Title: Rooman keisareita marmorihahmossa
Author: Rydberg, Viktor
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rooman keisareita marmorihahmossa" ***


ROOMAN KEISAREITA MARMORIHAHMOSSA

Kirj.

Viktor Rydberg


Suomentanut

Aarni Kouta



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1909.



I


Jos nousette Kapitoliumille nähdäksenne Julius Cesarin -- ja missä
hänet kohtaisi, ellei siellä? -- niin älkää odottako saavanne
katsella Sullan "huolettomasti vyötettyä poikaa", jonka olento
on hillitön, eleet houkuttelevat, tukka kihara, silmät mustat ja
vilkkaat ja jäsenet kauniisti pyöristyneet ja solakat! Se Cesar,
Afroditen jälkeläinen, jonka nuoruudenkauneus veti forumille
kokoontuneiden kansalaisten katseet puoleensa ja hurmasi kuningas
Nikomedeen, on kadonnut. Menettepä vasemmalle nähdäksenne hänen
rintakuvansa Kapitoliumin museon keisarisalissa tai oikealle, missä
hänen jättiläispatsaansa vartoo teitä konservaattorien palatsiin
johtavassa kaarikäytävässä, niin ette ole havaitseva jälkeäkään
keikarista, josta Cicero lausui: "Nähdessäni hänen äärettömän
huolellisesti käherretyt kutrinsa ja huomatessani, kuinka hän
pyyhkäisee niitä sormellaan, tuntuu minusta mahdottomalta, että tuo
ihminen voi hautoa mielessään niin suurta onnettomuutta -- Rooman
tasavallan kukistamista."

Mutta onpa melkein vahinko, että hän on poissa. Hänen tulisi
näyttäytyä uudelleen, ei ainoastaan kuvassa, vaan ilmielävänä
Korsolla. Englantilaiset, jotka joukottain kuljeksivat siellä,
tuntisivat ehkä hänen toogansa alla oman Pelhaminsa sukulaisen.
Nuoret roomalaiset tervehtisivät häntä uneksittuna esikuvanaan.
Parisilaisen keikarin viimeinen vivahdus -- se joka, jesuiittakouluissa
kasvatettuna, alkaa tunkea syrjään toisen keisarikunnan epäonnistuneen
esikuvan miehekkäästä hienostumisesta, "petit-crevé'n" -- tuijottaisi
ihmetellen pakanaan, jonka neroa säihkyvien kasvonpiirteitten kauneutta
kohottaisi tuo tyhjä ja seminaarilaishurskas, mutta ei vaatimaton
katse, joka on ominaista noille nuorille ranskalaisille ja josta lukee
selvästi kuin julistuksesta: _je ne sais rien; donc je suis un homme
du monde_.

Julius Cesarin jättiläispatsas konservaattorien palatsissa on
antiikinen teos, todennäköisesti ensimäiseltä keisariajalta, mutta
ei suinkaan mestariteos. Älkäämme kiinnittäkö huomiotamme siihen,
että Rooman kultaisen nuorison johtajaa ei edes aavistukseltakaan voi
nähdä tässä, sillä kuvanveistäjä on tahtonut esittää vanhentunutta
imperaattoria, maailman yksinvaltiasta, ei nuorta patriisia. Mutta
siitä puuttuu niin paljon, minkä luulimme eriämättömästi kuuluvan
Cesarin olemukseen. Edessämme seisoo täysin varustettu sotapäällikkö,
jonka luukovissa ukonkasvoissa ei milloinkaan ole loistanut sen
neron välkähdystä, joka salamoin pirstoi Gallian ja Germanian
sotajoukot, musersi Pompejuksen soturimaineen, kukisti tasavallan ja
hävitti muinaisroomalaisen hyveen tähteet. Ei pilkahdustakaan siitä
herttaisuudesta, joka niin vanhan kuin nuorenkin Cesarin ominaisuus
valloitti vastustajan, tai siitä kauneudentunnosta, joka teki hänestä
taiteilijan historioitsijain ja kaunopuhujain joukossa, tai siitä
ylevämielisyydestä, joka inhimillisellä aatelilla kultasi demoonisen
itsekkäisyyden. Onko tämä se mies, joka olemuksensa runoilijavoimalla
teki monivuotisen vaivaloisen sotaretken ylevähenkiseksi
sankarirunoksi harmaantuneille sotureille, joiden oli seurattava
häntä varustusten ja sälyjen kuormaa kantaen aseidenmittelystä
toiseen halki gallialaisten ja belgialaisten kaikkien maanäärien,
Reinin yli Germanian metsiin, yli meren tuntemattomaan Britanniaan?
Mies, joka jäsenet riutuneina irstailuista, sairaudesta ja
valvomisista kulki paljainpäin auringonpaahteessa ja rankkasateessa
legioonainsa edessä ja jonkun vesistön keskeyttäessä retken ui
ensimäisenä yli ja sotajoukon horjuessa syöksyi taistelun tuoksinaan,
otellen miehenä rivissä, sittenkuin hän sotapäällikkönä oli
valmistanut kaikki voiton varalle?

Jos näissä piirteissä on neroa, niin on se luvunlaskijan, joka ajan
vaatimuksista, yhteiskunnan vammoista, ihmisen hyveistä, virheistä
ja paheista on sommitellut monimutkaisen laskelman ja ratkaissut sen
omia tarkoitusperiään varten kylmällä kestävyydellä.

Jos niissä on omaatuntoa, niin se ilmenee kreikkalaisen runoilijan
pilkallisissa sanoissa, jotka usein lie olleet Cesarin huulilla:

    Pyhinä oikeus ja laki pidä! Jos
    ne rikot, riko vuoksi valtaistuimen!

Jos niissä on intohimoa, on se sitä, josta riemastuneet sotamiehet
lauloivat seuratessaan sotapäällikkönsä triumfivaunuja:

    Vaimoasi, miesi, varo! Kaljupää saa kaupunkiin!

Vieläkin pahempia asioita he lauloivat samassa tilaisuudessa
jumaloidusta päälliköstään, mutta eivät mitään, mikä olisi osunut
herkempään kohtaan. Akilleun arka paikka oli kantapää; Cesarin
päälaki. Ennen aikojansa harvenivat nuo niin hyvin hoidetut
kiharat, ja se oli turmiollinen enne Roomalle. Sillä enemmän kuin
Aleksanterinpatsas, jonka hän näki Gadeksessa, kiihoitti tämä
häntä hänen tarkoitettua päämaaliansa kohti; hän ei voinut nostaa
kättä päähänsä muistamatta, että oli jättänyt sen iän, jolloin
Makedonian sankari oli valloittanut maailman. Hän koetti auttaa
itseään "diskonteerauksella"; kampa lainasi takaraivolta peittääkseen
paljasta päälakea, mutta lopuksi paljastui lainanantajakin. Cesarin
historioitsijat väittävät, että niistä kunnianosoituksista,
joita senaatti tuhlasi hänelle, oli oikeus alati käyttää
laakeriseppelettä se, joka häntä enin miellytti, koska seppele peitti
hänen paljaspäisyyttään. Olipa asian laita miten tahansa: joka
hiuskarvalta, joka putosi tästä päästä, kasvoi kihara "dioneisen
Cesarin tähteen", komeettiin, joka ennusti uutta ajanjaksoa Roomalle
ja on vielä, antiikisissa kohokuvissa, hänen otsallaan kuten
kaksoistähdet dioskuurien.

Mutta kylliksi jo tuosta Cesar-patsaasta. Toiset taideteokset samassa
kaarikäytävässä ja palatsin pihalla näyttävät olevan iroonisen hengen
sinne asettamia ja järjestämiä. Läheisyydessä on kaksi suunnattoman
suurta päätä: toinen on, niin arvellaan, erään Domitianus-kolossin,
toinen erään Othon. Jättiläishedelmiä, jotka ovat kasvaneet Cesarin
kyntämässä vaossa. Vastapäätä häntä pusertaa jalopeura hekumallisesti
leukansa hevoseen, joka vapisee sen käpälien alla. Kansalaissodat,
jotka imevät tasavallan veren. Tämän komean ryhmän vieressä tuijottaa
hämärästä rautaristikon takaa vangittuja barbaareja, joiden kädet
ovat hakatut poikki. Haamuja, niin kammottavia ja uhkaavia, ikäänkuin
Saga olisi asettanut ne siihen enteeksi kuolemantuomiosta, jonka hän
on julistanut cesariselle Roomalle. Domitianuspään ääressä sen uurnan
jalusta, joka on kätkenyt vanhemman Agrippinan tomun. Kourallinen
muinaisroomalaisen hyveen tuhkaa.

On olemassa toisia ja parempia kuvia keisarikunnan perustajasta.
Missään ei kohtaa kuitenkaan sitä Cesaria, josta koulunpenkillä
uneksimme. Useimmissa on kärsivät, synkät, jopa tuskallisetkin
kasvot. Yötä päivää kutoo tämä henki suurten hyödyllisten
ajatusten kudosta; mutta hän aavistaa, että ennenkuin muisto hänen
lainrikoksestaan on ennättänyt kääriytyä tuohon kimaltavaan harsoon,
on hän itse vaipuva lävistetyn toogan alle. Hän aavistaa kenties
pahempaakin: että hänen varjonsa on tuomittu ikuiseen triumfikulkuun,
jota suvun kaikki tunnottomimmat sielut seuraavat; että filosoofien
hylkiöt tulevat, hänen kunniakseen ja hänen suurempien tai pienempien
jäljittelijäinsä turvaksi, laatimaan opin kaksinaisesta siveyslaista,
toisen sallimuksen asettamille sankareille ja toisen tavallisille
ihmisille; että historian loistavimmat rikolliset tulevat viittaamaan
häneen kuin vanhurskauttavaan esikuvaan ja, jos kohtalon iskut
kohtaavat heitä, kätkeytymään hänen vaippaansa, elleivät pidä
parempana ristiinnaulitun Messiaan purppurakaapua, jonka osanahan oli
joutua arpaaheittävien sotamiesten saaliiksi.

Harhaillessaan halki maailman seuraa vaeltava juutalainen cesarisen
aaveen voitonvaunujen jälkiä, jotka eivät pääty milloinkaan. Hänen
edessään kiitää sen sankarin haamu, joka iski lain pyhyyteen
parantumattoman haavan antaessaan rikokselle onnen ja neron
viekoittelevan kauneuden; hänen takanaan kaikuu sen sankarin ääni,
joka itse alistui lain alle ja täytti aina ristinkuolemaan saakka
vanhurskauden vaatimukset. Niin on tuo Jerusalemin poloinen vaeltaja
hoippuva Rubikonin ja Jordanin Messiaan välillä, kunnes viimeinen
ääni, joka ylistää menestyksen epäjumalaa, on vaiennut, ja se
tapahtuu silloin, kun seitsemäs sinetti on murrettu yli maailman.

Cesarin kuvan viereen olisi asetettava Gordianuksen -- vastakohdan
vuoksi. Uskon, että Cesarin marmorihuulet vetäytyisivät hymyyn hänen
ajatellessaan sitä kauhua, jota Gordianus tunsi nähdessään, että
hyrsky oli viskannut hänet sille rannalle, jonne hän itse hehkuvin
mielin ja purjehdustaidon kaikilla keinoilla koetti päästä.

Tapahtui kerran, että ajatuksiinsa vaipunutta iäkästä, kunnioitettua
miestä, joka vietti vapaat hetkensä kirjojen parissa, häiritsivät
huudot, jotka kaikuivat hänen talonsa ympärillä. Sotamiehet ja
porvarit olivat saartaneet sen. Sotilas, toisessa kädessään
paljastettu miekka ja toisessa jostakin lipusta repäisty
purppuravaate, ryntäsi kansanjoukon etunenässä portin läpi atriumiin
ja karjui vapiseville orjille: "Missä on prokonsuli?" Osoitettiin
erästä huonetta. Lauma syöksyy sinne ja löytää uhrinsa sohvalla
lepäämässä. Mauricius, joukon johtaja, viskaa purppuravaatteen
vanhuksen yli, nostaa miekan ja huutaa: "Terve, Gordianus Augustus!"
"Terve!" yhtyvät nuo kaikki muut ja lankeevat polvilleen. Mutta
vanhus viskaa kauhulla purppuravaatteen luotaan kuin Nessusmanttelin
ja huutaa: "Poistukaa! Maximinus on keisarinne, en minä." --
"Maximinus", vastataan hänelle, "on jumalien ja ihmisten vihollinen!
Maximinus vainoo sinun omaa henkeäsi! Pelasta meidät! Pelasta
isänmaa! Ota Cesarin diadeemi!" -- "En milloinkaan!" -- "Sinun
täytyy. Valitse diadeemi tai kuolema! Ota purppura tai raastamme
sinut kappaleiksi! Sinä ja poikasi, teidän tulee hallita meitä."
-- "Säästäkää minua!" -- "Emme!" -- Mauricius tarttuu purppuraan,
keisariarvon tunnusmerkkiin, viskatakseen sen vielä kerran hänen
hartioilleen. Vanhus koettaa puolustautua ja kaatuu painiskelussa
lattialle. Hänet otetaan kiinni, nostetaan ylös, purppura kääritään
väkivalloin hänen ympärilleen ja häntä näytetään keisarina
riemuitsevalle kansalle.

Jonkun aikaa senjälkeen oli nuorempi Gordianus kaatunut eräässä
ottelussa ja vanhus itse asettanut silmukan kaulaansa, päästäkseen
kantamasta diadeemia. Ihminen on olioiden mitta, lausuivat
kreikkalaiset ajattelijat. Maailman valtiudella on se arvo, minkä
sille asettaa. Mutta ellei Gordianus ollut Julius Cesar, ei hän
voinut myöskään odottaa, että joku Brutus olisi vapahtanut hänet.

       *       *       *       *       *

Merkillisin Cesarin uusista elämänkertojista ja tuomareista lienee
Napoleon III. _L'Histoire de Jules César_ nimisen teoksensa
esipuheessa hän on yhdistänyt kaksi erilaista historiallista
katsantotapaa toisiinsa. Cesariin nähden hän on "deterministi",
ylistää mielipidettä timanttikovasta välttämättömyydestä.
Cesar on otettava sellaisena kuin hän oli: henkenä, joka oli
siten muodostunut, että ajan luonne löysi hänessä tarkimman
ilmaisumuotonsa, sai hänestä ajattelevat aivonsa ja toimeenpanevan
kätensä. Sellaista luonnetta ei ole mitattava siveyslain mittapuulla,
sillä ylempänä siveyslakia on välttämättömyys -- korkean tekijän
kielellä _La Providence_. Kaitselmus synnyttää toisinaan
neroja, joilla on suoritettavana kohtalon tehtävä, _une mission
providentielle_, täällä maailmassa. Heidän näet tulee osoittaa se
tie, jota kansojen pitää kulkea. Toimivatko he itse täysin tietoisina
siitä, että ovat kaitselmuksen lähettiläitä ja välikappaleita, se
on kysymys, jota tekijä ei ryhdy selvittelemään. Kyllin: kun he
toimivat, tapahtukoonpa se sitten heidän kutsumuksensa korkeasta
tunteesta tai heidän noudattaessaan itsekkäitä intohimoja ja
poikiessaan kaikkea, mikä siihen saakka on ollut pyhää, tekevät he
Kaitselmuksen työtä. He eivät voineet toimia toisin.

Mitä taasen kansoihin tulee ei keisarillinen ajattelija ole
deterministi. Ne ovat saaneet valintavapauden kallisarvoisen, mutta
vaarallisen lahjan. Ne voivat kulkea sitä tietä, jonka sallimuksen
suoma sankari on osoittanut heille, tai valita toisen. Onnellisia
ne kansat, jotka älyävät seurata sellaisia vapahtajia kuin Cesar ja
Napoleon I. Mutta

    "voi niitä kansoja, jotka väärin tuomitsevat ja vastustavat
    heitä! Ne tekevät kuten juutalaiset: ne ristiinnaulitsevat
    Messiaansa; ne ovat sokeita ja rikollisia!"

Juhlallinen varoitus, raskas tuomio! Noilla poloisilla kansoilla on
syytä valittaa sitä tahdon vapautta, jonka ovat saaneet osakseen.
Toivottavampaa niille olisi sallimussankarien turvallinen asema:
he eivät saata kerätä syytä niskoilleen. Pahinta on, ettei
kansoilla, jotka ovat halukkaita seuraamaan sitä vapahtavaa neroa,
joka lähetetään niitä johtamaan, ole ainoatakaan ratkaisevaa
tunnusmerkkiä, jonka mukaan voisivat eroittaa tosi Messiaan
väärästä, niiltä kun on riistetty sisällisen todistuksen,
siveyslain, tunnusmerkki sopimattomana käytettäväksi sellaisia
neroja arvosteltaessa. Vai onko tarkoitus, että ihmisten silmäin
tulee aueta näkemään näiden taivaallista valtuutusta, kun joku Cesar
murtautuu valtion rahastohuoneeseen ja uhkaa kuolemalla sitä nuorta
rohkeata kansantribuunia, joka, velvollisuutensa mukaisesti, on
asettunut Saturnuksen temppelin portaille ja lailla vastustaa näitä
esiinsyöksyviä ryöstäjiä. Tai kun Napoleonit hajoittavat valtiopäiviä
ja viskaavat kadulle maan korkeimman tuomioistuimen? Valitettavasti
kyllä nämä teot muistuttavat niin harhauttavasti rikoksia, että
kansat lempeämmän tuomarin kuin korkean kirjailijamme edessä olisivat
ehkä johonkin määrin syyttömiä, jos erhettyisivät ja käsittäisivät
nämä rikolliset pikemmin kutsutuiksi kuritushuoneeseen kuin Messiaan
valtaistuimelle. Kun asian laita on näin, on kai alati oleva sokeita,
jotka ajattelevat, että se Messias, joka on antanut todistuksen
itsestään ihmisten omassatunnossa, on ainoa tämän nimen arvoinen.
Mutta toiselta puolen -- ja se lohduttanee -- on niitä alati oleva
monta, jotka tervehtivät Messiaslippuna jokaisen Cesaria ja hänen
onneansa kantavan laivan lippua. -- Roomalaiset jumaloivat Gajus
Juliustaan ja ansaitsivat sen autuuden, jonka tekijä on luvannut
niille kansoille, jotka seuraavat sallimussankarin viittausta. Sen
pitkän kuolinkamppailun aikana, jollaisena heidän yhteiskuntansa
cesarinen aikakausi ilmenee, heitä ravittiin leivällä ja huvitettiin
näytelmillä.

       *       *       *       *       *

Tämän vuosisadan alkupuolella pani englantilainen konsuli Fagan
toimeen kaivauksia Rooman vanhassa satamakaupungissa Ostiassa
ja löysi silloin muun muassa Paros-saaren marmorista veistetyn
rintakuvan, vikaantumattoman ja niin raikashohteisen, kuin se
juuri olisi lähtenyt mestarin työpajasta. Kuva, joka esittää
nuorukaista, jonka kasvonpiirteet ovat -- jos niin saan sanoa --
etsityn hienot, on nähtävissä Museo Chiaramontissa Vatikaanissa, ja
hohtavasta karrarasta tehtyjä jäljennöksiä tapaa kaikkialla Rooman
taidekauppiaiden ikkunoissa, sillä tuo pää vaikuttaa magneettisesti
ohikulkijain katseisiin. Jos kuvitteluvoimallasi tahdot tehdä
samanlaisia kokeita kuin Wagner, alkemisti, sulattamillaan
ja tislausastioillaan, niin ota helleenisen sivistyksen ja
inhimillisyydentunteen tuoksu, ota myös täysi mitta helleenistä
viekkautta ja yhdistä nämä aineet roomalaiseen järkevyyteen ja
tahdonvoimaan, ja jos sielullasi on luovaa kykyä, niin olet
muodostanut itsellesi kuvan nuoresta Oktaviuksesta, jota sittemmin
nimitettiin Cesar Oktavianus Augustukseksi.

Otsa, silmät ja suu muodostavat tässä omituisen sielullisen
kokonaisuuden. Silmissä ei ole sitä terävää ja etsivää, mikä ilmaisee
aikomusta tahtoa tunkeutua toisen sielun kätköihin; mutta ne aukeevat
katse kirkkaana, joka vangitsee tarkastuksen alaisen esineen ja
johtaa vaikutelmat, puhtaat ja selkeät, aivoihin, joiden mahtavasta,
mutta johdonmukaisen rauhallisesta työstä tuo otsa antaa aavistuksen.
Hieno hymy huulilla todistaa, että työ on onnistunut, että hän on
päässyt meistä selville ja tietää minkä arvoisia olemme. Mutta tuossa
hymyssä ei ole mitään, mikä meitä loukkaisi. Hänen arvostelunsa
on yhtä lempeä kuin se on sattuva. Joskin hän käyttää hyväkseen
vikojamme, niin tahtoo hän kuitenkin hyötyä mieluummin hyveistämme,
jos meillä niitä on, ja viskaa kernaasti hyväntahtoisuuden painon
vaakakuppiin antaakseen jälkimäisten voittaa edelliset. Hänen
omissa kasvoissaan on sielun voimien harvinaisen tasapainon leima.
Niissä on kohtuullisesti kaikkea, neroakin. Näistä kasvonpiirteistä
saattoi Horatius, Cesar Augustuksen ystävä, saada aiheen "aurea
mediocritakseensa".

Nuori Oktavius on kaunis, saattaisipa sanoa ihana. Kun katselee tuota
kasvojenmuodostusta, missä otsa ja nenä ovat melkein yhtenä viivana
ja joka on enemmän helleeninen kuin moni niistä kreikkalaisista
muotokuvista, joita meillä nyt on, niin johtuu mieleen, että
Oktavius-suku sai alkunsa Thuriissa, ateenalais-sybariitisessa
uudispaikassa Ala-Italiassa. Elämäkerrankirjoittaja Suetonius kertoo
meille näiden muotojen värit. Keveästi aaltoilevat hiukset vivahtivat
keltaiseen, silmien loiste oli lempeä ja ystävällinen, iho oli
ruskean ja valkean välimailla.

Cesarin perillinen ei muistuttanut nuorta Gajus Juliusta
keikarimaisessa olemuksessa. Hän pukeutui yksinkertaisesti ja
vaatimattomasti. Hiuksistaan, joita Cesar olisi kadehtinut, hän ei
lainkaan huolehtinut, muulloin kuin hiustenleikkaaja-orjan astuessa
sakset kädessä sisään. Se oli hänelle yhtä kiusallinen hetki kuin
pesu pikkupilteille. Silloin tapahtui, että hän kutsui toisenkin
hiustenleikkaajan ja antoi heidän alkaa kummankin korvansa kohdalta,
kunnes sakset sattuivat yhteen päälaella. Sillä aikaa hän luki
jotakin kirjaa, ja kun tuo ikävä toimitus oli suoritettu, ei hän
luonut hetkeksikään katsettansa peiliin nähdäkseen, oliko saksien
yksipuolinen työ saanut aikaan yhtenäistä kokonaisuutta.

Roomassa on Augustuksesta monta antiikista marmorikuvaa, jotka
esittävät häntä eri ikäkausina. Nyt olemme nähneet hänet
nuorukaisena. Paras kuva hänestä kypsyneenä miehenä, imperaattorina
kaikessa loistossaan ja upeudessaan, kaivettiin vuonna 1863 Kampagnan
maasta ja on se nyt Braccio Nuovossa Vatikaanissa. Kävelyretki
löytöpaikkaan maksaa vaivan. Astutaan ulos Porta del Popolon kautta
ja kuljetaan vanhaa flaminilaista tietä kappaleen matkaa Kampagnaa,
jonka historialliset muistot täyttävät vaeltajan sielun, suurenmoisen
ihanien maisemien hyväillessä hänen silmäänsä. Täällä avartuu se
taistelutanner, joka ratkaisi kilpailun pakanuuden ja kristinopin
välillä. Täällä Milvius-sillan luona, missä nyt pyhä Nepomuk,
pöhistyneenä tekohengellisyydestä ja barokkimahtipontisuudesta,
kuvastelee virrassa, hukkui Tiberin liejuun keisari Maxentius ja
hänen kerallaan pakanuuden asia. Taistelu alkoi lähellä noita
punakellervinä hohtavia kallioita ("Saxa rubra"), jotka kohoavat
matkamme perillä, ja siirtyi myöhemmin kaupunkia kohti. Rooma
ei tiedä vielä ratkaisua, ja senaattorit miettivät vavisten
kummalleko rakentavat riemuportin, kumpaako -- Konstantinusta
vaiko Maxentiusta -- he juhlivat "vapauden palauttajana" tai
kummalleko antavat "tyrannin" häpeäleiman, sillä aseonni ratkaisee
sen kysymyksen. Vihdoin he näkevät Pinciuksen kukkuloilta vanhojen
mainehikkaiden lippujen, joihin on piirretty S.P.Q.R., vaipuvan
maahan ja Konstantinuksen voitosta juopuneiden sotajoukkojen
ryntäävän esiin ristinlipun alla. Senvuoksi terve Konstantinus! Häpeä
Maxentiuksen muistolle! Jumaluushan, "_divinitas_", puhuaksemme
Konstantinuksen-portin teoloogisen varovaista kieltä, antaa hyveelle
aina menestyksen. Onni on ansion mitta.

Ohi nasolaisten haudan, joka muistuttaa Augustus-imartelijaa
Ovidiusta, mutta ei saanut kätkeä hänen tomuaan, Nicolas Poussinin
laakson, taistelukentän, missä nuo 305 fabiolaista kaatuivat, me
kuljemme ja niin joudumme Livian, Augustuksen puolison huvilalle.
Sorasta, joka peitti tämän komean huvilan raunioita, löydettiin
ihanin Augustus-patsas, mikä meidän ajallemme on sattunut.
Kuva oli kappaleina, mutta nämä olivat täydelliset ja melkein
vikaantumattomat, niin että taideteos Teneranin huolellisissa
käsissä, ilman mainittavaa korjaamista, kasvoi jälleen kokonaiseksi.
Augustus on tässä imperaattorin puvussa, rikkaasti kirjaillussa
haarniskassa, tunikassa ja purppuraviitassa, valtikka vasemmassa
kädessä ja oikea käsivarsi ojennettuna, ikäänkuin hän, varjellen
ja siunaten, kutsuisi alas olympisen rauhan yli maan. Suetoniuksen
mukaan oli Augustuksella "harvinaisen kaunis vartalo". Sen
huomaa tässä. Jäsenien sopusuhtaiset mitat muistuttavat hänen
henkensä tasapainoa. Asento on miellyttävä, päässä ja liikkeissä
lempeimmän majesteetin leima. Näyttää kuin tuo haarniskaan puettu
maailmanpäällikkö toistaisi Virgiliuksen häntä tarkoittavaa säettä:

    Kalske kalpain lakkaa ja aika ankara heltyy.

       *       *       *       *       *

Tässä patsaassa oli hänen puolisonsa katse useasti levännyt,
mutta millaisin tuntein? 24-vuotiaana meni Augustus naimisiin
Livian kanssa; yli puolivuosisataa kestäneen yhteiselämän jälkeen
Augustus vaipui kuolemaan hänen helmassaan. Hänen silmänsä etsivät
vielä kuolossa puolison silmiä; hänen viimeiset sanansa olivat:
"Livia, muista onnellista avioliittoamme!" Voiko rakastava ja
velvollisuudentuntoinen puoliso saada korkeampaa ylistystä? Ankara
Tacituskin antaa keisarinnan yksityiselämälle parhaimman arvolauseen.
Ja kuitenkin on häneen kohdistettu hirvittävimmät epäluulot. Jos ne
olisivat tosia, niin Augustus olisi pitänyt kodissaan ja sydämessään
hornanhenkeä sen olennon muodossa, jota hän luuli siveellisen naisen
esikuvaksi. Augustusta ympäröi kukoistava suku, mutta salaperäinen
demooninen voima oli hiipinyt hänen kynnyksensä yli, ja toinen
toisensa jälkeen niistä, joita hän rakasti, joutui aikaisen kuoleman
tai sellaisen kohtalon uhriksi, joka teki kuoleman toivottavaksi.
Viimein hän olisi voinut valittaa pohjoismaalaisen runoilijan
sanoin: "heimoni lyöty kuin lakkapää honka". Huhu kertoo, että
Livia, pitäessään hellää huolta Augustuksesta, raivasi tieltä hänen
sisarenpoikansa ja vävynsä, nuoren toiveita herättävän Marcelluksen,
ja hänen tyttärensä pojat, Luciuksen ja Gajus Cesarin, sekä viimein
sekoitti myrkyn puolisolleen valmistaakseen Tiberiukselle tien
valtaistuimelle. Lateraanimuseossa on hänen kuvansa, mutta näiden
kasvojen kylmä kauneus ei ilmaise jälkimaailmalle mitään siitä, minkä
ne kätkivät hänen ympäristöltään. Lapio on saattanut päivänvaloon ne
seinät Palatinuksella, joiden sisällä hän imetti Tiberiusta ja petti
hänen isänsä antautuakseen Augustuksen vangiksi. Nämä seinät, kuten
seinät hänen huvilassaan Kampagnalla, säteilevät vielä iloisessa
väriloistossa, mutta hirvittävät tarut kummittelevat niin toisessa
kuin toisessakin paikassa, ja vaeltaja jättää ne synkkiä kysymyksiä
mietiskellen. Livian huvilan luona on lehto, josta leikattiin oksat
Cesarien laakerikruunuihin. Monen Rooman keisarin otsalle ovat nämä
seppeleet heittäneet Livian ajatusten varjon.

       *       *       *       *       *

On useita muitakin hyviä kuvia Augustuksesta kuin ne, joista nyt
puhuttiin. Villa Albanin kasinoon johtavassa pylväskäytävässä
on kaksi valtaistuinpatsasta, joista etenkin toinen vaikuttaa
majesteettisesti. Otrikolin löytörikkaasta maasta on tuotu
Vatikaaniin Augustus ylimäisenä pappina, pää toogan verhoomana. Eräs
rintakuva Kapitoliumin museossa esittää häntä korkeassa iässä, mutta
arvokkaisuutta ja suloa säteilevänä.

Yhdessäkään näistä kuvista ei lukijan palvelija ole eroittanut
sitä, mitä Ampère, _L'Histoire romaine à Rome'n_ nerokas tekijä,
on löytänyt näistä piirteistä. Hän sanoo, että Augustus on
epärehellisen näköinen, että hänen katseensa ilmaisee teeskentelijän,
että monivuotiset juonet, pelko ja valhe ovat painaneet häneen
levottomuuden ja uhan häviämättömän leiman. Mutta Ampère ei
esiinny puolueettomana tuomarina, vaan intoilevana asianajajana.
Hän on ottanut jalon asian, tasavallan asian ajaakseen, eikäpä se
haitanne, kun historiankirjoittajien joukossa niin moni Lachaud
on valmis puhumaan vastakkaisen puolesta. Mutta ei hän ole
katsellut Augustusta Palatiumin auringon valossa, vaan pikemmin
Tuilerian kaasuliekkien hohteessa jonakin yönä, kun joku uudempi
Cesar oli kerännyt ympärilleen valtiokaappauksen sotapäälliköitä,
ostetuita senaattoreja, arveluttavia naisia, sallimusopin miehiä ja
kauneudenmaailman kameliankasvattajia. Sellaisten näkyjen vaikutuksen
alaisena piirtää Ampère Augustuksensa ja tekee hänet näkemästään
vastuunalaiseksi. Täten tartutaan kyllin kauaksi syiden sarjaan,
mutta ei siltä tartuta oikein. Kunnon tasavaltalainen ei tee keisaria
tai kuningasta tai kansanjohtajaa tai jotakin aateryhmää ensi sijassa
vastuunalaiseksi vapauden ja siveyden häviöstä; hänestä on kansa itse
syypää -- Rooman cesarismiinsa, Ranskan omaansa. Se on arvoton oppi,
tuo oppi "viattomasta kansa raukasta", ja paljon valheellisempi kuin
de Maîstre'n väite: _les peuples n'ont jamais que le gouvernement
qu'ils méritent_. Ja surkuteltava näky on, että mahtava ja sivistynyt
kansa ei tahdo vastata kohtaloistaan maailman tuomioistuimen edessä,
vaan alati syyttää jotakin Pekkaa tai Paavoa.

Augustus ei ole epärehellisen näköinen -- mutta viekkaan, se
myönnetään. On kuitenkin ero viekkauden ja epärehellisyyden välillä.
Toinen on vielä kunniallisuuden rajojen sisällä; toinen kaukana
ulkopuolella. Mitä "levottomuuteen" ja "uhkaan" tulee, niin niistä
ei näy jälkeäkään. Päinvastoin: Augustus-kuvat vahvistavat tosiksi
Suetoniuksen sanat, että "hänen piirteensä olivat rauhalliset ja
iloiset, puhuipa hän tai oli vaiti". Kun on nähnyt ne, niin ymmärtää,
miten on saattanut syntyä taru gallialaisesta päälliköstä, joka
tahtoi syöstä Augustuksen kuiluun, mutta jonka esti siitä Augustuksen
kasvojen lempeä ilme.

Katselemistapaamme vaikuttaa enemmän kuin luullaan ajatuksemme
katsellusta. Ja Ampère ajattelee, kuten tiedämme, vain huonoa
Augustuksesta.

Tacitus puhuu tästä varovaisuudella, joka jyrkästi eroaa siitä
innosta, millä myöhemmät historioitsijat ovat käyneet paljastamaan
hänen sisäistä ihmistään, ja siitä varmuudesta, millä he ovat
tuominneet hänet. Selvemmin kuin yksikään seuraajistaan on "Rooman
vuosikirjojen" tekijä huomannut arveluttavaksi yhdistää hajanaiset
piirteet Augustuksen elämästä kokonaiskuvaksi, jolla olisi
psykoloogista totuutta. Näennäisen kokonaisuuden saattaa kyllä
luoda mitättömällä terävyydellä ja vähäisellä taidolla, jos leimaa
teeskentelyksi kaiken sen hyvän, jolla hän oli useita vuosikymmeniä
aikansa esikuvana. Mutta tuollaiseen helppohintaiseen selitykseen
ei Tacitus saata antautua. Toiselta puolen hän ei myöskään tahdo
kaunistella miestä, jonka hyveetkin näyttivät hänestä aiotuilta
kiirehtimään Rooman kansan ja valtion häviötä. Senvuoksi hän
säästää arvosteluja tai asettaa ne toisten suuhun. Liian ankarana
puhdistamaan tai puolustamaan sitä, joka täydensi Cesarin työn,
asettaa hän kuitenkin kammotun yksinvaltiaan kuvan niin edulliseen
valoon kuin totuus suinkin sallii. Hänen vallanhimonsa varjo
himmenee, kun näkee sen kansan orjamaisuuden rinnalla. Tacitus
tunnustaa, että kansa piti orjuuden turvallisuutta vapauden vaaroja
parempana. Se rakasti kahleitaan yhtä paljon kuin Augustus valtaansa.
Tacitus viskaa vastuun raskaimman kuorman kansan hartioille ja
kääntyy vaieten siitä miehestä, joka kohotti itsensä valtion herraksi
alentuessaan kansanhengen heikkouden palvelijaksi.

Gibbon olisi saattanut oppia jotakin suuren roomalaisen
historioitsijan varovaisuudesta ja Ampère jotakin hänen selkeätä
kieltä puhuvasta ja ylväästä äänettömyydestään. Mutta Gibbon
pitää muitta mutkitta teeskentelyä avaimena siihen arvoitukseen,
jonka nimi on Oktavianus Augustus. Tämä on kylmästi laskeva
pää, tunteeton sydän, pelkurimainen luonne, teeskentelijä, joka
yhdeksäntoistavuotiaasta seitsemänkymmenenseitsemänvuotiaaseen
on käynyt teeskentelyn verhossa hänen aikansa pääsemättä hänestä
selvyyteen.

Eikö tämä aika sitten ollut vajonnut kyllin syvälle epäilläkseen
jokaista hyvettä ja sietääkseen jokaista pahetta?

Sen kuvan, jonka Gibbon on piirtänyt muutamalla kovalla vedolla,
valmistaa Ampère hienoimpia yksityiskohtia myöten. Mutta joka
varjostuksesta, jonka hän kuvaan tekee, ei se käy ainoastaan
rumemmaksi, vaan myös epätodellisemmaksi, ja kun hän tekee
Augustuksen jokaisesta sanasta, hänen jokaisesta teostaan valheen tai
petoksen, silloin täytyy lukijan viimein kysyä itseltään, onko tämä
tervettä psykologiaa ja onko todellakin valaistu hänen luonnettaan ja
vaikuttimiaan tekemällä hänestä hirviön, joka viisikymmentä vuotta
herkeämättä ja onnellisesti näyttelee siveellistä, osan tunkeumatta
sieluun ja muuttumatta jonkinlaiseksi luonteeksi, kuten toisilla
näyttelijöillä.

Augustus kaunisti Roomaa ihanilla rakennuksilla ja taideteoksilla,
mutta ei keisarillisella palatsilla. Hillittömän ylellisyyden ajalla,
jolloin Rooman kansalaiset ympäröivät itseään itämaisten kuninkaiden
loistolla ja itämaiset kuninkaat rakensivat temppeleitä Rooman
senaatin ruhtinaalle, asui tämä pienessä talossa Palatinuksella,
jonka ennen omisti puhuja Hortensius. Sisäänkäytävän kummallakin
puolella kasvoi laakeripuu; oven yläpuolella riippui senaatin
lahjoittama tammilehväseppele. Pilarikäytävä talon edustalla oli
pieni ja rakennettu, ei marmorista, ei edes travertiinistä, vaan
tulivuoren tahraisesta karstakivestä, peperiinistä, joka on kehnoin
roomalaisista rakennusaineista. Ken astui sisään toivoen löytävänsä
näiden vaatimattomien muurien takaa marmorikuvia, taitehikkaita
talouskapineita, kallisarvoisia mosaiikeja, hän erehtyi. Siellä
ei ollut mitään, mikä osoitti rikasta miestä ja taiteentuntijaa.
Pöydät, sohvat ja muu näkyvissä oleva muistuttivat yksinkertaista
porvarikotia. Pieni kamari yläkerrassa oli isännän työhuone. Sitä
hän nimitti "Syrakusakseen". Mieluimmin hän työskenteli kuitenkin
omaisiensa ympäröimänä.

Tässä asunnossa eli Rooman valtakunnan herra yli 40 vuotta. Lapset,
jotka kasvoivat hänen lietensä luona, opetti hän itse lukemaan.
Täällä hän ilolla katseli naissukulaisiaan värttinän ja kangaspuiden
ääressä. Arkioloissa ei keisari pukeutunut milloinkaan muihin kuin
niihin kankaisiin, jotka hänen puolisonsa, sisarensa tai tyttärensä
olivat valmistaneet.

Miksi hän valitsi tämän elintavan, kun hän loistossa olisi voinut
voittaa Persian muinaisen suurkuninkaan? Lähellä on vastaus, että
hän teki niin, koska se oli hänen luonteensa mukaista. Etäällä ei
ole toinenkaan vastaus: hän oli kansalaistensa korkein siveystuomari
ja piti velvollisuutenaan olla heille esikuvana isien koruttomissa
elintavoissa.

Mutta eipä! Ampère on nähnyt syvemmälle. Kun Augustusta ilahuttaa
nähdä ylpeän Liviansa tai kauniin, vielä moitteettoman Juliansa
värttinän ääressä, tai kun hän ottaa pienen Lucius Cesarin polvelleen
ja kärsivällisesti opettaa hänelle kirjaimen kirjaimelta, silloin
on hän teeskentelijä, joka pienillä kodikkailla kuvilla tahtoo
viekoitella Rooman kansan unohtamaan yksinvaltiaan yksinkertaisen
perheenisän takia. Pöydät ja tuolit eivät ole niin viattomia, miltä
ne näyttävät: Ken on tullut tietoon niiden omistajasta huomaa niissä
_les ruses de son caractère et l'hypocrisie de sa politique_. Itse
talon peperinistä tehdyt pilarit ovat kujetta: _jusque dans le choix
de sa maison et des matériaux dont elle était formée, Auguste semble
avoir cherché à tromper sur la nature de son pouvoir_. Lähelle
taloaan rakensi Augustus komean Apollotemppelin, jonne hän perusti
valikoidun kirjaston, joka oli koristettu kuuluisien kirjailijoiden
patsailla tai rintakuvilla. Siinä jälleen ansa! _Toujours le même
calcul: il se faisait petit, pour se faire puissant_. Kun hän teetti
roomalaisille uuden forumin, teki hän sen karkoittaakseen mielistä
vapaudenmuistot, jotka kummittelivat vanhalla, vaikkakin tunnustaa
täytyy, että nämä kummitukset temppelien, basilikojen, patsaiden,
puhujalavojen y.m. muodossa tuskin jättivät kansalaisjoukoille
kädenkääntymätilaa. Ja kun itsepäiset talonomistajat estivät häntä
antamasta torilleen säännöllistä muotoa, oli se kunnioitus, jota hän
tässä osoitti yksityistä oikeutta kohtaan, ainoastaan keino yleisen
oikeuden rankaisemattomaan loukkaamiseen.

Lukiessani näitä Ampèren selityksiä saan vaikutuksen liiallisesta
rasituksesta. Augustus rasittaa itseään liiaksi ja Ampère samoin:
toinen teeskennelläkseen suuressa ja pienessä, tärkeässä ja
joutavassa, mahdollisessa ja mahdottomassa; toinen ollakseen
teräväjärkinen soveltuipa tahi ei ja saadakseen lukijan vakuutetuksi
siitä, että, joskin viekas Oktavianus pettää koko maailmaa, on häneen
nyt vihdoinkin sattunut silmä, joka seuraa vilpistelijää kaikissa
hänen harhailuissaan ja lymypaikoissaan ja vieläpä paljastaa hänet
peperiininkin takaa.

Omasta puolestani ei minua haluta riistää Augustukselta kaikkia
muita inhimillisiä ominaisuuksia, tehdäkseni häntä teeskentelyn
ruumiilliseksi abstraktsiooniksi. Älkäämme kieltäkö häneltä
huojennusta saada toisinaan olla maailmalle omana itsenään. Tällä
hänen itsellään lienee ollut, kuten jokaisella toisellakin, omat
vastakohtansa ja ristiriitaisuutensa. Ihmissielu on joustava kapine
ja on siinä tilaa tuollaisille. Ei ole lainkaan mahdotonta, että
samassa rinnassa asuu vapaudenrakkaus ja vallanhimo, tasavaltainen
omatunto ja kuninkaalliset taipumukset. Teeskentely, jota enin
harjoitetaan, ei tarkoita maailman, vaan itsensä pettämistä.
Tahdotaan luulotella itselleen että omatunto on tyydytetty, kun
myönnytään intohimoon. Siinä mielessä oli Augustus epäilemättä
teeskentelijä. Ja tuomitkaamme häntä ankarasti siitä! -- Meillä on
oikeus siihen, se on velvollisuutemme. Sillä jos tuomitsisimme häntä
lempeästi, niin kuinka paljon mieluummin tahtoisimme antaa anteeksi
samat viat -- muutamille muille. Myöntäkäämme näet, että on olemassa
samanlainen teeskentelijä, joka on lähempänä kutakin meistä kuin
Augustus!

Oktavianus oli hienosti sivistynyt henki, joka oli altis mitä
erilaisimmille vaikutuksille ja ideoille -- ei tosin syvästi
altis, mutta laaja ja selkeä, johon oli yhdistynyt kyky punnita
ja arvioida vaikutuksia. Lähemmin tarkastaessa huomaa hänen
elämässään joukon piirteitä, jotka vääjäämättömästi todistavat,
että hän pyrki siveellisesti ylhäiseen sekä että hänellä oli
kauneudenaistia. Mutta roomalaiselle, suvustaan huonontuneimmallekin,
edellyttäen että hänellä vielä oli siveellistä tuntoa, ei ollut
kohottavampaa näkyä kuin vanha vapaavaltio, missä vallitsi
sankarimieli, luja laintunto ja tyhjentymätön uhrautuvaisuus.
Epäillä nyt Augustuksessa tämän suuruuden muistojen verivihollista,
heltymätöntä teeskentelijää, joka vapaudenystävän naamiossa hautoo
yhä uusia murhasuunnitelmia kansalaisitsenäisyyttä vastaan, on
psykoloogisessa suhteessa sekä väkivaltaista että tarpeetonta.
Se ei selvitä, vaan hämmentää hänen sielunsa arvoitusta. Olemme
vakuutetut siitä, että hän ihaili tasavaltaa ja rakasti sen muistoja.
Riennämme kuitenkin lisäämään: ihaili tasavaltaa, koska kukaan ei
tahtonut palauttaa sitä, rakasti sen muistoja, koska ne olivat
niin kaukana, tuolla puolen kansalaissotien ja diktaattoriaikojen
kauhuja. Siis platoonista rakkautta, ihailua etäältä. Mutta ne ovat
teeskentelemättömimmät kaikista tunteista. Ne joutuvat vähimmän
kiistaan itsekkäiden tarkoitusperiemme kanssa. Me uskomme niihin,
koska emme saa milloinkaan tilaisuutta vakavasti koetella niitä.
Tällä käsityksellä ei tuota Augustukselle mitään kunniaa, eikä
se ole tarkoituskaan; mutta tekee hänet vähemmän hirviömäiseksi,
inhimillisemmäksi siihen määrin kuin hän itsensä vuoksi kainostelee
palvella omanvoitonpyyntiään. Hänelle annetaan tilaisuus meidän
kaikkien lailla sisustaa johonkin sielun kammioista pyhäkkö
jollekin palvelemisen arvoisemmalle, jota hän jumaloi, koska tämä
jumaloiminen aateloi häntä hänen omasta mielestään, haittaamatta
hänen itsekkäisyyttään. Moni ruhtinas on pitänyt itseään hyvänä
tasavaltalaisena, niin kauan kuin ei tullut kysymykseen tasavallan
perustaminen.

Uskallan mennä hiukan pitemmälle. Jos on ollut kyllin uskalias
lausumaan sen ajatuksen, että Augustus tunsi, vaikkapa vain
platoonisia, tunteita tasavaltaa kohtaan, niin lisättäköön, että
tämä rakkaus ei ollut lainkaan toimeton, ei ihan joutilaana vaipunut
katselemaan vahingotonta ihannetta. Jos tahdomme olla oikeamielisiä,
niin meidän täytyy myöntää, että sama mies, jonka voimakas ja
kohtuullinen hallinto soi maailmalle rauhan, jollaista ei siihen
saakka oltu milloinkaan nautittu, kävi suurella kestävyydellä
sisällistä sotaa niitä ajanvirheitä vastaan, jotka synnyttävät
yksinvallan ja tukevat sitä. Totta on, että sotaa käytiin
varovaisesti, sillä varovaisuus, sanoi hän itse, on sotapäällikön
parhain hyve; mutta hänen tarkoitusperiensä totisuutta todistavat
ne rohkeat iskut, joita hän iski, missä sävyisyys ei riittänyt.
Voidaanko ajatella, että vapaan yhteiskuntamuodon salakavala
vihollinen panisi alttiiksi henkensä valaakseen terveitä voimia
valtionlaitoksiin, jotka olivat olleet vapauden suojana ja joilla
yhä vielä oli sama tehtävä? Augustus pani henkensä alttiiksi
puhdistaessaan sopivilla keinoilla senaatin sadoista jäsenistä,
jotka olivat yksinvallan parhaita välikappaleita: tuhlaajia, jotka
perikadon partaalla odottivat lunastusta Cesarin armosta, ryömijöitä,
jotka olisivat pitäneet kunnianaan häpeällisimmät toimet vallan
palveluksessa. Ritarisäätyäkin hän koetti kohottaa, ja teroitti
kansan mieleen, että almut alensivat sen arvoa, että köyhinkin
roomalainen kansalaisoikeutensa vuoksi oli aatelismies, jolla oli
velvollisuuksia yhteiskuntaa ja itseänsä kohtaan. Augustus näki,
että se, mikä ennen oli ollut ja jota vieläkin nimitettiin Rooman
kansaksi, miedontui yhä enemmän yleismaailmalliseksi roskaväeksi.
Mikään muutos ei ollut edullisempi yksinvallalle. Kansalla on
muistoja ja se tuntee itsensä päteväksi yhteiskuntavallaksi. Mutta
roskaväki vailla suku-luetteloa, vailla isänmaallisia muistoja ja
senvuoksi vailla oman arvon tuntoa elää kernaasti imperaattorin
viljanjakamisista, iloitsee hänen näytelmistään ja seuraa hänen
viittaustaan. Augustus koetti hillitä tätä muutosta. Rooman kansan
veri ei saisi rappeutua, sen muinainen henki ei aivan tukahtua
kasvavan orjamielisyyden alle, ja tätä tarkoitusta varten keisari
ryhtyi toimenpiteisiin, joita laajentunut näkemys ihmiskunnan
tarpeista ei olisi myöntänyt hänelle, toimenpiteisiin, jotka
vaikeuttivat orjan ja vapautetun kohoamisen kansalaisluokkaan.
Cesarismi oli muutoin, kuten tiedetään, suuresti "liberaali",
kun oli kysymyksessä aitausten murtaminen, jotka olivat esteenä
yhdenvertaisuuteen, mutta saattoivat olla vapauden turvana.

Tämä hänen tunteensa roomalaisveren pyhyydestä ilmeni myös kokeessa
suojella vanhaa kviriitistä kansanpukua, toogaa, ulkomaalaisilta,
helleenisiltä ja gallialaisilta puvuilta. Tämän tapainen
haaveksiminen oli anteeksiannettavaa. Kuinka suuria muistoja olikaan
tässä puvussa! Useammin kuin kerran oli maailman kohtalo ollut toogan
liepeen varassa. Ja kuinka plastillisen rikas se onkaan ylväästi
laskeutuvissa poimuissaan! Kun Augustus eräänä päivänä kulki forum
romanumin yli ja näki väkijoukon vilinässä niin vähän toogia ja niin
monta vieraskuosista ja -väristä vaippaa, toisti hän surullisesti
Virgiliuksen säkeen:

    Rooma herra on maan, sen toogaa kantava heimo.

Etäällä olivat nyt ne päivät, jolloin "roomalainen perheenäiti"
oli kunnianimi. Yhteiskunnan syntiinlankeemus ei ala Eevasta, vaan
Aadamista. Nainen puoltaa niin kauan kuin suinkin hyvää tapaa; hän
tekee sen peritystä tottumuksesta, ellei kunniallisuuden kaipuusta.
Mutta kun mies on tehnyt hänet vertaisekseen paheessa, vajoaa hän
pian syvemmälle kuin mies, ja turmelus on silloin parantumaton,
sillä suvun kehto keinuu häväistyn lieden ääressä. Tähän oli tultu
Roomassa. Rooman kansan rappiotila ilmeni räikeimmin roomalaisen
naisen rappiossa. Vanhimmat ja jaloimmat suvut sammuivat, vapaiden
kansalaisten joukko väheni vuosittain, sillä miehet pelkäsivät
avioliiton turmia. Avio oli nimensä heittämistä irstailevan vaimon
häväistäväksi. Silloin pidettiin parempana vapaata rakkautta, sillä
vähemmän loukkaavaksi katsottiin sitä, että orjatar petti kuin
että aviovaimo petti. Augustus ryhtyi lain voimalla suojelemaan
kotia ja valtiota. Mutta laki on voimaton siellä, missä tapa on
kuollut. Kuitenkin on muistamisen arvoinen se näky, kun vanha
imperaattori seisoi suorana aitiossaan näyttämötalossa, ja jokainen
mies ritaripenkeissä huutaa kiivaita eleitä tehden hänelle: "Alas
aviolakisi!" Kun huuto kaikuu kasvavalla voimalla, viittaa Augustus
Germanikuksen ja hänen lapsensa luoksensa ja nostaa pienimmän pojan
syliinsä. Hänen vieressään seisoo nyt roomalaisten jumaloima sankari,
nuori perheenisä miehekkäässä kauneudessaan. Keisari osoittaa häntä
ja kukoistavia lapsia rauhoittaakseen korkeimman maallisen autuuden,
siveellisen kodin, kuvalla myrskyisen kansan ja näyttääkseen, kuinka
hyvää hän oli tarkoittanut laeillaan.

Augustuksesta tehdään niin teräväpäinen, kun epäillään kaikessa,
mihin hän ryhtyy ja mitä hän jättää tekemättä, ansoja vapaudelle.
Ja kuitenkin hän olisi ollut sangen lyhytnäköinen, ellei olisi
huomannut, mitä Kaligula, Nero, Domitianus helposti saattoivat
havaita: että hirmuvalta ei tiedä omaa parastaan, ellei se elä
hyvässä sovussa siveettömyyden kanssa.

Jos Augustus olisi odottanut, että hänen pyrkimyksensä herättää
jälleen siveellistä kansanhenkeä heti synnyttäisi uuden Kato-suvun,
niin luultavaa on, että mahdollisuus niin siunauksesta runsaaseen
menestykseen olisi pikemmin jäähdyttänyt kuin kiihoittanut hänen
intoaan. Mutta hän tiesi varmasti, että kylvönsä hyvä siemen lankesi
epäkiitolliseen maahan ja antoi parhaimmassa tapauksessa myöhäisen
sadon. Oman valtansa takia hänellä ei ollut mitään peljättävää
paremman suvun nousemisesta. Luihin ja ytimiin saakka lienee hän,
kuten häntä ympäröivät vakavat miehetkin, tuntenut Horatiuksen
ennustuksen, että senaikuiset roomalaiset, isiään huonommat,
synnyttäisivät itseään kehnompia jälkeläisiä.

Kaksi kertaa Augustus tarjoutui luopumaan korkeimmasta vallasta.
Se on leimattu hänen teeskentelynsä julkeimmaksi piirteeksi. Uskon
minäkin, että hän tuskin olisi tehnyt tarjousta, ellei olisi ollut
varma ratkaisusta. Tämä on todennäköistä miehestä, jonka ainoa
intohimo -- mutta ei ainoa halu -- oli valta ja joka niin hyvin
käytti sitä yhteiskunnan edistämiseksi. Mutta oliko tämä teko
senvuoksi vain teeskentelyn hedelmä? Eikö se sisältänyt senaatille ja
kansalle muistutusta jostakin, minkä he näyttivät tahtovan unhoittaa:
että Rooman valtakunnan yksinvaltias oli kansan edusmies, sen vallan
satunnainen hoitaja ja että hän tarvitsi, pysyäkseen kutsussaan,
kansan selvästi osoitettua tahtoa ja uudistettua myöntymystä siihen?
On niin usein sanottu, että Augustus tahtoi "pettää kansaa vapauden
varjolla". Mutta eikö se huolenpito, millä hän vaali tasavaltaisia
nimiä ja muotoja, ole paremmin selitettävissä siten, että hän tahtoi
pitää avoinna paluutien vapaavaltioon sen ajan varalle, kun hän ja
hänen lähimpänsä olivat jättäneet näyttämön? "Vapauden varjon" ei
kukaan antanut pettää itseään, ei se, joka tahtoi, eikä sekään,
joka ei tahtonut vapauden todellisuutta. Tuntee huonosti sen ajan
roomalaiset, jos kieltää heiltä kyvyn arvostella kaiken liian
alhaiseksi ja selittää kaikki pahimmaksi. He eivät pitäneet kaunista
varjoa todellisuutena, mutta kaunista todellisuutta, jos se joskus
ilmestyi, pitivät he kernaasti varjona. Augustus, joka oli juonut
helleenisen ajatuskannan lähteistä, tiesi, että jälkimaailma antoi
hänelle suuremman kunnian tasavallan uudestiluojana kuin tyrannian
perustajana. Ja eikö se ole suuressa määrin hänen ansionsa, että
tarvittiin vuosisatoja, ennenkuin Rooman valtakunta oli ennättänyt
vajota mihinkään itämaisen despotian tapaiseen? Tosiaan: kunnia tästä
koituu enemmän hänelle kuin senaatille ja kansalle. Sitä vapauden
varjoa, jota hän ylläpiti, on kiittäminen siitä, että kun maailma
oli suljettu tasavallalta, oli tasavaltalaisilla vielä kuitenkin
turvapaikka -- keisarinistuimella. Siellä saattoivat sellaiset miehet
kuin Antoninit, Tacitus, historioitsijan jälkeläinen, Julianus
vielä toimia vapaavaltion hengessä, vaikka kansa ei kyennyt saamaan
elähytystä tästä hengestä.

Kun Augustus luopumistarjouksen jälkeen palasi senaatin juhlallisesta
kokouksesta majaansa Palatinuksella, niin emme usko, että hän
ajatteli itsekseen: "millainen viekas veitikka sinä olet... _dolis
instructus et arte pelasga!_ kuinka hyvin osaat tyydyttää ihmisten
halua tulla petetyiksi!" Pikemmin hän tahtoi uskotella itselleen,
että askel, jonka hän äsken otti, oli vääjäämätön todistus
epäitsekkäisyydestä ja kansalaismielisyydestä. Jos itsetuntemus
hänet joskus petti, niin tapahtui se tässä. Hän ei ole milloinkaan
ajatellut itseään Brutusten ja Katojen eläväksi poliitiseksi
vastakohdaksi. Näiden suurten nimien kantajien leiri oli toinen
kuin se, minne kohtalo viskasi hänet Cesarin perillisenä; mutta
hänen kunnioituksensa heitä kohtaan oli teeskentelemätön: hän ylisti
lempirunoilijainsa kanssa _atrocem aninum Catonis_ ja yhtyi heidän
kysymykseensä: _Quis te, magne Cato, tacite relinquet?_ Nautittuaan
päivällispöydässään kolme -- suuremmissa tilaisuuksissa kuusi --
ruokalajiaan ja odottaessaan sohvalla kädessään Eneidi pientä
päivällisunta, jota hänen oli tapana nauttia otsa käden varassa,
lepäsi hänen katseensa ehkä useammin kuin kerran Virgiliuksen
säkeissä:

    Tahdotko valtiaat tarquinilaiset nähdä ja Bruton
    mahtavan sielun, ensimäisen konsulin, hänet,
    liktorikimput mi sai ja vallan uhkaavat kirveet?

    Vapauden kauniin turvaksi täytyi rangaista sinun,
    onneton isä, poikias, jotka vehkeili salaa!
    Aika vastainen minkä tuomion lausuukin, Brutus,
    rakkaus maatas ja kunniaa kohtaan syämmesi voitti.

_Ultor Brute! Pulchra libertas!_ Augustus saattoi nukahtaa huulillaan
nämä sanat pelkäämättä rauhattomia unia. Brutuksen varjo ja vapauden
ihanuus olivat hänelle esteetisesti miellyttäviä, mutta eivät
poliitisesti vaarallisia haamuja, ja yksinvalta oli edeltäkäsin niin
juurtunut kaikkien mieliin, että hän pitkän hallituksensa aikana ei
saanut milloinkaan tilaisuutta vakavasti koetella vapaudenrakkautensa
arvoa vallanhimonsa painon suhteen. Itse hän luuli olevansa
parhain Kato, mitä Roomassa oli, ja varmaankin hän siihen suuntaan
viittasi, kun hän usein, puheen sattuessa hänen ystäväpiirissään
muinaisroomalaiseen hyveeseen, lausui helposti lohdutetulla kaiholla:
"meidän täytyy tyytyä siihen Katoon, joka meillä on".

Ilman tällaista, vaikkapa vain liian imartelevaa käsitystä itsestään,
ei hän tuskin olisi voinut pitkän elämän aikana ja monen perhesurun
kohtaamana säilyttää sitä sielun rauhaa, joka levitti iloa hänen
olemukseensa ja teki hänet lempeäksi ja ystävälliseksi. Meidän
tulee voida antaa hänelle anteeksi, että hänen hyveensä edistivät
yksinvaltaa, nähdessämme, että seuraavien Cesarien paheet eivät
voineet kukistaa sitä.



II.


Kapitoliumin museon keisarisalissa on tietääkseni täydellisin
kokoelma antiikisia imperaattoririntakuvia, mitä on olemassa.
Ylhäistä seuraa se on, mutta syytä on kysyä, onko se yhtä hyvää kuin
se on valittua. Torilta, missä Markus Aureliuksen ratsastajapatsas
kehoittaa meitä muistamaan keisarikunnan valopuoliakin sen varjojen
rinnalla, lankeevat auringonsäteet sisään monelle mahtavalle
otsalle ja uljaalle profiilille, ja se vaikutus, minkä Rooman
herroista ehdottomasti saa, on kieltämättä voiman ja kehittyneen
luonnonlaadun, kehittyneen hyvässä ja pahassa. On taipuvainen
uskomaan, että "luonnollinen valinta" on säännöllisesti ollut
määräävänä, olipa se sitten edeltäjän tahto tai valtaneuvosten äänet
tai legioonain aseet tai henkivartian kullanjano, jotka aukaisivat
tien maailmanvaltakunnan kunniaistuimelle. Vähäpätöisiä kasvoja ei
ole monta.

Mutta harvat ilmaisevat myöskin jaloutta, ja keisarisaliin astuttua
tuntuu siltä kuin olisi joutunut alemmaksi ihmiskunnan portailla,
jos äskettäin on seisonut vanhojen vapaavaltioiden lainlaatijain,
sankarien, ajattelijain ja runoilijain kuvien joukossa. Useat niistä
on taide ihannoinut, ja muutamat on taltta vapaasti runoillut; mutta
useimpiin on heidän oma elämänsä lyönyt ylevän ja syvän luonteen
leiman. Jos tahtoo nähdä antiikisen ihmiskunnan kukkasen, niin on se
etsittävä kansalaisten eikä ruhtinaiden joukosta. Valta, kaivattu
tai omistettu, ei nähtävästi ole suotuisin ehto inhimilliselle
kehitykselle. Orjuus vielä vähemmän.

Harvoin loistaa Rooman imperaattorin piirteistä siveellisen tahdon
rauhallinen ja lempeä voima, kuten Antoninus Piuksen ihanista
kasvoista; useammin kylmästi laskevan, ihanteettoman, suuriin
näkyihin kykenemättömän älyn voima; joskus eläintenkesyttäjän taito
kukistaa, ja toisinaan myöskin hillittömäin intohimojen valta, joka
oikeastaan on heikkoutta.

Toinen havainto on, että suvut ilmaisevat taantumusta, vaikkakin
keskeytyksiä sattuu siinä. Ne alkavat hienolla säännöllisellä
tyypillä, joka suuremmassa tai pienemmässä määrässä pysyy kaikissa
niin sanotun julilaisen suvun jäsenissä, ja jossa olisi taipuvainen
näkemään esteetisen kasvatuksen vaikutuksen, jota on kautta
sukupolvien harjoitettu. Ne ovat ihmisiä, jotka ovat kasvaneet
helleenisten maalausten ja kuvanveistosten joukossa, jotka ovat
saaneet henkisen ravintonsa Kreikan kirjallisuudesta ja liikkuneet
piireissä, missä jokainen ele, joka rikkoo kauneudenvaatimuksia
vastaan, loukkaa, missä ei kukaan voi toivoa menestystä hallitsematta
ulkonaistaan ja olematta tietoinen ympäristön mielialasta, ja missä
havainto teroittuu näkemään siloitettua seurapiirinsä ihmisissä.
Flaviuksissa esiintyy karkeampi kasvojenmuodostus: "sivistynyt"
väistyy maalaisen tieltä, esteetinen porvarillisen. Rehellinen,
hyväntahtoinen, mutta voitonhimoinen tullivirkamies, joka oli heidän
kantaisänsä, on nähtävästi antanut Vespasianukselle ja Titukselle
kasvonsa perinnöksi. Muutamilla Antonineista on sielukas ulkomuoto,
joka yllin kyllin korvaa julilaisten hienostumisen; mutta kauneus
edellisissä on vähemmän perintöä kuin personallista voittoa, on
enemmän henkistä kuin ruumiillista kykyä. Heidän piirteissään, kuten
heidän aikakaudessaan, pyrkii antiiki korkeampaan elämänmuotoon,
siveelliseen, pelastuakseen kuolemasta. Heidän jälkeensä ovat
epämääräisesti tai barbaarisesti muodostuneet kasvot tavalliset.
Raa'at sotilaat ja henkisesti köyhät valtakunnanhoitajat vaihtelevat
keskenään, ja ominainen molemmissa lajeissa yhtyy vastenmieliseksi
kokonaisuudeksi Konstantius Kloruksessa ja Konstantinuksessa.

Keskeymättä aleneva, lopulta teknillisestikin kykenemätön taide
tekee tehtävänsä heittääkseen Rooman keisarikuvien ylle varjon
Rooman häviöstä; mutta tyypin ja ilmaisumuodon taantuminen ei
ole senvuoksi vain taltan synnyttämä näköhäiriö, yhtä vähän
kuin Rooman maailmanvallan riutuminen on sen huonontuvan
historiankirjoituksen esiinloihtima harhakuva. Jos meillä olisi
kautta aikojen kulkeva kuvasarja, joka esittäisi tarkasti niiden
merkkimiehien kasvonpiirteet, niin huomaisimme hämmästyksellä
ihmiskunnan ulkomuodossa aikakausien leiman. Luopioksi nimitetyn
Julianuksen rintakuva, joka on viimeisen edellinen pää Kapitoliumin
keisarisalissa, ilmaisee, että antiikinen taide alimmalla
porrasasteellaan ei ollut ihan kykenemätön kuvastamaan niiden
piirteitten neroa, jota sen tuli tulkita.

       *       *       *       *       *

Aikansa suurenmoisiin taideteoksiin kuului muistomerkki, jonka
oli pystyttänyt Venus genetrix'in temppelin eteen Tiberiukselle
neljätoista aasialaista kaupunkia, jotka maanjäristys oli hävittänyt
ja hän jälleen rakentanut. Patsaat ympäröivät sirosti sidottuna
allegoorisena seppeleenä keisarin jättiläispatsaan jalustaa, josta
eräs vapaa, Puteolista kaivettu jäljennös on joutunut aikamme
osaksi, antaen meille aavistuksen siitä, mitkä kauneuden nautinnot
menetettiin, kun tämä teos hävitettiin. Monet muut Tiberiuspatsaat,
jotka imartelu tai pelko, tai, kuten tässä tapauksessa, kiitollisuus
oli pystyttänyt, on viha musertanut; mutta siitä huolimatta meillä
on hyviä kuvia Augustuksen perillisestä. Perintöön sisältyy tämän
kasvonpiirteet. Huolimatta käyrästä nenästä -- roomalaisnenästä,
jota niin harvoin näkee Roomassa -- on Tiberiuksella niin suuressa
määrin yhteisiä sukupiirteitä isäpuolen kanssa, että usea on epäillyt
lähempiä siteitä heidän välillään. Silmiin pistävimmät ovat ehkä nämä
piirteet, jos vertaa nuoren Oktaviuksen Ostiasta löydettyä rintakuvaa
niihin nuoren Tiberiuksen rintakuviin, joita on Lateraanimuseossa ja
Napolin Museo nazionalessa. Mutta vuodet eivät hävitä yhtäläisyyttä,
vaikka toisen ilme yhä enemmän pimenee ja jäykistyy ja käy
monimutkaiseksi, kun sitävastoin toisen alkaa yhä enemmän säteillä
lempeyttä ja rauhaa.

Jos olisi tilaisuudessa näkemään vierekkäin ne Tiberiuskuvat, jotka
nyt ovat hajallaan Vatikaanin, Kapitoliumin, Lateraanin, Villa
Albanin, Villa Borghesen, Museo nazionalen, Louvren ja muissa
museoissa, ja jotka esittävät häntä eri ikäkausina, voisi jossakin
määrin seurata hänen henkensä retkeä läpi kuoleman varjojen laakson,
kunnes hän häviää Akeroniin. Erityisesti painuu mieleen Vejistä
vuonna 1811 löydetty jättiläispää, joka on Museo Chiaramontissa.
Edessään ei näe matalaa henkeä, vaan syvästi vajonneen, ja sitä
katsellessa juohtuu mieleen langennut ylienkeli. Samassa museossa
kohtaamme Pentelicumin marmorista tehdyn jättiläispatsaan: Tiberius
olympolaisena. Hänessä on suuruuden leima, mutta taiteilijan koe
valaa häneen jotakin Zeusin lempeästä majesteetista on käynyt
mahdottomaksi toteuttaa.

Samoinkuin patsaat, kuvaa Suetonius hänet kauniiksi,
sirovartaloiseksi ja leveäharteiseksi. Mutta hän ei herätä
luottamusta. Etenkin piirteet suun ympärillä ovat omiaan synnyttämään
epäluuloja. Museo Chiaramontin valtaistuinpatsailla on teeskennelty
ja suloinen hymyily, joka tahtoo ilmaista hyvyyttä, jota vastoin
pieni hienosti uurrettu alahuuli, joka kohoaa leuan suuresta
syvennyksestä, vahvistaisi luonnollisessa asemassaan pilkallisuuden
vivahduksellaan sitä itsetietoista ylemmyyttä, joka lepää hänen
leveällä, uljaasti muodostuneella otsallaan. Eräs Kapitoliumin
museon rintakuvista ilmaisee suun ympärillä kauan tukautetun, mutta
vanhoilla päivillä hillittömästi puhkeavan aistillisen himon.
Tuo kerrottu hymy on suurten avoimien silmien kylmän katseen
räikeänä vastakohtana. Kun on kuullut niin paljon Tiberiuksen
epäluuloisuudesta, niin odottaisi, että silmä ilmaisisi tämän
ominaisuuden, mutta niin ei ole asian laita. Epäluuloinen on vielä
tiedonhaluinen tarkastamansa esineen suhteen; hän empii vielä sen
todennäköisyyden, että esine kadottaisi, ja sen mahdollisuuden
välillä, että se saattaisi voittaa lähemmin sitä tarkastellessa.
Mutta tämä katse ei tutki, ei emmi, vaan todellistuttaa edeltäpäin
säädetyn ratkaisun, mikä antaa kaiken ylenkatseelle alttiiksi. Pään
viivat ovat jalot ja profiili komea. Tacitus kertoo meille, että
näppylät ja pöhöttymät rumensivat noita hyvin muodostuneita kasvoja;
syystä kyllä kieltäytyy taide valaisemasta meitä sellaisesta.

Patsaat eivät anna meille käsitystä hänen tavallisesta ryhdistään.
Tahdon näkökannalta katsoen oli se sen vastakohta, minkä huomaamme
monessa nousukkaassa, joka pakottaa eleensä jäykiksi ja näkönsä
ylpeäksi, koska hän tuntee, että hänen täytyy esittää sitä mitä
hän ei ole. Tiberiuksella oli luonnostaan nämä eleet ja tämä näkö;
mutta koetti, vaikkakaan ei erikoisella menestyksellä, lieventää
niitä. Kuten nousukkaassa heti huomaa tekemällä tehdyn siinä, mikä
erottaa hänet joukosta, niin havaittiin keinotekoisuus Tiberiuksen
alttiudessa kansalaisia kohtaan. Kun hän luuli olevansa yksin tai
kulki ajatuksissaan, oli hänen muotonsa pilkallinen ja synkkä.

Ampère on luullut huomaavansa, että Tiberiuksen otsa on rauhallisempi
kuin Augustuksen. Tässä on jonkun verran totuutta. Sillä jälkimmäisen
otsa ilmaisee havainnon ja koettelemisen työtä; edellisen sitävastoin
ajatuksen hiljaista hautomista. Augustus ei lakannut milloinkaan
lukemasta ihmissielua, koska hän ei halveksinut sitä; se oli
kirjamaailma, josta hän löysi aina jotakin uutta, ja hän nautti
kuin luonnontutkija ja otti hyödyn kuten viisas mies kokeiluistaan.
Tiberius on taasen, valtaistuimelle noustuaan, jo kauan sitten
lopettanut käytännöllisen oppiaikansa ihmistuntemuksessa ja siirtynyt
teoriaan. Hän on itse asiassa luotu teoreetikoksi. Puhujana ja
kirjeenkirjoittajana punnitsee hän kultavaa'alla jokaisen sanan eikä
käytä ainoatakaan, ennenkuin on tarkoin harkinnut sen loogillisen
arvon -- ei aina ollakseen selvä, vaan myöskin aikeessa peittää
ajatustaan. Kirjelmissään senaattiin sovittaa hän jokaisen yksityisen
tapauksen sääntöön ja kysyy, tai oikeammin, osoittaa itse, kuinka se
on ratkaistava silmälläpitäen tätä, ja hänen ajatuksensa liittyvät
aina sitoviksi tai kietoviksi johtopäätössarjoiksi. Myöskin
historioitsijat kuvaavat häntä jäykäksi puhujaksi, paitsi -- ja tämä
on psykoloogisesti merkillistä -- paitsi silloin kuin hän joskus
on puhunut viattomasti syytetyn puolesta; silloin aukenee hetkeksi
suljettu yhdistysjohto hänen järkensä ja sydämensä välillä, ja
muutoin niin harvinainen lämpö tekee jäisen sanan sujuvaksi. Hänen
tahtonsa "yleistyttää" osoittautuu kaikessa. Siitä johtui se, että
hän vähemmän kiinnitti huomionsa ihmisiin kuin ihmiseen. Ja se
johtopäätös, joksi hän on koonnut havaintonsa hänestä, oli: hän on
niin halveksittava, että hän ei olisi vihaamisen arvoinen, ellei hän
myös olisi vaarallinen.

Tultuaan tähän johtopäätökseen hän ei luule maksavan vaivaa tutkia
turhamaisuuden, omanvoiton pyynnin, kateuden, viekkauden ja tuhmuuden
erilaisia sekoituksia, joita hän kohtaa inhimillisen periolemuksen
monivivahteisissa ilmestyksissä. Tuollainen tutkimus katkeroittaisi
yhä enemmän sitä synkkää mieltä, mikä häntä vaivaa. Ainoastaan
varovaisuuden näkökannalta, enemmän tai vähemmän vaarallisina,
saattaisi maksaa vaivan tutkia heitä. Mutta yksinkertaisinta on varoa
kaikkia ja löytää järjestelmä, joka viskaa tämän taakan niille, joita
on pidettävä silmällä. Tämän järjestelmän hän on vaivatta löytänyt.
Ja se huohottava tuska, jonka alaisena tämä pitää maailman, muodostaa
hänen omalla otsallaan lepäävän levollisuuden samalla kertaa
selittävän ja jyrkän vastakohdan.

Tiberius on yksi Rooman suurimpia sotapäälliköitä. Mariuksen kuoleman
jälkeen ei yksikään ollut vapahtanut maailmanvaltakuntaa niin
suurista vaaroista kuin hän. Tämän ja muun, mikä tuottaa hänelle
kunniaa, on taipuvainen unohtamaan hänen ilkitöittensä takia; mitä
suurta hän vaikuttikin, sitä ei suoritettu häikäisevällä tavalla.
Hän halveksi sitä, mitä ranskalaiset kutsuvat nimellä _la mise en
scène_, taitoa asettaa jokin asia lavalle. Julius Cesar ymmärsi
perinpohjin tämän taidon, ja etempänä tulemme näkemään erään Othon,
jonka elämä oli ollut atellaanista peliä, pukeutuvan kuolinhetkellä
murhenäytelmän traagilliseen naamioon ja esittävän sortuvaa sankaria
niin hyvin, että hän saattoi houkutella historian jumalattaren
kyyneliin. Tiberiuksen urotöissäkin on jotakin levollisesti
toteutettua teoriaa. Ne versoivat samoista juurista kuin hänen
rikoksensa. Hänen suurin hyveensä sotapäällikkönä oli epäilyn
vahvistama varovaisuus; mutta taipumus epäilyyn viholliseen nähden on
melkein samaa kuin kyky arvata edeltäpäin. Tiberius, joka sommitteli
teorioja kaikista uhkaavista mahdollisuuksista vihollisen puolelta
ja epäili kaikkia mahdollisia huolimattomuuksia ja heikkouksia
käskynalaisten taholta, ryhtyi molemmanpuolisiin toimenpiteisiin
ja voitti hiljaisessa, sitkeässä taistelussa, herättämättä suurta
huomiota ja synnyttämättä ihastusta. Paitsi Augustusta oli ehkä
Vellejus Paterkulus, hänen alapäällikkönsä, ainoa, joka antoi
täyden arvon hänen sotapäällikkösuuruudelleen. Koko hänen elämänsä
kävi sitten salaiseksi sotaretkeksi. Olipa hän sitten Roomassa tai
Kaprilla -- Germanian aarniometsät rytöineen, väijymäpaikkoineen
ja vaanivine peitsimiehineen olivat alati hänen silmissään, vaikka
metsät olivat nyt pylväsrivejä ja germaaninen turkisviitta oli
muuttunut toogaksi, väijymäpaikka imarteluksi.

Rahtunen ihmisenhalveksimista on pienille sieluille tavallista
-- on heidän itsetiedotonta itsensätutkistelemista -- mutta
ihmisenhalveksiminen, ollakseen perinpohjainen, edellyttää syvää
luonnetta. Se muistuttaa loiskasvia, joka rehoittaa hyvin mehuisassa
puussa. Kenen olemuksessa ei ole tilaa inhimilliselle ihanteelle
verratakseen siihen omaa "aistillisen-järkevää" minäänsä ja toisia,
jotka ympäröivät häntä, ja ketä ei syvästi järkytä vertailun
ratkaisu, hän ei vaivu ihmisenhalveksijaksi eikä korota itseään
pyhimykseksi. Tiberius ei ollut ainoastaan päänsä ja tahdonlujuutensa
puolesta rikaslahjainen. Hänen oikeudentuntonsa oli alussa voimakas,
hänen intonsa suojella avutonta palava. Usein hän ilmestyi
tuomiosaliin, istuutui huoneen johonkin nurkkaan, jotta ei olisi
tunkenut preettoria hänen tuoliltaan, ja kuunteli oikeusjuttua.
Turvattu oli köyhä nurjalta tuomiolta, vaikka häntä vastassa olisi
ollut mahtavimmat juonet, kun tuo korkea, synkkäpiirteinen mies
oli kuunnellut hänen asiaansa. Mahdollista on, että Tiberiuksen
oikeudentunto, tarkasti punniten, oli suuttumusta siitä, että valtion
viisautta, laeissa lausuttua, saattoi asianajajain ja rikollisten
viekkaus pettää, mahdollista on, että se oli metsästäjän suuttumusta,
joka näkee, että lammas on tarttunut satimeen ketun asemesta. Mutta
mitä hyvää voimme lausua tästä Cesarista, se käyköön täydestä
painostaan; paha hänessä on kyllin painava sittenkin.

Raha hänen kädessään oli kauan hyväätekevä valta. Säästäväisenä
kotioloissa oli hän avulias hädässä, jota ei itse ollut aiheuttanut,
ja suunnattomia onnettomuuksia hän lievensi suunnattomalla
anteliaisuudella. "Rikkauden jalo käyttäminen", sanoo Tacitus, "oli
hyve, jota hän kauan säilytti, sitten kuin oli luopunut toisista".

Tiberius ei kohdistanut epäluulojaan vähimmän itseensä. Hän alisti
itsensäkin sen tuomion alle, jonka oli lausunut ihmissuvusta.
Synkässä maailmankatsomuksessaan, päivä päivältä enenevässä
ja -- myöntää täytyy -- ympäristön kehnouden suuressa määrin
vireissä pitämässä ihmisenhalveksimisessaan hän näki vaurioita
yhteiskunnalle ja omalle tulevaisuudelleen. Ensimäisen ja onnellisen
hallitusvuotensa aikana tuli hän lausuneeksi senaatissa usein sanoja,
jotka synnytti, siltä tuntuu, tuskallinen aavistus siitä, että hänen
sielussaan tulisi tapahtumaan muutos pahimpaan.

Se suku, jota Tiberius hallitsi, oli huonompi kuin se, joka oli
Augustuksen lempeän valtikan alla. Horatiuksen ennustus siitä oli
toteutunut. Ei ollut sitä ruhtinaan kiitettävää tekoa, jota ei
olisi selitetty väärin ja palkittu herjauksilla. Hänen hyvyytensä
selitettiin voiman puutteeksi, hänen jalomielisyytensä pelkuruudeksi,
hänen huolenpitonsa köyhän oikeudesta kansan suosion etsimiseksi,
ja kun hän joskus oli kieltäytynyt vastaanottamasta jumalallista
kunnioitusta eikä sallinut rakentaa itselleen temppeliä, muistuttaen
heikosta inhimillisestä luonnostaan, oltiin yksimielisiä siitä, että
hän oli "alhainen sielu, joka ei välittänyt kunnianosoituksesta".
Siten kiihoitettiin sitä pahaa henkeä, joka asui Tiberiuksessa,
ja joka taisteli hänen paremman minänsä kanssa. Hänellä oli
varovaisuusjärjestelmänsä valmiina, mutta ei tahtonut vielä sovittaa
sitä käytäntöön. Kun senaatti huusi eräänä päivänä, että Cesarin
herjaajia olisi rangaistava, pyysi hän, "että he eivät aukaisisi
sitä ikkunaa". Kauan hän osoittautui yhtä tunteettomaksi moitetta
kohtaan kuin hän oli katkera ja nuhteli imartelusta. "Vapaassa
yhteiskunnassa", sanoi hän, "ovat ajatus ja kieli vapaita". Mutta
mietelause ei tee nahkaa kovaksi; eikä sekään ole varmaa, että
ihmisen halveksiminen tekee kylmäksi hänen moitteelleen. Yhdeksäntenä
hallitusvuotenaan Tiberius oli valmis alistamaan maailman
järjestelmänsä alle.

Tiberius oli kasvanut ympäristössä, missä _yksi_ ajatus oli
kaikkivaltias: valta; _yksi_ intohimo: vallanhimo. Kaikki kilvoittelu
kiersi tätä pistettä. Rakkautta hän oli saanut osakseen vain
äidiltään, ja tämä rakkaus oli itsekkäisyyden verho, joka etsi
tyydytystään pojan ylenemisessä. Tiberius vetäytyi silloin takaisin
kovaan kuoreensa ja tukahutti sydämen jokaisen äänen, sydämen, joka
oli yhtä taipuvainen palavaan rakkauteen kuin kiehuvaan vihaan.
Isäpuoltaan Augustusta kohtaan, joka piti valoisasta ja iloisesta
ympäristöstä, osoitti hän kunnioitusta, mutta kylmällä ja arvokkaalla
tavalla, ja oli hänelle kuuliainen, mutta velvollisuudentunnon
jäykässä muodossa eikä sydämellisyydestä. Hän näki, että Augustus
oli kiintynyt vilkkaaseen, joustavaan ja rakastettavaan Drusukseen,
ja tiesi, että keisari valtiollisista syistä pani arvoa siihen
kansansuosioon, jonka tämä oli voittanut, eikä hän saattanut
ylpeydestä tehdä elettä, kasvonilmettä, sanoa sanaakaan, jota
voitaisiin väärin tulkita kokeeksi kilpailla tuon lemmikin kanssa
isäpuolen suosiosta. Hyväksyttävillä perusteilla ei häntä voi
syyttää siitä, että hän itse olisi milloinkaan tavoitellut valtaa;
Livia, hänen äitinsä, työskenteli hänen puolestaan, ja kysymys on
aina avoinna, eikö sitä alakuloisuutta, elämään kyllästymistä,
joka häntä painosti siihen aikaan, pahentanut hirvittävä aavistus
niistä keinoista, joita Livian kerrotaan siinä käyttäneen. Tällä en
mitenkään tahdo sanoa, että vallanhimo oli hänelle vierasta; mutta
huoletta voi sanoa, että valta yhtä vähän kuin mikään muu kangasti
hänen sielussaan sokaisevin värein. Hänestä ei ollut mikään päämaali
pyrkimisen arvoinen; mutta kun hänelle annettiin tehtävä, ahdettiin
hänelle velvollisuuksia virkamiehenä ja sotapäällikkönä, hoiti
hän tehtävänsä nerokkaasti ja suoritti sen Klaudiusten perityllä
tahdonvoimalla.

Siitä piiristä, joka ympäröi häntä kylmillä laskelmilla ja hiipivillä
juonilla, irtautui hän rakkaudesta siihen naiseen, josta tuli hänen
ensimäinen puolisonsa. Valtiolliset syyt tempasivat hänet Tiberiuksen
helmasta ja sitoivat tämän Juliaan, Augustuksen tyttäreen, joka
häpäisi tämän ylvään miehen kunnian. Kun avioerosta oli kulunut
vuosia, Tiberiuksen kävellessä erästä Rooman katua, tahtoi sattuma,
että hän ja hänen ensimäinen vaimonsa kohtaisivat toisensa. Kun he
olivat kulkeneet toistensa ohi, pysähtyi Tiberius ja katsoi hänen
jälkeensä: pilkallinen muoto katosi, kovat piirteet heltyivät, ja
hän, joka piti mielenliikutusta häpeänä ja kaikkein vähimmän tahtoi
panna tunteitaan alttiiksi kansanjoukolle, puhkesi kyyneliin. Hän oli
nähnyt elämänsä onnen kulkevan ohitseen.

Hänen ensimäinen rakkautensa ei ollut hänen ainoa unelmansa. Emme
tiedä, mikä se tapaus oli, joka hetkeksi hälvensi sen epäilyn ja
ihmisenhalveksimisen usman, joka oli peittänyt hänen henkeään,
ja salli auringonsäteen lahjoittaa versomisvoimaa jollekin, joka
muistutti luottamusta kuolevaista kohtaan. Kylliksi: tällainen tunne
oli herännyt hänessä Sejanusta, pretoriaanien ylipäällikköä kohtaan.
Epäilemättä se vietti kuitenkin sangen taistelevaa elämää, kunnes
sattui tapahtuma, joka ei ainoastaan vahvistanut hänen luottamustaan,
vaan järkytti vielä koko hänen teoriaansa ihmisestä. Tämä tapahtui
matkalla Napoliin ja Kapriin, sittenkuin hän oli jättänyt Rooman
aikomatta palata sinne milloinkaan. Hän oli ennättänyt puolimatkaan,
Terracinan lähitienoille, missä Fundanus-vuoret kohoavat ja tarjoavat
näköalan, joka toiselta puolen ulottuu Roomaan saakka, toiselta
puolen Napoliin ja Vesuviukseen. Vuorenrinteellä oli luola, jossa
keisarin pisti päähän syödä illallista. Ruokavieraina olivat
Sejanus, kaksi muuta ylhäistä roomalaista ja muutamia kreikkalaisia
tiedemiehiä. Nämä laskivat leikkiä viinin ääressä, mutta Cesar lienee
täälläkin hautonut synkkiä ajatuksiaan, sillä hänen edessään oli
ilta-auringon paisteessa Pandatarian saari, Julian karkoituspaikka.
Silloin kuuluu ukkosen kaltainen jylinä: lohkareita vyöryy
kalliosta, joka on luolan aukon yläpuolella, muutamia palvelijoita
on murskaantunut, soraa ja pikkukiviä irtautuu katosta, vieraat
pakenevat, mutta Sejanus lankeaa polvilleen ja peittää ruhtinaan
ruumiillaan. Henkivartia, joka vieremän tauottua rientää paikalle,
löytää hänet vahingoittumattomana.

Että toiset olivat heittäneet hänet oman onnensa nojaan, siinä hän
näki tavallisen ja rankaisemattoman äkkiarkuuden ilmaisun. Mutta
häntä ihmetytti se, että Sejanus oli jäänyt. Tässä ei ollut aikaa
harkintaan, tässä oli uskollisuus ilmennyt silmänräpäyksellisesti
vaikuttavana syynä. Tiberiuksen täytyi uskoa, ja hän tahtoi uskoa.
Mitä filosoofi oli etsinyt kynttilällä ja lyhdyllä löytämättä, sen
olivat lempeät jumalat antaneet nyt ruhtinaalle hänen tuskallisen
sielunsa lievitykseksi: ihmisen ja samalla ystävän. Fundanuksen
kallionlohkareet olivat iskeneet aukon hänen teoriaansa. Mutta
aukko tukettiin muutamia vuosia myöhemmin, sittenkuin oli saatu
ilmi salaliitto, jonka luolatapahtuman jälkeen kaikkivaltias ja nyt
keisariarvoa tavoitteleva Sejanus oli tehnyt herraansa vastaan. Se
tukettiin pettäjän ja hänen viattomien lastensa ruumiilla. Siten oli
teoria jälleen kokonainen ja valmis ja vankemmalla pohjalla kuin
milloinkaan, mutta Tiberius itse oli ehdottomasti mennyttä miestä.
Siitä hetkestä hän ei uskonut enää mitään; siitä hetkestä hän oli
hillitön tyranni. _Pidän sutta korvista!_ Se oli nyt hänen tavallinen
sanantapansa. Sudella on pienet korvat, eikä sitä tullut laskea
käsistään. Mikään ei kuvaa paremmin hänen omaa käsitystänsä tilastaan.

Ellei ota lukuun näitä pian rauenneita unelmia rakkaudesta ja
ystävyydestä, käy toivottomuus mustana kuteena koko hänen elämänsä
läpi. Hänen terävä katseensa näkemään inhimillistä kurjuuttamme
liittyi vakuutukseen, että se ei voinut milloinkaan käydä
paremmaksi. Edistymisen ajatus oli kaukana antiikin miehistä; se
ei kannustanut heitä lohdulliseen taisteluun. Mutta parhaimmilla
heistä oli kannustimena tietoisuus siitä, että iäti tietäraivaava
taistelu hyvän ja pahan välillä vaatii miekkaa hyvän puolelle.
Tiberiukselta puuttui tämäkin kannustin. Hän näki -- ja tämä herättää
myötätuntoisuutta -- hän näki närkästyksellä, että pahan ikuinen
voittokulku muodosti maailman menon. Pintapuolinen ja sävyisä sielu
olisi pilapuheilla karkoittanut surun epikuurolaisissa seuroissa;
Tiberiuksen aika soimasi todellakin keisaria siitä, että hän ei
koettanut tätä parannuskeinoa synkkää mielentilaa vastaan. Nöyrä ja
uskova mieli olisi löytänyt lievitystä, ellei lääkettä, pyrkimyksessä
täydellistymiseen. Mutta Tiberius hautoi toivotonna tuskaansa.
Laastaroida Augustuksen lailla yhteiskunnan haavoja ja koettaa omalla
esimerkillä ja yleisillä laeilla parantaa tapoja, se oli hänestä
veden kantamista seulalla. Vastenmielisyydellä hän tajusi elämän
taisteluksi olentojen kesken, jotka eivät ansainneet olemassaoloa,
ja oman asemansa taistelussa enin alttiiksi annetuksi, kaikkien
voimakkaasti itsekkäiden tahtojen välittömäksi tarkoitusperäksi.
Heti Sejanuksen petoksen ilmitulon jälkeen selvisi, että tämä hänen
ainoa ystävänsä oli murhannut hänen ainoan poikansa, ja tämän hän oli
tehnyt yksissä tuumin pojan vaimon kanssa! Ja mitä säälimättömämmin
hän nyt sovellutti suojelujärjestelmäänsä, sitä hirvittävämpiä
olivat ne inhimillisen alhaisuuden näyt, jotka avautuivat hänen
silmilleen ja kiihoittivat yhä kiihkeämpiin purkauksiin. Sitä lisäsi
vielä epätoivo jälkimaailman tuomiosta, jonka alaiseksi hän oli
itsensä saattanut, sillä hän, joka halveksi niin syvästi elävien
arvostelua, antoi kuitenkin arvoa tulevien sukupolvien arvostelulle.
Tämä ristiriitaisuus ei ole harvinainen... "_nomen erit indelebile
nostrum_", tunto siitä, että kuuluu historiaan, ja että ihmiskunnan
omatunto, kaikkien aikakausien vahvistama, tuomitsee nimen, se
taivuttaa jäykimmänkin niskan. -- Asemaansa hänen tuli kuitenkin
suojella, koska kohtalo oli säätänyt, että se oli hänen, vaikka hän
tunsi vihlovaksi ristiriidaksi uhrata katalain ihmisten hekatombeja
yhden katalan turvallisuudeksi. Mitä kauemmin taistelu riehui, sitä
syvemmälle hän vaipui sen aaltoihin, ja lopulta oli hänen henkinen
olemuksensa muuttunut vihaksi, kostoksi ja itsesäilytysvaistoksi,
joka hillittömästi hyrskyää.

       *       *       *       *       *

Tiberiuksen järjestelmä oli yksinkertainen: kun kaikki epäilevät
kaikkia, valtaa yhteiskunnan lamauttava pelko, joka on tyrannin
kilpi. Ilmianto on se Medusanpää, millä hän suojelee itseään. Läpi
kaikkien yhteiskuntakerrosten, kaikkiin koteihin, hapuilevat hirviön
polyyppikäsivarret ja tuntosarvet. Julkeiden ilmiantajien joukossa
on nimiltään mitä ylhäisimpiä miehiä: Gajus Grackus, Porcius Kato!
Jokaista kuolevaista epäilee kuuntelijaksi, jokaista sanaa ansaksi,
jokaista hymyä kavaluudeksi. Isällä on syytä epäillä poikaansa,
miehellä vaimoansa. Tässä yksi ainoa kuva tältä ajalta.

Ritari Titius Sabinus uskalsi vielä kunnioittaa Germanikuksen
leskeä ja lapsia, vaikkakin he olivat ruhtinaan vihan esineitä.
Eräänä päivänä Titius kohtaa kadulla senaattori Latiariksen, joka
tervehtii ja aloittaa vähäpätöisiä asioita koskevan keskustelun ja
puristaa lopuksi hänen kättään kuiskaten kunnioituksensa hädästä
kestävää ystävyyttä kohtaan. Muutamaa päivää myöhemmin kohtaavat he
jälleen kadulla toisensa; senaattori kutsuu taas ritarin taloonsa,
vie hänet makuuhuoneeseensa, mihin yksikään kuuntelija ei pääse, ja
lausuu kauhunsa Cesaria kohtaan, joka kasaa tunnolleen yhä useampia
rikoksia. Hänen vieraansa keventää sydäntään samankaltaisilla
sanoilla; hän on niin kauan kantanut mykkää ja senvuoksi
kaksinverroin raskaampaa surua. Heti senjälkeen on Tiberiuksella
Latiariksen, Porcius Katon ja kahden muun senaattorin allekirjoittama
syytöskirjelmä Titius Sabinusta vastaan. Kirjelmässä kerrotaan,
kuinka Latiaris näiden neljän valtaneuvoksen yhteisestä sopimuksesta
otti Titiuksen kiinni kadulla ja vei hänet väijymäpaikkaan; kuinka
paikka, joka oli valittu heidän keskusteluaan varten, yksinäisen
näkönsä vuoksi herätti Titiuksessa luottamusta, ja kuinka isäntä
oli Porcius Katolle ja noille kahdelle muulle isälle valmistanut
piilopaikan makuukamarin katon ja laudoituksen väliin, jossa oli
rakoja joista kuunnella.

Kuten huomataan: he kerskuvat ilkityöllään. Tällä he eivät panneet
mitään alttiiksi, sillä Tiberius halveksi heitä jo syvästi, mutta he
saattoivat voittaa jotakin. Palkka, jota kaksi heistä toivoi, oli
konsulinvirka; kuitenkaan ei ole yksikään vuosi Rooman aikakirjoissa
heidän nimiensä tahraama. Vähän aikaa senjälkeen syytettiin
Latiarista itseään valtiorikoksesta; hänet tuomittiin, mestattiin ja
heitettiin, alastomana ruumiina, alas Gemonia-portaita.

Sellaiset tapahtumat olivat tavallisia. Ilmiantaja seurasi
ilmiannettua kuolemaan. Tiberius vihasi välikappaleitaan enemmän
kuin heidän uhrejaan; se, joka pettää ystävän, vaanii tilaisuutta
pettääkseen ruhtinaansa. Tiberius tunsi itsensä kavalien villipetojen
saartamaksi ja piti pelastuksenaan ja halusi ärsyttää niitä toisiaan
vastaan. Aletun ajometsästyksen täytyi jatkua pysähtymättä:
keskeytys, ja kaikki syöksyisivät hänen ylitseen hänen seisoessaan
keskellä areenaa.

Hän seisoo henkisellä tavalla siellä. Ruumiillisesti hän on
vetäytynyt kallioiden sulkeman Kaprin suojaan. Siellä hän etsii
irstailussa muutamien hetkien unhoitusta kammottavilta näyiltä,
muutamien hetkien helpoitusta vihlovalta tuskalta. Hän oli, kuten
tiedämme, peruuttanut järjestelmänsä sovelluttamisen; mutta Sejanus
oli koetellut kelvolliseksi ja hyväksynyt sen, aavistamatta
itseään sen uhriksi, ja sittenkuin se oli päässyt hyvin käyntiin,
liikkui se itsestään, saatanallinen perpetuum mobile. Jos Tiberius
laskee kätensä sille pysäyttääkseen sen, tempaa se hänet rattaansa
hampaisiin ja murskaa hänet.

Mutta nämä gladiaattorit, jotka surmaavat toinen toisensa korvalla ja
kielellä, imartelevat häntä kuolemaan saakka. _Ave Cæsar, morituri te
salutant!_ Taidekin, vapauden tytär, ylistää tyrannia ja -- ylistää
hänen järjestelmäänsä. Erään Villa Borghesessa olevan Tiberiuspatsaan
juuressa on korva. Taiteilija on tahtonut sanoa, että Cesar on
jumala, joka kuulee salaisimmankin kuiskauksen.

Tiberius ei säästänyt omia sukulaisiaan uhratessaan toisten. Onko
lukija katsellut Agrippinan valtaistuinpatsasta, Kapitoliumin
keisarisalin kaunistusta, muistamatta sitä kohtausta, jolloin
centuriooni, hänen vartiansa, kohottaa kepin niin ylvästä päätä kohti
ja puhkaisee hänen toisen silmänsä? Sellaisen pahoinpitelyn alaiseksi
joutuneena toteuttaa Agrippina aikeensa kuolla nälkään. Ja kun hän on
kuollut, kiittää senaatti Cesaria tämän armosta Agrippinaa kohtaan!

Jos joku sattui tänä aikana puhumaan Brutuksesta ja Kassiuksesta,
vaati varovaisuus, että hän nimitti heitä _parricidæiksi_, sana joka
vastasi kahtakin, sillä sen voi selittää sekä _isänmurhaajaksi_
että _maankavaltajaksi_. Into lisäsi kernaasti sanan _latrones:
ryöväri_. Tasavallan ja keisarivallan vastakohta, jota Augustus
ei ollut tahtonut tunnustaa edes itselleen, oli nyt päivänselvä,
eikä ketään hämmästyttänyt, että tasavallan muistot peloittivat
cesarismia. Ne olivat kuitenkin vahingottomia, nämä muistot,
haamuja, jotka harvoin ilmestyivät muutoin kuin haudan partaalla.
Sinä yönä, jolloin Germanikuksen tomu kätkettiin maan poveen, kaikui
soihtujen valaisemalla Marskentällä olevan sotajoukon, virkamiesten
ja kansan suusta yksi ainoa huuto: _tasavalta on kukistunut!
Kaikki toivo on turha!_ Ja kun Junian, Katon sisarentyttären,
tomu viedään polttolavalle, kannetaan ruumissaatossa sadottain
korkeitten esi-isien kuvia; mutta Brutuksen ja Kassiuksen -- sanoo
Rooman suurin historioitsija -- loistivat ylinnä kaikista, siksi
että heidän kuviaan ei näytetty. Ne loistivat poissaolollaan. Vanha
historioitsija Kremutius Kordus pantiin syytteeseen siitä, että hän
oli ylistänyt Brutuksen isänmaanrakkautta ja nimittänyt Kassiusta
_viimeiseksi roomalaiseksi_. Tämän hän teki eräässä kirjoituksessaan,
jonka hän oli lukenut ystävälleen, keisari Augustukselle; mutta nyt
hänet haastettiin, myöhään kyllä, vastaamaan rikoksestaan. Hän piti
loistavan puheen, suojellakseen historian oikeutta, mutta ei itsensä
puolustukseksi. "Seitsemänkymmentä vuotta", sanoi hän viimein,
"seitsemänkymmentä vuotta kukistumisensa jälkeen elävät Brutus ja
Kassius vielä kuvissaan, joita ei edes voittajakaan ole tuhonnut.
Eivätkö he sitten olisi turvallisia perintö-osastaan aikakirjojen
muistossa? Jos te kaadatte minut, niin ei ole puuttuva niitä, jotka
vaalivat heidän muistoaan ja minunkin." Sitten hän jätti senaatin ja
päätti päivänsä.

Ei Tiberius eivätkä muutkaan seuraavista itsevaltiaista ole
voineet estää, että antiikinen kuva Markus Junius Brutuksesta on
saanut sijansa "kuuluisien miesten salissa" Kapitoliumin museossa.
Taideteoksena on tämä rintakuva hyvä, mutta kasvonpiirteet
eivät olleet sellaiset, joita odotin. Torin toisella puolen,
konservaattorien palatsissa, nähdään komea antiikinen rintakuva
toisesta Brutuksesta -- Lucius Juniuksesta, epäilemättä ihannepää,
mutta niin luonnonmukainen, jotta on taipuvainen uskomaan, että
etrurilainen taiteilija on jälkimaailmalle jättänyt Rooman ensimäisen
konsulin ylväät piirteet. Eräs patsas, jonka pitäisi esittää samaa
Brutusta, Villa Albanissa, on sitävastoin iljettävä irvikuva, joka on
orjan, mutta ei vapaasyntyisen taiteilijan taltan arvoinen, ja jota
myöhemmän ajan korjaukset ja lisäykset ovat yhä enemmän pahentaneet.
En tiedä onko olemassa yhtään kuvaa Kassiuksesta. Ehkä hän on niiden
monien nimettömien, mutta usein hyvin miellyttävien roomalaispäiden
joukossa, joita on Italian museoissa. Kaivettaessa sitä huvilaa
Tivolissa, joka syystä tai aiheetta on saanut hänen nimensä, ei
löydetty yhtään Kassiuspäätä, mutta kyllä taideteos, joka todistaa
rakkautta tasavaltaisiin muistoihin, nimittäin Periklespää, joka on
joutunut British Museumiin.

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa kuin verilöyly jatkuu yksitoikkoisena ja väsyttävänä
kaikessa kauhussaan Roomassa, hoippuu sen alkuunpanija Kaprin
kallioilla. Saaren rannoille on vaikeata päästä: ainoastaan
pienemmät alukset voivat laskea siellä maihin. Vartiat sulkevat
jokaisen nousupaikan ja tutkivat jokaisen sinne saapuvan. Kun purje
lähenee yli auringonvälkkeisen lahden, on siinä syytöskirjelmiä
tai syytettyjä, joita keisari itse tahtoo kuulustella, tai on se
hankkija, joka Kampanian nuorison joukosta on löytänyt uuden saaliin
hänen luonnottomalle himolleen.

Tiberius ei voi peittää sitä, että hän on onneton. Tuskat voittavat
hänen ylpeytensä. Ainakin kerran hän on tahtonut keventää sydäntään
tunnustamalla onnettomuutensa. Ja tämä tunnustus ei ole mikään
kuiskattu luottamus, vaan titaaninen tuskanhuuto, joka tunkee läpi
aikojen. Jälkimaailmalle, joka on tuomitseva hänet, sanoo hän, että
hän on tuominnut itsensä, ja näyttää, armoa kerjäämättä, eumeniidien
raateleman rintansa.

_"Mitä minun tulee kirjoittaa teille, kokoontuneet isät, tai
kuinka minun tulee kirjoittaa, tai mitä minun ei lainkaan tule
kirjoittaa tänä hetkenä, jos sen tiedän, niin rangaiskoot jumalat ja
jumalattaret minua hirveämmillä tuskilla kuin ne ovat, joihin nyt
tunnen joka päivä nääntyväni."_

Niin aloitti hän kerran erään kirjelmän senaattiin. Tuntuu siltä kuin
kuulisi tuskanhuudon kadotettujen valtakunnan esikartanosta. Seneka
muisti mahdollisesti nämä sanat kirjoittaessaan ajatuksen: "Syntisen
ensimäinen ja suurin rangaistus on synti: pahaan tekoon on rangaistus
kätkeytynyt." Mutta jos rikoksesta kasvaa rangaistus, versoo
rangaistuksesta sovitus, ja meillä on oikeus surra voimia, jotka
hukkuivat tämän sielun kuiluun. Hän on synkän tyylin mahtavimpia
hahmoja, mistä aikakirjat tietävät kertoa, ja hän vartoo vielä
mestarikättä, joka kykenee häntä kuvaamaan. Puhdistaa häntä se käsi
ei voi. Stahrin tämän tapainen koe on varoitus.

Michel Angelolle tapahtui, että sittenkuin hän oli alkanut
muovata marmoriin erästä jättiläisajatustaan, huomasi hän virheen
kiven raerakenteessa. Silloin hän heitti taltan ja jätti teoksen
valmistamatta -- johon oli lyöty suuruuden leima ja joka kuitenkin
oli tuomittu hyljättäväksi. Tiberiusta ajatellessa olisi gnostikon
saattanut vallata tunne, että Demiurgos aionien työpajassa oli
aikonut tämän hengen kunnian astiaksi, mutta auttamattoman vian takia
hänen sielunsa raerakenteessa heittänyt taltan ja jättänyt hänet
kunniattomuuteen.

Saamattomassa, kodin piirissä höperönä ja puolihulluna pidetyssä
veljenpojassaan Klaudiuksessa oli Tiberius löytänyt hyvän sydämen.
Tästä löydöstä hämmästyneenä aikoi hän tehdä hänet seuraajakseen,
mutta luopui aikeestaan, ehkä senvuoksi, ettei tahtonut, että hyvyys
aikakirjoissakin kantaisi narrinkaapua.



III.


Gajus Cesar Kaligula oli seurannut Tiberiusta Kaprille ja oleskellut
siellä hänen kuolemaansa saakka. Jos varoitus aina olisi hyvä
opettaja, niin olisi Kapri ollut hänelle hyvä koulu.

Sen ylenkatseen, jota Tiberius tunsi nuorta sukulaistaan kohtaan,
palkitsi tämä sokealla kuuliaisuudella. Oliko se vain teeskentelyä,
kuten yleensä selitetään, vai oliko se vielä enemmän vanhuksen
ylivoimaisen pelkoaherättävän ja demoonisen luonnon vaikutusta
-- Gajus Cesar näyttää kadottaneen itsensä ja omaksuneen isoisän
minuuden. Kun Tiberius hymyili suloista hymyään, hymyili Gajus
samalla lailla; kun uhka sai hänen otsansa ryppyyn ja pilkka väreili
hänen huulillaan, teki Gajus samoin. Sellaisena hetkenä lienee
hänen piirteensä kuvannut se mestarikäsi, joka on muovannut hänen
Kapitoliumin museossa olevan basalttirintakuvansa. Pää on hiukan
sivulle kallistunut, otsalla on ukkospilvi, silmät säkenöivät, hieno
suu puristuu vihaisesti ja pilkallisesti kokoon; mutta huomaa heti,
että tämä näkö on matkittua tai opeteltua: teatterityranni se on vain
vielä, joka ilmenee näissä säännöllisissä piirteissä. "Koko hänen
ulkokuorensa", sanoo Tacitus, "apinoi sitä, minkä Tiberius kunakin
päivänä oli pukenut ylleen, ja hän käytti melkein tämän sanoja".

Kuinka tätä nyt selitettäneekin, niin ei ole epäilemistäkään, että
se ehkäisi Kaligulan henkistä kehitystä. Minusta tuntuu kuin tässä
mielettömässä väkivallantekijässä olisi halki koko elämän ollut
jäljellä jotakin lapsimaista, lukuunottamatta sen viattomuutta ja
rakastettavaisuutta. Nämä ominaisuudet karisivat hänestä aikaisin.
Mutta häneltä puuttuu täydellisesti, kuten lapselta, itsetuntemus,
hän on lapsen lailla taipuvainen sadunomaiseen ja kuvittelua
kiihoittavaan, hänellä on lapsen halu saada tietää valtansa laajuus,
sen kykenemättömyys käsittämään toisten tahtojen olemassaolon
pätevyyttä, sen taipumus turmelemiseen ja ilman päämaalia luomiseen.
Hänen häpeällisimmissä ilkitöissään on jotakin "naivia", jotakin
luonnonvakaata, ja hänen julmuuksissaan näyttäytyy suunnitelman
ja päämaalin suora vastakohta. Hän oli matkinut edeltäjäänsä,
mutta ei tutkinut häntä. Sinä hetkenä kuin tämä kuolee, katoaa
matkittu, ja edessämme on, kahdestakymmenestäviidestä ikävuodesta
huolimatta, pahankurinen poika, joka on saanut maailman ja ihmiset
leikkikaluikseen ja kohdistaa heihin hillittömän ilkivaltaisuutensa.

Kaligula ei ollut kauan ollut keisarina, kun hän kunnioitti Bajaea,
sen ajan ylellisintä kylpypaikkaa, käynnillä, jota ei milloinkaan
tultu unhoittamaan. Se hieno ja irstaileva maailma, joka kokoontui
tänne ja piti täällä juhliaan, joista "Penelope palasi Helenana",
sai nauttia silloin näytelmästä, joka saattoi jännittää elämään
väsyneitäkin hermoja. Lahden toisella rannalla, puolen Ruotsin
peninkulman päässä, on Puteoli. Maantie näiden molempien kaupunkien
välillä ei ole mainittavasti pitempi, mutta suorin tie on aina
lyhyin, ja Gajus Cesar määräsi rakennettavaksi sillan niiden
väliin. Ja minkälaisen sillan! Sen tuli kaikessa muistuttaa teiden
kuningasta, Via appiaa. Niin monta alusta kuin kiireessä voitiin
saada kokoon, koko se laivasto, jonka tuli Egyptistä tuoda vuoden
viljavarat maailmankaupunkiin, järjestettiin, ankkureihinsa
kiinnitettyinä, kaksinkertaiseen riviin ja peitettiin maantomulla,
joka laskettiin hakatuilla kivillä ja varustettiin käytävillä ja
peninkulmapatsailla. Kyytipaikkoja keisarillisille lentoläheteille
ja ravintoloita janooville matkamiehille ei saanut myöskään puuttua.
Muutamissa päivissä oli Cesarin tahto ja rakennusmestarin huolenpito
päästään loihtineet ilmoille tämän ihmeen, johon verrattuna Xerxeen
silta Hellesponton yli oli vähäpätöinen asia. Mutta suurenmoisinta
tässä kuitenkin oli se, että työstä ei ollut mihinkään. Hyöty on
maallisen ihmisen, elämän proosaan kypsyneen, yrityksen näkökanta;
mutta lapset ja jumalat ovat korotettuja sen yläpuolelle. Kun jumala
tekee suurtöitä, niin hän leikkii. Vihkimispäivä koitti. Bajæn
kylpyvieraat mietiskelivät missä puvussa tai oikeammin minä jumalana
Gajus esiintyisi. Ehkä Afroditena? Kaunis Gajus oli usein nähty
rakkaudenjumalattaren puvussa. Tai Jupiterina kullatussa tekoparrassa
ja kädessä kimppu salamoita? Tai Neptunuksena pidellen kolmikärkeä
ja kasvoillaan Cesarin niin hyvin esittämä ilme: _Quos ego...!_ Tai
ehkä jumalan ja ihmisen välisenä olentona, päällään ylt'yleensä
jalokivien peittämä penula? Ne olivat tyhjäntoimittajien kysymyksiä
ja vedonaiheita; sillä roomalaiseksi tai edes ihmiseksi puettuna
ei Gajusta oltu nähty senjälkeen kuin hän muutti Palatinukselle.
Mutta tällä kertaa olivat kaikki arvanneet väärin. Oli unhoitettu,
että Gajuksen mielessä olivat nyt Germanian sotakarkelot. Hän tuli
hevosen selässä, puettuna kultakirjailtuun kreikkalaiseen viittaan,
kupeellaan miekka ja espanjalainen nahkakilpi hihnassa yli olkapään.
Sotajoukko pretoriaaneja seurasi häntä. Hän viittaa Puteoliin päin,
ajaa täyttä laukkaa yli sillan ja palaa voittajana kaupungista,
johon leikillä on rynnätty. Seuraavana päivänä on myöskin juhla:
silloin Cesar näyttäytyy kaksipyöräisissä kullatuissa vaunuissa,
hevosten vetämänä, jotka ovat kuuluisia sen ajan "urheilussa".
Illalla säteilee silta ja koko se kehä vuoria ja kukkuloita,
jotka ympäröivät sisimmän osan Puteolin lahtea, lukemattomien
tulisoihtujen valossa. Kaikki tuo muistuttaa jättiläisteatteria.
Sillalla, joka nyt on avattu suurelle yleisölle, vilisee iloisia
ihmisparvia, silloin kuuluu yhdellä erää vihlova huuto. Gajus
Cesarin viittauksesta syöstään kävelijät mereen. Niiden yli, jotka
pysyttelevät uiden pinnalla tai jotka ovat tarttuneet laivanruoreihin
ja ankkuriketjuihin, sataa kangen- ja aironiskuja, kunnes he vajoavat
syvyyteen.

Kauan puhuttiin Bajæssa tästä koirankurista, kauemmin kuin Cesarin
kylvyistä hyvätuoksuisissa esanseissa tai hänen päivällisistään,
jotka nielivät miljonia.

Kaligula haaveksi rakentamista; mutta melkein kaikki, mitä hän
rakennutti, oli tarkoituksetonta kuten mainittu siltakin. On vaikeata
ajatella taiteilijoita ikävämmässä asemassa kuin hänen arkkitehtinsä
olivat. Gajuksella oli oma makunsa kirjoihin ja taideluomiin
nähden, eikä yksikään pienokainen koulunpenkillä ole urheammin
hyljännyt kaikkea, mikä siihen saakka on ollut kauneuden esikuvana.
Tästä terävästä arvostelijasta oli Virgilius pölkkypää, Livius
lörpöttelijä; kerrotaan, että hän oli aikonut heittää Homeroksen
laulut yleisesti hävitettäväksi, ehkä muistellen sitä ankaruutta,
jolla Tiberius oli vaatinut hänen lukemaan niitä. Kaikkien täytyi
taipua Gajuksen makuun, ja todennäköistä on, että tuo suuri määrä
siihen aikaan niin tavallisia Virgiliuspatsaita hävisi hänen
hallitessaan: meidän aikamme osaksi ei ole tullut yhtään, mutta
arviolta on annettu runoilijan nimi eräälle Kapitoliumin museossa
olevalle antiikiselle rintakuvalle, johon on herttaisesti yhtynyt
hänen runottarensa ja luonteensa piirteet. Gajuksen arvostelut
arkitehtuurista olivat aivan yhtä repivää laatua. Huvilinnojaan ja
huviloitaan varten hän teki suunnitelmia, joita hän luuli nerokkaiksi
sikäli kuin ne sotivat tervettä järkeä vastaan. Rakennusmestarin
tuli totella ja pitää huoli siitä, jos elämänsä oli hänelle
kallis, että kaikki oli valmiina sen ajan kuluessa, jonka Cesar
kärsimättömyydessään oli määrännyt.

Lähellä Karakallan termejä ja Porta San Sebastianoa on kolumbariumi,
johon Augustuksen vapautetut orjat ovat haudatut. Siellä on komero,
joka on koristettu barokin maun mukaan typistetyllä kiekuralla. Ei
odottanut antiikin pohjalla tapaavansa ennusmerkkiä siitä tyylistä,
joka enemmän kuin puolentoista tuhannen vuoden päästä kaunistaisi
Rooman kirkkoja ja portteja kiharilla tekotukilla; mutta huomaa
kohta, että maku ei ole synnyttänyt tätä kummallisuutta, vaan
on tilanpuute pakottanut sen. Jos aika olisi säästänyt jonkun
Kaligulan huvilinnoista, niin epäilen, että meitä olisi siellä
hämmästyttänyt moni pieni esitunne barokki- ja rokokotyylistä. Mutta
näistä rakennuksista on jäljellä ainoastaan hänen Palatinuksella
olevan keisarilinnansa mahtavat rauniot ja sen sillan tukimuuri,
jonka hän tältä kukkulalta rakennutti korkealle forum romanumin
yli Kapitoliumin toiselle huipulle. Silta oli tienä kahden korkean
jumalan välillä, silloinkuin nämä tahtoivat neuvotella tärkeistä
asioista. Toinen jumalista oli Jupiter Kapitolinus; toinen jolle
keisari oli rakennuttanut temppeleitä, perustanut papistoja,
pystyttänyt kultapatsaita ja miettinyt kalliita ja oivallisia
uhreja -- oli Gajus itse. Heidän puhelunsa tapahtui siten, että
Gajus, jota myös Jupiter Latiarikseksi nimitettiin, kuiskasi
jumaltoverinsa korvaan ja asetti sitten oman korvansa hänen suulleen.
Toisinaan kohotti Jupiter Latiaris uhkaavasti äänensä. Jupiter
Kapitolinuksella, joka ei milloinkaan vastannut samalla äänellä, oli
kuitenkin syytä napista, ellei omasta niin sukulaistensa puolesta,
sillä keisari oli tuotattanut Roomaan joukon Kreikan ihanimpia
jumalankuvia ja hakkauttanut niiltä päät poikki antaakseen niille
toiset, joilla oli hänen omat kasvonpiirteensä, ja kerrottiin, että
hän oli aikonut Olympon Zeulle saman kohtalon.

Tämä muistuttaa kieltämättä hulluutta. Kaligulan aikalaiset
epäilivätkin, että hänen aivonsa eivät olleet kunnossa. Kuiskailtiin
rakkaudenjuomasta, joka oli hämmentänyt hänen järkensä. Mutta antakaa
kaikkivalta pojannulikalle, asettakaa orjia tai imartelijoita hänen
valtaistuimensa ympäri, ja mielettömyys on ilmenevä ilman Kanidiaksen
taitoja.

Gajus oli kateellinen. Ne suurten miesten patsaat, jotka Augustus oli
siirtänyt ääriään myöten täynnä olevalta Kapitoliumilta Marskentälle,
murskasi hän kappaleiksi, sillä Roomalle oli kylliksi _yksi_ suuruus.
Jos hän huomasi, että kaunis mies teatterissa veti puoleensa
naisten katseet, niin voi sitä miestä! Hän oli kuoleman oma; hän
oli varastanut Cesarilta sen suosion, jota kauniimpi sukupuoli
oli velvollinen yksinomaan hänelle osoittamaan. Kateus esiintyy
lapsen koko teeskentelemättömyydellä, kun kansa taputtaa käsiään
vaunutaistelija Poriukselle, joka voitosta iloiten vapauttaa orjansa.
Kaligula huutaa istuimeltaan: "tämä kansa kunnioittaa enemmän
gladiaattoria kuin ruhtinastaan", ja hän syöksyy niin kiivaasti
ulos, että sotkeutuu toogaan ja suistuu portaita alas. Sellaisessa
tilaisuudessa hän toivoi, että Rooman kansalla olisi ollut _yksi_
kaula pyövelien huojennukseksi.

Hänen tyranniallaan on, kuten ennen on huomautettu, kokonaan toinen
leima kuin Tiberiuksen. Toinen on julmuudessaan viekas ja laskeva,
toinen ajattelematon ja ilkivaltainen. Pelkästä juonikkaisuudesta
hän herättää kaikkien luokkien vihan etsimättä kenestäkään tukea.
Hän antaa senaattorien toogaan puettuina juosta tuhansia askeleita
vaunujensa vieressä; juhlissa, joita hän vietti näyttelijäin
ja irstaiden naisten kanssa, olivat senaattorit orjanpuvussa
pöytäpalvelijoina. Ritarisäätyä hän ei pidä sellaisen alennuksen
arvoisena; mutta hänen huvituksiinsa kuuluu asettaa jätkiä sirkuksen
ja amfiteatterin ritaripenkkeihin ja katsella tappeluita, joita siitä
syntyy. Rikkaita kansalaisia hän pusertaa kuin sieniä tyhjennettyään
vajaassa vuodessa Tiberiuksen aarrekammion. Joskus hän antaa tälle
hankkimistavalle hullunkurisen leiman, kuten silloin, kun vanha
Aponius Saturninus, joka on sattunut nukahtamaan eräässä keisarin
toimeenpanemassa julkisessa huutokaupassa ja unessa nyökkäämään
päätään huutokaupanpitäjälle, huomaa itsensä herättyään Cesarin
kolmentoista gladiaattorin omistajaksi 1 1/2 miljonan kruunun
kauppahinnasta. Joita elinaikana ei imetty tyhjiin, niiden täytyi
tehdä Cesar perillisekseen ja odottaa myrkytystä. Hänen ahneutensa,
samoinkuin hänen ilkivaltansakin, kohtasi köyhiäkin. Kantajien täytyi
luovuttaa keisarille kahdeksas osa päiväpalkastaan. Kun vilja-aitat
olivat täynnä, huvitti häntä sulkea ne ja antaa joukkojen nähdä
nälkää. Legioonia hän ei myöskään empinyt härsyttää. Kun Kaligula
lapsena oleskeli vanhempiensa luona leirissä Reinin rannalla, olivat
Germanian legioonat nousseet kapinaan. Nyt, noin kaksikymmentä vuotta
myöhemmin, tahtoi hän surmauttaa heidät viimeiseen mieheen saakka;
mutta muutti ympäristönsä hartaista rukouksista päätöksensä siten,
että ottaisi verikymmenykset heiltä. Dio Kassiuksen mukaan hän
pani toimeen ajatuksensa; Suetoniuksen mukaan pakeni hän paikalta
ja luopui aikeesta, kun legioonissa, jotka olivat kutsutut kokoon
aseitta ja saarretut ratsujoukoilla, muutamat sotamiehet aavistivat
petosta ja riensivät tarttumaan miekkoihinsa.

Aikakirjat kätkevät muutamia Kaligulan lausuntoja, jotka tekevät
mahdolliseksi silmäyksen hänen sieluunsa. Itse ylisti hän
horjumatonta lujuuttaan parhaaksi ja kuvaavimmaksi ominaisuudekseen.
Tämä lausunto heittää valonvälkähdyksen hänen sisäiseen maailmaansa.
Psykolooginen kokemus osoittaa poikkeuksetta, että sydämettömät
ihmiset ihailevat itseään lujamielisinä. Ajaja, joka ruoskaniskuilla
raatelee kaakkinsa haavoittunutta selkää, luulee olevansa
lujatahtoinen mies, niin kauan kuin hänen oma selkänsä on vapaana,
ja toisten sääli vahvistaa vain hänen itseihailuaan. Pelkurien
sydämettömyys on toinen sääntö, jota sen poikkeukset eivät kumoa.
Cowards are cruel, lausuu Gay ja on siinä oikeassa, vaikkakaan hän ei
aina ole lisätessään:

                     but the brave
    Love mercy and delight to save.

Kaligulan pelkuruus on tunnettu. Hänen elämäkerrankirjoittajansa
kertovat surullisen hullunkurisia todistuksia siitä. Hänen kuviteltu
lujuutensa ei kestänyt edes uhkaavan vaaran näkyä. Mutta arka
poika, jota lujakourainen mies suojelee, luulee voivansa haastaa
kanssansa taisteluun kokonaisen maailman. Kaligula, jota ympäröi
hyvinpalkattu joukko rotevakasvuisia germaaneja ja vapautettuja
gladiaattoreita, luuli samaa. Pelkuruus sopii hyvin yhteen uhman
kanssa. Mutta Gajukselle oli uhma samaa kuin rohkeus. Siis: tämä
raukka ihaili itseään lujana ja urhoollisena miehenä ja sai yhä
useammista rikoksista lisäkiihdykettä itseihailulleen. Tiberius kärsi
omantunnontuskia. Kaligula ei kypsynyt milloinkaan niin suureen
ihmisyyteen, että omantunnontuskat olivat hänelle mahdollisia. Kun
hänen isoäitinsä Antonia kerran uskalsi soimata häntä jostakin
ilkityöstä, kohtasi hän kummastuneen silmäparin ja kuuli vastauksen:
_oletko unhoittanut, että kaikki on minulle luvallista?_ Mitä lapsi
saa tehdä, ja mitä siltä ei nimenomaan ole kielletty, se on sille
luvallista. Itse hänen käsityksensä majesteetista oli lastenkamarin
syrjäkuva, missä mörkö on maailman hirvittävin asia. Hänet nähtiin
kuvastimen ääressä harjoittavan ilkeimpiä kasvonilmeitä voidakseen
esiintyä kuten elämän ja kuoleman herralle sopii.

Kaligulalla oli unettomia öitä, mutta niitä saattaa olla,
vaikkakaan omatunto ei ole sairas. Syynä siihen oli pikemmin
kuvitteluvoima, jonka liejussa hirviöt ja iljetykset rypivät,
odottaen hetkeä, jolloin voisivat muuttua teoksi. Hän ei voinut
milloinkaan lakata ihmettelemästä valtansa laajuutta ja iloitsi
sitä enemmän sen äärettömyydestä, mitä kauemmaksi hän eteni yli
niiden rajojen, jotka sisällinen laki on asettanut ulkonaisen
herroille. Vastapainon puutteesta hänen tahtonsa hikoili verta
kuten ihmisruumis ilmanpaineen puutteesta. Usein vartiat näkivät
hänen hoippuvan tähtien välkkeessä ja kuutamossa palatsin laajoissa
pylväskäytävissä tai sillalla, joka kulki yli forum romanumin.
Missä asioissa askaroivat hänen ajatuksensa silloin? Tavallisesti
hurjissa kaunopuhekappaleissa, jotka saivat senaatin kauhuun
seuraavana päivänä. Ennenkuin hän alkoi tällaisen puheen, lausui hän
kernaasti edeltä sanat: "Vedän yötutkielmieni miekan huotrastaan".
Erityisesti häntä huvitti puhua pahantekijäin puolesta ja syyttömien
turmioksi, koska hänen asianajajataitonsa näyttäytyi silloin
suuremmaksi. Siveellisesti tylsämielisenä ei hän silti ollut mikään
tyhmyri. Hänellä oli mielijuohteita, joita ilkeys teroitti, hänellä
oli logiikka, jota pahuus karkaisi, ja tyyli, jolle hirvittävän
ihaileminen antoi kantavuutta.

Ellei tämä ihminen ollutkaan täysijärkinen, niin epäilen kuitenkin,
ettei häntä yksityisenä miehenä täydellä syyllä olisi voitu sulkea
hourujenhuoneeseen. Pikemmin hän olisi joutunut kuritushuoneeseen.
Missä hulluuden ja rikoksen raja on, siitä ei ole vielä päästy
selville, vaikkakin jokainen päivä vaatii syyntakeisuuskysymyksen
ratkaisemista. Että Kaligula rakensi linnan lemmikkihevoselleen
Incitatukselle ja valitsi sille hovikunnan, sitä eivät taida ainakaan
ratsastusseuramme katsoa järjettömyyden merkiksi, eikä myöskään ole
niin hullua, että hän aikoi tehdä Incitatuksen Rooman konsuliksi.
Huonompia konsuleita oli Roomalla ollut, ja tätä arvoa seuraavat
virkatehtävät eivät olleet enää niin tärkeät, että Incitatus ei olisi
voinut hoitaa niitä tallirengin avulla.

Kaksi miestä Kaligulan hovissa oli hänen säälimättömän pilansa
esineitä. Toinen oli hänen setänsä Klaudius, toinen kaartineversti
Kassius Kerea. Tämän verrattomat miehuudennäytteet taistelukentällä
eivät suojelleet häntä häpeällisimmältä pilkalta keisarilinnassa.
Kerea sieti tai näytti sietävän sitä iäkkään sotilaan jäykällä
kärsivällisyydellä; Klaudius oppineen vanhuksen hajamielisellä
levollisuudella. Toisesta tuli Kaligulan surmaaja, toisesta hänen
seuraajansa.

Eräänä päivänä, kun Kaligula lähti teatterista, odotti häntä
holvikäytävässä kaksi kaartineverstiä, joiden tehtävänä oli ottaa
päivän tunnussana. Toinen heistä oli Kerea. Kun tämä muutoin kysyi
tunnussanaa, oli keisarin tavallinen pilkallinen vastaus: _Priapus!_
Mutta Kerea pysyttelihe tällä kertaa hiukan taampana, ja Kaligula
antoi toiselle everstille tunnussanan: _Jupiter!_ Tuskin sana
oli lausuttu, ennenkuin kajahti huuto: Niinpä _kohdatkoon hänen
vihansa sinut!_ ja Kerean miekka veristyi keisarin ruumiissa.
Useita salaliittolaisia syöksyi hänen kimppuunsa, ja ennenkuin
germaanilainen henkivartio oli ennättänyt esiin, makasi Kaligula
maassa verisenä ja elottomana möhkäleenä.

       *       *       *       *       *

Ne patsaat ja rintakuvat, joita meillä on Gajus Cesarista,
todistavat, että hänen herkeämätön pyrkimyksensä saavuttaa hirveä
ulkonäkö onnistui verrattain lyhyessä ajassa -- hänet surmattiin näet
29:nä elinvuotenaan. Välimatka Kapitoliumin museon galleriassa olevan
kauniin nuorukaisen ja Villa Borghesessa olevan toogakuvan välillä
on suunnaton, vaikkakin yhtäläisyys on silminnähtävä. Edelliseltä ei
tahtoisi tuomita ylevän kehityksen mahdollisuutta. Ennen mainitusta
basalttipäästä saman museon keisarisalissa ei lue muuta kuin
pahaa, mutta vielä, niin sanoaksemme, matkitussa muodossa. Tässä
hän koettaa olla iljettävän näköinen. Haarniskapatsas Napolissa,
sankaripatsas Vatikaanissa ja toogapatsas Villa Borghesessa ovat
kuin merkkipylväitä tiellä selväpiirteiseen roistouteen. Viimeksi
mainitussa taideteoksessa ja Villa Albanissa olevassa erinomaisessa
patsaassa hänet esitetään papillisessa puvussa, ja tämä, kuten
kasvojen ilmekin, johtavat mieleen tilaisuuden, jolloin hän esiintyi
uhraajana ja kaatoi kirveellä -- uhrieläimen? Ei, vaan pahaa
aavistamattoman alttaripalvelijan, joka seisoi vieressä. Villa
Borghesen Kaligula viistoine silmineen ja suussaan ilkeä piirre
tuntuu miettivän samallaista pilaa.

Kaligulan kuoleman jälkeen katosivat yhtenä yönä ne lukemattomat
Roomassa olevat patsaat, joilla oli hänen kasvonpiirteensä.
Onnellista on, että hävittämisen into kannustaa keräämisen intoa.
Muutoin ei aikamme voisi verrata Kaligulaa, Neroa, Kommodusta
marmorihahmossa aikakirjojen samoihin miehiin. Gajus Cesarin Napolin
museossa oleva haarniskapatsas kaivettiin esille Gariglianossa samaan
aikaan kuin eräs Trajanuspatsas. Ainoastaan keräilijän mieleen
saattaa juontua säilyttää niitä saman katon alla.



IV.


Jos Klaudius eläisi jälkimaailmalle vain säätäneissään laeissa,
teettämissään rakennuksissa ja niissä patsaissa, joita hänestä vielä
on jäljellä, niin ne houkuttelisivat ehdottomasti imartelevaan
käsitykseen Kaligulan seuraajasta.

Klaudiuspatsaat Rooman museoissa hämmästyttävät. Epäsikiö, joksi
hänen oma äitinsä nimitti häntä, gladiaattorileikkien ystävä,
herkuttelija ja juoppo, oppinut hölmö, tahdoton mielipuoli -- kaikki
lausuntoja, joita on kerätty hänen niskoilleen -- onko mahdollista,
että hänellä on ollut mitään yhtäläisyyttä näiden kuvien kanssa,
joiden säännöllisistä julilaisista piirteistä säteilee surumielisyys
ja lempeys meitä vastaan.

Niin, päättäen siitä, mitä tiedämme Rooman muotokuvataiteesta,
olemme velvolliset siihen uskomaan. Tätä taidetta ei voi soimata
imartelemisesta. Se antoi, mitä roomalaiset siltä vaativat: jyrkkää,
heltymätöntä luonnonmukaisuutta, eikä se tehnyt poikkeusta Cesareihin
ja heidän perheisiinsäkään nähden, ei edes heidän naisiinsa.

Löytää melkein vastenmielisiä todistuksia siitä. Kypsyyden iän yli
ennättänyt keisarinna on esitettävä Venuksena. Mahdollista on, että
hän kernaasti luopuisi tästä kunniasta, ja että hän kernaasti olisi
kuin

    "die alten, die sich klug verhüllen",

mutta hänellä on Cesarin puolisona velvollisuuksia arvoansa kohtaan
ja hänen täytyy alistua kohtaloonsa. Rakkaudenjumalatarhan oli
julilaisen suvun kantaäiti: senvuoksi käyvät hänen atribuuttinsa,
vaikkakaan ei hänen kauneutensa, perintönä jokaiselle perheenäidille
cesarisen lieden ääressä, samoinkuin paavi perii pyhän Pietarin
avaimet, perimättä ehkä hänen uskoaan. Ja niin on taiteilijan
ikuistutettava hänen alaston sulonsa, ja hän tekee sen niin
totuudenmukaisesti, että se pieni amoriini, joka sormi suulla seisoo
kuvan juuressa, ei voi kuiskata näille suloille muuta kuin: verhotkaa
itsenne!

Voihan sitäpaitsi sanoa, että hienoin imartelu oli pysytellä
todellisuudessa, jonka olisi pitänyt olla kyllin hyvä eikä tarvita
taiteen oikaisuja.

Sitä vaati joka tapauksessa varovaisuus, sillä kokkailijoita
ja irvihampaita oli yllin kyllin toreilla ja kokoussaleissa ja
kylpylaitoksissa, minne keisarilliset kuvat olivat asetetut. Imartelu
olisi herättänyt pilkkaa. Se syy, jonka vuoksi Sturleson kiittää
muinaisajan virsiä suurmiesten urotöistä, kun laulut olivat lauletut
heille itselleen, voidaan sovittaa myöskin keisarikuvien tarkkuuteen:
turhamaisuuteen perustuva, kaikille selvä poikkeaminen totuudesta --
"se olisi ollut pilkkaa, eikä ylistystä".

Ainoastaan niissä patsaissa ja kohokuvissa, jotka esittävät jotakin
keisaria jumalana, voidaan havaita ihannoimista, mutta sellaista,
joka tahtoo kirkastaa luontoa sitä korjaamatta.

Siis on uskottava, että Klaudiuksella on ollut nämä miellyttävät
piirteet. Kaikki eri talttojen luomat ja eriarvoiset kuvat
hänestä todistavat yhtäpitävästi sitä. Ja sitä eivät hänen
historioitsijansakaan kiistä vastaan. Tosin he ovat laskeneet pilaa
hänen turhantarkasta käytöksestään ja huojuvasta käynnistään,
mutta yksikään ei ole väittänyt häntä rumaksi. Suetoniuskin,
joka innokkaasti kokosi kaikkea, mikä voisi saattaa Klaudiuksen
muiston naurunalaiseksi, puhuu "käskevästä arvokkaisuudesta hänen
ulkoasussaan, (_autoritas dignitasque formæ_), hänen seisoessaan,
istuessaan tai levätessään."

Klaudiuspatsas Vatikaanin rotondassa on merkillinen taideteos.
Vanhentunut Hamlet! Se on ensimäinen vaikutus. Mutta Hamlet ja
Klaudius Cesar, Shakspearen hieno romantisen-moderni uneksija, ja
tuo saamaton, heikko, aistillinen ukko Rooman valtaistuimella --
tuollaisen vertailunhan täytyy synnyttää lukuisia vastaväitteitä! Se
on totta, mutta en luovu kuitenkaan siitä uskosta, että Shakspeare
oli lukenut Klaudiuksesta, ennenkuin hän kirjoitti Hamletin, että
Suetoniuksen kuvaus onnettomasta roomalaisesta ruhtinaanpojasta ja
Saxon satu onnettomasta tanskalaisesta olivat yhdistyneet runoilijan
mielikuvituksessa, silloinkuin se loi Hamletin. Surullinen nuoruus
hovissa, joka pakotti heidät teeskentelemään mielipuolisuutta, oli
heille molemmille yhteistä. Ja että Hamlet oli syvälle kätkeytyneenä
Klaudius Cesarin sieluun ja että Shakspearen terävä katse on
löytänyt hänet sieltä ja antanut hänen perhosena lentää ulos tuosta
muodottomasta kuoresta, sen on näkevinään Vatikaanin patsaasta, jonka
mestari, niin sanoaksemme, on veistänyt marmoriin sen kreikkalaisen
sanan, jolla Augustus osui Klaudiuksen luonteen pääpiirteeseen. Sana,
sovitettuna häneen, ei vaadi mitään selityksiä: kun kuulee sanan
_meteoria_, kuvittelee mielessään liitelyä äärettömissä avaruuksissa,
usman ja pilvien joukossa, empivän elämän tyhjien unelmien vallassa,
jota surullisuus tahdon heikkoudesta painostaa ja jota suuret aikeet
joskus ovat koskettaneet. Sellainen oli nuoren Hamletin elämä ja
sellainen Rooman vanhan imperaattorin. Sen lukee hämmästyttävän
selvästi jokaisesta piirteestä.

Hänen päänsä on hyvin muodostunut, jota vastaan kauneuden
näkökannalta tuskin lie muuta muistuttamista, kuin että kasvojen
soikea muoto on hiukan kokoonpuristunut. Leveällä otsalla lepää
raskasmielisyyden pilviä. Silmät, joiden katse on empivä, surullinen
ja hyväntahtoinen, ilmaisevat mietiskelevän ja kärsivän hengen, joka
tuntee itsensä jalosyntyiseksi, mutta kykenemättömäksi nauttimaan
vapaudestaan. Suu on hyvin muovailtu ja ilmaisee hienotunteisuutta,
jota ei olisi tässä odottanut, mutta joka selviää puolueettomasti
tarkastaessa Klaudiuksen luonnetta. Ryhti on ylevä, mutta
ponnisteltu, jäsen rakenne virheetön, lukuunottamatta liian kapeita
hartioita. Kokonaisuus tekee huolestuneen ja kuitenkin voittavan
vaikutuksen. On näkevinään onnettomuuden, jolla on oikeus vedota
osanottoon, ja heikkouden, joka on yhtynyt liian suureen hyvyyteen
herättääkseen ainoastaan surkuttelua ja ylenkatsetta.

Tämäkin patsas todistaa, että vanhaa puheenpartta antiikin
viileydestä sietää tinkiä. Kun esine oli sellainen, että paino
lankesi enemmän elämän särkymisen kuin sopusoinnun puolelle, luotiin
taideteoksia, jotka henkivät sitä lämpöä, jonka sielunvoimien
epätasainen toiminta synnyttää. Mutta antiikin teokset eivät ole
kaupaksi: ostajia kohtaan ne ovat kylmiä. Ne eivät antaudu millään
teennäisellä sielukkuudella, millään eleiden liioitteluilla,
millään laskoksien mutkikkaisuudella miellyttämään barbaarin makua.
Me yllätämme ne niiden tunnetunnustuksessa; mutta ne eivät tahdo
yllättää _tunnetunnustuksillaan_. Usein on huomautettu, että ne
näyttävät olevan olemassa itsensä vuoksi, kukkasen lailla, joka
kenenkään näkemättä puhkee kauneuteensa aarniometsän syvyydessä.

Se Klaudiuspatsas, josta nyt on puhuttu, kaivettiin esille Civita
Lavignassa vuonna 1865. Vatikaanin rotondassa on myös erinomainen
rintakuva samasta keisarista, ja Lateraanissa säilytetään toista
valtaistuinpatsasta, joka myöskin on hyvä teos. Kaikki ne
puhuvat hyvin perikuvastaan, ja kaikki ne näyttävät todistavan,
että niiden mestari on rakastanut tehtäväänsä. Tämä rakkaus,
jonka huomaa, ties mistä syystä, ei ole aina ryhtynyt Rooman
keisaripatsaiden taiteilijoissa yhteistyöhön silmän ja maun
kanssa. Tämän yhteisvaikutuksen huomaa Klaudiuskuvissa, Vatikaanin
ihanassa Nerva-patsaassa, muutamissa parhaissa Trajanus- ja
Antoninus-Pius-kuvissa, mutta muutoin harvoin.

Jos jätämme museot mennäksemme Kampagnalle, kohtaa Klaudius meidät
sielläkin. Kampagna sulkee syliinsä hänen muistonsa, ja se ja tämä
muisto kaunistavat toisiaan. Se surumielisyys ja se häviön suuruus,
jonka huomaa poloisen keisarin piirteissä, tavataan tässä luonnon
ja taiteen muodostamassa ryhmässä. Aqua Claudian holvikaaret
kulkevat halki Rooman erämaan, kuten järkähtämätön päätös joskus
halki usmaisten avaruuksien tämän Cesarin sielussa. Vuorilta,
jotka idässä saartavat Rooman taivaanrantaa, kulkevat Klaudiuksen
vesijohdon kaaret monipeninkulmaisen matkan ikuiseen kaupunkiin:
vanha kirjoitus Porta Maggioren yläpuolella kertoo, mistä kohdasta ne
tulivat Roomaan, ja ne viisi kaarta, jotka ovat jäljellä Palatinus
vuoren rinteellä Via di Gregorian puolella, lausuvat meille, minne
johto päättyi, tyhjennettyään lähderaikkaan juoksunsa moniin
marmorilampiin, jotka taide oli kaunistanut. Jos kulkee Via Appia
Nuovaa tai Frascatin tietä, näkee silmän kantamiin, pitempien tai
lyhyempien välimatkojen päässä, nämä suunnattomat kaaret, jotka usein
kohoavat sadan jalan korkeuteen ja jotka helposti erottaa suuruutensa
tähden samaan suuntaan kulkevista Aqua Marcian kaarista. Vaikeata on
uskoa, että tämän jättiläistyön on saanut aikaan heikoin kaikista
Cesareista; omituinen kohtalon leikki on, että juuri hänen nimensä
yhtyy muistomerkkiin, joka enemmän kuin mikään todistaa muinaisen
Rooman valtaa ja roomalaisen kansanheimon tahdonvoimaa.

Jos on jossakin niistä pienistä höyrylaivoista, jotka kyntävät
Tiberiä, matkustanut Ostiaan, kohtaa samallaisen ristiriitaisuuden.
Siellä missä nyt näkee muutamia kurjia hökkeleitä, oli muinoin
Rooman väkirikas ja upea satamakaupunki, ja tämän kaupungin ja
sen sataman, joka luettiin maailman ihmetöihin, oli kiittäminen
Klaudiusta kukoistuksestaan. Tiberin suu Ostian luona oli jo ennen
Julius Cesarin aikaa niin virran liejun ja meren hiekan sekoittama,
että suuremmilla aluksilla ei uskallettu purjehtia sinne. Yksi Julius
Cesarin suurista suunnitelmista oli tehdä Ostia jälleen Rooman
satamaksi; mutta hän ei olisi toteuttanut tätä ajatusta, vaikkakin
olisi saanut elää, sillä hän, jota vaikeudet muutoin kannustivat,
antoi yrityksen raueta, sittenkuin asiantuntijat olivat selittäneet
sen mahdottomaksi. Klaudius otti suunnitelman uudelleen esille.
Asiantuntijat epäsivät jälleen. Keisari antoi heidän esittää syynsä,
tutki niitä, hylkäsi ne ja määräsi, että oli ryhdyttävä työhön.
Muutamia vuosia myöhemmin oli Ostia satama, jonka suunnattomien
käsivarsien välissä Egyptistä ja Afrikasta saapuva viljalaivasto
löysi vakavan ankkuripohjan ja jonka aallonmurtajan yllä kohosi
majakka, joka kilpaili Alexandrian majakan kanssa.

Sabinilaisvuorten takana, eräässä Apenninien muodostamassa
kattilalaaksossa on Celanojärvi, muinaisajan Fucinus. Vuonna 1752,
jolloin vesi järvessä oli hyvin alhaalla, paljastuivat erään vanhan
kaupungin jätteet, ja niiden joukosta löydettiin patsaita keisari
Klaudiuksesta ja hänen toisesta vaimostaan, Agrippinasta. Mistä vain
joku Klaudiuspatsas on löydetty, siellä on vanha keisari elänyt
muistossa jonkin hyödyllisen yrityksen vuoksi. Niinpä täälläkin.
Fucinuksella ei ollut mitään näkyvää laskupaikkaa ja peitti se usein
ympäröivän seudun tulvallaan. Julius Cesar aikoi senvuoksi ehkäistä
veden korkeuden tunnelilla, jonka piti kulkea sen vuoren läpi, jota
nykyään nimitetään Monte Salvianoksi. Mutta Klaudiuksen osalle
oli tässäkin langennut ottaa esille ja toteuttaa Cesarin ajatus.
Yksitoista vuotta työskenteli 30,000 miestä vuoren murtamisessa.
Vuonna 54 jälkeen Kristuksen oli työ loppuunsuoritettu. Se, kuten
niin moni muukin, rappeutui keskiajalla. Yli tuhannen vuotta
Klaudiuksen jälkeen otettiin asia uudelleen esille, ja uusi tunneli
on nyt lahjoittanut maanviljelykselle Celanojärven ympäristöllä
viljavia maankaistaleita varmaksi omaisuudeksi. Vuonna 1875 juhli
Italia tätä suurtyötä lyömällä muistorahan sen alkuunpanijasta,
ruhtinas Alessandro Torloniasta.

       *       *       *       *       *

Klaudius oli lapsena ja nuorukaisena sairaloinen. Hänen ruumiin- ja
sielunvoimansa kehittyivät niin hitaasti, että hän vielä
täysi-ikäisenä oli "lastenhoitajan" hallussa. Kodissa kohtelivat
kaikki häntä sydämettömästi, äitikin. Hänen kuultiin valittavan, että
hän oli synnyttänyt vaivaisen olennon maailmaan, ja jos hän tahtoi
merkitä jonkun tavattoman tuhmaksi, lausui hän aina: "hän on tuhmempi
kuin poikani Klaudius". Se kauneus ja nero, jolla hänen veljensä
Germanikus loisti, teki vertailun kautta Klaudiuksen aseman vieläkin
vaikeammaksi. Ainoa sukulaisista, joka osoitti hänelle hyvyyttä, oli
keisari Augustus. Niistä kirjeistä, joita tämä kirjoitti Livialle
(ja joista Suetonius on antanut meille otteita) huomaa muun muassa,
että keisari jonkun aikaa kutsui Klaudiuksen joka päivä pöytäänsä
toivoen voivansa vieroittaa hänet siitä ihmisarkuudesta ja siitä
tomppelimaisesta käytöksestä, joka teki hänet niin naurettavaksi.
Nuorukainen oli, paetakseen ivaa ja pilkkaa, vetäytynyt niin
näkymättömiin kuin suinkin ja valinnut seuralaisikseen muutamia
kunnioitettavia kirjatoukkia, joilla ei ollut rahtuakaan helleenisten
tiedemiesten maailmantottumusta, siroja eleitä ja kevyttä
seurusteluääntä. Näiden ystävien ohjaamana oli hän innolla antautunut
opiskelemaan. Titus Livius, erinomainen historioitsija, keisarin
helmaystävä, ilmestyi joskus tähän piiriin ja innosti Klaudiuksen
historialliseen kirjailemiseen, ellei muun, niin senvuoksi, että
nuorukaisen sielulla olisi ollut ylevää työskentelyä. Mutta keisari
huomasi pian sekä naurukseen että ikäväkseen, että nuori ruhtinas
ei ollut omistanut ainoastaan niitä tietoja, joita jollakin
Sulpicius Floruksella, jollakin Athenodoruksella oli tarjottavana,
vaan myöskin heidän turhantarkat eleensä. Mitä tehdä hänelle? Kun
keisari kirjoitti yhden näistä kirjeistä, oli juhla Mars Ultorin
kunniaksi tulossa, jonka hän oli säätänyt, ja siellä olisi pitänyt
koko keisarillisen huoneen olla läsnä. Mutta voitiinko Klaudius
parkaa ("_misellus_") ottaa mukaan? Voisikohan hän, vaikkakin oli
21 vuotias, käydä kypsyneestä ihmisestä? Eikö panisi itseään ivalle
alttiiksi, jos näyttäisi hänet niin häijyyn pilaan taipuvalle
kansalle kuin roomalaiset olivat? Kirjeenkirjoittaja myöntää, että
nämä kysymykset huolestuttivat häntä, ja että hän nyt kerta kaikkiaan
tahtoi saada ratkaisun siitä, onko Klaudius mahdollinen seuraelämään
ja valtiolliseen elämään vai eikö. -- Toisessa tilaisuudessa
kirjoittaa keisari, että hän on löytänyt sielun aateluutta tuon
hullunkurisen kuoren alla -- löytö, joka tuottaa kunniaa hänen
yhtä terävälle kuin hyväntahtoiselle katseelleen -- ja hän lausuu
ihmettelynsä siitä ajatuskulun yhtenäisyydestä ja lausumatavan
selvyydestä, joihin Klaudius kykeni pitäessään harkitun esitelmän,
kun hänen tapanaan taas arkioloissa oli lörpötellä.

Saman huomion oli Rooman kansa usein tilaisuudessa tekemään,
sittenkuin Klaudius oli noussut valtaistuimelle. Kun hän ei
puhunut valmistautumatta, eivät hänen puheensa senaatissa olleet
ainoastaan selviä, vaan myöskin runsasaineisia ja huomattavia
perinpohjaisuutensa takia; ja siitä huolimatta kului tuskin
päivääkään, jolloin ei forumilla tai yksityisissä piireissä voitu
toistaa jotakin hänen lausumaansa tuhmuutta tai hupsua sanankäännettä.

Sitä säälivää ystävällisyyttä, jota Augustus oli osoittanut hänelle
hänen nuoruutensa ilottomina päivinä, hän säilytti muistossaan
mitä suurimmalla kiitollisuudella. Se, että Augustus oli katsonut
välttämättömäksi sulkea hänet kaikista valtion virka-arvoista,
lukuunottamatta auguripapin tointa, ja testamentissaan muistanut
häntä ainoastaan vähäpätöisellä rahasummalla, ei vähentänyt
hänen kiitollisuuttaan. Jos Rooman valtakunnassa oli joku, joka
keisarikunnan perustajassa näki korkeamman olennon ja kiinnitti
vakavan merkityksen hänen korottamiseensa jumalien joukkoon, niin se
oli tämä hänen seuraajistaan.

Tiberiuksen hallitusaikana oli Klaudius vielä ankarammin
eristetty yleisistä toimista. Kun senaatti antoi hänelle paikan
ja äänestysoikeuden konsulinarvoisten jäsentensä joukossa, kumosi
Tiberius päätöksen selittäen avonaisesti, että hänen sukulaisensa ei
ollut täysijärkinen. Siihen ylenkatseeseen, jolla Tiberius kohteli
häntä, ja siihen pelkoon, jota hän tunsi, että tuo "mielipuoli"
tekisi Cesarin huoneen naurettavaksi, sekaantui kuitenkin toisiakin
tunteita. Hänkin oli havainnut Klaudiuksessa jaloa kuntoa; häntä
närkästytti, että ne harvinaiset taipumukset hyvään ihmiseen, jotka
hän luuli tässä löytäneensä, olivat yhtyneet niin auttamattomaan
heikkouteen, ja testamentillaan hän koetti turvata Klaudiukselle
itsenäisen ja huolettoman taloudellisen aseman. Mutta Kaligula ryösti
hänen omaisuutensa, ja Klaudius eli sitten köyhän oppineen elämää
sen kaikkine kieltäymyksineen. Onneton hän ei ollut kuitenkaan,
lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin hänet kutsuttiin hoviin
ollakseen siellä Kaligulan pilkallisten sanansutkausten maalitauluna.
Hän löysi lohtunsa lukemisesta ja kirjailemisesta ja hänen leponaan
olivat ne tyhjät unelmat, joihin hän antautui, sittenkuin oli
lähimmästä ravintolasta tuodulla aterialla tyydyttänyt alati
suurenmoisen ruokahalunsa ja rakkautensa albaniviiniin. Silloin kun
hän ei oleskellut maalla, asui hän eräässä kehnossa talossa Rooman
laitakaupungilla, naapurien rakastamana, jotka kunnioittavalla
kohtelulla näyttivät tahtovan hyvittää sen pilkan, jota hän sai
kokea sukulaistensa puolelta. Kreikkalaisen kirjamaailman hän oli
perusteellisesti tutkinut; hänen historialliset tutkimuksensa
olivat tarkat ja laajat; hänen työskentelynsä kirjailijana
laveudeltaan suurenmoinen ja, hänen aikalaistensa lausunnoista
päättäen, sisällöltään kunnioitettava. Rooman historiaa hän
kirjoitti kaksikymmentäkolme nidosta; etrurilaisia tutkimuksia
hän kirjoitti kaksikymmentä kirjaa ja kartagolaisia kahdeksan.
Sitäpaitsi hän kirjoitti "Ciceron puolustuksen" tämän vastustajaa
Asinius Gallusta vastaan, teoksen lautapelistä, toisen latinankielen
oikeinkirjoituksesta, sekä lopuksi laajoja muistiinpanoja omasta
elämästään. Luettakoon auttamattomaksi vahingoksi tieteelle se, että
hänen etruriset ja kartagolaiset historiansa ovat joutuneet hukkaan,
sillä epäilemättä niissä olisi ollut suunnattomasti kirjatietoja
ja suuri määrä tunnontarkkoja tosiasioita, jotka ovat saadut jo
kauan sitten kuivuneista lähteistä. Klaudiuksella oli kokonaan
meidän päiviemme ammattioppineen luonne, joka rakkaudella syventyy
tutkimansa esineen pienimpiin yksityiskohtiin, eikä uskalla lausua
arvostelua mistään tutkimatta tarkasti kaikkea, mitä siihen saakka on
tutkisteltu ja lausuttu samasta aineesta.

Tämä ominaisuus oli ehkä hänen suurimpia onnettomuuksiaan valtakunnan
hallitsijana. Se teki hänet turhantarkaksi ja virkavaltaiseksi
holhoojaksi jokaisessa pikkuasiassa, jonka hän tiesi ymmärtävänsä,
ja houkutteli hänet hyvää tarkoittavaan, mutta naurua ja suuttumusta
herättävään sekaantumiseen määräystensä kautta talouskokeissa ja
muissa asioissa, joita ne virkamiehet, joita määräykset koskivat,
ymmärsivät ainakin yhtä hyvin kuin hän itse. Mutta vielä pahempaa
oli: sama hänen ominaisuutensa teki hänet aivan saamattomaksi
niissä joka päivä esiintyvissä kysymyksissä, joita hän ei tuntenut
käsittävänsä. Tuntien sen tylsyyden, millä hän sai vaikutelmat
kaikesta, mikä ei kiihoittanut hänen nautintoaan, ja tietäen
sen hitauden, jolla hän muodosti ajatuksiaan, ei hän luottanut
lainkaan arvostelukykyynsä välittömästi vaikuttavana, ja sellaisiin
kysymyksiin hänellä ei ollut muuta vastausta kuin holbergiläinen:
"kysykää hovimestariltani!" Vähimmän hän uskoi voivansa lukea toisten
ajatuksia ja aikeita, erottaa rehellistä epärehellisestä ja ystävää
vihollisesta. Tämän huolen hän heitti niille ympäristönsä ihmisille,
jotka kerta kaikkiaan olivat voittaneet hänen luottamuksensa. Ne
syytökset, joiden uhriksi suuri joukko senaattoreja ja ritareja
joutui hänen hallitusaikanaan, ovat kaikki tyynni asetettavat
tämän ympäristön syntiluetteloon. Kun keisarin kuoltua tutkittiin
hänen papereitaan, niin huomattiin, ettei hän itse milloinkaan
ollut vaatinut eikä aloittanut yhtään syytöstä. Tavallisesti hän
ei tiennyt langetetuista kuolemantuomioista mitään, ennenkuin
ne olivat toimeenpantuja, usein ei jälkeenkäänpäin, niin että
hän kutsui pöytäänsä ylhäisiä roomalaisia, jotka jo olivat
mestattuja valtiopetoksesta. Hän tunsi olevansa "kykenemätön
puolustamaan itseään", kuten Tacitus on sanonut; kun hän oppineista
tutkimuksistaan tai tärkeitten lakiehdotusten mietiskelyistään tai
askarteluistaan virkavaltaisessa töryssä herätettiin katselemaan
ympäröivää elämää, ja kun hän kuuli puhuttavan valtiolle
vaarallisista juonista ja uhkaavista salaliitoista, istui hän
neuvottomana ja epäillen, tokko voisi saada selville mikä oli totta
ja mikä valhetta, mikä todellista ja mikä kuvailtua kuulemassaan, ja
hän alistui niiden mielivallan alaiseksi, joiden "käytännölliseen
kykyyn" hän luotti ja joiden rakkaudesta ja ystävyydestä hän
luuli olevansa varma. Että tämä oli heikkous, turmiollinen ja
ruhtinaalle arvoton, sen hän tuskallisesti tiesi ja koetti tukauttaa
tuota tunnetta päivällispöydän huvitteluilla ja väsymättömillä
tutkimuksilla.

Hän teki kuitenkin uutteria yrityksiä kehittääkseen arvostelukykyään
käytännöllisen elämän tarpeissa. Senvuoksi hän asettui usein
tuomarinistuimelle, silloinkin kun oli esillä vähäpätöisempiä
oikeudenkäyntejä. Hänen yrityksensä olla tuomarina onnistuivat
milloin mitenkin. Toisinaan hänen onnistui kuunnella tarkkaavaisesti
niitä perusteita ja vastaperusteita, joita asian käsittelyssä
esitettiin, ja kun hän sitten oli jonkun aikaa harkinnut, saattoi
hän julistaa päätöksen, joka todisti älykkäisyyttä. Mutta yhtä
usein tapahtui, että mietiskelyt mahdollisesti etrurilaisesta tai
kartagolaisesta ajanlaskusta tai jostakin lautapelitehtävästä
hämmensivät hänen ajatuksensa, ja sen mukaiseksi tuli tuomiokin.
Sellaisessa tilaisuudessa viskasi toinen asianomaisista, eräs
helleeni, hänelle vasten kasvoja sanan tyhmyri. Keisari otti nöyrästi
vastaan syytöksen, tuntien että se oli hyvin ansaittu. Toisen kerran
hänen istuessaan tuomarina tunkeutui saliin suloisia ruuanhöyryjä
eräästä lähellä olevasta temppelistä, jonka papit olivat kautta koko
kaupungin tunnettuja herkkusuita. Klaudius unhoitti silloin sekä
oikeudenkäynnin että riitapuolet ja kiirehti tuomarinistuimelta
pappien ruokasaliin, missä hän istuutui ja nautti perusteellisen
aterian.

Yleensä voidaan sanoa, että hänen hermostonsa oli häntä voimakkaampi.
Hän oli ylen heikko aistiärsytyksiin nähden. Naisellinen kauneus,
jalo viini, herkullinen pöytä olivat kiusauksia, joihin hän lankesi
tuntematta muita kuin äänettömiä vastaväitteitä, jota vastoin hän
asioissa, jotka eivät vedonneet aisteihin, vaan mietintöön, osoitti
tahdonvoimaa, sittenkuin oli muodostanut niistä vakuutuksen.
Tämän ärtyisyyden perustalla on selitettävissä ne monet synnit,
joita hän teki hovitapoja vastaan, vieläpä säädyllisyyttä ja
maltillisuuttakin vastaan, jotka jokainen roomalainen tahtoi ottaa
huomioon ulkonaisessa esiintymisessä. Hän saattoi juhlallisissakin
tilaisuuksissa ja valtaistuimella osoittaa iljettävää, joskin
nopeasti ohimenevää ja aivan vaaratonta kiukkua odottamattoman
vastaväitteen johdosta; hän saattoi vuodattaa kyyneleitä, jos
hiukankin vedottiin hänen sydämeensä, ja nauraa kohti kurkkua, kun
jokin näytti hullunkuriselta, minkä seurusteluäly vaati sivuuttamaan.
Kun hänen herkeämätön pyrkimyksensä esiintyä keisarille arvokkaalla
tavalla ei kantanut parempaa hedelmää, niin älköön ihmeteltäkö
seuraavaa tapausta, joka sattui hänen vielä eläessään yksityisenä
miehenä ja "vanhana ylioppilaana". Hän tahtoi silloin, kuten
toisetkin kirjailijat, julkisilla luennoilla päästä selville,
minkälainen menestys hänen julkaisemattomilla kirjoituksillaan olisi.
Ensimäiselle luennolle saapui paljon väkeä, ja kunnioittavalla
äänettömyydellä odotettiin, mitä ruhtinaan vaatimattomalla ja
suositulla sukulaisella olisi sanottavaa. Mutta kun tämä oli
aloittanut esitelmänsä, murtui penkki tavallista paksumman kuulijan
alla. Luentosali selvisi pian siitä naurukohtauksesta, minkä
tämä herätti; mutta se, joka ei voinut hillitä nauruhermojaan,
oli luennoitsija itse, ja kuulijoiden täytyi poistua, sittenkuin
kauan olivat turhaan vartoneet, että hän antaisi heille muutakin
nautittavaa kuin naurunhohotusta.

Tähän hermoärtyisyyteen kuului hänen hätäilevä pelkonsakin, jota
väärin on tulkittu arkuudeksi, sillä sitä vastasi moraalinen rohkeus,
joka usein voitti sen. Hänen tosin kyllä lyhyeltä sotaretkeltään
Britanniassa ei tuo innokas juttujenkerääjä Suetonius ole voinut
kertoa yhtään ainoata piirrettä, mikä oikeuttaisi syyttämään
keisaria pelkuruudesta. Saman ruumiillisen heikkouden perustalla
on selitettävissä se hekumallinen nautinto, minkä joskus oltiin
näkevinään hänen kasvonpiirteissään, silloin kuin hän näki
verenvuodatusta. Hänen aikalaisensa, jotka niin kyllästymättömästi
kaipasivat julmia gladiaattorileikkejä, eivät kai milloinkaan
olisi huomauttaneet tästä, elleivät olisi havainneet sitä juuri
ruhtinaassa, jonka ihmisystävällinen mielenlaatu oli yleisesti
tunnettu.

Klaudiuksen kasvoista lukee, että hän murehti tappioita taistelussa
sisällisen lakinsa ja jäseniensä lain välillä. Tutkimukset ja
mietiskelyt olivat hänen ainoana turvanaan aistien viettelyjä
vastaan. Kun hän silloin oli vaipuneena ajatustensa ja unelmiensa
maailmaan, saattoi esineitä kulkea hänen katseensa ohi hänen
niitä näkemättä, ääniä kaikua hänen läheisyydessään hänen niitä
kuulematta, tapahtumia sattua, jotka liikuttivat kaikkia hänen
ympärillään olevia hänen niistä mitään aavistamatta. Hänen sielunsa
oli camera obscura, joka imi itseensä kapean valonsiinnon ja jätti
kaiken muun pimeään. Hänen täytyi kääntää katseensa ulkonaisista
ilmiöistä, ellei mielinyt joutua jonkun hermovaikutelman orjaksi.
Hänellä kun ei ollut äkillisiä mielijuohteita eikä terävää katsetta,
niin hän koetti voimiaan käytännöllisten kysymysten teoreetisen
solmun etsimisessä ja selvittelemisessä, ja tämän hän teki usein
tavalla, joka todisti filosoofisia lahjoja. Tacitus on antanut
meille merkillisen näytteen tästä. Gallia Comatan ylhäisemmät
asukkaat, joilla oli Rooman kansalaisoikeudet ja joiden kieli ja
sivistys oli kauan ollut roomalainen, vaativat itselleen oikeutta
saada hakea ja tulla nimitetyiksi Rooman valtionvirkoihin.
Vaatimus herätti katkeruutta ja kiivasta vastarintaa ei ainoastaan
senaattorien ja ritarien joukossa, vaan pääkaupungin rahvaassakin;
sillä huolimatta kaikista säätyjaoista ja arvoluokista tahtoi vielä
tähän aikaan jokainen kaupungin muurien sisäpuolella syntynyt
katupoikakin käydä korkeammasta henkilöstä kuin parhaimmat
kansalaiset maaseutukaupungeissa, ja itse asiassa oli olemassa eräs
ajatustavan voimassapitämä, vaikkakaan ei valtioelämään sovellutettu
pappisvaltainen järjestys Rooman vallanalaisten maiden ja kansojen
välillä, jossa italialaiset saivat ensimäisen sijan, kreikkalaiset
toisen, gallialaiset kolmannen ja niin edespäin aina egyptiläisiin
saakka, jotka tavallisesti asetettiin alimmalle asteelle. Nyt
tuumittiin Roomassa, saisivatko ihmiset, joiden isät olivat olleet
barbaareja ja Tiberinkaupungin turmiollisimpia vihollisia, tunkeutua
itse senaattiin ja kantamalla purppurareunaista toogaa nöyryyttää
Romuluksen jälkeläisiä. Huuto veren, heimon, "kansojen" oikeudesta
kaikui sillä kertaa yhtä voimakkaasti kuin meidän päivinämme. Silloin
kutsui Klaudius senaatin kokoon ja piti vastahakoisesti kuunteleville
isille esitelmän, joka tahtoi näyttää toteen, että Rooma ei ollut,
ei ollut milloinkaan ollutkaan sitä, mitä he tahtoivat mielessään
kuvitella: yhteiskunta, joka oli rakennettu kansallisuuden pohjalle.
Hän muistutti oman ikivanhan sukunsa sabinilaisesta alkuperästä,
julilaisten sukuluetteloa Alba Longasta ja Porciusten Tuskulumista.
Hän muistutti eqveistä, hernikeistä, etruskeista, lukaneista ja
niin monesta muusta kansasta, jotka Rooma oli kukistanut, mutta
elähyttääkseen heitä roomalaisella hengellä ja sivistyksellä ja
sulattaakseen heidät yhdeksi kokonaisuudeksi itsensä kanssa.

Nyt nimitettiin näiden heimojen jälkeläisiä roomalaisiksi ja
he rakastivat Roomaa isänmaanaan. Hän osoitti, että valtiot
sellaiset kuin Ateena ja Sparta olivat käyneet perikatoon
siksi, että pysyttelivät liian ankarasti veren perustassa, kun
Rooma sitävastoin pääsi maailman herrauteen senvuoksi, että se
taisteli enemmän sivistyksensä levittämisen kuin jonkun määrätyn
kansanheimon ylivallan puolesta. "Kokoontuneet isät," niin hän
lopetti puheensa, "kaikki, mitä nyt pidetään ikivanhana, oli
kerran uutta: patriisivirkamiesten jälkeen tuli plebejejä, heidän
jälkeensä latinalaisia, heidän jälkeensä taas virkamiehiä toisista
italialaisista heimoista. Tämäkin on saavuttava vanhuuden tavan, ja
mitä nyt puolustamme aikakirjojen esimerkeillä, on sekin kerran oleva
aikakirjain esimerkkien joukossa."

       *       *       *       *       *

Hänen puheensa senaatissa eivät käsitelleet aina niin tärkeitä
valtiollisia kysymyksiä. Kuten edellä on mainittu sekaantui hän
kaikkeen, mihin tiesi kykenevänsä, eikä mikään aine tuntunut hänestä
silloin arvottomalta valtion päämiehen puuttua sen käsittelyyn. Kun
senaatti oli eräänä päivänä ryhtynyt harkitsemaan kysymystä jostakin
muutoksesta kaupungin kehnompien ruokapaikkojen ja kapakoiden
säännöissä, ilmestyi keisari kuriaan, ja kun hän syystä kyllä
oli sitä mieltä, että yksikään kokoontuneista isistä ei tuntenut
paremmin niitä paikkoja kuin hän, joka niin useasti oli tuonut
päivällisateriansa niistä, vieläpä astunut niiden kynnyksenkin yli
pelatakseen viinimitan ääressä lautapeliä vakinaisten vieraiden
kanssa, niin hän nousi ja antoi, senaattorien närkästykseksi ja
nauruksi, tarkkoja selityksiä siitä, mitä huomioita hän itse oli
tehnyt näiden paikkojen laitoksista, tavaroista ja hinnoista.

Siitä elämästä, jota hän näin kuvaili, oli kohtalo hänet äkkipikaa
siirtänyt valtaistuimelle. Me kaikki tiedämme kuinka se tapahtui.
Kaligula oli kaatunut salaliittolaisten miekaniskuista, ja senaatti,
ensimäisen sanoman saavuttua tästä, oli kokoontunut Kapitoliumille
palauttaakseen kiireesti koottujen kaupunkilaiskohorttien aseiden
suojassa "vapauden entiselleen", kuten tuo kaunis lausetapa kuului.
Mutta senaattorien kiistellessä siitä, kuinka tämä on tapahtuva, ja
kuinka vapaudella on turvattava järjestys ja omistusoikeus, eikä
vähimmän omistusoikeus orjiin, sattuu muutaman kivenheiton päässä
surullisen hullunkurinen tapaus, joka yhdellä erää tekee tyhjäksi
tuon suurenmoisen suunnitelman. Eräs pitkäkyntinen sotamies on
sekasorron aikana hiipinyt autioon keisarinlinnaan ja löytää sieltä
jalkaparin erään oviverhon alta. Jalkojen omistaja lankee kauhuissaan
polvilleen ja rukoilee, että hänen henkeään säästettäisiin.
Sotamiehen, joka tuntee rukoilijan erääksi keisarillisen huoneen
jäseneksi, Kaligulan sedäksi Klaudiukseksi, päähän pälähtää
silloin oivallinen tuuma. Hän varastaa Klaudiuksen ja kohtaa,
kiirehdittyään tämän kanssa palatsista, muutamia aseveikkoja,
jotka auttavat häntä nostamaan varastetun saaliin kantotuoliin
ja siirtävät sen pretoriaanileiriin. Pretoriaanit, jotka ovat
suutuksissaan siitä luottamuksesta, jota senaatti on osoittanut
kaupunkilaiskohorteille, ja haaveksivat sitäpaitsi enemmän palkkoja
ja rahalahjoja kuin vapautta, huutavat Klaudiuksen keisariksi. Kansa,
joka on kokoontunut senaatin neuvotteluhuoneen ulkopuolelle, yhtyy
vannomaan uskollisuusvalaa, kaupunkilaiskohortit marssivat takaisin
kasarmeihinsa, vapaudenhuudot lakkaavat ja senaattorit hajaantuvat
kuin akanat tuuleen. Ne aivot, joissa pretoriaanivalta siten ensiksi
otti miehuuden kekseliäänä kujeena, jonkinlaisena varkausajatuksena,
ansaitsevat kuolemattomuuden yhtä hyvin kuin joku toinenkin,
joka on saanut kunnian kantaa sytyttävän kypenen jo valmiiseen
historialliseen ilotuleen: sotamiehen nimi oli Gratus ja oli hän
syntyisin Epiruksesta.

       *       *       *       *       *

Kaikesta, mitä Klaudiuksen hallitessa tapahtui, lienee hänen
ensimäisen puolisonsa Messalinan kohtalo se, mikä enin on herättänyt
tapojen kuvaajain huomiota. Tacitus maalaa elävin värein tämän
julman ja rikollisen naisen elämän viimeiset tapahtumat. Viimeinen
hänen vapaaehtoisten tai pakotettujen rakastajainsa pitkässä
sarjassa oli Cajus Silius, kaunein Rooman nuorukaisista. Niin
vaarallista kuin olikin ottaa vastaan hänen suosionsa, niin vieläkin
turmiollisempaa oli työntää se luotaan. Jälkimäisessä tapauksessa
vartosi miestä kuolema; edellisessä ainakin mahdollisuus saada
rankaisematta nauttia niistä rikkauksista ja arvonosoituksista,
joita keisarinna tuhlasi intohimonsa esineille, sillä vaikkakin
koko Rooma tiesi ja puhui hänen hurjista irstailuistaan, niin ei
Klaudiuksella näyttänyt olevan pienintä aavistustakaan niistä.
Saattaa sanoa, että koko kaupunki oli hänen uskottunsa ja että hän
teeskenteli vain miehelleen. Pakotettuaan Siliuksen hylkäämään
nuoren vaimonsa, tuli hän usein tämän taloon, oli melkein aina
Siliuksen rinnalla, kun tämä näyttäytyi ulkona, ja ympäröi hänet
ruhtinaallisella loistolla. Tuli syksy. Keisari oli matkustanut
Ostiaan ollakseen läsnä Backusjuhlassa, ja Messalina käytti hyväkseen
hänen poissa oloaan viettääkseen hänkin palatsissaan Palatinuksella
viininkorjuujuhlaa ja tämän yhteydessä -- niin uskomattomalta kuin
se kuuluukin -- häitään rakastajan kanssa, häitä, joista ei tiedetä,
tuliko niiden vain esittää häitä vaiko olla lailliset, mutta joista
tiedetään, että ne tapahtuivat augurien läsnäollessa, että niihin
oli kutsuttu todistajia, että niissä uhrattiin jumalille, suudeltiin
ja syleiltiin. Senjälkeen seurasi viininkorjuujuhla, joka oli
järjestetty hurjaksi juomingiksi. Viinipusertimet ovat käynnissä,
rypäleen mehut virtaavat, juhlaan osaaottavat naiset, puettuina
ainoastaan Backuksen papittaren eläimennahkaan, tanssivat uhraavina
tai juopuneina backanteina. Heidän keskellään nähdään Messalina tukka
valloillaan liehuen ja tyrsusta heiluttaen, ja hänen rinnallaan
Silius, tämäkin melkein alastomana, muratilla seppelöitynä ja
koturnissa. Palatsin rakennukset ja kamarit kaikuvat mässäävän kuoron
lauluista ja evoehuudoista. Eräs humalaisista osanottajista, Victius
Valens, kiipee korkeaan puuhun ja silmäilee ympärilleen. "Mitä näet?"
huudetaan hänelle. "Hirvittävän myrskyn, joka tulee Ostiasta", kuului
hänen ennustava vastauksensa. Heti sen jälkeen syöksyy lähettiläitä
palatsiin ilmoittaen, että keisari tietää kaikki ja saapuu kostamaan.
Orgia hajoaa kauhuissaan. Vieraat hajaantuvat joka taholle, mutta
heidän jäljissään ovat jo centurioonit, jotka vangitsevat heidät,
missä heitä vain tavataan, kaduilla ja taloissa. Messalina on
ainoa, joka nopeasti jälleen saavuttaa mielenmalttinsa. Hän rientää
palatsista puutarhoihinsa, jotka olivat nykyisellä Monte Pinciolla,
ja käskee lapsiensa, Britannikuksen ja Oktavian, kiirehtimään
isäänsä vastaan ja heittäytymään hänen syliinsä. Itse päättää hän
kiirehtiä lasten edelle. Hän tuntee puolisonsa heikkouden ja rakentaa
toivonsa kauneutensa, hyväilyjensä ja kyyneltensä voimaan ja lastensa
esirukouksiin.

Niin riensi hän jalkaisin tuon pitkän matkan Monte Pinciolta sille
kaupunginportille, jolla nyt on apostoli Paavalin nimi. Siellä
hän heittäytyy ihan uupuneena ensimäiseen käytettävissä olevaan
ajoneuvoon ja kiirehtii edelleen tietä, joka Tiberin rantaa pitkin
vie Ostiaan. Nyt hän näkee keisarillisen saattueen edessään: hän
huomaa keisarin ja tämän rinnalla kolme hovimiestä, joiden joukossa
on Narcissus, hänen vihollisensa ja ilmiantajansa. Klaudiuksen
kasvot virittävät jälleen eloon hänen rohkeutensa, keisarin piirteet
ilmaisevat enemmän tuskaa kuin suuttumusta: hänen huulillaan ei ole
koko matkalla ollut muuta kuin nämä sanat: "Lapsieni äidin, lapsieni
äidin häpäisemä! Oi poloisia lapsiani!" Hetki oli ratkaiseva. Se
on syöksevä surmaan jomman kumman: Messalinan tai Narcissuksen.
Molemmat käsittävät tämän. Messalina huutaa jo etäältä: "Cesar,
kuule Oktaviasi, kuule Britannikuksesi äitiä!" Klaudius ei ollut
milloinkaan voinut vastustaa tämän äänen sointua, tämän ihanuuden
näkyä; mutta Narcissus tukauttaa Messalinan äänen huudolla: "Cesar,
älä unhoita Siliusta! älä unhoita noita häpeällisiä häitä!", ja
kun keisarinna tahtoo kiirehtiä vaunujen luo, aukaisee Narcissus
kääröstä hänen ja hänen puolisonsa väliin ilmiantokirjelmän,
jossa kerrotaan Messalinan irstailuista. Keisari vaikenee, kaikki
vaikenevat, paitsi Narcissus, jonka ääni kaikuu voimakkaana ja
käskevänä ja pakottaa ympäristön tottelemaan. Keisarilliset vaunut
saattueineen jatkavat matkaansa. Kaupunginportilla vartoo heitä eräs
vestaali pidellen kädestä Britannikusta ja Oktaviaa; mutta Narcissus
poistaa lapset paikalta ja määrää vestaalin jälleen hoitamaan
velvollisuuksiaan. Senjälkeen ajaa hän keisarin suoraan Siliuksen
taloon, jonka Messalina on koristanut julilaisen ja Klaudiusten suvun
taideaarteilla, ja sieltä pretoriaanien luo, jotka huutavat kuolemaa
syyllisille. Silius asetetaan tuomioistuimen eteen, tunnustaa
empimättä kaiken ja mestataan heti. Kun Klaudius on palannut takaisin
palatsiin, ilmoittaa hän, että hän itse tahtoo seuraavana aamuna
kuulustella "tuota onnetonta". Mutta Narcissus, joka tietää, että
Messalinan ei tarvitse muuta kuin heittäytyä keisarin jalkoihin
voittaakseen jälleen hänen sydämensä, lähettää heti muutamia vahdissa
olevia centuriooneja panemaan toimeen kuolemantuomiota, kuten hän
sanoo. He löysivät hänet makaavana maassa äitinsä jalkojen juuressa,
epätoivoissaan väännellen käsiään, kuuntelematta vanhusta, joka
pyysi hänen kiirehtimään ennen pyöveleitä ja kuolemaan vähemmän
häpeällisen kuoleman oman käden kautta. Kun sotamiehet astuivat
sisään, tarttui keisarinna vihdoinkin tikariin ja kohotti sen kohti
kaulaansa ja rintaansa, mutta vapiseva käsi kieltäytyi tottelemasta.
Eräs henkivartioston eversti lävisti hänet silloin miekallaan. Kun
Klaudiukselle ilmoitettiin, että Messalina oli "heittänyt henkensä",
tyhjensi hän maljansa eikä lausunut mitään. Hän ei maininnut
milloinkaan enää keisarinnan nimeä.

Vielä vanhuudessaankin heikkona naiselliselle kauneudelle, antoi
Klaudius nuoren ja ihanan veljensätyttären Agrippinan lumota itsensä,
naisen, josta tuli hänen toinen puolisonsa ja sanan surullisimmassa
merkityksessä äitipuoli hänen pojalleen Britannikukselle, jonka
vahingoksi hän valmisti kaikki korottaakseen oman poikansa Lucius
Domitiuksen (Neron) Cesariksi. Kun hän epäili, että Klaudius, jota
hän tähän saakka oli mielensä mukaan ohjannut, tahtoi ehkäistä
hänen tuumansa, antoi hän tälle myrkkyä, kuten väitetään. Kertomus
tapahtumasta ei vaiennut siitä, että hän kunnioitti Klaudiuksen nimeä
ja muistoa suurella temppelirakennuksella. Tämän jäännökset ovat
vielä Celius vuorella Koliseumin takana.

Pysyvämmin on kuitenkin Klaudius itse tehnyt muistonsa kunnioitetuksi
ihmisystävällisillä laeilla. Vielä kaivetaan toisinaan vanhan Gallian
maasta patsaita, joissa on sen keisarin nimi, joka poisti Druidien
ihmisuhrit ja saattoi roomalaisen sivistyksen siellä ratkaisevaan
voittoon. -- Roomassa on alue, joka yli kaksituhatta vuotta on ollut
vihitty säälin valloille. Se on Tiber-saari. Missä nyt vuosisatoja
on ollut sairaala kirkon ja luostarin yhteydessä, siellä oli
muinoin Eskulapius-temppeli, josta köyhät sairaat etsivät apua ja
hoivaa. Sydämettömyys tunki kuitenkin täälläkin esiin hyötyäkseen
armeliaisuudesta. Tunnottomilla herroilla oli tapana viedä sairaat
orjansa Tiber-saarelle vaatiakseen heidät takaisin, jos paranivat,
mutta muutoin heittääkseen heidät oman onnensa nojaan. Klaudius
lopetti tämän väärinkäytöksen. Hän laati lain, joka lienee tuntunut
monesta orjanomistajasta yhteiskunnalle vaaralliselta, sillä laki
määräsi, että jokainen sinne viety orja, joka parani, oli vapaa
mies, ja että jokainen herra, joka surmasi sairaan orjan mieluummin
kuin hoiti häntä tai toimitti hänet sairaalaan, oli saava murhaajan
rangaistuksen.

Tällaiset muistot sovittakoot jossakin määrin sitä, mitä tämä Cesar
heikkoudessaan on rikkonut. Hän oli kahlehdittu jalo sielu. Paha
kyllä, että sellaista heikkoutta tuomitaan usein ankarammin kuin
tahdonvoimaa, jolla ei ole mitään siteitä, ei edes omantunnon,
pudistettavana yltään.



V.


Eräänä päivänä keisari Klaudiuksen hallitessa oli sataviisikymmentä
tuhatta katsojaa, mikä määrä mahtui Circus maximukseen, kokoontunut
katselemaan troilaista leikkiä. Rooman jaloimpien sukujen poikien
piti näyttää keisarille, senaatille ja kansalle taitoaan pyöritellä
hevosta ja käytellä aseita.

Nuorten parvi ratsasti ympyrän sisälle ja tervehti Cesaria ja
senaattoreita. Sitten se jakautui yhtäsuuriin joukkoihin, jotka
merkin saatuaan vastakkain törmäten piirittivät toisensa kiertelevin
rivein, pakenivat ja ajoivat takaa, hajaantuivat taisteleviin parviin
ja kokoontuivat uudelleen yhdistettynä ryhmänä keisarin ja senaatin
eteen. Keskellä tätä vilinää, joka oli kuin

    "parvi delfinien, mi merten aavoilla telmii,
    leikkinä aallot Carpatin lyö ja Libyan laineet",

nähtiin kymmenvuotias poikanen, ihanan Agprippinan ihana poika
Lucius Domitius Ahenobarbus. Kruununperillinen, hento Britannikus,
oli myöskin mukana ritarileikissä, jonka nuorta Julusta hänen
piti esittää; mutta katsojain silmäykset, kättentaputukset ja
ihastushuudot eivät tulleet hänen osakseen, vaan Lucius Domitiuksen,
jonka kauneus, notkeus ja väsymättömyys hurmasi kaikkia. Myöskin
painui päivä häipymättömästi hänen mieleensä ja vaikutti koko hänen
elämäänsä. Rooma oli, silmästä silmään, täyttänyt pojalle yleisen
ihailun huumaavan maljan; nuorukaisena ja miehenä, diadeemi otsalla,
halasi hän yhä uudelleen kohottaa tuon maljan huulilleen.

Nero -- kuten häntä nimitettiin silloin, kun keisari pian senjälkeen
teki hänet pojakseen ja kruununperillisekseen -- oli nyt kansan
lemmikki ja näytti ansaitsevan tämän aseman. Kaikki, jotka olivat
hänen lähellään, olivat ihastuneet hänen kauniiseen ulkomuotoonsa ja
iloiseen, hyväntahtoiseen, melkein naisellisen hentoon luonteeseensa.
Opettajat ylistivät hänen rikkaita sielunlahjojaan ja ahkeruutta,
jolla hän viljeli niitä. Innokkaimmin hän antautui niihin
oppiaineisiin, jotka vaativat kuvittelukykyä. Harvoin hänet nähtiin
toimettomana: vapaahetkensä kirjasta ja ruumiinharjoituksista hän
vietti maalaamalla, muovailemalla, kaivertamalla ja harjoittamalla
runotaidetta.

Ne miehet, joille hänen kasvatuksensa oli uskottu, kirjailija Seneka
ja sotapäällikkö Afranius Burrus, huomasivat kuitenkin, ettei
ollut epäilemistäkään, että nuo loistavat lahjat olivat yhtyneet
turmiollisiin puutteisiin. Ne kaunopuheliaisuuskokeet, joilla tuo
mietelauseita laativa Seneka tahtoi istuttaa totuuden rakkautta
poikaan, osoittautuivat vaikutuksettomiksi: jos tämä oli joutunut
syylliseksi johonkin rikokseen, koetti hän kekseliäällä valheella
suoriutua pulasta, ja ellei se onnistunut, niin hän vaiensi nuhteet
suuteloilla ja parannuslupauksilla, joita ei kai milloinkaan
täytetty. Vanha Burrus, äreä poikaa ja töykeä keisaria kohtaan,
voitti hänen kunnioituksensa, mutta ei hänen luottamustaan. Seneka
taas, jonka olento yhdisti hienoon ja arvokkaaseen ulkomuotoon
jotakin tunteellista, pääsi lähemmäksi nuorukaisen sielua ja
oli hänellä Neron opastajana kaunopuhujataidossa runsaasti
tilaisuutta opettaa tälle stoalaista ihannetta, jota molemmat
opettajat kannattivat ja joka kieltämättä oli omiaan herättämään ja
vahvistamaan siveellistä tahtoa. Useasti kyllä sai oppilas kuulla,
että "hyvää on tehtävä sen itsensä vuoksi palkkaa ajattelematta" ja
että "pahetta on kartettava, vaikkapa se voisikin paeta jumalien
ja ihmisten katseita". Tuo järkähtämätön hyve, jota ei kukistuva
maailmanrakenne, vielä vähemmän rahvaan vimma ja tyranniuhka, voi
säikyttää, esitettiin usein kyllä puhujalavalta vilkkaalle pojalle,
jonka sielu saattoi kuvastella kaikkea jaloa, mutta kuvastimen
tavoin, kuvan jättämättä edes pintaankaan pienintä jälkeä. Jos hän
nautti miehen esittämisestä, jota kohtalo ei voinut masentaa, niin
johtui se siitä, että tuo hahmo olisi näyttänyt komealta pronssissa
tai koturnissa.

Mutta Senekan opeissa oli myös jotakin, joka vieroitti nuorukaisen
niistä. Itse hän oli hellätuntoinen muiden kärsimyksille ja
hyväntahtoinen kaikkia kohtaan, niin kauan kuin tämä ei ollut
vaivaloista; mutta nyt hän kuuli nimitettävän "niitä silmiä
heikoiksi, jotka kyyneltyivät toisten valuessa vettä", ja hän
kuuli sitä verrattavan nauruun toisten nauraessa, haukotukseen
toisten haukotellessa. Sillä samat stoalaiset, jotka julistivat
ihmiskunnan veljeyttä, antoivat vähän taikka eivät ollenkaan arvoa
helläsydämisyydellä sellaisenaan: he eivät kiinnittäneet huomiota
tuohon kauniiseen luonnonlahjaan, ainoastaan siveelliseen ansioon.
Mutta sille, joka ei saavuta jälkimäistä, voi olla turmiollista oppia
halveksimaan edellistä. Vielä enemmän on oppilasta täytynyt loukata
Senekan arvostelut taiteesta. Hän, kuten Cicero, kuten niin moni
muukin roomalainen, kuuluivatpa he nyt stoalaiseen kouluun tai eivät,
saattoi lausua, että taltta ja sivellin olivat Kreikan poikasille
sopivia leikkikaluja, mutta tuskin Rooman miehille, ja ne jotka
kannattivat tätä mielipidettä, lausuilivat kernaasti Virgiliuksen
sanoja:

    Pronssin henkivän -- hellällä kädellä muovatkoon toiset:
    marmoriin vangitut hahmot päästäkööt toiset (niin luulen),
    hienommin lauseensa laatikoot, mitta tarkempi olkoon
    taivaan kierrosta heillä, tähtien synnystä enteet.
    Roomalainen, oi muista! sa synnyit herraksi kansain,
    taitosi ompi se, -- piirille maan sa tarjoat rauhan,
    lyödyille armon sa annat, uhmaajan asehet riisut.

Neron koko elämä osoittaa, että hän ei kyennyt aavistamaan mitään
jumalallista tai edes mitään korkeampiarvoista elämälle muussa kuin
kauniissa muodoissa. Sellaiset lausunnot eivät voineet senvuoksi
muuta kuin ärsyttää häntä. Ne ilmaisivat, että roomalainen kätki
helleeniläistyneen ulkokuoren alle vielä barbaarin, ja Nero teki
elämänsä päämaaliksi karkoittaa sen sieltä. Hän kai luuli siten vain
täyttävänsä sen, mitä kaksi vuosisataa jo oli yrittänyt. Ja tässä hän
osoitti, ellei tahdonvoimaa, jota häneltä puuttui kaikessa muussa,
niin kauneudenkiihkoa, jota kiihoitti hänen luottamuksensa omaan
taiteilijakykyynsä ja hänen unelmansa voitoista kilpaleikeissä, joita
pindarolaiset laulut ylistivät.

       *       *       *       *       *

Italian taidesuojissa on ainakin neljä antiikista teosta,
jotka esittävät Lucius Domitiusta hänen poika- ja ensimäisinä
nuorukaisvuosinaan. Huomattavimmat ovat kaksi Napolin Museo
nazionalessa. Pieni toogapatsas näyttää meille hänet noin
kahdeksanvuotiaana. Kummalliset kasvot osoittaa meille tämä kuva:
piirteet kokonaisuudessaan todistavat vieläkin hennompaa lapsuutta,
jota vastoin otsalla ja silmissä on jo jotakin uneksivaa, mikä
viittaa kesken kypsyvään tunne-elämään. Sen vieressä nähdään
rintakuva Nerosta viisi- tai kuusitoistavuotiaana. Yksikään ei
ole iloisemmin luonut katsettaan maailmaan kuin tämä nuorukainen.
Kaikissa piirteissä elämänriemua, jota haaveellisuus hänen silmissään
pikemmin kohottaa kuin tukauttaa. Otsa niin kirkas, posken syvennys
niin raikas, suu niin hymyävä, koko olento niin naivi ja täynnä
luottamusta tulevaisuuteen, joka on toteuttava hänen ruusuiset
unelmansa, että vain epämieluisesti myöntää itselleen, että nämä
kasvot eivät ole läheskään niin luottamusta herättävät kuin
luottavaiset, ja että tuo pieni pysty ylähuuli kielii esteetisestä
herkkusuusta ja jotakin vielä sen lisäksi. Aseta tämän Neropatsaan
viereen jokin niistä monista, joita on olemassa Markus Aureliuksesta
poikana! Silloin huomaa pimeyttä toisen poikasen hymyn takaa; valoa
toisen miettiväisen ja surumielisen totisuuden takaa.

       *       *       *       *       *

Nero nousi niin sanoaksemme koulunpenkiltä valtaistuimelle.
Hän oli jo ollut jonkun aikaa naimisissa Klaudiuksen tyttären
Oktavian kanssa, mutta ei vielä täyttänyt seitsemäätoista vuotta,
kun pretoriaanit, senaatti ja kansa tervehtivät häntä keisarina.
Viehättävien ominaisuuksiensa takia hän oli suuremmassa määrin kuin
yksikään edeltäjistään, ehkä suuremmassa kuin yksikään seuraajistaan,
kansan uskollisuuden esineenä. Tämän tunteen totisuutta ja voimaa
todistaa se kestävyys, jolla siinä pysyttiin, surumielisyys, joka
henkii kautta sen vihan ja ylenkatseen, jotka vihdoinkin tulivat sen
sijaan, kukkaset, joita tuntemattomat kädet vuosikausia siroittelivat
hänen haudalleen, ja kauan kulkevat tarut siitä, että hän oli elossa
ja jälleen tulisi takaisin sovittamaan kunniakkaalla hallituksella
nuoruutensa hairahdukset ja rikokset.

Maailma riensi nyt riemuiten nuorta Cesaria vastaan ja kilvan
kiirehti näyttämään hänelle kaikkea sitä iloa ja kauneutta, mikä
odotti, että hänen kätensä poimisi ne. Hän näki edessään Rooman
elämän Backuskulkueen, sen nautinnonhaluisen kilvoittelun ja yleiset
juhlat, joita vietettiin valloitettujen maailmanosien aarteilla.
Hän näki myös stoalaisen ihanteen, josta hän opetushuoneessa oli
kuullut niin paljon, mutta ainoastaan muutamien tasavaltalaisten
synkillä kasvoilla, muutamien sotilaitten ankarassa katseessa
ja muutamien viisasten juroissa olennoissa, jotka olivat
vastahakoisina katselijoina ja joita sellaisina kärsittiin, koska ne
muinaisroomalaisen hyveen heikot varjot, joita he heittivät näyttämön
ylle, taittuivat esteetisen vaikuttavasti vasten orgian loistoa.
Voiko ihmetellä, ettei keisari-nuorukaista haluttanut asettua heidän
joukkoonsa, vaan tahtoi hän olla tuon evoe'a huutavan kulkueen
Dionysos ja tehdä valtikan tyrsukseksi, joka saattaisi helleenisen
poljennon huumaukseen ja antaisi telmeelle kreikkalaisen viehkeyden?

Tämän backanaalin osanottajista ei runoilijoiden suunnattomasti
ylistämä muinaisroomalainen hyve ollut muuta kuin lapsi, jonka
entisajan pakollinen kehnous oli synnyttänyt jumalien pelosta.
Mutta miksi olisivat isät kukistaneet maailman, elleivät siksi,
että jälkeläiset nauttisivat siitä? Mitä jumaliin tuli, niin
heidän temppelinsä olivat jäljellä mahtavina suojamuureina
Kreikan taltantuotteiden ympärillä, ja temppelitapojen mystiika
houkutteli enemmän kuin koskaan, sittenkuin naiset olivat huomanneet
suloisemmaksi tehdä syntiä, pyhät tunnehuumaukset kun saattoivat
sovittaa epäpyhiä; mutta jumalat itse eivät nähneet nyt vaivaa
maailman menosta ne kun Epikuroksen luvalla joivat nektariaan
Olympossa.

Isien tapaa ei saanut kunnioittaa edes vanhentuneena elämänmuotona;
se tehtiin naurunalaiseksi kuin vanhanaikainen ja mauton puku. Kuului
asiaan halveksia sen hyviä ominaisuuksia. Saattaa liioittelematta
sanoa, että käytöstapa oli sopusoinnussa sellaisen yhteiskunnan
kansalaisvelvollisuuden kanssa kuin cesarinen Rooma oli.
Itsenäisyyttä ja kunniaa ei ollut ulkopuolella vanhainroomalaisten
ahdasta piiriä, ja kaikki tiesivät, että nuo samat miehet olivat
tyytymättömiä asiain kulkuun ja tahtoivat, vaikkakaan eivät
voineet toivoa, vapauden palauttamista. Eräällä epikurolaisella,
Tigellinuksella, Neron suosikilla, oli kylliksi ajatuksenselvyyttä
näkemään ja kylliksi hävyttömyyttä lausumaan, että se innostus
yleiseen hyvään, jota stoalaisuus teroitti mieliin, uhkasi uutta
valtiomuotoa, ja että parhain kansalainen nykyään oli se, joka ei
välittänyt mistään muusta kuin leivästä ja huvituksista.

Huvituksiin antauduttiinkin kokonaan. Orgia oli kuumeentapainen, ja
siihen oli syynsä olemassa. Tiberiuksen, Kaligulan ja Klaudiuksen
hallitessa oli murhaaminen jatkunut melkein taukoamatta. Ylhäistä
hänen juhlissaan vartioi pyöveli. Toisena päivänä tyhjennettiin malja
Cesarin pöydän ääressä ja toisena vietiin kuolemaan. Tämä oli niin
tavallista. Isku saattoi kohdata milloin tahansa. Senvuoksi eläköön
elämän narrinpeli, eläköön kuoleman! Samoinkuin irstailut "l'ancien
régimen" aikana matkivat barokkityylissä elämää Roomassa tähän
aikaan, niin on ranskalainen "après nous le déluge" vapaa käännös
kreikkalaisesta sanantavasta, joka silloin oli kaikkien huulilla:
"kuolemani jälkeen kaaos!" Kerran kun Nero kuuli sen, huusi hän: "ei,
kaaos minun eläissäni!"

Tällaiseen maailmaan astui nuori ruhtinas, ja itsestään seuraa,
että sen kaikkein huonoimmat ainekset kilvan ryntäisivät tuon
kokemattoman kimppuun etsiäkseen hänen vikojansa, kehittääkseen ne
paheiksi ja saadakseen vaikutusvaltaa niiden palvelijana. Lähin
seurustelupiiri, joka liittyi hänen ympärilleen, kuvasteli ajan
henkeä ja hänen omaansa. Siinä nähtiin epikurolaisuuden ensimäiset
johtajat: Markus Salvinus Oto, suurpiirteinen hekumoitsija; Kajus
Petronius, hekumoitsija elegansissa, ja Tigellinus, hekumoitsija
saatanallisuudessa. Siinä nähtiin myöskin runoilijoita ja
taiteilijoita, ja alussa oli kaikessa esteetinen tunnelma. Jalompia
aineksia ei puuttunut kokonaan: niiden joukkoon on, kaikista
heikkouksista huolimatta, luettava Lukanus, Pharsalian runoilija,
ja tuskinpa on luultavaa, että tämä seura, vaikuttipa se kuinka
vahingollisesti tahansa Neroon, oli huonompi kuin ne muut, jotka
viettivät hurjia juhliaan Rooman palatseissa tai upeitten huviloiden
pylväskäytävissä ja yrttitarhoissa.

Seuran sieluna oli Kajus Petronius, hovin _arbiter elegantiarum_,
sen kaikkivaltias makutuomari ja juhlienjärjestäjä. Nero ihaili
häntä kauan, saattaapa sanoa, naivisti. Hänen seurustelutapansa
oli lumoava, hänen olentonsa ja eleensä olivat täydelliset, hänen
arvostelujaan kirjallisuudesta ja taiteesta ei kukaan vastustanut.
Ajan maku oli ruumiillistunut tässä Rooman kultaisen nuorison
esikuvassa. Hänen esiintymisensä luonteva ja siloitettu vallattomuus
oli sekin sopusoinnussa päivän tunnussanan kanssa: luonnollisuutta
elämässä, luonnollisuutta taiteessa, ja näytti se olevan hienostuneen
luonteen ilmaisumuoto, jonka varma käyttäytymisaisti saattoi viskata
jäykemmät ja juhlallisemmat muodot, joissa seuraelämä ennen oli
liikkunut, romuläjään, johon vanhat periaatteet olivat viskatut.
Jos tämä on sama Petronius, joka on kirjoittanut "Satyrikonin"
-- teoksen, jota 16:nnen vuosisadan ranskalaiset epikurolaiset
niin innokkaasti lukivat -- ja jos hän seurustelussa näyttäytyi
samaksi kuin kirjoituksissaan, niin hän ei ollut hienostuneesta
kyynillisyydestään huolimatta mahdoton hyvään, ja silloin hän on
tähdännyt terävän pilkkansa etupäässä oman koulunsa mauttomampia
ilmiöitä vastaan. Petronius ja hänen ystävänsä nimittivät itseään
epikurolaisiksi, mutta hylkäsivät punnitsevan ja laskevan
epikurolaisen kohtuuden ikävänä ja siis sopimattomana muistuttimena
elämän juhlassa inhimillisestä puutteellisuudesta. Vastoin stoalaisia
he tahtoivat näyttää, että ne, jotka tekevät elämän huvinäytelmäksi,
voivat kehittää yhtäläistä kuntoa ja kuoleman halveksimista kuin
ne, joille elämä on velvollisuudenkoulu. Oto Lusitanian maaherrana,
Petronius Bitynian prokonsulina olivat kunnioitettavia hallitsijoita.
Moni epikurolainen, joka oli heittänyt juhlaseppeleen ja tarttunut
aseisiin, oli taistelutantereella osoittanut miehuutta, joka olisi
ansainnut Burruksen ja Domitius Korbulon ylistyksen. Ja koitti
viimein päivä, jolloin Petronius, samoin kuin Oto, saattoivat
näyttää, että epikurolainen jätti elämän näyttämön yhtä levollisena
kuin stoalainen.

Sellaiset olivat ne elämän esikuvat, jotka määräsivät Neron
maailmankatsomuksen. Nauti tämä maailma, ja kaunista nautinto
taiteella ja sulostuta se osanotolla! Tämä oli parhaimmassa
tapauksessa se käsitys, johon he kohosivat. Uskottiin täydelleen,
että jokainen tätä korkeampi päämaali oli houretta, että
sivistyksellä ei ollut muuta tarkoitusta kuin hienostaa viettejä
ja monistaa nautintokeinoja, ja että kieltäymyksen hyve oli
yhteiskunnalle yhtä tarpeeton kuin se oli yksityiselle raskas.
Yhteiskunnan muodostaa inhimillinen seurusteluhalu ja sitä ylläpitää
itsekkäisyys. Ne edut, joita se tuottaa, ovat sellaisia, että
eivät edes yhteiskuntaa tukevat, saati sitten sitä kuluttavat
jäsenet tahdo elää ilman niitä. Ja kun yksityisen tulee, kuten
vaalipaikalla, panna henkensä alttiiksi kokonaisuuden puolesta,
ovat kunnianhimon kiihko ja mieskurin tavat kyllin voimakkaita
viemään legioonia samoihin urotöihin, jotka muinoin isänmaallisuus
ja velvollisuudentunne synnyttivät. Näitä oppeja julistettiin
silloin Palatinuksen keisarilinnassa, eikä niiltä ole, sittenkuin
se hävitettiin, milloinkaan puuttunut suojaa yltään. Senekan
stoalaisilla puheharjoituksilla ei ollut Neroon muuta vaikutusta,
kuin että ne ärsyttivät häntä äänettömiin vastaväitteisiin; varsinkin
huomatessaan, että opettaja filosoofivaipan alle kätki liian
himokkaan mielen tämän maailman tavaraa kohtaan, ei hän ryhtynyt
taisteluun hänen korkeitten periaatteittensa kanssa. Senekan ja
toisten jaloa elämänviisautta ylistävien tahdonheikkoutta Nero
epäili teeskentelyksi. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän piti
kaikkia teeskentelijöinä, jotka eivät sanoissa ja töissä käsittäneet
oppia lihan vapauttamisesta: hän arvioi ihmisten rehellisyyden ja
luotettavaisuuden sen röyhkeyden määrän mukaan, jolla he ilmaisivat
paheensa. Uusi Dionysos, jota himojen pantterivaljakko veti, tahtoi
nähdä ympärillään ihmiskunnan, joka oli heittänyt yltään teeskentelyn
viimeisen repaleen ja alastomana kuin menaadit seurasi hänen
riemuvaunujaan.

       *       *       *       *       *

Nero ei tuntenut vallanhimoa sellaisenaan, mutta sitä paremmin
aseman arvon, joka lupasi hänelle riemusta runsaan elämän ja hänen
helleeniläistyttämissuunnitelmiensa toteuttamisen. Hallitustaakan
tahtoi seitsentoistavuotias keisari ottaa niin kevyesti kuin suinkin,
epäillen sekä kykyään että haluten iloisempia askareita. Ja niin
juhla seurasi juhlaa Palatinuksella tai keisarillisissa huviloissa
tai kullatuissa aluksissa, joiden kultakoristeiset, purppuraanpuetut
soutajat, jotka olivat valitut Aasian kauneimpien nuorukaisten
joukosta, kuljettivat sävelien soidessa Cesaria ja hänen hilpeätä
seuraansa Tiberiä alas ja pitkin Bajen ja Napolin paratiisin-ihania
rantoja. Neron toisena hallitusvuotena muuttuivat nämä huvittelut
öisiksi retkeilyiksi ja koirankuriksi Rooman kaduilla ja matkoiksi
Milvius-sillan luona oleviin ulkoravintoloihin, huvituksiksi, jotka
synnyttivät tappeluita ja muita suuttumusta herättäviä mellakoita,
jollaisessa kerran tapahtui, että valhepuvussa oleva keisari sai
perusteellisen selkäsaunan eräältä kansalaiselta, jonka vaimoa
hän oli solvannut. Jos mies olisi vaiennut, olisi Nerokin tehnyt
samoin; mutta hän oli kyllin epäviisas ja lähetti keisarille
anteeksipyyntökirjeen, ja kun siihen vastattiin, että hän oli Cesarin
epäsuosiossa, seurasi hän viittausta ja päätti päivänsä. Tuollaiset
tapaukset eivät kuitenkaan järkyttäneet toivoa, että vuosia
seuraava vakaantuminen tekisi Nerosta erinomaisen ruhtinaan. Kansa
piti vilkkaasta nuorukaisesta, joka tahtoi nähdä kaikki iloisina
ja siroitteli aarteensa joka suunnalle. Vakavat henkilöt hänen
ympäristössään kiinnittivät huomionsa niihin yksinäisiin vaelluksiin,
joita hän mielellään teki kauniissa seuduissa, pitäen niitä
merkkinä siitä, että hän kohta kyllästyisi meluaviin huvitteluihin.
Hän ei vetäytynyt myöskään kokonaan asemansa velvollisuuksista.
Senaatin neuvotteluissa hän oli usein läsnä ja harjoitti hyvällä
arvostelukyvyllä tuomarintointaan. Hallituksen periaatteita koskevat
lupaukset, jotka hän oli tehnyt, täytettiin. Hovi ja valtio, jotka
olivat sekoitetut Klaudiuksen hallitessa, eroitettiin; senaatti
sai jälleen ratkaisuvaltansa; veroja vähennettiin ja erinomaisia
lakeja säädettiin. Trajanuksella oli tapana sanoa Neron viidestä
ensimäisestä hallitusvuodesta, että ei ole ollut parempia kuin
ne. Kunnia sellaisen miehen sellaisesta arvostelusta langennee
ensi sijassa Senekan ja Burruksen osalle, jotka olivat keisarin
neuvonantajia kuten ennen hänen opettajiaan; mutta osa siitä on kai
kuitenkin tuleva sille, joka turvautui heihin ja itse kauan turvasi
heitä heidän vihollisiltaan ja kadehtijoiltaan. Älköön unohdettako,
että nuorukaista ympäröivät ystävät, jotka huvituksen ja esteetisen
haaveilun naamarilla peittivät kunnianhimoisia ja ahnaita aikeita
ja alati yllyttivät häntä kysymyksillä: sinäkö olet se, jonka tulee
totella Senekaa ja Burrusta, vai heidänkö tulee totella sinua? Oletko
koulupoika vai keisari?

Niistä laeista, joita säädettiin, mainittakoon petroninen, joka
kielsi orjanomistajan ilman laillista tuomiota luovuttamasta orjaa
taisteluun petoeläimien kanssa. Huomaamme eräästä kohdasta Senekan
kirjoituksissa -- ja tästä ovat Rooman historioitsijat vaienneet
-- että Neron huolenpito epävapaasta yhteiskuntaluokasta ulottui
paljon pitemmälle: hän perusti erityisen viran orjien suojaksi heidän
isäntiensä puolelta tulevaa mielivaltaa, ilkeyttä ja julmuutta
vastaan. Keisarin halu antaa kaikille turvattu sija ihmiskunnan
suuren juhlapöydän ääressä toimi tässä yhdessä Senekan oppien ja
niiden jalojen pyrkimysten kanssa, jotka roomalaisen lainopin alalla
olivat stoalaisen koulun tunnusmerkkeinä.

Tunnettuahan on, että ihmisteurastusta Rooman amfiteatterissa
jatkui jonkun aikaa kristittyjen keisarien hallitessa ja että
Honorius vasta kielsi sen, sittenkuin eräs itämainen munkki oli
joutunut siellä osoittamansa säälin uhriksi, mikä kiihoitti hänen
katseluhaluisten uskonveljiensä raivoa. Älköön silloin salattako
sitä kunniaa, joka tulee Nerolle senvuoksi, että hän tahtoi ja
uskalsi riistää kansalta sen luulotteleman oikeuden amfiteatterin
verisiin huvituksiin ja muutti gladiaattorileikit viattomiksi
aseharjoitusnäytöksiksi! Koko hänen elinaikanaan ei arenalla surmattu
ketään, ei edes kuolemaan tuomittua rikollista. Tämä oli lempeyttä,
jota Rooman historioitsijat, samoin kuin heidän aikalaisensa,
pitivät vähäpätöisenä tai ihan arvottomana, ja minkä yksi heistä
vain sivumennen mainitsee; mutta meidän aikamme pitäisi voida toisin
tuomita. Flavilaiset keisarit antoivat jälleen roomalaisille heidän
lempihuvituksensa ja suuressa amfiteatterissa, jonka he rakensivat
Neron kultaisen talon lammen yli, vuoti veri virtanaan Tituksenkin
hallitessa, hänen, jota nimitettiin "ihmissuvun hekumaksi", ja
jonka kuvapatsaan juurelle Villa Borghesessa antiikinen taiteilija
on asettanut mesileivän merkiksi hänen sielunsa suloudesta. Neron
ansiota tässä asiassa ei erikoisesti vähentäne se, että hänen
vastenmielisyytensä näytelmiä kohtaan, joissa palkattu roskaväki,
sotavangit, orjat ja rikolliset kiihoitettiin toisiaan vastaan
ärsyttääkseen katselijain petomaista vaistoa, oli oikeastaan vain
nurja puoli hänen rakkaudestaan helleenisiin leikkeihin, missä
vain vapaasyntyiset ja moitteettomat miehet ja nuorukaiset saivat
esiintyä ja missä kansa sai iloita niistä neron, voiman ja kauneuden
kukkasista, jotka joka olympiaadi puhkesivat sen elämänpuun latvaan.

Sanaa majesteettirikos, jolla alhaiset ilmiantajat Tiberiuksen,
Kaligulan ja Klaudiuksen päivinä olivat pitäneet Roomaa pelossa
ja tuottaneet turmion niin monelle, ei kuultu Neron hallitusajan
ensi puoliskolla. Kielet olivat päästetyt valloilleen, ja
niiden hillittömyys kohdistui usein itse keisariin. Toreilla ja
kylpypaikoissa saatettiin yhtä hyvin kuin yksityisissä piireissä
lukea ja laulaa pilkkalauluja, joita nimensä maininneet tekijät
olivat sepittäneet Nerosta. Saattoipa niitä esittää hänelle
itselleenkin, ja ainoa tapa, millä hän kosti niiden kirjoittajille,
oli se, että hän mittasi heille samalla mitalla ja antoi ystäviensä
levittää kautta kaupungin niitä häväistyskirjoituksia, joita hän
oli sommitellut panettelijoita vastaan. Suetonius huomauttaa hyvin
merkillisenä asiana, että Nero koko elinaikanaan ei ollut ketään
kohtaan niin ystävällinen kuin niitä, jotka olivat ahdistaneet
häntä pilkalla ja häväistyksellä. Suetonius on kuitenkin hiukan
liioitellut; sillä sittenkuin syytökset majesteettirikoksesta
jälleen olivat tulleet käytäntöön -- mikä tapahtui vastoin keisarin
tahtoa -- näyttää hänen ympäristönsä pakottaneen hänet toiseen
käsitykseen arvonsa pyhyydestä, ja silloin saattoi olla vaarallista
ärsyttää Cesaria. Runoilija Persiuksen laulujen julkaisija meni
varovaisuudessa niin pitkälle, että muutti sanat: "Kuningas
Midaalla on aasin sievät korvat" viattomammaksi kysymykseksi, eikö
frygialaisen ruhtinaan kohtalo koskenut kaikkia lukijoita. Totta
on kuitenkin, että Nero elämänsä synkimpänä aikanakin saattoi
kärsivällisesti kestää kuulemansa soimauksen, jos kukaan rohkeni
antamaan hänelle sellaista.

Kaikissa maissa, joihin kreikkalainen sivistys oli ennättänyt, oli
nyt kolme vuosisataa tunnettu melkein sairaloista kaipuuta ainiaaksi
kadonneen muinaishelleenisen elämän ihanuuteen. Kuninkaat haaveksivat
vanhan Hellaan tasavaltalaisista, ottivat arvonimiensä joukkoon sanan
filhelleeni ja pitivät kunnianaan saada nimensä Ateenan porvarien
luetteloon korvaukseksi siitä, että olivat kaunistaneet kaupunkia
temppeleillä ja muistopatsailla. Järkiperäinen Cicero tunsi jalkainsa
alla pyhän maan polkiessaan Attikan mannerta. Voimakkaimmin oli
tämä kaipuu kuitenkin vallannut Rooman kauneutta haaveksivan nuoren
imperaattorin. Nero ymmärsi, että huolimatta helleenisyyden kaikista
voitoista myytin, tarun, historiankirjoituksen, kaunopuheisuuden
ja runouden aloilla, huolimatta innosta, joka kehoitti katsomaan,
ostamaan ja jäljittelemään Kreikan maalauksia ja marmoriteoksia,
oli kreikkalainen sivistys Rooman elämälle vielä samaa kuin
helleeniset rakennusmuodot monelle Rooman palatsille: se oli
dekoratiivinen, mutta ei konstruktiivinen elementti. Taide ei ollut
Roomassa kansan luonnonvietin ilmestys, vaan huvitus, toisinaan
myöskin "sivistyneiden" tutkimuksen esine; se oli ja pysyi siellä
ulkomaalaisena taimena, jota ylhäiset hoitivat samalla huolenpidolla
kuin afrikalaisia kasvia puistoissaan. Apelles, vaikkakin oli
keksinyt sananparren: "suutari, pysy lestissäsi", uskoi, että rahvaan
arvostelu taiteen tuotteista oli pätevämpi kuin taiteilijain.
Roomassa taas rahvas oli _profanum vulgusta_, jonka yläpuolella
oli tuntijain luokka, joka antoi itselleen nimen _Sapientes viri,
sapiens_ sanan alkuperäisimmässä merkityksessä. Sama ilmiö, jonka
kohtaa kaikkialla, minne taide on tuotu eikä voi siellä oikein
koteutua.

Nerolla oli nyt se nuoruudenrohkea usko, että hän kansaa esteetisesti
kasvattamalla saattoi tehdä Roomasta Ateenan. Näyttämön, arenan,
luentosalien ja vastaperustettujen kymnaasioiden piti tehdä tämä
ihmetyö. Julkiset leikit aateloitaisiin korkeampien säätyjen
esiintymisellä niissä; itse tahtoi keisari, kilpaillen muiden kanssa
kauneuden voitonseppeleistä, taittaa niskat muinaisroomalaiselta
ylpeydeltä taiteen harjoittajia kohtaan. Hänen vanha neuvonantajansa
varoitti häntä kiirehtimästä tätä yritystä ja onnistui vähäksi aikaa
hillitsemään hänen intoaan; mutta se kävi sitä voimakkaammaksi,
kun pato oli murrettu, ja upotti hänet ja hänen valtaistuimensa
pyörteisiinsä.

Roomalaisten ruumiinharjoitusten tarkoituksena oli yksinomaan
kartuttaa sotaista kuntoa. Mutta Nero tahtoi yhdistää niihin sen
kreikkalaisen voimistelun, joka muodosti jäsenet kauniiksi ja
antoi ryhdille ja liikkeille suloa. Vanhainroomalaisten harmi
tästä kaikuu vielä Tacituksen vuosikirjoista. Antaakseen kansalle
käsityksen siitä aistista, jolla helleenit suorittavat asetanssinsa,
kutsui hän kreikkalaisia nuorukaisia Roomaan, antoi heidän esittää
pyrriike-tanssin ja palkitsi heidät Rooman kansalaisoikeuksilla.
Itse hän antoi kansan katsella ruumiinharjoituksiaan Marskentällä,
antoi voimistelujuhlanäytöksiä Septa Juliassa (Via latan varrella
Kapitoliumin pohjoisrinteen alla) ja perusti omalla kustannuksellaan
komeita kymnaasioita Antiumiin, Bajeen ja Ravennaan.

Rooman teatteri oli alhaisella kannalla. Klassilliset taideteokset,
niin kreikkalaiset murhenäytelmät kuin roomalaiset mukailut
attikalaisista huvinäytelmistä, viettivät kituvaa elämää
pantomiimien, koreiden ja tuhmien tenhonäytelmien, Laureoluksen
kaltaisten rikosnäytelmien ja karkeiden realististen ilveilyjen
rinnalla. Jos sellaisessa kappaleessa sattui tulipalo, niin
rakennettiin talo, varustettiin se kallisarvoisilla talouskaluilla ja
sytytettiin tuleen, ja kansa katseli huvikseen, kuinka näyttelijät
kaikin voimin ryöstivät liekkien keskellä. Nero, joka saattoi nauttia
moisesta, tahtoi kuitenkin elvyttää dramaatisen taiteen, ja luuli
voivansa tehdä sen siksi, mikä se oli ollut helleenien keskuudessa.
Tätä tarkoitusta varten hän perusti juvenaaliset leikit, joissa
draama oli pääasiana, ja hän esiintyi itse laajalle, mutta vielä
suljetulle piirille näyttelijänä.

Nuo tähän saakka niin ra'at ja kamalat gladiaattorinäytökset oli
hän, kuten äsken mainittiin, kesyttänyt vahingottomiksi leikeiksi,
joissa Rooman etevimpien sukujen jälkeläiset näyttivät taitavuuttaan
aseiden käytössä. Eräässä tilaisuudessa nähtiin Neron amfiteatterissa
Marskentällä neljänsadan senaattorin ja kuuden sadan ritarin ottavan
osaa miekkaleikkeihin. Nerolle kai kangasti kauan tämä päivä
roomalais-helleenisen aikakauden aamuruskona. -- Mutta kuinka Tacitus
jyrisee, ja kuinka monilla kömpelöillä vastalauseilla Kassius Dio
turhaan koettaa saada meidät itkemään Rooman alennusta sinä päivänä!

Viidentenä hallitusvuotenaan otti keisari sen askeleen, jota hän
luultavasti piti ratkaisevana Rooman helleeniläistyttämiseen,
pannessaan toimeen Neron leikkien nimellä jäljittelyn Olympian
leikeistä. Neronit vietettäisiin kuten nämäkin joka viides vuosi
ja kuuluisi niihin kilpailuja runotaiteessa, kaunopuheisuudessa,
musiikissa, voimistelussa, ratsastuksessa ja ajotaidossa. Kaikin
voimin koetettiin, että näistä leikeistä olisi muodostunut Rooman
kansan suuruudelle arvoinen juhlatilaisuus. Keisari kilpaili itse ja
voitti latinalaisessa kaunopuheisuudessa ja runoudessa, samoin myös
sitransoitossa. Kaikki esiintyjät ja katselijain suuri joukko olivat
kreikkalaiseen pukuun puetut, ja näytti jonkun aikaa jälkeenkinpäin
siltä, kuin se poistaisi roomalaisen vaateparren jokapäiväisestäkin
käytännöstä.

Neron helleeniläistyttämissuunnitelmalla näytti olevan mitä parhain
menestys. Sitä kohtaan, jota meidän päivinämme katsottaisiin
taiteen sovelluttamiseksi elämään, oli innostus, liian kuuma
ollakseen kestävä, vallannut ylhäiset. Kaikki, sanoo Kassius
Dio, harjoittelivat sitä, mihin luulivat kelpaavansa. Miehillä,
aviovaimoilla, tytöillä ja pojilla oli erityiset harjoituskoulunsa,
ja ne, jotka eivät voineet esiintyä muutoin, liittyivät näytelmien
kuoroihin.

Mutta pinnan alla kävi syvimmän harmin virta näitä keksintöjä
kohtaan, joissa Kreikka kosti Roomalle tappionsa. Uusi Hion
Tiberin varrella ikäänkuin näki muuriensa vielä kerran aukenevan
Pallas Ateenalle tulevalle petokselliselle uhriannille. Toogaa
kantavat Laokoonit kirosivat mutisten danaoiden pahoja lahjoja,
Rooman Kassandrat ennustivat maailman loppua, ja vastustajaryhmä
muodostui, joiden nurina kuului niiden suosionosoitusmyrskyjen
halki, jotka seurasivat hovin makua. Niille, jotka moittivat
keisaria, vastattiin näillä kysymyksillä: "Eivätkö puhujien ja
runoilijoiden voitonpalkinnot ole omiaan kannustamaan neroja
kilpailuun? Eikö jumalainen tietäjä Apollo seiso laulajan ja
sitransoittajan koristuksissa sekä Rooman että Kreikan temppeleissä?
Eikö nelivaljakkoisen biigan ajaminen ole kuninkaallinen taito, jota
muinaisajan ruhtinaat harjoittivat, runoilijain laulut ylistivät ja
joka oli jumalille pyhitetty?" -- Se seikka, että nurisevain täytyi
vastata myöntävästi näihin, ei jäähdyttänyt heidän suuttumustaan.

       *       *       *       *       *

Jos nuori keisari oli unelmoinut elämänsä autuaalliseksi, niin hän
pian sai luopua tästä harhaluulostaan. Ei ole epäilemistäkään,
että hän nousi valtaistuimelle toivoen jättävänsä jälkimaailmalle
kerran muiston ihmisystävällisestä ruhtinaasta, ja silloin voi
kuvitella hänen tunteitaan, kun hän, tuskin vielä diadeemin
kantajana, sai kuulla, että kuolemantuomioita oli jo pantu täytäntöön
hänen nimessään, ja että vielä useampia oli tekeillä, ellei hän
kiireellisesti puuttuisi asiaan. Se oli Agrippina, Neron äiti,
joka tahtoi vihkiä poikansa hallituksen vihollistensa verellä.
Hänet saatiin estetyksi ja hänen täytyi luopua aikeen täytäntöön
panosta; mutta tästä hetkestä saakka jatkui sekä äänettömästi että
julkisesti katkeroitunut taistelu vaikutusvallasta Neroon toiselta
puolen hänen, toiselta Senekan ja Burruksen välillä, ja kaunis
kun Agrippina vielä oli, niin väitetään, että hän ei kammonnut
häpeällisimpiäkään keinoja turvatakseen tämän vaikutuksen itselleen.
Tuntiessa inhimillisten tunteitten sofistiikan näyttää uskottavalta,
että hän kuvitteli mielessään tarkoittavansa yksinomaan poikansa
parasta. Hän oli tuntenut Lucius Domitiusta kohtaan tämän poikana
ollessa kiihkeätä hellyyttä ja kieltämättä osoittanut parhaimmalla
mahdollisella opettajain valinnalla toivovansa, että poika kasvaisi
siveellisesti voimakkaaksi. Ei hän myöskään laiminlyönyt, kun keisari
oli suostunut ympäristönsä houkutuksiin, lisätä omia sanojaan
opettajain nuhteisiin, jotka tämä, ollen vielä monessa suhteessa
poikamainen, vastaanotti häpeästä punehtuen ja luvaten parannusta.
Mutta hillitön kunnianhimo oli kuitenkin äidin kaikkien tekojen
vaikuttimena. Niinpä kutsuttiin senaattorit kuriasta keisarin
linnaan, jotta hän, kätkeytyneenä erään esiripun taakse, voisi
seurata heidän neuvottelujaan. Eikä hän aina kärsinyt esirippuakaan
itsensä ja valtion asioiden välillä. Eräässä Neron juhlallisessa
armenialaisten lähettiläitten vastaanotossa astui Agrippina esiin
jakaakseen valtaistuimen keisarin kanssa: läsnäolijat seisoivat
hämmästyksestä liikkumattomina, mutta Seneka, ainoa joka ei
kadottanut mielenmalttiaan, pyysi ruhtinasta rientämään äitiään
vastaan ja -- sanoo Tacitus -- esti siten häpeällisen kohtauksen. Kun
Nero, joka aina oli tuntenut vastenmielisyyttä puolisoansa Oktaviaa
kohtaan, rakastui erääseen kauniiseen vapautettuun orjattareen,
Akteen, ja sanottiin hänen tahtovan korottaa tämän valtaistuimelle,
ja kun Pallas, äidin suosikki, erotettiin hovivirastaan, ja ne Neron
ystävät, joita hän piti vaarallisimpina vastustajinaan, näyttivät
saavuttavan yhä suuremman vaikutusvallan häneen, muuttui Agrippinan
rakkaus vihaksi. Nyt hän ei kehoittanut, rukoillut eikä hyväillyt
enää; hän paljasti pojalle ne rikokset, joilla oli valmistanut tälle
tien valtaan, ja uhkasi kertoa sen kaikille. Hän uhkasi tarttua
Britannikuksen, oikean vallanperijän käteen, mennä hänen kanssaan
pretoriaanien leiriin ja rukoilla näitä säälimään hyljättyä keisarin
poikaa.

Tämä uhkaus lienee vienyt nelitoistavuotiaan Britannikuksen hengen.
Keisarillisella aterialla ojennettiin hänelle, niin väitetään,
juoma, jonka vaikutuksesta hän yhdellä erää menetti puhelahjan
ja hengityskyvyn. Hämmästyneet vieraat rauhoittuivat Neron
vakuutuksesta, että se oli kaatumataudin kohtaus, jota poika oli
pienestä pitäen potenut, ja lyhyen keskeytyksen jälkeen oli iloinen
mieliala jälleen palannut pitoihin. Mutta kaupungilla levisi huhu,
että Britannikus oli kuollut myrkkyyn. Kuiskailtiin, että Nero oli
syyllinen, ja näiden kuiskijain joukossa oli monta, jotka eivät
pitäneet asiaa niin erittäin paheksuttavana, "sillä veljesriidathan
olivat niin tavallisia ruhtinassuvuissa, ja valtion etu saattoi
vaatia, että kasvava valtaistuimellepyrkijä ajoissa poistettiin".
Oppi "raison d'État'sta" ja "kahdesta moraalista" oli, kuten näkyy,
syöpynyt roomalaisten lihaan ja vereen. Oltiin tietävinään, että
myrkynsekoittajatar Lokusta oli kutsuttu vankilasta Neron luo
myrkkyä valmistamaan; oltiin tietävinään sen centurioonin nimi,
joka oli noutanut Lokustan; niin, toreilla ja kylpylaitoksissa ja
partureissa tiedettiin niin monta sivuseikkaa tähän tapaukseen,
ikäänkuin syyllinen itse olisi kierrellyt ja tuttavallisesti kertonut
tiedonsaaneille kaikki, mitä kahden kesken oli tapahtunut tässä
salaperäisessä asiassa.

Tässä olemme joutuneet kohtaan, missä tämän teoksen kirjoittajan
tulisi nöyrästi luopua kynästä ennemmin kuin väittää kuuluisia
historioitsijoita vastaan ja saattaa itseään epäilyksenalaiseksi
siitä, että hän on koettanut pestä puhtaaksi yhden historian
onnettomimmista neekerilapsista. Kuitenkin olkoon kysymys sallittu,
eikö ole liiankin mahdollista, että julilais-klaudilaisen suvun
flavilaisen jälkeläisen liehakoiminen yhdistyneenä siihen
vaikutukseen, minkä kauhu, viha ja pöyristyttävien uutisten
tavoittelu tekevät mielikuvitukseen, on kutonut Neron kuvan ympärille
taruja, jotka teräväjärkisyys ehkä vielä kykenisi osittain erottamaan
todellisuudesta. Eikö asian laita ole niin, että roomalaiset
aikakirjain kirjoittajat, silmälläpitäen Neron myöhempää elämää,
ovat luulleet, että hän jo nuorukaisena, poikana, ei ainoastaan ole
kyennyt kaikkeen, vaan on ollut osallisena kaikkein pahimmassa,
mikä on pantu hänen äitinsä syyksi. Eivätkö flavilaisen ajanjakson
historiankirjoittajat ole Tacituksen tiedonlähteitä? Ja mitä tämä
ylevämielinen ajankuvaaja kertoo vain empien ja huhuna, eikö se
ole jo varmaa Suetoniukselle ja muille? On todennäköistä, että
Burrus kuoli siihen pitkälliseen kaulatautiin, josta sekä Tacitus
että Suetonius kertovat, mutta eikö viimeksimainittu lausu, samoin
kuin hänen jälkeensä Kassius Dio, vähääkään varomatta, että Nero
lähetti vanhalle opettajalleen myrkkyä? Eivätkö he sano, että Nero
potkaisi kuoliaaksi toisen puolisonsa, Poppea Sabinan, vaikkakin
Tacitus tietää kertoa, että keisarin muutamien salaisten vihamiesten
väittäessä tätä toiset vakuuttivat, että Poppea oli kuollut myrkkyyn?
Ja itse ei Tacitus usko, että Nero tahallisesti olisi aiheuttanut
hänen kuolemansa, "sillä hän toivoi lapsia ja rakasti vaimoaan
intohimoisesti". Kuvauksissa Britannikuksen kuolemasta on monia
ristiriitaisuuksia. Kiinnittämättä huomiotani siihen seikkaan, ettei
Subrius Flavus eikä Julius Vindex, syyttäessään Neroa niin monesta
muusta rikoksesta, syytä häntä veljenmurhasta -- seikka, joka ei ole
suuriarvoinen, kun näiden miehien sanat ovat luultavasti esitetyt
roomalaisten kirjailijain tavallisella vapaudella -- uskallan
kuitenkin olla sitä mieltä, että äidinmurha on Neron ensimäinen rikos.

Tällä en ole tahtonut väittää mahdottomaksi Neron syyllisyyttä
Britannikuksen kuolemaan. Olen vain tahtonut tuoda esiin Kassius
Dion toisessa yhteydessä olleen lausunnon siitä, että "mahdollinen
kerrottiin todellisena ja todennäköinen totena".

Neron julmuus on käynyt sananparreksi. Mutta se julmuus, joka
nauttii toisten tuskasta -- hekumoitsijain ja hysteeristen naisten
julmuus, joiden hermoja tuskan ja veren näkeminen kiihoittaa --
oli Nerolle vierasta: hän kuoli liian nuorena ja terveydeltään
liian murtumattomana langetakseen siihen. Hänen harteilleen ei voi
myöskään sälyttää jonkun Kaligulan roistoluonnetta, joka murhasi
senvuoksi, että hänellä oli siihen valta. Yhtä vähän häntä voidaan
syyttää julmuuden tavallisimmasta lajista, jonka töitten maksuhalu
ja kostontunne synnyttävät, ja joka kaikkina aikoina on päässyt
valtaan lainsäädännössä, sitä suuremmassa määrässä mitä raaempi tai
pelkurimaisempi aika on ollut. Hän oli päinvastoin pitkämielinen ja
anteeksiantavainen, milloin vain saattoi vaaratta ja uhrauksitta
olla sitä. Mutta herttainen luonne ilman siveellisten periaatteiden
tukea on aivan liian epäluotettava elämän koettelemuksissa. Sen
näkee parhaiten niin sanotuista luonnonkansoista, joissa julmuus
voi äkkiä puhjeta esiin kesken ihmissielun kauniiden ominaisuuksien
naiveja ilmauksia. Ja huolimatta kaikesta mässäämisestään
ylenmäärin hienostuneen sivistyksen muodoissa oli ja pysyi Nero
"luonnonihmisenä". Kun itsesäilytysvaisto heräsi, kun hän näki, että
hänen elämäänsä uhattiin tai elämän nautinnon ehtoja, menetti hän
tajuntansa; kuvitteluvoima, joka voi tehdä odotetut onnettomuudet
pahemmiksi kuin tapahtuneet, valtasi hänet, ja jos hänen ympäristönsä
silloin oli sellainen, että se kiihoitti häntä sensijaan että
olisi ehkäissyt, niin hän iski armotta. Ajan tunnuslauseena oli
sitä paitsi kaikin keinoin etsiä nautintoa ja karttaa tuskaa.
Mutta epikurolaisuuden villi-ihmiselle, jonka käteen oli asetettu
maailmanvaltikka, oli kärsimysten syiden poistaminen melkein samaa
kuin niiden välttäminen. Jos hän epäili astua askeleen toisesta
toiseen, niin oli olemassa peloittavia, rohkaisevia ja hyväileviä
ääniä, jotka vannottivat hänen tekemään niin ja tuntuivat olevan
oikeassa, sillä sittenkuin hän oli astunut rikoksen Rubikonin yli,
riensi kaikki riemuiten häntä vastaan. Ja se arvokas levollisuus,
jolla stoalainen kävi kuolemaan, se ärsyttävä kevytmielisyys,
jolla epikurolainen jätti elämän juhlan, olivat yhtä paljon omiaan
uskottelemaan tyrannille, että kaikki, elämä ja kuolema ja tuomio
elämästä ja kuolemasta, oli leikkiä.

Neron vuosikausia kestänyt tuska Agrippinan vehkeilyjen vuoksi johti
useasti hänen ajatuksensa etsimään keinoa, miten päästä äidistä
vapaaksi; mutta äidinmurhaan hän ei olisi ehkä milloinkaan kypsynyt,
ellei olisi joutunut Poppea Sabinan, Rooman kauneimman naisen,
demoonisen vallan alaiseksi. Vain Neron luonteen kevytmielisyys
voi selittää sen, että hän, jota alati vireillä olevat juonittelut
ympäröivät, joka oli keskipisteenä äidin ja diadeemia tavoittelevan
rakastajattaren välisessä hurjassa taistelussa, siinä taistelussa,
jota hänen opettajansa ja neuvonantajansa, jotka koettivat palauttaa
häntä velvollisuuden tielle, ja irstailevat seurakumppanit kävivät,
jotka juonittelivat kaikkia niitä ja sisällisesti toisiaan
vastaan -- että hän huolimatta kaikesta tästä saattoi antautua
niin sydämellisesti kuin hän sen teki pilaan ja juhliin ja
taiteenharjoituksiin ja helleeniläistyttämisunelmiin. Mutta koitti
päivä, jolloin tämä taistelu kävi hänelle sietämättömäksi, jolloin
hän ei kauemmin voinut kuunnella Poppean soimauksia siitä, että hän
oli "holhouksenalainen raukka, toisten tahdon orja", eikä voinut
vastustaa tämän naisen rukouksia, hyväilyjä ja kyyneleitä, vallankin
kun tällä oli ystäviä, jotka peloittivat keisaria kansan vihalla
"Agrippinan hallitusta" kohtaan, sekä kun tämä saattoi lähettää Neron
luo viettelijän, hänen entisen opettajansa Anicetuksen, joka hänen
lapsuutensa ystävyydestä takoi aseen hänen elämänsä aiheuttajaa
vastaan, ja, kun hetki oli tullut, esitti suunnitelman, miten
Agrippina voisi kadota kuplankaan ajan virralla ilmaisematta millä
tavoin.

Jos Rooman valtiosanomalehti _Acta Diurna_ olisi vielä saatavissa,
voisi vuoden 59 kokoelmasta lukea, että "eräs murhamies, Agerinus
(eräs Agrippinan uskotuista palvelijoista), oli tavattu Cesarin
luona miekka kädessä, ja että hänen hallitsijattarensa, tuntien
tunnonvaivaa aikomansa rikoksen johdosta, oli itse sovittanut
syyllisyytensä". -- Toisin sanoen: Agrippina oli kuollut, ja
kaikki hyvät kansalaiset olivat velvolliset uskomaan, että hän
murhayrityksen jälkeen poikaansa vastaan oli itse lopettanut
elämänsä. Toisin tietävät kuitenkin roomalaiset historioitsijat
kertoa.

Nero ja hänen hovinsa oli läsnä Minervajuhlassa Bajessa. Agrippina
kutsuttiin sinne, ja keisari antoi hänelle panna kuntoon Baulin
maatilan lähellä Misenoksen nientä. Äiti tuli, Nero oli häntä
vastaanottamassa ja toimeenpani hänen kunniakseen juhlan, joka kesti
myöhään yöhön. Hänet saatettiin senjälkeen erääseen upeaan laivaan,
jonka piti viedä hänet Bauliin. Laiva oli niin rakennettu, että se
vaivatta saatettiin upottaa. Tähtikirkas yö ja ilman ja meren tyyneys
olisivat kuitenkin tehneet haaksirikon epäillyttäväksi; ryhdyttiin
senvuoksi toiseen toimenpiteeseen ja lastattiin hänen hyttinsä
yläpuolella oleva katto niin kovin, että se murtui. Eräs mukana oleva
hovinainen murskaantui; toinen hovinainen, joka istui ruhtinattaren
jalkojen juuressa, joutui laivan vyörähtäessä veteen, ja soutajat
iskivät airoilla hänet kuoliaaksi; mutta itse Agrippinan onnistui
pelastua murhamiesten käsistä uimalla, ja hänet nostettiin erääseen
vastaantulevaan veneeseen. Ensi tiedon saapuessa suunnitelman
epäonnistumisesta lähettää pelästynyt Nero Anicetuksen sotamiesten
kera Bauliin. Ne murtautuvat Agrippinan makuuhuoneeseen ja surmaavat
hänet kepiniskuilla ja miekanpistoilla.

Sanoessaan jäähyväisiä äidille oli Nero sulkenut hänet syliinsä ja
suudellut hänen suutaan ja poveaan. Tacitus, joka kertoo tämän, ei
tiedä, tuleeko hänen nähdä siinä huippuunsa kehitetyn teeskentelyn,
vai "pidättikö perikatoonsa rientävän äidin viimeinen näkeminen pojan
sydämen sen koko hurjuudella hänessä kiinni". Viimemainittu otaksuma
tuntuu meistä olevan täydellisesti sopusoinnussa Neron luonteen
kanssa. Psykoloogisesti niin hienoa huomautusta ei tapaa, paitsi
Tacituksella, milloinkaan keisarillisen Rooman henkisesti köyhillä
historiankirjoittajilla.

Kun rikos oli tehty, valtasi kauhu Neron. Ne rauhalliset hetket,
joita hänen myöhemmän elämänsä varrella saattoi olla, olivat vain
aselepoa alati vaanivien tunnonvaivojen välillä. Joskin epikurolaiset
opit, irstailevat huvitukset ja haaveilu kauneudenmaailmasta,
joka ei sisältänyt muuta kuin kauneutta, olivat tukauttaneet
hänen siveellisen luonteensa sen idulla ollessa, niin oli hänen
kuvitteluvoimansa sitä elävämpi. Hän näki unissaan ne äidin rinnat,
joista lapsi oli saanut ravintonsa, ja jotka nuorukainen oli
lävistänyt. Hän kutsutti noitia itämailta manaamaan ja sovittamaan
murhatun varjoa; mutta tämä karkoitti unen hänen vuoteeltaan ja
levon hänen valveillaolostaan. Läheisimmiltään hän ei voinut salata
niitä tuskia, joita kärsi: hän kertoi itse, että näki nukkuessaan ja
valveilla ollessaan raivottaria käsissä palavat soihdut ja heiluvat
ruoskat. Tehdessään taidematkansa Kreikkaan, ei hän uskaltanut saapua
eleusilaisiin mysteerioihin, sillä hän tunsi, että hän olisi paennut
airuen huutaessa: "syylliset ja rikolliset pysytelkööt kaukana!"
Bajeen hän ei palannut milloinkaan: niiden rantojen näkeminen, joilla
rikos oli tehty, oli hänelle sietämätöntä. Poppea Sabina, joka oli
luullut, että ensimäinen este hänen ja keisarillisen korkeuden
välillä oli poistettu, huomasi pettyneensä odotuksessaan, ja täytyi
hänen vielä vuosikausia, vaikkakin Neron lumoutunut sydän oli hänen
tukenaan, taistella saavuttaakseen päämaalinsa.

       *       *       *       *       *

Nero antoi mielellään kuvata itseään Apollona, runotaiteen, laulun
ja sitransoiton jumalana. Itsestään on selvää, että aikakauden
parhailla kreikkalaisilla mestareilla oli tehtävänä ikuistuttaa
hänet sellaisena pronssiin ja marmoriin. Mutta tuntuu siltä kuin
heidän imartelevat talttansa eivät olisi tyytyneet tähän tehtävään:
ne eivät tahtoneet esittää vain Neroa Apollona, vaan myöskin
Apolloa Nerona. Jumalan ihannekauneus ei saanut häiriytyä; mutta
taiteilijat sellaiset kuin Zenodoros saattoivat henkiä tähän
kauneuteen vivahduksia keisarin kauniista piirteistä. Täten lienee
tämä aika synnyttänyt omituisen Apollotyypin, joka kahden tai kolmen
taideteoksen muodossa on tullut meidän aikamme osaksi. Parhain näistä
taideteoksista on samalla oivallisin, mitä meillä on myöhemmän
antiikin ajoilta: maailmankuulu Belvederen Apollo.

Tämän kirjoittajalle on tällä kuvapatsaalla esteetisen ja
taidehistoriallisen merkityksensä rinnalla vielä toinenkin.
Rohkenen uskoa, että se on maan povesta noussut todistaja Neron
taistelusta omantunnontuskiensa kanssa. Hän on tahtonut omin silmin
saada varmuuden siitä, että verivelka on sovitettavissa, ja tässä
hiljaisessa aikomuksessa hän on antanut jonkin etevän taiteilijan
luoda tai ehkä delfiläisen mallin mukaan tehdä Apollon Katharsioksen.

Patsas kaivettiin neljännentoista sataluvun loppupuolella Antiumista,
Neron syntymä- ja lempikaupungista, erään huvilan sorasta, jonka
otaksutaan olleen hänen omansa. Kuvasta puuttui silloin vasen
käsi ja oikean kaikki sormet, ja niiden mukana olivat myöskin sen
tunnusmerkit kadonneet. Senvuoksi on oltu näihin päiviin saakka
epätietoisia ja arvailtu jos johonkin suuntaan, mitä jumala on
esitetty toimivan. Tavallisin selitys on, että taiteilija on
ajatellut sitä hetkeä, jolloin Apollo, puolustaakseen pyhäkköään
Delfissä gallialaisten saaliinhimoisilta joukoilta, personallisesti
kävi egidi kädessä heitä vastaan ja ajoi heidät salamalla ja myrskyn
pyörteellä pakoon. Overbeck, joka hyväksyy tämän mielipiteen,
kuvittelee, että jumala tässä teossa on asetettu Versaillesin
Artemiksen ja Kapitoliumin Ateenan väliin. Mutta nykyään on
Karl Bötticher, tuntuu minusta, näyttänyt toteen, että kuvan
riippuvassa oikeassa kädessä on ollut delfiläinen lustralikimppu,
jonka solmupunoksesta hän on löytänyt jäännöksen tukena olevasta
puunrungosta. Mutta lustralikimppu oli pytolaisen Apollon lisämerkki
hänen asemassaan _verivelan sovittajana_.

Tässä kuvassa on jotakin varhaisaistittua häikäisevää ilmestystä.
Vasen käsivarsi uhkaavasti tai torjuen ojennettuna rientää jumala
majesteettisessa vihassa jotakin vastaan, joka sopimattomasti on
lähestynyt hänen pyhää ympäristöään. Karl Bötticher ajattelee
sitä kohtausta Aischyloksen "Eumenideissä", jolloin Orestes,
äidinmurhaaja, raivottarien vainoamana, on syöksynyt Apollon
temppeliin ja syleillyt sen alttaria; hän kuvittelee edelleen, että
jumala sinä hetkenä näkee omantunnontuskien jumalattarien tunkeutuvan
pyhäkköön, ja että hän närkästyneenä, jousi vasemmassa kädessä, käy
niitä vastaan ja ajaa ne temppelistä ja senjälkeen lustralikimpulla
päättää sen teon, jolla Oresteen verivelka sovitetaan.

Tämä ei nyt ole niin aivan yhtäpitävä Aischyloksen kuvauksen kanssa,
mutta yhtyy kuitenkin siihen samassa pääkohdassa, mikä olikin
kylliksi taiteilijalle. Mikään kuva ei voinut paremmin kuin sellainen
muistuttaa uudelle Orestekselle, että sovitus jumalallisten valtojen
kanssa oli mahdollinen, eikä mikään ollut enemmän omiaan hänen
synkkinä hetkinään loistamaan rauhan toivona.

Aischyloksen mukaan ei kuitenkaan edes itse Apollo kykene lepyttämään
eumenidejä: hän voi ainoastaan uuvuttaa ne joksikin aikaa. Tämä
jumalan haltioima runoilija, joka helleenin kauneudentuntoon
ja filosoofiseen vaistoon yhdistää heprealaisten tietäjien
suurpiirteisen olemuksen ja syvän siveellisen totisuuden, on tuntenut
ja tahtonut ilmaista, että uskonnolliset tavat ja temppelipalvelukset
voivat lieventää tunnonvaivoja, mutta eivät sovittaa syntiä, eivät
tehdä ehjäksi rikottua. Apollo itse kehoittaa Orestesta pakenemaan
Pallas Ateenan luo ja siellä, areopagin edessä, alistumaan Jumalan
tuomioon ihmiskunnan oikeuden ja kohtuuden tunnossa. Eumenidit
seuraavat häntä sinnekin ja laulavat tuomioistuimen kynnyksellä
sen sydäntäjärkyttävän kuoron, jota Schiller on tarkoittanut ja
vapaasti jäljitellyt ihanassa balladissaan "Die Kraniche des Ibycus".
Areopagin jäsenet kuuntelevat kanteita ja vastauksia, ja kun on
näyttäytynyt, että heidän äänensä ovat langenneet tasan vapauttamisen
vaakakuppiin ja tuomitsemisen, niin ratkaisee viisas ja lempeä Pallas
asian Oresteen hyväksi. Mutta hän antaa tunnonvaivoillekin arvonsa ja
antaa juhlallisessa soihtukulkueessa saattaa ne armon jumalattarien
hahmossa siihen temppeliin, jonka kansa on pyhittänyt näille
jumalattarille areopagin rinnalla.

Nerokin tunsi, että hän nyt oli asetettu saman tuomion alaiseksi, ja
hän pelkäsi kohdata ihmisten katseita. Mutta ah! ne eivät näyttäneet
vaativan mitään sovitusta. Totuuden, joka on paradoksissa "kansan
ääni on Jumalan ääni", näyttää historia joskus hirvittävästi
kieltävän. Niin roomalaisessa kansanäänestyksessä vuonna 59, ja niin
ranskalaisessa vuonna 1852, joka tältä näkökannalta ja katsomatta
niihin keinoihin, joiden kautta se syntyi, lienee hirvittävin
tapahtuma uudemmassa historiassa. Senaattorit, sotilaat, Kampanjan
kaupunkien hallitukset ja raadit riensivät kilvan keisarin luo
rohkaistakseen häntä onnitteluillaan. Siitä huolimatta pelkäsi
Nero palata Roomaan. Tosin vakuuttivat hänen ystävänsä, että
"kansan uskollisuus oli kasvanut Agrippinan kuoleman kautta"; mutta
milloinkaan hän ei kai voinut kuitenkaan aavistaa sitä näytelmää,
joka vartosi häntä. Senaatti virkapuvussaan on häntä vastassa;
parvekkeilla, joita on rakennettu pitkin pääkatuja, riemuitsee naisia
ja lapsia; kansalaiset tunkeilevat hänen vaunujensa ympärillä,
kiitosuhrit palavat temppeleissä, ja näin kulkee äidinmurhaaja
voittokulun pitäjänä ylös Kapitoliumille. Senaatti kokoontuu kuriaan
ja julistaa Rooman nimessä, että Agrippinan kuolema oli onni
valtiolle.

Yksi ainoa isistä häpesi yhtyä tähän julistukseen. Hän oli stoalainen
Trasea Petus. Hän toteutti Tigellinuksen sanan: stoalaiset ovat
yhteiskunnalle vaarallista sukua.

Mutta ei edes se aulius, jolla Rooman senaatti ja kansa ottivat
Neron verivelan harteilleen, kyennyt palauttamaan hänen
sielunsa tasapainoa. Vuodesta 59 alkaen huomaa useimmissa hänen
suunnitelmissaan ja yrityksissään jotakin pingoitettua ja
kuumeentapaista. Hänen huvituksensa käyvät hillittömämmiksi, hänen
lapsuudesta saakka tuntemansa, tähän asti tukautettu, ei milloinkaan
taltutettu kaipuunsa huumautua kansan suosiosta teatterissa ja
arenalla vastustamattomaksi ja rajattomaksi. Mutta vielä huomaa hänen
sisimmässään taistelun paremman ja huonomman välillä. On selvää,
että hän jonkun aikaa äidinmurhan jälkeen on tahtonut sovitusta --
ei yleisen mielipiteen kanssa, joka näytti olevan hänen puolellaan,
ei Olympon jumalien kanssa, jotka hän kielsi ja joita hän pilkkasi,
mutta sen jumaluuden kanssa, joka ilmeni hänen järkytetyssä
sydämessään. Kahtena seuraavana vuonna hän koetti uskollisesti
täyttää ruhtinaan velvollisuuksia, ja nämä vuodet voidaan vielä
lukea niihin kultaisiin, joita Trajanus ylisti. Valtakunnan hallinto
meni tasaista menoaan, hyviä lakeja säädettiin, keisari osoittautui
ystävälliseksi ja tuomarina lempeäksi ja armeliaaksi. Vuonna 61
sairastui hän hengenvaarallisesti ja huomautti kuolemaa odottaessaan,
että jalo Memmius Regulus oli kelvollisin valtiota ohjaamaan. Vielä
vuonna 62 saattoi se mies, josta sanottiin, että hän ei milloinkaan
ollut poikennut oikeuden tieltä eikä milloinkaan imarrellut, Trasea
Petus, senaatissa nimittää Neroa erinomaiseksi ruhtinaaksi.

Mutta samana vuonna kuultiin ensi kerran Neron hallitessa sana
majesteettirikos. Niitä verisiä komparunoja uutta Orestesta vastaan,
joita aamuisin luettiin kuvapatsaitten jalustoista ja basilikojen
muureista, ei Nero ollut ottanut huomioonsa. Mutta nyt tapahtui, että
entinen kansantribuni, sittemmin preettori Antistius, suuressa ja
ylhäisessä seurassa esitti pilkkalauluja, joita hän oli sepittänyt
keisarista. Kielen, emme voi sanoa sanan, vapaus oli tähän saakka
ollut rajaton, ja vaikkakin kaikki tiesivät, että Cesar muutamia
tunteja myöhemmin tietäisi koko tapauksen, luuli Antistius
olevansa turvassa ja olisi ollutkin, ellei Kossutianus Kapito,
Tigellinuksen arvoinen vävypoika, olisi ilmiantanut häntä senaatille
majesteettirikoksesta. Silloin asian täytyi kulkea kulkuaan. Laki
määräsi kuolemanrangaistuksen, mutta Trasea Petus äänesti maanpakoa,
ja tämä tuli senaatin päätökseksi.

Samana vuonna kuoli Burrus, ja iäkäs Seneka vetäytyi syrjään,
väsyneenäkö hovielämään ja valtion asioihin, vaiko Poppean ja
epikurolaisten suosikkien juonien kukistamana, sitä on vaikea
sanoa. Keisari kiitti opettajaansa siitä tuesta, jota oli häneltä
saanut nuoruusvuosien liukkaalla tiellä, ja otti häneltä hellät
jäähyväiset. Tästä hetkestä saakka oli Nero kokonaan Poppean ja
Tigellinuksen vaikutuksen alaisena. Tämä nimitettiin Burruksen
jälkeen pretoriaanien ylipäälliköksi.

Poppea Sabinalla oli nyt poistettavana kunnianhimonsa tyydyttämisen
viimeinen este: Neron yhtä kunnioitettava kuin onneton puoliso
Oktavia; ja tämän suoritti Poppea ja hänen rikostoverinsa Tigellinus
mitä häpeällisimmillä keinoilla. Mahdollista on, että Nero uskoi sen
väärän syytöksen aviorikoksesta, joka sepitettiin Oktaviaa vastaan;
joka tapauksessa hän tahtoi uskoa, saadakseen siteen tämän kanssa
rikki, ja se, että hän suvaitsemalla otti osaa tähän iljettävään
vainoamiseen, joka päättyi hänen puolisonsa surmaamiseen, todistaa
intohimon orjaa sen kaikessa kurjuudessa. Hänen ratansa kallistui
nyt äkkipikaa kohti perikatoa: kuusi jäljellä olevaa vuotta hänen
elämästään -- hän oli tähän aikaan nelikolmatta vuotias -- on
demoonisten juhlien, hurjien irstailujen huumausta, jotka koettelevat
kaikkea, mitä perinpohjin turmeltunut kuvitteluvoima ilvehtien johtaa
mieleen, rajatonta taiteilijavoittojen kilvoittelemista ja hillitöntä
murhaamista, todellisten tai luuloteltujen vaarojen kiihdyttäessä
itsesäilytysvaistoa. Yksi keskeytys orgiassa tapahtui, silloinkuin
Poppea lahjoitti hänelle tyttären. Mutta isänilo, kuumeentapainen
sekin, muuttui hurjaksi suruksi lapsen kuollessa, ja suru viskasi
hänet uusiin, mahdollisesti vielä mielettömämpiin irstailuihin.

       *       *       *       *       *

Runsailla lahjoilla varustettu kansanheimo, joka astuu
sivistyksen radalle, halukkaana oppimaan toisilta, itsenäisenä
opin käsittämisessä, kehityksessä ja sovelluttamisessa, iloisena
nuoruudenvoimansa tuntemisesta, itse kauniisti muodostuneena
ja sellaisen luonnon ympäröimänä, joka herättää väri- ja
muotokauneusaistia, tahtoo kernaasti koko ympäristölleen antaa sen
terveyden ja sopusoinnun leiman, minkä se tuntee omassa henkisessä
ja ruumiillisessa olemuksessaan. Niin syntyy taide, ja siihen iloon,
jonka sen ensimäiset naivit ilmestykset jo herättävät, yhtyy kansassa
tunne siitä, että minkä se tuntee kaikkein korkeimmaksi, mitä se
palvelee jumalallisena, mitä se kunnioittaa tapana ja lakina ja mitä
se rakastaa hyvänä ja jalona, ansaitsee ennen kaikkea tulla, mikäli
mahdollista, kauneissa muodoissa katseltavaksi. Kansa tahtoo nähdä
toden totena ja kauniina, hyvän hyvänä ja kauniina; sen kauneuselämä
yhdistyy sen elämään jumalanpelossa ja valtiossa ja saa, kiitokseksi
siitä, että se kaunistaa uskon- ja isänmaanelämää, korkeita
vaikutuksia, arvokkuutta ja ihanteellisuutta niiltä. Kumpikaan ei
ole toisensa palvelija; ne ovat yhdenvertaisia sisaria ja syleilevät
toisiaan kuin kariitit. Ne kasvavat kansan kera, ja niinkuin se
rakastaa uskoaan ja isänmaataan, rakastaa se taidettaan ja ymmärtää
sitä kaikissa sen vaiheissa, sillä ne seuraavat toisiaan kehityksessä
kautta lapsuusvuosien, nuoruuden ja miehuuden. Hitaasti, mutta
raikkaimmalla pojanmielellä pyrkii taide eteenpäin sitä kohtaavien
teknillisten vaikeuksien kautta, sillä kansassa ei ole yhtään
luokkaa, joka olisi noussut yläpuolelle suuren yleisön kantaa, ei
mitään korkeampaa esteetistä sivistystä, joka, parempaan tottuneena,
hymyilee kotimaiselle yksinkertaisuudelle ja pilkkaa tottumattoman
käden kömpelöä, mutta hellää vaivannäköä kauneusaistin palveluksessa;
mutta jokaisen edistysaskeleen, jonka käsi tekee, jokaisen voitetun
teknillisen vaikeuden joukko näkee ja ihailee niitä. Siten on
helleeninen taide kehittynyt ja itse asiassa jokainen, joka on
elänyt omaa elämäänsä ja syvemmin vaikuttanut. Yksinkertaisimmassa
talonpoikaismaalauksessa, joka ilmaisee sielun ensimäisiä jälkiä,
on enemmän toivoa kauneudenkeväästä kansalle kuin kaikkein
tunnollisimmassa jäljennöksessä kaikkein suurimman ulkomaalaisen
mestarin taulusta.

Niin tulivat roomalaiset ja tekivät itsensä Kreikan herroiksi
ja oppivat vähitellen ihailemaan taidetta, joka jo kauan sitten
valmiissa ja täydellisessä muodossaan näytti muodostavan oman
maailmansa, joka ei ollut kaivannut siveellisten voimien
myötävaikutusta syntyäkseen ja kukoistaakseen. He anastivat
sen tuotteet voitonsaaliina ja nautintokeinoina ja käänsivät
ylenkatseellisesti selkänsä omien maanmiestensä ja lähimpien
naapuriensa muotoaistin vähäpätöisille ilmaisuille. Mutta niin
totta kuin se on, että eri ajoilla ja eri kansoilla on toisiltaan
oppimista, niin totta lienee myöskin se, että ulkoapäin tuotua
taidetta, joka tukauttaa toisen sen oraalla ollessa, joka tahtoo
versoa kotimaisista taipumuksista, ei voida kokonaan merkitä
henkiselle voittopuolelle, niin kauan kuin ei ole osoittautunut, että
se korkeamman sivistyksen kasvitarhasta voidaan istuttaa kylmään
maahan, totuttaa ilmaan, että se voi sisältyä kansan henkiseen
talouteen kuten ulkomaalaiset viljalajit sen ajalliseen. Mutta tämä
on ylen harvinaista. Kreikkalaiset taideteokset täyttivät Rooman
ja Italian; torit, basilikat, temppelit, kylpylaitokset, kodit
upeilivat täynnänsä niitä, suvut kasvoivat niiden keskuudessa, ja
kuitenkin pysyivät roomalaiset oikeastaan vieraina helleenisen
taiteen hengelle. Ulkoapäin tuodussa taiteessa on jotakin, joka
työntää kansantunnon luotaan: joukko tuntee hämärästi, että
tällä maahantuonnilla on tehty vääryyttä sille itselleen ja
sen kehittymättömille taipumuksille. Muutamissa käy tämä tunne
epäilyksi siitä, että taide on siveellisen yksinkertaisuuden
vihollinen; useimmat käsittävät sen rikkaitten ja ylhäisten
leikkikaluksi. Ja kun terävää silmää tarvitaan huomaamaan sen
epäilemättä jalostavaa vaikutusta, niin ei käy kieltäminen,
että se laajentaa kuilua kansankerrosten välillä, antaa niiden
kehityksen huipulle ja sisällykselle erilaisuuden, joka ei
ole terve, muodostaa jumaloitsijainsa keskuuteen jonkinlaisia
tuntijoita ja herkuttelijoita, jotka eivät juuri ole kauniimpia
ilmiöitä kuin tavalliset herkkusuut, ja toisinaan veltostuttaa
myöskin halun yhteiskuntaelämän työhön. Eikä voi myöskään kieltää,
että sillä on jonkinlainen taipumus muuttua _ars voluptariaksi_,
vedota esteetisestä halusta hekumaan, niin että tarvitaan, joita
meidän päivinämme onneksi on, voimakkaita poliisimestareita
kauneudenmaailmassa, jotta se voitaisiin pitää kurissa. Helleenisessä
taiteessa ilmeni tämä taipumus heti, kun se oli tehty ylhäisten
makedoonialaisten palvelijaksi.

Innossaan sovelluttaa taidetta elämän kaikkiin aloihin ei Nero itse
ollut muuta kuin yksi noista esteetisistä mässääjistä, jotka syntyvät
ja kukoistavat niillä ehdoilla, joihin ylempänä on kosketettu, ja
kauneus oli ja pysyi hänelle kukkaseppeleenä ilojen maljan ympärillä.
Siitä ei hänellä ollut mitään voittoa korjattavana sisälliselle
ihmiselleen. Sievillä muodoilla leikkivä mielikuvitus ei vahvista
sitä, joka kadottaa velvollisuudentunteen silloin, kun velvollisuus
näyttää kovalta, ja hyväntahtoisuuden, kun se vaatii uhrausta.

Sen nälkävesan vaiheet, jonka kreikkalainen taide synnytti Roomassa,
ovat, huolimatta museoiden rikkaudesta, vielä hämärät, eivätkä
suinkaan ole käyneet selvemmiksi niiden kokeitten kautta, joilla
ennen vuotta 1870 tahdottiin uudemman cesarismin kunniaksi muuttaa
nälkävesa puun latvaksi. Senvuoksi ei voi niin varmasti sanoa,
millainen vaikutus Neron ajalla oli Rooman taiteeseen; mutta että
se on ollut merkillinen, se pidettäköön sitä kernaammin tiettynä
asiana, kun keisarillisen Rooman taidehistoria on enemmän kuin mikään
muu tekemisissä niiden mielitekojen ja oikkujen historian kanssa,
jotka seurasivat toisiaan hovissa ja joita etevimmät taiteentuntijat
ja mesenaatit uskollisesti noudattivat. Selvää on, että maku Neron
aikana oli toinen kuin Augustuksen. Ankarampi tyyli ja kohtuus,
jotka Augustuksen aikakausi otti vielä huomioon, väistyi sen halun
tieltä, joka tahtoi hämmästyttää jättiläismäisyydellä ja hurmata
sirolla ja ärsyttävällä luonnollisuudella. Hadrianuksen aikana oli
vallalla oppinut valikoimisfilosofia, joka asetettiin idealismin
edelle; Antoninien aikana idealismi, joka muodostui jäykäksi ja, jos
niin saan sanoa, stoalaiseksi. Tuo henkisesti yhä köyhemmäksi käynyt
ja kaavamainen idealismi pakenee senjälkeen realismin tieltä, joka
toisinaan lähestyy raakuutta. Taide, ylhäisten orja, joutui, kuten
soveliasta olikin, yhä enemmän ja enemmän heidän orjiensa valtaan.
Septimius Severuksen aikana on teknillinenkin taitavuus alentunut,
ja Konstantinien aikana puhkeaa ilmoille barbaria, jonka henkinen
tyhjyys ja teknillinen puutteellisuus turvautuu tyyliin, joka ei
kykene barokin vallattomuuteen, mutta ennustaa sen mahtipontisuutta.

Nerosta itsestään taiteilijana ovat vanhojen arvostelut
erilaisia. Ruhtinaalle oli kunniaksi harjoittaa runotaidetta,
historiankirjoitusta ja kaunopuheisuutta; hänen oli sallittu käyttää
sivellintä ja talttaa; ei pantu pahaksi, jos hän pienemmässä
ystäväpiirissä lauloi sitran säestyksellä; mutta vanhatroomalaiset
ajattelivat kauhulla imperaattoria, joka tanssi ja puhui näyttelijän
naamiossa, ja jos hän teki sen julkisesti, niin ei kielessä löytynyt
sanoja hänen tuomioonsa. On silloin enemmän kuin todennäköistä, että
ne, jotka näkivät hänen esiintyvän teatterissa, eivät koettaneet
puolueettomasti arvostella hänen kykyään näyttelijänä, laulajana ja
sitransoittajana, ja että tämä mielentila ei myöskään vaikuttanut
edullisesti heidän arvosteluihinsa hänen kelvollisuudestaan muiden
taiteitten aloilla. Tacitus ei hylkää kokonaan hänen runoelmiaan,
mutta moittii niitä voiman ja kokonaisuuden puutteesta. Suetonius
puolustaa Tacitusta vastaan Neron oikeutta niihin runoihin, jotka
kävivät hänen nimellään, eivätkä hänen pahimmat vihollisensa edes
ole tahtoneet asettaa häntä Baviusten ja Meviusten joukkoon.
Sama Suetonius huomauttaa, että "Nero harjoitti sangen suurella
menestyksellä maalausta ja kuvanveistotaidetta". Hajanaisista
lausunnoista selvenee myös, että se into, jolla hän oli harjoittanut
ääntään ja tutkinut draamallista tekniikkaa, oli kantanut hedelmiä.
"Naupliuksen pahoista töistä sinä laulat erinomaisesti, mutta omia
hyviä lahjojasi sinä et käytä", sanoi hänelle kerran eräs kyynillinen
filosoofi kadulla. Luultavasti ei maailma pitänyt tyhjää narrinpeliä
hänen kanssaan peittäessään hänet kilpaleikkien voitonseppeleillä.
Sellainen olisi ollut sietämätöntä hänen ympäristölleen, ja olisi
kai hän itsekin huomannut sen lopulta. Uskottavampaa on, että hänen
taiteensa oli kyllin kehittynyt, jotta taidetuomarit voivat antaa
jotakuinkin hyvällä omallatunnolla hänen keisarillisen arvonsa lahjoa
itseään, pahemmin pelkäämättä hänen epäsuosiotaan.

Sittenkuin keisari monta vuotta oli esiintynyt laulajana ja
valjakonohjaajana suuremmille, mutta suljetuille piireille, sai
suuri yleisö vuonna 64 ensi kerran nähdä maailman herran julkisella
näyttämöllä polvillaan katselijain edessä ja pyytäen hyväntahtoista
tuomiota miehiltä, joilla oli kehittynyt maku. Tämä tapahtui
Napolissa, kreikkalaisessa kaupungissa. Tietysti tulvivat kaikki
kuulemaan häntä; kättentaputukset ja riemuitsevat suosionosoitukset
johtivat hänen mieleensä hänen poikana saavuttamansa loistovoiton
Circus maximuksessa. Vanhainroomalaisten nurkumiseen diadeemin
häpäisemisestä vastasi hän antamalla lyödä rahan, jossa nähtiin Nero
Cesar Augustus sitransoittajan puvussa.

Kaksi vuotta senjälkeen lähti hän taidematkalleen Kreikkaan, joka
oli huumaava korybanttiretki ja hävitysretki samalla kertaa, telmien
triumfista triumfiin kautta ylellisten juhlien ja häpeällisten
irstailujen, yli teiden, joille siroiteltiin kultaa ja ruumiita.
Ryöstävä ja murhaava Tigellinus järjesti kaiken yhdeksi ainoaksi
suunnattomaksi bakkanaaliksi, häikäiseväksi ja kauhistuttavaksi.
Siitä mielettömästä loistosta, joka pantiin liikkeelle, voi saada
käsityksen, kun tietää, että Nero arkioloissa, tavallisilla
huviretkillään johonkin Rooman naapurikaupunkiin, kuljetti mukaansa
pienen parven kullalla koristettuja edeltäratsastajia, ajajia ja
juoksijoita ja tuhatvaunuisen kuormaston, jolla oli tulipunaisiin
puetut ajajat ja hopein kengitetyt vetäjät. Hellaan kaupungit olivat
koristetut häntä vastaanottamaan; kansaa tulvi pyhiin leikkeihin
todistamaan hänen voittojaan kilpaleikeissä. Yksin "claqueen",
joka oli seurannut keisaria Italiasta, kuului tuhansia nuoria
miehiä, joilla kaikilla oli koristuksena ritarisäädyn kultainen
sormus. Keisarinnakin oli mukana. Ei kuitenkaan Poppea Sabina,
joka sitä ennen oli kuollut, ja jonka tomua Nero oli kunnioittanut
ruumispuheella, jossa hän -- kuvaavaa hänen elämänkatsomukselleen --
ylisti yksinomaan ja ainoastaan Poppean kauneutta, kiinnittämättä
huomiotaan niihin parempiin ominaisuuksiin, joita tällä
mahdollisesti oli ollut tai koristamatta häntä niillä hyveillä,
joita muistopuhujat, elleivät muut, löytävät puheenesineestään. Uusi
keisarinna oli eräs nuorukainen. Se hämmästyttävä yhdennäköisyys,
joka tällä -- Sporus oli hänen nimensä -- ja Poppealla oli, oli
Nerolle kyllin suuri syy pukeakseen hänet naisenpukuun, julkisesti
vihittääkseen itsensä tähän nuorukaiseen ja näyttääkseen hänet
roomalaisille keisarinnana. Sporusta ympäröi Kreikanmatkalla koko
se hovikunta, joka kuului Cesarin puolisolle, ja häntä seurasi
kuormavaunuja täynnä kallisarvoisia naisten juhlapukuja. Eräs
filosoofi, jolta Nero kysyi, mitä tämä piti keisarinnasta, vastasi:
"ah, kunpa jumalat olisivat antaneet sinun isällesi sellaisen
puolison eikä ketään muuta!" -- Koko retki oli kuin halujen
vapauttamisen tahallinen symbooli maailmassa, joka oli karkoittanut
kaiken siveellisen paatoksen murhenäytelmissä dramatiseerattuihin
myyteihin ja salli sen tapahtua tunnehuumauksen vuoksi. Roomaan
palatessaan vastaanotettiin Nero kuin voittokulun pitäjä. Ja
siihenhän oli syynsä. Cesarin personassa Hellas oli voittanut
Rooman, mutta ainoastaan siksi, että Rooma samassa personassa oli
voittava Hellaan. Eneaan jälkeläinen oli kostanut Ilionin häviön,
ja se maailmanhistoriallinen taistelu, joka syntyi Ledan munasta,
oli päättynyt maailmanhistorialliseen sovitusjuhlaan, kun keisari,
voitettuaan olympisen oliviseppeleen, julisti "Kreikan vapauden".
Kappale Rooman kaupunginmuurista revittiin, jotta voittokulkue
olisi saanut tilaa. Etunenässä kulki 1800 miestä kantaen yhtä monta
seppelettä, jotka Nero oli voittanut laulajana ja näyttelijänä.
Sitten peitsimiehiä kantaen pronssitauluja, joissa kerrottiin,
missä ja mikä kuuluisa taiteilija missäkin laulussa tai osassa oli
kullakin seppeleellä voitettu. Sitten Augustuksen triumfivaunuissa
Nero itse kultakuteisessa purppuratunikassa ja tähtiä täyteen
siroitetussa kreikkalaisessa vaipassa, kutreilla Olympian olivi ja
kädessä pytiläinen laakeri. Triumfivaunujen jälkeen pretoriaanit
loistavissa asetamineissaan ja viimeksi ritarisääty valtapuvussaan
ja senaattorit purppurapäärmeisessä toogassa. Talot kukkaisin
koristettuina, kaupunki yöllä lukemattomien soihtujen valaisemana
ja kaikuen huutoja: terve Olympionikos! terve Pytionikos! terve
Nero-Apollo! Nuo kahdeksantoistasataa voitonseppelettä ripustettiin
egyptiläiseen obeliskiin Neronsirkuksessa, jotta alkuajan
sivistys, kreikkalais-roomalaisen sivistyksen äiti, myöskin
saisi kunnianosoituksensa. -- Se on sama obeliski, joka nyt on
Pietarintorin suihkukaivojen välissä. Se on elonsa varrella nähnyt
paljon, ja mitä se tulee vielä näkemään?

Neron taiteilijaura oli, sekin, okainen. Kertaakaan hän ei esiintynyt
pelvotta. Astuessaan esille hän oli kalpea ja vapisi, ja vasta
katselijain rohkaisevat huudot antoivat hänelle uskallusta. Häntä
kiusasi se epäily, että riemu kohdistui enemmän keisariin kuin
taiteilijaan, ja saavutettujen voittojen jälkeen hän toivoi tappiota,
voidakseen uskoa tuomareitten puolueettomuuteen, mutta kun joskus
sattui, että hänet voitettiin, kadehti hän onnellista kilpailijaa.

Hänen lempiosiaan olivat molemmat äidinmurhaajat Orestes ja
Alkmeon. Kuinka on selvitettävissä se, että hän siten pakotti
kuvitteluvoimansa siihen tuskan maailmaan, josta hän muutoin tahtoi
vapahtaa itsensä? Nauttiko hän eläessään toisen personassa ne tuskat,
jotka hän oli niin syvästi tuntenut omassaan? Tahtoiko hän uskottaa
jälkimaailmalle, että hän, joka kernaasti näytteli Orestesta,
ei voinut olla sellainen todellisuudessa? Tai tuottiko hänelle
lievitystä tunnustaa syntinsä toisen nimessä? Psykolooginen ilmiö
on, että rikolliset, kun luulevat olevansa turvassa, puhuvat sen
laatuisista rikoksista, joihin ovat syyllisiä. Murha tahtoo tulla
ilmi, sanoo vanha sananlasku. Ehkäpä tällä on jokin samantapainen
aiheensa.

       *       *       *       *       *

Ne kaksi vuotta, jotka olivat lähinnä ennen Kreikan taidematkaa,
kuuluvat Neron elämän turmiollisimpiin. Vuonna 64 oli se palo, joka
hävitti suuremman osan maailmankaupunkia: vuonna 65 tuli Pison
salaliitto ilmi, jonka Rooma sai maksaa jaloimmalla verellään.
Nero, joka oli Antiumissa tulipalon syttyessä, saapui sen pahimmin
raivotessa pääkaupunkiin. Mecenaksen tornista Esquilinus-vuorella,
josta Horatius on kertonut, katseli hän palon komeutta ja lauloi,
demoonisesti hurmautuneena tulimeren ihanuudesta, laulua Ilionin
häviöstä.

Todennäköisesti hän oli itse runoillut tämän laulun: tiedetään
ainakin, että hän on kirjoittanut epoksen, jota nimitetään Troicaksi.
On vahinko, ellei kirjallisuudelle, niin kuitenkin Neron luonteen
tuntemiselle, että runo on hävinnyt. Sen on täytynyt olla laadultaan
jotakin erikoista, sillä kun ruhtinaalle muutoin oli kunniaksi, että
hän luettiin runoilijain joukkoon, pidettiin Troican luomista Neron
häpeänä. Juvenalis huomauttaa eräässä satiirissaan, että Orestesta on
kuitenkin tuomittava lempeämmin kuin Neroa, sillä

    -- -- -- -- lavall' laulanut ei Orestes,
    tehnyt Troicaa ei. -- -- -- --

Tämän arvoituksen selitys on ehkä eräässä Kassius Dion rivissä, joka
syyttää Neroa siitä, että "hän ylisti Troijan kuningasta Priamusta
onnelliseksi, tämä kun oli nähnyt omaistensa ja valtionsa häviön".
Toisin sanoen: Troica lienee ylistänyt sellaista autuutta ja liian
selvästi näyttänyt, että runoilijan haltioituminen ei ollut syntyisin
Apollosta, vaan jostakin esteetisestä Tyfonista, jolle suuren
hävityksen ylevyys merkitsee enemmän kuin sen aiheuttama kurjuus.
Ja ollen riippumaton siveellisistä hellätuntoisuussyistä, lienee
Troican tekijä sitäpaitsi kuvannut Zeusin ja Ganymedeksen, Ankisen
ja Afroditen, Pariksen ja Helenan rakkaudenseikkailut kaikissa
yksityiskohdissa niin elävin värein, että hänen aikansakin, joka
saattoi sietää uskomattoman paljon siltä alalta, piti sitä liian
voimakkaana. Minkälaisen kyvyn roomalaiset myönsivät hänellä olevan
tuntea "puhtaasti esteetisesti" ja pitää kauneudenaistin vapaana
"häiritseviltä vaikutuksilta", sitä todistaa tuo muutoin valheellinen
huhu, että hän nähdessään murhatun äitinsä ruumiin ei lausunut muuta
kuin ihastuksensa tämän kauneudesta. Tätä huhua vastustivat hänen
vihollisensakin ja kumosivat sen. Mutta varmaa on, että jos Nero
esteetisellä teoriallaan on uusromantikkojen edeltäjä, niin hän
oli mies sovelluttamaan oppiaan voimakkaammin kuin itse Schlegel
"Lucindassaan".

Kuten tiedetään, epäilivät monet roomalaiset, että Nero oli pannut
toimeen palon ja lähettiläittensä kautta estänyt sammutuksen. Epäily
perustui siihen vakaumukseen, että hän saattoi ostaa näytelmän kuinka
kalliista hinnasta tahansa, sekä vahvistui siitä, kun nähtiin hänen
käyttävän uuden keisarilinnansa hyväksi suuria aloja palaneista
kaupunginosista. Mutta varmasti ei tämä palo, niin kaunis kuin se
olikin näytelmänä ja tervetullut Neron rakennussuunnitelmille,
ole kuitenkaan syvemmin karvastellut kenenkään mieltä kuin hänen,
sillä lukemattomat taideteokset, ja niiden joukossa monet arvoltaan
määräämättömät, muinaisen Hellaan ylistetyimpien taiteilijain
maalaukset ja patsaat, olivat hävinneet liekeissä. Kuitenkin kävi
mieliala keisaria kohtaan niin uhkaavaksi, että hänen ystävänsä
näkivät sopivaksi johtaa epäilyn toiselle taholle ja viitata
kristittyihin. Ja enemmän kuin mahdollista on, että syytöksen
tekijät uskoivat sen todeksi. Kristittyjen uskokunnasta oli
hirvittäviä valheita liikkeellä. Vielä miespolvea myöhemmin, jolloin
roomalaisilla oli ollut aikaa paremmin tutustua heidän oppeihinsa,
saattoi niin oikeamielinen mies kuin Tacitus, joka hyvin tunsi
historioitsijan velvollisuuden perustaa arvostelunsa tietoihin eikä
huhuihin, nimittää tuota uutta uskoa iljettäväksi taikauskoksi ja
lukea sen siksi "kelvottomaksi ja häpeälliseksi, mikä kaikilta
tahoilta virtaa pääkaupunkiin ja saa siellä tunnustajia". Siihen
aikaan vallitsi suuri mielten jännitys kristittyjen ja heidän
juutalaisten veljiensä välillä, ja on arvailtu, että Poppea Sabina,
joka lienee ollut jonkun verran Mooseksenuskoon taipuvainen, teki
tämän syytteen. Mutta uskokaamme mieluummin, että hän suojeli
juutalaisia, niin että niitä, joihin kristityt muutoin sekoitettiin,
ei sotkettu vainoon! Epäily ja syyte kristittyjä kohtaan selitettiin
luontevasti sillä toiveella, joka heillä oli, ja jonka he kai myöskin
varomattomasti lausuivat mätänevän Rooman valtakunnan häviöstä ja
Kristuksen pikaisesta tulosta. Moni kristinuskoinen odotti siihen
aikaan joka aamun sarastaessa tuhatvuotisen valtakunnan ensimäisen
päivän valkenemista. Oli kristittyjä, sanoo Tacitus, jotka
tunnustivat rikoksen. Hän ei kerro kuitenkaan niistä keinoista,
joilla sellainen tunnustus puserrettiin esille. Ja nämä ilmiantoivat
uskonveljiä laumoittain, jotka todistettiin ja tuomittiin "ellei
juuri palonsytyttämisestä, niin kuitenkin ihmissuvun vihaamisesta".

Tigellinuksella, Kajus Petroniuksen kadehtijalla ja kilpailijalla
taidetuomarina ja juhlanjärjestäjänä, oli jo kauan sitten ollut
etusija Neron suosiossa ja oli hän saattanut keisarilliset huvitukset
toiseen ajanjaksoon. Hienostuneet orgiat olivat väistyneet
helvetillisen hekumakultin tieltä, joka ei pysytellyt suljettujen
ovien takana, vaan uhrasi kaikkien nähden ja kutsui kaikki
uhrijuhlaan. Se oli Tigellinus, joka pani toimeen nuo hurjat yöjuhlat
Tiberillä ja Agrippinan lammella, joissa tuhansien soihtujen valossa
kiihoitetut ja valloilleen päästetyt himot viskasivat kaiken ikäiset,
jokaisen säädyn ja sukupuolen toisensa helmoihin. Se oli Tigellinus,
joka järjesti tuon häpeällisen hääjuhlan, jossa keisari, puettuna
morsiusharsoon, vihittiin erääseen nuorukaiseen, Pytagorakseen,
ja "missä saatiin nähdä kaikki, minkä yö muutoin, naiseenkin
yhtyessä, peittää pimeyteen". Ja luultavasti se oli sama Tigellinus,
joka ylinnä valvoi ja johti niitä juhlia, joita nyt vietettiin
Janikuluksen alapuolella Neron sirkuksessa ja puutarhoissa,
missä tuomitut kristityt, neulottuina tervattuihin säkkeihin ja
paaluihin ripustettuina, olivat soihtuina. Hän oli kyllä huolehtinut
siitä, että palaneen ihmislihan käry häviäisi suitsutusastioitten
liekkeihin, jotka levittivät arapialaisten sulotuoksujen hajua.
Sellaisia asioita olivat roomalaiset tottuneet pitämään tärkeinä.

       *       *       *       *       *

Palo antoi keisarille toivotun tilaisuuden toteuttaa suurenmoisia
rakennussuunnitelmia. Rooma kohosi entistään kauniimpana. Talojen
korkeutta vähennettiin, avonaisia pihoja tehtiin, ja pitkin leveitä
katuja, jotka leikkasivat toisiaan suorakulmaisesta, oli molemmin
puolin katettuja pilarikäytäviä. Ja nyt hän saattoi myöskin toteuttaa
houreensa keisarilinnasta, jonka veroista ei maailma milloinkaan
ollut nähnyt. Palatsi nousi uskomattoman nopeasti -- uskomattoman,
kun muistaa, että kaiken pienimpiä yksityiskohtia myöten tuli
todistaa cesarista rikkautta ja helleenistä makua ja osoittaa mitä
huolellisinta työtä. Tacitus, joka poikavuosinaan lienee nähnyt
_kultaisen linnan_ ("domus aurea"), sanoo, että "sen jalokiviä ja
kultaa ei ihailtu niin paljon, sillä sellainen oli siihen aikaan
tavallista ja halpaa ylellisyyttä, vaan niittyjä ja lampia ja niitä
suunnattomia aloja ja maisemia, jotka aukenivat metsikköjen välistä".
Niityillä oli laitumella oivallisten kotieläinten laumat; lehdoissa
lauleli upean kirjavia lintuja ja kuljeskeli mitä erilaisimpia kesyjä
petoja. Kultaiset laivat ja rakennukset, jotka esittivät kaupunkeja,
kuvastelivat suurimmassa lammessa. Palatsin edustalla, ulkonevalla
etupihalla, jonka kolmikertainen pilarikäytävä oli tuhannen jalan
pituinen, oli kullan- ja hopeansekaiseen pronssiin valettu kuva
Nero-Apollosta, 120 jalkaa korkea, kreikkalaisen Zenodoroksen teos,
joka oli aikakauden suurin kuvanveistäjä ja Pliniuksen mukaan tuon
jo silloin kuolevan pronssiinvalamistaidon mestari. Ne linnan
seinäpinnat, joissa ei ollut mitä upeampia freskoja ja stukkatureja,
olivat kullalla, jalokivillä ja helmillä kirjailtuja, lattiat
kallisarvoisimmalla mosaiikilla, jota tuskin voi kuvitellakaan
mielessään muistamatta, että erään Vesuviuksen rinteellä olevan
maaseutukaupungin porvaristalosta on voitu löytää sellainen
lattiamosaiiki kuin Aleksanterintaistelu. Ruokasalien katot olivat
katetut norsunluulevyillä, joiden aukeamista sulotuoksujen vihma
levisi vieraitten yli. Suurin ruokasali oli ympyränmuotoinen, jonka
katto -- luultavasti tähtikuvioilla koristettu -- liikkui öin päivin
yhtä rinnan taivaanlaen kanssa. Linnan kylpylaitokset varustettiin
johdoilla, jotka toivat osaksi merivettä, osaksi vettä Rooman ja
Tivolin välillä olevista rikkilähteistä. "Nyt alan vihdoinkin
ihmisiksi asua", lausui Nero linnaa vihittäessä.

Tuo suunnaton rakennus oli kuin kaupunki itsessään. Se vanhojen,
uudelleen rakennettujen keisaripalatsien ryhmä, joka peitti
Palatinus vuoren, muodosti kultaisen linnan toisen sivustan. Yli
sen notkokohopaikan, jota nimitetään Veliaksi, ja joka Rooman
torin etelälaidasta ulkonee Palatinuksesta, oli linna rakennettu
Esquilinusvuorelle ja käsitti siellä useampia kortteleita.
Esquilinuksen ja Coeliuksen välinen laakso lankesi myöskin sen
alueelle. Tavallinen sisäänkäytävä -- tai oikeammin: läpikäytävä --
oli sillä kohdalla, mihin sittemmin Tituksen riemuportti pystytettiin.

Tuskin valtaistuimelle päässeinä kiirehtivät Flaviukset tuhoamaan
tätä ihmetyötä. Se oli Rooman ihanimman osan raastamista,
raakuutta, jota ei edes viha Neroa kohtaan olisi antanut anteeksi,
ellei tekoa olisi tehty imartelevaksi huomaavaisuudeksi kansaa
kohtaan. Roomalaiset olivat valittaneet, että Nero tahtoi tehdä
maailmankaupungin yksin vain omaksi asunnokseen; he saattoivat nyt
sanoa, että Flaviukset olivat pyhittäneet kultaisen talon maan
qviriitien huvituksille. Yli sen suuren lammen, joka oli kantanut
Neron välkkyviä laivoja, rakennettiin amfiteatteri, jota sittemmin
nimitettiin Kolosseumiksi, ja jonka muurit vieläkin hämmästyttävät
maailmaa. Sen osan palatsin päätypuolesta, joka oli Coeliusta kohti,
kätki Titus erään ulkonevan, useampia kerroksia korkean, mahtavien
holvien tukeman rakennuksen taakse. Palatsin muut osat, joita ei
revitty perustuksia myöten, peitettiin mullalla ja saivat olla niiden
suurenmoisten termien pohjana, jotka Titus lahjoitti roomalaisille.
Kuinka nämä olisivat voineet valittaa kultaisen linnan hävitystä, kun
he ylellisten kylpyjen nautinnoista vaelsivat amfiteatterin hermoja
tärisyttäviin leikkeihin ja niistä takaisin termien pylväskäytäviin,
juodakseen ja keskustellakseen niiden varjossa, kuvapatsaiden,
solisevien suihkukaivojen ja tuoksuvien ruusujen keskellä Suburran
ihanuuksista.

Neron jättiläispatsas sai jonkun aikaa olla paikoillaan, mutta se ei
esittänyt enää Neroa, vaan auringonjumalaa. Kun Hadrianus rakennutti
kultaisen linnan etupihan raunioille Venus- ja Rooma-temppelinsä,
veti jättiläispatsaan sellaisenaan 24 elefanttia sille paikalle
mainitun temppelin ja amfiteatterin väliin, missä nyt näkee jätteen
sen jalustasta. Kommodus antoi häveliäästi kuvalle omat säännölliset,
mutta yksinkertaiset ja tuhmat kasvonpiirteensä. Ei tiedetä,
milloinka Zenodoroksen patsas hävitettiin; mutta luultavasti se
tapahtui aikakaudella, joka antoi vähemmän arvoa taideteokselle kuin
kullan- ja hopeansekaiselle pronssille.

Flaviuksien ei kuitenkaan onnistunut jälkimaailmalta kokonaan tuhota
Neron palatsia. Termien alaisia jätteitä on etsitty ja löydettykin,
ja kun uudemman ajan suurin taiteilija astui alas kultaisen talon
nyt maanalaisiin käytäviin, sai hän sieltä vaikutuksia, jotka
loivat uuden käänteen dekoratsioonimaalauksen historiaan. Se oli
Rafael, joka Giovanni da Udinen seuraamana teki tämän löytöretken.
He näkivät silloin rikkaammassa väriloistossa sen, mitä siellä
vieläkin voi nähdä, vaikka yhä enemmän kosteuden vioittamana ja
oppaan tulisoihdun mustaamana: dekoratsiooneja, joihin tyhjentymätön
mielikuvitus oli leikkien tuhlannut rikkauksiaan, ja kun he jälleen
nousivat päivänvaloon, toivat he hengessään mukanaan suunnitelmat
niihin seinämaalauksiin, jotka Rafael sitten piirsi ja Giovanni da
Udine valmisti Vatikaanin Damaskuspihaa kiertäviin kaarikäytäviin
-- taideteoksen, joka enemmän kuin mikään muu renessansin luomista
osoittaa, että se suoranaisesti yhtyy antiikiin.

Se sisäänkäytävä, jonka kautta Rafael raivasi itselleen tien Neron
käytäviin, täyttyi pian jälleen soralla, ja taru syntyi, yhtä
perusteeton kuin arvotonkin tuolle jalolle taiteilijalle, että tämä
itse oli antanut tukkia aukon estääkseen toisien tekemästä samoja
tutkimuksia. Vasta vuonna 1812 päästiin jälleen niiden kaivamisten
kautta, jotka Napoleon toimeenpani, kultaisen linnan yhteen osaan.
Suurempi jälelläoleva osa vartoo vielä lapiota.

Pimeys käytävissä, joihin valo tuli ylhäältä, on tavalliselle
matkustajalle vaikea este maalausten tutkimisessa. Eräässä käytävässä
näkee kotkia siivet levällään ja nokassa julilaista ruhtinashuonetta
esittäviä ympyräkuvia. Holvissa löytyvien maalauksien joukossa on
maisemia, tauluja jumaluustarustosta, kuten Venus ihaillen poikansa
kauneutta, ja myytillis-historiallisia, kuten Faustulus paimen
naarassuden kasvattipoikien edessä.

Tituksen kylpylaitoksen toisella puolen, Esquilinus vuorella ovat
niin sanotut Sette Sale't, holvit, jotka alkujaan olivat kultaisen
linnan kylpylaitosten vesisäiliöitä ja palvelivat sittemmin termejä
samassa tarkoituksessa. Eräästä Sette Salen ja noiden termien välillä
olevasta maanalaisesta kammiosta, eikä siitä käytävästä, jonka opas
mainitsee, löydettiin vuonna 1506 Laokoonryhmä.

Neron muista rakennussuunnitelmista ei tullut mitään. Niihin
kuului Korinton kannaksen kaivaminen, jonka työn hän itse aloitti
taidematkallaan Hellaassa ensimäisellä lapionpistolla. Toista
suunnitelmaa -- ulottaa Rooman muurit mereen saakka ja puhdistaa
Tiber, niin että suuret laivat olisivat voineet laskea maihin
Aventinuksen alapuolelle -- ei ennätetty alkaa, eivätkä siihen
flavilaiset jälkeläisetkään ryhtyneet, jotka tahtoivat painaa unhoon
kaiken, mikä koski Neroa, paitsi hänen rikoksensa.

       *       *       *       *       *

Kun ne summat, jotka menivät Neron rakennusyrityksiin ja
ylelliseen hovielämään, olivat kyllin suuret tyhjentämään Rooman
valtakunnankin aarrekammiot, ryhdyttiin niitä täyttämään jälleen mitä
epähurskaimmilla keinoilla. Kansan rakkaus nuorta keisaria kohtaan
oli vuosi vuodelta vähentynyt, tyytymättömyys ja harmi kohonnut
vuosi vuodelta, ja aika näytti tulleen, jolloin ne, jotka tahtoivat
nähdä hurjan orgian päättyvän, saattoivat toivoa hyökkäykselleen
menestystä. Ne, jotka vihasivat Cesaria, tekivät sen eri syistä
ja kuuluivat erilaisiin piireihin, mutta löysivät toisensa ja
saattoivat yhtyä yhteistoimintaan. Itse näytti keisari päättäneen
yleisen mielentilan sen ihastuksen mukaan, jolla kansa Roomassa ja
Italian muissa kaupungeissa ympäröi häntä, ja sen innon mukaan,
jolla ylhäiset riensivät hyväksymään ja matkimaan kaikkea, mihin
hän ryhtyi. Mutta Tigellinus näki hiukan pintaa syvemmälle ja oli
kauan vaatinut, että keisari, turvatakseen itseään ja ystäviään,
ottaisi käytäntöön sen ilmiannoille perustuvan hirmujärjestelmän,
joka oli ylläpitänyt edellisiä hallituksia. Aina vuodesta 61 alkaen,
josta saakka Tacitus laskee Neron olleen Tigellinuksen vallassa, oli
tämä punaisen-epikurolainen pretoriaanipäällikkö koettanut saada
etenkin stoalaisia epäluulon alaisiksi ja aina toistanut, että
heidän filosofiansa "antaa ihmisille ylpeyden, joka tekee heidät
rauhattomiksi ja kunnianhimoisiksi." Näiden epäluulojen ensimäisiksi
uhreiksi joutui kaksi korkeasukuista roomalaista: Sulla ja Rubellius
Plautus. Vallitsevaa ajansuuntaa ei mikään voi paremmin kuvata kuin
ne syyt, joilla Tigellinus puolusti Plautuksen raivaamista tieltä:
hän on ottanut meidän tasavaltalaiset isämme esikuvakseen, hän on
omaksunut stoalaisen filosofian, hän on rikas eikä antaudu kuitenkaan
yksityisen elämän huvituksiin, hän välittää valtiosta ja harrastaa
yleisiä asioita! Sullan surmasi Massiliassa salamurhaaja. Plautus,
joka silloin oleskeli Aasiassa, oli eräältä vapautetulta orjalta,
jonka oli onnistunut päästä perille ennen Neron lähettilästä, saanut
tietää, että hänen pyövelinsä olivat odotettavissa. Keskustelu
filosoofien Ceraunuksen ja Musoniuksen kanssa vahvisti hänen
päätöksensä, jonka mukaan hän mieluummin alistui tyrannin tahtoon
kuin etsi pelastuksensa kapinasta. Kun sotamiehet, joiden tehtävänä
oli toimeenpanna kuolemantuomio, astuivat hänen taloonsa, näkivät
he hänet riisuutuneena ja tekevän voimisteluliikkeitä. Hänen päänsä
hakattiin poikki ja lähetettiin Roomaan. -- Kaksi vuotta myöhemmin
surmasi eräs Augustuksen jälkeläinen, Torquatus Silanus itsensä,
mieluummin kuin odotti varrottua ilmiantoa valtiopetoksellisista
salahankkeista.

Sellaisia oli epäilemättä tekeillä. Mutta Neron hallituksen
vihollisilla ei ollut miestä, joka olisi voitu asettaa etunenään. He
sopivat lopulta Kajus Kalpurnius Pisosta. Vaikkakin Piso oli nerokas,
synnyltään ylhäinen, rikas ja seurustelutavaltaan miellyttävä,
ei hän kuitenkaan ollut se, jonka vastustajaryhmän parhaimmat
ainekset saattoivat ihastuksella nostaa kilvelle. Häneltä puuttui,
sanoo Tacitus, siveellistä vakavuutta. Epikurolainen oli hänkin,
ja vanhatroomalaiset huomauttivat, että hän, samoinkuin Nero, oli
häväissyt itsensä näyttelijätaidolla. -- Salaliittoon otti osaa
muutamia Rooman parhaista miehistä, muutamia myöskin sen kaikkein
huonommista. Kun muutamilla oli päämaalina isänmaan pelastus, niin
toisilla oli yksityisen kaunan tyydyttäminen. Niinpä halpamielisellä
hekumoitsijalla Klaudius Seneciolla, joka oli kuulunut Neron
lähimpään ystäväpiiriin ja vielä seurusteli hovissa, sekä
Quintianuksella, jota keisari oli ärsyttänyt eräällä pilkkalaululla.
Nämä tahtoivat saada toisen miehen, eivät toista järjestelmää
valtaistuimelle, ja he saivat enemmistön puolelleen. Vähemmistö,
johon kuului useita Burruksen ankaran koulun käyneitä henkivartioston
upseereja, olisi toivonut, että itse järjestelmä muuttuisi ja joku
stoalainen saisi diadeemin: joko nuori, yleisen mielipiteen suuresti
kunnioittama filosoofi Lucius Silanus tai kaikkine vikoineen arvossa
pidetty vanha Seneka. "Häpeä" -- lausui eräs salaliittolaisista,
kaartintribuni Subrius Flavus -- "on sama, jos sitransoittaja
raivataan tieltä ja traagillinen näyttelijä tulee sijaan." Flavus oli
ehdottanut Senekaa keisariksi.

Antiikin käsityskannan mukaan oli tyranninmurha urotyö, ei rikos.
Käsityskanta oli muodostunut helleeniläisissä vapaavaltioissa, missä
kansalainen, joka oli polkenut lakia, oli joutunut lainsuojattomaksi
eikä hänen surmaamisestaan ollut rangaistusta. Roomassa ei nyttemmin
voitu sovelluttaa tätä käsityskantaa, sillä keisarin valta oli
laillisella pohjalla. Mutta ihmeellistä on, että Rooman historiassa
nähdään vielä kauan myöhemmin eri tilaisuuksissa ilmenevän tunteen
siitä, että keisarikunta oli oikeudenloukkaus, jolle ei aika
milloinkaan voinut antaa kantavuutta; vielä miespolvien kuluessa
tiesi halvinkin legioonasotamies, joka taisteli valtakunnan rajoilla,
että valtiomahti oikeuden mukaan oli etsittävä siitä epämääräisestä
käsitteestä, jota nimitettiin _Rooman senaatiksi_ ja _kansaksi_.
Salaliittolaisilla oli sitäpaitsi valittavana vain keisarinmurha tai
sisällinen sota, ja hehän saattoivat teeskennellä syyksi cesarista
oppia "raison d'État'sta", valitessaan edellisen sekä varmempana
että vahingottomampana. Ja niin sovittiin lopullisesti päivästä ja
paikasta. Nero surmattaisiin sirkuksessa Ceresjuhlaa vietettäessä.
Erään liittoutuneista tuli jonkun tekosyyn nojalla lähestyä keisaria,
heittäytyä rukoilevana hänen jalkainsa juureen, tarttua hänen
sääriinsä, kaataa hänet maahan ja pidättää häntä, kunnes hänen
seurueeseensa kuuluvat liittoutuneet upseerit olivat ennättäneet
syöstä esiin ja surmata hänet miekoillaan. Kun Nerolla, huolimatta
kaikista irstailuista, oli suunnattomat ruumiinvoimat -- ihmeteltiin
sitä, että hän kreikkalaisissa leikeissä ei ollut esiintynyt
painijana ja nyrkkitaistelijanakin -- tarjoutui voimistaan kuuluisa
konsuli Lateranus ensimäiseksi hyökkääjäksi. Sillä aikaa tuli Pison
Cereksen temppelin luona, joka ei ollut kaukana sirkuksesta, odottaa
Fenius Rufusta -- pretoriaanipäällikköä, joka hoiti virkaa sillä
aikaa kuin Tigellinus, hänen kanssaveljensä arvossa, johti hovin
huvituksia -- jotta tämä olisi seurannut häntä pretoriaanileiriin,
missä hän olisi ottanut vastaan henkivartiajoukkojen
kunnianosoituksen.

Mutta melkein viime hetkellä ilmiantoi eräs vapautettu orja
suunnitelman. Ensimäisten joukossa, jotka hänen ilmiantonsa
perustalla laahattiin kuulusteluun, oli eräs nainen, Epikaris.
Hirveimmät kidutukset, joita kesti kaksi päivää ja aina
kuolemaan saakka, eivät voineet puristaa häneltä sanaakaan
salaisuudesta. Miehet sitävastoin eivät kestäneet pyövelin
kidutuskoneiden näkemistä: he tunnustivat rikoksensa ja ilmaisivat
monta liittoutunutta. Kauimmin salattiin kahden yllämainitun
pretoriaaniupseerin nimet: Fenius Rufuksen ja Subrius Flavuksen,
mikä lisäsi näiden molempien turmaa, sillä Rufus valittiin Neron
kanssa johtamaan tutkimusta, ja Flavus oli virkansa puolesta
määrätty olemaan läsnä. Syytetyt ehkä toivoivat vielä, että Rufus
ja Flavus tekisivät hyökkäyksen. Ja Flavus oli mies tekemään sen.
Käsi miekankahvassa kysyi hän viittaamalla päämieheltään, eikö
hän paljastaisi miekkaansa ja pistäisi kuoliaaksi Cesarin; mutta
Rufus antoi kieltävän merkin. Se ankara tapa, jolla Rufus piti
tutkintoa, ärsytti liittoutuneet ilmiantamaan hänet: hänet otettiin
kiinni tuomioistuimelta ja eräs sotamies sitoi hänet. Flavuskin
mainittiin ja hän tunnusti. Kun Nero kysyi, kuinka Flavus oli voinut
unhoittaa uskollisuudenvalansa, vastasi tämä: "Minä vihasin sinua,
ja kuitenkaan sinulla ei ollut yhtään uskollisempaa sotilasta, niin
kauan kuin ansaitsit rakkautta... minä aloin vihata sinua, kun
sinusta tuli äitisi ja puolisosi surmaaja, kun sinusta tuli ajuri,
ilvehtijä ja murhapolttaja." Kun Flavus mestauspaikalla näki haudan,
joka oli kätkevä hänet, ja huomasi, että se ei ollut niin syvä ja
avara kuin laki määräsi, huomautti hän: "ei edes tässäkään noudateta
sotasääntöjä", ja kun pyöveli kehoitti hänen rohkeasti kurottamaan
kaulansa, sanoi hän: "kunpa sinä voisit iskeä yhtä rohkeasti!"

Piso ennätti ennen kuolemantuomiota ja leikkasi poikki suonensa.
Lateranus surmattiin orjien mestauspaikalla. Kaupunki täyttyi
ruumiista; syyttömät saivat surmansa syyllisten kanssa. Cesarin
epikurolaisuus sai nyt sopivan tilaisuuden tehdä stoalaisuuden
vahingottomaksi, vaikkakaan ei voitu todistaa muuta, kuin että yksi
ainoa stoalainen, runoilija Lukanus, oli ottanut osaa salaliittoon.
Heihin kuului kourallinen miehiä, Stoan roomalaisia ystäviä; mutta
vapauden muistoja vaalittiin heidän keskuudessaan, eikä ajan
hylkiöistä kehnoinkaan voinut kieltää, että nämä miehet muodostivat
roomalaismaailman ytimen ja olivat paremman tulevaisuuden ainoana
ankkuripohjana. Ensimäinen isku oli kohdistettu Senekaan; Poppea ja
Tigellinus johtivat tässä Neron kättä. Senekan vaimo tahtoi kuolla
yhdessä miehensä kanssa, ja nuo iäkkäät puolisot aukaisivat yht'aikaa
suonensa. Kun veri valui liian hitaasti, otti Seneka myrkkyä, ja kun
tämäkään ei vaikuttanut, astui hän kylpyyn ja kuoli sen höyryyn.
Hänen viimeiset sanansa ylistivät Jupiter vapauttajaa. Hänen vaimonsa
elämä pelastettiin vastoin tämän tahtoa.

Senekan viimeiset sanat johtavat ajattelemaan muutamia rivejä eräässä
hänen kirjoituksessaan: "Niin, kiitos olkoon kuoleman, ei syntyminen
ole mikään rangaistus; sen avulla minä voin onnettomuuden uhatessa
pysyä levollisena ja itsenäisenä. Minulla on tuki olemassa. Ei ole
vaikeata palvella, kun herraansa kyllästyneenä voi yhdellä ainoalla
askeleella saavuttaa vapauden."

Jos nämä rivit tiesivät hänen omaa kohtaloansa, niin löytyy toisia,
jotka ennustivat Neron. "Jumala koettelee, vartuttaa ja karkaisee
sitä, jota hän rakastaa. Mutta veltot, jotka näyttävät olevan
hänen lemmikkejään ja joita hänen kätensä näyttää suojelevan
onnettomuuksilta, hän säästää tuleville vastuksille."

Senekan aika tunsi hyvin hänen vikansa; kun Subrius Flavus
nimitti häntä siitä huolimatta tahrattomaksi mieheksi, niin hän
käytti ajan mittaa ja vertasi Senekaa muihin. Hänen sielunsa
virheitä kuvasi ja liioitteli kerran itse Forumin puhujalavalta
eräs Rooman taitavimmista panettelijoista. Mutta se kunnioitus,
jonka hänen aikalaisensa antoivat hänelle sitä kernaammin, mitä
parempia itse olivat, painakoon jälkimaailman vaakalaudalla
enemmän kuin rahan-alttiin asianajajan herjaukset ja Kassius Dion
yhtä vihamieliset kuin arvostelua vailla olevat hyökkäykset.
Filosoofi meidän aikamme merkityksessä hän ei ollut: siihen
häneltä puuttui logiikan terävyyttä, vaikkakin hän inhimillisen
tutkimuksen tulevaisuudesta on lausunut hämmästyttäviä aavistuksia.
Hän oli maailmanmies ja valtiomies ja tahtoi olla stoalainen
elämäntaiteilija. Jokainen mies, jonka katse oli tähdätty
korkeampaan päämaaliin sellaisena aikana kuin Senekan oli, ja joka
kehoitti nuoria pyrkimään siihen, ansaitsee jo senvuoksi meidän
kunnioituksemme, eikä ole kadottanut myötätuntoamme siksi, että hän
taistelussa hengen ja lihan välillä maksoi, kuten kaikki, veron
heikkoudelle.

Museoissa on monta antiikista rintakuvaa, joille on annettu
Senekan nimi, useimmille, ehkä kaikille, väärin. Epäjärjestyksessä
oleva, otsalla riippuva tukka ja himmeä katse on niiden kaikkien
tunnusmerkkinä, niin erilaisia kuin ne muutoin ovatkin. Ne, jotka
ovat antaneet nimen näille kuville, näyttävät vain ajatelleen
stoalaista filosoofia ja sekoittaneet hänet kyynilliseen. Seneka oli
nuorena ollessaan kaunis mies ja naisten suosikki; hänen ulkomuotonsa
vanhempina päivinä kerrotaan olleen hienon ja arvokkaan.

Lukanus oli ollut Neron nuoruudenystävä. Miten keisarin herttainen
ulkokuori oli häikäissyt runoilijaa, sen näemme tämän Pharsalia
runosta, missä tekijän ihailu ruhtinasta kohtaan taistelee hänen
tasavalta-ihastuksensa kanssa. Mutta myöhemmin ystävien väli kävi
kylmäksi. Troican tekijä kadehti Pharsalian tekijää, ja kateuteen
yhtyivät epäluulot tasavaltalaista ja stoalaista kohtaan. Oikeuden
edessä valtasi Lukanuksen hetkeksi arkuus ja hän ilmiantoi oman
äitinsä ja monta ystävää salaliittoon osallisina. Hän katui tätä
hetkeä. Kun veri virtasi hänen avatuista suonistaan ja hän tunsi
jalkojensa kylmenevän, alkoi hän laulaa lauluaan "kuolevasta
soturista" ja kuoli laulu huulillaan.

Kolmas stoalainen, vanha sotapäällikkö ja lainoppinut Kassius
Longinus, ajettiin maanpakoon senvuoksi, että hänellä esi-isiensä
kuvien joukossa oli Kassiuksenkin, Julius Cesarin surmaajan kuva.
Hänen nuori, tavoiltaan puhdas oppilaansa, Lucius Silanus, jonka
muutamat liittoutuneista olivat tahtoneet tehdä keisariksi,
tuomittiin maanpakoon, mutta Neron lähettiläät surmasivat hänet
Kampaniassa. Heidän johtajansa kehoitti Silanusta aukaisemaan
suonensa; mutta tämä sanoi, että "hän ei tahtonut riistää murhaajilta
näiden kunniakasta tehtävää" ja ryhtyi aseettomana taisteluun
sotamiesten kanssa, jotka lävistivät hänet miekoillaan. -- Maanpakoon
ajettiin myöskin stoalaiset Musonius Rufus ja Helvidius Priskus sekä
useita filosoofeja. Musonius oli siihen aikaan Stoan ensimäinen
mies. Makedonialainen Stobeus on kokoelmissaan säilyttänyt yhden
hänen ajatelmistaan: "jos vaivannäöllä teet hyvää, niin vaivannäkö
on katoava, hyvä pysyvä; jos huvia tuntien teet pahaa, niin paha on
pysyvä, mutta huvi katoava".

Itse hyveellekin, kuten Tacitus sanoo -- Trasea Petukselle tuli vuoro
kuolla. Hän oli hovin pahin silmätikku; sekä etäisissä leireissä että
Roomassa luettiin valtionlehteä, jotta olisi nähty, mitä Trasea _ei_
ollut tehnyt, mihin senaatin päätöksiin hän _ei_ ollut ottanut osaa:
senmukaan tuomittiin niiden arvo. [Lähempiä tietoja tästä lehdestä
saa lukija Albert Lysanderin Rooman kirjallisuuden historiasta,
joka vahinko kyllä on jäänyt keskeneräiseksi.] Tämä oli epähurskas
tapa lukea tätä hurskasta lehteä, mutta syy ei ollut sen, vaan
Trasean. Senlisäksi tuli toinen rikos, jonka hoviepikurolaiset olivat
keksineet, nimittäin se, että "Trasean ja hänen ystäviensä jäykän
ja synkän olennon tarkoituksena oli moittia Neroa ja tämän ystäviä
kevytmielisyydestä". Keisarille kerrottiin myöskin, että kansa teki
vertauksen: Katon suhde Cesariin on sama kuin Trasean suhde Neroon.
Kun Petus sai kuolemantuomion, oli hänen luonaan useita Rooman
ylhäisiä miehiä ja naisia koolla; itse hän keskusteli filosoofi
Demetriuksen kanssa sielun kuolemattomuudesta. Hän otti levollisesti
jäähyväiset surevalta ystäväpiiriltä ja aukaisi suonensa. Kun veri
alkoi valua, sanoi hän kvestorille, joka oli tuonut kuolemantuomion:
"Katso, nuorukainen, ja suokoot jumalat, että se, minkä näet, ei
olisi sinulle enne! Mutta sinä olet syntynyt aikana, jolloin voi
olla hyödyllistä karaista sieluaan mielenlujuuden näkemisellä."
Hän kääntyi senjälkeen Demetriuksen puoleen, joka oli jäänyt
jälelle, ja jatkoi tämän kanssa keskeytynyttä keskustelua ihmisen
katoamattomuustoiveitten perusteista.

Kahta vuotta myöhemmin, Neron oleskellessa Kreikassa, valitsi
Tigellinus keisarin kunniakkaan sotapäällikön, Domitius Korbulon,
uhriksi. "Se on minulle oikein", sanoi Korbulo ja syöksyi miekkaansa.
-- Kaunis rintakuva Kapitoliumin museossa säilyttää tämän sankarin
piirteitä jälkimaailmalle.

Niin kävivät stoalaiset kuolemaan. Kajus Petronius, Neron entinen
helmaystävä, piti huolta siitä, että saatiin inhottava irvikuva
heidän erostaan elämästä. Tigellinus oli mitä löyhimmillä perusteilla
syyttänyt häntä osallisuudesta Pison salaliittoon. Neron koko
entinen ihailu Petroniusta kohtaan oli nyt siirtynyt, sen hän tiesi,
hovin uuteen juhlainjärjestäjään. Tigellinus oli kaikkivaltias;
keisarilla, jonka sielu ei voinut olla intohimoisen rakkauden tai
sokean ystävyyden sidettä vailla, oli tapana sanoa: "En voi elää
ilman Tigellinusta, eikä Tigellinus ilman minua." Petronius päätti
senvuoksi olla odottamatta oikeudenkäynnin tulosta. Hän kutsui
ystävänsä juhlaan, aukaisi suonensa ja sitoi ne monta kertaa,
jatkaakseen iloista seurustelua, jossa maljan ääressä laulettiin
kevytmielisiä lauluja ja kerrottiin Rooman ylhäisen maailman
uusimmista rakkausseikkailuista. Palvelijoiltaan hän otti jäähyväiset
antamalla osittain lahjoja, osittain selkäsaunoja. Sitten hän
teki testamenttinsa ja luetteli siinä Neron kaikki rikokset ja
paheet. Sittenkuin hän oli sulkenut sen ja pitänyt huolta, että se
tuli lähetetyksi keisarille, astui hän pöydän iloihin ja niistä
kuolinvuoteelle.

       *       *       *       *       *

Mitä salaliitot Roomassa eivät olleet saaneet aikaan, sen tekivät
kapinat maakunnissa. Julius Vindex, Gallian maaherra, oli
ensimäinen, joka kohotti kapinalipun; sitten Galba Espanjassa ja
Rufus pohjois-Germaniassa. Sanoma Vindexin luopumisesta tuotiin
Nerolle tämän katsellessa erästä voimisteluleikkiä Napolissa, eikä
se tuntunut tekevän häneen mitään vaikutusta. Hänen ajatuksensa
askartelivat niinä päivinä niin vilkkaasti eräässä uudessa
keksinnössä musiikin alalla, vesiuruissa, että hän kerran keskellä
yötä kutsui muutamia senaattoreja luokseen, jotta ei aina aamuun
saakka olisi salannut heiltä sitä uutista, että oli keksinyt
tavan, millä antaa uruille vahvemman ja kirkkaamman äänen. Vasta
uudistettujen kehoitusten jälkeen hän palasi Roomaan. Uudet sanomat
lännestä ja pohjoisesta aukaisivat vihdoinkin hänen silmänsä näkemään
vaaran suuruuden. Ja nyt vaihtelivat hänen sielussaan hetkittäin
tuskan ja hänen tavallisen kevytmielisyytensä tunteet. Milloin
hänen piti käydä uskollisten italialaisten joukkojensa kanssa
kapinallisia vastaan; milloin hänen mielikuvituksensa ilvehtien
loihti hänen sieluunsa, että hän yksin ja aseettomana kävisi
kapinallisia legioonia vastaan, jotka Cesarin nähdessään laskisivat
aseensa ja antaisivat hänelle jälleen rakkautensa; milloin hän
ajatteli elää yksityishenkilönä taiteellaan kaipaamatta kadotettua
valtaa. Lopulta hän päätti lähteä liikkeelle mukanaan ne sotavoimat,
jotka olivat hänen käytettävinään. Varustukset tehtiin kaikessa
kiireessä, ei kuitenkaan niin nopeasti, että niitä kuvapatsaita
ja maalauksia ja soittokoneita, jotka hän otti myötänsä kaikille
matkoille, ei olisi nytkin voitu ottaa mukaan. Mutta hän ei huomannut
ympäristönsä sileistä kasvoista, senaattorien alamaisesta olennosta
eikä sotamiesten silmistä, että kaikki pitivät häntä jo hukkaan
joutuneena. Galban lähettiläät olivat lupauksilla ja rahoilla
sahanneet poikki hänen asemansa viimeisenkin tuen. Keisarillinen
näyttelijä oli katoava kuin laskuluukun kautta Hadekseen. Hän
herää tai herätetään eräänä myrskyisenä yönä, eikä löydä ketään
läheisyydestään. Palvelijat poissa, palvelus poissa, hovimiesten
huoneet tyhjinä, ei ainoatakaan vartiaa palatsin ympärillä. Käy
ukkonen ja sataa. Hän kiirehtii takaisin makuuhuoneeseensa ja
etsii myrkkyrasiaansa, mutta sitä ei löydy. Viimein näyttäytyy
muutamia varjoja. Sporus, hovivirkamiehet Epafroditus ja Faon ja
vielä eräs neljäs, jonka nimeä ei mainita. He ilmoittavat, minkä
Nero jo on arvannut: että pretoriaanit Tigellinuksen johtamina ja
germaanialainen henkivartiosto ovat luopuneet hänestä. Hän tahtoo
silloin lähettää noutamaan gladiaattori Spekulusta kuollakseen hyvin
tähdätystä miekanpistosta; mutta nuo neljä uskollista tempaavat hänet
mukaansa, heittävät kauhtanan hänen ylleen, sitovat liinan hänen
silmilleen ja nostavat hänet hevosen selkään. Ratsastajat karauttavat
niiden katujen halki, jotka johtavat Nomentanuksen portille.
Portin oikealla puolella oli muurilla ympäröity pretoriaanileiri,
nykyinen Campo Militare. Sieltä kuuluu myrskyn halki huutoja ja
riemua. Kapinan ystävät senaattorien joukossa ovat kiirehtineet
sinne, julistaneet Neron isänmaan viholliseksi ja kehoittaneet
sotilaita huutamaan Galban keisariksi. Muutamat yökulkijat, jotka
tulivat pakenevia vastaan, huomauttivat: "nuo ajavat takaa Neroa".
"Mitä uutta kaupungista?" kysyvät toiset, joita he tapaavat portin
ulkopuolella. Keisarin hevonen säikkyy maantien vieressä makaavan
ruumiin hajua; liina putoaa Neron kasvoilta, ja salaman valossa eräs
erotettu pretoriaani tuntee hänet ja tervehtää häntä nimeltä. Vanhat
kirjailijat lisäävät, ehkäpä tehdäkseen asian vaikuttavammaksi, että
sattui maanjäristys, joka lisäsi yön kauheutta.

Vajaan ruotsalaisen neljännespeninkulman päässä kaupungista, pyhän
vuoren toisella puolen, nykyisillä Tenuta Serpentanan mailla, oli
Faonin huvila, pakolaisten päämäärä. He poikkesivat maantieltä
oikealle eräälle syrjätielle, joka rämeisen, ruokojen ja pensaiden
peittämän tantereen yli johti maakartanon takapuolelle. Pensaikossa
he laskeusivat satulasta ja päästivät hevoset vapaiksi. Välttääkseen
orjien huomiota, päätettiin tunkeutua huvilaan murtamalla aukon
puutarhamuuriin. Muuria murrettaessa kätkeytyi keisari erään
lammen kaislikkoon ja virvoitti itseään mutaisella vedellä. Faon
oli näyttänyt hänelle toisen piilopaikan, jonka vielä voi tuntea
Suetoniuksen kuvauksesta: holvinmuotoisen kolon, joka johtaa
soranottopaikkaan, mutta Nero oli kieltäytynyt "elävänä laskeutumasta
hautaan". Huvilan puutarhassa odotettiin nyt tuskallisesti, mitä
lähinnä seuraavat tunnit toivat mukanaan. On selvää, että Faon ja
Epafroditus, ottaessaan keisarin mukaansa uskoivat muutoksen hänen
edukseen mahdolliseksi. Lähettiläs toisensa jälkeen lähetettiin
kaupunkiin kuulemaan, mitä siellä tapahtui. He palasivat tuoden
mukanaan yhä pahempia uutisia.

Erilaiset kuvaukset Neron viimeisistä hetkistä kumoavat toisensa
niissä kohdin, joissa ne tahtovat syyttää häntä pelkuruudesta. Hän
ei osoittanut kuolemanpelkoa, mutta nähdessään kaiken menetetyksi,
suututti häntä se, että oli niin kauan antanut toivon pettää itseään.
Kuitenkin -- ajatus siitä, että hänen ruumistansa runneltaisiin,
kauhistutti tätä mielikuvitusten ihmistä. Useampia kertojahan pyysi
ympärillä olevien pitämään huolta siitä, että kukaan ei tekisi
väkivaltaa hänen kuolleelle ruumiilleen. Useampia kertoja hän valitti
myöskin sitä, että maailma menetti nyt suuren taiteilijan. ["Qualis
artifex morior!"]

Itse määräsi hän, että hauta oli kaivettava, ja otti siihen mitan
ruumiinpituudestaan. Hän katseli, kuinka hauta luotiin auki ja pyysi
innokkaasti muutamia marmorisiruja asetettavaksi sen ympärille. Tätä
tehdessä saapui sanoma, että ratsumiehiä lähestyi, jotka etsivät
Neroa. Kohta kuultiin heidän karauttavan huvilan portille johtavaa
tietä. Nojaten Epafrodituksen käsivarteen vei hän silloin tikarin
kurkkuunsa. Hän kykeni vielä tällä hetkellä näkemään kohtalonsa
sellaisena kuin näyttämöllä näytellessään murhenäytelmän viimeistä
kohtausta, ja hänellä oli kylliksi mielenmalttia lausuakseen
Homeroksen säkeen:

    Korvissa kaikuvi vauhkojen ratsujen kavioiden kapse.

Sitten hän työnsi tikarin kaulaansa.

Nero eli vielä ratsastajien tunkeutuessa huvilaan. Eräs centuriooni,
joka näki hänet pitkällään ja vertavuotavana maassa, riensi painamaan
vaippansa hänen haavaansa, tukkiakseen verenvuodon. "Liian myöhään!"
sanoi kuoleva, ja lisäsi liikutettuna: "tämä on uskollisuutta". Ne
olivat hänen viimeiset sanansa.

Hänen rukouksensa kuolleen ruumiinsa puolesta kuultiin, ja hänelle
suotiin myöskin arvokas hautaus. Neron molemmat imettäjät ja hänen
ensimäinen rakastajattarensa Akte, jotka saivat riemuhuutojen
juuri Galballe kaikuessa osoittaa suruaan, laskivat hänen uurnansa
Domitiusten sukuhautaan Puutarhakukkulan rinteelle.

       *       *       *       *       *

Galban hallitus ei kestänyt seitsemää kuukautta, ja kun Oto oli
hänen ruumiinsa yli raivannut itselleen tien valtaistuimelle, oli jo
sellainen muutos tapahtunut roomalaisten mielialassa, että joukko,
tahtoessaan lausua uuden ruhtinaan tervetulleeksi, nimitti häntä
Neroksi. Oto itsekin lienee pannut Neron nimen itäisiin maakuntiin
meneviin kirjelmiinsä, missä Neroa aina oli rakastettu. Neron
patsaita pystytettiin jälleen toreille ja julkisiin rakennuksiin.
Vielä kaksikymmentä vuotta Neron kuoleman jälkeen saattoi
seikkailija, joka sanoi olevansa Lucius Domitius Ahenobarbus,
saada kannatusta idän kansojen keskuudessa; vain vaivalla saatiin
parttilaiset luovuttamaan hänet.

Tätä kiintymystä niin rikollisen ja moitittavan keisarin muistoon
tuskin voidaan selittää, kuten on tahdottu tehdä, joukkojen
kiitollisuudella siitä huolenpidosta, jolla hän oli huolehtinut
leivästä ja näytelmistä. Viljanjakamiset olivat yhtä runsaat ja vielä
säännöllisemmät hänen edeltäjäinsä ja jälkeläistensä aikana. Ja mitä
julkisiin huvituksiin tuli, piti joukko hänen esteetisiä hankkeitaan,
hänen laulu- ja sitransoittokilpailujaan, hänen kreikkalaisia
näytelmiään ja voimisteluleikkejään huonona korvauksena niistä
verisistä gladiaattoritaisteluista, jotka hän oli lakkauttanut.
Kansa muisti, uskon minä, tuon elämäniloisen ja kauniin nuorukaisen,
jolla oli ollut niin lupaavat taipumukset, eikä unohtanut hänen
hallituksensa ensimäisiä ja onnellisia vuosia noiden myöhempien, niin
synkkien ja onnettomien vuoksi. Ja se kai tunsi olevansa osallinen
hänen vikoihinsa ja rikoksiinsa, niin osallinen kuin on mahdollista
olla heittämättä yksityisen edesvastuuta sen historian syntipukin
niskoille, jota nimitetään "Ajaksi".

Joukon, kuten hovinkin, juhlaministeri Neron myöhemmillä päivillä,
Tigellinus, oli ja pysyi kansan vihan esineenä. Se näki tässä
miehessä Neron pahan hengen ja huusi hänen kuolemaansa. Galba oli
suojellut kavaltajaa; Oto ei voinut tai ei tahtonut sitä. Kun
Tigellinus näki sen kohtalon, joka uhkasi häntä, pani hän toimeen
irstaat juhlat ja leikkasi orgian kestäessä kurkkunsa poikki
partaveitsellä.

       *       *       *       *       *

Neron ulkonäöstä poika- ja nuoruusvuosina on ylempänä puhuttu. Niistä
monista kuvista, joita on olemassa hänen miehuusvuosiltaan, lienee
Kapitoliumin museossa oleva paras. Eloisa pää on hiukan sivulle
kääntynyt -- sama asento, jota Karakalla sittemmin matki -- ja silmät
ovat alas luotuina, ikäänkuin Cesar jumalien pöydästä heittäisi
taiteentuntijan katseen maahan ja näkisi siellä jotakin, joka
herättää hymyn hänen herkutteleville huulilleen. Kasvonpiirteitten
epikurolaista ilmettä lisää täyteläinen, ei kuitenkaan Vitelliuksen
lailla paisuva kaksinkertainen leuka, jonka alta nousee poskia kohti
kapea, hyvin hoidettu partakiehkura.

Vatikaanissa on pieni patsas, joka esittää Neroa sitransoittajana.
Se on hätäisesti valmistettu teos, mutta se itseensätyytyväisyys,
jolla laulaja suorittaa esitystään, on saatu onnistuneesti esille,
ja silmät ilmaisevat sitä kaukonäköisyyttä, josta Plinius puhuu,
ja jota ehkä Suetoniuskin tarkoittaa sanalla "hebetior". Saman
ilmeen katseessa, mutta siihen yhtyneenä jotakin tuskallista ja
huonotuulista, huomaa Louvren tunnetussa rintakuvassa, jonka
sädediadeemin ympäröimä otsa on matala ja posket ulkonevat. Se on
niin sanottu karaktääripää, jolla myöhempi taiteilija on pikemmin
tarkoittanut kuvata keisaria sellaiseksi kuin jälkimaailma on
kuvitellut hänet, eikä sellaiseksi kuin hän oli. Sama huomautus
koskee toista niistä kahdesta Nero-patsaasta, jotka ovat Firenzessä.
Eräs karrikatyyriprofiili, jonka ehkä joku vahdissa oleva pretoriaani
on huvikseen kaivertanut, löydettiin muutama vuosi sitten eräältä
Palatinuksen muurilta. Profiili on kaikesta liioittelustaan
huolimatta sattuvasti Neron näköinen.

Suetonius sanoo, että hänen kasvonpiirteensä olivat enemmän
kauniit kuin miellyttävät. Hänen hiuksensa olivat, kuten kaikkien
Domitiusten, vaaleanruskeat, hänen silmänsä harmaansiniset. Hän oli
keskikokoinen ja lihomiseen hyvin taipuva. Näytelmätilaisuuksissa --
kun hän nimittäin istui katselijain joukossa eikä itse esiintynyt --
käytti hän tahkottua smaragdia silmälasina. Tämä "lornetti", ainoa
mikä tunnetaan antiikin ajoilta, on antanut uudemmalle optiikalle
paljon miettimisen ja väittelyn aihetta. Kirjeissään kreikkalaisten
ja roomalaisten kivenhiomistaidosta on Lessing omistanut muutamia
rivejä tälle aineelle.

"Johanneksen Ilmestyskirjasta" löydämme kaiun niistä tunteista,
jotka Rooman kristittyjen hirveä vainoaminen herätti heidän
uskokunnassaan. Suuri Babylon, kaupunki seitsemällä vuorella, on
epäilemättä Rooma, ja harvat ovat kai ne historiallisesti asioita
tarkastelevat, jotka vielä epäilevät sitä, että peto, "jonka luku
on ihmisen luku, nimittäin 666", on Nero. Jos kirjoitetaan Cesar
Nero heprealaisilla kirjaimilla ja lasketaan yhteen niiden lukuarvo,
niin saadaan tulokseksi 666. Ennustukset Antikristuksesta lienevät
jossakin yhteydessä Suetoniuksen kertomien ennustuksien kanssa siitä,
että Nero, jos hän menettäisi Rooman valtikan, perustaisi Jerusalemin
kuningaskunnan tai suuremman itämaisen vallan, valloittaisipa lopulta
jälleen maailmanvaltaistuimenkin. Keskiajankin tarut kertovat
hänestä. Sanotaan, että kummitukset ja perkeleet oleskelivat Neron
haudan ympärillä Monte Pinciolla ja peloittivat roomalaisia, kunnes
onnistuttiin ankaralla manauksella karkoittamaan ne. Mutta haudalle
kasvoi aikojen kuluessa suunnattoman suuri saksanpähkinäpuu, jossa
joukko korppeja piti hirvittävää melua. Arvattiin, että ne olivat
noita poismanatuita demooneja, ja arvaamista vahvisti se huomio,
että puun latva yöllä muuttui basalttikuvuksi. Paavi Paskal II
(1099-1118) oli suuresti huolissaan melun johdosta eikä tiennyt
mitään apua siihen, ennenkuin madonna ilmestyi hänelle ja antoi sen
yksinkertaisen neuvon, että puu oli hakattava poikki ja poltettava.
Kiitollisena tästä neuvosta ja totellen madonnan viittausta
rakennutti hän silloin tämän kunniaksi Neron haudan ylle ensimäisen
Santa Maria del Popolon kirkon. -- Todellinen munkkimielikuva!

       *       *       *       *       *

Roomalainen keisariaika on kaikista varjopuolistaan huolimatta
viehättävä. Meidän sivistyksemme, niin roomalaisesta eroava kuin se
onneksi oikeastaan onkin, on kuitenkin niin paljon sukua sille, että
me helpommin voimme ymmärtää Juliusten, Flaviusten ja Antoninusten
aikakauden ihmisiä ja tuntea paremmin heidän tunteitaan kuin niiden,
jotka ovat eläneet tuhannen vuotta lähempänä meitä. Valtioelämän
kuihtuminen cesarismin aikana teki tilaa rikkaammalle elämälle
sosiaalisella alalla. Milloinkaan ei kai mikään aikakausi ennen
meidän päiviämme ole tehnyt niin monta koetta tällä alalla ja
tehnyt sitä niin riippumatta juurtuneista käsityksistä. Ne kaksi
pääsuuntaa, jotka käyvät alituista taistelua niin historian kuin
yksityistenkin povessa, ja joita silloin nimitettiin stoalaisuudeksi
ja epikurolaisuudeksi, mutta jotka esiintyvät kaikkina aikoina eri
nimisinä ja eri vivahteisina, filosoofisessa ja teoloogisessa asussa
-- eivät ole kai milloinkaan esiintyneet niin selväpiirteisinä
toistensa rinnalla ja toisiaan vastaan kuin cesarisessa Roomassa,
eikä missään kai tarjoudu rikkaampaa alaa moraalipataloogisille
kokeille kuin siellä. Epikurolaisuus ja stoalaisuus saivat molemmat
tilaisuuden, käsissään maailman ohjakset, koetella edellytyksiään
ja sovelluttaa johtopäätöksiään. Lihan evankeliumi ja kaiken
siveellisyyden hylkäävä taide teki sen Neron aikana; stoalaisuus
Antoninien.

Ehkä muutamista lukijoistani tuntuu, että olen kuvannut Neron liian
valoisasti. Se kai johtunee siitä, että ottamatta lukuun puhtaasti
yksilöllistä, jonka hyvin voi tuntea, mutta ei suoranaisesti kuvata,
koska kuvauksen esineeltä puuttuu vertailukohtia ja kielenä sanoja
siihen -- lukuunottamatta tätä en ole voinut löytää Neron luonteesta
muita aineksia kuin niitä, joita löytää tuhansista kaltaisistamme. Ne
ovat siellä, ja ne vaikuttavat enemmän tai vähemmän vahingollisesti,
koska se siveellinen ilmakehä, jossa ne ovat, estää niiden
kehittämästä tuhoamisvoimaansa. Tahdon heikkous ja nautinnonhalu ovat
sangen tavallisia ilmiöitä; kauneudentunto ilmenee myöskin elämässä
ympärillämme, vaikkakin suhteellisesti heikommassa määrässä kuin
kreikkalais-italialaisten kansojen keskuudessa, ja se on oikeutettu
ja onnea tuottava valta siellä, missä se toimii yhdessä siveellisten
voimien kanssa. Mutta missä asian laita ei ole niin -- missä se
yksinvaltiaasti esiintyy ihmisessä, joka on saanut vallan toimia
mielensä mukaan, ja ympäristössä, jonka voitto on tämän ihmisen
heikkouksien hyväkseen käyttäminen, ja aikana, jolloin taide on
alennettu aistillisten nautintojen palvelijaksi ja ilma on täynnä
itsekkäitä oppeja, jotka omaksutaan ihastuksella, koska ne lupaavat
vapautusta taikauskon orjuudesta -- siellä voivat nämä ainekset,
räjähdysaineitten lailla, joihin sytyttävä isku on sattunut, puhjeta
vulkaaniseksi hävitykseksi. Kaligulan ja Domitianuksen kaltaiset
olennot ovat ihmiskunnan kunniaksi harvinaisia ja ovat ne kai
useimmiten vankiloissa tai hourujenhuoneissa; mutta Neroja _in petto_
löytynee useampia kuin aavistetaan. Ja tämä on ehkä se oppi, mikä
voidaan saada tästä kuvasta.

Rooman muurien sisäpuolella oli samana päivänä sellaisia
miehiä kuin Sofonius Tigellinus, Nero, Seneka, Trasea Petus ja
Paavali tarsolainen, inhimillisen luonteen vivahteluja hekkuman
saatanallisesta palvelijasta aina orjantappurakruunun ihanteen
palvelijaan saakka. He ovat samana hetkenä saattaneet polkea Forumin
kivitystä. Ja kun hoviepikurolaiset, jotka tekivät kauneuden yhtä
riippumattomaksi siveydestä kuin myöhempi aika tahtoi tehdä uskonnon
järjestä, viettivät hurjia juhliaan Palatinuksella, vaelsi sen ajan
Ghettossa köyhä teltantekijä Kilikiasta, armeliaasti katsoen näitä
lihan orgioita, siksi, että hän tunsi sen vallan omissa jäsenissään,
ja syventyen lunastuksen syvään salaisuuteen: synnin hävittämiseen
ja eksyneitten ihmisten palaamiseen todellisen kauneudenihanteen,
luomisen esikoisen, henkisen ruumiin yhteyteen.

       *       *       *       *       *

Eräässä Kapitoliumin museon salissa nähdään suunnattoman suuri
patsas, joka esittää erästä Rooman keisaria. "Mutta sehän on Kristus,
jolla orjantappurakruunun sijasta on diadeemi", kuulin kerran erään
naisen huudahtavan. Hän lausui tässä sen, mitä moni lienee tuntenut
tätä kuvaa katsellessaan. Sielun aateli ja hyvyys säteilevät näistä
kasvoista: ne hymyilevät meitä vastaan, ja kuitenkin tahtoo näyttää
siltä kuin tuo hymyilevä olisi mitannut inhimillisen tuskan syvyyden.
Mutta ei ainakaan pintapuolisesti katsottuna hänen elämänsä osoita
mitään vaellusta Golgatalle. Tämän miehen henkinen majesteetti ei
kätkeytynyt orjan muotoon, ja jos purppuraviitta milloinkaan on
sulkenut sisäänsä sisällistä sopusointua ja elämäniloa, niin oli se
hänen, sillä hänen ratansa oli kauttaaltaan levollinen ja onnellinen,
ja... sielun rauha oli viimeinen sana, joka kuultiin hänen
huuliltaan. Mutta taiteilija, joka muovasi hänen kuvansa, lienee
tiennyt, mitä äänettömiä kärsimyksiä tuotti epärehellisenä aikana
olla rehellinen mies, henkisen pelkuruuden aikana olla henkisesti
rohkea mies, olla ruhtinas, kun on ihanteellisia päämaaleja, ja
pyrkiä vanhurskauteen ympäristössä, jonka itsekkäät tarkoitukset
odottavat epähurskaudelta edistymistään.

Sen kuvan läheisyydessä, joka esittää Antoninus Piuksen piirteitä,
nähdään marmorihahmossa kaunis mietiskelevä pojanpää ja sen vieressä
suurempi patsas, joka näyttää, kuinka vuodet ja surut poistaessaan
nuoruuden kauneuden, voivat lahjoittaa toisen katoamattomamman. Nämä
molemmat taideteokset esittävät Markus Aureliusta, joka seurasi
Antoninusta cesarin valtaistuimelle.

Se taulu, jonka keisariajan Rooma muodostaa, tarjoaa yli neljän
vuosisadan kehysten sisällä harvoja välivaloja. Se muistuttaa
maalausta, jonka mestari, tottuneena Italian ilmaan, vain
säästäväisesti käyttää ylimenovärejä, himmeitä valoja ja
puolivarjoja. Valo ja pimeys taistelevat siinä melkein taukoamatta
keskenään, ja eri värit rajoittavat toisiaan vähentymättömän
selkeästi ja varmasti. Rooman cesaristen aikakirjojen ensimäiset
vuosisadat esiintyvät joko räikeissä luomavarjoissa tai säteilevässä
valossa. Niiden aikojen miehet ja naiset tekevät samoin. Kaikkien
luonne kuvastuu jyrkkänä. Kaikki ovat määränneet kantansa, valon tai
pimeyden.

Ei senvuoksi, että siihen aikaan ei olisi ollut joukottain ihmisiä
kuten nytkin, jotka pelosta tai periaatteitten puutteesta olisivat
tahtoneet olla ulkopuolella taistelua; mutta siksi, että ei kukaan
huomatussa asemassa oleva voinut tehdä sitä. Kun nämä lukemattomat
arat tai vakaumusta vailla olevat ihmiset olivat kuulleet ylhäältä
ratkaisevan sanan ja siten saaneet tietää, kuinka oli puhuttava ja
toimittava, jotta pysyisi vallan ja armon suojassa, niin heidän
joukostaan kohotettiin pahin rääkynä miehiä kohtaan, joilla oli
omatunto, ja voimakkaimmat ihastushuudot kaikuivat, kun pyövelin
miekka oli katkaissut rehellisen miehen pään.

_Comme il faut_ opinioonilla -- kaikki mitä keisari sanoi
ja teki, oli "comme il faut" -- oli hirvittävä valta siihen
henkiseen roskaväkeen, joka etsi hetken varmuutta ja tulevaisuuden
mahdollisuuksiaan esiintymällä sen kätyrinä. Se roskaväki kihisi
hovin vastaanottohuoneissa ja senaattorien saleissa, toreilla
ja pylväskäytävissä, se osasi keskustelukäytöstavan ja osoitti
epäilynalaiset. Jos huomattiin ajatuksen varjokin, jonka "hyvä
käytöstapa" oli julistanut pannaan, silloin kävi hälinä kautta
kätyririvien yhteiskunnan vaarasta ja Jupiterin häpäisemisestä. Se
että harvoin puuttui epäilynalaisia, on paras todistus siitä, että
aika ei ollut kokonaan mädäntynyt.

Mutta keisari on kuolevainen ja valtaistuin voi tulla vapaaksi,
eikä jälkeläistä tiedetä. Kun sellaista sattuu, tapahtuu _comme il
faut_ opinioonissa äkillinen muutos. Tuo niljainen hirviö, joka
paisui ja laajeni, kunnes se oli karkoittanut kaiken kunnon ja
kunnian julkisesta elämästä ja kaiken rehellisyyden ja luottamuksen
seurustelupiireistä; se vetäytyy silloin aivan hiljaa mahdollisimman
pieneen kokoon salaisimpaan soppeen, odottaakseen siellä huomiota
herättämättä seuraavaa houkutussanaa.

Toissapäivänä oli Domitianus maailman hallitsija. Minne ikinä
Roomassa meni, tapasi hänen nimellisiään riemuportteja, hopeapatsaita
ja kultapatsaita, joilla oli hänen kasvonpiirteensä. Näistä ei oltu
voitu saada kylliksi. Rooman vanhan muistorikkaan torin tila oli
pieni; mutta _comme il faut_ opiniooni oli laskenut ja todistanut,
että siellä kuitenkin oli tilaa kaikkein tärkeimmän ja oikeutetuimman
kunniapatsaan pystyttämiselle: kuva Domitianuksesta hevosen selässä,
ratsastajapatsas, jonka suunnattomassa suuruudessa tulisi voittaa
kaikki sellaiset patsaat maailmassa. Ja taideteos saatiin aikaan ja
paljastettiin riemulla.

Toissapäivänä vielä paistoi syyskuunaurinko kullatun
imperaattorikuvan otsalle. Toissapäivänä vielä ylistettiin
kaikissa ylhäisissä päivällispöydissä Falernon ääressä keisarin
viisautta, joka oli antanut lain raskaan käden langeta stoalaisten
filosoofien yli, näiden kiihoittajien, jotka kuvailemalla mahdottomia
yhteiskuntaihanteita olivat levittäneet vaarallisia käsityksiä kansan
keskuuteen ja huutamalla hyvettä ja itsenäisyyttä olivat panneet
nuorten hulluttelijain päät pyörälle ja vietelleet heidät ihailemaan
murhamies Brutusta, hyveilveilijä Katoa, korupuhuja Senekaa.

Mutta eilen oli tapahtunut jotakin. Domitianusta ei ollut enää.
Ken olisi aavistanut sitä? Itse hovimiehet hänen ympärillään...
Parthenius, hänen uskottunsa... ehkä keisarinnakin... He ovat tehneet
sen pelastaakseen itsensä kuolemasta... Kyllin: hänet oli surmattu ja
hän makasi verilätäkössä sänkykamarissaan.

_Comme il faut_ opiniooni oli eilen aamulla mykistynyt. Päivemmällä
alkoi se jälleen saada ääntä, mutta sen ääni oli matala. Ihmiset,
jotka vuosikausia olivat hautoneet kätkettyä vihaa ja käyneet siitä
mielipuolisiksi, olivat, sanoman saapuessa tapahtumasta, heittäneet
kaiken varovaisuuden ja alkaneet raastaa Domitianuksen riemuportteja
ja patsaita. Eikä kukaan estänyt heitä. Ehkä olisi senvuoksi
hyödyllisintä yhtyä riemuun tyrannin kuoleman johdosta. Mutta ehkä on
hyödyllisempää säästää muutamia tunteja ilohuutoja.

Senaatti on valinnut Nervan keisariksi. Vanhan Coccejus Nervan,
josta oli tehty se huomio, että hän vaikeni, kun juhlatilaisuuksissa
purettiin närkästystä stoalaisia lavertelijoita ja roskaväen
ystäviä kohtaan. Ajatteleppa, jos stoalaisilla nyt olisi toiveita?
Täytyy olla valmistunut sellaisen mahdollisuuden varalle.
Comme-il-faut-opinioonin jäsenet muistavat, että heillä itsekullakin
on palatseissaan ja huviloissaan pieniä hyvin lukituita piilopaikkoja
taideteoksille, joita ei aina voida näyttää. Siellä on muun muassa
patsaita Zenosta, stoalaisen filosofian perustajasta, Kleanteksesta,
Athenodoruksesta ja Katosta, Kornutuksesta ja Musonius Rufuksesta.
Esille ne nyt ja sellaisille paikoille, että ne pistävät jokaisen
vieraan silmään! Odotahan vielä kuitenkin hiukan! Mitä sanovat
kaartinsotilaat? Kerrotaan levottomuudesta pretoriaanileirissä.
Ehkäpä sotamiehillä onkin toinen keisariehdokas, saman kaltainen ja
suuntainen kuin Domitianus! Paras panna Zeno ja Kornutus jälleen
lukkojen taakse. Nyt vaeltavat pretoriaanit uhkaavin joukoin
Palatinuksen kukkulalle. Onko Nerva hukassa? Ei, kaartilaiset
ovat hyväksyneet senaatin vaalin, mutta sillä ehdolla, että
sotamiehille ystävällisen Domitianuksen murhaaja jätetään heidän
käsiinsä. Kuitenkaan ei olla vielä varmoja siitä, ettei käännettä
tapahdu. Ennenkuin tehdään päätös, täytyy kuulustella niiden
comme-il-faut-opinioonin jäsenten mielipidettä, jotka samalla ovat
suurimman tunnustuksen saavuttaneita pelkureja ja viekastelijoita,
ja joilla on herkin vainu, niiden, jotka eivät milloinkaan kiirehdi
eivätkä myös lyö laimin oikeata hetkeä.

Ne ovat nyt puhuneet. Ne ovat suun täydeltä pilkanneet ja kironneet
Domitianusta ja hurskaasti kiittäneet korkeampia valtoja siitä, että
despooti sai ansaitun palkkansa. Ne lausuilevat nyt tekoinnolla
Musonius Rufuksen kauniita mietelauseita ja toistavat, melkein
kyyneleet silmissä, Virgiliuksen säettä:

    Kato, kätkeä ken voi nimesi, taikka sun, Kossus?

Asema ei siis enää ole epäselvä. Ja ilmanmuutos yhteiskunnan
kukkuloilla näyttää pysyväiseltä, kun Nerva valitsee Ulpius
Trajanuksen ottopojaksi ja jälkeläiseksi, miehen, joka on kasvanut
aseitten keskellä ja sotilaan vilpittömällä vastaanottavaisuudella
kuunnellut stoalaisten saarnoja muinaisroomalaisesta miehuudesta
ja alttiudesta yleiselle hyvälle. Tästä lähin, ja niin kauan
kuin tätä ilmaa kestää, on siis _comme il faut_ pysyä vapaana
epikurolaisuudesta, joka tähän saakka oli kuulunut "hyvään tapaan";
leimata nautinto-oppi ihmiselle arvottomaksi ja yhteiskunnalle
vahingolliseksi, merkitä sen kannattajat hekumoitsijoiksi ja
ateisteiksi, jotka älkööt astuko taloon, joka on _comme il faut_,
lähettää poikansa Zenon oppilaiden kouluihin eikä milloinkaan
kyllästyä ihailemaan stoalaista ihannetta, miestä, joka sanoo
ilkeälle tyrannille totuuden ja pysyy levollisena maailman pylväitten
horjuessa.

Muutos, joka tapahtui Nervan astuessa valtaistuimelle, ei ollut
laadultaan hetkellinen. Rooma sai kultakauden, joka kesti yli 80
vuotta. Jos saamme nimittää "maailmaksi" niitä Europan, Aasian ja
Afrikan osia, jotka olivat Rooman valtakunnan rajojen sisäpuolella
ja olivat osallisia kreikkalais-roomalaisesta sivistyksestä, niin
voi sanoa, että maailmaa ei oltu milloinkaan paremmin hallittu eikä
se ollut milloinkaan ollut onnellisempi kuin tällä aikakaudella.
Vanhemman ja uudemman ajan valtioiden ruhtinasluettelot voivat
tuskin näyttää sen vastinetta, joka alkoi Nervalla ja päättyi Markus
Aureliukseen. Se että erinomaiset ominaisuudet menevät perintönä
isältä pojalle, pojanpojalle ja pojanpojan pojalle, on harvinaista
valtaistuinportaiden sekä ylä- että alapuolella. Nervan, Trajanuksen,
Hadrianuksen, Antoninus Piuksen, Markus Aureliuksen loistavaa
sarjaa ei voi ottaa todistukseksi tästä harvinaisesta ilmiöstä,
sillä tässä oli jokainen edeltäjä adopteerannut jälkeläisensä.
Vallanperimyksen määräsi valinta, eikä veri. Adoptiivikeisarikunnan
ajatus kesti suurenmoisesti kokeensa, mutta siitä oli vähän hyötyä
jälkimaailmalle, sillä kestävää laitosta siitä ei milloinkaan
voi tulla. Tässä riippui se siitä satunnaisuudesta, että
neljällä keisarilla peräkkäin ei ollut miespuolista jälkeläistä.
Viidennellä oli poika. Tämän pojan valtaistuimelle nousuun loppui
adoptiivikeisarikunta, sekä myöskin roomalaisen maailman kultakausi.

Aina siihen saakka oli _comme il faut_ opinioonin raskaana
velvollisuutena ollut nimittää hyvää hyväksi ja huonoa huonoksi.
Huvitti kyllä siihenkin aikaan useita kunniallisten miesten ja
naisten tahraaminen. Mutta ajattele kuitenkin aikaa, jolloin
sellainen ei kuulunut tunnustettuun hyvään tapaan, ja jolloin sitä
paitsi uskalsi nimittää _un chat un chat et Rollin un fripon!_
Ajattele edelleen aikaa, jonka keisarilliset hallitsijat olivat
kasvatetut tasavaltaisten periaatteitten mukaan! Kun keisari
Markus Aurelius merkitsi päiväkirjaansa, mitä hän piti suurimpina
hyväntekoina, joita hän oli poikavuosinaan saanut nauttia, niin
kiitti hän myös lämpimästi sitä miestä, "joka opetti minut tuntemaan
Thraseuksen, Helvidiuksen, Katon, Brutuksen; joka antoi minulle
käsityksen siitä, millainen vapaa valtio on, missä on sääntönä
kansalaisten luonnollinen tasa-arvoisuus ja samat oikeudet heille
kaikille; joka antoi minulle käsityksen hallitsijavallasta, joka
ennen kaikkea kunnioittaa kansalaisten vapautta". -- Ja kun hän
samassa päiväkirjassa rakkaudella kuvasi jaloa kasvatti-isäänsä,
niin hän kirjoitti muun muassa: "Minä kiitän jumalia siitä,
että kasvatuksestani piti huolta ruhtinas ja isä, joka puhdisti
sieluni itserakkaudesta ja ylpeydestä ja näytti minulle, että
keisaripalatsissakin voi elää melkein yhtä yksinkertaisesti kuin
vaatimaton kansalainen, osoittamatta senvuoksi vähemmän aatelia ja
voimaa, kun tulee olla ruhtinas ja käsitellä valtion asioita."

Kokemus näyttää vahvistavan, että kasvatus, joka herättää nuoressa
mielessä sellaisia elämänihanteita, voi olla hyödyksi niille, jotka
ovat kutsutut valtion peräsimeen. Jos se kasvatus luo tasavaltalaisia
valtaistuimelle, niin se on siten luonut ainoan pettämättömän
parannuskeinon joukkojen tasavaltalaisuutta vastaan.

Se jyrkkä vastakohta -- päivänvalo yön pimeyden vieressä -- jonka
Antoninien aikakausi muodosti Juliusten ja Flaviusten rinnalla,
ei perustunut mihinkään ihmeeseen eikä uudestaluomiseen, vaan
ainoastaan siihen, että ne yhteiskunta-ainekset olivat nyt vallalla,
jotka ennenkin olivat olleet olemassa ja muodostaneet yhdistävän
langan Gracchusten ajan ja keisarikunnan välillä, mutta jotka ennen
olivat muodostaneet "epäluulonalaiset", "valtiolle vaaralliset",
"jumalattomat", -- sillä jumalattomuudestakin heitä oli syytetty,
ja sen olivat tehneet epikurolaiset, jotka eivät uskoneet muuhun
kuin atoomeihin ja atoomiyhteyksiin ja atoomiyhteys ihmisen
määräykseen olla nauttiva eläin! He olivat keisariajalla käyneet
niin hurskasnaamaisiksi, nämä epikurolaiset siitä saakka kuin
kävi hyväksi tavaksi tehdä vanhoja roomalaisia ja Zenon oppilaita
ajometsästyksen esineiksi. He, epikurolaiset, eivät olleet --
lukuunottamatta varomatonta Lucretiusta -- milloinkaan käyneet
roskaväen uskon kimppuun, vaan osoittaneet sitä kohtaan kaikkea
valtion turvallisuudelle tarpeellista kunnioitusta, sekä myöntäneet
jumalillekin hienomman atoomiyhdistyksen muodossa olevan olemassaolon
ja varanneet heille taivaallisen asunnon, missä he häiritsemättömässä
iäisessä rauhassa voivat

         "juoda
    kuohuvia maljojansa,
    katseen kylmän tomuun luoda,
    jossa kulkee mainen kansa",

jotavastoin stoalaiset tahtoivat ravita kansaa uskontoa hävittävillä
aatteilla korkeimmasta olennosta, kaikkialla läsnäolevasta
maailmanhengestä, jossa ihmissuvulla olisi orgaaninen yhteytensä, ja
yhteiskuntaa tuhoavalla puheella vapaudesta, tasa-arvoisuudesta ja
veljeydestä, vieläpä orjankin kutsumuksesta inhimillisiin oikeuksiin
ja velvollisuuksiin. -- Alas nuo korupuhujat, jotka kaikessa
hullunkurisuudessaan ovat vaarallisia! se oli ollut sotahuuto
Juliusten ja Flaviusten aikana. Noilla vaarallisilla korupuhujilla
oli valta Antoninien aikana. Ja ne eivät osoittautuneet lainkaan
vaarallisiksi. Eivät edes pahalle, huolimatta kaikista heidän
kauniista kokeistaan edistää hyvää.

Kolmekymmentäviisi vuotta oli kulunut Antoninien aikakautta, kun
eräs kalpea, kaunis kymmenvuotias poika -- hän, joka myöhemmin
tuli tunnetuksi Markus Aureliuksena -- sai eräältä opettajaltaan
kreikkalaisen kirjan ja kehoituksen lukea se. Kirjan oli kirjoittanut
muuan Arrianus ja sisälsi se erään entisen orjan oppeja ja
mietelauseita. Tästä orjasta oli myöhemmin vapaana miehenä tullut
stoalaisen filosofian opettaja ja hänen nimensä Epiktetos oli käynyt
hyvin kuuluisaksi.

Kirja teki syvän vaikutuksen pojan mieleen. Se ei olekaan
kummallista. Muuan kristitty erakko, pyhä Nilus, sattui myöskin erään
kirjan kautta tutustumaan Epiktetokseen. Luultavasti hän ei tiennyt
alkaessaan lukea teosta, että se oli pakanan kirjoittama; mutta hän
käytti sitä sitten, sanoi hän, todellisen kristinuskon oppikirjana.
Epiktetos on tälläkin vuosisadalla vahvistanut ja lohduttanut
erästä jaloa miestä: neekeriorjaa Toussaint l'Ouverturea, Haitin
vapaudensankaria, Bonaparten kostonhimon uhria.

Epiktetos oli frygialainen orja, keisari Neron tunnetun
suosikin Epafrodituksen oma. Hänen herransa, joka oli kaikkien
roskaväkiluonteitten lailla taipuvainen ryömimään ylempiensä edessä
ja katkeroittamaan alempiensa elämän, pahoinpiteli häntä kerran
mitä väkivaltaisimmalla tavalla. "Jos lyöt minua niin kovaa, niin
murskaat ehkä jalkani", sanoi Epiktetos. Konna jatkoi lyömistään
ja murskasi hänen toisen jalkansa. "Sanoinhan, että niin kävisi",
virkkoi vain kidutettu pyövelilleen. Sittenkuin hän oli vapautettu
orjan siteistä, perusti hän koulun ja saavutti maineen stoalaisena
tapainopettajana. Hän ei saarnannut kapinaa, vaan kärsivällisyyttä ja
alistumista; mutta siinä välinpitämättömyydessä maallista loistoa ja
ylhäisyyttä kohtaan, jota hän teroitti mieliin, ja siinä äänettömässä
ylenkatseessa, jota hänen esitelmänsä henkivät kaikkea halveksittavaa
kohtaan yhteiskunnan kukkuloillakin, piili vaara yhteiskunnan
olemusta kohtaan, niin arveltiin, ja Domitianus karkoitti
filosoofin Roomasta. Hän eli senjälkeen Nikopoliksessa Epiruksessa.
Domitianuksen kuoleman jälkeen hän sai oppilaita kaikista maailman
ääristä, ja sittenkuin keisari Hadrianus oli lahjoittanut hänelle
ystävyytensä, pidettiin hyvään tapaan kuuluvana ihailla häntä. Hänen
kuoltuaan myytiin hänen tavattoman kehnot huonekalunsakin korkeista
hinnoista. Hänen huono savilamppunsa huudettiin 3,000 drakmista.

Kirja, joka sisälsi Epiktetoksen oppeja, teroitti kymmenvuotiaan ehkä
jo synnynnäistä sisäisen puhtauden tuntoa. Tämä tunne hallitsi sitten
Markus Aureliuksen koko elämää. Hän oli tuskallisen tarkka siitä,
että hänen sielunsa nerous liikkuisi lumivalkeiden verhojen sisällä.

Poika luki stoalaisista kirjoituksistaan:

"Terveys, kunnia, halu, rikkaus, sairaus, häpäisy, tuska, köyhyys
ovat ulkonaisia etuja tai ulkonaisia vastuksia, joilla tai joita
ilman voi saavuttaa täydellisen onnen, sillä sen antaa alistuminen
Jumalan tahtoon."

"Kaikki ihmiset ovat jumalallista syntyperää ja senvuoksi
samanarvoisia. He ovat kaikki määrätyt olemaan järjellisiä olennoita
ja ovat samojen henkisten ja luonnollisten lakien alaisia. Koko
ihmiskunta on yksi kansa, koko maailma yksi valtio, jonka hallitsija
on Jumala ja jonka hallitusmuoto on iankaikkinen maailmanlaki. Kun
olemme päässeet niin pitkälle, että emme milloinkaan napise tätä
lakia vastaan, silloin olemme saavuttaneet todellisen vapauden
ja järkähtämättömän sielunrauhan, silloin emme ajattele itseämme
muutoin kuin koetellaksemme itseämme, ja silloin täytämme ilolla
velvollisuutemme ihmiskuntaa ja isänmaata kohtaan, kaikkia veljiämme
ja sisariamme kohtaan."

Kuinka usein ovatkin sellaiset sanat olleet "helisevää vaskea ja
kiliseviä kulkusia"! Mutta jos niiden arvo senvuoksi alentuisi, niin
minkä arvon saisivat silloin vuorisaarnan totuudet?

Kun poika luki isänmaansa aikakirjoja, huomasi hän, että stoalaiset
opit olivat todellakin antaneet jotakin elämälle. Kuolevan vapauden
viimeisten kouristusten aikana, sen paheitten hirvittävän karnevaalin
aikana, joka kulkee Rooman keisarihistorian ensimäisen vuosisadan
halki, oli miehiä -- ja ne kuuluivat Stoan kouluun --, jotka
näyttivät hänelle inhimillisen luonnon aatelin ja muuttumattomasti
kuolemaan saakka noudattivat velvollisuudentunnon käskyjä. Elävä
esimerkki vaikuttaa enemmän kuin sana. Tuleva keisari oli vasta
kaksitoistavuotias, silloinkuin hän lupasi itselleen, että hän
koettaisi elää kuten stoalainen filosofia opetti ja niinkuin
todelliset stoalaiset olivat eläneet. Elinajaksi sitova lupaus
tulee tavallisesti liian aikaisin pojan huulilta. Tällä kertaa
se pidettiin. Peljättävä on lupaus, joka velvoittaa kääntymään
pois kaikesta maallisesta ilosta ja etsimään vain (käyttääksemme
kristillistä lausumatapaa) Jumalan valtakuntaa ja sen vanhurskautta!
Markus Aurelius uskoi, kuten stoalaiset yleensä, että sielunrauha
olisi pidetyn lupauksen hedelmä. Niissä kuvissa, joita museoissa on
hänestä, on hänen kasvonpiirteissään tuskallisen surumielisyyden
leima. Mutta hänen otsansa on päivänpaisteinen. Hyveen _palkkana_
hän ei ollut vaatinut sitä rauhaa, joka voi sulostuttaa kärsimystä.
"Vaatia hyveestä palkkaa", kirjoitti hän kerran, "olisi samaa kuin
silmä vaatisi palkkaa siitä, että se näkee, ja jalka siitä, että
se käy. Ihmisen tulee tehdä hyvää sisällisestä tarpeesta, kuten
viiniköynnös synnyttää rypäleensä vaatimatta korvausta siitä".

Markus Aurelius oli 40 vuotta vanha noustessaan valtaistuimelle.
Filosoofi osoittautui kelvolliseksi ruhtinaaksi. Hän paransi
lainsäädännön ja oikeudenkäytön, laajensi valtakunnan kulkuneuvoja,
edisti tieteitä, lisäsi hyväntekeväisyyslaitoksia, käytti Rooman
aseita voitokkaasti sen vihollisia vastaan, antoi senaatille
laajennetut oikeudet, oli ankara lahjomista ja mielivaltaista
vallankäyttöä kohtaan, ja hänen sanottiin olleen kaikkien
sorrettujen turva. Hänen "sanottiin" olleen ja hän tahtoi olla
sitä; mutta kuinka paljon vallitsevasta sorrosta tulee ruhtinaan
tietoon? Mitä suurempi valta hänellä on, sitä vähemmän hän
tavallisesti saa tietää. Ollen varovainen lahjoja antaessaan,
jotta ei olisi niillä vahingoittanut, lahjoitti Markus Aurelius
kuitenkin hallitsijarahoistaan loput, joita hän ei yksinkertaiseen
elintapaansa tarvinnut.

Hän alkoi jokaisen aamun rukouksella ja lopetti päivän
itsetutkimuksella.

Ollen tunteellinen, herkkätuntoinen, johon näkemänsä kehnous
vaikutti tuskallisesti, täytyi jokaisen päivän, minkä hän eli,
tuottaa hänelle piinapenkin tapaista kidutusta. Mutta hän ei tahdo
tuntea katkeruuden varjoakaan ihmisiä kohtaan, jotka valmistavat
hänelle kärsimyksiä. Hänen kirjoittamistaan itsetutkisteluista
huomaa, että hän itsepintaisesti piti heitä vain heikkotahtoisina
veljinä, joita oikealle tielle viemään tarvittiin vahvauskoista
kättä, ja kun hän tunsi kiusausta tuomitsemaan ankarasti toista,
sanoi hän itselleen, että hän itse oli hairahtunut ja tarvitsi
anteeksi antoa. Kiittämättömyyttä hän oli usein saanut osakseen;
mutta, kirjoittaa hän, ei ole mitään oikeutta vaatia kiitollisuutta;
kun sitä saa, niin se on Jumalan lahja. Kiittämättömille täytyy
yhä tehdä hyviä töitä; pahansuoville ja vihollisille tulee antaa
anteeksi. Hänen ympäristössään ja laajoissa piireissä ulkopuolella
kävi kauhunhuudahdus, jota seurasi mitä ankarimpia soimauksia, kun
hän armahti kapinoitsijat, jotka olivat tahtoneet riistää häneltä
diadeemin. Sehän oli kavaltajien palkitsemista! Keisari vastasi, että
hänen kohtalonsa oli Jumalan kädessä; että Rooma voi saada paremman
ohjaajan, jos hän itse poistetaan, ja että ei ole mikään taito antaa
anteeksi, kun rikos ei ole suuri.

Epiktetoksesta Markus Aurelius eroaa siinä, että hän, edellisen
pitäessä ihmistä voimakkaana tekemään itsensä kohtalosta
riippumattomaksi, on sitä enemmän vakuutettu hänen heikkoudestaan.
Voittaessaan kiusaukset vihaan, kärsimättömyyteen, suruun,
levottomuuteen tai toivottomuuteen, jotka tahtoivat vallata hänet,
hän uskoi, että ei saanut siihen voimia itseltään, vaan kaiken voiman
yliluonnollisesta lähteestä.

On vaikeata uskoa terveeseen toimintakykyyn siinä, missä toivoa
puuttuu. Stoan oppilaat olivat säännöllisesti toimintavoimaisia
miehiä, jotka tunsivat velvollisuudekseen vaikuttaa yhteiskunnan ja
yksityisten hyväksi; mutta he varoittivat tekemästä sitä menestyksen
toiveesta. Toive voi pettää; mutta velvollisuus on joka tapauksessa
jäljellä. Pysyväistä yhteiskunnan parannusta ei voida saada aikaan
ilman yhteiskunnan jäsenten parannusta, ilman heidän mielenlaatunsa
ja ajatustapansa muutosta. Mutta kuka kuolevainen uskoo kykenevänsä
siihen? Markus Aurelius ei tahtonut kadottaa toivoa siitä, että
ainakin pienellä alalla sellainen toiminta oli mahdollinen. Mutta
hän näki myöskin toiveista luopuvan mahdollisuuden. "Tee ihmiset
paremmiksi, jos voit!" kirjoittaa hän; "ellet, niin muista, että
sinulle on annettu kärsivällisyys, jota sinun tulee käyttää heidän
hyväkseen. Lukemattomia vuosisatoja ovat kuolemattomat jumalat
kärsineet ihmisten mielettömyyksiä, vieläpä tehneet heille runsaasti
hyviä töitä. Mutta sinä, jolla on niin lyhyt elämänaika, oletko jo
väsynyt, joko kärsivällisyytesi on lopussa, vaikkakin itse olet
puutteellinen olento, joka tarvitset Jumalan kärsivällisyyttä? Jos
muistat, että meidän kaikkien tulee kohta kuolla, niin sinulle käy
helpommaksi rakastaa vihollisiasi. On olemassa vain yksi asia,
jolla on todellinen arvo: noudattaa totuutta ja oikeutta ja elää
suuttumatta valhettelevain ja väärämielisten ihmisten joukossa".

Markus Aureliuksen jumalanpelko oli epäilykselle altista uskoa.
Hänen kirjoittamiensa rivien välistä lukee, että sillä, millä
ennen kaikkea oli merkitystä hänelle: elämällä henkisessä
puhtaudessa, velvollisuuden täyttämisessä ja rakkaudessa, täytyi
olla hänelle pysyvä arvonsa, _joskin_ hänen uskonsa Jumalaan ja
ihmissieluun jumalallisesta lähteneenä olisi harhakuva. Hän oli
liian rehellinen ummistaakseen silmänsä niiltä mahdollisuuksilta,
jotka avautuvat mietiskelevälle mielelle, ja hän oli siveellisesti
liian herkkätuntoinen, rakentaakseen sen dogmien ja järjestelmien
horjuvalle pohjalle. Hän kieltäytyi, yksinäisessä taistelussaan
ihanteen puolesta, siitä mielen lohdutuksesta ja ajatuksen levosta,
jonka miellyttävän metafysiikan valitseminen ja siihen perehtyminen
antaa. Velvollisuutta ei saanut tehdä metafysiikasta riippuvaksi.
Kuinka syvästi hän tästä kieltäytymisestä kärsikin, niin hänen
päiväkirjamuistiinpanonsa, hänen teoksensa "Puheluja itseni kanssa"
ovat saaneet senkautta yleisinhimillisen arvon. Ne voivat ylentää ja
lohduttaa jokaisen mieltä, lahkoon ja kirkkoon katsomatta; ja ne ehkä
säilyttävät tulevinakin vuosisatoina paikkansa kirjojen joukossa,
joita kannattaa nimittää "sielun lääkkeeksi".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rooman keisareita marmorihahmossa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.