui ja koko sitä temmellystä säesti
venheistä katselevain naisten avuton ulina. Mutta ylinnä soi Karmalan
ukon riemahteleva yllytysääni:

-- Ajakaa järveen kuokkavieraat, juuri niin, näytetään nyt savakoille,
mistä raja kulkee...!

Mutta taistelun näin ahteella soidessa riehui pajukon luona
vesirajassa, siinä, mistä vihan nuoli oli lentänyt, yhtä tuima ottelu,
leppymätön ja toivoton, vaikkei sitä törmälle näkynyt. Karmalan Lauri
oli seisonut hämäläisten sivustalla rantahiekalla, silloin kun tuo
kavala nuoli ukkoa kohti lennähti, ja sieltä nähnyt jousimiehen, joka
laukaistuaan kiireesti laski maahan aseensa. Rajaton inho oli hänen
mielensä täyttänyt, hänet oli sytyttänyt uusi ja vanha kosto, ja
tovereitaan odottamatta oli hän kirves koholla juossut hietikon yli ja
pajukon läpi ampujan kimppuun. Samassa hän ampujan tunsikin; se oli
Tarvaisen kiilusilmäinen Ohto, savolaisten sisukkain mies, jonka kanssa
hän jo ennen oli käsirysyssä ollut, -- häntä tavoitti nälkäisenä Laurin
isku. Mutta vaaniva savolainen oli ajoissa nähnyt hyökkäävän
nuorukaisen, oli väistänyt hänen iskunsa ja tarttui nyt hänen
rinnukseensa, painaakseen hintelämmän miehen käsivoimalla alleen.
Kotvan kesti sitä hurjaa sylipainia. Mutta vähitellen taipuivat Laurin
nuoremmat jäntereet, hän painui polvilleen... Mutta hän ei tahtonut
kostamatta kaatua, hänen mieleensä välähti isänsä surma ja sukunsa
suru, hän ponnisti yhä polviltaankin, nosti koholle pitelijänsä... ja
juureva mies roiskahti rantakiven yli, keikahti selälleen vesirajaan.
Laurilta oli pudonnut kirves, hän tempasi vihollisensa siinä vieressä
lepäävän jousen ja iski sen vaskitetulla varrella voimansa takaa Ohtoa
otsaan. Kuului kamala parahdus, veri tulvahti esiin ja punersi
rantaveden...

Läkähtymäisillään läähätti Laurin rinta, hän tapaili henkeään, päätä
huimasi, -- tuo ponnistus oli ollut liian kova. Mutta samalla näki hän
kahden savolaisen rientävän kaatuneelle Ohdolle avuksi; hän kääntyi
törmälle päin, juoksi, kompastui, lankesi, -- hervonnut oli ottelussa
polven jänne... Ja siinä hän nyt makasi, surmaniskua odottaen.
Savolaiset juoksivat häntä kohti, -- mutta perille asti eivät ehtineet,
se isku ei tullut...

Lauri nousi, katsoi. Tuiran Vilppu se oli hänen avukseen ehdättänyt ja
pysähdyttänyt viholliset. Mutta peräytyessään nostamaan toveriaan
vesirajasta viskasi savolaisista toinen juuri sillä hetkellä keihäänsä
Tuiraa kohti; se upposi syvälle apumiehen reiteen, ja Laurin oli nyt
vuorostaan kannettava pahoin haavoittunut ystävänsä venheille, missä
itkevät naiset jo toistenkin haavoja sitoivat. Palatessaan ahteelle
näki Lauri jo taistelun talttuneen. Hetken se vain olikin kuumana
riehunut, nyt jo savolaiset väistyivät. He eivät olleet kestäneet
Hämeen miesten vinhaa hyökkäystä, itsensä Tarvaisen siellä nyt täytyi
kehoittaa:

-- Venheille, Savon miehet, soutamaan!

Mutta Erä-ukko liehui muita pitempänä omiensa keskellä ja huusi
ilkkuen:

-- Soutamaan, pakosalle, sanoinhan sen jo, -- älkääkä palatkokaan enää!

Mutta se iva puraisi syvälle savolaisten sisukasta johtajaa. Hän
kääntyi vielä kerran taaksepäin, antaakseen iskun tuolle vihaamalleen
noidalle, joka vaikka verta vuotavana vielä hänen jäljessään tappara
ojossa juoksi. Mutta se hetken viivähdys maksoi savolaisten
valkotakkiselle johtajalle hengen. Hänen omat miehensä loittonivat
hämäläisten takaa-ajamina hänen ympäriltään, hän eksyi umpimutkaan ja
yrittäessään vihdoin paeta sai vaahtosuinen vanhus toisen vanhuksen
tapparasta viimeisen iskunsa. Siihen seisahtui ukkokin, katsoi
kaatunutta vihollistaan ja hänen silmässään salamoi tyydytetty kosto.



Henkiin jääneet savolaiset juoksivat sillävälin sekasortoisena laumana
venheilleen, jotka heidän naisensa jo olivat vesille työntäneet,
tyrkkivät hädissään toisiaan, kahlasivat syvälle veteen ja viskausivat
siellä suinpäin aluksiinsa. Siinä kuppelehti miehiä päällekkäin, toisia
juoksi vielä rantaa myöten takaa-ajavain edestä, ja viimeisten
savolaisten oli uimasilleen heittäydyttävä pelastuakseen edes siten
rannasta loittonevain venheittensä perään...

                               (Santeri Ivalo Erämaan taistelu.)



MAAILMALLE.


Eräänä sydänkesän päivänä oli Karmalan talon lahdelle saapunut outoja
kulkijoita. Ne olivat olleet kuleskelevia teinejä.

Sauvat kädessä, pussit selässä he olivat tulleet, hilpeinä miehinä
olivat taloksi heittäytyneet ja talon nuorimmasta pojasta olivat pian
tuttavansa tehneet. Heino oli heidän juttujansa kuunnellut, kuunnellut
heidän tarinoitaan Turun koulusta, jossa lukeminen oli työnä ja jossa
miehestä tehtiin pappi tai lainlukija, ihaillut heidän elämänsä
vapautta ja kadehtinut heidän kepeätä mieltään. Ja nuoret miehet olivat
Heinon nähdä pirtin nokiseen seinään piirtäneet niitä samoja
koukeroita, joita koulussa luettiin ja kirjoitettiin, ja antaneet
hänelle muutaman nahkalevyn, johon itse olivat harjoituksekseen
kirjaimia piirustaneet.

Ahmien oli poika sitä kaikkea katsellut ja kuunnellut, ja hänen
sydämessään oli polttavaksi kiihtynyt se jano, jonka hän jo kesäkauden
oli siellä jomottavan tuntenut ja joka piispanretken jälkeen ei
sammumaan ruvennutkaan. Ne tarinat, joita piispan saattomiehet olivat
Savon matkalla salon pojille kertoneet kaukaisen maailmansa oudoista
oloista: linnoista, luostareista, kaupungeista ja niiden kepeästä
elämästä, ne olivat syvälle syöpyneet Heinon mieleen. Raataessaan siten
aamusta iltaan isän kovan kurin alla halmeella ja heinärannassa,
pyörivät hänen yksinäisen ikävänsä mietteet noiden hänen mieleensä
painuneiden kuvien ympärillä, ja niiden keskeltä välähti hänen
muistoihinsa aina väliin kuin pilvien päällinen ilmaus vanhan piispan
mahtava olento. Ja hän kertasi usein ajatuksissaan niitä kehottavia
sanoja, joita tämä hänelle oli puhunut: -- "Kun joskus tulet Turkuun,
poika, niin saat kysyä Maunu piispaa, kyllä sinut silloin muistan,
Henrikki Tuomaan poika Karmalasta."

Ehkäpä olisivat kuitenkin nuo muistot ajan oloon kalvenneet nuorukaisen
mielestä, mutta nyt tulivat nuo kuleskelevat teinit ja virittivät
jutuillaan hänen mieleensä aivan uuden kaipion. Toinen heistä oli pitkä
roikale, Pietari nimeltään, aina laulussa suin, aina kompasana
huulillaan, ja hän se varsinkin iloisilla jutuillaan voitti puoleensa
Heinon herkän mielen. Tämä Pietari se eräänä iltana, kun Karmalan
tuvassa illallista syötiin, muiden iloisten juttujensa sekaan yhtäkkiä
kysäsi:

-- Eikö lasketa Heinoa teiniksi kouluun, koska hänellä näkyy hyvä halu
olevan?

Mutta vihaisesti pöydän päässä istuva isä-Tuomas silloin vieraaseensa
päin kääntyi ja ärähti:

-- Ei! Ja jos te käytte semmoisia juttuja hänen päähänsä ajamaan, niin
väleen suoriatte taipaleelle tästä talosta!

Mutta toinen teini, Paavali, jossa oli jo paljo papin alkua, virkkoi
siihen isännälle melkein kiivastuen:

-- Mikäs häpeä se olisi, jos pojasta pappi tehtäisiin?

-- Pappiko, sanoit, -- herra! huudahti isä.

-- Niin, miksei pappi tai ruunun mies, -- sitä tietä sinne kiivetään.
Heinolla on pää terävä, pian hän latinat oppii.

Niin leperteli taas Pietari-teini, Heinon korvien yhä enemmän
kuumetessa. Mutta silloin kävi Tuomas-isän niska taas punottamaan,
hänen leukansa väkätti vähän aikaa, ja sitten tulivat sanat:

-- Jo olette te, maailmankiertäjät, tarpeeksi tässä talossa
virkailleet, jo joudatte taipaleelle, Tämän talon poikia ei herroiksi
opeteta, eikä siitä asiasta toista kertaa puhuta enää tässä talossa,
kun lie minulla valta. Heino suoriaa viikatteineen heinänurmelle, ja te
laputatte tiehenne, -- se on selvää ja sillä sanalla!

Todeksi sen silloin ymmärsivät sekä Paavali että Pietari, ja vielä yötä
vasten he lähtivät astumaan vihaisen isännän tuvasta toiseen kylään.

Teinit lähtivät, ja taas kuluivat päivät hitaina ja harmaina Mustanahon
rinteellä. Mutta Heinon mielestä ei isän ankarin uhkauskaan ollut
pystynyt kieltämään sen hiljaisia mietteitä, jotka nyt olivatkin
entistään elävämpiä. Heinänteko loppui. Viimeisen kuivan ruon suovaan
kannettuaan oli Heino eräänä päivänä istahtanut aitovierelle ja
ruvennut puukkonsa kärellä tuoheen piirtelemään niitä samoja
koukeroita, joita oli teinien hänelle antamassa nahkalevyssä, -- sitä
hän aina povellaan kantoi. Nuo kirjaimet olivat hänestä kuin oppaita
opin tiellä, ja niitä piirrellessään virisi hänessä taas halu lähteä
kuleskelevain teinien matkassa maailmalle. Se halu kävi joskus hänessä
melkein ylivoimaiseksi. Mutta isän silmä oli häntä jo turhaan suovalta
etsinyt, ja kun se keksi hänet aidan kupeelta, karjasi ankara mies
lähemmäs astuen:

-- Mitä taas kökötät siinä parhaalla työrupeamalla, vetelys?

-- Johan loppuivat heinäruot, vastasi Heino, koettaen piilottaa
pergamenttipalastaan.

-- Nyt on nuotalle lähtö, sinua tässä vain on soutajaksi etsiskelty. Ja
mitä kääröjä sinulla on siinä kourassasi, näytä!

Heino vastasi arasti:

-- Se on kirjotusta, isä!

-- Kyllä minä sinut kirjaan! Eikö lie niiden teinien kujeita,
arvasinhan, vitsahousun koukeroita...!

Ja isä repäsi vihaisesti kahtia Heinon kalliin pergamentin, viskasi
palat pensaaseen ja ärjäsi:

-- Kujeet pois, nuottarantaan astu! Taasko luimistelet, -- mutta sen
sisun minä sinusta pehmitän, vekara, niin että tiedät, mitä ilve maksaa
ja mitä työ!

Taas oli näet Heinon silmässä välähtänyt se uhkamielen salama, jota isä
ei suvainnut. Poika keräsi kiireellä pensaasta revityn lehtensä
palaset, ja samalla hänessä ikäänkuin päätökseksi kypsyi tuo salaa
kytenyt tosiuhman halu. Ja rantaan päin kävellessään hän itsekseen
hoki:

-- Se jo riittää, nyt sen tiedän, minkä teen, ja nyt sen teen!

Sumuinen, kostea oli yö, kun nuottamiehet kotiin saapuivat ja väsyneinä
pirttiin pitkälleen retkahtivat. Mutta Heinolla oli silmät auki, hänen
siinä uuninkupeella veljensä vieressä maatessaan.

Vielä on aikaa, vielä voi hän tavata etelään päin kulkeneet teinit...
Melkein vavisten nousi Heino, hiipi ulos ja seisoi hetkisen neuvotonna
pihalla. Mutta tuvasta kuului isän rykäys: poika juoksi aittaan, otti
sieltä leipäparin ja suolakaloja väliin ja laskeusi rantaan, jossa Ukon
hänelle veistämä pikkuvenhe piiloili pajukossa. Sen hän potkasi irti
vesikiviltä...

Se oli tehty, ja tuntuipa kohta kuin helpommalta, kun hän nousevan
päivän kultaamaa lahtea myöten souti selälle ja niemestä etelään
kääntyi.

Heino tiesi, minnepäin teinit olivat kulkeneet, ja heitä tapaamaan hän
souti. Mutta kotikyläin kuuluvilla ei hän tahtonut taloissa käydä ja
hän souti sen vuoksi selän yli toisensa perästä, jättäen kauas
autereeseen ne saaret, jotka kotilahteen kuulsivat. Vasta kun päivä
korkeimmilleen nousi, leväytti poika airojaan ja laski venheensä
selällisen saaren nurmikkorantaan. Hiukan hitaasti kulki siellä veitsi
läpi kotoisen leivän, kun hän rannalla murkinoimaan kävi, ja siltä
miehestä tuntui, kuin olisi pala syödessä kurkkuun takertunut ja vesiä
silmiin nostanut. Mutta kyyneleinä eivät ne vedet päässeet vuotamaan,
ennenkun väsynyt soutaja jo nukkui päivänpaisteiselle nurmelle.

Seuraavana päivänä hän jo katseli talonsavuja ja poikkesi Päijänteen
itäisiin lahtiin teini-tuttaviaan kysymään, sillä sitä tietä hän heidän
kulkevan tiesi. Mutta ei kuulunut siellä rantatiellä teinejä
kulkeneeksi, ja yksin oli hänen painettava yhä edelleen, vaikka pian
loppuivat eväät ja matalaksi laskeusi mieli. Jo joutui hän tiheämmin
asutuille rannoille ja sinne hän venheensä heitti, lähteäkseen jalkasin
yhä vahvistuvaa valtatietä myöten talojen väliä taivaltamaan. Ne olivat
Hollolan pitäjän vanhoja rintamaita, ja yhä vaikeammaksi kävi hänen
sieltä tuttaviaan teinejä löytää.

Mutta eräänä päivänä ehti hän ison aukean partaalle, missä hän vesien
keskeltä näki korkeat kiviset seinät ja jyrkät, pyöreät tornit, -- sen
hän arvasi Hämeen kuuluisaksi linnaksi. Nyt luuli hän jo joutuneensa
sen uuden maailman kynnykselle, jota hän oli etsinyt, ja hän käveli
rohkeasti siltaa kohti, siitä linnaan mennäkseen. Mutta eipä häntä sinne
sisään laskettukaan. Siltaa vartioiva mies kyseli hänen asiaansa, ja
kun ei salon poika sitä osannut selittää, niin keihäsniekka hänet
muitta mutkitta pyöräytti takaisin.

Silloin laukesi sisämaan kaukaiselta lapselta luonto, jota niihin asti
heikkenevä toivo oli ylläpitänyt, ja alakuloisuus pääsi lopultakin
voitolle. Hänestä tuntui nyt, niinkuin tuonaan unessa, tie pystyyn
nousevan, ja hänen rintaansa tuntui painavan tuska, niinkuin kallio
rotkotiellä. Verkalleen käveli hän järven rantaan, -- jalatkin
laahustivat nyt väsymyksestä kankeina, ne eivät tuntuneet enää
eteenpäin kantavan, -- ja matalampana mieleltään kuin koskaan ennen
istahti hän mättäälle. Minne nyt? Kerjäämäänkö edelleen, -- tylyltä
tuntui maailma ja kolkolta.

Näin synkkänä rannalla istuessaan kuuli Heino yhtäkkiä törmältä,
pensaan kupeelta, äänen:

-- Poika hoi, tuleppas tänne!

Se puhuttelija oli silmäpuoli ukko, joka törmällä verkkojaan korjasi.
Mutta hänen toinen silmänsä vilhui ystävällisenä, niinkuin olisi äijä
Heinon huolet huomannut. Ja heti hän kävikin kyselemään nuoren kulkijan
matkoja. Heino ei ollut muualla missään matkansa määristä puhunut,
mutta nyt oli hänellä mieli niin raskas, että tuntui hyvältä sitä
keventää -- hän kertoi, ihan sydämensä avaten, verkkoukolle kaikki
mielensä toiveet ja pettymykset, pakonsa ja aikeensa tavata teinit,
joita ei enää löytänytkään. Käpy kääntyi ketterästi verkkoukon kädessä
hänen kuunnellessaan, mutta melkein ankara oli hänen äänensä, kun hän
yhtäkkiä virkkoi:

-- Heimosi heitit, läksit herraksi kiipeämään! Mutta taidatko jo
temput, joita siihen tarvitaan?

-- Niin, lukemistako, -- en vielä.

-- Muutakin! Osaatko valehdella ja pettää? Vähän sitä sydänmaalla
oppii. Mutta jos osaatkin, ei riitä sekään. Uskallatko varastaa?

Kummissaan katseli Heino verkonkutojaa, ymmärtämättä, puhuiko se
leikkiä vai totta, vai oliko mies löylyn lyömä. Mutta ukko vain jatkoi:

-- Sitä sinun oppia täytyy, jos mielesi maailmalla herrana menestyä.
Talonpojilta täytyy sinun oppia ottamaan mitä tahdot, nimessä ja
toisessa, ja oppia ottamaan niin ovelasti, että et siitä hirteenkään
joudu. Ja onko sinulla omaatuntoa?

-- On kai.

-- Pane pois se, jos mielit maailmalla puolesi pitää. Et saa katua
mitään, et muita ajatella kuin itseäsi, muuten joudut sitä katumistasi
katumaan. Jos jo karkaamistasi kadut, niin laputa ajoissa kotiisi
takaisin! -- No, mitä mietit? Minne aijot kävellä, tuostako itään päin,
talonpojaksi takaisin, vai tästäkö länteen, Turkuun?

-- Eteenpäin kävelen, kun kerran kulkemaan lähdin.

--- Vai niitä olet miehiä. No mene, pian sinä toverisi löydät. Tuosta
kylästä, joka järven toiselta rannalta paistaa, tapaat teinit,
luultavasti samat, joita haet. Idästäpäin ne äsken sinne kulkivat.

-- Tätäkö valtatietä vain?

-- Samaa leveää tietä. -- Ja hän lisäsi vielä: -- Mene tervennä, mutta
muista neuvoni, mitä maailman rannalla tarvitset!

Heino käveli jo notkein jaloin, joista nyt väsymys oli kaukana,
järvenrantaa kierrellen valtatietä myöten. Sen kahden puolen oli siihen
Birgerin vanhan linnansaaren edustalle syntynyt röttelöinen
esikaupunki, jossa kalasteleva ja kaupusteleva väestö linnan turvin
eli. Pian tapasi hän tuttavansa teinit, jotka ilolla härkäpojan
matkaansa ottivat ja naureskellen hänen tarinaansa kuuntelivat. Ja
poissa olivat samalla pojan mielestä huolet ja katumiset ja apeat
mietteet, ja maailman hän jo tunsi itselleen aukenevan.

Yhdessä nyt teiniveljekset iloista taivalta tekivät, -- pyhä Pietari ja
Paavali ja pieni Henrikkipyhimys oppipoikana matkassa, -- niin he itse
retkensä kuvasivat. He keräilivät talonpojilta teiniapuja, vierailivat
päivän ja pari taloissa, joissa heitä hyvänä pidettiin, mutta nielivät
murkinan sielläkin, missä kiertäjiä karsaasti kohdeltiin. Pietarilta ei
koskaan luonto lamautunut, ei silloinkaan, kun joku äkäinen isäntämies
heille venhekyydin asemasta vitsakyytiä tarjosi, hän kiskasi vain
silloin pussinsa tiukemmas olalleen ja vihelsi salolle astuessaan.
Mutta kujan suusta saattoi hän silloin, talonväen työhön lähdettyä,
palata lehdon kautta aitalle takaisin ja itse sieltä ottaa sen
voimukulan tai makean lampaanreiden, jota ei kitsas isäntä tahtonut
koululaisille antaa, -- ja hän kehui silloin, että niin Jumala itarat
rankaisee! Väliin hän taas, kun taival oli pitkä ja suolia hiukasi,
loikkasi aidan yli naurishalmeelle, tutkiakseen, kuinka pitkälle
kasvullisuus oli ehtinyt. Mutta jos tie näytti tekevän kovin suuren
mutkan, irrotti hän omin luvin venheen nuottarannasta ja souti
matkueensa suoraan järven yli, lohduttaen tovereitaan, että kyllä
omistaja venheensä sieltä hakee ja on taas onnellinen, kun sen löytää.

Ja toiset seurasivat oppivaisina hänen neuvojaan, ja Heinosta tuntui,
että jo hänelläkin omatunto rupesi venymään, niinkuin verkkoukko oli
sen tarpeelliseksi sanonut.

Mutta Paavali oli ääneltään ja varreltaan papillinen mies ja osasi
taloissa niin hurskaaksi heittäytyä, että harvoin emännät hänen
pussiinsa olivat pistämättä kalakukkoa tai leipäjuustoa; joskuspa
tipahuttivat sinne räävelin-killinginkin, jonka salaa kaivoivat isännän
nahkamassin pohjalta. Hän osasi ihanasti messuta, ja jos tarpeen paikka
sattui, niin säikkymättä hän ripinkin kuunteli ja sakramentit jakoi,
vaikk'ei teineillä sellaiseen papilliseen toimitukseen mitään oikeutta
ollut. Mutta Paavali tiesi saavansa siitä hyvän käteisen tunnustuksen,
-- miksei hän niin ollen olisi auttanut miestä mäessä ja naista sielun
tuskassa!

Taipaleilla tehtiin tuttavuutta matkamiesten kanssa, ja yhdessä sitten
talottomat tiet astuttiin ja tasattiin talonpoikain eväitä. Hattulan
kirkolta tuli toivioretkeläisiä, jotka palasivat syntejään heittämästä
siellä olevan ihmeitätekevän ristin juurelle, ja heidän kanssaan teinit
yhtä matkaa kulkivat. Mutta lähempänä Turkua liikkui näitä
pyhissäkävijöitä paljo, jotka joko tuomiokirkon pyhäinjäännöksiä olivat
kumartamassa käyneet ja anekirjat itselleen ostaneet, taikka sille
asialle menivät. Heillä oli mieli herkkä ja almunsa he teineillekin
antoivat. Siellä myös valtatie yhä leveni ja asutus tiheni, ja vaikka
näillä mailla kouluteinejä jo enemmänkin liikkui, niin riitti sitä
sentään aina jotakin pitkämatkaistenkin pusseihin. Pulleita ne
olivatkin nuo haarapussit ja väkiraskaita, kun nuo nuoret
pitäjänkiertäjät eräänä syyspäivänä Aurajoen ahdetta pitkin astellen
kulkivat kaupunginojan yli ja Hämeentullin kautta saapuivat Turun
kaupunkiin.

       *       *       *       *       *

Eräänä kylmänä talvipäivänä käveli teini Henrikki Tuomaanpoika Aurajoen
yli vievää siltaa myöten sen pohjoispuoliselta rannalta itse kaupunkia
kohti. Tuuli puhalsi jokijäätä pitkin, ja mekkosillaan kulkeva teini
katsoi kadehtien tuuheissa turkeissaan jäätä pitkin ajavaa talonpoikaa,
muistellen, että noissa lämpimissä se hänkin Mustanahon rinteeltä viime
talvena halkoja ajoi, -- nyt ei ole lammasnahoista tietoa! Vielähän!
Kun olisi tietoa edes lieden lämpimästä ja eineleivästä, mutta
ilkeimmilleen nyt nälkä suolissa kurni, -- eipä ollut teinille kankurin
koukkuleuka akka enää tänä aamuna suupalaakaan antanut.

Mutta vaikka kylmästi puhalsikin pohjoinen sarkamekon läpi, ei nuori
teini silti askeleitaan kiirehtinyt. Hän oli nyt menossa tuttaviensa
teinien, "pyhäin", Pietarin ja Paavalin, majataloon kirkon taakse,
heiltä pyytämään ruoka-apua; nämä teinit näet asuivat vauraan porvarin
pirtissä, jossa aina sentään nälkäiselle vieraallekin ateria annettiin.
Mutta vitkastellen ja vastahakoisesti Heino sinne käveli; hänen oli
samalle asialle täytynyt mennä joskus jo ennenkin, ja nuo vanhemmat
teinit, jotka jo olivat ylemmässä katedraalikoulussa, pyrkivät silloin
aina pilkkailemaan hänen, maalaismoukan, pikkukoululaisen, ainaista
pulaa ja paranematonta saamattomuutta.

-- Mikäs siinä auttaa, kun hätä käskee, mutta ei tämä hauskaa ole.
Ehei, ei ole tämä lukutyökään ylen iloista eikä helppoa!

Niin huoahti värjöttävä nuorukainen itsekseen siinä lumisella sillalla,
eikä hän astunutkaan enää eteenpäin. Hän painautui kylmää kaidepuuta
vastaan katselemaan joensuuhun päin, mihin joukko saksain laivoja oli
talveksi jäätymään jätetty, ja siinä vieressä olevaa umpeenrakennettua,
suurta, harmaata kivilinnaa, jonka särmikkäät tornit ja terävät harjat
nyt peitti paksu lumi. Raskaina hänen alakuloiset mietteensä siinä
yksitoikkoista uraansa kulkivat.

Yhtä tyhjänä tavaroiltaan ja tiedoiltaan, yhtä orpona ja yksinäisenä
kuin hän, oli kyllä moni muukin suomalainen maalaispoika saapunut
Turkuun ohdakkeista opillista uraansa alottamaan; yhtäläisissä
olosuhteissa oli saanut siellä koko teiniaikansa nälän ja puutteen
kanssa taistellen jäystää tieteiden alkeita ja papiksi valmistautua.
Siellä piti oppia ja edistyä, asua jonkun porvarin pirtinnurkassa ja
syödä haarapussista niitä teinialmuja, joita maalta oli kerätyksi
saanut -- niinkauan kuin niitä riitti.

Päivä pilkisti jo esiin Vartiovuoren takaa ja valasi kirkkaasti Pyhän
Gertrudin kiltan korkean, lumipäällisen kivirakennuksen ja ylhäällä
Vestinvuorella olevan pyhän Olavin luostarin, jotka raatihuoneen ja
tuomiokirkon ohessa näyttivät hallitsevan tuon matalan, kinoksien
keskelle painuneen kaupunkiyhteiskunnan. Tottakai tässä kylässä apu
löytyy hänelle, koska on löytynyt niin monelle muullekin, ajatteli
Heino. Ja päättäväisesti käveli hän nyt tuohon sokkeloiseen,
kapeakujaiseen kaupunkiin, jossa talot olivat kylikkäin yhteen
puristetut ja päädyt vain, joista myymäläluukut saranoilla auki
laskettiin, olivat kadulle päin. Ja hän ihmetteli taasenkin,
miksi noiden ihmisten täytyy asua niin ahtaasti, ett'ei jää
pihanurmeakaan talojen välille, ei muuta kuin kapea, likainen katu. Nyt
sunnuntai-aamuna olivat myymälätkin suletut, niihin arkena ladotut
kiiltävät rihkamat eivät nyt houkutelleet maalaispoikaa pysähtymään,
hän kiirehti edelleen kapeita, mutkikkaita kujosia myöten tuomiokirkon
taa. Harvassa liikehti ihmistä ulkosalla tänä tuulisena pakkaspäivänä.
He olivat kai kaikki vetäytyneet lämpöisiin tupiinsa, joiden
juoksulaudoilla varustetut ikkunat olivat suletut ja joiden reppänöistä
kohosi vieri vierestään savupatsas, -- tuuli heilutteli savupatsaita ja
muodosti niistä yhtenäisen, tuota matalaa kaupunkia peittävän hunnun.

Ihanan lämmön tunsi Heinokin ruumiissaan, astuessaan hetken kuluttua
pakkasesta siihen tilavaan tupaan, jossa hänen matkatoverinsa istuivat
räiskivän takan ääressä ja selvittelivät roomalaisia auktoreita. Nämä
kelpo teinit, jotka Heinon olivat monesta pulasta auttaneet, ne taas
miehelle, hänen hätänsä kuultuaan, aterian hommasivat, vieläpä
varastoistaan makean madekukon evääksikin antoivat -- pitihän teinien
toisiaan auttaa. Mutta sen ohessa he häntä nytkin nuhtelivat:

-- Joulun edellähän kävit maaseudulta eväitä keräilemässä, kuinka ne
sinulta taas ovat lopussa? Jakelit kai niitä tuhmasti muille!

-- Vähän jakelinkin, tunnusti Heino, -- olinhan muilta minäkin apua
saanut. Mutta sitten otti opettaja osansa; tuli, kyseli, mitä olin
pussiini kerännyt ja parhaat paistit se siitä vei emännälleen,
puutteessa näet valitti hänkin perheensä olevan. Ja osansa on tietysti
kankurin akkakin ottanut.

-- Niin, mikäpä siinä niin ollen muu neuvoksi lie, kuin katkaise lukusi
taas ja lähde maakuntaan hiihtämään, uutta evästä hakemaan.

-- Niin täytynee, kun tarkeneisikaan! huoahti Heino. Ja hän lisäsi
vähän kateellisesti: -- Hätäkös tässä teillä on tilavassa tuvassa, kun
porvarilta joka päivä keiton saatte, -- olisipa minullakin sellainen
suosija-porvari!

-- Vielä sen saat sinäkin, koska kuulut luvuissasi hyvin edistyvän,
lohdutti Pietari-teini. -- Eikö sinulla ole täällä ketään kotipuolesi
miestä porvarina tai muuna?

-- E-ei, ei ketään.

Hyvälahjaisia, uutteroita maalaisteinejä ottivat Turun äveriäämmät
porvarit tai tuomiokapitulin papit usein suojateikseen, antaen heille
tuvassaan asunnon ja ruuan ja auttaen heitä siten voittamaan niitä
puutteita ja kärsimyksiä, jotka opin tielle antautuvien taipaleen
muuten tekivät alituiseksi retustamiseksi, kieltäytymiseksi ja
kerjäämiseksi. Heinonkin mielessä oli, hänen Turkuun tullessaan, asunut
rohkea toivo, että hänkin siellä sellaisen suosijan löytäisi. Se toivo
oli jo rauennut, ja hän oli iloinen, että oli sen toki tovereiltaan
salannut, koska se ei kumminkaan toteutunut. Ja alakuloisena hän
lisäsi:

-- Ehkäpä siksi, kun kotoani karkasin, minulle tämä taival näin
rosoiseksi käy.

Mutta silloin välähti taas veitikka Paavali-teinin papillisessa
silmässä, ja hän virkkoi kuin säälivänä Heinolle:

-- Ainako sinua vain tuntosi soimaa siitä paosta? Niin, syntihän se
olikin, mutta hävitä pois se synti!

-- Hävitä, miten? kyseli Heino kummissaan.

-- Pitkän matkanhan olet tänne kulkenut, se sinulle varmasti hyväksi
luetaan. Tule, kävellään kirkkoon, siellä menet kaimasi, Pyhän Henrikin
kuoriin, kerrot papeille vaeltaneesi tänne aneita saamaan, --
suuremmatkin synnit siellä kuitataan!

Epäillen kuunteli maalaispoika toveriensa puhetta, mutta tuomiokirkkoon
hän hetken perästä heitä kuitenkin kyrsä kainalossaan seurasi. Sinne
oli teinien aina muutenkin tapana mennä, kun koulusta vapaina
kuleskelivat, kuuntelemaan kauniita messuja, joita siellä pyhät, aret,
aamusta iltaan pidettiin milloin missäkin niistä monista, kullalla ja
maalauksilla koristetuista kappeleista, joita ylhäiset hengen miehet
taikka rikkaat maallikot olivat sinne rakentaneet. Mutta Heino näki
siellä muidenkin astuvan anepöytäin luo ja saavan päästön synneistään,
sekä entisistä että vastaisista, -- miksipä ei hänkin? Siellä oli
nytkin pappi, joka tätä tointa työnään hoiti; hänelle korven poika
asiansa ajoi, ja siellä Henrikki Tuomaanpojalle heti luvattiin 80
päivän aneet kaikista tunnetuista ja tuntemattomista synneistään, koska
katuvaisena oli saapunut pyhän Henrikin alttarin luo. Portinviereisestä
anehuoneesta hänelle siitä oikein kirjakin luvattiin. Mutta sieltä hän
kuitenkin tuokion kuluttua palasi nolona toveriensa luo.

-- Anekirjasta lahja vaaditaan, mitäs minulla on lahjana antaa!

Mutta Paavali-teini ei ollut neuvoton:

-- Anna tuo matikkakukkosi, sano, että se on Huittisten lukkarin
emännän leipoma, kyllä se papillekin kelpaa.

Ja se kelpasi. Heino oli siten viimeisillä eväillään ostanut itsensä
irti kauan jäytäneistä tunnonvaivoistaan; siitä oli hänellä nyt
tuomiokirkon kuitti kädessään. Eikä hän tiennyt, uskoivatko nuo
toverit, jotka veitikka silmässään häntä olivat tähän temppuun
opastaneet, tuon kuitin tepsiväisyyteen, -- uskoivat kai, koska heidän
itsensä jo muutaman vuoden perästä oli pappeina astuttava aneita
myömään. Itsessään hänessä se usko ei ollut syvä, mutta eipä hän
myöskään osannut epäillä; kukaan muukaan ei epäillyt paavillisen kirkon
menoja. Ja hän kuvitteli nyt, että hänellä siitä todellakin lauhtui
tuntonsa soimuu ja varsinkin äitiään kohtaan kaihoisa, jäytävä
ikävänsä; hänestä tuntui todellakin, että hän nyt keveämpänä miehenä
kirkosta palasi, kuin sinne meni.

Mutta Pietari-teini kiusoitti vielä hiukan nuorta teini-ystäväänsä.

-- No, nyt ei sinulla taas ole kyrsääkään jälellä, nyt ei muuta kuin
aamulla hiihtämään!

Mutta pahasti se huoli ei enää Heinoa painostanut, ja lohduttaen
huudahti nyt Paavali-teinikin:

-- Elä toki huomenna lähde, ei sinun tarvitse nyt lähteä viikkokausiin.
Nythän ovat Heikin-messut tulossa Turkuun, nyt ei ole muutamaksi ajaksi
teineilläkään hätää. Maalaiset saapuvat tänne kuormineen, ja niistä
toki aina jotakin lähtee kotipuolen pojalle. Ja silloin saat nähdä
täällä pyhän kaimasi luut ja itsensä piispan saat nähdä niitä palvovan.
Lähdet sitten vasta markkinain jälkeen pitäjille.

Mutta Paavalin puheesta oli yksi sana terävästi iskenyt Heinon mieleen.
Innostuen hän kysyi:

-- Tuleeko piispa Turkuun silloin? Eikö hän ole enää Ruotsissa?

-- Ei, johan hän tuli kotiinsa Kuusiston linnaan viimeisellä
avovedellä, vaikk'ei hän ole täällä käynyt. Mutta varmasti hän
Heikinmessuksi Turkuun saapuu.

-- Enpä lähdekään teinimatkoille sitä ennen, vaikka yhtä nälkää siihen
asti näkisin!

Niin Heino päättävästi huudahti. Hän oli ensi aikoinaan Turkuun
tultuaan kerran toisensa perästä kysellyt tovereiltaan ja
majatalostaan, missä on Suomen piispa, missä hänet nähdä saisi. -- Hän
on Ruotsissa, niin olivat silloin kaikki hänelle vastanneet; siellä on
piispa ollut kesästä asti, sinne kuuluu talvikaudeksi jäävän. Ja he
olivat kertoneet, että Suomen piispa oli Tukholmassa mukana niiden
valtakunnan ylimpäin aatelisten ja kirkkoruhtinasten neuvotteluissa,
jotka siellä nyt rakentelivat maan hallitusta ja järjestivät
valtakunnan repaleisia asioita. Nuori teini, jonka hiljaisia unelmia
surkeasti särki piispan pitkäaikainen poissaolo, oli silloin
tarkempaankin kysynyt noista merentakaisista valtiollisista asioista,
joista siellä kotona erämaan laidassa ei oltu paljo mitään tiedetty. Ja
hänelle oli silloin kerrottu, että Ruotsin kansa oli viime aikoina
tyyten suivautunut siihen nykyiseen kuninkaaseen, joka ei ollut oman
maan miehiä, vaan vieras, juutilainen, mikä lie ollut, ja jonka
ulkomaalaiset voudit kansaa veroilla kiskoivat ja kiduttivat. Nuo
voudit ja vieraat herrat olivat Ruotsin talonpojat vihdoin, jaloa
johtajaansa Engelbrektiä seuraten, ajaneet maastaan pois,
valloittaneet heidän linnansa, hirttäneet heidän huovinsa, -- siitä oli
viime syksynä Turussa paljokin puhuttu. Ja itsensä kuninkaan, sen
juutinmaalaisen Eerikin, oli silloin täytynyt nöyrtyä, ja pyhästi oli
hän silloin luvannut hallita kansaa ryöstämättä ja sortamatta ja maan
omien miesten avulla. Niin oli vihdoin sovinto saatu aikaan ja kaksi
Ruotsin ja Suomen miestä oli asetettu maan hallintoa hoitamaan; toinen
oli vanha mies, Vaasan vanhaa sukua, Krister Niilonpoika nimeltään, ja
toinen oli Suomesta syntyisin oleva nuori ylimys, ritari Kaarlo
Knuutinpoika, Bonden ylhäistä sukua. Ja niitä asioita auttamaan oli
Maunu-piispakin kesällä, heti tarkastusmatkaltaan palattuaan, Ruotsiin
lähtenyt, ollen jäsen valtakunnan neuvostossa.

Näin oli Heinolle kerrottu ja näin oli kehuttu nyt pysyväisen rauhan
Ruotsiin palaavan. Silloin oli Heinokin piispaa takaisin odottanut.
Mutta sitten oli jo taas tullut uusia viestejä. Kuningas ei ollut
pitkää aikaa sanojaan pitänyt, hän oli valapattona taas kätyrinsä
päästänyt kansaa kiusottamaan. Tämän johdosta oli hänet viimeinkin
julistettu menettäneeksi Ruotsinmaan kruunun ja uusi hallitus oli
kokoonpantu kotoisista miehistä. Ja taas oli silloin kerrottu Suomen
piispan pitemmäksi ajaksi, koko talveksi jäävän sinne meren taakse,
missä olot olivat levottomat ja maan hallitus vaappui kuin vavan
nenässä, kansan tänään tietämättä, kuka sitä taas huomenna hallitsi.

Sieltä oli nyt siis kuitenkin Suomen piispa viimeisellä avovedellä
palannut kotoiseen hiippakuntaansa, -- niinhän teinitoverit nyt
Heinolle kertoivat. Hän oli silloin Turussa käymättä purjehtinut
suoraan Kuusistoon, josta hän laajaa laumaansa paimenti, ja siksi ei
ollut Heino kuullut hänen paluustaan. Mutta kun hän nyt siitä tiedon
sai, niin iloisestipa hytkähti hänen sydämensä, ja hän kuvitteli heti,
että se uutinen oli hänelle armon palkinto siitä, että hän
karkaamisrikoksensa oli sovittanut. Taas hänessä heti virkosivat uuteen
vauhtiin jo rauenneet unelmat ja toiveet.

-- Vai niin on ankara halusi nähdä piispaa, että viikon sitä varten
nälässä olisit? -- ihmetteli Paavali-teini, kun he talvipäivän
hämärtyessä yhdessä valoisasta tuomiokirkosta astuivat pimeille ja
kapeille kaduille ja piispan kivisen kaupunkitalon ohitse rannalle päin
kävelivät. -- Tässä se ukko asuu, kun Turussa on, -- lisäsi papinalku,
-- mutta tuomiokirkossa hänet Heikin-messun aikana parhaiten näet, hän
se näet itse pyhät luut siunaa.

-- Mutta etäältä vain saat häntä nähdä, hänellä on silloin paljo
pappeja ympärillään ja seurakuntaa vielä enemmän.

Niin kertoi taas toinen toveri. Mutta Heino ei enää heidän
kertomuksiaan paljo kuunnellutkaan. Hän vain itsekseen ajatteli sitä,
että vieläköhän se piispa-vanhus mahtoi kaikkien matkojensa takaa
muistaa sen, mitä hän kerran ohimennen Savilahdessa lausui, -- muistaa
se oli luvannut! Eikä hän enää pakkastakaan tuntenut, astuessaan taas
sillan yli yksin takaisin kankurin ilottomaan mökkiin, missä pussi oli
tyhjä ja liesikin kylmänlainen, -- häntä lämmitti taas uudella voimalla
vanha toivo.

Jo alusta viikkoa rupesikin markkinaväkeä kertymään Turkuun talvisille
Heikinmarkkinoille, jotka tammikuun lopulla, pyhän piispan
kuolinpäivänä, vietettiin ja joille kansaa tavallisuuden mukaan saapui
kaukaistenkin salojen takaa. Sisämaan asukkaat toivat näet nyt
hevoskuormittain, kymmeniä rekiä peräkkäin ajaen, Suomen Turkuun
kaupaksi niitä maalaistuotteita, joita maan kullakin kulmalla parhaiten
oli ja joita kesä- ja syyssadosta asti oli säästetty: mistä voita ja
viljaa, mistä lintuja ja nahkasia, mistä suolakalaa, mistä kapahaukia,
mistä vihdoin puuastioita. Pororaidoilla pohjoisempain seutujen
asukkaat tavaroitaan markkinoille toivat, sijoittaen uljaat sarvipäänsä
Aurajoen jäälle; mutta köyhimmät pyyntimiehet saapuivat vain suksilla,
selässään kantaen ne nahkakiihtelykset, joita he olivat syksyn varrella
saaneet säästetyiksi, vaihtaakseen niillä itselleen suolakarpion tai
rautaisen padan. Koko Aurajoensuun varsi muuttui yhdeksi ainoaksi
kuhisevaksi markkinapaikaksi, jonne talveksi Turkuun jääneet
Saksan kestit, niinkuin kaupungin omat porvaritkin, pystyttivät
myymäläkojujaan, tarjotakseen niistä sisämaan asukkaille tarvetavaroita
ja kirjavata rihkamaa. Niiden kupeella markkinakujeilijat temppujaan
tekivät, tanssittivat rengastettuja karhuja ja nielivät tulensulaa
tinaa, houkutellakseen maalaisilta heidän harvoja äyrejään. Mutta
täpösen täynnä näitä maalaisia majamiehiä olivat nyt porvarien tuvat,
ja talojen ahtailla pihoilla tungeksi reki reen vieressä, joiden
ääressä huurteiset hevoset heinää purivat. Kapeilla kaduilla kilisivät
kulkuset ja poronkellot ja siellä soi hälinä ja melu, kun ulkomaan
haljakkaan puetut kestit tavaroitaan kehuivat ja maalaiset
pitkävartisissa kallokkaissa ja valkopintaisissa lammasnahkaturkeissa
lumisilla kujilla kauppoja hieroivat tai kapakassa siemaistun kuuman
oluttuopin voimalla toisiaan tarinoittivat.

Heikin-messua odottaessa suoritettiin näin Heikinmarkkinat. Se oli ilon
aikaa teineillekin, joille tuttavat markkinamiehet olivat tulijaisina
kotipuolesta tuoneet leipäsäkin tai vuohensorkan tai villasukat tai
palttinapaidan, ja jotka vielä reestä rekeen kiertelivät kysellen
kotikyläin uutisia ja kärkkyen lisää evään apua. Sieltä sai Heinokin
taas kankurin pirttiin kannetuksi evästä monen viikon ajaksi. Hän ei
tosin kotikulmansa miehiä tavannut, sieltä Päijänteen takaa eivät
olleet miehet Turun markkinoille lähteneet, mutta Padasjoen ja Hollolan
markkinamiehiltä sai hän toki kuulla yhtä toista kotipuolensakin
viestejä. Sai kuulla, että taas oli viime kesänä kalajärvillä kovasti
tapeltu ja miehiä sinne paljo menetetty, että halla oli taas
syyskesällä käynyt vikuuttamassa viljahalmeita, ja että köyhyys ja
puute siten taas tänä talvena vallitsi Sysikorvessa. Ja uutisten
lisäksi tipahti aina almukin viluisen sydänmaanteinin pussiin.

Mutta tämän markkinatouhun keskellä ajatteli Heino sittenkin enin itse
sitä tuomiokirkossa pidettävää juhlamessua, johon piispankin tiedettiin
saapuvan. Siihen jo teinitkin valmistautuivat, heillekin oli siellä
juhlatehtävät varattu. Heidän tuli tuomiokirkossa päämessua
odotettaessa veisata rahvaalle pyhän Henrikin muistovirsi, ja sitä he
nyt koulutuvassa iltaisin harjottelivat, laulaen sekä latinaksi että
suomeksi siitä, miten

    Muinen upoksiss' pimeyden all'
    Makais surkia Suomen maa.
    Osui sitt' armas aurinko jäll'
    Paistaman pakanain maall'.
         Iloidse siis Suomen maa
         Tähden laupian iahjan,
         Ett' Christin kanssa yhteyden sait
         Kautt' Herran sanan saarnan. --

Jo ehtikin tuo suuri juhlapäivä. Aamulla varhain saatettiin teinitkin
heille määrätylle paikalle tuomiokirkkoon. Silloin se jo oli puolillaan
toivioretkeläisiä, jotka olivat kauempaa saapuneet suutelemaan pyhän
Henrikin luita. Mutta jo kauan ennen messun alkamista oli kirkko täynnä
kaupunkilaisia ja maalaisia, ja pian täyttyi kirkon luminen pihakin
korkean umpimuurin sisäpuolella, jossa väki uskollisesti pakkasessa
seisoi, odotellen saadakseen kuulla edes kaikua kirkossa pidettävästä
piispanmessusta ja nähdä edes vilahdukselta kirkkopyhimyksen hopealla
silattuja luita. Ja tämän odottavan juhlayleisön joukossa loikoi siellä
kinoksissa sokeita ja rampoja, jotka ojennetuin käsin armeliailta almua
anoivat -- ja saivat. Mutta Heino seisoi itse kirkossa teinien parvella
ja terästi teräviksi silmänsä, nähdäkseen tarkoin nuo kuulut
juhlamenot. Tuhannet tulet oli sytytetty tuohon muuten puolihämärään
kirkkoon, johon värikkäiden ikkunalasien kautta vain säästäen päivän
valoa hiipi. Kuoripojat lauloivat lumivalkoisissa vaipoissaan parvella,
vihkivettä sirotettiin vähän perästä tungoksessa ahertavan rahvaan
ylitse ja pyhää suitsutusta höyryytettiin niin sakeaan, että se pian
raskaana täytti korkean kirkon ja huumasi odottavain aistit. Mutta itse
pääalttarilla piti kolmattakymmentä pappia ja kaniikkia ja tuomioherraa
yhtämittaa juhlallista jumalanpalvelusta; kulta ja hopea kiilsi
kirjailluista messukasukoista, sitä säteili alttarien pyhimyslippaista
ja monihaaraisista kynttiläkruunuista.

Tähän pappiensa loistavan seurueen keskuuteen se nyt astui Kuusistosta
Turkuun saapunut Suomen piispa päivämessua pitämään suuren
kirkkopyhimyksen kunniaksi. Hänen värähtävä, voimakas äänensä kaikui
sieltä korkeakuorosta ulos pihalle asti, kun hän siunasi juhlarahvaan
ja julisti kunniaa Jumalalle ja maalle rauhaa. Hartaana kuunteli kirkko
ja piha, kun hän sitten kansalle suomeksi saarnasi Pyhän Henrikin
muistosta ja elämäntyöstä. Siihen korkeakuoroon se sitten saarnan
loputtua Henrikin kappelista kannettiin tuo kuulu hopeoitu arkku, jossa
olivat nuo kalliit luut, siellä se avattiin ja sieltä sitä messupapit
kantoivat kansan keskelle kirkkoon, kaikkien nähdä. Väkijoukko ryntäsi
ääreen, ja hurskaaseen mieleen sulaneet miehet ja naiset polvistuivat
suutelemaan noita hopeoituja luita. Pihallakin odottava väkijoukko sai
osansa tuosta juhlallisesta menosta, sinnekin tekivät messupapit
kierroksen, näyttääkseen kokoontuneelle rahvaalle tätä Suomen kirkon
kalleinta pyhimysaarretta.

Päivä siihen meni, --- vihdoin teki kuitenkin pitkä juhlamessu
loppuaan. Piispa itse saattoi pyhän arkun takaisin sen raudoitettuun
hautaholviin, joka lujasti lukittiin. Viimeiset messun sävelet
kajahtivat alttarilta, ja niitä säesti vielä valkoisten kuoripoikain
kirkas ylistyslaulu.

Silloin hiipi Heino toisten joukosta ja tungeskelevan väkijoukon
keskitse tuomiokirkosta ulos ja kiipesi muurin reunalle siihen portin
suuhun, josta hän tiesi varmasti piispan läheltä näkevänsä, kun tämä
nyt juhlasaatossa oli kirkosta palaava. Hän oli etäällä kirkossa
piispan nähnyt, tuntenut nuo tarmokkaat, harmaat kasvot, jotka hän niin
hyvin muisti Savilahden matkalta, mutta hän olisi tahtonut tietää,
vieläkö piispa hänet tunsi ja muisti, niinkuin oli luvannut, ja siksi
hän näkyvän paikan itselleen valitsi. Kirkkorahvas ryntäsi hänen
ohitseen, asettui ahdinkoon kadun kahden puolen, mutta sitkeästi poika
kapealla muurinreunalla paikkansa piti...

Nyt sieltä astui jo piispa kirkosta pappissaattueensa etunenässä,
astui verkalleen hiippa päässään, risti rinnallaan, kourassaan
kourupää-sauva, josta jalokivet kimaltelivat kylmän talvipäivän valossa
kuin lumikiteet keväisellä hangella. Heino ei silmäänsä räpäyttänyt...
Vakavana kulkee piispa, kupeilleen katsomatta, -- ei se häntä näe, ei
tunne! Mutta näkeehän... juuri tuossa Heinon ohi astuessaan siirtää
vanhus silmäyksensä sivulle, ja hänen tyyni, terävä katseensa osuu
nuoren teinin hakevaan silmään, pysähtyy siihen tuokioksi, näyttää
lauhkeasti hymyilevän...

Piispa oli tuntenut hänet! -- riemu täytti Heinon kauan kaihonneen
mielen, ja hän ryntäsi nyt väkijoukon mukana piispansaattueen jälestä
juoksemaan. Mutta tuolla se saattue jo loittoni tuomiokapitulin taloa
kohden, ja markkinahurina tempasi pian sen näkyvistä hintelon teinin
temmellykseensä. Mutta hänpä ei ollut enää mielestään köyhä eikä
avuton, -- piispa tuntee hänet, ja muistaa kyllä sanansa!

Siihen Heino luotti ja siksi hänen sydämensä niin voimakkaasti sykähti,
kun muuatta päivää myöhemmin kerrottiin, että Maunu-piispa Turussa
viipyessään tulee tarkastamaan sitäkin alempaa pappiskoulua, jonka
lattialla Heino muiden teinien joukossa istui. Kolakassa, holvatussa
koulutuvassa, siellä poikaparvi kuunteli, kuinka opettaja ylhäiseltä
istuimeltaan latinaisia lauseita luki ja niitä taas perästään teineille
luetti ja patukkansa avulla näiden päähän takoi. Se vieras latinahan se
oli aluksi ollut Heinolta niinkuin monelta muultakin suomalaiselta
maalaispojalta opintien heti pystyyn nostaa, kun hänen salolta suoraa
päätä oli siihen ollut iskeydyttävä käsiksi. Opettajalla ei ollut
armoa, selkänahkansa uhalla piti salonpoikain ruveta sulattelemaan
Donaton kielioppia ja sanaharjotuksia, tuntuipa se kuinka mahdottomalta
tahansa. Mutta ihme kyllä, ne alkuvaikeudet olivat voitetut, nyt jo
teinit laulelivat latinalaisia lauluja ja latinaksi heidän jo täytyi
vastata latinaisiin kysymyksiin, -- menipä miten meni. Ja nyt heidän
piti siis itselleen piispalle näyttää, mitä oli opittu. Mutta
pelkäämättä Heino sitä tarkastusta odotteli, hän oli oppinut latinat
siinä missä muutkin ja enemmän kuin monet, ja vanha toivonsa häntä
kannusti...

Jo astui piispa puolihämärään koulutupaan, jossa pojat pahnoillaan
istuivat, ja kävi heidän tietojaan kuulustamaan. Mutta kuulustelunsa
sekaan hän aina kyseli oppilailta, jotka hän yksitellen eteensä
kutsutti, myöskin heidän kotipaikkaansa, heidän varallisuusolojaan,
heidän vanhempiaan, ja lausuipa hän kaikille rohkaisevan, ystävällisen
sanan. -- Tuosta laumastahan sitä valmistettiin paimenia hänen
kotoiseen karjaansa.

Väliin hän langetti vakavan moitteen, kun vastaus kovin kompasteli,
mutta toiselle pojalle hän leikkisäksi herkesi, kysästen:

-- Mitä se on: Deus est in coelo, sed Deus non est in coelo?

Ja kun teini tyhmänä seisoi hänen edessään, virkahti hän naureskellen:

-- Niin, otappas siitä selko, siksi kun ensi kerran tarkastamaan
saavun!

Jo tuli Heinonkin vuoro. Hiukan notkahtavin polvin hän korkean
kateederin edessä seisoi, kun vanha piispa hänelle virkkoi:

-- Kas niin, sinut tunnen, poika Sysikorven taipaleelta, erämaan
laidasta, -- mikä olikaan taas isäsi talon nimi?

-- Karmala, vastasi Heino arasti.

-- Niin, sinä olet Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta, kyllä muistan.
Sieltä lähdettiin suoraan Savoon, jossa sinulta iskettiin pari hammasta
suusta, -- näytäs, siinä on aukko vieläkin hammasrivissä! Niin,
siellähän me sovittiin, että sinä sovit eräjärville paremmin papiksi
kuin tappelijaksi. -- Saatko kotoasi mitään kouluapua?

-- En, vastasi poika verkalleen. Hän ei uskaltanut kertoa kotoaan
karanneensakaan.

-- Koti kaukana, koti köyhä, -- tavallinen juttu! Lue ahkerasti, ja jos
edelleen hyvin opit regula Donati, niin saat tulla Kuusistosta
kouluapua hakemaan...

Heinolla riemusta kohisivat korvat. Nyt hän tiesi jo itselläänkin
suosijan olevan, jopa mahtavamman kuin muilla teineillä. Ja kun toiset
teinit piispan lähdettyä ihmetellen ja kadehtien tulivat kyselemään,
miten korven poika itsensä mahtavan piispan suosioon oli päässyt,
kertoi hän heille vasta nyt koko sen kotoisen tarinansa, joka hänet
teiniuralle oli työntänyt.

Hän oli nyt "piispanteini", taival oli edestä tasaantunut.

                               (Santeri Ivalo: Erämaan taistelu.)



TALONPOIKA JA HUOVIT.


Ei ollut onnea Karmalan kumaraharteisella Tuomaalla muokatessaan
Mustanahon vanhoja kivikkohalmeita pehmeämmiksi peltosaroiksi. Sivujaan
säälimättä oli hän kuokkinut karua rinnettä, sitkaan oli hän kyntänyt
vinot vakonsa ja kylvänyt niihin ne siemenet, jotka hän kevätverosta
oli säästetyiksi saanut. Vaan kitsaasti palkitsivat näinä vuosina hänen
vaivansa nuo raskaasti raadetut sarat. Harvana nousi ohra laiholle
laihasta maasta ja kun se vihdoin terää teki, niin armotonna väijyi
sitä viereisestä notkosta nouseva halla. Se oli korjannut sadon sinä
syksynä, jolloin Ukko oli takamaille kuollut, ja hätä olisi vieraillut
Karmalan pirtissä sitä seuraavana talvena, ell'eivät erämiesten
kalajärviltä kalliilla hinnalla saamat saaliit olisi ehtineet hyvään
apuun. Sama vilu huokui nytkin jo toisena kesänä hyytään samoille
halmeaukeille; se oli jo pahasti nipistellyt notkon laidasta vielä
vihantia teriä ja sekeiset, tuulettomat illat uhkasivat samaa tuhoa
ylemmillekin rinteille.

Siksi oli Tuomas-isäntä kaimapoikansa kanssa jo kiivennyt sirppineen
Mustanahon ylälaitaan, siellä lainehtivan viljan kimppuun, vaikk'ei se
vielä aivan kystäkään ollut, ja he latoivat siellä nyt eräänä elokuun
päivänä ensimäisiä vaaleankellertäviä kuhilaita riviin.

Vaan jo seisautti poika-Tuomas hetkeksi sirppinsä ja näytti jotakin
kuuntelevan, kumminkaan työasennostaan suoraksi nousematta. Silloin
heristi isä-Tuomaskin korviaan melkein säikähtyneenä ja kysäsi:

-- Mitä kuuntelet -- askeleitako?

-- Taisi pettää korvani, vai olisiko joku otus aholla loikannut; ei
kuulu enää mitään.

-- Ett'ei siellä vain metsä liiku, viime viikollahan se Suopellosta
hiehon repi.

-- Töräyttäisi kai silloin jo paimenkin torveaan...

Ei kuulunut mitään aholta. Sirkka vain pientareella hioi unista
lauluaan ja yksinäinen leppälintu piipatti orpona norossa. Taas
painautuivat sirppimiehet työhönsä. Mutta se pieni säikähdys nykäsi
taas Karmalan isännän mietteet kulkemaan niitä samoja rosoisia latuja,
joita myöten ne viime aikoina alinomaa olivat kuin kehässä kiertäneet.
Se tässä vielä tarvittaisiin, että kontio karjan kaataisi, tirppomista
tässä on kyllä muutenkin, jos mieli perhekunnan hengissä ja talon
pystyssä pitää... Lauri ylpeili viime talven, että eräriistan avulla
sitä taas rintamailla elettiin, ja tottahan se oli, että muuten olisi
saatu purra Karmalassakin silkkaa petäjätä, kun vilu vei koko kauniin
sadon. Mutta leipään tässä on turvauduttava sittenkin, parempi on toki
vilua vastaan tapella kuin savolaisia... eivätpähän ole erämiehetkään
tänä kesänä kyenneet lähtemään kehutuille kalajärvilleen, niitä jäi
viime kesänä sinne liian monta... Ja ehkä se nyt sentään lähdenorokin
armon antaa... siksi se kypsyisi kyllä tuo alalaitakin, kun me kahden
sinne leikkaamaan joudumme, kun vain se siksi säilyisi. Silloin se
olisi taas talven leipä tiedossa, vaikk'ei kylvö suurta ollut, --
olisi... kun vain sitä vieraat eivät liiaksi puolentaisi!

Vihaisesti purasi isä-Tuomaan sirppi, kun hänen mietteensä tälle
kohdalle ehtivät. Hän muisti, että siitä vähästä, minkä halla viime
kesänä säästi vikautumatonta eloa, vei vouti heti runsaamman puolen,
jäännös oli siemeneksi säästettävä, syötäväksi ei jäänyt mitään. Vouti
tuli silloin juuri tähän aikaan taikka jo heti Laurinmessun jälkeen,
pani vain puimaan kuhilaat halmeelta, jyvät venheeseensä kannatti ja
ilkkui sitten pois soutaessaan... Niiden määriä ei tiedä kukaan,
lisääntyneet ovat verot joka vuosi ja viime aikoina tuhottomasti;
voudit taitavat ottaa minkä tahtovat, milloin milläkin nimellä... Monet
niillä on ilveensä: rahassa ovat muka määrätyt verot otettaviksi, --
mistä meillä salolla rahaa on, harva on killinkiä nähnytkään, sen vouti
hyvin tietää. Mutta kun ei ole rahaa, niin ottaa hän tavaran ja panee
sille minkä hinnan ilkeää, -- ja punnita herra kyllä ilkeää, kun saa
punnita talonpojan aitasta! Ei ole määrää millään! Jospa vielä oman
osasi saisitkin maksetuksi, niin on muka muilta rästejä jäänyt,
naapureilta, ja nekin pitää sinun silloin täyttää, jakokunnan täytyy
muka vastata koko ruodun verosta! Ei sitä täytä kukaan, kun se noin
ottamaan rupee, ja minkäs teet, -- katsele vain, kun se talvenvarasi
tyhjentää ja petäjän työntää perheen kouraan...

Tämä oli se katkera muisto, joka kalvoi Tuomas-isännän sydäntä ja johon
hänen ajatuksensa aina palasivat, mistä lienevätkin kiertämään
lähteneet: raada, raada, muille raadat, itse nälkää näet! Vielähän
siitä selviää metsän kontiostakin, kun panee karjalle hyvän paimenen,
mutta verokarhusta et selviä millään. Kun sen joukko taloon saapuu,
silloin on tullut tuho! Siksipä juuri isä-Tuomaan sydän hytkähti, aina
kun hän näki poikansa, jolla kuulo oli tarkempi, työstään kuuntelemaan
jäävän. Sillä jos ahon rinteeltä, kylänpolulta askeleita kuului, niin
silloin sen tiesi, että vieras on tulossa. Ja harvoin oli vieras
tervetullut Karmalaan, sillä tavallisestipa se oli joku kantomies, jos
ei itse Hollolan vouti, niin joku hänen rästimiehiään, taikka papin
kymmenysten perijä tai tuomarinkappain kantaja, -- aina se kavensi
talon laihoja varoja.

Mutta taas pysähtyi poika-Tuomas kuuntelemaan, nyt ihan pystyyn kohoten
ohran keskestä. Hänen korvansa eivät olleet valehdelleet äsken,
askeleita oli kaikunut kankaalta, vaikka ne sitten pehmeämmällä maalla
olivat vaimenneet. Nyt ne kopahtivat jo aivan läheltä kivikkoahon
rinteeltä, isäkin sen jo ojentautuessaan kuuli.

-- Tuntuu olevan tulijoita kaksi, virkkoi poika-Tuomas, tarkaten
lähenevää töminää.

-- Kun olisi saatu yksikään riihi puiduksi, niin olisin siemenviljan
vaikka korpeen kätkenyt, huoahti isä masentuneena. -- Nyt taas
pahimmoilleen tulivat, kyllä ne nyt taas kylällä odottavat, kunnes koko
halme on leikattu ja puitu.

-- Vaan jospa eivät olekaan tulijat vouteja?

-- Ketäpä ne olisivat. Mutta tuli ketä tahansa, me pysymme työssämme.

Niin virkkaen painautui isä taas syvälle ohransa kimppuun, ikäänkuin
piiloutuakseen vihatuilta vainoojiltaan. Ja poika painautui sinne
myöskin. He eivät olleet kuulevinaankaan, kuinka askeleet lähenivät,
kopisivat kivikossa lähteen kohdalla ja jo pysähtyivät aidan kupeelle,
-- eivät päätään kohottaneet, eivät taakseen katsoneet. Vaan apeina he
ajattelivat: siinä se on nyt taas ryöstäjä ääressä.

Jo kuului vieras tervehtivän... ei se ollut Hollolan voudin ääni, sen
isä-Tuomas heti tunsi, vaan oli kai joku hänen renkejään. Murahdettuaan
lyhyen "jumal-antakoon" jatkoi hän edelleen työtään. Vieraita oli
kaksi, sen hän kuitenkin jo ennätti huomata, herroja olivat,
tasalaattainen sulkahattu oli ainakin toisella päässään ja hartioillaan
väljä herrasviitta. Mutta jo vieraista toinen kysyi:

-- Onko teistä kumpikaan Karmalan isäntä?

Hyytymään tuntuivat veret käyvän isä-Tuomaassa, sillä hän arvasi, että
nyt se alkaa se ruunun miehen asia. Alakuloisena kohottausi hän
työstään ja iski sirppinsä lyhteeseen, kääntyen hidastelevin liikkein
veräjälle päin. Poika-Tuomas se vain edelleen leikkasi, mutta
tyytymättömänä luimisteli hänkin kulmainsa alta vieraita, joiden hän
odotti jo tuossa paikassa rupeavan jakelemaan talonväelle niitä tylyjä
käskyjään, jotka hänkin jo hyvin tunsi voutien entisiltä matkoilta, --
kahdesti vuodessahan ne vähintään vieraiksi saapuivat. Vaan mikä
ihme... eipä ollutkaan niillä nyt vanhat tapansa -- mahtoivat olla
uusia miehiä --, sillä varsin sävyisästihän se väljäviittainen puhui:

-- Miten kasvavat halmeet nyt Sysikorvessa, tuleeko viljaa tarpeeksi
talven varalta?

Ei ymmärtänyt kumaraniskainen isäntäkään sitä puhetta. Hän katseli ylen
epäilevästi vieraita, miettien, mikä heillä lie nyt oikein mielessään,
eikä hän vastannut mitään. Vaan vieraista taas toinen jatkoi:

-- Tässäkö sinulla on viljasi kaikki?

Jo luuli Tuomas asian ymmärtävänsä. Hän vastasi kuivasti:

-- Tietänette, paljonko talonpojille viime vuonna siemenviljaa jäi!

Veräjään nojautuva mies näytti sen tietävän ja virkkoi:

-- Halla vei viime vuoden sadon.

-- Ja vouti vei loput, vastasi Tuomas terävästi. -- Minkä jättänee
nytkään!

Mutta vieras veräjältä puhui edelleen säveästi:

-- Niin, rajusti ovat kuulemma voudit viime vuosina talonpojilta veroja
raastaneet, siitä on monesta paikasta valitettu. Mutta nyt ei saa vouti
enää liikoja ottaa...

Suu auki kuuntelivat sekä isä että poika sitä puhetta, liikahtamatta,
hölmistyneinä. He eivät ymmärtäneet mitään ja vasta kotvasen kuluttua
sai isä hämmästyneenä kysyneeksi:

-- Ettekö te olekaan sitten maarahain ottajia?

Veräjän luona seisova mies pudisteli päätään eikä pellolla olijat
huomanneet epäilevää värähdystä hänen äänessään, kun hän vastasi:

-- Emme, me emme mitään veroja ota, me vain otamme selkoa siitä, mistä
voudit ovat liikoja perineet.

Se oli isä-Tuomaasta niin ihana sanoma, että hänen oli sitä vaikea
todeksi uskoa. Ja vielä hän vieraitaan epäilikin, kysyessään:

-- Keitä te sitten olette?

-- Me ollaan tarkastusmiehiä... Vähän pyörähteli turpa viittaniekalla
nyt puhuessaan, hänen tuntui olevan hiukan hankala tuohon
äkkikysymykseen vastata. -- Niin, minä olen hauptmanni, neuvoston
Ruotsista lähettämä, tämä toinen mies on apulaiseni. Hallitus
on talonpoikain valitusten johdosta määrännyt ruunun veroja
huojennettaviksi ja me nyt tarkastamme voutien jälkiä. -- Ja ikäänkuin
vielä puhettaan varmentaakseen vetäisi hän laukustaan pitkän
pergamentin, jossa oli paljo kirjoitusta. -- Tässä näette ruunun
sinetin...

Tuomas katseli kuin lehmä konttia tuota juhlallista kapinetta, josta
hän ei mitään ymmärtänyt. Vaan hän tunsi taas verensä sulavan ja hän
rupesi verkalleen uskomaan, että mahtaa sitä olla vielä talonpojallekin
sentään oikeutta ja armoa. Mutta viittaniekka virkkoi rohkaisevana:

-- Tule nyt taloon selvittämään, minkä olet veroja maksanut, ja me
sinulle selitämme, minkä verran näistä puolin maksat, -- enempää ei saa
vouti enää periä.

-- Niin, käykää taloksi! --- Se oli kaikki kuin kaunista unennäköä
Tuomaasta, vieraiden puheet soivat kuin sovittava kanteleen soitto
hänen kiusautuneeseen mieleensä, ja sitä myöten kuin hänessä epäilys
uskoksi muuttui, kirkastuivat nyt kerrankin hänen syväjuovaiset,
kovettuneet kasvonsa. Hän tiesi, että valituksia veroista ja voutien
elämöimisestä oli taas viime talvena tehty piispalle ja hallitukselle
Päijänteen talonpoikainkin puolesta, -- ne ovat siis tehonneet... onpa
se toki herrallakin herra!

Siitä päivästä tuli rattoisa lepopäivä Karmalan muuten ilottomaan
tupaan. Viisivanteisen olutkipon sai emäntä täyttää kerran toisensa
perästä ja pöytään sai hän kantaa parasta, mitä aitasta löytyi, vieläpä
pistettiin lahjatkin matkamiesten laukkuihin.

Paisteista oli sen päivän jälkeen, vielä vieraitten lähdettyäkin, elämä
Karmalan hiljaisella törmällä. Raudanrohkea oli juron isännän runneltu
mieli, hän raatoi nyt ilolla ahonlaidassa ja yksin poika-Tuomaankin
innoton katse oli saanut oudon kiillon. Ja vaikka norosta nouseva halla
taas eräänä yönä vei melkein puhtaaksi vielä vihantana olevan ohran
halmeen alasyrjästä, niin eipä masentunut karmalaisten mieli siitäkään,
-- ainahan sen hallan saa asettumaan, kun kerran voudin suuhun on
kuolaimet löydetty. Ja sellaiset Tuomas-isällä nyt oli povellaan;
ruunun vieraat olivat lähtiessään hänelle kirjan antaneet, jota on
voudinkin toteltava...

Viikkokausi, toista niin rohkealla mielellä Karmalassa työtä tehtiin,
leikattiin vikaantunut vilja ja ahdettiin terveinä säilyneistä jo
ensimmäiset aumat riiheen. Paljohan siitä ei tullut puhdasta viljaa,
vaan tulipa aina jotakin viluttuneen jatkoksi. Sen parhaiten säilyneen
riihen olivat Tuomaat nyt eräänä aamuyönä puineet ja poika ajoi juuri
halmeelta uusia kuhilaita riiheen kuivamaan, sillaikaa kuin isä tuon
edellisen kalliin sadon säkkiin mätti, kannettavaksi jauhinkiville,
jotta jo illaksi valmistuisi makea uutispuuro, -- pitkään olikin näet
kalaruuilla eletty. Silloin pysähtyy poika-Tuomas yhtäkkiä kuormansa
ääreen riihen kupeelle ja huudahtaa:

-- Voudin venhe laski rantaan!

-- Kenen? kyseli epäilevästi isä, joka juuri lyhteitä kuivamaan ahtoi.

-- Hollolan voudin, suuri joukko miehiä jo törmälle nousee.

Isäkin ehti sitä ulos katsomaan. Tuttua väkeä! Aseelliset miehet,
sulkaniekkahatuissa, astuivat törmälle ja lähtivät suoraan
suuntautumaan riiheen päin, josta savun nousevan näkivät. Vaan Tuomaspa
ei hätääntynyt.

-- Nytpä tulkoot, virkkoi hän. -- Nytpä tiedämme, minkä verran heille
veroa annamme, eivät jyvääkään saa enempää.

Ja jäykkäniskaisena seisoi hän riihensä ovella, kun vouti kohti astui
ja tapansa mukaan ärjymään kävi:

-- Riisu väleen hevosesi valjaista, me sitä tarvitsemme.

-- Vai hevosia te nyt olette tulleet ottamaan, vastasi Tuomas melkein
pilkallisesti, muistaen, että siinä kalliissa kirjassa, jonka hän
povellaan kätki, kiellettiin vouteja talonpojilta ilmaisia kyytejäkin
vaatimasta.

-- Niitä tarvitaan, kun tästä käymme toisissa kylissä, torasi vouti. --
Välemmin, meillä on kiire. Hä, etkö ymmärrä, nyt on syysveron kanto,
sen tiennet.

Vaan Tuomas ei pitänyt kiirettä, verkalleen hän vastasi:

-- Jahka tästä nyt katsotaan, mitä teillä on oikeus ottaa, mitä ei.

-- Meilläkö oikeus ottaa...?

-- Niin, se vanha raasto on nyt lopussa, jo se täällä tiedetään, elä
yritäkkään meitä säikyttää. -- Niin puheli Tuomas voitonvarmana, ja
voutirengille, joka oli ruvennut hevosta kuorman edestä päästelemään,
hän tiukemmin virkkoi: -- Elä koske siihen hevoseen, ne eivät enää
olekaan teidän retusteltavinanne!

-- Hä, eivätkö ole...!

Julmistuneena astui vouti, joka ei ollut tottunut talonpoikain
vastaväitteitä suvaitsemaan, hevosen luo, repäsi luokin längistä ja
viskasi rengilleen ohjakset, isännälle ärjähtäen:

-- Niskottelemaanko käyt, hölmö, vai mitä viisastelet!

Mutta Tuomas ei säikähtänyt, hän virkahti pojalleen:

-- Elä hellitä suitsista, Tuomas. Ja sinä vouti, liiku siivommin!
Luulet meitä hölmöiksi, jotka emme tiedä, että korkea ruunu on jo sinun
elämöimisellesi rajan pannut. Sen maksamme, mikä teille tulee, vaan
emme kahmaloakaan enempää kuin kuittikirjassa sanotaan.

Vouti katseli melkein ällistyneenä talonpoikaa:

-- Missä kirjassa?

-- Tässä! -- Tuomas kaivoi nyt poveltaan "tarkastajilta" saamansa
kuitin ja näytti sitä ylpeästi kiukuissaan ärhentävälle voudille. Mutta
tämä tempasi pergamenttipalan talonpojan kädestä, ilkkui ilkeästi sen
paloiksi revästessään ja karjasi nyt täydeltä kurkulta:

-- Siinä kuittisi -- kulkurien kujeita! Suoria aitalle kaivamaan esiin
jyväsi ja voisi, mutta niskottelemisestasi saatkin nyt maksaa
kaksinkertaisen veron, että vastakin muistat, mitä meillä on oikeus
ottaa. -- Ja rengeilleen hän virkkoi: -- Siinähän on täysi jyväsäkki,
kantakaa se venheeseen. Ja nyt eteenpäin!

Mutta Tuomaskin oli jo tulistunut. Hän ei nyt niinkään hevillä särkenyt
sitä hyvää uskoaan, joka kerta oli hänet läpeensä lämmittänyt, hän piti
siitä kiinni kuin hengestään, luullen voudin vain vanhalta muistiltaan
ärjyvän. Kuumeentapaisesti karahti hän kaksin kourin kalliiseen
säkkiinsä, jossa oli perheen ensimäinen uutisvilja, sen ainoa puhdas
leipä, ja huusi vihan vaahto huulillaan:

-- Sitä säkkiä ei liikuteta! Revit ruununmiesten verokuitin, siitä
vielä vastaat, mutta kaksia veroja et kisko sittenkään enää tästä
talosta, niinkuin ennen, siitä minä...

Mutta keskenpä katkesi isä-Tuomaan lause. Vimmastunut vouti oli antanut
viittauksen rengeilleen, nämä tarttuivat sähisevää talonpoikaa
hartioihin, väänsivät hänet tantereeseen ja kävivät ratsuruoskillaan
selkään peittoamaan vanhaa miestä, niin että pölysi ruumeninen
riihimekko. Ja sillävälin pauhasi kiukustunut veronkantaja:

-- Irti minä pölyytän uppiniskaisuuden teistä Hämeen härkäpäisistä
talonpojista. Siinä tunnet nyt luissasi, mitä myöten minulla on valta
veroja ottaa! Iskekää kovemmin, ja jos vielä kerran murahtaa moukka,
niin ruumeniksi survokaa sen luut! -- Ja nyt aitalle nahkoja ja haukeja
hakemaan, ja mitan täytyy tulla täyteen!

Siinä makasi tantereella tyrmistyneenä kumaraniskainen isäntä, kun
voudin heitukat, häntä vielä viimeisen kerran suomaistuaan, kävivät
hänen viljasäkkiään venheelleen kantamaan. Hän ei enää mukissut, hän
katseli vain tylysti, kun toiset asemiehet hänen aitalleen astuivat ja
sieltä itse kävivät talon vähiä säästövaroja veroikseen mittaamaan ja
ilkkuen kaikki orret tyhjiksi työnsivät. Mutta kävellessään kihelmöivin
hartioin sitä raastoa äärestä katsomaan oli hänellä vain yksi tunne:
hän tahtoi hakea kirveensä ja sillä iskeä, halkoa, teurastaa... Hänen
sydämeensä kovettui kauhea viha, joka sieltä tappoi kaikki muut
tunteet, työn innon, talonvastuun, kotihalmeen rakkauden, kaikki. Ja
kun ilkkuvat verottajat vihdoin, aitan tyhjennettyään ja vielä pirtistä
kuormansa kukkuraksi talon kattilan kannettuaan, poistuivat Karmalan
pihalta, vieden voudin ratsuksi talon ainoan hevosen, silloin seisoi
Tuomas tyhjän aittansa edustalla, puiden vaahdossa-suin kahta
nyrkkiään, ja hänen silmässään paloi silloin outo lieska, joka jo
poika-Tuomastakin pelotti.

-- Ne pieksivät minut omalla pihallani, -- niin puhui hän harvakseen,
-- se löyly ei minusta enää lähde!

                              (Santeri Ivalo: Erämaan taistelu.)



PIISPA RAUHANTUOMARINA.


Pitkän retken oli vanha Maunu-piispa taas tänä vuonna talvipakkasessa
tehnyt Sisä-Suomen laajoille maille, valvoakseen parhaalla tavalla sen
seurakuntansa onnea, jota hän oli lempeydellä johtanut jo yli
kolmekymmentä vuotta ja jonka hän nytkin tahtoi mahdollisimman vähällä
turmiolla opastaa pois äkillisen eksymyksen tieltä. Heti kun pakenevat
virkamiehet ja aatelisherrat olivat saapuneet Turkuun kertomaan siitä
vaarallisesta kapinasta, johon Satakunnan talonpojat olivat kohta
joulun jälestä nousseet, ryöstäen voutien taloja ja aatelisten
kartanoita, oli hän kutsunut sekä julmistuneet linnanherrat
että aateliset ja virkamiehet puheilleen Turun piispantaloon,
neuvotellakseen, mitä nyt olisi tehtävä. Hän tunsi näet hyvin tuon
kapinaliikkeen syyt ja säikeet, hän oli äskenkin kuullut talonpoikain
kesken vallitsevasta mielenkuohusta Henrikki-teiniltä, joka oli ollut
teinimatkalla juuri noissa kuohahtavissa Satakunnan pitäjissä, ja hän
tiesi, että syy tähän järjestyksen särkymiseen ei ollut yksinomaan
talonpoikain. Turun linnanherra, ahnas tanskalainen Hannu Kröpelin,
oli, tunnottomasti rahvaalta liikaveroja kiskomalla, ajanut sen näin
epätoivon partaalle. Tuo kansa oli katovuosien johdosta nälkiintynyt ja
hätääntynyt, se oli siis altis yllyttäjille ja valmis mihin tahansa,
sitä ei yksin kurilla ojenneta. Onnettomuuden alkusyyt olivat
tukittavat, olot olivat korjattavat, jos mieli pysyväisesti rauhoittaa
äärimmilleen ärsytetyn kansan mielet, -- niin selitti herroille vanha
piispa.

Maunu-piispa oli senvuoksi ilmoittanut kostonjanoisille
aatelisherroille, jotka parastaikaa Turussa keräilivät rautapukuisia
ratsumiehiä hyökätäkseen niskottelevain alustalaistensa kimppuun, että
hän lähtee itse retkelle mukaan, ja hän oli kieltänyt heitä veritöihin
ryhtymästä, ennenkun hän oli saanut kapinakansaa puhutella. Muristen ja
ivaillen olivat talonpoikain ryöstöistä ärtyneet aatelisherrat
kuunnelleet tätä piispan tuumaa, ja vanha, hätääntynyt Hannu-herra,
joka jo pelkäsi kapinajoukon tuossa paikassa hänen linnaansa työntyvän,
oli kironnut ja vannonut, että kapina ei asetu muuten, kuin että
talonpojat kaikki rinnakkain hirtetään. Mutta siksi suuri oli
Maunu-piispan arvo ja vaikutus toki aatelistenkin joukossa, että he,
vaikka haluttomina, hänen tahtoonsa alistuivat, -- piispa seurueineen
lähti talvikelillä Turusta ajamaan hiihtäviä talonpoikia vastaan ja
aateliset huoveineen sekä linnanherra ratsuväkineen seurasi häntä kuin
saattoväki, totellen hänen käskyjään.

Tällä retkellä oli Maunu-piispa nyt sydän-Hämeessä, majaillen
Vesilahden pappilassa, johon hän edellisenä iltana oli lännestäpäin
ajanut. Hänen tuumansa oli ollut rohkea; helposti se olisi voinut
pettää, sillä liian kiihkoisina olivat nyt vastakkain nuo eri ainekset,
herrat ja talonpojat, joiden välinen juopa muutenkin oli niin syvä.
Vaan Maunu oli tuntenut voimansa. Piispallisella arvollaan ja sanansa
mahdilla oli hän jo Satakunnassa riisunut aseet hurjistuneilta
hiihtäjiltä, eikä kiukkuiset aatelisherrat olleet haarniskaväellään
päässeet hyökkäämään talonpoikain taloihin, heidät orjikseen
masentaakseen. Siellä Satakunnassa oli hänen avukseen kyllä ehtinyt
talonpoikain hatara johto ja hajanainen järjestys, vaan olipa hän heti
eilen hämäläisten kapinaleirillekin saavuttuaan huomannut, että
rauhan sanalla saa senkin taipumaan. Hänen neuvoaan totellen oli
Vesilahdellakin suksimiesten joukko rauhallisesti asettunut viereiseen
kylään odottamaan huomis-aamua, joksi piispa oli sen puheilleen
kutsunut, kyselläkseen sen valituksia ja luvaten sille turvallisen
olon.

Päivän valkenemista ja rauhankäräjäin alkamista piispa nyt aamutulilla
odotteli Vesilahden pappilassa. Hän oli tapansa mukaan anivarhain
noussut vuoteeltaan ja istuskeli nyt papin nahkotetussa nojatuolissa
mietteihinsä vaipuneena, ottamatta osaa seurueensa tarinoihin. Hän
harkitsi siinä niitä havaintojaan, joita hän taas tällä retkellään oli
tehnyt kansan elämästä ja sen suhteesta läänitysherroihinsa ja
virkamiehiinsä. Syynä tuohon välien kireyteen, voutien ryöstöihin,
kansan katkeruuteen, on isoksi osaksi hallituksen kaukaisuus ja
heikkous, päätteli hän. Se ei voi arvostella, minkä verran rasituksia
köyhä kansa kestää, sen käsivarsi ei ulotu tänne asti hillitsemään
virkamiesten vallattomuutta, pitäisi olla itse maassa täällä voimakas
hallituskeskus... Ja siitä vanhan piispan mieleen muistuivat ne suuret
tuumat, joita eräällä hänen suurella edeltäjällään, Tuomas-piispalla,
oli ollut: luoda Suomen itsenäinen, hyvin järjestetty kirkkovaltio,
jonka kohtaloita, niin hengellisiä kuin maallisia, johtaisi yksi
käsi... Se oli taittunut se Tuomas-piispan rohkea unelma suuresta
pohjoisesta piispanvaltakunnasta, särkynyt Nevajoen veriseen tappeluun
jo puolentoista vuosisataa sitten. Mutta Maunu-piispa tunsi tällä
aamuhetkellä, että jos se silloin olisi toteutunut, silloin voisi
hänkin nyt Turun ruhtinaspiispana ehkä hallita tätä kotoista kansaansa
niin, että se tuntisi itsensä onnellisemmaksi ja kohtaloonsa
tyytyväisemmäksi kuin nyt....

-- Vanitas vanitatum...! -- Näin huoahtaen keskeytti piispa
ajatuksenlentonsa, karkoitti mielestään turhat suuruudenmietteet ja
kysyi, seurueensa puoleen kääntyen:

-- Eikö siellä ulkona jo kohta päivä valkene?

-- Vielä on aamu pimeä, vastasi hänen kotikappalaisensa, ovea raottaen.

-- Mutta lähetetään jo joku tiedustamaan, miten ovat Hämeen miehet
yönsä viettäneet mäen takaisissa kylissä, vieläkö siellä on rauha
mielissä. Käske Henrikki-teini tänne.

Piispa oli retkelle lähtiessään ottanut mukaansa, asemiehenään ja
kirjurinaan, nuoren Heino-teinin, jonka vilkkaaseen luontoon hän oli
mieltynyt. Ja kun Heino nyt väentuvasta piispan eteen saapui, virkkoi
tämä hänelle:

-- Käy ilmottamassa hämäläisille Mäkisalon taloihin, että he joka
pitäjän puolesta valitsevat pari valistunutta talonpoikaa, jotka heidän
valituksensa täällä esittävät. Nämä miehet tulkoot heti päivän
valjettua pappilaan, ja saa tänne muukin väki tulla.

Mutta ennenkun Heino ennätti tuvasta lähteä, kuului kovaa rymyä ovelta
ja sisään työntyi lumisena ja parta kuurassa roteva Ille-herra ja hänen
perässään joukko muita aatelisherroja. Jaakko Ille oli juuri, joukkonsa
edellä ratsastaen, saapunut Nokialta, ja hän ryntäsi nyt verekseltään
piispalle kertomaan talonpoikaisjoukon viimeisestä ryöstömatkasta ja
kahakasta kosken partaalla. Hän olisi kyllä voinut ajaa koskeen koko
kapinajoukon, kehui hän, vaan piispan käskyä totellen oli hän tuonut
sen vankina tänne, täällä oli ryöstäjäin toki rangaistuksensa saatava.
Ja toiset aatelisherrat, joiden mielestä tämä talonpoikain
ilkivaltaisuus taas todisti ankarampain toimenpiteiden tarpeellisuutta,
säestivät lumisen ritarin puheita. Heinokin jäi siihen kuuntelemaan,
kuinka Turun linnanherra, vanha Hannu Kröpelin, miekkaansa kalistellen
kävi piispalle selittämään:

-- Sellaista on se väki, jonka kanssa teidän pyhyytenne uskoo
sovinnollisten neuvottelujen kautta tuloksiin päästävän! Ryöstäjiä he
ovat ja kapinoitsijoita, heidänkö valituksia tässä taas ruvettaisiin
kuuntelemaan! Ei, kuria he tarvitsevat ja aseväen komentoa. Parisataa
ratsumiestä talonpoikain niskaan Mäkisaloon, siinä on heille
neuvottelua kylliksi ja siihen loppuu väleen kapina!

Ei ollut Hannu-herra kovin sotaisen näköinen tepastellessaan siinä
hajallareisin suurissa sudennahkaturkeissa ja poronkoipisissa
kallokkaissa. Mutta hän olisi siltä tahtonut veriin masentaa nuo
talonpojat, jotka kapinassa syyksi väittivät hänen, Hannun, liikaa
veronottoa, ja joiden puolta hänestä piispa suotta piti. Ja hän tiesi
toisten aatelisherrain vilkkaasti kannattavan hänen kostoaikeitaan.
Polttaneet olivat talonpojat kartanon Pohjois-Suomen laamannikunnan
laamannilta Henrikki Klaunpoika Djekniltä ja siitä oli nyt
kiihkomielisenä tämäkin muuten kyllä rauhallinen, ulkomailla oppia ja
sivistystä saanut mies. Maskun kihlakunnan tuomarin Pietari Karpalaisen
oli täytynyt yösydännä lähteä pakosalle pakkaseen kartanostaan, ja hän
kantoi siitä nyt koston kiukkua talonpoikia kohtaan. Samoin oli laita
Hannu Pietarinpojan, Lepaan herran, joka keikarimies tälläkin
sotaisella retkellä komeili Flanderin verassa ja hohtavissa
hopeasolissa; samoin Hartikka Garpin, jonka pullealle varrelle
miekkavyö ei oikein hyvin soveltunut, ja monien muiden. Vaan
tulisimpana kaikista ärhenti Hannu-herran kintereillä nuori 18-vuotias
Klaus Kurki, joka oli pukeutunut rautahaarniskoihin, vaikka ne vielä
hänen hennolla vartalollaan väljiltä tuntuivatkin. Isänsä, vanhan
Jaakko Kurjen kanssa oli hänen täytynyt suinpäin Laukon kartanosta
paeta kymmeniä peninkulmia kuohumistilassa olevan maakunnan halki
Turkuun, jonne isä nyt oli sairaaksi jäänyt, mutta josta nuori Klaus
oli palannut muka alustalaisiaan kurittamaan. Hän oli jo eilen
iltamyöhällä ratsastanut Laukossa, nähnyt sen ryöstettynä ja autiona,
ja hänen intohimoiset silmänsä säteilivät sydäntynyttä kiukkua, kun hän
Hannu-herran puheen rohkaisemana intoili:

-- Laukonkin ovat talonpojat tyhjäksi ryöstäneet, hyvityksen minä siitä
vaadin isäni nimessä. Ja minä sen otan tämän miekkani terällä!

Ja rauhallinen Klaus Henrikinpoikakin virkkoi, piispan puoleen
kääntyen:

-- Niin, kurin tarvitsevat talonpojat, iltikseen ei heidän voi sallia
polttaa ja ryöstää, silloin loppuu heiltä pian kaikki kunnioitus
esivaltaa kohtaan.

Mutta vanha piispa pysyi tyynenä kannuksiaan kalistavan aatelisjoukon
keskessä ja virkkoi tuokion kuluttua vain heitä rauhoitellen:

-- Tutkitaan asia, syylliset saakoot rangaistuksensa täällä niinkuin
Satakunnassakin, ennen kaikkea johtajat. -- Ja Jaakko-herran puoleen
kääntyen kysyi piispa: -- Nokian ryöstäjät ovat siis vangitut?

-- Viittä heistä tuodaan tänne parastaikaa kahleissa, muille ei nuoria
riittänyt, vastasi Ille.

-- Heidät siis käräjillä tutkitaan ja tuomitaan.

Tähän piispan liian lempeään päätökseen ei kuitenkaan Hannu-herra
vieläkään tahtonut tyytyä. Hän kiukkuili yhä toisten herrain
säestämänä:

-- Mitä käräjistä, kapinoitsijoista on ennenkin tehty lyhyt juttu, --
niin tehtäköön nytkin!

Vaan piispa-vanhus ei sitä väittelyä enää jatkanut. Hän iski toraavaan
linnanherraan kylmän katseen, joka tämän kohta vaikenemaan saattoi, ja
uudisti rauhallisesti:

-- Syylliset tuomitaan, villitsijät rangaistaan, syyttömiä ei! Tässä
huoneessa saatte pian valituksianne esittää, mutta talonpojat saakoot
sen myöskin tehdä. -- Henrikki Tuomaanpoika, käy, vie Hämeen miehille
ne viestit, jotka sinulle vietäviksi annoin. --

Tätä piispan viestiä viemästä palatessaan Heino hämäränä aamuhetkenä,
yhtäkkiä aavistamattaan tapasi Vesilahden kirkkotiellä kasvinveljensä
ja orpanansa, Laurin, jota hän ei lähes kahteen vuoteen ollut nähnyt ja
jota hän ei suinkaan ollut odottanut tapaavansa kapinarahvaan joukossa
Pyhäjärven vesistöjen varsilla. Kauan seisoivat siinä lumisella
tantereella nuoret kasvinkumppalit, ensi sanat vaihdettuaan, ääneti
vastakkain, hämmästyksestä mykkinä molemmat. Kuumana höyrysi hengitys
pakkasessa, jäätyen niin asemiehen verkakaulukselle kuin talonpojan
lammasnahkoihin, vaan sanakin tuntui jäätyneen suuhun molemmilta.

-- Vai on teitä miehiä täällä Päijänteen takaakin, -- sanoi Heino.

-- Kuulimme sinun teininä kulkeneen, emme tienneet sinun palvelevan
linnan huovina, miekkaniekkana, virkkoi Lauri.

Nuhdetta oli noissa Laurin sanoissa, sen oivalsi Heino heti. Vilkaisten
lyhyttä asemiehen miekkaansa, joka hänen vyöllään riippui, vastasi hän:

-- En ole linnan väkeä, kulen piispan seurueessa, hän minut mukaansa
otti. Vaan entäs sinä, yksinkö olet Karmalasta kapinaväessä?

-- Yksin -- en. Isäsi on täällä ja veljesi.

-- Isäkö, mitä hän täällä, mikä liikutti hänet havupölkyn äärestä?

-- Etpä näy tietävän, mitä täällä on viime aikoina koettu, -- isääsikin
löivät voudit hänen omalla pihallaan.

-- Vai löivät...

Se oli todellakin Heinolle varsin outo ilmakehä, jossa Laurin ajatukset
näkyivät liikkuvan, ja nyt hänelle vasta ikäänkuin hämärästi rupesi
selvenemään, että he seisoivat siinä vastakkain edustajina eri
leireistä, toisilleen vihamielisistä joukoista, vaikk'ei hän vielä
voinut tarkemmin tajuta, mitenkä he niin olivat joutuneet. Ja kun Lauri
häneltä kärsimätönnä uteli, milloin huovijoukko oli Vesilahdelle
tullut, mihin Hämeen miehet olivat huvenneet ja mitä nyt oli tekeillä,
niin Heino hänelle lyhyesti vastaukset antoi, mutta hänen ajatuksensa
pyörivät aina vain siinä ihmeellisessä seikassa, että hän nyt kuului
joukkoon, jota vastaan hänen oman kotinsa väki oli aseissa kulkenut. Ja
taas hän virkkoi:

-- Mutta en nähnyt isää hämäläisten joukossa Mäkisalossa, josta juuri
kävin miehiä kutsumassa piispan puheille, -- missä hän on?

Lauri vitkasteli tuokion vastatessaan:

-- Isäsi on tuossa talossa. -- Ja hän viittasi kädellään viereistä
taloa, johon ratsumiehet äsken olivat vankinsa kulettaneet.

-- Tuossako? Mutta siellähän majailevat huovit. Kuule -- mitä hän
siellä?

Silloin Lauri kertoi orpanalleen koko sen eilisen hiihtoretken
Pirkkalaan ja sen lyhyen ja surullisen lopun. Siksi on nyt köysiin
kytkettynä siellä Karmalan isäntäkin, siksi hän itse huovien unohtamana
seisoo autiolla tiellä...

Vakavaksi oli Heino käynyt tuota Laurin kertomusta kuunnellessaan. Hän
muisti äskeisen kohtauksen pappilan tuvassa, aatelisherrain
kostonhaluisen kiukun ja piispan lupauksen, että syylliset ja johtajat
rangaistaan. Eipä hän kovin hellästi ollut ankaraa isäänsä näinä
vuosina muistellut, mutta häntä puistatti sittenkin ajatus, että hän
ehkä pian saisi nähdä isänsä muitten kapinanjohtajain joukossa
roikkuvan hirsipuussa Turun Vartiovuoren laella. Ja hän virkahti
puolittain itsekseen:

-- Isäkin ryöstömatkalla tavattu!

Se huudahdus pisti terävästi Lauriin ja purevasti hän tokasi:

-- Loppuu se kerran luonto talonpojaltakin!

Siihen ei Heino pystynyt mitään vastaamaan. Kankeammin kävi
kasvinveljesten tarina luistamaan, he tunsivat molemmat, että vanhat
veljestenvälit eivät enää olleet entisellään, nuo eri leirit heitä
erottivat. Ja tuokion kuluttua he jo erosivatkin, Lauri rientääkseen
hämäläisten luo mäentakaiseen kylään. Heino tekemään piispalle tiliä
käynnistään kapinaväen yötulilla. Aamu rupesikin vihdoin valkenemaan,
idän kylmällä taivaanrannalla jo hattarat hienosti ruskottivat ja
kirkonmäelläkin saivat huurteiset puut vaalean punan, -- pian oli
käräjäin aika alkaa.

Mutta kiirehtiessään ylös pappilanmäelle tunsi Heino outoa
rauhattomuutta mielessään. Teinien iloisessa parvessa oli hän jo kauan
tottunut elämään omaa huoletonta elämätään erillään kotiväestään ja
heidän harrastuksistaan, menemään, minne virta vei... Nyt yhtäkkiä
viskasivat nuo Laurin viestit hänen eteensä joukon vakavia kysymyksiä,
joiden parissa hänen mietteensä jäivät myllertämään, ristiriitoja,
joihin hänen tunteensa sekaantuivat. Hän kulkee täällä asemiehen
verassa -- ja hänen isänsä on köysissä huovien majatalossa...! Heino
pysähtyi äkkiä kävelystään, seisoi hetken pääsemättä edes tai taakse,
ja pyörähti vihdoin ympäri, juosten oijustietä siihen taloon, jossa
vangitut talonpojat olivat. Ometan ovella seisoi siellä viluinen huovi
vartijana ja hänelle Heino lausui:

-- Minulla on viesti vangeille.

Huovi tunsi piispanmiehen ja vastasi:

-- Vie, ja vaikka veisit vartioitavat mukanasi piispalle, en tuota
surisi tässä pakkasessa...

Heino potkasi pönkän ovelta ja astui kolkkoon, pimeään navettaan, jonka
parissa soimessa puolikymmentä miestä maata retkotti -- sinne olivat
Illen huovit vankinsa viskanneet. Miehet nukkuivat ja heräilivät vasta
verkalleen kun valoa ja pakkasta tunkeusi ovesta. Heino tunsi isänsä
ankarat, luisevat piirteet, joita hän niin monasti oli peläten
karttanut, ja virkkoi hiljaa:

-- Isä!

Miehet katsoivat kummissaan nuorta miekkamiestä, vaan vastausta ei
joukosta kuulunut. Vasta kun Heino uudelleen isänsä nimen mainitsi,
kohosi Tuomas ryntäilleen pahnoilta ja nyt Heino melkein säikähti hänet
tarkemmin nähdessään: Verestävissä silmissä oli vihainen tuli ja
lianmustilla kasvoilla oli kuin jähmettynyttä raivoa. Sitä ei Heino
entuudestaan tuntenut, hän ei tiennyt tuon uuden tulen palaneen isänsä
silmässä siitä päivästä asti, jolloin hänet Hollolan vouti pieksätti.
Ja melkein arkana hän nyt kuiskasi:

-- Pakene, isä, vielä pääset, ennenkun sinut herrat hirttävät.

Vaan pahnoilla makaavalta mieheltä, joka oli yhä kasvavalla kiukulla
katsellut asemiehen puvussa komeilevaa karkuripoikaansa, jonka hän nyt
näin odottamattaan näki, pääsi karkea, katkera nauru:

-- Hirttäkööt, pankoot sinut, huovipenikan, silmukkaa vetämään! Mene
herrojesi pariin, täällä ovat talonpoikain pahnat.

Ilkkuva nauru säesti soimesta sydämmistyneen talonpojan sanoja, ja
nolona, mieleltään vielä äskeistään murheellisempana, peräytyi Heino
pois ovelle. Hän tunsi ikäänkuin puristusta rinnassaan, häpeän punan
hän poskillaan tunsi ja hän käveli nopeasti poispäin, estääkseen itkun
kurkkuunsa tunkeutumasta. Eikä hän kiireellä poistuessaan huomannut --
eikä huomannut sitä kylmissään käsiään takova vahtisoturikaan, -- että
hänen jälestään ovesta livahti ulos mies, joka nuolena nurkan taa
puikahti ja sille tielleen hävisi. Mutta se pakenija ei ollut Karmalan
Tuomas, se oli tuo aina valpas ja vikkelä Tuiran Vilppu, joka jo oli
tuntenut nuoran kaulaansa kiristävän ja siksi nyt oven raosta luiskahti
kuin silmukasta irti ulos avaraan maailmaan. --

Pappilan tupaan kertyi jo parhaillaan vakavanaamaisia talonpoikia, kun
Heino sinne ehti ja kirjuripöydän luo hiipi. Epäilevin, harhailevin
katsein he siinä seisoivat, pappien ja asemiesten hääriessä heidän
ympärillään, vaan lujaa päättäväisyyttä ja heltiämätöntä tarmoa
kertoivat heidän värähtämättömät kasvonsa. Tiheänä parvena he siinä
seisoivat, vaan vielä sankempi parvi seisoi keihäittensä varassa
ulkona. He olivat päättäneet, että asiataan perille ajamatta he eivät
jättäydy noiden herrojen armoille, jotka heitä nyt luimistelivat
vihaisin silmäyksin kypäräsuojustensa takaa, -- piispan sanaan he
luottivat, mutta lujina he olivat vannoneet asiansa puolesta
seisovansa, tuli mikä tuli.

Jo astuikin piispa papin sisähuoneesta tupaan ja tervehti vakavana
tuota kovapiirteistä rahvasta. Hänen äänensä soi tyynenä mutta samalla
ankarana, kun hän aluksi kävi talonpojille osoittamaan, kuinka suuren
rikoksen he olivat tehneet sekä maallista että hengellistä esivaltaa
vastaan, nostaessaan kätensä korkeaa ruunua ja sen edustajia kohtaan.
Esivalta on Jumalasta, huusi hän, ken miekkaan ryhtyy, se on tuomittu
miekkaan hukkumaan. Mutta taas hän lauhkeammalla äänellä käski
talonpoikain kertoa, mikä heidät oli eksyttänyt, mistä he valittavat.

Silloin purkausi esiin vakavasta parvesta valitusten tuikea tulva.
Täysi oli talonpoikain sydän, kauan he olivat kaivanneet tilaisuutta
esittää ruunun edustajille kärsimyksiään ja katkeruuttaan. Vuorotellen
puhuivat nyt eri pitäjäin vanhimmat luottamusmiehet, peittelemättä he
kuvasivat voutien kaikki omavaltaisuudet, liiat verot ja luvattomat
kannot. Joka kulmalta olivat valitukset ylimalkaan samat: kansa nääntyy
verotaakan alle, kato ja tulvat eivät jätä mistä elää, millä sitten
lapsesi ruokit, millä kylvät kaskesi, millä tyydytät täyttymättömät
voudit...

Piispa antoi talonpoikain vapaasti puhua ja hillitsi aatelisherrain
kärsimättömän kiukun, kun nämä olkapäitään kohautellen yrittivät
katkaisemaan nuo pitkät ruikutukset. Hän tunsi ankaran totuuden
huokuvan kiusautuneiden talonpoikain sanoista ja kun viimeisen pitäjän
puhemies oli vaijennut, lupasi hän vakavasti käyttää kaiken
vaikutuksensa, hankkiakseen hallitukselta talonpojille siedettävämmät
vero-olot. Mutta silloin ei enää Turun kiukkuinen linnanherra voinut
sappeaan salata:

-- Hyvä on, karjasi hän, mutta lienee näillä käräjillä toki toinenkin
asia. Kuka maksaa Laukon ryöstön, kuka Pirkkalan voudin rosvotut
tavarat, missä ovat näiden ruikuttajain joukossa ne, jotka taloja ovat
polttaneet -- tutkittakoonpa sekin asia!

Talonpojat vaikenivat, mutta ääneensä kävivät nyt aatelisherrat
kuvailemaan talonpoikain väkivallantöitä. Ja ennen kaikkea he kävivät
kapinan johtajia tiukkaamaan, heidät he ainakin tahtoivat saada
käsiinsä, joskin piispa pyrki talonpoikaisjoukot liialla lempeydellään
vapauttamaan. He tiesivät jo voudeiltaan, että se oli varsinkin eräs
Vilppu-niminen mies Jämsänjoelta, joka Hämeen talonpoikia oli kapinaan
yllyttänyt, ja hänet he nimenomaan tahtoivat rangaistavakseen, muille
pelotukseksi. Eivätkä talonpojatkaan voineet kieltää Vilpun johtajanaan
olleen.

-- Siis tuotakoot vangit saapuville, virkahti piispa käskevällä
äänellä. -- Mitä väkivaltaisuutta yksityiset talonpojat ovat tehneet,
se tutkittakoon sitten kevätkäräjillä, kiihottajat kuulustellaan nyt
heti.

Syntyi vilkasta liikettä käräjätuvassa. Talonpojat kävivät
levottomiksi, neuvotellen, saattoivatko he näinikään etumiehensä
uhrata. Mutta aateliset odottivat uteliaina saadakseen nähdä
kapinanjohtajan ja hänen apumiehensä.

Hetkisen kuluttua toivatkin jo huovit neljä miestä, käsistään köysiin
kytkettyinä, piispan eteen, joka virkkoi:

-- Filippus Tuira Jämsästä, astu ensimäisenä esiin!

Vangeista ei yksikään liikahtanut. Talonpojat katsoivat kummissaan
toisiaan, vaan kovaäänisiksi kävivät aatelisherrat, kun pian selvisi,
että Nokialla tavattu kapinanjohtaja ei ollutkaan enää vangittujen
joukossa. He ahdistelivat vartijoita, huovit syyttelivät toisiaan ja
talonpoikia ja Hannu-herra kävi jo pisteliäästi kysymään piispalta,
että vieläkö hän nytkin neuvottelee tällaisten kujeilijain kanssa.
Vihdoin selvisi, että Vilppu oli karannut silloin, kun piispan asemies
oli vankien luona käynyt.

-- Kuka asemiehistäni? kysyi piispa kummissaan.

Kalpeana nousi silloin Heino kirjuripöydästä ja tunnusti vankeja
puhuttelemassa käyneensä, mutta kielsi ketään vapaaksi laskeneensa.

Herrat häiläsivät harmistuneina, syytellen petturiksi teiniä, jonka
piispa oli armoihinsa ottanut. Tiukkaan katseli Heinoa nyt piispakin,
kysyen:

-- Yksin kävit vankien luona, -- mitä varten? Selitä!

Ääneti seisoi Heino vielä hetken tuijottavan miesjoukon ympäröimänä.
Helppo ei ollut hänen siinä ruveta kertomaan asiataan kotipuolensa
talonpojille eikä tuttavilleen Turun huoveille, hän tunsi asemansa
näiden vihamielisten joukkojen välissä vielä kahta kierommaksi kuin
aamulla orpanaansa puhutellessaan. Arasti hän katseli Lauria, jonka
silmät ovensuusta melkein ilkkuvan näyttivät, ja sitten taas piispaa.
Mutta käskevä oli piispan katse, vastata hänen täytyi.

-- Kävin isääni tapaamassa, virkkoi Heino hiljaa.

-- Isääsi, matki piispa hämmästyneenä. -- Isäsi on siis noiden
vangittujen joukossa?

Heino vain päätään nyökäytti. Mutta mielenkiinnolla jatkoi piispa:

-- Kuka noista on isäsi, näytä hänet minulle!

Aroin askelin astui Heino lattian poikki isänsä luo, jonka silmässä yhä
paloi tuo samainen raivon ilme ja joka, pitäjäläisiään häveten, nyt
halveksuen nuorukaista katseli. Heino tunsi, kuinka kotoisten
talonpoikain katseet häntä polttivat, ja kuuli aatelisherrain ilkkuvan
naurun. Mutta piispa kääntyi vangitun Tuomaan puoleen ja kysyi:

-- Hän on siis poikasi, tämä nuori teini?

Ääni kurahteli Tuomaan kurkussa, kun hän vastata yritti, ja vasta
karjasemalla hänestä sanat lähtivät:

-- Minun lie siittämäni, kakara, mutta meidän miehiä hän ei enää ole.
Kotoaan karkasi, työtä pakoon läksi, hulttio, herrain penikaksi
heittäysi, nyt jo kansan kurittajana kulkee...

Piispaa ei se isän raaka tuomio miellyttänyt, hän keskeytti Tuomaan
puheen nuhtelevalla äänellä:

-- Ei ole poikasi pilassa siltä, jos hän on oppia saanut, siksi et
häntä hylkiä saa.

Vaan kiihtyneestä talonpojasta lähtivät nyt sanat torvenaan:

-- Pilassa hän on, heimonsa häpäisi, mätämuna! Ei riitä herroille se,
että talonpojan alastomaksi nylkevät ja leivän perheeltä vievät --
vielä lapsenkin vetivät herraksi sakkiinsa. Mutta sillä pojalla ei ole
enää asiaa Karmalan maille, luotani kiroon tuon käenpojan, joka
pesässäni kasvoi...

Vakaviksi olivat käyneet talonpojat ankaran isän puhuessa, vaijennut
oli aatelistenkin nauru. He tunsivat noista kovista sanoista sen syvän
kuilun, joka vallitsi näiden kahden kansanaineksen välillä, oivalsivat,
että leppymätön on talonpoikain viha. Surumielisenä nojasi vanha
piispakin päänsä käteensä, hän kauhistui tuon kuilun syvyyttä, joka
noin armotta verisiteetkin katkoi.

-- Olet raivostunut, mies, vaikene! lausui hän Tuomaalle ja kävi sitten
alakuloisena jatkamaan toimitustaan ja vankeja vastaan tehtyjä
syytöksiä kuulustelemaan. Heidät määrättiin Turkuun vietäviksi ja
Vilppu julistettiin rauhattomaksi mieheksi, joka oli vangittava missä
tavataan.

Heino oli sillävälin päässyt vetäytymään asemiesten siimekseen ja
hetken kuluttua hän miesjoukkojen taitse hiipi ulos. Hänen päänsä
kohisi, hänen rintansa aaltoili; hän ei olisi tahtonut katkaista
välejään heimonsa kanssa, vaan muut ne katkaisivat... Hyvä, siis
katketkoot! -- Taas tunsi hän suonissaan uhkuvaa uhmaa ja kun hän
hetken kuluttua ovella tapasi Laurin, jonka silmästä hän nyt sääliä
luki, niin kylmä ja vieras oli hänen vastasilmäyksensä ja kivettyneellä
sydämmellä hän orpanalleen virkkoi:

-- Sinä saat nyt suuremman perintö-osan Karmalasta, nauti onneksesi!

-- Etkö aijo siis enää kotiin palata? kysyi Lauri.

-- Isähän sen kielsi, -- täytyy kai tästä siis tosissaan herraksi
ruveta. Mutta jos joskus vielä Sysikorpeen palaan, niin toista olen
herraa kuin nyt, ja toisin minua kohdellaankin...

Ja hän astui nyt pää kenossa asemiesten riviin pöydän päähän, ritarien
taakse.

Pappilan tuvassa jatkuivat sillävälin yhä piispankäräjät. Vielä
viimeisen haikean valituksensa olivat näet talonpojat piispalle
esittäneet, sen, joka heidän toimeentuloaan raskaimmin painosti:
erämaa-asiansa. Ja innostuneena oli piispakin taas käynyt tässä asiassa
talonpoikain puolesta puhumaan. Hän milteipä nuhteli Turun linnanherraa
siitä, ett'ei tämä ollut aikoinaan tuota rajariitaa selvittämään
puuttunut. Mutta yli olkansa silloin kopea Hannu-herra julisti, ett'ei
hän koko talonpoikain takamaariitaan puutu, ja yksin Djekn-ritarikin,
Pohjois-Suomen laamanni, ivalla talonpoikia neuvoi:

-- Ajakaa tunkeilijat pois, jos jaksatte, jos ette, väistykää sieltä
itse, -- muuta neuvoa en tiedä.

Mutta tästä ivasta jo Suopelto suuttui ja avasi sanaisen lippaansa. Hän
kertoi, kuinka monasti siellä erämaassa oli tappelulla isien oikeuksia
puolustettu, kuinka paljo miehiä sinne oli kaatunut niissä otteluissa,
hän huusi ylvästeleville herroille:

-- Tietäkää, herrat: jos ei esivalta, jonka nimessä meiltä veroja ja
kuria vaaditte, puutu eikä kykene meidän maitamme ryöstäjiltä
suojelemaan, niin silloin mekään emme siitä esivallasta mitään tiedä,
vaikka meidät kaikki köysissä Turkuun vietänee.

Herrat karahtivat kiukuissaan pystyyn ja moni talonpoikakin jo
ajatteli, että jopa meni viisas Sipikin vipuun. Mutta piispa ei
moittinut hänen rohkeita sanojaan, hän nousi päinvastoin lämmenneenä
pöydän päästä ja virkkoi herrojen puoleen kääntyen:

-- Talonpoika on oikeassa, ruunun on huoli pidettävä maakuntarajoista.
Ja jos te, hallinnon edustajat, ette siihen pysty, niin otan minä
kirkon ja rauhan edustajana tämänkin asian huostaani. -- Ja
talonpoikain puoleen kääntyen hän jatkoi: -- Kotiinne palatkaa rauhan
miehinä korpianne viljelemään. Mutta valitkaa sieltä luotetut
erämaantuntijat ajamaan asiatanne Turkuun. Sinne saapuu pian mies, joka
sekä tahtoo että kykenee teitä avustamaan, -- kääntykää suoraan marski
Kaarlo Knuutinojan puoleen, jolle minäkin asiastanne puhun; hän on
lempeä ja viisas herra, hän on pitävä huolen, että kerran palaa rauha
erämaillekin.

Tämä piispan lohduttava lupaus valoi käräjäin lopuksi keventävän
sovinnontunnon talonpoikain raskaihin mieliin. Kapinan jatkamista ei
ajatellut enää kukaan, ja kun talonpojat vielä piispan kehotuksesta
olivat seuranneet häntä messuun Vesilahden kirkkoon, jossa hän rukoili
siunausta rauhalle ja sovinnolle, lähtivät nuo äsken vielä niin
kiihtyneet ja kovat miehet sovinnollisina ja sulanein mielin piispan
rauhankäräjiltä. Mutta onnellinen kiilto haaleassa silmässään istui
vanha piispa vielä samana iltana kuomurekeensä ja lähti seurueensa ja
linnan huovien saattamana pitkälle paluumatkalle Turkuun. Hän oli taas
rauhan apostolina saanut tehdyksi kotoiselle kansalleen uuden
palveluksen, saanut hillityksi sen kuohahtaneet himot ja estetyksi
veljessodan ja verenvuodatuksen.

                                (Santeri Ivalo: Erämaan taistelu.)



RAJANKÄYNNISSÄ.


Kaarlo Knuutinpojan määräämä rajankäyntimatkue oli Olavi Niilonpojan
johdolla lähtenyt liikkeelle heti juhannuksen jälkeen ja teki nyt
kesäsydännä matkaa pohjoiseen päin Savon ja Hämeen rintamaiden välistä
saloa pitkin ja siitä edelleen ylös Lapinkorpeen. Se oli suurenlainen
retkikunta, joka näin Sisä-Suomen autioita matkasi selventämään kahden
heimokansan välisiä, ikivanhoja, katkeroita riitoja. Olavi-ritari oli
ottanut mukaansa, paitsi kirjuriaan, kuusi rotevaa huovia -- Tuiran
Vilppu oli niistä yksi -- ja vähäksi hän sittenkin väliin seurueensa
tunsi, milloin kalajärvistään kiistelevät sisämaalaiset oikein
vihaisesti vastakkain kimpausivat. Hänen suuressa johtajavenheessään,
joka aina eillimmäisenä souti, kulkivat myöskin Pohjanmaalta kutsutut
lautamiehet, ja heistä vanhin, jota retkeläiset Halliparraksi sanoivat,
istui enimmäkseen varmana perässä. Tätä suurta johtajavenhettä, jota
kantamaan vetotaipaleiden yli tarvittiin kokonainen miesjoukko,
seurasivat sitten pikkuvenheillään Savon ja Hämeen erämiehet, joita
melkoinen joukko oli tähän rajankäyntiin lähtenyt. Oli näet sovittu
molemmin puolin, että tänä kesänä ei etäämmille eräjärville kalaan
yritetä, ennenkun raja on käyty, vaan sen sijaan oli nyt joka pitäjästä
miehiä lähtenyt rajamatkalle valvomaan heimonsa ja paikkakuntansa
oikeuksia.

Siten oli retkellä mukana edustajia kaikista niistä Hämeen pitäjistä,
jotka Lapinkorvessa eräkäyntiä harjottivat, -- Sääksmäen ja Pälkäneen
pitäjiä myöten etelään ja Saarion ja Kulsialan pitäjiä myöten länteen,
-- ja joille tämä eräkulku oli vanhastaan totuttu ja välttämätön
elinkeinoapu kotoisen maanviljelyksen lisäksi. Savon puolella, Saimaan
vesistöjen varsilla, jossa vielä ei ollutkaan kuin kaksi pitäjätä,
Savilahti ja Juva, siellä harjotti taas koko asutus eränkäyntiä, ja
tälle, verrattain nuorelle asutukselle olivatkin takamaiden pyyntivedet
vielä välttämättömämmät, -- siksipä savolaiset juuri niin itsepäisesti
pyrkivätkin työntymään yhä pohjoisemmas ja lännemmäs. Eri pitäjien
takamaita ja kalavesiä oli hyvinkin sekaisin toistensa joukossa, ja
juuri sen vuoksi niillä kaikilla olikin niin tärkeitä etuja tässä
rajankäynnissä valvottavana, siksi ne olivat kaikki sinne edustajansa
valinneet, heti kun Kaarlo Knuutinpojan julistus oli heidän kirkoissaan
kuulutettu. Ja siksi syntyi myös tuossa kymmenkunnan venheen matkueessa
monen kulmakunnan, monen kielimurteen välistä väittelyä ja riitaa
melkein aina, kun Olavi Niilonpoika uutta pyykkikiveä pystyttämään
kävi.

Kaikkien niiden pitäjäin eränkävijät, jotka tässä rajankäynnissä olivat
edustetut, olivat eri aikoina ja eri määrin saaneet tuntea niitä
haittoja, häiriöitä ja häviöitä, joita varman rajan puute takamailla
miespolvien kuluessa oli aiheuttanut. Mutta kaikki eivät olleet niin
tuhoisasti kärsineet noista alituisista erämaakahakoista, kuin
rintamaiden laitapitäjäin asukkaat, joita kova pakko vihdoin olikin
ajanut rajankäyntiä anomaan. Näiden edustajat ne senvuoksi sekä
väittelyissä että sovitteluissa nyt etummaisina kulkivat, nepä myöskin
kovan kokemuksen opettamina koettivat aluksi ylläpitää sitä
naapurisovintoa, joka molemmin puolin oli suotavaksi havaittu. Vaan
kaikissa elivät vielä entisten vainoaikain mielialat tuoreina, ja
epäluuloista, karttelevaa oli senvuoksi eriheimoisten yhteistoiminta
tässä rajankäynnissäkin. Koskaan eivät Savon ja Hämeen miehet samaan
valkamaan venheitään laskeneet, kun yöksi nuotiotulille asetuttiin,
vaan aina he jonkun lahden tai salmen väliinsä jättivät, ja selkiäkin
soutaessaan jättivät he tavallisesti tarpeeksi vettä venheiden väliin.
Sillä herkkiä olivat vanhat intohimot liekkiin loiskahtamaan, aina kun
jonkun riitarannan ohi soudettiin tai kun tunnettiin jonkun lahden
pohjassa poltetun saunan rauniot. Koettivathan kyllä Pouta-Paavo
yhtäältä ja Suopelto toisaalta tuota katkeruutta tasoitellakin, vaan
surukseen täytyi heidän toisilleen virkkaa:

-- Ei ole vielä pakko opettanut kaikkia uskomaan sitä, mitä se meille
on neuvonut.

-- Ei, nuo eivät vielä oivalla, mitä maksaa riita ja mitä sovinto!

Mutta kun etäisempäin pitäjäin miehet näkivät Sipin ja Paavon näin
keskenään tuttavallisesti keskustelevan, niin he sekä ihmetellen että
pisteliäästi toisilleen kuiskivat:

-- Vai kelpaa jo sysikorpelaiselle vainon mies tarinatoveriksi!

-- Kelpaa kai siksi, kunnes savolainen taas häneltä nuotan vie ja
saunan polttaa!

Ja tämä jälkimäinen, epäluulon ja kinan kanta, se pian molemmin puolin
yleisemmäksi pääsi. Alkumatkalla ei kuitenkaan, kun venheitä kiskottiin
vetotaipaleiden poikki ja vanhaa rajaa vielä vähän muistettiin,
ilmeistä toraa syttynyt. Vaan kun Veneheitosta, hämäläisten vanhasta
valkamasta, oli soudettava eteenpäin niitä vesiä, joilla savolaisten
myöskin oli viime vuosina ollut tapa kalassa kulkea, silloin alkoivat
vaikeudet. Molemmilta puolin näytettiin, millä rannalla heillä
kulloinkin oli ollut kalasaunansa ja nuottatalaansa, ja nuo tiedot
kävivät tietysti heti ristiin. Miehet kiistelivät, mielet kiihtyivät.
Vaan pohjalaiset lautamiehet, joista varsinkin vanha Halliparta oli
ovela ja varma mies, auttoivat kumminkin Olavi-ritarin lopultakin
löytämään keskitien, johon riitelijät, vaikkapa muristen, tyytyivät.

       *       *       *       *       *

Oli ehditty niihin salmivesiin, joista kapeammat väylät läksivät
johtamaan Pielaveden avaroille aukeille. Siinä oli keulan edessä
Sotasaari, jonka hiekkarannalla kerran oli riehunut se lyhyt, vaan
verinen taistelu, joka molemmilta heimoilta oli johtajat vienyt. Olavi
Tavastin venhe oli jo laskemassa saaren länsipuoliseen salmeen, jonka
mukaan siis tuo hämäläisten voittosaari olisi savolaisten puolelle
jäänyt. Yhtenä jonona välähtivät silloin mieliin sotasyksyn kirjavat
muistot... juuri tuo apajahan oli ollut syynä väittelyyn ja toraan,
oliko hämäläisten nyt sekin uhrattava...? Voimakkaalla äänellä Karmalan
Lauri silloin yhtäkkiä ritarin venheeseen huusi:

-- Oikealta kädeltä laskekaa, tämä saari ja apaja on meidän.

Hyväksyvä humina kuului hämäläisten venheistä. Mutta jo oli
savolaistenkin aluksessa mies seisomaan noussut ja sieltä kajahti nyt
karkea ääni:

-- Ei koskaan Hämeen puolelle sitä saarta anneta, jossa Tarvaisen äijän
luut lepäävät.

-- Vaan mepä sen taistelun voitimme, vastasi Lauri vielä tyynellä,
mutta kuitenkin jo mielenkiihkon koventamalla äänellä. -- Kalliin
hinnan me siitä saaresta maksoimme, meille se kuuluu.

Vaan Savon mies -- se oli Tarvaisen Ohto -- ei salannut enää kiukkuaan,
kipakasti hän ärjäsi:

-- Takaisin me sen olemme ottaneet, meidän on luoma kumpu saaren
laelle, hämäläisellä ei ole ollut sinne enää asiaa eikä ole...!

Tämä saattovenheiden välinen lyhyt väittely muistutti niiden mielestä,
jotka olivat olleet mukana sotasaaren taistelussa, paljo sitä Karmalan
ukon ja Tarvaisen vanhan isännän terävää sananvaihtoa, joka tässä
samassa salmessa silloin oli kalskahtanut kuin teräskalpain iskut, --
ja nämä nykyiset väittelijät olivat niiden silloisten poikia.
Käskemättä pysähtyivät venheet, ja Olavi-ritari, joka ei tuntenut
riidan syytä, vaan joka tuon katkeruuden tajusi, päätti taas laskea
maihin, juuri sen riidanalaisen saaren rannalle.

-- Iltakin on jo käsissä, yövytään tähän ja sovitaan riita maissa. Ehkä
halkaistaan kahtia tämäkin toran saari! -- niin virkkoi hän
leikkisästi.

Mutta erämiehet eivät nyt leikkiin taipuneet, kumpaiseltakin taholta
tupsahti heti kiivas vastaväite:

-- Ei, sitä saarta ei jaeta!

-- Ennemmin vaikka tapellaan vieläkin kerran!

Ja aivan ärtyneessä mielentilassa, vihaisin liikkein ja kiiluvin
silmin, nousivat eräjoukkueet maihin kappaleen matkan päähän kyllä
toisistaan, mutta sentään siksi lähelle, että pistopuheet toisesta
valkamasta toiseen kuuluivat. Niitä rupesikin nyt heti ristikkäin
singahtelemaan, ja kuumaverisimmät molemmista heimoista lähenivät
toisiaan ärsytellen, -- se ikäänkuin helpotti oman mielen saonnutta
kiukkua.

-- Nelinkontin ja uimalla taisivat savimiehet viimeksi tältä rannalta
lähteä, -- miten lähtenevät nyt!

-- Se nähdään sitten, kun hölmöläiset ovat täältä hiidessä, -- nyt
ollaankin taas tasaväkisiä!

-- Ja osaahan se pienempikin joukko pensaan takaa ampua.

-- Mistä...?

Tuo viimeinen, tuittupäisen Ilvesmäen heittämä letkaus sattui liian
kipeästi Tarvaisen Ohtoon, jolle tuo pensaslaukaus oli arka paikka ja
jolla veret jo muutenkin kiehuivat. Kuin kiimainen metso karahti hän
nyt joukkonsa keskeltä esiin hietikolle ja haastoi hämäläistä
uudistamaan sanansa. Ja tämä jatkoikin purevasti:

-- Pensaan takaa, sanoin, mutta siinäkin voi pää haleta, onhan sinulla
vieläkin otsassasi poikenluoma...

Nyt loiski Ohdon luonto jo täydessä raivossaan. Hän teutaroi
tantereella ja huusi:

-- Tulkoon tänne ottosille se, joka uskaltaa rehtitaisteluun
kamppaamatta käydä, tulkoon se silloinen hameuros, ja toinen meistä
tantereeseen jääköön.

Lauri oivalsi yhtä hyvin kuin kaikki muut, että juuri häntä Ohto
taisteluun haastoi, ja hän tunsi, että hänen oli heimonsa edustajana
vaikea siitä haasteesta vetäytyä. Mutta hän viipyi tuokion... ja loi
kysyvän katseen vieressään seisovaan Sipiin.

Mutta ilkkuen jo Ohto jatkoi:

-- Ei kuulu miestä, sellaisia ne ovat Hämeen uroot...

Jo tunkeusi Ilvesmäki miesjoukosta esiin, ja hänen eteensä syöksähti
nyt Laurikin ärhentävää haastajaa vastaan -- yleinen rysy molempain
heimojen välillä näytti siinä auttamattomasti syntyvän, toisen kerran
samalla sotasaarella.

Vaan silloin kuului rannasta, riiteleväin välistä, -- siitä, mihin
Olavi-ritarin johtajavenhe oli laskettu -- jyrähtävä ääni, joka
käskevästi huusi:

-- Lapsettaako teitä, ikämiehet, kun tyhjästä sodan teette! Asettukaa,
nyt ei olla veritöillä, vaan rauhan matkoilla!

Se sana vaikutti heti jäähdyttävästi, miehet pysähtyivät hiukan noloina
tätä nuhtelijaa kuuntelemaan. Se oli tuo harmaapartainen lautamies,
joka oli venheen nokassa seisomaan noussut ja nyt tappelunhierojat
palautti järkiinsä. Mutta kun Halliparralle kerrottiin, mistä tämä
riita oli syntynyt, niin hän ei sitä enää ivannut, vaan astui miesten
keskelle ja virkkoi lauhkeammin:

-- Meillä oli myöskin siellä Pohjan perillä aikoinaan tällaiset
samanlaiset katkerat veljesriidat kalavesistä ja ansametsistä, tapella
nujuutettiinkin sekaan. Mutta nyt me emme siellä enää keskenämme
tappele, vaan sovinnossa yhdessä käymme kalajärvillämme, -- vaikk'ei
ole siellä rajoistakaan tietoa.

Ikäänkuin helpotuksen tunteella äskeisen kiihkon jälkeen keräytyi nyt
miehiä molemmilta puolin Halliparran ympärille ja jo kohta Sipi kysäsi:

-- Mikä teihin sen mielenmuutoksen toi, -- täällä on sovinto hidas
syntymään!

Halliparta katseli tuokion miesjoukkoa, joka jo oli melkoisesti
tyyntynyt, vaan jonka keskeltä hän toki vieläkin vihaisia
silmänheittoja näki, ja hänessä syntyi tuuma johtaa noiden
tulistuneiden eriheimoisten ajatukset hetkeksi kaukaisempiin asioihin
ja tasaisemmille tanterille.

-- Kerronko teille sen meidän puolen tarinan? kysyi hän.

-- Kertokaa, kertokaa, kehottivat sekä savolaiset että hämäläiset,
joista toiset jo äskeistä rähäkkäänsä näyttivät hiukan häpeävänkin. Ja
he istuutuivat kiville ja kanervamättäille odottamaan ukon tarinaa.

-- Se on pitkäkin tarina ja ankara tarina, vaan kerronpahan siitä tässä
illan kuluksi vähän, sillaikaa kun varraskalat verkkoihin kertyvät..

Hän sytytti risuista ja sammalista sääskitulen, jotta sen savu pitäisi
silmiin tuppaavat mäkäräparvet vähän loitommalla, istahti sitten
savutulensa viereen miesten keskelle ja alkoi:

-- Meillä on siellä Pohjanmaalla monta virtaa, jotka rinnakkain mereen
laskevat, -- siksi vieraat maakuntaamme sanovatkin Kymmenen virran
maaksi. Ylempänä virtain latvoilla ovat meidän takamaamme ja
haukivetemme, ja entisaikoina joutuivat eri jokivarsien asukkaat siellä
sydänmailla usein kiistaan ja kahakkaan keskenään parhaista kalavesistä
ja nuottarannoista, -- niinkuin tekin. Mutta teillä ovat toki
takamaa-olonne paljoa onnellisemmat kuin meillä, te saatte keskenänne
riitanne riidellä ja sopia, tarvitsematta kolmatta, vierasta, varoa.
Meidän haukivesillemme tulee yhtäkkiä vielä vieras -- ja vie kaikki!

-- Vieras? kysyivät kuuntelijat kummissaan. Eikö se Pohjanmaa olekaan
tätä meidän samaa maata?

-- Samaahan se on, vaikka on siitäkin riitaa. Kaukaisen Nowgorodin
ruhtinaat väittävät, että muka suuri osa Pohjanmaata kuuluukin heille
ja sillä nimellä, peruuttaakseen itselleen meidän lohijokemme, nuo
ruhtinaat usuttavat Maanselän takana asuvat karjalaiset hyökkäämään
kalajärvillemme ja jokisuihin asti. Se on kauppakansaa tuo Vienan
karjalaisten heimo, se puhuu kyllä tätä meidän kieltämme omalla
murteellaan, mutta se on sotaisaa, rajua joukkoa. Sen miehet tulevat
muka rauhan miehinä meidän markkinoillemme, mutta rauhan miehinä
lähdettyäänkin palaavat he muutaman viikon perästä rannikolle takaisin,
ryöstävät tavarat, surmaavat miehet, polttavat talot, vievät naiset ja
lapset vangeikseen ja elämöivät kuin kaarneet haaskan kimpussa...

Hallipartavanhus keskeytti tuokioksi kertomuksensa. Hän ei ollut
aikonut kertoa noista vienalaisten hyökkäyksistä suurin asejoukoin
Pohjanmaan rantakyliin, vaan ainoastaan heidän jokavuotisista
temmellyksistään Maanselän viereisillä takamailla ja kalavesillä. Mutta
koko rajankäyntiretkikunta istui nyt äänettömässä jännityksessä hänen
ympärillään, odottaen hänen tarinaansa, ja tuokion kuluttua taas
Halliparta jatkoikin:

-- Siellä on Pohjanmaalla kolme laajaa pitäjätä, kuten kai kuulleet
olette, Kemi, Ii ja Liminka. Iin ja Limingan kalavedet ovat Maanselän
kupeella vierekkäin, ja näiden pitäjäin pyyntimiesten välillä ne sen
vuoksi ovat riidat olleetkin kovimmat. Kun me liminkalaiset joskus
vähän myöhemmin keväällä jouduimme kalajärvillemme, niin silloin siellä
aina tapasimme iiläiset, jotka olivat anastaneet meidän apajamme.
Riitoja syntyi silloin ja tappeluita. Eräänäkin kevännä oli hankia
myöten saavuttu kalajärville niinkuin tavallisesti keskipaaston aikaan,
-- siinä jo iiläiset meidän putailta kevätkalaa pyysivät, ja siitä
syntyi heti nujakka. Meitä liminkalaisia oli yli puolensataa henkeä,
iiläisiä oli vähemmän, ja näiden jälkimmäisten täytyi senvuoksi
kiireellä lähteä kalasaunoilta tiehensä ja siirtyä vielä etäisemmille
haukivesille. Syttä synkempinä he läksivät uusia kalasaunoja
rakentamaan, uhaten ja sadatellen siellä salolla erottiin.

Pari viikkoa siitä sai kuluneeksi, niin jo tuli pyyntipirtillemme
Maanselän takaisia karjalaisia rihkamoitaan kaupustelemaan. Epäillen
heitä kohtelimme, sillä vanhastaan jo heidän kavaluutensa tunsimme,
vaan pyhästi Vienan miehet nyt vannoivat ja vakuuttivat, että nyt on
rauha solmittu, nyt ei enää ryöstetä eikä tapella... Jatkoimme siis
pyyntiä. Silloin jo sen aavistimme, että parasta olisi tainnut olla
pysyä iiläisten kanssa sovinnossa, vaan pilalle olivat nyt särkyneet
välit. Ja itseksemme ilkuimme, että jospa palaakin vainolainen, niin ei
se nyt meidän, liminkalaisten, kimppuun käy, vaan harvalukuisampia
iiläisiä se nyt ahdistamaan rupee...

Mutta tulipa se meidänkin niskaamme ja hirmuna tulikin. Vasta
jälestäkäsin saimme tietää, että karjalaiset olivat kyllä ensiksi
iiläisten järville hyökänneet, polttaneet heidän saunansa ja heidän
saaliinsa ja pyydyksensä ryöstäneet, -- vaan eivätpä iiläiset,
vihoissaan kuin olivat, siitä meille sanaa laittaneet. He olivat,
sikäli kuin eivät olleet kahakassa kaatuneet, paenneet hankia myöten
korpeen ja sinne kätkeytyneet...

Mutta tuosta ensi verivoitostaan lienevätkin karjalaiset hurjistuneet,
-- he samosivat nyt salon halki meidänkin pirteillemme. Oli
palmusunnuntai-aamu, muistan sen vielä hyvin, kaunis ja kirkas
kevätaamu se oli. Muutamia miehiä oli meiltä jo metsässä loukkuja
kokemassa, mutta enimmät eräväet nukkuivat vielä pirtissä. Silloin
hyökkää korven laidasta partaista miestä kuin pilveä, keihäät sauvoina,
kirveet vyöllä, -- samojakin miehiä oli siinä joukossa, jotka pari
viikkoa sitten olivat kaupoissa käyneet ja rauhaansa vannoneet.
Eihän siinä vastarintaa meidän puolelta ensin yritettykään,
rauhallisesti koetettiin vain vieraita puhutella. Vaan karjalaiset nyt
mahtavoitsivat, että nämä ovat muka heidän riistamaitaan, siksi muka
ottavat he nyt veroinaan meidän saaliit... ja ottamaan kävivät. Sitä ei
tietenkään meidän miesten sisu suvainnut; käytiin aseihin mekin. Vaan
vähäväkisiä olimme, vainolainen meidät nujersi, köysiin sitoi, hangelle
heitti.

Ja silloin sen juhla alkoi --, pintaani karsii vieläkin, kun sitä
muistan. Sillaikaa kun toiset heistä meidän eväillämme mässäsivät,
kiskoivat toiset huvikseen Limingan miehiä jaloista korkeaan
petäjänoksaan ja rakensivat risuista tulen alle, -- elävältä siten
meikäläisiä kärvensivät ja polttivat. Vaan jos kuka ei siitä
kidutuksesta kuollut, ennenkuin nuora poikki paloi, sille sitoivat he
köyden tiukkaan pään ympärille, painoivat kartun köyden alle ja
kiersivät, kiersivät, kunnes silmät pullistuivat onnettoman päästä...!
Se oli petojen iloa! Ja kun he toiselta vangiltaan olivat viiltäneet
vatsan auki, niin että suolet maahan roikkuivat, niin pakottivat he
hänet vielä niinikään kiertämään tuota savustuspetäjäänsä, kunnes mies
vihdoin kuolleena hangelle kepertyi...

Teitä puistattaa se meno, näen sen, -- mitäs sitten minua, jonka täytyi
sitä vierestä katsoa, nähdä veljiäni rääkättävän ja odottaa omaa
vuoroani! Näin, kuinka vaimoni ja lapseni surmattiin. Naiset he
riisuivat alasti hangelle ja sitoivat heidät tuohon samaan petäjään ja
siinä heitä pieksivät... toisilta he rinnat leikkasivat irti ja toisia
raastoivat mukanaan, orjikseen... Mutta lapset, joita niitäkin eräillä
perheillä oli mukanaan haukivesillä, ne he potkivat itkevinä pirttiin,
löivät pönkän ovelle ja sytyttivät pirtin palamaan, -- sitä täytyi
meidän vanhempain köysissä maaten katsella! Kun lapsiraukoista joku sai
ikkunan juoksulaudan auki ja siitä pyrki pakenemaan, niin tyrkkäsi
ilkkuva partaniekka keihäällään hänet sinne takaisin, palavaan
pirttiin...

-- Hirmuista, huudahtivat vihdoin kuuntelijat, aivan kauhun tuskassa,
heitä vanhan Halliparran julma kertomus jo suorastaan kidutti. --
Kuinka saatoitte tuota kaikkea katsella, huoahti joku joukosta.

-- Täytyi, köysissä oltiin. Mutta emme me sitä lopulta sentään
saattaneetkaan katsella. Kun vainolainen ilkeimmillään riehui, silloin
karkasimme hangelta ylös ja poltimme palavan pirtin kekäleihin köytemme
poikki ja tempasimme aseiksemme tulisia hirsiä. Siihen uuteen
taisteluun meistä useimmat kaatuivat, ja helpompaahan se toki olikin
heille kuin tuo kidutuskuolema, -- kaatoivathan he toki vainolaisiakin
mennessään. Puolenkymmentä miestä meitä vain pääsi pakenemaan hankea
myöten saloon, jossa saimme varotetuksi niitäkin pyyntimiehiämme, jotka
juuri ansoiltaan palasivat. Näin pelastui meitä kaikkiaan korpeen
parikymmentä miestä, eikä täyteen sitäkään. Siellä synkimmässä
korvessa, muutaman suosaaren havumajassa, tapasimme myöhemmin myöskin
lymyilevät iiläisetkin ja kuulimme heidän tarinansa. Ja silloin, siellä
autiossa, keväisessä metsässä, siellä se tehtiin se liitto ja
vannottiin se sopimus, että keskenämme me rannikkopitäjäin eläjät emme
enää koskaan tappele, vaan yhdessä kulemme kalajärville ja yhtä puolta
pidämme yhteistä vainolaista vastaan.

Sen sopimuksen olemmekin siitä asti pitäneet. Yhdessä hiihdämme
keväthankea haukivesillemme, ja niin lähekkäin ovat meillä siellä
saunarannat, että kun torvi yhdestä nuottakunnasta soipi, niin väleen
sinne toinen avuksi ehtii. Kirveet vyöllä, keihäät nuottavenheissä,
niin meidän täytyy siellä pyyntiä harjottaa, eikä vartijatta nukuta
yhtään yötä. Vaan missä Ahti antaa antimensa iiläiselle, siellä sen saa
liminkalainenkin...

Kertoja vaikeni.

Kului tuokio syvässä äänettömyydessä, kun Halliparta tähän tarinansa
katkasi. Vaan vielä tarkemmin olisivat nyt Hämeen ja Savon erämiehet
tahtoneet kuulla noista Pohjanmaan ankaroista taisteluista. Kiistan
halu oli nyt hävinnyt nuorista miehistäkin, hekin jo häpesivät äskeistä
keskenäistä ärtymystään ja heistä juuri muudan vielä vanhalta
pohjolaiselta kysyi:

-- Entä sen vainokevään jälkeen, oletteko saaneet olla rauhassa?

-- Rauhassa emme tiedä olevamme koskaan, emme pyyntimaillamme emmekä
kotikylissämme, -- vainolainen voi hyökätä minä yönä tahansa. Ja on se
taas hyökännytkin, tapellut, tappanut, polttanut, ryöstänyt. Joka talvi
tavataan heidän suksenjälkiään laitakylillämme, mutta he tietävät jo,
että me pidämme varamme ja autamme toisiamme, tietävät, että me
kostaakin osaamme... Ääni vaimeni vanhukselta. Vaan tuokion kuluttua
hän reippaammin virkkoi:

-- Mutta kyllin tarinaa täksi illaksi. Johan on aika kalamiesten kokea
verkkonsa, -- sytyttäkää te nuoret miehet hirsituli, kas, päivä jo
laskee, on jo yönuotion aika!

Näin puhuen nousi tarinamies kanervamättäältä sääskisavun äärestä ja
läksi rantaan päin kävelemään, luoden muistoista surumielisiksi käyneet
katseensa tyyntyneille salmivesille, jotka olivat iltahohteeseen
rauhallisina nukahtaneet, -- hän ei sinä iltana tahtonut kertoa
enempää.

Eikä Halliparran savutulen luota, jonka ympärille miesjoukko vielä jäi
istumaan, kotvaan aikaan ääntäkään kuulunut. Maahan olivat miehet
katseensa luoneet, he muistelivat ehkä äskeistä, pikkupistosten
johdosta syntynyttä kahakkaansa, -- kovempi tosi on toki niillä
miehillä, joiden tuolla kaukana pohjoisen rannikon lakeudella on
alituiseen taisteltava kotiensa, lapsiensa, olemassaolonsa puolesta.

Illan vilpastuessa oli teltastaan saaren laelta Olavi-ritarikin astunut
alas rantaan ja hämmästyneenä pysähtynyt hartaana ja oudoksestaan
hyvässä sovussa istuvan miesjoukon keskelle, jääden siten Halliparran
tarinaa kuuntelemaan hänkin. Ja pian oli se kertomus tempaissut
hänetkin mukaansa, ääneti seisoi hänkin siinä vielä koivun kylkeen
nojautuen. Oli kuin jonkinlainen lumous olisi hetkeksi vallannut
Sotisaaren suvisen rinteen, kuin olisivat täällä turpeen alla lepäävät
entiset erämiehet Halliparran tarinan kautta kehottaneet jälkeläisiään
veljessopuun.

Sen lumouksen katkasi ensiksi Halliparta itse, kun hän rannasta palasi
sammalsavulle ja virkkoi:

-- Paistetaanko yhteisessä hiiloksessa tänä iltana rantakala koko
rajajoukolle, -- vai vieläkö kukaan riitaa haastaa?

-- Ei haasta, kuului hiljainen vastaus miesjoukon toiselta jos
toiseltakin laidalta, ja nuorimmat miehet nousivat samassa yhteistä
nuotiota rakentamaan.

Olavi-ritari katseli ihmetellen tuota sovinnon mielialaa, joka nyt
vallitsi äsken vielä niin kuumankiihkoisessa eräväessä. Ne ovat luonnon
ihmisiä, nämä sydänmaan asukkaat, ajatteli ritari, suuria lapsia vielä,
jotka hetken tunnelma sytyttää tai rauhoittaa, miten sopii, ja joiden
herkän mielen pistävä kompasana yhtä pian ajaa malttamattomiin
tekoihin, kuin kaunis pyhimystarina tai sääliä herättävä kertomus
taivuttaa sovintoon ja sydämellisyyteen. Eikä hän huomannut, tuo
erämiehiä paljon oppineempi ritari, että hän noissa mietelmissään
kuvasi koko aikakautensa herkän luonteen, oman "ylemmän" säätynsäkin
siihen mukaan lukien. Nytkin oli itse karski ritarikin herkäksi käynyt,
hän istahti talonpoikain keskelle, söi heidän kanssaan vartaassa
paistettua rantakalaa ja iloitsi siitä yhteisestä ateriasta yhtä paljo
kuin he. Vaan aterian aikana hän sentään miesjoukolle virkahti:

-- Mutta se rajakivi, mihin se lopultakin pystytetään näillä nyt jo
unhotettujen riitain mailla?

Kylmiksi jäykisti se kysymys taas hetkeksi jo sulaneet miehet: kenen
oli sittenkin peräydyttävä ja luovutettava kilpailijalle tuo muistojen
saari? -- kumpainenkaan heimo ei mielialan muututtuakaan sitä tahtonut
tehdä. Mutta Vilppu, joka tämän jäykistymisen näki ja tunsi kotiväkensä
mielet ja mielialat, hän käsitti heti, että tässä on sukkelalla
tempulla taas vältettävä uusi kiista. Hän astui hilpeänä miesjoukon
keskelle ja virkkoi vilkkaasti:

-- Jätetään rajojen väliin tämä riidan saari, joten se ei tule
kuulumaan toiselle eikä toisellekaan heimolle, -- jätetään näiden
salmien apajat rauhotetuiksi vesiksi, joista ei pyydä Savo eikä Häme,
onhan täällä apajoita ilmankin tarpeeksi.

Kysyvinä katselivat rajankävijät Jämsän miestä, joka oli yhtä tunnettu
sukkeloista keksinnöistään kuin ilveilevistä koirankujeistaan, -- he
eivät heti älynneet, oliko hänen puheensa nyt totta vai ilvettä. Ja
Tavast-ritarikin murahti:

-- Miten rajojen väliin, johan löpiset!

-- En, vakuutti Vilppu. -- Yksi pyykkipatsas nostetaan tuohon salmen
taakse läntisen saaren laelle ja toinen itäiselle mantereen rannalle,
-- totta tämä saari salmineen silloin välille jääpi! --

-- Ja raja kulkee silloin tässä kohden kaksihaaraisena, tehden
silmuksen Sotasaaren ympäri, puheli nyt Olavi-ritari, oivaltaen
nihtinsä tuuman ja innostuen siihen heti. -- Silloin jää todellakin
tämä saari väliin vainajille.

-- Ja tästä tulee silloin Pyhäsaari, jonne ei kukaan totkujaan tuo eikä
rihmojaan viritä, -- tuuma on hyvä!

Niin kannatti sitä ehdotusta Pohjanmaan lautamies, ja ennen pitkää oli
se voittanut kiisteleväin talonpoikainkin suosion. Ja vielä samana yönä
soutivat lautamiehet rakentamaan rajakivet kahdelle puolelle
Sotasaaren. He rakensivatkin ne röykkiöt nyt niin korkeiksi, että ne jo
kaukaa kuumottivat näihin erämaan salmiin saapuville ja muistuttivat,
että niiden välillä on vainajain saari, jonka rantoja ei saa rähinällä
häiritä ja jossa sorsain ja oravain on annettava rauhassa pesiä ja
poikia. --

                               (Santeri Ivalo: Erämaan taistelu.)



ITSEÄÄN ETSIVÄ VANHUS.


Oli oikea lokakuun iltapäivä vuonna 1450. Harmaana rykelmänä ja sateen
tummentamin lautakatoin kohisivat Tuulensuunlahden rannalla noin
viitisen vuotta sitten valmistuneet Naantalin luostarin rakennukset.
Munkkien puutarhaa ympäröivä muuri ei ollut vielä täysin valmis ja sen
takaa näkyi rakennusten välistä muutamia kellastuneita lehtipuita.
Muurinrakentajat olivat vetäytyneet sateensuojaan, eikä luostarin
lähistöllä näkynyt yhtään elävätä olentoa.

Jo lähes tunnin ajan oli piispa-vanhus kävellyt huoneessaan
edestakaisin ja joka kerta kun hän pysähtyi luostarin puoleisen ikkunan
eteen, näki hän tuon saman, syksyisen ja lohduttoman taulun edessään.

Kun hän väliin teki poikkeuksen kävelylinjaltaan ja seisahtui hetkeksi
toisen, Lemunselälle antavan ikkunan ääreen, aukeni hänen eteensä
vieläkin apeampi näköala. Vesihöyryjen täyttämä taivas ja samanvärinen
meri olivat kuin samaksi sumuharmaaksi kaaokseksi yhtyneet. Vettyneinä
ja turvattomina uiskentelivat sen keskellä pienet luodot. Äsken oli
lahden suulla näkynyt kalastaja verkkoaan nostamassa, mutta nyt oli
sekin vetäytynyt matalaan tölliinsä Kailon saarella.

Vanhuksen pehmeät kartuaanikengät eivät synnyttäneet kävellessä mitään
ääntä. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan sateen ropina ja se vähäinen
sihinä, jonka seinään pöydän kohdalle kiinnitetty tiimalasi sai aikaan.

Palattuaan keväällä Ruotsista, jossa hän yhdeksästäkymmenestä kolmesta
ikävuodestaan huolimatta oli vielä ottanut osaa valtaneuvoston
kokouksiin sekä rauhanneuvotteluihin Tanskan kanssa, oli Maunu Tavast
juhlallisesti eronnut piispanvirastaan. Kolme kuukautta oli hän nyt
melkein täydessä yksinäisyydessä viettänyt täällä pienessä talossaan,
jonka hän oli rakennuttanut niemekkeelle vastapäätä luostaria. Hänen
ainoana toverinaan oli iäkäs, puolikuuro palvelijatar, joka äänetönnä
askaroitsi keittiössä.

Huone hämärtyi yhä enemmän, ja vanhus jatkoi kävelyään. Hänen kookas ja
muinoin niin voimakas vartalonsa oli rapistunut ja ikäänkuin kokoon
painunut. Kasvot olivat syvien ryppyjen uurtamat, parta ja mustan
kalotin alta näkyvä tukka lumivalkoiset. Mutta viisaat ja lempeät
silmät olivat vielä kirkkaat ja todistivat, ett'eivät hänen
hengenvoimansa olleet kuihtuneet yhtä rintaa ruumiin kanssa.

Pöydällä oli raskas, hopeasilainen Vulgata avattuna Salomonin
Saarnaajan kohdalta. Vanhus oli ennen kävelemään ryhtymistään lukenut
siitä pienen palasen ja toisti nyt hiljaa mielessään: "Minä saarnaaja
olin Israelin kuningas Jerusalemissa. Ja minun sydämeni pyysi etsiä ja
viisaasti tutkia kaikkea, mitä taivaan alla tapahtuu. Senkaltaisen
viheliäisen vaivan on Jumala antanut ihmisten lapsille, että he siinä
itseänsä vaivaisivat. Minä katsoin kaikkia töitä kuin auringon alla
tehdään, ja katso, se oli kaikki turhuus ja hengen vaiva."

"Turhuus ja hengen vaiva", toisti hän hetken kuluttua huoaten ja
pysähtyi taas ikkunan eteen. Sieltä häämötti pienen lahden takaa
hämärän ja sateen keskeltä luostari, yksi hänen monien puuhiensa näkyvä
tulos. Mutta niin omituisesti oli hän siitäkin jo ehtinyt loitontua.
Näinä kolmena kuukautena oli hän ikäänkuin vuorenrinnettä yhtämittaa
kohonnut ylös. Kuta ylemmäs hän nousi, sitä pienemmiltä ja
vähäpätöisemmiltä näyttivät hänen monet ja loistavat elämäntyönsä.
Mutta samalla alkoi niiden takaa, hyvin kaukaa, yhä selkeämpänä näkyä
hänen varhaisin nuoruutensa.

Ja sitä hän ikävöitsi jälleen, ei suinkaan saadakseen uudelleen
elämänsä elää, vaan voittaakseen takaisin puhtaan nuorukaissydämensä,
tavatakseen jälleen oman itsensä. Sillä sikäli kuin hän maailman
turulla liikkuessaan oli vieraantunut nuoruutensa herkästä puhtaudesta,
sikäli oli hän tuntenut eksymistään eksyvänsä omasta itsestään. Mitä
muuta olivat hänen väsymättömät toimensa kirkon ja valtion asioissa
olleet kuin yhtämittaista kaupanhierontaa, tinkimistä, punnitsemista ja
tuulensuuntain levotonta vakoilemista. Pala palalta se oli hajottanut
hänen persoonallisuuttaan ja hänen ympärilleen oli vähitellen kasvanut
kuin kuonakerros. Hän oli kyllä pitkin matkaa tuntenut tämän ja
kaivannut yksinäisyyden puhdistavaa voimaa, ja kerran hän kesken
kiihkeintä toimintaansa oli lähtenyt pitkälle ja vaivalloiselle
matkalle pyhään maahan, vain saadakseen olla yksin oman itsensä kanssa.
Mutta sitten oli taas alkanut sama levoton hyörintä ja itsestään
vieraantuminen.

Muut eivät olleet koskaan nähneet tätä hivutusta hänen sisässään. He
tunsivat hänet vain "et re et nomine magnus" -- töiltään ja nimeltään
suurena. Mutta hänelle itselleen olivat yhä syvemmässä merkityksessä
selvinneet pyhän kirjan sanat: "Mitä se ihmistä auttaa, jos hän kaiken
maailman voittaisi ja saisi sielullensa vahingon."

Olivatko hänen tekonsa sitten olleet itsekkäitä? Kaukana siitä! Sillä
olihan hän suuret rikkautensa jakanut köyhille ja apua tarvitseville ja
olivathan kaikki hänen toimensa tähdänneet isänmaan, kansan ja kirkon
parasta. Eikä hän sittekään ollut voinut olla sovinnossa itsensä
kanssa. Sillä hän oli suorittanut nuo työnsä valtiomiehenä eikä
profeettana. Ja tätä jälkimmäistä hän kuitenkin oli nuoruudessaan
uneksinut. Mutta valtiomiehen liukkailla poluilla oli hän eksynyt
nuoruudestaan ja sen mukana omasta itsestään.

Ping-pang-ping-pang! alkoi äkkiä kuulua lahden takaa sateen ja hämärän
keskeltä. Se oli ehtoo-soitto luostarista.

Piispa meni makuuhuoneeseensa ja polvistui pieneen rukoustuoliin.
"Herra, ennenkun kutsut minut pois, anna minulle nuoruuteni puhdas
sydän ja luo minuun uusi, vahva henki!" rukoili hän hiljaa.

Hänen palatessaan arkihuoneeseen oli vanha palvelijatar sytyttänyt
kynttilän ja viritti juuri tulta suureen, avonaiseen uuniin. Kun hän
sen tehtyään poistui ikkunaluukkuja sulkemaan, istui piispa pesän
edessä olevaan suureen, nahalla vuorattuun nojatuoliin, jonka jaloissa
oli karhuntalja. Hän tunsi jäsenissään suurta raukeutta pitkän kävelyn
jälkeen ja kauan istui hän mitään ajattelematta.

Puut räiskyivät pesässä, kynttilä ritisi pöydällä ja sade ropisi
ikkunaluukkuihin. Ja ajan järkähtämätöntä kulkua osottaen sihisi hiekka
hiljalleen tiimalasissa.

"Jumalan rauha, isä!" kuului ovensuusta.

"Ah, sinäkö se olet, poikani?" sanoi piispa havahtuen ja ojensi kätensä
tulijan suudeltavaksi.

Se oli nuori, kirkassilmäinen mies, puettuna birgittalaismunkin
harmaaseen mantteliin. Vasemmassa rintapielessä näkyvä punainen risti
osoitti hänen olevan pappisveljen. Luostaritoimiensa ohella palveli hän
piispalla kirjurina. Tämä hänen viimemainittu virkansa rajottui
kuitenkin pääasiallisesti siihen, että hän iltaisin kävi lukemassa
vanhukselle. Sillä viime vuosina oli piispaa alkanut haitata
pitkänäköisyys, joten hänen oli vaikea varsinkin tulen valolla lukea.

Kun nuori munkki oli kertonut luostarin niukat kuulumiset siltä
päivältä, otti hän esiin kirjan, josta hän edellisinä iltoina oli
lukenut. Se oli "Sermones Jacobi de Lausanno". Mutta piispa ei nyt
kuunnellut Jakob Lausannelaisen oppineita raamatunselityksiä, sillä
hänen ajatuksensa liikkuivat kokonaan toisaalla.

Hän muisteli, kuinka hän viime huhtikuulla eräänä iltana istui näin
pesän edessä majatalossaan Halmstadissa, jossa hän toisten
valtaneuvosten mukana oli neuvottelemassa Tanskan edustajien kanssa
Kaarlo Knuutinpojan ja Kristian Oldenburgilaisen välisistä
riitakysymyksistä. Silloin ilmestyi odottamatta huoneeseen -- aivan
kuten nuori munkki äsken -- yksi neuvotteluihin osaa ottavista
Ruotsin herroista, kuninkaan sukulainen Maunu Green. Hänellä oli
ilmoitettavanaan eräs sangen tärkeä ja arkaluontoinen asia, mutta
ennenkun hän saattoi tehdä piispan siitä osalliseksi, tuli tämän
pyhästi luvata ehdotonta vaitioloa. Hän lupasi kunniansa kautta, ja
herra Maunu Green ilmaisi asian, joka sai piispa-vanhuksen
hämmästyksestä kalpenemaan. Muutamat kokouksessa olevat Ruotsin herrat
olivat yhdessä tanskalaisten kanssa tehneet salaliiton, jonka
tarkoituksena oli kukistaa Kaarlo Knuutinpoika ja toimittaa hänen
kruununsa Kristianille. Luottaen hänen antamaansa juhlalliseen
vaitiololupaukseen esitti Maunu Green valtiokeikaussuunnitelman
yksityiskohdat sekä jätti hänet sitten miettimään, tahtoiko hän tulla
osalliseksi liittoon. Koko yön vietti piispa sitten ankarassa
sisällisessä taistelussa ja meni aamun tullen kuninkaan luo sekä
ilmaisi häntä uhkaavan vaaran.

Tämä oli viimeinen niitä ikäviä ristiriitoja, joiden puristukseen
julkinen elämä oli niin usein hänen omantuntonsa asettanut. Kohta sen
jälkeen oli hän palannut kotimaahan, jättänyt piispanvirkansa sekä
vetäytynyt tänne yksinäisyyteen. Mutta viimeisenä ja pahimpana jäyti
hänen mieltään tuo Halmstadin tapaus eikä hän ollut sitä vielä saanut
itselleen selväksi.

Hermostuneesti sormeili hän kauhtanaansa kiinnittävän nauhan päitä,
keskeytti äkkiä lukemisen ja lausui:

"Kuulehan, poikani! Mieleeni johtui eräs arvoitus, joka minulle kerran
annettiin vastattavaksi. Se oli tämmöinen: Oli kerran kaksi ystävystä,
nuorempi ja vanhempi. Mutta nuoremmalla oli salaisia vihamiehiä ja he
tulivat vanhemman luo sekä vaativat tältä vaitiolon lupauksen,
ilmaistakseen hänelle tärkeän asian. Hän lupasi kunniansa kautta olla
vaiti, ja nyt hän sai kuulla salaliitosta, jonka tarkoituksena oli
vahingoittaa hänen ystäväänsä. -- Sanopas nyt, poikani, kuinka sinä
olisit menetellyt tuon vanhemman ystävän sijassa."

"Minä en, isä, olisi ensinkään antanut vaitiolon lupausta, ennenkun
olisin ollut selvillä asian laadusta", vastasi nuori luostariveli
hetken mietittyään.

Itse asiassa tiesi vanhus, että munkki vastaisi juuri siten, ja
itsekseen ajatteli hän: "Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he
saavat nähdä Jumalan."

Kun munkki oli lähtenyt, istui vanhus vielä kauan riutuvan pesävalkean
ääressä.

Syyttikö hän itseään siitä, että oli kuninkaalle ilmaissut sen, mitä
oli vaitiolon lupauksella kuullut? Ei, sillä olihan se hänen
velvollisuutensa laillista hallitsijaansa kohtaan, johon häntä sitoi
aikaisempi vala. Mutta ah! jos hän noilla valtiomiehen liukkailla
poluilla olisi voinut säilyttää nuoruutensa puhtauden ja kirkkaan
Salomonivaiston, niin hän olisi tämänkin asian ratkaissut niinkuin tuo
nuori munkki.

Kun piispa-vanhus yksinkertaisen illallisen syötyään asettui levolle ja
uni kauan pakeni hänen silmiään, joutui hänen mieleensä äkkiä
kiirastuli. Kuinka hän olikin aina käsittänyt sen puustavillisesti ja
kaavamaisesti! Mutta tämähän oli juuri kiirastulta, jossa pala palalta
kulutettiin hänestä se elämän tartuttama kuona, joka peitti häneltä
oman puhtaan ja alkuperäisen itsensä -- ja samalla Jumalan. Ja nyt
saattoi hän siunata näitä yksinäisyytensä raskaita hetkiä, jotka
hiljalleen puhdistivat häntä ja askel askeleelta palauttivat häntä
alkuperäänsä: Jumalaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä oli laannut satamasta, ja kun luostarin
kellokastarista kuuluivat tertian sävelet, pilkisti aurinko piispan
huoneeseen. Tuntien itsensä tavallista virkeämmäksi kietoi hän kaapun
päälleen ja lähti poukaman ympäri kiertävää polkua astelemaan
luostarin kirkkoon, missä hän nöyrästi munkkien joukossa suoritti
aamuhartautensa.

Mutta sateisia iltoja ja myrskyisiä päiviä seurasi vielä monta, jolloin
piispa-vanhus käyskeli yksinäisessä huoneessaan ja teki tiliä
elämästään. Vasta puolentoista vuoden päästä sai hän tilinsä
päätökseen. Eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna, juuri kun luostarin
kellot soivat matutinaan, päätti hän viittä vaille satavuotisen
vaelluksensa. Ja kun vanha palvelijatar primasoiton aikana astui hänen
makuuhuoneeseensa, näki hän hänen kasvonsa onnellisen hymyn
kirkastamina kuin olisi hän viimeksi kuiskannut: "Minä olen löytänyt
itseni ja palaan Jumalaan."

                                              (Kyösti Vilkuna).



KRISTER-HERRAN VERKALASTI.


Viipurin linnan vanha päällikkö, Krister Niilonpoika Vaasa, oli äkänen
ja sydämmikkö ukko. Hän oli tarmokas mies ja voimakas maaherra,
ylhäistä sukua ja arvoltaan korkea, mutta luonteeltaan oli hän niin
ankara ja äreä, että häntä enemmän pelättiin kuin kunnioitettiin.
Kolmattakymmentä vuotta oli hän jo Karjalan linnassa isännöinyt koko
Itä-Suomen käskynhaltijana, mutta eipä muistanut kukaan linnan väestä
eikä kaupungin asukkaista tavanneensa ukkoa iloisena tai edes tyyneellä
tuulella, -- aina hän oli kärtyinen ja vihainen, puheissaan kiivas ja
käytökseltään tyly. Kaupungin porvarit tosin arvailivat, että mahtoi
ukko sentään kaikessa hiljaisuudessa joskus olla itsekseen
hyvilläänkin, kun oli saanut merellä kaapatuksi jonkun luvattoman
lastin tai kiskaistuksi maakunnasta uuden veron, mutta sitä hän ei
kenellekään osoittanut, ei edes omalle perheelleen, jota hän kohteli
yhtä ankarasti kuin kaikkia muita.

Ukko Krister ei näet ollut ainoastaan äkänen vanha herra, vaan sen
lisäksi perin ahnas ja itara, tarkka ruunun puolesta, mutta vielä
tarkempi omastaan. Hänen saituudestaan kulki sen ajan Viipurissa --
salaa tietysti -- paljo kaskuja. Niin oli hän kerrankin ottanut
periäkseen Räävelistä Viipurin Karjaportin luostarille lahjoitettuja
testamenttivaroja, joita piti olla melkoiset määrät, vaan kun hän
sitten laski pois kulunkinsa ja vaivanpalkkionsa, jäikin jälelle
luostarille vain kolme hopealusikkaa ja vanha tinakannu, -- ja siitä
eivät harmaat veljet häntä paljo siunanneet. Viipurin porvariston ja
raadin hän kerran sai urakalla hankkimaan linnaan koko talven muonat,
mutta kun maksun aika tuli, kuittasi hän koko jutun -- eräällä
kuninkaallisella kauppalupakirjalla, jonka kaupunki oikeastaan jo
muutamia vuosia sitten oli saanut. Talonpojat eivät uskaltaneet
nureksia hänen määräämistään veroista, sillä kun he kerran niistä
olivat tehneet Krister-herraa vastaan valituksen kuninkaalle, kiskoi
ukko heiltä siitä rangaistukseksi -- uuden veron, aivan ylimääräisen.
Hän ymmärsi näin ollen itse, ettei häntä juuri rakastettu, mutta siitä
hän ei välittänyt, kunhan häntä toteltiin ja hänelle -- maksettiin.

Niin murjotti ukko kesät talvet synkässä kivilinnassaan ja aina oli
hänellä jotakin syytä olla äreä.

Mutta eräänä kesäpäivänä -- se oli vuonna 1437 -- oli Krister
Niilonpoika tavallista vihaisempi. Linnan suuressa asehuoneessa kulkea
kääpitti hän käppyrässä -- hänen selkänsä oli näet jo vanhuuttaan
koukussa -- ja takoi rautaista miekanhuotraansa kivilattiaan, niin että
holvit kaikuivat, ja hänen pienet, tihruiset silmänsä verestivät
kiukusta. Hän torui nyt alipäällikköään, linnanvouti Antero
Stoolpannaa, joka kalpeana seisoi hänen edessään, ja huusi tälle:

-- Ne ovat verukkeita, se mies on otettava kiinni, olet toiminut
huonosti.

-- Mutta hän ei ole enää koko maassa, hän on laivallaan lähtenyt
tiehensä, luultavasti Rääveliin.

-- No, pane laiva hakemaan hänet sieltä.

-- Hän on Räävelin porvari...

-- Olkoon, hän on pantava kiinni ja tuotava tyrmään tänne, kunnes
sammalet päähän kasvaa. Hä, etkö ymmärrä, hän on häpäissyt minut ja
vahingoittanut minua hallituksen edessä ja tehnyt minut naurettavaksi
Turussa ja Viipurissa ja kaikkialla -- hä, etkö ymmärrä? Vaan te olette
samanlaisia lurjuksia kaikki -- no, suoria käskyjäni täyttämään eläkä
siinä verukkeitasi mukita!

Vouti läksi miettiväisenä pois. Mutta kesken kaikkea täytyi hänen
hymähtää.

Sillä ukko Kristerillä oli todellakin tällä kertaa vähän syytä olla
harmissaan; hän oli kun olikin kärsinyt pienen tappion ja joutunut
naurettavaksi. Mutta syy ei oikeastaan ollut tuon rääveliläisen
porvarin, jonka hän nyt kiukussaan välttämättä olisi tahtonut tyrmään
sulkea, vaan hänen oman itaruutensa ja ahneutensa, -- se kai häntä enin
sapettikin.

Seikka oli näet se, että Raaseporin linnanherra Iivar Fleming, joka,
niinkuin Raaseporin linnanherrain tapa oli, sivuelinkeinonaan
harjoitteli kaappausta ja muuta huonompaa meriliikettä, tässä
kevätkesällä oli ottanut haltuunsa rääveliläisen porvarin Olavi Vinken
kauppalaivan, joka verkalastissa oli menossa Novgorodiin. Raasepori oli
yleensä tällaisesta väkivaltaisuudesta huonossa huudossa, mutta tällä
kertaa oli tuohon kaappaukseen sentään ollut vähän oikeuden varjoakin,
koska Vinken lastin seassa oli ollut joku määrä aseita. Jo monta vuotta
sitten oli näet Ruotsin hallitus kieltänyt hansakauppiaita ja muita
merenkulkijoita viemästä aseita Novgorodiin, jonka vallan kanssa
alituiseen oltiin hienossa riidankähmässä, ja Krister-herra oli
Viipurin päällikkönä äskenkin uudistanut tuon kiellon. Fleming vei siis
valtaamansa laivan Raaseporiin ja Vinkelle tuli hätä käteen.

Siinä tuskassaan oli hän rientänyt Viipuriin, Krister-herralta apua
hakemaan. Vanha saituri oivalsikin kohta, että tässä on jotakin
ansaittavana ja hän lupasi auttaa Vinkeä, mutta kovilla ehdoilla:
puolet verkalastista piti hänen saada palkkiokseen. Siitä hinnasta
suostui hän ottamaan koko lastin omiin nimiinsä ja omanaan vaatimaan
sen takaisin ja pelastamaan laivan. Olihan hän Raaseporin herraa paljon
mahtavampi ja voimakkaampi, hänellä oli aina keinoja pakottaakseen
Flemingiä taipumaan. Sopimus tehtiin, Krister Niilonpoika antoi
rääveliläiselle porvarille sinetillään varustetut kirjat, joissa
vakuutti lastin omakseen ja sillä syyllä vaati laivan takaisin.
Kevenneellä mielellä ja hyvillä toiveilla läksi hätääntynyt porvari
Raaseporiin hommaamaan laivansa ja lastinsa irti.

Juoni olikin onnistua, -- Iivari Fleming ei suinkaan uskaltanut
Viipurin ankaraa käskynhaltijaa vastustella, vaan lupasi heti toimittaa
hänen tavaransa takaisin. Mutta viime hetkessä hän sittenkin rupesi
vikuroimaan -- lienee mies juonen älynnyt -- ja selitti jättävänsä
asian oikeuden ratkaistavaksi. Sehän oli ilmeistä koiruutta,
Krister-herra sen heti älysi asiasta kuultuaan -- ajateltakoon vain
sitä ristiriitaa, että Raaseporin vanha merirosvo kerran kiltisti
turvautui lakiin, ilkeyttähän se oli kaikki! Mutta Vinke meni loukkuun,
purjehti Flemingin kanssa Turkuun, jossa asia alistettiin sikäläisen
käskynhaltijan Hannu Kröpelinin tuomittavaksi. Ja siitä tulikin kova
tutkimus -- sulaa ilkeyttä, päätteli Krister, joka tiesi, ettei
Hannukaan ollut hänen ystäviään --, Vinke parka pantiin lujalle
lastinsa johdosta, hän erehtyi puhumaan ristiin ja lopuksi täytyi hänen
suoraan tunnustaa, että lasti olikin hänen omansa ja että Krister-herra
oli antanut aivan perättömät paperit kiertääkseen omia määräyksiään ja
ansaitakseen puolet verkalastista.

Juttu tuli julkiseksi, siitä Hannu ja Iivari kyllä pitivät huolta, sitä
he vain lienevät tahtoneetkin. Turun käskynhaltija lähetti Krister-ukon
sinetöidyt todistukset ynnä kertomuksen asiasta Tukholmaan, jossa juuri
uutta kotimaista hallitusta tanskalaisten sortovallan katkettua
järjesteltiin, ja itse vanhalle herralle hän myös kirjoitti isälliset
nuhteet. Muuten tuomittiin laiva ja lasti Vinkelle, ainoastaan aseet
hän menetti, ja onnellisena lähti pitkässä hädässä ollut rääveliläinen
porvari purjehtimaan verkapakkoineen kotiin Suomenlahden poikki,
aavistamatta, minkä harmin hän oli viipurilaiselle auttajalleen
tuottanut.

Krister-herra oli pian saanut tiedon verkalastin kohtalosta ja hänellä
oli sappi ollut haleta. Sillä hän tunsi luissaan sen vahingonilon,
millä kaikki kiusautuneet aatelismiehet ja Viipurin viekkaat porvarit
näkivät hänelle tapahtuneen tappion ja häpeän. Ja asiasta tehty
ilmoitus Tukholmaan oli juuri tällä hetkellä aivan hiidestä heitetty,
sillä ukolla oli siellä parastaikaa verkkoja vesillä, hän aikoi
kaukaisesta linnaläänistään hinautua sinne järjestettävän hallituksen
jäseneksi ja hänellä oli nyt, Engelbrektin kaaduttua ja herrain ollessa
keskenään riitaisia, paljo toiveita sinne päästä. Vaan nyt ne saivat
hänen vihollisensa siellä taas keppihevosen ratsastaakseen. Entä sitten
se puolen verkalastin hinta, joka luiskahti läpi hänen ahnaitten
sormiensa, se ihan polttamalla kirveli hänen sydäntään!

Ja siksi hän vielä voudin mentyä kiukkuillen kalisti rautaista
miekanhuotraansa kivilaattiaan ja kiroili:

-- Se hirtettävä saapas-saksa, se petti minut kuin moukan. Itse
laivansa pelasti, minut häpeään jätti. Mutta vielä minä sen verkalastin
perin. Tulet sinä vielä Viipuriin ja silloin... ehkä me voimme saada
tuomioistuimen toimeen täälläkin!

Mutta ei hän sentään uskaltanut oikein toivoakaan, että Räävelin
porvari, kerran pelastuttuaan, hevillä taas hänen kynsiinsä antautuisi.
Vielä vähemmin sitä uskoivat muut, eivät varsinkaan Viipurin porvarit,
joista monet olivat Olavi Vinken hyviä ystäviä ja jotka salaa
sydämmessään kiittivät häntä hänen kepposestaan. He nauraa hihittivät
nurkkain takana, kun joskus ukon näkivät sillalla liikkeessä, ja
kutittivat, että saa se nyt äreä Risto nielasta sappensa, -- kyllä kai
Vinke Viipurin rannat välttää!

Mutta toisin kävi.

Kaikkien kummastukseksi ja monen kauhuksi laski vielä samana syksynä
Viipurin lahteen rääveliläinen laiva, josta Olavi Vinke verkalleen
maihin astui, hän juuri ihan rauhallisena ja varmana, niinkuin ei
mitään olisi tapahtunut. Ei tiennyt mies varoa mitään pahaa, hänellä ei
ollut sairas omatunto, hän tuli aivan vahvassa turvassa selvittämään
joitakin asioita, jotka häneltä kesällä siinä kiireessä jäivät
selvittämättä. -- Onko mies hullu! siunailivat Viipurin porvarit hänet
nähdessään ja kiirehtivät hänelle salavihkaa suihkasemaan neuvon, että
hän kiireisellä paolla pelastaisi nahkansa. Mutta se oli jo myöhäistä.
Linnan miehet, joille ukko oli antanut niin ankarat käskyt, saivat myös
vihiä isäntänsä vihaaman porvarin tulosta ja ennen iltaa löysi Olavi
Vinke itsensä kauhusta kankeana Viipurin linnan syvimmästä tyrmästä.

Kirkastuivatko edes hetkeksi nytkään Krister Niilonpojan kuivat kasvot,
kun hän näin odottamatta sai halutun saaliin käsiinsä, sitä ei kukaan
varmuudella tiennyt, sillä ukko ei näyttänyt kasvojaan kenellekään.
Mutta Viipurin porvarit arvailivat, että kyllä kai hän siellä kaikessa
hiljaisuudessa nyt sentään päästi leveän naurun, leveän ja pitkän. Vaan
porvareilla itsellään oli mieli matalana, he katselivat kaupungin
rannalta surumielin saarilinnaa, jonka vahvojen kiviseinien takana
heidän rääveliläinen toverinsa nyt tyrmässä yksin virui, ja he
kuiskailivat toisilleen:

-- Sääli miestä, mutta varomaton hän olikin.

-- Sääli, -- sinne jäänee nyt Vinke-parka todellakin virumaan, kunnes
sammalet päähän kasvaa. --. Niin virkkoi Viipurin pormestari Martti
Degen, joka monet hyvät ateriat oli Räävelissä syönyt ystävänsä Vinken
vieraanvaraisessa talossa ja joka turhaan mietti keinoa hänet
pelastaakseen.

-- Niin kuuluu ukko uhanneen, ja hän on sydämmikkö, huoahti raatimies
Erik Varg, jolla oli Vinken kanssa selvittämättömiä asioita.

-- Sinne lahoo mies! -- --

Mutta porvarit eivät nytkään arvanneet oikein. Vanha Krister-herra oli
pitkän kiukkunsa aikana miettinyt toisenlaisen kostotuuman, laajemman
ja tehokkaamman ja juuri Viipurin porvareille pirullisemman. Hän oli
hänkin päättänyt hankkia asialleen oikeuden varjon ja ennen kaikkea
tahtoi hän voittaa takaisin tuon puolen verkalastin hinnan, joka vielä
hänen sappeaan kuohutti. Hän päätti hänkin vedota tuomioistuimeen.

Ja niin sai Viipurin kaupungin pormestari ja raati eräänä syyspäivänä
linnanherralta lyhyen ja virallisen käskyn ottaa tutkittavakseen ja
tuomittavakseen rääveliläisen porvarin Olavi Vinken "epärehellisen
menettelyn". Ja Krister Niilonpoika lähetti samalla vangitun porvarin
heidän vastuullaan tutkinnon ajaksi raatihuoneelle säilytettäväksi. Ja
sanantuoja tiesi kertoa, että nyt oli Risto-ukko ainakin kerran
myhäillyt.

Sillä hän tiesi saattaneensa pormestarin ja raadin mitä kiusallisimpaan
välikäteen. He olivat hänen vahingolleen ilkkuneet, -- nyt tuomitkoot
tai vapauttakoot!

Porvaristo ja raati kokoontui perin vakavana ja huolestuneena Viipurin
kivistä rakennetulle raatihuoneelle neuvottelemaan. Se oli todellakin
joutunut pahempaan kuin pulaan. Asianhan tunsivat kaikki ja raati tutki
sitä vieläkin pitkällisesti ja juhlallisesti. Ja jokainen oli selvillä,
minkä tuomion hän olisi tahtonut antaa. Mutta meneppäs tuomitsemaan
vastoin Krister-herran tahtoa! Ja sitäpaitsi: Vinke oli tehnyt
sopimuksen linnanherran kanssa, tunnusti itse luvanneensa ukolle puolen
verkalastia, vaan olikin sitten menetellyt sitä sopimusta vastaan, --
ukolla oli todella oikeudenkin varjoa puolellaan.

Raati neuvotteli pitkään ja perusteellisesti suljettujen ovien takana,
pyöritti asiaa joka puolelta, mutta se oli aina vain kovin kiusallinen
juttu.

-- Syytönhän mies on, lasti oli hänen omansa, meidän pitäisi tuomita
vapaaksi. -- Niin puhui Eerikki Varg, raatimies, joka oli Vinken kanssa
asioissa.

-- Mutta me emme voi, tuskaili pormestari Martti Degen, jonka sydäntä
enin kirveli, koska Vinke oli hänen vanha hyvä ystävänsä.

-- Emme uskalla, sanokaamme se suoraan, huomautti nuoremmista
porvareista joku.

-- Niin, hm, tankkaili pormestari. -- Ja jos oikein katsotaan, oli
Vinke tehnyt sopimuksen, tyhmän tosin, mutta...

-- Mutta ukko vain tahtoi kohtuuttomasti ansaita hänen hädästään.

-- No niin, tuomitkaa sitten hänet vapaaksi!

Vaan sitäpä ei uskallettu. Pormestari ja raati ei voinut tulla muuhun
kuin langettavaan johtopäätökseen. Surullista se oli, mutta mihinkäpä
siitä pääsi.

Tuo samainen nuori porvari silloin virkahti:

-- Annetaan miehen karata!

Raatimiehet katsoivat toisiaan, -- tuuma heitä kaikkia miellytti. Vaan
samassa oli epäilyskin valmis:

-- Ei hän meiltä saa karata, me olemme hänestä vastuussa.

-- Pääsee hän linnastakin, jos vähän autetaan.

Mutta pormestari lopetti ne keskustelut:

-- Paetkoon, jos pääsee, onnekseen menköön. Vaan meidän täytyy nyt
antaa tuomio.

Ja silloin se annettiin. Viipurin pormestari ja raati havaitsi Olavi
Vinken syylliseksi ja tuomitsi hänet maksamaan linnan päällikölle,
jalosukuiselle Krister Niilonpojalle, puolen verkalastin hinnan,
niinkuin heidän kesken sovittu oli, eli 2000 Riian markkaa, joksi se
hinta arvattiin. Päätöksestä annettiin tieto Krister-herralle ja
vangittu rääveliläinen lähetettiin takaisin linnaan.

Apealla mielellä porvaristo hajaantui. Mutta yhden ja toisen mielessä
kyti kumminkin salainen toivo, että vanki toki pääsisi karkaamaan, he
tiesivät, että auttajista ei ollut puutetta. Ja se heitä hiukan
lohdutti. -- --

Mutta hullusti kävi.

Viikon, parin perästä oli Viipurin porvaristo taas koolla
raatihuoneella ja piti siellä pitkiä ja alakuloisia neuvotteluita.
Sillä hullusti oli taas käynyt.

Vangittu rääveliläinen Olavi Vinke oli tosin päässyt karkaamaan
linnasta ja se uutinen oli päiväksi, pariksi ilolla täyttänyt porvarien
mielet. Mitä apua hän lie saanutkin, siitä ei mitään puhuttu, vaan
valmiiksi varustettua köyttä myöten oli hän eräänä syysyönä hinautunut
linnan muurilta alas veteen ja uinut maihin ja taas oli apulaisia ollut
häntä suojaan saattamassa. Hätääntyneenä oli mies silloin rientänyt
Karjaportin luostariin, sieltä ensimäisen turvapaikan löytääkseen, ja
hän oli luullut vihityn luostarin pyhässä suojassa olevansa varmassa
turvapaikassa mahtavan maaherrankin vihoja vastaan. Niin olivat
luulleet muutkin. Mutta Krister-herran kiukulla ei ollut rajoja eikä
hänen mahtisanallaankaan. Taas oli hänellä, vangin karattua, ollut
sydän kiukusta haleta, ja kuultuaan miehen piilevän luostarissa, vaati
hän sieltä heti vankiaan tiukasti takaisin, muuten uhkasi tulla
aseväellä ottamaan. Eipä olisi luostarin päällikkö eivätkä hurskaat
veljet tahtoneet antaa alttiiksi miestä, joka heidän luotaan oli
hakenut Jumalanäidin turvaa, mutta niin suuri oli äreän herran
herättämä pelko koko Karjalassa, ettei luostarikaan uskaltanut hänen
vaatimaansa miestä suojassaan pitää. Se luovutti hänet pois ja taas
istui Vinke linnan tyrmässä, entistä lujempien lukkojen takana.

Hullusti oli siten taas käynyt, perin hullusti.

Olavi Vinke oli tyrmästään lähettänyt Viipurin porvareille surkean
pyynnön, että he kaiken ihmisyyden nimessä maksaisivat linnanherralle
nuo hänelle tuomitsemansa rahat, jotta hän pääsisi vapaaksi. Porvarit
olivat koettaneet pyytää armoakin Vinken puolesta, vaan Krister-herra
oli antanut kylmän ja äreän vastauksen: Ei puhettakaan armosta! Jos
maksatte verkalastin hinnan, nuo 2000 Riian markkaa, niin mies saa
mennä, muuten ei. Ja hän oli järkähtämätön, sen tiesivät kaikki.

Pormestari ja raati ja kaupungin porvaristo oli nyt taas koolla
neuvottelemassa siitä, mitä olisi tehtävä, ja mieliala oli sangen apea.
Eihän asia tosin oikeastaan heitä koskenut. Mutta he itse olivat Vinke
paran tuominneet ja nyt oli heillä omatunto sairas.

-- Se on paljo rahaa, 2000 Riian markkaa, valitteli pormestari Martti
Degen neuvotonna.

-- Paljo, niitä ei Vinke raukka täällä kaukaisessa linnassa vankina
ollessaan koskaan saa kokoon, ijäkseen hän tyrmään jää, surkutteli
raatimies Eerikki Varg, jota vielä huolettivat nuo omat, Vinken kanssa
selvittämättä olevat asiat. Ja hän lisäsi: -- Mehän hänet tuomitsimme.

-- Oli pakko, emmehän olisi tahtoneet.

-- Vaan voimmeko nyt olla häntä auttamatta? Mitä sanomme, kun taas
purjehdimme Rääveliin asioille?

Kiperä kysymys, hyviä välejä naapurikaupungin kanssa ei olisi sopinut
rikkoa. Mutta säälitti se summan suuruuskin, kaiveli vielä pahemmin,
kun se äreälle Krister-herralle oli maksettava ja osaksi omasta syystä.
Äh, kun se kirveli, mutta eihän siinä auttanut. Porvarit päättivät
lopuksikin keskuudessaan koota nuo lunnasrahat ja maksaa ne linnan
itaralle isännälle Vinke-paran pään päästimeksi. Sillä häneltä tuli
hätäviesti toisensa perästä.

Rahat vietiin siis linnan portille, mutta käsistään ei niitä
Martti-pormestari laskenut, ennenkun onneton rääveliläinen tuotiin
esiin linnan kellarista. Hän tuli sieltä kuin röyhitty tarhapöllö,
tukka pystyssä, silmät pullollaan ja läähättäen hän vain pyysi päästä
linnasta pois. Vaan saita linnanherra luki ensiksi tarkkaan
lunnasrahat, luki yksin markoin, pyyhkäsi ne sitten laukkuunsa, murahti
ja kääntyi pois, eikä hänen äreillä kasvoillaan näkynyt värähdystäkään.
Mutta Olavi Vinke pääsi silloin vihdoinkin auttajainsa Viipurin
porvarein seurassa kulkemaan kaupunkiin.

Vaan kauan hän ei enää kaupungissakaan viipynyt. Oli jo myöhäinen syksy
ja myrsky kävi merellä, vaan siitä huolimatta vuokrasi hän viipymättä
satamassa vielä kelluvan laivan viemään itseään meren yli Rääveliin.
Hän ei tahtonut enää tuntiakaan Viipurissa viipyä. Ja kun laiva jo oli
nostanut purjeensa ja Vinke kiitollisena hyvästeli saattamaan tulleita
porvareita, vakuutti hän heille kyyneleet silmissään, ettei hän koskaan
enää Krister-herran kanssa käy asioihin, -- ei vaikka minkälainen hätä
tulkoon -- eikä hän ukon Suomessa ollessa enää Viipuriin tule. Sillä
hän oli tuosta yhdestä verkakaupasta jo saanut aivan tarpeekseen.

-- Se tuli vähän kalliiksi meille tuo Krister-herran verkalasti,
virkkoi pormestari Martti Degen, kun porvarit palasivat Vinkeä
saattamasta rannasta, josta laiva juuri oli täysissä purjeissa merelle
lähtenyt.

-- Tuli, vastasi raatimies Eerikki Varg. -- Mutta vielä kalliimmaksi se
tuli ukolle itselleen.

-- Miten niin?

-- Valtionhoitajan toimi häneltä luiskahti ohi suun, ei tullut
Tukholmaan muutosta mitään.

Oli näet juuri-ikään viesti saapunut, että Kaarle Knuutinpoika Bonde
oli Tukholmassa valittu valtionhoitajaksi, Krister Niilonpoika Vaasa
oli vaalissa jäänyt vähemmistöön. Ja Viipurin kiusautuneet porvarit
lukivat sen tuloksen mielellään Krister-herran kuuluisaksi käyneen
verkalastin ansioksi -- se heitä toki hieman lohdutti.

                                              (Santeri Ivalo.)



RAASEPORIN RISTINA.



    1.

    "Seis, seis, ken linnahan pyrkii,
    jo tullut on sydänyö?"

    "Karl kuningas Knuutinpoika,
    se linnanporttihin lyö!"

    Ja nostosilta se vinkui
    ja tulijaistorvet soi,
    ja huovien tuessa Kaarlo
    nyt pihalle haparoi...

    Taas tuliko Dantsigista
    vai Riiasta kuka sen ties,
    hän palasi Suomeen aina,
    oli syntyä Suomen mies!

    Hän kolmasti kruunua kantoi
    kuin lyijystä ollut se ois,
    mut Kristerin pojat ja piispat
    sen kolmasti ottivat pois.

    Niin kaukana häämöitti onni
    ja kruunu ja Tukholmi --,
    mut Abrami Raaseporin herra
    häntä portailla tervehti.

    Tulisoihtujen varjoon hän kulki
    ja tuijotti pimeään,
    näki tornissa valkoisen hunnun
    ja kultaisen kiehkurapään.

    Nuor Ristina tornissa istui
    ja lempeän katsehen loi,
    se kulkijakuningas nuortui
    ja sen katsehen hetteistä joi.


    2.

    Oi, Ristina, oi, Ristina, näin ihanata unta,
    oli tähdistä mulla kruunu ja pilvissä valtakunta
    ja sua minä katselin kuin päivän koittoa,
    ma kuulin kaukaa huminaa ja harpun soittoa!

    Ja yli taivaan sinisen sä kätes mulle annoit,
    ja lentäessä tähtien sä nuoren lempesi vannoit,
    ma kumarruin sun ylitses ja kruunu luisti pois
    ja sinkui avaruuteen kuin usvaa vain se ois.

    Ei ole mulla kruunua, oi, Ristinani nuori,
    se oli katinkultainen ja kiiltävä valekuori,
    ma olen laho tammi vaan ja syksy siinä soi,
    sun sinisilmäs lämpö sen taas lemmen lehtiin loi.

    Ei ole mulla nuoruutta, en taida kukkaiskieltä,
    ma olen mieron kuningas ja täynnä mieron mieltä,
    mut mitä mull' on uskoa, se sinun uskos lie,
    oi, Ristina, oi Ristina, älä uskoani vie!


    3.

    Hän houraili sairasvuoteellaan:
    "Ota, knaappini, valjakkovaunu,
    tuo piispa tänne, älä mustaa tuo,
    vaan valkea piispa Maunu!

    Vai niin! Joko piispa kuollut on,
    no tuo sinä pappi nuori,
    jolla verta vielä on suonissaan
    ja rinta kuin tulivuori.

    Älä itke, ihana Ristina,
    vaikka Kalman kuningas saapuu!
    Hoi, knaappi, varo sa pappia,
    hän tikarin kätkee kaapuun!...

    Miks, Ristina, silmäs niin kaukana on
    ja miksi on kuopalla posket,
    miks valkoinen kätesi vapisee,
    kun, onneton, otsaani kosket?

    Mene pois, mene pois, sinä kavallat mun
    kuin muutkin petti mun aina --!
    Ei, ei, älä ota sitä kättäsi pois,
    kuin haahkan untu se painaa! --

    Niin hyvä, niin hyvä taas olla on,
    sinä olet kuin karitsa kaino,
    sun kanssasi polttoni pakenee
    ja pahojen henkien vaino.

    Hoi, knaappi! Kas pappi! No, terve mies!
    Ota käteesi juomasarvi
    ja häitäni juo! Miss' soittajat lie
    ja morsiusneitojen parvi!"

    Ja pappi se puhui hiljakseen
    kuin suvinen iltatuuli,
    kun lehdossa uninen suhina käy;
    sitä kuningas viihtyen kuuli.

    Hänen sielunsa silmä kirkastui
    ja hän nautti Herran viinin --,
    hän katseli Ristinan silmihin
    ja kädestä piti hän kiinni.

    Sitä lujasti puristi hän rinnalleen
    ja Herraa lemmestä kiitti,
    joka seuraa Tuonelan usvien taa
    ja täällä jo sydämet liitti...

                       (Larin Kyösti).



TORNION MARKKINAT.


Jäät ovat jo lähteneet Tornionjoesta, sen rannoilla rupee nurmi
keväiseltään hienosti vihannoimaan ja lohipyydyksiä rakennetaan sen
vesirajalle. Törmällä talojen välillä liikkuu ihmistä monennäköistä ja
monenpukuista. Niitä kävelee joka päivä merelle päin katsomaan, eivätkö
merijäät jo tee lähtöä, eikö laivaliike pääse alkamaan. Ei pääse vielä.
Meri pysyy kiintonaisena jäässä vielä tänään ja huomenna niinkuin oli
eilenkin. Laivoja ei voi tulla satamaan, markkinat eivät pääse
alkamaan.

Kärsimättöminä kulkevat odottelijat törmällä -- he ovat odottaneet
siellä jo viikkoja, toiset kuukausiakin, kun jo lumikelillä ovat
Tornionjoelle saapuneet. Hiljaista se olikin talvi ollut täällä
jokisuulla. Syyspuolella, ensi lumen aikana, lähtivät lapinkävijät,
pirkkalaiset, taloistaan retkelle Jäämerelle päin ja silloinhan sitä
oli vilkkautta ja eloa näillä jokiahteilla, kun retkiä valmisteltiin ja
etäisempienkin seutujen lapinkävijöitä siitä kautta kulki. Silloin oli
ollut koolla poromiestä, suksimiestä, kelkkaa, keihästä ja laukkua joka
lajia, ja miesten huutoja ja koirain haukuntaa oli kaikunut pitkin
lumista tannerta. Vain lapinkävijäin lähdettyä oli elämä koko
talvikauden ollut äänetöntä jokisuun kylissä. Paksusti oli lumi
peittänyt aavat lakeudet ja tiettömät selät, joissa ei elävän jälkeä
näkynyt, ja säästäin oli talvipäivän lyhyt hämärä valaissut tuota
kankeata, elotonta luontoa. Tuvissaan olivat myyröttäneet ukot, vaimot
ja lapset odotellen vain kevään tuloa, miesten paluuta tuntureilta.

Mutta niin olivatkin päivät ruvenneet pitenemään ja aurinko oli alkanut
hoikentaa hankia. Silloin palasivat lähimpänä käyneet pirkkalaisten
pojat Lappia verottamasta ja toisia tuli sitten pitkin kevättä.
Poronkelkat olivat heillä täynnä veronahkoja ja kapahaukeja ja
kaukaisen Turjan tuomisia, -- silloin alkoi taas elämä jokisuulla.
Mutta vielä se vilkastui vilkastumistaan, kuta edemmäs kevät ehti, kuta
lähemmäs markkinain aika joutui, -- kuuluisain Tornion markkinain.

Tänne Tornion jokisuulle pysähtyivät näet noita kevätmarkkinoita
odottamaan etäisempäinkin Pohjanmaan ja Länsipohjan pitäjäin
lapinkävijät, myödäkseen siellä talviset saaliinsa ja vaihtaakseen
veronahat suolaan ja rautaan ja muuhun tarvekaluun ja sitten vasta
jatkaakseen matkaansa kotiseuduilleen. Siellä he odottivat jäitten
lähtöä, laivakulun alkamista, ja siksi heidän kirjavat vyönsä ja
punareunaiset kallokkaansa hohtelivat pitkin päivää jokiahteella, kun
he siellä joutilaina kuljeskelivat. Ja heidän joukkoaan lisäämään
saapui vielä viimeisellä keväthangella hiihtäen karjalaisia
laukkumiehiä Vienan rannoilta ja Suman kyliltä saakka. He tulivat
suurissa joukoissa, ja epäillen heitä katseltiin ja karsaasti
kohdeltiin, sillä olivathan he niitä samoja vainolaisia, jotka toisin
ajoin usein tulella ja miekalla olivat tulleet Kainuunmaata verottamaan
ja sen kyliä hävittämään. Mutta nyt he tulivat rauhan miehinä,
laukkumiehinä, ja siksi heitä kärsittiin, kun vannoivat siivosti
elävänsä. Heidän jälkiään kulki usein vielä kaukaisempia idän
kaupustelijoita, venäläisiä aina Novgorodin rajoilta saakka, tuoden
kaupaksi idän tuotteita. Ja pohjoisesta saapui pirkkalaisten seurassa
tai heidän jälissään poroilla ja suksilla tunturien takaisia
norjalaisia Jäämeren satamista Tornion kuuluisille vaihtomarkkinoille,
missä sai tavaraa joka laatua, kaukaisintakin ja harvinaisinta. Hekin
majautuivat rauhan miehinä Tornion pirkkalaisten tupiin, eläen siellä
heidän kesteinään, vaikka he kyllä toisin ajoin usein kainulaisten
kanssa olivat kovassa torassa Lapin veroista ja monesti siellä
tunturien aavoilla verisissä otteluissa vastakkain ryntäsivät. Mutta he
olivat nyt hekin rauhan asioilla ja toisekseen vierailivat Tornion
miehetkin väliin norjalaisten taloissa ja kesteissä pohjoisen meren
vuonojen varsilla.

Kevät kului.

Kun vihdoin joet ja järvet olivat luoneet jäänsä, saapui Tornion
rannoille Laatokan kaupustelevia karjalaisia Käkisalmesta, pitkät
venematkat tehtyään. He olivat nousseet Pielisen vesiä Sotkamoon ja
sieltä laskeutuneet Oulujoen koskisia vesistöjä myöten meren rannalle
saakka. He olivat solakoita, kauniita miehiä ja heidän puhettaan oli
vaikea ymmärtää, vaikka he suomea puhuivatkin; mutta kaupanteossa he
olivat viekkaita ja ovelia. Nytkin he tekivät pientä kauppaa toisten
pitkämatkaisten kanssa odotellen markkinain varsinaista alkamista. --
Sisämaalaisia saapui Hämeestä ja Jämtlannista saakka maitse. Ja näiden
pitkämatkaisten kaupankulkijain lomissa puikkelehti siellä täällä joku
arka, tihrusilmäinen lappalainen matalana ja leveänä laajassa
peskissään. Hänellä ei ollut paljo myötävätä eikä siis paljoa millä
ostaakaan; nahkakiihtelyksensä vaihtoi hän usein jo markkinoita
odotettaessa Tornion eukkojen väkevään olueen, joi itsensä humalaan,
joi monesti poronsa ja peskinsä ja luuhelaisen vyönsä ja hävisi sitten
jonakin aamuna humalasta herättyään kenenkään huomaamatta salolle,
painuen metsien halki tuntureille kotapahaisensa ja pororaitonsa luo.

Vaan jo vihdoin tekivät jäät lähtöä Pohjanlahdenkin kärjestä, tuuli
särki ne ja hajotti yhtenä yönä ja aamulla jo näkyi ensimäinen purje
mereltä ja pian sitten toinen ja kolmas. Laivoja rupesi saapumaan
satamaan, niitä olikin jo kauvan merellä risteillyt maihinpääsyä
vartoen. Niitä tuli suurempia ja pienempiä Pohjanlahden molempain
rantain satamista, Varsinaissuomesta ja Helsinglannista, enin kumminkin
Turun, Rauman, Tukholman ja Öregrundin kaupungeista. Näiden kaupunkien
porvareilla oli näet Tornionjoen suulla omat aittansa, joihin tavaransa
nostivat ja joissa myöntiä harjoittivat, ja he saapuivat siis
säännöllisesti vuosittain Tornion markkinoille. He latoivat esiin
aittansa ovelle tuomisensa pohjoisten seutujen asukkaiden ihailla:
kankaita, aseita, suoloja, astioita, hopeaa ja vaskea ja kiiltokaluja
ja houkutteleviksi herkuiksi etelämaiden tuotteita ja viinejäkin.
Niillä he vaihtoivat itselleen erämaiden antimia: turkiksia joka lajia,
kuivattua haukea ja suolattua lohta.

Nyt alkoivat markkinat. Kaikilta ilmansuunnilta tulleet kaupankävijät
toivat jokainen tavaransa rannalle, kulkivat ja tarjoilivat niitä
aitalta aitalle, venheeltä venheelle. Pitkämatkaisemmat pystyttivät
aittojen kupeille telttoja, joihin tavaransa levitellen asettivat ja
näistä teltoista muodostui kuja pitkä kuin katu kaupungissa. Elämä
nousi vilkkaimmilleen ja sellaisena se pysyi pitkän kappaleen alkukesää
Tornionjoen matalilla äyräillä ja varsinkin Suensaaren rannoilla, jonne
liike ja kauppa keskittyi.

Omituinen kieltensekotus soi tuossa kauppaleirissä. Siellä kaikui
kolmea, neljää eri kieltä ja lukuisia murteita ja sekava surina syntyi,
kun myyjät koettivat ostajien kielellä tehdä tavaroitaan tunnetuiksi ja
nämä taas omalla kielellään kyselivät hintoja, tarjosivat ja tinkivät.
Rahoja näkyi hyvin vähän käytännössä; niistä eivät sydänmaan asukkaat
välittäneet ja eri kansakunnat eivät myöskään oikein tunteneet
toistensa kolikoita eikä niiden arvoa. Rahakaupassa oli helppo joutua
petkutetuksikin, kun rahoja liikkui monenlaisia. Senvuoksi tavara
enimmäkseen vaihdettiin tavaraan; kustakin esineestä annettiin sen
verran toista tavaraa, kuin sen hinta kaupantekijän arvelun tai
mieliteon mukaan oli. Jos vienalaisen oikein teki mieli helapäistä
puukkoa vaskivöineen, antoi hän siitä parikin kiihtelystä
oravannahkoja, vaikka hän niillä muuten olisi voinut saada montakin
tuppivyötä.

Laivat kelluivat rannalla ja venheitä puikkelehti niiden ympärillä.
Toisia tuli, toisia lähti, toisista purettiin, toisiin lastattiin.
Tavara-aitoissa ja teltoissa vaalivat omistajat yöt päivät aarteitaan
ja aamuvarhaisesta iltamyöhään kesti kaupantekoa. Paikkakunnan
asukkailla oli hyvät ansiot niistä markkinoista. Ruokatavaroilla oli
korkea hinta ja niitä meni mikä voitiin hankkia. Majataloihin kestit
maksoivat asunnostaan taikka toivat lahjoja tullessaan. Kullakin
talolla oli omat tuttavansa, jotka vuosittain kesteiksi saapuivat:
kenellä raumalaisia, kenellä norjalaisia, kenellä Käkisalmen
laukkumiehiä, jotka kaikki halusivat majatalonsa hyvänä pitää
seuraavankin kesän varalta. Torniolaiset olivat tavatessaan eri kansain
edustajia vähän oppineet niiden kieltäkin ymmärtämään ja saattoivat
siten hätätilassa olla kaupankävijöille avuksi ja itsekin siten
välittäjäisiä ansaita.

Vapaata oli kaupanteko näillä pohjoisilla markkinoilla. Ei tarvittu
tulleja, ei passeja, kukaan ei ollut käskijä, kukaan ei käskettävä,
markkinamiehet hoitivat itse järjestyksenpidon ja hoitivat sen hyvin.
Olihan Tornion pirkkalaisten päämiehellä tosin jonkunlainen
"lapinvoudin" arvonimi, johon hän tai hänen isänsä oli saanut
valtakirjan joltakin Ruotsin kuninkaalta, ja pirkkalaiset koettivat
kylläkin pitää tätä asemataan arvossa. Mutta mikään varsinainen
esivallan edustaja tuo "vouti" ei suinkaan ollut, häntä kuunteli kuka
tahtoi tai viitsi eikä hänellä ollut mahtia millä saada äänensä sen
enemmän tepsiväksi. Eikä sitä tarvittukaan. Markkinarauha oli kaikkien
ja kaikensukuisten käsityksen ja edun mukaan pidettävä pyhänä, kukin
oli valmis sitä auttamaan ja kukin oli asestettu siihen kyetäkseenkin.
Harvoin rauhaa markkinoilla pahemmin rikottiinkaan. Vihamielisetkin
heimot pysyivät kauppatoimissa ollessaan rauhallisina, se oli ikäänkuin
yhteinen sopimus, jota ei kenenkään ollut hyvä rikkoa. Jos sitävastoin
eriheimoset kaupankävijät markkinoilta palatessaan sydänmaan saloilla
tai meren aavoilla vaanivat toisiaan ja hyökkäsivät toistensa kimppuun
murhaten ja ryöstäen, jos siellä silloin syntyi verisiä taisteluita
ja vainotöitä, niin se oli toinen asia, se ei kuulunut enää
markkinatapoihin. Mutta kaupankävijät kulkivat tavallisesti siksi
suurissa joukoissa, että he kykenivät matkallaankin puoliaan pitämään.
Vaan usein kyllä näillä paluumatkoilla siitä huolimatta näyteltiin
verisiä jälkinäytöksiä, jotka kylvivät vihaa ja katkeruutta ja
idättivät uutta vainoa ja kostoa. -- Varkaus oli häpeällinen rikos,
jonka tekijän henki markkinoilla ei ollut kallis. Se, jolta oli
varastettu, rankaisi itse voron jos kykeni, ja siihen kaikki muut
suostuivat. Petos kaupassa oli lievempi rikos, jonka seuraukset petetty
sai pitää hyvänään, -- katsokoon eteensä!

Kirjoittamattomat olivat nämä kauppalait eikä siinä kaupanteossa
kirjamiehiä tarvittu. Saapui tietysti näille markkinoille, niinkuin
kaikkialle, mihin väkeä kertyi, noita aikansa loisia, kiertäviä
kerjäläismunkkeja, jotka harjoittivat käännytystyötään, edustivat
kirkkoa ja puhuivat omaan pussiinsa, mutta näillä kylmillä perillä he
eivät oikein viihtyneet. Tornion kivinen kirkko oli sitävastoin aina
auki turvaa hakeville vainotuille ja lohdutusta kaipaaville
murheellisille -- ja markkinain aikana sen kaikki pitivät pyhänä. Vaan
suurin osa markkinarahvaasta ei muuten tiennyt paljoa kirkosta eikä
uskosta; kullakin oli omat hartauskeinonsa, kenellä rukousnauha,
kenellä risti rinnalla, kenellä noitarengas tai käräjäkivi massissa.
Mutta yhteistä iloakin saatettiin silti pitää kesäiltoina
markkinatörmällä. Tornion olut ja ulkomaan viini siellä usein teki
oudoista ystäviä ja tutuista vihamiehiä ja väliin niissä kisoissa
naimiskaupatkin pantiin alulle -- moni Tornion tyttö siellä löysi
sulhasensa ja joutui morsiameksi väliin kaukaisillekin rannoille.

Kuulut olivat Tornion markkinat aikoinaan, humu niiden vilkkaudesta ja
suuruudesta kulki yli monen maan ja kaikkialla pohjoismaissa oli aina
niissä käyneitä, niille lähteviä.

Tämä kuvamme soveltuu parhaiten 14:lle sataluvulle, vaan mahtuu se
sentään hyvin sitä edelliselle ja sen jälkimmäisellekin vuosisadalle.
Vielä kauan myöhemminkin oli Tornion, samoin kuin sittemmin Kemin ja
Oulunsuun, satamilla suuri merkitys ja maine Pohjolan kaupan
keskustoina, vilkkaina liikepaikkoina.

                                            (Santeri Ivalo).





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta II" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home