Title: Jääkärin muistelmia
Author: Kara, Jalmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jääkärin muistelmia" ***


JÄÄKÄRIN MUISTELMIA

Kirj.

Jalmari Kara



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1918.

Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino.



SISÄLLYS:

Esipuhe.

  I. Nietostuneet jäljet.
     1. Tilinteko.
     2. Matka.
 II. Lockstedtin leirillä.
     1. Vastaanotto.
     2. Ensimäinen päivä.
     3. Sunnuntai.
     4. Marssiharjoitus.
     5. Sairaana.
     6. Nähtyä ja tunnettua.
     7. Valmistuksia.
III. Misse-joella.
     1. Tittelmündeen.
     2. Marssi rintamalle.
     3. Hyökkäys.
     4. Työtä ja nälkää.
     5. Rumputulessa.
     6. Yöpatrulli.
     7. Punataudissa.
     8. Ilta Jukolassa.
     9. Muutto.
 IV. Riianlahden rannalla.
     1. Kneissin kylässä.
     2. Loukkaus.
     3. Perunajuhlat.
     4. Kapina.
     5. Naamiaiset rintamalla.
     6. Kovia aikoja.
  V. Kotia kohti.
     1. Berliniin.
     2. Napa.
     3. Berlinin pikkuporvareita.
     4. Olut-tupa Burghof.
     5. Münsterin leirillä.
     6. Suomeen.
     7. Kotona.
 VI. Aamu sarastaa.



ESIPUHE.


Missä määrin jääkärit ovat ottaneet osaa taisteluun, joka nyt
vihdoinkin on antanut maallemme kauan kaivatun vapauden, siitä on
jokaisella niin kouraantuntuvia tekoja todisteena, että selitys olisi
rajoittamista. Nythän kansa juhlii näitä poikiaan. Se kantaa heitä
käsillään, se osoittaa heille sitä kiitollisuutta, jota vapautettu
tuntee vapauttajaansa kohtaan. Mutta tänä kiihkeänä ja melskeisenä
aikana tullaan kenties harvemmin ajatelleeksi, kuinka syvälle
jääkärien vaikutus on ulottunut ja kuinka kaukaa se on raivannut
tietä kaikelle sille, mitä tuleman piti. Sillä juuri he ovat antaneet
alkusysäyksen niille virtauksille, joiden tuloksena nykyinen vapaus
on. Se itsenäisyyden ja irtipääsemisen kaipuu, joka koko pitkällisen
orjuutemme ajan oli kytenyt mielissä, se omilla jaloillaan seisomisen
halu, joka jo varhain oli vienyt Anjalan miehet perikatoon, oli
vuosien vieriessä vähitellen hiljentynyt ja talttunut. Se oli
painunut syvälle sydämiin, joissa sen kulku kuului kuin talvisen
virran kohina paksun jääkuoren alta. Ja tämän jään ovat jääkärit
särkeneet, tämän lujan kuoren ovat he saaneet murtumaan. Lähtiessään
"salaiselle matkalleen" he tällä ennenkuulumattomalla teolla, tällä
"syvällä iskullaan" antoivat kansalaisilleen uutta rohkeutta ja
uskoa. Moni, jonka tuttavan jäljet tuisku vastikään oli umpeen
nietostanut, ikäänkuin heräsi: Mitä olivat nämä nuoret, mitä he
ajattelivat, kuinka he uskalsivat? Elihän totta tosiaan isäin henki
vielä, olihan sitä muuallakin kuin liioittelevissa kirjoitelmissa!
Sydän ikäänkuin laajeni ja se, mikä oli ollut syvimmälle kätkettynä,
alkoi kuohua. Oli miehiä, jotka rohkenivat, miksei silloin jokainen?
Jokaisella oli nyt tilaisuus tehdä jotakin... Ja ryskyen vapautui
virta jääkahleistaan. Se alkoi kasvaa, tulvia. Se kävi niin
väkeväksi, että nekin suomalaiset, jotka olivat olleet venäläisessä
sotaväessä, huomasivat huudahtaa: "vihdoinkin on se hetki koittanut,
jota me olemme vuosia valmistelleet." Se syöksyi uomastaan, levisi
yli lakeuksien, mursi kaikki esteet ja vapautti maan. --

Ne vaiheet, jotka ovat olleet jääkärien osana vieraalla maalla,
ovat jääneet hämärään, ja syyllä onkin sanottu jääkärien edustavan
Suomen nuoren armeijan romanttisinta osaa. Yhä vieläkin heistä
tiedetään verrattain vähän. Heidän seikkailunsa ovat yhä eräänlaisen
salaperäisen hunnun verhoamia. Tätä huntua yrittää tämä kirja omalla
vaatimattomalla tavallaan kohottaa. [Esipuhetta kirjoittaessaan ei
tekijä vielä tiennyt mitään V.E. Tuompon ansiokkaasta teoksesta
"Suomen jääkärit".]

       *       *       *       *       *

Viime syksynä jouduin pitemmän aikaa oleskelemaan yksissä erään
jääkärin kanssa, joka jo kauemmin oli komennettuna liikkunut
Suomessa. Tämä hiljainen, vaitelias ylioppilas-nuorukainen, joka
omista väitteistään huolimatta oli sekä Saksassa että kotimaassaan
osoittautunut perin kunnolliseksi ja velvollisuutensa tuntevaksi
mieheksi, oli sairauden takia jo viikkoja ollut pakoitettu pysymään
alallaan, ja aluksi luulin, että se alakuloisuus ja hillitty
katkeruus, joka hänelle oli niin ominaista, oli taudin aiheuttamaa.
Pian kehittyi välillemme ystävyys, jolleka vieraan maan yhteiset
vaiheet tarjosivat luonnollisen perustan ja hän kertoi minulle
ainutlaatuisesta kohtalostaan: hänen kaukaisten unelmiensa tyttö oli
hänet pettänyt kaikkein raskaimmalla tavalla. Sitä ennen olin jo
kuullut erään toisenkin jääkärin osasta: hänen kihlattu morsiamensa
oli vanhempiensa painostuksesta pyytänyt eroa, sillä nämä vanhemmat
eivät voineet uskoa tyttärensä tulevaisuutta sellaisen miehen käsiin,
jonka täytyi köyhänä pakolaisena pahantekijän tavoin kuljeskella
ympäri. Suomen naisista oli muutenkin kerrottu niin paljon, että
arvelin näiden kohtalokkaiden tapausten kenties tarjoavan aiheen
kaunokirjalliseen esitykseen. Kun siitä puhuin ystävälleni, antoi
hän minulle kirjan, jonka tiheästi täytetyille sivuille hän oli nyt
jälestäpäin piirrellyt vaiheensa, sekä sitäpaitsi muisti vihkosen,
joka oli mainitun tytön kirjoittama, ja pari omituista kirjettä. Nämä
muistiinpanot olivat henkilökohtaista laatua, sisältäen omituisia,
surumielisyyteen helposti taipuvia haaveiluja, mutta todistivat
samalla huumoria huomaavaa silmää -- seikka, joka tämäntapaisille
luonteille on niin ominainen. Ulkonaisia tapahtumia ne koskettelivat
niin pintapuolisesti, että ainoastaan mukana-ollut saattoi kaikki
käsittää, sensijaan -- ja tarvinneeko siitä huomauttaakaan -- oli
niissä tytöllä sangen keskeinen sija. Hän muisteli yhä tuota naista,
huolimatta kaikesta, ja voin kyllä ymmärtää, missä määrin tytön
päiväkirjan intohimoiset sivut, jotka minulle, vieraalle, kuvastavat
vain heikkoutta, olivat häntä liikuttaneet.

Mutta ne vapaammat virtaukset, jotka maassamme alkoivat päästä
valloilleen, saivat minut muuttamaan suunnitelmaani. Kyösti Vilkuna
oli teoksellaan Shpalernajasta osoittanut, kuinka pitkälle jo saattoi
mennä, ja tulin ajatelleeksi, että kirja, joka tarkemmin kuvailisi
jääkärien vaiheita, herättäisi totuudenmukaisuudellaan paljon
suurempaa mielenkiintoa kuin romantisoitu esitys. Olin sanoakseni
askel askeleelta kulkenut ystäväni rinnalla Saksassa, joten minun
oli helppoa hänen tekemäänsä runkoon liittää omia vaikutelmiani ja
kokemuksiani. Kustantajan kanssa syntyi sopimus, kirjan piti ilmestyä
keväällä ja minä ryhdyin sitä kirjoittamaan. Muutin paljon, syntyi
monta uutta kertomusta, eikä teos nykyisessä muodossaan tarkalleen
seuraa ystäväni muovailemaa pohjaa lukuunottamatta kuvauksia Annasta.
Mutta minun täytyi turvautua yksinomaan muistiini, sillä olin tullut
Suomeen olosuhteissa, joiden vallitessa ei käynyt ajatteleminenkaan
minkäänlaisten muistiinpanojen mukaanottoa; kuitenkaan en
tahallisesti ole missään poikennut totuudesta. Suurin osa on
kirjoitettu jo ennen vapaustaistelua, monesti majatalojen pöydillä,
hermojen ollessa rasittuneina ja mielen tasapainoa vailla, loppu on
syntynyt sodan vaikutusten vielä vereksinä ollessa.

Ajat ovat taas muuttuneet ja ystäväni -- niinkuin olin pelännytkin
-- ei enää ole näkemässä kirjoitelmiensa muunnosta. Epäilen, että
teos nykyisessäkin kokoonpanossaan on vanhentunut; nythän olisi
tilaisuus saada tarkkoja tilastotietoja, sitäpaitsi on kapina
kokemusperäisesti selvittänyt yleisölle monia kirjan kuvailemia
seikkoja. Vielä tarpeettomampi olisi se alkuperäisimmässä,
romaanintapaisessa muodossaan, monet Suomen naisethan ovat ehtineet,
osittain kiinalaista kiertotietä käyttäen, ryssistä saksalaisiin, ja
vapaustaistelu on puolestaan osoittanut, kuinka paljon meillä sentään
on toisenlaisiakin naisia. --

Täytyy tunnustaakseni, että epäröiden lähetän kirjan julkisuuteen. Se
ei suinkaan pyydä olla se tarkoin tyylitelty ja harkittu teos, jonka
hartaasti soisin näistä asioista vielä syntyvän. Jos se kuitenkin
voisi jollakin lailla lähentää jääkäreitä kansaansa, jos se voisi
tehdä nämä yhä vielä salaperäiset sotilaat ikäänkuin tutummiksi
niillekin, jotka eivät ole tilaisuudessa kuulemaan kaikkea heidän
omasta suustaan, olisi pääasiallisin toivoni täyttynyt.

Kesäkuulla 1918.

_Tekijä_.



I.

NIETOSTUNEET JÄLJET



1.

TILINTEKO.


Monesti olin jo palannut yliopistosta lomalle alakuloisin mielin
ja omatunto rauhattomana, mutta en vielä koskaan niin masentuneena
ja itseeni tyytymättömänä kuin joulukuun puolivälissä v. 1915.
Huolimatta niistä lujista päätöksistä, joita syksyllä olin itsekseni
tehnyt, täytyi minun tunnustaa, että neljännen lukuvuoteni ensimäinen
lukukausi oli kulunut aivan yhtä turhaan kuin kaikki edellisetkin.
Oli kyllä totta, ettei valitsemani ala minua kiinnittänyt, mutta
en myöskään kyennyt sitä vaihtamaan; yhä enemmän ja enemmän ja
omituisella katkeruudella aloin tulla vakuutetuksi siitä, ettei
elämällä minua varten ollut tarjota mitään erikoista tehtävää.
Seitsemän lukukautta olin viettänyt yhtämittaisessa hapuilussa,
saamatta valmiiksi muuta, kuin erinäisiä alustavia töitä. --
Isäni oli jo vuosia sitten kuollut, ja vaikka äitini asema olikin
jotakuinkin turvattu, olisi hän ja etenkin kahdeksan-vuotias
pikku-siskoni tarvinnut apuani, mutta minä olin toimettomuudessa
tuhlannut oman osani, vieläpä joutunut velkoihin.

Tämän lisäksi oli nyt tullut Anna, tullut suhde, jonka olin niin
keveästi ja leikitellen alottanut, mutta joka kuitenkin kasvoi
ja suureni ja ahdisti kuin raskas paino rintaani. Ei ole mitään
tuskallisempaa, kuin omistaa toisen täysi luottamus silloin kuin
tuntee, ettei sitä ansaitse. Tämä seikka selvisi minulle entistä
paremmin maalle tultuani, missä äitini ja siskoni ympäröivät minut
rajattomalla hellyydellä.

       *       *       *       *       *

Vähän joulun jälkeen sain kirjeen, joka oli leimattu Tukholmassa,
mutta jonka siitä huolimatta tiesin tulevan etempää, aina Saksasta
saakka. Se kuului seuraavasti:

    H. V.

    Parhaat terveiseni. Täällä sitä nyt oleillaan alituisessa
    touhussa ja hyörinässä. Enpä olisi uskonut silloin kuin
    yhdessä mittailimme Helsingin katuja, että elämä niin yhtäkkiä
    voi tällaiseksi muuttua. Työtä on paljon, eikä se ole niin
    helppoakaan, mutta iloisin mielin ja toivo sydämessä sitä tekee.
    Ihmettelen vain, missä sinä viivyt. Sinun minä luulin olevan
    kaikkein ensimäisiä jälkiäni seuraamaan.

    Tervehdä äitiäsi, ja kerro vanhemmilleni, että poika voi hyvin.
    Jos satut Helmin seuraan, niin sano hänellekin terveiseni. Olen
    kyllä itsekin kirjoittanut, mutta ehkei ole mennyt perille, koska
    ei vastausta kuulu. Voi väkevästi!

                                                  Antti.

Kirje oli päivätty lokakuun 26 p. ja sen alareunaan oli merkitty
osoite Tukholmaan. Vai niin. Antti, joka oli jo lähtenyt viime
helmikuussa, siis melkein vuosi sitten, muisti minua ja odotti sinne.
Nähtävästi hän oli tarkoittanut kirjeensä läpäisemään ankariakin
tarkastuksia, koska sen sisältö oli näin suppea ja jokapäiväistä
laatua.

Tämä lyhyt viesti entiseltä hyvältä toverilta siirsi ajatusteni
polttopisteeseen Saksaan menneet suomalaiset. Tietysti minäkin
olin heistä kuullut, paljonkin, mutta minä olin suhtautunut heidän
puuhiinsa verrattain innottomasti ja seurannut niitä jotakuinkin
syrjästä. Helsingin kuumeisessa elämässä, missä tuhansia uutisia
vilisi korvissa, olikin helppoa pysyä kylmänä ja antaa asioiden mennä
menoaan. Toista oli täällä maalla, yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa.
Väkisinkin, yhä uudestaan ja uudestaan johduin heitä ajattelemaan, ja
myöntää täytyy, että mitä enemmän sitä tein, sitä rauhattomammaksi
tulin ja sitä voimakkaampana kohosi itse-syytösten tulva. Mitä miehiä
sitten oikeastaan olivat nämä rohkeat nuoret?

Olin kuullut muutamien vanhoillisten, jotka riippuivat kynsin
hampain lain kirjaimessa -- varsinkin silloin kuin tämä laki tuki
heidän omia etujaan -- leimaavan nämä nuoret melkeinpä suorastaan
maankavaltajiksi. Saksalaisten agenttien viekoituksista ja suurista
rahasummista olivat he muka myöneet kunniansa, alentuneet vieraan
vallan kätyreiksi, tuottaen maalleen häpeää ja pilaten kansalaistensa
rehellisen maineen. Olivathan he tehneet hallitsijalle uskollisuuden
valan, joskaan eivät henkilökohtaisesti, niin ainakin edustajiensa
kautta; mikä oikeutti heidät sen rikkomaan, ja rikkomaan kansan
nimessä, joka ei ollenkaan ollut antanut heille valtuuksiaan? Näin
voitiin sanoa, huolimatta siitä, että tsaari yhä räikeämmällä ja
räikeämmällä tavalla osoitti, missä arvossa hän puolestaan piti
lupauksiaan! Luojan kiitos, ettei nykyinen oikeustajunta enää hyväksy
yksipuolisia sitoumuksia; niiden aika on ollut ja mennyt. Tällä
käsityskannalla olevia henkilöitä ei ollut monta, paljoa useammin
kuuli Saksaan menijöitä mainittavan huimapäiksi, seikkailijoiksi,
jotka olivat kotimaassa viettäneet huonoa elämää, ja nyt, kaikkensa
menetettyään, lähtivät onnenonkijoina Saksaan keinotellakseen
itselleen upseerin univormun ja nimelleen sankarihohteen --
puhumattakaan rahoista. Tätä mielipidettä oli omiaan tukemaan se
seikka, että moni poika oli ennen lähtöään elänyt kuohuvia nuoruuden
päiviä ja senvuoksi kenties osoittanut jonkinlaista leväperäisyyttä
opinnoissaan tai muissa tehtävissään. En tahdo heitä puolustaa,
mutta en myöskään malta olla viittaamatta siihen voivotteluun ja
siunailuun, minkä miltei jokaisen suurmiehen nuoruus on kahvipöytäin
rouvissa ja tädeissä kaikkina aikoina synnyttänyt -- silti
ollenkaan haluamatta tehdä nuorukaisistamme suurmiehiä. Sitäpaitsi,
kysymyksenalainen teko, lähtö, edellytti uljuutta ja rohkeutta, ja
tunnettuahan on, että juuri mainitunlaatuisissa "hurjimuksissa"
tätä ainesta kaikkein runsaimmin tavataan. Juuri tuollaisissa
elämänhaluisissa pojissa sykkii monasti suuri ja jalo sydän.
Myönnettäköön kernaasti, että heissä oli seikkailunhalua, mutta eikö
se ollut oikeutettua silloin, kuin sen pohjana oli ylevin sana,
jaloin aate, minkä ihmiskunta tuntee: isänmaa?

Eikä lähimainkaan kaikkia voitu seikkailijoiksi edes olettaa.
Omasta tuttavapiiristäni tiesin lähteneeksi monta vakavamielistä
nuorukaista, joilla oli mitä valoisin tulevaisuus edessään ja
kunnioitettava työ takanaan. He olivat niitä, joita olin tottunut
pitämään miesten miehinä, lujia, jyrkkäpäisiä, suoria poikia,
urheilun ja säännöllisen työn karaisemia, terveitä sielultaan
ja ruumiiltaan. He olivat niitä, jotka ennemmin taittuivat kuin
taipuivat ja joiden poskipäille isien alistuvaisuus nosti kuumat
veret. Tällaisilla miehillä täytyi olla vankat perusteet, selvät
syyt lähtöönsä, sillä varmaa oli, etteivät he kevytmielisesti olleet
luopuneet koko entisestä elämästään. Miten olivat he siis ajatelleet,
mitä matkansa tulokseksi toivoneet? Nämä kysymykset alkoivat
nyt lakkaamatta kyteä mielessäni. En erikoisesti ollut selvillä
politiikasta, mutta kaikkeen kuulemaani nojaten päättelin seuraavasti.

1:o. Kieltämättä Saksa haluaa Itämeren herruutta. Kieltämättä
se silloin myöskin toivoo, että Venäjän Europan-puoleinen raja
siirtyisi niin kauas itään kuin mahdollista. Jos siis Suomesta
tulisi itsenäinen valtakunta, rajamaa, väli-valtio, joka ehkäisisi
Venäjän laajentumispyrkimyksiä Atlantia kohti, olisi se Saksan
intressien kanssa sopusoinnussa. Mutta samalla on se suomalaisten
salaisin ja rohkein toive, -- joten siis tämän maan edut liittyvät
Saksan etuihin. -- Mutta eikö silloin ole turhaa lähteä, sillä jos
saksalaiset voittavat, niin ajavat he tahtonsa läpi ilman meidän
apuamme? Ei. Sillä ensinnäkin, jos Suomi lähettää tähän vieraaseen
valtakuntaan vapaaehtoisen joukon, joka taistelee silloin kuin
Suomesta on kysymys, kiinnittää tämä ennenkuulumaton teko sekä
Saksan, että koko maailman huomion aivan erikoisella tavalla
asiaamme. Toiseksi voi Saksa rauhanneuvotteluissa todistaa, ettei
se suinkaan menettele omavaltaisesti, vaan päinvastoin toteuttaa
Suomen kansan syvimmät toiveet, jotka ovat olleet niin valtavat,
että tämä sorrettu maa on ennemmin antanut poikainsa veren vuotaa,
kuin kauemmin alistunut entiseen asemaansa. Sitäpaitsi emme silloin
ota vapauttamme lahjana kenenkään kädestä, vaan olemme itsekin sille
jotakin uhranneet.

2:o. Niin kauan kuin historia tietää kertoa, on ryssä ollut
suomalaisen verivihollinen. Toista sataa vuotta sitten joutui tämä
maa väkivaltaisesti Venäjän yhteyteen, ja toista sataa vuotta on se
nyt kärsinyt idän barbaarien sortoa ja painostusta, kärsinyt sitä
kumarin niskoin. Onhan se ruikuttanut. Se on lähetellyt papereita ja
adresseja, milloin tsaarityrannille, milloin suurvalloille, joilta
se on saanut imelää sääliä osakseen. Mutta sillävälin on se nöyrästi
antanut pois aseensa, katsellut hiljaisena ja alistuvana kuinka sen
parhaita miehiä on raastettu Siperiaan nääntymään, taikka teljetty
vankilan komeroihin; se on jakanut leipänsä ryssän sotilaille, jotka
rehennellen levittävät maahan myrkkyään ja turmelustaan; sen vanhat
ja viisaat ovat tukkineet suun jokaiselta taisteluun-yllyttäjältä
ja laulaneet tuutulauluja, joiden unettaviin säveliin ollaan
nukkumaisillaan ja ainiaaksi. Ei, nyt on aika herätä! Nyt on
yhdestoista hetki, kenties viimeinen tilaisuus, mikä koskaan enää
tarjoutuu. Nyt on nuoren, pystypäisen joukon noustava, näytettävä
koko maailmalle, että tämän kansan itsenäisyyden kaipuu ja vapauden
jano on suuri ja uhrauksiin valmis, että osataan antaa sydänveri
silloin kuin sanat eivät kuulu ja että ennen kaadumme kuin kauemmin
alistumme sortoon. Siis Saksaan! Kotimaassa on kaikki mahdotonta,
täällä tukahduttavat santarmikätyrit jokaisen yrityksen alkuunsa.

3:o. Sotaa käydessään saattaa Saksa yrittää katkaista Venäjän
yhteyden liittolaismaiden kanssa. Siinä tapauksessa voivat he
vallata Suomen, päästäkseen käsiksi tärkeään Muurmanin rataan.
Suomessa tulisi silloin hallitsemaan saksalainen sotaväki. Kuinka
onnellista, jos sitä edustaisivat omat miehet, jotka Saksassa saadun
kouluutuksen perusteella olisivat siihen kykeneviä, mutta toiselta
puolen kuitenkin olisivat Suomen maan, Suomen kansan poikia, jotka
ymmärtäisivät kotoisia oloja.

4:o. Useasti on kulkenut huhuja, että ryssällä olisi aikomus nostaa
Suomesta sotaväkeä. Jos siis meitä menee suuri joukko vihollisen
puolelle, niin eivät venäläiset uskalla aikeitaan toteuttaa. He
epäilevät meitä vakoojiksi, kätyreiksi ja kiihoittajiksi, joita ei
ole hyvä päästää ilmankin kuohuksissa olevan venäläisen sotaväen
keskuuteen. He antavat meidän olla rauhassa; ja yksistään jo tämänkin
seikan vuoksi kannattaa lähteä.

Tällaisia kiihkeitä ja äkillisiä mielijohteita mainittu kirje
minussa synnytti. Sitäpaitsi tiesin, että viisaat ja kokeneet
valtiomiehetkin, vaikka näitä tosin oli kovin vähän, olivat antaneet
kannatuksensa nuorukaisten yritykselle. Mutta toiselta puolen heräsi
myöskin epäilyä. Eiköhän kaikki lopultakin ollut vain nuorten
intoilua, jolla ei mitään saavutettu, mutta voitiin paljon menettää?
Entäs jos Saksa häviäisi sodassa? Lukuunottamatta vapaaehtoisten
omaa kohtaloa, tuottaisivat he silloin isänmaalleen koston, joka
varmaankin tulisi olemaan kauhea. Nyt jo heidän vanhempiaan ja
sukulaisiaan ahdisteltiin, kuletettiin vankiloihin... Monta kyyneltä
oli jo vierähtänyt heidän tähtensä.

Tulin levottomaksi. Vietin monta päivää lakkaamatta pohtien näitä
kysymyksiä, kävellen rauhattomana edestakaisin huoneessani ja
vahvasti tupakoiden. Yhä hiljaisemmaksi kävi epäilyksen ääni
rinnassani, ehkäpä siksi, etten tahtonut epäillä, että tiesin tämän
ainaisen varovaisuuden ja vitkastelun johtaneen koko Suomen kansan
jo melkein perikatoon. Mutta en kuitenkaan tahtonut saada lujaa
päätöstä tehdyksi. Joulu ei joululta tuntunut, ja myönnän monesti
koettaneeni jättää silleen koko asian, mutta sitäkään en voinut.
Johtui mieleeni, että millä oikeudella minä vietin tyhjäntoimittajan
päiviä, kun näin suuret asiat olivat kyseessä. Enkö juuri minä ollut
suorastaan velvollinen lähtemään? Kummallista, ajattelin äitiäni,
hänen ikäväänsä, vaikka en hänelle juuri muuta ollut tuottanutkaan
kuin ikävyyksiä; ja sitten Annaa. Mikä turva minä olin Annalle?

Aivan vähäpätöinen seikka ratkaisi kaiken, tuollainen mitätön
tapaus, joka usein aiheuttaa valtavia käänteitä elämämme kulussa
ja jossa senvuoksi monet näkevät Jumalan sormen, toiset kohtalon
tai sallimuksen, toiset sattuman. Kävelin yliskamarissani sankan
tupakansauhun ympäröimänä taaskin lähtöäni pohtien. Silloin tuli
pikku-sisko ovesta.

-- Mitä ihmettä sinä iso-veikko aina ajattelet? Sinä kävelet
lattialla ja poltat tupakkaa ihan niinkuin kauppias-setä, ennenkuin
hän lähtee matkalle.

Jäin tuijottamaan pikku-siskon suuriin sini-silmiin. Kului hetki,
tyttö seisoi totisena ja liikkumattomana. Ja silloin syntyi
päätökseni. Tempasin lapsosen syliini, nostin hänet korkealle,
suutelin pyöreätä poskea ja sanoin.

-- Iso-veikkokin lähtee matkalle.

-- Hui, pane maahan iso-veikko! Äiti käski kahville.

       *       *       *       *       *

Vielä samana päivänä pakkasin tärkeimmät tavarat matkalaukkuun ja
seuraavana aamuna ajoin asemalle. En saattanut selittää äidille
lähtöni todellista tarkoitusta, mutta olin päättänyt myöhemmin
kirjoittaa. Hyvästellessäni en vain voinut katsoa-häntä avoimesti
silmiin, ehkei kätenikään ollut ihan vakava; minusta tuntui, että hän
aavisteli, että sanaton kysymys levisi hänen kasvoilleen.

Helsinkiin päästyäni riensin tietysti kiireimmän kaupalla
"tietomiehen" luokse, saadakseni matkaohjeita. Vanhat kulkureitit
olivat tukossa. Oli tapahtunut paljastuksia, vangitsemisia, eikä
Kemin kautta enää päässyt. Vakuutettiin kuitenkin, että tavallinen
mies kyllä tiensä löytäisi, ja minut neuvottiin Kajaaniin
ylioppilas R:n luo, jonka piti antaa lähempiä ohjeita. Tavaraa oli
otettava mahdollisimman vähän mukaan, vain pari alusvaate-kertaa
ja sukkia, eikä rahaakaan sanottu erikoisemmin tarvittavan, sillä
matkakulut korvattiin "järjestön" puolelta ja perille päästyä
alkoi saada palkkaa. -- Muista asioista ei tarkempaa selvyyttä
tullut. Kun esimerkiksi huomautin, että kenties olin liian heikko
ja ruumiillisiin ponnistuksiin tottumaton menestyäkseni aivan
tavallisena sotilaana, vastattiin siihen, että alustava, kuuden
tai kahdeksan viikon nahkapoikakurssi oli kyllä välttämätön, mutta
senjälkeen "saksalaiset kyllä tietävät, mitä he miehestä tekevät." Ja
niin olin matkalle evästetty.

Oli vielä jäljellä Anna, ainoa henkilö muuten, jolle suoraan
ilmoitin, minne lähdin. Hyvästijättö oli vaikea ja vaikeata on
siitä kertoa, ehkä tarpeetontakin. Taisi tulla puhuttua liian
kauniita ja liian pehmeitä sanoja. Vuoti kyyneliä. Kenties kumpikin
liioittelimme. Omituisesti pisti rintaani se seikka, ettei hän
tuntunut minua täysin ymmärtävän. Jos hän todellakin oli se jalo
tyttö, jona olin häntä pitänyt, niin miksei hän minua rohkaissut,
siunannut, vaan sensijaan syytteli. Muistin vanhaa kansan viisautta:
"poissa silmistä, poissa sydämestä." -- Kun painoin hänen huoneensa
oven kiinni, jäi hän sohvalle istumaan, kokoonkyyristyneenä ja
katkerasti itkien.

Mutta kun vähän ehdin rauhoittua, tuli minun hyvä ja keveä olla
ja pitkästä aikaa olin tyytyväinen itseeni. Tosin ei unta tullut
silmiini, mutta yksinäisyys viihdytti. Ajattelin tähänastista
elämääni, ja ehkä jonkunverran katkerana, mutta varmasti enemmän
vapautuneena lausuilin itsekseni:

    Niin, virkki Sven, min täällä teen,
    se mäntyyn kaikki vie.
    Ehk' eest' ei maan ja kuninkaan
    niin konsti kuolla lie.



2.

MATKA.


Kun junanlähtöön oli enää muutama tunti, tapasin kadulla, käydessäni
kaupungilla asioillani, hyvän ystäväni ylioppilas L:n, jonka kanssa
meillä jo ennemmin oli ollut puhetta Saksaan lähdöstä. Kysyessäni,
miten hänen aikeensa edistyi, vastasi hän olevansa juuri menossa
ottamaan asioista tarkempaa selvää. Kun sanoin matkustavani siinä
ja siinä junassa, venähti hänen naamansa pitkäksi, ja kotvan aikaa
mietittyään, ilmoitti hän tulevansa mukaan. Siekailematon nuorimies!
Samana iltana olimme jo Mikkelissä. Almanakka osotti silloin
25.1.1916.

Mitään ulkomaanpasseja ei meillä tietenkään ollut, olipahan
vain lupatodistukset, jotka oikeuttivat oleskelemaan Suomen
kaupungeissa ja maaseudulla "työn ansiota varten." Senvuoksi ei
ollut ihme, jos mielikuvitus, joka yleensäkin on perin kärkäs
tämänlaatuisilla retkillä, loihti esiin kaikenkaltaisia vaaroja
ja vastuksia. Jokaista vähänkin epäilyttävän näköistä henkilöä
me luulimme santarmi-urkkijaksi, ja pidimme tarkasti silmällä
kaikkia junassa-olijoita. Tästä vakoilustamme oli seurauksena
se, että keksimme pari nuorukaista, polyteekkaria muuten, joiden
varustuksistaan päättäen arvelimme pyrkivän samaan päämaaliin kuin
mekin -- seikka, joka myöhemmin osottausikin oikeaksi.

Kajaanissa kohtasi meitä ensimäinen vastoinkäyminen: ylioppilas R.
ei ollutkaan kotona, hän oli matkustanut Helsinkiin. Puhelimessa
selitti kuitenkin hänen isänsä olevansa perillä poikansa hommista
ja teki sen niin huomiotaherättävällä tavalla, että menimme vihdoin
hänen puheilleen, ilmaisten suoraan asiamme. Hän neuvoikin meille
miehen, toimittaja N:n, joka antoi meille matka-ohjeita, mutta kovin
selviä ne eivät olleet, eivätkä voineetkaan olla. Meidän piti lähteä
ensin Puolangalle, jossa oli varma mies neuvonantajana, sieltä
Pudasjärvelle, Ranualle, Rovaniemeen, sitten yhä pohjoisempaan
Kittilän tietä, ja vihdoin suoraan länttä kohti, metsätaipaleen
poikki Pellon kirkonkylään. Matkaa kertyi siis noin 500 km, eikä sitä
vielä kukaan ollut kulkenut. Tosin oli joku päivä sitten lähetetty
pari miestä tietä viitoittamaan, "tekemään" varmoja henkilöitä
sinne tänne, joiden puoleen saattaisi kääntyä, ja mahdollisesti
järjestämään jonkinlaisen pysyvän porokyydin. Sitäpaitsi oli
ennen meitä jo lähtenyt taipaleelle neljä nuorukaista, juuri nuo
äskenmainitut polyteekkarit, sekä päivää aikaisemmin Jussi V. ja
ylioppilas R--r [Samaisista nuorukaisista on Kyösti Vilkuna kertonut
kirjassaan "Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa." Tekijän huom.],
hekin aivan oman onnensa nojaan.

Kun olimme ostaneet villapaidat, paulakengät ja selkäreput, sekä
kartan, jota ei tahtonut mitenkään saada, istuimme rekeen, ja
niin alkoi varsinainen matka. Puolangalle asti sujui se helposti
kievarikyydillä, mutta Pudasjärvelle kulki vain koukeroinen,
umpeennietostunut metsätie ja meitä kehoitettiin taivaltamaan se
hiihtäen. Ostimme siis sivakat, tosin kyllä haikein mielin luopuen
rahoistamme, joita meillä yhteensäkään ei ollut kuin viitisensataa
markkaa, ja aloimme lykkiä lylyä. Matka oli kuitenkin pitkä, ja
vaikka varhaisimmassa nuoruudessani olinkin ollut urheilija, oli
epäsäännöllinen elämä syönyt voimani ja varsinkin kestävyyteni siinä
määrin, että jo Asikanmäessä, parin peninkulman päässä sijaitsevassa
talossa, piti lepäillä monta tuntia. Kovasti me valitimme vaivojamme
ja ihmettelimme, miksi meidät oli pantu rämpimään näitä korpia,
vaikka hyvin olisimme voineet ajaa junalla Rovaniemeen asti,
vapaat miehet... Emme silloin vielä aavistaneet, mitä oli tuleva,
emmekä tienneet mitään niistä poloisista, jotka saivat hiihtää yli
Merenkurkun Holmön saarelle, viipyen meren tuulisella ja eksyttävällä
aavalla vuorokausimääriä; heistä jäi toisia matkalle, paleltumaan
ulapan pakkaseen, toisia tuli mielipuoliksi ja jokainen pääsi perille
enemmän kuolleena kuin elävänä, nälän ja väsymyksen tunnottomaksi
tekemänä...

Päästyämme vihdoinkin Pudasjärven komeaan ja varakkaalta näyttävään
kirkonkylään ja lepäiltyämme kylliksemme oivassa majatalossa,
lähdimme jälleen hevoskyydillä eteenpäin. Nyt, kun oli jo vähän
nähnyt vaivaa, tuntuikin paljoa mukavammalta istua reessä, lämpimien
nahkojen peitossa, sukset vierellä. Hämärissä metsissä, missä kuului
vain tikan yksitoikkoinen koputus, tai oksalta putoavan lumimöykyn
hupsahdus, kiiti reki majatalosta majataloon, revontulten loimutessa
taivaalla. Pohjoisen, valtavan talven hiljaisuudessa raukeni mieli
uneksivaksi; tuskin muisti mistä tuli, mihin aikoi, unohtui vain
karun luonnon sinertävään kauneuteen ja hyiseen henkäilyyn...

Muutamassa majatalossa vähää ennen Ranuaa saavutimme edeltäjämme.
Kaikki neljä olivat jo aikaisemmin tavanneet toisensa, jossakin
Pudasjärven seutuvilla. Oli jo ilta, nuorukaiset olivat makuulla.
Kyytipojalta olimme matkan varrella kyselleet heistä ja tiesimme
siis vallan hyvin, keitä nukkujat olivat. Astuimme ääneti sisään ja
laskimme tavaramme nurkkaan. Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Pöydällä
näkyi illallisen jätteitä, pari miestä makasi sängyssä, arvattavasti
olivat toiset kaksi viereisessä huoneessa. Hämärässäkin saattoi
eroittaa sen nuorukaisen pään, joka oli asettunut laitimmaiseksi
leveään vuoteeseen, kasvot olivat tumman parransängen ympäröimät ja
niissä oli miltei ulkomaalainen leima; takimmainen oli kääriytynyt
huppuun ja tietenkin vaani jostakin salarakosesta. Sillä etteivät he
nukkuneet, sen huomasi heti. Ilmeisesti he olivat meidän suhteemme
levottomia.

Yhtäkkiä sanoin matalalla ja karkealla äänellä.

-- No nyt ovat pojat sitten kiikissä. Turhaa yrittääkään vastarintaa.

Ei kuulunut ääntäkään. Tummapartaisen miehen suuret silmät
tuijottivat tuskallisina ja terävinä. Vihdoin alkoi outo hiljaisuus
minua jollakin lailla kammottaa. Purskahdin nauruun ja selitin, että
olemme samalla retkellä kuin hekin ja seuranneet heidän jälkiään.
Syntyipä silloin melua ja liikettä. Peitteen alta ilmaantui kaksi
revolveria pitelevää kättä, viereisen huoneen ovi avautui ja
sieltä tulla tupsahti kaksi miestä aivan paitasillaan, niinikään
tuliluikut kädessä. Meille vakuutettiin, että olin nauranut aivan
yhdennellätoista hetkellä, sillä jos vielä olisin leikkiäni
jatkanut, olisi piankin alkanut paukkua. Tapahtui esittely. Molemmat
polyteekkarit olimme jo junassa nähneet, samoin hekin meidät,
tummapartaisen miehen, ylioppilas R:n kasvoihin olin ehtinyt tutustua
katsellessani vuoteelle, mutta nyt vääntyi nahkasten alta mies pieni
ja tanakka, pyöreäkasvoinen, kirkassilmäinen ja ihmeen rauhoittavasti
hymyilevä: Jussi V. Tämä viimeksimainittu oli jo ollut Saksassa,
mutta lähetetty sieltä kotimaahan asioille; nyt hän teki paluuta. Hän
oli siis sangen vaarallinen otus, joten poikien levottomuus ei ollut
syyttä suotta syntynyt; sitäpaitsi oli myöskin ylioppilas R. määrätty
vangittavaksi ja peräänkuulutettu.

Selvää oli, että me katselimme Saksan-poikaa suurella kunnioituksella
ja utelimme häneltä tietoja minkä kerkesimme. Mutta eipä tämä
nuorimies, joka muuten oli erittäin vilkas ja reipas, kovinkaan
halunnut hellittää kielensä kantimia. Hän näytti meille kyllä
saksalaista paraatimarssia, teki ruostuneilla luodikoilla
kivääritemppuja, mutta vastaili kysymyksiimme yksikantaan: "Mitäpä
minä tässä nyt kaikkia niin juurtajaksain selittelemään. Malttakaahan
nyt, kyllä saatte nähdä. Eihän koko meiningillä ole minkäänlaista
uutuuden viehätystä, jos se on teille jo edeltäkäsin tuttua." --
Myöhemmin me kovasti ihmettelimme hänen ankaraa ruokahaluaan, mutta
kun yritimme pistellä, hymyili hän leveää, rauhoittavaa hymyään ja
suu täynnä muonaa mutisi: hmmm! Kumma mies! Varmaankin luonteelleen
väkivaltaa tehden, pysyi hän vaiteliaana ja enimmäkseen vain kuunteli
meidän juttujamme. Ja kun hän suunsa avasi, sai olla varma, että
milloin ei sieltä pyörähtänyt vitsi, niin kuuluivat sanat: "Pojat,
eiköhän sitä väliin taas haukattaisi." Ja sitten ei muuta kuin hmmm.
-- Luulin häntä sympaattiseksi suursyömäriksi, mutta nyt tiedän, mitä
hän jo silloin tiesi, ja ymmärrän sen siunaavan hellyyden, millä hän
käsitteli karun pohjolan ohrakakkuja.

Matkaa jatkettiin yhdessä. Yleensä näyttivät ihmiset aavistelevan,
mitä miehiä me olimme; niinpä eräänkin talon isäntä sanoa jurahutti
suoraan: "Taidatte olla niitä Saksaan pyrkijöitä." Toiset meitä
pelkäsivät ja epäröivät antaessaan ruokaa, toiset kohtelivat
meitä ilmeisellä myötätunnolla. Tietysti me heille syötimme jos
jonkinkaltaisia valheita, metsäyhtiöistä, koskentarkastuksista j.n.e.
-- Niin päästiin vihdoin Rovaniemen lähettyville. Viimeistä taivalta
tehdessä olin minä toverini kanssa joutunut erään väkäleukaisen
maitomuijan rekeen, joka pelkäsi käänteissä ja pienenkin heilahduksen
sattuessa huusi Herraa Jeesusta. Reki oli tavallinen puulaatikko,
ja kun muija kietoi ainoan ryijyn ympärilleen, saimme me kapealla
laudalla istuen ja kesäpalttoissa (hiihdon varalta ei paksuja
vaatteita voinut ottaa mukaan) värjöttää ankarassa pakkasessa; toiset
veikot vain vetelivät sauhuja lämpimien nahkasten alle hautautuneina.
Poikkesimme erääseen taloon, missä kuuleman mukaan piti olla
meikäläis-mielisiä, kysymään, miten selviäisimme kaupungin läpi.
Mutta osuimmekin pelkurin pakinoille. Vaikka isäntä oli aivan nuori
mies, hätääntyi hän pahasti, kävi kirjavaksi kasvoiltaan ja vapisi.
Ryssistä hän meille jotakin sammalsi ja oli kiitollinen, kun sai
meidät ovesta ulos. Toiset nousivat nyt suksilleen, lähtien kaupunkia
kiertämään, mutta toverini ja minä olimme niin ärtyisinä ja kankeina
kylmästä, että istahdimme hiihtomiehiä kyydinneen pojan rekeen ja
ajoimme suoraan Rovaniemen majataloon.

Siellä isäntä meitä ankarasti tutki, tarkasteli kiireestä kantapäähän
ja luki matkatodistuksemme alusta loppuun.

-- Merkillisellä tavalla sitä nuorta väkeä nyt pakkaa pohjaan päin,
sanoi hän epäröiden.

-- Olisi vähän kiire. Ehkä isäntä käskee heti valjastamaan hevosen.

-- Tiedä häntä... Ei teillä ole kunnon papereitakaan. Voi joutua
syyhyn.

-- Mitä helkkarin papereita te sitten täällä napamailla oikein
tahdotte? Kyllä näillä ainakin etelässä pärjää.

-- Löysivät tässä taannoinkin kaksi saksalaista pakoonpyrkijää
asemalta. Rekeen oli piilotettu...

-- Meillä on kiire tosiaankin.

Isäntä raapi epäröiden korvallistaan, mutta ei enää sanonut mitään,
astuihan vaan ulos, ja ennen pitkää oli hevonen valjaissa. Hyvä
juoksija olikin ja reima kyytimies.

Seuraavassa kievarissa oli meidän määrä odottaa toisia, mutta
kohtasimmekin kauhuksemme kaksi asestettua venäläistä sotilasta.
Pamppailevin sydämin astuimme sisään, tilasimme kupin kuumaa ja
hankkiuduimme nopeasti matkalle, välittämättä jälkeen jääneistä;
ryssät katselivat rauhallisina lähtöämme.

Jälleen kievarista kievariin! Jälleen unia lämpimäin nahkasten
peitossa, reenjalasten naristessa, pakkasen puristaessa hengityksen
huuruksi. Etäiset vaarain laet hohtivat talvipäivän kelmeässä
kuulteessa, tai revontulten jumalaisessa loimussa. Väinö Katajan
kiveliöitä, nukkuneita metsiä, hukkuneita teitä, poroja pulkkineen,
suksineen! Erämaan kylmä, synkkä ihanuus ympärillä. --

       *       *       *       *       *

Olimme taas jo pitkän matkan taivaltaneet yhdessä, kaikki kuusi, kun
eräänä iltapäivänä saavuimme metsätaloon, josta Pellon kylään oli
enää runsas peninkulma; tänne jäimme odottelemaan yötä. Ilma oli
suotuisa, lunta satoi hiljalleen ja pakkanen oli laskenut. Mutta
jännitys vaivasi, tehden ajan sietämättömän pitkäksi.

Kello kuuden tienoissa lähdimme ajamaan, kolmella hevosella, kaksi
miestä kussakin reessä. Äänettömyys. Vain metsän hiljainen humu
ja lumihiutaleitten perhostanssi. Ei keskusteltu, eikä laulettu
kuten tavallisesti. Savukkeiden päät vain hehkuivat pimeässä, kun
hermostuneet huulet kiihkeästi imivät... Joku silloin tällöin kysäsi,
oliko vielä pitkälti matkaa... Mutta jokainen hautoi mielessään,
miten paraiten selviäisimme kyytimiehistä, miten voisimme selittää
sen seikan, että kesken matkaa aioimme nousta suksille ja pyörtää
hevoset takaisin -- puhumattakaan ryssistä, joita kylässä kuului
olevan kymmenkunta.

Jo alkoi laitakylän talojen tulia vilkkua. Jännitys ja levottomuus
ahdistivat entistä enemmän. Kunnes Saksan-poika, joka R:n kanssa
istui viimeisessä reessä, yhtäkkiä kiljaisi kyyditsijälle:

-- Poika perhana, mitenkä tästä paraiten pääsee Ruotsin puolelle?

Poika ällistyi, hätääntyi, seisautti hevosen, yritti kankeasti nauraa
ja vastasi.

-- No joen poikki suoraan:

Syntyipä äkkiä kuumeista touhua. Kaikki kyytimiehet pyörsivät
nopeasti hevosensa, heittivät suksemme ja tavaramme kiireimmän
kaupalla reestä, malttoivat tuskin odottaa maksua, ja sen saatuaan
laskettivat aika luikua kotia kohti. Me nakkasimme reput selkään,
hyppäsimme suksille ja lähdimme hiljalleen kylään päin, Jussi V.
johtajana. Alkujaan oli meillä suunnitelmana mennä rantatietä
pohjoisempaan, pois kylän alueelta, ja joltakin yksinäiseltä,
metsäiseltä kohdalta yli. Mutta eipäs! Ihan keskelle kylää me
painuimme ja peräkanaa laskimme rantatörmältä alas joelle.
Muuan tyttö katseli akkunasta nenä ruutuun litistettynä, kädet
varjostaen kulmilla. Mitä lienee neitonen kuudesta hurjannäköisestä
reppuniekasta arvellut?

Oli muuten onni, että me teimme yrityksemme kylän kohdalta. Sillä
mikäli Jussi V. myöhemmin Suomessa käydessään sai kuulla, oli meitä
ajettu takaa, ja samaisena yönä olivat nämä etsiskelijät väijyksissä
juuri tuolla rantatiellä, jota meidän alkuperäisen suunnitelman
mukaan oikeastaan piti kulkea. Häikäilemättömyys oli tässä kuten
yleensäkin vaaran paikoissa menestykseksi. --

Ranta-äyräs oli korkea ja jyrkkä, ja kun toinen polyteekkari
satutti johonkin hangesta esiinpistävään puuhun jalkansa, kaatui
hän päistikkaa keskelle mäkeä. Me odottelimme häntä joen jäällä,
kyyristyneinä liikkumattomiksi suksillemme ja tuskallisella
tarkkuudella vaanien ympärillemme. Ainakin minun sydämeni pamppaili
ihan kuuluvasti. Kun hän oli meidät saavuttanut, jatkoimme kiiruusti
matkaa. Joki oli kuitenkin niin haarainen ja täynnä saarekkeita
-- joka tapauksessa meistä siltä näytti -- että emme ollenkaan
tienneet, olimmeko jo sivuuttaneet rajan, vai olimmeko yhä Suomen
puolella. Muuan asunto sijaitsi rannalla ja Saksan-poika päätti käydä
kyselemässä -- hänet otti vastaan tullimies, suuri revolveri kädessä
ja melko lailla ihmeissään. Ruotsin puolella kuitenkin oltiin, sen
hän meille ilmoitti, vaikka ei voinutkaan tarjota yösijaa, jota Jussi
V. häneltä kylmäverisesti anoi.

Osoittautui sangen vaikeaksi saada yöksi kattoa päänsä päälle,
sillä oli jo myöhä. Pääsimme kuitenkin erään kalastajaparin majaan,
missä söimme tyhjäksi suuren viili-kehlon ja kunnioitettavan kasan
ohraleipää; sen jälkeen paneusimme pitkäkseen, mikä vuoteelle, mikä
lattialle luudaksien päälle, joita tupaan oli tuotu melkoinen röykkiö.

Seuraavana aamuna alkoi kievarikyyti pitkin Tornionjoen länsirantaa
etelään päin. Ruotsin Ylitorniossa meitä kestittiin -- sattui juuri
olemaan Runebergin päivä. Siinä hotellissa, jonne menimme yöksi,
osui nimittäin istumaan muutamia herrasmiehiä lasien ääressä, ja
kuultuaan outojen tulokkaiden olevan suomalaisia, kutsuivat he meidät
pöytään. He tuntuivat olevan sangen selvillä matkastamme ja utelivat
kiihkeästi, mutta kun me kohteliaasti selitimme, että me periaatteen
kannalta olimme päättäneet vaieta, mukautuivat he siihen ymmärtävästi
hymyillen.

Haaparannalla, joka sivumennen sanoen on epämiellyttävin kaupunki,
minkä olen nähnyt, otti meidät vastaan "alhaalta" komennettu
etappimies. Hän oli lyhyenläntä, huono-ihoinen ja teräväsilmäinen
nuorukainen, jonka hikiset kasvot ja herkät, ahnaasti piippua-imevät
huulet säilyvät ilmi-elävinä muistossani. Hänessä huomasin myöskin
ensikerran sen omituisen tyyneyden ja salaperäisen liikkumattomuuden,
joka sittemmin niin usein on pistänyt silmiini suomalaisia jääkäreitä
katsellessani... Saimme ruokaa ja yösijan majakodissa, jonka
epäsiisteys meitä inhotti, etenkin kun sattui sellainen hirveä
onnettomuus, että jokunen lude tuli meitä nukkuessamme tervehtimään.
Kun tästä pidimme mökää, väreili etappimiehen piippua-imevillä
huulilla tuskin huomattava hymy. -- Täällä tapahtui myöskin muuan
seikka, jolle en silloin osannut antaa suurtakaan arvoa, mutta jonka
merkityksen vasta myöhemmin, onnettomuuksien sattuessa, täysin
oivalsin. Meiltä nimittäin kysyttiin, olimmeko selvillä matkamme
tarkoituksesta ja yleensä siitä, mihin asemaan Saksassa joutuisimme.
Ei pälkähtänyt päähänkään vastata muuten kuin myöntävästi -- seikka,
jota moni on saanut katua, ei kuitenkaan meistä kuudesta kukaan.

Jussi V:lle jätimme hyvästit Haaparannassa, hänet käännettiin suoraa
päätä takaisin Suomeen, uusille asioille. Seuraamme liittyi sensijaan
kolme meille tuntematonta miestä, joista kaksi oli aito sälliä,
kolmas omituinen ja näppärän näköinen veitikka, joka itsetietoisena
veteli sauhuja, komeat riukuvarret jaloissa. Kun kysäsin hänen
ammattiaan, vastasi hän päätään keikauttaen: "Työtä en tee, enkä
varasta; arvatkaas millä elän?" Hänen kädessään oleva tatuoitu
naisenkuva todisti merimatkoista, hän puhui sujuvasti ruotsia,
osoitti myöhemmin olevansa kyvykäs kymmenniekka ja on hyvin tunnettu
"kapteenin" nimellä, mutta ei häntä pidä sekoittaa kuuluisaan ja
verrattomaan kapteeni Maxiin.

Saatuamme matkarahat, saatettiin meidät junalle -- toveriltani L:ltä
ja minulta olivatkin rahat pitkällä matkalla niin tyystin huvenneet,
että olimme pakoitetut myömään revolverimmekin. Kuten muinaisilta
munkeilta, otettiin meiltä vaiteliaisuuden ja kuuliaisuuden lupaus
-- köyhyys oli selvää itsestään -- ja meitä kehoitettiin pitämään
silmällä äskenmainittuja sällismiehiä. Oli nimittäin sellaistakin
sattunut, että joku oli ottanut runsaat matkarahat, ajanut pari
asemaväliä ja lähtenyt omille teilleen.

Sitten alkoi yhtämittainen körötys junassa Malmöhön saakka. Täällä
meidät johti erikoinen vastaanottaja yömajaan, missä me pianoa
soitellen ja hienottaria tanssittaen saimme hauskasti illan kulumaan.
Seuraavana päivänä tultiin Trelleborgiin, missä etappi-mies kuljetti
meidät ilman tarkastusta tullin läpi lautalle; tullimiehet vain
ymmärtävästi naurahtivat, kun menimme ohi. Yhtä helposti tuntui
Sassnitzin "vastaanottaja" selviävän saksalaisista tarkastajista. Ja
niin olimme siis tulleet Saksanmaahan.

Yhä enemmän ja enemmän alettiin meitä pitää valvonnan alla ja
kohdella kuin vankeja. Se tuntui sitäkin ihmeellisemmältä, kun se
meidän mielestämme oli täällä, vieraassa maassa, tuiki tarpeetonta.
Emme siitä kuitenkaan suurin piitanneet, paljon enemmän meitä,
kiinnitti ihmisten uteliaisuus, kun he ällistelivät meidän pukujamme
ja kamppeitamme. Ja olihan todellakin vähän omituista, kun esim.
Hampurissa, missä sää silloin oli suunnilleen sellainen kuin
Helsingissä lokakuulla, vaelteli villinnäköinen nuorukaisjoukko
paulakengät punaisine tupsunauhoineen jaloissa ja pontevat karvalakit
päässä. Ainoastaan parilla meistä oli nimittäin ollut kylliksi rahaa
tavallisten kenkäin ostoon.

Hampurissa vietimme viimeisen vapaan yön; seuraavana päivänä, 10 p:nä
helmikuuta saavuimme määrän päähän, L.L:ään, Lockstedter Lageriin.



II.

LOCKSTEDTIN LEIRILLÄ



1.

VASTAANOTTO.


Lockstedtin kylä sijaitsee Hampurista luoteeseen, pienen Izehoen
kaupungin lähettyvillä. Ympäristö on tasaista ja suomalaiseen
luontoon tottuneelle kolkkoa; suuria, kuloheinäisiä harjoituskenttiä
avartuu toinen toisensa jälkeen pienten, tiheään kasvaneiden
metsäsaarekkeiden välillä, toisin paikoin on sentään hauskemmankin
näköisiä lehtoja ja kunnaita. Pohjanmeren kosteat tuulet pitävät
talven leutona, mutta sumuisena ja räntäisenä; lunta sataa niukalti,
eikä pakkanen nouse yli 15° C. Kesällä sensijaan on aavoilla kentillä
hyvinkin kuuma, ja kiusaavan suorilla teillä runsaasti pölyä.

Kylä itse on tavallista saksalaista mallia, jyrkkäkattoisine,
räikeänvärisine taloineen, lukuisine kapakoineen ja kauppapuoteineen.
Sen laidassa sijaitseva leiri on niinikään erikoista huomiota
ansaitsematon kaupungin katuja muistuttavine teineen ja
säännöllisesti järjestettyine parakkeineen, joista toiset ovat
tiilestä ja valkeiksi rapatut, toiset -- kesä-asunnoiksi tarkoitetut
-- rautapellistä. Se on korkean aitauksen ympäröimä, ja portilla
seisoo vahti.

       *       *       *       *       *

Kun olimme astuneet junasta, yritti kuljettajamme, jääkäri, joka
vartavasten oli lähetetty Sassnitziin meitä noutamaan ja joka
esiintyi siviilipuvussa, ensi kertaa järjestää meidät jonkinlaiseen
riviin. Uljaasti marssimme me, kaukaisen Pohjolan karhunpenikat,
karvalakkinemme ja paulakenkinemme läpi lumettoman kylän, ja vaikka
asukkaat olivatkin tällaisiin tulokkaihin tottuneet, seurasi
meidän kulkuamme suuri joukko uteliaita ja naureskelevia ihmisiä.
Käännyimme sisään leirin portista ja meidät johdettiin pataljoonamme,
Kuninkaallisen Preussilaisen 27. jääkäripataljoonan "schreibstuben",
toimitushuoneen pihaan, johon saimme jäädä mahdollisimman hyvässä
rivissä seisomaan, oppaan mennessä sisään ilmoittamaan asianomaiselle
upseerille uudet miehet saapuneiksi.

Pihamaan aidan ääreen kerääntyi yhä kasvava joukko tulevia --
ja entisiä -- tovereitamme, joilla nähtävästi ei ollut oikeutta
tunkeutua tälle aidatulle alueelle. Uteliaina he silmäilivät
meitä, etsien joukostamme tuttuja kasvoja ja saadakseen terveisiä
kotimaasta. Kuului hillityitä huudahduksia, kahdesti tai kolmasti
minäkin kuulin nimeäni mainittavan, mutta en voinut joukosta erottaa,
kuka sen teki.

       *       *       *       *       *

Ei ollut suinkaan ilahuttavaa ja rohkaisevaa katsella näitä nuoria.
Kaikilla heillä oli omituinen kelmeys kasvoilla, aivan omalaatuinen
leima, joka merkitsi heidät tinkimättömästi. Vaikutelmaa vielä
tehosti se, että heillä oli päässään mauttomat, kaljut kenttälakit,
ja kun hyvin useilla sattui jostakin syystä olemaan päällä
drillichpuku, valkeasta, karkeasta kankaasta tehdyt vaatteet, joita
käytettiin siivoustöissä, muistuttivat he mielestäni melkolailla
vankeja. Vasta kun tarkemmin katsoi heitä silmiin, huomasi, mitä
miehiä he olivat ja saattoi arvata heidän mielialansa. Noissa
silmissä oli ikävää, kaipausta, jonka juuri kotimaasta saapuneet
olivat hetkiseksi paisuttaneet täyteen voimaansa, oli omituista,
miettivää tuijotusta, mutta myöskin hyvin paljon eloa, iloisuutta,
veitikkaa, tarmoa, rohkeutta. Kaikille heille näytti olevan yhteistä
eräänlainen miltei arvokas tyyneys, sanoisinko hitaus, joka kuulsi
läpi vilkkaiden liikkeidenkin, läpi huutojen ja naurun.

Upseeri tuli ulos -- majurin adjutantti muuten, kuten myöhemmin
sain kuulla. Hän oli pitkä, elävä herra, joka tervehti meitä
ystävällisesti, kyseli kuulumisia kotimaasta sekä miltä
paikkakunnalta kukin oli kotoisin, halusi tietää, oliko jollakulla
tuttavia täällä ja pyrkikö asianomainen näiden kanssa samaan
komppaniaan. Ylioppilas R--r joutuikin toivomustensa perusteella
kolmanteen komppaniaan, kaikki muut toiseen.

Sitten meidät vietiin asuntoomme. Käännyimme sisään portista, jonka
pielessä huomasin sanat: "Ausbildungstruppe Lockstedt", ja saavuimme
pitkän, matalan peltiparakin eteen, jonka toisessa päässä sijaitsi
meille varattu tupa. Juuri silloin tunsin jonkun tarttuvan käteeni
ja korviini kajahti reipas: "terve". Käännyin. Anttihan se siinä
seisoi saksalaisen jalkaväen kenttäharmaa puku päällään, mutta kuinka
muuttuneena, sanoakseni hiljentyneenä. "Terve, terve", enempää en
kerennyt vastata, piti kiiruhtaa sisälle.

Tuvassa oli tilaa noin kahdellekymmenelle miehelle, laskien
vuoteista, jotka oli asetettu peräseinälle täsmälliseen riviin,
kaksi aina päällekkäin, määrätyn välimatkan päähän toisistaan. Valo
yrittelihe sisään muutamasta hikisestä ikkunantapaisesta. Pitkin
seiniä kulki kaksi tavarahyllyä, mutta nyt niillä upeili ainoastaan
rivi pahasti ruostuneita läkkisiä ruoka-astioita ja läjä pesuvateja.
Neljä viisi korkeaa, korvaniekkaa vesikannua törrötti nurkassa,
ja lattialla seisoi kaksi suurta, vankkaa pöytää, joita ympäröi
lukuisa joukko palleja. Keskellä tupaa oli kamiina ja sen vieressä
tyhjä hiiliastia, ja kun vielä mainitsen kivääritelineen, luulisin
"huoneen" kalustoluettelon olevan kutakuinkin täydellisen. Permanto
oli likainen, ja vuoteitten epäjärjestyksessä olevista patjoista
retkotti olkia, joita oli valunut lattiallekin.

Tuleva kotimme ei siis ollut kovin ihastuttava, ja siviilimiehen
mieltä noudattaen tulisi tästä syyttää jääkäritovereita. Olisihan
heidän pitänyt ajatella, kuinka masentavan vaikutuksen tällainen
epäjärjestys teki mukavista oloista juuri irtautuneihin miehiin,
etenkin, kun verrattain vähäisellä työllä olisi koko tuvan voinut
saada paljoa kodikkaammaksi. Mutta soturia tällainen turhanaikaisuus
vain naurattaa. Mitä leirillä tekee sellaisella miehellä, joka ei
pysty asuntoaankaan siivoamaan? Ankara elämä ja alituinen kiire
koventaa siinä määrin mielet, ettei kukaan piittaa nahkapoikain
nenännyrpistyksistä.

Meitä oli nyt tullut paimentamaan oma korpraalimme, gruppenführer
(ryhmänjohtaja) Jussi S. [sen "luutnantti" S:n veli, josta Vilkuna
puhuu. Tekijän huom.], vakava ja jyry mies, paljon maailmaa nähnyt,
sitkeä ja tavattoman hillitty. Ensi työkseen komensi hän meidät
ruuanhakuun. Saimme kuurata läkkipakit kirkkaiksi hiekalla ja
vedellä, ja Silläaikaa kuin korpraalimme jakoi leipä-osuuttamme,
marssimme me komppanian kyökin luo. Ikkunasta pistettiin astiat
sisään, kokki kaatoi niihin kauhallisen soppaa, kukin sai
makkaranpalasen käteensä ja sitten tupaan. Ruoka ei maistunut meistä
hongalle eikä haavalle, vaikka se kieltämättä oli hyvää verrattuna
myöhempiin annoksiin. Se oli jonkinlaista hedelmäsoppaa, joka sisälsi
ryynejä, veskunoita, sokeria ja varmaankin myös suolaa, ja sitä
tarjottiin -- makkaran kera. Kukaan meistä ei syönyt sitä loppuun,
vaikka olimme nälkäisiä. -- Saimme nyt myöskin kuulla tavallisen
täkäläisen ruokajärjestyksen: aamulla kahvia, päivällinen klo 12
tienoissa, 1/2 5 aikaan taas kahvia ja illalla maitosoppaa, -- jota
ainakaan minä en saattanut milloinkaan oppia syömään; mielestäni
se muistutti liisteriä, jota meillä käytetään ikkunanpapereita
kiinnitettäessä -- toisinaan myöskin savustettua silliä, tai
suolasilliä ja perunoita; sekä teetä.

Kun pöydät oli siistitty, ruoka-astiat pesty ja asetettu kauniisti
hyllylle, marssittiin komppanian varastohuoneeseen pukuja noutamaan.
Meille annettiin monesta kohden paikatut, veren tahraamat, mutta
tarkkaan puhdistetut jalkaväen univormut harjoitusvaatteiksi. Kukin
sai kaksi paria alushousuja ja sukkia, kaksi paitaa sekä saappaat
ja nauhakengät. Saappaat eivät mitenkään tahtoneet sopia rinnasta
suomalaiselle, saksalaisten jalka kun on pitkä ja litteä, aivankuin
kapeaan voileipään olisi pistetty kahveli pystyyn.

Varastohuoneelta selvittyämme vietiin meidät saunaan, puhdistumaan
syöpäläisistä, kuten sanottiin. Tämä sauna ei nyt ollut aivan
suomalaista mallia. Se käsitti kaksi suurehkoa huonetta, joista
toinen oli tietenkin pukeutumista varten. Betonilattia oli
auttamattomasti ropakoinen; saunaan oli varattu suuri joukko
korkeapohjaisia puukenkiä, joilla pääsi kuivin jaloin purjehtimaan
sen yli. Kun nopeasti olimme riisuutuneet, alkoi katossa olevista
suihkuista juosta tihutella kylmänhaileata vettä niskaamme. Kovaksi
onneksi ei meillä ollut saippuaa, sillä se oli kunkin itsensä
hankittava. Pyrki tulemaan vilu, mutta ei siellä kauan tarvinnut
viipyäkään, sillä sotilaan saunamatka kestää vain noin 15 minuuttia.
Uudet vaatteet pantiin päälle ja vanhat vietiin karvalakkineen
päällystakkineen keitettäviksi, desinfisioitaviksi. -- Kun ne aikojen
kuluessa saatiin takaisin, ei niitä tahtonut omikseen tuntea, niin
olivat ne rypistyneet.

Mainitsematta ei saa myöskään jäädä, että puukot, nuo suomalaisten
pelätyt ja hirmuiset aseet, otettiin pois, varustettiin nimilipuilla
ja vietiin varastohuoneeseen talteen. Sieltä ne annettiin vasta
rintamalle lähdettäessä takaisin omistajilleen.

Sitten alkoi suursiivous. Tuvan permanto pestiin, samoin pöydät ja
tuolit, ja kukin mies järjesti varastohuoneelta saamansa tavarat
kauniisti hyllyosalleen. Vuoteet laitettiin kuntoon; niihin pantiin
puhtaat, hyvät lakanat. Jokainen oli saanut kolme oivallista filttiä,
jotka määrätyllä tavalla taitettiin pussimaisen, siniruutuisesta
kankaasta tehdyn peitteen sisään. Hiiliä käytiin noutamassa, mutta
kamiinaa ei saatu millään palamaan. -- Kun puoli viiden tienoissa
joimme kahvia, johon siihen aikaan vielä oli sekoitettu vähän sokeria
ja maitoa, tuntui uudessa asunnossamme jo melko kodikkaalta.

Illemmalla riitti aikaa käydä Anttia tervehtimässä. Hänen tupansa,
jossa miehet paraikaa puhdistivat kivääreitään, oli suuri ja paljon
mukavampi, kuten tiiliparakkien huoneet yleensä. Siellä asui
neljäkymmentä poikaa, joilla kullakin oli oma tavarakaappinsa, ja se
oli ennen kaikkea lämmin. Tilanahtauden tautta oli meidät täytynyt
sijoittaa kylmään, kesä-asunnoksi tarkoitettuun peltiparakkiin.

Kello 7 oli parole; luettiin ääneen seuraavan päivän työohjelma.
Miehet olivat järjestyneet kahteen riviin ja perusasennossa
seisten kuuntelivat korpraaliaan: Herätys klo 6 a.p., 7--8 luento,
8,30--11,30 harjoitusta kentällä, 1,30 saappaitten ja nauhakenkäin
tarkastus, 2--4 voimistelu- ja pistintaisteluharjoituksia, 5--6
saksankielen opetusta, 6--7 kiväärinpuhdistusta, vaatteitten
korjausta y.m., nukkumaan klo 9. -- Olen maininnut tämän kaiken
esimerkkinä saksalaisen sotilaan normaalityöpäivästä.

Oli vielä jäljellä juhlallinen toimitus. Heti parolen jälkeen vietiin
kaikki uudet tulokkaat komppanian lukusaliin, järjestettiin kahteen
riviin ja komennettiin olemaan hiljaa. Hetken kuluttua astui sisään
upseeri, äsken mainittu majurin adjutantti, ja tulkiksi määrätty
ryhmänjohtaja ilmoitti sotilaallisesti.

-- Kahdeksan uutta miestä paikalla.

Sitten meille luettiin sekä saksaksi, että suomeksi välikirja,
jonka mukaan me sitouduimme urhoollisesti taistelemaan Saksan
puolesta millä rintamalla vain määrättiin, tottelemaan ehdottomasti
saksalaisen päällystön käskyjä, sekä rikoksen tapahtuessa alistumaan
saksalaisen sotalain rangaistaviksi. Tämä oli siis jonkinlainen
lippuvala, joka meidän tuli vahvistaa pusertamalla asianomaisen
upseerin kättä kunniasanamme merkiksi, sekä omakätisesti
kirjoittamalla nimemme sitoumuksen alle.

Suusanallisesti selitettiin kyllä, ettei meitä missään
tapauksessa vietäisi muuanne kuin itäiselle rintamalle, että siis
kysymyksenalainen kohta välikirjassa oli pelkkä muodollisuus.
Mutta siitä huolimatta oli jokaisen naama muuttunut totiseksi.
Hämmästyneinä ja neuvottomina me vilkuilimme toisiimme pakoitetun
hiljaisuuden vallitessa. Mitään tällaista emme olleet osanneet
odottaa. Tiesimme kyllä, että meistä tehtäisiin sotilaita, olimme
kyllä valmiit taisteluun, mutta vain Suomessa ja Suomen puolesta.
Kaikkein korkeintaan oli ajateltu, että joutuisimme kenties
itäiselle rintamalle, mutta vain siinä erikoistapauksessa, että
tehtäisiin odotettu ja toivottu hyökkäys Pietaria kohti ja tuo
hyökkäys näyttäisi menestykselliseltä. Nyt täytyi sitoutua kokonaan
muuhun. Siinäkin tapauksessa, että Saksa alkaisi hävitä, tai tekisi
erikoisrauhan Venäjän kanssa, olimme me velvoitetut yhä seisomaan
rivissä ja mahdollisesti kaatumaan viimeiseen mieheen. Kuten sanottu,
suullisesti kyllä toista vakuutettiin, mutta minkätautta oli sitten
sitoumus laadittu tähän muotoon?

Epäilemättä on tässä raskain syytös, mikä liikkeen järjestäjille
voidaan tehdä. Suomessa toimivat värvärit eivät antaneet riittävän
tarkkoja selityksiä ja Haaparannalla tapahtuva kysely, josta jo on
ollut puhe, oli pettävä kuin ansa. Tästä oli seurauksena, että useita
nuoria miehiä oli varsinkin alkuaikoina tullut "upseerikouluun",
työläisiä oli lähtenyt "paremmille ansioille" j.n.e. Minulle
itselleni oli sanottu 6--8 viikon harjoittelun olevan välttämätöntä;
sen jälkeen saksalaiset kyllä tietäisivät, mihin mies olisi sopivin.
Tämän kaiken saattaa kyllä ymmärtää. Suomessa verhosi näitä asioita
salaperäisyys, ja värvärit olivat siksi vaaranalaisessa asemassa,
ettei heidän ollut hyvä juurtajaksaen joka miehelle kaikkea
selitellä. Sitäpaitsi he tuskin olivat itsekään joka kohdasta
selvillä. Mutta kuitenkin kaikitenkin olisi matkaan lähtijöiltä
pitänyt kysyä, olivatko he terveitä, kykenivätkö marssimaan kolme
neljä peninkulmaa raskas taakka seljässä, uskalsivatko sydänverensä
isänmaan puolesta, oliko heistä yleensä sotureiksi. Nyt oli tänne
saapunut ruumiillisesti liian heikkoja miehiä, sydänvikaisia,
sairaita, jopa kyttyräselkäisiäkin. Tottahan toki Suomessa oli yllin
kyllin sellaisia nuoria, jotka kaikesta tietoisinakin olisivat tälle
retkelle uskaltaneet -- vai epäiltiinkö sitä? -- Toinen haitallinen
seikka oli se, että niille suomalaisille, jotka sodan alusta
olivat viruneet saksalaisissa vankileireissä, lähetettiin kutsu
pataljoonaan. Tietysti he ottivat sen ilomielin vastaan, päästäkseen
vain vapaaksi vangin tukalasta asemasta, ilman että heillä tarvitsi
olla minkäänkaltaista innostusta asian aatteelliseen puoleen. --
Kuten myöhemmin saamme nähdä, syntyikin näiden epäkohtien vuoksi
ikäviä rettelöitä.

Tulkkina toimiva ryhmänjohtaja huomautti meille, että kaikki
tähän asti saapuneet olivat allekirjoituksen tehneet, ja
sitäpaitsi selitti, että jos me kieltäydymme, ei meitä suinkaan
päästetä kotimaahan, vaan saamme Saksassa odotella rauhantaloa,
todennäköisesti joudumme vankileiriin. Tämä ehkä tuntuu kovalta,
mutta täytyy muistaa, että joukossamme olisi saattanut olla -- ja
olikin -- venäläisiä vakoojia.

Näin ollen meillä tuskin oli muuta mahdollisuuttakaan kuin
kirjoittaa. Omasta puolestani tein sen vallan kevein mielin. Upseeri
puristi meitä kutakin kädestä, toivottaen menestystä uudelle uralle,
ja niin saimme marssia tupaan.

Pöydällä oli meitä odottamassa läkkinen vesikannu täynnä höyryävää
teetä, jota aina avulias korpraalimme oli noutanut, vaikkei se
suinkaan kuulunut hänen toimiinsa. Äänettöminä ja kenties hiukan
masentuneina ryypiskelimme sitä läkkisistä mukeistamme. Kellään ei
tuntunut olevan jutteluhalua, ja korpraalimme, joka näytti ymmärtävän
mielentilamme, vetäytyi nurkkaansa kirjoittelemaan, tekemättä
ainoaakaan kysymystä.

Tuli maatapanon aika. Kun lattia oli lakaistu ja tupa kaikin
puolin mallikelpoisesti järjestetty, alkoi yksi toisensa jälkeen
riisuutua. Valot sammutettiin. Ulkona tohisi kylmä tuuli, joka
tunkeusi koleana majaamme, kantaen korviini yksinäisen hanurin
sävelen lähiparakista. Kynttilänliekki, jonka ääressä korpraalimme
yhä työskenteli, hänellä kun oli oikeus valvoa myöhempään, lepatti
rauhattomasti, heittäen omituisia varjoja hänen kasvoilleen. Vilusta
väristen kääriydyin peitteeseeni katsellen korpraalin vakavia, tyyniä
piirteitä ja kirjoittavaa kättä, joka näytti paremmin soveltuvan
toisiin tarkoituksiin. Sitten muistin tovereitani, etenkin molempia
polyteekkareita, jotka olivat hienosta kodista... Ovi avautui ja
päivystävä ryhmänjohtaja astui sisään.

-- Alle zu Hause? (Kaikki kotona?)

-- Jawohl.

-- Gute Nacht! (Hyvää yötä!)

Vallitsi hiljaisuus. Silloin tällöin kuului joku köhähdys, joku
rauhaton käännähtely vuoteella. Vihdoin yhä useammasta kohden
raskasta, tasaista hengitystä... Ajattelin kotimaata, entistä
elämääni, Annaa... Mieleeni juolahti Ibsenin syvämietteinen paradoksi:

"Vain kadotettu on ikuisesti omaamme."



2.

ENSIMÄINEN PÄIVÄ.


Heräsin voimakkaaseen huutoon: Aufstehen! (Ylös!).

Tuossa tuokiossa oli hypättävä vuoteelta, peseydyttävä, ja
peseydyttävä kunnollisesti, rinta, kainalokuopat ja käsivarret
oli huuhdottava kylmällä vedellä. Sitten oli järjestettävä vuode
tarkkojen sääntöjen mukaan, peitteen piti olla määrätyllä tavalla
poimutettu, eikä lakanassa saanut näkyä ryppyjä. Tupapoika ja
vesipoika (Stubendienst, Wasserdienst), jotka valittiin vuorokaudeksi
kerrallaan, ryhtyivät hommiinsa; edellinen lakaisi lattian,
jälkimäinen nouti kyökistä kahvia. Huone oli niin kylmä, että
permannolla oleva lätäkkö oli riitteessä, mutta kamiina ei vain
toiminut.

Seitsemältä alkoi luento. Kokoonnuimme pöydän ympärille, istuen
suorina palleillamme kuin pyhäkoululapset ja korpraali ryhtyi
selittämään sotamiehen alkeellisimpia velvollisuuksia, kunniantekoa,
käyttäytymistä esimiehiä kohtaan, tupajärjestystä. Sitten saimme
kuulla pataljoonamme kokoonpanosta: meillä oli neljä tavallista
jääkärikomppaniaa, yksi konekivääri- ja yksi pionieri-komppania,
joissa yhteensä oli tätä nykyä alun toistatuhatta miestä. Johtajana
oli majuri Bayer ja meidän komppaniamme päällikkönä hauptmanni
Bade. Kullakin komppanialla oli omat saksalaiset luutnanttinsa,
vääpelinsä ja aliupseerinsa, joiden rinnalla toimivat suomalaiset
ylennetyt miehet. Näistä suomalaisista oli korkein herra nimeltään
hauptzugführer (pää-joukkueenjohtaja), jonka olkalapuissa
oli merkkinä kaksi valkeata nauhaa ristissä, ja johon arvoon
ainoastaan yksi mies oli kohonnut. Sitten seurasi oberzugführer
(yli-joukkueenjohtaja), poleteissa kaksi leveätä valkeaa nauhaa
rinnakkain, zugführer (joukkueenjohtaja), jolla oli yksi leveä ja
yksi kapea nauha, gruppenführer (ryhmänjohtaja), merkkinä leveä
nauha, ja hilfsgruppenführer (apuryhmänjohtaja), olkalapuissaan
kapea valkonauha. Heitä oli kaikkia kohdeltava esimiehinä,
viimeksimainittua kuitenkin vain erikoistapauksissa...

Kesken luentoa tuli joku sisään suurella ryminällä. Upseeri ei hän
ollut, koska hänen olkapäillään ei ollut kiiltäviä poletteja, mutta
tuima katse pienistä, erittäin terävistä silmistä ja kauniiden
verevien kasvojen ilme osoittivat, että hänelläkin oli käskyvaltaa.
Korpraali karjaisi täyttä kurkkua: achtung! (huomio!), ja kimmahti
pystyyn. Sitten astui hän reippaasti tulijaa kohti, pysähtyi kolmen
askeleen päähän löi kantapäänsä yhteen, jotta raudoitetut korot
napsahtivat, painoi kädet sivuilleen ja ilmoitti: "Tupa numero X
luennolla." Huuto oli meitä säikäyttänyt. Ällistyneinä katselimme
toisiimme, emmekä tienneet mitä tehdä. Vääpeli Höfelmeyer --
nimen kuulimme myöhemmin -- mulkoili meitä vihaisesti ja sanoi
terävällä äänellä: weitermachen! (jatkakaa!). Korpraali opetti nyt,
että tällaisen karjaisun kajahtaessa, oli joka miehen hypättävä
jaloilleen, käännyttävä esimieheen päin ja asennossa seisten
tuijotettava häntä suoraan silmiin, kunnes hän antoi luvan liikkua.
Saksalaiset itse huusivat achtungia ainoastaan upseereille,
mutta kunnioituksen merkiksi oli suomalaisten tapana tehdä se
vääpeleillekin. -- Höfelmeyer kuunteli hetkisen ja kääntyi sitten
ovea kohti. Jälleen sama huuto. Ja nyt me jo ymmärsimme toimia.

Sitten luento jatkui: Kussakin komppaniassa oli kaksi luokkaa A ja
B. B-luokkaan kuuluivat uudet tulokkaat nahkapojat. Heitä opetettiin
erikseen, pienissä ryhmissä, alkaen voimisteluliikkeistä, joista
vähitellen siirryttiin varsinaisiin sotilastemppuihin. He eivät
saaneet poistua leirialueelta ilman komppanianjohtajan tai vääpelin
lupaa ja heidän palkkansa oli pienempi. Kun he olivat harjoitelleet
8--12 viikkoa, pidettiin koe, jonka perusteella heidät muutettiin
A-luokkaan. Tällöin saivat he olkalappuihinsa vihreän merkkinauhan,
vihreän ja hienon jääkärin univormun, jota kuitenkin käytettiin
ainoastaan sunnuntaina ja juhlatilaisuuksissa, heille maksettiin
täysi sotilaan palkka s.t.s. 33 Saksan penniä päivältä, ja he saivat
mennä luvatta kylälle.

Kun luento oli loppunut ja kello ehtinyt neljänneksen yli 8, alkoi
kuulua äänekkäitä huutoja: heraustreten! (ulos!). Mekin asetuimme
tuvan ovelle riviin ja korpraalimme johdolla marssimme tiiliparakin
edustalle, joka oli komppanian kokoontumispaikka. Kaikilta portailta
tulvi jääkäreitä. A-luokkalaisilla oli päässä kaski, tasapohjainen,
kaksoiskotkalla varustettu nahkakypärä ja selässä tornisteri,
sotilasreppu. B-luokalla sitävastoin ei ollut mitään taakkaa ja
kasken asemasta kenttälakki; uusimmilla ei ollut edes kivääriä. Oli
siinä huutoa ja hälinää, aseiden kalsketta, teräviä saksalaisia
komentosanoja ja herra ties mitä. Korpraalit ilmoittivat vääpelille
tupakuntansa miesluvun, sitten alkoi vääpeli tarkastaa, olivatko
vaatteet ja varustukset kunnossa sekä saappaat puhtaina. Armias
taivas, jos joltain sattui olemaan esim. nappi auki. "Te olette
hullu. Te tulette alasti ulos. Kas kun olette muistanut vetää
housut jalkaanne." Sellaista sai kuulla tarpeekseen ja joskus ei
asianomainen edes tiennyt, mikä tuon sanatulvan aiheutti.

Kun tarkastus oli toimitettu, komennettiin miehet kahteen riviin ja
jako neljään. A-luokalta se kävi kutakuinkin, mutta mitä kauemmas
tultiin vasemmalle, jonne nahkapojat olivat asettuneet, sitä
oudommalta se alkoi kuulua, kunnes aivan uudet miehet, joita ei
vielä oltu opetettu, kokonaan vaikenivat. "Ain, stvai, trai, viir,
ain, stvai, trai, vier", siihen malliin se luisti. Sitten tankattiin
ryhmäkaartoja ja ojennuksia.

Viimein tuli komppanianjohtaja, valkealla hevosellaan ratsastaen.
Komennettiin ojennus, sitten katse johtajaa kohti ja seisomaan
liikkumattomana, kunnes tämä oli huutanut: huomenta, toinen
komppania! ja siihen jyrisevällä äänellä vastattu: huomenta, herra
hauptmanni! Tietenkin saksaksi, jolla kielellä kaikkinainen komennus
suoritettiin. -- Lopulta siitä kumminkin selvittiin harjoituskentälle
vesitornin luo, jonne oli noin kilometrin matka.

Satoi lumiräntää. Käsiä palelti, mutta kintaita ei saanut käyttää
näin "kauniilla ilmalla", vaikka niiden ehdottomasti tuli olla
mukana, vyön koukkuun kiinnitettyinä. Ja alkoipa siinä sitten
huuto ja temmellys, jonka kaltaista en ollut kuullut. Oltiin aivan
kuin sodassa jo. Kaikkialla, niin kauas kuin saattoi nähdä, oli
sotapoikia, sekä suomalaisia että saksalaisia. Etäämpänä harjoitteli
joku osasto asentoa, seisoen liikkumattomana kuin paperiäijät. Toiset
juoksivat, tähtäilivät, hajaantuivat ampumaketjuihin, heittäytyivät
pitkäkseen märkään maahan. Kuului ampumista, kuularuiskun rätinää.
-- Alussa tämä hirmuinen huuto oudoksutti. Miksi näin raaka ärjyntä?
Ymmärsihän sitä toki vähemmälläkin. Miksi alituisesti vihainen ja
karkea äänensävy? Mutta meille selitettiin ylimielisesti, ettei
meillä vielä ollut hajuakaan "disipliinistä" ja kehoitettiin yleensä
pitämään suumme kiinni, silloin kun ei meiltä kysytty.

Alkeellisimpia temppuja harjoitellessa kuluivat määrätyt kolme tuntia
verrattain nopeasti. Hajallaan olevat ryhmät kutsuttiin nyt kokoon,
järjestettiin, annettiin marssikomento ja käskettiin laulamaan.
Hetkinen hapuiltiin ääntä, mutta sitä komeammin alkoikin sitten
kajahdella:

    Paljon on kärsitty vilua ja nälkää
    Balkanin puolella taistellessa.
    Voi kallis kotimaa, Suomi, sulo Pohjola,
    ei ole maata sen vertaista.

Kuinka se lämmitti ja muutti mielialan, tämä Suomen kaartilaisten
vanha, surunvoittoinen, yksinkertainen laulu! Ja millä voimalla se
vyöryi nuorista rinnoista! Sydämeni sylkytti ja väreitä kulki läpi
ruumiini. Sillälailla! Nyt alkoi tuntua missä joukossa olin. Sitten
välähti mieleeni äkillinen kuva: Gladiaattorit! Uudet gladiaattorit!
Rohkeat, toivottomat, kuoloon valmiit! Isänmaan gladiaattorit, jotka
olivat entisiä paljon ylempänä siksi, että heidän sieluissaan paloi
kirkas, jalo aate... Ja edelleen kajahteli laulu:

    Aurinko nousee ja aurinko laskee
    Suomemme soreoilla saloilla.
    Voi kallis kotimaa...

       *       *       *       *       *

Tuskin olimme saaneet vyöt päältämme ja ehtineet hieman hengähtää,
kun kuului huuto: ulos ruokaa hakemaan. Päivystävä ryhmänjohtaja
järjesti komppanian kahteen riviin ja vei sen kyökin luo. Sai siinä
räntäsateessa seistä kotvan aikaa, ennenkuin tuli vuoro pistää
pakkinsa ikkunalle ja antaa päivystäjältä saamansa ruokamerkki
kyökki-aliupseerille. Käsiä palelti, ja kun ei niitä saanut panna
housuntaskuihin, tuntui toimitus kestävän sietämättömän kauan. --
Kokki kaatoi kuppiin oivallista papusoppaa, siksi runsaasti, että me,
vielä täydessä lihassa olevat, emme jaksaneet syödä sitä loppuun.
Toisin oli vanhojen jääkärien laita. Heille ei se riittänyt. Joku
koetti keinotella itselleen kaksi ruokamerkkiä, huolimatta siitä,
että se oli kiellettyä, toiset taas palasivat anomaan "lisuketta",
ja ellei sitä omasta keittiöstä liiennyt, juoksivat he saksalaisten
kanttiineihin -- tapa, joka myöhemmin kiellettiin. Tämä ankara ja
suomalaisille ominainen ruokahalu johtui osaltaan siitäkin, että
leipää annettiin kuudeksi päiväksi kerrallaan. Kun päivän osa oli
niukka, eivät miehet malttaneet hillitä itseään, vaan useimmiten
lopettivat leipänsä jo kolmessa vuorokaudessa. Selvää on, että
limputtomain aikain nälkä oli kuitattava sopalla.

Mitään erikoista ruokalepoa ei ollut, sillä vuoteelle ei saanut mennä
päivällä. Päinvastoin oli täysi työ siivotessa saappaitaan apellia,
tarkastusta varten, joka kuten sanottu oli puoli kaksi. Jalkineissa
ei saanut olla pienintäkään lian merkkiä, yksinpä pohjanaulat ja
korkoraudatkin oli puhdistettava. Ja kello kahdelta marssittiin
niillä taas semmoisia teitä, joilla oli nilkkaan asti kuraa!

Iltapäivän harjoittelu oli hiukan vapaampaa, jopa viimeiset
parikymmentä minuuttia leikittiinkin, tietysti sotilaallisella hieman
kovakouraisella tavalla. Kukin ryhmä valitsi esim. yhden miehen, joka
nosti takinliepeensä, pyllistihe, senjälkeen kuin hänen silmänsä
ensin oli peitetty, ja sitten toiset kämmenillään läiskäyttelivät
aimo mälliä kireään paikkaan, sokon koettaessa arvata, kuka lyöjä oli.

Puoli viiden kahville olimme jo osanneet ostaa kanttiinista,
sotilasmyymälästä, jollainen kullakin komppanialla oli, keksiä,
kondenseerattua maitoa, sokeria, hunajaa, tai marmelaadia. Mutta
siihen olivatkin loppua vähäiset pennimme. Kuinka sydämestäni
kaduinkaan, etten ollut varannut enemmän rahaa mukaan. Verrattain
halvalla olisi nyt voinut tehdä elämänsä paljoa mukavammaksi,
kanttiineista kun sai ruokaakin annoksittain.

Saksankielen opetustunnilta oli ylioppilailla oikeus jäädä pois,
mutta heidän tuli pysytellä tuvassa jotakin saksalaista kirjaa
lukien. Ja kun kivääreitä ei vielä oltu meille annettu saimme
puhdistustunniksi hankkia työtä vaikka mistä, mutta saapuvilla piti
kaikkien ehdottomasti olla. Niin tuli vihdoin kello seitsemän ja
kultainen vapaus alkoi -- yhdeksään asti.

Päivän työ ei siis ollut erittäin raskas, mutta joka hetki oli
kiusaavan tarkasti täytetty touhulla. Mitä tarkoitti tämä tuskallinen
pikku-tarkkuus, äärimmilleen kehitetty täsmällisyys ja alinomainen
hyörinä? Oliko se aijottu opettamaan miestä säntilliseksi ja
kärsivälliseksi, vai tahtoiko se estää häntä ajattelemasta,
kaipaamasta, uneksimasta, koska tämänlaatuisen sielullisen toiminnan
väitetään olevan sotilaalle turmioksi? --

Vietettyämme vapaatunnit mikä missäkin -- ja osan aikaa kulutti
tietenkin illallinen -- läheni jälleen maatapanon siunattu hetki.

Niin oli aamusta ja ehtoosta tullut ensimäinen päivä.



3.

SUNNUNTAI.


Sunnuntaina sai nukkua seitsemään asti.

Kun aamukahvi oli juotu, nouti A-luokka sunnuntaipukunsa, jääkärin
univormun, varastohuoneesta, missä sitä arkipäivinä säilytettiin.
B-luokka sai tyytyä harjoitteluvormuun, jonka kuitenkin tuli olla
mitä huolellisimmin puhdistettu.

Puoli kymmenen aikaan oli tavallisesti tarkastus, jossa kunkin tuli
esiintyä ulosmenokunnossa. Katsottiin oliko parta ajeltu, tukka lyhyt
-- jakauksen paikkakin oli määrätty, vasemman silmän kohdalle -- ja
mies yleensä siisti ja puhdas. Senjälkeen harjoiteltiin kunniantekoa
noin tunnin ajan, sitten saivat -- pojat palata tupiin, jotka
lauantaina oli perinpohjin pesty ja järjestetty, odottamaan hyvää
sunnuntaipäivällistä lihapaisteineen ja marjahilloineen. Iltapäivä
oli useimmiten vapaa, joskus kuitenkin tehtiin yhteisiä kävelyretkiä.
Jaettiin lupalippuja kyliin ja läheisiin kaupunkeihin; aluksi
kaikille, loppuaikoina vain ylennetyille miehille.

Päivällisen jälkeen kokoontui omista kyvyistä muodostettu
torvisoittokunta parakkien edustalle esittämään joitakuita
kappaleita. Saatiin kuulla suomalaista musiikkia, olipa täällä
sävelletty pataljoonalle oma marssikin. Vihreätakkeja parveili joka
taholla. Ja kaikkialla kuuli heidän puhuvan kotimaasta, milloin
entisiä elämänsä vaiheita kertoillen, milloin vakavampia asioita
pohtien. Ne olivat yksinkertaisia tyyniä sanoja, usein leikillisiä
ja huvittavia, mutta siitä huolimatta kuulsi niiden alta suuri
isänmaanrakkaus ja alistunut kaipuu. -- Toiset istuivat lukusaleissa,
joita kullakin komppanialla oli yksi. Näihin huoneisiin oli
sijoitettu piano, seinillä oli sotakarttoja ja pöydillä runsas joukko
saksalaisia sanoma- ja kuvalehtiä. Suomalaisia lehtiä saatiin tänne
perin vähän, nekin saapuivat vanhentuneina ja hävisivät kuin kulta
varkaan taskuun.

Balttilaiset, joita pataljoonassamme -- useiden meikäläisten
mieliharmiksi -- oli parisenkymmentä, seurustelivat etupäässä vain
toistensa kanssa, ja olihan se luonnollista jo kielenkin perusteella.
Suomalaiset nimittivät heitä juutalaisiksi, eivätkä tuntuneet heitä
oikein kärsivän; sitävastoin olivat he hyvissä väleissä majurin
kanssa, jota heidän kielitaitonsa ja notkeaselkäisyytensä miellytti.
-- Meikäläisten suureksi tyydytykseksi osoittautuivat nämä lipevät
herrat rintamalla aika pelkureiksi.

Kun katseli tuollaista jääkäriryhmää, joka istuskeli esim.
lukusalissa, yhden soittaessa, tai pianon säestyksellä hyräillessä
jääkärin laulua, joka täällä oli tehty ja sävelletty, ei voinut
olla huomaamatta, että kaikille oli yhteistä sama tyypillinen
kalvakkuus, sama hiljentynyt nauru, sama tietoinen, päättäväinen
levollisuus. Tuntui siltä, kuin olisivat suomalaiset vasta
täällä, vieraassa maassa, huomanneet kansallisen jäykkyytensä ja
hitautensa -- ja kyllähän päällystö harjoituksissa piti huolta
siitä, ettei se unohtunut -- ja tämän hitauden näyttivät he ottaneen
kunnianasiakseen. He keskustelivat tekemättä minkäänkaltaisia eleitä,
verkalleen he käänsivät päätään, nostivat paperossin huulilleen
tai muuttivat asentoa. Ja tämän levollisuuden he säilyttivät
rintamallakin; yhtä laiskasti he siellä vilkaisivat sivulleen, jos
granaatti tulla tupsahti lähettyville, osoittamatta minkäänlaista
halua väistää.

Ei. Ei tämä ollut kevytmielistä väkeä, seikkailijajoukkoa, kuten
kotimaassa joskus oli kuullut sanottavan. Kyllä he olivat totisia
miehiä, jotka empimättä olivat totelleet nuoren sydämensä ääntä.
Hurjapäisimmätkin tuntuivat täällä merkillisellä tavalla talttuneen.
-- Tietysti oli poikkeuksiakin. Toisinaan, kun jotkut olivat kylän
ravintoloissa ottaneet liian monta ryyppyä, saattoivat he kuohahtaa,
nousta näyttämään "Suomen pojan notkeutta", arvellen että mies,
joka pystyi ajamaan saunallisen ryssiä pellolle, kykenisi kyllä
osoittamaan muutamille saksalaisillekin, mistä viisi hirttä oli
poikki. Mutta tämä kaikki oli tilapäistä ja ohimenevää.

Oli muuten merkillistä, kuinka paljon perättömiä huhuja liikkui
keskuudessamme. Milloin mikin tunnettu henkilö oli joutunut
venäläisiin vankiloihin, milloin tiedettiin varmuudella ryssän
nostavan sotaväkeä Suomesta. Ei uskallettu enää kirjoittaa kotiin,
koska omaisia vainottiin näiden kirjeiden perusteella. Mutta
varsinkin Ruotsin yhtymisestä sotaan, jota siihen aikaan toivottiin
ja odotettiin, kulki mitä kummallisimpia ja sangen todelta
kuulostavia juttuja.

       *       *       *       *       *

Pyydettyäni luvan, lähdin Antin kanssa kylälle kahvilaan. Antti
näytti perin hienolta ostolakissaan ja vihreässä jääkärin takissaan,
jonka olkalappuihin oli ryhmänjohtajan valkeat nauhat ommeltu.

-- Koska minä olen sinun esimiehesi, puheli hän naureskellen, niin
muistakin kävellä vasemmalla puolellani ja vähän taampana. Etenkin
tulee sinun pitää mielessäsi, että teet kunniaa vastaantuleville
upseereille.

-- Olen iloinen, jatkoi hän tilattuamme "bierit", että jouduit
kanssani samaan komppaniaan. Bade-ukko on kyllä ankara ja
hermostunut, jopa häijykin, mutta myöskin kyvykäs, eikä toista
komppaniaa suotta pidetä pataljoonan parhaana, varsinkin mitä
äkseeraamiseen tulee. Meidän miehiähän se on suomalaisten korkein
herrakin, hauptzugführer J. Lujilla tosin saat olla, mutta kyllä
kaikki hyvin käy, kun vain olet säntillinen ja virkku... Miltä
sinusta muuten alkaa tuntua?

-- Outoa on vielä, en osaa sanoa. Mutta mielelläni tahtoisin vähän
kuulla tämän pataljoonan alkuvaiheista.

-- Kaikki te sitä utelette, te uudet, vastasi Antti hymähtäen.
Niin, johan sitä on täällä oleiltu, vuosi tulee täyteen juuri
näinä päivinä. Siellä Helsingissä syntyi aluksi, kuten kai olet
kuullutkin, muutamien ylioppilaiden keskuudessa kysymys --
väitetään sen kehkeytyneen samanaikaisesti sekä suomalaisten että
ruotsalaisten taholla -- eikö tällaisena levottomana aikana,
Suomen ollessa sotakykyisiä miehiä vailla, olisi syytä hankkia
erinäisille henkilöille militääristä tietoa ja kouluutusta
mahdollisten tapausten varalle. Puhuttiin, touhuttiin, innostuttiin,
käytiin kysymässä neuvoa viisailta miehiltä, joilla kuitenkin oli
vanhain tavanmukainen, epäröivä käsityskanta, ja tultiin lopulta
niin pitkälle, että päätettiin pyytää ruotsalaisia upseereita
opettajiksi. En tiedä mistä syystä Ruotsista ei löytynyt sopivaa
harjoituspaikkaa, jonkatähden sitä kysyttiin Saksasta. Ja täältä
nyt vastattiin, että jos he kerran antoivat paikan, niin oli
heillä myöskin opettajat. Sillä lailla asiat kehittyivät ja
helmikuussa 1915 saapuivat ensimäiset miehet. -- Aluksi kävi kaikki
pfadfinderliikkeen, partiopoika-liikkeen varjolla ja sen mukainen
oli pukukin. Me, täyskasvuiset miehet, esiinnyimme polvihousuissa,
jaloissa nauhakengät, leveälierinen hattu päässä ja pusero päällä,
ja näissä ohuissa vaatteissa saimme rämpiä tuulessa ja sateessa.
Opetus oli kyllä täysin sotilaallinen ja hyvä; ja yleensä oli
olomme sentään mukavampaa kuin nykyään, eikä kuri ollut läheskään
näin ankara. Meillä oli esim. passaripojat, kuten upseerimiehillä
ainakin ja syöminen kävi hiukan toiseen malliin, oikein lautasilta.
Harjoittelun piti kestää vain muutamia viikkoja, mutta varsin pian
huomasimme, ettei sitä niin vaan kädenkäänteessä sotilaaksi tulla,
ja kun majuri Bayer oli kovin innostunut asiaamme, venyi oppiaikamme
venymistään. Asia pitkistyi ja mutkistui, hapuiltiin sinne tänne,
kesällä oli joukkomme jo aivan hajaantumassa ja jokainen, ketä
halutti, sai lähteä pois. Mutta meillekin oli alkanut jo selvitä
asian suuri poliittinen puoli, joten pysyimme sitkeinä ja majuri
meni hellittämättömyydessään aina keisariin saakka, johon meidän
äkseeraus- ja varsinkin ampumataitomme oli tehnyt edullisen
vaikutuksen. Ja monien mutkien jälkeen perustettiin vihdoin
Kuninkaallinen Preussilainen 27 Jääkäripataljoona. Aluksi oli siinä
vain kaksi komppaniaa ja siihen ajateltiin ottaa vain määrätty luku
miehiä, mutta kun Suomesta ilmoitettiin, että siellä oli paljon
halukkaita lähtijöitä, varattiin enemmän tilaa, pataljoona alkoi
nopeasti kasvaa ja tekee sitä paraikaa kaikkein kiihkeimmin. On sen
kehitystä ollut hauska seurata, meistä vanhoista veteraaneista on
jo tehty teille esimiehiäkin, mutta on täällä ollut olemista ja on
sitä saatu hammastakin purra. Eivät nämä saksalaiset suomalaisen
luonnetta oikein ymmärrä, eikä heillä meidän maastammekaan ole kovin
laajoja tietoja. He pitävät meitä mongoolilaisena villikansana ja
ihmettelevät, jos johonkin kykenemme. Oli esim. varsin huvittavaa,
kun tuhatjärvien maan pojille opetettiin teoreettisesti soutua,
selitettiin, miten oli meneteltävä ja kuinka vesi, vaikka se olikin
niin liikkuva elementti, kuitenkin kykeni vaikuttamaan airon
lappeaan samoin kuin tukikohta vipuvarteen. Kun opettaja senjälkeen
sivumennen kysäisi, sattuiko joukossa olemaan ketään, joka osaisi
soutaa, ja kun joka mies nosti kätensä, hämmästyi hän tavattomasti
ja oli suuttua: Ei täällä saanut laskea leikkiä, hän tarkoitti
täyttä totta. Ja kun hänelle vihdoin selvisi, että me tosiaankin
omasimme tämän ihmeellisen taidon, ei hänen ällistyksellään ollut
rajoja. Samoin kävi uimaretkellä. Meitä kehoitettiin menemään veteen
kainaloita myöten, kääntymään rantaan päin ja rohkeasti heittäytymään
vatsalleen; käsi ja jalkaliikkeet oli tietenkin sitä ennen tarkkaan
neuvottu. Ja kun pojat olivat saaneet päältään, niin yksi painaa
trudgenia, toinen crowlia, kolmas sukeltaa viisi kuusikymmentä
metriä, saksalaisten ällistellessä mokomia vesi-eläimiä. -- Paljon
meissä vanhemmissa muuten on pessimistejä koko tämän hankkeen
suhteen. Se ei suinkaan tahdo sanoa sitä, että olisimme masentuneita
ja haluttomia, päinvastoin, me ymmärrämme hyvin, että tässä on suuria
kyseessä ja että nyt on yritettävä, nyt tai ei koskaan, mutta se on
kokonaan eri asia kuin ehdottomasti uskoa onnistumiseen. Ikävintä
on, että kotoiset asiat jäivät niin järjestämättä, sillä eihän
sitä osattu aavistaa, että täällä vuosikausia viivyttäisiin. On
niin vaikeata ja vaarallista kirjoittaakin ja rahan saanti miltei
mahdotonta.

Antti vaikeni hetkiseksi, räpytteli silmiään maahan katsoen, tuntui
tapailevan sanoja ja jatkoi vihdoin äänellä, jossa hillitty liikutus
vain aavistuksena väreili.

-- Olihan sitä minullakin sellainen heilan tapainen, kuten kai
tiedätkin, taisi jo olla vähän niinkuin sormuksistakin puhe, minulle
kun oli hyvä toimikin tarjolla, mutta ei ole kirjoittanut. Kotoa on
sentään tullut jokunen lyhyt viesti.

-- En minäkään Helmiä tavannut, vaikka pyysit kirjeessäsi terveisiä
sanomaan. Mutta kyllä hän hyvin voi ja kaiketi sinua muistaa.

Kun Antti oli maksanut oluemme ja me lähdimme kahvilasta, sanoi hän:

-- Täällä sitä oppii rahalle arvoa panemaan. Markalla tekee ihmeitä.
Muistakin korjata kaikki, mitä satut löytämään, olkoonpa se vaikka
langan pätkä taikka naula. Ja pidä kamppeesi järjestyksessä.
Järjestys, se on tunnussana, kaikkialla järjestys, aina vaan
järjestys. Se on täällä suurin vaiva ja suurin hyve.

Kysyttyäni, mitä hän arveli rintamalle lähdöstä, alkoi hän kertoa.

-- Niin, onhan siitä ollut huhuja ja melua jos jonkinlaista. Koska
ollaan lähdössä Suomeen, toisinaan laivoilla, toisinaan Ruotsin
kautta, koska taas Venäjän rintamalle. Joulun jälkeenkin sen piti
varmasti tapahtua, mutta ei ole mitään koko hankkeesta kuulunut.
Ja kunpa täältä pääsisikin, joskus tahtoo jo kyllästyttää ja aika
tuntua pitkälle. -- Sinusta on ehkä kummallista, että joku saattaa
pyrkiä rintamalle, jota siviili-elämässä pidetään niin kauheana
paikkana. Mutta kunhan olet muutaman viikon takonut kivääriä
olkapäähäsi, niin muuttuu kyllä mielesi. Minun käsitykseni näes kun
on sellainen, että saksalainen sotamies kiusataan leiri-elämällä,
sen yksitoikkoisuudella ja tuskallisella pikkutarkkuudella niin
uuvuksiin, että hän tuntee suoranaista iloa päästessään rintaman
vapaampiin oloihin.

       *       *       *       *       *

Antin tuvassa pelasivat pojat pennin hoitoa. Muuan veteli nurkassa
hanurilla "Iitin-Tiltua" toisen naksuttaessa tulitikkulaatikolla
kätevästi tahtia. Huonojen saksalaisten paperossien haiku
kiirieli sankkana pilvenä ilmassa. Kieltämättä oli hiukan ikävää.
Mutta oli myöskin jotakin toivottavaa ja odotettavaa, sillä
lomalla-olevain miesten onnistui usein salavihkaa ostaa leipää,
josta kotiinjääneetkin pääsivät osallisiksi. Leipää, kultaista
jumalanviljaa, jonka arvo vasta täällä oli opittu tuntemaan.



4.

MARSSIHARJOITUS.


Tavallisesti saivat uudet miehet noin pari viikkoa harjoitella
ilman kivääriä, tehden vain voimisteluliikkeitä, käännöksiä,
muodonvaihteluita ryhmässä j.n.e. Mutta meille annettiin aivan
poikkeuksellisen pian ampuma-aseet, ja syynä siihen oli se, että
meidätkin oli päätetty ottaa mukaan marssiharjoitukselle. Määränä
oli marssia erääseen kylään, viipyä siellä yö ja palata seuraavana
päivänä, ja ulkonaisen yleisvaikutuksenkin kannalta piti tietysti
kaikkien olla samoin varustettuja.

Jo edellisenä iltana oli paljon touhua. Tornisteri, selkäreppu, oli
järjestettävä; sen ympärille kiedottiin telttakangas ja sotamiehen
harmaa ja hyvä palttoo, sisään pantiin drillichpuku, nauhakengät,
sukat ja puhdistusvehkeet. Korpraalimme selitti meille käyttäytymistä
marssilla ja jalkojen hoitoa, ja opetti meitä auttavasti
käsittelemään kivääriä.

Aamulla komppania kokoontui määräpaikalleen, sen miesluku laskettiin,
varustukset tarkastettiin ja annettiin lähtökäsky. Ja niin se alkoi.
Samaa ykstoikkoista jumputusta kesti sitten tunti tunnin perään.
Vapaata kyllä oli, sai jutella, laulaa ja tupakoida, miten vain
miellytti. Mutta rivien täytyi pysyä suorina ja jokaisen piti kulkea
80 cm. päässä etumiehestään. Outoa tuo ankara järjestys kiusasi,
pyrki astumaan edellä-olevan toverinsa kantapäille, eikä tahtonut
osata katsella muualle kuin maahan, vaikka siitä nimenomaan oli
varoitettu. Usein välimatka huomaamatta piteni, mutta silloin kuului
heti terävä ja tyly: aufgehen!

Tiellä oli kuraa nilkkaan saakka ja taivaasta satoi lumiräntää,
joka vaatteille pudotessa heti suli, kastellen pahasti. Jo parin
kilometrin päässä pysähdyttiin hetkiseksi ja myöhemmin oli aina
tunnin kuluttua, kuten marsseilla yleensä, kymmenen minuutin paussi,
jolloin oli tilaisuus korjata, mitä oli epäkunnossa, esim. sukkaa,
jos saapas hieroi. Saimme myöskin tietää sotaretkemme tarkoituksen:
olimme ajamassa takaa vihollista, pionieri-komppaniaa, joka asetteli
tiellemme esteitä ja ansoja.

Vähitellen alkoi tulla hiki vaatteitten yhä enemmän kastuessa.
Tornisterin olan yli kulkevat hihnat pistivät tottumatonta kuin
veitsellä solisluiden kohdalta, mutta sitä ei voinut auttaa, täytyi
vain kestää. Ja aina vain samaa taivallusta. Häntäpää, jossa me
nahkapojat kuljimme, oli hyvin kiusallisessa asemassa. Kun tielle
sattui joku este, hidastutti se etumaisten kulkua ja tämä hitaus
kasvoi rivin loppua kohti, niin että viimeisten miesten oli pakko
kokonaan pysähtyä. Kun sitten jälleen pääsi vapaasti kulkemaan,
pitenivät välit ja häntäpää sai juosta muutaman metrin. Tällaista
nykäyksittäin kulkua oli suurin osa matkastamme. Pysäys ja juoksu,
pysäys ja juoksu, ja väliin terävät, kiusaavat: aufbleiben! richtung!
(ojennus!) vordermann! (etumies!).

Väsymyskin rupesi tuntumaan. Kun jalat juuttuivat liejuun ja saappaat
ilmankin olivat painavat, ei niitä aivan tanssien enää nostellut.
Puhe oli lakannut, sillä sekin uuvutti, kuului vain omituisia lyhyitä
köhähdyksiä. Päät alkoivat painua jo hieman etukuukkaan. Hiljaisena,
punoittavana ja höyryten vaelsi komppania eteenpäin...

Ruokaa saimme eräässä kylässä, suuressa huoneessa, jossa oli
paljon pöytiä ja penkkejä ja joka näytti olevan vartavasten
sotilasruokalaksi tehty. Keittoastiat irroitettiin tornisterista
ja niiden kansiin sai kukin kauhallisen soppaa suuresta ammeesta.
Muutamassa minuutissa oli huone niin täynnä hikoilevista ja
kastuneista miehistä lähtenyttä höyryä, että tuskin kämmentään erotti.

Sitten taas eteenpäin. Alkoi jo hämärtää, mutta yhä jatkettiin
matkaa, kunnes vihdoin vilahtivat näkyviin sen kylän tulet, jossa
meidän oli määrä yöpyä. Lepäämään ei kuitenkaan vielä päästy, sillä
ensin oli käytävä sotaa. Outona miehenä en juuri ymmärtänyt taistelun
kulkua, olletikin kun se ryhmä, johon minä kuuluin, sai marssia
pari kilometriä pientä metsätietä asettuakseen kenttävartioon. Sade
oli lakannut, ilma muuttunut kylmemmäksi ja alkanut kovasti tuulla.
Meitä palelti. Omituinen puistatus, joka johtui sekä väsymyksestä
että vilusta, pani poikien hampaat kalisemaan, mutta karaistunut
ryhmänjohtaja kertoi meille juttuja, mitenkä saksalaiset soturit
olivat rintamalla saaneet vuorokausimääriä maata vetisillä soilla,
tai kurjissa juoksuhaudoissa, joten ei kenenkään päähän pälkähtänyt
valittaa.

Lopulta siitä kuitenkin selvittiin yösijoille, joita oli varattu
kylän taloista. Useat ryhmät saivat kerrassaan oivallisen
makuusuojan, minulla vain oli huono onni ja ehkäpä siihen osaksi
vaikutti sekin seikka, että olin nahkapoika. Jouduin nimittäin
muutaman navetan etehiseen, jos niin voi sanoa, ja tämä oli sangen
kylmä, sementtipermannolla varustettu huone. Ruokaa saimme kyllä
runsaasti ja hyvää, mutta olin liikaa rasittunut, voidakseni ahmia
niinkuin olisi pitänyt ja niinkuin vanhemmat jääkärit tekivät.
Ateria tarjottiin talonväen asunnossa ja ystävällinen isäntä kyseli
loppumattomiin hankkeistamme kummallisella, vaikeasti ymmärrettävällä
murteellaan. Mutta senjälkeen saimme vetäytyä koleaan makuupaikkaamme.

Lattialle oli tosin tuotu läjä pehkuja, mutta kun niistä pari miestä
kahmasi alleen tukun, oli toisten tyytyminen miltei paljaaseen
permantoon. Riisuutuminen ei tietenkään tullut kysymykseen, jo senkin
vuoksi, että yöllä saattoi minä hetkenä tahansa tulla hälyytys ja
varjelkoon, ellei silloin joka mies ollut heti täydessä kunnossa.
Omasta puolestani en uskaltanut ottaa edes saappaita pois; nehän
olivat nyt likomärät, ja kun ne olivat muutenkin rinnasta ahtaat
ja kaiken lisäksi jalkani kävelystä turvonneet, en mitenkään olisi
saattanut kylliksi nopeaan kiskoa niitä arkoihin jalkoihini. Löysin
nurkasta vanhan nahan, levitin sen lattialle ja lopen väsyneenä ja
viluissani heittäysin pitkäkseni, asettaen tornisterin pääni alle ja
palttoon huolellisesti ympärilleni. Ulkona tuuli vinkui ja tohisi,
tunkeutuen hataran oven läpi kylmänä viimana suojaamme. Unta ei vaan
kuulunut. Olin kaikkeen vielä liian tottumaton, liian mukavista
oloista lähtenyt ja ennen kaikkea liikaa rasittunut. Vääntelehdin
levottomana, yskitti, hartioita pisti ja pakotti ja jalkoja kuumasi
ja särki. Olisin kernaasti tupakoinut, mutta se oli tulipalon
ehkäisemiseksi ankarasti kielletty. Mieli pyrki painumaan. Muistelin
entisiä aikoja ja aloin hiljalleen epäillä, tokko olinkaan kykenevä
sotamieheksi, tokko terveyteni voisi kestää näitä koetuksia. --

Kuten sanottu, toisilla ryhmillä oli paljoa mukavammat yöpaikat.
Useat heistä olivatkin riisuneet itsensä hälyytyksen vaarasta
huolimatta aivan alusvaatteisilleen, ripustaneet saappaansa
kuivamaan, ja nukkuivat suloisessa rauhassa lämpimissä vuoteissa.
Tämä oli sitäkin onnellisempaa, kun pelättyä hälyytystä ei lainkaan
tehty.

Myöhemmin yöllä, kun unta vain ei tullut, alkoi minua siinä määrin
viluttaa, että olin pakotettu nousemaan ylös. Kävelin hetken ulkona,
mutta tuuli tunkeutui siellä ytimiin saakka. Sitten älysin mukavamman
paikan: menin navettaan. Pistin tupakaksi, halailin lämpimikseni
ammuja, joita siellä olikin vain neljä ja pidin niille liikuttavia ja
lempeitä puheita kotoisista ihanuuksista. Nukkumaan siellä ei voinut
asettua, sopivan paikan puutteessa, mutta olin sangen tyytyväinen,
kun vilu ei enää niin hyristänyt ja torkuin seisoallani tuontuostakin
karvakorvaa hyväilevästi raaputtaen.

Ennen pitkää tämä salainen saunani sai uusia vieraita. Yksi ja toinen
tovereistani oli herännyt viluun ja pistäysi navettavisiitille
tupakoimaan ja lämmittelemään. Siinä heitä nyt seisoskeli,
kumaraisina ja kädet housuntaskuissa, kaalia hakkaavien hampaiden
raossa hehkuva paperossi tai tutiseva piippu...

Aamulla anivarahin lähdettiin taivaltamaan kotia kohti. Sanomattakin
on selvää kuinka arat ja painavat jalkani olivat. Joitakuita perin
uupuneita ja sairaita lähetettiin kyllä junalla takaisin leirille,
mutta heitä kohdeltiin niin ylimielisesti ja tylysti, että en
halunnut hellittää niin vähällä, vaan päätin yrittää loppuun asti.
-- Kuljettuamme noin peninkulman pysähdyimme erääseen kylään
kahville. Kukin sai vuoronperään mennä ottamaan voileivän ja hänen
juoma-astiansa täytettiin mustalla kahvilla. Ja tässä kylässä näin
tapauksen, jota en milloinkaan unohda. Oli levinnyt tieto siitä, että
me olimme suomalaisia vapaa-ehtoisia ja hyväsydämiset emännät toivat
meille tarjottimilla voileipäröykkiöitä. Mihin tahansa tarjotin
ilmaantui, siellä sulki sen kehäänsä nälkäisten jääkärien parvi ja
kukin heistä koetti kahmaista itselleen niin monta herkkupalaa kuin
mahdollista, huolimatta siitä, että vastikään oli järjestelmällisesti
saatu yksi voileipä mieheen. Ei tyydytty kauniisti ja vuoronperään
ottamaan, vaan riideltiin, tuupittiin, ryöstettiin toisilta ja
murjottiin kallis jumalanvilja. Joku kurotti kätensä taampaa,
paiskasi sen keskelle voileipäläjää ja kouristi sormensa, yrittäen
anastaa mahdollisimman paljon, kuten apina rusinoita ruukusta.
Ja näiden miesten joukossa oli suomalaisia ylioppilaita. Moinen
menettely hämmästytti minua siinä määrin, etten yrittänytkään
tarjottimelle. Tunsin suuttumusta ja inhoa -- sillä en vielä tuntenut
nälkää. En silloin ymmärtänyt, että nämä jääkärit olivat niitä,
joilla ei ollut rahaa, jotka eivät voineet ostaa kanttiineista
keksiä, omenakakkuja, hunajaa tai muuta hyvää, vaan saivat olla
tyytyväisiä, jos palkka riitti tupakkaan.

Sitten taas marssia, tylsää, hengetöntä jalkojen siirtoa. Hartioita
ei enää pistänyt, ne olivat turtuneet ja niillä tuntui lepäävän
kuin lyijypaino. Ei enää syntynyt ajatuksia ja mielikuvia, kuten
kävellessä tavallisesti, ei jaksanut tarkata ympäristöä, ei
vierustoveria. Vain eteenpäin kohahdellen ja läähättäen, jalkansa
etumiehen jälkiin sovittaen, pää kuukassa, hien valuessa otsalta.
Ja väliin soi kuin piiskaniskut: aufbleiben, richtung! -- Rivistä
ei tietenkään saanut poistua ilman lupaa; pari kertaa pysähtyi joku
uupunut kasvot vääntyneinä, jäi jälkeen, selittääkseen perässä
kulkevalle upseerille voimainsa loppuneen, mutta johtomiesten tylyjen
ja ankarain sanain kannustamana alkoi hän uudelleen laahustaa mukana,
enää tuskin tietäen, missä oli. --

Omille harjoituskentille saavuttuamme oli vielä kova taistelu edessä.
Kolmas komppania oli siellä vihollisena vastassa. Noin kilometrin
pituisen lakeuden yli saimme juosta, heittäytyä maahan, taas nousta
ja juosta, pitkiin ampumaketjuihin hajaantuneina. Viimeiset voimani
ponnistaen seurasin mukana, mutta myönnän, ettei hölkkäni ollut
enää mitään juoksua. Hyökkäsimme yhä eteenpäin kunnes viimein
komennettiin kiväärit tanaan ja hirveän hurraan kaikuessa rynnättiin
pistintaisteluun. Hetkeksi haihtui kaikki väsymys. Tämä oli aivan
kuin täyttä totta jo, ja kiihtyneinä, silmien villisti kiiluessa
hikisistä kasvoista syöksyivät jääkärit voittoon tai kuolemaan. --
Sitten saatiin levätä. Torvisoittokuntamme oli lähetetty vastaan ja
komeiden suomalaisten marssien kajahdellessa suoritimme ripeästi ja
virkistyneinä loppumatkan.

Saksalainen sotaväki saapuu aina pysähdyspaikalleen paraatimarssissa,
miten uupuneita sitten oltaneenkaan, ja niin tulimme mekin parakkien
edustalle tömistäen jalkojamme kuin vasta liikkeelle lähteneet. Mutta
kun siunattu weggetreten! (hajalleen!) vihdoin kajahti ja jääkärit
riensivät tupiinsa, tuntui minusta, etten kauemmin olisi enää pysynyt
pystyssäkään. Vaivoin sain kiskotuksi likomärät saappaat jaloistani.
Sukat olivat mähjänä ja jalkapohjissa suuria rakkoja. Varsin
mielelläni olisin käynyt vuoteelle, mutta se ei ollut luvallista
ennen klo 8 illalla, sensijaan täytyi puhdistaa kiväärinsä ja pestä
huolellisesti jalkansa. --

Näiden valittelujen yhteydessä on mielenkiintoista mainita, etteivät
vanhat jääkärit olleet juuri millänsäkään koko marssiharjoituksesta.
Pulmakseni omasta korpraalistamme, ei hänessä, lukuunottamatta lievää
kalpeutta, huomannut lainkaan väsymyksen merkkejä. "Miltäs pojista
tuntui?" kysäsi hän naurahtaen ja lähti sitten toimituksilleen yhtä
reippaana kuin ennenkin. Täytyy sentään huomauttaa, että korpraali
oli parhaita marssijoita ja kaikin puolin perin karaistunut.
Rauhallisella tavallaan hän meille selitteli, että jahka me totumme,
ei tällainen kävelyretki tunnu kovinkaan, vaikka se outoa hiukan
koettelee.



5.

SAIRAANA.


Jokaisen pitemmän marssin jälkeen toimitettiin jalkojen tarkastus.
Kussakin tuvassa asetettiin jääkärit riviin palleille seisomaan,
avojaloin ja lahkeet käärittyinä, jonka jälkeen lääkäri, usein
myöskin vain sairaus-aliupseeri, teki tarkastuksensa ja määräsi
pahimpien rakkojen omistajat revierstubeen, sairaalaan, apua saamaan.
Tällaisten toimitusten suurin siunaus oli siinä, että joka miehen
oli pakko pitää jalkansa puhtaina ja kunnossa, sillä sattuipa vaan
esim. kynsien alla olemaan jotakin tummaa, sai siitä saarnan, jota ei
hevillä unohtanut.

Minun veriset rakkoni näyttivät hyvin pahalta, joten jouduin, samoin
kuin molemmat aikaisemmin mainitut polyteekkaritkin, sairaalaan.
Yleensä eivät vanhemmat jääkärit mielellään näyttäneet jalkavikojaan
lääkärille ja syynä oli se, että hoito oli melkoisen pintapuolista.
Kun nimittäin päivystävä ryhmänjohtaja vei komppanian sairaat
"reviiriin", sai ensinnäkin odottaa pitkän aikaa lääkärin tuloa.
Vastaanottajana oli saniteetti-aliupseeri, vihreämekkoinen lihava
ja velton näköinen mies, jota sanottiin täikenraaliksi, jopa niin
yleisesti, etten hänen oikeata nimeään muistakaan. Tämä kohteli
potilaita varsin ylimielisesti, varsinkin lääkärin poissaollessa,
kyseli heidän tautinsa laatua ja teki purevia huomautuksia, ellei
vaiva hänen mielestään ollut kylliksi vakava. Rakot hän puhkaisi ja
pani niihin jotakin voidetta, sitten sai laputtaa tiehensä. Minut
määrättiin kuitenkin aamulla uudestaan niitä näyttämään.

Sairaalassa lepäsi melkoinen joukko potilaita ja heidän vuoteittensa
päähän oli valkealle paperille kirjoitettu taudin nimi. Kahdesti
päivässä kävi lääkäri heitä katsomassa, he eivät saaneet
tupakoida, eivätkä lähteä tupiin vierailulle. Terveimmät heistä
siivosivat huoneen ja noutivat ruoan. Hoito, kuten sanottu ei
ollut kovin huolellista, tuskinpa lääkärikään oli varsin kyvykäs;
joka tapauksessa jääkärit luottivat vain meikäläiseen mieheen,
tohtori Sahlmanniin, joka toimi saksalaisen rinnalla, ja jolla oli
zugführerin arvo ja merkit.

Yöllä minua hyristytti. Uneni oli rauhatonta, kun käheä yskä
tuontuostakin herätti minut. Koko ruumiini tuntui jäykältä ja
turtuneelta, aivan kuin olisin saanut kovasti selkääni ja jäseniä
pakotti. Olin varma, että tulisin sairaaksi, nyt jo tykytti suonissa
kuume. Kaikkein onnellisemmassa tapauksessa voisin ehkä päästä
influensalla, joka kotioloissakin oli minua monesti vaivannut.
Aamupuolella vaivuin kuitenkin sikeään ja virkistävään uneen.

Heräsin tavalliseen aufstehen huutoon. Päivystävä ryhmänjohtaja
seisoi ovella, kaski päässä ja vyö ympärillä, kuten
virantoimituksessa olevalla sotilaalla ainakin. Hetken kuluttua
teki hän joka aamu uudistuvan kysymyksensä: ist jemand krank?
(onko kukaan sairas?) ja vastattuani sanomalla nimeni, merkitsi
hän sen kirjaansa ja poistui. Oli suloista jäädä vuoteelle toisten
kömpiessä kangistunein jäsenin pystyyn. Luentoakaan en malttanut
kuunnella, vaan tarkastelin palleilla istuvia tovereitani. Molemmat
polyteekkarit olivat perin kuitin näköisiä ja ylioppilas L.
torkkui yrmeänä tuolillaan, sällismiehet vehkeilivät keskenään,
"kapteeni" yksin oli tarkkaavainen. Pari päivää sitten oli tupaamme
siirretty neljä muuta jääkäriä; näistä oli yksi vielä aivan nuori,
kirkassilmäinen, vaaleatukkainen, lyhyt ja vilkas koulupoika,
toinen pitkä, hieman velttoryhtinen ja niin hoikka, että näytti
siltä kuin olisivat housut yksinään kävelleet, kolmas tummaverinen
Ruotsin alamainen ja neljäs, ylioppilas N., rillinenäinen,
hienosteleva ja aina tyytymätön herrasmies. Hän sattui juuri tänään
olemaan tupapoikana ja suurella nautinnolla olin seurannut hänen
lattianlakaisupuuhiaan, nyrpistyksiään ja epäröintiään. "Pitääkö sitä
nyt thodellakhin? Tällaista en minä ole khoskaan tehnyt." "Sinusta
nyt ei ainakaan tule soturia", ajattelin itsetykönäni. Eikä hänestä
tullutkaan. Sillä varsin pian anoi tämä rusoposkinen nuoriherra
vapautusta koko pataljoonasta huonojen silmiensä perusteella, ja
onnistui siinä kuin onnistuikin.

"Parasta on sairaankin ruveta panemaan ryysyjä ylleen, kohta
tullaan hakemaan", huomautti aina rauhallinen korpraali. Ja tuskin
olin päässyt sietämättömän aroille jaloilleni, kun päivystäjä jo
huusikin ovelta: Die Kranken heraus! (Sairaat ulos!) Vai niin,
ajattelin, kovin rauhassa ei täällä potilaan anneta olla, ja lähdin
ontumaan pihalle, missä oli jo toisia onnettomia odottamassa. Meidät
järjestettiin riviin ja marssitettiin reviiriin.

Kuumemittari pistettiin kainaloon, kieltä katsottiin ja rintaa
koputettiin. Sain aspiriinipulverin, jota tehoisata lääkettä täällä
miltei aina määrättiin, olipa miehessä sitten umpisuolentulehdus
tai munuaistauti. Päivän sain kuitenkin olla harjoituksista
vapaana, en suinkaan kuumeen, mutta jalkojeni perusteella, jotka
todellakin olivat huonossa kunnossa. Kun tästä kaikesta olin hieman
ihmeissäni, selitti minulle muuan vanhempi jääkäri, että saksalainen
soturi on joko kuollut, haavoittunut tai palveluskuntoinen, muita
välimuotoja ei tunnettu. Vatsakatarrit ja influensat olivat turhia
naistentauteja. -- Tässä oli tietenkin liioittelua. On otettava
huomioon, että reviiri oli paikka, jossa sairas sai vain ensi avun
ja jossa hoidettiin lievempiä tauteja. Jos mies oli todellakin
heikkona, lähetettiin hänet oikeaan sairaalaan, jossa huolenpito oli
erinomaista ja ruokakin paljoa parempaa.

Vaikka sain jäädä harjoituskentältä pois, ei minulla silti ollut
lupaa käydä vuoteeseen, sillä olin määrätty "sisäpalvelukseen".
Tavallisesti vietiin tällainen potilas joko varastohuoneeseen
järjestelemään tavaroita, tahi johonkin muuhun helppoon toimitukseen,
mutta kukaan ei tullut minua ahdistelemaan. Istuskelin siis kaikessa
rauhassa kotosalla, koettaen kykyni mukaan saada kamiinaa palamaan.
Kirjoitinpa äidillekin. Kotimaahan menevät kirjeet pantiin avonaiseen
kuoreen, johon osote oli kirjoitettu, tämä ynnä postimaksu vuorostaan
suurempaan kuoreen, kaikki lähetettiin Berliiniin, jossa oli
sensuuri, ja sieltä edelleen, ties millä keinoin, Tukholmaan. --

Kello kahden tienoissa, juuri kun meikäläiset olivat lähteneet
iltapäiväharjoituksiin, tuli tupaamme, uusia vieraita, komeita ja
suoria Pohjanmaan miehiä, jotka olivat hiihtäneet Merenkurkun yli.
Kolme heistä oli ylioppilasta, loput neljä sitkeitä ja vankkoja
talollisten poikia; yksi oli suoraa päätä viety sairaalaan, hän
kun oli matkalla palelluttanut varpaansa ja sitäpaitsi joutunut
tilapäiseen mielenhäiriöön, niin että toisten oli täytynyt
väkipakolla kuljettaa häntä mukanaan. Huomasin selvästi, että tupamme
teki heihin masentavan vaikutuksen, mutta merkillistä, sensijaan että
olisin koettanut heitä jollakin lailla lohduttaa, minä päinvastoin
olin heille suorastaan ilkeä. Niinpä esim. kun he aikoivat hakea
ruokaa meidän puhtaiksi kuuratuilla astioillamme, huomautin
tyynesti, ettei niitä sopinut ottaa, pakottaen miekkoiset tällä
tavoin ensi töikseen pesemään ruostuneita pakkeja. Kamiina paloi
niin kituen, että se niukasti antoi lämpöä, mutta siitä huolimatta
selitin, kun pojat päivittelivät uutta asuntoaan, että mikäs täällä
nyt oli ollessa, kun lämmityslaitoskin toimi, toista oli ollut
meidän tullessamme. Olin tietoviisas kuin kokenut jääkäri ainakin,
tyynesti kuvailin marssimatkaa kuin olisi se ollut yksinkertaisin
asia maailmassa, mutta samalla salakavalasti korostaen sen vaivoja.
Omituisinta on, että toverini, palattuaan harjoituksilta, alkoivat
ilman muuta menetellä samalla tavoin, ja kuta hiljaisemmiksi ja
alakuloisemmiksi uudet miehet tulivat, sitä tyytyväisemmiltä
näyttivät vanhat. Kaiken lisäksi oli vastatulleitten vielä illalla
tehtävä edellä kerrottu "lippuvala", ja äänettöminä kiipesivät he
lukusalista palattuaan vuoteilleen ja kietoutuivat peitteisiinsä.
Vasta silloin silmäni ikäänkuin aukenivat ja tunsin katumusta. Mitä
oli ollut tämä ilkeys? Kostonhimoako, vahingoniloako siitä, että
oli nähnyt toisten kärsivän samalla lailla kuin kerran itsekin?
Kuinka pikkumainen onkaan sentään ihmisluonto... Minut valtasi
niin hempeämielinen liikutus, että olin vähällä ruveta pyytelemään
anteeksi. --

Kovin olin jäykkä ja rampa vielä seuraavanakin aamuna. Huojennukseksi
sain ottaa nauhakengät harjoituksiin, ja vaikka rakot ensimältä
olivatkin arat, niin ennen pitkää, kun rohkeasti ja hammasta purren
astui, pärjäsi kipeilläkin jaloilla paremmin kuin ennen kotimaassa
terveillä.



6.

NÄHTYÄ JA TUNNETTUA.


Oli kulunut noin viikon verran edelläkerrotusta marssista, kun näin
tapauksen, joka on ainiaaksi syöpynyt mieleeni. Vaikka ei ollut
harjoitusaika, kutsuttiin komppania ulos, ja vääpeli Steinmüller,
keskikokoinen, kauniskasvoinen, leikinlaskuun ja laiskotteluun
taipuva mies, johti sen kentälle. Täällä komennettiin komppania
rintamaan, erinäisiä jääkäreitä huudettiin nimeltä ja riveistä astui
viisi kuusi kalpeata, sairaannäköistä miestä, mikä ontuen, mikä
muuten väsyneesti laahaten jalkojaan. Vääpeli asetti heidät riviin,
selitti ivallisin sanoin komppanialle, että tässä oli miehiä, jotka
olivat tulleet sotureiksi, mutta eivät kyenneet marssimaan 25:ttä
kilometriä, vaan heittäytyivät tiepuoleen muka sairaina. He olivat
laiskoja, kunnottomia lurjuksia, jotka tuottivat komppanialle häpeää
ja joille hauptmanni oli määrännyt tunnin rangaistusäksiisin.
"Hinlegen! Auf! Hinlegen! Auf!" (Maahan! Ylös!) Näin karjui vääpeli
monta kertaa perätysten, kurjannäköisten jääkärien käskyn mukaan
heittäytyessä maahan ja vaivaloisesti noustessa ylös. Minulle teki
sanomattoman pahaa. Kuka tahansahan huomasi selvästi, että nämä
miehet olivat todellakin sairaita.

Kun olimme jälleen päässeet tupaan, sain kuulla, mistä kaikki johtui.
A-luokalla oli ollut pikamarssiharjoitus. Kuten jo ennemmin on
mainittu, syötiin kuudeksi päiväksi jaettu leipäosuus tavallisesti
kolmessa, ja komppanian johtaja, Bade-ukko, joka tuntui olevan tästä
tietoinen, järjesti viimeisen leivättömän päivän osalle raskaimmat
harjoitukset, tahtoen luultavasti sillä tavoin totuttaa poikia
säästellen käyttämään varojaan. Vaikka matkaa oli vain 25 kilometriä,
oli vauhti niin hirveä, että nälkäiset miehet tyyten nääntyivät.
Pari kaatui pyörtyneenä maahan, jotkut heittäytyivät tiepuoleen
kykenemättöminä kauemmin nopeata kulkua jatkamaan, ja koko komppania
palasi kotiin väsymyksestä pökerryksissä. Ja nyt olin nähnyt, mikä
tuli jälkeen jääneiden osaksi.

Rangaistusäksiisi oli yhtämittaista juoksua, paraatimarssia, maahan
syöksyä ja jälleen juoksua. Parhaissa voimissaankin oleva soturi sai
siitä nahkansa niin täyteen kuin ikinä sieti, saati sitten tällaiset
uupuneet poikaraiskat. Nytkin, vaikka kutakuinkin luulen tuntevani
sotilaselämän kovan armottomuuden, olen sitä mieltä, että liika oli
liikaa. Ei tämän kaltaisilla toimenpiteillä miestä enää karaista ja
kasvateta, se saattaa jo koskea suorastaan terveyteen. --

Kokonaan toisella mielenkiinnolla aloin tämän jälkeen katsella
hauptmanni Badea. Hän oli viidettäkymmentä käypä, pitkä, laihakas,
hieman kumarainen herra, joka herätti ehdotonta respektiä ja jonka
vakojen ympäröimä ja pielistä omituisesti kohollaan oleva suu
ilmaisi julmuutta, intohimoa, mutta myöskin tarmoa ja voimaa. Hänen
silmänsä tuntuivat näkevän läpi ihmisen ja hänen suuttuessaan leimusi
niissä jotakin vihreää ja hirveätä. Monessa kuumassa ottelussa
oli hän jo ollut mukana, saanut vaikeita haavoja ja määrätty
parantumisensa jälkeen meikäläisiä opettamaan. Kerrottiin hänen
johtaneen huimapäisen rohkeutensa tautta kaksi komppaniaa rintamalla
perikatoon. Vaikka perääntymiskäsky oli annettu, oli Bade komentanut
miehensä hyökkäykseen, kävellyt mitä kiivaimmassa luotituiskussa
heidän takanaan, neuvonut ja haukkunut, kunnes komppania oli ammuttu
viimeistä myöten ja hän itse henkitoreissa kannettu kentältä.
Myöhemmin oli hän saanut uuden komppanian haltuunsa, mutta kun senkin
oli käynyt yhtä hullusti, ei häntä enää -- niin ainakin väitettiin
-- liiallisen äkkipikaisuutensa vuoksi rintamalle päästetty. Sillä
kiivas hän oli, aivan mielettömyyteen saakka. Luullakseni häntä
vaivasi joku hermotauti, joka saattoi johtua haavoista. Aamusittain,
tervehtiessään komppaniaa näytti hän useimmiten sangen tyyneltä.
Istuen valkean ratsunsa seljässä, hiukan kumarassa ja terävästi
vaanien kulmainsa alta, huusi hän komentosanansa juhlallisesti,
pitkiä pausseja pitäen ja äänellä, joka sai hätkähtämään. Aivan
yleisesti matkittiin hänen tapaansa lausua: Das Gewiärrr -- überrr!
Mutta tuskin ennätettiin kentälle, ennenkuin hän alkoi komennella
rintamaan-marsseja, ja jos pieninkin häiriö sattui suuttui hän
silmittömästi, juoksutti ja äkseerautti niin kiivaasti, ettei mikään
enää voinutkaan onnistua. Ja sitten hän soimasi, tukehtumaisillaan
omaan huutoonsa, punaisena, silmät päässä pyörien ja vihertävinä
leimuten. Hän haukkui meitä tyhmiksi raadoiksi, sioiksi ja
koiriksi, eikä hän milloinkaan lausunut kiitoksen sanaa tai edes
tyytyväisyydenilmausta. -- Kaikesta huolimatta oli hän etevä soturi
ja sivistynyt mies, joka ankarasti vaatiessaan piti myöskin hyvää
huolta komppaniastaan. Varustuksista ei saanut mitään puuttua ja
jos vain ruoka ei ollut kunnollista, kuulivat kokit kunniansa.
Kuvaavaa on, että vaikka häntä yleisesti vihattiin ja pelättiin, niin
rintamalla, huolimattomuudesta johtuneiden epäjärjestysten aikana,
kun hän jo oli poissa komppaniastamme, muisteltiin häntä rakkaudella,
ja moni lausui toivomuksen: ollapa täällä nyt Bade-ukko.

Tällä herralla oli mieluinen käskyläinen, varavääpeli Höfelmeyer,
josta on jo ollut puhetta. Hän oli sopusuhtainen, ryhdikäs ja verevä
nuorimies, jolla oli silmät kuin naskalit, ja joka nähtävästi
mielihyvällä täytti herransa ankarat käskyt. Mutta hän osasi olla
hillitty, hillitty pirullisella tavalla; haukkumasanoja hänellä
kyllä oli yhtä runsas varasto kuin Badellakin. Kunniantekoon vastasi
hän aniharvoin, vaikka korkeallekin kohonneet saksalaiset upseerit
ovat yleensä tässä suhteessa sangen huomaavaisia. Mutta, kuten
herransakin, hän oli erinomainen opettaja, joka pani kurssia poikiin.
Rintamalla tämä pöyhkeä mies osoitti suurta rakkautta suojapaikkoja
kohtaan, sai rautaristin ja yleni nopeasti.

       *       *       *       *       *

Jos hauptmanni itse oli poissa harjoituksista, johti komppaniaa
luutnantti Haase. Tämä oli pitkä, kalpeakasvoinen, veltonnäköinen
ja rikas ylimys, jota ensi näkemältä luuli salonkileijonaksi, mutta
joka siitä huolimatta oli soturi kiireestä kantapäähän, erittäin
jäntevä ja sympaattinen. Tuskin kukaan saksalaisista päälliköistämme
on siinä määrin saanut osakseen suosiota ja rakkautta kuin tämä
hienoluonteinen, suomalaisia ymmärtävä mies. Hänen opetustapansa oli
hillittyä ja lempeätä ja usein komppania tunsi ikäänkuin lepäävänsä
ollessaan hänen johtonsa alaisena. Mutta täytyy myöskin tunnustaa,
että äkseeraus kävi ehkä veltommin ja pojat olivat leväperäisempiä
kuin Baden läsnä ollessa.

Sattuipa kerran, Haasen komentaessa, hauptmanni tulemaan takaapäin
ratsullaan. Heti hänen terävä silmänsä huomasi, ettei miehissä
ollutkaan täysi höyry päällä, varsinkin muuan jääkärinuorukainen
näytti torkkuvan. Seurauksena oli hirveätä huutoa ja tunnin
jälkiharjoittelu koko komppanialle.

Sillä sellainen on saksalainen tapa, että jos yksikin mies tekee
virheitä, saa siitä koko komppania kärsiä, eikä syyllistä rangaista
erikseen. Se olisikin vaikeata, erehdyshän sattuu parhaimmallekin.
Jos siis esim. joku myöhästyy kivääriä olalle viedessä, ei hänelle
sanota mitään erikoista, sensijaan ilmoitetaan koko joukolle, että se
harjoittelee huonosti ja määrätään rangaistusäksiisiä. Tämä on viisas
temppu, sillä komppania pitää näin ollen itse huolen yksilöistään,
sen sain nähdä samaisella kerralla.

Kun nimittäin illalla menin Antin tupaan, huomasin selvästi, että
siellä oli jotakin tekeillä, ja pojat, joiden kanssa olin jo
ehtinyt hyvinkin läheisesti tutustua, katselivat minua vihaisen
näköisinä, ikäänkuin olisivat he tahtoneet ajaa minut ovesta ulos.
Olin siitä hiukan ihmeissäni, mutta ennen pitkää asia selveni.
Sisään astui nimittäin sama mies -- tuvan asukkaita muuten -- joka
harjoituskentällä oli ollut leväperäinen. Silmänräpäyksessä oli
häneen tarttunut neljä viisi jääkäriä, hänet nostettiin pöydälle
ja istuinpakaroille alkoi sataa huimia lyöntejä nahkapiiskoista,
jommoisia oli annettu vaatteiden pölyytystä varten. Samassa
puhkesi kuin yhdestä suusta voimakas laulu: Olet maamme armahin
synnyinmaa..., joka säveleihinsä kokonaan hukutti selkäänsä saajan
huudot.

Tällaista toimitusta sanottiin remmi-apelliksi ja sitä
käytettiin juurruttamaan disipliiniä muutamiin pahankurisiin.
Kysymyksenalainenkin mies oli vielä rangaistusharjoituksissa
niskoitellut, aiheuttaen ajan pidennyksen, jonka vuoksi hänelle nyt
oli annettu sakin hivutus. Ja kyllä se näkyi vieneen nuorukaiselta
sisun kaulaan.

Paitsi tätä sisäistä kaitselmusta, oli kuri muutenkin rautainen ja
ankara. Tuskallisinta siinä oli, ettei jääkärille annettu juuri
minkäänkaltaista tilaisuutta puolustukseen. Jos esim. aliupseeri
luuli huomanneensa jonkun miehen tekevän rikoksen, ei miehellä ollut
oikeutta sanoa: "Ei, herra aliupseeri, minä en ole syyllinen, voin
sen todistaa." Taikka: "Salliiko herra aliupseeri, että selitän
asian?" Hänen oli ehdottomasti pidettävä suunsa kiinni ja kantapäät
yhdessä kuunneltava soimaukset. Ainoastaan siinä tapauksessa, että
häneltä erikoisesti kysyttiin, oli hänellä lupa puhua. Hänelle
saatettiin syyttä määrätä muutama päivä putkaa, ja hänen oli
viattomanakin nöyrästi kärsittävä rangaistus. Vasta jälkeenpäin
oli hänellä oikeus tehdä kirjallinen valitus, jos luuli voivansa
todistaa syyttömyytensä. Ja jos hänen valituksensa hyväksyttiin,
julistettiin hänelle armossa, ettei rangaistusta merkitty kirjoihin,
joten se ei siis ollut esteenä hänen vastaiselle menestykselleen ja
ylenemiselleen. Sillä hyvä!

Kerron esimerkin, joka kyllä tapahtui myöhempinä aikoina,
Berliinissä. Erään kostosta aiheutuneen ilmi-annon perusteella --
tekijä oli muuten Saksan alamaiseksi päässyt ryssä -- syytettiin
ryhmänjohtaja St:ä, joka oli ylioppilas, siitä, että hän oli
elänyt aivan siivottomasti, ylenantaen majurimme oven edustalle.
Varmuudella tiesimme me toiset, ettei St. kysymyksenalaisena iltana
ollut käynyt edes siinä huoneistossakaan, missä mainittu törkeys
oli tapahtunut. Siitä huolimatta sai hän seitsemän vuorokautta
pimeätä putkaa, tietenkin ilman edelläkäypää kuulustelua, ja oli
rangaistuksen kärsittyään niin masentunut, ettei viitsinyt ollenkaan
ryhtyä valituksen tekoon. Hänen viattomuutensa tuli kuitenkin ilmi,
eikä hänen arvoaan alennettu, kuten alkujaan oli ollut tarkoitus.
-- Tämänkaltaisia väärinkäytöksiä ei tosin tapahtunut usein, mutta
mahdollisuus oli aina uhkaamassa. --

B-luokan alkeellinen elämä oli paljoa rauhallisempaa. Sitä
johti offizierstellvertreter (upseerinsijainen) Vick, suuri,
komeavartaloinen ja jäntevä mies, jonka polvet olivat taipuneet niin
sisään ja taaksepäin, että hänen ruumiinsa näytti olevan eräänlaisen
ristikon varassa. Hänellä oli erinomaiset opetuslahjat, ja kun hän
esiintyi hillitysti, eikä käyttänyt haukkumasanoja, pidettiin hänestä
paljon. Hänen erikoistaitonsa oli pitää yllä rautaista kuria ja
järjestystä, osoittamatta ankaruutta. Rintamalla oli hän tavattoman
rohkea, mutta siinä määrin julma eläimille, että ainakin minun
käsitykseni melko lailla muuttui hänen luonteestaan.

       *       *       *       *       *

Helmikuun 25 päivänä oli vuosi kulunut silta, jolloin ensimäiset
miehet olivat Saksaan saapuneet. Samoin kuin aikaisemmin Runebergin
päivää, vietettiin tätäkin juhlallisuuksilla. Jälkeen päivällisen ei
enää ollut harjoituksia, ja ylennetyille miehille pidettiin erikoiset
illatsut, joiden menosta meillä nahkapojilla ei ollut suurtakaan
tietoa.

Kaiketi meitä hiukan harmitti, koska tuvassamme syntyi jonkinlaiset
käräjät, tai paremmin sanoen kahvikekkerit, jotka muistan erityisesti
siitä, että siellä haukkua nalkutettiin korotettuja miehiä, aivan
kuten ämmäin on tapana menetellä samanlaatuisissa tilaisuuksissa.
Epäilemättä olisikin ollut mielenkiintoista juuri tänä päivänä
saada kuulla selontekoja, miten kaikki oikeastaan oli alkanut, mitä
toiveita meillä oli ja millä pohjalla me nykyään seisoimme. Mutta
sotaväki on sotaväkeä ja sillä on kaikessa vähän eri meininki.
Saimme tyytyä osaamme ja purkaa kiukkumme soimauksiin. Yksi syytti
ylenneitä miehiämme siitä, että he olivat unohtaneet kansallisen
erikoisasemansa ja omaksuneet saksalaisen aliupseerin tympäisevän
kopean käytöksen; nahkapoikia he kohtelivat ylimielisesti ja äreästi,
eivät seurustelleet kanssamme, eivätkä meille mistään puhuneet,
arvellen kai, ettei meidän tarvinnut ollenkaan tietää pataljoonan
asioista. Todistihan sitä tämäkin tilaisuus! Heille oli arvonsa
noussut päähän, ja kylläpä silloin oli hullusti, kun suomalainen
mies moisen seikan tautta joutui kunnianhimonsa huumauksen valtaan.
-- Toinen väitti ruotsalaisuuden olevan täällä ansioksi. Jos puhui
kieltä sujuvasti tai omisti vain ruotsalaisen nimenkin, pääsi heti
parempiin kirjoihin ja verrattain pian ylenemään. -- Tällaista
oli, häpeä sanoa, meidän juhlanviettomme. Ja kuitenkin: ei savua
ilman tulta, jotakin aihetta ehkä sentään oli näihin liioteltuihin
väitteisiin.

Pian sen jälkeen, maaliskuun alussa, saimme sitten nähdä mitenkä
tuo miehen luonnetta niin mullistava yleneminen tapahtui. Heti
päivällisen jälkeen kutsuttiin koko pataljoona kokoon, järjestettiin
neliönmuotoiseen kehään ja alettiin huutaa erinäisiä jääkäreitä
nimeltä. Nämä kiiruhtivat ripein askelin neliön keskelle, asettuivat
riviin ja majuri ilmoitti heille ylennyksen, sanoen esim., että
hilfsgruppenführer X:n koroitan gruppenführeriksi.

Ylenemiseen ei sivistystaso suuriakaan vaikuttanut. Rinnan seisoivat
filosofian maisteri ja halkosälli harjoituksissa, samalla tavalla
heitä kohdeltiin ja sama mahdollisuus oli heillä päästä eteenpäin,
kaikki riippui vain yksilön sotilaallisesta kunnosta. Tietysti
kielitaito painoi paljon vaa'assa. Luullakseni myöskin jonkunverran
ulkonäkö ja henkilökohtainen käytös. Ryhmänjohtajina oli yhtähyvin
työläisiä kuin ylioppilaitakin, vaikka jälkimäisiä tosin paljon
enemmän. Zugführeriksi ei sitävastoin koulusivistystä saamaton voinut
kohota.

Eloisana hääräili majuri Bayer [myöhemmin kaatunut Ranskan
rintamalla. Tekijän huom.] rakkaiden poikainsa parissa. Hän oli
solakka, vaaleaverinen mies, jolla oli kapeat, intelligentit
kasvot, mutta soturille miltei liian lempeät piirteet ja heikko
komennusääni. Kotimaassaan oli hän tunnettu etevänä sotakirjailijana,
mutta varsinkin väsymättömänä partiopoikaliikkeen suosijana ja
järjestäjänä. Viimemainitusta seikasta ehkä johtui, että hän meitäkin
kohteli kuin koulupoikia, selitellen ja neuvoen, muistamatta,
että täällä monen sivistystaso pyrki yhtä korkealle kuin hänen
omansakin. Joskus hän kieltämättä teki naivin vaikutuksen, eikä
hänellä ollut kyllin terävää psykoloogista silmää ymmärtääkseen
syvemmin suomalaista luonnetta. Mutta sitä paremmin tajusi hän
asiamme, tarkoitusperämme koko suuruuden. Enemmän kuin kukaan muu
on hän toiminut hyväksemme, uupumatta, lannistumatta vastuksista,
välittämättä vaivoista, kiitellen meidän hyviä puoliamme keisarille
ja ruhtinaille ja visusti salaten vikamme. Lukemattomat kerrat on
hän saanut tehdä pitkiä matkoja papereineen ja salkkuineen ajaakseen
meidän asiaamme, joka hänelle oli käynyt niin rakkaaksi. Hartaan
kiitollisuuden ja syvän kunnioituksen tuntein nostaa jokainen
suomalainen jääkäri tämän hellittämättömän miehen muistoksi käden
ohimolleen.

       *       *       *       *       *

Noin yhdeksän viikkoa B-luokassa oltuamme, pidettiin tuo kuuluisa
koe, jossa herra hauptmanni tunnusteli meidän sotilaallista
kykeneväisyyttämme ja korotti meidät oikeiksi jääkäreiksi, A-luokan
miehiksi. Se oli hikisin ja ankarin tutkinto, minkä koskaan olen
suorittanut ja sydän siinä pamppaili yhtä levottomana kuin konsanaan
tenttiin mennessä. Opettajammekin näytti olevan jännityksessä,
koska hän viittoi meille komppanianjohtajan selän takana käsillään
neuvoja ja merkkejä. Silmänpalvelusta siis, mutta sitähän sai kokea
joka päivä ja paljon räikeämmässä muodossa. Sillä kukin esimies oli
korkeampansa edessä nöyrä ja notkea, liikkui kuin kuumilla hiilillä,
komenteli täsmällisesti ja hääräsi hiki hatussa niin kauan kun
tiesi mainitun ylhäisyyden olevan näköpiirissä. Mutta kun silmä
vältti, heittäysi hän huolettomaksi, kiekui ylimpänä kukkona ja
ärhenteli alipäälliköilleen, jotka vuorostaan suhtautuivat samoin
miehistöön. Tämä kaikki lienee sotaväessä aivan yleistä, eikä sitä
voitane välttää; kuitenkin olen iloinen, että jäykissä ja tyynissä
suomalaisissa huomasi tällaista silmänpalvelusta verrattomasti
vähemmän kuin saksalaisissa.

Kevät teki tuloaan, vaikka paljoa hitaammin kuin Suomessa. Se
juovutti puut mahlalla, puhkaisi oksiin silmuja ja hurmasi
pikkulinnut iloisesti tirskumaan. Jääkäreitäkin se tuntui
elähyttävän ja varmaan herätti monessa rinnassa hiljaisen kaipuun.
Jouto-aikoinaan makailivat he nurmikolla tai kävelivät ympäristön
kyliin mikäli se oli sallittua. Varsinkin Lohmühlessä, läheisessä,
pienessä ravintolassa, heitä istuskeli syöden pannukakkuja, joiden
tarjoilu kuitenkin varsin pian lopetettiin.

Sillä puute alkoi vaivata suurta Saksaa. Sen huomasi ruoastamme,
joka päivä päivältä huononi. Kanttiineista sai enää tuskin muuta
kuin tupakkaa, sokeri oli loppunut, samoin margariini, hunaja ja
marmelaadi, eikä kahviimme sekoitettu enää maitoa. Sitä vilkkaammin
yritettiin tietenkin lähikylistä ostaa jotakin suuhunpantavaa.

Huhtikuun ensimäisenä päivänä siirrettiin kelloa koko Saksan maassa
tunnin edelle, toimitus, joka säästi monta miljoonaa markkaa.
Nukkumaan käytiin nyt vasta kymmeneltä ja aamulla noustiin puoli
kuudelta. Harjoittelu koveni huomattavasti, mutta oli kuitenkin ihan
toista kuin varhaisempi lumisohjussa rypeminen.

Näihin aikoihin alkoivat huhut rintamalle-lähdöstä, joita aina
oli liikkunut keskuudessamme, saada yhä itsepintaisemman ja
varmemman luonteen. Suurimmassa osassa meitä synnytti se riemua,
jonka laatu oli aivan erikoista. Sillä ei se ollut sellaista
seesteistä iloa, jota esimerkiksi tuntee matkustaessaan vuosien
poissa-olon jälkeen kotiinsa. Ei, siinä oli kuin uhkaa, kuin heikko
synkkyyden varjo, sillä se oli ykstoikkoisuuden, kaipauksen ja
kyllääntymisen aiheuttama. Se oli sellaisten miesten mielihyvää,
jotka olivat innostuneina tulleet jotakin tekemään isänmaansa eteen,
mutta joutuneetkin pitkäksi aikaa turhalta näyttäviä temppuiluja
suorittamaan; nyt koitti heille toiminnan hetki.

Mutta nyt alkoivat myöskin näkyä seuraukset siitä, että tähän
pataljoonaan oli hankittu väkeä, joka ei kotoa lähtiessään ollut
kaikesta selvillä. Tapahtui karkauksia, vieläpä pari ylioppilastakin
yritti puikkia Saksan rajojen ulkopuolelle, mutta kaikki
epäonnistuivat. Vaikka näihin asti oli päästetty Ruotsiin lomalle
sellaisia miehiä, jotka siellä saattoivat tavata omaisiaan, tai
järjestää asioitaan, kiellettiin se kokonaan, koska oli sattunut,
että joku oli jäänyt sille tielleen, enää palaamatta. Ja vihdoin
tekivät pionierikomppaniassa muutamat oloihin kyllästyneet miehet
lakon: he eivät millään ehdolla suostuneet tulemaan harjoituksiin,
vaan tahtoivat vapauteen.

Heidät teljettiin ensimäiseksi yöksi lukusaliin, ovelle asetettiin
luja vahti, ja sittemmin kuljetettiin heidät pistinten välissä kohti
vankilan kolkkoja suojia. On selvää, kuinka masentavan vaikutuksen
heidän menettelynsä teki meihin muihin. Useimpia se suututti ja
hävetti, mutta muutamissa sytytti se ilmiliekkiin tulen, joka kauan
oli kytenyt povissa. Alkoi kuulua lyhytnäköistä napinaa ja lukuisia
syytöksiä, kuinka tänne oli miehiä narrattu, kuinka heille oli
valehdeltu, heitä suorastaan petetty, lupaamalla hyväpalkkaisia
töitä, joiden asemasta nyt oli tämmöinen elämä ja sota tarjolla.
Syntyi periaatteellisia väittelyjä, sopiko meidän ollenkaan
lähteä rintamalle, yleensä taisteluun muualla kuin Suomessa. Joka
komppaniassa pidettiin puheita: omat johtomiehemme selittivät
meille asemaamme, suurta tehtäväämme ja mitä kunnia meiltä vaati;
he kertoivat siitä luottamuksesta ja toivosta, jota isänmaassa yhä
laajemmat piirit alkoivat tuntea meitä kohtaan ja ilmoittivat, että
meillä oli suomalaisista valtiomiehistä kokoonpantu keskusneuvosto,
joka piti meistä huolta ja jonka suostumuksetta ei meitä voitu viedä
minnekään; täällä tuli meidän vain sokeasti totella. -- Lopulta
kehotettiin ainakin meidän komppaniassamme suoraan sanomaan, oliko
joku täällä vasten tahtoaan ja oliko hänelle valehdeltu tai tehty
vääryyttä; myöhemmin ei minkäänlainen valittelu enää saanut tulla
kysymykseen. Tietääkseni ei kuitenkaan kukaan ilmoittautunut.

       *       *       *       *       *

Kun pääsiäinen oli mennyt pyhineen, joina sangen useat olivat olleet
lomalla, mikä Hampurissa, mikä missäkin, piti hauptmanni Bade viikon
ajan niin rasittavia harjoituksia, että moni huomattavasti laihtui
niinä päivinä. Mutta samalla alkoi levitä huhu, että hän tulisi
eroamaan komppaniasta. Vihdoin saatiin varmuudella tietää, että hänet
oli komennettu johonkin toiseen joukko-osastoon ja että meille siis
määrättäisiin uusi komppanianjohtaja. Pelkästä riemusta nostivat
pojat tuvissa sellaisen metelin, huudon ja hurrauksen, että vääpeli
Höfelmeyer riensi julmistuneena utelemaan syytä siihen, tietenkin
ilman tulosta. Eikä tätä iloa tarvitse kovin ihmetellä, sillä
Bade-ukko oli viime aikoina ollut vallan hirveä. Lukuunottamatta
kovia harjoituksia, kiusasi hän meitä alituisilla apelleilla,
tarkastuksilla, niin että tuskin ennätimme enää syödäkään. Toinen
komppania sai apellikomppanian nimen ja poikien kiukku oli vain
vaivoin hillittävissä.

Kun eronhetki koitti, marssitettiin meidät torintapaiselle kentälle,
jossa Bade näytti meitä uudelle hauptmannille. Tämä oli pienehkö,
sympaattisen näköinen ja varsin kaunis aatelismies, jonka rinta oli
kunniamerkkien koristama ja joka ontui saamiensa haavojen johdosta.
Ei hänellä meidän mielestämme ollut lainkaan sellaista auktoriteettiä
kuin Badella.

Ties mistä syystä sattui lähettyvillä, erään aidan ääressä
seisoksimaan joukko venäläisiä sotavankeja, jotka kurjan näköisinä
töllistelivät meitä: "Iivana, Iivana", sihisi joka haaralla. Ja
tuo sihinä ilmaisi sekä vihaa että halveksumista, tuntuen melkein
sydämettömältä kohdistuessaan näihin onnettomiin. Sama iva ja pilkka
tuli muulloinkin ja paljoa äänekkäämpänä "suuren isänmaan" sotilaiden
osaksi, kun heitä marssimatkoilla tavattiin työskentelemässä
saksalaisten talonpoikain pelloilla.

Kelpasi heidän samoinkuin uuden komppanianjohtajankin katsella tätä
Suomen poikain joukkoa. Sillä sekä äkseeraus, että itse paraati
luonnistivat erinomaisesti, ja Baden ankarat kasvot kuvastivat
harvinaista tyytyväisyyttä. Kun ohjelma oli loppuun suoritettu
komensi hän komppanian rintamaan, esitti uuden hauptmannin ja piti
meille puheen, joka oli ylevä ja hyvä. Suuren asiamme tuntui hän
täydellisesti oivaltavan, kauniin sanoin ylisti hän isänmaatamme,
kuuluisaa tuhat järvien maata, ja antoi vihdoin meillekin
tunnustuksensa. "Komppania on siinä kunnossa, että uskaltaisin
sen kanssa lähteä sekä paraatiin, että rintamalle", sanoi hän
ylpeästi. Ja tässä yksinkertaisessa lauseessa on vaikeimmin ansaittu
kiitos, minkä koskaan olen kuullut annettavan. Lopuksi esitti hän
kolmikertaisen eläköönhuudon Suomelle. Sitten alotti sivummalle
sijoitettu soittokunta Maamme-laulun, jonka kohottavien sävelten
kaikuessa me seisoimme perusasennossa ja hauptmannit käsi ohimolla.
Hetki oli kieltämättä juhlallinen ja mieleenpainuva.

Oberzugführer A. [viime kesänä sairastunut ja kuollut Libaussa.
Tekijän huom.] vastasi komppanian puolesta esiintuoden sen
kiitollisuuden velan, missä me kaikki ja etenkin vanhemmat jääkärit
hauptmanni Badelle olimme. Mutta kun hän lopuksi esitti hurraahuudon
Baden kunniaksi, tein huvittavan huomion: Hän teki tuon kehoituksen
ankaralla äänellä, mutta turhaan koetti hän saada sympaattisille ja
ilmeikkäille kasvoilleen kovan leiman. Päinvastoin, niiltä kuvastui
levottomuus ja varsinkin hänen suurissa, kauniissa silmissään oli
jotakin tuskallista ja huolestunutta. Sillä hän tunsi poikansa,
tiesi, kuinka usein he olivat Badea noituneet, ja pelkäsi nyt, että
nämä rakkaat härkäpäät pelkästä kostosta pitävät suunsa kiinni. Mutta
ei. Jokainen huusi sydämensä pohjasta, jokainen oli juhlamielellä,
unohtaen pienet katkeruudet, kuten koulupoika opettajaansa
hyvästellessä. -- Kun vielä uusi komppanianjohtaja oli lausunut
muutaman sanan, palasi komppania parakeille mielessä muuttunut,
ikäänkuin kirkastunut kuva eronneesta johtajasta.



7.

VALMISTUKSIA.


Hauptmanni von Mangold, uusi komppanianjohtaja, oli kokonaan
toisenlaatuinen mies kuin Bade. Hän oli meihin hyvin tyytyväinen,
kiitteli usein, ja jos osasimme suorittaa sotilastemput oikein hänen
mielikseen, johti hän meidät kotiin lepäilemään jo ennen määräaikaa.
Rasittunut komppania oli aivan kuin kahleista päässyt, äkseeraus
tuntui leikiltä ja elämä oli mukavaa. Iloitsimme, sitäkin suuremmalla
syyllä, kun von Mangold kaikesta päättäen oli oiva ja urhea soturi,
jota hänen rinnallaan upeilevat kunniamerkitkin todistivat.

Ennen pitkää muuttui harjoittelu kuitenkin rasittavammaksi kuin
koskaan ennen. Sillä lopultakin tuli varma tieto siitä, että meidät
aivan lähitulevaisuudessa vietäisiin rintamalle; sekä suomalainen
keskuskomitea, joka valvoi asiaamme, että saksalainen yli-esikunta
olivat siihen suostuneet. Se synnytti meissä tavatonta riemua.
Kaikkialla raikui hurraahuutoja, soittokunta pauhasi, juotiin
maljoja. Lähtöä odotettiin kuin kotiin pääsyä ja optimismi oli
ilmeisesti liioteltua. Kaikki tuntui meistä helpolta; Saksa alkaa
jyrisevän offensiivin Pietaria kohti, Riga valloitetaan noin vain
ilman muuta, sitten syöksymme eteenpäin kuin myrsky ja syksyllä
olemme kotosalla, mikäli meitä vielä on pystyssä -- tehtyämme pienen
huvimatkan Itämeren ympäri.

Heti ryhdyttiin pataljoonaa lopullisesti varustamaan. Kaikki tavarat,
alusvaatteista juoma-astiaan saakka, saatiin uudet. Pukuja ja
palttoita käytiin sovittelemassa moneen kertaan, samoin saappaita,
ja tornisteria pakattiin ja purettiin. Ei ollut nimittäin mikään
yksinkertainen asia saada tähän verrattain pieneen selkäreppuun
sopimaan kaikki se kama, jota jääkärin tuli kantaa. Kun luettelen:
telttakangas, palttoo, kolme filttiä, alusvaatteita, sukkia, kengät,
puhdistusvehkeet ja harjat sekä vielä rautainen annos (kaksi
korppupussia, lihasäilykerasia ja soppa-ainepaketti), joka sotilaalla
on aina mukanaan, mutta jota hänellä on oikeus käyttää vain
viimeisessä hädässä, niin maallikkokin saa jonkinlaisen käsityksen
tornisterista. Lisäpainona oli vielä kivääri, leipäreppu, vesipullo,
lapio, kaasunaamari ja 200 patruunaa. Se oli taakka, jonka alla jalat
tukevasti painuivat maata vasten.

Jo neljältä noustiin usein ylös ja lähdettiin tämä oiva taakka
selässä harjoituksiin. Ne olivat enimmäkseen suuria kenttähyökkäyksiä
tai marsseja, ja perin rasittavia. Kun viisi kuusi tuntia juoksi
paahteisilla nummilla tai pölyisillä teillä, niin monesti saattoi
epäillä, oliko tämä enää harjoitusta, jonka tuli karkaista ja lisätä
voimia; eikö päinvastoin näin ankara ponnistelu uuvuttanut ja
kuluttanut.

Muistan varsinkin erään leikkitaistelun, jota oli tullut katselemaan
joukko Saksassa olevia suomalaisia neitosia sekä pari kunnianarvoisaa
suomalaista herraa. Meidän komppaniamme oli aamulla ani varailin
lähtenyt liikkeelle. Sen piti kiertää noin peninkulman matka ja
rynnätä määrä-ajalla vihollisen kimppuun, mutta näitä seutuja
tuntematon hauptmanni erehtyi, johti meidät väärälle tielle, josta
oli seurauksena, että saimme taivaltaa kolme peninkulmaa kertaakaan
pysähtymättä, täydet taakat selässä ja pikamarssissa, ehtiäksemme
ajoissa taistelupaikalle. Ilma oli helteinen ja ahdistava, mutta
kestää täytyi. Ja kun vihdoin pääsimme perille, niin hetkenkään lepoa
suomatta komennettiin hyökkäykseen, yli aavan, kuumuudesta väreilevän
kentän. Näimme kyllä suloisten suomalaistyttöjen vartalot etäisellä
kunnaalla ja antoihan se voimaa, mutta liika oli sittenkin liikaa.
Sen ryhmän johtaja, johon minä satuin kuulumaan, heittäysi maahan,
oli kykenemätön enää nousemaan ja jäi siihen, läähättäen ja sortunein
äänin kehoittaen meitä rynnistykseen. Sydämeni tykytti niin, että
luulin sen halkeavan, korvani humisivat ja kun vihdoin oli hurraan
kaikuessa syöksytty pistintaisteluun ja sen jälkeen päästy makaavaan
asemaan, musteni maailma silmissäni, mutta en kuitenkaan pyörtynyt.
-- Kun sitten pataljoona oli kutsuttu kokoon, piti meille professori
B. kauniin ja lämpimän puheen, jonka jälkeen laulettiin Maamme. Mutta
laulu sujui kuin hautavirsi, hitaasti laahaavassa tahdissa ja liian
matalalta aloitettuna. Ellen erehdy, kuvastui neitosten kasvoilta
eräänlainen hämmästys ja pettymys, sillä he eivät ymmärtäneet, mitä
oli ruumiillinen väsymys. He eivät käsittäneet, ettei tämäkään
innostuttava laulu kyennyt tyynnyttämään rasittunutta sydäntä ja
palkeina puuskuttavia keuhkoja. Muistan aina, mitä vierustoverini,
pahapäinen ja ylpeä pohjalainen, kuiskutteli korvaani: "Mitä
helvettiä ne meille aina saarnaavat siitä isänmaasta. Johan me sen
tiedämme. Tunti lepoa, laatikko tupakkaa, markka, se olisi jotakin.
Niin no, uutisia ehkä. Ei meihin enää sanat tehoa." Varmaankin tämä
kuulostaa raa'alta sellaisesta, joka ei tunne ruumiillisen väsymyksen
vaikutusta.

Sillä tietysti me muulloin, normaalitilassa ollessamme, osasimme
antaa arvoa niille suomalaisille, jotka kävivät meitä tervehtimässä.
Usein heitä olikin tänne tullut. He olivat meille puhuneet,
selvittäneet meidän suhdettamme kotimaahan ja sydämellisyydellään
innostuttaneet meitä ja antaneet toivoa ja voimaa. Ja me puolestamme
olimme tehneet heille paraateja ja näyttäneet sotaista kuntoamme.

Laulun loputtua sai pataljoona marssia kotiin. Ja kyllä oli
askeleissa jälleen ripeyttä väsyneiden miesten kiiruhtaessa
ruokakupeilleen. Jos äskenmainittu laimeus oli tosiaan tuottanut
vieraileville suomalaisille pettymystä, korvasi sen nyt valtava näky:
puolitoista tuhatta vihreätakkia alkoi painua kunnaalta alenevaa
tietä pitkin parakkeja kohti, soittokunnan kaiuttaessa marsseja. Mikä
jono, mikä kiemurteleva, vihreä virta, joka liikehti, eli, vyöryi
eteenpäin, aseiden kimmeltäessä auringon valossa! Sydän paisui sitä
katsellessa. "Olisipa yhtäkkiä heittää nämä pojat Helsingin torille",
ajattelin. "Eiköhän Suomen tyttöjen silmät kiiltäisi ja posket
punottaisi vähän eri tavalla -- koska ne niin kuuluivat hehkuvan
ryssän ras-tvaatakin seuratessa."

Kun päästiin tupiin, niin vaatteet riipaistiin nopeasti päältä ja
riennettiin peseytymään. Tosin määrää saksalainen sotilassääntö, että
marssin jälkeen on tupapojan suljettava ikkunat ja kaikkien oltava
sisällä täysissä pukimissa kunnes hikoileminen on lakannut. Mutta
siitä emme huolineet. Yläruumis paljaana kiiruhti jokainen pumpun
luo, joita oli runsaasti parakkien edustalla, kumartui torven alle ja
toinen pumppasi vettä niskaan. Se oli oikea jääkärin kylpy.

       *       *       *       *       *

Tietysti meistä otettiin valokuvia moneen kertaan ja vihdoin myöskin
eläviä kuvia; toivottavasti ne kaikki vielä saadaan kotimaassa
nähdä. Sitten tuli majurin lämminhenkinen kiertokirjelmä, jonka piti
henkisesti sonnustaa meitä tulevaan kamppailuun. Hän kehoitteli
meitä rohkeuteen, sitkeyteen ja valppauteen. Hän kuvaili meille
matkan vaaroja ja vastuksia, kärsimyksiä, janoa ja nälkää, mainiten,
että meistä kenties monikin oli niihin sortuva. Mutta samalla hän
huomautti, että olimme lähdössä sille taipaleelle, joka lopullisesti
oli johtava kotimaahan, vapauteen ja riemuun. -- Luullakseni ei
joukossamme ollut monta, jotka odottivat lähtöä pimein mielin.

       *       *       *       *       *

Pataljoonasta oli karsittu huono ja liian vähän harjoitellut aines
ja muodostettu siitä erityinen varajoukko, joka toistaiseksi jäi
leirille äkseeraamaan. Oli myöskin hommattu oma tykistö, uusine,
mainioine haupitsineen. Meille oli annettu uudet saksalaiset
kiväärit -- olimme nimittäin harjoitelleet venäläisillä -- ja
ammuntaa opetettiin ahkerasti. Viimemainitussa suhteessa meillä
olikin hyvä maine, konekiväärikomppania oli Saksan parhaita ja sai
osakseen kiittelyä, ja me toisetkin olimme saavuttaneet tuloksia,
jotka hämmästyttivät opettajiamme. -- Oma komppaniani, jota
äkseeraukseen nähden pidettiin pataljoonan parhaana, oli kuin rautaan
valettu ja totteli johtajaansa kuin kone. Hauptmanni katseli sitä
tyytyväisenä, mutta vielä suurempaa iloa ilmaisivat hänen rinnallaan
seisovan oberzugführer A:n intelligentit, ilmeikkäät kasvot ja
säteilevät silmät. Itse olin lopullisesi joutunut ensimäiseen
zugiin (joukkueeseen), jota johtivat offizierstellvertreter Vick ja
zugführer H., lempeä, korkea-otsainen, runoilijalta näyttävä mies,
jolla oli heikko ääni, mutta joka muuten oli tavattoman tyyni ja
asioissaan varma ja säntillinen.



III.

MISSE-JOELLA.



1.

TITTELMÜNDEEN.


Toukokuun viimeisenä päivänä tapahtui lähtö. Parakkien oli oltava
huolellisesti siistittyinä ja puhtaina, sillä sellainen on kiitettävä
saksalainen tapa, että jälkeentuleville on aina valmistettava asunnot
hyvään kuntoon. Miehet kutsuttiin kokoon, pidettiin tarkastus,
olivatko kaikki mukana ja sääntöjen mukaan varustetut, sitten syötiin
ja syötiin hyvin, ja vihdoin lähdettiin marssimaan asemalle, suuren
saksalaisen soittokunnan saattamina, runsaslukuisen kylä-yleisön
katsellessa.

Kuinka junaan oli astuttava, kuinka siellä oltava, millä
torventoitotuksella tultava ulos, millä mentävä sisään, siitä oli
meille pidetty lukemattomia esitelmiä, aivankuin kansakoulupojille.
Ei sopinut suinkaan esiintyä sillätavoin kuin ryssät täällä, jotka
ensiluokan samettisohville nostavat lokaiset koipensa ja tartuttavat
saastaa haisevista vaatteistaan. -- Saksalaisten junien vaunut
eivät yleensä ole läpikäytäviä, ne ovat jaetut pieniin osastoihin,
joihin noustaan sivulta. Jokainen komppania sai edeltäkäsin merkityt
vaununsa, marssi niiden kohdalle, eri ryhmät johtajineen asettuivat
kukin osastonsa eteen odottamaan sisäänastumiskäskyä.

Hauptmanni Bade oli tullut asemalle vielä kerran nähdäkseen
kasvattamansa komppanian. Soturin kädellä hän hyvästeli vanhempia
miehiä, toivottaen taisteluonnea ja kestävyyttä. Jotkut saivat kukkia
ystävättäriltään, ja vihdoin törähteli torvi: sisään.

Tilaa oli juuri senverran, että jokainen sopi istumaan ja kun matka
kesti kolme vuorokautta, on selvää millaiseksi elämä vähitellen
muuttui. Ilman lupaa ei kukaan saanut mennä ulos. Unesta ei
varsinkaan alussa ollut tietoa; vihdoin me kuitenkin keksimme
pingoittaa pari telttakangasta kattoon, ja niissä nukkui vuoron
perään pari miestä. Mutta mieli-ala oli reipas ja toivorikas.
Laulettiin sotaäänellä, meille oli toimitettu sitä varten pieni
suomeksi painettu kirjanenkin "Marssitoveri", joka sisälsi
tunnetuimpia suomalaisia lauluja. Ruokaa saatiin runsaasti suurissa,
tätä tarkoitusta varten erikoisesti rakennetuissa ruokaloissa, joita
oli tuon tuostakin matkan varrella ja joissa höyryävä soppa meitä
odotti, kun astuimme junasta. Toisin paikoin tarjottiin taas kahvia,
makkaraa ja leipää, ja jo ennemmin, muistaakseni Hampurissa, olivat
siellä asuvat suomalaiset tuoneet meille Suomen paperosseja sekä
kukkia.

Niin kului matka. Sivuutimme kaupunkeja, maakyliä, saksalaisia
maisemia, joiden lakeus ja toivoton säännöllisyys eivät suomalaisen
silmää viihdytä. Metsätkin olivat ryhmäkolonnassa ja vettä näki
harvoin. Kiitäessämme ohi Tilsitin, jossa rikki-ammuttu silta oli
ensimäisiä sodan hävityksen merkkejä, muistui mieleeni, että juuri
tässä kaupungissa, tuon samaisen joen saarella, oli kerran ennen
maamme kohtalo ratkaistu, kun omavaltainen Napoleon antoi Venäjän
Aleksanterille luvan Suomen valloittamiseen. Oliko tämä nuori joukko,
joka nyt syöksyi silloisten valloittajien jälkeläisiä vastaan,
onnistuva aikeissaan, oliko sillä voimaa pelastaa maansa, vai oliko
se sortuva taistelun pyörteisiin? --

Raja sivuutettiin yöllä huumaavien hurraahuutojen kaikuessa ja
satojen jääkärilakkien liehuessa avonaisista vaununikkunoista. Sitten
alkoikin jo hävitettyjen seutujen outo runous tenhota mieltä. Siellä
täällä näkyi joku rikki-ammuttu talo, raunioksi luhistunut tehdas,
maatunut juoksuhauta. Asemilla oli sotilaita, radan varrella vahteja,
vakavia, rauhallisia Landsturm-ukkoja, jotka piippujaan tyynesti
poltellen seurasivat junamme kulkua. Eräässä paikassa kannettiin
haavoittuneita paareilla, toisessa kuljetettiin vankeja. --

Yhä enemmän ja enemmän alkoi kylien ja talojen malli muuttua kotoisia
oloja muistuttavaksi. Tiepuolessa humisi suuria metsiä, naavaisia
petäjäukkoja, ja maisemiin tuli väriä ja vaihtelua. Ja sitten,
vihdoinkin, saavuttiin Mitaun kaupunkiin. Sodan jälkiä, autioita
taloja, sotaväkeä ja aseiden helinää, joitakuita naisia, sangen
kevytjalkaisia näöltään, muuta tuskin ennätti huomata, sillä kauan ei
siellä viivytty. Tornisterit nakattiin selkään ja sitten eteenpäin
määräpaikkaa kohti.

Kuljimme halki ruohoittuneiden viljavainioiden, joilla käyskenteli
laihoja, sodan rääkkäämiä hevosia, kylkiluut vanteina kuultaen nahan
alta. Valkeita, autioita tehdasrakennuksia näkyi siellä täällä ja
niiden yksinäiset piiput törröttivät kuin ristit unhoittuneella
hautausmaalla. Vallatun seudun painostava erikoisleima oli kaikkialla
havaittavissa, ilmassa tuntui kaamea hiljaisuus, kuten ukkossäällä
jylinäin välillä. --

Meidän komppaniamme määräpaikkana oli Aa-joen varrella sijaitseva
kartano nimeltään Tittelmünde. Seutu oli ihana. Suuret vaahterat
ja varjoiset lehmukset loivat leppoisan siimeensä yli puutarhan
hiekkateiden. Kaikkialla loisti kukkia, upeili tuuheita pensaita;
olihan kesän kaunein aika, ja muutaman askeleen päässä vyörytteli
Aa-joki vilpoisia laineitaan, joiden huuhdeltavaksi oli suloista
heittäytyä.

Jo aikaisemmin oli Lockstedtista lähetetty joitakuita miehiä
valmistamaan majapaikkoja, niinikään oli sotamarsalkka Hindenburgin
luona käynyt muutamia jääkäreitä, näyttämässä tälle nerokkaalle
päällikölle, jolla siihen aikaan oli itäinen rintama hallussaan,
minkäkaltaisia poikia me olimme. Hän lienee ollut sangen tyytyväinen
ja vakuutellut, että aikeemme Suomen suhteen kyllä onnistuvat.

Toisin oli kortteerimestarien laita. Ainakin meikäläinen hauptmanni
haukkui heitä minkä suinkin taisi, sillä he olivat leväperäisesti
järjestäneet asuntomme. Olihan tosin permannolle kyhätty eräänlaisia
vuoteita, s.o. laudoilla ympäröityyn aitaukseen oli pantu vähän
höylänlastuja, mutta siinä olikin kaikki. Kaikesta huolimatta olimme
sangen tyytyväisiä päästyämme rasittavan matkan jälkeen levähtämään.

Tittelmünde, joka sijaitsi noin 25 kilometrin päässä varsinaisesta
etulinjasta, oli tarkoitettu lepopaikaksi, jossa meidän tuli jonkun
aikaa koota voimia ennen rintamalle lähtöä. Aivan joen partaalla
olevaan päärakennukseen oli saksalainen upseeristo asettunut,
suomalaiset zugführerit ja ryhmänjohtajat asuivat sitävastoin
miehistön yhteydessä ja söivät samaa ruokaa kuin sekin. Elämämme oli
vapaata ja ihanaa. Harjoiteltiin vain pari tuntia päivässä, seisten
jollakin varjoisalla paikalla tai marssien kukkien kirjavoimia
niittyjä pitkin. Ja kun hiki tuli, niin uimaan! Tämä oli toista
kuin Lockstedtin polttavat nummet ja vedettömät vainiot. -- Ennen
pitkää olivat pojat jokivarrelta keksineet saunan, joka viipymättä
laitettiin supisuomalaiseen kuntoon ja jossa tietenkin alituisesti
kävi metakka ja vihdanläiske.

Mutta sangen pian alkoi nälkä meitä vaivata. Tosin oli leipä täällä
paljoa parempaa kuin leirillä, sillä siihen ei ollut sekoitettu
perunaa, mutta soppa oli sitä huonompaa ja annokset olivat kovin
pieniä. Ei saanut mistään lisäkettä, kun ei täällä ollut saksalaisia
kanttiineja, joista Lockstedtissa oli kerjätty. Mitauhun lähetettiin
kyllä silloin tällöin ostomiehiä, jotka toivat keksiä, suklaata,
marmelaadia ynnä muita herkkuja, mutta tavara oli kallista, ja vaikka
nyt mobilisoituina saimmekin 53 penniä päivässä, ei varoja sittenkään
ollut liikaa. Ensimäisen avun toi tuulimylly, joka seistä törrötti
autiona vähän sivummalla; sen permannolta ja komeroista kaapivat
pojat jauhoja, joista keitettiin oivaa velliä. Sitten keksittiin
perunamaa, josta uutterasti kaivettiin ylivuotisia perunoita.
Huonosti niitä löytyi ja paljon niissä oli aivan kelvottomia, mutta
kun ne kuori, pisti keittoastiaan kiehumaan, sekoitti vahvasti suolaa
ja rasvaa, mikäli sitä oli, syntyi siitä rokka, joka jääkärille
kyllä veteli. Olihan se huvittava näky, kun vihreämekkoja hääräili
tusinoittain pellolla tonkien ja etsien, toisten istuessa paperossi
hampaissa pienten tulien ääressä, joita vilkutti kaikkialla, vesi
suussa odotellen kalliin ja vaivantakaisen herkun kypsymistä.

Iltasin istuskeltiin puistossa, sääskiverkot kasvoilla, sillä
itikoita ynisi täällä myriaadittain, tai käveltiin joen varrella
suurten puiden pimennossa. Toiset juttelivat kotimaasta, toiset
pelasivat korttia, muutamat taas lauloivat hiljaa ja uneksien, niin
että sävel värjyi kuin kesä-illan kevyt auer, jonka laskeva aurinko
suuteli purppuraan. Silloin tällöin jymähti kaukainen tykki tai hiipi
korvaan etäisen lentokoneen surina kuin yökehrääjän viihdyttävä ääni
rakkaan kotimaan metsistä.

       *       *       *       *       *

Tittelmündessä olomme aikana teimme kaksi paraatia. Ensin tarkasti
meitä rykmenttimme eversti, sitten kahdeksannen armeijan komentaja,
kenraali von Below. Tämä iäkäs, harmaantunut soturi kulki rivi
riviltä koko pataljoonan läpi, suunnaten jokaiseen mieheen erikseen
tutkivan, kaikki huomaavan katseensa. Sitten piti hän meille puheen.
Kokeneena sotilaana väitti hän jo silmistä näkevänsä, mihin kukin
oli kykenevä ja sanoi uskovansa, että me kunnialla voimme suorittaa
sen tehtävän, mikä meille oli uskottu. Saksalaiset eivät tahtoneet
hukuttaa meidän pientä joukkoamme, siksi oli meille määrätty
rintama-osa, joka oli sopimaton venäläisten hyökkäystarkoituksiin
ja jolla palvellen tappiomme siis supistuisivat mahdollisimman
pieniksi. -- Senjälkeen riensimme kaunomarssissa hänen ohitseen.
Kaikki onnistui erinomaisesti ja kiitoksillaan teki ylhäinen kenraali
innostuvan majurimme perin iloiseksi.

Mieleeni on painunut, että juuri tässä tilaisuudessa näin ensi
kerran lentokonetta ammuttavan. Se liiteli kuin hätääntynyt haukka
taivaalla ja kaikkialla, joka puolella pöllähteli valkeita savuja
kuin paperosseista. Shrapnellit ne olivat, jotka siellä korkeudessa
sylkivät surmaansa, mutta pamahdukset kuuluivat tänne alas hiljaisina
ja kovin kauan viipyen; sensijaan tulla hurisi joitakuita siruja
aivan lähettyville.



2.

MARSSI RINTAMALLE.


Kesäkuun 12 päivänä, varhain aamulla tapahtui lähtö. Vallitsi tavaton
helle. Vaikka matkaa oli vain noin 25 kilometriä, oli tie niin pehmeä
ja pölyinen ja kuumuus niin sietämätön, etten vielä koskaan ollut
nähnyt komppaniamme niin uupuvan. Parhaatkin marssijat horjuivat ja
tuon tuostakin oli pysähdyttävä tiepuoleen lepäämään. Äänettömänä,
päät kuukassa laahusti joukko eteenpäin, oudon punaisena, hien
valuessa virtoina kasvoja pitkin.

Saavuimme vihdoin metsikköön, joka sijaitsi noin kolmen kilometrin
päässä varsinaisesta etulinjasta, ja jossa meidän oli määrä yöpyä.
Teltat tehtiin ja asetuttiin lepoon. Alussa tahtoi jano ahdistaa,
sillä ankarasti oli kielletty juomasta mistään lähteistä tai
lätäköistä. Näiden soisten seutujen vesi sisälsi nimittäin runsaasti
taudin siemeniä, joten sitä ei saanut käyttää ennenkuin lääkäri oli
sen tarkastanut. Ennen pitkää annettiin kuitenkin kenttäkeittiöstä
teetä ja kiehutettua vettä pulloihin.

Jo tulla lennähti joku granaatti, vaikka tosin etäälle. Sitä
tervehdittiin kuin uutta ystävää ainakin. Sitten alkoi vähitellen
hämärtää. Vahdit asetettiin ja väsynyt miehistö vetäytyi telttoihin
nukkumaan.

En saanut unta. Sijaltani saatoin nähdä nuotion, jonka levottomassa
kajastuksessa vahtimiehen piirteet omituisesti synkkenivät ja
kirkastuivat. Kummallista, viime vuonna olin helluntaina soudellut
Annan kanssa tyynellä lammella, jonka rannalta kuului hanurin soitto
ja ruisrääkän ääni, nyt makasin täällä vieraalla maalla jääkärin
univormu päälläni, matkalla taisteluun... Zugführer H. asteli
hitaasti nuotion ääreen, vaihtoi jonkun sanan vartion kera ja painui
sitten pölkylle istumaan miettiväisenä tuleen tuijotellen. Ehkei
hänkään voinut nukkua?... Mitä mahtoi ajatella korkeaotsainen mies? --

Aamulla pyyhälsi ensimäinen komppania ohitsemme peräti uupuneena
ja hikisenä. Heidän johtajansa, hauptmanni Knaths oli arvatenkin
humalapäissään lyönyt vedon marssittavansa komppanian jossain
minimi-ajassa rintamalle. -- Ja kun miehet nääntyneinä pääsivät
perille, niin tämä arvon herra, huolimatta siitä, että hän ilmeisesti
oli voitostaan hyvillään, haukkui pojat pahanpäiväisesti, koska nämä
kehtasivat olla väsyksissä moisesta kävelymatkasta, kääntyi sitten
poispäin ja nauroi salavihkaa.

Pian lähdimme mekin jälleen eteenpäin. Saavuttiin kapearaiteiselle
kenttäradalle, jonka alkukohdasta oli enää parisen kilometriä
etulinjaan. Vihdoin avartui eteemme toivoton, pensaita ja pieniä
koivuja kasvava suo. Se oli niin vetinen, että kulku tapahtui
erityisiä puupolkuja pitkin, jotka oli rakennettu siten, että kahden
riu'un päälle oli poikittain naulattu pyöreitä puupalikoita ja
nämä "tikapuut" kaadettu pukkien varaan. Kävipä aika kopina, kun
raudoitetuilla saappailla asteli tällaisia teitä myöten.

Jo näkyi rintasuojus, valli. Juoksuhauta ei suolla tietenkään
voinut tulla kysymykseen, oli vain kyhätty hirsistä seinämä, jonka
vihollista kohti oleva puoli oli loivasti vahvistettu savella ja
turpeilla. Pitkin matkaa kohosivat hiukan vallia korkeammalla
asuinhuoneiden, "kämppien", nurmipeitteiset katot. Ja etäämpää, noin
kilometrin päästä, häämötti ryssäin varustus.

Kämpät oli rakennettu hirsistä, joita katolla oli kaksi tai kolmekin
kerrosta päällekkäin, multaa ja savea välissä. Ne olivat ahtaita ja
matalia ja meidän tullessamme kovin kurjassa kunnossa. Kun seinille
ja katolle oli pantu paljon turpeita, oli ilma sisällä ummehtunutta
ja kosteaa, ja kun sekä oven että ikkunan täytyi sopia samalle
seinälle, ei valoa tullut riittävästi.

Se kämppä, jonne minä jouduin, oli siinä suhteessa poikkeusasemassa,
että se sijaitsi noin 300 metriä varsinaisen suojavallin takana.
Se oli suuri ja tilava, kuorimattomista koivuista kyhätty ja niin
hatara, että päivä näkyi läpi seinäin, eikä katto pitänyt edes vettä.
Minkäänlaista suojaa tykkitulta vastaan ei se tarjonnut, ja kun olin
lukenut, kuinka vahvoja suojakammioita esim. Ranskan rintamalla
oli rakennettu, tunsin aluksi melkoista pettymystä ja hämmästystä.
Sisällä oli kenttäkamina ja ristikkojalkainen pieni pöytä. Vuoteena
oli lava, joka saunan pattaan kaltaisena kiersi kämppää; sen päälle
oli asetettu havuja tai höylänlastuja. Mutta näin kesä-asunnoksi se
kyllä kelpasi; varsinkin sen edessä oleva veranta suurine pöytineen,
valkoisine koivukaiteineen ja pyöreistä puista tehtyine penkkeineen
oli sangen hauska ja kodikas.

Tähän majaan asettui meitä kaksi ryhmää johtajineen. Sen nimeksi
pantiin Jukola, sillä yleisenä tapana on, että sotilaat kiinnittävät
kämppiensä ovien yläpuolelle nimikilpiä, joissa on hyvinkin leppeitä
sanoja, kuten "Huvila Rauha", "Lepola" j.n.e. Tietenkin ensinnä
pidettiin kotitarkastus. Hyllyt, purtilot ja rasiat tutkittiin ja
löysimmekin kelpo pussillisen kaakaojauhoja sekä marmelaadia, joka
kohta pistettiin parempiin suihin. Sitten valmistettiin vuoteet;
tornisterit pantiin päänaluisiksi ja havuille levitettiin ensin
telttakankaat ja niiden päälle filtit.

Verannan vieressä, suolla, maata kelletti 15 cm. granaatti n.s.
"blindgänger", laukeamaton, joka ties mistä syystä oli jäänyt
räjähtämättä. Kun sitä paraikaa kaikella kunnioituksella ja
arvonannolla tarkastelimme, löysi muudan pojista lompakon, joka,
paitsi kirjeitä ja valokuvia, sisälsi kolmisenkymmentä markkaa
rahaa. Mainitsen tämän vain siitä syystä, että kun hän vei lompakon
hauptmannille, palautettavaksi oikealle omistajalleen, niin tämä
ällistyi, tuli liikutetuksi, antoi nuorukaiselle kaksi markkaa
ja kehuskeli tekoa upseeritovereilleen -- joista muuan väitti
rehellisyyden johtuneen tyhmyydestä.

Vihdoin oli mentävä etulinjaan. Täällä määrättiin kullekin ryhmälle
ja kullekin miehelle oma paikkansa, johon hälyytyksen kuuluessa oli
riennettävä. Kovin oli ensin outoa kohottaa päätään vallin reunan
yli, huolimatta siitä, että ryssät olivat noin kilometrin päässä.
Rintamain välissä, puolueettomalla alueella virtasi kiemurteleva,
monihaarainen Misse-joki. Sorsat ääntelivät sen ruohistossa kaikessa
rauhassa, viettävällä niityllä kasvoi paksu kylvöheinä ja pikkulinnut
tirskuivat iloisina kuten ainakin. Ei kuulunut laukaustakaan, missään
ei näkynyt vihollista, ainoastaan ryssien kämpät turvekattoineen
kohousivat kuin pyöreät kummut vähäsen vallia ylemmäs, kuvastuen
selkeinä taampana kasvavaa metsää vasten. Meille selitettiin asema.
Äärimäisenä oikealla majaili ensimäinen, vasemmalla neljäs komppania.
Suuri, yksinään jokirannassa kasvava petäjä oli komppaniamme alueen
rajapyykki vasemmalla, oikealla oli muita merkkejä. Meitä vastapäätä,
ryssäin puolella oli Olain kylä.

Vallitsi hiljaisuus. Sodasta emme vielä tienneet mitään, eikä uusi
asemamme synnyttänyt meissä minkäänlaista levottomuutta. Paljoa
enemmän ahdisti suon hikinen ilma, löyhkäävät höyryt ja inhoittava
keltainen vesi, jota kiellettiin juomasta ilman keittämistä. Siellä
täällä oli kuitenkin syviä kuoppia, joiden pohjalla musta suovesi
kiilsi ja jotka kertoivat granaateista. Ja ennen pitkää saimme kyllä
nähdä, kuinka nopeasti tällainen rauhaisa äänettömyys saattoi muuttua
sodan hornamaiseksi pauhuksi. --

Lukuunottamatta niitä, jotka joutuivat vahtiin, oli vielä samana
yönä muutamien ryhdyttävä töihin. Neljä tuntia irrotettiin suosta
turpeita, kuljetettiin niitä "kottikärryillä" kämppien luo, josta ne
sitten nakeltiin katolle vahvikkeeksi tai ladottiin seinien viereen.
Etäämpänä jymähteli silloin tällöin tykki, mutta meidän kohdallamme
vallitsi kesäyön tyyni rauha.

Vihdoin koitti kuitenkin levolle menon aika. Täysissä tamineissa,
saappaat jalassa, vyö ympärillä, vaikka tosin avoimin soijin,
ja kivääri, sotamiehen morsian, ulottuvilla, oli täällä käytävä
vuoteelle. Outo ei tietenkään saanut unta silmiinsä, mutta ei täällä
valvominen suinkaan ollut kiellettyä. Ellei jotakuta nukuttanut, niin
sopi olla pystyssä, parin päivän päästä maistui se sitä paremmalta.

Vääntelehdin vuoteella uupuneena ja raukein jäsenin. Kului hetkiä.
Taisi tulla turhia mietiskeltyä, muisteltua kaukaisia. Olin
vaipumassa unenhorrokseen, kun heräsin outoon poltteeseen. Täi,
hiljainen ja rauhallinen täi se oli, joka oli kömpinyt aterialleen
maistamaan pohjolan vierasta poikaa. Aluksi tuotti se minulle
inhonsekaista tuskaa, tämä pieni eläin, joka rintamalla-olijaa niin
uskollisesti ja välttämättömästi seuraa. Sitten ummistin silmäni,
tyyntyneenä hokien suomalaista sananpartta: täi miehessä, kirppu
koirassa.



3.

HYÖKKÄYS.


Jo toinen päivä vaati uhrin: suomalainen Viljo Hyytinen ensimäisestä
komppaniasta kaatui.

Oli ruuanhaku-aika. Rigalaiset patterit, jotka kyllä sijaitsivat
kaukana -- itse kaupunkiin oli kai noin kahden ja puolen peninkulman
matka -- singauttelivat joitakuita 21 sentimetrin granaattejaan
kämppiämme kohti. Niiden tulon kuuli jo kaukaa, sillä ne putosivat
korkealta. Ilma humisi kuin olisi juna kiitänyt etäällä, sitten
kuului äkkinäinen hupsahdus, kun projektiili syöksyi suohon, sitten
huumaava räjähdys, joka pani maan vapisemaan.

Täysinäinen astia kädessään palasi Hyytinen soppaa noutamasta, kun
jälleen kuului lähestyvän hirviön tuttu humu.

-- Maahan, Hyytinen, nyt tulee! kehoitti muuan sivummalla seisova
ryhmänjohtaja, heittäytyen pitkäkseen.

Mutta H. ajatteli kai enemmän soppaansa, joka olisi saattanut
kaatua ja jatkoi rauhallisena matkaansa. Jutkahti, räjähti, eikä
aivan lähelläkään... H. vaipui tantereelle... Granaatin siru oli
pyyhkäissyt pois toisen-olkapään.

-- P--n ryssät, sammalsi hän vielä. Ja merkillistä, hän oli kaatunut
niin, että soppa-astia yhä oli pystyssä. Sen huomattuaan kysyivät
toverit, jotka tuota pikaa olivat kiiruhtaneet hänen ympärilleen.

-- No, saiko Hyytinen soppaa?

Ei kysymyksessä ollut leikkiä, vaikka saattaa siltä kuulostaa.
Pikemmin siinä piili kömpelö ja arkaileva myötätunnon ilmaus, kenties
myöskin halu tietää, kykenikö haavoittunut enää puhumaan.

-- No ei kun sai, kuului juro vastaus. Sitten H. nähtäväsi taintui.
Mutta vielä paareilla, kun häntä kannettiin pois, sammalsi hän:

-- Pankaa se käsi paikoilleen.

Siellä hän nyt nukkuu vieraan nurmen alla, kuten moni muukin jääkäri,
rinnallaan vaatimaton risti, joka pian on lahoava. Mutta vaikka
hautakumpu unhoittuu ja aineelliset muistomerkit häviävät, niin nimi
elää ja Suomen kansa ja ennenkaikkea jääkäritoverit toistavat ristin
yksinkertaiset sanat:

"Hän kaatui isänmaansa puolesta."

       *       *       *       *       *

Aivan ensimäisinä rintamalla-olomme päivinä sattui myöskin, että
muuan saksalainen joukko-osasto teki hyökkäyksen jossakin kaukana
meidän alueemme eteläpuolella. Pitääkseen varsinaisen ryntäyskohdan
salassa, oli ylipäällystö antanut määräyksen, että kaikkialla,
Riianlahteen saakka, tuli tykistön pommittaa venäläisiä asemia,
jonka jälkeen jalkaväen oli avattava kiväärituli. Tämä kaikki
selvisi meille vasta jälestäpäin; silloin komennettiin vain, että
hätyytettäessä oli joka miehen viipymättä riennettävä paikalleen ja
ammuttava 20-30 laukausta vihollista kohti.

Tykistö aloitti tulen ja meidät komennettiin aluksi vahvimpiin
kämppiin, joista ei kukaan saanut poistua ennenkuin käskyn tultua.
Oli omituista kuunnella, kuinka omat granaatit suhisivat kuin
rajutuuli matalalta ylitsemme. Ensin kuului heikko lähtöpamaus,
sitten huminaa, vähän ajan perästä kohosi valtava, tumma savupilvi
vihollisen puolelta, sitä seurasi ankara räjähdys. Vaikka vaaraa
ei tietenkään ollut, pyrki moni hiukan kumartamaan niskaansa, kun
suhiseva pommi kiiti hipaisevan läheltä yli.

Jo alkoi tulla vastaan. Ulvoen ja vonkuen lentää huristivat
vihollisen projektiilit, useimmat onneksi yli. Jännittyneinä me
kuuntelimme tätä outoa leikkiä, tirkistellen ovenraosta, kuinka
suomulta räiskyi sateena ympäri. Granaatin kappaleet hurisivat,
shrapnellit pihisivät ja sylkivät kuuliaan kuin vihainen ilves.

Vihdoin kuului komento: paikoilleen. Nopeasti riensimme kämpistä
vallin turviin edeltäkäsin määrättyihin asemiin, ja kun käsky tuli,
alkoi joka mies ampua. Vihollista tosin ei ollut missään, sai vain
umpimähkää tähdätä ryssän vallia kohti, mutta selvästi saattoi
sentään huomata, kellä pyrki jänikset housuihin. Monta ei heitä ollut
ja nekin harvat olivat etupäässä balttilaisia, mutta sitä hauskempaa
oli heitä tarkata: he eivät uskaltaneet nostaa päätään riittävän
korkealle, voidakseen kunnollisesti ampua, vaan tähtäsivät miltei
suoraan taivasta kohti ja vetivät liipaisimesta silmät kyynyssä.

Oli varsin luonnollista, että saksalaiset uteliaina seurasivat,
millä lailla napamaan miehet suhtautuivat tuleen. Useimmat Suomen
pojat seisoivat laiskannäköisinä tähdäten perin tarkkaan, mutta
tuskin viitsien suotta ammuskella, mieluummin he kurkistelivat
vallin yli, minkä vaikutuksen granaattimme tekivät ryssän kämppiin.
Kun joku vihollisen pommi lentää tupsahti liian lähelle, niin ei
siinä hätäilty, eikä heittäydytty pitkäkseen, kuten saksalaisten
omat aliupseerit tekivät. Yhtä hitaasti kuin muulloinkin kääntyi
pää, samat levolliset silmät vilkaisivat vähän syrjään, nähdäkseen
tulilinnun tuhotyöt. Luulen, että saksalaiset tämän jälkeen ja
varsinkin myöhemmin oppivat pitämään hitauttamme ja luontaista
tyyneyttämme kokonaan toisessa arvossa. Heille selvisi, että se oli
jotakin, mitä ei ankarinkaan sotakuri voinut poistaa, mutta joka
ei myöskään jättänyt meitä suurimmankaan vaaran hetkellä. Se oli
meidän kansallishyveemme, jota he äkseeratessa sanoivat laiskuudeksi,
tykkitulessa tyhmyydeksi, mutta jota he siitä huolimatta alkoivat
ihmetellä ja kunnioittaa.

Ammuttuamme määrälaukaukset jäimme paikoillemme ällistelemään
vihollisen meininkiä. Oma tykistömme lopetti tulensa ja vihdoin
ryssäkin äkkäsi, ettei tässä tainnut ihmeitä ollakaan tulossa ja
vaikeni sekin puolestaan. Vetäysimme kaikessa rauhassa kämppiimme
kiihkeästi väitellen "taistelun" aikana sattuneista tapauksista.
Toiset inttivät, että vihollinenkin oli ampunut kivääreillä,
olivatpa useat muka kuulleet sen vihellyksen, jonka ohikiitävä luoti
synnyttää, tai naksauksen, kun se oli sattunut seinään. Omasta
puolestani en sitä usko. Luulen, että ryssät vain odottivat kunnes
tulisimme näkyviin, sillä tietenkin he olettivat meidän hyökkäävän.
He antoivat vain tykkiensä jyristä.

Sellainen oli ensimäinen "hyökkäyksemme". Mutta kaikesta huolimatta
oli jo moni saanut tuntea kuoleman kammoa sydämessään, sillä pommeja
oli satanut melko tiheään. Muiden muassa minunkin korvani ohi lensi
aivan läheltä huriseva granaatin siru, paiskautuen syvälle kämpän
seinään. Onnettomuuksia ei kuitenkaan sattunut.

Venäläisessä raportissa, jonka jälestäpäin saimme käsiimme,
ilmoitettiin, että vihollinen oli mitä ankarimman tykkivalmistuksen
jälkeen ryhtynyt suureen hyökkäykseen. Rajulla voimalla olivat
saksalaiset syöksyneet haudoistaan, mutta hyvin tähdätty sulkutuli
oli tuhonnut heidän ensimäiset rivinsä, pakoittaen loput raskain
tappioin peräytymään.



4.

TYÖTÄ JA NÄLKÄÄ.


Sattui meidän komppaniamme osaksi joutua rintama-alueemme kurjimmalle
paikalle.

Suo oli vetelää, miltei kokonaan keltavetisten lammikoiden peittämää;
suuria puita ei ollut lainkaan, ainoastaan tiheää viidakkoa kasvoi
kuivemmilla paikoilla.

Asunnot olivat niinikään perin kehnot ja heikot. Ainoastaan
hauptmannin erikoiskämppä oli hiukan parempi; ja suomalaisten
zugführerienkin majat olivat kenties kodikkaammat kuin meidän
muiden kuolevaisten. -- Näitä asuntoja me viipymättä ryhdyimme
korjailemaan. Työtä tehtiin ankarasti nelituntisissa vuoroissa.
Norjista koivunvesoista punottiin ensin kämppien ympärille korkea,
häkkiä muistuttava aitaus, se täytettiin mullalla ja turpeilla, joita
suurella vaivalla suosta kiskottiin, ja niin muodostui seinämille
noin puolitoista metriä paksu maavalli, joka mitenkuten suojeli
granaateilta. Katoille asetettiin hirsiä monta kerrosta, väliin
ajettiin savea ja turpeita, sitten jälleen hirsiä, ja vihdoin
peitettiin koko rakennus kauniisti nurmiturpeilla, jotka kätkivät
sen vihollisen silmiltä. Juuri hirsien hankkiminen oli kaikista
vaikeinta. Niitä noudettiin metsästä, noin parin kilometrin päästä ja
kun siitä paikasta, mihin kenttärata loppui, oli etulinjaan ainakin
kilometrin matka, kysyi suuria ponnistuksia, ennenkuin raskaat puut
saatiin kantaen perille. Ei tosin ollut miesten puutetta, mutta
kun pulikkapolku oli epätasaista, siirtyi hirren paino suurimmaksi
osaksi sen olalle, joka sattui olemaan kohopaikalla ja oli rutistaa
luut kasaan. Eikä siinä auttanut antaa perään, sillä silloin saattoi
koko kantajajoukko horjahtaa kapealta tieltä suohon. Moni tässä
raadannassa sairastuikin, sai poltteita sydänalaan, pistoa rintaan,
yleensä vikoja, jotka kenties säilyvät ikuisena muistona.

Oli selvää, että työn ykstoikkoisuus meitä ikävystytti. Eikä siitä
näyttänyt olevan vastaavaa hyötyäkään. Kämpät eivät kuitenkaan
tulleet siihen kuntoon, että niissä olisi voinut olla turvassa
granaateilta, mutta epämukaviksi asua ne kyllä kävivät. Sillä kun
kosteat suoturpeet joutuivat katoilla kovan paineen alaisiksi, alkoi
niistä tihkua vettä makuusijoille ja ilma sisällä kävi kosteaksi ja
perin ummehtuneeksi, kun ei se enää päässyt seinien läpi vaihtumaan.
Tämä kaikki aiheutti sen, että työtä tehtiin vastenmielisesti ja
veltosti, kuten pakosta ainakin. -- Sitäpaitsi, vaikka oli päivän
raatanut, saattoi joutua vahtiin yöksi.

Kaiken lisäksi tuli vielä nälkä.

Jostakin tuntemattomasta syystä -- ellei se ollut pelkkää
leväperäisyyttä -- oli muonavarain kuljetus rintamalle perin
epäsäännöllistä, keskeytyen tuon tuostakin aivan kokonaan. Moneen
päivään ei saatu leipää ja soppa oli vallan kauheata. Se oli jotakin
suolaista lientä, jossa uiskenteli rasvanmuruja, muutamia vihreitä
ruohonkorsia tai siekaleita, jotka saattoi arvata juurikasveista
leikatuiksi. Pikemmin se muistutti astianpesuvettä kuin sotilaan
päivälliskeittoa. Parissa viikossa komppania valahti laihaksi ja
kalpeaksi. Miehet kulkivat alakuloisina, miltei hoippuen raskaassa
työssään, silmissä tuo outo loiste, joka nälkäiselle on niin
ominainen. Arvaa sen, miltä tuntui tällaisessa kunnossa kantaa
hirsiä, varsinkin kun jo Tittelmündessä oli saatu kärsiä nälkää.

Koko kevätkesän oli ilmakin aivan surkea. Aina satoi. Ei ollut
suinkaan mikään ilahuttava näky katsella nuorta suomalaista
jääkärijoukkoa, joka kalpein kasvoin värjötteli suolla multaa
kaivamassa, tai palasi uupuneena metsästä sateen likomäräksi
pieksämänä. Mutta työtä vaadittiin paljon, ja kun huomattiin, että
yhä täydellisempi velttous alkoi päästä vallalle, ruvettiin antamaan
urakoita.

Herrat olivat turvautuneet ryypiskelyyn, kai ikäväänsä
haihduttaakseen. Hyvä hauptmannimme, joka aina oli ystävällinen,
ärhenteli humalapäissään kuin mieletön. Kerran hän ryhtyi syyttämään
yövuorossa olevaa ryhmänjohtajaa -- ehdotonta raittiusmiestä muuten
-- siitä, että tämä muka oli humalassa; toisen kerran kompuroi
vääpeli etuvartioiden luo ja alkoi pähkiä revolverillaan umpimähkään,
ollen vähällä surmata patrullimme.

Se oli synkkää aikaa, ja Jukolassa, kuten muuallakin, oli mieliala
painuksissa. Kyllähän sitä laulettiin ja vitsailtiin kuten ennenkin,
mutta kaikella oli pakotettu luonne ja nälkä kuulsi naurunkin
takaa. Leipä maksoi 8-10 markkaan, milloin joku, ties kuinka,
saksalaisilta tai rintaman takaa, oli saanut sen hankituksi. Ja
hintaa arvostellessa täytyy ottaa huomioon, minkälaista huikeaa
summaa 10 mk. meillä edusti. Tätä kallista leipää ei enää raskittu
syödä semmoisenaan: siitä tehtiin jänkkiä. Vedessä kiehutettiin
leivänmuruja ja suolaa, kunnes oli syntynyt eräänlainen velli. Ja
tätä keittoa ei nälkäinenkään kovin paljon yhtäpäätä pistellyt.
Toiset leikkelivät leipänsä ohuiksi siekaleiksi, jotka kamiinan
päällä kuivasivat korpuiksi ja joita sitten teen tai kahvin kera
varovasti nakertelivat. -- Myöhemmin, rikkaampina aikoina, siveltiin
näitä korppuja paistettaessa rasvaa niiden päälle, panipa joku
marmelaadiakin lisäksi; silloin niistä syntyi herkkua, jota rauhan
päivinäkin sopisi maistella.

Jukolaan, jonka sekä seinät että katto olivat perin hatarat, tihkui
alinomaa vettä. Filtit kastuivat makuupaikoilla, mutta kun kämppä
oli niin suuri ja sijaitsi varsinaisen etulinjan takana, ei sitä
ennätetty korjata, rintavarustuksen luona näet oli tärkeämpää
tehtävää. Milloin päivä pilkistihe harmaitten pilvien lomasta,
levitettiin heti vaatteet kuivamaan verannalle, ja varsinkin
aamuisin, jos sattui olemaan sees, tapahtui samaisella verannalla
hyvin omalaatuinen toimitus. Toinen toisensa jälkeen kömpivät kämpän
asukkaat ulos, riisuutuivat, sieppasivat kuin käskystä paidan
päältään, istuivat kaiteelle ja alkoivat poimia jotakin, lintujen
liverrellessä kevään autuudesta. Täi-apelli!

Muuten oli hiljaista. Silloin tällöin lentää pöllähti joku
granaatti tai sähähtelevä shrapnelli työpaikallemme, kun ryssät
olivat tähystystelineiltään meidät äkänneet. Toisinaan taas meidän
tykistömme pommitteli ryssän kämppiä ilmaan. Mutta yleensä, pieniä
patrullikahakoita lukuun ottamatta, ei sodasta suuria tiennyt, sama
harmaus ja nälän painostava kiusa jatkui päivästä päivään.

Vihdoin alkoi syntyä napinaa. Monet söivät rautaisen annoksensa,
huolimatta siitä, että se oli mitä ankarimmin kielletty. (Sivumennen
mainiten tekevät sen useat saksalaiset sotilaat heti ruokavarat
saatuaan.) Kun tämä tuli päällystön tietoon, herätti se tietysti
yleistä paheksumista. Meitä soimattiin, viitattiin siihen,
että historia oli aina kuvannut suomalaiset sitkeäksi ja perin
kärsivälliseksi kansaksi, mutta nyt me muka kokonaan kumosimme
tuon väitteen. Me olimme huonoja sotilaita, jotka pienimmänkin
vastoinkäymisen sattuessa heti napisimme, emmekä kyenneet mitään
kestämään. Mutta niin ei ollut asianlaita. Tiedän varmaan, että
olisimme saattaneet kärsiä paljon ankarampaakin puutetta, jos vain
olisimme käsittäneet, mistä se johtui, miksi se oli välttämätöntä. Ei
suomalainen soturi usko pelkkää sanaa, kuten saksalainen, sanoipa sen
kuinka korkea herra tahansa; hänelle pitää selittää, sitten hän kyllä
mukautuu vaikka mihin ja pystyy mukautumaan. Nytkin tiesimme olevamme
vanhalla rintama-osalla, jonne tiet olivat kunnossa ja liikenneyhteys
hyvin järjestetty. Muonankuljetus sinne oli varsin helppoa ja
vaaratonta ja hätämme johtui -- se oli ainakin meidän mielipiteemme
- yksinomaan huolimattomuudesta. Ja juuri tämä meitä tuskastutti.
Jos olisimme olleet esim. liikuntosodassa, niin olisi luullakseni
jokainen nurkumatta tyytynyt kohtaloonsa.

       *       *       *       *       *

Sitten, yhtäkkiä olot huomattavasti paranivat.

Ensinnäkin avattiin kanttiini, rintamamyymälä, runsaine varastoineen.
Sieltä sai ostaa jos jonkinlaista hyvää, keltä vain rahaa liikeni:
oli häränkieltä, vasikanlihaa, sardiineja, sieniä, hedelmiä,
suklaata, hunajaa, marmelaadia, keksejä, siirappikakkuja j.n.e.
Kellä säästöjä vielä oli, pani ne nyt menemään. Varasto hävisi kuin
kuumille kiville, ja liikkuipa missä tahansa, niin aina poikien suu
kävi ja naama säteili.

Samaan aikaan järjestyi muonantuontikin. Leipää saatiin joka päivä ja
annoksia lisättiin. Soppa parani huomattavasti. Ja kolmeksi päiväksi
kerrallaan jaettiin vähän marmelaadia tai "schmalzia", eräänlaista
rasvaa, joka korvasi voin. Toisinaan annettiin sokeriakin hiukan ja
sitäpaitsi sikaari sekä kaksi paperossia päivää kohti.

Oli käynyt selville, että meille kuuluvia ruokavaroja oli hävitetty,
jopa suorastaan varastettu ja myötykin. Päämestari sai siitä
ansaitun rangaistuksensa, joutuen tiilinpäitä lukemaan. Ja, mikä
onnellisempaa, keittiöön, joka kokonaan oli saksalaisten aliupseerien
hallussa, saatiin nyt lähettää suomalainen peräänkatsoja valvomaan
ruuanlaittoa.

Kelpasi taas elellä. Rautaisten annosten syönti oli kyllä
eräänlaisena tahrapilkkuna maineemme kirkkaassa kilvessä. Mutta
sekin alkoi jo unohtua ja oli kai korkeudessa tullut ymmärretyksi,
koska minkäänlaisiin rankaisutoimenpiteisiin ei ryhdytty -- kunnes
yhtäkkiä uusi suru, uusi masentava häpeä painoi päät alas: jääkärit
Vickström ja Tuominen karkasivat, hiipivät ryssän puolelle. En
tahdo yksityiskohtaisesti kertoa näiden petturien teosta. Riittää,
kun mainitsen, että se löi meidät maahan kuin ruttotauti. Synkeinä
me uumoilimme toisiamme, mielessä salainen epäilys. Mistä enää voi
tietää, kuka oli kavaltaja, santarmikätyri? Olitko sinä sellainen,
tai sinä? Epäluulo myrkytti oivallisen toverihenkemme, sillä me
aavistimme, etteivät nämä kaksi olleet ainoita. Mustia miehiä,
ryssien rahoilla palkatuita, saattoi vilistä joukossamme. --

Ja juhannus oli juuri ovella.



5.

RUMPUTULESSA.


Oli leppeä, ihana ilta; ja juhannus.

Palasin juuri työmaalta ylioppilas M:n kanssa -- häntä sanottiin
tavallisesti Tekijä-Eekaksi [myöhemmin kaatunut Suomen
vapaustaistelussa. Tekijän huom.], ehkei vähimmin loistavan
kortinpeluu-taitonsa vuoksi -- vilkkaasti jutellen kotimaasta.
Muistelimme ihania kotoisia juhannusöitä, kokkoja, tervatynnyreitä,
haitarin säveliä lahdelmilta, lehtimajoja, niin, kaikkea, kun kuulin
zugführer H:n huutavan nimeäni. Riensin hänen luokseen jääden
asennossa odottamaan.

-- Te menette suutariin viemään joukkueen rikkinäiset saappaat
korjattaviksi. Ne on koottu Jukolan verannalle. Valmiiksi paikatut
tuotte tullessanne.

-- Kuten käskette, herra zugführer.

Haukattuamme palan leipää ja tietenkin ensin korteilla katsottuamme,
kuka saappaat kantaisi, lähdimme matkalle, taakka minun
olkapäälläni. Kun suutari asui rintaman takana, samassa paikassa,
missä keittiömiehet ja vääpelikin, kertyi taivalta noin kolmisen
kilometriä. Tie kulki aluksi kenttärataa pitkin, ohi kanttiinin, ja
painui sitten miltei rintaman suuntaisena komeaan hongikkoon.

Suutari, saksalainen jätkä, lihava ja pyöreänaamainen, oli laiskin
nahjus, minkä ikinä olen tavannut. Tyhmässä ylpeydessään piti hän
itseäänkin osallisena niihin loistaviin voittoihin, joita Saksa
oli saavuttanut, "sotilasura" oli noussut hänelle päähän eikä
hänen pöyhkeilyllään ollut rajoja. Meitä suomalaisia hän syvästi
halveksi, pitäen meitä raakalaisina ja muunmuassa väittäen, että
hauptzugführer J:n sivistystaso tuskin kohosi yhtä korkealle kuin
hänen, piki-oravan. -- Tietenkään ei hän ollut paikannut saappaita,
vaikka ne olivat maanneet täällä jo pari viikkoa, ja pahantuulisena
heitti hän huolimattomasti nurkkaan sen kimpun, jonka nyt toimme. Kun
tiukkasin, milloin entiset tulevat valmiiksi, vastasi hän yli olan:

-- Lass mal sehen. (Saa nyt nähdä).

Selitin kuitenkin jyrkästi, että olin lähetetty tänne niitä noutamaan
ja että minun oli vietävä herra zugführerille täsmällinen vastaus.

-- Vai niin. Zugführer, _herra_ zugführer kysyy, vastasi hän
ivallisesti.

-- Herra zugführer käskee! tiuskasin suuttuneena.

-- No. Joskus perjantaina, ehkä.

-- Minä perjantaina? Tulevanako vai vasta vuoden päästä?

Suutari sytytti rauhallisesti savukkeen.

-- Teillähän on riittävästi aikaa juosta katsomassa minä perjantaina
ne ovat valmiit, kuului hävytön vastaus.

Vai niin, ajattelin, herra piki-orava pöyhkeilee. Katsotaanpas, mitä
vääpeli arvelee hänen ahkeruudestaan.

Vääpeli Steinmüller istui asuntonsa edessä puistikossa tyytyväisen
ja velton näköisenä, sikari lerpallaan olevien huulten välissä,
jotakin sanomalehteä lukien. Pöydällä hänen vieressään oli tarjotin
teelaseineen, sokeri-astioineen, kekseineen, marmelaadineen. Oh,
oh, olipa sillä pojalla päivät! Pienessä tuulessa näkyi olevan,
koska kasvot niin punertivat, tämä arvoisa herra, joka ensimäisenä
oli saanut rautaristin, mutta joka kuitenkaan ei käynyt kuin kerran
kymmenessä päivässä rintamalla maksamassa meille tiliä, ja muulloin
pysyttelihe visusti suojaisessa asunnossaan. Armollisesti käänsi hän
päätään meihin päin ja kysäisi unisesti lehtensä takaa.

-- Nu?

Selitin, että miesten on pakko rämpiä nauhakengät jaloissa suolla,
kun saappaat viipyvät viikkokausia suutarissa, joka ei tee niille
mitään. Joukkueen työkyky kärsi sellaisesta huolimattomuudesta.

Vääpeli muutti sikarin toisesta suupielestä toiseen ja vastasi:

-- Wenn die Stiefel nicht fertig sind, so sind sie nicht fertig. Weg!
(Kun eivät saappaat ole valmiit, niin ne eivät ole valmiit. Tiehenne!)

Mutta annapas, että olisi suomalainen mies ollut suutarina, kyllä
olisi silloin noussut eri mökä mökissä.

       *       *       *       *       *

Tekijä-Eeka oli siksi hyvällä tuulella, että paluumatka, jonka varsin
äreänä alotin, ennen pitkää kääntyi sangen rattoisaksi. Ja mitäpäs
sitä turhista innostua, velvollisuutensa täyttänyt sotilas. Paras
olla vain vapaana, ihanan illan lumoissa... Kahden iloluontoisen
nuorenmiehen laulupa alkoi komeasti kajahdella metsässä.

Mutta se katkesi äkkiä, ankaraan, tiuhaan tykinjyskeeseen. Kun emme
olleet milloinkaan kuulleet läheltä kanuunalla ammuttavan, luulimme
aluksi, että oma tykistö, joka sijaitsi aivan vieressämme tien
varrella, metsän suojaan kätkettynä, oli avannut tulen. Mutta ei.
Erotimmehan selvästi granaattien räjähdykset, shrapnellien sähinän,
ja ennen pitkää alkoi niitä sataa lähettyvillekin. Ne vonkuivat
ja ulvoivat mennessään, taittoivat puita, joiden latvat rymisten
putosivat maahan, nakkelivat niitä korkealle kuin tikkuja ja kylvivät
yltympäri kaarnaa ja oksanpalasia. Hurisevat sirpaleet iskivät hongan
kylkeen kuin kiukkuinen karhu kämmenillään ja suuret Riigan patterien
projektiilit humisivat kuin koski.

Tietysti se veti naamataulut vähän totisiksi ja pani kiiruhtamaan
askeleita. Vinhaa vauhtia riensi luutnantti Haase vastaamme,
arvatenkin matkalla hauptmanni Knahtsin luo, jonka johdon alaisena
pataljoona nyt toimi, majurin ollessa asiamatkoilla. Tästä
päättelimme, että jotakin tärkeätä oli tekeillä.

Yhä kiihtyi ammunta. Bum-bum-bum-bum! Laukaukset seurasivat niin
nopeasti toisiaan, että niitä tuskin erotti; kaikki sulautui
yhtenäiseksi, helvetilliseksi jylinäksi. Ja joka haaralla räiski,
hurisi ja ulvoi. Tämä oli nyt siis rumputulta, josta sanomalehdissä
aina hälistiin... Arvatenkin oli ryssillä hyökkäys mielessä ja me
poloiset olimme täällä kaukana, päälle päätteeksi aseettomina.

Aivan lähellä sitä paikkaa, mistä kenttärata alkoi, oli kolmannen
komppanian keittiö. Sen luona tapasimme erään ryhmänjohtajan, joka
vastikään oli tullut rintamalta käsin ja hengähti helpoituksesta
päästyään tähän suojaiseen paikkaan.

-- Älkää hyvät miehet yrittäkö edemmäs, puhui hän hikeä pyyhkien, ei
siellä nyt elä ihminen kulkea.

Selvästi saattoi huomata, että hän oli kiihoittunut, kuten
luonnollista, mutta kieltämättä oli hänen varoituksessaan
punnitsemisen aihetta. Meillä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista lupaa
jäädä tänne etulinjan taakse majailemaan. Tietenkin komppania oli nyt
hälyytetty ja odotteli kiväärit valmiina vihollista. Millä tavoin
me olisimme voineet puolustautua sitten jäjestäpäin, hiipiessämme
toverien joukkoon kuin ainakin perunakuopassa piileskelleet? Meille
naurettaisiin ja meitä voitaisiin sen lisäksi rangaista. -- Tämän
sanoimme ryhmänjohtajalle ja lähdimme vilkkaasti liikkeelle.

-- Jumala kanssanne, kuului takaamme vakavasti.

Rivakoin askelin teimme taivalta. Jo saavutimme kenttäradan,
mutta sen lähettyville pommeja vasta oikein satoikin. Nähtävästi
koettivat ryssät saada rikki tätä meille niin tärkeätä tietä ja
suuntasivat siihen suuren osan tykeistään. Eteen ja taakse, oikealle
ja vasemmalle putoili granaatteja, mutta ei vain kohdalle. Niskamme
painui väkisinkin kyyryyn ja vaikka ilma oli viileä, tuli meidän
tavattomasti hiki, ikäänkuin olisimme juosseet. Jonkun kerran täytyi
meidän heittäytyä radalle pitkäkseen, kun riigalaisia hirviöitä tulla
humahti aivan viereen.

Radan puolessa välissä tuli vastaamme neljä pionieriä, likomärkinä ja
kiihdyksissä.

-- Kääntykää, kääntykää hyvät veljet. Siellä tulee loppu eteenne,
sanoivat he.

He olivat olleet metsässä töissä, kun leikki alkoi. Lähempänä
etulinjaa väittivät he satavan pommeja vieläkin tiuhempaan ja
kertoivat kuin ihmeen kautta pelastuneensa ehjin nahoin tänne asti.
Ymmärsimme, millä tavoin he olivat kastuneet. Radan kummallakin
puolin kulki nimittäin syvä ojat, jotka olivat vettä täynnä ja kun
räjähtäviä granaatteja oli täytynyt väistää, ei auttanut muu kuin
painua arvelematta ojaan.

Epäröimme, katsahdimme ehkä toisiimme, mutta emme enää
toisiltammekaan kehdanneet kääntyä ympäri. Ja olihan meidän
velvollisuutemme palata komppaniaan. Akka tieltä kääntyköhön,
sanoivat vanhat suomalaiset ja heidän periaatettaan seuraten
tuumailimme mekin yksikantaan:

-- Kyllä meidän vaan on mentävä.

-- Herran haltuun sitten, kuului jälleen tyyni hyvästijättö.

Ja totta olivat pojat kyllä puhuneet. Sillä mitä lähemmäs etulinjaa
tultiin, sitä rankemmaksi kävi pommisade. Tuontuostakin täytyi
meidän heittäytyä maahan, mutta pidimme ikäänkuin kunnianasiana
olla sukeltamatta ojaan. Tekijä-Eeka nauroi pahaa, omituista,
hermostunutta naurua, josta luonnollisuus oli kaukana, eikä hän,
vanha hoidon pelaaja, malttanut olla huomauttamatta.

-- Tämä on ihan kuin kaheksaantoista vielä heivaisi.

Minä taas puolestani kieltelin häntä liikaa kiiruhtamasta, selittäen,
ettei sitä voinut tietää, milloin juoksisi päänsä suoraan pahki
pommiin, joka muuten olisi saattanut lentää ohi.

Kanttiinin ovet olivat selkoselällään. Vääpeli Freude, joka
sitä hoiteli (hän oli tullut ensimäiseen komppaniaan siirretyn
Höfelmeyerin tilalle), oli nähtävästi rientänyt lauhkeampiin
ilmanaloihin, muistamatta sulkea herkkujaan lukkojen taa, vaikka
hän tavallisesti kylläkin oli varuillaan meidän suhteemme. Mutta ei
ollut meilläkään halua poiketa sisälle, eteenpäin vain teki mieli.
Joistakuista paikoin oli rata särkynyt ja shrapnellin luotien jälkiä
näkyi kaikkialla. Jukola tuntui olevan ihan pommituksen keskipisteenä
ja olimme aivan varmoja, ettei siitä enää ollut jälkeäkään jäljellä.
Mutta kun vihdoinkin, hirveän shrapnellisateen läpi pääsimme ehjin
nahoin rakkaaseen kämppäämme, jonne meidän välttämättä piti mennä
noutamaan kiväärit, huomasimme suureksi iloksemme, että se oli
aivan eheänä kaikessa vaatimattomuudessaan. Sisällä oli kyllä
sekamelskaa, penkit nurin, patruunalaatikoita huiskin haiskin,
mikä todisti toverien lähtökiireen, mutta mitään vahinkoa ei ollut
tullut. Pistimme tupakaksi -- muistan, kuinka ahnaasti kiskoimme
sauhuja, hien valuessa virtanaan -- sitten sieppasimme kiväärimme ja
ryntäsimme ulos. Oli nimittäin vielä syöstävä granaattikuuron läpi
etulinjaan.

Pojat olivat tietenkin kämpissä, mutta niiden edustalla käveli
zugführer H. levollisena tarkastellen, mitä ulkona tapahtui. Varsin
pitkään katseli hän tuloamme. Pysähdyimme asentoon hänen eteensä ja
minä ilmoitin niin tyynesti kuin suinkin osasin:

-- Saappaat eivät vielä olleet valmiit, herra zugführer.

Hetken aikaa tuijotti hän meihin ihmeissään, näytti vihdoin
muistavan, naurahti, löi kädellä olalle ja sanoi:

-- Vai niin. Sieltäkö nyt tulette? Menkää sisään lepäämään.

Kun avasimme edessämme olevan kämpän oven, oli siellä miestä kuin
helluntain epistolassa ja sauhua niin, ettei tahtonut kämmentään
nähdä. Ja Eetu [kaatunut Suomen vapaustaistelussa. Tekijän huom.]
verraton filosoofimme, veti pehmeällä, miellyttävällä äänellään
ja aivan omalaatuisella taidollaan sydämensä pohjasta ja toisten
hartaina kuunnellessa:

    Herra Petteri istui kamarissaan
    ja peilaili hiuksiaan;
    kysyi vanhalta elatusmuoriltaan:
    "minkä kuoleman minä saan?"

       *       *       *       *       *

Tätä kiivasta tulta kesti noin tunnin ajan. Sitten syntyi täydellinen
hiljaisuus ja kesäyön tyyni rauha lepäsi yli rintaman. Mitään
hyökkäystä ei tullut, vaikka sitä turhaan odotimme.

Ilmeisesti oli koko pommitus johtunut Tuomisen ja Vickströmin
ylimenosta. Kun ryssät olivat saaneet tietää, keitä heillä oli
vastassaan, ja sen lisäksi nyt tarkasti tunsivat asemamme, olivat
he todennäköisesti päättäneet kostaa. Mutta huonosti heitä
onnesti. Sillä vaikka ammunta oli niin kiihkeää, etteivät Ranskan
rintamallakaan olleet upseerit omien sanojensa mukaan olleet mokomaa
leikkiä kokeneet, ei se aiheuttanut juuri minkäänlaista vahinkoa.
Kukaan ei kuollut, ainoastaan pari miestä haavoittui.

Jukolan sakki oli tässä rytäkässä ollut erikoisen lujilla.
Sillä paitsi meitä kahta, jotka koko ajan olimme taivaltaneet
pommisateessa, oli toistenkin täytynyt juosta läpi granaattitulen
etulinjasta Jukolaan ja sitten takaisin. Ammunnan alkaessa olivat he
nimittäin olleet rintamavarustuksen luona työssä ja kun komppania
hätyytettiin oli kiväärit pitänyt noutaa. -- Nyt palattiin iloisina
ja remuten takaisin kämppään, ainoastaan kaksinkertainen vartio oli
jätetty pitämään silmällä ryssien mahdollisia aikeita. --

Juhannuksen kesäinen lumous vallitsi kaikkialla. Ei enää pauketta, ei
minkäänkaltaista melua. Yön valkeassa hohteessa vaelteli patrullimme
Misse-joen rantaa. Ja silloin, yön pyhässä hiljaisuudessa, kuului
vihollisen puolelta teatralisen kolkko ääni:

-- Maanne ei tule koskaan vapaaksi, kavaltajat.



6.

YÖ-PATRULLI.


Edelläkerrottu pommitus tuotti ensimäisen rautaristin suomalaiselle.
Ryhmänjohtaja W. ensimäisestä komppaniasta, joka oli granaatin
sytyttämästä kämpästä saanut pelastetuksi kiikarin ja erinäisiä muita
tavaroita, palkittiin toisen luokan rautaristillä. Mutta varsin pian
alkoi niitä ilmestyä yhä useamman rintaan, etenkin sinä aikana,
jolloin lähettyvillä, hiukan meistä oikealla, oli käynnissä suuret
Eckau-Keckaun taistelut ja jolloin pataljoona kunnostautui tekemällä
ansiokkaita tiedusteluretkiä.

Yhtämittaista tykinjylinää kesti vuorokaudet umpeen, mutta meidän
kohdallamme oli hiljaista. Toisinaan kantausi korviin konekiväärien
rätinä ja jalkaväen kiihkeä ammunta. Oma patterimme oli viety
taisteluun, jossa se niittikin kunniaa ja mainetta, saaden armeijan
päällystöltä ensin suullisen ja sitten kirjallisen kiitoslausunnon
kunnostautumisestaan sekä lukuisia rautaristejä. Viestit
tiesivät kertoa, että tuhansittain ryssiä oli ammuttu kasoihin
piikkilanka-aitojen eteen, mutta meille ilmaisi vain alituinen jylinä
ja pyrstötähtien kaltaisina lentelevät valopommit taistelun käynnin.

Alueellamme vallitseva hiljaisuus oli kuitenkin siksi outoa, että
arveltiin ryssillä olevan jotakin erikoista tekeillä, ja pataljoona
sai määräyksen lähettää tiedustelijoita niin lähelle ryssän
varustuksia kuin mahdollista, ottamaan selvää heidän aikeistaan.

       *       *       *       *       *

Seisoimme valmiina lähtöpaikalla, rintamavarustuksessa olevan aukon
kohdalla. Meitä oli kuusi, seitsemäntenä päällikkömme, ryhmänjohtaja
T.; kaikilla oli mahdollisimman vähän vaatteita, nauhakengät jaloissa
ja käsigranaatit vyöllä. Päällikkö antoi erikoisia määräyksiä ja
ohjeita, selitteli retken tarkoitusta, ja sitten matkaan.

Sivuutimme omat vartiot, kapeaa, mutkikasta tietä pitkin
puikkelehdimme läpi piikkilanka-esteiden ja tulimme suurelle,
viettävälle pellolle, joka kasvoi sankkaa, korkeata kylvöheinää.
Alempana loisti monijakoisen Missen läheisin haara valkeana kuin
himmennetty hopea. Oli valoisaa, tyyntä, rauhallista. Mistään ei
kuulunut laukausta, missään ei näkynyt ihmisolentoa. Ruisrääkkä
vain äänteli lähellämme, ja alhaalla virrassa, jonka yllä keveä
utuharso keinui, puheli sorsa poikasilleen. Jossakin hyvin korkealla
surisi lentokone, mutta ei se sattunut silmään. -- Suuri petäjä,
komppanian alueen rajapyykki, näytti vaipuneen kesä-öiseen uneen,
kenties se haaveili menneistä ajoista, jolloin niiden raunioiden
paikalla, joiden ääressä se seisoi, kohosi komea talo iloisine
ihmisineen, lapsineen, jotka olivat leikkineet mäntyvanhuksen
juurella, eläimineen, joille se oli tarjonnut siimestään. Nyt naukui
villiintynyt kissa sortuneen muurin huipulla, tai puikkelehti liukas
kärppä kivijalan aukoissa...

Kiilan muotoon järjestyneinä hiivimme hiljaa jokirantaan.
Katselimme, kuuntelimme... Ei missään ääntä, liikettä. Vain
sääskien yninä kiusasi korvia. Niitä oli myriaadittain, läpi
verkonkin ne tunkeusivat kasvoihin, niin että joka hetki sai pyyhkiä
niitä kädellään pois kuin rahnaa; ennen pitkää iho paisui ja oli
kauttaaltaan täynnä punertavia paukoja...

Ensimäinen Missen haarajoki ei ollut syvä, vesi ei noussut
kainaloihinkaan. Kahlasimme sen yli ja vaelsimme hiljaa eteenpäin
tuuhean kaislikon suojassa. Niin tultiin varsinaisen pää-uoman
rannalle, missä jälleen makasimme tarkasti tähystellen. Mieltä alkoi
jännittää, sillä kauempana ei oltu koskaan käyty.

Jo laskeutui johtaja äyräältä veteen ja alkoi uida. Vuolas virta
vei häntä pitkän matkan mukanaan, vaikka joki oli tuskin kymmentä
metriä leveämpi. Kun hän oli onnellisesti päässyt yli, seurasimme me
toiset vuoron perään. Vesi oli kylmähköä, eikä kivääri selässä ollut
erittäin mukava uida, mutta eihän matkakaan ollut pitkä.

Ryömittyämme varovaisesti pienelle ylänteelle, kuuntelimme
ja katselimme jälleen. Missään ei näkynyt ryssiä eikä heidän
patrulliaan. Mitä se merkitsi, mitä oli heillä mielessä? Tämä
outo hiljaisuus alkoi painostaa. Olivatko he huomanneet meidät ja
väijyivät jossakin piilossa, tai hiipivätkö katkaisemaan paluutien?

Yhtäkkiä leiskahtaa oikealta metsän takaa kuin kymmenittäin suuria
salamia tai kuin valtavan tulipalon loimut. Sitten kuuluu sarja
kumeita räjähdyksiä, ei, mörähdyksiä ne olivat, kuin olisivat
tuhannet pedot syöksyneet saaliinsa kimppuun: ryssäin patterit
avasivat kaikki yhtaikaa tulen. Samassa tuokiossa alkoivat valopommit
singota korkeissa kaarissa ilmaan. Kuin outo, huikaiseva tähtisade ne
nousivat ja putosivat. Meidänkin kohdallamme sijaitsevat vihollisen
tykit ampuivat viistoon, samaa maalia kohti kuin toisetkin. Sitten
rupesivat kuularuiskut rätisemään: Eckau-Keckaun taistelu oli jälleen
käynnissä.

Hiivimme yhä eteenpäin. Sivuutimme suojuksen, jossa ryssän etumaisin
vartio tavallisesti seisoi; paikka oli tyhjä. Tuli toisen vartion
rintasuojus; sielläkään ei ketään. Merkillistä.

Ääntä, vihdoinkin... kuin veden solinaa. Makasimme liikkumattomina,
päät painettuina nurmikkoon ja katse jännittyneenä. Ei mitään.
Luultavasti se oli vain sorsa, joka hyönteistä tavoittaessaan oli
syöksähtänyt vähän ylös vedestä ja nyt ui kahisevassa kaislikossa.

Taas eteenpäin hiljaa ryömien. Oli enää tuskin sataa metriä ryssän
valliin, mutta muuan Missen haarajoki katkaisi meiltä jälleen tien.
Makasimme liikkumattomina, silloin tällöin vain pyyhkien sääskiä
kasvoiltamme, jotka olivat miltei tunnottomiksi turtuneet. Näytti
siltä kuin olisi jostakin edessämme olevasta kämpästä noussut ohut
sauhu tyyneen ilmaan. Tykkien jylinä alkoi hiljentyä. Kuului selvästi
kopina, kun vihollisen puoleisilla puolapuukäytävillä kuljettiin;
montaa miestä ei siellä liikkunut... Jossakin kai veistettiin, koska
erottausi kirveen kalke ja lastun risahdus, kun se irtautui...
Hiljaisia, matalia ääniä... Sitten alkoi joku pehmeästi ja
hentomielisesti laulaa venäjäksi: äiti, äiti älä soimaa j.n.e., tuota
kaihomielistä venäläistä laulua...

Kuinka oli mahdollista, että tällaisena hetkenä, jolloin yön
loihtuisa tenho oli kuin saduksi muuttanut kaiken, jolloin luonto oli
vaieten pysähtynyt ihmettelemään omaa kauneuttaan, ihmiset hiipivät
ja vaanivat tappaakseen toisiaan?...

Muuan joukosta tuijotteli hajamielisenä eteensä. Hän oli ihmeen
levollinen. Vaikka hän selvästi tajusi aseman vaaranalaisuuden,
ei hän tuntenut edes jännitystä. Oliko tämä nyt rohkeutta,
urhoollisuutta?... Urhoollisuus, mitä se oli?... Sitten hän muisti
tuhlattua elämäänsä... Nuoren tytön kuva hiipi hänen mieleensä.
Ehkä hän oli lähtenyt tälle pitkälle matkalle päästäkseen irti
velvoittavista suhteista, entisyydestä, kun ei enää ollut muuta
mahdollisuutta. Voiko sellainen mies, jolla ei ollut mitään
menettämistä, sanoa rohkeuttaan urhoollisuudeksi? Eikö hänelle
paikalleen sattunut luoti ollut vain vapahdus? Ei, urhoollisuus oli
sitä, että jalo ja kunnollinen henkilö pani alttiiksi tehdyn työnsä,
saavutetun asemansa, koko elämänsä isänmaan eteen. Vain sellainen oli
oikeutettu iloitsemaan rohkeudestaan... Lopputulos pisti kipeästi,
melkein kadehtien hän vilkaisi tovereitaan. Heidän oli toista, heillä
oli työ takana, tulevaisuus edessä; sen he uhrasivat maalleen...
Isänmaalleen, joka menehtyi sisäisiin riitoihinsa, jossa rehoittivat
laiskuus, omanvoitonpyynti, paheet, joka rahakirstujensa takaa
ruikutti köyhyyttään, joka herkkupöytiensä ääressä valitteli nälkää
ja karua luontoaan, jossa monet, sortajiaan silitellen, leimasivat
parhaat poikansa kavaltajiksi. Ansaitsiko, ansaitsiko... oliko se
kypsä?... Pois, pois sellaiset ajatukset. Kaikista huolimatta oli se
maailman paras maa, jonka edestä ei mikään ollut liikaa...

Yhä makasimme samassa paikassa. Alkoi viluttaa. Kun vähänkin
liikahti, pani märkien, kylmentyneiden vaatteiden kosketus väreitä
kulkemaan läpi ruumiin. Kädet kävivät jäykiksi ja sinertäviksi ja
hampaat hakkasivat kaalia. Mielellään olisi sytyttänyt paperossin
sekä itselleen nautinnoksi että sääskille kiusaksi, mutta se ei
tietenkään saattanut tulla kysymykseen.

Hiivin vihdoin johtajan luo kysymään, emmekö jo lähde eteenpäin. Hän
makasi miltei käppyrässä, ankaran suonenvedon kouristaessa hänen
jäseniään, eikä sanonut voivansa enää kauemmas tulla. Ja johan
olimmekin riittävän hyvin täyttäneet sen määräyksen, mikä meille oli
annettu: saaneet selville, ettei ryssiä ollut kohdallamme paljon ja
ettei heillä todennäköisesti ollut mitään pahoja aikeita.

Yhä enemmän ja enemmän alkoi vilu vaivata. Vihdoin vaaleni aamu ja
me lähdimme tekemään paluuta. Yhtä onnellisesti, ketään kohtaamatta
selviydyimme jälleen. Ja niin oli päättynyt tämä märkä retki, joka
olisi aivan yhtä hyvin saattanut olla viimeisemme, kuin se nyt
muistutti romantista samoilua ihanassa yössä.

Päästyämme "kotiin" saimme harvinaisen vastaanoton: zugführer
H. antoi joka miehelle kelpo moukun rommia. Sitten kiiruhdimme
kämppiimme, riisuimme märät vaatteet ja ilki-alastomina heittäysimme
levolle, arvatenkin suureksi tyydytykseksi niille vuoteittemme
hiljaisille tovereille, jotka näin kauan olivat saaneet odottaa
illallistaan.

       *       *       *       *       *

Tietenkään eivät kaikki tiedusteluretket olleet yhtä rauhallisia.
Toisinaan ampua räiskyteltiin aika tavalla. Milloin keikahti
ryssä, milloin suomalainen sai maistaa kuulasta. Mutta yleensä oli
tiedustelu edelläkerrotun kaltaista vaeltamista aavalla pellolla,
kesäyön selkeässä valossa.

Patrullimme tuotti komppanialle ensimäisen rautaristin joka annettiin
johtajallemme, ryhmäpäällikkö T:lle.



7.

PUNATAUDISSA.


Kun heinäkuun poudat vihdoinkin alkoivat, kuivui suo nopeasti.
Pukkien varassa lepäävät puolapuukäytävät jäivät korkealle yli
vedenpinnan. Sinne tänne ilmaantui miltei kuivia maa-alueita ja
muutamilla mättäillä punersi iloksemme jokunen mansikkakin.

Mutta samalla alkoi suo tavattomasti haista. Vesi lätäköissä ja
kuopissa muuttui keltaiseksi ja ikäänkuin paksummaksi. Siinä
vilisi kaikenkaltaisia eläimiä ja sen pinnalla kiilsi jonkinlainen
rasvakerros. Multaa kaivaessamme olimme suosta löytäneet pari
puolimätää ruumista ja sekin herätti monenmoisia epäilyjä.

Taudit alkoivat raivota. Lukuunottamatta syyhyä, joka jo ennemmin
oli useita kiusannut, saivat monet kummallisia ihottumia ja rupia
ruumiiseensa. Muutamia sairastui keuhkotautiin, mutta yleisin
kaikista oli punatauti.

       *       *       *       *       *

Muistan erikoisen hyvin, kuinka kävin noutamassa sen päivällisen,
jota en enää saanut syödyksi. Ruokatynnyri, jolla joukkueen soppa-osa
kannettiin kenttäradan päästä, oli vastikään tuotu jakopaikalle.
Pojat seisoivat pitkässä rivissä keitto-astiat käsissä ja päivystäjä
jakoi hiki hatussa. Kai ryssät näkivät meidät, koska pari shrapnellia
tulla sähähti aivan lähettyville. Sattui siinä hauptmanni juuri
kulkemaan ohitsemme. Hän komensi pojat nopeasti kämppiin, ja taas
tulla suhahti pommi. Mutta ihme ja kumma. Joukko seisoi järkähtämättä
ikäänkuin hiukan ihmetellen ja aprikoiden, jotta kaiketi tässä olisi
päällikköä toteltava, mutta pitäisi se soppakin saada. Vasta toisella
komennolla pöllähti parvi vähän hajalleen -- eivät kuitenkaan ne,
jotka seisoivat lähinnä tynnöriä.

Niin, sitä oli nälkä. Ei voi väittää, ettemme rintamalla saaneet
ruokaa riittämään asti, milloin olot olivat säännölliset. Olipa
sitä jäämäänkin. Mutta sittenkin, vaikka oli syönyt kyllikseen
ryynisoppaa, jossa oli sitkeitä lihanpalasia seassa, tai
hedelmäkeittoa, jossa vilisi matoja, kun vain ajatteli kotia,
vaikkapa maalaistorpan yksinkertaista läskipannua ja perunakuppia
asiaankuuluvine piimätuoppineen, niin vesi herahti kielelle syömästä
päästyäkin. Täytyy ymmärtää, mitä tällainen hivuttava nälkä oli.
Se ei ollut suinkaan samaa, kuin parin kolmen päivän ravinnotta
oleminen, sillä nythän tunsi kylläinen mies nälkää ja sen laatu oli
paljoa tuskallisempaa. --

Tapahtui vielä muutakin samalla kertaa. Muuan saksalainen luutnantti
otti maasta shrapnellin kuoren, piti sitä korkealla ilmassa ja huusi:

-- Tämä on Helsingin tuotteita pojat! En tiedä, tokko sitä toiset
huomasivatkaan, heillähän oli soppansa, mutta minä, joka en voinut
syödä, mietiskelin asiaa pitkän aikaa. Vai niin. Kotimaassa meille
valmistettiin kuolemaa. Kyllähän sen ymmärsi, pakko oli pakkoa, mutta
sittenkin tuntui pahalta...

Iltapäivällä yritin vielä olla työssä, mutta kovin olin haluton ja
voimaton. Päätä pakotti vihlauksittain ja kovemmin ponnistaessa
ruumis vapisi. Kun vihdoin päästiin kämppään, paneusin levolle ja
vaivuin miltei heti rauhattomaan uneen. Ei kuitenkaan kestänyt kauan,
ennenkuin heräsin niin tuskalliseen vatsanpeitteeseen, että olin
ääneen valittaa. Vääntelehdin vuoteessa, juoksin ulkona ja kun osasin
ottaa sopivan kokoonkäpristyneen asennon, hellitti tuska hetkiseksi.
Mutta juuri kun olin uudelleen nukkua, alkoi sama leikki jälleen.

Asetuin verannan penkille, polvet vedettyinä leuan alle, kädet
ristissä säärien ympäri ja filtti harteilla. Siinä oli minun hyvä
olla. --

Kesäyö, sama lämmin, hiljainen, itsestään loistava kuin kotona,
kaukaisessa pohjolassa. Eikä kuitenkaan niin ihmeellinen, valkea
ja puhdas kuin siellä. Suon usvat keinuivat rauhattomina kuin
noidan huntu; paikoittain ne peittivät koivuviidakon loihdullaan
ja mielikuvitus loi näköpiiriin outoja olentoja, kalliolinnoja,
peikkoja. Oli hiljaista, vain yön hiljentyneitä ääniä kuului. Joku
yksinäinen kiväärinlaukaus kantausi korviin keveänä napsahduksena;
toisinaan etäinen tykki jylisi vaimentuneena kuin pakeneva ukkonen...
Ihmeellistä oli täällä istua, vieraassa, kaukaisessa maassa, keskellä
sodan kesäöistä unta, joka milloin tahansa saattoi häiriintyä ja
muuttua murhan melskeeksi...

Vaivuin sairaan herkkiin haaveisiin. Lukemattomia kotoisia kuvia
kulki editseni. Sitten muistin kirjettä, jonka vastikään olin
saanut, saanut Annalta... Miksi niin valittaa? Miksi luulla elämää
mahdottomaksi ilman minua... minua? Ja ennen kaikkea, miksi sitä
minulle niin intohimoisesti sanoa, yrittämättäkään alistua,
ikäänkuin syyttäen? Se vain koski, apuahan ei siitä ollut... Johduin
miettimään, oliko oikein sotilaan kirjoittaa kotiin, varsinkin näin
kaukaa. Sinä hetkenä, jolloin kirje saapui, repeytyivät vain vanhat
haavat ja kaipuu kasvoi kahdenkertaiseksi -- ja sinä hetkenä saattoi
kirjoittaja jo olla kylmä. Paras vaieta, totuttaa omaiset vähitellen
siihen että on poissa, tietymättömissä. Toivo kyllä lievensi
epätietoisuudesta johtunutta surua, toivo ja tottumus -- ja sitten
olisi kuolinsanoma helppo ottaa vastaan, se tulisi vain kuin piste
lauseen perään, enää suuremmin järkyttämättä...

Heräsin siihen, että lähettyviltä kuului veden molskinaa aivankuin
olisi joku suurin saappain kävellä tarponut suossa. Selvästi se tuli
minua kohti. Muistin, että näinä päivinä oli jostakin vankileiristä
päässyt karkuun parikymmentä ryssää, ja että rintamalle oli
lähetetty kehoitus pitämään silmällä, aikoivatko he yrittää yli,
kotipuolelleen. Odotin mielenkiinnolla... Kauris, ruskeanharmaa
metsäneläjä se vain oli, joka tulla koikkelehti aivan lähelleni.
Se pysähtyi, vainusi herkillä sieraimillaan ja katseli pelokkaasti
kauniilla silmillään. Sitten se painui kiireesti tiheikköön...
Merkillistä, jos olisin ollut terve, olisin viipymättä, siepannut
kiväärin ja yrittänyt antaa sille lyijyä otsaan, mutta nyt, sairaana,
olin kovin hentomielinen. Varoin liikahtamasta, etten olisi sitä
säikyttänyt, mielelläni olisin silittänyt sen päätä, kenties jutellut
sille, turhia sanoja, joilla olisi ollut kaipuun siivet...

Näitä kauriita, joita siellä oli melko runsaasti, me tavallisesti
ankarasti vainosimme. Toisinaan saimmekin jonkun kaadetuksi ja
silloin tietysti valmistettiin herkku-ateria sen kämpän miehille,
jonka perhekunnan jäsen otuksen oli ampunut. Samaan tapaan me
ahdistelimme kurkia ja hanhia, joita tuon tuostakin lenteli suurissa
parvissa kohdallamme. Sattuipa vaan tuollainen parvi kulkemaan
rintamalinjan suuntaan, heti syttyi kuin täysi sota. Sekä meidän,
että ryssäin puolelta ammuttiin, huolimatta siitä, että se oikeastaan
oli kiellettyä, ja milloin saalis osui putoamaan puolueettomalle
alueelle, rintamavarustusten väliin, syntyi sen noutamisesta
hengenvaarallinen kilpailu. Meidän, nälkäisten "leipäjääkärien"
puolelle taisivat useimmat paistit kuitenkin kulkeutua.

Jo nousi aurinko. Pikkulintuset alkoivat tirskua. Usvat saivat
purppurahohteen ja häälyivät aamun vienossa henkäilyssä.
Puolapuukäytävällä kopisi yksinäiset askeleet; yövuorossa oleva
ryhmänjohtaja riensi varmaankin vaihtamaan vahteja.

Verannalle oli tehty jonkinlainen pukkisänky, johon koetin asettua
pitkäkseen, mutta heti alkoivat poltteet uudestaan ja kesti tuokion,
ennenkuin jälleen löysin sopivan käppyräisen asennon.

Aamu yhä vaaleni; alkoi kuulua hälinää, ääniä. Jo tuotiin
kahvi, koska radalta kuului vaunujen jyrinää. Kämpästä pöllähti
unenpöpperöisiä miehiä verannalle yksi toisensa jälkeen. Tupa- ja
vesipoika lähtivät kahvia noutamaan, toiset rupesivat riisumaan
vaatteitaan.

Meidän täytyi nimittäin aina maata täysissä pukimissa, saappaat
jalassa, tornisteri pään alla, vieläpä kiusallinen patruunavyökin
päällä, solki siitä kuitenkin sai olla auki. Yritettiinhän määräystä
toisinaan rikkoa, mutta hauptmanni teki öisin tarkastuksia ja armias
taivas, jos hän tapasi jonkun, jolla esim. ei ollut saappaat jalassa.
Aamuisin sitten, ennen töihin lähtöä riisuttiin ryysyjä vähemmäksi ja
yritettiin peseytyä. Meillä, väljässä Jukolassa, oli sentään onneksi
riittävästi ilmaa, joka hatarien seinien läpi pääsi vaihtumaan.
Toisin niissä kämpissä, jotka olivat yltympäri vuoratut mullalla.
Kun aamulla tempasi oven auki, oli lentää seljälleen, niin paksu ja
voimakas virta syöksähti sieltä kasvoille. Sanomattakin on selvää,
että tämä kostea kaasu sisälsi erinäisiä tuoksuja, ihmetellä vain
täytyi, kuinka miehet pysyivät terveinä.

-- Ollapa nyt kotona ja lähteä kalaan tällaisena aamuna! huudahti
"Setä", aina tyytyväinen Kuopion poika, kaataessaan kahvia
keittoastian kanteen. Tämä kahvi oli tietenkin ohrakahvin kaltaista,
mistä lie keitettyä, ja sitä juotiin mustana, useimmiten ilman
sokeria, leipäpalan paineeksi.

-- Tai heinään, innostui Kustu, nuori oululainen ylioppilas.

Joku kyseli minun vointiani. Isä V., turkulainen leipuri ja
itse-oppinut, loistava puhuja ja maailmaakokenut veitikka, joka
oli jo ehtinyt yli kolmenkymmenen, seisoi verannan penkillä paita
kädessä, aamuauringon suloisessa paisteessa noukkien elättejään
jaloittelemaan, ja täyttä kurkkua laulaen:

    Onko helmiä kirkkaita kruunussasi,
    kun on päättynyt taistelu tää?...

       *       *       *       *       *

Kun klo 8 aikana kävin lääkärissä, selitti hän minussa olevan
punataudin. Minut määrättiin revierstubeen, jonkinmoiseen
kenttäsairaalaan, joka sijaitsi rintaman takana, lähellä
edellämainittua kolmannen komppanian keittiötä, noin kahden
kilometrin päässä. Mukaan tuli ottaa keitto-astia ja filtit, mutta
monen monta kertaa sain levätä tiepuolessa, ennenkuin tuo mitätön
matka oli suoritettu.

Sairaala oli perin siisti, pyöreistä kuusista tehty kämppä, omien
pionieeriemme kyhäämä. Se sijaitsi kuivalla paikalla männikössä,
oli vielä keskeneräinen, mutta hyvin siellä jo tultiin toimeen.
Kymmenkunta poikaa lojui vuoteillaan, mikä missäkin taudissa; eräällä
oli suuria rupia, jotka suovesi oli synnyttänyt, muutamat sairastivat
kuumetta, mutta useimmissa oli sama vatsanpoltto kuin minussakin.
Sairaalahan oli oikeastaan vain paikka, jossa annettiin ensi apu,
sidottiin haavoittuneet j.n.e. Meitä punatautisia täällä vain jonkun
aikaa tutkittiin, ja jos tauti alkoi tulla vaikeammaksi, lähetettiin
potilas varsinaiseen sairaalaan. Lääkkeenä käytettiin etupäässä
opiumia.

Viivyin täällä kaikkiaan parin viikon ajan. Kun syömisestä ei juuri
tullut mitään, vähenivät voimat tavattomasti ja ruumis laihtui.
Saniteetti-vääpeliltä, jonka tuttavaksi olin päässyt, kerjäsin
ylimääräisiä opiumi-annoksia, ja makasin monet ajat kuin humalainen,
sairaan vaihtelevia unia nähden.

Eräänä päivänä -- olin silloin jo toipumaan käsin -- kun loikoilin
auringonpaisteessa nurmikolla filtti allani, alkoi kuulua tahdikasta
askelten töminää ja metsän takaa tuli näkyviin jääkärikolonna. Se oli
pionierikomppania, joka palasi kotiin Schmardenin taistelusta.

Tämä työkomppania oli kaiken aikaa majaillut varsinaisen rintaman
takana, toisessa linjassa -- heidän asuntonsa olivat muuten vallan
lähellä sairaalaa -- käyden vain töissä meidän alueellamme. Mutta
ehkäpä oli tahdottu koettaa heidänkin sotakuntoaan, koska heidät
oli viety taisteluun, varsinaiseen hyökkäykseen oikein. Schmardenin
kylän luona olivat ryssät tehneet itselleen etuvarustuksen, joka
alkoi käydä saksalaisille haitalliseksi ja joka siitä syystä oli
hävitettävä. Tämä hävitystyö oli uskottu ensimäiselle preussilaiselle
jääkäripataljoonalle, jota auttamaan vietiin meikäläiset pionierit.

Mainittu pataljoona teki silloin 42:ta hyökkäystään ja itsestään on
selvää, että saksalaiset veteraanit suhtautuivat hieman epäilevästi
ja pilkallisesti napamaan hiljaisiin poikiin. Mutta kun lähtökäsky
annettiin, näyttivät nämä hitaat miehet, että he osaavat liikkuakin.
Tuulispäänä he syöksyivät eteenpäin, johtajanaan hauptzugführer
J., ja kun viestejä vietiin taistelun kulusta, sanottiin aina:
suomalaiset ovat siellä ja siellä, suomalaiset ovat jo niin ja niin
pitkällä. Granaatteja lensi kuin hornan tuutista, kuularuiskujen
luotisade ihan pimensi ilman, mutta aina olivat meikäläiset
etunenässä. Ja se oli heille onneksi, sillä, kuten tavallista,
vihollinen ampui yli. Perässätulevia kaatui kuin luokoa, mutta
suomalaiseen ei ryssän luoti tohtinut kajota.

Jo päästiin määränpäähän. Piikkilangat leikattiin poikki, otettiin
vankeja, toisia surmattiin, etuvarustus vallattiin ja hävitettiin,
ja sitten peräännyttiin määräyksen mukaisesti takaisin. -- Koko
loppu-yön pommitti ryssä omaa varustustaan, jossa ei enää ollut
ketään.

Ja kyllä nyt saksalaiset jääkärit ja vanhat verihurtat katselivat
toisin silmin pohjolan tyyniä ja harvasanaisia poikia. Heille
hurrattiin, käsiä puristettiin, tarjottiin voileipiä, paperosseja,
kaikkea sitä hyvää, mitä sotilas voi toiselle antaa, ja puhuteltaessa
sanottiin vain "veli, veli". Prikaatin päällikkö kiitti heitä
lämpimin sanoin, valittaen sitä, ettei hänellä ollut iloa johtaa
heitä useammissa taisteluissa.

Eivätkä meikäläiset menettäneet kuin yhden miehen. Useita kyllä sen
lisäksi haavoittui ja muuan harhaili kauan aikaa ryssän puolella,
mutta pääsi kuitenkin takaisin. Se aivan poikkeuksellinen onni,
joka meitä koko rintamalla-olomme ajan suosi, oli tälläkin kertaa
varjellut poikiaan.

Osaltaan on tämäkin taistelu aiheuttanut sen, että myöhempinä
aikoina, kun meitä monesti -- eikä syyttä -- moitittiin, kun meille
pidettiin suoranaisia haukkumasaarnoja, niin aina muistettiin
vikojemme luetteloon lisätä:

-- Pelkureiksi ei teitä kylläkään kukaan voi sanoa. [Katso V.E.
Tuompon oivallista kuvausta Schmardenin taistelusta. Suomen Jääkärit
ss. 135-142. Tekijän huom.]



8.

ILTA JUKOLASSA.


Päivän työ oli päättynyt.

Verannan pöydän ääressä pelasi n.s. ruotsalainen sakki pokeria;
siihen kuului kämpän vanhin, ryhmänjohtaja Hg., hyväntahtoinen,
hajamielinen, kirjallisuuteen viehättynyt nuorukainen, joka aikomaan
oli viettänyt iloisia päiviä Helsingissä, mutta oli täällä laihtunut,
painunut umpimieliseksi, ja mieluummin makaili mietiskellen ja
paperossia poltellen vuoteellaan, kuin antautui tyhjään keskusteluun.
Hänen hajamielisyytensä ja myöskin huonon paikallisvaistonsa syyksi
on kai laskettava se harvinainen Odysseija, joka tuli hänen osakseen.
Eräällä patrulliretkellä hän nimittäin eksyi tovereistaan, harhautui
Missen ryssän-puoliselle rannalle, ui moneen kertaan yli joen, oli
joutua vangiksi, mutta älysi jättää kiväärinsä päälle-hiipiviin
ryssiin suunnattuna erääseen pensaaseen ja pakeni itse veteen,
lopulta nääntyi, riisuutui aivan paitasilleen, kulki jo kerran kädet
ylhäällä ryssän varustuksia kohti, mutta äkkäsi kuitenkin viime
tingassa erehdyksensä ja pääsi peräytymään; vihdoin, seuraavana
päivänä, hänet löydettiin väsymyksestä puolikuolleena kokonaan toisen
komppanian alueelta. [Katso lähemmin Suomen Jääkärit ss. 130-134.
Tekijän huom.] -- Toiset peliseuraan kuuluvat olivat ylioppilas
W., luonteeltaan hieno ja aristokraattinen; nuori, reipas, hieman
lapsellinen H--s, sekä sydämellinen, tyyni ja rohkea polyteekkari H.,
toinen niistä, joiden kanssa olin matkustanut Suomesta.

Muutamat puhdistivat kivääreitään. Kiusaavan rauhallinen J--s,
rannikkoruotsalainen Vaasan seutuvilta, joka ei lainkaan osannut
suomea, pureskeli leipäpalaansa niin hitaasti kuin märehtivä
härkä; yhtä hidas oli hän kuulien vinkuessakin. Apuryhmänjohtaja
S. näppärä, käytännöllinen, aina touhuava mies, naulaili itselleen
kaappia; häntä sanottiin Jadoksi, koska hän kysyttäessä aina vastasi
umpiruotsalaiseen tapaan: "Ja då."

Sisällä, kamiinan ääressä, keittivät Setä ja Pala jänkkiä.
Tekijä-Eeka lojui vuoteellaan, pitkä naama vain paistoi kalpeana
hämärästä, ja huuteli poikia hoidolle. Isä V. ja hänen ainainen
ystävänsä Frekke supisivat jotakin keskenään; heillä oli käynnissä
kauppa saksalaisten kanssa, joilta he saivat ostetuksi yhtä ja toista
hyvää, vieläpä rommiakin pari kertaa.

-- No nyt on kumma. Haitari-Jali putsaa kivääriään, kuului nuoren,
innostuvan Kustun ääni yli muiden.

-- No Jali, no Jali, tarrautui siihen heti Tekijä-Eeka, kämpän
irvihammas. Hän oli muuten humoristisen itsekäs sota-oloissa. Mitä
tahansa löytyikin, niin Eeka karkasi heti esiin, sanoen naukuvalla
äänellä: "Se on mii-nun." Eikä sattunut koskaan, ettei hänellä olisi
ollut parasta makuupaikkaa.

-- Mihinkäs se Jali lähtee niin touhuissaan? yhtyi ylioppilas R:kin
joukkoon.

Tämä Jali se oli kumma kymmenniekka, lukenut aika paljon,
osasi soittaa viuluja ja haitareita, teki korttikonsteja kuin
silmänkääntäjä, rustaili runoja, mutta oli ennen kaikkea
tunnettu loppumattomista lauluistaan. Hän oli kumaraharteinen,
lihava jässikkä, joka pulleilla sormillaan kätevästi napsutteli
polkantahtia; työhön mentäessä hän aina nurisi: "minä en voi
käsittää", ja oli paljon muutakin jota hän "ei voinut käsittää."
Velvollisuutensa hän kuitenkin täytti kunnolleen, vaikka ei sitä
kukaan tahtonut uskoa, ja oli kuulasateessa siitä hauska toveri, että
hän aina vakuutti: "ei ne meitä ammu." -- Vastaamatta hän jatkoi
työtään.

-- Eikös se ollut Jali, joka meidän kämpästä joutui horhpostiin
(kuulovartioon), tuumaili Setä yksikantaan, suu jänkkiä täynnä.

-- Ja sataakin vielä, valitteli Tekijä-Eeka, irvihammas.

Jo oikaisi Jali mahtipontisesti vartalonsa.

-- Välipä sillä, kun isänmaan onni on kysymyksessä. Te makaatte, minä
valvon.

Kämpässä naurettiin.

-- Se oli Jalia se, arveli Kustu.

Oli syöty niukka illallinen. Yhä useampi alkoi kömpiä makuusijalleen.
Joku kaivoi kynttilänpätkän tornisteristaan, sytytti sen, sillä
kämppä oli pimeä, ja ryhtyi lukemaan. Ilmassa leijaili sauhua,
vuoteilta hehkui paperosseja. Silloin tällöin kuului joku lause,
katkonainen, ikäänkuin uupunut ajatus, siihen sammunut vastaus.
Sitten oli taas pitkän aikaa hiljaista.

-- Minäpä näin Pahkajärven viime yönä unissani... lieneekö minun
vuoroni ensikerralla, sanoi Frekke hiljaa.

Tämä Pahkajärvi, joukkueemme nuorin mies, oli hiljattain kaatunut,
ensimäisenä komppaniastaan. Päivällisunta maatessaan oli hän saanut
katon läpi tulleen pommin suoraan päähänsä.

-- Olin suuressa huoneessa -- jatkoi kertoja -- oli siellä paljon
muitakin, kun P. astui sisään. "Kah, Pahkajärvi. Terve, terve! Mitäs
sinulle kuuluu?" kysäisin, mutta ei hän siihen vastannut. "No joko se
on ensi kerralla minun vuoroni?" jatkoin kuin leikilläni. "Hm", sanoi
hän siihen ja katsoi niin kummasti.

Kukaan ei puhunut pitkään aikaan, kuului vain sääskien ininä.

-- Ei nuo vietävän itikat välitä tupakastakaan, ja sääski verkosta ei
ole mitään apua, virkkoi joku kärsimättömänä.

-- Jado, vieläkö sinulla on niitä katajia? Polttaisit vähän.

-- Ja då! Se on justiinsa meininki, vastasi puhuteltu.

Ennen pitkää täytti kämpän sakea katajasauhu ja itikoita pakeni oven
täydeltä. Pojat yskivät ja painoivat kasvojaan filtteihin, mutta
pian oli rauha jälleen palannut ja äskeinen, painostava hiljaisuus
vallitsi. Vain pokeri-sakin iloisemmat huudahdukset kuuluivat silloin
tällöin.

-- Vieläkö te pojat muistatte, millä mielellä sitä lähdettiin
Lockstedtista -- alkoi isä V. tuokion kuluttua. Kuinka sitä uhoiltiin
ja innostuttiin, annettiin ryssää päihin ja luultiin varmasti jo
syksyksi oltavan Suomessa. Minäkin olin saada sakin hivutuksen,
kun uskalsin väittää, että ryssällä on hyvä tykistö ja että matka
Pietariin ei olekaan mikään leikin asia. No niin, tässä sitä nyt
norkoillaan.

Tämä isä V. oli ihmeen terävämuistinen, itseoppinut kansanmies,
ehtinyt olla jo naimisissa, ja tulla isäksi. Ei ollut sitä paikkaa
Suomessa, jossa hän ei olisi käynyt. Hän osasi väitellä mistä asiasta
tahansa, puhui loistavasti, sosialisti-agitaattorin kiihoittavaan
malliin, mutta oli kuten hekin epäloogillinen ja ahdistettuna hyppäsi
"yli aidan", siirtyi toisiin seikkoihin.

-- Alkakaa nyt taas siitä vätystää! huudahti Kustu. -- Laulakaa
ennemmin. Jali, laula!

-- Jalihan on vahdissa, hyvä mies!... Ehkä isä V. kertoo meille sen
Turun papin hautapuheen. Mitenkäs se olikaan: Ahdistuksest elon
tään, nuor' vaimo maahan peitetään, mies, siihen syypää, kylmänä ja
tunnotoinna, vain päälle katsoo...

-- Mitä sinä Eeka taas irvistelet. Lauletaan nyt tosiaan.

Alkua tapailtiin hetkinen. Sitten värähteli savuisessa kämpässä
hiljainen, matala laulu. Toisinaan se pyrki ripeämmäksi, iloisempaan
äänilajiin. Mutta hetki ei ollut isänmaallisille eikä rekilauluille
sopiva; mieliala oli painuksissa, laulu taukosi, joku enää yksinään
hyräili vienoa, sanatonta säveltä.

-- Otetaanpas se Jalin ballaadi: Oli kerran kaks' kuninkaan lasta,
jotka lempivät toisiansa...

-- Ei sitä osaa muut laulaakaan kuin Jali, arveli Setä.

-- On se Jali kumma mies siitä, että se ymmärtää valita laulun
hetken mukaan ja aina sillä on uusia. Työssä se laulaa työlauluja,
iloisella päällä rekirenkutuksia, mutta tällaisella tuulella oltaessa
se virittää hiljaisen kansanlaulun. Ääni pihisee kuin tuohikurkusta,
mutta saapas vain siihen eri maun ja värin...

Jo alkoi yksi ja toinen kuorsata. Romaaninlukijat sammuttivat
kynttilänsä. Joku silloin tällöin sanoi vierustoverilleen jotakin,
jotakin ykskaikkista, mitätöntä, mistä kuitenkin selvästi kuvastui
vallitsevan mielialan uupunut ykstoikkoisuus. Sitten raskasta
hengitystä yhä useammassa kohden, käännähdyksiä, köhähtelyjä.
Muutaman sauhusta kiusaantuneen sääsken kärsimätöntä ininää...
Jukolan jääkäriperhe oli vaipunut unen onneen...

Heräsin hirmuiseen kolinaan ja kavahdin istualleni. Pöydälle
oli sytytetty kynttilä, joku pilkkoi kamiinaan puita täydellä
höyryllä. Hieroin silmiäni: Jalihan se oli, tietysti. Hyvin
käsittäen aiheuttamansa häiriön, jatkoi hän sivulleen katsahtamatta
työtään. Yhä useampi oli kohonnut istumaan, kuului jo murinaakin,
mutta Tekijä-Eekan varoittava nyhkäisy kulki miehestä mieheen ja
hiljaa vaipuivat pojat takaisin vuoteille. Yörauhan rikkoja asetti
keitto-astiansa tulelle, kaatoi jotakin hyvin itsetietoisen näköisenä
valkeasta kangaspussista pataansa ja asettui penkille istumaan aivan
kuin omissa oloissaan puuhaillen. "Näepäs", ajattelin, "on kai
juupeli jostakin käsittänyt ryynejä ja tekee puuroa." Tiesin, että
moni muu silmäpari seurasi uteliaana Jalin toimituksia; mutta parasta
oli antaa hänen olla mitään aavistamatta, muuten jatkuisi kolina ties
kuinka kauan...

Kamiina humisi hiljaa tulen leimutessa sen sisällä. Vesi porisi
rattoisasti. Mies istui kyyristyneenä penkillä, käsin poskeen
ja kyynärpäin polveen nojaten; kamiinan halkeamista välähtelevä
valo kiidätti omituisia varjoja yli hänen kasvojensa; märkäkin
näkyi olevan poika. -- Alkoi kuulua hiljainen, ihmeen pehmeä ja
surunvoittoinen sävel, merimieslaulu:

    Lontoossa yksinäni
    katuja kuljeksin.
    Silloin sievän ostran-tytön
    siellä tapasin.
    Sen siniset silmät on mielessäni ain',
    kun ostran-tyttö tarjos mulle
        ostraliaa.

Vai niin, taas uusi, ajattelin itsekseni.

    Porstuasta vasemmalle meitä käskettiin,
    Ostran-tytön kamariin, sievän ja kaunihin.
    Iloa ja riemua me siellä nautittiin,
    kun ostran-tyttö tarjos mulle
        ostraliaa.

Hetken aikaa puhalteli laulaja tulta. Yhä useampi oli kohonnut
istuvilleen.

    Illalla kun nukahdin, hän vei mun rahani,
    Sormuksen mun sormestani sekä kelloni.
    Hän valan kyllä vannoi, vaan myöhään huomasin,
    ett liiaks olin nauttinut ma
        ostraliaa.

-- Jatka, Jali, jatka! kuului vuoteelta, kun laulaja lopetti
hetkiseksi.

    Aamulla, kun heräsin, isäntä kolkutti
    ja vaati multa maksua, vaan mull' ei ollutkaan.
    Kori käsivarrella Lontoon kaduilla
    täytyi minun kaupitella
        ostraliaa.

    En ihanampaa neitoa oo nähnyt päällä maan,
    vaikk' meriä oon seilaillut ma ympäri maailman.
    Vaan rehellistä reisupoikaa pettänyt on niin,
    ett' täytyi minun kaupitella
        ostraliaa.

Surunvoittoinen, miellyttävä sävel oli jo tarttunut poikien korviin
ja koko kämppä kertasi:

    Vaan rehellistä reisupoikaa pettänyt on niin,
    ett' täytyi minun kaupitella
        ostraliaa.

-- Se on Jali, se, huudahti Tekijä-Eeka.

-- Se on herra!

-- Mitä varten sinä meidät herätit. Halusitko antaa konsertin?

-- Hm. Vielä kysytte! Toverinne on sateessa ja te ette jätä ainutta
pulikkaa tehdäkseni tulen kamiinaan. Luuletteko, että hyvä omatunto
kykenee vaatteet kuivaamaan?

-- Mitä sinä keität Jali?... Puuroa? Tekijä-Eeka kopeloi jo
lusikkaansa, ja aina kohtelias ja hyvänluontoinen Kustu kysäsi:

-- Saako sitä maistaa?

Ja pian istui Haitari-Jalin ympärillä rykelmä poikia, ja
keittoastiaan painui kerrallaan niin monta lusikkaa kuin suinkin sopi.



9.

MUUTTO.


Eräänä päivänä elokuun lopulla tuli aivan äkkiarvaamatta määräys,
että kaikkien piti olla yöllä lähtövalmiina. Syntyi kiireellistä
touhua, tornistereita pakattiin, jaettiin uusia rautaisia annoksia,
mutta mitään tarkempia selityksiä ei annettu. Meillä ei ollut
aavistustakaan siitä, mihin oli matka. Toiset väittivät, että meidät
viedään suureen hyökkäykseen, toiset olivat tietävinään, että meidät
siirrettäisiin jonnekin rintaman taakse lepäämään ja toipumaan
siitä heikkoudesta, jonka nykyinen epäterveellinen asemamme oli
aiheuttanut. Viimemainittuun suuntaan olivat jo aikaisemmatkin huhut
viitanneet. Oma lääkärimme oli kuuleman mukaan noussut kapinoimaan,
syyttäen saksalaisia siitä, että he antoivat meidän menehtyä tälle
toivottomalle suolle ja numeroilla osoittaen sairaustapausten
lisääntymistä vaatinut meille siirtoa.

Meitä ei kovinkaan huolestuttanut päämäärä. Kunhan vain saimme
jättää tämän sumuisen ja myrkyllisen Misse-joen laakson, kunhan
vain pääsimme liikkeelle, kokemaan jotakin uutta, se oli pääasia, ja
iloisin mielin me valmistausimme matkalle.

Vaikka yö oli pimeä, kuljimme vain ryhmä kerrallaan kenttärataa
pitkin kokoontumispaikalle. Sateen lokaiseksi pieksämällä tiellä
taivalsi vastaamme se joukko-osasto, joka asettui meidän entisiin
asemiimme. Kesti kauan, ennenkuin pataljoona ehti kokoontua; sitten
lähdimme eteenpäin, täysinäiset taakat selässä taas pitkästä aikaa.

Missään maailmassa ei liene lokaa niin paljon kuin Kuurinmaalla.
Vaikka tie oli kauttaaltaan laskettu pyöreillä puilla, niin että
sillä kuivana aikana käveli kuin sillalla, tunkeusi kura puitten
rakosista päällimmäiseksi, hyllyen sitkeänä kuin valmiiksi
vatkattu muurisavi, takertuen saappaihin ja tavattomasti rasittaen
marssia. Pimein osa yöstä täytyikin meidän sen vuoksi pysyä aivan
paikoillamme. Olihan sekin omituista värjöttämistä, kun tornisterien
päällä istuen odotimme aamua. Muutamat torkkuivat, useat söivät,
hehkuvia paperossin päitä kiilui siellä täällä, joskus matala laulu
hiljaa väreili...

Taivalta tehtiin sinä päivänä kuitenkin aika runsaasti. Aloimme
päästä kuivemmille maille ja vasta täällä saimme oikean käsityksen
näiden seutujen kesästä. Varsinkin ensimäinen yöpaikkamme oli kovin
kauniin luonnon ympäröimä. Oli puistoa, kirkasvetinen puro, kukkia.
Selkeästi on mieleeni jäänyt kuitenkin vain omenapuut, joille me
-- huolimatta hauptmannin kiellosta -- osotimme nälkäisen ihailua
syömällä raakaleet suihimme.

Osittain jalan, osittain junalla kulkien saavuttiin vihdoin pieneen,
idyllimäiseen Tuckumin kaupunkiin, jossa Gastinnitsa Riga, autio,
sodan raiskaama ravintola, sai tarjota meille suojansa yöksi.
Oltiin siis kaupungissa taas, kerrankin. Kovin suurta iloa ei siitä
kuitenkaan ollut, sillä ainoastaan harvat ja valitut saivat mennä
ulos, toisten täytyi tyytyä remuamaan sisällä. Monenmoisia herkkuja
saatiin sentään ostetuksi, jopa viiniäkin ja ennen kaikkea, kolmen
kuukauden erakko-elämän jälkeen näkivät pojat naisia. Oli jotakin
kummallista heidän silmissään, kun he seurasivat esimerkiksi
myyjättärien liikkeitä, jotakin, josta vielä kuvastui kuolon
näytelmät omituisena pistävänä terävyytenä, mutta samalla jotakin
muuta.

Seuraavana päivänä marssittiin noin 15 kilometriä kaunista tietä
pitkin, jonka kahden puolen avartuvat maisemat suuresti muistuttivat
kotoisia seutuja. Niin saavuimme määräpaikkaan Kneissin kylään, joka
sijaitsi noin kuuden kilometrin päässä rintamalinjan pohjoisimmasta
osasta, Riianlahden rannalla.



IV.

RIIANLAHDEN RANNALLA.



1.

KNEISSIN KYLÄSSÄ.


Kylä oli miellyttävä ja kotoinen; se sijaitsi kuivalla kunnaalla
aivan rannassa. Meren raittiit, suolaiset tuulet kulkivat sen ylitse;
matalien talojen pihamailla kasvoi omenapuita ja marjapensaita;
siellä täällä näki kyökkipuutarhan, josta vielä saattoi löytää
kaalia, kurkkuja, punajuuria. Lukuisia, valtavia honkia oli ennen
humissut kylän tanhualla, mutta nyt ne oli kaikki sahattu poikki,
ties mistä syystä, ehkäpä vaikeuttaakseen laivatykkien tähtäimen
asettamista. Muutamia taloja oli raunioina ja järjestään kaikki
olivat asukkaita vailla; niissä majaili vain sotilaita; ennen ne
luullakseni olivat kattojensa suojiin kätkeneet lukuisia onnellisia
kesävieraita.

Tähän viihdyttävään kylään saimme pariksi viikoksi pysähtyä
lepäilemään. Olomme muistutti suuresti Tittelmünden aikoja. Kuten
siellä, niin täälläkin, saimme uida, mutta nyt meressä, suurissa,
vihertävissä aalloissa, jotka tulivat kaukaa, kenties kotoa.
Sitäpaitsi ryhdyimme kalastamaan. Kustakin komppaniasta valittiin
erikoiset kalamiehet, jotka jäivät harjoittamaan tointaan vielä
senkin jälkeen, kun me muut siirryimme rintamalle, ja vaikkei saalis
ollutkaan kovin runsas, oli se sitä maukkaampi.

Tietysti heti alussa panimme saunan kuntoon. Ja sattuipa mukavasti:
saimme viekoteltua erään saksalaisen löylyyn, koettamaan suomalaista
kylpyä. Mutta hullusti kävi. Vaikka kuumuus oli vielä varsin
siedettävä -- lujanpuoleisesti oli kyllä vettä kiukaaseen heitetty
-- pyörtyä kupsahti muukalainen kuin kana ja toivuttuaan vannoi
sydämensä pohjasta ensimäisen ja viimeisen kerran ryhtyneensä
hullujen peliin. Samalla kertaa sattui toinenkin hauska juttu. Minä
olin tornisterissa säilyttänyt hienoa, kotoatuotua, lumivalkoista
paitaa kuin aarretta ikään. Kuinka olikaan, pisti päähäni panna
se nyt päälleni. Se hohti kuin pohjolan hanget. Jääkäreitä pyöri
lähettyvilläni kuin kärpäsiä tulen ympärillä, mikä ääneen kummeksuen,
mikä vaieten ja outo kaipuu katseessa osoittaen ihailuaan. Kun
paitahihasillani vaelsin sisään hitaasti ja itsetietoisena, niin
zugführerimmekin oikein kääntyi perähäni katsomaan. --

       *       *       *       *       *

Kylän takana avartui laajoja peltoja, joilta pojat ahkerasti etsivät
perunoita, vaikka saksalaiset olivatkin jo korjanneet paraan
sadon. Kun kulki kaunista tietä pitkin kauemmas, tapasi suuria
taloja komeine puutarhoineen, mutta kaikki olivat ne saksalaisten
miehittämiä. Hedelmäpuista saattoi löytää jonkun luumun tai
huomaamatta jääneen kriikunan, lanttuja tapasi runsaasti ja omenapuut
olivat täynnä omenia, mutta pahaksi onneksi ankarasti vartioituja.
Eräällä tällaisella "tutkimusretkellä" jouduin mielenkiintoiseen
keskusteluun parin saksalaisen kanssa, joista toinen oli vääpeli. Kun
kysyin heiltä, oliko siinä kylässä, missä silloin oltiin, kanttiinia,
mistä olisi saanut ostaa jotakin, keksiä t.m.s., huomasivat he
puheestani, etten ollut saksalainen.

-- Te olette ulkomaalainen?

-- Niin olen. Suomalainen.

-- Vai niin, Suomesta. Sehän on jo valloitettu?

-- Eikä ole.

-- Niinkö. Sehän on venäläinen provinssi, eikö totta?

-- Ei suinkaan. Se on suuriruhtinaskunta, aivan itsenäinen maa
pohjoisessa, Ruotsin ja Venäjän välillä. Sillä on Venäjän kanssa vain
yhteinen hallitsija, mutta ei muuta.

-- Mutta ettekö siis ole Venäjän alamainen?

-- Olen kyllä, tavallaan. Mutta kuitenkin olen suomalainen, vastasin
naurahtaen.

-- ???

-- Olen vapaaehtoinen. Meitä on täällä pari tuhatta. Venäjä sortaa
maatamme, kuljettaa sen parhaat miehet vankiloihin, ehkäisee
painovapauden ja pyrkii meitä venäläistyttämään. Sitä emme voineet
kärsiä. Karkasimme yli rajan Saksan riveihin ja aijomme vapauttaa
maamme.

-- Ah, ah! Ja kuinka se tapahtuu?

-- Marssimme ensin Pietariin, sitten puhdistamme Suomen, sanoin
naurahtaen.

-- Verrückter Mensch! (Hullu ihminen.)

-- Kuinka niin?

-- Kauanko te olette jo ollut Saksassa?

-- Puolitoista vuotta, ensimäiset meistä.

-- Ah, ah!

Saksmannit katselivat toisiaan ihmeissään. Ystävällisesti neuvoivat
he kanttiinin, jossa ei kuitenkaan ollut muuta kuin tupakkaa ja
viiniä. Käteltiin toverillisesti ja saksalaiset seurasivat silmillään
pitkän aikaa poistuvaa lumimaan miestä, joka nyt komeili jääkärin
vihreässä takissa.

       *       *       *       *       *

Kneississä oli siihen aikaan melko runsaasti sotilaita, kolme
tai neljä jääkäripataljoonaakin, ja aivan yleisesti huhuiltiin,
että oli tarkoituksena hyökätä rintaman pohjoisimmalla siivellä.
Jonkinlainen yritys kyllä tehtiinkin, mutta se epäonnistui: kun
saksalaiset, ankaran tykistövalmistelun jälkeen ryhtyivät etenemään,
olivat ryssät, sensijaan että olisivat pommituksen pakoittamina
perääntyneet, hiipineetkin piikkilankavarustustensa eteen, jossa
hiljaa väijyivät ja antoivat hyökkääjille niin lämpimän vastaanoton,
että näiden oli pakko kääntyä takaisin. -- Meikäläisiä ei silloin
ollut mukana.

Meidänkin osallemme sattui kerran ankara hälyytys. Oli saatu
tietoon, että ryssät aikoivat laskea veneillä miehiä maihin rintaman
selkäpuolelle ja meidät järjestettiin ketjuun pitkin rantaa. Asema
oli loistava: korkea, kuiva ranta-äyräs, jonka puhtaaseen hietaan
saattoi kaivaa itselleen miten hyvän haudan tahansa. Edessä avartui
meri, yltympäri humisi hongikko ja kanervaisella kankaalla kasvoi
puoloja ja sieniä. Tämä oli toista kuin Missen soilla. Ihan ilolla
olisi tapellut tällaisella kotoisia seutuja muistuttavalla paikalla.
-- Komppaniamme toinen joukkue jätettiin tänne pysyväiseen vartioon,
päällikkönään verraton luutnantti Oberdörfer, Ylikylän Janne, kuten
häntä sanottiin, joka pyöreävatsainen, hiukan leveä- ja leväperäinen
Backuksen palvelija piti pojille ainaista hauskaa. Toiset saivat
palata Kneissiin, entisiin asuntoihinsa. [Katso Suomen Jääkärit ss.
149-159. Tekijän huom.]



2.

LOUKKAUS.


Kun ruokaa mentiin noutamaan keittiöstä, tapahtui se aivan kuin ennen
leiri-elämässäkin: päivystäjä huusi ensin komppanian ulos, asetuttiin
riviin talomme eteen ja sitten marssittiin järjestyksessä saamaan
annoksemme. Toisinaan, kun kokki sattui puuhissaan myöhästymään,
tapahtui uloshuuto liian aikaisin. Rivissä sai seista pitkät
ajat, vesi suussa odotellen, varsinkin ne, jotka olivat jääneet
häntäpäähän. Tästä oli seurauksena, ettei oltu niin kärkkäitä riviin
asettumaan, vaan monesti viivyteltiin tahallisesti sisällä ja tultiin
vasta sitten, kun nähtiin, että ruoan jako todellakin alkoi.

En tarkalleen muista sen ikävän jutun alkua, josta tässä aijon
kertoa, varmaa vain on, että oli huudettu ulos ruokaa noutamaan
ja poikia tippui riviin yksitellen ja sangen hitaasti. Sääntöjen
mukaan tuli päivystäjän laskea miehet ja ilmoittaa luku
muonitus-aliupseerille, mutta mennä heitä nyt laskemaan, kun yhä
uusia ja uusia saapui ja toisia pyöri vielä pihamaalla. Kieltämättä
tämä oli epäsotilaallista, eikä se leirillä olisi voinut tulla
kysymykseenkään, mutta olimme tottuneet rintaman vapaihin oloihin
ja menettäneet turhan tarkan disipliinimme. Varavääpeli Freude,
joka sattui katselemaan toimitusta, päätti nyt ryhtyä meitä hiukan
kuranssaamaan -- huomaamatta malkaa omassa silmässään. Ensin hän
tarkasti astiat, olivatko ne puhtaaksi pestyt, sitten alkoi hän
huutaa ja ärjyä voimainsa takaa, kun rivit eivät olleet tarpeeksi
suorat. Pojat, joista moinen rekryytti-komento oli rintamamiehille
vallan sopimatonta, tottelivat vastahakoisesti, tekivät laiskoja
käännöksiä ja kalisuttivat astioitaan. Ja suuttunut vääpeli komensi
koko joukon hajalle, takaisin huoneisiin. Tuskin oli ennätetty
sisään, kun kuului uusi uloshuuto, ja jälleen alkoi sama ärhentely.
Ja tällä kertaa oli se miltei suotta, aivan tahallista kiusaamista.
Poikien pisti vihaksi, kuului murinaa, nälkäkin tietysti kiusasi, ja
järjestys ei ottanut lainkaan parantuakseen, pikemmin päinvastoin.
Vihan vimmassa komensi vääpeli taaskin miehet sisään.

Mutta kun kolmatta kertaa huudettiin ulos, ei kukaan enää lähtenyt.
Joku juoksi puolitiehen, mutta huomasi sitten, että jotakin oli
tekeillä ja kääntyi takaisin. Sillä nuoren varavääpelin ärhentely,
mokomankin poikanulikan, joka koko ajan oli maannut rintaman takana,
alkoi tuskastuttaa jääkäreitä siinä määrin, että he ennemmin jäivät
ilman ruokaa, kuin sietivät tällaista nahkapoika-äkseerausta silloin
kuin syöminen, sotilaan pyhin ja kallein asia, oli kysymyksessä.

Kun raivostunut varavääpeli kysyi päivystäjältä, minkä tähden eivät
miehet asettuneet riveihin, täytyi tämän nolostuneena ilmoittaa,
ettei hänen huutoaan toteltu. Tiesihän sen, mikä siitä seurasi.
Varavääpeli kiiruhti kantelemaan vääpeli Steinmüllerille, tämä
syöksyi vihasta kalpeana tupiin, mulkoili ympärilleen ja kyseli mies
mieheltä.

-- Ettekö tahdo mennä ruokaa hakemaan, mitä?

-- Ei ole nälkä, vastailtiin yksikantaan. Milloinkaan maailmassa
ei meille oltu opetettu -- eikä se ollut tarpeellistakaan -- että
ruuanhaku olisi ollut pakollinen toimitus. Vimmastuneena karjaisi
vääpeli: heraustreten! (ulos!), ja nöyrästi totteli joka mies,
sillä nythän ei käsketty ruokaa noutamaan. Asetuttiin riveihin,
vääpeli kuljetti meidät läheiselle töyräälle, juoksutti mitä
pahimmassa risukossa edestakaisin ja ainakin kymmenen kertaa huusi:
maahan -- ylös, maahan-ylös, pitäen sitä varmaankin hyvin suurena
rangaistuksena. Sitten komensi hän meidät ruoturintamaan, kyseli
jotakin muutamilta yksilöiltä, tietysti äänellä, jota kuvaamaan eivät
sanat riitä, ja ryhtyi vihdoin kaunopuheiseen esitykseen, joka hakee
vertaistaan historian aikakirjoista.

-- Te laiskat nahjukset, jotka liikutte kuin etanat, te inhoittavat
koirat, te napaseutujen haiseva ryysykansa, jotka olette niin
kurjia ja likaisia, ettei teihin voi tarttua, kuin pihdeillä, te
ryhdytte osoittamaan mieltänne. Te löyhkäävät raadot, jotka olette
erehdyksestä joutuneet tänne häpäisemään Saksan sotaväkeä, te
kehtaatte, uskallatte! Minä ammun teidät jokaikisen tähän paikkaan...

Tähän malliin jatkui esitystä. En vastaa siitä, onko jokainen lause
siinä muodossa kuin tämä arvon herra sen päästi kieleltään, mutta
jyrkästi väitän, etten liioittele. Liikkumattomana, perusasennossa
seisten, kuunteli joukko tyynenä ja hartaana; joku silmä vain
terävöityi ja välähti, jotkut kasvot hiukan vaalenivat ja poskinahan
alta näkyi kiristyneitten leukalihasten paisunta. -- Meidän
kansallisuuttamme oli törkeästi loukattu. Oli tehty suurin rikos,
minkä ulkomaalainen saattaa maassaan vierailevalle muukalaiselle
tehdä. Sitäkin raskauttavampi, kun me kaiken lisäksi olimme
vapaaehtoisia sotureita.

Zugführer H., joka aina oli niin tyyni, aina palvelusintoinen ja
masentumaton, näytti nyt kuohahtaneelta ja syvästi loukkaantuneelta.
Viipymättä lähti hän tapaamaan luutnantti Haasea, joka nyt,
hauptmannin ollessa sairaana, toimi komppanian päällikkönä.
Nähtävästi vääpeli tajusi rikoksensa, koska hän hätääntyneenä
koetti pidättää zugführeriä, vieläpä huuteli hänen jälkeensä, mutta
suomalainen, upseerin arvonsa muistaen, ei ollut kuulevinaankaan,
vaan päätä kääntämättä jatkoi matkaansa. Enkä myöhemminkään ole hänen
nähnyt tervehtivän tätä vääpeliä, jonka edessä hän näihin asti oli
pelkästä kohteliaisuudesta aina seisonut moitteettomassa asennossa,
muuten kuin eräänlaisella tyynellä ylemmyydellä.

Komppania oli kuohuksissa ja huhuja kierteli jos jonkinlaisia.
Milloin oltiin tietävinään, että molemmat vääpelit saisivat eron,
milloin jotain muuta. Kerrottiin luutnantti Haasen olevan meidän
puolellamme, ja häneen me olimme tottuneet luottamaan ja pidimme
hänestä. Ymmärsimme kyllä, että olimme syypäät rikokseen, sillä
menettelyämme saattoi pitää mielenosoituksena, joka saksalaisessa
sotaväessä on niin ankarasti kielletty. Mutta kuitenkin hupeni se
mielestämme mitättömäksi sen törkeän raakuuden rinnalla, jota vääpeli
oli meitä kohtaan osoittanut.

Vihdoin sitten komppania kutsuttiinkin ulos. Luutnantti Haase puhui
meille vakavasti ja hienosti, selittäen tekemämme virheen ja toivoen,
ettei se enää uudistuisi. Hän käsitti kyllä, että meitä oli ehkä
kohdeltu väärin, mutta sellaisessa tapauksessa oli turvauduttava
lailliseen valitukseen, eikä ryhdyttävä sotilaalle kerrassaan
sopimattomaan mielenosoitukseen.

Ja vääpeli. Hän kuului saaneen varoituksen, jonkun lievän
muistutuksen. -- Jos lie saanut?



3.

PERUNAJUHLAT.


Meikäläinen komppania sai ensimäisenä lähtömääräyksen Kneissistä.
Aluksi ei sekään siirtynyt varsinaiselle etulinjalle asti, vaan
asettui noin kilometrin taaksepäin erääseen suojaiseen noroon,
lähelle Latshe-nimistä puroa. Norossa kasvoi valtavia honkia ja
sitä ympäröivien hiekkamäkien rinteille oli kyhätty tilavia,
puoleksi maahan upotettuja kämppiä. Ilma oli raitista, maa kuivaa
ja metsäistä; parin sadan metrin päässä lauloivat meren aallot ja
hohti rannan valkea hieta. Tulihan kyllä tännekin silloin tällöin
granaatti, mutta sen osumismahdollisuudet olivat verrattain pienet.

Tuskin olimme saaneet kämppämme asuttavaan kuntoon, kun Setä, joka
aina pysyttelihe varsin salaperäisenä kaikkien löytöjensä suhteen,
nyhkäisi minua vaivihkaa kylkeen ja kuiskasi.

-- Ota sääskiverkkosi ja seuraa minua.

Minä työtä käskettyä ja niin lähdettiin hyvää kyytiä painumaan poikki
kangasmaan. Noin puolisen kilometriä kuljettuamme avartui eteemme
laajoja peltoja ja niittyjä; niistä oli suuri osa ruohottunutta
ja tallattua, mutta toisin paikoin huomasi selviä viljelyksen
merkkejä. Etäämpää näkyi Dumben kylä rikki-ammuttuine taloineen,
joiden rakennustyyli suuresti muistutti kotoisia oloja, sekä osa
rintavarustusta. Sivummalla olevia rakennuksia ympäröi vehmas
omenapuutiheikkö, ja ne näyttivät kodikkailta ja hyvin hoidetuilta,
vaikka niissä majailikin vain sotilaita. --

Toverini painui kuin tuulispää rinnettä alas pellolle, missä jo
ennestään melkoinen joukko vihreätakkeja hiki hatussa väänsi ja
tonki, etsiessään perunoita. Ja nyt niitä löytyi kuin perunamaasta
ainakin. Olihan tosin yritelty kaivaa jo Kneississäkin, mutta saalis
oli ollut liian niukka. Sääskiverkkoa, jota niin salaperäisellä
tavalla oli kehoitettu ottamaan mukaan, käytettiin paremman
puutteessa säkkinä, ja hyvinpä sen venyvään syvyyteen mahtuikin kolme
neljä keittoa.

Oli siinä riemua, työniloa, huolettomuutta! Jo huomaa ryssäkin
tähystyspaikaltaan, koska tuiskahuttaa sekaan sihahtavan shrapnellin.
Viheriätakkiset pyrähtävät hajalleen kuin pyyparvi, mutta ennen
pitkää jatkuu kaivaminen yhtä vilkkaasti. --

Illalla tarjosi Latshe-noro hauskan näyn. Kun korkeat kunnaat ja
metsä kutakuinkin peittivät olinpaikkamme vihollisen vaanivilta
silmiltä, uskalsimme sytyttää pieniä nuotioita. Pimenevässä
syysillassa makasi niiden ympärillä iloisesti rupattelevia poikia,
jotka tarkkaavasti seurasivat kiehumassa olevain perunain kodikasta
ropotusta. Eräät valmistelivat jo kastiketta: keitto-astian kanteen
murennettiin hieman leipää, sekaan pantiin schmalzia ja suolaa --
muutamat olivat saaneet sipuliakin käsiinsä -- seos käristettiin
tulella, kaadettiin vähän vettä päälle, kiehautettiin, ja niin oli
"soosi" valmista. Toisinaan, makeanleivän päivinä, kun rasvaa oli
runsaammin, paistettiin sen lisäksi sieniä, joita metsässä kasvoi
aika taajaan. Vihdoin otettiin perunat tulelta ja niin alkoi syönti.
Joka mies ahmi kymmenittäin näitä maukkaita herkku-mummelia. Oli
siinä tyytyväisyyttä, oli naurua, silmäin kiilua, kokkapuheita, suun
maiskutusta, vyön hellitystä. Ja sitten tupakat suihin ja jutut
kiertämään, nuotiotulen suloisesti lämmittäessä täyteläisiä vatsoja
ja tähtien ystävällisesti vilkkuessa syystaivaan tummasta sinestä.

Mutta ryssäkin huomasi jotakin outoa. Tuliemme kajastus näkyi kai
sittenkin ja vihollinen luuli ehkä suurtenkin joukkojen majailevan
metsikössä. Yhtäkkiä alkoi kuulua tuttua surinaa ja iso, harmaa
lentokone, jota tuskin erotti tummenevaa taivasta vasten, tulla
huristi aivan lähelle. Se heitti pari pommia niskaamme, mutta onneksi
ne sattuivat putoamaan melkoisen syrjään. Jyske oli kyllä ankara ja
tanner järkkyi, mutta vahinkoa ei tullut. Nuotiot oli kuitenkin heti
sammutettava ja miesten mentävä kämppiin. --

Tätä perunajuhlaa kesti sitten noin kuukauden päivät. Perunoita
koottiin varastoihin, josta päiväksi kerrallaan määrätty keittäjä
valmisti aterian koko kämppäkunnalle. Parissa viikossa miehet
muuttuivat tykkönään. He lihoivat silmänäössä, katseeseen tuli eloa
ja pulleat posket kiilsivät hymyilevinä kuin täysikuu. Kenttäkeittiön
iänikuista ryynisoppaa, johon niin tyyten oli kylläännytty, ei usein
syöty. Sensijaan kasvoi hyvinvoinnista heti ylellisyyden kaipuu:
kaikin mokomin yritettiin ampua hanhia tai vesilintuja. Ja milloin
riistaa saatiin, pidettiin tietenkin mässäys, jota hyvin saattoi
verrata kannibaalien hurjiin aterioihin.



4.

KAPINA.


Jo muutaman päivän perästä saimme jättää Latshe-noron, kun
pataljoona jälleen siirrettiin etulinjaan. Rintama-osanamme
oli pohjoisin pää siitä valtavasta linjasta, joka lähti aina
Mustaltamereltä saakka. Seutu oli meren tuulien puhdistamaa,
osittain hietaista kangasmaata, osittain vesiperäistäkin, mutta
suo oli täällä kokonaan toisenlaatuista kuin Misse-joella, se
kasvoi vaivaismäntyä ja rahkasammalta, oli sanoakseni suomalaista.
Tilavien, hyvin rakennettujen kämppien paksut, kuoritut seinähirret
olivat sisäpuolelta katsoen hohtavan valkoisia; monessa majassa
oli jonkinlainen muuri ja oikea hella. Täällä tapasi varsinaisia
juoksuhautojakin ylävämmillä paikoilla, ja kaikkialla näkyi vahvoja
suojakämppiä monta metriä paksuine kattoineen, joiden turviin
tykkitulen aikana saattoi paeta. Muuten oli asema vaarallisempi.
Ryssien linja oli merenrannassa tuskin kolmensadan metrin päässä,
kauempana etelässä se kyllä kaartui suon taakse painuen kuivemmille
seuduille, metsän peittoon ja ollen meistä noin puolentoista
kilometrin vaiheilla. Pahin asia oli se, että venäläinen tykistö
saattoi ampua meitä sivulta. Riianlahteen pisti nimittäin vihollisen
puolelta muuan niemi, ja kun tälle niemelle oli sijoitettu patteri,
jouduimme turmiollisen sivutulen alaisiksi. Niinikään olivat
patrulliretket paljoa vaarallisemmat, sillä yöt olivat jo pimeitä
ja täytyi liikkua metsässä, missä milloin tahansa saattoi joutua
väijytykselle alttiiksi. Tervetuliaisiksi meille kerrottiinkin, että
se jääkäripataljoona, joka meitä ennen oli täällä majaillut, oli
vastikään menettänyt parikymmentä miestä teille tietymättömille juuri
tuollaisella tiedusteluretkellä.

       *       *       *       *       *

Mutta ei oltu vielä pitkää aikaa uudella rintamaosalla majailtu, kun
syntyi se hälinä, josta sitten kehkeytyi koko sotahistoriamme kenties
ikävin jupakka. Se on sekava vyyhti, jota on vaikea selvittää, ja
luulen, että ainoastaan joku korkeammassa asemassa ollut upseeri,
jolla on kaikki langat käsissään, voi siitä antaa kokonaiskuvan. Minä
tiedän tuskin muuta kuin sen, mitä omassa joukkueessani, oikeammin
sanoen omassa kämpässäni tapahtui, ja siitäkin on paljon unohtunut,
hämärtynyt epämääräiseksi sekasotkuksi.

Joka tapauksessa oli liikkeellä itsepintainen huhu, että meidät
vietäisiin hyökkäykseen, vieläpä mainittiin, että meitä käytettäisiin
etujoukkona. Joku luuli tietävänsä tanskalaisten ryhtyneen kapinaan.
Saksalaiset kuljettivat joukkoja Tanskan rajoille ja tänne oli
meidänkin muka määrä lähteä. Suurin osa ei tätä kuitenkaan uskonut,
mutta moni oli hyvillään siitä, että kerrankin oikein päästäisiin
näyttämään suomalaista sisua. Kerrottiin niinkin, että tämä
tulisi olemaan viimeinen tappelumme. Senjälkeen siirrettäisiin
meidät jonnekin rantakaupunkiin, Windauhun tai Libauhun pitämään
rannikkovartiota ja odottelemaan kaikessa rauhassa sopivaa
tilaisuutta päästäksemme Suomeen. -- Näihin aikoihin ei enää
kovinkaan uskottu siihen, että me Pietarin kautta kotimaahan
marssisimme.

Mutta samalla alkoi ilmassa liikkua jotakin salaperäistä ja
painostavaa. Siellä täällä kuiskuteltiin salavihkaa, silmissä
kiilsi kuumetta ja helposti huomasi, että jotakin kuohuvaa kierteli
miesjoukossa. Se aines, jota kokemuksen perusteella pidimme
huonoimpana, oli liikkeessä, mutta samalla oli heihin ikäänkuin
johtajiksi liittynyt monta rohkeata, itsenäisesti ajattelevaa
jääkäriä. Kokonaisuutta silmälläpitäen voinee kuitenkin sanoa,
että etupäässä työläisluokkaan kuuluvissa jääkäreissä huomasi
levottomuutta.

Mitenkä tämä kuohunta kehkeytyi ja paisui kolmannessa komppaniassa,
missä kaikki varsinaisesti alkoi, siitä ei minulla ole tietoa, meille
se ehti ikäänkuin myöhästyneenä ja aluksi tavattoman sekavana ja
päämäärästään epätietoisena. --

Eräänä päivänä, kun kaikessa rauhassa juttelimme minkä mitäkin
"Uudessa Jukolassa", tulla pöllähti isä V. ovesta kiihtyneenä
ja synkän näköisenä. Hän oli ollut jossakin vierailulla ja oli
nähtävästi kuullut pimeitä uutisia.

-- Jumalauta, jos minut viedään tanskalaisia vastaan, niin minä
kieltäydyn. Ja jos vievät väkisin, niin karkaan toiselle puolelle,
alkoi hän.

-- Mitäs sinä intoilet? Joko on Tuomisen ja Vickströmin juttu
unohtunut?

-- Se on eri asia. Mutta minä olen vapaaehtoinen sotilas, ja minulla
täytyy olla oikeus määrätä, mihin minä menen ja mihin en.

-- Niin no. Mikäs sinua estäisi ilmoittamasta, että
periaatteellisista syistä et halua taistella tanskalaisia vastaan,
vaikka se olisikin epäsotilaallinen teko. Ja ellei ilmoituksestasi
olisi mitään hyötyä -- mikä on todennäköistä -- niin ei muuta kuin
olla hyvä ja totella. Mutta että sinä karkaisit, sitä ei edes kukaan
usko.

-- Jos minut kerran vapaaehtoisena miehenä pakoitetaan, niin miks'en
karkaisi. Silmä silmästä.

-- Johan sinä hyvä veli nyt kokonaan ymmärrät väärin, mitä
vapaaehtoisella sotilaalla tarkoitetaan. Hän on vain henkilö, joka
vapaaehtoisesti, ilman laillista kutsuntaa, on tullut riveihin,
alistuakseen ylipäällystön käskyjen ja sotalain alle. Ei hänellä
ole mitään erikoisoikeuksia totella tai olla tottelematta mielensä
mukaan. -- Sitäpaitsi, sinähän olet kirjoittanut nimesi paperiin,
jossa nimenomaan sitoudut taistelemaan saksalaisten puolesta millä
rintamaosalla vain määrätään.

-- Kun oli pakko kirjoittaa! Ettekö häpeä siihen viitatakin. Se
paperi työnnettiin nenän eteen yht'äkkiä; tuskinhan oli ehtinyt
tajuta sen sisällystä, puhumattakaan ajattelusta, kun jo vaadittiin
nimikirjoitus. Ja kuinka siinä meneteltiin! Vakuutettiin, että
joutuisimme ainoastaan ryssää vastaan ja samalla huomautettiin
viekkaasti, ettei kukaan ollut kieltäytynyt. Ja entäpä, ellei olisi
kirjoittanut. Oliko silloin vapaa? Varsin hyvin tiedätte, että
vankileiri olisi ollut edessä. Ei ollut toimintavapautta, eikä
sellainen sitoumus ole pätevä.

-- Miehen sana on aina pätevä...

-- Joutaviahan te siinä vokostatte, keskeytti Haitari-Jali. Kuka
teille on sanonut, että meitä viedään tanskalaisia vastaan?

-- Hyökkäykseen me joka tapauksessa joudumme, kivahti isä V. -- Ja
suuresti minä epäilen, ettei tämän pataljoonan miehet lähde sinnekään.

-- Etteivätkö lähde? Johan nyt jotakin! Et sinä toki edusta koko
pataljoonaa noine mielipiteineisi.

-- Suurempaa osaa siitä kuin luulettekaan.

-- Mihinkäs sinä nyt oikein tähtäät? Mikä sinuun on mennyt? Ei
suinkaan täällä ole tarkoitus ruveta napisemaan hyökkäyksen aikana.

-- Minä puhun nyt suuni puhtaaksi, niin että silmänne kerrankin
aukenevat. Koko pataljoonan perustanahan on valhe. Jo Suomessa
meille valehdeltiin, sanottiin, ainakin useimmille, että he
joutuisivat Saksassa töihin, ettei täällä viipyisi kauan. Mitään
ei mainittu siitä, ettei täältä ollut mahdollista päästä pois.
Nekin jotka tulivat sotilaiksi, luulivat vain Suomessa ja Suomen
puolesta saavansa taistella. He olivat vapaa-ehtoisia. Ja kun nämä
vapaaehtoiset saatiin rajan yli, niin heitä kohdeltiin kuin vankeja
ja heidän eteensä pistettiin tuo äskenmainittu paperi, joka pakosta
oli allekirjoitettava, sillä perääntyä ei enää voinut...

-- Etkö muista pionieri-kapinaa? Kysyttiinhän silloin jokaiselta,
oliko hänelle valehdeltu, oliko hänet houkuteltu lähtemään, ja
nimenomaan huomautettiin, etteivät myöhemmät valitukset enää saaneet
tulla kysymykseen.

-- Kysyttiin keltä kysyttiin, minulta ei ainakaan. Ja perhana, oli
sekin kysymistä! Jos rehellisesti tunnusti olevansa petetty, niin
mikä oli edessä? Pakkotyö, Barnefeldtin vankileiri: perunankuoret,
vesisoppa! Eikö silloin ollut viisaampaa vaieta. -- Kyllähän tämän
ymmärtää: Suomeen lähetetyt värvärit olivat kunnianhimoisia ja
koettivat saada niin monta kuin mahdollista verkkoihinsa. Mutta
täällä on meitä kiusattu nälällä. Vähäisetkin ruokavaramme ovat
saksalaiset aliupseerit varastaneet. Meille annettiin rintamapaikaksi
epäterveellisin suo, mikä tiedettiin, jossa puolet miehistä
sairastui. Nyt tahdotaan päästä lopuistakin, kulettamalla heitä
hyökkäyksestä hyökkäykseen. Asia on selvä: saksalaiset eivät enää
itsekään usko Pietarin valtaukseen. Kaikki ne lupaukset, joita he
meille syöttivät, ovat tuulen tohinaa. Nyt me olemme heidän tiellään,
heidän omantuntonsa painajaisena. He tahtovat päästä meistä eroon
voidakseen sanoa: ei ole mitään suomalaista pataljoonaa, eikä
meillä ole mitään tekemistä Suomen kanssa. Vai luuletteko, että he
muuten, vastoin suomalaisten valtiomiesten nimenomaista pyyntöä, nyt
ryhtyisivät meitä tapattamaan, nyt, jolloin Suomen kohtalosta ei voi
olla kysymystäkään?... Mutta nyt onkin hiljaa kytenyt tyytymättömyys
puhjennut ilmiliekkiin. Kolmas komppania on tehnyt kirjallisen
valituksen, jossa se anoo, että pataljoona päästettäisiin rintaman
taakse tai hajalleen, ettei sitä vietäisi hyökkäykseen, koska siinä
tapauksessa saattaisi puhjeta ilmikapina. Oberzugführer Ö. on
ryhtynyt heidän välittäjäkseen. No, mitäs nyt sanotte? Eikö se ole
paikallaan, mitä?

Tämä vuolas, katkera sanatulva oli saattaa meidät ymmälle. Ilmeisesti
se oli liioiteltu, mutta sen loppu-osa kertoi tapahtumista, joista
meillä ei ollut mitään tietoa. Mutta vastauksen puhuja kyllä sai.
Hänelle selitettiin, kuinka naurettavaa oli olettaakaan saksalaisten
tahtovan meitä lopettaa. Mitä he sillä voittaisivat? Kerta kaikkiaan
oli suomalaisen pataljoonan olemassa-olo jo suuren maailman tietona.
Se oli pieni, sillä ei voitu saada ihmeitä aikaan, eikä sitä hyödyn
kannalta kannattanut syöstä turmioon. Mutta häpeää ja toisten
suurvaltojen tuomion sen hävittäminen kyllä tuottaisi. -- Missään
tapauksessa ei ollut meidän asiamme ryhtyä tällaisia seikkoja
pohtimaan. Jos meidät haluttiin tappaa, niin olkoon menneeksi, siinä
tapauksessa oli meidän vain näytettävä kuinka suomalainen kuolee.

Isä V., joka oli jo voittanut pari muutakin miestä puolelleen,
huomautti meissä olevan typerää aatelisylpeyttä, jonka aika oli ollut
ja mennyt, ja väittelyä jatkui kiihoittuen miltei riitaan asti. --

       *       *       *       *       *

Tämänkaltaisia palopuheita kuului sitten yhä useammin. Myöhemmin
saimme varmuuden siitä, että kolmannen komppanian miehet olivat
todellakin mainitun valituksen tehneet. Minkälainen se oli muodoltaan
ja mitä siinä oikein vaadittiin, sitä en tiedä tänäkään päivänä.
Luulen kuitenkin, ettei se sisältänyt mitään viittauksia mahdolliseen
kieltäytymiseen hyökkäyksen sattuessa. Miehistö jakautui puolueihin,
syntyi riitaisuuksia ja sekavuutta, koko pataljoona oli kuohuksissa.

Helppoa oli panna merkille, kuinka juuriaan myöten mielet olivat
järkytettyjä, mutta vaikeampaa oli saada selville, mikä oli
kaiken perustana ja mihin nyt oikeastaan pyrittiin. Kuuli niin
ristiriitaisia väitteitä, niin toisistaan eroavia lausuntoja, ettei
tiennyt, keneen luottaa, kenen mielipiteitä ryhtyä selvittelemään.
Jos olen tämän kapinaliikkeen oikein ymmärtänyt, niin luulen, että
ydin oli eräässä huhussa, joka oli päässyt liikkeelle ja jota sitten
käänneltiin ja väänneltiin ja tietysti tavattomasti suurenneltiin.
Väitettiin nimittäin, että meidän "esikuntamme", suomalainen
neuvosto, jonka jäseniä oli sekä Berlinissä että Tukholmassa ja
johon kuului suomalaisia valtiomiehiä, oli vaatinut pataljoonalle
lepoa ja tahtonut, että se oli tuotava pois rintamalta. Mutta
saksalainen ylipäällystö ei tähän suostunut. Syntyi eripuraisuutta,
väittelyä, yleensä hankausta, joka muka lopullisesti johti välien
täydelliseen katkeamiseen. Meillä ei siis enää ollut suomalaista
neuvostoa, ei ollut enää yhdistävää sidettä kotimaahan. Emme enää
olleet Suomen palveluksessa, Suomen valtuuttamina ajamassa maamme
asiaa; uhrauksemme oli hyödytön, koskapa muka Suomen ja Saksan
"diplomaattiset välit" olivat katkenneet. Me olimme sensijaan jääneet
pieneksi, irralliseksi joukoksi, jota saksalaiset käyttivät mielin
määrin omien intressiensä mukaisesti. Oliko meidän siis jatkettava
taistelua, kenties viimeiseen mieheen kuoltava, vai oliko meidän
miehekkäästi kieltäydyttävä ja vetäydyttävä syrjään, kunnes Suomen
kohtalo jälleen olisi kyseessä?

Tämän suuntaisia ajatuksia luulen tuon vakavan huhun, joka tietenkin
oli väärä, herättäneen jaloimmissa kapinoitsijoissa. Mutta oli
luonnollista, että heihin liittyivät kaikki tyytymättömät ja
pelkurit, joita niitäkin lienee ollut joukossa, yleensä kaikki ne
epäjalot ainekset, jotka ajattelivat etupäässä vain omaa parastaan ja
toivoivat mukaviin oloihin. Monet sellaiset miehet, jotka ani harvoin
olivat ennen vaivanneet päätään näin laajakantoisilla kysymyksillä,
teoretisoivat nyt kuin vanhat mestarit ainakin ja tietysti
kansankiihottajain epäjohdonmukaiseen, mutta hehkuvaan tapaan. Ja
kun logiikka pyrki pettämään, turvauduttiin nyrkin puristukseen ja
vihaiseen katseeseen, puhumattakaan suomalaisesta "perkeleestä".

Oli liikkeellä toinenkin juttu: suomalaisten zugführerien kerrottiin
miehissä hakeneen Saksan alamaisiksi päästäkseen oikeiksi
saksalaisiksi upseereiksi. Olihan sekin selvä merkki siitä --
sanottiin -- että meidät aijottiin jättää oman onnemme nojaan, herrat
pyrkivät meistä eroon. Mutta tämäkin huhu osoitettiin perättömäksi,
ainoastaan pari tämän kaltaista hanketta lienee ollut tekeillä. --

Kenties tänä melskeisenä aikana paljastui muuan epäkohta, nimittäin
se, että me koko valtiollisen kysymyksemme suhteen olimme kuin
pimeässä säkissä. Ei meillä ollut mitään tietoa, minkälainen
mainittu suomalainen neuvoskuntamme oikeastaan oli, mitä se puuhasi,
miten paljon se asiaamme uskoi. Kun suomalaisia sanomalehtiä tuli
kovin vähän, ajottain ei ollenkaan, emme saaneet mitään tietoja
kotimaasta. Mitä meistä Suomessa arveltiin, odotettiinko meitä
pelastajina, vai kirottiinko meitä? Sitäpaitsi ne, jotka eivät
osanneet lukea saksaa, eivät päässeet edes sotatapahtumista
selville. Suomalainen upseeristomme ei meille mitään kertonut ja
aivan yleisesti väitettiinkin, että heihin oli tyyten tarttunut
saksalainen kopeus. Ani harvoin he juttelivat miesten kanssa ja
silloinkin virallisesti ja jäykästi. Tietenkin on otettava huomioon,
että sotaväessä on aina sillä tavoin; sitäpaitsi on päällikön, joka
antautuu liian läheisiin kanssakäymisiin miehistön kanssa, vaikeata
säilyttää arvovaltansa.

Yllämainittu epäkohta on niin vaarallinen juuri suomalaiselle. Hän ei
tyydy olemaan pimeässä. Ajattelevan mielenlaatunsa takia hän vaatii
selvitystä. Saksalainen sotilas tottelee päällystönsä käskyjä; jos
häntä käsketään kaivoon, niin hän menee, koska niin on määrätty.
Suomalainen kysyy ensin: mitä varten? ja menee sitten, mutta
sitä varmemmin. Enkä ole taipuvainen uskomaan, että tämä riippuu
sotilaskasvatuksesta, joka toisella on täydellinen, toisella mitätön,
sen juuret ovat syvemmällä, kansan luonteessa. --

Ennen pitkää syntyivät puoluenimetkin: kapinallisia sanottiin
palokuntalaisiksi, muita pelastusarmeijalaisiksi. Sitten ryhtyivät
omat upseerimme pitämään meille puheita. Oberzugführer A. kuvaili
meille sydämellisellä tavallaan ja aivan äärimmilleen liikutettuna,
kuinka hän, alusta alkaen mukana ollen, oli nähnyt pataljoonan
vähitellen kasvavan ja kehittyvän. Melkein pyytäen hän kehoitti meitä
ajattelemaan ja rauhoittumaan. Niille, jotka tahtoivat pataljoonaa
laskettavaksi hajalle, hän vakuuttavasti selitti, kuinka vaikea sitä
oli jälleen koota. Hän osoitti kuinka suuria rahamääriä oli meidän
takiamme jo uhrattu ja viittasi historialliseen maineeseemme, joka
aina oli kuvannut esi-isämme sitkeäksi, äärettömän kärsivälliseksi
kansaksi. -- Niitä miehiä, jotka eivät kauemmin halunneet palvella,
kehoitettiin ilmoittautumaan. Jokaisesta komppaniasta kutsuttiin
poikia majurin luokse keskustelemaan, selittämään kantaansa.
Alkoi liikkua mitä kummallisimpia huhuja: joka kymmenes mies
ammuttaisiin, loput lähetettäisiin vankileiriin, taikka: majuri
oli pyytänyt keisarilta lupaa hajoittaa pataljoonan. Vihdoin
lähetettiin majurin kirjelmä kiertämään miehestä mieheen. [Katso
Suomen Jääkärit ss. 172-179. Tekijän huom.] Mutta sekään ei ollut
onnistunut. Aito saksalaisella ylpeydellä siinä kuvailtiin, kuinka
suurta suosiota meille oli osoitettu, kun meille oli annettu kunnia
kuulua saksalaiseen sotaväkeen ja kuinka kiitollisia meidän tuli
olla siitä, että keisari oli meitä ruokkinut ja antanut meille
jääkärin mainehikkaan takin, vieläpä mennyt niinkin pitkälle, että
jakoi meille rautaristejä. Paraiten tämä kirje todisti, kuinka
vaikeata saksalaisen, parastaankin koettaessaan, oli ymmärtää
kapinallisten luonnetta, eikä sillä suinkaan ollut sitä tehoa, jota
oli tarkoitettu, pikemmin päinvastoin. Vai niin, ajateltiin, jopa
onkin palkka: työnteossa roskaantunut takki ja rautaristit, joita
ensimäiseksi jaettiin rintaman takana olleille saksalaisille. Ei
täällä niitä varten oltu nähty nälkää ja kannettu hirsiä. --

Olin hyvilläni, että meidän kämpässämme tämä kapina riehui
niin peräti aatteellisena ja puhtaana. Se ei sisältänyt mitään
henkilökohtaisia mukavuuspyrkimyksiä eikä huonoista vaikuttimista
syntynyttä halua väistää taistelua. Isä V., joka oli koko joukkueemme
palokuntalaisten luonnollinen päämies, hehkui kuin kekäle, ja oli
monesti saattaa meidät ymmälle joukkoja hurmaavalla, kiihkeällä
esitystavallaan, erinomaisella muistillaan ja kummallisella
syrjähyppytaidollaan. Häntä vastassa olivat innostuva Kustu
ja kaikkien suureksi ihmeeksi veltonnäköinen, välinpitämätön
Haitari-Jali, joka nyt pauhasi suu vaahdossa, vähintäänkin
rautaristin edestä. Mutta isä V. sai puolueeltaan ankaran kolauksen:
Kun sakin piti mennä zugführerin luo, ilmoittamaan, että he halusivat
pois komppaniasta, pyörsivät kaikki ovelta ympäri ja johtajakin
palasi synkeänä kämppäänsä, tunnusti olleensa raukkojen kanssa
tekemisissä ja kävi hiljaiseksi. Zugführer H. vaikka tiesikin hänen
olleen johdossa, kutsui hänet puheilleen ja nähtävästi ymmärsi hänet
oikein, koska ei lähettänyt häntä rangaistusjoukkueeseen.

Sillä siihen lopuksi tultiin, että uppiniskaisimmat kapinoitsijat
ja parhaimmat yllyttäjät erotettiin pataljoonasta ja lähetettiin
erikoisesti tarkoitusta varten muodostettuun rangaistusjoukkueeseen,
joka majoitettiin Zerksteinin kartanoon, kymmenen kilometriä rintaman
taakse. Täällä koetettiin ankaran harjoittelun ja kovan työn avulla
muokata heistä kunnon sotilaita. Mutta saksalaisten suureksi
hämmästykseksi yritys ei lainkaan onnistunut: seikka, joka osoittaa,
kuinka vaikeata on suomalaista kasvattaa pelkällä kovuudella. Ja
olihan sitäpaitsi sangen vaikeasti määrättävissä, ketkä olivat
rikollisia, ketkä eivät. Moni verrattain viaton mies joutui tähän
surkeaan joukkoon, johon kuulumista pidettiin häpeällisenä. Selvää
oli, että he katkeroituivat ja kova kohtelu vaikutti heihin vain
pahentavasti. Toveriensa seurassa he olisivat kenties tyyntyneet,
alistuneet ja muuttaneet vähitellen mielipiteensä, mutta täällä
esiintyivät he uppiniskaisina härkäpäinä, joita et millään saatu
tottelemaan, kun niikseen tuli. Harjoittelun johtajaksi määrättiin
vääpeli Höfelmeyer, josta jo ennemminkin on ollut puhe ja jonka
kiusaavaan ankaruuteen eniten luotettiin. Mutta vaikka tämä arvon
herra käytti kaikki keinonsa, uhkaili revolverillaan, kiusasi
kylmässä putkassa vuorokausimääriä, ei siitä ollut apua, jos mikä
ei poikia haluttanut. "Antaa tulla vaan", kuului tyyni vastaus
revolverin piipun edestä, ja tuskastuneena täytyi ylpeän vääpelin
viimein myöntää: "tämä olisi maailman parasta sotaväkeä, jos heihin
osaisi oikealla tavalla vaikuttaa; nykyinen menettely ei tehoa."
Itsepäisimpiä lähetettiin vankileireihin ja loput vähitellen
alistuivat, jopa pääsivät takaisin komppanioihinsakin, myöhemmin. --

Tämä kapina alensi tavattomasti pataljoonan arvoa saksalaisten
silmissä. Heistä me olimme kapinoitsijoita, jotka aina napisimme,
milloin valittaen ruoan huonoutta, milloin osoittaen tyytymättömyyttä
rintama-osaamme, milloin mistäkin nuristen. Nyt me olimme
kieltäytyneet, kieltäytyneet ryhtymästä taisteluun, ottamasta osaa
hyökkäykseen -- johon, kuten myöhemmin kuulimme, ei meitä koskaan
oltu aiottukaan viedä. Ja tästä huolimatta koki pataljoona olla
vapaaehtoisten merkeissä.

No niin. Kieltämättä tuo kaikki oli ikävää, mutta menettelyllämme
oli kuitenkin ollut ymmärrettävät syynsä, joista saksalaiset eivät
tienneet mitään. Ja meille oli tästä kapinasta siunauksellisiakin
tuloksia. Pari kertaa viikossa naulattiin julkisille paikoille
kirjoituksia, joissa oli mainittu tärkeimmät sotatapahtumat ja
kotimaan uutiset. Monta hämärää seikkaa oli sen lisäksi selvinnyt. Ja
pelastusarmeijan miehiin oli varmaankin yhä syvemmälle juurtunut se
vakaumus, että nyt oli taisteltava loppuun asti, olipa siitä sitten
hyötyä tai ei.



5.

NAAMIAISET RINTAMALLA.


Meidän komppaniassamme oli kapinallisia ollut kaikkein pienin
määrä, seikka, jota monet pitivät Bade-ukon ankaran kasvatuksen
ansiona. Olipa miten tahansa, kiitoksia ainakin saimme ja
kunnollisuutensa palkkioksi siirrettiin komppania eräänlaiseen
reserviasemaan rannikolle, lähelle Latshe noroa, missä aikaisemmin
olimme majailleet. Siltä kohdalta, missä varsinainen rintamalinja
päättyi mereen, alkoi meidän uusi osamme, kulkien pitkin rantaa
vihollisesta poispäin. Kuivan, mäntyjä kasvavan rantaäyrään takana
oli suojainen paikka kämpille. Varsinaisia sotatehtäviä ei ollut
muuta kuin helppo vartiopalvelus, sensijaan tehtiin ankarasti työtä.
Hiekkaperäisiin mäen rinteihin rakennettiin lujia suojakämppiä:
kaivettiin ensin suuri, tasapohjainen, kolme metriä syvä ja neliön
muotoinen kuoppa, sen pohjaan toinen, pienempi ja puolta metriä
matalampi. Tämä viimemainittu vuorattiin hirsillä kuin rakennus
ainakin, tehtiin tulisija, tunnelin tapainen sisäänkäytävä, ikkunat,
vihdoin katto lukuisine hirsikerroksineen, sitten täytettiin isompi
kuoppa uudelleen, päälle pantiin vihreitä turpeita, istutettiin
puita ja niin oli "heldenkammer" (sankarikammio) valmis. Sen katto
oli vähintään kolme metriä vahva, eikä maanpinnalla kuitenkaan ollut
näkyvissä kuin mitätön vihreä kumpu ja esiinpistävä savutorvi.

Yöllä vaelteli patrullimme pitkin rantaa, pitämässä silmällä, ettei
meren puolelta vaara uhannut ja varsinaisen etulinjan pohjoisimmassa
vartiopaikassa seisoi meidän joukkueemme vahti. Oli omituista seistä
siinä, "viimeisenä miehenä", vahvan, neliönmuotoisen varustuksen
suojassa, edessä vihollisen piikkilangat, oikealla suunnaton
Mustaanmereen saakka ulottuva valli ja vasemmalla Riianlahden
aallot. -- Samaisella vartiopaikalla sattui kerran hauskastikin.
Muuan kenraali, nimen olen unohtanut, tuli tarkastamaan asemaamme,
ja aivan tahallisesti oli mainittuun vartioon silloin määrätty
poikkeuksellista laatua oleva miespari: Toinen oli rehtori H.,
nykyinen valtiopäivämies, toinen diploomi-insinööri ja kirjailija K.
Molemmat olivat verrattain vaatimattoman näköisiä, rehtorin kasvojen
intelligentin ilmeen oli sota hiukan villiinnyttänyt ja insinöörin
rintamanaama olisi vallan hyvin sopinut tavalliselle reissusällille.
Hänen ylhäisyytensä kenraali oli kuitenkin hieman hämmästynyt, kun
nämä pahaiset vahti-ukot hänen kysyessään ilmoittivat tittelinsä. --

Näinä aikoma vaivasi meitä valon puute. Syyspimeät olivat
synkeimmillään, mutta kynttilöitä ei tahtonut saada mistään tai
olivat ne sitten niin kalliita, ettei niitä kyetty ostamaan. Loihan
tosin uuni jonkunlaisen heikon kajastuksen kämppään, ja tuoreista
puista yritettiin kiskoa päreitä. Mutta lukea niiden valossa ei
saattanut, täytyi tyytyä makailemaan tupakka hampaissa vuoteellaan.
Ei voi käsittää se, joka ei moista ole kokenut, kuinka hiuduttava
ikävä ajoittain valtasi mielen. Laulettiin, tarinoitiin, muisteltiin
kotimaata; toisinaan vaivuttiin pitkäaikaiseen, uneksivaan
äänettömyyteen, jolloin kukin eli omissa mietteissään. Täytyy
ottaa huomioon sekin, että me olimme niin kerrassaan epätietoisia
"matkamme määrästä", kuten jääkärin laulussa sanottiin ja, kumma
kyllä, vähitellen olimme tuohon epämääräisyyteen niin tottuneet,
ettemme huolineet sillä päätämme vaivata, emme toivoneetkaan
mitään. Selvää on, että monesti tuli mieleen varsin pimeitäkin
ajatuksia, mutta en vielä koskaan ollut tuntenut katumusta, enkä
milloinkaan ollut kuullut toistenkaan toverieni sanovan, "minne
sentään tuli lähdettyä!", "olisi pitänyt pysyä kotimaassa", tai
muuta sentapaista. Mutta joskus, kun aika kävi oikein pitkäksi
ja hiljaisuus painostavaksi, saattoi sydämensä pohjasta odottaa
tappelua, granaattisadetta, melua minkälaista tahansa, jotakin uutta,
joka olisi poistanut tämän näännyttävän ykstoikkoisuuden.

Ja ettei liian aikaisin päässyt nukahtamaan, siitä pitivät
kirput kyllä huolen. Tämä hietainen rannikkoseutu tuntui olevan
niiden luvattu maa. Höylänlastuissa, joita käytimme vuoteittemme
pehmikkeenä, vilisi niitä mustanaan ja me makasimme useimmiten
alasti -- reservi-asemassa oli se sallittu -- voidaksemme käsin
pyyhkiä päällimmäisiä syrjään. Paljoa helpompaa on tottua täihin. Se
on luonteeltaan rauhallinen ja ajatteleva, syö tyynesti ateriansa
ja makaa sitten kuin porsas, korkeintaan taivaltaen perhe-elämän
hiljaisiin iloihin. Mutta kirppu, se puraisee kerran kipeästi,
pyörähtää, hyppää pari askelta ja taas puraisee; ja vaikka se on
ahminut kyllikseen, ei se suinkaan asetu lepoon, vaan tanssii ja
heittää heipparallaa kuin päihtynyt. Samoilla metsästysmailla eivät
nämä veljekset sovi olemaan. Missä kirppuja alkaa vilistä, sieltä
katoaa täi; arvatenkin se filosoofisemman luonteensa mukaisesti
väistyy ja antaa perää mielipuolena hyppivälle mustalle paholaiselle.

       *       *       *       *       *

Rantala oli harvinaisen suuri kämppä. Kummallakin sivuseinällä
seisoi jykevä pöytä, perällä olivat vuoteet kahdessa kerroksessa
ja vuodelavan edessä tiilistä tehty matala uuni, josta peltinen
savutorvi johti katolle.

Oli jo ilta. Lämmin syyshämärä sankkeni yhä tummemmaksi, se verhosi
tiheällä hunnullaan nurkkien romun ja kätki vuoteet kuin mustaan
samettiin Kämpässä oli siistiä; lattia oli lakaistu, pöydät pyyhitty
ja uunissa paloi iloinen tuli, joka parhaansa mukaan koetti saada
vesipataa kiehumaan. Näkyi selvästi, että pojat odottivat jotakin ja
että oli tekeillä tavallisuudesta poikkeavaa.

Jo tulla porhalsi Tekijä-Eeka sisään hengästyneenä ja innoissaan.

-- Vielä sitä sentään näkyy tavallinen suomalainen puhuvan
saksalaisen pyörryksiin. Ei tahtonut peijakas myödä, sanoi hän.

-- No sinä sait kuitenkin, kuului kuin yhdestä suusta.

-- Tottakai, kun on tekijän hyppyset, pisti Haitari-Jali.

Ja nyt alkoi tulija kiskoa rommipulloja taskustaan asettaen niitä
hellävaroen ja ikäänkuin hyväillen pöydälle riviin.

-- Nyt on ainetta, mutta kyllä sain soittaa suutanikin, ennenkuin
heltisi.

Haitari-Jali sieppasi yhden pullon, pyörähti osavasti kantapäillään
ja alkoi laulaa, napsutellen sormillaan tahtia tunnetulla taidollaan:

    Vaikka minä olen näin pikkanen poika
    niin jessus mun luontoani,
    hep haliali lei, hep haliali lei...

Oli todellakin harvinainen tilaisuus. Majurin määräyksestä oli
väkijuomien käyttö kokonaan kielletty, eikä niitä annettu, eipä
edes myöty meille, kuten saksalaisille. Nyt oli kuitenkin keksitty
muuan salakaupustelija, lyöty pennit yhteen ja yritetty hankkia tätä
harvinaista mielenylennystä. Olihan nyt kerrankin asema sellainen,
ettei joka hetki tarvinnut olla hälyytysvalmiina ja täällä oli nähty
niin monta nälkää, koettu kovaa ja eletty ikävää, että kaipasi
vaikkapa keinotekoistakin huumausta.

Pöytään ilmestyi emalji-mukia ja sotilaan läkkisiä juoma-astioita,
padasta ammennettiin kiehuvaa vettä, Sakariini otettiin esille ja
istuttiin juhlimaan. Seinänrakosissa palaa ritisi parissa kolmessakin
kohden iloinen päre ja poikien silmät kiiluivat kuin tinanapit
laihtuneista kasvoista.

Jo kohosivat maljat ja huutaen hurraata juotiin kotimaan ja
jääkärien, komppanian ja kämpän onneksi. Sitten laulettiin hurjalla
voimalla kuorossa:

    Vaasan veri ei vapise,
    eikä Kauhavan rauta ruostu.
    Niskasta kiinni ja puukolla selkään,
    ellei se muuten suostu.

Jos outo olisi katsellut tuota nuorta, villiä joukkoa, joka nyt oli
heittäytynyt oikein irralleen, noita kalpeita, kovettuneita kasvoja
ja kuoleman edessä terävöityneitä silmiä, niin varmaankin olisi
hän pitänyt sitä raakojen huimapäiden seurana ja katkeroituneena
kysynyt: nämäkö nyt ovat niitä, joiden väitetään uhranneen kaikkensa
isänmaalleen. Täytyi tuntea heidät tarkkaan huomatakseen, että
tuo remuava hurjuus oli vain tehtyä ja että tuon näennäisesti
karkean ja kylmyyttä tavoittelevan kuoren alla sykki lämmin ja
herkkä sydän. Silloin myöskin näki, kuinka huonosti tahallisen
raa'at sanat monestikin salasivat luonteen hienouden -- aivan kuten
jokapäiväisessä elämässä sievistelty puhetapa useasti paljastaa
sisäisen tyhjyyden ja alhaisuuden. --

Iloliemi alkoi vaikuttaa. Puutteellisesta ravinnosta heikontuneet
jääkärit humaltuivat helposti. Poskille kohosi nuorekas punerrus ja
keskustelu sai uutta vauhtia. Eetu esitti "Herra Petterin", sitten
alotti Haitari-Jali pitkäveteisellä ja murheellisella säveleellä
suositun ja kämpän vakituiseksi arkkiveisuksi tulleen laulun, johon
toisetkin heti yhtyivät:

    Kaks miestä siinä katseli
    ja joukko naisia,
    Kun Peltonen puukolla veisteli
    Kososen kurkkuja.

Jo rupesi tulemaan kutsuvieraita. Heidät vietiin pöytään. Sitten
esitettiin kuvaelma -- ylimmäinen makuulava näyttämönä --
jossa sairastunut vanhapiika, hourailtuaan avioliiton onnesta,
intohimoisesti huudahti: "tätä, tätä, tätä" ja rauhallisesti kuoli. --

Kun kättentaputus oli lakannut, huudahti Kustu:

-- Ja nyt ei muuta kuin pöydät syrjään ja haitari Jalille!

Tuossa tuokiossa oli kämppä muuttunut remuavaksi tanssituvaksi.
Haitari luritteli Iitin Tiltua ja iloisimmillaan olevia poikia
pyöri vimmatusti lattian täydeltä. Takit temmattiin pois, vieläpä
paidatkin, ja yläruumis alastomana jatkui huima viuhke hikisten
kasvojen punoittaessa päreitten loimuvassa valossa. Oli siinä
riemua ja keveyttä, lapsellista, pitkällisen ikävän aiheuttamaa
vallattomuutta ja vapautumisen tuntua...

Vihdoin pälkähti jonkun päähän vetää kaasunaamari kasvoilleen. Yhä
useammat seurasivat esimerkkiä ja niin oli käynnissä naamiaiset,
joille tuskin löytyy vertaa. Kämpän hämärässä, savun kyllästämässä
ilmassa häälyi vimmatusti kummallisia, sadun kummituksilta näyttäviä
olentoja, yläruumiit hikisinä ja paljaina, silmien kiiluessa
naamarilasien takaa.

Mutta vieraat alkoivat väsyä ja poistua. Moni jääkäri, jonka
heikontuneeseen ruumiiseen alkohooli oli vaikuttanut turmiollisesti,
kävi kalpean ja velton näköiseksi ja ilmeisesti voi pahoin. Mieliala
muuttui hiljaisemmaksi ja pyrki painumaan.

Ulkona tuuli huimasti ja hongan latvat humisivat kuin urkujen soitto.
Mutta taivas oli sees ja tähtiä täynnä. Kävelin kämppämme takana
kulkevalle harjulle, jonka juurelle aallot heittelivät valkeata
vaahtoaan. Oli paha olla ja rinnan alta kiersi...

Joku makasi hongan juurella vatsallaan... Kustu näkyi olevan.

-- Voitko pahoin? kysäsin.

-- En enää. On sitä ihminen käynyt huonoksi. Syntyi hiljaisuus.
Laineet vain pauhasivat ja tuuli ujelsi piikkilangoissa. Ja kämpästä
kuului yhä polkan tahdikas jyske ja haitarin lurina.

    -- Lyyti kun illalla pyykkiä pesi,
    hei Lyyti kun illalla pyykkiä pesi.
    Ja Lyyti kun illalla pyykkiä pesi
    niin luiskahti sinne lipiä...

Kustu se oli, joka nähtävästi vielä veivingissä rallatteli haitarin
tahtiin... Minun tuli kummallisen ikävä, muistin kotimaata ja Annaa.

-- Ajatteles, että nuo samat tähdet loistavat kotonakin, ja nuo
laineet tulevat kenties kotirannikolta, tulin sanoneeksi.

-- Onko sinun ikävä?

-- Eikö sinun sitten ole?

-- Eei... Taikka on oikeastaan... Mutta...

-- Muisteleppas kotoisia karkeloita... tyttöäsi.

-- Ääh... Älä puhukaan.

Vaitiolo. Vain honkien huminaa, joka kasvoi ja heikkeni, muuttui kuin
lauluksi. Kului pitkiä hetkiä. Outoja unelmia tuli mieleen.

    Syystuulen tumma nyyhky
    yöss' elää yksinään.
    Ei kanna toivon kyyhky
    vihanta-lehteään.

Se pulpahti kuin vahingossa, humalaisen heltyneestä mielestä.
Katsahdin sivulleni. Ketään ei enää näkynyt. Olin kai jo kauan ollut
yksinäni. --

Kämpässä oli hiljaista ja pimeää jo. Vain uunissa värähteli
riutuva hiilos; sen himmeässä kajastuksessa kiilsivät tyhjät
pullot, hujan hajan olevat mukit ja vesiläikät pöydällä. Kuului
raskasta hengitystä, kuorsausta; toisinaan joku kohahti, tai kynsi
ruumistaan...

Olin juuri vetämässä filttiä ylitseni, kun ovi aukeni ja muuan
hiljainen, työläisluokkaan kuuluva jääkäri kömpyröi sisään. Hän oli
humalassa. Uunin luo hän pysähtyi ja jäi siihen horjumaan, huulet
riippuvina, katse oudon tuijottavana, hiilloksen epämääräisesti
valaistessa hänen kasvojaan. Hän oli kauan ääneti, samassa asennossa,
mutta sanoi vihdoin omituisen lyhyesti ja itsekseen.

-- Meitill' ei o' mitää.

Sitten, kohottaen katseensa, pitkän ajan kuluttua, uudestaan ja
ikäänkuin vakuuttaen.

-- Ei meitill' mitää o'.

Ja jälleen, antaen päänsä painua, hiljemmin ja pitkäveteisemmin,
ikäänkuin huokaisten:

-- Meitill' ei o' mitää.

Mutta yhtäkkiä kavahti hän kuin hereille, silmiin tuli hurja loiste
ja piirteihin tarmoa.

-- Nyt pannaan kämppä hytinäks'! Ja raivokkaasti tarttui hän pöytään.

-- Käy maata nyt, hytinä-mies, sanoin.

Heti hän rauhoittui, hellitti otteensa, käänsi päänsä minua kohti ja
jäi tylsänä tuijottamaan. Sitten siirtyi hän uudelleen uunin luo ja
jatkoi äskeistä nuokkumistaan.

-- Enhän minä p--e tämän kautta Suomeen pääse, mutisi hän. Ja vihdoin,
pitkän ajan perästä, hiljempaa.

-- Eikä mun hermonikaan kestä.

Sitten kömpi hän vuoteelleen ja vaipui heti raskaaseen uneen.

Tuuli tohisi nurkissa pitkään ja alakuloisesti. Se tunkeusi sisäänkin
saaden hiiloksen yhä himmenevän kajon hetkittäin kirkastumaan. Mutta
vähitellen kämppä kokonaan pimeni. Kuului vain raskaasti nukkuvien
miesten hengitys ja levoton käännähtely.



6.

KOVIA AIKOJA.


Kun lepo-aika oli lopussa, siirrettiin meidät ensimäisen komppanian
paikalle, joka oli äärimmäisenä oikealla. Sillä kohtaa oli nimittäin
asema huonoin, kämpät kurjassa kunnossa ja edessä vaivaismäntyä
kasvava suo, joten ensi komppanian väsyneet miehet hyvin tarvitsivat
lepoa. -- Perunat olivat jo aikoja sitten loppuneet ja meille alkoi
jälleen kova ja rasittava aika, jolloin kylmäkin oli alituisena
vieraanamme.

Ryssäin varustus oli tällä kohtaa kaukana, noin puolentoista
kilometrin päässä, metsän ja mainitun suon takana, mutta kummaltakin
puolen oli ruvettu pitämään vartiota puolenvälin seutuvilla ja siitä
aiheutui alituisia metakoita. Meikäläiset pionierit olivat heti
ryhtyneet tekemään lujempaa etuvarustusta ja tätä työtä jatkettiin
yhä. Oli kyhätty pieni kämppä, johon kenttävartiossa oleva ryhmä
pääsi yöksi, ja vahtipaikoille oli tehty hirsistä tylsän kulman
muotoisia suojuksia, joista muutamat olivat jo täyskelpoisia,
mutta toiset vielä aivan keskeneräisiä ja matalia. Suon yli johti
varustukseen useammaltakin kohden puolapuukäytävät, joiden kaiteeksi
oli pingoitettu rautalanka; se oli ainoa keino pysyä pimeässä
oikealla tolalla.

Kun työtä tehtiin, täytyi tietenkin suolle asettaa suoja-ketju
turvaamaan rakentajia, ja tässä suojaketjussa maatessaan on moni
paljon kärsinyt ja sairastunutkin. Oli nimittäin jo kylmä, routa
maassa ja lammikot riitteessä, mutta suo vajotti yhtälailla kuin
ennenkin. Maatessa kastuivat polvet ja kyynärpäät, ei saanut
liikkua, ei tupakoida, vaan tuli tarkkaavasti vaania vihollista,
joka milloin tahansa saattoi syöksyä metsästä. Kun komppaniassa oli
vähän miehiä ja vartiopaikkoja paljon, täytyi siinä kitua kolme,
neljä, jopa muutaman kerran kuusikin tuntia perätysten, ja kun
vihdoin pääsi lähtemään kotiin, niin ei siihen enää tahtonut kyetä,
niin oli vilusta jäykkä. Muistan joskus ajatelleeni, etteivät meidän
ylennetyt miehemme sentään oikeastaan tunteneet, mitä oli olla
tavallisena sotilaana. Heidän ei tarvinnut luonnollisestikaan ottaa
osaa työhön, ei myöskään vartiointiin, he ainoastaan järjestelivät ja
komentelivat. Olivathan he tosin olleet Saksassa alusta alkaen, mutta
niin oli moni jääkärikin; kaiken lisäksi heillä oli paljoa parempi
palkka. Eivät he olleet kokeneet, mitä oli maata tuntikausia märkänä,
jäätyvällä suolla. -- Mutta lienee ollut paljon, josta vuorostamme me
emme tietäneet.

Tätä etuvarustusta sanottiin Siperiaksi, koska sinne määrätty
vartio oli ikäänkuin karkoitettu kotoaan. Sen rakentaminen oli jo
kysynyt ihmisuhrejakin: kaksi poikaa ensimäisestä komppaniasta
oli kaatunut. Kun he aamulla olivat menneet määräpaikalleen
suojaamaan työskenteleviä pionieerejä, olivat ryssät, hiivittyään
yöllä väijyksiin, ilman muuta ampuneet heidät. Ja kummallista,
kun pojat aikoivat hyökätä näiden murhaajien niskaan, niin
saksalainen luutnantti, joka oli työtä johtamassa, kielsi heitä
kiven kovaan, meni itse kulmavarustuksen suojaan ja komensi kaikki
valmiiksi peräytymään, koska muka ryssät aikoivat hyökätä. Vasta
kun ryhmänjohtaja J. ensimäisestä komppaniasta saapui paikalle,
kokosi hän ympärilleen vapaa-ehtoisen joukon, ryntäsi metsään, ajoi
ryssät pakoon, saipa heistä kaksi ammutuksikin: toinen oli vääpeli
arvoltaan. [Katso Suomen Jääkärit ss. 167-170. Tekijän huom.]

Kahakka tuotti rautaristejä ja laskemassa ollut maineemme alkoi
jälleen kohota. Niinpä tehtiin useampiakin onnistuneita kaappauksia.
Oberzugführer G., joka meiltä oli siirretty kolmanteen komppaniaan,
tappoi vuorostaan ja ikäänkuin kostoksi venäläisen vartion. Hän otti
mukaansa pienen joukon, jonka varusti käsigranaateilla ja hiipi
sitten sen maahan kaivetun suojuksen lähettyville, jossa vahtimiesten
tiedettiin seisovan. Suojuksesta johti juoksuhauta ryssäin puolelle
ja tätä pakotietä tukkimaan lähetti johtaja käsigranaatti-miehet.
Päästyään sopivan matkan päähän alkoivat pojat syytää pommeja
hautaan ja samaan aikaan hyppäsi oberzugführer, mukanaan myötä
seurannut ryhmänjohtaja, kylmäverisesti suoraan suojukseen ja ampui
revolverillaan vahdit kuoliaaksi. Vangiksi-ottoon ei ollut aikaa;
voittosaaliina tuotiin vain yksi 55. siper. tarkka-ampujarykmentin
mies, olkalaput ja kiväärit.

Näihin aikoihin siirrettiin minut ensimäisestä joukkueesta toiseen
ja tuon siirron yhteydessä muistuu mieleeni omituinen ja sangen
onnellinen tapaus. Olin itse muokannut kämpän nurkkaan mukavan,
vaikka kapean vuoteen ja kun lähtijäisiä vietettiin, luovutin
sen Sedälle, joka sitä kummallisen hartaasti pyysi. Tuli sitten
päivällisaika, pari tuntia muuttoni jälkeen. Pojat olivat jo syöneet
ja makailivat kaikessa rauhassa, Setä uudella vuoteellaan, kun
yhtäkkiä lentää hurahti granaatti sisään, puhkaisi Sedän entisen
päänaluisen, työntyi seinään ja räjähti -- puolen metrin etäisyydellä
Kustun päästä. Parin minuutin ajan oli kämpässä vain savua,
sirpaleita, sekasotkua. Isä V. oli lentänyt vasta-seinällä nukkuvan
ryhmänjohtaja H:n syliin; Kustu löysi itsensä puolipökertyneenä
sängynlaidalta pitelemässä päätään; ruokakuppeja, vaatteita,
tiilikiven sirpaleita, herra ties mitä oli lattialla; muuan naulassa
riippuva takki oli aivan mähjänä, hihat vain olivat säilyneet
ehjinä... Mutta kessään ei ollut pienintäkään naarmua, ja Setä,
jonka vuoteen vaihto oli pelastanut, hymyili tyytyväisenä ison
nenänsä alta. -- Arvattavasti olivat ryssät nyt vasta keksineet
kämpän, koska he kaiken päivää pommittelivat sitä "aasin hännällään".
(Aasinhännäksi me nimitimme pientä tykkiä, joka oli sijoitettuna
aikaisemmin mainittuun niemeen ja jolla ryssä alituisesti meitä
kiusasi, singauttamalla pihahtavan pommin niskaamme silloin kuin
sitä vähimmän odotimme.) Ja lähelle he saivatkin sattumaan. Ei
auttanut enää muu kuin muuttaa asuinpaikkaa. Mutta tuskin oli ehditty
majoittua uuteen asuntoon, kun taaskin tulla tupsahti granaatti
sisään puhkaisten seinän -- ja minun tekemäni vuoteen aivan keskeltä.
--

Toisinaan yltyi ryssä pommittamaan meitä koko voimallaan. Kuten
sanottu, olimme tuhoisalle sivutulelle alttiina ja oma tykistömme
oli venäläistä paljoa heikompi. Kerrankin tulla hurisi alueellemme
noin 2,000 granaattia tunnin ajassa, saamatta aikaan mitään
mainittavampaa vahinkoa. Maassa oli tietysti kuoppa kuopan vieressä,
kämpät olivat säpäleinä -- niinpä ei esim. kolmannessa joukkueessa
ollut yhtä ainutta ehjänä säilynyttä asuntoa -- mutta onnemme oli
aivan satumainen, miehiin ei vain sattunut. Samainen onni tuli ihan
sananparreksi ja moni piti sitä selvänä merkkinä siitä, että meillä
vielä oli suoritettavana joku tärkeä tehtävä, koska kohtalo näin
säästeli voimiamme.

Mutta alituisessa jännityksessä saimme kyllä olla. Päällystön
tietoon oli tullut, että ryssillä olisi ollut aikomus hyökätä
meidän kohdallamme. Komppanian, jonka miesluku oli tavattomasti
harventunut, piti aina olla hälyytysvalmiina. Vartiot kovennettiin
kaksinkertaisiksi ja monena yönä oli koko komppania valveilla,
palellen Siperian suolla marraskuun pakastuvassa pimeydessä.
Vahtivuorot täytyi muuttaa nelituntisiksi. Miehistö kärsi vilua ja
ainaista väsymystä, mutta kiitettävän nöyrästi se tyytyi osaansa. Kun
astui yöllä kämppään ja rupesi ravistelemaan vahtimiehiä hereille,
niin monasti sai turvautua kovakouraisuuteen, joka teki pahaa.
Ja kun tuo ikäänkuin tainnoksissa maannut poika vihdoinkin pääsi
jaloilleen, katseli hän minuutin ajan kuin pökertynyt ympärilleen,
ennenkuin käsitti missä oli, mutta selvisi viimein, mumisi joskus
suomalaisen perkeleen, tarkoittamatta sillä erityisen pahaa ja alkoi
nopeasti suoriutua Siperian matkalle. Hauptmanni huhki kuin peikko
yö-pimeinäkin etuvarustusta tarkastamassa, oli levoton ja virkku,
ihan kuin muuttunut. Ystävällisesti hän taputteli poikiaan, kiitteli
heitä tuon tuostakin ja luultavasti huomasi, että vasta hyvyydellä
hän heitä hallitsi.

Tänä vaikeana aikana sattui meille onnettomuus, ainoa laatuaan koko
pataljoonassa: nuori Oden joutui ryssien käsiin. Eräänä varhaisena
aamuna -- silloinkin oli läpi yön odoteltu hyökkäystä -- lähti
toisen joukkueen päällikkö oberzugführer Ö. kuuden miehen kanssa
patrullille. Oikealla puolen etuvarustusta oli vetelä suo, jonka
takana, yhä enemmän oikealla, kohosi saksalaisten miehittämä,
lujasti varustettu kukkula. Mutta suon vasemmalla puolen, suoraan
meidän edessämme, kasvoi taajaa metsää ja tätä metsää myöten
etenivät tiedustelijat hiljaa ja varovasti. Oli tarkoitus saada
selville, mitä ryssät oikeastaan puuhasivat ja kuinka heidän etäällä
oleva vallinsa oikein kulki. Patrulli sivuutti rohkeasti ryssän
kenttävartiokämpän, joka näkyi Siperiaan, mutta jossa nyt ei huomattu
mitään liikettä. Sitten kulki se yhä kauemmas, kunnes vihollisen
rintavarustus alkoi näkyä. Ryssät siellä veistelivät ja naputtelivat
kaikessa rauhassa ja kun miehemme olivat sitä katselleet ja ampuneet,
kääntyivät he takaisin. Mutta yhtäkkiä oli heitä vastassa noin 50
miestä kaaren muotoiseen ketjuun hajaantuneina. Vartiokämpässä oli
sittenkin ollut vihollisia, mutta viisaasti olivat he pysyneet
piilossa, laskeneet heikon patrullimme ohitseen ja nyt tukkivat
siltä paluutien. Hetkisen pojat taistelivat urhoollisesti, mutta
ylivoima oli liian suuri ja senlisäksi tuli se vielä yllätyksenä.
Ryssät päästivät raikuvan hurraan ja hyökkäsivät pistimet tanassa
saaliinsa kimppuun -- tämä kaikki kuului ja näkyikin vallan selvästi
Siperiaan. -- Onnettomuudeksi oli hauptmanni kutsunut kaikki
zugführerit puheilleen kämppäänsä, joten Siperiassa ei ollut kuin
tilapäisesti toimiva päällikkö, muuan nuori ryhmänjohtaja. Tällä ei
ollut kyllin rohkeaa päättäväisyyttä. Sillä jos hän olisi nopeasti
hyökännyt vihollisen selkään, olisi aseman todennäköisesti voinut
pelastaa ja ryssien olisi täytynyt paeta. Mutta hän ei ollut tottunut
omin päin toimimaan. Hän vain soitteli yhtä mittaa hauptmannille,
jonka rintaman takana ollen oli vaikeata antaa ohjeita, kunnes
kaikki oli liian myöhäistä. Sillä kun patrullin johtaja huomasi
uhkaavan vaaran, täytyi hänen viipymättä käskeä miehensä pakoon. Tie
oli kuitenkin poikki, eikä auttanut muu kuin peräytyä vetelälle,
avonaiselle suolle. Jos ryssillä olisi ollut harkintakykyä, olisivat
he ehdottomasti tappaneet joka miehen, ei olisi tarvinnut muuta kuin
pysyä paikallaan ja ampua minkä ennätti. Sensijaan he ryhtyivät
kiihkeään takaa-ajoon, juoksivat poikien perässä laukoen turhaan
pyssyjään, mihinkään osaamatta. Vaikka meikäläiset, tultuaan
suolle, joka vajotti yli polvien, vain vaivaloisesti ja hitaasti
pääsivät eteenpäin, huolimatta äärimmäisestä ponnistelustaan, eivät
rannalle pysähtyneet viholliset saaneet sattumaan. He olivat niin
hengästyttäneet itsensä, että heidän kätensä vapisivat, eivätkä
he enää jaksaneet tähdätä. Ainoastaan Oden kaatui. Suon reunassa
oli hänet vielä nähty, mutta senjälkeen ei kukaan tiedä hänen
kohtalostaan. Ryssät kantoivat hänet pois, liekö sitten kuolleena
tai elävänä. Toiset pääsivät näkymättömiin vaivaismäntyjen ja ruohon
taa. Mutta vielä oli heidän käydä hullusti. Sillä kun saksalaiset
äskenmainitulta kukkulalta huomasivat suossa rämpivät miehet,
pitivät he näitä ryssinä ja alkoivat ampua kuularuiskullaan. Vasta
tunnussanan huudot ja jääkärien takin väri ilmaisivat heille
erehdyksen ja pojat pääsivät vihdoinkin turvaan, puolikuolleina
väsymyksestä. -- Mutta kadonnutta Odenia oli lähdettävä etsimään.
Koottiin uusi joukko, painuttiin suolle ja tutkittiin äskeiset
jäljet, mutta missään ei häntä näkynyt. Vähältä vain piti ettei tämä
toinenkin patrulli joutunut tuhon omaksi. Sillä ryssä alkoi ampua
vietävästi granaatteja. Niitä putoili kaikkialle tuhkatiheään, mutta
suo oli onneksi niin pehmeää, että ne vajosivat syvälle maahan ennen
räjähtämistään, eivätkä tuottaneet kenellekään vahinkoa... Nuori
toverimme oli auttamattomasti menetetty; me toivoimme vaan, että
hän olisi saanut kuolettavan luodin, jotta ei vihollinen olisi enää
voinut haavoittunutta kiduttaa. --

       *       *       *       *       *

Komppanian voimat olivat niin äärimmilleen pingoitetut, ettei se
kauan olisi jaksanut kestää tällaista rasitusta. Yhtämittainen
yövalvonta oli heikontanut miehet ja alituinen jännitys oli koskenut
siinä määrin hermostoon, että pari rintama-elämälle ominaista
sairaustapausta oli sattunut. Nämä potilaat, jotka ennen olivat
osoittautuneet moitteettomiksi sotilaiksi, alkoivat tavallaan
pelätä. Eikä oikeastaan niinkään, he vain vavahtelivat, jos kuulivat
pommin räjähtävän, ja laukausten pamahdellessa he tunsivat outoa
voimattomuutta ja alkoivat väristä.

Me tiesimmekin jo etukäteen, että pian päästäisiin lepäämään. Ja
vihdoin koitti odotettu hetki. Joulukuun 19 päivänä marssivat ne
saksalaiset, jotka siirrettiin meidän tilallemme -- heitä oli
muuten ainakin puolet enemmän kuin meitä -- Dumbeen, ja meille
annettiin lähtökäsky. Mutta vielä oli minun poloisen käytävä
Siperiassa. Kun nimittäin saksalaisten vartiopäällikkö tuli kysymään
zugführeriltämme, kuinka etuvarustukseen oli mentävä, ei päivystävää
ryhmänjohtajaa näkynyt missään ja minut, joka onnettomuudekseni
seisoin aivan lähellä, määrättiin oppaaksi. Olin sen seitsemät kerrat
käynyt Siperiassa sekä yöllä että päivällä, pommisateessa ja luotien
vinkuessa, mutta koskaan en ollut taivaltanut sinne levottomampana
kuin nyt. Ryssä ei edes yrittänytkään ampua, mutta siunatkoon kuinka
pelkäsin. Sellaisen elämänhalun oli tietoisuus vapaaksi pääsystä
yhtäkkiä synnyttänyt. Ja kun työ oli tehty, niin oikein hengähdin
helpoituksesta. --

Marssittiin Tuckumiin, missä komppaniat täydennettiin ja
järjestettiin uudestaan. Sieltä matkusti pataljoona junalla Libauhun.
Ainoastaan tykistö oli jäänyt rintamalle.



V.

KOTIA KOHTI.



1.

BERLINIIN.


Libaussa meidät majoitettiin venäläisiin kasarmeihin, joiden
salit olivat niin avaria, että kokonainen komppania mahtui samaan
huoneeseen. Kovin mukavia eivät ne silti olleet, sillä tavaroille
ei ollut sopivia säilytyspaikkoja, ja kun miehiä oli niin paljon
yhdessä, syntyi siitä hälinä, joka saattoi käydä kiusaavaksi. Hanuri
räikyi yhtämittaa, toiset tanssivat, toiset pelasivat korttia, mutta
rauhassa ei saanut kukaan olla.

Millaiseksi olo lopulta muodostui tässä vanhassa kaupungissa, jossa
pataljoona majaili niin kauan, sitä en tarkemmin tiedä, sillä jo
seuraavana päivänä sain zugführeriltä ilmoituksen, että minut oli
komennettu Berliniin. Tietysti olin iloissani, sillä kasarmi-elämä ei
ollut mitään herkkua, sen tiesin jo Lockstedtin ajoilta. Lähtö oli
tapahtuva yöllä; meitä oli kaikkiaan kuusi määrätty matkaan.

Mutta rikkiviisas kaitselmus tahtoi pitää huolta siitä, että mieleeni
painuisi edes hämärä käsitys Libaun kaupungista. Kun nimittäin
kävimme pataljoonan schreibstubessa noutamassa asiaankuuluvat paperit
ja matkaliput, ilmoitti siellä joku suuri herra haluavansa lähettää
joulukinkun kotiinsa -- nähtävästi hän oli saanut täältä halvalla sen
ostaa -- ja kysyi minulta, joka lienen osannut paraiten saksaa, enkö
tahtoisi illemmalla käydä noutamassa tuota pakettia, toimittaakseni
sen perille. Ja sillä matkalla minä eksyin. Viitisentoista kiloa
painava siankoipi kädessäni harhailin Libaun sokkeloisia ja kapeita
katuja noin parin tunnin ajan. Yrittelin kyllä kysellä saksalaisilta
sotilailta tietä, mutta ainakin yksi neuvoi kokonaan harhaan ja ehkä
juuri siitä syystä jouduin ihan toiselle puolen kaupunkia. Viimein
sain erään vanhanpuolisen herran saattamaan itseäni, mutta olin
taas nääntyä tämän ystävällisen miehen loputtomaan uteliaisuuteen.
Muistinpa moneen kertaan Haitari-Jalin ainaista laulua:

    Kori käsivarrella Lontoon kaduilla
    täytyi minun kaupitella
        ostraliaa.

Jonka vain olisin halunnut muuttaa:

    Siankoipi kainalossa Libaun kaduilla
    täytyi minun etsiskellä
        kortteeria.

Kun vihdoin päädyin kasarmille, olivat kaikki jo nukkumassa ja
lähtö-aika oli tuota pikaa käsillä. Tallustelimme öistä katua
hynttyyt seljässä -- minulla senlisäksi siankoipi -- asemalle ja
jäimme odottelemaan junan lähtöä. Mutta kuinka ällistyimmekään,
kun ovivahti, joka tarkasti matkustajien paperit, ilmoitti
meille, että tämä juna kuljetti ainoastaan lomalle-menijöitä,
eikä ketään muuta. Selitin hänelle, että meidät oli komennettu
Berliniin, että meillä oli ylen tähdellisiä asioita ja että
meidän oli välttämättömästi päästävä mukaan. Mutta siitä ei ollut
mitään apua. "Menkää komandantuuriin", kuului virallinen kehoitus
olkapäänkohauksineen. Pyysin tovereitani odottamaan ja syöksyin
kuin tuulispää komendantin luo, missä uudistin selitykseni. Nuori,
kalpea, intelligentin näköinen luutnantti, jonka kasvoilla liikkui
alituiseen hermoväreitä, suhtautui esitykseeni sangen rauhallisesti
ja alkoi kysellä kotimaastani. Sain hänet kumminkin telefonoimaan
pataljoonan päämajaan, mutta sieltäkään ei vastattu. Sitten siirtyi
hän keskustelemaan suomenkielen sijoista, joita sain hänelle luetella
minkä ennätin. Ja kun väliin rohkenin kysästä, mitenkä sen matkan
laita oikeastaan oli, koki hän vain mielenkiinnolla komitatiivia ja
instruktiivia, ja oli sangen tyytyväinen, kun oli saanut tietääkseen,
että unkarinkieli on meikäläisen sukulainen. Mutta jo vihelsi juna.
Ja silloin, vilkaisten hätäisesti kelloaan, luutnantti hypähti ylös,
käänsi minut olkapäistäni kuin lukkari taulun ja huusi:

-- Marsch! Kommen Sie mit! (Tulkaa mukaan).

Juoksujalkaa riennettiin asemasillalle, komendantti puhalsi kimeään
pilliin nostaen kätensä ja liikkeelle lähtenyt juna pysähtyi heti.

-- Jääkärit tulevat junaan, ilmoitti hän sitten, vastasi
ystävällisesti kunniantekooni ja jäi katselemaan, kuinka kuusi
suomalaista jöröjukkaa vääntyi kaikessa rauhassa vaunuun. Meidän
itsetuntoamme tietysti hiveli, kun matkustajat katselivat meitä
kummeksuen ja varmaankin aprikoiden, jotta mitähän suuruuksia nuo
ovatkaan, kun niille junatkin seisotetaan. Mutta visusti varoimme
sitä näyttämästä.

Olipa se matka. Juna oli ihan ahtamalla ahdettu miestä täyteen.
Istumapaikasta ei ollut toivoakaan, mutta hyvä niinkin. Pääasia oli,
ettei meidän tarvinnut kääntyä takaisin kasarmille. --

       *       *       *       *       *

Meistä ei ollut kukaan käynyt Berlinissä. Tiesimme kuitenkin niin
paljon, että pysähdyspaikkamme oli Zologischer Banhof ja kun
juna porhalsi mainitulla asemalle, astuimme tyytyväisinä ulos ja
ilmoittauduttuamme aseman komendantille lähdimme etsimään pataljoonan
konttoria tästä maailmankaupungista. Raitiotievaunu, joka meille
ystävällisesti neuvottiin, vei miltei perille asti. Siinä oli nyt
vihdoinkin Kurfürstenstrasse, tuossa numero 148, tuossa osotekilpi:
Ausbildungstruppe Lockstedt, jota nimeä toimistomme Berlinissä yhä
käytti. Noustuamme leveitä herrasportaita näimme vihdoin oven päällä:
Graf Schwerin, joka oli nykyinen majurimme, ja tiesimme olevamme
oikeassa paikassa.

Muutamia huoneita oli varustettu samaan malliin kuin ennen leirillä
kaksinkertaisine sotilasvuoteineen. Näissä asui lomallakävijöitä. Kun
miehillä yleensä oli niin vähän rahaa, että vaikka heille rintamalta
myönnettiin parin viikon loma, eivät he voineet minnekään lähteä,
oli tähän taloon varattu heille ilmainen asunto. Näillä vuoteilla
mekin vietimme ensimäisen yömme, sillä oli jo ilta. -- Sitä ennen
olin kuitenkin jättänyt siankoiven, jota niin uskollisesti olin
kuljettanut mukanani, toimitettavaksi oikealle omistajalleen.



2.

NAPA.


Seuraavana päivänä oli tietenkin ilmoittauduttava asianomaiselle
luutnantille, halusipa itse kreivikin meitä tervehtää. Mutta kun
katsahdin ympärilleni konttorihuoneessa, johon meidät mainittua
tarkoitusta varten oli osoitettu, niin mitä näinkään: Siankoipi,
vaivaloinen matkakumppanini, oli päästetty paperikapaloistaan ja
suuri lovi paistoi sen ruskeassa kyljessä. Ja kun luutnantti oli
mennyt, kyseli saksalainen kirjuri, pureskellessaan leipäpalaa,
jonka valtavana yläpuoliskona komeili mehuisa kinkunviipale, hyvin
huvitetun näköisenä.

-- Tekö toitte paistin?

-- Niin.

-- Ettekö tiennyt, ettei sellaista ole lupa kuljettaa mukanaan?
Kuinka ihmeessä ei sitä otettu teiltä pois?

-- Noudatin määräystä. Ja näkyipä tuo vaan tänne asti onnellisesti
päässeen.

Hän katseli minua pitkään ja hänen silmänsä kuvastivat eräänlaista
surumielistä ylenkatsetta, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: kovin
olet vielä outo, nuori mies.

-- Se on hyvää, ettekö tahdo maistaa? kysyi hän vihdoin.

Ajattelin ensin sanoa: ei maita, kiitos, mutta sitten päättelin, että
mitäpäs sitä joutavia ja leikkasin aika viipaleen käteeni. Kelpasi
sitä sotamiehen pureskella. --

Kun jälleen palasimme siihen huoneeseen, jossa olimme olleet yötä,
kohtasi meitä ilahduttava näky. Kymmenkunta entistä toveriamme,
joita olimme tottuneet katselemaan vain jääkärin univormussa, seisoi
nyt edessämme siviilivaatteissa täydellisinä herrasmiehinä, kovat
kaulassa, tukka hienosti kammattuna, kasvot sileiksi ajettuina,
housut prässättyinä ja kengät kiiltävinä. Ja tervehtiessään he
tekivät kumarruksen, jota kauppa-apulainen olisi voinut kadehtia. He
olivat saaneet komennuksen Berliniin jo ennen meitä, ja olivat olleet
täällä noin viikon päivät. Syntyi iloinen ja vilkas sananvaihto,
jonka kuitenkin pian keskeytti ovikellon soitto ja hiljainen varoitus:

-- Napa tulee!

Sisään astui keski-ikäinen ja -kokoinen, lihavahko herrasmies, salkku
kainalossa. Punertavan naaman ollessa yhtenä hymynä hän tervehti
meitä ja viittasi seuraamaan itseään erääseen sivuhuoneeseen.

Kun olimme istuutuneet paikoillemme, veti hän otsansa arvokkaihin
ryppyihin, asetti etusormensa nenälleen ja mietti hartaasti,
tekemättä kuitenkaan oikein nerokasta vaikutusta. Hän oli arvoltaan
insinööri, ja sen retkikunnan johtaja, johon me kaikki kuuluimme.
Omien sanojensa mukaan oli hän matkustellut pohjoisessa, aina
Grönlannissa asti, ja merkiksi tästä napaseutujen tuntemuksesta
sekä myöskin siitä keskeisestä asemasta, joka hänellä meihin nähden
oli, olivat pojat ruvenneet kutsumaan häntä Navaksi. Hän väitti
ymmärtävänsä ruotsia ja osaavansa auttavasti venäjää ja tätä
viimemainittua kieltä, jota me emme luonnollisestikaan voineet
sietää, hän alinomaa meille tyrkytti.

Mietittyään aikansa laski hän meidät juhlallisesti:

-- Kuusitoista, siis kaikki.

Ja sitten otti hän muistikirjansa ja merkitsi sinne huolellisesti,
että miesluku oli täysi.

Alkoi uusien tulokkaiden kuulustelu, minun joutuessani ensimäiseksi
tuleen.

Olinko kulkenut Suomessa talvella?

Luonnollisesti.

Olinko kulkenut myöskin pohjoisessa?

Olin pohjoisessakin.

Olinko hiihtänyt?

Tietysti.

Olinko käynyt Inarissa tai Kuolassa asti?

En.

Kittilässä sitten?

-- Sano hemmetissä olleesi, siitä se tykkää, kuulen toverini
kuiskaavan.

Olen ollut Kittilässä. Osaanko ajaa poroa?

-- Sano hiidessä... Välttävästi.

Napa otti jälleen muistikirjan esille ja teki sinne merkintöjään.
Sitten seurasi toisten kuulustelu, samaan malliin. Ja aina tuli
merkintöjä kirjaan. Kun keskustelumme jatkui ja kaikenkaltaisia
mitättömyyksiä esiteltiin, sai taskukirja, jota ehtimiseen täytyi
hakea milloin toisesta, milloin toisesta taskusta, riistä osansa,
sormi lennähti nenänpäähän ja otsa rypistyi. En ihmetellyt ollenkaan,
että kun lyijykynä sattui putoamaan ja se syvään kumartaen
ojennettiin Navalle, muuan pojista hiljaa mutisi.

-- Paneekohan tuo tuonkin muistiin?

Alkoi esitys retkestämme. Kartalta Napa näytti tien ja ryhtyi sitten
selostamaan yksityiskohtia, käyttäen meikäläistä johtajaa tulkkinaan.
Kuuntelin sitä tarkkaavasti pitkän aikaa, mutta mitään uutta ei
ilmaantunut ja seikkoja, jotka olivat itsestään selviä, teroitettiin
mieleen kuin kielioppia koulussa. Tulin hajamieliseksi ja ajatukseni
siirtyivät menneihin aikoihin. Muistin kiertokoulua... Herra
siunatkoon vanhaa kiertokoulunopettajaa...

Kun tunti oli umpeen kulunut, nousi Napa, luvaten seuraavana päivänä
jatkaa; pitkän aikaa me vaelsimme joka aamu kuulemassa näitä
esitelmiä. Mutta tällä kertaa oli työ lopussa ja me uudet miehet
saimme lähteä ostamaan itsellemme siviilipukuja. Ei kuitenkaan omin
päin; erityisesti tähän toimeen komennettu herra tuli mukaamme,
määräsi kuinka kalliita tarpeemme korkeintaan saattoivat olla ja
suoritti laskut. Hienoiksi se silti veti miehet, vaikka ei tavara
ollutkaan niin ensiluokkaista.

Sitten annettiin pojille seuraavan malliset komeat olo-todistukset.

"Jääkäri N.N. 27:stä jääkäripataljoonasta on komennettu Berliniin
Yli-esikunnan palvelukseen. Hänellä on oikeus käyttää siviilipukua ja
viran puolesta kehoitetaan kaikkia virkamiehiä osoittamaan hänelle
avuliaisuuttaan."

Siinä oli paperi, jota kelpasi näyttää ja joka kaikkialla teki
vaikutuksensa. Kun vielä oli saatu runsas palkka, 10 Saksan markkaa
päivältä, jolla kuitenkin piti maksaa asuntonsa ja ruokansa ja
joka annettiin kolmeksi päiväksi kerrallaan, kiiruhdimme hakemaan
itsellemme huoneita. Oli tämä toki toista kuin vaivaiset 53 penniä
rintamalla! Myöhemmin kuitenkin huomasimme, että nytkään ei voinut
syödä lähimainkaan kyllikseen, mikäli halusi pysyä kohtalaisessa
tupakassa.

       *       *       *       *       *

Oltiin menossa Berlinin harjoituskentälle, jossa meitä koulutettiin
"pommareiksi". Tällä nimellä kutsuttiin yleisesti niitä miehiä,
jotka olivat erityisesti opetetut käyttämään kaikenkaltaisia
helvetinkoneita, tulensytyttäjiä ja käsipommeja, sekä tämänlisäksi
särkemään siltoja, telefoonijohtoja, vetureita j.n.e. Heitä
lähetettiin Suomeen ehkäisemään ryssien ampumatarpeiden kuljetusta ja
tuottamaan viholliselle muutakin vauriota.

Vanhalla kokoontumispaikallamme Potsdamer- ja Bülow-katujen
risteyksessä, seisoi miesjoukko täysilukuisena. Ei kuitenkaan
yhdessä rykelmässä, vaan kaksi tai kolme paikassaan, mitkä kävellen
lähettyvillä, mitkä keskustellen. Jo saapui Napa. Pojat nostivat
hattuaan.

-- Strastvuite! sanoi hän hymyillen lähimpänä seisoville.

-- Emme ymmärrä venäjää, huomauttaa suomalainen johtaja
loukkaantuneena.

Sitten Napa viheltää ja viittaa kädellään. Se on lähtömerkki. Mutta
poikia ei moinen koiran kutsu lainkaan miellytä ja ikäänkuin tästä
huomauttaakseen alkavat he matkia, viheltää ja viittoa käsillään.

Ennestään jo tiedetään, ettei sovi kulkea joukossa. Osa painuukin
toiselle puolen katua, mutta lähestyvät siellä liiaksi toisiaan. Jo
kuuluu jälleen vihellys -- herättäen varmasti enemmän huomiota kuin
koko meidän pieni sakkimme -- ja Napa viittaa tulkin puheilleen.

-- Sanokaa, etteivät pojat kävele yhtä jalkaa. Siitä näkee heti, että
he ovat sotilaita.

-- Ymmärrän.

-- Pitää olla varovainen, äärettömän varovainen. Meidän
ekspeditsioonimme on niin suurenmoinen ja vaarallinen. Selittäkää se
heille.

Pojat tietysti lakkasivat käymässä tahdissa ja hajaantuivat kuin
poliisin käskystä. --

Kentällä oli hälinää. Yhdessä kohden harjoitettiin miehiä, toisessa
pionieritöitä. Tuolla toimi tulensyöksijä-kone, jota en milloinkaan
ollut nähnyt, mutta josta olin lukenut niin ihmeellisiä kuvauksia;
pauhaten kuin meri se syöksyi kidastaan mustanpunaisen tulivirran,
joka eteni tavattomalla nopeudella pyörien kuin lumivyöry ja kasvaen
parikymmentä metriä korkeaksi. Sen läpi ei kukaan voinut elävänä
päästä...

Ja täällä opetettiin nyt meille pomminkäyttöä, seliteltiin
helvetinkoneita ja sytytyskeinoja aito saksalaisella
täsmällisyydellä, Navan katsellessa tyytyväisen näköisenä sivummalta.
Ei riittänyt se, että joku seikka perusteellisesti neuvottiin, itse
sai sen suorittaa, olipa tehtävä sitten kuinka vähäpätöinen tahansa.
Niin paksupäistä ihmistä ei ole, ettei saksalainen saisi häntä
oppimaan. --

Poislähtiessämme kehoitti Napa meitä nopeasti hajaantumaan.

-- Ja olkaa varovaisia, muistakaa se. Meidän yrityksemme on niin
vaarallinen. Vihollisella ei saa olla pienintäkään aavistusta siitä.
Varokaa sanojanne kahviloissa ja yleisissä paikoissa. Puoli lausetta
voi turmella kaiken.

Kieltämättä hän oli oikeassa, suunnitelmamme oli rohkea ja
vaarallinen. Mutta eihän meistä osannut saksaa kuin viisi kaikkein
luotetuinta miestä. Ei siis ollut suurta pelkoa meidän puoleltamme.
Paljoa enemmän olisi Napa saanut varoa niitä miehiä, jotka toimivat
Ruotsissa matkaamme valmistelemassa. Suurilla kerskumisillaan ja
loistavilla riimillään he pettivät häntä ja pistivät taskuunsa ne
rahat, joita heille niin runsaasti tuhlattiin. Ainakin he toimivat
leväperäisesti. Meitä ei päästetty sinne, meihin ei ehkä niin paljoa
luotettu, mutta varsinaisiksi työn suorittajiksi, siis vaaraan,
kelpasimme kyllä. Kenties siinä on epäonnistumisen perussyy. -- Mutta
luulen, ettei minulla ole oikeutta selitellä yksityiskohtia, eikä
lähemmin kertoa itse suunnitelmastakaan.



3.

BERLININ PIKKUPORVAREITA.


Toverini M. ja minä keksimme verrattain hauskan asunnon Pension N.
N:stä, Potsdamerstrassen varrelta. Täysihoito maksoi ainoastaan
3: 50 Saksan markkaa vuorokaudelta ja ruoka kävi laatuun, ainakin
jääkärille, vaikka sitä saikin jotakuinkin niukasti.

Jo huonetta vuokratessamme olivat pensionin neitoset näytelleet omaa
osaansa. Kauppaa oli tehnyt itse omistaja, vanha, teräväkielinen,
ryppyinen leskirouva, joka osasi sekä torua että olla ystävällinen,
mutta tavan takaa oli hänen täysi-ikäinen tyttärensä pyörähtänyt
saapuville milloin minkin tekosyyn varjolla ja heittänyt poistuessaan
ihanimman katseensa suurista, kauniista silmistään. Olipa toinenkin
neitonen, miehestään erossa elävä nuori rouva -- seikka, joka meille
selvisi tietysti vasta aikojen kuluttua -- luonut meihin oven
rakosesta lumoavan silmäyksen. Luulen kuitenkin, että jo hinnan
huokeus oli riittävänä vaikuttimena päätöstä tehdessä. Aluksi
meitä hieman tuskastutti se pikkutarkkuus, jota emäntä osoitti.
Olimme kylläkin tottumattomia käsittelemään kaiken maailman leipä-,
liha-, peruna-, voi-, sokeri- ja herra ties mitä kortteja, mutta
laskelmiemme mukaan olisi annosten pitänyt olla suurempia. Ja kun
vanha akka toi tämän määräperäisen aterian pöytään, muisti hän aina
sanoa:

-- Syökää nyt kylliksenne, lapset.

Sensijaan ei meidän suinkaan tarvinnut olla seuran puutteessa, siitä
pitivät nuoret naiset kyllä huolta. Huoneessamme oli piano, jota
Else-neiti, talon tytär, soitti, vieläpä hän kaikeksi onnettomuudeksi
lauloikin. Suomalaisesta musiikista riitti pakinaa niin paljon kuin
kielitaitomme suinkin myöten antoi, ja meitä pyydettiin hartaasti
ostamaan suomalaisten säveltäjien teoksia. Vihdoin täytyi minun
uhrata vähäisistä rahoistani ja kun en löytänyt sillä kertaa muuta,
otin Sibeliuksen Valse tristen, vaikka hyvin tiesinkin, että tämä
suurenmoinen kappale oli neidille aivan ylivoimainen. Ja nytkös alkoi
harjoittelu ja tankkaus.

-- Tämä on todellakin surkeata, huokasi toverini maaten leposohvalla
selällään.

-- Valse triste... tietysti! sanoin.

-- Minä en ole koskaan oikein ymmärtänyt musiikkia. Mutta kovin se
käy vatsan päälle.

-- Mitä te sanotte? kääntyi taiteilijatar kysymään. Ja meidän piti
vakuuttaa, että esitys yhä parani ja että sen synkkä tuntu ihan karmi
toveriani, kuten todellinen kuoleman läheisyys. --

Mutta pian meille selveni tämän alituisen seuranpidon salaisuus. Tuli
nimittäin sunnuntai monine tavanmukaisine vieraineen. Ja kaikki nämä
puotipojat, konttoristit ja konekirjoittajattaret tuotiin meidän
huoneeseemme, noin ilman muuta vain. Puolesta päivin iltamyöhään
saakka oli siellä yhtämittaista naurua ja keskustelua, meidän
paperossimme näkivät kyytinsä, kun niitä polttivat sekä naiset että
herrat, puhumattakaan viinipullosta, jonka olimme viikon säästöillä
ostaneet ja joka nyt kuivui heti alussa. Meitä tuskastutti. Olimmehan
me vuokranneet tämän huoneen, eihän se seikka, että täällä oli piano,
oikeuttanut moiseen menettelyyn. Mutta sitten me lopultakin älysimme:
perhekunnalla, johon kuului vain nuo kolme naista, ei ollut mitään
vierashuonetta, yleensä mitään muuta paitsi keittiö, kaikissa asui
vuokralaisia. Hehän nukkuivat vaatekomerossa, sen olimme jo varemmin
huomanneet. --

Monasti iltaisin, kun paitahihasillamme ja avojaloin istuimme
lukemassa, tulivat neitoset sisään kuin kotiväki ainakin, ja se
ei vielä mitään: he tulivat vuoteitten ääreen naureskelemaan, kun
jo olimme peitteiden alla, polttelivat, kohentelivat asentoamme
mukavammaksi ja nuori rouva näkyi pussaavankin toveriani. Joka
luulee, että he olivat kevytmielisiä naisia, erehtyy kuitenkin
täydellisesti. Tämä kaikki oli vain asiaan kuuluvaa sydämellisyyttä,
mutta ei mitään enempää.

Se seikka, että meidän paperossimme ja kaikki, mitä meillä
suinkin oli, aina oli avoimesti tarjolla, näkyi kuitenkin tekevän
omanlaatuisen vaikutuksen heihin, ja kun me sen lisäksi kuvailimme
suomalaisia oloja ja tuhlaavaisuutta liioittelevalla tavalla,
alkoivat ruoka-annokset pian kasvaa ja monesti neitoset lennättivät
vanhalta akalta salaa meille brödchenin, pienen pullan, jonka väliin
he, ties mistä, olivat sipaisseet voita. Elämä muuttui mukavammaksi,
vaikka siitä tosin puuttui rauha. Sensijaan tarjosi se oivallisia
tilaisuuksia seurata puotipoikien ja keikailevien konttoristein
kuhertelua, mustasukkaisuutta, joka maksoi meille niin tavattomasti
paperosseja.

       *       *       *       *       *

Jouluaattona, vähää vaille seitsemän illalla, kun juuri olimme
laittamassa itseämme mahdollisimman hienoiksi, syöksyivät molemmat
neitoset sisään ilosta säteilevinä ja käsiään taputtaen.

-- Te tulette mukaan, eikö totta? Tulettehan mukaan? huusivat he kuin
yhdestä suusta.

-- Mihinkä niin?

-- Meitä on kutsuttu vierailulle. Oi, kuinka hauskaa!
Steglitzerstrasse 20. Teidän suomalaiset toverinne ovat kutsuneet.
Juuri nyt tuli sana... Tietysti te tulette mukaan.

Mieleeni muistui kotoinen joulu, jota pidetään perhejuhlana ja
jolloin vierailu on sopimatonta. Täällä näytti olevan toisin. Mutta
majurimme, kreivi von Schwerin oli sitäpaitsi kutsunut kaikki
suomalaiset toimistoon yhteistä joulua viettämään ja meidän oli
kiiruhdettava sinne.

-- Mahdotonta. Herra kreivi on kutsunut meidät luokseen, vastasimme.

Vanha akka oli myöskin tullut huoneeseen ja tarttui nyt kiihkeästi
keskusteluun.

-- Kuka on kutsunut?

-- Kreivi von Schwerin, majurimme.

-- Aaah!... _Kreivi_ on kutsunut!...

Kaikkien kasvoilta kuvastui kunnioituksen sekainen hämmästys, joka
kohdistui meihin. Mitähän me oikeastaan olimme, kun itse kreivi
kutsui? Me olimme aina niin salaperäisiä, emme puhuneet koskaan
puuhistamme, emmekä näyttäneet juuri tekevänkään mitään, mutta rahaa
meillä oli. Tuskin tiedettiin muuta kuin että olimme suomalaisia.
Ja poliisikin, jolle oli täytynyt asunnostamme ilmoittaa, oli
merkitsevästi vastannut emännälle: "Niin, kyllä tiedän."

Neitoset muuttuivat totisiksi ja silmiin kihosi kosteus.

-- Mutta myöhemmällä sitten. Ettehän te kauan viivy kreivin luona?
Steglitzer 20, muistakaa. Tulette vain portille, kello 9 tai 1/2 10,
me olemme vastassa. Luvatkaa toki!

Me sanoimme tulomme riippuvan kreivistä ja riensimme matkoihimme.

Toimiston suureen huoneeseen oli tuotu joulukuusi ja katettu valkea
pöytä. Kreivi itse puolisoineen otti meidät ystävällisesti vastaan.
Hän oli pitkä ja vielä ryhdikäs, mutta iäkäs ja harmaapartainen
herra, joka varhaisemminkin oli osoittanut meikäläisille erikoista
ystävällisyyttä, vieläpä antanut rahaakin pulaan joutuneille. Kun oli
asetuttu pöytään, piti hän meille sydämellisen puheen, jossa hienolla
tavalla kosketeltiin kotimaatamme. Seurasi pari muuta puhetta. Sitten
tarjottiin teetä ja vehnäleipää, jota hallitus oli antanut jouluksi
valmistaa ympäri koko Saksan, ja majuri kehotti poikia olemaan
mahdollisimman iloisella päällä.

Kuten tällaisissa tilaisuuksissa yleensä, oli nytkin mieliala hiukan
painuksissa. Jotakin jäykkää, miltei ikävystyttävää kuulsi läpi
teennäisen rattoisuuden, ja kun kreivi puolisoineen oli mennyt,
päätimme toverini ja minä noudattaa neitosten kutsua. Ainakin
kymmenen minuuttia kävelimme Steglitzer 20:n porttikäytävän edessä,
mutta ketään ei tullut, vain melua ja naurua kuului ylhäältä läpi
ikkunoiden. Tarkastelimme osotekilpiä... Pension Y. Ahaa, tässähän
tosiaan asui neljä amiraali-esikunnan poikaa, jotka olivat olleet
poissa juhlasta. Mutta meille he olivat melkoisen vieraita ja nyt oli
joulu, varmaankin olisi sopimatonta häiritä heitä, eiväthän he itse
olleet meitä kutsuneet. Joku tuli portista alas... Else neiti näkyi
olevan. Mutta me olimme jo kaukana; olimme muuttaneet suunnitelmamme.

Selvitys tapahtui toisena joulupäivänä. Meiltä oli tietenkin
kaikki lopussa, raha, vehnäleipä, viini, milteipä tupakkakin.
Istuimme nyrpeillämme kotosalla ja lueskelimme. Aatto-vierailu oli
jo unohtunut; neitoset olivat kysyneet, miksi emme tulleet, kun
oli ollut niin hauskaa, ja me olimme vastanneet, ettei kreiviltä
päästy. Silloin, illan suussa, alkaa lappaa huoneeseemme vierasta,
herraa ja neitiä, käherrettyjä, sieviä, puuteroituja hienottaria
ja korkeakauluksisia nuorukaisia peilinkiiltävissä kengissä, ja
loppujen lopuksi astuvat sisään nuo neljä Steglitzerin suomalaista
jääkäriä. Esitellään, rupatellaan, rämpytellään pianoa, mutta
kaikilla on ikävystynyt ilme ja sietämätön pingotus vallitsee.
Jokainen saa polttaa omia tupakoitaan, meillä ei ole tarjota, omat
neitosemme katsovat meihin ikäänkuin tahtoen kysyä, että eikö sieltä
nurkkakaapista löydy mitään ja näyttävät hieman noloilta. Vihdoin
tuodaan teetä, mutta vehnäleipä on lopussa ja sokeria kovin vähän.

Siirryn erään amiraali-esikunnan miehen viereen ja kysyn suomeksi.

-- Kuules, mitähän tämä oikein pyytää olla?

-- En minä ymmärrä. Meitä kutsuttiin tänne kiven kovaan.

-- Kutsuttiin? Eikä meille sanottu mitään! Ahaa, mutta odotapas...

Ja yhtäkkiä muistan, että neitoset päivemmällä kysyivät, olisimmeko
illalla kotona. Se tapahtui tietysti tätä varten.

Kuinka hämmästynkään kuultuani toverini selonteon: He saivat eräältä
berliniläiseltä tuttavaltaan lahjaksi joulukinkun ja riemuissaan
tästä suurenmoisesta onnenpotkauksesta päättivät viettää neljän
kesken hauskan joulun. Pennit lyötiin yhteen, ostettiin konjakkia,
viiniä ja punssia ja aiottiin oikein herkutella. Kun pensionin
tyttö kattoi illallispöytää tarjosi yksi jääkäreistä tälle tuskin
kuuttatoista täyttäneelle sulottarelle viiniä ja täytti toveriensa
lasit konjakilla.

-- Suvaitseeko neiti?

-- Kiitos, mieluummin tätä, vastasi tyttö hymyillen ja tyhjensi
konjakkilasin nähtävästi suurella nautinnolla. Poikia hieman
hämmästytti.

-- Saako olla lisää?

-- Mielellään... Mutta saanko kutsua toverini. Näin oli pöytään
tullut kaksi henkeä lisää. Mutta tuskin oli illallinen syöty, kun
alkoi saapua enemmän: serkkuja, pikkuserkkuja, tuttavia neitiä ja
herroja, joilla oli talon tyttärille välttämätöntä asiaa. Ja sitten
seurasi hymyilevä, kaino pikkukysymys.

-- Saanko kutsua serkkuni sisään? Olin luvannut olla tänään hänen
kanssaan.

-- Tietysti! Olkaa hyvä! Sepä hauskaa. Täytyi kiristää uudelleen
pussia ja ostaa lisää juomatavaraa -- talon neitoset osasivat siinä
antaa arvokasta apua. Kieltämättä oli hauskaa ja näillä ihmisillä oli
sydämellinen ja herttainen seurustelutapa. --

Tällainen oli toverin kertomus, jonka minä täydensin omilla
tiedoillani, mainitsemalla, kuinka tänne oli lähetetty sana heidän
kemuistaan ja kuinka meitäkin oli niihin kutsuttu. Ja nyt oltiin
vastavierailulla. Meikäläiset tytöt olivat arvelleet, että kaiketi
toverini ja minä pistämme samanlaiset lystit pystyyn ja umpimähkään
kutsuneet koko seuran tänne. Vahinko vain, että meillä oli Matti
kukkarossa.

       *       *       *       *       *

Samansuuntaisia huomioita tein syntymäpäivänäni. Olin ostanut pullon
Abtei-likööriä, vahvaa, munkin makuista juomaa ja päätin pitää pienet
kotoiset kekkerit. Toverini joutui kuitenkin olemaan kylällä jostakin
välttämättömästä syystä ja me asetuimme pöytään vain kolmisin,
neitoset ja minä, vanhan rouvan puuhaillessa vielä kyökissä. Mutta
tuskin olimme päässeet alkuun, kun ovesta työnnetään sisään pitkä,
kuikelo herrasmies ja vanha akka toimittaa lipevästi.

-- Täällä on muitakin nuoria, herra X. Olkaa hyvä ja käykää tänne.
Sali on niin kylmä ja palvelijatar on ulkona. (Talossa ei ollut
kumpaakaan.)

Tapahtui esittely. Tulokas oli jonkun kustannusyhtiön palveluksessa,
puhui alituiseen kirjallisuudesta, mutta tavalla, joka ei ainakaan
minua kiinnittänyt, ja näytti olevan muorin vävypoika-ihanne. Hänelle
tuotiin lasi, jonka minä kiiruhdin täyttämään ja sitten: olkaa hyvä
vaan.

Kieltämättä loukkaannuin. Nythän oli minun syntymäpäiväni, jota
vietettiin minun huoneessani, enkä suvainnut ollenkaan kutsumattomia
vieraita. Kuitenkin tänne oli tuotu ihminen, jota en koskaan ollut
nähnyt, mutta joka siitä huolimatta, kiitos rouvan liukkaan kielen,
veti kaiken huomion puoleensa ja muutti koko hetken luonteen.
En maistanut enää tippaakaan lasistani ja puheeni oli raamatun
mukaista: on, on; ei, ei; mutta vieraan lasin täytin ehtimiseen,
eikä häntä kovinkaan näkynyt vaivaavan ottaa se yksinään pohjaan.
Neitoset kyllä huomasivat, että olin pahalla päällä, mutta olivat
voimattomia... Viimein tulivat sekä vieras, että varsinkin muori
niin toiselle kymmenelle, että puhevirta oli tulvia yli äyräittensä,
ja saksalaisten kiitettävään tapaan, joka karttaa lopullista
humaltumista, vieras nousi, nähtävästi sangen tyytyväisenä, kiitteli
kohteliaasti, huomautti jotakin häiritsemisestä, heitti hyvästit
ja meni. Meni yhtä kuulumattomiin kuin kolme neljännestä minun
Abtei-pullostani.

       *       *       *       *       *

Aivan toista oli, jos milloin osuimme saksalaisen sivistyneistön
kosketukseen, vaikka se valitettavasti tapahtui harvoin. He
osoittivat meille harvinaista myötätuntoa ja ymmärtämystä. Asiamme
innostutti ja lämmitti heitä ja herätti mitä suurimmassa määrin
heidän mielenkiintoaan. Sydämestään he toivottivat menestystä meidän
aikeillemme, joiden rohkeutta he ihailivat, ja monet heistä tunsivat
maamme oloja hämmästyttävän tarkkaan.



4.

OLUT-TUPA BURGHOF.


Saman talon kellarikerroksessa, missä pataljoonamme toimisto
sijaitsi, oli pieni saksalainen oluttupa. Sitä piti rouva Borasch,
vaaleaverinen, ystävällinen nainen, joka nuoruutensa päivinä
varmaankin oli ollut hyvin kaunis, sekä hänen täysi-ikäinen
tyttärensä, viehättävä ja lempeä neiti Erna. Mies oli Romanian
sotanäyttämöllä ja ikävissään odotteleva rouva oli meille niin
ystävällinen ja herttainen, että häntä yleisesti kutsuttiin nimellä
"muti". Paitsi olutta ja kahvia, oli hänellä tarjolla ruokaa ja
pienempi määrä väkeviä.

Tässä pienessä ravintolassa tapasi meikäläisiä miltei aina. He
muodostivat kantajoukon, joka suurimmaksi osaksi syrjäytti muut
vieraat, ja istuskelivat päivät päästään pöytien ääressä pelaten
skruuvia, poltellen ja keskustellen. Täällä oli kokonaan toista kuin
jossakin suomalaisessa tarjoilupaikassa, missä aletaan katsoa pitkään
sellaista henkilöä, joka on syönyt tai juonut tilaamansa annokset,
mutta viipyy yhä pitäen tarpeettomasti paikkaa hallussaan. Saattoi
kulua monia tuntia, ettemme tilanneet edes olutlasia, istuskelimme
vain vilkkaasti jutellen, ja sangen usein tulivat sekä rouva että
tytär, joka ahkerasti opetteli suomea, meille seuraa pitämään.
Vallitsi sydämellinen suhde, ikäänkuin perheessä, ja olo tuntui
kodikkaalta, seikka, joka suomalaisessa ravintolassa tuskin on
ajateltavissa.

Myöhempinä aikoina tämä alituinen oleskelu kapakassa herätti
päällystössä pahaa verta ja meitä syytettiin juopottelusta tavalla,
jota emme ansainneet. Olihan se selvää: me, kaukaisen maan pojat,
jotka nyt oleskelimme maailman kaupungissa kieltä taitamattomina
ja outoina, saimme viipyä täällä päivästä päivään ilman vakinaista
työtä. Kun aamuesitelmästä oli suoriuduttu, ei ollut enää mitään
erityistä tehtävää, lukuunottamatta ainaista odotusta. Emmehän me
tienneet milloin oli lähdettävä, tänäänkö vai huomenna. Mihinkäpä
muuhun silloin osasi ryhtyä, kuin mennä "mutin" luo, missä
tiesi tapaavansa tovereita. Sitäpaitsi oli joukossamme nuoria,
elämänhaluisia miehiä, eikä ollut ihme, jos nämä toisinaan -- ja
usein ei se tapahtunut -- ottivat jonkun naukun miestä väkevämpää ja
pistivät laulun pystyyn.

Kuitenkin on myönnettävä, että erinäisiä paheksuttavia tapauksia
sattui. Paitsi meitä kuuttatoista, oleskeli nimittäin tässä
ravintolassa myöskin meriyliesikunnan palveluksessa olevia poikia. He
olivat syksystä saakka, jopa kauemminkin, eläneet Berlinissä. Toisia
oli lähetetty Suomeen, toisia oli sieltä palannut, eikä heilläkään
ollut muuta tehtävää kuin odottaminen. Näin pitkä-aikainen oleskelu
vapaana ja toimettomana oli muutamiin vaikuttanut turmiollisesti ja
opettanut heitä liiaksi kiintymään alkohooliin.

Mainitsen vain verrattoman kapteeni Maxin, joka ei ollut suinkaan
mikään maa- eikä merikapteeni, olipahan vain tummaverinen, pieni ja
hoikka suomalainen juoppo. Hän oli tehnyt pari ansiokasta retkeä
Muurmannin rannikolle, josta oli mukanaan kuljettanut joukon
saksalaisia sotavankeja ja kokenut moninaisia seikkailuja. Mutta
Berlinissä, liian kauan toimettomana vetelehtiessään, oli hän yltynyt
juomaan. Kun hän astui mutin kapakkaan, nousi heti aika ilo ja
ensimäiseksi sanoikseen huudahti tulija:

-- Roosa täräys, muti.

Ja sitä seurasi tervehdys tovereille:

-- Hesputei!

Nämä kaksi termiä, joista pommarit tunsi kuin sovitusta merkistä,
olivat alkujaan kapteeni Maxin yksityisomaisuutta. Edellinen oli
johtunut tavallisesta saksalaisesta ravintolapyynnöstä: ein grosses
Bier, bitte! jonka Max jäykkäkielisenä suomalaisena oli lausunut:
roosa piir! ja sittemmin roosa ryyppy, roosa täräys. Jälkimäinen taas
aiheutui tunnetusta laulusta:

    Hamburg ist ein schönes Städtchen. Ist ja wohl!
    Weil es an der Elbe liegt. Ist ja wohl.
    Drinnen giebt es schöne Mädchen
    giebt es schöne Mädchen,
    aber keine Jungfrau mehr. Ist ja wohl.
    -- -- -- -- --
    Lebe wohl! Lebe wohl! Lebe wohl! Lebe wohl!
    Lebe wohl! Auf wiederseh'n!

Tämä saksalaisten yleinen marssilaulu oli suomennettu seuraavasti:

    Hampuri on kaunis kaupunki. Ninkus näät.
    Helsinki on vielä kauniimpi. Ninkus näät.
    Siell' on monta kirkast' knääkkää,
    monta kirkast' knääkkää.
    muita ei siell' nääkkään. Ninkus näät.
    -- -- -- -- --
    Hesputei, knääkkä hei! Hesputei, knääkkä hei!
    Hesputei, knääkkä hei!

Kun urhokas kapteeni sitten oli ottanut riittävän monta näitä roosa
täräyksiä, joita ystävällinen muti päätään pudistellen antoi hänelle
velaksikin, ei hän enää ollenkaan pysynyt tuolillaan, vaan alkoi
notkuvin polvin, perin hiljaa ja sammuneen näköisenä hiipiä ympäri
huonetta, ihmeen taitavasti ja läikyttämättä kantaen lasiaan ja tavan
takaa hokien:

-- Minä hihtelen vaan. Minä hihtelen vaan.

Niin hän hihteli iltakauden pöydästä pöytään, välittämättä vähääkään
toveriensa kielloista ja esitteli nauraville ihmisille: roosa täräys!
hesputei!

       *       *       *       *       *

Samaisessa ravintolassa saimme myöskin tietoja, pataljoonasta. Ne
miehet, jotka olivat päässeet lomalle Berliniin, joutuivat täällä
ikäänkuin piintyneiden sanomalehtiselostajain kuulusteltaviksi ja
saivat tehdä selvää kaikesta, erittäinkin kuuluisasta talviretkestä,
joka lienee ollut pataljoonan vaikein koko sotatoiminnan aikana.
Vastikään oli majuri pitänyt Libaussa pojille puheen, jossa hän
selitti, ettei enää mentäisi rintamalle, vaan jäätäisiin odottamaan
Suomen kysymyksen esilletuloa, vieläpä päästettäisiin osa miehistä
siviilielämään Saksaan. Juuri siihen aikaan teki ryssä voimakkaan
hyökkäyksen Mitaun kaupunkia kohti, sai murretuksi saksalaisten
etulinjan ja eteni uhkaavasti. Ja noin pari tuntia yllämainitun
puheen jälkeen hälyytettiin pataljoona nopeasti ja vietiin junalla
Tuckumiin. Varhain aamulla noustiin vaunuista ja lähdettiin
marssimaan muuatta kylää kohti, jota ryssät yrittivät vallata.
Perille ei kuitenkaan ehditty riittävän aikaisin, sillä joukot
eksyivät metsässä, harhaillen, monta tuntia samalla alueella, lopen
näännyksissä. Kun vihdoin päästiin paikalle, olivat ryssät jo
ennättäneet saada kylän haltuunsa ja pataljoona palasi Tuckumiin.
-- Täällä eroitettiin joka komppaniasta parhaat hiihtäjät ja
muodostettiin heistä keveä, suksilla liikkuva hyökkäysjoukko,
jonka avulla toivottiin voitavan saada suuria aikaan. Ja tämä
hiihtokomppania etunenässä painuttiin uudelleen rintamalle.
Oli tavattomat pakkaset. Tuon tuostakin tavattiin jäätyneitä
vihollisruumiita, joista monet olivat jähmettyneet elävän ihmisen
luonnolliseen asentoon. Monta kertaa jouduttiin ankaraan tuleen;
niinpä onnistui vihollisen kerrankin päästä ampumaan Aa-joen poikki
kulkevaa kolonnaa, mutta sama satumainen onni, joka oli aikaisemmin
pataljoonaa seurannut, ei jättänyt sitä nytkään. Ryssä ei saanut
aikaan suuriakaan vaurioita riveissä, paljoa enemmän teki pakkanen.
Usea palellutti jalkansa, toiset sairastuivat muuten. Vuorokausia
täytyi viettää taivasalla ja asunnot olivat koko ajan aivan kehnot,
milloin maattiin tiilitehtaassa, milloin tallissa, milloin kylmässä
kirkossa. Pilke, Skangal, Mangal, ne nimet muistuttavat mieleen kovia
kärsimyksen päiviä, jotka kuitenkin niin urhokkaasti kestettiin
-- Onni oli, että miehistö sai kerrankin syödä kyllikseen. Kun
rintamalinjan siirtyessä suuria varastohuoneita oli jäänyt alueelle,
jossa niiden joutuminen vihollisen käsiin saattoi olla mahdollista,
yritettiin niitä voimien mukaan tyhjentää ja miehistö otti siitä
runsaan osansa. Sitäpaitsi annettiin pojille päivittäin hiukan
rommia, jonka avulla he saivat edes hetkeksi verensä liikkeelle. --
Kolmisen viikkoa kestäneen yhtämittaisen palelemisen perästä vietiin
rasittunut pataljoona vihdoin takaisin Libauhun. [Katso V.E. Tuompon
oivallista kuvausta. Suomen Jääkärit ss. 230-259. Tekijän huom.]

       *       *       *       *       *

Koko tämän ajan, jonka kuluessa pataljoona niitti kunniaa ja sai
kokea kovia, täytyi meidän viettää Berlinissä laiskan elämää. Mitä
oppimista oli, se oli jo aikoja sitten käyty läpi, nyt vain odotimme
lähtöä, jonka Napa ilmoitti tapahtuvaksi milloin kolmen, milloin
neljän päivän perästä, mutta josta koskaan ei tullut mitään. Aluksi
viipyi kartta, joka erikoisesti meitä varten valmistettiin ja joka
tuli maksamaan huikeita summia, piirustuskonttorissa tavattoman
kauan ja Napa huomautti aina: "ylihuomenna valmistuu kartta, silloin
heti matkaan." Sitten alkoi Ruotsista tulla huonoja uutisia: meidän
tavaroitamme ei oltu voitu kuljettaa määräpaikalle, oli syntynyt
sellaisia ja sellaisia esteitä, varmasti oli vihollisella aikeistamme
vihiä. Retkemme onnistuminen edellytti ehdottomasti talvea, mutta nyt
oli jo helmikuu käsillä, eikä mitään ollut valmiina. Yhä selvemmin
ja selvemmin alettiin huomata, että kaikki raukeaisi tyhjiin ja se
synnytti pojissa katkeruutta. Miksei annettu meidän toimia? Miksei
meille uskottu niitä rahoja, jotka nyt Ruotsissa tuhlattiin hukkaan,
ja päästetty omin päin matkalle?

Mutta kuinka ällistyimmekään, kun epäonnistumisen johdosta alettiin
syyttää meitä. Kukaan ei voinut sitä käsittää, eikä meillä ollut
paljoakaan aavistusta siitä, ennenkuin eräänä päivänä meidät kaikki
kutsuttiin kreivi Schwerinin puheille. Tämä jo iäkäs, kookas ja
harmaapartainen ukko, joka aina oli ollut niin ystävällinen ja joka
jouluna oli kustantanut meille yhteisen illanvieton ja lausunut
sydämellisiä sanoja, piti nyt puheen, joka masensi meidät kokonaan.

-- Minä olen tarkastellut teitä suomalaisia rintamalla, leirillä ja
täällä Berlinissä ja joka paikassa olette te käyttäytyneet niin, että
jos saksalainen sillä tavoin esiintyisi, ei hänellä olisi oikeutta
olla sotamiehenä. Teillä on kyllä täsmällinen sotilaallinen käytös,
eikä teidän urhoollisuuttanne ja rohkeuttanne voi kukaan epäillä,
mutta te juotte ja lörpöttelette kuten ainakin puolisivistynyt
kansa, joka ei voi pidättäytyä huonoista nautinnoista. Minulle
on ilmoitettu, kuinka te täällä olette päivät päästään istuneet
kapakassa, eikä kuten saksalaiset, olutlasin ääressä, vaan juoden
paloviinaa, joka tekee teidät raivoiksi. Humalapäissänne te olette
kertoneet tärkeät salaisuutenne ravintolatytöille, kahviloiden
tarjoilijattarille, ties kenelle ja nyt on vihollinen saanut tiedon
aikeistanne. Te ette ole osanneet tukkia suutanne, vaan olette
antaneet vihollisen vakoojain puhuttaa itsenne pussiin. Ja kuitenkin
pitäisi teidän olla valiojoukko, luotetuimpia miehiä. Millaisia
ovatkaan sitten muut! Teidät lähetetään nyt leirille oppimaan
uudestaan sotilaskuria. Ja rangaistukseksi menettelystänne ei teistä
kukaan saa liikkua leirialueen ulkopuolelle, eikä mennä kylälle
vapaahetkinä. Toivon, että käyttäydytte hyvin. Älkää koskaan nauttiko
väkeviä, sillä viina on teille vaarallisempi vihollinen kuin ryssät.
Se vaikuttaa teidän mielialaanne, joka muuten on niin hiljainen
ja harkitseva, muuttaen teidät villeiksi, jotka eivät tiedä, mitä
tekevät...

Tähän tapaan herra majuri meille lasketteli.

Vai niin. Sen takia oli kaikki mennyt myttyyn, että me olimme
lörpötelleet, me, joista vain muutamat osasivat saksaa. Ja me olimme
juoneet itsemme raivoiksi, vaikka yksikään meistä ei ollut esiintynyt
ainakaan niin humalassa, että olisi puhunut sopimattomia... Miksei
meitä päästetty rintamalle, mistä meidät oli tänne kutsuttu, takaisin
pataljoonaan, jonka kirjoista meidät oli pyyhitty pois? Nyt meidät
komennettiin leirille jatkamaan harjoituksia, joihin luulimme jo
pystyvämme. Tosin huomautettiin ikäänkuin salaa, että yritystämme
ei vielä oltu kokonaan hyljätty, ja että meidän tuli odottaa
suotuisampia aikoja, mutta kuka siihen enää uskoi. --

Napa ei ollut viime päivinä lainkaan näyttäytynyt ja hänen
ilmoitustensa perusteella meitä kai tällä tavoin kohdeltiin. Ikävälle
leirille odottamaan! Miksei, täällähän me tuotimme tarpeettomia
kustannuksia, olisi pitänyt jo aikoja sitten siirtää meidät jonnekin.
Mutta ei moisella evästyksellä.

Lähtö oli määrätty seuraavaksi aamuksi, mutta illalla päätimme vielä
kerran kokoontua mutin luo, viettääksemme erojaisia. Ja silloin sitä
ryypättiin, ihan uhalla. Siitähän meitä kuitenkin syytettiin, eikä
meillä ollut mitään keinoa puhdistautua. Eikö silloin ollut parempi,
että menettelimme maineemme mukaan; siten ei tarvinnut viattomana
kärsiä moitteita? Niin me ajattelimme katkeroituneina.

Rouva Borasch kertoi, että häneltä oli käyty urkkimassa meidän
elämäämme. Oli kyselty kuinka paljon me tavallisesti joimme viinaa ja
konjakkia, ja kun rouva oli ihmeissään vastannut, että me useimmiten
tilasimme vain olutta tai viiniä ja ainoastaan harvoin otimme
ryyppyjä, ei häntä silminnähtävästi uskottu.

Tästä sukeutui keskustelu, jonka käänteissä pujahti varmaankin
liian äänekkäästi muutamia katkeria sanoja. Muuan siviilipukuinen
hauptmanni, jolla oli rinnassa ensi luokan rautaristi ja joka
sangen usein poikkesi mutin ravintolassa, sattui kuulemaan niistä
jonkun. Hän oli monet illat istunut lasinsa ääressä katsellen Maxin
"hihtelemistä", tai vaihtaen meidän kanssamme jonkun sanan. Ja
nyt sekaantui hän asiaan, pyysi kohteliaasti saada kuulla mistä
meitä syytettiin, nousi sitten ylös ja piti meille puheen, jonka
vertaista en ole kuullut. Paremmin kuin aavistimmekaan hän tunsi
meidät. Hänen komppaniassaan oli miehiä, jotka olivat Schmardenissa
taistelleet yhdessä suomalaisten kanssa ja hän veti nyt esille
tuon kahakan muistot. Niiden kansalaisten puolesta, jotka täällä
Berlinissä olivat erehtyneet meidän suhteemme -- sen hän ravintolan
jokapäiväisenä vieraana väitti itse paraiten tietävänsä -- tahtoi
hän esittää anteeksipyynnön ja ehdotti monta maljaa suomalaisten ja
Suomen onneksi. -- Mieliala oli tuossa tuokiossa muuttunut, ikävää
leirille lähtöä ei enää ajateltu ja, kuten sanottu, sinä iltana kyllä
ryypättiin.



5.

MÜNSTERIN LEIRILLÄ.


Pataljoonamme reservi-joukko, joka koko ajan oli ollut Lockstedtissä,
ja josta rintamalle silloin tällöin oli tuotu täydennysryhmiä, oli
vastikään siirretty Münsterin leirille, joka sijaitsi samannimisen
kaupungin lähettyvillä. Joukko ei ollut suuri. Siihen kuuluivat
ainoastaan ne miehet, jotka vasta viime-aikoina olivat tulleet
Suomesta ja joiden siis oli saatava sotilaskasvatus ennen rintamalle
lähtöä. Sitäpaitsi vietiin tänne kaikki sairaaloista päässeet
haavoittuneet ja sairaat, joita vähitellen opetettiin uudelleen
tottumaan sotilaselämän rasituksiin, ja kaikki ne, jotka olivat
liian heikkoja voidakseen menestyksellä toimia pataljoonassa.
Joukko, jota johti ystävällinen ja miellyttävä hauptmanni Aubert,
oli jaettu kahteen pieneen komppaniaan. Kuri ei ollut likimainkaan
sellainen kuin meidän aikanamme Lockstedtissa. Harjoiteltiin paljon
vähemmän, tuvat eivät olleet läheskään niin siistit ja niin hyvässä
järjestyksessä, ja monesti nukuttiin aamulla vielä kauan sen jälkeen
kuin päivystäjä oli huutanut ylös -- seikka, jota ennen vanhaan
ei voinut kuvitellakaan. Mutta ruoka oli sensijaan perin huonoa.
Aina vain lanttusoppaa, lihattomina päivinä lanttua, suolaa ja
vettä, muulloin jokunen rasvan muru lisäksi. Ja sunnuntaina saatiin
hapankaali-keittoa, jota emme voineet syödä senkään vertaa.

Tänne, nahkapoikien ja sairaiden joukkoon siirrettiin nyt meidät,
kääntymään parempaan elämään. Loistava kymmenen markan päiväpalkkamme
aleni 33 penniin ja herrasvaatteemme vaihtuivat kuluneeseen,
paikattuun jalkaväen pukuun. Kuten sanottu, meillä ei ollut edes
oikeutta pistäytyä vapaa-aikoina kylällä, vaan parturiinkin mennessä
piti pyytää erikoinen lupa. Sellainen oli meidän suurenmoisen
retkemme lopputulos.

Eikä siinä kyllin. Pian tuli Berlinistä uusia ikävyyksiä.
Ryhmänjohtaja St. kutsuttiin eräänä päivänä juhlallisesti hauptmannin
puheille. Hänelle luettiin kreivin kirjelmä, jossa häntä syytettiin
siitä, että hän viimeisenä iltana ennen lähtöämme oli ylenantanut
majurin oven taa töhräten ja saastuttaen kaikki paikat, ja jossa
hänelle määrättiin rangaistukseksi 7 vuorokautta pimeätä arestia
sekä sen lisäksi arvon alennus. Edellä on jo kerrottu, että me
kysymyksen alaisena iltana olimme kaikki olleet yhdessä ja joka mies
tiesi, ettei St. ollut voinut edes käydä samoissa portaissakaan.
Kaikki oli vaan johtunut väärästä ilmiannosta, jonka muudan kreivin
palveluksessa oleva ryssä oli kostoksi ja persoonallisesta vihasta
tehnyt. -- Selvää on, kuinka noloksi ryhmänjohtaja kävi moista
syytöstä kuullessaan. Hauptmannikin tuntui ihmettelevän ja kysyi,
mitä hänellä oli sanottavaa puolustuksekseen.

-- Siinä ei ole aluksikaan totta, kuului vastaus. Seurasi epäilevä,
tutkiva katse.

-- Jos sen voitte todistaa, niin tehkää kirjallinen valitus. Mutta
rangaistus on kärsittävä, ymmärrättehän.

-- Ymmärrän.

Ja niin istui viaton mies viikon vedellä ja leivällä.

Tietysti me muut kiihkoilimme, uhkasimme lähettää yhteisen adressin
ja niin poispäin. Mutta olimmehan jo useasti nähneet, ettei napina
aiheuttanut muuta kuin ikävyyksiä, senvuoksi päätimme odottaa, kunnes
syytetty itse ryhtyisi tarpeellisiin toimenpiteisiin. Putkasta
päästyään oli tämä kuitenkin välinpitämätön ja katkeroitunut.
Joitakin aikeita hänellä lienee aluksi ollut, kävipä hän
puhuttelemassa hauptmanniakin, mutta sitten hän tuntui väsähtävän ja
tuumaili yksikantaan:

-- Olkoon. En minä viitsi ruveta kaivelemaan tätä likaista juttua.
Mitä se hyödyttää?

Asia selveni kuitenkin Berlinissä. Lähemmin kuulusteltuaan sai kreivi
tietää, että ilmianto oli ollut väärä. Ryhmänjohtajaa ei alennettu,
vieläpä meillekin myönnettiin lupa käydä kylällä -- mikäli olimme
esiintyneet siivosti leirillä.

Ponnistimme kaiken kykymme päästäksemme Libauhun pääjoukon yhteyteen,
takaisin entisiin komppanioihimme, pois tältä tympäisevältä
harjoitus-alueelta, jossa meitä pidettiin kunnottomina syntipukkeina.
Anottiin suullisesti ja kirjallisesti, hauptmanni, hyvännahkainen
mies, lupasi puhua puolestamme, mutta mikään ei auttanut. Kerran oli
lähtö jo niin lähellä, että meille oli annettu uudet varustukset ja
vaatteet, jopa määrätty lähtöpäiväkin, kun yhtäkkiä tuli käsky käydä
varastohuoneella vaihtamassa vanhat puvut jälleen päälle. Silloin
syntyi metakka, eikä määräystä toteltu; pojat eivät enää tahtoneet
pukeutua kurjiin harjoitteluryysyihin ja jäädä tänne, johan täällä
oltiin kuukausi viruttu. Vääpeli syöksyi sisään kauhistuneena,
huusi ja noitui, kysyen emmekö vielä tietäneet, ettei sotaväessä
milloinkaan niskotella. Nähtävästi hän pelkäsi rettelöitä, koska
ilmoitti, että jos me nyt heti käymme muuttamassa vaatteet, niin hän
puolestaan antaa asian unohtua, eikä ilmoita sitä ylemmäs. Mikäs
siinä auttoi kuin totella pois.

Se, josta tätä viipymistämme saimme kiittää, oli Napa. Luullakseni
oli häntä yli-esikunnassa soimattu retkemme epäonnistumisen johdosta,
koska hän oli uudestaan ryhtynyt ankariin toimenpiteisiin, jopa
lähettänyt pari meikäläistä Ruotsiinkin valmistelemaan uutta
yritystä. Joka tapauksessa hän eräänä kauniina päivänä tulla pöllähti
Münsterin leirille, kutsui meidät ympärilleen ja alkoi selitellä
aikeitaan. Kieltämättä hän oli hieman hämillään ja epävarma, eikä
sanallakaan muistuttanut Berlinin tapahtumista. Nyt lähdettäisiin
tosiaankin, vaikka ei aivan kaikki enää, pienempi miesmäärä
riittäisi. Ja nyt mentäisi yli meren.

-- Te ette voi arvatakaan millä keinoin. Laivasta ei puhettakaan.

-- Lentokoneella, kuului suhinaa ympäriltä. Joku paatunut kuiskasi
ilkeyksissään: -- Junalla.

-- Ei, ei lentokoneella.

-- No vedenalaisella sitten.

Sormi lennähti nenänpäähän, kulmakarvat kohosivat ja kasvot saivat
miettiväisen ilmeen. -- Te ette ole tyhmiä, sanoi hän.

Sitten alkoi entinen muistikirjan kopeloiminen taskusta ja keskustelu
jatkui vanhaan malliin. --

Ja nyt ryhdyttiin jälleen ankariin valmistusharjoituksiin. Kaikki
Berlinissä opitut asiat käytiin uudelleen läpi. Rankkasateessa
vaelsimme salaperäisinä penikulmamääriä synkkiin metsiin, missä
räjäytettiin mädäntyneitä kantoja ilmaan, tai rakentelimme
puusiltoja, jotka sitten ammuttiin rikki, vaikka ne paraiten olisivat
totelleet paria kelpo lyöntiä kirvespohjalla. Aikaa kului. Tuli
huhtikuu. Vihdoin lähti kolme miestä matkaan -- heillekin sattui
onnettomuus Ruotsissa. Ja niin oli Navan suuri ekspeditsiooni lopussa.

       *       *       *       *       *

Sunnuntaisin, kun mentiin lomalle, tarjosi Münsterin paikallisjuna
oivaa apuaan. Vaivatta pääsi läheisiin kyliin, Hermannsburgiin,
Beckedorfiin j.n.e. etsimään jotakin suuhunpantavaa. Sillä kerjuussa
me kävimme kuin mustalaiset, talosta taloon, leipurista leipuriin, ja
samoin tekivät saksalaisetkin sotilaat. -- Rohkaisten mieltään astui
jääkäri sisään.

-- Hyvää päivää. Olisiko teillä munia myödä?

-- Täällä on käynyt tänä aamuna jo niin monta. Mutta minä koetan
katsoa.

Ihmeellistä väkeä nämä saksalaiset maalaiset. Kaikilla oli heillä
sodan kanssa jotakin tekemistä. Kellä oli poikia, kellä puoliso,
kellä veli rintamalla. Ja aina heidän kärsivällisyytensä ja
hyväntahtoisuutensa riitti. He säälivät ja rakastivat sotilaita
arvatenkin omaisiaan muistellen. Vaikka kaikkinainen myynti oli
kiellettyä, eivät he voineet ajaa nälkäistä isänmaan urhoa auttamatta
pois, vaan ennemmin rikkoivat. Tietenkin oli sellaisia, jotka
tekivät sitä voiton pyynnöstä, mutta heitä voi pitää poikkeuksina;
monet antoivat melkein ilmaiseksi. Ja vaikka sotilaita kävi kuin
virtaa aamusta iltaan heidän taloissaan, eivät he tuskastuneet, vaan
koettivat jakaa kaikille, minkä suinkin riitti. Vahinko vain, että
heidän murrettaan oli kovin vaikea ymmärtää. --

Kun munat ovat paperiin käärityt, saattaa ostaja jatkaa aina
senmukaan minkälaisen käsityksen hän on talosta saanut.

-- Ehkä teillä olisi palanen leipää?

-- Ei, ei, hyvä mies, vastataan päätä pudistellen.

-- Makkaraa sitten, tai juustoa?

-- Jaa... Ei ole antaa.

-- Eiköhän sentään hiukan. Ajatelkaahan, olen muukalainen. Minulla
ei ole täällä ketään omaisia, eikä ketään tuttavia. Kukaan ei lähetä
minulle pakettia, jossa olisi voita, sokeria, tupakkaa. Sellaista
saavat saksalaiset joka viikko omaisiltaan...

Emäntä katselee lempeillä silmillään.

-- Odottakaa. Koetan etsiä...

Jos pyytäjä ilkeää olla itsepintainen, voi hän kenties saada voitakin
palasen. Kaikesta tästä hyvästä suorittaa hän pienen maksun, joka
kuitenkin kovasti koettelee hänen ohutta pussiaan. --

Radan varrella olevissa kylissä liikkui näitä ruoan ostajia niin
paljon, että monesti sai palata kovin niukka saalis pussissa.
Joka tahtoi hyötyä enemmän, meni kaukaisiin syrjäkyliin, pitkästä
marssista huolimatta. Varsinkin Wizendort, jonne oli 15 kilometrin
matka, oli suosittu paikka; sieltä onnistui joskus saamaan
sokeriakin, puhumattakaan suurista, maukkaista leivistä, joita
siellä salavihkaa kaupattiin ja jotka olivat toista kuin perunalla
sekoitettu sotilaskakku. -- Tätä kolmipeninkulmaista taivalta
tehdessään johtui usein ajattelemaan, kuinka täydellisesti olosuhteet
sentään muuttavat ihmisen. Miten monesti olikaan ennen kotona
ruokapöydässä huudahtanut: en voi syödä tätä; paistihan on sitkeää
kuin kissanliha; leipä on vanhaa; tai jotakin muuta samantapaista.
Nyt marssi kevein jaloin näin pitkän matkan ja oli tyytyväinen, jos
oli saanut vaihdetuksi ainoat penninsä leipään, tai mitättömään
makkarapalaan. --

Huhtikuun loppupuolella tuli vihdoin vapahdus.

Eräänä päivänä saapui Münsterin leirille pitkä, laiha ja omituisen
kulmikas siviilipukuinen herra, jolla oli huomiota herättävän suuret
korvat. Hän oli hauptmanni H., meri-yliesikunnan palveluksessa
olevien suomalaisten päällikkö ja vastasi siis tavallaan Napaa.
Tämä Ruotsissa paljon oleskellut ja vakoilua johtanut mies, jota
pojat kutsuivat Sankariksi, ryhtyi kyselemään, kutka entisistä
maa-yliesikunnan komennuksessa olleista haluaisivat lähteä
Suomeen erityisille asioille. Suomessa oli tähän aikaan vapaammat
tuulet puhaltamassa. Venäjän vallankumous oli, kuten tunnettu,
paljon muuttanut meikäläisiäkin oloja. Edusmiehiämme pussailtiin
aito ryssäläisellä tavalla, huudettiin vapautta ja kansojen
itsemääräämis-oikeutta ja maallemme tarjoiltiin itsenäisyyttä kuin
rihkamatavaraa. Jääkärit unohdettiin ja ellei heitä unohdettukaan
kokonaan niin vaiettiin tai koetettiin muuttaa niitä syitä, jotka
olivat saaneet heidät Saksaan lähtemään. Useat pitivät heidän
uhraustaan turhana. He eivät olleet ymmärtäneet ottaa vallankumousta
laskuihinsa. Nyt heitä rinnastettiin Anjalan miesten kanssa.
Huumaantuneina uskottiin taas venäläisten liukkaihin lupauksiin ja
kirottiin jääkäreitä, jotka olivat käyneet Suomessa tekemässä pahaa.
-- On niin omituista, melkeinpä katkeraa nähdä, kuinka taivaaseen
asti tämä kansa nyt nostaa näitä poikiansa. He ovat nyt sankareita,
joille mikään ei ole liikaa. Mutta ei olisi tarvinnut kuin hiukan
vastoinkäymistä, niin samat suut, jotka nyt äänekkäimmin toitottavat,
olisivat kironneet heitä maan pettureina ja kavaltajina. Väkisinkin
pysyy sydän kylmänä sekä kiitokselle että moitteelle ja mieleen
johtuvat Anjalan miehet, jotka historia tähän saakka on leimannut
kavaltajiksi, mutta joilla kumminkin oli meidän ajatuksemme, Suomen
itsenäisyyden suuri unelma. "Mutta he turvautuivat ryssään",
sanotaan. Niin, he tekivät niin, mutta mistä he saattoivat silloin
tietää, mitä on uskoa Venäjään? Ja mistä me tiedämme...?

Kun siis Sankari kyseli, halusimmeko lähteä hänen asioilleen, kuvaili
hän Suomen muuttuneita oloja ja viittasi siihen mahdollisuuteen,
että me kenties emme saisi enää omain kansalaistemme apua
toimiessamme. Omasta puolestaan hän kuitenkin oli vakuutettu, että
venäläisystävällinen virtaus olisi pian ohitse ja me yhdyimme häneen
täydellisesti. Sitäpaitsi halutti meitä millä keinoin tahansa päästä
pois leiriltä, joka alkoi tulla yhä kuumemmaksi ja kuivemmaksi. Ja
niin alkoi huhtikuun lopulla Navan kuuluisan retkikunnan miehiä
jälleen saapua Berliniin, pienissä ryhmissä, taskussaan tällä kertaa
amiraali-esikunnan pontevat paperit.



5.

SUOMEEN.


Olin joutunut niiden kolmen joukkoon, joiden oli määrä ensimäiseksi
lähteä.

Oli viivytty Berlinissä jonkun aikaa ja sitten, yhtäkkiä, oli tullut
määräys niin nopeasti, ettei meille oltu ennätetty hankkia passeja
-- kenties ei niitä tahdottu antaa -- ja nyt istuimme tanskalaisessa
junassa. Saksalainen sotilas oli kuljettanut meidät Warnemündeen ja
muuatta paperia tarkastusmiehille näyttämällä toimittanut meidät
lautalle. Rantaan saavuttuamme olimme nousseet Köpenhaminan junaan ja
porhalsimme nyt hyvää kyytiä eteenpäin. Oli vapunpäivä juuri.

Yhtäkkiä tuli virkapukuinen mies kysymään meiltä passeja.
Hämmästyimme ja katsoimme toisiimme; johan tulli oli sivuutettu,
mitään muuta tarkastusta emme osanneet odottaakaan. Toverini pisti
hätävalheen.

-- Ei meillä ole mitään passeja. Ne annettiin pois ennenkuin astuimme
lautalle, eikä niitä ole tuotu takaisin.

Kysyjä katsoi meihin ihmeissään ja epäillen, mutta poistui kuitenkin
enempää vaivaamatta. Hän oli puhunut saksaa ja piti meitä arvatenkin
saksalaisina.

Mutta hetken kuluttua hän palasi jälleen.

-- Ei voi olla mahdollista, että paperinne ovat jääneet lautalle.
Keitä te olette? kysyi hän.

-- Olemme saksalaisia.

-- Nimenne?

Sanoimme hänelle väärät nimet, jotka hän merkitsi muistiin ja jatkoi
sitten.

-- Minnekä te matkustatte?

-- Ruotsiin.

-- Ruotsiin! Mutta mitenkä te pääsette rajan yli ilman passia? Eihän
se ole mahdollista.

-- Ei suinkaan Tanskan ja Ruotsin välillä ole niin tarkkaa
kontrollia, nehän ovat rauhan maita?

-- Tietysti rajalla on tarkastus.

-- No, senhän saamme sitten nähdä. Kunhan nyt aluksi annatte meidän
täällä Tanskassa kulkea rauhassa. Voimmehan me Köpenhaminasta
sähköttää paperimme...

Tarkastusmies, joka puhui saksaa huonommin kuin me, ja kaiketi
todellakin piti meitä saksalaisina, poistui jälleen, tyytymättömän
näköisenä.

Mutta meille tuli levoton vappu. Mielestämme oli varmaa, että meidät
pidätettäisiin Köpenhaminassa ja että meitä siellä kuulusteltaisiin.
Silloin ei enää selviytyisi saksalaisena. Olisi suoraan sanottava,
että olimme suomalaisia. Mutta miten selittää matkamme, ilmaisematta
sen todellista tarkoitusta? Koska tulimme Saksasta, emme olisi
saattaneet tekeytyä tavallisiksi pakolaisiksi, joita näihin aikoihin
liikuskeli ulkomailla. Jos taas saataisiin selville, että olimme
jääkäreitä, niin meidät ehkä vangittaisiin, sillä nykyään oli alettu
meikäläisiä Ruotsissakin ahdistella...

Koko matkan me vaivasimme ankarasti päätämme. Syntyi moninaisia
suunnitelmia, mutta jännitys ei hellittänyt. Köpenhaminan asemalla
ei meillä kuitenkaan ollut minkäänlaista hätää, eikä meitä kukaan
pitänyt silmällä. Riemuissamme ja vapautuneina me lähdimme samoamaan
tätä vilkasta kaupunkia, jonka elämää monet kiittävät maailman
rattoisimmaksi. Oli rahaa, oli vapaus ja ennen kaikkea oli ruokaa.
Ja kyllä me söimmekin, söimme niin, että tarjoilija ravintolassa
katsoi pitkään; mutta hänelle me tyrkkäsimme runsaat juomarahat
käteen tuumien, että tuosta saat sinäkin kerran. Entäs kahvi! Hyvää
kermaa, oivallista vehnäleipää ja pikku leivoksia! Olipa siitä
kulunut erinäisiä hetkiä, kun viimeksi kääntelimme nisua kourissamme.
Kelpasi, koira vieköön, olla irtolaispoikana suuressa maailmassa!

Mutta kun taas piti astua Malmöhön menevään laivaan, veti sydäntä
sykkyrälle ja naamaa totiseksi. Tanskan puolella ei ollut kylläkään
mitään hätää, näytimme vain matkalaukut tullimiehelle ja sillä hyvä.
Mutta miten oli käyvä Ruotsissa?

Kun laiva laski rantaan Malmössä, johdettiin matkustajat suureen
huoneeseen, josta heidät yksitellen päästettiin menemään, sen jälkeen
kuin olivat näyttäneet tavaransa ja passinsa. Jättäysimme aivan
viimeisiksi ja odotimme. Kun vuoromme vihdoin tuli ja me yritimme
rohkeasti, noin ilman muuta vain sivuuttaa tarkastajan, kysyi tämä
terävästi.

-- Passi?

-- Ei ole.

-- Eikö teillä ole minkäänlaisia papereita?

-- Ei.

-- Kuinka niin?

-- Me olemme suomalaisia pakolaisia.

-- Vai niin. Niitä, joita valtiollisista syistä ahdistellaan?

-- Juuri niin.

Ympärillemme oli kerääntynyt muitakin virkailijoita, jotka
tarkastelivat meitä uteliaina ja hyväntahtoisen näköisinä.

-- Oletteko ylioppilaita?

-- Olemme kyllä.

-- Kauanko olette olleet pois Suomesta?

-- Noin puoli vuotta jo.

Muuan herroista toi meille eräänlaiset listat, joihin oli merkittävä
nimi, kotipaikka, syntymävuosi, ammatti j.n.e.

-- Tehkää hyvin ja täyttäkää nämä, sanoi hän. Senjälkeen päästettiin
meidät ilman muuta menemään ja toivotettiin ystävällisesti onnea
matkalle.

Meiltä pääsi helpotuksen huokaus ja varsin iloisin mielin me
tallustelimme Malmön kaduilla, ostellen puodeista matkatarpeita.
Sitten vain junaan ja huristamaan läpi Ruotsin valoisin toivein.

Uumajassa oli meidän ilmoittauduttava saksalaiselle agentille,
jonka tuli antaa meille viimeinen voitelu: tarkat toimintaohjeet ja
matkarahat. Paitsi tätä saksalaista, oleskeli kaupungissa myöskin
suomalaisia etappimiehiä, joita pataljoonan puolesta oli sinne
lähetetty. Pari heistä asui saaristossa, eräässä kalamajassa ja
heidän tehtävänään oli toimia niiden miesten luotsina, joiden oli
määrä mennä Suomeen, sekä samalla pitää silmällä merta ja olla
oppaana niille, jotka mahdollisesti yhä vielä yrittivät Merenkurkun
yli Ruotsiin. Näille miehille oli Tukholman suomalaiselta komitealta
tullut määräys, jonka mukaan "pommareita" ei nykyään saanut laskea
Suomeen muuttuneiden valtiollisten olosuhteiden takia. Se olikin
aivan oikein; asiat olivat sillä kannalla, että jääkäreiden
oli parasta pysyä loitolla kotimaastaan. Meillekin selitettiin
tämä moneen kertaan, jopa tahdottiin estää matkaamme, mutta kun
teimme selkoa aikeistamme, saivat ne kuitenkin kannatusta. Emmekä
lähimainkaan sanoneet kaikkea, siihen ei meillä ollut oikeutta.
Sankari, joka nähtävästi oli tuntenut vallitsevan mielialan, oli
nimenomaan kehoittanut meitä vaiteliaisuuteen, ja me olimme luvanneet
olla ilmaisematta asioitamme parhaimmallekaan ystävälle.

Toiselta puolen meille osoitettiin, kuinka vaikeata Suomessa nykyään
oli liikkua. Ei ollut juuri minkäänlaisia tietoja, ei tiedetty mitään
passien muodosta eikä siitä, kuinka tarkkaan matkapapereita yleensä
vaadittiin. Varmaa vain oli, että se vapaus, jonka vallankumous oli
tuonut mukanaan, nyt oli ohitse. Shpalernajasta vapautettuja miehiä
vangittiin taas ja etsiskeltiin yhtä kiihkeästi kuin konsanaan. Ja
meille huomautettiin, että jos joutuisimme kiinni, ei siitä koituisi
yksinomaan meille turmiota, se voisi vaikuttaa koko maan vaiheisiin.

Kaikesta huolimatta teimme matkavalmistuksia. Kun kerran oli tänne
asti tultu, niin ei mitenkään enää voitu tyhjän tautta kääntyä
takaisin, eikä meitä haluttanut täällä ruveta laiskoina odottelemaan,
sitä olimme jo kyllin tehneet Berlinissä. Sitäpaitsi oli meillä oma
vakaumuksemme ja omat tietomme. Piti pysyä vain itsenäisenä, eikä
kuunnella kaikkia juttuja.

       *       *       *       *       *

Eräänä kauniina päivänä tulla tupsahti asuntoomme solakka poika, joka
kasvoiltaan oli kovin laiha ja kalpea, vaikka tosin päivettynyt.
Ja eikös olekin tulija Aarne Sihvo, mutta kuinka muuttuneena. Oli
toki jäljellä aito karjalainen vilkkaus, sama tulinen, innostuva ja
levottomasti ailahteleva mieli kuin ennenkin, sama palava, miltei
kiihkoileva esitystapa -- vieläpä sama karakteristinen kielen pyöräys
huulille, kun hän puhuessaan tahtoi niitä kostuttaa.

Vastikään oli hän saapunut Suomesta -- niin, aina Shpalernajasta
saakka -- taivaltanut halki Pohjois-Suomen Nurmeksesta Ruotsiin,
suurimmaksi osaksi suksilla, ja kertoili nyt vilkkaalla tavallaan
kokemuksistaan. Kuusipeninkulmaiset hiihtomatkat ja vankila ne olivat
vieneet miehestä liiat lihat ja tietenkin alituisesta vaarasta
johtunut jännitys. Vielä rajallakin hän oli ollut syöksyä ihan
vartiomiesten syliin, mutta selviytynyt siitä kuitenkin.

-- Älkää menkö sinne, sanoi hän meille, siellä ei ole hyvä liikkua.
Ne tietävät ihan kaikki; Shpalernajassa meille ladeltiin juttuja,
joita en ikinä olisi luullut ryssäin saaneen urkituksi. Älä astu
junaan, kätyreillä voi olla kuvasi! Ja mistä sen tietää, minkälaisia
tarkastuksia pidetään kievareissa. Eikä siellä ole nyt mitään
tekemistä. Odottakaa. En tahdo olla näissä housuissani, ellei tästä
vielä synny verilöyly.

Meidän vastustelumme saattoi hänet intoihinsa. Ja kieltämättä hän
osasi monessa kohden oikeaan. Mutta vaaraa hän ilmeisesti liioitteli,
eikä ihmekään, sillä olihan hän vastikään monien seikkailujen
kautta päässyt turvalliselle alueelle ja vankila oli rasittanut
hänen hermojaan. Jurompina luonteeltamme oli meidän vaikeata häntä
vastustaa, varsinkin jos mielimme olla ilmoittamatta salaisuutta.
Meidän täytyi vaieta. Vihdoin minä sanoa tokaisin:

-- Kyllä minä menen joka tapauksessa. Minun on mammaa niin ikävä.

-- Ahaa! naurahti hän, katsahti vähän syrjästä, minä kun olin hänelle
miltei vieras ja näytti aavistelevan, että päätökseni oli horjumaton.
--

Tapasimme toisenkin Shpalernajan miehen, Jussi W:n, jota en ollut
nähnyt senjälkeen kuin yhdessä samoilimme Pohjanmaan saloilla,
matkalla Saksaan. En ollut häntä enää tuntea. Pyöreät kasvot olivat
miehistyneet, milteipä vanhettuneet ja hermosto, jonka levollisuuden
niin hyvin tunsin, oli nyt pilalla. Hänen rauhalliseen olentoonsa
oli tullut jotakin alituisesti liikehtivää, eikä hän saattanut istua
tuolilla tuon tuostakin omituisesti käännähtämättä. Mutta mieli oli
sama kuin ennenkin.

-- Toin teille vähän evästä, selitteli hän. Ne ovat tuolla
hotellissa. Käydäänkö katsomaan?

Ja kysymyksiimme hän vastaili:

-- Tulin juuri Suomesta Tukholmaan, kun konttorissa pohdittiin,
miten saataisi pommikapsäkki Uumajaan. Kellään ei tahtonut riittää
sisua sitä viemään. Minä tuumasin, että onhan mulla hyvää aikaa ja
lähdin matkaan. Kädensija peijakas vielä petti, kun nostin sitä
ajurin rattaille, ja koko hoito kierähti maahan. Olisi siinä tullut
autuaallinen lähtö, jos olisi sattunut räjähtämään, mutta tuossahan
tuo nyt on.

Suomessa liikkumista piti hänkin vaaranalaisena, mutta arveli
kuitenkin, että kyllä siellä tavallinen mies aina "pärjää".
Varoitteli rautateistä ja vilkkaammista liikepaikoista, ja suositteli
metsiä.

       *       *       *       *       *

Merenkurkku oli vielä jäässä ja kun elämä Uumajassa oli kallista
sekä venäläisten vakoojien takia vaarallistakin, siirryimme Holmön
saarelle odottelemaan sopivaa lähtöaikaa. Matka suoritettiin
potkureilla yli jään. Saari itse ei ollut kovin iso, mutta kylä
kirkkoineen oli sinne aikojen kuluessa kasvanut. Asukkaat,
suurimmaksi osaksi kalastajia, olivat ystävällisiä ja melko
varakkaita. He tunsivat paljon meikäläisiä; olivathan kaikki ne
jääkärit, jotka suksilla olivat hiihtäneet yli Kurkun, ensimäiseksi
tulleet juuri tälle saarelle ja väestö tiesi kertoa monta liikuttavaa
tarinaa heidän ylenmääräisetä uupumisestaan ja vaivoistaan. Täällä
oli asunut "vastaanottaja", Saksasta komennettu mies, joka oli
valaissut meidän asiaamme, ja täällä olivat miltei kaikki pommaritkin
pitäneet väliaikaista majaa.

Olofssonilta, vanhalta meikäläisen tuttavalta, saimme oivallisen
asunnon ja erinomaista ruokaa, jota päällepäätteeksi tarjoilivat
kauniin Astrid-neidin kädet, mutta jo heti alussa outo kielimurre
tahtoi häiritä. Kun juttelun alkuun päästäkseni tavalliseen tapaan
sanoin: "Det är mycket vackert väder", vastasi siihen partaniekka
isäntä: "Hej jere", ja kesti tuokion, ennenkuin tajusin, että tuo
outo äännähdys oli sama kuin: de' ä' de'.

Jäät vain tekivät kiusaa kauemmin kuin olimme odottaneetkaan. Aika
alkoi tuntua pitkältä, eikä syöminen ja makaaminen tuottanut meille
enää lähimainkaan samanlaista tyydytystä kuin alkuaikoina. Berlinistä
ehtivät vähitellen saapua toisetkin Suomeen-lähtijät ja toukokuu
kallistui loppupuolelleen, mutta yhä hohti kotimaan rannikolla
valkeita jääröykkiöitä, joita epäedullinen tuuli painoi Vaasan
saaristoon.

Vihdoin päätimme yrittää. Ne kaksi purjehtijaa, jotka oli palkattu
viemään meitä yli, laittoivat veneensä kuntoon, Uumajasta haettiin
myöhemmin tulleet toverit mukaan ja eräänä kauniina päivänä lähdimme
matkalle. Sillä kertaa emme kuitenkaan päässeet pitkälle; jäitä
ajelehti vastaan ja meidän oli käännyttävä takaisin noustuamme Vaasan
saariston lähellä jäälautalle ja siitä toivoteltuamme isänmaalle
onnea kaikilla niillä tavoilla, joita suinkin pälkähti päähämme, ja
riemuissamme siitä, että pitkästä aikaa olimme ainakin käväisset
kotirajojen sisällä. Toinen yritys, joka muutama päivän kuluttua
tehtiin ja joka päättyi yhtä surkeasti oli paljoa vaivaloisempi.
Väli-ajan olimme viettäneet Gadden-nimisellä majakkasaarella,
jonne ensimäiseltä retkeltä palattuamme olimme nousseet maihin, se
kun oli Suomen rantaa paljoa lähempänä kuin Holmö. Olimme asuneet
epämukavassa ja kylmässä kalasaunassa, ruokavarat olivat miltei
lopussa, ja siksi me kiiruhdimme lähtöä. Mutta jäät tekivät vielä
haittaa ja kun tuuli yhä kuljetti niitä pitkin merta, olimme vähällä
jäädä kiinni. Myrsky heitti yhtämittaa vettä vaappuvaan veneeseen,
olimme likomärkiä, kylmästä sanattomiksi jäykistyneitä ja pilvinen yö
yhä pimeni. Kun viimein päästiin takaisin Gaddenille ja juttu alkoi
luistaa loimuavan takkatulen ääressä, päätimme seuraavana päivänä
palata Holmöhön odottamaan parempia aikoja.

Vihdoin sattui suotuisa tilaisuus. Vaasasta saapui eräänä päivänä
luotsi N., joka oli ollut venäläisten vankina, mutta kuulustelun
jälkeen päästetty kuitenkin ehdolliseen vapauteen. Päästyään
salavihkaa lähtemään oli hän pienellä veneellä, jota kalastajat
nimittivät jollaksi, lasketellut yli Kurkun, ja nyt aikoi hän viedä
vaimonsa ja tavaransa Suomen puolelle. Hänellä oli moottorivene ja
hän tarjoutui maksusta ottamaan mukaansa, ei kuitenkaan enempää kuin
kolme.

Jätimme siis palkatut yli-viejämme ja toverimme Holmöhön ja lähdimme
jälleen matkaan. Mutta kovin nopeasti se ei käynyt. Moottori oli
vanha ja toimi oikullisesti, sitäpaitsi oli sen hinattava kaksi
suurta kalastajavenhettä perässään. Holmöhön oli nimittäin saapunut
miehistöineen kaksi suomalaista hylkeenpyynti-alusta, jotka kauan
olivat harhailleet merellä vältellen ryssien nuuskimia kotiseutujaan;
nyt aikoivat hylkeenpyytäjätkin uskaltaa perheitään tervehtimään
ja hinauttivat vastatuulen tautta moottorilla veneitään. He olivat
muuten järeitä, kunnioitettavia ja ylen harvasanaisia ukkoja, jotka
kankeine liikkeineen ja hylkeennahkaisine tamineineen suuresti
muistuttivat karhuja. Hylkeitä ei heillä paljoa ollut, mutta
sensijaan oivallista kalaa, josta he keittivät saaristolaisten
maukasta kalasoppaa. Olimme heihin jo saarella tutustuneet, heidän
tavaton jörömäisyytensä, tuo suomalaisen luonteenomaisin tunnus,
kun tietenkin kovasti kiinnitti mieltämme, olimme syöneet heidän
hyljekeittoaan ja kenkärasvalta maistuvaa hylkeen lihaa, joten aika
kului rattoisasti heidän seurassaan.

Kun päästiin sille saarelle, jossa luotsi N:llä oli kotinsa,
purettiin lasti rouvineen ja luotsi itse lähti viemään meitä
eteenpäin. Matka alkoi muuttua vaarallisemmaksi ja jännittävämmäksi,
sillä sotilasmoottoreita saattoi milloin tahansa ilmaantua
näköpiiriimme. Pääsimme kuitenkin onnellisesti maihin sille niemelle,
joka Vaasan pohjoispuolella pistää melkoisen syvälle Pohjanlahteen ja
joka oli katsottu sopivimmaksi maihinnousu-paikaksi. Sitten ei muuta
kuin lyhyet hyvästit, tavarat selkään, kompassi toiseen ja kartta
toiseen käteen ja täyttä vauhtia korpeen. Silloin oli hämärä aamuyö;
kello näytti 2.

Ihanaa oli aluksi astuskella kotimaan metsiä, missä linnut heräsivät
laulamaan ja puut puhkesivat lehteen. Sanon aluksi, sillä ennen
pitkää alkoi väsymys vaivata. Kompassin mukaan kulkiessa ei sopinut
seurata polkuja ja suurille teille emme uskaltaneet. Täytyi painua
suoraan eteenpäin yli soiden, jotka vielä olivat aivan vetisiä,
mutta joilla kurki huusi, läpi tiheikköjen, jotka olivat repiä
kasvot, läpi vaivaloisten kivikkomaiden. Ihmisasuntoja me välttelimme
kuin pahantekijät ja liikuimme ainoastaan yöllä; päivät makailimme
auringonpaisteisilla rinteillä. Ruokavarat, joita meillä olikin
sangen niukasti mukanamme, loppuivat kesken, oli enää vain leipää
jäljellä, minua rupesi vaivaamaan unettomuus niin että väsymyksestä
huolimatta en lainkaan voinut nukkua ja loppujen lopuksi alkoi
sataa. Se muutti suunnitelmaamme, jonka mukaan me olimme aikoneet
harhailla metsissä Tampereen eteläpuolelle asti, ja nyt päätimme
mennä ihmisiin, tuli mitä tuli; sitäpaitsi aikoi yksi meistä yrittää
suoraan junaan, mutta toisten tuli pysytellä syrjemmässä, jotta emme
joutuisi ainakaan yhtaikaa kiinni.

Olipa sekin toimitus kun junamiestä yritettiin tehdä herraksi. Neljän
aikaan sumeana, kylmänä aamuna pyllisteleikse kolme nuorukaista
kevätvesiään vyöryttävän maantienojan partaalla, mikä juuri pesemässä
kasvojaan, mikä ajamassa partaansa. Alusvaatteet muutettiin, metsässä
kovin rähjääntyneitä pukuja koetettiin siistiä, likomärät rikkinäiset
lapikkaat heitettiin hiiteen ja pantiin välähtelevät nauhakengät
jalkaan, pahasti likaantuneet villapaidat joiden suloisessa lämmössä
kenties taas piili pikkueläjiä, pistettiin laukkuun ja junaan menijän
kaulaan sidottiin erikoisella huolella minun hieno kaulanauhani.
Muuan sälli, joka sattui vaeltamaan ohitse ja jota me tietenkin
aikalailla säikähdimme, kysyi mennessään:

-- Mitähän kello nyt on?

-- Neljän paikkeilla.

-- Sitähän minäkin. Aamu-yöstäkös ne veikot meinaa naimaan yrittää?

-- Kyllä sitä vieläkin liukas ehtii.

       *       *       *       *       *

Aseman lähettyvillä sanottiin junamatkailijalle hyvästit ja sovittiin
kirjeenvaihdosta. Toverini ja minä taivalsimme eteenpäin ja
poikkesimme vihdoin erääseen majataloon Laihian ja Kurikan välillä.

Siten alkoi pitkä, unelmiin tuudittava hevoskyyti läpi
Etelä-Pohjanmaan, keväisen luonnon henkiessä tuoreuttaan ja
puhkeavaa ihanuuttaan. Kurikka, Jalasjärvi, Virrat, Ruovesi, Juupa,
Längelmäki, Kuhmoinen, kas siinä matkamme suuntaviiva. Monesti olimme
levottomia, varsinkin niillä seuduin, missä ryssiä liikuskeli. Mutta
mitä kauemmas tultiin, sitä rauhallisemmaksi kävi mieli ja sitä
selvemmin me huomasimme, kuinka suhdattomasti Ruotsissa oli vaaraa
liioteltu. Rautatietä emme kuitenkaan vielä uskaltaneet käyttää,
sillä jonkinlaisia papereita siellä toki kuuluttiin vaadittavan, eikä
meillä ollut mitään.

Kuhmoisista matkustettiin laivalla Lahteen ja sieltä
Lovisan--Vesijärven junalla Lovisaan -- pidimme nimittäin tätä rataa
riittävän turvallisena. Niin olimme päässeet Etelä-Suomeen, missä
Suomenlahti tarjosi meille mahdollisuuden kulkea mielemme mukaan.



7.

KOTONA.


Olin hankkinut itselleni läänin kansliassa leimatun matkatodistuksen
ja kaikin puolin koettanut tehdä oloni niin turvalliseksi kuin
suinkin mahdollista, ennenkuin menin kotona käymään. Tarpeetonta
on kuvailla äidin iloa ja pelkoa. Hän oli luullut minun jo aikoja
sitten kuolleen. Oli kierrellyt mitä kummallisimpia huhuja, joiden
mukaan olin milloin joutunut jo matkalla ryssäin käsiin, milloin
rintamalla heidän vangikseen. Sillä että me olimme olleet rintamalla,
sen äiti tiesi. Minä en ollut mitään kirjoittanut pitkään aikaan --
olinhan päättänyt olla antamatta mitään tietoja itsestäni -- mutta en
myöskään ollut saanut kuin ani harvoja äidin kirjeistä.

Käsitin pian, etten voinut kauan viipyä kotona. Vaikka äiti koetti
salata kaikin mokomin pelkoaan, niin huomasin sen kuitenkin. Hän ei
nukkunut öisin, kenenkään ihmisen ei hän olisi suonut minua näkevän
ja kun sattui tulemaan joku vieras, muuttui hän aivan kalpeaksi. Ja
alituisesti hän torui pientä siskoa, joka ei tarpeeksi ymmärtänyt
hillitä kieltään, mutta kyllä osasi olla utelias ja tiesi enemmän
kuin olisi pitänyt. -- Oli toinenkin seikka, joka teki minut
rauhattomaksi. Jo aikaa ennen lähtöäni oli äiti ollut jotakuinkin
selvillä siitä, missä suhteessa minä olin Annaan. Mutta nyt hän
tahallisesti vältti koskettamasta sitä seikkaa, vaikka hänen olisi
pitänyt käsittää, kuinka hartaasti minä janosin kuulla jotakin.
Kahdesti yritin kiertäen ryhtyä kyselemään tytöstä, mutta äiti ei
edes vastannut; ensimäisellä kerralla hän riensi kyökkiin ikäänkuin
ei olisi mitään kuullut, toisella hän käänsi puheenaiheen niin
konstikkaalla ja silmiinpistävällä tavalla, että tulin levottomaksi.
Mitä se merkitsi? Mitä varten äiti vaikeni? Mieleeni tuli jos
jonkinlaisia ajatuksia kävellessäni lapsuuteni seutujen kesäisiä
metsäpolkuja; ne ahdistivat; päivä päivältä oli minun yhä vaikeampi
olla ja lopulta päätin lähteä koulukaupunkiini, jonne minulla
muutenkin oli asiaa.

Oli omituista nähdä vanhoja tuttavia. Useimmat heistä olivat olleet
lähtiessäni verrattain köyhiä nuorukaisia, nyt tuntui jokaisen pussi
olevan rahaa pullollaan ja moni heistä oli jo tässä lyhyessä ajassa
kerinnyt saada "ponssarin" kohahtelevan ja itsetietoisen ulkonäön.
Miltei poikkeuksetta he olivat nyt "arvokkaita liikemiehiä",
jotka ansaitsivat satumaisesti ja jotka seisoivat vankasti omilla
jaloillaan.

Aluksi liikkui heidän keskuudessaan minusta mitä ihmeellisimpiä
huhuja. Minut oli nähty naamioituna, mustapartaisena kulkurina
liikkuvan kaupungilla. Toisia vastaan olin tullut pimeällä
syrjäkadulla ja paennut tervehtimättä johonkin porttikäytävään.
Melkein kaikki he olivat saaneet tietää, että olin lähtenyt Saksaan,
mutta nyt ei sitä monikaan enää uskonut. Herra ties missä olin
kuljeskellut, niin he ajattelivat.

Ensimälti olinkin ollut varovainen ja liikkunut vain vähän ulkona.
Mutta yhtäkkiä -- syyn kerron myöhemmin -- tulin rohkeaksi
ja välinpitämättömäksi. Kävelin kaduilla kuin ainakin kunnon
kansalainen, tapasin tuttavia, juttelin, naureskelin ja kerroin
kaikille eri tavalla matkoistani, väittäen olleeni Venäjällä, vaikka
tiesinkin, ettei sitä kukaan uskonut. Silloin tulin huomaamaan taas
uusia puolia. Jonkun yksityisasunnossa, neljän seinän sisällä, minua
kohdeltiin kuin jonkinlaista sankaria -- ja tarjottiin punssia,
jota kaikkinaisista kielloista huolimatta tuntui olevan sangen
runsaasti. "No nyt sinä kai olet rikas". "Mitenkä sinä sentään pääsit
karkuun?" Tällaisia kysymyksiä kuuli sangen usein. Ja kun en halunnut
yksityiskohtaisesti tehdä selkoa retkistäni, vaan useimmiten käänsin
leikiksi ja juttelin meritarinoita, niin monet loukkaantuivat. Enkö
luottanut heihin? Luulinko heitä ryssän kätyreiksi tai pelkureiksi,
jotka kuulustelun sattuessa ilmaisisivat kaikki tietonsa?...
Mutta annapas, että satuin tapaamaan heitä julkisilla paikoilla,
joissa liikkui ryssän upseereja! Heidän täytyi mennä, liike-asiat
vaativat, ravintolassa ei ollut aikaa syödä illallista, tai ei heidän
pöydässään ollut tilaa minulle. He kohtelivat kyllä minua kovin
ystävällisesti, pyysivät luonaan käymään, mutta ymmärsinhän minä toki
itsekin, eihän tässä julkisella paikalla, olihan se sentään kovin
vaarallista ja heillä oli perheet ja muut huolet, niin että anteeksi
siis!... Ja kieltämättä he olivat aivan oikeassa, tarpeetontahan
olisi ollut tuottaa heille ikävyyksiä, kun kerran olin merkitty mies.

Tietysti oli paljon toisenlaisiakin tuttavia, joita jääkärien asia
ja kohtalot syvästi kiinnittivät ja jotka osoittivat minulle sitä
vilpitöntä ja yksinkertaista ystävyyttä, joka ei tarvitse turhia
sanoja ilmaantuakseen. Mutta he olivat jääneet ikäänkuin syrjään
elämästä, eikä heidän äänensä kohonnut kuuluviin. Heillä ei tuntunut
olevan rikkauttakaan, ja heille minä joskus katkeroituneena kerroin,
kuinka minun nyt luultiin olevan varoissani, minun, joka olin saanut
33 penniä päivältä ja kerjännyt leipää. Tosinhan oli Ruotsissa
annettu 900 markkaa matkarahaa ja senlisäksi vaatteet, mutta paljoa
ei se ollut tällaisena aikana, jolloin miltei kenen taskusta tahansa
löytyi tuhatlappuja ja sällitkin pelasivat hoitoa parin kympin
pohjalla. Taisinpa tulla kerran sanoneeksi niinkin, että jos olisin
pysynyt kotona, niin nyt kai minullakin olisi vähintään auto ja
huvila, mutta sain siitä nenälleni niin että häpesin.

Kieltämättä tässä kaikessa, mitä nyt olen sanonut on katkeruutta,
joka kenties ampuu yli maalin. Sillä on kuitenkin omalaatuinen
perussyynsä, sama syy, joka äkkiä muutti varovaisuuteni
välinpitämättömyydeksi ja jonka nyt kerron. Ylläesitetyt huomiot
ovatkin tehdyt vasta jälkeenpäin.

Tullessani kaupunkiin olin harkinnut parhaaksi mennä asumaan
seurahuoneelle. Olihan minulla nyt selvät, vaikka tosin väärät
paperit, eihän minua kukaan tuntenut tuossa ravintolassa ja eihän
minulla ollut muutakaan sopivaa asuinpaikkaa tiedossani.

Seuraava päivä oli lauantai ja olin päättänyt viettää sen
varovaisesti tunnustellen maaperää ja turvallisuuttani kaupungissa.
Sunnuntaina, niin oli suunnitelmani, menisin Annan kotiin
iltapäivävierailulle.

Kun lauantaina menin illalliselle seurahuoneen ruokasaliin, oli se
miltei tyhjä. Pari nuorta miestä, nähtävästi kauppamatkustajia,
joi kahvia peräakkunan ääressä, ja ovi-seinällä, uunin luona,
istui kaksi venäläistä upseeria naistensa kanssa. Edeskäypä tuli,
tilasin illallisen ja vasta sitten katsahdin tarkemmin upseerien
pöytään. Olin ääneen huudahtaa: siellähän oli Anna. -- Hänellä oli
kädessään lasi, jossa näkyi helmeilevän vihreätä bolssia; hän oli
juuri nostamassa sitä huulilleen, kun hän, samanaikaisesti kuin
minäkin, katsahti minuun. Hänen kasvonsa muuttuivat lumivalkeiksi,
käsi pysähtyi puolitiehen ja hetken aikaa tuijotti hän minuun huulet
hiukan auki ja silmissä sanoin kuvaamaton ilme -- otaksuttavasti
hänkin nyt vasta oli minut tuntenut. Luulin hänen hypähtävän
paikaltaan ja rientävän luokseni, sen näköinen hän oli, ja
vaistomaisesti, vaaraa aavistaen, sain katsotuksi häneen kylmästi ja
terävästi. Melkein heti hän tointui, väri palasi hänen kasvoilleen ja
hymyillen ja kevyesti nyökäten hän maistoi lasistaan.

Kuinka hän oli muuttunut! Hoikka vartalo oli tullut paljoa
täyteläisemmäksi, hänen kasvonsa olivat entistä kauniimmat, mutta
niissä oli jotakin... jotakin, jota ei ollut ennen ja joka teki
minulle sanomattoman pahaa. En saanut enää katsotuksikaan häneen,
mutta huomasin kuitenkin, kuinka usein hän tyhjensi lasinsa ja kuulin
hänen naurunsa, joka tuntui niin omituiselta...

Maksoin illalliseni, tosin miltei suotta, sillä syödä en voinut ja
riensin huoneeseni. Vai niin. Anna istui upseerien seurassa juomassa
likööriä, jota heillä näytti yllin kyllin riittävän, huolimatta
sota-ajasta. Ryssän upseerien pöydässä! Ja minulle oli hän Saksaan
lähetellyt intohimoisia kirjeitä, joissa hän valitteli kaipuutaan ja
piti koko elämäänsä ilman minua mitättömänä... Minun oli raskas olla,
enkä jaksanut ajatellakaan. Herpaiseva väsymys oli minut vallannut;
heittäysin vuoteelle pitkäkseni...

Ovelle koputettiin. Hypähdin ylös.

-- Sisään!

Ihmeekseni huomasin, että tulija oli Anna. Hän avasi oven
jonkinlaisella hermostuneella kiiruulla ja perin nopeasti hän astui
pari askelta eteenpäin, mutta jäi sitten seisomaan värittömänä ja
povi tiheästi aaltoillen. Pian ja nähtävästi kovasti ponnistaen hän
kuitenkin tointui.

-- Suo anteeksi jos häiritsen. Minä huomasin, että käännyit
matkustajien puolelle ja kysyin vahtimestarilta huonettasi, sanoi
hän. Sitten kohosi helakka puna hänen kasvoilleen ja ojentaen kätensä
hän jatkoi:

-- Sinä olet tullut kotiin. Tervetuloa!

Tartuin hänen käteensä sanomatta mitään, voimatta mitään sanoa. Ja
minä puristin sitä... Hän veti kuitenkin omansa pois kuin säikähtäen,
räpytteli silmiään ja väisti kuin hiukan hämillään katsettani.

-- Milloin olet tullut? kysyi hän, kun vaitiolo kävi tuskalliseksi.

-- Eilen... tänne, tarkoitan. Suomessa olen jo ollut kauemmin.

Hän ei viitannut sanallakaan siihen, etten ollut ilmoittanut mitään
tulostani... Hänen hengityksensä näytti taas tihenevän.

-- Kuinka sinä täällä asut? Sehän on vaarallista, hän jatkoi.

-- Eihän minua täällä tunneta... Kuinka sinä olet voinut, Anna?

-- Hyvin vaan, vastasi hän kevyesti. Yhtäkkiä hän katsahti
omituisesti; veri pakeni hänen poskiltaan ja hän hengähti raskaammin.
Silloin tunsin alkohoolin hajua, hänhän oli aivan lähelläni. Syntyi
äänettömyys.

-- Ei. Minun on taas mentävä. Hyvää vointia, sanoi hän kättään
ojentaen.

-- Niin, seurasikin kai odottaa, pääsi minulta.

-- Niin kyllä, naurahti hän, puristi kättäni ja meni.

Kun ovi oli painunut kiinni hänen jälkeensä, riehahti povessani
valtava tuska. Tälläinenkö siis olikin ensi tapaamisemme, jota niin
olin ikävöinyt! Vain itselleni väkivaltaa tehden olin jaksanut olla
mitään kirjoittamatta tulostani. Ja nyt!...

Seuraavana päivänä toi muuan pieni poika minulle osoitetun paketin.
Se sisälsi kirjeen ja melko laajan, tiheästi kirjoitetun päiväkirjan.

    Rakas.

    Varmaankin on sinusta tuskallista, että löysit minut tällaisena.
    Minulla ei ole sinulle paljoa enää sanottavana, sillä senverran
    on minussa vielä itsetuntoa, että osaan väistyä. Mutta minä
    tahdon, että tiedät kaikki, että ymmärrät, kuinka kaikki on
    tapahtunut, siksi lähetän päiväkirjani. Muuten en jaksa olla.

    Jos tietäisit, kuinka vähällä olin syöksyä kaulaasi eilen... Ah,
    mutta en saa puhua siitä nyt. Päiväkirjasta saat nähdä, mikä
    hiuduttava ikävä minua on polttanut iltaisin. Se kasvoi yli minun
    voimieni. Turhaan minä huusin sinua, sinä pysyit poissa, ei edes
    kirjettä tai pahaista korttia tullut ilmoittamaan voinnistasi.
    Hetkittäin raastoi tuska minua niin, että halusin syöksyä synnin
    syvimpään kuiluun unohtaakseni ja minä olisin halunnut juoda
    itseni humalaan nukkuakseni. Eikä minulla riittänyt voimaa...

    Rakas! Nämähän ovat kaikki turhia sanoja. Se, mikä ennen oli,
    ei palaa enää. Unohda minut ja tule onnelliseksi. Painan tähän
    hyvästini, jonka kyyneleeni ovat puhdistaneet. Voi hyvin.

                                                    Anna.

Näin kuului kirje. Se liikutti minua enemmän kuin tahdon tunnustaa,
enemmän kuin kenties on oikein. Ja päiväkirja. Sen tuskalliset sivut
syyttivät minua. Miksi en ollut kirjoittanut? Miksi en koskaan ollut
Annalle suoraan puhunut?

Mutta tarpeetonta on kertoa enempää. Tulin välinpitämättömäksi
ja katkeraksi. Kuin uhalla liikuin sellaisissa paikoissa, joissa
saatoin joutua kiinni, niin olin masentunut huolimatta ankarasta
kouluutuksesta vieraalla maalla. Yrmeänä ja alakuloisena kätkin
päiväkirjan laukkuuni kirjoitettuani sen takasivulle vanhat, tutut
sanat:

"Heikkous, nimesi on nainen."



VI.

AAMU SARASTAA.



AAMU SARASTAA.


Jos koskaan olin tuntenut väsymystä ja kyllääntymistä, oli se
syksyllä, suojeluskuntain syntyä puuhaillessa. Jo silloin oli maamme
jakautunut kahteen leiriin, ja saattoi jo aavistaa, että kerran
oli tämä kansa vuodattava veljesverta. Vaikka näitä suojeluskuntia
muodostettiinkin etupäässä ryssiä varten, herätti se punaisissa
piireissä aluksi epäluuloa, sittemmin pelkoa, joka ennen pitkää yltyi
sammumattomaksi vihaksi. Porvarit puolestaan epäröivät, vetosivat
vanhaan malttavaisuuteen ja hallitukseen, jolla ei ollut muuta
voimaa kuin sana ja kynä. Heidän mielestään oli niin vaarallista
ryhtyä tällaisiin "valtiollisiin hommiin"; saattoi syntyä ikäviä
selkkauksia; rauhassa oli niin mukavaa elää. Ja kun punaiset alkoivat
järjestyä, kun heidän rivinsä jo sankkoina ja uhkaavina kiertyivät
saaliinsa ympäri, niin silloin mentiin takaportista: oli jo
myöhäistä, sanottiin, ei ollut aseita, turhaa yrittääkään.

Kiertävä jääkäri, joka oli komennettu kulkemaan pitäjästä pitäjään,
ei saanut ihmeitä aikaan. Julkista puhetta ei voinut pitää, punaiset
olisivat sanoneet: "Kas niin, saksalaiset ne ovat, jotka hommaavat
lahtarien verikaarteja, saksalaisia kiihoittajia on lähetetty
kansaa villitsemään" -- puhumattakaan henkilökohtaisesta vaaraan
joutumisesta. Täytyi käydä yksityisten henkilöiden puheilla, useasti
esiintyä salanimellä, kutsua luotetuita miehiä kokoukseen ja koettaa
sitä tietä saada jotakin syntymään. Kuinka monesti tapasikaan
sellaisen, joka kahden kesken juteltaessa tuntui kaikkea lämpimästi
kannattavan, myöntyi, oli ystävällinen ja osaa-ottavainen, mutta
jonka hapuileva katse, äänen värähtely, varovainen ja kuiskaileva
puhetapa paljastivat sisäisen levottomuuden. Jos häneltä sitten
kysyi, eikö hän ryhtyisi kyläkuntansa hommamieheksi, kenties
johtajaksi, säikähti hän hirveästi: ei tullut kysymykseenkään,
hänellä oli perhe, kunnallisia luottamustoimia, liike, joka tarkkaan
vei hänen aikansa tai muuta semmoista. Parhaalla tahdollaankaan
ei hän joutanut. Hän ymmärsi kyllä asian, puolsi sitä, mutta ei
saattanut sekoittaa itseään siihen. Rahaa tietysti, mikäli hänen
pienistä varoistaan riitti -- huokaisten -- mutta hänen nimeään
ei saanut ilmoittaa, eikä hänen luokseen enää pitänyt tulla --
epäluulojen välttämiseksi.

Mutta paljon oli toisiakin. Oli nuoria, pystypäitä miehiä,
jotka sanasta syttyivät ja olivat valmiit kaikkeen. Heitä sai
vain pidätellä kuin raisuja varsoja, hillitä vain ja neuvoa
kärsivällisyyteen. Ja nämä nuoret ne lopulta saivat vanhatkin
mukaansa, varsinkin kun heitä auttoi kapina. Suomen kansa nousi, s.o.
se osa siitä, jota suurimmalla syyllä voi kansaksi sanoa: talonpojat,
jämeät miehet, joiden edessä tulisi paljastaa päänsä.

       *       *       *       *       *

Mikä vaihdos! Äsken vielä takaa-ajettuna kulkijana, nyt virallisesti
määrättynä komppanian päällikkönä. Äsken vielä vaatimattomana,
hiukan salaperäisenä, kertomassa pidättyviä tarinoita vieraalta
maalta suojeluskunnan pojille, nyt käskevänä "herra jääkärinä", joka
yhtäkkiä tuntui kadottaneen kaiken toverillisuutensa, joka ei enää
puhunut muuta kuin terävää, tylyä komentokieltä ja jonka edessä
täytyi seisoa asennossa. Ankarassa pakkasessa hän harjoitti palelevia
poikia alituisesti jankaten yhtä ja samaa, eikä hänelle saanut
mistään valittaa, mitään kysymättä selittää, sillä tyly: "suu kiinni"
oli ainoa vastaus. --

Vähitellen alkoi miehistön silmissä kiilua tyytymättömyys.
Vapaaehtoisina oli tänne tultu ja jätetty kodin tärkeät työt, oli
tultu taistelemaan, eikä tekemään paraatitemppuja. Kättä, jopa
sormenpäätäkin täällä korjattiin, mutta minkäänlaista asetta ei tähän
käteen ollut antaa, vaikka alinomaa luvattiin. --

Muistan varsinkin erään kerran, jolloin harjoituksissa, loma-ajalla,
jonkinlainen lähetystö tuli uhkaavana kyselyille.

-- Mistäs ne aseet saadaan?

-- Osaatteko lukea?

-- Tietysti, herra jääkäri.

-- Katsokaa ohjekirjaanne, siellä sanotaan aseet jaetaan päällystön
kautta.

-- Mutta koska?

-- Kun alatte edes osapuilleen kyetä niitä käyttämään.

Mikä kiusa vastatessa, sillä eihän itsekään tiennyt aseiden tulosta
yhtään mitään. Niiden hankinta oli tietysti vaikeaa ja saattoi
viivästyä.

Joku joukosta murahti:

-- Helvettiäkö niistä tyhjistä lupauksista!

-- Suu kiinni, herra. Luuletteko pystyvänne käyttämään kivääriä, kun
ette osaa hillitä edes suutanne? Odottaminen, se on sotilaan vaikein
ja tärkein tehtävä ja se on ensin opittava. Hänen tulee odottaa
päällikköään, ruokaansa, aseitaan, taistelua, määräyksiä, aina vain
odottaa, kärsivällisesti ja tyynesti.

Yhä tyytymättömämpinä kiiluivat silmät; kuului sekavaa murinaa.

-- Yli sata vuotta on Suomen kansa jaksanut odottaa vapauttaan. Te,
jotka yritätte kulkea vapaaehtoisten merkeissä, ette jaksa muutamaa
päivää odottaa kivääreitä. Oletteko suomalaisia vai ette?

Uhkaavan äänettömänä harjoitteli komppania kirisevässä pakkasessa.
Mutta vieläkin sattui sille kompastus: saavuttaessa kotiin, kävi tuo
onneton pysähdys, josta niin usein oli saarnattu, taaskin huonosti.

-- Täyskäännös -- tee! Eteenpäin -- mars! kuului komento. Ja noin
kolmisen kilometriä saivat pojat taivaltaa pysäyskäskyn ehtimiseen
kajahtaessa.

Kun vihdoinkin, viivyttyämme tunnin yli määräajan, päästiin kotiin,
niin joukossa sihisi kiukku. Tällaisiako jääkärit olivatkin? Yhtä
töykeitä, vieläpä pahempia kuin Venäjällä palvelleet upseerit!
Ärhentelivät ja pöyhkeilivät... Joku tuntui ymmärtävän ja koetti
selittää, mutta häntä ei kuunneltu, sensijaan moitittiin uskomattoman
osuvasti virheitä.

Kissan tavoin oven taakse kyyristyneenä kuuntelin miesten purkauksia
kuin hiiden hurtan sipsutusta. Sydän sylkytti ja rintaa omituisesti
nosti. Niin, antaa vihan syöpyä vereen, antaa kiukun koventaa ja
kasvattaa sisua, antaa pakollisen nöyryytyksen lietsoa katkeruutta!
Nyt se kohdistui minuun, mutta pian oli se suuntautuva toisaanne,
viholliseen. Ja muistaen ankaraa Bade-herraa, minä siunasin häntä,
kiitin jokaisesta vimmatusta sanasta, jokaisesta näännyttävästä
harjoituksesta, jokaisesta "julmuudesta", jolla hän ymmärsi kasvattaa
sotilaita, jääkäreitä, jotka uhkamielisinä lauloivat:

    ei rintamme heltyä saata.

       *       *       *       *       *

Ei tarvinnut muuta kuin aseet, muuta kuin itse kulkea mukana,
maata samassa tulessa, samassa ketjussa kuin miehetkin, näyttää
tyytyväiseltä ja välinpitämättömältä, vaikka paleli, pakoittaa
itsensä luotituiskussa tottuneen rauhallisuuteen ja väsyneenä
teeskennellä virkeyttä, vanhalla Saksan-aikuisella tavalla hammasta
purren. Muuta ei todellakaan tarvittu, kun kaikki kiukku katosi,
tyytymättömyys hälveni ja muuttui rakkaudeksi, niin, suorastaan
vallaksi, jonka rajattomuus oli miltei peloittava ja suunnattomasti
lisäsi edesvastuun tunnetta. Jääkäreillä oli kuitenkin eri
"meininki", kuuli sanottavan, he eivät pysytelleet syrjässä, vaan
itse ensimäisinä syöksyivät tuleen; liioitellen heitä verrattiin
toisiin.

Mikä riemu ajatella, että he nyt olivat kaikki kotona! Vaasaan
oli saapunut koko vihreätakkisten pataljoona. Heitä oli juhlittu,
koko isänmaa oli ottanut heidät kuin syliinsä, kantanut heitä
käsillään, huutanut heille hurraata iloa täynnä. Kuinka mahtoikaan
heidän sydämensä sykkiä! Mikä riemu loistikaan heidän kylmistä
sotilaskasvoistaan! Ollapa siellä mukana!

Siis sittenkin oli täyttynyt heidän hartain toivonsa: päästä
kotimaahan taistelemaan. Sittenkin oli osottautunut oikeaksi
se rohkea vakaumus, joka heidät oli saanut lähtemään pitkälle
matkalleen. Monesta epätoivoisesta hetkestä, monesta masentavasta
tapauksesta huolimatta he olivat jaksaneet pysyä aatteelleen
uskollisina ja nyt vei se heidät voittoon. Nyt heidät hajoitettiin
ympäri maata. He saivat ryhtyä opettamaan toisia, valamaan omaa
henkeään Suomen nousevaan armeijaan, omaa "voittamatonta vihaansa"
ryssää kohtaan. He saivat nyt ruveta kylvämään sitä kallista
siementä, joka oli kotoisin Lockstedtin tomuisilta kentiltä,
Misse-joen myrkyllisiltä soilta, Riianlahden tykkien paukkeesta ja
joka varmaan on maamme nuoressa polvessa kantava siunauksellisen
sadon. Niin, koko sen opin, jonka vieraan maan spartalainen kouluutus
oli heihin juurruttanut, olivat he nyt tilaisuudessa jättämään
perinnöksi Suomen nuorelle armeijalle. --

       *       *       *       *       *

On yö, kun tätä kirjoitan. Viereisestä huoneesta kuuluu miehistön
raskasta hengitystä, kuorsausta; toisinaan joku unissaan äännähtelee
kiihkeitä taistelusanoja. Verhottomasta akkunasta ammottaa synkkä,
talvinen pimeys. Mutta näen kuin aamuruskon hohteen. Verisenä
kajastaa se hyisen metsän takaa, levittäen purppuraisen palonsa yli
taivaan. Ja mielikuvituksessani saa Suomen armeija nuoren, heräävän,
kivikasvoisen jättiläisen hahmon, jonka hirmuisen käsivarren suoni
ruskon punertamana suihkii vihaista vasken väkeä, joka ihmetellen
nousee polvilleen, venytteleikse juopuneena oman voimansa tunnosta ja
kohta, kohta karkaa pystyyn ja kuohuvan nuoruutensa kiihkossa murskaa
kalliot ympäriltään... Hurjassa riemussa tahtoisin huutaa, huutaa
yöhön, että sen synkeys pian on valkeneva, että armeija on voittava,
että tämä yhtenä miehenä noussut kansa on saavuttava vapautensa. --

Te punaiset miehet, te, jotka makaatte ketjussa meitä vastapäätä!
En vihaa teitä kaikkia, en halveksi teitä kaikkia. Moni teistä on
urhoollinen, monella on horjumaton vakaumus asiansa oikeudesta ja
monen paikka olisi oikeastaan meidän puolellamme. Mutta te olette
saaneet myrkkyä. Teihin on tartutettu rutto, siksi on teidän
kuoltava. Teille on tyrkytetty idän saastaa, jonka johtajanne ovat
valheellisesti verhonneet vapauden ja kansanvallan purppuraan. Se on
juurrutettu teihin jalona aatteena, jonka edestä te olette nousseet.
Ja näitä johtajianne minä vihaan, sillä he pysyttelevät rintaman
selkäpuolella ja antavat teidän hengellänne maksaa vallanhimoiset
rikoksensa. Samoin ovat piileskelleet taka-alalla ne kurjat
murhaaja- ja ryövärijoukot, jotka johtajienne toimesta harjoittavat
kauheuksiaan ja jotka ovat liian pelkureita uskaltaakseen taisteluun.
Te ette tiedä heistä mitään. Te olette parhain aines puolellanne.
Mutta Suomen vapauden tie kulkee yli teidän ruumiittenne.

Niinhän on täälläkin. Ne miehet, jotka aikoinaan leimasivat jääkärit
maankavaltajiksi, ovat nyt vetäytyneet pohjan perukoille ja huutavat
sieltä vapisevin sydämin: "_meillähän_ on jääkärit, _meillähän_
on sotilaita Saksassa, miksi he eivät tule _meitä_ vapauttamaan?"
Ja ne miehet, joita te punaiset eniten vihasitte, ovat täältä
poissa, heillä on perheet ja muut huolet, he ovat niin sairaita ja
väsyneitä. Ei, teitä vastaan on noussut talonpoikain ja nuorten
vankka muuri, niiden miesten horjumaton rintama, joita te toivoitte
kenties riveihinne. Sillä he ovat nähneet sen taudin, joka teihin on
tarttunut ja he ovat tahtoneet puhdistaa isänmaansa siitä. Kirous
itään, joka saastan on tänne tuonut! Kadotus niille, jotka sata
vuotta ovat sortaneet pientä, vapaata kansaa!

Ja kuitenkin: mitä ei kerran verellä ole saatu, sen vieras verettä
viepi. Ehkä on tarpeellista, että veljen veri vuotaa. Ehkä sen
vaatii vapautemme, ollakseen pysyväinen, ehkä sen vaatii sydämemme,
jotka olivat liian hennoiksi herkistyneet. Siis virratkoon se nyt
punertavin valoin! Kerran se huutaa kostoa! Ikuisena vihana se syöpyy
sydämiin, vihana, joka suuntautuu itään. Ja kun tämä viha puserretaan
rautaisen sotilaskurin alaiseksi, kun nuoreen armeijaan saadaan
jääkärien heltymätön henki, silloin on Suomella ja koko sivistyneellä
Europalla itää vastaan suoja, jota ei mikään murra, ei mikään voita
ja kukista. -- Suomen kansalla on nyt ruumiissaan mätä jäsen. Se
on poistettava, poistettava spartalaisten tavoin, jotta kerran
voitaisiin Spartan tavoin sanoa:

    Siksi teit sa vaalis
    raskahan kuin rauta:
    mik on kuolon saalis
    sen ei elää auta.

    Kalliolle kannoit
    heimon hentotarmon.
    Kuoleville annoit,
    annoit kuolon armon.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jääkärin muistelmia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.