Title: Andein tytär
Author: West, Erkki
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Andein tytär" ***


ANDEIN TYTÄR

Kirj.

ERKKI WEST



Porvoossa,
Werner Söderström,
1896.



I.


-- Olin saapunut englantilaisella Victoria-fregatilla Callaoon,
joka on Perun tasavallan pääkaupungin Liman satama. Jo poikana olin
kuullut Perun kullasta ja arvelin kohtalon johtaneen minut tänne
vuolemaan tuota jumaloitua metallia, joka aukaisee rautaisetkin ovet
ja nostaa omistajansa yli korkeimpien muurien ja vuorten. Kysyin
Englannin konsulilta neuvoa, ja hän ilmoitti, että Perun valtio oli
toistaiseksi takavarikoinut tärkeimmät ja parhaat kulta-alueet, joten
kullan vuolemisesta ei tällä kertaa tullut mitään. Sen sijaan konsuli
kehoitti minua kääntymään Liman-Oroyan rautatien rakennustöiden
päällikön puoleen. Menin siis Limaan ja sain mr. Malcolmin
konttorista vapaalipun rakenteilla olevalle rataosalle.

Linnuntie ei olisi ollut pitkä, mutta de los Andes -harjannetta
risteilevä rautatie oli sitä pitempi. Paikoitellen sai virstan verran
kohti päämäärää edetäkseen kulkea kymmenen virstaa rautatietä, joka
kapusi pitkin vuoren rinnettä loivasti nousten ja äkkinäisesti
käännähdellen. Rotkojen yli johti riippusiltoja; pitkiä paalusiltoja
oli rakennettu notkopaikkojen yli. Seutu tuntui synkältä ja
lohduttomalta. Melkein koko matka oli ylämäkeä. Vain paikoitellen
oli alamäkeä, joka tuntui vielä niskaa taittavammalta. Vaara näytti
aina olevan tarjolla. Kone ja vaunujen jarrut saattoivat joutua
epäkuntoon, ja silloin oli juna vaarassa luisua kiskoilta, niin
ylä- kuin alamäessä. Rakennustyömaa ja sen esikunta sijaitsi
alatasangolla kahden de los Andes -harjanteen välissä, noin
neljätuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella ja muutaman virstan
päässä Oroyasta. Kylän muodosti joukko lautahökkeleitä ja vanhoista
purjeista kokoonpantuja telttoja.

Seuraavana päivänä alkoi työni, -- kova työ, ja viikon perästä
sain ystävän, saksalaisen Fredrik Furstenowin, joka oli saapunut
leiriin muutamia päiviä ennen minua. Meillä ei kummallakaan
ollut vakinaista asuntoa. Nukuimme muutamia öitä armosta toisten
seikkailijain teltassa. Muutoin vietimme tavallisesti yömme paljaan
taivaan alla, vanha purjekangaskappale peittonamme. Ruokamme saimme
eräästä "puulaakista", johon kuului kaksikymmentä miestä, "vetäjää".
Päiväpalkka, aluksi amerikkalaisen dollarin arvoinen "sola",
riitti juuri ruokarahaksi. Muutaman päivän kuluttua tutustuimme
skotlantilaiseen Mack Hendersoniin. Hän oli samana päivänä saapunut
leiriin ja saanut vetäjän paikan; hän oli kuten mekin asunnoton.
Koska me hänen mielestänsä ehkä olimme rehellisemmän näköisiä kuin
muut vetäjät, kääntyi hän heti puoleemme. Ehdotuksestamme hän sai
ruveta syömään "kahdenkymmenen puulaakissa"; annoimme hänen nukkua
kanssamme saman purjeenretkaleen alla kuin mekin.

Eräänä päivänä saapui leiriin "the grand man", kuten häntä
nimitettiin, insinööri Malcolm. Aiottiin rakentaa silta erään rotkon
yli. Ensin oli otettava selko siitä, olivatko rotkon seinät eheät.
Mr. Malcolm itse ja kaksi nuorempaa insinööriä sekä me viisitoista
"vetäjää" seisoimme rotkon laidalla.

-- Yksi vetäjä laskeutuu tarkastamaan rotkon seiniä, käski toinen
nuoremmista insinööreistä.

-- Piru sinne menköön! vastasivat miehet.

-- Siis ei yksikään teistä ota mennäkseen rotkoon?! Saatte kaikki
eron toimestanne, sanoi insinööri, joka oli antanut määräyksen.

-- Olkaa vaiti, insinööri! Tahtoisitteko itse mennä tuonne? kysyi mr.
Malcolm.

-- Se ei kuulu minun tehtäviini, en ole vetäjä, sanoi insinööri.

-- Ei ketään voi pakottaa, sanoi mr. Malcolm.

Pienen vaitiolon jälkeen jatkoi mr. Malcolm:

-- Sata dollaria sille, joka uskaltaa mennä alas.

Miehet keskustelivat vähän aikaa, mutta tuloksena oli, ettei kukaan
tahtonut laskeutua rotkoon. Viimein astui vetäjien joukosta muuan
kanadalainen, Labradorista kotoisin oleva jättiläinen mr. Malcolmin
eteen ja sanoi:

-- Minä aion yrittää.

-- Hyvä! sanoi mr. Malcolm.

Jättiläinen solmi ohuen, mutta vahvan köyden päähän silmukan ja
kietoi sen ympärilleen kainaloittensa alle. Sitten miehet laskivat
hänet köyden varassa rotkoon. Luisuttuaan kymmenkunta syltä hän
rupesi huutamaan ja pyysi, että hänet vedettäisiin takaisin.
Päästyään rotkosta hän oli surkeassa tilassa. Köysi oli pahoin
syöpynyt hänen kainaloihinsa. Hän ei ollut merimies, eikä hän kyennyt
käsivoimin kannattamaan raskasta ruumistaan. Hän kertoi, että rako
oli liian ahdas hänen suurelle ruumiilleen. Tuumittuaan vähän aikaa
asiaa, insinöörit päättivät jättää yrityksen sikseen. Katseltuani
pikimmiten jokaista vetäjää, huomasin olevani pienin ja notkein.

-- Saanko sata dollaria, jos --? kysyin.

-- Tietysti saat, mutta parasta on, että jätämme sikseen, vastasi mr.
Malcolm.

Laitoin saman köyden päähän, jota kanadalainen oli käyttänyt,
pettämättömän merimiessolmun, jonka kiedoin kainaloitteni alle
niin kuin kanadalainenkin oli tehnyt, tartuin käsilläni nuoraan ja
kannatin siten koko painoni, joten kainalot olivat vain varavoimana.
Ystäväni Fred ja Mack, joihin parhaiten luotin, laskivat minut
rotkoon. Tultuani raon luo huomasin sen olevan liian ahtaan
minullekin. Jos kivi ei olisi ollut rapautunut, olisin mahdollisesti
uskaltanut tunkeutua raon lävitse. Mutta näin ollen olisi koko paasi
voinut katketa ja murskata minut. Riippuessani halkeaman suulla
ennätin tarkoin tutkia sen suunnan ja huomasin sen laidan takaa
näkyvän valoa ja suuren syvän aukon.

-- Vetäkää minut ylös, huusin. Päästyäni ylös sanoi mr. Malcolm:

-- Ei tule siis mitään.

-- Odottakaa vähän, sir.

Katseltuani ympärilleni vähän aikaa löysin mitä hain, suuren
vierinkiven. Käännyin mr. Malcolmin puoleen:

-- Tahtoisin saada tuon kiven rotkon reunalle.

-- Kyllä minun puolestani, jos se vain on saatavissa, sanoi mr.
Malcolm ja näytti totiselta.

Molemmat insinöörit nauroivat täyttä kurkkua. Rangeilla ja
väkivivuilla saatiin vierinkivi rotkon reunalle, jossa se sai olla
vähän aikaa. Vetäjät seisoivat hikisinä ja suuttuneina ja katselivat
minua, joka olin saanut aikaan tämän päättömän hullun työn.
Insinöörit irvistelivät ja nauroivat selän takana mr. Malcomille,
joka oli suostunut tämmöiseen rasittavaan leikintekoon. Seisoin
lähellä tuota komeata vierinkiveä, joka oli putoamaisillaan kuiluun.
Mr. Malcolm tuli luokseni. Hän oli totisen näköinen ja sanoi laskien
kätensä olkapäälleni:

-- Nuorukainen! Mitä nyt seuraa?

-- En tiedä varmaan itsekään, mutta toivon parasta. Ainakin seuraa
maanalaista jyrinää.

Fred ja Mack tulivat rautakankeineen.

-- Nyt pojat! Ja sitten oli kuin maapallo olisi saanut
sydänhalvauksen. Ensin katkesi tuo rapautunut parin sylen paksuinen
kivikieleke, joten sadan sylen syvyinen rotkonpohja tuli näkyviin, ja
sitten hyppi vierinkivi penkereltä penkerelle. Olisi luullut helvetin
kapinoivan ja pirujen ampuvan tykeillä. Nyt oli mahdollista tarkastaa
rotkon seiniä. Laskeuduin uudelleen tarkastukselle, koska pääsy oli
vapaa. Rotkonseinä oli eheää ja kovaa mustaa graniittia, jota usein
tavataan de los Andes -vuorissa. Otin mukaani pienen liuskan, jonka
vierinkivi oli irroittanut vuoren seinästä.

-- Kiitos, sanoi mr. Malcolm, otti muistikirjastaan lehden, kirjoitti
sille muutamia sanoja ja numeroita sekä nimensä.

-- Antakaa tämä konttoriin, niin saatte maksunne, hän lisäsi.

Katsahdin paperilappua. "Kaksisataa dollaria."

-- Kiitos, sir!

Vaatteeni, se vähä, mitä niitä oli ylläni eli mitä ylimalkaan
omistin, olivat repaleina, ja ruumiini täynnä verisiä naarmuja.
Oikean jalan nilkka oli venähtänyt, niin että tuskin saatoin seisoa
sen varassa, saatikka sitten kävellä. Mutta mitäpä merkitsi tämä
kahdensadan dollarin rinnalla! Mr. Malcolm kuului antavan määräyksen
insinööreilleen, että valmistettaisiin mukava laite, jolla hän itse
vielä samana päivänä laskeutuisi rotkoon tarkastukselle. Toverini
Fred ja Mack kantoivat minut leiriin. Sinne tultuamme tapasimme
puoliverisen intiaanin, joka yhdessä erään täysiverisen kanssa hankki
rautatienrakentajille ruoka-aineet, pääasiallisesti vihanneksia sekä
naudan ja laaman lihaa.

-- Olette varmaan ollut kondorin kynsissä; siltä ainakin näytätte.
Minun täytyy tuoda lääkettä ja voidella haavojanne, intiaani sanoi,
kääntyi takaisin ja seurasi meitä "asuntoomme".

"Kahdenkymmenen" hökkelistä hän sai kiinalaiselta kokilta joitakin
pinaatin kaltaisia lehtiä, jotka hän survoi hienoiksi. Noudettuaan
sitten vähän matkan päässä olevasta säiliöstä vettä hän pesi koko
ruumiini, jonka jälkeen maalasi minut pinaattivellillä. Kuivuttuani
puin toiset vaatteeni keltaisenvihreän ruumiini ylle.

-- Nilkkanne on nyrjähtynyt, se on vedettävä paikoilleen, sanoi
intiaanilääkäri ja likisteli turvonnutta jalkaani.

-- Älkää koskeko siihen, olette rääkännyt minua tarpeeksi tällä
kerralla, sanoin.

-- Ole huoleti, Dick! Nuo luonnonlääkärit tietävät paljon, sanoi Fred.

-- Tahdon olla rauhassa nyt, sanoin.

-- Minä lähetän tänne Chimbin, sanoi intiaani.

-- Menkää jo! sanoin.

Intiaanin lähdettyä käskin Fredin ottaa esille mr. Malcolmin antaman
maksumääräyksen. Se oli rypistynyt, verinen ja likainen. Fred oikoi
ja pyyhki sitä ja käänsi sen ympäri purjekangastilkun, jonka jälkeen
se ommeltiin paitani sisäpuolelle, rinnan kohdalle. Sitten nukahdin.
Parin tunnin kuluttua heräsin siihen, että Fred, Mac Henderson ja
muuan nuori nainen seisoivat luonani keskustellen nyrjähtyneen
jalkani paikoilleen vetämisestä. Olin sanoa: "Menkää hiiteen", mutta
jätin sanomatta.

-- Kuka olette ja mitä tahdotte? kysyin naiselta. Minä olen Chimb ja
tulin laittamaan jalkanne paikoilleen, vastasi nuori, kaunis nainen,
jonka suonissa huomasin virtaavan intiaanin verta.

-- Kiitoksia! Laittakaa sitten, mutta laittakaa pian!

Chimb koetteli ja likisti kipeätä paikkaa. Olisin huutanut, mutta en
kehdannut.

-- Ei tämä ole sijoiltaan, ainoastaan venähtänyt, eikä sitä tarvitse
vetää. Se paranee hieromalla.

-- Joskus toiste, sanoin.

-- Niin, joskus toiste, sanoi tyttö.

Seuraavana aamuna, heti auringon noustua, seisoi tyttö taas luonani.
Hän ei näyttänyt samalta kuin eilen. Hän oli ruskeaihoinen; ei
kuitenkaan niin ruskea, ettei osannut punastua ja vaaleta; sen
huomasin heti. Hänellä oli musta tukka ja pitkä palmikko. Hän oli
sairaanhoitajattaren puvussa, päässään päähine. Chimb oli kaunis ja
komea katsella. Fred ja Mack panivat kengät jalkaansa -- vaatteita ei
koskaan riisuttukaan ja menivät "kahdenkymmenen" telttaan aamiaiselle
ja sitten työhön. Olin hieman hämilläni maatessani tanterella,
purjekangasretku allani ja peittonani, tuon kauniin naisen edessä.
Päästyämme puheen alkuun -- vähän englantia, vähän espanjaa ja
loput eleitä ymmärsimme toisiamme aivan hyvin. Mainitsin nimeni ja
hän omansa: Sisar Chimb. Hänen täydellinen nimensä oli Chimborazo
Lauricocha.

Chimborazo on tavallinen naisen ristimänimi Etelä-Amerikassa.
Siitä saa nimensä korkea vuorenkukkula Chimborazo, joka sijaitsee
Equadorin tasavallassa. Sukunimensä Lauricochan Chimb oli perinyt
esi-isiltään, jotka asuivat Lauricocha-järven rannalla. Mainitusta
järvestä saa maailman suurin virta Amazon alkunsa. Chimborazo,
jonka vanhemmat kuuluivat paimentolais-intiaaneihin, oli ollut
koko lapsuutensa alinomaa kulkusalla. Kerran vuodessa he olivat
palanneet viikon ajaksi kotipaikoilleen viettämään uskonnollista
juhlaa. Kyllästyttyään kulkemiseen he asettuivat asumaan Oroyaan,
jossa olivat jo viettäneet muutamia vuosia. Ehkä metsänriista oli
vähentynyt, tai ehkei "Suuri Henki" enää viitsinyt kuunnella heidän
villejä sotalaulujaan. Himborazon vanhemmat oli kastettu katoliseen
uskoon jo ennen tyttären syntymistä, mutta kääntyivät, kun kovalle
otti, esi-isiensä "Suuren Hengen" puoleen. Chimb, joksi häntä
tavallisesti nimitettiin, oli kolme vuotta aikaisemmin lähetetty
pääkaupunkiin, Limaan, saamaan oppia ja sivistystä. Hän kävi
monenlaisia kouluja. Muun muassa hän suoritti sairaanhoitajattaren
tutkinnon. Varakas isä oli äidin toivomuksesta ja määräyksestä
nurisematta kouluttanut tyttärensä, joka oli ainoa lapsi. Chimb
vakuutti isänsä viihtyvän hyvin espanjalaisen vaimonsa tohvelin alla.
Muutamia viikkoja sitten tyttö oli palannut kotiin, isän ja äidin
mielestä täysin oppineena. Chimb sitä vastoin oli toista mieltä, mitä
oppiin tulee. Hän sanoi aikovansa koettaa saada monta vertaa enemmän
tietoja, koska hänellä oli niitä hyvin vähän.

-- Äidin valtikan ansiosta olemme hyvissä varoissa. Isäni, joka on
puoliverinen intiaani, on ymmärtänyt tehdä hyviä kauppoja Oroyassa.
Maapalasestamme tarjotaan sievä summa, koska siitä on löydetty
tavallista enemmän kultaa. Matka täältä Limaan oli vaikea, ja siihen
meni paljon aikaa. Isäni ja äitini kävivät kahdesti vuodessa minua
tervehtimässä. Koulunkäyntiini antoi valtio avustusta. Viihdyin hyvin
sivistyneissä oloissa. Kun rautatien rakennustyöt päättyvät, muutamme
kaikki pois täältä ja menemme sivistyneille seuduille. Tahdon
kuitenkin sitä ennen nähdä Lauricochan rannan ja istua Victoria
regian sylissä, jos se enää kantaa minua, kun olen kasvanut näin
suureksi. Siinä tahdon, jos jumala niin tahtoo. -- Älkää nyt hyppikö
yhdellä jalalla, vaan pysykää alallanne. Palaan tunnin kuluttua. Jos
tahdotte, niin nostan rahanne kassanhoitajalta.

-- Kiitoksia! Täällä on maksumääräys, sanoin ja panin käteni rintani
päälle.

Chimb ratkoi irti riepukääreen, jossa maksumääräys oli ja poistui.

-- Hyvä on, ajattelin, että meillä on edes tämmöinen suoja. Olimme
saaneet sen pystyyn kolme päivää sitten. Se oli rakennettu osaksi
multaisista laudoista, osaksi purjekankaan retkuista. Seisoessani
alastomana, aikoen muuttaa toiset vaatteet ylleni, tulivat Chimb ja
mr. Malcolm.

-- Tämä on hirvittävä näky. Poikapoloinen! Kylläpä olette kurjassa
tilassa. Mitä on ensimmäiseksi tehtävä? sanoi mr. Malcolm.

-- Teidän on kai siirryttävä vähän loitommalle, siksi kunnes saan
rupisen, pinaatilla maalatun ruumiini verhotuksi vaatteilla.

Rautatierakennustöitten päällikkö pani kätensä otsalleen ja sanoi:

-- Nyt näen, että paljon on tehtävä; ei ainoastaan rakennettava
rautateitä, vaan omantunnon mukaisesti ja auliisti hoidettava niitä,
jotka näkevät vaivaa. Tuo kylmästä, köyhästä Suomesta kotoisin
oleva nuorukainen, joka makaa veristen riepujen välissä, ei pane
suurta arvoa hengelleen, mutta minä tulen tästä lähin huolehtimaan
työmiesteni hengestä ja hyvinvoinnista. Mihinkähän sijoittaisimme
hänet, ehkäpä insinöörien asuntoon?

-- Minä pidän huolen siitä, sanoi Chimb.

-- Tässä ovat saamanne kaksisataa dollaria.

Silittelin mielihyvin uusia "greenbackeja", joiksi Yhdysvalloissa
paperidollareita arvoon katsomatta sanotaan, koska niiden selkäpuoli
on vihreä.

-- Tallettakaa te rahat, minulla ei ole niille säilytyspaikkaa,
sanoin Chimbille.

Mr. Malcolm puristi kättäni ja lähti, kuiskattuaan jotakin Chimbille.
Seuraavana aamuna heräsin puoliverisen intiaani Lauricochan talossa,
joka oli kahden virstan päässä leiristä. Oroyan lähellä. Talo
muistutti espanjalaisen siirtomaan vaatimatonta haziendaa. Havahduin
siitä, että ovi aukeni raolleen.

-- Hyvää huomenta, signor! Tuon teille kohta teetä, katselin vain,
vieläkö nukutte, sanoi Chimb.

Tyttöä ja teetä odotellessani oli minulla miettimisen aikaa.
Ajattelin sivumennen entisyyttä ja tulevaisuutta. Mutta nykyisyyttä,
lähemmin sanottuna vallitsevaa hetkeä, jota vietin mukavassa
puhtaassa vuoteessa teetä odottaessani, ajattelin vakavasti.

-- Kuinka voitte? kysyi Chimb astuessaan sisään teevehkeineen.

-- Kuin taivaassa, vastasin.

Kun olin saanut teetä ja lääkärinhoitoa, etupäässä hierontaa, sanoi
Chimb:

-- Olen antanut pestä vaatteenne, kohta ne ovat kuivat. Sitten äitini
paikkaa ne. Sillä välin voitte käyttää minun vaatteitani. Hän otti
kirstusta kolme vaatekappaletta: pitkähihaisen paidan, alushousut ja
väljän röijyn, kaikki lumivalkeita. Olin juuri pukenut ne ylleni, kun
Fred astui sisään.

-- Mitäs sinulla on kerrottavaa? kysyin.

Fred sanoi tutustuneensa muutamaan leedsiläiseen Char Ies Clarckiin
ja ehdotti, että ottaisimme hänet "puulaakiimme" ja jäseneksi
"klubiimme".

-- Saamme nähdä sitten, kun tulen terveeksi ja pääsen leiriin. Onhan
meidän klubissamme jäseniä tarpeeksi.

-- Hän on täällä, voinko kutsua hänet sisään?

-- Miksei.

Sisään astui suurikokoinen, hyvin puettu ja syötetty nuori mies.

-- Minä olen mr. Clarck. Olen koettanut löytää täältä leiristä
miehiä, joiden kanssa voisi seurustella, mutta turhaan. He ovat
kaikki retkuisia roistoja ja veijareita, ettekä tekään taida olla
parempia. Tutustuttuani herroihin Furstenow ja Henderson päätin
hyväksyä heidät seurustelukumppaneikseni. Koska tekin olette ollut
samaa "puulaakia" näiden kanssa, voin ottaa teidätkin yhdistykseemme.
Minä aion insinööriksi. Lueskelen London Westin teknillisessä
korkeakoulussa; mutta tahdon harjoitella Lima--Oroya-radan
kuuluisassa rakennustyössä. Pyysin mr. Malcolmilta alemman insinöörin
tai insinöörinapulaisen tointa, mutta hän vain hymyili ja kohautti
olkapäitään käskien minun kääntyä jonkun työnjohtajan puoleen ja
pyytää työmiehen paikkaa. Työnjohtaja katseli minua ivallisesti,
mutta otti minut kuitenkin vetäjäksi. Mitäpä se minua liikuttaa.
Saanhan kuitenkin todistuksen siitä, että olen ollut rakentamassa
Lima--Oroya-rautatietä, ja se on pääasia. En tarvitse dollarin
päiväpalkkaa, joka minulle luvattiin. Isäni omistaa yhden Englannin
suurimpia puuvillatehtaita. Aion olla täällä kuusi kuukautta tai
vuoden, jos jaksan.

Chimb tuli sisään.

-- Tässä on vaatteenne, signor, hän sanoi ja poistui heti. -- Kuka
tuo nainen on? Taidatte olla hänen vaatteissansa, sanoi Clarck.

-- Auta minua tästä, ja anna tänne nuo kainalokepit, Fred. Sitten
saat lähteä, ja mr. Clarck myös. Jos sinä Fred ja Mack tahdotte
ottaa puulaakiinne mr. Clarckin, on se teidän asianne. Minä perustan
puulaakin "itseni kanssa".

-- Te olette loukannut minua, sir, sanoi Clarck.

-- Myönnän sen. Hyvästi sir!

       *       *       *       *       *

Viikon kuluttua nilkutin kepin varassa leiriin, jossa asuntomme
oli suuresti muuttunut. Retkutelttamme oli hävitetty. Istahdin
"kahdenkymmenen" teltan luona olevalle penkille odottamaan työstään
palaavia vetäjiä. He tulivatkin pian. Fred, Mack ja "hyvinpuettu"
astuivat yhdessä. Molemmat toverini tulivat luokseni, mutta Clarck
meni ylpeästi ohitse.

-- Terve! Kuinka jaksat? Tulethan kanssamme syömään?

-- En tule, söin vähän aikaa sitten. Hotkaistuaan ruoan astuivat Fred
ja Mack taas luokseni.

-- Tulehan katsomaan!

Syrjäiseen paikkaan oli ilmestynyt lautahökkeli, jossa oli
neljä makuusijaa. Yhden vieressä oli pöytä, jossa oli lukittava
laatikko. Tämä loistoesine oli tietysti höyläämät tömistä laudoista
kokoonkyhätty.

-- Aikomukseni oli tulla luoksesi vielä tänä iltana; tässä on sinulle
kirje, sanoi Fred.

Kirjekuoren ylälaitaan oli painettu: "Liman-Oroyan
rautatierakennuksen hallinto". Katseltuani kirjettä sanoin:

-- Mitähän tuossa mahtaa olla? Luultavasti on hallinto antanut
minulle potkun.

-- Älä luule, että meille vetäjille annetaan "präntätty" potku. Kun
me saamme potkun, sanoo työnjohtaja yksinkertaisesti: Mene!

-- Anna minulle "sigarita", että saan savun, ennen kuin aukaisen
kirjeen.

Poltettuani sigaritan aukaisin tuon ihmeellisen epistolan ja menin
hökkelin taakse sitä lukemaan. Sen sisältö oli:

    "Mr. E. West on koroitettu työnjohtajaksi Lima--Oroyan
    rautatierakennuksen kahdeksannessa piirissä, lukien siitä
    päivästä, jolloin hän kävi Kondori-rotkossa, ja on hänen
    päiväpalkkansa mainitusta päivästä lukien neljä dollaria.

    Käskystä

                                    J. Collin insinööri."

Palattuani sisään tapasin mr. Clarckin. Hänen hienot vaatteensa ja
komea vartalonsa olivat paljon ennättäneet muuttua. Kädet ja kasvot
olivat naarmuiset ja rupiset sekä likaiset. Hän oli ollut vetäjän
opissa ja näytti siltä, ettei oppi ollut häntä "ojaan kaatanut".

-- Mr. West! Me tiedämme tuon kirjeenne sisällön. Fred ja Mack
toivovat pääsevänsä kahdeksanteen työpiiriin. Jos niin on, toivon,
että otatte minutkin siihen. Uskon, että olette siksi gentlemanni,
ettette kiinnitä huomiota ensimmäiseen kohtaamiseemme. Silloin en
muistanut, mitä isäni isä, yhdeksänkymmentävuotias, sanoi minulle
ennen kuolemaansa: "Älä pelkää työtä, oli se minkälaista tahansa,
vaikka tiedätkin periväsi paljon rahaa."

-- Koska tässä majassa on neljä makuusijaa, on neljäs teitä varten.
Asia on siis selvä, sanoin.

Toverit saattoivat minut Lauricochan taloon, jossa nukuin sen
yön. Seuraavana aamuna menin taas leiriin, söin aamiaiseni
"kahdenkymmenen" luona ja ilmoittauduin työhön. Toverit pääsivät
ehdotuksestani kahdeksanteen työpiiriin. Kun illalla tulimme kotiin,
oli vuoteissamme oikeat makuuvaatteet; Chimb oli ne hankkinut.
Nukuimme ensimmäisen yömme kuninkaallisesti. Jo viikon kuluessa opin
tuntemaan Charles Clarckin. Hän oli ahkera ja työssään totinen,
ei säästänyt itseään, vaan raatoi väkevänä miehenä kahden edestä.
Hän oli hyväpäinen ja samalla käytännöllinen. Kun oli lomahetki --
näitä kyllä oli ani harvoin -- oli hän iloinen. Tuosta miehestä se
insinööri tulee, ajattelin itsekseni. Meistä neljästä, jotka asuimme
mielestämme kuin palatsissa ja olimme todellisia ystäviä, oli Charley
ainoa joka tulevaisuutensa vuoksi harjoitteli ja raatoi maapallon
etäisimmässä kolkassa. Me muut olimme seikkailijoita.

Fredrik Furstenow oli keskikokoinen, normaalirakenteinen, tumma,
hauskan näköinen ja teräväpäinen nuorukainen. Luonteeltaan hän
oli säästäväinen. Hän oli palvellut asevelvollisena Saksan
sotalaivastossa ja karannut. Siitä syystä hän piiloitteli ja karttoi,
mikäli mahdollista, saksalaisia laivoja. Hän oli ollut terveydeltään
heikko, mutta päästyään isänmaansa ankarasta ja armottomasta
merisotapalveluksesta hän toipui kutakuinkin terveeksi.

Mack Henderson, Aberdeenista, Skotlannista, oli lyhyenläntä, tanakka,
leveäharteinen nuorukainen. Hän mahtoi olla vanhaa skandinavilaista
syntyperää, koska oli valkoverinen ja vaaleatukkainen, ja nimikin
viittasi siihen. Hän ei ollut mikään kirjanoppinut, mutta sitä
käytännöllisempi. Hän oli luullakseni hyvä merimies; ainakin hän
rakasti merta, koskapa puhui merielämästä sen vähän, mitä yleensä
puhui. Toveruksista neljäs olin minä.



II.


Eräänä iltana oli pöydälläni kirjelappu: "Tulkaa heti Lauricochaan."

Lähdin viivyttelemättä. Metsän laidassa, vähän matkaa tiestä, istui
Chimb pensaan takana. Säpsähdin vähän, kun hän äkkiä tupsahti
näkyviin. Hän pani sormensa huulilleen merkiksi, että olisin hiljaa
ja puhumatta. Poveensa pistetyssä oikeassa kädessään hänellä oli
revolveri ja vasemmalla kädellään hän tarttui minun oikeaan käteeni,
jonka jälkeen aloimme hiljaa juosta Lauricochaa kohti. Vasta
haziendaan päästyämme pysähdyimme läähättäen. Chimb sanoi:

-- Koskeeko jalkaanne?

-- Vähemmälläkin vauhdilla, vastasin.

-- Onko revolverinne mukananne?

-- On, vastasin.

-- Ei tässä enää ole mitään hätää. Riisukaa kengät jalastanne ja
heittäytykää pitkäksenne tuohon entiselle vuoteellenne, niin hieron
kipeää jalkaanne. Hieroessaan hän kertoi:

-- Te saatte luultavasti maata täällä monta yötä. Älkää vain
keskeyttäkö minua, minulla on paljon kertomista. Callaossa on
laiva, joka paraillaan lastaa kuolleita, kuivia kiinalaisia. Se on
ankkurissa uloimmaisena sataman selällä. Tuo kolkko laiva ottaa
"kallista lastia". Viikon perästä, otettuaan viimeisetkin kuolleet
matkustajansa, se nostaa ankkurin purjehtiakseen Hongkongiin.
Kuolleissa kiinalaisissa ei ole mitään ruumiinhajua, sillä
kiinalaisessa työmiehessähän on vain luuta ja nahkaa. Ne ovat
maanneet vuosikausia laatikoissaan odottamassa, kunnes niiden luku
nousee niin suureksi, että kannattaa rahdata laiva viemään ne
kotiin taivaalliseen Kiinaan. Heidän odotettu tuomiopäivänsä on
tullut, silloin kun isänmaa ottaa heidät poveensa. Tiedättehän,
että kaikki kiinalaiset, jotka asuvat täällä ja yleensä vieraissa
maissa, koettavat päästä kuoleman jälkeen kotimaahansa nukkumaan
viimeistä untaan. Kiinalaiset työmiehet, tai oikeammin orjat,
ostavat eläessään pienillä maksuerillä paluupilettinsä asiamiehiltä,
jotka ovat täysin luotettavia. "Kahdenkymmenen puulaakin" kokki,
joka on kiinalainen, on ruumisasiamies. Hän tarvitsee nyt rahaa
ja tekee kaiken voitavansa, jotta kuolemanlaiva pääsisi lähtemään
määräpäivänä. Hän on varastanut, ryöstänyt ja murhannut näinä päivinä
ja menetellyt niin ovelasti, ettei kukaan tiedä hänen tekojaan. Mutta
asiaan. Kun olin tänään asunnossanne, tuli hän sinne, mutta vetäytyi
takaisin huomatessaan minut, mutisten jotakin ruoka-ajoista. Leirissä
kuulin hänen tietävän kahdestasadasta dollaristanne, joita säilytätte
paitanne alle ommeltuna. Sen vuoksi en uskaltanut antaa teidän maata
asunnossanne leirissä. Kun kiinalaiset roistot murhaavat nukuksissa
olevan ihmisen, tapahtuu se siten, että vasemmalla kädellään
kuristavat kurkusta iskien oikealla puukon uhrinsa sydämeen. Ette
voi nukkua tässä huoneessa, sillä tähän tulee muuan pappi, joka on
saapunut kastamaan paikkakunnan lapsia.

-- Missä minä sitten saan nukkua? kysyin.

-- Minun huoneessani ja sängyssäni. Itse nukun lattialla, vastasi
Chimb.

Seuraavana aamuna menimme, Chimb, hänen isänsä ja minä leiriin.
Siellä kerrottiin kiinalaisen otaksuttavasti menneen matkoihinsa,
koska häntä ei oltu nähty aamupuuhissaan ja hänen tavaransakin olivat
poissa. Saman päivän iltana työstä tultuamme ja illallista syötyämme
istuimme kukin vuoteemme laidalla savuketta poltellen ja jutellen.
Lauricochan toimittama nuori intiaani oli keittänyt ruoan hävinneen
kiinalaisen kokin asemesta.

Kuului laukaus.

-- Mitähän tuo merkitsee! sanoi Charley.

-- Se merkitsee, että joku muutti toiseen maailmaan. Täällähän se on
tavallista, sanoi Fred.

-- Ovatko revolverinne kunnossa? Kysyin.

-- Ovat! vastasivat toverini.

Ovelle koputettiin vähän ajan kuluttua.

-- Avatkaa Chimbille! kuului oven takaa. Mack aukaisi oven tytölle.

-- Oletteko haavoittunut, koska vaatteissanne ja käsissänne on verta?

-- En ole. Ottakaa mukaanne mitä tarvitsette, ja sitten kiivas lähtö!

Otimme rahamme, revolverimme sekä tupakkamme ja tuluksemme.

-- Seuratkaa minua ääneti, kuiskasi Chimb. Kun kaikki näyttivät
olevan lähtövalmiina, puhalsi Chimb lampun sammuksiin, jonka jälkeen
pako alkoi. Juostessamme hiljakseen pois majastamme huomasin, ettei
Fred ollut mukana. Käännyin takaisin ja näin, että hän oli pudottanut
avaimen lukitessaan ovea ja etsiskeli sitä kumarruksissaan hökkelimme
edustalta. Näin samalla olennon -- se oli kiinalainen kokki --
nopeasti hiipivän hökkelin takaa. Hän oli valmis upottamaan puukkonsa
ystäväni rintaan. Pari sekuntia ja Fred olisi vainaja, mutta sitä
ennen välähti tuli ja kuului pamaus. Olisinko tähdännyt kehnosti?
Olisinko ampunut Fredin enkä kiinalaisen?! Vai olisiko kiinalainen
jo ennättänyt pistää puukkonsa ystäväni rintaan? En ensin erottanut
pimeässä, miten asian laita oli; olisihan luoti sitä paitsi voinut
lävistää molemmat.

-- Fred ystäväni, oletko hengissä? kysyin.

-- Kyllä olen ja aivan eheänä, nosta vain tuo roisto päältäni, sanoi
Fred kaamealla äänellä.

-- Odota vähän, katsotaanpa, onko pirussa henkeä. Noihin keltaisiin
ei ole luottamista.

Vedin kiinalaisen palmikostaan pois Fredin päältä, jolloin pitkä
puukko putosi hänen kädestään. Fred kömpi pystyyn ja tarkasti
keltaista. Luoti oli lävistänyt tämän pään. Chimb tuli yksin majan
luo. Charley ja Mack odottivat loitommalla.

-- Meidän on pidettävä kiirettä, sanoi Chimb.

Suljimme hökkelin oven, jätimme kuolleen kiinalaisen oman onnensa
varaan ja rupesimme tähtitaivaan opastamina juoksemaan pohjoista
kohti niin vikkelästi kuin pensaat, kivet ja murtomaa sallivat.
Puolen tunnin kuluttua seisahduimme Chimbin käskystä lepäämään.

Chimb kertoi: -- Ennustettu kapina on puhjennut. Tyytymättömät,
toisin sanoen suurimmat roistot täällä rautatierakennustyössä, ovat
liittyneet siihen puolueeseen, joka tahtoo uutta presidenttiä.
Kiinalaisten kokkien ja rautatie rakentajien huonoimman aineksen
päämies sai nyt surmansa, eikä siis päässyt kuolleen lastin kanssa
taivaalliseen Kiinaan. Henkiin jääneet kiinalaiset lähtevät jo
huomenna esi-isiensä taivaaseen, ja vetäjäroistot pakenevat de los
Andien tuolle puolen. Siellä he saavat tapella petojen kanssa, ja
kelpaapa heidän päänahkansa eräille esi-isieni sukulaisheimoon
kuuluville intiaaneille. Vähän matkan päässä tästä paikasta on
edessämme pitkä, syvä kuilu, jonka reunat ovat jyrkät. Pimeässä
liikkujalle tämä kuilu on varma kuolema. Keskellä päivääkin siihen
on pudonnut alkuasukkaita, sillä sitä ei voi huomata. Ken siihen
putoaa, on mennyttä miestä. Jos pääsemme sen yli, olemme turvassa.
Ne kiinalaiset tai vetäjät, jotka meitä mahdollisesti ajavat takaa,
tipahtavat kuiluun. Istukaa tässä, kunnes löydän sen ainoan paikan,
josta pääsee yli. Harva paikkakuntalaisistakaan tuntee tämän paikan.
Kun kuulette kaksi kimeätä kondorikotkan huutoa, niin lähtekää sitä
kohti. Vähän ajan kuluttua annan taas kaksi samanlaista äännähdystä,
ja niin edespäin, kunnes löydätte minut.

Chimb lähti. Odotimme kondoriäännähdyksiä, mutta turhaan. Puolen
tunnin kuluttua ehdotin, että lähtisimme Chimbiä etsimään. Tähän ei
kukaan suostunut. Siispä lähdin yksin villiin, tiettömään de los
Andesiin. En tiennyt mihin mennä, menin vain, ylävuorta, alavuorta,
kiviä ja pensaita. Olisin jo palannut takaisinkin, mutta se oli
mahdotonta, koska en enää osannut. Minun täytyi vain kulkea, kunnes
löytäisin Chimbin. Kuljin lohkareista alamäkeä ja kaaduin selälleni,
muuta en muista. Toverit kuulivat viimein sovitun äänimerkin ja
rupesivat kulkemaan sitä kohti.

-- Entä West? kysyi Chimb.

-- Hän lähti etsimään teitä, sanoivat toverit.

Tässä on nyt paikka, josta puhuin. Voimme päästä yli vuoren
halkeaman, jos kuljemme varovasti; mutta sitä ennen meidän on
löydettävä West. Sanokaa mielipiteenne kuinka on meidän etsittävä
häntä? Kuljemmeko yhdessä, vai jokainen erikseen? Jos kuljemme
erikseen, on meillä enemmän mahdollisuutta löytää hänet, mutta siinä
tapauksessa voimme eksyä toisistamme. Mitä sanotte?

-- Me emme lähde tästä mihinkään muutamaan tuntiin, olemme siksi
väsyksissä, sanoivat toverit.

-- Minä lähden sitten yksin, sanoi Chimb.

-- Älkää lähtekö, signorita. Ehkä minä tulisin kanssanne, sanoi
Charley Clark.

-- Ei, huusi Chimb ja lähti yksin. Kuljettuaan jonkin matkaa hän
kuunteli ja katsoi taakseen, seurasiko kukaan.

Sitten hän jatkoi matkaansa, katsellen väliin kohti taivasta, väliin
kädellään hapuillen ja sieraimillaan nuuskien tuulen suuntaa.

Minä näin unta, että riipuin käsistäni, jotka olivat ruuvipenkin
puristuksessa. Ranteisiini koski kovasti. Tuntui kuin olisivat
jalkani polvien kohdalta poikki. Hetkeksi lakkasi särkemästä käsiä ja
jalkoja; silloin taasen poltti päätä. Minulla oli se käsitys, että
pääni oli paistumassa peruna- tai naurishaudassa. Väliin taas olin
tunnoton, ilman kipua. Viimein heräsin tajuihini ja aukaisin silmäni.
Oli täysi päivänvalo. Mietittyäni vähän aikaa olin selvillä siitä,
että makasin selälläni kallion kielekkeellä, joka vietti jalkoihin
päin. Jalkani roikkuivat polven kohdalta terävän kivisärmän päällä
ja kädet olivat yhtä suuntaa ruumiini kanssa. Ranteista piteli minua
kiinni joku olento, jonka terävät kynnet olivat puristuneet nahan
ja lihan sisään. Arvelin, että ihminen, luultavasti kiinalainen,
piti minua tässä asennossa. Varmaankin hän oli laahannut minut
kallion kielekkeelle kiusatakseen minua ensin ja sitten antaakseen
minun tietää, että hän pudottaa minut rotkoon, koska ammuin hänen
kiinalaisen toverinsa. Vuoroni oli tullut; ei ollut mitään avun
toivoa. Aioin juuri nykäistä käteni irti ja pudottautua syvyyteen,
kun kuulin:

-- Olkaa ihan liikkumatta, ettette luisu kuiluun, sillä välin kun
minä vaihdan otetta.

-- Chimb! sanoin.

-- Niin, minä olen Chimb.

Nyt piti minun olla hiljaa. Ei ruumiinliikettä, ei hengen vetoa, ja
kieli keskellä suuta niin kauan, että Chimb sai uuden otteen.

-- Nyt minä muutan, sanoi Chimb.

Olin vetämättä henkeäni. Ehkä sydämenikin oli lyömättä ne sekunnit,
jotka kuluivat otteen vaihtamiseen.

-- Nyt se on valmis. En olisi enää jaksanut pitää kiinni kauan.

Kun tämä oli tehty, rupesimme tuumimaan seuraavaa temppua, ja viimein
Chimb sai minut vedetyksi Pirun kynnykseltä. Levähdimme jonkin aikaa
jaksaaksemme seuraavalle portaalle. Kun tämäkin viimein oli tehty,
olimme molemmat pelastuneet putoamasta Pirunrakoon.

Etsiessäni pimeässä Chimbiä, olin joutunut Pirunrakoon johtaville
rappusille. Chimb löysi minut taintuneena viimeiseltä portaalta.



III.


Tultuamme iltapäivällä leiriin totesimme, että tasavallassa oli
kapina. Se oli vaikuttanut rautatierakennuksen hallintoon ja
työmiehiin, jotka muodostivat valtion valtiossa. Miehistön huonoin
aines oli mennyt kapinoitsijain puolelle, mutta joutui heti
tappiolle. Osa kaatui, toiset pakenivat de los Andesiin. Molemmat
puolueet olivat yhtenä miehenä roistoja vastaan. Rautatie oli
molempien puolueiden yhteisen isänmaan omaisuutta. Toverit olivat
ennättäneet vähän ennen meitä leiriin. Rautatien rakennustyö oli
keskeytetty. Leirissä oli hiljaista. Seuraavana päivänä saapui
tasavallan molempien puolueiden sotamiehiä vahdin pitoon.

Parin päivän kuluttua matkustimme alamäkeä Limaan ja edelleen
Callaoon. Siellä täällä näkyi sotamiehiä vartioimassa rataa. Me neljä
toverusta ja Chimb istuimme yhdessä koko junamatkan. Chimb aikoi
jäädä Limaan tai jatkaa Callaoon, riippuen siitä, missä parhaiten
tarvittiin haavoittuneiden hoitajia. Matka oli monivaiheinen. Väliin
juna luisui kiskoilta, väliin oli vesikaivo eli oikeastaan kuoppa
kuivunut tyhjäksi, jolloin miehissä kannettiin veturiin vettä puolen
virstan takaa.

Viimeinen ja jännittävin tapaus ennen Limaan tuloamme oli seuraava.
Oli pitkä alamäki, jossa rautatie kulki korkeiden puusiltojen
ja syvien rotkojen poikki rakennettujen riippusiltojen yli. Se
puoleksi katettu vaunu, jossa me viisi ystävystä olimme, oli junan
loppupäässä. Vain kaksi avonaista vaunua oli takanamme. Yht'äkkiä
rupesi juna kulkemaan kovemmin. Huomasimme, että viimeisen vaunun
jarru oli lakannut toimimasta vähän matkan päässä korkeasta
puusillasta jota ennen rautatie teki jyrkän mutkan vasempaan.

-- Hypätään alas, sanoi Charley.

-- On jo myöhäistä hypätä, sanoi Chimb.

Odotimme joka sekunti, että juna suistuisi rotkoon. Mutta niin ei
käynyt. Sivuutimme sillan kunnialla, ja aioimme hypätä junasta.
Miettiessämme ja valitessamme parasta paikkaa mihin loikata,
lisääntyi junan vauhti syystä, että toisenkin vaunun jarrulaite oli
särkynyt. Nyt juna kulki ihan vimmatusti pitkät matkat, kuitenkaan
suistumatta kiskoilta. Ajattelimme jo, ettei se aiokaan suistua,
koska joku korkeampi voima on toisin päättänyt.

-- Jos vielä säilymme puolen virstan verran, olemme pelastetut,
sanoimme me miehet.

-- Pitäkää pojat varanne, kohta tämä leikki loppuu. Ensimmäisessä
käännöksessä oikealle menemme nurin. Nyt! Chimb, joka oli ennustanut
nurinmenoa, antoi merkin ja hyppäsi ensin junasta ja me heti hänen
jäljestään.

       *       *       *       *       *

Tuli pian ilta ja pimeä. Emme voineet tehdä mitään sinä päivänä.
Totesimme vain, että olimme eheät. Ruokaa Chimbillä oli riittävästi
meille kaikille viidelle; ei siis hätää pariin vuorokauteen. Muista
emme välittäneet. Seuraavana aamuna päivän valjetessa aloimme
korjata rataa ja nostaa kiskoille kelvollisia vaunuja; rikkinäiset
saivat jäädä tien viereen. Veturi oli eheä. Kolmantena päivänä
puolipäivän aikaan saavuimme Limaan. Liman ja Callaon välinen
rataosa oli epäkunnossa. Jatkoimme siis tuon viidentoista virstan
lopputaipaleen jalkaisin. Seuraavana aamuna heräsimme mr. Michel
Kellyn boarding-housissa (matkustajakoti merimiehiä varten). Me neljä
olimme nukkuneet samassa huoneessa, mutta Chimb erikseen.

Michel Kelly oli yksi noita tavallisia verenimijöitä, joita
siihen aikaan tapasi -- ja kukaties nytkin tapaa -- kaikissa
satamakaupungeissa. Hänen ammattinansa oli nousta vasta saapuneeseen
laivaan houkuttelemaan miehistöä karkaamaan. Useimmiten joku
tarttui onkeen. Nämä poistuivat laivasta vähää ennen sen lähtöä
ja piilottelivat, kunnes laiva oli jättänyt sataman. Sitten
boardingmaster möi heidät toiseen, miehien puutteessa olevaan
laivaan. Yhden tai kahden kuukauden palkan boardingmaster nosti
etukäteen, olipa mies asunut hänen luonaan pitkän tai lyhyen ajan.
Tuon karanneen miesraukan ainoa korvaus oli pari perinpohjaista
humalaa, saippuatanko ja naulan verran tupakkaa. Mutta hänen harminsa
oli se, että oli menettänyt monen kuukauden, usein vuodenkin palkan.
Boardingmastereilla oli sitä paitsi juoksukoiria, runnareja, jotka
saivat eri suuruisen maksun jokaisesta taloon hankkimastaan miehestä,
riippuen tämän arvosta ja ulkonäöstä.

Satamakaupunkien boardingmasterit ja runnarit olivat melkein kaikki
roistoja, etenkin ne, jotka harjoittivat liikettänsä Etelä- ja
Keski-Amerikassa sekä Yhdysvaltain etelävaltioissa. Mutta Michel
Kelly oli roistojen roisto. Chimbillä ei ollut valitsemisen varaa
ja hänen oli pakko viettää meidän neljän turvissa tämä ensimmäinen
yö. Syötyämme aamiaisen, johon kuului paljon ja hyvää lihaa
ynnä salaatinlehtiä sekä keitettyinä että raakoina, oli Chimb
valmis lähtemään sairaalaan Punaisen Ristin hoitajattareksi.
Kaduilla kulki sotamiehiä, ja kiväärinlaukaus kajahti silloin
tällöin. Katukapakoissa oli kaatunut muutamia kymmeniä miehiä,
ja haavoittuneita oli viety sekä Punaisen Ristin että kaupungin
sairaalaan. Muuten kapina näytti lapselliselta ja leikkisotamaiselta,
niin kuin on tavallista Etelä-Amerikan pikku valtioissa, joissa
melkein joka vuosi kapinoidaan ja nelistetään sapeleita, etteivät ne
pääsisi ruostumaan. Lähdimme kaikki yhtaikaa ja saatoimme Chimbin
sairaalaan.

Tuima upseeri seisoi ovella. Hän kysyi meiltä, mitä joukkoa olemme ja
mihin puolueeseen kuulumme.

-- Olemme puolueettomia Oroyan rautatien rakentajia vastasimme.

-- Onko teillä todistuksia?

-- Tässä on, sanoimme ja vedimme esille likaiset, rikkinäiset
paperimme.

Chimb meni sairaalaan. Häneltä ei kysytty mitään; hänen pukunsa
ja ristinsä turvasivat hänet. Upseeri vei meidät toverukset
lähellä olevaan vahtikonttoriin, jossa rintaamme neulottiin
puolueettomuuden merkki, pyöreä messinkilevy, jossa oli "Peru".
Aloimme kävellä rantaan päin. Keskellä rantatoria oli suuri,
ravistunut ja puoleksi mädäntynyt laivanhylky. Tämä samoin kuin
pari muuta torilta jo poistettua hylkyä olivat aikoinaan komeita
purjelaivoja. Niiden ollessa satamanselällä viisi vuotta sitten, oli
suunnaton nousuveden aalto maanjäristyksen tai oikeammin merenpohjan
järistyksen yhteydessä kohottanut merenpinnan kuusi syltä tavallista
korkeammalle. Laivojen ankkurikettingit, joita ei ennätetty tarpeeksi
pian lisätä, olivat katkenneet, ja monta laivaa syöksyi aallon myötä
kuivalle maalle.

Satamassa, laituriin kiinnitettyinä, oli useita eri maista
kotoisin olevia laivoja. Nämä tulivat useimmiten pohjalastissa,
muutamat lautatavaralastissa. Puutavara on kallista Etelä-Amerikan
länsirannikolla, koska täällä ei kasva honkia eikä kuusia.
Täältä, itse Callaosta, ei viety juuri muuta kuin vähän raakoja
nahkoja Pohjois-Amerikan länsirannikolle. Mutta Callao oli
määräystenantopaikka. Täällä odottivat laivat määräystä, mihin
paikkaan niiden piti lähteä ottamaan kallisarvoista guanoa --
maailman parasta apulantaa. Tavallisimmat guanon lastauspaikat
Perun rannikolla olivat siihen aikaan Huanillas mannermaalla ja
Chinsi-saaret lähellä rannikkoa.

Perun rannikko, jonka viljelykselle soveltuva alue on kapea kaistale
mahtavan de los Andesin edustalla, on erinomaisen viljava ja
hedelmällinen. Kuinka se voi olla mahdollista, kysyy varmasti se,
joka tietää, ettei Perussa de los Andesin länsipuolella koskaan sada.
Siellä ei todellakaan koskaan sada. Yökaste vain kostuttaa maan.
Aamulla auringonnousun aikana juoksee kastevesi pieninä puroina alas
vuorenrinnettä. Miksi ei Perussa de los Andes -vuorten länsipuolella
sada, on kysymys, johon ei kukaan voi antaa varmaa vastausta. Siihen
aikaan, josta nyt on kysymys, luultiin ihmeen johtuvan siitä, että
täällä aina puhaltava kaakkoispasaadi vie pilvet mukanaan jonkin
matkan päähän merenrannasta, jossa ne vasta putoavat sateena alas
mereen.

De los Andesin itäpuolella sataa kuten muuallakin maapallolla.
Ikuinen pouta pitää länsipuolelta kulkutauteja loitolla. Eiköhän Peru
liene terveellisin seutu maan päällä.

Ainoa kulkutauti, joka täällä viihtyy, on "Peruvian mountain fever"
(Perun vuorikuume). Se kestää ainoastaan pari päivää, eikä ole
tappava. Samalla leveysasteella Brasiliassa raivoaa sen sijaan
keltarutto. Sadekautta seuraavassa kuumuudessa nousee suopaikoista
höyryn mukana keltaruttomoskiitto levittäen laajalti kauhistusta.
Saavuttuamme Michel Kellyn asunnolle oli siellä hirveä melu. Aluksi
aioimme pysyä loitolla, kunnes melu lakkaisi. Mutta kun kuului naisen
huuto, joka ei voinut olla kenenkään muun kuin Chimbin, oli aika
rientää apuun. Ovi oli lukittu ja naisen huuto lakkasi hetkeksi.

-- Ei suinkaan se ollut hänen äänensä, on niitä muitakin samanäänisiä
tässä maassa, tuumi Mack.

-- Olipa ääni kenen hyvänsä, naisen se kumminkin oli. Ehkä naisparka
jo on heittänyt henkensä.

-- Ovi on rikottava miehissä, sanoi Charles Clark.

Ryntäsimme ovea vastaan. Se oli vahva, mutta antoi viimein perään.
Pääsimme talon päähuoneeseen, joka oli samalla sali, ruokasali ja
kokoontumishuone. Eteistä ei "hotellissa" ollut. Nurkassa seisoi
Chimb, ympärillään kolme villiintynyttä pirua, nimittäin Michel
Kelly ja kaksi runnaria. Kelly puristi Chimbiä kurkusta, ja runnarit
koettivat ryöstää hänen rahansa, jotka oli ommeltu puseron alle.

-- Kestäkää vielä hetkinen, signorita, huusi Charles.

Tyttöparka ennätti huomata, että apu oli lähellä. Roiston käden
kovasta puristuksesta huolimatta Chimb antoi tälle tuntuvia iskuja
vasten naamaa. Ei olisi Chimb parka kuitenkaan enää montaa minuuttia
voinut suojella henkeänsä. Tuo entinen hienopukuinen toverimme,
rikkaan tehtaanomistajan ainoa perillinen, Oxfordin ylioppilas ja
mainio nyrkkeilijä toimi kuin salama. Onhan syystä sanottu, ettei
englantilainen gentlemanni pidä kiirettä. Mutta tällä kertaa ei
sananlasku pitänyt paikkaansa. Käden käänteessä oli Michel Kelly
saanut iskun, joka saattoi hänen kätensä heltiämään Chimbin kurkusta.
Pedot käänsivät nyt huomionsa meihin neljään ja jättivät Chimbin
rauhaan. Taistelu oli tuskin päässyt alkuun ja roistot ruvenneet
kaivamaan esille puukkojaan, kun Charles antoi molemmille runnareille
iskun sydänalaan. Enempää ei tarvittu. Roistot ryömivät ovesta ulos.
Kadulla kulkevalle sotilaspatrullille he kertoivat koettaneensa
vangita meidät kapinallisina...



IV.


Kauankohan meidän on oltava täällä? sanoi Charley, kun olimme lähes
vuorokauden istuneet eli oikeastaan maanneet päävahdin kovalla
lattialla, ainoana ravintona vesi, jota oli tuotu sangollinen ennen
kuin ovi lyötiin kiinni.

-- Kaikki tämä on minun syytäni. Eihän minulla ollut mitään asiaa
Kellyn taloon, mutta katsoin velvollisuudekseni saada selvän
olinpaikastanne, jotta tarpeen tullen pääsisin avuksenne.

Olimme kaikki sitä mieltä, ettei henkemme ollut paljon arvoinen.
Milloin tahansa saattoi ovi aueta ja tulla komennus takapihalle
ammuttaviksi.

-- Voi, ettemme jääneet Limaan! Siellä olisimme olleet paremmassa
turvassa. Varmaankin mr. Malcolmin asuntoa vartioi kaarti; sen
läheisyydessä olisi ollut turvallista olla. Yhdysvaltain lippu liehuu
siellä niin korkeassa tangossa että se näkyy yli koko kaupungin.
Castela Martan -- tämä linna on varmaan hallituksen miesten vallassa
-- lippu tosin liehuu lähellä edellä mainittua lippua, mutta
mitäpä se merkitsee tähtilipun rinnalla! Kun vain pysyisi tuo ovi
aukenematta päivän eli pari, niin vaara olisi ohi. Näissä maissa
eivät kapinat ole pitkäaikaisia, sanoi Chimb.

-- Kaikki muu on yhdentekevää, kunhan vain saisin ruokaa. Kurjaa on
muuttaa toiseen maailmaan tyhjin vatsoin, sanoi Mack Henderson.

Sangosta oli vesi loppumaisillaan. Tilanne alkoi käydä
sietämättömäksi, jonka vuoksi päätimme nostaa melun, jotta siten
saisimme vartijat aukaisemaan oven. Sitten hyökkäisimme henkemme
kaupalla ulos; kuolemahan meitä kuitenkin odotti.

-- Odotetaan vielä puoliyöhön saakka. Sitten koetamme loikata ulos
tuosta ikkunasta ja paeta. Tosin siinä on rautaristikko, mutta se
on ihan seinän ulkoreunassa, siis ainoastaan vanhan ränsistyneen
rappauksen varassa, sanoi Chimb.

Päätimme noudattaa Chimbin ehdotusta, mutta Mack Henderson oli toista
mieltä.

-- Minä en aio odottaa puoliyöhön, vaan rupean huutamaan ja potkimaan
ovea. Koetan repiä irti tuon vanhan rautaristikon; toisin sanoen teen
vaikka mitä, ennen kuin kuolen nälkään tässä vankilahelvetissä.

Tunnit kuluivat hitaasti. Odotimme joka hetki oven aukaisua ja
komennusta seinää vasten. Kovalla tiililattialla loikominen teki
jäsenet kipeiksi. Olihan mahdollista, että oven aukeneminen
merkitsisi vapauttakin.

-- Vapautta minä en enää odota, kun ei sitä jo ole tullut. Yö on
kohta puolessa. Rukoilkaa pojat, ehkä se auttaa.

-- Minä puolestani olen rukoillut jo tuntikausia ja uskon pääsemme
täältä hengissä, sanoi Chimb.

-- Rukoilkaa, signorita, esi-isienne Suurta Henkeä tulemaan avuksemme
-- ei meidän jumala ainakaan nyt kuule rukouksiamme, sanoi Mack
Henderson.

-- Pidä suusi kiinni, Mack! Sinä, joka ennen olet ollut hyvä
toveri ja harvapuheinen, olet yht'äkkiä muuttunut hävyttömäksi ja
suurisuiseksi. Jollet nyt ole vaiti ja tottele meitä, niin jätämme
sinut tänne.

Semmoinen oli se lyhyt saarna, jonka pidimme Mackille. Se näkyikin
auttavan. Ei sanaakaan tullut pojan suusta puoleen tuntiin. Hän vain
silloin tällöin veti syvään henkeään. Kysyimme, oliko hän sairas,
mutta emme saaneet vastausta. Raapaisimme tulta tikulla ja katsoimme
kelloa Se oli neljänneksen yli kahdentoista.

-- Nyt pojat! sanoi Chimb. -- Minä alan hiljaa röykyttää ristikkoa.

Se liikkui. Silloin rupesi oven takaa kuulumaan ääniä ja raosta
näkyi lyhdyn valoa. Samassa pistettiin iso avain lukkoon. Charley
nykäisi minut pois ikkunan kohdalta ja alkoi riivatusti röykyttää
ristikkoa. Oven aukaisija ei saanutkaan lukkoa toimimaan. Voiteen
puute oli suonut ruosteen rauhassa kasvaa. Kirouksia kuului oven
takaa. Sitten toinen mies rupesi tekemään parastaan. Väänsi eteenpäin
ja taaksepäin, samalla mainiten helvetin pyhimysten nimiä. Mutta
ovi vain pysyi kiinni. Sitten kuului, kuinka molemmat "lukkosepät"
poistuivat apua noutamaan. Chimb rukoili.

-- Kiitos sinulle, Suuri Henki, joksi lapsuudessani Jumalaa
kaikkivaltiasta sanoivat, että annoit ruosteen kasvaa lukossa!
Toivon, että tuo ristikko samoin on siunatun ruosteen vallassa.
Pelasta nuo nuoret miehet. Kaikkivaltias, heitä tarvitaan Oroyan
rautatien, isänmaani suuren rautatien rakennustyössä. Pelasta myös
minut, jos niin hyväksi näet.

Chimborazo, joka oli ollut polvillaan tiililattialla, nousi ylös.

-- Kyllä ristikko heltiää, jos vain saamme tarpeeksi aikaa. Minä
lepään vähän sillä välin kun te toiset vuoroonne röykytätte.

Röykytimme vuoron perään ristikkoa; lovet suurenivat suurenemistaan.
Ristikon täytyi viimein jättää meille vapaa pääsy ulos. Oli ihme,
ettei ketään ilmestynyt ulkopuolelle, ei asiattomia eikä asiallisia,
vaikka aikaansaamamme melun olisi pitänyt havahduttaa kuolleetkin,
jos niitä oli "hotellin" seinien sisällä. Mack Henderson teki työtä
yhtä uutterasti kuin oli tätä ennen haukkunut. Olin ristikkoa
röykytettyäni ottanut levähdyshetken, kuinka monennen -- en muista,
ja tarjonnut työtä toisille. Mutta koska ei kukaan heti ollut valmis
käymään kiinni, astui Chimb, edeltäjäni vuorossa, taas työhön.
Katsottiin kelloa -- tulitikkuja oli jäljellä viisi -- se näytti
puolta kahta. Chimb röykytti taas vimmatusti ja hengitti läähättäen.
Sitten hän rupesi röykyttämään harvaan ja hiljakseen. Nyt taitavat
Chimbin voimat olla lopussa, ajattelimme. Hän astui pois ikkunan
edestä ja sanoi:

-- Nyt pojat lähdemme! Ristikko on irti. Ei tarvitse muuta kuin
työntää se ulos.

Sytytettiin yksi jäljellä olevista viidestä tulitikusta. Katseltiin
ja koetettiin, olivatko rahamme tallella. Ne olivat kunkin
paidan alla pussissaan, ommeltuina rinnan kohdalle. Miehillä oli
myös housujen takataskussa nahkakotelon sisässä revolverinsa.
Chimbin pieni ja tehokas pistooli oli vaatteiden alla, vyötäisten
yläpuolella. Chimb työnsi ristikon alas, ja se helähti pudotessaan
kiveä vastaan. Ensin hyppäsi Charley, sitten Fred, sitten Chimb ja
viimeiseksi minä. Ensin katselimme ympärillemme vähän aikaa ja sitten
syöksyimme, Chimb etunenässä, niin kovaa kuin pimeässä taisimme,
matalaa muuriaitaa kohti, jonka yli helposti pääsimme. Nyt rupesi
takaamme kuulumaan väkivasaran paukutusta. Särjettiin ovea, jonka
ruostunut lukko oli meidät pelastanut.

Vanha laivahylky, joka oli kyljellään ylähangan puolella keskellä
satamatoria, oli merkkinä. Se näkyi läpi pimeän ja sumun ja ikään
kuin viittasi meille: tänne päin! Päästyämme laivahylyn ohi se
suojasi tietämme laivarantaan vihollisten luodeilta.

-- Ketä siellä?! huudettiin saksalaisesta laivasta, joka oli
kiinnitetty laituriin.

-- Pyydämme nöyrimmästi suojaa, sanoi Fred saksan kielellä.

-- Ja ruokaa, sanoi Mack englannin kielellä. Laivan kapteeni, joka
tänä levottomana aikana sattui olemaan valveilla, suostui laskemaan
meidät laivaan, kuultuaan, kuinka laitamme oli. Saimme paikan kannen
alla laivan peräpuolella. Tämä maan- eli oikeastaan vedenalainen
komero oli tyhjä. Sitä käytettiin tarpeen vaatiessa sairaalana. Kun
olimme saaneet piilopaikkaamme ruokaa ja vettä, nostettiin luukku
aukon päälle ja tämä peitettiin köysirojulla. Onneksi ei ketään ollut
näkemässä tuloamme rantaan ja laivaan.

-- Kauankohan tässä vieraskodissa saamme istua?! Annetaankohan
täällä niin runsaasti ruokaa, ettei kuole nälkään? Alku on ainakin
hyvä, australialaista säilykelihaa ja hyviä laivakorppuja, en nähnyt
ainoatakaan matoa. Siinä tietenkin tein väärin, että tarkastin. Eivät
madot minua haittaa, kun eivät vain päälle tuppaa tulemaan. Mikähän
aukko tuossa lautaseinässä on? Kyllä sen arvaankin, siitä hän pääsee
lastiruumaan, joka nyt on tyhjä. Ehkä saksalaiset pitävät meistä
huolen, vaikka en minä heihin paljon luota. Onhan Fred saksalainen,
siitä on meille etua.

Mackin lopetettua sanoi Fred:

-- Minun saksalaisuudestani ei ole paljoakaan apua, ainakaan
itselleni; päinvastoin. Olen karannut kaikkien saksalaisten
jumaloimasta sotalaivastosta, ja istun täällä kuin ruutitynnyrillä,
johon johtavan sytytyslangan toinen pää jo käryää.

-- Kyllä Jumala meidät täältäkin auttaa, kun vain rukoilemme
hartaasti, sanoi Chimb.

-- Kyllä kai se oli teidän esi-isienne "Suuri Henki", joka auttoi
meidät "kortekaalista", sanoi Mack.

Charley pudisti nyrkkiään Mackille, sanoen:

-- Pidä jo suusi kiinni, muuten...

-- Olkaa hiljaa, pojat, tämä puhehan voi kuulua ympäri koko laivan,
vieläpä maihinkin, sanoi Chimb.

-- Liittomme näyttää veisaavan viimeistä virttään. Minä ehdotan, että
heti kun tästä pulmasta pääsemme, Mack kulkee omaa tietään, sanoi
Fred.

Lamppu, jota oli muutettu paikasta toiseen, sen mukaan kuin sitä
paraiten tarvittiin, putosi lavitsalta lattialle. Onneksi se sammui
eikä särkynyt sytyttäen tulipaloa. Tulitikkumme eivät syttyneet.
Hetken hiljaisuus.

-- Nyt ei voi muuta kuin istua tai maata pimeässä ja tyytyä
kohtaloonsa, kunnes joku laivan miehistä tulee tänne. Se voi kestää,
mutta tuleehan joku viimein, sanoi Chimb.

Oli kulunut monta tuntia pimeässä, mutta koko aikana ei ollut sanottu
monta sanaa. Chimb huomautti, että yhden meistä aina oli pidettävä
vahtia, etteivät rotat hyökkäisi kimppuumme. Niitä tulikin tuon
tuostakin lastiruumasta ihan päällemme. Oli kaiken aikaa hiljaa
lattiata polkemalla peloitettava niitä. Yhden rotan, joka oli muita
rohkeampi, Fred potkaisi kuoliaaksi. Tämän vingahtaessa kuului
ruumasta rottapataljoonan vingahduksia vastaukseksi. -- Pidetään
varamme! Nämä satama- ja laivarotat ovat kostonhimoisia, sanoi Chimb.

Kuului sihinää ja hiljaista vikinää. Kerkisimme juuri nousta
seisoallemme, kun tusinan verran rottia ilmestyi ympärillemme. Nämä
kauhean iljettävät pedot kiipesivät salaman nopeudella ylös pitkin
ruumistamme. Oli täysi työ saada ne putoamaan lattialle. Kuinkahan
olisikaan käynyt, jollei yht'äkkiä olisi tullut kaksi miestä lyhdyt
kädessä ruumasta aukolle! Rotat hävisivät kuin salama.

-- Emme muistaneet sanoa teille, että täällä on noita rottapetoja.
Eivät kai ole puraisseet rikki kenenkään nenää tai korvia? Jos
joku tukkihumalainen mies makaisi täällä, niin rotat söisivät
hänet. Niillä on tapana aloittaa nenästä ja korvista. Kuulkaa
nyt, mitä meillä on sanottavaa ja kerrottavaa teille. Tämä yö on
ollut hyvin rauhaton. Ampumista on kuulunut monelta haaralta.
Laiturilla sivullamme on kävellyt partio koko yön. Se tuli tänne
vähän sen jälkeen, kun saimme teidät lastatuiksi laivaan. Eräs
upseerimies on käynyt kaksi kertaa kysymässä, onko täällä näkynyt
neljää miestä ja yhtä naista; ne ovat kapinallisia. Sitten tuli
tänne taas muuan toinen upseeri mukanaan satamamestari ja antoi
määräyksen meille samoin kuin noille kahdelle toisellekin laivalle
lähteä satamanselälle ankkuriin. Hinaaja laivan pitäisi tulla tunnin
kuluessa viemään meidät soveliaaseen paikkaan.

Meille tuotiin laivakorppuja ja säilykkeitä sekä kattilallinen teetä.
Lamppu oli kunnossa ja loisti niin kuin senaikaiset laivalamput
loistivat Kuulimme kannelta hälinää ja viimeksi kuulimme hinaustouvin
luisuvan laivan kokasta hinaajalaivaan. Muutamia komennussanoja, ja
laiva tuntui olevan irti laiturista.

-- Mennäänkö nyt hiiteen vai helvettiin? kysyi Mack Henderson,
oltuaan vaiti tuntikausia.

-- Ette te muut joudu hiittä pitemmälle, toista on minun poloisen.
Jos tänne tulee saksalainen sotalaiva, mikä on otaksuttavaa
-- niitähän aina risteilee näillä levottomilla Tyynenmeren
itärannikoilla turvaamassa Saksan alamaisia -- niin minä joudun
helvettiin, sanoi Fred.

Laiva lakkasi kulkemasta, ja ankkuri meni kovalla rytinällä
ja kolinalla pohjaan, vieden paljon kettinkiä mukanaan. Tällä
rannikolla ei ole oikeastaan mitään niemien tai saarien suojaamia
satamapaikkoja, vaan valtameri on heti edessä. Satamanselkänä on
ääretön Tyvenmeri. Eikä täällä niemien ja saarten piirittämiä
satamanselkiä tarvitakaan koska aina puhaltaa maatuuli, hiljainen
kaakkois-pasaadi. Ilma on kaunis aina. Vuodenajoista ei tiedetä
mitään, syystä ettei koskaan sada. Laivat ovat ankkurissa syvässä
vedessä, minkä vuoksi kettinkiä on ulkona noin kolme kertaa enemmän
kuin tavallisissa ankkurisatamissa.

Kului vähän aikaa, ennen kuin saimme nousta kannelle.
Hinaajalaivanhan täytyi lähteä pois ensin, muuten sen miehistö ja
luotsi olisivat nähneet meidät. Laiva oli komea parkkilaiva nimeltä
Cuxhaven, rakennettu Cuxhavenissa. Kapteeni oli ainoa saksalainen
laivassa. Upseereista ensimmäinen perämies oli skotlantilainen ja
toinen perämies australialainen. Kolmas perämies ja saksalaiset
merimiehet, joita oli puolet miehistöstä, olivat karanneet Callaossa.
Toinen puoli miehistöä, joka oli brittiläisiä, oli jäänyt laivaan.
Siis laivassa oli vain puolet välttämättömästä miesluvusta.

-- Hyvää huomenta! Kuinka olette nukkuneet? kysyi laivan kapteeni
hyvällä englannin kielellä, kun nousimme ihmisten ilmoille.

-- Ei puhuta nukkumisesta, herra kapteeni. Arvaattehan, että olemme
sotineet rottien kanssa koko yön. Mutta mitäpäs niistä, kiitämme
teitä sydämen pohjasta pelastuksestamme! Nahkamme säilyi toistaiseksi.

-- Miksi toistaiseksi? Minulla on teille ehdotus, jonka mielestäni
pitäisi tyydyttää ainakin teitä miehiä, ehkäpä myös signoritaa,
sairaanhoitajatarta. Heittäytykää levolle, kun olette peseytyneet.
Vettä, Perun vuoripuroista, meillä on viljalti.

Nukuttuamme muutaman tunnin -- kanssissahan oli seitsemän vapaata
makuusijaa -- havahduimme kuuden lasin lyömiseen. Kello oli kolme.

-- Päivälliselle! huusi kokki.

Me neljä söimme telttakatoksen alla kanssin kokkapuolella. Chimb,
joka oli nukkunut karanneen kolmannen perämiehen hytissä, aterioi
kajuutassa herrojen kanssa. Aterian päätyttyä istuimme kaikki viisi
kannella nauttien ihanasta ilmasta.

-- Mitähän se kapteeni aikoo ehdottaa meille? sanoi Chimb.

-- Ei ole vaikea arvata! Hän aikoo pyytää meitä pestautumaan
karanneiden miesten sijaan, minä sanoin.

-- Ei suinkaan minua, sanoi Chimb.

-- Kukapa tietää. Laivassa on ainakin yksi nainen.

-- Mitä sinä nyt lörpöttelet, West. Eihän täällä ole muita
saksalaisia kuin kapteeni itse, ja upseereilla ei ole lupa ottaa
vaimoansa mukaan merimatkalle, mutisivat toiset.

Kuitenkin olin nähnyt vilahdukselta nuoren naisihmisen pistävän
päänsä esiin kajuutan takaa, meidän noustessamme rotanluolasta.

-- Ei päivällispöydässä ainakaan naisihmistä esiintynyt, sanoi Chimb.

-- Kyllä täällä nyt vain on laivaan kuuluva nainen.

Istuessamme mietteissämme tuli luoksemme kapteeni kaunis nuori nainen
kainalossaan.

-- Minä olen kapteeni Franck ja tämä on tyttäreni.

Me sanoimme myös nimemme, joten esittäytyminen oli suoritettu.

-- Suostuisitteko ottamaan pestin laivaani? Kun määräys tulee,
olen valmis lähtemään johonkin guanon lastauspaikkaan ja sieltä
guano-lastissa Eurooppaan.

-- Emme tänään voi antaa teille vastausta, kapteeni, sanoin.

-- Niinpä niin. Tuumikaa asiaa, hän sanoi.

Kävelimme ympäri laivassa, joka oli todella komea ja hyvin hoidettu
alus, tutustuimme miehistöön sekä ensimmäiseen ja toiseen perämieheen
-- kolmashan oli karannut. Kaikki olivat mielestämme reilun näköisiä
ja mukavia miehiä. Kapteenin tytär Teresia tuli ujosti Chimbin luo ja
otti hänen kätensä.

-- Saanko olla ystävänne, signorita? -- Saanko minäkin olla teidän
ystävänänne? sanoi Chimb.

Molemmat tytöt menivät laivan peräpuolelle ja näkyivät vähän
ajan perästä istuvan käsikoukussa kajuutan katolla vilkkaasti
keskustellen. Ensimmäinen perämies ilmestyi keskikannelle
kalanpyydysvehje kädessään.

-- Kokki, tulepas tänne kalanperkausvehkeinesi!

-- Tulen, herra ensimmäinen perämies. Nyt alkoi kalanpyynti
ilta-ateriaa varten. Laivan sivu oli täyteen sulloutunut lentokaloja.
Nämä kalat ovat suuruudeltaan, näöltään ja maultaan samanlaisia kuin
meidän järviemme siiat, se ero vain, että evät ovat suuret kuin
linnun siivet ja on niiden taso samansuuntainen ruumiin kanssa eikä
poikittainen, kuten meidän kalojemme. Lentokalat hyppäävät vedestä
korkealle ja lentävät pitkät matkat suurien kalojen ahdistamina.
Purjehtiessa niitä ei voi pyydystää millään tavalla, vaikka niitä
ehtimiseen näkee lentävän.

Lentokalan pyydyksenä käytetään rautaristikkoa, jonka keskellä
olevaan tuppeen on kiinnitetty varsi. Vastakkaisella puolella
ristikkoa on kahdeksan väkäpiikkiä. Kalat ovat ihan lähellä
vedenpintaa vieri vieressä. Kun pyydys lasketaan omalla painollaan
kalaparveen, tarttuu sen joka väkään kala. Muutamassa minuutissa oli
tuulastettu lentokaloja riittävästi illalliseksi. Vähän loitommalla
laivan sivusta uiskenteli petokaloja. Mainittakoon niistä barakuto,
noin puolen tai koko metrin pituinen, hauen näköinen ja makuinen
petokala. Lentokalat pakkautuvat kiinni laivan sivuun, eivätkä lähde
siitä hätyyttämälläkään. Sitä vastoin petokalat ovat arkoja, eivätkä
uskalla tulla laivan sivulta ottamaan saalista.

Päivä alkoi mennä mailleen. Suuri, komea, punainen kuningatar aurinko
ei ollut enää kuin korennon korkealla äärettömyyttä muistuttavan
taivaanrannan yläpuolella. Laivan kannet oli puhdistettu. Monet
kymmenet taklaasiin johtavat, purjeiden ja raakapuiden hoitoon
ja johtoon kuuluvat köydet oli kääritty nauloihinsa. Keskikansi
oli tilava. Siinä olisi ollut tilaa vaikka tanssia franseesia.
Molemmat nuoret naiset tulivat, kädet toistensa vyötäisillä, alas
kajuutan katolta. Ylähangan puoleisessa kajuutan kulmassa heitä
vastaan tuli kapteeni, menossa peräkannelle. Tytär kuiskasi muutamia
sanoja isälle, joka katseli totisesti ja kieltävästi lapseensa.
Tytär katsahti vielä kerran, ihan kuin ohimennen, isäänsä, mitään
sanomatta. Silloin kapteeni veti suunsa hymyyn ja silitti tytön
kiharoita. Chimb toi Teresian luoksemme ja esitti meidät hänelle
meidän seisoessamme nojautuneina alahangan reilinkiä vastaan ja
katsellessamme aurinkoa, jonka alalaita juuri kosketti vettä.

Alkoi kuulua jouhisoittimien viritystä. Kajuutan katolla istuivat
kapteeni ja hänen molemmat upseerinsa. Kapteenilla oli suuri harppu
edessään, ja upseereista toisella sello ja toisella viulu. He
nousivat seisomaan ja soittivat iltarukouksen, johon laivamiehet,
lakki kädessään, ja Teresia yhtyivät. Kun viimeinen sävel oli
vaiennut, oli aurinkokin lakannut näkymästä. Pieni Chimb oli
langennut polvilleen liikutuksesta. Olihan hän Limassa ollessaan
kuullut soittoa ja laulua, ja hänellä oli itselläänkin kaunis ääni.
Mutta on sentään toista kuulla soittoa laivassa, jolla on valtameri
kaikupohjanansa. Sitten hän kai tunsi itsensä niin mitättömäksi
tuon sivistyneen tytön rinnalla. Teresia oli kyllä monin verroin
sivistyneempi, mutta niin vaatimaton ja antelias, että olisi
lahjoittanut pois enemmän kuin hänellä olikaan. Vähässä ajassa
Chimb oli tutustunut kapteenin tyttäreen. Teresia auttoi uuden
ystävättärensä kajuuttaan saamaan virvoitusta ja lohdutusta.

Kaakkoispasaadi, joka täällä korkeiden vuorten suojassa oli heikko,
oli nyt vastoin tavallisuutta tyyntynyt. Yökin jo lähestyi. Suurimmat
tähdet saattoi jo erottaa taivaalta. Me pakolaiset olimme ensin
päättäneet mennä aikaisin levolle, mutta emmehän mekään olleet
puusta tehtyjä, vaikka olimmekin hiljan olleet "vetäjinä", sen
jälkeen istuneet arestissa, ja viime yön viettäneet rottahelvetissä.
Tähtiyö Andeilla on suurenmoinen, mutta täällä vetten päällä se on
jumalallinen. Päätimme siis viipyä taivaan alla muutaman tunnin
iltayöstä. Kapteeni antoi meille luvan oleskella kajuutan katolla.
Chimb oli ottanut laivan prinsessan paksun huivin hartioilleen, mutta
heitti sen pian pois, sillä täällä oli yö lämmin, eikä kuten Andeilla
väliin hyvinkin viileä.

Etelä-Amerikan länsiranta on lämmin, mutta itäranta, jota vastaan
pasaadi puhaltaa, on viileä. Teresia oli pujahtanut kajuuttaan, joten
Charles ja minä jouduimme istumaan molemmin puolin Chimbiä. Tähtien
luku lisääntyi nopeasti. Etelässä matalalla näkyi komea etelänristi,
Crux australis, johon kuuluu yksi ensi luokan, kaksi toisen luokan,
yksi kolmannen ja yksi neljännen luokan tähti. Mainittu ryhmä ei
näykään tänne sen korkeammalta, koska se on Circum Polaris. Callao
sijaitsee 12°4' eteläistä leveyttä ja 77°14' läntistä pituutta.
Kuta eteläisemmällä leveysasteella ollaan, sitä korkeammalla on
etelänristi. Oli suurenmoista istua ankkurissa olevan laivan kannella
ja katsella Tyynenmeren, maailman suurimman valtameren, avonaiselle
selälle.

-- Tämä hetki on suurimpia elämässäni. Vähät menneistä
koiranpäivistä! Tämä korvaa moninkertaisesti kaikki!

-- Ei minulla tällä kertaa ole mitään halua Englantiin, sanoi Charles.

Samassa tuli laivan prinsessa ja otti Charlesin paikan, mutta hän ei
pitänyt sitä kauan.

-- Tulin vain sanomaan hyvää yötä. Tuletko kanssani, Chimb, vai
jäätkö kannelle?

-- Luulen, että saamme maanjäristyksen tänä yönä. Minua niin
painostaa. Ei ole vallan monta vuotta siitä, kun maanjäristyksen
yhteydessä suuri hyökyaalto vei laivat tältä kohdalta Callaon
torille, sanoi Chimb.

Menimme kuitenkin muut paitsi vahti viimein nukkumaan.

-- Earth quake (maanjäristys)! kuului monesta suusta samalla kertaa.
Ennen kuin kuulin tuon sanan, oli minussa hirveä vaiva. En tietänyt,
mikä minun oikein oli, mutta mielestäni koko ruumistani tärisytti,
ja olin tukehtumaisillani. Menin muiden kanssa heti ulos kannelle.
Laivan peräpuolelta kuului myös "earth quake". Kaikki seisoivat ja
katselivat toisiaan. Laiva tärisi ja mastot ja tangot sekä koko
taklaasi vapisivat niin, että luultiin niiden putoavan alas.

-- Kapteeni! Pistäkää ulos kaikki kettinki molemmille ankkureille,
huusi Mack Henderson.

Kaikki miehet ja naiset kiirehtivät kokkapuolelle. Toiset nostivat
ruumasta kettinkiä ja toiset pistivät sitä ulos. Salamoita iski
kaiken aikaa. Ei tarvinnut puuhata pimeässä. Tuon tuostakin tuli
aalto ja nosti laivan kokkaa. Tunsimme, miten ankkurit kyntivät
pohjaa. Mutta tunsimme myös, kuinka ne viimein tarttuivat kiinni.
Nyt ei pelätty niin paljon "torille" joutumista, jos vain kettingit
kestäisivät. Mutta voisivathan ne katketakin.

Kettingit kestivät. Me emme joutuneet torille, emmekä edes rantaan.

-- Mack Henderson! kuului kapteeni huutavan.

-- Täällä! vastasi Mack.

-- Kiitos teille! Te meidät pelastitte.

-- Kiittäkää tuota noin, hän meidät pelasti. Hän kuiskasi minulle:
"Entä ankkurikettingit, eikös niitä pidennetä."

-- Signorita Lauricocha! Kiitos teille! huusi kapteeni.

-- Muistelin kuulleeni sanottavan laivoista, jotka suuressa
järistyksessä joutuivat torille, etteivät ne olleet laskeneet
tarpeeksi kettinkiä, sanoi Chimb.

Päivän valjettua huomasimme kaikkien laivojen ajautuneen jonkin
verran rantaan päin. Ainoastaan yksi kuunari oli suuremmitta
vammoitta ajautunut rantaan. Mainittakoon, että nousu- ja pakoveden
erotus tällä rannikolla on suurimpia mitä tiedetään, nimittäin noin
neljäkymmentä jalkaa.

Iltapäivällä ankkuroi Callaon satamanselälle saksalainen sotalaiva.
Fred oli jo kaukaa nähnyt Saksan sotalipun mutta luuli laivan
laskevan ankkurinsa etäälle meistä. Laiva ankkuroikin Cuxhavenin
viereen.

-- Johan minut perii Saksan saatana! Tuo näyttää ihan tulleen minua
ottamaan, sanoi Fred. Me lohdutimme ystäväämme.

-- Kuka sinut täällä tuntee? Ole ihan huoletta, sanoimme.

Cuxhavenin lippu nostettiin tervehdykseksi Saksan sotalaivalle, kuten
asetus määrää. Vähän ajan kuluttua laski sotalaivasta vene Cuxhavenia
kohti. Ennätettiin tuskin saada paraatirappu paikoilleen, kun vene jo
oli sivullamme.

-- Onko täällä kapina? kysyi sotalaivan ensimmäinen upseeri.

-- On, vastasi kapteeni Franck.

-- Kuinka kauan sitä on kestänyt?

-- Neljä päivää, vastasi Franck.

-- Olemme matkalla San Franciscoon, mutta poikkesimme tänne, koska
ajat ovat kuukausia sitten täällä päin näyttäneet levottomilta.
Eihän meillä ole mitään tekemistä Etelä-Amerikan pikkuvaltioiden
kanssa. Tapelkoot, milloin tahtovat. Mutta meidän velvollisuutemme
on sekaantua leikkiin, jos kansalaisillamme on hätää täällä, sanoi
upseeri.

-- Ettekö suvaitse nousta laivaan, sanoi kapteeni.

-- Minulla ei ole määräystä siihen. Kai muistatte tehdä
vastavierailun?

-- Kyllä tiedän velvollisuuteni, vastasi kapteeni Franck.

Kapteeni Franck kävi sotalaivassa vastavierailulla. Hän kertoi sen
viipyvän Callaossa kapinan päättymiseen saakka. Tämän kuultuaan sanoi
Fred aikovansa hävitä Cuxhavenista heti sopivan tilaisuuden ilmetessä.

-- Ei semmoista tilaisuutta voi tulla. Sotalaivasta pidetään silmällä
kaikkea, mikä tapahtuu tässä laivassa ja koko satamassa. Parasta
on, että ilmoitamme Cuxhavenin kapteenille, miten asianlaita on ja
pyydämme hänen suojelustaan, jos vaara näkyy uhkaavan. Teidän on
pysyteltävä näkymättömissä, sanoi Chimb.

-- Kyllä minun on lähdettävä, ehkä jo ensi yönä, kun nousuvesi on
korkeimmillaan. Otan yhden noista korkkipoijuista, ne näkyvät olevan
käyttökuntoisia kaikki. Nousuvesi suuntautuu tuota metsänrajaa
kohti tuolla. Ei tällä rannikolla yleensä ole haikaloja. En ole
ainakaan nähnyt ainoatakaan. On mahdollista, että joudun surman
suuhun pakomatkallani, mutta parempi sekin kuin joutua isänmaani
säälimättömiin rautakouriin. Entä sitten häpeä, jonka isäni saisi
kärsiä, jos asiasta puhuttaisiin sanomalehdissä. Kukapa takaa,
ettei tuo sotalaivan päällikkö isänmaallisessa innossaan pane minua
riippumaan raakapuun nokkaan toisille varoitukseksi, sanoi Fred.

Äänettömyys vallitsi vähän aikaa. Sitten sanoi Mack:

-- Kuulin soutumatkalla sotalaivaan, sillä välin kun Cuxhavenin
kapteeni oli vastavierailullaan, että sotalaivalta puuttui useita
miehiä. He olivat karanneet Montevideossa. Kuulin myös, että oli
aikomus matkan varrella ottaa väliaikaisesti uusia miehiä, jos
semmoisia oli saatavissa. Kaksi miestä, jotka laivan ulkopuolella
olivat maalaushommissa, kertoivat tästä toisilleen.

-- Jos asiat ovat kuten Mack nyt on kertonut, on parasta, että me
kaikki turvaudumme pelastuspoijuihin ensi puoliyön aikana. Onhan
hyvin mahdollista, että sotalaiva ottaa meidät lainaksi toistaiseksi,
sanoin minä.

-- Sitäpä näyttää, ettei täällä ole viipymistä, sanoi Chimb.

-- Mitä varten meidän tarvitsee uimalla paeta? Voihan kapteeni pistää
meidät veneellä maihin, sanoi Charley.

-- Ei kapteeni siihen suostu, ja jos suostuisikin, niin venematka
yölläkin on vaarallinen. Vene on suuri esine, jonka maavahdit
huomaavat, ja sitä paitsi kuuluu airojen loiske ja kolina, sanoin
minä.

Teresia tuli ja vei Chimbin perän puolelle. He kävelivät edes
takaisin ja keskustelivat kiivaasti. Sitten kiersi Teresia kätensä
Chimbin kaulaan ja painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten ja rupesi
ääneensä itkemään.

-- Jos sinä lähdet pois, ei minulla ole ketään ystävää. Olla laivassa
näkemättä muita kuin miehiä, taivasta, vettä, kaunista ilmaa ja
myrskyä laivan ollessa satamissa, tai keinua aalloilla purjehduksen
aikana. Ei, minä tulen hulluksi.

-- Eihän sinun tarvitse olla merillä. Jää kotimaahasi, vastasi Chimb.
Onhan sinulla kai ystäviä siellä.

-- Ei minulla ole ystäviä Euroopassa, eikä minun kotimaanikaan ole
Euroopassa, se on Peru.

-- Vai Peru, sanoi Chimb. Kuinka tuo kapteeni, jota niin rakastat ja
joka näkyy rakastavan sinua, on joutunut sinun isäksesi?

-- Asia on yksinkertainen. Isäni oli Valparaisosta kotoisin olevan
chileläisen höyrylaivan perämies. Laiva, joka kuljetti sekä
matkustajia että tavaraa, kulki Valparaison ja Callaon väliä, joka
silloin oli vain Liman satama, eikä mikään kaupunki. Limassa isäni
tutustui ja rakastui äitiini. He menivät naimisiin. Äitini ja minä
asuimme ensin Limassa, mutta sitten muutimme Valparaisoon. Äitini
kuoleman jälkeen -- olin silloin kolmen vanha isäni, joka oli saanut
kapteenin paikan saksalaisessa laivassa, vei minut Hampuriin. Siellä
kävin koulua ja kasvoin seitsemäntoista vuotiaaksi. Nyt olen pari
vuotta kuljeskellut isäni kanssa meriä. Isäni ei tule toimeen ilman
minua. Hän on varakkaan puoleinen -- tämä laiva muun muassa on hänen
omansa -- ja sanoo olevansa onnellinen minun ollessani hänen luonaan.
Hän opettaa minulle meritiedettä loma-aikoina, ja loma-aikojahan
hänellä on runsaasti. Myöskin hän on opettanut minulle soittoa --
viulua ja huilua. Isäni on ottanut laivaansa upseereiksi etupäässä
soitannollisia miehiä. Vieläpä miehistökin rakastaa ja harrastaa
soittoa ja laulua.

-- Siinä suhteessahan minä ja neljä toveriani olisimme mahdottomia
tässä laivassa.

-- Cuxhaven hoi! kuului laivan sivulta. Sotalaivan vene, joka oli
menossa kaupunkiin, hiljensi sivuuttaessaan meidät.

-- Onko laivassanne ketään muita kuin saksalaisia?

-- Cuxhavenissa ei ole muita saksalaisia kuin kapteeni ja hänen
tyttärensä, ja miehistöstä on osa karannut, joten Cuxhaven ei ole
purjehduskuntoinen ennen kuin miehistö on täysilukuinen, vastasi
ensimmäinen perämies.

Laivan kapteeni tuli keskikannelle ja sanoi:

-- Minä luulen, että sotalaivan päällystö etsii miehiä niiden
tilalle, jotka siitä karkasivat Montevideossa. On mahdollista, että
se aikoo ottaa muutaman minulta, luultavasti jonkun teistä tai teidät
kaikki. Sen vuoksi neuvon teitä lähtemään täältä ennen kuin tuo
vene palaa. Koettakaa piilotella, kunnes kapina on ohi. Ei se monta
päivää enää voi kestää. Kun näette sotalaivan lähteneen, niin tulkaa
takaisin, jos haluatte.

Charley sanoi:

-- Kiitos teille, kapteeni. Ehdotuksenne on hyvä. Onhan mahdollista,
ettei rautatien rakennustyötä jatketa tällä kertaa valtiollisten
rettelöiden vuoksi. Kenties sotakin kohta syttyy Perun ja Chilen
välillä. Lähden sen vuoksi mielelläni laivallanne vanhaan Eurooppaan.
En ole merimies, mutta voinhan aina jotakin toimittaa.

-- Me toverit lähdemme siis kaikki, minä sanoin.

-- Ja luonnollisesti minä myös, sanoi Chimb.

-- Et sinä mihinkään saa lähteä, huusi Teresia.

-- Eihän teidän ole pakko lähteä. Te voitte tulla meidän kanssamme ja
muuttaa Eurooppaan, sivistyneisiin oloihin, sanoi kapteeni.

-- Paljon on asioita ja seikkoja, jotka minua pidättävät: Isänmaani,
isäni ja äitini, Victoria regia Lauricochan rannalla, -- ja entä nämä
toverit, joita rakastan ehkä enemmän kuin mitään muuta maailmassa!
Kuinka he voivat tulla toimeen ilman minua?

-- Etkö siis lainkaan välitä minusta, ja minä kun luulin saaneeni
sinusta ikuisen ystävän! Voi Chimb, älä jätä minua, tunnen itseni
niin yksinäiseksi ja juurettomaksi tällä laivalla!

-- Olin erehtynyt, kun luulin sinun vain kohteliaisuussyistä
osoittavan ystävyyttä vierasmaalaista kohtaan. Mutta nythän muistan,
ettet olekaan vieras näillä rannoilla. Äitisihän on täkäläisiä.
Toivon, että tapaamme joskus, mutta nyt meidän on erottava. Jumalan
ja esi-isieni Suuren Hengen avulla tulen luoksesi niin pian kuin
pääsen.



V.


Oli jo ilta ja tähdet alkoivat loistaa. Vene oli valmiiksi vedetty
laivan sivuun. Siinä oli kaksi tyhjää vesitynnyriä -- meidän piti
muka mennä noutamaan vettä pienen joen suusta, joka sijaitsee metsän
rajassa. Tämä pieni joki saa alkunsa Andeilta ja laskee Tyyneenmereen
vetensä, joka muodostaa kosken parikymmentä syltä rannasta. Se
tulee semmoista vauhtia de los Andeilta, ettei juuri ennätä lämmetä
matkallaan mereen. Vesi on otettava pakoveden aikana, ennen kuin
suolainen merivesi ennättää kosken kohdalle. Pääsimme kunnialla joen
suuhun ja nousimme maihin, jonka jälkeen vene kahden Cuxhavenin
miehistöön kuuluvan miehen soutamana lähti pois, täyttämättömine
vesitynnyreineen. Seisoimme vähän aikaa äänettöminä. Sitten kuiskasi
Chimb:

-- Meidän on kuljettava suoraan vasten tuulta. Se on heikko ja
tyyntyy joskus hetkeksi tykkänään. Silloin on parasta seisahtua. Pian
pasaadi taas hengittää ja ohjaa niitä, jotka ovat matkalla kaakkoa
kohti.

Kuljettuamme tunnin ajan pasaadituulen opastamina tasaisenlaista,
harvametsäistä maata, joka rupesi muuttumaan loivaksi ylämäeksi,
viittasi Chimb meidät seisahtumaan.

-- Kuulitteko mitään? Minun korviini oli kuuluvinaan raksahdus, sanoi
Chimb.

Me muut emme olleet kuulleet mitään, jonka vuoksi jatkoimme kulkuamme.

Jonkin ajan kuluttua Chimb kysyi taas:

-- Kuuletteko nyt mitään?

-- Nyt kuulemme hiljaista lirinää, sanoimme.

-- Oikein olemme kulkeneet. Tuo lirinä kuuluu samasta vuoripurosta,
jonka suulle tulimme veneellä, sanoi Chimb.

Saavuttuamme pienen joen luo rupesimme etsimään paikkaa, mistä kuivin
jaloin pääsisimme yli. Semmoinen löytyikin. Jokipahasen toisella
puolella riippui puun oksalla jotakin.

-- Käärmekö tuossa on? kysyi Mack.

-- Ei täällä käärmeitä ole, vastasi Chimb.

Riippuva esine oli kaksi toisiinsa kiinnitettyä revolveria ja
patruunavyötä. Täällä siis oli tai oli ollut kapinan kanssa
tekemisissä olevia ihmisiä.

-- Eiköhän käännytä ympäri nyt, sanoi Fred.

-- Ei se muuta asiaa. Ottakaa nuo vyöt, niistä voi olla meille
hyötyä, sanoi Chimb.

Charley ja Fred panivat vyöt ympärilleen. Kun olimme hiipineet pienen
joen vasenta rantaa ylöspäin ja päässeet kosken ohi, tuli suvanto,
jonka molemmilla puolilla, oli tiheä metsä. Suvanto, jota eivät
tähdet päässeet valaisemaan, näytti pikimustalta. Istahdimme suurelle
kivelle ja katselimme mustaa suvantoa, joka lepäsi edessämme suuren
lätäkön kaltaisena.

-- Kai voimme levähtää tässä jonkin ajan? kysyin.

-- Eiköhän vain liene viisaampaa jatkaa matkaa vastatuuleen. Tunnin
matkan päässä täältä on hazienda, johon meidän on pyrittävä. Siellä
pääsemme katon alle.

-- Mitähän tuolla mustassa vedessä liikkuu? sanoin. Hetken
katseltuamme ja kuunneltuamme olimme varmat siitä, että jotakin
elävää siellä oli ja liikkui.

-- Eihän täällä vain alligaattoreita mahda olla? kysyi Mack.

-- Ei täällä niitä eläviä ole, sanoivat Chimb ja Charley. -- Ennen
on täällä Andien länsipuolellakin ollut boakäärmeitä, mutta niitä
ei enää ole näkynyt vuosikymmeniin. "Metsäkissoja", jaguaareja ja
puumoja näkee vielä joskus.

-- Olen katsellut tuota pensasta kohti. Siellä on kaksi olentoa,
jotka liikkuvat ja hengittävät. Katselkaa tarkkaan te, signorita,
tuota mustinta paikkaa kohti, teillähän on paras näkö meistä
kaikista, sanoi Charley.

-- Aivan oikein, signor, siinä on kaksi ihmisen päätä, ja ne todella
liikkuvat ja hengittävät, sanoi Chimb.

-- Laske, Charley, pari luotia olentoja kohti, sanoi Mack.

-- Eiköhän ole parasta olla laskematta vielä, täällä voi olla
kymmeniä päitä. Jos me aloitamme, on sota valmis.

-- Olkoot eläimiä, ihmisiä tai perkeleitä, kyllä minä lasken, sanoi
Mack.

Kuului pang, pang! Laukauksiin vastasi hiljaisessa tähtiyössä,
pasaadin tilapäisesti levähtäessä, lähellä olevan kallion kohtisuora
seinämä. Jolleivät laukaukset ja niiden kaiku olisi rikkoneet
hiljaisuutta, olisi kuulunut molskahdus, jonka aiheutti kahden
ihmisenpään painuminen mustan veden pinnan alle. Kaiun vielä hiljaa
kuuluessa etäältä, erottui ihmisen ääni -- semmoisen ihmisen, joka on
niellyt mustaa mutaista vettä ja pärskii ulos sitä suun ja sieraimien
kautta.

-- Charley! Tunnetteko ääntäni? Lakatkaa jo ampumasta!

Mack laski taas, välittämättä huudosta, muutaman laukauksen ääntä
kohti.

-- Olkoon menneeksi, taistellaan sitten! Kaksi miestä ryömi vedestä
ja hävisi siihen suuntaan, mistä olimme löytäneet revolverivyöt.

-- Mitähän tästä oikein tulee, sanoi Fred.

-- Ei toistaiseksi mitään, sanoi Chimb. Minä ymmärrän yskän. Nämä
miehet, Michel Kellyn runnarit -- ettekö tunteneet tuon miehen ääntä
-- ovat itse joutuneet kiikkiin.

He ovat kapinallisia ja paloittelevat täällä. Kun kuulivat ihmisten
liikkuvan piilopaikkansa luona, he päättivät mennä veteen seisomaan
kaulaansa myöten. Sitä ennen he riisuivat revolverivyönsä, jotteivät
ammukset kastuisi. Kiireessä eivät enää joutaneet etsiä niille
parempaa paikkaa. Hakupaikalta kuului kirouksia. Kellyn "koirat"
laskivat tuhat tulimmaisia. Me istuimme ihan rauhallisina. Eihän
"koirilla" ollut ampuma-aseita. Tilanne oli muuttunut naurettavaksi.
Meillä oli kaikilla nälkä, etenkin Mack Hendersonilla ja väsymys myös
vaivasi.

-- En minä enää viitsi tänä yönä ottaa askeltakaan. Mikä hätä meidän
on olla tällä kivellä.

Vähän ajan kuluttua Mack kuorsasi. Asetimme "ankkurivahdin". Yksi oli
aina valveilla. "Koirien" leiristä kuului aivastusta ja yskimistä
kylmänpuoleisen kylvyn perästä.

Pasaadi havahtui ja otti taas ikuisen vahdinpitonsa. Sen
ravistellessa pois unen jätteitä rupesi metsä yht'äkkiä humisemaan,
ja de los Andes, joka oli yhteistoiminnassa pasaadin kanssa, lähetti
kolean hengähdyksen nukkujien leiriin. Chimb, joka oli nukahtanut
vahtivuorostaan huolimatta, havahtui ja nousi seisomaan. Häntä
värisytti, ja humiseva metsä nuhteli häntä huonosta vahdinpidosta.
Tähtien valo oli himmentynyt ja aurinko, joka vielä oli syvällä
taivaanrannan alapuolella, oli alkanut valmistella uutta päivää.
Fred ja Charley olivat riisuneet yltään "koirien" revolverivyöt.
Mack makasi hyvin täpärällä, kiven äkkijyrkällä reunalla,
"koirat" seisoivat kiven juurella, koettaen seipään avulla vetää
alas revolverivöitään. Chimb kiskaisi vyöt korkeammalle ja veti
Mackin ylemmäksi. "Koirien" koettaessa paeta, hän sitten huusi
rauhoittavalla äänellä:

-- Pystyyn, pojat!

Charley ja Fred ampuivat heti omilla revolvereillaan kumpikin
laukauksen. "Koirat" seisahtuivat ja ampuminen lakkasi.

-- Kuule Charley! Tunnetko minua? Olen John Stonefield, vanha
ylioppilastoverisi. Eihän ole vallan monta vuotta siitä, kun olimme
ystäviä. Sitten tulimme verivihollisiksi. Sinä tosin olit ja olet
vieläkin viaton. Kohtalo on syypää. Et tiedä, mitä asia koski, nyt
saat sen kuulla. Muistathan Mary-Ann Stonefieldin, tuomiorovastin
tyttären, minun serkkuni? Minä rakastin häntä, ja hän lupasi tulla
vaimokseni niin pian kuin olin suorittanut lainopilliset tutkintoni.
Hänen varakas isänsä, setäni, lupasi auttaa meidät alkuun. Sitten
tuli tuo onneton venematka Mersey-virran suun poikki, Liverpoolista
Birkenheadiin. Vene kaatui, kun meidän piti nousta maalle, ja sinä,
saatuasi suonenvedon, painuit pohjaan. Setäni ja Mary-Ann tulivat
rantaan meitä vastaan ja näkivät, kuinka sinua naaraamalla etsittiin
pohjasta. Kun sinut viimein saatiin maalle, olit hengetön. Sinut
kannettiin tuomiorovastin puustelliin, joka oli lähellä rantaa.
Lääkäri ja Mary-Ann hieroivat ja tohtoroivat sinua kauan. Viimein
lääkäri sanoi: 'Henki on paennut', ja lähti itse pois. Mutta
Mary-Ann ei lähtenyt luotasi, vaan jäi vielä koettamaan, voisiko
poislähtenyttä henkeäsi saada tulemaan takaisin. Tuomiorovasti auttoi
itse Mary-Annia. Minä olin mennyt toiseen huoneeseen varmana siitä,
että olit kuollut kuin tukki, peläten kuitenkin, että suuren ihmeen
kautta vahvistuisit. -- 'Hän virkoaa!' kuului Mary-Ann huutavan.
En tahdo jatkaa... Minä ja toverini, tuo toinen "koira", suuri
irlantilaisroisto ja Michel Kellyn veli, koetimme saada aseet pois
käsistänne, mutta kaakkoispasaadi, joka harvoin pitää ääntä, herätti
tuon tytön. Teillähän on ampumavehkeitä. Laskekaa nyt meidän koirien
omilla revolvereillamme luoti joko rintaan tai otsaan; minä takaan,
että aseemme tekevät kelvollista työtä! Teidän ei tarvitse sääliä,
sillä jollei tuo taivaasta tai helvetistä lähtenyt tuulenpuuskaus
olisi häirinnyt meitä, olisitte nyt kaikki vainajia.

Kun Stonefield oli vaiennut, seisoi Charley ajatuksiinsa vaipuneena
ja katseli vihamiestään, entistä ystäväänsä.

-- Mitä odotat? Laskekaamme jo roistot autuaitten metsästysmaille,
sanoi Mack ja kohotti revolverinsa; mutta Chimb väänsi sen hänen
kädestään ja painoi Mackin istualleen kivelle.

Tuo lyhyenläntä, leveäharteinen, voimakas skotlantilainen
nuorukainen, joka skandinavilaisesta sukuperästään huolimatta oli
kiukkuinen hätähousu, istui nyt hiljaa, masennettuna. Näöltään
hennonlainen, mutta ensiluokan teräksestä rakennettu komea tyttö
oli nolannut Mackin niin perinpohjaisesti, että hän siitä hetkestä
muuttui toiseksi mieheksi.

-- Mitäs noille nyt tehdään! sanoi joku joukosta.

-- Istukaa, miesparat, sanoi Chimb "koirille", jotka seisoivat
suorina ja odottivat kuolon kellon kumahdusta.

-- Johnny parka! Kohtalo on kouraissut sinua ihan liian
säälimättömästi. Tämä välikohtaus on, kuten lienee ollut
Birkenheadinkin tapaus, sallimuksen saattama. Tunnen sinut. Olet
ollut aikaisemmin gentlemanni ja voit uudelleen tulla siksi, jollet
jo lienekin. Et sietänyt aikaisemmin mitään puolinaista, siksi kai
olet koiranakin oikea verikoira. Mutta nyt et olekaan enää mikään
"koira". Vain gentlemanni panee rintansa ja otsansa maalitauluksi
viholliselleen.

Chimb, joka oli katsellut revolverivöitä ja toisessa näistä lukenut
John Stonefieldin nimen, otti vyön, hyppäsi kiveltä ja tarjosi
sitä kohteliaasti sen omistajalle. Tämä kiitti tyttöä ja antoi,
katseltuaan hetken ampuma-asettaan, sen tytölle takaisin.

Saavuimme kaikki, myöskin "koirat", saksalaiseen haziendaan. Kellyn
veli oli kuitenkin valvonnan alla, niin kauan kuin kapinaa kesti.
Pyysimme haziendan omistajalta ruokaa.

-- Onko teillä rahaa, millä maksatte ruokanne? kysyi saksalainen.
Olihan meillä vähän rahaa -- minulla oli paitani alla rinnan kohdalla
nuo kaksisataa dollaria, mutta olimme päättäneet olla tykkänään
rahanpuutteessa.

-- Ei meillä ole rahaa, mutta voimmehan työllämme maksaa ruokamme,
sanoi Chimb.

Saksalainen haziendan omistaja ja hänen täysikasvuinen poikansa
sijoittivat meidät eri paikoille. Chimb ja minä jouduimme
suunnattoman suuren löyhkäävän naudankallokasan luo. Siinä oli satoja
päitä, joissa oli tavattoman suuret sarvet. Päät olivat määräaikansa,
muutamia kuukausia, saaneet mädätä. Nyt oli aika irroittaa sarvet
haisevista ytimistä. Tämä tapahtui siten, että sarvia hakattiin
tukevalla tammipuisella kangella. Sarvien väliä oli noin sylen
verta. Työ oli tukalaa, sillä tämmöinen pää painoi paljon. Oli
täysi työ pidellä haisevaa häkkärää pystyssä hakatessa sarvia irti.
Sarvet samoin kuin eläinten nahatkin lähetettiin Eurooppaan tai
Yhdysvaltoihin. Eläimet olivat luultavasti villejä. Mistä niin paljon
kesyjä nautoja olisi saatu?

Oli vaikeata saada tavallisia työmiehiä tämmöiseen toimeen.
Mutta saksalainen piti varansa ja pani meidät, nälkäiset, tähän
inhoittavaan työhön. Jos olisimme kieltäytyneet, olisi hän uhannut
ilmoittaa meidät viranomaisille kapinallisina. Toverimme hän oli myös
pannut työhön, jota ei tavallinen vapaa työmies tee mistään hinnasta.
Seisoessamme tuon suuren sarvikasan päällä, jonne oli yhtä vaikea
kiivetä kuin päästä alas sarvien välitse, rupesi yhtäkkiä kuulumaan
outoa kiljuntaa.

-- Mitä tuo tietää? Onko se eläimen vai ihmisen ääntä? kysyi Chimb.

-- Jollen tietäisi, ettei Amerikan manterella ole leijonia, sanoisin
sitä leijonan karjunnaksi. Olen nähnyt leijonan ja kuullut sen
kiljuvan eläintarhassa. Ääni on ihan samanlainen.

Oli vähän aikaa hiljaa. Sitten rupesi tuo epämiellyttävä ääni taas
kuulumaan, tällä kertaa mielestämme likempää. Minä pujottelin sarvien
välistä alas ja hiivin ääntä kohti. Ilmetty leijonahan siellä seisoi
pensaiden takana! Nyt taitaa olla viimeinen päivä, ajattelin, ja
menin takaisin sarvikasalle. Päästyäni Chimbin luo, sanoin:

-- Kyllä se on elävä leijona, eikä se meitä säästä.

-- Myydään sitten henkemme niin kalliista kuin mahdollista. Jos
olisi meillä jättiläisen voimat, löisimme tuon metsän kissan mäsäksi
tuollaisella sarvipäällä, sanoi Chimb.

Seisoimme sarvien keskellä kanki käsissämme, antaaksemme pedolle
ainakin pari iskua.

-- Ei se nyt ainakaan purematta niele meitä, sanoin. Leijonan
karjunta kuului mielestämme taas pitemmältä. Kun ei sitä enää
kuulunut, menin katsomaan, näkyikö petoa enää. Kyllä se oli samassa
paikassa kuin ennen, mutta se oli häkissä! Häkki näytti hyvin
viheliäiseltä. Haziendan omistajan poika tuli kohta katsomaan,
kuinka työ oli edistynyt, ja kutsui meidät syömään. Hän kertoi
isänsä ottaneen leijonan pantiksi eräältä sirkusherralta, jolle oli
lainannut rahaa.

Syödessämme tuli muuan tasavallan sotamies haziendaan ja ilmoitti
kapinan loppuneen. Nousimme tämän kuultuamme puolinälkäisinä pöydästä
ja kiitimme saksalaista isäntäämme vieraanvaraisuudesta. Annoimme
sitten "koiralle", Kellyn veljelle, hänen aseensa ja laskimme hänet
menemään.



VI.


Seuraavana aamuna seisoimme kaikki, myöskin John Stonefield,
Malcolmin konttorirakennuksen edustalla. Olimme joutuneet siihen
suureen ihmisaaltoon, joka Castela Martasta tulvaveden tapaisena
vähitellen kohosi yhä korkeammalle, kunnes mainitun talon seinä
tuli vastaan. Emme tienneet, mitä asia koski. Tuskinpa sitä tiesi
moni muukaan tuossa ihmisvyöryssä. Chimb oli hävinnyt näkö- ja
tuntopiiristämme. Pitelimme nimittäin toisistamme kiinni, jottemme
joutuisi erilleen. Melu ja sorina esti äänemme kuulumasta Chimbille,
ja hänen äänensä meille. Me neljä, vieläpä uusi tuttavammekin, olimme
niin kiintyneitä Chimbiin, että olisimme olleet valmiit juoksemaan
vaikka tuleen hänen edestään. Mustasukkaisuus ei voinut tulla
kysymykseenkään, niin viisaasti Chimb itse oli asian järjestänyt.

-- Niin ja niin likelle, mutta ei sen likemmäksi! Chimb olisi antanut
henkensä jokaisen edestä. Ei kellään ollut etuoikeutta.

-- Viva la Peru! kuului yht'äkkiä tuhansista kurkuista. Mr. Malcolm
oli ilmestynyt parvekkeelle. Miekan helistys ei ollut vielä täysin
virallisesti lakannut. Mr. Malcolm puhui kansalle.

-- Ei teillä perulaisilla nyt ole aikaa pitää leikkisotaa, kun
maatanne paraillaan rakennetaan. Maanne rakennuksen olette
alkaneet viisaasti, tahtoessanne yhdistää rannikon kultarikkaan
ja hedelmällisen sisämaan kanssa. Tehän polveudutte kuuluisista
roomalaisista. Älkää tappako toisianne. Älkää seuratko Romuluksen
esimerkkiä, joka perustettuaan Rooman pöyhkeydessään tappoi veljensä
Remuksen. Jollei miekan kalistelunne heti lakkaa, niin lakkaa
rautatien rakennustyö.

-- Viva mr. Malcolm! Viva la Peru! kuului taas kansan suusta, niin
valtion miesten kuin kapinoitsijoidenkin. Nousuveden perästä seuraa
pakovesi. Ihmisaalto rupesi vetäytymään takaisin. Missä on Chimb?
kyselimme toisiltamme.

-- Chimb! Chimborazo! huusivat kaikki viisi yhdestä suusta.

-- Tuolla hän heiluttaa valkoista liinaa, sanoi Mack.

Chimb seisoi Castela Martan muuria vasten kovassa likistyksessä;
hänestä ei näkynyt muuta kuin käsi ja valkoinen huivi, jota hän
koetti heiluttaa. Häntä auttoi heiluttamisessa toinen, yhtä kovassa
likistyksessä oleva ihminen. Päästimme taas yhteishuudon:

-- Chimborazo!

Huivi heilui taas. Siis se oli Chimb. Nyt syntyi kansanvaellus
Castela Martan muuria kohti. Pakovesi pakkasi sinne uteliaisuudesta.
Ei enää näkynyt valkoista huivia. Kansa koetti vetäytyä takaisin,
mutta mahdotonta. Se mies, jonka teräksestä tehty Chimb oli
nolannut mustan lätäkön luona, Mack Henderson, tunkeutui kuin kiila
ihmismuuriin, John Stonefield kintereillään. Tuo lyhyenläntä harteva
nuorukainen nosti ihmisiä tieltään pois niin kuin nostetaan keiloja
keilaradalla, ja antoi ne Stonefieldin huolehdittaviksi. Ihmiskasan
alta löytyi ensin ylisairaanhoitajatar, Chimborazon opiston
johtajatar sisar Helena. Tämä huusi:

-- Auttakaa sukkelasti minut ylös täältä, ennen kuin muserran
kuoliaaksi Chimborazon!

Mack kantoi Chimbin yhtäpäätä lähellä olevaan sairaalaan lepäämään ja
saamaan hoitoa, jos hän sitä tarvitsi, Chimb sanoi meille:

-- Huomiseen! Tulkaa tänne minua tapaamaan.

Me muut menimme Malcolmin konttoriin tiedustelemaan töitä. Täällä
ilmoitettiin meille, että rautatien rakennustyö keskeytetään
toistaiseksi, ehkä puoleksi vuodeksi, syystä että Perun valtion
raha-asiat samoin kuin sen ja naapuritasavallan välit ovat kireät.
Vielä ilmoitettiin, että ne henkilöt, jotka ovat olleet rautatien
rakennustyössä taikka muuten tekemisissä sen kanssa, saavat huomenna
vapaasti matkustaa perille asti ja palata takaisin Limaan ja Callaoon
junassa, joka lähtee leiripaikalta. Kun huomisaamuna tulimme
sairaalaan, käski ylisisar Helena meidän odottaa.

-- Sisar Chimb pukeutuu parhaillaan. Hän lähtee tänään kello yhden
aikaan Oroyaan. Minähän kävin siellä Punaisen Ristin asioissa
kapinapäivinä. Minulla oli Chimborazoparalle surullisia uutisia; en
voinut ilmaista niitä hänelle eilen. Hänen tarvitsi nukkua yönsä
rauhassa. Malcolmin konttorista sain eilen tiedon junan lähdöstä.
Tunti sitten kerroin hänelle surullisen kerrottavani: Chimborazon
vanhemmat ovat kuolleet. Joukko petoja muutaman kiinalaisen johtamana
ovat murtautuneet sisään siinä luulossa, että siellä paitsi vanhempia
oli Chimb itse ja te neljä. Surmattuaan nukkuvat he ottivat rahat
ja polttivat talon poroksi. Vainajien luutkin, olivat niin tyystin
palaneet, ettei juuri mitään ollut jäljellä.

Ylisisar Helena kertoi vielä, että kiinalainen ja hänen kaartinsa,
yhteensä kymmenen miestä, oli saatu kiinni ja ammuttu.

-- Hyvää huomenta. Te ainoat ystäväni maailmassa! Minä lähden
keskipäivän aikaan kotini raunioille. Viimeistään viikon kuluttua
olen takaisin tässä samassa talossa Täällä on teille suuri siisti
huone toipuvien osastossa. Vieraanvaraisen isänmaani puolesta saatte
vapaan ylöspidon ja lääkärinhoidon, jos sitä tarvitsette. Tehän
olette sen ansainneet, koska olette raataneet Perun edistyksen
hyväksi.

Chimb oli aivan tyyni. Ei mikään ilmaissut sitä suurta muutosta, mikä
oli tapahtunut tai tulisi tapahtumaan hänen elämässään.

-- Minä luulen, etten tule kauan olemaan Perussa; eihän minua täällä
enää tarvita. Mutta luulen, että te tarvitsette minua ja minä teitä.
Saanko tulla kanssanne ja olla luonanne?

Ensimmäinen ja ainoa, joka antoi Chimbille vastauksen kysymykseen,
oli Mack. Me kaikki pidimme sanomattoman paljon Chimbistä. Pidimme
hänestä niinkuin voi pitää siitä, jolla on siivet, toisin sanoen,
jos koskisimme häneen, niin hän lentäisi pois, ehkä taivaaseen. Sen
vuoksi ei meillä muilla ollut valmista vastausta.

-- Me kannamme -- minä kannan teidät käsilläni läpi tulen ja
tulikiven maailman äänin, änkytti Mack. Chimb sanoi meille
hyvästit ja lähti huoneeseensa hänen oli ommeltava surunauha
hoitajatarpukuunsa.

-- Kukaan ei saa tulla junalle minua saattamaan.

Istumme junan viimeisessä vaunussa me neljä, matkalla Oroyaan. Juna
kulkee hiljemmin kuin ennen, -- tarkoitan meno- ja paluumatkaani
rautatierakennukselle. Kun menin sinne, olin ihan yksinäni. Kun
palasin, oli minulla neljä hyvää ystävää kanssani. Tällä kertaa en
mene Oroyaan samassa tarkoituksessa kuin silloin, vaan ihan toisessa.
Chimb ei tietysti tiedä, että olemme mukana. Hän nousi ennen
meitä vaunuun, joka on junan etupäässä. Junan ollessa hiljaisessa
kulussa me hyppäsimme viimeiseen vaunuun. Tuntia ennen junan lähtöä
päätimme lähteä mukaan. Kuinka olisimme voineet laskea Chimbin yksin
vaaralliselle retkelle, hänet, jolla ei ollut muita ystäviä kuin me
neljä! Tuskinpa hän olisi laskenut meitä neljää yhdessä tämmöiselle
seikkailulle. Söimme ennen lähtöämme vankan aterian, ja kuivaa evästä
oli mukanamme. Vettä oli vaunussa kaksi sangollista. Siis tulevaisuus
näytti loistavalta. Fred, joka oli kaukonäköinen, huomautti kuitenkin
päätään raapien, ettei kaikki ollut niin kuin pitäisi.

-- Mitäs puuttuu?! kysyimme.

-- Olen kyllä pönkittänyt nuo vesisangot, etteivät voi kaatua,
eikä vesikään voi läikkyä niistä pois, koska olen sitonut vanhat
purjekangaspalaset kanneksi, mutta vaunu voi kaatua.

-- Voihan se kaatua, mutta silloin on sinun pidettävä sankojen suut
ylöspäin, sanoimme.

Istuimme ja loikoilimme penkeillä. Meillä ei ollut mitään ruumiin
eikä hengen vaivaa. Ilma oli ihana, mutta näköala kammottava.
Katselimme vaunun peränpuoleisesta ovesta taakse jääviä maisemia.
Syviä rotkoja ja paljaita, elottomia vuorenharjanteita! Ei meitä
peloittanut laisinkaan. Olimmehan kokeneet monituisia erilaatuisia
vaaroja. Luulimme jo olevamme kuolemattomia. No ja entäs sitten,
jos kuolemakin kohtaisi! Juttelimme kaikenlaisesta maan ja taivaan
välillä. Täällä Andeilla pyrkii vähän väliä tulemaan nälkä, jonka
vuoksi suosittelisin laihoja ja vähäruokaisia menemään Andeille
oppimaan syömään. Mutta ne, joilla ei ole mitä söisivät, pysykööt
poissa. Siellä ei minun luullakseni elä montaa päivää ruuatta. Toista
oli meidän. Söimme syömistämme hyvää kuivaa evästämme ja joimme
ihanaa vuoripurovettä, jota Fred anniskeli tinapikarilla.

-- Pojat! Ei ole enää kuin pari kolme tuumaa sangon pohjaan,
huomautti Fred.

-- Ei hätää, onhan toinen sanko vielä täynnä, kohta tulee
vedenottopaikka.

Koetimme taas nukkua kovilla penkeillä. Kovalla olimme kyllä
oppineet nukkumaan, mutta emme kovassa röykytyksessä. Maallisessa
merenkäynnissä tulevat jäsenet ja koko ruumis kipeiksi, olipa
siihen tottunut tai ei, mutta merellisessä merenkäynnissä tulee
tottumattoman keskipalkkaan outo tunne, eikä ruoka tahdo pysyä
sisässä. Oli ollut jo monta vesipaikkaa, missä junamme oli seisonut,
mutta Chimbiä ei ollut näkynyt.

-- Mikähän Chimbiä vaivaa? Lieneekö hän sairas vai alakuloinen, kun
ei astu ulos jäseniään oikomaan, sanoi joku meistä.

-- Minä luulen, ettei hän ole junassa, sanoi toinen.

-- Pysyköön vain vaunussa, kyllä hän on mukana.

Olimmehan päättäneet olla näyttäytymättä ennen kuin saavumme perille.

-- Tunnin kuluttua juna seisahtuu ja jää viettämään yötä, sanoin.

Juna seisahtuikin kohta sen perästä lähelle siltaa, joka johti erään
rotkon yli. Perimmäisestä vaunusta näkyi junan etupää, koska rautatie
teki kaaren. Alas astui mr. Malcolm ja aikoi auttaa Chimbiä, mutta
tämä ei näyttänyt huolivan avusta, vaan hyppäsi itse alas. Mack veti
suutaan nauruun ja höpisi itsekseen:

-- Oikein tehty, Chimb, ettet ottanut vastaan tuon herran apua!

-- Ole vaiti, Mack, ja pysy nahoissasi, sanoin. Mr. Malcolm meni
sillalle ja tarkasti sitä. Sitten hän tuli takaisin ja huusi:

-- Jättäkää pois kaksi viimeistä vaunua!

Juna ajettiin sillan yli, ja meidän vaunumme työnnettiin sen perästä
miesvoimin ja kiinnitettiin taas junaan. Sivumennen nyökkäsimme
Chimbille ja nostimme lakkia mr. Malcolmille. Kuljettuamme puolen
tuntia ja saavuttuamme pienen ylätasangon tapaiselle paikalle
vuoristossa, jossa näköala oli vapaampi, seisautettiin juna, ja yön
vietto alkoi. Me neljä sytytimme lampun vaunussamme ja nautimme
eväitämme.

-- Syökää säästäväisesti, sanoi Charley.

-- Juokaa samoin! huusi Fred.

Se vesi, jota on saatu vesipaikoista, kelpaa tuskin veturin
juotavaksi, saatikka sitten ihmisten. Sanko ei ole enää
puolillaankaan. Radalla kävelivät junamiehet ja matkustajat,
yhteensä parikymmentä henkeä. Ei näkynyt uni maistuvan kenellekään.
Pelättiinköhän kapinallisten hyökkäystä? Tuskin sitä tarvitsi
pelätä. Sillä kapinalliset tai oikeastaan sala-ampujat olivat,
kuten muukin kansa, siksi taikauskoisia, etteivät olisi uskaltaneet
viettää yötä tässä kolkossa yksinäisyydessä. Minä puolestani
luulen, että unettomuus johtui Suuren Hengen läheisyyden tunteesta.
Jokainen pelkäsi tai häpesi pienuuttaan Suuren Hengen rinnalla, joka
liikkui äänettömästi ja näkymättömänä autiossa hiljaisuudessa. Mr.
Malcolm itse näkyi, ehkä enemmän kuin muut, huomaavan pienuutensa
ja tasa-arvoisuutensa kävellessään ja matalalla, ystävällisellä
äänellä puhutellessaan työmiehiään. Chimb oli ainoa, joka istui
vaunussa ajatuksiinsa vaipuneena. Ilma oli tyyni. Ainoastaan jonkin
kerran kaakkoispasaadin henki tuntui, mutta vain niille, jotka
tunsivat ja ymmärsivät sen. Ei se uskaltanut laskeutua häiritsemään
Suurta Henkeä, joka hallitsi Andeilla. Kuu oli täysi, mutta se
häpesi vaaleata valoaan tuikkivien suurten tähtien rinnalla.
Pasaadivyöhykkeessä tähdet näyttävät suuremmilta ja ovat ilman
läpikuultavuuden vuoksi loistavampia kuin muualla. Tähtikirkkaana
yönä -- ja täällähän yöt ovat aina tähtikirkkaita -- näkee tavallaan
paremmin kuin huonolla kuuvalolla meillä pohjolassa, sillä tähtien
valaistessa ei synny varjoja kuten kuun valossa...

       *       *       *       *       *

Oroyan hautausmaalle oli kaivettu hauta, johon Lauricochan
pariskunnan tomu yhteisessä kirstussa oli laskettu. Sen olivat
toimittaneet vainajien ystävät -- oroyalaiset ja rautatien leiriä
vartioivat sotamiehet.

Seuraavana päivänä tulomme jälkeen tapahtui siunaus. Keskiyön aikana
paloi metsässä lähellä Lauricochan poltettua asuntoa neljä nuotiota,
muodostaen neliön. Neliön sivujen pituus oli sata askelta. Kunkin
roihun vieressä istui intiaani täydessä juhla-asussa. Me neljä olimme
kuulleet, että jotakin tapahtuisi yöllä. Chimb oli ollut salaperäinen
ja tuskin suonut meille tilaisuutta sananvaihtoon. Hän vain toivoi,
että pysyisimme loitolla, kunnes hän olisi järjestänyt asiansa.
Päätimme luonnollisesti olla varuillamme ja pysytellä lähellä
Chimbiä, kulissien takana.

Jonkin matkaa yöllisestä näytännöstä oli kansaa, me muiden mukana.
Neliön keskipisteeseen oli levitetty härän vuota, jota oli ammoisista
ajoista käytetty istuinmattona sille, jonka intiaanikansa huusi
päällikökseen, tai joka perinnöllisesti otti päällikön viran.
Metsästä tuli Chimb ja laskeutui istumaan vanhalle härän vuodalle,
jossa ei enää ollut paljon karvoja jäljellä. Sitten toivat
vanhanpuoleiset, mutta suoraselkäiset intiaanit laatikon, jonka he
asettivat vuodalle, ja yksi heistä piti lyhyen puheen kielellä, jota
ei kukaan sivullisista ymmärtänyt. Tämän tehtyään palasivat intiaanit
roihujensa ääreen, ja Chimb otti laatikosta kultaketjun, pani sen
kaulaansa ja meni metsään samaa tietä kuin oli tullutkin. Intiaanit
sammuttivat kukin roihunsa ja kulkivat suoraselkäisinä perätysten
kohti metsää.

Kun tieto Lauricochan pariskunnan kuolemasta oli tullut vuorien
takana asuville intiaaneille, pitivät he kokouksen, jossa päättivät
lähettää lähetystön viemään Lauricochan tyttärelle kallisarvoisen
kultaketjun. Tämä olisi perintönä langennut Chimbin isälle hänen
isältään, mutta tuli nyt suoraan Chimbille. Mainittu ketju
merkitsi intiaaneille samaa kuin korkea ritarimerkki meillä, tai
oikeammin paljon enemmän, sillä se meni perintönä isältä pojalle.
Lauricocha-vainajan yli satavuotias isä oli päällikköjen läsnä
ollessa luovuttaessaan ketjunsa koroittanut Chimbin aatelisneidoksi.
Chimbin isän vanhemmat olivat vielä kastamattomia ja palvelivat siis
Suurta Henkeä. Näiden esivanhemmat olivat vuosisatojen kuluessa
vaeltaneet Keski-Amerikasta etelään päin ja tuoneet tuon vanhan
kallisarvoisen ketjun ja pyhän häränvuodan mukanaan.



VII.


Eräänä päivänä puolenpäivän aikaan saavuimme Limaan ja menimme
sairaalaan kuin kotiimme. Siellä otettiin meidät vieraanvaraisesti
ja ystävällisesti vastaan. Chimb hävisi heti, kun olimme syöneet
päivällisemme. Hänellä oli paljon asioita toimitettavana, juostava
virastoissa ja amerikkalaisessa pankissa. Emme nähneet häntä enää
sinä päivänä.

-- Signorita Chimborazo on käynyt mielestäni ylpeäksi. Eihän se
olekaan ihme, kun on perinyt niin paljon rahaa noin äkkiarvaamatta!
Ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, vaikka jäi orvoksi. Mitähän hän
aikoo tehdä rahoillaan? Luulen, että ylisisar Helena narraa häneltä
kaikki sairaalan ja kirkon hyväksi. Hän tekisi oikein, kun antaisi
meille sen verran, että edes saataisiin kunnolliset vaatteet. Jollen
olisi kaivanut häntä samoin kuin ylisisarta esille ihmiskasasta
Castela Martan muurin vieressä, olisi heistä nyt jäljellä vain muisto.

Emme viitsineet vastata mitään Mack Hendersonin laverteluun.

-- Hyvästi vähäksi aikaa, minä menen Englannin konsulinvirastoon,
ennenkuin on myöhäistä, sanoi Charley ja lähti ulos. Tunnin kuluttua
hän oli taas luonamme.

-- Nyt pojat menemme räätälin luo, mutta sitä ennen saat, Fred,
kuulla ilosanoman: saksalainen sotalaiva on tänä aamuna nostanut
ankkurin ja kääntänyt kokkansa etelää kohti.

-- Myllynkivi putosi kaulastani, sanoi Fred.

-- Puhuit räätälistä, Charley. Mitä tarkoitat? kysyi Mack.

-- Tarkoitan, että heti lähdemme tilaamaan vaatteita ja ostamaan
kenkiä. Konsuli neuvoi minulle paikan, mistä Liman ulkomaalaiset
ostavat vaatteensa ja kenkänsä. Ettehän pane pahaksi, jos minä...

-- Kyllä me, Charley, tulemme toimeen näillä vaatteillamme ja
kengillämme siksi kun pääsemme Englantiin. Pestihän meidän on kohta
otettava. Ei meillä tässä maassa ole mitään tekemistä, sanoimme.

Olimme olleet viikon Limassa. Syöneet hyvää ruokaa ja nukkuneet
sikeästi puhtaissa, mukavissa vuoteissa. Joka päivä olimme
pyörähtäneet Callaossa, joko junassa tai jalan. Meillä oli nyt hienot
puvut yllä. Kiireestä kantapäähän olimme herroja. Ystävämme Charley
oli maksanut kaikki.

-- Kyllä minua vähän hävettää herrastella Charleyn kustannuksella,
sanoin.

-- Älä ujostele! Charleylla on paljon rahaa. Hän on sähköteitse
konsulinviraston kautta saanut "plenty of money" (paljon rahaa),
sanoi Fred, jonka saksalaisuus väliin tuppasi tulemaan esille.

Eräänä päivänä, juuri aikoessamme hämärissä palata kotiimme Limaan,
huomasimme, että Callaon rantatorille oli ilmestynyt sirkusteltta.
Näytännön piti alkaa tunnin kuluttua, ja piletinhinta oli yksi sola
(dollarin arvoinen). Ostimme neljä pilettiä ja jäimme odottamaan
näytännön alkamista. Kävellessämme rantaa pitkin tulimme sille
kohdalle, josta ankkurissa olevat laivat näkyivät.

-- Tuollahan näkyy ihan Cuxhavenin paikalla englantilainen laiva,
lippu kahvelin alla, sanoi Mack.

-- Mutta sehän on Cuxhaven, sanoi Fred, vaikka sillä on Englannin
lippu. Vannon, että se on Cuxhaven!

Kinatessamme, oliko laiva Cuxhaven, lähti siitä vene satamaa kohti.
Odotimme, kunnes vene laski laivasiltaan. Maalle nousivat kapteeni
Franck ja hänen tyttärensä.

-- Hyvää päivää, pojat! Olipa onnen potkaus, että tapasin teidät,
sanoi kapteeni.

-- Missä signorita Chimborazo on? Niin, tiedänhän, että Chimborazo on
kuollut. Meille ilmoitti boardingmaster Michel Kelly, että te muka
olitte kaikki kuolleet. Mutta tehän olettekin säilyneet, ja Chimb
yksin on kuollut, sanoi Teresia itkien, ja painoi kasvonsa isänsä
rintaa vastaan.

-- Itke lapseni, se antaa lohdutusta. Mennään pois laivaan. Aioimme
mennä sirkukseen, mutta emme taida nyt surun vuoksi voida. Emme
oikein voineet uskoa mr. Kellyn puhetta, vaan olimme siinä toivossa
ja uskossa, että hänen kertomuksensa oli huhua. Nyt vasta voimme
todeta surullisen uutisen.

-- Minä uskoin, että Suuri Henki suojelee ainoata ystävääni, sanoi
tyttö.

-- Mutta eihän Chimb ole kuollut! sanoimme. Saanko koskaan nähdä
Chimbiä?

-- Chimb on Limassa, ja huomenna tuomme hänet Cuxhaveniin,
vakuutimme. Nyt on aika mennä sirkukseen. Tulkaa mukaan, kapteeni ja
neiti, sanoi Charley.

-- Minulla on paljon kertomista ja puhumista teille, siksi ehdotan,
että jättäisimme sirkuksen, sanoi kapteeni.

-- Kertokaa ja kysykää sitten.

Torven ääni kuului teltalta. Narri seisoi suuren, ylösalaisin
käännetyn laatikon päällä ja puhalsi pasunaa. Sitten hän yhtäkkiä
hävisi -- laatikon pohja petti. Se kuuluikin asiaan. Kansa huusi
Viva! (eläköön). Jonkin aikaa katseltuamme tavallisia sirkustemppuja
rupesi seinän takaa, sieltä missä taiteilijat, niin kaksi- kuin
nelijalkaiset ja vieläpä jalattomatkin oleskelevat silloin kuin ei
heidän vuoronsa ole olla näyttämöllä, kuulumaan ilkeä ääni, joka oli
poikkeus ohjelmasta.

-- Tuon äänen olen ennenkin kuullut, sanoin tovereilleni.

Hetken perästä vedettiin näyttämölle rautahäkkivaunu, jossa oli
leijona -- sama ränsistynyt vaunu ja sama leijona, joka saksalaisen
haziendalla oli peloittanut Chimbin ja minut silloin, kun hakkasimme
irti sarvia härkien päistä. Piti näytettämän, kuinka pedolle
syötetään eläviä koiria. Tämänlaatuista näytöstä Perun työkansa
mielellään katseli.

Täällä Etelä-Amerikan länsirannikolla oli koetettu saada aikaan
härkätaistelunäytöksiäkin, mutta yritys oli mennyt myttyyn. Ehkäpä
täällä ei löytynyt tarpeeksi äkäisiä härkiä, eikä Don Quixoten ratsun
heimolaisia. Suurimpana syynä siihen mahtoi sentään olla intiaanien
halveksiva suhtautuminen härän tappajiin ja hevosten rääkkääjiin,
samoin kuin tämänlaatuisen raakuuden ihailijoihin.

Pieni vikkelä koira pantiin ensin häkkiin, mutta ennen kuin
vanhanpuoleinen, liialla ruoalla lihotettu leijona kerkesi kääntyä
antaakseen koirapoloiselle kuoliniskun, oli tämä pujahtanut
rautatankojen välistä ulos. Nyt peto vimmastui ja rupesi pyrkimään
samasta raosta ulos koiran kimppuun -- ja luultavasti myös katsojien
kimppuun. Peto levitti raon niin suureksi, että sen yksi käpälä ja
pää jo olivat ulkona. Ei olisi tarvittu pitkää aikaa, ennen kuin
koko elävä olisi ollut häkin ulkopuolella. Silloin se tuskin olisi
tyytynyt vain koiraan, joka sitä paitsi oli jo kaukana. Ihmiset
huusivat ja ryntäsivät teltan takaseinän kautta ulos. Se ei ollut
vaikeata, seinä kun oli vanhaa mätää purjekangasta.

Mutta kun hätä on suurin, on apu lähinnä. Eräs mies, suuri roisto,
ehkä Callaon suurin, joka istui kaksi penkkiriviä meidän takanamme,
syöksyi pedon eteen juuri kun se oli pääsemäisillään ulos häkistään.
Hänen oli pysyteltävä tarpeeksi pitkällä pedon häkin ulkopuolella
olevasta käpälästä, sillä peto koetti saada miestä kynsiinsä. Hän
ampui, pistoolinsuu käännettynä maahan päin, pedon pään läpi luodin.
Muuta ei tarvittu.

-- Missä on Teresia? kysyi kapteeni.

-- Täällä, vastasi tyttö ja puristi Mackia kaulasta. Mack oli
heti hälinän alkaessa ottanut tytön syliinsä, ettei tämä joutuisi
tallattavaksi.

-- Minun on tavattava tuota herraa tuolla, miestä, joka pelasti
meidät pedon hampaista, sanoi kapteeni ja osoitti kädellään.
Hänen piti hankkia minulle miehiä. Olen pian lähtövalmis. Määräys
lastinottopaikasta on tullut. Lastia, guanoa, otetaan kahdesta
paikasta, Huanillasista ja Chinchisaarilta, jotka ovat lähellä Perun
rannikkoa.

Mies, joka oli ampunut luodin leijonan pään läpi, seisoi selin
meihin, mutta tunsimme hänet sittenkin. Mr. Kelly! huusi kapteeni.
Kelly kääntyi ja tuli luoksemme.

-- Hyvää iltaa, sanoi Kelly. Mehän tunnemme toisemme. Mitäs herroille
kuuluu? Kysymykseni onkin turha, koska näen, että elätte ja olette
pirteitä kuin Pohjanmeren makrillit, ja sitten niin komeissa uusissa
puvuissa! Teille, kapteeni, täytyy minun ilmoittaa, etten ole
onnistunut saamaan miehiä laivaanne. Tässä on ollut tuo kapinapahanen
haittana, ja sitten sekin, että molemmat asiamieheni ovat olleet
kadoksissa. He olivat kapinallisia ja joutuivat kiinni. Jolleivät
ole kaatuneet kahakassa, niin joutuvat varmaan seinää vasten
seisomaan. Tämä kapinahan on jo ollut pari viikkoa selvä, mutta
ampumaharjoituksia on Limassa pidetty harva se päivä. Huomenna kuuluu
olevan viimeinen. Sen pitää päättyä ennen auringon laskua. Auttakoon
pyhä Patrik niitä poloisia, jotka ovat kaatuneet seisoessaan seinää
vasten, ja olkoon heidän sieluparoilleen hienotunteinen. Hyvästi nyt,
kapteeni, ja te vanhat uskolliset ystävät! Jumalan kiitos, ettei
välillämme ole ollut väärää sanaa eikä vähintäkään erimielisyyttä.

Michel Kelly oli siis se suuri mies, joka tarkkakätisenä ja
-silmäisenä kuuluisalla revolverillaan ampui luodin leijonan kallon
läpi. Nämä revolveripistoolit olivat avarapiippuiset, ja niiden
ruutipanos kolme kertaa niin suuri kuin nykyisten. Tietysti luoti oli
suhteellinen panokseen. Se meni kolmen ja puolen tuumaisen Florida
Peach Pine -lankun läpi.

-- Mihin nuorukaiset aikovat yöksi?

-- Koska nyt on jo myöhä ja pimeä eikä tähän aikaan mene junaa
Limaan, vietämme yömme täällä jossakin hotellissa, sanoin.

-- Täällä on vain yksi hotellintapainen, sanoi Fred.

-- Siis tulette Columbiaan.

-- Ettekö tarkoita Cuxhavenia, sir? sanoin.

-- Cuxhavenia ei enää ole. Minä möin Cuxhavenin brittiläiseen
Columbiaan.

-- Puolet Cuxhavenistahan sinä möit, isä, sanoi Teresia.

-- Niin, puolethan minä vain möin. Omistan puolet laivasta, ja toisen
puolen omistaa muuan yhtiö Victoriassa, joka on pieni kalastajakylä
mainitsemassani Columbiassa. Laivan nimi on nyt Columbia,
rekisteröity Victoriassa, jonka vuoksi se käyttää Englannin lippua.
Niin kauan kun minulla on osake-enemmistö, olen kapteeni laivassa, ja
on minulla kaikissa suhteissa määräämisvalta.

-- Kiitos, kapteeni! tulemme Columbiaan yöksi.

Olemme taas saaneet olla "venehessä vetten päällä", nauttineet
ihanasta kaakkoispasaadista sen puhaltaessa veden yli ja todenneet,
että se aina puhaltelee ulos raitista henkeään tarvitsematta
koskaan vetää sisään uutta. Olemme myöskin todenneet, että vanhat
sananlaskut, kuten "suutari pysyköön lestissään" ja "luonto se
tikanpojan puuhun vetää", pitävät paikkansa. Siis merelle, merelle,
niin pian kuin mahdollista. Kapteeni Franck on pyytänyt meitä
ottamaan pestin Columbiaan.

Teresia lupasi polvillaan kiittää meitä, jos toisimme Chimborazon
mukanamme. Tähän vastasi suorasuinen, ehkäpä hieman kasvattamaton
Mack: -- Minä kannan hänet tänne, jos saan neiti Teresialta suutelon.
Tähän Teresia vastasi vähän aikaa tuumittuaan: -- Te saatte kaikki
minulta muiskun, jos suuni kelpaa, kun vain tuotte Chimbin.



VIII.


Istuimme kaikki ruokapöydän ääressä sairaalan hotellissa, ylisisar
Helena ja Chimb pöydän toisella puolella ja me neljä sen toisella.

-- Nyt, poikakullat, kun viimeinkin taas olemme yhdessä, tahdon
huomauttaa, että te olette niin kuin ennenkin rakkaat poikani ja
minä teidän oma Chimbinne. Kaikki kyselyt siitä mitä on tapahtunut
kuluneiden viikkojen aikana, saavat molemmin puolin jäädä tekemättä.
Huomispäivästä emme puhu mitään, ja koettakaamme myös olla
ajattelematta sitä. Kaikkivaltias Suuri Henki hoitakoon asiat!

-- Amen! lisäsi Mack.

Oli laitettu hernekeittoa Chimbin pyynnöstä. Hän oli kuullut meidän
kehuvan tätä ruokalajia parhaaksi, mitä merimiehelle voi tarjota.

-- Pea soup (hernekeittoa)! huudahti Mack, mutta samassa tuli sisään
hengästynyt nuorukainen ja antoi ylisisar Helenalle kirjelapun, jonka
tämä, vilkaistuaan päällekirjoitusta, ojensi Chimbille.

-- Rakas sisar! teillähän on pari hevosta ja vaunut, tarvitsen niitä
heti, sanoi Chimb.

-- Vaunut ja hevoset ovat maalla hakemassa ruokatavaroita eräästä
haziendasta, mutta luulen niiden pian palaavan, sanoi ylisisar Helena.

Tuossapa ne tulevat, sanoimme. Juoksimme kaikki rattaiden luoja
rupesimme purkamaan kuormaa. Se oli tehty vilauksessa. Chimb riensi
sisään ja toi sieltä kaksi sairaanhoitajanhattua ja punaisella
ristillä merkittyä valkoista nauhaa.

-- Mitä nyt? sanoi ylisisar.

-- En jouda selittämään, nouskaa vaunuihin!

Me neljä emme tietysti tietäneet, mitä asia koski, mutta ymmärsimme,
että jostakin erikoisesta oli kysymys. Ylisisar, joka ei ollut
vanhanpuoleinen, mutta paksunpuoleinen kuten ylisisaren tulee olla,
teki ristinmerkin, joka merkitsi, että täytyy alistua Kaikkivaltiaan
tahtoon. Hän huokasi pari kertaa ja rupesi sitten tuumimaan,
millä kurin pääsisi pakahtumatta ja halkeamatta rattaille. Hänen
ei kuitenkaan tarvinnut kauan aprikoida. Fred ja minä hyppäsimme
rattaille ja kiskoimme käsistä, samalla kun Mack ja Charley nostivat
ja tuuppasivat takaa. Chimb asettui kuskipukille, jossa oli tilaa
kahdelle, ja otti ohjakset kreolipojalta.

-- Minä hoidan ohjaksia, hoida sinä ruoskaa, sanoi Chimb pojalle ja
hoputti hevoset heti nelistämään.

Tämä päivä oli viimeinen, jona sai ampua kapinallisia; niin oli
sotaneuvosto määrännyt. Itse sodassa ei kaatunut monta miestä
kummaltakaan puolelta, mutta kylläkin jälkiselvittelyssä. Ehkäpä
pääasiallisesti sellaiset, joista yhteiskunta tahtoi päästä eroon,
saivat heittää henkensä. "Omnia pro patria."

Selvittelypaikalla oli aamupäivinä käynyt paljon kansaa katsomassa,
kuinka pienen tasavallan vähälukuista väestöä vielä vähennettiin, ja
olisiko ampumapaikalle vietyjen joukossa ystäviä taikka vihamiehiä.
Moni jo seinää vasten asetettu pelastui hyvämaineiseksi tunnetun
kansalaisen tai jonkun mahtihenkilön väliintulon johdosta.

Tänä viimeisenä ampumapäivänä, auringonlaskuun ollessa enää puolisen
tuntia, käveli kaksi miestä edes takaisin seinän lähistöllä. He
olivat jo pari tuntia odottaneet elämää taikka kuolemaa. Nyt kun
armonaikaa oli vain puoli tuntia jäljellä, he eivät enää uskaltaneet
odottaa elämää. He ajattelivat menneisyyttään ja syyttivät kohtaloa.
Upseeri, jonka toimeksi tämä hirveä ampumakomennus oli joutunut,
oli hermostunut. Häntä inhoitti tämä ihmisten teloittaminen. Hän
rukoili itsekseen jumalaa lähettämään jonkun, kenen tahansa, tulemaan
ja sanomaan: 'Päästäkää nuo ihmisraukat!' Aurinkoa näkyi vielä
vähän. Sen heijastus vanhan ruutikellarin kupariräystäästä paistoi
tuomittujen kasvoihin.

-- Aurinko tuli sanomaan meille hyvästi, sanoi toinen miehistä.

Se oli Kellyn veli. Toinen tuomituista, John Stonefield, pani
kätensä silmiensä eteen ja sanoi: -- Minun elämäni on ollut paljasta
erehdystä, kyllä tietäisin, kuinka eläisin, jos saisin alkaa
uudestaan.

Chimb oli suuri eläinten ystävä. Hänen sydäntään kirveli huonojen
hevosparkojen ruoskiminen. Tien puolivälissä elukat seisahtuivat,
eivätkä liikkuneet enää paikaltaan.

-- Anna hevosten levähtää vähän aikaa ja käännä sitten kotiin päin.
Kyllä ne kotia aina jaksavat. Pidä hyvä huoli ylisisaresta.

Sitten Chimb lähti jatkamaan matkaansa juosten. Hän juoksi minkä
jaksoi ensimmäisen virstan, mutta oli erehtynyt voimiinsa nähden.
Toisen virstan hän vuoroin käveli, vuoroin juoksi. Kolmannen hän
käveli, vähän väliä pysähtyen. Ylämaa oli nujertanut hänen voimansa.
Hyväsydäminen komennusupseeri katseli viimeiset minuutit ennen
auringonlaskua kiikarillaan joka taholle, toivoen vielä näkevänsä
jonkun ihmisen. Hän näki jotakin, joka kiinnitti hänen huomiotansa.
Limaan päin johtavalla tiellä näkyi valopilkku, joka liikkui.

Chimbhän se oli, joka siellä ryömi kuoleman paikkaa kohti.
Auringonheijastus vanhasta ruutikellarin kupariräystäästä oli
sammunut, mutta nyt itse aurinko paistoi Chimbin suureen, valkoiseen
hattuun, ja tämä heijastui nuoren upseerin kiikarin linssiin.

-- Laskekaa kivääri jalalle. Kaksi sotilasta menköön taluttamaan
taikka kantamaan tänne tuon sisaren.

Kahden sotamiehen kantamana Chimb saapui perille, huiskuttaen
vaikeata liinaa. Sotamiesten laskettua Chimbin maahan, sanoi nuori
upseeri: -- En tarvitse selitystä, rakas sisar! Miehet ovat vapaat.
Kiittäkäämme kaikki jumalaa, joka lähetti teidät ja auringon
avuksemme.

Yö on jo puolessa, istumme pöydän ympärillä samassa huoneessa,
josta meille tuli niin äkkinäinen lähtö muutama tunti sitten, juuri
hernekeittoa pöytään tuotaessa. Entisten lisäksi on täällä nyt John
Stonefield. Michel Kellyn veli erosi Chimbistä ja Stonefieldistä
heidän saavuttuaan Liman kaupunkiin. Kaiketi hän on Michel Kellyn
luona, joka toistaiseksi viettää yönsä Limassa, koska ei uskalla
pimeän tultua olla "laitumillaan" Callaossa. Stonefield-parka
on saanut kylvyn ja perinpohjaisen puhdistuksen ja istuu nyt
kanssamme, puhumatta mitään. Hän on puettu sairaalan puhtaisiin
vaatteisiin. Charley aikoo viedä vanhan Oxfordtoverinsa räätäliin
huomispäivänä. Chimb on merkillisen pirteä siihen nähden, että on
taasen käynyt ankaran puristuksen läpi. Ei ole kauan siitä, kun
hän makasi ihmiskasan alla, eikä siitä, kun hän oli hautaamassa
vanhempiansa. Hänen sielunsa on sähköä ja salamaa, ruumiinsa parasta
terästä ja sydämensä kultaa. Lämminsydäminen sisar Helena on myös
jotakuinkin kunnossa, vaikka hänelläkin oli omat seikkailunsa
takanaan. Kreolipojan kääntäessä huolimattomasti hevosia olivat
rattaat kaatuneet, ylisisar oli pudonnut kärryistä ja saanut itse
keinotella itsensä takaisin ajopeliin. Kuultuaan ammuttaviksi
tuomittujen elämänhistorian, hän sanoo koettavansa toimittaa Kellyn
veljelle, joka on oikeauskoinen katolilainen, hyväpalkkaisen paikan
sairaalassa, jossa hän saa käydä lähetyssaarnaajan koulun ja sitten
lähteä kauaksi Andein toiselle puolelle kastamaan intiaaneja oikeaan
uskoon.

Tämä on viimeinen ilta, jonka istumme vieraanvaraisessa sairaalassa.
Huomenna kello kahdeksan aikana aamulla lähdemme Callaoon. Siellä
on monta laivaa, joissa saamme hyvän kortteerin. Ehkä joudumme heti
"Columbiaan". Uudesta ystävästämme, entisestä runnarikoirasta, on
meidän myös pidettävä huolta. Chimb on ilmoittanut joka tapauksessa
jättävänsä synnyinmaansa. Siis menemme kaikki viisi, ehkäpä
Stonefield kuudentena, samalla laivalla vanhaan Eurooppaan.

On pidetty monta puhetta, joissa on ylistetty Perun korkeita vuoria,
sen tavantakaisia kapinoita ja maanjäristyksiä puhumattakaan sen
todellisesti suuresta vieraanvaraisuudesta. Fred on taannut,
ettei saksalaisiin ole luottamista. Hän saksalaisena tuntee sen
joukon. Mack on sanonut, että ylisisar Helena on liian paksu, jonka
vuoksi pieni lähetyssaarnaretki ei olisi hullummaksi. Ylisisar on
varoittanut Chimbiä kääntymästä protestanttiseen uskoon. Chimb on
suudellut ylisisaren kättä ja tämä Chimbin otsaa.



IX.


Seuraavana aamuna söimme tukevasti, ja sitten junalla Callaoon.

Mietittyämme viikon ajan, toisin sanoen tultuamme monen mutkan
perästä lähtöpaikkaamme takaisin, jouduimme Columbiaan. Kun
merimies, kärsittyään kurjuutta, vaaroja ja nälkää, yht'äkkiä joutuu
herkkupöydän ääreen, ei hän tiedä, mistä aloittaa. Callaossa oli
useita laivoja, ja niissä tarjolla monta edullista paikkaa. Mutta ne
eivät sentään vetäneet vertoja Columbian tarjoamille. Eräänä iltana,
mönsträttyämme aamupäivällä Englannin konsulinvirastossa Limassa,
saavuimme laivaan, jonka piti seuraavana aamuna nostaa ankkuri.
Columbia oli määrätty Huanillasiin lastaamaan guanoa, tuota maan
mainiota linnun kultaa, joka panee viljan kasvamaan niin kovasti,
että kuuluu kauaksi. Meitä oli yhteensä kahdeksan: Chimb, pestattu
kokin apulaiseksi, me neljä, John Stonefield, Americo Pedro ja John
Kellyn veli Andrew. Viimeksi mainittu ("koira"), entinen merimies,
oli Stonefieldin ja Chimbin puoltolauseella saanut paikan, ja
näyttikin jo matkan alusta asti ansainneensa sen. Piru oli tykkänään
jättänyt hänet, se ei viihtynyt todellisen ukovaisen katolilaisen
sydämessä ja ruumiissa. Americo Pedro, nuori upseeri, sama mies, joka
ampumapaikalla johti tuota kauheata komennusta, oli ennen kapinaa
saanut apurahan ja määräyksen lähteä johonkin Euroopan suurvaltioon
opintomatkalle. Miehistön luku oli siis täysi, mutta nuorimman
upseerin paikka vielä täyttämättä, ja se annettiin minulle.

-- Tervetuloa! Olkaa kuin kotonanne, sanoivat kapteeni ja hänen
tyttärensä.

Kun jokainen oli löytänyt paikkansa, ja vanha miehistö siistinyt
laivan ja huuhdellut kannet yöksi, rupesi satamanselältä ankkurissa
olevista laivoista kuulumaan kahdeksan lasia, ja tähdetkin alkoivat
loistaa.

-- Parasta on, ettette ota soittokoneitanne esille, sanoi kapteeni,
kun upseerit tulivat kajuutan katolle.

-- Ajattelimme soittaa lähtö virren Callaolle.

-- Luulen, että Tyynenmeren pohja pian antaa meille lähtötäräyksen.

Kohta sen jälkeen kuului: -- Valmiit laskemaan ankkurikettinkiä!
Neljännestunnin kuluttua rupesivat mastot ja tangot tärisemään.
Kettingit liukuivat ulos. Tärinä oli kovempi kuin viime kerralla, ja
kesti kauemmin aikaa, mutta mitään hyökyaaltoa ei tullut.

Seuraavana aamuna jätimme Callaon. Olemme juuri ankkuroineet
Huanillasin kohdalle, noin puolen virstaa rannasta. Ankkuripaikkamme
ei laisinkaan näytä satamalta. Valtameri ei muodosta pienintäkään
mutkaa rannikkoon, joka kulkee suorana viivana luoteesta kaakkoon,
niin kauas kuin silmä kantaa molemmille puolille. Näköala on synkkä:
lounaisessa maailman suurimman valtameren ääretön selkä; koillisessa
de los Andesin harmaanruskea harjanne joka nousee merenpinnasta noin
neljänkymmenen asteen kulmassa. Ei näy mitään, mikä muistuttaisi
elämää. Ei puuta, ei ruohoa, ei yhtään lintua; kaiken näkyvän peittää
guano. Linnut eivät voi pesiä täällä, syystä että ammoniakkipitoinen
guano polttaisi munat.

On ymmärrettävää, että guanoa ei ole niin paksulta, että sitä
kannattaisi ruveta ottamaan mistä hyvänsä. Ainoastaan eri paikoista
Andein rinteiltä läheltä meren rantaa sitä kannattaa ottaa. Kun ensin
on tutkittu ja löydetty paikka, missä guanoa on riittävästi, vuokraa
sen jokin ulkomainen yhtiö määrävuosiksi. Huanillasin oli vuokrannut
muuan ranskalainen yhtiö Perun hallitukselta kymmeneksi vuodeksi.
Tämmöinen väliaikainen lastauslaitos tulee hyvinkin kalliiksi. Siihen
kuuluu elevaattori siltoineen. Korkeata, vuoren sivusta lähtevää
ja elevaattoriin päättyvää siltaa myöten lykätään kiskoja pitkin
pieniä guanovaunuja. Kun näiden pohja avataan, juoksee guano torvea
myöten alas proomuun. On huomattava, että proomu ei pysy paikallaan
kuten alus, joka on kiinnitetty tavalliseen laivasiltaan, koska
ikuinen maininki heittelee sitä edestakaisin. Sitä varten on proomu
kiinnitetty siten, ettei se pääse vähääkään liikahtamaan, silloin
kun guano juoksee siihen torvea myöten. Sillan alla, rantakalliossa,
on vahva rengas ja sitä vastapäätä merenpohjaan kiinnitetty poiju.
Näiden väliin on pingoitettu kaapelitouvi, joka kulkee proomun yli
ja on lujasti kiinnitetty sen sekä kokkaan että perään. Siten proomu
pysyy ihan liikkumattomana. Jos se vähänkään liikkuisi, menisi kallis
guano mereen. Maininkien käydessä vesi usein alenee proomun alla,
jolloin tämä joutuu kaapelitouvin varaan. Silloin on vaara tarjona
proomumiehillä ja myös proomulla itsellään, joka voi murskautua
rantakalliota tai siltapylväitä vastaan.

Ennen pitkää, sen jälkeen kun tämmöisestä guanorikkaasta paikasta
on alettu ottaa guanoa, nousee tähän paikkaan "guanokaupunki",
jonka talot ovat lautahökkeleitä tai purjekangastelttoja. Kaupungin
asukkaina on muutama sata kiinalaista ja satakunta työnjohtajaa,
insinööriä ja kauppiasta. Kiinalaisia käytettiin siihen aikaan
työmiehinä, syystä että olivat halvempia ja ehkäpä ahkerampiakin
kuin muut. Nämä oli sopimuksen mukaan pestattu määrävuosiksi ja oli
niiden päiväpalkka, pyhäpäivät mukaan luettuina, yksi sola päivää
kohti. Perulainen sola, joka on dollarin arvoinen, ei ole suuri raha
täällä, jossa kaikki on tavattoman kallista. Se riittää kuitenkin
kiinalaiselle päiväpalkaksi, kuuluupa siitä liikenevän toinen puoli
säästöönkin. Oli tapana sanoa, että autiolla meren luodollakin asuva
kiinalainen rikastuu.

Guano-kaupungeissa, jotka häviävät heti varaston loppuessa, on
muitakin asukkaita: nimittäin meriväkeä. Laivoja on ankkurissa
vähintään kymmenen, mutta usein montakin kymmentä, odottamassa
lastausvuoroansa. Kun vuoro viimein tulee, saadaan päivässä
ehkä yksi pieni proomullinen lastia. Siinä syy siihen, että
guanonlastauspaikalla saa maata kuukausia.

Kun lähenimme Huanillasia, tuli kuusihankainen vene meitä vastaan. Se
laski laivan sivuun, miehet nousivat laivaan, ja vene kiinnitettiin
laivan perään. Luotsiahan täällä ei tarvittu, mutta vene toi
satamaeskaaderin miehiä auttamaan uutta tulokasta ja sanomaan
sille: Very welcome! (tervetuloa). Kaikki laivat, kansallisuuteen
katsomatta, nostivat lipun kahvelin alle, ja se sai siinä liehua
auringon laskuun asti. Kun molemmat ankkurit oli laskettu, purjeet
jiikattu ja sidottu, raakapuut prassattu suorakulmaisesi laivan
pituussuuntaan nähden ja laitettu vaakasuoraan, puhdistettiin laiva.
Sitten seisoimme kaikki ja katselimme työmme lopputulosta.

-- Kyllä täällä tulee elämä yksitoikkoiseksi, sanoi Charley.

-- Muusta viisi, kun vain ei kuolla nälkään! Onhan noita kaloja
yllinkyllin, mutta kuka niitä viitsii ikuisesti syödä. Muutumme vielä
lentokaloiksi, sanoi Mack.

Huanillasissa on tällä kertaa seitsemäntoista laivaa, niistä kuusi
englantilaista, muut saksalaisia ja ranskalaisia.

Ei ole puutetta ruoka-aineista, kuten Mack luuli. Tänne tuodaan
teuraskarjaa, vihanneksia ja säilykkeitä. Täällä saaduista herkuista
mainittakoon numero yhtenä Perun mainiot perunat. Peruhan on näiden
juurikasvien kotimaa. Täältä ne ovat levinneet ympäri maapallon.
Nämä perunat ovat näöltään ja suuruudeltaan kuin suurenlaiset munat
ja väriltään vaaleankeltaiset. Ne ovat kalliita, jota vastoin
vihannekset ja hyvä naudanliha on halpaa. Vesi, jota tuodaan tänne
erityisillä vesilaivoilla, on kallista. Täällähän ei sada koskaan,
eikä täällä ole kaivoja eikä lähteitä -- eikä Moosesta, joka
sauvallansa löisi vuoreen vesisuonen.

Yksitoikkoista täällä ei ole. Laivojen asukkaat vierailevat ahkerasti
toistensa luona. Kaikki ovat hyviä ystäviä ja "kansalaisia"
keskenään. Jos jossakin laivassa satutaan tarvitsemaan lisää
miehiä, lähettävät toiset laivat apua. Talkootyön päätyttyä
tulee illansuussa "rahteerinki". Tällä ei ymmärretä syömistä ja
juomista, kuten ennen vanhaan hyvään aikaan Suomen maataloissa
ja kartanoissa, vaan vilkasta tanssia ja leikkiä talkoolaivan
kannella. Naisista pyrkii olemaan puutetta talkootanssiaisissa, mutta
siitäkin pulmasta selviydytään kutakuinkin. Hätä on aina ollut,
on vieläkin ja tulee ikuisesti olemaan suurin keksijä. Iältään
nuorimmat ja kasvultaan pienimmät merimiehet saavat syntyä uudelleen.
Kädenkäänteessä he pukeutuvat purjekangastohveleihin, tilapäisiin
naishattuihin ja rimssuhameisiin. Tämmöisissä tanssiaisissa on ilo
aina korkeimmillaan. Niissä tanssitaan sekä vanhoja hyviä tansseja
että myös ennen tuntemattomia. Soittokoneita on viulu, kitara,
huilu, torvi, ja joskus englantilainen harppu. Oli meillä kuitenkin
todellisiakin naisia. Paitsi Chimbiä ja Teresiaa oli laivastossamme
kapteenien tyttäriä ja keski-ikäisiä rouvia, sekä pieni japanitar ja
mulattityttö, kaikkiaan kymmenen kappaletta. Siis kokonainen tusina
naisia. Charley oli erehtynyt ennustaessaan yksitoikkoisuutta.



X.


Kaksi viikkoa oli kulunut siitä kun ankkuroimme. Emme tiedä,
milloinka tulee meidän vuoromme lastata. Eilen saapui tänne komea
amerikkalainen fregattilaiva, mutta melkein yhtä komea saksalainen
fregatti lähtee tänään pois, saatuansa täyden lastin. Siis laivojen
lukumäärä, seitsemäntoista, jää entiselleen. Columbian koko
miehistö Frediä lukuunottamatta muistelee kaihoisasti niitä iloisia
konsertti- ja tanssi-iltoja, joita on vietetty Deutschlandin kannella.
Deutschlandilaiset ovat järjestään kaikki soitannollisia neroja,
vieläpä sen lisäksi iloisia ja sivistyneitä ihmisiä. Deutschland
on koululaiva, johon korkeasukuiset ja rikkaat saksalaiset ovat
uskoneet laiskanpuoleiset, mutta ei suinkaan aina tuhmapäiset
poikansa oppimaan huutia ja saamaan harjoitusta. Pikku Teresia on
kulkenut allapäin pari viime päivää. Ei ole enää nuori paroni --
yhdeksäntoistavuotias -- huomeniltana, meidän juhlamme luisuessa
telakalta, opettamassa ja tanssittamassa tyttöä; mutta johan tyttö
oppikin skottiksen, niin kuin sitä tanssitaan Berliinissä, vaihtaen.
Kaikkien kuudentoista laivan liput ovat liehuneet poislähtevien
ystävien ja mahtavan yhdistetyn Saksan kunniaksi kello kahdeksasta
saakka aamulla.

Heti aamiaisen jälkeen kerääntyi Deutschlandin ympärille kuusitoista
venettä -- neljä miestä airoissa ja peränpitäjä viides kussakin.
Miehet kiinnittävät veneensä laivan sivuun ja nousevat kannelle.
Paljon ja raskasta työtä on tehtävä. Pitkät ankkurikettingit on
hiivattava sisään ja ankkurit saatava laivaan. Purjeet irroitettava
kääreistään ja nostettava ylös. Tämän lisäksi sen seitsemän muuta
parsselia tehtävä. Kaiken yllämainitun tekee ystäväpataljoona. Laivan
omat miehet ja upseerit samoin kuin nuo laiskat, mutta viisaspäiset
kokelaat, seisovat kädet taskussa ja vetelevät lähtösauhuja. Naiset,
jotka ovat mukana, seisovat Deutschlandin kannella katsellen vilinää
ja keskustellen poislähtevien kanssa.

-- Tavataankohan enää tässä maailmassa, sanoo kapteeninalku,
yhdeksäntoistavuotias paroni von G. Tyttö juoksee vieressäni seisovan
Chimbin luo ja painaa kasvonsa hänen rintaansa vastaan. Tämä on
hänen vastauksensa paronipojan kysymykseen. Kaikki on nyt sikäli
lähtövalmista, että vain toinen ankkuri vielä lepää merenpohjassa,
mutta sen kettinki näyttää ylösalas, jolla ymmärretään, että
tarvitsee vain pari kertaa painaa edestakaisin hiivauskoneen tankoja,
niin Deutschland on erossa Perun valtakunnan maasta. Me veneiden
johtajat komennamme miehemme veneisiin. Chimb ja Teresia jäävät
vielä laivaan. Kuusitoista venettä valjastetaan Deutschlandin eteen
ja hinaus alkaa -- täällä ei ole hinaaja-aluksia. Kun laiva on
saatu puolen virstan verran eteenpäin, saa se tuulta siipiinsä ja
hinaus lopetetaan. Laivan hiljaa lipuessa eteenpäin lasken veneeni
sen sivuun, autan naiset siihen, mutta samalla hyppää paronipoika
veneeseen pitäen kiinni köyden päästä. Hän suutelee Chimbin kättä
ja Teresian suuta. Hän tuli kuin salama, suuteli kuin salama ja
pomppasi veneestä takaisin kuin salama. Deutschland laskee lippunsa
kolme kertaa ja ankkuriin jääneet kuusitoista laivaa, joihin myös
on liittynyt amerikkalainen seitsemästoista, vastaavat. Lakattuani
heiluttamasta hattuani katsahdin alas. Teresia oli polvillaan veneen
pohjalla, pää Chimbin sylissä...

Chimb sanoo Teresialle: -- Itke, lapsi, anna kyynelten vuotaa.
Isoisälläni, täysiverisellä intiaanilla, oli tapana sanoa: 'Suuri
henki kokoaa helmet'. Intiaanilla on lupa itkeä, mutta ei nauraa.

Eilen lähti Deutschland. Tänä päivänä on paljon puuhaa, meille on
tuotu proomu, jolla saamme lähteä guanoruiskun alle. Tämä proomu saa
sitten olla käytettävänämme niin kauan kuin sitä tarvitsemme.

Ensin irroitimme purjeet tuuleentumaan, ja sitten lähdimme kuuden
miehen seurassa proomulla odottamaan vuoroamme päästäksemme
guanoruiskun alle. Olemme kunnialla tuoneet ensimmäisen "kultalastin"
Columbiaan Ne miehet, jotka tuovat "kullan", ovat vapaat muusta
työstä. Heti kun proomu on saatu laivan sivuun, on heidän työpäivänsä
päättynyt. Toiset laivamiehet nostavat lastin proomusta laivaan ja
tasoittavat sen laivan ruumassa. Guanolastaus ei ole rasittavaa.
Proomumiesten työaika supistuu neljään tai viiteen tuntiin. Toisten
työaika on pitempi, mutta työ paljon helpompaa. Proomumiehet saavat
soutaa täyteen lastatun proomunsa, ja se on raskasta. Kun miehissä
taas olimme saaneet purjeet käärityiksi ja takaisin muutenkin
reilaan, alkoi laivan siistiminen sekä miesten peseytyminen ja
pukeutuminen. Kohtahan alkavat tanssiaiset!

Nämä illanvietot laivoissa kaukaisen Tyynen valtameren itärannikolla
oli aiottu niin miehistöä kuin päällystöäkin varten. Orkesterissa
soitti tavallisesti miehistöön kuuluvia henkilöitä, mutta usein
siihen kuului päällystöäkin -- kuitenkaan ei kapteeni itse.
Deutschlandissa ja Columbiassa juhla alkoi soitolla kajuutan
katolta. Muissa laivoissa ei ollut niin soitannollista päällystöä
-- Deutschlandin päällystö ja moni sen miehistä olivat miltei
taiteilijoita. Laiskat paroninpojathan ovat usein liiankin
soitannollisia.

Miehistöön kuuluvat nuorukaiset, joiden joukossa melkein aina
oli laiskoja herraspoikia, alkoivat tanssin isolla kannella,
orkesterin soittaessa kajuutan katolla. Vieraat, naapurilaivojen
päällysmiehet ja naiset -- jos niitä oli -- istuivat "oman talon"
herrojen kanssa myös kajuutan katolla. Ei ollut tanssi kauan ollut
käynnissä, ennen kuin joku upseeri tuli jonkun herrasnaisen kanssa
keskikannelle. Kohta olivat kaikki katolla istujat mukana leikissä.
Sitten tuli rohkein naisista ja vei jonkun nuoren, korean ja
notkean jungmannipojan lattialle -- ja kohta ei ollut tanssisalissa
mitään arvorajaa. Jungmannit, matruusit ja kokit pyörittivät
harvoja naisia ujostelematta. Pasaadituuli vei ilonäänen ja melun
valtamerelle. Tanssimme oli parhaassa vauhdissaan, kun amerikkalaisen
fregattilaivan Philadelphian vene laski sivullemme. Satuin olemaan
paraatirapun luona ja otin vastaan jenkkikapteenin tehden kunniaa,
ehkä enemmän tähtilipulle kuin Philadelphian päällikölle. Tämä antoi
käyntikorttinsa ja sanoi: -- Antakaa tämä Columbian päällikölle. Vein
kapteeni Franckille kortin, jossa oli J. C. King -- Master of the
ship Philadelphia.

-- Tervetuloa, mr. King. Te olette ainoa Yhdysvaltain edustaja
täällä. Olkaa hyvä ja nouskaa laivaani.

-- Täytyneehän minun astua laivanne kannelle sen verran, että voin
sanoa käyneeni luonanne vierailulla. Muutenhan on tapa täällä uudessa
maailmassa, että aikaisemmin paikkakunnalle tulleet ensin saapuvat
tervehdyskäynnille. Olen koko päivän odottanut turhaan, jonka vuoksi
tulin tänne katsomaan, onko täkäläisten joukossa semmoisia, joiden
luo kannattaa mennä.

Astuttuaan laivamme kannelle, jossa Mack Henderson yksin tanssi
steppiä ja katsojat vimmatusti taputtivat käsiään, kääntyi Julius
Caesar King ympäri ja lähti pois, koska veneeseen jääneet naiset
saattoivat hermostua -- he eivät olleet tottuneet kuulemaan
tämmöistä melua. Kapteeni Franck ja minä seisoimme paraatirapulla
kohteliaisuuden vaatimusten mukaisesti, ja katselimme vieraan lähtöä;
oikeastaan olimme uteliaita katselemaan naisia veneen peräpenkeillä.
Nämä puhuivat hermostuneesti kapteeni Kingin kanssa ja näyttivät
happamilta. Sitten katsahtivat he meihin rukoilevasti, mutta loivat
heti katseensa alas ja näyttivät neuvottomilta. Julius Caesar
kääntyi meihin päin ja alkoi uudelleen kivuta rappuja ylös. Hänen
selkänsä ei enää ollut yhtä suora kuin ensimmäisellä kerralla. Hän
oli kumarruksissa ja katsoi alaspäin. Me peräydyimme paraatirapulta
kannelle, King perässämme.

-- En tiedä, kuinka minun olisi aloitettava. Häpäisen itseni ja
koko kansani. Ei vapaan miehen pitäisi mennä naimisiin. Mutta on jo
myöhäistä katua. Tuo laiva, tarkoitan Philadelphiaa, on minun, ja se
on vain pieni osa siitä, mitä tulen vanhan isäni kuoltua perimään.
No niin -- nuo naiset, vaimoni ja hänen sisarensa, tahtovat tanssia.
Minä en mene noutamaan heitä veneestä. Tulkoot itse, jos saavat
tulla, tai istukoot missä istuvat ja nauttikoot muiden ilosta.

-- Kapteeni King on hyvä ja seuraa minua, sillä välin mr. West tuo
naisenne laivaan.

-- Sanon vielä pari sanaa teille, kapteeni Franck, ja teille, nuori
mies. Älkää menkö naimisiin! Mutta jos piru kohtalon nimessä narraa
vaimon niskaanne, niin älkää ottako häntä mukaan merelle. Minä olen
komentanut laivoja ja miehiä, mutta naisia en kykene komentamaan.

Saatuani käskyn, vein amerikattaret laivan peräpuolelle, jossa
sääty- ja arvohenkilöt oleskelivat. Esittelin: -- Mrs. King ja mikä on
nimenne, miss? kysyin rouva Kingin sisarelta. Sisarukset katselivat
kysyvästi toisiaan. Viimein sanoi se heistä, jonka olin esitellyt
mrs. Kinginä:

-- Nimestä ei ole niin väliä, hän on minun sisareni.

-- Mrs. Kingin sisar, esittelin, ja sillä nimellä hän alussa
sai kulkea. Mrs. Fiddler oli ainoa talkoovieras, joka kiinnitti
huomiota siihen, ettei rouva Kingin sisaren nimeä ollut mainittu.
Hän nyrpisti nenäänsä eikä antanut kättänsä "sisarelle", vaan
tuijotti ylenkatseellisesti tätä vasten kasvoja. Pieni japanitar,
joka "söi rouva Fiddlerin leipää" ja parhaillaan köytti emäntänsä
kengännauhoja, laskeutui suulleen pelosta, täten pyytäen
etukäteen anteeksi tuleviakin erehdyksiänsä. Rouva Fiddler antoi
orjattarellensa leikuusen potkun, kuin koiralle, jota komennetaan
nousemaan.

Japanitar seisoi nyt vapisten ja katseli emäntäänsä ja "sisarta".
Ehkä hän luuli amerikattaren myöskin heittäytyvän kasvoilleen.
Erehdys. Kauniinpuoleinen amerikatar loi vihollisensa silmiin
katseen, joka heti masensi tämän. Tämä teki pienen Lelun, se oli
japanittaren nimi, sydämelle niin hyvää, että hän veti suunsa nauruun.

-- Kurja raukka, kyllä minä annan sinulle, kun pääsemme kotiin,
niin että makaat muutaman päivän, sanoi rouva Fiddler Lelulle ja
löi häntä viuhkalla käsivarteen niin että viuhka katkesi. Onneksi
ei sentään Lelun käsivarsi. Pieni japanitar katsoi rukoilevasti
vieraisiin päin. Amerikatar vei hänet rouva Kingin viereen ja istui
itse toiselle puolelle. Rouva Fiddler lähetti vimmastuneita katseita
masentaakseen tuon "röyhkeän", mutta sai vastaukseksi silmäyksiä,
jotka varoittivat lähestymästä. Rouva Fiddler parka turvautui
nyt suureen kultaketjuunsa, paksuun rannerenkaaseensa, aitoihin
hohtokivisormuksiinsa ja korvako ristimiinsä sekä rintaneulaansa,
joka keskellä "ylätasankoa" loisti kuin persialainen Auringon
ritariston arvomerkki. Mutta rouva Kingin sisaren tähti lensi
meteorin vauhdilla ylös taivaan laelle. Sisar, jota ei kukaan ollut
pyytänyt lattialle, tuli luokseni pieni geisha kainalossaan, ja pyysi
minua suojelemaan tätä kaukaisen idän lasta tanssin aikana.

Samassa orkesteri alkoi soittaa skottista.

-- Onkohan täällä ketään hyvää skottistanssijaa?

-- Kyllä on, sanoin.

-- Tulehan tänne, Mack, neiti tahtoo tanssia parhaan skottistanssijan
kanssa.

-- Kyllä neiti, mutta minä tanssitan ainoastaan skotlantilaisia
naisia tai paremman puutteessa muitakin jotka vain osaavat kotimaani
tanssin niin, että heitä kehtaa tanssittaa.

-- Olette siis Skotlannista, sieltähän minäkin tavallani olen. Te
vanhasta Skotlannista ja minä uudesta -- Nova Scotiasta, Halifaxista.

Kättentaputusten ja da capo -huutojen tauottua tulivat Charley ja
Teresia tanssikannelle ja ehdottivat edellisille tanssijoille, että
tanssittaisiin parissa, jossa herrat vaihtavat naisia.

Paronipoika, sillä hetkellä jo kaukana Huanillasista, on kertonut
tätä tanssia niin tanssittavan.

-- Kunhan ensin hieman levähdämme, sanoivat rouva Kingin sisar ja
Mack. -- Tanssikoot nyt muutkin. Ei tässä ole ollut toisille tilaa
meidän tanssiessamme.

Vähän ajan kuluttua kuului taas taputuksia, vaikka parissatanssijat
vasta olivat päässeet alkuun. Kun sitten molemmat parit istuivat
huohottaen kannella "sisaren" vielä tanssittua yksintanssia, jiggiä,
tulivat kaikki paitsi mrs. Fiddler onnittelemaan ja kiittämään
suurtanssijatarta. Tuli pitkänlainen väliaika. Syötiin hyvää ruokaa,
juotiin kahvia ja mietoa perulaista viiniä keittiön edustalla
kannella istuen.

Uteliaisuus vain vaivasi naisia. He kuiskailivat keskenään ja
tahtoivat tietää mrs. Kingin sisaren nimeä ja entisyyttä. Viimein
Teresia kysyi viattomuudessaan, muiden pyynnöstä missä sisar oli
oppinut tanssimaan.

-- Olen kauan odottanut, että kysyisitte sitä samoin kuin nimeäni.
Nimeni on Polly Ring -- kapteeni Kingin sisar ja olen ollut
laulajatar ja tanssijatar Palace-teatterissa Montrealissa. Vielä
voin ilmoittaa, että olen naimaton, kaksikymmentäseitsemänvuotias,
ja että sydämeni on tavattoman avara. Siitä lähtee paljon rakkautta,
mutta voi se myös ottaa vastaan paljon rakkautta, jos siksi tulee.
Päänvaivojenne vähentämiseksi onhan tapahtunut, että naisia on
kuollut uteliaisuudesta -- kerron, että mrs. King, veljeni vaimo,
syntyisin ruotsalainen ja nimeltään Karin Arvidsson, on se ihminen,
jota minun eniten tulee taidostani kiittää. Hän lähti pienenä tyttönä
isänsä kanssa Kanadaan. Isä, joka oli leskimies, rikastui ahkeralla
työllä ja rehellisellä elämällä, joten tytär saattoi isän kuoleman
jälkeen perustaa Montrealiin hienon hotellin, jonka hän vieläkin
omistaa. Kaksi varakasta ihmistä joutui siten naimisiin. Veljeni
Julius Caesar saa vain puolet siitä, mitä vanhan isämme kuoltua tulee
hänen omistamistaan suurista metsistä Labradorissa, toinen puoli
tulee minulle. Olen pienestä saakka rakastanut tanssia ja laulua;
siksi olin Palace-teatterissa Montrealissa ja asuin mrs. Arvidssonin
hotellissa. Veljeni vei puoleksi varastamalla minut pois teatterista,
jotten luisuisi liian matalalle.

Erääseen toiseen laivaan kuuluva mulattityttö, iältään vähän yli
kymmenen, oli seisonut keittiön ovella ja kuullut miss Kingin
kertomuksen.

-- Kaikki on totta, mitä miss on kertonut. Kyllä me siellä hotellin
keittiöpuolella tiedettiin paljon; tiedettiinpä enemmänkin kuin miss
Arvidsson itse. Ja kovalle otti, ennen kuin miss Arvidsson kapteeni
Kingin miehekseen sai, huusi mulatti kovalla, käheällä äänellä.

-- Kuka se tuolta kirkuu ja rääkyy? huusi kapteeni King, joka seisoi
rouvansa vieressä. Oltuaan kaiken aikaa ääneti hän tuon äänen
kuultuaan uskalsi suuttua.

-- Jo nyt kuuluu ja näkyy ihmeitä! Sehän on Hyasint. Mistä ja millä
tavalla sinä tänne olet joutunut? Pari vuotta sitten karkasit
hotellistani Montrealissa, sanoi rouva King.

Yö on puolessa. Kahdeksan lasia kuuluu laivoista. Peräkannella
nojatuolissa istuu rouva Fiddler lämpöisiin vaatteisiin kiedottuna.
Häntä ei voi viedä ahtaaseen hyttiin, koska häntä vaivaa kova
hengenahdistus. Sydänkin sykkii heikosti. Molemmilla puolilla
istuu hoitaja. Toisella Chimb ja toisella Polly King. Pieni Lelu
on polvillaan hänen edessään. Vieraat ovat tunti sitten jättäneet
Columbian. Rouva Fiddler tuli pahanpäiväisesti nolatuksi ja sai, ehkä
ensimmäisen kerran elämässään, katumuskohtauksen. Siinä syy, miksi
hänen heikko sydämensä nyt on kahdella päällä, tehdäkö lakko vai ei.
Polly lähetti pois veljensä ja kälynsä, jääden itse sairaan luo.
Vähän aikaa sitten lähtivät rouva Fiddlerin laivan miehet myös pois.
Kukapa häntä laivassaan hoitaisi, jos olisi sinne jaksanut mennäkin?
Hän on leski ja kulkee laivallaan, vaikkei varakkaana olekaan siihen
pakotettu. Laivassa on täysi miehistö ja päällikkö upseereineen ja
Lelu, jonka hän otti kerran Jeddosta seurakseen. Hän pitää molemmilla
käsillään kiinni Lelusta, jottei tämä pääsisi karkuun, ja kysyy
tytöltä aina kun jaksaa, voiko tämä antaa anteeksi kasvatusäidilleen.
Tyttö sanoo koettavansa parastaan ja hieroo kasvatusäidin käsiä ja
jalkoja minkä jaksaa.

Maan puolelta alkaa kuulua hiljaista maanjäristystä. Se kasvaa
vähitellen ja on parinkymmenen minuutin kuluttua täydessä voimassaan.
Tällä kertaa ei ole mitään merenpohjan järistystä. Laivan mastoissa
ja tangoissa tuntuu vain hermostunut hiljainen vapiseminen, eikä
ankara tärinä, kuten merenpohjan täristyksessä. Maanjäristys mahtaa
olla ankara Andien juurella. Kuuluu pasaadituulen tuomaa rutinaa
ja huutoa guanonlastauslaitteista. Columbian miehistö on valmiina
kannella pistämään ulos kettinkiä siinä tapauksessa, että merenpohja
näyttäisi rupeavan kohottamaan rintaansa. Rouva Fiddler on ollut
koko järistyksen ajan elämän ja kuoleman välillä. Chimb on tuonut
laivan apteekkikaapista ne lääkkeet, joita käytetään sydänpotilaille
äärimmäisissä tapauksissa! Kolme lamppua riippuu taklaasissa sairaan
ympärillä.

-- Valtimo on nyt vahvempi ja säännöllisempi. Ehkä hän rupeaa
tointumaan, sanoo Chimb.

Andien sydän on saanut rauhan. Ei kuulu eikä tunnu mitään vuoren
juurelta. Maanjäristys on lakannut. Sairas aukaisee silmänsä ja
sanoo hiljaa: Minä olin pitkällä matkalla. Kävin Jeddossa, jossa
tapasin Lelun äidin ja hänen kaksi pientä veljeänsä. He kysyivät,
kuinka Lelu jaksaa. En tietänyt mitä vastata kysymykseen. Mutta miss
King ja signorita Chimborazo tulivat avukseni. He taluttivat Leluta
molemmista käsistä ja sanoivat: kyllä Lelu tästä puoleen jaksaa hyvin.

Lelu nousi nyt seisoalleen, katseli kasvatusalaansa silmiin ja pyyhki
kostealla rievulla hänen kasvojaan.



XI.


Kun päivän koittaessa katselin kiikarilla guanokaupunkia ja sen
lastauslaitteita, huomasin elevaattorisillan kaatuneen ja paljon
ihmisiä seisovan rannalla. Siis guanonsaanti oli toistaiseksi
mahdotonta. Puolenpäivän aikaan rouva Fiddler oli niin pirteä, että
hänet siirrettiin omaan laivaansa. Hänet saattoi kotiin neiti Ring
ja sanoi jäävänsä sinne, jos häntä siellä tarvittiin. Lähdin sitten
"proomukomennuksen" mukana Chimbin ja Teresian seurassa maihin.
Lelu, joka oli toistaiseksi jätetty Columbiaan, jäi kapteenin
valvottavaksi. Maanjäristys oli ollut kovempi ja aiheuttanut
enemmän vahinkoa kuin pitkiin aikoihin. Kiinalaisia oli hautautunut
kallionkielekkeiden alle. Heitä oli osaksi ruvettu kaivamaan esille,
mutta ei uskallettu tarmokkaammin yrittää, ennen kuin repeämät olivat
saaneet pysyväisen muodon.

Guanoa sai väliin kaivaa sylien syvyydestä, sitten kun kalliopaadet
oli räjäytetty sen päältä. Syynä siihen oli se, että vuosisatojen
tai -tuhansien kuluessa, lintujen lannan muodostuttua guanoksi,
maanjäristykset ja vulkaaniset purkaukset olivat särkeneet kallioita
ja viskelleet paasia guanokerrostumien päälle.

Muuten ainoastaan tiedemiehet uskovat guanon olevan linnunlantaa.
Kansa ja guanon lastaajat samoin kuin muutkin sen kanssa tekemisiin
joutuneet ovat toista mieltä, syystä ettei täällä näy eikä
miesmuistiin ole näkynyt lintuja. Perun rannikoilla esiintyvä guano
on harmaanruskeata, hienoa kuin nuuska. Chinca-saarilla, lähellä
rannikkoa, se on harmaata, siis enemmän alkuperäisen väristä.

Koska saippua ei vaahtoa merivedessä valtameren veden suolapitoisuus
on 4.3 prosenttia -- käytetään guanoa saippuana merivedellä
pestäessä. Tosin pyykki ei tule valkoista vaan vaalean keltaista,
mutta tämä ei haittaa pestäessä laivojen sivuja, kansia, veneitä,
siltoja j.n.e. Saippua-ainesta saa haaskata niin paljon kuin tahtoo.

Palattuamme oli mrs. Fiddlerin laivan vene Columbian sivulla.

-- Tässä on kirje teille, signorita, sanoi yksi venemiehistä ja antoi
Chimbille kirjeen. Siinä luki: "Tulkaa tänne, signorita. Ei täällä
mitään hätää ole, rouva Fiddler vain tahtoisi tavata teitä. Polly
King. J. K. Ei teidän tarvitse tuoda Leluta, jos hän vielä saa olla
Columbiassa."

Chimb ei lähtenyt rouva Fiddlerin veneellä, vaan meidän omalla
veneellämme illallisen jälkeen.

-- Emme uskalla jättää teitä ventovieraiden valtaan, viemme ja tuomme
teidät omalla veneellämme, sanoimme Chimbille.

Rouva Fiddler itse otti vastaan Chimbin, saavuttuamme hänen
laivaansa. Samassa tuotiin vene paraatirapun luo valmiiksi viemään
miss Kingiä amerikkalaiseen laivaan Chimbin noustua laivaan ja miss
Kingin lähdettyä rouva Fiddlerin veneellä, meillä Columbian miehillä
oli tilaisuus tarkata laivaa ja sen miehistöä. Laivan nimi oli Rose
Fiddler ja sen kotipaikka S. John, Nova Scotiassa, Kanadassa.

-- Luultavasti sen päällysmiehet, kapteenista alkaen, ovat bluenoseja
(sinineniä), päättäen laivan kotipaikasta, sanoi Fred.

Istuimme veneessämme, Fred, Mack, Charley, John Stonefield ja
minä. Olisimme uteliaisuudesta mielellämme vilkaisseet laivan
kannelle ja sen kanssiin nähdäksemme, minkämoisessa kunnossa laiva
yleensä oli, minkälaatuista väkeä siinä oli ja mikä nuotti siellä
vallitsi. Otaksuttavasti sen miehistö oli, kuten Fred oli arvellut,
bluenoselainen.

Sininokiksi sanottiin siihen aikaan merimiespiireissä Nova Scotiasta
ja New Foundlandista kotoisin olevien laivojen päällysmiehiä. He
olivat raakoja ja häijyjä ja kohtelivat miehistöä kuin pedot.
Harvoin he puhuttelivat miehiä nimiltä, sen sijaan "sinä senkin -- --".
Miehistö, joka tavallisesti oli hämäräperäistä väkeä, kirjavaa
kansallisuudeltaan -- eihän tavallinen kunnon merimies uskaltanut
pestautua bluenosilaivaan -- oli yhtä villi kuin upseeritkin.
Upseereilla oli aina revolveri takataskussa. Miehiltä otettiin
laivaan tultua ase pois. Veitsi, joka täytyi olla jokaisella,
katkaistiin keskeltä poikki. Ei ollut harvinaista, että upseeri ampui
miestä tämän ollessa ylhäällä taklaasissa jossakin toimessa. Oli
hyvin tavallista, että upseeri saadessaan käsiinsä vihaamansa miehen,
muiden miesten ollessa toisissa toimissa, hakkasi tämän nyrkeillään,
väliin hanspaakillakin niin kehnoksi, että tämä tuskin koskaan enää
tointui ennalleen. Kun tämmöinen sinikeltaiseksi hakattu mies sitten
makasi kojussaan pääsemättä liikkumaan, tuotiin hänelle lääkkeeksi
Englannin suolaa. Laivan apteekissa oli kymmenkunta eri lääkettä
käytettävänä, mutta niitä käytettiin miten sattui.

Pari kertaa oli roiston näköinen mies nostanut päänsä reilingin yli
ja katsellut meitä, sanomatta mitään. Komennuksesta, joka kuului
kannelta, kävi selväksi, että Rose Fiddler oli aito bluenoselaiva.
Kapteeni huusi:

-- Vahti hoi!

-- Kapteeni! vastasi vahti.

-- Mene buuvenpramiraakapuulle ja laita nuo jalusnuorat tuolla
parempaan kuntoon!

-- Kuulitko, senkin koiransikiö!

-- En minä saa niitä sen paremmiksi, kapteeni. Pursimieshän ne on
sitonut, hän joka semmoisen työn parhaiten ymmärtää ja osaa tehdä,
(Buuvenpramipurje on korkein kaikista.)

-- Jollet heti mene, lasken lyijyä kalloosi, kuuletko senkin...

-- Koetan, kapteeni.

-- Oikea roisto, tuo kapteeni. Hän tahtoo näyttää mahtiansa meille,
kiusaamalla tuota luultavasti ensi matkan poikaparkaa. Kuulitko,
kuinka lapsellisella ja pelonalaisella äänellä hän vastasi
kapteenille, sanoi Charley.

-- Hyvä, että otin revolverin mukaani. Jos tuo piru pistää päänsä
yli reilingin ja alkaa meitä komentaa, niin lasken lyijyä hänen
kalloonsa, ennen kuin hän ennättää ruveta meitä pommittamaan, sanoi
Mack.

-- Älä pelkää, Mack, ei se koira pure, joka haukkuu, sanoin.

-- Mitä sinä siinä kehnäät maalia laivan sivusta senkin urkkija,
huusi kapteeni minulle. Lähtekää heti tiehenne taikka minä...

-- Aiomme nousta laivaan ja ottaa mukaamme signorita Chimborazen,
sanoi John Stonefield.

-- Vai laivaan, te koiransikiöt, sanoi kapteeni ja asettui seisomaan
paraatirapulle, estääkseen meitä tulemasta.

-- Tieltä pois, huusi Mack, ryntäsi rappuja ylös ja tyrkkäsi
kapteenia, samassa silmänräpäyksessä kun tämän revolveri laukesi.
Luoti meni veneenpohjan läpi satuttamatta ketään, ja kapteeni lensi
pää edellä veneeseen Charleyn syliin. Vielä kuului laukaus, ja luoti
meni veneen sivun läpi, mutta samassa sai Charley revolverin pois
kapteenin kädestä. Kahakassa oli vene kaatumaisillaan. Peto saatiin
viimein vatsalleen veneen pohjalle ja Charley asettui sen selkään
istumaan. Molemmat laivan upseerit, ensimmäinen ja toinen perämies,
ilmestyivät näyttämölle, revolveri kädessä, ja laivasta kuului melua,
rännyt.

-- Laskekaa kapteeni siitä kirotusta veneestänne -- muutoin pamahtaa,
sanoivat bluenosit.

-- Laskemme heti, kun te laskette signorita Chimborazon vapaaksi,
huusin.

Roistot vetäytyivät loitommaksi ja rupesivat keskustelemaan. Silloin
hyppäsi Mack, käyttäen tilaisuutta hyväkseen, veneeseen.

-- Me annamme teille mrs. Fiddlerin, jos annatte meille kapteenimme.
Suostutteko tähän vaihtokauppaan?

-- Emme suostu, huusimme.

Aika riensi. Laivassa lyötiin kaksi lasia -- kello oli yksi. Kannelta
ei kuulunut mitään, eikä myöskään laivan sisäpuolelta. Siis roistot
nukkuivat viattoman unta. Vahtivuoroa piti vanhanpuoleinen mies ja
hän istui torkkuen skantäkillä; sen oli Fred nähnyt uskaltaessaan
hiipiä rappuja ylös. Me olimme myös ääneti veneessämme. Ainoastaan
kapteeni, joka makasi suullaan veneen pohjalla, puhkui ja kiroili
väliin hiljaa. Kun sitten kuulimme vahdinpitäjän kuorsaavan, päätimme
heittää irti ja antaa veneemme keinua jonkin matkan päässä laivasta.

-- Mikähän rapsahti, sanoi Stonefield.

-- Se oli vain vihellyspilli -- hälytyspilli -- joka putosi nukkuvan
vahtimiehen kädestä ja vieri laivan toiselle puolelle, sanoi Fred.
Päästyämme tarpeeksi etäälle laivasta, sanoi Mack: -- Kuulkaahan,
mitä minä kerron ja ehdotan. Kerkisin tuolla ollessani köyttää nuoran
peräsintankoon ja heittää sen pään laivan ulkopuolelle. Kerkisin
myös nähdä, että sen hytin ikkuna alahangan puolella, jossa Chimb on
valvonnan alaisena, vain riippuu saranoillaan ja on tarpeeksi suuri
täysikasvuiselle.

Muista laivoista kuului neljä lasia, mutta sitä ei kuulunut
bluenose-laivasta.

-- Nyt pojat! Ei kuulunut lasin lyöntiä täältä, siis kaikki nukkuvat,
sanoi Mack. Soudimme hiljaa lähelle laivan perävannasta ja näimme
Mackin asettaman köydenpään riippuvan vedessä, ihan ruorin kohdalla.
Mack riisui kengät jaloistaan ja kiipesi kuin kissa köyttä myöten
laivaan.

-- Antakaa minun kääntyä selälleni, en jaksa enää olla tässä
asennossa, sanoi kapteeni.

-- Olkaa hiljaa, kuiskasimme kapteenille.

-- Jollette suostu pyyntööni, niin rupean huutamaan ja herätän koko
laivan, sanoi kapteeni hiljaa kuiskaten.

-- Kun selviydymme tästä, niin saatte paremmat olot.

Oli kulunut jo parikymmentä minuuttia, mutta Mackin toimenpiteistä ei
kuulunut eikä näkynyt mitään. Arvelimme roistojen kuristaneen hänet
ja pistäneen kiinalaisten tavoin puukon kaikessa hiljaisuudessa hänen
sydämeensä.

-- Luultavasti he ovat murhanneet Chimbinkin. Signorita on pelastanut
minun henkeni; nyt on siis minun vuoroni koettaa pelastaa hänen
henkensä, jos se enää on pelastettavissa.

-- Jos minä pääsisin tuota köyttä myöten ylös, niin menisin ottamaan
selkoa asiasta, sanoi Charley.

-- Charley ja mr. Stonefield eivät pääse köyttä myöten ylös, ja Fred
on liian siivo, siis minä nousen laivaan, sanoin.

-- Pysykää ihan lähellä vannasta, että pääsemme köyttä myöten
takaisin veneeseen, jos hengissä palaamme. Jos alkavat pommittaa
teitä, niin vetäytykää ensi hädässä vannaksen alle.

Otin veneen perätuhdon alla olevasta lokerosta kapteenin revolverin,
jossa oli neljä panosta, ja pistin sen poveeni. Puoli minuuttia sen
jälkeen seisoin Mackin mainitseman hytin raollaan olevan ikkunan
luona. Sieltä kuului hiljaista puhetta. Tunsin selvästi Chimbin
ja Mackin äänet. Ihmeellistä, ajattelin -- mutta ei tässä ollut
ajattelemisen aikaa.

-- Minä olen West, mitä tietä pääsen sinne?

-- Odota vähän, sanoi Mack ja tuli samassa ulos kajuutan etupuoleisen
oven kautta.

-- Kuinkas sinä?

-- Ole huoleti! Ei täällä ainakaan suurta hätää tule. Koko laiva
on sikahumalassa, paitsi tuo nuori ensikertalainen, jonka kapteeni
illalla komensi buuvenpramiraakapuulle. Hän istuu hytissä rouva
Fiddlerin ja Signoritan luona.

Minä pujahdin ilmoittamaan heille, että kaikki on lähtövalmista.
Rouva Fiddler itkee signoritan lähtöä, ja signorita ei tahtoisi
jättää häntä yksin petojen raadeltavaksi. Herrat upseerit,
ensimmäinen ja toinen perämies, makaavat viinakuolluksissa salongin
lattialla. Toisella on revolveri kädessä ja toisen takataskussa on
revolverinpää näkyvissä. Aioin koettaa ottaa pois revolverit, mutta
jätin sen vielä sikseen. Nyt ei enää ole mitään vaaraa; pirut ovat
jo siksi kuolleita. Menimme salonkiin. Täällä oli kauhea pisconhaju.
Pedoilla ei ollut parempaa juoma-ainetta, siksi olivat täyttäneet
itsensä tuolla halvalla, haisevalla Perun köyhän kansan viinalla.
Etelä-Amerikan länsirannikolla on tämän väkijuoman nimi pisco ja
itä-rannalla casache.

-- Ota sinä, West, nyt toimeksi noiden ampuma-aseiden kaappaaminen.

-- Kyllä.

Ennen kuin Mack ennätti ehdottaa, miten tämä kaappaus tapahtuisi, oli
se jo tehty. Se roisto, joka piti asetta kädessään, puristi kättään
kovempaan kiinni ja murisi koskettaessani asetta, mutta lähtihän se
silti irti.

-- Nyt olemme herroja tässä laivassa; meillä on neljä revolveria ja
laivassa tuskin ainoatakaan.

Kun tulimme hyttiin, oli rouva Fiddler polvillaan Chimbin edessä.

-- Jos lähdette pois, tappavat roistot minut.

-- Ja myöskin minut, sanoi Chimb.

-- Minut ne luonnollisesti ripustavat raakapuunpäähän, sanoi
ensikertalainen.

-- Kuulkaa, mitä sanon teille, rouva Fiddler, ja sinä
ensikertalainen. Te, rouva, kokootte heti korvakoristeenne,
rintasolkenne, jalokivenne, sormuksenne, kultaketjunne, rahanne ja
arvopaperinne sekä laivan vakuutuskirjan, jos sellaista on. Sinä
ensikertalainen et kokoo mitään, sillä sinulla ei luullakseni ole
mitään koottavaa. Etkä sinä saa pistää nokkaasi kanssiin, missä
juopuneet roistot nukkuvat. He voisivat herätä, sinä et osaa pitää
suutasi kiinni.

-- Mainitsemanne kalleudet ovat tuossa pienessä raudoitetussa
kirstussa. Viekää se, jos tahdotte. Jos kuolen, on Lelu perijäni.
Muistakaa, mitä olen sanonut, että uskallatte pelotta vannoa, mitä
olette kuulleet. Minä en aio lähteä laivastani ja toivon, että
signorita lupauksensa mukaan ei jätä minua yksin tänne. Onhan toivoa,
että jään henkiin.

-- Ensikertalainen! kanna kirstua minun kanssani.

-- Columbian vene hoi!

-- Täällä! kuului vastaus.

-- Ottakaa vastaan kirstu!

Köytin köyden kirstun ympärille, niin kuin sen vain merimies osaa
köyttää ja riiputin sen veneeseen.

-- Olkaa varovaisia, ettei tuo kirstu joudu mereen. Sen sisältö on
arvokas.

Nähtyäni, että kirstu asetettiin varmaan paikkaan, sanoin: -- Tehkää
tilaa, täältä tulee paljon lisää, pitäkää vain vene vannaksen
kohdalla.

-- All right! kuului veneestä.

Laitoin sitten kahden nuoran päähän polsteekin -- silmukan, joka ei
suurene eikä pienene, veti sitä mihin päin hyvänsä -- niin suuren,
että sen voi vetää pään yli kainaloiden alle. Sitten veimme Mack ja
minä puoliväkisten Chimbin samaan paikkaan, mistä kirstu oli laskettu
alas, panimme polsteekin hänenkin ympärillensä ja laskimme hänet
veneeseen. Viimeinen temppu oli vielä tekemättä -- Rouva Fiddler.
Kaikeksi onneksi hän ei laisinkaan vastustellut, kun oli nähnyt
Chimbin menevän laidan yli.

-- Minä olen niin hauras ja pehmoinen, että tuo nuoransilmukka syöpyy
hentoihin ronkkaluihini asti; samaten syöpyy se käsivarsiluihini.

Panimme parhaan pakkaus- ja köyttämistaitomme näytteille, ja sitten
rasvakimpale yli reilingin.

-- Älkää säikähtäkö, mrs. Fiddler, jos vähän kastutte, me laskemme
teidät veneen viereen veteen. Emme uskalla laskea teitä veneeseen,
ehkä loukkaantuisitte.

Laskimme hänet sitten niin nopeasti kuin mahdollista -- ehkä vähän
liiankin nopeasti. Hän ennätti vain huutaa ai!, mutta oli ihan vaiti,
kun pehmoinen tuli pehmoista vastaan -- vesihän on pehmoista. Meidän
täytyi sitten vetää vene perävannaksen alle ja tukea sitä pitämällä
kiinni ruoripultista; muuten emme olisi saaneet rouvaa veneeseen.

-- Mitä nyt aiotte tehdä minulle? kysyi kapteeni.

-- Laskemme teidät laivaanne niin pian kuin olemme ottaneet tuon
ensikertalaisen veneeseen. Samassa näkyikin nuorukainen laskeutuvan
köyttä pitkin veneeseen.

-- Saanko revolverini? kysyi kapteeni.

Ette voi saada sitä nyt, mutta myöhemmin mahdollisesti. Meillä on
teidän upseerienne revolverit myös.

-- Vai niin, ja sitä paitsi olette ryövänneet ja viekoitelleet
emäntämme rouva Fiddlerin ja nuorimman jungmannin pois laivastani. Te
olette runnelleet ja kiusanneet minua kuin villit. Jäseneni tuskin
enää paranevat. Mutta kosto tulee!

Kapteeni piteli kiinni siitä köydestä, joka oli ollut meidän
kulkuneuvomme laivan ja veneen välillä, ja alkoi kiivetä sitä myöten
ylös.

-- Ette te sitä tietä pääse laivaan, me viemme teidät paraatirapulle.

Kun kapteeni sitten vaivalloisesti oli noussut veneestä laivaan,
huusi Mack: -- Syökää Englannin suolaa!

-- Kosto tulee! vastasi kapteeni ja heristi nyrkkiään.



XII.


On kulunut viikko seikkailustamme bluenos-laivalla. Elevaattorisilta
saatiin korjatuksi eilen, ja tänään tuotiin jo ensimmäinen
proomullinen guanoa laivaan. Särkyneiden lastauslaitteiden korjaus
kävi nopeammin kuin uskallettiin toivoa.

Columbian peräkannella istuu tavallista enemmän ihmisiä. Ei täällä
tällä kertaa mitään tanssiaisia ole, eikä otaksuttavasti tule
olemaankaan enää Huanillasissa oloaikanamme. Meillähän on rouva
Fiddler -- hän on ollut täällä siitä asti, kun jätti ryövärilaivansa.
Sitä paitsi täällä on Polly King, mrs. King ja kapteeni King.
Laivamme orkesteri soittaa kajuutan katolla. Naiset ja kapteeni
King istuvat ryhmässä ja kuiskailevat -- viimeksi mainittu on viime
aikoina ruvennut viihtymään erinomaisen hyvästi naisten seurassa.

Ei hän välitä herroista, eivätkä nämä hänestä. Kokkapuolella
pyydystetään kaloja illalliseksi -- pääasiallisesti lentokaloja. On
myös saatu barakutoja, kauniita petokaloja. Mutta niitä pyydystetään
aamupäivällä, silloin kun käy tuuli tai ainakin pieni tuulenhenki,
ongella, lentokalankappale syöttinä. Lentokaloja otetaan merestä
tuulastusraudalla, kuten aikaisemmin olen kertonut.

Ryövärilaivasta pelastamamme nuorukainen, ensimmäisen matkan poika,
on erittäin innostunut ja onnistunut kalamies. Pidämme kaikki
hänestä. Koska laivassamme on liian vähän miehiä, tulee hän jäämään
Columbiaan jungmanniksi.

Ryövärilaivassa oli tapahtunut suuri muutos. Sen lippukippari istui
Huanillasin "calabussissa", poliisiputkassa. Guanokaupungissa oli
tällainenkin vahvoista laudoista rakennettu laitos, jota vartioivat
tarpeen vaatiessa tasavallan sotamiehet. Virkaatekevänä päällikkönä
ryövärilaivassa oli Columbian ensimmäinen perämies Thomas Scott, joka
rautakourin piti ohjaksia käsissään. Sudet -- ensimmäinen ja toinen
perämies -- olivat muuttuneet lampaiksi ja miehistö tottelevaiseksi
ja ahkeraksi. Piru, joka asui bluenosien ja villien miesparkojen
sisässä, oli pantu nahkakukkaroon, jonka suun Thomas Scottin
rautakourat olivat vetäneet kiinni. Mainitut asiat oli matkaan
saanut neuvosto, johon olivat kuuluneet laivojen päälliköt ja Perun
tasavallan edustaja Huanillasissa.

Laiva lastasi paraillaan guanoa. Emme tienneet, eikä tietänyt mrs.
Fiddler itsekään, tulisiko hän jäämään Columbiaan ja lähtemään
siinä pois tältä oudolta ja autiolta rannikolta. Ahtaus Columbian
peräpuolella oli tuntuva. Mutta saksalaissyntyinen kunnon kapteeni
Franck tapasi vain sanoa, että "kyllä sopu sijaa antaa". Hauska,
hyväsydäminen perulainen upseeri Americo Pedro -- lukija muistanee
hänet ampumapaikalta, jossa hän oli näyttänyt, mitä ainetta sydämensä
oli -- aikoo koettaa jatkaa matkaansa jollakin laivalla, joka tulee
lähtövalmiiksi ennen Columbiaa. Mrs. Fiddleristä on tullut toinen
ihminen. Chimb, tuo ihmeellinen ja suloinen nainen, jota koko veden
päällä kelluva Huanillas jumaloi, ja jonka edestä moni olisi valmis
astumaan elämän rajan toiselle puolelle, on parantanut hänet.
Tämä rouva ei ole ilkeä eikä tuhmakaan ihminen, niin kuin olisi
voinut luulla hänen ensi esiintymisensä perusteella Columbiassa;
päinvastoin. Jouduttuaan kunnon ihmisten pariin oli hänestä tullut
toinen ihminen. Chimb ja Polly King kielsivät häntä enää astumasta
jalkaansa ryövärilaivansa kannelle.

-- Älkää astuko siihen laivaan enää, vaikka saisitte uuden päällystön
ja miehistön. Muisto siitä elää aina mielessänne. Pieni Lelu sanoi,
ettei hän koskaan mene siihen: ennen hyppää mereen.

Kapteeni Franck lupasi järjestää laivalle hyvän päällikön ja
miehistön.

Rose Fiddler oli tehnyt monta matkaa samannimisellä laivallaan
miesvainajansa kanssa, ja hänen kuoltuaan asettunut asumaan siihen,
sen kulkiessa meren yli. Hän tahtoi saada viimeisen leponsa rakkaansa
luona, jonka meri oli häneltä ryöstänyt. Kun meri pauhasi ja
viimeinen hetki näytti olevan lähellä, hän aina puki yllensä parhaat
vaatteensa, kalleutensa ja loistoesineensä. Hän tahtoi morsiamena
tulla miehensä, kapteeni Fiddlerin luo ja uudestaan viettää häitä
hänen kanssaan.

-- Olisin tahtonut ottaa signorita Chimborazon mukaani
morsiusneidoksi, koska hän on viattomin ja puhtain nainen, mitä voin
ajatella. Mutta toisaalta rupesin pelkäämään, että rakkaani, joka nyt
asuu meressä ja odottaa minua, voisi ihastua morsiusneitooni. Eihän
miehiin ole luottamista, sanoi rouva Fiddler ja veti suunsa pieneen
hymyyn.

Rouva kertoi vielä, ja sen tiesi ensikertalainenkin, että Rose
Fiddlerin kapteenilla oli aikomus heittää rouva mereen ja anastaa
hänen kalleutensa ja rahansa jonakin pimeänä myrsky-yönä. Asiahan
olisi helppo ja selitettävä: rouvan näyttäytyessä morsiuspuvussaan
riisuttaisiin ja revittäisiin hänet puhtaaksi ja sitten -- yli
laidan. Tätä ei kukaan näkisi myrskyssä, sillä jokaisella on silloin
täysi työ taistellessaan henkensä edestä.

-- Missä ja miten kapteeni Fiddler hukkui? kysyin.

-- Se tapahtui Kap Hornin edustalla päiväiseen aikaan. Mieheni näki
minun koettavan päästä keskikannen yli kokkapuolelle, samassa kun
meri ylähangan puolelta hyökkäsi sisään. Hän juoksi pelastamaan
minua. Kun meri oli tehnyt puhdistustyönsä, riipuin minä käsilläni
kiinni tuulen alapuolen vanteissa.

-- Älkää jatkako, rouva, puhutaan muista asioista, sanoin.

-- Luulen, että tuolla kapteenilla oli tarkoitus Kap Hornin kohdalla
paiskata minut yli laidan. Näyttäisihän luonnollisimmalta, että minä
juuri tältä kohdalta olisin lähtenyt miestäni etsimään.

Kun laivan asukkaat olivat koolla -- sehän tapahtui melkein joka ilta
työn päätyttyä ja sunnuntaisin -- keskusteltiin vilkkaasti. Puhuttiin
päivän tapahtumista, joista saatiin tietoja guanomiesten palattua
lasteineen laivoihinsa. Arvosteltiin naapureita selän takana.
Vihamiehistä puhuttiin hyvää ja ystävistä pahaa. Puhuttiin asioista,
jotka koskivat äsken tutuksi tulleita ja pian uudelleen näköpiiristä
katoavia ihmisiä. Ulkomaailma oli meiltä tykkänään suljettu.
Kerrottiin kummitusjuttuja; näitä kuuntelivat mielellään niin naiset
kuin miehetkin, etenkin jos eivät etelän kirkkaat tähdet palaneet
täydessä loistossaan. Jokaisella oli jotakin kerrottavaa maitten ja
merten takaa. Ensikertalainen, nimeltään Jim Peg, joka oli päässyt
"seurapiiriin", kertoi jutun, kerrassaan ryövärijutun; mutta se oli
tosi. Kun Rose Fiddler oli matkalla yli Ison valtameren Aasiasta
Peruun, sivuutti se laivan, josta purettiin lastia mereen. Lasti oli
kappalelastia ja kaikki kappaleet olivat samaa laatua ja kokoa. Ne
olivat pitkiä ja kapeita, ruumisarkun näköisiä.

-- Vai niin! sanoi Chimb ja katseli kysyvästi meihin neljään, jotka
myös istuimme juorupiirissä. -- Ymmärrättekö asian, pojat?

-- Ymmärrämme, sanoimme.

-- Nuo kuivettuneet raukat eivät siis päässeetkään taivaalliseen
Kiinaan vetämään iankaikkista untaan, sanoi Chimb.

Asia oli hyvin ymmärrettävä: ruumiinkuljetuslaiva oli etukäteen
saanut tavattoman suuren rahtimaksun. Kippari-roisto oli sitä mieltä,
että kiinalaiset vainajat valtameren syvimmässä paikassa ovat
lähempänä helvettiä kuin Kiinan mullassa. Kukapa kipparin vastuuseen
saattaisi! Maailmahan on suuri.

-- Tietenkin se kiinalainen, joka oli laivassa huolehtimassa
vainajien kotiinpaluumatkasta, ensin sai katsella, kuinka lasti
purettiin mereen, ja sitten seurata itse perästä, sanoi Chimb.

-- Tämä on kauheata. Voi miesparkaani! sanoi mrs. Fiddler ja sai
lievän kohtauksen.

-- Rauhoittukaa, rouva! Ei miehenne tule kosketuksiin noiden kanssa.
Maapallolla on enemmän merta kuin maata, Chimb sanoi.

Aika rientää. Emme ole kauan enää tällä kolkolla rannikolla. Ei
meillä täällä tosin ole ollut mitään hätää -- päinvastoin. Mutta
toista on sentään olla Etelä-Amerikan itärannikolla, johon pasaadi
Atlantilta tuo raikkaan ihanan merituulen, ja missä kultainen
kuningatar aurinko noustuaan merikylvystään sanoo hyvää huomenta.
Tätä näkyä ei ole suotu niille, jotka oleskelevat täällä. Perun
kansaa en moiti enkä Perun hallitusmiehiäkään, päinvastoin kiitän.

Rose Fiddler on lähtövalmis. Sen päällikkö on Thomas Scott.
Ensimmäiseksi upseeriksi Columbiassa on koroitettu sen entinen toinen
upseeri, australialainen Robert Rogers, ja toisen upseerin toimi
on uskottu minulle. Chimb on lunastanut ryövärilaivan päällikön
"calabussista" ja tämä on saanut takaisin revolverinsa. Rose Fiddler
saapuu Eurooppaan luultavasti ennemmin kuin Columbia, jossa sitä
paitsi rupeaa olemaan ahdasta, mrs. Fiddlerin ja Lelun jäädessä
siihen. Sen vuoksi signor Americo Pedro jatkaa matkaansa Rose
Fiddlerillä.

Saatoimme joukolla Americo Pedron Rose Fiddleriin sen lähtöpäivän
aamuna. Sinne oli saapunut ystävällisiä saattajia ja auttajia
Huanillasin laivastosta, ja toisia tuli, kun laskimme paraatirapun
luo. Ei kuulunut kirouksia eikä huutoa kuten ennen, Rose Fiddlerin
ollessa ryövärilaivana. Entiset ryöväriupseerit, puettuina
maihinmenovaatteisiinsa, liikkuivat melkein ääneti ja puhuivat
hiljaisesti vähät puhuttavansa. Mrs. Fiddler oli luonnollisesti
jäänyt Columbiaan. Kajuutan etupuolelle ovat kokoontuneet Americo
Pedron ympärille Chimb, John Stonefied ja Andrew Kelly.

-- Te kiititte, signor Pedro, minua siitä, että tulin ampumapaikalle
vapauttamaan teidät tuosta hirveästä... Mutta minä kiitän teitä
siitä, että odotitte. Ja meidän tulee kaikkien kiittää kultaista
aurinkoa, joka hetkeksi seisahdutti kulkunsa ja jo metsän taa
vaivuttuaan loi heijastuksensa minun hattuuni, sanoi Chimb.

John Stonefield otti Signor Pedron käden ja puristi sitä niin kovaa,
että tämä huudahti.

-- Toivon, että aina muistatte tämän kädenpuristuksen.

Andrew Kelly, köyhä irlantilainen, laskeutui polvilleen Americo
Pedron eteen.

-- Jumala teitä seuratkoon! Kun tulette Queenstowniin, niin sanokaa
ystävilleni siellä, että Andrew ei ole enää koira.

Signor Pedron saattaessa Chimbiä veneeseen antoi Chimb hänelle
paketin, joka sisälsi upseerien revolverit: -- Antakaa nämä
asianomaisille.



XIII.


Meillä on lähtöpäivä. Kello on jo kaksitoista, mutta molemmat
ankkurit ovat vielä pohjassa. Ystävät olivat tulleet kahdeksan
aikana Columbiaan auttamaan sitä matkaan, mutta maanjäristyksen
vuoksi heidän oli pakko mennä takaisin laivoihinsa. Tämä oli kolmas
kovempi järistys Huanillasissa oloaikanamme. Se olisi voinut olla
meille vaarallinen, jos hyökyaalto olisi tullut ankkurien ollessa
irti pohjasta. Kahdentoista jälkeen palasivat naapurit, ja kello
neljä jätimme Huanillasin. Andit ja merenpohja olivat antaneet meille
jäähyväistärähdyksen. Tämä oli ainoa maanjäristys päiväiseen aikaan
Huanillasissa ollessamme.

Columbia kyntää syvään lastattuna etelää kohti.

Guano on raskasta ainetta. Sitä voi lastata laivan ruumaan vain
puolet tai korkeintaan kaksi kolmatta osaa siitä, mitä ruumaan
mahtuisi. Jottei laiva tulisi kiipperäksi luodaan guano laivan
ruumaan siten, että se muodostaa selänteen eli harjun. Guano ei siis
saa maata vaakasuorassa tasossa seinästä seinään.

Kun sekä perä- että kokkapuolella oli syöty viimeinen yhteinen
ateria, asetettiin merivahti. Tämä tapahtuu siten, että kaikkien
miesten seisoessa rivissä kapteeni ja ensimmäinen upseeri vuoron
perään valitsevat yhden miehen kerrassaan vahtiinsa, niin kauan kuin
miehiä riittää. Kapteenilla on etuoikeus valita ensimmäiseksi. Täten
tulee miehistö jaetuksi kahteen yhtä suureen osaan, ylä- ja alahangan
vahtiin. Ylähanganvahdin päällikkö on kapteeni, ja alahangan vahdin
ensimmäinen upseeri.

Kello kahdeksan lyötiin kahdeksan lasia, jolloin ylähangan vahti otti
laivan huostaansa ja alahangan vahti sai mennä nukkumaan. Kun kello
on kaksitoista -- kahdeksan lasia -- nousee alahangan vahti kannelle
ja ottaa vahdinpidon, jolloin toinen vahti menee alas. Tätä peliä --
neljä tuntia kannella, neljä tuntia vapaana, niin yöllä kuin päivällä
jatkuu sitten niin kauan kuin laiva on purjeiden alla. Seuraavana
päivänä kello puoli kaksitoista seisoimme me kolme koulittua
purjehtijaa kajuutan katolla sekstantit kädessä ja kiikaroimme
tuon tuostakin aurinkoa. Keskipäivällä sai ruorimies määräyksen
lyödä kahdeksan lasia, jolloin kello pantiin kahdelletoista. Vanha
vuorokausi -- 24 tuntia -- oli päättynyt ja uusi alkoi (kello 12
päivällä).

Pian oli leveysaste laskettu. Kun annoin peräsimessä seisovalle
Fredille uuden kurssin, sanoi hän, toistettuansa saamansa kurssin,
vilkaistuaan kompassia ja pyöräytettyään pari kierrosta peräsinpyörää:

-- Jumalan kiitos, että ollaan taas vetten päällä! Onpa siitä aikoja
kun kynnin valtameren selkää. Kauankohan tätä lystiä kestää!?

Chimb ja Teresia olivat tulleet kompassihuoneen luo ja rouva Fiddler
istui telttatuolilla kapeassa käytävässä reilingin ja kajuutan seinän
välissä. Olimme tekemisissä kaakkoispasaadin kanssa ja matkalla
etelään päin. Laiva kulki hiukan kallellaan. Siinä syy, miksi rouva
ei istunut suojapuolen reilingin luona: hän pelkäsi laivan kaatuvan.

-- Tule tänne sinäkin, Lelu, ettet suotta kallista laivaa, hän sanoi
tytölle, joka noustuaan ylös kajuutasta aikoi mennä suojan puolelle.

-- Fred kysyi taannoin, kuinka kauan tätä lystiä mahtaa kestää?
Voitteko arvata, mr. West, kuinka pian voimme saapua Britanniaan, ja
sanoa, kuinka pitkä matka sinne on? kysyi Chimb.

Tähän vastasin:

-- Mahdotonta tietää, kuinka kauan matka kestää, se riippuu tuulista
ja ilmoista. Matkan pituus on parinkymmenen tuhannen virstan
paikoilla. Sen tien pituutta, jota kuljemme, on mahdoton arvata
edeltäpäin, sillä laivamme saa niin kuin muutkin joka päivä
pituus- ja leveysasteen laskun mukaan oikaista suuntaansa.

Ei merenkävijä pysy kurssissaan niin kuin maalla kulkija. Laivaa
vievät tuuli, aallot ja merivirrat pois siitä kurssista, jota se
kompassin mukaan on pitävinään. Mitä myötäisempi tuuli, sen enemmän
purjehdittu kurssi pitää yhtä ohjatun kanssa. Jos taas tuuli on
vastainen, ja on luovittava, voi käydä niin, että matkaa tehdään
paljonkin, mutta määräpaikka lähenee hitaasti -- ehkä ei laisinkaan.
Voi käydä niinkin, että kuljetaan takaperin.

-- Kuinkahan pitkä matka on tästä Kap Horniin? kysyi rouva.

-- Noin viisituhatta virstaa, vastasin.

-- Tuuli tuntuu kiihtyvän. Ei ole skantäkin lista kaukana
vedenrajasta. Eiköhän olisi aika vähentää purjeita? Buuvenpramitkin
ovat vielä päällä, sanoi rouva.

-- Kyllä kapteeni siitä huolen pitää, hän on itse kannella, sanoin.

-- Niinhän tuo on. Eihän tämä laiva tosiaan olekaan minun.

Pasaadissa ei ole koskaan myrskyä, mutta voi sentään tuulia niinkin
navakasti, että buuvenpramit on otettava alas, vieläpä pramitkin.
Ensin mainitut otettiinkin kohta alas ja moni olisi ottanut
viimeksi mainitutkin. Kurssin muututtua vähän itäisemmäksi oli
tuuli tullut täpärämmäksi ja raakapuut ja skuutit vedetyksi niin
kiinteälle kuin mahdollista. Tämän johdosta Columbia vuoroin kohotti
kokkaansa, vuoroin kallisti sitä mereen, jolloin meri roiskautti yli
laivan. Tämä ei vanhalle merimiehelle merkitse mitään, etenkin kun
pasaadivesi on lämmintä. Hän vain sanoo leikillisesti:

-- Häpeä vähän, ettäs syljet silmilleni!

Eivät matkustajat eivätkä ensikertalaiset meripojatkaan juuri ota
pahakseen, että meri sylkee heitä vasten kasvoja. Mutta sitä, että
laiva tämän laatuisissa liikkeissään viskelee edestakaisin heidän
vatsassaan olevaa lastia, he eivät siedä.

Tämähän oli monen kuukauden perästä ensimmäinen vatsalastin
viskeleminen. Huomasin, että naisten kasvot vaalenivat.

-- Eiköhän olisi parasta, että naiset menisivät pois kannelta
kastumasta, sanoin.

-- Suotta se kapteeni noin paljon pitää purjeita päällä; jos niitä
vähennettäisiin, niin ei tuo lyijykimpale niin vaivaisi sydänalaa.
Mutta toisaalta: pikemminhän päästään Kap Horniin. Siellä tapaan
hänet...

Rouva Fiddler ja neiti Teresia tottuneina merellä oloon menivät
hytteihinsä.

-- Entä te, signorita?

-- En tiedä, mikä olisi parempi, mennäkö alas vai jäädäkö tänne.
Olisin ennemmin täällä, mutta pelkään häpäiseväni itseni.

-- Häpeästä viisi! Kohta Fred jättää peräsimensä Andrew Kellylle.
Fred löi neljä lasia -- kello oli kaksi -- ja ruoriin tarttui Andrew
(entinen koira)...

-- Voi Neitsyt Maana, miten te näytätte huonolta, signorita, sanoi
Andrew.

Samassa Chimb-parka rupesi uhraamaan Neptunukselle. Sitten hän kaatui
suulleen ja vierähti alahangan skantäkkiä vastaan. Koetin nostaa
häntä, mutta hänen jalkansa eivät kannattaneet. Kannettuamme hänet
hyttiinsä, huomasimme, että toisiakin naisia, Lelua lukuunottamatta,
vaivasi ankara meritauti. Rouva Fiddler oli polvillaan avonaisen
kirstunsa edessä ja lattialla viruivat hänen kalleutensa. Lelu
hautoi kasvatusäitinsä päätä märällä rievulla ja kirstuun valui
vettä "ynnä muuta". Voi kurjuutta! Rupesin pelkäämään, että rouva
merikipuhulluudessaan kuvittelee olevansa Kap Hornin kohdalla ja
raahaa avuttoman Chimbinkin yli reilingin.

Keskusteltuamme kapteeni Franckin kanssa asiasta päätimme, että
joku miehistä aina olisi merisairaiden luona. Rouvan ja Teresian
merikipu meni parin päivän kuluttua ohi, mutta toista oli Chimbin.
Viikko oli jo kulunut ilman mitään paranemisen merkkiä. Sairas ei
syönyt eikä nukkunut. Hän vain makasi selällään silmät auki ja
huononi päivä päivältä. Jonkin kerran hän puoleksi tunniksi ummisti
silmänsä ja näytti silloin olevan horrostilassa. Kaikki luulivat
hänen loppunsa lähestyvän. Andrew Kelly seisoi peräsimessä purjeiden
yht'äkkiä ruvetessa elämään. Juoksin kompassihuoneen luo katsomaan,
mikä oli syy tähän -- olikohan tuuli yht'äkkiä kääntynyt? Laiva
oli tykkänään pois kurssistaan ja Andrew seisoi kädet ristissä,
katse taivasta kohti, rukoillen. Tyrkkäsin hänet syrjään ja väänsin
äkkiä peräsinpyörän ympäri, joten laiva vähitellen palasi oikeaan
suuntaansa. Huusin sitten Mackin peränpitoon.

Menin sairaita katsomaan. Heidän hyttinsä oli pakaten täynnä.
Odotettiin Chimbin poislähtöä. Kaikilla oli vedet silmissä, ja
aitoenglantilainen gentlemanni Stonefield, jonka tuskin kuvitteli
osaavan vuodattaa kyyneleitä, itki kuin lapsi. Ainoastaan rouva istui
kuivin silmin ja näytti totiselta. Työnsin kaikki tieltä pois ja
koetin sairaan valtimoa. Sydän sykki heikosti, mutta sykki kuitenkin.

-- Poistukaa täältä, sanoin.

Rouva vain ei liikahtanut. Otin kiinni hänen molemmista paksuista
ranteistaan ja vedin hänet pois sairaan vierestä.

-- Kapteeni on hyvä ja jää tänne, että voin pyörähtää rohtokaapilla,
sanoin.

Aioin ensin mennä laivaan lääkekaapille, mutta muistin sitten, että
Chimbin matka-arkussa oli mitä tarvitsin, vieläpä tuoretta tavaraa,
eikä seisonutta kuten laiva-apteekeissa tavallisesti on. Arkku oli
lukossa, eikä ollut aikaa etsiä avainta. Varastohytissä ei näkynyt
mitään, millä olisi voinut murtaa auki kirstun kannen.

-- Potkaise auki kansi! sanoin Charleylle, joka minua avusti. Sitten
annoin kapteenin ja Charleyn läsnäollessa sairaalle ruiskeen.

-- Kuulkaa, kapteeni Franck! Prässätkää purjeet myötätuuleen ja
kääntäkää laiva tuulen mukaan. Sitten vähennätte purjeita, ettei
matka, jonka kuljemme suunnastamme, tule suotta liian pitkäksi.
Koetetaan tätä keinoa. Myötätuulessahan ei meritauti vaivaa
sanottavasti.

-- Mahtaisiko enää vaikuttaa? Mutta signorita Chimborazon tähden teen
mitä hyvänsä, sanoi kapteeni ja pyyhki kyyneleitään. Charley puristi
kapteenin kättä ja sanoi:

-- Minä maksan laivan kulungit, jos ette pane pahaksi, kapteeni
Franck.

-- Niistä puhutaan sitten, sanoi kapteeni.

Jäin yksin Chimbin luo. Hän makasi silmät kiinni ja näytti nukkuvan.
Olisikohan tuo viimeisen unen ennettä, ajattelin itsekseni. Valtimo
löi hyvin hiljaa, mutta sentään säännöllisesti. Laivan liikkeet
olivat tykkänään muuttuneet. Nuo ilkeät, sydänalaa kaivavat
töyssytykset olivat poissa. Laiva vain kallisteli hiljaa ja
tasaisesti edestakaisin.

Voi sentään, etten ennemmin ehdottanut kapteenille tätä keinoa!
Kapteeni ja minä istuimme vuorotellen Chimbin luona. Oli kielletty
lyömästä lasia, ja rouva Fiddleriä oli kielletty poistumasta
hytistään. Häntä vartioitiin koko ajan. Kahdeksan aikaan seuraavana
aamuna sairaan valtimo rupesi lyömään voimakkaammin. Oli siis toivoa
paranemisesta. Nyt sai Teresia ruveta istumaan hänen luonaan. Pasaadi
oli jälleen ottanut tavallisen tahtinsa ja puhalsi hiljaa. Vähitellen
merikin rauhoittui.

-- Eiköhän kohta saada kääntää kurssiamme oikeaan suuntaan, sanoi
ensimmäinen upseeri mr. Rogers, jolla oli morsian Queenstownissa.

-- Ei, mr. Rogers; kyllä minä sanon, milloin käännytään, vastasi
kapteeni.

Pitäessäni illalla miesten kanssissa rukousta, vallitsi täällä
synkkä mieliala. Oli perjantai-ilta. Luettuani merilaissa säädetyn
perjantai-illan tekstin, sanoin miehille:

-- Signorita Chimborazo paranee.

-- Jumalan kiitos! sanoivat miehet hiljaisella äänellä itsekseen, ja
moni heistä pyyhki silmiään.

Andrew Kellyn, köyhän irlantilaisen, kojun seinällä riippui
ristiinnaulitun äidin kuva. Hän otti sen käteensä ja suuteli sitä.



XIV.


Olemme jo viikon verran kulkeneet oikeata suuntaa. Chimb on kuta
kuinkin toipunut. Kyllä kai hän vielä saa potea, jollei ennen, niin
myrskyisen Kap Hornin seuduilla. Hyväsydäminen, mutta hassu rouva
Fiddler oli saanut päähänsä, että jos Chimb olisi kuollut, olisi hän
mereen haudattuna viekoitellut herra Fiddlerin naimisiin kanssaan.
Tai ehkäpä vainaja olisi ryöstänyt Chimbin vastoin tämän tahtoa.
Eihän niitä miehiä tiedä...

Olemme sivuuttaneet kauriin kääntöpiirin. Hyvästi kaakkoispasaadi,
kiitos kaikesta, mitä olet antanut meille! Olemme saaneet hengittää
kuivaa terveellistä ilmaa kahden kuukauden ajan, etkä sinä ole
puhaltanut hiuksia irti päästämme. Tapaamme taas, ellei Kap Horn
pakota meitä olemaan vieraina Fiddlerin rouvan häissä.

Olemme Etelä-Amerikan länsipuolella, ihanalla Tyynellä valtamerellä.
Kauriin kääntöpiiri kulkee länsirannikolla Antofogastan kaupungin
ja itärannikolla Rio de Janeiron yli. Tästä puoleen tulemme
tekemisiin vaihtelevaisten tuulensuuntien kanssa. Tosin pasaadipiirin
eteläpuolella voi vielä puhaltaa maatuuli, mutta se käy vähitellen
epävakaiseksi, kunnes loppuu tykkänään. Meillä on jo ollut pieni
puuska mutta ei se ole Chimbiä paljon vaivannut. Ehkä hänestä vielä
tulee "merikelpoinen".

Kauniilla säällä oleskelevat naiset -- heitähän on neljä --
peräkannella. Teresia riippuu alati Chimbin käsikoukussa.
Mielestäni Chimb väliin näyttää vaivatulta, mutta koettaa salata
sitä Teresialta. Kaikki arvaavat, että tyttöä vaivaa tauti. Hän
istuu mietteissään Chimbin vieressä, puhumatta mitään. Kun Chimb
irroittautuu tytöstä hyväilläkseen Lelua, jota myös vaivaa jokin
tauti -- sama tauti kuin Teresiaa -- painaa Teresia päänsä Chimbin
rintaa vasten, ja itku on valmis.

Aluksi merimiehet vetivät suunsa nauruun, mutta huomattuaan, että
kapteenin tytärparka on henkisesti sairas, he surkutellen kääntävät
pois katseensa, eivätkä ole näkevinään mitään. Lelu tavallisesti
pysyttelee rouva Fiddlerin vanavedessä -- tai oikeammin tämä aina
riippuu kiinni japanittaressa. Lelu on viime aikoina ottanut
tavaksensa pyörähtää etukannelle kanssin kokkapuolelle, milloin vain
ensikertalainen, Jim Peg (Peg merkitsee nappula) siellä yksinään
askaroi.

-- Mitä sinä, Lelu, täältä haet? sanoi Jim.

-- Tulin vain tänne katsomaan, näkyykö kokasta kaloja.

-- Ei siellä mitään kaloja näy, sanoi Jim.

-- Vai ei näy. Saanhan sitten katsella sinua, ollaanhan vanhoja
tuttavia Rose Fiddlerin ajoilta.

-- Ollaan kyllä, pikku geisha. Mutta lennä pois alahangan puolitse;
tuolta tulee mrs. Fiddler.

Asiahan oli selvä. "Ensikertalainen", joka ei enää ollutkaan
ensikertalainen, koska oli jo toisen laivan jungmannina, oli
kaunis, rohkea merimiehen alku, vaikkakin vielä näytti nappulalta
katsellessaan sinisillä, rehellisillä ja lapsellisilla silmillään
maailmaa. Pikku geisha, joksi häntä joskus sanottiin, ei ollut
japanilaisessa merkityksessä mikään geishan alku. Hän oli kaunis,
vartaloltaan pienenläntä nuori nainen... Ei hän oikeauskoisen
japanilaisen samuraimiehen silmissä ollut kaunotar, koska ei ollut
"puhdasverinen". Isä oli englantilainen herra ja äiti japanitar --
geisha.

Teresiaa vaivasi liian hyvä muisti. Kapteeni tosin toivoi ja
melkeinpä uskoikin tytön vähitellen kadottavan tämän kykynsä, mutta
perästä kuuluu. Kapteeni oli pyytänyt Chimbiä käyttämään ihmeellistä
valtaansa Teresiaan siihen suuntaan, että tämä unohtaisi tuon
paronipojan. Mrs. Fiddler taas oli toivossa saada Kap Hornin kohdalla
tavata miehensä. Entä Chimb!? Kuinkahan hänen laitansa oli? Hän,
jonka sydän oli niin hellä, että hän lähimmäisensä edestä olisi
antanut sielunsa ja ruumiinsa, oli sydämetön. Yksi meistä neljästä
oli ollut siinä toivossa, että hän saa Chimbin sydämen: se oli tuo
rikas, kunnon mies ja ensiluokan gentlemanni, Charles Clarck. Hän oli
kerran, kauan asiaa mietittyään, uskaltanut sanoa Chimbille:

-- Saanko kätenne, kun tulemme Englantiin?

-- Saatte sen heti puristettavaksenne, mutta ei sen kauemmaksi.

Charles ymmärsi nyt kerta kaikkiaan, ettei teräs pysty timanttiin.

Ilmat ovat pitkät ajat olleet kauniita. Tyytyväisyys loistaa
kaikkien silmistä. Naisetkin hengittävät myötätuulta. Chimb on
terve sekä sielultaan että ruumiiltaan. Hän loistaa kuin kultamalja
kiilloitettujen kuparikasarien keskellä.

Kaloista ei ole puutetta. Lentokaloja emme ole maistaneet sitten
Huanillasin. Bonitoja on ruvennut näkymään viime päivinä, ja on
niitä joitakuita jo saatukin, mutta vain maistiaisiksi. Maistinpalat
on tietysti annettu naisille. Nämä kalat, joita leikillä sanotaan
porsaiksi, koska ne ovat pyöreitä ja lihavia, ovat erinomaisen
kauniita. Ne ovat jalan, parin pituisia ja hyvin arkoja.
Minkäänlaiseen uistimeen ne eivät tartu, vaan niitä ongitaan istuen
halkaisijapuomin päässä, valkoinen kangastilkku syöttinä.

Jim Peg istuu usein, kun hänellä on vapaavahti, mainitussa paikassa,
säkki sidottuna puomiin, ja koettaa narrata bonitoja onkeensa. Nämä
tarttuvatkin helposti, mutta vain toinen puoli joutuu säkkiin, toinen
tempoo itsensä irti. Lelu seisoo kokkaäyräällä Pegin onkiessa. Kalat
hän vie naisille. Chimb ei pane paljoakaan arvoa kalaruoalle. Eihän
Andeilla kaloja pyydystetä eikä syödä! Pyöriäisiä voisimme pyytää
minkä verran tahansa, mutta harppuunin käyttäminen on tässä laivassa
kielletty.

Olemme sivuuttaneet Juan Fernandez-saaret. Ne jäävät kauaksi
väylästä, joka kulkee Chilen rannikon ja mainittujen saanen
keskivälitse. On vielä pitkä matka Kap Horniin. Olemme vielä
lämpöisessä vyöhykkeessä. Saimme sentään tänään muistutuksen siitä,
että Kap Horn lähenee meitä tai oikeastaan me sitä. Ehkäpä se oli Kap
Hornista sarvenpäästä -- lähetetty tervehdys, joka merkitsi: Pitäkää
kiirettä!

-- Jo liikkuu valaita. Kuuletko, West! sanoi Fred, kun seisoin
vieressä hänen ollessaan peräsimessä vähää ennen kello kahta yöllä.

-- En kuule mitään, sanoin. Kului vähän aikaa.

-- Kuuletko nyt?

-- Kuulen. Kaukaa kuului tuulen tuoma hiljainen puhallus. Sitten
kuului samanlaisia puhalluksia joka haaralta, ja viimein ylähangan
puolelta laivan takaa kova, pitkä puhallus. Olimme joutuneet
valasparveen. Nyt oli kello kaksi.

-- Lyö, Fred, neljä lasia, että kuuluu, niin saamme nähdä, onko
noilla hyvät korvat. Fred teki työtä käskettyä. Ainakin Chimb kuuli
lyönnit ja tuli kannelle. Kokkapuolelta kaikui myöskin tavallista
kovemmat vastauslyönnit.

-- Ei ole mitään hätää, koetettiin vain säikäyttää noita valaskaloja
tieltämme pois, sanoi Fred.

Vähitellen kokoontuivat kaikki kannelle kuulemaan ja katsomaan,
mitä oli tekeillä. Tunnin ajan valaskalat pyörivät ympärillämme.
Puhalluksia kuului läheltä ja kaukaa. Sitten hävisivät kaikki
merijättiläiset yht'aikaa. Kun kello kahdeksan aamulla otin vastaan
vahdinpidon, sanoi ensimmäinen upseeri, Bob Rogers:

-- Katsokaa, mr. West! ja viittasi kädellään.

Ylähangan puolella puolen virstan matkan päässä valaat näkyivät
kulkevan jonossa samaan suuntaan kuin mekin. On lyöty seitsemän
lasia; väliin tehdään niin, kun kello on puoli kaksitoista päivällä
ja päällystöön kuuluvat henkilöt ovat eri hommissa laivassa, jotta
nämä tietävät kokoontua ottamaan auringon kulminaatiota. Kaikki
paitsi rouva Fiddler ovat kannella katselemassa valaskalojen leikkiä.
Nämä, joita on kuusi tai kahdeksan kappaletta, antavat näytäntöjä,
joita harvoin saa nähdä. Ne ajavat takaa toisiaan, pyörien laivan
ympäri, väliin hyvin lähellä. Ne sukeltavat syvyyteen, jossa viipyvät
kauan. Nostettuaan sitten suuren päänsä veden pinnan yläpuolelle ne
puhaltavat vesisuihkun. Joskus ne loikkaavat vedestä niin korkealle,
että koko niiden ruho tulee näkyviin. Nämä ovat kaskelotteja,
(Phyceter macrocephalus), maailman pisimpiä nisäkkäitä, joita elää
kaikissa valtamerissä paitsi Pohjois-Jäämeressä. Eniten niitä
kuitenkin tavataan Tyynessä valtameressä ja Etelä-Jäämeressä.



XV.


Olemme tänään leikanneet viidennenkymmenennen leveyspiirin.
Lähenemme pelättyä Kap Hornia. Chilen riuttainen rannikko
häämöittää idästä. Tämä pitkä rannikko, joka melkein koko matkan
on ollut saaretonta ja siis tarjonnut maalta katsojalle eheän
merinäköalan, on tästä lähin Kap Horniin saakka täynnä saaria.
Ilmakin tuntuu kolealta. Mutta täällähän on talvi. Olemme kesäkuun
puolivälissä. Jos kaikki käy kuten pitäisi, olisimme kesäpäivän
seisauksen eli kesäkuun 21-22 päivän vaiheilla Kap Hornin kohdalla,
viidennelläkymmenelläkuudennella eteläisellä leveyspiirillä. On jo
ruvennut näkymään Kap Hornin albatrosseja ja kapkyyhkysiä. Näistä
vesilinnuistahan kaikki ovat kuulleet puhuttavan, jos kohta harvat
ovat niitä nähneet. Albatrossi, joka kuuluu Pygopodes-lahkoon, seisoo
pystyssä kuin ihminen ja ulottuu miestä rintaan asti. Kapkyyhkynen
(Cap pigeon) on tavallisen kyyhkysen näköinen ja kokoinen vesilintu.

Tuuli puhaltaa lännestä, ja laiva kallistelee tuntuvasti. On
paljonlaisesti purjeita päällä: pramipurjeet, paitsi perimmäinen,
ovat vielä ylhäällä. Öinen aika kun on, ottaisin ne pois, jos olisin
yksin ylähanganvahdin herra. Mutta kapteeni on itse kannella,
joten se on hän, joka määrää. Kävelen ympäri laivan kantta ja
katselen, onko kaikki kunnossa. Koettelen, luistavatko pramiraakojen
laskuköydet. Asetan miehen jokaisen laskuköyden luo, ja sitä
paitsi yhden peräkannen läheisyyteen, olemaan valmiina auttamaan
ruorimiestä, jos sattuisi tarvitsemaan. Tarkastaessani merkkilyhtyjä,
huomaan toisen niistä palavan huonosti. Laivassa täytyy aina olla
myöskin varalyhtyjä.

Kun tulin kompassihuoneen luo, seisoi siellä kapteeni. Hän kuului
antavan ruorimiehelle määräyksen pitää vähän ylemmäs tuuleen. Kuului
neljä lasia -- kello oli kaksi.

-- Hyvää yötä, mr. West! Minä menen nukkumaan.

Meillä on hyvänlainen vauhti. On koetettava päästä ympäri Hornin
ennen kesäpäivän seisausta. Silloin läntinen puhaltaa kovimmin.

-- Älkää olko pelkuri; tarkoitan, älkää ottako pois pramipurjeita,
kyllä Columbian runko, taklaasi ja purjeet kestävät.

-- Hyvää yötä, kapteeni!

Kapteenin mentyä alas mittasin laivan vauhdin: kymmenen solmuväliä.
Tämä vauhti näin kovassa aallokossa runtelee liian paljon
syväänlastattua laivaa, sen runkoa ja taklaasia.

Otin pois ensin etupramin ja puoli tuntia sen jälkeen keskipramin.
Sitten muutin kurssin ylemmäs tuuleen, niin ylös kuin tuulen suunta,
täysi läntinen, salli. Pelkäsin Chilen riuttarannikkoa. Jos tuuli
kiihtyy myrskyksi, voimme vähitellen ajautua maalle. Mitähän varten
se kapteeni ei ollut laskenut enemmän länttä kohden, ajattelin.
Seisoessani ruorimiehen vieressä tunsin, että joku laski kätensä
olkapäälleni.

-- Minua niin peloittaa! sanoi Chimb ja veti minua alamäkeä kajuutan
nurkan taakse.

-- Mitä pelkäätte? kysyin.

-- Rouva Fiddler istuu hytissään juhlapuvussaan ja lupaa vetää Lelun
ja minut laidan luo ja sitten...

En tahtonut puhaltaa pilliin ja säikäyttää nukkujia, vaan menin
keskikannelle puhuttelemaan yhtä miehistä. Ruorimiehelle sanoin: --
Jos näet rouva Fiddlerin tulevan kannelle, niin hälytä heti kellolla.

Pitäen Chimbiä kädestä menin John Stonefieldin luo.

-- Mene rouva Fiddlerin hyttiin ja katso, ettei hän eikä Lelukaan
pääse kannelle, sanoin.

Kuuden lasin, kello kolmen, jälkeen hälytin vapaavahdin kannelle ja
reivasin märssipurjeet.

-- Olkoon menneeksi, mutta kyllä minun mielestäni vielä olisimme
voineet kantaa enemmän purjeita, sanoi kapteeni. Ei ollut varaa
pitää miestä rouva Fiddlerin vartijana. Kapteenin tytär ja Chimb
vartioivat yhdessä hullua raukkaa. Lelusta oli myös apua; hänellä
ei ollut halua hypätä mereen. Ei mennyt ylähanganvahti kahdeksan
lasin jälkeen nukkumaan. Arvasimme, ettei siitä unesta tulisi
pitkällistä. Heti kello neljän jälkeen rupesi mr. Rogers vähentämään
purjeita, ja kahdeksaan mennessä oli päällä vain alamärssipurjeet
ja pari alimmaista taakipurjetta, nekin reivattuina. Laiva ei nyt
enää kulkenut päämäärää kohti, ja vielä vähemmin sitä kohti, mihin
sen kokka viittasi. Se kulki alahangan loorinki edellä Chilen
rannikkoriuttaa kohti. Ei voinut pitää niin paljon purjeita, että
se olisi kulkenut eteenpäin sen verran vain, että se tottelisi
peräsintä. Kaksi miestä seisoi peränpidossa, ja heillä oli täysi tosi
pitää pyörästä kiinni siten, ettei se päässyt varastamaan. Luulimme
voivamme todeta, että guanolasti ruumassa oli siirtynyt vähän
alahankaan, koska laiva oli mielestämme liian paljon kallellaan.
Päätimme kääntää laivan toiselle keulalaidalle. Se ei ollut helppo
tehtävä! Eihän tämä temppu voinut tapahtua, kuten tavallisesti, läpi
vastatuulen. Laivan oli käännyttävä kuten lehmän, takapuolitse.
Laiva teki siis lehmänkäännöksen ja makasi nyt kallellaan. Kapteeni
ja Rogers toivoivat, lapsellista kyllä, että lasti nyt valuisi hän
takaisin, joten laiva joutuisi tasapainoon.

-- Kääntymisestä keulalaidalle on se etu, että se ehkä vähän estää
vauhtia, jolla lähenemme rannikkoa, mutta jos niin on, kuten
luulette, että lasti tällä keulalaidalla menee paikoilleen, niin
olemme hukassa. Silloinhan emme tiedä, milloin guano näkee hyväksi
muuttaa paikkaansa puolelta toiselle, sanoin.

Tämä lehmänkäännös oli toisaalta epäedullinen, sillä siihen meni
lähes puoli tuntia, ja sen ajan laiva kulki suoraa päätä rannikkoa
kohti.

-- Meidän olisi ajoissa pitänyt suunnata enemmän länteen, huomaan sen
nyt. Mutta tahdoin kulkea suorinta tietä, sanoi kapteeni.



XVI.


Myrsky on riehunut jo viisi päivää. Olemme syrjinpäin kulkeneet hyvän
matkaa etelään, jonne meidän on päästäväkin, mutta olemme peloittavan
lähellä riuttarannikkoa. Ainoa pelastuksemme on lisätä purjeita,
kävi sitten miten kävi. Ensiksi on vaikeata saada ylös purjeita
tämmöisessä ilmassa. Jos vielä köydet ja taklaasikin kestäisivät,
on hyvin luultavaa, että myrsky piiskaa purjeet rikki. Yksi ainoa
paukahdus, ja purje on kahtena kappaleena! Jos ajaudumme Patagonian
epävieraanvaraisille riutoille, niin on varma kuolema edessä. Olisi
vielä vähän elämisen toivoa, jos laiva, vaikkapa pirstaleina,
riehuvien aaltojen paiskaamana, ajautuisi mannermaan rannalle. Mutta
mantere ei voi ottaa meitä vastaan, koska riuttaiset, asumattomat
saaret reunustavat sitä. Ne meistä, jotka mahdollisesti pääsisivät
tämmöiselle saarelle elävänä, kuolisivat nälkään ja viluun. Kukapa
tietää, vaikka näillä saarilla oleskelisi peshereitä, joita pidetään
maailman villeimpinä ihmisinä ja ihmissyöjinä. Varjelkoon jumala
niistä! Kuinkahan lienee naisten laita? Ei ole aikaa ruveta heitä
hoitamaan. Ainoa, mitä voimme tehdä, on katsoa, etteivät pääse
pujahtamaan kannelle.

Tukala purjeiden nosto on nyt suoritettu. Columbia kyntää ja
tonkii merta kuin vihainen karju. Suojan puolella ovat mastot ja
tangot käyristyneet, ja vantit ja partuunit heiluvat löysinä,
mutta tuulipuolen vantit ja partuunit ovat jännitetyt kuin
viulunkielet. Kannella on melkein mahdotonta olla, sillä meri
syöksyy tuulenpuolisen kokkaäyrään yli ja huuhtoo puhtaaksi kaikki,
mitä on irtonaista. Tähystäjä istuu etumaston märssyssä kiinni
köyttäytyneenä, sillä sinne asti sylkäisee raivostunut meri. Laivan
kallistuessa ja siirtyneen guanon vielä lisätessä tätä kallistumista
on märssyssä istuva mies joskus lähellä aallonhuippua. On päiväinen
aika, joten ei tavallisissa oloissa tarvittaisi tähystäjää. Mutta
tällaisissa olosuhteissa tähystäjä on tarpeen, sillä hän näkee
märssystä vastaan tulevat laivat, joita kannelta en voi havaita
suurten aaltojen vuoksi. Sitä paitsi tähystäjä näkee, mitä omassa
laivassa tapahtuu, ja voi viittomalla antaa merkkejä. Ruorissa seisoo
kaksi miestä kiinni köytettyinä, sillä meri huuhtoo kaikki paikat
puhtaiksi. Olen katsellut röstipultteja, joihin vantit ja partuunit
on kiinnitetty. Röstipenkit, joissa mainitut pultit ovat, sijaitsevat
laivan sivuilla jonkin matkaa skantäkkilistan alapuolella.
Katsellessani mainittuja pultteja, ajattelin itsekseni, että jos nuo
pultit pettävät, on koko masto ja siihen kuuluvat laitteet nurin.
Puusta rakennetuissa laivoissa niihin kyllä voi luottaa, sillä ne
kulkevat paksujen, sisäpuolella olevien pantereiden läpi. Mutta
toista on rautalaivoissa, kuten Columbiassa. Jos rautalaivan rostit
pettävät, irtaantuu koko levy, ja laivan sivuun tulee ammottava
haava, josta laivan kallistellessa meri pääsee sisään.

Tuli ilta. Ei ollut meillä paljon toivoa. Laivamme kyllä kulki
eteenpäin, tosin alahangan sivu hieman edellä. Joutuisimmeko jo
ensi yönä riuttojen uhriksi, vai tapahtuisiko se vasta huomisaamuna
päivänvalossa? Tietysti ei kukaan saanut mennä nukkumaan, eikä siihen
kellään ollut haluakaan. Menin alas naisten "kurjuuteen". Muut paitsi
Chimb näyttivät kuolleilta. Mutta Chimb oli ihan terve, ainakin meri
taudista.

-- Onko noissa henkeä? kysyin.

-- Kyllä niissä on henki vielä, mutta ehkä ennättävät kuolla, ennen
kuin perikato tulee; onnelliset ihmiset! Nousen nyt kannelle. Tahdon
katsoa kuolemaa silmästä silmään. Ei minua laisinkaan peloita,
päinvastoin. Ensin olin vähän kiukkuisella tuulella. Luulin, että
Suuri Henki kostaa; luulin myös että minä olen Joonas, jonka tähden
te kaikki saatte kärsiä. Mutta nyt olen muuttanut mieleni tykkänään.
Ainoa, mitä minulla on sanottava, on, ettei kukaan saa koettaa auttaa
minua, sanoi Chimb.

Minulla ei ollut lohdutuksen sanaa Chimbille lähtiessäni surkeudesta.

Kello on kymmenen; lasia ei ole lyöty pariin vuorokauteen.
Merkkilyhdyt eivät ole valaisseet, koska niitä ei pääse panemaan
paikoilleen, eivätkä ne palaisikaan, vaikka ne paikoilleen saisikin.
Mack Henderson on ruorissa ja hänellä on apumiehenä Jim Peg. Chimb ja
minä, molemmat kiinni köytettyinä, seisomme kompassihuoneen luona.

-- Pidä, Mack, niin ylös tuuleen kuin voit!

-- All right! sanoi Mack.

-- Älä toki niin ylös, että purjeet rupeavat elämään, sanoin
Mackille, katsottuani kompassia.

-- Kyllä niissä on tuulta, sanoi Mack.

Jonkin ajan perästä alkaa laiva nostaa kokkaa korkeammalle ja painaa
perää tavallista syvempään. Mitäs tuo merkitsee, sanon itsekseni.
Eiväthän purjeet elä, ja kuitenkin on laivan kokka täydessä
vasta-aallokossa. Katselen taas kompassia, sanomatta mitään Mackille.
Eikä hänkään sano mitään, vaikka olisi paljon puhumista. Kompassin
viiva on taas kohonnut taulun asteisiin nähden. Tuuli on kääntynyt
pohjoisemmaksi. Katsomme toisiamme silmiin, Mack ja minä, mutta ei
kumpikaan lausu sanaakaan. Chimb puristaa kättäni ja sanoo:

-- Jokohan loppu on lähellä?

-- Päinvastoin! Tuuli kääntyy myötäisemmäksi. Chimb ristii kätensä ja
kiittää jumalaa.

-- Kuinka korkealle saan nousta? kysyy Mack.

-- Täyteen lounaiseen, vastaan.

Mack ja Jimmy vetävät suunsa hymyyn. Lähden sitten kajuuttaan
ilmoittamaan ilosanomaa kapteenille ja Bob Rogersille.

-- Panin suunnan täyteen lounaaseen, sanon näille, jotka paraillaan
pakkaavat kamssujaan ja laittautuvat valmiiksi ottamaan perikatoa
vastaan...

Olemme juuri Kap Hornin kohdalla. Jos vetäisi suoran viivan etelää
kohti Hermite-nimisestä korkeasta kalliosaaresta, joka muodostaa Kap
Hornin saariryhmän eteläisimmän kärjen, kohtaisi tämä suora viiva
Columbian kyljen. Länsituuli, joka vaaran uhatessa oli kääntynyt
luoteiseksi, ja siten pelastanut meidät joutumasta pampas-rannikon
riutoille, on taas totinen läntinen. Se vie meitä myötätuulessa,
lumimyrskyn riehuessa, vinhasti itää kohti. Kun laiva, oli se sitten
höyry- tai purjealus, kulkee suorassa myötätuulessa, kallistelee se
lakkaamatta sivulta toiselle. Tavallisesti silloin pidetään purjeita
päällä, usein enemmän kuin laivan ja taklaasin vahvuus oikeastaan
sallisi. Koetetaan päästä takaa hyökkäävän aallon tieltä pois,
jottei se tulisi sisään perän puolitse. Columbialla ei tällä kertaa
ollut aikaa kallistella. Aalto tuli sisään vuoron perään sivuilta,
väliin molemmiltakin sivuilta yhdellä kertaa. Laivan laidassa olevat
myrskyportit oli pidettävä auki, jotteivät aallot jäisi kannelle.
Perää pitäessä oli ruorimiehen huolehdittava, ettei koskaan antaisi
paljon ruoria. Laivan tuli tämmöisessä myrskyssä kulkea suoraan
tuulen ja aallon suuntaan.

Ei koko maapallolla ole sellaista myrskyaluetta, eikä missään nouse
niin ankaroita aaltoja kuin Kap Hornin luona. Jos laiva pääsee
varastamaan tuulen ja aallon suunnasta, kääntäen sivunsa aallokolle
ja samalla tuulta vasten, on se useimmiten tuhon oma.

Maapallon tällä puolen oli keskitalvi. Oli juhannuspäivä, josta
luulimme tulevan viimeisen päivämme. Mutta kaikkivaltias jumala
ja Suuri Henki olivat mukanamme. Kello oli kaksitoista päivällä
ja mr. Rogers hoiti peräsintä. Koska vain kaikkein paraimmille
peränpitäjille uskottiin peräsin kovassa myrskyssä, pitivät
päällysmiehetkin joskus perää. Mr. Rogers oli voimaansa luottaen
vähäksi aikaa laskenut pois apumiehensä. Kun laiva rupesi ryöstämään,
eivät mr. Rogersin voimat riittäneetkään. Äkkiä oli laiva kääntänyt
sivunsa vasten tuulta ja aallokkoa ja kaatui niin kallelleen,
että toinen puoli kantta oli veden alla. Tässä asennossa se oli
sitten lähes puoli tuntia. Pramitangot raakoineen, partuuneineen ja
staageineen tulivat alas ja viskaantuivat mereen. Jos joku olisi
ollut kohdalla, olisi hän kohdannut kuolemansa.

Ensimmäinen tehtävä oli saada hakatuksi poikki ne taklaasinosat,
jotka olivat kannella ja meressä. Mutta kuinka päästä hakkaamaan?
Kansihan oli siksi pystyssä, ettei tuulen puolelle päässyt muu
kuin kissa. Kansi oli ihan täynnä rojua -- taklaasia, tankoja ja
niiden päitä sekä köysiä. Jolleivät pramitangot raakoineen ja muine
rojuineen olisi tulleet alas, ja jollei guanoharja lastiruumassa
olisi siirtynyt alahangan puolelle ja siten estänyt harjua tykkänään
kaatumasta, olisi Columbia kääntänyt pohjansa ylöspäin.

Kun viimein, käytettyämme kaikkia mahdollisia, vieläpä mahdottomiakin
keinoja, oli saatu hakatuksi poikki kaikki roju, joka piteli laivaa
kallellaan, saatiin se nousemaan entiseen asentoonsa. Se kulki nyt
tuulen ja aallon ajamana syrjittäin. Ei ollut purjeita. Lumipyry
vain vinkui siinä taklaasissa, mitä vielä oli jäljellä, ja meri piti
kantta asuntonaan.

Olimme kaikki väsyneitä ja märkiä niin kuin albatrossit ja
kapkyyhkyset, jotka leijailivat hyvin lähellä laivaa, katsellen
itselleen mukavaa yömajaa Columbiassa. Ensi työksemme laitoimme
vahvoista köysistä kulkuväyliä kannelle. Oli vaaranalaista kulkea,
jollei ollut mihin tarttua, kun liikkui kannella. Laivan timperi
näkyi peilaavan pumppuja. Hän ilmoitti, että laiva oli melkein tyhjä
vedestä.

Kuinkahan oli naisten laita? Kapteeni tuli kajuutasta ja ilmoitti
heidän seisovan vyötäisiään myöten vedessä. Laivan ollessa puoleksi
nurin oli vesi mennyt ovesta sisään. He olivat olleet siinä luulossa,
että laiva oli uppoamaisillaan. Chimb tuli ensimmäiseksi kannelle.
Me neljä olimme lähettyvillä ja huusimme hänelle yhteen ääneen
osapuilleen näin:

-- Rakas signoritamme, kuinka on laitanne? Vastaus kuului:

-- Omat rakkaat poikani, minua vähän palelee ja minun on kova nälkä.
Jos ei uppoamisesta tällä kertaa tule mitään, on meidän saatava
jotakin syötävää.

Olemme kaikki Columbian matkaajat kompassihuoneen solan luona. Tämä
paikka on turvallisin. Laivan suurin, kuumalla kahvilla täytetty
kattila ja sen vieressä Chimb, on piirin keskipiste. Kahvin,
laivakorppujen ja australialaisen säilykelampaanlihan virkistäminä
katselemme silmästä silmään sitä, mikä nyt seuraa. Alkaa hämärtää.
Merenkäynti ja lumipyry asettuu. Pilvet häviävät, ja tähtiä alkaa
näkyä. Muutos on tapahtunut huomaamattamme. Laivaa heiluttelee
valtava maininki. Mutta se ei merkitse koko maailmaa, kun ovat
poissa nuo korkeat, raskaat mastojen jatkot, pramitangot, raakapuut
ja ylin taklaasi. On taas asetettu merivahti ja laivan miehistö
nukkuu vuoroon. Käännelköön ja väännelköön laiva runkoaan niin
paljon kuin haluaa. Ei se nyt vähällä käännä pohjaansa ylöspäin.
Laivan ruoripyörä on köytetty lujasti kiinni, ettei peräsin pääse
viskelemään edestakaisin. Mitä sitten tehdään, kuinka päästään
eteenpäin ja mihin ensin joudutaan, se on huomispäivän huoli!

Maattuani lähes neljä tuntia kuninkaallisesti kojussani, märkänä ja
kylmästä väristen, herään huutoon: -- Kaikki miehet kannelle! Laiva
on uppoamaisillaan!

Alahangan vahdin ollessa kannella oli ruvennut lastiruumasta
kuulumaan outoa kolinaa. Timperin päästyä muonakellarin kautta
lastiruumaan, huomasi hän, että guanon päällä oli lähes pari jalkaa
vettä. Guanovelli, joka loiski ruumassa, heitteli edestakaisin
varatankoja, lankkuja ja pölkkyjä, jotka olivat olleet köytetyt
guanolastin päälle. Kannella oli ensimmäinen tehtävämme ruveta
irroittamaan veneitä köytöksistään. Sen jälkeen mitattiin vesi
pumpuissa ja huomattiin, ettei laivan pohjassa ollut vettä. Lähteä
veneellä Kap Hornin seuduissa merelle oli melkein varma kuolema.
Siksi tarkistettiin päätöstä ennen kuin ruvettiin laskemaan veneitä
vesille. Syy siihen, että guanon päälle oli päässyt vettä, oli
seuraava. Eilen laivan sivun joutuessa vasten tuulta ja aallokkoa,
olivat perämaston vantit ja partuunit painostuksessa reväisseet irti
röstipulttien kiinnityslaatan. Laivan sivuun tuli täten puolentoista
sylen pituinen ja puolentoista jalan levyinen aukko. Se laski vettä
laivan sisään joka kerta aallon lyödessä siihen, mutta etenkin laivan
kallistuessa aukon puolelle. Jottei repeämästä tulisi vettä sisään,
laitettiin sen kohdalle riippumaan moninkertaisesta presenningistä
tehty peitto, jonka alalaidassa oli rautakisko. Tämä keino ehkäisi
jonkin verran veden tuloa. Peräluukkua ei uskallettu avata, ennen
kuin oli nikkaroitu lankuista vahva, vedenpitävä, kahden ja puolen
kyynärän korkuinen arkku sen ympäri. Nyt nähtiin, miten guanovelli
heilahteli ruumassa.

Sitten pantiin donkey (höyrykone) käymään. Tämän avulla mätettiin
yöt ja päivät velliä mereen, siten että kaksi tynnyriä, joista
toinen pohja oli lyöty pois, lakkaamatta vuoroon nosti ruumasta
velliä mereen. Suuremmissa purjelaivoissahan on höyrypannu ja -kone
lastin purkamista varten. Purjeita saatiin pystyyn sen verran, että
viiden, kuuden solmuvälin vauhdilla päästiin kulkemaan. Saavuimme
viikon kuluttua Port Williamiin Falklannin itäsaaressa, heitettyämme
mereen neljännen osan lastista. Port William, joka sijaitsee 51°41'
eteläistä leveyttä, oli pieni vaatimaton satamapaikka. Laivat
käyttivät sitä pääasiallisesti pitkillä vaivalloisilla matkoilla
saamiensa vammojen korjaamispaikkana. Luonnollisesti silloin otettiin
laivaan vettä ja muonaa. Pohjois-Amerikan länsirannikolta asti
tuleville laivoille oli poikkeaminen Falklannin saarille välttämätön.



XVII.


Falklannin saaret kuuluvat Englannille. Port William oli luultavasti
näiden tärkein paikka siihen aikaan. Satamassa oli ankkurissa kaksi
valaanpyyntilaivaa, yksi englantilainen sotalaiva ja -- vanha,
hyvä tuttumme Deutschland! Vaikka nämä saaret eivät ole erittäin
korkealla leveyspiirillä, on niiden talvi kovanlainen. Maa oli ohuen
lumen peitossa, ja oli muutamia pakkasasteita, kun saavuimme Port
Williamiin. Ankkuroimisen ja purjeiden käärimisen jälkeen oli ensi
työmme nousta maihin ostamaan kivihiiliä, jotka olivat loppuneet,
syystä että höyrykoneemme oli käynyt yötä päivää. Kajuutta ja
skanssi olivat jääkylmiä, vuorokauteen emme olleet saaneet keitettyä
ruokaa eikä kahvia. Sitten oli mentävä englantilaiseen sotalaivaan
pyytämään neuvoa ja avustusta Columbian korjausta varten. Olihan Port
Williamissa jonkinlainen korjauslaitos, jonka kruunu omisti, mutta se
auttoi luullakseni vielä Deutschlandia.

Hyvissä voimissa ja hyvällä tuulella oleva Chimb kertoi Teresian
menneen hyttiinsä itkemään nähtyään Deutschlandin täällä. Ensin oli
itku ollut iloitkua, mutta oli sitten muuttunut totiseksi itkuksi.
Olihan luultavaa, ettei paronipoika enää välittänyt hänestä. Rouva
Fiddler oli lukinnut kalleutensa kirstuunsa. Hän oli ollut huonolla
tuulella siitä saakka kun huomasi, ettei Columbian uppoamisesta
tullut mitään. Sitten hän syytti meressä oleskelevaa miestänsä
uskottomuudesta ja lupasi antaa palttua koko ukolle.

-- Pysyköön siellä; onhan niitä miehiä muitakin, oli hän viimein
sanonut ja purskahtanut nauruun. Chimb arveli hänen pian tulevan
täydellisesti järkiinsä.

On oltu Port Williamissa viikon päivät. Työtä on ollut paljon joka
miehellä. Kaikkeen ne merimiehet kelpaavatkin sepiksi, timpereiksi,
taklausmestareiksi ja purjemaakareiksi ynnä muiksi. Epätietoista
on, kauanko viivytään. Deutschland, joka on ollut täällä jo monta
viikkoa, tulee tuskin ennen meitä lähtökuntoon. Sillä on enemmän
vammoja kuin meillä, vaikkakaan se ei ole ollut suoranaisessa
uppoamisen vaarassa.

Guanovarastomme on lapioitu ja käännetty jo yhden kerran. Kun se
vähän kuivaa, käännetään se uudestaan ja taas uudestaan. Ainoastaan
jalan verran vedenpinnan alapuolella alkaa guano lastiruumassa olla
ihan kuivaa. Sen läpi ei vesi tunge pitkälle. Se on kuin liitukerros
Englannin kanaalin pohjan alla, jonka läpi vesi ei myöskään kuulu
pääsevän -- suuri etu niille, jotka tulevaisuudessa rakentavat
Ranskan ja Englannin välille tunnelin.

Täällä Port Williamissa ei ole mitään konsertti- eikä tanssisaleja
tai muita iltamapaikkoja. Täällä ei ole mustasukkaisia ja
mustatukkaisia espanjattaria, eikä Keski- ja Pohjois-Euroopan
vaaleaverisiä kaunottaria. Ei täällä ole edes mustia villapäisiä,
valkohampaisia neekerityttöjäkään, joita saisi tanssittaa. Näin on
Mack sanonut, ja hän on oikeassa. Mutta täällä ei ole mitään hätää.
Meillä on lämmin; emme säästä kivihiiliä. Meillä on hyvä ruoka.
Vehnäleipää leivotaan jokapäiväiseksi leiväksemme. Hyvää lihaa --
teuraskarjasta ei ole puutetta. Maailman parhaita perunoita on täällä
myös. Mutta kaikki on kallista. Tämä ei kuitenkaan köyhään koske!
Vakuutusyhtiöt maksavat kustannukset. Laiva on vakuutettu samoin kuin
lastikin. Protesti ja meriselitys on tehty lain mukaisesti.

Olemme muutaman kerran olleet maissa, miehet ja naiset. Tutustuimme
Port Williamin konsuliin ja hänen rouvaansa.

Emme tiedä onko hän konsuli, vai sanotaanko häntä vain siksi. Joku
viranomainen hän kuitenkin on. Sen vuoksi nimitämme häntä "The Master
of Port Williams". Eräänä iltana olimme me Deutschlandin ja Columbian
väki kutsutut Master Adam Stephensonin luo. Tämä vanhanpuoleinen,
mutta pirteä herra kertoi olevansa sukua Georg Stephensonille, jonka
tekemä veturi "Rocket" kuljetti maailman ensimmäistä rautatiejunaa
Stocktonista Darlingtoniin vuonna 1825. Adam Stephenson oli ollut
pappi, mutta ei viihtynyt saarnatuolissa vanhassa Englannissa, vaan
muutti tänne lähelle etelänapaa, tutustuakseen peshere-kansaan.
Häntä ei kuitenkaan haluttanut asettua asumaan Tierra del Fuelgoon
(Tulimaahan), eikä olisi uskaltanutkaan olla noiden ihmissyöjien
keskuudessa. Sen vuoksi hän asettui Falklannille ja tilasi
itselleen pari peshereetä tutkimuksiaan varten. Falklannilla oli
kyllä ennestään yksi peshereesuku, mutta ukko Adam tahtoi tutkia
aivan alkuperäisellä kannalla olevia heimoja. Hän oli varakas ja
hänen talonsa oli falklantilaisiin oloihin nähden suuri ja komea.
Sen pohjoispäässä oli torni, tähtitorni, josta ukko kiikaroi
tähtitaivasta. -- Tervetuloa, merenkiertäjät, "paratiisiin", sanoi
mr. Stephenson, kun saavuimme hänen kutsuihinsa. Mrs. Fiddler oli
"markkinapukimissa". Hän ei ollut laisinkaan ruma, pikemminkin
kaunis. Kultaketjun, korvarenkaat ja persialaisen rintakoristeen hän
oli jättänyt Columbiaan. Hän oli melkein viehättävä, ainakin Bob
Rogersin silmissä.

-- Saanko kysyä teiltä, mr. Stephenson, onko laivani Rose Fiddler
käynyt täällä? kysyi rouva Fiddler.

-- Ei täällä sen nimistä laivaa ole ollut moneen vuoteen.

-- Kas vain! Sitten se on ollut onnellisempi kuin me koska sen ei ole
ollut pakko poiketa tänne. Ehkä mieheni, joka on meressä, luuli minun
olevan kaimassani Rose Fiddlerissä, sanoi rouva, veti suunsa nauruun
ja katseli Bob Rogersiin päin. Siinä tapauksessa se on hukkunut.

-- Jos tahdotte, rouva, niin vien teidät torniin katsomaan
etelänristiä, sanoi Bob Rogers.

Mutta torniin oli sitä ennen mennyt muita "etelänristin katsojia".
Kun rouva Fiddler ja Columbian ensimmäinen upseeri kompuroiden
kapusivat torniin, menivät Teresia ja paronipoika von G. tornissa
olevaan komeroon, vetivät oven, kiinni ja panivat sen sisäpuolelta
hakaan. Rouva Fiddler kiersi huivin ympärilleen ja sanoi:

-- Kylmä täällä tulee, jos viivymme kauan. Ei meidän asiasta
enää tarvitse keskustella, sehän on selvä. Mikäs täällä kopisee?
Herrajestas! Jokohan mieheni on taas perässäni? sanoi rouva ja rupesi
laskeutumaan alas.

Kun "komerolaiset" arvelivat tien olevan vapaan, hissuttelivat he
väristen, hiljaa alas, ettei kuulunut muuta kuin hampaiden kalinaa.
Kun "tähtientutkijat" olivat tulleet saliin, kysyttiin heiltä, oliko
kaukoputki hyvä.

-- Jotakuinkin, mutta vähän himmeä, sanoi rouva. Vähän ajan kuluttua
kantoivat Mack ja Fred isännän seuraamana kaukoputkea, joka oli ollut
tämän työhuoneessa puhdistusta varten, ylös torniin ja asettivat sen
paikalleen. Täällä kävivät sitten ne, jotka todella halusivat katsoa
etelänristiä kaukoputken läpi.

Mrs. Stephenson tuli viimeinkin näkyviin; hän oli ollut
taloushommissa -- valvonut ruoan laittoa ja leivoksien paistamista.

-- Vaimoni Eeva, esitteli isäntä.

-- Mieheni Adam, sanoi emäntä ja taputti Aatamiansa poskelle.

-- Todellako? huudahti suorasuinen ja totinen Mack Henderson.

-- Sanoinhan minä teille tullessanne "tervetuloa paratiisiin", sanoi
mr. Stephenson.

-- Hyvinpä kävi, kun Aatami ja Eeva tapasivat toisensa pitkistä
ajoista, sanoi kapteeni Franck.

-- Ehkäpä teitä huvittaisi kuulla, kuinka se tapahtui? sanoi mr.
Stephenson. -- Tultuani nuorena papiksi, päätin olla menemättä
naimisiin. Kului kolme vuotta. Olin pappina Hebridien saarilla,
ja elämä tuntui yksitoikkoiselta. Rupesin katumaan päätöstäni.
Ajattelin, että kyllähän sitä täälläkin olisi, kun olisi Eeva Aatamin
rattona. Päätin luopua päätöksestäni ja tehdä uuden päätöksen.
Päätökseni oli ollut järjetön. Sen mukaan en luultavasti olisi
voinut saada itselleni Eevaa. Aikomukseni ei ollut hypätä suin päin
"kolmisoppiseen järveen", vaan ottaa vaimokseni kunnon nainen,
jota rakastaisin, ja joka rakastaisi minua. Mutta ehto olisi se,
että hänen nimensä olisi Eeva -- siis mahdoton. Oli pappeinkokous
Edinburghissa, jonne minäkin jouduin. Täällä pääsin asumaan muutaman
rikkaan kauppiaan luo, jonka perheeseen kuului vain hän, vaimonsa
ja ihana tytär, silloin noin kahdeksantoista vuotias. Nähtyäni vain
vilahdukselta tytön, ajattelin itsekseni: Joka tuosta saa itsellensä
Eevan, on maailman onnellisin Aatami. En ollut vaihtanut sanaakaan
neidon kanssa, enkä edes kuullut hänen nimeänsä mainittavan. Kolmen
päivän kuluttua, syödessäni talossa viimeistä illallista, kuulin
rouvan sanovan tyttärelleen:

-- Eeva, kaadapas pastorille enemmän teetä.

Teelasi kaatui sisältöineen sokeriastiaan. Sanoin itsekseni, mutta
vahingossa niin kovaa, että kaikki sen kuulivat: "Jumala, anna
minulle voimaa pitää suuni kiinni". Isäntäväki luuli ensin minun
niin hämmästyneen pienestä kömpelyydestäni, että sen vuoksi vetosin
jumalaan. Sanoin, että olin kyllä siitäkin pahoillani, mutta että
jumalaan vetoaminen johtui muusta sangen tärkeästä syystä, jota en
voi kertoa. Pyysin anteeksi, kiitin ja sanoin: Jumalan rauhaan!

-- Ette saa mennä, ennen kuin kerrotte, mikä teitä vaivaa.

Kun neitonen myös hyvin päättäväisesti käski minua selittämään syyn
äkkinäiseen poislähtööni, sanoin: "Nimeni on Adam ja tahdon pyytää
teitä Evakseni."

Puolessa tunnissa oli rouva Eeva Stephensonista ja Chimbistä tullut
ystävät.

-- Te voitte mielestäni jäädä meille muutamaksi kuukaudeksi, sitten
menemme yhdessä Englantiin, kun kevät tulee -- lokakuun paikkeilla.
Aiomme olla vanhassa kotimaassamme ehkä puoli vuotta. Tämä matka
vie meiltä yhteensä vuoden -- merellä oloaikaan menee toinen
puoli vuosi. Mahdollisesti palaatte kanssamme tänne. Aika täällä
yksitoikkoisuudessa kuluu pian. Luulette ehkä, että talvi on ikävä --
päinvastoin. Talven perästä tulee kesä, joka on hyvin kaunis. Sitten
tulee taas talvi. Elämä on kesää ja talvea vuoron perään täällä maan
päällä; mutta elämänrajan tuolla puolella on vain yksi iankaikkinen
vuodenaika, sanoi Eeva-rouva. Chimb katsoi talon herttaista emäntää
lempeästi ja surullisesti silmiin, mutta kääntyi sitten meihin
neljään, piirissä istuvaan ja itki. "Saahan intiaani itkeä, muttei
nauraa."

-- Kuinka näiden sitten kävisi? sanoi Chimb ja viittasi kädellään
meihin.

Tultuamme laivaan aamuyöllä, kertoi vahti, että kaksi peshereetä oli
puoliyön aikana veneellä laskenut sivuun ja pyytänyt lupaa nousta
laivaan. Kun se heiltä kiellettiin, soutivat he pois. Aamulla he
tulivat kuitenkin takaisin saatuaan siihen luvan. He kerjäsivät
rahaa. Lupasivat yhdestä Englannin shillingistä sukeltaa pohjaan
ottamaan sen sieltä. Charley heitti shillingin mereen. Samassa
hyppäsivät peshereet yli laidan. Kului mielestämme iankaikkisuus,
mutta sukeltajia ei näkynyt. Viimein he tulivat pinnalle tyhjin käsin
ja kapusivat laivaan.

-- Te olette sydämetön, mr. Charley, sanoi Chimb ja antoi
pesheree-raukoille viisi shillinkiä, ehdolla, että tästä lähin
pysyisivät poissa.

Nämä peshereet eivät olleet mr. Stephensonin tutkittavia, vaan
muita saarella olevia tulimaalaisia, jotka rahanpuutteessa tulivat
laivoihin antamaan näytöksiä. Chimb ei ollut koskaan nähnyt näitä
intiaanien kaukaisia, vaivaiskasvuisia heimolaisia.

-- Kuinka on mahdollista, että komeiden, suurikasvuisten esi-isieni
sukulaiset voivat olla tuollaisia pieniä, rumia, pirun näköisiä
räähkiä ja ihmissyöjiä?! Toivon, että pian lähdemme pois näiltä
saarilta, jottemme enää näe heitä. Sallikoon jumala heidän kuolla
sukupuuttoon, etteivät ole rumentamassa maapalloa, sanoi Chimb.

Tämä hänen toivomuksensa toteutuikin pian. Peshereekansa hävisi maan
päältä; kerrotaan, että se loppui metsästämällä.



XVIII.


On oltu jo kauan Port Williamissa. Deutschland ja Columbia tulevat
valmiiksi samaan aikaan. Lähtö saattaa ehkä tapahtua samana päivänä.
Columbia pääsee kuitenkin perille Eurooppaan ennen Deutschlandia,
sillä edellinen on keveämmässä lastissa ja parempikulkuinen. Olemme
olleet usein "paratiisissa" herttaisten, vieraanvaraisten Aatamin
ja Eevan luona. Rouva Fiddler ja mr. Rogers ovat päättäneet mennä
naimisiin heti Englantiin tultuaan. Rogersista tulee Rose Fiddlerin
päällikkö, ja kapteeni Franck antaa Columbian päällikkyyden Thomas
Scottille. Jollei Teresian ja paronipojan rakkaus jäähdy, saa
paronipoika olla harjoitteluaikansa Deutschlandissa ja Teresia jää
kuivalle maalle isänsä luo, kunnes paronista on tullut kapteeni.

Port Williamissa on kevät. Valaanpyydystäjiä tulee ja menee. Kun
tuuli puhaltaa napaseudulta päin (etelästä), on täällä paha haju. Se
tulee valaanpyyntilaivoista. Näissä sulatetaan valaanrasvaa. Rasvalla
eli öljyllä täytetyt tynnyrit ladotaan sitten huolellisesti laivan
ruumaan. Valaanpyyntilaivojen kapteenit ovat olleet tyytyväisiä
saaliiseen tänä talvena. Moni suuri kaskelotti on saanut antaa
rasvansa. Tapahtuu usein, että valaanruho, josta rasva on kuorittu
pois, ajautuu rannalle. Siinä se vähitellen mätänee, niin että suuri
luuranko vain on jäljellä. Haaskan ympärillä hyörii silloin lintuja
tuhansittain. Nämä rääkkyvät ja tappelevat niin, että melu kuuluu
kauaksi, eihän haaskan kimppuun mahdu kuin pieni osa tällaisesta
lintuparvesta kerrallaan. Tuuli kantaa hajun virstojen päähän.

-- Voi, kun kääntyisi tuuli pohjoiseen, sanovat maalla olijat, että
haju häviäisi.

Talvella, kun on kylmä, rukoilevat ne, joita palelee, että tuuli
kääntyisi pohjoiseen, josta lämmin tulee. Merenkävijät rukoilevat
tuulien yliherraa kääntämään tuulen pohjoiseksi, jos ovat valmiita
lähtemään pois Port Williamista. Satamansuu on näet niin ahdas, ettei
täältä muulla tuulella pääse ulos. Kevätaikaan sattuu väliin, että
tuuli hetkiseksi tyyntyy ja sitten kääntyy pohjoiseksi. Pohjoistuuli
puhaltaa hiljaa jonkin tunnin, palaten taas äkkiä entiselleen. Jos
laiva tällaisen väliaikaisen pohjatuulen puhaltaessa on lähtövalmis,
kerkiää se kiirettä pitäen merelle.

Deutschland ja Columbia olivat pari päivää olleet valmiita lähtemään.
Oli sanottu hyvästit ystäville ja itkettykin vähän. Teresia ja
paronipoika toivoivat voivansa heiluttaa liinoja toisilleen, kun
molemmilla laivoilla oli sama matka edessään. Koska satama oli
korkean maaston ympäröimä, oli se siksi turvallinen, että vain yksi
ankkuri ja vähän kettinkiä oli ulkona.

Eräänä varhaisena aamuna rupesi äkkiä tyyntymään, jonka jälkeen tuuli
alkoi hiljaa puhaltaa pohjoisesta. Ankkurit nostettiin kiireesti,
jonka jälkeen kerittiin saada vähän purjeita ylös. Myötäinen tuuli
vei meidät molemmat laivat sataman suun lävitse. Sitten saimme
vähitellen enemmän purjeita ylös ja olimme kuin olimmekin vapaat
Port Williamista. Laskimme lippumme tervehdykseksi ystäville, mutta
tätä tervehdystä he tuskin näkivät. Kun Port Williamilaiset aamulla
katsoivat satamaan päin, emme enää olleet heidän näköpiirissänsä.
Pantuamme kurssin itää kohti, merelle, koetimme pysytellä lähellä
toisiamme Koska Columbia purjehti nopeammin kuin Deutschland, emme
Columbiassa pitäneet kaikkia purjeita päällä ensimmäisenä päivänä.
Silloin tällöin katselimme toisiamme kiikarilla. Teresialla oli
kiikari kädessään koko päivän. Illalla sanoimme Columbiasta hyvästit
Deutschlandille, joka jo oli hyvän matkaa takanamme. Deutschlandin
laskiessa lippunsa kolmannen kerran, painui myös auringon ylälaita
mereen. Teresia parka haki taas lohdutusta, kuten monesti ennenkin,
painamalla päänsä Chimbin povelle. Etelänristin sytyttyä katseli
tyttö tätä. Se oli hänen ja paronipojan välinen sopimus.

Kello on kahdeksan aamulla; sen tiedämme siitä, että parhaillaan
lyödään kahdeksan lasia. Pian olen vaatteissani ja kannella. Lounas
puhaltaa kovanlaisesti. Kurssimme on koillinen, siis kuljemme
myötätuulessa. Vauhti on mainio. Columbia kallistelee puolelta
toiselle; sehän kuuluu asiaan.

Siunattu asia, ettei ole noita kirottuja hanhenkauloja pitelemässä
vastaan. Niitä jo oli jonkin verran, mutta maattuamme kuukausia
Etelä-Jäämeren tuomassa kylmässä vedessä, ne ovat kuolleet ja
irroittuneet laivamme pohjasta.

-- Oletteko huomannut, mr. West, että rouva Fiddler on heittänyt
laidan yli nuo hulluttelut, jotka ovat täyttäneet hänen aivokoppansa
siitä saakka, kun tulimme hänen kanssaan tekemisiin?

-- Kyllä olen, kapteeni, mutta oletteko te huomannut että häntä
vaivaa nyt toisenlaatuinen hullutus? sanoin.

-- En, sanoi kapteeni.

-- Häntä vaivaa naimahulluus; hän juoksee mr. Rogersin perässä, on
ollut koko vahdin ajan kannella ja mr. Rogersin kintereillä. Siinä on
pääsyy meressä asuvan miehen unohtamiseen.

-- Mutta mr. Rogersilla on morsian Englannissa, sanoi kapteeni.

-- Merimiehet eivät muista morsiamiansa, enemmän kuin morsiamet
sulhasiansa. Etteköhän ottaisi pois buuvenpramipurjeita, kapteeni?

-- Olette oikeassa, mr. West. Olette varovainen. Onhan meillä ollut
tarpeeksi koettelemuksia jo. Vähentäkää ja lisätkää tästä lähin
kangasta mielenne mukaan, vaikka minäkin näkyisin kannella.

Kapteenin mentyä otin vielä pois kokka- ja peräpuoliset pramipurjeet.

Columbia on kulkenut toista viikkoa päiväntasaajaa kohti. Tuulen
suunta on vähän vaihdellut, mutta pysynyt kutakuinkin myötäisenä.
Se on ollut väliin aika navakkakin, mutta purjeita ei sentään ole
vähennetty. Tuulee lännestä, siis maan puolelta -- vaikka eipä
sivumme juuri viistä rannikkoa, sillä välillämme on neljäsataa
viisikymmentä virstaa vettä. Olemme Montevideon leveyspiirin
kohdalla. Vauhtimme on hyvä, mutta noiden kauniiden bonitokalojen,
"porsaiden", vauhti on vielä parempi. Nyt vasta on ruvennut kaloja
kulkemaan vanavedessämme. Ehkäpä valaskalat, joita on joka päivä
pyörinyt ympärillämme ja uinut kilpaa kanssamme, ovat tähän saakka
peloittaneet pienet kalat loitolle.

Jim Peg, nappula, istuu taas halkaisijapuomin päässä, koettaen
narrata bonitoja pussiinsa. Pieni Lelu seisoo kokkaäyräällä;
hän pitelee vasemmalla kädellään kiinni staagista ja oikealla
purjekankaasta tehdystä hatustaan. Muuten tuuli puhaltaisi sekä Lelun
että hatun mereen. Laiva kallistuu ja meri sylkäisee Leluta silmiin.
Tytön täytyy tarttua molemmin käsin staagiin. Hän pelastuu, mutta
hattu hukkuu. Töin tuskin pääsee Peg kokkaäyräälle pidellen käsillään
ja hampaillaan puomin taklaasista kiinni, Columbian pistettyä nenänsä
mereen. Meri ryösti pussin bonitoineen nuorukaisen käsistä.

-- Nyt olin pudota sinun tähtesi, kun toisella kädelläni pidin
pussia. Sinullehan minä noita kaloja koetan hankkia, kun joka päivä
olet mankunut tuoretta kalaa.

-- Jos sinä olisit pudonnut, Peg, niin olisi tuuli saanut puhaltaa
minutkin mereen. Olisin vain heittänyt irti staagista...

Päästyään alas kokkaäyräältä pistivät nuoret, huolettomat, tanssiksi,
joka päättyi siihen, että meri loiskautti heidät lätäkköön alahangan
skantäkkiä vastaan. Kun olivat päässeet pystyyn, antoi tyttö pojalle
suutelon, oikean merimuiskun.

Aika rientää, laiva rientää. Leikkasimme tänään kauriin kääntöpiirin,
joka kulkee Rio de Janeiron yli. Kello kaksitoista päivällä, uuden
vuorokauden alkaessa tulimme ihanaan kaakkoispasaadiin.

-- Mikä teitä vaivaa, signorita? Ette ole enää kuten ennen. Me neljä
olemme huomanneet, että sydämestänne puhaltaa meitä kohti vastatuuli.
Kadutteko, että jätitte Andit ja kolkon suuren Tyynenmeren ja sen
itärannikon? Eikö ihana Atlantti, jonka kylvystä aurinko suoraa
päätä nousee, miellytä teitä? Ehkä jätitte Andeille jonkun, jota
kaipaatte? Nämä kysymykset tein Chimbille eräänä aamuna, kun auringon
noustessa hän ja me neljä istuimme kokkaäyräällä ja katselimme Pegin
kalanpyyntiä.

Chimb ei ensin vastannut mitään, vaan katseli itsepintaisesti laivan
kurssia. Sitten hän sanoi jotakin, jolla ei ollut mitään tekemistä
kysymykseni kanssa.

-- Kun ei tuo Lelu vain putoaisi mereen, hassu tyttölapsi, joka
juoksee poikanulikan perässä. Tuolla hän istuu kahareisin Pegin
kanssa halkaisijapuomin päässä.

-- Teillä ei siis ole vastausta meidän yhteiseen kysymykseemme?
sanoin.

-- Olette oikeassa. Minulla ei ainakaan tällä kertaa ole vastausta
kysymykseenne. Luonnollistahan on, että mitä enemmän etenen
synnyinmaastani, sen totisemmaksi käyn. Tämä meri, joka teistä tuntuu
niin ihanalta, rupeaa tuntumaan minusta erämaalta. Älkää, rakkaat
pojat, tehkö minulle tästä lähin noin vakavia kysymyksiä, sanoi Chimb.

Olemme keskellä kaakkoispasaadia. Siis maailman ihanimmassa
vyöhykkeessä. Tuuli on muuttumaton; sen voima ja suunta aina
sama. Merimiesten ja naistenkin tuuli on hyvä. Kaikki rakentavat
tulevaisuuden linnoja. Aurinko nousee joka aamu merikylvystään
puhtaana, kirkkaana ja alastomana. Kun kuningatar on korennon
korkuisella, ei se enää näytä ihanaa alastomuuttaan syntisille. Se
on vetänyt ylleen sädeharsonsa, jonka lävitse ainoastaan kotkansilmä
voi nähdä. Chimbkin on taas käynyt iloiseksi, hän nauttii erikoisesti
auringon laskusta mereen. Kotimaansa rannalla hän on nähnyt saman
auringon laskevan mereen, mutta ei nousevan siitä.

Columbiassa on tuntuva vedenpuute. Siihen olemme me merimiehet
tottuneet, eivätkä rouva Fiddler, neiti Teresia eikä Lelukaan
valita. Mutta Chimb ei janotessaan voi unohtaa de los Andesin
lähteiden kirkkaan kylmää, hyvänmakuista vettä. Mahdollisesti ei
Port Williamista otettu vesi ollut hyvää, koska se on ruvennut ennen
aikojaan mätänemään. Väliin saa kauan säilyvää vettä, väliin taas
nopeasti pilaantuvaa. Suurin syy veden pilaantumiseen on kuitenkin
se, ettei vanhoja vesitynnyreitä saa kyllin puhtaiksi, ennen kuin
ne täytetään uudella. Veden loppumiseen taas on laivan naisväki
syypää; he ovat liian paljon pesseet itseään ja vaatteitaan. Usein
öiseen aikaan naiset hiipivät vesitynnyreiden luo ja varastavat tätä
jumalten juomaa. Tavallisesti silloin niin hyvin päällystö kuin
miehistökin murahtaa. Chimb taitaa olla suurin vesivaras, mutta
kun hän menee vesitynnyrille, ei kukaan ole huomaavinaankaan, vaan
kääntyy toisaalle.

Ei ole ollut yhtä ainoata sadetta siitä lähtien kun jätimme
Falklannin saaret. Columbia lähenee päiväntasaajaa. Kaakkoispasaadin
alue loppuu kohta. Emme viime päivinä enää ole olleet tekemisissä
pasaadituulten kanssa. Päiväntasaajan molemmilla puolilla tuuli
puhaltaa hiljaa sieltä ja täältä tai ei ollenkaan. Muuttelevaisen
tuulen vyöhyke ulottuu pari, kolme astetta päiväntasaajan molemmille
puolille, ja sanotaan sitä tyyneksi alueeksi (Calm region). Tämän yli
on purjehtijan usein vaikea päästä: on joko ihan tyyni, tai kuljettaa
muuttelevainen hiljainen tuuli laivaa edestakaisin. Vedenpuute
Columbiassa on ankara. Vesiannos pienenee päivä päivältä. Luotetaan
kuitenkin siihen, että päiväntasaaja antaa vettä. Chimb kärsii
nurkumatta janoa ja tahtoo luovuttaa annoksensa muille. Hän vain
kastelee huuliaan vedellä.

Eräänä yönä liu'uimme hiljaa myötätuulen puhaltaessa, ilman mitään
juhlamenoja päiväntasaajan yli. Aamulla oli taivas täynnä pilviä ja
pohjoisesta päin kuului hiljaista ukonjyrinää ja näkyi salamaniskuja.

-- Kohta saamme vettä, sanoi Andrew Kelly, joka on ruorissa. Tähän
vastasi Chimb:

-- En usko. Uskon Suuren Hengen päättäneen näännyttää meidät janoon,
vaikka vettä on allamme ja päällämme.

-- Älkää puhuko, rakas signorita, Suuresta Hengestä, älkää kääntykö
esi-isienne pakanalliseen uskoon. Tehän olette kristitty, sanoi
Andrew Kelly.

Kun tulin vähää ennen kahdeksan lasia (kello kahdeksan aamulla) Jim
Pegin kanssa lokaamaan, näin kapteenin taluttavan Chimbiä kajuuttaan.
Mikähän nyt on, ajattelin. Ehkä tyttö on saanut meritaudin,
ehkä häntä vaivaa "vesikauhu", tai hänen janonsa on käynyt
sietämättömäksi. Oma syynsä, mutta kohta saamme vettä taivaasta.

Taivaastapa ei tullutkaan vettä heti. Pilvet putosivat alas sakeana
sumuna, joka oli niin paksua ja vetistä, että se juoksi. Pyyhkimällä
kattoja ja kansia köysiluudalla olisi voinut saada jonkin määrän
vettä, mutta se olisi ollut liian likaista juotavaksi. Parin tunnin
perästä rupesi hiljaa tuulemaan pohjoisesta. Tuuli vei sumun ja
kuljetti laivan etelää kohti. Vauhti oli niin hiljainen, ettei laiva
totellut peräsintä, vaan kulki eri asennoissa päiväntasaajaan päin.
Valaistus oli kummallinen, ei se ollut päivänvaloa eikä kuunvaloa,
koska kuuta ei näkynyt, vaan se oli salaperäistä, kaameata. Arviomme
mukaan oli laivamme uudelleen leikannut päiväntasaajan.

Kapteeni ja minä istuimme Chimbin luona. Hän nukkui kuin lapsi.
Valtimo ja hengitys olivat säännölliset. Aioimme juuri lähteä ylös
ja jättää lapsen nukkumaan, kun kajuutan katolta rupesi kuulumaan
rapinaa.

-- Sataa, sanoi kapteeni. Muutamassa sekunnissa oli rapina käynyt
niin kovaksi, että olisi luullut satavan suuria herneitä ja vieläpä
pieniä kiviä. Tyttö heräsi ja aukaisi silmänsä.

-- Sataa! Jumalan kiitos siitä. Minun takiani olitte vähällä kuolla
janoon.

Kun aioimme lähteä ylös, pyysi Chimb minua jäämään vähäksi aikaa
hyttiin.

-- Kuulkaa, mr. West! Minä olin Oroyassa, unissani. Ikävä, että tuo
rapina alkoi juuri tällä hetkellä. Olisi ollut hyvä, jos se olisi
tullut puoli tuntia myöhemmin. Mutta tapasinhan hänet -- sanoi Chimb
hiljaa itsekseen. Samassa aukaisi Teresia oven ja toi kupillisen
tuoretta sadevettä, johon oli pantu sitroonanmehua.

-- Kaada vain vähän sitä nektaria tähän lasiin, ja vie loput pois,
etten juo liikaa näin alussa.

Jo kolme vuorokautta on lakkaamatta satanut, salamoinut ja jyrissyt.
Ainoastaan keskipäivällä on rajuilma hetkeksi laannut. Kaikki on
märkää. On vaikeata uskoa, että vedenpaisumus koskaan asettuu.

-- Eiköhän tässä kohta törmätä Araratin vuorta vastaan, sanoo Mack.

-- Varoitan teitä laskemasta leikkiä pyhistä asioista, sanoo
irlantilainen.

-- Tuossahan se jo kohoaa merenpohjasta, huutaa Fred, ja viittaa
ylähangan loorinkiin päin, kun suuri kaskelotti vitkaan vääntäytyy
pinnalle.

Naiset ovat pesseet vaatteitaan ja juoneet itsensä juovuksiin
vedestä. Nyt he loikoilevat kohmelossa ja rukoilevat Jumalalta
kuivaa ilmaa. Chimb nukkuu paljon ja näkee unia menneisyydestä ja
tulevaisuudesta.

Kaksi viikkoa on kulunut vedenpaisumuksesta. Ihana kaakkoispasaadi
ja märkä päiväntasaaja kuuluvat jo historiaan. Viillämme nyt
koillispasaadia, joka kyllä on yhtä ihana kuin kaakkoispasaadikin,
mutta tätä nimitämme vain pasaadiksi, eikä niin kuin edellistä
ihanaksi pasaadiksi. Purjeet on kiristetty jotakuinkin tiukalle
alahankaan päin, mutta pääsemme kuitenkin yli koko pasaadialueen
luovimatta. Koska tuuli ei ole niin vetävä suuntaamme nähden kuin
kaakkoispasaadi oli -- tuulihan puhaltaa laivan pituuslinjan ja
poikkilinjan keskivälitse -- antaa koillinen meille ylähangan
kokkapuolelta usein roisketta silmiin. Kaikki, niin naiset kuin
miehetkin, ovat erinomaisella tuulella. Jokainen rakentelee
tuulentupia ja -linnoja. Chimb ja me neljä olemme aina yhdessä, kun
aika myöntää. Andein tytär kyselee kyselemistään Englannin oloja.



XIX.


Eräänä aamuna, veturin puhaltaessa lähtösignaalia, nousi junaan
muuan herra, mr. Christopher. Hänellä ei ollut mukanaan mitään,
ei edes päällystakkia. Hän oli vähän hengästynyt ja hikinen,
juostuaan pari virstaa San Franciscon satamasta itäänpäin menevään
pikajunaan. Hän oli juuri saapunut laivassa. Ei satamassa eikä
matkan varrella näkynyt ajuria, jonka vuoksi mr. C:n oli pakko
turvautua apostolihevosiinsa ja jättää jälkeensä matkalaukkunsa ja
päällystakkinsa, -- sillä hänellä oli hengenhätä. Laivan kapteenille
hän oli antanut määräyksen lähettää tavaransa hotelli Diamondiin.
Sieltä hän sitten saisi ne sähköttämällä. Hän pääsi töin tuskin
vaunuun, junailijan juuri sulkiessa ovia. Mutta mr. C, joka oli
erinomaisen voimakas mies, tuuppasi kaikessa hyväntahtoisuudessaan
tieltään junailijan, joka ei myöskään ollut mikään leikkikalu.
Molempien herrojen tultua vaunuun, otti junailija revolverinsa ja
kysyi mr. C:ltä, kuka hän oli ja mitä hän tahtoi.

-- Odottakaa, niin saatte nähdä kuka olen, sanoi mr. C. ja veti
esille lompakkonsa, josta otti paperin junailijan nähtäväksi.

-- All right, sir! Seuratkaa minua, niin annan teille junan
parhaimman paikan.

Tyynenmeren rautatie (Pacific Railway) ei ollut vielä vanha. Ei ollut
monta vuotta siitä, kun sai kulkea laivassa ympäri Kap Hornin, jos
tahtoi päästä mukavasti Tyynenmeren rannalta Atlantin rannalle, San
Franciscon leveyspiireille.

Mr. Cristopher istui nyt mukavassa vaununosastossa ja koetti
nukkua tässä asennossa, väsyneenä vaivalloisen ja kauan kestäneen
purjehdusmatkan perästä. Hän oli lähtenyt Callaosta pienellä
friskolaisella kuunarilla. Sitä hän kylläkin sai katua. Siitä saakka
kun oli astunut tähän pieneen, likaiseen ja ravistuneeseen kaukaloon,
oli häntä vaivannut ennen tuntematon tauti -- ties sanotaanko sitä
edes taudiksi. Hän oli saanut matkatovereiksi hermonsa. Nämä, jotka
eivät aikaisemmin olleet viitsineet seurata isäntäänsä, koska hän
niiden mielestä oli epämiellyttävä, olivat nyt lähteneet valvomaan
herransa turvallisuutta. Hän olisi voinut riisua kengät jalastaan,
vieläpä riisuutua kokonaankin, sillä hänellä oli yksityinen osasto
vaunussa, joka meni New Yorkiin saakka. Mutta hän ajatteli aivan
oikein: "Saanhan mennä yöpuulle junan alkaessa kavuta Sierra Nevadan
ylämäkeä". Hänellä oli mukanaan kaksi revolveria, pienempi ja
suurempi. Hän ei kylläkään ollut niitä miehiä, jotka ensi hädässä
turvautuvat ampuma-aseeseen. Hän oli tyyni ja rauhallinen, kuten
vankat miehet usein ovat. Hänen matkatoverinsa eivät yllyttäneet
häntä hätääntymään eikä tekemään tuhmuuksia. He vain koettivat estää
häntä nukahtamasta ja siten valvoa hänen turvallisuuttansa.

Mr. Christopher vaipui kuitenkin koiranuneen, kunnes juna seisahtui
pitemmäksi aikaa. Kuului melua ja puhetta ja mr. Christopherille
selvisi, että juna tulisi seisomaan tässä kauan. Oli saavuttu
Sacramento-virran yli johtavan sillan luo. Ratavalli oli kallistunut,
jonka vuoksi ei uskallettu ajaa. Jos saataisiin apua, muutamia
kymmeniä miehiä lapioineen, olisi vika pian korjattu. Apu saatiinkin.
Veturin pilli pantiin puhaltamaan, ja parinkymmenen minuutin kuluttua
oli junan luo kerääntynyt kolmisenkymmentä miestä lapioineen ja
kankineen. Nämä olivat kullankaivajia ja -huuhtojia, jotka etsivät
onneansa Sacramento-virran kultarikkailta äyräiltä. Mr. Christopher
istui vaununosastossaan raukean näköisenä, mutta häntä vaivasivat
taas matkatoverinsa.

Vaikka oli lähdetty kello kuusi aamulla Friscosta, oli puoliyö,
ennen kuin viivytyksien jälkeen päästiin Sierra Nevadan vuoristoon.
Mr. Christopher makasi vaatteet yllään. Ainoastaan kengät hän oli
riisunut, nukkuen siis vain kevyesti.

-- Saanhan koettaa nukkua paremmin huomenna, kun olemme Sierra
Nevadan toisella puolen, hän ajatteli.

Hän ei ollut peloissaan, mutta häntä häiritsivät vähän nuo
matkatoverit, jotka kuiskasivat isäntänsä korvaan: "Ei tämä matka
onnistu." Kerran hän potkaisi niin kovasti matkatoveria, joka neuvoi
häntä kääntymään takaisin ja jättämään sikseen koko Euroopan-matkan,
että seinän takana nukkuva jenkki rupesi nyrkillään takomaan seinää
ja uhkasi lähettää naapurilleen lyijypilleriä lääkkeeksi. Nämä
uhkaukset eivät laisinkaan häirinneet mr. Christopheria. Päinvastoin.

-- Vai lyijypilleriä! hän sanoi itsekseen. Matkatoverit vetäytyivät
nyt loitommalle; hän tuskin tiesi niistä enää. Hän pani kengät
jalkaansa, peseytyi ja oikoi jäseniään. Sitten hän istahti, otti
lompakostaan paperin, jossa oli lyijykynäpiirros, ja aikoi ruveta
katselemaan sitä. Juna, joka oli kulkenut hyvin hiljaa ylämäessä,
seisahtui, kun ensin oli tuntunut laimea törmäys. Hän ei pannut
paperia takaisin lompakkoon, vaan pisti sen poveensa paidan alle.
Veturit olivat puskeneet radalle asetettua estettä vastaan ja
hypänneet kiskoilta saamatta mitään vikaa. Mr. Christopher ei
hätääntynyt vähääkään, hän vain tarkasti ampuma-aseensa ja pisti ne
piiloon huomattuaan niiden olevan kunnossa. Junan palveluskunta ja
matkustajat oli nyt hälytetty. Naiset, lapset ja pelkurimaiset miehet
olivat heittäytyneet lattialle pitkäkseen, välttääkseen ikkunoista
tulevia luoteja. Oikeat jenkit sitä vastoin seisoivat revolverit
käsissä ovien luona. Aika kului, mutta laukauksia ei kuulunut eikä
ryöväreitä näkynyt. Missähän ne mahtavat viipyä? Odotettiin kaiken
yötä hyökkäystä, mutta sitä ei lopultakaan tullut.

Ennen aamun sarastusta lähetettiin kaksi aseistettua junamiestä
resiinalla lähimmälle idän puolella olevalle asemalle hakemaan
apua. Sinne oli kaksikymmentäviisi virstaa. Puolenpäivän ajoissa
tulikin kaksi veturia työntäen edessään kahta pitkää avonaista
tavaravaunua, lastattuina miehillä ja nosto- ynnä muilla koneilla.
Mr. Christopher, jolla ei ollut mitään hermoja siitä hetkestä, kun
juna törmäsi esteeseen, siihen saakka, kun vaara näkyi olevan ohi,
oli nyt taas näiden vallassa. Tätä ei kuitenkaan, voinut huomata
hänen kävellessään edestakaisin radalla ja väliin tarkastaessaan
veturin radalle nostamista ja radan korjaamista. Jos joku olisi
tuntenut mr. Christopherin ja hänen tapansa, olisi hän mahdollisesti
voinut arvata, että tämä oli hermostunut, sillä hänellä oli piippu
hampaissaan.

Puoliyön aikana juna lähti kapuamaan tai oikeastaan jatkamaan
kapuamistaan ylös Sierra Nevadan harjanteelle.

Christopher istui hytissään ja katseli ennen mainittua
lyijykynäpiirrosta, kun junailija koputti ovelle ja astui sisään.

-- Sir! Tulin vakuuttamaan teille, että saatte tästä lähin nukkua
rauhassa, sillä meillä on nyt niin paljon aseistettuja miehiä mukana,
että voimme ottaa vastaan vaikka koko sioux-lauman.

-- Vai niin, hyvä on! Mutta kokonainen vuorokausi on mennyt hukkaan.

Mr. Christopher oli laskenut ehtivänsä New Yorkiin 6 tuntia ennen
Englantiin menevän laivan lähtöä. Junan saapuessa näiden viivytysten
jälkeen New Yorkiin, on laiva jo lähtenyt. Uusi laiva lähtee
viikon kuluttua. Voihan niitä esteitä vieläkin tulla, ennen kuin
juna ennättää Atlantin rannalle. Tuskinpa ne sentään voivat ottaa
kokonaista viikkoa.

-- Täytyy juoda paljon jäävettä.

Ei tullut lisää esteitä! Juna saapui vuorokauden myöhästyneenä New
Yorkiin. Täällä oli mr. Christopherilla aikaa hankkia itselleen
vaatteita, matkalaukkuja ynnä muuta. Hän tiesi eurooppalaisten
arvostelevan miestä vaatteiden mukaan. Joka päivä hän oli
sähkösanomanvaihdossa Atlantin toisella puolella olevien kanssa.



XX.


Columbia on kauan sitten leikannut kravun kääntöpiirin. Lähenemme
Kanarian saarten leveyttä. Ilmat ovat viime päivinä olleet tavattoman
kauniit, mutta tuuli on vastainen. Käänsimme aamulla laivan ja
purjehdimme paraillaan ylähangan halsseilla. Pasaadivyöhykkeestä
tultua maistuu luoviminen puulta. Tuuli on ollut niin heikko, ettei
ole ollut mitään merenkäyntiä. Yöllä se on vähän puhaltanut, mutta,
tyyntynyt päiväksi, niin että laiva töin tuskin on totellut peräsintä.

Sivuutamme laivan, joka näyttää Englannin lippua ja ilmoittaa
tahtovansa merkkilipuilla puhutella meitä. Se ilmoittaa olevansa
hädässä. Me vastaamme: "Autamme, jos voimme." Laivasta lasketaan
vesille vene, joka alkaa tulla meitä kohti. Me käännämme laivamme
alahangan halsseille ja suuntaamme venettä kohti. Vauhtimme on niin
pieni, että laiva tuskin tottelee peräsintä. Apua pyytävä laiva
koettaa pitää etukeulansa vastatuuleen ja purjeet on prassattu niin,
ettei laiva kulje juuri mihinkään päin. Kun vene, jota neljä miestä
souti yhden pitäessä perää, on tullut tarpeeksi lähelle Columbiaa,
näemme sen sivussa laivan nimen: Rose Fiddler.

-- Herra jumala! Hän on tullut tänne saakka minua noutamaan, minua
uskotonta, petollista, sanoo rouva Fiddler ja rientää hyttiinsä
pukeutumaan hääpukuunsa.

-- Juokse tuon hullun perän, Peg, äläkä laske häntä kannelle! Hyppää
vielä mereen, sanoi kapteeni.

Rose Fiddlerin ensimmäinen upseeri nousi laivaan ja kertoi laivassa
leivän olevan loppumaisillaan; muonaa ja vettä kyllä oli runsaasti,
joten se riittäisi Englantiin saakka, jollei tuuli rupeisi
niskottelemaan ja pysyttelemään vastaisena.

-- Ettekö vielä ole perillä, vaikka lähditte Huanillasista pitkät
ajat ennen meitä? kysyi kapteeni Franck.

-- Olemme olleet Port Edgardissa Falklannin läntisellä saarella,
korjauksen alaisena.

-- Kuinka ette itse ole pitemmällä, kysyi vuorostaan Rose Fiddlerin
ensimmäinen upseeri kapteeni Franckilta.

-- Me olemme myös maanneet "sairaalassa" Port Williamissa Falklannin
itäisellä saarella. Kumma, ettemme ole tietäneet mitään toisistamme,
vaikka olemme olleet niin lähekkäin.

-- Se johtuu siitä, ettei näiden satamien välillä ole mitään
liikennettä, ja onhan niillä väliäkin kaksisataa virstaa, sanoi
bluenose.

Rouva Fiddler sai nyt tulla tapaamaan ja puhuttelemaan laivansa
ensimmäistä upseeria. Peg oli kertonut rouvalle, ettei tässä ollut
kysymyksessä miesvainajan haamu eikä mikään muukaan aave. Vene,
jolla Rose Fiddlerin ensimmäinen upseeri saapui, oli oikea vene, ja
"kummituslaiva" oli todellinen Rose Fiddler. Rouva Fiddler ei siis
tullut tapaamaan laivansa ensimmäistä upseeria rintasoljissa eikä
korvarenkaissa, vaan tavallisessa puvussa.

-- Hyvää päivää, sir! En tahdo tietää mitään, enkä tahdo selityksiä.
Ne saatte antaa minulle matkalla täältä Englantiin. Vakuutusyhtiöhän
kaikki kuitenkin maksaa. Aion jatkaa omalla laivallani täältä
määräsatamaan, jos kapteeni Franck suostuu antamaan minulle mr.
Rogersin ja ottamaan takaisin Thomas Scottin. Lelua en huoli, enkä
henno ottaakaan häntä signoritalta, tämän hyvältä hengettäreltä.

Rose Fiddlerin veneeseen lastattiin leipää niin paljon kuin siihen
mahtui. Kaikeksi onneksi oli Port Williamista otettua leipää ja hyviä
laivakorppuja vähintään kaksinverroin tarvittava määrä. Kapteeni
Franck suostui rouvan ehdotukseen. Columbian vene pantiin vesille
ja kapteeni itse, rouva Fiddler ja Robert Rogers astuivat siihen
kaikkine kampsuineen. Niitä ei ollut paljon; rouvan ja Rogersin
matka-arkut olivat pääesineet... ja sitten kiireesti Rose Fiddleriin.

Thomas Scottilla ei ollut mitään vaihtoa vastaan. Seikkailu
kirjoitettiin molempien laivojen lokikirjaan. Lokikirja on
tärkeä esine. Jos laiva tekee haaksirikon, on ainakin tämä kirja
pelastettava. Tämä kirja on laivan "laki ja oikeus". Sen turvin
voi merellä sitoutua palvelukseen tai erota siitä, jos asianhaarat
vaativat. On tapa sanoa: Uskallan panna kaksi sormea lokikirjan
päälle.

Ennen kuin rouva Fiddler astui Columbian veneeseen lähteäkseen Rose
Fiddleriin, hän piti lyhyen kiitos- ja jäähyväispuheen.

-- Kiitän teitä kaikesta sydämestäni. Te olette pelastaneet henkeni
ja kärsineet kaikki hullutukseni. Olen leskeksi tultuani ollut kuin
orpo, jolla ei ole turvaa. Minä tarvitsen miehen, jota rakastan ja
joka rakastaa minua. Minä voin ottaa ja minä voin antaa. Bob ja minä
sovimme yhteen. Annan hänelle, köyhälle pojalle, täydet ohjakset,
mutta annan hänen tuntea ja tietää, että olen Rose Fiddlerin
omistaja. Pidän häntä silkkinauhassa, mutta en kuitenkaan kuten
villakoiraa. Teille, signorita, annan Lelun, hän on hyvä tyttö.
Luulen, että ehkä hyvinkin pian tarvitsette kamarineitoa. Kohtahan
tapaamme Queenstownissa.

Oli ihan tyyni. Hiljainen maininki heilutti laivoja, jotka olivat
sanoneet toisilleen viralliset hyvästit, vaikka viruivat lähetysten
auringon vaipuessa Atlanttiin. Keskiyön aikana rupesi käymään
tuulenhenki. Ensin se puhalsi sieltä ja täältä, niin hiljaa, että
tuskin olisi saanut kynttilää sammumaan, mutta vakiintui viimein
etelätuuleksi. Uni ei tänä yönä maittanut juuri kenellekään. Naiset
olivat kannella ja heiluttivat liinojaan Rose Fiddlerille, jota
tuskin näkyi tähtiyössä. Lelu, oltuaan aluksi ihastuksissaan erosta
emännästään, itki japanittaren itkua, kuivaa änkytystä. Hän tunsi
itsensä hylätyksi ja turvattomaksi.

-- Älä itke, pieni; kyllä minä pidän sinusta huolen; kaikkihan
sinusta pitävät, sanoi Chimb ja otti Lelun syliinsä.

Columbian asukkaat tunsivat, että oli tapahtunut käänne historiassa.
Jos kohta kaikki iloitsivat siitä, että pitkä matka, joka oli
tarjonnut vaaroja ja kärsimyksiä, mutta myös iloa, kohta oli
päättyvä, valtasi heidät kaihonhenki.

Kaipasimme jylhiä Andeja, Huanillasia, ihanaa kaakkoispasaadia,
Falklannin saaria ja ehkä Kap Horniakin.

Tulin sattumalta vaihtaneeksi muutamia sanoja Chimbin kanssa. Lokasin
laivan vauhtia elämän vauhtia -- Pegnappula piti rullaa, josta
mittanyöri juoksee ulos, ja Chimb hoiti hiekkalasia. Hiekan juostua
loppuun ja minun pysäytettyäni nyörin juoksun, sanoi Chimb:

-- Hiekan loppuessa kädessäni olevasta lasista minusta tuntui, että
se merkitsee elämän loppua.

-- Niinhän se merkitseekin -- kerranhan elämä loppuu, se on vain
ajan kysymys. Jos tästä lähin pidätte hiekkalasia kädessänne, niin
pyöräyttäkää se ympäri, ennen kuin hiekka on kerinnyt juosta loppuun,
niin ette saa päähänne tuollaisia ajatuksia ja kuvitelmia.

Aamun koittaessa tuuli oli käynyt vireämmäksi. Rose Fiddler oli
jäänyt hyvän matkaa taaksemme. Lyötäessä kahdeksaa lasia, kello
kaksitoista päivällä, näkyi siitä vain mastojen huiput. Runko
oli vaipunut merenpinnan alle. Kello kaksi, neljä lasia, oli se
näköpiirimme ulkopuolella. Tuuli on vielä etelässä. Se puhaltaa
ylähangan looringista, siis kaikkein edullisimmalta taholta. Kaikki
purjeet ovat päällä ja vetävät, sekä raaka- että staagipurjeet
kilpaa. Ei yksi tahdo olla toistaan huonompi. Suuri lintu lennättää
miljardien lintujen monituhatvuotisia jätteitä edistämään Euroopan
peltojen kasvullisuutta.

Jo rupeaa näkymään savuviivoja taivaanrannalla. Nämä leikkaavat
kurssimme, koska kulkevat vanhan ja uuden mannermaan väliä. Ei niitä
ole monta.

-- Voi miekkosia, jotka pääsevät eteenpäin ilman purjeita! Ei heidän
tarvitse henkensä uhalla liikkua taklaasissa eikä reivata. Mutta:
Audiatur et altera pars; eihän höyrylaivan miehiä sanotaankin
merimiehiksi, vaan mustakaartilaisiksi.

Columbia luovii, hiljaisen tuulen puhaltaessa pohjoisesta; sillä
on siis vastatuuli. Poissa on pasaadi, ihana ilma ja myötätuuli,
joka lennättäen vei meitä uusia oloja kohti ja pian on erottava
meidät toisistamme. On lyöty kahdeksan lasia -- kello on kahdeksan
illalla. Ilma, joka on ollut harmaa ja tarjonnut meille lunta
vasten silmiämme, on selvinnyt, ja täysi kuu paistaa heleästi.
Ylähanganvahti on kannella, ja sen päällikkö, kapteeni, on ylhäällä.
Minun ei siis tarvitse olla ruorimiehen ja kompassihuoneen luona.
Me neljä ja Chimb seisomme kokkaäyräällä ja katselemme pyöriäisten
piirtämiä kultaviivoja.

-- Kyllä tuuli kohta kääntyy myötäisemmäksi, koska nuo pyöriäiset
kulkevat vasten tuulta, sanoo Mack.

-- Hyvä on! Sitten saamme viettää kuivalla maalla uudenvuoden aaton,
joka on kahden päivän perästä, sanoo Fred.

-- Tänä yönä kolmen aikaan tulee muuan Irlannin johtoloistoista
näkyviin, jollei tuuli heikkene, mutta siitä ei ole meille muuta
iloa, kuin että saamme kääntää alahangan halsseille kello neljä, kun
on vahdinmuutos, sanoin.

-- Parasta on, että se tapahtuu nyt. Olen jo kauan odottanut
tilaisuutta keskustella vakavasta asiasta. Jos tuuli kohta kääntyy
myötäiseksi, kuten Mack on ennustanut, on tämä viimeinen yö, jonka
vietämme merellä. Mutta täällä tulee kylmä; menkäämme keittiöön
pitämään kokousta. Minä keitän kahvia, se irroittaa kielenkannan.

Me toverukset istuimme Columbian tilavassa keittiössä, jonka
vertaista suuruuteen ja siisteyteen nähden en ole tavannut missään
purjelaivassa. Pian on huone tupakansavua täynnä. "Ei ole ajat
niin kuin oli ennen", sen huomaan siitä, ettei kellään ole mitään
sanottavaa. Piiput sammuvat, ehtimiseen ja on ne sytytettävät
uudestaan. Missähän lienee syy? Olisiko tupakka kosteata ehkä
läpimärkää -- vai piiput tukossa.

Chimb puuhailee kanttiinan ääressä, saamatta valmista. Ensin hän ei
saa hiiliä palamaan -- Fredin on laitettava tuli. Sitten hän ei löydä
kahvipannua, joka seisoo kirkkaaksi kiilloitettuna hänen nenänsä
edessä. Ja kun kaikki ympäri käy, ei hän kykene mihinkään. Hän on
tai liikkuu selinpäin meihin, ääneti. Viimein hän peittää kasvonsa
esiliinallaan, kääntyy ympäri, aukaisee oven ja hiipii hiljaa
peränpuolelle ja sukeltaa hyttiinsä.

Kello kolme yöllä näkyi Fastnet Rockin johtoloisto. Saavuimme
Queenstowniin uudenvuoden aattopäivänä, puolenpäivän aikaan. Ankkurin
pudottua pohjaan ja purjeiden tultua käärityksi, meni kapteeni
maihin. Hän toi sieltä sanoman, että lasti jää tähän satamaan. Ei
tarvitse siis purjehtia enää muualle. Matka on päättynyt. Täällä on
ankkurissa laivoja, jotka odottavat määräystä, mihin viedä lastinsa.

Laivanvarustajan toimesta saapuu Columbiaan juhlamuonaa.
Valmistaudumme viettämään uudenvuoden aattoa. Kun kello on
kaksitoista ja uusivuosi alkaa, soittaa Columbian orkesteri kapteenin
johtamana uudenvuoden tervehdysvirren. Virren loputtua lyödään
viimeisen kerran kahdeksan lasia. Toivotamme toisillemme hyvää uutta
vuotta.

Muut paitsi Chimb, me neljä, Stonefield, Andrew Kelly, Lelu ja Peg,
menevät maihin viettämään uudenvuoden yötä ja päivää. Vuoden alkaessa
tuli kuu näkyviin. Pohjatuuli "meni kotiin" -- tyyntyi -- elohopea
lämpömittarissa laski nollaviivan alle. Olimme kaikki kannella.
Lelu ja Peg keittivät kabyysissä kahvia, jota juotiin ajanvietoksi
monta pannullista. Paljon ei puhuttu. Vietettiin hiljaa eronhetkeä.
Huomispäivänä meidän piti erota toisistamme.

Me, jotka olimme tulleet laivaan Callaossa, saimme lähteä. Charles
Clarck oli luvannut paikan Stonefieldille ja irlantilaiselle. Fred
oli Mackin pyynnöstä päättänyt mennä hänen kotiinsa Skotlantiin.
Mack oli luvannut Fredille kauniin sisarensa, jos tämä vielä oli
otettavissa. Peg oli päättänyt toistaiseksi jäädä Columbiaan, ja
Lelu koetti pysytellä lähellä häntä, jotta taas yhdessä voisivat
halkaisijanpuomin päältä pyydystää bonitoja. Kapteeni Franckilla oli
tarkoitus järjestää siten, että nappula saisi olla harjoitteluaikansa
Columbiassa, jonka jälkeen kapteeni kustantaisi pojan koulunkäynnin
kapteeniksi saakka. Chimborazohan oli luvannut pitää huolen geishan
tyttärestä.

Entä Chimb itse, mihin hän joutuu? Meille neljälle on käynyt
selväksi, että meidän täytyy erota Chimbistä. Kaikki rakastamme
Andein tytärtä, mutta hän istuu korkealla oksalla, ja me seisomme
puun juurella.

-- Täällä tulee kylmä, mennään keittiöön, sanoi Chimb. Istuimme
siellä vähän aikaa ääneti, sitten sanoi Andein tytär:

-- Minunhan piti kertoa teille ja keskustella kanssanne viime yönä
asiasta, joka koskee oikeastaan minua, mutta myöskin teitä. Intiaani
saa itkeä, mutta ei nauraa.

Juuri kun Chimbin piti jatkaa, päästyään liikutuksensa vallasta,
tuntui tärähdys, joka johtui siitä, että vene oli tullut kosketukseen
laivamme sivun kanssa.

-- Uudenvuodenyönä ovat irlantilaiset liikkeellä. Muuan heistä on
sikahumalassa. Hänet aiotaan nostaa laivaan. Veneessä on myös nainen,
huomautti Mack, kurkistettuaan laidan yli.



XXI.


Mr. Cristopher oli päässyt Atlantin yli. Queenstownissa hän on
ollut viikkokausia ja sähköttänyt vimmatusti, sinne ja tänne. Hänen
matkatoverinsa eivät ole jättäneet häntä rauhaan, ei yöllä eikä
päivällä. Hänet on ajettu pois hotellista ja viety putkaan. Täältä
hänet on siirretty sairaalaan. Putkassa ei oltu niin viisaita, että
olisi pidetty hänen matkatovereitansa siellä, sillä nehän ovat
syypäät mr. Cristopherin rikoksiin ja hullutuksiin, vaan ne saivat
seurata herraansa. Kuultuaan sairaan hourivan, on lääkäri sanonut,
ettei hän parane ennen kuin eräs Columbia-niminen laiva saapuu
Queenstowniin.

       *       *       *       *       *

Mies, joka nostettiin Columbian kannelle, ei ollutkaan pahantekijä
eikä humalainen, vaan sairas. Mukana ollut sairaanhoitajatar
kertoi, mitä tautia sairas poti. Tietysti Chimb oli heti muuttunut
sairaanhoitajattareksi ja tarjoutui auttamaan. Me neljä astuimme
Chimbin viittauksesta salonkiin, jossa sairas nyt istui pirteämmän
näköisenä kuin laivaan tullessaan.

-- Tunnetteko minua, pojat? Tuumimme ja tarkastimme vähän aikaa.

-- Mr. Malcolm! Joko Lima--Oroyan rautatie ulottuu Irlantiin asti?
Että olette rakentanut rautateitä kuilujen ja kohisevien koskien
ylitse, sen tiedämme, mutta että olette rakentanut rautatien Atlantin
alitse, sitä emme olisi uskaltaneet uskoa, sanoi Mack.

-- Minä olen tullut tänne Suuren Hengen opastamana, pyytämään
Chimborazo Lauricochaa vaimokseni. Kuukausi sen jälkeen kun olitte
vieneet hänet, pääsin selville siitä, että rakastan häntä. Rakastan
ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässäni. Jonkin ajan sen jälkeen
sain varmuuden siitä, että hän myöskin, millä kohtaa maapalloa mahtoi
ollakaan, oli ruvennut rakastamaan minua, kertoi mr. Malcolm.

-- Se oli sen jälkeen, kun olimme jättäneet Falklannin saaret, sanoi
Chimb.

-- Siis, sanoi mr. Malcolm ja ojensi kätensä Chimbille.

Chimb nousi, tuli ja suuteli meidän jokaisen neljän otsaa ja kysyi:

-- Annatteko minut mr. Malcolmille?

-- Annamme, vastasimme.

Chimb otti nyt mr. Malcolmin käden ja veti suunsa hymyyn -- intiaani
nauroi. Tämän jälkeen poistuivat mr. Malcolmin matkatoverit.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Andein tytär" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.