Title: Untuvainen y.m. kertomuksia
Author: Lagerlöf, Selma
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Untuvainen y.m. kertomuksia" ***


UNTUVAINEN Y.M. KERTOMUKSIA

Kirj.

SELMA LAGERLÖF

Suomennos.


Untuvainen ja Äidin valokuva teoksesta "Näkymättömiä siteitä",
Hopeakaivos "Sadun satu" nimisestä teoksesta.



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1912.



I.


Onpa kuin näkisin heidät, siinä maantietä ajaessaan.

Ihan selvästi näen miehen jäykän, laajalierisen silkkihatun,
jollaiset olivat käytännössä nelikymmenluvulla, hänen vaalean
liivinsä ja solmitun kaulaliinansa. Näen myös hänen kauniit sileäksi
ajetut kasvonsa, harvoine, vähäpätöisine poskipartoineen ja hänen
korkean, jäykän kauluksensa ja miellyttävän arvokkaisuuden hänen
pienimmässäkin liikkeessään. Hän istuu oikealla puolella rattailla
ja kokoilee ohjaksia ja hänen rinnallaan istuu sitten pienoinen
naisolento. Jumala häntä siunatkoon! Hänet näen vieläkin selvempään.
Ikäänkuin taulussa näen hänen kaidat pikku kasvonsa ja hatun
niiden ympärillä leuan alle kiinni solmittuna ja tummanruskeat,
sileäksikammatut hiukset ja suuren saalin ommeltuine silkkikukkineen.
Vaan kiesit, joilla he ajavat, ovat tietystikin sellaiset vihreäksi
maalatut, joissa istuimen selustan kapulat ovat sorvatut, ja
majatalon hevonen, jolla he ajavat ensimäisen peninkulman, on
tietysti pieni pyylevä maalaisruuna.

Tyttöön olen ollut rakastunut ensi hetkestä. Se kuuluu kyllä
kummalliselta, sillä hänhän on vain pienoinen, häilyvä hupakko, mutta
minä olen joutunut hänen pauloihinsa tarkatessani katseita, jotka
seuraavat häntä, hänen matkalle lähtiessään. Ensiksikin näen isän
ja äidin seisovan leipuripuodin ovella ja silmäilevän häntä. Isällä
on aivan kyyneleet silmissä, mutta äidillä ei ole aikaa itkeä juuri
nyt. Hänen täytyy käyttää silmiään katsellakseen tyttöään, niin kauan
kun tämä vielä voi huiskuttaa ja nyökyttää hänelle. Ja sitten on
siellä luonnollisesti pitkin syrjäkatua lapsiparvia, jotka iloisesti
hyvästelevät häntä, ja ikkunoiden takaa ja ovien raoista heittelevät
pienet, herttaiset käsityöläisten tyttäret veitikkamaisia silmäyksiä,
ja jotkut nuoret oppipojat ja sällit häntä haaveillen katselevat. Ja
kaikki nyökyttävät päätään hyvässä tarkoituksessa ja toivoen heitä
pian tervetulleiksi takaisin. Entäpä sitten vielä noita levottomia
katseita, kun köyhät muijat tulevat ulos, niijaavat, ottavat pois
silmälasinsa, voidaksensa nähdä miten hän kaikessa komeudessaan ajaa
heidän ohitseen. Mutta ainoankaan epäystävällisen silmäyksen en näe
häntä seuraavan, en koko kadun mittaan.

Kun hän on kadonnut näkyvistä, pyyhkii isä reippaasti hihallaan
kyynelet silmistään.

"Elä ole huolissasi, äiti!" virkkaa hän. "Saat nähdä, että hän kyllä
suoriutuu. Untuvainen selviytyy kyllä, äiti, niin pieni kuin onkin."

"Isä", virkkoi äiti painokkaasti, "puheesi on niin merkillistä.
Miksikä ei Anna Mari suoriutuisi? Hän on yhtä hyvä kuin joku muukin."

"Tietenkinpä hän on, äiti, mutta kumminkin, äiti, kumminkin. En totta
totisesti tahtoisi olla hänen sijassaan matkalla sinne mihin hän nyt
on menossa. En maar."

"Mihinpä sinulla vanhalla leipurimestarilla juurii olisi menoakaan",
virkkaa äiti, joka näkee, että isä on kovin levoton tyttärestään
ja että häntä tarvitsee hiukan leikillä piristää. Ja isä nauraa,
sillä hänen on yhtä helppo nauraa kuin itkeäkin. Ja sitten vanhukset
häviävät puotiin.

Sillävälin Untuvainen, tuo kaarnanhiuskale, soma silkkikukkanen
oikein reippaalla mielellä ajaa hyryttelee tietä pitkin. Hän tosin
pelkää, niin, pelkää kylläkin hiukan sulhastaan; mutta oikeastaanhan
Untuvainen pelkääkin kaikkia ihmisiä, ja se on hänelle vain eduksi,
sillä senpä takia juuri kaikki ihmiset tahtovatkin näyttää hänelle,
etteivät he ole niin vaarallisia.

Koskaan ennen hän ei ole tuntenut niin kunnioittavansa Mauritsia
kuin tänä päivänä. Kun he ovat jättäneet syrjäkadun ja kaikki
hänen ystävänsä jälelle, on kuin Maurits kohoaisi, kasvaisi ja
suurenisi. Hattu ja kaulus ja korvaparta jäykistyivät ja kaulaliinan
ruusuke pöyhistyy. On kuin äänikin paksuneisi hänen kurkussaan ja
pääsisi vaivoin kuuluville. Tyttönen tuntee itsensä tästä hiukan
alakuloiseksi, mutta on muhkeata nähdä Mauritsia noin suurenmoisena.

Maurits on niin viisas, hänellä riittää loppumatta kehoituksia -- ei
sitä todellakaan uskoisi, -- mutta Maurits puhuu vain järkeä koko
matkan. Mutta kas, sellainen se Maurits on. Hän kysyy Untuvaiselta,
käsittääkö hän oikein mitä tämä matka hänen sulhaselleen merkitsee.
Luuleeko hän tätä vain huvimatkaksi pitkin maantietä? Kuuden
peninkulman matka hyvillä kieseillä, sulho rinnallansa, sehän voisi
näyttääkin oikealta huviretkeltä se. Ja sitä paitse on vielä matkalla
oiva määräpaikka rikkaan enon luona. Kai Untuvainen on pitänyt
kaikkea tätä leikkinä vain, vai kuinka?

Jospa Maurits tietäisi, miten hän rukouksin ja kyynelin oli
valmistautunut tälle matkalle ja eilen keskustellut kauan äidin
kanssa maata pannessaan ja sitten nähnyt tuskallisia unia yöllä.
Mutta Untuvainen tekeytyi vain tyhmäksi, sitä enemmän saadaksensa
nauttia Mauritsin viisaudesta. Sitä tämä mielellään kyllä näyttelee
ja sen Untuvainen niin kernaasti, niin kernaasti hänelle suo.

"Oikeastaan on harmillista, että sinä olet niin herttainen",
sanoo Maurits. Sillä sentähden Maurits oli kiintynyt häneen, ja
se kumminkin oli häneltä aika tyhmästi. Hänen isänsä ei ollut
ensinkään tästä mielissään. Entä äiti sitten. Maurits ei uskaltanut
ajatellakaan, mitä kaikkia keinoja äiti oli koettanut keksiä, kun
poika oli ilmaissut kihlanneensa köyhän tytön syrjäkadulta, tytön,
joka ei ollut saanut kasvatusta, jolla ei ollut erityisiä lahjoja,
eikä edes ollut kaunis, ainoastaan herttainen.

Mauritsin silmissä oli tietysti leipurimestarin tytär yhtä hyvä kuin
pormestarin poikakin, mutta kaikki eivät olleet niin vapaamielisiä
kuin hän. Ja ellei Mauritsilla olisi ollut rikasta enoa, niin ei
tietenkään koko asia olisi voinut tulla kysymykseenkään, sillä eihän
hänellä, joka oli vain ylioppilas, ollut mitään jolla perustaa kotia.
Mutta jos he nyt voisivat voittaa enon puolelleen, niin he olisivat
autetut.

Näen heidät niin selvästi tuossa maantietä ajaessaan. Tytöllä on
hiukan onneton ilme kuunnellessaan sulhonsa viisautta. Mutta miten
tyytyväinen hän on mielessään! Kuinka viisas Maurits on! Ja kun tämä
puhuu, mitä kaikkea hän saa uhrata morsiamensa tähden, niin se on
vain hänen tapansa ilmaista kuinka paljon hän pitää tytöstään.

Ja mitäpä siitä vaikka hän oli odottanut, että Maurits tällaisena
päivänä, heidän ollessaan kahdenkesken, olisi ollut hiukan
toisenlainen kuin istuessa kotona äidin luona, -- silloinhan Maurits
ei olisi tehnyt oikein. Untuvainen on vain ylpeä sulhostaan.

Maurits selittää parhaallaan hänelle millainen mies eno on. Sellainen
on mies, että jos hän vain tahtoo suosia heitä, niin he paikalla
ovat onnen satamassa. Teodor eno on niin mahdottoman rikas. Hän
omistaa yksitoista sulatusuunia, sitäpaitse maatiloja ja kartanoita
ja hänellä on osia kaikenlaisissa kaivannoissa. Kaiken tämän oikea
perijä on Maurits. Mutta hiukan epävakavaa on olla tekemisissä
enon kanssa, jos sattuu jotain, josta hän ei pidä. Ellei hän olisi
tyytyväinen Mauritsin vaimoon, niin hän voisi testamentata kaikki
muille.

Pikku kasvot käyvät yhä värittömämmiksi ja ohuemmiksi, mutta Maurits
vain jäykkenee ja paisuu. Ei ole suuria toiveita, että Anna Mari
voisi panna pyörälle enon pään, samoin kuin Mauritsin. Eno on ihan
toisenluontoinen mies. Entä hänen makunsa, niin, Mauritsilla ei ole
korkeita ajatuksia hänen maustaan, mutta hän luulee, että mikä enoa
ihastuttaa, olisi jotain korkeaäänistä, jotain säihkyvän punaista.
Sitäpaitsi hän jo on niin piintynyt vanhapoika -- hänen mielestään
naiset vain ovat vaivaksi. Ainoa mitä tarvitaan on ettei eno pidä
häntä aivan mitättömänä. Kyllä Maurits sitten muusta huolen pitää.
Mutta mikään letus Anna Mari ei saa olla. Itkeekö hän? Ohoh, ellei
hän näytä reippaammalta heidän perille saapuessaan, niin eno sillä
kerralla antaa kummallekin matkapassit.

Tyttönen iloitsee heidän itsensä takia, ettei eno ole niin viisas
kuin Maurits. Ei varmaankaan liene synti Mauritsia vastaan
ajatella, että on hyvä kun eno on aivan toisenlaatuinen ihminen
kuin Maurits. Sillä ajatteleppa, jospa nyt Maurits olisi eno, ja
kaksi köyhää nuorta henkilöä matkustaisi hänen luokseen saadakseen
jotain elämisapua, silloin varmaan Maurits, joka on niin järkevä,
pyytäisi kummankin heistä menemään omalle taholleen ja odottamaan
siksi, kunnes heillä on varoja mennä naimisiin. Vaikka kyllähän
eno oli tavallaan hirmuinen. Hänhän joi ja piti sellaisia suuria
kutsuja, joissa elettiin oikein hurjasti. Hän ei laisinkaan
ymmärtänyt säästämistä. Hän kyllä tiesi että kaikki ihmiset häntä
pettivät, mutta oli yhtä iloinen sentään. Ja huolimaton! Pormestari
oli lähettänyt Mauritsin mukana erään kannattamattoman liikkeen
osakkeita, mutta eno ostaisi ne kyllä häneltä, oli Maurits sanonut.
Eno ei välittänyt, mihin rahansa viskasi. Hän oli seisonut kaupungin
torilla ja heitellyt hopearahoja katupojille. Hyvin tavallista enolle
oli, että hän yhdessä yössä kulutti pelaamalla parisentuhatta riksiä
ja sytytti piippunsa kymmentaalarin setelillä.

Niin he matkasivat ja siten he juttelivat ajaessaan.

Illan suussa he saapuivat perille. Enon "residenssi", kuten hän
sitä kutsui, ei ollut suinkaan mikään tehdas. Se sijaitsi mahtavien
vuorien rinteellä, kaukana kaikesta hiilen savusta ja vasaran
kalskeesta, ja sieltä avautui laajoja näköaloja yli järvien ja
vuorenselänteiden. Se oli upeasti rakennettu, metsäkunnaiden ja
koivikkojen keskelle, mutta siihen tuskin ollenkaan kuului peltoja,
sillä se ei ollutkaan mikään maakartano, vaan huvilinna.

Nuoret ajoivat pitkin koivu- ja saarnikujaa. Lopuksi he ajoivat
kahden matalan, tiheän kuusiaidan välitse, ja olivat juuri
pyörähyttää hevosen pihaan.

Mutta juuri tien käännöskohtaan oli kunniaportti pystytetty, ja
eno alustalaisineen seisoi siinä tervehtimässä. Kas vaan, sitäpä
ei Untuvainen olisi voinut uskoa Mauritsista, että hän valmisti
hänelle sellaisen vastaanoton. Hänen mielensä kävi niin keveäksi. Hän
tavoitti sulhonsa käden ja puristi sitä kiitokseksi. Enempää hän ei
voinut sillä hetkellä tehdä, sillä he olivat juuri kunniaportin alla.

Ja siinä nyt seisoi tuo hyvin tunnettu mies, ruukinpatruuna Teodor
Fristedt, kookas ja mustapartainen ja hyväntahtoisuutta säteilevä.
Hän heilautti hattuaan ja kohotti eläköön-huudon ja koko kansajoukko
huusi eläköötä, ja Anna Mari sai kyyneleet silmiinsä ja hymyili
samalla kertaa. Ja tietystikin täytyi heidän kaikkein pitää
hänestä heti ensi hetkestä, yksin jo sen johdosta miten hän katsoi
Mauritsiin. Sillä Untuvainen ajatteli, että nuo kaikki olivat tulleet
Mauritsin takia, ja hänen täytyi kääntää katseensa koko komeudesta
nähdäksensä vain sulhonsa, joka laajassa kaaressa lennätti hatun
päästään ja tervehti niin kuninkaallisen komeasti. Oi sitä katsetta,
jonka hänen sulhonsa sai! Patruuna Teodor oli vähällä hämmentyä ja
eläköön-huudon sijasta päästää kirouksen, kun hän sen näki.

Ei, Untuvainen ei ainoallekaan ihmiselle pahaa toivonut, vaan
kuitenkin, jos talo olisi sattunut olemaan Mauritsin oma, silloin
tuo olisi sopinut mainiosti. Näytti kyllä juhlalliselta, kun
hän seisoi etehisen portailla, kääntyi joukon puoleen ja lausui
kiitoksen. Patruuna Teodor oli muhkea hänkin, mutta mitä oli hänen
esiintymisensä Mauritsiin verrattuna. Eno vain auttoi hänet, Anna
Marin alas rattailta, otti kuin palvelija vastaan hänen saalinsa
ja hattunsa, sillä välin kun Maurits kohotti hattunsa valkealta
otsaltaan ja virkkoi: "Kiitos, lapsukaiseni!" Niin, Teodor-patruuna
ei todellakaan ymmärtänyt käyttäytymistä, sillä kun hän nyt
eno-oikeudellaan sulki hänet syliinsä ja suudellessaan samalla
sattui huomaamaan, että Untuvainen vilkasi Mauritsiin, niin hän
kirota sätkäytti, kirosipa oikein rumasti. Untuvaisesta olivat
harvoin ihmiset epämiellyttäviä, vaan kyllä kai ei olisi helppo olla
Teodor-patruunan mieliksi.

"Huomenna", virkkaa eno, "on täällä suuret päivälliset ja
tanssiaiset, mutta tänään nuori herrasväki saa levätä matkan
vaivoista. Nyt syömme vain illallisen ja sitte panemme maata."

Heidät viedään vieraskamariin ja jätetään sinne kahdenkesken.
Patruuna Teodor kiitää ulos kuin tuuli, joka pelkää tulevansa sisälle
suljetuksi. Viiden minuutin päästä hän ajaa lehtikujaa pitkin
suurissa vaunuissaan, kuskin hoputtaessa hevosia niin että ne ovat
kuin pingoitetut hiihnat maata pitkin. Kuluu viisi minuuttia ja
eno on taas näkyvissä, ja nyt istuu vanha rouva hänen rinnallaan
vaunuissa.

Hän tulee sisään, kulettaen käsikoukussaan ystävällistä, puheliasta
rouvaa, jota hän nimittää "vuorineuvoksettareksi". Ja tämä sulkee
Anna Marin kohta syliinsä, mutta tervehtää Mauritsia jotenkin
jäykästi. Ja niin hänen täytyykin tehdä, kukaan ei tohdi liian
vapaasti käyttäytyä Mauritsia kohtaan.

Kaikessa tapauksessa on Anna Mari oikein iloinen tuon puheliaan,
vanhan rouvan tulosta. Tällä ja patruunalla on lystikäs tapa laskea
leikkiä keskenään. Tuntuu oikein kodikkaalta vieraassa paikassa.

Mutta sitten, kun he ovat sanoneet hyvääyötä toisilleen ja Anna
Mari on mennyt pieneen kamariinsa, tapahtuu jotain niin ikävää ja
harmillista.

Eno ja Maurits kiertelevät puutarhassa, ja Untuvainen ymmärtää,
että Maurits kulkee siellä selitellen tulevaisuustuumiaan. Eno ei
tunnu juuri virkkavan mitään, hän vain kulkee ja sätkii heinäntähkiä
kepillään. Mutta Maurits saa hänet kylläkin pian vakuutetuksi, että
parasta mitä hän voi tehdä on antaa Mauritsille hoitajan virka
jossain rautatehtaassaan, ellei häntä oikein haluta antaa koko
tehdasta. Mauritsissa on herännyt sellainen halu käytännölliselle
alalle, sitten kun hän on rakastunut. Hänellä on tapana usein sanoa:
"Eikö lie parasta, että minä, josta kumminkin tulee suuritilallinen,
alan nyt heti tutustua niihin asioihin. Mitäpä minua oikeustutkinto
hyödyttäisi?"

He kulkevat juuri Untuvaisen ikkunan alitse, eikä mikään estä
heitä näkemästä että hän istuu siinä, mutta kun he eivät siitä ole
millänsäkään, niin hän tietysti on oikeutettu kuuntelemaankin. Tämä
asia todellakin koskee yhtä likeltä häntä kuin Mauritsiakin.

Silloin Teodor-patruuna yhtäkkiä pysähtyy ja näyttää vihastuneelta.
Hän on aivan raivostuneen näköinen, ja Untuvainen on melkein
huutamaisillaan Mauritsille, että tämä olisi varuillaan. Mutta se on
nyt jo liian myöhäistä, siliä patruuna Teodor on tarttunut Mauritsia
rintaan, rutistaa hänen kaulaliinansa ja ravistaa häntä niin, että
hän luikertelee kuin ankerias. Sitten hän heittää hänet luotaan niin
voimakkaasti, että Maurits hoipertelee takaperin ja olisi kaatunut,
ellei olisi saanut tukea eräästä puusta. Ja siihen hän jäi seisomaan
ja virkkaa: "Mitä?" Mitäpä muuta hän virkkaisikaan.

Untuvainen ei koskaan ennen ollut niin ihaillut Mauritsin
hillitsemiskykyä. Hän ei hyökkää Teodor-patruunan kimppuun
tappelemaan. Hän seisoo vain tyynenä, oman arvonsa tuntevana ja
ainoastaan hämmästyneenä. Tyttö ymmärtää, että Maurits hillitsee
mielensä vain siitä syystä, ettei koko matka jäisi hyödyttömäksi. Hän
ajattelee morsiantaan ja hillitsee mielensä.

Maurits raukka, näkyy, että eno on häneen vihastunut. Maurits saa nyt
kärsiä morsiamensa takia. Eno kysyy, tiesikö hän, että hänen enonsa
oli nuorimies ja kotinsa nuorenmiehen koti, kun oli kulettanut sinne
morsiamensa ottamatta tytön äitiä mukaan.

Hänen äitiänsä! Untuvainen loukkaantuu Mauritsin puolesta. Äitihän
itse oli kieltäytynyt tulemasta ja sanonut, ettei hän voinut jättää
leipuria. Niin Maurits vastaakin, mutta hänen enonsa ei huoli
mistään anteeksipyynnöistä. -- No, entäpä pormestaritar, hänen olisi
sopinut tehdä pojalleen se palvelus. Niin, jos hän siihen oli liian
ylpeä, niin olisi heidän ollut parasta jäädä kotiin. Kuinka he nyt
olisivat suoriutuneet, jos vuorineuvoksetar olisi ollut estetty
tulemasta? Kuinka voi tulla kysymykseenkään, että sulhanen ja morsian
kahdenkesken matkustavat halki maan? -- Vai niin, Maurits ei ollut
vaarallinen. -- Eipä ei, sitä hän ei ollut koskaan luullutkaan, mutta
ihmisten kielet ovat vaarallisia. Ja sitten kaiken muun lisäksi nuo
kiesikärryt! Totisesti olikin hän urkkinut käsiinsä koko kaupungin
kaikkein hullunkurisimmat kiesikärryt! Antaa sitten lapsiraukan ajaa
rytyyttää kuusi pitkää peninkulmaa kieseissä ja antaa hänen, patruuna
Teodorin, pystyttää kunniaportin kieseille!

-- -- Oliko kumma jos häntä, patruuna Teodoria, halutti kerrassaan
nujertaa hänet. Antaa patruuna Teodorin huutaa hurraata mokomillekin
häkkikärryille!

Tuo mies käy aivan käsittämättömäksi. Kuinka Untuvainen ihaileekin
Mauritsia, joka voi seista niin tyynenä! Hänellä oikeastaan olisi
hyvä halu sekaantua leikkiin ja puolustaa Mauritsia, mutta hän arvaa,
ettei Maurits siitä pitäisi.

Ja ennen nukkumistaan hän luettelee kaikki mitä olisi sanonut
Mauritsin puolustukseksi. Sitten hän vaipuu uneen, mutta vavahtaa
hereille taas ja kuulee korvissaan vanhan arvoituksen:

    Kohosi koira vuorille
    Ja haukkui koko Ruotsille,
    Sen nimi on kuin sun,
    Sen nimi on kuin mun,
    Kuin kaikkein maailman ihmisten.
    Mi nimi sen?
    Se Mikä on.

Arvoitus oli kiusannut häntä monta kertaa. Voi miten se koira oli
tyhmä hänen mielestään! Mutta nyt unimielissään hän sekoittaa "Mikä"
koiran ja Mauritsin, ja hänen mielestään on kuin koiralla olisi
Mauritsin valkea otsa. Sitten hän nauraa. Hänen on yhtä helppo nauraa
kuin itkeäkin. Sen hän on perinyt isältä.



II.


Kuinka "se" on tullut? "Se" jonka nimeäkään hän ei uskalla mainita?

Se varmaan on noussut kuin kaste ruohikkoon, kuin makeus marjaan,
kuin väri ruusuun, huomaamatta ja suloisesti, itseään ilmaisematta.

Oikeastaan onkin yhdentekevä miten se on tullut ja mitä "se"
on. Olkoonpa sitten hyvää tai huonoa, suloista tai ikävää, kun
se kumminkin on tuota kiellettyä, jota ei koskaan olisi saanut
olla olemassakaan. Hän tuntee itsensä sen johdosta onnettomaksi,
levottomaksi ja syntiseksi.

"Se" on sitä, jota hän ei koskaan tahdo enää ajatella. "Se" on
sitä, joka tulee irti nyhdettäväksi ja ulos heitettäväksi, olematta
kumminkaan sellaista, jota voidaan vangita ja johon voisi käsin
tarttua. Hän sulkee mielensä "siltä", ja sisälle se tunkee siitä
huolimatta. "Se" karkoittaa veren suorista ja kiiruhtaa sen kulkua,
se hajoittaa ajatukset aivoista ja hallitsee niitä, se väräjää kautta
koko hermoston ja tanssii sormenpäissäkin. "Sitä" on kaikkialla
hänessä, niin että jos hän voisi poistaa ruumiistaan kaiken
muun, jättäen vain "sen", niin se olisi hänestä jättänyt tarkan
jäljennöksen. Ja sittenkään se ei ollut mitään.

Hän ei tahdo koskaan "sitä" ajatella, ja alati kumminkin täytyy hänen
"sitä" muistella. Miten hän onkin muuttunut näin kehnoksi? Ja sitten
hän tuumailee ja miettii, miten "se" on tullut?

Oi, Untuvainen, oi niittyvillanen! Kuinka herkät ovatkaan meidän
mielemme ja miten helposti herätetyt meidän tunteemme!

Hän oli varma ettei "se" tullut aamiaisella, aivan varmaan ei
aamiaisella.

Silloin hän oli vain pelännyt ja kainostellut. Hän oli joutunut
sellaiseen sieluntuskaan, kun hän aamiaispöytään tultuaan ei
tavannutkaan Mauritsia, vaan ainoastaan patruuna Teodorin ja
vuorineuvoksettaren.

Maurits oli tosin tehnyt viisaasti lähtiessään metsälle, vaikka oli
mahdotonta käsittää, mitä hän näin keskikesän aikaan metsästeli,
josta myöskin vuorineuvoksetar huomautti. Mutta Maurits tietenkin
arvasi, että hänen oli viisainta pysytellä poissa enon näkyvistä
muutamia tunteja, kunnes tämä ehti jälleen leppyä. Eihän hän
todellakaan voinut aavistaakaan että morsiamensa olisi niin ujo,
että hän melkein oli pyörtyä huomatessaan sulhonsa olevan poissa ja
jääneensä yksin Teodor-enon ja vuorineuvoksettaren kanssa. Maurits ei
ollut koskaan ollut ujo. Hän ei tiennyt mikä kiusa siitä oli.

Sitä aamiaista, sitä aamiaista! Eno oli aluksi kysynyt
vuorineuvoksettarelta, oliko hän kuullut tarinan ihanasta Sigridistä?
Hän ei kysynyt Untuvaiselta, eikä tämä olisi kyennyt vastaamaankaan.
Vuorineuvoksetar tunsi hyvin kertomuksen, mutta eno kertoi sen
kumminkin. Silloin Anna Mari muisti Mauritsin pilkallisesti
kertoneen, että enolla oli talossaan vain kaksi kirjaa, nimittäin:
Afzeliuksen satuja ja tarinoita ja Nösseltin yleinen historia
naisille. "Mutta nepä eno tunteekin tarkoin", oli Maurits sitten
lisännyt.

Anna Marin mielestä oli tarina soma. Hän piti siitä, että Pentti
Lagman antoi helmillä kirjaella sarkahameen. Hän näki edessään
Mauritsin. Kuinka kuninkaallisen ylpeältä hän olisi näyttänytkään
loihtiessaan esille helmet. Sepä juuri olisi ollut jotain, jota
Mauritsin olisi sopinut tehdä.

Mutta kun eno oli päässyt siihen kohtaan kertomuksessa, jossa
mainitaan Pentti Lagmanin vetäytyneen metsään, päästäkseen tapaamasta
vihastunutta veljeään ja antaneen nuoren vaimonsa yksin kestää
myrskyn, silloin oli selvästikin tarkoituksena se, että eno ymmärsi
Mauritsin lähteneen metsälle välttääkseen hänen vihaansa, ja että hän
tiesi miten Untuvainen nyt istui miettien millä hänet lepytteleisi.
-- -- Niin, eilen, silloin kyllä hän ja Maurits, olivat voineet
miettiä keinoja, kuinka hän enoa mielisteleisi, mutta tänään eivät
asiat olleet sinnepäinkään, että hän olisi voinut tätä toteuttaa.
Voi, koskaan ennen hän ei ollut käyttäytynyt niin typerästi! Veri
tulvi hänen kasvoihinsa, ja veitsi ja kahveli putoilivat kauheasti
kalisten hänen käsistään lautaselle.

Mutta patruuna Teodor ei hituistakaan armahtanut, hän vain jatkoi
juttuaan, kunnes tuli siihen mainioon mahtisanaan: "Jospa se olisi
minun veljeltäni tekemättä, niin olisin itse sen tehnyt." Sen hän
oli lausunut niin merkillisellä äänenpainolla, että Anna Marin
täytyi katsahtaa ylös ja kohdata katse hänen ruskeista, nauravista
silmistään.

Ja kun eno silloin oli nähnyt hädän tuijottavan hänen silmistään,
oli hän alkanut nauraa kuin poikaviikari. Ja sitten oli huudahtanut:
"Mitä luulette, vuorineuvoksetar, mitä mahtoi Pentti Lagman kotiin
tultuaan arvella kuullessaan: 'Jospa se olisi minun veljeltäni'...
Minä puolestani luulen, että hän seuraavalla kerralla jäi kotiin."

Untuvaiselle nousi kyynelet silmiin, ja kun eno sen näki, niin
hän alkoi nauraa yhä enemmän. "Niin, oivan välittäjänpä onkin
veljenpoikani valinnut itselleen", tuntui hän tahtovan sanoa. "Jopa
nyt lopen häiriydyit osassasi, pikku näyttelijättäreni", ja joka
kerran kun Anna Mari oli katsonut enoa, olivat tämän ruskeat silmät
toistaneet: "Jospa se olisi ollut minun veljeltäni tekemättä, niin
olisin minä itse sen tehnyt." Oikeastaan ei Untuvainen ollut aivan
varma siitä, eivätkö silmät sanoneetkin veljenpoikani. Ja ajatteles
kuinka hän sitten oli käyttäytynyt! Hän oli purskahtanut ääneen
itkemään ja syössyt ulos huoneesta.

Ei "se" tullut sillä kertaa, eikä aamupäiväkävelylläkään.

Silloin oli kysymys ihan muusta. Hän oli silloin ihastuksissaan
tämän paikan kauneudesta, ja myöskin siitä, että sai olla luontoa
niin tuttavallisen likellä. Tuntui kuin hän olisi jälleen löytänyt
jotakin, jonka oli kadottanut kauan, kauan sitten.

Leipurin mamseliksi, kaupunkilaisneitoseksi häntä luultiin. Mutta
hän oli muuttunut maalaistytöksi, samassa kun hänen jalkansa
kosketti hiekkakäytävää. Hän tunsi heti, että maalla on hänen oikea
olinpaikkansa.

Niin pian kun hän oli hiukan rauhoittunut, oli hän uskaltanut
lähteä ulos, ominneuvoin tarkastelemaan ympäristöä. Hän oli ollut
katselemassa hiekotettua aukeaa etehisen portaitten edessä. Yhtäkkiä
oli hän alkanut notkutella vartaloaan. Hän sieppasi hatun päästään ja
heilautti saalin käsivarrelleen. Sitten hän asetti käden kupeelleen,
veti ilmaa keuhkoihin, niin että sieramet laajenivat ja vihelteli.

Oo, kuinka miehekkääksi hän tunsi itsensä!

Hän oli pariinkin kertaan koettanut tyynesti astua puutarhaan päin,
mutta se ei vetänyt häntä puoleensa.

Äkkiä kääntyen läksi hän rakennusten ympäröimään takapihaan. Hän
oli tavannut karjapiian ja puhellut jonkun sanan hänen kanssansa.
Hän hämmästyi kuullessaan, kuinka reippaalta äänensä kajahti. Sehän
oli kuin joukkoa johtavan luutnantin. Ja hän tunsi itsekin, miten
reippaalta mahtoi näyttää, kun hän pää ylpeästi kohotettuna, hiukan
kallellaan, vartalonsa reippaasti, huolimattomasti huojuessa, viuhuva
pajuvirpa kädessä, asteli navettaan.

Se kumminkaan ei ollut sellainen kuin hän oli odottanut. Siellä ei
ollutkaan pitkiä riviä sarvipäitä olentoja, joihin olisi voinut
tehdä valtavaa vaikutusta, sillä ne kaikki olivat laitumella. Pieni,
yksinäinen vasikka seisoi karsinassaan ja näytti odottavan häneltä
jotain. Hän meni sen luo, kohottausi varpailleen ja kannattaen
toisella kädellään hamettaan silitteli toisella vasikan otsaa, hipasi
hiukan vain sormensa kärjillä.

Mutta kun hän vasikan mielestä ei vieläkään tuntunut tehneen
kylliksi, koska se työnsi ulos pitkän kielensä, niin hän armollisesti
antoi sille pikkusormensa nuoltavaksi. Vaan hän ei voinut olla
vilkasematta ympärilleen, ikäänkuin etsien jotain ihailijaa tälle
sankarityölleen. Ja silloin hän oli älynnyt, että patruuna Teodor
seisoi läävän ovella ja nauroi hänelle.

Sitten oli eno seurannut mukana kävelylle. Mutta "se" ei tullut
silloin, ei lainkaan silloin. Silloin oli vain merkillinen ihme
tapahtunut, ettei hän enää pelännyt Teodor-patruunaa. Hänhän oli
samanlainen kuin äiti, hän tuntui tietävän kaikki hänen vikansa ja
heikkoutensa, ja se oli niin turvallista. Hänen ei tarvinnut näyttää
paremmalta kuin oli.

Patruuna Teodor oli tahtonut viedä hänet puutarhaan lammikon
penkereelle, mutta se ei ollut Untuvaisen mieleen. Hän tahtoi tietää
mitä kaikkea näissä suurissa rakennuksissa oli.

Sitten eno kärsivällisesti kulki hänen kanssaan maitokamariin ja
jääkellariin, viini- ja perunakellariin. Hän otti järjestyksessä
näytelläkseen hänelle ruoka-aitan ja halkoliiterin ja vaunuliiterin
ja mankelihuoneen. Sitten hän vei hänet työhevosten ja ajohevosten
talliin ja antoi hänen nähdä valjaskamarin ja palvelijain huoneen,
renkien pirtin ja veistohuoneen. Untuvainen kävi aivan pyörälle
näistä monen monista huoneista, jotka patruuna Teodor oli pitänyt
tarpeellisena rakennuttaa kartanoonsa, mutta hän innostui ja lämpeni
ajatellessaan miten ihanata olisi olla kaiken tämän haltijana,
niin ettei hän väsynyt, vaikka he kävivät katselemassa kaikki
lammasnavetat, sikolätit ja vilkasivatpa kanoja ja kaniinejakin.
Hän tutki tarkasti, ihastuksensa yhä kasvaessa, kutomakamarin ja
maitohuoneen, hiilivajan ja pajan. Lopuksi tarkasteltiin suuret
ullakot, pesunkuivaus-ullakot ja puidenkuivausosasto, heinäluhdit ja
lato, jossa säilytettiin kerppuja lampaille.

Uinuva perheenemäntä heräsi hänessä kaikkea tätä täydellisyyttä
nähdessään. Mutta enimmän hän ihastui tilavaan panimohuoneeseen
ja kahteen somaan leipomapirttiin avaroine uuneineen ja laajoine
pöytineen.

"Jospa äiti olisi saanut tämän nähdä!" virkkoi hän.

Siellä leipomatuvassa olivat he istuneet ja levänneet ja hän oli
kertonut kodistaan. Mielellään hän saattoikin kertoa enolle. Eno oli
jo kuin ystävä, vaikkakin hänen ruskeat silmänsä nauroivat kaikelle,
mitä hän sanoi.

Kotona oli niin hiljaista, ei ensinkään eloa eikä vaihtelua. Hän
oli ollut sairaloinen lapsena, ja siksi vanhemmat vartioivat häntä,
niin ettei hän saanut mitään tehdä. Kuin leikin vuoksi hän sai olla
auttamassa leipomossa ja puodissa... Kuinka olikaan, oli hän sattunut
mainitsemaan, että hänen isänsä kutsui häntä Untuvaiseksi. Siinä
yhteydessä hän oli myöskin virkkanut: "Kotona kaikki hemmoittelevat
minua, paitse Maurits, siksi minä pidän paljon hänestä. Hän kohtelee
minua niin viisaasti. Hän ei kutsu minua koskaan Untuvaiseksi, vaan
Anna Mariksi. Maurits on niin mainio."

Voi kuinka enon silmät silloin olivat ilvehtineet ja nauraneet. Hän
olisi saattanut lyödä enoa pajuvirvallaan. Hän uudisti vielä kerran
melkein itku kurkussa: "Maurits on niin mainio."

"Niin, kyllä tiedän sen, kyllä tiedän. Hänhän on tuleva perijäni",
oli eno vastannut. Siihen Anna Mari huudahti: "Mutta miks'ette te,
Teodor-eno, mene naimisiin! Sillä sehän vasta olisikin onnellinen,
joka saisi olla tällaisen kartanon rouva!"

"Kuinkas silloin Mauritsin perinnön kävisi?" oli eno kysynyt aivan
sävyisästi.

Silloin Anna Mari oli ollut vaiti pitkän aikaa, sillä eihän
hän voinut sanoa enolle, etteivät hän eikä Maurits välittäneet
perinnöstä, sillä sitäpä he juuri tavoittelivat. Hän rupesi
tuumailemaan, mahtoiko olla hyvin rumaa, kun he niin tekivät. Hänelle
tuli yhtäkkiä tunne, että hänen pitäisi pyytää enolta anteeksi sitä
suurta vääryyttä, jota he olivat hänelle tehneet. Mutta sitä ei hän
kumminkaan voinut.

Heidän palatessaan sisälle juoksi enon koira heitä vastaan. Se oli
pienen pieni, kaitakoipi, reppakorva, gasellisilmäinen, mitätön,
kimakka-ääninen koiraressu.

"Sinua varmaan ihmetyttää, että minulla on näin pieni koira!" virkkoi
patruuna Teodor.

"Niin kylläkin", oli hän vastannut.

"Vaan tiedä, en minä olekkaan valinnut Jennyä koirakseni, vaan Jenny
on ottanut minut isännäkseen. Varmaankin tahdot kuulla sen kaskun,
Untuvainen?" Sen nimen eno oli oitis ottanut onkeensa.

Niin, kyllä Untuvainen tahtoi kuulla sen, vaikka hän heti ymmärsi,
että mitä eno aikoi sanoa, oli jotain ärsyttävää.

"Niin, näes, kun Jenny tuli tänne ensi kerran, makasi se erään hienon
kaupunkilaisrouvan sylissä ja sillä oli peite selässä ja liina
päässä. Vaiti, Jenny, se on totta, että niin sinulla oli! Ja minä
ajattelin, sepä oli vasta kunnoton koirarepukka. Mutta tiedäppäs,
kun koirapahanen laskettiin rattailta, niin lieneekö sen mielessä
herännyt joitain lapsuudenmuistoja, vai mitä se nyt lie ollut, mutta
se alkoi hyppiä ja potkia ja tahtoi nyhtää pois peitteensä. Ja kohta
se alkoi käyttäytyä samoin kuin muutkin suuret koirat täällä, niin
että me sanoimme Jennyn varmaankin maalla kasvaneen.

"Se makasi etehisen permannolla eikä edes vilkaissutkaan vieraskamarin
sohvaan, ja se hätyytti kanoja ja varasti kissan maitoa ja haukuskeli
kerjäläisiä ja hääräsi hevosen jaloissa, kun tänne tuli vieraita.
Meistä oli kerrassaan hauskaa nähdä sen kujeita. Arvaathan sen,
tuollainen nallikka, jota oli käsillä kannettu ja joka oli tottunut
vasussa makaamaan. Olihan se kylläkin ihmeellistä. -- Mutta
arvaappas, kun heidän piti matkustaa pois, ei Jenny tahtonutkaan
lähteä mukaan. Se seisoi portilla ja vikisi niin surkeasti ja
hyppi minua vastaan ja oikein pyytämällä pyysi, että saisi jäädä
tänne. Eikähän meillä ollut muuta neuvoa kuin antaa sen jäädä. Oli
liikuttavaa nähdä koirakurjaa, joka oli niin vähäinen ja kumminkin
halusi olla maalaiskoira. En ikinä olisi luullut, että tulisin
pitämään sylikoiraa. Kohta kukaties saan vaimonkin."

-- Oi kuinka on vaikea olla, kun on niin ujo ja kasvattamaton! Anna
Mari arvaili, mahtoiko eno kovin vihastua, kun hän niin pikaisesti
livisti tiehensä. Mutta hänestä oli tuntunut, kuin eno Jennystä
puhuessaan olisi tarkoittanut häntä. Ja asia ei kenties ensinkään
ollut niin. Mutta kaikessa tapauksessa -- -- niin, Untuvainen oli
käynyt niin noloksi. Hän ei voinut mitenkään jäädä.

Mutta ei "se" tullut silloin, ei silloin.

Vaan se varmaan lienee tullut sitten iltasella tanssiaisissa. Hänellä
ei ollut koskaan ennen ollut niin hauskaa tanssiaisissa! Mutta jospa
joku olisi tiedustellut, tanssiko hän paljon, niin olisi hänen,
hiukan mietittyään, täytynyt sanoa, ettei hän ollut usein tanssinut.
Mutta sehän juuri, että hän ei edes ollut huomannutkaan olleensa
hiukan unohdettu tanssiaisissa, oli paras todistus siitä, että
hänellä oli ollut oikein hauska.

Hänestä oli ollut vain niin hauskaa katsella Mauritsia. Ja
sentähden juuri että hän oli ollut hiukan, hiukan ankara sulhoansa
kohtaan aamiaisella ja oli nauranut häntä eilen, oli nyt niin suuri
ilo katsella häntä tanssiaisissa.

Untuvaisen mielestä ei Mauritsin etevämmyys ja kauneus ollut koskaan
esiintynyt niin edukseen kuin tänä iltana. Maurits oli kyllä
arvellut, että Anna Mari kenties tunsi itsensä syrjäytetyksi, kun
hän ei puhellut ja tanssinut yksin hänen kanssaan. Mutta Untuvaisen
paras ilohan oli nähdä kuinka kaikki pitivät Mauritsista. Olisiko hän
muka tahtonut asettaa heidän rakkautensa kaikkien katseltavaksi! Ei
Untuvainen ollut lainkaan niin tyhmä.

Maurits tanssi useasti kauniin Elisabeth Westlingin kanssa. Mutta
se ei vähintäkään tehnyt Anna Maria levottomaksi, sillä Maurits
oli kerran toisensa perästä tullut hänen luokseen ja kuiskannut:
"Sinä näet, etten pääse hänestä, olemme lapsuuden ystäviä. On niin
harvinaista, että täällä maalla on kavaljeeri, joka on ollut mukana
maailmassa ja osaa sekä puhella että tanssia. Sinä saat, Anna Mari,
lainata minut tänä iltana patruunien tyttärille."

Mutta eno ikäänkuin väistyi Mauritsin tieltä. "Ole sinä isäntänä
tänä iltana", virkkoi hän hänelle, ja Maurits oli isäntä. Hän ehti
kaikkialle, hän johti tanssit sekä juomingit ja piti puheen kauniille
seudulle ja naisille. Hän oli suurenmoinen. Sekä eno että Untuvainen
olivat silmäilleet Mauritsia, ja sitten heidän katseensa olivat
sattuneet yhteen. Silloin oli eno hymyillyt ja nyökäyttänyt hänelle
päätään.

Eno varmaan oli ylpeä Mauritsista. Oli tuntunut vähän raskaalta, kun
ei eno ollut oikein kunnioittanut veljenpoikaansa. Aamuyöstä eno oli
käynyt kovaääniseksi ja juonikoksi. Hänkin oli tahtonut tanssia,
mutta tytöt väistivät häntä, kun hän tuli heidän luokseen, ja olivat
olevinaan tanssiin pyydettyjä.

"Tanssi Anna Marin kanssa", oli Maurits sanonut Teodor-patruunalle,
ja se oli tietysti kuulostanut hiukan huoltapitävältä. Untuvainen
pelästyi niin, että aivan kyyristyi kokoon.

Enokin loukkaantui, pyörähti ja poistui tupakkahuoneeseen.

Mutta Maurits oli tullut morsiamensa luo ja lausunut kovalla,
kuuluvalla äänellä:

"Sinä tärvelet kaikki, Anna Mari. Käydä sen näköiseksi, kun eno
tahtoo tanssia kanssasi. Jospa tietäisit, mitä hän sanoi minulle
sinusta eilen. Sinunkin täytyy jotain tehdä, Anna Mari. Onko
mielestäsi oikein jättää kaikki minun huolekseni?"

"Mitä tahdot sitten, Maurits, minun tekemään?"

"Hm, nyt ei enää mitään. Nyt on kaikki hukassa. Ajatteles kaikkia
tämäniltaisia voittojanikin! Mutta nekin ovat nyt turhat!"

"Pyydän mielelläni enolta anteeksi, Maurits, jos tahdot." Ja
Untuvainen tarkotti sitä todella, sillä hän oli kovin suruissaan
siitä, että oli saattanut enolle harmia.

"Se tietysti olisi oikeus ja kohtuus, mutta eihän sinunlaiseltasi,
joka olet niin naurettavan ujo, voi mitään odottaakaan."

Siihen ei Untuvainen ollut mitään vastannut, vaan mennyt suorastaan
tupakkahuoneeseen, joka nyt oli melkein tyhjänä. Eno oli istahtanut
lepotuoliin.

"Miksei eno tahdo tanssia kanssani?" oli hän kysynyt.

Patruuna Teodor oli sulkenut silmänsä. Hän aukaisi ne ja katsoi kauan
häneen. Surullisempaa, sydäntäsärkevämpää katsetta ei Anna Mari ollut
koskaan nähnyt. Hänessä heräsi aavistus siitä, mitä vanki tuntee
ajatellessaan kahleitaan. Kävi niin sääliksi enoa. Tuntui kuin
eno tarvitsisi häntä paljoa paremmin kuin Maurits, sillä Maurits ei
kaivannut ketään. Hän oli niin hyvä sellaisenaan kuin oli. Sitten
Untuvainen laski kätensä patruuna Teodorin käsivarrelle, hiljaa vain
ja hyväillen.

Yhtäkkiä enon katse elpyi ja kirkastui ja hän alkoi suurella
kädellään silittää Untuvaisen tukkaa. "Pikku äiti", oli hän sanonut.

Siten "se" hänet valtasi, silloin enon silittäessä hänen tukkaansa.
Kaarrellen, kiemurrellen se hiipi, ritisten ja ratisten se saapui,
niinkuin tonttujoukko samoaa kautta synkän metsän.



III.


Ilta on tyyni ja ihana. Ohuet, pehmeät pilvet peittävät taivaan ja
ilmassa risteilee vilisten haapojen ja poppelien valkeita haivenia.

On jo myöhäistä, eikä muita ole enää valveilla kuin patruuna Teodor,
joka kiertelee puutarhassaan ja miettii, miten voisi eroittaa tämän
nuoren miehen ja nuoren naisen.

Ei sinä ilmoisna ikänä ole tapahtuva, että Maurits saa poistua
talosta tyttö rinnallaan, patruuna Teodorin jäädessä portaille
seisomaan, toivottaen heille onnellista matkaa.

Onko lainkaan mahdollista sallia tytön lähteä talosta, jota hän
kolmen päivän aikana on vilkastuttanut ilonsa viserryksellä, nyt enää
kun hän vaatimattomalla tavallaan on totuttanut heidät siihen, että
hän ajatteli ja huolehti heistä kaikista, ja kun eno oli tottunut
näkemään tämän pehmeän, notkean olennon kiertelevän kaikkialla?
Teodor-patruuna virkkaa itsekseen, että se on kerrassaan mahdotonta.
Hän ei voi elää ilman tyttöä.

Samassa hänen jalkansa nykäsee voikukkaa, jonka siemenet ovat
tuleentuneet, ja kuni ihmisten päätökset hajoaa valkea haivenpallo ja
sen valkeat untuvat liitävät kiireesti ylt'ympärille ja häviävät.

Yö ei ole niin kylmä kuin yöt tavallisesti ovat tässä maankolkassa.
Harmaa pilviverho pidättää lämpöä. Tuulet ovat kerran sääliväisiä ja
lepäävät.

Patruuna Teodor näkee hänet, Untuvaisen. Tämä itkee sitä että Maurits
on hänet hyljännyt, mutta eno kohottaa hänet syliinsä ja suutelee
pois hänen kyyneleensä. -- -- Pehmeinä ja pieninä tupruavat valkeat
haivenet puiden pulleista, kypsistä riipoista. Niin keveillä, että
ilma tuskin hennoisi päästää niitä putoamaan, niin pieninä ja
hentoina, että ne tuskin eroittuvat maasta.

Teodor-patruuna nauraa itsekseen miettiessään Mauritsia.
Ajatuksissaan on hän seuraavana aamuna menevinään hänen luoksensa,
hänen vielä vuoteella maatessaan. "Kuuleppa Maurits", hän aikoo
sanoa. "En tahdo tukea sinun turhia toiveitasi. Jos menet naimisiin
tämän tytön kanssa, niin älä huoli odottaa äyriäkään minulta. En
tahdo olla osallinen tulevaisuutesi tärvelemisessä."

"Pitääkö eno häntä sitten niin kehnona?" Maurits kysyy.

"Enpä suinkaan, päinvastoin, hän on kyllä kelpo tyttö, mutta ei
kumminkaan sinulle sopiva. Sinulla täytyy olla moinen loistonainen
kuin Elisabeth Westling. Käytä nyt järkeäsi, Maurits; mitä sinusta
tulee, jos lakkautat opintosi ja rupeat tuon lapsen tähden
tehtailijaksi? Siksi et sovi, poikani. Siihen tarvitaan enemmän
kuin osata lennähyttää hattu kauniisti päästään ja lausua: 'Kiitos,
lapsukaiseni!' Olet kuin valettu virkamieheksi. Sinusta voi tulla
ministeri."

"Jos enolla on niin hyvät ajatukset minusta", Maurits vastaa silloin,
"niin auttakaa minua suorittamaan tutkintoni ja antakaa meidän sitte
mennä naimisiin!"

"En laisinkaan, en laisinkaan, poikaseni. Miten luulet sitten
virkaurasi käyvän, kun sinulla olisi vaimo riippana kintereilläsi?
Ei leipäkuormaa vetävä hevonen kiidä. Ajattele nyt leipurin mamselia
ministerin rouvana! Ei, sinun ei sovi mennä vielä kymmeneen
vuoteenkaan naimisiin, ei ennen kuin olet käynyt virkaylennykset
läpi. Mikä olisi tulos jos auttaisin teidät avioliittoon? Jok'ikinen
vuosi tulisitte luokseni rahaa kerjäämään. Ja siihen väsyisitte niin
te kuin minäkin."

"Mutta, eno, olenhan toki kunnon mies, olenhan kihloissa."

"Kuules nyt, Maurits! Kumpi on parempi? Sekö että tyttö saa
kymmenkunnan vuotta odotella ja sinä sitten et enää tahdokaan
mennä naimisiin hänen kanssaan, vai sekö että nyt paikalla puratte
kihlauksenne? No, ole nyt päättäväinen vain, nouse ylös, ota
kiesisi ja lähde kotiin, ennenkuin hän herää. Eihän kumminkaan
ole soveliasta, että sulhanen ja morsian kiertelevät maita
mantereita kahdenkesken. Minä kyllä huolehdin tytöstä, kunhan vaan
luovut tästä hullutuksesta. Vuorineuvoksetar saa saattaa hänet
kotiinsa. Tarjoon kyllä sekä parihevoset että umpinaiset vaunut,
jos niin tahdot. Sinä saat minulta apua, niin ettet tarvitse olla
levoton tulevaisuudestasi. Kas niin, ole nyt ymmärtäväinen, olet
vanhemmillesi iloksi, jos tottelet minua. Matkusta nyt vaan,
näkemättä häntä! Minä kyllä koetan puhua järkevästi tytölle. Hän
kylläkään ei tahdo olla sinun onnesi esteenä. Elä vaan koeta tavata
häntä ennen lähtöäsi, sillä hän on suloinen ja sinä voisit heltyä."

Ja ne sanat kuultuaan Maurits tekee sankarillisen päätöksensä ja
matkustaa tiehensä.

Ja kun hän on matkustanut, mitä sitte tapahtuu?

"Roisto", huutaa huhajaa puutarhassa ankarasti ja uhkaavasti kuin
varkaalle. Patruuna Teodor kääntyy katsomaan. Eikö ollutkaan ketään?
Itsekö hän vain huutaa niin itselleen?

Mitenkäs sitten käy? Niin, sitten hän valmistaa tyttöä siihen että
Maurits on poissa, näyttää hänelle että Maurits ei ansainnut häntä,
saa hänet halveksimaan Mauritsia. Ja kun tyttö sitten on suruansa
itkenyt hänen polvellaan, niin hän hellän hellästi ja varovaisesti
ilmaisee hänelle omat tunteensa, houkuttelee häntä, voittaa hänet.

Hiutaleet putoavat putoilemistaan. Patruuna Teodor ojentaa suuren
kätensä ja tavottaa yhden niistä.

Niin hieno, niin ohut, niin hento! Hän pysähtyy sitä katselemaan.

Haiven toisensa perästä putoaa yhä vain hänen ympärilleen. Mikä on
niiden kohtalo? Tuuli niitä tupruttelee, ne tuhrautuvat multaan ja
raskaat jalat tallaavat ne!

Patruuna Teodorista alkaa tuntua, kuin nämä hennot untuvat
raudanraskaina putoilisivat hänen päälleen. Kukapa tahtoisi
olla tuuli, kuka haluaisi olla maa, ken kengän korko, kun ovat
kysymyksessä nämä pienet turvattomat?

Ja hämmästyttävän hyvin perehtyneenä Nösselt'in yleiseen historiaan
hän yhtäkkiä muistaa siitä tarinan, jota voi verrata hänen äskeisiin
mietteisiinsä.

Oli aamunkoitto, ei laskeutuva yö kuten nyt. Meren rannalla, kallion
äyränteellä istui kaunis nuorukainen pantterinnahka hartioille
heitettynä, viiniköynnös-kiehkura hartioillaan ja tyrsossauva
kädessä. Kuka hän oli? Oi, Dionyysos itse!

Ja tämä oli Naxoon rannikko. Ja Kreikan merta jumala katseli. Ja
Teeseus ohjasi mustapurjeisia laivoja, jotka kiireesti pakenivat
näköpiirin taa, ja luolassa, jonka aukko oli korkealla jyrkän
rantavuoren murroksessa, uinui Ariadne.

Mutta yöllä oli nuori jumala ajatellut näin: "Mahtaakohan kuolevainen
nuorukainen olla kyllin arvokas omistamaan taivaallisen tytön?"
Ja Teeseusta koetellaksensa oli hän kerran unessa pelästyttänyt
häntä, että hän menettäisi henkensä, ellei heti luopuisi Ariadnesta.
Silloin tämä oli oitis noussut, rientänyt laivalle ja paennut tiposen
tiehensä, herättämättä edes tyttöä hyvästit heittääkseen.

Nyt Dionyysos jumala istui siinä hymyillen, ihanimpien unelmiensa
tuudittamana ja odotti Ariadnea. Aurinko nousi, aamutuuli heräsi.
Hän vaipui hymyileviin haaveiluihinsa. Hän osaisi kyllä lohduttaa
hyljättyä, hän, itse Dionyysos jumala.

Sitten Ariadne tuli, astuen luolasta säteilevän hymyilevänä. Hänen
silmänsä etsivät Teeseusta, ne harhailivat yhä etäämmälle ja
etäämmälle, laivan ankkuripaikalle -- siintävälle merelle -- --
mustiin purjeisiin -- --

Ja nyt hän kirkaisten, hetkeäkään miettimättä, vähintäkään
epäilemättä syöksyi meren syvyyteen, kuolon, unohduksen kuiluun.

Ja siinä nyt Dionyysos jumala, lohduttaja, istui. Niin se kävi. Niin
tietystikin oli tapahtunut. Patruuna Teodor kyllä muistelee Nösseltin
viitanneen parilla sanalla, että sääliväiset runoilijat mainitsevat
Ariadnen saaneen Dionyysoolta lohdutusta. Mutta nuo säälijät aivan
varmaan erehtyivät; Ariadne ei huolinut Dionyysoon lohdutuksista.

Hyvä Jumala, siksikö, että tyttö on hyvä ja herttainen, niin että
häneen täytyy rakastua, niin, siksikö täytyy Untuvaisen joutua
onnettomaksi!

Niiden viehättävien, pikku hymyilyjenkö palkaksi, jotka hän oli
lahjoittanut enolleen, vai siksikö että oli pehmeän pikku kätensä
luottamuksella laskenut hänen käteensä, vai senkötähden ettei hän
ollut suuttunut, kun eno ilveili hänen kanssaan, siksikö pitäisi
hänen nyt menettää sulhasensa ja joutua onnettomaksi?

Mikä näistä hänen rikoksistaan tuottaa hänelle hänen tuomionsa? Sekö
että hänen kauttansa eno oli tullut huomanneeksi sielunsa sisimmässä
sopukan, joka hienona, puhtaana ja asumattomana aina tähän saakka
tuntuu odottaneen jotain hänen kaltaistaan pientä, hentoa, äidillistä
naisolentoa, vai sekö että tytöllä nyt jo on vaikutusvaltaa häneen,
niin että hän tuskin uskaltaa kirotakaan hänen kuullensa? Vai mistä
syystä pitäisi hänet tuomita?

Oi Dionyysos parka, Teodor-patruuna parka! Ei ole helppo olla
tekemisissä näiden hienojen, vaaleiden, untuvanpehmeiden kanssa. --
Ne syöksyvät mereen mustat purjeet nähdessään.

Patruuna Teodor kiroo hiljakseen sitä, ettei Untuvainen ollut
mustatukkainen, punaposkinen, rotevarakenteinen.

Silloin putoaa siihen haiven ja aikaa pakista: "Minäpä juuri olisin
seurannut sinua kaikkina aikoina. Olisin kuiskannut varoittavan sanan
korvaasi pelipöydässä. Minä olisin siirtänyt viinilasin loitomma. Ja
sinä olisit sallinut minun sen tehdä." -- "Olisin kyllä, -- olisin
kyllä", kuiskaa eno.

Lennähtää taas hiutale ja tarinoi: "Minäpä olisin vallinnut suurta
taloasi ja tehnyt sen lämpimäksi ja kodikkaaksi. Minä juuri olisin
seurannut sinua kautta vanhuuden aution maan. Olisin sytyttänyt
lieteesi tulen, olisin ollut silmänä ja sauvana sinulle. Enkö olisi
kelvannut siihen?" -- "Suloinen pikku Untuva", vastaa eno, "olisit
kyllä kelvannut."

Vielä liihottelee siinä haiven, joka puhuu: "On niin sääli minua.
Sulhoni matkustaa huomenna, sanomatta edes jäähyväisiä. Huomenna minä
itken, itken koko päivän, sillä on tuntuva minusta suurelta häpeältä,
etten ole kylliksi hyvä Mauritsille. Ja kun sitten tulen kotiin --.
En ymmärrä, kuinka voin palatakaan kotiin, kuinka voin astua isäni
kynnyksen yli tämän tapahduttua! Pitkin koko syrjäkatua sipistään
ja supistaan minun näyttäytyessäni. Kaikki ihmettelevät, mitä pahaa
minä olen tehnyt, kun minua on täytynyt näin pahoin pidellä. Mahdanko
minä sille mitään, että sinä rakastat minua?" Eno vastaa silloin itku
kurkussa: "Elä puhu niin, pikku Untuva! On liian aikaista puhua niin."

Eno kävelee ulkona koko yön, ja vihdoin yösydännä käy hiukan
pimeäksi. Hän joutuu silloin suureen tuskaan, tämä synkeä, ahdistava
ilma tuntuu pysähtyneen jonkun ilkityön pelosta, joka tapahtuisi
aamulla.

Silloin hän koettaa tyynnyttää yötä lausumalla ääneen: "Minä en tee
sitä."

Mutta nyt tapahtuu suurin ihme. Yö joutuu kauheaan, tärisyttävään
tuskaan. Nyt ei enää vain putoile pieniä untuvia, vaan ilma täyttyy
suurien ja pienien siipien pärinästä. Hän kuulee kuin jotain
pakenemista, mutta ei tiedä mitä.

Pakeneva pyyhkäisee hänen sivuitseen, se koskettaa hänen poskeaan,
sipaisee hänen pukuaan ja käsiään, ja nyt hän älyää mitä ne ovat.
Ne ovat lehtiä, jotka putoavat puusta, kukkasia, jotka pakenevat
korsistaan ja siipiä, jotka lentävät pois perhosista, se on laulu,
joka hylkää linnut.

Ja hän ymmärtää, että auringon noustessa on hänen yrttitarhansa oleva
kerrassaan hävitetty. Se on tyhjä ja kylmä, ja tyly talvi vallitseva
siellä, ei kuulu linnun laulua, ei perhosleikki liehu.

Hän viipyy ulkona, kunnes päivä valkenee ja hän melkeinpä hämmästyy
nähdessään vaahteroiden tummat lehtijoukot. "Vai niin", hän
silloin virkkaa, "mitä hävitystä se sitten olikaan, kun se ei
ollut puutarhan? Täältä ei ole kadonnut ruohon korttakaan. Tuhat
tulimmaista, juuri minähän, eikä puutarha, saan kylmän talven
ja pakkasen kourissa värjötellä tästä lähtien. Onpa kuin koko
elämäntarmo olisi pakosalla. Oi, vanha hupakko, tämä tunne on
haihtuvaa niinkuin kaikki muukin! Tämä kaikki on jo liikaa puuhaa
tuosta tyttöräpäköstä."



IV


Kuinka "se" esiintyykään hirmuisen sopimattomana silloin lähtöpäivän
aamuna! Niinä parina päivänä, jotka he olivat viipyneet täällä
tanssiaisten perästä, on "se" pikemminkin tuntunut jonain
kiihoittavana, jonain elvyttävänä, mutta kun nyt Untuvaisen on
lähdettävä, kun "se" huomaa, että sen täytyy todella loppua, ettei
sillä ole suoritettavanaan sen suurempaa osaa hänen elämässään,
silloin "se" jäykkenee raskaaksi, kankeaksi kuolon kylmyydeksi.

Tuntuupa kuin täytyisi Anna Marin laahata kivettynyttä ruumistaan
rappuja alas aamiaishuoneeseen. Tervehtiessään hän ojentaa raskaan,
kylmän kivikäden, hän puhuu kankealla kivikielellä, hymyilee kovilla
kivihuulilla. Se on raskasta, raskasta työtä.

Mutta ken voisi olla iloitsematta, ajatellessaan kuinka kaikki tänä
aamuna päättyy, kuten entisaikainen uskollisuus ja kunnia vaatii.

Patruuna Teodor kääntyy Untuvaiseen päin aamiaispöydässä ja selittää
eriskummallisen karkealla äänellä, että hän on päättänyt antaa
Mauritsille Laxåhyttan hoitajapaikan, mutta koska mainittu nuori
mies, jatkoi eno, koettaen ottaa tavallisen puheluäänensä, ei ole
erittäin perehtynyt käytännöllisiin tehtäviin, niin ei hän saa
astua virkaansa ennenkuin hänellä on vaimo rinnallaan. Onko mamseli
Untuvainen hoitanut myrttiänsä niin, että se voi antaa sekä kruunun
että seppeleen syyskuussa?

Untuvainen tuntee kuinka eno istuu ja katsoo häntä suoraan kasvoihin.
Hän tietää, että eno tahtoisi yhden ainoan katseen kiitokseksi, vaan
hän ei katso ylös.

Maurits taas lennähtää pystyyn. Hän syleilee enoa ja meluaa
kauheasti. "Mutta, Anna Mari, mikset kiitä enoa? Sinun täytyy, Anna
Mari, taputtaa Teodor-enoa. Laxåhytta on ihanin paikka maailmassa.
Kas niin, Anna Mari!"

Nyt Untuvainen kohottaa päänsä. Silmät ovat kyyneliä täynnä ja niiden
läpi kohdistuu Mauritsiin katse, täynnä nuhteita ja tuskaa. Ettei
Maurits älyä sen vertaa, hänhän suorastaan tahtoo ilmivalkean kanssa
mennä ruutikellariin. Sitten Untuvainen kääntyy Teodor-patruunan
puoleen, mutta ei kuten tähän asti, ujosti ja lapsellisesti, vaan
hänen käytöksessään on nyt jotain marttyyrimaista, jotain vangitun
kuningattaren kaltaista.

"Eno uhraa aivan liian paljon hyväksemme", hän vain virkkaa.

Niin muodoin on kaikki ratkaistu kunnian ja arvon vaatimusten mukaan.
Ei tuhlata ainoatakaan sanaa enää asiaan. Eno ei ole ryöstänyt Anna
Marilta luottamusta rakastettuunsa. Tyttö ei ole ilmaissut itseään.
Hän on uskollinen sille, joka on valinnut hänet morsiamekseen,
vaikkakin hän on vain köyhä tyttö syrjäkadun leipuripuodista.

Ja sitten saadaan ajaa kiesit esille, matkalaukut köytetään kiinni ja
eväspussit täytetään.

Teodor-patruuna nousee pöydästä. Hän menee ja asettautuu seisomaan
jonnekin ikkunan luo. Aina siitä hetkestä, kun tyttö käänsi
kyyneleisen katseensa häneen, on hän kuin poissa suunniltaan. Hän on
rutihullu, hän voisi heittäytyä tyttöön käsiksi, haluaisi puristaa
hänet rintaansa vasten ja huutaa Mauritsille: "tule irroittamaan
morsiamesi, jos voit".

Eno seisoo kädet taskuissa. Puserretut nyrkit tutisevat kuin
suonenvedossa. Voiko hän sallia, että tyttö panee hatun päähänsä,
että hän sanoo vuorineuvoksettarelle hyvästit.

Siinä hän nyt seisoo Naksoon kalliolla ja tahtoo varastaa itselleen
rakastetun. Ei, ei varastaa! Miksei kunniallisesti ja miehekkäästi
astua esille ja sanoa: "Minä olen kilpakosijasi, Maurits. Morsiamesi
saa valita meistä. Te ette ole naimisissa, ei ole mikään synti
koettaa voittaa häntä sinulta. Pidä tarkka vaari hänestä! Aion
käyttää kaikkia keinoja."

Silloin Maurits olisi saanut varoituksen ja tyttö tietäisi menetellä
sen mukaan.

Nivelet rutisivat, kun hän pusersi nyrkkiään. Kuinka Maurits
rähähtäisi nauramaan vanhaa enoansa, jos tämä astuisi esille näin
puhuen. Ja mitä apua siitä olisi! Mahdollisesti hän pelästyttäisi
tytön niin, ettei vast'edes enää saisikaan auttaa heitä?

Mutta kuinka nyt käy, kun tämä lähestyy enoa sanoaksensa hyvästit?
Hän on vähällä huutaa tytölle, että tämä varoisi itseään,
pysytteleisi kolmen askeleen päässä hänestä.

Hän seisoo yhä ikkunan luona ja kääntää selkänsä heille kaikille,
heidän täyttäessään eväspussia ja pukeutuessaan. Eivätkö he nyt ikinä
valmistu matkalle? Nyt hän jo on ehtinyt tuhanteen kertaan kokea
sen kaiken. Hän on tarttunut Untuvaisen käteen, suudellut häntä ja
auttanut hänet kieseihin. Hän on tehnyt sen jo niin monta kertaa,
että luulee tytön olevan jo poissa.

Hän on myös toivottanut hänelle onnea. Onnea... Voiko hän tulla
onnelliseksi Mauritsin kanssa? Hän ei ole näyttänyt onnelliselta tänä
aamuna. No eihän vain, tietenkin hän on ollut onnellinen. Hänhän itki
ilosta.

Enon siinä seisoessa sanoo Maurits yhtäkkiä Anna Marille: "Sellainen
tyhmeliini olenkin. Kerrassaan olin unohtaa puhua enolle isän
osakkeista."

"Mielestäni olisi parasta, että jättäisit sen tekemättä", vastaa
Untuvainen. "Se ei kenties olisi oikein."

"Lörpötystä, Anna Mari! Osakkeet eivät tuota juuri sanottavaa nyt,
mutta kuka tietää, vaikkapa tulee aika, jolloin ne kannattavat
paremmin? Ja sitä paitse mitä enolle merkitsee sellainen
pikkuseikka..."

Untuvainen ei puhu tavallisella lämmöllä, vaan melkeinpä kuin
tuskassa. "Pyydän sinua, Maurits, elä tee sitä. Tottele nyt minua
tämän ainoan kerran!"

Maurits katsoo häneen hiukan loukkaantuneena. "Tämänkö ainoan
kerran, ikäänkuin minä olisin sinun hirmuvaltiaasi. Sitä nyt en voi,
tiedätkö, tuon yhden ainoan sanan takia en voi noudattaa tahtoasi."

"Elä kiinny sanoihin, Maurits! Tässä on kysymys muustakin kuin vain
kohteliaisuudesta ja sievistä sanoista. Minun mielestäni et tee
kauniisti, koettaessasi petkuttaa enoa nyt, kun hän on ollut meille
niin hyvä."

"No vaikene jo, Anna Mari, vaikene jo! Mitä sinä ymmärrät
raha-asioista?" -- Mauritsin koko käytös on vielä ärtyisän tyyntä
ja ylpeää. Hän katselee morsiantaan kuin koulumestari parasta
oppilastaan, joka lausuu tyhmyyksiä itse tutkintopäivänä.

"Ettet sinä vähääkään ymmärrä mistä on kysymys!" huudahtaa tyttö ja
huitoo epätoivoisena käsillään.

"Totta tosiaan minun täytyy nyt puhua enon kanssa", virkkaa Maurits,
"jos ei muun vuoksi, niin vaan näyttääkseni, ettei tässä ole mistään
petoksesta kysymys. Sinä käyttäydyt niin, että eno voi luulla minun
ja isäni olevan todellisia roistoja."

Ja hän astuu patruuna Teodorin luo ja tekee selkoa noista osakkeista,
jotka hänen isänsä haluaisi myydä enolle. Patruuna Teodor kuuntelee
häntä minkä saattaa. Hän ymmärtää oitis, että hänen veljensä,
pormestari, on takertunut huonoon kauppaan ja tahtoo nyt pelastautua
tappiosta. Mutta mitäpä siitä, mitäpä siitä? On varsin tavallista,
että hän tekee sellaisia uhrauksia kaikille sukulaisilleen. Mutta
oikeastaan ei hän ajattele sitä, vaan Untuvaista. Hän miettii mitä
piilee siinä vihastuneessa katseessa, jonka tämä heittää Mauritsiin.
Se ei juuri ollut rakkautta se.

Ja sitten keskellä hänen epätoivoaan tästä pakollisesta uhrauksesta
välähtää hänelle pieni toivon säde. Hän seisoo tuijottaen siihen
niinkuin aavehuoneessa makaava mies tuijottaa vaaleaan sumuun, jonka
hän näkee kohoavan lattiasta, tihenevän, kasvavan ja muodostuvan
nähtäväksi todellisuudeksi.

"Menkäämme huoneeseeni, Maurits", hän sanoo, "niin saat samassa
rahat."

Mutta puhuessaan hän kaiken aikaa tarkastaa Untuvaista, nähdäksensä
voidaanko aavetta viekotella puhumaan. Mutta vielä ei näy muuta kuin
äänetöntä tuskaa hänen kasvoistaan.

Mutta tuskin hän on ehtinyt pulpettinsa ääreen huoneessaan, kun ovi
avautuu ja Anna Mari astuu sisälle.

"Teodor-eno", hän sanoo lujasti ja päättävästi, "elä osta niitä
papereja!"

Kas, sitä Untuvaista! Niin, kuka olisi tätä sinusta uskonut, joka
näki sinut kolme päivää sitten, istuessasi Mauritsin rinnalla
kieseissä ja näyttäessäsi painuvan kokoon ja pienenevän joka sanasta,
jonka hän sanoi.

Mutta pian Untuvainen tarvitseekin kaiken rohkeutensa, sillä nyt
Maurits todella suuttuu.

"Vaiti", kähisee hän hänelle ja karjuu sitten, jotta pulpettinsa
ääressä rahoja laskeva kuulisi tarkoin hänen puheensa: "Mitä olet
saanutkaan päähäsi? Osakkeet eivät nyt anna mitään korkoa, sen olen
sanonut enolle, mutta eno tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että ne
tulevat tuottaviksi. Luuletko että eno antaa minunlaiseni miehen
pettää itsensä? Eno kyllä ymmärtää paremmin nämä asiat kuin kumpikaan
meistä. Onko koskaan ollut minun tarkoituksenikaan kehua näitä
osakkeita hyviksi? Olenko sanonut muuta kuin että sille, joka voi
odottaa, voi tämä olla hyvä yritys."

Patruuna Teodor ei virka mitään, ojentaa vain setelitukun
Mauritsille. Hän odottaa, saako tämä jo aaveen puhumaan.

"Eno", virkkaa pieni lahjomaton totuuden julistaja, sillä onhan
tunnettu asia, ettei kukaan voi olla järkähtämättömämpi kuin nämä
untuvanpehmeät, nämä arat, kun he ovat totuuden puolella, "nuo
osakkeet eivät ole kolikonkaan arvoisia, eivätkä koskaan vastakaan
ole. Sen tietää jok'ikinen kotipuolellamme."

"Anna Mari, sinähän kuvaat minut petturiksi!" --

Anna Mari mittaa katseillaan Mauritsia ikäänkuin hänen silmänsä
olisivat pari saksien terää, joilla hän pala palalta leikkelee rikki
kaiken sen komeuden, jolla hän on sulhasensa koristanut, ja kun hän
viimein näkee hänet koko hänen itsekkäisyytensä ja itserakkautensa
alastomuudessa, niin silloin pieni, hirmuinen kieli langettaa hänelle
tuomionsa:

"Mitäpä muuta sitten oletkaan."

"Anna Mari!"

"Niin, mitäpä muuta me molemmat olemmekaan", jatkaa armahtamaton
kieli, joka kerran alkuun päästyään katsoo parhaaksi selvitellä
kerrassaan nämä asiat, jotka olivat vaivanneet hänen omaatuntoaan
siitä asti, kun hän oli alkanut ajatella, että myöskin rikkaalla
miehellä, joka oli tämän talon omistaja, oli sydän, joka voi kärsiä
ja kaivata. Ja nyt, koskapa kieli oli jo niin oivallisesti käynnissä
ja kaikki ujous kerrassaan tuntui hävinneen, jatkoi hän vielä:

"Kun istuuduimme rattaille siellä kotona, mitä ajattelimme silloin?
Mitä me juttelimme matkalla? Sitä, miten voisimme petkuttaa enoa
täällä! 'Sinun tulee olla ylpeä, Anna Mari', sanoit sinä. 'Ja ole
sinä ovela, Maurits', sanoin minä. Me ajattelimme vain kuinka
mielistellä enoa. Paljon tahdoimme saada, emmekä antaa muuta
kuin teeskentelyä. Ei ollut aikomuksemme sanoa: 'Auta meitä, me
olemme köyhiä ja pidämme toisistamme', vaan me päätimme imarrella
ja hyväillä, kunnes eno ihastuisi sinuun tahi minuun, se oli
tarkoituksemme. Mutta me emme aikoneet mitään antaa vastineeksi, ei
rakkautta tai kunnioitusta, eikä edes kiitollisuuttakaan. Niin, miksi
et matkustanut yksin, miksi piti minun tulla mukaan? Tahdoit näyttää
minut hänelle, tahdoit että minä, että minä..."

Patruuna Teodor nousee nähdessään Mauritsin kohottavan kätensä
morsiantaan kohti. Nyt on eno jo laskenut valmiiksi ja seuraa
tapausten kulkua sydän paisuen toiveista. Ja onpa kuin koko hänen
sydämensä olisi lennähtänyt sepposen selälleen, ottaaksensa tytön
vastaan, kun tämä kirkaisten syöksyy hänen syliinsä, lennähtäen
vähääkään empimättä ja viivyttelemättä, aivan kuin hänellä ei mitään
muuta pakopaikkaa olisi koko maailmassa.

"Eno, hän aikoo lyödä minua!"

Ja hän painautuu lujasti, lujasti hänen syliinsä.

Mutta Maurits on jo taas tyyni. "Suo anteeksi pikaisuuteni 'Anna
Mari'", hän sanoo. "Koski kipeästi minuun kuulla sinun puhuvan niin
lapsellisesti enon läheisyydessä. Mutta enon tulee toki ymmärtää,
että sinähän vain olet lapsi. Kumminkin myönnän, ettei mikään, ei
edes oikeutetuin närkästyskään anna miehelle oikeutta lyödä naista.
Tules nyt tänne ja suutele minua. Sinun ei tarvitse paeta kenenkään
turviin minun vuokseni."

Tyttö ei liikahdakaan, ei edes katsahdakaan taakseen, puristautuu
vain likemmä enoa.

"Untuvainen, annanko hänen ottaa sinut?" kuiskaa Teodor-patruuna.

Vastauksena on vain vavistus, joka myöskin värähtää kautta koko enon
ruumiin.

Mutta patruuna Teodor tuntee itsensä niin terveeksi, niin
virkistyneeksi. Hänenkin on nyt mahdotonta niinkuin ennen katsella
täydellistä veljenpoikaa koko tämän täydellisyyden kirkkaassa
valaistuksessa. Hän rohkenee laskea pilaa hänestä.

"Maurits", hän sanoo, "minun täytyy ihmetellä sinua. Rakkaus tekee
sinut heikoksi. Sinä voit noin vain yks' kaks' antaa anteeksi, että
hän kutsuu sinua lurjukseksi. Sinun täytyy heti purkaa kihlauksenne.
Kunniasi tähden, ajattele kunniaasi, Maurits! Ei mikään maailmassa
anna naiselle oikeutta loukata miestä. Kiipeä kieseihisi, poikaseni,
ja matkusta täältä ilman tätä turmeltua olentoa! Sehän on suorastaan
pelkkä oikeutesi, sellaisen herjauksen kärsittyäsi."

Ja samassa kun hän on lopettanut tämän puheensa, laskee hän suuret
kätensä tytön pään ympärille ja taivuttaa sitä taaksepäin, niin että
voi suudella häntä otsalle.

"Hylkää tämä kadotettu olento!" lausuu eno yhä uudelleen.

Mutta nyt alkaa Mauritskin jo ymmärtää. Hän näkee kuinka Teodorin
silmissä ailakoi ja kuinka hymy toisensa perästä leijuu hänen
huulillaan.

"Tule, Anna Mari!"

Tyttö vavahtaa. Nyt Maurits häntä kutsuu niinkuin se, jolle hän on
luvannut itsensä. Tuntuu kuin hänen pitäisi mennä. Ja hän jättää
patruuna Teodorin niin äkkiä, ettei tämä ehdi estää häntä, mutta hän
ei kumminkaan voi mennä Mauritsin luo, vaan soljahtaa lattialle ja
jää siihen nyyhkyttäen istumaan.

"Matkusta kotiin yksin häkkikärryissäsi, Maurits", sanoo
Teodor-patruuna tuikeasti. "Tämä nuori nainen vierailee talossani
vielä kauankin ja minä aion suojella häntä sinun hyökkäyksiltäsi."

Eikä hän sen enempää ajattele Mauritsia, vaan nostaa tytön lattialta,
pyyhkii hänen kyyneleensä ja kuiskailee rakastavansa häntä.

Ja Maurits nähdessään heidät niin, toisen itkien ja toisen
lohduttaen, huudahtaa: "Ahaa, siinä onkin liitto. Minut on petetty.
Tämä on ilveilyä. Minulta on ryöstetty morsiameni ja minua pilkataan.
Minun annetaan huutaa sitä, joka ei aio koskaan tulla. Toivotan onnea
sinulle tähän kauppaan, Anna Mari."

Ja ulos syöksyessään ja paiskatessaan oven kiinni hän huutaa:
"Onnenonkija!"

Patruuna Teodor tekee liikkeen kuin aikoen lähteä hänen jälkeensä
kurittamaan häntä, mutta Untuvainen pidättää häntä.

"Oi, Teodor-eno, anna kaikin mokomin Mauritsin virkkaa viime sana.
Maurits on aina oikeassa. Onnenonkija, niin sitäpä juuri olenkin,
Teodor-eno."

Hän hivuttautuu uudelleen tämän puoleen epäilemättä, kysymättä. Ja
patruuna Teodor on aivan pyörällä; juuri äsken Untuvainen itki ja nyt
jo nauraa, äsken hän aikoi mennä naimisiin toisen kanssa ja nyt jo
toista hyväilee. Silloin tyttö kohottaa päänsä ja hymyilee: "Nyt olen
sun pikku koirasi. Et pääse minusta."

"Untuvainen", virkkaa patruuna Teodor tuimimmalla äänellään. "Tämän
olet sinä tiennyt kaiken aikaa!"

Tyttö alkoi kuiskailla: "Jos tämä olisi jäänyt veljeltäni
tekemättä..."

"Ja sinä tahdoit sittenkin, Untuvainen... Maurits on onnellinen, kun
pääsee sinusta. Sellainen tyhmä, valheellinen, petturi Untuvainen,
väärintekijä, pieni kaarnanpalanen, sellainen, sellainen..."

Oi Untuvainen, oi silkkikukkanen! Etpä liene ollut vain onnenonkija,
olitpa varmaan onnenantajakin, muutoin ei olisi jäänyt sinun
herttaista rauhaasi taloon, jossa asuit. Vielä tänä päivänäkin
varjostavat taloa upeat vaahterat, ja koivunrungot ylenevät puhtaina,
pilkuttomina juuresta latvaan asti. Vielä tänäpäivänäkin saa
kyykäärme kaikessa rauhassa virua auringonpaisteessa kummullaan,
ja puistolammikossa uiskentelee säynäs, joka on niin vanha, ettei
kukaan henno onkia sitä. Ja sinne tultuani tunnen, että on ilmassakin
kuin juhla ja pyhäpäivä, ja tuntuupa kuin kukkaset ja linnut
liverteleisivät vieläkin ihania laulujansa sinusta.



HOPEAKAIVOS



Kuningas Kustaa Kolmas oli matkalla Taalainmaassa. Hänellä oli kiire,
niin että olisi myötä- ja vastamäet tahtonut ajaa täyttä karkua. Ja
kun oli sellainen vauhti, että hevoset oistonaan lentää laskettivat
ja vaunut tien käänteissä viistivät kahdella pyörällä, niin kuningas
pisti päänsä ulos vaununikkunasta ja huusi ajomiehelle: "Mikä siellä
pitelee, kun ei matka suju? Vai munakuormaako luulette ajavanne?"

Kun oli kehnoilla teillä riennettävä sellaista menoa, olisipa
ollut kumma, että valjaat ja vaunut olisivat kestäneet. Eivätkä ne
kestäneetkään, vaan muutamassa mäentörmässä aisa katkesi, joten
kuninkaalta matka keskeytyi. Kuninkaan kavaljeerit hyppäsivät
vaunuista ulos ja sättivät ajomiestä, mutta vahinko kuin vahinko.
Matkan jatkamista ei ollut ajatteleminenkaan, ennenkuin vaunut olivat
korjatut.

Kun hovimiehet siinä käänteleivät keksiäkseen jotakin kuninkaan
ajankuluksi, huomasivat he vähän matkan päässä kirkontornin kohoavan
metsikön takaa. He esittivät kuninkaalle, että hän istuisi johonkin
seuralaistensa vaunuista ja niillä ajaisi kirkolle. Olikin pyhäpäivä,
joten kuningas saattoi vaikkapa pistäytyä saarnaa kuulemaan,
sillävälin kun suuria matkavaunuja korjattiin.

Kuningas suostui ja lähti ajamaan kirkolle. Tähän asti hän oli
tuntimääriä ajanut pimeitä, ikäviä salomaita, mutta täällä aukeni
hauskempi tienoo, jossa oli laajanlaisia peltoja ja kyliä ja jonka
halki Daljoki päivänpaisteessa hohtavana pintana solui tuuheiden
pajupensastojen välissä.

Mutta kuninkaalla oli nyt huono onni, sillä kun hän kirkkomäellä
nousi pois vaunuista, silloin lukkari juuri alkoi lopettajaisvirren
ja väki alkoi lappaa pois kirkosta. Mutta ihmisten kävellessä hänen
ohitseen kuningas seisahtuikin siihen, toinen jalka vaunuissa, toinen
astuimella, ja paikaltaan liikahtamatta katseli heitä. Sellaista
uhkeata kansaa kuningas ei ollut ikipäivinä nähnyt. Miehet olivat
jokainoa yli keskimitan pituisia ja näöltään älykkäitä ja vakaita, ja
naiset astuivat ryhdikkäinä ja arvokkaina, sunnuntairauha kasvoillaan.

Kuningas oli kaiken päivää tuskaillut kulkemiensa seutujen autiutta
ja kerran toisensa jälkeen sanonut kavaljeereilleen: "Nyt minä
varmaan olen valtakuntani perin köyhimmässä kolkassa." Mutta kun
hän nyt katseli väkeä, joka oli puettu pitäjän kauniiseen kuosiin,
ei hän enää muistanut ajatella sen köyhyyttä. Sen sijaan hän tunsi
sydämensä lämpenevän ja sanoi itsekseen: "Turhia viholliset puhuvat,
että Ruotsin kuningas on hädässä. Niin kauan kun minulla on tämän
näköisiä alamaisia, minä kyllä jaksan puolustaa sekä valtaistuimeni
että maani."

Hän käski hovimiesten kuuluttaa väelle, että heidän keskellään
seisova vieras oli heidän kuninkaansa, ja että he kokoontuisivat
hänen ympärilleen, jotta hän voisi puhua heille.

Ja sitten kuningas puhui kirkkoväelle. Hän seisoi puhuessaan sakastin
ylimmällä kiviportaalla, ja vielä nytkin sitä kapeaa porrasta
näytetään.

Kuningas alkoi tehdä selkoa valtakunnan onnettomasta tilasta. Hän
sanoi, että Ruotsin kimppuun oli sekä ryssä että tanskalainen
hyökännyt, ja ettei se olisi muissa oloissa ollut vaarallista, mutta
nyt sotajoukko oli pettureita täynnä, joten kuninkaalla ei ollut
yhtään luotettavaa armeijaa lähetettäväksi vihollista torjumaan.
Hänellä ei senvuoksi ollut muuta neuvoa kuin itse lähteä maaseudulle
ja kysyä alamaisiltaan, tahtoivatko he liittyä pettureihin, vai
tahtoivatko he olla kuninkaalle uskollisia ja auttaa häntä väellä ja
rahalla, jotta hän voisi pelastaa isänmaan.

Talonpojat pysyivät kuninkaan puheen ajan vallan ääneti, ja sen
loputtua he eivät vähimmälläkään merkillä ilmaisseet olevansa myöten
tai vastaan.

Kuningas omasta mielestään luuli olleensa hyvin kaunopuheinen.
Kyynelet olivat monta kertaa hänen puhuessaan kihahtaneet hänen
silmiinsä. Mutta kun talonpojat yhä seisoivat tuskaisen epäröivinä
eikä heidän vastauksestaan näyttänyt sen selvempää tulevan, niin
hänen otsansa rypistyi ja hän kävi tyytymättömän näköiseksi.

Talonpojat käsittivät, että kuningas alkoi kyllästyä pitkään
odotukseen, ja lopulta yksi heistä astui joukosta esiin.

"Nyt on asia niin, Kustavi kuningas, ettemme osanneet tänään odottaa
kuninkaan käyntiä", talonpoika sanoi, "ja siitä syystä emme nyt
heti kykene sinulle vastaamaan. Nyt minä neuvoisin sinua menemään
sakastiin ja juttelemaan meidän pappimme kanssa, kunnes me täällä
tuumimme sitä äskeistä esitystäsi."

Kuningas käsitti, ettei parempaa päätöstä heti käynyt odottaminen,
vaan että oli viisainta tehdä niinkuin talonpoika neuvoi.

Sakastiin tullessaan hän tapasi siellä ainoastaan vanhan miehen,
joka näytti talonpoikais-äijältä. Hän oli pitkä ja vankka, ja hänen
suurten käsiensä pinta oli karkea kovasta työstä, eikä hänellä
ollut liperiä eikä kauhtanaa, vaan nahkahousut ja pitkä valkoinen
lammasnahkaturkki, niinkuin toisillakin miehillä.

Hän nousi seisaalleen ja kumarsi kuninkaan astuessa sisään.

"Tuolla ulkona sanottiin että tapaisin täällä papin", sanoi kuningas.

Toisen kasvot siitä hieman punehtuivat. Hänestä tuntui
vastahakoiselta selittää, että juuri hän oli tämän pitäjän
kappalainen, kun näki kuninkaan pitävän häntä talonpoikana.

"Niin, pappi kyllä tapaa täällä olla näihin aikoihin", hän virkkoi.

Kuningas heitähti istumaan suureen korkeakenoiseen nojatuoliin, joka
sakastissa oli siihen aikaan ja on vielä nytkin ihan sellaisenaan,
paitsi että seurakunta on sen selkänojan koristanut kullatulla
kuningaskruunulla.

"Onkos teillä tässä pitäjässä hyvä pappi?" kysäsi kuningas. Hän
tahtoi koetteeksi kerran näyttää olevansa huvitettu talonpoikain
oloista.

Kun kuningas alkoi tällä tavalla kysellä, tuntui papista perin
mahdottomalta sanoa kuka hän oli. Parempi on antaa kuninkaan jäädä
luuloonsa että olen vain talonpoika, hän ajatteli, ja vastasi että
pappi oli kyllä hyvä. Saarnasi puhdasta ja oikeata Jumalan sanaa ja
koki elää niinkuin opetti.

Kuninkaan mielestä tämä oli hyvä kiitos, mutta hänen tarkkaan
korvaansa tuntui kuin miehen äänessä olisi ollut hieman epäröimistä.

"Kuuluu vähän puheesta kuin ei pappi sentään olisi ihan
mielenmukainen", hän virkkoi.

"Hiukan omavaltainen hän kyllä on", sanoi pappi. Hän ajatteli, että
jos kuningas sittemmin sattuisi saamaan tietää kuka hän oli, ei hän
voisi ajatella että pappi oli siinä vaan itseään kehunut; siitä
syystä hän tahtoi lisätä hiukan moitetta mukaan. "Moni kyllä sanoo",
hän jatkoi, "että hän tahtoo oman päänsä mukaan hallita tämän pitäjän
asiat."

"Sitten hän ainakin on johtanut ne parhaaseen päin", sanoi kuningas.
Hänen mieleensä ei ollut, että tuo talonpoika rupesi esimiestään
arvostelemaan. "Minusta täällä näyttää olevan vallalla hyvät tavat ja
vanhanaikainen yksinkertaisuus."

"Kansa kyllä on kunnollista", sanoi pappi, "mutta se elää näin
erillään ja köyhyydessä. Eivät nämä ihmiset olisi sen parempia kuin
muutkaan, jos tämän maailman kiusaukset pääsisivät heitä lähemmäs."

"No siitä vaarasta nyt vielä ei kannattane puhua", keskeytti kuningas
ja kohautti hartioitaan. Hän ajatteli, että nyt hän oli sattunut
sellaisen miehen seuraan, joka huolehtii joutavia.

Kuningas ei nyt virkkanut sen enempää, vaan alkoi sormillaan
rummuttaa pöytään. Hän arveli jo kylliksi suvainneensa olla
sananvaihdossa talonpojan kanssa ja alkoi ihmetellä kuinka kauan
aikaa ne toiset tarvitsivat valmistaakseen vastausta.

Noilla talonpojilla ei ole juuri erityisempää intoa tarjota
kuninkaallensa apua, hän ajatteli. Jos vaan vaununi olisivat
kunnossa, niin lähtisin tieheni kesken heidän neuvottelujensa.

Papilla taas oli omat huolensa, hänen oli vaikea päästä selville
eräästä tärkeästä asiasta, joka täytyi saada ratkaistuksi. Hän alkoi
olla iloissaan siitä ettei ollut sanonut kuninkaalle kuka oli. Nyt
hän arveli voivansa kertoa hänelle sellaista, jota muuten olisi ollut
vaikea esittää.

Hetken päästä hän katkaisi äänettömyyden ja kysyi kuninkaalta, oliko
hän tosiaan sanonut niin kuin hän äsken oli ollut kuulevinaan, että
viholliset olivat hyökänneet maahan ja että valtakunta oli vaarassa.

Kuningas ajatteli, että pitäisi tuon miehen edes älytä antaa hänen
olla rauhassa. Kuningas tuijotti vaan häneen suurin silmin eikä
vastannut.

"Kysyn siksi, kun en täältä sisältä oikein voinut kaikkia sanoja
kuulla", sanoi pappi. "Vaan jos tosiaan niin on, niin tahdoin sanoa,
että tämän seurakunnan pappi ehkäpä kykenisi kuninkaalle hankkimaan
rahaa, enemmänkin kuin mitä hän tarvitsee."

"Äskenhän minulle taas sanottiin, että täällä kaikki ovat köyhiä",
sanoi kuningas, ajatellen että mitä se mies pakisee, kun ei edes
tiedä mitä itse on puhunut.

"Niin, se on totta", tuli vastaukseksi, "eikä pappi ole rikkaampi
kuin muutkaan. Mutta jos kuningas armollisesti tahtoo kotvan minua
kuunnella, niin minä selitän miten papilla voi olla valta auttaa
häntä."

"No puhukaa vaan", sanoi kuningas. "Näkyyhän teillä sana olevan
paremmin kielen päässä kuin ystävillänne ja kylänne miehillä, jotka
tuskin koko päivänä saavat vastaustaan valmiiksi."

"Ei ole niinkään helppo kuninkaalle vastata", sanoi pappi.
"Pelkäänpä, että pappi sen kuitenkin lopulta saa toisten puolesta
tehdä."

Kuningas heitti toisen jalkansa toisen yli, istuutui mukavammin
nojatuoliin, pani käsivartensa ristikkäin ja antoi päänsä painua
rintaa vasten.

"No saa alkaa", virkkoi hän ikäänkuin olisi jo ollut torkuksissa.

"Kerran oli viisi tämän pitäjän miestä metsällä hirvenajossa", alkoi
kappalainen. "Yksi heistä oli tuo mainittu pappi. Toisista oli kaksi
sotilasta, Olavi ja Eerik Svärd, neljäntenä tämän kirkonkylän kievari
ja viidentenä eräs Israel Petter Petterinpoika."

"Ei nyt huoli niin monilla nimillä aikaa kuluttaa", murahti kuningas
antaen päänsä painua toiselle kupeelle.

"Nämä miehet olivat hyviä metsästäjiä", pappi jatkoi, "ja onni
tavallisesti seurasi heitä. Mutta sinä päivänä he olivat risteilleet
laajalti kauan aikaa saamatta mitään. Viimein he heittivät kokonaan
ajon ja istuutuivat kanervikkoon juttelemaan. Tuli siinä puheeksi
ettei koko metsässä ollut viljelyskelpoista paikkaa, ei kuin mäkiä
ja rämeikköä. 'Ei ole Herramme tehnyt oikein, kun on meille näin
köyhän ansiomaan antanut', virkkoi yksi heistä. 'Muilla seuduin
ihmiset voivat hankkia rikkautta ja ylellisyyttäkin, mutta täällä me
raatamalla töintuskin pääsemme jokapäiväiseen leipään!'"

Pappi oli hetken ääneti ikäänkuin epäillen kuuliko kuningas häntä,
mutta kuningas liikautti pikkusormeaan näyttääkseen vielä olevansa
valveilla.

"Talonpojat siitä paraikaa keskustelivat, kun pappi sattui huomaamaan
outoa välkettä kallionkamarasta, josta hän oli sattunut polkemaan
sammalta pois. Onpas tuossa kummallinen kivi, hän ajatteli, ja
potkaisi vielä yhden sammalmättään syrjään. Hän kumartui ja otti
sammalesta siihen tarttuneen kivensirun, ja se välkkyi samoin kuin
kaikki muukin. 'Eihän ihmeessä tämä vain mahtane lyijyä olla?' hän
sanoi. Samassa toiset kapsahtivat pystyyn ja kaapivat pyssyntukilla
maan paljaaksi sammalista. Ja kun he sen olivat tehneet, oli somaa
nähdä, miten leveä, välkkyvä malmisuoni kierteli vuoren kuvetta.
'Miksikäs te tätä luulisitte?' sanoi pappi. Miehet iskivät irti
kivensiruja ja koettivat niitä hampaillaan. 'Mahtaa tuo nyt lyijyä
tai sinkkiä ainakin olla', he sanoivat. 'Ja koko vuori on sitä
täynnä', sanoi kievari."

Kun pappi oli päässyt niin pitkälle, näkyi kuninkaan pää hiukan
kohoavan ja toinen silmä aukeni.

"Tiedättekö, tunsikohan niistä ihmisistä kukaan malmeja ja
kivilajeja?" hän kysyi.

"Ei, eivät he tunteneet", pappi vastasi. Silloin kuninkaan pää
painui, ja molemmat silmänsä olivat yhtä ummessa.

"Sekä pappi että hänen toverinsa ihastuivat ikihyviksi", jatkoi
kappalainen huolimatta kuninkaan tylyydestä. "Nythän he luulivat
päässeensä aarteelle, josta heille ja jälkeläisilleenkin tulisi
ikuiset rikkaudet! 'No nyt tämä mies ei enään ole työn orja!' sanoi
toinen sotilaista. 'Onpa nyt varaa vaikka viikon virua ja pyhänä
kultavaljakolla kirkolle ajaa!'

"Muuten he olivat järkeviä miehiä, mutta suuri löytö oli heidän
päänsä niin huumannut, että lepertelivät kuin lapset. Niin paljo
heillä sentään oli älyä, että jälleen asettivat sammalen paikoilleen
ja kätkivät aarteen. Senjälkeen he panivat tarkasti merkille missä
paikka oli ja lähtivät kotiin.

"Ennenkuin he erkanivat, määrättiin, että papin piti matkustaa
Faluniin vuoripäälliköltä kysymään, mitä malmilajia se oli. Hänen
tuli palata niin pian kuin mahdollista, ja siihen asti he valallaan
vannoivat salaavansa kaikilta ihmisiltä malmipaikan."

Kuningas kohotti taas hiukan päätään, vaan ei sanallakaan
keskeyttänyt kertojaa. Hän näytti nyt rupeavan uskomaan, että sillä
todellakin oli jotain tärkeätä sanottavana, koska ei ollut hänen
välinpitämättömyydestään tietääkseenkään.

"Sitte pappi lähti matkaan, taskussaan pari malminäytettä. Hän
iloitsi rikastumisesta yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Hän kuvaili
mielessään, miten rakennuttaisi uudestaan pappilansa, joka nykyään ei
ollut talonpoikaispirttiä parempi, ja sitten hän naisi erään rovastin
tyttären, josta hän piti. Muuten hän olisi vielä kauan saanut häntä
odottaa. Hän oli köyhä ja eleli syrjässä, hän tiesi että kestäisi
kauan, ennenkuin saisi paikan johon voisi vaimon viedä.

"Pappi ajoi Faluniin kahdessa päivässä, ja siellä hän sai päivän
odotella vuoripäällikköä, joka oli matkoilla, sillä kenenkään toisen
puoleen hän ei uskaltanut kääntyä. Viimein hän tämän tapasi ja näytti
hänelle malmikappaleensa. Vuoripäällikkö otti ne käteensä. Hän
katsahti ensin niihin ja sitte pappiin.

"Pappi kertoi löytäneensä ne eräästä kotipitäjänsä vuoresta ja arveli,
että olisikohan niissä lyijyä.

"'Ei se lyijyä ole', sanoi vuoripäällikkö.

"'Taitaa olla sinkkiä sitten?' kysyi pappi.

"'Ei se sinkkiäkään ole', vuoripäällikkö sanoi.

"Pappi tunsi kaiken toivonsa raukeavan. Niin masennuksissa hän tuskin
lienee koskaan ollut.

"'Onko teidän pitäjässänne paljo tällaisia kiviä?' kysyi
vuoripäällikkö.

"'On niitä kokonainen vuori', sanoi pappi.

"Silloin vuoripäällikkö astui hänen luokseen ja löi häntä olalle
sanoen:

"'Menetelkää nyt sitten niin, että siitä koituu sekä itsellenne että
valtakunnalle hyötyä, sillä tämä on hopeata!'

"'Vai niin', sanoi pappi, ja hänen silmiään samensi. 'Vai on tämä
hopeata!'

"Vuoripäällikkö rupesi selittelemään, miten hänen tulisi menetellä
saadakseen laillisen oikeuden kaivokseen, ja antoi hänelle paljon
hyviä neuvoja, mutta pappi oli ihan kuin lumeissa eikä kuullut hänen
puhettaan. Hän ei tahtonut tottua outoon sanomaan, että kotona
hänen köyhässä pitäjässään oli kokonainen hopeamalmivuori häntä
odottamassa."

Kuninkaan pää kohosi niin äkkiä pystyyn, että pappi keskeytti
puheensa.

"Sitten kävi varmaan niin", sanoi kuningas, "että kun hän palasi
kotiin ja alkoi työskennellä kaivoksessa, niin hän saikin nähdä, että
vuoripäällikkö vain oli laskenut leikkiä hänestä."

"Eipä niinkään, ei vuoripäällikkö ollut häntä pettänyt", sanoi pappi.

"No, saatte jatkaa", sanoi kuningas ja asettui entiseen tapaansa
kuuntelemaan.

"Kun pappi viimein saapui takaisin ja ajoi halki kotipitäjän", jatkoi
kappalainen, "piti hän ensimäisenä tehtävänään kertoa tovereilleen
löydöstä. Ja ajaessaan Sten Steninpojan majatalon ohi hän aikoi
poiketa hänen luokseen kertomaan, että heidän löytönsä olikin
hopeata. Mutta kun hän seisautti veräjän eteen, näki hän lakanoita
ikkunoissa, ja leveä havutettu ura vei maantieltä portaille.

"'Kukas täällä talossa on vainajana?' kysyi pappi pojalta, joka seisoi
nojallaan aitaa vasten.

"'Kievari itse', poika vastasi. Ja sitten hän jutteli papille, että
isäntä oli viikon ajat juonut itsensä humalaan jokikinen päivä.
'Sitä viinaa, sitä viinaa täällä on mennyt vallan kauheasti',
poika sanoi. -- 'Miten se on käsitettävä?' kysyi pappi. 'Eihän
kievari koskaan ollut viinamiehiä.' -- 'Niin', virkkoi poika, 'hän
joi siksi, kun kehui löytäneensä jonkun kaivoksen. Kelpaa rikkaan
räiskiä, hän sanoi. Nyt hänen muka kannattaa hummata vaikka ikänsä.
Ja eilis-iltana hän juovuksissa lähti ajelemaan, mutta kaatoikin
rattaansa ja jäi itse alle.'

"Kun pappi oli tämän kuullut, jatkoi hän matkaansa kotia kohti. Hänen
mieltään katkeroitti tuo äskeinen sanoma. Ja kuinka hän olikaan
matkalla iloinnut ajatuksesta, että saisi kertoa suuren uutisen!

"Mutta pari askelta siitä ajettuaan pappi näki Israel Petter
Petterinpojan kävelevän vastaansa. Hän oli ihan entisellään, ja pappi
ajatteli, että olipa hyvä ettei onni ollut häneltä päätä huumannut.
Häntä pappi heti aikoi ilahuttaa sillä, että hän nyt oli rikas
mies. 'Päivää', sanoi Petter Petterinpoika, 'palaatko Falunista
nyt?' -- 'Palaan niinkin', sanoi pappi, 'ja tiedäppäs, että siellä
kävi paremmin kuin saatoimme aavistaakkaan; vuoripäällikkö näet
sanoi, että se meidän löytömme olikin hopeata!' Petter Petterinpoika
säpsähti vallan kuin maa olisi edessä avautunut. 'Mitästä sanot?
Hopeatako se on?' -- 'Niin on', vastasi pappi, 'meistä tulee rikkaita
miehiä jok'ainoasta ja voimme elellä herroiksi!' -- 'Ihanko tosiaan
se on hopeata?' toisti Petter Petterinpoika ja masentui yhä enemmän.
-- 'Varmasti se hopeata on', vastasi pappi, 'enhän toki sinua pettää
tahdo. Älä nyt enää arkaile, vaan ole iloissasi!'

"'Iloissaniko?' sanoi Petter Petterinpoika, 'minäkö iloissani! Luulin
sitä vain katinkullaksi, ja ajattelin, että parempi pyy pivossa kuin
kymmenen oksalla. Olen myönyt koko kaivososuuteni Olavi Svärdille
sadasta taalerista.'

"Hän oli epätoivoissaan, ja papin lähtiessä hän jäi keskelle maantietä
seisomaan itkien ääneen.

"Kotitaloon saavuttuaan pappi lähetti renkinsä Olavi Svärdin ja hänen
veljensä luo kertomaan, että heidän löytönsä oli hopeata. Hän tunsi
jo itse saaneensa tarpeeksi tämän hyvän uutisen levittämisestä.

"Mutta illalla yksin ollessaan pappi taasen joutui suuren ilonsa
valtaan. Hän astui ulos pimeyteen ja nousi kummulle, jonka hän oli
ajatellut uuden pappilan paikaksi. Siitä piti tietenkin tulla komea,
yhtä uljas kuin piispanpuustelli. Hän oli kauvan ulkona, koko sen
yön, eikä hän tyytynyt vain uuden pappilan rakentamiseen. Hänen
mieleensä juohtui, että kun seutu niin suuria rikkauksia tuottaa,
niin sinne alkaa virrata väkeä ja viimein kaupunkikin kohoaa metsään
kaivoksen ympärille. Ja silloin hänen on pakko rakentaa uusi kirkko
kaupunkiin. Siihen varmaan suurin osa hänen rikkauttaan hupenee.
Mutta ei siinäkään vielä kylliksi, vaan hän kuvitteli, että kun
hänen kirkkonsa on valmis, niin kuningas ja useita piispoja tulee
sen vihkiäisiin, ja silloin kuningas kirkkoon hyvin ihastuu,
mutta huomauttaa, ettei hänellä, kuninkaalla, ole sopivaa asuntoa
paikkakunnalla. Ja siiloin ei hänellä muuta neuvoa kuin rakentaa
kuninkaalle linna uuteen kaupunkiin."

Yksi kuninkaan kavaljeereista aukaisi nyt sakastin oven ja ilmoitti,
että suuret matkavaunut olivat jo korjatut.

Ensi hetkessä kuningas oli heti valmis lähtemään, mutta malttoi
mielensä. "Antaahan kuulua miten lopuksi kävi", hän sanoi papille.
"Mutta nyt saisi jatkaa sukkelammin. Tiedämme jo miten mies uneksi ja
ajatteli. Tahdomme tietää miten hän toimi."

"Hänen vielä istuessaan näine haaveineen", pappi jatkoi, "hänelle
tuotiin sana, että Israel Petter Petterinpoika oli itse lopettanut
päivänsä. Hän ei voinut kestää sitä, että oli myynyt kaivososuutensa.
Hänestä varmaankin tuntui mahdottomalta koko ikänsä nähdä toisen
nauttivan rikkaudesta, joka olisi voinut olla hänen."

Kuningas oikaisihe hiukan pystympään. Hänen molemmat silmänsä olivat
auki. "Totisesti", hän sanoi, "minä tuon papin sijassa olisin saanut
kyllikseni koko kaivoksesta."

"Kuningaspa on rikas mies", sanoi pappi. "Hänelle joka tapauksessa
jää yltäkyllin. Niin ei käy pappiparan, joka on ihan varaton.
Sellainen kun näkee, ettei Jumala siunaa hänen yritystään, niin hän
ajattelee: Minun täytyy luopua ajattelemasta, että hankkisin näillä
rikkauksilla itselleni mainetta ja hyötyä. Mutta enhän voi hopeata
jättää maahankaan makaamaan. Minun täytyy kaivaa se kätköstään
köyhäin ja puutteenalaisten hyväksi. Teen sen auttaakseni seurakuntaa
eteenpäin.

"Yhtenä päivänä pappi siis lähti Olavi Svärdin luo, keskustellakseen
hänen ja hänen veljensä kanssa, mitä hopeakaivokselle nyt alussa
olisi tehtävä. Hän oli jo perille pääsemäisillään, kun sotilasten
mökin lähellä häntä vastaan tuli rattaat, joiden ympärillä kulki
saattomiehiä, pyssyt olalla, ja rattailla istui joku kädet selän taa
sidottuina ja nilkat köysissä.

"Rattaat seisahtuivat papin mennessä ohi, niin että hän ennätti
tarkemmin katsella vankia. Tämän pää oli siteissä, joten ei ollut
helppo häntä tuntea, mutta papista hän kuitenkin näytti Olavi
Svärdiltä.

"Hän kuuli vangin pyytävän vartijoiltaan, että saisi vaihtaa pari
sanaa papin kanssa.

"Hän kävi silloin lähemmäs, ja vanki kääntyi häneen päin. 'Nyt sinä
olet ainoa, joka tiedät missä hopeavuori on', hän sanoi.

"'Mitä sinä nyt puhut, Olavi?' kysyi pappi. 'Kas, siitä asti kun
saimme tietää, että olimmekin löytäneet hopeavuoren, emme velimiehen
kanssa tahtoneet enää sopia niin hyvin kuin ennen, vaan jouduimme
alituisesti riitaan. Ja eilen illalla kinastelimme siitä, kumpi
meistä oli ensimäisenä kaivoksen löytänyt, tai mikä lieneekin ollut
riidan aiheena, vaan siitä nousi tappelu ja minä löin veljeni
hengiltä, ja jättipä hänkin aimo muistomarjat tuohon otsalle. Ja nyt
kun minä joudun hirteen, niin sinä olet ainoa ihminen, joka tiedät
kaivoksen paikan. Mutta yhtä asiaa sinulta pyytäisin.'

"'Puhu veikkonen', sanoi pappi. 'Teen puolestasi kaikki mitä voin.'

"'Tiedäthän, että minulle jää monta pientä lasta', alkoi sotilas,
mutta pappi keskeytti hänet.

"'Siitä sinä ole vallan huoletta. Mitä kaivoksesta tulee sinun
osallesi, sen he saavat, aivan kuin itse eläisit.'

"'Ei', sanoi Olavi Svärd, 'toista minä aijoin pyytää. Älä anna
yhdellekään heistä mitään, mitä siitä kaivoksesta tulee.'

"Pappi hämmästyi niin, että jäi avossasuin seisomaan eikä voinut
vastata.

"'Joll'et sitä minulle lupaa, en voi rauhassa kuolla', sanoi vanki.

"'No niin', sanoi pappi hitaasti ja vaivaloisesti, 'minä lupaan tehdä
niinkuin minulta pyydät.'

"Sitte murhaajaa lähdettiin kulettamaan, ja pappi jäi seisomaan tielle
mietiskellen, kuinka voisi antamansa lupauksen täyttää. Kotiin
palatessaan hän koko matkan ajatteli sitä rikkautta, josta hän oli
niin kovin iloinnut. Mutta ehkäpä oli niin, ettei tämän puolen kansa
voinut rikkaudessa menestyä. Nyt oli jo neljä ennen uljasta ja
kelpo miestä turmioon joutunut. Hän oli näkevinään koko seurakunnan
edessään ja kuvitteli, miltä se näyttäisi, kun tuo hopeakaivos olisi
jokaisen turmellut. Ja hänkö itse, jonka tehtävänä oli pitää huolta
noiden köyhäin ihmisten sieluista, hänkö nyt veisi heidät suoraan
perikadon uhkaan?"

Silloin kuningas yhtäkkiä kohottausi istuimeltaan suoraksi ja katsoa
tuijotti kertojaan. "Totta tosiaan", hän sanoi, "kaikesta päättäen
tällä kulmakunnalla on pappina miesten mies."

"Eikä vielä kyllin siinä mitä jo oli tapahtunut", jatkoi pappi, "vaan
kun pitäjälle levisi tieto kaivoksen olemassaolosta, niin heitettiin
työt sikseen ja ruvettiin vetelehtämään, odottaen sitä aikaa jolloin
päästään sen suuren rikkauden jaolle. Koko seudun lois- ja irtainväki
kokoontui yksiin paikkoihin, ja juopottelut ja tappelut olivat
jokapäiväisiä sanomia.

"Mutta monet eivät muuta tehneet kuin kuljeskelivat metsiä kaivosta
etsimässä, ja pappi huomasi, että kun hän vaan kotoaan liikahti, niin
heti ihmisiä lähti hänen jälkeensä, vakoillakseen oliko hän menossa
hopeavuorelle ja varastaakseen hänen salatietonsa.

"Näin ollen ei papin auttanut muu kuin kutsua pitäjäläiset kokoukseen.

"Ensi sanoikseen hän muistutti heidän mieleensä kaikkia niitä
onnettomuuksia, joita hopeakaivoksen löydöstä oli seurannut, ja hän
kysyi heiltä tahtoivatko he omaa turmiotaan vai tahtoivatko pelastua
siitä. Sitten hän heille sanoi, että älkööt odottako hänen, heidän
sielunpaimenensa, rupeevan viemään heitä perikatoon, sillä nyt hän
on päättänyt olla kenellekään ilmaisematta hopeakaivoksen paikkaa
eikä aikonut itsekään siitä kerätä rikkautta. Ja sitten hän kysyi
talonpojilta miten he vasta aikoivat menetellä. Jos he tahtoivat
yhä edelleen haeskella kaivosta ja odotella sen rikkauksia, oli hän
päättänyt lähteä niin kauas ettei sinne ikänä kuuluisi huhukaan
heidän kurjuudestaan. Sillä ehdolla vaan että he luopuisivat
kaivosajatuksistaan ja tekisivät työtä entiseen tapaan, aikoi hän
jäädä heidän luokseen. 'Tehkää miten tahdotte, mutta muistakaa, ettei
minulta ikäpäivänä kukaan saa tietoja hopeakaivosvuoresta.'"

"Entä sitten", sanoi kuningas, "miten talonpojat tekivät?"

"He taipuivat papin tahtoon", sanoi kappalainen. "He ymmärsivät, että
pappi katsoi heidän parastaan, kun heidän tähtensä itsekin jättäytyi
köyhäksi. Ja he antoivat hänen toimekseen mennä metsään ja peittää
kaivos huolellisesti oksilla ja kivillä, jottei kukaan sitä löytäisi,
eivät he eivätkä jälkeläisensäkään."

"Ja onko pappi sitte elänyt yhtä köyhänä täällä kuin kaikki muutkin."

"On", pappi vastasi, "hän on elänyt täällä yhtä köyhänä kuin muutkin."

"Toki hän kuitenkin on mennyt naimisiin ja rakennuttanut uuden
pappilan itselleen", sanoi kuningas.

"Ei hänellä ole ollut varaa mennä naimisiin, ja vanhassa hökkelissä
hän yhä asuu."

"Se oli kaunis kertomus, ja ilokseni olen sitä kuunnellut", sanoi
kuningas, nyökäyttäen kiitollisesti päätään.

Pappi seisoi äänetönnä kuninkaan edessä. Hetken kuluttua tämä
jatkoi: "Oliko tarkoitus että pappi luovuttaisi tämän hopeavuoren,
kun sanottiin että hän voisi minulle hankkia rahaa niin paljon kuin
tarvitsen?"

"Sitä minä tarkoitin", sanoi toinen.

"Enhän minä voi häntä peukalopihteihin panna", sanoi kuningas, "ja
mitenkä muuten sellainen mies lähtisi minulle vuorta näyttämään?
Siitä syystä hän juuri on luopunut sekä armaastaan että elämän
mukavuuksista."

"Sehän on toista", sanoi pappi, "jos isänmaa sitä aarretta tarvitsee,
niin hän kyllä myöntyy."

"Takaatteko minulle sen?" kuningas kysyi.

"Sen kyllä takaan", sanoi pappi.

"Eikö hän sitte välitä, miten pitäjäläistensä käy?"

"Se jääköön Herran huomaan."

Kuningas nousi tuoliltaan ja meni ikkunan ääreen. Hän seisoi hetkisen
katsellen ulkona seisovaa kansajoukkoa. Mitä kauemmin hän katsoi,
sitä kirkkaammin hänen suuret silmänsä alkoivat loistaa, ja hänen
hento vartensa ikäänkuin kasvoi. "Saatte tämän seurakunnan papille
viedä sellaiset terveiset", sanoi kuningas, "että ihaninta Ruotsin
hallitsijalle on nähdä tällaista kansaa."

Sitten kuningas siirtyi ikkunasta ja kääntyi katsomaan pappia. Hänen
huulensa olivat hymyssä. "Onko tämän pitäjän kappalainen niin köyhä,
että hän aina kirkonmenojen loputtua vaihtaa mustat vaatteensa
talonpoikaispukuun?" kuningas kysyi.

"Niin köyhä hän on", sanoi pappi, ja puna leimahti hänen karkeille
kasvoilleen.

Kuningas meni takaisin ikkunan ääreen. Näkyi että hän oli verrattoman
hyvällä päällä. Kaikki jalo hänessä oli herännyt eloon. "Antaa
vaan kaivoksen jäädä koskematta", hän sanoi. "Kuka kerran on koko
ikänsä nälkää nähden ponnistellut saadakseen tämän kansan mielensä
mukaiseksi, hän ansaitsee saada sen sellaisena pitääkin."

"Mutta jos valtakunta on vaarassa?" sanoi pappi. "Enemmän arvoisia
ihmiset ovat valtakunnalle kuin raha", sanoi kuningas. Ja sen
sanottuaan kuningas jätti papin hyvästi ja lähti sakastista.

Ulkona kansajoukko seisoi yhä äänetönnä ja harvasanaisena kuin hänen
sisäänkin mennessään. Mutta kun kuningas astui alas portaita, niin
eräs talonpoika meni häntä vastaan.

"Saitko nyt puhua pappimme kanssa?" talonpoika sanoi.

"Sain kyllä puhua asiani hänen kanssaan", vastasi kuningas.

"Silloin häneltä varmaan kuulit meidän vastauksemme", talonpoika
sanoi. "Kun käskimme sinun mennä sisään pappimme puheille, tiesimme,
että hän kyllä sinulle meidän puolestamme vastaa."

"Niin, kyllä kuulin vastauksen", sanoi kuningas.



ÄIDIN VALOKUVA.


Eräässä kalastajakylän sadoista taloista, jotka kaikki kooltaan ja
muodoltaan muistuttivat toisiansa, joissa kaikissa oli yhtä monta
ikkunaa ja samankorkuiset savupiiput, asui vanha luotsi Mattsson.

Kaikissa kalastajakylän huoneissa on samanlaisia huonekaluja,
kaikilla akkunalaudoilla kasvaa samankaltaisia kasveja, joka talon
nurkkakaapissa on samanlajisia simpukankuoria ja koralleja, ja
kaikilla seinillä riippuu samanlaisia tauluja. Esi-isiltä perittyä
tapaa seuraten elivät kaikki kalastajakylän ihmiset samankaltaista
elämää. Vanha Mattssonkin ijälliseksi tultuaan ojensi elämänsä
tarkasti tavan ja sääntöjen mukaan. Hänen talonsa, hänen huoneensa ja
elämänsä oli juuri niinkuin toistenkin.

Seinällä vanhan Mattssonin sängyn kohdalla riippui hänen äitinsä
valokuva. Eräänä yönä hän näki unta, että äiti astui pois
puitteistaan, seisahti hänen eteensä ja virkkoi kovalla äänellä:
"Sinun pitää mennä naimisiin, vanha Mattsson!"

Silloin vanha Mattsson alkoi selittää äidin kuvalle, että se on
mahdotonta. Hänhän oli jo seitsenkymmenvuotias. Mutta kuva uudisti
yhä painokkaammin: "Sinun on mentävä naimisiin, Mattsson!"

Vanha Mattsson piti suuressa arvossa äidin valokuvaa. Se oli ollut
hänen neuvonantajanaan monessa vaikeassa pulmassa ja hänelle oli
aina käynyt hyvin, kun hän oli totellut sitä. Mutta tällä kertaa
ei hän ymmärtänyt sitä, sillä sen menettely soti aivan hänen ennen
ilmaisemiaan mielipiteitä vastaan. Vaikka hän makasi nyt ja uneksi,
muisti hän kumminkin selvästi ensimäiset naimapuuhansa. Hänen
paraallaan pukeutuessansa sulhaspukuun luiskahti naula seinästä
ja valokuva romahti lattialle. Hän ymmärsi silloin, että valokuva
varoitti häntä ottamasta vaimoa; mutta hän ei totellut. Hän sai
kumminkin kohta kokea, että valokuva oli ollut oikeassa. Hänen lyhyt
avioliittonsa oli ollut hyvin onneton.

Kun hän toista kertaa pukeutui sulhaseksi, sattui samalla lailla.
Kuva suistui lattialle, ja sillä kertaa ei häntä haluttanut olla
tottelematon. Hän heitti morsiamensa, pakeni häistään ja palkkautui
merimieheksi. Vasta monta kertaa purjehdittuaan maan ympäri uskalsi
hän palata kotiseudulleen.

Ja nyt se sama valokuva astui seinältä alas ja käski hänen naida!
Niin hyvä ja tottelevainen poika kuin hän olikin, tohti hän kumminkin
ajatella, että kuva kujeili hänen kanssaan.

Mutta äidin kuva ankarine merituulten ja suolaisen vaahdon
karkaisemine kasvonpiirteineen oli tuiman totinen kuten ainakin. Ja
äänellä, joka monivuotisesta kalankauppaamisesta kaupungin torilla
oli käynyt kimakaksi ja kovaksi, hän yhä uudisti: "Sinun on mentävä
naimisiin, Mattsson."

Vanha Mattsson pyysi äitiä ottamaan huomioonsa, millaisessa
yhteiskunnassa he elivät.

Kaikki kalastajakylän sadat talot olivat jyrkkäkattoisia ja
valkeaksi rapatuita. Kaikki veneet olivat samaa kuosia ja niillä
oli samanlaiset purjeet. Siellä ei kukaan tehnyt mitään vasten
tavallista. Äiti itse, jos hän olisi elänyt, olisi ollut ensimäinen
vastustamaan sellaista avioliittoa. Äiti itse oli itsepintaisesti
seurannut sitä, mitä hyvä tapa ja yleinen käytäntö vaati. Ja olihan
aivan kuulumatonta kalastajakylässä, että joku seitsenkymmenvuotias
meni naimisiin.

Mutta nyt ojensi äidin valokuva sormuksilla koristetun kätensä ja
suorastaan komensi häntä tottelemaan. Äiti oli aina ollut hänestä
kovin kunnioitusta ja pelkoa herättävä, kun hän esiintyi noin monilla
rimsuilla koristetussa mustassa juhlapuvussaan, suurine, kirkkaine
rintaneuloineen ja kilahtelevine kultaketjuineen. Jospa hän nyt edes
olisi tullut tavallisissa torivaatteissaan, ruudukas liina päässä
ja vahavaate-esiliina edessä, johon oli tarttunut kalansuomuja ja
silmiä, ei hän olisi ollut niin arka hänen edessään. Mutta nyt
Mattsson hätäpäissään lupasi mennä naimisiin, ja silloin äidin kuva
kiipesi takaisin puitteisiinsa.

Seuraavana aamuna herätessään oli vanha Mattsson äärettömän
onneton. Ei juolahtanut hänen mieleensäkään olla tottelematon äidin
valokuvalle. Se tietysti tiesi mikä hänelle oli parasta. Mutta häntä
karmi ajatellessa mitä oli tulossa.

Samana päivänä kosi hän köyhimmän kalastajan rumaa tytärtä. Tyttö oli
lyhyt, kyyryniskainen ja hänellä oli ulkoneva alaleuka. Vanhemmat
antoivat suostumuksensa, ja päivä määrättiin, jolloin he menisivät
kaupunkiin kuulutusta ottamaan.

Tuulisten rantaniittyjen ja liejuisten lietemaiden kautta käy tie
kalastajakylästä kaupunkiin. Se on peninkulmia pitkä ja sanotaan
kalastajakylän asukkaiden olevan niin rikkaita, että he voisivat
kattaa sen kirkkailla hopearahoilla. Omituisen viehätyksen se
antaisi tielle. Välkkyvänä kuin kalanvatsa valkeine suomuineen
mutkitteleisi se saraheinämättäiden ja lätäköiden lomitse, joissa
vilisee piikkikaloja ja surkeasti kurnuttavia sammakoita. Kaunokit
ja asterit, jotka kaunistavat tätä ihmisten halveksimaa tietä,
kuvastuisivat kirkkaissa hopearahoissa ja ohdakkeet ojentelisivat
piikkejään suojelevasti niiden yli, ja siitä saisi tuuli heläjävän
sointupohjan puhallellessaan lietemaan kaislojen korsissa ja
puhelinlangoissa. Vanhalle Mattssonillekin kenties olisi ollut edes
hiukan hauskuutta, jos olisi saanut astua raskaan merisaappaansa
kilajaville hopearahoille; sillä varmaa on, että hän nyt jonkun aikaa
tuli kulkemaan tätä tietä useammin kuin olisi toivonut.

"Hänen paperinsa eivät olleet selvät", kuulutuksesta ei tullut
mitään, syystä että hän viime kerralla karkasi ja jätti morsiamensa.
Kului aikaa, ennenkuin kirkkoherra oli kirjoittanut konsistoriin
hänen asiastaan ja ehtinyt saada hänelle uuden naimaluvan.

Koko odotusajan tuli vanha Mattsson kaupunkiin joka toimituspäivä.
Hän istuutui ovensuuhun pastorinkansliaan ja odotteli, kunnes kaikki
olivat puhuneet asiansa. Sitten hän nousi ja kysyi, oliko lupa jo
tullut.

Ei, sitä ei ollut tullut.

Kirkkoherraa kummastutti, että kaikkivoipa rakkaus oli saanut niin
pauloihinsa tuon vanhan miehen. Siinä hän istui paksu neulottu
villanuttu yllään, korkeat merisaappaat jalassa ja merimieshattu
päässä, terävine, viisaine kasvoineen ja harmaine hiuksineen,
odottamassa naimalupaa. Kirkkoherran mielestä oli merkillistä
tuon kalastaja-ukon kiihkeä ikävä. "Mattsson pitää kiirettä
naimakaupallaan", virkkoi kirkkoherra. "Eikö Mattssonille mahtaisi
olla yhdentekevää, jos luopuisi koko puuhasta? Mattsson ei ole enää
nuori."

"Kirkkoherra ei huoli liioin ihmetellä." Hän kyllä tiesi olevansa
aivan liian vanha, mutta hänen oli pakko mennä naimisiin. Ei ollut
muuta neuvoa.

Ja niin hän tuli viikko toisensa perästä puolen vuoden ajan, kunnes
lupa joutui.

Koko tämä aika ahdisteltiin Mattssonia kaikella tavalla. Kaikkialla,
nurmikkokentällä, jossa ruskeat kaIastuslangat riippuivat, sataman
sementillä päällystettyjen muurien luona, toripöytien ääressä,
jossa turskia ja rapuja kaupittiin, ja salmella, jossa sillin kutua
vainottiin, kuohui ihmettelyn ja ivan virta: "Vai niin, jo aikoo
naida Mattssonkin, joka lähti käpälämäkeen omista häistään."

Ei säästetty morsianta enempää kuin sulhastakaan. Mutta parasta
kaikesta oli, että Mattsson itse kumminkin enimmän nauroi koko
asialle. Kukaan ei voinut pitää sitä hullunkurisempana kuin hän.
Äidin valokuva oli vähällä syöstä hänet epätoivoon.

Oli ensimäisen kuulutuspäivän iltapuoli. Vanha Mattsson oli yhä ivan
ja ihmettelyn esineenä. Hän kulki pitkin satamaniemekettä valkealle
majakalle saakka saadaksensa olla rauhassa. Mutta siellä hän tapasi
morsiamensa, joka istui ja itki.

Hän kysyi, olisiko tyttö mieluummin ottanut jonkun toisen. Tyttö
istui ja kaiverteli irti kalkkisiruja majakan seinästä ja heitteli
niitä veteen. Aluksi hän ei vastannut mitään.

"Eikö ollut ketään, josta hän olisi pitänyt?"

"Ei, tietystikään ei."

Täällä majakan luona, jossa salmen kirkkaat vedet loiskivat, oli
kaunista. Loivalle rannalle, kalastajakylän pienille, mataloille
huoneille, etäiselle kaupungille, kaikelle tämä ikuinen kauneus valoi
hohdettansa. Pehmeästä autereesta, jota usein laskeutuu läntiselle
taivaalle, ilmestyy silloin tällöin kalastajan venhe. Se luovii
rohkeasti satamaa kohti. Kuohahtaa iloisesti kokassa, kun se syöksyy
satamaväylään. Purjeet lasketaan ja samassa liukuu vene aivan hiljaa.
Kalastaja heilauttaa hattuaan iloisesti tervehtien ja saatu saalis
kimaltelee veneen pohjalta.

Vanhan Mattssonin seisoessa majakan luona solahti vene satamaan.
Nuori mies, joka hoiti peräsintä, kohotti hattuaan ja nyökkäsi
päätään tytölle. Ukko näki, miten tytön silmät loistivat.

"Vai niin, sinä oletkin rakastunut kalastajakylän komeimpaan mieheen.
Häntä et tule koskaan saamaan. Yhtä hyvin voit ottaa sitten minut
kuin odottaa häntä."

Mattsson huomasi, ettei hän voinut kiertää äitinsä kuvan neuvoa.
Jos tyttö olisi pitänyt jostakin toisesta, jonka hän mahdollisesti
olisi voinut saada, niin olisi hänellä ollut hyvä syy peräytyä koko
asiasta. Näin ollen ei maksanut vaivaa jättää häntä vapaaksi.

Neljäntoista päivän kuluttua sitten vietettiin häät ja parin päivän
perästä tuli suuri marraskuun myrsky.

Yksi kalastajakylän venheistä joutui tuuliajolle salmella. Peräsin
ja mastot menivät poikki, joten venheessä oltiin aivan avuttomia.
Vanha Mattsson ja viisi muuta miestä olivat väestönä ja he
ajelehtivat ruoatta pari päivää. Kun heidät pelastettiin, olivat he
aivan nääntymäisillään pakkasesta ja ponnistuksista. Koko vene oli
jäähilseessä ja heidän märät vaatteensa alkoivat jäykistyä kovassa
pakkasessa. Vanha Mattsson kylmettyi silloin niin, ettei hän koskaan
enää saanut entistä terveyttään. Hän makasi sairaana kaksi vuotta ja
sitten tuli kuolema.

Moni ihmetteli sitä omituista seikkaa, että Mattssonin mieleen
oli juolahtanut mennä naimisiin juuri ennen onnettomuustapausta,
sillä siitä pienestä naisesta, jonka hän sai vaimokseen, tuli hyvä
hoitajatar hänelle. Miten hänen olisi käynytkään, jos hän vain
olisi jäänyt noin yksin, avutonna sairastamaan? Koko kalastajakylä
tunnusti, ettei hän ollut eläissään tehnyt viisaampaa tekoa kuin
naimisensa, ja hänen pientä vaimoansa pidettiin suuressa arvossa,
koska hän hoiti niin hellästi miestään. "Nyt ei hänen ole vaikea
päästä toisiin naimisiin", sanottiin. Ja vanha Mattsson kertoi
sairautensa aikana joka päivä vaimolleen tarinan äitinsä valokuvasta.
"Ota se kuoltuani, samoinkuin muukin omaisuuteni sitten on sinun",
hän sanoi.

"Ja ota vaari äitini valokuvasta, kun nuoret miehet sinua kosivat.
Totta totisesti tässä kalastajakylässä ei ole ainoatakaan, joka
ymmärtäisi paremmin naima-asioita kuin se kuva."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Untuvainen y.m. kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.