Title: Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I" ***


KUVIA JA KUVITELMIA SUOMEN HISTORIASTA I

Toim.

Juhani Aho



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1913.



SISÄLLYS:

Alkusana.

Esihistoriallisia haaveita:

 Isien puu. (Juhani Aho: Lastuja III.)
 Suomen synty. (Elias Lönnrot: Mehiläinen 1836.)
 Kansatieteellinen unelma. (A. Oksanen: Säkeniä.)
 Suomettaren kosijat. (Kanteletar.)
 Uhrivaara. (Juhani Aho: Panu.)
 Uhritoimitus. (Juhani Aho: Panu.)
 Yhteiskasken kaadanta. (Juhani Aho: Panu.)
 Metsänkävijä. (Juhani Aho: Panu.)
 Tuhat vuotta siitä vierryt. (Kasimir Leino: Runoja.)
 Uskon varmaan. (Juhani Aho: Tyven meri.)

Viikinkejä Suomenretkillä -- Suomalaisia viikinkiretkillä:

 Jumalan kaulakoriste. (Snorre Sturlason: Olavi pyhän taru.)
 Tyttären kosto. (Ynglingataru.)
 Gunhild ja lappalaiset. (Harald Haarfagerin taru.)
 Ruotsill' oli vastus suur'. (Ruotsin vanha riimikronikka.)
 Viikingit suomensukuisten kimpussa. (Egil Skalle-Grimssonin taru.)
 Muuan meritaistelu. (Saxo: A.H. Snellmannin suom.)
 Karsikossa. (Santeri Ivalo: Kansanv. seur. kal. 1911.)
 Eräs kostoretki. (Santeri Ivalo: Karjalan kirja.)
 Yngvar Virossa. (Ynglingasatu, suom. A.V. Koskimies.)

Suomalaisten vanhat jumalat:

 Epäjumalat monet tässä. (Agricola.)
 Suomalaisten pakanalliset jumalat. (Kaarle Krohn: Oma Maa.)
 Vainajia palvelemassa. (Juhani Aho: Panu.)
 Asunnossa autuaitten, kirj. Juhani Aho.
 Ukon vakat. (Kansan suusta Kurkijoelta.)

Kristinuskon sarastus:

 Piispa Henrikin surma. (Kantelettaren y.m. mukaan.)
 Eerikki Pyhän ristiretki. (Ote Eerikin legendasta.)
 Piispa Henrik ja Lalli. (E.F. Jahnsson: Lalli.)
 Ristilaiva ja lappalaiset. (J.W. Calamnius: Joukahainen.)
 Ensimäinen lehti suomeksi kirjoitettua Suomen historiaa.
 Palanen ajantietoa. (Lauritsa Pietarinpoika: Ajantieto v:lta 1658.)
 Legenda. (Eino Leino: Yökehrääjä.)
 Pyhän Henrikin ylistysvirsi. (Suom. kokoelmasta Piae Cantiones.)
 Pyhän Henrikin ihmeitä.
 Pyhän Henrikin sarkofaagi. (J. Krohn: Suomen Kuvalehti.)
 Muinaisuuden mustan yössä. (Eino Leino: Tarina suuresta tammesta.)
 Hävisivätkö haltijat? (Arvid Järnefelt: Maaemon lapsia.)
 Jumalan kaulakoriste ja Pyhä Olavi. (Juhani Aho.)
 Tarina Turun synnystä. (Jalmari Finne: Ylioppilaita.)
 Paavin ensimäinen Suomea koskeva kirje.

Viron valloitus:

 Entiset päivät. (Neussin kansanrunokokoelma.)
 Assamalan tappelu. (Kalevipoegin mukaan.)
 Kohtauksia liiviläisten ja virolaisten käännyttämisestä.
    (Otteita Henrik Lättiläisen kronikasta.)

Tuomas piispa:

 Ristiretkelle värväys. (E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki
    ja hänen morsiamensa.)
 Pyhän Henrikin luut siirretään Nousiaisista Rantamäelle.
    (E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.)
 Saarnaveljiä roviolla. (E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja
    hänen morsiamensa.)
 Tuomas piispa. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)
 Tuomas piispa ja hämäläiset. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)
 Tuomas piispa väärentää paavin kirjeen. (Santeri Ivalo:
    Tuomas piispa.)
 Ristisotaväki Turussa. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)
 Tuomas piispan ristiretki. (Kustavi Grotenfelt: Koitar V.)
 Takaisin pakanuuteen. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)
 Tuomas piispa Visbyssä. (Larin Kyösti.)



Alkulause.


Historia on tietystikin etupäässä tieteen kirjoittama ja sen
kirjoitettava. Vasta sitten, kun kansalla on sen tekemiin tutkimuksiin
perustuva esitys menneiden aikain tapahtumista, on sillä olemassa
ajantietonsa sanan varsinaisessa merkityksessä.

Ennen tieteellisen tutkimuksen aikaa on kansoilla kuitenkin ollut
itsestään se tieto, minkä ne ovat saaneet tarustostaan, runoudestaan.
Se on sitä tietoa, minkä mielikuvitus kutoo muistotiedon pohjalle.
Vielä sittenkin, kun varsinainen historia on vallannut tarun ja runon
paikan, on rinnan sen kanssa kehittynyt mielikuvituksen ja runon
sepittämä historia, käyttäen niitä aiheita, joita tiede sille tarjoo.
On niinkuin menneisyyttään rakastava kansa ei tyytyisi vain
täsmällisiin tosiasioihin, vaan kaipaisi sitä elämää ja henkeä, minkä
runous antaa kaikelle, jota se koskettaa.

Siitä tarpeesta on syntynyt m.m. historiallinen romaani, joka pyrkien
pysymään todellisuuden pohjalla kuitenkin siitä yhtämittaa vapautuu
liikkumaan aloilla, jotka eivät ole varsinaisen historian
yletettävissä. Historiallinen romaani loihtii eteemme ihmisiä,
intohimoja, taisteluita, selittää aatteellisia ja sielullisia
virtauksia kuvin ja kohtauksin tavalla, jolla tiede ei kykene eikä
pyrikään sitä tekemään. Ellei olisi olemassa Walter Scottia, Victor
Hugota, Shilleriä, Tolstoita, Sienkiewicziä, Mereshkovskia, Rydbergiä,
Heidenstamia y.m., puuttuisi meiltä syvin ymmärryksemme, voimakkaimmat
vaikutelmamme, kauneimmat näkemyksemme maailman menneisyydestä,
ihmiskunnan entisestä elämästä, sen tavoista ja sielunelämästä.

Meidän oma nuori kirjallisuutemme on jo ehtinyt niin pitkälle, että se
jo on luonut historiallisen romaanin tyydyttämään mielikuvituksellisen
historiallisen esityksen tarvetta. Muistakaamme vain Vänrikki Stoolin
tarinoita, Välskärin kertomuksia, Daniel Hjortia ja mitä näköaloja
ne ovat avanneet historiaansa harrastavalle suomalaiselle.
Suomenkielisessä kirjallisuudessa on meillä Yrjö Koskinen, Ivalo,
Wilkuna ynnä muutamia muita, jotka ovat tätä vainiota viljelleet.
Eräistä, varsinkin esi-historiallisista ja muista vanhemmista
historiallisista ajanjaksoista on meillä jo jotenkin laajoja ja
tyhjentäviä esityksiä.

Ja mitäs muuta kuin Suomenkansan historiaa sen laajemmassa
merkityksessä on suurin osa nykyistä suorasanaista
kaunokirjallisuuttamme, mikäli se kuvaa kansamme elämää ja sen
taisteluja varsinkin karua luontoa vastaan viljelyksen puolesta. Jos
kaikki se, mikä Suomenkansaa jo on kuvattu, sen luonnetta selitetty,
sen tapoja esitetty, sen henki- ja tunne-elämää valaistu, olisi
asianmukaisesti ryhmitettynä muutamin silmäyksin nähtävissä,
olisi nykyisestä Suomesta olemassa hyvinkin monipuolinen
kulttuurihistoriallinen kuvasarja.

Jo useita vuosia sitten heräsi allekirjoittaneessa ajatus teoksen
sommittelemisesta, jossa Suomi, sen kansa, luonto, elämä eri aloilla
menneistä ajoista nykyisimpiin saakka olisi esitettynä semmoisena kuin
sen ovat nähneet ja miksi sen ovat kuvanneet sen kaunokirjailijat. Tämä
esittäminen tulisi -- niin suunnittelin -- tapahtumaan siten, että
kaunokirjallisuudesta ja tyylinsä puolesta sitä lähellä olevasta muusta
kirjallisuudesta: legendoista, runoista, romaaneista, novelleista,
näytelmistä ja keveästi kirjoitetuista tutkielmista valikoitaisiin mitä
meillä kunkin alan kuvaamiseen on edustavinta. Siitä tulisi siis
jonkunlainen kaunokirjallinen maamme kirja, kansamme kirja, lukemisto
kotia ja koulua varten -- miksi sitä nyt sitten tahtoisikin nimittää.

Tuuma on nyt sikäli toteutumassa, että olen jotakuinkin valmiiksi
suunnitellut ensimäisen osan tätä teosta, sen historiallisen osan.

"Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta" tulee siis sisältämään otteita
historiallisesta kaunokirjallisuudestamme. Siinä koetetaan, melkein
yksinomaan kirjailijain omin sanoin, esittää Suomenkansan historia
siinä valossa, missä he ovat sen nähneet ja mitä he tähän saakka ovat
siinä nähneet mielikuvituksensa silmillä.

Teoksen sisällön kuvattuihin aikoihin ja tapauksiin nähden määrää
tietenkin olemassa olevan ainevaraston laajuus ja laatu. Koetetaan
noudattaa sitä johtolankaa, että aikaa valaiseva ja historiallisesti
mahdollisimman asiallinen kuvaus asetetaan etusijaan puhtaasti
mielikuvituksellisen rinnalla.

Teos on aijottu etupäässä historiallista lukemista harrastavalle
suurelle yleisölle, mutta uskallan samalla myöskin toivoa, että se
kelpaisi käytettäväksi kouluissa historian opetuksen ohella,
koettaessaan tarjota opettajalle tilaisuutta keveämmän historiallista
mielikuvitusta herättävän ja vireillä pitävän lukemisen osoittamiseen
siitä huvitetuille oppilaille.

Helsingissä syyskuulla 1912.

_Juhani Aho_.



ESIHISTORIALLISIA HAAVEITA



ISIEN PUU.


Hyisen, hallaisen, pohjattoman rimpisuon reunassa, joka peninkulmittain
kääkkyrä-petäjiä ja vaivaskoivua kasvaa, kohoo kohoamistaan
ruokamultainen kukkula, jonka rinteillä tuhatvuotiset koivut,
haapapuut, pihlajat ja tuomet tuoksuvat, vihertävät ja lehtiään
lepattelevat. Kuta korkeammalle se kohoaa, sitä solkeammaksi käy koivu,
sitä lempeämmäksi lehto, sitä mehevämmäksi maa. Mutta kukkulan
korkeimmalla laella, keskellä rannattoman, ruskean erämaan, humisee yöt
ja päivät hiljaista hummataan koivujen kuningatar, tuuhea-oksainen puu,
jonka juuret syvälle maan sydämeen tunkevat ja latva taivasta tavottaa.

Se on Haltijan pyhitetty puu, hänen oma kasvattinsa, jonka siemenen hän
kylvi siihen silloin, kun etäisimmän entisyyden ensimäiset pälvet
paljastuivat, kun ikuiset lumet sulivat ja jäävuoret alkoivat jokina
mereen vuotaa. Siihen hän asettui ajan rannatonta ulappaa eksyksissään
harhailtuaan ja siinä oli hänen hyvä olla. Hiljalleen kasvoi hänen
kylvönsä ja versoilivat vaaran rinteet hänen ympärillään hiiskumattoman
hiljaisuuden vallitessa; -- kasvoi puu vaaksan vuosisadassa, tuuhistui
tuhannen kuluttua, kutistui talvisten tuiskujen alla, mutta oikaisi
aina vartensa tuuman entistään ylemmä kesäisten päivien paisteessa.
Kerran kymmenessä vuodessa juoksi peuraparvi alatse, ulvahti susi suota
pitkin jolkutellen, tai lepuutti latvassa siipeään Lapista palaava
kotka.

Ikäviä aikojaan haikaili Haltija lehtojaan kasvatellen, tietämättä,
kenelle niitä kasvatti. Johan alkoivat pyyt metsissä pesiä, jo
kuhertelivat kyyhkyset oksilla, jo lauloivat linnut ja oravat iloaan
pitivät. Mutta vaikka vilja maassa vilisi, ei kukaan Haltijasta
huolinut, ei yksikään hänen koivussa asuvan tiennyt eikä hänelle
kiitostaan kantanut. Alakuloisena asui hän kaarnaisen kattonsa alla,
tuolloin tällöin lehvien lomasta tähystellen, eikö saapuisi se, jota
hän odotti.

Oli hän jo itse mielestään yhdeksän ijäisyyttä odottanut, kun tuli
vihdoinkin talvista hankea hiihtäen tuo, jonka hän toivomakseen tunsi:
hengeksi omaa henkeään. Oksien alle hän pysähtyi, ei menojaan mennyt,
vaan haki suojaa, asettui asumaan hänen jalkojensa juureen. Oudostellen
katseli Haltija häntä puunsa suojasta, mutta tunsi sydämensä
mielihyvästä vavahtavan, kun outo tulija koivun oksalle parhaat helynsä
ripusti, antoi siihen saaliistaan osan ja nuotiotulellaan sen juuria
lämmitti. Jo lankesi kasvoilleenkin hänen eteensä ja hymisten lauloi:

    Koivutar ihana impi,
    Metsän hieno haltijatar,
    Käy avuksi esittäissä,
    Toveriksi tarvittaissa,
    Laita kulta kuontaloihin,
    Pane vaski vartaloihin,
    Kehreä punanen lanka,
    Sinilanka siuahuta,
    Vetele jokien poikki,
    Lävitse salon sinisen,
    Siihen juosta joukkojesi,
    Viiletellä viljojesi --
    Antanet urholle apusi,
    Uhrin kannan koivullesi,
    Esilahjat lehdollesi.

Mielellään hän antoi, kaikki lupasi, jälessä juoksi, kupeella kulki,
kuletti kaikki hänen eteensä ja sai kiitokseksi pyydetyistä parhaat.

Poishan tämäkin loittoni, heitti Haltijan siihen yksikseen olemaan,
mutta kun aikainsa päästä palasi, niin toi toisiakin tullessaan,
eivätkä ne milloinkaan lahjatta lähteneet eivätkä uhriaan unohtaneet.

Hyvillä mielin eleli siinä erämaan Haltija, koivunsa oksia soitteli ja
elämästään iloitsi. Hoiteli lehtoaan, tuomiaan tuuhistutti, pihlajoita
ja haapapuitaan vaali, odotellen uusia ystäviä, joille nekin kerran
lahjaksi kelpaisivat.

Ja keväänä muutamana, kun lehto lempeimmillään tuoksui, kun mahla
koivun suonissa kihisi ja Haltijan päätä elämän halu huimasi, näki hän
kaksi miestä suolta nousevan ja hänen puunsa juurelle istuutuvan.
Heidän haastelustaan kuuli hän, että he asuinpaikkaa etsivät, itselleen
kaskimaita katselivat, vaikk'eivät vielä tienneetkään, tähänkö jäisivät
vaiko tästä kauvemmaksi kulkisivat.

Silloin loihti koivun Haltija kaikki lintunsa puitten latvoihin, kutsui
kukkumaan kaikki käkensä ja hymyyn menivät totisten miesten huulet sitä
kuunnellessa. He tekivät tulensa, vuoteensa valmistivat ja koivun alle
yöpyivät. Mutta yöllä lähetti Haltija mehiläisensä Luojan luo usvia
anomaan ja toisen päiväpaistetta pyytämään. Ja kun miehet aamulla
heräsivät, antoi aurinko valoaan täydeltä terältä suven puolella
Koivuttaren kukkulan, mutta pohjoisessa seisoi sumuinen seinä korkeana
ja sankkana. Eivätkä miehet siitä sen edemmä lähteneet. Ripustivat
konttinsa koivun oksaan, ottivat kirveensä ja lehtoon laskeutuivat.
Haltija seuraili heitä puulta puulle hiipien ja näki heidän iskevän
pilkan joka koivuun, jonka ohitse kulkivat, ja viimein tulivat he
samalle puulle, mistä olivat lähteneet. Mutta kun olivat puihin
pilkkansa panneet, astuivat he kierroksensa sisään ja alkoivat kaataa
kaskea. Lehdossa ruski ja rytisi, puut tutisivat ja parahtaen maahan
sortuivat. Haltijata pelotti, mutta samassa oli hänen mielensä hyvä.
Kaikki pilkkomansa puut he maahan kaatoivat, mutta yhden heittivät,
Haltijan koivun. -- Se on pyhä puu, johon konttisi ensiksi ripustat, --
kuuli hän heidän hartaasti sanovan. Ja siitä pitäen päätti hän olla
heidän ikuinen ystävänsä, noiden miesten, jotka olivat suolta nousten
hänen luokseen tulleet, ja heille aina parahintaan suoda, koska hekin
hänelle sen soivat.

Ja yhteinen ystävyys siitä alkoi pyhän puun Haltijan ja kaskenkaatajain
välillä, eivätkä he siitään enää eronneet. Miehet rakensivat saunansa
metsään ja siinä talvensa viettivät. Keväällä polttivat he kaatamansa
kasken komeana uhritulena Haltijan puun ympärillä. Mutta ennenkun
kylvämään kävivät, astuivat koivun alle, ripottivat siihen jyväsiä
muutamia ja kumpikin hiljaa hymisten lauloivat:

    Koivutar korea impi,
    Maitten neito mairueni,
    Anna meille oiva ohra,
    Kaura kaunis kasvattele,
    Varjele vilulta vilja,
    Pane korret korttumahan,
    Sekä varret varttumahan,
    Tuhansin neniä nosta,
    Saoin haaroja hajota,
    Kunpa antanet apusi,
    Kannan lahjat lehdollesi,
    Uhrin puullesi parahan.

Haltija antoi mitä pyydettiin, jyvän idätti, oraan kasvatti, tähkän
tuleennutti ja sen hallalta varjeli, levittäen terheniset siipensä
halmeen päälle ja maan alta lämmintä liehtoen, silloin kun pohjonen
pakkasella uhkasi. Ja kun kellertävä vilja leikattiin, ripustettiin
siitä täyteläisin lyhde hänen koivunsa oksaan -- ja oli se hänestä
riittävä palkkio.

Vuodet vierivät, lehto kaadettiin kaskeksi yhä laajemmalti ja ajan
ollen aaltoili koivun koko tienoo vihantana viljamaana. Maine kuului
kauvaksi soiden ja metsien taa, että siellä asuu kukkulalla etäisessä
erämaassa suuren koivun siimeksessä ystävällinen, hellämielinen
haltija, joka omiaan hoitaa ja heille kaikkea hyvää suo. Tuli miehiä ja
naisia ja tekivät tupasiaan kaikille rinteille lähteiden luo. Ja kun ei
enää siihen sopinut, niin siirtyivät toisille rinteille. Mutta kun pyhä
puu lehteä laittoi ja käet kukkuivat ja linnut lauloivat, niin tulivat
kaikilta kukkuloilta Koivuttaren puun alle uhraamaan ja kylvöonnea
anomaan. Ja samana päivänä pantiin kasket kaikilla rinteillä palamaan
ja tuoksuva auer hunnutteli suot ja metsät ja kääri pehmeään vaippaansa
Koivuttaren puun, joka siitä suureni ja tuuhistui. Iloista elämää
pitivät lapset, naiset huhuilivat, karjan kellot kalkattelivat ja
paimentorvet vastailivat toisiaan vaaralta vaaralle.

Ihmiset vanhenevat ja kuolevat pois ja koivun ympärille haudataan.
Mutta koivun Haltija ei vanhene eikä kuole, vaan pysyy ijäti yhtä
nuorena, sillä uuden kansan kiitollisuus kantaa hänelle aina uusia
uhreja. Hän näkee korpien kaatuvan ja viljamaiksi muuttuvan, näkee
soidenkin laihoina vihertävän ja tähkää kellertävän. Mutta vaikkakin
puut kaikkialta kaadetaan, ei Haltijan puuta kukaan kaada. Sillä
semmoinen on taru, että jos "isien puu" maahan hakataan tai siitä
oksakaan taitetaan, katoo vilja maasta ja puute maailman täyttää. Mutta
jos sen seista annetaan ja hellivän sydämen lahjoilla häntä muistetaan,
ei ikuinen jää eikä lumi enää koskaan Suomea peitä eikä hyvä haltija
sille koskaan lakkaa lämpöään leyhyttämästä.

Sentähden sille vielä tänäkin päivänä nuori kansa tyynin kesäilloin
kantaa laulunsa lahjan ja ilonsa uhrin. Ja kun he yönsä vaivoista
väsyneinä käsi kädessä Koivuttaren kukkulalle kulkevat ja keinun
heiluessa ja kantelon soiden hänelle virtensä virittävät, täyttää vieno
riemu hänen rintansa, ja hymy sydämmessä piiloutuu hän puunsa
tuuheimpaan lehvistöön, joka heikolla kohinallaan hänen kiitolliset
tunteensa tulkitsee.

                                   (Juhani Aho: Lastuja III.)



SUOMEN SYNTY.


    Kulki kuuluisa Kaleva,
    Poikinensa polkutteli,
    Etsien elinsijoa,
    Asuinmaata arvaellen.
    Kaukoa Kaleva kulki
    Päivän puolelta iteä,
    Päässyt päätänsä pakohon
    Ihmisiltä ilkeiltä,
    Jotk' olivat joutunehet,
    Tullehet tulille niille,
    Kussa lasna laaksoloissa
    Kuunteli kevätkäkeä.

    Paljo maita matkusteli,
    Paljo maita, paljo soita,
    Paljo synkkiä saloja,
    Korpimaita kauhe'ita.
    Ei löynnyt elinsijoa,
    Asuinmaata armahinta
    Viikon vierevän ohessa,
    Eikä viikon, eikä toisen,
    Yhen kuun kuluajalla;
    Missä maat ylen matalat,
    Kussa kankahat katalat,
    Muut paikat pahannäköiset:

    "Ei siinä sijoa mulle,
    Ei oloa onnellista."
    Niin tuli Nevan joelle,
    Laatokan lahen perälle.
    Siirtyi siitäkin edemmä,
    Pääsi vielä päiväyksen;
    Näki maat, metsät ihanat,
    Saavutti sataiset järvet.
    Salot, saarimaat tuhannet.

    Loi silmänsä loitommalle,
    Etäämmälle ennähytti,
    Keksi vuoret, keksi vaarat,
    Keksi kukkulat komeat,
    Lehot, laaksot, lempeimmät.
    Katselevi, kuuntelevi;
    Niin kuuli kevätkäkösen
    Laulelevan laaksomailla
    Kuni muinenkin kotona,
    Elonmailla entisillä.

    Sanan virkkoi, noin nimesi,
    Itse lausui ja pakisi:
    "Tuotapa minäkin toivoin,
    Ikävöin ikäni kaiken,
    Käen kullan kukkumata,
    Hopean helähtämätä."

    Meni mielehen ajatus,
    Tuli tuo ikuinen tuuma:
    "Lietkö suotu, maa suloinen,
    Maa ihana arvattuna
    Asunnoksi armahaksi,
    Onnelliseksi oloksi.
    Ollet _suotu_ onnekseni,
    Arvattu asuakseni,
    Niin sun _Suomeksi_ nimitän,
    _Suomen_ maaksi mainittelen."

    Siitä sai nimensä Suomi,
    Sai nimensä suomisesta,
    Kalevasta kansa juuren,
    Suuresta sukuperänsä,
    Mainiosta maan eläjät.

    Vieläkin kevätkäköset
    Laulelevat laaksomailla,
    Yhet laaksot, yhet laulut,
    Yhet armahat asunnot,
    Ei ole yhet asujat,
    Yhet korvat kuulemassa --
    Jo on kauankin Kaleva
    Ollut poissa poikinensa.

        (Elias Lönnrot: Mehiläinen 1836.)



KANSATIETEELLINEN UNELMA.


Tulin muuanna iltana elokuun lopulla, hiukan hämärissä Koitereen tyyntä
vettä soudettuani, Lummesaareen. Aivan rantaäyräällä on talo pienen
lahden pohjassa.

Venheeltä menimme taloon. Rahvas oli jo nukkunut, mutta eivät sentään
suuttuneet, kysyivät vaan hyväntahtoisesti, niinkuin muulloinkin,
kuulumiset. Talontytär levitti keveällä kädellä heiniä lattialle, ja
kohta olikin kumppanini unen sylissä. Minä vaan en nukkunut. Mieleeni
johtui, mitä tullessani olin nähnyt, länteen nukkuva aurinko, järven
rasvatyyni pinta, vakaat ja iäti viheriöitsevät petäjät, armaat
torkkuvat koivut, jotka saarissa vastaamme kulkivat; mieleeni johtui
taivaansininen kansi ja kirkkaat tähdet, jotka tänä iltana tuntuivat
minusta kauniimmille kuin milloinkaan muulloin.

Muuan mies oli saanut tilansa minun viereeni. Se oli vanha, noin
seitsemänkymmenen paikoissa oleva mies, talon ruotiukko. Mutta se ei
ollut tavallisia ruotiukkoja, sen olet seuraavastakin näkevä. Hän
katseli minua ikäänkuin kysyäkseen: semmoinenko se nyt runon ja tarinan
kerääjä on?

_Hän_. Niinkö sie oikein täydellä todella virsiä etsit?

_Minä_ katsahdin häneen, ja hän näkyikin ymmärtävän, mitä aioin sanoa.

_Hän_. Kävellessäsi lienet kuullut tarinan viidestä tytöstä, jotka
kulkivat maata maailmaa?

_Minä_. En; haasta, hyvä ukko, se iltamme huviksi, kyll' on vielä yötä
maataksemmekin!

Hän katseli vielä kerran silmiini, ja silloin tuntui kuin silmäteränsä
olisivat sydämeheni menneet. Vaan nähtyänsä, ett'ei silmäni
rävähtäneet, alkoi hän, minun tulen otettua ja pöydän ääreen kynä
kädessä istuttuani, viimein hiljaa ja pitkällä äänellä:

"Sinä tiedät, missä Altain vuoret ovat, ne, joiden kukkuloilla on
raitis ja kirkas olla, ja joiden laaksoissa lounastuulet kukkasia
tuudittelevat, ja joiden seuduilla on siimestä? Koska tiedät, niin
niiden kunnasten lomassa oli järvi, jossa lummekukat hyötyivät, jonka
pintaan kumpujen oli ilo kuvastella. Sen järven rannalla oli eräs äiti
lapsinensa, joita oli monta poikaa ja viisi tytärtä. Pojat eivät kuulu
tähän tarinaan, vaan tytärten nimet olivat: _Tja, Erma, Unus, Kri,
Uometar_. Nämä lapset riemuitsivat rakkaudessa ja lemmessä, ja elivät
niin, kuin ei mikään heimo enää elä. Lammen vedet olivat useammin
tyynet, mutta jos joku tuulen puuskaus milloin tuli häntä tervehtimään,
niin myhähteli sen muoto vähän, ja hienoja viriä vieri pinnalla.
Silloin istuutuivat sisarukset aina venheeseen, pieneen solakkaan
ruuheen, ja soutelivat lammille, josta tuuli sitten hiljaa liekutti
heidät rantaan. Näissä huvituksissa oli heillä kumppanina eräs
nuorukainen, heidän veljensä metsätoveri. Mistä hän oli kotoisin, ei
kukaan tietänyt. Kun ei vaan liene tullut yläisistä taivoista, niinkuin
muutamat sanoivatkin; se vaan on varma ja tosi, että se oli hoikka
nuorukainen, jonka suonissa juoksi raitista verta, jonka käsivarret,
ehk'ei paksut, kuitenkin olivat sangen jäykät, ja että sen silmä
säihkyi tulta, ikäänkuin revontulten kauneimmat välähdykset. Noiden
tyttöjen äiti piti tätä nuorta kuin omana poikanaan, ja hellemminkin,
ja tytöt puolestaan rakastivat häntä kuin veljeänsä. Nämä lapset
viettivät päiväkaudet metsässä, ei raateilla, niinkuin nykyiset ihmiset
tekevät, sillä silloin ei tarvinnut kaskea polttaa, mutta muuten vaan,
marjassa ja kukkasilla olemassa, ja sentähden, että rakastivat puiden
huminata. Kerran tapasi koillinen ruskokin heidät jo eräällä kunnahalla
istumassa, ja useasti sanoivat he nousevalle päivälle: 'terve
kulta tultuasi!' Kerran eräänä iltana viivähtivät he niin kauan
kukkakummuillansa, että äidin täytyi heitä huhuellen kotihin etsiä, ja
sitten kysyttyään, missä niin myöhään olivat olleet, sai hän
vastaukseksi: 'tuo käki lauloi kukahteli kauneinta virttänsä, ja siitä
emme ennemmin palata voineet.' Näissä kaikissa oli, niinkuin jo sanoin,
mainittu nuorukainen heidän kerallansa.

"Mutta kantelen kielet eivät voi helähdellä niin hellästi kuin niiden
olisi vavistava laulaessansa siitä, mitä nyt tulee. Muuanna aamuna
sisarukset olivat taas iloittelemaansa lähtemässä, kun havaitsivat,
että nuorukainen, heidän toverinsa, oli poissa. He etsivät, he
huhuelivat; turhaan, hän oli poissa, eikä tullut koko päivänä eikä koko
kuulla, ei milloinkaan! Silloin nousi tyttöjen kirkkaalle taivaalle
uusi pilvi, jonka nimi on murhe, ja siitä ajasta lähtien se pilvi ei
ole sulanut. Kumminkin sataa se aina, ja sitä sadetta sanotaan toisella
nimellä kyyneleiksi. Moninaisia uusia mielialoja nousi tyttöjen
mieleen. Päivän säteet olivat heistä kuumat, ja siimeksen varjo kylmä.
Lampi oli heistä kolkko, ja ruuheansa he eivät kärsineet nähdä. Poissa,
poissa oli se, jonka sydäntä vasten kaikkein sydän sykähteli. Niin
silloin sanoi Uometar: 'Voi siskot, kullat, älkäämme itkekö näin! --
Mitä me sillä voitamme? -- lähtekäämme ystävätämme etsimään, kenties
tuolla lännen saloilla...'"

-- Lähtekäämme, lähtekäämme! sanoivat kaikki, ja he läksivät, ja
lauloivat virren äidillensä, joka, kotiin jääden ja silmät vettä
kiehuen, kauan katsoi heidän jälkeensä, kunnes viimein kokonaan
katosivat. Siitä samosivat he yhdessä monta saloa, monta kangasta, ja
näin kului paljo aikaa, mutta ystävä jäi kumminkin löytymättä. Kerran
he olivat hyvin väsyksissä ja istuutuivat kaikki kiven ympärille, ja
jalkojansa katsellessaan näkivät niissä punaisia naarmuja, ikäänkuin
verta olisivat tihuneet. Siinä sanoi Tja: "Eikö olisi parempi, sisaret,
että eroaisimme kukin haarallensa, ja niin hakien etsisimme
ystävätämme, kenties hänet täältä lännestä viimeinkin löytäisimme, tätä
tienotta rakasti hän enemmän kuin muita?" Ja kun toiset sisaret
sanoivat siihen suostuvansa, niin virkkoi hän taas: "Mutta ennen
erottuamme ottakaamme merkki, josta ystävämme iäti johtuisi mielemme,
ja..."

"Minkä otamme siksi merkiksi, eihän meillä ole mitään, joka siksi
sopisi?"

"Muistatteko hänen nimensä?"

"Aina, aina!"

"No niin, hänen muistokseen, ja että kerran taas yhdyttyämme
toisemmekin paremmin tuntisimme, ottakaamme, jakakaamme se nimi...
Mutta minun vanhimman pitää teihin nähden saada puolta enemmän, eikö
niin?"

Tarinoija taukosi tähän. Sitten alkoi taas.

"Niin päätettyänsä erosivat sisarukset, ehkä kyllä oli vaikea kunkin
itsekseen lähteä. Mutta nyt heillä ei enää ollut samoja nimiä kuin
ennen, nyt nimitettiin heitä, milloin nämä sisaret tulivat puheeksi,
nimillä: Vatja, Perma, Aunus, Ukri, Suometar. Mikä tuotti tämän
muutoksen? Olisiko se ollut nuorukaisen, heidän kadonneen ystävänsä
nimi, joka näin teki? Sitä en tiedä. Mutta kukin astui eri teitään,
omalle haarallensa, toisistaan mitään tietämättä. Niin Suometarkin. Hän
kulki monta saloa, monen suon poikki; nousi kallioille, ja laskeutui
niiltäkin, niin ahkerasti etsien ystävätänsä, että hieno valkea
hamehensa paljon raiskautui, kun ei malttanut oksiakaan edestänsä
väistää. Matka edistyi paljon, vaan paljo meni aikaakin.

"Niin tuli hän viimein eräälle niemelle, ja senkaltaista nientä hän ei
vielä ollut nähnyt. Se kasvoi kuusia, jotka tohisivat niin somasti, ja
petäjöitä, joiden humina oli vähän jouhikanteleen laatuun; ja koivut
myhähtelivät ja nyykäyttivät päitään, ikäänkuin olisivat heille
sanoneet: voi kuin on laulunne suloinen! Tämän niemen kainaloon, tyynen
poukaman rannalle, seisahtui Suometar ja sanoi itselleen: 'Kuinka
kirkkaat näiden kuusien lehvät ovat, ja näiden niinien oksat tuuheat!
Tämän hongan ystäväksi tahdon ruveta, ja kotani sen kupeeseen tehdä.'
Ja vaikka suru vielä painoi hänen mieltänsä, niin oli hän toisinaan
iloinenkin, ja toivoi vielä kerran etsittävänsä löytävänsä. Siitä kului
aikaa. Mutta taas tuli uusia tapauksia.

"Muuanna aamuna, mentyään ulos kodastansa, Suometar keksi venheen
lahdella rantaa kohti soutavan. Venheen maihin päästyä nousi siitä
keskikokoinen vaimo, joka ei vielä vanhalta näyttänyt. Suometar katsoi
vaan ja hämmästyi tulijata. -- Likemmäksi tultuansa tämä ei
tervehtinyt, niinkuin Suometar oli kotonansa nähnyt tehtävän, otti vaan
ison hopeaisen ristin kaulastaan, suuteli sitä, milloin tätä ristiä,
milloin taivasta sormellansa osoitellen. Kummako oli, että toinen näitä
viittauksia ei ymmärtänyt, niistä enemmän vaan hämmentyen? Mutta
tulijavaimo ei miettinyt niin. Hän haastoi kieltään, jota Suometar ei
tajunnut, vaan sitten näytti vihastuvan, ja silmänsä säihkyi, ikäänkuin
olisi sanonut: älä huoli, vielä sinä opit!

"Ja opettamaan hän rupesikin nyt täydellä toimella. Suomettaren
pienessä majassa oli ennen kaikki somassa järjestyksessä, ehkä
huonekaluja oli vähä, eikä nekään niin siistiä laatua kuin nykyiseen
aikaan. Mutta tullut vaimo, joka näytti tässä emäntänä rupeavan
elämään, muutteli kaikki toisin. Rahit eivät olleet hänestä hyvät;
niiden sijaan asetteli 'penkit'; pirtiksi ei suvainnut Suomettaren
majaa sanottavan: 'tupa' oli muka paljoa siistimpi. Aittaa sanoi
'puodiksi', sukaa 'kammaksi'. Ristinsä, jolla tullessaan Suomettarelle
viittoili, asetti hän perinurkkaan, ja käski hänet sitä monta kertaa
päivässä kumartelemaan. Suometar kyllä vastusteli, eikä olisi näihin
hänen mielestään joutaviin puuhiin ruvennut, vaan mikäs, oli
täytyminen! Toinen pakotti, hänen täytyi totella.

"Kun nyt oli kaikki oman päänsä mukaan asetellut, alkoi vaimo
Suomettarelle opetella kaikenlaisia uusia asioita, joihin tämä välehen
oppikin, ehkä kyllä monesti kankealta tuntui, kun piti päiväkaudet
istua ja hänen nuhteitaan kuunnella. Silloin ilahdutti aina Suometarta,
kun pääsi ulkona askaroitsemaan, ja se tapahtui monesti, sillä eukko
itse oli kodassa vaan, kaikki raskaammat työt tytölle jättäen. Tosin
kivisti hänen hartioitansa illan tultua, mutta silloin katsahti hän
aina taivaalle, ja lävistys lakkasi; tosin lankeilikin hän puutaakan
alle toisinaan, sillä puut olivat Suomettaren kannettavat; vaan siitä
hän ei mitään välittänyt, hänellä oli metsässä ainoa huvituksensa. Hän
meni siellä käydessänsä aina lähteelle, jonka ympärillä oli sankka
metsä, istuihe kivelle ja ajatteli siskojansa ja sanoi itselleen:
'Missähän lienet tänäkin iltana, jota etsimään läksimme, löytänenkö
sinut koskaan?' Ja silloin puhkesivat hänen silmänsä vettä vieremään,
ja kyyneleet juoksivat hänen kasvoillensa, mutta muuttuivat maahan
päästyänsä simpsukoiksi. Mutta hänen mielensä keveni, ja keveämmältä
tuntui taakkakin hänen kotiin mennessänsä. Sillä kerralla sattui se
vaimo, emäntä, porstuan portahilla seisomaan, ja näki tytön itkettyneet
silmät. 'Missä olet näin kauan viipynyt, mikä sinull' on siellä
metsässä itkettävä, kun aina tulet vesissä silmin kotiin? Se ei käy
laatuun, ja varokin, ett'en täst'edes kovemmin senkaltaista
uppiniskaisuutta rankaise! Mene pian kotaan!' Tyttö meni, mutta kyynel
vierähti nytkin hänen kasvoilleen, ja katosi simpsukkana ruuhkiin. --

"Näin Suometar tämän lännestä tulleen vaimon kanssa eli, ehkä
monestikin kesä tuntui varimmalle, vaikeammalle, ja talvi kylmemmälle,
kolkommalle, ehkä kadonnut ystävänsä johtui hänelle mieleen useammin
kuin ennen itsekseen eläessään. Eräsnä talvisena aamuna istuivat
kumminkin molemmat kodassa vierekkäin, sillä vanhempi vaimo opetti
Suometarta helmiä rihmalle pujottelemaan. Tähdet olivat
sammumaisillaan, taivas ruskotti kauniisti, niinkuin talvisella
aamutaivaalla toisinaan on tapana, ja ruskosta näytti jo eräitä
säteitäkin sinistä kantta kohden säihkyvän. Kuka ei tiedä, että kirkas
tulija on silloin läsnä? Tuvan uunissa roihusi elelevä tuli, ja savu
nousi lakeisesta niinkuin lakehen pyrkivä patsas korkeassa kirkossa.

"Silloin aukeni tuvan uksi, huurun perästä tuli vaimoinen ihminen
sisään. Sillä oli harmaa hame päällä, päässä pitkä, punainen vaipan
kaltainen huivi, joka peitti yläpuolen kokonansa, jättämättä
avonaiseksi muuta kuin kasvot ja vähän kaulaa, josta keltainen
helmirihma kiilahti. Vaimon muoto oli mustanpuhuva, kaita ja laiha,
nenä näytti terävältä. Suomettaren emäntä katsahti tulijata ja hänen
kasvonsa nähtävästi vaalenivat, niin että Suometar luuli hänen
hämmästyneen. Näin emäntänsä mielialaa kummeksiessaan, sävähti tytön
itsensäkin sydän. Tulleen tunnusteli jo ennenkin nähneensä, mutta
missä? Viimein johtui hänelle mieleen, että tämä oli sama ihminen,
jonka niin useasti oli lähdematkoillansa, joista edellä kerroin, nähnyt
ympärillä olevassa metsässä puiden takaa kurkistelevan. Silloin ei se
kumminkaan ollut yrittänytkään lähemmäksi. Mutta mikä kumma hänet nyt
tänne toi?

"Hän ei vastannut tervehdykseen, eikä istunutkaan, vaikka käskettiin.
Tämä tuntui kummalta. 'Ei suinkaan se oikealla asialla nyt ole', sanoi
vanhempi kodan asujoista, ja nyt muistui hänen mieleensä, että tämä
akka oli jo ennenkin tullut häntä vastaan, että siitä yhdynnästä oli
paljo onnettomuutta seurannut, että... ja nyt alkoi päivä mustua hänen
silmissänsä. Kuitenkin oli hänellä vielä siksi älyä, että kysyi
häneltä, mitä asioitsi."

"Tytärtäni läksin käymään, vastasi kysytty ilkeästi nauraen.

"Tytärtäsikö? kuka sinun tyttäresi on?" huusivat sekä vaimo että
Suometar yksin ajoin.

"Sinä!" vastasi hän, Suomettareen katsoen ja silmänsä niin lempeiksi
pakottaen, kuin ikään voi.

"Minä? Et sinä minun äitini ole, minulla on äitini kotona."

"Missäs se kotisi on?"

"Se on täältä kaukana, sinä et voi ymmärtääkään, kuinka kaukana se on."

"Oliko se lammin lahdessa, kahden kummun keskessä?"

"Oli, oli."

"Oliko siinä pieni puro, joka juosta lirisi koditsenne, jonka
kirkkaassa vedessä te monesti jalkojanne huuhdoitte, jonka...?"

"Oli, oli, ja sen puron reunoilla kasvoi pieniä kukkia, ja sen
ympärillä oli suuri, sankka metsä, josta vuohet aina tulivat purosta
juomaan; ja me hyväilimme niitä, ja juoksimme... voi, voi sitä riemua!
Oletko käynyt meillä, sieltäkö nyt tulet, koska kaikki niin tarkoin
tiedät, elääkö äitini vielä? -- sano, sano!"

"Käynyt olen ja en ole käynyt, sen saat ymmärtää, kummin tahdot.
Montako sisarta teitä oli?"

"Viisi."

"Ne sisaresi elävät nyt minun kodissani, taikka ovat ikäänkuin töitä
auttamassa, vaan ei niillä elämä vaikeaa ole: riihen puintia, kasken
polttamista ja muita semmoisia kevyempiä töitä, mitä talossa on --"

Mitkä työt ne sitten ovat raskaimpia, koska näitä meidänkin emännän
vaikeimpia askareita kevyiksi sanoo, ajatteli Suometar itsekseen,
vaikka ei mitään virkkanut.

"Äitisi lähetti minut sinua hakemaan, ja sentähden sanoin itseänikin
äidiksesi, josta et pahastune. Se alkoi vanheta, talon toimet juoksivat
hitaasti; jonka tähden hän viimein köyhtyikin ja hävisi kokonansa, ja
antoi talonsa minulle, itse ruotihin meille ruveten. Ja kun nyt
lapsensa kaikki tapasi meillä, niin eli tyytyväisenä, mutta mielensä
alkoi sinuakin tehdä. Sentähden sanoikin eräsnä päivänä minulle:
'Minusta tuntuu, etten enää kauan elä; jos siis, hyvä emäntä,
kuulustaisitte, missä nuorin lapseni Suometar on, se, joka minulle niin
rakas oli, niin minä haluaisin häntä vielä kerran halata; paljo, sangen
paljo on jo aikaa kulunut siitä kuin oli eronnut sisaristansa, jotka
tässä teidän armoillanne elävät, ja sitten eivät hekään ole hänestä
mitään kuulleet.' Niin sanoi äitisi minulle. Lähdetkö? Älä usko, että
armoilla tulet elämään, niinkuin äitisi, horiseva eukko, sisaristasi
virkkoi minulle, minä tahdoin vaan hänen sanansa kertoa! Ei, meillä on
toisenlainen elämä."

Suometar ajatteli itseksensä: sisareni ja äiti tämän tykönä! Jonka
joukkoon minä en lähtisi, vaikka henkenikin otettakoon! Tämän luona!
Mikä onnettomuus niille raukoille lienee tullut? Joko siskoni lienevät
yhteisen etsittävämme unhottaneet?

"Entä Vap...?" kysyi hän, mutta sanat sammuivat hänen huulillensa, kun
katsahti vaimoon. Tämän muoto oli vielä enemmän mustennut, silmät
kiilahtelivat niin kummasti, ja valkeat hampaat välkkyisät sen suussa
niin oudosti, että Suometar säikähti ja katsoi anovilla silmillä
emäntäänsä, joka kaiken aikaa oli äänettä ollut. Tämä yritti jotain
sanoa, mutta toinen, joka näki Suometarta ei hyvällä saavansa, töytäsi
emännän päälle, ja...

Siitä nousi sitten suuri tora ja taistelu, jossa ne kaksi mökissä
elävää yhtä puolta pitivät, ja se musta, idästä tullut näitä kahta
yksinänsä hakkasi. Viimein kävi niin, että se vanhempi, tytön emäntä,
pääsi oven puolelle ja pakeni siitä, pakeni rantaan, pääsi
venheellensä, työnti sen lahden laineille ja -- meni iäksi matkaansa.
Kiireessään ei muistanut tavaroitaankaan, ne jäivät kaikki mökkiin.

Mutta itseksensä jäänyt tyttörukka näki nyt sangen hyvästi omin
voiminsa ei mitään voivansa. Hän pakeni pihalle, istuihe kannolle ja
ajatteli eloansa. Tulleen naisen ensimäiset sanat olivat, vanhemman
vaimon paettua, hänelle vakuuttaneet, että tulija ei ollut häntä
säästävä, sillä se oli sanonut Suomettaren jättävänsä tähän entiseen
mökkiinsä asumaan (äidin ja siskojen luokse menentäkin oli siis hänen
omia valheitansa), mutta itse joka päivä sanonut käyvänsä häntä
katsomassa, ja sitä paitsi alituisen vartijan kotoansa uhannut
lähettää, jonka heti piti Suometarta kovilla aseilla kurittaman, ell'ei
totteleisi, ja katsomaan, ett'ei päivätyöstä mitään tekemättä jäänyt.
Selvästi näki poloinen, että jos ennen, toisen vallassa, oli vaikea
ollut kadonnutta ystävätänsä etsiskelemässä käydä, niin muuttui se nyt
aivan mahdottomaksi, ja mahdotonta oli häntä edes ajatellakaan. Kuta
enemmin tulevata aikaansa ajatteli, sitä raskaammalta tuntui se vaan,
pimeyttä ja huolta edessä, takana, molemmilla puolillansa, niin että
viimein ei enää jaksanutkaan pitäytyä, kyynelten salvat olivat heikot,
ja vedet alkoivat hiljaa, mutta kuumasti lähteistään kiehua,
norahtelivat immen poskille, joilta kirkkaina helminä maahan
tipahtelivat. Silloin alkoi kuulua hiljainen, ihana kantelon soitto,
niinkuin kaukana metsässä olisi hellästi helissyt, ja ääniä, joiden
suloisuutta Suomettaren korvat eivät vielä olleet kuulleet. Ne
lauloivat:

    Elä itke, armas impi,
    Elä, vaivainen, valita!
    Mi apu itkusta sinulle,
    Mikä kyynelten kylystä!
    Rintasip' on raukenevi,
    Povesi pakahtunevi,
    Niistä pilvistä polojen,
    Niistä huolen hattaroista!
    Paljon kestit, kestä vielä,
    Kestä kuormasi kovuutta,
    Kanna kaihoa katala,
    Sieä suuren survimista,
    Suuren niskan nakkeloa,
    Sieä syytönkin sysintä.
    Näetkö, kuten tulevi,
    Kutenka kohottelekse
    Kultaisen ruson kipinät,
    Nep' e'ellä ääntelevät,
    Eelläpä helähtelevät
    Tietä kirkkahan tulijan,
    Matkoa ison jumalan;
    Se sun auttavi akasta,
    Päästävi pahan parista;
    Sill' on ankarat aseensa,
    Väkevät varustimensa,
    Se on Luojan lähettämä,
    Valon valvova isäntä,
    Koston kultainen kuningas!
    Siitäp' on apu sinulle,
    Turva kaiketi tuleva.
    Elä itke, armas impi,
    Elä, vaivainen, valita,
    Mi lepo itkusta sinulle,
    Mikä kyynelten kylystä!

Tämä laulu vaikutti Suomettareen kummallisesti, ja lohdutuksen
virvoittavan nesteen tunsi hän siitä sydämehensä valuvan. Kyyneleet
pyyhkäsi pois kasvoiltansa, hänen silmänsä paloivat kirkkaammin, posket
helottivat hellemmällä ruskolla, koko hänen luontonsa oli kuulakampi.
Yksi ainoa asia vielä huolestutti Suometarta. Laulu ja soittelo oli
hänestä niin tuttua, ne äänet, joiden hyminä nyt oli metsästä kuulunut,
oli hän jo ennenkin kuullut, varmaan kuullut, niin päätti hän, mutta
missä, milloin, unessako, ilmisissäänkö, sitä ei muistanut, jos ei
kotonsa laaksoissa ennen lasna ollessansa olisi...? Kuitenkin meni hän
sangen toivovalla mielellä takaisin kotaan, päättäen kaikkia nykyisen
emäntänsä mieliä palvella, kunnes toivottunsa, kunnes ikävöitynsä
tulisi.

Päivä oli eräsnä kevätkesän iltana lännen syliin vaipumaisillaan.
Rannan aallot olivat tyynet, ja metsän hongat olivat hohisennan
hetkeksi unhottaneet. Muuta ääntä ei kuulunut kuin käkösen
kukahteleminen tuolta lahden toiselta rannalta. Silloin oli Suometar
lähteellensä menemässä, sillä siellä vietti hän aina illan suloisuuden,
siellä iloitsi ja siellä itkikin. Tänä iltana oli hän erinomattain
kevyt mielessään, hänen viimeinen päätöksensä ja sammumaton toivonsa
antoivat hänelle riemua. Lähemmäksi tultuansa hän keksi puiden keskitse
vieraan lähteellä istuvan. Se oli hoikka nuorukainen. Suometarta
hämmästytti vähän, ja hän sanoi itsellensä: 'kukahan se kuitenkin
lienee, tuo nuori mies, sen olen nähnyt niin usein näillä seuduin
astuelevan? Voisikohan tämäkin emäntäni lähettiläitä olla, niitä, joita
niin uhkasi tänne metsiin laittaa? Väijyisikö hän minua kukkiani
anastaaksensa? Vaan -- sen silmä loistaa niin lämpimästi, niin
uskollisesti, ja häntä ennenkin nähdessäni on mielestäni tuntunut
ikäänkuin hän minulle hyvää toivoisi, vaikk'ei koskaan ole puheille
antautunut -- minä menen kuin menenkin, eihän tuo mikään peto olle.'
Kiireesti astui hän nyt lopun matkaa, ja tuli lähteelle. Vieras ei
paennut, nousi vaan seisoalleen ja tervehti, ja kohta he olivatkin
hyvin hyvät ystävät, sillä seuraava puhelu syntyi heidän välillänsä.

_Nuorukainen_. Kuinka kirkas tämä lähde on, ja nämä kukat, kuinka
kauniit! Onko nämä sinun?

_Suometar_. Minä olen tottunut tässä käymään, lähteen kuvastin on
minusta niin suloinen, ja kukkia olen aina lempinyt, ne ovat parhaat
ystäväni.

_Nuor._ Niinpä olen sinun näissä metsissä kävellessäni monesti
havainnut tässä istuvan, ja toisinaan näin itkeväsikin.

_Suom._ Mutta mitäs sinä niin alinomaa täällä asioitset, kun aina olen
suvis- ja länsipuolitse tämän paikkani nähnyt sinun kävelevän; useasti
on mieleni askeleistasi vavahtanut, kun pelkäsin, että olisit... Mutta
nyt, nyt en enää pelkää sinua, vaan asiasi kumminkin tärkeä lienee, kun
niin aina täällä oleksit, täällä meidän korvessa, joita ei muut rakasta
kuin...?

_Nuor._ Niin, vaan minusta on korven humina hyvä kuulla.

_Suom._ Korvenko humina? eikös teidän puolella ole...?

_Nuor._ Ja korven kukka kaunis katsoani.

_Suom._ Meidän kukista ei ole paljon katsottavaa, nämä ovat vaan
sammalkukkia kaikki, lieneehän noita muualla paljon ihanampia. Muu syy
sinulla on, mikähän lieneekin, täällä käydä?

_Nuor._ Tämä lähde on minusta niin lemmittävä, että sen kirkasta vettä
juomaan olen tullut, ja sen reunalla rastaan yövirsiä kuunnellut.

_Suom._ Silmistäsi näen, ett'et tarkkoja tosia sano; totta puhuessasi
et aina noin myhähteleisi, kun nyt näen tekeväsi. Mutta salkkusi, mitä
siinä on?

_Nuor._ Tässäkö? Siin' on monta kallista helmeä.

_Suom._ Mistäs ne olet saanut?

_Nuor._ Täältä metsästä olen niitä keräellyt, varsinkin tämän lähteen
kukkareunoiita, ja...

_Suom._ Kuka niitä on tänne saattanut, enpähän minä ole yhtään nähnyt?

_Nuor._ Omilta poskiltasi on jok'ainoa helmi heinikon kätköön kadonnut,
ja siitä kätköstä olen ne etsinyt. Tahdotko nähdä, miltä ne näyttävät?
(Aukaisee salkkunsa.)

_Suom._ Voi kuinka kaunis vyö, paljaista helmistä ja simpsukoista
kudottu! Mutta mitä sanoit -- nämä minun poskiltani...? Mahdotontahan
se on; minun poskiltani kyllä on toisinaan... kyynel maahan herahtanut,
mutta helmiä, niistä en tiedä mitään!

_Nuor._ Ja ennenkun tiesitkään, ne kyyneleet muuttuivat näiksi
kirkkaina loistaviksi pisaroiksi.

_Suom._ Sitä en ymmärrä, mutta kaunis, sangen kaunis on tämä vyö; kuka
sen on tehnyt?

_Nuor._ Sen teentä ei isoa aikaa ottanut; helmien yhteen kutominen on
minun tekemäni.

_Suom._ Kirkas on kulta, joilla sen olet kirjaellut, ja helmet
välähtelevät niin kummalla säihkyllä. Katsos näitä sinisiä, jotka olet
asetellut ikäänkuin pohjaksi, kuinka niiden loisto on armas! Ja noita
valkeoita, jotka niiden keskestä niin kuulakasti tuikkaen paistavat, ja
noita kellertäviä, jotka reunoilta säihkyävät! Tiedätkös, minä sanoisin
noita sinisiä taivaaksi, näitä valkeita tähdiksi, ja noita reunoilla
olevia, keltaan vivahtavia, revontuliksi; eikö se kävisi laatuun?

_Nuor._ Hyvin kyllä; mutta vielä paremmin sopii se, kun se vyö on
itselläsi. Sinä hämmästyt. Mutta vähemmin kummastunet, jos muistat,
että niiden helmien, joista se on tehty, sanoin sinun omiasi olevan.
Sitä epäilet, mutta katsahda minuun, voisinko leikkiä niin vakavassa
asiassa puhua. Ota siis, kirkassilmäinen impi, tämä omaksesi, muuta
palkintoa en sinulta ansaitse kuin sen, että omin käsin saan sen
vyötäisellesi kiinnittää. (Äänetöntä aikaa, jolloin hän solmitsee vyön
hämmästyneen ja silmänsä maahan luoneen neidon ympärille, ja sitä
tehdessään, melkein tietämättänsä, tyttöä hellästi halaa.)

_Suom._ (Katsahtaa häneen ujostellen, mutta kiiltävin silmin.) Mutta
mitäs se mustaposkinen vaimo virkkaa, kuin näkee tämän vyölläni?
Varmaan kiskaisee heti sen minulta pois?

_Nuor._ Sitä et tarvitse pelätä, siitä, vyöstä on sinulle vaan suuri
turva. Mutta estääkseen pahain ihmisten liian suurta ilkeyttä antoi
Luoja ihmiselle eräitä välikappaleita, joita lähelle ne eivät uskalla
tulla, ja senkaltaisista on tämä uusi vyösikin tehty.

_Suom._ No eikö emäntä sitten saata enää koskaan niin lähelle minua
tulla, että voisi..?

_Nuor._ Ei milloinkaan, niin kauan kun se vyö on ympärilläsi. Kun sinä
tulet tupaan, niin pakenee hän perisoppeen, mutta kun perään menet,
niin lymyää hän oven suuhun.

_Suom._ Suuri ja sanomaton on velkani sinulle, enkä arvaa, millä
konsanaan voisin sinua kostaa, sinä suihkusilmäinen nuorukainen,
mutta...

_Nuor._ Niistä elä huoli huolimaan. Vielä tääll' on laukussani
enemmänkin helmiä, jotka tänäpänä poimin. Niistä teen sinulle toisia
kapineita, ja ne valmiiksi saatuani, tapaamme taas toinen toisemme
tässä lähteellä, näiden kukkien hiemuhajuissa. Jää hyvästi siksi!

Panin, viimeiset sanat kirjoitettuani, kynän pöydälle ja odotin. Mikä
kumma ukolle on tullut, kun ei virka mitään! arvelin itsekseni, ja
viimein jo rohkenin kysyäkin: näinkö poikkinainen tämä onkin satusi,
vastahan minä luulin sen alulla olevan? Ukko ei vastannut ennen kuin
vähän ajan perästä: "Jo se loppui; voisi kyllä häneen lisätäkin, mutta
taatto vainaja ei sanonut enemmältä, enkä min' ole häntä muiltakaan
kuullut tätä edemmä."

"Mutta eihän tässä ole muista kuin Suomettaresta puhuttu, eikä sitäkään
kunnolla loppuun, ja toisista sisarista emme tiedä mitään. Kumminkin
sanoit alusta tätä viiden tytön tarinaksi? Sopivampi olisi ollut:
poikkinainen satu Suomettaresta."

"Ka, pane nimi, miksi katsot, mutta enempätä min' en osaa sitä; ehkä
muilta sattuisit lisää saamaan", vastasi ukko ja panihe tilalleen.
Minun täytyi häntä seurata.

Päre oli jo, pala toisensa perästä, pitkinä hiilen luikareina lattialle
pudota risahdellut, ja viimein lyheni niin, että tuli tuli rautaan
asti, leimahti siinä vielä eräitä kertoja ja -- sammui.

Mutta minun ajatukseni eivät sammuneet. Se poikkinainen satu, jonka nyt
olin kuullut, oli johdattanut minut ennen tuntemattomiin tienoihin.
Mieleeni astui sadun alussa mainittu tyttöjen koto, ne viisi sisarta ja
niiden äiti. Siitä ajattelin sitä kummallista nuorukaista, jota tytöt
läksivät etsimään. Kunne olisi tämä heidän rakkaansa saanut, kunne
joutunut, kun eivät sanaakaan enää olleet hänestä kuulleet? Olisiko hän
mihin vaivaloisiin eli onnettomiin kohtauksiin joutunut, niihin iäti
hukkunut? En tiedä, mikä siihen lienee syynä ollut, mutta tätä en
voinut uskoa. Tarinoija sanoi häntä jaloksi nuorukaiseksi, uljaaksi
sankariksi, sentähden luulin hänen vaaroistakin voineen selvittäytä.
Vaan jos nyt elossa olisi, oliko tytöille mahdollista häntä koskaan
tavata, ja milloin olisi se tapahtuva? Jos mieleni silmät sitten
Suomettareen yksinänsä loin, niin ei siitäkään tullut suurta
lohdutusta. Hän oli nähnyt suurta kurjuutta ensimäisen holhoajattarensa
aikana, ja nyt oli jäänyt toisen käsiin, paljoa kovemman. Kuinka olisi
hän tästä pääsevä, kuka hänet siitä orjuudesta pelastava?

Täänkaltaisia kysymyksiä kokoutui mieleeni toinen toisensa päälle, ja
ne valvottivat minua, niin että levotonna heittelime tilallani.
Viimeinkin levähytti tervetullut Unonen kuitenkin siipensä minunkin
päälleni, silmäni vaipuivat kiinni ja minä nukuin.

Nukunta ei estänyt ajatuksiani samaa juonta juoksemasta, jota
valvoessani olivat rakastuneet kulkemaan. Minä olin olevinani suurella
summattomalla aavalla lakealla, jonka kahden puolen oli isot synkät
tammimetsät. Koko lakea, niin kauas kuin silmä kantoi, oli rahvasta
täynnä, niin että minusta tuntui kaiken maailman kansa tähän
kokoutuneen. Kaikki olivat juhlapukuihinsa vaatetut, miehet sinisillä
kauhtanoilla, vaimot valkeilla esiliinoilla. Ja vaikka puolipäivän
säteet kuumasti paahtoivat, niin ei heitä kumminkaan näyttänyt
väsyttävän, näkyivät ikäänkuin jotakin eriskummallista ja juhlallista
odottavan.

Mutta rahvasjoukon keskessä oli yksi kohta tyhjä. Sille paikalle oli
istuin valkeasta kivestä rakennettu, ja joka puolelta kullalla ja
hopealla huoliteltu. Vaan itse istuin oli kallisarvoisella
samettipeitteellä katettu, ja sen sametin reunat välkkävillä helmillä
päärmetyt. Istuin oli tyhjä, vaan siihen sanottiin kohta istujia
tulevan, ja rahvaan niitä odottavan. Sen juurella istui neljä
valkeaveristä, taivaankaunista impeä, kaksi kummallakin puolen. Ne
olivat lumivalkeissa vaatteissa, kalleilla sinisillä vöillä vyötetyt.
Heitä näkyi sama odottava, sama toivova mieli ilahduttavan kuin
rahvastakin.

Yht'äkkiä nousi rahvaassa suuri humina, ja kaikki huusivat, itäpuolista
metsää osottaen: tuolla! tuolla! Hiljainen soitto alkoi kuulua; kaikki
paljastivat päänsä, ja soittelon ääni vaikutti niin jalosti, että tässä
summattomassa joukossa olisi kyyneleenkin tipahduksen kuullut, niin
hiljaa olivat kaikki. Kuitenkin uskalsin eräältä vieressäni seisovalta
mieheltä kysyä: ketä tähän odotetaan? Hän katsahti minuun kummeksien,
kun kysyin sitä, jonka kaikki maailma tiesi. Kuitenkin suhahti
korvaani: "Tähän odotetaan Suometarta; nuo neljä ovat sen sisaret,
mutta se tulee sen nuorukaisen, heidän lapsuutensa ystävän kanssa,
jonka hän on löytänyt, jota kaikki toivoivat." Nyt selvisi minulle
kaikki.

Kohta lehahtikin kirkas, säteiden ympäröimä vaunu, neljän
valkeasiipisen hevosen vetämä, istuimen eteen, ja siitä astui
nuorukainen, jonka kasvot paistoi kuin aurinko. Se auttoi neitisen
vaunuistaan, jonka ilolla tunsin Suomettareksi. Hän oli vaatettu aivan
samalla tavalla kuin odottavat sisarensa, sillä eroituksella vaan, että
hänellä oli helmistä loistava vyö vyöllään ja kirkas seppele otsalla.

Molemmat riensivät niitä neljää kohti, vaan soittelo muutti vähän
luontoansa, se helisi niin, että kielten ääntä ei kukaan tainnut
kuulla.

Sisarukset ja nuorukainen halasivat kaikki toisiansa ikäänkuin yhdellä
syleilyllä, ja syvä, rajaton ilo leimahteli heidän silmistänsä.

Mutta rahvas itki ilosta, minäkin tunsin kyynelten lämpimän kasteen
kasvoillani ja -- heräsin.

                                       (A. Oksanen: Säkeniä.)



SUOMETTAREN KOSIJAT.


    Oli ennen neiti nuori,
    Läksi lehmien ajohon,
    Ajoi lehmät suota myöten,
    Löysi suolta sorsalinnun,
    Tavin rannalta tapasi.

    Kantoi sorsansa kotihin,
    Syötti, juotti sorsaistansa,
    Sorsa suorivi pesäsen,
    Muni kultaisen munasen.

    Hierelevi, hautelevi,
    Muna muuttui neitoseksi.
    Mikä neielle nimeksi --
    Sorsatarko, Suometarko?
    Ei ole sorsatar soria,
    Suometar nimi soria.

    Oli aikoa vähäsen,
    Kului kuuta viisi, kuusi,
    Neito kasvoi kaunihiksi,
    Yleni ylen hyväksi,
    Kolmet sulhaset käkesi,
    Yheksiset ylkämiehet:
    Kulki Kuu, ajeli Päivä,
    Kulki kolmas Pohjantähti.

    Tuli ensin Kuu kosija,
    Tuli kullassa kulisten,
    Hopiassa helkkäellen:
    "Tuleppas minulle, neiti,
    Lähe pois talosta tästä,
    Hopeaisihin tupihin,
    Kultaisihin kammioihin!"

    Eipä neiti mennytkänä,
    Tuon neiti sanoiksi virkki:
    "Tok' en Kuulle mennekkänä,
    Kuull' on kumma katsantonsa,
    Muotonsa monennäköinen:
    Milloin kaita kasvoiltansa,
    Milloin liiaksi leviä;
    öill' on kurja kulkemassa,
    Päivällä lepeämässä,
    Ei taia taloa tulla".

    Tuli toinen, Päivä poika,
    Tuli kullassa kulisten,
    Hopiassa helkkäellen:
    "Tuleppas minulle neiti,
    Lähe pois talosta tästä,
    Hopeaisihin tupihin,
    Kultaisihin kammioihin!"

    Eipä neiti mennytkänä,
    Tuon neiti sanoiksi virkki:
    "En mä Päivälle menisi,
    Päivä se pahantapainen
    Kesän vaivasi varilla,
    Talven paahtoi pakkasella;
    Heliällä hein'ajalla
    Antoi ainaiset satehet,
    Kallihilla kaur'-ajalla
    Teki pouat ponnettomat."

    Tuli poika Pohjantähti
    Kullassa kulisematta,
    Hopiassa helkkimättä:
    "Tuleppas minulle, neiti,
    Lähe pois talosta tästä,
    Kultaisihin kammioihin,
    Hopeaisihin tupihin!"

    Neiti vasten vastaeli:
    "Taianpa tähelle mennä,
    Tähti se hyväntapainen,
    Talossansa aina tarkka,
    Koissahan ylen koria,
    Otavaisten olkapäillä,
    Seitsentähtisen selällä."

    Vieähän Tähen hevonen,
    Tallihin talutetahan,
    Hienot heinät heitetähän,
    Kauravakka kannetahan;
    Tähti tuoahan tupahan,
    Päähän pöyän laitetahan;
    Tuoppi tuoahan olutta,
    Mettä kannu kannetahan:
    "Syöppä, juoppa, Tähti kulta!"

    "En taho syöä, enkä juoa,
    Kun en nähne neitoani;
    Missäp' on minun omani,
    Kussa Suometar soria?"

    Suometar soria neiti.
    Itse aitasta sanovi:
    "Sulhoseni suotuseni,
    Ylkäni ylimäiseni!
    Anna aikoa vähäsen,
    Aikoa isottomalle,
    Emottomalle enempi;
    Ei mua emoni auta,
    Oma vanhin valmistele,
    Auttavat kyläiset eukot,
    Kylän vaimot vaatehtivat,
    Kylmä on kyläinen toimi,
    Valju vieraan vaatehtima."

                   (Kanteletar.)



UHRIVAARA.


Ison selän pohjukassa Savon ja Karjalan rajoilla oli Korpivaaran suuri
karjalaiskylä. Kahtaalta tulevat ylimaiden vedet muodostivat korkean
vuorisen niemen, jonka juuressa mantereen puolella kaitaa kannasta oli
Panulan kaikkia muita isompi talo. Kesällä meni kaikkien koskia myöten
kulkevain tie siitä sivu ja talvella toivat siihen kaikki suksenladut
ja porotiet. Kaikki liike, mikä Venäjältä ja Vienasta kulki Suomeen,
kävi tästä ohitse.

Korpivaaran kylä oli ammoisista ajoista ollut kaiken pohjoisen Karjalan
keskusta ja yhtymäpaikka. Siinä he keskinäiset kauppansa kävivät ja
siihen kokoontuivat jokavuotisia uhrejaan viettämään.

Tietäjäsuku, joka niemen talossa asui, oli niin vanha, ett'ei sen
alkujuurista vanhimmatkaan miehet tainneet selvää tehdä. Arveltiin sen
siinä asuneen satoja vuosia aina siitä alkaen kuin lappalaiset järven
rannoilta karkoitettiin ja karkoittajat vakinaisen asumuksen laativat.
Se oli rikastunut metsänkäynnillä ja turkisten kaupalla, mutta
maanviljelykseen ei vielä oltu suuremmassa määrin perehdytty, kun maat
olivat vuorisia ja soisia. Siellä täällä rusotti joku pieni kaski
vaaran rinteellä, mutta peltoa ei ollut ollenkaan, ei Panun talon
ympärillä eikä muuallakaan. Suurimman rikkautensa ja mahtavuutensa
olivat Panut kuitenkin hankkineet tietäjä-ammatillaan. Panulan isäntä
oli aina, niin kauvan kuin muistettiin, ollut taikuri. Kaikki olivat he
olleet kuuluja noitia, muutamat kuuluja kautta koko Karjalan.
Kotipuolessa kerrottiin lukemattomia taruja vanhain Panujen taidosta.
He osasivat sairaita parantaa paljaan sanan voimalla, ja jos
tarvittiin, myöskin terveet ihmiset tai eläimet sairaiksi saattaa.
Metsästys-, kalastus-, karja- ja kauppaonnea he jakoivat kaikille
tarvitseville, eikä kukaan viisas ja mielevä mies lähtenyt pitemmälle
matkalle käymättä vaaroja vastaan varautumassa Panunniemessä. Tulevia
asioita tiesivät he arpaseulan ja taikarummun avulla ilmoitella,
varkaita ilmiantaa ja varastettuja tavaroita takaisin tuottaa. Silmä
oli Panuilla terävä ja sen luonti niin voimakas, että kerrottiin
rohkeimpainkin sitä vavahdelleen. Mutta kuta kauvempana heistä
kerrottiin, sitä suurempia sanottiin heidän tehneen. Sanottiin heidän
osaavan oman haamunsa muuttaa, tekeytyä karhuiksi, susiksi, kotkiksi,
käärmeiksi, jopa ankeriainakin järvien poikki uiskennella. Lapin
kuuluisimpiin noitiin heitä verrattiin, vaikk'eivät voineetkaan loveen
langeten ja tainnoksiin heittäytyen antaa hengen ruumiista irrallaan
vaeltaa ja sen sinne aikansa oltua taas palata näkemiään kertomaan.
Mutta loihduissa ja sanainsa voimassa olivat he Lapin noitia etevämmät.

Monet olivat ne tarinat, joita kerrattiin Panujen ja lappalaisnoitain
välisistä taisteluista. Kerrankin olivat muuan vanha muinainen Panu ja
lappalainen olleet kalassa toinen toisella puolella järven. Lompsalo
oli lappalaisen nimi ja oli hänellä seita niemen nenässä, jossa kalasti
ja jota palveli. Mutta Panulla ei ollut seitaa eikä hän semmoisia
lähitienoillakaan suvainnut, kun tiesi sen pilaavan kalaonnea. Silloin
meni Panu salaa yöllä ja särki seidan. Lompsalon kalaonni katosi, mutta
nyt sai Panu kaloja niin runsaasti kuin tahtoi ottaa. Uuden rakensi
Lompsalo seidan ja paransi oman onnensa, pilasi toisen. Vielä senkin
repi vihollinen. Mutta silloin suuttui Lompsalo ja vaati Panun
taisteluun korkealle vuorelle, jossa oli sanan voimalla tapeltava,
loihtuja ja taikoja tehden. Panu suostui vaateeseen ja varasi parhaat
sanansa ja tietonsa terävimmät. Mutta Lompsalo pukeutui porohäräksi ja
aikoi sillä tavalla yllättäen säikäyttää luonnon Panulta. Mutta Panu
seisoi jo vaaran laella valmiina ja kun näki poron juoksevan vuoren
rinnettä ylös, huusi hän: "Sinä olet Lompsalo!" Silloin muuttui
Lompsalo siitä manauksesta takaisin omaksi itsekseen ja tunnusti
itsensä voitetuksi, eivätkä lappalaiset sen kerran perästä rakentaneet
seitojaan sinne, missä panulaiset liikkuivat.

Isästä poikaan kulki tieto ja oli yhä karttumaan päin, sillä he
hankkivat sitä muiltakin tietäjiltä läheltä ja kaukaa, anastamalla
heidän haltijansa joko väkivallalla tai ostamalla ottaen. Ei ollut
tietäjän toimi perinnöllinen, mutta valittiin kuitenkin aina heimon
yhteisissä käräjissä isänsä seuraajaksi Panulan vanhin poika, jolle isä
parhaat ja salaisimmat tietonsa antoi perinnöksi. Mutta vaikka vanhin
poika sai parhaat tiedot, pirahteli siitä muruja nuoremmillekin, jotka
suvun kasvaessa eroilivat emätalosta ja rakensivat itselleen talonsa
sen läheisyyteen, niin että vähitellen kasvoi kylä toisensa perästä
järven rannoille kalaisimpien lahtien pohjaan. Yhtä heimoa olivat
kaikki, mutta eivät etäisimmät talot enää pitkiin aikoihin olleet
sukulaisuuden polvekkeista osanneet lukua pitää. Mutta pikkutietäjiä
olivat kaikki panulaiset. Kannustaan osasi jokaisen talon
isäntä kotitarpeikseen päristää, osasi kysyä arvalta neuvoa
yksinkertaisimmissa asioissa ja loihtia ja vihoja parannella. Suvun
vanhemmilla miehillä oli vielä useammilla oma määrätty tehtävänsä
jokavuotisissa suurissa uhrijuhlissa; mutta ylimmäisenä uhripappina
toimi aina Panulan isäntä.

Muissakin asioissa oli hän kansansa ensimäinen mies ja sen johtaja.
Jokatalviset karhun tapot, suden ja hirven hiihdännät ja suuremmat
kaupparetket hän järjesti ja ohjasi. Käräjissä hän oli ylimmäinen
tuomari ja tuomion toimeenpanija.

Eikä missään talossa ollut soitto- ja laulutaito niin viljelty kuin
Panulassa. Siellä ne enimmät laulut taidettiin ja siellä oli parhaat
soittajat ja soittokoneet. Tuvan seinämällä riippui vanha kannel, jota
sanottiin samaksi, minkä Wäinämöinen heitti rannalle Suomesta
lähtiessään; toiset arvelivat sitä vain sen mukaan tehdyksi. Pitkät
talvipuhteet suurissa tuvissa laulettiin ja soitettiin ja kisailtiin,
sillä yhtä varakas kuin oli talo, yhtä vieraanvarainen se myöskin oli.

Mutta suurimman maineensa ja merkityksensä olivat panulaiset saaneet
siitä, että he uhripaikkaa hoitivat ja pyhää vuorta vartioivat.
Korpivaaran korkeimmalla kukkulalla oli tuuhean näreikön ympäröimänä
tasanen kenttä ja sen keskellä suunnattoman suuri koivu, mikä näkyi
peninkulmien päähän etäisimpien vaarojen harjanteille ja yli aavojen
ulappain. Koivun oksille ripustettiin jumalalle uhratut turkikset,
kalliit ostokankaat ja helyt kiitokseksi metsästyksen onnistumisesta ja
onnistuneista kaupparetkistä, mutta sen juuresta pulppuavan kiiltävän
lähteen pohjaan upotettu hopeakattila sai kullat, hopeat, vasket ja
tinat. Koivun alla oli kivinen alttari, jonka edessä teuraat tapettiin
ja jonka päällä ne pistettiin; alttarin ympärillä oli suuri kehä
tasaisia kiviä, joiden päällä istuen tietäjät uhriateriansa nauttivat,
mutta muu väki asettui niiden ulkopuolelle. Samain kivien päällä
istuttiin käräjätkin.

Paikka oli pyhä ja pyhitetty oli koko laaja niemi kärestään alkaen aina
siihen, missä metsä loppui nuolen ampuman päässä Panulan talosta. Ei
saanut niemen rannoilla kalaa pyytää, ei vaaran rinteillä metsällistä
ampua. Hiljaa, airoja kolistelematta soudettiin sen rantoja ja metsässä
ei saanut huhuta eikä tulta virittää muuta kuin uhritulen uhrien
aikana. Sillä vuori oli haltijain asuma ja Tapiolaisten käymäpaikka ja
he tahtoivat siellä häiritsemättä lepäillä. Sinne ajoi Tapio karjansa,
minkä tahtoi metsämiehiltä säilyttää. Kun hirvi ui lahden poikki tai
ilves jään yli niemeen juoksi, turvautuen sen rotkoihin ja louhuihin,
jotka yhdeltä puolelta veitsiviilo-kallioina veteen putosivat, tuli
ajomiehen jättää riista rauhaan ja avopäin astua pyhän puun juurelle
uhraamaan ja lepyttämään metsän haltijata siitä, että oli hänen
elukkaansa ahdistellut. Siellä kukutteli Mielikki kaunisäänisimpiä
käkösiään ja sinne vihelteli Tellervo pikku-karjansa: oravat, teiret ja
pyyt. Mutta kun talon väki sattui simasuulle, ajoi se vuoren rinteiltä
linnut lentoon ja pani kiirettä neljän jalan juokseville, joita silloin
kaikki läheiset metsät vilisi. Itse olivat jumalat vuoren asunnokseen
pyhittäneet. Vanha tarina näet kertoi, että kun ensimäinen Panu tähän
asettui ja kysyi arvalta, mihin haltija tahtoisi uhrilehdon asettaa,
niin vastasi arpa ja neuvoi valjastamaan nuoren poron, joka ei ennen
ollut pulkan edessä ollut, ja ajamaan sillä, kunnes pysähtyi. Kuhun
poro pysähtyy, siihen tehköön Panu karsikon. Valjasti Panu poron varsan
ja hyppäsi pulkkaan. Hihnaton varsa kiiti kuin myrskytuuli ulos järven
jäälle, laukkasi niemen vartta ja sen nenän ympäritse ja kun oli
kierroksen tehnyt, heitti tiukan mutkan ja kiisi jyrkimmästä kohdasta
vaaran rinnettä ylös. Jo luuli ajaja tuhonsa tulleen ja viimeisen
päivänsä valenneen; kivet kipenöitsivät ja kaarna puista sinkoili.
Mutta päästyään vaaran korkeimmalle kukkulalle pysähtyi poro korkean
koivun alle, särpäsi vettä sen lähteestä ja kaatui kuoliaana sen
partaalle. Siitä tiesi Panu vaaran ja niemen pyhitettäviksi ja pyhitti
tässä lähteen ja koivun, ja uhrasi joka vuosi poron varsan sillä
sijalla, missä haltijat olivat omansa ottaneet.

                                         (Juhani Aho: Panu.)



UHRITOIMITUS.


Kevään tullen, kun kirret kankailta sulavat, kun mahla puun suoniin
kihahtaa ja lehti luomensa aukasee, herää haltija eloon talvisesta
unestaan, virkoo kuin perhonen ja pyrkii siivilleen. Ja silloin on
sillä nälkä ja jano pitkän paaston jälkeen ja silloin se vaatii uhrinsa
ja otollisin mielin sen vastaanottaa. Silloin on suurien kevätuhrien
aika.

Laumoittain on Karjalan saloilta rientänyt kansaa pyhää uhrivuorta
kohti, jonka korkea koivu ja kuusiset rinteet näkyvät kauvas yli
soitten, järvien ja toisten matalampain kukkulain. Toiset ovat tulleet
järviä soutaen ja ylävesistä koskia alas viiletellen, toiset jalkaisin
vanhoja uhripolkuja, jotka hiekkaisia harjanteita noudattelevat ja
pitkospuita myöten suosalmekkeiden poikki oikasevat.

Yhtä mittaa, öin ja päivin, toitottelevat tulijain tuohiluikut saloilta
ja vesiltä, pajupillit soivat ja leppätorvet lurikoivat. Täynnä ovat
talot vieraita, tuvat, aitat, saunat ja ullakot.

Runsain uhrein ovat he tulleet, isoja uhrieläimiä suuremmat suvut
tuoden, pienempiä pienet, eikä kukaan ole tyhjin käsin tullut, sillä
hyvä on ollut vuosi ja suuret saaliit, ja on haltijalle annettava
osansa.

Taitavasti oli Panu, suuri tietäjä ja heimonsa johtaja, metsästyksen
järjestänyt. Eivät miehet yksitellen hiihtäneet, eivätkä taloittainkaan
erän ajoon lähteneet, vaan kaikki heimon miehet yksissä tuumin ja
yhteisen neuvonpidon mukaan. Miehissä otukset saarrettiin, nopeasti
kävi ajo, kun ajajat vaihtuivat, toiset jälkeen rientäen, toiset
vastuuseen ja huonoimmat hiihtäjät kaadetun riistan kotiin kantaen.
Eivät karhut päässeet käsistä karkaamaan, uupuivat hirvet ja turkki
nujerrettiin susien, ahmain ja ilvesten selästä. Ei ollut hätää
eläessä, kun semmoinen mies heimon asioita johti.

Kaikki saapuivat nyt Panulaan härkineen, lehmineen, hiehoineen,
lampaineen ja lintuineen, ja ne, jotka eivät voineet elävätä uhrattavaa
kaukaisista kotipaikoistaan kulettaa, toivat muuta tavaraa, jolla
vaihtoivat uhrieläimiä lähempänä asuvilta, niin että oli kuin markkinat
Panulan tanhualla. Kaikki uhrattavat elukat vietiin heti tultuaan
pyhälle vuorelle laitumelle, sillä niin vaati vanha taika, että
uhrinaudan piti saada haltijain omaa heinää maistaa ja heidän omista
lähteistään juoda, ennenkun se teurastettavaksi vietiin. Nuoret pojat,
kirjavilla nauhoilla koristetut, pantiin pyhää karjaa paimentamaan.

Paljon oli työtä Panulla uhripäivän aattopäivinä. Panulan suuressa
tuvassa otti hän vastaan sairaita, jakoi lääkkeitä, paranti, teki
taikoja, kyseli arpaa ja sen vastauksia tulkitsi, möi taikakaluja ja
kannuksia ja opetti uusia taikoja: uusia kalataikoja ja uusia
karjataikoja tämän kesän varalle. Aamusta varhaisesta myöhäiseen iltaan
hän tuvan peräpenkillä istui, ollen tuvan luukut sulettuina ja tuli
takassa palaen. Ja yksi oli väijyvä vihollinen ja paha haltija, josta
sanoi kaiken pahan tulevan: "Ristin-Kiesus, papin peikko, sitä vastaan
kun varainnet, et muita vaaroja varanne".

Vaan jo rusottaa kevätaamu ihana. Yön lyhyen ovat laulurastaat
uhrivaaran viidakoissa vihellelleet, aamun koittaessa yltyvät kaikki
Mielikin käköset koivujen latvoissa kukkumaan. Hiirenkorvalla
heloittavat koivut Uhrivaaran rinteillä, tyyni on taivas ja tyynet ovat
vedet, keväistä voimaansa yli rantainsa tulvehtien. Ei ole uhrikansa
hennonut silmää ummistaa. Kantelot rannoilla helähtelee, kirjavissa
vaatteissaan parveilevat nuoret pihoilla ja penkereillä, siellä täällä
syttyy risukokko palamaan ja toitahtaa tuohitorvi tulien äärestä.

Talonsa pihalla järjestää Panu uhrikulkuetta liikkeelle lähtemään.
Eläimet ovat illalla kytketyt ja pihaan tuodut ja asetetaan
kulettajineen ja ajajineen eturiviin. Uhrikarjan jälkeen asettuu Panu
heimojen vanhimpain kanssa ja heidän jälkeensä muut miehet, kaikki
puhtahimpiinsa valkeihin sarkakauhtanoihin puetut, jalassa uudet ennen
käyttämättömät virsut. Yhdet heistä uhrikaluja kantavat: patoja,
kattiloita ja hahloja, kuppeja, roppeita ja vakkasia, lusikoita ja
kapustoita, jotka kaikki eri uhriaitassa Panulan pirtin perässä
säilytetään ja sieltä vain uhrien aikana otetaan esille, toiset
soittokaluja ja kannuksia. Mutta aseita ei ole muilla kuin Panulla ja
hänen apulaisillaan uhrintoimittajilla, sillä ei saa kynttä terävämpää
eikä hammasta purevampaa asetta kukaan pyhälle uhrivuorelle mukanaan
viedä. Mutta jälkijoukossa, erillään muusta, ovat naiset ja
tyttölapset, jotka saavat vain loitolta seurata.

Vaan on heilläkin uhrinsa, joita aikovat miehillä haltijain
hyvitykseksi annattaa: on millä kesy kana tai muu lintu, millä
elättijänis, millä käsin tehtyjä antimia minkinlaisia.

Yhä enemmän kirkastuu taivaan ranta päivän nousun pohjolassa. Jo
heittää päivätär ensimäiset säteensä ylös aamupilviin ja ruiskauttaa
sieltä niitä kimppusen pyhän koivun latvaan korkean uhrivaaran
harjalla... hehkuu taivas, helottaa koivun latva ja vaaran rinteet,
kirkastuvat vedet ja maat...

Helähtää vanhan Jorman kannel saattueen etupäässä, yhtyy siihen
kanteleita jälkijoukosta ja toisia joukon keskestä; alottaa Jorma
ikivanhan uhrivirren vapisevalla äänellään, joka pian peittyy miesten
karkeiden ja naisten kimeiden äänien alle, ja kohta laulaa koko
uhrikansa:

    "Kuule meitä, metsän joukko,
    Tapio talon isäntä,
    Metsän kultainen kuningas,
    Mielikki metsän emäntä,
    Kaunotar valio vaimo
    Sekä kaikki korven kansa!
    Ukko pilvien pitäjä,
    Hattaroiden hallitsija,
    Ahti aaltojen alainen,
    Vellamo veden emäntä,
    Edellämme astukatte,
    Kupehella kulkekatte,
    Tulkatte ottamaan omanne.
    Uhrit kaikki kallihimmat,
    Lahjat suuret suotuisimmat."

Ulos Panulan pihasta kulkee jono, läpi uhriportin, joka on koristettu
lehvillä, yli alavan niittykannaksen, jonka kahden puolen tyynet vedet
välkkyvät, ja alkaa siitä nousta uhrivuorelle leveää polkua, joka
milloin lehtoon katoo, milloin kulkee aukean ahon laitaa, milloin vie
harvan, viileän hongikon läpi. Kuta korkeammalle kohotaan, sitä
jyrkemmäksi käy tie ja viepi viimein pystynä törmänä ylös kukkulan
laelle.

Tuohesta punotulla köydellä on uhrikenttä sitä ympäröivine puineen
erotettu eri pyhätöksi, jonka sisälle miehet astuvat, mutta naiset ja
tyttölapset jäävät ulkopuolelle. Maahan kumartuu Panu haltijan kuvan ja
pyhän puun eteen ja kaikki muut miehet seuraavat hänen esimerkkiään.
Panu nousee, lähestyy haltijan kuvaa, heittää hopearahoja kourallisen
jumalan maljaan ja rukoilee, sill'aikaa kun muut miehet vielä
polvillaan maassa odottavat:

    "Annan kullat kuppihisi,
    Hopeat pikarihisi,
    Nämä on kullat kuun ikuiset,
    Päivän polviset hopeat,
    Aartehet on uhrikansan,
    Kullat kansan karjalaisen --
    Sulle tuovat tuomisensa.
    Antimensa ensimäiset."

Uhrikentän keskellä, haltijan kuvan edessä on kivinen arina vuoresta
itsestään yhdeksi paadeksi lohennut, jonka päälle on pinottu puita
viisikannan muotoiseen kuvioon, tuohia keskessä ja tuohia halkojen
välissä; puut ovat ukon kaatamista hongista pilkotut ja tuohet kiskotut
pyhältä vuorelta. Uhriarinan edessä lepää ristiin pantujen puiden
varassa pitkä riuku, johon nyt hahlat kiinnitetään ja hahlain
koukkuihin kattilat uhrilihain keittämistä varten. Keskelle riukua
uhrikiven kohdalle ripustetaan koko heimon yhteinen suuri uhrikattila
ja kahden puolen sitä kylien, talojen ja yksityisten kattilat ja padat.

Uhritoimitus alkaa. Kattilat ja padat kannetaan vettä täyteen suuren
koivun alla olevasta uhrilähteestä, tulet viritetään niiden alle ja
uhrielukat talutetaan nuora-aitauksen takaa esiin.

Ensin tuodaan koko heimon yhteinen uhri, Panulassa kasvatettu nuori
härkä, vanhaa rotua, jota polvi polvesta on tietäjän talossa kasvatettu
ja jonka sukuperä on yhtä vanha kuin Panujen. Se asetetaan keskelle
kenttää, vastapäätä uhrikiveä ja haltijan kuvaa. Panu asettuu sen
eteen. Ilpo, hänen ystävänsä ja apumiehensä, on toisella puolella
kaulaa, kädessä teurastuskirves ja toisella puolella on Patva, heimon
miehistä vanhin, puukko kädessä, ja vähän syrjemmällä seisoo Panun
poika Jouko, hopeinen vedellä täytetty malja kädessä.

Kääntyy Panu taas puolittain haltijan puoleen ja sanoo:

    "Otollinen uhri ollos,
    Kelvollinen kaiken kansan,
    Jos vähän värähtelevi,
    Päältä vettä puistanevi."

Ottaa Panu maljan Joukon kädestä ja heittää sen sisällön jääkylmää
vettä uhrielukan selkään. Elukka pudistaa nahkaansa ja otollinen on
uhri, kelpaa sille, jolle se tarjotaan, ja heimonsa puolesta puhuu
Panu, uhrieläintä osoittaen:

-- Hyväksi katsoit, haltija, uhrimme halvan, kuitenkin parhaan, minkä
antaa taidamme kiitokseksi kaikesta, minkä meille soit... paljon soit,
suuret annoit... vierasten vihoista varjelit, kirot kiersit, kiukut
käänsit, katehet vitahan väänsit. Kalaonnen ison annoit, metsäonnen
sitäkin isomman, kauppaonnen kaikista isoimman. Siitä sinua kiitämme ja
siitä sinulle uhrit kannamme. Anna onnea vastaistakin... riista eteemme
aja, kalat ainaisille apajille kutemaan kuleta, karjamme kasvata ja
varjele... yhä isommat uhrit, yhä uhkeammat elukat sinulle
teurastamme... katso, kuinka komea on elukka edessäsi, kuule, kuinka
tuolla toiset vuoroansa vartovat... kuule malttamatonta mylvintää...
sinun eteesi polvilleen pyrkivät, sinun jalkaisi juureen verensä
vuodattavat!

Panun rukoillessa soivat yhä kanteleet ja kun hän viimeiset sanansa on
sanonut, tempaa hän kirveen Ilpon kädestä ja iskee sillä uhrihärkää
otsaan, joka siitä maahan lyykähtää ja niitten jalkainsa sijoilla
henkensä heittää. Patva sysää puukon sydämeen ja Jouko jouduttaa astian
vuotavan veren alle. Kiireesti nyhtäistään nahka uhrieläimen päältä ja
pyhään puuhun ripustetaan. Lihat paloitellaan luuta rikkomatta ja
parhaat niistä suurimpaan uhrikattilaan pannaan. Mutta sydämen ja
keuhkot sijoittaa Panu uhripaaden päälle, valelee halkoja verellä ja
sytyttää tuohet kitkavalkealla, jonka puut ovat orrella vuoden
kuivaneet. Ja hyvänmielen hymähdys karehtii huulilta huulille, kun savu
otollisen uhrin merkkinä kohoo kohtisuorana ilmaan ja kohotessaan pyhän
koivun latvuksia pyyhkäisee.

Heimon yhteinen uhri kun on haltijalle uhrattu, tuodaan toiset
uhrielukat esiin vuorotellen siinä järjestyksessä kuin olivat
saattueeseen asetetut, tapetaan ja paloitellaan, sydän ja keuhkot
annetaan haltijalle ja lihat pannaan patoihin ja kattiloihin. Siinä
paloitellaan hiehoja, vasikoita ja lampaita, ja lopulta, kun sukujen ja
talojen uhrit ovat tehdyt, ojentelevat naiset sulkunuoransa takaa
kukkoja, kesyjä metsälintuja: metsoja, teiriä ja metsäkanoja
uhrattavaksi.

-- Tässä paras kaluni, tätä haltijalle hoidin ja kasvatin, antakoon
haltija paraansa minulle, -- kuiskaavat naiset uhrieräänsä antaessaan.

-- Mitä toivot haltijalta? kysyy Panu.

Mikä pyytää karjaonnea, mikä onnea lapsilleen, mikä itselleen.

Mutta ne, jotka eivät mitään nimitä, vaan sanovat: "haltija itse
tietää", ne itselleen sulho-onnea toivottavat.

Juhlallinen hiljaisuus on vallinnut isompien uhrien aikana ja alallaan
on totisena seisonut uhrikansa. Mutta kun naisten uhria aletaan
toimittaa, kun kukot kotkottavat, linnut siipiään räpyttävät ja padat
iloisesti porisevat, hilpenee juhlamieli ja kielet laukeilevat
kantimistaan.

Ilpotar, iso emäntä, joka seisoo etumaisena naisten joukossa
sulkunuoran takana, kutsuu Panua nimeltään ja ojentaa hänelle pienoisen
valkeavillaisen karitsan.

-- Anna, Panu, uhriksi erinomaiseksi tämä... anna, iso tietäjä, isolle
haltijalle tämä vähäinen villavuonani.

Aina oli Ilpottarella joku erikoinen uhrinsa loppu-uhriksi varustettu,
milloin valkea vuona, milloin musta, milloin jänösen poika.

Panu ottaa vuonan, mutta kysyy piloillaan:

-- Antaisin, jos tietäisin, onko uhrisi otollinen.

-- Kaada vettä koetteheksi, tokko pudistelekse.

Vuona lasketaan maahan ja pirautetaan vettä sen selkään. Se
kyyristäkse, ponnistakse ja potkasekse irti pitäjänsä kädestä. Syntyy
naurua ja hälinää, koetetaan ottaa kiinni karkuria, mutta se hyppii
sinne ja hyppii tänne, pelastuu käsistä ja karkaa piirin pensaikkoon,
ja katoo sinne.

-- Elävänä otti uhrin! huutaa riemuiten Ilpotar, -- elävänä otti, ei
henkeään hennonut ottaa!

Ja sitä kaikki muutkin sanomaan, että elävänä haltija hempeimmän
uhrielukan otti, ei tahtonut siitä muille osaa antaa. Eikä huoli enää
lisää uhrattavaa, vaan on kylläinen siihen, mitä jo on saanut.

-- Panuhan sen päästi! sanoo joku, mutta toinen kääntyy päin sanojaan
ja virkkaa: -- Entäpä jos päästikin, kun haltijain tahdon tiesi!

Padat ovat alkaneet kiehua yhä kiivaammin. Olutta ja makeaa mahlasimaa
lasketaan hopeamaljoihin tietäjämiehille ja heimojen vanhimmille ja
visakupposiin ja tuohisiin muille miehille suurista tynnöreistä, joita
on pyhän puun juurelle pinottu. Kohta ovat lihat kypsyneet ja
uhriateria alkaa. Suurimmasta uhrikattilasta nostelee Panu
lihakimpaleita astioihin ja nuoremmat miehet ja poikaset kantavat niitä
vanhempain eteen, jotka ovat istuutuneet uhrikentän vihreälle nurmelle.
Ei riitä astioita kaikille, mutta sill'aikaa kun toiset syövät,
laulavat toiset odotellessa ja kanteloitaan helkyttelevät:

    "Hyvä on meidän ollaksemme,
    Armas aikaellaksemme,
    Kun on ruuat, kun on juomat,
    Kun on hyvät haltijamme!
    Haihdu huoli, poistu puute,
    Kadotkosi köyhän kiusa,
    Nääntyösi näihin nälkä,
    Näihin juhlajuominkeihin,
    Suuriin uhrisyöminkeihin!"

-- Nyt uhri viimeinen tehkäämme, savu viimeinen suitsuamaan pankaamme!
käskee Panu.

Huolellisesti oli kaikki luut syödyistä lihoista talteen pantu ja
koottiin nyt uhriarinan päälle. Sen tehtyä pinottiin pitkiä halkoja
kodan muotoiseksi suippopinoksi paaden ympärille ja sytytettiin. Miehet
seisoivat puolikehänä tulen ympärillä ja naiset sulkunuoran takana.
Panu kohotti kätensä taivasta kohti ja kiitti vielä kerran haltijoita
siitä että olivat uhrit otollisin mielin vastaanottaneet, pyysi heitä
muistossaan pitämään, mitä heille oli annettu ja uhrattu ja kuinka
miehet kaukaisenkin matkan takaa olivat tänne tulleet. Jos
palkitseisivat hyvällä onnella, metsän viljan onnella, veden viljan
onnella ja onnella kaikella muullakin, yhä upeammat uhrit ensi vuonna
tuotaisiin, yhä tarkemmin tahtoaan noudatettaisiin, minkä unessa ja
arvan avulla ihmisille ilmaisevat. Ei vieraihin jumaliin taivuttaisi,
pois heidän viettelyksensä torjuttaisiin ja haltijain pyhiä paikkoja,
lehtoja, vuoria ja karsikoita tarvittaessa puolustettaisiin. Vielä
kiitti Panu haltijoita hyvistä neuvoista ja viisaista tiedoista, joita
miesten mielissä herättävät ja siellä älykkäiksi päätöksiksi kypsyä
antavat, ja lausui lopuksi:

-- Niinkuin aurinko nousee, kuu kohoaa ja joet ja järvet äyräittensä
tasalle täyttyvät, niin te, hyvät haltijat, ilahuttakaa meitä viljan
paljoudella, perheen siunauksella, karjan runsaudella ja kaikellaisella
yltäkylläisyydellä! Niinkuin pääsky visertelee ja käki kukkuu, niin
olkoon elämämme huoleton ja iloinen. Niinkuin lehto leikitsee ja tuuli
lehvissä lehahtaa, niin asukoon mielemme iloisena ja rinta riemuisena
sykkiköön! Ja niinkuin tuo savupatsas päivää kohti kohoaa ja ilmaan
haihtuu, niin kohotkoon toivomuksemme taivaan kaaren takaisten luo.

Sykkivin sydämin, riemuisin mielin ja suut ja silmät hyväksyvässä
hymyssä otti uhrikansa osaa tietäjän rukoukseen ja kiitokseen.

                                       (Juhani Aho: Panu.)



YHTEISKASKEN KAADANTA.


Kiven päällä uhrivaaralla seisoo Panu uhrien päätyttyä, miehet ovat
kokoontuneet hänen ympärilleen ja hän puhuu heille näin asiasta, jota
on kauvan mielessään hautonut, mutta jonka ilmaisemiseksi hän vasta nyt
katsoo sopivan tilaisuuden tulleen: -- Karjalan miehet, miehet Panujen
heimon ja heimojen kaikkien muidenkin! Uhrattu on jumalille ja
puolellemme on haltijoita lepytelty. Ei ole miesmuistiin tällä vuorella
näin suuria lahjoja tehty eikä näin runsaita antimia annettu. Hyvitetty
on haltijain mieli, mielellä hyvällä on uhrit otettu vastaan, ihanan
ilman on Ukko antanut ja savun kohtisuorana taivaalle kohottanut. Siitä
olkoon mielemme iloinen!

-- Iloinen on siitä mielemme, Panu, että hyvin osasit uhrit otollisiksi
laatia! säestää Ilpo.

-- Aika on nyt käydä nuorison kisakentälle karkeloimaan ja vanhain
ilovirsillä virkisteleimään, sillä siitä käy haltijain mieli hyväksi ja
herttaisin silmin he ihmisten ilonpitoa pyhällä vuorella katselevat,
kuuntelevat. Mutta ennenkun huvihuilut puhaltamaan panemme, pitäkäämme
totinen tuuma, pankaamme miesten neuvo käymään miesten asiasta.

-- Mikä on mielesi, Panu? Puhu, sinua kuuntelemme.

-- Tämä on tuumani, joka on kauan mielessäni kytenyt, tuon nyt tuleen
puhallan, kohentanette, kun tahtonette, -- kun ette, siihen
sammuttanette! -- Hyvä oli riistavuosi tämä, hyvä kaupan vuosi, kaiken
vuosi. Hyvä oli Tapio lapsilleen, joita suosii ja joille mielensä
leppeänä asustaa. Mutta oikullinen on hän isäntä, emme tiedä taata
tuuliansa, milloin myötä puhaltavat, milloin vastaan. Yhtenä vuonna
ylenmäärin antaa, toisena kaiken viljan kadottaa. Hyvä on Tapio, mutta
vielä parempi sitäkin Pellervo. Kun kourallisen siementä maahan kylvät,
antaa välistä vuoden viljan. Katsokaa, miten Savon miehet Kontojärvellä
elävät ja hyötyvät. Kaskia kaatavat, polttavat ja kylvävät, viljan
Viipuriin soutavat, hyvät hinnat kotiin tuovat, äveriäinä elävät!
Miks'emme mekin, Karjalan miehet, viljaa Viipuriin vietäväksi kylväisi!
Hyötyvät ovat hongikot ja hikevät lehtomme vesien varsilla, niitä jo
Kontojärven kansakin himoiten katselee. Mutta ei ole apua joka miehen
pienestä puurojauhokaskesta, tuskin omaksi leiväksi riittää. Suuri
hakatkaamme kaski, koko heimon yhteinen kaski miehissä kaatakaamme;
yhdessä sen poltamme, vierrämme ja kylvämme, ja yhteen aittaan viljan
korjaamme ja sen miehiä myöten ja'amme. Se on tuumani!

Kun ei kukaan mitään virkkanut, jatkoi Panu:

-- Käykäämme kirveinemme jo huomenna metsään! Ennen juhlapäivät
haarikoita kallistellen vietimme, nyt ne kirveitä keikutellen
viettäkäämme, suuri aukeama korpeen hakatkaamme! Sanokaa mielenne,
miehet!

Kuului ääniä miesjoukosta:

-- Mitä Tapio sanonee, jos tanhuansa poltamme?

-- On Tapiolla tanhuvia! vastasi Panu, kädellään metsiä ja maita
osoittaen.

-- Vaan jos sattunee asumuksensa siihen, mistä metsän kaadamme? virkkaa
toinen.

-- Paikan olen katsonut ja siitä arvan mieltä kysynyt, eikä ole siinä
Tapiolla taloaan. Tuolla vastapäätä Lehtoniemen rinteellä, esi-isäin
vanhalla kaskipaikalla, siellä on kasken paikka parasta lajia.

-- Kyllä Panu paikat tietää ja osaa arvan ajatukset!

-- Osanneehan Panu, osannee, mutta syttyy tuleen salo, ryöstäkse kulo
käsistäsi, etkä tiedä minne karkaa.

-- Saataneehan tuli sammumaan ja onhan saloja palamaankin, paremmin
heinää kasvaa ja helpompi on metsän kävijän kulkea.

-- Heitämme sen asian Panun haltuun, lie hänellä taikoja tulellekin.

-- Mitä miehet arvelevat? kysyy vielä kerran Panu.

-- Ei ole tyhmä tuumasi, voipi kasvaa vilja runsas, mutta miten
kaukaisten paikkain miehet tänne tullemme kaatamaan ja polttamaan?

-- Niinkuin metsällekin tulette ja niinkuin me taas vuorostamme
hiihdämme riistan ajoon teidän saloillenne. Nyt kasken kaadamme, ensi
kevännä sen miehissä poltamme, kun taas uhreillenne tulette. Jos
Pellervo nyt meille onnea antaa, käymme toiste teidän korpianne
kaatamaan. Vuoron Karjalan kankaat viljelemme emmekä päästä vierasta
maillemme, emme halmeillemme. Hyödymme, rikastumme, ei köyhyys paina,
ei puutetta tule, vaikka Lappi metsän karjan veisi.

-- Hyvä on tuumasi, Panu! Minä tulen, vaikk'eivät muut tulisi!

-- Tulen minäkin!

-- Koetamme, sitten näemme! -- Emmehän tässä mitään menetä. Huomenna
olisi karkelopäivä nuorten ja meidän vanhain maljojen edessä istuminen.
Siirtäkäämme ilot ja karkelot ja juomingit tuonne vastaisen vaaran
rinteelle. Kirves kädessä siellä karkelemme, nuorukaiset ja neidot
kassaroita heiluttavat.

-- Ja Jorma kannelta soittaa!

Jorma ei ollut tähän saakka mitään virkkanut.

-- En minä haltijain uhripyhiä häpäise arkitöihin menemällä.

-- Vanha on Jorma ja viisas, mutta viisaampi on vielä haltija ja
paremmin etunsa ymmärtää. Yhtä uhria on kasken kaadanta, kun se
haltijan hyväksi koituu. Karjalan kansalle kun siitä kerran valta
kasvaa, kasvaa haltijainkin valta. Miksi ristinkansa niin hyvin elää,
miksi Kiesuksensa voimat varttuu? Anna meidän saada sama valta, niin ei
ole tarvis haltijamme väistyä. Kontokoskella on kirkko Kiesuksella,
missä meillä ennen oli uhripyhättö. Kaskensa siihen kaasivat ja siihen
jäivät. Olisi meillä ollut siinä heitä ennen kaski, ei olisi väistytty
eikä haltijamme ollut pakko perästä tulla.

-- Sanoin mieleni, kun kysyitte... pidän oman pääni, pitäkööt muut
omansa, virkkoi Jorma.

-- Koetammehan, koetamme!

-- Hyvä siitä sukeuu!

-- Lähdemme heti kaskea kaatamaan! huusivat herkkämieliset miehet
yhdestä suusta.

-- Teemme talkoot, ett'ei moisista ole ennen kuultu!

-- Tullette, jotka tahtonette osalle päästä. Niinkuin metsän viljan
ja'amme jousia myöten, niin ja'amme maan viljan kirveitä myöten.

-- Kaikki tulemme!

-- Heti lähdemme!

-- Hetikö lähtenemme, vaiko huomisaamuna?

-- Yöllä on viileä lehdossa liehua.

-- Olkoon päätetty!

Päätetty on Panun tuuma, hyvä tuuma, ja tyytyväisin mielin astui hän
alas kiveltä.

Kun Panu yön tultua palasi kylään, soivat siellä kanteleet ja pillit,
nuoriso karkeli Panulan tanhualla ja vanhat miehet kellettelivät
penkereillä maljain ja haarikkain keskessä olutta ja simaa
ryypiskellen.

Mutta kun Panun näkivät tulevan, ottivat he hänet ilohuudoilla vastaan,
ylistivät hänet ikihyväksi, kirveensä tempasivat ja olivat heti valmiit
kaskimaalle lähtemään.

-- Yön kun miehissä riehumme -- olivat keskenään tuumineet ja sen nyt
Panulle ilmaisivat -- niin on aamulla metsä jo maan tasalla ja huominen
päivä on karkelon ja ilon päivä koskematon!

Ja siitä kaikki kaskimaalle hankkiutumaan. Kirveet olalla he rantaan
riensivät ja siitä itsensä salmen yli soudattivat. Laulaen, soittaen ja
iloa pitäen siirtyi uhrikansa täysissä venheissä tyyntä järven pintaa
pitkin Lehtoniemen nenään, josta Panu heidät hakkauspaikalle opasti,
itse edellä kulkien.

Hyötyvää lehtoa, raitaa, pihlajaa, tuomia ja pajuja kasvoi niemen nenä
ja ranta kahdenpuolinen. Maan yletessä muuttui metsä koivikoksi, sitä
komeammaksi, kuta ylemmäksi tultiin kukkulalle, joksi maa niemen
keskikohdalla kohosi, mutta kukkulan takana maan puolella kohoili
kuusia ja honkia lehdon sisästä, ja etäämpänä alkoi havumetsä suureen
saloon yhtyen.

Kukkulan korkeimmalle kohdalle johdattaa Panu miehet; siinä suuren
koivun ympärillä, joka itse käen kukkumapuuksi pyhitetään, osoittaa hän
jokaiselle puun, mihin ensin kirveensä iskeä. Vuolasee Panu sitten
koivun alle palan hopeaa, toisen kultaa ja metsänväeltä ja Tapiolta
anteeksi anoo. Ei sano puita omin lupinsa ottavansa, ei arvan kysymättä
kaatavansa. Eikä ilmaiseksi ota eikä ainaiseksi, lainaksi lehdon ottaa,
uudet puut ja paremmat siihen sijalle kasvattaa. Siihen kun kaski
kaatuu, hyvä on teirien, riekkojen ja metsojen rytöjen alla pesiä ja
poikiansa piilotella. Kun laiho kasvaa, ei lopu jänöltä helpeinen
ruoho, ja kun ohra olkea työntää, tulkoon hirvi vasikoinensa osansa
ottamaan. -- Emme itse isoa osaa himoitse, emme suuren saaliin toivossa
koivujasi kaada, sinulle kaadamme, Tapio, sinun mieliksesi, Mielikki,
siinä on kukkaisella aholla kevyt impiesi ilakoida, kun itse tämän
koivun alla istut ja käkesi latvassa kukkuu.

Ei Panu ylen totisin suin puhunut, hymy parran alla piili ja ilo
silmissä säteili. Ja noin puhuttuaan puoli runoon iski hän kirveensä
koivuun ja samoin tekivät muut.

Iloiset tuli siitä illatsut ja iloiset öitsyt miesten paitahihasillaan
heiluessa ja naisten tullessa jälestä vastoja ja kerppuja taittaen ja
tyynenä, valoisana kesäisenä yönä työmiesten iloksi laulellen. Kaatui
vanhoja rosoisia koivuja, joiden ympäri ei miehen syli ylettynyt,
kaatui ikihonkia sikin sokin yhä kasvavaksi röykkiöksi, suunnattomaksi
kaskeksi kukkulalta alas niemen kärkeen päin ja korven puolelle päin.
Tuon tuostakin pyrähti lintuja lentoon tai lähti jänö tiehensä
hippasemaan, mutta ei ahdistettu lintuja eikä jänöä hätyytetty -- rauha
täytyi nyt Tapion karjalle antaa. Ja tuon tuostakin jätettiin joku
suurempi puu pystyyn käkien kukkumapuuksi ja kokkojen leposijaksi.

Ylinnä muita liehui Panu ja välkkyi hänen kiiltävä kirveensä muita
vinhemmin singotellen lastuja ympärilleen kuin myllyn ratas veden
pärskyä. Niin oli mielensä kiihkeä kuin sotilaan, joka voitollisena
temmeltää pakenevassa vihollislaumassa sen viimeistä vastustusta
murtaen. Hyvin olivat kaikki hankkeensa käyneet, kaikki häntä kuulivat
ja kaikki tottelivat.

Kun aamu valkenee ja aurinko nousee, on kaski kaadettu, metsä avattu,
iso aukeama lohkaistu suunnattoman salon niemeen. Siihen, minne ei
metsän sisään näkynyt muuta kuin taivasta palanen puiden latvojen läpi,
näkyy nyt vihertävä uhrivaara ja sen niemitse siintävät selät.

Istuivat miehet aamun tultua keskelle kaskea käkikoivun alle einettä
nauttimaan, jonka naiset olivat heille valmistaneet. Uuvuksissa olivat
jäsenet oudosta työstä, mutta mieli oli hilpeä työaloja tarkastaessa.

Kukahti silloin aamukäki pyhältä vuorelta. Paljastuivat kaikki päät ja
Panu virkkoi:

-- Onnen käki, Karjalan onnea kukkuu!

Kauan kukkui pyhän vaaran käkönen yhteen menoon. Mutta kun viimein
lakkasi, tarttui sen säveltä jatkamaan toinen käki koivun latvasta
keskeltä kaskea.

-- Onnen käki, kaskemme onnea kukkuu!

                                           (Juhani Aho: Panu.)



METSÄNKÄVIJÄ.


Vinha ukko Jorma eleli omia aikojaan omassa salvamassaan metsäsaunassa
vähän matkaa Panulasta. Ilta- ja aamupuhteet hän verkkoja kutoi, ansoja
punoi, suksia valmisteli ja nahkoja muokkasi, eikä kellään ollut verkot
niin hienot, ansat niin näpsät, sukset niin sujakat ja nahkat niin
puhtaat. Päivät hän metsissä hiihti pyydystellen jäniksiä ja
metsäkanoja langoilla ja loukuilla ja kettuja raudoilla, ja läpi talven
oli hänen latunsa auki, kulkien ensin järven yli, sitten erään lahden
pohjasta metsään upoten ja noudatellen puron vartta, kunnes vei pienen
jyrkkärantaisen metsälammen luo, jossa oli hänen pyydysmaansa ja jonne
eivät muut kunnioituksesta vanhaa miestä kohtaan käyneet ansojaan
virittämään. Vaikka olikin Jorma-ukko useimmassa asiassa toista mieltä
kuin heimon johtajat, suosi häntä hänen sukunsa, sillä oikeat olivat
usein ukolla tuumat, aina hän nuorten iloissa soitteli ja lauloi,
opetti muillekin laulujaan ja jakoi tarvitseville saaliistaan sen, mikä
itseltä tähteeksi jäi.

Oli vielä varhainen aamuyö, kun Jorma majansa ovella asetti sukset
jalkaansa ja valmistautui pyydyksilleen lähtemään. Kontti selässään,
kupeellaan jousi ja kädessä sauva solahutti hän alas tuttua latuaan
järven jäälle. Ketterästi nouseskeli vielä vanhuksen jalka ja
säännöllisesti loksahteli suksi ennen tehdyn ladun kovaan pohjaan. Aamu
oli kirkas ja kylmä ja tähdet leimusivat taivaalla revontulten kanssa
kilvan. Kun mäen antama vauhti loppui ja sileä jää oli alla, hiljeni
hiihtokin ja verkkasata kulkua eteni iäkäs suksimies tarttuen tuumiinsa
kiinni, jotka näin aamusta päivin aina olivat virkeimmillään.

-- Paha on, kun ei nykykansa enää kallista korvaansa Wäinön
viisaudelle, joka sananparsiin puki ajatustensa aarteet ja soiton ja
laulun opetti. Pilkaten hänestä puhuvat, Panu itse kaikista pahimmin.
Hyvähän saattaa olla kaupan mies ja hyvässä kurissa pitää kansaa, mutta
ne sen taiat ja temput, jotka Wäinön tietojen rinnalle asettaa --
julkeata se on ja häpeä se on, ja kerran jumalat kostavat. Ei nykykansa
osaa jumalien kera seurustella eikä haltijain tahtoa tajua. Luulevat
Tapiota ja Mielikkiä ahneiksi pohatoiksi, jotka ihmisten tavaroita
himoitsevat, kultaa, hopeaa, ja herkkuisia uhreja kysyvät. Eivät ne
sitä kysy, kysyvät tuota, miten mieli on herkkä, miten heitä
sydämessäsi hyvittelet ja miten rinnassasi hellänä pitelet -- niille
näyttäytyvät ja mielihyvänsä hymähtävät. Eivät kaikille näyttäy, vaikka
mitä temppuja tekisivät ja mitä antimia tahansa eteensä levittäisivät.
Sille, joka osaa oikein katsoa, ilmaantuu haltija siinä, missä et
luulekaan. Vaan ei osaa nykykansa enää haltijata huomata.

Jorma oli hiihtänyt joen poikki ja läheni rantaa, joka korkeana
metsäisenä rinteenä kohosi hänen edessään muodostuen vähitellen
kaitaiseksi lahdeksi, minkä pohjassa oleva puro vei syvemmälle metsään.

-- Haltija on kuin otus metsässä, jatkoi hän mietteitään, saattaa olla
lähellä, saatat kulkea ihan ohitsensa etkä huomaa, ennenkun jo on
pakosalla, -- voi katsella sinua kuin metso puun mallosta ja säikäyttää
sinua pääsi päältä lentoon lähtiessään; jälkeensä lähdet, vaan et enää
saavuta.

Mutta mikä siinä on, ett'ei nykyisen kansan silmä näe haltijata niin
hyvin kuin niitä ennen nähtiin, jolloin heitä joka oksalla istui,
jolloin joka aholla iloaan pitivät? kysyi Jorma itseltään, kun latu vei
hongikkoon, jonka katon läpi tähdet tuikkivat. Paljon oli Jorma sitä
miettinyt... lie siinä syy, että silmä on huijennut metsänväen aarteita
liiaksi tähysteltäessä. Ei huolita Tapiosta, vaan hänen tavaroistaan.
Tapetaan kaikki, mitä eteen ilmaantuu. Siitä jumala työlästyy ja
riistansa arkiuttaa. Ei metsän ukko itsekään teurasta karjastaan
enempää kuin tarvitsee. Niin tehtiin ennen ja niin teki Jorma vieläkin.
Kun oli tarpeekseen saanut, nosti loukkunsa puun oksaan ja viritti
taas, kun tuli puute. Aina sai hän siten, mitä tarvitsi. Siinä se oli.
Mutta oli se siinäkin, että vaikka heimo tietäjänsä Panun käskemänä
suuria uhria suitsutteli, eivät metsämiehet Mielikin mieltä
lepytelleet, niinkuin esi-isäin oli tapana. Eivät puhtoisimpiinsa
pukeuneet, eivät lauluilla lumoilleet, vaan rumilla Lapin taioilla
pettääkseen pyysivät.

Mielikki rakastaa sitä, joka metsälle lähtiessään hienoimman paitansa
ja kauneimman kauhtanansa yllensä pukee ja uusimmat kenkänsä jalkaansa
vetää eikä haisevissa vaatteissa hänen siistityissä huoneissaan
värjöttele. Mutta enin kaikesta ihastuu salon emäntä metsämieheen, joka
hänen tyttäriensä iloksi virtensä virittää.

Eikä sitä kertaa hiihtänyt Jorma metsässä, ett'ei jotakuta vähää
hyräillyt:

    "Mielikki metsän emäntä,
    Metsän muori muoto kaunis,
    Lyöte lykkyvaattehisin,
    Antipaitoihin panete,
    Sormet kullan sormuksihin,
    Käet kullan käärehisin,
    Pää kullan vipalehisin,
    Tukka kullan suortuvihin,
    Korvat kullan koltuskoihin,
    Kaula helmihin hyvihin."

-- Eihän se minun ääneni enää metsässä kajahda, mutta tarkka on korva
metsän väellä, kyllä kuulevat, kun tahtovat...

    "Tuo'os metsä tuonnempata,
    Etsiös etempätäkin,
    Saata tälle saarekselle,
    Tälle kummulle kuleta,
    Saata poikki salmistakin,
    Vetele vesien poikki."

Aamu alkoi vähitellen kuultaa puiden läpi. Pakkanen oli kiihtynyt ja
tähdet liekehtivät niinkuin olisivat vilun käsissä hyppineet. Jorma oli
puron vartta noudatellen tullut lammille, josta puro lähti. Lampi oli
korkeiden harjujen välissä ja kasvoivat sen rinteet tuuheata
lehtimetsää ja toisin paikoin sakeata näreikköä. Puron niskassa oli
lumen alla patoja, sillä keväisin tulvaveden aikana oli purossa Jorman
paras kalastuspaikka ja lähellä sitä havumaja suuren kuusen alla, johon
hän oli talviteloilleen ripustanut pyydyksiään: vitsamertoja,
ongenvapoja, linturihmoja ja loukkujen lukkoja. Aina pistihe Jorma sitä
kautta kulkiessaan, ennenkun edemmä meni, katsomaan, olivatko kaikki
paikoillaan. Ja aina uhrasi hän puunsa alle palasen hopeaa, toisen
vaskea. Ei ollut nyt viimeisestään muuta muutosta tapahtunut kuin että
jänö oli käynyt puun juurella tepastelemassa ja kettu sen jälkiä
nuuskimassa. Päivä oli valkenemistaan valennut ja metsässä alkoivat sen
eläjät liikkeelle lähteä. Palokärki huuteli, oravat kurahtelivat ja
ylhäällä harjulla kukerteli teiri toverejaan houkutellen. Jorma nousi
suksilleen ja lähti pyydyksiään kokemaan. Lammin rannalle pajukkoon oli
hän laittanut riekkopihan risuista. Kaksi valkoista kanaa oli käynyt
lankaan. Ylempänä rinteellä olivat jänislangat maahan kaadettujen
haapojen ympärillä. Puolikymmentä lankaa oli Jormalla vireessä ja
kahteen oli käynyt. Mutta kokonainen karja niitä näytti vielä olevan
jälellä, tantereeksi oli lumi haapojen ympärillä polkeutunut. Jorma
myhäili siinä jänöjen yöllistä temmellystä, myhähteli hangen pinnalla
kelluvia papanoita ja siististi nakerrettuja haavan oksia, joissa näkyi
hampaitten sijat ja milteipä hennon turpasenkin jälki. Kohta olivat
kaikki hipleimmät ja hienoimmat oksat jyrsityt, uutta elämistä pitää
antaa... ja Jorma kaatoi maahan muutamia vereksiä haavan vesoja
lehdosta. Keskelle aukkoa oli jäänyt saareke haapoja ja pikku näreitä.
Tuuheimman näreen juuressa vilkkuivat nytkin nuo ruskeat silmät ja
mustat korvan päät, jotka siinä olivat koko talven näkyneet. Se oli
suuri, kesy jänis, joka ei koskaan käynyt pyydykseen, loikkasi aina
loukkujen yli ja liisi langat. Milloin tahansa olisi Jorma saanut sen
nuolella makuukseensa kolkatuksi, mutta ei kolkannut asentojänistä,
jolla oli siinä kotonsa; ja hän alkoi uskoa, että se on haltijan jänis,
kun ei pyydykseen mene, saattaa olla haltija itsekin, jota jos
hätyyttää, kaikoo muille maailmoille ja vie kaiken riistan mukanaan. Ja
varovasti, ett'ei pyhä elävä turhaa pelästyisi, vetäytyi Jorma
viidakkoon ruskeain silmäin häntä seuratessa ja mustakärkisten korvain
hörhällään seistessä.

Koettuaan pyydyksensä vei Jorma saaliinsa suuren majakuusen alle lammin
rannalle ja ripusti ne puun oksaan niin korkealle kuin yletti. Sen
tehtyään läksi hän Karin mökille hiihtämään.

Korkean hiekkaharjun selkää hän hiihteli, joka kahden suon välitse
kulki. Pitkät hoikat hongat pyrkivät rinteiden alta aina sen tasalle
kohoamaan. Alempana oli metsä sakeaa, mutta harjun selällä harvempaa ja
puitten välitse näkyi etäisiä vaaroja. Karin mökki oli siellä
vuoristossa korkeimman vaaran vierteellä, mistä savupatsas ilmaan
suitsusi.

Ei ollut nuoressa kansassa Jorman mieleisiä miehiä muita kuin Kari.
Kari oli puhdas poika, äitinsä kanssa kahden eleli. Ei kukaan osannut
Jorman mielestä niin laulaa ja soittaa kuin Kari. Kaikki Jorman laulut
oli hän oppinut ja uusiakin hän sepitteli, niin soinnukaita, ett'ei
aina isän vanhoista virsistä eroittaa tiennyt; vanhoillaankin oli niitä
vielä Jormankin pitänyt ruveta oppimaan, niin ne häntä viehättivät.
Puhdas oli poika sekä mieleltään että tavoiltaan ja taisi ja tahtoi
metsolaa miellytellä, niinkuin Kalevan miesten ennen oli tapana. Ei
hänkään taikoihin ja temppuihin luottanut, sanaan uskoi ja sanaa
viljeli ja Wäinön tietoa piti tiedoista korkeimpana.

Kun Jorma oli harjun selkää kappaleen hiihtänyt, kohahti yhtäkkiä
hiihtäjän edestä iso metso lentoon. Kuulostettuaan, minne se asettui,
lähti Jorma jälestä hiihtämään. Ollakseen oikein varma siitä, ett'ei
metso keksisi häntä ennen kuin hän metson, laskeutui ukko suksiltaan,
heitti pois tuuhean ketunhäntähattunsa ja hiipi metsästysintoa palaen
sinnepäin, minne metso oli lentänyt. Korpi oli sakeaa, puut korkeita ja
tuuheita ja tiheimpään kuuseen lentää Tapion kukko, katselee sieltä
maurottaa, pää kallellaan ja nokkaansa väliin hiaisten huomatessaan
puitten juurilla paarustelevan vaanijan, joka ei näe, vaikka hänet
nähdään. Liika laiska on lentoon lähtemään raskas lintu, puun maltoa
vain kiertää sitä mukaa kuin toinen puuta kiertää. Mutta jo on Jorma
saanut vihiä linnusta, ei pysäytä kulkuaan, vaan virittää salaa
jousensa, maahan painuu mättään taa ja tähtää, mutta ei ennätä
laukaista, kun suhahtaa ilmassa ja Jorman varma saalis vieraan nuolen
lävistämänä tulla rumistaa puusta alas.

Eihän ole Jorma kiivas mies eikä kiroisa, mutta kun ei ole vielä ennen
sattunut, että toinen hänen saartamansa riistan viepi, niin jo kirasee
hän metsään ja kysyy, kuka lempo se siellä hänen lintujaan ampuu.

Ei kuulu metsästä vastausta ja Jorma rientää anastamaan otusta, jonka
hän pitää omanaan, oli ampuja kuka tahansa.

-- Eläpä vie toisen lintua! kuulee hän tutunomaisen äänen sanovan ja
kun kääntyy jälelleen, näkee hän Karin astuvan esiin paksun puun
suojasta.

Jorma on olevinaan vihainen ja tiuskasee:

-- Minun on lintu.

Karikin on olevinaan tiukkana ja vastaa:

-- Sen on lintu, joka linnun ampuu.

-- Sen se on, joka löytää ja saartaa!

Mutta sitten he molemmat nauramaan ja kättelemään.

-- Lähdemme lintuun vielä, ehdotti Kari. Kierrämme vaaran ja menemme
toiselta rinteeltä kotiin.

Oli jo pimenemässä ilta, kun metsämiehet saapuivat Karin majalle,
kontit täynnä riistaa. Maja oli viettävällä, aukealla rinteellä ja
tuvan ovelle näkyi koko Korpiselkä ja Uhrivaara ja Panulan kylä
takaisine maineen.

Aina on Jorma tervetullut vieras Karilaan ja aina häntä siellä hyvänä
pidetään. Lämpimin käsin ottaa emäntä hänet vastaan, saunaan vie,
hyväksi kylvettää ja saunasta tultua pöydän päähän istuttaa. Myhäellen
katselee Jorma siinä eteensä katettua ruokapöytää, johon emäntä
kiidättää uunin arinalla hautuvia hutturoppeita toisen toisensa
perästä, niin pian kuin entiset tyhjenevät. Mutta kun vieras on veronsa
saanut ja pöytä pyyhitty, istuu emäntä takan viereen karsinanpuolelle
värttinänsä kanssa ja Jorma nostaa kanteleen seinältä eteensä pöydälle
ja sitä virittelee. Kari käy karhukeihäänsä aitasta ja alkaa sitä
lujitella ja kärkeä hijoa. Siinä on vielä terässä ja varressa
kuivunutta verta viimeisen karhun jäleltä ja siitä muistuu emännälle
jotain mieleen. Hän pistäkse ulos ja kun tulee takaisin, heittää hän
ovesta sisään kannannaisensa mytyn, suuren karhun nahkan, joka peittää
puolet pienen pirtin lattiaa.

On Jorma isojakin nahkoja nähnyt, mutta ei koskaan niin isoa ja komeaa.

-- Olet malttanut myymättä jättää?

-- Tätä nahkaa ei myydä, tämä on nuoren naisen vuoteeksi pyydetty. Ja
siitä emäntä selittämään, millä lailla se oli saatu.

Monena kesänä oli se näillä mailla maleksinut, välistä koto-ahollakin
kellehtinyt, vaan ei koskaan saatu sitä kierretyksi. Luultiin sen jo
niinkuin aina ennenkin ennen lumien tuloa makuilleen menneen, kun viime
talvena Kari näkee Panulasta tullessaan karhun jälet Uhrivuorelta
tulevan ja puhaltau jälkeen. Monta päivää ajattaa, kerran juoksee
Uhrivaarankin poikki, mutta pois hylkäsi Tapio koiransa ja tänne
kuletti. Kotiahon alle ajaessaan tekee Kari sen lupauksen, ett'ei myy
turkkia, vaan morsiusvuoteeksi pyhittää. Jo alkaa uupua Metsolan ukko,
siinä odottaa läähättäen suuren kiven kupeella, ja kun Kari keihäineen
kohti käy, niin suin päin syöksähtää rautaan, niinkuin olisi elämäänsä
kyllästynyt, ja hangelle kellahtaa.

-- Tuoss' on vielä haavan jälki rinnassa.

-- Tapion huomenlahja se on, siksi sitä ei myydä.

-- Hyvä on siinä nuorikon kanssa kelliä.

-- Kun tuon nyt tuoduksi saisi, huokasi Karin emäntä.

-- Anopiksi mielesi tekisi!

-- Olisihan rattosampi ollakseni, kun Kari metsiä kiertää ja saisinhan
kerran soudateltavani minäkin.

-- Mutta metsäonnesi sinä menetät, Kari, kussa naisen kotiisi kuletat.
Kateita ovat sinipiiat, eivät näyttäy, pois kaikottavat edestäsi
riistan ja harakan tiellesi ajavat, laski Jorma leikkiään.

-- Eivät aja sen edestä, joka ei metsäaamuna päivän nousuun
vuoteellansa virune, niin sanoi ennen isä vanha.

-- Ei sillä kuulu väliä olevan, kunhan mies puhtosena metsään menee ja
viljavirret hyvin helkytellä taitaa.

-- Puhdas on mies tämä Kari ja pulska ja virsikäs verraton.

-- Ei ole Jorman virsille vertojen vetäjää, kehahti Kari puolestaan.

-- Nähnettekö noita sinipiikoja ja metsän väkeä, vaikka aina kehutte?
arveli Karilan emäntä.

-- Monesti on nähty, hyvä emäntä. Olen Tapiotakin vilahdukselta saanut
silmätä. Talvella Tapion parhaiten näkee, kovana pakkasaamuna, kun
päivä vaarojen välistä kiiluu, silloin se suuren kuusen takana seisoo
ja partaansa sukii... Mielikki syksyllä näytäkse, kun lehtoisen vaaran
rinne koreimmillaan paistaa, punaisena ja keltaisena hohtaa, silloin se
vähää ennen auringon laskua samannäköisissä kirjavissa vaatteissa
vaaran rinteellä istuu. Silloin kun metsään menee, metsä niillä mailla
viljaa vilisee, on kuin kaiken metsän elävät mukanaan kulettaisi:
oravat kurahtelevat, teiret kukertavat, metso kotkottaa, metsäkana
kokkaa pekkaa panee ja palokärki huilauttelee.

-- Sinipiiat, Tapion tyttäret, liikkuvat kesäilloin, kun käki vielä
kukkuu ja lahorastas laulaa, virkkoi Kari... vetten vaiheilla ne näkee
tai luhtain ranteilla metsän rinnassa... sumuhameihin pukeutuvat, ja
jos kaukaa laulat toiselta rannalta tai hiljaa kannelta järvellä
soittelet, niin karkeloon käyvät...

-- Mutt'ei niitä joka mies näe, ei näe nykykansa.

-- Mikä lie siihen syynä, ett'eivät näe?

-- Eivät katsoa osaa, ei ole silmä siihen teroittunut, ei mieli
haltijoita kohtaan herkistynyt. Ystävinä ennen haltijoita pidettiin,
jotka hyvää soivat, nyt vihamiehinä kohdellaan, joita manataan ja
penätään ja taioilla ja tempuilla vangita ja sitoa koetetaan.

-- Vaan eikö ole tehonsa taioissakin?

-- Ei teho taika muihin kuin tyhmään kansaan, jolla Panu niitä
teetättää. Manaukset ovat tarpeen, aseet pitää olla puhtaat,
pyydystykset siistit ja mies hajuton, ja kun sitten metsän väen iloksi
laulaa tai soittaa, niin siinä on taikain taika. Muuta ei tarvita, kun
mies muuten kykenee. Mutta kymmeniä kujeita, satoja sotkuja vaatii nyt
Panu ja niitä opettaa ja on ne kaiken kansan uskoksi ylentänyt. Ei nyt
olekaan ylempää tietoa, ei korkeampaa viisautta muuta. Katsokaahan,
mitä teetättää jäniksen pyytäjällä. Minä kun vien langat metsään,
pyyhin havuilla, poltan pois pirtin hajun enkä paljaalla kädellä
koskettele. Kun olen ne virittänyt, loihdin näin:

    "Minä laitan lankojani,
    Liitän näitä liinojani,
    Liitän liinani lumelle,
    Lasken langat hangen päälle,
    Jänön poika kyykelöinen,
    Juokse noron notkokkeita,
    Painekkeita painattele,
    Juoskos kullaisna käkenä,
    Hopeaisna möykkyränä
    Vasten minun pyytöäni,
    Kohen kultalankojani."

-- En sen enempää pakottele enkä pinnistele, annan vallan, menköön jos
tahtoo, ja useimmittain se menee. Mutta millainen on Panun opettama
taika? No, puhdistaa hänkin käskee pyydykset ja sitten panna tuvan
pohjoisnurkalle, joka on hyvä, mutta sitten kun metsään lähtee, niin
pitää kolmasti vasemmalla kantapäällään painaa ovea lähtiessään ja
sitten kirveellä tehdä tiehen kolme viisikantaa, joiden päällitse
astua. Sitten kun menee pyytäjä näreikköön, niin siellä pitää katkaista
kolme kolmikantaista näreen lehvää ja ne tielle viskata ja niiden
päälle polkea, jotta ne kolmeen askeleeseen tulevat. Sitten ottaa yhden
havun lehvä käteensä ja minkä langan panee polulle, sillä pyyhkii se
sen lankansa ja panee vyönsä alle sen havun lehvän niin kauvaksi kuin
toisen saa pannuksi. Sitten kun tulee kotiinsa, niin heittää aitan taa
sen havun lehvän. Kun menee katsomaan lankojaan ja jos on siellä jänis,
niin se pitää olla vyön alla se havun lehvä. Sitten pitää se jänis
pyyhkiä myötäkarvaan joka paikasta, ja ennenkun sitä liikuttaa, niin
pitää painaa lehvä siihen jäniksen tilalle, tyvipuoli päähän päin ja
vasemmalla kantapäällään polkea se havun lehvä. Sitten kun ottaa siitä
sen jäniksen, pitää vielä kerran taittaa kolmikantainen näreen oksa ja
panna molempiin korviin... ja tiesi hänen, mitä kaikkea sitten vielä
täytyy tehdä!

Ja Jorma nauroi niin makeasti, että vesi silmään kihosi. Mutta sitten
hän suuttui.

-- Ja näitä mielettömyyksiä niitä nyt körötellään Wäinön tietoja
ylemmä! Mutta eivät ole Wäinön tietojen veroisia, jolle Ilmatar-emo
viisautensa neuvoi ja hän sen meille säilytti. Mutta niitä nyt
halveksitaan, sanotaan: se on sitä joka miehen tietoa, mutta taika se
on salaperäistä ja voimallista, sillä ne henget hallitaan.

-- Kuka hänen tiennee, huokasi Karin emäntä, paljon on nykyaikana
tietoja, mitkä heistä oikeita lienevät. Kuka hänen tiennee sen
Kiesuksenkaan, paljon on hänelläkin palvelijoita.

-- En tiedä hänestä enkä hänestä kysy... vieras on minulle ja
muukalainen. Sen vain tiedän, että kun Wäinön tavoin haltijoita
palvelee ja pitää hänen tietonsa suurinna tietonaan, ei oikeista
tiedoista puutetta tule. Mutta mitä pajatan semmoisista asioista joka
kerta käydessäni... vanhan aatos entisiä latujaan hiihtää.

-- Pajata, taatto, pajata, harvoin käyt, mutta viisaita puhut. Hupainen
on sinua kuullaksemme.

Puhellessaan oli Jorma kannelta sormiellut ja säveliä juoksetellut.

-- Laulamme, Kari, ei ole viikkoihin taas virsikkäin oltu, virkkoi
Jorma.

-- Laulakaatte! kehoitteli Karin äiti.

-- Laulamme, kun, äiti, säestänet.

Pöydän nurkalle asettuivat miehet, liittivät sormensa sormien lomahan
ja kävivät laulamaan, Karin äidin, kantele polvellaan, heitä takan
ääressä säestäessä.

-- Mistä laulamme? kysyi Kari.

-- Laulamme Wäinöstä, joka venettä rakenti, mutta ei saanut valmiiksi,
kun kolmea sanaa puuttui.

Ja he lauloivat Wäinöstä, joka lähti sanojansa Tuonelasta hakemaan, ja
kun ei sieltä saanut, upposi Vipusen vatsaan ja sieltä ne toi. Innosta
tutisi Jorman harmaa parta Wäinön vaelluksia laulaessaan ja riemuiten
lopetti hän laulunsa Wäinön sanoilla:

    "Jo nyt sain sadan sanoja,
    Tuhansia tutkelmia,
    Sain sanat salasta ilmi,
    Julki luottehet lovesta!"

Mutta kun laulu oli lopussa, muistui hänelle mieleen entiset ajat ja
nykyiset ja huoaten hän virkkoi:

-- Sieltä hän ne haki ja sieltä hän ne sai viisauden sanat. Mutta sinne
ne taas katosivat, vainajain kera manalle menivät, eikä ole nuorisossa
nousevassa, kansassa kasvavassa miestä, joka tietojen oikeat ongelmat
uudelleen ilmi toisi. Ei ole eikä taida tulla. Pirstaleina on sanojen
sampo.

Pitkälle karstalle oli päre pihdissään palannut, uupumus valtasi mielet
ja uupumus miehet ja levolle laskeutuivat Jorma, Kari ja hänen äitinsä.

                                            (Juhani Aho: Panu.)



TUHAT VUOTTA SIITÄ VIERRYT.


    Tuhat vuotta siitä vierryt
    Lie jo ammoin ummellensa,
    Kun on joutui näille maille,
    Vuoksen vuolahan vesille,
    Mahtavan meren tiloille,
    Kalevaisten kuulu kansa,
    Heimo vanhan Väinämöisen.

    Kaatui päivin kaskimaita,
    Öisin huhdat tuprueli;
    Kulki sauhut soita myöten,
    Käry kankaita samosi,
    Saatellen sanomat siitä,
    Viestit vieden loitommalle,
    Ett' on tullut toinen aika,
    Aika Sampsa Pellervoisen,
    Karjalan keväisen kylvön.
    Uusi kansa metsät kaatoi,
    Päivät raatoi, yöt lepäsi,
    Punoi verkot puhtehella.
    Onget aamulla väkäsi;
    Käkesi kalalle käydä:
    Lammet lahnoja vilisi,
    Syvät järvet säynähiä,
    Haukia matalat rannat,
    Virrat vuolahat lohia.
    Taikkapa katajan taittoi,
    Josta jousen jännitteli,
    Sata vuoli sulkanuolta,
    Vasamoita viinen täyden,
    Saalihille saadaksensa:
    Korvet kaikui koppeloita,
    Metsät mehtoja mekasti.
    Pihalla jänöset juoksi,
    Ketut keittiön takana.

    Päivin pyyteli kaloja
    Tai on metsän antimia.
    Yönsä öitsi nuotiolla,
    Tulen leimuvan lähellä,
    Korven synkän kainalossa,
    Joen varsia varaten.

    Vienosti tohisi tuuli
    Hyötyhongan latvuksissa,
    Suloinen suvinen henki
    Leikki miesten suortuvilla;
    Taivas siinteli sinessä,
    Reunat ruskoa punersi,
    Käki kukkui kuusikossa,
    Loitommalla laulurastas --
    Lehdossa joen takana
    Satakielinen liversi,
    Lähellä lorisi lähde,
    Puro pieni pulputteli.

    Kaunis on kesäinen päivä.
    Suloinen suvinen ilta,
    Ihanin valoisa yöhyt
    Suomen suurilla saloilla,
    Sydämessä laajan luonnon!
    Luonto laululle lumosi,
    Vanhat virsille viritti;
    Laulettihin, kuunneltihin
    Noita saatuja sanoja,
    Otettuja ongelmoita
    Vyöltä vanhan Väinämöisen
    Alta ahjon Ilmarisen,
    Kaukomielen kalvan päästä,
    Joukahaisen jousen tiestä.

    Niit' ennen isot jo lauloi
    Kirvesvartta vuollessansa,
    Niitä emotkin opetti
    Värttinätä väätessänsä,
    Niitäpä vilu viritti,
    Sade liitteli sanoja,
    Virttä toista tuulet toivat,
    Meren aaltoset ajoivat
    Sille, joka puhde-illat
    Istui yksin ikävöiden,
    Kuullen luonnon suuren kieltä,
    Metsän taruja tajuten.

    Tai oli kisat kylässä,
    Riemunpito raitiolla,
    Kunne kulki kukkahuivit,
    Tinarinnat riiaeli,
    Kestihin on kekrijuhlan,
    Kaiken kansan karkeloihin.
    Soipa siellä soittoneuvot,
    Koivukantelet helisi,
    Soi surua, soi iloa,
    Kaikui mieltä kaikenlaista;
    Milloin lietona lirisi
    Niinkuin laaksossa puronen,
    Milloin leivona liversi,
    Satakielen soittimella,
    Nuoren joukkuen ratoksi,
    Kassapäiden karkeloksi.

    Siellä nuoret nuorten lailla,
    Tuollapa tuvan perällä,
    Päädyssä pisimmän pöydän
    Loihe vanhat laulamahan,
    Tietäjät runontekohon
    Pärevalkean valossa;
    Lauloi syntyjä syviä,
    Virsiä Antero Vipusen,
    Eikä sanat sanoen puutu,
    Virret veisaten vähene;
    Ennen kalliot kiviä,
    Umpilammet lumpehia
    Kuin on lauluja pitoset,
    Virsilöitä Keyrin kestit.

               (Kasimir Leino: Runoja.)



USKON VARMAAN.


Uskon varmaan, että Suomessa on ollut aika, jolloin sen kansa
kokonaisuudessaan harrasti kaunotaiteita ja niitä kokonaisuudessaan
harjoitti... omalla tavallaan... aikansa kaikkia taidelajeja yleensä ja
kutakin erikseen.

Se oli silloin -- niin ainakin tekee mieleni kuvitella -- kun
Kantelettaren tunnelaulut sepitettiin, kun Kalevalan sankarirunot
luotiin, kun lukemattomien loihtujen runous syntyi ja kasvoi, ja kun
kantele joka miehen polvella helisi.

Mikä omituinen viehätys kutsua eteensä noita aikoja! Kuvitella, että
jokainen mies ja nainen -- tai vaikka kymmenes tai olkoonpa vaikka
sadaskin -- oli runoniekka, lauluseppä tai ainakin laulaja ja soittaja;
-- ajatella, että joka kylässä, kenties joka talossakin oli luova
taiteilija, runojentekijä tai satujensanelija, ja että koko kylän väki
oli tähän taiteeseen innostunut ja sitä rakasti; -- että naisilla oli
omat lempirunoilijansa ja miehillä omansa, samoinkuin nuorukaisilla ja
neitosillakin, että ne olivat heillä aina mielessään ja että he
muistelivat, mitä olivat muilta kuulleet, ja lisäilivät omasta
itsestään sen, mitä eivät muistaneet.

Ja että joka tupa oli teatteri, jossa talvisin iltapimeän tultua
jokainen voi päästä kuulemaan parasta, mitä heidän taiteensa voi
tarjota. Ja se taide, se oli samaa, jota me vielä tänäkin päivänä
ihastuksella mainitsemme: Suomen kansan omaa, vanhaa runoutta ja
soittoa! Se oli köyhimmänkin kuultavata, se kykeni kaikkia
ilahuttamaan, kaikkien tunteita tulkitsemaan ja kaikkien huolia
huojentamaan!

Jospa voisi siirtyä ajassa takaisin ja päästä vaeltamaan entisille
"Kalevalan kankahille" kaikkea tuota kuulemaan ja näkemään!

Kuulemaan, kuinka yksinäinen tyttö kulkee metsäpolkua ja hyräilee
mielentilansa laulussa, joka syntyy hänen kulkiessaan, kuinka nuori
mies metsää kävellessään lepyttelee sen haltijoita omalla
sepittämällään loihdulla ja kuinka miniä käsikiveä vääntäessään pukee
runomuotoon vanhan kotinsa kaipuun. Näkemään, kuinka tupa kokoutuu
kansaa täyteen... kaikki eivät sinne mahdukaan... ja siellä sisällä
vanhat laulajat, sormet sormien lomassa, esittävät osia maailman
luomisesta, Väinämöisestä, Ilmarisesta, Kullervon kurjasta kohtalosta,
Sammon ryöstöstä ja Pohjolan häistä. Kuinka vanhain lopetettua astuu
esille uusia miehiä uusi-aiheisilla, vasta sepittämillään säkeillä,
kuinka heitä arvostellaan, kuinka he saavat suosiota ja hyvähuutoja tai
joutuvat ankarankin arvostelun alaisiksi.

Ja näitä iloja kestää, vuoroin yhdessä talossa, vuoroin toisessa,
kestää myöhään yöhön. Vihdoin väki hajautuu, lähtee kotiinsa, mutta
metsänpolkuja suurissa joukoissa kävellen tai tyyniä selkiä valoisina
kesäöinä soudellen keskustelevat he "taidekysymyksistään" ja vaihtavat
mielipiteitä siitä, mitä olivat kuulleet.

Aate synnyttää aatteen, ennen kuultu runo ja laulu antaa aihetta uusien
syntymiseen, vaatimukset nousevat, aisti kehittyy, eri suunnat
taistelevat keskenään uusissa laulujuhlissa ja kilpalaulajaisissa,
lyyrillinen runo ja kertomarunous voittavat vuorotellen alaa ja toisin
ajoin rakastetaan laulua enemmän kuin soittoa, suorasanaista enemmän
kuin runoa.

Minä uskon, että ne ajat ovat olleet olemassa.

                                       (Juhani Aho: Tyven meri.)



VIIKINKEJÄ SUOMENRETKILLÄ SUOMALAISIA VIIKINKIRETKILLÄ



JUMALAN KAULAKORISTE.

Tore Hundin retki Perman maahan.


Sinä talvena oleskeli kuningas Olavi Sarpsborgissa ja hänellä oli
siellä luonaan paljon miehiä. Silloin lähetti hän Karlen asioilleen
pohjan puolelle maata. Karle meni ensin ylämaihin ja sitten pohjoisessa
vuorien yli, tuli Nidarosiin ja otti siellä kuninkaan tavaraa niin
paljon kuin hän niistä oli edeltäpäin ilmoituttanut, ja hyvän laivan,
joka hänestä näytti kelpaavan sitä retkeä varten, minkä kuningas oli
antanut hänen tehtäväkseen, nimittäin että hänen oli mentävä pohjolaan
Perman maahan. Oli sovittu niin, että Karle olisi yhtiössä kuninkaan
kanssa niin, että kummankin oli pantava tavarat tasan.

Karle ohjasi keväällä varhain laivansa pohjoista kohti Haalogalandiin.
Siellä liittyi hänen seuraansa hänen veljensä Gunstein, ja hänellä oli
kauppatavaraa omaan lukuunsa; siinä laivassa oli noin 25 miestä. He
lähtivät heti varhain keväällä pohjoista kohti Finmarkeniin. Tore Hund
sai kuulla tästä; silloin lähetti hän miehiä ja sanan veljeksille, että
hänellä oli aikomus kesällä lähteä Perman maahan ja sanoi toivovansa,
että matkustettaisiin yhdessä ja että kullakin olisi yhtä suuri osa
anastettavasta saaliista. Karle ja Gunstein lähettivät hänelle sen
vastauksen, että Toren oli otettava 25 miestä, samoinkuin hekin; ja
voitettava saalis oli jaettava tasan laivojen kesken, paitsi
kauppatavara, joka miehillä oli mukanaan. Mutta kun Toren lähettiläät
palasivat, oli hän jo antanut asettaa esiin suuren sotalaivan, jonka
hän omisti, ja laitattanut sen kuntoon. Hän otti siihen laivaan talonsa
miehet, ja laivassa oli lähes 80 miestä. Torella yksin oli tämän
miehistön johto ja samoin kaikki heidän matkalla voitettavansa saalis.
Mutta kun Tore oli saanut kaikki kuntoon, ohjasi hän laivansa pohjoista
kohti rannikkoa myöten ja tapasi Karlen Sandvärissä. Sitten jatkoivat
he matkaansa yhdessä ja saivat hyvän myötätuulen. Gunstein sanoi
veljellensä Karlelle, niinpiankun he ja Tore olivat kohdanneet
toisensa, että Torella hänen mielestään oli liika paljon miehiä. "Ja
minä luulen", sanoo hän, "että meidän olisi viisaampaa kääntyä takaisin
eikä lähteä matkalle näin, kun olemme kokonaan Toren vallassa, sillä
minä en luota siihen mieheen." Karle sanoi: "En minä käänny takaisin;
vaan onhan niinkin, että jos tiesin kotona Langössä, että Torella
tulisi matkallaan meidän kanssamme olemaan niin suuri miesjoukko kuin
hänellä on, olisi meilläkin ollut enemmän miehiä mukanamme." Veljekset
puhuivat tästä Torelle ja kysyivät, mikä oli syynä siihen, että hänellä
oli mukanaan paljoa enemmän miehiä kuin mistä oli ollut puhetta. Hän
vastasi näin: "Meillä on suuri laiva, jossa tarvitaan paljon väkeä;
minusta näyttää, ett'ei näin vaarallisella retkellä koskaan voi olla
liika paljon hyviä miehiä."

He kulkivat kesän aikana useimmittain niinkuin tuuli laivoja kuletti:
kun oli heikko tuuli, purjehti Karlen laiva paremmin, ja niin
laskettelivat he edellä; mutta kun tuuli oli terävämpi, pysyi Toren
venhe mukana; he olivat harvoin yhdessä, mutta tiesivät kuitenkin aina
toisistaan.

Perman maahan tultuaan laskivat he maihin kauppakaupunkiin [Vienanjoen
suussa, luultavasti sama, jolle venäläiset myöhemmin antoivat nimen
Cholmogory]. Siellä syntyi kaupanteko ja ne miehet, joilla oli tavaraa
mukanaan, saivat kaikki paljon nahkoja. Tore sai paljon oravannahkoja
ja majavan- ja soopelinnahkoja. Myöskin Karlella oli paljon tavaraa,
jolla hän osti paljon nahkoja. Mutta kun kaupanteko oli loppunut,
ohjasivat he laivansa pois Wienanjokea myöten; silloin irtisanottiin
sen maan miesten kanssa sovittu kaupparauha.

Mutta kun he tulivat merelle, pitivät he neuvottelun laivaväen kanssa.
Tore kysyy, onko miehillä halua nousta maihin ja voittaa saalista; he
vastasivat olevansa siihen halukkaita, jos oli hyvä toivo saaliista.
Tore sanoo, että saalista on voitettavissa, jos retki onnistuu. "Mutta
mahdollista on, että henki on vaarassa matkalla". Kaikki vastasivat
tahtovansa yrittää, olisiko saalista voitettavana. Tore sanoi, että
täällä oli tapa semmoinen, että kun joku varakas mies kuolee, jaetaan
irtaimisto vainajan ja hänen perillistensä kesken; hänen osalleen tulee
puolet tai kolmas osa, joskus vähemmän, ja se osa omaisuudesta vietiin
metsiin, välistä kumpuihin, ja sen päälle ajettiin multaa; joskus
rakennettiin sitä varten huoneita. Hän sanoo, että heidän olisi oltava
valmiina matkalle illan tultua. Sitten sovittiin, ett'ei kukaan saisi
erota toisista eikä myöskään jättäytyä jälkeen, kun johtajat sanovat,
että on lähdettävä. He jättivät miehiä vartioimaan laivoja, mutta itse
he menivät maihin.

Ensin oli niittymaata ja sitten suurta metsää. Tore kulki eillimäisenä,
mutta veljekset Karle ja Gunstein viimeisinä. Tore käski miesten kulkea
hiljaa, ja "ottakaa kaarnaa puista, niin että toiselta puulta voi nähdä
toisen". He tulivat suurelle aukeamalle, mutta aukeamassa oli korkea
pystyaita ja portti, joka oli lukossa. Aidan sisässä oli kuuden sen maan
miehen määrä olla vartioimassa joka yö, kaksi vuorollaan kolmannen osan
yöstä. Kun Tore ja muut tulivat aidan luo, olivat vartijat menneet
kotiin, mutta ne, joiden heidän jälkeensä oli valvottava, eivät vielä
olleet saapuneet vartioimaan. Tore meni aidan luo ja kurkotti kirveensä
sen selälle ja vetihe ylös; sillä tavalla nousi hän aidan yli toiselta
puolelta portin. Silloin oli myöskin Karle tullut aidan yli toiselta
puolelta. He tulivat samaan aikaan portille, ottivat sulkupuun pois ja
avasivat portin. Miehet tulivat silloin aituuksen sisään. Silloin sanoi
Tore: "Tässä aituuksessa on kumpu, joka on luotu kullasta ja hopeasta
ja mullasta; käykööt miehet siihen käsiksi; mutta aituuksessa seisoo
permalaisten jumala, jonka nimi on Jomale; kukaan älköön rohjetko
ryöstää häntä." Sitten menivät he kummun luo ja ottivat niin paljon
tavaraa kuin jaksoivat ja kantoivat sitä vaatteissaan; paljon multaa
seurasi mukana, niinkuin ymmärrettävää on. Sitten käski Tore miesten
lähteä pois, ja hän sanoi näin: "Menkää nyt, veljekset, Karle ja
Gunstein, edeltä, mutta minä lähden viimeksi." He kääntyivät kaikki
menemään portista ulos. Tore palasi takaisin Jomalen luo ja otti
hopeamaljan, joka oli hänen polvillaan; se oli täynnä hopearahoja. Hän
kaatoi hopean takkinsa helmaan, mutta ripaan, joka oli maljan päällä,
pisti hän käsivartensa ja meni porttia kohti. Miehet olivat silloin
kaikki päässeet ulos aituuksesta; silloin huomasivat he, että Tore oli
jäänyt jälkeen. Karle kääntyi takaisin lähteäkseen häntä etsimään ja he
kohtasivat toisensa portissa; Karle huomasi Torella hopeamaljan. Sitten
riensi Karle Jomalen luo; hän näki, että sen kaulassa oli raskas
koriste. Karle heilautti silloin kirveensä sitä kohti ja iski poikki
niskasta nauhan, johon koriste oli kiinnitetty. Isku oli niin voimakas,
että Jomalen pää putosi alas;, siitä syntyi niin suuri rysähdys, että
se oli kaikkien mielestä merkillistä. Karle otti koristeen; sitten he
lähtivät pois. Mutta samalla hetkellä, kun rysähdys oli tapahtunut,
tulivat vartijat aukeamaan ja puhalsivat heti torviinsa. Sitten kuului
torventoitotusta joka taholta. He riensivät metsän rantaan ja metsään,
mutta kuulivat takaa aukeamalta päin huutoa ja melua; permalaiset
olivat tulleet sinne. Tore Hund kulki miehistään viimeisenä. Kaksi
miestä kulki hänen edellään säkkiä kantaen; siinä oli jotain tuhkan
tapaista. Tore otti sitä käteensä ja kylvi sitä jälkeensä; joskus
heitti hän sitä miesten päälle. Niin he tulivat metsästä niittymaille.
He kuulivat permalaisten sotajoukon rientävän heidän jälkeensä huutaen
ja ilkeästi ulvoen. He syöksivät heidän jälkeensä metsästä ja samoin
molemmin puolin heitä; mutta eivät missään permalaiset tai heidän
aseensa tulleet heitä niin lähelle, että siitä olisi ollut haittaa, ja
siitä he päättivät, ett'eivät permalaiset heitä nähneet. Mutta kun he
tulivat laivoille, astuivat Karle ja Gunstein ensiksi laivaan, sillä he
olivat matkalla olleet ensimäisinä, mutta Tore jäi maihin kauas
jälelle. Niinpiankun Karle ja hänen miehensä tulivat laivaansa,
purkivat he teltat, ja irroittivat köydet, joilla laiva, oli
kiinnitetty maihin; sitten nostivat he purjeensa ja laiva eteni
nopeasti merelle.

Mutta Toren ja hänen miestensä lähtö tapahtui myöhemmin; heidän
laivansa ei ollut niin helposti hoidettavissa. Mutta kun he pääsivät
purjehtimaan, oli Karlen laiva jo tullut kauvas maista. Niin he
molemmat purjehtivat Gandvikin [Valkea meri] poikki; yö oli vielä
valoisa. He purjehtivat siis yötä päivää, kunnes Karle eräänä iltana
laski maihin muutamien saarien luona; he laskivat purjeen, ankkuroivat
ja odottivat veden laskeutumista, sillä heidän edessään oli suuri
akanvirta [Svjatoi Nosin (pyhän niemen) luona]. Silloin tuli siihen
Toren laiva; hekin ankkuroivat. Sitten työnsivät he venheen vesille;
siihen astui Tore ja hänen kanssaan muutamia miehiä, ja he soutivat
Karlen laivaan. Tore nousi laivaan. Veljekset tervehtivät häntä
ystävällisesti. Tore pyysi Karlea antamaan hänelle koristeen: "Minusta
näyttää kohtuulliselta, että minä saan ne kalleudet, jotka siellä
otettiin, sillä minun ansioni oli, että pääsimme pakoon ilman
mieshukkaa; mutta sinä, Karle, olisit saattanut meidät pahimpaan
onnettomuuteen." Silloin sanoo Karle: "Kuningas Olavi omistaa puolet
saaliista, minkä minä voitan tällä retkellä; aion luovuttaa koristeen
hänelle. Mene hänen luoksensa, jos mielesi tekee; mahdollisesti antaa
hän sinulle koristeen, joll'ei itse tahdo sitä pitää, sillä minä otin
sen Jomalelta." Silloin vastaa Tore ja sanoo tahtovansa, että on
noustava maihin saareen saalista jakamaan. Gunstein sanoo, että nyt on
veden vaihtumisen aika ja että on lähdettävä purjehtimaan. Sitten
vetävät he ylös peräköytensä. Mutta kun Tore näki sen, astui hän
venheeseensä; he soutivat laivaansa. Karlen miehet olivat nostaneet
purjeensa ja olivat jo tulleet kauas, ennenkun Toren miehet olivat
saaneet purjeensa ylös.

Nyt kuljettiin niin, että Karlen laiva purjehti aina edellä, ja
molemmin puolin purjehdittiin mikä suinkin voitiin. Sillä tavalla
tehtiin matkaa, kunnes tultiin Geirsväriin [nykyinen _Gjesvär_,
kalastuskylä luoteeseen päin Mageröstä, lähellä Nordkapia]; se on
ensimäinen valkama pohjoisesta päin tultaessa. Sinne saapuivat molemmat
laivat eräänä iltana ja asettuivat satamaan. Toren laiva oli
sisäsatamassa, mutta Karlen oli sataman ulkopuolisessa osassa. Mutta
kun Toren miehet olivat laittaneet telttansa, lähti hän maihin yhdessä
useiden miestensä kanssa, ja he menivät Karlen laivaan; he olivat
laittautuneet valmiiksi. Tore huusi laivaan ja pyysi johtajia tulemaan
maihin. Veljekset lähtivät maihin, mukanaan muutamia miehiä. Silloin
rupesi Tore puhumaan samaa kuin ennen, pyytäen heitä tulemaan maihin ja
kantamaan jaettavaksi sen mitä sotaretkellä oli saatu. Veljekset
sanoivat, ett'ei se ollut tarpeellista, ennenkun oli saavuttu kotiin.
Tore sanoo, ett'ei ole tapana jättää jakamatta, kunnes on tultu kotiin,
ja niin panna koetukselle ihmisten rehellisyyttä. He vaihtoivat siitä
muutamia sanoja, ja kumpainenkin puoli pysyy kannassaan. Silloin lähti
Tore pois, mutta kun oli tullut jonkun matkan päähän, käännähti hän ja
käski väkensä odottamaan siinä. Hän huutaa Karlelle: "Tahdon puhutella
sinua kahden kesken", sanoo hän. Karle meni häntä vastaan. Mutta kun he
kohtasivat toisensa, iski Tore keihään hänen ruumiiseensa niin, että se
meni sen läpi. Karle kuoli kohta, mutta Tore miehineen palasi
laivaansa. Gunstein ja hänen miehensä näkivät Karlen kaatuvan; he
juoksivat heti luo ja ottivat ruumiin ja kantoivat sen laivaansa. He
ottivat heti teltat alas ja vetivät pois lautaportaan ja työnsivät
laivan maista; sitten he nostivat purjeen ja menivät menojaan. Tore ja
hänen miehensä näkivät sen, he purkivat telttansa ja laittautuivat pian
valmiiksi. Mutta purjetta nostettaessa meni taaki rikki ja purje putosi
alas poikkiteloin laivaan; se viivytti kauan Toren miehiä, ennenkun he
toisen kerran saivat purjeen ylös.

Gunsteinin laiva oli ehtinyt pitkälle, ennenkun Toren laiva pääsi
liikkeelle. Toren miehet sekä purjehtivat että soutivat, ja samoin
tekivät Gunsteinin. He kulkivat molemmat niin kiihkeästi kuin suinkin,
yötä päivää. Kesti kauan, ennenkun he yhtyivät, sillä niinpiankun
tultiin saarien salmiin, oli Gunsteinin laivan helpompi päästä tieltä,
mutta kuitenkin pysyttelihe Toren laiva perässä, niin että kun
Gunsteinin miehet tulivat Lengjuvikiin [nykyinen Lenvik], pujahtivat he
siellä maihin ja juoksivat pois laivastaan; mutta vähää myöhemmin
tulivat Toren miehet sinne ja juoksivat heidän jälkeensä ja ajoivat
heitä takaa. Muuan nainen sai autetuksi Gunsteinia ja piilotetuksi
hänet, ja niin on sanottu, että hän oli hyvin taitava tekemään taikoja.
Toren miehet menivät takaisin laivaan ja ottivat kaiken tavaran, joka
oli Gunsteinin laivassa, ja panivat kiviä sijaan; he siirsivät laivan
lahden ulapalle, hakkasivat reikiä siihen ja upottivat sen. Sitten
purjehti Tore miehineen kotiinsa Björköhön. Gunstein ja hänen miehensä
kulkivat ensin hyvin salaisesti, siirtyivät eteenpäin pikku venheissä
ja olivat liikkeellä öiseen aikaan, mutta pysyivät paikoillaan
päivällä; sillä tavalla he kulkivat, kunnes tulivat Björköhön ja
pääsivät pois Toren alueelta. Gunstein meni ensin kotiinsa Langöhön,
mutta viipyi siellä vain vähän aikaa. Sitten lähti hän etelään päin
eikä pysähtynyt, ennenkun tuli Trondhjemiin, ja tapasi siellä Olavi
kuninkaan ja kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut Perman retkellä.
Kuningas oli pahoillaan heidän matkastaan, mutta pyysi Gunsteinia
jäämään luokseen ja sanoi, että hän tulee antamaan tuomionsa hänen
asiassaan, niinpiankun saa siihen tilaisuuden. Gunstein suostui siihen
ja jäi nyt Olavi kuninkaan luo.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä kutsuu Olavi kuningas puheilleen Finn Arnenpojan ja
vielä useita muitakin miehiä, joita hänellä oli tapana pitää läsnä
neuvotteluissaan. Silloin ryhtyi Olavi kuningas puhumaan ja sanoi: "Se
päätös on nyt vakaantunut mielessäni, että minä keväällä aion vaatia
sekä väkeä että laivoja ja sitten koko saamallani sotajoukolla lähteä
Knut mahtavata vastaan. Nyt sanon sinulle, Finn Arnenpoika, että sinun
on mentävä lähettiläänäni pohjoiseen päin, Haalogalandiin."

Finnin matkalta on mainittava, että hänellä oli pursi ja siinä noin 30
miestä. Finn lähetti miehiä Björköhön Tore Hundin luo vaatimaan
sotaväkeä sieltä niinkuin muualtakin. Mutta kun kuninkaan lähettiläs
tuli Toren luo, valmistautui tämä matkalle ja otti talonsa väestä
miehistön samaan laivaan, joka hänellä edellisenä kesänä oli ollut
Perman retkellä; sen varusti hän omalla kustannuksellaan. Finn kutsui
Vaaganiin kaikki ne haalogalantilaiset, jotka olivat pohjoisesta päin;
niin kokoontui sinne keväällä suuri joukko ja ne odottivat kaikki
siellä Finnin saapumista; myöskin Tore Hund oli tullut. Mutta kun Finn
saapui, soitatti hän koolle kaiken sotaväen käräjiin ja niissä
käräjissä näyttivät miehet aseensa. Mutta kun se oli toimitettu, sanoi
Finn: "Sinulta kysyn, Tore Hund, minkä tarjouksen aiot tehdä kuningas
Olaville siitä, että tapoit Karlen, hänen miehensä, ja siitä, että
ryöstit kuninkaan tavaran Lengjuvikissä? Minulla on kuninkaan valtuus
siinä asiassa; mutta nyt tahdon kuulla sinun vastauksesi." Tore
katsahti ympärilleen ja huomasi, että molemmin puolin seisoi monta
täysin asestettua miestä; hän tunsi Gunsteinin ja monta muuta Karlen
sukulaista. Silloin sanoi Tore: "Tarjoukseni on pian tehty, Finn, minä
jätän asiani kuninkaan tuomittavaksi, mitä hän minulta vaatii." Finn
vastaa: "Näyttää eniten luultavalta, että sinulle ei suoda niin suurta
kunniaa, sillä nyt on sinun jätettävä asiasi minun tuomittavakseni, jos
tahdot saada sen sovituksi." Tore sanoo: "Silloinpa olen sitä mieltä,
että asia on joutunut hyviin käsiin enkä minä aio vetäytyä pois."

Sitten luettelee Finn sovinnon ehdot, että Toren oli suoritettava
kuninkaalle kymmenen naulaa kultaa, ja Gunsteinille ja hänen
sukulaisilleen toiset kymmenen naulaa, ja ryöväyksestä ja tavaran
menettämisestä kolmannet kymmenen naulaa. "Mutta sinun on maksettava
nyt heti", sanoo hän. Tore sanoo: "Tämä on suuri rahasakko." -- "On
toinenkin ehto, se, että muutoin on kaikki sovinto lopussa", sanoi
Finn. Tore sanoo, että Finnin oli annettava hänelle sen verran aikaa,
että hän ehtii lainata seuralaisiltaan. Finn vaati häneltä suoritusta
heti paikalla ja mainitsi sitä paitsi, että Toren olisi luovutettava se
suuri kaulakoriste, jonka hän oli ottanut kuolleelta Karlelta. Tore
sanoi, ett'ei hän ollut ottanut mitään kaulakoristetta. Silloin astui
Gunstein esiin ja sanoi, että Karlella heidän erotessaan oli ollut
koriste kaulassaan, "mutta kun me otimme hänen ruumiinsa, oli se
poissa." Tore sanoi, ett'ei hän ollut huomannut koristetta, mutta jos
meillä on jotain koristetta, niin kai se on kotona Björkössä. Silloin
laski Finn keihään kären Toren rintaan ja vaati koristetta esille; Tore
otti silloin koristeen kaulastaan ja antoi sen Finnille.

Sitten meni Finn laivaansa ja purjehti pois. Tore lähti myöhemmin
satamasta; mutta kun hän sai purjeensa pystyyn, ohjasi hän ulos merelle
ja purjehti Englannin merelle ja tuli Englantiin, jossa Knut kuningas
otti hänet ystävällisesti vastaan. Silloin kävi selville, että Torella
siellä oli paljon irtainta; hänellä oli siellä kaikki ne tavarat, jotka
hän ja Karle olivat ottaneet Permanmaalta. Finn Arnenpoika saapui
joukkoineen Olavi kuninkaan luo ja kertoi matkastaan ja sanoi vielä
luulevansa, että Tore oli lähtenyt pois maasta ja mennyt Englantiin,
"ja minä luulen, että hän tuottaa meille vielä paljon vahinkoa."
Kuningas sanoi: "Minäkin luulen, että Toresta on tuleva meille
vihamies, mutta minä luulen aina paremmaksi, että hän on meistä kaukana
kuin meitä lähellä."

                            (Snorrc Sturlason: Olavi pyhän taru.)



TYTTÄREN KOSTO.


Oli suuri sotilas nimeltä Agne, kuuluisa ja mahtava kuningas ja kaikin
puolin tarmokas mies. Eräänä kesänä purjehti hän sotajoukkoineen
Suomeen, nousi maihin ja hävitti maata. Suomalaiset kokosivat suuren
joukon ja lähtivät taisteluun; heidän päällikkönsä nimi oli Froste.
Syntyi suuri taistelu, mutta Agne kuningas sai voiton; Froste kaatui ja
paljon muita hänen kerallaan. Agne kuningas kiersi Suomen maata,
valloitti sen ja otti suuren sotasaaliin; hän otti mukaansa Frosten
tyttären Skjaalvin ja tämän veljen Logen.

Mutta kun hän tuli kotiinsa länsimaille, laski hän maihin Stoksundissa
[Stoksund on nykyinen Tukholman Norrström Mälarin ja meren välillä] ja
pystytti telttansa metsäiselle rannalle.

Kuninkaalla oli kaulassaan kultainen koriste. Hän meni ottamaan
Skjaalvia omaksensa. Tämä pyysi kuningasta viettämään juhlaa hänen
isävainajansa muistoksi. Kuningas kutsui silloin luokseen monta
suurmiestä ja pani toimeen suuret pidot. Hänen maineensa oli kasvanut
paljon tästä retkestä. Pidettiin siis suuret juomingit.

Mutta kun kuningas oli juopunut, pyysi Skjaalv häntä varomaan
koristetta, joka hänellä oli kaulallaan. Kuningas otti koristeen ja
kiersi sen kaulaansa, ennenkun meni maata.

Makuuteltta oli metsän rinnassa suuren puun alla, joka suojasi sitä
auringolta. Kun Agne kuningas oli vaipunut uneen, otti Skjaalv paksun
nuoran ja kiinnitti sen koristeeseen. Hänen miehensä löivät samalla
teltan kannattimet alas ja nakkasivat nuoran puun oksaan ja kiskasivat
sitten niin, että kuningas jäi riippumaan melkein oksien tasalle, ja se
oli hänen loppunsa.

Skjaalv ja hänen miehensä juoksivat muutamaan laivaan ja soutivat pois.
Agne kuningas poltettiin sitten siinä, länsipuolella Stoksundia.

                                                    (Ynglingataru.)



Gunhild ja lappalaiset.


Erik Haraldin poika purjehti pohjoista kohti Finnmarkeniin ja aina
Perman maahan saakka, taisteli siellä suuren taistelun ja sai voiton.
Kun hän tuli takaisin Finnmarkeniin, saivat hänen miehensä käsiinsä
eräässä kodassa naisen, jonka vertaista kauneudessa he eivät olleet
nähneet. Hänen nimensä oli Gunhild ja hän sanoi, että hänen isänsä asui
Haalogalandissa ja oli nimeltään Assur Tote.

"Olen ollut täällä", sanoi Gunhild, "oppimassa taikatietoja niiltä
kahdelta lappalaiselta, jotka ovat taitavimmat täällä Finnmarkenissa.
He tahtovat molemmat naida minut. He ovat niin taitavia, että seuraavat
jälkiä myöten kuin koirat, sekä leudolla säällä että hankiaisella, ja
he hiihtävät niin hyvin, ettei mikään voi päästä heitä pakoon, ei
ihminen eikä eläin, ja he osuvat kaikkeen, mihin ampuvat. Niinpä he
ovat tappaneet jokaisen, joka on lähestynyt tätä paikkaa, ja jos he
vihastuvat, niin pyörii maa heidän silmäinsä edessä, ja jos mikä elävä
olento tulee heidän katseensa piiriin, niin se kaatuu kuolleena maahan.
Elkää nyt millään muotoa joutuko heidän tielleen, minä piilotan teidät
tähän kotaan. Koettakaamme, saammeko heidät hengiltä."

He suostuivat siihen, että hän piilottaisi heidät. Hän otti säkin, ja
miehistä näytti kuin siinä olisi ollut tuhkaa. Gunhild pisti kätensä
sen sisään ja kylvi sitä sekä kodan ulkopuolelle että sen sisään.

Hetken kuluttua tulivat lappalaiset kotiin; he kysyivät, ketä tänne on
tullut, mutta hän vastaa, ettei tänne ole tullut ketään. Se oli
lappalaisista merkillistä, kun he olivat seuranneet jälkiä kodalle
saakka eivätkä sitten löydäkään mitään.

Sitten tekevät he tulen ja laittavat ruokaa, mutta kun he ovat syöneet
kyllänsä, valmistaa Gunhild vuoteensa. Ja niin oli tapahtunut tätä
ennen kolmena yönä peräkkäin, että Gunhild oli nukkunut, mutta miehet
olivat valvoneet ja vartioineet toisiansa mustasukkaisuudesta.

Nyt sanoo Gunhild: "Tulkaahan tänne ja paneutukaa toinen toiselle
puolelle minua." He ilostuivat siitä ja tekivät niin. Hän kietoi käden
kummankin kaulaan. He nukkuvat heti, mutta hän herättää heidät, ja taas
he nukkuvat heti ja niin sikeästi, että hän tuskin saa heidät
herätetyksi; ja taas he nukkuvat ja silloin hän ei saa heitä ollenkaan
hereille. Hän nostaa heitä ylös, mutta he nukkuvat yhä.

Silloin ottaa hän kaksi suurta hylkeen nahkaa ja vetää ne heidän
korviinsa ja sitoo ne lujasti kainalojen alta. Sitten hän antaa merkin
kuninkaan miehille, he hyökkäävät esiin ja iskevät lappalaiset
kuoliaaksi ja vetävät heidät ulos kodasta.

Seuraavana yönä oli niin ankara ukkonen, etteivät he voineet purjehtia
pois, mutta aamulla menivät he laivalle, otettuaan Gunhildin mukaansa,
ja veivät hänet Eerikin luo. Eerik purjehti hänen kanssaan
Haalogalandiin; hän meni Assur Toten luo ja sanoi tahtovansa hänen
tyttärensä omakseen. Assur suostui siihen ja niin sai Eerik Gunhildin
ja vei hänet mukanaan etelään.

                                        (Harald Haarfagerin tavu.)



RUOTSILL' OLI VASTUS SUUR'.


    Ruotsill' oli vastus suur'
    karjalaisista vaiva juur';
    he meren yli tulit Mälariin,
    tyynell' ja myrskyll' liikuit siin';
    he Ruotsin saaristoon pujahdit
    sotajoukoll' uljaall' useinkin.
    Kerran johtui heille mielehen,
    ett' he Sigtunan kaupungin polttaisit.
    Ja he poltit sen niin täydellisest'
    ei nouse se koskaan totisest.
    Juhana arkkipiispa tapettiin siellä,
    siitä moni pakana on hyvällä miellä,
    kristittyin vahingost' iloita mahtaa
    nyt Karjalan kansa ja Venäjän valta.

                   (Ruotsin vanha riimihronihka.)



VIIKINGIT SUOMENSUKUISTEN KIMPUSSA.


Sinä kevännä hankkivat Torolf ja Egil itselleen miehiä ja varustivat
suuren pitkälaidan. Kesän tultua he lähtivät sotaretkelle itäänpäin ja
hävittivät maita, olivat monessa taistelussa ja saivat paljon saalista.
He suuntasivat kulkunsa Kuurinmaahan ja solmivat puolen kuukauden
välirauhan asukkaiden kanssa. Heillä oli kauppakokous heidän kanssaan.
Kun se oli päättynyt, alkoivat he hävittää ja nousivat maihin eri
paikoissa. Eräänä päivänä laskivat he maihin suuren kymin suuhun.
Rannikko kasvoi suurta metsää. He päättivät tässä tunkeutua sisämaahan.
Väki jaettiin kaksitoistamiehisiin joukkueihin. He kulkivat metsän läpi
eikä siitä sitten enää ollut pitkä matka, ennenkun asuttu seutu alkoi.
Siellä he ryöstivät ja tappoivat, ja kansa pakeni, kunnes heille ei
enää tehty mitään vastarintaa.

Illan tultua Torolf puhallutti paluumerkin. Kaikki palasivat siitä,
missä sattuivat olemaan, takaisin metsään.

Kun Torolf tarkasti miehiään, eivät Egil eikä hänen miehensä olleet
mukana. Pimeni pimenemistään eikä häntä enää luultu voitavan löytää.

Egil oli, seuranaan kaksitoista miestä, mennyt toisen metsän läpi. Pian
näkivät he edessään laakeita tasankoja ja asuttuja seutuja. Vähän
matkan päässä oli talo. He riensivät sinne.

Perille tultuaan hyökkäsivät he erääseen taloon. Väki ei ollut kotona.
He ottivat kaiken irtaimen tavaran, minkä saivat käsiinsä. Talossa oli
monta huonetta, niin että heiltä kului aikaa siihen.

Tultuaan taas ulos ja vähän matkaa talosta, oli heidän ja metsän
välillä väkeä koolla. Kiireellä lähestyivät he heitä.

Korkea pystyaita kulki talosta metsän rantaan.

Egil käski, että muiden oli tultava hänen jälestään niin, ett'ei heidän
päälleen voitaisi tunkea kaikilta tahoilta. He tekivät niin. Etumaisena
kulki Egil ja sitten muut toinen toistaan niin lähellä, ett'ei riviä
voitu murtaa.

Kuurilaiset ahdistivat heitä kovasti, heittäen keihäitä ja ampuen
jousilla, mutta eivät antautuneet käsikähmään.

Kulkiessaan aitovartta näkivät Egil ja hänen miehensä yhtäkkiä toisen
aidan, joka tuli toisaalta ja yhtyi ensimäiseen. Siinä säkeytyivät he
molempain kulmaukseen eivätkä päässeet eteenpäin.

Kuurilaiset kävivät tässä heidän kimppuunsa, toiset pistellen keihäillä
ja miekoilla aidan läpi, toiset heitellen vaatteita heidän aseidensa
päälle.

Egil ja hänen miehensä haavoittuivat. Heidät vangittiin ja sidottiin.
Sitten vietiin heidät taloon.

Se oli mahtavan ja varakkaan miehen talo. Hänellä oli aikamiespoika.

He neuvottelivat siitä, mitä vangeille oli tehtävä. Talonpojan mielestä
olisivat he jokikinen olleet tapettavat. Hänen poikansa arveli
kuitenkin, että nyt oli jo niin pimeä, ett'ei olisi mitään iloa heidän
kiduttamisestaan. Hän pyysi, että odotettaisiin aamuun.

Sitten sysättiin heidät muutamaan huoneeseen ja kytkettiin kovaan. Egil
sidottiin käsistään ja jaloistaan paaluun. Huone lukittiin lujaan, ja
kuurilaiset menivät tupaan, söivät, olivat hyvin hyvillään ja joivat.

Egil ponnisti kaikki voimansa ja nytkytteli paalua, kunnes se irtautui
lattiasta. Sitten se kaatui.

Hän kiersihe siitä pois, päästeli hampaillaan irti kätensä ja longisti
sitten jalkansa auki. Sen tehtyään vapautti hän toverinsa.

Kun kaikki olivat päässeet irti, alkoivat he tarkastella, mistä olisi
paras päästä ulos. Huoneen sivuseinät olivat suurista hirsistä, mutta
pääty oli laudoista. He syöksivät niitä kohti ja murskasivat ne. Niin
olivat he tulleet toiseen huoneeseen. Senkin seinät olivat hirsistä.

Silloin kuulivat he syvällä jalkainsa alla miehenääniä. He haparoivat
ympärilleen ja löysivät lattiasta luukun, jonka avasivat. Sen alla oli
syvä hauta. Siitä kuului ääniä. Egil kysyi, mitä he olivat miehiään.
Se, joka vastasi, sanoi olevansa nimeltään Åke. Egil kysyi, tahtoiko
hän päästä pois haudasta. Åke sanoi hyvin mielellään tahtovansa. He
laskivat aukkoon ne nuorat, joilla olivat olleet sidotut ja vetivät
ylös kolme miestä.

Åke sanoi, että ne kaksi muuta olivat hänen poikiaan. He olivat
tanskalaisia miehiä ja olivat joutuneet vangeiksi sotaretkellä
edellisenä kesänä.

"Talvella oli minun hyvä olla", sanoi hän. "Minulla oli melkein koko
ajan tehtävänä talonpojan karjan hoitaminen, mutta poikani olivat
kovassa orjuudessa ja tyytymättömiä oloonsa. Keväällä teimme tiukan
päätöksen ja juoksimme tiehemme. Meidät saatiin kiinni ja sitten meidät
pantiin tähän hautaan."

"Sinä kai tunnet tarkoin tämän talon?" kysyi Egil. "Mitä tietä me
parhaiten voimme päästä ulos?" Åke sanoi, että siinä vielä oli yksi
lautaseinä.

"Murtakaa se, niin tulette eloaittaan, ja siitä pääsee estämättä ulos."

He mursivat lautaseinän ja olivat niin aitassa. Sitten menivät he ulos.

Oli pilkkosen pimeä. Egilin miehet olivat sitä mieltä, että olisi
riennettävä metsään.

"Koska tuntenet talon, niin näytä meille, missä täällä olisi jotain
ottamista", sanoi Egil Åkelie.

Tämä vastasi, että täällä kyllä oli irtainta tavaraa kuinka paljon
tahansa.

"Täällä on suuri ullakkohuone, jossa talonpoika nukkuu. Siellä on
aseita kuinka paljon tahansa."

Egil pyysi miehiään seuraamaan häntä sinne. Tultuaan portaille he
näkivät, että ovi oli auki. Siellä näkyi tulta ja palvelijat laittoivat
vuoteita. Egil käski muutamain miestensä pysähtyä alhaalle ja pitää
huolta siitä, ett'ei kukaan pääse ulos. Itse juoksi hän huoneeseen.
Siellä oli aseita suuret määrät. Ne hän antoi miehilleen. Sitten
tappoivat he kaikki, jotka olivat sisällä. Nyt saivat hänen
seuralaisensa täydet tamineet.

Åke meni paikkaan, jossa oli irtonainen lattiapalkki ja nosti sen ylös
ja kehoitti menemään allaolevaan huoneeseen. He ottivat tulta ja
menivät sinne. Sinne oli talonpoika kätkenyt kaikki aarteensa. Siellä
oli iso määrä kalleuksia ja paljon hopeaa. Miehet sälyttivät niitä
selkäänsä ja kantoivat ulos. Egil otti aika suuren simakannun ja kantoi
sen kainalossaan ulos. Kun he olivat tulleet metsään, pysähtyi Egil ja
sanoi:

"Tämä on kurjaa, sankareille arvotonta menoa. Me olemme varastaneet
talonpojan tavaran, hänen siitä mitään tietämättä. Semmoista häpeää ei
saa meille tapahtua. Palatkaamme takaisin taloon ja antakaamme hänelle
tieto siitä, mitä siellä on tapahtunut."

Kaikki panivat vastaan, he tahtoivat takaisin laivaan. Egil asetti
simakannunsa maahan. Sitten lähti hän juoksemaan taloa kohti.

Perille tultuaan näki hän palvelijain tulevan keittohuoneesta ja
kantavan ruoka-astioita tupaan. Keittohuoneessa näki hän kattiloita
kiehumassa suurella tulella. Hän meni sinne.

Suuria halkohirsiä oli vedetty sinne ja tuli oli tehty niinkuin maan
tapa oli: hirren toinen pää sytytettiin ja jätettiin palamaan.

Egil tarttui hirteen, meni tuvan luo ja nosti hirren palavan pään
räystään tuoheen. Se syttyi heti palamaan.

Vähän matkaa siitä oli halkopino. Hän pinosi halot tuvan oven eteen.
Tuli syöpyi pian kattolautoihin.

Miehet, jotka istuivat tuvassa ja joivat, eivät tienneet mitään,
ennenkun katto oli ilmitulessa. He hyökkäsivät ovelle. Siitä ei ollut
mukava päästä ulos sekä halkojen tähden että sentähden, että Egil
vartioi ovea ja tappoi kynnyksellä ja ulkona kaikki, jotka pyrkivät
ulos.

Talonpoika kysyi, kuka siellä tulta sillä tavalla hoiti.

"Juuri se hoitaa täällä tällä tavalla tulta, jonka eilen illalla olisit
voinut luulla sitä vähimmin tekevän", vastasi Egil. "Eikä sinun
tarvitse pyytää minulta kuumempaa kylyä kuin mitä nyt lämmitän. Saaos
hyvä löyly palkkioksi siitä pehmeästä vuoteesta, jonka tarjosit minulle
ja miehilleni. Olen se sama Egil, jonka kahlehdit ja sidotit paaluun
siinä huoneessa, jonka niin huolellisesti lukitsitte. Minä palkitsen
vastaanottosi niin hyvin kuin olet ansainnut."

Samassa aikoi talonpoika pujahtaa ulos pimeään Egilin ohitse. Silloin
iski Egil hänet hengiltä ja monelle muullekin hän antoi kuoliniskun.

Se tapahtui vain muutama silmänräpäys ennen kuin tupa palaen romahti
kokoon.

Useimmat, jotka olivat siellä sisällä, menettivät henkensä.

Egil palasi takaisin metsään. Hän tapasi siellä seuralaisensa ja he
menivät kaikki laivaan. Egil sanoi, että hän tahtoi pitää
erikoissaaliinaan simakannun, joka hänellä oli kainalossaan. Se oli
täynnä hopeaa.

Torolf ja kaikki muut olivat kovin iloissaan, kun Egil tuli.

Heti aamun koitteessa lähtivät he maista. Åke ja hänen poikansa olivat
Egilin seurassa.

Syyskesällä he purjehtivat Tanskanmaahan, asettuivat sielläkin
väijymään kauppalaivoja ja ryöstivät mitä saivat.

                                       (Egil Skalle-Grimssonin taru.)



MUUAN MERITAISTELU.


Valdemar Suuri lähetti v:na 1170 laivastonsa ahdistamaan Tanskan
rannikoita ryöstäviä merirosvoja. Hän käski sotamiehensä lähestyä näitä
vihollisia varovaisesti, sillä heillä oli tapana taistellessa käyttää
enemmän viekkautta kuin urhoollisuutta.

"Vihollisen laivaston lähestyessä, sanoi kuningas, he laskevat laivansa
maalle, piiloutuvat lymypaikkoihin ja antavat vihollistensa muka mieltä
myöten itseänsä ahdistaa, mutta kun he huomaavat, että heidän
ahdistajansa ovat hajonneet eri tahoille pitkin rannikkoa, he yht'äkkiä
hyökkäävät piilopaikoistansa esille, tarttuvat käsin vihollistensa
laivoihin, vetävät ne rannalle, surmaavat laivamiehet kiviä ja nuolia
heittämällä, lävistävät laivat keihäillä ja tekevät ne kelpaamattomiksi
lukuisia reikiä niihin iskemällä. Vaikka nämä viholliset siis
näyttävätkin pakenevan, ei heitä pidä ajaa takaa, sillä heidän pakonsa
on yhtä vaarallinen kuin hyökkäyksensä."

Kuningas neuvoi senvuoksi lähtijöitä pitämään laivastoa rantautuessa
koossa ja taas ryhtymään tappeluun järjestetyissä riveissä. Siten
tulisivat he saamaan varman voiton vihollisista, jotka taistelivat
aseettomina ja melkein alastomina. --

Laivasto purjehti nyt Ölannin saarelle. Saatuansa saaren asukkailta
kuulla, että Virolaiset ja Kuurilaiset ryöstivät läheistä satamaa,
lähtivät Tanskalaiset kilvan purjehtimaan sinne muistamatta kuninkaan
neuvoa. Virolaiset olivat yhdellä laivalla sataman suussa pitämässä
vahtia ja alkoivat heti soutaa ulapalle, antamatta tovereillensa
minkäänlaista tietoa vihollisen lähestymisestä. Merirosvot huomasivat
kuitenkin uhkaavan vaaran, vetivät laivansa maalle ja kätkeytyivät
läheiseen metsään. Kaksi Tanskalaista souti aluksensa kaikin voimin
rannalle, ja he saavuttivat kaikkine laivamiehinensä pitkällisen
puolustuksen jälkeen surmansa raakalaisten iskuista. Kaksi
Absalon-piispan urhoollista ritaria riensi toveriensa avuksi, mutta
hekin joutuivat surman omiksi. Eräs kolmas ritari, suuttuneena
kumppaniensa kuolemasta, nousi maalle toisessa paikassa ja saavutti
samanlaisen kuoleman. Kuurilaiset hakkasivat kirveillänsä reikiä
vihollisten laivoihin ja upottivat ne mereen. Kristoffer, kuninkaan
poika, nähtyänsä edellisten kohtalon, lakkautti soutamisen ja koetti
estää alustansa maalle menemästä. Mutta laiva kulkeutui kuitenkin
sivuttaisin rannalle ja viholliset ottivat sen vastaan sellaisella
kivisateella, että laivamiehillä oli täysi työ itsensä puolustamisessa.
Vihollisen ahdistamiseen ei jäänyt mitään aikaa. Tanskalainen sankari
Esbern Snare, peläten että Kristoffer joutuisi tuhon omaksi, kuljetti
laivansa keskelle kivisadetta ja pelasti siten nuorukaisen, asettuen
hänen ja Kuurilaisten väliin.

Viholliset tarttuivat nyt kaikin voimin Esbernin laivaan, haavoittivat
keulassa olevat miehet ja vetivät laivan matalalle. Esbern ollen laivan
perässä, laukaisi kolme kertaa heittokoneensa vihollisiin osaamatta,
särki sitten koko koneen, hyökkäsi aseilla varustettuna laivan perästä
keulaan ja taisteli yksinänsä ihmeteltävän urhoollisesti melkoisen ajan
vihollisten kanssa. Vihdoin oli hän kivien ja nuolien satutuksesta ja
iskuista niin väsynyt, että hän töintuskin jaksoi kävellä laivan
perään, johon hän asettui istumaan. Tovereistaan oli hänellä vain yksi
ainoa jälellä, sillä kaikki muut olivat pelosta heittäytyneet mereen.
Kuurilaiset puhkoivat rautakärkisillä lyömäaseillaan jo reikiä laivan
kylkiin ja tunkeusivat itse laivaan. Silloin Esbern kokosi viimeiset
voimansa, ajoi heidät kolme kertaa pakoon ja käytti vihollisten
heittämiä keihäitä aseina heitä itseänsä vastaan. Vähissä voimin täytyi
hänen taas peräytyä, mutta silloin heitettiin hänen päähänsä kivi niin
lujasti, että hän kaatui pyörtyneenä laivansa perään. Viholliset
nousivat nyt laivaan ja aikoivat iskeä hänen päänsä poikki, mutta ainoa
laivalle jäänyt toveri nosti hänet taas pystyyn, jonka jälkeen
Kuurilaiset, peläten uutta taistelua, peräytyivät. Toinnuttuansa näki
hän vihollisia kaikkialla laivassa, ryhtyi taas taisteluun, karkoitti
heidät vielä kerran, mutta vaipui sitten tajuttomana maston viereen.

Siinä olisi hänet ehkä surma saavuttanut, jolleivät Kristofferin
soutajat olisi häntä pelastaneet. Muut Tanskalaiset tulivat tästä
varovaisemmiksi ja pysyttelivät etäämmällä rannasta, ahdistellen sieltä
vastustajiansa lingoilla ja heittokeihäillä.

Yön tullen keskeytyi taistelu ja Tanskalaiset asettivat laivoja sataman
edustalle estääksensä merirosvoja yön aikana pakenemasta. Kuurilaiset
tekivät osaksi omista, osaksi vihollisilta ottamistansa laivoista sekä
isoista puunrungoista kaupungintapaisen varustuksen, jossa oli kaksi
hyvin ahdasta ja matalaa sisäänkäytävää. Sen sivut verhosivat he
ulkopuolelta useampiin kerroksiin sovitetuilla purjeilla. Toiset heistä
teroittivat puita, toiset kokoilivat rannalta kiviä seuraavan päivän
taistelua varten. Rohkeuttansa he ylläpitivät laululla ja tanssilla.

Alakuloisina viettivät Tanskalaiset yönsä, kunnes Kristofferin kirjuri,
eräs englantilainen mies, rohkaisi heitä kertomalla muinaisaikain
sankaritöitä ja kehoittamalla heitä miehuullisesti kostamaan toveriensa
kuoleman. Seuraavana aamuna Tanskalaiset nousivat maalle ja sotarinta
järjestettiin niin, että aatelismiehet tulivat ensi riviin, sitten muu
väki. Kuurilaiset hyökkäsivät leiristänsä heitä vastaan kovasti
huutaen, ei järjestetyissä riveissä, vaan mikä missäkin. Heidän
huutonsa ja melunsa oli niin kova, että Tanskalaisten jälkirivin miehet
säikähtyneinä lähtivät pakoon. Eturivin miehet ryhtyivät ankaraan
vastarintaan, ja Kuurilaisten täytyi vetäytyä leiriinsä, Useat heistä
surmattiin, Tanskalaisista haavottui yksi. Ensimäinen leiriin ryntäävä
Tanskalainen sai puulla niin kovan iskun, että hän kuoli. Muut
Tanskalaiset kuitenkin väkirynnäköllä hyökkäsivät leiriin, kiipeilivät
pitkin mastoja ylös ja tunkeutuivat varustukseen vihollisten keskelle.
Viholliset surmattiin niin tyystin, ett'ei edes onnettomuuden
sanansaattajaa jäänyt henkiin.

                               (Saxo: A.H. Snellmannin suomennos.)



KARSIKOSSA.


Korkean kuusen kupeella, joka äskettäin oli karsittu oksattomaksi aivan
latvatupsua myöten, seisoi äänetönnä miesjoukko metsäisellä mäelle.
Mäen alla oli tiheä, heleänvehreä vesakko, joka ulottui jokeen asti,
mikä ikäänkuin metsään auennut, valkealta välkähtävä valorako
etäämmältä halkasi tuon muuten melkein rajattoman, yhtä lakean
ja yhtä tasaisen, tummanruskean korven. Tuon leveän, sydänkesällä
korkea-äyräisen joen rannalla oli juuri mäen kohdalla pieni kylä,
puolenkymmentä matalaa, harmajaa taloa yhdessä rypäleessä, jotka
ikäänkuin puolittain painautuivat viereisen metsän kätköön.

Tuonne joelle ja kylään päin miehet vakavina katselivat. Joki oli
Kemijoki ja se heidän kylänsä oli Sihtuunan (Liedakkalan) kylä. He
olivat sieltä nyt päivällä kantaneet notkon läpi tänne mäelle,
kalmistoon, kylänsä vanhimman, jota miehistä useat isoäidikseen
sanoivat. He olivat peittäneet vainajan soramäkeen, luoneet siihen
pienen kummun ja karsineet sen vierestä kuusen -- nuo ennemmin karsitut
puut, jotka kuivina törröttivät mäellä, ne merkitsivät useimmat sen
polven miesten ja naisten leposijoja, joista nyt haudattu muorivanhus
oli viimeinen.

Miehet olivat jo valmiit palaamaan kylään, he odottivat vain naisia,
jotka vielä kyyhöttivät eri hautojen ympärillä. Silloin yksi
nuoremmista kysäsi vanhimmalta, joka siinä kirves olalla lähtövalmiina
seisoi:

-- Nytkö ei ole, isä, enää yhtään hengissä niistä, jotka tämän suvannon
rannalle kylän rakensivat?

-- Ei, äiti oli niistä viimeinen. Täällä karsikossa ovat ne nyt kaikki
hyvinä naapureina, mitä lienevät eläissään olleetkin.

-- Mutta olivathan he hyviä naapureita eläissäänkin, huomautti
nuorukainen.

-- Aluksi huonoja, kovin huonoja... lopuksi hyviä. Mutta parasta onkin,
että he ovat vieneet ne tarinansa mukaansa, silloinpa eivät enää
toisten kyläinkään eläjät meiltä kysele, mistä me olemme tulleet,
eivätkä meitä vieraina karso.

Isän ja pojan näin jutellessa oli siihen heidän ympärilleen koko
miesjoukko ryhmittynyt kuuntelemaan. Tuo keskustelu oli hipaissut
useimmille tunnettuja, mutta vain vaillinaisesti ja hämärästi
tunnettuja tarinoita, sukumuistoja, joihin vanhemmat aina vain hyvin
arkaillen olivat koskeneet ja joista nyt enää ei vuosikausiin,
nuorimman polven kasvaessa, oltu puhuttu. Uteliaina senvuoksi kaikki
korvansa terästivät. He olivat kaikki pitkänsolakoita, rotevia miehiä,
lujatekoisia vaaleakatseisia -- muodoltaankin he naapurikyläläisistään
erosivat --, ja omituisen luja yhteenkuuluvaisuuden henki sitoi heitä
toisiinsa. Kun keskustelijat vaikenivat, kysäsi taas eräs nuoremman
polven vesa:

-- Miksi vierovat sitten toisten kyläin väet meitä?

-- Ei ne sinua enää viero, ole huoletta, naurahti vanhus. --
Muorivainajaa ja niitä, jotka hänen kanssaan tänne tulivat, niitä he
vieroivat siksi, että nämä olivat omilta teiltään tänne tulleet ja
laittaneet metsään omat polut ja jokeen omat padot.

-- Mistä olivat sitten meidän väet tulleet?

-- Mereltä, pitkien, pitkien matkain takaa. Mutta se on pitkä tarina,
poikaseni.

-- Kertokaa se meille! pyysi poika. Ja lukuisat äänet yhtyivät siihen
hartaaseen anomukseen. -- Kertokaa meille isävainajain tarina!

Harmajakulmainen, jakopartainen vanhus istahti uhrikiven reunalle ja
laski kirveensä maahan. -- Kertoisinko, virkahti hän puolittain kuin
itsekseen. Korkeallahan vielä kierii päivän kehä, kaunis on levätä
tässä karsikon laidassa, -- jospa sen kertoisin noiden kuopattujen
muistoksi. Ja tämän viimeisen varsinkin. Sillä tietäkää, lapset, että
äitini oli ryöstetty sotavoitto ja isäni oli hänen ryöstäjänsä,
kokonaan toista heimoa; mutta tällä jokivarrella joutuivat he elämään
yhdessä ja onnellisina kaukana kumpaisenkin syntymäsijoilta. Ja toisten
turpeenalaisten laita oli sama.

Uteliaina painautuivat ympärillä seisovat, joiden joukkoon jo
vaimojakin ehti, kuuntelemaan kertojan sukutarinoita, ja tiheänä
rypäleenä he siten istuivat tai seisoivat karsikkomäen suvisella
rinteellä. Vaan kookasvartinen vanhus täytti lupauksensa ja alkoi:

-- Tuo kotikylämme on tavallaan pitkäin ja katkerain vainoretkien
tulos, ja me olemme jälkeläisiä kahden toisilleen vihamielisen kansan,
jotka miespolvia ovat toisiaan suurten merien poikki sotineet ja
sortaneet. Ne meret, joiden partaalla nuo kansat asuivat ja vieläkin
asuvat, ne ovat kaukana täältä, kukaan meistä ei ole siellä asti
koskaan käynyt. Ja loitolla olivat toisistaankin noiden kansojen
asumarannat -- karjalaisten ranta oli päivännousun puolella,
ruotsalaisten eli svealaisten maa siitä kauas länteen. Mutta suurilla
venekunnilla, monisataisilla miesjoukoilla, olivat he silti jo
vanhastaan tottuneet tekemään ryöstö- ja hävitysretkiä toistensa
asunnoille.

Niin tekivät Karjalan nuoret miehet taas eräänä kesänä satamastaan,
jota Vehkalahdeksi mainitaan, suuren ryöstöretken svealaisten
rannoille. Heidän venheissään oli kahdet teljot päällekkäin ja
kumpaisessakin kerroksessa souti aseellisia miehiä kahdessakymmenessä
hangassa, ja näitä venheitä oli heillä paljo. He soutivat syyspimeillä
vihollisrannikkoon uurtuviin lahtiin, joiden pohjasta he asutusta
etsivät, he soutivat ja sauvoivat vielä virtojakin ylöspäin ja
saapuivat suurelle järvelle, jonka rannoilla oli vankka, vauras asutus
ja komea kauppakylä -- näin etäälle eivät karjalaiset eivätkä
hämäläisetkään ennen koskaan olleet retkeilleet ruotsalaisten maahan.
Äkkiarvaamatta yllättivät he siellä nyt rauhalliset viljelijät,
ryöstivät saalista laajalti koko rannikolta ja hävittivät kylät, senkin
suuren kauppalan, joka oli Sihtuuna nimeltään.

-- Niinkuin meidän kylämme! huudahtivat nuorimmista kuuntelijoista
monet. Vaan toiset tiesivät toki jo oikaista: -- Siitähän se kuuluu
meidän kylälle nimi annetunkin.

Mutta kertoja ei kuunnellut tuota sivullisten väittelyä, vaan jatkoi:

-- Kova kuuluu olleen ottelu sen kylän tienoilla karjalaisten
merisissien ja svealaisten miesten välillä, mikäli viimemainittuja ehti
kertyä kokoon. Mutta harvempina joutuivat svealaiset alakynteen;
voittaja ryösti tavaran, tappoi karjan, talot poltti ja eläjiä, ketä
hengissä kouriinsa sai, vei se venheilleen, orjiksi omalle maalleen
kuljettaakseen. Siksipä souti erästäkin Karjalan venhettä pois
Mälarjärven vesiltä se nainen, jolle äsken kuusen karsimme, mutta
nuorena impenä silloin -- siksi souti hän, sekä moni muu teljoon
kytketty Ruotsin mies ja nainen.

-- Hän oli siis todella Ruotsin heimoa, kuiskaili joku nuorukainen. Ja
toinen kuului vastaavan:

-- Sen maan kieltähän hän vielä tautivuoteellaan toisinaan puhui.

Mutta kolmas nuori mies kysyi ääneensä, kertojan puoleen kääntyen:

-- Orjiksiko nuo Ruotsin vangit tänne kaikki joutuivat?

-- Eivät orjiksi -- eivätkä kaikki tänne joutuneetkaan. Vaan
malttakaahan, kun kerron.

Hetkisen oli kivellä istuja muistellut niitä tarinoita, joita hän
lapsena ollessaan enin oli kuullut, ja jatkoi sitten:

-- Hurjaa oli ollut karjalaisten voitonhuumaus, kun he taas pitkänä
jonona soutivat salmivesiä ulos meren aukeille. Mutta kun merelle
ehdittiin, niin jopa loppui remu ja riemu. Syysmyrsky siellä
laivakunnan tapasi ja toisen venheen toisestaan erotti, aalto ja tuuli
ajeli aluksia valloillaan, siinä säässä eivät enää airot paljoja
pidelleet. Miten lie muiden sotavenheiden käynyt, pääsivätkö saarien
suojaan vai hukkuivatko soutajineen, saaliineen, siitä eivät ne
esi-isämme, jotka tänne pelastuivat, koskaan mitään tietoja saaneet.
Vaan sen venheen, jota he soutamalla pystyssä pitelivät, sen kiidätti
kaakkoismyrsky kauas oudoille, pohjoisille vesille, ja he antoivat sen
kulkea myötäiseen, ponnistellen vain, ett'ei aalto laitoja särkisi eikä
alusta täyttäisi.

Sitä myrskyä kesti päivän ja toisen ja kappaleen kolmatta päivää yhtä
painoa. Kovaa työtä saivat miehet tehdä, säilyttääkseen aluksensa
uppoamasta, ja heidän ruotsalaiset vankinsa ponnistelivat yhtä
sitkeästi -- henkihän siinä oli kysymyksessä kaikilla. Ja pelastumaan
he lopulta pääsivät. Myrsky taukosi vihdoinkin. Vaan kun silloin
sotavenhe, laitarikkona ja peräsimettä, vihdoin saatiin lasketuksi
kallioisen meriluodon kupeelle tuulen suojaan, niin olipa koko miehistö
ahdistuksesta ja valvonnasta niin väsynyt, että miehet hervottomina
retkahtivat lepäämään ja nukkuivat heti, mikä kivien koloon, mikä
satalaudan pohjalle. Siitä unesta eivät useimmat heistä heränneetkään.

-- Siihenkö kuolivat, viluko tappoi? utelivat kuuntelijat.

-- Ei, vaan viha, viha ja kosto, vastaili kertoja harvakseen. --
Myrskyssä henkensä puolesta tapellessaan olivat karjalaiset laskeneet
vankinsa irti auttajikseen, sama surmahan heitä kaikkia uhkasi.
Uupuneina nämäkin nyt suojaan päästyä heittäytyivät lepäämään -- vaan
he eivät nukkuneet. He ajattelivat poltettuja kotejaan ja
orjankohtaloaan. Mies nousi sieltä, toinen täältä, he nykäsivät
toisiaan, hakivat aluksesta aseita...

-- Ja surmasivat Karjalan miehet, niinkö?

-- Niin, ryöstäjänsä, vainolaisensa -- vapauttaan ajattelivat,
pelastustaan... Surmasivat makaajia monta, ennenkun näistä toiset
meluun heräsivät ja tarttuivat aseihinsa hekin.

-- Ja tappelu syntyi?

-- Raateleva, verinen tappelu, katkerampi kuin koskaan kauppakylän
rannassa, se riehui nyt aution meriluodon sateenmärillä kallioilla.
Karjalaisista oli monta nukkuessa nujerrettu, molemmankieliset olivat
nyt melkein tasaväkiset ja epätoivon vimma heitä kannusti. Kumman
heimon perujen oli päästävä luodolta poistumaan? -- siitä oli kysymys.
Nuo merihädästä pelastuneet, jotka äsken olivat yhdestä airosta
kiskoneet, säilyttääkseen venheensä ja henkensä ärjyvässä myrskyssä, he
nyt iskivät toisiaan armottomammin kuin koskaan myrsky, ja kun mies
kaatui toiselta puolen, niin jo kellahti toiseltakin. Niin tuhoisasti
he hävittivät toisiaan, että pian oli ainoastaan kolme, neljä miestä
kummallakin puolella pystyssä. Silloin vasta he oivalsivat, että he
eivät voita kumpaisetkaan, vaan hävittävät toisensa niin tyyten, ett'ei
kukaan pääse luodolta hengissä pois, -- silloin vasta he väsyivät ja
laskivat alas aseensa ja katselivat kauhulla niitostaan. Silloin
tehtiin rauha -- ja kerrottiinpa sen silloinkin tapahtuneen vasta sen
naisen ansiosta, joka Ruotsista ryöstettynä oli karjalaisten venhettä
soutanut.

-- Isoäiti-vainajan! Hänkö eriheimoiset sovitti? kyselivät henkeään
pidellen kuuntelevat naiset.

-- Hänestä tuli sitten karjalaisten sotavenheen päällikön puoliso -- se
mies oli isäni, ja hänkin oli taistelussa mukana...

Kertoja huoahti hetkisen, hymähti ja virkkoi:

-- Eipä se sovinto sentään aluksi kuulu niin aivan eheätä olleen --
pakko siihen ajoi, ei sydänten halu. Ja pakko ajoi taistelijat takaisin
laitarikkoon sotavenheeseen, taas yksissä voimin ponnistelemaan,
päästäkseen kuolemanpeittoiselta meriluodolta johonkin elämisen
ilmoille. Mutta katkeruus ja epäilys asui miesten mielissä, kun he nyt
harvoilla airopareilla kiskoivat raskasta alusta uudelleen aallokon
halki. Miehet eivät tienneet, missä olivat, minne soutivat. Sen he
aavistivat, että jossakin päivännousun puolella oli karjalaisten maa ja
päinvastaisella taholla ruotsalainen ranta. Mutta itään eivät
ruotsalaiset taipuneet soutamaan, koska heitä siellä odotti orjuus,
eikä karjalaiset taas länteen, koska heitä sieltä odotti kosto, eikä
kumpainenkaan puolue kyennyt toistaan pakottamaan. Suunnattiin
senvuoksi kulku yhä vain pohjoiseen, edelleen myötätuuleen, toivottiin
siten vihdoin jouduttavan jollekin puolueettomalle mantereelle.

Tätä retkeä kesti kauan. Vaan tämän jatkuvan sounnin varrella tapahtui
se ihme, että nuo raatelevain vihollisjoukkojen tähteet, jotka vielä
äsken meriluodolla olivat koettaneet tyyten lopettaa toisensa, nyt
vähitellen sulivat todella sovinnollisemmiksi ja ystävällisemmiksi
toisilleen. Kuta useampi päivä laski heidän näiltä oudoilta vesiltä
mihinkään saapumattaan, sitä selvemmäksi heille kävi, että kaikki
ajatus palaamisesta vanhoihin, kotoisiin asumapaikkoihin oli turha ja
mahdoton, ja sitä ilmeisempää heille oli, että heidän oli pakko koettaa
pelastua elämään yhdessä. Joka hetki he tarvitsivat toisiaan, siinä
edelleen syysmerellä kamppaillessaan, ja he oppivat nyt vähitellen yhä
enemmän luottamaan toistensa kuntoon ja tahtoonkin. Mutta ehkä sovinnon
syntymiseen sittenkin tehokkaimmin vaikutti lemmen liitto. --
Karjalaisten johtajan ja ruotsalaisen immen väliset kihlajaiset isäni
ja äitini aviojuhlat -- oli jo laivan kannella Sihtuunan simana juotu.
Nämä nuorikot eivät tietysti enää toisilleen turmiota tahtoneet ja he
juuri tasoittelivat, sitä myöten kuin toistensa kieltä oppivat
ymmärtämään, seuralaistensakin mielien särmäkkyyttä.

Kertoja vaikeni, ikäänkuin merkiksi, että siinä se suvun tarina nyt
olikin. Mutta nuoret kuulijat utelivat vielä:

-- Tänne Kemijoelleko sitten vihdoin päätyi venekunnan matka?

-- Tänne -- autiolle rannalle, jota ei kumpainenkaan heimo omakseen
tuntenut, tänne saapuivat soutajat vihdoin eräänä syyspäivänä. Ja kun
he eivät tienneet, missä päinkään siitä olivat heidän kotoiset maansa,
päättivät he ainakin ensi talveksi jäädä tähän asumaan. Vaan meren
rannalle, jonka levottomuuden ja epäturvallisuuden he kokemuksesta
tunsivat, eivät he jääneet, vaan soutivat ja sauvoivat venheensä leveää
virtaa ylöspäin niin pitkälle kuin koskilta pääsivät, ja kantoivat
myrskyltä säilyneet ryöstösaaliinsa siitäkin vielä kappaleen ylöspäin.
Vasta kun tapasivat tämän mielestään rauhaisan suvannon asumattoman
salon keskeltä, kävivät he kiireesti ensimäiset pirttinsä talven
varaksi kyhäämään -- yhdessä he metsässä ryskivät, yhdessä salvokset
pystyttivät, yhdessä myös veden ja metsän viljaa ravinnokseen pyytivät.
Ja siihen he jäivät toiseksikin talveksi ja kolmanneksi, jäivät, vaikka
kyllä pian havaitsivat, että siellä, täällä joen partaalla jo muidenkin
saunoja savusi. Ne eivät toki olleet niin lähellä, että pyyntimaat
olisivat sotkeutuneet, mutta sen nämä tulokkaat toki oivalsivat, että
heidän oli pysyttävä sovinnossa koossa, jos mieli kyetä uutta
asumustaan puolustamaan.

Siten syntyi kotikylämme -- nimi sille pantiin hävitetyn kauppakylän
mukaan, jonka tytär oli ensimäisen perhekunnan emäntä uudella rannalla.
Mutta pian perustivat toisetkin tänne perheitä, hakivat tyttöjä
naapurikylistä tai ryöstivät niitä etäämpääkin, ja uusia pirttejä
kohosi jokiahteelle. Ja lujasti he koossa pysyivät, aina valmiina
taistelemaan ympäröiviä uudisasukkaita vastaan, jotka heitä aluksi ja
kauankin vieroivat, yhdessä he kävivät tuntureilla kierteleviä
lappalaisia verottamassa, yhdessä he uhrinsa tällä mäellä toimittivat,
jossa nuo entiset taisteluveikot nyt hyvässä sovussa rinnakkain
lepäävät. Syntyi kuin yhteinen, hiljainen sopimus siitä, ettei tässä
kylässä enää muistellakaan, miten viha ja vaino oli alkujaan vallinnut
sen ensi eläjäin joukossa ja miten hätä ja pakko oli lopulta ajanut
heidät yhteen. Siksi siitä ei ole täällä puhuttukaan vuosikymmeniin --
nyt sen kotikylänne tarinan tunnette tekin, mutta teidänkin on
tarpeeton siitä joka päivä puhua.

Kertoja nousi kiveltä, ja kun nuoret miehet vielä hänelle kysymyksiä
heittelivät, katkaisi hän ne kokonaan, vastaten leikkisästi:

-- Elkää kyselkö, en ollut itse mukana, olen täällä syntynyt, niinkuin
tekin. Ne, jotka olivat mukana merihädässä ja tappeluissa, ne lepäävät
nyt kaikki kalmistossa ja jääkööt tänne rauhassa nukkumaan. Meidän on
aika laskeutua kylään -- kas, päivän kehä sivelee jo läheisen metsän
latvoja, ilta on käsissä.

Ensimäisenä laskeusi kookas, leveäharteinen vanhus alaspäin kanervaista
rinnettä notkoon päin, jonka keskeltä ilta-auringon hohteessa joen
vetinen vyö nyt punertavalta välkähti, ja äänettömissä, vakavissa
mietteissä seurasivat toiset, miehet ja naiset, häntä polkua pitkin
jokiahteelle, Sihtuunan kotoiseen kylään. Hiljaiseksi jäi kalmisto,
ainoastaan hieno iltatuuli humahteli siellä yksin vainajille
karsittujen kuusten latvatupsuissa.

                       (Santeri Ivalo: Kansanv. seur. kal. 1911.)



ERÄS KOSTORETKI.


Vanhat ja katkerat lienevät olleet hämäläisen ja karjalaisen heimon
keskenäiset perintövihat jo silloin, kun nämä heimot joutuivat
rinnakkain elämään Suomessa, jonne edelliset olivat tulleet merenlahden
poikki Virosta ja jälkimmäiset maitse Laatokan ympärille. Ja uusilla
asuinpaikoilla jatkui vihoja vuosisatain halki yhtä katkerasti. Laaja
oli kyllä erämaa noiden sukulaisheimojen välillä, se ulottui Kymijoelta
Vuokselle, vaan eipä se estänyt heimojen nuoria, sotaisia hiihtäjiä
tekemästä partioretkiä toistensa asuma-aloille, jossa ryöstivät,
polttivat, hävittivät, surmasivat. Ja kun sitten asutukset molemmilta
puolin vuosisatain vieriessä lähenivät toisiaan, sitä myöten kuin
kalastajat ja pyyntimiehet rakensivat saloon saunojaan, ja välissä
oleva erämaa siten kapeni ja suli, niin eipä se lähestyminen suinkaan
heimovihojen särmiä tylsemmiksi hionut. Päinvastoin, toistensa
kuuluville joutuneet pyyntimaat ja kalavedet aiheuttivat alinomaa uusia
riitoja eränkävijäin ja uudisasukasten kesken ja uusia rettelöitä
rintamaiden laitojen vakinaisenkin asutuksen välillä. Eräkorvessa
syntyi vuosittain pienempiä tai suurempia kahakoita apajoista ja ne
pitivät aina vireillä heimojen sotaista mieltä. Sillä kun

    Unto verkkonsa viritti
    Kalervoisen kalavesille

ja taas vuorostaan

    Kalervoisen kärtsä koira
    repi uuhen Untamolta,

niin nuo pienet paikalliset kiistat ja kiusat herkästi laajenivat
heimojen välisiksi riidoiksi, kuohuttaen vanhat vihan veret uusiin
intohimoihin ja nostattaen sotaisan kiihkon. Nuorten hiihtäjäin pienet
partioretket paisuivat siten pian suuremmiksi kosto- ja ryöstöretkiksi.
Yhtenä kesänä hyökkäsi Karjalan väki miesjoukolla Hämettä ryöstämään ja
jo seuraavana talvena hiihti Hämeen miespuolinen nuoriso Laatokan
rannoille, karjalaisten asutuksia savustamaan. Ja siitä seurasi uudet
kostoretket...

Joskus paisuivat kosto- ja ryöstöretket varsinaisiksi järjestetyiksikin
sotaretkiksi, joihin koko heimosta lähti mies talosta, ja silloin
kohtasi täysi tuho toisen heimon koko asutusta. Näitä retkiä jatkui
vuosisatain halki, jatkui vielä sittenkin, kun molemmat nämä
kilpailevat heimot olivat joutuneet toisten, voimakkaampain kansojen
isännyyden ja ylivallan alaisiksi, valtakuntain, jotka käyttivät tätä
suomalaisten sukulaisheimojen sisällistä särkymystä ja keskenäistä
vihaa hyväkseen, tyydyttääkseen omaa valloitushaluaan tai uskonnollista
käännytysintoaan.

       *       *       *       *       *

Suomalaiset heimot elivät vielä pakanoina kaskiensa ja karsikkojensa
ympärillä. Hämäläiset olivat vielä vapaita miehiä, kenenkään herruutta
he eivät tunnustaneet, vaikka oli kyllä sekä lännestä että idästä päin
heille jo koetettu tyrkyttää vierasta valtaa ja uutta uskoa, jonka
tieltä heidän vanhojen kotoisten haltijainsa olisi pitänyt väistyä.
Mutta toistaiseksi se ei ollut onnistunut. Vaan toista, itäistä,
valloitushaluista naapuria oli tämä lännestä tuleva vaikutus
hämäläisiin kuitenkin ruvennut huolettamaan: Nowgorodin tasavallan
toimekkaat ruhtinaat tekivät nyt entistä rajummin hyökkäyksiään
hämäläisten maahan -- taikka tekivät niitä heidän nimessään ja
johdollaan Laatokan karjalaiset.

Karjalainen heimo oli näet ensiksi joutunut vieraan vallan ja
vaikutuksen alle. Siitä oli tullut Ilmenjärven rannalle kasvaneen
venäläisskandinaavilaisen vallan, Nowgorodin ja sen ruhtinaiden
käskykansa ja näiden ruhtinaiden lähettäminä ja johtamina he nyt
jatkoivat vanhoja retkiään Hämeeseen. Nowgorodin sotaisa ruhtinas
Jaroslaw oli karjalaisten johtajana tehnyt Laatokan kaupungista,
Syvärijoen suulta, laivastoineen hirmuisen hävitysretken Hämeeseen,
josta hän oli vankejakin vienyt sellaiset määrät, ett'ei hän voinut
kaikkia mukanaan kuljettaa -- osa niistä oli siten tapettu, toinen osa
vapaiksi laskettu. Sanomaton katkeruus ja kiukku oli taas täyttänyt
hämäläisten mielet, joiden poltetuilla asuinmailla nyt vallitsi hävitys
ja suru, ja he olivat päättäneet kostaa -- kostaa taas kerran, mutta
kostaa nyt kerrankin niin, että tuntuisi. He olivat sitä varten pitkin
koko rintamaataan vuosikauden kengittäneet keihäitä ja vuolleet
vasamia, he olivat valmistaneet kostoretkensä vainolaisten maahan niin
voimakkaaksi ja suureksi, että he nyt luulivat voivansa iskeä iskun
itse sen pahan sydänjuuriin, joka sieltä alituisesti heidän kotejaan
uhkasi -- itse Suuren Nowgorodin tasavallan keskustaan. Mutta Karjalan
heimo oli silloin ensiksi heitä vastassa ja siihen vanhaan vainolaiseen
heidän ensi hävittävä iskunsa siis taaskin kohdistui.

Mies talosta, kaksi parhaasta oli kiertokapuloilla pitkin Hämettä
liikkeelle nostatettu ja varhain keväillä nämä miesjoukot jo olivat
surmaretkeään varten kokoontuneet. He olivat tällä kertaa hekin
lähteneet liikkeelle laivoilla ja venheillä hämäläisten satamista
Suomenlahden poukamista -- vesitsepä olivat karjalaisetkin viimeksi
heidän mailleen tulleet. Puolisen sataa oli alusta, 2000 miestä niissä
souti Suomen lahden aavoja pitkin sen kärkeen asti ja sieltä Nevan
virtaa ylöspäin lakeiden suomaiden lomitse väljälle Laatokalle, jossa
kevättuuli nosti järvilaineen korkeammalle kuin suolaisen meren aallon.

Mahtava oli se laivasto, joka näin vieraan saariston halki souti
vainolaisen rannoille, karvaita kärsimyksiään kostamaan; rohkeuden
nosti se näky soutajain mieliin, joita poltteli pitkän vihan jano, ja
sitä sammuttamaan nyt miehet ilolla kiirehtivät. Jokaisen kymmenhangan
perässä istui vanha teiden tuntija, joka oli joko karjalaisten vankina
ennen näillä vesillä liikkunut taikka siellä partioissa nuorempana
retkeillyt, ja kukin venhekunta kuunteli tottelevaisena johtajansa
käskyjä. Uhkaavina ja voitonvarmoina soutivat hämäläiset siten
Syvärijoen suuhun ja sieltä kappaleen matkaa ylöspäinkin. Siellä
laskivat he venheensä alavalle rannalle ja siitä hajautuivat he
venekunnittain karjalaisten maata ryöstämään, retkeilivät polttaen ja
hävittäen aina Aunukseen asti. Tämän heimokostonsa tahtoivat he ensiksi
suorittaa, ja sammuttaa polttavimman janonsa, ennenkun lähtivät
sille pitemmälle retkelle Syvärijokea ylöspäin ja Ilmenjärven
ruhtinaskaupunkiin saakka, joka oli heidän suuren retkensä suuri
päämaali.

Rannikon karjalaiset katselivat verkkovenheistään salaa saarien
rantapajujen takaa kauhistuneina ja hätääntyneinä tätä mahtavaa
venhejoukkoa, jonka keuloista tuhannet keihäänkärjet välkkyivät ja
jonka teljoilla soutivat kevätahavan polttamat, tuimannäköiset,
valkotukkaiset miehet, ja he tiesivät, että nämä keihäät välkkyivät ja
nuo vihaiset silmät paloivat juuri heidän ja heidän perheittensä pään
varalta. Ja pajujen takana lymyillen kalastajat soutivat henkensä
hädässä mantereen lahtiin, varoittamaan pahaa aavistamattomia
omaisiaan, ja soutivat sieltä edelleen mataloita sisäsalmia pitkin
Laatokan kaupunkiin, ilmoittamaan siellä vartioivalle sotaväelle, mikä
vaara seutua uhkasi. He muistivat, minkä tuhon he olivat jättäneet
jälkeensä hämäläisten maahan ja aavistivat, että nämä keihäsmiehet
olivat tulleet nyt maksamaan samalla mitalla. Mutta Laatokan kaupunkiin
sijoitettu Nowgorodin vallan edustaja, posadniekka Wolodislaw kokosi
kiireellä kiviseen linnaansa venäläiset ja karjalaiset soturinsa,
hylkäsi autioksi kaupunkinsa, joka vain puumuureilla oli ympäröity, ja
lähetti lentävän viestin Nowgorodiin, ruhtinas Jaroslawille: "Nyt on
hätä käsissä, nyt on Häme soutamassa. Se uhkaa meitä Laatokan varsilla,
se uhkaa teitäkin Ilmenjärveliä, sillä sen voima on nyt suuri, joudu
apuun, ruhtinas Jaroslaw, jos tahdot maasi säilyttää ja valtasi pitää!"

Airut ajoi selkähevosella alavia metsiä pitkin ja pelkoa ja hätää jätti
hänenkin tuoma viestinsä jälkeensä, missä vain hän kulki. Mutta Hämeen
suuttuneet miehet sammuttelivat sillävälin kostonjanoaan Karjalan
rannoilla, joita pitkin he soutivat Aunukseen asti, he riehuivat,
polttivat, nauttivat. Saalista kertyi venheisiin, käryäviä raunioita
jäi vesistöjen varsille ja metsäin piiloista kuului haavoittuneiden tai
ylisillään paenneiden karjalaisten naisten ja lasten itkua ja
valitusta. Niillä karjalaisilla, jotka kreikkalaiseen uskoon olivat
kastetut -- niitä ei ollut vielä monta -- oli juuri vainolaisten
tullessa Vapahtajan juhla, helluntai, ja juuri tänä juhlana siis heidän
koteihinsa ilmestyi hävitys ja suru. Ja silloinpa kotien ja omaisten
mukana hävisi heiltäkin hetkeksi luottamus uuden uskon voimaan. Mutta
hurjistuneet tulokkaat jatkoivat vain riehumistaan yhä laajemmilla
aloilla.

Vaan Laatokan vanhaan linnaan oli sillävälin posadniekan ympärille
kertynyt säännöllisen sotaväen lisäksi joukko hätääntyneitä Karjalan
miehiä, ja niiden kanssa läksi Wolodislaw, hämäläisten ryöstellessä
karjalaiskyliä, liikkeelle, ahdistelemaan tuota tuhatlukuisena
raivoavaa vihollista. Hän läksi soutamaan, odottamatta Jaroslawilta
Nowgorodista saapuvaa apua. Sillä hän toivoi yllättävänsä
ryöstämään hajaantuneet viholliset ja souti sotajoukollaan vesitse
matalapohjaisilla aluksillaan heidän venhevalkamaansa, joka oli
Syvärijoen suistossa.

Mutta vartioitta eivät olleet hämäläiset venheitään jättäneet ja
ryöstömatkoiltaan he nopeasti kertyivät valkamaansa vartijoilleen
avuksi. Posadniekka ryntäsi aamuhämärissä hämäläisiä vastaan ja tuima
tappelu syntyi hietikkokentällä ja Syvärijoen pensaikkoisella
suistorannalla. Taistelua kesti koko päivän; yhä useampia ryösteleviä
hämäläisiä ehti päivän kuluessa saapua venheheittopaikalle omaisilleen
avuksi. He olivat aamupäivästä olleet alakynnessä ja karjalaiset
uhkasivat jo saartaa ja tappaa heidät kaikki siihen yhteen rymäkkään.
Mutta iltapuoleen kallistui voitto kokoontuneiden hämäläisten puolelle
ja hyökkäävät karjalaiset olivat nyt päälliköineen vuorostaan
ahdistuksessa ja saarron hädässä. Henkensä puolesta molemmat joukot
tappelivat, sillä julma, armoton surma oli tiedossa sillä, joka toisen
alle sortui.

Keväisen illan hämärään asti kesti taistelua ja paljo kaatuneita makasi
silloin kuolleina ja haavoitettuina nevaisilla rannoilla tai
vesirajassa särkyneiden venheiden kupeilla. Voitto oli silloin Hämeen
miesten, Laatokan posadniekan täytyi joukkoineen lähteä kiireesti
peräytymään taistelupaikalta, soutamaan raskaita lotjiaan supistuneilla
soutojoukoilla päin aavaa merta, pelastuakseen saarroksesta. Mutta niin
uupuneet olivat silloin voittajatkin, joiden haltuun taistelutanner
jäi, ett'eivät he kyenneet peräytyviä täydellä tarmolla takaa-ajamaan.
He seurasivat kyllä aluksillaan posadniekan pakenevaa joukkoa ja
erottivat sen kotilinnastaan, Laatokan kaupungista. Wolodislawin oli
pakko peräytyä erääseen Laatokan saareen, Pekinsaareen, (johon
myöhemmin Pähkinälinna rakennettiin) ja karjalaiset jäivät sinne
ponnistuksistaan lepäämään. Hämäläiset taas laskivat yöksi venheensä
mantereen rannalle, johon leiriytyivät.

Seuraavana päivänä luultiin taistelun taas uudistuvan uudella raivolla,
hämäläisten varottiin silloin hyökkäävän koko kertyneellä voimallaan
Pekinsaareen, tekemään lopun vastustajistaan. Pelossa ja hädässä siellä
heitä posadniekan johtamat karjalaiset yökauden odottivat, valmiina
henkensä puolesta viimeiseen mieheen asti kaatumaan ja jättämään
kotiseutunsa alttiiksi vainoojilleen.

Mutta hämäläisetpä eivät hyökänneetkään. Päinvastoin souti vielä samana
aamuyönä yksinäinen alus hämäläisten rannalta Pekinsaareen tarjoten
Wolodislawille rauhaa. Kummeksuen kuunteli voitetun karjalaisjoukon
johtaja sitä tarjousta; hän epäili siinä jonkun viekkauden piilevän ja
antoi kieltävän vastauksen -- tulkoot hämäläiset tappelemaan, uhmaili
hän! -- Mutta hämäläiset eivät tulleet nytkään, eivät sinä päivänä
eivätkä seuraavana, eivätpä vielä kolmantenakaan, vaikka karjalaiset
jännittynein mielin heitä odottelivat. Ja kun karjalaiset sitten
vihdoin saarivarustuksestaan varoskellen lähtivät heidän tuumiaan
tutkimaan, tapasivat he hämäläisvenheet poltettuina rannalla, heidän
ottamansa vangit palasiksi hakattuina metsän rinnassa ja enimmät
vainolaisten ryöstämät saaliit löysivät he sieltä mantereen puoleisesta
valkamasta, johon voittajat taistelun jälkeen olivat laskeneet. Mutta
hämäläisiä siellä ei enää näkynyt, vartioitta olivat siellä ruhjotut
alukset. Tutkittiin silloin laajempaan koko mantereen ranta, samottiin
varoskellen kotiin Laatokan linnaan asti, jota valloittamaan
vainolaisten luultiin lähteneen. Ei ollut heitä sielläkään, ei
missään...

Vihollinen oli hävinnyt, kadonnut kuin tuhka tuuleen. Karjalan maa oli
taas vainoojista vapaa, metsiin piiloutuneet perheetkin uskalsivat taas
vähitellen palailla poltetuille pirtinpaikoilleen ja ruveta tapettujen
omaisten kuoppain vierelle suunnittelemaan uutta elämistä.

Mutta Laatokan linnassa tapasi Wolodislaw, sinne karjalaisineen
palattuaan, toisen vieraan -- Nowgorodin ruhtinaan Jaroslawin, joka nyt
oli apujoukkoineen hätääntyneiden avuksi ehtinyt. Ruhtinas kysyi
vihollista, kiukustui, suuttui -- se oli siis rankaisematta laskettu
palaamaan hävitystyöstään! Mutta minne? Laivastonsa se oli jälkeensä
jättänyt, se oli siis paennut maitse, jalan. Miksi ja minne?

       *       *       *       *       *

Miksi olivat tosiaankin mieslukuiset, hyvin asestetut hämäläiset
voittonsa jälkeen ja juuri sen huumauksessa ollen jättäneet saaliinsa
ja aluksensa ja lähteneet tiettömiä metsiä, soisia taipaleita myöten
pakenemaan tietymättömille, vaikeille taipaleille?

Vasta myöhemmin se Laatokan karjalaisille ja ihmettelevälle
posadniekalle ja äskensaapuneelle ruhtinaalle selvisi ja silloin
laittoi Jaroslaw kiireellä ratsumiehensä ajamaan väistyneitä vihollisia
takaa. Vaan se oli jo myöhäistä, vieraat olivat silloin jo painuneet
syvälle läntisiin metsiin ja joutuneet taistelemaan uusia vaaroja ja
vaikeuksia vastaan raivaamattomilla erämailla. --

Huumauksessa oli voiton jälkeinen yö ja aamu vietetty hämäläisten
valkamarannalla, syöty ja juotu ryöstösaaliita ja uhmaten puhuttu
uusista voitoista. Vaan juuri sen humun keskelle palasi eräs
vakoilemaan lähetetyistä vartijavenheistä, ja sepä kertoi, että Nevan
matalahko laskuniska oli tukettu, vihollisten laivasto oli siellä
takanapäin, paluutie hämäläisiltä oli ummessa. Ei ollut hämäläisillä
aavistusta siitä, että pienempi osasto Nowgorodin ruhtinaan väkeä oli
sinnepäin matkansa suunnannut ja koonnut aluksia meren puolelta
ryöstäjäin niskaan hyökätäkseen. Mutta kun tämä seikka nyt vartijain
kertomuksista heille selvisi, niin he hytkähtivät ja hätäysivät.
Merrassa ollaan! valittivat heti hätäisimmät miehet. Vaan
maltillisemmat johtajamiehet koettivat vielä joukkojaan rauhoittaa,
viitaten väkensä suuruuteen ja äsken saavutettuun voittoon. He
neuvottelivat ja lähettivät Pekinsaareen yksinäisen venheen soutamaan,
tarjotakseen Wolodislawille rauhaa. Siten toivoivat he selviytyvänsä
selkävihollisestaan ja he luulivat voitetun posadniekan siihen
tarjottuun sovinnonkämmeneeseen ilollakin tarttuvan.

Vaan kun sanantuojat saaresta palasivat kertoen, että posadniekka oli
välirauhan teosta kieltäytynyt, silloin sai pian sekasorto ja
päättömyys vallan hämäläisten äsken vielä voitonhuumaamissa
venekunnissa. Mitä nyt on tehtävä? Niin kysyttiin joka taholta
valkamarannalla, jossa toiset temmelsivät puolihumalassa karjalaisten
oluista, toiset pöpperössään heräilivät nuotiotuliensa äärestä. Riitaa
syntyi pian johtomiestenkin kesken. Toiset tahtoivat tuotapikaa hyökätä
Pekinsaareen, lopen tuhoamaan eilen voitetun vihollisen; toisista se
oli uhkarohkeaa ja he vaativat pikaiseen pakoon lähtemistä. Mutta minne
paeta, sitä eivät he osanneet sanoa; vesitie kotiinpäin, Nevajoki, oli
tukossa. Paetaan maitse! huusivat silloin säikähtyneimmät. Ja vaikka
kylmäverisemmät johtajamiehet, jotka tunsivat nämä soiset tienoot
Laatokan lounaisrannoilla, varottelivat ja estelivät, ei siitä enää
ollut apua. Maltti oli miehiltä mennyt.

Pakokauhu sai ennen pitkää valtoihinsa sotaisat miehet ja miesryhmä
toisensa jälkeen rupesi jo ominpäin painumaan outoon metsään,
jättäen venheensä, vankinsa ja saaliinsa. Pakko tuli silloin
vastahakoisillekin seurata heitä. Vanhat johtajamiehet kävivät surulla
ja mielenkarvaudella viimeiseen tehtäväänsä valkamarannalla. He iskivät
vihapäissään kuoliaiksi vankinsa, särkivät saalislastissa olevat
venheensä tai sytyttivät ne palamaan, ottivat selkäänsä evästä, mitä
kantaa jaksoivat, ja painuivat niin salolle hekin, auttaakseen toki
paenneita tovereitaan eksymästä ja opastaakseen heitä niin eheinä kuin
suinkin sen pitkän jalkataipaleen halki, jolle he hätäännyksissään
olivat lähteneet.

Siinä oli syy, miksi posadniekan hiipijät löysivät autiona hämäläisten
leirirannan, siitä tuli lopulta selitys, miksei äsken voittanutta,
tuhatlukuista vihollista enää tavattu mistään. Kun se keksittiin,
harmistui Nowgorodista apuun rientänyt ruhtinas ja pani väkensä
kynsistään livistäneitä vihollisia vielä takaa-ajamaan, samaan aikaan
kuin kirkonkellot Laatokan kaupungissa ilolla läppäsivät tietoa
vainolaisten poistumisesta karjalaisten rannoilta ja helpotuksen huokaus
pääsi vaivautuneitten, ahdistuksissa eläneitten naisten ja lasten
huulilta.

Takaa-ajajainsa kynsistä olivat metsiin paenneet hämäläiset siten
pelastuneet, mutta monet muut vaarat ja surmat heitä vielä näillä
tiettömillä taipalilla väijyivät. Suot olivat vielä keväiseltään
vetelät, työlästä oli niiden yli miesjoukon paeta, monetpa sinne
rämeisiin sortuivatkin. Ja kovin pitkä oli hämäläisten kuljettava
taival. Heidän oli, metsien läpi taivallettuaan, samottava
inkeriläisten asutun maan halki ja sitten Karjalan kannaksen poikki,
ennenkun ehtivät kotoiselle Suomenniemelleen. Ja näiden seutujen
asukkaat olivat nekin heidän verivihollisiaan, jotka eivät hädässä
pakenevia vastustajiaan säälineet. Pienissä parvissa paettiin ja niitä
väijyivät solateillä ja jokien kaalamoissa inkerikot ja karjalaiset,
surmaten sadottain pakolaisia ja toisia orjikseen kytkien. Se oli surma
suurempi kuin koskaan tasapään tappelun tantereella, sinne hämäläisten
tuhatlukuisesta, ylpeästä laivastoväestä useimmat hupenivat ja
hukkuivat. Vain harvat heistä pääsivät palaamaan takaisin kotoisille
Hämeen mailleen.

Uljaana oli Hämeen väki liikkeelle lähtenyt, voimalla oli se
vihollisensa voittanut, kostonjanonsa oli se sammuttanut ja runsaat
saaliit oli se koonnut karjalaisten ryöstetyistä kylistä. Vaan
voitettuna, masennettuna, pieneksi pivolliseksi kutistuneena palasi
tämä matkue kuitenkin kesäsydännä takaisin, tuoden mukanaan hämäläisten
rintamaille enemmän tuskaa, enemmän surua ja itkua, kuin suurinkaan
karjalaisten partiojoukko taikka edes Nowgorodin ruhtinasten järjestämä
sotaretkikään oli tuonut.

Moniksi vuosiksi taittoi tämä hämäläisten hukkaan mennyt ryöstöretki
heiltä miehuuden ja tarmon. Sen aiheuttaman masennuksen aikana pääsi
lännestä päin hiljalleen hiipivä toinen vieras valloittaja, joka
eturintamanaan yhä taajemmin lähetti heidän joukkoonsa munkkejaan ja
pappejaan saarnaamaan ja kastamaan, tunkeutumaan heidän asumustensa
sydänseutuihin saakka ja niissä vaikutusta voittamaan. Ja ennen pitkää
oli Hämeeseen rakennettu ruotsalainen linna ja katolinen kirkko, joka
iski juurensa siellä paljo syvemmälle kuin toinen kirkko Karjalassa.

Mutta viimeinen retki Karjalan maille ei toki tämä hämäläisten
ryöstöretki ollut. Niitä jatkui taas pian ja jatkui kauan, veljesvihan
lieska kyti lakkaamatta ja tupsahti ehtimiseen uuteen tuleen. Vuoroin
ryösti Karjala Hämettä, vuoroin Häme Karjalaa, kosto kasvoi aina
kostosta. Ja näiden katkerain veljessotain aikana juurtui molempain
heimojen maihin sekä idästä että lännestä yhä lujemmaksi vieras
vaikutus ja vieras valta, joka suomalaisten särkymystä hyväkseen
käytti.

                                  (Santeri Ivalo, Karjalan kirja.)



YNGVAR VIROSSA.


Eysteinillä oli poika Yngvar niminen, joka hänen jälkeensä hallitsi
svealaisia. Hän oli ankara soturi ja sousi usein sotia, sillä siihen
aikaan sekä tanskalaiset että Itämaan miehet tuottivat Sveanvallalle
paljon vainovahinkoa. Yngvar kuningas rakensi rauhan Tanskalaisten
kanssa ja alkoi sitten Itämaita hävittää. Eräänä kesänä oli hän
sotajoukkoineen retkeilemässä, läksi Vironmaahan ja teki siellä sinä
kesänä hävitystä paikalla, jonka nimi on Kallio (Stein). Silloin
virolaiset tulivat maastaan suurella sotavoimalla ja nostivat
taistelun. Maanasukkaiden sotajoukko oli sillä kertaa niin suuri, että
svealaiset eivät pystyneet sille vastarintaa tekemään; Yngvar kuningas
kaatui ja hänen väkensä pakeni. Hän sai kumpunsa itse meren partaalla
Manner-Virossa. Svealaiset palasivat kotia tämän epävoiton jälkeen.
Näin sanoo Tjodolf runoilija:

    Mainitaanpa
    Manner-Viron urhoin
    Yngvar kuninkaan
    kuoloon tuhonneen;
    Viron että joukot
    valkeahipiäisen
    ruhtinaan sorsivat
    Sydämessä meren.
    Aallotpa Idän
    Ulapan virttä
    laulavat riemuksi
    Svean ruhtinaan.

    (Snorre Sturlanpojan Heimskringlasta, Ynglingasatu 36.
    Suomentanut A.V. Koskimies.)



SUOMALAISTEN VANHAT JUMALAT



EPÄJUMALAT MONET TÄSSÄ...


    Epäjumalat monet tässä
    muinen palveltiin kaukan ja läsnä.
    Näitä kumarsit hämäläiset
    sekä miehet että naiset:

    Tapio metsäst pyydykset soi
    ja Ahti vedest kaloja toi.
    Äinemöinen virret takoi,
    Rahkoi kuun mustaksi jakoi.
    Liekkiö ruohot, juuret ja puut
    hallitsi ja senkaltaiset muut.
    Ilmarinen rauhan ja ilman te(k)i
    ja matkamiehet edesvei.
    Turisas antoi voiton sodast,
    Kratti murheen piti tavarast.
    Tonttu huoneen menon hallitsi,
    kun Piru monta villitsi.
    Kapeet myös heiltä kuun söit.
    Kalevanpojat niityt ja muut löit.

    Vaan karjalaisten nämät olit
    epäjumalat kuin he rukoilit:
    Rongoteus ruista antoi.
    Pellonpekko ohran kasvon soi.
    Virankannos kauran kaitsi,
    muutoin oltiin kaurast paitsi.
    Ägräs herneet, pavut, nauriit loi,
    kaalit, liinat ja hamput edestoi.
    Köndös huhdat ja pellot teki,
    kuin heidän epäuskons näki.
    Ja kun kevätkylvö kylvettiin,
    silloin Ukon malja juotiin.
    Siihen haettiin Ukon vakka,
    niin juopui piika että akka.
    Sitten paljon häpeää siellä tehtiin,
    kuin sekä kuultiin että nähtiin.
    Kun Rauni Ukon nainen härskyi,
    jalosti Ukko pohjasta pärskyi.
    Se siis antoi ilman ja vedentulon.
    Kekri se lisäs karjan kasvon.
    Hiisi metsäläisistä soi voiton,
    Veden Emä vei kalat verkkoon.
    Nyrkäs oravat antoi metsäst,
    Hittavainen toi jänekset pensaast.

    Eikö se kansa vimmattu ole,
    joka näitä uskoo ja rukoilee.
    Siihen Piru ja synti veti heitä,
    että he kumarsit ja uskoit näitä.

    Kuolleiden hautoihin ruokaa vietiin,
    joissa valitettiin, parattiin ja itkettiin.
    Menningäiset myös heidän uhrinsa sait,
    koska lesket huolit ja nait.
    Palveltiin myös paljon muuta,
    kivet, kannot, tähdet ja kuuta.

      (Ote Agricolan psalttarin esipuheesta.)



SUOMALAISTEN PAKANALLISET JUMALAT.


Vanhin, kaikille suomensukuisille kansoille yhteinen
jumalainpalveluksen aste on ollut vainajainpalvelus. Siihen viittaa
Agricolan ylläolevassa runossa oleva säepari: "Kuolleiden hautoihin
ruokaa vietiin, joissa valitettiin, parattiin ja itkettiin." Vainajien
ajateltiin jatkavan elämäänsä maan povessa ja olevan yhtäläisesti kuin
maan päällä asunnon, vaatteen ja ravinnon tarpeessa. Vainajalle
asunnoksi Karjalan rautakauden hautoihin asetettiin puista salvettu
neliskulmainen kehys, jossa toisinaan oli lautapohja ja katteena
lautoja tai tuohia. Tähän laskettiin kuollut ilman arkkua
juhlapuvussaan ja viereen pantiin kaikenlaisia työkaluja ja muita
aseita. Mukaan vielä annettiin vaskikattiloissa tai saviruukuissa
keittoruokaa, jäännös haudan luona pidetystä uhriateriasta.
Venäjän Karjalan kalmistoissa on nähty hautojen päällä vanhojen
asuinrakennusten malliin pienistä pyöreistä hirsistä salvettuja
katollisia suojia. Suomen Itä-Karjalassa on tehty ruumisarkun kupeeseen
pienoinen ikkuna lasista, niinkuin ainakin asuntoon. Inkerikkojen on
ollut tapa kätkeä hautaan pata, jossa on herneitä, lihaa, leipää, voita
ja mitä laatua suinkin talossa on. Erilaisia esineitä ja eväitä on
kaikkialla Suomessa vielä viime aikoina ruumiin kera kirstuun pantu;
etenkin raha ja viinapullo näyttävät olleen tarpeen. Isännän ja emännän
hautajaisiksi on paikoittain tapettu nautaeläin siinä uskossa, että
karja ei muuten menesty, vaan joku elukoista kuitenkin kuollen seuraa
vainajata. Hautajaisateria eli peijaiset -- -_peijainen_ eli _peikko_
merkitsee kummitusta s.o. kuolleen henkeä -- ovat nykyisin yleensä
siirtyneet vainajan kotiin. Vaan alkuperäisempää tapaa edustavat
kreikanuskoisten karjalaisten muistoateriat, jotka määräpäivinä
kuoleman jälkeen pidetään kalmistossa. Piiraita, talkkunaa, kiisseliä
ynnä muita herkkuja asetetaan haudalle ja itkuvirsin kutsutaan vainaja
niitä maistelemaan; vähän ajan kuluttua ruuat jaetaan keräytyneille
köyhille. Vainajien niinmuodoin ajateltiin olevan elantoonsa nähden
riippuvaisia jälkeenjääneiden omaisten huolenpidosta; manalaiset henget
taas palkitsivat antamalla maahan kylvetyn viljan kasvaa ja karjan
lisääntyä.

Selvästi tämä vuorovaikutus ilmenee vuotuisessa _keyrin_ eli kekrin
vietossa. _Kekri_, joka Agricolan mukaan "lisäsi karjan kasvon",
merkitsee alkujaan kummitusta ja käytetään sitä vielä nykyäänkin Tverin
Karjalassa lasten pelottimena. Keyrin vietto on keskiajalla kiintynyt
yhtäläiseen katolisen kirkon pyhimysten muistojuhlaan, pyhäinmiesten
päivään. Suomen Karjalassa on valmistettu tupaan hyvät pitoruuat,
samalla tavalla laitettuina kuin hautajaisiin, talon entisten isäntien
ja emäntien hengille, joiden uskottiin keyrinä tulevan vanhoille
kotipaikoilleen. Aattoiltana näille n.s. Keyrittärille lämmitettiin
sauna ja varattiin lämmintä vettä, haudotut vastat, saippuat ja
pyyheliinat, vieläpä pääharjatkin. Vasta sitten kun heidän arveltiin
kylliksensä kylpeneen, talonväki vuorostaan kävi saunassa, jolla aikaa
taas henkien kuvailtiin aterioivan tyhjäksi jätetyssä tuvassa. Saunasta
palatessaan isäntä tiedusteli: "joko vieraat ovat ruualla olleet?"
kaatoi vielä lusikallaan lientä kerran pöydälle ja kahdesti maahan,
ennenkun ruvettiin syömään. Toisin paikoin oli ruokapöytä katettu
saunaan. Aattoehtoona pimeässä isäntä pihalla otti vastaan vieraat ja
vei heidät saunaan, jossa toimitti heille palvelusta määrättyinä
aikoina. Keyrin jälkeisenä _sielujen päivänä_, jota niinikään katolinen
kirkko pyhitti, hän pimeällä saattoi hautoihinsa palaavat vainajat pois
pihaltansa avopäin edellä kulkien ja kaataen olutta ynnä viinaa maahan.

Pakanuudenaikana on keyri tietysti ollut syysjuhla, jota vietettiin,
sitten kun viljankorjuu puimisineen oli päättynyt ja karjan
laitumella-olo loppunut, kiitokseksi vuoden antimista sekä uuden vuoden
menestykseksi. Muutamin paikoin on keyrin tienoilla vietetty _vuoden
alkajaisia_. Eikä vainajain liikkumisaikaa syksyn pimeydessä alkuansa
ajateltu pariin kolmeen päivään rajoittuvaksi. N.s. _jakoaikaa_ on
pyhitetty Hämeessä viikko ennen pyhäinmiesten päivää ja viikko sen
jälkeen. Savossa ulottui uusi jakoaika pyhäinmiesten päivästä Martin
päivään (11/11), vaan vanha jakoaika Katrinan päivään (25/11), kestäen
siis miltei koko _marraskuun_, joka on nimensäkin saanut _martaasta_
s.o. vainajasta. Jakoaikana on eläimet jakailtu s.o. eroitettu ne,
jotka jätetään talveksi elämään, ja tapettavat teurastettu. Edellisiä
varten on vielä rehu jaettu; jälkimäisistä on vainajille uhrattu siinä
toivossa, että nämä lisäisivät karjan kasvun.

Itse ihmistenkin terveys oli riippuvainen vainajista, jotka saattoivat
lähettää tauteja, muistuttaakseen eloonjääneitä sukulaisiaan jostain
laiminlyömisestä. Taudeista, joita myös kuviteltiin henkiolennoiksi,
päästiin ottamalla selkoa ensin pahastuneesta panettajasta ja sitten
uhrista, jonka tämä vaati leppyäksensä. Tiedustelu tapahtui
keinotekoisessa tainnostilassa, jossa ihmisen sielun luultiin samaan
tapaan kuin kuollessa irtaantuvan ruumiista ja pääsevän vainajien
puheille. Lappalaisilta, jotka tästä taidostaan olivat kuuluisat, on
suomalaisillakin säilynyt muistoja, m.m. nimitys _kannus_ sille
noitarummulle, jonka avulla he itsensä kiihdyttivät langetakseen
_loveen_. Venäläisissä ajantiedoissa vuodelta 1071 kerrotaan
"tshudilaisesta" noidasta, joka mykkänä maaten antautui henkien kera
seurusteluun. Tietäjiä, jotka unenhorroksessa näkivät, mikä tauti on
sairaassa, mistä tarttunut ja miten päästettävä, tunnetaan
suomalaisiakin. _Keijusia_ eli _keijunkaisia_ s.o. kuolleitten henkiä,
mainitsee Ganander, saattoi myös nähdä viinanhumalassa tai
kuumeenhoureissa. Näiden uskottiin olevan joko valkeita tai mustia,
joko hyviä tai pahoja; vaan toisten mukaan keijuset eivät olleet
enkeleitä eivätkä perkeleitä, vaan välillä olevia henkiä. Jälkimäinen
käsitys on epäilemättä alkuperäinen: vainajat on käsitetty täydesti
ihmisenluontoisiksi, enemmän hyvää tai pahaa harjoittaviksi
taipumustensa, oikkujensa ja persoonallisten suhteittensa mukaan --
ennen kaikkea siis itsekkäiksi. "Lahja lahjoa kysyvi" on
vainajainpalveluksen periaate: aineellinen uhri aineellisen edun
tavottamiseksi tai aineellisen vahingon välttämiseksi.

Vainajain palveleminen on alkuansa ollut lähempäin sukulaisten asia.
Ostjakeilla on vaimojen ollut tapana pukea miesvainajansa vaatteet
puisen kuvan päälle, jota on syötetty joka aterialla, riisuttu iltaisin
ja puettu aamuisin. Näin on kunnioitettu vainajan kuvaa vuosi tai
kolmekin vuotta ja sitten sekin pantu hautakehikkoon tai poltettu, kun
on luultu vainajan ruumiin jo mädänneen. Leskien velvollisuuksiin
viittaa niinikään Agricolan säepari: "Menninkäiset myös heidän uhrinsa
sait, koska lesket huolit ja nait." Inkerissä kerrotaan käytävän
haudalla itkemässä ja kuolleelle ruokaa viemässä, siksi kunnes ruumiin
arvellaan mädänneen, jonka jälkeen ei muka sieluakaan enää missään ole.
Sen kautta että kuitenkin merkillisempäin perheenisäntäin ja -emäntäin
muisto ja kunnioitus useammassa polvessa säilyi, kehittyi
yksinkertaisin vainajainpalveluksen muoto _esi-isäinpalvelukseksi_.
Yhteiskuntaolojen edistyessä myös vainajien joukosta kohosivat
kokonaisten sukujen suojelushenget. Agricolan mainitsema karjalaisten
jumala _Äkräs_, joka "herneet, pavut, nauriit loi, kaalit, liinat ja
hamput edestoi", on kenties ollut n.s. Äkrämöisten eli Äyrämöisten
heimojumala, sillä mainittuja viljelyskasveja tuskin muualla Suomen
Karjalassa on kaikkia viljelty, kuin eteläisimmässä Äyräpään vanhassa
kihlakunnassa, johon Agricolan aikana luettiin Rannan, Jääsken ja
Äyräpään nykyiset kihlakunnat.

Missä suhteessa _luonnonpalvelus_ on vainajainpalvelukseen, siitä ovat
tutkijat eri mieltä. Tosin luonnonvoimien pelkääminen ja henkilöiminen
on riippumaton vainajainpalveluksesta, mutta ilman tämän välitystä on
vaikea käsittää ruuan ja juoman uhrina tarjoamista etäisille
luonnonilmiöille. Ainakin suomensukuisilla kansoilla on luonnonpalvelus
myöhäisempi kehitysaste.

Metsään kuolleitten hengistä on helposti syntynyt metsänhaltijoita.
Agricolan _Liekkiä_, joka "ruohot, juuret ja puut hallitsi ja
senkaltaiset muut", on metsään kätketyn sikiön sielu, joka virvatulena
pimeällä näyttäytyy. _Hiisi_, joka "metsä-eläjistä soi voiton",
esiintyy Agricolan suomennoksissa myös paikallisena, _pyhää metsistöä_
merkitsevänä, joka merkitys sillä on vielä viron kielessä. Jos otamme
huomioon, että useat uhrimetsät ovat alkuperäisin kalmistoja [vrt. myös
eräässä loitsijan luvussa: "Minä nostan nukkuvia, pellon alle
peitetyitä, Hiien alle heitetyitä"] tai vanhoja asuinpaikkoja, voimme
Hiidessä nähdä pyhäkön haltijana kunnioitetun esivanhemman. Hiiden
väestä on Länsi-Suomessa osittain sama käsitys kuin vainajista. Vaan
tavallisesti Hiidet esiintyvät entisajan eläjinä, jättiläisinä
Agricolan mainitsemain _Kalevan poikain_ rinnalla, jotka "niityt ja
muut löit". Vasta kristillisestä vaikutuksesta on Hiisi sekä
persoonallisena että paikallisena (_mene Hiiteen_) saanut _pahan_
merkityksen. _Hittavainen_, joka "toi jänikset pensaasta", on
mahdollisesti johdannainen Hiiden toisintomuodosta Hitto.

Vainajainpalvelusta aivan lähellä on _karhunpalvelus_, kuten
karhunpeijaismenoista lappalaisilla ja suomalaisilla ilmenee. Alkuansa
itse karhua tarkoittavasta metsän isännästä irroittautui erityinen
metsäneläinten haltija; loitsuissa esiintyy metsän kuningas molemmissa
merkityksissä, toisinaan samassa kirjaanpanossakin. _Tapio_,
joka "metsästä pyydykset soi", esiintyy runoissa paikallisilla
kertosanoilla: _metsä, korpi, lehto_, eikä Juslenius tiedäkään sille
muuta merkitystä kuin metsän. _E.A. Tunkelon_ arvelun mukaan Tapio
voisi johtua virolaisesta sanasta _taba_ (lukko), samoin kuin _ansio_
sanasta _ansa_, ja merkitä siis _pyydysaluetta_. Siihen viittaisivat
myös Tapion määräyssanat runoissa: _risuntäytinen, tarhantäytinen_.
Samoin _Virankannos_, joka "kauran kaitsi", ei ole ollut muuta kuin
kanto, jolle on asetettu virka s.o. sadin; sitä vastaava _Viran akka_
on Suomen lappalaisilla ollut metsästyksen jumalana.

Täysin persoonalliset metsänhaltijain nimet ilmestyvät vasta
katolisella ajalla, jolloin pyhimyksistä Katrinaa, Annaa ja Yrjänää on
rukoiltu karjan suojelijoina ja metsän viljan vartijoina. Metsän piian,
Tapion tytön yleinen nimitys loitsuissa on _Annikki_. Tilapäisesti
Tapion neidon nimenä tavattava _Tellervo_ on alkusoinnun aiheuttama
väännös _Pellervosta_, joka joskus Tapion poikana esiintyy _Nyyrikin_
ohella. Viimeksimainitun naisellinen pääte -kki ei voi olla
alkuperäinen; toisintomuodoista arvaten on se runomitan vaatima
pitennys muotoa _Nyrki_. Tämä, samoin kuin Agricolan _Nyrckes_, joka
"oravat antoi metsästä", ei liene muuta kuin _Jyrki_ eli Yrjänä (vrt.
nyrkkä = jyrkkä). _Mielikki_ metsän miniänä tai emäntänä on Annikin
mukaan laatusanasta _mieluisa_ muodostunut runollinen nimitys.

Vedenhaltijoiksi ovat veteen hukkuneitten henget luonnollisesti
muuntuneet. Aikaisemmin on eri järvillä ja joilla ollut kullakin oma
haltijansa. Vasta myöhemmin on niistä kehittynyt yleinen vedenjumala,
karjalaisilla nimetön _Veden emä_, joka "vei kalat verkkoon", ja
hämäläisillä _Ahti_, joka "vedestä kaloja toi". Onko Ahtikaan alkuansa
nimi, on epätietoista, sillä veden ja meren Ahdin ohella tavataan
runoissa myös tuulen, metsän ja maan Ahti, josta saattaisi päättää Ahti
sanan merkinneen yleensä haltijaa. Ahdin puolisona joskus harvoin
esiintyvä _Vellamo_ eli Vellimys ei ole muuta kuin runollinen muodostus
veden määräsanasta _vellova_. Varsinainen vedenjumalan nimitys on sitä
vastoin _(V)Äinämöinen_, joka "virret takoi". Väinä merkitsee suvantoa
joen suussa, johon myös Väinämöisen kertosana runoissa _Suvantolainen_
viittaa. Hänen virsiseppyytensä on verrattava ruotsalaisten _Näkin_
soitannollisuuteen. Väinämöinen on verrattain myöhään skandinaavisen
vaikutuksen alaisessa Länsi-Suomessa muodostunut jumaluusolento ja
vasta runojen mukana levinnyt Itä-Suomeen, jossa hänet on tehty
inhimilliseksi tietäjäksi ja loitsijaksi.

Kasvullisuuden jumala suomalaisilla on ollut _Sämpsä_, jolla runoissa
on lisänimenä _Pellervo_. Sämpsä on germanilainen lainasana ja
merkitsee _metsäkaislaa_. Sämpsä- eli sämpsykkä-heinää on kevään
esikoisena, joka lumen sulattua ennen muita ruohoja maasta ilmestyy,
Inkerissä elukoille rehuksi koottu. Pellervo tarkoittaa Inkerin
runoissa _pellavaa_, vaan saattaisi sen myös selittää johdannaiseksi
_pelto_ sanasta. Sämpsän noutaa maita kylvämään, talvipojan turhaan
yritettyä, suvi- eli kesäpoika. Sämpsän kuvaillaan asuvan merensaarella
ja makaavan jyvälaivassa tai ajelevan kirjavassa korjassa oma
emo puolisona rinnallaan. Yhtäläisesti kerrotaan svealaisten
Freyr-jumalasta. Tämän kuva ajeli vaunuissa ympäri maata nuori papitar
puolisona rinnallaan; joka paikassa oli heille valmistettuna uhripitoja
hyvän vuodentulon toivossa. Freyr-jumalan isä, Njordr, myöskin
viljavuoden edustaja ja vaunujumala, vaikka merenkulun haltijaksi
erikoistunut, johtuu saksalaisten "maa-emosta", Nerthus-jumalattaresta,
joka asui merensaarella ja jota miespappi kuljetti vaunuissa ympäri.
Oikeastaan on tässä palveltu kahta kasvullisuudenjumalaa, miespuolista
ja naispuolista, joita on ajateltu pojan ja äidin, vaan samalla
puolisojen suhteessa toisiinsa; suomalaisessa runossa alkuperäinen
käsitys vielä selvänä kuvastuu. Agricolan _Pellon Pekko_, joka "ohran
kasvun soi", on ehkä yhdistettävä Viron kreikanuskoisten setukaisten
palvelemaan _Peko_-jumalaan. Tämän kuva, osuuskunnan yhteisesti
omistama, on ollut vahasta valettu ja kolmivuotisenkin lapsen kokoinen;
sitä on säilytetty osakkaista vuosittain valitun hoitajan viljalaarissa
ja kylvön aikana käytetty pellolla. _Rongoteus_, joka "ruista antoi",
on kenties sama kuin loitsuissa ilmaantuva _Rukotivo_ ja mahdollisesti
germanilainen laina (skand. _rugr_ ruis, _tivar_ jumalat). [Agricolan
maanviljelysjumalista on vielä _Köndös_, joka "huhdat ja pellot teki",
-- ellei se tarkoittane huuhdalla käypää kontiota -- selitystä vailla.]

Skandinaavilaisten ukkosenjumalasta Thorista johtunut on hämäläisten
_Turisas_ (Tur isänen), joka "antoi voiton sodasta". Vapautensa
puolesta taistelevien virolaisten sotahuuto kuului _Tar-avita_ ja
kansan muistossa on säilynyt _Tar isa_. Karjalaiset nimittivät häntä
pelkästänsä _Ukoksi_ tai _Äijäksi_. Runoissa on edellinen enimmiten
sulautunut kristilliseen Isään ja Ylijumalaan, vaan jälkimäinen samoin
kuin Viron puolella (_äikene_ ukkoseen ja _äijo_ Hiiteen) muuntunut
paholaisen nimitykseksi. Viimeksimainitun kohtalon alaisiksi ovat
joutuneet liettualaisten ja venäläisten ukkosenjumalia Perkunas ja
Perun vastaavat _perkele_ ja _piru; perckun nool_ esiintyy vielä
1600-luvulla vironkielen sanakirjassa ukkosenvaajaa merkitsevänä.

Ukon maljan juominen kevätkylvön aikana Ukon vakan haettua, jota
Agricola kuvailee, mainiten naistenkin siinä tilaisuudessa juopuneen,
oli vielä hänen aikanaan voimassa. V. 1545 valittavat Savon talonpojat
heitä siitä sakotetun, että olivat juoneet _Thordns gildhe_. Tapa on
skandinaavilainen samoin kuin Ukon puolison nimitys Agricolan säkeissä:
"Kuin Rauni Ukon naini härskyi, jalosti Ukoi pohjasti pärskyi, se siis
antoi ilman ja vuodentulon". Suomen lappalaisilla on tavattu Ukon
naisena _Raudna_, joka myös merkitsee _pihlajaa_: hänelle olivat
pyhitetyt pihlajat, joita hänen luolainsa tienoilla runsaasti kasvoi.
Tämän johdosta on _E.N. Setälä_ yhdistänyt Raunin ruotsin sanaan _rönn_
pihlaja.

Lappalaiset ovat skandinaaveilta lainanneet paitsi Thorin ja Freyn myös
Njordin mainitussa erikoisemmassa merenkulunjumalan merkityksessä
nimellä _Bieka galles_ (tuulen mies). Tämän asemesta näemme erään
puolisuomalaisen lappalaisnoidan rummulla kuvattuna _Ilmaris_ nimisen,
myrskyn ja pahan sään haltijan.

Aivan yhtäläisenä jumaluusolentona Agricolalla "Ilmarinen rauhan ja
ilman te[k]i ja matkamiehet edesvei." Ilmaria äänteellisesti täysin
vastaava _Inmar_ on votjakeilla kohonnut korkeimman jumalan asemaan
nähtävästi muhammedilaisten ja kristittyjen naapurien vaikutuksesta.
Samasta syystä ostjakkien aikaisempi ilmanhaltija _Iitem_, jota ei
näytä uhreilla ja rukouksilla kunnioitetun, nykyään esiintyy
taivaanjumalana, maaihnanhaltijana, joka etupäässä eteläosissa aluetta
jo on uskonnollisten palvelusmenojen esineeksi tullut. Jos nimien
samuudesta päättäen uskaltaa olettaa suomalais-ugrilaisille kansoille
yhteisen ilmanhaltijan, niin tämä lienee käsitettävä germanilaisen
Wodanin eli Odinin kaltaiseksi, joka oli alkuansa ilmassa liikkuvien
vainajien johtaja ja vasta myöhemmin kehittyi erityisessä Valhallassa
asuvaksi ylijumalaksi.

_Auringonpalveluskaan_ ei ole suomensukuisilla kansoilla alkuperäinen;
lappalaiset ovat sen myöhemmin skandinaaveilta oppineet. _Päivätär_ ja
_Kuutar_ runoissamme, samoin kuin enimmät -tar päätteiset nimet, ovat
puhtaasti runollisia henkilöimisiä, joilla ei ole pakanallisen
uskontomme kanssa mitään tekemistä. _Kuunpalvelusta_ eivät todista
Agricolan säkeet: "Rahkoi kuun mustaksi jakoi" ja "Kapeet myös heiltä
kuun söit". Ne vaan viittaavat taikauskoiseen käsitykseen kuun
pilkuista ja pimennyksistä. Uskoa kuuta nieleviin kapeisiin eli
eläimiin tavataan skandinaaveillakin. Rahko merkitsee _rohtumaa_, joka
kuun kasvot näyttää pilanneen; että sen on kuvailtu tapahtuneen
kuumetaudissa, osottaa Gananderin painattama loitsu, joka alkaa: "Kuume
ennen kuun kehitti."

_Taivaanpalvelusta_ on tahdottu nähdä sanassa _Jumala_, joka
tsheremisseilläkin tavataan muodossa _juma_. Viime aikoina on koetettu
osottaa, että se on indoiraanilainen lainasana, joka on merkinnyt
taivasta. Toiselta puolen on arveltu, että juma voisi olla alkuperäinen
suomalais-ugrilainen sana, sama kuin vogulin _jomas_ ja unkarin _jo_,
hyvä. Merkityksen kehitykseen nähden olisi verrattava venäläisten
jumalannimitys _bog_ ja laatusana _bogatyi_ pohatta, rikas. _Juma-la_
siis osoittaisi hyvän, onnen omistajaa, _onnellista_ ja tarkoittaisi
alkuansa arvattavasti vainajaa, siitä yleensä jumaluusolentoa ja
viimein ainoaa Jumalaa kristillisessä merkityksessä.

Taivaan korkeudet eivät näy pakanallisissa esi-isissämme herättäneen
ajatusta jumaluudesta. Manalaisiin liittyy heidän alkuperäinen
käsityksensä henkiolennoista. Kuoleman arvoitus on kuolemattomuuden
käsitteeseen heidät johtanut.

                                        (Kaarle Krohn. Oma maa.)



VAINAJIA PALVELEMASSA.


Kevätkalaan ovat menneet kaikki miehet, etäisten selkien saariin
soutaneet, orjatytöt apuna airoja kiskomassa. Siellä kutuaikoja ja
kalain nousua alavesistä kaiken kevättä odottavat, nuottaa vetävät,
verkkoja laskevat, koukkuja pitävät ja saaliin siivottua sen
päivänpaisteessa talven varaksi kuivaavat.

Mutta kotokylään ovat jääneet naiset lehmiä laitumelle laskemaan,
taikoja tekemään ja karjan onneksi kotihaltijoille uhraamaan.

Ilpolan karja on paras kylässä, suurempi kuin tietäjän talossa
Panulassa itsessäänkään ja llpotar on heimon naisista karjataikain
tekijä taitavin. Panu hänelle joka kevät uudet taiat neuvoo ja kaikki
kylän naiset niitä häneltä tietämään.

Urvon aamuna varhain saapuvat kylän naiset neuvoja saamaan. Kuin
kutsuvieraina parhaina vastaanottaa heidät llpotar, katettu on pöytä,
kukkuranaan on piiraita, rieskoja ja meheviä kakkuja, voita, lihaa,
kalaa ja simaa. Vaan on tuomisensa tulleillakin, millä vakkanen voita,
millä tuohipullollinen suoloja, harvinaisia ja kallisarvoisia, millä
mytty sämpylälämpöisiä, eräällä käärö Saksan verkaa, toisilla sukkia,
paitoja, nauhoja ja lahjoja kaikellaisia.

Arvokkaasti ja armollisesti ottaa Ilpotar vastaan vieraansa, pöytään
istuttaa ja syömään ja juomaan kehottelee eikä ole tietävinään, mitä
varten tulivat.

-- Iloinen on emännän mieli, kun vieras taloon tulee, -- puhelee hän.
Harvoin tulette, usein ohi kulette. Eihän ole isot tarjouksetkaan,
mutta sen antaa talo, minkä taitaa... istukaatte, ottakaatte!

-- Useinhan käymme, aina on Ilpolaan asiaa, aina ovat tarjoukset
toisiaan paremmat, -- mairittelee emännistä ensimäinen.

-- Aina ovat naapurit tervetulleet, -- sanoo Ilpotar uudelleen. Aina
asian kanssa, vielä enemmän ilman.

Iskevät silloin toiset silmää sille, joka ensin puhui, ja hän virkkaa:

-- Tulimme taas tietämään, mitä meille, Ilpotar, neuvoa tahtonet:
taikoja tämän kesäisiä... viisauttasi karjamme varaukseksi... oppia
oikein laitumelle laskeaksemme... Et liene altis tällä erällä antamaan,
toiste tulemme, tiedustelemme.

-- Mitäpä minun tiedoistani. Vähät vaimon viisaudesta, vähät naisen
neuvonnasta. Vaan kun siihen tyytynette, minkä muilta olen kuullut...

-- Aina apu tiedoistasi, aina teho taioistasi.

Kun oli syötellyt ja juotellut vieraansa, virkkoi Ilpotar:

-- Tähdelliset ovat taiat tänä vuonna, paljon on vaaroja väijymässä...
kirkon uhat, Lapin vihat, salataudit ja käärmeet, eikä tiedä
Tapiotakaan taata, ei koiriaan, ei kontioitaan...

-- Neuvo taika, avokorvin kuuntelemme.

-- Tehkää muut, miten tahtonette, näin minä teen, en tiedä, tehoneeko.
Otan tuohisen, puun mallon päivättömältä puolelta kiskotun...

-- Ei ole minulla semmoista tuohista...

-- Saanet minulta, kun tahtonet.. Panen siihen jokaisen laitumelle
laskettavan lehmän maitoa, kiuluun katsomatta lypsettyä.

-- Ei toki saa kiuluun katsoa, siitä tehonsa menettäisi.

-- Vaan mitenkäs?

-- Asetut pystypolveen, helmat polviin nostettuina ja katsot lehmäin
jalkain väliin.

-- Niinpä niin, sehän on vanha lypsytaika.

-- Vaikk' onkin, niin hyvä on, ett'et unohda sitä, muuten elä lähde
alkuunkaan. No, kun olet lypsänyt, niin nyhtäse joka lehmästä kolme
karvaa.

-- Mistä paikasta?

-- Korvain välistä, hännän juuresta ja vasemman jalan vuohisesta. Ota
sitten tuhkaa kolmelta tulisijalta, kodasta, sannasta ja riihestä.

-- Auta armias, kun riihen tuhkan lipeeksi keitin!

-- Saat meidän riihestä, siellä on. Riputa tuhkaa maitoon ja mene
maidon kanssa laitumelle, kierrä laidun niin kauvatse kuin et enää
tahdo lehmiä edemmä kulkemaan ja riputa maitoa maahan aina vähän matkan
päähän. Jos et yhtenä päivänä ehdi, kule kahtena. Kun olet kierretyksi
saanut ja heti kierrettyäsi lasket lehmäsi, pysyvät koko kesän siinä
kierroksessa, jossa ei peto pure eikä pysty taudinkaan hammas.

-- Eikö muuta tarvita?

-- Teen minä vielä toisenkin, tehnette tekin, kun tahtonette: otan
kolme kukon virkahöyhentä ja käärin ne kellojen kantimeen. Panen
suurusjuomaa astiaan ja siihen kellot kantimineen ja yhtä monta sirppiä
ja yhtä monta viikatetta kuin on kelloja. Kuletan kirnua navetan ympäri
selässäni kolme kertaa myötäpäivään ja kolme kertaa vastapäivään,
asetan sitten kellot lehmäin kaulaan ja sirpit ja viikatteet navetan
oven päälle. Kun kaikki lehmät ovat sitä juomaa juoneet, niin päästän
kytkyestä ja lasken pihalle, ja silloin tulevat kotiin joka ilta, kohta
kun aurinko alkaa mailleen painua.

Silmät pyöreinä kuuntelivat emännät tietäjänaisen puhetta.

-- Oiva taioilta taikasi tuntuvat! Neuvonet vieläkin.

-- Neuvo, neuvo!

Ilpotar neuvoi vielä toisiakin taikoja, neuvoi, miten paimen oli
varattava, miten lehmät hyvälypsyisiksi saatavat, miten metsän peitosta
päästettävät.

-- Oiva taioilta taikasi tuntuvat! -- ihailivat taas naiset.

-- Tehoisat ovat taiatkin, vastasi Ilpotar, mutta uhrit aina
tehoisammat. Miehet aina isoille haltijoille uhraavat, me pieniä
lepyttäkäämme. Ei vieraan opettama taika ole oman uhrin veroinen. Kukin
kotolehtoonsa antimet parhaat kantakoon.

-- Joko itse uhrasit, Ilpotar?

-- En vielä, vaan nyt on mieleni mennä.

-- Et antane meidän mukanasi tulla?

-- Ei haltija hyviä vieraita vierone.

Joka kevät kehoitti Ilpotar vieraitaan heidän omille haltijoilleen
uhraamaan, mutta joka kerta oli heidän samalla tapana seurata häntä
hänen uhrilehtoonsa.

Asettuivat riviin Ilpolan pihalle, Ilpotar ensimäiseksi, ja lähtivät
Ilpolan uhrilehtoon.

Kullakin talolla oli oma pieni uhrilehtonsa, mihin emäntä uhrinsa
kantoi, kaikista esikoisista ensimäiset -- oli ainakin pihlaja aitan
takana kunnaalla, kun ei muuta ollut. Mutta suurin ja komein lehto oli
Ilpolassa, parhaiten hoidettu, parhaalla paikalla ja parhailla
lahjoilla varustettu. Sinne saattaa Ilpotar vieraansa läpi pienoisen
metsikön, yli niityn ja siitä rantaa myöten niemen nenään, jossa on
lehto valkeita koivuja, karsituita niin ylös kuin kädellä yletti,
muistoksi vainajille ja heidän haltijoilleen pyhitetty. Siinä on
ensiksi vanhan emännän karsikko, jo ainakin sadan vuoden vanha, sadan
vuoden vanhaksi eläneen naisen muistoksi, joka emäntä oli ollut karjan
kasvattaja kuulu ja jolle karjan menestykseksi jokaisesta poikineesta
lehmästä kiulullinen ensimäistä juustomaitoa kaadettiin.

Siihen nyt Ilpotar ensiksi meni ja asetti kupposen maitoa puun
juurelle, joka oli puhtaaksi lakaistu ja jossa oli tyven ympärillä
raunio rannan kiviä. Joka kerta käydessään kantoivat naiset kukin
kivensä asunnon isontamiseksi pyhälle käärmeelle ja kärpälle, joiden
tiedettiin rauniossa elävän ja antimista osansa ottavan.

Vähän matkaa siitä oli toisen vanhan emäntävainajan puu, jonka karjaa
ei karhu ollut koskaan repinyt, niin oli ollut taitava taikain tekijä
ja niin oli osannut pitää hyvät paimenet. Sille teki Ilpotar lupauksen
vasikan nahkasta, hienoimmasta ja parhaiten parkitusta, ripustamalla
uudet lipokkaansa koivun oksaan, ja toiset naiset tekivät samaten.

Kolmas koivu oli ammoin sitten naimatonna kuolleen naisen muistokoivu,
vanhojen Ilpojen sisaren, joka parhaat piiraat aikoinaan leipoi.
Hänellä oli puunsa juurella uhripöytänä laakea kivinen paasi, johon
piiraita ja sämpylöitä laskettiin kaikkien taikinain hyväksi kohota ja
leipomusten hyvin onnistua.

Oli pitkä rivi puita, talouden toimissa taitaville naisille
pyhitetyitä, oli eräänkin Ilpolan tyttären, nuorena kuolleen, joka oli
kätevä ja kankaitten kutoja, ja hänelle uhrasivat nyt emännät oksiin
ripustellen mikä päähineen, mikä esiliinan, mikä nauhan, mikä
sukkaparin.

Puulta puulle kulki Ilpotar, uhria tehden ja lukujansa lukien
hiljaisella hymisevällä äänellä, ja vieraat seurasivat mukana samaa
tehden. Mutta kun näki vieraittensa uhreja antavan, virkkoi:

-- Eihän vainajat vierailta vaatine... tyytynevät siihen, mitä oma talo
antaa.

Mutta vieraat pyytämään:

-- Antanethan meidänkin... ethän kadehtine, jos meitäkin muistaa, kun
sinulle hyvää suo.

-- Vai kadehtisinko! Enhän toki, vaikka kaikki teille antaisi eikä
minulle mitään jättäisi.

-- Sinulla on hyvät haltijat, sinua kuulevat, sinulle antavat, mitä
tahdot, aina karjasi menestyy, aina Ilpo hyvät kaupat tekee.

-- Tuoss' on minun puuni, karsimaton vielä. Sen karsivat, kun kerran
kuolen.

-- Ja uhrinsa uhraavat.

-- Kukapa minulle...

-- Jo toki kaikki sinulle, kaikkien taikain tekijälle.

-- Ell'eivät maahan kaatane kaikkia pyhiä puita.

-- Kukapahan toki pyhät puut maahan kaataisi?

-- Kaatajat jo kirveitään hiovat. Vaarat ja vihat väijyy. Ristin
haltija tänne rintamailta hiipii. Outoja aavistelen.

Paljonhan tiesi Ilpotar salaisia asioita, joita muut eivät tienneet,
vielä enemmän oli tietävinään. Oli aika lähteä kotiin opittuja
karjataikoja tekemään ja heittivät naiset hyvästinsä Ilpottarelle, joka
jäi vielä lehtoon, omia salauhrejaan uhraamaan, joita ei muille
näyttänyt.

Pienen hiekkarantaisen lahdelman pohjukassa on pihlaja, herttainen puu,
jonka kellanvalkeat kukkaistertut juuri parhaallaan lemuaan levittävät.
Omin käsin on Ilpotar sen siihen istuttanut ruohoiselle penkereelle ja
ympärystän puhtaaksi raivannut, muistoksi pienoisen poikansa, joka nyt
olisi iso ja reipas, jos olisi elää saanut. Tietäjää oli hän siitä
toivonut, ne olivat olleet kaikki merkit, Panun vertaista, -- vaan
kateetko lienevät kaataneet, tuntematon viha tuhonnut? Usein arveli
Ilpotar, miten olisi ollut varattava säilyäkseen, katui sitäkin, ett'ei
salaa Kiesuksen nimeen kastattanut... tiesi hänen, eikö siten olisi
salavihoja välttänyt.

Ei Ilpotar lastaan kuolleeksi luullut. Siellä luuli elelevän toisessa
maailmassa, joka oli tämän näköinen, siellä se kasvoi ja varttui. Sitä
vartenpa ensi alussa, sen kuoltua, kantoi uhriksi lapsen kaluja ja
vaatteita ja leikkihelyjä, sitä varten suuremmaksi tultua jousia,
nuolia ja kaikkia metsästysaseita; sitä rukoili itsekseen onnea
antamaan ja tähän aina kyyneltensä tulvan liinaan kokosi ja liinan
pihlajaan ripusti. Ei kukaan tiennyt tätä pyhättöä olevan eikä Ilpotar
sitä kenellekään ilmaissut. Ei paljoa kerrallaan pyytänyt, ett'ei
rasittaisi liioilla rukouksilla. Mutta yhtä aina pyysi -- että takaisin
tulisi, että uutena ja ehompana entistään tähän maailmaan syntyisi.

                                             (Juhani Aho: Panu.)



ASUNNOSSA AUTUAITTEN.


    Se oli vanha Vaaran ukko,
    Satavuotinen Vipunen,
    Ois jo saattanut sujua,
    Viruskella vuosikauet
    Kuusen alla kuollehena
    Ei ois kuka kaivannunna,
    Nykyinen kysynyt kansa.

    Vaan eli saunassa salolla,
    Riihirähjässä retosti:
    Katiskalla kalat pyysi
    Lummelammista läheltä,
    Rihmat viitahan viritti,
    Tokkapuut poluille laittoi
    Eli pappia paossa,
    Kirkonmiestä kaioksissa,
    Oli jumalat itellä,
    Haltijansa hoitajansa,
    Taikatemppunsa tehoisat.

    Vaikea oli vanhan olla,
    Tukala tutisevaisen --
    Pois halusi päästäksensä
    Näistä inhoista iloista,
    Toivoi taivasta takaista,
    Tuonen puoleista tupoa, --
    Siitä laulun lauleskeli,
    Runon vanha ruikutteli;
    Siin' oli totta toinen puoli,
    Toinen nähtyä näkyä.

    "Lähin kerran kulkemahan.
    Henki heikko häilymähän,
    Parempihin pääsemähän,
    Selän poikki soutamahan
    Venehellä vuotavalla,
    Ruuhella vesivaralla --
    Ajoi tuuli, aallot nousi,
    Purje koivuinen kohosi;
    Kantoi kauvaksi kotoa,
    Vei vesille vierahille,
    Kaian niemen kainalohon,
    Lahen laakean perähän.

    Lähti polku pensastosta,
    Ura kaita urkenevi;
    Käski mieli kulkemahan,
    Vaati vainu vaeltamahan --
    Kulin soita sotkuisia,
    Rämehiä rämmiskelin,
    Kahlaelin korpimaita;
    Vettä tirskui virsun jälki,
    Hyrskähteli heinäkenkä;
    Vaelsin tuota viikkokauen,
    Tarsin puhtehet, pimeät,
    Luulin siihen suistuvani,
    Uupuvani ainiaksi;
    Turvasime Taattohoni,
    Heikko loime Luojahani --
    Jo tuli kangas vastahani,
    Kuiva korpi, harvahonka,
    Miss' on pilkat puihin lyöty,
    Merkit tehty männikköhön.

    Ajattelin, arvaelin:
    Lienetköpä tie Tapion,
    Merkkireitti metsän kansan?

    Lähen tietä kulkemahan,
    Reittiä retostamahan:
    Juoksi pyyhyt tietä pitkin,
    Vähä lintu viipotteli,
    Neuvoi pannaksi patahan,
    Kehoitteli keittämähän.

    Kynin höyhenet hyvältä,
    Kannon päässä pienoselta,
    Panin pyyhyen patahan,
    Tuohisehen lahjalinnun. --
    Suuhuni sen syötyäni
    Lähti lintu lentämähän,
    Höyhentukko hyrrimähän --
    Siitä arvata osasin,
    Ett' on tie Tapion teitä,
    Lintu laittama Jumalan.

    Kohosi kangas korkealle,
    Kahen puolen kaunis metsä,
    Salot suuret ja siniset.
    Astuin päivän, astuin toisen,
    Päivänäpä kolmantena
    Nälkä tuntuvi tulevan.

    Juoksi teiri tietä pitkin,
    Verkapursto piipotteli;
    Käski pannaksi patahan,
    Kehoitteli keittämähän;
    Suuhuni sen syötyäni
    Lähti lintu lentämähän,
    Höyhentukko hyrrimähän --

    Siitä arvata osasin,
    Ett' oli lintu Luojan lintu,
    Metsät Mielikin omia,
    Takalistoja Tapion.

    Alkoi auveta ahoja,
    Viljamaita mainioita,
    Ruismaita runsahia,
    Kaunihia kauramaita;
    Juoksi metso tietä myöten,
    Kotkotteli koppeloinen --
    Panin metsosen patahan,
    Keitin keiton koppelosta;
    Lintu tuokin Luojan lintu,
    Metsän Mielikin omia.

    Päivän tuossa taivaltelen,
    Käyskelen kevyttä tietä,
    Luon ma silmän luotehesen,
    Poikki maiden pohjosehen,
    Paistavi aurinko ahoille,
    Kaukaisille kaskimaille,
    Vaaralle iki-isolle,
    Päivyt rinteitä punasi,
    Kullan hehku kuusikoita,
    Hohti huonehet aholla,
    Päädyt pilviä pitivät,
    Ukset kulta kuumottivat,
    Kilo kiilsi ikkunoista,
    Hehkusi laseista loimo;
    Päättelin taivoksi Tapion,
    Asunnoksi autuaitten. --

    Vertyi mieli vaarivanhan,
    Ukon rinta riemahteli.

    Miten sinne päästäkseni,
    Kuink' ylitse yltäkseni?
    Suo oli suunnaton välissä,
    Rimpi rannaton edessä;
    Ei ole tietä tuonne tehty,
    Eikä puita poikki pantu.

    Vaanp' oli sujakat sukset,
    Alla kuusen uudet kalhut,
    Sauv' oli hopeasompa,
    Keihäs kuhan kirjaeltu.
    Sujuivat sujuttamatta,
    Ponnahtivat polkematta
    Yli vetkien vesien,
    Sivu märkien mätästen
    Ilman jälen jättämättä --
    Vinkui viima korvissani,
    Puhti poskia porotti. --
    Yli suon on saatuani,
    Märän poikki päästyäni,
    Kirposi jalasta kalhu,
    Lyly lähti lentämähän
    Itsestänsä halki ilman:
    Siitä arvata osasin,
    Ett' oli sukset Luojan luomat,
    Vanhan Vaarin veistelemät.

    Aloin astua ahoa,
    Vaaran viertä väännätellä --
    Jo on maatkin muuttunehet,
    Sirostunna seudut kaikki:
    Salot välkkyivät verassa,
    Silikissä metsät siinti,
    Kuuset kullassa kuhotti,
    Hopeissa hongat hohti,
    Vanhat hongat vaskivöissä,
    Haavat kaikki haljakoissa,
    Lepät lempivaattehissa,
    Kuuna paistoi kuusen oksat,
    Päivänä petäjän latvat;
    Vaikk' oli syksy lähtiessä,
    Tääll' oli lehessä lehto,
    Koivut hiirenkorvasella.
    Metsä haiskahti me'elle,
    Simalle salo sininen,
    Apilalle aian varsi,
    Kuminalle kukkaniitty.
    Linnut lauloivat lehoissa,
    Peipot puissa piiperteli,
    Satakielet soittelivat.
    Kepeästi jalka keikkui,
    Virsu vaivatta kohosi --
    Aita oli lauoista ladottu,
    Veräjä vaskesta valettu,
    Soi kuin kannel kymmenkieli,
    Helähteli herkin soitto --
    Tie oli tuomin istutettu,
    Kuja koivuin kaunistettu.

    Siitä päädyime pihalle,
    Kävin kullan kartanolle:
    Ei ole hurtat haukkumassa,
    Ei rakit rähisemässä,
    Vaan oli pihlaja pihalla,
    Tuvan eessä tuuhu tammi,
    Käki kukkui pihlajassa,
    Toinen tammessa helisti.

    Isäntä kukunnan kuuli,
    Talon äijä äänen tunsi,
    Tiesi vierahan tulevan,
    Kaukalaisen kerkiävän.
    Jopa vastahan tulevi,
    Kynnykselle kepsahtavi;
    Pitkä on Tapion takki,
    Valkopartaisen vakavan,
    Verasta on viitta tehty,
    Vyönsä silkistä siottu, --
    Käski käymähän tupahan,
    Asuntoonsa astumahan.
    Tup' oli tammesta rakettu,
    Parahista puista pirtti,
    Uuni koko kalliosta,
    Lattia lauoista ladottu,
    Penkit haavasta hakattu,
    Orret puuta oksatonta;
    Orrella hyppeli orava,
    Karsinassa karhu kelli
    Heinillä hajuavilla;
    Pöytä suuri seinämällä,
    Voilla, vehnällä katettu,
    Parahilla piirakoilla,
    Makosilla mansikoilla.

    Tuo olutta Aino neiti,
    Kantavi sulo simoa,
    Tarjoi kaunosta käestä,
    Kevelästä kourasesta,
    Käski juoda jaksamahan,
    Yllin kyllin ottamahan.

    Vaan on Äijä äännähtävi,
    Vaari vanha virkahtavi:
    'Terve sulle tultuasi,
    Hyvä päivä päästyäsi,
    Matkan pitkän juostuasi!
    Tulevasi tiedettihin,
    Sanottihin saapuvasi:
    Sauna varsin varattihin,
    Kyly lämmin laitettihin.'

    Se oli tytti Tellervoinen,
    Punaposki Pullervoinen,
    Vastat orrelta vetäsi,
    Saattoi saunahan samassa;
    Saun' on suojassa sijassa
    Alla kuusen kukkalatvan,
    Humisevan hongan alla,
    Lähe kylmä lattiassa,
    Toinen kuuma karsinassa,
    Lautehet lasista tehty,
    Poslinalla penkit pantu.
    Löipä löylyn leyhäytti,
    Tupsahutti tuoksuvaisen,
    Hieroi hellällä kädellä,
    Voiti hajuvoitehilla,
    Haastatteli, nauratteli,
    Laski lapsi leikkiänsä,
    Pilojansa piiskutteli,
    Valoi veellä lämpimällä,
    Haalealla huljutteli;
    Antoi paidat palttinaiset,
    Sitoi vyöllä villaisella,
    Halaeli hienoisella --
    Suuta suikkasi lopuksi.

    Siit' on saanut saunatuksi,
    Ukkorähjän reilatuksi,
    Ukko on kuin uusi miesi,
    On kuni keväällä koivu,
    Noron notkea närönen;
    Tunsi suonet suorituiksi,
    Jäsenensä joustaviksi,
    Ehommiksi entistänsä;
    Rinta riemua remahti,
    Veret voimoa vavahti.

    Tuosta tultua tupahan,
    Jo on koolla kaikki kansa,
    Aterjalla autuahat.
    Siin' on vanha Väinämöinen,
    Laulaja iänikuinen,
    Siinä seppo Ilmarinen,
    Ylen taitava takoja,
    Takomassaan taivahassa,
    Sekä lieto Lemminkäinen,
    Kanssa kaunis Kaukomieli;
    Viel' on kurja Kullervokin,
    Kaikki on Kalevan kansa.
    Siinä meitä syötetähän,
    Syötetähän, juotetahan,
    Kyllitellen kestitähän,
    Ei lopu leipä lestityinen,
    Vaikka kuinka leikkoaisi,
    Voi vähene vakkasista,
    Vaikka kuinka viilteleisi. --
    Syötettyä, juotettua,
    Kaiken kyllin kestittyä
    Väinö virren veisoavi,
    Sormin kannelta kokevi
    Kiitokseksi kaunihiksi
    Talon oivan antimista,
    Luojan lahjoista hyvistä.

    Kun on laulu loppununna,
    Veisattuna virsi kaunis,
    Joukko lähtevi levolle,
    Autuahat aittoihinsa.
    Luo tulevi Taatto vanha,
    Sanovi sanalla tuolla:
    'Lähe uusi oppimahan,
    Äsken tullut tietämähän
    Näitä taivahan taloja,
    Olomaita onnellisten.'

    Viepi vaaran viertehelle,
    Kulettavi kukkulalle,
    Osoittavi sormellansa,
    Näyttävi nimettömällä:
    Tuoli' oli Lapin laajat mannut,
    Täällä suuri Suomen niemi,
    Meri siinteli suvessa,
    Toinen lännessä levisi.
    Käski katsoa alemma,
    Lähemmäksi silmän luoda,
    Sanovi sanalla tällä,
    Lausui tällä lausehella:

    'Talo siin' on silloin tehty,
    Kuin on taivaskin taottu,
    Tuoss' on pellot perkattuna
    Kyntämättä kasvamahan,
    Tuoll' on salo saaelihinn,
    Aina runsas riistakorpi,
    Erä tuomatta tulevi,
    Ajamatta antauvi,
    Kosket kuohuvat lohia,
    Suuret virrat säynehiä,
    Kilvan pyrkivät patahan --
    Tulevi lintu liikkumatta,
    Kala jalan kapsamatta.'

    'Tääll' ei laske Luojan päivä,
    Alene ei aurinkoinen,
    Ain' on kesä kestämässä,
    Suloisinna suven aika;
    Lakastu ei lehti puusta,
    Kummut kukkivat ijäti. --
    Hyvä tääll' on ollaksesi,
    Armas aikaellaksesi.
    Lapset lapsina pysyvät,
    Nuoret neiot neitosina,
    Ukot ukkoina elävät,
    Eivät vanhene enempi;
    Kaikki onnessa asuvat
    Iloiten ikänsä kaiken.
    Ollos terve tultuasi,
    Sadat vuodet viipyellös!'

    Vuoli lastun veitsellänsä,
    Jopa aitta ilmaisekse;
    Siihen käski käydäkseni,
    Ottoakseni omaksi.

    Som' oli aitta siisti huone,
    Kaikkein armahin asunto
    Kesäöinä kellehtiä:
    Sirkka seinässä siritti,
    Pääskyn poiat päädyn alla,
    Hiljaa tuulonen humisi,
    Leyhytteli lännen henki.

    On nyt ukon oiva olla,
    Armas äijyen asua
    Taaton suuressa talossa,
    Asunnossa autuaitten:
    Ei ole huolta huomisesta,
    Ei suruja syömmen alla
    Eikä maisia mureita,
    Ilo mielessä asuvi,
    Tyyni riemu rinnassansa."

               Juhani Aho.



UKON VAKAT.

(Kansan suusta Kurkijoelta.)


Missä talossa oli ne määrä pitää, niin sen piti tietää, jotta keväällä,
kun oli pitkät poudat, niin sen talon piti panna tuvan katolle
astioissa rukiita tai ohria. Se jumala jo ties, jotta sitä varten
pannaan, jotta sitten satoi vettä, jotta viljat kastuivat. Niistä
viljoista sitten tehtiin maltasia. Ja sitten pidettiin rukouspäivä
ulkona. Koko kylän miehet ja naiset, vanhemmat semminkin, kokoontuivat
taloon. Pöydät, penkit, tuolit vietiin ulos. Syötiin piirakkaa, makeaa
kiisseliä, velliä, maitoa, voita; ja olutta juotiin. Olut oli siunattua
ja se oli pantu niistä maltaista, joita katolla oli kostutettu. Tehtiin
myös rukous, rukoiltiin maan hedelmän edestä, jotta jumala antaisi
tarpeellisen ilman. Juhla oli kesäkuussa kuivuuden aikana. Ukon
vakkoihin ei vienyt kukaan kerallaan mitään nautittavaa. Oli kunnia
sille, joka sai sen pitää ja kaikki menivät niihin mielellään. Juhlassa
lopuksi arvottiin, mihin taloon tulee ensi kerralla.

                    Kotiseutu 1910. -- S. Paulaharjun muistiinpano.



KRISTINUSKON SARASTUS



PIISPA HENRIKIN SURMA.


    Kaksi oli pyheä miestä,
    Kaksi kansan ruhtinasta,
    Ristiveljeä jaloa,
    Yksi kasvoi Ruotsin maalla,
    Toinen maalla vierahalla.
    Lapsi maalta vierahalta,
    Se oli herra Henterikki,
    Se kuin Ruotsissa yleni,
    Se oli Eerikki ritari,
    Ruotsin kuuluisa kuningas.

    Sanoi herra Henterikki
    Eerikille veljellensä:
    "Läkkämme Hämehen maahan,
    Maahan ristimättömähän,
    Paikkahan papittomahan,
    Kivikirkkoja teettämähän,
    Kappeleita rakentamahan."

    Sanoi Eerikki kuningas
    Henrikille veljellensä:

    "Paljo on sinne mennehiä,
    Ei paljon palannehia.
    Entä on järvet jäätymättä,
    Sulana joki kovera."

    Sanoi herra Henterikki
    Eerikille veljellensä:
    "Toki lähden, en totelle.
    Jos minä tapettanehe,
    Toinen jäänevi jälelle.
    Kyllä kierrän Kiulon järven,
    Ympäri joki koveran."

    Sitten herra Henterikki
    Sanoin lausui, suin puheli:
    "Pilttiseni, pienoiseni,
    Vantti vaaksan korkuhinen!
    Ota korjani kodasta,
    Pane korja kohallensa,
    Perällensä pieni kirja,
    Anturoillensa aseta.
    Ota ohrilta oroinen,
    Iduilta isolihainen,
    Aisat tammiset aseta,
    Ohjat suoniset ojenna,
    Pane ränget mursunluiset,
    Valjahat majavanluiset
    Harmon kaulan kahdenpuolen."

    Niin kohta ajohon lähti,
    Ajoi tietä, matkaeli,
    Kaksi päiveä keväistä,
    Kaksi yötä järjestänsä.

    Sanoi piltti pikkarainen,
    Vantti vaaksan korkuhinen:
    "Jo tässä tulevi nälkä,
    Eikä syöä, eikä juoa,
    Eikä purtua pietä."

    Sanoi herra Henterikki:
    "Jo pian talo tulevi,
    Lalloila takoa lahden,
    Siinä syömme, siinä juomme,
    Siinä purtua pidämme."

    Sitten sinne saatuansa
    Otti heiniä hevosen,
    Heitti penningit sialle,
    Otti leivän uunin päältä,
    Heitti penningit sialle,
    Otti olutta kellarista,
    Vieritti rahat siahan.

    Paha vaimo pannahinen,
    Kerttu kelvoton emäntä,
    Sepä kirkui kiukahalta,
    Parkui patsahan nenästä:
    "Jahka Lalli kotihin saapi,
    Vielä se luusi luisteleepi,
    Vielä pääsi päristeleepi,
    Suonesi sirotteleepi!"

    Siinä söivät, siinä joivat,
    Siinä purtua pitivät;
    Sitten lähtivät ajohon.

    Tuli Lalli kotiansa --
    Tuo Lallin paha emäntä,
    Suitsi suuta kunnotonta,
    Keitti kieltä kelvotonta:
    "Jo tässä kävi ihmisiä,
    Ruokaruotsi, syömäsaksa,
    Täss' on syöty, täss' on juotu,
    Viety heiniä hevosen,
    Heitty hietoja siahan,
    Syöty leivät uunin päältä,
    Heitty hietoja siahan,
    Juotu oluet kellarista,
    Saatu santoa siahan."

    Lausui paimen patsahalta:
    "Jo vainen valehtelitkin,
    Elä vainen uskokahan!"

    Lalli se pahatapainen,
    Sekä mies pahasukuinen,
    Otti Lalli laahtarinsa,
    Piru pitkän keihähänsä;
    Lykkäsi lylyn lumelle,
    Syöksi kalhun kaljamalle,
    Ajoi herroja takoa.
    Tuli suitsi suksen tiestä,
    Savu sauvakon siasta.

    Sanoi orja uskollinen,
    Lausui parka palvelija:
    "Jo kuuluu kumu takana,
    Lalli hiihtäen tulevi,
    Pitkä keihäs kainalossa --
    Ajanko tätä hevosta?"

    Sanoi herra Henterikki:
    "Elä aja tätä hevosta,
    Karkottele konkaria."

    "Entä jos tavotetahan,
    Taikkapa tapetahankin?"

    Tunsi hän tuhon tulevan,
    Hätäpäivän päälle saavan,
    Sanoin lausui, suin puheli:
    "Pilttiseni, pienoiseni --
    Käy sinä kiven taaksi,
    Kuuntele kiven takana,
    Katsokos takoa tammen;
    Jos minut tavotetahan,
    Taikka myös tapetahankin,
    Poimi mun luuni lumesta,
    Ne sinä verkahan vetele,
    Sinilankoihin sitele,
    Sivu kaikki kaunihisti.
    Ne pane härän rekehen,
    Jok' ei ole ikeessä ollut.
    Kuhun ensin seisahtuvi,
    Siihen risti rakettakoon,
    Toisen kussa tauvonnevi,
    Kappeli kaunis tehtäköhön,
    Kussa härkä uupunevi,
    Siihen kirkko koottakohon
    Papin saarnoja sanella
    Kansan kaiken kuultavaksi."
    -- Tuohon on härkä tauvonnunna,
    Nousiaisten hietamaahan,
    Hietakankahan nenähän.
    Siihen herra Henterikki
    Ensimäinen haudattihin,
    Kirkko myöskin rakettihin,
    Herran Hentrikin nimehen.

    Vaan ei poika pikkuruinen,
    Vantti vaaksan korkuhinen,
    Keksinyt lumen sisältä
    Pyhän miehen peukalota,
    Sormia ison isännän,
    Kultasormuksen keralla
    Ennen kuin kesäsydännä,
    Kun kevät oli ihana,
    Jää oli järvestä sulanut --
    Niin sitten kesäsydännä
    Pienen jääpalasen päällä
    Tuuli aalloissa ajeli
    Sormia pyhän urohon,
    Kultasormuksen keralla
    Ihmisille nähtäväksi,
    Tunnusmerkiksi jaloksi,
    Jotta ei suonut suuri Luoja,
    Eikä sallinut Jumala
    Veden alle vaipumahan
    Pyhän miehen peukalota,
    Sormia ison isännän
    Kultasormuksen keralla. --

    Lalli pahin pakanoista,
    Julmin Juudasten seasta,
    Joka tappoi pyhän miehen,
    Piispan herra Henterikin,
    Otti korkean kypärän,
    Pani päähänsä omahan.
    Palasi paha kotia.
    Lausui paimen patsahalta:
    "Kusta on Lalli lakin saanut,
    Mies paha hyvän hytyrän,
    Piispan hiipan hirtehinen?"

    Niinpä mies murehissansa,
    Lakin päästänsä tavotti,
    Hiukset himahtelivat,
    Liukosi luusta irrallensa,
    Kaikki kamara keralla.

      (Kantelettaren y.m. mukaan.)



EERIKKI PYHÄN RISTIRETKI.


Nyt on sanottu, että kun pyhä kirkko oli perustettu ja valtakunta
jaettu, niin kokosi hän sotajoukon pyhän kristinuskon hyväksi ja
vihollistansa vastaan, ottaen mukaansa Pyhän Henrikin Uppsalasta, missä
hän oli piispana, ja purjehti Suomeen, joka siihen aikaan oli
pakanallinen maa ja teki suurta vahinkoa Ruotsille. Silloin vaati
Eerikki sen kansan kääntymään kristinuskoon ja solmimaan rauhan hänen
kanssaan, ja kun he kieltäytyivät kääntymästä, soti hän heitä vastaan
ja voitti heidät miekalla, kostaen miehekkäästi kristittyjen miesten
veren, jota he kauan ja usein vuodattaneet olivat. Ja saatuaan niin
hyvin ansaitun voiton, puhkesi hän hurskaihin rukouksiin, langeten
polvilleen kyynelsilmin, koska hänellä oli lempeä ja helliväinen sydän.
Silloin kysyi yksi hänen miehistään häneltä, miksi hän itki, vaikka
hänen olisi ennemmin pitänyt iloita siitä ihanasta voitosta, minkä hän
oli saanut Herran Jeesuksen Kristuksen ja pyhän kristinuskon
vihollisista. Silloin hän vastasi näin: "Totisesti minä iloitsen ja
ylistän Jumalaa voitosta, jonka hän on suonut, ja suren katkerasti,
että tänä päivänä on niin monta ihmissielua hukkunut, jotka olisivat
voineet päästä taivaaseen, jos olisivat kristinuskoon kääntyneet."
Tässä seurasi hän Jumalan hyvän ystävän Mooseksen esimerkkiä, joka oli
kaikista miehistä säysein ja laupein, joka Jumalan oikeuden tähden
tapatti epäjumalanpalvelijat, kostaen vääryyden ja pilkan Jumalaa
kohtaan, ja kuitenkin laupeudesta rukoili Jumalaa saman kansan synnin
tähden. Sitten kutsui P. Eerikki eteensä sen kansan, joka oli jäänyt
kaatamatta, ja asetti siihen maahan kristinuskon suojaksi ennen
mainitun P. Henrikin, joka sitten kruunattiin marttyyrikruunulla ja
lähetti sinne pappeja, ja sääsi muita seikkoja, jotka kuuluvat
kristinuskoon ja jumalanpalvelukseen, ja palasi sitten takaisin
Ruotsiin kunniakkaana voittajana.

                                      (Ote Eerikin legendasta.)



PIISPA HENRIK JA LALLI.


Asuinpirtti Lallin talossa. Tuli palaa takassa. Piispa Henrik. Andreas,
Benediktiinein priori. Johannes, munkki. Ilmari, Lallin kuusivuotias
poika (makaa kehdossa).


PIISPA HENRIK.

    Noin varmaan teemme -- pojan otamme
    ja kasvatamme kristinuskossa,
    ja kristinuskon levittäjäksi
    ja saarnaajaksi. Samoin tehneet ovat
    muut Herran miehet pakanoitten maissa.
    Niin Germaniassa teki pyhä Winfried,
    niin Englannissa pyhä Augustinus,
    Ansgarius Ruotsissa ja moni muu,
    kun Herra armossansa lähetti
    heidät evankeliumia saarnaamaan
    ja sanans' siunausta jakamaan.

ANDREAS.

    Jos pojan munkistomme suojahan
    te uskotte, niin taata uskallan,
    ett' oppia ja opetusta vaille hän ei jää.

PIISPA HENRIK.

    Sit' ai'oin juuri äsken ehdottaa.

ANDREAS.

    Me tarkkuudella huolta pidämme,
    ett' eivät turmeltumaan pääsisi
    ja pilaantumaan hoidon puutteessa
    ne hyväin avuin kalliit siemenet,
    jotka sielussansa ehkä piilee.
    Näin poika vanhemmaksi ehdittyään
    ja päästyänsä miehen ikähän
    voi tulla Herran työhön soveliaaksi.

JOHANNES.

    Vaan minkä teemme -- pian tehkäämme!
    Jos Lalli matkaltansa palajaa,
    niin tuumamme hän tekee tyhjäksi.
    Epäilemättä uppiniskainen
    hän on kuin muutkin kansalaisensa
    ja taipumaton kristinuskohon.
    On mahdollista, että poikansa
    hän mieluummin soisi kuolleheksi
    kuin kristinoppiin kasvatettavaksi!

ANDREAS.

    Se on totta. Pojan äidiltä me emme
    tarvitse vastustusta pelätä.

PIISPA HENRIK.

    Olette oikeassa. Tämä seikka
    ei siedä pitkää viivyttelemistä.
        (Katselee Ilmaria.)
    Mut kuitenkin, kun tuohon kätkyehen
    ma katselen ja hänen lepäävän
    noin rauhallisna näen -- liekö oikein,
    että riistämme tuon viattoman äidin helmasta?
    Tuo poika parka, eikö joskus voisi
    hän syyttää meitä julki-julmuudesta
    ja loukkaamasta luonnonlakeja
    ja taivaan antamia sääntöjä?
    Hän ehkä kerran kovin kiroo meitä
    ja huutaa koston huudot haudoillamme?
    Näin ajatellen valmis olisin
    mä päätöksestämme taas luopumaan.

JOHANNES.

    Se eikö kristillistä olisi
    ja oikein, että hänen sielunsa
    me pelastamme kuolemattoman
    ja hänet viemme tielle taivahan?

PIISPA HENRIK.

    On varmaankin... ja niinpä käydä saa.
    Mut aavistuksen henki salainen
    mun mieleheni kuiskaa kuitenkin:
    Tään päätöksen, sen teimme
    itsellemme turmioksi.

ANDREAS.

    Mut kunniaksi pyhän Jumalan!

PIISPA HENRIK.

    Sä puhut oikein -- _Hänen_ haltuunsa
    me kaikki annamme!

ILMARI (Herää.)

                       Äiti, äiti!

JOHANNES (Ilmarille.)

    Hän tulee kohta, varro vähäsen.

ILMARI.

    En sinua ma huutanut!

JOHANNES (Ilmarille.)

    Pelkäätkö minua?

ILMARI.

    Sinulla on häijy muoto. Elä tule!

ANDREAS (Hymyilee piispa Henrikille.)

    Niin voipi lapsi väliin pistellä
    ja kielens' olla veistä terävämpi!
        (Johannekselle.)
    Nyt pidä puoles', veli Johannes!

JOHANNES.

    Kas poika heittiötä! Kehdossa
    jo osoittaa hän suomalaista mieltä!
    Mut kyllä hänen kesytämme.

ANDREAS (Ilmarille.)

    Mikä on nimesi?

ILMARI.

    Ilmari. Mut sinä olet piispa.

PIISPA HENRIK.

    Sinä tunnet minut?

ILMARI.

    Kun olet täällä käynyt monesti.
    Emoni kutsuu sinua hurskaaksi
    ja pyytää minuakin rukoilemaan
    puolestasi, ja hänen käskystänsä
    niin olen tehnyt: "Herra Jumala!
    Oi, varjele sä piispaa Henrikkiä
    niin vaaroista kuin muista vahingoista!"
    Näin sanon sekä aamuin että illoin. --
    Onpa sinulla ihmeen kaunis lakki!
    Annappas se mulle!

PIISPA HENRIK.

    On poika ilokas ja viisas!... Tässä
    saat pyytämäsi.

        (Antaa hiippansa Ilmarille.)

ILMARI (Laskee hiipan päähänsä.)

    Tämä minulle on liian suuri,
    mutta isälleni se saattais hyvin sopia.
    Tiedätkö, milloinka hän tulee kotiin?

PIISPA HENRIK.

    Sit' en tiedä... Mutta tekiskö
    sun mieles kerran saada piispan lakki
    ja piispan arvo?

ILMARI.

                     Vallan tekisi!
    Saanko pitää tämän lakkis'
    siks', että itse tulen piispaksi?

KERTTU (Lallin vaimo tulee).

PIISPA HENRIK.

    Sinulle Herran armo, tyttäreni!

ANDREAS.

    Sinua neitsyt pyhä suojelkoon!

KERTTU.

    Mun huoneelleni, herrat hurskaat,
    te osoitatte suuren kunnian,
    mut tervetultuanne kuitenkin
    nyt niinkuin aina tähän majaan,
    vaikk' on se kovin halpa suojaamaan
    niin suuriarvoisia vieraita!

PIISPA HENRIK.

    Ei kahteen vuorokauteen meillä muuta suojaa
    kuin minkä meille antoi taivaan kansi.
    Me pakenemme Kitkan vainoa
    ja hänen joukkojensa. Vaan
    jos tiedän työni mieliks' olevan,
    niin kernahasti vainon maailman
    ja ihmisten ma kannan.

KERTTU.

                           Onnellinen
    Te olette, kun voitte ajatella
    niin jalosti! -- Oi, oppi ylevä!
    En tarpeeks' asti Herraa kiitellä
    ma taida armosta, jonk' osoitti
    hän mulle kasteessa!

PIISPA HENRIK.

                         Sä voisitko
    myös kärsimyksilläkin todistaa,
    ett' on tää kallis oppi juurtumaan
    ja vaurastumaan päässyt sinussa?
    Kun kova onni kohtais' sua, ehkä
    tään uskos kieltäisit ja Vapahtajas'?

KERTTU.

    Vain heikko vaimo olen, mutta sen
    ma tohdin sanoa: en Herraani
    ja Vapahtajaani mä kieltäisi!
    Jos sovinnoksi synti-velkani
    mun täytyis' ristin alla riutua
    ja kokemukset kestää katkerat,
    niin voisin kuolla, mutta luopua
    en voisi uskostani.

PIISPA HENRIK.

                        Suuresti
    sun teeskentelemätön tunnustukses'
    mua ilahuttaa!

ILMARI.

                  Hyvää iltaa, äiti!

KERTTU.

    No, mitä näen! Poika vallaton,
    mit' olet taaskin tehnyt!
    Pois piispan hiippa päästäs'!
    Sä etkö häpee leikitellä noin?

ILMARI.

    Sen antoi piispa itse minulle
    ja kysyi, mielinkö mä piispaksi.
    Etkö päästä mua piispaks', äiti?

KERTTU.

    Vait, Ilmari, ja anna tänne hiippa,
    jonk' arvoa et vielä käsitä!
        (Ottaa hiipan Ilmarin päästä.)
    Te, hyvät herrat, älkää pahaksuko,
    ett' on hän jaaritellut tyhmiä!

PIISPA HENRIK.

    Ennustukset usein lasten suussa
    ja viattomain kielell' asuvat.

ANDREAS.

    Jos ylenisi poikas' piispaksi,
    niin mitäs sanoisit?

KERTTU.

                         Kuinka? Piispaksi!
    Mahdottomista en sano mitään.

PIISPA HENRIK.

    Ken tietää, mitä tulevaisuus tuonee
    helmassaan.

KERTTU.

                Eipä _sitä_ kuitenkaan!

ANDREAS.

    Mut kuitenkin sen pidän mahdollisna.

KERTTU (Naurahtaen.)

    Nyt olen pilkan oma!

ANDREAS.

                         Erehdyt,
    jos puhettamme pidät pilkkana;
    niin mahtavia töitä Jumalan
    ja kristinuskon kunniaksi saattaa
    hän saada aikaan, että Suomen kansa
    ik'iloksensa muistaa niitä!

KERTTU.

                               Hänkö?
    En tiedä, mitä ajatella pitäisi!

ANDREAS.

    Niin annan sulle siitä selityksen:
    me pojan levittämään uskoa
    ja sanan-saarnaajaksi kasvatamme.
    Näin lukemattomia sieluja
    hän pahennuksen tieltä johdattaa.

JOHANNES.

    Kun kerran Suomen kirkon johtajana
    hän ruhtinasten arvoon noussut on!

KERTTU.

    Hän? Lapseni?

JOHANNES.

                  Niin aivan, Ilmari,
    tuo vilkas ilosilmä!

KERTTU.

                         Kummallista!
    En jaksa sitä ajatella.

ANDREAS.

                            Pojan
    sen vuoksi jätät meidän huostaamme
    ja meidän hoidettavaksemme.

KERTTU.

                                Kenen
    mä jätän?

ANDREAS.

    Ilmarin.

KÉRTTU.

             Ah, lapseni!
    Mun ainokaiseni... mun iloni...

ANDREAS.

                                   Nyt
    ystäväni, varsin unhotat,
    ett' ihmisen ei sovi maallisissa
    hauskuuttaan hakea, vaan Hänessä,
    jok' kuoli edestämme!

KERTTU.

    En sitä hetkeksikään unhota,
    mut lastani en taida...

ANDREAS.

                            Todella
    sun äsken vakaasti tehty tunnustukses'
    ei ollut lorutusta parempi,
    kun näin sen kiellät kohta! Ai'otko
    sä tällä tavoin kantaa ristiä?

KERTTU.

    Mä mielelläni luovun kaikista,
    mutta...

ANDREAS (Keskeyttäen.)

            Siit' et luovu, mik' on rakas sulle!
    Muut kaikki -- joihin arvoa et pane --
    ne heität mielelläsi -- eikö niin?

KERTTU.

    Pojalla myös isä on elossa! --

ANDREAS.

    Niin on, vaan tietänet,
    ett' on tää isä paha pakana
    ja taivaan vihollinen; hänestä
    ja hänen vaikutuksestansa tulee
    sun poika parkaa tarkkaan varjella!

KERTTU.

    Mikä, armollinen herra piispa,
    on teidän mielenne?

PIISPA HENRIK.

                        En, lapseni,
    sun suruasi moiti, vaan en saa
    mä myöskään mieliksesi muuten puhua,
    kun ois se Herran mieltä vastaan.
    Jos voit sä jotakin kärsiä
    hyväksi Jumalan, jos Hänelle
    sa mielit antaa lahjan mieluisen
    ja veron kelvollisen maksaa hälle,
    jos autuus sinulle on kalliimpi
    kuin maailma menoinensa kaikkineen --
    niin jätä meille poikas' Ilmari.
    Ett on hän paljon hyvää saava aikaan,
    kun mieheksi hän kasvaa -- sitä toivon.

KERTTU (Hetkisen mietittyänsä.)

    Niin tapahtukoon tahto Herran!

PIISPA HENRIK (Laskee siunaten kätensä hänen päänsä päälle.)

                                   Amen!

        (Torvien soittoa kuuluu etäältä.)

ANDREAS.

    Jo kuuluu ääni torvien
    ja väkinensä Maunu ritari
    nyt lähestyy...

PIISPA HENRIK.

                    Siis pitää meidän mennä.

ANDRAEAS.

    Myös Ilmarin me mukahamme otamme.

KERTTU.

    Nyt jo!... näin pian... ja niin arvaamatta.
    Ei lapsen ikä vaadi kiirettä,
    kun on hän vasta kuusivuotias!

PIISPA HENRIK.

    Jos tänäpänä jotain laiminlyömme,
    se huomenna voi olla myöhäistä.

KERTTU.

                                    Koska on
    tuo Herran tahdon mukaan, miksikä
    mun heikko sydämeni nurisee
    ja valittaa?
        (Suutelee Ilmaria innokkaasti.)
    Sä tulet onnelliseks' Ilmari! --
    Jos Jumala niin sallii...

ILMARI.

                              Piispaksi
    ma tulen, äiti!

KERTTU.

                   Siksi tullaksesi
    sun pitää mennä piispan kanssa nyt...

ILMARI.

    Tuon kauniin lakin saanko, jos ma menen?

ANDREAS.

    Saat vielä kauniimman!

ILMARI (Antaa kätensä piispa Henrikille.)

                           Niin mennään sitten!
    Mutta tulethan myötä äiti? Sinutta
    en lähde!

KERTTU (Ottaa Ilmarin syliinsä. Puhkee kyyneliin.)
              Ole, kultani, surutta!

       (Ilmari sylissänsä juoksee hän äkisti ulos ovesta.)

ANDREAS.

    Hän kauniin kilvoituksen kilvoitteli!

PIISPA HENRIK.

    Vaan sitä nähdessäni iloita
    en taida, sillä omaatuntoani
    en tunne oikein rauhoitetuksi.
    Mut suokoon Herra kaikki parhaaksi!

        (Piispa Henrik ja Andreas menevät.)

KERTTU (Tulee kiiruhtain sisään.)

    Mitä olen tehnyt? Heitinkö lapseni?

        (Juoksee kehdon luo.)

    Tyhjä! Hän on poissa!
    En ymmärrä...

        (Juoksee ulos ovesta, mutta palajaa kohta jälleen
        takaisin hiukset hajallansa.)

    Voi onnetonta minua! En mitään
    mä kuullut enkä nähnyt, vaikka juoksin
    ja vaikka huusin! Yksin taivahalla
    kuu loisti, heloitteli kylmästi
    ja metsät luonnon kaiken vaietessa
    ivaten huutojani matkivat.
    Mut Ilmari on poissa! Iloni
    on poissa! Tule, tule takaisin!
        (Kuuntelee.)
    Ei kuulu eikä anna vastausta,
    vaikk' oli äänensä niin rakas mulle!
        (Polvistuu kehdon viereen ja suutelee vuodetta.)
    Täss' äsken levollisna lepäsi hän.
    Saanko milloinkaan
    nyt enää nähdä häntä?
    En koskaan! --
    (Hypähtää ylös. Kiivaasti.)
                   Ilmar parka! Oma äitisi
    sun viattoman syöksi armotta
    elämän kuohuville aalloille
    ja myrskyisille...

        (Keskeyttää äkisti, kätkee kasvonsa käsiinsä ja
        on hetken ääneti. Sitten ottaa hän kultaisen Kristuskuvan
        povestansa, painaa sen kovasti rintaansa vastaan ja
        suutelee sitä.)

                       Miksi syntinen
    ma mailmallisia taas vaikeroitsen?
    Suo, Herra, lapsellesi anteeksi!

    (Panee Kristuskuvan takaisin poveensa huoaten ja kyyneleitänsä
    pyyhkien. Hän menee. Kohta hänen mentyänsä tulevat LALLI ja TAIMO,
    hänen palvelijansa, kantaen laukkuja ja muita matkakalujansa.)

LALLI (Purkaa taakkansa lattialle.)

    Nyt jääkää tuohon, matkakumppanit
    te uskolliset!

TAIMO (Tehden samoin.)

                  Ropsis, ystäväni!
        (Itsekseen.)
    Hohhoh! Nyt pääsin vihdoin kotia!
    Voi! -- Olipa se surman pitkä matka
    tuo matka Vienan maalle! Manan tie
    ei suinkaan ole vaaksaa pitempi!
    Siis syystä istun tähän levähtämään,

        (Istuu rahille.)

LALLI.

    Minusta näytti äsken sivumennen
    kuin olisivat talon karsikot
    kaikk' olleet riutuneet. En pihlajaa
    ma nähnyt enkä pyhää paattakaan
    sen juurella. Ja varjokuuset,
    joidenka suojaan maistiaiset pannaan,
    en niitäkään mä -- kumma kyllä! -- havainnut.
    Mut lienee näköni mun pettänyt?

TAIMO.

    Ei -- te näitte aivan oikein!

LALLI.

    Ne ovat riutuneet! Se talolleni
    ei hyvää tiedä!

TAIMO.

                    Nyt petytte.
    Ne kirveell' ovat katkaistut. Sen kohta
    havaitsin ihmeekseni.

LALLI.

                          Katkaistut!
    Ken onneton ois Lallin karsikoita
    rohjennut loukata! Mut joudu kohta
    ja ota asiasta tarkka selko!

        (Taimo menee.)

LALLI (Yksin.)

    Eriskummalliselta tuntuu
    taas omain ortten alla oleminen!
    Kuink' iloisesti seinän hirretkin
    mun vastahani tuolla hymyilevät!
    Ja hiilet punaposket takassa
    ne risahtavat terve-tuloansa!
    Jos miestä kaunistaisi kyyneleet,
    niin tällä haavaa valmis olisin
    ma ilost' itkemään! -- Mit' ovat kaikki retket
    ja kaikki mailman yritykset, vehkeet
    suloiseen kotirauhaan verrattuina!
    Ei maistu mikään simaisemmalta
    kuin leipä kotipöydän kantama,
    ja oudon juomat kalliimmatkin ovat
    vain pelkkää vettä kotikaljan suhteen!
    Mut miss' on emäntä, mun armaani?
    Ja Ilmari sitten, silmieni sulo!
    Hän vielä juoksi paitaressuna,
    kun hänet lähteissäni viimein näin.
    Nyt lie tuo rakas paljon kasvanutkin?

TAIMO (Tulee.)

    Katkaistut ovat kalliit varjopuut,
    mä kirveen haavat selvään selitin.

LALLI.

    On kovin kostettava tämä ilkityö
    ja henki vaadittava korvaukseksi
    sen tekijältä! On vaadittava
    enemmänkin! Suu ja silmät hältä --
    ja kenties korvatkin! -- mä riistäisin,
    jos saisin kynsiini sen heittiön!
    Tuo olisiko kristittyjen työtä?
    He kenties ovat käyneet täälläkin.

    TAIMO.
    Sit' en mä tiedä, hyvä isäntä!

        (Hetken vaitiolo.)

LALLI.

    No mitä mietit, Taimo? Mitä merkinnee
    talossa tämä haudan hiljaisuus?

TAIMO.

    En sitä arvata voi, isäntä! (Menee.)

LALLI.

    Karsikkoni pilatut! Ikivanhat tarut kertovat,
    ett' onni kohta luopuu talosta,
    kun hävitetään talon varjopuut
    ja pyhät paadet.

KERTTU (Tulee.)

KERTTU (Itsekseen.)

                    Pyhä neitsyt! -- Lalli!...

LALLI.

    Kerttu, armas Kerttu!

        (Lähestyy Kerttua.)

KERTTU (Itsekseen.)

                         Mitä sanoisin?

LALLI.

    Sinulla eikö, ikävöityni,
    nyt ole tervetuliaisiksi
    sanaakaan?

KERTTU (Antaa kätensä Lallille.)

               Tervetultuasi Lalli
    taas kotia!

LALLI.

                Niin kalmankylmästi!
    Töin tuskin tarjoot mulle kätesi.
    Ennen aina riensit rinnoilleni
    poiss' oltuani lyhyenkin hetken!

KERTTU.

    Sydämellisesti sa olet tervetullut!

LALLI.

    Käytöksesi ja äänes' toista sanovat.
    En ole tervetullut!

KERTTU.

    Olethan -- miksi sitä epäilet?
        (Itsekseen.)
    Oi, tue mua, Herra Kristus!

LALLI.

                                Kerttu!
    Kuink' olen ikävöinyt sinua
    ja toivotellut hetkeä,
    ett' taasen saisin sinut kohdata!
    Nyt vihdoin viimein saavun kotia
    ja sydämeni sulaa ilosta --
    Mut et ilosilmin riennä syliini,
    vaan olet kylmä niinkuin talven jää!
    Rakkautesi on poissa ollessani sammunut!

KERTTU.

    Ei! Ei! Sinua
    ma olen rakastanut ja sinua
    ma rakastan, Lalli, hamaan kuoloon asti!

        (Hän vaipuu Lallin rintaa vastaan.)

LALLI (Liikutettuna.)

    Voi Kerttuseni!...
    Kuinka onnelliseksi
    nyt tunnen tänä hetken' itseni!

KERTTU (Hyökkää seisomaan. Itsekseen.)

    Suonissani hyytyy vereni!
    Hän on jumalaton pakana!
    Hänen rinnoillansa lepäsin!

LALLI.

    Tuokioksikaan et ole mielestäni mennyt,
    vaan kaiken matkaa olit
    sä mulle tähtenä, jonka perille
    mä ikävöitsin jälleen ehtiväni.
    Lienetkö sä koskaan
    mua muistellut mun poissa ollessani?

       (Aukaisee laukun.)

KERTTU.

    Sinuako muistellut?
    Olen... usein olen...

LALLI (Ottaa laukusta kultakäädyt.)

    Nää käädyt tervetuliaisiksi
    ma annan sulle. Katsos!
    Ne ovat ylen kallihit ja loihtuvoima
    niiss' asuu runsas.

KERTTU.

                        Loihtuvoima!

LALLI.

    Ne kolme vuotta ovat riippuneet
    seinällä huoneen Yli-Jumalan,
    ja syntysanat niihin lukenut
    on Vienan nerollisin tietäjä.
    Ne ostin, että niitä turvakses'
    sa kantaisit.

KERTTU.

                  Kuinka? Turvakseni!

LALLI.

    Ei niitä kantaissasi sinua
    voi mikään tapaturma kohdata.

KERTTU.

    Ei kulta ole multaa parempi!

LALLI.

    Sen tiedän, ett' et pane
    sa kultiin samaa arvoa kuin naisten
    on toisten tapa niihin panna.
    Mut nämät vitjat -- eivät kiillostansa
    ne arvoansa saa!
    Nyt on aika levoton
    ja vaarat kaikkialla piilevät
    kuin Kivuttaret yöllä -- senpätähden
    nää eriskummalliset loihtuvitjat
    sull' ovat tarpeen! -- Olen havainnut
    ne tuhotyöt, joita poissa ollessani
    nuo kristikoirat ovat täällä tehneet.

KERTTU.

    Kristikoirat! Taivaan Jumala!

LALLI.

    Elä pelkää, Kerttu!
    Jo saapui Lalli! -- Tylysti
    he ovat seutujamme pidelleet,
    hirveästi heille kostaa Lalli! --
    Tuo karsikkoimme raiskaus -- sekin
    on luultavasti heidän ilkitöitään?

    KERTTU.

    Ilkitöitään!

    LALLI.

                 Viattomaks'
    mä sinut tiedän, Kerttu, enkä ai'o
    sinua syyttää siitä, minkä teki
    mun poissa ollessani väkivalta.
    Te käärmeen sikiöt ja synnyttämät!
    Mun miekkain vertanne on maistanut
    ja himoo juoda sitä enemmänkin!

KERTTU.

    Voi!. Oletko, Lalli, saastuttama
    myös kristitynkin veren!

LALLI.

    Mitä sanoit? Saastuttama? Hourun tapaan
    sa puhut nyt! Hyv' onni oli se,
    ett' Tuoni kitansa sai täpötäyteen!

KERTTU.

    Kristittyjäkö? Siis olet
    sä kristittyä verta vuodattanut!

LALLI.

    Niin... Ansiokseni voin sanoa
    sen tehneeni!

KERTTU.

                  Oi kovan onnen lasta!
    Oi päivää synkeätä!... sanomata --
    saastaista!

LALLI.

                Kerttu kultani...

KERTTU.

                                  Minua
    sä ällös sillä tavoin puhutelko --
    murhaaja -- ilkiö!

LALLI.

    En taida sinuun suuttua,
    jos mitä puhuisitkin. -- Kerro,
    täss' ovat vitjat -- ole iloinen!
    Nyt..!

        (Yrittää tarttua Kertun käteen.)

KERTTU.

          Elä lähesty! Vaan tiedä,
    ett' olen myöskin minä kristitty!

        (Äänettömyys.)

LALLI.

    Kuinka oli? Kristitty?... Et sanonut
    sa: kristitty?

KERTTU.

                   Niin sanoin, onneton,
    sä Herran hylkäämä!

LALLI.

    Kristitty!

KERTTU (Itsekseen.)

              Voi, kuinka muuttuu hänen muotonsa!
    Nyt suojaa mua, Pyhä Maaria!

LALLI.

    Oi kovan onnen lasta!
    Oi päivää synkeätä! -- Sanomata --
    saastaista!

KERTTU.

                Elä siitä synkisty.
    Minua taivaan armo...

LALLI.

                          Taivaan armo! --

    KERTTU.
    Myös sinuakin voipi kohdata
    se armo, jos vaan katuvaisella
    sä sydämellä vastaanotat sen.
    Voi, mikä ilon-ilo olis' mulle,
    jos sinä kristinuskoon kääntyisit!
    Ei ole onnea, ei autuutta,
    ei iloa, ei rauhaa, toivoa
    sen opin ulkopuolia! -- Kuitenkin
    ma olen liian halpa sitä julistamaan.
    Mut on hurskas mies ja piispa --
    hän voipi nämä kaikki selittää
    sinulle ihanasti! Menkäämme
    hänen luoksensa! Rientäkäämme!
    Lalli, kuule, uuteen armon elämään
    hän sinut johdattaa! Luovu!
    Voi, luovu synkeästä uskostas'
    ja tunnusta se Jumala,
    joll' yksin ompi valta Jumalan...
    Niin kaikki taasen hyväks muuttuu,
    uudesti koittaa onnen kuutamo
    ja lemmen päivä meille, samassa
    kun este, joka meidät erottaa,
    on kumottu!

LALLI.

               _Este! Erottaa!_
        (Itsekseen.)
    "Sa koston kotonasi löydät." -- Nyt
    jo tajuan ma ennustusten lauseet!

KERTTU.

    Sun rikoksesi, Lalli, ovat suuret
    kun sinä kristittyä vertakin
    jo olet vuodattanut, mutta Hän,
    joka kaiken maailman virheet sovitti
    ja kuolemallaan meidät lunasti,
    hän voi sinuakin armahtaa,
    ja armahtaakin...

LALLI.

                      Vaiti, mieletön!

KERTTU.

    Elä suutu, Lalli.
    Lähtekäämme luo Henrikin,
    tuon pyhän piispan!

LALLI.

    Pois luotani, vaimo!

KERTTU.

                        Hennotko
    mun nöyrän rukoukseni evätä?
    Et toki, Lalli.

        (Hetken äänettömyys.)

LALLI.

                   Miss' on Ilmari?

KERTTU (ei vastaa.)

LALLI.

    Etkö kuullut? Miss' on Ilmari?

KERTTU.

    Poikamme...

LALLI.

               Poikamme, niin...

KERTTU.

                                 Ilmari...

LALLI.

    Hän juuri...

KERTTU.

                 Lapsemme...

LALLI.

                             Hän onko kuollut?
    Sinut hukka perii!

KERTTU.

                      Hän elää...

LALLI.

    Sinun äänes' vapisee...
    Kuink' onkaan lapsen laita? Vastaa suoraan!

KERTTU.

    Hän on terve...

LALLI.

                    Terve! -- Konna paha!
        (Polkee jalallansa lattiaan.)
    Ma kohta muruiksi sun muserran,
    ell'et jo vastaa, miss' on Ilmari,
    mun päivieni ilo!

KERTTU.

                      Kasvatikseen
    vei hänet piispa Henrik.

        (Rientää ulos.)

LALLI.

    Nyt mitä kuulin! Piispan kasvatiksi!
    Minun Ilmarini piispan kasvatiksi!
    Mun poikan' piispa kasvatikseen vienyt!
    Jos pakeni hän vaikka Tuonehan,
    niin Lalli ryntää sinne -- hälle kostamaan!

        (Menee.)

                           (E.F. Jahnsson: Lalli.)



RISTILAIVA JA LAPPALAISET.

Kansantarun pohjalla.


Simon rannikko on Pohjanlahden tuulille altis tasanko. Sitä ei suojaa,
niinkuin lähirannikolta, pienoinen saaristo, joka viheriäisiin
lehtoihinsa hajoittelee tuulten tuimuutta. Harvemmat, mutta suuremmat
saaret ovat sen ainoana turvana. Nämä kuitenkaan eivät peitä koko
rannan reunaa, niin ett'ei jäisi paljaita, aukeita paikkoja, joista
tuulen pojat hurjapäiset pääsevät hienohelmaamme pyörittämään.

Tällainen avonainen loma aukenee myöskin Montaja-saaren eteläisellä
kannikalla. Meren myrskyiset aallot, jotka, luullen pääsevänsä aina
mannermaalle asti, äkkiarvaamatta huomaavat tiellään korkean Montajan
ja tästä raivoissaan turhaan pieksävät tämän leveätä rintaa, syöksevät
lisääntyneellä vimmalla saaren eteläisen kylen sivuitse aukeaan lomaan,
lennättäen hurjina lakkapäinä valkeata vaahtoansa rannalle, muassaan
ruojaa ja hietaa, jota ovat meren syvästä nostaneet. Ja tuulen vihaiset
sikiöt, valtavat vihurit, likistyneinä ahtaaseen lomaan, tarttuvat
kiukkuisessa kiihkossa aaltojen tuomiin hietaläjiin, hajoittelevat
niitä, leikittelevät niiden kanssa kuin kaarnain kanssa, nostavat niitä
ylös ilmaan, paiskaavat jälleen maahan ja ajelevat niitä ympäri, kunnes
leikkiin kyllästyneinä viimein kiinnittävät ne rantaan, muodostellen
hurjimman mielikuvituksen synnyttämiä muotoja.

Luonnon voima on väsymätön. Kun meren laineet ja myrskyt pitkiä
vuosisatoja ovat tämmöistä menoa jatkaneet, ovat ne yhdistynein voimin
saaneet aikaan sen kummallisen rakennuksen, jota kansa sanoo
Munkkihiedaksi. Lakeasta rannasta kohoaa näet jyrkin seinin korkea
hiekkaluoma, joka kaltevana rinteenä nousee meren puolelta, äkkiä
kohoaa vielä korkeammaksi muuriksi, ja päättyy niin jyrkkään seinään,
että on aivan mahdotonta päästä sitä ylös.

Tämä omituinen luonnon tekele, joka on muodostunut aikoina meistä
kaukaisina, kasvaa nyt puita ja pensaita. Se voi siis seisoa
järkähtämätönnä. Mutta kummallista on, kuinka se on voinut meren
myrskyjä kestää aukealla rannalla, ennenkun kasvit olivat siihen
juurtuneet ja ennenkun ympäristö metsittyi. Kummallinen on niinikään
sen monimutkainen polveileva muoto. Ei ole siis ihme, että kansa, joka
pelonsekaisella taika-uskolla katselee Munkkihiedan outoa luomaa, sen
rakenteessa näkee muutakin kuin paljasta luonnon tekemää.

Näin arvelee kansa Munkkihiedan synnystä:

Elettiin ammoin kuluneita aikoja. Meren aaltojen vallassa oli vielä
leveä kaistale sitä rantamaata, jossa ihmiset nyt eleskelevät, ja siinä
paikassa, missä Munkkihieta nyt on, oli vedenalainen salakari, jonka
ainoastaan tottunut silmä voi erottaa laineiden siihen loiskiessa.
Pohjanperän avarilla aloilla liikkui porokarjoinensa nahkoihin puettu
Lappalaiskansa, jonka mataloita majoja näkyi siellä täällä harjuilla ja
ylänteillä. Synkissä saloissa ja korkeammilla vaaroilla seisoivat
Seita-jumalat, peuranverellä sivellyt, läjä hirvensarvia edessään.
Kristinuskon valoisa oppi ei ollut tänne vielä levinnyt; kolkko pimeys
hautoi pakanuuden ongelmia.

Arvaamatta nousi silloin rauhallisessa Lappalaiskansassa se pelottava
huhu, että vieras jumala etelästä päin kulki valloittamassa maan
asujamia. Uutta oppia saarnasi tämä jumala, ja maan omien lasten
ikivanhoja jumalia musersivat uuden jumalan palvelijat ja tallasivat
jalkojensa alle. Muukalainen kansa, jonka tuoma tämä uusi jumala oli,
oli jo ikeensä alle laskenut läheiset eteläiset rannikkomaat ja kulki
yhä pohjoiseen päin.

Tämä huhu levitti levottomuutta pakanallisessa kansassa, joka ei
milloinkaan ollut uneksinutkaan olevan muita jumalia taivaissa ja maan
päällä kuin ne, joita esi-isät olivat palvelleet ja joiden kuvia pyhät
Seidat olivat.

Sanoma herätti sitä suurempaa pelkoa, kun sen ilmoittamiseen liittyi
arvaamaton tapaturma. Se mies, joka ensin toi tämän sanoman, oli
kyläkunnan vanhimpia, arvossa pidetty vanhus. Hän oli talvimatkoillaan
kulkenut eteläisiä lähi-seutuja, siellä saanut kuulla oudosta jumalasta
ja lähtenyt ajamaan yöt päivät kotiin päin, ilmoittaakseen kuulemiansa
kummia kyläläisilleen. Mutta perille tultuaan, tuskin saatuaan kamalat
sanomat suustaan, hän vaipui maahan ja muutti Jabmiaimoon -- niinkuin
kansa sanoi -- meni Manalaan. Ja eipä ainoastaan hän, vaan myös ne
kaksi kaunista poroa, joilla hän oli matkustellut.

Se oli uuden jumalan lähettämä enne, arveli kansa. Se muka ennusti,
miten kävi niiden, jotka joutuivat jumalan läheisyyteen. Kansa mietti
pakoon lähtemisen parhaaksi. Mutta päämiehet ja kansan vanhimmat
nuhtelivat kansaa pelkuruudesta, ja noitapapit sanoivat kuolleen
kutsutuksi Jabmiaimoon siitä syystä, että hän, vaikka oli matkalta
juuri palannut, ei ollut ensiksi muistanut kiittää haltijoita ja uhrata
Seidoille. Jos todellakin joku vaara uhkaisi -- selittivät noitapapit
-- oli sitä vastaan vankka turva: omat jumalat ja niiden antamat
loihtuvoimat. Seidoille oli uhrattava enemmän kuin ennen, että
pysyisivät suosiollisina, niin he kyllä tietäisivät paikkansa pitää.

Noitapappien käskystä uhrasi kansa Seidoille vielä enemmän peuran- ja
poronsarvia, koipia ja maitoa, siveli kuvat vielä enemmän vereen, ja
rauhoittui. Tehoisasti vaikutti rauhoittumiseen myös eräs ennustus.
Kansan keskuudessa eli noitavaimo, jonka iästä kulki satumaisia
puheita. Hän oli mielipuoli, mutta kansa luuli hänen olevan haltioissa.
Tämä ei ennustanut samalla tavoin kuin noitapapit ja muut poppamiehet,
noitarummulla ja muilla loihtukoneilla. Hän ennusti suorastaan
lauselmilla. Noitapapit pitivät hänen ennustelmiansa vähässä arvossa,
mutta kansa kuitenkin salaa kysyi häneltä neuvoja. Niinpä tässäkin
asiassa. Kun vaimo sai asian kuulluksi, purskahti hän ivanauruun ja
vastasi uusia jumaloita ei tulevan "niin kauan kuin pulkka poronjälkiä
seuraa". Tämä ennustus levisi kansassa, ja kaikki uskoivat sen todeksi,
varmaksi, kieltämättömäksi. Muuan epäilijä arveli kyllä, että vanha
noita-akka kenties tarkoitti kesää uuden jumalan tulo-ajaksi. Nyt oli
näet talvi -- aika pulkalla ajettava. Vaan kun kesä tuli, ja pulkka ei
enää kulkenut poron jälkiä, niin silloin voisi tuho tulla. Mutta
tämmöistä selitystä muut eivät suvainneet; epäilijän ääni sorrettiin;
kansa uskoi ja hajaantui jokapäiväiseen elämäänsä. Ei aikaakaan, niin
oli jo koko asia unohdettu.

Oli talvi. Mutta jos pitkäkin, niin loppuuhan se pohjolassakin kerran.
Kevät-aurinko paisteli tuntureita, hanki suli, purot juoksentelivat
laaksoissa, joet paisuivat, tulva kävi -- niin ei enää seurannutkaan
pulkka poron jälkiä...

Maa vihertyi, kedot kukittuivat, aika riensi. Pulkat, ahkiot olivat
aikoja sitten jo maanneet kumossa selällänsä; kansa kulki järviä
ruuhilla, jokia lautoilla, jänkkiä vesihiihtimillä. Suven ihana aika
oli käsissä; kaikki oli syvää rauhaa.

Äkkiä, niinkuin merellä arvaamatta vihuri tulee ja kaataa haahden,
nousi silloin uudestaan tuo kamala sanoma: uusi jumala on tulemassa.
Sanoma oli kuin ilman lennättämä. Kukaan ei tietänyt, mistä se tuli;
sanansaattajaa ei ollut, mutta huhu levisi kansaan, niinkuin tuli
aumoihin, ja kaikki tiesivät siitä kertoa.

Rauhan askareihin tottunut kansa joutui hämmennyksiinsä. Häärittiin
pelossa Seitojen ympärillä -- ne pysyivät kylminä; juostiin poppamiehiä
kysymään -- ne pudistivat päätänsä; kyseltiin noita-akkaa -- hän ei
vastannut.

Nyt tuli jo tarkempia tietoja. Vieras joukko oli astunut maalle
etelämpänä, särkenyt maan jumalat pirstoiksi ja omalle jumalallensa jo
ruvennut asuntoakin rakentamaan. Se kulki meritse. Sillä oli suuren
suuri alus, jolla voi suurimpiakin meriä kulkea. Sadottain ihmisiä
mahtui alukseen. Siinä oli sotamiehiä, pappeja ja naisia. Itse
jumalakin asui aluksessa eri huoneessa. Tämmöinen kummitus oli nyt
tulemaisillaan hävitystä levittämään.

Kauhua herätti tämä tieto. Noitapapit ja kansan vanhimmat
neuvottelivat. Noitapapit kyselivät loihturumpujansa ja kehoittivat
hartaampaan jumaloiden palvelemiseen; vanhemmat miettivät, että
arpakapula oli lähetettävä kiertämään, jotta kaikki tulisivat yhteen
yhdistynein voimin vastustamaan uutta jumalaa.

Molempia neuvoja noudatettiin. Kansa uhrasi ja rukoili, arpakapula
lähetettiin ja kansaa kokoontui täysissä aseissa. Mutta kun kansaa oli
kokoontunut niin paljon kuin sitä oli lähellä, katsottiin kokoontunut
voima liian vähäiseksi. Uskallus oli näet paennut pelon polkuja, itse
luottamus oli kadonnut. Päämiehet ja kansan vanhimmat, joiden olisi
ollut kehoitettava kansaa urhoollisuuteen, olivat ikäänkuin
hurmoksissa, ja noitapappien rummut ennustivat yhä pahaa vaan. Naisten
värähtelevät kasvot ja lasten tuskallinen parkuna saivat häiriön
korkeimmilleen.

Yhä peloittavampia tietoja tuli. Tuo merta kulkeva kumma oli todellakin
tulossa. Se jo haahmona kangasti taivaan rannalla. Joku jo luuli sen
näkevänsäkin. Ja nyt -- voi hirmua hirmuisinta! -- tuossa tuo kauhun
tuoja jo on, se jo todenteolla tulee tuo vihollisten sota-alus.

Kaukana, siinä hienossa ilman vanteessa, missä taivaan sininen kansi
näytti ikäänkuin merensineen valetulta, näkyi tällä hetkellä pieni
tumma pilkku. Se oli niin pieni, että ainoastaan tottunut silmä voi sen
havaita. Mutta ne silmät, jotka sinne päin nyt pelolla tuijottivat,
olivatkin tottuneet -- ja ne näkivät.

Kokoontunut kansa päästi huikean hätähuudon. Sitä seurasi niin
täydellinen äänettömyys, että olisi voinut kuulla vapisevain sydämien
tykytykset. Mutta seuraavassa tuokiossa syntyi uusi hälinä. Niinkuin
olisi tulen leimaus yhtä haavaa koskenut kaikkiin sydämiin, kajahti
pelästyneen, merelle päin tuijottavan kansan keskestä kehoitus:
"Jumaliin! Jumaliin!" Ja nyt riensi hämmentynyt joukko ylemmä vuorelle,
missä pyhät Seidat seisoivat. Oli melua ja melskettä. Lapset parkuivat,
naiset itkivät ääneen, miehet huusivat. Juostiin sinne tänne ympäri
Seitoja. Naiset uhrasivat koristuksensa, lapset taittoivat lehviä ja
levittivät niitä Seitain eteen, miehet tekivät pyhiä lupauksia. Mutta
uskallus ei palannut takaisin; kansan vanhimmat yhä epäilivät;
noitapapit yhä pysyivät synkkinä.

Mutta etäällä ilman rannalla tuo musta pilkku suureni suurenemistaan.
Se lähestyi. Aurinko, joka jo kallisti päätänsä läntiseen mereen,
kietoi valovirrallaan merenpuolisen ilman rannan ja siinä olevat
esineet kummalliseen valaistukseen. Tumma pilkku muuttui vähitellen
selväksi laivaksi. Sen runko oli musta, mutta purjeet valkoiset. Vieno
merituuli tuuditteli laivaa hiljaa eteenpäin. Auringon säteissä
kimaltelivat jo haarniskat ja kirkkaat aseet. Sotamiehiä oli laivassa.
Mutta näiden väliltä siinsi mustia vaatteita ja valkoisia huntuja. Alus
oli täynnä munkkeja ja nunnia, tuon uuden jumalan hartaita
palvelijoita, jotka innokkaasti halusivat levittää Kristin uskoa
pakanoihin. Laivan keulaan oli pystytetty kultainen ristiin-naulittu
Kristus, mutta keskellä laivaa oli pienoinen kappeli, jonka
aukinaisesta ovesta näkyi neitsyt Maarian kuva, suitsuava savuastia
edessä.

Lauhkeassa suvi-ilmassa astuskelivat, käsivarret ristissä, mustat
miehet edes takaisin laivankantta; sisaret olivat asettuneet istumaan
istumille ympäri sen laitaa. Nyt antoi yksi veljistä viittauksen, jonka
johdosta sisaret nousivat ylös ja veljet lakkasivat astumasta. Ne
seinät, jotka peittivät Maarian kuvan, otettiin pois, ja siinä seisoi
kaikkein nähtävänä sineen ja purppuraan puettu pyhä kuva. Sen ympärille
asettuivat veljet ja sisaret puoliympyrään ja heitä vastapäätä
sotamiehet paljain päin, aseettomina. Laivan kastarista tuli vanha
kunnioitettava isä, munkkien päämies, hänen jälessään vanhemmanpuolinen
nainen, joita veljet, sisaret ja muu väki syvään kumartelivat. Nyt
alkoi juhlallinen virsi, jota sisaret ja veljet yhdistynein äänin
veisasivat. Oli näet rukouksen hetki. Veisu oli alusta hiljaista, mutta
nousi nousemistansa, hiljeni sitten ja nousi taas. Miesten syvemmät
äänet sointuivat mahtavaksi soinnuksi naisten heleihin ääniin. Laulu
kaikui puhtaassa hienossa ilmassa ihmeen ylevälle. Se oli uuden valon
väkevä ääni, joka soi pakanuuden illassa. Taivas ylhäällä, vesi
alhaalla ja viheriät rannat ympärillä kaikuivat juhlallista virttä.

Kuta lähemmä laiva tuli, sitä suuremmaksi kiihtyi rannalle kokoontuneen
kansan tuska. Häiläköiminen Seitain ympärillä oli yhtä ainoata suurta
hämminkiä, josta lasten yhä enenevä räikkinä ja naisten ulvonta
peloittavalla tavalla nousi muuta rähinää korkeammalle. Epätoivon
vimman hetki oli tullut, kaikki oli kadotettu, ell'eivät Jumalat
taivaista lähettäneet arvaamatonta apua.

Äkkiä hiljenivät eri huudot ja yhtyivät yhteen ainoaan räikeään
ilohuutoon, joka kerrattuna kajahti vuorenrotkoista. Ihme oli
tapahtunut. Aukosta sen pyhän lehdon, jonka keskellä Seidat seisoivat,
ilmestyi, niinkuin maasta noussut aave, ihmishaamu, jonka pelkkä
ulkomuoto herätti kaikkien huomiota. Hän oli pitkänlainen hoikka mies,
hänen silmänluontinsa oli terävä ja kasvot ankarat; ohut parta peitti
laihain kasvojen alapuolen riippuen leuasta rinnalle. Päässä oli
hänellä korkea nahkainen kypärä, kaunistettu punaisilla reunoilla ja
kaikenlaisilla koristuksilla. Muu vaatetus oli melkein samanlainen kuin
muillakin, ainoastaan paljon kalliimpaa, ja vyötäisillä kiilsi
kaikenlaisilla kummituksilla varustettu kallis vyö, johon oli
vasemmalle puolelle pistetty luinen vasara, ja jonka oikealta puolelta
riippui noitarumpu.

Tulija oli Lapinkansan ylimmäinen pappi, maan mahtavin loihturuhtinas,
pyhän Ukon vuoren asuja, kaikkien poppamiesten päämies Lapin avaroilla
aloilla. Hän yksin tiesi jumalien salaisimmat mietteet, hänen ainoan
olivat pyhät Saivo-neidot, jotka ovat syvimmän loihtuvoiman haltijoita,
vihkineet tietoa antavalla saivo-vedellä syvimpään tenhotaitoon. Hänen
huulillansa oli kaiken mailman vankat syntysanat, hänen kielellänsä
riippuivat luonnon salaiset voimat, hänen arvonsa merkiksi kiilsi
kypärän otsasta säteilevä koristus, kaksi iäkästä noitapappia seisoi
hänen kummallakin puolellaan. Jumalat olivat kuulleet kansan hätähuudot
ja oikeaan aikaan lähettäneet auttajan. Sentähden kaikui iloinen huuto
korkealle ja riemun raiunta kasvoi.

Korkea loihturuhtinas tervehti kokoontunutta kansaa. Hän näkyi tuntevan
asian uhkaavan tilan, sillä hän katseli huolestuneena mereltä
lähestyvää alusta. Merestä käänsi hän silmänsä taivaalle, jonka kantta
hän tarkasteli kaikilta ilman kulmilta. Hänen synkkä katsantonsa näytti
selkenevän. Hän käski kansan noitapappien lyödä rumpujansa ja johtaa
kansan pyhiä lauluja. Itse katosi hän, omat pappinsa seurassaan,
lehtoon ja ilmestyi piakkoin vuoren korkeimmalle kukkulalle, johon hän
asettui.

Täällä, vuoren ylimmällä huipulla, alkoi hän nyt, kädet ojennettuina
merelle päin, lukea mahtavia syntysanoja, luoda tuhansia tutkelmia,
joita tietoisat Saivoneidot olivat hänelle opettaneet -- noita syntyjä
syviä, luonnon alkuluottehia, joita hän yksin osasi ja jommoisia ei
ennen eikä sittemmin ole kuultu. Hänen korkea vartalonsa kuvastui
selkeätä taivasta vastaan. Loihtimisesta intoutuneena vapisi koko
jäntevä ruumis. Alempana hänen ympärillänsä seisoivat hänen pappinsa,
hartaasti kysellen noitarumpujansa, ja vielä alempana, missä
Seita-kuvat seisoivat, johtivat kansan papit pyhiä lauluja, joita kansa
joikui yksitoikkoisella, hartaalla äänellä.

Tietämättä siitä tenhovoimasta, joka viritettiin sitä vastaan, kulki
alus sillä aikaa hiljaa eteenpäin, yhä levittäen sulosävelistä
juhlallista soittoansa. Mutta sen kulku, kumma kyllä, ei enää ollut
niin tasaista kuin ennen. Ilman näkyväisettä syyttä se alkoi horjua,
eikä pysynyt suorana veden päällä. Milloin näytti ikäänkuin olisi
näkymätön vihuri tarttunut sen purjeihin ja sitä kallistellut, milloin
nosti odottamattoman korkea laine aluksen ylös ja paiskasi taasen
syvälle alas. Priori ja pyhät veljet katsoivat kummastuneina ilman
kantoja, eivätkä voineet käsittää alkavaa loihturuhtinaan loihtimaa
levottomuutta.

Sillä aikaa alkoi kumminkin merenpuoliselta ilmanrannalta nousta jono
pilviä. Ne olivat ensi alussa pieniä, hienoja lieminkäitä vaan,
kauniita kuin heiluvat untuvat. Mutta mitä enemmän niitä tuprusi, sitä
mustemmiksi ne muuttuivat, eikä aikaakaan, kun ne jo olivat kuin
mustimman uuhen villat. Ilman ranta täyttyi, päivä peittyi. Loitolta
mereltä kuului jo se tuhoa ilmoittava humina, joka ennustaa äkillistä
myrskyä, meren syvyys aaltoili levottomasti niinkuin ainakin ennen
raju-ilman irtipääsemistä, laineet hikoilivat tuskallista vaahtoa.

Ja nyt, nyt olivat jo luonnon voimat irroillansa. Kauhea myrsky raivosi
ja ajoi meren edellänsä kuohuviin aaltoihin, joiden päät vaahtosivat.
Myrsky ärjyi kuin ärsytetty jalopeura, laineet kiljuivat, syvyys ähkyi
vihasta, häviön hetki oli käsissä, pimeys peitti meren, maan.

Purjehtiva laiva oli juuri tullut siihen aukeaan lomaan, jonka sanoimme
aukenevan Montaja-saaren eteläisessä kannikassa. Pyhä veisuu oli
vaiennut, kuin säikäytetyt kyyhkyset olivat nuoret sisaret vetäytyneet
yhteen joukkoon pyhän Maarian kuvan ympärille, missä he polvillaan
seisoen anoivat apua taivaan emolta. Horjuvin askelin hoipertelivat
veljet keinuvan laivan kannella syvässä pelossa mutisten rukouksia ja
laskien rukousnauhaansa; sotamiehet vapisivat. Priori kulki ympäri
kaikkialla, lohduttaen pelästyneitä sydämiä, luvaten taivaallista ja
maallista pelastusta, jos vaan pysyttiin hartaasti kiinni
rukoilemisessa ja toivossa.

Mutta korkeimmalla vuoren kukkulalla yhä seisoi loihturuhtinas ja
jatkoi loihtimistansa. Koko taivas oli jo synkässä pilvessä, myrsky
kiihtyi kiihtymistänsä ja ukkosen jyrinä yhdisti mahtavan äänensä
tuulten huikeaan vinkunaan. Tulen leimaukset kulkivat ristin rastin
ilman halki ja loivat ilmaan kamalan valon.

Silloin kuului mereltä hirveä räjähdys ja kammoittava hätähuuto, jonka
kimeä ääni hetken soi myrskyn julmaa rähinää kovemmin. Huuto oli niin
liikkuttava, että Seitain ympärille kokoontunut kansakin lakkasi pyhiä
loilujansa joikumasta ja noitapappien rummut vaikenivat. Kaikki loivat
silmänsä merelle päin.

Siellä kohtasi heitä hirmuinen näky. Hävitys oli tehnyt julman
tehtävänsä, ja huuto, joka kaikui, oli kuolevaisten kamala valitus.

Laiva, joka ei enää voinut mitään meren myrskyjä ja raivoisia aaltoja
vastaan, oli joutunut tuulten ajettavaksi ja tuuli oli sen ajanut
salakarille ja silmänräpäyksessä kaatanut sen kumoon. Hurjapäät aallot
loiskuivat rajusti kumottua laivaa vasten ja valkoinen vaahto pärskähti
korkealle ilmaan. Muuta esti pimeys näkemästä.

Merestä kääntyivät kansan silmät vuorelle siihen mahtavaan
loihturuhtinaaseen, jonka tenhovoimasta kummallinen pelastus oli
kansan mielestä tapahtunut. Mutta tämä oli jo jättänyt pilvisen
loihtu-valtaistuimensa ja seisoi pappinensa heidän keskellään. Kansa
häntä nyt kiittämään, kunnioittamaan, jumaloimaan. Sama harras
palvelus, mikä vähää ennen oli Seitoihin käännetty, tuli nyt hänen
osakseen. Mutta hän käänsi jalosti luotansa kaiken kunnian ja käski
kansan kiittää jumalia, joista kaikki voima oli lähtenyt. Sitten palasi
hän, runsain lahjoin, vielä samana yönä takaisin Lapin vuorimaihin, hän
ynnä hänen pappinsa.

Seuraavana aamuna, kun myrsky oli asettunut ja meri rauhoittunut,
nähtiin siinä paikassa, missä haaksirikko oli yöllä tapahtunut, musta
esine kohoavan veden pinnan yli, ympärillä tiheä hieta-valli, minkä
aallot olivat ajaneet kokoon. Se oli uponneen laivan runko.
Hietavallista pistäysi selkeään ilmaan siellä täällä käsi, jalka,
pääkallo ja muita ruumiin osia. Laiva oli niin äkkiä särkynyt, ett'ei
ainoakaan pelastunut, vaan kaikki tuokiossa saivat surmansa yhteisessä
haudassa. Siihen hukkuivat yhteiseen sopuun pyhät sisaret, veljet,
soturit, jumalankuvat, savu-astiat kaikkine päivineen.

Mutta meri ei jättänyt työtänsä siihen. Se yhä ehtimiseen vieritti
hietaa ja santaa hukkuneen laivan ja hukkuneitten ihmisten päälle, ja
rakensi niin, aikojen kuluessa, kummallisen hietarakennuksen, joka
merkillisine muotoineen kuvastelee rikottua laivaa mastoineen,
purjeineen, kuvineen.

                                   (J.#. Calamnius. Joukahainen.)



ENSIMÄINEN LEHTI SUOMEKSI KIRJOITETTUA SUOMEN HISTORIAA.


Mahtaisi nyt joku sanoa: "Ah, joska minä tietäisin, kuinka eli koska
tämä Suomen maan kansa ompi kristityksi tullut!" Siihen lyhykäisesti
näin vastataan: että anno Christi incarnati [vuonna Kristuksen lihaan
tulemisen jälkeen] 1150 Ruotsissa valittiin yksi kuningas, nimeltä
Eerik Jedvardin poika, jonka me nyt P. Eerikiksi kutsumme, joka
sillä samalla ajastajalla, kuin hän kuninkaaksi tullut oli,
rupesi ajattelemaan Kristuksen uskon myös tähän Suomen maahan
uloslevitettäväksi. Läksi sentähden tänne suuren sotaväen luvun kanssa,
ja piti P. Henrikin myötänsä, joka Upsalassa piispana oli, asetti niin
sodan suomalaisia vastaan, jotka myös finneiksi kutsutaan, ylitsevoitti
heidät, otti sitte heidät armohonsa ja ystäviksensä, ja antoi
saarnattaa Jumalan sanoja heidän edessänsä.

Ja kun hän kotiansa meni, jätti hän tässä P. Henrikin piispaksi ja
saarnaajaksi. Joka kohta myös toisna vuonna sen jälkeen kuoliaaksi
lyötiin. Ja että hän oli Englandista sukunen, sentähden myös aina
sitten tähän asti ompi tässä hiippakunnassa niinkuin muissakin latinan
kieli kirkoissa, seurakunnassa ja Jumalan palveluksessa alati ja
enimiten pruukattu ja harjoitettu. Jota myös ne vanhat kirkon raamatut
kuin kirkoissa luetaan vielä nyt julkisesti todistavat. Ja tällä
viralla suomalaiset ensin tulivat kristityiksi.

Mutta Herran vuonna 1248 niin yksi toinen Eerik kuningas, Lespe
(sammalkieli) liikanimeltä, lähetti suuren sotaväen tänne Suomen
maahan, hänen vävynsä Birger Jarlin kanssa, joka sen väen päämies oli,
ja ylitsevoitti hämäläiset. Mutta hän heitä vainosi ja ahdisti siihen
asti, että he annoit heitänsä kastettaa ja kristityksi käätä. Niille
hän siis antoi rauhan henkensä ja tavaransa päälle. Waan niille muille
kristittömille eipä hän yhtään rauhaa antanut siihen asti kuin he uskon
vastaanotit. Ja tällä vuodella hämäläiset ensin tulit kristityiksi.

Edespäin ompi taas tietäminen, että Herran vuonna 1293 niin se Herra
Torgil Ruotsin marski kokosi paljon sotakansaa ja lähetti sen Karjalan
maahan. Sillä että ne karjalaiset teit aina vahinkota Hämeen ja Suomen
maan päälle. Niinkuin ne myös olit aina suurii vahingoita ennen tehneet
kristityiden päälle. Ja silloin karjalaiset ylitse voitettiin
ruotsalaisilta. Jotka silloin kohta Viipurin linnan ja kaupungin
rakensit karjalaisten ja venäläisten asettamiseksi ja niin tällä
tavalla myös karjalaiset ensin tulit kristityiksi ja käättiin
kristinuskohon.

Näistä myös nyt kyllä arvataan ja merkitään, että se Uudenmaan
rantakansa, Porvoon ja Raaseporin lääneissä, että myös kaikki,
kiotolaiset Kalandissa ja pohjalaiset, jotka vielä tänä pänä
ruotsinkielinä puhuvat, ovat olleet Ruotsista eli Gottlannista ensin
ulostulleet. Sillä että koska nämät suomalaiset, jotka silloin pakanat
olit ja manterissa asuit, tahdoit kiotolaisia tapansa perästä
vahingoittaa. Niin heillä olisi tila ollut taikka venheellä eli
laivalla kohta Ruotsin välttää, turvaa ja apua sieltä niinkuin
langoistansa ja ystävistänsä pyytämään. Sentähden he ovat kauvan ennen
kristityt olleet kuin ne muut tämän Suomen hiippakunnan ja maan
asujamet.

        (Agricolan alkupuheesta Uuden Testamentin suomennokseen.)



PALANEN AJANTIETOA.


           Piispa suuri Suomenmaalle
    1150 Papiks pantu pakanoille
         Henrik ensin Engelandist,
         Sepä seurais tänne Ruotsist
         Korkiat' Eerik Kuningasta,
         Suomeen silloin kulkevaista.
         Se sit Suomes kansaa kasti,
         Suomalaiset Uskoon saatti.
         Jota Pakanat pahaks panit,
    1151 Takaa ajoit, tyhmäst tapoit.
           Siihen sijaan sit a'n'an
         Toimi Jumala toiset pian.
         Her Rudolph Wästgötin Maalta
         Opetti sitten Suomen Saarta.
         Kuurilaisilt vangiks vietiin,
    1178 Kuurinmaalla kuoliaaks lyötiin.
           Kolmas Her Folgvinus Ruotsist.
           Neljäs Thomas Engelandist.
           Koska vuotta sata kului,
         Siit kuin Suomeen usko tuli,
    1249 Birger Jaarli, Jalo Herra,
         Samosi se Suomeen kerran,
         Samos Hämeesen huovinensa,
         Voitti Hämeen joukkoinensa.
         Pakanat siell kaikki käänsi,
         Uskoon oikeall opill väänsi;
         Hämeen Linnan lujan rakens,
    1250 Johon jälleen jätti väkens.
         Koht sitt Ruotsissa perusti
    1260 Suuren Stockholmin kiiruusti.
           Sitt Piispana oli Westgötist
         Bero. Niin Ragvald Östgötist.
         He Räntämäel haudattiin,
         Kussa Tuomiokirkko pidettiin.
           Her Catillus Westgötist taas
         Oli Piispana Suomen maass.
           Sitt Her Johan Sigtunasta
         Wietiin Upsalaan Suomesta.
    1281 Maunus sitten siirtyi sijaan,
         Kuta kaikki kiitit ijän,
         Ruskoll syntyn Piispa Suomeen.
         Koska viihtyi vieraaks Tuonen,
         Unikankarill kannettiin,
         Turkuun ensimmäisnä haudattiin.
         Torkil tain Piispan ajalla
         Voitti kaikki Karjanmaalla.
         Kaikki oikiaan Uskoon käänsi,
    1293 Viipurihin linnan väänsi,
           Tuli taas Turkuun Her Ragvald
         Aivan oppen Ahvenan Maalt,
         Jonka ajall Venäläisilt,
         Häpiällä häijyläisilt
         Turku tuhille poltettiin,
    1318 Kirkko kivinen poljettiin.
           Sitt Her Bengti Upsalasta.
           Jälleen Her Hemming samast maasta.
           Niin Her Henrik Hermän huoneest.
    1370   Johannes Petri jälleen Suomest.
    1374   Johan Westphali Turusta.
         Vihdoin viisas viljasuosta
    1412 Bero Balcki Wehmalainen.
           Jälleen oli Piispana Suomalainen,
    1412 Maunus Tawast Mynämäest,
         Hyvin syntyn hyväst väest;
         Tästä Paavi paljo piti,
         Kuningas kans tätä kiitti.
         Suomell suureks hyvyydeksi
         Pysyi Piispana vanhaksi.
    1452   Mestar Olof saawui sijaan
         Piikkiön Rungiost Piispan tilaan,
         Hyvii töitä paljo teki,
         Kuta kuollutt kiitti väki.
    1460   Sitten Mestar Konrad Bitzi,
         Joka opiss oli vissi,
         Aniniemen aateleista,
         Turun Linnan turvaista.
    1489   Mestar Maunus Särkilahdest,
         Suomen hyväst Herrasväest,
         Ylösotett ylimmäisilt,
         Aina kiitett alimmaisilt.
    1500   Mestar Lauri Suuripää,
         Turkulainen viisas tämä
         Hiljaksens kans kaikkein oli,
    1507 Juuri Jumalisest kuoli.
    1507   Mestar Johan Paraisilta
         Sanoi pian iäist iltaa,
         Kulta pala rintaan painui,
    1510 Huikia tuttiin kalman haju.
    1510   Her Arvei Kurki Laukosta,
         Syntynyt suurest suvusta,
         Oli Piispan orjan ajall,
         Koska Juuti julmall tavall
         Ryösti Ruotsin, ryösti Suomen,
         Jumala kosti Juutin juonen.
    1521   Nämät kaikk ehk kansaa kastit,
         Paavist kuitenk eriämäst estit;
         Enempi pahaa palvelit Paavii
         Kuin oikiast opist otit vaarii.
    1517   Nyt olkoon kiitos Jeesuksen,
         Joka lähett Lutheruksen.
         Sepä Opin selväst selitt.
         Paavin eksyksist meit' eritt.
         Ehk se saarnais Saksalaisill,
         Kulkip sana Suomalaisill.
         Kuin tuli kuuluis Kuningas,
         Gösta suur Ruotsin Ruhtinas,
         Se samoitt Juutin juonen taan,
    1522 Wapaht waiwast Suomen-Maan.
         Opin saatt oikian Maakuntaans,
         Saarnaajat selvät Seurakuntaans;
         Paavist pahast Ruotsalaiset
         Selitti sekä Suomalaiset
         Ain Apostolein Saarnalla,
         Ratk Lutheruksen tavalla.

    (Lauritsa Pietarinpoika: Ajantieto v:lta 1658.)



LEGENDA.


    Kun Herra ynnä Pyhä Pietari
    Ne merta, maata muinoin matkasi,
    Niin, kerrotaan, he kesä-illan tullen
    Myös saivat Suomenmaalle siunatullen.

    He alle istahtivat koivupuun,
    Mi kasvoi kaltahalla salmensuun,
    Ja tavan mukaan pikku toraan jälleen
    He joutuivat. Sen Pietar' alkoi tälleen:

    "Oi Herra, mille maalle jouduttiin!
    Mik' kansa, köykkyselkä, köyhä niin!
    Maa karu, kallioinen, pellot pienet,
    Ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!"

    Mut Herra hiljakseen vain hymyili:
    "Voi olla, maa on karu, kylmäki,
    Ja vilja kasvaa voisi vikkelämmin,
    Mut kansa, sen on sydän kaunis, lämmin."

    Näin lausui Herra, hymyi hiljakseen.
    Ja katso! Kumma hohde peitti veen.
    Suo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes,
    Ja vainiolta roudan valta raukes.

    Pois Herra kulki kanssa Pietarin.
    Mut kerrotaan, kun illoin kesäisin
    Sa istut koivun alla, on kuin täällä
    Viel' liikkuis Herran hymy vetten päällä.

                 (Eino Leino: Yökehrääjä.)



PYHÄN HENRIKIN YLISTYSVIRSI.


    Kyyhkyn kautta viheriä
    öljynlehvä tuotihin:
    Kaksittaisin eläimiä
    vietiin arkkiin Noakin. --
    Suomen kansa, laula niin
    kiitosvirttä Herran,
    kun sulle lahjaks' annettiin
    pyhä sana kerran.

    Vuoret korkeimmatkin peittyi
    alle vetten vyöryväin,
    pilvein tulvat maahan heittyi,
    synti rangaistihin näin. --
    Suomen kansa, laula j.n.e.

    Riemuitse, sä hurskas kansa:
    säilyi arkki yksin vaan,
    konsa Herra vihassansa
    tuhos' kaikki luodut maan. --
    Suomen kansa, laula j.n.e.

    Meitäkin näin armahdettiin:
    Kristuksesta tännekin
    opettamaan lähetettiin
    hurskas miesi Englannin. --
    Suomen kansa, laula j.n.e.

    Saapui piispaks' Upsalahan
    kutsust' Eerik kuninkaan,
    Kristuksesta saarnaamahan
    kautta kaiken Ruotsin maan. --
    Suomen kansa, laula j.n.e.

    Rakkauden into siellä
    voitti myöskin ritarit,
    taivaan voimasta mi tiellä
    totuuden jo vaelsit. --
    Suomen kansa, laula j.n.e.

    Riemuin laskettivat laivat
    poikki meren Suomehen,
    pakanoista voiton saivat,
    löivät vallan velhojen. --
    Suomen kansa, laula j.n.e.

    Opettaja hurskas monta
    turmaa tiellään kohtasi,
    konsa kansaa uskotonta
    oikeahan ohjaili. --
    Suomen kansa, laula j.n.e.

    Kotipuoleen sitten haaksi
    kantoi Eerik kuninkaan,
    pyhä Henrik ruhtinaaksi
    kirkkohon jäi vieraan maan. --
    Suomen kansa, laula j.n.e.

    Tyynin mielin viimein kesti
    marttiiroiden kohtalon,
    konsa hälle kiukkuisesti
    kosti Lalli kunnoton. --
    Suomen kansa, laula j.n.e.

    Kristus isänmaamme suokoon
    aina elää rauhassa,
    uskon voimaa meihin luokoon.
    Hälle kiitos, kunnia. --
    Suomen kansa, laula niin
    kiitosvirttä Herran,
    kun sulle lahjaks' annettiin
    pyhä sana kerran.

(Kokoelmasta "Piae Cantiones", suom. Toivo Vallenius.)



PYHÄN HENRIKIN IHMEITÄ.


Vanhoissa keskiajan legendakirjoissa on luettelo pyhän Henrikin
ihmetöistä. Näitä legendoja lukivat ja kertoivat papit katolinuskon
aikana pyhän Henrikin juhlapäivinä kansalle kaikissa maamme kirkoissa.
Niiden lukeminen vastasi osaksi saarnaa meidän nykyisessä
jumalanpalveluksessamme.

Ensimäinen ihme, josta legenda kertoo, on surmarunossa mainittu Lallin
päänahan irtautuminen Henrikin hiipan mukana. Toinen on samassa runossa
kerrottu tapaus hänen sormuksensa löytämisestä. Sitten jatkaa legenda:

"Kun Kaisalum'in talossa vanhemmat valmistautuivat käärimään kuollutta
poikaansa, rukoilivat he hartaasti Pyhältä Henrikiltä apua. Ja kun he
olivat tehneet lupauksen pyhimykselle, heräsi se, joka makasi
kuolleena, pian jälleen eloon.

"Kun Lucia Antintytär Vehmaalta oli kuollut ja hänen vanhempansa
vainajaa itkien surivat, tointui hän, pyhää Henrikkiä rukoiltaessa,
äkkiä henkiin ja tuli terveeksi.

"Eräs vaimo Sastamalasta, joka kolme vuotta oli sairastanut kovaa
hivutustautia, rukoili Pyhää Henrikkiä, teki lupauksen ja parani
paikalla ja tuli täysin terveeksi.

"Eräs harmaaveli-munkiston veli, pappi ja saarnaaja, nimeltä Erlendus,
oli kuusi vuotta potenut ankaraa päänkivistystä. Kun hän Pyhän Henrikin
päivän aattoyön jumalanpalveluksen aikana teki sen lupauksen, että hän,
jos hän tämän avulla pelastuisi tuosta vaivasta, kiitollisuudesta
hänelle osoitetusta annosta ripustaisi pyhimyksen jäännösten eteen
vahasta tehdyn pään ja sittemmin aina olisi pitävä marttyyria
suuremmassa kunniassa, niin parani hän paikalla pitkällisestä
taudistaan.

"Eräs vaimo Kyröstä, joka vuoden päivät oli ollut sokeana, lupasi tehdä
pyhiinvaelluksen, rukoili Pyhää Henrikkiä ja sai sen perästä takaisin
näkönsä.

"Eräs mies Kyröstä, jonka toinen jalka oli pahasti rampa, lupasi käydä
Pyhän Henrikin jäännösten luona hartauttaan harjoittamassa, jos hän
tämän ansiosta paranisi, jonka jälkeen korkea marttyyri pian laupiaasti
vapautti hänet tästä surkuteltavasta kuihtuneisuudesta.

"Kun Inkoossa erään kirkonpalvelijan esikoistytär taisteli kuoleman
kanssa, teki syvästi murheellinen isä lupauksia useammille pyhimyksille
tyttärensä parantumiseksi, mutta apua ei tullut. Ja kun hän oli
laskenut tytön ikäänkuin kuolleena maahan ja itse väsymyksestä ja
surusta oli milt'ei vaipunut uneen, sanoi hänelle eräs henkilö: 'miksi
sinä et huuda Pyhää Henrikkiä avuksi?' Kun hän heräsi, sanoi hänelle
myös toinen paikalle saapunut vanha vaimo: 'tee lupaus Pyhälle
Henrikille, sillä hän tahtoo itse saada lupausta sinulta.' Hän lupasi
silloin, että hänen tyttärensä aina joka vuosi paastoisi marttyyrin
aattojuhlamenojen aikana ja että tämä toisi uhreja pyhimyksen ruumiille
ja että hän itse ynnä tytön äiti täyttäisivät lupauksen, siksi kuin
tytär varttuisi täyteen ikäänsä. Sen perästä nousi tyttö ihan terveenä
tautivuoteeltaan.

"Muutamat Kokemäen miehet, jotka hylkeenpyynti-retkellä olivat ulkona
merellä, joutuivat raivoisan myrskyn valtaan, ja peläten hukkuvansa ja
kadottavansa omaisuutensa, rukoilivat he Pyhää Henrikkiä, ja paikalla
tyyntyi meri ja itse pääsivät he hengenhädästä.

"Turun piispan palvelija Gudmund tuli Länsi-Göötainmaalla erään papin
luo Sandhem'iin, ja kun hän myöhään aterian jälkeen oli juonut Pyhän
Henrikin muistomaljan, nauroi pappi tätä kuullessaan ja sanoi: 'Jos hän
on pyhä, niin näyttäköön minulle vihansa, jos hän siihen pystyy.' Mutta
seuraavana yönä, kun hän makasi vuoteellaan, alkoi pöhötys ja särky
kovasti vaivata hänen ruumistaan, ja kun hän ymmärsi, että pyhimyksen
viha, jota hän pilkaten oli toivottanut itselleen, nyt oli häntä
kohdannut, kutsui hän luokseen ylempänä mainitun Gudmundin ja katui
ilvettään, rukoili Pyhältä Henrikiltä apua, teki lupauksen, että hän
koko elinikänsä paastoaisi hänen aattojuhlamenojensa aikana, ja tuli
silloin kohta terveeksi Pyhän Henrikin avulla."



PYHÄN HENRIKIN SARKOFAAGI.


Vähän matkaa Turusta pohjoiseenpäin kohoaa Nousiaisten kirkko, vanhin
Suomessa. Siihen Suomen ensimäinen apostoli Henrikki piispa haudattiin,
sen jälkeen kuin hän Lallin kirveestä oli saanut surmansa. Siellä
nytkin vielä, vaikka hänen luunsa jo v. 1300 muutettiin Turkuun, on
nähtävänä komea, hänelle pyhitetty arkku, kallein ja kaunein meille
säilynyt muistomerkki katoliselta ajalta.

Tämä arkku, hakattu siloitetusta, mustasta saviliuskakivestä, on
suuntiotahokkaan eli parallellipipedin muotoinen, päältäpäin sekä
laidoilta peitetty vaskipeltisillä, jotka sisältävät kuvia Pyhän
Henrikin elämästä sekä kuoleman jälkeen tekemistä ihmeistä.

Arkunpäällisessä vaskipellissä näemme Pyhän Henrikin täydessä komeassa
piispanpuvussaan, polkemassa murhaajaansa, joka hänen jalkainsa alla
vääntelekse, kirves vieressään (kuva 1). Lalli on aivan pikkaraiseksi
kuvattu, luultavasti vertauskuvaksi siitä, että hänen työnsä oli ollut
aivan voimaton kristiuskoa vastaan. Molemmin puolin pyhän miehen päätä
on pieniä enkeleitä, jotka pyhää savua suitsuttavat. Hänen edessään on
polvillaan rukoilemassa piispa, luultavasti tämän arkun teettäjä.
Henrikin pään päällä on kolme pientä kuvaa; keskimäinen niistä on
Vapahtaja, maanpallo kädessä, ja molemmin puolin häntä suitsuttavia
enkeleitä. Piispan sivulla on myös molemmin puolin kuvia; vasemmalla
puolella katsojasta apostolit Pietari ja Paavali, oikealla Matteus ja
Johannes, kukin tavallisilla tuntomerkeillään varustettuina. Alempana
nähdään vasemmalla Pyhä Eerikki kuningas ja Pyhä Olavi kuningas, joilla
molemmilla on maanpallo kädessä ja sitäpaitsi edellisellä valtikka,
jälkimmäisellä sotakirves. Oikealla puolella seisoo kaksi pyhää miestä
piispanpuvussa. Aivan alimmaisina seisoo vasemmalla Pyhä Katariina
teilirattaineen, miekkoineen ja Pyhä Margareeta lohikäärmeineen sekä
risteineen. Oikealla on myös kaksi pyhää vaimoa nunnanpuvussa, joista
toisella on miekka ja kirja, toisella ristipäinen sauva, helmivyö sekä
kirja kädessä. Lieneekö jälkimäinen ehkä Pyhä Brigitta?

Laitakuvissa näemme vasemmalla puolella ylimpänä ensiksi kuvattuna
ruotsalaisten ristiretkeläisten tulon Suomeen (kuva 2). Kaksi
purjelaivaa lähestyy Suomen rantaa, jossa suomalaiset, aseet kädessä,
ovat vastassa. Ylempänä olevan aluksen kokassa liehuu Ruotsin
kuninkaallinen lippu, sisältäen kolme kruunua, jota rautapaitaan puettu
soturi kantaa. Muuten siinä aluksessa vielä näkyy useampia risteillä
sekä kruunuilla merkittyjä lippuja, ynnä kypäräpäisiä, pertuskoilla,
peitsillä ja nuijilla varustettuja ritareita. Kokasta törröttää jousi.
Selvimpänä kaikesta näkyy Ruotsin kuningas Eerik IX, kruunu päässä,
miekka kädessä, risti rinnassa, retken tarkoituksen merkiksi. Toisessa
laivassa seisoo munkki, näyttäen ristiä pakanoille. Hänen vieressään on
nainen nunnanhunnussa, silmät luotuina piispa Henrikkiin, joka on
piispan puvussa, hiippa päässä, vaan ilman piispan sauvaa. Pyhä mies
näkyy rukoilevan. Hänen takanaan on vielä useampia aseettomia,
hengellisiä miehiä. -- Rannalla seisoo muiden eturivissä haarniskoittu
mies, kädessään lippu, johon on kuvattuna lohikäärme. Tämän päällikön
takana nähdään kuusi keihäillä, nuijilla sekä kilvillä varustettua
soturia. Niiden ylitse kohoaa patsaalla seisova paljas ihmishaamu,
keihäs ja kilpi kädessä, luultavasti epäjumala. Hänen alapuolellaan,
kuvan vasemmassa reunassa, on kaksi rautarengashaarniskaan puettua
sotilasta, joista toinen kumarassa, maahan nojattua joustaan vireeseen
vetämässä. Vielä alempana seisoo lyhyellä, väärällä sapelilla
varustettu mies, joka vasemmalla kädellään viittaa nuolilla täytettyyn
viineen päin, oikeassa pitää hän nuolikimppua. Aivan alinna kantaa
röyhetyiseen turkkiin puettu mies selässään vasua, täynnä kiviä ja
luoteja. Nämä molemmat lähenevät haarniskoitua soturia, joka nojaa
oikeaa kättänsä kilpeen ja vasemmassa pitää jotakin tykin sytyttimen
kaltaista. Hänen edessään nähdään kanuuna (pari sataa vuotta ennen kuin
ruuti keksittiin!) ristiin asetettujen tukien nojassa, luoteja
ympärillään.

Seuraava kuva (kuva 3) osoittaa suomalaisten ja ruotsalaisten taistelua
ynnä kuinka Henrik piispa kastaa voitetut suomalaiset kristinuskoon.
Taistelutantereena on korkea mäki; oikealla puolella nähdään Ruotsin,
vasemmalla Suomen väki. Edellisten yli liehuu kolmekruunuinen lippu.
Ylimpänä mäen kukkulalla ruotsalainen soturi juuri on hakannut poikki
suomalaisten lipputangon; lippuun on puolikuu (muhamettilaisten
merkki!) kuvattuna. Selvään näkyy Ruotsin joukossa Eerikkikuningas,
kruunu kypärässään, keihäs tanassa vihollista vastaan. Paitsi häntä on
vielä nähtävänä useampia ritareita täydessä rautapuvussa ynnä pari
jousimiestä, jotka juuri ampuvat. Suomalaisten puolella on etevimpänä
kookas, haarniskoittu urho, jonka kypärä on edestä avoinna. Hän
heiluttaa mahdottoman suurta rautanuijaa ja seisoo kaatuneen vihollisen
päällä, jonka kädestä rautakinnas on pudonnut. Muilla suomalaisilla on
muutamilla kypärä, muutamilla suippolakki päässä. Kaikki ovat
haarniskoilla suojellut ja jousilla, peitsillä, pertuskoilla tai
nuijilla varustetut. Heidän lipuissaan nähdään puolikuita,
ruotsalaisissa ristejä tai kruunuja. Reunimpana vasemmalla on
haavoitettu soturi, joka on saanut nuolen rintaansa ja vetäytyy pois
tappelusta, kantaen kypäräänsä kädessä. -- Kuvan alalaidassa näemme
suomalaisten kastamisen. Kuinka väkinäinen tämä toimitus oli, sen
osoittaa tuo ruotsalainen soturi, joka nuijan iskuilla ajaa heitä
kasteelle. Ahkerasta käyttämisestä on jo nuijan varsi poikki.
Reunimmaisena vasemmalla seisoo aseeton suomalainen, aivan "alla päin,
kallella kypärin". Par'aikaa nuijan iskun alaisena on puoleksi
polvilleen langennut mies, jonka sotakirves on jo pudonnut maahan.
Hänen edessään seisova on riisunut kypäränsä ja viskaa pois
pertuskansa. Aivan etumaisin on kastemaljan edessä polvillaan,
riisuttuaan kypäränsä sekä rautakintaansa, ja laskettuaan sotakirveensä
kädestään. Pyhä Henrik täydessä piispanpuvussa häntä paraikaa kastaa.
Piispan takana nähdään munkki, joka kantaa ristiä, sitten nunna, sitten
munkki, kirja kädessä.

Kolmannen kuvan, Eerikki kuninkaan lähdön Suomesta, jakaa kaaripieli
kahteen puoliskoon (kuva 4). Me näemme Henrik piispan seisovan komean,
uuden kirkon edustalla. Hänen takanaan seisoo hänen ainainen
seuralaisensa, tuo nainen nunnanpuvussa, ja munkki, joka piispansauvaa
kantaa. Kuningas Eerikki, kruunu päässä, on polvillaan piispan edessä,
jäähyväisiä sanomassa. Hänen seurassaan on hovipoikia ja ritareita
rautapuvussa. Rannassa heitä odottelee laiva, purjeet levällään,
valmiina lähtöön; toinen alus ylempänä jo kyntää meren aaltoja.

Neljäs taulu (kuva 5) on niinikään jaettu kahteen puoliskoon, jotka
kuitenkin tässä ovat kumpikin erinäisenä kuvana. Reunimmaisessa
vasemmalla puolella nähdään suomalainen Lalli metsässä suuren tammen
juurella taistelemassa täysivarusteisen ruotsalaisen ritarin kanssa,
joka on jo kaatunut maahan, mutta vielä koettaa miekallaan suojella
itseään Lallin kirveen surma-iskusta. Toisessa puoliskossa Lallilla,
joka tulee kirkolle ase kädessä, on piispa vastassa, julistaen
murhamiehen kirkon pannaan. Munkki Henrikin takana, piispansauva
kädessä, kääntyy pois, ikäänkuin Lallin tekoa kammoksuen.

Arkun pääpuolella olevissa laitakuvissa on Henrikin murha kuvattuna.
Kumpikin taulu siinä, vaikk'ei kahtia jaettuna, sisältää kaksi eri
kuvaa. Oikeanpuolisen taulun (kuva 6) vasemmassa puoliskossa Lalli,
kohdattuaan piispan autiolla kankaalla, jo kohottaa kirveensä; Henrik
aseetonna vastarintaa yrittämättä, seisoo kädet ristissä, surmaansa
odottaen. Toisessa puoliskossa Henrik kaatuu surmattuna maahan, kädet
yhä vielä ristissä, Lalli pitää murha-asetta vasemmassa kädessään,
oikealla hän juuri panee piispanlakkia päähänsä. -- Vasemmanpuolisen
taulun (kuva 7) vasemmassa puoliskossa on Lallin emäntä tuvan
kynnyksellä miestään vastassa, joka yhä vielä pitää kirvestä kädessään.
Toisella kädellään Lalli viittaa ulos, ikäänkuin kertoen juuri
tapahtunutta seikkaa. Toisessa puolikossa Lalli riisuu ryöstetyn lakin
päästään, jolloin, vanhan runon sanoilla puhuen,

    hiukset himahtelivat,
    liukosi luusta irrallensa
    kaikki kamara keralla.

Vaimo katselee kauhistuen ja hämmästyksissään tätä Luojan lähettämää
rangaistusta.

Arkun oikealla puolella olevissa laitakuvissa näemme reunimmaisessa
taulussa (kuva 8) Henrikin poikkihakatun sormen sormuksineen, joka,
niinkuin runo kertoo, seuraavana kesänä löytyi Köyliönjärveltä
sulamattomalla jääpalasella ajelehtimasta. Samalla jääpalasella istuu
korppi, jonka lihan haju on sinne houkutellut, vaan joka ei kuitenkaan
tähän pyhään jäseneen tohdi koskea. Veneessä olijoista on takimainen
sokea mies, joka, tarun mukaan, tuli jälleen näkeväksi, sen jälkeen
kuin hänen silmiänsä oli marttyyrin sormella hierottu. Puut rannalla
ovat tammia ja niiden juurella kävelee leijona.

Toisessa taulussa (kuva 9) saatetaan murhatun piispan ruumis hautaan.
Edellä kulkee munkkeja, kantaen kirkonlippuja ja monstransseja.
Ruumispaarin jälestä astuu nunna, molemmin käsin pitäen kiinni
paareista. Häntä seuraamassa on vielä toisia munkkeja sekä nunnia.
Saattojoukko näkyy lähtevän muutamasta kylästä ja menevän erääseen
(Nousiaisten) kirkkoon sillan ylitse.

Seuraavassa taulussa (kuva 10) marttyyri jo lepää ruumislaudalla kansan
palveltavana. Laudan alusta on koristettu pyhäin munkkein kuvilla.
Ympärillä seisoo lukevia ja veisaavia pappeja ynnä kuoripoikia,
monstranssi sekä palavia kynttilöitä kädessä. Henrikin jalkoihin koskee
eräs munkki; nainen nunnanhunnussaan halaa molemmin käsin hänen
päätänsä.

Sen perästä tulevassa taulussa (kuva 11) Pyhä Henrikki herättää lapsen
kuolleista. Tämä taulu taas on jaettu kahtia. Oikeanpuolisessa
puoliskossa makaa hautaliinoihin puettu lapsi maassa ja sen vieressä on
kaksi naista, jotka osoittavat syvää suruansa. -- Vasemmalla puolella
vanhemmat rukoilevat Pyhää Henrikkiä, joka, pilvissä ilmestyen, puhuu
heidän puolestaan vielä ylempänä tähtien keskellä istuvalle Jumalalle.
Lapsi, heräten elämään, jo alkaa nousta makuultaan.

Arkun jalkapuolella olevan laidan taulut sisältävät myös kumpikin kaksi
kuvaa. Ne olivat muinoin varustetut saranoilla ja avattavat, niin että
tästä päästä saatettiin pistää sisään vihkimäsormuksia y.m., joita
tahdottiin siten vihkiä ja tehdä onnea tuottaviksi.

Oikeanpuolisessa (kuva 12) kuvataan edellä kerrottua tapausta
Länsi-Göötainmaalla, kun Pyhä Henrik rankaisee yhtä pilkkaajaansa.

Vasemmanpuolinen taulu (kuva 13) osoittaa kuinka Pyhä Henrik auttaa
jumalisia kokemäkeläisiä merimiehiä. Jo on masto katkennut ja aallot
ovat painaneet perän veden pinnan alle. Hädissään miehet huusivat Pyhää
Henrikkiä apuun, joka kohta ilmestyikin pilvissä ja asetti myrskyn,
niin että miehet, niinkuin kuvan oikeanpuolinen puolisko näyttää,
tyynellä merellä, täydessä turvassa saavat jatkaa kulkuansa.

                                   (J. Krohn: Suomen Kuvalehti.)



MUINAISUUDEN MUSTAN YÖSSÄ.


    Muinaisuuden mustan yössä,
    Pohjolan ajan alussa,
    aaltosi ulappa aava
    yli suuren Suomenmaan.
    Suolaisten sumujen vyössä
    vyöryi synkät aallot vaan
    sylitellen, sylkytellen,
    halki aikojen halaten
    jäitä hyisten huippuvuorten,
    päitä lauttojen lumisten.

    Aallot kulki tuulten teitä,
    aurinko ajan latua,
    hiljaa hiihti päivät pitkät,
    hiljaa hiipi pitkät yöt --
    päivä kutoi kuiden työt,
    yössä vuossadat samosi.

    Vaan kun kerran päivän kaari
    taasen taivolle kohosi,
    maa oli merestä noussut,
    veestä manner maatunnunna,
    ulapalle outo saari,
    aalloille nimetön niemi.

            -- -- --

    Kerran illalla Kalevan kansa
    saapui niemehen nimettömään,
    matkan vaikean vaivoistansa
    yöpyi rannalle lepäjämään,
    sytytti savunsa saarelmalle,
    tulensa niemyen nenähän toi,
    levitti lehviä kuusten alle,
    louhten lomahan majansa loi.

    Vaan kun aamulla päivyt koitti
    valaen vesille kultiaan,
    kummun kuusessa peippo soitti,
    kukahti käkönen oksallaan;
    silloinpa heraksi heltyi mielet,
    sulipa hymyhyn partasuut,
    silloin helkähti sydänten kielet,
    humahti rinnassa "isien puut".

    Juuri kaivaten maata moista
    lähteneet oli kulkemaan
    tuolta he Aasian alkukoista,
    otava, aurinko oppainaan --
    maata kaivaten, kussa senki
    luonto luontoa omaa ois,
    kussa Kalevan heimon henki
    korven honkien humussa sois.

    Kohta tietäjä lyylin laittoi,
    saneli pyhäksi salmen suun,
    kummun kuusesta oksat taittoi,
    julisti vuorella Jumalan puun,
    lepikön aitasi Hiiden haaksi,
    asuma-ahoksi vainajain,
    nimitti niemyen Suomenmaaksi
    Ukolle uhreja teurastain.

    Näinpä riemulla Kalevan kansa
    tuhanten järvien maahan jäi,
    aneli onnea Ahdiltansa,
    palui palkkoja metsältäi,
    saarten salmihin verkot heitti,
    syvälle korpehen vipunsa vei,
    paaden kourussa kalansa keitti,
    tuntenut kaupin kaluja ei.

    Vaan kun iltasin kumpuloilla
    päivän laskua katseltiin,
    tai kun erässä nuotioilla
    otavan sarvia outeltiin, --
    silloinpa helisi kannelkielet,
    kautta kumpujen soitot soi,
    silloin sankarit vapaamielet
    sormet sormien lomahan loi,

    silloin loihtuja, laulelmoita
    partahuulilta humisi vaan,
    alkusyntyjä syviä noita,
    peruja kansojen kehtomaan:
    Vipusen virsiä, satuja sammon,
    "lovessa"-käyntejä loihtijain,
    kuvia kummia Kalman kammon,
    ituja Tuonelan tutkelmain.

    Luonnon lapsena kasvoi kansa,
    nukkui honkien huountaan,
    uneksi uudesta onnestansa,
    heräsi aaltojen loiskinaan;
    huhtia raaten, kaskia kaaten
    voimoa elämän nisistä joi,
    metsän Mielikin povella maaten
    luonnon luottehet kuulla voi.

    Siellä suojana hongan juuri,
    toivon tähtöset päällä pään,
    kasvoi Suomen sukuni suuri,
    yleni henki heimon tään.
    Kuuhut kulki taivahalla
    kuusten lomitse kurkistain --
    kansa se kasvoi kuusten alla,
    käköset oksilla kukkui vain.

            -- -- --

    Koittipa vihdoin Wäinämön aika,
    Suomeni sankari-aika,
    tietojen, taitojen, taikojen aika,
    laulujen, urhojen aika,
    jolloin suur' oli Suomeni valta,
    laaja laulun ja soiton maa:
    Vienan päältä ja Valdain alta
    Suvannon suurten vetten taa.
    Jolloin Suomeni kansa sorja
    ollut ei lännen, ei idän orja,
    jolloin Kalevan kalpa löi
    ja leimusi tietäjän taika.

    Kauvas valliten merta kahta
    Permin purret kulki,
    kauvas kaartaen Pohjanlahta
    Kainuu satamat sulki,
    loitos Karjalan kannel kaikui,
    kauvas kantoi Jäämin jous,
    Taara-huutoja rannat raikui,
    kussa Yösalon purret sous.
    Silloin suur' oli Suomen kansa,
    Suomen leijona voimassansa,
    silloin heimoni kunniaa
    koko Pohjola julisti julki.

    Josp' ois astunut silloin miesi,
    kansani yhtehen tuonut,
    temmannut miekkasi, rastinut tiesi,
    valtasi vaajat luonut!
    Josp' ois Wäinämö harmaapäinen
    silloin tarttunut valtikkaan,
    taikka lähtenyt Lemminkäinen
    sukunsa suurena kulkemaan, --
    noussut heimonsa herttuaksi,
    veljeskansojen kaitsijaksi,
    Wäinän rannoilta Ruijan suulle
    torvien soida suonut!

    Vaan ei kutsua kuullut kansa,
    raikunut torven tahti,
    Wäinämö soitteli kanneltansa,
    impiä ajeli Ahti;
    eip' on astunut silloin miestä
    heimoni onnea ohjaamaan,
    kansa ei tietänyt Kalevan tiestä,
    veli ei tuntenut veikkoaan.
    Perman rannalle Norja nousi,
    Väinän virtoja vieras sousi,
    Kainuun hautasi kansojen yö --
    vaipui heimoni mahti.

              -- -- -- -- --

    Tullut oli koolle kansa tuomaan touko-uhrejaan
    vetten, vaarain partahilta kautta suuren Suomenmaan,
    tullut oli nuoret, vanhat vakkojansa tuomahan,
    pyhän Päivänvuoren päällä Ukon maljan juomahan.
    Tuolla tammipuiden alla urhot vanhat tarinoi,
    täällä kummun tanterella nuori kansa karkeloi;
    siellä istui Ilmariset, haastoi Wäinöt harmahat,
    täällä leikki Lemminkäiset, astui Ainot armahat.
    Meri aaltos vaaran alla, päivä paistoi päällä veen,
    käkö kukkui kultasuulla, tammet huojui hiljakseen,
    rastas lauloi rannan puussa, sotka salmen suussa sous
    silloin heimon valtavanhin tarttui maljahan ja nous:

        "Terve kevät Pohjolahan,
        Suomehen suvinen päivä,
        terve lämmin lounatuuli,
        terve kumpuen käkönen!
        Terve veet sinertämähän,
        viidakot vihertämähän,
        terve maahan marjan varret,
        terve kukkaset keolle!

        Paista päivä näille maille,
        näien peltojen perille,
        nosta maa makoamasta,
        Luojan nurmi nukkumasta,
        pane korret korttumahan,
        sekä varret varttumahan,
        tuhansin neniä nosta,
        saoin haaroja hajota,
        kynnöstämme, kylvöstämme!
        Eip' on maa mehua puutu,
        voimoa Kalevan pelto,
        kun lie armo antajista,
        lupa luonnon tyttäristä.
        Oi Ukko ylijumala,
        hattarojen hallitsija,
        iätä iästä pilvi,
        nosta lonka luotehesta,
        vihmo vettä taivahasta,
        mettä pilvistä pirota
        orahille nouseville,
        touoille tohiseville!"

    Näinpä lausui heimon vanhin, kansa Ukon maljan joi,
    vanhat haastoi harvaksensa, nuori kansa karkeloi;
    käkö kukkui kultasuulla, tammet huojui hiljakseen,
    meri aaltos vaaran alla, päivä paistoi päällä veen.

    Silloin nousi outo purje ulko-ulapalta,
    laiva kohti Suomen saarta laski lännen alta;
    urhot tuota ensin luuli allin ampujaksi,
    naiset kaupin haahdeksi ja saksan haljakaksi.

    Katsottihin, vuotettihin, niin jo nousi toinen,
    nousi toinen, nousi kolmas purje yhden moinen.
    Vaan kun koko taivon ranta välkkyi valkealta,
    silloin ties he vainolaisen tulleen lännen alta.

    Silloin vanha vaiti jäi ja lakkas laulu nuoren,
    kotihinsa kansa riensi päältä Päivänvuoren;
    kohta joka kukkulalta vainoliekit nousi,
    kautta suurten Suomen vetten sotapurret sousi.

        Tänne miehet, tänne miekat,
        tänne tapparat tuliset!
        Lännen jouset, lännen joukot
        tuulen siivillä tulevat,
        pistävät tulehen pirtit,
        kylät polttavat poroksi,
        vievät viljat, kullat, helmet,
        kassapäistä kaunehimmat.

        Kaiva kullat kuusten alle,
        aarnihautoihin hopeat,
        rahat kätke raunioihin,
        viljat purnuhun pudota,
        mutta kaunot kassapääsi
        saattaos salon sisähän,
        sinikorven kainalohon,
        piilohon pimentopirtin!
        Elä itke, Suomen impi,
        elä, äitini, valita!

        Ei sinua vieras viene,
        koske koura vainolaisen,
        kunis on kultasi elossa,
        poikasi kädessä pontta,
        urhoja salolla Suomen,
        kalpoja Kalevan maassa!

        Tänne miehet, tänne miekat,
        tänne tapparat tuliset!
        Lännen joukot, lännen jouset
        tuulen siivillä tulevat!

        Anna tulla turmamiehen,
        saapua salakavalan!
        On meillä oluet pantu,
        vara vierahan varattu:
        jouset kaikki jäntehessä
        suun suloksi lännen sulhon,
        kaikki tapparat tanassa
        pään menoksi merisen miehen!

    Saapui kansa Auran suulle, poikki Pohjan tiestä,
    saapui sata jousikättä, tuhat miekkamiestä,
    mutta taakse taistokentän Päivän kukkulalle
    nousi Suomen suuret noidat suurten puiden alle.

    Päivä näin kun vuoteltihin, niin jo vieno ilta
    saattoi luokse lännen laivat taivon rantehilta,
    nousi Ruotsi rantamalle, nousi rautarinnoin,
    läksi länsi taistelohon, läksi uskoninnoin.

    Jop'on jouset jännittyi ja suihki sulkanuolet,
    päivä peittyi vasamoihin, yöhön Pohjan puolet;
    Lappi laaja katsomahan kaaloi tuota kummaa,
    Turja kaikki kammostui jo talven yötä tummaa.

    Iski mies jo miestä vasten, miekka vasten miekkaa,
    kalskui kalpa, raikui rauta, huuhtoi hurme hiekkaa;
    silloin valkes Pohjan yö jo säilän säihkynnästä,
    revontulten roihun näki Lappi etelästä.

    Vaan ei miekoin, miehin yksin sotaa käyty siellä,
    käytiin sotaa sanalla ja miettehellä, miellä,
    taidon kalvat tahkottiin ja tiedon linnat luotiin,
    kansanhengen kaikki voimat taistelohon tuotiin.

    Tuolta takaa taistokentän tammikummultansa
    lauloi Suomen suuret noidat tenholaulujansa,
    lauloi pillat piilostaan ja turmat Tuonelastaan,
    Turjan tuulet, Hornan henget vainolaista vastaan.

    Mutta heitä vastapäätä loisti lännen valta,
    välkkyi suuri kultaristi vaahderkunnahalta.
    Siellä helkkyi helmivyöt ja Herran kuvat kulki --
    siellä munkit Henrik piispan piirihinsä sulki.

    Aina jatkui leikki julma, miesten leppä juoksi,
    rynnättihin, väistyttihin, vaihtui luode, vuoksi.
    Harveta jo Ruotsin joukot alkoi sieltä täältä --
    silloin nousi outo lieska Päivänvaaran päältä.

    Kuinka lie se syttynytkin? Liekö loihtijalta
    kipunainen kirvonnunna tulustaulan alta,
    vaiko -- niinkuin kansa kertoo kirkon legendasta --
    Ukon uhripuuhun iski liekki taivahasta.

    Kuinka lie! Mut kauhu valtas Suomen miesten mielet,
    kun he huomas vaaran päältä tuimat tulen kielet,
    kauhu hiipi kalvan päihin, tunki miesten tarmoon, --
    toiset pyrki pakohon ja toiset turvas armoon.

    Näinpä loppui taisto suuri, taisto Wäinön taian,
    näinpä päättyi päivä armas, päivä Wäinön aian.
    Eikä vielä sammununna ollut soihtu ruskon,
    kun jo Suomi Kupittaalla otti uuden uskon.

                (Eino Leino: Tarina suuresta tammesta.)



HÄVISIVÄTKÖ HALTIJAT?


Tämmöinen on tarina.

Muinaisina aikoina tulivat valloittajat tähän maahan, tulivat kiiltävin
peitsin, kirjavin kypärin, sotakunniassa loistavaa ristiä edellänsä
kantaen. Kalevan miehet nousivat jumaliansa puolustamaan, kylät
paloivat, ryskyen kaatuivat pyhät lehdot. Valloittajan miekka ja tuli
voitti. Vastahakoinen kansa karkoitettiin korpiin kuolemaan, mutta
heikko kansa kastettiin uusien herrain alamaisiksi.

Kansoja valloitetaan ja kukistetaan, ihmisiä karkoitetaan ja
nöyryytetään, mutta kukistuvatko jumalat, ja voidaanko jumaliakin
karkoittaa? Vai minne joutuivat Ilmattaret, minne Päivättäret,
Kuuttaret, minne Ahti Vellamoineen, minne Tapio sinipiikoinensa? Minne
kaikki ne haltijat, jotka ihmiskieltä taitaen olivat ilman pitkiltä
pihoilta ihmiselle puhuneet, jotka meren hyrskyissä hänelle miehuutta
laulaneet, jotka tähtiöinä hänen haaveitansa herättäneet, tai
metsäsalojen poluilla hänen runomielensä virittäneet ja hänen
yksinäisyytensä ikävän vaihtaneet riemuun?

Jos miehet hävisivät, hävisivätkö jumalat?

Eivät hävinneet, kaikki elävät vielä tänä päivänä, joka meille paistaa.

Valloittajain tietämättä, tahtomatta, oli hurmeiseen maahan istutetun
ristin mukana seurannut myös Totuuden Henki, joka ei ole koskaan tulen
ja miekan kanssa liittoa tehnyt.

Maahan tultuansa se kutsui kansan hylkäämät jumalat eteensä ja puhui
heille näin:

"Minun nimessäni menköön kerran kaikki takaisin, mikä tulella ja
miekalla rakennettu on, niin että joka on ottanut, se on kerran antava,
ja joka on ryöstänyt, se on kerran jälleen lahjoittava, ja joka on
herraksi tullut, on itsensä palvelijaksi tekevä. Eikä se ole miekalla
ja tulella takaisin menevä, vaan minun enkelieni avulla. Katso, minä
teen teidät enkeleikseni, ja teidän puheenne olkoon jälleen ihmisille
kuuluva, kunnes kaikki täyttyy ja minä näen kahtia hajonneen
ihmiskuntani jälleen yhtyneenä."

Näin puhui totuuden henki.

Ja antoi enkeleille aikaa tuhannen vuotta, ja antoi heille äänen, joka
hiljaisena kuin aamutuuli soi ihmisten tunnoissa.

Se ääni soi vielä tänäkin päivänä, joka meille paistaa.

                                 (Arvid Järnefelt: Maaemon lapsia.)



JUMALAN KAULAKORISTE JA PYHÄ OLAVI.


Suomen suurin pyhimys oli Pyhä Henrikki. Lähinnä häntä oli Olavi. Hän
oli aikanaan pohjolan yhteinen pyhimys, jonka jäännösten luo Norjan
Nidarosiin Suomestakin tehtiin toivioretkiä ja jolle täällä monet
kirkot oli pyhitetty.

Tarussa "Jumalan kaulakoristeesta" on hänen nimensä jo mainittu Perman
maahan tehdyn retken yhteydessä. Mutta jo sitä ennenkin oli hän tullut
tekemisiin suomalaisten kanssa. Keväällä v. 1008 hän purjehti omasta
maastaan Norjasta itäänpäin ja saapui viikinkinä Viron Saarenmaahan.
Matka tapahtui Suomen saariston kautta ja siitä yli Viron rannoille.
Siellä tulivat virolaiset häntä vastaan. Hän voitti heidät ja hävitti
maan.

Virosta palasi Olavi takaisin Suomeen ja raastoi saalista sen
rannikoilta. Kun hän nousi maihin, pakeni kaikki kansa metsiin, vieden
omaisuutensa mukanaan. Kuningas ajoi heitä takaa ja saapui metsien läpi
erääseen viljeltyyn laaksoon. Siellä anasti hän tavaraa, mutta ei
ottanut ihmisiä sotavangeiksi. Iltasella palasi kuningas laivoilleen.
Kun hän miehineen taas oli joutunut metsään, riensi kansaa kaikilta
tahoilta häntä vastaan, ampuen ja ahdistaen heitä. Kuningas kehoitti
miehiään pitämään puoliaan ja taistelemaan niin hyvin kuin voivat,
mutta se ei ollut niinkään helppoa, sillä suomalaiset hakivat metsien
suojaa. Ennenkun kuningas oli päässyt siitä ulos, oli hän menettänyt
paljon miehiä ja monet olivat tulleet haavoitetuiksi. Vasta illan
tultua oli hän päässyt laivojensa luo. Yöllä loihtivat suomalaiset
myrskyn ja merenkäynnin, mutta kuningas nostatti ankkurit ja luovaili
mantereen läheisyydessä. Kuninkaan onni oli suurempi kuin suomalaisten
loitsutaito: hänen onnistui yöllä luovia ulos merelle. Mutta
suomalaisten sotajoukko seurasi maata myöten rantaa pitkin niin kauan
kuin kuninkaan laivat olivat näkyvissä.

Tämän tulevan pyhimyksen retki Suomeen ei siis ollut mikään ristiretki,
ainoastaan tavallinen viikinkien ryöstöretki, eikä hänellä, niinkuin
myöhemmin Eerikki kuninkaalla, ollut saarnaajia ja kastajia mukanaan.
Mutta jo noin sata vuotta tämän retkensä jälkeen häntä palveltiin
pyhimyksenä Suomessa. Suomen kenties vanhin kirkko, Lemböten kirkko
Lemlannissa Ahvenanmaalla, joka lienee rakennettu v. 1100, siis ennen
Eerikki kuninkaan ristiretkeä, oli pyhitetty Pyhälle Olaville.

Olavi oli vasta kerrotun retkensä aikana vielä pakana. Muutamia vuosia
myöhemmin hän omisti kristinuskon ja alkoi levittää sitä maassaan.
Tanskan kuningas Knut, sama, jonka luo Tore Hund pakeni, sittenkun oli
menettänyt kaulakoristeen ja muun omaisuutensa Olavin miehille,
karkoitti hänet kuitenkin maasta. Koettaessaan valloittaa sitä
takaisin, joutui hän Stiklestadin tappelussa v. 1030 taisteluun
kansalaisiaan, norjalaisia talonpoikia vastaan, jotka olivat menneet
maansa vihollisen, Knut kuninkaan puolelle. Ennen tätä taistelua olivat
Olavin vastustajat -- niin kertoo vanha taru -- tulleet koolle
päättämään, kuinka taistelu oli järjestettävä ja kuka oli tuleva sen
johtajaksi. Joku ehdottaa: "Sinä, Tore Hund, sovit hyvin johtamaan
taistelua Olavia vastaan. Sinulla on tarpeeksi syytä siihen; onhan
sinulla kostettavanasi sekä monen sukulaisesi kuolema että se, kun hän
pakotti sinut pakenemaan ja jättämään hänelle kaiken omaisuutesi. Voiko
sinulle tarjoutua parempaa tilaisuutta kostaa kaikki kärsimäsi häpeä?"
-- Tähän vastasi Tore Hund: "En rohkene minä nostaa merkkiä kuningas
Olavia vastaan enkä ruveta tämän sotajoukon johtajaksi. Kaikki täällä
eivät minua tottelisi. Mutta ei kenenkään ole tarvis muistuttaa minua
kaikesta, minkä olen kostoa velkaa Olaville. Olen valinnut miehistäni
yksitoista, kaikkein parhaat ja minä ajattelen, ett'emme tule jättämään
muille miekan mittelemistä Olavin kanssa, jos meille siihen tilaisuutta
tarjoutuu."

Rivit järjestyivät. Tore Hund miehineen asettui eturintamaan.

Oli mies, jonka nimi oli Torsten, laivanrakentaja, kauppias ja taitava
seppä, suuri ja väkevä sotilas. Hän oli joutunut vihoihin kuninkaan
kanssa, ja tämä oli ottanut häneltä hänen rakentamansa suuren ja uuden
laivan rikosten sovittajaisiksi. Hän meni nyt rintamaan Tore Hundin luo
ja sanoi: "Tässä tahdon olla seurassasi, Tore, sillä jos tapaan Olavin,
aion olla ensimäinen käymään hänen kimppuunsa, jos vain pääsen häneen
käsiksi." Tore otti vastaan Torstenin, joka liittyi hänen
seurueeseensa.

Kun molemmat sotajoukot olivat niin lähellä toisiaan, että miehet
tunsivat toisensa, astui Tore Hund miehineen esiin ja huusi:
"Eteenpäin, eteenpäin, talonpojat!" Nämä päästivät sotahuutonsa ja
ampuivat nuoliaan ja heittivät keihäitään. Myöskin kuninkaan miehet
päästivät sotahuutonsa ja kiihoittivat sitten toisiaan sanoilla, joita
heille oli opetettu: "Eteenpäin, eteenpäin, sotamiehet, ristin miehet,
kuninkaan miehet!"

Ilma oli ihana ja aurinko paistoi kirkkaasti. Mutta kun taistelu alkoi,
tuli punerrus taivaalle ja auringon eteen ja vähän aikaa oli niin pimeä
kuin yöllä. Olavi kuningas oli koonnut miehensä kukkulalle, ja he
hyökkäsivät talonpoikain kimppuun niin rajusti, että näiden rintama
taipui niin, että kuninkaan joukon rintama oli siinä, missä
talonpoikain viimeiset miehet olivat seisoneet. Taistelu oli ankara.
Kuningas kävi itse rajusti käsikahakkaan. Hän iski Torea olkapääähän,
mutta miekka ei purrut. Hän oli eräällä retkellään lappalaisten luo
teettänyt itselleen ja miehilleen poronnahkaturkit, siten loihditut,
että aseet purivat niihin vähemmän kuin rautapaitaan. Oli vain niin
kuin olisi pöly suitsunnut poronturkista. Tästä laulaa runoniekka:

    Hyvä hallitsija itse huomasi,
    kuinka taikataitoisen Lapin tehoisa suojus
    varjeli väkevän Toren hengen.

Nyt kävi Tore kuninkaan kimppuun, ja he iskivät vuoroin muutamia
kertoja, mutta kuninkaan miekka ei pystynyt poronnahkaan. Toren käsi
kumminkin haavoittui.

Silloin sanoi kuningas eräälle sotilaalleen, jonka nimi oli Björn: "Lyö
sitä koiraa [Hund = koira], koska ei rauta häneen pure." Björn
pyöräytti kirvestä kädessään ja iski sen hamaralla. Isku sattui
olkapäähän ja oli niin voimakas, että Tore horjahti. Silloin iski
Torsten laivanrakentaja kirveellään Olavia ja isku sattui vasempaan
jalkaan yläpuolelle polven. Torsten sai samassa itse kuoliniskun, mutta
kuningas nojautui erääseen kiveen, heitti pois miekkansa ja rukoili
Jumalalta apua. Silloin pisti Tore Hund häntä keihäällään; pisto sattui
rautapaidan alle ja tunkeutui vatsaan. Vielä sai kuningas kaulaansa
iskun eräältä toiselta mieheltä. Nämä kolme haavaa tuottivat kuoleman
kuningas Olaville.

Niinpiankun hän oli kaatunut, kaatuivat melkein kaikki muutkin, jotka
olivat olleet hänen seurassaan.

Kun taistelu oli päättynyt, meni Tore Hund kuninkaan ruumiin luo, hoiti
sitä, laskien sen maahan, oikoen jäsenet ja levittäen vaatteen sen yli.
Kun hän pyyhki veren kuninkaan kasvoista, olivat ne niin ihanat, että
posket punoittivat, niinkuin hän olisi nukkunut, mutta paljoa
helakammin kuin ennen hänen eläessään. Kuninkaan verta sattui Toren
käteen ja sitä juoksi ranteen yli, jossa oli haava, eikä siihen enää
tarvittu mitään sidettä, niin pian se parani. Tore itse todisti tämän,
kun kuningas Olavin pyhyys tuli kaiken kansan tietoon, ja hän oli
kaikista kuningasta vastaan olleista suurmiehistä ensimäinen
todistamaan hänen pyhyyttään. Illan tultua kantoi muuan talonpoika
poikineen vainajan ruumiin autioon majaan, pesi sen, kääri liinoihin ja
kätki oksien alle. Yöllä haki majasta suojaa sokea mies. Siinä
haparoidessaan tunsi hän jotain kosteata sormissaan ja kun hän
sattumalta kosketti niillä silmäluomiaan, sai hän yhtäkkiä näkönsä.
Olavin viaton veri oli saanut aikaan tämän ihmeen.

Talonpoika kaivoi sitten salaa ruumiin maahan Nid-virran rannalle.

Olavin kuoltua talonpojat valitsivat kuninkaakseen tanskalaisen
kuninkaan pojan. Ei kestänyt kuitenkaan kauan, ennenkun mielet
muuttuivat. Talonpojat alkoivat katua sitä, että vieraan valloittajan
puolella olivat taistelleet niin hurskasta ja kelvollista omamaista
kuningasta vastaan kuin Olavi kuningas oli ollut.

Hänen vihamiehensä ja surmaajansa katuivat sitä, että olivat
aiheuttaneet hänen kuolemansa. Vähän jälkeen Olavin surman lähti Tore
maasta ja matkusti Jerusalemiin, josta ei koskaan palannut. Kun vuosi
oli kulunut kuninkaan kuolemasta, kaivettiin hänen ruumiinsa maasta.
Silloin nähtiin taas ihmeitä tapahtuneen. Olavi oli punakka ja ihana ja
hänen tukkansa ja kyntensä olivat kasvaneet. Hiukset leikattiin
ja pantiin tulisille hiilille, mutta tuli ei kyennyt niitä
kärventämäänkään. Piispa julisti Olavin pyhäksi mieheksi ja hänen
arkkunsa asetettiin Nidarosin Klemens-kirkon pääalttarille, jonne
sitten kaikilta haaroilta alkoi tulvia toivioretkeläisiä. Sittemmin
rakennettiin uusi komea kirkko sille paikalle, jossa pyhimys oli jonkun
aikaa ollut haudattuna ja johon maasta oli pulpahtanut ihmeitä tekevä
lähde.

Maine Olavin pyhyydestä ja hänen haudallaan tapahtuvista ihmeistä
levisi pian kaikkiin pohjoismaihin, myöskin Suomeen. Dominikaanein
ensimäinen luostari Suomessa sai hänestä nimensä. Olavin nimeen
kastettiin täällä lukematon joukko lapsia. Monet monituiset kirkot
pyhitettiin Pyhälle Olaville. Pyhä Olavi ja pyhä Eerikki kuvattiin
usein rinnakkain keskiajan kirkkomaalauksissa. He olivat rinnakkain
Ruotsin valtakunnan lipussa ja molemmilla marttyyrikuninkailla on
yhteinen alttari Upsalan tuomiokirkossa. Olavin kuva tavataan
Ahvenanmaan, Uudenmaan ja Satakunnan sineteissä. Kun marski Torkel
Knuutinpoika oli voittanut pakanalliset karjalaiset ja rakentanut
valtansa turvaksi Viipurin linnan, nimitti hän sen lujimman tornin,
jota eivät tuli eivätkä hyökkäykset tähän päivään asti ole saaneet
kukistumaan, Pyhän Olavin torniksi. Kun venäläiset vuonna 1495
hyökkäsivät linnan kimppuun, kohtasivat he siellä Knut Possen
miehineen, jotka levittivät heidän eteensä Pyhän Eerikin ja Pyhän
Olavin liput ja voittivat. Ja kun kallioiselle saarelle Savon sydämeen
ensin rakennettiin puinen varustus ja sitten kivinen linna, uskottiin
se pyhän Olavin suojeltavaksi ja sai nimen Olavin linna. Sekin linna
seisoo vielä ja on yksi pohjolan kauneimpia. Pyhä Olavi osasi suojella
omansa.

Mutta pyhä Olavi ei ollut ainoastaan sodassa suojelija. Hänen
turvissaan kokoontui myöskin rauhan väki juhliansa viettämään. Oli
paikkoja maassamme, m.m. Ulvilassa, joissa veljeskunnat eli kiltat
olivat omistaneet Olavin pyhimyksekseen. Hänen nimeensä sitoutuivat
veljeskuntien jäsenet, maljoja juoden, auttamaan toisiaan ja hankkimaan
toisilleen oikeutta. Vanha sananlasku sanoo: "Olli outoja tekee", s.o.
ihmeitä; jo se osoittaa, mitä pyhimyksen usko Suomessakin oli saanut
aikaan, arvattavasti taudeista parantaen ja hädässä auttaen.

Pyhimyksen kunniaksi vietettiin uhrijuhlia, teurastettiin "Olavin
lampaita" niin kaukana kuin Savon sydämessä ja niin myöhään kuin
1800-luvulla. Karjalassa oli tapana, että ensimäinen keväällä syntynyt
vuona, "Olavin villavuona", pidettiin koko kesän keritsemättä aina
Olavin messuun saakka, jolloin se suurin juhlallisuuksin teurastettiin
ja sitten pantiin toimeen pidot. Jokaiseen sellaiseen juhlaan osaa
ottaneen tuli sitoutua kuolemaansa saakka noudattamaan tätä tapaa
ja siis ylläpitämään sitä jälkeläisiäänkin varten. Lammasta
teurastettaessa ei saanut sen luita rikkoa. -- Kalvolan kirkossa
säilytetty Olavin kuva kuletettiin kerran salaa pois, mutta siitä oli
tarun mukaan seurauksena se, että pellot lakkasivat kasvamasta. Kun
kuva saatiin takaisin, kasvoi viljakin vanhan teränsä. Tämä tapahtui
luterilaisella ajalla. Mutta vielä niinkin myöhään kuin 1872 olivat
kalvolaiset kiintyneet tähän kirkkonsa vanhaan suojelijaan siihen
määrin, että kun he lahjoittivat kirkkonsa muut vanhat pyhimyskuvat
Helsingin historialliselle museolle -- Olavin kuvaa ei annettu.

Näin laajalle oli siis Olavin palvelus levinnyt Suomen kansaan ja näin
syvälle siinä juurtunut. Tuo vanha viikinki, joka ensin oli tullut
tänne ryöstäen ja hävittäen, saapui tänne sitten hyväntekijänä ja armon
antajana sodan ja rauhan asioissa. Tavallaanhan se oli Perman vanha
Jumala, joka toimitti hänet tänne. Tore Hundhan surmasi Olavi kuninkaan
kostoksi siitä, että tämä oli ottanut häneltä sen kaulakoristeen, minkä
hän oli anastanut Karlelta, joka taas oli ryöstänyt sen Perman
suomalaisten jumalan kaulasta hänen pyhäkössään. Mutta ryöstöretki
Perman maahan oli tapahtunut Olavi kuninkaan alkuunpanosta ja hänelle
oli lopulta joutunut Jumalan kaulakoriste. Se oli siis suomalaisten
pyhäkössä tapahtunut häväistys, joka aiheutti Olavin kuoleman. Mutta
hänen kuolemansa teki hänestä ensin marttyyrin ja sitten pyhimyksen
Suomessakin. Suomalaisten yhden heimon pyhä Vienan rannalla oli siis
lopulta antanut pyhän heidän toiselle heimolleen Auran rannoilla ja
Saimaan saarilla.

                                                (Juhani Aho.)



TARINA TURUN SYNNYSTÄ.


Jeesus tuntemattomana vaelsi maan päällä ja kylästä kylään kulki
saarnaten hyvyyden ja rakkauden oppia ja tapasi ihmiset kuuroiksi
sille, mitä hän heille opetti, niin saapui hän murheellisena kunnaalle,
jonka juurella hän näki miehen seisovan lähteen luona. Huomaamatta
Jeesusta vihelsi mies ja lehdikosta tuli nuori orivarsa hänen luokseen.
Tälle mies alkoi puhella:

-- Heposeni, nytpä meille on tullut eteemme pitkä tie ja vaivaloinen
työ, mutta jos sinä sen kestät, kestän minäkin.

Ja mies hyväili hevostaan ja syötteli sille kädestään heiniä, jotka
rehevinä kasvoivat lähteen partaalla.

-- Mies, anna minulle suojaa pääni päälle, sanoi Jeesus lähestyen
miestä, sillä olen uupunut, jalkani ovat tien kivistä tulleet
verisiksi, ja metsän pensaat ovat repineet pukuni.

-- Antaisin sinulle suojan ja jakaisin oloni kanssasi, koska näytät
olevan yhtä yksinäinen kuin minäkin, vastasi mies. Mutta katso tuonne,
tupani on poltettu, niittyni on tallattu, viljani sotkettu. Minulla ei
ole mitään muuta kuin tämä hepo ja tämä lähde tässä, joita voin
omikseni sanoa. Juo lähteestä, ja se on sinua virvoittava. Tämä lähde
on pohjattoman syvä, ja sen vesi on aina kylmää.

-- Mistä tiedät sen pohjattomaksi? kysyi Jeesus.

-- Olenhan koettanut sitä mitata, mutta kivi, jonka köyteen sidoin ja
lähteeseen laskin, ei tavannutkaan pohjaa. Kerran tahdoin minä samoin
mitata taivaan kannen korkeutta, jännitin vahvimman jouseni, otin
nuoleni sulituimman. Korkealle kohosi nuoli, mutta putosi taas, Yhtä
korkea kuin taivas, yhtä syvä on tämä lähde. Ja sen siunaus on suuri.
Katso nurmea, kuinka se tässä iloitsee ja kukkasia kauniisti kantaa.
Niin tahdon, että muuallakin olisi. Ja siksi olen päättänyt johtaa
tästä uoman etemmäksi.

-- Sinä tahdot tuottaa iloa muillekin. Ovatko he siis sinulle iloa
tuottaneet?

-- Eivät.

-- Eivätkö ole tahtoneet?

-- Eivät ole ymmärtäneet sitä tehdä. Mutta miksi en minä sitä tekisi
heille?

-- Ja miten aiot tuon uoman laatia?

-- Siitä juuri puhelin heponi kanssa ja kysyin jaksaako se. Minä aion
valjastaa heponi auran eteen ja lähteen reunasta kyntää syvän vaon
kauas, niin kauas, että se vihdoin mereen ulottuu.

-- Miksi tuon kaiken tekisit?

-- Jotta maa vihannoisi muuallakin niinkuin täällä, jotta vilja
kasvaisi runsaampana, kun se imisi maasta kosteutta.

Ja hän talutti hevosen auran eteen ja valjasti sen.

Ja Jeesus lähestyi hepoa, ja tämä silloin hirnui hiljaa ja kuin
hyväillen hankasi päätään hänen olkapäähänsä.

Kun mies sen näki, sanoi hän:

-- Sinä olet hyvä ihminen, koska luontokappaleet sinua rakastavat!
Lähde minun kanssani matkalleni!

Ja Jeesus astui auran vieressä ja hänen kätensä lepäsi hevon kaulalla.
Syvälle maahan painui aura miehen vankkojen hartioiden painosta, ja
hopeisena juovana seurasi lähteen vesi heidän luomaansa uomaa pitkin.
Ja hepo veti, sen lihakset pingoittuivat ja lujasti painuivat kaviot
maahan. Kun se uupui, niin pani Jeesus kätensä sen kuonon eteen ja
hyväili hiljaa sen turpaa, ja hepo tunsi syövänsä paratiisin yrttitarhan
voimakkaasti tuoksuvaa ruohoa.

Ja vako tuli yhä pitemmäksi, ja jo kaukaa kimalteli veden välkkyvä
nauha.

-- Tästä on suorin tie merta kohden, sanoi Jeesus viitaten eteensä.

-- Minä tiedän sen kyllä, vastasi mies, mutta tehkäämme kierros tuonne,
jossa näet nuo laakeat pellot ja niityt. Maa on siellä hyvää, mutta
kuivuu helposti helteessä ja silloin laiho surkastuu. Sinne
johdattakaamme kulkumme.

-- Jos väsyt, sillä kierros on pitkä.

-- Minun täytyy jaksaa.

-- Asuuko tuon pellon äyräällä ystäväsi?

-- Ei minulla ole ystäviä. Hän se poltti minun taloni ja anasti
tavarani, mutta ajattelisinko sitä nyt, kun hänen pellolleen voin
johtaa lähteen veden.

Pitkän kierroksen tehtyä oli vako kynnetty lakeiden peltojen halki.
Kotvasen kuluttua virkkoi taas mies:

-- Tuon ison kunnaan takana on kylä, ja siellä äveriästä väkeä, mutta
heillä ei ole jokea, ei järveä. Kyntäkäämme vako sinnekin.

-- Onko siellä sinulla ystäviä tai omaisia?

-- Siellä asuvat lapseni, kaksi poikaani ja tyttäreni.

-- Sinä rakastat heitä?

-- Ovathan he minun lapsiani.

-- Rakastavatko he sinua?

-- Elä kysy vieras sitä, vaan kyntäkäämme vako sinne ja odottakaamme
yötä, jotta he eivät minua näkisi.

Kauan he kulkivat, mies painaen auraa syvälle maahan, jotta tulisi vako
virran juostavaksi, ja Jeesus taluttaen hepoa.

Vihdoin näkyi meren poukama, ja sitä kohden he riensivät. Kun he sen
saavuttivat, vaipui mies uupuneena maahan.

-- Kauaksi kotikummultani olen tullut, sanoi hän, kovin kauaksi, mutta
uoma on kynnetty, ja katso miten vesi tänne meitä seuraa. Se virtaa yhä
runsaampana ja levittää uomaansa. Sanoinhan minä, että minun lähteeni
oli pohjaton ja että sen vesi on loppumaton.

Ja virta kasvoi yhä leveämmäksi ja hedelmöittävänä se kulki seutujen
halki. Asukkaat sen varrella rakensivat veneitä ja kulkivat virran
suuhun, jonne purret mereltä saapuivat. Siinä he tasaisella kentällä
vaihtoivat tavaroita ja tekivät kauppaa turulla. Suojaksensa he joen
suuhun rakensivat linnankin ja aivan joen äyräälle korkean kirkon.

Mies tätä katseli, ja hänen mielensä täytti hiljainen ylpeys. Mutta
jokea myöten tulivat ne, jotka olivat häntä vainonneet. Ja kun he
miehen näkivät, niin ottivat he hänet kiinni ja telkesivät tyrmään.
Siellä he hänet tahtoivat nälkään tappaa.

Mutta eräänä yönä, tuntiessaan jo kuoleman tulon, näki mies äkkiä
edessään matkatoverinsa.

-- Minä näen, että sinä olet kilvoituksesi kestänyt ja että sinä
kaipaat lepoa, sanoi Jeesus.

-- Katso, eivät he minulle ole tahtoneet pahaa tehdä, mutta he eivät
ole tietäneet, mitä he tekivät, sanoi mies. Auta minua, sillä olen
uupunut.

-- Minä tahdon taluttaa sinut asuntooni. Siellä on monta asuinsijaa.
Punaisesta hongasta ovat sen seinät, ja valkoiset on siellä lavitsat,
ja iloisesti sen ikkunoista paistaa päivä.

-- Minä en voi näin likaisena sinun asuntoosi tulla, sillä pitkät ajat
olen tässä tyrmässä saanut virua, vastasi mies.

-- Tule, ja minä tahdon sinut puhtaaksi pestä!

Ja he astuivat tyrmästä. Ja kun he ennättivät kauniille nurmelle,
kosketti Jeesus kädellään maata, ja katso, kirkas lähde kumpusi heidän
jalkojensa juuresta.

Kun Jeesus sen lähteen vedellä oli miehen puhtaaksi pessyt, sanoi mies:

-- Miksis minut asuntoosi veit? Enhän minä ole kelvollinen sinne
tulemaan. Minähän olen yksinkertainen talonpoika ja sinä olet kuninkaan
poika.

Mutta Jeesus hymyili ja sanoi:

-- Autuaat ovat yksinkertaiset, sillä heidän on minun valtakuntani!

Ja näin syntyi Aurajoki, Turun kaupunki ja se lähde, jota he
Kupittaaksi nimittävät.

                                (Jalmari Finne: Ylioppilaita.)



PAAVIN ENSIMÄINEN SUOMEA KOSKEVA KIRJE.


"Aleksanteri, sen niminen kolmas paavi, Upsalan arkkipiispalle ja hänen
alipiispoilleen sekä Guthorm jaarlille."

"Sangen kova ja haikea valitus on apostooliselle istuimelle tuotu, että
suomalaiset ('Phinni') aina, milloin vihollisten sotajoukko heitä
uhkaa, lupaavat pitää kristillisen uskon ja halukkaasti pyytävät
kristillisen lain saarnaajia ja opettajia, mutta sotajoukon mentyä
hylkäävät uskon, halveksivat ja kovin vainoovat saarnamiehiä. Sen
vuoksi, koska he siten näkyvät halventavan Jumalaa ja pilkkaavan
kristinuskoa, ja koska he sillä tavoin osoittautuvat kahdenkertaisiksi
kadotuksen lapsiksi, pitäen autuutenaan ja elämänään ainoastaan
maallisia asioita, taivaallisista huolimatta, eikä ole soveliasta, että
kristitty nimi on hädässä suojeluksena, vaikka sitä onnen aikana
halveksitaan ja hyljitään, niin kehoitamme ja käskemme teitä kaikkia,
että, voidaksemme vasta heidän petostansa ja viekkauttansa viisaudella
ja maltilla kavahtaa, ette anna heidän enää, jos pakko tulee, turvautua
teidän apuunne ja suojaanne, ell'eivät heitä teidän haltuunne
linnoituksiansa, jos heillä semmoisia on, taikka muutoin antavat niin
täydellisen takauksen ja vakuuden, ett'eivät vasta millään tavoin saata
jalkaansa peräyttää tai valppauttanne kiertää, vaan pakoitetaan
vahvasti pitämään ja säilyttämään kristillisen uskon merkkejä,
ett'eivät enää näyttäisi olevan niiden joukkoa, joista on sanottu: hän
sinua tunnustaa, niin kauan kuin teet hänelle hyvää. Annettu
Tusculum'ista Syysk. 9 p:nä (1171 tai 1172)."



VIRON VALLOITUS



ENTISET PÄIVÄT.


    Entinen aik' oli vainonaika,
    Piinan aika pitkällinen,
    Anke'in ohakeaika,
    Orjanruoskan raastoaika,
    Näännyttävä näiveaika.
    Vainon henget vaivasivat,
    Papin painoit helminauhat,
    Meitä ryöstivät ritarit,
    Rosvot raa'at ryöväelit,
    Mursit miekat murhamiesten.
    Ruotsin oli ruoska ruostehinen,
    Sapellinen Saksan sahra.
    Kaarne toi ruton kamalan,
    Näkki näytti nälkäleivän.
    Saksa vei peltomme perityt,
    Jätti korvet kyntääksemme,
    Kanervikot kylvääksemme,
    Antoi leiväksi akanat.
    Herra kynsi kymmenykset,
    Keräjärahat kiristi,
    Tavoitteli taskuhunsa.
    Riistivät risti-isämme
    Säästetyt salavaratkin,
    Puutuit puihimme pyhihin,
    Armon lähtehet likasit.
    Kirves kaatoi Taaran tammen,
    Puun pitkän Kiromäeltä.

    Kärkipä meill' on keihon päässä,
    Terä miekassa terävä,
    Nuolet jousessa nopeat.
    Veli kulta veikkoseni,
    Kaunis kasvinkumppalini,
    Riennä ruunalla rutosti,
    Ratsuin rautarahvahasen,
    Tuhkurilla Turjanmaalle,
    Voikollasi Voitonmaalle!
    Tuopas Suomesta sukumme,
    Saaren miehet, meikäläiset,
    Apumiehet Harjunmaalta,
    Virosta visaiset miehet.

    Viron on viikate vihainen.
    Tuima tuulas harjulaisen,
    Hiion nuijat hirvittävät,
    Tuurat Tuuranmaan tukevat.
    Mutt' ei pysty puinen nuija
    Rautakilpihin kovihin;
    Keihäs kilpistyi kärestä,
    Turtui piikit tuulahasta,
    Murtui tappara terävä,
    Vääntyi viikate vihainen,
    Taituit tuuratkin tukevat.

    Lymypaikkoihin pakenin,
    Soille suorime sulille.
    Siellä mie rukoilin rukka,
    Oivottelin, voivottelin.
    Siellä uhrasin Ukolle,
    Suitsutin sovitussuitsut,
    Kuiskin toivehet totiset.

    Venäläinen, ventolainen,
    Kaulankatko, karhulainen,
    Tuo tuhosi Koerunmaata,
    Tulisoiton toi Virohon,
    Murhapolton Poltsanmaalle,
    Vielä Viljannin viritti.

    Mistä tuo savu tulevi?
    Kylän ei kaskien ky'östä;
    Soan on saartavan savua,
    Uuniraunion utuja,
    Talma Laurin tappelusta,
    Jälki kaupungin katovan.

    Risti-isä riistelijä,
    Tuo on kaunis kastelija,
    Meille pani painajan povehen,
    Tuhon Taaran tammistohon.
    Salakäärme saksalainen,
    Sisiliskonen sileä,
    Meiät orjiksi iesti,
    Raastoi rautarahkehisin.

    Ei ole rusko iltaruskon,
    So'an on tulipunia,
    Puna kauhean kapinan,
    Puna veljien verestä,
    Joka hyytyi taivahille,
    Pilvet paltehin pitenti.
    Siitä säikkyi iltatähti,
    Koi kovasti kohkauntui,
    Kuunkin kulmat kalpenivat.

(Neussin kansanrunokokoelma. H. Ojansuun suomennos.)

Ylläolevan runon on laulanut Vironmaan viimeinen kiertelevä runoniekka
ja kanteleen soittaja, joka kuoli noin v:na 1812. J. Krohn arvelee,
että siinä muistot useammista hänen kansaansa kohdanneista vaikeista
rasituksista ovat sekaantuneet yhteen. Siinä on nimittäin kuvaus
saksalaisten valloituksesta, venäläisten hävitysretkistä sekä
viimein Viron kansan orjuuttamisesta muutamien epäonnistuneiden
kapinanyritysten jälkeen. Huomattava on, että kaikissa virolaisissa
sotarunoissa aina puhutaan suomalaisten avusta, jotka myös vuonna 1343
viimeisen suuren virolaiskapinan aikana olivat tulossa, vaan saapuivat
liian myöhään. Muuten haetaan tässä runossa vielä apumiehiä
Turjanmaalta ja Voittomaalta ("Voidomaalta"), joka jälkimäinen kenties
voisi tarkoittaa Gotlandia (vanhoissa suomalaisissa kirjoissa
Voionmaa). Koeru ja Poltsamaa ovat paikkakuntia Tarton puolella.



ASSAMALAN TAPPELU.


    Vallitsijamme väkevä,
    Kurjat on viestit vieremässä,
    Tuskapäivät tunkemassa!
    Näimme aalloilla alukset,
    Ve'en harjalla venehet
    Pohjan puolesta tulevan.
    Yön hämärä ystävänä
    Maalle laskivat lähetit
    Kavalasti katsomahan,
    Nurkkiamme nuuskimahan.
    Tuosta tiesit mei'än miehet,
    Tuosta tarkkamme tajusit,
    Poiat aimot arvasivat:
    Sota saapi soutamahan,
    Vainon vankkuri ajolle,
    Käy Viroa viiltämähän,
    Järvenmaata jäytämähän,
    Onneamme ottamahan,
    Kurjuutta kulettamahan.
    Tänne soutavat sataisin,
    Tulla tuiskuvat tuhansin
    Päälle vaivaisen Viromme.

    Vironrannan vanhimmalta
    Käsky tuli poialle Kalevin,
    Kuulumat kuninkahalle,
    Kuink' on vaino kulkemassa,
    Sota tielle suorimassa.
    Tuoja tuon sotasanoman
    Sanan lausui, noin nimesi,
    Pahat tietonsa pakisi:
    "Kuningas, Kalevinpoika,
    Emo, peittäös perettä,
    Piilottele pienokaiset
    Loukeroihin, koukeroihin,
    Paatten paksujen koloihin!
    Taatto, turvaksi tukeva,
    Käykösi sotakeolle!

    Vaara paisuvi pahaksi,
    Hätäpäivä häijymmäksi.
    Sanan tuo vartiat vesien:
    'Suursaarell' on suuret laivat,
    Tytärsaarella tukevat,
    Lavansaarella laveat;
    Niissä soutavat sotijat,
    Ankarasti airoavat.
    Lotjat vierasta väkeä
    Vironmaalle vierittävät.
    Siin' on kaulan katkojia,
    Riistäjiä, raastajia'.

    Vaimot voihkavat sopissa,
    Tytöt tyrskivät kujilla,
    Vanhat vaivaiset vajoissa,
    Lapset laioilla lepikon,
    Karjalaiset koivikossa,
    Paimen tammikon takana.
    Suuri on surkeus Virossa!
    Tuossa ompi leino leski,
    Itku silmissä iloton,
    Mure mielensä murenti,
    Surmanpelko suunsa sulki.
    Nuoret miehetkin masenit,
    Posket kalpenit pelosta.
    Mies ei nainut naljattele,
    Laske leikkiä lyhintä.
    Pelko polki miesten mielen,
    Kammo kahlitsi inehmot.

    Ken nyt soutavi sotahan,
    Kenpä miekan mittelöhön?
    Kuka kosti vainolaisen,
    Ken tavoitti tapparalla?
    Kuka käypi kaitsijaksi,
    Saapi toisille tueksi,
    Rautaseinäks' raukoillemme?
    Veli veikkoko menevi
    Vai sisarko mustasilmä
    Orpolasten auttajaksi,
    Puolustajaksi poloisten?
    Kuka naisten kaitsijaksi,
    So'an surman suistajaksi?

    Miekka murtavi urohot,
    Lyöpi tappara lujimmat,
    Ota ottavi osansa,
    Jousi julma joukottaisin.
    Ken ei sortune sotahan,
    Vaivu vainovainioille,
    Sen tuli tuhoelevi
    Taikka nälkä näännyttävi,
    Ruton kynsi runtelevi
    Tai onni kova kokevi.
    Varas vielä seinät jätti,
    Kivet koskehen kinahmi,
    Tuli ei jätä mitänä,
    Kova onni ottamista."

    Karskea Kalevinpoika
    Sanat kuuli, noin nimesi:
    "Miksi moitit miehiämme,
    Polet aimo poikiamme?
    Tokko vaimoja vajotit,
    Tyttöjä tuhoelivat?
    Tokko mielensä menetit,
    Viron miehet miehuutensa?

    Vaikka miekka murtakohon,
    Tapparainen tappakohon,
    Ota oiva ottakohon,
    Vahva mies ei verta väisty.
    Miehet seiskohot so'assa
    Kuin seisovi rautaseinä,
    Kuin on tammi tuulen tiessä,
    Vuori myrskyjen myryssä!
    Seiskohot toistensa tukena,
    Vaarassakin vaakkumatta!

    Paisuisiko vaaran valta,
    Vaino vain verisemmäksi,
    Tappokin tuhoisammaksi:
    Silloin itse saan apuhun
    Tueksenne, turvaksenne.
    Pane nyt ruuna rahkehesen,
    Kohta kiinnitä satula!
    Sitten ratsasta saloa,
    Paeten painuos kotihin,
    Viron kukon kuulematta,
    Järven haukun haukkumatta
    Hevon askelten aloa,
    Kapsetta ratsun kapion!
    Siirry silkoista saloa,
    Tasaisesti tanhuoista,
    Aja hiljoa kujista,
    Vältellen taloista väisty!
    Viere vainiot varoen,
    Kule taiten kursikoista,
    Salaisesti soista saavu,
    Peitokkali pensahista
    Vuon vanhimman tyköhön!
    Miehet saattakaa sotahan,
    Vahvat vainon vainioille,
    Tappeluksehen tukevat!
    Itse käykösi keselle,
    Lipunkantajan likelle.
    Elä jää soan ta'akse,
    Eläkä soan sivulle!
    Ensimäiset ennetähän,
    Takajoukko taitetahan,
    Syrjimäiset surmatahan
    Keskus kulkevi kotihin."

    Taaskin käskijät kävivät,
    Sanansaattajat samosit
    Yli sillan, linnan alle.
    Sillan palkit paukahtelit,
    Linnan portit liikahtelit.

    Kysyvi Kalevinpoika:
    "Ken ylitse sillan saapi,
    Palkkiloita paukuttavi,
    Linnan kaiken liikuttavi?"

    Käskyläiset käskettihin,
    Luo Kalevin kutsuttihin.
    Siellä kohta kuuluttivat:
    "Jo on sota soutamassa,
    Vainolainen vieremässä,
    Lipulliset liukumassa,
    On otaset ottamassa,
    Tapparat tavoittamassa.
    Rautajoukko sai merestä,
    Hiienmiehet hietikosta
    Rauhoamme raastamahan,
    Maatamme masentamahan.
    Värisevät vanhat raukat,
    Eukot itkevät isosti,
    Pisartavat piikalapset,
    Vielä viljemmin emoset."

    Kysyvi Kalevinpoika:
    "Mikäs on työnä nuorisolla?
    Eikö saanut sankareita,
    Siitä urhoja ylennyt
    Rauhan tuojiksi, tu'iksi,
    Avuksi avuttomien?"

    Käskyläiset kuuluttivat:
    "Mure murti miekkosemme,
    Polo poikamme nujerti.
    Miekka ei rautoa murenna,
    Kirves taittele terästä."

    Karskea Kalevinpoika
    Otti uljahat urohot,
    Kantajoukkonsa jaloimman:
    Viisikymmentä Virosta,
    Koko kuusi Kurjenmaalta,
    Seitsemisen Suomenmaalta,
    Sata muuta saarelaista.

    Kun jo kointähti kohosi,
    Posket taivahan punerti,
    Otti kalpansa Kalevi,
    Otansa okahallisen,
    Kilven käärälti kätehen,
    Hevon tallista talutti,
    Sotaratsun soimeltansa.
    Niin otti Alevinpoian
    Kilpeänsä kantamahan.
    Nosti suulle suuren sarven,
    Sotasarven huulillensa.
    Kutsui kansan kauempata,
    Sotamiehet surmatielle,
    Vainotielle valmihiksi.

    Tuttuluttu! Tuttuluttu!
    Toitotti Kalevin torvi.
    Mäki kuuli, metsä kuuli.
    Tuuli jäi ensin tuumimahan,
    Merenkuohu miettimähän
    Kalevaisen kutsumista.
    Vaan jo vastahan kohisit,
    Käskyn ääntä kasvattivat.
    Kansa kuuli sen Virohon,
    Järven, Harjunmaan rajoille,
    Läänen laajan luhtamaille,
    Pärnun puistojen perille;
    Alhontakakin tajusi,
    Tartto kuuli kutsumuksen.

    Tuttuluttu! Tuttuluttu!
    Toitotti Kalevin torvi.
    Mäki kuuli, metsä kuuli.
    Tuuli jäi ensin tuumimahan,
    Merenkuohu miettimähän
    Kalevaisen kutsumista.
    Vaan jo vastahan kohisit,
    Käskyn ääntä kasvattivat,
    Kauemmaksi kannattivat.
    Rahvas saattavi sotijat,
    Surmatielle suorittavi,
    Vainotielle valmistavi.
    Veli vihtoi kiukahalla,
    Emo vaatetta valaisi,
    Iso huolehti hevosta,
    Setä sälköä satuloi,
    Kylä katsoi kannuksia,
    Vielä kalpoa hiovi,
    Taiten tahkolla teroitti.
    Itkusuussa on sisaret,
    Ken pihalla, ken kujalla,
    Kulta armas kammarissa.

    Tuttuluttu! Tuttuluttu!
    Toitotti Kalevin torvi.
    Mäki kuuli, metsä kuuli.
    Tuuli jäi ensin tuumimahan,
    Merenkuohu miettimähän
    Kalevaisen kutsumista.
    Vaan jo vastahan kohisit,
    Käskyn ääntä kasvattivat,
    Kauemmaksi kannattivat.
    Ääni huutajan hujahti
    Kauaksi Viron rajoille,
    Kaikui Järven-, Harjunmaalle,
    Läänen laajan luhtamaille,
    Pärnun puistojen perille,
    Alhontaustahan ulettui,
    Tunki Tartonkin ta'akse,
    Pitkin Pihkovan pihoja.

    Riensivät sotaiset miehet
    Lippu liehuva e'ellä
    Sotatietä sotkemahan,
    Veritietä vieremähän.
    Käskyläiset kiihoittivat,
    Yli maien matkustivat,
    Viipyjiä jou'uttivat.

    Karskea Kalevinpoika
    Sotaratsulla ratsasti
    Pyhän Taaran tammen luokse,
    Jonne joukkonsa kokosi.
    Tuttuluttu! torvi kaikui,
    Sotakutsun sarvi soitti,
    Niin ettei tulevat eksy,
    Sivuteille miehet siirry.

    Verityölle työntyessä
    Kalevi väen kokosi,
    Sotarintansa sovitti:
    Etehen otaiset miehet,
    Taakse tappara-urohot,
    Sivuille nuijijat sijoitti,
    Atraimet sivun avuksi,
    Tuurat kohtahan kovahan,
    Ampujat asemillensa,
    Tasangolle taitavimmat,
    Pensassuojahan sotijat
    Turvaksi, tueksi toisten.
    Keihot oli vanhoilla varana.
    Puut pitkät puhaltajilla.
    Jousimiehet sai mäen selälle,
    Linkoojat molemmin puolin,
    Kupehelle kummallekin.
    "Raivotkohot ratsumiehet
    Kuin rakehet ruo'ikossa!
    Tukekatte toisianne
    Voimalla teräslujalla!
    Niinpä miekat melskatkohot,
    Oat oivat ottakohot,
    Tapparaiset tanhutkohot,
    Viikattehet viiltäköhöt,
    Viinen nuolet vinkukohot,
    Turman tuojat, surman suojat!
    Niin vaino kurja vaimentuvi,
    Väistyvi sota verinen.
    Viro olkosi lujana,
    Ramuisana rantalainen
    Järven jäntevät tukena,
    Alhontakaiset apuna!
    Hoivan Harju antakohon,
    Lääne joukkonsa lisäksi!
    Ajakaa pois soan sutoset,
    Vainon karhut kaatakatte!"

    Sulevi sotahan suori,
    Ajoi vainohon Alevi,
    Vieri vainon vierustalle,
    Olevi soan sivulle.
    Korskea Kalevinpoika
    Laski oivalla orolla,
    Soan keskelle karasi,
    Taajimpahan tappeluhun.
    Hypähytteli hyveä,
    Kaunista karahutteli
    Surmaks' uljasten urosten.
    Tiesi miekalla mehuta,
    Surmatyötä suoritella;
    Rauta tuiskeli tulena,
    Kalpa kalman käskyläisnä.

    Keskellä sotaketoa
    Löi Kalevi miesten päitä
    Kuin naatteja naurihilta
    Taikka lehtiä lepistä.
    Litsoi liiskaksi jäsenet,
    Särki sääriluut saoilta,
    Käsiluita kuormakaupoin,
    Olkaluita löi tuhansin,
    Kylkiluut kymmenettuhannet.

    Läjittäin oli päitä maassa,
    Kuollehia kumpuloina,
    Paikoin paisuivat mä'iksi,
    Kohosivat korkealle.
    Kylmi kymmenentuhatta
    Assamalan aukealle.

    Rusko rohkea Kalevin
    Ui vainon veriojassa,
    Luissa kapsivat kaviot.
    Käet irralle isetyt
    Risuina makasit maassa.
    Sotamiesten sormenpäitä
    Kuin on soissa ruokosia,
    Olen korsia keolla.

(Kalevipoegin mukaan. H. Ojansuun suomennos.)



KOHTAUKSIA LIIVILÄISTEN JA VIROLAISTEN KÄÄNNYTTÄMISESTÄ.


KUINKA MEINHARD KÄÄNNYTTI LIIVILÄISIÄ KRISTINUSKOON.

(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)

Jumalallinen sallimus, joka aikoinaan oli ajatellut Raabia ja
Babylonia, se on eksynyttä pakanamaailmaa, on meidän uusimpina aikoina
rakkautensa tulella herättänyt epäjumalia palvelevat liiviläiset heidän
syntinsä unesta seuraavalla tavalla:

Oli nuhteeton, hurskas ja harmaahapsinen vanhus, nimeltä Meinhard,
kotoisin pyhän Augustinuksen Segebergin luostarista Holsteinissa. Hän
tuli (noin v:na 1184) yksinomaan Kristuksen tähden ja ainoastaan
saarnaamisen tarkoituksessa kauppamatkueen mukana Liivinmaahan.
Saksalaisten kauppiaiden tapana oli näet, kun olivat ystävyysliitossa
heidän kanssaan, usein purjehtia laivoillaan Väinäjoella.

Kun vastamainittu pappi oli saanut siihen luvan Polotskin ruhtinaalta
Vladimirilta, jolle silloin vielä pakanalliset liiviläiset maksoivat
veroa, ja tältä saanut vielä lahjojakin, ryhtyi hän innokkaasti Jumalan
työhön, saarnasi liiviläisille ja rakensi kirkon Ykskylä-nimiseen
kylään. Ensimäiset kastetut olivat tästä samasta kylästä kotoisin
olevat Ylo, hänen poikansa Kulevene, Vietso ja hänen poikansa Aio.

Seuraavana talvena hävittivät liettualaiset Liivinmaata ja veivät
sangen paljon väkeä mukanaan vankeuteen. Saarnaaja säilyi heidän
raivoltaan, etsien ykskyläläisten kanssa suojaa metsistä. Kun
liettualaiset olivat poistuneet, moitti Meinhard liiviläisten
tyhmyyttä, kun heillä ei ollut mitään linnoitusta. He tulisivat, lupasi
hän, saamaan linnan, jos päättäisivät tulla Jumalan lapsiksi ja
semmoisina pysyä. Siihen suostuttiin ja se luvattiin ja kasteen
vastaanottaminen vahvistettiin valalla.

Seuraavana kesänä (v. 1185) tuotiin Gottlannista muurareita linnaa
rakentamaan. Liiviläiset olivat uudelleen vakuuttaneet pysyvänsä
aikomuksessaan vastaanottaa uskon ja jo ennen Ykskylän linnan
rakentamista oli osa kansasta kastettu ja kaikki lupasivat, vaikkakin
petollisessa mielessä, antavansa kastaa itsensä, niinpiankun linna
olisi rakennettu. Niin kohosivat siis muurit. Mutta kun linna
vihdoinkin oli valmis, luopuivat kasteen saaneet, ja kastamattomat
kieltäytyivät vastaanottamasta uskoa.

Samaan aikaan olivat semigallit, liiviläisten naapureina asuvat
pakanat, kuulleet kivisistä rakennuksista, ja kun he eivät tienneet,
että kivet olivat liitetyt toisiinsa saviruukilla, tulivat he tuoden
paksuja laivaköysiä ja luulivat mielettömässä hulluudessaan voivansa
riuhtaista linnan Väinäjokeen. Mutta jousimiehet haavoittivat heitä ja
he saivat vetäytyä epäonnistunein yrityksin pois.

Läheiset Holmen liiviläiset houkuttelivat samanlaisilla lupauksilla
Meinhardia rakentamaan heillekin linnan ja heistä suostui kuusi
kastettavaksi. Mutta kun linna oli valmis, unohtivat nuo pahat valansa
eikä ollut yhtä, joka olisi vastaanottanut uskon. Silloin järkkyi
saarnaajan mieli, varsinkin kun he ryöstettyään hänen omaisuutensa ja
piestyään hänen palvelijansa, olivat päättäneet karkoittaa hänet
maastaan. Kasteen, jonka he olivat vedessä saaneet, luulivat he
voivansa poistaa peseytymällä Väinäjoessa ja panna sen siten menemään
takaisin Saksanmaalle.

Meinhardilla oli apumiehenään evankeliumintyössä veljensä
sistersiläismunkki Theodorik. Hänet päättivät Toreidan liiviläiset
uhrata jumalilleen (v:na 1186), koska touko hänen pellollaan oli parempi
kuin heidän, ja koska liiallinen sade oli tulvallaan turmellut heidän
kylvönsä. Kansa kokoontuu ja kuulustelee arvalla jumalien tahtoa uhrin
johdosta näin: keihäs lasketaan maahan, hevonen astuu sen luo, mutta
jumalan ohjaamana astuu se elämää lupaavan jalkansa ensiksi keihään
yli. Uhrattava veli rukoilee suullaan, kädellään jakelee hän
siunauksia. Tietäjä päättää, että kristittyjen jumala mahtanee istua
hevosen selässä ja ohjata sen jalkaa, niin että se asettaa elämän jalan
edelle. Sentähden on hevosen selkää pyyhittävä, jotta jumala putoaisi
pois. Kuinka tämä nyt tehtiinkään, asetti hevonen nytkin elämän jalan
edelle niinkuin äsken, ja veli Theodorik jäi eloon.

       *       *       *       *       *

Kun Meinhard nyt näki liiviläisten paatumuksen ja että hänen työnsä oli
menemässä hukkaan, kokosi hän hengelliset ja veljet ja meni heidän
kanssaan kauppalaivoille, jotka olivat lähdössä Gottlantiin
pääsiäisjuhlille, ja aikoi matkustaa pois. Viekkaat liiviläiset
arvelivat ja pelkäsivät, että sieltä tulisi heidän kimppuunsa
ristisotaväki, ja sentähden he viekkaudella ja kyynelin ja monella
muulla tavoin teeskennellen koettivat saada piispaa jäämään, ja
sanoivat niinkuin kerran sanottiin pyhälle Martinukselle, vaikka ei
samanlaisessa tarkoituksessa: "Miksi, isä, hylkäät meidät? Kenen
haltuun jätät meidät, avuttomat? Sillä jos paimen lähtee pois, niin
jättää hän lampaansa alttiiksi susien raatelemiselle." Ja liiviläiset
lupasivat vielä täydellisesti vastaanottavansa kristinuskon. Niin uskoi
herkkäuskoinen jokaisen sanan, ja kauppiasten neuvosta ja kun hänelle
sen lisäksi vakuutettiin, että sotaväki toimitettaisiin hänelle avuksi
kääntyi hän takaisin. Eräät näistä kauppiaista, joiden joukossa oli
saksalaisia ja tanskalaisia ja norjalaisia ja muutamia muistakin
kansoista, olivat näet luvanneet hankkia sotajoukon, jos se olisi
tarpeellista.

Kauppamiesten lähdettyä tervehtivät holmelaiset takaisin palaavaa
piispaa Juudaksen tervehdyksenä ja tarkoituksella, sanoen: "Terve,
Rabbi!" ja kysyivät pilkaten: "Mitä maksavat Gottlannissa suolat ja
sarka?" Silloin ei hän sydämensä katkeralta surulta enää voinut
pidättää kyyneleitään. Hän palasi Ykskylään ja meni takaisin kotiinsa.
Hän määräsi päivän kutsuakseen kansan koolle ja kehoittaakseen heitä
lupauksensa pitämiseen, vaan he eivät välittäneet päivästä eivätkä
täyttäneet lupaustaan.

Silloin aikoi hän lähteä Vironmaalle ja sieltä kauppiasten mukana
Gottlantiin. Saatuaan kuulla, että liiviläiset tällä matkalla aikoivat
surmata hänet, palasi hän järkytetyin mielin Ykskylään, kun ei ollut
tilaisuudessa lähteä maasta.


THEODORIK JA KAUPPO ROOMASSA.

(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)

Neuvoja ja apua saadakseen lähetti hän sentähden paavin luo salaisesti
sanansaattajan, veljensä Theodorikin. Kun tämä näki, ett'ei hän voisi
päästä maasta, teki hän hurskaalla petoksella tyhjäksi liiviläisten
vehkeet: hän ratsasti hevosen selässä, pukeutuneena papilliseen
pukuunsa, mukanaan rukouskirja ja pyhävesi, niinkuin olisi hän ollut
matkalla sairaan luo, sanoen sen matkansa syyksi vastaantulijoille, kun
ne sitä kysyivät. Niin hän pääsi onnellisesti maasta ja saapui vihdoin
pyhän isän luo. Kun pyhä isä nyt kuuli kastettujen lukumäärän, oli hän
sitä mieltä, ett'ei niitä olisi jätettävä oman onnensa nojaan ja sääsi,
että heidät oli pakotettava pysymään uskossa, jonka he vapaaehtoisesti
olivat ottaneet. Ja sitten hän lupasi kaikkien syntien anteeksiannon
niille, jotka tämän esikoiskirkon eloon herättämiseksi ottaisivat
ristin ja lähtisivät sinne ristiretkelle.

Lähtiessään vielä erään toisen kerran Saksanmaalle otti veli Theodorik
mukaansa liiviläisen Kaupon, joka oli jonkunlainen Toreidan
liiviläisten kuningas tai vanhin. Ollessaan kerran haavoittunut oli hän
pyytänyt veli Theodorikilta apua ja luvannut, jos paranisi, kastattaa
itsensä. Veli oli valmistanut yrttejä, tuntematta kuitenkaan niiden
vaikutusta, mutta samalla huutanut avukseen Herran nimeä ja tehnyt
hänet terveeksi sekä ruumiin että myös sielun puolesta, kastaen hänet.
Ja kun he olivat vaeltaneet kautta suurimman osan Saksanmaata, vei hän
hänet viimein aina Roomaan saakka ja esitti hänet apostoliselle isälle.
Ja apostolinen isä otti hänet erittäin ystävällisesti vastaan ja
suuteli häntä. Ja kun hän oli häneltä kysellyt kaikenmoista
Liivinmaalla asuvien kansojen oloista, lausui hän Jumalalle hartaat
kiitoksensa liivinkansan kääntymisestä. Muutamien päivien kuluttua
antoi korkea-arvoinen paavi Innocentius Kaupolle lahjoja, nimittäin
sata kultaguldenia, ja kun tämä lähti paluumatkalle Saksaan, heitti hän
hänelle rakkaat hyvästit ja siunasi hänet ja lähetti Liivinmaan
piispalle Theodorikin mukana raamatun, joka oli kirjoitettu autuaan
paavi Gregoriuksen omalla kädellä.


MEINHARDIN JÄLKELÄINEN PIISPA BERTOLD KÄRSII MARTTYYRIKUOLEMAN.

(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)

Meinhard kuoli ja hänen jälkeläisekseen Liivinmaan toiseksi piispaksi
tuli Bertold, Hannoverissa olevan Lokkumin luostarin apotti. Hän
matkusti aluksi Liivinmaalle ilman sotajoukkoa, uskoen itsensä Herran
haltuun, koettamaan siellä onneansa; saapui Ykskylään ja kutsui
luoksensa kirkkotaloon kaikki maan etevimmät miehet, sekä kristityt
että pakanat, koetti voittaa heidät puolelleen tarjoamalla heille
ruokaa, juomaa ja lahjoja, ja sanoi saapuneensa heidän pyynnöstään ja
perineensä edeltäjänsä kaikki oikeudet. Ensin olivat he olevinaan
hänelle suosiollisia. Mutta kun Holmen saaren kirkkomaata vihittiin,
keskustelivat liiviläiset (joilla oli tapana polttaa vainajansa ja
joiden tapoja tämä toimitus loukkasi), polttaisivatko he hänet hänen
kirkkoonsa vai löisivätkö he hänet kuoliaaksi tai hukuttaisivatko he
hänet. He arvelivat, että maassa vallitseva köyhyys oli seurauksena
siitä, että Bertold oli tullut heidän maahansa.

Huomattuaan tällaisia olevan tekeillä lähti hän salaa laivoille ja
palasi takaisin Gottlantiin, purjehti sieltä Saksaan ja paavin luo.

Koottuansa sotajoukon palasi hän sen kanssa Liivinmaalle (1198) ja
kulki maata myöten Väinäjoen pohjoispuolitse Holmen linnan kohdalle.
Siitä lähetti hän vettä myöten sanansaattajan linnaan kysymään
tahtoisivatko he suostua uskoon ja siinä pysyä. He huusivat, ett'eivät
he tahdo tunnustaa uskoa eikä siinä pysyä. Kun piispalla valitettavasti
ei ollut laivoja mukanaan, ei hän mahtanut heille mitään. Hän kääntyi
siis sotajoukkoineen takaisin ja asettui vastaisen Riian kaupungin
paikalle neuvottelemaan väkensä kanssa, mitä nyt olisi tehtävä.

Samaan aikaan kokoontuivat häntä vastaan kaikki liiviläiset ja
asettivat leirinsä Riian mäelle, valmiina taisteluun. He lähettivät nyt
puolestaan lähetystön kysymään piispalta, mistä syystä hän oli
sotajoukolla heitä lähestynyt. Piispa vastasi: "Siitä syystä, että,
niinkuin koirat oksennukselleen, olette palanneet uskosta pakanuuteen."
Siihen vastasivat liiviläiset: "Tämän syyn me tulemme poistamaan. Palaa
sinä, laskettuasi sotilaat kotiinsa, seuralaistesi kanssa tänne, pakota
ne, jotka ovat uskoon suostuneet, siinä pysymään ja houkuttele muut
siihen rakkaudella eläkä väkivallalla." Piispa vaati nyt heiltä
ylimysten poikia panttivangeiksi. Ensin kieltäytyivät he niitä
antamasta mutta suostuivat sitten. Sillaikaa kun panttivankeja
haettiin, tehtiin lyhyt aselepo, jonka merkiksi sotajoukot lähettivät
toisilleen heittokeihäitä. Tämän aselevon aikana surmattiin useita
saksalaisia, jotka etsivät rehua hevosilleen. Kun piispa tämän näki,
lähetti hän heidät takaisin ja peruutti aselevon.

Taistelu alkoi. Liiviläiset huusivat ja löivät pakanallisen tavan
mukaan aseitansa yhteen; toisaalta varustautuivat saksalaisten joukot
taisteluun ja tekivät yhtäkkiä hyökkäyksen pakanoita vastaan.
Liiviläiset pakenivat. Nopean hevosensa vuoksi, jota hän huonosti
ohjasi, joutui piispa pakenevien keskelle. Kaksi miestä tarttui häneen
kiinni ja kolmas, Ymaut niminen, lävisti hänet takaapäin keihäällään,
toiset repivät hänet kappaleiksi.

Kun liiviläiset pelkäsivät, että sotajoukko ajaisi heitä takaa,
pakenivat he ja pyysivät rauhaa ja kutsuivat pappeja luoksensa.
Ensimäisenä päivänä kastettiin Holmen saarella viisikymmentä, toisena
Ykskylässä noin sata. He ottivat pappeja linnoihinsa ja lupasivat
maksaa niiden elatukseksi määrätyn summan viljaa jokaiselta
auranalalta. Kun sotajoukko tämän näki, rauhoittui se ja valmistautui
paluumatkalle.

Mutta tuskin oli tuuli kantanut purjeet näkymättömiin, niin katso,
petolliset liiviläiset astuivat ulos saunoistansa, valelivat itseänsä
Väinäjoen vedellä ja puhuivat: "Tässä toimitamme nyt kasteveden ynnä
kristinuskon taas pois virran vedellä ja vapautamme itsemme
ottamastamme uskosta, jonka panemme poistuvain saksalaisten mukana
menemään vieraalle maalle."

Ennen lähtöään olivat saksalaiset erään puun oksaan leikanneet ihmisen
pään kuvan; kun liiviläiset luulivat sitä saksalaisten jumalaksi ja
uskoivat, että nämä sen avulla tuottivat heille tulvia ja tauteja,
keittivät he tapansa mukaan simaa, juhlivat ja neuvottelivat, ottivat
kuvan puusta, köyttivät puita lautaksi ja asettivat kuvan sen päälle ja
panivat sen menemään saksalaisten jälessä meren yli Gottlantia kohti
arvellen siten pääsevänsä kristinuskostakin.

Kuukauden kuluttua (syksyllä 1198) rikkoivat liiviläiset rauhan,
vangitsivat ja pitelivät pahoin kristittyjä miehiä ja anastivat
viekkaudella ja mielivaltaisesti heidän tavaransa. Kun he hävittivät
heidän hevosensa, jäivät heidän peltonsa viljelemättä, josta kirkko
kärsi noin kahdensadan markan vahingon. Ykskylän papisto pakeni silloin
Holmen saarelle eikä tiennyt, millä tavoin ja mihin pelastuisi.
Seuraavan paaston aikana (v. 1199) kokoontuivat liiviläiset yhteen ja
päättivät, että jokainen pappi, joka pääsiäisen jälkeen tavattaisiin
heidän maassaan, olisi surmattava. Sentähden lähtivät papit Saksaan,
sekä kuolemaa peläten että myös hakeakseen itselleen uuden paimenen.
Samalla tavalla uhkasivat liiviläiset myöskin kauppiaita, jotka olivat
jääneet maahan; mutta kauppiaat antoivat vanhimmille lahjoja ja
pelastivat siten henkensä.


ALBERT PIISPA TÖRMÄÄ SAARENMAAN VIROLAISTEN KANSSA YHTEEN VISBYSSÄ.

(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)

Herran vuonna 1198 vihittiin korkeasti kunnioitettava Bremenin kaniikki
Albert Liivinmaan piispaksi. Piispautensa viidentenä vuotena palasi
Albert piispa taas Liivinmaalle Saksasta, useitten ristisoturien
seuraamana. Saavuttuaan Listeriin, joka on Tanskan kuningaskuntaan
kuuluva maakunta (lähellä nykyistä Blekingeä), tapasi hän siellä
pakanallisia virolaisia, jotka olivat saapuneet kuudellatoista laivalla
Saarenmaasta. He olivat juuri polttaneet erään kirkon, surmanneet
ihmisiä ja ottaneet muutamia vangeiksi, hävittäneet maata, vieneet pois
kirkonkellot ja muut kalut, juuri niinkuin pakanalliset virolaiset
sekä kuurilaiset olivat sitä ennenkin tottuneet tekemään Tanskan
kuningaskunnassa ja Ruotsissa. Silloin tarttuivat ristisoturit aseihin,
kostaakseen kristittyjen häviön. Mutta kun pakanat saivat kuulla, että
ristisoturit olivat matkalla Riikaan, niin päästivät he suuressa
pelossaan sen valheen, että he muka olivat tehneet rauhan riikalaisten
kristittyjen kanssa. Kun kristityt uskoivat heidän puheensa todeksi,
pääsivät he kyllä tällä kertaa heidän käsistään, mutta joutuivat
kuitenkin, hyötymättä mitään viekkaudestaan, samaan verkkoon, minkä
olivat heille virittäneet.

Ristisoturit saapuivat Jumalan johdolla terveinä ja
vahingoittumattomina Visbyhyn ja sekä kaupungin porvarit että
siellä olevat vieraat kauppiaat ottivat heidät iloisesti vastaan.
Muutamia päiviä myöhemmin saapuivat sinne virolaisetkin kaikkine
ryöstösaaliineen. Ja kun ristisoturit näkivät heidän tulevan, moittivat
he porvareita ja kauppiaita siitä, että he sallivat kristinuskon
vihollisten rauhassa kulkea satamansa ohi. Kun nämä vitkastelivat ja
näyttivät haluavan elää rauhassa heidän kanssaan, menivät ristisoturit
piispansa luo ja pyysivät lupaa saada käydä taisteluun heitä vastaan.
Piispa koetti kuitenkin saada heitä luopumaan aikeestaan, osaksi koska
taistelu voisi käydä heille hyvinkin vaaralliseksi, osaksi koska
pakanain vallassa oleva Liivinmaan kirkko odotti heidän tuloaan ja
tarvitsi avukseen kaikki heidän voimansa. Nämä eivät kuitenkaan
luopuneet aikeestaan eivätkä epäilleet Jumalan vanhurskautta, vaan
pyysivät pyytämistään, että piispa suostuisi heidän vaatimukseensa ja
lukisi heille tämän syntien anteeksiannoksi. Kun piispa huomasi heidän
horjumattomuutensa, suostui hän siihen, mitä he tahtoivat ja luki
heille heidän syntiensä anteeksiannoksi sen, että he tahtoivat
miehuullisesti taistella pakanoita vastaan. Näin hehkuivat siis
ristisoturit intoa miehuullisesti taistellakseen Kristuksen nimen
puolesta, ja aseihinsa mahtavasti varustautuneina panivat he laivansa
nopeasti kuntoon.

Kun virolaiset sen näkivät, luulivat he, viemällä kahdeksan rosvolaivaa
toisista vähän erilleen, voivansa sulkea ristisoturit keskeensä ja
siten valloittaa heidän laivansa. Saksalaiset hyökkäsivät nyt
raivokkaasti heidän kimppuunsa, nousivat kahteen rosvolaivaan; ja kun
olivat surmanneet kuusikymmentä miestä, veivät he nämä laivat, joissa
oli kirkon kelloja, pappien pukuja ja vangituita kristityitä, Visbyn
kaupunkiin. Kolmanteen rosvolaivaan juoksi eräs voimiltaan väkevä
saksalainen; hän puristaa molemmin käsin paljastettua miekkaansa, iskee
joka taholle ja kaataa kolmattakymmentä vihollista. Hänen tässä
verilöylyssä yli voimainsa riehuessaan, nostavat eloon jääneet
kahdeksan miestä purjeen, niin että, kun tuuli purjeita pullistaa, tämä
mies viedään vangiksi ja surmataan, kun kaikki vihollisen laivat ovat
kokoontuneet. Kun tuon laivan väki oli supistunut näin vähäksi,
poltettiin se.

Kun kaikki tämä oli näin kunniakkaasti toimitettu, kiittivät
ristisoturit kaikkivaltiasta Jumalaa hänen heille suomastaan voitosta
ja piispa lähetti vapautetut kristityt ynnä pakanain tanskalaisilta
anastamat tavarat takaisin korkea-arvoiselle Lundin arkkipiispalle,
herra Andreaalle.

Nyt eivät ristisoturit halunneet viipyä kauvemmin Visbyssä, vaan
jatkoivat matkaansa ja saapuivat Riikaan. Heidän tulostaan riemastuivat
kovin sekä Riian porvarit että muut, jotka siellä olivat, ja lähtivät
heitä vastaan ja ottivat pyhäin kuvia edessään kantaen kunnioittaen
vastaan sekä piispan että koko hänen seurueensa.


RIIKAA AHDISTETAAN. HOLMEN LINNAN VALLOITUS.

(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)

Kun piispa Albert pelkäsi, että hänen perustamansa Riian kaupunki, joka
vielä oli pieni, heikko ja vähäväkinen, voisi pakanain ahdistamana
joutua suureen vaaraan, matkusti hän, piispautensa kuudentena vuonna,
talveksi Saksanmaalle kokoomaan ristisotureita.

Hänen lähdettyään lähtivät lättiläiset, jotka inhosivat kristityn
nimeä, yhdessä liiviläisten kanssa noin kolmensadan miehen suuruisena
joukkona Riikaan ja koettivat viedä pois laitumelta anastamaansa
kaupungin karjaa. Kun kaupungissa oli vain vähän miehiä, eivät nekään,
peläten vihollisten väijyvän heitä läheisissä metsissä, uskaltaneet
kaikki yhtaikaa lähteä vihollista vastaan, vaan kaupungista lähti noin
kaksikymmentä urhoollista miestä seuraamaan vihollista. He ottivat
karjan takaisin, ja kun he olivat huutaneet avukseen kaikkivaltiasta
Jumalaa ja ritarit olivat saapuneet kaupungista, kävivät he kaupungin
lähellä olevan vuoren luona taisteluun pakanain kanssa.

Ja siitä tuli tuima ottelu ja he taistelivat niin kauvan, kunnes heidän
täytyi uupuneina erota toisistaan. Muutamat liiviläiset olivat
sillaikaa lähteneet laskemaan laivalla Väinäjokea alas, tunkeakseen
väen poissa ollessa kaupunkiin sen toiselta puolelta. Mutta Herra
varjeli omansa: muutamat kaupunkilaiset hyökkäsivät heitä vastaan
jousilla ampuen ja niin kääntyivät he pakoon. Kun tämä nyt oli
tapahtunut, poistuivat lättiläiset ja liiviläiset, saatuaan porvareilta
vain kolme hevosta. Jumalaa ylistäen ihmisten pelastumisesta ja karjan
takaisin saamisesta palasivat saksalaiset iloisina kaupunkiin.

Kun talvi oli tulossa, tahtoivat muutamat ristisoturit palata takaisin
Saksaan. Saatuaan valmiiksi, mitä matkalla tarvitsivat, lähtivät he
autuaan neitsyt Marian syntymisen päivän aattona matkalle ja kun he
tulivat laivoineen Väinän suulle, sovitti Jumala niin, että heitä
vastaan satamassa tuli toisia ristisotureita kolmella laivalla. Näillä
laivoilla oli veli Theodorik ja Kauppo, jotka palasivat Roomasta, ja
joiden tulo suuresti ilahutti ahdingossa olevia riikalaisia.

       *       *       *       *       *

Kun liiviläisiä ahdistettiin joka puolelta, olivat he päättäneet
miehittää Holmen linnan ja siitä käsin ahdistaa Riikaa. He
hyökkäsivätkin saarelle ja surmasivat siellä kolme pappia. Niistä oli
yksi nimeltä Johannes; häneltä he löivät pään poikki ja hakkasivat
hänen ruumiinsa palasiksi, jäsen jäseneltä. Tämä mies oli kotoisin
Virosta ja oli lapsena joutunut pakanain vangiksi. Korkea-arvoinen
piispa Meinhard oli lunastanut hänet vankeudesta ja lähettänyt hänet
Segebergin luostariin oppimaan pyhiä kirjoituksia. Kun hän siellä oli
hyvin edistynyt, matkusti hän piispa Albertin seurassa Liivinmaalle ja
käänsi Holmen seurakunnassa monen pois epäjumalain palvelemisesta. Nyt
hän työnsä tehtyään, yhdessä kahden muun, Gerhardin ja Hermannin kanssa
saavutti uskoansa tunnustaessaan marttyyrin palmun ja iankaikkisen
elämän. Senjälkeen kokosivat muut papit hänen ruumiinsa ja luunsa ja
herra piispa ja hänen papistonsa hautasivat hänet Riiassa autuaan
Marian kirkkoon.

Kun tämä oli tapahtunut ja liiviläisten lauma tulvaili Holmen linnaan,
osoittautuivat muutamat vastakääntyneet, Lempivalta ja muutamat muut,
uskollisiksi, jättivät vaimonsa ja perheensä Holmen linnaan,
lähtivät Riikaan ja antoivat piispalle neuvoja, kuinka hänen olisi
puolustautuminen vastustajia vastaan; sillä he toivoivat kristityille
parempaa onnea kuin omille uskottomille liiviläisilleen.

Liiviläiset jäivät linnaan muutamiksi päiviksi. Ja muutamat heistä
lähtivät Riikaa vastaan, jossa he sekä ryöstivät hevosia laitumelta
että myöskin surmasivat ihmisiä ja tekivät heille kaikenlaista pahaa,
missä vaan heitä tapasivat. Silloin piispa kutsui luokseen ritariston
ja porvarit ja kysyi, mitä olisi tehtävä liiviläisten ilkeyttä vastaan.
Kaikista näytti välttämättömältä, että sittenkun oli rukoiltu Jumalan
kaikkivaltiaan apua ja uskottu nuori kirkko hänen huomaansa, olisi
alotettava taistelu heidän kanssaan Holmen linnan luona, sillä parempi
oli, että he kaikki kuolisivat Kristuksen uskon puolesta kuin että
heidät toinen toisensa jälkeen surmattaisiin. Jätettiin siis kaupunki
herra piispan haltuun; voimakkaimmat saksalaiset sekä riikalaiset
liiviläiset tarttuivat aseihin, ottivat jousensa ja nuolensa, soutivat
laivoilla Holmen linnaan viidentenätoista päivänä helluntain jälkeen.

Viholliset huomasivat heidän tulonsa ja kävivät urhoollisesti heitä
vastaan, estääkseen heitä nousemasta maihin. Ensin hämmästyivät
kristityt vähäväkisyyttään, sillä heitä oli ainoastaan
sataviisikymmentä miestä ja vihollisia oli lukuisa joukko. Vaan kun he
olivat virsiä veisaten paenneet Jumalan armon turviin ja rohkaisseet
mielensä, hyökkäsivät he laivoistaan veteen, torjuen kilvillään
vihollisten kiviä ja keihäitä, joita nämä heittivät heitä vastaan.
Viimein pääsivät he maihin, taistellen mitä urhoollisimmin. Lentävät
nuolet haavoittivat heitä joka kohtaan, kun heillä ei ollut
haarniskoita suojanaan. Molemmat sotajoukot kohtasivat toisensa,
viholliset joutuivat alakynteen, ja kun he olivat lähteneet pakoon,
surmattiin toiset, toiset hukkuivat koettaessaan uida virran yli;
toiset vetäytyivät takaisin linnaan.

Heidän joukossaan oli heidän vanhimpansa ja johtajansa Ako, joka oli
pakanain kaiken petollisuuden ja pahan alku ja joka oli yllyttänyt koko
Liivinmaan kristittyjä vastaan. Muiden muassa menetti hänkin henkensä
ja hänen päänsä lähetettiin voitonsanoman mukana piispalle. Messun
pidettyään oli piispa kappelissa rukoilemassa ja odottamassa, eikö
kukaan ilmestyisi ja tulisi hänelle ilmoittamaan, mitä tapahtui. Hänen
sydämensä oli kuitenkin täynnä luottamusta Herraan. Yhtäkkiä näkyy
pursi kaukana. Siinä tulee eräs ritarikunnan jäsen mukanaan muutamia
haavoitetuita ja tuoden voitonmerkkinä piispalle Akon pään. Sekä piispa
että kaikki, jotka olivat jääneet hänen kanssaan kotiin, kiittivät
Jumalaa, joka vähäväkisten kautta oli saanut aikaan kirkkonsa
pelastuksen.

Sillä välin olivat kristityt päässeet linnan etuvarustukseen,
sytyttäneet sen, ampuneet heittokoneilla tulta ja kiviä linnaan ja
nuolillaan haavoittaneet suuren joukon linnan väkeä. Kun heitä oli
kaatunut näin paljon, ei heitä enää ollut riittävästi puolustaumaan.
Toreidan liiviläiset siis anoivat rauhaa. Se heille myönnettiin ja
heille annettiin lupa lähteä linnasta. Melkein kaikki olivat
haavoitetuita. Holmen liiviläiset sitävastoin, jotka olivat tämän pahan
alkuunpanijat, pakotettiin antaumaan, heidän vanhimpansa vietiin
Riikaan ja heidät kahlehdittiin, niinkuin olivat ansainneet. Muut
laivassa olijat säästettiin eikä heille tehty mitään, koska olivat jo
ennen vastaanottaneet kasteen sakramentin.


VILJANNIN LINNAN VALLOITUS.

(Katkelma A. Saalin "Wambola" nimisestä historiallisesta
kertomuksesta.)

Kun päivät jo olivat kasvaneet yön pituisiksi eikä pakkanen vielä ollut
laantunut, hankkiutuivat riikalaiset suureen sotaan. Kaikki saksalaiset
ritarit ja heidän avustajansa liiviläiset ja lättiläiset kokoontuivat
suurissa joukoissa Toreidaan Albert piispan langon Engelbertin luo ja
ottivat mukaansa uuden muurinsärkijäkoneen. Tällä kertaa kääntyi tämä
suunnaton joukko Sakalanmaalle Viljannin linnan alueelle. Saksalaiset
antoivat liiviläisten ja lättiläisten, joilta heillä kuuliaisuuden
ylläpitämiseksi oli ylhäisimpien pojat pantteina, ylt'ympäri ryöstää
maata ja sitä paljaaksi raastaa ja jäivät itse Viljantia piirittämään.
Niinkuin nälkäiset metsänpedot he tappoivat mitä eteen sattui, ja
toivat joukon virolaisia vankeina Viljantiin. Siellä he panivat
kahlehditut vangit vallihautaan seisomaan niiden eteen, jotka olivat
linnassa muurien suojassa, ja Vönnun kaupunginpäällikkö Berthold seisoi
kristinuskon opettajien ympäröimänä.

-- Pakanakansa, kuule, mitä minä sinulle sanon! Jos te luovutte omia
vääriä jumalianne palvelemasta ja meidän kanssamme tahdotte uskoa
totiseen jumalaan, niin annamme teille vangit elävinä takaisin ja
liitymme teihin rauhan siteillä veljellisessä rakkaudessa.

-- Kuka on teidän totinen jumalanne? kysyi Viljannin vanhin kovalla
äänellä. Me emme tunne häntä!

-- Ei ole meillä aikaa tässä sota-aseiden kalskeessa ruveta sitä teille
selittämään. Laskekaa aseet käsistänne ja vannokaa alistuvanne, niin me
ristimme teidät sen totisen jumalan nimeen!

-- Jos tässä ei ole aikaa selittää uskoa, jota meille tyrkytätte ja
jota emme tunne, vastasi Viljannin vanhin, niin ei tässä siis ole
sopiva hetki siitä ollenkaan puhua. Menkää rauhassa takaisin, me emme
koske teihin, vaikka te kyllä olette viruttaneet maatamme kansan
verellä ja kauheita tekoja tehneet. Palvelkaa te omaa jumalaanne, me
palvelemme omaamme!

-- Te häpeämättömät vieraan jumalan palvelijat ja pakanat! huusi
Berthold kiukuissaan. Ette tahdo uskoa totiseen Jumalaan, jonka kädessä
on kaikki voima ja valta rangaista vastustajiansa kuinka kauheasti
tahansa!

-- Jos teidän jumalanne on niin julma, ett'ei hän kiellä teitä
verenhimossanne käymästä kavalaa sotaa viattomia ihmisiä vastaan,
ryöstämästä naisia ja lapsia ja heitä kauhealla tavalla kohtelemasta,
niin varjelkoot meitä jumalat sellaisesta. Meidän jumalamme ovat hyviä,
eivät he yhtäkään vilpitöntä ihmistä rankaise, vähistä uhreista
leppyvät -- heistäkö meidän olisi luovuttava! Kansani, olkaamme omille
jumalillemme uskollisia, he eivät tule meitä myöskään jättämään
murhamiesten käsiin!

Kautta koko linnan kaikui haltioitunut huuto, joka osoitti, että kaikki
ajattelivat niinkuin Viljannin vanhin puhui.

-- Jumalanpilkkaajat, pakanat, vieraiden jumalien palvelijat! kaikui
heitä vastaan saksalaisten leiristä.

Aselepo oli lopussa, kauhea sota alkoi. Saksalaiset raahasivat
virolaiset sotavankinsa eräälle korkeanpuoleiselle kukkulalle, jotta
heidän toimiaan linnasta hyvin voitaisiin seurata, ja tappoivat heidät
siellä toisen toisensa jälkeen virolaisten silmien edessä, heittivät
heidän ruumiinsa vallihautaan sillaksi itselleen ja uhkasivat tekevänsä
linnoituksessa olijoille samoin, jos he eivät hyvällä antautuisi.
Nuolillaan he peloittivat virolaiset vallin taakse ja antoivat
liiviläisten ja lättiläisten sillä aikaa kantaa vallihaudat puita
täyteen ja rakentaa suojatorneja, joista lättiläiset ampuivat nuolia
linnoitukseen ja tappoivat paljon ihmisiä ja karjaa. Urhoolliset
virolaiset heittivät ylhäältä tulta suojatorneihin, niin että ne
syttyivät palamaan. Lättiläiset sammuttivat tulen vetämällä siihen
lunta. Sillä tavalla ei vihollisilla ollut toivoa voitosta. Sitten
pantiin kivenheittokone toimimaan. Yöt ja päivät se singahutteli
raskaita kiviä suurella voimalla muuria ja linnanrakennuksia vastaan,
niin että rakennukset kaatuivat ja muurista paloja murtui. Virolaiset
eivät olleet ennen nähneet sellaista kauheata konetta eivätkä olleet
arvanneet varustaa rakennuksiansa sellaisen varalta. Se kylvi kuolemaa
ja hätää virolaisten linnaan. Lättiläiset olivat täyttäneet haudat aina
vallin tasalle puilla, joita myöten saksalaisten rautapukuiset sotilaat
Eilard von Dolenin johdolla olivat tunkeutuneet vallin yli linnaan,
mutta linnan väki oli torjunut heidät takaisin. Nyt he sytyttivät puut
vallihaudoissa palamaan polttaaksensa siten koko linnoituksen, mutta
yöllä virolaiset sammuttivat tulipalon kaikkialta linnasta.

Tällaista taistelua kesti viisi päivää taukoamatta. Linna oli ruumiita
täynnä. Melkein kaikki, jotka vielä elivät, olivat haavoitettuja ja
suuresta veden puutteesta niin heikontuneita, ett'eivät enään jaksaneet
vastustaa.

Taistelun kuudentena päivänä tarjosivat saksalaiset rauhaa.

-- Näette, että joudutte tappiolle, sanoi heidän puhujansa. Ettekö
vieläkään tahdo ottaa vastaan meidän jumalaamme? Ell'ette, ei teistä
jää eloon yhtään ainoata sielua.

-- Me tunnustamme, että teidän jumalanne on suurempi kuin meidän,
vastasivat janosta nääntyneet sotilaat. Pankaa meidän päällemme
kristinuskon ies niinkuin olette sen panneet lättiläisten ja
liviläisten päälle, mutta täyttäkää lupauksenne.

Saksalaisten voitto oli täydellinen. Riemuiten kutsuttiin vanhimmat
linnasta ja heille selitettiin uskonperustusta ja vaadittiin
kuuliaisuuden merkiksi panttivankeja.

-- Jos tämä usko niin suuren onnen tuo kuin te vakuutatte, niin pidämme
sen muutenkin, vastasi Viljannin vanhin.

Mutta vastustaminen ei auttanut. Eloon jääneiden ylhäisimpien sukujen
nuorukaiset otettiin panteiksi, koko väestö vihmottiin siunauksen
vedellä ja Jumalaa kiittäen palasivat voittajat kotimaahan. Mutta
poloinen, voitettu ja paljaaksi ryöstetty Viljannin kansa vuodatti
tuskan kyyneleitä tapettujen ja vangiksi vietyjen omaisten ja
poltettujen kotiensa tähden.

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä senjälkeen istuivat Sakalan maan vanhimmat yhdessä ja
neuvottelivat, mihin edelleen olisi ryhdyttävä vihollisia vastaan,
jotka nyt joka tapauksessa näyttivät olevan heitä voimakkaammat. Koska
tässä tärkeässä asiassa tahdottiin kuulla myöskin kansan mieltä, oli
kaikille älykkäimmille miehille annettu lupa tulla tähän kokoukseen.

Kokoushuoneeseen Viljannin lähelle oli kerääntynyt paljon kansaa.
Lemmitty, johtaja, katsoi ympärilleen. Melkein kaikki olivat hänelle
tuttuja. Hänen silmänsä pysähtyivät pitemmäksi aikaa erääseen kauempana
seisovaan mieheen. Miehellä oli päässä leveä ketunnahkainen lakki
painettuna syvälle silmille, jotka epäluuloisesti vilkuilivat sinne
tänne. Hän näytti huomanneen Lemmityn katseen ja alkoi pelokkaasti
pälyä ympärilleen. Hänen selkänsä takana seisoi toinen tuntematon mies,
jonka ulkomuoto ei myöskään herättänyt luottamusta.

-- Veljet, puhui Lemmitty, seisten suorana kokoontuneiden edessä, eihän
meidän joukossamme liene kuuntelemassa ilmiantajien eikä vihollisten
korvia? Meidän neuvottelumme ovat salaisia ja niiden on vihollisilta
salaan jääminen.

Vähän aikaa vallitsi kokoontuneitten kesken haudanhiljaisuus. Lemmitty
katseli terävästi noita kahta epäilyttävää miestä. He olivat hävinneet
toisten taakse hänen näkyvistään. Hän aikoi juuri mennä ottamaan heistä
tarkempaa selkoa, kun eräs ylpeän ja tanakan näköinen nuorenpuoleinen
sotilas nousi ja puhui voimakkaalla, kaikuvalla äänellä:

-- Uskon, että tässä ovat koolla meidän uskollisimmat ystävämme, joille
voimme puhua julki kaikki, mikä on sydämellämme. Kunnianarvoinen
Lemmitty, puhu pelkäämättä! Nämä korvat tässä kantavat sinun sanasi
suoraan kansan sydämeen.

Puhuja vaikeni, ja kaikki odottivat, mitä urhoollisen vanhimman ja
sotapäällikön suu tulisi julistamaan. Lemmitty seisoi suorana
kansanjoukon ja vanhimpien edessä nojaten miekkansa kahvaan. Hänen
vakavat kasvonsa, jotka kuin kiveen hakattuina liikkumattomina olivat
käännetyt kansaan päin, kuvastivat rohkeutta ja varmuutta, joka herätti
joka miehessä kunnioitusta. Suuret arvet hänen päivänpaahtamilla
poskillaan todistivat, ettei hän taisteluissa ollut ainoastaan
katselijana.

-- Ystävät, kaikui hänen jyrisevä äänensä halki huoneen. Toivon, että
Meeme on puhunut totta. Kuka voisi nyt, kun viholliset ovat opettaneet
meille yhteenkuuluvaisuutta, ajatella muuta kuin miehekästä
vastarintaa. He puhuvat uudesta uskosta, tarjoavat meille semmoista,
jommoista emme tunne emmekä tahdo. Heidän uskonsa vaatii ihmiseltä maan
päällä kurjaa elämää ja lupaa sen sijaan kuoleman jälkeen manalan
asemasta autuaallisen elämän, jota he kutsuvat taivaaksi ja
paratiisiksi. Joka sen tahtoo saada, hänen on alistuttava heidän
alamaisekseen ja orjakseen, niinkuin lättiläiset ja liiviläiset nykyään
ovat. Vastustajia he uhkaavat ikuisella kidutuksella, sammumattomassa
tulimeressä toisessa maailmassa ja miekalla ja tulella tässä
maailmassa. Me emme aio näitä uhkauksia pelätä emmekä verivihollistemme
vakuutuksia uskoa, sillä eikö Soontaganan ja Viljannin linnan seutuihin
saakka koko maa, jonka pintaa peittää veljiemme veri ja ruumiit, kerro
yhtä selvästi kuin aurinko kirkkaalta taivaalta, että ne ovat
valheellisia ja verenhimosia vihollisia! Nälästä ja janosta nääntyneet
Viljannin sotilaat ja asukkaat he ovat käännyttäneet uskoonsa, mutta
riistäneet ylhäisimpien lapset panteiksi, naiset ja lapset vankiloihin
raahanneet ja miehet armotta koko ympäristössä tappaneet. Ja hekö
meille toivottaisivat hyvää! Jos heillä itsellään olisikin hyvä
uskonto, niin tarjoavat he meille toista, kaikkein huonointa. Elkää,
rakkaat ystävät, antako heidän vakuutustensa eikä uhkaustensa johtaa
itseänne harhaan. Emme voi muuten enää elää emmekä heitä vastaan
taistella, jos emme ole yksimielisiä. Jos hajaannumme ja otamme vastaan
heidän kiitetyn uskontonsa, silloin esivanhempamme siunaus ja jumalien
apu hylkää meidät, kelvottomat, ja me kaadumme ja joudumme julmien
vihollistemme orjiksi, me ja meidän lapsemme.

-- Taistelkaamme siis lastemme, vielä syntymättömien lastenlastemme ja
tulevan polven onnen puolesta. Verellä kastetuilta haudoiltamme kasvaa
meille vapaus ja väkevyys, jonka puolesta nyt jo niin paljon verta on
vuotanut. Esivanhemmillamme on myöskin ollut vihollisia, heidänkin
aikoinaan ovat maamme niityt ja nurmet isiemme verta tihkuneet, mutta
he ovat jääneet voittajiksi, -- siksi me olemme vapaita ja elämme nyt
vielä omassa maassamme! Vannotan teitä, nuoret miehet: pyörittäkööt
käsivartenne tapparaa vihollisen pään kohdalla, palauttakoot sen, mikä
meiltä on ryöstetty ja kostakoot vihollisille heidän ansioittensa
mukaan. Teitä odottavat kunniapalkinnot ja voitonseppeleet, joilla
teidän vanhimpienne tyttäret tulevat teitä koristamaan voitosta
palattuanne. Mutta teillekin, jotka olette vanhoja ja tutisevin jäsenin
puhettani kuuntelette, huudan minä: Varjelkaa ja suojelkaa sitä, mikä
meille kaikille on kallista ja rakasta! Opettakaa nuoria, innostuttakaa
heitä voittoon, te olette kaikkea kokeneet, teidän neuvoanne tarvitsee
jokainen nuorempi! Valmistaukaamme taisteluun, elkäämme antautuko
kuuntelemaan vihollisten houkutuksia, heillä ei ole kaikkien suurten
lupaustensa takana muuta tarkoitusta kuin kansamme häviö! Jos joku
ajattelee toisin, hän puhukoon!

Vähän aikaa vallitsi tuvassa syvä hiljaisuus. Ihmiset olivat vanhimman
puheesta innostuneita, monet kuulijat pyyhkivät silmiään. Sitten kaikui
humiseva suosionhuuto sadoista suista innostuksen puuskin yli huoneen.

-- Sanasi ovat kaikki tosia ja viisaita! huusi Meeme, kun ensimäinen
innostus vähän oli hiljentynyt. Meidän täytyy valmistautua ja varhain
keväällä hyökätä vihollisten kimppuun, ett'eivät he taaskin tulisi
niittyjämme ja peltojamme sotkemaan.

-- Hyvä, ystäväni Meeme! Tapahtukoon niin, sanoi Lemmitty. Menköön
jokainen hiljaa kotiinsa ja täyttäköön velvollisuutensa! Vihollisten ei
tule saada tietää mitään meidän neuvottelustamme. Sopivalla hetkellä
lähetän käskyn; silloin kokoonnumme pitoihin linnoitukseni mäelle
vanhempaimme tapaan uhraamaan ja sotalauluja laulamaan. Vielä kerran
teroitan mieliinne: kaiken tämän täytyy tapahtua niin salaa, ett'eivät
viholliset siitä saa mitään tietää, ennenkun yht'äkkiä olemme heidän
linnoitustensa juuressa, sillä muuten he voivat tappaa sotavankimme ja
Viljannin vanhimpien pojat, jotka ovat pantiksi vieneet. Jumalat
siunatkoot ja auttakoot meitä!

Ennenkun kansa ja vanhimmat olivat eronneet, pujahti kaksi miestä salaa
ovesta ulos. He kulkivat yön pimeydessä lumisen metsän kautta erääseen
pieneen mökkiin, jossa oli valmiina kaksi hevosta. He istuivat niiden
selkään ja lähtivät suoraa päätä ajamaan etelää kohti. Jos Lemmitty
olisi toista näistä miehistä lähemmin tarkastanut, häntä, joka oli
suuren ketunnahkaisen lakkinsa vetänyt niin syvälle silmilleen, olisi
hän varmaan tuntenut entisen Soontaganan vanhimman, jonka petoksesta
nyt joka taholla puhuttiin ja jonka luultiin saaneen surmansa. Mutta
hyvin hän oli osannut muuttaa muotonsa ja pääsi tovereineen jälleen
onnellisesti karkuun vaaralliselta vakoilumatkaltaan.

Jokseenkin samoihin aikoihin, jolloin virolaiset kaikkialla maassa
saivat kuulla kokouksesta, tiesivät myöskin jo heidän pahimmat
vihollisensa, minkälaisia salaisia neuvotteluja oli pidetty Sakalassa.
Pian oli heidän väkensä koossa, ja ennenkun kukaan virolaisten
sotaväessä saattoi aavistaakaan, olivat viholliset jo taas liikkeellä,
"kostaaksensa pakanoille heidän vastustuksensa".


LEMMITYN JA KAUPON VIIMEINEN TAISTELU.

(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)

Piispa Albertin piispauden yhdeksäntenätoista vuotena (1217) lähettivät
virolaiset venäläisille paljon lahjoja ja pyysivät heitä tulemaan
sotajoukon kanssa liiviläistä kirkkoa hävittämään. Nowgorodin ruhtinas
lähetti lähettiläänsä ilmoittamaan, että hän oli tuleva suuri
sotajoukko mukanaan. Virolaiset riemastuivat siitä ja heidän johtajansa
ja vanhimpansa Lemmitty kokosi kautta koko Vironmaan sanomattoman
suuren ja voimakkaan sotajoukon, jossa oli harjunmaalaisia,
rääveliläisiä, sakalalaisia ja muita, kuusituhatta miestä, ja he
odottivat venäläisten ruhtinaan saapumista viisitoista päivää
Sakalassa.

Kun nyt riikalaiset kuulivat tästä kokoontumisesta, lähtivät he
liikkeelle ja riensivät sinne, ehtiäkseen ennen venäläisiä. Heidän
johtajallaan kreivi Albertilla oli mukanaan, paitsi ritareitaan ja
sotamiehiään, liiviläisiä ja lättiläisiä, myöskin Kauppo, tuo kaikkein
uskollisin, joka ei koskaan laiminlyönyt Jumalan taisteluita ja aina
otti osaa sotaretkiin.

Nämä kaikki saapuivat Sakalaan, missä oli sotajoukkojen rukous- ja
keskustelupaikka; ja oli heitä kolmetuhatta valittua miestä. Ja he
järjestivät sotarintansa siten, että saksalaiset olivat keskellä,
liiviläiset oikealla ja lättiläiset vasemmalla puolella. Lähetettiin
vakoojia kyliin ja he saivat vangitsemiltaan miehiltä tietää sotajoukon
suuruuden kuin myöskin että he lähestyivät ja olivat tappeluun valmiit.
Sen kuultuaan marssivat he varovasti ja hyvässä järjestyksessä
eteenpäin ja saapuivat illan tultua Viljannin linnan luo. Vietettyään
siinä yönsä ja pidettyään juhlamessun, lähtivät he apostoli Matteuksen
päivänä vihollisiaan vastaan ja huomasivat heidän väistyneen toiseen
paikkaan. Heti seurasivat he heidän jälkiään ja kun huomasivat heidän
taisteluun valmiina tulevan heitä vastaan metsänrinnasta, hyökkäsivät
he heidän kimppuunsa. Ja saksalaiset taistelivat keskustassa, jota
vastaan oli virolaisten suurempi ja voimakkaampi joukko, ja osaksi
ratsain, osaksi jalkaisin mursivat he heidän rintamansa ja ajoivat
heidät pakoon.

Vasemmalla sivustalla taistelevat lättiläiset hyökkäsivät samaan aikaan
rohkeasti vihollisia vastaan. Heitä vastassa olivat sakalalaiset ja
Lemmitty ja muut vanhimmat, jotka haavoittivat paljon lättiläisiä ja
surmasivat heistä useita ja vastustivat heitä kauan urhoollisesti
taistellen. Mutta nähtyään, että saksalaiset olivat saaneet keskustan
pakenemaan, kääntyivät hekin pakosalle, ja lättiläiset ajoivat heitä
takaa ja surmasivat monta, ja muut pakenivat. Eräs mies, Veko
nimeltään, tunsi Lemmityn ja ajoi häntä takaa ja iski hänet kuoliaaksi
ja ryösti hänen vaatteensa. Toiset hakkasivat hänen päänsä ruumiista ja
ottivat sen mukaansa Liivinmaalle. Kun kaikki virolaiset olivat ajetut
pakosalle, seurasivat liiviläiset ja lättiläiset heitä ja surmasivat
heitä metsissä tuhatmäärin, niin, lukemattomat määrät, joita ei
metsissä ja soissa voitu laskeakaan, ja heiltä saatiin hevosia noin
pari tuhatta ja aseita ja muuta saalista, jonka he seuraavana päivänä
jakoivat tasan keskenään.

Kaupolta lävistettiin taistelussa molemmat kyljet. Hän ajatteli silloin
sitä, kuinka Herra oli kärsinyt, ja sittenkun hän oli vastaanottanut
Herran ruumiin sakramentin, kuoli hän, vilpittömästi tunnustaen
kristillistä uskoa, ja oli hän jo aikaisemmin jakanut kaikki maatilansa
Liivinmaan eri kirkoille. Ja häntä itkivät sekä sotajoukon johtaja,
kreivi Albert, että luostarin esimies ja kaikki, jotka olivat hänen
kanssaan. Ja hänen ruumiinsa poltettiin ja luut vietiin Liivinmaalle ja
haudattiin Kauponsaloon.

Taistelun jälkeen retkeili kristittyjen sotajoukko Palojoen rannalla
olevaan Lemmityn kylään, kolmen päivän kuluessa polttaen ja hävittäen
maakuntaa. Ja heidän luoksensa tuli Lemmityn Unnipeve ja muut, jotka
olivat jääneet henkiin ja rukoilivat rauhaa. Ja saksalaiset sanoivat
heille: "Koska olette hyljänneet vastaanottamanne pyhän kasteen
sakramentin ja pakanain ja venäläisten kanssa vehkeillen saastuttaneet
kristinuskon, sentähden on Herra teidät tuhonnut. Kääntykää nyt siis
rehellisesti takaisin Kristuksen tykö, niin otamme me teidät vielä
veljellisen rakkautemme yhteyteen."

Ja he suostuivat siihen, ja kun heiltä oli vaadittu panttivankeja,
annettiin heille rauha, jotta he uskollisesti saisivat täyttää kaikki
kristinuskon käskyt.

Tämän toimitettuaan palasi sotajoukko kaikkine saaliineen Liivinmaalle
ja tästä näin kunniakkaasta voitosta, jonka Jumala oli heille suonut,
he kiittivät Herraa, joka olkoon ylistetty iankaikkisesti.



TUOMAS PIISPA



RISTIRETKELLE VÄRVÄYS.


Eräs nuori Tampereen puolesta kotoisin oleva talonpoika oli matkallaan
Turkuun päivän ratsastettuaan illalla saapunut nykyiseen Pöytyän
pitäjään. Kun hänen ratsunsa oli kovin väsyksissä eikä ottanut
mennäksensä eteenpäin, täytyi miehen poiketa lähellä tietä olevaan
kylään, jossa hänellä oli vanhastaan tuttu talonisäntä.

Lähestyen kylää huomasi hän, että lukuisa joukko kansaa oli koolla sen
torilla, jos siksi sopii sanoa kylän keskellä olevaa suurenpuoleista
aukeata paikkaa. Päästyänsä vielä lähemmäksi, näki hän kansan keskellä
kolme ratsastajaa. Yksi näistä, joka vasemmassa kädessään piti suurta
valkoista lippua, jonka liinaan oli ommeltu punainen risti, oli puettu
niin kirjavankoreaan pukuun, että silmiä huikasi sitä katsellessa.
Hänen valkoisesta, kultareunuksilla koristetusta lakistaan heilui
ylpeästi pitkä lumivalkea töyhtö kamelikurjen höyheniä. Uumenilla oli
hänellä kullattu vyö, johon oli kiinnitetty tavattoman pitkä miekka.
Hänen rinnallansa riippui monenkarvaisessa rihmassa torvi. Vieläpä
olivat hänen komean ratsunsa suitsetkin kullatut, ja se kallisarvoinen
vaate, joka, kokonaan peittäen ratsun selän, syvissä laskoksissa
riippui alas sen kylkiä myöten, oli sekin kultaisilla ja hopeaisilla
korko-ompeluksilla runsaasti kirjaeltu. Vaatteen kuhunkin kulmaan
olivat piispan hiippa ja piispan sauva kuvatut.

Muut molemmat ratsastajat olivat munkkeja, mustiaveljiä. Heidän
karkeasta mustasta sarkakankaasta tehdyt vaippansa olivat vyötetyt
paksulla nuoranpätkällä, josta heidän rukousnauhansa ympyriäisine
puukupukkoineen riippui alas. Konit, joilla he ratsastivat, olivat
laihat ja huononnäköiset. Ei nähty niiden selässä kallisarvoista
vaatetta, vaan pieni repale rikkinäistä villakangasta. Eikä munkeilla
ollut jalustimiakaan. Avojaloin kun olivat, heidän polviin asti
alastomat säärensä roikkuivat vapaina alas konien kylkiä myöten. Toinen
munkeista piti messinkikahleista riippuvaa suitsutusastiaa, toinen
kantoi kaulassansa laukkua, joka sisälsi punaisesta sarkakankaasta
tehtyjä ristinmerkkejä.

Kylän tori oli jo jotensakin täynnä väkeä, mutta kuitenkin tulvi sinne
tulvimistaan ihmisiä kaikilta tahoilta. Talonpoika hoputti hevostaan,
ehtiäksensä hyvään aikaan kuulemaan ja näkemään, mitä siellä oikeastaan
toimitettiin.

Airut eli kuuluttaja -- se oli kirjavaan pukuun puetun miehen ammatti
-- nosti nyt torven huulilleen ja törähytti siihen kolme kertaa niin
kovasti, että torven ääni kajahti likeisissä metsissä. Sitten puhui hän
kovalla äänellä: -- Tuomas piispa, meidän armollinen herramme ja
hallitsijamme, tekee täten minun kauttani tiettäväksi, että huomenna,
pyhän Eerikin päivänä, vihitään uusi tuomiokirkko, pyhän neitsyt
Maarian kirkko Räntämäellä, korkeaan tarkoitukseensa. Samana päivänä
tuodaan myös pyhät astiat, pyhät kuvat, pyhäin jäännökset ja muut pyhät
esineet vanhasta tuomiokirkosta Nousiaisista uuteen, nyt valmiiseen
tuomiokirkkoon. Kolmensadan päivän synninpäästön ja yhtä pitkän ajan
vapauden kiirastulen tuskista julistaa armollinen piispamme itse pyhän
isän, paavi Innocentius neljännen käskystä ja hänen lähettämänsä pyhän
kirjeen johdosta kaikille niille, olkoon mies, nainen taikka lapsi,
jotka mainitussa pyhässä toimituksessa ovat saapuvilla, kehoittaen
kaikkia käyttämään tätä autuaallista tilaisuutta hyväksenne. Mutta
kristinuskon julmat viholliset, pakanalliset karjalaiset ja venäläiset
taas tätä nykyä uhkaavat kristityitä Suomessa. Sentähden luvataan saman
korkeasti-pyhän isän, paavi Innocentiuksen käskystä ikuinen
synninpäästö ja iankaikkinen autuus taivaassa kaikille niille, jotka
ottavat kantaaksensa ristinmerkkiä ja ruvetaksensa pyhän uskontomme
puoltajiksi noita pakanoita vastaan. Lopuksi sulkee meidän armollinen
piispamme ja hallitsijamme kaikki alamaisensa Kristuksen, pyhän neitsyt
Maarian, pyhän Henrikin ja kaikkien muiden pyhimysten huomaan ja
suosioon!

-- Amen, sanoivat munkit yhteen ääneen, ja se heistä, jolla oli
suitsutusastia, suitsutti pyhää, hyvältä hajahtavaa savua kansaan.
Läsnä olevat suomalaiset tekivät ristinmerkin rinnoillensa, nähdessänsä
pyhän savun tupruavan; useimmat heistä lankesivat polvillensa.

Sitten otti toinen munkki, joka kaulassaan kantoi laukkua, sanoakseen:

-- Kuka tahtoo vastaanottaa ristinmerkin ja tulla pyhän uskon
sotilaaksi? Täydellinen synninpäästö ja iankaikkinen autuus, jos
kuoleekin taistelussa! Tulkaa nuorukaiset, tulkaa nuoret miehet!

Kymmenen nuorukaista astui esiin munkin luo. He olivat kaikki köyhiä
renkejä taikka orjia, jotka pyhän ristin sotureiksi antaumalla tiesivät
saavuttavansa vapauden. Isäntämiehet katsoivat heitä karsain silmin,
mutta eivät kuitenkaan pienimmälläkään sanalla tohtineet ilmoittaa
tyytymättömyyttänsä.

Munkki istutti ristinmerkin kunkin nuorukaisen rintaan ja laskien
kätensä kunkin päälaelle siunasi hän heitä sanoen: -- Ollos siunattu,
pyhän ristin sotilas!

-- Ollos siunattu, pyhän ristin sotilas! -- toisti toinen munkki ja
tuprutteli pyhää savua nuorukaisiin.

           (E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.)



PYHÄN HENRIKIN LUUT SIIRRETÄÄN NOUSIAISISTA RÄNTÄMÄELLE.


Tulvimalla tulvaili väkeä Turkuun vievällä tiellä Räntämäen kirkkoa
kohti, muutamat matkustaen ratsain, toiset jalan. Ja tämä kansan tulva
kasvamistaan kasvoi yhä suuremmaksi, mitä lähemmäksi uutta kirkkoa
matkamiehet saapuivat. Kirkon lähistössä oli väen tungos niin suuri,
että oli mahdoton ratsastamalla päästä edemmäksi. Ratsain kulkevat
jättivät sentähden hevosensa erään tien varrella olevan talon pihaan ja
pyrkivät jalkaisin lähestymään kirkkoa. Pikemmin päästäkseen
poikkesivat he lähellä olevalle pellolle ja astuivat sitten peltojen
pientareita myöten aina piispan kartanoon asti. Piispan kartano oli
vastapäätä kirkkoa samassa paikassa, missä Maarian pitäjän pappila
nykyään on.

Täällä samoin kuin kirkosta Turkuun kulkevalla tielläkin ylläpiti
joukko piispan sotamiehiä järjestystä. Sieltä päin odotettiin
Nousiaisista lähtenyttä juhlasaattoa, jonka oli määrä kulkea sitä
tietä, joka nykyisen Aningaisten tullin kohdalla Turun kaupungin
pohjoisessa laidassa yhtyy Tampereen tiehen. Äsken kirkolle saapunut
airut oli ilmoittanut, että juhlasaatto oli lähtenyt Nousiaisista kello
viiden aikana, jotta, kun kello nyt oli kahdeksan, saattoi arvata, että
se tunnin kuluessa saapuisi Räntämäelle.

Ei tarvinnutkaan enää kauan odottaa, sillä kohta saapui suuren
juhlasaaton etujoukko Raunistulan kylän koillispuolella olevalle
kukkulalle, josta on avara näköala Maarian kirkkoon päin. Ensinnä
ratsasti kaksitoista airutta, kaksi rinnatusten. He olivat puetut
komeihin, kultaa ja hopeaa kiiltäviin pukuihin. Kukin heistä kantoi
pitkään tankoon kiinnitettyä lippua, johon oli Vapahtajan, neitsyt
Maarian tai jonkun pyhimyksen kuva kuvattu. Heitä lähinnä ratsasti
viisikymmentä ritaria täydessä sota-asussa. Kimakasti välkkyivät
auringon säteet heidän kirkkaiksi kiillotettuja, teräksestä tehtyjä
haarniskoitansa ja kypärejänsä vastaan. Näyttipä kaukaa katsojista
siltä kuin olisi koko tuo uljas joukko liikkunut eteenpäin kokonaan
tulen ympäröimänä. Heidän pystyssä kantamainsa peitsienkin teräksiset
päät kimaltelivat auringon säteissä kuin tulisoihdut. Ritarien jälessä
astui jalan joukko kuoripoikia valkoisissa pukimissa, mutta paljain
päin, samoinkuin heidän perässänsä kulkevat, kirjaviin viittoihin
puetut vanhemmat kuorolaulajatkin. Kuoripojat ja kuorolaulajat
lauloivat vuoroin juhlallista latinankielistä kirkkohymniä. Näiden
jälessä kantoivat muutamat munkit tavattoman suurta, kullalla ja
hopealla runsaasti koristettuihin vaatteihin puettua naisen kuvaa; tämä
oli ihmeitä tekevä pyhän neitsyt Maarian kuva, jota, Henrikki
marttyyrin jäännöksiä lukuun ottamatta, pidettiin Suomen kirkon
kalleimpana aarteena. Tämän pyhän kuvan jälessä ratsasti lumivalkealla
ratsulla piispa Tuomas täydessä juhla-asussa, piispan hiippa päässä ja
sauva kädessä ja sivutusten hänen kanssansa uljaannäköinen ritari, joka
teräspukunsa päällä kantoi pitkää lumenkarvaista manttelia, jonka
rinnuksiin oli neulottu oikealle puolelle suuri punainen miekka,
vasemmalle samanvärinen risti.

Suorana istui uljasvartaloinen Tuomas piispa ratsunsa selässä. Hänen
terävistä silmistänsä loisti järkähtämätön lujuus ja masentumaton
pontevuus. Hänen yhteen puristetut ohuet huulensa ja vuolteet hänen
suunsa ympärillä osoittivat sellaista lujaa tahtoa, jota eivät mitkään
vastoinkäymiset voi murtaa, ja mieltä, joka harvoin, jos koskaan,
heltyy sydämen hellemmille tunteille. Pääpiirteet hänen kasvoissansa
olivat ankaruuden ja kovuuden piirteet ja hänen muotonsa nostatti
sentähden ensi silmäykseltä katsojassa enemmän pelkoa kuin
kunnioitusta.

Tuomas piispan ja hänen vasemmalla sivullansa ratsastavan ritarin
jälkeen astui jalan suuri joukko munkkeja ynnä valkoisiin
messupaitoihin ja kirjaviin kasukoihin puetuita pappeja, kaikki kantaen
joko pyhiä kuvia tai pyhien jäännöksiä. Heidän keskellänsä ratsasti
korskuvan orhin selässä eräs vartaloltaan tavattoman kookas ritari,
joka erittäin veti huomiota puoleensa. Kiiltävän haarniskansa päällä
kantoi hän kallista purppuravaippaa, joka syvissä laskoksissa valui
alas aina hänen suuriin kultakannuksiinsa asti. Renkaat hänen
kaulassaan kantamissansa kultavitjoissa olivat paksummat kuin renkaat
muitten ritarien vitjoissa, ja suuri viheriä höyhentöyhtö heilui
ylpeästi hänen kypärinsä harjalta, merkkinä siitä, että hän oli n.k.
"kuljeksiva ritari". Hän on Saksanmaalta syntyisin, yksi noita
lukemattomien retkiensä ja uhkarohkeutensa kautta kuuluisia "pyhän
haudan ritareita", joita siihen aikaan vaelteli kaikissa kristikunnan
maissa. Hänelläkin on kalliita pyhäinjäännöksiä kuljetettavina, ja ne
hän on itse tuonut Palestiinasta, Vapahtajan haudalta, pyhästä
Jerusalemista. Oikeassa kädessään hän pitää pientä, puoleksi lahonutta
puunkapulaa: se on yksi puola Jaakopin tikapuista. Tähän pyhään puolaan
on hän nauhoilla sitonut kiinni toisen pienemmän puunkappaleen ja
suuren ruostuneen raudan: edellinen on kappale Vapahtajan rististä,
jälkimäinen yksi niistä nauloista, joilla Vapahtajan kädet
lävistettiin. Ritari hymyili ylpeästi ja itseensä tyytyväisesti, hän
kun tiesi, ettei kenelläkään toisella ollut niin kalliita pyhiä
esineitä kannettavana kuin hänellä.

Pappien ja munkkien jälessä ratsastivat ritarien "knaapit" ja
palvelijat, kantaen herrojensa ja isäntiensä kilpiä ja niitä aseita,
joita he eivät itse tässä tilaisuudessa kantaneet. Valkoiseen
mantteliin puetun ritarin ja "kultaisen ritarin" ["kultainen ritari"
oli arvonimi, joka yksinomaan annettiin "pyhän haudan" ritareille].
knaapit ratsastivat ensimäisessä rivissä. Viimeksi mainitun ritarin
kirkkaassa, teräksisessä kilvessä nähtiin seuraava, kullatuilla
kirjaimilla kuvaeltu lause: Religioni Christianae Feminisqve [Kristin
Opille ja Naisille (pyhitetty; s. o.: kristin-opin ja naisten
puolustukseksi kannettava)].

Ritarien palvelijain perässä kulki suuri joukko piispan sotureita,
ensin ratsumiehet, sitten jalkaväki. Lopuksi ja viimeisenä otti tuohon
komeaan saattojoukkoon osaa äärettömän pitkässä jonossa talonpoikainen
kansa niiltä seuduilta, joiden kautta saattojoukko oli kulkenut.
Kuitenkin siinä myös nähtiin paljon ihmisiä kaukaisemmilta, Nousiaisten
kirkkoa etäämpänä olevilta seuduiltakin. Muutamat niistä olivat tulleet
aina Ahvenasta asti.

Raunistulan kylästä aina kirkkoon saakka oli tie peitetty viheriällä
ruoholla ja lehtipuiden lehvillä ja molemmin puolin sitä seisoi
odottava kansa taajoissa riveissä. Kaikkialla, missä piispa Tuomas ja
pyhät kuvat kulkivat ohitse, lankesi kansa polvillensa.

Kun saattojoukon ensimäiset rivit lähestyivät kirkkoa, avattiin
viheriäisillä köynnöksillä ja kukkaseppeleillä koristetut kirkon portit
ja kirkosta astui joukko pappeja, suuret vahakynttilät kädessä,
juhlasaattoa vastaan. Heitä johti, komeaan pukuun puettuna, Riian
kaupungin piispa, jonka pyhä isä paavi oli Tuomas piispan pyynnöstä
määrännyt olemaan uuden tuomiokirkon vihkiäisissä läsnä hänen
edustajanansa. Valtiollisista syistä ei Tuomas piispa ollut anonut
tähän toimeen Upsalan piispaa, sillä hän koki tarkoin välttää
pienintäkin alamaisuuden osoitusta Ruotsin valtaa kohtaan. Paavinkin
mielestä oli Riian piispa puheena olevaan toimeen sopivampi, sillä
Riian piispat olivat perustaneet samallaisen itsenäisen kirkollisen
vallan, jonka aikaansaamiseksi Suomessa Tuomas piispa oli pannut kaikki
suuren neronsa ja lujan tahtonsa voimat alttiiksi, pitäen sen ohessa
alituisesti Riian piispojen toimia silmällä ja kaikissa noudattaen
heidän esimerkkiänsä. Varhaisesta aamusta asti olivat piispa ja häntä
seuraavat papit olleet kirkossa, pitäen siellä hartaita rukouksia ja
messuja.

Kirkon portille saavuttuansa astuivat kaikki juhlasaattoon osaaottavat
ratsastajat ratsujensa selästä. Edeltäpäin määrätyssä järjestyksessä
astuttiin nyt kirkkoon. Ainoastaan pieni osa saattojoukosta sai tilaa
kansan paljouteen verraten ahtaassa Räntämäen kirkossa. Kuitenkin oli
kirkossa erityinen paikka määrätty yksinomaan talonpoikaiselle
kansalle. Siihen mahtui vähän toista sataa ihmistä seisomaan; muut
kaikki jäivät kirkon edustalle odottamaan.

Aika-ajoin tuli kuitenkin joku papeista kirkosta, astui kirkkotarhan
kiviselle aitaukselle ja kertoi siitä kuuluvalla äänellä kansalle, mitä
kirkossa tapahtui: kuinka monia satoja vahakynttilöitä siellä paloi,
kuinka paljon siellä suitsutettiin pyhää savua ja poltettiin kallista,
hyvälle tuoksuvaa mirhamia, mitä rukouksia siellä luettiin, mitkä
kirkkohymnit laulettiin. Ei aikaakaan, niin tiesivät he jo kertoa, että
kaikki pyhien kuvat ja pyhäinjäännökset olivat sijoitetut paikoillensa
ja että kirkossa oli tapahtunut yliluonnollisia ihmeitä. Kuuluisa
neitsyt Maarian kuva oli niin mieltynyt uuteen asuntoonsa, että hän
kaikkein kirkossa olevien nähden oli itkenyt ilosta, vuodattanut ilon
kyyneleitä niin runsaasti, että ne hänen kasvojansa myöten olivat
virtana vierineet alas hänen helmoihinsa. Pyhän Pietarin kuva oli
pitkän aikaa suurilla silmillänsä katsellut kirkkoa, luoden
ystävällisiä silmäyksiä niihinkin, jotka seisoivat etäisimmissä
nurkissa, ja Henrikki marttyyrin kuvan suusta oli nähty tupruavan savua
ja tulta. Ruostunut naula Kristuksen rististä oli yht'äkkiä Riian
piispan kädessä muuttunut kirkkaasti kiiltäväksi. Sitten oli kohta
leimunnut tulta kuorissa ja ukkonen oli kaikkein hämmästykseksi
ruvennut käymään.

-- Eikö tuo pyhä jyrinä kuulunut tänne uloskin? -- kysyi kertojapappi,
keskeyttäen kertomuksensa.

-- Kuului! Kuului! -- vastasivat aitausta lähinnä seisovat talonpojat.

-- Yhä edeskinpäin leimahteli tulta, alkoi pappi taas kertoa -- ja
kumman kummaa! -- äkkiarvaamatta ilmestyi kirkkoon suuri joukko pieniä
lintuja, jotka laulaen ja viserrellen lensivät ylt'ympäri kirkon. Siinä
oli leivoja, peipposia, sinisirkkuja, varpusia ja muita. Hetken
kuluttua ilmestyi pienien lintusten joukkoon lumivalkoisia kyyhkysiä,
tulisoihtu kunkin kyyhkysen suussa. Läsnäolevissa nousi kummastus
silloin korkeimmillensa. -- Ettekö nähneet, hyvät ystävät, että
muutamat näistä linnuista lensivät kirkosta ulos, kun äsken tänne
tullessani aukaisin kirkon oven?

-- Kyllä me sen näimme! -- todistivat talonpojat.

-- Mutta tapahtuipa siellä vielä suurempiakin kummia -- sanoi
kertoja-pappi -- sillä lintujen viserrellessä ja sinne tänne lentäessä
rupesi äkkiarvaamatta kirkon kaarroksista satamaan alas monenkarvaisia
pyhiä öylättejä, valkoisia, punaisia, sinisiä, keltaisia, ja öylättien
kera kaikenlaisten lehtipuitten lehtiä. -- Eriskummallisia ihmeitä
tosin! Mutta nehän nyt selvän selvästi todistavat, että pyhä neitsyt
Maaria on erittäin mieltynyt tähän uuteen temppeliinsä ja että kaikki
pyhimykset suosivat sitä. Onnellinen se maa, jossa on taivaallisten
näin korkeassa määrässä suosima tuomiokirkko, autuas se kansa, joka
saapi siinä hartauttansa harjoittaa!

Näillä sanoilla puheensa päätettyään meni kertoja-pappi taas kirkkoon.

Kun tuota pyhää vihkiäistoimitusta vielä oli kestänyt pitkän aikaa,
päättyi se ja kansa tulvi kirkosta ulos. Airuet ilmoittivat sen jälkeen
ulkona seisoville, että heidän sallittiin mennä kirkkoon rukoilemaan ja
kumartamaan pyhiä kuvia ja pyhäinjäännöksiä sekä, kenellä siihen oli
varoja, uhraamaan roponsa pyhillä alttareilla, joiden ääressä
tultaisiin suitsuttamaan pyhää savua ja lukemaan messuja aina
iltamyöhään asti. Ja vielä he ilmoittivat kansalle, että armollisen
piispan toimesta "suurella turulla" ruoka- ja juomatavaroita oli
saatavissa huokeasta hinnasta, mutta että köyhille ja raajarikoille oli
valmistettu ateria piispan kartanon pihalle.

                  (E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen
morsiamensa.)



SAARNAVELJIÄ ROVIOLLA.


On kevät. Ollaan toukokuun keskivaiheilla vuonna 1245 j.Kr. Nurmet ja
lehtipuut jo vihannoivat, Pyynikin päivänpuolisilla rinteillä tuomet jo
kukkivat ja sinivuokot ja monenväriset muut kukat niiden siimeksessä.

Suuri kansanpaljous on kokoontunut Pyynikille ja sille tasangolle,
jossa läntinen osa Tampereen kaupunkia nykyään sijaitsee.

Kahden tavattoman suuren kuusen luo olivat kihlakuntain vanhimmat
kokoontuneet neuvottelemaan. Näitten vanhojen pyhien puitten,
karsikkojen, ympäri oli kiviä ladottu rivittäin siihen tapaan, että ne
muodostivat täydellisen kehän. Toinen kivikerta oli toista vähän
ulompana. Näillä kivillä istui vanhoja miehiä. Aivan kuusten juurella
oli suuri litteä paasi: vanha teurastus- eli uhripaasi.

Aurinko oli jo mennyt mailleen. Hienoja sumupilviä nousi siellä täällä
niityistä, laaksoista ja järvistä. Paitsi juhlaan kokoontuneiden melua,
ei kuulunut muuta ääntä kuin yksinäisen laulurastaan liverrys
kaukaisessa hongikossa Pyhäjärven toisella rannalla.

-- Sytyttäkäätte nyt kaikkialla kokot palamaan! Kohta Ukon teuraat
tapetaan ja maljat juodaan ilmojen isän kunniaksi! -- sanoi Tavela,
vanha mies, heimonsa pää.

Kaikki nuoret riensivät iloiten ja riemuiten hänen käskyänsä
täyttämään. Jo aamupäivällä kaikkialle, rannoille, mäkien rinteille ja
harjuille valmiiksi tehdyt kokot sytytettiin yht'aikaa. Ja kohta loivat
nämä mahtavan suuret soihdut sadottain kirkkaan tulensa ilmoihin,
valaisten koko seudun lumoavalla, eriskummallisella valolla.

Annettuaan nuorisolle käskynsä, meni Tavela karsikkojen luo, jossa
vanhemmat ja arvokkaammat miehet istuivat neuvottelemassa.

-- Vankien kanssa on kai meneteltävä, niinkuin äsken päätettiin? --
kysyi hän näiltä neuvottelijoilta.

-- Kuinkas muuten -- vastasi yksi heistä.

-- Niin menkööt siis muutamat teistä tuomaan heitä tänne, käski Tavela.

Muutamat miehet lähtivät astumaan mäen rinnettä myöten ylös kummulle.

Täällä kummulla oli kalliossa luola, niin suuri, että kuusi miestä
mahtui siihen istumaan. Ulkopuolelta oli luola ympäröity korkealla
aitauksella, johon oli jätetty soukka oventapainen aukko, minkä kautta
kuljettiin luolaan ja sieltä ulos. Tämän aukon edustalla seisoi kolme
aseellista miestä vartioimassa.

Luolaan oli suljettu neljä dominikaanimunkkia eli "mustaaveljeä",
niinkuin heitä nimitettiin heidän kaapunsa värin mukaan.

Kun valo lähinnä olevasta kokosta paistaa aukon kautta luolaan, voimme
näitä vankeja tarkastaa vähän lähemmin.

Erityistä huomiotamme vetää puoleensa pitkävartaloinen vanhus, joka
istuu vankilan somerolla peitetyllä lattialla, nojaten selkäänsä luolan
takaseinään. Hänellä on lumivalkeat hiukset ja samankarvainen tuuhea
parta, joka ulottuu alas hänen rinnoillensa. Hänen laihat, rypistyneet
kasvonsa ovat tavattoman vaaleat ja katkera tuska kuvautuu niissä.
Ett'ei tämä tuska ollut sitä, joka syntyy kuolon pelosta, todistavat
hänen päättäväisesti ummistetut huulensa ja hänen rohkeat silmäyksensä.
Pelon tunteet olivatkin aina olleet isä Wildefriedin mielelle oudot ja
hengenvaaroja oli hän oppinut halveksimaan kaksikymmentä vuotta
kristinuskon levittäjänä työskennellessänsä pakanallisten Hämäläisten
keskellä. Kotimaastansa Saksasta oli hän ystävänsä Tuomas piispan
kutsusta tullut Suomeen 1209. Jo seuraavana vuonna oli hän palavalla
innolla alkanut saarnaajatoimensa ja sitä sitten väsymättömällä
ahkeruudella jatkanut siksi, kunnes hämäläiset Ukon juhlan edellisenä
päivänä olivat hänet vanginneet ja, piestyänsä hänet, vieneet hänet
tähän vankilaan.

Hänen työltänsä ei ollut puuttunut menestystä: Vanajaveden, Roineen ja
Längelmäveden rantoihin saakka oli kristinoppi hänen ahkeran toimensa
kautta levinnyt. Useihin paikkoihin oli hän rakennuttanut
rukoushuoneita. Kaksi sellaista oli Tammerkoskesta itäänpäin. Toinen
niistä oli rakennettu sille paikalle, missä nykyään on Messukylän
vanha kirkko, toinen oli lähellä nykyistä Kangasalan kirkkoa.
Edellisessä pidetyistä messuista on Messukylän pitäjä saanut nimensä.
Messukylän rukoushuoneessa olikin isä Wildefried paraikaa ollut
jumalanpalvelusta pitämässä, kun hänen nimikristityt, mutta
pakanamieliset sanankuulijansa äkkiarvaamatta vangitsivat hänet ja
hänen apulaisensa pakanain kääntämistoimessa. Vähän myöhemmin
vangittiin myös ne kaksi munkkia, jotka hoitivat papin tointa
Kangasalan rukoushuoneessa.

Tuomas piispa oli lähetyssaarnaajainsa turvaksi antanut Wildefriedin
käytettäväksi kaksisataa aseellista ratsumiestä, joita tavan takaa
myös käytettiin uskon levittäjinä siinä, missä sanan saarna ei
näyttänyt olevan tarpeeksi voimallinen välikappale. Näistä sotureista
majaili yksi parvi Kangasalla, toinen Messukylässä, rukoushuoneen
läheisyydessä, kolmas Tammerkosken luona ja neljäs Nokian virran
rannalla. Kun ei pitkään aikaan ollut mitään rauhattomuuksia
tapahtunut, elivät ratsumiehet, jotka pitivät näitä seutuja jo kokonaan
kristillisyydelle voitettuina, huolettomina niinkuin ainakin rauhan
aikana. Helposti onnistui sentähden talonpoikien äkkinäisellä
rynnäköllä voittaa ja surmata heidät viimeiseen mieheen asti; ei jäänyt
näistä ratsumiehistä jälelle ainoatakaan, joka olisi voinut viedä
piispalle tiedon tästä verisestä tapauksesta.

Wildefried isä luuli nyt kaikki monivuotisen ahkeran työnsä hedelmät
kerrassaan hukkaan menneiksi; siitä hänen sydämessänsä aiheutui tuo
katkera tuska, joka kuvastui hänen kasvoissaankin.

Hänen vankeus-kumppaleistaan oli tuo hänen apulaisensa, josta äsken
puhuimme, yksi, molemmat muut olivat samat munkit, jotka talonpojat
olivat vanginneet Kangasalan rukoushuoneessa. Kaikki kolme olivat
iältään Wildefried isää paljoa nuoremmat, vähemmän kokeneet kuin hän.
Heidän silmissänsä emme näekään tuota väkevää mielenlujuutta ja
pontevuutta, jota jok'ainoa Wildefried isän katse todistaa, vaan sen
sijaan katkerinta, kuolemanpelosta syntynyttä tuskaa ja levottomuutta.
He ovat polvillaan hartaissa rukouksissa. Tämä asento on heille sitä
tuskallisempi, kun heidän kätensä, samoin kuin Wildefried isänkin, ovat
sidotut yhteen heidän selkänsä taakse.

-- Te ette rukoile, Wildefried isä? -- kysyi Antonio, vanhin noista
kolmesta munkista.

-- Koko elämäni on ollut yhtä ainoata jatkuvaa rukousta. Nytkin
rukoilen, vaikk'en jaksa olla polvillani niinkuin te. Vihollistemme
raippavitsat musersivat ruumiini murskaksi, vastasi Wildefried isä.

-- Niin, rukoilkaa hartaasti, että Jumala ja pyhä neitsyt pelastavat
meidät uhkaavasta kuolemasta! -- kehoitti Antonio.

-- Sitä en rukoile... Jumalaa ei saa kiusata.

-- Kuinka? Ettekö siis usko, että nuo villit pedot aikovat tappaa
meidät? -- kysäsi Antonio äänellä, joka todisti, että jonkinmoinen
pelastuksen toivo yht'äkkiä oli syntynyt hänen sydämessänsä.

-- Että he meidät surmaavat... vieläpä kauhealla tavalla, siitä olen
ihan varma eikä sitä ensinkään tarvitse epäilläkään, -- sanoi isä
Wildefried tyynesti.

Antonio ja hänen molemmat kumppalinsa tekivät tuskaisen liikkeen.
Sitten otti nuorin munkeista, hän, jota olemme sanoneet Wildefriedin
apulaiseksi, puhuaksensa: -- Voi, taivaan Herra, kuinka on katkeraa
ajatella, että täytyy kuolla noiden julmurien rääkkäämänä! -- Ettekö
te, jalo isä Wildefried, voisi keksiä jotakin keinoa pelastuaksemme?

-- En... Nöyryyttäkää sentähden tahtonne Jumalan tahdon alle ja
rukoilkaa häneltä voimaa ja kestävyyttä, jotta voisitte kuolla niinkuin
nöyräin pakanasaarnaajain tulee kuolla: tyynellä mielellä ja
valittamatta, todellisina marttyyreina.

-- Ehkä saattaisitte te, isä Wildefried, kun täydellisesti osaatte
puhua heidän kieltänsä, suuren puhelahjanne avulla pelastaa meidät? --
kysyi nuori munkki taas rukoilevalla äänellä.

-- Sinä pyydät mahdottomia, poikani. He ovat raivoissaan nyt, sitä
enemmän kun he viettävät pääjumalansa juhlaa. Nyt ei kukaan voi heille
mitään. Itse Tuomas piispakin olisi, meidän asemassamme ollen, avuton
kuin äskensyntynyt lapsi.

-- Mutta minulla ei ole voimaa tuskallista kuolemaa kestämään. Onko
teillä siihen voimaa, isä Wildefried?

-- Kuinka ensinkään olisin antautunut pakanain saarnaajaksi,
ellen jo alusta alkaen olisi tuntenut itselläni olevan voimaa
marttyyrikuolemaan? Sellainen kuolo onkin aina ollut hartahin toivoni
ja minä kiitän kallista Vapahtajaani siitä, että hän katsoo minut
siihen otolliseksi. En siis rukoile taivaan äitiä ja pyhimyksiä, että
he pelastaisivat minut kuolemasta. En, en! Sitä vain rukoilen, että he
antaisivat teillekin uskallusta ja lujuutta marttyyrikuolemaan, ja että
he voimallisesti ylläpitäisivät sitä työtä, jonka hyväksi me nyt
heitämme henkemme tämän villikansan saattamiseksi kristinuskoon.

Huomattuansa, että raskaat, tuskan ja epätoivon pusertamat hikipisarat
valuivat pitkin munkkien kalvenneita kasvoja, lisäsi Wildefried isä: --
Elkää olko murheelliset, rakkaat ystävät ja veljet Herrassa! Pitäkää
silmällä niiden pyhäin miesten esimerkkiä, jotka ennen meitä ovat
panneet henkensä alttiiksi kristinuskon edestä, pyhäin marttyyrien
esimerkkiä! Voiko meidän kuolemamme, jos he meitä rääkkäävätkin, tulla
katkerammaksi kuin pyhän Ignatiuksen, pyhän Laurentiuksen tai Henrikki
pyhän? Kuitenkin tiedämme, että mainitut pyhät miehet ilomielin
kestivät kovimmatkin tuskat, vakuutettuina siitä, että kaikkia maailman
kultia kalliimpi kunniankruunu oli annettava heille palkinnoksi
taivaassa, jonne he kuoltuansa astuivat iankaikkista iloa ja autuutta
nauttimaan. Muistakaa näitä pyhimyksiä ja menetelkäämme
kuolontuskissamme samoin kuin he!

Polvistuneet munkit huokasivat syvään.

-- Elkää huoatko, elkää olko raskautetut, armahat veljet! -- loihe
Wildefried isä taas lausumaan. -- Hakekaa lievitystä tuskaantuneille
sydämillenne hartaissa rukouksissa tai vielä parempi jonkun kauniin
virren juhlallisissa sävelissä. Laulun sävelten kera kohoaa ihmismieli
maan tomusta taivasta kohden, virren väkevästi kaikuessa hiipii
rauhanenkeli rauhattoman mieleen, kantaen kultaputkessa taivaallista
lohdutuksen nestettä, jota hän vuodattelee särjettyyn sydämeen.
Laulakaamme virsi "De profundis"!

Munkit alkoivat veisata juhlallisesti latinalaista hautausvirttä.
Heistä tuntui ikäänkuin he olisivat laulaneet omaa kuolinvirttänsä.
Mutta laulu kevensi heidän raskasta mieltänsä ja säe säkeeltä paisui
heidän äänensä, kunnes virsi täysivoimaisena kaikui heidän huuliltansa.

Ja noiden kolmen munkin kasvoihin, joita kuumat tuskan hikipisarat
äsken kostuttivat, palaa elämän ilme, heidän silmäyksissään ei enää
kuvastu synkkä epätoivo, vaan iloinen luottamus ja uskallus, heidän
sydämiinsä on rauha astunut levottomuuden sijaan. Mitä Wildefried isän
kehoitussanat ja heidän omat hartaat rukouksensa eivät voineet
vaikuttaa, sen saivat virren sävelet aikaan.

Heidän vielä virttänsä laulaessa saapuivat ne miehet, jotka olivat
lähetetyt heitä noutamaan, aitauksen edustalle. Virren voimallinen
sävel vaikutti heihinkin ja heidän sitä kuunnellessaan valtasi
oudontapainen hartauden ja kainouden tunne heidän mielensä. Suomalaiset
ovat ammoisista ajoista rakastaneet laulua, ihanat sävelet ovat aina
olleet omansa sulattamaan heidän sydämiänsä.

Pian toki rohkaisi yksi miehistä mielensä ja astui aukon kautta
vankilaan.

-- Suunne kiinni, mustatakit! Manalassa saatte kai aikaa virsiä
viserrellä; nyt pitää teidän heti seurata minua käräjäpaikalle. Nouskaa
siis seisoallenne! -- käski hän jyrkästi.

Polvillaan olevat munkit nousivat. Isä Wildefriedkin koetti tehdä
samoin, mutta hänen ruumistansa oli niin pahasti pidelty, ettei hän
omin voimin päässyt seisoallensa. Nuori apulais-munkki kun tämän
huomasi, auttoi vanhusta ja tuki häntä sitten edespäinkin, heidän
käydessänsä käräjäpaikkaa kohti.

Laulu oli tauonnut suomalaisen talonpojan astuessa vankilaan. Sen
edustalle ehdittyänsä sanoi Wildefried isä, joka epäili kumppaniensa
mielen-lujuutta: -- Laulakaamme, rakkaat veljet, uudestaan sama virsi
"De profundis!" Tämä on luultavasti viimeinen matkamme, se virsi sopii
siis nyt sitä paremmin. -- Munkit rupesivat heti laulamaan ja
Wildefried isä yhtyi heikolla, mutta kauniisti sointuvalla äänellään
heidän lauluunsa.

Omituinen oli tuo näky, kun munkit hautavirttä laulaen lähestyivät
seuraajiensa kanssa pakanallisten Hämäläisten käräjä- ja uhripaikkaa,
jonka ympärille lukematon kansajoukko nyt oli kokoontunut. Kaksi
äärettömän suurta kokkoa oli vastikään sytytetty lähelle pyhää paatta.
Niistä lähtevä loisto valaisi lähiseudun heleämmällä valolla kuin
aurinko kirkkaana kesäpäivänä. Vankien ehdittyä lähemmäksi alkoivat
hämäläiset hirveästi huutaa ja ulvoa, sen ohessa raivoisasti tanssien
ja uhkaavalla tavalla heiluttaen käsiänsä ilmassa. Kohta ottivat miehet
aseensa esiin ja rupesivat niitä lyömään yhteen, joten tämän
hirmustuttavan ulvonnan keralla syntyi ankara aseiden kalske.

Wildefried isän silmistä vierivät kuumat kyyneleet. Vasta nyt hän
oikein selvästi kuuli ja näki, kuinka syvästi nämä ihmiset vihasivat
sitä pyhää oppia, jota hän oli saarnannut, vihasivat häntä, joka oli
elämänsä uhrannut tämän opin levittämistyöhön. Hänen sydäntänsä särki
tätä nähdessä ja kuullessa ja hän itki murheesta.

Melua kesti pitkän ajan ja vaivalla saivat vihdoin Tavela ja muutamat
muut vanhukset raivoissaan olevat kansalaisensa tyyntymään ja
vaikenemaan.

-- Henki hengestä -- se on tuomio! -- sanoi Tavela, kiivaasti luoden
silmänsä munkkeihin. Mutta Wildefried isä ja hänen toverinsa tuskin
hänen sanojansa kuulivat, sillä kansan vaietessa olivat he taas
alkaneet veisata "De profundis".

Muutamat miehistä löivät nyt kiireesti neljä paalua maahan, kaksi
kummallekin puolen uhrialttaria, muutaman askeleen päähän siitä. Sitten
he ankarin käsin tarttuivat vankeihin ja laahasivat heidät, yhden
kunkin paalun luo.

Wildefried isä katsoi kumppaneihinsa ja huomasi heidän kasvonsa
vaaleiksi kuin talven lumipeite.

-- Jättäkäätte itsenne kaikkivaltiaan Jumalan turviin! Katoavaisen
ruumiimme he voivat surmata; -- mitäpä siitä, jos sen tekevätkin, kun
olemme varmat siitä, että kuolematon sielumme kuoltuamme perii
iankaikkisen onnen ja autuuden. Suokoon pyhä neitsyt teille
kestävyyttä! Muistakaa tyynesti, että kristityn marttyyrin pitää
heittämän henkensä täydellisellä kärsivällisyydellä pienimmättäkään
valitushuudotta!

Wildefried vanhuksen näitä kehoitussanoja puhuessa olivat hänen
vihollisensa sitoneet hänet ja hänen kumppalinsa paaluihin kiinni. Sen
jälkeen he valoivat heitä tervalla ja rasvalla ja kokosivat heidän
ympärillensä olkilyhteitä ja kuivia oksia.

Wildefried isä kohotti silmänsä taivasta kohden ja rukoili kuuluvalla
äänellä suomeksi: -- Taivaan herra, elä hylkää näitä erehtyneitä
ihmisiä heidän julmuutensa tähden! Pyhä Olavi, Henrikki pyhä ja kaikki
muut pyhimykset! -- rukoilkaa ristiinnaulittua Vapahtajaamme, että hän
lähettää kelvollisia työmiehiä tälle työalalle, jonka nyt jätän, jotta
ei tämä pyhän uskomme uudisasutus jää kylmille! -- Luoden silmänsä
toisiin munkkeihin lisäsi vanhus vahvasta luottamuksesta ja voiton
riemusta paisuvalla äänellä: -- "Rakkaat veljeni! Raikukoon vielä kerran
ylistysvirtemme! Laulakaamme viimeinen kerta tässä elämässä 'Gloria
Deo!'."

Yhdistetyin äänin lauloivat munkit nyt tuon juhlallisen ja kauniin
katoolisen kirkkohymnin "Gloria Deo". Mutta pian näiden Jumalata
ylistäväin uskonsankarien äänet vaikenivat. -- Olet ja kuivat oksat
olivat jo sytytetyt, silloinkun he alkoivat ylistyshymninsä; sakea,
henkeä tukahduttava savu nousi ilmaan. Ei aikaakaan, niin leimahtivat
sytykkeet sekä munkkien vaatteet ilmituleen. Valkea paloi räiskyen,
ikäänkuin iloiten harvinaisesta saaliistaan. Ylistysvirren sävel
tukahtui tulen räiskinään. Kuluipa vielä muutamia hetkiä, niin jo
päättyivät onnettomain tuskat. Todellisina kristittyinä marttyyreinä he
kuolivat kaikki neljä: ei lähtenyt pienintäkään valitushuutoa, ei
heikointakaan tuskan huokausta heidän huuliltansa.

Hämäläiset katselivat muutaman hetken äänettöminä noita oudontapaisia
kokkoja. Kuumeentapainen ilo loisti heidän silmistänsä. Heistä tuntui
siltä, kuin olisi koko tuo outo, vihattu usko, jota heille vastoin
heidän tahtoansa tyrkytettiin, kaikkine temppuineen päivineen palanut
poroksi noiden munkkien kanssa. Pian he ilmoittivatkin ilonsa
kimakoilla huudoilla ja rupesivat taas hurjasti hyppimään ja käsiänsä
heiluttamaan. Aseitansakin miehet taas kalskuttelivat.

            (E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.)



TUOMAS PIISPA.


Heleänä ja kirkkaana kajahtaa talvi-illan tyyneyteen saarnaajaveljesten
majasta iltakellon rauhallinen ääni. Hengähtämättä kuuntelee sitä
laaja, lumipeittoinen metsä, jonka korkeiden petäjäin latvoihin tuo
sointuva soitto vähitellen vaimenee ja sammuu. Metsäntakaiseen
tasankoon, joen partaalle, kuuluu ainoastaan hyminänä kaukainen kaiku.

Mutta kun soitto paaluaidan sisäpuolella harvenee ja kuolee pois,
silloin aukenee toisista rakennuksista erillään olevan, korkeamman
suojan ovi ja siitä astuu ulos kymmenkunta pitkiin, harmajiin
vaippoihin puettua miestä. He pysähtyvät kukin vielä tuokioksi
lumiselle pihalle, kääntyvät päin kirkkoon, josta juuri ovat tulleet,
ja kumartuvat vielä kerran sen harjalle nostetun ristin edessä. Sitten
he verkalleen, hiljaisin askelin kulkevat peräkkäin kinoksien väliin
luotua käytävää pitkin pitempään, matalampaan hirsirakennukseen ja
hupenevat sen vinkuvilla vitsasaranoilla kääntyvästä uksesta sisään.

Toisten jälestä astuu iltamessun päätyttyä kirkosta pieni, hintelä
mies, jonka väljä vaippa kävellessä kinosta laahustaa. Häntä odottaa
käytävän suulla muita pitempi, näöltään muita vanhempikin mies. Tämä
virkkaa viimeksi tulijalle:

-- Tule vielä hetkeksi koppiini, Pietari.

Iltarukouksensa suoritettuaan laskeutuvat pienen erakkomajaa eläjät
levolle tupaan aidoitettuihin, yksinäisiin koppeihinsa. Vaan
rakennuksen toisessa päässä olevassa huoneessa palaa vielä kauan
käryävä hylkeenrasva savisessa astiassa valaisten hämärästi tuon
pienen, muista syrjässä olevan erakkohuoneen, jonka toisella seinällä
on makuulavitsa ja toisella pöytä, jossa suuri kirja on levällään.
Huoneen perällä on pimennossa seinään kiinnitetty Neitsyt Maarian
karkeatekoinen puukuva, jonka kasvot ovat valkoisiksi ja silmät
sinisiksi maalatut.

-- Huomennako siis lähdet takaisin maailmaan? virkkaa uunin pankolle
istahtaen pienempi, hento mies, Pietariksi mainittu. Hänen kasvonsa
ovat kalpeat ja laihat, silmät palavat kuin syvissä kuopissa ja ääni,
kirkas kuin hopea, heläjää hartautta ja lämpöä. Tutkivasti, kaihomielen
sekaisella hellyydellä katselee hän tuota kookkaampaa miestä, joka on
vuodelaudalle istahtanut.

-- Elämä kutsuu minua taas taisteluihinsa, vastaa tämä. -- Seurakunta
tarvitsee kaitsijansa ja kalpansa.

Hän on roteva mies, kookas, harteva; jokainen piirre, jokainen liike
kertoo tarmoa ja voimaa. Silmät ovat harmaat ja terävät, kuin
teräksiset, ja nenälläkin on kotkankäyrä, iskevä muoto. Ääretöntä
intohimoa ja taittumatonta tahdonlujuutta näyttävät nuo luisevat kasvot
sisältävän ja samoin koko vartalokin, joka on suora ja jäntevä ja jonka
koko asennosta kuvastuu päättäväisyyttä ja ydintä. Hän on jo vanha
mies, mutta selvästi näkee, että hänessä on vielä heikontumatonta
miehuutta ja toimintavoimaa.

Se on Suomen piispa Tuomas.

-- Sinä olet nyt ruumiillisesti paastonnut ja sielusi ravinnut, virkkaa
taas nuorempi mies tyynesti, mutta hiukan epäilystäkin väreilee samalla
hänen äänessään. Tämä mies, Pietari Kaukovalta, on Tuomas piispan
ystävä ja avustaja suomalaisten pakanain käännyttämisessä. Hän on
Tuomaan rakennuttaman erakkomajan, vielä vihkimättömän harmaaveljesten
luostarin idun, päämies ja hänen luonaan, täällä saarnaajaveljesten
hiljaisessa seurassa, on piispa nyt muutamia viikkoja syrjässä
maailmasta levännyt monista maallisista toimistaan, viettäen
rukouksissa ja hartaudenharjoituksissa munkin elämätä.

-- Paljo ei anna velvollisuuteni minulle aikaa uhrata oman sieluni
hoitamiseen, -- vastaa Tuomas melkein huoahtaen, -- se ei salli minun,
niinkuin teidän, antautua siihen kokonaan, kaikkine ajatuksineni. Mutta
minulle on kumminkin tarpeellista taistelujeni lomissa edes hetkinen
näin hiljaisuudessa ja nöyryydessä valmistautua suuriin tehtäviini ja
rukoilla sisällistä rauhaa ja puhdistusta.

Hän risti kätensä nöyrästi, melkein surulla. Vaan Pietari kyseli yhä:

-- Nyt olet siis taas sieluusi täyden rauhan saanut ja puhdistaunut
alkavia toimiasi varten?

Hänen äänessään oli aina vaan jotakin tutkivaa, jotakin epäilevää, hän
ikäänkuin väkisin tahtoi kaivaa esiin ystävänsä sisimpiä sielunväreitä.
Lavitsalla istuva kookas mies nojasi hetkeksi kasvonsa kämmeniinsä,
ikäänkuin punniten ja taistellen. Ja entistä hiljaisempi, säveämpi oli
hänen äänensä, kun hän virkkoi:

-- Täyden rauhan, -- niin, täyden varmuuden. -- Hetken vaiettuaan
jatkoi hän vilkkaammin: -- En tiedä, ymmärrätkö minua oikein. Minuthan
on asetettu aina taistelevan, yhä edemmäs laajentuvan ja aseissa
lakkaamatta olevan kirkon päämieheksi tässä maassa. Minun täytyy aina
vain sotia, hyökätä, voittaa ja kukistaa, minä en saa ajatella rauhaa
ympäristössäni enkä pysyvää sisällistäkään rauhaa, se häiriytyy
toimissani myötään. Ajatusteni ja toimieni täytyy herkeämättä
tarkoittaa sitä, miten parhaiten edistän ja palvelen korkeata kirkkoa,
miten hyödytän Rooman pyhää istuinta ja laajennan hänen katoolisen
valtakuntansa mahtia maailmassa -- en saa paeta ristiriitoja, joita
siinä sivussa voi sielussani syntyä. Vaan jos pyrkimyksissäni saavutan
varmuuden ja voiton, niin onhan se samalla sielunikin rauha ja voitto.
Ymmärrätkö: yksityinen onneni ja rauhani saa väistyä korkean
kutsumukseni tieltä.

Pietari hymähti ystävällisesti.

-- Minä ymmärrän mitä tarkoitat. Kun onnistut suunnitelmissasi ja
aseellisissa yrityksissäsi, kun vain laajennat kirkon valtaa ja
mahtavuutta, silloin on sielusikin sopusoinnussa -- sen täytyy niin
olla?

-- Niin, juuri niin, mitä muuta minulta vaadit, Pietari? Silloinhan
tiedän itseni äitijumalalle otolliseksi. Katso, mitä taisteluillani ja
ponnistuksillani jo olen pyhän kirkon aseena ja sen hyväksi
saanut aikaan. Pimeimmässä pakanuudessa vaeltanut kansa on nyt
kahdessakymmenessä vuodessa taipunut tunnustamaan ristiä ja kirkon
valtaa -- sellaista alttiutta kirkko minulta vaatii, siten se käskee
minun korkeinta palvelemaan -- eikö niin?

Taas oli Pietari käynyt vakavakatseiseksi.

-- Niin, jos aina voit olla täysin vakuutettu siitä, että noudatat
korkeimman tahtoa etkä koskaan omaasi.

Tuomas innostui.

-- Minun täytyy olla, muutenhan en voisi toimia mitään. Ja kuinka
siunaisi Jumala työni, ell'ei se olisi hänen tahtonsa mukaista. Nyt,
katso tuloksia, katso nuorta, kukoistavaa, myötään laajenevaa
kirkkoamme...

Innostuksissaan oli piispa noussut vuoteeltaan ja käveli huoneessa
edestakaisin. Mutta hänen silmänsä kohtasivat taas Pietarin katseen ja
hän pysähtyi ja hänen äänensä vaipui taas hiljaisemmaksi, kun hän
jatkoi:

-- Itselleni en sitä kunniaksi lue, olenhan vain halpa ase. Mutta
itsehän olet vaikuttanut mukana näinä vuosina ja tiedät, millainen
kirkon kasvitarha oli tässä jäisessä maassa, kun Rooman isä minut
kotimaastani Skotlannista ohjasi Pohjolaan ja vihdoin lähetti minut
tänne Suomeen istutuksiaan hoitamaan. Kristinusko oli istutettu tänne,
mutta minkä verran se oli juurtunut ja versonut? Olet itse minulle
monesti kertonut, kuinka täällä kävi Henrik piispan kuoleman jälkeen.
Pakanat olivat kastetut uuteen uskoon, vaan se usko ei heissä kestänyt,
miekka herposi hoitajan kädestä, kastetut pesivät pois vesikasteensa,
kaatoivat ristit ja kohottivat uuteen kunniaan vanhat uhrikarsikkonsa.
Ennen pitkää oli koko taimitarha kuihtunut pois ja sen viimeisiä
istutuksia kiskoivat pakanat väkivoimalla irti maasta. Täällä oli
silloinkin olevinaan piispoja ja pappeja, vaan mitä he toimittivat?
Yhden piispan veivät pakanalliset karjalaiset merirosvot vankina
mukaansa ja toisen aikana nuo käännetyt suomalaiset purjehtivat meren
yli Ruotsiin, mistä heille uusi oppi oli tuotu, polttivat siellä kylät
ja kaupungit, tappoivat Upsalan piispan, tahtoivat kitkeä ristin pois
sieltäkin. Sellainen oli Suomen kristitty seurakunta, sellaisessa
kunnossa kirkon valta tässä maassa, eikä kukaan enää tahtonut lähteä
tänne ristiä saarnaamaan. Silloin valitsi pyhä isä minut, munkin
halvoista halvimman, tämän seurakunnan paimeneksi ja käski minun
juurruuttaa ristin syvemmälle maahan, käski kääntää koko tämän kansan.
Sitä olen nyt koettanut tehdä, se on korkea kutsumukseni ja sitä on
menestys siunannut. Sillä missä ovat nyt pakanain uhrilehdot? Kirkkoja
niiden tilalla kohoo ja ristejä, joita käännetty kansa nöyränä
kumartaa, eikä kukaan enää täällä rannikolla eikä Hämeen kansan
joukossa uskalla olla ristinoppia tunnustamatta.

-- Se on totta, Tuomas, kukaan ei uskalla, virkkoi Pietari hiljaa
huoahtaen. Sinun kätesi on kova, miekkasi terävä.

-- Sen täytyy niin olla. Syvältä täytyy miekan purra, ajaakseen pelkoa
käännytettyihin.

-- Pelkoa, matki Pietari, -- pelkoa, vaan ei luottamusta. Tämä kansa ei
rakasta sinua enemmän kuin edeltäjiäsikään, eikä levittämääsi uskoa, --
sillä miekalla levitetty oppi ei ole rauhan oppia, sitä kansa ehkä
pelkää, mutta varmasti se sitä vihaa.

Nyt Tuomas vuorostaan hymähti, varmana, melkein ilkkuvana. Sillä
Pietari kosketteli taas tuota samaa kysymystä, josta he niin usein
olivat väitelleet ja jossa Tuomas aina oli päässyt voitolle. Hän oli
näet päivän selväksi todistanut, että pakotta ei pakanoita koskaan
saada ristiin suostumaan ja että hänen edeltäjäinsä puute ja virhe oli
ollut juuri se, että heillä ei ollut tarpeellista, pysyvää aseellista
voimaa tukemassa käännytystyötään. Hän ei nyt siitä ryhtynyt
väittelemäänkään, virkkoi vain varmuudella:

-- Tämä kansa ei nyt enää uskalla vihatakaan, se tottelee vain ja
taipuu ja tottuu tottelevaisuuteensa, kun sitä näin rautakourilla
pidellään. Jyhkeä linnani Räntämäellä ja sen haarniskoihin puetut
ratsumiehet tukahduttavat kyllä kaiken vastahakoisuuden, jos sitä
jossakin näkyy, ja vihankin, jos sitä rupee kytemään. Miekalla täytyy
tie raivata, sitä saat sitten sinä ja harmajat veljemme kulkea ja
valloitella vähitellen sydämiä, -- sitä vartenhan olemme tämän pienen
veljeskunnan perustaneet tänne erämaahan ja kasvattaneet täällä maan
omia poikia saarnamiehiksi.

Pietari istui ääneti, tuijottaen lattiaan. Vaan Tuomas tahtoi saada
hänet kerrankin oikein vakuutetuksi ja jatkoi senvuoksi vielä:

-- Ei, Pietari, elä koeta kylvää epäilystä työhöni, siitä vain
heikontuisi tarmoni, ja sitä kirkko tarvitsee. Sillä vastahan olemme
alulla. En halveksi sinun osuuttasi tässä käännytystyössä, vaan sen
tuloksia emme nyt ehdi ruveta odottamaan; aikamme on lyhyt ja työtä on
paljo. Minä kuljen senvuoksi edellä ja raivaan raakaa erämaata, kaadan
kasken, jota sinun sitten on viljeltävä, -- tule sinä lempeä mies
jälestä, kylvövakka käsivarrella, täydennä, syvennä työni.

Ja lauhkeampana kääntyikin nyt pieni, teräväkatseinen mies piispaan
päin:

-- Niin, tunnenhan jyrkän suunnitelmasi; ja jos et sinä tunnekaan,
kuinka vaikeaa on voittaa sydämiä ristin puolelle silloin, kun risti on
pystytetty verellä kostutettuun maahan, niin samaahan työmme sittenkin
tarkoittaa, -- kirkon olkoon kunnia, jos epäilykseni ovat turhat. --
Nyt lähdet siis taas pukeutumaan sotisopaan?

Tuomas, joka oli astellut edestakaisin pienen koppinsa permannolla,
istahti taas laverilleen ja virkkoi:

-- Kevät joutuu, toiminnan aika on jälleen käsissä. Ja nyt on minulla
paljon suoritettavana; vanhuus lähestyy, täytyy joutua, muuten se tapaa
minut kesken töitteni, kutsumukseni täyttymiseen on vielä paljo matkaa.
Kirkon valta on nyt tosin täällä Suomen rannikolla luja ja koko Hämekin
sitä jo tottelee, joskin vastahakoisesti. Vaan Karjala, -- se tekee
työmme täällä aina epävarmaksi, sen levottomat pojat ovat sotaisia ja
hurjia. Se on nyt lannistettava sekin, risti on juurrutettava sinne --
tämä tehtävä se minua nyt kiirehtii.

Pietari istui ja kuunteli värähtämättömin kasvoin ja virkkoi miltei
välinpitämättömästi:

-- Laajat ovat hankkeesi, Tuomas.

-- Eivät ne saa rajoittua vielä siihenkään, Karjala ei vielä mittaani
täytä. Sillä pakanuutta on vielä Karjalankin takana, Rooman kirkolla on
siellä pahimmat ja vaarallisimmat vastustajansa, -- kauemmin en saa nyt
luonanne viipyä. Mutta minä tarvitsen ehkä pian sinutkin ja koko
veljeskunnan avukseni muualla kuin täällä -- siksi sinut pyysinkin
puheilleni. Kiirehdi työtäsi tämän kansan keskuudessa mikäli voit,
kylvä mitä ehdit, suuremmat toimet meitä odottavat toisaalla. Me emme
saa levätä ennen kuin koko tämä pohjoinen maailma lumisen asutuksensa
viimeisiä ääriä myöten on saatu ristiä ja Rooman kirkkoa tunnustamaan.

Tämä tuumien uhitteleva laajuus ei näyttänyt Pietaria miellyttävän. Hän
kysyi terävästi:

-- Silloinko on vasta kunnianhimosi tyydytetty?

Tuomas hytkähti tuota terävää kysymystä.

-- Enhän hae omaa kunniaani, vastasi hän -- ainoastaan kirkon kunniaa
ja mahtavuutta, sehän minut käskee toimimaan. Rooman isän ja hänen
istuimensa hyväksi on kaikki tehtävä, itselleni en pyydä mitään!

Nyt nousi Pietari uunin pankolta, jossa hän liikahtamatta oli istunut,
ja vielä entistä syvempi tuli näytti hänen silmissään palavan. Hän
astui suoraan Tuomaan eteen, laski molemmat käsivartensa hänen
hartioilleen ja katsoi häntä hartaasti, melkein hellästi silmiin.

-- Onko se niin, lausui hän verkalleen. -- Oletko siitä itse aivan
varma?

-- Epäiletkö sitäkin, Pietari? kysyi Tuomas loukkautuneena.

Pietari ei vastannut kysymykseen suoraan.

-- Sinusta paisuu sitä mahtavampi kirkkoruhtinas, kuta mahtavammaksi
kirkon vallan täällä laajennat, virkkoi hän vakavasti. -- Sinä
hallitset nyt jo valloittamiasi maita ja kansoja itsevaltiaana
ruhtinaana, kuuntelematta ketään, tottelematta ketään muuta kuin Rooman
paavia; sinä olet yksinvaltias tässä maassa.

-- Rooman isän puolesta, ehätti Tuomas vastaamaan. -- Se on totta. Ketä
muuta minun täällä olisi toteltava?

Pietarin ei tarvinnut laajemmin ruveta selittämään, miten Suomen kirkon
asema oli muuttunut ja käynyt aivan itsenäiseksi senjälkeen, kun Tuomas
oli piispaksi nimitetty. Hän vain lyhyesti siihen viittasi:

-- Eerikki kuningas, hän, joka tänne ensiksi ristinopin toi, hän oli
Ruotsin kuningas.

-- Niin oli, Ruotsin kuningas. -- Vilkastuen puuttui taas Tuomas
puheeseen. -- Vaan jaksoivatko Eerikin jälkeläiset Ruotsin kuninkaat
täällä pysyttää ristinoppia ja Rooman kirkon arvoa? Eivät. Se kukistui,
se Eerikin työ, vaan minun ei ole lupa omaa työtäni samoille jälille
jättää. Nuo Ruotsin kilpailevat ruhtinaat taistelevat siellä keskenään,
vaanien toistensa valtaa ja vuodattaen toistensa verta, -- kirkko on
heikko ja avuton heidän omassakin valtakunnassaan. Heillä ei ole voimaa
eikä halua hoitaa tätä merentakaista kirkon taimitarhaa. Meidän täytyy
senvuoksi luoda tänne pysyväisempi, vankempi valta, ja kenenkäpä me sen
yliherraksi tunnustaisimme, ellemme Rooman mahtavaa isää. Hänelle minä
täällä vallan luon ja hänelle sen myöskin säilytän.

-- Ja itse sitä hänen nimessään hallitset?

-- Olenhan hänen uskottu aseensa. Jos pyhä isä tahtoisi minua käyttää
aseenaan ainoan autuaaksitekevän uskon levittämisessä vaikkapa samalla
tavalla kuin piispa Albertia, joka Riiassa perusti ristin puolesta
taistelevan veljeskunnan, olen autautuva hänen välikappaleekseen
viimeiseen hengenvetooni asti -- en saa kieltäytyä mistään! Mutta
mitään niin suurta en toki usko voivani toimittaa. Vaan jos sen
voisinkin, niin itse tahdon vaipua vähäpätöisyyteeni, olla pelkkä
harmaaveli, niinkuin olin ennen piispaksi tulemistani -- kunhan vain
kirkon valta vahvistuu ja sen kunnia ja mahti ulonnetaan kaikkiin
maailman ääriin. Ei, Pietari, en pyydä itselleni palkaksi muuta kuin
hamppuköyden, millä vyötän kerjäläisvaippani -- kun pyhä neitsyt
käskee, sidon sen heti vyölleni ja luovun kaikesta, kaikesta!

Pieni munkki seisoi yhä rotevan piispan edessä pidellen käsiään hänen
hartioillaan, jotka, vaikka piispa istui, ulottuivat miltei hänen
matalan rintansa kohdalle. Hän oli terävästi ja tutkivasti kuin ankara
rippi-isä ainakin, katsonut Tuomaan puhuessa häntä silmiin, oli
koettanut tutkia hänen salaisimmat ajatuksensa, tunkeutua hänen
sydämensä sisimpään pohjaan. Ja värähtämätöntä vilpittömyyttä ja
vakavuutta oli hän luullut lukevansa niistä kasvoista, joita hän näin
tähysti. Silloin hänen syvällä kiiluvat silmänsä riemusta kirkastuivat
ja ikäänkuin siunaten hän juhlallisesti lausui:

-- Siis mene täältä rauhan majasta takaisin maailmaan, riennä suuriin
toimiisi ja vie täältä sielussasi sisällinen rauha mukanasi. Tee
työtäsi omalla alallasi, koska uskosi ja vakuutuksesi on niin luja, me
kiertävinä saarnaajina sitä hiljaisuudessa parsimme, onhan päämäärämme
yhteinen. Mutta palatkaamme vaikeilta retkiltämme aina tänne saamaan
vahvistusta ja rohkeutta, palaa sinäkin, jos maailmalla rauhasi
särkyisi, tänne rukoilemaan Neitsyt Maarialta nöyrää mieltä ja
sielullesi eheyttä.

Hento, teräväkatseinen mies kokosi harmajan vaippansa liepeet ja läksi,
vielä jäähyväisiksi piispalle päätään nyökäyttäen. Yö olikin jo
myöhäiseksi kulunut. Äänetöntä oli kaikki, tyynen talviyön rauha peitti
sankan, jylhän metsän ja sen keskessä piiloilevan pienen erakkojen
majan.

Rauha, täydellinen rauha, täytti vanhan piispankin mielen hänen
istuessaan siinä nyt yksin kovalla laverillaan, yhä vielä äskeisen
keskustelun synnyttämän, varman ja sopusointuisen mielialan vallassa.
Hän oli nyt valmistanut itsensä, nyt oli toiminta taas alkava.
Vuosittain oli hänen tapana tulla paaston aikana muutamiksi
viikoiksi vanhaa, rakasta munkkielämää viettämään siihen pieneen
luostarintapaiseen laitokseen, jonka hän oli perustanut metsään lähelle
Aurajoen suuta. Oli niin virkistävää saada sotamelskeistä ja
hallintohuolista syrjässä viettää hetkinen itseään varten, syventyä
asioihin, miettiä, lukea rauhassa pyhiä kirjoja ja harjoittaa
hartautta, sitten vahvistuneempana ja tarmokkaampana taas töihinsä
puuttuakseen. Ja hän tunsikin nyt taas, kun se lepoaika oli mennyt,
uutta varmuutta, jäntevyyttä ja turvallisuutta mielessään -- hän sitä
tarvitsikin, sillä koko hänen tarmoaan nyt kysyttiin.

Kun yö oli kulunut, avasi piispa oven selälleen ja hengitti aamun
raikasta ilmaa. Keväinen päivä oli vaiennut, aurinko teki nousuaan, oli
aika lähteä taipaleelle, pois lepomajasta taistelevaan maailmaan.

Hän käveli talliin, haki sieltä ratsunsa, satuloi sen ja talutti
portille. Vaan hän ei noussut nyt tuon uljaan mustan juoksijansa
selkään; halki kinoksien hän verkalleen käveli, taluttaen hevostaan
ohjaksista pitkin kuperaa keväistä polkua, jossa jalkaa usein livetti.

Pitkäksi venyi tänään matka metsän halki, jonka korkeiden puiden
lomitse aurinko vähitellen nousi paistamaan tielle, huilattuaan ensin
ylimmät latvat. Vihdoin harveni metsä, päivän kilo pisti kulkijan
silmiin, laaja lumipeittoinen aavikko oli helakan valkoisena edessä.
Sen keskitse kaareili joen jääpeitteinen uoma tummahtavana vyönä ja
joen toiselta rannalta taas siinsi matalarakennuksinen, harmaja kylä,
josta savu aamun tyynessä melkein kohtisuoraan taivasta kohden
nousi. Mutta vielä etäämpää, joen suistosta, jossa oli rivittäin
tavara-aittoja ja suojuksia virran kummallakin kaltaalla, sieltä näkyi
jo tänä aikuisena aamuhetkenä virkeää liikettä ja toimeliaisuutta.

Tuomas pysähtyi tuokioksi sitä katsomaan; se vaikutti vilkastuttavasti
hänen mieleensä. Siellä kilkkavat kirveet ja ritisevät sahanterät, kun
aluksia korjataan merikuntoon pian alkavaa purjehduskautta varten;
toisia, vanhoja, tervataan ja tihennetään, toisia, uusia, telakkapuilla
veistetään, -- se kajahti miellyttävältä piispan korvaan. Sillä
tuollaista toimeliaisuutta hän suosi ja hän ajatteli, että vielä
useammat kirveet siellä pian kalskavat, kunhan hänen asiansa sille
kannalle ehtivät. Ja hänen sitä ajatellessaan läksi taas veri nopeammin
kiertämään suonissa, jäsenet tuntuivat vetreytyvän ja raskas pää keveni
ja selkeni. Niin, suuret tehtävät ovat nyt edessä, ajatteli hän, aika
kiirehtii, se vaatii häneltä paljo tointa ja tarmoa, -- miksi hän
vitkastelee? Ja kahta reippaampaa ja joutuisampaa oli nyt hänen
kävelynsä, kun hän jälleen rupesi taluttamaan ratsuaan jokiahdetta
pitkin.

Hän astui pysähtymättä kylän ohi. Pihalta kuului halkojen hakkuuta,
naiset juoksivat siellä puuhissaan tuvan ja ometan väliä ja miehet
juottivat kaivolla hevosiaan ajoon lähtiessään. Elämää, työtä! Miksi
hän tuhlasikaan aikansa astumiseen! Ketterästi kuin nuorukainen
viskautui hän satulaan ja kiinnitti ohjakset tottuneella kädellä. Ja
virmasti voimakas ratsu, joka sekin nyt vasta tunsi varsinaisen
toimensa alkaneen, läksi kiidättämään tuttua taakkaansa metsän halki ja
sitten joen jäätä pitkin. Nyt tunsi ratsastajakin olevansa oikeassa
asemassaan; hän hytkyi notkeasti hevosen juoksun mukaan, rinta
pullistui, sieramet laajenivat ja jäseniin tuntui tulevan terästä. Hän
antoi vankan mustansa valtoineen juosta ja kiiti niin ohi asuttujen ja
metsäisten rantojen, jotka kuin vilahdellen sivulle jäivät.

Taas vaihtui uusia kuvia ratsastajan eteen. Siinä oli jyrkällä törmällä
korkea rakennus, torni katolla, risti tornin huipussa, -- Räntämäen
kirkko, jonka hän itse piispanistuimensa viereen oli siihen rakentanut.
Sen kupeella olivat rannalla piispan ja tuomioherrain ja kaniikkien
asuinrakennukset, -- mataloita, pieniä tupia ne olivat, vaan ne
herättivät silti hänessä ylpeyttä ja iloa, sillä kristikunnan ahjona ja
keskustana tässä kaukaisessa maassa ne siinä olivat, siihen hän oli
sijoittanut Suomen kirkon sydämen. -- Tuomas ajoi ylös törmälle. Siellä
oli kaikki vielä äänetöntä. Piispa itse ei ole kotona, harvoin hän
tässä piispantalossa kotona onkaan, linnassa hän asuu, -- ja
tuomioherrat ja kaniikit, ne laiskurit, ne tietysti tapansa mukaan
nukkuvat pitkälle aamuun asti... Ratsastajan kulmakarvat rypistyivät ja
hän pidätti hieman hevostaan tuumien poiketa sisään herättämään
nukkuvaa tuomiokapituliaan. Vaan taas laski hän ohjakset valloilleen ja
karautti ohi kirkon ja pappilan, -- ei ollut hänellä nyt aikaa
sellaiseen pieneen kotikuriin, suuremmat hankkeet häntä kiirehtivät
korkeampiin tehtäviin.

Mutta nyt se jo näkyikin hänen matkansa päämaali tuolta etäältä,
siintäen jyhkeänä korkealta kunnaalta, ja hän kiirehti, metsästä esiin
ratsastaessaan, yhä heponsa hyvää vauhtia. Yksinäisen, jyrkkärinteisen
ja tasalakisen kallion päällä lähellä Aurajoen rantaa oli vankka,
harmaakivinen linna, jonka mantereenpuolisesta päästä ylpeänä kohosi
paksu, pyöreä torni, näkyen kauas yli metsänkin ja halliten laajalti
ympäristöään. Ulommas kallion ympäri oli suurista kivistä rakennettu
muuri, jonka päällä vielä oli hirsisalvos; muurin keskessä oleva
raskas, hirsistä salvettu portti oli kiinni ja muuria kiertävän
kaivoksen yli vievä laskusilta oli pystyyn nostettu. Umpinaiset olivat
linnan seinät, jotka kohosivat pystyyn jyrkältä kalliolta, sieltä
sisältä ei näkynyt mitään; ainoastaan tornin laella edestakaisin
asteleva vartija kuvastui jo kaukaa selvästi kevätaamun kirkasta
taivasta vastaan.

Sitä kohden kiirehti yksinäinen ratsastaja ja hänen rintansa paisui ja
silmänsä kiilsi sitä lähestyessään. Sillä tämä oli se luja turvapaikka,
jonka hän oli rakennuttanut valloittamansa maan ja siihen kylvämänsä
uuden uskon selkärangaksi ja josta hän hallitsi alistetun kansan ja
kuritti uppiniskaiset pakanat. Sieltä oli hän retkensä ja
käännytystyönsä menestyksellä johtanut ja sieltä päin aikoi hän nytkin
yhä laajenevat tuumansa toteuttaa.

Huuruava ratsu pysähtyi nostosillan eteen, joka samassa jo vitjoillaan
ritisten laskeusikin, tulijan sisään päästä, -- vartijat olivat jo
etäältä tunteneet tulijan linnan ankaraksi isännäksi. Piispa karautti
avatusta portista sisään, viskausi alas satulasta ja heitti hevosensa
siihen palvelijain hoidettavaksi. Terävän, tarkastavan katseen loi hän
ympärilleen ja kaikki pihalla olijat tervehtivät häntä paljastaen
päänsä. Vaan sanaakaan puhumatta nousi Tuomas portaita ylös sisäpihaan
ja kiirehti suoraan omaan erikoiseen piispanrakennukseensa. Siellä hän
nopeasti kiskoi vyön uumeniltaan, riisui pois karkean, harmajan
kauhtanansa, heitti lammasnahkaisen lakkinsa naulaan -- sen puvun aika
oli nyt ohi. Hän heitti päälleen näädännahkoilla rikkaasti reunustetun,
mustan, väljän piispantakkinsa, jonka sametti valahti pehmoisiin,
kauniisiin laskoksiin, pujotti kaulaansa paksut vitjat, joista suuri
kultaristi riippui, ja sovitti päähänsä korkean, ristiotsaisen,
hopealla rikkaasti kirjaillun hiippansa. Mutta jalkoihinsa veti hän
leveävartiset, kilisevillä kannuksilla varustetut sotilassaappaat, ja
vyölleen, piispanvaippansa alle, vyötti hän raskaan miekan.

Sitä tehdessään hänen pitkä, uljas vartalonsa ikäänkuin vieläkin oikesi
ja kasvoi, hänen kasvoilleen levisi itsetietoisen hallitsijan mahtava,
juhlallinen ilme ja hänen silmiinsä asettui tottelevaisuutta vaativan
käskijän varma katse. Samalla hänen mielensäkin tuntui pukeutuvan
uuteen asuun, siihen tuli uutta pontta ja varmuutta. Ja vartalo suorana
ja pää pystyssä, ryhdiltään arvokkaana ja kasvoiltaan vakavana, astui
hän verkkaisin askelin huoneistaan ulos ja käveli linnan suureen
arkitupaan.

                                    (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)



TUOMAS PIISPA JA HÄMÄLÄISET.


Suuri oli piispanlinnan yhteinen arkitupa: pituutta kymmenen syltä ja
leveyttä melkein saman verran. Keskessä oli mahtava kiviuuni, jonka
avonaisessa, korkeassa pesässä miehen mittaiset honkapölkyt palaa
roihusivat, valaisten tuon väljän, muuten umpinaisen suojan. Tuvan
seinämiä kiersi ympäriinsä kiintonaiseksi rakennettu rahi, joka
oli tehty kahtia halaistuista jättiläispetäjistä, ja samasta
rakennusaineesta veistetty pöytä ulottui tuvan perällä melkein seinästä
seinään. Vieri viereensä oli seinäin naulapuille ripustettu aseita,
teräsjousia ja leveihin puuhuotriin pistettyjä miekkoja, keihäitä ja
viiniä, kypäriä ja kilpiä. Satuloita ja ratsusaappaita oli penkkien
alla ja pitkin lattioita, ja niitä siellä toiset miehistä korjailivat
ja voitelivat, toisten hioessa aseitaan ja solkivöitään kiillottaessa.
Sotaista joukkoa kuhisi joka kolkassa. Toiset, retkiltä palanneet
miehet, nukkuivat raskaasti kuorsaten pitkin raheja, toiset taas
sonnustausivat retkille lähtemään. Äänekästä surinaa ja raskaiden
askelten astuntaa kaikui lakkaamatta tuossa suuressa tuvassa, ja
miesten puheihin ja huutoihin sekausi naisten kimeämpi ääni, kun he
siellä karsinassa taikinaa alustivat ja olutta panivat ja hoitivat
liedellä suuressa padassa kiehuvaa aamukeittoa tai sulloivat evästä
suuriin kontteihin.

Mutta äkkiä vaikeni hälinä ja huuto tuvassa, kun piispan pitkä vartalo
ilmestyi ovelle ja hänen hiippansa hopea ja ristinsä kulta välähtivät
pystyvalkean hohteessa. Naiset vetäytyivät uunin luo ääneti askaroimaan
ja miehet antoivat työaseensa levätä ja tervehtivät kunnioittaen
isäntäänsä. Mutta pöydän takaa nousi haarniskaan puettu, roteva soturi,
joka oli pöydälle laskenut raskaan, sulkaniekan kypäränsä ja jonka
hikisessä tukassa vielä oli sen jäliltä syvä vako, nousi ja astui
kannusten kalistessa piispaa vastaan ja tervehti häntä tuttavallisesti
ja iloisesti, niin että sydämellinen hymy kirkasti hänen ruskeat,
arpiset kasvonsa.

Tuomas oli pysähtynyt keskelle lattiaa ja loi pikaisen katseen
ympärilleen. Hän teki tupaan astuttuaan heti saman havainnon, minkä hän
jo pihalla yhdellä silmäyksellä oli tehnyt. Siellä olivat toiset
juottaneet hikisiä ratsujaan ja toiset satuloineet tallista vasta
talutettuja kiiltokarvoja; täällä nyt toiset riisuivat märkiä
vaatteitaan orsille kuivamaan ja toiset pukeusivat sotatamineihinsa.
Jotakin harvinaisempaa ja tärkeämpää oli tapahtunut, sen hän heti
älysi. Ja senvuoksi hän kohta, muitta tervehdyksittä, kysyi vastaansa
astuvalta haarniskoidulta mieheltä:

-- No, Belgerd, mitä on tapahtunut?

-- Paljo, Tuomas, vastasi soturi kaikuvalla äänellä. -- Hämäläiset ovat
taas nousseet aseisiin.

Tuomas kohautti hieman hartioitaan ja istahti tyynesti rahille.

-- Mutta sehän toki ei ole mitään harvinaista, ne nousevat ja
kukistuvat vähä väliä. Oletteko jo riistäneet heiltä aseet?

-- Kapinaa kestää vielä ja se on tällä kertaa tavallista vaarallisempaa
laatua, vastasi soturi varsin vakavana. -- Hämäläiset ovat nyt aivan
miehissä liikkeellä, mutta he eivät kapinoi edes yksin, karjalaisia on
niissä mukana lukuisat parvet, jotka ovat meidän rintamaillemme
hyökänneet.

Tämä tieto sai Tuomaan vilkastumaan.

-- Vai karjalaisia, oletko siitä varma?

-- Ei ole siitä epäilystä. Noita pitkiä, valkomekkoisia suksimiehiä on
retkeillyt täällä rannikolla asti ja retkeilee yhä, olemme heidät
hyvinkin tunteneet.

Levollisena, joskin vakavana ja miettiväisenä, kuunteli Tuomas näitä
hänen poissaolonsa aikana sattuneita tapauksia. Hänen kasvojensa
ilmeestä ei saattanut huomata, että nuo uutiset puhjenneesta
vaarallisesta kapinasta olisivat häntä huolettaneet taikka
suututtaneet, päinvastoin vilahti toisinaan melkein kuin jonkinlaisia
tyytyväisyyden väreitä hänen silmissään. Roteva soturi, joka näitä
kertoi ja joka ei suinkaan aristellut kahakoita eikä partioretkiä,
katseli ihmetellen tuota piispan tyyneyttä; se häntä melkein loukkasi
ja senvuoksi hän, tuokion vaiti oltuaan, lisäsi:

-- Viimeksi tänään palasin miesjoukon kanssa kapinoitsijoita
ahdistamasta. Ne miehet eivät ole tottumattomia pikkukahakoihin, he
voivat todistaa, mitä laatua tämä kapina on.

Silloin Tuomas äkkiä tempausi irti mietteistään, hymähti
ystävällisemmin ja virkkoi:

-- Uskon sinua täydelleen, Belgerd. Vai uskaltaa Häme vieläkin kerran
nostaa päätään! Kerrohan lähemmin, miten kapina alkoi ja miten sitä on
jatkunut.

Belgerd, linnanvanhin, joka oli piispan aseellisen väen päällikkö ja
hänen linnansa hoitaja, kuvasi nyt lyhyin, reippain piirtein, miten
linnaan ensiksi rupesi kuulumaan hätääntyneitä viestejä Hämeestä. Sinne
lähetettyjä verottajia ja saarnamiehiä, jotka olivat suksilla paenneet
aseihin nousseiden käsistä, saapui henkensä hädässä sisämaasta ja he
kertoivat kaikki, että hämäläiset koko laajalla asuma-alueellaan olivat
yhteen aikaan ja yhtäkkiä hyökänneet kaikkien heidän kyliinsä
asettuneiden vieraiden kimppuun, kurikoineet kuoliaiksi toisia ja
toisia upottaneet avantoihin, -- säälittä ja armotta, kenen vain olivat
käsiinsä saaneet. He olivat pakanuuteensa luopuneet ja hurjistuneina
olivat he silponeet pappeja ja käärineet heitä olkiin ja sytyttäneet
nämä elävät lyhteet palamaan ja ilkkuneet rovioiden ympärillä.
Kasteessaan pysyneiden naapuriensa pirtteihin tunkeutuen kaatoivat
hurjat joukot talon harjalle pystytetyt ristit ja silloin useimmat
kastetut heitä mielisuosiolla seurasivat vanhoihin pyhiin lehtoihin,
joissa he kohta uhrasivat pakanallisille hengille, siten rististä
luopuen; ja he huuhtoivat pyhillä lähteillään kasteensa pois ja
yhtyivät aseellisiin joukkoihin. Vaan jos ken kastetuista ei sitä
tahtonut tehdä, niin hänet pakotettiin juoksemaan uhripuiden ympärillä,
kunnes hän väsymyksestä hengetönnä vaipui maahan. Ja kristittyjen
kastettuja lapsia he ryöstivät näiden kotoa ja veivät velhojensa
noiduttaviksi. Yleensä he tällä kertaa esiintyivät tavattomalla
vimmalla, ikäänkuin äärimmilleen ponnistaen voimansa ja vihansa,
vapautuakseen ristin ikeestä. Kaikki Hämeen asekuntoiset miehet
kokoontuivat sitten sotaisiin partiojoukkoihin ja he kutsuivat
karjalaisia suksimiehiä avukseen. Ja kotikylänsä ensiksi kristityistä
puhdistettuaan lähtivät he hiihtämään rannikolle päin, polttaen ja
ryöstäen jokaisen talon, jonka harjalla he ristinmerkin tunsivat. Ja
monet rannikollakin luopuivat kasteestaan ja uhrasivat pakanain
seurassa vanhoissa karsikoissaan; toiset sen tekivät pelosta ja
pakosta, toiset halulla ja ilolla.

Aina vain hievahtamattomin kasvoin kuunteli piispa tätä kertomusta.
Linnanpäällikön vaiettua virkkoi hän kuin itsekseen:

-- Niinpä niin, ne karjalaiset tekevät työmme täällä aina epävarmaksi.
Ja karjalaisten takana on taas muita.

Käännähtäen Belgerdin puoleen kysyi hän sitten äkkiä:

-- Entä te, minkä teitte kapinoiville hämäläisille?

-- Minä lähdin tietysti ratsuväen kanssa heti heitä vastaan, hain heitä
mistä luulin löytäväni. Vaan sepä tässä taistelussa onkin kirottua: ota
kiinni kärppä kiven kolosta! He retkeilivät pienissä parvissa,
hiihtivät milloin edessämme ja milloin takanamme; toisia heistä
tunkeutui pohjoiseen, Ulvilaan saakka, toisia kierteli etelämpää
rannikolle. Muutamia parvia ajoin takaisin, vaan minun täytyi palata
tänne linnaan, kun sain viestejä, että toiset sillaikaa jo sitä
uhkailivat.

-- Tätäkö linnaa -- oletko päästäsi vialla?

-- Tästä ovat pakanat hiihtäneet parin neljänneksen päässä, ja kirkolle
lahjoitetuista kartanoista ovat he karjan ryöstäneet.

Jo näytti piispakin suutahtavan tuota kuullessaan ja hiukan
kärsimättömästi hän virkahti:

-- Entä sitten?

-- Senjälkeen olemme joka päivä pienemmillä partiojoukoilla ajaneet
kapinoitsijoita takaa, vaan väkemme uupuu, se ei riitä, en tiedä, miten
saamme tämän kapinan kukistetuksi.

Mutta piispa hymähti puolittain pilkallisesti ja taputti haarniskoitua
ystäväänsä olalle:

-- Niin vähiin ei toki voimamme uupune, sinä vanha sotakarhu! Kapina on
tietysti tyyten tukahdutettava -- eihän me ennenkään kahakoita
kartettu.

Puna nousi soturin poskille ja miekka helähti, kun hän sen kahvaan
tarttui.

-- En karta kahakoita, kun vaan saisin avoimessa ottelussa tapella.
Mutta metsää myöten hiipivää vihollista vastaan, jota en saa käsiini,
on tukalaa taistella. Ja pahinta kaikesta on se, ettei tiedä, missä
kaikkialla vihollisia on.

-- Mitä tarkoitat?

-- Tämä kristitty rannikon kansa näyttää salaa suosivan vihollista, se
auttaa sitä, missä uskaltaa ja voi -- tähän kristittyyn seurakuntaan ei
ole paljo luottamista...

Tuomas nousi ja katkasi kädenliikkeellä linnanvanhimman kuvauksen. Tuo
viittaus linnan lähimmän väestön epäluotettavaisuudesta tuntui hänestä
moitteelta häntä itseään vastaan: hän ei muka ollut juurruttanut ristin
oppia siihen kyllin syvälle. Tuota valitusta hän ei tahtonut kuulla --
kansa pysyi kyllä tottelevaisena, kunhan sitä tarpeellisessa kurissa
pidettiin. Hän astui pari kierrosta hyvin kiihkeänä lattian poikki,
pysähtyi sitten Belgerdin eteen ja virkkoi vihaisella äänellä:

-- Te olette väärästä päästä käyneet tätä kapinaa kukistamaan, liian
lempeästi, liian pehmeästi, siinä koko vika. Teidän ei pidä lähteä
vihollista metsistä hakemaan, vaan heidän omista kylistään ja
kodeistaan. Siellä talot tuleen ja uppiniskaiset seipääseen! -- ei saa
säästää ketään, joka ei kohta taivu ristiä kumartamaan. Silloin kyllä
palaavat miehet partioista -- se keino tepsii, -- ankaruus, julmuus on
ainoa, joka heihin pystyy, mutta se pystyykin varmasti.

Tuvassa olevat miehet kuuntelivat ääneti piispan nuhteita -- he eivät
mielestään olleet niitä ansainneet. Vaan Tuomas oli nyt innostunut ja
suuttunut, ja hän kysäsi terävästi:

-- Oletteko saaneet vankeja?

-- Eilen toivat ratsumiehet kymmenkunnan pakanaa mukanaan, vastasi
linnanvanhin.

-- Hyvä. Kun nyt lähdette liikkeelle, otatte vangit mukaan. Ja ensi
paikassa, missä pakanoita tapaatte, teette vangeista lopun...

Tuomas teki kädellään leikkaavan liikkeen ja vaikeni hetkeksi ikäänkuin
hengähtämään -- hän huomasi, että miehet eivät häntä täydellisesti
hyväksyneet. Ja selittääkseen tarkoituksensa jatkoi hän rauhallisemmin:

-- Kapina on kukistettava, meidän on osoitettava luopioille rankaisevaa
voimaamme, heidän täytyy meitä pelätä. Meidät on asetettu tänne pyhän
kirkon rajavartioina taivuttamaan kaikki kansa ristin oppiin, ja
ankaruudella ja pakolla kukistamaan ja masentamaan kaikki, jotka
yrittävät siitä luopua. Siksipä, jos täällä rannikollakin joku
kastetuista luopuu uskostaan taikka salaakaan juonittelee pakanain
liitossa, on hän otettava kiinni ja tuotava tänne linnaan, jossa Tapani
hänestä kyllä huolen pitää, -- he tietävät jo, mitä se komento
merkitsee!

Taas oli piispa kiihtynyt puhumaan jyrisevällä äänellä, niin että suuri
pirtti kajahti. Ja hän lausui lopuksi:

-- Me emme saa olla pehmeitä, silloin kyllä voimamme riittää --
ymmärrättekö? -- Jää sinä, Belgerd, tällä kertaa kotiin linnaa
vartioimaan -- minä lähden miesten kanssa hämäläisiä vastaan. Tahdon
itse tavata kapinoitsijat.

Linnanvanhin hämmästyi ja kysyi:

-- Nytkö heti?

-- Mitäpä sillä on väliä; tapaamme kapinoitsijat sitä pikemmin. Väleen
vain ratsaille, miehet!

Pian järjestyi linnanpihalle puolensataa haarniskoitua huovia ja Tuomas
ratsasti riviltä riville, tarkastaen joukkonsa. Siinä oli väkeä
kaikenlaista kansallisuutta, ruotsalaisia, saksalaisia, suomalaisia
sekasin -- ne oli Tuomas kaikista ilmansuunnista linnueeseensa
palkannut, valinnut vain parhaita sotureita. Heitä ei yhdistänyt
toisiinsa muu kuin yhteinen kunnioitus ja rakkaus isäntäänsä,
voimakasta sotilaspiispaa, ja hänen linnanvanhintaan kohtaan. Mutta
mielihyvällä Tuomas tuota joukkoaan katseli, se oli kelpo väkeä, siinä
vallitsi luja kuri ja hyvä järjestys ja jokainen totteli sokeasti ja
empimättä päällikkönsä käskyä. Kilpaillen siitä, ken mukaan pääsisi,
kiirehtivät miehet nytkin öiselle retkelle, iloisina saadessaan seurata
tuota voimakasta johtajaansa, joka kookkaana siinä istui, piispan
viitassa, mutta soturin miekka vyöllään, rotevan ratsunsa selässä.

-- Portti auki! komensi Tuomas ja ratsasti joukkonsa etunenässä ulos
aavikolle, kääntäen hevosensa sisämaahan vievälle tielle.

       *       *       *       *       *

Monta retkeä tekivät Tuomas piispa ja hänen miehensä tänä kevännä ja
kesänä hämäläisten maahan ja vähitellen he siten taas kukistivat
talvella nousseen kapinan ja masensivat vapauteensa pyrkivän kansan.
Karjalan nuoret miehet, joille retki rannikolle oli ollut seikkailua ja
saaliinpyyntiä, ne hiihtivät jo kevään viimeisellä suksikelillä
takaisin metsien taakse omille rannoilleen, kun näkivät vastarinnan
voimistuvan. He veivät laukuissaan tuliaisina vaimoilleen ryöstettyjä
hopeoita ja vaatteita ja olivat satoonsa tyytyväiset, ja jättivät
hämäläiset yksin kestämään huovien hyökkäyksiä ja kärsimään kapinansa
seurauksia. Hämäläisten partiojoukot hajaantuivat vihollista väistäen
eri tahoille ja kaksin ja kolmin palasivat vihdoin miehet kevätkesällä
soitten ja kankaitten yli kotikyliinsä, hakien asuntojaan kotijärviensä
liepeiltä. Mutta mustuneita raunioita ja tallattuja halmeita löysivät
useimmat entisten talojensa paikoilta ja eläviä he eivät löytäneet
muita kuin raunioilla ulvovat koiransa. Vasta myöhemmin heidän henkiin
jääneet omaisensa vähitellen ja arkaillen piilopirteistään entisille
asumuksilleen palailivat ja rupesivat uusia talonkehiä rakentamaan.

Kristinuskon levittäjän kostava koura oli kapinoivain ja rististä
luopuneiden hämäläisten kylissä käynyt, kirkon soturit olivat piispansa
johdolla ankarasti rangaisseet heidän vapaudenhalunsa. Ja vielä pitkin
kesää retkeilivät linnan huovit hämäläisten kylissä, pitäen tutkimuksia
ja käräjiä, rangaisten aseihin tarttuneita, eikä heidän tuomiostaan
kukaan vähemmällä päässyt, kuin että vannoi ristiä uskollisesti
puolustavansa ja sille uppiniskaisen selkänsä koukisti.

Kapina oli siten kukistettu. Ei kukaan enää linnan ratsumiehiä vastaan
asettaan ojentanut, kun Tuomas piispa sydänkesällä vielä itse suuren
seurueen, pappien ja sotaväen, kanssa teki retken voitettujen
hämäläisten kyliin, vahvistaakseen voittonsa, pystyttääkseen
entiselleen kaadetut ristit ja ajaakseen kunnioitusta ja pelkoa tuohon
sitkeästi alistuvaan heimoon. Hämäläiset notkistivat taas kerran
polvensa ristin ja sen voittoisan edustajan edessä ja kuuntelivat
nöyrinä niitä määräyksiä, joita heille annettiin.

       *       *       *       *       *

Oli lämpöinen, tuuleton kesäilta. Tuomas piispa oli seurueineen
kiertomatkallaan Hämeessä pysähtynyt suuren järven rannalle, korkealle
törmälle, pystyttänyt telttansa siihen ja lepäillyt siinä muutamia
päiviä. Hän oli kutsuttanut kaikki seudun asukkaat kokoon ja antanut
heidän siihen törmän laelle korkean kuusikon rintaan rakentaa pienen
puukirkon, jonka harjalle nyt äsken mahtava hirsiristi oli pystytetty.
Tottelevaisina olivat asukkaat saapuneet tähän pakolliseen työhön.
Järven rannalla oli Tuomas antanut pappiensa kastaa sekä pakanat että
kasteestaan luopuneet ja vasta valmistuneessa kirkossa oli hän
senjälkeen itse pitänyt juhlallisen jumalanpalveluksen ja puhunut
hämäläisille ankaroita varoituksen sanoja, peljättäen heitä vielä
kovemmalla kurituksella, jos he vielä kerran rististä luopuisivat.
Nöyrtyneinä, masennettuina seisoivat nyt hämäläiset aseettomina
alempana törmän rinteellä yhdessä ryhmässä, mutta linnan ratsumiehet
olivat asettuneet ylemmäs rinteelle, josta he voitettuja pilkkasivat ja
nauroivat. Vaan Tuomas itse seisoi seurueensa keskellä törmän laella,
katsellen noita voitettuja laumoja, jotka siinä paljain päin kasteen
jäleltä kuivailivat tuuheita tukkiaan ja loivat arkoja silmäyksiä hänen
aseelliseen väkeensä.

Hänen piti tänään lähteä seurueineen paluumatkalle kotiin ja tässä
rannalla oli hän tahtonut jättää vielä viimeisen pysyvän muiston
vallastaan kastettujen mieliin. Tuomas tunsi mielensä rauhalliseksi ja
varmaksi; lujalla tarmollaan oli hän taas kukistanut tämän kapinan,
joka oli ollut muita vaarallisempi ja vaikeampi, -- tuossa oli voitettu
kansa hänen edessään. Muut olivat epäilleet, hän ei ollut empinyt.

Seurasihan menestys hänen retkiään ja yrityksiään silloinkin, kun
kaikki näytti toivottomalta; hänen tuli vain aina luottaa omaan lujaan
tahtoonsa ja toimia sen mukaan, -- onni astui hänen jälkiään. Miksi hän
siis väliin itsekin epäili, miksi oli hän vieläkin heikko?

Taas rehahti pilkkanauru törmällä istuvain huovien joukosta -- joku oli
siellä keksinyt uuden ivanimen voitetuille -- ja alempana seisovat
hämäläiset painautuivat yhä enemmän yhteen veden ääreen, niinkuin arat,
säikähtyneet lampaat. Vaan Tuomas kääntyi vieressään seisovan
linnanvanhimman puoleen ja virkkoi:

-- No, Belgerd, sinähän pelkäsit, että me olisimme liian vähäväkisiä
tätä kapinaa kukistamaan. Onko nyt enää koko Hämeen maassa yhtään
miestä, jonka tekisi mieli jännittää joustaan kirkon soturia tai pappia
vastaan?

-- Ei ole tällä hetkellä, -- vastasi haarniskoittu soturi, -- ja
kenties ei ole muutamaan vuoteenkaan vielä. Kapina on nyt lopussa. Vaan
siltä en usko, että noiden märkätukkaisten mekkomiesten mielissä
liikkuu pelkkää katumusta ja nöyryyttä, ainakaan he eivät tunne
kiitollisuutta mielissään meitä kohtaan siitä tavasta, jolla he taas
ovat kirkon helmaan saatetut.

Piispa naurahti.

-- Ehkä eivät tunne, mutta he kumartavat ristiä ja se on pääasia. --
Vaan Tuomaan piirteet jäykistyivät taas ja hän lisäsi: -- Niin, en usko
minäkään, että me vielä mitään pysyväistä olemme luoneet. Hämäläisillä
on liian levottomia naapureita, pysyäkseen kauan uskollisina.

Linnanvanhin vilkastui.

-- Se on totta. Meidän olisi ulonnettava retkemme Karjalan heimoihin
saakka ja saatava ne yhtä taipuvaisiksi. Mutta siihen ei riitä väkemme,
-- olin oikeassa sittenkin, me olemme liian vähäväkiset.

Piispa ei vastannut siihen mitään. Hän katseli miettiväisenä kauas tuon
tyyneen, kirkkaan selän yli noita autioita, kallioisia, metsäisiä
rantoja, joissa asutuksen jälkiäkään ei näkynyt, -- harvassa lymyilivät
talot lahtien pohjukoissa, -- ja noita jyrkkiä vuorenharjanteita, joita
siinti toinen toisensa takaa, -- se oli autiota, köyhää, karua
maailmaa. Jossakin kaukana, noiden äärettömäin, tiettömäin erämaiden
takana, siellä missä lienevätkään karjalaisten yhtä autiot rannat, yhtä
harvat ja vaivaiset kylät, -- oli oikeastaan toivotonta tällaisia
seutuja vuosi vuoden perästä valloitella. Mutta Tuomaan tähystävä katse
liiti vieläkin kauemmas: näiden erämaiden takana on sittenkin vielä
toisia maita, toinen asutus, suurempi, rikkaampi, ja sinne
kaukaisuuteen hänen mielensä paloi, siellä olisi hän tahtonut voittaa
suurempia voittoja ja masentaa mahtavampia kansoja.

Kun piispa pysyi ääneti, jatkoi Belgerd tuokion kuluttua:

-- Mutta jotakin me toki voisimme tehdä näiden seutujen säilyttämiseksi
ja rauhoittamiseksi ja noiden alituisten kapinain asettamiseksi; ja se
meidän olisi tehtävä, jos mieli valtamme täällä pysyväiseksi jäädä.

Tuomas käännähti vilkkaasti sodanpäämiehen puoleen. Olisikohan hänessä
nyt herännyt sama ajatus, joka Tuomaan mielessä jo niin kauan oli
kytenyt ja välttämättömyydeksi kypsynyt? Hän virkkoi:

-- Jotakin -- nimittäin mitä?

-- Olisi jätettävä tänne varustusväkeä, tietysti, aseellinen joukko
pitämään hämäläisiä kurissa, muuten he taas pian pesevät kasteveden
pois päälaeltaan. Tänne on törmälle kirkko rakennettu; olisi pantava
hämäläiset työhön, rakentamaan tuohon viereen linnoituksen, jossa
meillä olisi vahva partiopaikka ja joka aina ylläpitäisi tarpeellista
pelkoa ja kuria ympäristössään.

Pettyneenä oli Tuomas taas kääntynyt järvelle katselemaan ja hän
kuunteli tuota ehdotusta varsin välinpitämättömänä. Uusi ei näyttänyt
hänelle tuokaan ajatus olevan, hän oli sitä aikoinaan paljokin
miettinyt, vaan hän oli sen hylännyt. Lyhyesti hän vastasi:

-- Se on tarpeetonta.

-- Tarpeetonta -- miten niin, jos meiltä vain väkeä riittäisi? kysyi
Belgerd kummissaan.

Tuomas käveli muutaman askeleen etemmäs törmälle, vähän syrjään muista,
istahti kivelle ja viittasi linnanvanhimman luokseen.

-- Tarpeetonta siksi, että meillä ei ole syytä hukata miehiämme ja
voimiamme näiden laajojen erämaiden puolustamiseen taikka
linnoittamiseen, nämä metsäläiset me kyllä saamme sekä rauhallisiksi
että uskollisiksi toisellakin, paljoa mukavammalla tavalla. Tämä Hämeen
kukistaminen, niin työlästä kuin se on ollutkin, on meille oikeastaan
hyödytöntä ajanviettoa muita suurempia hankkeita valmistaessamme. Me
voisimme sen huoletta jättää sikseen, ja kunhan saamme tähän väestöön
sen verran kammoa isketyksi, että veroittajamme ja saarnamiehemme
voivat täällä vaaratta kulkea, niin on kaikki hyvä. Tämänkesäiseen
retkeemme voimme siten olla täysin tyytyväisiä, tarkoituksemme olemme
sillä nyt saavuttaneet ja kaikin voimme huoletta palata kotiin.

Linnanvanhin, piispan uskottu mies ja vilpitön ystävä, ei voinut tätä
kantaa hyväksyä, hän ei sitä ymmärtänyt, hän pudisteli epäilevästi
päätään. Tiesihän hän kyllä yhtä ja toista piispan laajemmista
tuumista, hänen aikeestaan saada suuri ristiretki toimeen, mutta sitä
hän ei käsittänyt, että Tuomas tähän retkeen kaiken toivonsa rakensi.
Hämeen rauhoitus oli hänestä kaikissa tapauksissa ensiksi suoritettava,
kukistettakoon sitten Karjala, jos siihen riittävästi ristilaumoja
saadaan kokoon. Mutta hänen noita epäillen miettiessä, jatkoi Tuomas:

-- Elkäämme hätäilkö, elkäämme kiirehtikö tapausten edelle; me
tarvitsemme pian kaiken väkemme ja kaiken huomiomme toisilla tahoilla
-- odottakaamme!

Belgerd luuli ymmärtävänsä.

-- Mutta joskin saadaan ristiretki toimeen Karjalaan, olisihan valmis
varustusväki Hämeessä silti tarpeen.

Tuomas istui ääneti hetkisen, punniten mielessään, olisiko hänen
uskotulle taistelutoverilleen tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin
ilmaistava aikeitaan. Näihin asti oli hän pitänyt nuo laajat
suunnitelmansa visusti omana salaisuutenaan ja niin hän aikoi ne pitää
edelleenkin. Mutta valaistakseen vanhalle ystävälleen puheitaan, tahtoi
hän toki hiukan opastaa häntä tolalle. Hän lausui harvakseen:

-- Emmehän saa ajatella ainoastaan näitä hämäläisiä, emme myöskään
ainoastaan karjalaisia, -- jos heidät voitammekin, emme ole vielä
kaadettavamme puun juuria tavanneet. Ellemme iske juurta poikki, kasvaa
siitä aina uusia kapinan vesoja, myötään uusia vaaroja kirkolle.
Tiennethän, mikä voima siellä karjalaisten ja hämäläisten takana
lietsoo vihaa kirkkoamme vastaan.

Uusia näköpiirejä välähti yhtäkkiä soturin mieleen, hän rupesi
aavistamaan piispan aikeita. Vaan hän ei vielä voinut uskoa
aavistustensa osuneen oikeaan, niin arveluttavilta tuntuivat hänestä
sellaiset tuumat. Ja vitkastellen hän virkkoi:

-- Minä luulin ristiretken tarkoittavan pakanoita eikä kristittyjä...

-- Kirkon vihollisia yleensä se tarkoittaa, emme tarvitse, emme voi
niitä etukäteen erikseen nimitellä. Vaan isku on suunnattava siihen,
mistä se parhaiten tepsii, meidän on puristettava kaikki nämä
suomalaiset pakanaheimot valtamme väliin, saarrettava ne joka taholta
ja liitettävä Rooman kirkkoon niin, ett'eivät ne vaikutuksestamme
mihinkään pääse. Kun sen teemme, silloin on Häme rauhallinen ja
Karjalan käännyttämiseen tarvitsemme ainoastaan viisikymmentä huovia ja
kymmenen pappia. Jumala on meille valinnut otollisen hetken ja meidän
on sitä käytettävä hänen valtansa vahvistamiseksi maan päällä.

Linnanvanhin huomasi aavistuksensa tosiksi ja hän arvosteli nyt hiljaa
mielessään noiden hänelle uusien, avarain tuumain toteuttamisen
mahdollisuutta, aina sekaan pudistellen päätään. Tuomaskin istui
ääneti, mutta hänen ajatuksensa kehittivät ja vatvoivat yhä uudelleen
tuota suunnitelmaa, jonka hän jo niin usein oli selväksi rakentanut.
Hän oli tiedustelijainsa ja muiden kulkijain kautta tarkoin seurannut
ajan merkkejä ja tunsi senvuoksi hyvin, kuinka ahtaalla ja heikkona ja
palasiin pilkottuna oli se valta tuolla kaukaisessa idässä karjalaisten
takana, johon hän aikoi iskunsa tähdätä, kuinka mongoolien hurja
sotilaskansa piti varjaagien suurta valtakuntaa raskaissa kahleissa.
Vielä rehenteli Suuri Novgorod vanhan mahtinsa varassa ja sen ruhtinaat
pelkäsivät ja vaanivat Rooman kirkon kasvavaa valtaa ja sen nuoret
miehet tekivät vieläkin usein hyökkäyksiä sen rajaseutuja vastaan,
yllyttäen liittolaisinaan olevia pakanoita, virolaisia ja karjalaisia,
paavin käännyttäjäin kimppuun. Siten olivat kalparitarit Virossa
pakanoita vastaan taistellessaan aina samalla saaneet taistella
novgorodilaisia vastaan ja Karjalassa olisi esillä sama peli, sen tiesi
Tuomas. Mutta nyt tarvittiin vain voimakas sysäys lännestä päin itse
tuota idästä uhkaavaa valtaa vastaan, -- se oli riittävä masentamaan
sen mahdin ja lopettamaan sen vaikutuksen pakanain joukossa. Se sysäys
oli nyt annettava. Ja sitten... niin, sitten olisi paljo tehtävätä, --
kunhan vain nyt saisi jalansijan toiminnalleen.

Belgerd pysyi ääneti, hän ei tietysti ollut voinut seurata Tuomaan
ajatuksenjuoksua. Mutta hän näki, mikä kiivas tuli taas oli syttynyt
piispan silmissä ja tiesi, ett'ei maksanut vaivaa koettaakaan sitä
tulta sammutella. Eikä hän tahtonutkaan sitä sammuttaa. Hän oli jo niin
usein nähnyt piispan ryhtyvän rohkeihin tekoihin ja innostuksellaan ja
tarmollaan niitä ajavan -- hänen oli itsensä aina lopuksi täytynyt
innostua mukaan ja piispan miekkana toteuttaa hänen hankkeensa. Nyt hän
ymmärsi, miksi Tuomas piti Hämeen kukistamista toisarvoisena ja miksi
hän lykkäsi Karjalan valloituksen tuonnemmaksi. Ja vaikka häntä vielä
pyörrytti piispan aikeiden avaruus, oli hän tottunut hänen
tarmokkaaseen tahtoonsa alistumaan.

Vaan Tuomas nousi pystöön, viittasi innostuneena kaukaiseen avaruuteen
ja puhui kaikkien kuultavasti:

-- Meidän on perustettava tänne suuri, voimakas kirkollinen valtakunta,
johon kuuluvat hämäläiset, karjalaiset, inkerikot ja lappalaiset ja
minkä nimellisiä nuo kansat lienevätkään, kaikki ne ovat koottavat ja
sulatettavat yhteen ja sen uuden vallan vastustajat ovat lyötävät
maahan, sillä se on oleva ristin valta!

Pappeja ja sotureita oli kerääntynyt piispan ympärille hänen näin
huudahtaessaan. Heille nyt Tuomas virkkoi:

-- Mutta kiirehtikäämme siihen työhömme valmistautumaan, täällä on jo
kaikki valmista.

Hän oli käynyt malttamattomaksi, hän ikävöi jo noihin laajempiin
toimiinsa. Siksi käski hän seurueensa heti hankkiutumaan paluumatkalle.
Kiireesti koottiin ja sälytettiin tavarat kuormahevosten selkään,
ratsuja talutettiin esiin ja soturit ja papit nousivat satulaan. Tuomas
ajoi vielä kierroksen rantaäyrästä pitkin, jossa yhteen sulloutuneet
hämäläiset ääneti katsellen seisoivat, ja kehoitti heitä vielä
viimeisen kerran uskollisuuteen, muuten oli ristin voima heidät
musertava ja polttava.

-- Sillä risti voittaa aina! huudahti hän.

Ällistyneinä ja äänettöminä jäivät hämäläiset rantaäyräälle katsomaan,
kuinka tuo loistava seurue verkalleen lähti solumaan törmältä länteen
päin metsänrintaa kohden ja vähitellen sinne painautui ja hupeni. He
olivat aivan typerryksissään näistä viimeisistä tapauksista, heitä oli
ajettu kokoon kuin karjaa, heitä oli pantu työhön, heitä oli kastettu
ja koko ajan olivat he saaneet tuntea tuon merkillisen ristinvallan
heltymätöntä kovuutta. Heidän yrityksensä vapautua sen painosta oli
taas mennyt mitättömiin, kahta raskaammin oli rankaiseva ies heidän
päälleen laskettu, eivätkä nämä verilöylystä henkiin jääneet tähteet
tienneet, mikä kohtalo heitä odotti. Nyt hupeni vieras lauma heidän
törmältään -- he sitä tuskin uskalsivat uskoa. He nousivat ylemmäs
törmälle, paremmin nähdäkseen kurittajain todellakin poistuvan ja
seisoivat siinä ääneti, vuoroin katsellen tuonne metsän rintaan, jonne
ratsastajat olivat painuneet, vuoroin ristiharjaista kirkkoa, jonka he
olivat jälkeensä jättäneet, eivätkä he oikein tienneet, olivatko he nyt
vapaita vai orjia. Mutta he hengittivät kumminkin jo vapaammin,
valloittaja poistui todellakin -- mitäs kirkosta, jonka se törmälle
jätti. Vaan heidän ei kumminkaan tehnyt mieli ruveta sitäkään alas
repimään, sen harjalla rehenteli risti, tuo vaarallinen merkki, joka
heille niin paljo kärsimystä oli tuottanut, -- siihen valtakunta, johon
kuuluvat hämäläiset, karjalaiset, inkerikot ja lappalaiset ja minkä
nimellisiä nuo kansat lienevätkään, kaikki ne ovat koottavat ja
sulatettavat yhteen ja sen uuden vallan vastustajat ovat lyötävät
maahan, sillä se on oleva ristin valta!

Pappeja ja sotureita oli kerääntynyt piispan ympärille hänen näin
huudahtaessaan. Heille nyt Tuomas virkkoi:

-- Mutta kiirehtikäämme siihen työhömme valmistautumaan, täällä on jo
kaikki valmista.

Hän oli käynyt malttamattomaksi, hän ikävöi jo noihin laajempiin
toimiinsa. Siksi käski hän seurueensa heti hankkiutumaan paluumatkalle.
Kiireesti koottiin ja sälytettiin tavarat kuormahevosten selkään,
ratsuja talutettiin esiin ja soturit ja papit nousivat satulaan. Tuomas
ajoi vielä kierroksen rantaäyrästä pitkin, jossa yhteen sulloutuneet
hämäläiset ääneti katsellen seisoivat, ja kehoitti heitä vielä
viimeisen kerran uskollisuuteen, muuten oli ristin voima heidät
musertava ja polttava.

-- Sillä risti voittaa aina! huudahti hän.

Ällistyneinä ja äänettöminä jäivät hämäläiset rantaäyräälle katsomaan,
kuinka tuo loistava seurue verkalleen lähti solumaan törmältä länteen
päin metsänrintaa kohden ja vähitellen sinne painautui ja hupeni. He
olivat aivan typerryksissään näistä viimeisistä tapauksista, heitä oli
ajettu kokoon kuin karjaa, heitä oli pantu työhön, heitä oli kastettu
ja koko ajan olivat he saaneet tuntea tuon merkillisen ristinvallan
heltymätöntä kovuutta. Heidän yrityksensä vapautua sen painosta oli
taas mennyt mitättömiin, kahta raskaammin oli rankaiseva ies heidän
päälleen laskettu, eivätkä nämä verilöylystä henkiin jääneet tähteet
tienneet, mikä kohtalo heitä odotti. Nyt hupeni vieras lauma heidän
törmältään -- he sitä tuskin uskalsivat uskoa. He nousivat ylemmäs
törmälle, paremmin nähdäkseen kurittajain todellakin poistuvan ja
seisoivat siinä ääneti, vuoroin katsellen tuonne metsän rintaan, jonne
ratsastajat olivat painuneet, vuoroin ristiharjaista kirkkoa, jonka he
olivat jälkeensä jättäneet, eivätkä he oikein tienneet, olivatko he nyt
vapaita vai orjia. Mutta he hengittivät kumminkin jo vapaammin,
valloittaja poistui todellakin -- mitäs kirkosta, jonka se törmälle
jätti. Vaan heidän ei kumminkaan tehnyt mieli ruveta sitäkään alas
repimään, sen harjalla rehenteli risti, tuo vaarallinen merkki, joka
heille niin paljo kärsimystä oli tuottanut, -- siihen he eivät
tahtoneet, koska he pelkäsivät sen sisällistä voimaa, siinä oli suuri
taikavoima, siinä asui mahtava ja julma haltija.

Mutta noilta autioilta, harvametsäisiltä harjanteilta järven rannalla,
joita Tuomas piispa oli katsellut ja pitänyt tyhjinä ja toivottomina,
sieltä tähystivät paksujen petäjäin takaa alinomaa terävät,
intohimoiset silmät ristijoukon elkeitä tuolla ruohoisella törmällä.
Asutuksen seuduilta pois paenneet pakanalliset velhot ja uhripapit
seurasivat sieltä kirvelevällä vihalla voimakkaan voittajan liikkeitä.
He purivat hammastaan, nähdessään ristiharjan kohoavan törmälle ja
heristivät nyrkkejään, kun Hämeen miehet ja naiset laskeusivat järven
rannalle ristikaulaisten pappien valeltaviksi. Kiukku kiehui heidän
sisässään, kun he tunsivat heikkoutensa ja kun heidän väkevimmät
luotelukunsa turhaan tuuleen hupenivat.

Vaan kun nyt ristinsoturit ja papit taas ratsujensa selkään nousivat ja
kun viimeiset peitsenkärjet katosivat notkoon kaukaisen hiekkaharjun
taa, silloin heidän silmänsä taas rohkeampina välähtivät ja he
rupesivat vuoren louhikkorinnettä alaspäin laskeutumaan. He katsoivat
nyt hetkensä taas tulleen palata alas kyliin ja kansan keskuuteen ja
alottaa alusta vaikutuksensa vanhoissa pyhissä karsikoissa
noitatempuilla ja luoteluvuilla.

Pitkissä päivämarsseissa ratsasti Tuomas piispa retkeltään sisämaahan
seurueineen länttä kohden, rannikolle päin. Vaivoin jaksoivat
mukavuutta rakastavat tuomioherrat seurata mukana, he eivät ymmärtäneet
tätä tarpeetonta kiirettä ja nurkuivat keskenään, kun heidät kesken
uniensa ja aterian sulamatta ajettiin satulaan. Mutta ääneensä he eivät
uskaltaneet napista, kiltisti he hoippuivat hevostensa selässä noilla
epätasaisilla suo- ja kangasmailla. Piispalla oli kiire, hänellä oli
aina kiire.

Saavuttiin vihdoin metsätaipaleilta asutuille maille ja ennen pitkää
kuumotti linnan mahtava torni lehdon yli Aurajoen rannalta.

Linnaan ehdittyään kyseli piispa, kuuluiko mitään merkillisempää.

Ei kuulunut muuta kuin että vähän uppiniskaisuuden oireita oli rannikon
kastetussa väestössäkin taas näkynyt. Kansa ei saapunut säännöllisesti
kirkkoihin, avioliittoja solmittiin ilman kirkon vihkimystä ja
vanhoissa kielletyissä lehdoissa oli salaa kuhissut maan ja veden
haltijoita palvelevia kristittyjä. Paikkakunnan papit olivat noista
merkeistä hyvin huolissaan ja valittivat surkeasti, että metsäteitä
hiipivät velhot tekivät tyhjäksi heidän työnsä ja kylvönsä.

Mutta Tuomas piispaa nuo uutiset eivät paljoa huolettaneet, hän nuhteli
pilkallisesti ruikuttavia pappeja ja nauroi heidän hätääntynyttä
voimattomuuttaan:

-- Miksi ette ole paremmin saarnanneet ja ristin oppia tiukemmin heidän
pakanallisiin päihinsä iskeneet? kysyi hän. Ja kun papit rupesivat
selittämään, että pakolla kastetut vihaavat uutta uskoa eivätkä siihen
sydämestään tahdo taipua, tiuskasi hän:

-- Mutta he pelkäävät sitä ja minua, ja se onkin pääasia. Hyvin vähällä
lähtevät heistä nuo luopumisen oireet, kun heitä oikein kohdellaan.
Minä teen taas pian retken heidän kyliinsä, ja te saatte nähdä, kuinka
nöyriä ja hartaita kristittyjä he ovat.

Eikä piispa itselleen pitkää lepoaikaa suonutkaan. Pappejaan
rauhoittaakseen, mutta etupäässä viihdyttääkseen oman mielensä intoa,
läksi Tuomas tarkastusmatkalle hiippakuntaansa. Yksin hän läksi
mustalla ratsullaan, ainoastaan nuoren diakoonin otti hän mukaansa
apulaisekseen -- hän tahtoi osoittaa, että hän hallitsi tuota kansaa ja
että se oli hänelle kuuliainen. Syyskesän sade juoksi virtanaan, kun
hän metsätaipaleelle ehti, pehmeä polku pudotteli ratsua ja märät oksat
pieksivät ratsastajain kasvoja. Vaan siitä ei piispa välittänyt, se
ikäänkuin vilvoitti häntä ja hän ajoi edelleen, kylästä kylään laajassa
hiippakunnassaan.

Jo etäältä kyläin väet hyvin tunsivat tulijan piispaksi; hän oli
ennenkin odottamatta heidän luokseen ilmestynyt ja heidän taloissaan
vieraillut. Mutta se ei iloinnut hänen tulostaan, tuo väestö, se ei
rakastanut häntä. Hän oli aina tullut kansan luo kylmänä, jyrkkänä,
ankarana käskijänä ja jotakin uutta rasitusta oli sille aina jäänyt
hänen käyntinsä muistoksi. Milloin oli hän ottanut veroja, milloin
vienyt miehiä linnaan päivätöihin, milloin toisia jokisuulle laivoja
veistämään; milloin taas antanut määräyksiä pidettävistä paastoista ja
kirkossa vietettävistä pyhistä. Kansa oli totellut, oli maksanut verot,
tehnyt päivätyöt, oli saapunut sunnuntaisin kirkolle ja tuonut vielä
tullessaan näädännahkoja tai kapahaukeja piispalle antimiksi ja
lepyttäjäisiksi -- se pelkäsi häntä ja hänen huovejaan, mutta vihasi
samalla salaa. Ja samalla kuin se vihasi häntä, vihasi se hänen
oppiaankin.

"Mitähän se nyt taas vaatii", tuumivat talon miehet pihalla, nähdessään
piispan mustan ratsun ajavan kujan suulle, mutta he valmistautuivat
silti kohta häntä kunnioittaen vastaanottamaan. Hän kutsui kylän väet
koolle, tutki ja nuhteli, ja kyseli kultakin erikseen hänen
perheolojaan. Ja jos kenellä oli kastamaton lapsi, sen hän heti
tuotatti diakooninsa kastettavaksi, ja jos ken oli omin päin haudannut
omaisensa vihkimättömään maahan, sen hän kohta ajoi kaivamaan vainajan
maasta ja viemään sen kirkolle haudattavaksi. Ja kansa taipui ja
totteli napisematta -- linna oli liian lähellä.

Mutta kun piispa lopuksi kussakin kylässä ilmoitti tärkeimmän asiansa,
silloin monen mekkomiehen koura salaa nyrkiksi puristui, silloin kuului
väliin miesjoukosta hiljaista suhinaa, joka kertoi mielten napisevan ja
kuohuvan. Vastenmielisesti oli kansa ottanut maksaakseen linnaan
veroja: vapaa mies ei ollut ennen vastoin tahtoaan tottunut maksamaan
toiselle mitään, eikä ollut hänen käsityksensä mukaan kukaan oikeutettu
häneltä mitään ottamaan -- ken mitä väkisin vei, se ryösti. Raskaalta
nyt tuntui, kun omalla työllä koottuja tavaroita täytyi joka kesä ja
talvi toiselle luovuttaa -- mutta kansa oli maksanut verot. Vielä
raskaammalta tuntui vapaasta miehestä, kun hänen täytyi niinkuin orjan
lähteä toisen työhön raatamaan -- mutta päivätyötkin olivat kumminkin
tehdyt. Mutta nyt -- nyt vaati piispa heiltä kaikkein raskainta: hän
kutsui heidät, rauhan töissä kasvaneet miehet, sotamiehiksi, käski
miehen talosta määräaikana olemaan valmiina saapumaan ristiretkelle
kirkon vihollisia vastaan. Se oli jo melkein liikaa. He olivat
tottuneet sotia käymään ainoastaan omia ja heimonsa vihollisia vastaan,
omasta halustaan ja omasta vihastaan, ei toisen käskystä. Nyt täytyisi
asestautua ristinlinnan pakolliseen sotapalvelukseen!

Vaan he eivät vastustaneet tätäkään käskyä, ääneen nurisematta he sitä
kuuntelivat -- tuon linnan ratsumiehet saattoivat köysissä noutaa sen,
joka ei mielisuosiolla tullut. Mutta he kirosivat synkästi sydämessään
ja vihasivat tuota linnaa ja sen piispaa, sen uskoa ja sen ristiä,
monta vertaa katkerammin kuin ennen.

Tuomas piispa ratsasti siten kylästä kylään ja muistoksi hänen tältä
käynniltään jäi kaikkialle käsky, että kun linnasta viesti saapuu,
silloin tulee miesten heti lähteä liikkeelle, jousi ja keihäs mukanaan.
Hän lupasi lähteville synnit anteeksi ja iankaikkisen autuuden, vaan
hän huomasi kyllä, että se lupaus jätti heidät yhtä kylmiksi; he eivät
ymmärtäneet sitä autuutta eivätkä siitä välittäneet. Ja hän näki kyllä
salaisen kiukun heidän silmissään, mutta se ei häntä surettanut: heidän
rakkauttaan ei hän nyt ehtinyt voittaa, no, hän ei sitä tarvinnutkaan,
ainoastaan heidän alistumisensa ja tottelevaisuutensa. Kunhan kaikki
nämä pohjoiset heimot saadaan alistetuiksi kirkon valtaan ja
vaikutukseen, silloin juurtuu kyllä uusi uskokin vähitellen -- niin
ajatteli Tuomas kylästä ratsastaessaan. Vihatkoot, kunhan pelkäävät!

                                (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)



TUOMAS PIISPA VÄÄRENTÄÄ PAAVIN KIRJEEN.


Tuomas piispa istui työhuoneessaan pitkää pöydän päässä.

-- Ovatko lähettiläämme saapuneet Riiasta ja Roomasta?

-- Ovat.

-- Tuokaa salkut tänne!

Tuomas viittasi eräälle naispalvelijalle ja käski sytyttää useampia
tuohuksia pöydän päähän. Tuokion kuluttua toi linnan vanhin tupaan
useampia suuria, kankeita nahkakääröjä, jotka olivat visusti sidotut ja
sinetöidyt. Pikaisella silmäyksellä tarkasti piispa noita matkalla
kuluneita salkkuja, joihin kankeat pergamentit olivat kätketyt, ja
erotti ne toisistaan. Siinä oli kirjeitä Ruotsista ja Lyypekistä,
tavallisia piispain välisiä asiakirjeitä... ne hän laski syrjään. Mutta
kaksi salkkua oli joukossa, joita hän katseli pitempään ja jotka hän
jätti eteensä. Hän viittasi vieressään seisoville sotureille, että he
saavat mennä askareihinsa ja ryhtyi sitten kirjeitä avaamaan.

Toinen niistä oli tullut Vironmaalta ja siinä oli Kalparitarien
suurmestarin sinetti, kuvana paljastettu miekka. Jotenkin
välinpitämättömästi mursi Tuomas tämän sinetin, kehitti paperin auki ja
rupesi silmäilemään noita sirosti piirustettuja rivejä. Ja ivansekainen
hymy leikki hänen huulillaan. Sillä niin sirosti olivat siinä
lauseetkin pyöristetyt, paljo imartelua, paljo koreita sanoja, vaan
sittenkin: sisältö oli melkein tyhjää lörpötystä vain. Tuomasta se
suututtikin hymynsä sekaan ja hän puheli itsekseen tuota kirjettä
lukiessaan:

-- Tiesinhän sen... se vanha kettu... pyörittää ja silittää ja kiertää
siinä luikertelevassa pyöreydessään itse asiat aivan syrjään -- se on
juuri hänen tapaistaan!

Tuomas oli pyytänyt noilta hengellisiltä ritareilta apua taistelussaan
pakanallisten suomalaisten käännyttämiseksi ja oli sitä tehdessään
viitannut erääseen paavin käskykirjeeseen, jossa tämä kehoitti
saksalaisia ja kalparitareita kannattamaan käännytystyötä Suomessa. Sen
lisäksi oli Tuomas ehdottanut, että he, kalparitarien suurmestari ja
hän, perustaisivat varsinaisen liiton taistellakseen yhdessä ja
kukistaakseen pakanat ja kaikki muutkin, jotka vastustivat Rooman
kirkon levenemistä Itämeren partaalla, jossa ritarikunta toimi Viron ja
Tuomas piispa Suomen puolisella rannikolla. Mutta Riian vanha, viisas
pääpiispa kiersi ja kielsi kohteliaimmassa muodossa sekä liiton että
avun... hänellä oli muka yllinkyllin huolta omista asioistaan ja
monista vihollisistaan... ei voinut hän tällä kertaa laajentaa
toimintaansa muualle... toivoi, että hänen "miehevä ja voimakas
veljensä Suomessa" on suoriutuva vaikeasta tehtävästään kirkon
kunniaksi ja voitoksi...

-- Niinpä niin, hän pelkää minua, pelkää vaikutustani paavin luona,
pelkää kasvavaa valtaani Itämeren varrella. Hyvä, kiertele ja epäile
sinä vielä vastaiseksi, ehkäpä saat sitten varmuutta, jota et
odottanutkaan. Ehkäpä tämä toinen salkku jo antaakin enemmän vauhtia!

Kasvavalla jännityksellä ja selvästi näkyvällä uteliaisuudella, mutta
samalla tyynesti ja kunnioittaen, kävi Tuomas tuohon toiseen salkkuun
käsiksi. Se oli suljettu suurella, vahvalla vahasinetillä, jossa
Pietarin istuimen tunnettavat merkit, ristiin asetetut avaimet, olivat
kuvattuina, ja hartaudella Tuomas päänsä kumarsi, ennenkun sen pyhän
sinetin mursi. Mutta avattuaan kirjeen liukuivat hänen silmänsä
nopeasti pitkin paperikäärön rivejä ja henkeään pidätellen hän sen luki
päästä päähän.

Viimeisellä avovedellä oli Tuomas lähettänyt sanoman Roomaan, kirkon
korkealle ruhtinaalle, anoen häneltä apua ja kannatusta taistelussaan
Suomen kirkon vihollisia vastaan. Hän oli pyytänyt paavia, toimekasta
ja tarmokasta Gregorius IX:ttä, kehoittamaan pohjoismaiden kansoja
ristiretkelle hämäläisiä ja heidän pakanallisia liittolaisiaan vastaan,
koska muuten maahan juurrutettu kirkko ei koskaan ollut pääsevä
varmasti ja rehevästi kukoistamaan. Hän oli kertonut ponnistuksistaan
ja menestyksestään Rooman kirkon levittämisessä ja hän oli toivonut
myöntävää vastausta -- olihan hänen työllään ja nimellään jo siksi
vaikutusta paavin luona.

Mutta tämä nyt saapunut paavin kirje kumosi kerrassaan hänen hartaimman
toivonsa. Se oli kyllä hyväntahtoinen, siinä oli tunnustusta ja
kehoitusta, mutta ristiretkeä ei paavi kumminkaan käskenyt
toimeenpanna, ja siksi se vastaus oli pilassa. Kirjeen alkua lukiessaan
olivat Tuomaan kasvot jo kirkastuneet, vaan pian toivon ja pettymyksen
pilvet risteilivät hänen otsallaan, ja kun hän pääsi loppuun, levisi
harmin puna hänen kasvoilleen. Hän antoi käärön itsekseen räiskeellä
kiertyä kokoon, viskasi sen vihaisesti syrjään, muistamatta, että sen
alla oli kirkon päämiehen oma nimikirjoitus, ja huudahti harmistuneena:

-- Sitäkö vain -- kauppakielto eikä mitään muuta, siinä paavin koko apu
Suomen kirkolle! Se on mitätöntä! Uutta paavia kehutaan voiman
mieheksi, mutta tämä on pehmeyttä! -- Uudestaan otti hän kirjeen
käteensä, luki sen varmuuden vuoksi toistamiseen: -- Sellaisella
vakavuudella käsketään -- mitä? Käsketään kristittyjä kansoja
gotlantilaisia ja lyypekkiläisiä ja muita, olemaan käymättä kauppaa
pakanain ja heidän liittolaistensa kanssa, kielletään myömästä näille
hevosia ja aseita. Kyllä kai ne karjalaiset ja novgorodilaiset siitä
välittävät -- mitä eivät saa ostaa, sen he ryöstävät! Ja Lyypekin
saksoilleko ja Gotlannin merirosvoille olisi siitä apua, hekö
luopuisivat kaupastaan, joka on heidän elinkeinonsa, tuollaisen kirjeen
käskystä -- ei koskaan! Pitkät ovat täällä rannikot, Visbyn merimiehet
osaavat salaa kulkea -- siitä ei tule mitään!

Synkkänä istui Tuomas pöydän päässä, avasi vieläkin käärön ja heitti
sen jälleen pöydälle ja ääneensä hän taas huudahti:

-- Ja mitä se meidän asiaamme auttaisi, vaikka saksat luopuisivatkin
kaupankäynnistään -- ei pakanuus siitä häviä eikä sellaisella avulla
toteudu minun suuri suunnitelmani!

Hän oli kiihkossaan noussut lattialle kävelemään. -- Paavi on liian
kaukana, hän ei tunne näitä oloja eikä ymmärrä täkäläisen kirkon
tarpeita. Täällä karjalaiset yllyttävät hämäläisiä kirkkoamme vastaan,
karjalaisten takana on muita yllyttäjiä, kaikki on levotonta, kirkon
taimitarha alituisessa vaarassa, -- siihen ei auta kauppakielto, ei
totta tosiaan!

Tuomas nojasi hetkeksi päänsä kämmeneensä, mutta kämmen kouristui pian
nyrkiksi, hän heristi sitä ilmassa ja karjasi niin, että tupa kaikui ja
siinä hyörineet palkkapiiat pelästyneinä pakenivat:

-- Ei sittenkään! Täällä kurottavat pakanat saastaiset kätensä itse
kirkon tiluksiin ja uhkaavat sen sydäntä, ja minun käteni ovat sidotut,
paavi kieltää auttavan sanansa! Ei, se ei kelpaa, siihen ei saa suuri
tuumani rauveta, täältä täytyy löytyä terästä, ell'ei sitä ole
Roomassa, ja täältä sitä löytyy!

Vankat jäntereet piispan kasvoissa olivat koviksi pingottuneet,
sieramet paisuivat, lihakset käsivarsissa pullistuivat ja koura puristi
miekan kahvaa. Niin seisoi hän kauan aikaa yhdessä kohden pöydän päässä
ja tulta iski vihainen silmä. Synkkä äänettömyys vallitsi suuressa
tuvassa. Miehet olivat yksi toisensa perästä poistuneet pihalle ja
arkoina lymyilivät naiset oviloukossa katsellen piispaa, jonka
suuttumuksen syitä he eivät voineet ymmärtää. He tiesivät kaikki, että
leikki oli kaukana Tuomaspiispan tuossa mielentilassa ollessa --
vaivainen oli se, johon hänen kiukkunsa vasama silloin kohdistui!

Mutta Tuomas koputti pöytään ja kun naiset arkoina ovensuusta
lähestyivät, käski hän:

-- Kutsukaa linnanvanhin tänne!

Hän oli tuossa seisoessaan jo pääpiirteissään viitoittanut itselleen
tien, jonka kautta hän sittenkin aikoi pyrkiä laajaa hankettaan
toteuttamaan. Ja suunnitelmansa rakennettuaan hän aina rauhoittui ja
kävi sitä tarmolla ja johdonmukaisesti toteuttamaan. Kun Belgerd
saapui, oli hän taas tyyni ja kylmä, kokosi kirjeet salkkuihinsa, pisti
ne kainaloonsa ja virkkoi rauhallisesti:

-- Odottakaa, Ohto ja sinä, käskyjäni täällä kotosalla.

Hän lähti omiin piispallisiin huoneihinsa, joissa hänen oli tapana
miettiä ja suunnitella hankkeitaan ja harjoittaa kirjallisia töitään --
enimmät aikansa hän muuten vietti linnueen seurassa suuressa
arkituvassa, ottaen osaa väkensä askareihin ja aterioihin. Hänen
yksityisen työhuoneensa vieressä, jossa hänellä oli pieni rukouskappeli,
oli toinen suurempi huone, jota hän sanoi kirjastokseen. Siellä oli
pitkillä pöydillä suuria, paksuja, vitjoilla seiniin kiinnitettyjä,
lautakantisia kirjoja, pyhäin tarinoita, tunnustuskirjoja ja muita
katoolisen kirkon pääkirjoja, jotka hän itse oli muualta, luostareista
ja piispoilta lainaamistaan kappaleista itselleen kopioittanut ja jotka
olivat hänen aarteensa ja ylpeytensä. Sitä kopioimistyötä jatkoi
lakkaamatta Tuomaan toimesta ja hänen kustannuksellaan kolme nuorta
diakonia, joista yksi aina vuorollaan ääneensä harvakseen saneli
jotakin pyhää kirjaa, toisten piirustaessa sanoja paperille. Siten
niistä saatiin kaksi uutta kappaletta. Käryävät rasvalamput paloivat
siitä syystä aamusta iltaan tässä huoneessa, jossa kalpeat nuorukaiset
ilottomia päiviään viettivät -- ainakin piispan kotona ollessa
työskentelivät kirjurit ahkerasti. Niinpä kuului sieltä nytkin tuota
yhtämittaista, yksitoikkoista sanelua ja hanhensulan hiljaista rapinaa
karkeaa paperia vastaan, kun Tuomas viereisessä huoneessa työpöytänsä
ääressä istui. Mutta hän nousi pian ja astui saliin kirjurien luo,
jotka heti keskeyttivät työnsä ja nousivat kumartaen piispaa
tervehtimään.

-- Voitte hetkeksi panna syrjään kopiokirjanne, virkkoi tämä -- minulla
on nyt teille muuta, kiireellisempää työtä. Valmistautukaa kirjottamaan
saneluni mukaan.

Harvakseen ja selvästi saneli Tuomas piispa latinalaiset lauseensa,
pitkät ja mutkalliset, saneli sana sanalta, kertaakaan hakaltamatta,
sanaakaan muuttamatta.

Tämä ensimäkien kirje, jota laadittiin näin useampia kappaleita, se oli
menevä piispoille, hengellisille ruhtinaille ja maallisille
hallituksille kaikissa Pohjoismaissa. Suomen piispa ilmoitti heille --
ruotsalaisille, norjalaisille, tanskalaisille, saksalaisille ja
riikalaisille -- että paavi oli kieltänyt kaiken kaupankäynnin pakanain
ja Suuren Novgorodin kanssa ja vaati heitä tarkoin tätä kieltoa
tottelemaan, kirkon vihan ja kirouksen uhalla. Ja kirjeen loppuun
saneli hän vielä pienen lisäyksen, että tätä paavin toimenpidettä on
pidettävä väliaikaisena, valmistavana, kunnes suurempi, kaikkien
Pohjoismaiden kristittyjen yhteinen yritys saadaan toimeen näiden
pimeydessä vaeltavain pakanain liittämiseksi sen ainoan
autuaaksitekevän kirkon helmaan, jota he nyt vielä vastustavat ja
pilkkaavat.

Kun tämä kirje oli valmis, lähetti Tuomas kirjureistaan kaksi pois
lepäämään ja piti luonaan heistä ainoastaan vanhimman ja taitavimman,
johon hän täydellisesti luotti. Ja tälle rupesi hän nyt sanelemaan
Rooman paaville menevää kirjettä.

Voimakkaasti ja räikein värein kuvasi hän siinä aluksi hämäläisten
uusimman kapinan; hän kertoi, kuinka suuri ja sotaisa Karjalan heimo
yllyttää jo kastettuja hämäläisiä alituisiin kapinoihin Rooman kirkkoa
vastaan ja kuinka Suuren Novgorodin ylimykset, jotka ovat omistaneet
bysantiolaisen opin, kannattavat ja kiihoittavat näitä pakanoita, siten
jos mahdollista tunkeakseen Rooman kirkon pois koko Pohjoismaista ja
valmistaakseen tilaa omain pappiensa käännytystyölle. Hän kuvasi Suomen
kristityn seurakunnan hädän ja pulan äärettömän tukalaksi, kuvasi,
kuinka vuosikymmeniä sitten käännytettyjä maakuntia oli noiden
hyökkäysten johdosta palautettu taikka palaamaisillaan pakanuuteen ja
kuinka siten, ellei tarmokkaaseen toimeen pian ryhdytä, vuosisataisen
työn tulos ristin ja Rooman opin hyväksi Suomen laajassa maassa kohta
on purettu. Oman tilansa, kirkon soturien ja pappien aseman, kuvasi hän
miltei toivottomaksi, sotaväen riittämättömäksi, varat vähentyviksi,
linnan pakanain hätyyttämäksi. Tätä kirkolle häpeällistä taantumista ei
enää voida ehkäistä muuten kuin yleisellä, suurella ristiretkellä,
jolla vastarinnan ahjo olisi sammutettava. Jos mieli oikean opin säilyä
näillä pohjoisilla rajoilla, on paavin kehoitettava Pohjoismaiden
kansoja ristiretkelle ja otettava se retki korkeaan suojelukseensa.

Siinä oli kirjeen ydin ja sen hän oli tarmolla ja vakuuttavasti
esittänyt. Mutta siihen piti nyt vielä tulla vähän lisää ja hän
viivähti hetkisen sitä loppua mielessään muovaellessaan -- sanottava
kyllä oli selvillä, vaan muoto nyt ensi kerran rasasi, ajatus ei
kestänyt koossa. Mutta hän pakotti sen kokoon ja tuskin oli kirjuri
ehtinyt terottaa sulkansa, ennenkun Tuomas taas jatkoi ja entistä
terävämmällä ja kaikuvammalla äänellä saneli:

"Ja jotta tämä toimenpide pyhän kirkon hyväksi olisi kyllin tehokas ja
hedelmällinen, on välttämätöntä, että tämän ristiretken johto uskotaan
jollekin sellaiselle kirkon palvelijalle, joka tuntee nämä seudut ja
niiden tarpeet ja jolla on voimaa ja alttiutta antautuakseen koko
sielullaan tähän yritykseen. Se, joka tätä pyytää, Suomen piispa
Tuomas, on halvin pyhän kirkon palvelijoista, mutta hän uskaltaa silti
sielunsa koko hartaudella uskoa, että pyhä neitsyt tahtoisi antaa
hänelle nöyrän ja alttiin mielen lisäksi tarpeellisen voiman ja tarmon,
menestyksellä suorittaakseen tämän retken Rooman kirkon kunniaksi,
laajennukseksi ja voitoksi, jos korkea istuin hänelle sen tärkeän
tehtävän uskoisi."

Hän lopetti, antoi kirjurilleen merkin poistua ja jättäysi yksin
kirjettään lukemaan. Sen tehtyään hän piirsi nimensä kirjeiden alle,
laski ne kokoon, lukitsi ne piispallisella sinetillään ja kätki
nahkaisiin koteloihin.

Toiminnan aika oli nyt alkanut. Se oli alkanut vaikeammin ja
verkkasemmin kuin piispa oli ajatellut, mutta nyt toki luuli Tuomas
hankkeilleen lujan pohjan laskeneensa. Päivä oli jo iltapuoleen
kulunut, kun Tuomas näistä kirjetöistään herkesi ja taas reippaana
astui suureen arkitupaan.

Siellä linnanväki hiljaa liikkui ja kuiskaili levottomana odottaen,
mitähän tuo suuttunut piispa nyt aikoi ja mitä hän määräisi. Mutta hän
oli nyt kokonaan toisen näköinen kuin äsken, iloisena astui hän
Belgerdin luo. Tämän rinnalla seisoi siellä nyt solakka,
kirkasotsainen, avokatseinen mies, noin viidenkolmatta ikäinen.

Tuo nuori, pirteännäköinen mies oli syntyjään suomalainen ja oli kuin
piispanlinnan ottolapsi. Hänen isoisänsä oli piispa Henrik kastanut
Kupittaalla ja kastettu hänen isänsäkin oli, vaikka hän sitten, kun
kirkon valta ja vaikutus heikkeni, oli unhottanut uuden uskonsa ja
partioinut pakanain riveissä ja ristin vastustajana kaatunut. Mutta
noina melskeisinä aikoina, jolloin hämäläiset sisämaasta hävittivät
rannikkoseutuja ja kristityt soturit kasteestaan luopuneita
ahdistelivat ja yleinen epävarmuus vallitsi maassa, silloin oli hänen
äitinsä kerran paennut poikansa kanssa äsken rakennettuun
piispanlinnaan ja hakenut sieltä turvaa. Sitä hän saikin ja sinne hän
kuoli; mutta poika oli linnassa kasvanut ja ylennyt ja sen
ajatustapoihin tottunut ja sen ilmakehästä vaikutelmansa imenyt. Siten
hän ei koskaan ollut tullut käsittäneeksi, että hän taisteli omaa
heimoaan, isänsä surmaajia vastaan -- se oli usko yksin, joka ystävät
ja viholliset sekä yhdisti että erotti, muita siteitä ei tunnettu.
Linnassa oli hän elänyt huovien seurassa, hoitanut sotahepoja, kuullut
aseiden kalsketta, ja siten pienuudestaan pitäen sotaisiin
harrastuksiin tottunut ja mieltynyt. Mutta hän oli kasvanut myöskin
itse piispan silmien edessä ja pappien opetuksessa ja saanut heidän
toimestaan oppia yhtä ja toista muutakin. Monilla retkillä oli hän
ollut Tuomaan mukana, joka nuorukaiseen oli erityisesti mieltynyt ja
hänestä vastaista linnansa päällikköä valmisti. Jo aivan nuorena oli
hän siten käynyt Vironkin maalla, kun Tuomas sinne lähetti ratsuväkeä
silloin hädässä olevain kalparitarien avuksi, ja siellä oli hän saanut
oppia ritaritapoja ja vieraita kieliä sekä maailmaa vähän avarammalti
tuntemaan -- siksi pani Tuomas häneen sitä suuremman arvon.

Häneen juuri kiinnitti toimistaan innostunut piispa nytkin ensiksi
silmänsä tupaan astuessaan, ja lausui:

-- Ohto, tahdotko lähteä pitkälle ja vaikealle retkelle?

-- Minne vain käskette, isä, vastasi nuorukainen hilpeästi.

-- Sen tiedän. Mutta minä lähetän sinut nyt yksin pitkälle matkalle,
josta voi olla paljonkin vaaroja ja esteitä, mutta jonka sittenkin
täytyy onnistua, kuuletko, täytyy.

-- Parastani tahdon koettaa, lausui nuorukainen edelleen säikähtymättä.

-- Sinun täytyy matkustaa Roomaan asti -- oletko heti valmis satulaan
nousemaan?

Empimättä vastasi Ohto:

-- Olen.

Nuoren ratsumiehen piti viedä tuo äsken laadittu kirje pyhälle isälle
ja matkallaan Roomaan tuli hänen jättää ne toiset kirjeet kukin
määräpaikkaansa. Mutta vastauksen Roomasta saatuaan oli hänen heti
lähdettävä kotimatkalle ja suurimmalla kiireellä riennettävä takaisin
Tuomaan luo, poikkeamatta mihinkään, viipymättä missään. Laukussaan
olevia kirjeitä tuli hänen vaalia kuin silmäteräänsä ja niistä
hengellään vastata. Tarpeelliset suositukset ja matkatarpeet sai hän
mukaansa ja vihityn miekan vyölleen -- se oli hänen siunauksensa.

Ennen iltaa istui nuorukainen jo satulassa.

       *       *       *       *       *

Oli kuukausia kulunut. Tuomas istui pitkät syyspäivät lampun valossa
suurten kirjainsa yli kumartuneena. Mutta usein eksyi silmä pois noista
siroista kirjaimista, se tähysteli intohimoisena tyhjään pimeyteen ja
mieli liiteli kaukana noista pyhäin tarinoista, jotka kertoivat
hurskasten miesten vilpittömästä vaelluksesta ja taisteluista
viettelijää vastaan... Milloin piispa kävi arkituvassa tai linnan
pihalla, oli hän vuoroin ärtyinen ja kiivas, vuoroin katuva ja hellä.
Hän koetti hillitä intoaan. Mutta illan suussa, kun hämärä rupesi
peittämään luonnon ja hän oli väsynyt tuohon jäytävään odotukseen,
silloin kiipesi hän aina linnan torniin, astui vartijan luo ja kysyi:

-- Eikö näy ratsastajaa tulevan metsän reunasta?

Ja aina oli vastaus sama:

-- Ei näy ketään.

Syksy kului. Lehti varisi puista ja linnaa ympäröivä metsä tummeni ja
siirtyi ikäänkuin etäämmälle; sade pieksi linnan muureja, vallihaudat
tulvivat ja myrsky ulvoi tornin ympärillä. Ja kun sade ja myrsky väliin
aamusilla taukosi, oli linnaa ympäröivä vallihauta jäässä ja tie oli
routainen ja kova. Taas oli suvi mennyt, eikä ristiretkestä tullut
mitään. Epäilys yritti toisinaan tunkeutua Tuomaan tulista intoa
sammuttamaan, ja toivottomuus pyrki hänen lujaa varmuuttaan
samentamaan.

Silloin, eräänä syysaamuna, ryntäsi vartija tornista pitkin harppauksin
alas ja juoksi piispalle ilmoittamaan, että jo näkyy ratsastaja
routaisella tiellä... hän ei sitä tunne, vaan kiire sillä on linnaan.
Tuomas kiirehti heti alas portille, juoksi avopäin, väljä vaippa
hulmusi tuulessa. Ja samassa kun portti aukeni, ajoikin sen eteen jo
ryysyinen, likainen, kalvakka ja kuihtunut mies, joka melkein putosi
hevosen selästä, kun tämä pihalle pysähtyi. Se oli vihdoinkin Ohto,
vaikka oli vaikea tuntea tuota kalpeata, laihtunutta miestä siksi
reippaaksi nuorukaiseksi, joka eräänä kevätpäivänä verevänä ja notkeana
linnasta ajoi. Vaatteet olivat repaleina, iho pilkisti purkautuneista
saumoista esiin pistävän syyskylmän purtavaksi, varpaat paistoivat
rikkinäisten kenkien teristä ja kuiva yskä tukehdutti hänen äänensä,
kun hän yritti tervehtiä vastaantulijoita.

Mutta se oli Ohto, hän oli hengissä, hän oli vihdoinkin palannut, se
oli pääasia. Piispa talutti omin käsin riutuneen nuorukaisen
käsivarresta ylös linnan lämpöiseen tupaan, komensi hänelle juotavaksi
kuumaa olutta ja haki lämpöisiä taljoja hänen väriseviä raajojaan
peittämään. Ja kärsimätönnä hän kyseli retken tuloksia. Vaivoin jaksoi
väsynyt airut yskänsä välihetkinä hänelle matkansa käheällä äänellä
kertoa.

Hän oli kyllä ajoissa päässyt Roomasta kotiinpäin lähtemään ja yötä
päivää oli hän pohjoiseen päin matkaa tehnyt. Mutta Vironmaalla, jossa
hän odotti tilaisuutta Suomeen päästäkseen, olivat kalparitarit hänet
pidättäneet ja epäiltävänä kulkijana hänet vankityrmään sulkeneet,
vaikka hän ilmoitti olevansa Tuomas piispan airut. Pitkiä viikkoja
olivat häntä tornissa pitäneet, kunnes hän vihdoin eräänä yönä vartijan
nukkuessa pääsi pakenemaan. Mutta se oli myrskyinen yö, ei kukaan
lähtenyt häntä meren yli saattamaan eikä hän uskaltanut siellä kauemmin
odottaa. Silloin hän läksi ajamaan itäänpäin, kiertämään vatjalaisten,
inkerikkojen ja karjalaisten pakanallisten heimojen asuma-alojen kautta
Suomeen. Se oli tuiki tuskallinen, vaivaloinen ja pitkällinen matka;
monta kertaa oli hän ollut aivan uupua syyssateista liuonneihin,
tiettömiin metsämaihin, monesti oli hän myös heittää henkensä pakanain
käsissä, jotka häntä vihasivat, kun hän oli piispan huovi, ja riistivät
häneltä hevosen ja vaatteet ja aikoivat hänet haltijoilleen uhrata.
Jalan oli hän sitten saanut kahlata laidattomia suomaita, kunnes taas
laitumelta hevosen tapasi ja ilman satulaa, vitsasuitsilla, pääsi
Hämeen metsien halki ajamaan kotiinsa...

-- Mutta paavin kirjeen olen koko ajan povellani säilyttänyt... se on
tässä.

Väsynyt mies ojensi piispalle nahkaisen salkun ja sen tehtyään hän
ikäänkuin keventyneenä huokasi ja silmät hänen kuihtuneissa kasvoissaan
säteilivät riemua -- hän oli tehtävänsä täyttänyt. Silloin hän vaipui
hervotonna nahkaisten väliin rahille makaamaan -- kertominenkin oli
ollut niin rasittavaa, tuvan lämpö niin suloisesti uuvutti.

-- Hyvin olet asiasi toimittanut, suotta en ole sinuun luottanut, Ohto,
virkkoi piispa taputtaen lepäävän airueensa kuumaa päätä. -- Lepää nyt
ja voimistu suurista rasituksistasi, vielä sinusta mies tulee ja
palkkiosi olen kyllä pitänyt muistissani.

Piispa oli jo käynyt käsiksi paavin sinettiin, jota hän melkein
vapisevin käsin rupesi murtamaan. Mutta hän päätti avata tuon kirjeen
yksinäisyydessä, peittääkseen mielenliikutuksensa, ja hän kiirehti
senvuoksi omiin huoneihinsa, puristaen lujasti tuota kallista salkkua
rintaansa vastaan. Linnan koko väestö tiesi, millä äärettömällä
jännityksellä tätä airutta ja tätä kirjettä oli odotettu ja syvä
äänettömyys vallitsi senvuoksi piispan poistuttua koko linnassa;
odotettiin häneltä tietoja. Sen äänettömyyden vallitessa vaipui väsynyt
airut sikeään uneen lämpöisten sudennahkain peitossa.

Mutta tuskin oli hän tuokion saanut nauttia virkistävää unta, kun jo
pitkäkoipinen kirjuri juoksi alas piispan huoneista, herätti hänet
hartioista ravistaen ja kutsui hänet heti piispan puheille.

Tämä seisoi kalpeana, tukka pörröttävänä pöytänsä ääressä ja tuijotti
liikkumattomana auki kehitettyyn pergamenttikääröön. Hänen katseessaan
oli outo palo kuin pedon kiiluvassa silmässä ja kun hän sen airueeseen
iski, näytti siitä vihaa suitsuavan. Ja kuiva, soinnuton oli hänen
äänensä, kun hän kysyi:

-- Tunnetko, mitä tämä paavin kirje sisältää?

-- Sen pääsisällöstä on minulle selkoa tehty siltä varalta, että kirje
olisi matkalla joutunut hukkaan.

Vihan ilme piispan silmissä näytti sen vastauksen johdosta yhä
kiihtyvän. Hän kysyi uudelleen ja kovemmalla äänellä:

-- Tunnetko sen, tunnetko kaikki... sano!

-- En tiedä, tunnenko kaikkea. Minulle vain ilmoitettiin paavin
suostuneen pyydettyyn ristiretkeen sekä kehoittaneen kansoja sille
lähtemään, luvaten lähteville syntien aneet.

Helpotuksen huokaus kohosi Tuomaan rinnasta; hän astui askelta lähemmäs
Ohtoa, taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja virkkoi heltyneellä,
riemastuneella äänellä:

-- Niin, Rooman korkea isä on hartaan pyyntömme täyttänyt, se on meille
kaikille suuri ilon sanoma. Sinulle on kirjeen sisällys oikein
kerrottu.

Mutta musta varjo ei poistunut vielä Tuomaan otsalta eikä tuo outo
kiilto hänen silmistään ja hänen äänensä oli taas synkkä, kun hän
tuokion mietittyään jatkoi:

-- Sinulle ei siis luettu koko kirjettä, ei sen yksityiskohtia
kerrottu? Vai sanottiinko, ketä vastaan retki on tehtäväksi määrätty?

-- Sanottiin, hämäläisiä vastaan, vastasi Ohto avomielisesti ja
reippaasti.

Tuomas kiivastui ja tiuskasi:

-- Ja muita kirkon vihollisia vastaan, se on kyllä sinulle ilmoitettu
sekin, vaikka et muista. Eikö olekin?

Ohto vaikeni. Mutta tumma puna rupesi ohimoilta päin laskeutumaan
piispan silmien ympärille ja hänen äsken niin kalpeille kasvoilleen ja
hän kysyi edelleen kiihtyvällä kiivaudella:

-- Entä puhuttiinko sinulle mitään siitä, kenet paavi on määrännyt
ristiretken johtajaksi?

Jo rupesi Ohto aavistamaan pahaa. Hän ei tosin käsittänyt tämän
tiedustelun tarkoitusta, mutta häntä pelotti puhua kaikkea, mitä
kardinaali Roomassa hänelle kirjeen antaessaan oli sen sisällöstä
kertonut. Mutta piispa oli itse häntä opettanut pysymään totuudessa,
häneltä hän ainakaan ei voinut totuutta salata. Eikä hän voinut muuta
kuin avonaisella katseella, joskin arkaillen vastata:

-- Kyllä... vähän.

-- Kenet siis, kenet... sano välemmin!

Piispa pidätti läähättävää hengitystään, odottaessaan Ohdon vastausta,
joka viipyi. Ja melkein tuskalla hän kiljasi:

-- Onneton mies, miksi et vastaa? Kenet...?

Harvakseen läksivät sanat Ohdon suusta:

-- Ei mainittu nimeä... retken johtajaksi sanottiin tulevan sen
ruhtinaan tai ritarin, jonka Riian suurmestari siihen valitsee.

Pergamentti rutistui Tuomaan kädessä. Hän hypähti nyrkki ojennettuna
airuttaan vastaan, hänen kasvonsa hehkuivat tummanpunaisina ja kotvaan
aikaan hän ei saanut sanaa suustaan. Se kiukku ja harmi, jonka synnytti
vuosikautisten laajain valmistusten myttyyn meneminen, pitkässä
odotuksessa vatvotun sielun hartaimman toivon pettäminen, se nyt
valtoineen liekitsi hänen hehkuvilta kasvoiltaan ja hänen verestävistä
silmistään ja kun vihdoin ääni kurkusta lähti, niin hän karjui
puhuessaan:

-- Sinä valehtelet, petturi, olet Riian ritarein lahjoma, kavala kyy,
jota olen povellani elättänyt... Rooman papit eivät ole sinulle
tuollaista kertoneet. Muistele tarkemmin, muista, ketä palvelet. Paavi
on määrännyt minut, minut, eikä ketään muuta suuren ristiretkensä
johtajaksi -- niinhän luetaan kirjeessä, minut, Tuomaan, Suomen
piispan. Tunnusta minulle, niinhän on sinulle Roomassa ilmoitettu ja
käsketty kaikille julistaa, niinhän, puhu, kurja mies, puhu...!

Mutta Ohto oli ääneti. Hänen sydämensä vapisi niin, ett'ei hän
voinutkaan puhua. Ja jos hän olisi voinutkin, ei hän tahtonut vastata.
Hän tiesi itse, mitä hänelle oli ilmoitettu ja tiesi piispan tuntevaa
kirjeen sisällön: jos hän nyt olisi kieltänytkin totuuden, olisi piispa
tiennyt hänen valehtelevan -- mitä se olisi auttanut? Molemmissa
tapauksissa oli hän tuon vimmaisen vihan uhri. Hän seisoi siinä ääneti,
tuijotti vain tylsästi eteensä.

Mutta Tuomas piispan rinnassa kävi korkeana myrsky ja paloitelluin
lausein hän hätäisesti puhui:

-- Olet ainoa mies, joka voit todistaa... minua vastaan... tai minun
puolesta... Sinun täytyy itsesi uskoa... uskoa hievahtamatta, että
paavi on _minut_ määrännyt ristiretken johtajaksi... Uskotko sen...
todistatko sen...?

Ohto vaikeni yhä. Tuska pingoitti Tuomas piispan jäntereitä, hän astui
airueensa viereen, puhui yhtämittaa, kuiskaili melkein rukoilevalla
äänellä:

-- Kirkon voiton, suuren retkemme menestymisen vuoksi, Rooman pyhän
istuimen kunniaksi sinun täytyy se todistaa, ei minun vuokseni.
Ymmärräthän, kirkolle tärkeä retkemme ei saa jäädä sattuman varaan,
sillä täytyy olla varma ja tarmokas johtaja... Tapahtunut erehdys on
korjattava, paavin omaksi eduksi on se tehtävä, ymmärräthän... Vaan ei,
sinä et sitä ymmärrä...

Se katseen puhdas, iloinen kirkkaus, joka nuoren airueen silmässä
väsymyksestä ja ruumiin riutumisesta huolimatta näihin asti entisellään
oli loistanut, se nyt ikäänkuin taittui ja sammui ja raukeasti hän
eteensä katsoi. Mutta tuo raukea katse todisti ääretöntä pettymystä,
kärsimystä ja surua ja vihdoin sen samensi kokonaan kuuma kyynel --
piispa näki sen ja ymmärsi sen lähteen. Ohto ei ollut kuullut eikä
käsittänyt kaikkea, mitä piispa nyt hänelle puhui, hänen mielensä
täytti vain yksi ainoa katkera tunne ja sen painon alla hän ikäänkuin
luhistui kokoon: se suuruuden, jalouden kunnioitus, jota hän aina oli
tuntenut kasvattajaansa, piispaa kohtaan ja joka häntä vaikealla
retkellään oli kannustanut äärimmäisiin ponnistuksiin, se oli nyt
kerralla särkynyt; hän oli tottunut katsomaan piispaan kuin oikeuden
jumalaan... nyt ei hän voinut katsettaan nostaa hänen puoleensa.
Hänestä tuntui, kuin kaikki hänessä olisi särkynyt ja sortunut ja kuin
joku rutistava kärsimysten taakka, johon matkan kaikki vaivat eivät
olleet verrattavissakaan, olisi laskeutunut hänen sydämeensä. Hän
koetti ääneensä itkeä, helpottaakseen tuota painoa, hän koetti vihdoin
avata suunsa, lausuakseen edes jotakin, vaan hänen kurkkunsa kuristui
kokoon, siitä ei lähtenyt kuin kuiva, repivä rykäys.

Piispa katseli ammottavin silmin tuota edessään kokoon kyyristyvää
nuorukaista ja käsitti kaikki, mitä hänen povessaan liikkui, hän
saattoi seurata jokaista hänen tunteensa värähdystä. Ja silloin hätä
tuokioksi täytti hänen mielensä, hänen rinnastaan yritti tuska
kuohahtamaan yli. Hän oli rakastanut tuota puhdasmielistä nuorta
miestä, joka oli hänelle uskollinen kuin koira, hän rakasti häntä
vieläkin kuin omaa poikaansa... Mutta tuo onneton nuorukainen, hän
tiesi totuuden, tuon totuuden, jota ei kukaan saanut tuntea, ei
ainakaan ennen kuin toimeenpantava ristiretki oli loppuun suoritettu ja
kaikki oli unhottunut voiton loistoon... hän tiesi sen, eikä voinut
sitä kieltää, -- siksi täytyi hänen nyt kuolla.

Tuomaan äsken niin kiihoittuneet ja vihasta hehkuvat kasvot kertoivat
nyt hetkisen kovaa sielun ponnistusta. Mutta kauaksi ei hän sen valtaan
antautunut. Varmoilla, päättävillä askelilla astui Tuomas ovelle, avasi
sen ja jyrisevällä, värähtämättömällä äänellä hän huusi:

-- Tapani, tänne!

Ohto hypähti sen huudon kuullessaan, hänen väsyneet polvensa
notkahtivat ja hänen täytyi nojautua pöytää vastaan. Sillä hän tiesi
hyvin, mitä tuo käsky merkitsi: tyrmää, josta ei kukaan ollut palannut.
Hänen päätään huimasi, sanomaton katkeruus hänet tukahdutti... tämä oli
siis hänen palkintonsa, hänen kohtalonsa. Ja kuin jostakin kaukaisesta
sielun kätköstä, jota hän ei ollut ennen tiennyt olevankaan, vilahti
hänen eteensä kuva, hänen isänsä hämärä muisto, tuon isän, joka oli
ristiä vastaan taistellessaan kaatunut -- hän itse oli taistellut sen
puolesta...! Hänen ajatuksensa sekausi, pysähtyi, hän käsitti vain,
että kaikki oli rikki, kaikki autiota, mennyttä...

Tapani, tyrmän vartija, mustapintainen silmäpuoli mies, astui sisään ja
käveli suoraan Ohtoon päin, ojentaen suuren, tummanruskean kouransa
häntä kohden. Pysähtyi hän kumminkin vielä, ennenkun nuorukaiseen
tarttui, ja käänsi päänsä katsoakseen ainoalla silmällään kysyvästi
piispaa.

Tämä virkkoi lyhyesti ja kylmästi:

-- Niin, hän vastustelee minua, hän niskoittelee...

Muuta ei tarvittu, ruskea koura tarttui Ohdon olkapäähän, ja
nuorukainen käveli sanaa puhumatta pyövelin rinnalla ulos, tietäen,
että hän astui viimeisiä asekeleitaan. --

Mutta Tuomas istahti pöytänsä ääreen työtä tekemään, näöltään aivan
rauhallisena ja tyynenä. Hän painautui syvälle noihin tärkeihin
askareihinsa, joiden hetkiä hän niin kauan ja niin kärsimätönnä oli
odottanut, hän tahtoi unhottaa kaikki pienet sivukohtaukset noiden
Suomen ja koko Pohjoismaiden katoliselle kirkolle niin suuriarvoisten
toimien vuoksi, joita hänen nyt vihdoinkin oli ryhdyttävä toteuttamaan
ja jotka vaativat koko hänen huomionsa ja hänen ajatuksensa. Ensiksi
oli hänen nyt paavin kirjeen johdosta lähetettävä kiireiset viestit
kaikille Pohjoismaiden ruhtinaille, piispoille ja lääniherroille, että
he valmistautuisivat ensi avovedellä saapumaan Aurajoen suuhun, paavin
käskystä lähteäkseen ristiretkelle Rooman kirkon vihollisia vastaan,
hänen, Suomen piispan johdolla. Nyt oli herätyshuuto huudettava ja se
oli tehtävä tarpeellisella voimalla. Siksi hän nyt kirjoitutti
kirjureillaan otteet paavin kirjeestä, lähettääkseen niitä joka
taholle. Mutta sanellessaan tuota korkean istuimen kirjettä hän sitä
hiukan muutti, muutamia sanoja vain. Ne pienet muutokset olivat kirkon
edun ja retken menestymisen vuoksi välttämättömät -- hän ei sitä
epäillyt, hänen äänensä ei vapissut jättäessään pois Riian piispan
nimen ja pannessaan omansa sen sijalle, se oli välttämättömyys. Tätä
päivää kauan odottaneen innolla hän teki työtä: saneli kirjeitä ja
kirjoitti itse, hankki airueita, neuvoi heitä ja lähetti heitä
kiireesti matkalle noita tärkeitä viestejä kiidättämään, toimitti oman
tuomiokapitulinsa pappeja viipymättä matkalle eri maihin ristiretkeä
saarnaamaan kansojen sekaan, laati heille suositukset ja matkakaavat,
ajatteli itse kaikkea ja muisti kaikki ja uhmaili toimeliaisuudessaan.
Ja sen kaiken hän teki tyynesti, varmasti, harkitusti ja tarkasti,
niinkuin ainakin tottunut, empimätön käskijä, eikä mikään epäilys eikä
katumus hetkeäkään häirinnyt hänen työtään.

                                     (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)



RISTISOTAVÄKI TURUSSA.


Talvi oli kulunut ja tullut oli taas lauhkeahenkinen, heleätaivainen
kevät. Lehtipuut Aurajoen rannalla olivat hiirenkorvalla, sen suvisilla
ahteilla oli nurmella jo vihanta vivahdus ja lumipäiviä piiloili enää
ainoastaan notkoissa ja syvemmissä katvepaikoissa. Itse joki oli äsken
luonut jääpeitteensä ja tulvaili nyt kellertävänä merta kohden,
huuhtoen korkealta äyräitään ja kuljettaen mukanaan rannalta
tempaamiaan puita ja sammalmättäitä. Saariston selillä oli vielä
viimeisiin asti pysynyt paikoillaan tummahtava, hauras, päivän polttama
jää, mutta nyt oli jo hieno etelätuuli saanut senkin liikkeelle ja se
keinutti nyt halkeilevia telejä yhä kauemmas ulapalle taikka muserteli
niitä pirstaleiksi luotojen kivirantoja vastaan.

Auran suistossa oli rakennustyö päättynyt ja valmiina kellui siellä
vesille työnnettyjä aluksia, uutukaisina ja vastatervattuina
kimallellen kullalta päiväpaisteessa. Toisia juuri parhaillaan
telakoilta laskettiin ja kauas kajahti miesten riemuisa huuto, aina kun
uusi solakkakeula, tukipuiden poistettua, jyristen luisui alas
pyöriviä teloja myöten ja loiskahtaen paiskautui veteen, nostattaen
kumpaiseltakin kupeeltaan korkean aallon. Hankavitsoja väännettiin ja
purjeita käärittiin matalain mastopuiden ympäri ja alukset olivat
valmiit ulapalla kuntoaan osoittamaan.

Mutta tyhjenneiden telakoiden sijoille oli törmälle lautavajoja
pystytetty ja niihin oli piispanlinnan väki kevään kuluessa kerännyt
muonaa ja aseita ja muita pitkän retken tarpeita. Ratsastavia viestejä
lennähteli ehtimiseen edestakaisin linnan ja jokisuun väliä ja
kauppasaksoja asettui tavallista aikaisemmin kojuihinsa jokisuun
"turulle", keräten sinne tavaroitaan. Sillä varottiinpa tavallista
vilkkaampia kevätmarkkinoita, kun sinne nyt oli saapuva paitsi
tavallisia saariston venheitä ja sisämaalaisia, jotka tarvitsevat paljo
suoloja, rautaa ja rihkamia, vielä koko suuri ristiretkeläisjoukko,
jota ensi avovedellä odotettiin.

Vedet olivat auki ja yhä useammin tähystivät rannalla olijat
selälle päin, näkyisikö sieltä jo ristipurjeita tulevan. Pian niitä
näkyikin. Aikaisin eräänä aamuna soutivat ensimäiset ruotsalaiset
ristiretkeläislaivat, jotka Ahvenanmaalla olivat odottaneet
saaristojäiden lähtöä, Auran suulle ja soutajat nousivat maihin. Vaan
tuskin olivat nuo alukset ankkurinsa pudottaneet, kun jo toisia,
korkeampia keuloja, kaukaisempimatkaisia aluksia, rupesi näkymään
saarien lomissa. Ja viikon vierähdettyä oli siten kymmeniä vieraita
aluksia kylikkäin Aurajoen suistossa ja moninkirjava, äänekäs
ihmisjoukko kuhisi niiden kohdalla joen molemmilla törmillä. Linnasta
ehättäneet papit ja soturit vastaanottivat rannalle saapuvia
ristisotilaita ja käskivät heidän leiriytyä siihen, kunnes kaikki
olivat koossa ja lähdön hetki ehti. Linnanvanhin, Belgerd-ritari,
ratsasti loistavassa haarniskassaan ja tupsupäisessä kypärässään
huovijoukon seuraamana alinomaa edestakaisin noiden yhä kasvavien
joukkojen keskitse, määräten saapuneille leiripaikkoja ja koettaen
tyydyttää kunkin tarpeita ja säilyttää kuria noissa levottomissa
laumoissa.

Rooman paavin kehoitukset ja Suomen piispan monet lähettiläät sekä
hänen omat saarnamatkansa olivat siten kasvaneet runsaita hedelmiä.
Viestit, joita oli viety Ruotsin riiteleville ruhtinaille, ritareille
ja piispoille, Norjan rannoille, Tanskan saariin ja Saksan pohjoisten
jokien suistoihin, olivat saaneet suuria joukkoja liikkeelle kaikista
näistä maista. Laivoja oli Auran suussa koolla sekaisin Ruotsin
kauppaloista ja linnoista, oli Oslosta ja Bergenistä asti, oli
Lyypekistä, Riibestä, Juutinniemeltä ja Visbystä ja monenmalliset
olivat nuo vierekkäin kelluvat alukset. Siellä oli pitkiä,
solakoita viikinkilaivoja, joiden keula suippeni punakieliseksi
lohikäärmeenpääksi, oli leveäkeulaisia, paksumahaisia, litteäpohjaisia
hollantilaismallisia purjealuksia, joissa oli umpinaiset kannet ja
niiden alla huoneet miesten maata, oli pitkiä sadan miehen kaleereja ja
niiden lomissa pieniä yksimastoisia viisihankoja, joilla kumminkin
suuria meriä kuljettiin. Mastojen nokissa riippui erimallisia ja
erivärisiä viirejä ja lippuja ja ylpeäin ritarien laivojen
keulapielissä olivat heidän vaakunakilpensä kuvattuina. Vasta tervatut,
karkeatekoiset suomalaiset alukset näyttivät ujostelevan pienuuttaan ja
kömpelyyttään noiden sirojen maalilaivojen sivulla.

Useammista laivoista on miehistö jo noussut maihin ja raitapukuiset
ritarit ovat sinne jokiäyräälle telttojaan pystyttäneet, jota vastoin
heidän palvelijansa ja aseenkantajansa asuvat taivasalla ja hoitavat
laivoissa mukana tuotuja ratsuja. Tavaton on siellä hälinä ja hurina
ihmeellinen on kielten, kansallisuuksien, säätyasteiden ja
ammattiluokkain sekoitus. Täällä kävelee piispoja korkeissa hiipoissa
ja väljissä vaipoissa ja heitä nuoremmat papit ja kaniikit nöyrästi
palvelevat; tuolla kimaltelee ritarien haarniskoja, kreivit ja jaarlit
tervehtivät toisiaan ja heidän nuoret poikansa, jotka ovat pyhälle
retkelle tulleet kultakannuksia voittamaan, laukkuuttavat kilpaa
korskeita ratsujaan; kypäräin sulat huojuvat ja kannukset kilahtavat
kärsimättömästi, kun ritarit jokirannalla astuvat lähdön hetkeä
odotellen. Eri kielet ja murteet sorahtavat heidän puheistaan; he ovat
useat riiteleväin ruhtinaiden ja valtojen edustajia, jotka äsken ovat
keskenäisissä kahakoissa miekkojaan mitelleet, mutta joita risti nyt
yhteen sovittaa. Munkkeja ja pappeja, eri veljeskuntiin kuuluvia ja eri
pukuisia, seisoo siellä aseellisten ritarijoukkojen keskessä ja näiden
siloleukaisten hengenmiesten latinalaisilla lauseilla koristettuihin,
sieviin puheihin sekaantuu karskien sotaurhojen kirouksia ja
kompasanoja. Eri ritarien huovit ja kilpikouraiset jalkamiehet tekevät
tuttavuutta toistensa kanssa, karahtavat yhtäkkiä tappeluun, juovat
taas sovinnon maljan ja laulavat käsikaulassa rivoja laulujaan,
välittämättä mustien munkkien nuhteista.

Mutta näiden säännöllisten joukkojen lomissa, jotka ovat eri ritarien
karaistuja sotilaita, kiertelee ja kuhisee siellä kaikenlaista
epämääräistä väkeä, joka ei näytä sotilasammattia eikä kuria paljo
tuntevan ja jota seikkailuinto tai halu saada synnit anteeksi tai
voitonpyynti ja ryöstönhimo taikka muu vietti on ristiretkelle mukaan
vetänyt. Siellä on resuisiin turkinturveloihin puettuja kerjäläisiä,
joilla ei ole aseita eikä eväitä ja jotka kiiluvin silmin pyörivät
täysinäisten eväsarkkujensa päällä istuvain leveähihaisten,
villalakkisten porvarien ympärillä, jotka ovat rauhallisen ja
hyvinvoivan näköiset ja jotka käärivät villaraanuja jalkojensa ympäri
ja leikkelevät siankyljystä makeain vehnäkyrsäin päälle. Nämä
ryhdittömät ristisoturit ovat muitta mutkitta lähteneet laivoihin
mukaan -- kaikki ovat kutsutut!-- heillä ei ole aseita eivätkä he osaa
niitä käyttää, pääasia heille on, että ovat matkassa. Toisia taas on
joukossa, jotka ovat aseissa ihan leukaa myöten ja joiden puolittain
julmat, puolittain arat kasvojenpiirteet osoittavat, että he kyllä
niitä käyttääkin osaavat. He ovat viettäneet elämänsä isoimman osan
merirosvoina luotojen takaa kauppalaivoja ja haaksirikkoutuvia väijyen
taikka ovat he tienvarsilla yön aikana keventäneet matkustajain liikoja
tavaroita -- nyt ovat he lähteneet vaihteen vuoksi ristiretkelle, mutta
eivät tunnusta ketään isännäkseen eikä ritarikseen. Ja sivummalla
näistä kaikista, metsän rinnassa, linnan ratsumiesten vartioimina,
piileilee pakolla käännettyjä ja pakolla retkelle ajettuja suomalaisia
pakanoita, jotka eivät vihaa mitään muuta niin kuin sitä ristiä, jonka
puolesta heidän nyt on lähdettävä taistelemaan. He ovat puetut
poronnahkaisiin turkkeihin taikka valkoisiin, solkivöisiin mekkoihin ja
aseina heillä on karkea karhukeihäs, jolle kirkaspeitsiset,
miekkavöiset soturit ilkkuvat ja nauravat.

Mutta muuten vallitsee vastaiseksi hyvä sopu ja iloinen mieli noissa
sekaseuraisissa, kirjavissa joukoissa; yhteinen päämäärä heitä
yhdistää. He pysähtyvät toisiaan puhuttelemaan ja ell'eivät he
toistensa puhetta ymmärrä, nyökyttävät he päätään ja taputtavat
toisiaan olalle, tarkastelevat toistensa aseita ja koristeita ja
hierovat vaihtokauppaa tavaroillaan. Mutta yksi yhteinen merkki noilla
monipäisillä laumoilla kumminkin on: ristin merkki on heillä kaikilla
rintansa päällä, kenellä karkeasta palttinasta ommeltuna turkkiin tai
mekkoon, kenellä taas hohtavalla hopealla kirjailtuna haarniskapaitaan
taikka valkoisella silkillä samettitakkiin neulottuna.

Niin viettävät ristiretkeläiset iloisia viikkoja Auran suussa ja aina
tuontuostaankin saapuu vielä uusi laiva entisten jatkoksi; telttarivi
joen äyräällä venyy yhä pitemmäksi. Mutta nyt ei ole enää muutamiin
päiviin uusia laivoja tullut eikä niitä ole odotettavissakaan, -- kevät
on jo pitkälle ehtinyt.

Tuomas piispa on pukeutunut komeaan piispanpukuunsa, ripustanut
kultavitjaisen ristin kaulaansa ja ottanut käteensä johtajanviirinsä,
pitkään sauvaan kiinnitetyn kultaisen ristin. Hän on valtiaan, mutta
samalla hurskaan, hengellisen valtiaan näköinen. Täydessä loistossaan
ratsastaa hän huovijoukon etunenässä levottomana odottavaan
ristiretkeläisten leiriin.

Jo etäältä näkee hän nuo pitkät telttarivit ja tuon tuhatpäisen,
kuhisevan, kirjavan lauman, joka rantaäyräällä liikkuu.
Ristiretkeläiset näkevät myös johtajansa saapuvan ja he asettuvat
riveihin häntä vastaanottamaan. Miehestä mieheen on levinnyt tieto,
että paavin määräämä johtaja-piispa on viikkoja paastoten viettänyt
hiljaisissa keskusteluissa äitijumalan kanssa, siten toimeensa
valmistautuakseen ja korkeimman suojeluksen retkelle voittaakseen. Ja
kun he nyt näkevät hänen läpikuultavat, laihat kasvonsa, hänen muita
korkeamman vartalonsa ja hänen luiset kätensä, jotka ristiä korkealle
kohottavat, niin he näkevät edessään ikäänkuin ihmismuotoon asettuneena
retkensä pyhän tarkoituksen. Ja hiljainen kuiske käy kautta pitkien
rivien:

-- Hän on johtajamme, hän meidät voittoon vie!

Ylpeät ritarit, joista monet olivat lukemattomia kertoja sotajoukkoja
komentaneet, he olivat sitä ennen melkein loukkautuneina ja halveksuen
ajatelleet, että joku tuntematon, vähäpätöinen pappi tai piispa, josta
he tuskin olivat kuulleet puhuttavankaan, tulisi olemaan heidän
päämiehensä ja käskijänsä. Mutta kun he nyt näkivät Tuomaan edessään
mustan ratsun selässä, niin hurskaan ja samalla voimakkaan näköisenä,
niin he kernaasti ja nöyrinä asettuivat hänen komentoonsa, valmiina
hänen käskyjään tottelemaan. He asettivat joukkonsa järjestykseen,
valmiina marssimaan -- useimmat näet luulivat, että tästä se nyt
vihdoinkin retki alkaa suoraan sisämaahan päin, pakanoita vastaan.
Kauan olikin oltu lähtövalmiita ja vitkasteltu, nyt vain odotettiin
johtajan lopullista käskyä.

Tuomas piispa ratsasti seurueineen ääneti noiden moniväristen
ja -pukuisten joukkojen ohi, tarkastaen yksitellen eri ryhmiä, kohotti
sitten ristinsä korkealle ja komensi yli kentän kaikuvalla äänellä:

-- Eteenpäin, pyhän Pietarin nimessä!

Itse ratsasti hän edellä ja koko ristijoukko seurasi perässä, kunkin
ritarin huovit ja jalkamiehet hänen ympärillään. Noille hajanaisille,
järjestymättömille ristiretkeläisille, jotka armeijaan olivat
liittyneet, oli niillekin hankittu aseet ja päälliköt, ja nekin
näyttivät nyt säännölliseltä sotaväeltä, marssiessaan siinä toisten
joukossa. Mutta kauaa sitä marssia ei nyt kestänyt. Kun tuo suuri
armeija oli saapunut siihen lehtoon, jossa Henrik piispa ensi kerran
lähteen vedellä oli kastanut pakanallisia suomalaisia, jolla lähteellä
jo oli kristittyjen kesken pyhä maine, seisautti Tuomas ratsunsa,
pysäytti joukkonsa ja antoi sen ryhmittyä lähteen ympärille. Itse
kostutti hän ristin pyhässä vedessä, pystytti sen sitten kunnaalle,
johon toiset piispat ja papit hänen ympärilleen kerääntyivät, paljasti
päänsä ja siunasi Rooman paavin puolesta ja nimessä hänen edustajanaan
ja valtuutettunaan ristijoukkonsa, vihkien sen suureen tehtäväänsä
siunatun veden partaalla. Hän sulki alkavan retken jumalanäidin huomaan
ja anoi sille hänen suojelustaan ja apuaan.

Ja paljain päin koko ristijoukko otti sen siunauksen vastaan. Kaikkien
katseet olivat käännetyt Tuomaaseen päin, joka siinä heidän kaikkien
puolesta rukoili. Ja kun he näkivät johtajansa valkoisen tukan liehuvan
tuulessa ja kuulivat hänen hartaan äänensä, niin he olivat vakuutetut,
että jumalanäiti oli heidät suojelukseensa ottanut.

Mutta Tuomas silmäili ylängöltään tuota ympärillään nöyränä ja alttiina
seisovaa sotajoukkoa, joka laajalta peitti lakeuden, ja hänen
puserruksissa ollut rintansa paisui taas ja hän tunsi kasvavaa
rohkeutta povessaan. Ja kun koko ristiarmeija hänen kehoituksestaan
polvistui vastaanottamaan hänen siunauksensa ja hän levitti kätensä sen
ylitse, kävi ikäänkuin pyhä väristys hänen ruumiinsa läpi, täyttäen
hänet varmuudella ja voimalla. Hän oli voimakas kirkon ruhtinas,
jumalanäidin valittu ase, soturi ja pappi.

Papit vihmoivat ristisotureita lähteen vihityllä vedellä ja Tuomas
ojensi vielä kerran kätensä kuin viimeiseksi voiteluksi heidän
ylitsensä. Sitten komensi hän polvistuneet nousemaan ja käski
ristijoukon palata takaisin laivoihin. Kysyvinä ja hämmästyen
kuuntelivat tätä käskyä ritarit ja papit; he eivät sitä ymmärtäneet, he
olivat luulleet retken jo alkaneen. Mutta kyselemättä ja nurisematta he
kaikki seurasivat johtajaansa. Rantaan palattua asettuivat kaikki
laivoihinsa, joilla olivat tulleet, sälyttivät niihin taas hevosensa,
telttansa ja tavaransa, niinkuin tullessaankin; mutta suomalaiset
keihäsmiehet, linnan huovit ja papit ja saarnaajat, ne sijoitettiin
niihin uusiin laivoihin, jotka piispa oli Auran suussa rakennuttanut.
Ja kun kaikki vihdoin oli järjestyksessä, kuului taas johtajapiispan
kaikuva komento:

-- Pyhän Pietarin nimessä, seuratkaa minua!

Toinen toisensa perästä irroittausivat nuo monenmuotoiset alukset,
suuret ja pienet, rannasta ja ankkuripaikoiltaan ja koko sotajoukko
seurasi Tuomas piispan laivaa, eikä kukaan kysellyt eikä napissut.
Soutajat asettuivat airoihin ja hiljaa läksi mahtava laivasto lipumaan
joen suulta merelle päin. Mutta laivasta laivaan kajahti
ristiretkeläisten tunnushuuto:

-- Pyhän Pietarin nimessä!

Tyyni ja kirkas oli kevätkesän päivä, nuori lehti heloitti kirkkaana
rannan lehtipuissa ja vaalea vihanta loisti törmiltä, joiden välitse
suuri laivasto verkalleen kulki. Etumaisena kulki korkea, uusi alus,
jonka mastossa kimalteli kullattu risti päiväpaisteessa. Se oli
johtajapiispan laiva ja sen perässä seisoi perämiehen vieressä pitkänä
ja suorana Suomen kirkon päämies, katsellen ylpeyttä ja varmuutta
sykkivällä sydämellä tuota pitkää, mahtavaa laivajonoa, joka häntä
seurasi niinkuin kesytetty jättiläiskäärme, joka häneen sokeasti
luotti, joka hänen pienintä vihjaustaan totteli ja jonka hän oli vievä
taisteluun ja voittoon.

Pysähtelemättä ja levähtelemättä souti suuri ristilaivasto ulapoita
pitkin ja kun tuuli myötäisenä puhalsi, nostettiin purjeet avuksi. Kun
yhdet soutajat airoissa väsyivät, laskettiin heidät makaamaan ja aina
oli vereksiä, levänneitä miehiä heidän tiloilleen hankojen ääreen
istumaan. Laajalti humisi ulappa keulojen kohinasta ja airojen
loiskeesta.

Ja vielä rannattomalla merelläkin kasvoi ristijoukon laivasto.
Lyypekkiläiset ja gotlantilaiset kauppalaivat, jotka nytkin, vastoin
paavin kieltoa, heti ensi sulalla olivat vanhaan tapaansa kiirehtineet
viemään kauppatavaroitaan Suomenlahden rannikoille, Nevan ja Laatokan
pakanoille ja Suureen Novgorodiin asti, ne nyt koettivat, tavattoman
ristilaivaston nähtyään, paeta sen reitiltä ja näkyvistä pois;
mutta Tuomas piispa, joka itselleen lepoa suomatta valppaana
tähystyspaikallaan seisoi, lähetti kohta nopeimpia aluksiaan ottamaan
kiinni noita luvattomia kaupankulkijoita. Ne tuotiin johtajalaivan
kylkeen ja niiden miehistöt vietiin vangittuina piispan eteen. Tämä
jätti silloin heidän valittavakseen kaksi vaihtopuolta: joko yhtyvät he
ristijoukkoon ja antavat laivansa ja tavaransa retken tarpeisiin,
jolloin heille armo ja ristisoturin edut suodaan; taikka upotetaan
heidät laivoineen meren syvyyteen, koska ovat paavin kiellon
rikkoneet. Kaikki tietysti suostuivat edelliseen vaihtopuoleen,
neuloivat ristit merimiespuserojensa rinnoille ja liittyivät näöltään
nöyrinä ja alttiina, joskin sydämissään kiroten, soutamaan
ristiarmeijan riveissä.

Ylvistyvällä mielellä näki Tuomas, joka korkealta paikaltaan
laivastonsa kulkua tarkasti, ristijoukkonsa näin yhä kasvavan, -- hän
piti kaikkia näitä enteitä jumalanäidin suosion ja huolenpidon
merkkeinä.

Mutta viimeisenä pitkässä laivajonossa souti suuri, raskas, tervattu
alus, jonka hangoissa suomalaiset mekkomiehet hikoilivat. Sen perässä,
perämiehen vieressä, seisoi myös kookasvartaloinen mies, mutta
sulkaniekassa kypärässä, ja hän myöskin lakkaamatta tähysteli edellään
liukuvaa suurta laivastoa ja sen kirjavaa miehistöä. Mutta hänen
otsansa oli synkkä ja päätänsä hän pudisteli, kun kauppalaiva näin
ristilaivastoon yhdistettiin. Se oli Belgerd-ritari, vanha, arpinaama
sodanpäämies. Hän oli jo Auran suussa ristijoukkoa kurissa pitäessään
pudistellut päätään: joukko on suuri, laumaa on paljo, mutta se ei ole
sotajoukko, se on karjalauma, joka taluttajaansa seuraa, yksi halusta,
toinen pakosta -- siihen on vaarallista taistelussa luottaa!

                                    (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)



TUOMAS PIISPAN RISTIRETKI.


Leikattiin vuosiluku 1240. Suomenlahden aaltoja viilteli suuri paljous
aluksia matkalla itäänpäin. Ne kulkivat kauppiasten tavallista reittiä
pitkin lahden pohjoista rannikkoa, Uhrimaan (nykyinen Jurmo?),
Kumiupään (Hankoniemi), Juoksaaren (Jussarö), Horinsaaren (Ors?) ja
Porkkalan ohitse Nevajoen suuta kohti. Helposti nähtiin kuitenkin,
etteivät nämä matkailijat olleet mikään rauhallinen kauppiaslaivue:
liput liehuivat, ja miehet laivoissa olivat rautaan puettuina, miekat
ja keihäät kiilsivät kesäauringon loisteessa. Laivasto kuljettikin sitä
ristiretkeläisjoukkoa, jonka Suomen piispa Tuomas suurilla
ponnistuksilla oli kokoonsaanut levittääksensä pyhää katolista oppia
Inkerin karjalaisten sekaan ja häätääksensä sisälle tunkeutuvaa
kreikkalaista kirkkoa ja Novgorodin valtaa. Joukossa nähtiin
ruotsalaisia ja norjalaisia, suomalaisia ja Tuomas piispan toimesta
äsken kääntyneitä hämäläisiäkin; nähtiinpä saksalaisia ritareita,
kalpaveljeksiä Suomen lahden toiselta puolen, puettuina veljeskuntansa
silmäänpistävään pukuun, valkoiseen punaisella ristin ja kalvan kuvalla
varustettuun viittaan.

Tultuansa Porkkalan ohitse kääntyi laivasto vähemmän tunnetuille
vesille, ja purjehti Retusaaren nenitse Nevan suuhun, mistä sitten
jatkoi matkaansa joen mahtavaa, leveätä uomaa ylöspäin siihen paikkaan
asti, missä Inkerinjoki vasemmalta juoksee Nevajokeen. Vasta tässä
laskivat ristiretkeilijät rantaan. Sieltä Tuomas piispa ja
ruotsalaisten päämies Birger lähettivät airuet ruhtinas Aleksanteri
Jaroslavinpojan luo Novgorodiin ilmoittamaan tulostansa.

Suuret toiveet näyttivät olevan toteutumaisillaan. Rooman kirkon valtaa
levitettäisiin Inkerinmaahan, Laatokan mereen ja Nevan molemmille
rannoille saakka. Karjalan koko heimo tulisi yhdistetyksi muitten
suomalaisten heimojen kanssa länsimaisen sivistyksen ja paavin turviin.
Sitähän varten tuo lukuisa ja uhkea sotajoukko, suurin mitä milloinkaan
oli näillä mailla nähty, oli tänne saapunut. Tarkoitus oli ensin
valloittaa Laatokan kaupunki, joka oli ikäänkuin Novgorodin porttina
Olhavajoen suussa, ja sitten oli isku suunnattava itse Novgorodiin.

Mutta "suuressa" Novgorodissakin oltiin varuillaan. Oli sille varsin
arveluttava hetki. Idässä olivat mongoolein peljättävät laumat juuri
edellisinä vuosina laskeneet koko Venäjänmaan valtansa alle ja
Novgorodinkin tasavallan oli täytynyt tunnustaa suurkaanin yliherruus,
eikä tiedetty, kuinka kauvan sillä oli vältetty heidän tuhoisaa
hävitystänsä. Ja nyt uusi vaara lännessä! Mutta Novgorodin
onneksi oli tällä hetkellä sen asiain etunenässä rohkea ja tarmokas
ruhtinas, Aleksanteri Jaroslavinpoika. Hän ei vastarinnatta aikonut
heittää vihollisen valtaan sitä maata, johon äsken oli levitetty
kreikkalaisen kirkon ja Novgorodin valtaa. Pontevasti ryhtyi hän
kokoilemaan sotavoimia Novgorodista ja Laatokan kaupungista, ympäri
Novgorodin koko laajaa aluetta; nähtiinpä hänen joukossaan paljon
taistelijoita semmoisiltakin seuduilta, joiden asukkaat kieleltään ja
kansallisuudeltaan eivät olleet venäläisiä, kuten vatjalaisten maasta
ja Karjalasta. Niinkuin niin usein on tapahtunut, varustautui
silloinkin suomalaisia taisteluun suomalaisia vastaan, surmaamaan omia
veljiänsä vieraan voitoksi.

Inkerinmaan rannikon vartioiminen oli uskottu erään karjalaisen,
Pelkoin huostaan. Jo siihen aikaan, kun hänen heimonsa vielä eli
pakanuudessa, oli hän vastaanottanut pyhän kasteen ja siinä saanut
nimen Filippos. Hän eli jumalisesti ja piti tarkkaan paastoja, sekä
luotti vahvasti pyhiin marttyreihin Borisiin ja Gljebiin. Tämän Pelkoin
oli ruhtinas Aleksanteri määrännyt koko Inkerin ja meren rannikon
päämieheksi. Ja hän täyttikin tehtävänsä kelvollisesti. Tähystäjiltänsä
sai hän tiedon suomalaisen laivaston tulosta jo silloin kun se vielä
oli kaukana ulapalla. Silloin Pelkoi kohta riensi ruhtinas Aleksanteri
Jaroslavinpojan luo ja kertoi hänelle "varjaagilaisen" laivaston
saapumisesta ja sotajoukon suuruudesta. Ja nyt ruhtinas kohta läksi
liikkeelle uskon-innosta hehkuvan sotajoukkonsa kanssa.

Tuomas piispan airuet sentähden eivät olleet ennättäneet kovin kauvas,
ennenkun ruhtinas Aleksanteri jo tuli heitä vastaan. He toimittivat
silloin asiansa. "Meidän herramme", sanoivat he ruhtinaalle, "lähettää
meidät sinun luoksesi ilmoittamaan, että jos sinä tahdot vastustaa
häntä, niin on hän jo matkalla sinua vastaan ja valloittaa maatasi
rohkean, voittamattoman sotajoukon kanssa". Mutta kun Aleksanteri
Jaroslavinpoika kuuli nuo ylpeät sanat, syttyi hänen sydämensä vain
suurempaan intoon, ja hän polvistui ja rukoili kyyneleillä pyhää
Sofiaa, että muistaisi hänen vanhempainsa parannusta, ja hänen omia
rukouksiansa suojeluspyhänsä puoleen, ja muistaisi kirkkonsa ja
kansansa parasta ja soisi hänelle voiton taistelussa vääräuskoisia
hyökkääjiä vastaan. Ja sotamiehillensä hän puhui: "Jumala ei ole
voiman, vaan totuuden puolella; sentähden hän on antava meille voiton
lukuisammastakin vihollisjoukosta". Ja niin hän pysähtymättä jatkoi
kulkuansa vihollista vastaan. Mutta Tuomas piispan lähettiläät saivat
tyhjin toimin rientää takaisin ristiretkeläisten leiriin, ja heidän
kintereillään seurasi novgorodilaisten sotajoukko.

Oli 15 p. heinäkuuta, kello 6 aamulla, kun novgorodilaiset saapuivat
Nevajoen rannalle, jossa Tuomas piispan soturit olivat leirissä. Vaikka
olikin sunnuntai, päätti ruhtinas Aleksanteri kohta hyökätä vihollisen
kimppuun. Eturivissä kulki ruhtinaan oma henkijoukko, valittuja,
rohkeita miehiä, ja ruhtinas Aleksanteri itse nähtiin usein
kiihkeimmässä miekanmelskeessä. Mutta ristiretkeilijätkin taistelivat
urhoollisesti: useamman kerran hyökkäsivät novgorodilaiset heitä
vastaan, mutta kauvan turhaan, toinen hyökkäys toisensa jälkeen
torjuttiin. Molemmin puolin peittivät monen sankarin ruumiit
taistelutannerta. Mutta venäläisten urheus ja uskon-into oli sittenkin
suurempi kuin toisten. Olivatpa he näkevinään kuinka Jumalan enkelit
laskeutuivat ilmasta ja taistelivat heidän puolestaan, ja uudella
voimalla he syöksivät vihollisia vastaan. Ruhtinas Aleksanterin
asemies, Sava nimeltään, tunkeutui keskelle ruotsalaisia ja
suomalaisia, missä seisoi päällikköjen iso, kultaisine nastoineen
kauvas näkyvä teltta. Hän pääsi aina perille asti, ja hakkasi
teltanpatsaan poikki, niin että teltta kovalla jymyllä romahti maahan,
venäläisten suureksi iloksi. Toinen ruhtinaan henkivartija Ratmir oli
mainio suuren voimansa takia ja monta vihollista hän iski kuoliaaksi,
kunnes itse monen haavan peittämänä kaatui. Mutta lopulta kaatui
myöskin uljaasti taistellen ruotsalaisten päämies Birger, ja nyt
ristiretkeilijäin joukko rupesi kääntymään pakoon Inkerinjoen rannassa
oleviin laivoihinsa. Mutta novgorodilaiset ajoivat heitä takaa, ja
juoksivat pelkäämättä kauvas rannasta veteen saadaksensa aluksetkin
valtaansa. Muutamiin he pohjaan hakkasivat reikiä ja estivät näin
vihollista niillä pakenemasta. Eräs novgorodilainen, Gavrilo
Alekseinpoika, näki vihollis-päällikköä haavoitettuna vietävän laivaan,
ja hyökkäsi kohta perään. Muutamilla laudoilla hän pääsi laivan luo ja
kiipesi kannelle, mutta tässä tuli vastarinta liian ankaraksi ja hänet
heitettiin veteen, mutta pelastui kuitenkin hengissä jälleen maalle.

Tässä takaa-ajamisessa olivat sentään novgorodilaiset olleet liian
hätäisiä ja heidän parvensa hajosivat, luottaen jo saavutettuun
voittoon, ympäri taistelukenttää etsimään saalista vihollisen
valloitetusta leiristä. Ristiretkeläiset pääsivät laivoillaan ja
veneillään turviin Inkerinjoen toiselle rannalle, jonne venäläiset
eivät voineet heitä seurata. Täältä he vielä illan suussa uskalsivat
mennä taistelupaikalle etsimään kaatuneitten toveriensa ruumiita, jotka
vietiin toiselle rannalle ja joilla täytettiin kolme laivaa. Mutta yön
hämärässä läksivät he merille, jättäen Nevan rannat, jossa niin suuri
onnettomuus oli heitä kohdannut. Mutta vielä paluumatkalla onnettomuus
heitä seurasi: nousi ankara myrsky, joka hajotti laivaston ja nuo
vainajain ruumiilla täytetyt laivat hukkuivat Suomenlahden aaltoihin.
Alakuloisena saapui Tuomas piispa muutamalla laivalla Turkuun, jonne
muutkin pelastuneet retkeilijät toinen toisensa perästä tulivat.

Mutta ruhtinas Aleksanteri Jaroslavinpoika palasi suurella riemulla
Novgorodiin, ja sai kiitollisilta kansalaisilta liikanimen "Nevalainen"
kuuluisan voittonsa muistoksi Neva-joen rannoilla. Ja kuolemansa
jälkeen hänet korotettiin Venäjän kirkon pyhimysten joukkoon.

                                    (Kustavi Grotenfelt: Koitar V.)



TAKAISIN PAKANUUTEEN.


Raskaasti humisee metsä, kohisee oudon synkästi iltatuulen puhaltaessa.
Jokainen puu koko laajassa, rajattomassa metsässä huojuu ja humisee
hiljaa ja siitä kohisee koko metsä, kuin meri myrskyn talttuessa.
Vuoroin se kiihtyy ja vuoroin se asettuu, kuin harras virsi, joka
soinnuttuaan intohimoisesti ja juhlallisesti juoksee kappaleen
tasaisena ja nöyränä, taas yltyäkseen. Se on laajan korven
iltarukousta, metsän iltamessua.

Kapeaa polkua pitkin kävelee humisevan metsän läpi yksinäinen vanhus,
hamppuköysi vyöllään, kädessään sauva.

Autio on erämaan kierteinen polku; ei astu ihmistä vastaan, ei aukene
peltosarkaa eikä talon pihamaata kulkijan eteen. Ilta on yöhön
vaihtumassa, pitkät varjot pimentävät jo polun ja yhä harmajammaksi käy
taivas. Yksinäinen kulkija ei ole edeltäpäin tuuminut, missä hän
yösijansa saisi, hän ei tiedä, onko ihmisasuntoa läheisyydessä ja
jaksaako hän siihen kävellä.

Silloin rupee hänen korviinsa kuulumaan säännöllistä, jatkuvaa töminää.
Se on vielä hyvin kaukaista, mutta hän erottaa siltä selvästi jalan
astuvan askeleet. Ne kaikuvat takaapäin ja lähenevät myötäänsä. Se on
ihminen, se on kai yksi niitä, joita hän on lähdössä opettamaan ja
pelastamaan.

Jo kuuluvat askeleet aivan läheltä ja Tuomas, tuo kumara kulkija,
kääntyy taakseen katsomaan tulijaa. Se on nainen, joka kiireisin
askelin näyttää johonkin päämaaliin ehättävän. Jo on hän -- päätään
kääntämättä, tervehtimättä -- menossa Tuomaan ohi, mutta tämä ei häntä
puhuttelematta laske ohitsensa.

-- Hyvää iltaa, yksinäinen kulkija, sanoo hän ystävällisesti naiselle
ja kiirehtii askeleitaan pysyäkseen tämän tasalla. Nainen ei näytä
ensiksi hänestä välittävän, hänen päänsä heilahtaa vain hiukan sivulle
eikä hän kuljeksivaa munkkia paljo huomaakaan. Tuomaan täytyy uudistaa
tervehdyksensä:

-- Hyvää iltaa. Mihin näin yksin yötä vasten kuljet, vaimo?

Silloin nainen käännähtää päin Tuomaaseen, katsoo häntä pitkään
huivinsa alta ja rupeaa nauramaan.

-- Miksi naurat? kysyy hän.

Nainen hypähtää mättäältä ja huudahtaa Tuomaalle, hänen rinnalleen
asettuen:

-- Tule!

-- Minne? Mihin käy matkasi?

-- Tule ja katso!

Kun Tuomas viipyy, virkkaa hän: -- Miksi viivyt, etkö jo lähde? Vai
eikö meillä olekkaan yhteinen matka?

Melkein vaistomaisesti totellen rupeaa Tuomas naisen jälestä tietä
eteenpäin kävelemään. Ja hän vastaa:

-- Ehkä on. Minä olen menossa saarnaamaan ristin oppia, rauhan oppia
kansalle.

Nainen viilettää jo kappaleen edellä ja hihittää sieltä:

-- Ristin ja rauhan... ka niin, tule! Täällähän sitä kirkkoväkeä on
koolla, sinne olen matkalla minäkin. Mutta kiireemmin... ei, ei sieltä,
tule tästä, tästä suoraan....

Edellä rientävä nainen poikkeaa polulta metsän sisään, ja kun ei Tuomas
häntä heti sinne seuraa, pysähtyy hän kärsimättömänä odottamaan. Ja hän
tarttuu Tuomaan käteen ja taluttaa häntä, vetäen puolijuoksua eteenpäin
metsän läpi puhumatta enää mitään. Ilta on jo käynyt pimeäksi, tiheässä
metsässä ei voi nähdä askelta eteensä, siellä ei voi väistää puita eikä
kantoja. Mutta eteenpäin kiitää vain kiihkomielinen nainen, kontti
heiluu kahta puolta kolahdellen oksiin, ja hän vetää perässään
väsymyksestä hoipertelevaa, risuihin kompastelevaa ja puihin
töksähtelevää vanhusta. Yli kannokkojen ja louhikkojen, läpi murrosten
ja tiheäin pensaikkojen, poikki veteläin soiden ja kivikkojen ahojen
siinä riennetään, levähtämättä, huoahtamatta, eteenpäin vain. Vanhan
piispan jalka livettää keväisissä rapakoissa, vaipan liepeet sekautuvat
katajikkoihin ja repeilevät, hän kompastelee alinomaa juuriin ja
oksiin.

Vihdoin nainen toki pysähtyy erään mäen rinteelle, päästää munkin käden
ja antaa hänen istahtaa mättäälle huohottamaan. Hänen omakin henkensä
läähättää ja vaivoin saa hän käheästi kuiskatuksi:

-- Katso, siinä on kansa, käy saarnaamaan!

Tuomas kohottaa kuuman päänsä ja luo väsyneen katseen eteensä naisen
viittaamaan suuntaan. Hän ei huomaa ensiksi muuta kuin puitten lomitse
häilyvää tulen hohdetta, jonka editse esineitä liikkuu ja häämöittää.
Mutta vähitellen, kun silmä tottuu valoon, käy kuva selvemmäksi ja
tarkkapiirteisemmäksi. Siinä on mäkien ympäröimässä laaksossa pieni
aavikko metsän kätkössä. Korkea nuotio roihuaa keskellä kenttää ja sen
ympärillä häärii valkopukuisia miehiä, jotka loihtuja lukien ja taikoja
tehden paistavat vartaissa uhrieläinten lihoja. Mutta ulompana kedolla
liehuu taaja ihmisjoukko: toiset haltioissaan riehuvat ja sopottavat
uhrilaulujaan, toiset laulavat syrjemmässä vanhoja uhrilaulujaan.
Sekavaa sohinaa ja salaperäistä humua kuuluu kohisten laaksosta mäelle,
jonka rinteellä läähättävä munkki istuu ja verestävin silmin tuijottaa
eteensä, katsoen kastamansa kristityn seurakunnan ja sen lähimmän
kantajoukon pakanallista uhrijuhlaa vanhassa uhrilehdossa. Hän näkee,
kuinka loitsijat uhrituleen heittävät ristejä, joita ovat repineet alas
kristittyjen talojen harjoilta, ja näkee naisten kantavan kastettuja
lapsiaan uhripappien luo, jotka taikojaan lukien niitä pyhien puiden
lehvillä kylvettävät. Hän ei puhu mitään, katselee vain.

Mutta nainen, joka on hänet tuonut tätä näytelmää näkemään, ja
huohottaen, mutta leveä, pilkallinen vahingonilo huulillaan hänen
vieressään seisoo, hän päästää taas naurun ja kuiskasee:

-- Katso piispa seurakuntaasi, katso!

Tuomas lyyhistyy yhä pienemmäksi, yhä kumarammaksi mättäällään, kuta
kauemmin hän katselee. Hänen silmiään rupeaa vihdoin hämärtämään, on
aivan kuin vesiä olisi noussut tuota tuijottavaa katsetta himmentämään,
ja hänen äänensä kaikuu pehmoiselta kuin itkevän lapsen, kun hän
vihdoin hiljaa kuin itsekseen virkkaa:

-- Minä näen, minä näen elämäni työn. Kiitos, Jumalani, nyt minä
ymmärrän, mitä olet minulle tahtonut sanoa. Nyt oivallan, minkä
arvoista työni on ollut alusta loppuun ja millaiset ovat ansioni. Se on
kaikki ollut turhaa, hyödytöntä kaikki, ne ovat pakanoita nuo, niinkuin
olivat tänne tullessani, minä en ole valtakuntasi hyväksi tehnyt
mitään....

Hän vaikenee hetkeksi ja äänen vilpittömään nöyryyteen sekautuu syvää
surua ja hartautta, kun hän jatkaa huokaustaan:

-- Heitä elä tuomitse, Jumala, siitä että ovat sinusta luopuneet, minä,
minä olen syypää siihen. Minä olen vain itseäni ajatellut, en sinua
enkä heitä, alusta asti on vilppiä ollut aikeissani ja toimissani, oman
kunnian ja suuruuden himoa, heitä olen kiusannut, sinua olen koettanut
pettää -- sinun on tuomio!

                                 (_Santeri Ivalo_: Tuomas piispa.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.