Title: Vehnäprinsessa
Author: Webster, Jean
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vehnäprinsessa" ***


VEHNÄPRINSESSA

Kirj.

Jean Webster


Englanninkielestä suomentanut

Annikki Haahti



Porvoossa,
WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ,
1920.



ESIPUHE


Jos lähdet kaupungista Porta Maggioren luona ja kuljet
Sabine-vuoristoon vievää Via Praenestinaa, jää vasemmalle
puolellesi noin kolmenkymmenenkuuden kilometrin päässä Roomasta
harmaarakennuksinen kylä kukkulan rinteellä. Se on Palestrina, jota
vanhan Rooman aikoina sanottiin Praenestiksi; hiukan edempänä --
samoin vasemmalla -- poikkeaa suorasta Rooman valtatiestä äkkijyrkkä
vuoristotie, joka lopuksi tehtyään monet mutkat vie Castel Madamaan
ja Tivoliin.

Kuljettuasi tätä tietä useita kilometrejä näet alastomalla
kallionkielekkeellä yläpuolellasi pienen, kivestä rakennetun kyläsen,
jota ympäröi vanhan keskiakaisen linnoituksen rauniot. Kaupunki,
nimeltään Castel Vivalanti, rakennettiin niihin aikoihin, jolloin
mieluummin asuttiin turvassa vuoristossa kuin vesien lähistöllä,
ja siitä aikain ovat sen asukkaat vanhan tavan mukaan tai ehkä
suorastaan välttämättömyyden pakottamina aina aamuisin menneet
työhönsä laaksoon palaten illalla takaisin vuoristoonsa. Kaupunki
on rakennettu niin jyrkälle paikalle, että toisen rakennuksen
sisäänkäytävä on viereisen talon katon tasalla, ja sen kapeat
kivikadut nousevat jyrkkinä kuin portaat. Kaupunkiin pääsee vain
edestäpäin, pitkin kiemurtelevaa tietä, joka lopulta vie Porta della
Lunalle, jonka läpi kaikki liikenne kaupungin ja ulkomaailman välillä
tapahtuu. Porttia koristaa Vivalantin vaakuna, liekeistä kohoava
feeniks-lintu, paistava täysikuu kummallakin puolellaan, ja yläosa on
varustettu ampumarei'illä, joista entisaikoina heiteltiin kiviä ja
kaadettiin kiehuvaa öljyä kutsumattomien vieraiden niskaan.

Kaupunki on kuin pieni taulu, voisi tuskin löytää toista paikkaa,
joka sopisi niin hyvin maalattavaksi, mutta kuten kaikki
Sabine-vuoriston kylät, on tämäkin surkean köyhä. Vuosisatojen
kuluessa se on ränstynyt ja kadottanut merkityksensä; sitä
katsellessa voisi tuskin uneksia, että kirkkaina päivinä kohoaa
näköpiirissä nykyajan Rooman muurit ja tornit. Tälläkin eristetyllä
pikku kaupungilla on oma historiansa. Se on rohkeana uhmannut sekä
ryöväriparooneja että paavien sotaväkeä. Sitä on piiritetty, se on
valloitettu, onpa sen oma ruhtinas sen häpeällisesti kavaltanutkin.
Kahdesti se on hävitetty maan tasalle, kahdesti uudelleen rakennettu.
Olkoon miten on, se on säilynyt halki vuosisatojen ja vielä tänä
päivänä se seisoo harmaana ja hylättynä omissa, oloissaan muuriensa
keskellä.

Keskiajasta alkain on muuan roomalainen ruhtinassuku johtanut
nimensä Castel Vivalantista. Vivalanti-suku oli aikoinaan mahtava ja
Kirkkovaltion historiassa esiintyy usein sen ruhtinaita, vaikkakaan
ei edullisessa valossa. He olivat useammin riidassa kuin sovussa
paavinistuimen kanssa, ja kerrotaanpa eräästä paavista, joka vietti
neljä raskasta kuukautta katsellen maisemaa hyvin kapeasta ikkunasta
Vivalantin linnasta. Mutta huolimatta jumalattomasta riitaisuudestaan
olivat ruhtinaat taas ajoittain hyvinkin hurskaita, ja kahdesti on
tässä suvussa kannettu kardinaalin hattua. Viime vuosina on sekä
sen rikkaus että merkitys jossain määrin vähentynyt, mutta siitä
huolimatta mainitaan Vivalanti-nimeä yhä vieläkin kunnioituksella
Rooman vanhojen aatelisnimien joukossa.

Sen kukkulan alemmat penkereet, jolla kaupunki sijaitsee, ovat
metsäisiä ja vihreiden sypressien ja pinjojen, oliivi- ja
viinitarhojen peittämiä. Tänne rakensivat ruhtinaat huviloitaan,
kun sodat paavien kanssa olivat onnellisesti päättyneet ja he
uskalsivat laskeutua alas turvapaikoistaan vuorelta. Vanha huvila
rakennettiin noin mailin päähän kaupungista alaspäin ja sen puutarha
sijoitettiin penkereittäin pitkin rinnettä. Jo kauan se on ollut
raunioina, mutta sen perustukset ovat yhä pystyssä ja puutarhan
alkuperäisen suunnitelman eroittaa selvästi. Tien vasemmalla puolen
näet sisäänkäytävän, suunnattoman suuren kiviportin sammalen
peittämine uurnineen ja kartionmuotoisten sypressien reunustaman
kujan, joka kerran on ollut komea, mutta nyt on aivan rikkaruohojen
peittämä. Jos pysähdyt hetkeksi -- etkä voikaan olla sitä tekemättä
-- näet porttiholvien välistä kujan päässä muutamia rappeutuneita
holvikaaria, ja jos sinulla on hyvät silmät, voit erottaa
suihkukaivonkin.

Jokainen, jonka tapaat tiellä, voisi kertoa tarinan vanhasta
Vivalantin huvilasta ja "Pahasta Ruhtinaasta", joka, Jumalan
kiitos, sai surmansa parisataa vuotta sitten. Sinulle kerrotaan
Italiassa hyvin tavallinen tarina täpötäysistä vilja-aitoista,
talonpoikien nääntyessä nälkään, ja siitä miten eräänä kuutamoisena
yönä ruhtinaan kävellessä pengermällä tyytyväisenä mietiskellen
ilkeyksiään eräs talonpoika hänen omasta vuoristokylästään hiipien
takaapäin hiljaa kuin kissa pisti hänet kuoliaaksi ja upotti ruumiin
suihkukaivoon. Sain kuulla, että palavan huvilan liekit näkyivät aina
Rocca di Papalle asti Alban vuoristoon; ja kertoja lisää hymyillen
ja olkapäitään kohauttaen, että toiset sanovat vanhan ruhtinaan
täysikuun aikana palaavan suihkulähteen reunalle ajattelemaan
syntejään, mutta kertoja puolestaan pitää sitä vanhojen ämmien
juttuna. Sen sanottuaan hän katsahtaa nopeasti taakseen sypressien
synkkiin varjoihin tehden salaa ristinmerkin toivottaessaan sinulle
_a revederla_.

Et voi ihmetellä sitä, että nuori ruhtinas (kaksi vuosisataa sitten)
ei rakentanut uutta huvilaansa entisen paikalle; sillä vaikka ei hän,
kuten ei urhoollinen talonpoikakaan välittänyt lainkaan aaveista, ei
paikka kuitenkaan tuntunut mitenkään pyhitetyltä, eikä rakastavaisia
haluttanut kävellä suihkulähteen ympärillä. Sen vuoksi sinun täytyy
kulkea jonkun matkaa eteenpäin samaa tietä, ennenkuin saavut uudelle
huvilalle, joka rakennettiin anno Domini 1693, Hänen Pyhyytensä paavi
Innocentius XII:nnen hallituksen aikana. Täällä ei tapaa mitään
synkkiä sypressejä: sisäänkäytävää reunustaa lehtevät vaahterat. Itse
huvila on säännötön ja vaikkakin hiukan ajan kuluttama, se on vielä
hyvin käyttökelpoinen useine siipirakennuksineen, parvekkeineen,
makuusuojineen ja marmoripengermineen.

Uudesta huvilasta -- siksi sitä voi sanoa -- on näköala länteen ja
pohjoiseen päin. Lännessä näkee yli oliivi- ja viinitarhojen Rooman
Campagnalle asti, taustalla Pyhän Pietarin kirkon valkoisena pilkkuna
ja sen takana kapean, kimaltelevan kaistaleen merta. Pohjoista kohti
näkee Sabine-vuoristoon, jossa Soracten huippu kohoaa kuin saari
näköpiirissä. Muutoin huvilaa ympäröi laakeri- ja paatsamalehdot
pitkine varjoisine käytävineen ja vilpoisine lehtimajoineen,
suihkulähteineen, vesiputouksineen ja särkyneine kuvapatsaineen,
kaikki seitsemännentoista vuosisadan ylhäisen kaavamaista tyyliä.
Mutta puut eivät ole enää niin huolellisesti hoidettuja kuin
ne olivat sata vuotta sitten; auringon säteet pääsevät vaivoin
tunkeutumaan vihreisiin lehtokujiin, ja satakieli laulaa kaiket
päivät. Kaikkina vuodenaikoina, mutta erittäinkin keväisin, puutarha
on väriloiston peittämä. Ruusupensasaidat, oleanderit, kullanväriset
laburnumit, tulipunaiset granaattiomenan kukkaset, punaiset ja
valkeat kameliat, päivänkukat ja liljat ja purppuranväriset
kurjenmiekat, kaikki kukkivat samaan aikaan häikäisevin värein.
Kahdesti vuodessa, keväisin ja syksyisin peittää huvilan matalia
keltaisia muureja lavendeli ja vaaleanpunainen köynnösruusu ja
jokainen tuulenhenki tuo niiden tuoksun tullessaan.

Tällä paikalla voi hyvin uneksia vanhasta Italiasta, kardinaaleista,
paaveista, komeiden hoviherrojen ja kauniiden naisten
loistavapukuisista palvelijoista, Romeon ja Julian lemmenkohtauksista
marmoripengermällä Italian kuutamossa. Mutta jos Vivalantien
joukossa on rakastajia, niinkuin epäilemättä tiedämme olevan, niin
tapaammepa heissä vihankin valtaamia henkilöitä, ja usean ruhtinaan
kerrotaan saaneen väkivaltaisen lopun, joka ei aina tapahtunut omien
talonpoikien kätten kautta. Uuden huvilan muurit ovat kahdensadan
elinvuotensa aikana nähneet monet murhenäytelmät ja Vivalantin
aikakirjat ovat kaameata luettavaa.

Ja nyt, seurattuasi Vivalantien historiaa näin pitkälle, tunnet
luultavasti pettyväsi, kun kuulet, ettei kertomuksellamme olekaan
mitään tekemistä heidän kanssaan. Mutta jos haluat tietää enemmän
tästä suvusta, voit tavata Hänen Ylhäisyytensä Anastasio di
Vivalantin, nykyisen ruhtinaan ja haaransa viimeisen, Monte Carlon
kasinossa. Hän on hoikka, nuori mies, jolla on tummat, kellahtavat
kasvot ja silmien alla joukko hienoja vakoja.

Miksi sitten, jos kerran emme joudu tekemisiin Vivalantien kanssa,
olemme niin kauan viipyneet heidän puutarhassaan, kysynet? Niin
näetkös, puutarha kyllä koskee meitä, vaikkakaan emme välitä nuoresta
ruhtinaasta, ja sinun täytyy tunnustaa, että puutarha on paikka,
jossa mielellään viipyy. Ja henkilöt, joihin saamme tutustua, ovat
(sanon sen epäröiden, pelosta että särjen lumouksen) amerikkalaisia.
Niin, on parasta tunnustaa suoraan, amerikkalaisia miljonäärejä. Nyt
se on sanottu -- pahin siis tiedetään. Mutta, saan minä vuorostani
kysyä, onko niin ehdottomasti ikävystyttävää ajatella amerikkalaista
miljonääriperhettä viettämässä kesää Sabine-vuoristossa,
italialaisessa huvilassa, joka on peräisin seitsemänneltätoista
vuosisadalta, -- erittäinkin kun oikea perillinen mieluummin
elostelee Monte Carlossa? Turmelevatko he ehdottomasti romantiikan?
Hekin ovat ihmisiä ja heillä on intohimonsa kuten kaikilla meillä; ja
ainakin yksi heistä on nuori ja miehet ovat sanoneet häntä kauniiksi
-- vieläpä tässä samassa puutarhassa.



I Luku.


Oli myöhäinen ilta ja taiteilijan työhuone oli jo sangen täynnä
väkeä, kun kaksi uutta tulijaa ohjattiin huoneeseen. Toinen
oli nainen, vielä jotenkin nuori ja yhä, olletikin edullisessa
valaistuksessa kaunis; toinen tyttö, jonka säihkyvä nuoruus
toistaiseksi himmensi muut ominaisuudet, jotka vastaisuudessa
painaisivat leimansa häneen. Äkkinäinen, melkein pahaenteinen
äänettömyys täytti huoneen heidän astuessaan kynnyksen yli ja
tervehtiessään isäntää. Eräässä ryhmässä oven luona muuan nuori mies
pysähtyi keskellä lausettaan huudahtaen: "Kas, Vehnäprinsessa!"
Puhuja oli Laurence Sybert, Amerikan lähetystön ensimmäinen sihteeri.

"Ole varuillasi, Sybert! Hän voi kuulla", huomautti harmaahapsinen
pääkonsuli hänen vieressään.

Sybert vastasi naurahtaen ja kohauttaen hiukan olkapäitään; mutta
hänen sanansa, vaikkakin hiljaa lausutut, olivat kuuluneet, ja
tyttö vilkaisi sinne päin ruskeilla, vilkkailla silmillään puoleksi
hämmästyneen, puoleksi kysyvän näköisenä aivan kuin olisi kuullut
sanat, mutta ei käsittänyt niitä. Hänen epävarma ilmeensä kirkastui
samassa, ja hän nyökkäsi molemmille valtiomiehille, kääntyessään
tervehtimään muutamia nuoria luutnantteja, jotka upeilivat kirkkaan
sinisissä, kultakoristeisissa univormuissaan ja kiiltävissä
saappaissaan.

"Kuka hän on?" kysäisi eräs toinen joukosta korjaten silmälasejaan
ja kääntyen tarkastelemaan amerikkalaista tyttöä. Tämän saattoi
heti huomata amerikkalaiseksi, alkaen puvun silmiinpistävistä
yksityiskohdista aina siihen käskevään tapaan, jolla hän kohteli
neljää nuorukaista.

"Ettekö tiedä?" Sybertin äänessä oli ivallinen sävy. "Miss Marcia
Copley, amerikkalaisen vehnäkuninkaan tytär, luultavasti olette
nähneet sen nimen sanomalehdissä!"

"Olen kyllä! Vai niin, tuossa on siis Williard Copleyn tytär?" Hän
korjasi uudelleen silmälasejaan ja tarkasteli taas tyttöä tältä
uudelta näkökulmalta. "Hän ei ole hullumman näköinen", hän päätteli
"Vehnäprinsessa!" Hän kertasi nimen naurahtaen. "Hän on kai tullut
meren yli naimaan italialaisen prinssin tehdäkseen totta nimestään?"

Nimen lausuja kohautti taas olkapäitään, osoittaen että hänestä oli
samantekevää kenen kanssa Miss Marcia Copley meni naimisiin.

"Entä kuka sitten on tuo nainen hänen seurassaan?"

"Hänen tätinsä, Mrs. Howard Copley. He asuvat Palazzo
Rosicorellissa", vastasi pääkonsuli Melville.

"Ah, tottakin! Niin, niin tiedänhän ketä he ovat. Hänen puolisonsahan
on uudistusten harrastaja tai ihmisystävä tai jotain sinnepäin,
eikö niin? Olen nähnyt hänet kokouksissa. Katsokaas", hän lisäsi
kunnioittavasti, "on tosiaan hyvä tapa, jolla veljekset ovat
toistensa vastapainona, ihmisystävä ja vehnäkuningas!"

Muuan samassa ryhmässä oleva englantilainen tyttö kääntyi ja
tutkisteli amerikatarta hetkisen arvostelevan tarkasti. Marcia
Copleyn käytös oli sievä ja puoleensavetävä. Hänen hattunsa ja
turkiksensa olivat kiiltävän ruskeat ja aivan hänen tukkansa
väriset; pieninkin osa hänen puvussaan oli tarkasti huoliteltu.
Koko hänen käytöksensä, hänen luonnollinen sulonsa todisti, että
hän koko elämänsä oli saanut nauttia rikkauden tuottamia etuja.
Hänen olemuksessaan oli käskevä piirre, hän näytti tahtovan hallita
koko maailmaa. Englantilainen neitonen pani sen merkille tuntien
mielessään naisellista kateutta.

"Tosiaan", hän lausui, "en siedä nähdä, miten häikäilemättömästi hän
kohtelee ihmisiä ympärillään. Minun mielestäni hänen pitäisi tuntea
pistos sydämessään jokaisesta kerjäläisestä, jonka kohtaa kadulla."

"Italiassa on ollut kerjäläisiä jo kauan ennenkuin Williard Copley
korjasi vehnäsatojaan", vastasi Melville.

"Jos on totta se, mitä _Tribune_ kirjoittaa", puuttui taas joku
puheeseen, "kuuluu Howard Copley olevan yhtä paljon asiaan
sekaantunut kuin hänen veljensä."

"Voimmepa sanoa", hymyili muuan, "että miljonääri-ihmisystävä ottaa
vasemmalla kädellään takaisin sen, mitä oikea on antanut."

Sybert oli kuunnellut puoleksi välinpitämättömänä arvosteluja
veljentyttärestä, mutta vastaukseksi sedästä lausuttuun huomautukseen
hän pudisti innokkaasti päätään.

"Howard Copleylla ei ole jutussa enempää osaa kuin minullakaan",
selitti hän. "Viimeisten kymmenen vuoden kuluessa ei veljeksillä
ole ollut mitään yhteyttä keskenään. Hänen ihmisystävällisyytensä
on vilpitöntä, ja hänen rahansa on niin rehellisesti ansaittua kuin
kenen muun hyvänsä."

Nämä sanat eivät olleet tuulesta temmattuja. Sybert tunnettiin
yleisesti Howard Copleyn ystäväksi; hänen tiedettiin sitäpaitsi
innokkaasti ajavan erinäisiä aatteita, mutta siihen, mikä oli hänen
harrastustensa ulkopuolella, hän suhtautui välinpitämättömyydellä,
joka oli sangen omituista nousevan valtiomiehen taholta.

Sybert ja pääkonsuli kumarsivat ryhmälle vetäytyen ovelle päin.
Sihteeri aikoi poistua niin aikaisin kuin mahdollista. Teekutsut
kuuluivat hänen jokapäiväiseen elämäänsä, mutta saapumalla niihin
myöhään ja lähtemällä niistä aikaisin oli hän keksinyt yksinkertaisen
keinon, jota noudattamalla vältti suuren osan niiden väsyttävää
yksitoikkoisuutta. Sybert oli lähetystön sihteeri ja lähettilään
veljenpoika, ja tätä jälkimmäistä hän piti rasittavampana taakkana
kuin edellistä. Hänen Ylhäisyydellänsä oli ikävä tapa sälyttää
seurusteluvelvollisuudet nuoremman miehen vastahakoisille hartioille.

He pysähtyivät Mrs. Copleyn kohdalla, joka tervehti heitä ojennetuin
käsin, ja erinomaisen sydämellisesti, kun taas veljentytär vain
nopeasti nyökäytti päätään; hän oli ilmeisesti liiaksi syventynyt
upseereihinsa, jotta hänen huomionsa olisi riittänyt muuhun.

"Missä teidän miehenne on?" kysyi Sybert.

Lady kohotti silmäkulmiaan teennäisen tapaan.

"Kerjäläiset", hän huoahti, "niille on taas jotakin tapahtunut."
Mr. Copleyn viimeinen ihmisystävällinen yritys oli "Kerjäämistä
vastustava Yhdistys". Leipäkortteja hankittiin, kerjäläisiä etsittiin
ja heille toimitettiin työtä ja seurauksena tästä oli, että Copleyn
nimeä kirottiin kautta Rooman toisesta päästä toiseen.

Miehet mumisivat hymyillen surkuttelunsa.

"Entä mitä te molemmat valtiomiehet täällä toimitatte?" kysyi
Mrs. Copley. "Luulin Mr. Dessartin kutsuvan vain taiteilijoita
teeiltoihinsa."

Sybertin synkkä ulkomuoto hänen silmäillessään ovelle oli vastauksena
kysymykseen. Melville puolestaan lausui: "Oh, mehän olemme taiteen
ihailijoita, vaikkakaan emme käytännössä sitä harjoita. Sitäpaitsi
olemme Mr. Dessart ja minä vanhoja ystäviä. Tutustuimme toisiimme
Pittsburgissa, kun hän oli vielä poika, ja minä olin koko joukon
nuorempi kuin nyt."

Hänen katseensa pysähtyi hetkeksi talon isäntään, joka seisoi
hilpeässä piirissä Miss Copleyn ympärillä. Hän oli hyvin taiteellisen
näköinen nuori olento, jolla oli tavalliset taiteilijan tuntomerkit,
samettinuttu, liehuva kaulahuivi, pitkä ruskeahtava tukka, joka
aina pyrki silmille ja pakotti hänet puhuessaan pudistamaan
kärsimättömästi päätään. Kasvot olivat avomielisen ja rehellisen
näköiset, sinisilmät veitikkamaiset ja hänen olentonsa verraton
iloisuus todisti, että hän rakasti elämää.

Kun keskustelu näytti käyvän yleiseksi, jättivät upseerit kumartaen
mutta silminnähtävän vastenmielisesti paikkansa äsken tulleille. Nyt
sai tyttö aikaa ojentaa sydämellisesti kätensä Melvillelle, kun taas
sihteeri sai osakseen sangen huolimattomasti lausutun: "Hyvää iltaa,
Mr Sybert."

Jos Miss Marcian peittelemätön käytös ilmaisi jotain pahempaa
kuin välinpitämättömyyttä, niin osoitti ainakin Sybert huvitettuna
hymyillen hänelle puhuessaan, että tytön tarkoitettu epäystävällisyys
ei suinkaan loukannut, ja että hän oli liian nuori voidakseen
kiinnittää valtiomiehen huomiota.

"Onko totta, mitä olen kuullut, että muutatte keväällä jonnekin
huvilaan?" hän tiedusteli kääntyen Mrs. Copleyn puoleen.

"Olemme kyllä ajatelleet, mutta sitä ei ole vielä päätetty."

"Puuttuu vain setä Howardin suostumus", puuttui puheeseen tyttö.
"Aluksi hän ensimmäisenä kannatti huvilaa, mutta nyt, kun meillä
tosiaan on tiedossa sellainen, pelkäämme kovin, että hän paneekin
vastaan."

"Se ei saa tapahtua, Miss Marcia", sanoi Melville. "Teidän täytyy
vedota hänen omiin sanoihinsa."

"Huomenna aiomme mennä tarkastamaan sitä, ja jos se miellyttää
täti Katherinea ja minua, niin --" Hän keskeytti lauseensa sirolla
liikkeellä, johon sisältyi paljon.

Sybert nauroi. "Setä Howard parka!" mumisi hän.

Uusien vieraiden saapuminen pakoitti isännän poistumaan ja Mrs.
Copleyn ja Melvillen kääntyessä tervehtimään joitakin tuttujaan Miss
Copley jäi hetkeksi kahden kesken Sybertin kanssa. Tämä otti jotenkin
pintapuolisesti osaa keskusteluun, kun taas tyttö puolestaan salli
pienen vastenmielisyyden piirteen pistää esiin vilkkaasta puheestaan.

"Missä huvila sitten tulee sijaitsemaan, Miss Marcia -- Frascatissa
arvatenkin?"

"Kauempana kuin Frascati; Castel Vivalantissa."

"Castel Vivalantissa!"

"Sabine-vuoristossa, Palestrinan ja Tivolin välillä."

"Tiedän kyllä missä se on; muistan eräänä kuumana päivänä kavunneeni
rinnettä ylös. Olin suuresti ihastunut paikkaan, se on jotakuinkin
syrjäinen, eikö totta?"

"Sen paras etu onkin juuri, että se on syrjässä. Meidän vuoristoon
muuttomme tarkoituksena on päästä irti alituisista vieraista, ja jos
jäämme Frascatiin, ei asia ole autettu."

Ei ollut juuri kohteliasta puhua perheen tavallisimmalle vieraalle
tähän tapaan, ja huvitettuna Sybert veti suunsa hymyyn.

Nähtävästi huomaten mitä oli sanonut, lisäsi tyttö melkein
liioitellun ystävällisesti: "En toki tarkoita teitä, Mr. Sybert.
Tehän käytte meillä niin usein, että pidän teitä aivan perheen
jäsenenä."

Sihteeri aikoi vastata hiukan terävästi, mutta katsoi kuitenkin
paremmaksi vaieta. Äänettömyyden kestäessä isäntä lähestyi heitä
esitellen muutamia vastatulleita, erään ladyn, jonka nimestä Miss
Copley ei saanut selvää, mutta josta huomautettiin, että hän
kirjailee, sekä joukon nuoria miehiä, jotka kaulahuiveistaan päättäen
olivat myös taiteilijoita. Puhe kääntyi taas huvilaan ja Miss Copleya
pyydettiin kertomaan siitä.

"En ole itse nähnyt sitä", hän vastasi, "mutta hovimestarin
kertomuksista päättäen se on Italian komeimpia. Siellä on
laakerilehto ja kuja, parvekkeita, suihkulähteitä, marmoripengermä,
näkötorni, vieläpä kummituskin."

"Kummitusko?" virkkoi Dessart epäillen. "Minä olen luullut niiden jo
hävinneen, rautatiet ja matkailijat ovat ajaneet ne kaikki takaisin
hautoihinsa."

"Eivät kuitenkaan 'Pahan Ruhtinaan' haamua; olemme vuokranneet sen
huvilan mukana -- ja se onkin hauskempi haamu, kuin mitä voitte
uneksiakaan! Ruhtinas kokosi eläessään vehnää varastoaittoihinsa
talonpoikain nääntyessä nälkään, ja ne murhasivat hänet kaksisataa
vuotta sitten." Hän kertoi tarinan matkien verrattomalla tavalla
Ruhtinas Vivalantin hovimestarin liikkeitä ja murteista englantia.

Hiukan odottamaton hiljaisuus syntyi, kun kertomus oli päättynyt, ja
kuuntelijat katsahtivat toisiinsa koettaen peittää hämmästystään.
Heidän mielessään nousi kysymys oliko tyttö tietämättömyydessään
vaiko pelkästä kerskailuhalusta kertonut noin yksityislaatuisen
tarinan. Sitä ei olisi häneltä voinut odottaa. Yksin Laurence
Sybert huomasi, ettei tyttö tiennyt, miten vaarallista aihetta hän
käsitteli, ja hän korjasi asian naurahtaen hyväksyvästi.

"Sangen sattuva tarina, Miss Copley. Ukko sai ansaitun palkkansa."

Marcia Copley yhtyi häneen hymyillen ja kirjailijatar johti
keskustelun taitavasti äänettömyyden yli.

"Mr. Dessart, te valititte eräänä päivänä, että ulkomaalaiset tekevät
Italian liian nykyaikaiseksi. Miksi ette vangitse kummitusta? Se on
ainakin tosi vanhanaikainen."

"Mutta minä en ole impressionisti", hän väitti.

"Kuka vastustaa impressionisteja?" kysäisi muuan nuori mies
murteellisella englannilla pysähtyessään toisten joukkoon.

"Ei kukaan", vastasi Dessart, "minä vain tunnustin, etten ole perillä
heistä ja heidän tavoistaan. Miss Copley, sallikaa minun esitellä
Monsieur Benoit, Rooman viimeinen kuuluisuus -- hän voi kyllä maalata
teidän kummituksenne. Hän on impressionisti eikä harrasta mitään
muuta."

"Luulen että teillä on tarpeeksi kummituksia Villa Medicissä
tarvitsematta etsiä niitä Sabine-vuoristosta."

"Oi kyllä, mademoiselle, Villa Medicissä on monenlaisia kummituksia
-- esimerkiksi kuolleiden toiveiden ja haihtuneen kunnianhimon
haamuja."

"Voisiko impressionistikaan kuvata kuolleen kunnianhimon haamua?"
kysyi Miss Copley.

"Ehkäpä impressionisti onkin paremmin perehtynyt niihin kuin
mihinkään muuhun", lausui Dessart hiukan pisteliäästi.

"Ei ainakaan jos hän on nuori ja Rooman kuuluisuus", hymyili
kirjailijatar.

Toisella puolen huonetta Mrs. Copley viittasi veljentyttärelleen,
ja tämä lähti kumartaen seurasta ja poistui. Kirjailijatar katsahti
hänen jälkeensä hämmästyneen huvitettuna.

"Eikö Miss Copley ensinkään lue sanomalehtiä?" huomautti hän
lempeästi.

"Ilmeisesti hän ei lue", vastasi Sybert hymyillen samalla kun lausui
hyvästit ja poistui.

       *       *       *       *       *

Puoli tuntia myöhemmin Marcia Copley tehtyään kierroksen huoneessa
teetarjoilun aikana huomasi taas olevansa uuden tuttavansa
läheisyydessä. Hän istuutui hänen viereensä leposohvalle tuntien
hiukan vapautuksen tunnetta, kun pääsi hetkeksi rauhaan. Hänen
seurakumppaninsa oli vilkas, pieni, noin keski-ikäinen nainen;
vaikka hän puhui virheetöntä englantia, lausui hän sanansa niin
täsmällisesti, että saattoi luulla häntä ulkomaalaiseksi. Hänen
keskustelunsa oli huvittavaa, se todisti että hän omisti laajat
tiedot, samalla kun hän oli kovin innostunut toisten ihmisten
asioihin. Hänen keskustelualansa oli hyvin avara. Huomaamatta
siirryttiin arvostelemasta joitakin Augustuksen aikuisia
taideteoksia, joita hiljattain oli kaivettu esiin Porta Pian
ulkopuolelta, vertailemaan ranskalaisia ja italialaisia räätäleitä
toisiinsa ja ennustamaan kuka kardinaaleista ensi kerralla
valittaisiin paaviksi.

Pienellä pöydällä heidän vieressään oli luonnosvihko, jota
kirjailijatar nyt rupesi selailemaan. "Katsokaammepa millä tuo nuori
mies nykyään huvitteleiksen!" hän lausui.

Siinä oli puolisen tusinaa vesivärimaalauksia ja pari punaisella
liidulla piirrettyä muotokuvaluonnosta. Niistä ei ainoakaan ollut
valmis; mutta pikainenkin silmäys niihin ilmaisi katsojalle
niissä piilevän huomattavaa kykyä, ja aiheet olivat ainakin
omintakeisia. Siellä ei näkynyt mitään St. Angelon linnaa
joku kalastajavenhe etualalla, eikä mitään Vestan temppeliä
papittarineen. Eräs liitupiirustus kuvasi ruskeapukuista naista
kumartuneena hiilivalkeansa yli; toisessa nähtiin vahtiupseeri San
Giovannin porttiholvissa tutkimassa teräsmiekallaan aasivankkurien
sisältöä. Siellä oli sypressien varjostamia muurinnurkkauksia,
rakennustaiteellisia koristuksia, nopeasti piirretty luonnos Villa
Madaman jäkälänpeittämästä suihkulähde-elefantista. Kaikki ne
olivat, vaikkakin kevyesti piirrettyjä, jossain määrin erikoisia, ja
osoittivat roomalaisen ilmapiirin vaikutusta. Marcia tarkasteli niitä
huvitettuna.

"Ne ovat erinomaisen hyviä", hän lausui laskiessaan viimeisen
kädestään.

"Niin ovat", myönsi hänen seuralaisensa; "ne ovat niin hyviä, että
niiden sietäisi tulla paremmiksi, mitä ei kuitenkaan koskaan tapahdu."

"Mitä tarkoitatte?"

"Tunnen Paul Dessartin tarpeeksi hyvin tietääkseni, ettei häneltä
milloinkaan synny maalausta. Hänellä on lahjoja, hänellä on kykyä,
mutta hän hajoittaa voimansa liiaksi. Ei todellisella työntekijällä
ole aikaa tuhlata seurusteluun. Olkoon miten oli", sanoi hän lopuksi,
"ei ole meidän asiamme moittia häntä. Jos hän alkaisi todenperään
työskennellä, ei hän enää pitäisi teekutsuja ja se olisi vahinko,
eikö totta?"

"Olisi tietysti", myönsi Miss Copley. "Miten hauskalta näyttääkään
työhuone tänä iltana! Olen nähnyt sen vain päivänvalossa ja kuten
yleensä kaikki, on sekin edullisemman näköinen kynttilöiden valossa."
Hänen katseensa kiersi ympäri suuren huoneen tarkastellen sen
vanhoja verhoja ja antiikkisia leikkauksin koristettuja tuoleja.
Raskaat uutimet oli osaksi vedetty ikkunoiden eteen ja siten oli
saatu huoneeseen miellyttävä hämärä. Ilman täytti liinaöljyn ja
tupakansavun voimakas katku orvokkien raikkaaseen tuoksuun sekaantuen.

Paul Dessart, "Rooman kuuluisuuden" ja erään nuoren, lupaavan
englantilaisen kuvanveistäjän seuraamana, liittyi nyt naisten
seuraan; puhe kääntyi Rooman politiikkaan -- aiheeseen, jonka
suhteen taiteilijat yhdestä suusta vakuuttivat olevansa kokonaan
tietämättömiä ja välinpitämättömiä.

"Oh, minua aluksi innostutti heidän kinailunsa", lausui
englantilainen; "mutta huomasin ajoissa, että minun oli valittava sen
ja kuvanveiston välillä; minulla ei ollut aikaa molempiin."

"Minä en tiedä edes kuka on pääministeri", pisti Dessart väliin.

"Tuohan on aivan häpeällistä harrastuksen puutetta!" väitti
amerikkalainen tyttö. "Minä olen ollut Roomassa vain kaksi kuukautta
ja olen jo täydelleen perillä kolmiliitosta ja Abessinian sodasta;
tiedän mihin Cavour tähtäsi toimintansa ja mitä Crispi on saanut
aikaan."

"Tuo ei ole oikein rehellistä peliä, Miss Copley," huomautti Dessart.
"Te olette käynyt lähetystössä ja siellä saa tietoja toisten
puheista. Mutta minä varoitan teitä, se ei ole oikein luotettava
harrastuksen esine; siitä voi sairastua kuten opiumin käytöstä."

"Hän ei poikkea paljonkaan totuudesta", myönsi kuvanveistäjä.
"Keskustelin tänään erään Sybert-nimisen henkilön kanssa, joka --
ehkä tunnette hänet, Miss Copley?"

"Kyllä, mitä hänestä?"

"Hm -- ei mitään siinä tapauksessa."

"Olkaa hyvä ja panetelkaa vain Mr. Sybertiä, jos teitä haluttaa --
voin luvata, etten kerro mitään. Hän on setäni ystävä, ei minun."

"En tosiaan aikonut häntä panetella", huomautti nuori mies hiukan
ujosti. "Ainoa, mikä minulla on Sybertiä vastaan, on se, että
keskusteluni ikävystyttää häntä."

Marcia nauroi sydämellisen myötätuntoisesti.

"Sanokaa mitä vain haluatte", toisti hän herttaisesti. "Minunkin
keskusteluni ikävystyttää häntä."

"No, aioin sanoa, että hän harrastaa aina sitä puoluetta,
josta hänellä on hyötyä. Jollei hän pidä varaansa, hän on pian
pääsemättömissä."

"Pääsemättömissä?" epäili Marcia.

Dessart jatkoi samaa aihetta pahansuopa sävy äänessään. Laurence
Sybert ei näyttänyt olevan niin suosittu henkilö, kuin valtiomiehen
pitäisi olla.

"Hän on asunut Roomassa jo monet vuodet, ja ihmiset alkavat
ihmetellä, mitä hänellä oikein on mielessään. Lähetystö on sopiva
paikka sellaiselle, jolla on luottamusta siihen, mutta hänelle se ei
merkitse enempää kuin Tammany Hallin toiminta New Yorkissa. Sybert
harrastaa vain Italian sisäpolitiikkaa ja useat arvelevat, että
hän tietää siitä hyvän joukon enemmän kuin olisi suotavaa. Hän on
selvillä kirkkopuolueesta ja hallituksesta, -- on hyvä ystävä ensin
oikeistolaisten, sitten vasemmistolaisten kanssa."

"Monsieur Sybert koettelee kaikkea ja pitää parhaimman", huomautti
Benoit.

"En ole varma siitä", väitti Dessart synkännäköisenä. "Hän harrastaa
muitakin puolueita kuin Vatikaania ja Quirinaalia. On olemassa
joitakin pieniä vallankumouksellisia yhdistyksiä Roomassa ja olen
kuullut kuiskailtavan --"

"Ette suinkaan tarkoita" -- kysyi Marcia silmät selkoselällään
hämmästyksestä.

Kirjailijatar pudisti nauraen päätään: "Luulen, että syy Mr. Sybertin
pitkäaikaiseen oleskeluun Roomassa voidaan lausua aivan lyhyessä
muodossa. Oli hyvin viisas se henkilö, joka ensiksi lausui sanat:
'cherchez la femme', etsikää nainen!"

"Tosiaanko?" lausui Marcia osoittaen uutta mielenkiintoa. Laurence
Sybert oli mies, jonka hän aina oli uskonut kokonaan tunteettomaksi,
päinvastainen ajatus tuli hänelle yllätyksenä.

"Huhu kertoo hänen vieläkin kiinnittävän sangen paljon huomiota
pieneen somaan kreivitär Torrenieriin. Varmasti ainakin tiedän,
että yhdeksän, kymmenen vuotta sitten, kun tämä vielä oli
nimeltään Margarita Caretti, Mr. Sybert lukeutui julkisesti hänen
ihailijoittensa joukkoon; mutta luonnollisesti valitsi tyttö kreivin
-- tai ainakin hänen vanhempansa sen tekivät, mikä Italiassa
määrääkin asian."

Tytön silmät aukenivat vieläkin suuremmiksi. Kreivitär Torrenieri oli
myös tavallinen vieras palatsissa. Mutta Dessart suhtautui juttuun
hyvin epäilevästi hymyillen.

"Luuletteko sitten todella, että hän vain odottaa, kunnes aika on
täytetty ja vanha kreivi Torrenieri menee samaa tietä kuin kaikki
muutkin kreivit? Olen valmis tunnustamaan, madame, että tiedätte
paljon asioita, mutta siitä huolimatta epäilen suuresti, tokko tämä
on Laurence Sybertillä huolena."

"Ette kai toden teolla tarkoita, että hän on anarkisti?" kysyi Marcia.

"Lakkaan puhumasta hänestä, Miss Copley." Nuori mies kohautti
olkapäitään ja levitteli käsiään italialaiseen tapaan.

"Puhutteko politiikasta?" kysyi Mrs. Copley yhtyessään seuraan Mr. ja
Mrs. Melvillen kanssa.

"Aina politiikkaa", nauroi veljentytär -- "taikka tällä kertaa on
aiheena Mr. Sybert."

"Ne vuorottelevat", virkkoi Dessart. "Sanoitteko häntä anarkistiksi,
Miss Marcia?" kysyi Melville.

Tyttö puolustelihe nauraen. "Pelkäänpä, että Mr. Dessart on siihen
syyllinen."

"No, no, se ei käy päinsä! Sybert on minun erikoinen ystäväni. En
salli että häntä syytetään mistään senkaltaisesta."

"Vähäinen, käytännöllinen anarkia on aivan paikallaan", väitti nuori
mies. "Minäkin puolestani tunnen kiusausta käyttää hiukan dynamiittia
nähdessäni miten nykyinen erinomainen hallitus hävittää kaikki Viktor
Emmanuelin kuvapatsaat koko maasta."

"Jos palaatte politiikkaan", lausui Mrs. Copley nousten seisomaan,
"pelkään, että meidän siinä tapauksessa on lähdettävä kotiin. Tiedän
kokemuksesta, että se on pitkäveteinen puheenaine."

Mrs. Copley veljentyttärineen lähti vaunuillensa, Dessartin ja
ranskalaisen saattamina. Jäljelle jääneet istuutuivat takaisin
paikoilleen. Kirjailijatar kuunteli hetken iloista puhetta ja naurua,
joka kuului avonaisen oven kautta, ja lausui sitten: "Mr. Dessartin
tyttö on hyvin miellyttävä."

"Mr. Dessartin?" kysyi Melville.

"Siitä on ehkä vielä liian aikaista puhua", myönsi hän, "mutta niin
tulee käymään, sen uskallan ennustaa."

"Hyvä lady", lausui Mrs. Melville painokkaasti, "te ette tunne Mrs.
Copleya. Hänen veljentyttärensä menee paljon mieluummin naimisiin
italialaisen prinssin kanssa kuin nuoren vasta-alkavan taiteilijan."

"Yhtä mielellään hän nai jonkun etelä-Afrikkalaisen neekeripäällikön
kuin italialaisen prinssin", vakuutti hänen miehensä. "Miss Marcia
on nuori nainen, joka nai juuri sen, jonka tahtoo -- vaikkakin",
lisäsi hän miettivästi, "en ole ensinkään varma että se on oleva Paul
Dessart."

"Hän voisi kyllä valita huonomminkin", sanoi Mrs. Melville. "Paulhan
on hauska poika."

"Niinpä kyllä, mutta hän voi valita paremminkin. Voin pilkulleen
sanoa sinulle kuka tuo tuleva on", lisäsi hän innostuen, "se on
Laurence Sybert."

Naiset hymyilivät huvitettuina väitteelle ja kuvanveistäjä kohautti
olkapäitään.

"James rakkaani", lausui Mrs. Melville, "sinä lienet etevä
liikeasioissa, mutta naittajaksi et pysty. Se on sinun selvintä
jättää naisväen huoleksi. Mitä taas tulee ystävääsi Laurence
Sybertiin, niin hän ei ole onnen suosikki, eikä hän sitä haluakaan."

"Epäilen, että hänellä on nykyään toiset tuumat mielessään",
huomautti kuvanveistäjä.

"Sybert on kunnon mies", lausui Melville lämpimästi.

Kirjailijatar nousi hymyillen. "On mielenkiintoista nähdä, miten
käy", hän sanoi; "mutta pankaa mieleen minun sanani, että isäntämme
saa tytön."



II Luku.


Parikymmentä minuuttia ennen kuutta seuraavana iltana vierivät vaunut
Palazzo Rosicorellin kivitetylle pihamaalle, ja Copleyn perhe nousi
niistä palaten kotiin kolmenkymmenen mailin pituiselta ajomatkaltaan
Villa Vivalantiin. Vaikka ulkona vielä oli valoisaa, vallitsi
sisällä palatsissa, johon valoa tuli raskailla uutimilla verhottujen
ikkunasyvennysten kautta, jo melkein pimeä. He astuivat avaraan
saliin, jota valaisi vain teepöydälle asetettu seitsenhaarainen
kynttiläjalka. Pöydän ääressä, leikkauksin koristetussa Savonarolan
aikuisessa tuolissaan istui pieni Gerald puettuna valkoiseen
merimiespukuun polvet paljaina, juhlallisen näköisenä. Kuullessaan
heidän saapuvan hän laskeutui nopeasti lattialle ja syöksyi Mrs.
Copleya vastaan.

"Äiti kulta! Sybert tuli teelle, ja minä tarjoilin sitä hänelle; ja
hän sanoi, että se oli paljon parempaa kuin Marcian tee, ja hän joi
sitä seitsemän kuppia ja minä join neljä."

Naurettiin yhteen ääneen ja nojatuolin syvyydestä kuului laimea ääni:
"Sanoinhan sinulle, Gerald, että et saa kertoa niin kauheita asioita,
muuten ei äitisi uskalla enää koskaan jättää minua yksinäni teepöydän
ääreen." Puhuja kohottautui tuolistaan ja astui tervehtimään
vastatulleita.

Laurence Sybertin lähestyessä talon emäntää, lankesi hänestä pitkä
kapea varjo seinälle. Hänellä oli laihat, tummat, paljaaksi ajellut
kasvot, syvämietteisine, vakavine silmineen; hän oli tyypillinen
kosmopoliitti, ensi silmäyksellä ei olisi voinut määrätä hänen
kansallisuuttaan. Mutta jos hänen kasvojensa ilme oli italialaisen
tai itämaalaisen, tai minkä muun hyvänsä, oli hänen ryhtinsä
kuitenkin epäilemättä anglosaksin. Kauemmin tarkastellessa ilmaisi
jonkinlainen liikkeiden joustavuus jokaiselle, joka tuntee arojen
vapaat ratsastajat, että hän oli selvästi amerikkalainen.

"Teidän poikanne panettelee minua, Mrs. Copley", sanoi hän
ojentaessaan kätensä, "vakuutan kunniani kautta, että join vain kuusi
kupillista."

"Hoi, Sybert! Onko Roomassa tapahtunut mitään tänään? Mitä uutta
tietää Rialto?" näin tervehti Mr. Copley.

Marcia katsahti häntä nauraen vetäessään hansikkaita kädestään ja
sytyttäessään lampun.

"Olemme nyt olleet poissa kello yhdeksästä aamulla, ja nyt jo setä
Howard on uutisten janoinen! Mitä hän tekeekään sitten, kun todella
lähdemme kaupungista, en osaa sitä kuvitellakaan."

"No, hyväksyittekö siis huvilan?"

Marcia nyökkäsi.

"Teidän pitäisi nähdä se! Se on komea kuin paavin palatsi.
Ensimmäisen kerran ruhtinas Vivalanti suostuu vuokraamaan sen
ulkomaalaisille, se on hänen virallinen asuntonsa."

"Siinä hän tekee tavattoman armollisesti", nauroi nuori mies,
"oletteko myös vastuunalaisia hänelle paikasta."

"Sen nykyisen hoitajan puheista päättäen ei ruhtinas Vivalanti
paljonkaan välitä siitä."

"Se on kylläkin totta."

"Tunnetteko hänet?"

"Vain kuulopuheista. Tunnen kylän; sen kurjempaa paikkaa tuskin voisi
löytää koko Sabine-vuoristosta. Väestö ei rakasta ruhtinastaan,
sillä tämä ei harrasta mitään parannuksia, joita siellä kipeästi
kaivattaisiin."

"Ne näyttivät sangen köyhiltä", myönsi Marcia; "mutta ne ovat
erinomaisen viehättäviä. Minusta jokainen heistä on sennäköinen, kuin
olisi astunut esiin jostain vesivärimaalauksesta. Setä Howardkin oli
ihastunut ja hän kuitenkin on elänyt täällä niin kauan, että kohta
kadottaa innostumiskykynsä".

"Se on sangen sievä paikka", myönsi Copley, "vaikka minulla on
salainen pelko, että se on sittenkin liian kaukana. Mutta toiset
perheenjäsenet pitivät siitä ja minun tarkoitukseni elämässä --"

"Loruja, setä Howard! Sinähän olit aivan haltioissasi. Sinä kirjoitit
vuokrasopimuksen alle vastaansanomatta. Eikö totta, täti Katherine?"

"Minä allekirjoitin vuokrasopimuksen ladatun pistoolin edessä."

"Mitä sinä sillä tarkoitat?"

"Te uskottelitte, että jos menemme peninkulmaakaan -- luulen että
sanoitte tuumaakaan -- lähemmäksi Roomaa, pitäisitte kutsut joka
ilta; ja jollei se ole kuin ladattu pistooli minunlaiselleni
rasittuneelle miesparalle, en tosiaan tiedä mikä sitten on."

"Näyttää tosiaan siltä", myönsi Sybert. Kääntyen Marcian puoleen hän
lisäsi: "Pelkään että hallitsette hyvin itsevaltiaasti, Miss Marcia."

Marcian silmäkulmat rypistyivät tuskin huomattavasti, mutta hän
vastasi nauraen: "En sentään, Mr. Sybert; olette erehtynyt. En minä,
vaan Gerald on itsevaltias Copleyn talossa."

Samassa ilmestyi Mrs. Copleyn englantilainen palvelustyttö Granton
ovelle. "Marietta odottaa master Geraldia illalliselle", ilmoitti hän.

Gerald pakeni äitinsä turviin itkien.

"Äiti kulta, anna minun syödä tänä iltana teidän kanssanne."

Hetkisen näytti Mrs. Copley myöntyväiseltä, mutta huomatessaan
Grantonin taipumattomat kasvot hän vastasi: "Ei, rakkaani, sinä olet
jo tarpeeksi juhlinut tämän illan osalle. Juo nyt teetä ja mene
sitten nukkumaan kilttinä pikku poikana."

Gerald jätti äitinsä ja piiloutui Sybertin taakse. "Kun Sybert on
täällä ja minä pidän niin Sybertistä", pitkitti hän epätoivoisena.

Mutta Granton teki tyhjäksi tämänkin yrityksen. "Tulkaa master
Gerald; illallinen jäähtyy", sanoi hän laskien päättävästi kätensä
hänen olkapäälleen ja vieden hänet pois.

"Tuossa on oikea itsevaltias", nauroi Copley. "Minunkin täytyy
vapista Grantonin edessä."

Pietro saapui samassa tuoden lautasellisen paahdettuja teeleipiä ja
iltapostin. Mr. Copley istuutui korituoliin asettaen kirjepinkan
viereensä oikealle käsinojalle; silmäiltyään kirjeet järjestään, repi
hän ne palasiksi tehden uuden kasan vasemmalle puolelleen. Useimmat
niistä olivat kerjuukirjeitä. Hän sai niitä joukoittain ja tähän
tapaan hän tavallisesti vastasi niihin; ei siksi että hän olisi
ollut saita, vaan hän ei periaatteesta tahtonut tätä tietä hankkia
itselleen jalomielisen mainetta.

Repiessään näin päättävällä kädellä kirjekuoren toisensa jälkeen
palasiksi näkyi Copleyn kasvoilla sarja vaihtelevia ilmeitä:
vuoroin vakavuutta ja leikkiä; tunteellisuutta ja ankaruutta --
voimakkaan toimintatarmon tunnetta, ja sen vastavaikutuksena taas
halua kohauttaa olkapäitä ja antaa kaiken mennä menojaan. Useimmille
ystävilleen Copley oli arvoitus, toisinaan omalle vaimolleenkin;
mutta tämä luuli omituisuuden johtuvan hänen rikkaudestaan, ja vaikka
hän ei aina ymmärtänytkään miehensä toimia ja niiden vaikuttimia,
hän antoi kuitenkin tämän olla rauhassa. Useimmille ihmisille
tuottaa rikkaus siunausta. Copleylle se oli pikemminkin kirouksena.
Hän olisi voinut saavuttaa mitä hyvänsä, mihin olisi vaadittu
hänen omaa tarmoansa; mutta ensinnäkään häntä ei miellyttänyt se
työ, mitä rikkaat miehet Amerikassa harrastavat, nimittäin astua
kilpakentälle ja koettaa joka tavalla lisätä omaisuuttaan, eikä
Copleyllä ollut siihen taipumustakaan. Tässä hän erosi vanhemmasta
veljestään. Ja toisessakin suhteessa veljekset olivat erilaisia.
Vaikka heidän isänsä oli ollut lainkuuliainen ja rehellinen mies, oli
hänen kauttansa kilpailussa moni sortunut, ja nuoremmassa veljessä
oli jo varhain vakiintunut mielipide, että sen vuoksi rikkaus ei
ole oikeutettua. Hänellä oli halu -- mitä veli piti hulluutena
-- käyttää omaa osaansa rikkaudesta niin paljon kuin mahdollista
yleishyödyllisiin tarkoituksiin.

Howard Copleyn ensimmäinen koe tuottaa siunausta ihmiskunnalle oli
ollut yritys ratkaista neekerikysymystä; mutta neekerit olivat
hidasveristä rotua ja Copley sai kärsimättömänä odottaa tuloksia
työstään. Lopuksi hän jätti heidät rauhassa kehittymään ja antautui
kiihkeästi ajamaan itämaiden politiikkaa. Kyllästyttyään siihenkin
ja joutuessaan syrjäytetyksi eräässä vaalissa, hän etsi turhaan
uutta sisältöä elämälleen. Silloin sattui Mrs. Copley ehdottamaan,
että perhe muuttaisi vuodeksi Pariisiin, jotta Gerald oppisi
ranskaa; lapsi oli vasta neljän vuoden vanha, mutta Mrs. Copley
korosti nimenomaan sitä seikkaa, ettei kieliopintoja koskaan voinut
aloittaa liian aikaiseen. Hänen miehensä suostui vastaansanomatta
ja niin he astuivat laivaan lähteäkseen Pariisiin. He valitsivat
kiertotien Välimeren kautta, poikkesivat Napoliin ja pysähtyivät
sinne. Mr. Copleylle oli täällä tarjona viehättävä ajanviete -- hän
antautui omalta osaltaan auttamaan, kun tässä Yhdistyneen Italian
alati levottomassa osassa yritettiin saada aikaan hyvä hallinto.
Vuoden kuluttua perhe siirtyi Roomaan asettuen asumaan Palazzo
Rosicorelliin aikoen jäädä sinne pysyväisesti. Copley ainakin oli
täysin tyytyväinen; hänellä ei ollut mitään rotuennakkoluuloja, ja
Rooma oli aivan yhtä kiitollinen työmaa uudistuksille kuin New York
ja lisäksi paljon hauskempi. Vaikkakaan italialaiset eivät aina häntä
ymmärtäneet, ottivat he vastaan hänen palveluksensa vilpittömän
kiitollisina.

Mitä taas Mrs. Copleyin tulee, ei hän mitenkään ollut aikonut
vakinaisesti asettua asumaan ulkomaille. Mutta hän tuumi mielessään,
että hänen miestään täytyi jollain tavoin huvittaa, ja tuo
työskentely Italian olojen järjestämiseksi oli vaarattominta,
mitä tämä oli voinut keksiä. Hän itse puolestaan antautui
hyvin tyytyväisenä seurustelemaan pääkaupungin jotakuinkin
kirjavan ulkomaalaisen seurapiirin kanssa, muistaen vain harvoin
new-yorkilaisia ystäviään ja Geraldin ranskan oppimista.

Nojautuen tuolinsa selkään Marcia huomasi setänsä silminnähtävästi
hyvillään lopettavan kirjeittensä lukemisen. Mr. Copleylla oli
kapeat, hermostuneen näköiset, jo hiukan ryppyiset kasvot, terävä
leuka ja suu, joka helposti vetäytyi hymyyn. Mutta tänä iltana
murtaessaan auki kuoren toisensa jälkeen hän rypisti otsaansa
useammin kuin hymyili; ja äkkiä avatessaan erään kirjeen häneltä
pääsi vihainen huudahdus.

"Lue tämä", hän lausui lyhyesti, ojentaen kirjeen Sybertille.

Tämä luki sen ilmettään muuttamatta ja kumartuen eteenpäin heitti hän
sen avonaiseen takkaan.

Marcia nauroi ääneensä. "Eihän postisi näykään olevan mieluinen, setä
Howard."

"Suurin osa on nimettömiä kirjeitä eivätkä ne juuri ole kohteliaita."

"Sitähän sinä voit odottaakin, kun kiusaat nuo kerjäläisparat ihan
kuoliaiksi."

Molemmat miehet katsoivat toisiinsa puoleksi huvitettuina, puoleksi
suuttuneina. Kysymyksessä olevalla kirjeellä ei ollut mitään
tekemistä kerjäläisten kanssa, mutta Mr. Copleya ei haluttanut ruveta
väittelemään sen sisällyksestä veljentyttärensä kanssa.

"Luulenpa että hyväntekeväisyyden tavallinen palkka tässä maailmassa
on nimetön kirje", huomautti hän pudistaen nämä mietteet päältään ja
asettuen mukavasti nauttimaan teetä.

Vieras ei tahtonut ottaa hänelle tarjottua kuppia.

"En uskalla", hän selitti, "Geraldin ilmiannon jälkeen."

"Sivumennen sanoen, Sybert", lausui Copley, "olen kuullut sinusta
tänään pahoja juttuja. Veljentyttäreni ei pidä siitä, että minä
seurustelen kanssasi."

Marcia katsahti avuttomana setäänsä; kun tämä kerran alkoi
kiusoitella, ei siitä tullut koskaan loppua.

"Olen pahoillani", lausui Sybert nöyrästi. "Mikä on hätänä?"

"Hän on huomannut sinut anarkistiksi."

Molemmat miehet nauroivat ja Marcia punastui keveästi.

"Hyvä Miss Marcia", pyysi Sybert, "antakaa minulle sen verran aikaa,
että ehdin poistua maasta, ennenkuin annatte minut ilmi poliisille."

"Ei ole mitään syytä pelätä", tyttö vastasi. "Minä en uskonut
kertomusta, koska arvasin, ettei teillä voi olla kylliksi tarmoa
juostaksenne pakoon pommin tieltä, vielä vähemmän kykenisitte sitä
itse heittämään. Siksi minua ihmetytti, että toiset saattoivat uskoa
sen todeksi."

"Useimmilla ihmisillä onkin minusta parempi käsitys kuin teillä",
muistutti hän.

"Eipä niinkään, Mr. Sybert; päinvastoin minulla on teistä parempi
käsitys kuin toisilla, minähän todella pidän teitä viattomana."

Nuori mies nauroi ja kumarsi kiitokseksi, kääntyen sitten Mrs.
Copleyn puoleen.

"Toivottavasti Villa Vivalanti on onnistuneempi kuin huvilanne
Napolissa."

Mrs. Copley katsoi häneen moittivasti. "Se kauhea mies! Aina kun
häntä ajattelen, toivon että olisimme kunnialla jälleen Amerikassa."

"Älä sitten ajattele häntä ensinkään", lausui hänen miehensä. "Hän on
sellaisessa paikassa, josta hän ei vast'edes tule sinua vaivaamaan."

"Mikä mies?" kysyi Marcia havahtuen äänettömyydestään.

"Onko mahdollista että Miss Marcia ei ole koskaan kuullut tatuoidusta
miehestä?" kysyi Sybert totisena.

"Tatuoidusta miehestä! Mitä te oikein puhutte?"

"Sillä on hiukan teatterimainen kaiku", myönsi Mr. Copley.

"Se ei ollut niinkään vähäpätöistä", sanoi hänen vaimonsa. "On ihme,
että pelastuimme hengissä. Kolme vuotta sitten ollessamme Napolissa",
hän lisäsi veljentyttärelleen, "sinun setäsi, uhkarohkeana kuten
aina, sekaantui erään salaliiton asioihin. Huvilamme oli kaupungin
ulkopuolella Posilipoon päin, ja muutamana iltapäivänä minä ajoin
hämärissä kotiin oltuani kaupungissa ostoksilla, ja silloin, juuri
kun saavuimme autioon kohtaan tiellä, kahden korkean kallioseinämän
väliin --"

Mr. Copley keskeytti hänet: -- "hyökkäsi tielle naamioitu mies
asestettuna kiireestä kantapäähän ja hirveästi sadatellen."

"Ihanko totta!" huudahti Marcia nojautuen eteenpäin ihastuksissaan.
"Täti Katherine, hyökkäsikö naamioitu mies --"

"Ei hän ollut naamioitu, mutta olisin toivonut, että hän olisi ollut;
hän olisi näyttänyt vähemmän julmalta. Hän tuli suoraan vaunujen luo
ja ottaen hatun päästään hyvin kohteliaasti kumartaen sanoi, että
jollemme poistuisi Napolista kolmen päivän kuluessa, ei setäsi henki
olisi turvattu. Hänen paitansa oli kaulasta auki ja rinnassa näkyi
tatuoitu risti. Voit kuvitella miten raaka hänen täytyi olla --
täällä Italiassa kun kaikki ihmiset ovat niin uskonnollisia."

Molemmat miehet nauroivat viimeiselle johtopäätökselle.

"Mitä sinä teit?" kysyi Marcia.

"Olin liian järkytetty voidakseni puhua ja Gerald, lapsi parka, huusi
koko loppumatkan."

"Lähdittekö sitten kaupungista?"

"Jotenkuten pääsimme lähtemään", puuttui setä puheeseen, "mutta
viivyimme vielä niin kauan, että ehdin saada roiston kiinni ja
kahleisiin."

"Saatte olla kiitolliset, että he olivat kyllin säädyllisiä
varoittaakseen teitä edeltäkäsin", huomautti Sybert.

"Sehän on aivan kuin jossain kirjassa!" huokasi Marcia. "Murhaajia ja
varoituksia ja tatuoituja miehiä ja salaliittoja! Miksi et lähettänyt
hakemaan minua, setä Howard?"

"Katsos, enhän tiennyt, että sinusta oli kasvanut niin ihastuttava
olento -- vaikka enpä tiedä olisiko se auttanut. Minulla oli
tarpeeksi puuhaa pitäessäni huolta yhdestäkin naisesta."

"Siinäpä ollaan", valitti tyttö. "Juuri siksi, että on tyttö, täytyy
vain istua kotona aina kun jotain jännittävää tapahtuu."

"Jos pidätte niin kovin verenvuodatuksesta", lausui Sybert, "saatte
mahdollisesti tilaisuuden nähdä sitä tänä keväänä."

"Tänä keväänäkö? Hankkiiko Camorra taas levottomuuksia?"

"Oh ei, ei Camorra. Mutta jolleivät merkit petä, on vireillä hyvin
jännittäviä kapinahankkeita."

"Todellako? Täällä Roomassako?"

"Ei aivan; luultavasti ei sentään Roomassa, täällä on liian paljon
sotaväkeä. Todennäköisemmin Napolin puolella. Olen pahoillani",
lisäsi hän, "ettemme voi luvata teille kapinaa oman kotinne
edustalla, vaikka teistä se on niin hauskaa; mutta rohkenen sanoa,
että kun asiat ovat kärjistyneet niin pitkälle, on teistä vielä
Napolikin tarpeeksi lähellä."

"Hälyytän sinut ajoissa, setä Howard", lausui tyttö. "Jos Napolissa
tulee kapina, aion mennä sinne katsomaan. Mikä niillä on hätänä?
Miksi ne kapinoivat?"

"Jos siellä on kapinahankkeita", sanoi setä "silloin sinä, rakas
nuori neitoseni, huvittelet parhaasi mukaan Villa Vivalantissa,
kunnes se on ohi", ja tämän sanottuaan hän vaihtoi äkkiä
puheenainetta.

Keskustelu kääntyi taas huvilaan. Mrs. Copley selitti sitä vieraalle
yksityiskohtia myöten.

"Siellä on yhdeksäntoista makuuhuonetta lukuunottamatta palvelijoiden
suojia, ja tallissa on tilaa kolmellekymmenelle hevoselle!" hän
lopetti.

"Vivalantin ruhtinaat ovat varmaankin pitäneet suurenmoista hovia,
ennenkuin asettuivat Rivieralle."

"Eivätköhän olekin", yhtyi Marcia innostuen. Uudesta huvilasta
tuli odottamattoman rauhoittava puheenaihe. "Mekin hankimme suuren
hovin", hän jatkoi. "Me pidämme perhekutsuja, kun Roystonit palaavat
Pariisista, ja -- minäpä tiedän mitä teemme! Pidämme tanssiaiset
minun syntymäpäivänäni -- suostuthan, setä Howard? Kutsumme kaikki
ystävämme Roomasta ja sitten koristetaan laakerilehdot kirjavilla
lyhdyillä!"

"Sitä ei tehdä, jos minulla on mitään sananvaltaa", sanoi Mr. Copley.

"Mutta eihän sinulla ole", väitti Marcia.

"Ainoa seikka, jonka tähden suostuin vuokraamaan huvilan", lausui
setä Howard, "oli, että luulin sen olevan kyllin kaukana päästäksemme
joksikin aikaa irti ainaisista kutsuista. Sanoit --"

"Sanoin, että jos asetumme lähemmäksi Roomaa, pidämme kutsut _joka_
ilta, kun taas tässä tapauksessa suunnittelen yhtä ainoata kutsuiltaa
koko kolmen kuukauden ajalla."

"Sybert ja minä emme tule silloin", nurisi hän.

"Ehkäpä teitä ei kutsutakaan."

"Mistä muualta voit löytää kaksi niin ihastuttavaa miestä?" kysyi
Mrs. Copley.

"Rooma on niitä täynnä", vastasi Marcia kylmäverisesti.

"Ketä ovat Roystonit, Miss Marcia?" kysyi Sybert.

"Tutustuin heihin viime syksynä laivamatkalla. Tehän tunnette Mr.
Dessartin?"

"Taiteilijanko? Kyllä tunnen hänet."

"Mrs. Royston on hänen tätinsä ja hänellä on kaksi tytärtä, jotka --"

"-- ovat hänen serkkujaan", täydensi Mr. Copley.

"Aivan oikein; he ovat hyvin miellyttäviä tyttöjä. He viettävät
suuren osan ajastaan täällä, ainakin Mrs. Royston ja Eleanor,
Margaret on vielä ollut koulussa."

"Entä Mr. Royston", kysyi Copley, "Onko hän Amerikassa hoitamassa
liikeasioitaan?"

"On, ja Mrs. Royston menee Eleanorin kanssa hyvin usein häntä
tervehtimään, jotta ei hän tuntisi oloaan yksinäiseksi."

"Hehän ovat kovin jalomielisiä", nauroi Sybert.

"He ovat viettäneet talvia Kairossa ja Wienissä ja Pariisissa ja
monessa muussa paikassa", jatkoi Marcia. "Eleanor", lisäsi hän
miettivästi, "on yhdeksän vuotta ottanut osaa seuraelämään ja hänellä
on jo paljon kokemuksia."

"Voi sinua, kultaseni!" sanoi setä; "ja sinä panet koko Rooman
alttiiksi --"

"Hän on hyvin miellyttävä", sanoi Marcia ja katsoi nauraen Sybertiin.
"Entä jos hän esimerkiksi sattuisi mieltymään teihin, Mr. Sybert!"

Nuori mies nousi ja etsi hattuaan. "Hyvänen aika!" mumisi hän, "mitä
te tarkoitatte?"

"Eihän sitä voi tietää." Marcia katsoi häneen tutkiva ilme silmissään.

"Nuori nainen, joka on ollut seuraelämässä yhdeksän vuotta, mahtaa
olla jonkun verran perehtynyt asioihin", myönsi Copley. "Ehkäpä
sittenkin olisi parasta, Sybert, ettemme ensinkään tutustuisi häneen."

Sybert löysi hattunsa ja pysähtyi hetkeksi.

"Ette voi peloittaa minua tuolla tavoin, Miss Marcia", sanoi hän
pudistaen päätään. "Minähän olen itse ollut seuraelämässä jo
kolmetoista vuotta."



III Luku.


"Saanko tulla sisään teetä juomaan, Marcia serkku?" pyyteli Gerald
rukoilevalla äänellä heidän noustessaan Palazzo Rosicorellin
kiviportaita. He olivat viettäneet iltapäivän Borghesien puutarhoissa
ja pojan epäilyttävän likainen merimiespuku todisti, että hän vastoin
kieltoja oli huvikseen pyydystänyt kultakaloja lammikosta.

"Et tietenkään", vastasi Marcia jyrkästi, "sinun täytyy pyytää
Mariettalta puhtaat vaatteet, ennenkuin tulet äidin näkyviin."

Gerald totteli ja suostui kauniisti menemään sisään toista tietä,
vaikka salista päin kuului Sybertin houkutteleva ääni. Marcia
jatkoi matkaansa hattu päässä, eteisessä kohtasi hän Melvillet
lähtöhankkeissa.

"Hyvää päivää. Miksi lähdette näin aikaisin?" kysyi hän.

"Me palaamme takaisin myöhemmin; menemme juuri kotiin pukeutumaan.
Setänne pitää päivälliset tänä iltana -- velvollisuudesta tietysti."

"Onko se totta?" nauroi Marcia. "Minua ei ole kutsuttu."

"Kyllä teidät kutsutaan, älkää huoliko loukkaantua. Nämä ovat yleiset
kutsut, joihin kaikki ovat tervetulleita."

Sisällä ei Marcia tavannut muita kuin tätinsä, setänsä ja Mr.
Sybertin.

"Onko tänään päivälliset, täti Katherine?" kysyi hän istuutuessaan
korituoliin ja ottaessaan vastaan teekupin.

"Kysy sedältäsi. Minuun se ei mitenkään kuulu", selitti Mrs. Copley.
"Hän kutsui vieraat, ja hän saa huolehtia ruokalistastakin."

"Mitä sinulla on mielessäsi, setä Howard?"

"Vain pienet lähtöpäivälliset. Katsos, minusta meidän on näytettävä
iloista naamaa viimeisenä iltanamme."

"Luulisi aivan, että teidät viedään huomenna mestauslavalle."

"Toivokaamme, että maanpakokin riittää", lausui Sybert.

"Keitä vieraita tulee ja mihin aikaan?"

"Vieraat ovat samat, jotka olivat tänään teellä; en huomannut
ajatella asiaa kyllin aikaisin, jotta olisin voinut kutsua suuremman
seuran. Lista sisältää Melvillet, Signora Androit'n ja kreivitär
Torrenierin, kuvanveistäjä Sidney Carthropen ja erään erittäin
miellyttävän ranskalaisen nuorukaisen, jonka nimeä en tällä hetkellä
satu muistamaan."

"Adolphe Benoit", lausui Sybert.

"Rooman kuuluisuusko?" kysyi Marcia. "Tunnen kyllä hänet. Tapasin
hänet pari viikkoa sitten teekutsuissa; hän on hyvin miellyttävä.
Toivottavasti", lisäsi hän silmäillen listaa, "hän tulee minun
osalleni?"

"Jollet pidä Mr. Sybertiä parempana."

"Vaikea tilanne, Miss Marcia", nauroi Sybert. "Jos helpottaisi asiaa,
niin voisimmehan vetää arpaa."

"Ei ensinkään", sanoi Marcia armollisesti, "tiedän, että kreivitär
halusta ottaisi teidät; ja koska hän on vieras, annan hänen valita.
Toivon, että päivällisesi onnistuvat", hän lisäsi kääntyen setänsä
puoleen, "mutta en voi olla huomauttamatta, että osoitat todella
liikuttavaa luottamusta keittäjääsi."

"Kiitos, kultaseni; minulla on toivorikas mielenlaatu; eikä
Francois ole vielä koskaan minua pettänyt. -- Mitä pidit Borghesen
taidekokoelmista?"

"Erittäin paljon. Tapasin Mr. Dessartin siellä -- ja ulkopuolella
kohtasin kuninkaan."

"Vai niin, toivottavasti Hänen Majestettinsa voi hyvin?"

"Siltä hän ainakin näytti. En pysähtynyt puhelemaan hänen kanssaan,
mutta pappiskokelaitten joukossa oli eräs poika, joka huusi: 'Viva il
papa' -- eläköön paavi -- juuri kun kuningas ajoi ohi."

"No mitä hänelle tehtiin?" kysyi Sybert. "Ampuiko kuninkaan
henkivartija hänet siihen paikkaan vai lähetettiinkö hänet vain
kaleeriorjaksi elämäniäkseen?"

"Henkivartija piti onneksi silmällä vain kuningasta ja vanha pappi
ehti kerätä laumansa kokoon ja pujahtaa pakoon sivutietä, yhtä
pelästyneenä kuin kana joka näkee haukan."

"Siihen olikin syytä -- mutta odottakaahan, kunnes pojat ovat
varttuneet suuremmiksi, silloin he tekevät muutakin kuin vain
huutavat ja juoksevat."

Sybertin äänessä oli sävy, joka erosi hänen tavallisesta huolettoman
venyttelevästä puhetavastaan. Marcia katsahti nopeasti häneen ja
Dessartin salainen viittaus välähti hänen mieleensä.

"Tarkoitatteko, että mieluummin haluaisitte kuninkaaksi Leo XIII:n
kuin Umberton?" kysyi hän.

"Taivaan tähden, en! Ei kukaan, eivät edes katolilaisetkaan tahdo
paavin maallista valtaa takaisin."

"Kun italialaiset ovat saaneet kärsiä niin paljon, ennenkuin saivat
itselleen kuninkaan, pitäisi heidän minun mielestäni olla tyytyväisiä
häneen. Heidän pitäisi olla kärsivällisempiä eikä odottaa, että maa
rikastuisi käden käänteessä. Eihän kaikkea voi heti saada aikaan.
Eikä sovi moittia hallitusta epäonnistuneesta Afrikan sodasta,
saattoihan jokainen edeltäpäin arvata tuloksen. Sehän oli erehdys
eikä mikään rikos."

Sybert katseli häneen laimeasti, hymyillen huvitettuna. "Suokaa
anteeksi, Miss Marcia, jos kysyn teiltä, ovatko nuo omia
johtopäätöksiänne, vai ystävämme, nuoren amerikkalaisen taiteilijan
mielipiteitä?"

"Hän ei ainakaan vehkeile kuningasta vastaan!" vastasi Marcia
terävästi.

"Hyvä Miss Marcia", pyysi Sybert, "älkää ajatelko minusta niin pahaa.
En todellakaan ole mikään anarkisti. En minä tahdo räjähdyttää ilmaan
Hänen Majesteettiansa."

"Mene kotiin pukeutumaan, Sybert", lausui Copley tarttuen hänen
käsivarteensa. "Minun täytyy mennä valvomaan kokin toimia enkä
uskalla jättää sinua ja veljentytärtäni kahdenkesken. Ei voi
ensinkään tietää, mitä saattaisi tapahtua."

"Hän on epäluuloinen nuori nainen", valitti Sybert. "Etkö voi saada
häntä luottamaan ystäviisi?"

"Ei ihmekään!" sanoi Marcia. "Unohdin kertoa teille toisen
seikkailuni. Juuri kun vaunumme kääntyivät Corsolle, jouduimme kovaan
tungokseen ja meidän täytyi seisahtua. Katsahdin ylös ja näin erään
miehen sivukäytävällä seisovan ja tuijottavan minuun sanomalehtensä
takaa -- suoraan sanoen tuijottavan -- ja äkkiä hän hyppäsi vaunujen
luo työntäen sanomalehden käteeni. Hän puhui jotain italiankielellä,
mutta niin nopeasti, etten saanut siitä selvää, ja ennenkuin ehdin
liikahtaakaan, oli Marietta siepannut lehden heittäen sen takaisin
vasten miehen kasvoja. Sanomalehti oli nimeltään 'Kansan ääni',
erotin vain yhden ainoan sanan siitä ja se oli -- hän pysähtyi
teatterimaisesti -- 'Copley!' No nyt, setä Howard", lopetti hän,
"arveletko, että sinua kohtaan voisi tuntea luottamusta? Kun mennään
niin pitkälle, että ihmiset kadulla --"

Hän keskeytti äkkiä. Hän oli huomannut setänsä ja Sybertin iskevän
toisilleen nopeasti silmää. "Mitä se oikein oli?" kysyi hän.
"Tiedättekö mitä se tarkoitti?"

"Se oli kirotun häpeämätöntä!" sanoi hänen setänsä. "Saatan
toimittajan vankilaan, jollei hän osaa pitää suutansa kiinni",
molemmat herrat katselivat toisiinsa hetken aikaa ääneti. Sitten
Copley naurahti lyhyesti. "Ei haittaa", hän sanoi, "en luule, että
_Grido del Popolo_ voi pilata mainettani. Ei kukaan lue sitä." Hän
katsoi kelloaan. "Olisi parasta että menisit pukeutumaan, Marcia.
Vieraani saapuvat tasan kahdeksalta."

"Ei sinun tarvitse käyttää noin kömpelöjä keinoja päästäksesi
minusta", nauroi tyttö. "En minä aio olla siellä, missä minua ei
tarvita. Kaikki mitä minulla on sanottavaa", huusi hän ovelta, "on,
että sinun olisi parasta lakata harrastamasta noita kerjäläisparkoja,
taikka muuten sinua kehoitetaan poistumaan Roomasta samoin kuin
Napolista."

Marcia soitti Grantonia.

"Onko sinulla nyt aikaa kammata tukkani?" kysyi hän tytön saapuessa,
"vai tarvitseeko Mrs. Copley sinua?"

"Mrs. Copley ei ole vielä alkanut pukeutua; hän katselee, kun master
Gerald syö illallistaan."

"Hyvä on, meillä on kyllä sitten tarpeeksi aikaa, minä ehdin
valmiiksi ennenkuin hän tarvitsee sinua. Kampaa tukkani ranskalaiseen
tapaan", määräsi hän istuutuessaan peilin eteen. "Minkä puvun sinun
mielestäsi panen ylleni?" hän jatkoi sitten. "Otanko valkoisen,
joka minulla oli viime viikolla, vai uuden vihreän, joka eilen tuli
Pariisista?"

"Ottakaa valkoinen, Miss Marcia, ja säästäkää uusi pukunne joihinkin
suurempiin kutsuihin."

"Kyllähän se olisi järkevämpää", Marcia myönsi, "mutta", lisäsi hän
nauraen, "luulen, että sittenkin panen uuden."

Granton toi sen nyrpeän näköisenä, hän tahtoi näyttää sillä, ettei
ensinkään hyväksynyt tätä amerikkalaista tuhlaavaisuutta. Hän oli
ollut kymmenen vuotta erään vanhan englantilaisen herttuattaren
kamarineitsyenä ja luuli tuntevansa ylhäisön tavat.

Puku oli ohutta vihreää villakangasta ja koristettu punaisella
sametilla ja keltaisilla pitseillä. Marcia puki sen ylleen ja
tarkasteli itseään arvostellen. "Mitä arvelet tästä, Granton?" kysyi
hän.

"Se on erittäin pukeva, Miss Marcia", vastasi Granton kainosti.

"Niin", huokasi Marcia -- "ja kauhean tiukka." Hän otti viuhkansa ja
kääntyi ovelle. "Ethän loukkaannu, vaikka en noudattanutkaan sinun
neuvoasi", sanoi hän kääntäen hiukan päätään. "Katsos, minä pidän
aina oman pääni, Granton."

Hän tapasi setänsä yksinään salissa rauhattomana ja otsa rypyssä
lattiaa mitellen. Hän pysäytti kävelynsä Marcian saapuessa ja hänen
synkkä ilmeensä vaihtui nopeasti hymyilyksi.

"Olet hyvin hauskan näköinen tänä iltana", huomautti hän
hyväksyvästi. "Hm, sinulla näyttää olevan uusi puku, eikö totta?"

"On kyllä, setä Howard", nauroi tyttö. "Puku on ihka uusi. Siitä
saat antaa kunnian ompelijalleni, joka asuu Pariisissa Oopperakadun
n:o 45:ssä. Arvelin, että pukeudun siihen Mr. Sybertin kunniaksi;
näemmehän hänet niin harvoin luonamme."

Mr. Copley kuunteli hänen puhettaan hiukan muristen partaansa.

"Rakkahin Howard setä, en aikonut loukata tunteitasi. Mr. Sybert on
suloisin mies, mikä koskaan on elänyt maailmassa. Erittäinkin pidän
hänessä siitä, että hän on niin nerokas, laajasydäminen ja ajattelee
aina toisia koettaen parhaansa mukaan rauhoittaa ihmisiä."

Mr. Copley ei nauranut. "Olen pahoillani Marcia, ettet pidä
Sybertistä", sanoi hän rauhallisesti. "Se johtuu siitä, että sinä et
ymmärrä häntä."

"Se on kyllä totta; ja luulen, että hän puolestaan saman syyn tähden
ei siedä minua."

"Hän on oivallinen mies; en ole koskaan tavannut toista parempaa --
ja mies osaa arvostella."

Marcia nauroi. "Howard setä, tiedätkö ketä nyt muistutat? Olet aivan
kuin italialainen isä, joka järjestelee tyttärensä naimista ja
valittuaan miehen suosittelee sitä tytölle."

"Oh ei; en sentään mene niin pitkälle, että pyytäisin sinua
rakastumaan häneen -- vaikka voisithan tehdä hullummankin tempun --
mutta olisin mielissäni, jos tahtoisit kohdella häntä -- hm --"

"Kunnioittavasti kuten isääni."

"Ainakin kunnioittavammin kuin kohtelet setääsi. Eihän hän kyllä ole
sellainen, jota sanot naissankariksi --"

"Naissankariksi! Setä Howard, minä aivan raivostun, kun puhut tuolla
tavalla; aivan kuin minä pitäisin vain sellaisista miehistä, joilla
on hymykuopat poskissaan, jotka tanssivat hyvin ja tuovat minulle
jäätelöä! Olen pahoillani, ellen kohtele Mr. Sybertiä tarpeeksi
arvokkaasti; mutta toden totta ei hänkään puolestaan kohtele minua
sen arvokkaammin. Te luulette, että minä en tiedä mitään, koska en
osaa selittää erotusta oikeiston ja vasemmiston välillä. Minähän olen
juuri tullut Roomaan, enkä käsitä, miten voitte vaatia, että minun
pitäisi tuntea Italian politiikkaa. Molemmat te nauratte kun teen
yksinkertaisimpiakin kysymyksiä."

"Mutta rakkaani, sinä teet niin äärimmäisen yksinkertaisia
kysymyksiä."

"Eihän sitä voi auttaa, kun saan niin typeriä vastauksia."

"Suo anteeksi! Koetamme vasta olla parempia. Luullakseni olemme
kumpikin hieman rasittuneita tänä keväänä ja sinä koskettelet meidän
heikkoa kohtaamme."

"Mutta onko kukaan kuullut, että ihminen voisi todella rasittua
politiikasta -- nimittäin, jollei hän erikoisesti aja jotain asiaa.
Sehän on vain huvitusta, että saisi ajan kulumaan. Sinä ja Mr. Sybert
olette niin somia; otatte huvittelunne niin vakavalta kannalta."

"Politiikkaan sisältyy paljon, Marcia", vastasi setä rypistäen
hiukan otsaansa; "ja silloin kun se kohdistetaan talonpoikiin,
joita sorretaan, rääkätään ja näännytetään nälkään, se on otettava
vakavalta kannalta."

"Onko asian laita todellakin niin huonosti, setä?"

"Taivaan nimessä, Marcia! Se on aivan hirvittävä!"

Tyttö hämmästyi ääntä, jolla setä tämän sanoi, ja katsahti nopeasti
häneen. Hän tuijotti tuleen, kova ilme silmissään, suu tiukasti
kiinni puserrettuna.

"Olen pahoillani, setä Howard; en tiennyt sitä. Mitä minä voisin
tehdä?"

"Mitä kukaan meistä voi tehdä?" kysyi hän katkerasti. "Päivällä
voimme antaa jotain, ja ennen iltaa se on jo syöty. Ja me voimme
yhä edelleen antaa, mutta mitä se hyödyttää? Koko rakennus on laho
perustuksiaan myöten."

"Eivätkö ihmiset voi saada työtä."

"Eivät; ja jos he sattuvat saamaan, menee koko ansio veroihin. Voin
kertoa sinulle, että etelämaakunnissa ihmiset nääntyvät nälkään
sanan varsinaisessa merkityksessä ja tänä vuonna vielä pahemmin kuin
tavallisesti, ja siitä saa kiittää senkaltaisia miehiä kuin isäsi ja
minä."

"Mitä sinä sillä tarkoitat?"

Hetkisen teki hänen mieli kertoa koko totuus. Mutta katsahtaessaan
tyttöön hän pysähtyi nopeasti. Hän oli niin kukoistavan, niin
ylimyksellisen näköinen ja tuntui olevan yläpuolella kaiken likaisen
ja ja kurjan; eihän hän voinut millään auttaa asiaa, ja siksi oli
parempi, ettei hän saanut mitään tietää.

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Marcia uudelleen. "Mitä isä on tehnyt?"

"Oh, eipä mitään erittäin rikollista", vastasi hän. "Tällaisena
aikana vain tuntuu häpeältä omistaa rahaa. Italia on vaikeassa
asemassa nyt; viime vuonna tuli vehnästä kato, ja siitä johtuu, että
makaronista elävät ihmiset ovat sangen tukalassa tilassa."

"Luuletko, että tosiaan on olemassa ihmisiä, joilla ei ole mitään
syötävää?"

"Ei heillä ainakaan paljon ole."

"Miten kauheata, setä Howard! Eikö hallitus voi tehdä mitään?"

"Hallitus tekee kaiken voitavansa. Firenzessä kapinoitiin viime
kuussa ja sen johdosta alennettiin viljaveroa; kuningas Umberto antoi
pari viikkoa sitten yhdeksäntuhatta liiraa Pisan väestön ruokkimista
varten. Sinä voit tehdä samoin jollekin toiselle kaupungille, jos
tahdot näytellä prinsessaa."

"Luulin että sinun mielestäsi on parempi hankkia heille työtä eikä
antaa rahaa."

"Niin, tietysti periaatteessa. Mutta ymmärräthän, ettei voi antaa
niiden kaatua kuolleina oman kynnyksensä eteen."

"Ajatella sitten, että meillä on tänä iltana päivälliset, vaikka emme
ole hituistakaan nälkäisiä!"

"Pelkään ettei monikaan nälkäinen Italiassa tulisi ravituksi meidän
päivällisellämme."

"Miltä minun pukuni näyttää, kultaseni?" kysyi Mrs. Copley
ovensuusta. "Olen niin harmistunut siitä, ompelija ei kiinnittänyt
pitsikoristetta ensinkään niinkuin minä käskin. Näistä italialaisista
ompelijoista ei koskaan voi olla varma. Minun olisi todellakin
pitänyt käydä Pariisissa tänä keväänä, jollet sinä Howard olisi ollut
niin sitä vastaan."

Marcia katseli tätiään hetkisen silmät selällään. "Hyvänen aika!" hän
ajatteli, "puhunko minäkin tavallisesti noin? Onko sitten ihme ettei
Mr. Sybert pidä minusta!" Ja sitten hän nauroi. "Minusta se on oikein
soma, Katherine täti, ja se pukee sinua erittäin hyvin."

Vieraiden saapuminen lopetti keskustelun italialaisista ompelijoista.
Kreivitär Torrenieri oli pieni, hoikka, kalpeakasvoinen nainen,
hänellä oli tuuhea musta tukka ja ilmehikkäät silmät. Hänen kätensä
olivat alituisessa hermostuneessa liikkeessä, ja hänessä oli
ihmeellinen voima, joka veti miehiä puoleensa ja herätti naisissa
halun panetella häntä. Marcia ei ollut mikään poikkeus sukupuolestaan
ja siksi ei hänkään tavallisesti arvostellut kreivittären tekoja
suopeasti.

Tänä iltana kreivittärellä oli ilmeisesti jotain erikoista
mielessään. Tuskin tervehdittyään hän kiinnitti huomionsa
Marciaan. "Tulkaa, Signorina Copley, minun viereeni sohvaan;
me olemme niin sopusoinnussa keskenämme", sanoi hän katsahtaen
omasta ruusunpunaisesta puvustaan Marcian punaisiin koristeihin.
"En tavannut teitä teeaikaan tänään", lisäsi hän. "Toivottavasti
kävelymatkanne oli hauska?"

"Kävelymatkako?" kysyi Marcia pahaa aavistamatta.

"Kuljin teidän ohitsenne ajaessani Borgheseen puistoon. Mutta te ette
nähnyt minua; olitte liian innostunut." Kreivitär pudisti hymyillen
päätänsä. "Ei se sovi Italiassa, kultaseni! Italialainen tyttö ei
koskaan kävelisi yksinään nuoren miehen seurassa."

"Onneksi minä en ole italialainen tyttö."

"Kreivitär, te olette liian ankara", pisti nauraen väliin Sybert,
joka istui lähettyvillä. "Jos Miss Copleya huvittaa, ei mikään estä
häntä kävelemästä nuoren miehen kanssa puistossa."

"Ehkä joku alempisäätyinen voisi sen tehdä, mutta ei Signorina
Copley. Suurine myötäjäisineen hän nai jonakin kauniina päivänä
italialaisen aatelismiehen."

Marcia punastui sen kuullessaan. "Minulla ei ole pienintäkään
aikomusta naida italialaista aatelismiestä", hän vastasi.

"Täytyyhän mennä jonkun kanssa naimisiin", väitti kreivitär.

Mr. Melville tuli oikeaan aikaan välittäjäksi ja kysyi: "Kuka sitten
oli tämän välikohtauksen sankari, Miss Marcia? Emme ole vielä
kuulleet hänen nimeään."

Marcia nauroi hyväntuulisesti. "Ystävänne Mr. Dessart." Melvillet
iskivät toisilleen silmää. "Tapasin hänet taidekokoelmissa, vaunut
eivät olleet vielä saapuneet, Gerald leikki suihkulähteellä, Marietta
keimaili erään sotilaan kanssa (voi minua! Hyvä täti Katherine, en
aikonut kertoa sitä) ja sillä aikaa kävelimme hiukan yhdessä, kunnes
vaunut saapuivat. En tosiaankaan aikonut mitenkään loukata Italian
ylhäisöä; se tapahtui aivan harkitsematta."

"Jollei Italian ylhäisö milloinkaan saa kärsiä sen pahempia
loukkauksia, on se onnellisemmassa asemassa kuin mikään muu ylhäisö",
lausui hänen setänsä. Samassa saapui Monsieur Benoit, päivälliset
alkoivat, ja huomio kääntyi muuhun.

Seura oli pieni, ja jokainen tunsi miellyttävää kodikkuutta, joka
puuttuu aina silloin, kun laaja vierasjoukko kutsutaan jo paria
viikkoa aikaisemmin. Puhuttiin ristiin yli pöydän, naurettiin ja
laskettiin leikkiä välittömään tapaan, joka syntyy vain silloin, kun
odottamatta saadaan aikaan jotain hauskaa. Marcia katsahti puolittain
vaistomaisesti pari kertaa setäänsä. Hän näytti niin huolettomalta
maailmanmieheltä kääntyessään nauraen vastaamaan johonkin Mrs.
Melvillen sutkaukseen, että Marcia tuskin voi tuntea häntä samaksi
mieheksi, joka juuri vähän aikaa sitten oli puhunut hänelle niin
vakavasti. Hän katsahti Sybertiin. Tämä hymyili jollekin kreivittären
huomautukselle, johon hän vastasi italiankielellä.

"En käsitä miten kukaan järkevä mies voi pitää kreivittärestä!"
tuumi Marcia mielessään kääntyessään taas vieressään istuvan nuoren
ranskalaisen puoleen.

Milloin vain keskustelu näytti kääntyvän politiikan alalle, käänsi
Mrs. Copley sen heti muuhun tietäen kokemuksesta, että se oli liian
polttava kysymys keskusteluaiheeksi päivälliskutsuissa.

"Italiaa, italiaa! Täällä puhutaan pelkkää italiaa", valitti Marcia
nuorelle ranskalaiselle oikealla puolellaan. "Eikö se saa teitä
ikävöimään kotiin bulevardeillenne?"

"Kärsin aikanani koti-ikävästä", tunnusti hän, "mutta Rooma on hyvä
parannuskeino."

Marcia pudisteli päätään tekeytyen toivottomaksi. "Siis tekin,
Monsieur Benoit! Isänmaallisuus alkaa todellakin hävitä maailmasta."

"Ei sinun eläessäsi", sanoi hänen setänsä.

"Niin, tiedänhän itse olevani aivan tavattoman isänmaallinen",
hän myönsi, "mutta te kaikki olette niin välinpitämättömiä siinä
suhteessa, että minäkin kohta tulen samanlaiseksi."

"On muitakin tärkeitä hyveitä kuin isänmaallisuus", huomautti Sybert.

"Odottakaa, kunnes olette viettäneet kevään Sabine-vuoristossa, Miss
Copley", puuttui Melville puheeseen, "silloin olette aivan yhtä
pilalla kuin me muutkin."

"Ah, mademoiselle", lisäsi Benoit lämpimästi, "kevätaika
Sabine-vuoristossa on useimmille meistä saavuttamaton paratiisi."

"Yhdyn setääni siinä, että tuo on jonkinlaista Rooman tartuttamaa
kuumetta", huudahti tyttö. "En koskaan olisi voinut odottaa, että
ranskalainen kieltäisi isänmaansa."

"En minä silti halveksi Ranskaa", puolustautui nuori mies.
"Rakastan Ranskaa yhtä paljon kuin ennenkin, mutta samalla avaan
sylini Italialle. Jos rakastaa toista maata ja sen kansaa omansa
ohella, tulee ihminen, ei pienemmäksi, vaan kuten te sanotte,
laajasydämisemmäksi -- suuremmaksi. Me olemme -- me olemme -- Ah,
mademoiselle!" hän keskeytti, "jos sallitte minun puhua ranskaa,
silloin voisin sanoa mitä tarkoitan; mutta kuinka voi kukaan puhua
kaunopuheisesti teidän ontuvalla kielellänne?"

"_Corraggio_, rohkeutta, Benoit! Tehän suoriudutte urhoollisesti",
nauroi Sybert.

"Me olemme", jatkoi nuori mies äkkiä innostuen, "me olemme sitä,
mitä te englanninkielellä nimitätte maailmankansalaiseksi. Te,
mademoiselle, olette amerikkalainen, kreivitär italialainen, Mr.
Carthrope englantilainen, minä ranskalainen, mutta me kaikki olemme
saman maailman kansalaisia, ja missä maassa lienemmekin, tunnustamme
siellä toisemme veljiksi ja olemme aina kuin kotonamme, sillä
kaikkihan on samaa maailmaa."

Nuoren ranskalaisen kaunopuheisuus otettiin vastaan hyväksyvällä
naurulla. "No, mitä sitten arvelette paratiisista?" kysäisi joku.

"Oi ystäväni, vain siellä tulemme olemaan muukalaisia!" vastasi
Benoit surullisesti.

"Maailman kansalaisia", Sybert käänteli viinilasiansa kerraten
lauseen. "Minusta tuntuu, että me, huolimatta Miss Marcian
väitteestä, emme voi olla sen parempaa. Jos olemme isänmaallisia
maailmankansalaisia, olemme minun käsittääkseni tehneet inhimillisen
velvollisuutemme ja ansaitsisimme täydellä syyllä palkkamme Benoit'n
paratiisissa."

Hän nauroi kohottaen lasiaan. "Maailman, meidän isänmaamme malja!
Olkaamme kaikki rauhallisia kansalaisia!"

"Minun mielestäni", Mrs. Melville lausui, "koska nämä nyt ovat
jäähyväispäivälliset ja me juomme maljoja, niin juokaamme Villa
Vivalantin malja ja hauskan kevään onneksi Sabine-vuoristossa."

Copley kumarsi kiitokseksi. "Jos tahdotte kaikki käydä huvilalla,
juomme tämän maljan Vivalantin hyvässä viinissä."

"Ja nyt Vivalantin haamun malja!" sanoi nuori ranskalainen. "Eläköön
ja kukoistakoon hän kauan!"

"Italia onkin paikka, missä haamut viihtyvät", vastasi Copley.

"Kaikkien köyhien italialaisten malja -- saakoot he tarpeekseen
syödäkseen!" lausui Marcia.

Sybert katsahti hämmästyneenä häneen; mutta tyttö ei katsonut
sinnepäin; hän vain hymyili pöydän yli sedälleen.



IV Luku.


Tieto, että amerikkalainen ruhtinas asettuisi asumaan Villa
Vivalantiin sai aikaan suuren hämmingin kylässä. Kuormallisia
huonekaluja nähtiin tuotavan Roomasta pitkin tietä kaupunkiin, ja
viinitarhoissa työskentelevät miehet keskeyttivät työnsä tuijottaen
niihin ja kuiskaillen toisilleen huhuja tarumaisista rikkauksista,
joita tämän ruhtinaan sanottiin omistavan. Huonekalujen he antoivat
rauhassa mennä ohi. Mutta kun kahdet vaunulliset kukkivia puita ja
pensaita kuljetettiin pitkin tietä huvilalle päin, pudistelivat he
epäilevästi päätään. Tuo ulkomaalainen mahtoi olla ahne ihminen --
ikäänkuin Sabine-vuoristossa ei olisi jo ennestään tarpeeksi puita
hänen tarvitsematta tuoda niitä lisää Roomasta!

Ruhtinas Vivalantin uuden vuokralaisen arvosteleminen vei niin
paljon aikaa ihmisiltä, että viinitarhojen kevätoksiminen joutui
melkein laiminlyödyksi. Yleisenä tietolähteenä oli _Croce d'Oro'n_
isäntä. Hän oli saanut kunnian tarjota Heidän Ylhäisyyksilleen
aamiaista heidän käydessään ensimmäistä kertaa Castel Vivalantissa,
ja muuttumattoman kaunopuheisesti hän kertoi saman jutun joka ilta
tarkkaavaiselle kuulijajoukolleen; mitenkä hän oli valmistanut
munakkaan ilman sipulia, koska ruhtinailla on arka vatsa, eivätkä
he voi syödä samanlaista ruokaa kuin tavalliset ihmiset; mitenkä
he olivat istuneet juuri saman pöydän ääressä, jonka ympärillä nyt
oltiin, ja miten nuori _Signorina principessa_, joka oli kaunis kuin
taivaan pyhät enkelit, oli omalla suullaan sanonut, että se oli paras
munakas, mitä hän milloinkaan oli maistanut; ja senkin hän kertoi,
että he maksoivat viisitoista liiraa tinkimättä vähääkään, antoivatpa
vielä kolme liiraa lisää juomarahoiksi. Kahdeksantoista liiraa! _Corpo
di Bacco!_ sellaisia vieraita toivoisi hän saavansa joka päivä.

Mutta kun Domenico Paterno, Castel Vivalantin leipuri, kuuli
kertomuksen, hän kohautti olkapäitään, huitoi käsillään ja väitti
että ruhtinas aina hallitsi koko maailmaa, ja että tuo amerikkalainen
ei ollut jalomielinen, vaan päinvastoin hyvin typerä. Omasta
puolestaan hän arveli, että paholainen on aina sama, puhukoon
hän sitten amerikan- tai italiankieltä. Mutta toiselta puolen
kerrottiin myös, että Bianca Rosini oli keskustellut metsänvartijan
vaimon kanssa, kun tämä pesi vaatteita joessa. Silloin oli hevoset
ohimennessä pysäytetty, oli katseltu työtä ja Signorina oli hymyillen
kysynyt, eikö vesi ollut kylmää; omasta puolestaan kertoja oli varma
siitä, että ylhäisillä amerikkalaisilla oli hyvä sydän.

Mutta Domenicoa ei voitu masentaa millään tämän kaltaisilla jutuilla.
"Hymyilyt eivät merkitse mitään", vastasi hän epäilevänä. "Tietääkö
kukaan heidän antaneen rahaa?"

Sitä ei kukaan tiennyt, mutta joukko pikku poikia todisti, että he
olivat juosseet kilometrejä vaunujen vieressä kerjäten soldia, mutta
herra oli vain pudistanut päätään heidän vaivojensa palkaksi.

"Siinäpä saatte, enkös jo sitä sanonut?" päätteli Domenico
voitonriemuisena. "Amerikkalaiset ruhtinaat ovat aivan samanlaisia
kuin muutkin -- ehkä vielä hiukan typerämpiä, mutta muuten aivan
samanlaisia."

Ei ollut mitään todistuksia, joilla olisi voinut kumota nuo väitteet.

Eräänä iltana ilmestyi Domenico _Croce d'Oroon_ tuoden tuoreita
uutisia; hänen poikansa, Tarquinio, jolla oli ravintola Roomassa,
tiesi koko jutun.

"Hänen nimensä on Copli -- Signor Edoardo Copli -- ja hänen tähtensä
--" Domenico rypisti otsaansa -- "saamme me maksaa vehnäjauhoistamme
kaksinverroin suuremman hinnan kuin tavallisesti. Kun viime vuonna
tuli kato ja hän näki, että vehnää tulisi olemaan sangen niukasti,
hän osti kaiken Amerikan vehnän ja pani sen vilja-aittoihinsa. Nyt
hän pitää sitä siellä, sillaikaa kuin hinnat kohoamistaan kohoavat.
Ja kun Italian köyhät ihmiset oikein nälkiintyvät ja ovat valmiit
maksamaan mitä ikinä hän vaatii, silloin hän ehkä hyvin armollisesti
suostuu myymään. Semmoinen on totuus", väitti hän synkästi. "Roomassa
tietää sen jokainen. Epäilemättä hän aikoo paeta rikostaan tänne
vuoristoon -- mutta hän saa nähdä -- se on seuraava häntä, minne
ikänä hän meneekin. _Maché!_ Siinä on taas 'Pahan Ruhtinaan' tarina."

Lopultakin eräänä aamuna -- eräänä perjantaiaamuna -- jotkut kylän
lapset, joilla oli tapana vetelehtiä maantiellä toivoen saavansa
jonkun soldon, toivat sanoman, että amerikkalaisten ajajat olivat
pysähtyneet _Sant Agapito'n_ ravintolan luona tilaten viiniä kuin
herrat ainakin. Lisäksi huhuiltiin, että itse ruhtinas aikoi saapua
iltapäivällä. Tästä asiasta väiteltiin suurella innolla tavanmukaisen
päivällislevon aikana.

"Minun mielipiteeni on", lausui hevosenkengittäjä Tommaso Ferri
istuessaan leipurin portailla huuhdellen suuntäysiä leipää ja sipulia
alas Vivalantin viinillä -- "minun mielipiteeni on, että Signor
Americano mahtaa olla hyvin uhkarohkea mies, kun uskaltaa matkustaa
perjantaipäivänä ja lisäksi paaston aikaan. On hyvin tunnettu
asia, että jos köyhä lähtee perjantaina markkinoille, särkyvät
myytävät munat matkalla; ja kun rikkaalla ei ole munia, jotka
saattaisivat särkyä, onko hyvällä Jumalalla senvuoksi mitään syytä
olla välittämättä hänen synneistään? Jumala näkee asiat oikeammassa
valossa kuin ihmiset", lisäsi hän juhlallisesti; "ja senvuoksi minun
mielipiteeni on, että ulkomaalainen ei tule viihtymään huvilassaan,
jos hän saapuu sinne tänään."

Domenico nyökkäsi hyväksyvästi.

"Niin, niin, Tommaso on oikeassa. Amerikkalainen on jo kylliksi
kiusannut taivasta vehnäjutullaan, eikä hän tee viisaasti lisätessään
vielä tämän kautta syntiluetteloaan. Halvaus voi yhtähyvin kohdata
ruhtinaan kuin leipurinkin, ja kuollut ruhtinas ei eroa jostain
muusta vainajasta missään muussa suhteessa kuin siinä, että hän
joutuu helvettiin."

Joka tapauksessa oli ilmeistä, että ulkomaalainen aikoi toden teolla
uhmata kohtaloa; sillä iltapäivällä lähtivät kahdet tyhjät vaunut
huvilalta Palestrinaan selvästi menossa asemalle. Koko Castel
Vivalantin väki odotteli tien varsilla nähdäkseen heidän kulkevan ohi
ja pyytääkseen lantteja; ja kävi niinkuin Domenico oli ennustanut, he
eivät saaneet soldon puolikastakaan.

Sinä iltana ei _principe Americanosta_ lausuttu kohteliaisuuksia;
mutta pientä keltatukkaista _principinoa_ arvosteltiin suopeammin.
Pienet, mustakiharaiset italialaispojat kertoivat, miten hän
nauroi, kun he heittelivät kuperkeikkaa vaunujen vieressä, ja miten
häneltä pääsi itku, kun isä ei antanut hänen viskata soldoa; oltiin
yksimielisiä siitä, että jos pikku poika kuolisi nuorena, pääsisi hän
ainakin paratiisiin.



V. Luku.


Sillä välin järjestelivät nuo viattomat henkilöt, joita Castel
Vivalantilaiset niin varmasti olivat ennustaneet halvauksen
kohtaavan, hilpeinä vanhaa rakennusta uudeksi asunnokseen. Iloisen
elämän humu oli taas valloittanut linnan, ja ylt'ympäri kajahtelivat
sen seinät lapsen naurusta. Nämä amerikkalaiset olivat hyvin
käytännöllistä väkeä, ja he omaksuivat itselleen tuon isiltä perityn
Vivalantin linnan, ikäänkuin se olisi kuulunut heille yhtähyvin kuin
joku tupanen merenrannalla Newportissa. Yläkerrassa purkivat Granton
ja Marietta matkalaukkuja ja koreja ja ripustivat pariisilaispukuja
vanhanaikaisiin roomalaisiin vaatekaappeihin; huvilan keittiössä
kiilloitti Francois kuparikattiloita ja patoja koettaen tuskissaan
sovittaa uudenaikaisia ranskalaisia aatteitaan keskiaikaiseen
roomalaiseen lieteen; Gerald juoksenteli huoneesta huoneeseen, ja
hänen riemuhuutonsa kajahteli aina, kun jotain uutta sattui eteen.

Kuluneina kahtena viikkona olivat roomalaiset puusepät ja Castel
Vivalantin siivoojavaimot ahkerasti täyttäneet Mrs. Copleyn käskyjä.
Viimeisen Vivalantin kukikkaat huonekalut oli ajettu ullakolle
(taikka sinne, mikä vastaa ullakkoa roomalaisessa huvilassa),
edellisen sukupolven haalistuneita silkkiverhoja tomutettiin ja
asetettiin jälleen kuntoon. Seinille ja marmoriportaiden kaiteille
ripustettiin verhoja. Pehmeitä, tummia mattoja levitettiin punaisille
tiililattioille; veistoksilla koristettuja arkkuja, vanhanaikaisia
tuoleja ja kirjavia marmoripöytiä, joissa oli jalkoina kullatut
kotkat, kuljetettiin huoneisiin. Makuuhuoneissa oli raskaat verhot
vaihdettu ilmavampiin, samalla kuin korituolit ja sitsikankaalla
päällystetyt leposohvat antoivat huoneille roomalaisen mukavuuden
tunnun.

Huolimatta tavallisesta nurinastaan muuttopäivän vastuksissa huomasi
Mr. Copley olonsa erittäin mukavaksi auringon varjostimen alla
poltellessaan savukettaan ja katsellessaan tasangolle laskeutuvia
varjoja. Gerald oli jo kyynärpäitään myöten suihkulähteessä, ja
laakerilehto kaikui poikasen ilohuudoista, hänen leperrellessään
italiankielellä Mariettalle kivenkolosta löytämästään sisiliskosta,
jolla oli kaksihaarainen pyrstö. Copley hymyili sitä kuunnellessaan,
sillä hänen pikku poikansa, päinvastoin kuin Castel Vivalanti, oli
hyvin lähellä hänen sydäntään.

Marcia oli hilpeänä valvonut matkatavaroiden purkamista ja juossut
edestakaisin huoneissa yhtä ihastuneena ympäristöönsä kuin Gerald.

"Mihin aikaan syödään Villa Vivalantissa päivällistä?" kysyi hän
käväistessään kerran pikimmältään tätinsä huoneessa.

"Kello kahdeksalta, jos joku on kaupungissa, ja muuten puoli
kahdeksalta."

"Luulen, että syömme tänään puoli kahdeksalta, _alors!_ Täytyykö
minun pukeutua hienoksi tilaisuuden kunniaksi?"

"Pane yllesi jotain lämmintä, olkoon se mitä hyvänsä; en luota tähän
ilmanalaan auringonlaskun jälkeen."

"Sinä olet niin epäluuloinen ihminen, täti Katherine! En voi käsittää
miten kellään on sydäntä syyttää tätä viatonta vanhaa huvilaa
malarian tyyssijaksi."

Hän palasi omaan huoneeseensa ja etsi hyväntuulisena päivällispuvun
vanhanaikaisesta vaatesäiliöstä, itsekseen hymyillen ajatellessaan
miten monenlaisia pukuja siellä aikojen kuluessa oli ollutkaan.
Ehkäpä oli tässä huoneessa ennenkin asunut joku nuori tyttö; olihan
mahdollista, että joku Vivalantin ruhtinatar parisataa vuotta
sitten oli ripustanut silkillä kirjaillun pukunsa tähän samaan
vaatesäiliöön. Huone oli suuri, melkein alaston, italialaismallinen,
suurine ikkunoineen, joissa oli tukevat luukut. Ikkunoista näki
laajalti yli tasangon ja kukkuloiden. Marcia pukeutui katse
kiinnitettynä maisemaan, ja sitten hän seisoi pitkän aikaa
tarkastellen Sabinen vuorenhuippuja, jotka ikäänkuin hehkuivat
pehmeässä iltavalaistuksessa. Hän näki kuin taulussa pieniä
vuoristokyliä harmaakivirakennuksineen siellä täällä pitkin vuoren
rinnettä; ja etäällä erottautuivat kirkasta taivasta vastaan puoleksi
raunioina olevan luostarin muurit ja tornit. Hän hengähti syvään
ihastuksissaan. Jospa olisi taiteilija ja ymmärtäisi ja osaisi
kuvata tämän kauneuden! Hänestä tuntui äkkiä, että sellainen olisi
ihanteellista elämää. Hän hymyili itsekseen muistaessaan, mitä
oli sanonut Paul Dessartille edellisenä päivänä museossa; hän oli
neuvonut häntä -- taiteilijaa -- vaihtamaan Italian Pittsburgiin!

Mr. Copley, kävellen edestakaisin pengermällä, katsahti ylös, ja
nähdessään veljentyttärensä, pysähtyi hänen parvekkeensa kohdalle
sanellen:

    "Vaan vait', mi valo tuolta ikkunasta tuikkaa?
    Se itä on, ja Juliasta hohde."

Marcia siirsi silmänsä etäisestä maisemasta setäänsä; sitten hän
avasi lasioven, astui verannalle ja nojautui hymyillen sen kaiteeseen.

"Sinähän sovit hyvin suloiseksi Romeo paraksi, setä Howard", huusi
hän alas. "Pelkään vain, ettei oikea Romeo koskaan kulkenut pitkässä
takissa eikä polttanut savuketta."

Mr. Copley teki torjuvan kädenliikkeen.

"Mitä siihen tulee, enpä luule, että Juliankaan puku oli kotoisin
-- mistä se nyt olikaan -- Oopperakadun n:o 45:stä. Mitä sinä pidät
tästä talosta?" kysyi hän.

"Loistavaa! Minusta tuntuu aivan kuin olisin ruhtinatar, joka odottaa
metsästäjää kotiin."

"Minä taas en voi päästä ajatuksesta, että itse olen anastaja,
ja että oikea omistaja istuu kuihtuneena jossain tuolla alhaalla
kellarissa. Tule alas juttelemaan kanssani. Aika alkaa käydä pitkäksi
näin etäällä maailmasta."

Marcia katosi parvekkeelta ja ilmestyi pari minuuttia myöhemmin alas
eteissaliin. Eteissali oli uudessa asussaan erinomainen lepopaikka
nukuttavana kesäiltana. Se oli sisustettu mukavilla itämaalaisilla
ruokotuoleilla karmosiinipunaisine verhoineen, markiisit suojasivat
auringonpaisteelta ja molemmin puolin portaita kasvoi valkeita
sielikköjä marmoriuurnissa.

"Oletko milloinkaan nähnyt ihanampaa, setä?" kysyi tyttö luoden
katseensa taas Mr. Copleyin, joka odotteli alhaalla pengermällä.
"Aamuisin juomme kahvin täällä, ja kun aurinko alkaa paahtaa
iltapäivällä, siirrymme tuonne pengermän päähän paatsamapuiden
varjoon. Villa Vivalanti on täydellisin paikka, missä koskaan olen
asunut." Hän juoksi portaita alas setänsä luo. "Eivätkö nuo pienet
puut ole somia?" kysyi hän osoittaen oleandereja, jotka kasvoivat
rivissä matemaattisen säännöllisin välimatkoin pitkin reunaa.
"Minun mielestäni suunnittelimme täti Katherinen kanssa kaiken
erinomaiseksi!"

"Jos vain kaikki olisivat niin mieltyneet omaan työhönsä, kuin sinä
näytät olevan, olisi maailma täydellinen. Ei mikään ole kauniin
nuoruudeninnon vertaista."

"On sangen hyvä asia omistaa sitä", sanoi Marcia hyväntuulisena;
"ja mainitsematta mitään nimeä, tunnen erään henkilön, joka olisi
vähemmän vastenmielinen, jos hänessä olisi sitä hiukan enemmän."

"Älä puhu semmoisia!" sanoi setä. "Sovimmehan, että jos minä lakkaan
nurisemasta siitä, että huvila on niin kauhean etäällä Roomasta, et
sinäkään puhu mitään -- hm --"

"Epämiellyttäviä totuuksia Mr. Sybertistäkö? No niin, en mainitse
enää hänen nimeään; ja sinä olet rakastettava etkä viittaa
yhdeksäänneljättä kilometriin -- se on ehtona. Mutta olenpa varma,
että Gerald on löytänyt suihkulähteen", lisäsi hän, kun kaikuvia
ilohuutoja kuului lehtokujalta.

"Taikka yhtä hyvin eläintarhan."

"Jospa hän vain ei toisi niitä sisään! Näen varmasti unta, että
sängystäni löytyy sisiliskoja."

"Jos uneksit vain niistä, voit olla hyvin iloinen. Vakuutan sinulle,
että tämä paikka on täynnä lepakkoja, sisiliskoja, huuhkajia ja
kaikennäköisiä raunioiden asukkaita."

"Sinä olet kovin synkkä, setä Howard. Sinun ja täti Katherinen kesken
ei huvilaparan maineesta jäisi mitään jälelle. Minun mielestäni taas
täällä on kaikki erinomaista -- erittäinkin rauniot. Palan halusta
käydä katsomassa niitä -- arveletko, että nyt on liian myöhäistä?"

"Aivan liian myöhäistä; saisit malarian, puhumattakaan siitä, että
jäisit ilman päivällistä. Tuossahan Pietro tuleekin kutsumaan
aterialle."

Kun perhe kokoontui ruokailuhuoneeseen, pysähtyi jokainen
vaistomaisesti huoneen kynnykselle, hämmästyneenä vastakohdista,
joita ilmeni vanhan ja uuden välillä. Kardinaali Vivalantin
aikoina oli huonetta käytetty linnankappelina, ja katto oli vielä
säilytetty goottilaismallisena, vaikka se huoneen nykyiseen
virkaan soveltuakseen oli koristettu rypäleköynnösmaalauksin ja
keskilautoihin oli kuvattu Baccus-jumala viiniseppele päässään.
Uudenaikainen päivällispöytä laseineen, hopeineen ja kynttilöineen
näytti naurettavan sopimattomalta ympäristöönsä pitkässä,
hämärässä, holvikattoisessa huoneessa, joka, huolimatta iloisista
kattomaalauksistaan, sittenkin säilytti kappelin leiman. Pienelle
parvekkeelle vievät lasiovet olivat auki ja sieltä näki puutarhaan ja
lehtokujalle, ja satakielen laulu virtasi huoneeseen.

Marcia taputteli ihastuksissaan käsiään.

"Eikö tämä ole täydellistä? Eikö ole hauskaa, että tulimme tänne,
täti Katherine? Minusta tuntuu niinkuin voisin rakastaa kaikkia
vihollisianikin! Setä Howard, melkeinpä pidän Mr. Sybertistäkin."

"Älä lupaa mitään liian aikaisin", nauroi hän. "Totut tähän kyllä
parissa päivässä."

Geraldinkin sallittiin tilaisuuden kunniaksi syödä toisten seurassa,
kun Marietta sitäpaitsi oli yleisen hälinän tähden unohtanut
antaa hänelle illallista. Ylpeillen tästä odottamattomasta
etuoikeudestaan ja ihastuneena uuteen ympäristöönsä, hän leperteli
iloisesti hevosmatkasta, pienistä pojista, jotka heittelivät
kuperkeikkaa tienvarsilla ja sievästä sisiliskosta, jonka pyrstö oli
kaksihaarainen ja jonka ihastuttavia ominaisuuksia hän ei lakannut
ylistämästä. Mutta hän ei ollut ensinkään nukkunut päivällä, ja
vaikka hän urhoollisesti sai ponnistelluksi kolmen ensimmäisen
ruokalajin läpi, nuokahti pää kananpoikapaistin ja salaatin yli, ja
Marietta kantoi pois unisen pojan, joka vielä puolinukuksissakin
sotkien englantia ja italiankieltä kehui kauniita eläimiään, joita
hän seuraavana aamuna pyydystäisi lammikosta.

"Onpa vahinko", sanoi Marcia, kun hänen jutteluaan ei enää kuulunut,
"ettei Geraldilla ole samanikäistä leikkitoveria."

"Niin, on sääli tosiaan", vastasi Copley. "Minulla itselläni oli
yksinäinen lapsuus, ja siitä tiedän miten ikävä se on."

"Se onkin tärkein syy, joka saa minut toivomaan takaisin New
Yorkiin", sanoi hänen vaimonsa.

Mr. Copley hymyili. "Luulenpa, että lapsia on muuallakin kuin New
Yorkissa."

"Roomassa on kyllä poikia", myönsi hän; "mutta ne ovat niin
vallattomia, ja ne riitelivät aina Geraldin kanssa, kun he leikkivät
yhdessä."

"Voihan olla, että Geraldkin riiteli heidän kanssaan", vastasi
hänen miehensä. Miten suuresti hän rakastikin perillistään, ei hän
kuitenkaan sietänyt mitään äidillisiä harhaluuloja. "Mutta ehkäpä
olet oikeassa", hän lisäsi hiukan huoahtaen. "Ehkä olisi viisainta
viedä hänet takaisin Amerikkaan. Epäilen itsekin onko hyvä antaa
pojan kasvaa tällaisessa kosmopoliittisesssa ilmanalassa."

"Olisin tahtonut viettää talven Pariisissa hänen ranskansa
tähden", valitti Mrs. Copley; "mutta toivottavasti hän oppii
sitä myöhemminkin. Eihän Marciakaan alkanut opetella ennenkuin
kahdentoista ikäisenä, ja minusta hän ääntää sangen hyvin."

Mr. Copley käänteli ääneti lasiaan.

"Luulenpa sittenkin", sanoi hän lopulta, puoleksi itsekseen, "jos
osaa kasvattaa pojasta hyvän kansalaisen, on saanut jotain aikaan
maailmassa."

"Enpä tiedä", huomautti Marcia naurahtaen. "Otaksukaamme, että
mies, joka on hyvä kansalainen, kasvattaa poikansakin hyväksi
kansalaiseksi tekemättä mitään muuta. Minun mielestäni ei maailma
sillä ole paljonkaan voittanut. Toinen on vain siirtänyt oman
vastuunalaisuutensa toiselle."

Mr. Copley kohautti hiukan olkapäitään. "Ehkäpä poika kykenee sen
paremmin kantamaan."

"Ainakin on isän helpompi ajatella niin", myönsi Marcia. "Mutta
jos jokainen luopuisi vastuunalaisuudestaan, ei maailma edistyisi
paljonkaan. Pojathan taas ajattelisivat samoin miehiksi tultuaan."

Mrs. Copley nousi pöydästä. "Jos te kaksi alatte keskustella
yliluonnollisista asioista, menen minä saliin ja juon kahvin
yksinäni."

"Eihän tämä ole mitään yliluonnollista; tämä on jumaluusoppia",
vastasi hänen miehensä. "Marciasta tulee pian kauhea saarnaaja."

"Tiedän sen kyllä", tunnusti Marcia. "Olen tulemaisillani surkean
moraaliseksi; luulen, että se johtuu Rooman ilmasta."

"Se ei vaikuta tavallisiin ihmisiin sillä tavalla", nauroi setä. "En
välitä kahvista, Katherine. Poltan savukkeeni pengermällä ja odotan
teitä siellä ulkona."

Hän lähti verannan ovesta, kun taas Marcia tätinsä seurassa meni
saliin.

Marcia kaatoi kahvia. Ottaessaan kuppinsa lausui täti: "Uskon
todellakin, että setäsi alkaa väsyä Roomaan ja on ennen pitkää valmis
palaamaan takaisin kotiin."

"En usko, täti Katherine, että hän on väsynyt Roomaan. Luulen, että
hän on nykyään hiukan -- hm, masentunut."

"Loruja, lapseni! ei hänellä ole mitään syytä olla masennuksissa;
hän alkaa yksinkertaisesti taas tulla rauhattomaksi. Tunnen oireet!
Hän ei ole vielä koskaan pysynyt näin kauan yhtämittaa samassa
paikassa. Toivon vain, ettei hän taas mieti mielessään jotain uutta,
naurettavaa asiaa, vaan tyytyy palaamaan takaisin New Yorkiin ja
rupeaa elämään rauhallisesti kuten muutkin ihmiset."

"Minusta tuntuu", lausui Marcia hitaasti, "että hän voisi tehdä
enemmän hyötyä siellä, ymmärtäessään paremmin ihmisten tarpeita.
Onhan New Yorkissakin paljon tehtävää."

"On toki; jos hän vaan kerran oikein asettuisi sinne, löytyisi
hänelle kyllä koko joukko harrastuksia, jotka veisivät hänen aikansa.
Hän voisi kerran koettaa purjehtimistakin, vaihteen vuoksi; olen
varma, että miehet voivat siihen innostua."

Marcia joi kahvinsa ääneti ja tarkasteli ikkunasta setäänsä, joka
käveli edestakaisin pengermällä kädet taskuissa. Hän näytti niin
yksinäiseltä hämärässä valaistuksessa. Marcian päähän pälkähti äkkiä,
ettei hän ymmärtänyt setäänsä; siihen saakka ei tyttö tuskin ollut
huomannutkaan, että hänessä oli jotain, mitä hänen olisi pitänyt
ymmärtää.

Mrs. Copley asetti kuppinsa pöydälle; Marcia nousi. "Täti Katherine,
menkäämme pengermälle."

"Mene sinä kultaseni edellä, minä tulen myöhemmin. Tahtoisin
nähdä nukkuuko Gerald. Unohdin hankkia hänelle seinäsängyn, ja se
lapsikulta potkii niin unissaan -- voisihan käydä vaikka miten, kun
hänen vuoteensa on neljän jalan korkeudella kivilattiasta."

"Sehän olisi hirmuista", myönsi Marcia.

Hän kulki hallin läpi pengermälle alkaen hiljaa astuskella setänsä
rinnalla. Oli melkein pimeä, ja puolikuu loisti Guadagnolon huipun
yläpuolella. Vaalean kellervä ruskotus hohti vielä läntisellä
taivaalla, jossa Alban vuoret ääriviivoineen erottuivat hämärinä
kuin korkokuvassa. Laakerilehto oli synkkä -- kaamean synkkä
ja satakielien iloinen laulu ja suihkulähteen lorina kuuluivat
kammottavina pimeydestä; mutta huvila, muodostaen valkoisen,
epäsäännöllisen rykelmän, oli loistavine valoineen iloisena
vastakohtana luoden hohdettaan puihin ja marmoripengermälle.

Marcia katseli ympärilleen syvään hengittäen. "Tämä on ihanaa, eikö
olekin, setä?" He pysähtyivät hetkeksi kaiteen luo, katsellen alas
tasangolle päin. "Eikö tuo Campagnakin ole viehättävä", lisäsi hän,
"noin puoleksi sumun verhoamana?"

"Onhan se viehättävä -- ja sumu on siellä asuvien talonpoikien surma."

Tyttö huudahti melkein kärsimättömästi:

"Setä Howard, miksi et anna täällä minkään olla kaunista, pilaamatta
sitä kaivamalla aina jotain ilkeää esiin sen alta?"

"Suo anteeksi; eihän se ole minun syyni, että tuo ilkeä on olemassa.
Pidä sumua taivaan siunaavana kasteena, jos sinusta niin on parempi."

"Tietysti tahdon mieluummin kuulla totuuden, mutta minusta näyttää
siltä kuin italialaiset olisivat onnellisia huolimatta kaikista
asianhaaroista. He tuntuvat onnellisimmilta ihmisiltä, mitä koskaan
olen nähnyt".

"No niin, ehkäpä he ovat onnellisempia kuin uskommekaan."

"Varmasti he ovat", lausui Marcia rauhoittuneena. "Anglosaksit,
erikoisesti uus-englantilaiset ja erittäinkin Mr. Howard Copley
huolehtivat liian paljon."

"Se ainakin on vika, jota italialaiset eivät ole omaksuneet", vastasi
hän. "Mutta olkoon miten on, uskon mitä sanot, että olisi parempi jos
omistaisi vähemmän ja myös huolehtisi vähemmän."



VI Luku.


Seuraavana aamuna Marcia nousi aikaisin ja istui hevosenselkään
lähteäkseen ympäristöä tarkastamaan. Kun siis Castel Vivalantilaiset
pitivät tavanmukaista lauantaisiivoustaan, he kuulivat äkkiä
kavioiden kopsetta kapealla solatiellä, jonka kivitys oli niin
huono, että yhden ainoan hevosen askelet, miten kevyesti se
kulkikin, kuuluivat kuin olisi liikkeellä koko ratsasjoukko. Joka
ovelle riensi ihmisiä katsomaan uutta _Signorina Americanaa_,
joka iloisesti ratsasteli pitkin kapeaa tietä hymyillen kaikille,
oikealla ja vasemmalla aivan kuin itse kuningatar. Vaimoväki tyytyi
töllistelemään suu auki ovilta, mutta lapset juoksentelivat rohkeina
perässä, kunnes signorina astui alas satulasta ja antaen ohjat
renkipojalle, istuutui erään talon kynnykselle juttelemaan heidän
kanssaan, yhtä tuttavallisesti, kuin hän olisi tuntenut heidät
jo kauan. Lopuksi hän kysyi heiltä, mitä he kaikista mieluinten
söisivät, ja he selittivät yhdestä suusta _Cioccolata_ -- suklaata.

Silloin lähdettiin yhdessä joukossa leipuripuotiin ja Domenicon
kummastukseksi tilattiin puodin koko suklaavarasto. Sillä aikaa kuin
hän hieman äkeissään toi sen esiin, jutteli signorina hänelle koko
ajan ilmasta ja maisemasta ja öljysadosta, kunnes hän tunsi itsensä
niin ylpeäksi kunniastaan, että hän vain kumarteli mumisten _Si, si,
eccellenza; si, si, eccellenza_, kaikkeen mitä tämä sanoi.

Heti kun Marcia oli taas noussut hevosen selkään ja ratsastanut pois
huiskuttaen kädellään pienille, mustasilmäisille lapsille, kiiruhti
Domenico _Croce d'Oroon_ ilmoittamaan isännälle, että hänkin oli
saanut kunnian pitää luonaan signorina Americanaa, joka oli ostanut
suklaata kokonaista viidellä liiralla -- viidellä liiralla! Ja kaiken
sen hän oli jakanut pois! Mutta hevosenkengittäjän vaimo, joka
oli seurannut Domenicoa kuullakseen uutisia, huomautti että hänen
mielestään oli synti tuhlata niin paljon rahaa suklaaseen; aivan
yhtä hyvin hän olisi voinut antaa pelkkää rahaa, jolla olisi saanut
ostaa lihaa sunnuntaiksi. Mutta tällä kertaa Domenico antoi virheen
mielellään anteeksi. "_Si, si"_, virkkoi hän päätään nyökäyttäen,
"epäilemättä tarkoitti signorina hyvää, mutta hän ei voinut ymmärtää
köyhien ihmisten tarpeita." Hän arveli, että huvilassa syötiin aina
vain suklaata, eikä signorina luonnollisestikaan käsittänyt, että
työtätekevät ihmiset pitivät lihaa ravitsevampana ruokana.

Kun Marcia palasi kotiin kertoen käyneensä Castel Vivalantissa,
vastasi hänen setänsä otsa rypyssä: "Sinä kai heittelit rahaa
ylt'ympäri katuja hankkien siten viidellekymmenelle nuorelle
italialaiselle vapaan matkan vaivaistaloon."

"En antanut ainoatakaan soldoa!" vakuutti hän. "En jakanut heille
muuta kuin muutaman suklaakakun, eivätkä ne kai voi heitä suuresti
turmella."

"Sinusta tulee tieteellinen ihmisystävä, jos jatkat tuohon tapaan",
nauroi Mr. Copley, mutta sisimmässään hän ajatteli jotenkin samaan
tapaan kuin hevosenkengittäjän vaimo.

Marcia ulotti tutkimusmatkansa muihinkin suuntiin, ja ennen viikon
loppua hän oli käynyt useimmissa kylissä Palestrinan ja Subiacon
välillä. Tuloksena oli, että Sabine-vuoriston suklaavarastot alkoivat
loppua; sensijaan että olisi ollut kiitollinen tästä odottamattomasta
tulolähteestä leipuri Domenico alkoi ystävilleen valittaa niitä
vaivoja, mitä se hänelle aiheutti. Tuskin hän ehti hankkia Roomasta
uuden varaston, kun jo signorina tuli ja vei kaiken pois. Asiain näin
ollen hänen oli mahdotonta pitää sitä varastossaan.

Jakamalla näin runsain määrin suklaata lapsille, hymyilemällä ja
osoittamalla ystävällisyyttä kaikille Marcia oli joutunut koko
ympäristönsä kanssa hyvin lyhyessä ajassa erittäin tuttavallisiin
suhteisiin. Aurinkoisina aamuina, hänen ratsastaessaan oliivikujien
ja vehnäpeltojen keskitse oikaisi moni työmies selkänsä toivottaen
hyväntahtoisesti "_Buona passegiata, signorina_", nuorelle
vaaleatukkaiselle ulkomaan prinsessalle, joka oli tullut kaukaisesta
maasta meren tuolta puolen, jossa kerrottiin kaivettavan kultaa
niinkuin perunoita ja jossa kaikki olivat rikkaita.

Koko paikkakunnalla oli ulkomaalaisten tulo pääasiallisimpana
puheenaineena -- erittäinkin siksi, että he olivat amerikkalaisia
ja useat olivat juuri itse hankkeissa muuttaa Amerikkaan. Huvilan
palvelijat olivat yleisen kunnioituksen esineinä saapuessaan juomaan
lasin viiniä _Croce d'Oroon_, hehän voivat niin tarkasti tehdä selkoa
noiden "ulkomaan ruhtinaiden" elämästä -- ulkomaan ruhtinaat olisivat
kyllä hämmästyneet, jos olisivat kuullet kaikki yksityiskohdat, mitä
siellä kerrottiin.

Näin alkoi siis Copleyn ruhtinassuvun hallituskausi Castel
Vivalantissa. Elämä alkoi kulkea tavallista rataansa, kuten se
tekee parhaimmissakin paikoissa. Kolme ateriaa ja teenjuonti,
lukuhetki paatsamalehdon varjossa suihkulähteen loristessa, lyhyt
uni keskipäivällä, ajeluretki iltapäivällä ja lopuksi pitkä yön
lepo, siinä olivat Vivalantin huvitukset. Marcia piti siitä. Italia
oli vallannut hänen mielensä, ja sillä hetkellä hän oli valmis
antautumaan. Mutta Mr. Copley, vietettyään ikävissään muutamia päiviä
pengermällä, poltettuaan lukemattomia savukkeita ja nälkäisesti
ahmittuaan tiedot joistakin sattumalta saapuneista sanomalehdistä,
valjastutti eräänä aamuna hevosensa lähteäkseen Palestrinan
asemalle. Senjälkeen hän kävi Roomassa melkein joka päivä, ja
talonpojat viinitarhoissaan tienvierillä tunsivat vähitellen hänet
yhtä hyvin kuin veljentyttären. Mutta hänet nähdessään he eivät
ottaneet lakkia päästään eivätkä hymyilleet kuten Marcialle, sillä
hän ratsasti ohi luomatta silmiänsä heihin. Eivät rikkaat miehet
välitä heidänlaisistaan, arvelivat he painuen uhkaavan äreinä
takaisin työhönsä. Työ on itsessään kovaa ja on vahinko, ettei suoda
hymyilyäkään, joka saattaisi sitä hiukan keventää; Howard Copley
olisi ensimmäisenä sen suonut, jos hän vain olisi sen tiennyt.
Mutta hänen ajatuksensa olivat muualla, eivätkä talonpojat voineet
aavistaa, että hän siinä nelistäessään hevosensa selässä hartaasti
tuumi keinoja, millä voisi hankkia heille leipää.

Marcia vietti ensimmäisinä viikkoina monet puolituntiset harhaillen
vanhan huvilan raunioilla. Se oli runollinen paikka, joka kertoi
liikuttavasti menneestä ajasta menneine ihanteineen. Hän ei tahtonut
saada rappeutuneita holveja, kalliolaitteita ja ruohopengermää
sopusointuun Monte Citorion kolmenkymmenen mailin päässä olevan
"Nuoren Italian" kanssa. Sellaisesta, joka oli tottunut elämään
uudessa maailmassa, tuntui tämä puoleksi satumaiselta.

Eräänä iltapäivänä Marcia oli lähtenyt kävelemään peltojen poikki
Castel Vivalantiin, mutta tie oli liian paahteinen ja siksi hän
oli pysähtynyt sypressien varjoon. Rauniotkin näyttivät auringon
lämpöisestä kosketuksesta heränneen uuteen eloon. Joka kivenkolosta
pisti esiin sini- ja valkovuokkoja, ruusunpunaisia cyclameja ja
keltaisia laburnumeja. Marcia silmäili ympärilleen iloisin mielin.
Puuttui vain Pan huiluineen, jotta kuva olisi ollut täydellinen. Hän
kumartui suihkulähteen reunalle ja tuijotti uneksien käsi poskella
sammalpartaiseen vedenhaltijaan, joka kaksi vuosisataa sitten
kierretystä putkesta suihkutti vettä. Hän havahtui äkkiä unelmistaan,
kuullessaan äänekkään huudahduksen. "_Buona giorno, signorina_!"
Katsahtaessaan nopeasti ylös, hän näki edessään Paul Dessartin.

"Mr. Dessart!" hän huudahti hämmästyneenä. "Miten maailmassa olette
tänne joutunut?"

"Tulen _Sant Agapiton_ ravintolasta Palestrinasta. Benoit ja minä
olemme tehneet siitä piirustusretkeilyjemme keskuksen. Me saamme joka
kevät jonkinlaisen vuoristokuumeen, ja kun tauti kehittyy määrättyyn
kohtaan, panemme tavaramme kokoon ja lähdemme Sabine-vuorille."

"No, entä miten satuitte löytämään meidät?"

"Onnellisen sattuman kautta", hän vastasi puhumatta kuitenkaan täyttä
totta. "Valitsin tämän tien, kun huomasin siellä paljon hauskoja
maalausaiheita ja tullessani vanhan linnan porttiaukon kohdalle en,
taiteilija kun olen, voinut vastustaa kiusausta poiketa, sisälle.
En tiennyt, että tämä oli Villa Vivalanti tai että tapaisin teidät
täällä." Hän istuutui suihkulähteen reunalle katsellen ympärilleen.

"No, mitä tästä arvelette?" kysyi Marcia.

"En ensinkään ihmettele, että halusitte vaihtaa Rooman tähän!
Piirtäisin pienen luonnoksen, voitteko viipyä hetkisen ja keskustella
kanssani, kunnes se on tehty?"

"Se riippuu siitä, kauanko teiltä menee siihen. En koskaan suostu
mihinkään umpimähkään."

Hän kaivoi norfolkilaisnuttunsa taskuista vesivärilaatikon ja suuren
siveltimen ja täyttäen maalikupin pienestä mutaisesta purosta, joka
aikoinaan oli tuonut suihkulähteeseen vettä, ryhtyi työhön muitta
mutkitta.

"Kuulin tänä aamuna uutisia Roystoneista", lausui Marcia, mutta katui
samassa, että oli valinnut tuon puheenaineen. Paul ei milloinkaan
ollut osoittautunut erittäin suosiolliseksi sukulaisiaan kohtaan, kun
keskustelu oli kääntynyt heihin.

"Pahojako uutisia?" hän kysyi vilkkaasti.

"He tulevat noin viikon päiviksi Roomaan."

"Kärsimysviikoksi -- olisihan minun pitänyt tietää se! Miss Copley",
hän katsoi surkean näköisenä tyttöön, "tiedättehän miten itsepäinen
nainen minun tätini on. Minun on nyt saatettava hänet joka ainoaan
uskonnolliseen juhlaan, joita tuossa onnettomassa kaupungissa pannaan
toimeen; hänen ei ole tapana jäädä pois ainoastakaan."

Marcia hymyili hiukan kuvalle; se oli sangen onnistunut.

"Minä jään Palestiinaan, kun he tulevat", lisäsi Paul.

Marcia jätti paheksuvan näköisenä vastaamatta viimeiseen
huomautukseen.

"No niin", huokasi Dessart, "voinhan pysyä Roomassa ja kuljettaa
heitä pitkin kaupunkia, jos te niin tahdotte. Raamatussa sanotaan,
kuten tiedätte: 'Rakastakaa lähimmäisiänne ja olkaa armeliaat niitä
kohtaan, jotka teitä pahoin kohtelevat'."

Marcia purskahti nauruun, mutta muuttui samassa vakavaksi.

Paul katsahti häneen nopeasti. "Luullakseni tätini on kertonut teille
paljon pahaa minusta?"

"Onko siihen sitten aihetta?"

Hän kohautti olkapäitään. "Olen tehnyt sen anteeksiantamattoman
synnin, että mieluummin harrastan taidetta Roomassa kuin kivihiilen
kauppaa Pittsburgissa."

Hän keskeytti puheensa ja kumartui takaisin maalauksensa puoleen
Marcian katsellessa, miten hän huolellisesti sekoitti värejä.
Sattumalta kohtasivat heidän katseensa toisensa, kun taiteilija
kohotti päänsä antaen katseensa levätä tytössä kauemmin kuin olisi
ollut sopivaa, ellei hän olisi ollut taiteilija. Tyttö sopikin
viehättävän hyvin ympäristöönsä, sammalpeitteiseen suihkulähteeseen.
Nuori mies olisi halusta vielä pitkittänyt tilannetta; auringonsäteet
sattuivatkin jo vinosti, kun hän lopulta kokosi värinsä ja kumartaen
ojensi Marcialle kuvan. Se oli sievä, pieni luonnos rappeutuneesta
luolasta ja särkyneestä kuvanveistoksesta, auringonsäteiden
pilkistäessä puiden lomitse kukkaiselle nurmikolle.

"Saanko minä sen todellakin?" kysyi Marcia. "Sehän on herttaista, Mr.
Dessart; kun lähden Roomasta, muistan sitä katsellessani sekä teitä
että vanhaa huvilaa."

"Menettekö pois?" kysyi Dessart ilmeinen tuska äänessään. "Minä
luulin, että aioitte kokonaan muuttaa setänne luo."

"Niin, joksikin aikaa kyllä", vastasi hän. "Mutta epämääräisessä
tulevaisuudessa palaan takaisin Amerikkaan."

Taiteilija huoahti helpotuksesta.

"Siitä epämääräisestä tulevaisuudesta en minä välitä. Ennenkuin se
tulee, olette ehtinyt muuttaa mielenne, niinkuin kaikki muutkin.
Tahdoinkin juuri tietää nykyhetkestä."

Marcia silmäili häntä nauraen puoleksi ärsyttävällä tavalla;
vastaamatta hän käänsi sitten päänsä pois ja näytti tarkastelevan
kivestä rakennettua kylää vuoren kukkulalla. Marcia tunsi selvästi,
että Dessart katseli häntä, hän tiesi myös, että hänen vaaleansininen
pukunsa ja ruusunnupuilla koristettu hattunsa muodostivat kauniin
vastakohdan vanhalle ryppyiselle vedenhaltijalle. Kääntyessään taas
taiteilijan puoleen oli hänen katseessaan jotain veitikkamaista. Paul
ei puhunut mitään, mutta hän ei myöskään kääntänyt katsettaan eikä
millään tavoin koettanut peitellä silminnähtävää ihastustaan. Marcia
kohottautui hiukan hymähtäen pystyyn työntäen otsaltaan itsepintaisen
kiharan, joka pyrki silmille.

"Minun on nälkä", hän huomautti kiusallisen kuivasti. "Mennään kotiin
teetä juomaan."

"Voinko tulla Mrs. Copleyn eteen nutussa ja polvihousuissa?"

"Se vain ilahduttaa häntä. Villa Vivalantissa on jokainen vieras
odottamaton lahja."

He lähtivät sypressien varjosta aurinkoiselle paatsamakujalle, joka
reunusti vehnäpeltoa. He nauroivat ja laskivat leikkiä kulkiessaan
hitaasti huvilalle; mutta tärkeimmät asiat tulivat sanotuksi silloin,
kun ei mitään sanoja vaihdettu. Nuori mies piti hattua kädessään
hosuen sillä huolettomasti puiden oksia ohikulkiessaan. Hänen
kiiltävä, ruskeahtava tukkansa, joka oli jotenkin Marcian tukan
värinen, oli valahtanut epäjärjestyksessä otsalle ja liehui hauskasti
tuulessa. Marcia huomasi sen katsahtaessaan häneen salaa sivultapäin,
mutta kääntyi taas nopeasti poispäin, ettei Paul huomaisi hänen
tarkasteluaan.

He pysähtyivät hetkeksi paatsamalehtoon kuullessaan vieraita ääniä
pengermältä.

"Hiljaa", kuiskasi Marcia sormi suulla; tuntiessaan äänet hän veti
suunsa hiukan pilkalliseen hymyyn. "Minun kaksi vihollistani!
Kreivitär Torrenieri ja Mr. Sybert. Kreivittärellä on huvila
Tivolissa. Hän on kovin ystävällinen, eikö totta? Onhan yhdeksän
mailia sangen pitkä matka, kun on kysymys vastavierailusta."

Heidän lähestyessään teepöytää, joka oli sijoitettu puiden varjoon
pengermän päähän, he kohtasivat siellä sangen kunnianarvoisen
seurueen. Siellä oli, paitsi kreivitär Torrenieriä ja lähetystön
sihteeriä, myöskin Amerikan pääkonsuli. Herrat olivat nähtävästi
juuri saapuneet, sillä Mrs. Copley paraillaan tervehteli heitä.

"Mr. Melville, tepä tulette juuri oikeaan aikaan. Saamme tänä iltana
sienipaistosta, joka muistaakseni on teidän mieliruokanne -- mutta
miksi ei vaimonne tullut?"

"Vaimoni, arvoisa lady, on nykyään Caprilla eikä näytä haluavan
palata sieltä kotiin. Säälien yksinäisyyttäni teidän miehenne vaati
minut tulemaan tänne iltaa viettämään."

"Se oli ystävällistä -- toivottavasti saamme teidät tänne uudestaan
kun vaimonnekin voi tulla. Mr. Sybert", lisäsi hän kääntyen nuoremman
herran puoleen, "ette tiedäkään, miten olemme kaivanneet teitä, kun
enää niin harvoin käytte meillä. Vasta nyt huomaamme, miten tärkeä
perheemme jäsen teistä oli tullut."

Marcia hillitsi kohteliaisuudesta hymynsä kuullessaan tämän puheen,
kun hän esitteli nuoren maalarin. Hänetkin otettiin ihastuksella
vastaan.

"Tämähän on aivan hurmaavaa!" huudahti Mrs. Copley. "Valittelin juuri
kreivitär Torrenierille, ettei ainoakaan ihmissielu ollut käynyt
meitä tervehtimässä, siitä asti kuin muutimme huvilalle, ja tuskin
olin sen sanonut kun jo saimme kolme vierasta!"

Pietro lopetti tämän kohteliaisuuksien tulvan tuomalla teekupit
pöytään; ja Gerald mukaan luettuna oli nyt koolla erittäin
juhlallinen teeseurue. Mr. Copley oli kerran huomauttanut Paul
Dessartista, että hän koristaisi jokaista päivällispöytää ja tänään
hän todellakin esiintyi sangen edukseen.

Melville johti keskustelun erääseen kuuluisaan luostariin, jonka
hallitus hiljattain oli lakkauttanut, ja se aiheutti väittelyn,
jossa lausuttiin paljon eriäviä mielipiteitä. Kreivitär ja Dessart
puolustivat innokkaasti kodittomia munkkeja, kun taas toiset herrat
olivat valtiolliselta näkökannalta katsoen taipuvaiset hyväksymään
hallituksen toimenpiteet. Heillä oli vahvat perustelut, mutta
pieni kreivitär ojennellen vilkkaasti somia, kapeita käsiään
pysyi horjumatta väitteessään; hän kuului valkoiseen puolueeseen,
mutta siitä huolimatta hän kallistui toisinaan mielipiteissään
aivan vastakkaiseen suuntaan. Kirkon omistusoikeus oli jo viiden
vuosisadan vanha, hallituksen vain neljännesvuosisadan. Kummalla
oli siis suuremmat oikeudet? Ja paitsi asian oikeudellista puolta
-- huomautti puolestaan Dessart -- olisi munkkien jo askeettisten
syiden perustuksella annettava jäädä paikoilleen. Kukapa toivoisi
hallitusvirkamiehiä epätaiteellisine, sinisine univormuineen
näyttämään freskomaalauksien ihanuuksia ja vanhojen rippituolien
leikkauksia. Sehän aivan pilaisi runollisuuden. Kardinaalin,
prelaattien ja italialaisten ruhtinaiden nimiä mainittiin
arkailematta ja hallituksen puolustajat myönsivät joutuneensa
tappiolle. Marcia ajatteli kuunnellessaan, että nuori taiteilija
veti aivan vertoja valtiomiehille, eikä hän voinut myöskään olla
myöntämättä, että olipa kreivittärellä miten paljon vikoja hyvänsä,
typerä hän ei ainakaan ollut.

Mutta Gerald sai sinä iltana yleisen huomion käännetyksi itseensä.
Kun häntä oli kielletty ottamasta kolmatta _maritozzoa_ hän nousi
haluttomasti pöydästä, pudisteli muruset puseroltaan ja suuntasi
kulkunsa laakerilehtoon, huvitellakseen siellä sisiliskoillaan, joita
hän säilytti laatikossa kivisen puutarhasohvan alla. Äkkiä pelästytti
teeseurueen loiskahdus ja kova parkaisu ja kaikki ryntäsivät suoraa
päätä onnettomuuspaikalle. Mr. Copley, saapuen ensimmäisenä, ehti
tarttua poikaansa kantapäähän ja vetää hänet suihkukaivosta kuten
Akilleen.

"Mitä on tapahtunut, Howard?" kysyi Mrs. Copley tuskissaan, kun
toisetkin kiiruhtivat paikalle.

"Ei mitään vaarallista", rauhoitti hänen miehensä. "Gerald vain
yritti sulautua ympäristöönsä."

Mutta Gerald, josta valui vettä virtanaan, ei hyväksynyt tätä
selitystä, vaan väitti kaikkien hämmästykseksi, että Marietta oli
työntänyt häntä. Mutta silloinkos Marietta alkoi päivitellä. Hänkö
olisi työntänyt poikaa! _Madonna mia_, se oli selvä hätävalhe!
Kannattaisiko hänen tehdä sellaista, kun hän siitä hyvästä vain sai
vaivakseen uudelleen vaatettaa pojan? Hän oli yhtämittaa varoittanut
Geraldia putoamasta suihkulähteeseen, mutta niin pian kuin hän käänsi
selkänsä, tämä oli ollut tottelematon.

Naurettiin ja lausuttiin arveluja, itkettiin ja väitettiin vastaan,
kunnes vihdoin lapsenhoitaja, poika ja isä sekä äiti lähtivät sisään
selvittämään asiaa jättäen vieraat onnettomuuspaikalle. Kun palattiin
takaisin pengermälle, hankki kreivitär hyvin taitavasti Sybertin
toiselle, Dessartin toiselle puolelleen ja kertoi heille vilkkain
elein huvittavia roomalaisia juoruja. Melville ja Marcia seurasivat
perässä, viimeksimainittu pitäen tarkasti silmällä edessään kulkevia
ja huomaten hyvillä mielin, että nuori taiteilija olisi sangen
mielellään vetäytynyt pois. Luultavasti kreivitärkin aavisti tämän;
joka tapauksessa hän pidätti hänet paikoillaan. Pääkonsuli väitteli
eräästä äskettäin lukemastaan kirjoituksesta, joka kosketteli
Amerikan valtiollista edustusta ja hän arvosteli ankarasti
kirjoittajaa. Melville esitti mielipiteensä hyvin pontevasti, ja ne
saivat osakseen voimakasta vastakaikua.

"Joka tapauksessa", hän lausui lopuksi, "Amerikalla ei ole mitään
syytä hävetä edustajiaan Italiassa. Hänen Ylhäisyytensä on mainio
esimerkki oikeasta miehestä oikealla paikalla".

"Entä hänen Ylhäisyytensä veljenpoika?" kysyi Marcia seuraten
silmillään velttoryhtistä olentoa edessään.

"Hän on yhtä mainio esimerkki oikeasta miehestä väärällä paikalla."

"Luulin teidän kuuluvan hänen puolustajiensa joukkoon."

"Luulitteko minun puolustavan häntä? No niin, luonnollisesti teen
sen." Melvillen ääneen sisältyi kuin taisteluvaatimus; hän oli
otellut niin monet kerrat Sybertin puolesta, että hän tätä kysymystä
kosketeltaessa aina aivan vaistomaisesti otti sotaisen ryhdin.

"Oh, enpä tiedä", lausui Marcia epäröiden. "On paljon ihmisiä, jotka
eivät pidä hänestä."

Melville raapaisi tulta, sytytti sikarin ja puhalsi sen kiivaasti
tuleen; sitten hän huomautti: "Ihmiset ovat typeriä."

Marcia nauroi ja yritti puolustella:

"Suokaa anteeksi, mutta kaikilla teillä on niin kova touhu Mr.
Sybertistä. Toisena päivänä minulle ylistetään häntä maasta
taivaaseen ja seuraavana saan kuulla häntä mitä ankarimmin
moitittavan. On vaikeata tietää, minkä voi pitää totena niin
monivivahteisesta henkilöstä."

"Sallikaa minun sanoa eräs asia, Miss Marcia, ja se on se, että
koskaan tässä maailmassa ei saa luottaa sellaiseen mieheen, jolla ei
ole ainoatakaan vihollista -- en tiedä, miten asia lienee tulevassa
maailmassa. Mitä taas Sybertiin tulee, voitte turvallisesti uskoa
sen, mitä hänen ystävänsä hänestä sanovat."

"Siinä tapauksessa hän ei todellakaan näytä maailmalle parasta
puoltaan."

"Hän pitää kai sitä vain omana asianaan."

Muuan ajatus pisti samassa hänen päähänsä ja hän katsahti vaieten
Marciaan heikon hymyn leikkiessä hänen voimakaspiirteisillä
kasvoillaan. Tyttö ei käsittänyt sitä hymyä, mutta se hermostutti
häntä hiukan, ja kun hänellä ei ollut muutakaan sanottavaa, hän
jatkoi pisteliäästi samaa ainetta:

"Kun näkee ihmisen, joka ei ensinkään välitä omasta maastaan, jonka
suurin halu on esiintyä kosmopoliittina, jonka ainoana virkana on
seurustella ja valmistella päivällispuheita, niin luonnollisestikaan
ette voi moittia sitä, että pitää häntä jotakuinkin mitättömänä
henkilönä." Marcia päätti lauseensa tehden halveksivan liikkeen.

"Vähän aikaa sitten, Miss Marcia, kerroitte minulle joistakin
ihmisistä Castel Vivalantissa. Te ylpeilitte laajasydämisyydestänne,
kun silloin tällöin satuitte löytämään todellisen ihmisen
talonpojasta. Ettekö luule voivanne tunkeutua vielä askelta eteenpäin
löytämällä todellisen miehen, persoonallisuuden, maailmanmiehestä?
Huomaatte sen sangen pian."

"Ette voi saada minua pitämään Mr. Sybertistä", nauroi tyttö. "Setä
Howard on koettanut, mutta turhaan."

Vähän ajan kuluttua Mr. ja Mrs. Copley saapuivat vieraittensa luo,
ja kreivitär ilmoitti lähtevänsä kotiin syyttäen yhdeksän mailin
pituista matkaansa. Mr. Copley huomautti, että matka ei olisi
päivällisen jälkeen yhtään pidentynyt, mutta lady piti oman päänsä
ja hänen vaununsa tilattiin. Hän lähti jäähyväishuutojen kaikuessa.
Kreivitär osasi erehtymättömällä vaistolla saada tahtonsa perille,
ja sekä hänen tulonsa että poislähtönsä olivat todella katsomisen
arvoiset. Hän hyvästeli Mrs. Copleyn ja pääkonsulin sekä Marcian
pengermällä, käveli sitten marmorikivityksen poikki samalla kuin
toiset kolme herraa saattoivat hänet vaunuille varoen tarkasti
tallaamasta hänen laahustaan. Sybert auttoi hänet vaunuihin,
Dessart peitteli hänet, Copley varovaisesti piteli hänen pitsistä
päivänvarjoaan. Nyökäten iloisesti valkosulkaisella hatullaan
pengermällä seisoville ja heittäen heihin yhteisen katseen tummista
silmistään, hän lähti lopultakin, noiden kolmen herrasmiehen
kohteliaasti kumarrellessa.

Marcia jatkoi kävelyään Sybertin ja Dessartin kanssa pengermällä,
kun taas hänen setänsä ja tätinsä seurustelivat Melvillen kanssa
nauttien eteissalin mukavista istuimista. Sybert olisi oikeastaan
mieluummin mennyt sinne, mutta hän sattui paraillaan väittelemään
Dessartin kanssa vastatehdystä ja useiden mielestä häpeällisestä
ehdotuksesta, että Rooman seitsemän kukkulaa tasoitettaisiin.
Molemmat herrat kannattivat joka kohdassa vastakkaisia mielipiteitä
ja heidän perustelutapansakin oli aivan vastakkainen. Dessart
esiintyi kiihkeän kaunopuheisena valiten sanansa ja vertauskuvansa,
kunnes pelkällä sanojen helinällä sai kuulijansa puolelleen, kun
taas Sybert puolestaan muutamin sanoin hakkasi pois kulmakiven hänen
rakennuksestaan. Tuo hänen torjumistapansa oli aina suunnattomasti
harmittanut Marciaa. Hän selitti aina oman kantansa panematta
mitään merkitystä vastustajansa kaunopuheisuuteen, ikäänkuin
siitä ei kannattaisi pitemmältä väitellä. Pääsemättä tänäänkään
yksimielisyyteen _piano regolatoresta_ he jättivät keskustelun
sikseen ja pysähtyen pengermän kaiteen luo, seisoivat siinä katsellen
alas laaksoon.

Dessart tarkasteli maisemaa jännittyneenä huomaten nopeasti jokaisen
vastakohdan ja värivivahduksen, hän huomasi vaihtelevan purppuravärin
etäisyydessä, kapean kultakaistaleen siinä, missä tasanko ja taivas
yhtyivät mereen. Rooman vaalean sumuharson peitossa ja Monte
Soracten jyrkästi eroittuvat ääriviivat. Se oli täydellinen taulu
kokoonpanonsa, perspektiivin ja väriyhtymien puolesta, mikään ei
vetäisi sille vertoja. Hän huoahti tyytyväisenä.

"En minäkään" hän mumisi itsekseen, "voisi, ehdottaa tähän
pienintäkään muutosta."

Sybertin synkät kasvot vetäytyivät hymyyn.

"Minäpä voisin ehdottaa koko joukon."

Nuori maalari tuijotti häneen moittien.

"Ah niin", hän myönsi, "voin kuvitella, minkä suuntaisia ne olisivat!
Miss Copley", lisäsi hän kääntyen Marcian puoleen, "sallikaa minun
kertoa teille, mitä näin eräänä päivänä Rooman Campagnalla. Se oli
näky, joka olisi voinut tehdä kunnon ihmisen sairaaksi. Näin --" hän
pysähtyi surkean näköisenä -- "McCormickin leikkuu- ja sitomakoneen!"

Sybertiltä pääsi naurahdus.

"Iloitsen siitä suuresti; toivoisin vain, että niitä voisi nähdä
useampiakin."

"Mies, mies! Te ette tiedä mitä puhutte!" huusi Paul. Hänen äänensä
oli itkunsekainen. "McCormick leikkuukone, kuten sanoin, maalattu
punaiseksi, keltaiseksi ja siniseksi -- se mies, joka sen teki, olisi
oikeutta myöten tuomittava itse juomaan maalinsa."

Marcia nauroi ja taiteilija jatkoi harmistuneena: "Tuo kone kylvää,
leikkaa ja sitoo, kaiken yht'aikaa. Sen nopeus aivan kauhistuttaa.
Ja kaikkea tuota se tekee Agra Romanalla, jota talonpojat ovat jo
tuhansia vuosia omin käsin kaivaneet, viljelleet ja kääntäneet."

"Sehän on erittäin käytännöllinen keino, jolla Campagna saadaan
viljellyksi", huomautti Sybert.

"Käytännöllinen keino, jolla Campagna saadaan viljellyksi!" Dessart
kertasi lauseen ähkien. "Eikö maailmassa ole ainoatakaan kauneudelle
pyhitettyä paikkaa? Pitääkö Amerikan täyttää joka nurkka leikkuu- ja
niittokoneilla ja työntökärryillä? Tapa, jolla he turmelevat nuo
ihailtavan vanhanaikaiset talonpojat, on suorastaan rikollinen."

"Olen aivan samaa mieltä", myönsi Marcia lämpimästi, "Setä Howard
sanoo, että heillä ei ole kylliksi ruokaa; mutta aivan varmaan he
ovat onnellisen näköisiä, eivätkä näytä ensinkään laihoilta. En voi
olla uskomatta, että hän suurentelee kurjuutta."

"Italialainen, joka ei tiedä, mistä saa hankituksi seuraavan
ateriansa, asettuu selälleen auringonpaisteeseen ihaillen mielessään
taivaan kauneutta; ja tuosta näystä hän saa yhtä suuren tyydytyksen
kuin päivällisestään. Jollei tuo ole onnellisuutta, niin mikä sitten
on? Ja juuri senvuoksi minua raivostuttaa Italian turmeleminen."

"Aivan niin, Dessart, luullakseni se raivostuttaa meitä kaikkia",
vastasi Sybert. "Vaikka pelkäänpä, että lähemmin määriteltäessä
joutuisimme riitaan keskenämme." Hän ojensi kätensä länteenpäin,
sinne, missä tasanko ja meri yhtyivät Ostian raunioiden ja
Pontinelaisten nevojen luona. Siinä oli laaja, autio, toivoton
lakeus; asumaton, viljelemätön kuumeen pesäpaikka.

"Eikö teidän mielestänne olisi hyvä", kysyi hän, "jos tuo maa
saataisiin kuivatuksi ja viljellyksi ja uudelleen elvytetyksi,
samanlaiseksi kuin se luultavasti oli pari tuhatta vuotta sitten?"

Marcia pudisti päätään. "Minä jättäisin sen mieluimmin sellaiseksi
kuin se on. Joku harvahan sillä kyllä voisi ansaita, mutta ajatelkaa
miten paljon runollisuutta, taiteellista nautintoa ja romantiikkaa
monet sen mukana kadottaisivat! Täällä Rooman Campagnalla näyttää
käytännöllisyys kerrankin antavan tilaa runollisuudelle. Sopii
niin hyvin, että se on autio ja asumaton, ja että vain jokunen
lammaslauma siellä käyskentelee paimenineen, ei mitään rakennuksia,
lukuunottamatta tornien raunioita ja vanhoja latinalaisia hautoja --
se olisi ikäänkuin muinaisen Rooman hautausmaa."

"Nykypolvella on myös joitakin oikeuksia -- itse Roomassakin."

"Niillä näyttääkin olevan koko joukko", myönsi Dessart. "Oi minä
tiedän kyllä, mitä te uudistusten rakastajat haluatte! Te tahtoisitte
nähdä kaupungin täynnä savutorvia ja kaikennäköisiä konelaitteita,
ja Campagnan jaettuna pieniin puutarhatilkkuihin, joissa kaikki
saisivat hyvän päiväpalkan ja kuusi prosenttia korkoa; kaikki
ihmiset kävisivät puettuina samaan tapaan valmiina ostettuihin
pukimiin talonpoikaisvaatteiden sijasta; kukaan ei olisi köyhä eikä
kenelläkään olisi taiteellista arvoa."

Sybert ei vähään aikaan vastannut tähystelyssään etäisyyteen puoleksi
suljettujen silmäluomiensa alta. Hän muisteli ratsastusmatkaa,
jonka hän oli tehnyt pari kolme päivää sitten. Hän oli ollut
metsästysretkellä Campagnalla suurella maatilalla, joka kuului
eräälle roomalaiselle ruhtinaalle, jonka ainoana harrastuksena
maahan nähden oli kiskoa siitä niin paljon tuloja kuin mahdollista.
He olivat pysähtyneet juottamaan hevosia muutamien olkimajojen luo,
joissa tilan työväki asui, ja Sybert oli laskeutunut hevosensa
selästä ja mennyt sisään puhuttelemaan työmiehiä. Siellä oli
pimeätä ja kosteata, lattia oli likainen ja karkeatekoiset penkit
reunustivat seiniä. Tuossa hökkelissä asui viisikymmentä ihmisolentoa
yhteensullottuina, hengittäen raskasta, myrkyllistä ilmaa. He olivat
joukoittain tulleet vuoristokodeistaan etsimään työtä ja olivat
myyneet itsensä ruhtinaalle neljänkymmenen centin päiväpalkasta.

Hänen silmiensä eteen välähtivät heidän kalpeat, tylsistyneet
kasvonsa syyttävine ilmeineen, ja hänen teki mieli kuvata sitä
seuralaisilleen. Mutta huomatessaan, ettei kumpikaan noista kahdesta
välittäisi siitä enempää kuin maatilan omistajakaan, hän vain
huolettomasti kohautti olkapäitään.

"Kestää kyllä, ennenkuin se aika ehtii tulla", vastasi hän
Dessartille.

"Mutta te toivoisitte sen tulevan, eikö totta?" intti Marcia.

"Kyllä; ettekö te sitten?"

"En", nauroi tyttö. "En tosiaankaan toivoisi. Pidän talonpojista
ehdottomasti enemmän sellaisina kuin ne nyt ovat. He ovat köyhinä
paljon puoleensavetävämpiä, ja kun he sitäpaitsi ovat onnellisia,
niin mielestäni meillä ei ole mitään syytä heitä häiritä."

Sybert katseli hetken liikkumatonna maahan; sitten hän kohotti päänsä
kääntyen Marciaan päin. Hän silmäili häntä kiireestä kantapäähän,
hänen hienon pukunsa jokaista yksityiskohtaa, tytön siinä huolettoman
viehkeästi nojautuessa kaidetta vastaan, eikä hän yrittänytkään
salata arvostelevan katseensa kylmää halveksumista. Marcia vastasi
siihen ylpeän uhmaavasti; ei sanaakaan vaihdettu, mutta tämä oli
selvä sodanjulistus.



VII Luku.


Roystonit lähestyivät Roomaa lyhyin päivämatkoin pitkin Rivieraa,
ja kun heillä ei ollut oikein varmaa matkasuunnitelmaa, he
saapuivat Roomaan ilmoittamatta tulostaan edeltäkäsin. Paul Dessart
oli keskusteltuaan Marcian kanssa miettinyt tulevaisuuttaan ja
päättänyt, tukahuttaen vastenmielisyytensä, täyttää velvollisuutensa
sukulaisiansa kohtaan. Sillä tiellä hän arveli piankin saavansa
palkan vaivoistaan.

Eräänä aurinkoisena aamuna huhtikuun alussa (hän oli laskenut ajan
oikein: palmusunnuntai oli viikon kuluttua) pysähtyivät vaunut
hänen asuntonsa edustalle, Mrs. Royston tyttärineen nousi niistä ja
tingittyään hetken ajurin kanssa maksusta antoi tämän mennä menojaan.
He soittivat ovikelloa ja odotellessaan sisäänpääsyä tutkivat
epäilevän näköisinä ympäristöään. Katu oli kapea ja mutkikas,
jollaisia oli paljon Corson ja joen välillä; siellä oli eri värien
ja hajujen sekoitus, kirjavia pesuvaatteita liehumassa ikkunoissa,
sieviä, pörrötukkaisia lapsia kultaisine korvarenkaineen inhoittavan
ryysyisissä pukimissa ryömi kulkijoitten jaloissa. Itse rakennuksen
kadunpuoleinen sivu oli valkeaksi rapattu ja paljas, varustettu
vain lujasti suljetuilla ikkunoilla alakerrassa ja joillakin
koristuskuvioilla neljännen kerroksen kohdalla, mikä todisti, että se
oli aikoinaan ollut palatsi ja linnoitus.

Mrs. Royston kääntyi tarkastamasta katua ja soitti uudelleen
ovikelloa. Tällä kertaa hän teki sen jo hiukan kärsimättömästi.
Odotettiin vielä hetkinen, kunnes vihdoin oven avasi pieni ihmeen
kaunis poikanen, tuota Italiassa tavallista paimenpoikatyyppiä. Hän
otti hatun päästään, lausuen kohteliaasti "_Permesso, signora"_,
syöksyessään edellä ylös rappusia näyttämään tietä ja avaamaan oven.
He saapuivat viidenteen kerrokseen jotakuinkin hengästyneinä; siellä
heidät ohjattiin puhtaaksi lakaistuun ja koristeltuun työhuoneeseen,
jossa Paul valkeassa puserossa, hihat käärittyinä kyynärpäihin, oli
syventyneenä suureen luonnokseen, joka kiinnitti hänen huomionsa
kokonaan. Hän otti sukulaisensa vastaan iloisen yllättyneenä, seisoi
aivan hiljaa, kun täti pontevasti suuteli häntä poskelle, ja nähtyään
serkkunsa suuteli hän puolestaan heitä.

Mrs. Royston istuutui tarkastelemaan huonetta. Se oli nuhteeton
työpaja, ja oli ollut sinä jo viikon verran. Silminnähtävästi
hyvillään hän siirsi katseensa veljenpoikaansa.

"Paul sinähän _olet_ edistynyt", sanoi hän hetken kuluttua.

"Täti rakas, minähän olen viisi vuotta vanhempi, kuin olin viisi
vuotta sitten."

"Niin", huoahti hän helpotuksesta, "uskon todellakin, että olet!"

"En olisi ensinkään uskonut sinua, Paul, niin ihailtavaksi serkuksi",
selitti Margaret suoraan kääntäessään katseensa häneen, sitten kun
ensin oli tarkastellut huonetta. "Eleanor kertoi sinun komeilevan
samettihousuissa. Eihän se ole totta?"

"Minulla ei ole eläissäni ollut samettihousuja."

"Onpahan!" väitti Eleanor. "Älä koetakaan puijata. Äiti ja minä
tapasimme sinut Luxembourg-puutarhassa keskellä valoisaa päivää
sinisissä samettihousuissa viinipullo toisessa ja leivän kappale
toisessa taskussa."

"Anna menneisyyden haudata omat kuolleensa!" pyysi Paul. "Nyt käytän
Corson englantilaista räätäliä."

"Marcia Copley kirjoitti olevansa hyvin mieltynyt sinuun, mutta
hän ei kertonut, kuinka hauskannäköinen sinä olet", sanoi Margaret
suoraan tapaansa.

Paul punastui hiukan torjuessaan nauraen syytöksen.

"Eikö sinusta Miss Copley ole herttainen?" jatkoi Margaret. "On
parasta, että pidät hänestä", jatkoi hän, "sillä hän kuuluu
parhaimpiin ystäviimme."

Paul punastui yhä enemmän vastatessaan hyvin välinpitämättömästi,
että Miss Copley tuntui varsin hauskalta. Ei hän kuitenkaan ollut
usein tavannut häntä.

"Toivoakseni", lausui täti, "olet ollut kohtelias."

"Rakas täti", vastasi Paul kärsivällisesti, "en tosiaankaan voi
parantua olemasta epäkohtelias ihmisille", näin sanoen hän otti
Baedekerin tätinsä kädestä ja istuutui hänen viereensä. "Missä
paikoissa haluat ensin käydä?" hän kysyi.

Syvennyttiin laskemaan taidekokoelmia, raunioita ja kirkkoja, joissa
olisi käytävä samalla matkalla ja puolen tunnin kuluttua ajeltiin jo
Coloseumia kohden Paul ja Margaret toisissa, Mrs. Royston ja Eleanor
toisissa vaunuissa; Paul mietiskeli itsekseen, ettei velvollisuuden
tie aina välttämättä ollut niin kovin okainen.

Seuraavan viikon aikana Marcia oli Villa Vivalantissa melkein
yhtä vähän kuin setänsä. Hän vietti suurimman osan ajastaan
Roomassa käyden taidekokoelmissa ja kirkoissa sekä teekutsuissa ja
laskiaishuveissa keventääkseen väsyttävien nähtävyyksien vaikutusta.
Paul Dessart osoittautui huomaavaiseksi oppaaksi, eikä hänen
uhrautumisensa velvollisuuden vuoksi jäänyt palkintoa vaille; hämärät
holvit ja kappelit, palatsien ja taidekokoelmien syvät ikkunakomerot
tarjosivat monet kerrat tilaisuuden salaisiin keskusteluihin. Eikä
Paul ollut käyttämättä niitä hyväkseen. Kevät oli ihana; Rooma oli
täynnä auringonpaistetta ja kukkia ja italialaista elämäniloa.
Italian köyhien huolet, joihin Mr. Copley oli kokonaan syventynyt,
eivät noina päivinä paljonkaan rasittaneet hänen veljentytärtään.
Marcia oli liiaksi kiintynyt omiin asioihinsa, jotta hän olisi
huomannut muita kuin onnellisia ihmisiä. Hän katseli Italiaa
ruusunpunaisten silmälasien läpi, ja auringonpaisteessa hehkuva
Italia hymyili hänelle myötämielisesti.

       *       *       *       *       *

Eräänä aamuna sattui huvilassa muuan tapaus, ja vaikkakaan sillä ei
ollut mitään vaikutusta suureen maailmaan, osoittautui se kuitenkin
tapahtumain kehittyessä siksi pyöräksi, jonka ympäri kohtalon langat
kietoutuivat. Gerald putosi kaiteen yli kahdeksan jalan korkeudelta
pää edellä saaden nenänsä verille ja katkaisten etuhampaansa. Tällä
kertaa hän ei voinut syyttää, että Marietta olisi työntänyt häntä,
sillä voitiin selvästi todistaa, että Marietta sillä hetkellä istui
keittiön kynnyksellä hymyillen Francois'lle. Johdonmukaisuuden vuoksi
sai Marietta kuitenkin palkkansa, piletin Roomaan, ja viisikymmentä
liiraa surun lievittämiseksi. Castel Vivalantista hankittiin
pikimmiten uusi lapsenhoitaja. Hän oli leipuri Domenicon veljentytär
ja oli palvellut ruhtinas Barberinin perheessä Palestrinassa, mikä
oli tarpeeksi edullinen suositus.

Mitä taas murskautuneeseen hampaaseen tulee, oli se maitohammas ja
hyvin vaivainen. Useimmat ihmiset olisivat lohduttautuneet sillä,
että se luonnostaan kyllä paranisi. Mutta Mrs. Copley, joka oli
kovin arka poikansa terveydestä ja kauneudesta, päätti että Gerald
oli vietävä hammaslääkärille. Gerald nurisi vastaan, ja Marcia, joka
kylläkään ei sinä iltana ollut aikonut mennä Roomaan, tarjoutui
lähtemään toisten seuraksi, ylläpitääkseen, kuten hän itse sanoi,
Geraldin rohkeutta junamatkalla. Lähdettäessä hän kertoi Mrs.
Copleylle aikovansa mennä Roystoneille koko illaksi, sillä he olivat
päättäneet käydä Forumilla jonakin kuutamoiltana, ja nyt näytti
olevan sopiva aika. Rooman asemalla hän siis erosi heistä ja ajoi
_Hotel de Londres et Paris'iin_.

Hän tapasi naiset paraillaan syömässä toista aamiaistaan, ja he
ilostuivat suuresti hänet nähdessään. Kävi kuitenkin ilmi, että iltaa
varten oli jo määrätty ohjelma, joten siis aiottu Forumin matka ei
voinut tulla kysymykseen.

"Eihän sen ole väliä", sanoi Marcia vetäen hansikkaita käsistään;
"voinhan tulla jonakin toisena päivänä; Roomassa on aina kuutamo"; ja
niin ryhdyttiin tuumimaan, miten iltapäivä vietettäisiin. Hotellin
ovenvartija oli hankkinut Margaretelle pääsylipun kuninkaalliseen
linnaan ja talliin, ja kun tyttö oli innostunut näkemään kuninkaiden
kotitaloutta, kannatti hän itsepintaisesti käyntiä Quirinalissa.
Mutta Mrs. Royston, joka tunnollisesti tahtoi ensin käydä ikävämmät
paikat, jotka Baedekerissä lueteltiin, ehdotti Lateran museota. Asia
ei vielä ollut ratkaistu, kun noustiin pöydästä, ja samassa palvelija
toi Paul Dessartin ja M. Adolphe Benoit'n käyntikortit.

Paul ratkaisi kysymyksen: kaupunki oli niin täynnä pyhiinvaeltajia,
ettei muurien sisäpuolella olisi ensinkään hauskaa; nyt olisi
senvuoksi otettava vaarin ihanasta ilmasta ja ajettava kaupungin
ulkopuolelle Tre Fontanan luostariin. Mutta kaikki ei järjestynytkään
niin hauskasti kuin hän oli toivonut, sillä hän huomasi joutuvansa
toisiin vaunuihin kuin Marcia. Luostarin munkit olivat paraillaan
messussa pienessä kappelissa, kun sinne saavuttiin, ja hetkiseksi
pysähdyttiin kuuntelemaan gregorianista laulua, joka juhlallisin
nousuin ja laskuin kaikui avarassa, autiossa kirkossa. Hämärä
valaistus, hiljainen, yksitoikkoinen musiikki ja näkymättömät munkit
muodostivat vaikuttavan kokonaisuuden. Paul ottaen vaarin tällaisen
tilanteen mahdollisuuksista teki parhaansa päästäkseen keskustelun
alkuun Marcian kanssa, mutta tyttö oli kiusallisen vaitelias.
Mrs. Roystonin opaskirja ja munkkijärjestön historia näyttivät
kiinnittävän hänen koko huomionsa.

Kohtalo asettui kuitenkin lopulta Paulin puolelle. Kotimatkalla Mrs.
Royston pysähtyi Pyhän Paavalin kirkon luona muurien ulkopuolella,
ja koko seurue nousi vielä kerran vaunuista. Kirkossa alkoi Mrs.
Royston opaskirja kädessään tavanmukaisen tarkastelunsa, silläaikaa
kuin Eleanor nuoren ranskalaisen seurassa kierteli ympäri kiintyneenä
tutkimaan kirkon arkkitehtuuria. Margaret oli kuullut että jollakin
mosaikkiseen koristereunukseen kuvatulla paavilla oli timanteista
silmät, ja hän ryhtyi innokkaasti etsimään niitä. Marcia ja Paul
auttoivat häntä hetken ajan, mutta he olivat kumpikin nähneet
kirkon jo monet kerrat ennen eivätkä heitä tällä hetkellä erittäin
huvittaneet timanttisilmäiset paavit.

Luostarin ovi oli raollaan ja äkkiä he jättivät toiset lähtien
kahden rauhalliseen sivurakennukseen, jossa oli tiilikivinen lattia
ja vanhanaikaisesti rakennetut pylväät. Siellä oli rauhallista ja
yksinäistä, ei aavistustakaan ulkomaailman hälinästä. He kääntyivät
kulkemaan pitkin kivitystä, jossa pylväiden varjot vaihtelivat
kirkkaan auringonpaisteen kanssa. Uneksiva, vanhanajan ilmapiiri
valtasi heidät lumouksellaan; Marcian kiusallinen mieliala ja Paulin
kärsimättömyys olivat kuin poispyyhkäistyt. He jatkoivat kävelyään
ääneti, kunnes hiljaisuus pian alkoi käydä ikäväksi, ja Marcia alkoi
puhua pylväsveistoksista ja puutarhan kukista, joita munkit hoitivat.
Paul vastaili hänelle puoleksi ajatuksissaan, kunnes hän lopulta
ilmaisi, mitä hänen mielessään liikkui; hän muisteli keskustelua,
joka heillä oli ollut jo useita viikkoja sitten eräänä iltapäivänä
Borghesen puutarhoissa.

"Useimmat miehet eivät panisi arvoa tuollaiseen", hän lausui
osoittaen pientä, vaatimatonta puutarhaa, jossa kasvoi orvokkeja ja
köynnösruusuja, jotka kiertelivät pitkin luostarin pylväskäytävää,
aina ylös kirkon synkille, harmaille muureille. "Mutta muutamat siitä
välittävät. Koska asian laita on niin, miksi emme antaisi enemmistön
harjoittaa kivihiilituotantoa ja rakentaa rautateitään, samalla
kuin hyvin pieni vähemmistö, joka panee arvoa tällaiseen, syventyy
sitä ihailemaan? On onni, että emme kaikki harrasta samoja asioita,
sillä onhan olemassa niin monia eri työmaita. Tietysti", lisäsi hän,
"tiedän kyllä hyvin, etten koskaan tule saamaan aikaan mitään oikein
suurta; en uskottele olevani mikään nero. Mutta kunhan saa aikaan
edes jotain vähäpätöistä, eikö sekin ole jotain?"

He olivat saapuneet luostarin toiseen päähän ja pysähtyivät pylvään
luo nojaten kaiteeseen.

"Arveletteko te, että laiminlyön velvollisuuteni, kun en elä
Amerikassa?" kysyi hän.

"Enpä oikein tiedä", hymyili Marcia epäröiden. "Luullakseni kai
mielipiteeni alkaa muuttua."

"Tiedän vain yhden asian, joka saisi minut toivomaan pois Italiasta",
sanoi Paul matalalla äänellä.

Marcia aavisti heti mitä hän aikoi sanoa, hetkisen hän epäröi, sitten
kysyi hänen katseensa: "Mikä se on?"

Paul loi silmänsä auringonpaisteiseen lattiaan, sitten hän katsahti
tytön kasvoihin hymyillen ja kuitenkin totisena. "Jos te ette olisi
Italiassa."

Marcia kuunteli häntä ääneti, katse kiinnitettynä kivityksessä
olevaan kuolleen munkin kuvaan ja koneellisesti seuraten siinä olevaa
latinankielistä omistuskirjoitusta. Oli vielä aikaa; hän oli vielä
tilanteen herra. Naurulla tai äkkinäisellä käänteellä hän voisi
syrjäyttää hänen sanansa ja saattaa heidän suhteensa entiselleen.
Mutta hän ei ollut ensinkään varma siitä, tahtoiko hän itsekään, että
entinen suhde säilyisi; hänet valtasi äkkiä kova uteliaisuus, mitä
Paul tämän jälkeen sanoisi.

"Mutta Marcia!" hän huudahti. "Toivotteko te itsellenne jotain
ruhtinasta tai muuta senkaltaista?"

"Ruhtinastako?" tyttö kysyi. "Miksi ruhtinasta?"

"Oh, sitähän te naiset aina toivotte -- että saisitte pitää pientä
kruunua vaunujenne ovessa, että teillä olisi palvelijajoukko
kumartelemassa ympärillänne ja sanomassa _si, si eccellenza_, niin
pian kuin käännähdättekään."

"Sehän olisi mukavaa", myönsi tyttö. "Satutteko tietämään ketään
sopivaa naimatonta ruhtinasta?"

"Ei niitä ole ainoatakaan."

"Eikö? Onhan toki, tapasin tässä muutamana päivänä erään, joka
minusta oli aivan ihastuttava. Hänen sukunsa on seitsemänsadan vuoden
vanha, ja hän omistaa kaksi linnaa ja kolme kylää."

"Ei hän olisi ajan pitkään ihastuttava. Huomaisitte pian linnat
tomuisiksi, kylät likaisiksi ja ruhtinaan itsensä typeräksi."
Hän laski kätensä tytön kädelle, joka lepäsi kaiteella.
"Valitkaa paremminkin minut, Marcia; lopulta huomaatte minut
rakastettavammaksi."

Marcia pudisti päätään, mutta ei vetänyt pois kättään. "Tosiaan,
Paul, en itsekään tiedä, -- enkä vihaa maailmassa mitään niin kuin
ratkaisun tekemistä. Teidän ei pitäisi tehdä tuollaisia kysymyksiä,
joihin ei osaa vastata."

"Katso, äiti! eikö luostari ole hauska?" kuului äkkiä Margaretin ääni
pienen pihan toiselta puolen. "Oi, tuollahan ovat Marcia ja Paul! Me
ihmettelimme niin kovin, minne te olitte kadonneet."

"Oh, hitto vieköön!" Paul huudahti pistäen käden taskuunsa ja
nojautuen pylvääseen. "Sanoinhan teille", lisäsi hän naurahtaen,
"että minun sukulaiseni tulevat aina sinne, minne heitä ei toivota."

Kaikki yhtyivät jälleen kokoon, ja Marcia tuskin katsahtikaan häneen.
Mutta hänen sydämensä oli aivan täynnä siitä, mitä Paul oli puhunut,
ja hänen täytyi varata koko itsehillitsemiskykynsä, jotta voisi
seurata keskustelua. Kun jatkettiin matkaa, ehdotti Mrs. Royston,
että pysähdyttäisiin vielä katsomaan englantilaista hautuumaata
juuri kaupunginportin luona. Marcia katsahti kelloonsa ja lausui
pahoittelevansa, että hänen täytyi mennä suoraan, jotta tapaisi
Mrs. Copleyn ja Geraldin ja ehtisi ajoissa kuuden junalle. Jättäen
heille jäähyväiset Porta San Paolon luona, hän kieltäytyi päättävästi
vastaanottamasta Paulin tarjousta saattaa hänet asemalle.

"Ei mitenkään, Mr. Dessart", hän huudahti, kun tämä sopi Mrs.
Roystonin kanssa yhtymisestä myöhemmin illalla hotellissa, "en tahdo,
että tulette kanssani; en ajattelekaan, että ottaisin teidät toisten
seurasta. Tätini on asemalla, ja kykenen aivan hyvin suoriutumaan
siellä yksinäni. En tosiaankaan tahdo vaivata teitä."

Paul hypähti vaunun astuimelle.

"Ei se ole mikään vaiva", hymyili hän.

"Ei, ei; menen mieluummin yksin. Minä _todella_ suutun, jos tulette",
väitti tyttö matalalla äänellä.

Nuorukainen kohautti olkapäitään ja siirsi jalkansa pois astuimelta.

"Kuten haluatte", hän vastasi äänellä, joka ilmaisi loukattua
tunnetta. Ajaja katsoi taakseen odottaen määräyksiä. Paul epäröi
hetken, sitten hän kääntyi tytön puoleen kuin kysyen matkan määrää.
"Onko minulla mitään toivoa?" hän lausui.

Tyttö katsoi poispäin vastaamatta kysymykseen.

"Ettehän ajattele ketään muuta mielessänne?" jatkoi hän nopeasti.

Marcia katsoi hetkisen suoraan häneen. "Ei", hän pudisti päätään, "en
ajattele ketään muuta."

Hän suoristautui, naurahtaen onnellisena. "Silloin minä voitan", hän
kuiskasi pudistaen tytön kättä kuin sopimukseksi.

"_Stazione_" -- asemalle, lausui Paul ajurille. Vaunujen vieriessä
pois Marcia katsahti taakseen nyökäten Roystoneille ja ohimennen
hymyillen Paulille.



VIII Luku.


"Hoi Sybert, sinuapa juuri halusinkin tavata!" Melville nousi
paraillaan palatsin portaita, jossa Amerikan lähetystö sijaitsi,
kun Sybert ilmestyi ovesta ja pysähtyi ylimmälle portaalle vetämään
hansikkaita käteensä.

"Siinä tapauksessa", vastasi hän, "oli hyvä ettet tullut viittä
minuttia myöhempään, jolloin jo olisin ehtinyt mennä menojani koko
iltapäiväksi. Mikä nyt on?"

"Ei mitään vakavaa. Onko sinulla aikaa keskustella hetkinen kanssani?
En pidätä sinua, jos sinulla on kiire."

"Ei ensinkään. Olen kokonaan käytettävissäsi. Minulla ei ole mitään
erikoista iltapäivän varalle, aioin mennä kävelemään."

Molemmat herrat kääntyivät takaisin sisään Ja kulkivat läpi
käytävän, joka johti lähettilään yksityiskirjastoon. Melville sulki
oven katsellen toveriinsa hiukan veitikkamaisesti. Sybert istahti
tuolille, osoitti toisen Melvillelle työntäen hänelle savukekotelon
ja tulitikkuja pöydän yli; sitten hän kohotti katseensa huomaten
Melvillen ilmeen.

"No, mitä nyt on tekeillä?" hän kysyi uudelleen. Pääkonsuli valitsi
tarkasti sikarinsa, puri hiukan toisesta päästä tarkastellen sitä
arvostelevasti ja samalla hymyili yhä enemmän. "Olen juuri palannut
ulkomaalaisten yhteisestä kokouksesta", hän huomautti.

"Se mahtoi olla huvittavaa."

"Oli tosiaan", myönsi hän. "Siellä väiteltiin innokkaasti, miten
parhaiten voitaisiin tukahuttaa kapinahankkeet."

"Miten he päättivät sen tehdä?"

"Määrättiin toimikunta."

"Tietysti toimikunta!" Sybert nauroi. "Entä mikä on toimikunnan
tehtävä? Käydä kai ministerien puheilla ja kehoittaa heitä
parantamaan moraaliansa? Pyytää kuningasta tuhlaamaan hiukan
vähemmän rahaa sotilaitten univormuihin ja vähän enemmän heidän
ruoka-annoksiinsa?"

"Toimikunta asetettiin", Melville lausui, "keräämään rahoja ruokaa
varten ja auttamaan hallitusta niin paljon kuin mahdollista kansan
rauhoittamisessa ja kiihottajien masentamisessa."

"Ah", huokasi Sybert.

"Ja sitten", hän lisäsi katsellen nuorta miestä, "minulla on kunnia
ilmoittaa, että sinut valittiin puheenjohtajaksi."

"Oh, mitä hittoa!"

"Tämä ei ole mikään virallinen ilmoitus", hän jatkoi ystävällisesti,
"mutta arvelin, että haluaisit kuulla uutisia."

"Kuka on kaiken tämän takana? Miksi taivaan nimessä et tukkinut
heidän suutaan?"

"En voinut; olin kokouksen puheenjohtaja."

Sybertin tavallinen raukea välinpitämättömyys katosi. Hän nousi
seisomaan ja käveli pari kertaa huoneen ympäri.

"En käsitä miksi minua tyrkytetään siihen -- toivoisin, että eräät
noista tungettelevista tyhmyreistä menisivät takaisin kotimaahansa,
jonne kuuluvat. En halua kuulua mihinkään tuollaiseen toimikuntaan.
Joudun hirsipuuhun, jos ryhdyn siihen. Minä kieltäydyn."

"Loruja, Sybert; et voi tehdä sitä. Se olisi liiaksi
huomiotaherättävää. Ihmiset voisivat luulla, että sinulla on jokin
syy, minkä vuoksi et halua ryhtyä toimeen. On aivan luonnollista,
että sinut asetettiin sille paikalle; olet asunut Roomassa kauemmin
kuin useimmat meistä, sinun otaksutaan tuntevan olosuhteet ja
harrastavan hyvää hallitusta."

"Tämä saattaa minut sangen omituiseen asemaan."

"En käsitä miksi." Vanhemman herran ääni muuttui kylmäksi.
"Luonnollisesti he luottivat siihen, että sinä, kuten me
muutkin, haluat tukahuttaa kapinahankkeet ja masentaa kaikki
vallankumoukselliset salaliitot tämän kunnon roskajoukon keskuudessa".

"Tämä on jonkun kirotun hätikköjoukon työtä; he halusivat nähdä, mitä
se vaikuttaisi minuun."

Melville pidätti hetken hymyilyään. "Olkoon miten hyvänsä", hän
huomautti, "en käsitä, miksi olet niin vastahakoinen palvelemaan
hyvää asiaa -- en usko, että sinä, enempää kuin me muutkaan haluat
vallankumousta."

"Taivaan nimessä, en! Se ei hyödyttäisi mitään; hallituksella
on armeija, jolla se tukahutettaisiin; vallankumoukselliset
tuomittaisiin vain rangaistukseksi kaleeriorjuuteen ja poliisien
sortovalta olisi pahempi kuin milloinkaan."

Hän kulki pari kertaa edestakaisin huoneessa, pysähtyi sitten
kädet taskuissa ikkunan eteen tuijottaen synkkänä ulos. Melville
poltti sikariaan, tarkastellen häntä hiukan levottomana. Useimmille
Sybertin ystäville oli arvoitus, mitä hän oikein toimitti Roomassa
-- mitä yksityisiä tehtäviä hänellä oli suoritettavanaan. Melville
ei ymmärtänyt häntä paremmin kuin muutkaan, lukuunottamatta Howard
Copleya; mutta usein hänkin oli aivan ymmällä niistä kokemuksista,
joita Sybertillä oli asioissa, jotka eivät pinnalta katsoen ensinkään
koskeneet häntä. Sybert ei ollut mikään lörpöttelijä, päinvastoin
häntä pidettiin tuppisuuna, ja senvuoksi hänen harrastuksiaan
oli alettu innokkaasti pitää silmällä. Italiassa oleskelevat
ulkomaalaiset arvelivat hänen tietävän maan valtiollisista asioista
enemmän kuin itse pääministeri; ja lisäksi arveltiin hänen -- liekö
se sitten ollut totta vai ei -- olevan ehkä liiaksikin perillä
hallitusta vastustavista hämäristä virtauksista.

Erikoisesti tänä keväänä nuo virtaukset olivat tavattoman uhkaavia
ja vaarallisen vuolaita. Nuori Italia oli hurjistellut ja tulokset
alkoivat kypsyä. Tämä oli tuskan ja pettymyksen aikaa niille,
jotka olivat nähneet maan urhoollisen kamppailun yhdistymisensä
ja itsenäisyytensä puolesta kolmekymmentä vuotta sitten. Viktor
Emmanuel, Cavour ja Garibaldi olivat poissa; isänmaanystävät olivat
siirtyneet syrjään ja politikoitsijat olivat tulleet sijalle. Jo
kauan oli keinottelu, epärehellisyys ja taidon puute, kiihkeä
juonittelu ja rasittava verotus vallinnut ja saattanut maan sangen
surkeaan tilaan. Ihmisten luottamusta olivat horjuttaneet lukuisat
häpeälliset pankkiskandaalit, ja lisäksi se, että hallitusta
johtivat aivan kykenemättömät miehet. Kuningaskunnan joka sopessa
oli herättänyt tyytymättömyyttä Italian afrikkalaisen siirtokunnan
onneton loppu, ja sydäntäsärkevä sotaretki kuningas Menelikiä
ja hänen dervishejään vastaan, jolta tuhansittain rekryyttejä
oli lähetetty haavoitettuina kotiin. Kaiken tämän surkeuden
lisäksi oli tullut vehnäkato ja siitä johtuva kurjuus; ja samaan
aikaan kohotettiin ulkomaisen vehnän hinta Amerikan markkinoilla
kaksinkertaiseksi.

Sinä aikana papit muistuttivat talonpojille niitä vääryyksiä, joita
kirkko oli kärsinyt; sosialistit levittivät lentokirjasia, joissa
suorin sanoin paljastettiin alaston totuus; rahamiehet kieltäytyivät
lainaamasta hallitukselle, ja italialaiset valtiomiehetkin alkoivat
jo käydä vakaviksi.

Tilapäisistä matkailijoista tuntui maa ryysyissäänkin yhtä kauniilta
ja huolettomalta kuin konsanaan. Kirkon portailla oli ehkä enemmän
kerjäläisiä, jotka pyysivät leipäpalaa hiukan itsepintaisemmin kuin
ennen; mutta ihmiset, joilla oli mielessä vain Italian taidekokoelmat
ja rauniot ja puodit, eivät huomanneet tätäkään muutosta. Mutta ne,
jotka ymmärsivät asian, jotka huolehtivat kansan tulevaisuudesta ja
näkivät miten pinnan alla kiehui ja kuohui, heidät valtasi pelko ja
epäilys. Laurence Sybert kuului niihin, jotka sekä käsittivät asian
että välittivät siitä. Hän näki ehkä paremminkin kuin italialaiset
itse, mihin suuntaan maan kohtalo oli kulkemassa. Hän katseli asiain
kehittymistä syrjästä ja etäämpää, ollen puolueettomampi kuin ne,
jotka itse kulkivat virran mukana. Mutta vaikkakin hän oli oikeastaan
syrjässä -- hän kun oli Amerikan kansalainen -- hän oli kuitenkin
tunteittensa puolesta sydämestään ja sielustaan yhtä italialaisten
kanssa.

Pääkonsuli katseli vielä hetken nuorempaa miestä, joka seisoi selin,
mutta jonka olennosta kuitenkin saattoi huomata hermostumista,
itsepäisyyttä ja jotakin vielä voimakkaampaa, joka ilmeni hänen
leveissä hartioissaan -- sitten hän nousi ja lähestyi ikkunaa.

"Katsohan, Sybert", hän sanoi suoraan tapaansa, "minä olen ystäväsi,
enkä tahdo nähdä sinun tekevän mitään tyhmää. Tiedän kyllä kantasi ja
jos me muutkin voisimme nähdä asian yhtä selvästi, on mahdollista,
että olisimme samaa mieltä kanssasi. Mutta se ei muuttaisi asiaa;
emmehän voi tehdä mitään, samoinkuin et sinäkään. Sinun täytyy
ajatella omaa asemaasi -- olethan Amerikan lähetystön sihteeri ja
lähettilään veljenpoika. Oikeastaan ei olisi sopivaa osoittaa liiaksi
mielenkiintoa hallituksen vihollisia kohtaan. Sanot itse, ettet
toivo vallankumousta. Siksi on velvollisuutesi, lain ja järjestyksen
suosijana, tehdä voitavasi sen ehkäisemiseksi".

"Oh, tahdon tehdä kaiken minkä voin, huojentaakseni kärsimyksiä ja
rauhoittaakseni ihmisiä; mutta kun mennään niin pitkälle, että täytyy
ruveta vakoilemaan ja toimittaa noita kurjia raukkoja kahdenkymmenen
vuoden ajaksi vankeuteen siitä syystä, että ovat huutaneet, 'Alas
savoijilaiset!' Minä kieltäydyn."

Melville kohautti olkapäitään. "Siitä saavat salapoliisit pitää
huolta; he kykenevät siihen."

"Epäilemättä", mutisi Sybert.

"Sinun tehtäväsi on vain omalta osaltasi rauhoittaa ihmisiä ja kerätä
avustusta ruoan hankkimiseen. Sinä tunnet rikkaita ulkomaalaisia ja
voit saada heiltä rahoja paremmin kuin muut."

"Sillä nähtävästi tarkoitetaan, että minun on kerjättävä Copleylta."

"Luulen, että hän mielelläänkin antaa; se on hänen tapaistaan.
Luonnollisesti hän on meikäläisiä, enkä minä tahdo syyttää häntä
mistään, sillä tiedän, ettei vehnän hinta hänen toimestaan ole
kohonnut. Mutta hänet on sekoitettu juttuun ja siksi olisi hänelle
itselleen edullista nyt antaa rahojaan. Viljakeinottelija on Italian
pahahenki ja veljen on senvuoksi yritettävä hyvittää minkä voi."

"Italian pahanahenkenä on kohtuuton hallitus ja rasittava verotus ja
lamassa oleva teollisuus. Vehnäpula on tosin huolestuttava; mutta se
ei ole pahin surkeus, sen sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä."

"Pahin surkeus", keskeytti pääkonsuli terävästi, "on se tosiasia,
että papit ja anarkistit ja sosialistit ja muut tyytymättömät
villitsijät ärsyttävät kansaa siinä määrin, että hallituksen on
asetuttava nykyiselle kannalleen."

Sybert pyörähti ympäri ja katsoi häneen kulmat rypyssä, ja silmät
äkillisestä raivosta säihkyen. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta
hillitsi itsensä, ja jatkoi rauhallisella, puoleksi ivallisella
äänellä --

"Luullakseni sosialistit ja papit ja muut teidän tyytymättömänne
pakoittivat pääministerimme hallitukseen ja pitävät häntä siellä.
Luullakseni he saivat Italian yhtymään kolmiliittoon ja ajoivat
sotilaat Abessiniaan sikojen lailla teurastettaviksi. He kai olivat
syynä pankkiskandaaleihin ja pistivät almurahat taskuihinsa, jättäen
viisitoistatuhatta talonpoikaa nääntymään nälkään viime vuonna --
viisitoistatuhatta! --" Hänen äänensä petti äkkiä ja hän kääntyi
puoleksi poispäin. "Jumalan nimessä, Melville, Italian köyhyys on
ihan kauhistuttava!"

"Se on totta, myönnän sen kyllä, mutta siinä on kuitenkin vain asian
toinen puoli. Valtakunta on nuori, etkä saata odottaa, että se
samaan aikaan kehittyisi joka suhteessa. Hallitus on tehnyt muutamia
sangen anteeksiannettavia virheitä, mutta samalla se on toimittanut
erittäin paljon hyvääkin. Se on yhdistänyt joukon sekasortoisia
valtioita, joissa vallitsi eri tavat ja eri harrastukset,
järjestyneeksi kokonaisuudeksi; se on pystyttänyt uudenaikaisen
valtion, nykyaikaisine sivistyskoneistoineen uskomattoman lyhyessä
ajassa. Luonnollisesti se on maksanut kansalle suuria kieltäymyksiä
-- kaikissa suurissa valtiollisissa mullistuksissa joutuvat muutamat
kärsimään, sille ei voi mitään. Mutta kärsimys on vain hetkellistä,
kun taas hyvä jää pysyväiseksi. Sinä pysyttelet niin itsepintaisesti
kiinni menneissä tapahtumissa, että olet vaarassa kadottaa
tulevaisuudentoivosi."

Sybert kohautti olkapäitään vajoten taas tavalliseen
välinpitämättömyyteensä.

"Italia on ollut yhdistyneenä kaksikymmentäviisi vuotta, ja mitä
on sillä ajalla toimitettu?" hän kysyi. "On hankittu vakinainen
sotajoukko, joka on Euroopan hienoimpia, jos niin tahdot, joukko
hyödyttömiä rautateitä, joitakin vesijohtoja ja muita laitteita
sekä posti- ja lennätinlaitos. On pystytetty joukko jättiläismäisiä
yleisiä rakennuksia, teattereja, holvikäytäviä ja Viktor Emmanuel
II:n patsaita, mutta mitä on tehty köyhien ihmisparkojen hyväksi,
joita on verotettu kaiken tämän aikaansaamiseksi? Mitä on tehty
Sisilian ja Sardinian hyväksi, pohjoismaakuntien pellagrauhrien ja
Agra Romanan nälkään nääntyvien talonpoikien puolesta? Miksi on
Sisiliassa enemmän rikoksia kuin muualla Euroopassa; miksi muuttaa
maasta siirtolaisia vuosittain kaksisataatuhatta henkeä? Parlamentti
myöntää viisi miljoonaa liiraa oikeuspalatsin rakentamiseen, ja antaa
vartijoiden murhata miehen vankilaan nostamatta siitä oikeusjuttua.
Hallitus ylläpitää monet yliopistot rikkaitten poikia varten, mutta
onko olemassa mitään kansakouluja? Totisesti, Italia on suurvalta
-- jos siihen sisältyy kaikki, mitä te toivotte -- ja sen kansan on
valittava joko muutto pois kotimaasta tai nälkään nääntyminen."

"Niin, tiedän kyllä miten huonosti on asian laita; mutta epäilen,
onko sittenkään niin surkeata, kuin sinä meille uskottelet. Sinä
olet periaatteesta pessimisti, Sybert. Sinä et tahdo nähdä asioiden
valopuolia."

"Valopuolia on sangen niukasti," hän vastasi terävästi. "Italian
valtiomiehet ovat muuttuneet Viktor Emmanuelin ja Cavourin ajoista."

"Sehän on aivan luonnollista. Et voi odottaa, että mikään kansa
pysyisi ajan pitkään sellaisessa isänmaallisen innostuksen
huippukohdassa, jossa Yhdistynyt Italia syntyi. Valtakunta on nyt
hiukan taantunut, mutta voimakas aines elää vielä."

"Valtakunta on koko joukon taantunut", hän myönsi. "Oh, niin, kyllä
minäkin uskon -- tai ainakin toivon -- -- että tämä on vain ohimenevä
tila Italialaisissa on liian paljon luontaista voimaa jotta he
antaisivat epärehellisten politikoitsijoiden ajan mittaan hallita
itseään. Mutta ei kukaan, joka käy silmät avoinna, voi kieltää, että
nyt ollaan matalikolla ja salakareja on joka puolella. Parlamentti on
tuhlaavainen, ymmärtämätön ja epärehellinen, verot ovat rasittavia,
valtiovelka on suunnaton, käyttörahan kurssi alhainen. Jollei
tuollainen hallitus voi pitää huolta asioistaan, ei minun nähdäkseni
ole ulkomaalaisten asia auttaa sitä."

"Sepä onkin juuri tarkoitus, Sybert. Hallitus voi pitää huolta omista
asioistaan, ja tahtookin sen tehdä. Erikoisesti ihmisystävällisyyttä
harrastavien ulkomaalaisten pitäisi auttaa kansaa niin paljon kuin
vain voivat."

Sybert näytti hetkisen tarkastavan Melvillen kasvoja; sitten hän loi
silmänsä alas ja tuijotti lattiaan...

"Nyt on vallassa olevien valittava tiensä hyvin varovaisesti. On
sangen paljon tyytymättömiä ihmisiä ja hallitus saa otella kovemmin
kuin luuletkaan voidakseen pitää puoliaan ilmassa on vallankumousta."

Melville katsoi häneen suoraan. "Taivaan tähden, Sybert, en tiedä
miten suuri vaikutusvalta sinulla on, tai onko sinulla sitä yhtään,
mutta tee kaikki minkä voit, jotta rauha säilyisi. Onhan hallitus
kyllä tehnyt erehdyksiä, kuten kaikki muutkin. Mutta niin kauan
kuin ei ole mitään parempaa asettaa sijalle, ei vastustelemisesta
ole mitään hyötyä. Suoraan sanoen, kansa on liian yksinkertaista
osatakseen itse hallita itseänsä, ja Savoijin kuningassuvussa on
ainoa pelastus."

Sybert heilautti kärsimättömästi kättään.

"En ole koettanut laskea miinoja hallituksen tuhoksi, sen vakuutan
sinulle. Tiedän aivan hyvin, ettei Italialla vielä moneen vuoteen
ole mitään parempaa tarjottavaa, ja koko minun vaikutusvaltani
italialaisiin, mikä luonnollisesti ei ole suuri, on todistanut samaa.
Tiedän sangen hyvin, että jokaista radikaalista muutosyritystä
seuraisi vain anarkia; siksi neuvonkin noille nälkiintyneille
kerjäläisparoille kärsivällisyyttä, kuten piileskeleville
pelkureille."

"Aivan niin; en käsitä senvuoksi, minkätähden et tahdo edelleen antaa
samaa neuvoa, ja samalla kertaa hankkia heille syötävää."

"Teen sen asian ulkonaisen puolen tähden -- julkisuudessa joudun
olemaan viranomaisten puolella, kun itse asiassa olen heitä vastaan."

"Se on sinun asemassasi olevalle henkilölle paljon viisaampaa kuin
julkinen viranomaisten vastustaminen."

"Oh, mitä siihen tulee, aion vetäytyä pois lähetystöstä ja sitten
olen vapaa tekemään mitä haluan."

Melville laski kätensä nuoremman miehen hartioille.

"Sybert, voit vetäytyä pois lähetystöstä, mutta olet silti setäsi
veljenpoika. Sitä et voi muuttaa. Se mitä teet, voi saattaa hänet
huonoon maineeseen. Hän on vanha mies, ja pitää sinusta. Älä ole
tyhmä. Ei amerikkalaisen kannata sekaantua italialaisten riitoihin;
Italian täytyy itse pelastaa itsensä, ilman ulkomaalaisten apua.
Garibaldi oli oikeassa -- '_Italia fara da se_'."

"_Italia fara da se_", hän kertasi. "Uskon, että se on totta. Italian
täytyy lopultakin itse luoda oma tulevaisuutensa, kukaan sivullinen
ei siinä voi auttaa -- mutta olenhan minä ainakin koettanut."

"Rakas ystävä, jos sallit minun puhua suoraan, paras asia minkä voit
tehdä itsellesi ja omaisillesi, Amerikalle ja Italialle on, kuten
itse sanoit, vetäytyä pois lähetystöstä -- ja palata kotiin."

"Palata kotiin!" Sybert kohotti päänsä naurahtaen, mutta antaen oman
itsensä, jonka hän niin tarkoin peitti suurelta maailmalta, pilkistää
esiin. "Minä olen syntynyt Italiassa; täällä sain kasvatukseni,
aivan kuten pieni Gerald Copley. Täällä olen elänyt koko elämäni,
lukuunottamatta kuutta vuotta, jotka käytin opiskeluun. Kaikki minun
harrastukseni, kaikki sympatiani liittyvät Italiaan, ja sinä kehotat
minua menemään _kotiin!_ Ei minulla ole kotia, minne voisin mennä.
Jos riistät minulta Italian, olen mies ilman kotimaata."

"Tarkoitan totta, Sybert. Huolimatta siitä, onko sinulle mieleen
vai ei, sinä olet amerikkalainen, etkä pääse siitä, vaikka eläisit
täällä sata vuotta. Voit puhua italiaa, näyttää italialaiselta, mutta
et voi _tulla_ italialaiseksi. Miehen kansallisuus on ulkonaisia
seikkoja syvemmällä. Olet läpikotaisin amerikkalainen, ja on vahinko,
ettet hiukan ylpeile siitä tosiasiasta. Ainoa tapa, millä maailmassa
voidaan saada aikaan edistystä tulevienkin aikojen varalle, on se,
että italialainen työskentelee Italian, amerikkalainen Amerikan
hyväksi. Emme juuri vielä ole valmiit poistamaan kansallisuusrajoja;
ja jos olisimmekin, niin olisi edessämme roturajat, jotka ovat vielä
horjumattomammat. Amerikka on maa, jota kannattaa rakastaa aivan
yhtä hyvin kuin Italiaa, on niitä, jotka pitävät sitä parempanakin,
riippuen siitä, miltä kannalta asiaa katsoo."

"Oh, se on kyllä totta", vastasi Sybert naurahtaen lyhyesti. "Kaikki
maailmassa riippuu siitä, miten asiaa katsoo; pahinkin paikka on
hyvä, jos vain päättää ajatella niin päin. Luulen, että helvettikin
olisi kyllin miellyttävä salamanterille, mutta siinäpä se -- minä en
olekaan salamanteri."

Melville kohautti avuttomana olkapäitään ja kääntyi takaisin
tuolilleen.

"Ei kannata väitellä kanssasi, minä tiedän sen. Sinä tuhlaat kykysi
asioihin, jotka eivät sinulle kuulu, mutta sehän on oma asiasi.
Jonakin päivänä saat itse huomata totuuden; ja minä toivon, ettei se
tapahdu liian myöhään. Mutta mitä tulee tähän toimikuntakysymykseen,
sinun täytyisi setäsi tähden suostua. Kerron sinulle suoraan -- ja
luultavasti se ei olekaan sinulle uutta -- että Italian hallitus
on iskenyt silmänsä sinuun; ja jos sinut onnistutaan vangitsemaan
kiihotustyöstä, lienet sitten syyllinen tai syytön, siitä nousee ruma
sanomalehti juttu. _Grido del Popolon_ toimittaja ja henkilökunta
vangittiin tänä aamuna. Poliisi avaa sähkösanomia ja kirjeitä
ja pitää silmällä epäilyttäviä henkilöitä. Sinun sietäisi varoa
askeleitasi."

Sybert nauroi vastustaen. "Ei minusta ole mitään vaaraa.
Ulkomaalaisen avustustoimikunnan innokas puheenjohtaja on turvassa
hallituksen ahdisteluilta."

"Sinä siis suostut?"

"Oh, en tiedä -- mietin asiaa. Tuo on kirottu pesä, johon täytyy
mennä; vaikka uskon, kuten sanot, että se on ainoa tapa auttaa.
Epäilemättä voin jakaa leipää ja kerätä rahaa yhtä hyvin kuin kuka
muu hyvänsä."

"Mainitse Copleysta jossakin pienemmässä piirissä. Hän antaa hyvin
mielellään."

"En tahdo pyytää häneltä. Hän ei suostu antamaan almuja; hän säästää
kaiken tulevaisuuden varalle -- vaikka tällaisena aikana --"

"Tällaisena aikana tahtoisimme kaikki astua hiukan syrjään. Olen
iloinen, että olet päättänyt toimia hallituksen puolella. Asiain
nykyisellä kannalla ollen on järkevintä tehdä niin."

"En ole vielä päättänyt. Ja kuten jo sanoin sinulle, en välitä
rahtuakaan siitä, miten hallituksen käy. Minä autan kansaa."

"Se on sama asia."

"Ei ole Italiassa."

"Oh sinua! Olet parantumaton. Säilytä ainakin tuollaiset mielipiteet
omana tietonasi."

"En haluakaan julistaa niitä kaikille nykyisen hallituksen aikana.
Mitä taas tuohon kirottuun toimikuntaan tulee -- oh sentään, minä
ajattelen asiaa."

"Se on oikein; ajattele nyt edullisesti. Muista, että se on ainoa
keino, millä voi auttaa, ja lisäksi sangen hyvä menettelytapa.
Jonakin kauniina päivänä sinäkin, poikaseni, tulet järkeväksi. Jää
hyvästi!"

Sybert käveli viiden, kymmenen minuutin ajan huoneessa edestakaisin
Melvillen mentyä, sitten hän otti hattunsa ja lähti taas ulos.
Kääntyen Piazza Barberinille hän kulki pitkin askelin, rypistäen
tietämättään otsaansa ohikulkijoille. Hän kumarsi koneellisesti
vastaantulijoille, jotka tervehtivät häntä. Corsolla hän kohtasi
vaunukulkueen matkalla Pinciolle. Ladyt nyökkäsivät ystävällisesti
päätään, kääntyivätpä vielä puolittain katsomaan hänen jälkeensä.
Mutta hän ei tiennyt siitä mitään; hänen ajatuksensa eivät liikkuneet
siinä osassa Rooman seurapiiriä, joka ajeli vaunuissa. Hän kulki
Corson läpi ja oli pian likaisilla kaduilla Tiberin vasemmalla
rannalla. Näillä kapeilla syrjäkaduilla tungeskelevat ihmiset olivat
sangen kehnosti puettuja. Kuljettuaan noin kaksikymmentä minuuttia
hän kääntyi kapealle kadulle Marcellus teatterin siivottomien
jäännösten luona, ja pysähtyi erään viinikaupan ovelle, jossa oli
komea ilmoitus "_Osteria del Popolo Italiano_ -- Tarquinio Paterno".
Tuskin katsahtaen taakseen hän astui pieneen likaiseen kahvilaan,
johon pääsi kadulta. Etuhuone, neliskulmaisine puupöytineen ja
korkeaselkäisine tuoleineen oli tyhjä, Tarquinio Paternon vaimo vain
lakaisi siellä lattiaa. Sybert tervehti häntä kulkiessaan huoneen
läpi keittiöön vievälle ovelle, jolle hän naputti kahdesti. Ovea
raoitettiin heti hiukan ja tulijaa tarkastettiin, mutta sitten se
työnnettiin selkoselälleen, ja hänet päästettiin sisään.

Huone oli kivikeittiö, johon tuli valoa pieniruutuisesta ikkunasta
pimeältä pihalta. Tuskin voi sanoa, että sen kautta tuli valoa,
sillä synkältä takapihalta pääsi päivä vain vaivoin tunkeutumaan
likaisen ruudun läpi. Mutta sisällä ei näyttänyt synkältä. Korkeassa
kivitakassa räiskähti puuhiilivalkea silloin tällöin iloisesti luoden
eriskummallisia loimoja huoneessa istuvien miesten kasvoille.

Sybert pysähtyi kynnykselle ja katseli miehestä toiseen. Kolme, neljä
istui matalilla penkeillä pitkän pöydän ympärillä juoden viiniä ja
keskustellen. Eräs heistä puhui paraillaan, kun Sybert ilmestyi
ovelle, jolloin hän vaikeni suun vielä jäädessä auki. Mutta toiset,
jotka tunsivat tulijan, huudahtivat sydämellisesti: "_Buona sera_,
Signor Siberti", ja Tarquinio kiiruhti tuomaan hänelle tuolin ja
suuren, vaahtoavan maljallisen punaista Frascatin viiniä. Sybert
vastasi tervehdyksiin ja istuutui katsoen kysyvästi innostuneeseen
muukalaiseen. Tarquinio esitti hänet juhlallisesti Girolamo
Mendamoksi Napolista ja lausui lopuksi vakuuttaen: "Olkaa huoleti;
hän on kunnon mies ja kuuluu meikäläisiin", antaen siten itsekunkin
päättää tarkoittiko lausunto Sybertiä vai napolilaista. Jälkimmäinen
arveli sen tarkoittavan Sybertiä ja hetken epäröityään hän jatkoi
keskeytynyttä puhettaan.

"Niin, ja kun köyhät kalastajat haluavat hiukan suolaa ja koettavat
koota sitä merivedestä, jottei tarvitsisi maksaa, mitä tekevät
silloin poliisit? He heittävät kalastajat vankeuteen. Camorran oli
tapana suojella kansaa poliisilta, mutta nyt ei Camorra enää uskalla
nostaa päätään, eikä kansalla ole mitään suojelijoita. Ennen aikaan,
kun poliisi tarvitsi enemmän rahaa, he tyytyivät koroittamaan veroja,
mutta nyt täytyy niiden koroittaa leivän ja makaronin hintaa samalla
kertaa."

Alussa hän puhui matalalla äänellä, mutta sitä mukaa kuin hän jatkoi,
se koveni kovenemistaan.

"Ja viime viikolla murtautui suuri ihmisjoukko leipureihin ja ryösti
jauhoja, ja poliisit pelästyivät ja alensivat hinnan, -- mutta ei
kylliksi. Sitten ihmiset uhkailivat uudelleen ja _ecco!_ koko vero
poistettiin. Sillä tavalla täytyy menetellä poliisien kanssa; he ovat
pelkureita, ja vain pelko saa heidät tekemään oikein."

Mies nauroi käheästi ja katseli ympärilleen, mitä toiset arvelivat.
He nyökkäsivät myöntäen.

"_Gia_, se on totta. Vain pelko saa heidät tekemään oikein."

"He ovat pelkureita -- pelkureita", kertasi napolilainen. "Jos
ihmiset tekisivät samoin kaikissa Italian kaupungeissa, katoaisivat
piankin kaikki verot ja kaikki poliisit."

"Pelkään, että erehdytte siinä, ystäväni", puuttui Sybert puheeseen.
"Aina on oleva veroja, ja aina on oleva poliiseja. Mutta on totta,
mitä sanotte, että verot ovat liian raskaat ja poliisit eivät ole
oikeudenmukaisia. Vielä ei ole tullut aika, jolloin voitte saada
mitään aikaan kapinoimalla ja vallankumouksella. Hallituksella on
sotajoukko, joka on liian vahva teitä vastaan. Voitte mahdollisesti
peloittelemalla saada hallituksen alentamaan vehnäveron joksikin
aikaa, mutta siitä saavat raskaasti kärsiä ne, jotka katsotaan
syyllisiksi."

"Kuka te olette?" kysyi mies epäluuloisesti.

"Olen amerikkalainen, joka tahtoisin nähdä Italian yhtä onnellisena,
kukoistavana ja hyvin hallittuna kuin Yhdysvallat." Sybert hymyili
itsekseen tälle vertaukselle.

"Mitä -- te olette vakooja?" huusi mies uhkaavan näköisenä.

"En ole vakooja, vaan olen tullut varoittamaan teitä, että jollette
tahdo viettää lähivuosia vankeudessa, täytyy teidän olla tarkkoja
siitä, että hurraatte Savoijin kuningassuvulle vappuna. Salapoliisit
kulkevat paraillaan ympäri silmät auki."

Toiset nyökkäsivät rauhallisesti päätään, mutta napolilainen yhä
rypisteli otsaansa. Äkkiä hän nojautui eteenpäin yli pöydän ja
tuijotti Sybertiin silmät kiihkosta kiiluen tulen valossa. Sitten hän
taas puhkesi puhumaan matalalla kurkkuäänellä --

"Teidän on helppo puhua Signor, minkä niminen lienettekin. Teillä
on leipää syödäksenne. Mutta jos tekisitte työtä koko päivän,
auringon noususta sen laskuun, tekisitte työtä, kunnes olisitte niin
väsynyt, ettei unikaan enää maita, ja sitten nousisitte ja tekisitte
taas työtä -- ja jos sitten poliisi tulisi ja veisi kaiken rahanne
veroihin, niin ettei teille jäisi millä ostaisitte perheellenne
ruokaa, ja sitten jäisitte työttömiksi, niin, että teidän täytyisi
joko varastaa tai kuolla, ja jos ette löytäisi edes mitään
varastettavaa -- silloin olisi toinen ääni kellossa. Odottakaa,
odottakaa, te sanotte. Tämä on ainaista odottamista. Tuleeko
milloinkaan parempia aikoja, jos me istuudumme niitä odottamaan? Kuka
meille hankkii paremmat ajat? Ehkä kuningas? Kaiketi Umberto?"

Mies päästi ilkkuvan naurun.

"Oh -- me kuolemme odotukseen ja lapsemme meidän jälkeemme. Ja
kuoltuamme antaa hyvä Jumala meidän odottaa paratiisin ulkopuolella,
koska meillä ei ole rahaa, millä maksaa sielumessuja. Ei kukaan
välitä niistä, jotka eivät pidä huolta itsestään. Köyhät ihmiset,
joilla ei ole edes kylliksi syötävää, maksavat kultaisen päärmeen
kuninkaan viittaan ja kustantavat ministereille heidän vaununsa.
Minun mielestäni meidän tulisi ensin hankkia lapsillemme leipää."

Sybert katsoi miehen palaviin kasvoihin ja hänen omansakin syttyivät.
Hän tiesi, että oli totta joka sana, mitä vieras oli puhunut ja hän
tunsi, miten toivoton hänen oma neuvonsa oli. Mitä tekisivät nämä
tuliset, ymmärtämättömät, kiihkoa hehkuvat talonpojat vallalla,
jos saisivat sen käsiinsä? Pahempaa kuin ei mitään. Heidän oma
asemansa tulisi vain entistään toivottomammaksi. Hän katseli pöydän
ympärillä olevia, miehestä toiseen. He olivat kaikki nojautuneina
eteenpäin odottaen hänen vastaustaan. Heidän kasvoissaan kuvastuva
hurja kiihkeys oli tarttuvaa. Tuntien äkkiä toivotonta sääliä heitä
kohtaan, hän menetti malttinsa ja joutui hetkeksi vallan suunniltaan.

"Jumalani! miehet", puhkesi hän puhumaan. "Tiedän, että tuo on
totta. Tiedän että te näännytte nälkään, sillä aikaa kuin toiset
kuluttavat teidän rahojanne. Teille ei ole olemassa mitään oikeutta,
eikä tule koskaan olemaankaan. Ainoa asia maailmassa mitä minä
tahtoisin, on nähdä Italia onnellisena. Olen yhtä valmis kuolemaan
sen puolesta kuin te, mutta mitä minä voin tehdä? Voiko kukaan
meistä tehdä mitään? Sotilaat ovat meitä vahvemmat, ja jos me
kohotamme kättämmekään, ammutaan meidät kuin koirat, siinä kaikki."
Hän pysähtyi syvään hengähtäen ja jatkoi sitten rauhallisemmin. "On
huonoa ruokaa, kun nälkiintyneelle miehelle kauppaa kärsivällisyyttä,
mutta siinä on sittenkin sekä teidän että Italian ainoa toivo. Ainoa
asia, minkä voitte tehdä, on mennä vaaleihin ja äänestää rehellisiä
ministereitä."

"Kaikki ministerit ovat samanlaisia", lausui eräs joukosta.

"Entä kuka ruokkii meidät sillä aikaa kuin odotamme vaalipäivää?"
kysyi muuan, joka tähän asti oli kuunnellut ääneti.

Kysymys jäi vastaamatta ja Sybert istui tuijottaen pöytään otsa
rypyssä. Napolilainen puhkesi taasen puhumaan. Hänen sanoissaan ja
siinä voimassa, joka hänessä piili, oli jotain sähköistä. Kaikki
kuuntelivat jännittyneinä.

"Mikä on kuningas?" hän kysyi. "Hän on vain ihminen. Minä olen myös
ihminen. Mikä sitten saa aikaan niin suuren eroavaisuuden meidän
välillämme? He saavat ampua minut, jos haluavat, mutta sitä ennen on
minulla muuan työ suoritettavanani. Kuningas saa tutustua minuun,
ennenkuin kuolen. Eikä hän yksin", hän lisäsi synkästi. "Tiedättekö
miksi vehnää on niin niukasti? Siihen on syynä eräs herra täällä
Roomassa -- Signor Copli -- sama, joka vangitsi Camorran Napolissa ja
raahaa kerjäläisiä vankeuteen."

Huoneessa kuului vihaista murinaa.

"Siinä te erehdytte", keskeytti hänet Sybert. "Ei tämä Signor Copli
ostanut vehnäsatoa; sen teki hänen veljensä Amerikassa. Tämä Signor
Copli on köyhäin ystävä. Joka vuosi hän antaa monet, monet tuhannet
liirat, eikä kukaan tiedä siitä mitään."

Nyt kuului hiukan ystävällisempää murinaa, mutta napolilainen oli yhä
taipumaton.

"Se on juuri sama Signor Copli", hän vakuutti itsepintaisesti. "Hän
piiloittaa vehnän Amerikkaan, luullen ettei siitä siellä kukaan tiedä
mitään. Ja sitten varastettuaan sen kaiken köyhien ihmisten suista,
hän luovuttaa suurella melulla siitä hiukan takaisin näön vuoksi.
Mutta kyllä me tiedämme asian oikean laidan. _Grido del Popolo'ssa_
se oli painettuna mustalla ja valkealla kaikille, jotka kykenevät
lukemaan."

"Ja _Grido del Popolo_ lakkautettiin tänä aamuna ja sen toimittaja
vangittiin valheiden kirjoittamisesta", lausui Sybert terävästi.

"Oh, te olette salapoliisi. Tekeydytte meikäläiseksi, jotta saisitte
meidät puhumaan." Melkein vaistomaisesti vetäytyi hänen kätensä vyötä
kohti.

Sybert nousi pystyyn laskien raskaasti kätensä miehen hartioille.
"Paras palvelus, minkä voitte tehdä maallenne on, että heitätte
tuon tikarin tuleen." Hän kääntyi inhon valtaamana poispäin, ja
työnsi muutaman hopearahan pöydälle maksuksi viinistä. Pysähtyen
sitten hetkeksi, hän silmäili kehässä istuvien miesten synkkiä
kasvoja. Vähitellen hänen ilmeensä pehmeni. "Olen koettanut varoittaa
teitä. Poliisit pitävät vahtia, ja kehoitan teitä siivosti pysymään
kodeissanne sekaantumatta salaliittoihin. Teen voitavani hankkiakseni
ruokaa ja rahaa köyhille ihmisille -- en tiedä muuta tapaa millä
auttaa. Jumala tietää, että tekisin jos voisin!"

Hän nyökkäsi heille hyvästiksi, viittasi Tarquinion seuraamaan
itseään ja meni etuhuoneeseen. Sulkien oven jälkeensä hän kääntyi
ravintoloitsijan puoleen.

"Tarquinio, luulen, että sinun olisi viisainta lähteä vuoristoon
muutaman viikon ajaksi hoitamaan viinitarhaasi."

Nuoren italialaisen kasvot kuvastivat hämmästystä. "Entä ravintola,
Signor Siberti; kuka sitä hoitaa?"

"Vaimosi voi pitää huolta siitä. Ilmoita vain, että käyt katsomassa
viinitarhaasi Sabine-vuoristossa. Se on näinä päivinä turvallisin
ammatti. Jollen suuresti erehdy, tulee poliisi käymään täällä ennen
pitkää -- ja mitä tehnetkin, karta tuollaisia ihmisiä kuin tuo
napolilainen."

Tarquinion kasvot synkistyivät epäluuloisesti. "Olen vain
köyhä ravintoloitsija. Minun täytyy toivottaa kaikki tulijat
tervetulleiksi."

Sybert kohautti olkapäitään. "Tarkoitan vain omaa turvallisuuttasi.
Tuollaiset vieraat ovat vaarallisia. _Addio_." Hän meni ovelle, mutta
kääntyi vielä hetkeksi takaisin. "Seuraa neuvoani ja lähde hoitamaan
viinitarhaasi."

Tarquinio saattoi hänet kynnykselle hyvästellen häntä notkein
kumarruksin ja pyytäen Signor Americanoa kunnioittamaan hänen
vaatimatonta kahvilaansa toistekin käynnillään; jokainen ohikulkija
olisi arvellut herrasmiestä vain satunnaiseksi vieraaksi.
Sybert hymyili hänen yksinkertaiselle valtioviisaudelleen.
Italialaiselle maittaa pieni vehkeily paremmin kuin päivällinen,
ja hän on onnellisin silloin, kun saa olla osallisena jossakin
juonessa. Mutta tällä kertaa johtui Sybertin mieleen, että hänen
isäntänsä varovaisuus oli aivan paikallaan; ja hän puolestaan
vakuutti innokkaasti, että viini oli ollut erinomaista, ja lupasi
vastaisuudessa lähettää ystäviänsäkin _Osteria del Popolo Italianoon_.



IX Luku.


Sybert lähti viinikaupasta hymyillen Tarquinion pienelle juonelle
ja samalla rypistäen otsaansa muistellessaan napolilaisen julmia
sanoja, jotka yhä kaikuivat hänen korvissaan. Hän kulki katse maahan
luotuna tuskin huomaten ympäristöään, kun äkkiä kiihkeä sanasota
aivan hänen lähellään herätti hänet ajatuksistaan. Hän katsahti ylös
välinpitämättömästi, mutta ällistyi suuresti tuntiessaan Marcia
Copleyn, joka nojautui erästä Marcellus-teatterin pohjakerroksen
kivistä pilaria vasten. Hänen päänsä oli pystyssä ja poskilla oli
kaksi punaista vihan täplää. Sätkyttelevä poikajoukko tunkeili hänen
ympärillään huutaen ja tuuppien toisiaan.

Kun Sybert pysähtyi ottamaan selvää asiasta, kuuli hän Marcian
-- ilmeisesti vihansa tähden unohtaen italiansa -- sanovan
englanninkielellä: "Te ilkeät pikku raukat! Antakaa tuon eläinparan
olla rauhassa, kun se ei edes voi millään puolustautua!" Hän vahvisti
puhettaan voimakkaasti pudistelemalla erästä poikapahasta, jota hän
piteli kiinni olkapäistä. Poika ei ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta
liikkeen hän käsitti ja pyristeli vastaan vimmatusti. Poikajoukko
nauroi ja tungeskeli hänen ympärillään. Marcia otti esiin kukkaronsa.
"Kenen tämä koira on?" hän kysyi. Nähdessään rahan, tunkeutuivat he
yhä lähemmäksi ja olisivat seuraavassa silmänräpäyksessä siepanneet
kukkaron; mutta samassa Sybert astui esiin ja kohottaen keppinsä ajoi
heidät oikealle ja vasemmalle.

"Mitä maailmassa teette täällä? Mitä tämä tarkoittaa?" hän kysyi.

"Oi, Mr. Sybert! Kuinka olen iloinen, että tapasin teidät. Katsokaa!
nuo kauheat pikku otukset aikoivat tappaa tämän koiran."

Sybert katsoi maahan hänen jalkoihinsa, jossa rääkätty rakki makasi
kyyryssä, väristen ja katsoen heihin rukoilevin silmin. Verta
vuosi sen kyljessä olevasta haavasta, ja sen häntään oli nuoralla
sidottu raskaita tinakappaleita. Sybert otti veitsensä ja päästi sen
vapaaksi, ja Marcia kumartui ja nosti koiran syliinsä.

"Varokaa, Miss Marcia", sanoi Sybert inhoa tuntien. "Se on kauhean
likainen, ja te tahraannutte vereen."

Marcia pani nenäliinansa koiran haavalle ja se lepäsi hänen sylissään
vikisten ja vapisten.

"Mitä tämä tarkoittaa?" kysyi Sybert uudelleen melkein tylysti. "Mitä
te toimitatte yksinänne tässä kaupunginosassa?"

Tuo äänensävy olisi muulloin ärsyttänyt Marciaa, mutta nyt oli tyttö
liiaksi kiitollinen hänen tulostaan, jotta olisi voinut olla muuta
kuin sydämellinen häntä kohtaan ja nopeasti hän selitti --

"Vietin iltapäivän muutamien ystävieni kanssa Tre Fontanessa. Erosin
heistä englantilaisen hautuumaan luona ja ajoin juuri asemalle, kun
näin noiden kurjien poikapahasten ahdistavan tätä koiraa. Hyppäsin
ajurista ja sieppasin sen syliini ja silloin ne kaikki rupesivat
seuraamaan minua."

"Minä ymmärrän", lausui Sybert, "olipa onni, että satuin paikalle
ajoissa, muuten teille ei olisi jäänyt yhtään rahaa, millä olisitte
voinut maksaa ajurinne. Näillä roomalaisilla poikanulikoilla ei ole
niin nuhteeton käytös, kuin saattaisi toivoa."

"Käytös", Marcia tuhisi suuttuneena. "Minä inhoan italialaisia!
Minusta he ovat raaimpia ihmisiä, mitä koskaan olen nähnyt. Nuo pojat
olisivat kivittäneet tämän koiraparan kuoliaaksi."

"Luulenpa, että he eivät ole saaneet elämässään nauttia samoja etuja
kuin te."

"Ne olisivat tappaneet sen, ellen olisi juuri parahiksi ehtinyt
paikalle."

"Ette kai lähde yksinänne huvilalle?"

"En; tapaan täti Katherinen ja Geraldin asemalla."

"No niin, se on hyvä", hän vastasi selvästi hyvillään kun he
palasivat odottaville vaunuille. "Antakaa minulle koira, niin vien
sen muutaman kadunkulman eteenpäin, niin että pojat eivät löydä sitä
uudelleen."

"En annakaan", vastasi Marcia suuttuneena. "Jotkut toiset pojat
löytäisivät sen siellä. Vien sen kotiin ja ruokin sitä. Näyttää
siltä, kuin se ei olisi saanut ruokaa viikkokausiin."

"Siinä tapauksessa", sanoi Sybert alistuvaisesti, "ajan minä teidän
kanssanne asemalle, sillä tuo ei juuri ole mikään sylikoira ja teidän
on vaikea saada sitä junaan." Ja huolimatta tytön vastaväitteistä hän
astui vaunuihin ja asetti koiran lattialle jalkojensa väliin. Mutta
koira ei hyväksynyt tätä muutosta, vaan ojensi käpälänsä koskettaen
apua anoen ja vikisten Marcian polvea.

"Eläin parka! Älä nyt enää vapise! Ei sinua enää kukaan satuta", näin
puhellen hän kumartui alas ja suuteli koiraa kuonolle.

Marcia oli haltioissaan. Hän ei vielä ollut oikein saavuttanut
tasapainoaan Paul Dessartin kanssa luostarissa sattuneen kohtauksen
jälkeen, ja koirajupakka oli kiihoittanut häntä uudelleen. Hän
jutteli iloisesti Sybertin kanssa kaikesta, mikä mieleen johtui,
Geraldin katkenneesta hampaasta, Mariettan lähdöstä, Tre Fontanessa
vietetystä iltapäivästä ja koirakohtauksesta, unohtaen kokonaan
tavallisen jäykkyytensä seuralaistaan kohtaan. Sybert kuunteli
häntä kohteliaisuuden vuoksi, mutta ei ollut ajatuksineen mukana
keskustelussa.

Hänen mielensä täytti liiaksi se, mitä hän oli jättänyt taakseen
kahvilaan, jotta hän olisi voinut kärsivällisesti kuunnella Marcian
lörpöttelyä. Katsellessaan tyttöä, joka istui siinä hehkuvana ja
hymyilevänä nuhteettoman kauniissa vaatteissaan, mikä todisti rahojen
runsautta, hän tunsi melkein vihaa häntä kohtaan. Hänen teki mieli
lausua tytölle pari peittelemätöntä totuuden sanaa. Oliko hänellä
oikeutta nauttia turhanpäiväistä ylellisyyttä, kun hänen isänsä --
kuten napolilainen oli sanonut -- riisti rahansa köyhien ihmisten
suista? Niiden työ teki hänen kaltaiselleen elämän mahdolliseksi --
ja oliko hän sen arvoinen? Hän oli saanut maailmassa paljon; hän oli
saanut hyvän kasvatuksen, hän oli sivistynyt, hänen tunteitansa ja
mielitekojansa oli noudatettu, ja mitä teki hän muille sen edestä?
Hän pelasti koiran. Sybert tunsi inhoa mielessään ja hän oli jo
heittämäisillään koiran kadulle. Mutta hän malttoi kuitenkin mielensä
puoleksi naurahtaen. Eihän se ollut tytön syy. Hän ei tietänyt mitään
isänsä liikeasioista; hän ei tietänyt mitään Italian hädästä. Miksi
ei hän saisi olla onnellinen? Ja lopulta Sybert myönsi väsyneenä,
että oli helpotus, kun sai kerran nähdä jonkun, jota eivät huolet
rasittaneet.

Äkkiä Marcia keskeytti iloisen pakinansa katsoen kelloaan. "Hyvänen
aika! Minulla ei ole enää paljon aikaa jälellä. Olkaa hyvä, Mr
Sybert, ja kehoittakaa ajuria kiiruhtamaan hiukan!"

Ajuri totteli läimäyttäen hevosta kaikuvasti piiskallaan, mistä
hyvästä Marcia nykäisi häntä takinliepeestä ja sanoi, että jos mies
vielä löisi hevosta, ei hän saisi ensinkään juomarahaa.

Mies kohautti olkapäitään ja antoi hevosen kävellä.

"Eikö ole olemassa mitään yhdistystä eläinrääkkäyksen estämiseksi?"
Marcia kysyi. "Nämä italialaiset ovat aivan toivottomia."

"Voitte tuskin odottaa heidän osoittavan suurempaa huomaavaisuutta
eläimilleen, kuin heidän itsensä osaksi tulee", muistutti Sybert.

"Oi, hyvä ystävä!" Marcia huudahti valitellen huomaten äkkiä, miten
hitaasti matka edistyi. "Pelkään, että myöhästymme junasta. Ettekö
luule, että hän voisi hiukan kiiruhtaa lyömättä hevostaan?"

Sybert esitti taas hänen toivomuksensa ajurille, ja matkaa jatkettiin
nyt hiukan vilkkaammassa tahdissa; mutta kun saavuttiin asemalle,
oli juna lähtenyt eikä odotushuoneesta löytynyt Mrs. Copleya
eikä Geraldia. Marcia kalpeni hiukan käsittäessään tilanteen, ja
vaistomaisesti hän toivoi mielessään, että Sybertin sijalla olisi
nyt Paul Dessart. Hän kuittasi asian kuitenkin naurulla, selittäen
toverilleen --

"Täti Katherine kai luuli, että olin päättänyt jäädä yöksi
Roystonille. Sanoin hänelle, että aioin sen tehdä, mutta kuulin,
että heidän oli mentävä päivälliskutsuihin. Mutta mitä siitä; odotan
täällä seuraavaa junaa. Ennen pitkää lähtee joku juna Palestrinaan
-- täti Katherine meni Tivolin kautta. Hyvin paljon kiitoksia, Mr.
Sybert, kun saatoitte minut asemalle, ei teidän tarvitse odottaa
junan lähtöä. Koirasta saan kyllä tarpeeksi seuraa."

Sybert tarkasteli ääneti aikataulua. "Seuraava juna ei lähde ennen
seitsemää, eikä teillä ole vaunuja vastassa asemalla. Miten luulette
pääsevänne huvilalle?"

"Oh, kyllä Palestrinan asemamies hankkii minulle vaunut. Hän on
oikein mukava ihminen ja on usein kyydinnyt meitä."

Sybert rypisteli otsaansa miettiessään asiaa. Hänen oli jotenkin
sopimatonta lähteä huvilalle sinä iltana; mutta hän tuumi, että hänen
velvollisuutensa Copleya kohtaan oli saattaa hänen veljentyttärensä
turvallisesti kotiin eikä jättää häntä yksin suoriutumaan seitsemän
mailin hevosmatkasta oudon palestrinalaisen ajurin kanssa; muu ei
voinut tulla kysymykseenkään.

"Luulen, että lähden teidän kanssanne", hän lausui katsoen kelloonsa.

Marcia oli nähnyt hänen rypistelevän kulmiaan ja pelännyt jotain sen
kaltaista ehdotusta. "Ei mitenkään", huudahti hän. "En salli sitä.
Olen kulkenut satoja kertoja tuota tietä, enkä pelkää vähääkään. Ei
ehdi tulla myöhä."

"Sabine-vuoristo on täynnä rosvoja", hän selitti. "Minun mielestäni
tarvitsette saattajan."

"Miten hassua, Mr. Sybert! Tiedän miten varattu teidän aikanne on"
(tämä oli tarkoitettu ivaksi, mutta kun se sattui olemaan totta, ei
Sybert sitä siksi huomannut), "enkä tahdo, että tulette kanssani."

Sybert nauroi. "Sitä en epäile, Miss Marcia; mutta siitä huolimatta
tulen. Olen pahoillani, mutta teidän täytyy lähteä minun kanssani."

"Toivoisin kernaimmin, että te ette tekisi sitä", hän vastasi; "mutta
menetelkää kuten haluatte."

"Kiitos kutsusta", hymyili Sybert. "On vielä puolitoista tuntia junan
lähtöön -- ehditte vielä tulla lähetystöön juomaan kupillisen teetä."

"Kiitos kutsusta, mutta luulen, että jään tänne. En halua myöhästyä
toisesta junasta, enkä tiedä mihin panisin koiran."

"No niin, jos voitte jäädä hetkeksi yksin, lähden minä puolestani,
esitän asiani päällikölleni ja voin sitten hyvällä omallatunnolla
ottaa loman. Minun on neuvoteltava eräästä asiasta setänne kanssa, ja
lähden erittäin mielelläni huvilalle." Hän kohotti hattuaan jotenkin
ystävällisesti kumartaen ja lähti.

Palatessaan tunnin kuluttua tapasi hän Marcian ruokkimassa koiraa
makkaralla, ympärillään joukko kantajia, joista muudan oli tuonut
hänelle lihan.

"Oi hyvä ystävä!" huudahti tyttö. "Toivoin, että Marcellus olisi
ehtinyt lopettaa ateriansa, ennenkuin te tulitte takaisin. Mutta
ettehän niin kovasti välitä tavoista kuin kreivitär", hän lisäsi, "ja
ettehän pane pahaksenne, vaikka syötän koiria asemalla?"

"Eläin parka taisi olla nälkäinen."

"Nälkäinen! Minulla oli kokonainen kilo makkaraa, ja olisittepa
nähnyt, miten se katosi."

"Nuo kantajamiehet näyttävät siltä kuin he mielellään ottaisivat osaa
ateriaan."

"Ihmisparat, ne näyttävät nälkäisiltä", Marcia veti esiin kukkaronsa
ja antoi heille uran kullekin. "Koska minulla ei ollut matkatavaroita
teidän kannettavaksenne ja koska pidätte minun koirastani",
selitti hän italiankielellä. "Älkää kertoko setä Howardille",
hän lisäsi englanniksi. "En usko,että yksi liira voi tehdä heitä
köyhäinhoitolaisiksi."

"Tuskinpa he juuri voisivat tulla vaivaisemmiksi kuin nyt ovat",
myönsi hän.

"Te ette siis kannata setä Howardin armeliaisuusaatteita?" kysyi
Marcia tunnustellen.

"Oh, en täydelleen; mutta älkäämme väitelkö siitä. -- Ehkä on
parasta", hän ehdotti, "että lähdemme ulos ja etsimme itsellemme
tyhjän vaunuosaston, niin kauan kuin junailijat eivät huomaa.
Pelkään, että he eivät sallisi Marcelluksen -- sekö sen nimi oli? --
tulla ensimmäisen luokan vaunuun."

"Sen nimi on Marcellus senvuoksi, että löysin sen teatterin luota."

"Ah, toivottavasti siitä tulee yhtä lumoava kuin kaimansa. Tule,
Marcellus; meidän on aika lähteä."

Hän nosti koiran niskasta ja niin lähdettiin asemasillalle ja
ryhdyttiin etsimään tyhjää vaunua. Niitä olikin paljon; matkustajia
oli vähän ja ensimmäistä luokkaa käytetään Italiassa harvoin.
Auttaessaan Marciaa vaunuun Sybert huomasi ilokseen Tarquinion,
"Italian kansan ravintolan" omistajan kiiruhtavan kolmannen luokan
osastoon vilkuillen arasti ympärilleen, ikäänkuin epäilisi joka
nurkkaa salapoliisin väijytyspaikaksi. Varoitus oli ilmeisesti
langennut hyvään maahan, ja mies parka pakeni henkensä edestä
kaikkitietävän pääministerin ilkeitä vehkeitä.

"Sallitteko, että hetkeksi menen puhuttelemaan erästä tuttavaani?"
lausui Sybert hankittuaan Marcialle paikan; ja odottamatta vastausta
hän palasi takaisin asemasillalle.

Marcia oli nähnyt nuoren italialaisen, joka kantoi raskasta
peitteeseen käärittyä myttyä, katsovan heihin tuntevasti
ohikulkiessaan; ja nähdessään Sybertin astuvan kolmannen luokan
vaunuun, oli Marcia varma siitä, että se tuttava, jota Sybert etsi,
oli juuri tuo italialainen. Hän nojautui taaksepäin rypistäen
hämmästyneenä otsaansa. Miksi Sybertillä oli niin paljon omituisia
ystäviä niin monissa omituisissa paikoissa, ja miksi piti hänen
kokonaan vaieta niistä?



X Luku.


Sybert palasi pian ja istuutui vastapäätä Marciaa; junailija
sulki oven, ja juna alkoi hiljalleen puhkia Campagnalle. Molemmat
olivat omissa ajatuksissaan, ja kun ei kumpaakaan huvittanut puhua
toiselle, ja molemmat sen tiesivät, he eivät ryhtyneet minkäänlaiseen
keskusteluun.

Marcian kiihtynyt mieliala oli asettunut, ja hän nojautui eteenpäin
pää käden varassa miettiväisenä katsellen pehmeätä, roomalaista
hämärää, joka laskeutui Campagnalle. Mutta itse asiassa hän näki
kaupungin ulkopuolella olevan Pyhän Paavalin päivänpaisteisen
luostarin ja Paul Dessartin kasvot, kun hän puhui hänelle. Rakastiko
hän tosiaan Paulia, vai oliko oikea rakkauden esine Italia, sitä hän
kysyi itseltään? Hän ei tietänyt eikä hän tahtonut sitä ajatella.
Oli niin paljon mukavampaa antaa asiain itse kehittyä ja niin
vaikeata ruveta tekemään päätöksiä. Kaikki oli tähän asti ollut niin
huoletonta, miksi täytyisi tämä kysymys nyt jo ratkaista? Hän ei
tahtonut vielä pitkiin, pitkiin aikoihin päättää sitä. Suostuisiko
Paul odottamaan, -- odottamaan epämääräistä tulevaisuutta, joka
ehkä loppujen lopuksi ei koskaan tulisikaan? Kärsivällisyys ei
kuulunut Paulin ominaisuuksiin. Jos hän kieltäytyisi odottamasta,
jos hän itsepintaisesti vaatisi vastausta nyt heti -- voisiko
Marcia hyljätä hänet? Ei; aivan varmaan hän ei voisi. Hän muisteli
häntä mielessään sellaisena kuin hän oli ollut seisoessaan lämpimän
auringonpaisteen keskellä, luostarin pylvään varjossa, hän muisti
hänen nauravat, poikamaiset kasvonsa, jotka sillä hetkellä olivat
vakavat, hänen jännittyneet, rukoilevat silmänsä luotuina häneen ja
sanat, jotka tuntuivat epäröiviltä ja änkyttäviltä. Paul oli hänestä
sangen miellyttävä ja puoleensavetävä; ja kuitenkin Marcia huokasi.
Varsinainen elämä oli vielä hänen edessään. Maailma oli hänelle uusi
ja vaihteleva ja vastaisine kokemuksineen houkutteleva. Hänellä oli
paljon nähtävää ja tehtävää ja hän halusi olla vapaa.

Lyhyt etelän hämärä oli pian ohi, ja täysikuu nousi pilvettömälle,
syvänsiniselle taivaalle. Loistava valovirta tunkeutui hämärään
vaununosastoon, ja ulkona oli melkein häikäisevän kirkasta. Marcia
nojautui ikkunaan katsellen ohivierivää tasankoa. Aqua Felicen
korkeat holvikaaret erottuivat varjokuvien tavoin taivasta vasten,
ja etäällä leikkasi näköpiiriä Sabine-vuorten epäselvät ääriviivat.
Silloin tällöin kuljettiin yksinäisten maatalojen ohi, joita oli
rakennettu yhteen ryhmään kuumetaudilta suojaavien eucalyptuspuiden
varjoon, mutta enimmäkseen oli maisema karu ja autio, ja siinä
voi tuskin havaita jälkeäkään elävästä, toimivasta ihmisälystä.
Via Appialla näkyi vanhojen latinalaisten hautojen ääriviivoja ja
kerran vilahtivat ohitse keskiaikaisen vahtitornin rappeutuneet
jäännökset. Kuva oli kauneudessaan melkein liian täydellinen; se oli
kuin maalattu, etäinen tausta näyttämölaitteineen: näky oli miltei
epätodellinen ja kuitenkin vanhimpia maailmassa, ohitse vierivä
Campagna vesijohtolaitteineen, Rooma taustana ja Sabine-vuoristo
edessä. Niin oli ollut jo vuosisatoja; tuhannet ihmiset olivat siellä
eläneet elämänsä. Siinä oli sen tenho. Kuva ei ollut eloton, vaan
syvästi inhimillinen. Kun Marcia katseli yli tasangon, joka oli niin
surullisen ihana autiudessaan, tunsi hän äkkiä rinnassaan tunteiden
vyöryn, hän tunsi mieletöntä rakkautta Italiaa kohtaan, samaa, joka
on vallannut niin monet ulkomaalaiset Lethen vesien varsilla. Hän
ymmärsi nyt Paulin tunteet. Italia! Italia! Hänkin rakasti sitä.

Hän huoahti hiljaa itsekseen, ja hänen silmänsä täyttyivät
kyynelillä. Mutta hän hillitsi itsensä nopeasti ja painautui takaisin
nurkkaansa katsahtaen vastapäätä istuvaan toveriinsa nähdäkseen
tarkasteliko tämä häntä. Hän ei katsonut sinne päin. Hän istui
suorana, katsellen ulos Campagnalle silmäluomet puoleksi suljettuina.
Hän oli työntänyt toisen kätensä syvälle taskuun ja toinen lepäsi
rauhoittaen koiran pään päällä. Marcia huomasi hämmästyksekseen,
että samalla kuin Sybert näytti niin rauhalliselta, hän ojenteli
hermostuneesti sormiaan. Hän katsahti taas matkatoverinsa kasvoihin.
Hän katseli maisemaa edessään yhtä tunteettomasti kuin valkoista
muuria; mutta hänen silmänsä näyttivät tavallista syvämietteisemmiltä
ja varjot niiden alla tummemmilta. Melkein huomaamattaan Marcia alkoi
tarkastella hänen kasvojaan ihmetellen mielessään, mitä tuon katseen
takana piili; mitä hän mahtoi ajatella?

Äkkiä Sybert katsahti ylös ja huomasi Marcian tutkivan katseen.

"Anteeksi, en kuullut", hän lausui.

"En minä mitään sanonut."

"Näytitte siltä kuin olisitte puhutellut minua", hän sanoi naurahtaen
ja kääntyi pois valosta. Ja nyt oli Marcialla epämieluinen tunne,
että Sybert tarkasteli häntä kulmiensa alta. Hän kääntyi taas
ikkunaan päin koettaen keskittää huomionsa vaihtelevaan maisemaan,
mutta häntä vaivasi matkatoverinsa äänettömyys. Sybertin kasvot
olivat varjossa, eikä Marcia saattanut erottaa olivatko hänen
silmänsä auki vai kiinni. Hän koetti ajatella jotain puheenainetta,
mutta ei keksinyt mitään sopivaa. Hän tunsi syvää helpotusta, kun
juna vihdoin pysähtyi Palestrinan asemalle.

Hetken odotuksen jälkeen asemamies sai hankituksi heille vaunut
ja jotenkin virkeän näköisen hevosen. Kun Sybert auttoi Marcian
vaunuihin, kysyi hän, sallisiko Marcia erään köyhän miehen, jolla oli
kannettavaan suuri mytty, istua ajajan vieressä etuistuimella.

"Emme tapaa ketään näin myöhään illalla", hän lisäsi. "Hän on
matkalla Castel Vivalantiin, ja sinne on pitkä matka."

"Hän saa mielellään ajaa", vastasi Marcia. "Minusta on aivan sama,
tapaammeko ketään vai emme."

"Oi, suokaa anteeksi", lausui Sybert hymyillen. "En tarkoittanut
mitään pahaa. Jotkut naiset välittäisivät siitä, kuten tiedätte.
Tarquinio", huusi hän, kun italialainen vaatemyttyineen vilahti
heidän ohitsensa. "Signorina pyytää teitä hevoseen, kun meillä on
sama matka."

Tarquinio kiitti signorinaa italialaisen kohteliaisuudella,
nosti myttynsä vaunuihin ja kiipesi itse perästä. Marcellus
asettautui mukavasti vaunujen pohjalle, ja päästäen tyytyväisen
koiran huokaisun, vaipui rauhalliseen uneen. Matka kulki läpi
kuutamoisten oliivikujien ja viinitarhojen, ja raunioiden ja
kodikkaiden maalaistalojen päiväsaikaan selvästi erottuvat
yksityiskohdat sulautuivat nyt romanttiseksi kauneudeksi. Takana
näkyi Alban vuoriston ääriviivat, ja kuun säteet valaisivat kahta
pientä, valkomuurista kylää rinteellä; edessäpäin kohosi autiompi
Sabine-vuoristo, jonka huiput nousivat toinen toisensa vieressä
taivasta kohti. Ajomatka sujui meikein ääneti. Aluksi Sybert tuntien
olevansa epäkohteliaan vaitelias yritti jonkun kerran ryhtyä
keskusteluun, jonka jälkeen hän taas keventynein mielin asetti
käsivartensa ristiin vaipuen omiin ajatuksiinsa. Marciallakin oli
mietteensä ja tuoksuvan kuutamoillan romantillisuus antoi niille
määrätyn suunnan. Jos Paul olisi nyt ollut uudistamassa pyyntönsä,
olisi Italia vaikuttanut asiaan. Mutta Paul oli sinä päivänä tehnyt
pienen erehdyksen -- hän oli noudattanut Marcian käskyä ja jättänyt
hänet yksikseen -- ja pienimmälläkin erehdyksellä voi usein olla
laajakantoiset seuraukset.

Kerran Sybert muutti asentoaan ja hänen kätensä kosketti sattumalta
Marcian kättä, joka lepäsi istuimella heidän välissään. "Suokaa
anteeksi", hän mumisi ristien uudelleen käsivartensa. Marcia
katsahti häneen nopeasti. Kosketus oli vaikuttanut häneen
sähköiskun tavoin. Mikä hän oikein oli miehiään? Hänellä näytti
olevan hehkuva sielu, ja Marcia oli aina pitänyt häntä velttona ja
välinpitämättömänä. Hän katsoi matkakumppaniinsa silmät selällään;
hän ei ollut milloinkaan nähnyt Sybertiä tuollaisena. Hänen mieleensä
johtui rauhallisennäköinen tulivuori, joka jonakin päivänä äkkiä
voimakkaasti purkautuisi. Marcia alkoi taas vuorostaan salaa tutkia
hänen kasvojaan. Sybertin luonteenlaatu oli hyvin omituinen; siinä
ilmeni suuria vastakohtia. Oliko se hyvä vai huono, yksinkertainenko
vai monimutkainen? Siihen ei Marcia saanut vastausta. Hän mietti
kaikkea, mitä tiesi hänestä, kaikkea kuulemaansa -- mutta ei vain
päässyt selville; toinen paha ominaisuus aina pyyhki pois toisen.
Marcia tunsi hänet seuraihmisenä, hän oli sinä sangen huomattu
henkilö, mutta mikä hän oli muuten? Mitä teki hän vapaahetkinään?
Esimerkiksi tänä iltapäivänä. Miksi hän oli kuin kotonaan
Marcellus-teatterin luona? Se oli kaukana lähetystöstä. Entä kuka
sitten oli tuo mies etuistuimella? Hän keskeytti äkkiä vaitiolon
kysyen sitä. Sybert hätkähti ikäänkuin olisi unohtanut hänen
läsnäolonsa.

Marcia toisti kysymyksensä: "Onko tuo mies tuolla etuistuimella
Tarquinio Paterno, joka pitää pientä ravintolaa Roomassa?"

"On", vastasi Sybert luoden hiukan hämmästyneen katseen häneen.
"Mitenkä tiedätte hänen nimensä?"

"Oh, minä vain arvasin. Tunnen Domenico Paternon, Castel Vivalantin
leipurimestarin ja hän puhui minulle pojastaan Tarquiniosta. Sehän
ei ole erittäin tavallinen nimi, niin että kun te kerroitte tämän
miehen tulevan samaan kylään, ja kun kuulin teidän nimittävän häntä
Tarquinioksi, ajattelin -- mutta miksi te hämmästytte?" kysäisi hän
äkkiä. "Onko hän jossain muussa suhteessa merkillinen?"

"Teillä näyttää olevan hänen perhesuhteensa tarkasti selvillä",
lausui Sybert hymähtäen.

He vaipuivat taas äänettömyyteen, eikä Marcia yrittänyt toista kertaa
keskeyttää sitä.

Kun saavuttiin käänteeseen, jossa jyrkkä Castel Vivalantiin vievä tie
poikkeaa valtatiestä, pysäytti ajaja hevosen päästääkseen Tarquinion
maahan. Mutta Marcian mielestä oli mytty liian raskas kannettavaksi
vuorta ylös, ja hän käski ajaa eteenpäin kaupungin portille saakka.
Vaunut tärisivät, kun noustiin kiemurtelevaa tietä oliivitarhojen ja
mantelipuiden välitse, keskellä kevätpukuista, ilmavaa lehvistöä.
Edessäpäin näkyivät kylän rakennukset ryhmittäin, ikäänkuin kaveten
vuoren huippua kohti, ja kattojen ja tornien ääriviivat erottuivat
toinen toisensa yläpuolella jyrkästi taivasta vasten.

Marcia oli käynyt Castel Vivalantissa vain päivävalaistuksessa,
jolloin rappeutunut pikku kaupunki oli esiintynyt koko kurjuudessaan.
Mutta kuunvalo muuttaa kaiken. Valkeat, kiviset muurit näyttivät nyt
kohoavan synkkinä kuin jonkun keskiaikaisen kaupungin linnoitukset.
Ja vanha, pyöreä torni ränstyneine laskusiltoineen näytti kuin
se olisi nähnyt synkkiä tekoja ja säilyttänyt salaisuutta. Juuri
tuollaisessa linnoituksessa murhattiin Cenci.

Saavuttiin Porta della Lunan korkean porttiholvin edustalle.
Silläaikaa kuin Tarquinio kiipesi vaunuista ja nosti mytyn selkäänsä,
kiintyi Marcian huomio poikajoukkoon, joka kinastellen pelasi
morropeliä portin vieressä.

Tarquinion parhaillaan kiitellessä signorinaa, kun tämä oli auttanut
köyhää miestä hänen matkallaan, kaikui äkkiä äänekäs pelästynyt
lapsen parkaisu, jota seurasi jatkuva kirkuna. Morron pelaajat
keskeyttivät leikkinsä ja katsoivat pelokkain silmin toisiinsa.
Ensimmäisen parkaisun kuullessaan Sybert hypähti vaunuista ja
tarttuen erästä poikaa olkapäähän tiedusteli syytä.

Poika riuhtaisi itsensä irti tehden välinpitämättömyyttä osoittavan
eleen.

"Gervasio Delanon äiti pieksee häntä. Hän meluaa aina noin kauheasti,
sillä hän on niin peloissaan."

"Mitä se on?" huusi Marcia hypähtäen vaunuista Sybertin luo.

"Joku äiti pieksee lastaan."

Odottamatta enempiä selittelyjä kiiruhtivat molemmat portin kautta
kapeata tietä vasemmalle ääntä kohden. Ihmisiä oli kerääntynyt
pieniin ryhmiin oville ja he pudistelivat päätään keskustellen
kiihkeästi. Nähdessään Marcian ja Sybertin lausui eräs vaimo
tyynnyttäen, ettei Teresa vahingoittanut poikaa; hän aina huusi
kovemmin, kuin oikeastaan oli syytä.

Kun he saapuivat matalalle ovelle, josta ääni oli lähtenyt, oli
parkuna vaiennut hysteeriseksi nyyhkytykseksi. He tunkeutuivat
huoneeseen, johon pääsi suoraan kadulta, ja pysähtyivät siihen.
Sisällä oli niin pimeätä, että hetkeen ei voinut mitään nähdä.
Huonetta valaisi vain lekottava öljylamppu madonnan kuvan edessä.
Mutta kun silmät tottuivat pimeään, he erottivat vankkarakenteisen
talonpoikaisnaisen kädessään ryhmysauva, jollaisia paimenet
Campagnalla käyttävät. Jonkun aikaa he luulivat että hän oli ainoa
ihminen siellä, kunnes hiljainen nyyhkinä ilmaisi etäisimpään
nurkkaan kyyristyneen lapsen.

"Mitä te tahdotte?" kysyi vaimo luoden uhkaavan katseen
sisääntulijoihin.

"Löittekö lasta tuolla sauvalla?" Sybert kysyi.

"Lyön lasta millä haluan", vastasi vaimo. "Hän on laiska
tyhjäntoimittaja ja varasti keittoa."

Marcia veti pienen pahaisen nurkastaan, jossa se nyyhkytti
herkeämättä voiden vaivoin hengittää. Hänen kyyneleensä virtasivat
niin vuolaasti, ettei hän voinut lopettaa, vaan tarrautui
kouristuksen tavoin Marciaan, käsittäen, että jonkunlainen vapauttaja
oli saapuvilla. Hän käänsi lapsen valoon päin ja huomasi leveän,
punaisen jäljen hänen poskellaan, johon yksi isku oli sattunut.

"Tämä on häpeämätöntä! Tuo nainen pitäisi vangita!" lausui Marcia
raivoissaan.

Sybert otti lampun seinältä ja kumartui katsomaan lasta.

"Voi pikku pahaista! Näyttää siltä, kuin se tarvitsisi keittoa", hän
mutisi.

Vaimo alkoi taas kimeällä äänellä huutaa, että poika oli
yksitoistavuotias, eikä ikinä tuonut kotiin soldon puolikastakaan.
Hän itse raatoi yöt päivät hankkiakseen hänelle ravintoa ja hänellä
oli sitäpaitsi kylliksi omia lapsia ruokittavinaan.

"Kenen lapsi tämä on?" Sybert kysyi.

"Se oli miehelläni", vastasi vaimo; "ja mies on kuollut ja nyt
minulla on toinen. Poika on tiellä. Ei voi vaatia, että minä kärsisin
häntä loppumattomiin. Hänen on jo aika ansaita itse itselleen
jotakin."

Marcia istuutui matalalle tuolille ja veti pojan luokseen.

"Mitä me tekisimme?" hän kysyi katsellen avuttomana Sybertiin. "En
tahtoisi jättää häntä tänne. Vaimo pieksee yksinkertaisesti hänet
kuoliaaksi, niin pian kuin olemme kääntäneet selkämme."

"Minä uskon sen", myönsi Sybert. "Voin tietysti uhata häntä
poliisilla, mutta en luule, että se paljonkaan hyödyttää." Hän mietti
mielessään, että Marcian sopisi paremmin ottaa kasvatikseen poika
kuin koiranpenikka, mutta hän ei viitsinyt pukea ajatustaan sanoiksi.

"Minäpä tiedän!" huudahti tyttö ikäänkuin vastaukseksi hänen
äänettömään ehdotukseensa; "otan hänet kotiin juoksupojaksi. Häntä
voi hyvin käyttää täällä. Olkaa hyvä ja kertokaa vaimolle, että aion
pitää pojasta huolta, ja selvittäkää hänelle, ettei poika enää kuulu
hänelle."

"Mitähän Mrs. Copley pitää siitä, että hän tulee huvilalle?" kysyi
Sybert epäilevästi. "On tuskin oikein --"

"Mitä vielä. Ei hän pidä väliä, jos minä vain olen itsepintainen --
ja aion olla. Olkaa ystävällinen ja puhukaa vaimolle."

Sybert lausui vaimolle jokseenkin lyhyesti, ettei hänen tarvitsisi
enää kauempaa kustantaa pojan elatusta, signorina tahtoi ottaa hänet
kotiinsa juoksupojaksi.

Tämän kuullessaan muutti vaimo heti käytöstapansa, ja kieltäytyi
luovuttamasta häntä. Koska hän oli hoitanut lasta hänen pienenä
ollessaan, niin nyt oli pojan aika ruveta maksamaan takaisin velkaa,
kun hän itse alkoi vanheta.

Sybert selitti tarkasti, että hän nyt oli menettänyt kaiken
oikeutensa lapseen, ja siinä tapauksessa, että hän vähänkin
vastustelisi, Sybert kertoisi heti poliiseille, jotka, kuten hän
lisäsi, olivat hänen parhaimpia ystäviään. Muitta mutkitta hän otti
pojan syliinsä, ja he lähtivät talosta vaimon jäädessä vihoissaan
toivottamaan, että halvaus kohtaisi heitä ja heidän jälkeläisiään.

Utelias ihmisjoukko oli kerääntynyt talon ulkopuolelle ja vaieten
annettiin tietä Sybertille ja Marcialle. Portin luona leikkivät
pojat keskeyttivät pelinsä ja kerääntyivät vaunujen ympärille
kysellen kimeillä äänillään, mitä Gervasiolle aiottiin tehdä. Ajaja
kurottautui ällistyneenä katsomaan istuimeltaan tätä matkustajien
nopeaa vaihtelua. Mutta hän läimäytti hevostaan ja antoi mennä täyttä
vauhtia, ilmeisesti vahvasti uskoen, että jos hän viivyttelisi
kylliksi kauan, kutsuisivat he koko Castel Vivalantin ajelemaan.

Kun vaunut vierivät rinnettä alas, puhkesi Sybert iloiseen nauruun.
"Pelkään, ettei teidän tätinne, Miss Marcia, tule olemaan hyvillään
siitä, ette teemme Villa Vivalantista löytölasten turvapaikan."

"Ei hän sitä pane pahakseen, kun kerromme hänelle asian", vakuutti
Marcia. Hän katseli pieniä laihoja kasvoja, jotka lepäsivät Sybertin
olkaa vasten. "Pikku raukka! Se näyttää nälkäisemmältä kuin
Marcellus. Vaimo sanoi hänen olevan yhdentoistavuotiaan, eikä hän ole
juuri Geraldia suurempi."

Sybert otti hänen pienen ruskean ranteensa sormiensa väliin. "Hän
on sangen laiha", lausui hän; "mutta se tulee pian autetuksi. Nuo
talonpoikaislapset ovat kestävää pikku väkeä, vaikka saavatkin huonon
kohtelun." Hän katseli pikku poikaa, joka kuunteli ihmeissään silmät
selällään ja puoleksi pelästyneenä heidän outoa kieltään. "Älä yhtään
pelkää, Gervasio", hän rauhoitti lasta italiankielellä. "Signorina
ottaa sinut kotiinsa Villa Vivalantiin, jossa sinua ei milloinkaan
lyödä, ja jossa saat syödä niin paljon kuin haluat. Sinun täytyy olla
hyvä poika ja tehdä kaikki, mitä hän käskee."

Gervasion silmät suurenivat yhä. "Antaako Signorina minulle
suklaatakin?" hän kysyi.

"Hän oli niiden lasten joukossa, joille annoin suklaata, ja
vielä hän sen muistaa!" lausui Marcia iloisesti. "Minusta hän
näyttikin tutulta. Kyllä, Gervasio", hän lisäsi huolellisella
italiankielellään. "Sinä saat suklaata, jos teet aina mitä minä
käsken, mutta et joka päivä, sillä suklaa ei ole terveellistä pikku
pojille. Sinun täytyy syödä leipää ja lihaa ja keittoa ja kasvaa
suureksi ja vahvaksi kuin -- kuin Signor Siberti tuossa vieressä."

Sybert puhkesi nauruun ja Marcia yhtyi häneen.

"Alan jo käsittää täti Katherinen levottomuuden Geraldin vuoksi --
luuletteko, että Villa Vivalantissa on malarian vaaraa?"

Lopun matkaa he juttelivat iloisesti seikkailustaan. Sybertkin unohti
sillä hetkellä mietteensä; ja mitä taas Marciaan tulee -- Pyhän
Paavalin luostari oli kaukana Roomassa. Kun käännyttiin lehtokujalle,
loistivat huvilan valot iloisesti puiden lomitse.

"Katsohan Gervasio", lausui Sybert. "Tuolla sinä tulet tästä lähin
asumaan."

Gervasio nyökkäsi, tuntien liian suurta kunnioitusta voidakseen
puhua. Sitten hän kuiskasi: "Saanko nähdä pienen _principinon_?"

"Pienen _principinon?_ Ketä hän tarkoittaa?" kysyi Marcia.

"Pienen keltatukkaisen _principinon_", Gervasio kertasi.

"Geraldin!" Sybert nauroi. "Puhdasverinen amerikkalainen sopii hyvin
_principinoksi_. Ah -- ja tuolla on sitten itse Ruhtinas", hän
lisäsi, kun vaunut vierivät hiekkakäytävälle rakennuksen eteen ja
Copley astui eteissalista katsomaan ketä oli tulossa.

"Halloo! Sinäkö Sybert?" hän huudahti ihmeissään. "Ja Marcia! Luulin
sinun päättäneen jäädä kaupunkiin -- mitä hittoa olette tuoneet
mukananne?"

"Pojan ja koiran, oi Ruhtinas", lausui Sybert nostaessaan Gervasion
maahan. "Koirasta saa Miss Marcia kantaa syyn yksinään, minä otan
kyllä puolet häpeästä pojan tähden."

Gervasio ja Marcellus vietiin eteissaliin, ja olisi vaikeata sanoa,
kumpi niistä oli enemmän peloissaan. Marcellus painautui vinkuen
tuolin alle ja Gervasio katseli sen jälkeen, ikäänkuin olisi aikonut
tehdä samoin. Melun kuullessaan ilmestyi Mrs. Copley salista, ja
nyt seurasi sekaisin kysymyksiä ja selittelyjä. Sillä aikaa istui
Gervasio hyvin suorana ja hyvin peloissaan suuressa, hienossa
nojatuolissa, jonne Sybert oli hänet asettanut.

"Arvelimme, että häntä saattaisi hyvin käyttää juoksupoikana", lausui
Sybert, kun oli kerrottu pojan osaksi tullut huono kohtelu.

"Lapsi parka!" Mrs. Copley lausui. "Kyllä löydämme hänelle jotain
tehtävää. Hän on pieni, mutta näyttää viisaalta. Olen aina aikonut
ottaa pienen hovipojan -- tai voisimmehan pukea hänet Geraldin
ponirattaiden kuskiksi."

"Ei, täti Katherine", vastusti Marcia. "En tahtoisi, että hänet
puetaan livreepukuun. Minusta on väärin tehdä hänestä palvelijaa,
ennenkuin hän on kyllin vanha valitakseen itse elämänuransa."

"Opetetun palvelijan asema on paljon parempi kuin mikään, minkä
hän voi itse itselleen hankkia. Hänhän on vain talonpoikaislapsi,
rakkaani."

"Hän on sielutieteellinen probleemi", Marcia selitti. "Tahdon
todistaa, että kasvatuksessa ympäristö on tärkein eikä syntyperä
merkitse mitään, enkä tahdo, että hänet puetaan livreepukuun. Minä
hänet löysin, ja hän on minun -- ainakin puoleksi."

Hän katsahti Sybertiin, joka nyökkäsi hyväksyvästi.

"Luovutan omistusoikeuteni teille, Miss Marcia, koska se näyttää
joutuvan hyviin käsiin."

"Marcia saakoon tahtonsa perille", lausui Mr. Copley. "Gervasio saa
olla epävirallinen hovipoika ja kysymys livreepuvusta siirretään
tuonnemmaksi."

"Hän voi leikkiä Geraldin kanssa", ehdotti Marcia. "Juurihan
toivoimme hänelle leikkitoveria ja Gervasio sopii siihen hyvin; siitä
on hyötyä Geraldin italian oppimiselle."

"En usko, että Gervasion italia kelpaa salongeissa", nauroi hänen
setänsä.

"Minä lähetän pojan kouluun", jatkoi Marcia, välittämättä esitetyistä
hankaluuksista, "ja todistan, että talonpoikaislapset ovat aivan
yhtä sukkelia kuin ruhtinaiden pojat, jos vain kasvavat samoissa
olosuhteissa. Hänestä tulee vielä nero, kuten -- kuten Crispi."

"Taivas varjelkoon!" huudahti Sybert, mutta hän tarkasteli nyt
Marciaa entistä mielenkiintoisemmin.

"Voimme päättää nuoren miehen urasta myöhemmin", tuumi Copley. "Häntä
näyttää vaivaavan tämä ihmisjoukko."

Gervasio olikin purskahtamaisillaan itkuun, kun niin monet
kunnioitettavat katseet olivat häneen kohdistettuina, mutta onneksi
Mrs. Copley käänsi huomion muualle kysymällä, miten oli heidän
päivällisensä laita.

"Mr. Sybert ja minä emme ole kumpikaan syöneet päivällistä", Marcia
vastasi, "enkä ihmettelisi, jos Gervasiolta olisi jäänyt syömättä
useampikin. Mutta Marcellus tuolla tuolin alla on kyllä nauttinut
omansa", hän lisäsi.

Mrs. Copley soitti kelloa tuntien emännän velvollisuutensa. Pietro
saapui paikalle tuijottaen Gervasioon niin ällistyksissään kuin
hovimestarivirkansa puolesta saattoi. Mrs. Copley määräsi, että
oli katettava päivällinen kahdelle hengelle ruokasaliin ja yhdelle
keittiöön ja jätti pojan Pietron huostaan.

"Voi, antakaa hänen syödä meidän kanssamme, ainakin tänä iltana."
pyysi Marcia. "Eihän se teitä häiritse, Mr. Sybert, eihän? Hän on
niin nälissään; minusta on niin hauska nähdä, kun pienet nälkäiset
pojat syövät."

"Marcia!" vastusti täti kauhuissaan. "Kuinka voit puhua tuollaisia?
Lapsihan on avojaloin."

"Koska ei oma poikani ja perilliseni saa syödä toisten kanssa, en
salli, että pesemätön muukalainen otetaan hänen paikalleen", puuttui
Copley puheeseen. "Gervasio syököön keittiössä."

Suureksi helpotuksekseen Gervasio pääsi keittiöön ja uskottiin
Francois'n huostaan, joka myöhemmin illalla ilmaisi Pietrolle
luulevansa, ettei poika vielä eläissään ollut syönyt kyllikseen.
Marcia ja Sybert eivät sinä iltana kiinnittäneet suurta huomiota
päivälliseensä, mikä ei ollut yleensä tapana Copleyn perheessä.
Pietron harmiksi seurasivat molemmat häntä joka ruokalajin välillä
keittiöön katsomaan, miten heidän suojattinsa voi.

Gervasio istui korkealla kolmijalkatuolilla pitkän keittiöpöydän
ääressä, heilutellen pieniä avojalkojaan ilmassa; suuri ruokaliina
oli sidottu hänen eteensä ja kyökkipiika ajoi häneen ruokaa minkä
ehti. Hän ei koskenutkaan outoihin ruokalajeihin, joita hänen eteensä
pantiin, vaan päättävä ilme kasvoillaan hän pisteli poskeensa
makaronivadin sisältöä. Vihdoin täytyi hänen huoaten myöntää
olevansa kylläinen Copleyn ruokavaroista. Marcia kutsui luokseen
Biancan (Mariettan seuraajan) ja käski hänen kylvettää Gervasion ja
viedä hänet vuoteeseen. Bianca tunsi pojan ennestään ja oli hänen
ylenemisestään jos mahdollista vielä enemmän ällistyksissään kuin
Pietro.

       *       *       *       *       *

Kun Marcia sinä iltana oli lähdössä huoneeseensa, astui Sybert
eteissalin poikki hänen luokseen.

"Mitenkähän olisi, jos julistaisimme aselevon", hän kysyi ojentaen
tytölle kätensä -- "ainakin siihen asti, että Gervasio on
onnellisesti alkanut elämänuransa?"

Marcia katsoi suoraan häneen silmänräpäyksen ajan ja pudisti sitten
epäilevän näköisenä päätään.

"Voimmehan koettaa", hän hymyili, "mutta pelkään, että meidän täytyy
olla toistemme vihollisia."

Kuu valaisi kirkkaasti Marcian huonetta; hän riisuutui sytyttämättä
kynttilää ja heittäen yllensä keveän vaipan istuutui pehmeälle
tuolille avonaisen ikkunan ääreen, antaen viileän ilman leyhytellä
kasvojaan.

Hetken kuluttua hän kuuli raapaistavan tulta eteissalissa, ja
hänen setänsä tuli Sybertin seurassa pengermälle, jossa molemmat
alkoivat kävellä edestakaisin keskustellen matalalla äänellä. Hän
saattoi kuulla, miten heidän puheensa vuoroin nousi ja laski, ja
silloin tällöin toi tuulen henki sikarin tuoksun. Marcia tuli yhä
virkeämmäksi seuraten katseellaan heidän väsymätöntä kulkuaan
edestakaisin. Pengermän päässä kuului heidän keskustelunsa matalana
mörinänä, mutta talon kohdalla se tuli selvemmäksi, kunnes Marcia
saattoi erottaa katkonaisia lauseitakin. Sybertin ääni kuului
vihaisena, kiihtyneenä ja hänen mielestään melkein raivoisana; sedän
taas oli matala, päättäväinen, puoleksi ivallinen.

Kerran, kun he kulkivat juuri Marcian ikkunan alitse, kuuli hän
setänsä sanovan terävästi: "Älä ole mieletön, Sybert. Siitä koituu
ruma juttu, jos se joutuu julkisuuteen -- ja mitään ei ole sillä
autettu."

Marcia ei kuullut Sybertin vastausta, mutta näki vihaisen liikkeen,
jolla hän heitti pois sikarinsa pätkän. Miehet pysähtyivät pengermän
etäisempään päähän ja jäivät jonkun aikaa väittelemään hiljaisella
äänellä. Sitten Marcia näki hämmästyksekseen Sybertin hypähtävän
matalan kaiteen yli laakerikujaan ja sieltä peltojen poikki
eteenpäin, kun taas setä palasi yksinään pengermän poikki sisään
sulkien oven jälkeensä. Marcia hypähti pamppailevin sydämin. Mitä
oli tapahtunut? Oliko mahdollista, että he olivat riitaantuneet?
Aikoiko Sybert asemalle? Ei hän mitenkään voinut sinne kävellä.
Marcia kurottautui ulos ikkunasta, katsellen Sybertin jälkeen,
joka näkyi tummana pilkkuna keskellä kuun valaisemaa vehnäpeltoa.
Ei, hän meni Castel Vivalantiin päin. Miksi hän meni sinne näin
öiseen aikaan? Koskiko se jollakin tavoin Gervasiota -- tai kenties
Tarquiniota, leipurin poikaa? Hän muisti setänsä sanat: "Älä ole
mieletön. Siitä tulee ruma juttu, jos se pääsee julkisuuteen." Ehkä
ihmisten epäluulot häntä kohtaan eivät sittenkään olleet aiheettomia.
Hän muisti Sybertin katseen samana iltana junassa. Mitä sen takana
piili? Ja sitten hänen mieleensä nousi Sybertin kuva, kun hän istui
vaunuissa pitäen pientä poikaa sylissään. Miehellä, joka oli niin
ystävällinen pikku lapsille, ei voinut olla paha sydän. Ja kuitenkin,
jos hän oli sellainen kuin Marcian setä hänen luuli olevan, miksi
hänellä oli niin paljon vihollisia -- ja niin paljon epäilyttäviä
ystäviä?

Tuulen henki oli käynyt viileäksi, ja Marcia nousi tuntien
väristyksen ruumiissaan ja laskeutui vuoteeseensa. Hän makasi kauan
silmät auki katsellen miten kevyet uutimet heiluivat tuulessa. Hän
muisteli taas Paul Dessartin sanoja lämpöisessä, nukuttavassa,
auringonpaisteisessa luostarissa; pientä ryysyläisjoukkoa, joka
ahdisteli koiraa; pitkää, äänetöntä matkaa Sybertin seurassa; Castel
Vivalantin kuutamoista porttiholvia, jonka yläpuolella kohosivat
korkeat, synkät muurit. Ajatukset kävivät epäselviksi, ja hän oli jo
melkein nukuksissa, kun hän puoliksi unen horroksissa kuuli askeleita
pengermällä ja oven hiljaa avautuvan.



XI Luku.


Seuraavana aamuna Marcia heräsi siihen, että Bianca naputti ovelle
ilmoittaen, että Gervasio halusi nousta, mutta hänen vaatteensa
olivat niin risaiset, että Bianca oli ne edellisenä iltana heittänyt
kokonaan pois.

Hetken aikaa tirkisteli Marcia käsittämättä mitään; mutta sitten
hän äkkiä, muistaen edellisen illan vaiheet, ponnahti istumaan ja
kiertäen kätensä polvien ympäri ryhtyi huolestuneena miettimään
kysymystä. Hän tiesi täydellä syyllä, että Gervasion vastainen
menestyminen huvilassa riippui suuresti siitä vaikutuksesta, jonka
hän teki nyt ensimmäisen kerran varsinaisesti esiintyessään. Lopulta
hän käski Biancan koettaa pojalle jotakin Geraldin pukua, ja katsoa
hyvin tarkasti, että hänen kasvonsa olivat puhtaat. Sillä välin hän
pukeutui kiireesti, jotta ehtisi itse ensimmäisenä tarkastamaan
poikaa hänen uudessa asussaan.

Kiinnittäessään viimeisiä neuloja tukkaansa, hän kuuli äänten sorinaa
pengermällä, ja kurkistaessaan varovaisesti ulos, näki setänsä ja
Sybertin seisoskelevan kaiteen luona sauhuja vedellen. Marcia siis
ei ollut uneksinut; hän oli kuullut Sybertin askeleet edellisenä
iltana. Hän rypisti otsaansa miettien tuota arvoitusta ja kurkisti
taas ulos. Mitä lie tapahtunutkin edellisenä iltana, nyt aamulla
ei ilmassa ollut minkäänlaista sähköä. Nuo kaksi olivat ilmeisesti
heittäneet kaikki kiihoittavat keskusteluaiheet taakseen ja näyttivät
nyt rauhallisina odottelevan aamukahviaan.

Oli ihanan rauhallinen kevätaamu. Molempiin miehiin pengermällä se
näytti painaneen leimansa -- he olivat huolettomia, välinpitämättömiä
tyhjäntoimittajia, ei sen enempää. Entä eilisiltana? Hän muisti
heidän matalan, kiihtyneen, äkäisen äänensä; ja hän rypisti otsaansa
yhä enemmän. Tämä maailma on vaihteleva kuin kameleontti, hän tuumi.
Hänen katsellessaan pengermälle unohtaen hetkeksi Gervasion juoksi
Gerald siellä seisovien luo iloisesti jutellen, mikä sai aikaan
hilpeän naurun. Sybert ojensi veltosti kätensä vetäen pojan luokseen.
Hän laski varovasti savukkeensa kellertävän kukkamaljakon reunalle,
nousi seisomaan ja nosteli pikkumiestä neljä, viisi kertaa ilmaan.
Gerald kirkui riemuissaan ja pyyteli yhä lisää. Sybert kielsi
nauraen, otti taas savukkeensa ja istuutui jälleen kaiteelle. Tuota
pientä leikittelyä katsellessaan Marcia muisti oman velvollisuutensa.
Pudistaen päätään kaikille pulmallisille kysymyksilleen hän heitti
ne mielestään ja kääntyi Gervasion puoleen. Bianca oli polvillaan
pojan edessä suorien hänen merimiespukuaan, ja Marcia käänteli
häntä hitaasti ympäri tarkastaen vaikutusta. Hänen ulkomuotonsa oli
lupaavampi kuin Marcia oli odottanutkaan. Tummat kiharat olivat vielä
kosteat kylvyn jälkeen, joka oli harvinainen tapaus pojan elämässä,
Geraldin vanha, punainen palttinakankainen merimiespuku suurine
valkoisine kauluksineen ja kaulanauhoineen oli hänen yllään, ja
tällaisena häntä olisi voinut luulla vaikkapa pieneksi prinssiksi,
joka omisti sata ylhäistä esi-isää, jollei ottanut lukuun hänen
paljaita jalkojaan, joita ei voinut pakottaa Geraldin kenkiin.

Marcia laskeutui polvilleen hänen viereensä. "Sinä pikku kulta!" hän
huudahti ja suuteli pienokaista.

Gervasio oli aivan tottumaton hyväilyihin, ja hän vetäytyi aluksi
pois ruskeat silmät suurina ihmetyksestä. Mutta sitten levisi
hymy hänen kasvoilleen, ja hän ojensi ujosti kätensä silittäen
luottavaisesti Marcian poskea. Iloisena hän suuteli uudelleen poikaa
ja tarttuen sitten hänen käteensä he lähtivät yhdessä toisten luo
etuhuoneeseen.

"_Ecco!_ hyvät ystävät. Eikö hän ole kaunis?" Marcia kysyi.

Mr. Copley ja Sybert hypähtivät seisomaan ja tulivat asiaan
innostuneina paikalle.

"Vaatteet miehen muodostavat, kuka voi kieltää sen tämän nähdessään?"

"Minun mielestäni hän oli eilen aivan yhtä hauskannäköinen", virkkoi
setä; "mutta epäilemättä hän on tänä aamuna puhtaampi."

"Missä Gerald on?" Sybert kysyi. "Saammepa nähdä, mitä hän arvelee
uudesta tulokkaasta."

Gerald oli juuri keksinyt Marcelluksen ja telmi paraillaan sen kanssa
puutarhassa; vain vastahakoisesti hän suostui tulemaan sieltä, eikä
ollut ensinkään innoissaan vieraasta. Ääneti hän tarkasteli häntä
hetkisen ja huomautti sitten: "Hänelle on annettu minun vaatteeni."
Äkkiä pisti kauhea asia hänen päähänsä ja hän kysyi: "Onko hän uusi
veikko? Jos hän on, niin saatte viedä hänet pois."

"Oi rakkaani!" huudahti äiti kauhuissaan. "Hänhän on pieni
italialainen poika."

Gerald tyyntyi silminnähtävästi. Nyt hän tarkasteli Gervasiota tältä
uudelta näkökannalta.

"Minäkin tahdon käydä paljain jaloin", hän selitti.

"Ei, kyllä hänkin saa sukat ja kengät, kunhan vain ehdimme hankkia
hänelle sopivat", lausui Marcia.

"Tahdotko nähdä sisiliskojani?" kysyi Gerald ystävällisesti muuttaen
äkkiä mieltään ja nykäisten Gervasiota hihasta.

Gervasio vetäytyi taapäin.

"Sinun täytyy puhua hänelle italiankieltä, Gerald", huomautti Sybert.
"Hän on aivan kuin Marietta; ei hän ymmärrä mitään muuta kieltä.
Minusta olisi hyvä, jos joku toinenkin tulisi katsomaan noita
sisiliskoja", hän lisäsi. "Tulehan Gervasio", näin sanoen hän tarttui
poikia kädestä ja lähti heidän kanssaan suihkulähteelle.

Mrs. Copley katseli epäilevästi heidän jälkeensä, mutta Marcia
virkkoi: "Hän on oikein suloinen pienokainen, täti Katherine, ja on
hyvä, että Gerald saa leikkitoverin."

"Marcia on oikeassa, Katherine; ei hänellä ole siitä mitään vaaraa,
enkä usko, että poika puhuu huonompaa italiankieltä kuin Bianca."

Tällainen oli Gervasion ensi esiintyminen huvilassa. Ensimmäisinä
viikkoina hän pääasiallisesti vain söi, kunnes vähitellen tuli yhtä
punaposkiseksi kuin Gerald. Alkuaikoina hänen täytyi olla keittiössä,
jossa Francois syötti hänelle keittoa ja makaronia niin että hän
oli haljeta. Mutta opittuaan kaikella kunnialla käyttämään veistä
ja haarukkaa hän pääsi lastenkamariin aterioimaan yhdessä Geraldin
kanssa Grantonin ankaran valvonnan alaisena.

Kuinka olikaan, Gervasiosta tuli hyvä apu talouteen. Hän oli
hyväluontoinen, auttavainen ja aivan säälittävän kiitollinen
pienimmästäkin ystävällisyydenosoituksesta. Hänestä tuli Geraldin
uskollinen seuralainen, joka sokeasti totteli hänen käskyjään,
vastustaen niitä vain silloin, kun ne kävivät hänelle ylivoimaisiksi.
Hän oppi nopeasti ja ennen pitkää hän jo soperteli italian ja
englanninkielen sekoitusta omistaen yhtä laajan sanavaraston kuin
Gerald itse.

Viikko, joka seurasi Gervasion saapumista, kului huvilassa verrattain
rauhallisesti, vain eräs, jotenkin järkyttävä pieni vastoinkäyminen
oli vähällä häiritä yksitoikkoisuutta.

Pojalle oli luvattu palkinnoksi makeata suklaata, niin pian kuin
hän oppisi iloisen näköisenä pitämään sukkia ja kenkiä, hän piti
näet sukkia ja kenkiä sietämättömänä sivistämiskeinona. Mutta
kun palkinnon saannin aika saapui, huomasi Marcia, ettei talossa
ollut ensinkään suklaata, ja jottei tuottaisi pettymystä pojalle,
hän määräsi valjastettavaksi Geraldin ponyhevosen, otti mukaansa
molemmat pojat sekä renkipojan, ja lähti ajamaan Castel Vivalantiin
leipurille. Jos hän olisi pysähtynyt ajattelemaan, olisi hän kyllä
huomannut, ettei ollut viisasta lähteä Gervasion kanssa keskellä
päivää Castel Vivalantiin. Mutta Copley'en luonteenomaisena piirteenä
oli se, että he ajattelivat vasta jälkeenpäin. Kun Gervasio Delano
nähtiin uusissa vaatteissa ja kasvot pestyinä _principinon_
vieressä vaunuissa, sai se aikaan hirveän metelin hänen entisten
leikkitoveriensa keskuudessa. He piirittivät vaunut, ja Marcian oli
pakko jakaa monet kouralliset kuparilantteja, ennenkuin hän pääsi
erkanemaan seuralaisistaan.

Kun hän vihdoin naurussa suin irtaantui joukosta ja ajoi ulos
kaupungin portista, astui muuan mies esiin muurin nurkkauksesta ja
viittasi häntä seisahtumaan. Marcian mieleen välähti hänen tätinsä
kohtaus camorristin kanssa, mutta sitten hän hymyili muistaessaan,
että oli kirkas päivä ja oltiin aivan kaupungin luona. Hän seisautti
ponynsa ja kysyi, mitä mies halusi. Hän sanoi olevansa Gervasion
isäpuoli. He olivat köyhiä työläisiä, heillä ei ollut ruokaa
kylliksi, mutta he tunsivat olonsa yksinäisiksi ilman poikaa ja
halusivat saada hänet takaisin kotiin. Eivät edes amerikkalaiset
ruhtinaatkaan saaneet viedä köyhien ihmisten lapsia kysymättä lupaa.
Ja lopuksi hän vihjaili siihen suuntaan, että jos Marcia maksaisi
kyllin suuren summan, suostuisi hän kyllä luovuttamaan pojan.

Marcia ei ymmärtänyt kaikkea, mitä hän puhui, mutta kun Gervasio
alkoi itkeä ja tarrautui molemmin käsin lujasti kiinni istuimeen
ilmeisesti aikoen vastustaa kaikkia yrityksiä viedä häntä pois,
käsitti Marcia miehen tarkoituksen ja vastasi kutsuvansa poliisin
paikalle. Mutta mies piti nähtävästi itseänsä tilanteen herrana ja
arveli Marcian mieluummin maksavan rahat kuin menettävän pojan.
Uhkaavan näköisenä hän kurotti kätensä ja tarttui lujasti Gervasion
käsivarteen. Gervasio parkaisi, ja ajattelematta pitemmältä
seurauksia, Marcia sivalsi miestä tuimasti piiskallaan ja antoi
samassa ponyn lähteä täyttä laukkaa eteenpäin. He kiitivät alas
kivistä tietä huimaavaa vauhtia vaarallisista käänteistä, ja mies jäi
laskettelemaan kirouksiaan kukkulan huipulta.

He saapuivat huvilaan vielä vapisten jännityksestä seikkailunsa
jälkeen, joka aiheutti Mrs. Copleylle suurta levottomuutta. Mutta kun
Marcia samana iltana tervehti setäänsä kertomalla hänelle koko jutun,
selitti hän, että tyttö oli menetellyt aivan oikein; ja odottamatta
päivällistä, nousi setä hevosensa selkään ja ratsasti täyttä ravia
takaisin Castel Vivalantiin pienen majan ovelle, jonka sisäpuolella
miespaha istui viininsä ääressä kiroten amerikkalaisia. Hän lausui
nyt asiaan innostuneen todistajajoukon läsnäollessa hänelle, ettei
Gervasio ollut hänen poikansa; ja koska hän ei voinut kohdella lasta
säädyllisesti, hän oli kadottanut kaiken määräämisvaltansa siihen;
ja jos hän vast'edes yrittäisi rosvojen tavoin vaatia itselleen
maantieveroa, hän saisi maksaa sen vankeudella. Näin sanoen hän
pyöräytti hevosensa ympäri ja lähti pystyssä päin kaupungista. Jos
jotakin tarvittiin vakiinnuttamaan Gervasion asemaa Mr. Copleyn
perheessä, niin oli ainakin tämä tapaus omiaan sen tekemään.

Tämän seikkailun seurauksena oli, että Marcia jonkun aikaa
vältti Castel Vivalantia ja ulotti retkeilynsä toisiin suuntiin.
Hän tuli maaseudulla pian yleisesti tunnetuksi ratsastaessaan
kiiltävänruskealla raudikollaan, joka oli syntynyt ja kasvatettu
Kentuckyssä; häntä seurasi aina suuren kömpelön hevosen selässä
renkipoika, jonka aina tuli kunnioittavasti seisoa takana,
kun neiti pysähtyi. Milloin vain hän keksi jonkun syyn, hän
poikkesi talonpoikaiskoteihin ja nauroi iloissaan heidän kanssaan
omalle kummalliselle kielitaidolleen. Hänen ystävällisyytensä
johtui aluksi uteliaisuudesta. Heidän sukkelat selityksensä
ja lapselliset kysymyksensä Amerikan oloista olivat ainaisena
mielenkiinnon aiheena; mutta jonkun ajan kuluttua, kun Marcia oppi
heitä paremmin ymmärtämään, hän alkoi pitää heistä heidän hyvien
luonteenominaisuuksiensa vuoksi. Kun hän katseli heidän synkkiä,
ahtaita huoneitaan, joissa tuskin oli muuta sisustusta kuin jokunen
kuparikattila, pata ja korea madonnankuva, kun hän näki miten
köyhä ja vaivalloinen heidän elämänsä oli ja miten uljaasti he sen
kuitenkin kestivät, silloin vaihtui mielenkiinto kunnioitukseksi.
Heidän altis myötämielisyytensä ja lämmittävä ystävällisyytensä
herättivät Marciassa vastakaikua, ja eipä aikaakaan, kun hän jo
oli löytänyt sen lumoavan rakastettavuuden, joka italialaisessa
talonpojassa piilee.

Hän tutki ratsastusretkillään monet pienet vuoristokylät, jotka
sijaitsivat korkealla Sabine-vuoriston karuilla rinteillä, ja yhä
maksoivat läänitysveronsa jollekin roomalaiselle ruhtinaalle, aivan
kuin tuhat vuotta sitten. Ne olivat alhaalta katsottuina sangen
viehkeän näköisiä, nuo harmaakivikyläset, jotka siellä täällä
ikäänkuin kasvoivat kovasta kalliosta; mutta kun Marcia oli kiivennyt
jyrkkää, mutkittelevaa polkua, ja pilkistänyt sisään, hän sai nähdä
miten mahdottoman kurjia ja vaivaisia ne itse asiassa olivat. Hän
alkoi vähitellen nähdä, mitä ensi silmäyksellä viehättävän näköisen
maiseman takana saattoi piillä.

Elämä kulki näinä aikoina tasaista latuaan Villa Vivalantissa,
mutta samaa ei voinut sanoa muuhun Italiaan nähden. Joka päivä
saapui tuoreita viestejä kapinoista, joita raivosi etelämaakunnissa,
ja pohjoiseen kiiruhtavat matkustajat tiesivät kertoa, että
joka-ainoassa kaupungissa vallitsi sotatila. Huolimatta
rauhoittavista sanomalehtiartikkeleista, jotka kirjoitettiin
poliisin silmälläpidon alaisena, huomasi jokainen, että lähestyttiin
nopeasti jonkunlaista käännekohtaa. Rooman likimmässä ympäristössä
ei oltu kovinkaan levottomia, sillä pääkaupungissa oli riittävästi
sotamiehiä, joten ei tarvinnut pelätä mitään vaaraa roskaväen
taholta. Koko asiaa, jos mitään, pidettiin tervetulleena vaihteluna
paasto-ajan yksitoikkoisuuteen, ja lähetystössä ja suurissa
hotelleissa, joihin ulkomaalaiset kokoontuivat, vallitsi miellyttävän
kiihoittunut mieliala.

Lausuttiin jos jonkinlaisia ristiriitaisia arveluja. Jotkut
pudistelivat tietäväisesti päätään ja arvelivat, että heidän
mielestään asia oli paljon vakavampi, kuin pinnalta katsoen näytti.
Ei olisi ensinkään ihme jos Ranskan kommuunin aikaiset tapaukset
uusiutuisivat; ja salavihkaa he vielä ilmaisivat olevansa erittäin
halukkaita jäämään paikoilleen nähdäkseen koko pilanäytelmän, joka
nyt kerta kaikkiaan näytti olevan tulossa.

Useat vakuuttivat, ettei viljan hinta mitenkään ollut vaikuttanut
yleiseen levottomuuteen. Nälänhätä oli ennemminkin vain tekosyy,
jolla voitiin kansaa kiihoittaa. Tiedettiin yleisesti, että
yliopistot, nuorempi kirjailija- ja sanomalehtimiespolvi, vieläpä
kokonaiset sotajoukko-osastotkin olivat täynnä sosialistista henkeä.
Todennäköistä oli, että sosialistit ja kirkon kannattajat olivat
yhtyneet hallitusta vastaan aikoen sitten saavutettuaan päämääränsä
kääntyä toistensa kimppuun taistellakseen keskenään ylivallasta.
Tämän mielipiteen kannattajat arvelivat, että hallituksen olisi
ryhdyttävä mitä ankarimpiin toimenpiteisiin, ja heidän mielestään oli
hyvin typerää hankkia ravintoa roskaväelle alentamalla _dazziota_.
Toiset taas arvelivat, että hallituksen olisi jo kauan sitten
pitänyt poistaa se, ja heidän mielestään oli aivan kohtuullista,
että etelämaakuntien väestö oli noussut vaatimaan oikeuksiaan. Tähän
tapaan pohdittiin onnettomien napolilaisten tilaa kaikissa Rooman
vieraskutsuissa; ja kaupungissa oleskelevat ulkomaalaiset saivat
siitä erittäin hauskan ajanvietteen.

Mutta Marcia Copley kuuli sangen vähän yhä lisääntyvistä
levottomuuksista. Hän ei lukenut sanomalehtiä, eikä hänen setänsä
puhunut kotona mitään päivän kysymyksistä. Hänestä oli vastenmielistä
tarpeettomasti pohtia noita asioita eikä hän sen lisäksi halunnut
väitellä niistä veljentyttärensä kanssa. Kotona hän oli sangen vähän,
sillä hän työskenteli luonteenomaisella tarmollaan 'Ulkomaalaisen
avustustoimikunnan' asioissa, viettäen suurimman osan ajastaan
Roomassa. Marcian katseluhalu oli äkkiä lauhtunut tuon iltapäivän
jälkeen Tre Fontanessa. Hän oli käynyt kaupungissa vain kerran, ja
silloinkin vain ostamassa Gervasiolle vaatteita. Roystonit olivat
sillä kertaa olleet poissa, kun hän oli käynyt heitä tapaamassa
hotellissa, ja hänen pettymyksentunteeseensa sekaantui hyvä annos
mielihyvääkin, kun hän, jättäen käyntikorttinsa, vetäytyi taas
takaisin Villa Vivalantin yksinäisyyteen.

Hän ei ollut perinpohjin eritellyt tunteitaan, mutta hän tunsi
vaistomaista pelkoa, ajatellessaan kohtaavansa Paulin. Tuo pelko
ei ollut kuitenkaan mikään epämiellyttävä tunne. Luostarikohtaus
oli monet kerrat palautunut hänen mieleensä, ja usein lensivät
hänen ajatuksensa tulevaisuuteen. Mitä sanoisi Paul ensi kerralla?
Puhuisiko hän taas samasta asiasta, vai jättäisikö hän tuon
illan rauhaan ja antaisi kaiken olla kuin ennen? Marcia toivoi
jälkimmäistä. Heidän suhteensa tulisi sen kautta niin erikoiseksi, ja
Marcia ei vielä sillä hetkellä ollut valmis tekemään päätöstään.

Paulkin puolestaan pohti samaa kysymystä. Asia ei kehittynyt
niin nopeasti kuin hän olisi toivonut. Marcialla ei ilmeisesti
ollut aikomusta käydä Roomassa, eikä hän itse keksinyt mitään
sopivaa syytä mennäkseen huvilalle. Hänen synkät aavistuksensa
olivat käyneet toteen. Kärsimysviikon viettivät Roystonit vielä
kaupungissa, huvitellen itseään kaikenkaltaisilla kirkonkäynneillä.
Seuratessaan tätiään kirkosta kirkkoon (Rooman läheisyydessä niitä
on kolmesataaseitsemänkymmentäviisi, ja Paul väitti heidän käyneen
niissä kaikissa yhden viikon ajalla) hän mietti miettimistään, mitä
Marcia mahtoi hänestä ajatella. Toisinaan hän pelkäsi olleensa liian
hätäinen, toisinaan taas arveli, ettei ollut ollut kylliksikään.

Eräänä päivänä käväisivät Paulin täti ja molemmat serkut
pikimmältään huvilalla ja kertoivat sieltä palattuaan, että Marcia
oli hankkinut itselleen ottopojan ja koiran ja oli nyt innokkaissa
kasvatuspuuhissa. "Puhuiko hän mitään minusta, Madge?" kysyi Paul
peittelemättä.

"Hän sanoi, että sinä olet hyvin nenäkäs otus", kertoi Margaret;
ja vastaukseksi Paulin hämmästyneeseen ilmeeseen hän lisäsi
armollisesti: "Ei sinun kannata olla niin itserakas, että luulet
hänen puhuneen jotain sinusta. Hän ei edes maininnut sinun
nimeäsikään."

Paul huoahti miettiväisenä: "Ah!" Marcia ei ollut maininnut hänen
nimeänsäkään. Se ei ollut niinkään paha merkki; siinä tapauksessa
tyttö ajatteli häntä. Jos hän kerran ei rakastanut toista -- ja Paul
oli kyllin itserakas luottaakseen tytön sanoihin -- niin ei mikään
edistänyt Paulin asiaa paremmin kuin yksinäisyydessä vietetty viikko
Sabine-vuoristossa. Hän tiesi omasta kokemuksestaan, sekä entisestä
että nykyisestä, että Italian kevät oli voimakas sydämen kiihoitin.

Kärsimysviikon tiistaina Mrs. Royston hiukan vapautui hengellisestä
innostaan ja huomasi, ettei hän ollut nähnyt Marciaa kokonaiseen
viikkoon, ja että heidän niin pian kuin paastonaika olisi ohi,
täytyisi kutsua Copleyn perhe aamupäiväaterialle hotelliin.

"Minkävuoksi täytyy odottaa paastonajan loppua?" kysyi Paul.
"Eihän sitä tarvitse tehdä viralliseksi. Sehän voi olla aivan
yksityisluontoinen. Jos heidät kutsutaan torstaiksi, voimme mennä
kaikki yhdessä iltajumalanpalvelukseen Pyhän Pietarin kirkkoon.
Marcia Copley viettää ensimmäistä pääsiäistään Roomassa ja hän olisi
varmaan halukas lähtemään kirkkoon."

Niinpä saapui huvilalle keskiviikkoaamuna kutsukirje, jossa Copleyn
perhe -- Gerald mukaanluettuna -- kutsuttiin seuraavana päivänä
aamiaispäivällisille Roystonien luo Roomaan. Torstaiaamuna tuli
myöntävä vastaus, ja tuntia myöhemmin saapuivat kutsutut itse --
lukuunottamatta Geraldia -- _Hotel de Londres et Paris'hin_.

Ateria kului hupaisesti. Paul oli loistavimmalla tuulellaan ja hän
tapasi pöytäseurasta vastakaikua mielialalleen. Marcia katseli
tyydytyksen tuntein setäänsä, joka viime aikoina oli ollut niin
vakava, mutta nyt lasketteli nauraen sukkeluuksia nuoren miehen
kanssa. Marcia omisti mielestään jonkunlaisen erikoisoikeuden
Pauliin, vaikka hän ei sitä oikein itselleenkään myöntänyt, ja hän
oli hyvillään, kun Paul herätti mieltymystä ympäristössään. Marcia
istui hänen vieressään pöydässä ja silloin tällöin, kesken naurun ja
lörpöttelyn, tyttö saattoi huomata hillityn sävyn hänen äänessään.
Niin kauan kuin he olivat toistensa seurassa eikä Paul voinut johtaa
keskustelua arempiin asioihin, piti Marcia heidän keskinäistä
seurusteluaan erittäin tyydyttävänä.

Ponnistuksistaan huolimatta Paul ei saanut tilaisuutta
kahdenkeskiseen oloon Marcian kanssa sinä iltapäivänä. Aina oli
toinen serkuista tiellä. Mr. ja Mrs. Copley lähtivät kotiin heti
aterian päätyttyä, sillä he olivat jo ennen nähneet Pyhän Pietarin
kirkon iltajumalanpalveluksen. Heidän lähtiessään lausui Mr. Copley
Mrs. Roystonille:

"Uskon veljentyttäreni teidän huostaanne ja toivon, että ette
päästä häntä näkyvistänne, ennenkuin jätätte hänet minun käsiini
iltajunalle. En haluaisi enää sellaisia kepposia kuin tässä
taannoin." Ja Marcian harmiksi kerrottiin seikkailu, jonka kautta
Marcellus ja Gervasio tulivat pelastetuiksi, yksityiskohtiaan myöten.
Tietämättä itsekään miksi, olisi hän toivonut, että kertomus hänen
hoidokkiensa alkuperästä olisi jäänyt tuntemattomaksi.

Paulin kasvot synkistyivät hieman. "Alan tuntea yhä enemmän
vastenmielisyyttä Sybertiä kohtaan", lausui hän hiljaa.

Marcia nauroi. "Olisittepa nähnyt hänet! Hän ei puhunut sanaakaan
minulle koko junamatkalla. Hän istui käsivarret ristissä rinnalla ja
otsa rypyssä aivan kuin -- Napoleon Moskovan luona."

Paulin kasvot kirkastuivat jälleen. "Oi, minä alan sittenkin pitää
hänestä", hän selitti.

       *       *       *       *       *

Kellon lähestyessä viittä sinä iltapäivänä näyttivät kaikki kaupungin
ajoneuvot ohjaavan kulkunsa Ponte Sant' Angeloon päin. Satunnainen
katselija ei olisi saattanut arvata uskonnollisten menojen
olevan kaiken tämän hämmingin aiheuttajana. Kapeat kadut sillan
toisellapuolen olivat tupaten täynnä väkeä, joka etanan vauhdilla
pääsi eteenpäin liikkumaan. Roystonien seurue, joka oli asettunut
kaksiin vaunuihin, eksyi tässä hälinässä toisistaan. Marcia,
Margaret ja Paul ajoivat yhdessä, joutuivat tungokseen kapealla
Borgo Nuovolla ja saapuivat Pyhän Pietarin kirkon edustalle pyörät
melkein kiinnitakertuneina erään kardinaalin vaunuihin. Molempien
ajajat lausuivat jotakuinkin karkeita kohteliaisuuksia toistensa
ohjaustaidosta. Kardinaali pisti lempeän nuhtelevaisesti päänsä
vaunun ikkunasta ja amerikkalaiset nauroivat hilpeästi tilanteelle.
Tarkastettuaan heitä hetkisen, hymyili kardinaalikin ja kaikki
neljä nousivat vaunuista ja astuivat jalkaisin kirkonpihan poikki,
jättäen ajurinsa kaikessa rauhassa irroittamaan vaunuja toisistaan.
Kardinaali osoittautui erittäin sydämelliseksi ihmiseksi, ja kun he
erosivat leveiden portaiden luona, ojensi hän kätensä ystävällisesti
hymyillen, ja hetkisen epäröityään vastasivat amerikkalaiset totisina
hänen kädenpuristukseensa.

"Olisikohan meidän pitänyt suudella hänen kättään?" kysyi Marcia.
"Olisin kyllä tehnyt sen, mutta en tiennyt kuinka se tapahtuu."

Paul nauroi. "Hän tiesi, ettemme ole oikeauskoisia. Ei kukaan harras
katolilainen voisi nauraa, kun on kaatamaisillaan kardinaalin vaunun
kadulla."

He seisoivat pääovella etsien Mrs. Roystonia ja Eleanoria ja
katsellen hyökyaallon tavoin ohivirtaavaa ihmisjoukkoa. Paul vaati
itsepintaisesti, että he menisivät sisään odottamatta toisia, mutta
Marcia tahtoi yhtä itsepintaisesti jäädä ulos. Hän oli mielestään
paremmin turvattu suuressa joukossa.

Ihmeekseen huomasivat he Mrs. Roystonin tulevan heitä kohti kantaen
sylissään pientä saranatuolia ja hänen jälessään astuskeli Eleanor
kummassakin kädessään samanlainen tuoli.

Mrs. Roystonin kasvot kirkastuivat, kun hän huomasi heidät.

"Rakkaani, pelkäsin jo kadottaneeni teidät", hän läähätti. "Muistimme
juuri sillalle saapuessamme, ettei meillä ollut ainoatakaan tuolia
mukanamme, ja sen vuoksi meidän oli palattava hakemaan niitä. Paul,
sinun olisi pitänyt huolehtia niistä. Luulen, että meidän on nyt
parasta kiiruhtaa sisään, jotta saamme hyvät paikat."

Paul otti kärsivällisesti tuolit huostaansa ja seurasi naisia
heittäen Marciaan katseen, joka näytti kysyvän: "Onko maailmassa
toista niin mallikelpoista veljenpoikaa ja gentlemania kuin minä?"

Vain kärsimysviikon torstaina pidetään Pyhän Pietarin kirkossa
iltajumalanpalvelus. Tuo suuri kirkko tuntuu silloin vielä
avarammalta, autiommalta ja juhlallisemmalta kuin muulloin. Silmä ei
eroita korkeata kupoolia, joka on hämärän peitossa. Pitkä keskilaiva
tuntuu ulottuvan loppumattomiin ja sivukappelit näyttävät laajenevan,
kunnes ne ovat kuin pieniä kirkkoja itsekukin. Pylväsrivit kohoavat
korkeuteen kadoten hämärään. Mitä silmä ei voi erottaa, sen loihtii
mielikuvitus esiin, ja avara kirkko ikäänkuin kasvaa ja laajenee
ja näyttää ojentelevan käsivarsiaan sulkeakseen koko kristikunnan
helmaansa. Tuona iltana se kätki sisäänsä koko Rooman -- ylhäisön
niinkuin alhaisonkin, italialaiset samoin kuin ulkomaalaisetkin,
uskovaiset yhtä hyvin kuin nekin, jotka vain nähdäkseen olivat
sinne saapuneet, hartaudenharjoittajat ja huvittelijat -- kaikki
vastaanotti Pyhän Pietarin kirkko yhtä puolueettomasti.

Ulkona seistessä oli näyttänyt siltä, kuin koko kaupunki olisi
virrannut sisään avonaisista ovista; mutta kirkko oli vielä
kutakuinkin tyhjä. Kun he astuivat leveätä keskikäytävää hämärän
varjossa, kääntyi Marcia rinnallaan kulkevan nuoren miehen puoleen.

"Aluksi ei minusta Pyhän Pietarin kirkko ollut mitään verrattuna
Milanon ja Kolumbian katedraaleihin -- mutta se onkin kuin koko Rooma
itse -- se kasvaa ja kasvaa kunnes --"

"-- se käsittää koko maailman", täydensi Paul.

Mrs. Royston asetti saranatuolinsa pronssikatoksen suojaan ja
istuutui.

"Saimme mainion paikan", hän lausui ristien kätensä. "Emme ole
liian lähellä kuoria, mutta kuulemme kuitenkin hyvin ja näemme
erinomaisesti alttaritoimitukset ja pyhäinjäännökset." Hän puhui
aivan kuin olisi valinnut istuinpaikkaa johonkin teatterinäytäntöön.

Silloin tällöin heidän ohitseen kulki joko Marcian tai Roystonien
tuttuja, jotka pysähtyivät hetkeksi juttelemaan, mutta jatkoivat
sitten matkaansa jättäen paikkansa toisille. Kun taas eräs seurue
hyvästeli heitä hymyillen ja kohteliaasti kumarrellen, kääntyi Marcia
Paulin puoleen, joka seisoi hänen vieressään.

"On tosiaan kauheata", hän lausui, "millä tavalla ulkomaalaiset
isännöivät Roomassa. Tätä voisi aivan luulla lähetystön
vastaanottohuoneeksi. Jos minä olisin paavi, panisin Pyhän Pietarin
kirkon ovelle ilmoituksen: 'Pääsy kielletty ulkomaalaisilta.'"

"Niin, mutta Pyhän Pietarin kirkkoon nähden ei ole olemassa mitään
ulkomaalaisia; se kuuluu kaikille kansallisuuksille."

Marcia hymyili nuorukaiselle ja kääntyi pois päin. Kun hän käänsi
päänsä, hän huomasi ihmismeren keskellä eräät kasvot, jotka
tähystivät häneen päin silmissä uteliaan ilveilevä ilme. Ne
olivat keski-ikäisen naisen kasvot, eivät erittäin kauniit, mutta
mielenkiintoisen ja älykkään näköiset. Marciasta ne näyttivät hyvin
tutuilta, ja kun hän katseli niitä hetkisen, vaihtui niiden ilveilevä
ilme ystävällisen tutunomaiseksi. Nainen hymyili, tervehti ja jatkoi
matkaansa. Marciakin kumarsi vaistomaisesti, ja samassa välähti
hänen mieleensä kuka tuo henkilö oli. Hän oli kirjailijatar, 'Rooman
innokkain kielikello', jonka hän oli tavannut teekutsuissa jo monta
viikkoa sitten. Hän oli aivan unohtanut oudon ystävänsä ja kääntyi
nyt Paulin puoleen tiedustellakseen hänestä enemmän. Paul keskusteli
paraillaan tätinsä kanssa ja ennenkuin Marcia ehti uudistaa
kysymyksensä, kävi kuin humahdus yli kirkon ja kaikki muu unohtui,
kun 'Misereren' ensimmäinen kuoro täytti sävelillään kirkon.

Oli yhä hämärtynyt, ja korkea valkoinen kupooli hohti epäselvästi
tumman ihmismeren yläpuolella. Kirkkokuoron laulu kaikui yhä
valtavampana juhlallisin sävelin, ja kirkkaana erottautui
'Paavin satakielen' huilumainen sopraano yli kaikkien muiden. Ja
kuin hillittynä säestyksenä musiikkiin kuului kolmituhantisen
kuuntelijajoukon hiljainen kuiskailu, ikäänkuin rantatyrskyjen
etäinen kohina.

Alttarin kynttilät loistivat himmeinä päiden yläpuolella.
Jumalanpalveluksen kestäessä ne sammuivat toinen toisensa jälkeen.
Noin puolen tunnin kuluttua alkoi odottaminen ja jännitys käydä
rasittavaksi. Ihmisjoukko yhä tiheni ja Margaret Royston kurotteli
kaulaansa, yrittäen turhaan laskea, miten monta kynttilää vielä
paloi. Paul vastaili omasta päästään tädilleen, mitä kaikki menot
tarkoittivat. Margaret kääntyi Marciaan päin.

"Nykäise tuota nuorta pappia minun edessäni", hän kuiskasi, "ja kysy
italiankielellä kuinka monta kynttilää vielä palaa."

Nuori pappi, joka kuuli sanat, kääntyi huvitettuna ympäri,
kohottautui kohteliaasti varpailleen nähdäkseen alttarille, ja
vastasi englanninkielellä, että niitä oli vielä kolme.

"Kiitos", sanoi Margaret; "en aavistanut, että osasitte englantia."

"Olen syntynyt New Yorkissa."

"Todellako?" nauroi tyttö, ja nyt ryhdyttiin yhdessä vertailemaan
Hudson- ja Tiberjokien ansioita.

Hän osoittautui erittäin ystävälliseksi, selittäen tarkasti kaikkien
menojen merkityksen ja eri vertauskuvien tarkoituksen. Mrs. Royston
katseli moittien veljenpoikaansa, jonka jutut nyt osoittautuivat
kokonaan totuudesta poikkeaviksi.

"Eihän täti mitenkään voi vaatia, että minä tietäisin niin paljon
kuin oikeat asiantuntijat", hän huomautti vähääkään punastumatta.
"Minun selitykseni olivat joka tapauksessa taiteellisemmat kuin
hänen; ja vaikka ne eivät olisikaan totuudenmukaisia, niin pitäisi
niiden ainakin olla."

Lopulta oli viimeinenkin kynttilä sammunut ja hetken aikaa vallitsi
täysi pimeys suuressa kirkossa. Sitten ääni, joka muistutti etäistä
ukkosen jyrinää, oli kuvaavinaan esiripun repeämistä, ja samassa
silmänräpäyksessä syttyivät valot kaikkiin holveihin, laivoihin ja
kupooleihin. Kardinaalit, kuorolaulajat ja papit kulkivat pitkässä
juhlakulkueessa pääalttarille, jota sanottiin "Maailman alttariksi".

Marcia seisoi alttarikehyksen luona tarkastellen heidän kasvojaan,
kun he kulkivat hänen ohitsensa. Niissä oli niin ajatteleva, henkevä
ja ystävällinen ilme, että Marcian kunnioitus tuota suurta voimaa --
kristikunnan suurinta -- kohtaan kasvoi sinä hetkenä. Häntä melkein
hävetti olla pelkkänä katselijana. Hän katseli talonpoikaiskasvoja
ympärillään ja mietti miten tyhjän tyhjää heidän elämänsä olisikaan
ilman tätä kirkkoa, jossa he saivat nauttia sitä ainoata iloa, jota
he saattoivat itselleen toivoa.

Kun alttarin öljyllä ja viinillä voiteleminen oli loppuunsuoritettu,
toivotti nuori pappi heille hyvää yötä ja lähti. Hän ei voinut
odottaa pyhäinjäännöksien näyttämistä, sillä heidän luostarissaan
oli illallinen kello seitsemältä. Hän lisäsi kuitenkin nopeasti
nähdessään hymyn leikkivän Margareten huulilla: "Ei silti, etteivät
ne olisi todellisia pyhäinjäännöksiä, mutta olen nähnyt ne jo monet
kerrat ennen."

Pyhäinjäännökset asetettiin kansanjoukon nähtäväksi Pyhän Veronican
parvekkeelle korkealle heidän päittensä yläpuolelle. Hiukan
naurahtaen kuiskasi Paul Marcialle:

"Ettekö usko, että ystävämme kardinaali olisi tyytyväinen, jos hän
näkisi kerettiläisensä kumartelevan Pyhän Veronican nenäliinaa?
Katsokaahan", hän lisäsi, "tuota talonpoikaisvaimoa sinisine
hameineen ja tummanpunaisine huiveineen. Hän on varmaan taivaltanut
viisikymmentä mailia pikku lapsi pussissa hihnalla selkään
köytettynä. Hän kai arvelee, että lapselle koituu onnea elämänsä
varrelle, kun se näkee edes vilahduksen pyhän ristin kappaleesta."

Marcia katseli naista, joka seisoi hänen vieressään, ja puvusta
päättäen näytti olevan pyhiinvaeltaja Abruzzista. Kasvot kirkkaina
hän katseli pienelle parvekkeelle, jossa pappi näytteli kuuluisaa
pyhäinjäännöstä. Hänen käsivarsillaan lepäsi pienokainen, jonka
kasvoja hän myös koetti kääntää ylöspäin samalla mumisten rukouksia
sen korvaan. Marcia antoi katseensa kulkea yli koko ihmisjoukon,
hetkiseksi oli köyhien pyhiinvaeltajaparkojen ylöspäinkäännetyt, työn
ja puutteen leimaamat kasvot sulaneet pyhään kunnioitukseen. Sitten
kohotti Marcia katseensa jälleen parvekkeelle, jossa valkopukuinen
pappi piteli korkealla päänsä yläpuolella hopeista ristiä, johon
Pyhän Pietarin kirkon kallein pyhäinjäännös, pieni kappale Kristuksen
ristiä, oli sijoitettu. Valo lankesi suoraan pienelle parvekkeelle;
jokainen silmä alhaalla oli siihen kiintynyt. Pappi oli lihava,
punakka ja hänen liikkeensä olivat teatterimaiset. Koko toimitus
tuntui teatterimaiselta. Marcian tunteet vaihtuivat nopeasti. Pari
minuuttia aikaisemmin katsellessaan kardinaalien juhlakulkuetta,
hän oli ollut valmis tunnustamaan menojen henkisen merkityksen;
nyt hän näki enää vain niiden ulkonaisen puolen. Tämä oli pelkkää
näyttelemistä, petkuttamista, jolla tahdottiin sokaista köyhää
kansaa. Tämä kirkko oli ainoa, mitä he omistivat elämässään, ja mitä
se oikeastaan teki heidän hyväkseen? Voiko Pyhän Veronican nenäliina
tai kappale Kristuksen ristiä millään tavalla ilahduttaa heidän
elämäänsä? Italian talonpojille tarjottiin taikauskoa eikä mitään
uskontoa.

Hän katseli taas valtavan ihmismeren ylöspäin käännettyjä kasvoja ja
pudisti päätään. "Miten säälittävää!" hän huudahti.

"Miten viehättävää!" puheli Paul.

"Tuo pappi tuolla ylhäällä tietää aivan hyvin, että hän
petkuttaa kansaa, ja kuitenkin hän on niin totinen kuin hän itse
vahvasti uskoisi pyhäinjäännöksiin. Kirkko on vielä toivottoman
keskiaikaisella kannalla."

"Siinähän onkin juuri kirkon kauneus", huomautti Paul. "Se on
yhä keskiaikainen, vaikka koko muu maailma on niin kokonaan
yhdeksännentoista vuosisadan kahleissa. Katselen mielelläni näitä
talonpoikia, jotka uskovat Pyhän Veronican nenäliinaan ja Pyhän
Bambinon parantavaan voimaan. Minusta se on kaunis uskonnäyte
maailmassa, jossa usko alkaa tulla vanhanaikaiseksi. En voi moittia
pappeja siitä, että he ylläpitävät sitä. Se on kuin vastalause
ajan hengelle. He kuuluvat niihin harvoihin taiteilijoihin, joita
on jäänyt jälelle. Jos olisin pappi, opettelisin taikatemppuja ja
lisäisin pyhäinjäännösten vaikutusta esimerkiksi jollakin ihmeellä."

"Se vain yllyttäisi taikauskoa."

"Jos otatte heiltä heidän taikauskonsa niin riistätte heidän
viehättävimmän luonteenominaisuutensa."

"Te ette välitä mistään muusta kuin viehättävyydestä!" huudahti
Marcia puoleksi pilkallisesti.

Paul ei vastannut. Jumalanpalvelus oli päättynyt, ja ihmisjoukko
alkoi virrata kirkosta ulos. Hekin tunkeutuivat eteenpäin
oikeanpuoleiselle ovelle päin, jonka läheisyydessä vaunut odottivat.
Paul toimi taidolla niin, että ihmisjoukko erotti heidät muista
seurueen jäsenistä.

"Minäpä kerron teille, mistä välitän eniten tässä maailmassa",
hän kuiskasi Marcian korvaan, kun he raivasivat itselleen tietä
pylväistössä. "Minä välitän teistä."

Marcia huomasi hänen tarkoituksensa liian myöhään ja katseli
tyytymättömän näköisenä taakseen. Toisia ei näkynytkään liikkuvan
ihmismeren keskellä.

Paul näki hänen katseensa ja sanoi nauraen: "Te näytätte pitävän
hyvää huolta siitä, ettemme jää kahdenkesken, eikö totta?"

Marcia yhtyi nauruun. "Aivan niin", hän myönsi suoraan; "sitä juuri
koetankin."

"Ei se haittaa. Minun aikani koittaa vielä kerran, te ette voi
sille mitään." Hän kosketti kädellään tytön kättä puristaen sitä
voimakkaasti. "Tulkaa tännepäin, että pääsemme pois ihmisjoukosta."
He tunkeutuivat sivummalle ja vetäytyivät erääseen nurkkaukseen
korkean pylvään suojaan. Ihmisjoukko virtasi heidän ohitseen ja
laskeutui alas rappusia kuin joki, joka mereen tullessaan laajenee
leveämmäksi. Kirkonpiha heidän allaan oli mustanaan touhuavia
ihmisiä ja liikkeellä olevia ajoneuvoja. Vatikaani näytti tummalta
rykelmältä yön pimeydessä ja sen sadat ikkunat hohtivat kirkkopihan
lyhtyjen lepattavassa valossa kuin suuren mustekalan silmät. Jonakin
toisena hetkenä Marcia olisi uteliaana tutkinut palatsia. Hän olisi
kummissaan keksinyt jossakin noista synkistä ikkunoista paavi
Leon miettiväisenä tarkastelemassa palvojien joukkoa, joka palasi
kirkosta. Mitähän mahtoikaan paavin mielessä liikkua nähdessään
kolmikymmentuhantisen ihmisjoukon kulkevan hänen palatsinsa ohitse
vapaasti koteihinsa, samalla kuin hän itse ei saanut astua oman
kynnyksensä yli? Jonakin toisena hetkenä hän olisi huvikseen pohtinut
tätä kysymystä, mutta tällä kertaa hänen huomionsa oli kiintynyt
muualle. Paul piteli yhä hänen kättään omassaan.

Hän asettui tytön eteen, selin ihmisjoukkoon. "Oletteko ajatellut
sitä, mitä minä kysyin teiltä?"

Oliko hän ajatellut! Muuta hän ei ollut tehnytkään. Hän katsahti
moittien Pauliin. "Älkäämme puhuko siitä. Mitä enemmän sitä
ajattelen, sitä epäselvemmäksi se käy minulle."

"Se on onneton asiain tila. Ehkä minä voin auttaa teitä päätöksen
tekemisessä. Ettekö jonain kauniina päivänä, ehkä piankin, voisi
rakastua minuun, Marcia?"

"Minä -- minä en tiedä."

Paul kumartui tytön puoleen, aivan lähelle. Marcia vetäytyi erilleen
hänestä, kauemmaksi pylvään varjoon. "Tuolla ovat toiset!" hän
huudahti, nähdessään Eleanorin pään toisia ylempänä. Hän koetti vetää
kätensä irti.

"Mitä heistä. Kestää ainakin kolme minuuttia, ennenkuin he ehtivät
tänne. Teillä on tarpeeksi aikaa vastata minulle."

"Hyvä Paul -- ei nyt", kuiskasi Marcia.

"Milloin sitten?" kysyi Paul itsepintaisesti pitäen yhä lujasti hänen
kädestään kiinni. "Ensi kerrallako kun tapaan teidät?"

"Niin -- ehkä", vastasi tyttö ja kääntyi toisten puoleen.



XII Luku.


Pääsiäistä seuraava viikko oli sateinen ja ikävä. Silloin ei ollut
huvilassa hauskaa, sillä se oli rakennettu kauniita ilmoja silmällä
pitäen. Kiviset muurit imivät kosteutta, ja siitä tuli huoneiden
ilma hautaholvimaiseksi. Mr. Copley, joka miehen tavoin ei piitannut
kurasta ja vedestä, pääsi pakenemaan kotinsa kosteata ilmanalaa
matkustamalla joka päivä lähetystöön, joka aina veti häntä puoleensa.
Mutta hänen vaimonsa ja veljentyttärensä, jotka enemmän huolehtivat
tukkalaitteistaan ja puvuistaan, olivat pahan ilman vankeja, ja kun
sitä oli kestänyt kolme päivää, kääntyi Mrs. Copleyn puhe alituisesti
malariaan.

Marcia, joka kerta kaikkiaan piti huvilasta, teki parhaansa
puolustaakseen sitä yleisen epäsuopean mielialan vallitessa. Hän
kulutti aikansa telmimällä Geraldin, Gervasion ja Marcelluksen
kanssa avarissa huoneissa tai väristen omassa kamarissaan tulisijan
ääressä, joka oli täynnä kivihiiliä. Ulkona tippuivat laakeripuut
vettä virtanaan ja suihkulähde lorisi lakkaamatta. Hän luki kirjaa
"Egoisti", ja se olikin Marcian kaltaiselle nuorelle naiselle
erittäin hyödyllistä luettavaa. Se sai hänet epäröimään. Hän tiesi,
ettei Paul Dessart ollut ensinkään suurenmoisen Sir Willoughbyn
kaltainen. Hänestä ei ollut oikein vertailla heitä toisiinsa, mutta
hän teki sen kuitenkin.

Kun hän seisoi ikkunansa ääressä katsellen sateen uuttamaa Campagnaa,
mietti hän miettimistään tilannetta, mutta tuli yhä epävarmemmaksi.
Paul oli mielenkiintoinen, puoleensavetävä ja kuten hänen setänsä
sanoi "dekoratiivinen", mutta oliko hän enempää vai oliko siinä jo
kylliksi? Saisiko hän katua, jos hän antaisi Paulille kieltävän
vastauksen? Vai joutuisikohan hän ehkä enemmän kärsimään, jos
myöntyisi? Tällaiset ajatukset askartelivat hänen mielessään, kun hän
kuunteli sateen ropinaa; ja huolimatta miettimisestään, hän kulki
kuin kehässä lopettaen aina siihen mistä oli alkanut.

Pääsiäisviikon jälkeinen maanantai valkeni taas kirkkaana ja
kauniina. Auringonvalo tulvi sisään idän puoleisista ikkunoista,
kun Marcia aamulla avasi silmänsä, ja iloisen lintukuoron äänet
tervehtivät häntä ensimmäiseksi. Hän hypähti istumaan vuoteessaan
ja katseli ulos, jossa kaikki oli kuin uudelleen elpynyt eloon, ja
hänestä tuntui kuin kaikki sekavat ajatukset olisivat kadonneet
sateen mukana. Ei hän nyt ollut selvempi päätöksestään kuin
edellisenäkään päivänä, mutta nyt hän tyytyväisin mielin siirsi
ratkaisun tuonnemmaksi. Kuullessaan kavioiden kapsetta ikkunansa
alta hän päätteli, että setä oli lähtenyt asemalle. Hänen
poissaollessaan samoinkuin silloin, kun talossa ei ollut vieraita,
oli Marcian ja Mrs. Copleyn tapana syödä ensimmäinen aamiainen omissa
huoneissaan. Niinpä hän nytkin kuullessaan setänsä ratsastavan pois
pukeutui keveään aamupukuun ja nautti kahvinsa pikkuleipineen ja
marmelaadeineen pienen pöydän ääressä parvekkeella. Oli jo myöhäinen,
kun hän tapasi tätinsä ulkoparvekkeella.

Mrs. Copley kohotti katseensa mutkikkaasta kirjailutyöstään. "Hyvää
huomenta, Marcia", hän lausui vastaten tytön tervehdykseen. "Niin,
eikö olekin helpottavaa nähdä taas hiukan auringonpaistetta! --
Minulla on sinulle muuan yllätys", hän lisäsi.

"Mikä yllätys?", kysyi Marcia. "Syntymäpäiväni on vasta kahden viikon
kuluttua. Mutta mitä siitä, yllätykset ovat aina tervetulleita. Mikä
se on?"

"Ei se ole mikään kovin suuri yllätys; se on vain omiaan tuomaan
hiukan vaihtelua näiden neljän sadepäivän yksitoikkoisuuteen. Sain
tänään kirjelapun Mrs. Roystonilta. Sen olisi pitänyt tulla jo eilen,
mutta oli niin märkää, ettei Angelo käynyt postissa." Hän pysähtyi
siihen alkaen penkoa silkkilankakoriaan. "Luulin sen olevan täällä,
mutta eipä haittaa. Hän kirjoitti, että he olivat kokonaan muuttaneet
suunnitelmiaan nykyisten kauheiden mellakoitten tähden. Napolissa he
eivät aio ensinkään käydä, vaan menevät sen sijaan pohjoiseen päin
noin viikon kestävälle matkalle Assisiin ja Perugiaan. Hän kirjoitti
minulle lausuakseen jäähyväiset ja kertoakseen, että he palaavat
takaisin Roomaan sinun kutsuihisi; he tosin pelkäävät, että eivät
ehdi olla meidän luonamme kuin pari kolme päivää, sillä suunnitelmien
muutos saa aina aikaan kiirettä. He lähtevät keskiviikkona."

"Sepä oli ikävää", lausui Marcia, mutta huoahti samalla
helpotuksesta. Paul menisi arvatenkin heidän seurassaan; joka
tapauksessa ei hänen tarvitsisi ainakaan tavata häntä; ja Marcian
pelkäämä hetki siirtyisi tuonnemmaksi. "Mutta mikä se yllätys sitten
oli?" hän tiedusteli.

"Ah niin, yllätys!" nauroi Mrs. Copley. "Olin sen kokonaan unohtaa.
Pelkäsin, että heidän mielestään olisi epäkohteliasta, etten
vastannut kirjeeseen vaikka en kylläkään saanut sitä ajoissa --
niinpä pyysin setääsi käymään heidän luonaan hotellissa kutsumassa
heidät kaikki yöksi tänne huvilalle. Mehän suunnittelimme ajelumatkaa
juhlalle Genazzaroon huomenna, ja arvelin, että olisi hauska, jos
he lähtisivät meidän mukaamme. Olen varma, että he olisivat siihen
halukkaat."

Marcia istahti tuolille ja katsoi tätiinsä. "Tuleeko Mr. Dessart
myös?"

"Tietysti kutsuin hänetkin. Mitä sitten? Ettekö te viihdy toistenne
seurassa? Luulin sinun pitävän hänestä."

"Kyllähän niinä pidän; minä vain, hm -- toivon -- että olisin noussut
aikaisemmin!" Hän naurahti puhuessaan. Tilanne oli itse asiassa
sangen hullunkurinen. Hänen täytyi koettaa pelastaa se mikäli
mahdollista. "Minä ehdottaisin, että lähettäisimme kutsukirjeen
myöskin Mr. Benoit'lle Palestrinaan", hän lausui. "Hän oleskelee
luullakseni siellä tämän viikon, ja olisi hauskaa, jos hänkin tulisi.
Epäilen", hän lisäsi, "että hän hiukan harrastaa Eleanoria."

Renkipoika lähetettiin viemään kirjelippua, ja jonkun ajan kuluttua
hän palasi takaisin kertoen tavanneensa herrasmiehen istumasta
eräällä kivellä keskellä niittyä maalaamassa lampaan kuvaa; hän oli
vienyt kirjeen perille ja toi samalla vastauksen siihen.

Vastaukseen oli muutamin ripein vedoin kuvattu nuori ranskalainen
frakissaan, -- käsi sydämellä paraillaan tervehtimässä molempia
naisia, jotka vastaanottivat hänet hallin portailla, ja nurkkaan oli
piirretty kello, joka osoitti kahdeksaa.

Marcia katseli piirrosta ja nauroi. "Tämä on tosiaan omalaatuinen
vastaus, täti Katherine."

Mrs. Copley hymyili hyväksyvästi. "Hän tuntuu hyvin originellilta
nuorukaiselta", hän myönsi.

"Luonnollisesti. Hänhän on Rooman kuuluisuus."

"Silloin kun ranskalaiset ovat miellyttäviä, he ovat vallan
verrattomia; mutta jos he eivät ole, niin --". Hän ei löytänyt sanoja
ja painui taas kirjailutyöhönsä.

Toisen aamiaisen aikana Marcia ilmoitti melkein toivorikkaalla
äänellä, että hän epäili tulisivatko Roystonit ensinkään.

"Minkätähden he eivät tulisi?" kysyi täti.

"Heidän palvelijansa on lähtenyt pois, eikä heillä ole ketään
apulaista pakkauksessa. Jos he tulevat tänä iltana tänne huvilalle,
eivät he valmistu keskiviikkona lähtemään Perugiaan. Mrs. Royston
ei sitäpaitsi mielellään ryhdy mihinkään hetken mielijohteesta. Hän
tahtoo jo viikkoa ennen tehdä suunnitelmansa ja sitten noudattaa
sitä. Olen aivan varma, että he eivät tule", hän lisäsi naurahtaen.
"Mr. Benoit tulee lopulta olemaan ainoa vieras."

"Olen jo määrännyt päivällisen kello kahdeksaksi!" lausui Mrs. Copley
liikuttavalla äänellä. "Ajattelin vielä ajella kreivittären luo
iltapäivällä ja kutsua hänetkin meille."

"Oi ei, täti Katherine! Minä pyydän, ettet kutsuisi häntä tänä
iltana. Jos vain Roystonit tulevat, on seura aivan kyllin suuri
ilman häntä; ja sitäpaitsi ei hänellä olisi erittäin hauskaa -- Mr.
Syberthän ei ole täällä."

"Kreivitär tulee tapaamaan meitä eikä Mr. Sybertiä", vastasi Mrs.
Copley hiukan terävästi.

Marcia hymyili kaakaokuppinsa takaa, mutta ei sanonut mitään.

Kun aurinko keskipäivällä lämpimästi heloitti, seisoi Marcia
ikkunansa ääressä ja tuijotti hajamielisenä kauas, vanhaan luostariin
päin, koettaen urhoollisesti nyt vihdoinkin tehdä ratkaisunsa.
Lopulta hän kääntyi pois kärsimättömästi kohauttaen olkapäitään ja
antoi Paul Dessartin rasittavine itsepintaisuuksineen mennä menojaan
aina Kuolleen meren pohjaan saakka. Ei maksanut vaivaa kiduttaa
itseään sillä; Mrs. Roystonin mieli ei ainakaan ollut tuuliviirin
tavoin käännettävissä. Marcia uskoi varmasti, että he eivät tulisi.

Päivä oli ihana, raikas ja säteilevä sadeviikon jälkeen, ja Marcia
päätti äkkiä lähteä pienelle ratsastusmatkalle pudistaakseen
mielestään kaikki kiusaavat ajatukset. Hän otti ratsastuspukunsa
esille ja veti kellonnuorasta niin lujasti, että koko talo kaikui sen
äänestä ja sai Grantonin saapumaan paikalle juoksujalkaa, mikä ei
juuri ollut sopusoinnussa hänen ikänsä ja arvokkuutensa kanssa.

"Ei mitään vaarallista", nauroi Marcia vastaukseksi kamarineitsyen
pelästyneeseen ilmeeseen; "päätin juuri lähteä ratsastamaan ja
ensimmäisessä tarmonpuuskauksessani soitin kovemmin kuin oikeastaan
tarkoitin. On aina tärkeä tehtävä, Granton, ratkaista niinkin
mitättömät asiat, kuin ratsastusretki on."

"Aivan niin, miss", myönsi Granton vähän epämääräisesti,
polvistuessaan auttamaan ratsastussaapasta hänen jalkaansa.

"Mitenkä ihmeellä kuninkaan kaartisotilaat saavat saappaat
jalkaansa?" Marcia kysyi.

"En tiedä, miss", virkkoi Granton kärsivällisesti.

Marcia nauroi. "Lähetä sana talliin Angelolle, että hän toimittaa
hevoset kuntoon viidentoista minuutin kuluttua. Aion tehdä pitkän
ratsastusmatkan ja minun täytyy heti lähteä."

"Aivan niin, miss."

"_Heti_", huusi Marcia vielä hänen jälkeensä. Angelolle täytyi aina
toistaa käsky. Hän oli italialainen eikä ollut vielä oppinut ajan
arvoa.

Marcia sitoi huivinsa peilin edessä hyvin miehekkääseen solmuun,
asetteli hatun huomattavasti vinoon ja ottaen piiskan ja hansikkaat
lähti iloisena ulos hyräillen erästä hyvin yleistä napolilaista
katulaulua.

    "Jammo neappa, jammo ja...
    Funiclui funiculà."

Se päättyi rallatukseen; sanoja hän ei tuntenut. Portaiden päässä
hän kohtasi Grantonin, joka seisoi mykkänä kärsivällisesti odottaen,
milloin saisi tilaisuuden puhua.

Marcia lopetti laulunpätkänsä ja puhkesi nauruun. "No Granton, mikä
on hätänä?"

"Angelo on vienyt master Geraldin ponyn Palestrinaan kengitettäväksi
ja molemmat vaunut ovat ajossa, joten toiset palvelijat tarvitaan
niihin, niin että ei ole ketään, joka tulisi teidän kanssanne
ratsastamaan."

Marcian hymy vaihtui otsan rypistykseen. "Miten typerää! Ei Angelo
saa mennä minnekään ilmoittamatta siitä."

"Mr. Copley on antanut hänelle määräyksen, että pony on kengitettävä;"

"Ei hän ole Mr. Copleyn renki; hän on minun."

"Aivan niin, miss", lausui Granton.

Marcia asteli hitaasti portaita alas vetäen otsansa yhä syvempiin
ryppyihin. Hän tahtoi mennä ratsastamaan eikä mitään muuta sillä
hetkellä. Hän arvasi edeltäpäin, että täti ehdottaisi, että hän
ratsastaisi Tivoliin juomaan teetä kreivittären kanssa. Kauheinta
mitä hän tiesi, oli ratsastaa tasaista hölkkää vaunujen vieressä; ja
toiseksi kauheinta oli juoda teetä kreivittären kanssa.

Hän kuuli Mrs. Copleyn ja Geraldin äänet salista ja läheni ovea.

"Täti Katherine! Minä olen raivoissani! Nyt on vihdoinkin, neljän
sadepäivän jälkeen tullut niin kaunista, että voisin mennä ulos ja
olen aivan kuolla halusta päästä ratsastamaan. Mutta nyt on tuo
onneton Angelo mennyt Geraldin ponyn kanssa pois, eikä ole ketään,
joka voisi tulla hänen sijastaan minun mukaani. Sinun ei tarvitse
ehdottaa minulle ratsastusta Tivoliin juomaan teetä kreivittären
luona, sillä en kuitenkaan suostu siihen."

Hän päästi tämän vihanpurkauksen kynnykseltä. Astuessaan huoneeseen
hän hämmentyi hiukan, kun näki Laurence Sybertin hitaasti nousevan
tuoliltaan häntä tervehtimään -- Sybert sattui aina olemaan
saapuvilla silloin, kun Marcia esiintyi huonossa valossa. Hän
kumarsi, kasvot kohteliaisuuden vuoksi totisina, mutta ärsyttävä
hymyily ei piillyt kovinkaan pitkällä; ja katsoessaan häneen Marcia
tunsi harmikseen punastuvansa korviaan myöten.

"Olen pahoillani Angelon vuoksi, kultaseni", lausui Mrs. Copley. "En
tiennyt, että halusit mennä ratsastamaan tänä iltana. Mutta täällä
on Mr. Sybert. Hän tuli tapaamaan setääsi, joka ei palaa ennenkuin
illalla. Mr. Sybert varmaan mielellään lähtee kanssasi."

Marcia heitti tätiinsä silmäyksen, joka tuntui sanovan, "Oh, täti
Katherine, odotahan, kun joudumme kahdenkesken!"

"Tosiaan, Miss Marcia, täytän mielelläni uskottoman Angelon paikan",
hän vakuutti äänellä, joka ei tytön mielestä osoittanut ainakaan
liikaa intoa.

"Kiitoksia paljon, Mr. Sybert", hän vastasi lempeästi hymyillen; "te
olette erittäin ystävällinen, mutta en tahtoisi vaivata teitä. Täti
Katherine haluaisi lähteä teidän kanssanne tervehtimään kreivitärtä."

"Jos sallitte, Miss Marcia, niin ratsastan sensijaan teidän
kanssanne; sillä vaikka muuten erittäin mielelläni menisin Mrs.
Copleyn kanssa tervehtimään kreivitär Torrenieriä, niin en haluaisi
ajaa toistamiseen samaa tietä, tulin nimittäin juuri Tivolista."

"Te olette kauhean ystävällinen, mutta en todellakaan halua
ratsastamaan. Olin vain harmissani Angelolle, joka lähti pois
puhumatta mitään."

"Marcia", huomautti Mrs. Copley, "tuo ei kuulosta kohteliaalta."

Sybert nauroi. "Ei mikään, Miss Marcia," hän selitti, "tuota minulle
tänä iltana suurempaa huvia kuin ratsastusretki teidän seurassanne;
ja teidän luvallanne --" näin sanoen hän painoi soittokelloa.

Marcia kohautti olkapäitään ja antoi määräyksen Pietrolle, joka
saapui huoneeseen.

"Vie sana talliin, että Kentucky Lil ja Triumvirate satuloidaan heti."

"Voitte mennä yläkertaan ja käyttää hyväksenne Howardin
vaatesäiliötä", lausui Mrs. Copley. "Arvelen, että te ette tienneet
valmistautua renkipojan virkaan."

"Koetan varoa tulemasta savisemmaksi kuin on välttämätöntä", hän
lupasi lähtiessään huoneesta.

Hetken kuluttua hän palasi takaisin puettuna verkaisiin
ratsastushousuihin ja nahkasäärystimiin. Marcia nojasi eteissalin
kaiteeseen, tuijottaen kukkuloihin, samalla kun pieni tallipoika
kuljetti hevosia hitaasti edestakaisin ajotiellä. Sybert auttoi
hänet ääneti satulaan, ja sanaakaan vaihtamatta he nelistivät alas
lehtokujaan. Sybert antoi arvoa sille, että Marcia olisi ennemmin
jäänyt kotiin, kuin lähtenyt hänen seurassaan, ja tilanne lupasi
hänelle hiukan huvitusta. Mies, jolla on taipumusta ivallisuuteen, on
hyvin mielellään sievän tytön seurassa, joka ei haluaisi keskustella
hänen kanssaan, mutta jonka olosuhteet kuitenkin siihen pakottavat.
Sybertillä oli kova viikko takanaan, ja nyt hän oli erittäin halukas
hiukan huvittelemaan Marcian kustannuksella.

He antoivat hevostensa kävellä portille saavuttaessa, ja Sybert
katseli kysyvästi Marciaan. Tyttö ajoi edelle kääntyen vasemmalle
kiemurtelevalle ajotielle, joka vei vuoristoon, poispäin Via
Praenestinasta. Sybert ratsasti taas hänen viereensä ja niin
nelistettiin aivan vaieten. Marcia ei viitsinyt aloittaa keskustelua;
Sybert saisi sen tehdä, jos haluaisi, muussa tapauksessa jatkaisivat
he vaitioloa. Ensimmäisen mailin ajan Sybert esiintyi äänettömänä
kuin hyvin kasvatettu renkipoika ainakin. Mutta lopulta, kun he
hiljensivät vauhtia eräässä jyrkässä mäenrinteessä, hän rikkoi
hiljaisuuden.

"Menemmekö jonnekin, vai ratsastelemmeko vain huviksemme?"

"Vain huviksemme."

Hän ryhtyi uudelleen keskustelemaan vasta kun he olivat kukkulan
huipulla ja lausui: "Nyt on ihana päivä".

Marcia tarkasteli maisemaa arvostellen.

"Erittäin ihanaa", hän myönsi.

"Sade näyttää kuitenkin olevan tulossa", Sybert virkkoi levottomasti
suunnaten katseensa pieneen pilvenhattaraan taivaanrannalla.

Marcia tutki hetken aikaa taivasta urhoollisesti ponnistellen
pysyäkseen vakavana, mutta sitten hän puhkesi nauruun.

"Minun mielestäni koettaisimme hyötyä tästä mahdollisimman paljon",
hän virkkoi.

"Sen saavutamme parhaiten filosofian avulla", Sybert myönsi.

"Oletteko nähnyt Gervasiota?"

"En ole vielä tavannut häntä. Hän voi luultavasti hyvin?"

"Hän on suoraan sanoen ruokahalu ruumiillistuneena!"

"Arvasin, että hänellä olisi sen suuntaisia taipumuksia. Mrs. Copley
sanoi, että te olette saanut kärsiä vainoa hänen tähtensä."

"Kertoiko hän teille pojan isäpuolesta? Se olisi ollut minun asiani;
hänen olisi pitänyt jättää se minun tehtäväkseni. Olisin osannut
kertoa sen paljon värikkäämmin. Se oli tosi seikkailu, eikö totta?"

"Oli kyllä. Ja te suoriuduitte siitä onnellisesti. Siitä olisi voinut
tulla pahempikin seikkailu kuin te olisitte halunnut."

"Oh, minä rakastan seikkailuja."

"Aivan niin, siinä tapauksessa, että ne päättyvät onnellisesti. Mutta
nuo italialaiset talonpojat ovat kostonhimoista väkeä silloin, kun he
saavat päähänsä, että he ovat kärsineet vääryyden. Minun mielestäni
olisi viisainta, että te ette ratsastelisi niillä tienoin."

"Eikö kaksi poikaa ja kuski ole tarpeeksi suuri seurue --
ponyhevoseen ei sopisikaan juuri enempää."

"Yhtä kaikki, leikki pois, en usko, että se on teille turvallista.
Koko maassa vallitsee nykyään kiihoittunut mieliala".

"Te olette aivan yhtä kauhea kuin täti Katherine puhuessaan siitä
tatuoidusta miehestä! Mitä taas siihen tulee, että minun pitäisi
pelätä näitä talonpoikia, niin voin vakuuttaa teille tuntevani
jokaisen ihmisen Castel Vivalantissa, ja he ovat minusta suorastaan
jumaloitavia olentoja, lukuunottamatta Gervasion sukulaisia."

"Jos olisin teidän setänne", virkkoi Sybert, "pitäisin enemmän
sellaisesta veljentyttärestä, joka paremmin ottaa vaarin
neuvoistani."

"Olen kyllä valmis seuraamaan hänen neuvojaan, mutta tepä ette
olekaan setäni."

"En", lausui Sybert, "en olekaan; ja --"

"Ja mitä?" kysyi Marcia.

Hän nauroi.

"Luullakseni teimme välirauhan, eikö totta? Arveletteko, että olisi
parasta alkaa vihollisuudet uudelleen?"

"Minun mielestäni meillä on ollut useita pieniä kahakoita huolimatta
välirauhasta."

"Ei kumpikaan puoli ole kuitenkaan kärsinyt kovin suuria vahinkoja.
Minä ehdottaisin, että jos raskaan tykistön on ryhdyttävä taisteluun,
säästäisimme sen kotimatkaksi."

"Olkoon niin. Puhukaamme vielä ilmasta. Se näyttää olevan ainoa
seikka, jonka suhteen olemme yksimieliset."

Sybert kumarsi juhlallisesti.

"Viime viikolla on ollut jotenkin sateista."

"Erittäin sateista."

"Huvila on taitanut olla hiukan kostea."

"Sangen kostea."

"Onko aika käynyt pitkäksi?"

"Hyvin pitkäksi!" Marcia nauroi ja antoi heidän vuorokeskustelulleen
uuden käänteen. "Olen kuluttanut päiväni lukemalla."

"Todellako? Mitä kirjaa?"

"_Egoistia_."

"Se on kai Meredithin kirjoittama? Ettekö pidä häntä hiukan -- hm
kuinka sanoisin -- sadepäivänä, ymmärrättehän?"

"Minusta _Egoist_ oli erittäin opettava teos. Siinä saa sivultapäin
mielenkiintoisia tietoja miehistä, joita tuntee."

"No, no, malttakaapas, Miss Marcia", Sybert huudahti. "Tuo ei ole
juuri kaunista; te panettelette meitä."

"Älkää syyttäkö minua -- teidän täytyy syyttää kirjan tekijää. Ja hän
on itse mies."

"Häntä voi pitää petturina. Jos hän joutuu vangiksi ja tuodaan
leirille, määrään hänet ammuttavaksi auringonnousun aikana."

"Ei hän väitä kaikkia miehiä Sir Willoughbyn kaltaisiksi", virkkoi
Marcia imarrellen. "En ajatellut teitä juuri siinä yhteydessä. Mutta
jos arvelette sopivanne siihen, niin se on oma asianne."

"No sanokaamme sitten, että vertaus ei sovi ja määrätkäämme toinen
henkilö, jota muistutan -- esimerkiksi Daniel Deronda -- Withfield,
Whitford tai miksi häntä nimitettiinkään?" (On muistettavaa, että
Whitford oli musta hevonen, joka esiintyi kirjan lopussa ja anasti
sankarittaren).

Marcia nauroi. "En tosiaankaan usko, että jälkimmäinen vertaus sopii
sen paremmin. Pelkään, että te ette esiinnykään kirjassa, Mr. Sybert."

He saapuivat tienhaaraan ja pidättivät taas hevosiaan.

"Mitä tietä?" Sybert kysyi.

Marcia pysähtyi ja katseli ympärilleen. Oltiin jo korkealla
vuoristossa, ja vielä korkeamman kukkulan harjalla kohosi vanha
luostari, jonka tornit hän saattoi nähdä ikkunastaan. Hän osoitti
piiskallaan kapeaa, harmaata tapulia, joka erottautui taivasta vasten.

"Sinnekö aiotte?" Sybert kysyi.

"Onko se liian kaukana? Olen toivonut päästä sitä lähempää näkemään
aina siitä asti kuin tulimme huvilalle."

Sybert mittaili silmillään etäisyyttä. "Luulisin, että sinne on noin
seitsemän kilometriä linnuntietä, mutta en voi sanoa pitkäkö matka
on tietä myöten. Voimmehan koettaa kuitenkin; ja jos teillä ei ole
kiirettä kotiin, niin ehkäpä pääsemme sinne saakka."

"Eihän mikään estä meitä kääntymästä takaisin, jos matka tuntuu liian
pitkältä", huomautti Marcia.

"Aivan niin; ainahan saattaa kääntyä takaisin", myönsi Sybert.

"Saattaa aina kääntyä takaisin." Näihin sanoihin kiintyi Marcian
huomio, kun hän kertasi ne mielessään. Niillä näytti olevan syvempi
merkitys, ja hän alkoi taas itsekseen punnita tunteitaan Paulia
kohtaan. Saattoiko hän kääntyä takaisin? Eikö jo ollut liian
myöhäistä? Ei, jos hän kerran oli väärällä tiellä, mitä pikemmin hän
kääntyi, sen parempi; mutta oliko se sitten väärä tie? Eihän ollut
olemassa mitään tienviittoja; päämäärä oli piilossa, mutkan takana.
Hän jatkoi ratsastustaan, unohtaen puhua kumppanilleen, kasvoilla
ikäänkuin varjo ja silmissä vakava ilme.

"No?" Sybert kysyi, "tarvitsetteko neuvojani?"

"Pelkään, että te ette voi tässä asiassa auttaa", Marcia vastasi
naurahtaen.

He ratsastivat yhä korkeammalle vuoristoon istutettujen
oliivilehtojen ja kaltevien viinitarhojen keskitse, läpi peltojen,
jotka olivat kirjavanaan lemmikkejä ja unikoita. Koko luonto
viheriöksi ja välkkyi sateen jälkeen, ja vuoristotuuli puhalteli
raikkaasti kasvoihin. Ei kumpikaan voinut olla nauttimatta päivän
kauneudesta. Heidän keskustelunsa oli kevyttä, vapaata ja vilkasta
-- pelkkää lörpöttelyä; mutta silloin tällöin se sai vakavammankin
sävyn, jonka jälkeen taas melkeinpä vastenmielisesti soljui entiseen
uraansa. Marcia ei ollut milloinkaan nähnyt Sybertiä sellaisena, ja
hän tuumi itsekseen, ettei hän oikeastaan ensinkään tuntenut häntä.
Tuskin he olivat lausuneet ainoatakaan mielipidettä keskustellessaan
keskenään kuluneiden kuukausien aikana. Sybert oli Marcian mielestä
kuin tuntematon maanosa, joka juuri senvuoksi veti häntä puoleensa.

Sybert puolestaan katseli tuon tuostakin uteliaasti tyttöön, kun tämä
singahdutti hänelle vastauksen toisensa jälkeen. Hänen mieleensä jäi
aina pysyväiseksi se vaikutus, jonka ihminen ensi näkemältä häneen
teki. Kun hän ensimmäisen kerran tapasi Marcian teekutsuissa, oli
tyttö istunut keskellä iloista ryhmää, koko seuran huomion esineenä.
Hän oli sievä ja puoleensavetävä, puku oli moitteeton ja koko olento
läpeensä huoleton. Sybert oli niinä kolmenatoista vuotena, jotka
hän oli viettänyt seuraelämässä, tavannut monenkaltaisia naisia; ja
kokemus oli johtanut hänet siihen kyynilliseen lopputulokseen, että
nuori ja kaunis nainen on aina tietoinen näistä ominaisuuksistaan.
Mutta tarkastellessaan Marciaa tällä hetkellä hän ihmetteli
itsekseen, oliko hän sittenkään arvostellut tyttöä oikein. Hänen
mieleensä juolahti, että se, mitä hän oli pitänyt tietoisuutena,
oli pikemminkin nuoruuden itsetiedottomuutta; tytön tilapäinen
sydämettömyys saattoikin johtua vain kokemuksen puutteesta. Hän ei
tiennyt mitään elämästä oman pienen maailmansa ahtaiden rajojen
ulkopuolella. Ja kuitenkin huomasi Sybert hänessä jonkinlaista
huoletonta uskaliaisuutta ja tiedonhalua, johon hän tunsi
vastakaikua omassa itsessään. Sen hän oli huomannut sinä iltana,
jona Gervasio löydettiin. Samaa ilmeni Marcian kasvoissa nytkin,
kun hän nelisti vastatuuleen, katse kiinnitettynä keskiaikaisen
luostarin rappeutuneisiin torneihin. Sybert tiesi, ettei hän ollut
käyttäytynyt erittäin lempeästi tyttöä kohtaan; häntä oli huvittanut
se vastustushalu, jota Marcia melkein vaistomaisesti oli osoittanut.
Katsellessaan häntä nyt Sybert tunsi hetken mielijohteen valtaamana
halua irroittaa hänet ympäristöstään, antaa uusi suunta hänen
ajatuksilleen, ja näyttää hänelle uusia maailmoita.

Ratsastettuaan hurjaa neliä erään kukkulan harjalle Marcia hiljensi
nauraen vauhtiaan korjatakseen tukkaansa, joka pörröisenä uhkasi
pudota korville. Hän heitti ohjat huolettomasti hevosen kaulalle
saadakseen molemmat kätensä vapaiksi. Mutta sen nähdessään
kurottautui Sybert sivulle ja tarttui ohjiin.

"Malttakaahan, nuori ladyni", hän huomautti, "jonakin kauniina
päivänä te vielä teette kuperkeikan, jos ratsastatte tuolla tavoin."

Marcia katsahti häneen vastaväite huulillaan, mutta Sybertin ilme
sai hänet vaikenemaan. Hän ei ollut kriitillisen näköinen kuten
tavallisesti. Marcian sanat vaihtuivat nauruksi.

"Tiedättekö, Mr. Sybert, mitä haluaisin tehdä teidät nähdessäni?
Heittää ohjat irralleen ja nelistää mäkeä alas kädet ilmassa."

"Ehkä olisi parasta, että minä hoidan ohjakset", ehdotti Sybert
tyynesti.

"Ei kukaan saata herättää ihmisessä sellaista salaista vastustushalua
kuin te! Tuskin lausutte sanaakaan, ennenkuin minua jo haluttaa
menetellä päinvastoin kuin te tahdotte."

"Sepä on hyvä tietää. Asetan vastaisuudessa ehdotukseni sitä silmällä
pitäen."

Marcia painoi hatun taas päähänsä ja ojensi kätensä. Sybert antoi
hänelle ohjat hiukan epäröiden.

"Voinko luottaa siihen, että te hillitsette päähänpistonne?" hän
kysyi katsellen rinnettä heidän edessään.

Marcia kokosi ohjat käsiinsä, mutta ei liikahtanutkaan. Sensijaan hän
puoleksi kääntyi satulassaan ja katseli taakseen.

He olivat erään vuoren harjalla. Kukkulajonoja näkyi toinen toistaan
alempana, kunnes ne lopulta häipyivät näkymättömiin, muodostaen
avaran Campagnan tasangon. Edessäpäin kohosi alaston Sabine-vuoristo
rosoisine huippuineen taivasta kohti, ja näköpiirissä häämöitti kaksi
Apeninnien lumipeitteistä huippua. Kaikkialla vallitsi Italian kevään
häikäisevä väriloisto tuhansine eri vivahduksineen.

"Italia on ihana, eikö totta?" kysyi Marcia koruttomasti.

"On", Sybert myönsi; "Italia kantaa kauneuden kirousta."

Marcia käänsi kysyvästi katseensa maisemasta seuralaiseensa.

"Kansakunta, joka on luotu taiteilijain malliksi!" Sybert huudahti
puoleksi ivallisesti. "Synnynnäisen kauneutensa tähden eivät
italialaiset saata kukoistaa kuten muut kansat."

"Ehkäpä", Marcia arveli, "heidän kauneutensa on hyvitys. Tiedän, että
he ovat köyhiä; mutta luuletteko, että he eivät tiedä miten tulla
onnelliseksi siitä huolimatta?"

"He tulevat liian vähällä onnellisiksi. Siinä on heidän toinen
kirouksensa."

"Mutta ettehän tietenkään tahtoisi, että he olisivat onnettomia",
väitti Marcia. "Koska heidän kerran on oltava köyhiä, niin onhan
hauskempaa nähdä heidät tyytyväisinä."

"Eipä suinkaan. Heillä ei ole mitään, mihin voisivat olla
tyytyväisiä."

"Mutta en käsitä, että on mitään eroa siinä, _mihin_ on tyytyväinen,
kun kerran _on_ tyytyväinen."

Sybert katseli hymyillen tyttöön.

"Loruja, Miss Marcia; nyt ette puhu niinkuin ajattelette. Jos ihmiset
ovat tyytyväisiä osaansa, niin voiko se silloin koskaan parantua.
Arveletteko, että italialaisten _pitäisi_ olla onnellisia? Olette
nähneet, miten he elävät tai -- ei", hän keskeytti, "ette tiedä siitä
yhtään mitään."

"Tiedän kyllä", Marcia vastasi. "Tiedän, että he ovat köyhiä
-- kauhean köyhiä -- mutta siitä huolimatta he löytävät omasta
elämästään paljon iloakin."

Sybert pudisti päätään. "Ette voi todistaa minulle tuota väitettänne.
Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan pyhästä tyytymättömyydestä?
Sitä juuri nämä ihmiset tarvitsisivat -- ja", hän lisäsi synkästi,
"toisilla sitä jo onkin".

"Pyhä tyytymättömyys", Marcia kertasi. "Miten hirveältä se
kuuluukaan! Silloinhan eläisi vaan kostoa varten".

"No niin", hymähti Sybert, "täytyyhän miehen elää muutakin kuin vain
ruokaansa varten".

"Voihan hän elää perheensä hyväksi", Marcia virkkoi.

"Aivan niin, jos hänellä se on. Muussa tapauksessa hänellä täytyy
olla joku aate".

Marcia katsahti Sybertiin kulmainsa alta. Hän olisi tahtonut kysyä,
minkä aatteen hyväksi hän eli, mutta ei uskaltanut. Hän huomautti
vain: "On omituista, eikö totta, miten ne aatteet, joiden hyväksi
ihmiset ennen elivät, ovat kadonneet? Ritariaate, ristiretket,
sodankäynti ja erakkona eläminen, -- en tosiaan tiedä mitä enää on
jäljellä".

"Useimmat vanhat ihanteet ovat hävinneet", Sybert myönsi. "Mutta
meillä on taas uusia, jotka ovat riittävän huonoja täyttämään tämän
vuosisadan pakottavan tarpeen. Mieshän voi esimerkiksi palvella
liikemaailmaa epäjumalanaan".

Marcia liikahti hiukan levottomasti satulassaan ajatellessaan
isäänsä, joka aivan varmaan harjoitti juuri tätä
epäjumalanpalvelusta. Sybertin mieleen johtui, ettei tämä ollut aivan
sopiva keskustelunaihe, ja siksi hän jatkoi melkein välittömästi --.

"Onhan sentään jäljellä taide, johon aina voi turvautua".

"Sitä vastaan kai teillä ei ole mitään sanomista", huomautti Marcia.

"Ei, se on kyllä tavallaan hyvä", Sybert myönsi; "vaikka tosin
pintapuolinen".

"Siinä tapauksessa eivät taiteilijat myöntäisi sitä tosi taiteeksi".

"Tuskinpa", hymähti Sybert; "mutta onhan olemassa suuri joukko
todellisempia asioita".

"Mitä esimerkiksi?"

"No, vaikkapa meidän kolme ruoka-ateriaamme".

Marcia nauroi, ja kysyi sitten --

"Olettakaamme, että te, Mr. Sybert, tuntisitte henkilön, jolle taide
on kaikki kaikessa -- jonka ainoa halu olisi saada maailma kauniiksi,
mitä hänestä arvelisitte?"

"Enpä juuri mitään", hän vastasi; "entä te?"

"Minun mielestäni te itse menette hyvän joukon pitemmälle
vastakkaiseen äärimmäisyyteen!"

"En ensinkään", Sybert puolustelihe. "Pidän kyllä taidetta suuressa
arvossa; mutta minun mielestäni on elämässä niin paljon tärkeämpiä
virtauksia, ettei ole aikaa vaivata paljon itseään sillä. Joka
tapauksessa, luulenpa että tuo mielenmuutos pitää kokea täällä
Italiassa. Niin, minuunkin nähden se on totta", hän lisäsi. "Minun
oli tapana ennen ajatella, että Botticelli, Giorgione ja muut sen
kaltaiset olivat todella tärkeitä henkilöitä".

"Mutta nytkö olette päässyt siitä ajatuksesta?" Marcia kysyi.

"Niin, olen päässyt siitä -- minun on täytynyt".

Marcia nauroi taas. "Mr. Sybert", hän lausui, "te olette kauhean
omituinen mies. Te olette jossain suhteessa kokonaan tunteeton, ja
toisessa taas hyvin tunteellinen".

"Miss Marcia, minun mielestäni te itse olette aivan samoista syistä
kauhean omituinen nuori nainen".

Oli saavuttu tienkäänteeseen, jossa uhkaavan jyrkänteen reunalle
oli kallioon hakattu pieni Madonnan alttari, jonka vieressä oli
karkeatekoinen rautainen risti.

"Joku onneton raukka on tässä saanut surmansa", lausui Sybert
pidättäen hevostansa ja kurottautuen satulasta selventämään
tahraantunutta omistuskirjoitusta, joka oli ristiin kaiverrettu.
"Felice Buconi sai tässä paikassa surmansa salamurhaajan käden kautta
vuonna 1840. Rukoilkaa hänen sielunsa edestä", luki Sybert kääntäen
kirjoituksen englanninkielelle. "Mies parka! On traagillista, kun
Italiassa saa surmansa salamurhaajan käden kautta".

"Miksi se on traagillisempaa Italiassa kuin muualla?"

"Senvuoksi, että kuolee nauttimatta sitä ennen sakramenttia, ja saa
pelätä jäävänsä taivaan oven ulkopuolelle".

"Oo!" Marcia huudahti. "Kun Gervasion isä toivoi minun kuolevan
halvaukseen, tahtoi hän sillä lausua minulle tuomion tulevaakin
elämää varten, eikä ainoastaan tätä nykyistä".

"Aivan niin. Halvaus on italialaiselle hyvin tehokas kirous".

"Luulenpa", tuumi Marcia, "että pidän enemmän uskonnosta, joka ei
hyväksy kiirastulta".

"Minun mielestäni", Sybert lausui, "on kiirastuli paljon ylevämpää
kuin mikään, mitä protestanttinen oppi tarjoo. Siinä on jotain, minkä
eteen voi kuolla".

"Mitä siihen tulee, olisi minusta helpompi kuolla, jos tietäisi
pääsevänsä suoraan taivaaseen".

"Mitä sillä käsitätte? Kultakatuja, ikuista auringonpaistetta ja
enkelilaulua!"

"Oh, eipä välttämättä juuri sitäkään. Tuo kaikki on pikemmin
vertauskuvallista".

"Ainakin", tuumi Sybert, "täydellistä rauhaa ja kauneutta ja onnea
eikä mitään sen enempää. Älkää uskotelko minulle, Miss Marcia, että
tahtoisitte ikuisesti olla sellaisessa paikassa. Loma-ajaksi se
sopisi, mutta ikuisesti!"

"Ehkäpä enkelien käsitys onnesta on toisenlainen kuin ihmisten".

"Siinä tapauksessa enkelit ovat paljon alhaisemmalla asteella kuin
ihmiset. Vain hyvin itsekäs ihminen -- tai miksikä ei hyvin itsekäs
enkelikin -- olisi onnellinen paikassa, jossa päämäärä on saavutettu,
jossa ei enää ryhdytä mihinkään, ja asettuisi tyytyväisenä nauttimaan
iäistä autuutta, sillä aikaa kuin maailmassa vielä olisi paljon
toimitettavaa".

"Minäpä luulen", arveli Marcia, "että silloin, kun teistä tulee
enkeli, te unohdatte koko maailman ja jätätte kaiken surun ja
kurjuuden taaksenne".

"Sellainen on narrien paratiisi!" intti Sybert.

Äkillinen ukkosen jyrähdys keskeytti heidän puheensa. Kun he
katselivat ympärilleen, oli aurinko kadonnut. Sybertin pieni pilvi
taivaanrannalla oli kasvanut ja levinnyt yli koko taivaan.

"No, Miss Marcia", hän sanoi nauraen, "pelkään, että saamme kylmän
kylvyn palkaksi syventymisestämme taiteeseen ja filosofiaan.
Käännymmekö takaisin?"

"Kastumme joka tapauksessa", Marcia arveli, "minä tahtoisin ensin
nähdä luostarin, kun kerran olemme tulleet näin pitkälle". Hän
katseli heidän edessään lepäävän laakson toiselle puolen, jossa
luostarin synkät ja jylhät muurit kohosivat sypressien keskellä,
tuskin puolen mailin päässä heistä.

"Jos menette lähelle, ette näe yhtään enempää siitä kuin täältä
käsin", tuumi Sybert. "Minä neuvoisin teitä nopeasti katsomaan ja
sitten kiiruhtamaan pois".

Hänen vielä puhuessaan suhahti viileä tuulenhenki yli laakson
huojuttaen oliivipuita ja kääntäen lehtien hopeanharmaan alapinnan
näkyviin. Sitä seurasi salaman välähdys ja pari suurta vesipisaraa
putosi heidän kasvoilleen.

"Jospa olisimme siellä sisällä!" huudahti Marcia, yrittäen parhaansa
mukaan hallita Kentucky Liliä, joka levottomasti vavahteli.

Sybert katseli nopeasti ympärilleen. Taivaalla ajelehtivat pilvet
ja pahaa ennustava, oranssinvärinen valaistus, joka äkkiä oli
laskeutunut seudun yli, todistivat ankaran vuoristomyrskyn olevan
tulossa. He kastuisivat läpimäriksi, ennenkuin ehtisivät luostariin,
joka loppujen lopuksi ei osoittaisi suurtakaan vieraanvaraisuutta
naiselle. Samassa huomasi Sybert matalan kivirakennuksen lähempänä,
sen kukkulan rinteellä, jonka he juuri olivat sivuuttaneet. "On
parempi, että käytämme tuota hyväksemme", hän lausui viitaten
piiskallaan siihen suuntaan. "Vaikkakaan se ei ole erittäin lupaavan
näköinen, saamme siitä ainakin suojaa, kunnes myrsky on ohi".



XIII Luku.


Sadepisarat putosivat jo tiheään, kun he saapuivat majalle. He
nousivat nopeasti hevosen selästä ja työntyivät sisään laajaan
kivestä rakennettuun holvikäytävään, joka teki eteisen virkaa.
Sisäänkäytävän kohdalla oli karkeista laudoista kyhätty ovi, joka oli
raollaan ja paukahteli tuulessa. Sybert vetäisi sen auki ja talutti
hevoset sisään. Se näytti olevan viinikellari, joka arvatenkin
oli luostarin omaisuutta. Huone oli matala, mutta avara, lattia
likainen ja seinät epätasaisesti muuratut; taka-osassa häämöitti
kaksi suunnatonta juomanpanoallasta, ja lattialla oli hajallaan
maanviljelyskaluja. Ilma oli kosteata ja löyhkähti viiniltä ja
käyneeltä rypälemehulta.

Sybert kiinnitti hevoset ohjaksilla matalaan puomiin ja Marcia
istuutui erään auran nojaan ja tutki miettiväisenä ympäristöään.
Vähän ajan kuluttua saapui Sybert hänen luokseen.

"Ei tämä ole erittäin miellyttävä pakopaikka, mutta täällä on ainakin
kuivempaa kuin avoimella tiellä".

Marcia siirtyi hiukan ja tarjosi Sybertille osan istuimestaan.

"Luulen, että voin käyttää tätä hyväkseni", hän virkkoi vetäen esiin
laudanpätkän, jonka asetti jotakuinkin epävarmasti kallelleen auran
poikki. Varovasti he istuutuivat sille ja Marcia huomautti --

"Jos teidän toivonne toteutuisi, Mr. Sybert, niin istuisimme
McCormickin niittokoneella".

"Siinä olisi ainakin mukavampi olo", hän vastasi. Ulkona satoi
rankasti ja tuon tuostakin välähti salama. Sisämaasta päin, yli
Volscian vuorten ajelehti synkkiä pilviä, jotka kasaantuivat yhä
raskaammiksi heidän yläpuolelleen. Marcia istui katsellen nousevaa
myrskyä ja huudahti sitten äkkiä:

"Tällainen tilanne sopisi vaikka johonkin romaaniin! Joudutaan
keskelle ukonilmaa Sabine-vuoristossa, ja etsitään suojaa autiosta
viinikellarista -- se kuulostaa aivan Duchessin romaaneilta".

"Siinä on tuttu kaiku", Sybert myönsi. "Teidän osallenne jää vain
nyrjäyttää nilkkanne".

Marcia naurahti hiljaa, jännittynyt sävyäänessään.

"Minulla ei ole ollut eläissäni niin monia seikkailuja kuin nyt,
tultuamme Villa Vivalantiin -- Marcellus, Gervasio, Gervasion
isäpuoli ja nyt tämä rajuilma vuoristossa! Jos tätä yhä jatkuu en
käsitä, miten meidän täällä olomme lopulta päättyy".

"Henry James, kuten tiedätte, sanoo että vain henkiset seikkailut
ovat jonkun arvoisia".

Marcia suhtautui epäilevästi tähän väitteeseen.

"Henkisistä seikkailuista", hän huomautti, "ei koskaan voi
olla varma, _oliko_ se todella seikkailu; saa aina pelätä itse
kuvittelevansa puolet. Minä harrastan enemmän sellaisia, jotka
ulkonaisestikin ovat jännittäviä. Todellisessa verenvuodatuksessa on
jotain viehättävää".

Sybert käänsi välinpitämättömän näköisenä katseensa hänestä.

"Oh, jos te haluatte pelkkää verenvuodatusta", hän virkkoi kuivasti,
"saatte nähdä sitä missä teurastajan puodissa hyvänsä".

Marcia katseli häntä hetkisen ja huomautti sitten: "Luulen, että te
tieten tahtoen olette ilkeä, Mr. Sybert. Teillä on --" hän tapaili
sanaa, mutta kun ei keksinyt sopivaa, lausui hän hyvin ylimalkaisesti
-- -- "_kauhea_ tapa vastata ihmisille".

Sybert kääntyi nauraen Marcian puoleen. "Jos todella uskoisin teidän
tarkoittaneen mitä puhuitte, ottaisin vieläkin 'kauheamman' tavan".

"Puhun täyttä totta", Marcia selitti. "Olen aina mielelläni lukenut
tappeluista, juonista ja murhista. On hauskaa kun hieman annetaan
veren räiskyä. Se on kuin jonkunlainen rohkeuden konkreettinen
symbooli".

"Oo -- minä näin tässä eräänä päivänä tuollaisen rohkeuden
konkreettisen symboolin, mutta en voi sanoa, että se vaikutti minuun
puoleensavetävästi".

"Mitä se oli?"

"Näin miehen, joka makasi tiensyrjässä, verisessä ja likaisessa
vesilätäkössä, suu auki ja pari tikarin haavaa niskassaan, aivot
vedettyinä kasvoille -- aivot saattavat kyllä olla hyödylliset, mutta
kauniit ne eivät ole".

Marcia katseli totisena häneen, heikko inhon ilme kasvoillaan.

"Te kai arvelette, että olen nyt kauheampi kuin milloinkaan?"

"Niin", virkkoi Marcia, "sen teen".

"Älkää sitten lausuko niin päättömiä väitteitä, kuin että pidätte
verenvuodatusta viehättävänä. Maailma on jo päässyt siitä
mielipiteestä. Sallitteko että poltan? En luule, että olisi haitaksi
tällä paikalla saada hiukan tupakansavua".

Marcia nyökkäsi myöntäen ja katseli ääneti häntä, kun hän otti
savukkeen ja etsi taskustaan tulitikkuja. Takin taskusta hän ei niitä
löytänyt, vaan rupesi kaivelemaan liivintaskujaan. Äkkiä Marcia
huudahti --

"Mitä teillä on taskussanne, Mr Sybert?"

Tyytymättömyyden varjo kuvastui Sybertin kasvoilla.

"Se on räjähdyspommi".

"Revolveri! Mitä varten te kannatte sitä? Sehän on vastoin lakia".

"Elkää toki kertoko poliisille", Sybert pyyteli. "Olen aina
mielelläni leikitellyt tuliaseilla; se on tottumus, josta en ole
päässyt".

"Mitä varten te kannatte sitä?" tiedusteli Marcia uudelleen.

Sybert löysi tulitikkunsa ja sytytti savukkeensa hiljaa mielessään
harkiten. "Te kyselette liian paljon, Miss Marcia", hän virkkoi
alkaen astuskella edestakaisin savisella lattialla.

Marcia jäi istumaan nojaten kyynärpäätä polveensa, poski käden
varassa ja katseli ulos myrskyyn. Samassa Sybert tuli takaisin ja
istuutui taas hänen viereensä.

"Onko meidän välirauhamme rikottu?" hän kysyi.

Ennenkuin Marcia ehti vastata, välähti kirkas salama, jota seurasi
korviatärisyttävä ukkosen jyrähdys. Kohisten syöksyi sadevesi
irtonaisia tiilejä vasten saaden aikaan kanuunanjyrinää muistuttavan
äänen. Ilma tuntui värähtelevän sähköstä. Hevoset sätkyttelivät ja
pärskivät kauhuissaan, ja Sybert ponnahti pystyyn rauhoittamaan niitä.

"Jumalan tähden! Tämäpä on rajuilma!" hän huudahti.

Marcia hypähti oviaukolle ja seisoi siellä katsellen myrskyn vallassa
olevaa laaksoa. Vettä tuli melkein kuin saavista kaataen; pilvet
riippuivat matalalla, mustina ja läpitunkemattomina paitsi silloin,
kun välähtävä salama repäisi ne kahtia. Vuoren huipulla, laakson
toisella puolen kohosi neliskulmainen luostarintorni uhmailevana
myrskyn keskellä, sypressien ympärillä huojuessa ja rimpuillessa
kuin kuolintuskissaan. Sybert saapui hänen viereensä ja molemmat
katselivat ääneti myrskyn riehuntaa.

"Tuossa", huudahti Sybert äkkiä, äänessään voitonriemua -- "tuossa
on Italia!" Hän osoitti vanhoja muureja, jotka kohosivat niin
järkkymättöminä myrskyn keskellä. "Tuolla tavalla ovat italialaiset
jo monet vuosisadat uhmanneet tyranniutta, vallankumousta ja sortoa,
ja tuohon tapaan he vastedeskin jatkavat."

Marcia katsahti häneen nopeasti ja huomasi hänen kasvoissaan ilmeen,
jota hän ei milloinkaan ennen ollut niissä nähnyt. Sisäinen tuli
näytti niitä valaisevan. Pienen hetken ajan hän kahlehti Marcian
katseen, sitten hänen silmäluomensa taas painuivat ja tavallinen
välinpitämättömyyden ilme palasi.

"Tulkaa istumaan", hän virkkoi; "te kastutte".

He palasivat taas auralleen ja istuivat vierekkäin, katsellen ulos
myrskyyn. Sateen ropina tillejä vastaan heidän päänsä yläpuolella
teki keskustelun vaikeaksi, eivätkä he yrittäneetkään puhua
keskenään. Mutta he tunsivat sähköisesti toistensa läsnäolon;
myrskyn hurja kiihko oli saanut heidät molemmat valtoihinsa. Marcia
hengitti nopeasti avoimin huulin, hänen poskensa kuumottivat, hänen
tukkansa oli epäjärjestyksessä ja hänen syvän harmaissa silmissään
oli tulinen hehku. Hänen kasvonsa tuntuivat luovan valoa synkkään
kellarihuoneeseen. Sybert katsahti häneen pari kertaa sivulta päin
puoleksi hämmästyneenä; Marcia ei näyttänyt sellaiselta, jollaiseksi
Sybert oli hänet otaksunut. Hän piti käsiä sylissään ajatuksissaan
hypistellen hansikkaitaan ja ratsupiiskaansa. Hänen kätensä näyttivät
valkoisilta ja pehmeiltä tummaa pukua vastaan.

Äkkiä teki Marcia kysymyksen.

"Tahdotteko vastata erääseen kysymykseen, Mr. Sybert?"

"Olen teidän käytettävissänne", hän virkkoi kumartaen.

"Lupaatteko puhua totta?"

"Oh, aivan täyttä totta".

Marcia katseli hetken aikaa helmaansa ja silitteli miettiväisenä
hansikkaittensa sormia. "No niin", hän virkkoi vihdoin, "en
oikeastaan loppujen lopuksi tiedä mitä teiltä tahtoisin kysyä; mutta
ilmassa on jotakin, jota minä en ymmärrä. Sanokaa minulle totuus
Italiasta".

"Totuus Italiasta?" Hän toisti sanat silminnähtävästi hämmästyneenä.

"Viime viikolla, kun olimme Roystoneilla, puhuivat kaikki
vehnäkadosta ja melskeistä leivän tähden, ja jos minä tein joitakin
kysymyksiä, vaikenivat kaikki. Howard setä ei milloinkaan kerro
minulle mitään; hän vain laskee leikkiä, kun minä kysyn häneltä".

"Hän pelkää", virkkoi Sybert. "Ei kukaan uskalla sanoa totuutta
Italiasta; se on majesteetinrikos".

Marcia katsahti nopeasti Sybertiin nähdäkseen mitä hän tarkoitti.
Hän oli aivan vakavan näköinen, mutta ärsyttävä hymy väreili hänen
huulillaan. Marcia katseli taas ulos vihainen ilme silmissään. "Oh,
minusta te olette ilkeä!" hän huudahti. "Sekä te että setä Howard
käyttäydytte niinkuin minä olisin kymmenvuotias. Minun mielestäni
vehnäkato on asia, josta ei kannata laskea leikkiä".

"Miss Marcia", Sybert vastasi rauhallisesti, "jos tahtoo säilyttää
ymmärryksensä silloin, kun asiat kärjistyvät määrättyyn kohtaan,
silloin ei voi tehdä muuta kuin laskea niistä leikkiä".

"Kertokaa minulle", pyysi Marcia.

Hänen kasvonsa ilmaisivat levotonta odotusta. Sybert sulki silmänsä
puoleksi ja katseli ääneti maahan. Pari päivää aikaisemmin hän olisi
kiihkeästi halunnut singauttaa koko jutun hänelle vasten kasvoja,
näyttää hänelle kuin kuvasta koko sen surkeuden, jonka hänen isänsä
oli aiheuttanut; mutta nyt tunsi hän yhtä voimakkaasti kuin Marcian
setä, että hänen ei pitänyt saada tietää sitä.

"Kun ette kerran voi asiaa millään auttaa, miksi tahtoisitte sitä
ymmärtää? Maailmassa on niin paljon ikäviä asioita, ja meitä on
jo niin paljon, jotka tiedämme niistä. Minusta on --" hän kääntyi
Marcian puoleen hiukan hymyillen, mistä tyttö ei loukkaantunut --
"niin, minusta on, tiedättekö, helpotus nähdä muutamia ihmisiä, jotka
ottavat onnensa suoraan taivaan lahjana tekemättä kysymyksiä".

"Minä en ole mikään pikkulapsi. Enkä minä halua ottaa vastaan onneani
tuolla tavalla".

"Te siis tahdotte kuulla Italiasta. No niin", hän lausui synkästi;
"voin kyllä antaa teille koko joukon tietoja". Hän nojautui eteenpäin
kyynärpäät polvien varassa vedellen ratsupiiskallaan vakoja likaiseen
lattiaan ja puhui välinpitämättömällä äänellä ikäänkuin olisi
ladellut jotain hintaluetteloa.

"Nuo ihmisparat maksavat kolme neljäsosaa veroista. Pienimmistäkin
tarve-esineistä heitä verotetaan, kuten leivästä, suolasta, lihasta,
keittoastioista -- kun taas vaunut, palvelijat, jalokivet ja muut
senkaltaiset ovat siinä suhteessa vapaat. Kun hallitus on puristanut
kansalta kaiken minkä on saanut irti, ottaa kirkko oman osansa,
ja sitten puuttuu hallitus uudelleen asiaan valtioarpajaisineen.
Romaanilaiset kansat ovat jo itsessään sangen taipuvaisia pelaamaan
uhkapeliä valtion tarvitsematta niitä siihen erikoisesti yllyttää.
Osa näin kerätyistä valtiontuloista menee armeijan ylläpitämiseen,
mikä sisältää sen, että maalaisnuorukaisia laahataan toimettomuuteen
ja muuhun, jota ilman heidän olisi parempi olla. Osa taas kulutetaan
teatterien, suihkulähteiden ja Viktor Emmanuelin kuvapatsaiden
rakentamiseen. Suurin osa rahoista jää virkamiesten taskuihin. Te
voitte luulla, että Amerikan politiikka on niin turmeltunut kuin
olla voi, mutta minä vakuutan teille, ettei niin ole asian laita.
Italiassa eivät papit anna kansan äänestää, ja parlamentissa
päätetään kaikki muutamien harvain tahdon mukaisesti. Kansa on
tietämätöntä ja taikauskoista, enemmän kuin puolet heistä ei osaa
lukea eikä kirjoittaa, ja hallitus ei yritäkään korjata asiaa.
Maanviljelijän päiväansio on vain kaksikymmentä, kolmekymmentä
centiä, ja sillä hänen pitäisi elättää itsensä ja perheensä. Onneksi
on toimeentulo helppoa, muuten ei ainoakaan maanviljelijä pysyisi
hengissä".

"Viime vuonna --" hän pysähtyi hetkeksi ja vihan puna kohosi
hänen tummahipiäisille kasvoilleen -- "viime vuonna menetti
viisitoistatuhatta ihmistä järkensä nälän vuoksi, ja se tapahtui
Lombardiassa, Venetiassa ja rajamaakunnissa, jotka kaikki ovat
Italian hedelmällisimpiä seutuja. Näiden _pellagrosien_ lapsista
tulee idiootteja tai vaivaisia, ja kymmenen vuoden kuluttua
voitte nähdä heidän kirkkojen portailla ojentelevan kuihtuneita
käsiään kuparilantteja anoen. Tälläkin hetkellä asuu Napolissa
kymmenentuhatta ihmistä kosteissa luolissa ja kellareissa, sairastaen
keuhkotautia, tai risatautia ja kituen nälässä".

Hän nojautui eteenpäin ja katseli säihkyvin silmin suoraan tytön
kasvoihin.

"Marcia, näinä viimeisinä viikkoina olen nähnyt -- Jumalani!" hän
huudahti, "_mitä_ kaikkea olenkaan nähnyt!"

Hän ponnahti pystyyn ja astui ovelle. Marcia katseli pelokkaana hänen
jälkeensä. Hänen sanansa tuntuivat vielä väräjävän ilmassa. Marcia
tunsi vapisevansa, ja sai vaivoin, puoleksi läähättäen hengitetyksi.
Hän sulki silmänsä, ja silloin hänen eteensä kohosi kuvia, joita hän
ei olisi toivonut näkevänsä. Hän ajatteli Castel Vivalantin köyhäin
suurta joukkoa, niitä luisevia, kurttuisia käsiä, joita joka puolella
ojentui pyytämään kuparilanttia, lapsilaumoja, joiden kasvoihin
ankara nälkä oli painanut leimansa. Hän ajatteli asumuksia, joissa
he elivät -- noita viheliäisiä, pimeitä, saastaisia ja kosteita
pesiä. Eikä se ollut heidän oma syynsä, sitä hän yhä uudestaan
kertasi mielessään; se ei ollut heidän syynsä. He olivat rehellisiä,
säästäväisiä ja työnhaluisia; mutta heillä ei ollut kylliksi
liikkumisalaa.

Marcia istui hetken aivan hiljaa, tuntien soimaavina mielessään monia
asioita, joista hänellä ei ollut ennen ollut tuskin aavistustakaan.
Sitten hän sattui katsahtamaan taakseen ja näki suuret
juomanpanoaltaat, jotka törröttivät pimeässä kellarissa. Hän alkoi
äkkiä kuvitella mielessään, että ne olivat vertauskuvia, näkyväisiä
merkkejä siitä painosta, jonka yhteiskunta on laskenut köyhien
hartioille, riistämällä heiltä kaiken hyvän, kaiken onnen ja kaiken
toivon. Hän tuijotti niihin kuin lumottuna, ne näyttivät hänestä
paisuvan ja kasvavan kunnes ne valtaavina täyttivät koko kellarin.
Hän hypähti pystyyn hiukan vapisten ja melkein juoksi ovelle.

"Lähdetään pois!" hän huudahti.

"Mikä on hätänä?" Sybert kysyi, tutkien tytön kasvoja.

"Ei mikään. Tahtoisin jo lähteä. Sade on tauonnut".

Sybert talutti hevoset ulos ja auttoi Marcian satulaan.

"Mikä teidän on?" hän kysyi uudelleen. "Teidän kätenne vapisee.
Pelästytinkö teidät jollakin?"

Hän pudisti ääneti päätään. Kun he saapuivat tielle, hän hengitti
syvään raikasta ilmaa ja katsahti taakseen naurahtaen hermostuneesti.

"Minulla oli inhoittava painajainen tuolla sisällä. Minusta tuntui
kuin juomanpanoammeista olisi joku olento noussut ja tarttunut minuun
takaapäin".

"Minä luulen", Sybert virkkoi, "että teidän on parasta kotiin
tultuanne ottaa hiukan kiniiniä".

"Mr Sybert", Marcia lausui äkkiä, "sanoin teille eräänä päivänä, että
minusta köyhät ihmiset ovat viehättäviä. Nyt en enää ajattele niin".

"En uskonut teidän tarkoittavan sitä".

"Kyllä minä tarkoitin!" sanoi Marcia. "Mutta nyt olen muuttanut
mieltäni". Hän näpähytti Kentucky Liliä ratsupiiskallaan ja karahutti
alas tietä luostariin päin Sybertin seuratessa häntä ällistyneenä
rypistäen kulmakarvojaan.

Myrsky oli tauonnut yhtä äkkiä kuin se oli tullutkin. Hajanaiset
pilvet pimittivät vielä taivaan, mutta raskaat, synkät ukkospilvet
olivat jo kulkeutuneet kauas itään Apenninien yläpuolelle. Mutta
sinä lyhyenä aikana, jonka myrsky oli raivonnut, se oli saanut
hävitystä aikaan. Se oli vahingoittanut lehtiä tienvarsilla olevista
viinitarhoista, ja bamburuokokepit, joihin köynnökset oli sidottu,
olivat joko poikki tai taipuneet. Siellä täällä ruohistossa oli
oliivioksia, joita se oli temmannut puista, ja vehnäpeltojen nuori
oras oli melkein kauttaaltaan laossa. Vuolas vuoristopuro virtasi
maantienojassa, joka hetkeä aikaisemmin oli ollut kuiva.

Vuoristoilma oli raitis ja virkistävä ja hevoset, jotka myrsky
oli saanut vauhkoiksi, kiitivät eteenpäin välittämättä kurasta ja
vesilätäköistä. He ratsastivat laakson poikki, joka erotti kukkulan
jolla viinikellari sijaitsi toisesta korkeammasta, mille luostari
oli rakennettu. Sitten he nousivat kapeata tietä, ratsastivat
pienen kylän läpi, joka oli juuri kukkulan juurella ja jatkoivat
matkaa pitkin kapeata ajotietä, joka mutkitteli suuntaan ja toiseen
kuin käärmeen ruumis. He sivuuttivat synkän sypressilehdon, joka
reunusti ulommaisia muureja ja saapuivat hetken kuluttua pienelle
ylätasangolle, jolta oli avara näköala yli kukkuloiden ja laaksojen.
Jyrkästi heidän allaan lepäsi laakso, jonka poikki he vasta olivat
tulleet ja siellä pieni, Noan arkkia muistuttava kylä ruskeine
tiilikattoineen.

Kun he pääsivät puiden varjosta, he pysähtyivät kuin yhteisestä
sopimuksesta sypressilehdon laitaan. Itäinen taivas oli synkkien
pilvien peitossa, mutta lännessä loisti oranssin värinen ruskotus,
ja aurinko laski kultaisena pallona purppuranväriseen Campagnaan
kuin mereen. Varjot pitenivät laaksossa heidän alapuolellaan, mutta
kukkulat hohtivat vielä monissa eri värivivahduksissa, ja torni
kuvastui synkässä kauneudessaan pehmein ääriviivoin.

He olivat tuskin ehtineet katsella muuta kuin avaraa näköalaa
edessään, mutta äkkiä he sattuivat näkemään pienen draaman, joka
näyteltiin aivan heidän silmiensä edessä.

Nuori, fransiskaanien ruskeaan kauhtanaan puettu munkki, luultavasti
luostarin maallikko veli, seisoi tienvieressä olevassa viinitarhassa.
Hän oli sitomassa myrskyn runtelemia viiniköynnöksiä, mutta tällä
hetkellä hän lepäsi työstään. Hän ei ollut huomannut ratsastajia
-- hän seisoi selkä heihin päin, katsellen pellolle tien toiselle
puolen, jossa tulipunaisia unikkoja kasvoi vehnän korsien keskellä.
Mutta ei hän kukkia katsellut eikä liioin auringonvalaisemia
kukkuloita -- ne hän oli ennen nähnyt ja ne hän tajusi. Hän
katseli tummatukkaista talonpoikaistyttöä ja paimenpukuun puettua
nuorukaista, jotka vierekkäin astelivat vehnäpellon poikki kulkevaa
kapeata polkua. Mies oli vahvajäseninen, päivettynyt ja väkevä,
puettuna lammasnahkahousuihin ja suippolakkiin, ja puheli innokkaasti
tytölle tehden käsillään pontevia liikkeitä italialaisten tapaan.
Tyttö näytti kuuntelevan, mutta sitten hän kohautti olkapäitään
ja peräytyi hieman ja hänen pilkallinen naurunsa kajahti läpi
illan hiljaisuuden. Hetkisen poika epäröi, mutta sitten hän kiersi
rohkeasti käsivartensa tytön ympärille, ja molemmat lähtivät mäkeä
alas kylään päin. Nuori munkkiveli parka seisoi liikkumatta, kädet
vaipuneina työstä ja tuijotti sinne, minne toiset olivat kadonneet.
Hänen siinä katsellessaan kajahti luostaritornista hitaasti "Ave
Marian" säveleet. Hän havahtui kuin syyllinen ja tehden nopeasti
ristinmerkin hän tarttui rukousnauhaansa ja taivutti päänsä
rukoukseen.

Äkillinen kellojen ääni sai hevoset lähtemään liikkeelle. Munkki,
joka pelästyi kuullessaan kavionkapsetta niin läheltä, kääntyi
nopeasti katsomaan siihen suuntaan, josta kopina kuului. Nähdessään
Marcian ja Sybertin tarkastelevan häntä, ja huomatessaan, että he
olivat nähneet kaiken, levisi heleä puna hänen tummille, laihoille
kasvoilleen, ja nopeasti hän kääntyi taas pois ja kumartui uudelleen
rukoukseen.

Heidän saapuessaan sypressien varjoon, rikkoi Marcia äänettömyyden
hiljaa naurahtaen.

"Hän luuli, että mekin olimme --" siinä hän pysähtyi.

"Rakastava pari", jatkoi Sybert. "Mies parka! Hän kai arvelee, että
maailma luostarinmuurien ulkopuolella on täynnä rakastavaisia.
Siinä", hän pitkitti, "on mies, joka elää aatteelleen".

"Ja alkaa aavistaa, että se onkin väärä".

Sybert loi häneen ymmärtävän silmäyksen. "Ah, sepä juuri onkin arka
kohta", hän virkkoi jotenkin totisena, -- "kun alkaa epäillä omaa
aatettaan vääräksi".

He ratsastivat edelleen hämärtyvään laaksoon. Kuljettiin suoraan
kotia kohti ja hevoset huomasivat sen. He ratsastivat ääneti
vuoristopolkua hämärän laskeutuessa yli seudun ja uudenkuun kapean
sirpin noustessa taivaalle, joka oli raskaiden, hajanaisten pilvien
peittämä. Ilta oli tuulinen ja kostea, mutta matalammissa kohdissa
oli tie aivan kuiva: myrsky oli ilmeisesti kohdistanut raivonsa
kukkuloihin.

Heillä oli liian nopea tahti, jotta puhe olisi käynyt päinsä, ja
niinpä he vajosivat kumpikin omiin mietteisiinsä. Vain kerran
katkaisi Marcia äänettömyyden.

"Minusta tuntuu aivan kuin toisimme hyviä uutisia Ghentistä Aix'hin!"

Sybert nauroi ja saneli hiljaa: --

    "Jo portti kiinni painui ja sammui valotkin,
    niin sydänyöhön synkkään sun kanssas ratsastin.
    Näin kahden, sanatonna riensimme rinnakkain,
    lepoa muistamatta, kuin öiset haamut vain".

"Kentucky Lil kelpaisi vaikka Rolandille", Sybert virkkoi.

"Se on paras hevonen, jolla olen ratsastanut", lausui Marcia.

Kun he kääntyivät sisään huvilan portista, virkkoi Marcia
katuvaisella äänellä: "En tiennyt, että tämä kestäisi näin kauan;
pelkään, Mr Sybert, että teidän aikanne on käynyt hyvin pitkäksi!"

"Ehkäpä minäkin rakastan seikkailuja", hän vastasi; "te, Miss Marcia,
ja minä olemme tänä päivänä vaeltaneet sangen kauas yhdessä".



XIV Luku.


Heidän ratsastettuaan läpi pitkän, holvimaisen lehtokujan, tuli
huvila näkyviin. Avonaisista ikkunoista kuului iloista naurua. Marcia
pysähdytti hevosensa päästäen puoleksi tahtomattaan tyytymättömyyttä
ilmaisevan huudahduksen. Roystonit olivat saapuneet.

"Olin aivan unohtanut", hän selitti Sybertille. "Meillähän on
päivälliskutsut tänään".

Kavioiden kapse ajotien kiviä vastaan sai iloisen joukon pihamaalle
tervehtimään myöhäisiä ratsastajia; siinä naurettiin, kyseltiin ja
toivotettiin tervetuloa.

"Lapsi kultani! Missä te olette olleet!"

"Pietro, kuulehan; kutsu tänne joku korjaamaan hevosia."

"Tuolla tavallako sinä tervehdit vieraitasi? En milloinkaan --"

"Päivällinen on odottanut jo puoli tuntia. Aloimme jo ajatella --"

"Olen ollut aivan kuolla levottomuudesta! Et kai ole kylmettynyt?"

"En, täti Katherine", Marcia nauroi vetäessään hansikkaita kädestään
ja tervehtiessään vieraita. "Mutta me olemme kastuneet melkein
läpimäriksi! Olisimme kuin uitetut, jollei Mr. Sybert olisi keksinyt
pientä, hataraa hökkeliä erään kukkulan huipulla."

"Nyt vasta olen levollinen!" huoahti setä, kun astuttiin eteissaliin.
"Aloin jo pelätä, että teille oli sattunut joku erimielisyys matkalla
ja Kilkennykissojen kohtaus uudistuisi."

"Marcia, miltä sinä näytät! Sinähän olet aivan kurainen!" huudahti
Mrs. Copley.

Hiukan hätkähtäen Marcia katsahti peiliin, korjasi hattuansa ja
pyyhkäsi kurapilkun poskeltaan. "Kentucky Lil ja Triumvirate tulivat
sellaista vauhtia kotiin, etteivät ehtineet väistää vesilätäköitä",
hän vastasi. "Kauanko saamme pukeutua, täti Katherine?"

"Vain viisitoista minuuttia", virkkoi setä; "ja sekin on
neljännestuntia pitempi kuin te oikeastaan ansaitsisitte. Jos ette
ole silloin alhaalla, syömme päivällisen odottamatta teitä."

"Muistakaa, viisitoista minuuttia!" huusi Marcia Sybertille, kun he
erosivat portaiden päässä. "Minä kilpailen teidän kanssanne", hän
lisäsi; "vaikka tytön oikeastaan pitäisi saada etumatkaa."

Huoneessaan Marcia tapasi Grantonin äänettömänä ja nyrpeän näköisenä
odottamassa. Puku oli levitetty sängylle. Marcia vaipui nojatuoliin
huoahtaen väsymyksestä.

"Te olette ratsastanut pitkän matkan", Grant on huomautti vetäessään
hänen kuraista saapastaan.

"Niin olen, Granton; ja päivällinen on jo odottanut puoli tuntia, ja
Pietro on kuin ukkospilvi ja Mrs. Copley näyttää tuskastuneelta, ja
vieraat nälkäisiltä -- ja minkänäköinen Francois on, sitä en uskalla
ajatellakaan. Meidän täytyy _lentää_; meidän maineemme riippuu siitä."

"Olenko valmis nyt?" hän kysyi jotenkin täsmälleen viidentoista
minuutin kuluttua tarkastellessaan kuvaansa peilistä.

"Te näytätte erittäin hienolta", virkkoi Granton.

"Olen kauhean väsynyt", Marcia huokasi; "menisin mieluummin sänkyyn
kuin vieraiden luo -- mutta luullakseni täytyy hyvän tavan vuoksi
kuitata päivällinen ensin."

"Tietysti", virkkoi palvelijatar huolellisesti järjestellen
laahustinta.

"Sinun filosofiasi on niin mukava, Granton! Tänäpäivänä menettelemme
aivan kuin eilen, ja samoin teemme taas huomenna. Sen kautta pääsee
ratkaisun vaivasta."

Marcia saapui salonkiin juuri parahiksi tarttuakseen Paul Dessartin
ääneti tarjottuun käsivarteen. Sybert tuli vasta, kun lientä
tarjoiltiin. Hän asettui tyhjälle paikalle Eleanor Roystonin viereen,
mumisten anteeksipyyntöjä emännälle.

"Se on anteeksiantamatonta, Sybert", Copley lausui rypistäen
otsaansa. "Sinun ei pitäisi antaa naisen voittaa itseäsi."

"Sen huoneen kalusto, jonka annoitte minulle", valitti Sybert
totisena, "on tehty kuin satimeksi kauluksennapeille. Sänky on kolme
tuumaa lattiasta -- enhän minä voinut ryömiä sen alle."

"Millä sitten selviydyitte?" Eleanor Royston kysyi.

"Lainasin isäntämme varastoista -- mutta kestipä kauan ennenkuin
löysin."

"Ensi kerralla kun tulet meille, panen vaatesäiliöni lukkojen ja
salpojen taakse", Copley ilmoitti.

Sybert tarkasteli uteliaana pientä, valkoista palloa lautasellaan.

Marcia nauroi ja huusi pöydän toisesta päästä: "Se on teidän oma
määräämänne lääke, Mr. Sybert; pankaa se viinilasiinne ja juokaa kuin
mies. Minä olen jo niellyt oman annokseni."

Näitä sanoja vaihdettaessa oli Paul Dessart ollut aivan ääneti. Hän
istui synkkänä tuijottaen pöytäliinaan, ja -- on paha sanoa sitä
Paulista -- jörötti. Marcian oli vaikea olla hänen kanssaan ensi
kerran, siitä asti kuin he olivat tutustuneet toisiinsa. Hän ei
omasta puolestaan tehnyt mitään keskustelun ylläpitämiseksi, ja kun
Marcia yritti jotain puheenainetta, ei se ottanut sujuakseen. Oli
mahdollista, että hänkin oli hiukan pahantuulinen, joka tapauksessa
vallitsi heidän välillään usein kiusallinen äänettömyys, jota nuori
mies ei yrittänytkään rikkoa. Mr. Copley ei olisi mitenkään tänä
iltana voinut sanoa, että Paul koristi päivällispöytää. Niinpä joutui
vastapäätä istuvan ranskalaisen osaksi pitää keskustelua vireillä.

Antaessaan kerran katseensa harhailla pöydän toiseen päähän, näki
Marcia Sybertin herttaisesti nauravan jollekin, mitä Eleanor oli
sanonut. Hän katseli heihin vielä toistamiseen, pannen vasten
tahtoaan merkille miten hyvin he sopivat yhteen. Eleanor oli
erikoisen kaunis vaaleansinisessä harsopuvussaan, jossa hänen
valkoiset olkapäänsä pääsivät oikeuksiinsa; Sybertin tumma hipiä
ja mustat silmät taas muodostivat esteettistä silmää tyydyttävän
vastakohdan. Hän oli kumartuneena naisensa puoleen sillä kevyen
kohteliaalla ja itsekylläisellä tavalla, joka aina oli niin suuresti
raivostuttanut Marciaa. Mutta Eleanor osasi suhtautua siihen oikealla
tavalla; hän oli yhdeksän vuotta ottanut osaa seuraelämään, ja
hymyily, jolla hän vastasi Sybertille, oli aivan yhtä ivallinen kuin
tämän oma.

Tänä iltana hän näytti läpikotaisin siltä, minä Marcia häntä aina
oli pitänyt -- täydelliseltä kosmopoliitilta -- diplomaatilta
-- päivällissankarilta. Mutta Marcia tiesi, ettei hän ollutkaan
yksinomaan sellainen; hän oli nähnyt hänet toisenlaisena
aamupäivällä, myrskyn keskellä, ja yhä vielä hän oli kuin
huumaantunut tuosta yllätyksestä. Hän muisti mitä Mr. Melville oli
sanonut sinä iltana laakerilehdossa -- hän muisti aina mitä ihmiset
sanoivat Sybertistä. Muutamat asiat näyttävät aivan takertuvan
mieleen; Sybert oli henkilö, joka antoi aihetta monenlaisiin
lausuntoihin. "Te luulette olevanne hyvin laajasydäminen, kun näette
ihmisen talonpojassa. Ettekö luule voivanne mennä askelta pidemmälle
laajasydämisyydessänne, ja löytää ihmistä maailmanmiehenkin kuoren
alta?" Marcia oli tänä päivänä nähnyt siitä vilauksen. Nyt näytti
ikäänkuin tuo hänen liikasivistyneisyytensä olisi vain naamari,
jolla hän tahtoi peittää jotain -- Marcia ei tiennyt mitä -- joka
oli kätkettynä pinnan alle. Hän etsi juuri mielessään sopivaa
selitystä siihen, kun hän kuuli nuoren ranskalaisen nauraen kysyvän:
"_Mademoiselle Copley est un peu distraite ce soir, n'est pas_ --
mademoiselle Copley on hiukan hajamielinen tänä iltana, eikö totta?"

Hiukan hätkähtäen Marcia huomasi, että joku oli puhutellut häntä.
Loppuosan ajasta hän seurasi keskustelua omalla puolellaan ja
pakottautui ystävälliseksi harvapuheista toveriaan kohtaan. Paulin
pahantuulisuus ei ollut huonosti keksittyä, tuskinpa hän olisi
voinut viisaammin menetellä. Marcia oli odottanut tapaavansa hänet
säteilevänä, innostuneena ja varmana itsestään; ja hän oli alas
tullessaan valmistautunut vastustamaan hänen ihastustaan. _Mais
voilà!_ nytpä ei ollutkaan mitään ihastusta vastustettavana. Paul
oli synkkä, äreä, osaten vaivoin peittää huonoa tuultaan edes
niin paljon kuin kohteliaisuus vaati. Joku oli kerran verrannut
häntä kreikkalaiseen jumalaan, eikä syyttä. Hän oli tänään, jos
koskaan juuri sellainen, jos vain osaa kuvitella kreikkalaista
jumalaa pahalla päällä. Marcia koetti yhä uudelleen arvailla, mikä
häntä oikein vaivasi. Ehkäpä hän oli kuin kissa, jonka turkkia
täytyi hiukan silitellä, kuten hänen serkkunsa oli vakuuttanut.
Joka tapauksessa Marciasta tuntui tämä uusi mieliala sangen
houkuttelevalta, ja sen enempää harkitsematta hän koetti parhaimpansa
mukaan silitellä. Kun vihdoin noustiin pöydästä, ei Paul enää
näyttänyt kynsiään, jollei juuri kehrännytkään.

Roystonin tyttöjen ehdotuksesta pukeuduttiin iltavaippoihin ja
lähdettiin pengermälle -- kaikki muut, paitsi molemmat vanhemmat
naiset, jotka pitivät salin lämpöistä ilmaa parempana. Mrs. Copley
valtuutti miehensä ja Sybertin joukon kaitsijoiksi. Sybert otti
kumartaen vastaan tämän tehtävän, mikä sai hiukan hämmästyneen hymyn
Eleanorin huulille. Hän ei oikein käsittänyt Sybertin asemaa talossa.
Asetuttiin ryhmään kaiteen luo, Eleanor ja Sybert vain kävelivät
edestakaisin pitkin seinän vierustaa. Eleanor pani parastaan tänä
iltana, ja hän esiintyikin erittäin edukseen; hän näytti osanneen
herättää kipinän tämänkin miehen välinpitämättömässä olennossa.
Marcia seurasi silmillään noita kahta ajatellen yhä uudelleen miten
hyvin he sopivat yhteen ja Mr. Benoit oli vähällä toisen kerran
moittia häntä hajamieliseksi.

Molemmat kävelijät yhtyivät hetken kuluttua toisiin, Eleanor
hyräillen erästä pientä ranskalaista laulua, jota sinä keväänä
yleisesti laulettiin kaikissa Pariisin kahviloissa.

"Voi, laula jotain, minkä me kaikki osaamme", lausui Margaret, ja
kääntyen keimailevasti Sybertin puoleen hän alkoi laulaa 'Fair
Howard'ia. Toiset tytöt yhtyivät häneen. Heidän äänensä kuuluivat
kaikuvina ja kirkkaina ja täyttivät öisen ilman helkkyvin sävelin. Se
tuntui omituisen oudolta tällä paikalla, keskellä Sabine-vuoristoa,
taustana vanha huvila ja Rooman Campagna jalkojen juuressa. Kun
heidän äänensä häipyivät, naurahti Sybert hiljaa.

"Voin vannoa unohtaneeni tuon laulun."

Margaret pudisti nuhtelevasti päätään. "Unohtaneenne sen!" hän
huudahti. "Mies, joka on unohtanut Alma Mater laulunsa, saisi hävetä
tunnustaa sitä. Se on aivan samaa kuin unohtaisi oman isänmaansa."

"Luulenpa", virkkoi Eleanor, "että teidän, Mr: Sybert, olisi aika
palata takaisin Amerikkaan kansallistumaan."

"Oh, Miss Royston", hän vastasi, "vähitellen häipyy mielestä
yliopistoaika, aivan kuten unhoittaa lastentarhassaolonsa."

"Ja isänmaansa", lisäsi Marcia sekä Sybertin että Paulin suureksi
tyydytykseksi.

Margaret ehdotti, että ajankuluksi lähdettäisiin tervehtimään
kummitusta. Marcia huomautti, että kummitus esiintyi vain täysikuun
aikana, mutta siitä ei välitetty. Olihan kuu jo näkyvissä, ja
tällainen tuulinen ilta, jolloin pilvet lentelivät, ja oksat
huojuivat, oli juuri omiaan kummituksen miettiä syntejään. Mr.
Copley, innostuneena kaitsijatoimeensa, huomautti, että ruoho oli
märkää; mutta olihan saatavissa kalosseja, väittivät toiset. Marcia
suostui lähtemään osoittamatta erikoista innostusta; hän pelkäsi
mahdollisesti joutuvansa kahden kesken Paulin kanssa. Mutta kun
lähdettiin, huomasi Marcia kulkevansa M. Benoit'n seurassa samalla
kuin Paul käveli edempänä tyytyväisenä nuoremman serkkunsa rinnalla,
ja Eleanor molempien kaitsijoiden kanssa muodosti jälkijoukon. Kun
saavuttiin laakerikujan päähän ja tultiin raunioiden luo, pysähtyi
Margaret pannen sormen suulleen ja saaden salaperäisellä kuiskailulla
hiljaisuuden aikaan. Nauraen yhtyivät toiset kujeiluun, ja niin
hiivittiin eteenpäin yhtä varovaisesti kuin kymmenvuotiaat pojat
intiaanileikeissään.

Himmeässä valaistuksessa näyttivät rauniot sopivilta kummitusten
tyyssijaksi. Tumma lehtiverho peitti melkein kokonaan rappeutuneet
pilarit, mutta tyhjä suihkulähde oli paljaana pienellä avonaisella
paikalla puiden välissä.

He pysähtyivät puiden varjoon ja kääntyivät puoleksi odottavina
lähteeseen päin. Siinä katsellessaan he näkivät äkkiä pelon
väristyksin hämärän miehen haamun kohoavan lähteen reunalta
ja katoavan ympäröivien puiden siimekseen. Hetken kuului vain
hämmästynyttä ähkimistä ja Margaret Roystonin tirskunaa. Paul
alkoi ensimmäisenä selvitellä tilannetta, kertoen salaperäisesti
tunteneensa muinaisen Tanskan kuninkaan kauniin ja sotaisen muodon.
Ennenkuin vielä kukaan oli oikein ehtinyt toipua ilmestyksen
aiheuttamasta vaikutuksesta, nousi toinen haamu lähteen reunalta ja
seisoi huojuen heidän edessään ilmeisesti epäröiden peräytyisikö
vai lähtisikö eteenpäin. Tämä oli jo enemmän kuin tarun vuoksi oli
tarpeellista ja huudahtaen riensivät sekä Copley että Sybert ottamaan
selvää salaperäisestä tapauksesta.

Syntyi kiihkeä sanasota. Haamu esitti äänekkäästi anteeksipyyntöjään.
Hän oli päättänyt työnsä ja halusi saada hiukan raitista ilmaa.
Nyt oli ihana ilta. Hän tuli tapaamaan erästä tuttavaansa. Hän ei
tiennyt, että signor saapuisi koskaan tänne, eihän hän muuten olisi
uskaltanut.

Ääni kuului tutulta, ja pieni pettymyksen huokaus kävi läpi
seurueen. Molemmat miehet palasivat nauraen takaisin ja Paul saneli
traagillisesti:

"Taaskin harhakuva! Jos kaikki haamut muuttuisivat hovimestareiksi,
mitenkä epäromanttinen maailma olisikaan!"

Nuori ranskalainen käänsi puheen surulliseen tarinaan.

"Entä todellinen haamu, vanha Ruhtinas, jonka aioin maalata; tämän
jälkeen hän ei enää suvaitse näyttää naamaansa haudastaan. Tämä on
häpeä! Konnan työ!" hän selitti.

Nauraen käännyttiin takaisin huvilalle, ja Marcia huomasi kulkevansa
Paulin rinnalla. Se oli käynyt aivan luonnollisesti Paulin mitenkään
siihen vaikuttamatta; mutta Marcia oli aivan varma, että Paul
käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja kysyisi hänen vastaustaan; hän
mietiskeli nyt vain millä voisi väistää hänen sanojaan. Paul kulki
hänen vieressään hiljaa vihellellen, ilmeisesti kiirehtimättä mitään
puhumaan. Kun hän rikkoi hiljaisuuden, halusi hän vain sanoa, että
lehtisammakot kurnuttivat hirveän äänekkäästi sinä iltana. Sitten hän
jatkoi, ettei hän ollut erittäin ihastunut huvilan hovimestariin;
se mies piti liian suurta melua väärässä paikassa, mutta vaikeni
oikeassa. Siitä hän siirtyi sivumennen arvostelemaan huvilan
arkkitehtuuria. Villa Vivalanti oli kuin tuhatkaunokki, jos itäistä
siipirakennusta ei otettu lukuun, se ei näet ollut tyylikäs, vaan
rikkoi suuntaviivat. Hänen mielestään nuo ranskalaisten omistamat
piparkakun muotoiset huvilat Frascatissa pitäisi parlamentissa säätää
revittäviksi.

Marcia vastaili jotenkin laiskasti hänen huomautuksiinsa, ja samalla
vaivasi päätään miettimällä oliko hän mahtanut jollakin loukata
Paulia. Tämä näytti kuitenkin erittäin hyväntuuliselta ja jutteli
yhtä miellyttävästi kuin heidän tutustumisensa ensi aikoina.
Marcia ei oikein ymmärtänyt tätä hänen uutta menettelytapaansa, ja
vaikka hän oli juuri sellaiseksi toivonut Paulia, niin -- miten
vaihtelevainen onkaan ihmisluonto -- nyt hän kuitenkin tunsi
epämääräistä harmia. Jos M. Benoit juuri silloin olisi sattunut
näkemään Marcian, olisi hän kolmannen kerran moittinut häntä
hajamieliseksi.

Palattuaan sisään vetäytyivät haamu-metsästäjät jotenkin pian
yöpuulle, sillä aamulla aikaisin oli lähdettävä Genazzanoon juhlalle.
Ennenkuin Marcia meni huoneeseensa, hän tahtoi antaa määräykset
seuraavan päivän aamiaista varten, jonka hän oli suunnitellut
syötäväksi ulkosalla. Etsiessään Pietroa hän tapasi myöskin setänsä.
Mr. Copley oli paraillaan ankarasti torumassa hovimestaria luvaten
erottaa hänet heti, jos tämäniltainen tapaus vielä uudistuisi. Hyvin
nöyränä vakuutti hovimestari Signorille tästä lähin ehdottomasti
tottelevansa hänen määräyksiään.

"Setä Howard", kysyi Marcia, "et kai vain toru miesparkaa äskeisestä?
Mitä se haittaa, että hän tapaa ystäviään vanhan huvilan alueella?
Emmehän me milloinkaan lähesty sitä paikkaa."

"En pidä tästä ystävästä."

"Kuka se oli sitten?"

"Gervasion isäpuoli."

"Mitä, ethän vain luule, että hän aikoo varastaa lapsen takaisin?"
Marcia huudahti.

"Tahtoisin nähdä hänen sen tekevän!" lausui Mr. Copley päättävästi.
"Ei hän poikaa halua", hän lisäsi. "Rahaa hän tahtoo, mutta sitä hän
ei tule saamaan. En tahdo, että hän kuljeskelee talon ympärillä ja
palvelijat tietäkööt sen myös."

Annettuaan jöröttävälle Pietrolle aamiaista koskevat määräykset
Marcia lähti vihdoinkin omaan huoneeseensa; asettaen kynttilän
pöydälle hän vaipui ensimmäiseen tuoliin, mikä eteen sattui,
huoahtaen helpotuksesta, kun ilta nyt oli onnellisesti ohi. Hän oli
väsynyt sekä ruumiin että sielun puolesta.

Vielä ei ilta ollut kuitenkaan aivan lopussa. Keveä naputus kuului
ovelle, ja Marcia avasi sen Eleanorille ja Margaretille, jotka
saapuivat silkkisissä aamupuvuissaan hänen huoneeseensa. "Päästä
meidät pian sisään", virkkoi Margaret. "Tapasimme juuri erään miehen
käytävässä."

"Se oli tuo kaikkialla läsnäoleva Pietro, joka oli sulkemassa
ikkunoita", jatkoi Eleanor. "Jos olisin sinun sijassasi, antaisin
sen miehen mennä menojaan, ja hankkisin hauskemman hovimestarin.
On luonnotonta, että italialainen palvelija on yhtä vakava kuin
englantilainen."

"Pietro parka on juuri saanut toria, ja siitä kai hänen vakavuutensa
johtuu. Onpa somaa", hän lisäsi, "juuri saman neuvon antoi minulle
Paul tänä iltana." Hän sanoi "Paul", ennenkuin ehti tarkemmin sitä
ajatella ja samassa hän punastui korviaan myöten, mutta tytöt eivät
olleet sitä huomaavinaan.

"Olemme tulleet juttelemaan", virkkoi Margaret asettuen leposohvalle
ja järjestellen pielukset mukavasti selkänsä taakse. "Toivottavasti
sinä et ole uninen."

"Olen _sangen_ väsynyt", vastasi Marcia; "mutta kymmenen minuutin
kuluttua olen jo virkistynyt."

"Emme tahdo kiusata sinua; ei tästä tule mikään koko yön kestävä
täysi-istunto", puheli Eleanor pehmeän nojatuolin syvyydestä. "Meidän
täytyy lähteä huomenna kello yhdeksältä Pyhän Neitsyen juhlaan."

"Iloitse nyt, kun olet saanut meidät tänne", Margaret virkkoi.
"Oikeutta myöten olisi meidän pitänyt nukkua Roomassa tämä yö."

"Mitenkä saitte asianne järjestetyksi?"

"Paul vei äidin Forumille katsomaan jotain juuri maasta kaivetuita
muinaisesineitä; sillä aikaa Eleanor ja minä haalimme tavarat kokoon
ja pakkasimme Perugian matkaa varten. Kun hän palasi takaisin, oli
meillä kaikki kunnossa ja hatut päässä odottelimme lähtöä. Äiti
tointui vasta kun istuimme junassa, eikä hän silloin voinut meille
mitään puhua Mr. Copleyn kuullen. Kun on kysymys matkoista", Margaret
lisäsi, "ei äiti yleensä milloinkaan toimi hetken mielijohteen
mukaan."

"Ei ainakaan usein", täydensi Eleanor, "mutta on sekin joskus
tapahtunut. Kesken kaiken", hän jatkoi, "keskustelkaamme Mr.
Sybertistä; minä en suoraan sanoen oikein käsitä hänen asemaansa
teidän perheessänne. Mitenkä voi käydä päinsä, että sinä teet pitkiä
ratsastusmatkoja aivan kahden nuoren miehen kanssa? Eihän sellaista
tapahtunut milloinkaan, kun minun äitini oli sinun holhoojasi."

"Ei", myönsi Marcia; "se on kyllä totta. Mutta Mr. Sybertin suhteen
on hiukan toista. Eihän hän, katsos, oikeastaan ole mikään nuori mies
enää; hän on setäni hyvä ystävä. Hän sattui olemaan saapuvilla, kun
en löytänyt Angeloa mistään, ja niin tuli hän Angelon tilalle."

"Hän on siis jonkunlainen sijais-tallirenki", virkkoi Eleanor.
"Lieneekö hän niinkään tyytyväinen siihen virkaan."

"Ei hän voinut vastustella!" Marcia nauroi. "Täti Katherine pakotti
hänet siihen."

Eleanor katseli Marciaa kasvoillaan yhä hämmästyneempi hymy. "Puhut
Mr. Sybertistä ikäänkuin hän olisi sinun iso-isäsi ikäinen. Mitenkä
vanha hän on, jos sallit kysyä?"

"En tiedä. Melkein yhtä vanha kuin setä Howard. Viiden- tai
kuudenneljättä, luullakseni."

"Miestä, joka on alle viidenneljättä, ei minun mielestäni kannata
puhutellakaan."

"Oh, loruja!" huudahti Margaret. "En ole eläissäni kuullut kenenkään
puhuvan paremmin kuin Paulin, ja hän on täsmälleen viidenkolmatta
vuoden vanha."

"Paulin puhe on sanojen helinää; hänellä ei ole mitään aatteita",
väitti Eleanor.

Syntyi hetken hiljaisuus, ja Eleanor nojautui eteenpäin tarkastellen
muutamia sateenkaarenväreissä hohtavia lasinpalasia, joita oli
pienessä rasiassa pöydällä. "Mitä nämä ovat?" hän kysyi.

"Ne ovat hajuvesipullojen palasia, jotka eräs palestirnalainen
haudankaivaja löysi vanhasta etruskilaisesta hautaholvista. Hänellä
oli muutamia pronssipeilejäkin ja ihastuttavat kultaketjut -- olisin
hirveän mielelläni halunnut saada ne, mutta hän ei suostunut myymään;
ne joutuivat erääseen Rooman museoon. Eivätkö nämä lasipalatkin ole
hauskoja? Aion juotattaa ne kultaan hattuneuloiksi."

"Tässä on pieni pullo, jossa on tuskin säröäkään." Eleanor piteli
sitä kynttilän liekkiä vasten antaen valon langeta sen pinnalle.
"Kenen luulet omistaneen sen ennen sinua, Marcia?"

"Ehkäpä se oli jonkun tytön, joka on maannut haudassa jo vuosisatoja."

"Ja hänen ketjunsa ja peilinsä ja hajuvesipullonsa ovat yhä vielä
olemassa. Miten paljon ne kertovatkaan!"

"Luojan kiitos, ettei sellaisia tavaroita enää panna
ruumisarkkuihin", Marcia virkkoi; "muutenhan kahdentuhannen vuoden
kuluttua joku toinen tyttö taas vuorostaan voisi puhua meistä samaan
tapaan."

"Kahdentuhannen vuoden kuluttua", sopersi Eleanor. "Suoraan sanoen,
minä tunnen niiden yhdeksän vuoden, jotka olen ollut seuraelämässä,
häipyvän mitättömiin!" Hän laski pullon takaisin rasiaan ja nojautui
naurahtaen taaksepäin tuolissaan. "Eikö totta, että Amerika tuntuu
hiukan värittömältä Italian jälkeen? Siellä ei saa mitään voimakkaita
vaikutteita."

"Italiassa niitä saa melkein liikaa", virkkoi Marcia.

"Miten kauan aiot viipyä täällä?"

"En tiedä. On paljon parempi, ettei päätä mitään varmasti. Viivyn
mahdollisesti noin vuoden ajan setä Howardin luona."

"Minä pidän sinun sedästäsi, Marcia. Hän osaa mainiosti lausua
sukkeluuksia nauramatta."

"Voi", huokasi Marcia, "kyllä hän osaa!"

"Mitä taas Mr. Sybertiin tulee --" puhkesi Margaret pilkallisesti
puhumaan.

"Minusta hän on mielenkiintoisimpia miehiä, mitä olen tavannut
Euroopassa", tunnusti Eleanor kylmäverisenä.

"Mielenkiintoisimpia miehiä mitä olet tavannut Euroopassa?" Marcia
avasi silmänsä selkoselälleen. Sellainen väite sisälsi jo paljon ja
Eleanorilla oli kokemusta. "Mitä sinä tarkoitat?" Marcia kysyi.

"Niin", virkkoi Eleanor asiantuntijan varmaan tapaan, "ensinnäkin
ovat hänen kasvonsa sangen vaikuttavat. Oletko koskaan huomannut,
että hänen silmänsä ovat aivan samanlaiset kuin Filippino Lippillä
on Uffizin kokoelmissa. Ajattelin sitä koko ajan kun puhuin
hänelle -- tuollaiset uneksivat italialais-silmät, tiedäthän -- ja
amerikkalaisen suu. Ne muodostavat mielenkiintoisen kokonaisuuden;
tulee ihmeissään ajatelleeksi mitähän sellainen mies voi saada
aikaan."

Kun Marcia ei sanonut siihen mitään, jatkoi hän:

"Hänellä on kauhean intresantti elämäntarina. Me tapasimme hänet
vieraisilla viime viikolla, ja Mr. Melville kertoi minulle
jäljestäpäin kaikki mitä tiesi hänestä. Hän syntyi Genuassa --
isä oli Yhdysvaltojen konsuli -- ja sai kasvatuksensa keskellä
Italian yhdistymisen aikaisten taistelujen melskeitä. Ilma, jota
hän hengitti, oli täynnä politiikkaa. Hän on paremmin perillä
italialaisista kuin he itse. Hän puhuu heidän kieltään kuin
syntyperäinen italialainen eikä hän koskaan --"

"Oh, kyllähän minä tiedän, mitä Mr Melville sinulle puhui", keskeytti
hänet Marcia. "Hänhän pitää Mr. Sybertistä."

"Niinhän tekevät useimmat ihmiset."

"Kysy serkultasi hänestä. Kysy Mr. Carthropelta, englantilaiselta
kuvanveistäjältä. Kysy keltä muulta hyvänsä -- lukuunottamatta
setääni -- niin saat kuulla mitä he sinulle kertovat."

"Mitä he kertovat sitten?"

"Jokainen eri juttuja."

"Tosiaanko! Hänhän on tuntemisen arvoinen!"

"Minä inhoan häntä!" Sen sanoi Marcia yhtä paljon tottumuksesta kuin
vakaumuksestaan.

Eleanor katseli häntä hetkisen tutkivasti, sitten hän huomautti:
"Sanon sinulle yhden asian, Marcia Copley; ja se on se, että
maailmassa on sangen vähän mielenkiintoisia miehiä. En muista
tavanneeni kuin puolen tusinaa kaiken kaikkiaan."

"Ja sinulla on kokemusta", virkkoi Marcia.

"Yhdeksän seurustelukautta."

"Ketkä ne sitten olivat, nuo puoli tusinaa?"

"Ensimmäinen oli eräs runoileva poliitikko Kansasissa. Hänessä oli
ihmeellinen sekoitus karkeutta ja tahdikkuutta -- hän oli ihmeen
sukkela muutamissa asioissa, kun taas toisissa odottamattoman
tietämätön. Hän ei ollut milloinkaan lukenut _Hamletia_; sanoi
kuitenkin kuulleensa puhuttavan siitä. Toinen oli eräs ylen
sivistynyt venäläinen. Hänet tapasin Kairossa. Hän puhui seitsemää
kieltä, mutta ei pitänyt niistä ainoatakaan kyllin täydellisenä
ilmaisemaan hänen ajatuksiaan. Sitten oli --"

"Insinööri", puuttui Marcia puheeseen. Hän oli kuullut insinööristä
sekä Eleanorilta itseltään että hänen äidiltään.

"Aivan niin", myönsi Eleanor, "hän oli Claytonin huvipurren
insinööri. Me matkustimme heidän kanssaan kaksi vuotta sitten ympäri
Välimerta ja ainoa intresantti mies laivalla oli tuo insinööri. Hän
oli englantilainen, oli asunut Intiassa ja Birmassa ja sadoissa
muissa paikoissa. Aluksi en saanut häntä paljoakaan puhumaan; hän
oli sangen ujo kuten englantilaiset ovat, niinkuin tiedät. Mutta
nähtyään, että olin todella huvitettu, hän kertoi mitä ihmeellisimpiä
tarinoita. Minulla ei ollut usein tilaisuutta keskustella hänen
kanssaan -- hän ei, katsos, miellyttänyt äitiä. Se oli aikaa, jolloin
äiti oli kuohuksissaan", hän lisäsi naurahtaen. "Sen sijaan, että
olisimme jatkaneet matkaa Port Saidiin tällä laivalla, nousimmekin
maihin Aleksandriassa ja matkustimme Kairoon lopputalveksi. Siellä
tapasin venäläisen. Hän oleskeli silloin lammaspaimenten seurassa."

Eleanor pysähtyi, muistellen menneitä ja leikitellen pienellä
etruskilaisella hajuvesipullolla.

"Entä ne muut?" muistutti Marcia.

"No, odotappas nyt", Eleanor nauroi. "Tunsin kerran erään
sielutieteen professorin muutamasta Uuden Englannin lukiosta. Hän
oli kuluttanut koko elämänsä ajattelemiseen ja oli tullut sangen
omituisiin lopputuloksiin. Hän oli äärimmäisen mielenkiintoinen
-- ei tiennyt vähintäkään tästä maailmasta." Eleanorin kasvoilla
kuvastui ikäänkuin jonkinlainen katumuksen varjo, ja hän käänsi
nopeasti puheen professorista. "Sanoinko, että niitä oli vielä
enemmän? En käsitä kuka saattaisi olla viides, jollen laske siksi
hevosenkengittäjää, joka nai minun palvelustyttöni. En koskaan
tullut tuntemaan häntä persoonallisesti; arvostelin häntä vain
tytön kertomusten mukaan. Hän pieksee vaimoaan ollessaan vihainen;
mutta jäljestäpäin hän esittää niin monet anteeksipyynnöt, että
tyttö nauttii siitä. Oletko lukenut _Wuthering Heights'in_? Minun
mielestäni hän on aivan kuin Heathcliffe. Tahtoisin todella oppia
tuntemaan hänet. Hän olisi tutkimisen arvoinen."

"Sepä juuri onkin harmillista", valitti Marcia. "Jos olisi mies,
saisi kuljeskella kaikkialla ja tutustua keneen hyvänsä, välittämättä
siitä onko hän prinssi vai hevosenkengittäjä; mutta kun on
tyttö, täytyy odottaa, kunnes tulee esitellyksi teekutsuissa. Ja
teekutsuissa ei ole milloinkaan mielenkiintoisia ihmisiä."

"Aivan niin", myönsi Eleanor; "tuo on osittain totta. Mutta toiselta
puolen uskon varmasti, että kun on tyttö, oppii ihmisiä paremmin
tuntemaan -- oppii näkemään, mitä he oikein sisimmässään ovat. Miehet
ovat sangen herkkiä uskoutumaan."

"Pidätkö, että Mr Sybertkin osoittaa niin suurta luottamusta?"

"E-ei, enpä voi sitä sanoa. Hän on omituinen, eikö totta? Tuntuu
aina siltä kuin hän ei puhuisi sitä, mitä hänen mielessään liikkuu
-- juuri senvuoksi tahtoisin oppia tuntemaan hänet. Miehen tekee
mielenkiintoiseksi se mitä hän ajattelee, hänen mahdollisuutensa,
eikä se mitä hän toimittaa."

Margaret nousi haukotellen. "Jos alatte väitellä mahdollisuuksista,
lähden minä nukkumaan. Tule sinäkin, Eleanor. Huomenna on Pyhän
Neitsyen juhla, ja meidän on lähdettävä kello yhdeksältä."

Eleanor nousi haluttomasti. "Toivoisin, että emme lähtisi Perugiaan
keskiviikkona. Jäisin paljon kernaammin tänne Marcian luo."

"Ja Mr. Sybertin luo", kiusasi Margaret.

"Aivan niin, myöskin Mr. Sybertin luo", tunnusti Eleanor. "Ennenkuin
pääsee hänestä selville, on hän alituisena päänvaivana."

"Hän on kuin joku algebran probleema", tuumi Marcia. "On annettu
joukko arvoja, jotta x voitaisiin määrätä. Menetellään aivan
sääntöjen mukaan, mutta x:n arvoa ei sittenkään saada selville."

Margaret pysähtyi ovelle käärien vaipan toogan tavoin ympärilleen.

"Kun puhutte intresanteista ihmisistä", hän huudahti, "niin unohdatte
kokonaan erään ja se on Paul. Hän on äärettömän hauska poika."

"Sepä hän juuri onkin", virkkoi Eleanor. "Hauska poika -- _et c'est
tout_. Hyvää yötä, Marcia! Kun palaamme Perugiasta, istumme koko yön
puhellen intresanteista miehistä. Se on intresantti keskusteluaihe."



XV Luku.


Villa Vivalanti oli seuraavana aamuna aikaisin liikkeellä --
nimittäin tavallisuuteen nähden aikaisin. Castel Vivalanti oli
ollut työssä jo yli kaksi tuntia, kun Pietro teki kierroksen
makuuhuoneen ovelta toiselle, lausuen matelevan kohteliaasti,
"_Buon giorno_, teidän Ylhäisyytenne, jos suvaitsette, on aamukahvi
kuumana paatsamalehdossa puolen tunnin kuluttua." Kahvinjuonti
paatsamalehdossa oli aivan uusi päähänpisto, jonka Marcia oli
saanut edellisenä iltana. Ja Bianca kertoi käsiään taputtaen, että
paatsamalehto oli tänään kuin paratiisi. Sadeviikko oli saanut sen
ylt'yleensä vihreäksi; yläpuolella kaartuivat piikkipaatsaman tummat
lehdet, puiden runkoja peitti sinisen viheriä sammal, käytävillä taas
työntyi esiin nuori ruoho vivahtaen heleämmän värisenä, ja kaikkialla
tämän yllä leikittelivät kultaiset auringonsäteet. Marmoripengermällä
levitteli riikinkukko höyheniään itsetietoisesti tuntien sopeutuvansa
päivän tunnelmaan.

Marcia tuli ensimmäisenä ulos. Tullessaan pihamaalle, pääsi häneltä
ilon huudahdus nähdessään aamun ihanuuden. Hän itse, vaaleassa
kesäpuvussaan, auringon kultaamine hiuksineen oli kuin luotu
tähän ympäristöön. Hän kulki pengermän poikki ja pysähtyi kaiteen
luo katsellen kullan purppuraisen autereen läpi pienenä pilkkuna
etäisyydessä siintävää Pyhän Pietarin kirkkoa. Riikinkukko havahdutti
hänet mietteistään pöyhistellen lakkaamatta komealla pyrstöllään.

"Sinä naurettava lintu!" hymyili Marcia. "Sinä olet varmaankin jo
kaksi tuntia odotellut täällä, että joku tulisi sinua ihailemaan",
näin sanoen hän kiiruhti lehtimajaan katsomaan, että Pietro oli
täyttänyt hänen määräyksensä.

Pöytä oli katettu suihkulähteen luo, siihen missä kaartelevat
nurmikäytävät yhtyivät ja piikkipaatsamat kasvoivat puoliympyrässä.
Auringonsäteet leikittelivät puhtaalla pöytäliinalla, hopea- ja
lasiesineissä ja pienissä leivoksissa, joille oli levitetty
kullankeltaista hunajaa -- kotoisin eräästä maalaistalosta
Alban vuoristosta -- ja tämä kokonaisuus muodosti taulun, joka
olisi varsin hyvin sopinut Watteaun maalattavaksi. Marcia yhtyi
Biancan ihastukseen nähdessään tämän kaiken ja Pietrokin liikkui
ennenkuulumattoman vilkkaasti järjestellessään pieluksia ja mattoja
korituoleihin.

"Tämä on täydellistä", Marcia huudahti peräytyen muutaman askelen
nähdäkseen vaikutuksen kauempaa. "Mutta täällä ei ole ainoatakaan
kukkasta", hän jatkoi. "Se ei käy päinsä; meidän on hankittava
muutamia kieloja, Pietro. Hae sinä maljakko pöydälle, niin minä menen
poimimaan kukat", näin sanoen hän kiiruhti puutarhaan päin.

Sieltä löysi hänet Paul Dessart viiden minuutin kuluttua. Nuorukainen
tervehti tuttavallisesti, "_Felicissimo giorno_, signorina!"
Edellisen päivän synkkä pilvi oli haihtunut hänen otsaltaan niinkuin
taivaaltakin, ja hän yhtyi iloisesti Marcian puuhaan.

"Kas niin!" virkkoi Marcia nousten seisomaan ja pudistellen
hiussuortuvan silmiltään. "Sopisiko mikään paremmin
ulkoilma-aamiaiseen kuin nämä kukat?" Hän ojensi Paulia kohden
kimpun ihania, läpikuultavan valkeita kieloja kiiltävän vihreine
lehtineen. "Tulkaa", hän huudahti; "taiteilijan täytyy ne järjestää;"
ja yhdessä he kääntyivät suihkulähteelle päin. Puutarhamuurilla
kasvoi kirkkaansinisiä lemmikkejä. Nuorukainen pysähtyi, poimi niitä
muutaman ja ojensi ne käsi sydämellä tytölle.

"Signorina", hän virkkoi rukoilevalla äänellä matkien
aito-italialaista tunteellisuutta. -- "Rakkahin signorina, minun
täytyy lähteä sinne, mihin velvollisuus minua kutsuu -- kauas, kauas
Perugiaan. _Non-te-scordar-di-me_."

Marcia pisti nauraen kukat vyöhönsä, mutta tunsi keveän punan
kohoavan poskilleen. Tuollaisena Paul oli aivan vastustamaton.

Saapuessaan lehtoon he kuulivat lasten ääniä, ja samassa ilmestyivät
Gerald ja Gervasio käytävälle, molemmat kantaen teevadilla
leivänmurusia, jotka he aikoivat syöttää suihkulähteessä eläville
sisiliskoystävilleen. Nähdessään katetun aamiaispöydän, he
pysähtyivät silmät suurina hämmästyksestä.

"Voi, Marcia serkku", kirkui Gerald ihastuksissaan, "syödäänkö
ulkona? Saammeko Gervasio ja minä syödä teidän kanssanne? Saammehan!
Saammehan!"

Marcia oli miettivinään.

"Saatte", hän virkkoi lopulta, "nämä ovat minun kestini, ja jos te
olette kilttejä poikia, ettekä puhu, niin minä pyydän teidätkin. Ja
kun olette juoneet aamumaitonne, ja olleet _oikein_ kilttejä, niin
saatte hiukan --" hän pysähtyi vähän, alentaen salaperäisesti ääntään
poikien kuunnellessa hörössä korvin -- "hiukan hunajaa!"

Paul Dessart nauroi; hänestä tuo lupaus oli sangen vähäpätöinen,
mutta pojat vastaanottivat sen suosiohuudoin. Gervasio esiteltiin
nuorelle maalarille, josta poika suoriutui yhtä sulavasti kuin
itse Gerald. Hän oli jo melkein unohtanut, ettei ollut syntynyt
prinssiksi. Tervehdittyään pyysi Gerald nähtävästi hiukan epäröiden
vierasta heittelemään leivänmurusia lammikkoon; mutta Paul kieltäytyi
siitä hyvin jalomielisesti, ja muutaman minuutin kuluttua molemmat
pojat kykkivät vierekkäin suihkulähteen reunalla lehtokäytävien
kajahdellessa heidän naurustaan.

Pian olivat kaikki saapuneet paikalle ja tämä tavallisuudesta
poikkeava ensimmäinen aamiainen sai yleisen hilpeän mielialan
vallitessa oikein juhlan luonteen. Geraldin ja Gervasion nauru kaikui
raikkaana ja estämättä. Molemmat istuivat kivisellä puutarhatuolilla
maitomukiensa ääressä pistellen suuhunsa voileipää, mutta heittäen
tuon tuostakin halukkaita silmäyksiä hunaja-astiaan. Edellisen
illan kummitukselle naurettiin ja siitä laskettiin leikkiä,
samalla kuin haamu itse totisena siirteli kuppeja. Riikinkukko
saapui hitaasti astellen kuokkavieraana paikalle, ja sai osakseen
monet moraalisaarnat antaessaan upean pyrstönsä laahata maata
muutamien leivänmurusien tähden, joita se maasta tavoitteli.
Ennenkuin aamiainen oli syöty, jatkoivat Sybert ja Dessart
kaikessa ystävyydessä edellisen illan väittelyä Italian kauneuden
vahingollisuudesta.

"Paul on laiminlyönyt kutsumuksensa", julisti Eleanor Royston. "Hänen
tulisi olla poliittisena vastaväittäjänä New-Yorkissa. On sääli nähdä
tuollaisen erinomaisen kyvyn, aivan valmistamatta esittää asiansa
noin kaunopuheisesti, menevän hukkaan yksityiselämässä."

Paul antoi sillä kertaa myöten ja lopetti väittelyn saaden naurajat
puolelleen. Hän selitti pitävänsä siitä, että ihmisillä on hauskaa,
ja vaikkakin italialaiset mieluinten makasivatkin päivää paistatellen
makaroonia syömässä, huvitti heitä sitä lähinnä järjestäytyä
rintamaan. Hän puolestaan odotti tapaavansa heidät vielä taivaassakin
viskellen toisiaan kultaisilla katukivillä.

Tuo vertaus sai hymyn Sybertinkin huulille; siinä oli juuri kylliksi
totta ollakseen sukkelaa. Samassa saapui Pietro ilmoittaen vaunujen
olevan valmiina heidän Ylhäisyyksiään varten, ja se sai seurueen
kiiruhtamaan hattujaan ja vaippojaan etsimään. Sybert aikoi aluksi
jäädä pois, syyttäen monia toimiaan Roomassa. Siihen vastasi Marcia
kohteliaasti, että he tulisivat häntä suuresti kaipaamaan, mutta
Eleanor Royston kieltäytyi jyrkästi päästämästä häntä.

"Tunnen sangen monta diplomaattia," hän vakuutti; "ja vaikkakin he
ovat kokonaan antautuneet valtion palvelukseen, on heillä kuitenkin
aina aikaa uhrata seurusteluunkin. Me emme laske teitä pois tuon
tekosyyn nojalla."

Paulin salaiseksi mieliharmiksi hän suostui lopulta jäämään, eikä
Marciakaan ollut siihen päätökseen täysin tyytyväinen. Kun vaunut
lähtivät liikkeelle, katsahti Marcia taakseen. Pengermän portailla
seisoivat molemmat pienet pojat käsi kädessä miettiväisinä katsellen
toisten lähtöä.

"Hyvästi, Gerald ja Gervasio", huusi Marcia heille. "Jos olette
oikein kilttejä, niin tuon teille jotain hauskaa tuliaisiksi."

Sinä päivänä oli paljon muitakin ihmisiä matkalla Genazzanoon.
Maalaiskansaa tulvi laumoittain juhlalle, toiset kulkivat jalkaisin,
toiset ratsastivat aasin selässä pienet lapset ja matkaeväät
sälytettyinä koreihin pään päälle. Pyhän Markuksen päivänä on
Genazzanossa tilaisuus sekä hartaudenharjoitukseen että huvitteluun.
Sisällä tuomiokirkossa pidetään messuja, mutta ulkopuolella
esittävät silmänkääntäjät temppujaan. Huvimatkailijamme viettivät
suurimman osan ajastaan kirkkopihalla ja nauroivat sydämestään, kun
ihmiset joka puolelta huusivat heille "Inglese" -- englantilaisia.
He söivät aamiaista erään hyvin vaatimattoman kyläravintolan
parvekkeella muutamien iloisten irlantilaisten ylioppilaiden
seurassa, jotka pitivät Pyhän Neitsyen ihmeitätekevää voimaa
kirkollisena pilantekona. Puolenpäivän jälkeen vanhempien ladyjen
katseluhalu hiukan lauhtui. Tuomiokirkossa oli juhlamenoja kello
kolmelta, ja he päättivät jäädä sitä odottamaan ravintolan matalaan
seurusteluhuoneeseen. Eleanor Royston pyysi lainkaan kursailematta
Sybertiä lähtemään tarkastusretkelle vanhaan Colonna-linnaan, joka
kohosi hiukan kaupungin yläpuolella. Sybert suostui, ja se tuntui
Marciasta suorastaan liehittelevältä suosionosoitukselta.

Hän itse ei ollut oikein selvillä mitä ajattelisi Laurence
Sybertistä. Hän tunsi yhä edelleen vanhaa vastustushalua hänet
nähdessään, mutta nyt siihen sisältyi uteliaisuutta ja mielenkiintoa
paljon enemmän kuin hänen itsensä osaksi oli tullut Sybertin
puolelta. Ja tänään hän sai harmikseen nähdä Sybertin kohtelevan
Eleanoria paljon huomaavaisemmin, kuin milloinkaan häntä itseään. Oli
uskallettua herättää Marciassa loukattua ylpeyttä.

Olihan hänellä kuitenkin Paul; pilvi Marcian otsalla häipyi
nopeasti, kun hän Margaretin ja Paulin seurassa kääntyi kirkon
pihamaalle. Paul oli oikein juhlatuulella, ja hänen sukkeluuksiaan
oli mahdoton vastustaa. Nauharuusuke koristi hänen hattuaan ja
napinlävessä riippui kullattu Neitsyen kuva; myymäkojuissa hän nauroi
ja lasketteli leikkiä ihmisten kanssa; hän tarjoutui auttamaan
temppujentekijää, joka apua kaipasi, hän ampui pilkkaan rihlapyssyllä
ja osui mainiosti, saaden palkinnoksi korean piipunnysän; sen hän
lahjoitti kohteliaasti kumartaen eräälle sievälle maalaistytölle,
joka ihaillen oli osoittanut hänelle suosiotaan. Loppujen lopuksi
hän vielä ryhtyi kaupantekoon Marcian puolesta. Marcia oli huomannut
eräällä volskilaisella naisella omituisen hiusneulan, jonka päässä
oli puristettu nyrkki, ja nyt hän halusi välttämättä sen itselleen.
Paul oli heti valmis hankkimaan sen hänelle. Koristeneula vedettiin
muitta mutkitta ällistyneen naisen tukkalaitteesta, ja kaupanteko
alkoi.

Hänkö möisi sen! Sehän oli aivan mahdotonta. Koru oli perhekalleus;
jo useiden sukupolvien aikana se oli kulkenut perintönä; hän ei
saattanut luopua siitä -- jollei mahdollisesti saisi hinnaksi hopeaa
sen painon edestä, -- raha jo vilkkui hänen silmäinsä edessä.
Paul käski tuoda vaa'an. Se oli heti saatavissa tupakkakojusta,
jonka myyjä itse hyvin tärkeän näköisenä toi sen paikalle. Toiseen
vaakakuppiin pantiin neula, toiseen ladottiin liira toisensa
jälkeen -- kuusi -- seitsemän -- kahdeksan liiraa. Vaimo hykerteli
haltioissaan käsiään, sitä mukaa kuin kasa suureni. Yhdeksän --
kymmenen -- jo horjui vaaka. Yhdennellätoista putosi rahakuppi
kumahtaen alas, ja kauppa oli päätetty. Hyväksymisen murinaa kuului
väkijoukosta, ja joku virkahti: "Nyt Signorina on _sposata_." Sillä
volskilaisen tavan mukaan saivat vain naineet vaimoihmiset pitää
koristeneulaa tukassaan.

Marcia pudisti nauraen päätään. Hän ja Paul muodostivat viehättävän
parin seisoessaan siinä vierekkäin, eikä se jäänyt ympäröiviltä
maalaisihmisiltä huomaamatta. Italialaiset ovat hyvin kärkkäitä
löytämään romantiikkaa. "_Promessi sposi_", virkahti muuan, tällä
kertaa huvittava korostus äänessään. Paul heitti syrjäsilmäyksen
Marciaan, nähdäkseen mitä hän arveli näin odottamattomasta
kihlaantumisesta. Hän vain yhä enemmän punastuen pudisteli päätään,
ja ihmiset nauroivat iloissaan. Kun Paul ja Marcia lähtivät yhdessä
astelemaan kapeata käytävää kirkkoon päin, virkkoi Paul ojentaen
kätensä:

"Antakaa neula minulle. Talletan sen teitä varten, koska ette ole
_vielä_ oikeutettu käyttämään sitä."

Marcia antoi sen hänelle, ikäänkuin ei olisi huomannut mitään
sivutarkoitusta hänen äänessään. Tänään Paul oli niin vakuuttava, ja
Marcian täytyi yhä uudelleen harkita probleemaansa.

Kirkon pienessä etupihassa he yhtyivät seurueen muihin jäseniin.
Kaikki nousivat kirkon portaita, ja pysähtyivät katsomaan uhrilahjaa
kantavien pyhiinvaeltajien juhlakulkuetta. Niitä kulki viisikymmen- ja
satahenkisissä ryhmissä lippuja kantaen ja valitusvirsiä
hyräillen. Lähestyessään kirkkoa he lakkasivat laulamasta ja huutaen
"Ave Maria", polvistuivat suutelemaan portaita, joita astelivat.
Marcia katseli joka puolella vilkkuvia tulipunaisia ja keltaisia
liinoja, verraten mielessään tätä menoa Pyhän Pietarin kirkossa
näkemäänsä. Hänen mielestään oli vieläkin vaikuttavampaa nähdä
näiden talonpoikien polvistuvan Pyhän Neitsyen alttarin ääreen, ja
kasvoilla hehkuva uskonnollinen innostus laulavan äänensä käheiksi.
Aivan huumaantuneena ihmisvilinästä ja eri värien kirjavuudesta
kääntyi Marcia mennäkseen kirkkoon. Näiden ihmisten yksinkertainen
hartaudenharjoitus oli mukaansatempaavaa.

Kirkko oli sisältä tupaten täynnä polvistunutta talonpoikaisväkeä,
ilman täytti sinertävä uhrisavu, jonka läpi alttarilla palavat
kynttilät himmeästi hohtivat. Copleyn seurue raivasi tien erääseen
sivukappeliin, josta saattoi rauhassa katsella toimitusta. Paul
polvistui muiden joukkoon luonnosvihkoineen, ja ryhtyi salaa
piirtämään erään talonpoikaistytön kuvaa. Marcia silmäili hänen
puuhaansa huvitettu hymy huulillaan; sitten hän loi jälleen katseensa
yli polvistuneen ihmismeren. Heissä ei ollut mitään koneellista
hartautta; jos mikään, niin se ainakin lähti sydämestä. Ah, he
olivat liian jumalisia, hän äkkiä huomasi. Heidän hurskautensa meni
liian pitkälle; se riisti heiltä arvokkuuden, yksilöllisyyden ja
itseluottamuksen. Aivan Marcian jalkojen juuressa oli muuan vaimo
pitkällään maassa, ja suuteli kivipermantoa hartautensa kiihkossa.
Marcia käänsi äkkiä päänsä pois, tuntien samanlaista mielen kuohua
kuin viimeksi Pyhän Pietarin kirkossa. Nostaessaan silmänsä hän
huomasi Laurence Sybertin katselevan häneen. Hän seisoi juuri Marcian
takana ja kuiskasi kumartuen hänen puoleensa:

"Tämä jo riittää. Tulkaa, niin menemme pois", näin sanoen hän kääntyi
raivaten tietä ulos. He vetäytyivät ovelle päin ja toiset työntyivät
heidän paikoilleen.

Kun he pääsivät ulos, naurahti Sybert olkapäitään kohauttaen. "Kirkon
täytyy hiukan muuttaa tapojaan, ennenkuin minut saatetaan sulkea
tuohon karsinaan. Miten on teidän laitanne, Miss Marcia?"

"Heidän yksinkertainen uskonsa oli minusta niin kaunista;
mutta sitten tuli äkkiä tuo kauhea nainen, jossa heti huomasi
tietämättömyyden ja taikauskon piilevän pohjimmaisena. Kaikki on
sellaista", hän jatkoi. "Juuri, kun parhaillaan ihailee jotain
kaunista, sattuukin silmä näkemään hiukan pinnan alle. On kauheata
ruveta huomaamaan kätkettyjä tarkoituksia; ne eivät päästä enää
milloinkaan rauhaan."

"Katsokaahan tuota", Sybert virkkoi osoittaen nauraen erästä taloa,
jonka kynnyksellä lojui nukkuva porsas. "Se on nähtävästi jätetty
talonvahdiksi siksi aikaa kuin isäntäväki on juhlassa. Olette kai
huomannut, että Genazzanon jokaisessa talossa on kananpoikasille
erikoinen sisäänkäytävä, joka on sijoitettu isoon oveen. Se on
jotenkin lystikästä, eikö totta?"

Marcia katseli porsasta samalla kertaa huoaten ja naurahtaen.

"Niin, onhan se lystikästä; mutta kun sitten ajattelee, miten
alhaisella kehitysasteella sellaisten ihmisten täytyy olla, jotka
asuvat yhdessä porsaiden ja kananpoikien kanssa, silloin tuo kaikki
ei enää tunnu lystikkäältä."

"Kas vain", Sybert virkkoi. "Tehän olette edistynyt."

"Uskon sen itsekin", Marcia myönsi.

He lähtivät yhdessä kiertelemään kaupunkia. Kävellessään he sattuivat
kohtaamaan ryhmän miehiä ja poikia, jotka kuluttivat päivällislepoaan
tupakoimiseen ja arpapeliin. Joukossa oli pyhiinvaeltajia Castel
Vivalantista ja he tunsivat Marcian heti ensi silmäykseltä. Päivän
juhlatunnelma ja kaksinkertainen viiniannos oli saanut miehet
tavallista meluisemmiksi; eräs ryysyinen, virnistelevä pojannaskali
alkoi heti ilvehtiä nähdessään tulijat. Hän päästi suustaan
tavanmukaisen kerjäläisruikutuksen, pyytäen soldia. Kun hänen
ulinaansa ei kiinnitetty minkäänlaista huomiota, keksi hän uuden
keinon.

"Signorina", hän virkkoi rukoilevalla äänellä, juosten Marcian
vieressä ja itsepintaisesti työntäen kätensä hänen eteensä, "minun on
nälkä, signorina; minun on nälkä. Säästäkää minulle Jumalan tähden
edes muutamia vehnänjyviä."

"Tuopa on uusi kerjuutapa", Marcia nauroi. "Tavallisesti he mankuvat
leipää; en ole vielä kenenkään kuullut pyytävän vehnänjyviä."

Sybert kääntyi uhkaavan näköisenä poikaan päin, joka samassa sai
jalat alleen. Mutta päästyään turvallisen välimatkan päähän, hän yhä
pitkitti ruikutustaan, toisten suureksi riemuksi.

Marcia näytti tyhjiä käsiään.

"Ei minulla ole vehnää", hän virkkoi päätään pudistellen.

Poikaviikari kääntyi toveriensa puoleen matkien häntä.

"Signorinalla ei ole vehnää", hän huusi. "Kuka antaisi signorinalle?
Hän on köyhä ja hänen on nälkä."

Joku työnsi hänelle soldon. Poika kaappasi sen ja ojensi sen Marciaa
kohden.

"Kas tuossa, signorina! Tämä mies on köyhä, mutta hän on kuitenkin
jalosydäminen. Hän lahjoittaa teille soldon, että voitte hankkia
hiukan vehnää."

Marcia nauroi huvitettuna. Mutta Sybert tarttui ankaran näköisenä
poikaa kaulukseen ja työnsi hänet muitta mutkitta syrjään.

"Mr Sybert", Marcia huudahti; "varokaa, te voitte loukata häntä!"

"Se on tarkoituksenikin", hän vastasi töykeästi ja sysäsi poikaa
vielä, niin että tämä vieri rinnettä alas.

Toiset ilkamoivat taas yhtä äänekkäästi nähdessään hänen tappionsa.
Marcia ja Sybert kääntyivät seuraavasta kadunkulmasta ja jättivät
meluavan joukon taakseen.

"Ei teidän olisi pitänyt kurittaa häntä", Marcia virkkoi. "Tuo
poikanulikka vain kujeili, tarkoittamatta mitään pahempaa. Hän on
minun parhaita ystäviäni; hänen nimensä on Beppo, ja hänen kotinsa on
leipurin vieressä."

"Jos teillä on tuollaisia ystäviä", Sybert vastasi kuivasti,
"neuvoisin minä teitä lopettamaan tuttavuutenne heidän kanssaan."

"En minä välitä tuon tapaisesta tunkeilevaisuudesta", Marcia virkkoi
iloisesti, "onhan se ainakin parempaa kuin ruikuttaminen."

"Sanoin teille eilen, Miss Marcia, että teidän ei pitäisi kulkea
yksinänne kylällä -- ja siitä varoitan teitä tänäänkin. Ette ole
lainkaan turvattu tällaisissa vuoristokylissä, joissa ihmiset eivät
ole tottuneet ulkomaalaisiin."

"Miksi ette pyydä, että setäni hankkisi minulle lastenhoitajan?"

"Alan vähitellen uskoa, että olette sellaisen tarpeessa!"

Marcia kosketti kevyesti häntä kädellään.

"Mr Sybert, pyytäisin ettette puhuisi minulle niin pisteliäästi."

"Keskustelen teidän setänne kanssa -- sen teen", hän vastasi.

Puhellessaan he olivat saapuneet linnalle. He kulkivat nostosillan
yli ja kivitetyn linnanpihan poikki ja niin oli meluava pikkukaupunki
yhdellä iskulla jäänyt selän taakse. Vuoret kohosivat korkeina
heidän edessään ja alhaalla siinti laakso; vanhan vesijohtolaitoksen
jäännöksiä näkyi ruohottuneen tien vierellä, joka johti kukkuloille.
He kulkivat eteenpäin jutellen milloin mitäkin, Marcia teki
parhaansa keskustelun ylläpitämiseksi. Hän esiintyi melkeinpä
häikäilemättömänä, ja Sybert huomasi huvikseen tytön yrittävän
kiemailla hänen edessään. Marcian suureksi hämmästykseksi Sybert
ei ensinkään vastustellut; hän vastasi samalla mitalla eikä
koettanutkaan väistää hänen katsettaan. Paikka, johon he olivat
saapuneet, kasvoi vaaleanpunaisia alppivuokkoja ja mahtavien
vesijohtolaitteiden jäännökset muodostivat viehättävän istumapaikan.

"Emmekö pysähtyisi näköalaa ihailemaan", Sybert ehdotti.

Marcia istahti esiintyöntyvälle muurikivilohkareelle ja Sybert
paneutui pitkäkseen nurmikolle hänen viereensä.

"Mr. Melville kertoi minulle tässä eräänä päivänä tavanneensa teidän
äitinne pikku tyttönä", Sybert virkkoi hetken kuluttua.

Marcia nyökkäsi nauraen. "Hän on kertonut sen minullekin -- hänen
mielestään äitini oli pahin villikissa, mitä hän milloinkaan oli
nähnyt."

"Minä sain hänestä sangen hauskan käsityksen -- uskallanpa epäillä,
tokko te olette milloinkaan ratsastanut varsoilla ilman satulaa?"

"Äitini eli Etelämaakuntien uutisviljelyksillä, kun taas minä sain
kasvatukseni New Yorkissa ja eräässä pariisilaisessa luostarissa --
eihän siellä ollut tilaisuutta varsoilla ratsastamiseen."

"Eikö äitinne kuollut teidän pienenä ollessanne?"

"Olin silloin kahdentoistavuotias."

"Voi, se oli kovaa", Sybert virkkoi myötätuntoisesti.

Marcia katsahti hämmästyneenä häneen. Hän ei ollut vielä milloinkaan
kuullut Sybertin lausuvan noin ystävällistä sanaa.

"Entä tuo Pariisin luostari?" hän kysyi. "Miten sinne jouduitte."

"Joku ehdotti sitä isälle, ja hän piti sitä erinomaisena keinona
päästä irti minusta. Ei silti, että hän ei välittäisi minusta", hän
lisäsi nopeasti, nähdessään Sybertin kummastuneen ilmeen; "mutta
tyttären kasvatus on aina probleema liikemiehelle."

"Sen voin hyvin ymmärtää", Sybert myönsi. "Entä miten menestyitte
luostarissa?"

"En kehuttavasti. Opin vain rukouksia ja ranskaa ja minulla oli
hirveä koti-ikävä."

"Entä sitten?"

"Senjälkeen minulla oli pari kotiopettajaa, sitten olin eräässä
sisäoppilaitoksessa ja lopuksi tulin collegeen." Marcia nauroi.
"Teidän olisi pitänyt nähdä isäni, kun ehdotin hänelle collegea. Hän
tarttui siihen kuin hukkuva oljenkorteen; olinhan sen kautta taas
neljäksi vuodeksi turvassa."

"On vahinko", Sybert huomautti, "että amerikkalaiset eivät harrasta
samaa tapaa kuin Ranskassa, jossa tyttäret heti koulusta päästyään
naitetaan."

"Minä tunsin itseni melkein syylliseksi suoritettuani tutkinnon, ukko
parka oli niin onnettoman näköinen. Hän kysyi minulta, enkö haluaisi
tehdä hänen kanssaan pientä huviretkeä Venezuelaan joitakin kaivoksia
katsomaan. Se olisi ollut hauskaa, eikö totta? Minä olisin tahtonut
lähteä."

"Mutta tekö kieltäydyitte jalomielisesti?"

"Niin, minulla oli toiset suunnitelmat. Oli vuosia siitä, kun olin
nähnyt setä Howardin, ja halusin mennä hänen luokseen joksikin aikaa."

"Ja niin olette joutunut tänne Genazzanoon."

"Niin, olen joutunut tänne", Marcia toisti. "Mutta niin pian kuin
isä asettuu rauhaan, kuten muut ihmiset, menen hoitamaan hänen
talouttaan. Otan Italiasta mukaani joitakin neljännentoistavuosisadan
huonekaluja, muutamia sieviä italialaisia palvelijoita ja annan
pieniä hauskoja italialaisia päivällisiä."

"Kutsutteko minutkin joskus?"

"Tulkaa aina kun haluatte."

Marcia purskahti nauruun.

"No?" Sybert kysyi. "Mitä teitä huvittaa?"

"Puhua teille tällä tavalla -- viikko sitten ei olisi pälkähtänyt
päähänikään pyytää teitä. Ette voinut mitään eilen", hän lisäsi;
"täti Katherine pakotti teidät tulemaan minun kanssani; mutta tänään
te lähditte aivan vapaasta tahdostanne."

"Sellaisenko vaikutuksen olen teihin tehnyt? Minä kai käyttäydyn
mahdottoman huonosti."

"Kyllä -- jotakuinkin", myönsi Marcia.

"Tepä olette suora", Sybert sanoi nauraen. "Ei", hän lisäsi samassa;
"täti Katherine ei mitenkään vaikuttanut meidän tämänpäiväiseen
kävelyretkeemme. Jos tahdotte, niin kerron teille, miksi halusin
tulla. Eilen iltapäivällä tein hauskan ratsastusretken erään sangen
viehättävän nuoren naisen seurassa, ja halusin uudistaa tuttavuutta."

"Jos tuo on tarkoitettu kohteliaisuudeksi, kuulostaa se hyvin
epäilyttävältä. Te olette jo kolme kuukautta tuntenut tuon saman
viehättävän naisen, ettekä ole osoittanut vähintäkään halua lähempään
seurusteluun hänen kanssaan."

"Olin sokea, mutta nyt ovat silmäni avautuneet."

Hän kieritteli savukettaan suu pienessä hymyssä, kun taas Marcia
kiusoitteli hiljaisuuden kestäessä erästä kovakuoriaista, joka kaikin
mokomin halusi päästä pois kiveltä. Mihin ikänä se kääntyikin, aina
oli vastassa vihreä lehti, joka sulki tien. Se juoksi hädissään
ympyrää, koettaen turhaan löytää aukkoa, ja sen kaikki kuusi pientä
jalkaa aivan värisi tuskasta.

Sybert ojensi säälien kätensä ja toimitti sen turvapaikkaan.

"Miksi noin teette?" Marcia kysyi.

"Myötätunnosta... olen nähnyt kyllin monen naisen leikkivän miesten
tunteilla, joten saatan käsittää miltä eläinparasta tuntui. Joka
puolella oli muuri vastassa, hänen kykenemättä käsittämään mitään
salaista syytä, vaikutinta tai lakia, joka sen takana piili."

"Se oli terveellistä sille", vakuutti Marcia. "Minä annoin sille
uuden kokemuksen -- laajensin sen näköpiiriä. Kun vihdoin olisin
sen vapauttanut, olisi se tuntenut niin syvää kiitollisuutta
ajatellessaan, mistä vaarasta se oli pelastunut, että siitä olisi
tullut entistään paljon onnellisempi kovakuoriainen."

"Voihan asian käsittää niinkin", myönsi Sybert.

Marcia katseli hetken tutkivasti toveriansa. Hän muisteli kreivitär
Torrenieriä.

"Mr. Sybert", hän virkahti, "on koko joukko asioita, joita haluaisin
tietää teistä."

"Minulla ei tietääkseni ole mitään, jota olisi syytä peitellä."

"Niitä asioita ette kertoisi minulle."

"Koettakaa, niin saatte nähdä."

"Saanko kysyä mitä hyvänsä?"

"Olen käytettävissänne."

"Oletteko milloinkaan rakastanut ketään?"

Hän katsahti Marciaa nauraen hilpeästi. "Mitä, onko tämä rippituoli?"

"Ei, ei, -- te olette vain sen näköinen kuin ette olisi milloinkaan
tehnyt sellaista tyhmyyttä; minä juuri ihmettelin --"

"Ainakin kuusi kertaa."

"Todellako?"

"No, ehkäpä siinä on vähän liikaa", hän nauroi. "Poikavuosinani
minulla oli tapana -- hm -- tuntea joskus mielenkiintoa."

"Mutta nyt olette jo sellaisen yläpuolella."

"Olisi ajattelematonta väittää sitä! Ei koskaan tiedä, mitä seuraava
päivä mukanaan tuo."

Marcia olisi vielä halunnut hiukan tiedustella kreivittärestä, mutta
sen sijaan hän virkkoi: "On vielä muutakin, mitä tahtoisin teiltä
kysyä."

"En voi luvata, että vastaan, jos menette persoonallisuuksiin."

"Miksi teillä oli eilen revolveri mukananne?"

"Te olette erittäin tiedonhaluinen nuori nainen, Miss Marcia."

"Ja te olette sangen salaperäinen mies, Mr. Sybert."

"Miksi minulla oli revolveri? Hyvin yksinkertaisesta syystä. Olin
matkustellut etelämaakunnissa rauhoittamassa kapinoitsevia; ja kun
se ei ole erittäin turvallista työtä, arvelin viisaimmaksi kulkea
aseistettuna. Revolveri on erinomainen keino, jolla ihmiset saa
valtaansa, vaikka kaiken todennäköisyyden mukaan en milloinkaan ole
pakoitettu käyttämään sitä. Toivoakseni nyt olette tyydytetty."

"Kiitos", virkkoi Marcia. "Eipä siltä, että uskoisin vähääkään mitä
puhuitte", lisäsi hän nauraen.

Sybert katseli häntä hetkisen kulmiaan rypistellen.

"Mitä ihmettä te oikein luulette minusta, Miss Marcia? Pidättekö
minua anarkistina, rosvona tai ehkä toisena Fra Diavolona
valepuvussa? En ole mikään noin mielenkiintoinen henkilö, olen vain
yksinäinen, rauhallinen Yhdysvaltain kansalainen."

"Miten satuitte tuntemaan niin hyvin Tarquinion, leipurin pojan?"

"Olen jo vastannut kylliksi. Ehkä nyt ripitämme teitä, Miss Marcia.
Oletteko koskaan rakastanut?"

Marcia nousi seisomaan. "Kello on neljännestä yli neljän, meidän
täytyy palata toisten luo. Roystonien täytyy ehtiä Roomaan menevään
iltajunaan."



XVI Luku.


Marcia ajoi vieraiden kanssa asemalle, sill'aikaa kuin muut menivät
suoraan huvilalle toisissa vaunuissa. Hän tunsi lieviä tunnonvaivoja
Paulin vuoksi, ja se sai hänet tavallista tarkkaavammin kuuntelemaan
tämän lörpötyksiä. Paul oli näyttelevinään oppaan osaa, ja kertoi
naiviin tapaan tarinoita kaikista raunioista, joiden ohi ajettiin;
ja koko Rooman historia, alkaen Romuluksesta ja Remuksesta, aina
Garibaldiin asti käytiin läpi tuon yhdeksän mailin pituisen,
tomuisen maantiematkan kestäessä. Marcia yhtyi hilpeänä kujeiluun
unohtaen hetkeksi kaikki huolestuttavat ajatukset, jotka hänen
mieltään ahdistivat. Kun he hyvästelivät toisiaan, hymyili Marcia
puoleksi leikillään, puoleksi tosissaan Paulin jäähyväissanoille --
"_Non-te-scordar-di-me_."

Ajaessaan asemalta kotiin Marcia muisteli itsekseen, miten hän
edellisenä päivänä oli pelännyt kohtaavansa Paulin. Kaikki oli käynyt
varsin hyvin. Hän ei tosin ymmärtänyt Paulin uutta käyttäytymistapaa,
mutta hän oli siitä kiitollinen, arvellen Paulin sen kautta antavan
hänelle kylliksi miettimisaikaa. Tänä iltana hän ajatteli vain hyvää
Paulista; hän oli sellainen huoleton, valoisa nuorukainen; jos hän
oli kenties liian taipuvainen näkemään vain elämän kauneutta, niin
eikö taas Laurence Sybert puolestaan ollut liian kärkäs tuomaan
esille sen synkkiä puolia, sitä Marcia tuli kysyneeksi itseltään. Hän
oli tuntenut itsensä epämääräisen surulliseksi aina siitä asti kuin
Sybert edellisenä päivänä oli purkanut synkkiä ajatuksiaan vanhassa
viinikellarissa. Ajaessaan nyt läpi vehreiden peltojen, jotka
kylpivät pehmeässä, laskevan huhtikuun auringon valossa, hän huomasi
salaisen tuskan ja kapinoitsemisen tunteen hiipivän hänen omaan
sydämeensä.

Hän näki edessään kaksi tietä. Unelmien kaunis, aurinkoinen maailma
kutsui häntä. Tienristeyksessä seisoi Paul -- naurava, huoleton,
onnellinen Paul -- ojentaen kättään houkutteleva hymy huulilla ja
näyttäen tietä Cythereaan. Mutta syvällä rinnassaan Marcia tunsi
elämän todellisuuden painavan sydäntään -- sen elämän, joka on vienyt
niin monen ihmisen kurjuuteen -- ja se raastoi hänen sieluaan ja
pidätti häntä. Ja kaukana katseli Sybert häneen käsivarret ristissä,
suupielissä puoleksi ilveilevä hymy, yrittämättä ainoallakaan
liikkeellä houkutella tai pidättää häntä, vain katsellen pitkään ja
tutkivasti.

Marcialla oli edessään onnellinen tulevaisuus. Miksi ei hän siis
iloitsisi kohtalostaan sulkien silmänsä kaikelta kurjuudelta
ympärillään? Jos hän kerran alkaisi murehtia maailman surkeutta,
ei hän pääsisi siitä milloinkaan rauhaan. Muutamia viikkoja sitten
hän oli tuskin aavistanutkaan, että kurjuutta oli muuallakin kuin
kirjoissa, mutta nyt hän sen tiesi; hän oli nähnyt sitä omin silmin.
Hän ajatteli Castel Vivalantin pieniä, likaisia hökkeleitä; naisia,
jotka varhain auringon noustessa menivät työhönsä ja jättivät
lapsensa kotiin ilman hoitoa. Niin, kyllä hän tiesi, että kurjuutta
oli muuallakin kuin kertomuksissa, mutta hänen mieleensä kohosi
epätoivoinen kysymys: miksi hänen piti sitä ajatella? Koska hän
kerran ei voinut sille mitään, koska se ei ollut hänen vikansa, miksi
ei hän saanut sulkea silmiään kuvitellen, ettei sitä ollutkaan?
Tuollaisia ahdistavia kysymyksiä nousee sellaiselle, joka ensi
kertaa näkee edessään kylmän todellisuuden; hän seisoo silloin kuin
todellisen elämän kynnyksellä, silmät avautuvat, mutta katse kääntyy
vielä kaihoten takaisin unelmien epätodellisiin maailmoihin. Mutta
sinne ei enää saata palata takaisin; kun kerran on saanut tuon
kokemuksen, ei se haihdu jälkeä jättämättä; eikä kestänyt kauan,
ennenkuin Marcia sai vielä uusia opetuksia.

Kaksi pientä poikaa heitteli kuperkeikkoja tien vierellä, ja tuo
näky sai Marcian muistamaan omat pikku poikansa huvilalla; hänhän
oli luvannut tuoda heille tuliaisia. Hän oli kokonaan unohtanut
heidät päivän kuluessa; nyt ei ollut muuta neuvoa kuin ajaa Castel
Vivalantiin ostamaan suklaata. Marcia katsoi kelloaan; oli vielä
tunti aikaa päivälliseen, hän siis käski Giovannin ajaa kukkulalle
kaupunkiin. Giovanni koetti kohteliaasti huomauttaa, että hevoset
olivat rasittuneita, nehän olivat olleet koko päivän ajossa ja
mäki oli jyrkkä. Siihen Marcia vastasi hiukan terävästi, että ne
voisivat levätä koko seuraavan päivän. Käännyttiin siis kaupunkiin
päin. Ihmiset palasivat juuri päivätöistään kotiin yöksi, nousten
pitkässä jonossa penkereittäin kohoavaa tietä. Tuota näkyä ei Marcia
väsynyt katselemaan. Siinä kulki peltotyömiehiä työkalut olallaan,
pesijättäret kantoivat vaatteita koreissa pään päällä ja hyvästelivät
toisiaan iloisesti; jonon loppupäässä vaelsi pieniä takkukarvaisia
aaseja, lampaita, porsaita, vuohia ja pitkäsarvisia härkiä, eikä
Marcia voinut käsittää, mihin ne kaikki majoittuivat yöksi.

Porta della Lunan luona pysähdyttiin hetkeksi, ja samassa ryntäsi
joukko Castel Vivalantin katupoikia huutaen ja meluten vaunujen
luo kuparilantteja kerjäämään. Marcia oli tyhjentänyt kukkaronsa
Genazzanossa ja koetti nyt nauraen ja päätään pudistellen päästä
irti heistä. Mutta sepä ei ollutkaan aivan helppoa; poikaviikareita
kihisi vaunujen ympärillä kuin pieniä rottia, kimeällä äänellä
kerjäten rahaa. Marcia vain pudisteli päätään, ja silloin alkoivat
pojannaskalit huutaa samaa mitä Marcia jo aamupäivällä oli kuullut:

"Vehnää, vehnää!" kuului joka puolelta; turhaan koetti Giovanni ajaa
heitä piiskallaan pois.

Marcia pysähtyi kuuntelemaan jalka vaunun astuimella, hän ei
saattanut käsittää tuota huutoa, joka nyt äkkiä ympäröi hänet joka
puolelta.

"Mitä tämä merkitsee, Giovanni? Miksi nuo kaikki huutavat 'vehnää'?"

Giovanni teki piiskallaan halveksivan liikkeen. "_Chi sa_, Signorina?
Ei heistä ole väliä. Älkää kuunnelko heidän tyhmyyksiään."

Nuo olivat juuri samoja lapsia, joille Marcia pari päivää sitten oli
antanut suklaata. "Pianpa he unhoittavat!" tuumi hän nyt itsekseen,
"ehkä Paul on sittenkin oikeassa väittäessään, että kauneus on heidän
paras hyveensä."

Soitettiin jo "Ave Mariaa", kun vaunut kääntyivät ilta-askareissaan
puuhailevan kaupungin pienille, mutkikkaille kaduille. Naiset
kantoivat kuparisia vesisankoja kaivoiltaan, sinertävä savu nousi
uuninpiipuista ja talojen edustoilla seulottiin kellertäviä jauhoja.

Juhlan johdosta vetelehti kaduilla joukoittain tyhjäntoimittajia, ja
tupakkakaupan pienelle pihamaalle oli kerääntynyt ryhmä miehiä, jotka
väittelivät ja kinastelivat keskenään, huitoen kiihkeästi käsiään
italialaisten tapaan. Oli jo yli viikko siitä kuin Marcia viimeksi
oli käynyt kylässä. Kulkiessaan nyt katuvierellä seisoskelevan
ihmisjoukon ohitse, hän oli huomaavinaan, että tavallisesti niin
ystävällisesti tervehtivät ihmiset kohtelivat häntä tällä kertaa
hiukan töykeästi; epämieluisin tuntein hän pani merkille, että
missä hän vain kulki, siellä lakkasi puhe, ja ihmiset kääntyivät
töllistelemään hänen jälkeensä. Muuan pieni poika huusi "Vehnää!",
mutta työnnettiin samassa sisään ja sai vielä korvapuustin palkakseen.

"_Madonna mia_!" huusi hänen äitinsä tuskastuneena. "Olemmehan
jo kyllin kurjissa oloissa, ja sinä hankit vielä ulkomaalaisten
kirouksen päällemme!"

Leipuripuodissa kyseli Marcia tapansa mukaan ystävällisesti perheen
vointia ja tiedusteli miten viinitarha edistyi. Mutta tällä kertaa
palveli Domenico häntä hyvin äreästi ja vastasi vain muristen hänen
puheisiinsa. Hämmästys ja suuttumus valtasi Marcian mielen; hän
kääntyi takaisin kadulle, ja kulki pää pystyssä ja punoittavin poskin
edes katsahtamattakaan ihmisiin, jotka vaieten antoivat hänelle tietä.

"Siinä näette", kuiskailtiin, "vieras signorina oli vain huvikseen
olevinaan meille ystävällinen. Mitäpä hän välittäisi meidän
kurjuudestamme? Se on hänelle samanarvoinen kuin kivet, joita hän
jalallaan polkee."

       *       *       *       *       *

Laurence Sybert tuli juuri kylästä ja tapasi hämmästyksekseen
Giovannin portin luona. Hän tervehti Sybertiä huolestuneen näköisenä.

"_Scusi_, signore; oletteko tavannut signorinaa? Hän on kaupungissa."
Hän nyökkäsi portille päin. "Hän meni yksinään leipuripuotiin.
Sanoin kyllä hänelle, että hevoset olivat uuvuksissa, mutta hän
ei kiinnittänyt siihen huomiota; muuan poikanulikka huusi hänelle
'Vehnää!' mutta hän ei ymmärtänyt sitä."

"Huusivatko ne 'Vehnää'?"

"_Si, si_ signore. He lukevat sanomalehtiä. Eilisessä _Avanti_
lehdessä oli --"

Sybert nyökkäsi. "Tiedän kyllä mitä _Avanti_ kirjoittaa."

Hän kääntyi takaisin kaupunkiin kulkien leipurille päin, josta
juuri oli tullut. Hän oli huvitettuna kuullut syrjästäpäin sangen
suorasukaisia huomautuksia ystävistään huvilalla -- kuten Giovanni
oli arvellut, lukivat he sanomalehtiä eikä heidän käsityksensä mukaan
ollut mahdollista epäillä mitään, mikä oli painettua. Ei ollut
otollinen aika Marcian lähteä ilta-ajelulle Castel Vivalantiin;
Sybertiä suututti, että tyttö niin vähän oli välittänyt hänen
neuvoistaan. Hän ei tullut ajatelleeksi lieventävänä asianhaarana,
ettei Marcia tietänyt mitään erikoista aihetta hänen varoituksiinsa.
Sybert ei ehtinyt vielä pitkälle, ennenkuin kuuli ääniä kauempaa.
Sanat saattoi selvästi eroittaa.

"Vehnää! Vehnää! Vehnä-signorina!"

Yhä yltyvät huudot saivat hänet kiiruhtamaan askeleitaan; hän pelkäsi
jo meteliä. Mutta tullessaan torille hän näki heti ensi silmäyksellä,
ettei asia ollut niin vakava. Marcia seisoi ihmetyksen ja
suuttumuksen ilme kasvoillaan keskellä kirkuvaa, hyppivää ja huitovaa
poikaliutaa. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään ulkonaista vaaraa;
pojat olivat vain nenäkkäitä, tarkoittamatta sen pahempaa. Hetken
Sybert epäröi aikoen antaa Marcian kerrankin saada oikein tuntuvan
opetuksen, mutta samassa hän huomasi miten peräti pelästyneeltä
tyttö jo näytti. Hän viittoi kiihkeästi lähellä seisovia miehiä
apuun, mutta he vain ylimielisesti nauroivat, tekemättä liikettäkään
häätääkseen poikia pois. Marcia sulki silmänsä ja horjahti hiukan,
kun samassa Sybert tuntien omantunnontuskia äskeisistä ajatuksistaan
kiiruhti paikalle. Hän tunkeutui läpi meluavan poikajoukon työntäen
ja tuuppien oikealle ja vasemmalle. Marcia avasi silmänsä ja katseli
häntä aivan huumaantuneena.

"Mr. Sybert!" hän läähätti. "Mitä tämä tarkoittaa? Mitä ne huutavat?"

"Jaksatteko kävellä?" Sybert kysyi ojentaen kätensä tukeakseen häntä.
"Tulkaa, niin lähdemme pois täältä torilta."

Sillä välin miehet olivat yhtyneet joukkoon, ja matalaa murinaa
kuului miehestä mieheen. Monet tunsivat Sybertin ja hänen nimeänsä
lausuttiin uhkaavalla äänellä. Mutta vielä selvempään kuului:
"Vehnää! Vehnää!" Eräs pojista, Beppo, jonka jo aamupäivästä
tunnemme, sysäsi heitä takaapäin; silloin Sybert kohotti keppinsä
ja antoi hänelle tuiman iskun olkapäille, niin että poika kaatui
sätkytellen maahan. Toiset nauroivat, mutta toiset huusivat
vihoissaan: "Iske häntä, Beppo, iske! Älä anna hänen lyödä itseäsi
maahan!" ja taempaa kuului humalainen ääni sanovan: "Kas vain, Signor
Siberti, köyhäin ystävä!"

"Lähdetään pian pois täältä", Sybert virkkoi. Huitoen voimakkaasti
kepillään hän sai joukon väistymään ja talutti Marcian nopeasti
kapeata kujaa pitkin seuraavan kadunkulman taa, jonne ei torilta
voinut nähdä. Hän ohjasi tytön erääseen pieneen keittiöön ja hankki
hänelle istuimen.

"Guiseppe", hän virkkoi, "tuokaa signorinalle hiukan viiniä."

Marcia lysähti tuolille ja nojasi päänsä selustaa vasten. Häntä
huimasi ja pyörrytti. Tähän saakka hän oli saanut osakseen ainoastaan
ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta. Miksi olivat ihmiset äkkiä
nousseet kuin liittoon häntä vastaan? Millä hän oli vihastuttanut
heidät? Etäämpänä huoneessa hän kuuli Sybertin selittävän jotain
matalalla äänellä Guiseppelle, ja hän eroitti sanat "hän ei tiedä".

"_Poverina_, hän ei tiedä", mumisi nainen.

Sybert palasi Marcian luo ojentaen hänelle viinilasin.

"Kas tässä, Marcia, juokaa tämä!" hän virkkoi päättäväisesti.

Marcia tarttui vapisevin käsin lasiin, joi siitä pari kulausta ja
työnsi sen sitten takaisin.

"Ei mitään hätää. Toinnun aivan kohta. Ne tunkivat ympärilleni niin,
että tuskin voin hengittää."

Viini palautti punan hänen poskilleen ja hetken kuluttua hän nousi
seisomaan.

"Olen pahoillani, että olen saanut tällaisen hämmingin aikaan. Nyt
voin jo paremmin; lähtekäämme jo vaunuille."

Kiertäen torin kulkemalla kapeata sivukatua, he tulivat portille.
Pojat kirkuivat vielä heidän jälkeensä, mutta ei kukaan heistä
uskaltanut tulla Sybertin kepin ulottuville. Marcia ja Sybert
nousivat vaunuihin ja niin ajettiin ääneti kukkulan juurelle. Vihdoin
keskeytti Marcia hiljaisuuden.

"Mikä se asia on, jota minä en tiedä, Mr. Sybert?"

"Niitä on paljonkin, minun nähdäkseni", Sybert vastasi kylmästi.
"Ensinnäkään ette näytä osaavan ottaa varteen ystävällisiä neuvoja.
Sanoin teille tänään, että maalaisväestö on niin kiihtynyttä, että te
ette ole turvassa heidän keskuudessaan, ja luulin teidän kiinnittävän
hiukan huomiota minun varoitukseeni. Hienot italialaistytöt eivät
juoksentele yksinään kaduilla, eivätkä he ainakaan valitse juhlailtaa
tehdäkseen yksinäisiä kävelyretkiään."

"Jos nyt olette sanonut kaikki mitä haluatte, Mr. Sybert, niin
teen teille erään kysymyksen. -- Miksi nuo kaikki huutavat minulle
'Vehnä-Signorina'?"

Sybert oli nähtävästi omissa mietteissään, kun ei vastannut.

"Mr. Sybert, tein teille kysymyksen."

"Miksi he huutavat 'Vehnää'?" Sybertin ääni oli vieläkin terävä.
"No niin, luullakseni sen vuoksi, että se on paraillaan päivän
polttava kysymys täällä Italiassa, ja Copleyn nimi liittyy siihen
hiukan epäedullisella tavalla. Teidän setänne on juuri ostanut
suuren vehnälähetyksen, joka nyt on paraillaan matkalla Italiaan.
Hänen ainoa toivonsa on lieventää kärsimyksiä -- joka erä, minkä
hän myy, tuottaa hänelle tappiota -- mutta, kuten on tavallista
epäitsekkäisiin ihmisiin nähden, hänen vaikuttimensa tulkitaan
väärin. Sanomalehdet ovat siihen suuressa määrin syypäät, ja ihmiset,
osoittaen tavallista kiittämättömyyttään, ovat liittoutuneet
hyväntekijäänsä vastaan."

"Mr. Sybert, te ette kerro minulle totuutta."

Tähän syytökseen Sybert ei halunnut vastata; hän asetti käsivarret
ristiin rinnalleen, nojautui taaksepäin vaunujen pehmeisiin
pieluksiin ja tuijotti eteenpäin katse kiinnitettynä kahteen
messinkinappiin Giovannin takissa. Ja Marcia, jonka kasvoihin
taas oli väri palannut, istui loukkaantuneen näköisenä katsellen
ohikiitäviä maisemia. Molemmat olivat ääneti, kunnes vaunut
pysähtyivät huvilan pihamaalle.

"Kas niin, Miss Marcia, olemmeko jälleen ystäviä?" virkkoi Sybert.

"Ei", vastasi Marcia, "emme ole."

Hän meni suoraan omaan huoneeseensa ja alkoi sangen sekavin tuntein
pukeutua päivälliselle. Hän oli vielä kiihdyksissä ja loukkaantunut
kylässä saamastaan kohtelusta, hän ei saattanut käsittää syytä
siihen. Häntä suututti Sybertin tapa antaa ilman muuta hänelle
määräyksiä ja vaatia häntä tottelemaan. Sensijaan että olisi ollut
kiitollinen Sybertin tulosta, Marciaa harmitti, että hän oli sattunut
parahiksi näkemään, miten tarpeellinen hänen antamansa varoitus
oli ollut. Hänen ylimielisesti lausumansa "sanoinhan teille!" oli
Marciasta suorastaan raivostuttava. Koko hänen loukattu mielensä suli
nyt yhteen ainoaan tunteeseen: katkeruuteen Sybertiä kohtaan. Hänen
hartain halunsa oli jollakin tavoin maksaa hänelle takaisin, saattaa
hänet pahoilleen -- minkä vuoksi, siitä hän ei ollut oikein itsekään
selvillä.

Marcia ripusti yksinkertaisen päivällispukunsa, jonka Granton oli
laskenut vuoteelle, takaisin vaatesäiliöön ja valitsi sen sijaan
erikoisen hienon pitkälaahuksisen puvun. Tukan hän kampasi päälaelle,
kiinnitti timanttisen tähtineulan rintaansa ja kiersi kaulaan ketjut,
joista riippui hohtava timantti. Hän käytti vain harvoin jalokiviä,
mutta hän tiesi sen amerikkalaiseksi tavaksi ja arveli siten voivansa
kiusata Sybertin kosmopoliittitunteita.

"Sangen muhkeata", virkkoi hän itsekseen tutkiessaan vaikutusta
peilistä. "Voisipa melkein luulla minua rouvaksi."

Kulkiessaan alas portaita Marcia huomasi pienen valkoisen olennon
yöpaitasillaan hiipivän lastenkamarin ovesta.

"Marcia serkku, mitä sinä toit minulle juhlasta?"

"Voi pikku Gerald! Toin sinulle vähän suklaata, mutta se unohtui
vaunuihin. Mutta ole huoleti, kultaseni; et missään tapauksessa olisi
enää tänä iltana saanut syödä sitä. Lähetän hakemaan paketin ja sinä
saat sen huomenna aamulla kun heräät. Ole nyt kiltti poika ja mene
nukkumaan."

Marcia jatkoi matkaansa ajatukset suklaassa. Salissa ei ollut
ketään, hän kulki sen läpi ja meni erääseen pieneen sivuhuoneeseen.
Hän avasi oven ja astui jo sisään, kun hän samassa huomasi, ettei
huone ollutkaan tyhjä; ennenkuin hän ehti lausua anteeksipyyntönsä
sattuivat hänen korviinsa setä Howardin sanat:

"Taivaan nimessä, Sybert, mitä minun _on_ tehtävä? Tiedäthän, että
käteni ovat sidotut. Willard Copley antaisi viimeisenkin italialaisen
nääntyä nälkään, jos hän sen kautta ansaitsisi dollarinkin enemmän."

Marcia seisoi paikoillaan, katsellen kauhuissaan setäänsä, samalla
kuin hänen sanansa syöpyivät syvälle hänen mieleensä. Mr. Copley
kääntyi ympäri ja huomasi hänet. Marcia ei ollut milloinkaan nähnyt
häntä niin kalpeana ja tuimannäköisenä.

"Mitä sinä tahdot, Marcia?" hän kysyi terävästi. "Miksi et naputa
ennenkuin tulet sisään?"

Marcia lehahti punaiseksi. "Olen pahoillani, setä Howard; minulla oli
kiire, enkä tiennyt täällä olevan ketään."

"Oh, suo anteeksi, Marcia! Puhuin ajattelemattomasti."

Hetkisen Marcia epäröi kynnyksellä, mutta katsoi sitten suoraan
setäänsä.

"Kuulin, mitä sanoit. Etkö tahtoisi sanoa minulle, mitä sillä
tarkoitat?"

Copley katsahti neuvottomana Sybertiin, joka seisoi
ikkunasyvennyksessä, kädet housuntaskuissa ja katse maahan luotuna.
Hän nosti päänsä otsaansa rypistäen, kohautti hiukan olkapäitään ja
kääntyi katselemaan ulos ikkunasta.

"Luulen voivani kertoa sen sinulle -- saisit kai sen kuitenkin
jostain muualta kuulla. Isäsi on tänä vuonna suurella menestyksellä
keinotellut vehnällä. Kuten tiedät, hän on sangen terävänäköinen
liikemies; käsittäessään hyvissä ajoin, että vehnää tulisi
epäedullisten olosuhteiden vuoksi niukasti, osti hän muutamien
ystäviensä kanssa koko sadon. Italian on tuotettava maahan tavallista
enemmän vehnää, ja se on maksettava kullassa. Kun täällä on
käytettävissä melkein pelkkää paperirahaa, voit käsittää, että maa
on ennen pitkää tukalassa asemassa. Amerikka on suuri maa, Marcia,
kun yksi ainoa kansalainen voi saattaa kokonaisen kuningaskunnan
vararikkoon."

"Setä Howard, ethän tarkoita, että minun isäni on saanut aikaan tämän
nälänhädän?" huudahti Marcia säikähtyneenä.

"Siinä saattaa olla joitakin vähäisempiäkin vaikuttimia, mutta
suurimmalta osalta se on hänen syynsä. Voin vakuuttaa sinulle, että
Copleyn nimeä ei Italiassa suinkaan rakasteta tällä hetkellä."

"Sitäkö nuo pojat tarkoittivat huutaessaan minulle '_Grano_'?"

"Niin, ei se ole mikään salaisuus. Me olemme omalla tavallamme
kuuluisuuksia. Kahdella mantereella kaikuu Amerikan Vehnäkuninkaan
nimi, ja me saamme oman osamme hänen maineestaan. Kun ajattelee
tätä", hän lisäsi, "on sangen sopivaa, että juuri tänä keväänä olemme
asettuneet asumaan Villa Vivalantiin. Me olemme 'Paha Ruhtinas'
amerikkalaisessa olomuodossa. Luulenpa, että vanha herra käännähti
haudassaan ja hymyili hiukan, kun minä kirjoitin vuokrasopimuksen
alle."

"Mutta setä Howard, isähän ei aavista sitä. Hänellehän tuo kaikki
on kuin matemaattinen probleema, jolla hän tahtoo näyttää mihin hän
kykenee, hän tekee sen vain voiton hauskuuden vuoksi. Miksi et ole
kirjoittanut hänelle ja kertonut miten asian laita on?"

"Kertonut hänelle!" Copley nauroi. "Sinä Marcia et ole tuntenut
isääsi niin monta vuotta kuin minä. Mitä hän välittäisi
italialaisista talonpojista? Niitä on jo ilmankin liikaa. Jokaisen
täytyy taistella leipänsä edestä ja ne, jotka joutuvat tappiolle,
saavat kuolla."

Marcia kalpeni muistaessaan satoja pikku asioita, joihin hän ei tähän
asti ollut kiinnittänyt lainkaan huomiota. Hän käsitti nyt, miksi
ihmiset Roomassa olivat heti lopettaneet keskustelun vallitsevasta
nälänhädästä, niin pian kuin hän astui huoneeseen. Hän ymmärsi
täydellisesti Sybertin käytöksen häntä kohtaan -- hänen pilkallisen
ilmeensä, kun Marcia joskus tuhlaili rahaa minkä ennätti. Hän muisti,
miten eräs työmies kerran Roomassa heitti hänelle sanomalehden --
_Grido del Popolon_ -- vasten kasvoja. Hänen ei enää tarvinnut kysyä
mitä se merkitsi. Joka ainoa kerjäläinenkin kadulla tiesi hänen
häpeänsä, sillä aikaa kuin hän yksin ei ollut sitä aavistanutkaan.

"Miksi et ole ennen kertonut sitä minulle?" hän huudahti.

"En tahtonut turmella sinun iloasi; sinun ei ole syytä olla
onneton. Jos kaikki käy hyvin, olet sinä vuoden perästä Amerikan
huomattavimpia perijättäriä. Toivoisin vain, ettet sinä rikkaudestasi
nauttiessasi muistaisi kaikkia niitä nääntyviä raukkoja Italiassa,
joiden kustannuksella sen sait."

Copleyn ääni oli yhtä julma kuin hänen sanansa. Hän oli unohtanut
tytön edessään ja luuli puhuvansa miehelle Amerikassa.

Marcia käännähti ja vaipui katkerasti nyyhkyttäen pöytää vasten
kätkien kasvot käsiinsä. Sybert nosti päänsä tuiman näköisenä ja
samassa Copley huomasi mitä hän oli sanonut. Hän kiiruhti tytön luo
ja laski kätensä hänen olalleen.

"Taivaan tähden, Marcia, älä itke sitä! En huomannut mitä puhuin.
Olen hermostunut ja kiihdyksissä ja paljosta työstä rasittunut. Ei
asia ole niin huonolla kannalla kuin sanoin."

Marcialla oli kiusallinen tunne siitä, että hän käyttäytyi kuin
lapsi, sensijaan että olisi esiintynyt rauhallisena ja järkevänä.
Mutta näin äkillinen tunnevaihtelu oli hänet kokonaan järkyttänyt.
Hänhän oli nämä viimeiset kuukaudet elänyt narrin paratiisissa!
Hän ajatteli kaikkia niitä ihmisparkoja, joista Sybert oli hänelle
edellisenä päivänä kertonut -- niitä monia tuhansia, jotka nääntyivät
nälkään Napolissa -- hänen oma isänsähän oli tuon kurjuuden
aiheuttaja. Entä Castel Vivalantin asukkaat -- oliko ihme, että ne
häntä vihasivat? Sillä aikaa kuin hän suuressa armossaan suvaitsi
jaella suklaata, ryösti hänen isänsä leivän heidän suustaan. Hän
ajatteli setänsä sanoja, ja kun niiden merkitys täydelleen selveni
hänelle, nousi hän pystyyn ja katseli tyynesti molempiin miehiin.

"Setä Howard", hän virkkoi; "minun mielestäni olet tehnyt suurta
vääryyttä minulle, kun et ole ennemmin tästä kertonut. Minulla olisi
ollut oikeus tietää se, ja olisin ehkä saattanut ehkäistä koko asian.
Isä rakastaa liikemaailmaansa, mutta minua hän rakastaa enemmän.
On totta mitä sanon, että se on hänelle vain kuin jonkinlainen
suoritettavaksi annettu tehtävä. Ei hän näe sitä kärsimystä, jonka
hän saa aikaan, eikä hän usko sitä olevankaan. Luonnollisesti hän
tietää, että hänen voittaessaan joutuu aina joku toinen tappiolle,
mutta hän arvelee, että kukin ryhtyy siihen peliin vapaasta
tahdostaan, ja joka leikin alkaa, hän leikin kestäköön. Isäni on
aivan yhtä hyvä ihminen kuin me muutkin." Marcian mieleen muistui
äkkiä muuan tapaus, hän pyörähti Sybertiin päin silmät suuttumuksesta
ja ylenkatseesta säihkyen. "Ja te kutsuitte minua 'Vehnäprinsessaksi'
suuren vierasjoukon edessä kerran Paul Dessartin luona. Te tiesitte,
ettei se ollut minun syyni; te tiesitte, etten edes aavistanutkaan
vallitsevaa hätää, ja te nauroitte, kun kerroin tarinan Vivalantin
kummituksesta."

Marcian ääni petti, ja hän kääntyi poispäin temmaten pöydältä
paperipalan, jolle alkoi kirjoittaa.

"Kas niin", hän virkkoi ojentaen täyteen töherretyn paperin
sedälleen. "Tässä on sähkösanoma. Ole hyvä ja pidä huolta, että se
lähetetään aivan heti."

Copley silmäili ääneti sen läpi, ja hänen suunsa vetäytyi
tahtomattaankin hymyyn.

"No niin, Marcia, katson, että se menee perille. Kuka tietää --
ehkäpä siitä loppujen lopuksi voi olla jotain hyötyä." Hän oli hetken
aikaa ääneti. "Annatko anteeksi?" hän kysyi. "En olisi tahtonut puhua
mitään pahaa isästäsi; mutta muista, että hän on veljeni, ja vaikka
itse moitin häntä, en sallisi kenenkään sivullisen sitä tehdä. Olet
oikeassa; hän ei tiedä mitä hän tekee. Sinun täytyy unohtaa minun
sanani. Olen liiaksi ajatellut sitä asiaa. Joka ainoa italialainen
luulee, että minulla on oma osani jutussa; ja kun kuitenkin teen
parhaani hädän lieventämiseksi, on hiukan kovaa kun kaikki ne, joita
autan, syyttävät minua kurjuutensa aiheuttajaksi."

"Aivan niin, setä, minä ymmärrän; en moiti sinua", Marcia vastasi
väsyneellä äänellä; "mutta isä on varmasti maailman hyväsydämisin
ihminen."

"Ah, Marcia, hyväsydämisinkin ihminen saattaa meidän päivinämme
sähkölennättimen kautta saada aikaan paljon surkeutta, hänen
tarvitsematta vastata seurauksista."

Sybert tuli huoneen poikki Marcian luo harvinaisen lämmin ilme
silmissään. Hän jo puoleksi ojensi kätensä, mutta Marcia kääntyi pois
ikäänkuin ei olisi sitä huomannutkaan. Hän otti pöydältä setänsä
maksuosoituskirjan, repi siitä lehden ja kirjoitti siihen.

"Kas tuossa on vähän rahaa Avustuskomitealle", hän virkkoi ojentaen
paperiliuskan pöydän yli Sybertille. "Siinä on kaikki, mitä minulla
on pankissa tällä hetkellä, mutta kun saan lisää, annan enemmän."

Aivan virallisen näköisenä katsoi Sybert paperiin ja sitten taas
Marciaan.

"Kolmetoistatuhatta liiraa on suuri summa. Arveletteko, että --"

"Minä teen omalla rahallani mitä haluan -- tämä _on_ minun omaani",
hän jatkoi. "Se on äitini perintöä."

"Kuten haluatte", virkkoi Sybert kohauttaen hiukan olkapäitään.
"Calabriassa on eräs kylä, joka ylen kiitollisena ottaa vastaan
avustusta, siksi kunnes öljypuun hedelmät kypsyvät."

"Päivällinen on valmis", ilmoitti samassa Pietro ovensuusta.

Marcia nyökkäsi molemmille herroille.

"En halua päivällistä", hän virkkoi ja kääntyi menemään omaan
huoneeseensa. Siellä hän istui puolisen tuntia tuijottaen
hämärtyvälle Campagnalle; vihdoin hän nousi, sytytti kynttilän
ja ryhtyi laatimaan kirjettä isälleen. Hänen kynänsä oli kuin
vereen kastettu. Hän kuvaili Italiasta kaiken, minkä oli kuullut,
nähnyt tai mielessään kuvitellut -- nälkähulluudesta pohjoisosissa
ja etelämaakuntien nääntyvistä talonpojista; hän kertoi Castel
Vivalantin köyhistä ihmisraukoista ja pienestä Gervasiosta. Hän
kirjoitti mitä ihmiset puhuivat setä Howardista; miten he nimittivät
häntä, Marciaa, "Vehnäprinsessaksi", ja miten pienet lapsetkin
kadulla herjasivat häntä hänen ohikulkiessaan. Hän kertoi, että
Copleyn nimi oli vihattu yli koko Italian. Kaikki rikokset,
joista milloinkaan on syytetty hallitusta, kirkkoa tai ihmisten
tietämättömyyttä, sälytti Marcia nyt isänsä hartioille, mutta
samalla kertaa anteeksiantavaisena vakuuttaen tietävänsä, ettei isä
tarkoittanut sitä mitä hän teki. Hän pyysi, että isä näyttäisi, että
niin oli asian laita. Hänen pitäisi heti lopettaa keinottelu ja
lähettää vehnää Italiaan. Tällainen kirje oli omiaan liikuttamaan
isänsydäntä -- ja ehkäpä liikemiehenkin.



XVII Luku.


Seuraavalla viikolla Marcia vältti tapaamasta ihmisiä. Huvilalla
ei käynyt vieraita, eikä hänen ollut vaikeata löytää tekosyitä,
joiden nojalla jäädä pois Roomasta. Hänestä olisi ollut äärimmäisen
vastenmielistä tavata tuttujaan, ja yleensä jokaista, joka tunsi
hänet nimeltä. Marcia luuli heidän hymyilynsä ja ystävällisten
puheittensa takaa osaavansa lukea heidän todelliset ajatuksensa!
Hänestä kaikui jokaiseen hänelle puhuttuun lauseeseen kätkettynä
sana "vehnä, vehnä, vehnä." Ratsastusretkillään hän ajoi poispäin
Castel Vivalantista, ja jos sattumalta joskus joku hänen entisistä
kylätuttavistaan tuli vastaan, nelisti hän katsomatta ohitse.

Mrs. Copley puuhaili innolla suunniteltujen tanssiaisten
valmistuksia. Ne oli tarkoitus pitää osittain Roystonien, osittain
Marcian syntymäpäivän kunniaksi. Roomasta aiottiin kutsua Copleyn
koko seurapiiri, ja vieraat majoitettaisiin yöksi Villa Vivalantiin
ja kreivitär Torrenierin Tivolissa sijaitsevaan huvilaan. Marcia
osoitti näissä tärkeissä valmistuksissa kerrassaan tavatonta
harrastuksen puutetta, kuten hänen tätinsä valitti. Aina ennen
hänellä oli ollut loppumattomiin ehdotuksia, niin ettei hänen
äkillinen haluttomuutensa saattanut jäädä muilta huomaamatta. Usein
katseli Mr. Copley häntä surullisena, kuin olisi hän tuntenut
itsensä syypääksi siihen, ja jos Marcia silloin sattui kohtaamaan
hänen katseensa, yritti hän heti tekeytyä iloiseksi. Ei kumpikaan
ollut sanallakaan koskettanut tuon illan kohtausta, paitsi silloin,
kun Marcia sai isältään tälle luonteenomaisen sähkösanoman,
jossa hän ilmoitti toimittavansa tyttärelleen vehnälähetyksen
syntymäpäivälahjaksi.

"Siinä näet, Howard setä", Marcia virkkoi ojentaessaan sedälleen
paperipalan, "sähkösanoman välityksellä voi saada aikaan myöskin
hyviä asioita."

Copley luki sen hymyillen itsekseen. "Kun kaikki selviää, niin alan
uskoa, että hän on aivan yhtä hyvä ihminen kuin me muutkin!" Tämän
jälkeen ei enää kosketeltu tätä kysymystä.

Mutta seuraavina päivinä Mr. Copley oli erikoisen huomaavainen
veljentytärtään kohtaan. Hän tahtoi sillä ikäänkuin sovittaa
tapahtunutta, ja Marcia puolestaan salli hänen sen tehdä,
näyttääkseen antaneensa anteeksi; tämän satunnaisen riitaantumisensa
kautta he olivat oppineet paremmin ymmärtämään toisiansa. Mrs. Copley
luki Marcian haluttomuuden syyksi (eikä aiheetta) sen, että hän
oli saanut malariatartunnan vanhasta viinikellarista, ja nyt täti
lääkitsi häntä kiniinillä, kunnes tyttöparan pää meni aivan pyörälle.

Näin ollen, kun kreivitär Torrenieri eräänä iltana kutsui ystäviänsä
soitannolliseen illanviettoon huvilallensa, saattoi Marcia varsin
hyvin kiittäen kieltäytyä lähtemästä mukaan. Kreivi oli vasta
palannut Rivieralta, ja kutsut pidettiin hänen kunniaksensa; Marcia
olisi tosin ollut hieman utelias näkemään kreiviä, mutta sen halun
hän saattoi helposti hillitä, kun hänen samalla olisi tarvinnut
kohdata koko muukin seurapiiri.

Villa Torrennieri Tivolissa oli noin yhdeksän mailin matkan päässä
ja siitä syystä syötiin Villa Vivalantissa päivällinen aikaisemmin
kuin tavallisesti. Kun Marcia, Pietron kutsua noudattaen, lähti
alakertaan, pysähtyi hän äkkiä portaiden käänteessä; hänen
korviinsa oli sattunut Sybertin matala ääni salista päin. He eivät
olleet tavanneet toisiaan tuon Pyhän Markuksen juhlan myrskyisen
loppunäytöksen jälkeen, eikä Marcia ollut vielä varmasti päättänyt
mille kannalle hän Sybertiin nähden asettuisi. Hän seisoi hetken
epäröiden, tuntien sydämensä lyövän tavallista kiivaammin. Mutta
samassa hänen mieleensä välähti kiusallisen selvänä syy, minkätähden
Sybert näin odottamatta oli saapunut -- hän oli tullut Napolista
ollakseen läsnä kreivitär Torrennierin illanvietossa. Marcia astui
hitaasti portaat alas ja tuli saliin sangen kylmän näköisenä.
Sybert tervehti tapansa mukaan kohteliaan välinpitämättömästi.
Hänen käytöksessään ei huomannut pienintäkään merkkiä mistään
väärinymmärryksestä. Kävi ilmi, ettei hän tiennyt mitään kreivittären
kutsuista; hän oli puettunakin vain vaatimattomaan arkinuttuunsa.
Mutta hän lausui kernaasti lähtevänsä mukaan, vaikkakaan ei ollut
saanut kutsua -- epäilemättä se kuitenkin oli Napolissa odottamassa
häntä -- jos vain Mr. Copley suostuisi lainaamaan hänelle
vierailutakin. Isäntä mörähti myöntyen, ja Sybert tiedusteli milloin
aiottiin lähteä, samalla kuin hänen katseensa kulki Mrs. Copleyn
samettipuvusta ja jalokivistä Marcian yksinkertaiseen villapukuun.

"Kello kahdeksan aikaan; matka kestää parisen tuntia", vastasi Mrs.
Copley; "Marcia jää kotiin", hän lisäsi.

"Minkä vuoksi, Miss Marcia?"

Hiukan itsetietoisesti selitti Marcia syyn. "Olen saanut pienen
malarianpuuskan, ja Katherine täti arveli, että yöilma kenties --"

"Muistan vielä, että minullakin ennen koulupoikana oli aina
maanantai-aamuisin päänsärkyä", lausui Sybert myötätuntoisesti.

Marcia istui hiljaa huoneessaan, kunnes kuuli vaunujen vierivän
pihasta. Sitten hän työnsi nojatuolin idän puoleiselle
parvekkeelle, josta näki kauas yli kukkuloiden, jotka hämärtyvässä
iltavalaistuksessa eroittuivat varjokuvien tavoin taivasta vasten.
Hän nojautui taapäin tuolissa, kädet helmassa, ja katseli iltahämyyn
häipyvää vanhaa luostaria. Hän ajatteli nuorta, kalpeata munkkia,
jolla oli niin ihmettelevät silmät, ja hänen päähänsä pälkähti
ajatus, mitähän suruja luostarissa elävillä ihmisillä saattoi olla.
Eivät ne ainakaan olleet hänen surujaan, hän tuumi, ajatellessaan
Paul Dessartia.

Marcia nojautui äkisti kaiteen yli vetäen sieramiinsa vienoa
tuulenhenkeä, joka tuli puutarhan puolelta. Liljojen ja oleanderien
vienoon tuoksuun sekaantui väkevä sikarin haju. Hänen sydämensä alkoi
äkkiä kiivaasti sykkiä. Voisikohan --? Hän työnsi tuolinsa taapäin
ja nousi tehden kärsimättömän eleen. Pietro oli taas kohtaamassa
ystäviänsä, joita hän kestitsi Mr. Copleyn tupakalla. Ilta oli kolea
ja Marciaa alkoi palella. Hän palasi sisään pimeään huoneeseen
naurahtaen itselleen: hänhän jäi pois kreivittären illanvietosta
välttääkseen kylmää yöilmaa!

Hän kopeloi pöydältä kirjan ja lähti alakertaan aikoen kuluttaa
iltansa sen ääressä salissa. Iltapäivällä oli takkaan sytytetty tuli,
jotta haihtuisi kosteus, jota pienimmänkin itätuulen vallitessa uhoi
kiviseinistä. Puut olivat jo palaneet, ja hiillos levitti hohdettaan
huoneeseen, jota sen lisäksi valaisi vain pari pöydällä lepattavaa
kynttilää -- Pietron säästäväisyysvaisto piti ilmeisesti lamppujen
käyttöä tarpeettomana Mr. ja Mrs. Copleyn poissa ollessa. Marcia
lisäsi puita pesään pudistellen päätään italialaisille palvelijoille.
He eivät ikinä saattaneet oppia lämmittämään; sukupolvien
säästäväisyys oli juurruttanut heihin käsityksen, että puuaine oli
liian kallisarvoista poltettavaksi.

Kun valkea jälleen loimusi, vaipui Marcia pehmeään tuoliin, istui
siinä mukavasti ja tuijotti liekkeihin. Hän ei viitsinyt soittaa
lamppua, jotta olisi voinut lukea. Italia oli jo tehnyt vaikutuksensa
häneen, kietomalla hänet uneliaan velttouden lumoihin. Hän olisi vain
tahtonut sulkea silmänsä ja kulkeutua jonnekin virran mukana.

Äkkiä Marcia havahtui kuullessaan ulko-oven ensin avautuvan ja
sitten taas sulkeutuvan, jonka jälkeen kuului askeleita käytävästä.
Hän kohottautui hämmästyneenä tuolistaan ja näki Laurence Sybertin
ovensuussa.

"Mitä nyt -- yllätinkö teidät?" hän kysyi.

"Luulin, että olitte lähtenyt kreivittären kutsuihin."

"Olinhan viinikellarissa aivan yhtä kauan kuin tekin", Sybert vastasi
nauraen, ja veti tuolinsa Marcian viereen. "Miksi ei minuakin voisi
vaivata malaria?"

Hänen odottamaton ilmestymisensä oli saattanut Marcian hämilleen. Hän
kadotti kokonaan tavallisen itseluottamuksensa eikä keksinyt mitä
puhuisi. Hän teki liikkeen noustakseen.

"Aioin juuri soittaa Pietroa tuomaan lampun, kun te tulitte. Pietro
on sen varmaan unohtanut. Sallitteko, että --"

Sybert katsahti soittokelloon huoneen toiseen päähän. "Oh, istukaa
alallanne. Onhan meillä kylliksi valoa keskustellaksemme, arvelen
nimittäin että te ette aio lukea, kun teillä on vieras." Hän ojensi
kätensä ja tarttui Marcian kirjaan.

"En halua uskotella itselleni, että olisitte jäänyt pois kreivittären
luota puhellaksenne minun kanssani", Marcia vastasi istuutuen hiukan
hymähtäen takaisin tuoliinsa.

"Minkä muun vuoksi sitten olisin jäänyt?" Sybert kysyi. "Luuletteko,
ettei setänne olisi lainannut minulle vierailutakkia?"

"Ehkäpä se ei sopinut teille."

Sybert nauroi. "Ei, Miss Marcia; en edes koettanut sitä. Jäin tänne
koska -- halusin puhua teidän kanssanne".

Hiljaisuus seurasi näitä hänen sanojaan. Sybert ryhtyi perinpohjin
kohentamaan pesää. Kun hän lopulta laski hiilihangon kädestään, hän
virkkoi tavallisella äänellään: "Esitän teille anteeksipyyntöni --
tahdotteko ottaa sen korviinne?"

"Minkä vuoksi?"

"Teillä näyttää olevan paljonkin minua vastaan -- suostutteko,
ettemme takerru yksityisseikkoihin. Esitän yleisen anteeksipyynnön."

"Senkö vuoksi, että sanoitte minua 'Vehnäprinsessaksi'? Oh niin, suon
sen anteeksi. Myönnän, että olitte siihen oikeutettu."

Sybert nojautui eteenpäin rypistäen hiukan kulmiaan.

"En missään tapauksessa ollut oikeutettu; se ei ollut ystävällisesti
eikä ritarillisesti tehty ja olen pahoillani, että sanoin niin. Voin
vain luvata käyttäytyä vastaisuudessa paremmin."

Marcia teki liikkeen osoittaakseen ettei halunnut puhua siitä enempää.

"Sallitteko, että kerron mitä hyvää teidän rahanne on saanut aikaan."

"Ei, älkää kertoko! En tahdo kuulla. Tiedän miten kauheata se on ja
uskon, että käytitte rahani niin hyvin kuin oli mahdollista. Olen
iloinen, jos siitä on ollut hyötyä. Isäni lähettää hiukan vehnää,
joka saapuu tänne parin viikon kuluttua."

"Miss Marcia", Sybert virkkoi hitaasti, "toivoisin, että ette ottaisi
tätä asiaa niin pahalta kannalta. Setänne oli aivan suunniltaan
puhuessaan teille, eikä hän itse aavistanut mitä sanoi. Hän on
kauhean pahoillaan siitä. Hän kertoi minulle tänään, että hän pelkää
tärvelleensä teidän kesäilonne, eikä hän kuitenkaan mistään hinnasta
olisi tahtonut loukata teitä."

Marcian silmät täyttyivät äkkiä kyynelillä ja hän puri huultaan.
Sybert kumartui eteenpäin ja kohensi pesää.

"Tahtoisin puhua teidän sedästänne", hän virkkoi katse kiinnitettynä
palaviin kekäleihin. "Hän on hienoimpia miehiä mitä milloinkaan
olen tuntenut. On harvinaista, että mies hänen asemassaan saavuttaa
mitään huomattavampaa -- tarkoitan nimittäin henkisessä suhteessa;
siinä on monet kiusaukset. Moni ihminen, joka omistaa yhtä suuren
rikkauden ja samalla lailla kehittyneen maun, tyytyy vain kokoamaan
norsunluuveistoksia ja hopeata varoita ja muuta törkyä. Ei kukaan
ymmärrä miten paljon teidän setänne tekee, kaikkein vähimmin ne,
joiden hyväksi hän uhrautuu. Hän tekee sen kaikessa hiljaisuudessa
pyytämättä mitään kiitosta itselleen. Mutta olen varma, että
pieninkin kiitollisuudenosoitus ilahduttaisi häntä; mutta joka
puolella häntä vain parjataan. Tämä vehnäjuttu sai asiat vielä
kireämmiksi, eikä ihme että hän sen vuoksi on hiukan ärtynyt nykyään.
Tuona iltana hän oli eräästä roomalaisesta sanomalehdestä lukenut
vallitsevasta kurjuudesta, ja minä pääsin juuri kertomasta teidän
yhteentörmäyksestänne kyläläisten kanssa, kun te astuitte sisään.
Tulitte onnettomana hetkenä, ja silloin hän menetti tasapainonsa.
Toivoisin että te osoittaisitte hänelle ystävällisyyttä niin paljon
kuin mahdollista, sillä maailmalla häntä parjataan ja --" Sybert
epäröi hetken -- "sen vuoksi hän tarvitsee myötätuntoa kotona."

Marcia veti syvään henkeään.

"Nyt ymmärrän setäni", hän virkkoi. "Olen toisinaan ajatellut --"
nyt hänkin vähän epäröi -- "ettei hän ole oikein onnellinen, vaikka
en tiennyt syytä siihen. En tietystikään soimaa häntä siitä mitä
hän sanoi; tiedän että hän oli hermostunut eikä tarkoittanut sitä
mitä puhui. Mutta joka tapauksessa oli hyvä, että kuulin totuuden.
Mitä taas tuohon vehnäjuttuun tulee", hän jatkoi, "ei isääni voi
siitä syyttää niinkuin te luulette. Hän ja setä eivät ymmärrä
toisiaan, mutta minä ymmärrän heidät kummatkin, ja jos olisin
aikaisemmin saanut tietää asian, olisin voinut sen ehkäistä. Hänellä
ei ole pienintäkään halua vahingoittaa Italiaa yhtä vähän kuin
mitään muutakaan maata. Hän vain tahtoi päästä muita edelle ja --
tiedättehän mistä miehet pitävät -- saada ihmisten katseet itseensä
kääntymään. Hän on sangen nopsa; hän on kaukonäköisempi kuin muut;
jo edeltäkäsin hän tietää mitä on tapahtuva, ja voiko silloin vaatia
että hän olisi käyttämättä olosuhteita hyväkseen? Tietysti" -- Marcia
karahti punaiseksi -- "hän haluaa myöskin rahaa; mutta se ei ole
ainoa tarkoitusperä, sillä hän ei käytä sitä saatuaan sen hankituksi.
Häntä huvittaa antaa toisille selkään, hän rakastaa voimaa, jonka se
tuottaa. Pelkäänpä", hän lisäsi liikuttavan hellästi hymyillen, "että
minun on mentävä kotiin pitämään häntä aisoissa."

"Oh, Miss Marcia, tiedämmehän kaikki varsin hyvin, ettei teidän
isänne ensinkään tahtonut ehdoin tahdoin vahingoittaa Italiaa
eikä mitään muutakaan maata. Ja totta puhuen, ei amerikkalaisten
vehnäkeinottelu ole ollut lainkaan niin suurena syynä Italiassa
vallitsevaan kurjuuteen, kuin hallitus on koettanut uskotella.
Yksinkertainen totuus on, että teidän isänne on vain pantu
syntipukiksi. Samalla kun Rooman sanomalehdet ovat visusti vaienneet
muutamista asioista, on niillä ollut paljon puhumista Amerikan
Vehnäkuninkaasta."

"Ovatko ne puhuneet hänestä hyvin pahaa?"

Sybert hymyili hiukan.

"Eipä niissä juuri sellaista liene, jota hän haluaisi leikata irti
säilytettäväksi."

"Eikö totta, että meidän kutsumme ensi viikolla tuntuvat kerrassaan
sydämettömiltä -- on aivan kuin pitäisimme tanssiaisia, vaikka
naapurissamme on hautajaiset? Olisin tahtonut peruuttaa koko asian,
mutta setä tuli niin pahoilleen, että luovuin siitä ajatuksesta."

"Ei mitenkään. Se olisi tyhmää ja hyödytöntä. Jos muutamien ihmisten
on kärsittävä, ei siltä kaikkien tarvitse olla onnettomia."

"Luonnollisesti ei", Marcia myönsi miettiväisesti; sitten hän
lisäsi: "Oli niin paljon hauskempi elää silloin, kun en tiennyt
mitään maailman kurjuudesta -- toivoisin melkein, ettei minun olisi
tarvinnut joutua sitä näkemään!"

"Miss Marcia, sanoin teille kerran, että on helpotus joskus nähdä
ihmisiä, jotka ovat läpeensä huolettoman iloisia; jotka kulkevat
tanssien yli syvyyksien tietämättä että niitä onkaan. Sen, joka
kerran on itse käynyt noiden kuilujen pohjalla ja tuntee kaikki
niiden kauhut -- joka luulee jo kantavansa niiden leimaa itsessään --
sen on suloista kerran tavata ihmisiä, joilla ei ole aavistustakaan
kurjuuden olemassaolosta. Mutta kuitenkin, luuletteko että
tuollaista sokeutta saattaa kunnioittaa? Ettekö usko, että ihminen
on arvokkaammassa merkityksessä onnellinen, jos hän elää elämäänsä
avoimin silmin ja ottaa niin pahan kuin hyvänkin vastaan todellisena?"

Marcia istui ääneti hetken aikaa nähtävästi miettien hänen sanojaan
Sitten Sybert taas jatkoi: --

"Mitä taas teidän kutsuihinne tulee, arvelen että voitte tanssia
hyvällä omallatunnolla. Olettehan tehnyt mitä olette voinut ja
vastaisuudessa teette vielä paljon enemmän."

"Pelkäänpä etten omantuntoni vuoksi tahtonut peruuttaa tanssiaisia",
Marcia tunnusti hiukan hymyillen tuntiessaan itsensä syylliseksi.
"En yksinkertaisesti voi sietää seurustelua ihmisten kanssa. Minusta
tuntuu, että he minulle puhuessaan aina mielessään nimittävät minua
'Vehnäprinsessaksi'."

"Tuo on hyvin lapsellista. Se hinta teidän täytyy maksaa. Mutta älkää
antako sen kiusata itseänne; sillä on varma asia, ettei täällä ole
montakaan miestä, jotka eivät itse haluaisi olla 'vehnäkuninkaita',
jos heillä vain olisi siihen tilaisuutta, -- vaikka he jo edeltäpäin
tietäisivät miten paljon kurjuutta se toisi tähän runneltuun maahan.
Mutta nyt ehdotan, että jätämme vehnäasian rauhaan. Te olette jo
ilmankin ajatellut sitä aivan liikaa."

"Te ette ole erittäin optimistinen ihminen, Mr. Sybert."

"Oh, se on totta. Minä en, nähkääs, ole sokea. Täytyy olla
italialainen, jotta tässä maassa saattaisi olla optimisti."

"Pidättekö italialaisista vai ettekö?" Marcia kysyi. "Toisinaan
näytätte pitävän, kun taas toisinaan on kuin inhoisitte heitä."

"Totisesti minä pidän heistä; olen syntynyt Italiassa."

"Mutta tehän olette amerikkalainen", Marcia virkkoi kiihkeästi.

Sybert nauroi tytön innolle.

"Tietysti tahdotte olla amerikkalainen", hän intti.

"Henry James sanoo, Miss Marcia, että ei voi itse valita itselleen
isänmaata paremmin kuin isänäitiäkään."

Marcia tuijotti hetken aikaa ääneti tuleen, ja Sybert katseli
häntä sivulta nojautuen taapäin tuolissaan. Hän hämmästyi Marcian
seuraavasta huomautuksesta.

"Sanoitte kerran, Mr. Sybert, että jokaisella ihmisellä on jokin
aate. Olen itsekseni kysellyt minkä hyväksi te elätte."

Omituinen ilme levisi Sybertin kasvoille.

"Ettehän voi vaatia että kertoisin; olen diplomaatti."

"Minulla on käsitys, ettei sillä ole paljonkaan tekemistä diplomatian
kanssa."

"Olisin kehno diplomaatti jos kertoisin."

"Mr. Sybert, te teette ihmisiin sangen omituisen vaikutuksen. On
aivan kuin te näyttelisitte jotain osaa tahtoen alati peitellä
ihmisiltä sisimpänne."

"Anarkistin täytyy olla varovainen; poliisi --"

"Sitä minä juuri uskon teistä!" Marcia huudahti.

"Älkää nyt säikähtykö. Vakuutan teille, etten ole. Mutta", hän
jatkoi, "tällaisessa maassa tahtoisi toden totta olla anarkisti ja
kohdistaa kaiken toimintansa siihen! Oh, en minä mieletön ole", hän
lisäsi vastaukseksi Marcian hymyilyyn. "Me elämme yhdeksännellätoista
vuosisadalla emmekä kolmannellatoista. Anarkia kuuluu samoihin
hämäriin aikoihin kuin feodalismi."

"En osaa asettaa teitä mihinkään puolueeseen. Tahdon aina tietää,
ovatko ihmiset demokraatteja vai tasavaltalaisia, presbyterisiä vai
episkopaalisia. Silloin aina tietää mikä on heidän sydämellään ja
osaa olla loukkaamatta heidän tunteitaan."

"Pelkäänpä ettei minua tarvita missään noin kunnianarvoisessa
puolueessa", nauroi Sybert.

"Toiselta puolen voisi teitä luulla katolilaiseksi, kun puolustatte
pappeja; mutta seuraavassa hetkessä jo moititte heitä ja silloin
arvelee, että teillä ei ole mitään uskontoa."

"Tuollaista luokittelukiihkoa! Mikä ero siinä on, jos ihminen
lukeutuu katolilaisiin, baptisteihin, unitaareihin tai buddalaisiin?
Kaikki on samaa. Eihän ihmisen välttämättä tarvitse olla vailla
uskontoa, vaikka hän ei kuulukaan mihinkään lahkokuntaan."

"Mr. Sybert", Marcia virkahti, "olen ollut hirveän epäluuloinen
teihin nähden. Tiesin, että ette ole juuri sitä, miltä näytätte, ja
luulin teitä huonommaksi; mutta nyt alan pitää teitä harvinaisen
hyvänä ihmisenä."

"Oh, kuulkaa mitä sanon, Miss Marcia. Mihin te oikein tähtäätte?
Tahdotteko että tunnustaisin kantavani jouhipaitaa takkini alla?
-- Luulen, että saatte jättää sen munkkiystävämme osalle tuolla
vuoristoluostarissaan."

"En tarkoittanut juuri sitä. Ruoskinta ja jouhipaita ovat minusta
jotenkin mitättömiä hyveen ilmaisumuotoja."

"Kyllä tuollainen nuori vahva ihminen tekee tosiaan huonon kaupan",
Sybert myönsi, "kun luopuu koko elämästään vain saadakseen sielunsa
paratiisiin."

"Ja kuitenkin, jos hän koko sydämestään toivoo pääsevänsä sinne ja on
valmis uhraamaan --"

"Silloin hän pitää sieluansa hyvin kallisarvoisena. Minä en
milloinkaan katsoisi omaa sieluani koko elämän kestävien ponnistusten
arvoiseksi."

"Minun mielestäni ihminen itse määrää sielunsa hinnan."

"Niin, tietysti, jos pitää sieluaan hatturasiassa, voi sen säilyttää
tahrattomana loppuun asti; mutta minkä arvoinen on sielu, josta
ei ole mitään hyötyä? Onhan paljon parempi elää lähimmäistensä
keskuudessa, ja auttaa heitä säilyttämään sielunsa puhtaina, sillä
uhallakin, että oma sielu samalla hiukan tahraantuisi."

"Niin, ehkäpä se on totta", Marcia myönsi. "Sellaiset tahrat varmaan
lopulla pyyhitään pois."

"Uskon sen, jos asioita arvostellaan oikein."

"Mutta minua säälittää sittenkin tuo nuori munkkiparka; hänelle on
niin suuri pettymys, kun hän, tuodessaan uuden, kirkkaan sielunsa
huomaa, ettei sitä pidetäkään yhtään parempana kuin joitakin niistä
likaisista sieluista, jotka ovat laahautuneet halki maailman."

"Se on hänelle aivan oikein", Sybert selitti. "Hänen olisi pitänyt
ajatella toisten sieluja enemmän kuin omaansa."

"'On vaarallista leikkiä sieluilla ja syytä varoa omaansa'", saneli
Marcia.

"No niin", Sybert hymähti, "en tahdo väitellä, kun sekä papit että
runoilijat ovat minua vastaan; mutta sittenkin --"

"Te pidätte omaa kirjavaa sieluanne aivan yhtä hyvänä kuin toisten
valkoiset ja puhtaat ovat?"

"Kaikki riippuu siitä", Sybert puolusteli, "millä tavalla heidän
sielunsa säilyy puhtaana ja miten minä tahrin omani."

"Tuo luostariveli hankki meille pitkän moraaliväittelyn", nauroi
Marcia.

"Niin -- mutta minä otaksun, että hän ei ole aivan sen arvoinen.
Miesparka näytti siltä, kuin hänen sydämensä olisi vielä maailmassa
kiinni huolimatta siitä, että hän itse on luostarissa."

"Siinä tapauksessa", vastasi Marcia, "hän on luopunut maailmasta
turhan takia, sillä hänen rukouksiaan ei kuulla, jollei sydän ole
niissä mukana."

"Se on traagillista!" virkkoi Sybert -- "luopuu maailmasta, ja siitä
huolimatta loppujen lopuksi tahraa sielunsa!"

He katselivat vakavina toisiinsa ja purskahtivat samassa nauramaan.

"Filosofia on omituista", virkkoi Marcia. "Saattaa mennä miten
pitkälle hyvänsä, mutta lopuksi kuitenkin joutuu takaisin
lähtökohtaansa."

"'Kuplia, jotka kimaltelevat syntyessään ja häviävät turhanpäiväisen
filosofian lavertelevaksi sanahelinäksi'", Sybert lausui hitaasti,
tuijottaen tuleen; hän kääntyi taas Marcian puoleen ja virkkoi
nauraen: "Miss Marcia, tiedättekö, että minulla on muuan ajatus?"

"Mikä sitten?"

"Se koskee teitä ja minua -- luulen, että meistä taitaa tulla
erittäin hyvät ystävät."

"Minusta olemme jo olleetkin jonkun aikaa", vastasi Marcia vältellen.
"Kaikki setäni ystävät ovat minunkin ystäviäni."

"Niinkö, sitä en olisi uskonut! Mutta ystävien suhteen on sama kuin
politiikan ja uskonnon: niillä ei ole suurtakaan arvoa, ennenkuin
itse löytää ne."

Marcia mietti ääneti hänen sanojaan.

"Minun mielestäni", virkkoi Sybert, "olemme koko tämän ajan pitäneet
yllä pientä vihollisuutta keskenämme. Mitä arvelisitte, jos
rupeaisimme ystäviksi vaihteen vuoksi?"

Marcian valtasi äkkiä ujous, ja hän katsahti pois.

"Koetammeko?" Sybert kysyi hiljaa kääntyen tytön puoleen ja ojentaen
kätensä hänelle.

Epäröiden laski Marcia omansa siihen ja Sybert puristi sitä. Hän
katsahti tuleen ja sitten jälleen tytön kasvoihin.

"Marcia", hän lausui hiljaa, "oletteko koskaan kuullut toskanalaista
sananlaskua, 'Eilisen päivän vihollisista tulee tänään ystävät ja
huomenna rakastavaiset'?"

Marcia lehahti punaiseksi ja Sybertinkin kasvoilla ilmeni
mielenliikutusta. Marcia veti nopeasti kätensä irti, nousi seisomaan
ja virkkoi naurahtaen, mikä sai näiden viimeisten hetkien tunnelman
häipymään kuin vuorien taa:

"Taitaa jo tulla myöhäinen ja täti Katherine harmistuisi, jos
löytäisi malariapotilaansa jalkeilla odottamassa häntä. Jätän teidät
polttelemaan rauhassa."

Sybert nousi ja saattoi hänet eteissaliin. Hän otti uunin reunukselta
tukevan kynttiläjalan, sytytti kynttilän ja ojensi sen kumartaen
Marcialle.

"Kiitoksia", sanoi Marcia katsahtaen nopeasti hänen kasvoihinsa.
Sybert seisoi matolla portaiden juuressa ja katseli iloisesti
hymyillen tyttöön.

"_Buona notte_, Signor Siberti", Marcia kuiskasi.

"_Buona notte_, signorina", hän vastasi naurahtaen. "Kauniita unia!"



XVIII Luku.


"Kampaanko korkean vai matalan tukkalaitteen, neiti?"

Marcia, joka istui pitsitetyssä aamupuvussaan peilin edessä, liikahti
kärsimättömästi.

"Oh, laita miten haluat, Granton, mutta nopeasti -- ehkä matalaksi
tällä kertaa. Se sopii paremmin pukuuni. Mutta ole nopea. Minun
täytyy kiiruhtaa alas."

"Vielä on hyvää aikaa", vastasi tyttö tyynesti. "Mutta kampaan kyllä
nopeammin, jos istutte hiukan rauhallisempana."

"Kyllä, kyllä, Granton; en liikahda viiden minuutin ajalla. Mutta
alan jo todella hermostua; en välitä sitten enää mitään näistä
kutsuista, kunhan ne vain ovat alkaneet."

"Aivan niin, neiti. Tahtoisitteko kääntää päätänne hiukan tuohon
suuntaan. Kas noin, kello on vasta hyvin vähän."

"Niin, mutta minun täytyy mennä alas katsomaan, että Pietro osaa
sytyttää valot. Hän on niin tollo, että pitää aina valvoa mitä hän
tekee. Ja Granton, niin pian kuin olet saanut Mrs. Copleyn valmiiksi,
ole hyvä ja mene auttamaan Biancaa. Hän pukee Miss Roystonia, mutta
ei ymmärrä kampauksesta enempää kuin kaniini."

Grantonin äänettömyys ilmaisi myöntymystä ja mielissään Marcian
lausumasta kiitoksesta hän alkoi liikkua hiukan vilkkaammin ja
kiinnitti taitavasti Marcian kellertävänruskean tukan keveälle
solmulle niskaan. Viimeisinä kolmena päivänä talo oli ollut täynnä
vieraita, ja vaikka Marcia oli koettanut hyvin kylmäverisesti
ajatella tätä iltaa, hän iloitsi kuitenkin sydämestään, kun se
vihdoin tuli. Joka päivä oli tehty ratsastus- ja ajeluretkiä ja
keksitty kaikenlaista tilapäistä hauskaa. Paul Dessart oli ollut
kaiken johtavana henkenä, ja hän suoriutui osastaan loistavasti.
Joka paikassa kuului hänen leikkipuheensa, ja hän oli esiintynyt
niin tahdikkaasti, että sekä talon isäntä että emäntä kiitollisina
siunailivat häntä mielessään, ja Marcia oli tahtomattaan luonut
useammin kuin kerran hyväksyvän katseen häneen. Ja nyt oli sitten
Marcian syntymäpäivä ja tanssiaisilta. Hän oli ollut päivän
sankari ja saanut osakseen onnitteluja monissa eri muodoissa; se
oli luonnollisesti hänestä sangen hauskaa. Iltajunassa tuli yhä
lisää vieraita Roomasta, ja Villa Vivalantin kaikki yhdeksäntoista
vierashuonetta olivat nyt hyvään tarpeeseen. Kello viiden tee oli jo
ollut kuin juhla, iloinen, kirjavapukuinen seura, äänten sorinaa,
liikettä, naurua; italialaiset palvelijat liikkuivat vieraiden
keskellä kantaen kuppeja ja järjestellen teepöytiä.

Marcia oli tuntenut salaista pettymystä, kun eräs vieraista, jota hän
itsekseen oli odotellut, ei ollutkaan saapunut -- ja Eleanor Royston
oli suoraan lausunut mielipahansa samasta asiasta.

"Mr. Copley", hän virkkoi talon isännälle, kun tämä ojensi hänelle
teekupin, "missä on ystävänne Mr. Laurence Sybert?"

"Otaksuttavasti kapinallisia rauhoittamassa. Tällä hetkellä hän
harrastaa sitä enemmän kuin tanssiaisia."

"Minun mielestäni ei mikään ole valtiomiehelle mielenkiintoisempaa
kuin olla tanssiaisissa! Siinä he juuri oppivat selvittämään
salaisuuksia. Hän juuri on minusta Rooman mielenkiintoisin mies",
Eleanor valitti. "Olisin tahtonut lisätä hänet kokoelmaani."

"Kokoelmaanne?" Mr. Copley tuijotti häneen hämmästyneenä.

"Niin, intresanttien miesten kokoelmaan", selitti Eleanor. "Älkää
ensinkään pelästykö; ei ole tarkoitukseni riistää häneltä päänahkaa.
Kokoelmani on puhtaasti sielullinen -- se on toistaiseksi kyllin
pieni, jotta voin sen säilyttää omassa päässäni. Tämä johtuu vain
siitä, että tutkin ihmisluonnetta ja pyrin aina löytämään siitä uusia
näytteitä. Teidän Mr. Sybertinne on käsittämätön olento; en oikein
tiedä miten häntä arvostelisin."

"Vai niin! Te siis otatte hänet vain tieteelliseltä kannalta." Mr.
Copleyn ääni ilmaisi helpotuksen tunnetta. "Jos minä saan antaa
tietoja hänestä, niin olen varma, että hän pääsee koristamaan teidän
kokoelmaanne."

"Enpä uskokaan", virkkoi Marcia. "Odottakaahan kunnes kuulette,
ketä muita siinä on, setä Howard! Eräs Kansasin poliitikko, joka
tahtoi tulla runoilijaksi, eräs Claytonin huvipurren insinööri, eräs
venäläinen ruhtinas, joka puhuu kuutta eri kieltä, mutta ei osaa
ilmaista ajatuksiaan ainoallakaan, ja -- ketä muita siinä olikaan,
Eleanor? Ai niin! eräs kengittäjä, joka nai palvelustyttösi ja nyt
pieksee häntä."

"Sinä kohtelet heitä aivan väärin", huomautti Eleanor. "Nuo ovat vain
heidän satunnaisia, ulkokohtaisia ominaisuuksiaan. Se, mikä tekee
heidät mielenkiintoisiksi, on sisällistä."

Mr. Copley katsoi häneen huvitettuna, ja istuutui hänen viereensä
aikoen ottaa asiasta täyden selvän.

"Siinä luettelossa on paljon mahdollisuuksia", hän vakuutti, "vaikka
eihän ihmistä voi arvostella ellei tunne häntä mieskohtaisesti.
Saanko kysyä, kenen kanssa rinnastatte Mr. Sybertin?"

"Oh, hän saa oman lokeronsa. Se juuri tekeekin kokoelmani
mielenkiintoiseksi." Tämä tuntui olevan Eleanorille erittäin
miellyttävä keskusteluaihe. "Useimmat miehet, katsokaas, ovat
sellaisia, että aivan heti näkee heidän lävitsensä ja saa heti
sijoittaa heidät joukkoon, jossa jo ennestään on paljon muita; mutta
äkkiä sattuu tapaamaan miehen, joka on täydellisesti oma itsensä --
mitä ranskalaiset tarkoittavat sanalla _original_ -- ja sellaista
kannattaa tutkistella."

Mr. Copley otti savukkeen ja tarkasteli sitä miettiväisenä. "Näin
ollen", hän virkkoi, "ihmisluontoa on siis tutkittava miehessä, --
ja teidänkö mielestänne Sybert on sellainen, joka ansaitsee oman
lokeronsa?"

"Niin, luullakseni, vaikka en ole aivan selvillä siitä vielä. Sen
vuoksi minusta on ikävä, ettei hän tullut tänään. On niin kiusallista
kun tuollaiset pikkuseikat jäävät ratkaisematta."

"Surkuttelen teitä sydämestäni, kun olette menettänyt hyvän
tilaisuuden. Minä kerron hänelle teidän mielipiteenne."

"Ei mitenkään!" huudahti Eleanor. "Tapaan hänet kyllä jonakin
päivänä, ja jos te kerrotte hänelle, en milloinkaan pääse selville
totuudesta. Jos osaa toimia heidän itsensä huomaamatta, vain silloin
saattaa onnistua."

"Te olette sangen terävä ihminen, Miss Royston."

"Olen jo yhdeksän vuotta ollut seuraelämässä", hän virkkoi nauraen.
"Voitte luottaa siihen, että tunnen miehen!"

"Toivoisin että opettaisitte sen taidon Marciallekin", mumisi Mr.
Copley itsekseen kääntyessään menemään portaille vastaanottamaan
uusia vieraita.

Vaikka yksi puuttui, oli vieraiden joukossa muita jotka korvasivat
hänet, ja Marcia olikin vain ohimenevästi kiinnittänyt huomiota
Sybertin poissaoloon. Nauru ja äänten sorina, iloiset valmistukset ja
edestakaisin häärivät palvelijat vangitsivat koko hänen huomionsa.
Kun Granton kiinnitti hänen kaulaansa Mr. Copleyn ruhtinaallisen
lahjan -- etruskilaisen mallin mukaan valmistetut käädyt, joissa
helmet ja ehjät smaragdit loistivat kilpaa kullan kanssa -- oli hän
niin ihastuksissaan kuin vain nuori nainen saattaa olla vähän ennen
syntymäpäivätanssiaisiaan.

"Kas niin, Granton; nyt olen valmis", hän huudahti, ja kooten
pariisilaispukunsa helman hän lennähti ovelle. "Käske toisten
kiiruhtaa, sillä pian alkavat vieraat tulla."

Marcia astui alas portaita vetäen mennessään hansikkaita käteensä.
Hän pysähtyi hetkiseksi käänteeseen katsellakseen näköalaa edessään.
Hän räpäytteli silmiään pari kertaa, sillä hänestä näytti kuin Sybert
olisi seisonut portaiden juurella katsellen häntä aivan samaan tapaan
kuin silloin, kun he viimeksi olivat toisensa nähneet ja toivottaneet
hyvää yötä. Marcia tunsi väristyksen käyvän ruumiinsa läpi, mutta
nopeasti hän hillitsi itsensä ja astui alas tervehtimään häntä.

"Mr. Sybert! Pelkäsimme, että ette tulisikaan. Miten pääsitte tänne?"

"Tulin viimeisellä junalla. Olin matkustellut etelässä ja vasta
tänään iltapäivällä tulin kaupunkiin."

"Te tulette ja menette aivan kuin näytelmäkappaleessa", Marcia
virkkoi. "Olimme jo kokonaan kadottaneet toivomme teidän suhteenne ja
kun nostamme silmämme, näemmekin teidät ilmielävänä edessämme."

"Minun mielestäni se on aivan päinvastaista."

"Oletteko tavannut setä Howardia? Saitteko enää mitään paikkaa
täällä? Talo on _täpösen_ täynnä."

"Kyllä, kyllä, minut on jo toivotettu tervetulleeksi. Vuoteeni on
teidän setänne pukuhuoneessa."

"Saatte olla siitä kiitollinen. Pelkään, että seuraava tulija täytyy
sijoittaa kellariin."

Sybert ei viitsinyt pitkittää näitä tervetuliaiskohteliaisuuksia,
vaan seisoi ääneti katsellen miten Marcia napitti hansikkaitaan.
Hän oli tänä iltana erikoisen säteilevä. Tukka näytti tavallista
pehmeämmältä kynttilöiden valossa, ja hänen pähkinänruskeat silmänsä
säihkyivät innosta. Hänellä oli yllään kaunis, valkea harsopuku,
jonka alta hohti viheriää. Helmet hänen kaulassaan säteilivät
ja jalokivet kimaltelivat. Hän katsahti Sybertiin ja kosketti
helminauhaa kädellänsä.

"Tämän antoi Howard setä minulle syntymäpäivälahjaksi", hän virkkoi.
"Eikö se ole ihastuttava? Se on tehty erään ikivanhan kaulakoristeen
mukaan, joka on Castellanin muinaiskokoelmassa. Setä lahjoittaa
minulle helmiä, ja isä lähettää vehnää."

Marcia kääntyi mennäkseen saliin ja Sybert seurasi häntä. Jos Marcia
oli hetkiseksi hämmentynyt Sybertin odottamattoman ilmestymisen
johdosta, niin oli hän nyt jälleen saavuttanut täydellisen
tasapainonsa. Hän oli taas entistään iloisempi. Hänen käytöksensä oli
tuttavallinen, melkeinpä liehittelevä; ja kuitenkin -- Sybert pani
sen ymmärtävästi hymyillen merkille -- hän vältti katsomasta häntä
suoraan silmiin. Tuo hetki tulen ääressä oli vielä liian tuoreessa
muistossa. He palasivat eteissaliin, ja Marcia kääntyi verannan
ovelle. Katosta riippui pieniä, kirjavia lamppuja ja paraillaan
sytytteli palvelija samanlaisia pengermällä. Marcia kääntyi Sybertiin
päin, joka seisoi hänen takanaan.

"Ette kai mene ulos?" Sybert kysyi.

"Hetkiseksi vain. Tahdon nähdä miltä kaikki näyttää."

Sybert katsahti otsaansa rypistäen hänen paljaisiin olkapäihinsä.

"Tuo signorinalle vaippa!" hän virkkoi ovella seisovalle palvelijalle.

"En minä tarvitse", Marcia sanoi; "on niin lämmin ilta."

Sybert pudisteli päätään ja hymy, jonka Marcia hyvin tunsi, levisi
hänen kasvoilleen.

"Oh, jos teillä on jotain sanottavaa, niin puhukaa!" Marcia huudahti.
"Mutta älkää katselko minua hymyillen tuolla tavalla. Niin teitte
silloin, kun ensi kerran tapasimme -- minä en pidä siitä."

"Ei minulla ole mitään sanottavaa. Kun malariaa sairastava nuori
nainen tahtoo mennä ulos italialaiseen yö-ilmaan avokaulaisena,
silloin jää mies sanattomaksi."

"Ylpeys lämmittää minua."

"Sitä en epäile; mutta jos se sattuisi hetkiseksi horjumaan --". Hän
otti pitkän valkoisen huivin palvelijalta ja katseli sitä huvitettuna
laskiessaan sen tytön hartioille. Se oli pelkkää harsoa ja pitsiä.
"Kaikki on turhuutta, mikä on kotoisin Pariisin muotikaupoista!"
nauroi Marcia.

Sybert sytytti savukkeen ja seurasi häntä ulos. "No?" hän kysyi, kun
he pysähtyivät kaiteen luo. "Saavuttaako tämä teidän hyväksymisenne?"

"Tämä on ihastuttavaa, eikö totta?" huudahti Marcia luodessaan
katseensa talon valaistuun julkisivuun. Ei ollut kuutamo, mutta
taivas oli kirkas ja täynnä tuikkivia tähtiä. Koko maisema ympärillä
oli pimeä, vain huvila oli kuin elämän ja valon sykkivä sydän.
Portille johtava käytävä oli valaistu lyhdyillä, ja paatsamalehdossa
loisti pieniä punaisia, valkoisia ja sinisiä valoja oksien välissä,
ikäänkuin ne olisivat olleet jotain troopillisien maiden öiseen
aikaan kukkivia kasveja. Ikkunoista näkyi edestakaisin hääriviä
palvelijoita, orkesteri alkoi viritellä soittokoneitaan, ja
kaikkialla näkyi kiihkeätä valmistelua.

"Nyt on siis teidän syntymäpäivänne", Sybert virkkoi. "Olette kai
saanut paljon kauniita onnentoivotuksia tänään, Miss Marcia; toivon,
että ne kaikki täyttyisivät." Marcia katsahti hänen kasvoihinsa ja
Sybert hymyili hänelle vastaan. "Kaksikymmentäkolme vuotta on jo
sangen paljon!"

Varjo kulki yli Marcian kasvojen. "Eikö olekin?" lausui hän huoaten.
"Minusta kahdessakymmenessä kahdessakin oli kylliksi, -- ja nyt
kaksikymmentäkolme! Muutaman vuoden perästä alan jo todella tulla
vanhaksi."

Sybert nauroi. "On pitkä aika siitä kuin minä olin
kahdenkymmenenkolmen ikäinen -- se oli silloin, kun asetuin Roomaan
asumaan."

"Kaksitoista vuotta sitten", virkkoi Marcia.

"Sen laskun tekee nopeasti päässään, ketä huvittaa. Minulla ei enää
ole siihen halua."

"Ei miehillä ole hätää", sanoi Marcia; "mutta nainen vanhenee niin
aikaisin!"

"Ei teidän juuri vielä tarvitse sitä surra. Harmaat hiukset tulevat
vasta jonkun ajan kuluttua."

"En minä surekaan", Marcia nauroi. "Ajattelin vain, että mahtaa olla
ikävää tulla vanhaksi, eikö totta?"

"On toden totta. Se on elämän suuri tragedia; ja se on kaikilla
edessä. Miss Marcia -- teillä yhtä hyvin kuin jokaisella köyhällä
Castel Vivalantin talonpoikaistytölläkin. Elämässä on kuitenkin
loppujen lopuksi jotain oikeudenmukaista."

Marcia käänsi selkänsä valaistulle huvilalle ja katseli yli laajan
Campagnan. Se levisi synkkänä ja pimeänä tähtitaivaan alla, vain
muutamia paimenten nuotioita paloi siellä täällä, sytytettyinä
karkoittamaan ilman myrkyllisiä kaasuja.

"Maailmassa on paljon vääryyttä", lausui Marcia hiljaa.

"Niin on", myönsi Sybert; "ja on vaikea uskoa, että se tulisi
milloinkaan muuttumaan -- ei tässä elämässä paremmin kuin
tulevassakaan."

"Olisi lohdullista ajatella ihmisten onnettomuutta rangaistuksena,
jonka he hyvin ansaitsevat."

"Se olisi ihana vakaumus, mutta Italiassa siihen ei voi uskoa."

"Sääli Italiaa!" huokasi Marcia.

"Niin -- sääli Italiaa!" Sybert toisti.

Hän viskasi kiivaalla liikkeellä pois savukkeensa ja sytytti heti
uuden. Marcia katseli häntä tulitikun valossa. Hänen silmänsä
näyttivät tavallista syvemmiltä, leuka entistään voimakkaammalta ja
suun ympärillä oli hermostuneita vakoja. Hän näytti laihtuneen viime
viikkojen aikana.

He lähtivät kävelemään paatsamalehtoon.

"On heillä kuitenkin jotain hyvitystä", Sybert jatkoi samaa aihetta.
"Noilta ihmisparoilta puuttuu monet meidän huvituksemme, mutta
ei heillä ole kaikkia meidän huoliammekaan. Castel Vivalantissa
on monen monta tyttöä, jotka eivät milloinkaan saa pitää
syntymäpäivätanssiaisia, ja joiden elämä on sangen köyhää. He tekevät
työtä, syövät ja nukkuvat, rakastavat ja ehkä vihaavatkin ja siinä
kaikki. Teillä on paljon muitakin iloja, joita he eivät ymmärrä.
Te nautitte esimerkiksi lukiessanne _Egoistia_. Mutta samalla" --
hän pysähtyi vähän -- "teillä on myöskin kärsimyksiä, joita he
eivät ymmärrä. Te olette yksilö, kun he taas ovat yleensä vain
inhimillisiä olentoja. Gervasion äiti nai erään miehen ja rakasti
häntä epäilemättä suuresti, vieläpä itki viikon hänen kuoltuaan.
Sitten hän nai toisen, eikä nähnyt mitään eroitusta tämän ja
ensimmäisen välillä. Hän saa tehdä työtä ankarasti, ehkä toisinaan
nähdä nälkääkin, mutta hän pääsee elämän pahimmasta kärsimyksestä,
josta te, Marcia, kaikista etuoikeuksistanne huolimatta ette pääse."

"En kuitenkaan vaihtaisi", Marcia vastasi. "Tahdon kokea ja tuntea
kaiken."

"Ah!" Sybert huudahti, "niinhän meidän kaikkien pitäisi. Mutta
nuo kurjat talonpoikaraukat, jotka tuntevat vain nälkänsä ja
surkeutensa, heiltä menee suurin osa elämästä hukkaan. He
ovat tuskin inhimillisiä olentoja; he ovat kuin vetojuhtia,
työtätekeviä, kärsivällisiä, huolettomia härkiä, jotka menevät
minne niitä ajetaan edes uneksimattakaan omasta voimastaan. Se on
vääryys; siinä on yhteiskunta heille velkaa; heillä ei ole mitään
kehitysmahdollisuutta. Mutta", hän keskeytti naurahtaen, "eihän
nyt ole aika kiusata teitä toisten ihmisten murheilla -- teidän
syntymäpäiväiltananne. Toivokaamme, että teidän osallenne ei niitä
tulisi paljon."

He olivat kävellessään tulleet suihkulähteelle ja pysähtyivät siinä.
He seisoivat kahden ihanassa lehdossa; satakieli heläytteli suloisia
säveleitään oksalla heidän päänsä päällä. Marcia hengitti syvään ja
katseli hämärää, vihreätä käytävää, jota myöten he olivat tulleet.
Hän tunsi, että Sybert katseli häntä, ja hitaasti hän kohotti päänsä
ja kohtasi hänen katseensa. He seisoivat hetken niin; mutta samassa
kuului pyörien ratinaa; Marcia säpsähti ja kääntyi lähtemään.

"Vieraita alkaa tulla. Pelkään, että täti Katherine kaipaa minua",
hän virkkoi hiukan vapisevalla äänellä.

Sybert seurasi häntä ääneti.

Joku oli kerran sanonut, että Sybertin äänettömyys merkitsi enemmän
kuin muiden ihmisten sanat, ja kun he nyt yhdessä palasivat, koetti
Marcia miettiä, kuka sen oli lausunut. Ah niin -- hän muisti jo!
Kreivitärhän se oli.



XIX Luku.


Koko illan, nauraessaan ja puhellessaan vieraiden kanssa, seurasi
Marcia vaistomaisesti Sybertin liikkeitä. Hän näki hänen etuhuoneessa
laskettelevan sukkeluuksia Englannin lähettilään seurassa. Hän näki
hänen puhelevan Eleanor Roystonin kanssa ja kumartuvan kreivitär
Torrenierin puoleen. Ja kerran, kun Marcia tanssi ohitse, hän näki
vilaukselta oven suussa hänen tummat kasvonsa. Hän seurasi silmillään
Marciaa, ja silloin tyttö antoi mielessään hänelle anteeksi sekä
Eleanorin että kreivittären. Hän tutki koko ajan ihmetellen itseään.
Sybert oli äkkiä tullut hänelle ainoaksi henkilöksi huoneessa, josta
hän välitti, ja samalla kun hän kuunteli, mitä muut herrat hänelle
puhuivat, hänen mielessään koko ajan väikkyi Sybertin kuva sellaisena
kuin hän oli ollut tuona äänettömänä hetkenä suihkulähteen luona. Hän
eli kuin huumauksessa koko illan, odottaen koko ajan sitä ainoata
tanssia, joka hänellä oli Sybertille varattuna.

Illan jo lähetessä loppuaan, havahtui Marcia äkkiä, kun huomasi
kävelevänsä puistokäytävällä Paul Dessartin rinnalla. Hän oli
lörpötellyt kaikenlaista eikä oikein itsekään käsittänyt miten oli
siihen joutunut. Vaistomaisesti hän nyt koetti panssaroida itsensä;
hän tunsi mitä oli tulossa ja yritti parhaansa mukaan vielä torjua
sitä. Kunhan vain pääsisi takaisin ihmisten joukkoon! Hän pysähtyi ja
kääntyi katsomaan valaistua huvilaa, josta tanssimusiikin keskeltä
saattoi erottaa äänten sorinaa ja naurua. Häntä halutti kääntyä
pois ja juosta tiehensä. Paulkin oli pysähtynyt ja katseli häneen
kysyvästi.

"Minä -- minä luulen, että olisi parasta kääntyä takaisin", Marcia
sammalsi. "Tämä tanssi on kohta lopussa, ja --"

"Emme lähde juuri vielä", vastasi Paul. "Tahtoisin puhella teidän
kanssanne. Uhratkaa minulle parisen minuuttia, Marcia. Tulkaa tänne
istumaan ja kuulkaa mitä sanon."

He astuivat pieneen ympyrään suihkulähteen luona ja Marcia vaipui
penkille, ja katsoi rukoilevasti Pauliin. Nyt ei saattanut enää
esittää mitään verukkeita; molemmat tiesivät, että nyt oli asia
selvitettävä, ja Paul kävi siihen käsiksi suoraan.

"Niin, Marcia, tahdotteko tulla vaimokseni?"

Marcia istui hypistellen hermostuneena viuhkaansa, koettaen
mielessään keksiä vastausta, joka ei loukkaisi Paulia.

"Olen ollut kärsivällinen; en ole teitä kiusannut. Teidän täytyy jo
olla selvillä päätöksestänne. Teillä on ollut kuukausi aikaa -- se
kuukausi ei ole minulle ollut erittäin hupainen. Sanokaa nyt minulle,
Marcia. Älkää antako minun enää kauemmin odottaa."

"Oh Paul!" lausui Marcia katsellen häntä pelokas ilme silmissään.
"Kaikki on erehdystä."

"Erehdystä! Mitä tarkoitatte? Marcia, minä luotin teihin. Ettehän voi
minua hyljätä. Sanokaa pian!"

"Antakaa minulle anteeksi, Paul", Marcia sopersi tuskissaan. "Mi --
minä erehdyin. Luulin silloin luostarissa -- --"

Paulista tuntui kuin Marcia olisi ollut soljumaisillaan hänen
käsistään, ja hänen täytyisi taistelemalla koettaa voittaa hänet
takaisin. Hän tarttui tytön käteen, kumartui intohimoisesti hänen
puoleensa ja puhui niin kiihkeästi, että sanat melkein takertuivat
kurkkuun.

"Niin, silloin luostarissa. Silloin välititte minusta hiukan, eikö
totta, Marcia -- välitittehän hiukan? Annoitte minun toivoa --
sanoittehan, että ette rakastanut toista -- ja te olette aina siitä
asti ollut niin ystävällinen minulle. Koko tämän kuukauden olen
elänyt tuon ainoan hetken muistosta. Sanokaa minulle mikä teitä
vaivaa -- älkää antako minkään tulla välillemme. Meillä on ollut
niin ihana kevät -- miksi sen täytyisi nyt loppua? Me olemme eläneet
Arkadiassa, Marcia -- te ja minä. Jääkäämme sinne ainiaaksi. Miksi me
palaisimme takaisin -- miksi emme painuisi yhä syvemmälle yhdessä?
Jos silloin välititte minusta, niin teette sen nytkin, sillä minä en
ole muuttunut. Sanokaa, miksi epäröitte. En tahdo pakoittaa teitä
ratkaisuun, mutta tämä epävarmuus on minulle kuin helvetti."

Marcia kuunteli voimatta tuskin hengittää ja tunsi kuin
huumaantuvansa hänen kiihkeistä sanoistaan. Hän istui kuin
horroksissa katsellen Pauliin tuskaisin silmin, ja huulet
yhteenpuristettuina. Hän ei voinut koota ajatuksiaan voidakseen
vastata hänelle. Mitä hän saattaisi sanoa, hän tuskissaan kysyi
itseltään. Miten hän osaisi selittää asian?

Paul oli kumartunut eteenpäin ja katseli kiihkeänä Marciaa silmiin
odottaen, että hän sanoisi jotain. Samassa kuului askeleita
hiekkakäytävältä. Molemmat säpsähtivät ja nostaessaan katseensa,
he näkivät Laurence Sybertin savuke suupielessään astelevan
käytävällä. Kun hän huomasi heidät, hän pysähtyi kuin naulattuna,
ja hetkisen ajan silmäilivät nuo kolme ääneti toisiaan. Sitten
Sybert äkkiä suoristautui, kumarsi jäykästi, mumisten samalla jotain
anteeksipyyntöjä ja käännähti ympäri.

Marcia vuoroin punastui ja kalpeni ja riuhtaisi kätensä irti.

Paul katseli häntä hetkisen ja hänen silmiinsä tuli synkkä ilme. "Te
rakastatte Laurence Sybertiä!" hän kuiskasi.

Marcia vetäytyi sohvan kulmaan ja kätki kasvonsa selkänojaa vasten.
Paul kumartui hänen ylitsensä.

"Katsokaa minuun"; hän huudahti; "sanokaa että se ei ole totta.
Ettehän saata, Marcia! Te olette pettänyt minua. Te ette ole sanonut
totuutta. Niin, kyllähän minä ymmärrän, te olette varonut antamasta
lupauksia sanoin, mutta te olette niitä antanut monella muulla
tavalla, ja minä olen luottanut teihin. Olen ollut kyllin mieletön
uskoakseni teidän tarkoittavan täyttä totta, kun te olettekin vain
leikitellyt koko ajan!"

Marcia nosti silmänsä ja katsoi häneen. "Paul, sitä en ole tehnyt.
Siinä erehdytte. En käsitä muuta, kuin että olen muuttunut; en osaa
selittää. Silloin luostarissa luulin rakastavani teitä paljonkin.
Ja jollei Margaret olisi tullut, niin kenties -- en ole hetkeäkään
halunnut pettää teitä, tiedättehän sen."

"Sanokaa minulle, ettehän rakasta Sybertiä."

"Paul, teillä ei ole oikeutta --"

"Minulla ei ole oikeutta! Sanoitte, että teillä ei ollut mielessänne
ketään muuta, ja minä uskoin teitä; ja nyt kun pyydän selitystä
työnnätte minut luotanne. Olette kai alkanut väsyä minuun näinä viime
päivinä, ja --"

"Teillä ei ole _oikeutta_ puhua minulle tuolla tavalla. En ole
tahtonut pettää teitä. Te kysyitte rakastinko ketään toista, minä
vastasin kieltävästi, ja se oli totta. Olen niin, niin pahoillani,
että loukkaan teitä, mutta onhan parempi, että kaikki tulee selväksi
nyt."

Paul nousi seisomaan naurahtaen katkerasti.

"Oh niin, tietysti on parempi, että asia nyt on ratkaistu. Olisi vain
ollut vieläkin parempi, jos jo aikaisemmin olisitte sen päättänyt."

Hän kääntyi ympäri ja alkoi synkkänä potkia suihkulähteen reunustaa.
Marcia astui hänen luokseen ja kosketti hänen käsivarttaan.

"Paul", hän virkkoi, "en voi antaa tämän loppua näin. Tiedän kyllä
että olen menetellyt väärin, mutta en niinkuin te luulette. Pidin
teistä niin paljon."

Paul kääntyi ja hänen nähdessään kyyneleitä Marcian silmissä, hänen
vihansa heti asettui.

"Oh, minä ymmärrän. Ei minulla ole syytä puhua niin -- mutta -- olen
niin nöyryytetty, käsitättehän. Älkää itkekö, ettehän voi sille
mitään. Jos ette voi minua rakastaa, niin ette voi, ja siihen se
jääköön. Kyllä minä vielä toivun, Marcia." Hän hymyili surullisesti.
"En minä jää kädet ristissä ruikuttamaan, jos en voi saada sitä mitä
tahdon. Olen ennenkin tullut ilman toimeen." Hän tarjosi Marcialle
käsivartensa. "Emmekö lähde nyt? Pelkään, että teiltä menee tansseja
hukkaan."

Marcia tarttui tahdottomana hänen käsivarteensa, ja he palasivat
ääneti huvilalle. Paul vei hänet eteissaliin, kumarsi hänelle
silmät maahan luotuina ja lähti takaisin ulos. Marcia tunkeutui
ihmisjoukon keskitse. Hänen täytyi nauraa ja rupatella parin kolmen
ryhmän kanssa, ennenkuin pääsi yläkerran portaille. Kun hän vihdoin
tuli omaan huoneeseensa, hän vaipui oven lukittuaan maahan vuoteen
viereen. Surut olivat yllättäneet hänet aikaisemmin, kuin hän oli
osannut aavistaakaan, ja samalla kun hän tunsi omantunnonvaivoja
ja syvää sääliä Paulia kohtaan, lepäsi hänen sydämellään toinen,
lyijynraskas paino. Se oli Sybertin katse hänen kääntyessään pois.

Silloin naputettiin ovelle ja avainta väännettiin.

"Marcia, Marcia!" kuului Eleanor Roystonin ääni. "Oletko siellä?"
Marcia kohotti päätään ja kuunteli hiljaa.

Taas naputettiin. Hän nousi ja meni ovelle.

"Mitä haluat?" hän kysyi.

"Tahtoisin tulla sisään. Minä täällä olen -- Eleanor. Avaa ovi. Miksi
et tule alas?"

Marcia suoristi pukuansa, silitti tukkaansa ja avasi oven.

"Kaikki kysyvät sinua. Lähettiläs sanoi, että olit luvannut -- mutta
mikä sinun on?"

Marcia vetäytyi nopeasti varjoon. Eleanor astui sisään ja sulki oven
jäljessään.

"Mikä nyt on, lapsi parka?" kysyi hän uudestaan. "Sinä olet
itkenyt! Onko Paul --?" hän kysäsi äkkiä. Eleanorin havaintokyky
oli harvinaisen kehittynyt. "Hän mahtoi olla hyvin inhoittava",
hän jatkoi käsittäen Marcian vaitiolon myöntymiseksi. "Sellainen
hän saattaa olla toisinaan. Mutta totta puhuen, hänellä on siihen
syytäkin. Minun mielestäni sinä ansaitset sen."

Marcia vaipui murheissaan tuolille, ja Eleanor käveli ympäri huonetta
tutkien sen koristuksia.

"Oh, tiesin kyllä, että hän rakasti sinua. Paul ei voi mitään
peittää. Jos kellään, niin hänellä ainakin on sydän kielellä.
Mutta käsitätkö mitä sanon, Marcia: sinä olet leikitellyt jotenkin
ylimielisesti. Ei ole laillistakaan ehdoin tahdoin antaa miehen
rakastua."

"Minä en ole leikitellyt. En tarkoittanut sitä."

"Oh, loruja! Miehet eivät rakastu, jollei heitä siihen yllytä; en ole
sokea -- olen tarkannut sinua. Jos tahdot kuulla mitä ajattelen, niin
sanon, että olet menetellyt hyvin väärin Paulia kohtaan."

"Tiedän sen", vastasi Marcia onnettomana; "sinä et voi syyttää minua
ankarammin kuin mitä itse teen. Mutta et sinäkään voi rakastaa, jos
se on sinulle mahdotonta."

"En moiti sinua siitä että sinä et rakasta häntä, vaan siitä että
hän rakastaa sinua. Olisit ehkä voinut välttää sen, jos olisit
ollut varovaisempi. Mutta enpä tiedä olenko minä oikeutettu sinua
siitä torumaan." Eleanor istahti naurahtaen tuolille, nojasi pään
käteensä ja katseli Marciaa. "Minulla on eräs käsitys, Marcia -- se
on enemmänkin kuin käsitys; se on jonkunlainen taikausko, että kerran
saamme itse maksaa kaikista teoistamme. Olen kahdenkymmenenkahdeksan
vuoden vanha, ja monet miehet ovat rakastuneet minuun, kun taas
minä itse olen säilynyt aivan kylmänä. Mutta kerran vielä rakastun
itse syvästi -- ja silloin käy niin, että joko hän ei rakasta minua
tai jotain tulee välillemme, niin että emme voi saada toisiamme.
Siitä tulee tragedia. Tiedän sen niin varmaan, kuin nyt tässä
istun. Saan maksaa niiden yhdeksän vuoden edestä, jotka olen elänyt
seuraelämässä, vieläpä korkoineen. Se saa minut uhkarohkeaksi; olen
jo niin paljon velkaa, että pieni lisä ei merkitse mitään. Mutta
tiedän, että minunkin murhenäytelmäni lähenee, ja mitä kauemmin se
viipyy, sen surullisempi siitä tulee. Se on ehdoton totuus; sinäkin
saat siitä oman osasi, Marcia."

Marcia hymyili surullisesti. Ei hän nyt olisi kaivannut tuollaisia
sanoja. Hän jo itsekin ennusti sen kohtalokseen, eikä Eleanorin olisi
tarvinnut pukea sitä sanoiksi.

"Mitä Pauliin tulee, et tietystikään olisi voinut toisin menetellä.
Ette nyt, paremmin kuin vastakaan, sovi toisillenne. Paul tarvitsee
objektiivisemman luonteen -- sellaisen, joka ei ajattele liikaa,
-- kuten esimerkiksi, niin, vaikkapa Margaretin. Ei sinun tarvitse
surra, Marcia, kyllä Paul siitä toipuu." Hän nousi naurahtaen
toistamiseen ja asettui Marcian eteen. "Tehty on tehty eikä sitä voi
auttaa; ei siinä itku hyödytä. Mutta ota huomioon sanani, Marcia
Copley, sinä itse rakastut joskus, ja se kostaa Paulin. Sinulla
on vielä edessäsi monta vuotta ja hyvää aikaa. Tule nyt; meidän
on palattava alas. Vieraat lähtevät kohta. Huuhdo silmäsi, minä
kiinnitän tukkasi paremmin."

Marcia meni alakertaan ja nauroi ja tanssi taas kuten ennenkin. Mutta
kesken kaiken hänen täytyi pysähtyä ihmettelemään, että hän saattoi
sen tehdä. Kun vieraat vihdoin alkoivat lähteä, tunsi Marcia suurta
helpotusta sydämessään. Kerran, hyvästellessään muutamia vieraitaan,
sattui hän näkemään, miten Sybert kumartui suutelemaan kreivittären
kättä. Marcia tarkasteli salaa hänen kasvojaan, mutta ne näyttivät
tutkimattomammilta ja synkemmiltä kuin milloinkaan. Niin pian kuin
viimeiset vaunut olivat vierineet pois, riensi Marcia yläkertaan
omaan huoneeseensa; mutta vasta kauan senjälkeen, kun aurinko oli
noussut, sulki hän silmänsä. Hän mietti miettimistään Eleanor
Roystonin ennustusta.



XX Luku.


Tanssiaiset olivat ohi, vieraat lähteneet ja Villa Vivalanti vaipui
taas tavanmukaiseen rauhalliseen uneliaisuuteensa, unohtaen tuon
äkillisen ilonpurkauksensa. Päivät muuttuivat lämpimiksi. Valkoiset
muurit kylpivät auringonpaisteessa, hyönteiset surisivat puutarhan
tuoksuvissa kukkalavoissa, paatsamalehto viheriöitsi, suihkulähde
lorisi, ja kaikki oli niin ihanan italialaista, ja niin kovin, kovin
yksinäistä! Kun keskipäivä oli kuumimmillaan, istui Marcia vanhan
huvilan raunioilla tai käveli pitkin lehtokäytäviä, mieli täynnä
sekavia ajatuksia. Hän ei ollut tavannut Paul Dessartia eikä liioin
Laurence Sybertiä syntymäpäiväiltansa jälkeen. Hän ei saattanut
mielihyvin muistella tuota hetkeä suihkulähteen luona, jolloin
he kolme olivat ääneti silmäilleet toisiaan. Mutta hän ei saanut
mielestään tuota hetkeä ja yhä uudelleen se kohosi hänen muistiinsa.

Sybertistä Marcia ei tietänyt mitään. Tiedustellessaan joskus
ohimennen sedältään, milloin hän taas tulisi käymään talossa, sai
hän vastaukseksi, että Sybertillä oli nykyään tärkeämpiä asioita
mietittävinään kuin huviretket Sabine-vuoristoon. Sensijaan oli Paul
Dessartista ja Roystoneista tullut sangen odottamattomia uutisia.
Paulin isä oli liikarasituksesta saanut "kohtauksen", ja kaikki
aikoivat nyt matkustaa kotiin. Kirjeet olivat kirjoitetut junassa
matkalla Cherbourgiin; Margaretilta tuli pitkä, Eleanorilta vain
muutama sana. Siitä sai Marcia paljon ajatuksen aihetta, mutta
valaistusta se ei tuonut hänelle paljonkaan. Se oli näin kuuluva:

    'Rakas Marcia.

    Olen pahoillani, etten enää saa tavata sinua, ja (sanoakseni
    suoraan) yhtä pahoillani, että minun täytyi lähteä näkemättä
    uudelleen Mr. Sybertiä. Minusta tuntuu, että jos minulla olisi
    ollut enemmän aikaa, ja kohtalo olisi minua suosinut, olisin
    voinut saada jotakin valmista tieteellisissä harrastuksissani.

    Margaret tietysti kertoi sinulle, että Paul matkustaa meidän
    kanssamme kotiin. Toivottavasti hänen isänsä sairaus ei ole
    mitään vakavampaa, mutta hän halusi kuitenkin lähteä. Ei mikään
    pidätä enää häntä Roomassa, kuten hän itse väittää. Poika parka!
    sinun täytyy kirjoittaa hänelle hauska kirje. Älä vain sure
    liikaa hänen tähtensä; kyllä hän siitä selviää.

    Jospa kertoisin sinulle jotain. Minulla on pieniä aavistuksia,
    että -- edellyttäen, että tuuli pysyy suotuisana ja matka
    sujuu hauskasti -- te voitte saada tärkeitä uutisia, ennenkuin
    saavumme meren yli. Et kuitenkaan ansaitse, että kertoisin niistä
    enemmän, ja senvuoksi vaikenen. Olenko nyt parahiksi herättänyt
    uteliaisuutesi? Jos olen, niin, _c'est tout_.

    Toivon, että tapaamme ensi syksynä Pittsburgissa. Se on
    kuitenkin, Marcia kultaseni, pikemminkin vain kohteliaisuus,
    jossa ei ole paljon totta. Toivon paremminkin, että näkisin sinut
    Pariisissa, Roomassa tai Venetsiassa. Luulen, etten voi enää
    milloinkaan vapautua vaelteluhalustani. Onhan maailma aivan liian
    laaja, jotta viitsisi vakituisesti jäädä asumaan yhteen kohtaan
    -- esimerkiksi sellaiseen kuin Pittsburg; eikö totta? Voisiko
    olla onnellinen, kun ajattelee kaikkea mitä maailmalla tapahtuu
    saamatta itse olla mukana.

    _Au revoir_, syksyyn asti; sitten kävelemme yhdessä
    Champs-Elyséellä.

    Eleanor.'

Marcia sai vielä isältäänkin kirjeen, joka sai hänet hyvin
rauhattomaan mielentilaan. Copley oli kirjoittanut sen tapansa
mukaan arvostellen tilannetta leikillisen arvokkaasti; mutta siitä
huolimatta saattoi Marcia rivien välistä lukea, että hän oli
loukannut isäänsä. Hän kielsi kaiken osallisuutensa ja syyllisyytensä
Trippel Alliansiin ja Abessinian sotaan. Hän pahoitteli raskaita
veroja, mutta lausui, ettei hänellä ollut mitään tekemistä Italian
rahamenoarvion kanssa. Mitä taas vehnään tuli, ei sen kalleus ollut
ainoa seikka, jonka vuoksi ei Italia kyennyt sitä hankkimaan.
Marcia saattoi antaa talonpojille niin paljon kuin halusi,
korvatakseen sillä isänsä erehdyksiä; hän liitti kirjeen mukaan
tyhjän pankkiosoituksen Marcian täytettäväksi -- se oli tosiaan
liikemiehen puolelta suurenmoinen katumusosoitus. Kirjeen lopussa isä
valitti yksinäisyyttään ja pyysi Marcian seuraavaksi talveksi kotiin
torjumaan kaikki mieliharmit vanhalta isältään.

Marcia luki viimeiset rivit uudelleen ja tunsi ikäänkuin palan
nousevan kurkkuunsa. Se oli totta. Isä parka, miten yksin hän
mahtoikaan olla! Hänenhän olisi pitänyt korvata äidin paikka ja
valmistaa koti isälle. Marcia tunsi äkkiä selvästi velvollisuutensa,
mutta se oli hänelle yhtä vähän tervetullut kuin yleensä
velvollisuudet ihmiselle. Pari kuukautta sitten hän ei olisi pitänyt
siitä väliä, mutta nyt oli Italia vanginnut hänet kokonaan. Hän ei
halunnut lähteä; hän olisi vain tahtonut istua auringonpaisteessa,
onnellisena, huolettomana ja antaa päivien hiljalleen vieriä
eteenpäin. Hän näki kuin kuvasta, minkälaista elämä Amerikassa
tulisi olemaan -- talvisin ruskeassa kivitalossa Fifth Avenuen
varrella ja kesällä Berkshiressä jollakin maatilalla; joku äidin
täti olisi hänellä kaitsijana, seurana isän ystäviä, lakimiehiä,
pankkiireja ja välittäjiä, jotka keskustelisivat rautateistä ja
osakepörsseistä; hänen huvikseen pidettäisiin sitten tanssiaisia
ja kutsuja, hän panisi toimeen kirjallisia kerhoja ja ottaisi osaa
armeliaisuustyöhön. Marcia huokasi murheissaan. Hän muisteli kauhulla
tuota kivitaloa New Yorkissa; sellaista elämää hän ei olisi halunnut
uudelleen. Mutta näitä mietteitään hän ei antanut isän aavistaa. Hän
kirjoitti hellän, anteeksipyytävän kirjeen, luvaten tulla kotiin
talveksi, mainitsematta sanallakaan, että se ei suinkaan ollut
hänelle mieluista.

Näytti siltä, että kerran vauhtiin päästyä joka puolella alkoi ilmetä
muutoksia. Itse Mr. Copley heitti seuraavan pommin. Palatessaan
eräänä iltana Roomasta hän virkkoi, että ilma alkoi käydä kuumaksi,
ja perheen olisi senvuoksi syytä lähteä seuraavalla viikolla
Sveitsiin.

"Voi, setä kulta, ei vielä!" Marcia huudahti. "Minun mielestäni
odottaisimme kesäkuun loppuun. Siihen mennessä ei vielä tule liian
kuuma. Täällä vuoristossa on koko kesän hyvä ilma. En tahtoisi lähteä
huvilasta."

"Rooma kiehuu nykyään muustakin kuin kuumuudesta", hän vastasi.
"Minun olisi turvallista tietää teidän olevan Sveitsissä tai
Tyrolissa mellakoiden aikana. Taivas yksin tietää, mitä lähiaikoina
tulee tapahtumaan. Joka aamu pelkään herääväni Ranskan mallin
mukaiseen vallankumoukseen ja tahtoisin saada teidät maan rajojen
ulkopuolelle ennenkuin teloitus alkaa."

"Onko todellakin vallankumouksen vaara?" Marcia kysyi henkeään
pidättäen.

"Ei siellä, missä joka toinen ihminen on sotilas, ja minne
hallituksen ohjat ulottuvat. Mutta on tapahtunut paljon
laittomuuksia, on murtauduttu taloihin, ja me olemme jotakuinkin
yksin täällä syrjässä."

"En siedä ajatella, että lähtisimme pois", Marcia huokasi.
"Palaammehan takaisin syksyllä, Howard setä?"

"Miksi ei, jos haluat. Voisimme asua noin kuukauden ajan täällä,
ennenkuin muutamme talveksi palazzoon."

"Minä aion viettää talveni Amerikassa", virkkoi Marcia huoaten.

Setä katsahti hymyillen tyttöön. "Oletko sinä, Marcia, sama tyttö,
jonka oli tapana pitää saarnoja sedällesi siitä, että niin monet
amerikkalaiset jättävät isänmaansa ja asettuvat ulkomaille asumaan?"

Marcia hymyili laimeasti.

"Minähän juuri itse toteutan omia periaatteitani, eikö totta?"

"Aivan niin", setä myönsi, "kun siihen asti ehdimme, voit tehdä miten
haluat. Voisihan isäsi elää vielä vuoden ilman sinua."

"Ei, kyllä minun pitäisi lähteä, sillä hän on sangen yksin, mutta --
minä jäisin tänne paljon mieluummin! Tämä tuntuu kodiltani enemmän
kuin mikään muu paikka maailmassa. En vielä koskaan ole oikein
täydellisesti _kuulunut_ minnekään niinkuin tänne, ja sitäpaitsi
tahtoisin niin mielelläni olla sinun luonasi."

"Pikku tyttö parkani! Sinulla on ollut levoton elämä."

"Aivan niin, setä; ja sellainen se tulee vastakin olemaan. Olen ollut
huvilalla tuskin kolmea kuukautta, enkä muista vielä milloinkaan
asuneeni niinkään pitkää aikaa samassa paikassa. Täällä on ollut
hauskaa, eikö sinustakin? On aivan kauheata, jos kaikki nyt on
lopussa. Minusta tuntuu kuin jättäisin taakseni sellaisen osan
elämästäni, joka ei enää milloinkaan palaa."

"Vai niin, jos sinulla on sellaisia mietteitä, niin voinhan ostaa
huvilan, ja sitten tulemme joka kevät tänne. Voit tuoda isäsikin
Amerikasta, ja me kastamme hänetkin Lethen virtaan."

"Minä pelkään, että hän ei suostuisi siihen", nauroi Marcia. "Hän
hankkisi tänne sähkölennättimen kaapeleineen voidakseen seurata
rahamarkkinoita, samalla kun ihailisi näköalaa pengermältä."

Mr. Copleyn huulet värähtivät hiukan, kun hän kuvitteli tytön sanoja
mielessään.

"Meillä on kai kaikilla omat keppihevosemme; muutenhan maailma
olisikin sangen ikävä."

Marcia katseli setäänsä; hän näytti epäröivän.

"Setä Howard, oletteko te isän kanssa -- tuota noin -- ymmärrätkö
mitä tarkoitan? -- oletteko te oikein hyvät ystävät?"

Mr. Copley rypisteli hetken kulmiaan vastaamatta kysymykseen. "Katsos
Marcia, hän on hyvän joukon minua vanhempi, emmekä muuten ole juuri
hengenheimolaisia." Hän suoristautui ja naurahti. "No niin, ei ole
syytä peitellä epämieluista totuutta. Se näyttää kuitenkin pyrkivän
loppujen lopuksi esiin. Totta puhuen, isälläsi ja minulla ei ole
ollut mitään tekemistä toistemme kanssa viimeisten kymmenen vuoden
kuluessa. Hän ensin osoitti elonmerkkejä itsestään kirjoittaessaan
minulle sinusta viime syksynä -- et kai itse tiennyt, että tulit kuin
öljypuunoksaa tuoden?"

"En tiennyt; isä ei puhunut minulle siitä mitään, mutta -- minä
arvasin kuitenkin hiukan. Olen niin pahoillani siitä, setä Howard.
Uskon varmasti, että se johtuu vain siitä, että te ette ymmärrä
toisianne."

"Pelkään, ettemme ole koskaan ymmärtäneet emmekä siihen
vastaisuudessakaan kykene, mutta voimmehan yrittää vielä kerran."

"On niin vaikea rakastaa ihmisiä, joita ei ymmärrä, kun taas
päinvastaisessa tapauksessa se on hyvin helppoa", virkkoi Marcia.

"Monet asiat käyvät helpoiksi, jos ymmärtämys vallitsee", myönsi setä.

"Minä luulen, että alan ymmärtää Mr. Sybertiä", lausui Marcia hiukan
epäröiden. "Niin pian kuin koettaa ymmärtää häntä, huomaa hänet aivan
erilaiseksi, kuin ennen olisi saattanut aavistaa."

"Niin, Sybert!" Mr. Copley käänsi katseensa ympäröivästä maisemasta.
"Luulin tuntevani hänet, mutta tänä keväänä hän on tuottanut minulle
suuren yllätyksen."

"Mitä tarkoitat?" kysyi Marcia koettaen peitellä mielenkiintoa, joka
ilmeni äänessä.

"Tarkoitan sitä tapaa, millä hän on käynyt käsiksi asioihin. Kuuluu
ehkä mielettömältä, kun väitän, että hänellä on aivan yhtä suuri
vaikutusvalta kuin poliisilla metelien rauhoittamisessa. Kansa
tottelee häntä ihmeellisesti -- en tiedä miten hän on hankkinut
itselleen sellaisen aseman. Hän ymmärtää heitä kuin syntyperäinen
italialainen, ja kuitenkin hän on ulkomaalainen. Se on hänelle
jossain suhteessa suureksi hyödyksi. He luottavat häneen, sillä he
uskovat, ettei hänestä ulkomaalaisena ole mitään vaaraa. Hän on
ihmeellinen mies, kun toiminta tulee kysymykseen."

"Sitä ei hänestä päältä päin saattaisi arvata!" Marcia virkahti.
"Miksi hän on olevinaan niin elämään kyllästynyt?"

"Elämään kyllästynyt? Hm, on kai asioita, jotka vaivaavat häntä.
Hänen mielipiteensä eivät saa paljon kannatusta Roomassa, ja ollen
diplomaatti hän pitää ne itsellään."

"Millaisia mielipiteitä hänellä sitten on?" kysyi Marcia
tunnustellen. "En tahtoisi syyttää häntä anarkistiksi, koska hän
itse vakuuttaa, ettei hän ole. Mutta kun mies tahtoo kukistaa
hallituksen --"

"Loruja! Sybert ei tahdo kukistaa hallitusta paremmin kuin minäkään.
Nykyään hallitus on kokonaan muutamien kehnojen politikoitsijoiden
hallussa, mutta sellaista saattaa tapahtua missä maassa hyvänsä, ja
tuo on vain hetkellinen paha. Vuoden kuluttua italialaiset ovat taas
jaloillaan, ja he ovat pienen keikauksensa jälkeen voimakkaampia kuin
ennen, sen tietää Sybert. Hänellä on lujempi usko hallitukseen kuin
useimmilla italialaisilla, sen tiedän."

"Mutta hän puhuu kauheasti sitä vastaan."

"Niin, hän tuntee pahan, joka siinä piilee. Hän on saanut nähdä sen
sangen läheltä ja tietää, että sitä on paljon; ja kun Sybert kerran
tuntee jotain, on hänen tunteensa voimakas. Mutta", Copley hymyili,
"vaikka hän itse moittii maata, voit huomata, ettei hän salli
kenenkään muun sitä tehdä."

"Mitä ihmiset ajattelevat hänestä nyt, kun hän on sekaantunut
kaikkiin noihin kapinahankkeisiin?"

"Oh, nykyään hän seisoo oikealla puolella ja virkamiehet ovat
hyvin halukkaita taputtelemaan häntä. Mutta mitä taas kansaan
tulee, luulen että hän ei nyt ole yhtä hyvässä suosiossa. Ihmiset
tuntevat ihmeellistä vetäymystä laittomuuteen päin, eivätkä pidä
ystävinään niitä, joilla ei ole sama tunne. Hänellä on nyt vaikeana
tehtävänään kehoittaa noita ihmisparkoja pysymään rauhallisina ja
kaikessa hiljaisuudessa nääntymään nälkään." Copley huoahti ja asetti
käsivarret ristiin rinnalleen. "Olen pahoillani, Marcia, että et voi
pitää Sybertistä. Hänen kaltaisiaan ei ole monta."

Marcia ei vastannut siihen mitään.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna, kun Mrs. Copley ja Marcia istuivat hallissa ääneti
syventyneinä kirjoihinsa ja neulomuksiinsa, kuului tieltä pyörien
ratinaa ja he näkivät kreivittären valkeine turkiskauluksineen ajavan
huvilalle vaakunakruunuin koristetuissa vaunuissaan. Sekä lakeija
että ajaja olivat pukeutuneina torrenierilaiseen livreaan, vihreään
pukuun keltaisine röyhelöineen. He muodostivat hauskannäköisen
kokonaisuuden; kreivitär oli kuin luotu sellaiseen ympäristöön. Hän
hypähti vaunuista sirosti ja kepeästi, yllään vaaleanvihreä kesäpuku,
joka sopi hänelle mainiosti. Nopein askelin hän riensi eteissalissa
istuvien naisten luo päästäen pienen valittavan huudahduksen.

"_Cara signora, signorina_, olen epätoivoissani! Meidän täytyy
lähteä! Eikö ole surullista? Lähden Bartolomeon kanssa", (Bartolomeo
oli hänen miehensä, kreivi) "istuttamaan öljypuita hänen maatilalleen
Abruzzi'in. Eikö ole synkkää viettää koko kesä autiossa linnassa
vuoren huipulla, jossa vain näköala on seurana? Kaikki ystäväni ovat
joko kylpylaitoksissa tai järvien rannoilla tai Sveitsissä, niin --
yleensä kaikkialla, paitsi minun vuorenhuipullani!"

Marcia nauroi kreivittären epätoivolle.

"Mutta miksi te sitten lähdette sinne, kun kerran ette halua?" hän
kysyi.

"Mieheni tahtoo. Hän on intohimoinen maanviljelijä, ruletin jälkeen
se on hänen mieluisin huvinsa. Hänessä, Bartolomeossa, on hyvä annos
maahenkeä. Hän jumaloi vuoristoa, näköaloja ja oliivitarhoja. Ja
Italiassa, signorina, vaimon täytyy noudattaa miehensä tahtoa."

"Pelkäänpä, hyvä kreivitär, että vaimojen täytyy tehdä sitä ympäri
koko maailman."

"Oi ei, signorina, sitä en usko; olen itse nähnyt toista. Amerikassa
mies täyttää kaikki vaimonsa toiveet. Se on varmaan ihana maa. Teillä
on paljon kauniita tapoja. Niin, antaisin teille hyvän neuvon: olkaa
viisas ja menkää naimisiin amerikkalaisen kanssa. He eivät pidä
vuorenhuipuista. Mutta kenties tahtoisitte käydä katsomassa minun
vuoristolinnaani?" hän kysäisi. "Näköala -- ah tuo ihana näköala! Se
ei ole hullumpi."

"Pelkään, ettei siitä tule mitään. Matkustamme itse Tyroliin
huomisesta viikon perästä."

"Niinkö pian! Kaikki lähtevät. Ensi viikolla tulee varmaan Roomassa
maailman loppu."

Marcia huomasi muuttuvansa odottamattoman sydämelliseksi vierasta
kohtaan. Tuntuipa kreivitär äkkiä hänestä oikein rakkaalta. Hän
jätti hänelle hellät hyvästit ja seisoi parvekkeen kaiteen luona
huiskuttaen nenäliinaansa, kunnes vaunut vierivät näkymättömiin.

"Tapahtuuko vieläkin ihmeitä?" virkkoi Marcia tädilleen. "Luulen --
luulen tosiaan, että pidän kreivittärestä!"



XXI Luku.


Seuraavana päivänä. -- Tyrolin matka oli suunniteltu tapahtuvaksi
juuri viikon kuluttua -- Marcia matkusti setänsä seurassa Roomaan
toimittamaan muutamia tärkeitä asioita, joita ei voitu uskoa
miehisen hajamielisyyden varaan. He aikoivat palata takaisin
aikaisessa iltajunassa, mutta Mr. Copley ei valmistunutkaan siihen.
Marcian hämmästykseksi hän vei hänet sen vuoksi juomaan teetä
lähetystöön. Sykkivin sydämin nousi Marcia portaita. Olisikohan
Laurence Sybert siellä? He eivät olleet vilaukseltakaan nähneet
toisiaan syntymäpäivätanssiaisten jälkeen, ja Marciasta tuntui
vastenmieliseltä tavata Sybert suuressa ihmisjoukossa, jossa hänellä
ei olisi minkäänlaista tilaisuutta selittää tuota hirveätä hetkeä
suihkulähteellä.

Sisään tullessaan hän huomasi heti ensi silmäyksellä, että Sybert
ei ollut huoneessa. Sen nähdessään hän tunsi puoleksi mielihyvää,
puoleksi pettymystä mielessään. Huoneessa vallitsi kiihkeä
puheensorina, keskusteltiin mellakoista ja kaikenlaisista huhuista,
joita oli runsaasti liikkeellä. Marcia siirtyi ryhmän luota toiseen,
ja huomasi lopulta istuvansa ikkunasyvennyksessä erään naisen
vieressä, joka hänestä näytti tutulta, mutta jonka nimeä hän ei sillä
hetkellä saattanut muistaa.

"Ehkä ette enää muista minua, Miss Copley?" nainen virkkoi hymyillen.

Marcia näytti hämmästyvän. "Olen koettanut palauttaa nimenne
mieleeni", hän vastasi. "Muistan nähneeni teidät ennen."

"Eräänä päivänä varhain keväällä, Mr. Dessartin kutsuissa --"

"Todellakin! Kirjailijatar!" Marcia huudahti nauraen. "En koskaan
päässyt selville teidän nimestänne."

"Eikö myöskin Rooman pahin juorukello? Ah, Miss Copley, tiedän
kyllä, että minua siitä panetellaan. Onhan luonnollista, että on
intreseerattu muiden ihmisten asioista. Saavathan he etsiä onneaan
ja kadottaa sen jälleen, naida, erota ja kuolla, välittämättä
vähintäkään siitä huomiosta, jota minä heihin kiinnitän."

Marcia hymyili ajatellessaan, mitä hänen seuralaisensa laski elämän
sisällykseksi. Hän oli ilmeisesti ranskatar.

"Entä teidän vuoristohuvilanne?" lady kysyi. "Miten se on menestynyt?
Ja Pahan Ruhtinaan haamu? Maalasiko Monsieur Benoit hänet?"

"Haamusta tuli suuri pettymys. Se olikin loppujen lopuksi vain
hovimestari."

"Voi -- Monsieur Benoit raukka! Hänellä on paljon pettymyksiä. _C'est
triste, n'est-ce pas_?"

"Paljon pettymyksiä?" kysäisi Marcia istuen kokonaan varjossa.

"Nuo Miss Roystonit, Mr. Dessartin sukulaiset", jatkoi lady; "he
kai ovat teidän ystäviänne. Tapasin heidät Melvillen perheessä pari
viikkoa sitten. He ovat ihastuttavia, eikö totta?"

"Sangen miellyttäviä", myönsi Marcia, ihmetellen mielessään mihin
suuntaan keskustelu oli kääntymässä.

"Ja tuo Monsieur Benoit parka -- nyt hän on lähtenyt yksin, aivan
yksin Venetsiaan maalaamaan kuutamo-maisemia. _Ce que c'est que
l'amour_!"

"Ah!" pääsi Marcialta. Hän alkoi aavistaa jotain. Oliko Benoitkin
liitetty kokoelmaan? Tuo oli jo liikaa Eleanorin puolelta!

"Miss Royston on lumoava, kuten kaikki amerikkalaiset", virkkoi taas
lady. "Mutta pelkään, että hän on hiukan julma. _Mais n'importe_.
Benoit on nuori, ja silloin on sydän kuin kumia, eikö totta?" Hän
katseli hetkisen Marciaa.

Marcian silmät olivat kiintyneet ovelle päin. Laurence Sybert oli
juuri tullut huoneeseen ja yhtynyt ryhmään, joka oli keräytynyt Mr.
Copleyn ympärille. Marcia tunsi nopean väristyksen käyvän lävitseen.
Tulisiko Sybert hänen luokseen? Mitä hän puhuisi? Minkälainen hän
olisi? Marcia olisi mielellään tarkastanut hänen kasvojaan, mutta hän
tunsi, että "Rooman innokkaimman juorukellon" katse lepäsi häneen
tähdättynä ja hän pakottautui vastaamaan. Monsieur Benoit oli kolmin
kerroin säälittävä.

"Niin, niin", lopetti lady filosofimaisesti, "ehkä on parempi niin.
Nuori mies, jolla on _le coeur brisé_, on paljon mielenkiintoisempi
kuin sellainen henkilö, jonka sydän on täysin terve. Tuolla on
esimerkiksi tuo Laurence Sybert." Hän nyökkäsi ryhmään huoneen
toisessa päässä. "Viimeisten kymmenen vuoden aikana, kun täällä ei
ole ollut muuta puhuttavaa, on juoruttu hänestä. Ja kaikki johtuu
siitä, että uskotaan hänen sydämensä murtuneen pienen, sievän
kreivitär Torrenierin vuoksi."

Marcia nauroi hilpeästi. "Mr. Sybert ainakin kantaa murtuneen
sydämensä sangen keveästi. Ei saattaisi aavistaakaan sen
olemassaoloa."

Lady tutki häntä hetken arvostelevasti ennenkuin vastasi. "_Che
vuole?_ Ihmisillä täytyy olla jotain puhuttavaa. Hyvin monet tytöt --
vieläpä sellaiset, joilla on runsaat myötäjäiset tiedossaan -- ovat
huoaten toivoneet katsetta hänen tummista silmistään, mutta turhaan.
Näin meidän kesken puhuen, uskon että miehellä ei ole lainkaan
sydäntä, ei särkynyttä paremmin kuin ehjääkään. Mutta minunhan ei
pitäisi panetella häntä", lady naurahti. "Hän on muistaakseni teidän
sukulaistenne ystäviä."

"Mr. Sybert on setäni ystävä; me muut näemme häntä sangen harvoin",
Marcia vastasi yrittäen samalla keksiä uutta puheenaihetta. Mutta
lady säästi hänet siitä vaivasta.

"Ettekö hämmästynyt Mr. Dessartin paosta?"

"Mr. Dessartin paosta?" Marcia kertasi sanat samalla kun hän tunsi
silmäluomiensa hiukan värähtävän.

"Vaihtaa Rooma Pittsburgiin! Te amerikkalaiset olette niin äkkinäisiä
toimissanne! Henki aivan salpautuu."

"Hänen isänsähän sairastui, ja häntä haluttiin kotiin."

"Aivan niin; mutta ihmeellisintä on, että hän lähtee ainiaaksi.
Maalaukset, puuleikkaukset ja muut taideteokset kaikki sälytettiin
matka-arkkuihin; ikkunoissa on ilmoitus, että huoneusto on
vuokrattavana -- hän jättää taiteensa, ryhtyäkseen sensijaan
kaivamaan kivihiiltä."

Marcia nauroi. "Taiteesta kivihiilikaivoksiin on tosiaan seitsemän
penikulman pituinen askel", myönsi hän. "Minun mielestäni hän on
taiteilija kiireestä kantapäähän."

"Ah -- hän oli taiteilija vain senvuoksi, että hän oli nuori, ei
minkään kutsumuksen tähden, ja minä uskon, että hän väsyi siihen
pilaan. Sanonpa teille kuka on tosi taiteilija -- tuo nuori mies
parka, joka maalaa Venetsian kuutamoita!" Lady taputti ystävällisesti
Marcian käsivartta, nauraen omalle sukkeluudelleen. "Mutta te,
Miss Marcia, ja minä, me tiedämme, että Paul Dessart ei lähtenyt
takaisin Amerikkaan ainakaan koti-ikävän vuoksi; kun mies ei vielä
ole täyttänyt kolmeakymmentä, on aivan varma, että useimpien hänen
tekojensa vaikuttimena on nainen."

Marcialla oli epämieluinen tunne, että lady tarkasteli häntä tutkiva
ilme silmissään. Hän koetti näyttää ikävystyneeltä, kun lady taas
ryhtyi uuteen keskustelukysymykseen. Nostaessaan katseensa Marcia
näki setänsä Mr. sekä Mrs. Melvillen ja Laurence Sybertin seurassa
tulevan huoneen poikki heidän luokseen. Sybert nauroi ja lörpötteli
Mrs. Melvillen kanssa huolettoman näköisenä. Hän teki kohteliaan
kylmän kumarruksen, joka oli tarkoitettu molemmille naisille. Yleisen
tervehtimisen jälkeen jäi Marcia keskustelemaan Mrs. Melvillen
kanssa, samalla kun hänen setänsä ja pääkonsuli yhä jatkoivat
väittelyä kapinakysymyksestä, ja kirjailijatar otti Sybertin omalle
osalleen.

"On ikävä, että jätätte huvilan niin pian, vaikka kyllä uskon, että
me kaikki teemme teille seuraa parin viikon kuluttua", lausui Mrs.
Melville. "Jo nyt kulkee kadulla mieluummin varjon puolella. Eikö
tämä metelöiminen ole kauheata?" hän jatkoi. "Laurence Sybert parka
rasittaa itsensä aivan laihaksi sen takia. Nykyään tuskin kuulee
muusta puhuttavankaan."

Marcia vastasi järkevään tapaansa, mutta huomasi koko ajan
tarkkaavansa keskustelua vieressään. Hänen suureksi harmikseen koski
puhe vielä Paul Dessartia.

"Niin, kuulin, että hän sai äkkiä kutsun kotiin; olipa se kova onni",
virkkoi Sybert rauhallisesti.

"Näin meidän kesken puhuen, Paul Dessart ei tosiaan jättänyt
taidettaan ja palannut Pittsburgiin senvuoksi, että hän olisi väsynyt
Roomaan. Sanoin jo Miss Copleyllekin, että silloin, kun mies päättää
vakiintua ja asettua alalleen, ottakaa huomioon sanani, siinä on
aina nainen takana. Oh, tiesin sen koko ajan." Hän madalsi ääntänsä.
"Saamme lähipäivinä lukea kihlauksen _Paris Heraldista_."

"Uskon, että kuten tavallisesti, olette nytkin oikeassa", Sybert
virkkoi kuivasti; samalla kuin Marcia tuntien raivoa sisimmässään,
mutta pakoittaen huulensa hymyilemään, kuunteli taas Mrs. Melvillen
puhetta.

"Kerroinko jo teille", Mrs. Melville kysyi, "että ensi lauantaina
tulemme huvilalle viikonlopettajaisille? Meillä on jo ikivanha kutsu,
mutta ei ole vielä ollut tilaisuutta noudattaa sitä. Siellä on niin
ihastuttavaa, että meidän täytyy kaikin mokomin saada tuo nautinto,
ja niinpä syrjäytämme kaiken muun, jotta voisimme tulla tällä
viikolla, ennenkuin ehditte matkustaa pois."

Marcia sopersi vastaukseksi jotain kohteliaisuuksia, koettaen taas
samalla ottaa selvää keskustelusta vieressään. Hän rauhoittui
kuullessaan, että se ei enää koskenut Paul Dessartia. Kirjailijatar
kertoi seikkailua, jossa oli kysymys jostakin leipäkorteista ja
kerjäämisen vastustamisyhdistyksestä, ja molemmat herrat -- Melville
sekä Sybert -- ilveilivät Marcian sedän kustannuksella. Kertomuksen
kärki näytti kohdistuvan häneen. Lopulta Mr. Copley keskeytti heidät,
ja katsahtaen kelloonsa hän kääntyi veljentyttärensä puoleen.

"Kas niin, Marcia, jos aiomme ehtiä kuuden junaan, luulen että meidän
on aika lähteä."

Sybert saattoi heidät ovelle keskustellen kapina-asioista Marcian
sedän kanssa, samalla kun tyttö tunsi itsensä unohdetuksi ja
hyljätyksi. Melville liittyi heihin taas käytävässä, ja kolmisin
syventyivät he taas väittelyyn katusuluista ja sotilaista, kunnes
Copley silmäiltyään toistamiseen kelloansa, selitti nauraen, että
heidän täytyi kiiruhtaa.

Ensimmäisen kerran, kuten Marcia luuli, Sybert kiinnitti huomiota
hänen läsnäoloonsa.

"No, Miss Marcia", hän virkkoi, kääntyen ystävällisesti hymyillen
tytön puoleen. "Setänne sanoo, että aiotte ensi talvena palata
takaisin Amerikkaan. Se on sangen ikävää, mutta toivottavasti saamme
vielä syksyllä hiukan nähdä teitä, ennenkuin jätätte meidät. Kuulin,
että matkustatte Tyroliin kesäksi. Siellä ainakin on hauskaa."

"Puhutte ikäänkuin Amerikka olisi kauhea vaivanpaikka", lausui Marcia
puhuen samassa äänilajissa.

Sybert nauroi, kohauttaen vanhaan tapaansa olkapäitään. "Ah niin, se
riippuu luullakseni siitä, missä itsekunkin harrastukset liikkuvat."

Marcia lehahti jälleen punaiseksi ajatellessaan, että Sybert kenties
tarkoitti Paul Dessartia, ja hän käänsi umpimähkään puheen toisaalle
peittääkseen hämmennystään.

"Kertoiko Howard setä, että olemme päättäneet ottaa Gervasion
mukaamme? Setä olisi tahtonut hankkia hänelle kodin Roomassa;
minä halusin hänet meidän mukaamme; täti Katherine ei vielä ollut
päättänyt kantaansa, mutta Gerald alkoi itkeä, kun mainittiin, että
hänen täytyisi erota toveristaan ja kuten tavallista, pojan kyyneleet
ratkaisivat asian."

"Gervasiolle oli suureksi onneksi tuo selkäsauna sinä iltana, jolloin
me ajoimme siitä ohi", Sybert virkkoi ojentaessaan kätensä. "Niin,
Miss Marcia, koska matkustatte ensi viikolla, emme luultavasti enää
tapaa. Toivon teille hauskaa kesää."

Marcia pudisti hymyillen hänen kättään, mutta tunsi samalla sydämensä
vaipuvan synkkään syvyyteen.

Sybert saattoi heidät vaunuihin jutellen viimeksi Mr. Copleyn kanssa.

"Kyllä teidän olisi parasta muuttaa mielenne ja tulla huvilalle
lauantai-iltana Melvillein kanssa", huusi Copley vaunujen lähtiessä.

"Olen pahoillani, mutta pelkään, ettei yleinen kiihtymys salli
minun ottaa itselleni loma-aikaa nykyään", näin sanoen hän kumarsi
hymyillen Marcialle hyvästiksi.



XXII Luku.


Seuraavina päivinä vallitsi tuskallinen kiihtymys yli koko Italian.
Toskanalaiset oljenpunojat marssivat Firenzeen huutaen, "_Pane o
lavore_!" -- Leipää tai työtä! -- ja pohjoisessa oli leivän sijasta
tunnussanana vallankumous. Arat matkailijat, jotka eivät halunneet
joutua samanlaisen vallankumouksen jalkoihin kuin v. 1849 oli ollut,
kiiruhtivat rajan yli Sveitsiin tai Ranskaan; Rivieralta tulvi maahan
uhkarohkeita herrasmiehiä, jotka toivoivat seikkailuja, samalla
kuin halusivat hiukan hyötyä yleisestä sekamelskasta. Havahtuneena
tavallisesta lamaannustilastaan ryhtyi ministeristö pontevasti
tukahuttamaan kaikenlaisia salajuonia, kuviteltuja samoin kuin
sellaisia, joihin oli todella syytä. Vastapuolueen sanomalehdet
otettiin takavarikkoon ja toimittajat vangittiin; sähkösanomat ja
kirjeet tarkastettiin, julkisia kokouksia ei sallittu ja ihmisiä
oli vangittu syystä, että he olivat laulaneet kadulla Työväen
marssia. Salapoliisit työskentelivät yöt ja päivät. Vakoojia,
tyhjäntoimittajiksi pukeutuneina, oli kaikkialla, minne vain ihmisiä
kokoontui, joka teatterissa, joka kahvilassa; kukaan ei voinut lausua
suoria sanoja naapurilleen, tarvitsematta pelätä, että tämä oli
pääministerin kätyreitä.

Milanossa oli kapinalliset ruoskittu mielipuoliksi, senjälkeen kuin
he olivat saaneet tuntea hiukan veren esimakua ja kolmen päivän ajan
näytti Yhdistyneen Italian tulevaisuus sangen synkältä. Kaduille
muodostettiin barrikaadeja rattaista ja raitiovaunuista. Katoilta
ja ikkunoista sateli kiviä ja tiilejä, ja kun sotilaat komennettiin
ampumaan roskaväkeä, tottelivat he nyrpeinä. Mielessään monikin
heistä kannatti kapinallisia. Sosialistit toimivat pontevasti
ja tekivät ankaraa työtä pitäen tunnussananaan "Tyytymättömyys
levitköön!" Papit ja yliopistojen oppilaat kulkivat kiihoittamassa
talonpoikia pelloillaan ja yllyttämässä heitä kapinaan. Kaikki
tyytymättömät kansanluokat olivat sillä hetkellä yhdistyneet saman
toivon elähyttäminä: kukistaa vallassa oleva hallitus; mikä sen
sijalle tulisi, se ratkaistaisiin myöhemmin. Kun Savoijin suku
olisi karkoitettu, saisivat nuo toiset -- tasavaltalaiset, papit,
sosialistit ja katujen nälkäinen roskaväki -- keskenään tapellen
päättää siitä. Ja kun jokainen puolue piti itseään vahvimpana, toisi
tuo taistelu mukanaan Italian häviön.

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa kuin koko muu kuningaskunta oli sekasorron vallassa,
torkkui Villa Vivalanti kaikessa rauhassa kukkuloittensa keskellä
kuullen maailman melun vain etäisenä kaikuna. Marcia istui ristissä
käsin päivät päästään pakoitettuna toimettomuuteen. Hän astui
tuskin milloinkaan huvila-alueen ulkopuolelle; hän tahtoi noudattaa
Sybertin varoitusta kirjaimellisemmin kuin se oli tarkoitettukaan.
Kylään hänellä ei ollut rohkeutta mennä; näytti siltä, kuin jokainen
talonpoikakin olisi tuntenut vehnäjutun ja seuraisi häntä syyttävin
katsein. Olipa Marcia havaitsevinaan, että huvilan palvelijatkin
täyttivät velvollisuutensa sangen pintapuolisesti, osoittaen sillä
omasta puolestaan epäluottamusta isäntäväkeään kohtaan. Viimeinen
viikko läheni hiljalleen loppuaan. Vain neljä päivää viivyttäisiin
enää huvilalla, ja Marcia odotteli kärsimättömänä lähtöä. Hän toivoi
pääsevänsä kauas vuoristoon tai mihin hyvänsä pois Italiasta,
jonnekin, missä hänen ei milloinkaan enää tarvitsisi kuulla sanaa
'vehnä'.

Lauantaipäivä, jolloin Melvillein oli aikomus saapua huvilalle,
valkeni hiostuttavan kuumana. Se oli esimakuna siitä, minkälaista
Roomassa saattoi olla keskikesällä. Ei lehtikään värähtänyt;
kukkuloilla ei ollut sumun häivettäkään ja aurinko heloitti hehkuvana
yli kesäloistossaan upeilevan seudun. Huvilan muurit kylpivät
kuumuudessa; mutta niiden sisäpuolella vallitsi kokonaan toinen
ilmanala. Ikkunoiden eteen oli laskettu viheriät, venetsialaiset
sälekaihtimet, matot oli työnnetty syrjään ja lattiat huuhdeltu
vedellä. Iltapäivän aurinko sai rauhassa panna parhaansa ulkona,
avarat, ilmavat huoneet olivat pimeät, viileät ja -- aivan hiljaiset.
Puolta tuntia aikaisemmin olivat seinät kajahdelleet Geraldin
epätoivoisista huudoista, "Minä en tahdo mennä nukkumaan! Minä en
_tahdo_ mennä nukkumaan!" Gerald oli näet täysiverinen Copley, eikä
pannut suurta arvoa päivällislevolle. Mutta hän sattuikin nukahtamaan
kesken vastustelujensa, ja kaikkialla oli nyt hiljaista, kun Marcia
tuli huoneestaan puutarhahattu kädessään.

Hän pysähtyi hetkiseksi Geraldin ovelle. Pikku mies makasi
vuoteessaan kasvot tyynyihin kätkettynä, kädet ja jalat harallaan.
Marcia katseli hymyillen hänen pieniä puristettuja nyrkkejään ja
takkuisia keltaisia kiharoita, sitten hän taas jatkoi matkaansa
astellen varpaisillaan alakertaan. Gervasio ja Marcellus nukkuivat
sylitysten suuren mattokasan päällä nauttien levostaan rauhallisen
ja onnellisen näköisinä. Marcia katseli heitäkin hetken herttaisesti
hymyillen. Lähinnä Geraldia oli Gervasio hänelle rakkain olento
maailmassa, ja Marcellus oli hänen mielestään parhain ja herttaisin
koira, mitä ajatella voi.

Marcia nosti sälekaihtimen ja astui ulkohalliin. Kuuma ilma
lehahti vastaan ja sai hänet epäröiden pysähtymään. Ei ollut juuri
otollinen iltapäiväkävelyilma, mutta paatsamalehto näytti viileältä
ja houkuttelevalta ja Marcia astui urheasti pengermän poikki ja
katosi lehtokäytävän varjoisiin suojiin. Auringonpaahteinen maailma
tuon pienen viheriän valtakunnan ulkopuolella hehkui kuumana
ja väriloistossaan. Ei kuulunut ääntäkään paitsi suihkulähteen
yksitoikkoinen lorina ja hyönteisten surina puutarhan kukkalavoissa.
Marcia pysähtyi suihkulähteelle, istuutui sen reunalle ja kastoi
kätensä veteen.

Pudistellen pisaroita sormistaan, hän nousi ja seisoi hetken
katsellen vihreätä lehtokujaa, joka päättyi pengermän aurinkoiseen
seinämään. Hän sulki silmänsä ja kuvitteli mielessään, millaiselta
se oli näyttänyt hänen syntymäpäiväiltanaan, kun pienet värilliset
valot loistivat puiden oksilta. Hän näki mielessään Sybertin kasvot,
kun he olivat seisoneet rinnakkain. Hänestä tuntui, että tuo hetki
saattaisi vielä palata, jos hän vain jaksaisi kyllin voimakkaasti
sitä ajatella. Mutta sitten hän muisti tuon toisen hetken ja Sybertin
ilmeen hänen kääntyessään. Mitähän hän lienee ajatellut? Marcia
kyseli sitä itseltään ainakin jo sadannen kerran; hän käänsi selkänsä
suihkulähteelle ja kiiruhti eteenpäin pitkin laakerikujaa, ikäänkuin
karistaakseen mielestään tuon hetken muiston.

Vehnäpelto oli tänään kirjavanaan loistavakukkaisia unikoita.
Punaiset ja keltaiset olivat niin räikeitä, ettei ainoakaan
taiteilija olisi rohjennut maalata niitä luonnonmukaisiksi. Marcia
pysähtyi nauttimaan niiden näkemisestä. Hänen katseensa siirtyi
tuolta värikkäältä etualalta melkein yhtä loistaviin öljypuu- ja
viinitarhoihin ja pysähtyi lopuksi vuorenhuipulle, jossa Castel
Vivalantin kellertävät tiilikatot leikkautuivat kirkkaan sinistä
taivasta vasten epämääräisenä rykelmänä. Väreissä ei ollut mitään
eri vivahduksia. Ne olivat niin koskemattoman alkuperäisiä kuin
jossakin vanhassa käsikirjoituksessa, tai kuin ne vedot, jotka pieni
lapsi maalilaatikostaan töhertää paperille. Italia oli kaikessa niin
omapäinen. Ei mikään satunnainen vaihtelu saanut tulla turmelemaan
sitä vaikutusta, jota se kulloinkin pyrki aikaansaamaan. Marcia
muisti tuon äkillisen vuoristomyrskyn, miten raivoisan kiihkeä ja
ankara se oli ollut; hän muisti keväisiä kuutamoöitä, jolloin koko
tunnelma oli läpeensä lyyrillinen -- hän muisti tornien ja raunioiden
pehmeät ääriviivat, satakielen laulun ja akaasian ja magnolian
kukkasten väkevän tuoksun. Italia on impressionisti ja kasvattaa
siihen lapsensakin. Sen maisemissa ei ole mitään himmeitä värejä ja
samanlainen on italialaisen luonnekin. Siinä ilmenee tosin monia
vaihtelevia mielialoja, mutta itsekukin niistä on aina keskitetty.
Tälläkin hetkellä kenties saattoi myrsky raivota, mutta ennen pitkää
tulisi taas kuutamon aika, olisi laulua ja rakastelua, ja kaikki
pilvet unhottuisivat.

Marcia tuli kävellessään vanhan linnan raunioille ja istuutui
rappeutuneiden holvikaarien keskelle. Hän oli tällä hetkellä kokonaan
toisessa mielentilassa kuin sinä päivänä aikaisin keväällä, jolloin
Paul Dessart oli hänet tavannut tuossa samassa paikassa. Hän palautti
mieleensä pienen maisemaluonnoksen, jonka Paul silloin maalasi,
ja muisti omat sanansa ottaessaan sen häneltä vastaan: "Pidän sen
muistona teistä ja huvilasta, kun lähden taas kotiin Amerikkaan."
Hän oli lausunut nuo sanat ilman syvempää tarkoitusta, mutta nyt ne
kaikuivat hänelle kuin ennustuksena. Silloin oli kaikki levännyt
houkuttelevana hänen edessään; nyt tuntui kuin tuo kaikki olisi
jo elettynä takanapäin. Muutaman kuukauden kuluttua hän olisi
jälleen Amerikassa, omistamatta mahdollisesti Italiassa olostaan
muuta muistoa kuin tuon maisemapiirroksen -- ja kuitenkin oli tämä
aika merkinnyt hänelle niin paljon; nyt, kun kaikki näytti olevan
ohi, hän todella käsitti miten paljon. Hän tiesi kehittyneensä ja
tunteneensa enemmän kuin milloinkaan ennen elämässään; ja hänestä oli
sanomattoman surullista nyt luopua kaikesta.

Marcia astui saman pienen luolalaitteen keskelle, jonka Paul oli
luonnokseensa kuvannut ja pysähtyi miettiväisenä tarkastelemaan
sen rappeutuneita, sammalpeitteisiä kivipilareita. Hänestä tuntui
kuin olisi kulunut vuosia siitä aamupäivästä, jolloin Paul sen
maalasi; todellisuudessa siitä oli tuskin kahta kuukautta. Marcia
muisti, miltä Paul oli näyttänyt tuona päivänä -- hän oli niin
innoissaan, niin nuorekas ja miellyttävä -- ja nyt saattoi Marcia
aivan rauhallisesti ajatella tuota kaikkea. Monet asiat olivat
senjälkeen muuttuneet, ja Marcia oli muuttunut niiden mukana. Jospa
vain Eleanorin aavistus kävisi toteen ja Paul alkaisi välittää
Margaretista! Siitä toivosta hän piti kiinni. Eleanorin taikauskoiset
ennustukset eivät huolestuttaneet häntä enää; Paulin vuoksi hänen ei
tarvinnut kärsiä mitään rangaistusta.

Marcia astui sivulle ja samassa sattui hänen silmiinsä muuan esine.
Hän kumartui lähemmin katsomaan, mutta vetäytyi samassa takaisin
pelästyksestä huudahtaen. Aivan hänen jalkojensa juuressa makasi
maassa mies uneen vaipuneena, melkein kokonaan korkean ruohoston
peitossa, jota kasvoi luolan sisäänkäytävällä. Vaistomaisesti hänen
mieleensä välähti Gervasion isäpuoli, mutta samassa hetkessä hän
huomasi, että nukkuja ei ollut hän. Gervasion isäpuoli oli vanha,
harmaapartainen mies, kun taas tämä oli silminnähtävästi nuori,
huolimatta sitä että hattu oli vedetty kasvoille. Marcia naurahti
omalle pelästykselleen; mies oli varmaan joku talonpoika, joka
palatessaan pellolta oli jäänyt varjoisaan paikkaan levähtämään.

Hän kumartui taas katsomaan ja samassa hetkessä hän tunsi sydämensä
ikäänkuin seisahtuvan. Miehen paita oli avautunut kaulasta ja
sen kautta näkyi tummanpunainen krusifiksi, joka oli tatuoitu
hänen rintaansa. Silmänräpäyksen Marcia seisoi kuin kivettyneenä,
kykenemättä liikuttamaan jäsentäkään; seuraavassa hetkessä hän lähti
juoksemaan minkä jaloistaan pääsi yli kirjavakukkaisen vehnäpellon,
huvilan suojiin, luoden pelokkaan katseen taakseen sypressien varjoon.



XXIII Luku.


Marcia vietti iltapäivänsä odottaen hermostuneen jännitettynä setänsä
kotiintuloa. Hän ei puhunut Mrs. Copleylle mitään miehestä, jonka
hän oli tavannut nukkumassa luolassa, ja tyyneys, johon hänen täytyi
ulkonaisesti pakoittautua, enensi yhä hänen sisäistä kiihtymystänsä.
Turhaan hän koetti järkisyillä haihduttaa pelkoansa; siihen eivät
pystyneet mitkään todistelut. Yhä uudelleen ja uudelleen hän vakuutti
itselleen, että mies ei saattanut olla sama napolilainen, joka oli
varoittanut hänen setäänsä; hänhän oli turvassa lukkojen takana; tuo
tatuoitu krusifiksi oli vain jonkun salaisen seuran tunnusmerkki.
Mutta ei hän saanut itseään siitäkään vakuutetuksi. Ensimmäinen
vaikutus oli iskenyt häneen niin varmana, ettei se hevillä haihtunut,
ja kun se sattui juuri tällaisena kapinan ja laittomuuden aikana,
oli se sitäkin voimakkaampi. Marcia oli vasta kuullut kerrottavan,
miten taloihin oli murtauduttu, Campagnalla oli hyökätty matkustajien
kimppuun ja heidät oli ryöstetty. Hän oli kuullut puhuttavan Camorran
kostonhalusta, saman miehen, jota hänen setänsä oli vastustanut. Nuo
tiedot eivät olleet rauhoittavia; ja vaikka Marcia päättäväisesti
työnsi ne mielestään, huomasi hän kerta toisensa jälkeen taas
pohtivansa niitä. Hän tiesi, ettei Italian huolellisesti kehitetty
poliisijärjestelmä ollut vain näön vuoksi olemassa.

Mr. Copleyn ja Melvillein piti saapua viiden junassa, mutta kun heitä
ei kuulunut vielä puoli kuudenkaan aikaan, istuutuivat Mrs. Copley
ja Marcia teepöytään, tai oikeammin nauttimaan jäällä jäähdytettyä
mehua odottamatta heitä kauempaa. Pöytä oli asetettu paatsamapuiden
varjoon, sinne, missä lehtokäytävä päättyi pengermän yläpäähän, ja
mihin pieninkin mahdollinen tuulenhenkäys voisi löytää tiensä. Gerald
ja Gervasio hotkaisivat omat lasillisensa nopeasti ja vetäytyivät
sitten paatsamien varjoon leikkimään hevosta kärsivällisen Bianca
paran kanssa, käyttäen ohjaksina hänen hilkkansa liehuvia nauhoja.
Mrs. Copley ja Marcia istuivat pöydän ääressä lausuen sillointälloin
sanan toisilleen. Väliajoilla kiintyi Marcian katse vehnäpeltoon
kirjavine unikkoineen ja kauempana siintäviin sypresseihin.

"Minä luulen, että he kuitenkin loppujen lopuksi tulevat!" huudahti
Mrs. Copley varjostaen kädellä silmiään katsellessaan Roomaan
johtavalle tielle, joka kulki kuin keltainen nauha suoraan halki
peltojen ja viinitarhojen. "Aivan oikein, tuolla näkyvät vaunut!"

Marcia katseli liikkuvaa pilkkua ja pudisti päätään. "Sinulla on
paremmat silmät, täti Katherine, kuin minulla, jos näin etäältä voit
erottaa setä Howardin."

"Vaunut kääntyvät huvilatielle. Olen varma, että he tulevat.
Ihmisparat! He ovat varmaan puolikuolleita ajettuaan tällaisessa
helteessä. Roomassa on varmaan ollut sietämätöntä tänään." Näin
sanoen hän nopeasti lähetti Pietron tuomaan lisää virvokkeita.

Mutta kymmenen minuutin kuluttua näkivät he vaunujen muuttuneenkin
rämiseviksi campagnalaisvankkureiksi eikä siis ollut muuta neuvoa
kuin jälleen istua odottamaan. Puoli kahdeksan aikaan alkoi Marcia
hermostua. Olisikohan sedälle saattanut tapahtua jotain? Olisikohan
ollut syytä kertoa kaikki tädille, ja lähettää joku setää vastaan
varoittamaan häntä? Mutta eihän kukaan uskaltaisi pysäyttää vaunuja
avoimella tiellä, keskellä valoisaa päivää. Sadat mielikuvat kulkivat
hänen aivojensa lävitse, kunnes lopulta, kun kello jo oli kahdeksan,
kuului hiekkakäytävältä pyörien ratinaa.

Sekä Mrs. Copley että Marcia päästivät helpotuksen huudahduksen.
Mrs. Copley oli ollut tuskissaan päivällisen tähden, ja Marcia
niiden monien huoliensa vuoksi, jotka nyt haihtuivat kuin yhdellä
iskulla, kun hän tiesi setänsä olevan turvassa. Molemmat kiiruhtivat
piha-aukealle vastaanottamaan tulijoita. Paitsi Melvillejä ja Mr.
Copleytä astui vaunuista vielä Laurence Sybertkin. Nähdessään hänet
Marcia säpsähti kysellen sykkivin sydämin mielessään, minkä vuoksi
hän oli mahtanut tulla.

Katsahtaessaan heidän kasvoihinsa, keskeytti Mrs. Copley äkkiä
iloiset tervetuliaissanansa huudahtaen: "Onko jotain tapahtunut?
Miksi tulette näin myöhään?"

He olivat silminnähtävästi kiihdyksissä, eivätkä ehtineet hukata
aikaa tervehtimisiin, ennenkuin tyhjensivät uutisvarastonsa. Oli
tehty murhayritys kuningas Umbertoa vastaan juuri samana iltapäivänä
Pinciolla, Rooma oli sotatilassa ja lisäksi oli paljastettu
salaliitto, jonka tarkoituksena oli murhata pääministeri ja
hallituksen muut johtohenkilöt.

Molemmat kotona olleet tekivät kysymyksiä, joihin ei kukaan ehtinyt
vastata, kaikki olivat äänessä -- kaikki paitsi Sybert. Marcia
huomasi, että hän oli harvinaisen vaitelias, ja hän hämmästyi
nähdessään hurjan ilmeen hänen kasvoillaan. Hän ei edes katsahtanut
Marciaan päin, paitsi ohimennen häntä tervehtiessään.

"No, no", Copley keskeytti äänekkään lörpöttelyn, "tämä on tosiaan
kauhea juttu. Näkisittepä miten Rooma on kiihdyksissä! Kaupunki
on kokonaan vailla järjestystä; mutta kerromme teille myöhemmin
yksityiskohdat. Nyt menemme ensin sisään ja juomme jotain raitista --
olemme puolikuolleita. Onko täällä ollut kuuma? Roomassa on saanut
tuntea helvetin esimakua."

"Ja tämä nuori mies", Melville lisäsi laskien hymyillen kätensä
Sybertin olalle, "on juuri tullut näkemästä kapinaa Milanosta.
Neljään vuorokauteen hän ei ole juuri nimeksikään nukkunut, ja
eikös hän vain tänäänkin istunut pöytänsä ääressä, korvia myöten
syventyneenä työhönsä, välittämättä siitä, oliko pyhä vai arki ja
luomatta silmäystäkään lämpömittariin. Miehenne ja minä saimme väki
voimin raastetuksi hänet tänne."

"Mr. Sybert raukka! te näytätte rasittuneelta. Ettekö ole nukkunut
neljään vuorokauteen? Te olette kai puolikuollut väsymyksestä! Heti
päivällisen jälkeen on teidän mentävä vuoteeseen, ja saatte olla
aivan häiritsemättä maanantaiaamuun asti."

"Olen nukkunut aivan kylliksi kuluneen vuorokauden ajalla, Mrs.
Copley, enkä tällä hetkellä todellakaan ensinkään kaipaa lepoa",
vastusteli Sybert nauraen, mutta kuitenkin hiukan harmissaan.
Sybertin luonteenomaisia piirteitä oli, että hän ei milloinkaan
halunnut olla huomion esineenä, ja se saattoi mahdollisesti olla
syynä siihen, että hän todellisuudessa sangen usein joutui siihen
asemaan. Tuo vaiteliaisuus, kun oli kysymyksessä hän itse tai hänen
tunteensa, vaikutti sivullisesta arvoitukselliselta. Se oli aina
herättänyt Marciassa uteliaisuutta, ja oli osaltaan ollut syynä
siihen, että hän niin itsepintaisesti halusi ottaa selville, mikä
Sybert itse asiassa oli miehiään.

Pian oli seura kokoontunut päivälliselle, naiset viileissä,
kevyissä kesäpuvuissa ja miehet valkoisissa palttinatakeissa.
Mentiin ruokasaliin, eikä Marcia saanut hetkeksikään tilaisuutta
tavata setäänsä kahdenkesken. Aterian aikana ei vallinnut erittäin
hilpeä mieliala. Liemiruoan aikana keskusteltiin murhayrityksistä,
kalaa tarjoiltaessa leipämellakoista ja senjälkeen otaksuttavista
ryöstöistä ja salajuonista; koko aterian ajan palveli Pietro
orjamaisen synkän näköisenä, joka sekin oli omiaan painostamaan
tunnelmaa. Turhaan Mrs. Copley koetti kääntää keskustelua
iloisemmalle tolalle. Miehet olivat liian kiihtyneitä voidakseen
puhua mistään muusta ja päivän uhkaava surunäytelmä käytiin läpi koko
laajuudessaan.

Salamurhaaja oli hyökännyt esiin ihmisjoukosta, joka täytti kadun ja
hypännyt kuninkaallisiin vaunuihin, ennenkuin kukaan läsnäolijoista
ehti käsittää mitä oli tapahtumassa. Vanha, valkohapsinen adjutantti,
joka istui Hänen Majesteettinsa vieressä, käsitti ensimmäisenä
tilanteen. Hän hypähti seisomaan vaunuissa ja iski rajusti miestä
suoraan kasvoihin, juuri kun hän kohotti kätensä. Jollei adjutantti
olisi toiminut niin nopeaan, olisi mies ehtinyt työntää tikarinsa
suoraan kuninkaan sydämeen.

Mrs. Copley ja Mrs. Melville värisivät kauhusta, ja Marcia nojautui
eteenpäin silmät selällään.

"Tuo tapahtui Pinciolla, voitteko käsittää sitä!" Melville työnsi
innoissaan pöytää niin, että lasit helisivät. "Miehellä ei ollut
mitään tilaisuutta päästä pakoon eikä liioin suurta mahdollisuutta
täyttää aikomustansa. Hän tiesi joutuvansa kiinni. Huutaen '_Viva
liberta_!' hän antautui sotilaitten käsiin -- olen aivan ymmällä mitä
nuo ihmiset loppujen lopuksi ovat miehiään. '_Viva liberta!_ sitä he
huusivat, kun Savoijin suku korotettiin valtaistuimelle, ja nyt he
huutavat samaa, tahtoessaan kukistaa sen."

"Luulen, että vallankumouksen siemeniä on kylvetty sangen tiheään
täällä Italiassa", virkkoi Copley.

"Missä sitten ei nykypäivinä olisi vallankumousta ilmassa?"
päivitteli Melville. "Keski-Afrikka odottaa aina uutta hallitusta,
saadakseen taas kumota sen."

"Sivumennen sanoen", pisti Copley väliin, "salamurhaaja on Sybertin
ystävä."

"Sybertin ystävä!" Marcia kertasi sanat, ehtimättä ajatella niiden
muotoa.

Sybert kuuli huudahduksen ja hymyili hiukan.

"Ei erittäin läheinen ystävä, Miss Marcia. Tutustuin häneen niihin
aikoihin, jolloin te löysitte Marcelluksen."

"Miten se tapahtui?" Mrs. Copley kysyi.

"Kuulin hänen pitävän puheen eräässä kahvilassa."

"On vahinko, että ette toimittanut häntä silloin talteen", virkkoi
Melville. "Olisitte säästänyt poliisilta paljon huolta. He ovat jo
jonkun aikaa pitäneet häntä silmällä."

"Siihen aikaan en ilmiantanut ihmisiä", Sybert vastasi kuivasti.
"Muuten ei poliisilla nyt ole mitään valittamisen syytä. Mies on
mielestäni itse ilmiantanut itsensä mahdollisimman suorasukaisesti;
nyt hän ei enää kuljeskele ympäri työntämässä tikareita kuninkaiden
rintaan. Italialaiset ovat kiihkeätä väkeä, kun heidät kerran on
yllytetty; he puhuvat enemmän kuin on viisasta -- mutta kun tulee
toiminnan aika, silloin he tavallisesti peräytyvät. Tällä miehellä
näytti kuitenkin olevan rohkeutta toteuttaa vakaumuksensa. Loppujen
lopuksi oli tuo hänen puoleltaan sittenkin tavallaan suurenmoisesti
tehty."

"Suurenmoisesti tosiaan", virkkoi Melville otsaansa rypistäen.

"Niin tietysti", myönsi Sybert huolettomasti. "Umberto on gentlemani.
En tahtoisi nähdä häntä lävistettynä."

"Mutta minä en voi käsittää tuon miehen ajatuksen juoksua", intti
Melville. "Vihatkoon hän kuninkaita miten paljon hyvänsä, hänen
täytyy tietää, ettei hän milloinkaan salamurhan kautta voi maata
pelastaa; niinpian kuin yksi kuningas on raivattu tieltä, on toinen
heti valmiina astumaan hänen paikalleen. Miehellä ei ollut mitään
mahdollisuutta hyötyä Umberton kuolemasta, ja hänen täytyi tietää,
että hän itse joka tapauksessa joutuisi kiinni -- tunnustan, että en
tajua hänen vaikuttimiansa. Ainoa, mikä mielestäni voisi selittää
asian on olettamus, että mies on vähämielinen, mutta poliisi näyttää
pitävän häntä täysin järkevänä."

Sybert nojautui taaksepäin tuolissaan katsellen kukkasia pöydällä ja
miettiväisenä rypistäen otsaansa.

"Ei", virkkoi hän hitaasti, "mies ei ollut vähäjärkinen. Ymmärrän
hänen vaikuttimensa, vaikka en tiedä osaanko niitä selittää. Hänen
menettelynsä oli kenties onnistumatonta isänmaallisuutta -- eikä
läpeensä sitäkään. Kuulin hänen selittävän ajatuksensa ja käsitin
silloin, että sama kanta on epäilemättä useimpien murhahankkeiden
pohjana. Muistan hänen puhuneen jotakuinkin tähän tapaan: 'Mikä on
kuningas? Hän on vain ihminen. Miksi hän eroaa niin suuresti minusta?
Enkö minäkin ole ihminen? Olen, ja ennenkuin kuolen, on kuninkaan
tiedettävä se'."

Sybert nosti katseensa ja katseli ympärilleen. Copley nyökkäsi, ja
Melville rypisteli miettiväisenä otsaansa. Molemmat vanhemmat naiset
kuuntelivat kohteliaan tarkkaavaisesti, ja Marcia istui etukumarassa,
katse tähdättynä suoraan Sybertin kasvoihin. Samassa käänsi Sybert
silmänsä jälleen pöydällä oleviin kukkasiin.

"Siinäpä sitä ollaan. Miksi hän tahtoi murhata kuninkaan? Oman
yhdenvertaisuutensa osoitteeksi. Yksinkertaisesti saavuttaakseen
itseluottamusta. Koko elämänsä ajan häntä oli sorrettu ja poljettu.
Hän tunsi itsessään kehittämättömiä kykyjä, ja voimia, joita
hän ei voinut käyttää. Hän taisteli raivoisasti painoa vastaan,
joka oli musertaa hänet. Tuo paino oli yhteiskunta, mutta sen
ulkonaisena symboolina oli kuningas. Kuninkaalla oli vain yksi
elämä menetettävänään, ja tuo halveksittu, tuntematon, napolilainen
talonpoika, hänen arvottomin alamaisensa, saattoi sen häneltä
riistää. Se oli ainoa keino, millä mies saattoi astua julkisuuteen,
osoittaa yksilöllisyytensä ja jättää jotain pysyväistä jälkeä. Eikä
hän toiminut yksistään itsensä vuoksi, se tapahtui myöskin kansan
puolesta; niiden lukemattomien tuhansien tulkkina, jotka kamppailevat
hankkiakseen itselleen edes pienen sanan vallan maailmassa, mutta
joita sitoo pelko, tietämättömyys ja velttous."

Sybert pysähtyi ja katsoi Melvilleen silmissään ikäänkuin
taisteluhaaste.

"Jos tuo mies olisi saanut kehittää kykyjään, tehdä työtä, johon
hänellä oli harrastusta, jossa hän saattoi esiintuoda oman
yksilöllisyytensä, jos hän olisi päässyt hiukan vaurastumaan, niin
ettei hänen olisi tarvinnut huolehtia perheensä elatuksesta, silloin
ei toden totta kuninkaan henki tänä päivänä olisi ollut vaarassa.
Ja niin kauan kuin tässä Italian kuningaskunnassa on yksikin mies,
joka rehellisistä ponnistuksista huolimatta ei kykene ansaitsemaan
tarpeeksi, voidakseen elättää perheensä, niin kauan on kuninkaan
elämä alati vaarassa."

"Ja sellaisia miehiä on tuhansittain", puuttui Copley puheeseen.

Melville naurahti. "Taivaan nimessä, tuo on totta!" hän myönsi.
"Amerikan konsulina ei kylläkään niitä suurta kunniaa, mutta enpä
mielelläni vaihtaisi asemaani Umberton kanssa."

"Luuletteko, että kuningas säikähti?" kysyi Marcia. "Ihmettelen,
miltä mahtaa tuntua herätä joka aamu ajatukseen, että ennen iltaa
kenties on joutunut salamurhan uhriksi."

"Hän ei näyttänyt ensinkään pelästyneeltä", vastasi setä. "Hän vain
kohautti olkapäitään, kun mies otettiin kiinni, huomauttaen, että se
oli hänelle vain pieni sivutulo."

"Tosiaanko?" huudahti Marcia. "Eläköön Umberto!"

"Hm, hän ei ole suinkaan pelkuri", lausui Sybert. "Hän tietää, mitä
kruunu meidän päivinämme maksaa."

"Tuo on kauheata!" huokasi Mrs. Melville. "On sentään hyvä,
että murhaaja joutui kiinni. Yhteiskunta voi nukkua ensi yönä
rauhallisemmin, kun hän on tallessa."

"Ah", virkkoi Sybert, "sillä tavalla ei yhteiskuntaa turvata.
Tosiasia on, että hän jättää jälkeensä toisia, jotka täyttävät hänen
työnsä."

"Sanoitteko miehen olevan kotoisin Napolista?" Mrs. Copley kysyi
äkkiä.

Mr. Copley luki vaimonsa ajatukset ja hymyili rauhoittavasti. "Mikäli
minä tunnen asian, ei hänellä ollut tatuoitua ristiä rinnassaan."

Marcia nosti nopeasti päänsä. "Setä Howard", hän kysyi, "onko se
jonkun yhdistyksen, vai vain tuon yksityisen miehen tunnusmerkki?"

"En tiedä sanoa, Marcia", hän vastasi naurahtaen. "Otaksun, että
se on jonkinlaista jumalanpilkkaa hänen puoleltaan, vaikka sitä
saattaisi pitää hartauden merkkinä."

"Milloin on hänen aikansa lopussa?" tiedusteli Marcia yhä.
"Tarkoitan, milloin hän pääsee vapaaksi vankeudesta?"

"En tiedä; en todellakaan ole pannut sitä mieleeni. On niin paljon
muita asioita huolehdittavina, ettei ole aikaa kiinnittää häneen
huomiota."

Marcia oli hetkeksi melkein unohtanut luolassa makaavan miehen,
joutuessaan kiihdyksiin kuningasta kohdanneesta murhayrityksestä,
mutta sedän huoleton nauru palautti taas kauhun tunteen hänen
mieleensä. Mieshän saattoi juuri tällä hetkellä tarkastaa heitä
paatsamalehdosta. Hän heitti nopean katseen avonaisiin lasioviin,
jotka johtivat parvekkeelle. Oli jälleen kuutamo. Pengermän valkean
marmorikivityksen jyrkkänä vastakohtana näkyivät paatsamien synkät
varjot kuin sysimusta verho. Marcia tunsi väristyksen ruumiissaan
ja tuijotti takaisin lautaseensa. Loppuajan ateriasta hän istui
kärsimättömässä tuskassa odottaen aikaa, jolloin noustaisiin pöydästä
ja hän pääsisi liikkumaan.

Kerran hän havahtui seuraamaan keskustelua. Puhuttiin sotilaista;
suuri karabinieriosasto oli majoitettu Palestrinaan, ja vuoristotiet
oli miehitetty. Samana iltana oli vaunujen ohi ajanut kaksi
ratsumiestä, jotka sijoittuivat juuri siihen tienhaaraan, jossa
Castel Vivalantiin johtava tie poikkeaa Via Praenestinasta. Mrs.
Copley lausui jotain siihen suuntaan, että oli turvallista tietää
niin paljon sotilaita olevan lähettyvillä. Siihen vastasi Melville,
että mitä Italian hallitus lieneekin rikkonut, se ainakin vastasi
ulkomaalaistensa turvallisuudesta. Marcia kuunteli keskustelua
helpotuksesta huoaten, ja hän nousi pöydästä keventynein mielin.
Kaikki siirtyivät saliin kahvia juomaan, ja niin pian kuin Marcia
saattoi huomiota herättämättä puhutella setäänsä, hän kosketti
kevyesti hänen käsivarttaan.

"Setä Howard, tule hetkeksi tuonne pihamaalle; tahtoisin kertoa
sinulle jotain."

Hän seurasi tyttöä hiukan hämmästyneenä. Marcia astui alas portaita
ja pysähtyi pengermälle, niin etäälle salin ikkunoista, että heidän
puhettaan ei voinut sinne kuulla.

"Setä Howard, minä näin tänään tuon tatuoidun miehen."

Mr. Copley pysähtyi tulitikku toisessa ja savuke toisessa kädessään.
"Missä sitten?" hän kysyi.

"Näin hänen nukkuvan luolassa, vanhan huvilan raunioilla."

"Oletko aivan varma?"

"Hänen rintaansa oli tatuoitu krusifiksi."

"Vai niin!"

Copley katseli hetken aikaa ääneti maahan ja nosti sitten päänsä,
päästäen pienen hermostuneen naurahduksen, aivan kuin metsästäjä
havaitessaan saaliin olevan läheisyydessä.

"Hyvä! Luulin tehneeni lopun hänestä, mutta niin ei näytä olevan
asian laita." Hän astui salin ikkunoiden luo. "Sybert -- hoi,
Sybert", hän virkkoi matalalla äänellä, "tule hetkeksi tänne ulos."

Sybert tuli heidän luoksensa kysyvä ilme kasvoillaan. Copley sytytti
savukkeensa nojaten huolettoman näköisenä kaiteeseen. "Kerro,
Marcia", hän virkkoi vetäessään ensimmäiset sauhut.

Marcia tunsi tuskallisen taakan vierivän hartioiltaan. Jos Sybert
suhtautuisi asiaan yhtä rauhallisesti, ei se saattanut olla kovin
vakavaa laatua. Hän kertoi uudelleen mitä tiesi, ja molemmat miehet
vaihtoivat äänettömän katseen. Copley naurahti taas.

"Hänen Majesteettinsa ja minä näytämme olevan samassa kadotuksessa."

"Minä varoitin sinua, että jos myyt vehnän omassa nimessäsi, saat
niittää seuraukset siitä", torui Sybert.

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Marcia äkisti.

"Tällä hetkellä, Miss Marcia, emme setänne ja minä ole niin hyvässä
maineessa kuin oikeastaan ansaitsisimme."

"Oh, ei ole mitään vaaraa", Copley virkkoi. "He eivät uskalla
murtautua taloon, enkä minä tietystikään ole niin tyhmä, että
kulkisin täältä ympäri aseetonna. Lähetän aamulla ensi työkseni
hakemaan muutamia karabinieriä vartioimaan huvilaa. Perhe voi muuttaa
Roomaan jo maanantaina. Meillä ei ole mitään pelättävää", hän
lisäsi katsoen rauhoittavasti Marciaan. "Joka on edeltäkäsin saanut
varoituksen, on valmiiksi aseistettu -- katsokaamme, että talo on
vahvasti lukittu tänä iltana."

"Voitteko luottaa palvelijoihinne?" Sybert kysyi.

"Herran nimessä! Sitä en tosiaan tiedä. Kun tarkemmin ajattelen,
luotan Pietroon vain niin kauan kuin hän on katseeni ulottuvissa. Hän
on viime aikoina ollut sangen omituinen käytökseltään."

Marcian silmät laajenivat äkkiä kauhusta, kun hän muisti erään
iltapäivän, jolloin hän oli tavannut Pietron keskustelemassa
Gervasion isäpuolen kanssa huvilan alueella. Monet muutkin
pikkuseikat, joihin hän ei silloin ollut kiinnittänyt minkäänlaista
huomiota, näyttivät nyt saavan salaisen merkityksen.

Sybert näki hänen pelokkaan katseensa ja virkkoi huolettomasti: "Ei
ole vähintäkään vaaraa, Miss Marcia. Aamulla saamme tänne sotilaita;
mitä taas ensi yöhön tulee, niin vaikkakaan emme luota hovimestariin,
on meillä talossa ainakin kolme luotettavaa miestä, jotka lisäksi
ovat aseistettuja." Hän kosketti naurahtaen taskuansa. "Jos on
tarvis, olen minä sangen tarkka ampuja ja samaten teidän setänne.
Vähän aikaa sitten toivoitte jotain jännittävää tapahtuvaksi -- jos
teitä huvittaa, niin voitte pitää tätä seikkailuna."

"Aivan niin, Marcia", virkkoi setäkin. "Älä anna tatuoidun miehen
häiritä untasi. Hän tuntuu vaarallisemmalta, kuin mitä hän itse
asiassa on."

Toisetkin tulivat pengermälle ja ihailivat äänekkäästi illan
kauneutta.

"Howard", pyysi Mrs. Copley, "etkö tahtoisi tulla neljänneksi
vistipeliin?"

"Tulen heti", hän vastasi. "Emme puhu mitään toisille", hän virkkoi
hiljaa Marcialle ja Sybertille. "Ei ole syytä heitä turhanpäiten
kiihoittaa."

"Marcia, jos sinä ja Sybert haluatte tulla mukaan, voimme ottaa
kuuden hengen pokeria vistin sijaan."

Sybert huomasi Marcian käden vapisevan, ja käsitti, että tytön
hermoille olisi liikaa, jos hänen täytyisi pakoittautua syventymään
korttipeliin.

"Kiitoksia, Mrs. Copley", hän vastasi; "on liian hieno ilta istua
sisällä. Miss Marcia ja minä jäämme tänne."

Tuo ehdotus oli kova koetus hänen omille hermoilleen, mutta hän oli
jo monien vuosien aikana harjoittautunut peittämään tunteensa; se oli
kuin jumalantuomio, johon hän oli alistunut.

Vistiseurue palasi saliin ihailtuaan vielä hetken illan kauneutta.
Sybert toi hallista Marcialle nojatuolin ja asettui itse pengermän
kaiteelle sytyttäen savukkeensa niin huolettoman näköisenä, että
Marcian täytyi häntä tahtomattaankin ihailla. Olisipa hän tiennyt,
että tuo tyyneys oli vain pinnalla, vaikka tosin ei hänen sisäisellä
kiihtymyksellään ollut mitään tekemistä luolassa makaavan miehen
kanssa. He istuivat jonkun aikaa ääneti katsellen alas kimmeltävälle
Campagnalle. Maisema oli yhtä kaunis kuin silloin eräänä iltana
aikaisin keväällä, nyt oli vain täysi kesä. Se oli niin rauhallinen,
niin idyllinen ja läpeensä täynnä Italian runoutta ja romantiikkaa,
että tuntui kerrassaan mielettömältä ajatella kapinoita ja ryöstöjä
tuon maiseman yhteydessä. Ainakaan ei Marcia niitä ajatellut
tällä hetkellä; hän tahtoi luottaa setänsä sanoihin ja luovuttaa
vastuunalaisuuden hänelle. Hänen mieltään poltti vain tuo hetki
suihkulähteellä, joka vielä oli selittämättä heidän välillään. Hän
oli nyt ensi kerran kahden kesken Sybertin kanssa sen jälkeen.
Mitähän Sybert sanoisi? Oliko hän kenties jo unohtanut sen, niinkuin
ei mitään olisi tapahtunutkaan? Tietysti hän oli; se vain pilaisi
asian; mutta jos Sybert lausuisi anteeksipyynnön ja onnittelisi,
silloin Marcia saattaisi selittää. Mitähän hänen mielessään liikkui?
tuo kysymys kohosi varmaan jo sadannen kerran Marcian mieleen, kun
hän salaa tarkasteli hänen synkkiä, tunteettomia kasvojaan. Luuliko
hän Marcian olevan kihloissa Paul Dessartin kanssa, vai aavistiko hän
oikean syyn, miksi poika oli niin äkisti matkustanut Amerikkaan? Jos
niin oli, ei Marcia siinäkään tapauksessa kohoaisi hänen silmissään.
Sybert luulisi hänen leikkineen Paulin kanssa ja -- Marcia punastui
pelkästä ajatuksestakin -- yrittäneen samaa häneen itseensäkin nähden.

Sybert katkaisi ensin hiljaisuuden. "Luulenpa tietäväni", hän virkkoi
verkalleen, "missä tuo teidän krusifiksimiehenne tällä hetkellä
liikkuu." Hän viittasi savukkeellaan kukkulaa kohti, jossa pienen
Castel Vivalantin muurit kuvastuivat taivasta vasten. "Jollen
erehdy, istuu hän paraillaan jonkun pienen majan peräkamarissa,
seuranaan ystävämme Tarquinio, joka sivumennen sanoen on mieletön."
hän lisäsi miettiväisesti. "Eivät karabinierit suotta vartioi
näitä teitä. Joukko napolilaisia, joiden oikeastaan olisi pitänyt
pysyä paikoillaan, on saapunut viime päivinä näille maille, he
ovat suurimmaksi osaksi camorristeja ja hallitus ahdistaa heitä
ankarasti. Tuo krusifiksisankari on epäilemättä juuri eräs heistä,
ja todennäköisesti hän osui valitsemaan vanhoilta raunioilta
lepopaikkansa, aavistamatta laisinkaan kuka täällä asui. Joka
tapauksessa olen vahvasti vakuutettu siitä, että setänne ei ole
se otus, jota hän metsästää. Italiassa on tällä hetkellä kylliksi
muuta toimitettavaa, jotta olisi aikaa ajatella yksityistä kostoa
-- vaikka", hän jatkoi hymyillen, "en tahtoisi pilata teidän
seikkailuanne."

Marcia ei vastannut, huoahti vain hiukan ja taas syntyi hiljaisuus
heidän välilleen.

"Kerran tällaisena iltana", Sybert virkkoi uneksien, "te, Miss
Marcia, ja minä olimme yhdessä ajelulla."

"Ja me emme vaihtaneet sanaakaan!"

"Taisipa olla niin", Sybert myönsi nauraen. "En ainakaan muista mistä
keskustelimme."

Alhaalta laaksosta kuului miehen ääni laulavan tuttua kansanlaulua.
He erottivat vain sävelen, mutta sanat olivat heille ennestään tutut:

    "Avaa akkunasi, lemmikkini,
    niin tulen varastamaan sydämesi!"

Sybert kuunteli, katsellen tyttöä kulmiensa alta. Äkkiä hänet valtasi
voimakas kiusaus, jota hänen oli vaikea vastustaa. Hän luuli Marcian
kuuluvan toiselle, mutta miksi ei hän saattaisi varkaan tavoin
koettaa ryöstää hänen sydäntänsä. Viime viikkoina hän oli saanut
nähdä vuosikausia kestäneen toivonsa raukeavan tyhjiin; hän oli
uupunut ja masentunut; hän oli taistellut taistelunsa yksinään ja oli
nyt inhimillisen myötätunnon tarpeessa. Tuon taistelun aikana Marcia
oli hallinnut koko hänen olentoaan. Hän oli nähnyt tytön luonteessa
vielä uinuvia mahdollisuuksia, ne näyttivät lupaavilta, ja hänet
oli äkkiä vallannut halu seurata ja ohjata hänen kehitystään. Tuo
uusi tunne oli sitä kiihkeämpi, kun hänessä kaikki sellainen oli jo
ollut melkein sammunutta. Ja sitten sekin oli häneltä riistetty.
Tanssiaisillan jälkeen hän ei ollut hetkeäkään epäillyt, ettei
Marcia olisi kihloissa Paul Dessartin kanssa. Hän ei milloinkaan
tullut ajatelleeksi, että sinä hetkenä, jolloin hän yllätti heidät
puutarhassa, Marcia juuri omalla hienolla tavallaan työnsi Paulin
pois luotaan. Monet siihen asti merkityksettömät pikkuseikat olivat
nousseet Sybertin mieleen, ja hän oli uskonut asian todeksi enempää
kyselemättä. Oli kuin kohtalon ivaa, että tämä pantiin hänen
kannettavakseen juuri silloin, kun se tuntui vaikeimmalta kestää.
Tämä oli kuin Nemesiksen lopullinen kosketus, jolla vuosikausien työ
täydennettiin ja viimeisteltiin.

Ja nyt, kun hän katseli tyttöä, valtasi hänet äkkiä raju
kapinanhenki, joka yllytti häntä taistelemaan kohtaloa vastaan ja
riistämään Marcian Paul Dessartilta. Koko hänen vaistonsa kiihoitti
häntä taisteluun; vain kunnia pidätti häntä. Hän kääntyi poispäin ja
tuijotti tuskaisin katsein etäisyyteen. Tyttö oli vapaasti valinnut
-- liekö sitten viisaasti vai ei, sen näyttäisi tulevaisuus. Sybert
tiesi, ettei hänen kunniansa myöntäisi häntä ojentamaan edes pikku
sormea kutsuakseen Marciaa takaisin.

Hän kokosi äkkiä päättävästi kaikki voimansa ja rupesi puhua
lörpöttelemään kaikenlaisista yleisistä asioista -- siitä, miten
Tyrolissa oli paljon miellyttävämpi viettää kesänsä kuin Sveitsin
järvien rannoilla, hän puhui sisilialaisten luonteesta, kirjoista,
taiteesta, eurooppalaisista valtiomiehistä ja monista muista
asioista, joita Marcia ei ollut milloinkaan ennen kuullut hänen
mainitsevan. Se oli diplomaatin pientä pakinaa, miehen, jonka
alituiseen täytyy olla valmis asettumaan toisen kannalle. Marcia
oli aina tietänyt, että Sybert osasi, jos tahtoi, puhua muustakin
kuin Italian politiikasta, sillä hän oli nähnyt hänet monilla
päivällisillä ja kutsuissa, mutta hänen kanssaan Sybert ei ollut
milloinkaan sitä harrastanut. Aluksi hän oli tuskin viitsinyt puhua
mitään muuta kuin kaikkein pintapuolisimpia asioita, mutta sitten
muuttui heidän suhteensa äkkiä sellaiseksi, ettei mikään muodollinen
keskustelu ollut tarpeen. He olivat ikäänkuin syrjäyttäneet sen
tilan, jolloin läheisempi tuttavuus kehittyy, ja olivat suoraan
tulleet keskenään sellaiseen suhteeseen, että saattoivat ymmärtää
toisiansa puhumatta sanaakaan. Ja nyt Sybert keskusteli kohteliaasti
ja ylimalkaisesti, aivan kuin heidät vasta puoli tuntia sitten
olisi esitelty toisilleen. Marcia tunsi itsensä loukkaantuneeksi;
saattaisihan Sybert ainakin olla suora. Ajatelkoon hän hänestä
mitä hyvänsä, tuollaiseen edeltäkäsin harkittuun teeskentelyyn ei
olisi ollut syytä tuhlata sanoja. Marcian ei tänä iltana tarvinnut
itsekseen miettiä katseliko Sybert häntä. Hänen katseensa ei
hetkeksikään siirtynyt kuutamoiselta Campagnalta.

Noin puolen tunnin kuluttua tuli Mrs. Copley salin ikkunaan,
tiedustelemaan eikö Marcia haluaisi vaippaa harteilleen. Oli kyllä
lämmin, mutta iltakaste teki ilman kosteaksi. Marcia hymähti
ajatellessaan, miten typerää oli puhua vaipoista tällaisena iltana,
mutta hän nousi kuitenkin tottelevaisesti. He menivät sisään ja
pysähtyivät salin ovelle. Vistin pelaajat tutkivat otsa rypyssä
korttejaan; peli näytti olevan jännittävä.

Marcia pudisti nauraen päätään. "Pelata vistiä tällaisena iltana!"

Melville katsahti häneen hymyillen. "Niin, niin, Miss Marcia, me
tulemme vanhoiksi -- kuutamo ja romantiikka ovat nuoria varten."

Sybert hymyili melkein kolkosti kääntyessään poispäin. Hänestä
tuntui, että tuo huomautus oli hänelle kuin ivaa.

Marcia meni huoneeseensa ja heittäen hartioilleen ohuen harsohuivin,
hän pysähtyi hetkeksi avonaisen lasioven luo katsellen kuun
valaisemaa maisemaa. Hän tunsi mielensä tuskaisen särkyneeksi ja
toivottomaksi. Sybert oli etäällä hänestä, Marcia ei käsittänyt häntä
ensinkään. Hän oli ilmeisesti tehnyt ratkaisunsa, jota mikään ei
voinut järkyttää; Marcia ei saisi milloinkaan tilaisuutta selittää.
Äkkiä hän kohotti päänsä ja oikaisi vartalonsa. Jos Sybert halusi
asettua sille kannalle, niin -- olkoon menneeksi! Marcia antaisi
takaisin samalla mitalla. Hän lähti takaisin alas ja pysähtyi
mennessään Geraldin ovelle. Iltaisin oli yleisenä tapana milloin
hyvänsä pistäytyä katsomaan, että poika varmasti nukkui ja oli
huolellisesti peitetty, vaikka tosin tänä iltana tuskin saattoi
peitettä pitää välttämättömänä. Marcia kurkisti sisään, mutta astui
samassa henkeään pidättäen peremmälle. Vuode oli tyhjä. Hän tuijotti
hetkisen siihen tietämättä mitä ajatella, ja seuraavassa hetkessä hän
kiiruhti käytävän toiseen päähän palvelijoiden puolelle. Hän naputti
Biancan ovelle, mutta kun ei tavannut huoneessa ketään, kutsui hän
Grantonin.

Ei ollut mitään syytä hätäillä, Granton vakuutti. Master Gerald ja
pieni italialaispoika olivat luultavasti ruokasäiliössä rypäle- ja
suklaavarkaissa.

"Oh", virkkoi Marcia helpotuksesta huoahtaen; "mutta missä on Bianca?
Hänen pitäisi istua Geraldin luona, kunnes poika nukkuu."

Bianca! -- Granton hymähti halveksivasti -- kuka hänet tiesi! Hänen
mielestään tyttö oli puolihullu. Samana iltana hän oli itkien tullut
Grantonin huoneeseen, vakuuttaen sydämestään rakastavansa signoraa ja
signorinaa, ja kärsivänsä hirveästi, kun hänen täytyi jättää heidät.

"Mutta eihän hän lähde meiltä", virkkoi Marcia. "Olemme päättäneet
ottaa hänet mukaamme." Granton vastasi kohauttaen englantilaiseen
tapaansa halveksuvasti olkapäitään ja intti, että tyttö on hassu.
Marcia ei jäänyt väittelemään asiasta, vaan meni keittiöön, astuen
aivan hiljaa, sillä hän oli päättänyt yllättää pikku varkaat heidän
huomaamattaan. Hänen varovaisuustoimenpiteensä olivat turhat. Se osa
talosta oli aivan autio. Ei missään näkynyt jälkeäkään pojista, eikä
liioin palvelijoista. Ovet olivat auki ja huoneet tyhjiä. Marcia
kiiruhti taas yläkertaan tuntien yhä kasvavaa pelkoa ja pistäytyi
Gervasion huoneeseen. Siellä makasi poika vuoteessaan syvään uneen
vaipuneena. Mitä tämä merkitsi? hän kysyi mielessään. Mitä Geraldille
oli saattanut tapahtua, ja mihin olivat kaikki palvelijat menneet?

Äkkiä välähti kauhea ajatus hänen päähänsä. Gervasion isäpuoli
olisikohan hän kostoksi ryöstänyt Geraldin? Senkö vuoksi Bianca itki?
Tässä oli salajuoni. Bianca oli sattumalta saanut vihiä asiasta, ja
he olivat uhanneet tappaa hänet, jos hän kertoisi. Ehkä he vaatisivat
pojasta lunnaita. Ehkä alhaalta kuului samassa Marcian korviin setä
Howardin huoleton nauru, ja silloin kouristuksentapainen nyyhkytys
pusertui tytön rinnasta, ja hänen täytyi nojautua seinää vasten
saadakseen tukea.



XXIV Luku.


Hetken kuluttua Marcia tointui senverran, että hän käsitti, että
pitäisi varoa hälyttämästä tätiä ennen aikojaan. Hän kiiruhti
pääportaille ja pysähtyi hetkeksi käänteeseen epäröiden mitä
tehdä. Sybert seisoi ovenpielessä, joka vei ulkohalliin. Marcia
kumartui kaiteen yli ja lausui hiljaa Sybertin nimen, jotta ei
herättäisi toisten huomiota. Sybert käännähti äkisti kuullessaan
nimeänsä mainittavan ja vastaukseksi Marcian viittailuun, hän astui
huolettoman näköisenä käytävän poikki hänen luokseen. Mutta portaiden
juurella nähdessään kynttilän himmeässä valossa vilaukselta tytön
kasvot, hän säpsähti ja riensi parilla askeleella hänen luokseen.

"Mikä nyt on? Mitä on tapahtunut?" hän huudahti.

"Gerald!" pääsi Marcialta nyyhkytyksentapaisena kuiskauksena.

"Gerald!" toisti Sybert tuskainen ilme kasvoillaan. "Taivaan tähden,
Marcia! Mitä on tapahtunut?"

"En tiedä; hän on poissa", lausui Marcia tuskissaan. "Tulkaa tänne
yläkertaan, ettei täti Katherine kuule." He astuivat portaita ylös,
ja tultuaan käytävään, selitti Marcia katkonaisin lausein koko asian.

Sybert kääntyi lausumatta sanaakaan ja meni suoraan Geraldin
huoneeseen. Hän pysähtyi kynnykselle jääden katsomaan pientä, tyhjää
vuodetta, jonka pielukset olivat epäjärjestyksessä.

"Setä Howard ja täti Katherine yksinkertaisesti murtuvat, jos hänelle
on jotain tapahtunut", änkytti Marcia.

"Ei hänelle ole mitään tapahtunut", Sybert vastasi varmasti. "Nuo
lurjukset eivät uskaltaisi ryöstää lasta. He saisivat kaikki Italian
salapoliisit niskaansa. Hän mahtaa olla jossain Biancan kanssa."

Hän kääntyi pois huoneesta ja suuntasi askeleensa talon
perähuoneisiin. Portaiden keskikohdalla hän pysähtyi ja mietti
asiaa otsa rypyssä, samalla kuin Marcia levottomana tarkasti hänen
kasvojaan. Heidän siinä seisoessaan kuun valjusti valaistessa
porraskäytävää, kuului äkkiä alhaalta paljaiden jalkojen tassutusta,
ja seuraavassa hetkessä ilmestyi Gerald itse kiviportaiden
käänteeseen näyttäen hämärässä valaistuksessa pieneltä valkoiselta
rotalta.

Marcialta pääsi ilohuuto ja Sybert liikahti ikäänkuin raskas paino
olisi vierinyt hänen harteiltaan. Mutta katsahtaessaan tarkemmin
lapsen kasvoja, he huomasivat, että jotain oli tapahtunut. Pojan
pieni, valkea yöpaita oli kostea kasteesta, hänen kasvonsa
nytkähtelivät hermostuneesti, ja silmissä oli kauhistunut ilme.
Päästyään portaiden päähän, hän vaipui Marcian syliin puhjeten
rajuihin nyyhkytyksiin.

"Gerald, Gerald, mikä sinun on? Koetahan olla hiljaa. Vaiti, vaiti,
kultaseni; äiti saattaa pelästyä. Marcia ei anna kenenkään tehdä
sinulle pahaa. Kerro minulle mikä sinua vaivaa."

Gerald puristautui lähemmäksi Marciaa, itkien ja vavisten, ja
sopertaen käsittämättömiä italialaisia sanoja. Sybert kumartui hänen
puoleensa, nosti pojan käsivarsilleen ja kantoi hänet takaisin hänen
omaan huoneeseensa. "Ei kukaan tee sinulle pahaa. Lakkaa itkemästä ja
kerro meille, mitä on tapahtunut", hän virkkoi rauhoittavasti.

Gerald veti henkeään ja ryhtyi kertomaan, sopertaen sekaisin
englantia ja italiankieltä. Oli ollut niin kuuma ja satakielet olivat
pitäneet sellaista melua, että hän ei saattanut nukkua; hän oli
senvuoksi noussut hyvin hiljaa vuoteestaan, jotta ei häiritsisi äitiä
ja mennyt takatietä ulos vain poimiakseen muutamia kirsikoita. (Aivan
huvilan vieressä takapihalla kasvoi ryhmä hoitamattomia hedelmäpuita,
niiden joukossa kirsikka-, manteli- ja granaattiomenapuita.) Hänen
istuessaan puun juurella kirsikoita syömässä, muutamia miehiä
lähestyi paikkaa pysähtyen pensaikkoon aivan hänen viereensä; hän
kuuli mitä he puhuivat ja tunsi, että yksi heistä oli Pietro. Tässä
poika alkoi jälleen itkeä ja hänen täytyi saada tyyntyä, ennenkuin
hän saattoi jatkaa kertomusta.

"No, ja mitä he sanoivat? Kerro meille, mitä he sanoivat, Gerald",
keskeytti hänet Sybert matalalla, päättäväisellä äänellä.

"He sanoivat, että isä on paha mies, ja että he aikovat tappaa hänet,
koska hänellä on taskussaan heidän rahojansa -- ja, minä en tahdo,
että isä tapetaan!" hän nyyhkytti.

Marcia ja Sybert katsoivat ääneti toisiinsa ja Sybert veti henkeään
puoleksi viheltäen.

"Mitä muuta he sanoivat, Gerald? Ei sinun tarvitse pelätä. Me emme
anna heidän tehdä pahaa isälle, mutta sinun täytyy nyt muistaa kaikki
mitä he sanoivat, niin että saamme heidät kiinni."

"Pietro sanoi, että hän tappaa sinutkin, koska sinä olet täällä ja
olet yhtä paha kuin isäkin", kertoi Gerald nyyhkyttäen.

"Jatka", Sybert kehoitti. "Mitä muuta he sanoivat?"

"He eivät sanoneet mitään muuta, vaan menivät sitten puutarhaan. Ja
minä pelkäsin kauheasti, mutta istuin ihan hiljaa piilossa puiden
alla; sitten minä hiivin sisään ja löysin teidät -- ja minä en tahdo
että sinut tapetaan, enkä myöskään että isä tapetaan."

"Älä yhtään pelkää. Eivät he saa tehdä meille pahaa. Koetapas nyt
muistaa, miten monta miestä siellä oli."

"Pietro ja muutamia muita ja ne menivät kaikki puutarhaan."

He kyselivät häneltä vielä yhtä ja toista, mutta eivät saaneet
selville mitään enempää; hän oli nähtävästi jo kertonut kaiken
minkä tiesi. Marcia kutsui Grantonin istumaan pojan viereen ja
selitti varovaisesti hänelle tilanteen. Granton suhtautui siihen
aivan rauhallisesti; hän ei ollut milloinkaan odottanut parempaa
italialaisista.

Tultuaan takaisin käytävään, katsahti Marcia kysyvästi Sybertiin; hän
oli nyt aivan tyyni. Olihan Gerald ainakin turvassa, ja he tiesivät
mitä oli odotettavissa. Marcia tunsi, että Howard setä ja Sybert
kyllä osaisivat hoitaa asian.

"Mitä me nyt teemme?" hän kysyi.

Sybert seisoi käsivarret ristissä miettien asiaa.

"Siinä on ilmeisesti sekaisin ryöstönhalua, kostonhimoa ja väärään
suuntautunutta isänmaallisuutta. Kunhan vain tietäisimme, miten monta
heitä oli; Pietron, Gervasion isäpuolen ja teidän krusifiksimiehenne
voimme varmasti laskea mukaan, mutta muista meillä ei ole mitään
tietoa. Olkoon miten on, missään tapauksessa he eivät ryhdy
toimimaan, ennenkuin uskovat meidän nukkuvan." Hän katsoi kelloaan.
"Kello on nyt neljännestä vailla kymmenen. Meillä on runsaasti kaksi
tuntia ja sillä ajalla voimme valmistaa heille yllätyksen. Emme
vielä kerro mitään toisille tuolla alakerrassa, sillä siitä ei olisi
mitään hyötyä, ja sitä paitsi heidän puheensa ja naurunsa ovat tällä
hetkellä meidän parhaana suojanamme. Ette kai tiedä, missä setänne
säilyttää revolveriaan?"

"Tiedän kyllä; se on hänen kirjoituspöytänsä ylimmässä laatikossa."
Hän meni Mr. Copleyn huoneeseen ja veti laatikon auki. "Mitä, se on
poissa!"

"Minä huomaan, että juoni mutkittuu!" virkkoi Sybert, ja päästi
lyhyen, matalan naurun, aivan kuten Copley pengermällä.

"Rihlapyssykin on poissa", lisäsi Marcia kun hänen katseensa sattui
nurkkaukseen, jossa pyssy tavallisesti oli.

"On ilmeistä, että ystävämme Pietro on varustanut itsensä; mutta jos
hän luulee, että meidät ammutaan omilla aseillamme, niin hän erehtyy.
Meidän täytyy saada sana sotilaille Palestrinaan -- sanoitteko, että
kaikki palvelijat ovat poissa?"

"Kaikki paitsi Granton. Koko talo on tyhjä."

"Se on Camorran työtä!" Sybert huudahti hiljaa.

"Camorran?" Marcia kalpeni kuullessaan tuon nimen.

"Niin -- asiahan on aivan selvä. Meidän olisi jo edeltäpäin pitänyt
arvata se. Pietro on salaliiton jäsen, ja on toiminut täällä
vakoojana. Tässä näyttää olevan kysymyksessä sangen ovelasti harkittu
salajuoni. He ovat odottaneet, kunnes tietävät talossa olevan
rahaa ja nyt on setänne juuri myynyt suuren vehnälähetyksen. He
ovat arvatenkin antaneet palvelijoiden mennä menojaan tavallisella
uhkauksellaan: 'Vaietkaa, niin saatte elää; jos puhutte, teidät hukka
perii'. Palvelijat pelkäävät Camorraa enemmän kuin poliisia. -- Miten
on tallirenkien laita?"

"Voi, en saata uskoa, että he olisivat liittyneet vehkeilemään meitä
vastaan", huudahti Marcia. "Angeloon ja Giovanniin luottaisin missä
hyvänsä."

"Siinä tapauksessa heidät on pakotettu vaikenemaan; heidät on varmaan
teljetty jonnekin, mistä he eivät voi päästä apuun ennenkuin on liian
myöhäistä. Luulenpa, että nuo roistot ovat päättäneet työnsä tehtyään
ratsastaa tiehensä huvilan hevosilla. Aamuun mennessä he ehtisivät
hyvin Abruzzin vuorille, joka on camorristien tyyssija. Meidän on
saatava apua Palestrinasta. Jos vain voisimme saada käsiimme nuo
vahtisotilaat tien risteyksessä, niin he voisivat sitten viedä sanan
eteenpäin. Sinne on vain kaksi mailia, mutta --" Sybert veti otsansa
ryppyyn. "Otaksun, että talo on joka puolelta vartioitu, ja saattaisi
käydä vaikeaksi päästä livahtamaan heidän huomaamattaan. Mutta meidän
on kuitenkin yritettävä."

"Kenet lähetämme?"

Sybert oli hetken aikaa vaiti. "En tahtoisi jättää teitä", hän
virkkoi hitaasti, "mutta pelkään, että minun on mentävä."

"Oh!" sai Marcia sanotuksi. Hän katseli tuskaisin ilmein maahan, ja
Sybert seisoi tarkastaen häntä ja unohtaen kokonaan ajan kulun.

Äkkiä Marcia kohotti päänsä helpotuksesta huoahtaen. "Gervasio!" hän
huusi. "Me voimme lähettää Gervasion."

"Voimmeko luottaa häneen?" virkkoi Sybert epäröiden.

"Täydellisesti. Sitäpaitsi hän voi paljon paremmin kuin te päästä
huomaamatta ulos. Olen varma, että hän suoriutuu tuosta tehtävästä;
hän on harvinaisen älykäs."

"Olin aivan unohtanut hänet. Uskon kyllä, että on viisainta
menetellä niin. Menkää te herättämään hänet, minä kirjoitan sillä
aikaa muutaman sanan sotilaille." Näin sanoen Sybert istuutui
kirjoituspöydän ääreen, ja Marcia kiiruhti Gervasion huoneeseen.

Poika nukkui makeasti, ja kuu valaisi hänen sieviä kasvojaan
pehmeällä pieluksella. Marcia kumartui epäröiden hänen ylitseen;
oli vaikea herättää hänet syvästä unesta sellaiselle asialle. Mutta
seuraavassa hetkessä hän tajusi, että tämä oli ainoa mahdollisuus, ja
hän laski hellästi kätensä pojan otsalle.

"Gervasio", hän kuiskasi. "Herää, Gervasio. Sh -- _silenzio_. Pukeudu
niin pian kuin vaan voit. Ei, et sinä ole tehnyt mitään pahaa; älä
yhtään pelkää. Signor Siberti kertoo sinulle kohta salaisuuden -- _un
segreto_", hän jutteli vakuuttavasti. "Pukeudu näihin vaatteisiin",
hän lisäsi, etsien vaatesäiliöstä tumman puvun. "Et tarvitse
kenkiä etkä sukkia. Pukeudu pian, pian ja sitten varpaisillaan --
_pianissimo_ -- Signor Sybertin huoneeseen."

Gervasio oli tuossa tuokiossa valmis ja seurasi Marciaa aivan hänen
kintereillään. Kun vain Bianca ei sekaantunut asiaan, oli hänen
pukeutumisensa aina sangen yksinkertainen temppu.

Sybert veti hänet kynnyksen yli huoneeseen ja sulki oven. "Mitä
sanomme hänelle?" hän virkkoi luoden kysyvän katseen Marciaan.

"Kertokaa hänelle totuus. Hän kyllä ymmärtää asian, ja me voimme
luottaa häneen." Marcia laskeutui polvilleen pojan viereen, laski
kätensä hänen harteilleen ja virkkoi kankealla italiankielellään:
"Gervasio, muutamat ilkeät miehet aikovat tänä yönä tulla tänne
tappamaan meidät ja varastamaan kaikki meidän tavaramme. Pietro on
yksi heistä, (Pietro oli juuri samana iltana löylyttänyt Gervasiota,
kun poika oli näpistellyt sokeria teepöydästä.) ja sinun isäpuolesi
on myös heidän joukossaan. Hän tahtoo viedä sinut takaisin Castel
Vivalantiin, etkä enää koskaan saa nähdä meitä."

Gervasio kuunteli tuijottaen suoraan Marcian kasvoihin huulet
kauhusta värähdellen. Tässä Sybert puuttui puheeseen ja kertoi
hänelle sotilaista, miten hänen tulisi etsiä vahdit tienristeyksessä,
ja jättää heille kirjelappu, jonka hän kätki hänen puseronsa alle.
"Ymmärrätkö?" hän kysyi lopuksi, "ja osaatko toimittaa asian?"

Gervasio nyökkäsi, silmät jännityksestä kiiluen. "Minä tuon
sotilaita", hän kuiskasi, "_sicure_, signore, _sicurissimo!_ Ja jos
ne ottavat minut kiinni", hän lisäsi, "niin sanon, että karkaan pois
talosta, kun herra on lyönyt minua."

"Tee niin", Sybert virkkoi naurahtaen. Sitten hän otti poikaa
kädestä, ja kaikki kolme hiipivät alakertaan niin hiljaa kuin
mahdollista.

He kulkivat varpaillaan läpi pitkän käytävän, joka johti keittiöön
ja pysähtyivät kynnykselle. Suuri huone harmaine kiviseinineen oli
tyhjä, hiljainen ja kaikuva, aivan kuin ensimmäisenä päivänä, jolloin
he olivat huvilaan tulleet. Ovet ja ikkunat olivat selkoselällään ja
kuunsäteet tulvivat sisään.

Sybert pudisti hämmästyneenä päätään. "Minä vain en saata käsittää",
hän virkkoi hiljaisella äänellä, "miksi he ovat jättäneet kaikki
näin avoimeksi. Täytyyhän heidän tietää, että ennenkuin me menemme
levolle, huomaamme heidän laiminlyöntinsä. Kuka tavallisesti lukitsee
ovet?"

"Pietro."

"Tänä iltana lukitsemme me kaksi yhdessä." Hän mietti hetkisen.
"Emme saa laskea poikaa ulos sellaisesta paikasta, joka näkyy
lehtokäytävään. Paras olisi ikkuna huvilan itäseinällä, jossa pensaat
kasvavat aivan kiinni muurissa."

Marcia näytti tien pieneen ruokasäiliöön, josta pääsi ulos, ja Sybert
antoi Gervasiolle viimeiset ohjeet.

"Pysy tarkasti puiden varjossa yrittäessäsi maantielle ja kierrä
alempi pengermä. Ryömi polvillasi vehnäpellon poikki, ja oikaise
sitten suoraan tienhaaraan ja kiiruhda joka askeleella. _Capissi?_"

Gervasio nyökkäsi. Marcia kumartui suutelemaan häntä ja kuiskasi
hänen korvaansa: "Jos tuot sotilaat, Gervasio, niin saat aina olla
meillä, ja sinusta tulee meidän oma poikamme aivan kuten Gerald."

Poika nyökkäsi taas, vapisten kiihkosta päästä lähtemään. Sybert
avasi varovaisesti ikkunan, ja tuo pieni otus pudottautui maahan ja
ryömi ketterästi kuin kissa puiden varjoon. He viipyivät vielä hetken
avonaisen ikkunan ääressä jännittäen korvansa, mutta mitään ääntä ei
kuulunut paitsi kesäyön rauhallista musiikkia -- hyönteisten surinaa
ja satakielen laulua. Gervasio oli päässyt turvassa lähtemään.

"Nyt lukitsemme talon", Sybert virkkoi merkitsevästi, "niin että kun
ystävämme tulevat luoksemme, heidän täytyy käyttää pääovea."

Hän veti hiljaa ikkunan kiinni ja tutki arvostelevasti sisäluukkuja.
Ne olivat tehdyt tukevasta puusta ja raudoitetut paksuilla salvoilla
ja saranoilla. Huvila oli entisaikojen mallia, jolloin poliisin valta
ei ollut yhtä tehokas kuin nykyään, ja kykeni kestämään vaikkapa
piiritystä.

"Tarvitaan joltinenkin voima ennenkuin nämä aukeavat, eikä sitä voi
suinkaan suorittaa ääneti", huomautti Sybert sulkiessaan luukut ja
kiinnittäessään rautasalvat paikoilleen.

He kulkivat sitten yhdessä huoneesta huoneeseen sulkien samalla
tavalla kaikki ikkunaluukut niin hiljaa kuin mahdollista. Sybert
tuntui Marcian suureksi hämmästykseksi olevan sangen kepeällä
mielellä. Pari kertaa hän naurahti pehmeästi ja kerran, kun Marcian
käsi sattui koskettamaan hänen kättään, tyttö tunsi samanlaisen
lämpimän väristyksen kulkevan läpi ruumiinsa, kuin silloin
kuutamoyönä puutarhassa.

Viimeksi he tulivat korkeaholviseen ruokasaliin, jota Vivalantien
hurskastapaisina aikoina oli käytetty kappelina. Kaikki kolme
lasiovea huoneen perällä olivat auki, ja niiden kautta tulvi
huoneeseen kuunvaloa, joka pehmensi kattomaalausten karkeatekoiset
muodot, ikäänkuin ne olisivat olleet vanhojen mestarien kädestä
lähteneitä. Sybert kääntyi selin oviin ja katseli arvostelevasti
ympärilleen.

"Huomaatteko, että tämä huone ei ole hullumpi tässä valaistuksessa",
hän virkahti Marcialle. "Tuokin vanha hirviö tuolla ylhäällä", hän
osoitti Baccusta, joka lepäili viinilehvien keskellä, "näyttää näin
kuutamossa vaikkapa Michelangelon työltä, kun se taas päivänvalossa
ei ole edes Carlo Dolcin arvoinen."

Marcia katseli Sybertiä suurin silmin. Mitä hän saattoi ajatella, kun
ryhtyi tällaisessa tilanteessa lausumaan taidearvosteluja? Marcia
ei vielä milloinkaan ollut kuullut hänen osoittavan pienintäkään
harrastusta tuohon asiaan. Hän oli jo niin kauan jännittänyt
hermojansa ja koettanut peittää mielenjärkytystään, että hänen
itsehillitsemiskykynsä oli pian lopussa. Ja nyt Sybert vielä rupesi
näyttelemään noin ennenkuulumattomalla tavalla! Marcia katsoi hänen
ohitseen paatsamien synkkiin varjoihin, ja hän värisi ajatellessaan
mitä niiden pimentoon saattoi kätkeytyä. Samassa Sybert astui
parvekkeelle.

"Mr. Sybert!" huudahti Marcia säikähtyneenä. "He saattavat pitää
meitä silmällä. Tulkaa takaisin."

Sybert nauroi ja istuutui sivuttain rautakaiteelle. "Jos he
tarkastelevat meitä, niin he epäilemättä ihmettelevät, miksi me niin
huolellisesti suljemme talon. Me viivymme täällä hetken ja annamme
heidän nähdä, ettemme aavista mitään pahaa; me suljemme luukut vain
vedon vuoksi, emmekä suinkaan murtovarkaiden takia."

"He ampuvat teidät", läähätti Marcia luoden katseensa hänen valkeaan
kesäpukuunsa, joka kuunvalossa oli mainio maalitaulu.

"Loruja, Miss Marcia! He eivät osuisi minuun vaikka koettaisivatkin."
Hän arvioi katseellaan matkan lehtokäytävälle. "Ei ole sitä paitsi
mitään pelkoa, että he yrittäisivät. He eivät panisi alttiiksi koko
puuhaansa saadakseen vain minut; en ole kuningas Umberto. He eivät
vihaa minua kylliksi." Hän nojautui eteenpäin naurahtaen taas.
"Tulkaa tänne, Miss Marcia ja puhukaa minulle jotain. Näyttäkää
minulle kuinka rohkea olette."

Marcia painautui seinää vasten. "En ole rohkea. Mr. Sybert, pyydän
teitä, tulkaa pois. Meidän täytyy mennä kertomaan setä Howardille
mitä olemme kuulleet."

Jos Sybert oli Marcialle tänä iltana arvoitus, ei hän käsittänyt
itse itseään sen paremmin. Hän jännitti itseänsä vielä enemmän kuin
Marcia. Hän oli vannonut, ettei enää tapaisi tyttöä, ja tänä iltana
hän oli ollut niin heikko, ettei saattanut vastustaa kiusausta;
hän oli luvannut, ettei puhuisi Marcialle ja päättänyt tarkasti
peittää tunteensa, ja nyt hän huomasi joutuneensa mitä läheisimpiin
suhteisiin tytön kanssa. Heillä oli yhteinen salaisuus; he olivat
samassa vaarassa. Oli mahdollista, että hänet murhattaisiin tänä
yönä. Camorristit olivat jo ennenkin yrittäneet sitä; tällä kertaa
he saattoivat onnistua. Itse asiassa hän ei siitä välittänyt,
pikemminkin hän oli siitä hyvillään. Kaikki hänen halunsa olivat
kuolleet; hänellä ei ollut mitään, minkä eteen elää, ja se teki
hänet uhkarohkeaksi. Hän luuli Marcian rakastavan toista, mutta
siitä huolimatta hän hämärästi tunsi omaavansa vaikutusvaltaa
tyttöön. Ainakin kerran, hän mietti itsekseen, ennenkuin Marcia
palaisi omansa luo, täytyisi hänen tunnustaa hänen voimansa; tytön
täytyisi taivuttaa tahtonsa hänen mukaansa. Hän tiesi, että Marcia
pelkäsi, mutta hänen piti voittaa pelkonsa. Hänen täytyi tulla ulos
kuutamoon ja seisoa hänen, Sybertin vieressä, käsi kädessä, suoraan
paatsamalehdon synkkien varjojen edessä.

Hän kumartui eteenpäin ja katseli tyttöä, hänen seisoessaan siinä
valkeassa iltapuvussaan, joka erottautui jyrkästi seinän tummaa väriä
vasten, tukka ympäröi pehmeänä ja kiiltävänä hänen kasvojaan, ja
hänen harmaat silmänsä olivat suurina pelosta ja hämmästyksestä.

Sybert ojensi kätensä häntä kohden. "Marcia", hän kuiskasi
kiihkeästi. "Tulkaa tänne, Marcia. Tulkaa tänne ulos, ja seisokaa
minun rinnallani, taikka muuten luulen, että olette pelkuri."

Marcia kääntyi sivuttain väristen pelosta ja painoi kasvonsa seinää
vasten. Mitä, jos he ampuisivat Sybertin takaapäin hänen istuessaan
tuossa?

Äkkiä Sybert malttoi mielensä ja hypähti anteeksipyytäen tytön luo.
"Oh, suokaa anteeksi, Miss Marcia; ei ollut tarkoitukseni pelottaa
teitä. En itse tiedä, mitä puhun."

Hän alkoi sulkea etäisempiä ovia ja ikkunaluukkuja. Tullessaan
Marcian kohdalle, hän katsahti tyttöön. Hän seisoi silmät kiinni,
eikä liikahtanutkaan. Sybert sulki viimeisen luukun, asetti
salvan sen eteen, ja nyt he seisoivat molemmat ääneti pimeässä.
Marcia taisteli, koettaen tukahuttaa pelkonsa. "Luulen, että
olette pelkuri", nuo sanat soivat hänen korvissaan. Hän oli sinä
päivänä kestänyt jo paljon, aina siitä hetkestä alkaen, kun tapasi
miehen nukkumassa ruohikossa; ja nyt, kun hän avasi silmänsä ja
joka puolella oli pimeä, valtasi hänet yht'äkkiä samanlainen
kauhun tunne, kuin silloin vanhassa viinikellarissa. Tuo pelko ei
kohdistunut mihinkään erikoiseen asiaan; näkyvän vaaran edessä
hän kyllä saattaisi olla yhtä rohkea kuin kuka muu hyvänsä. Se
oli pikemminkin rajua, järjetöntä mielenliikutusta, jota hänen
kiihtynyt ja ylenmäärin rasittunut hermostonsa ei voinut vastustaa.
Hän ojensi kätensä ja kosketti Sybertiä, saadakseen varmuuden, että
hän ei ollut lähtenyt pois. Seuraavassa hetkessä hän ei enää voinut
hillitä itseään. "Minua pelottaa", hän nyyhkytti ja tarrautui kiinni
Sybertiin.

Marcia tunsi Sybertin kiertävän käsivartensa hänen ympärilleen.
"Marcia! Pieni, rakas tyttöni. Sinun ei tarvitse mitään pelätä.
Kun he huomaavat, että olemme varuillamme, eivät he uskalla meitä
ahdistaa. Ei kukaan voi tehdä sinulle pahaa." Hän puhui aivan kuin
Geraldille, Marciaa olisi naurattanut, jos hän vain olisi voinut
tukahduttaa itkunsa. Sitten Sybert äkkiä puristi hänet lujasti
rintaansa vasten. "Marcia", hän kuiskasi käheästi, "Marcia", ja hän
kumartui tytön puoleen, kunnes kosketti hänen huuliaan. He seisoivat
hetken liikkumatta; sitten Marcia äkkiä tunsi hänen jäykistyvän
päästäessään hänet irti ja hellästi irroittaessaan hänen kätensä. He
hapuilivat pimeässä halliin vaihtamatta sanaakaan, ja katsahtamatta
toisiinsa. Molemmat olivat hämillään. Marcian silmissä kimalteli
vielä kyyneleitä, mutta hänen poskensa olivat tulipunaiset. Ja Sybert
oli tavallistaankin kalpeampi.

Hän astui salin ovelle. "Hoi, Copley", hän virkkoi matalalla äänellä.
"Joko pian olet valmis? Tahtoisin kertoa sinulle jotain."

Copley liikahti hiukan, mutta ei katsahtanutkaan häneen. "Sh -- tässä
on jännittävä kohta. Olemme tasoissa ja vain yksi peli on jälellä.
Tulen tuossa paikassa."

Marcia istahti tuolille. He olivat nyt toisella puolen taloa, ja
siinä samassa oli hänen pelkonsa haihtunut. Kaikki oli kuin pois
pyyhitty hänen mielestään paitsi se, mikä juuri oli tapahtunut.
Hänen tunteensa ja ajatuksensa riehuivat sekaisina; vain yksi asia
oli hänelle selvä. Hän oli painautunut Sybertin syliin ja Sybert oli
suudellut häntä; ja sitten -- Sybert oli irroittanut hänen kätensä.
Tuota ajatellessaan hän sulki silmänsä ja liikahti tuskallisesti.

Eteissalin toisessa päässä Sybert asteli edes takaisin sytyttäen
savukkeen toisensa jälkeen ja viskaten ne taas pois järjestäin.
Hänkin soimasi itseään katkerasti. Hän oli peloittanut Marcian,
vaikka tyttö ilmankin oli hermojännityksestä aivan suunniltaan;
hän oli käyttänyt hyväkseen tilaisuutta silloin, kun Marcia ei
itse tiennyt, mitä teki; hän tiesi, että tyttö oli kihloissa
Paul Dessartin kanssa, eikä hän kuitenkaan käyttäytynyt kuten
gentlemanin sopii. Katsahtaen nopeasti salin puoleen, hän heitti pois
savukkeensa, astui eteissalin poikki ja istuutui tuolille Marcian
viereen. Tyttö vetäytyi äkisti taapäin, ja Sybert kumartui eteenpäin
kyynärpäät polvien varassa ja tuijotti lattian kuvioihin.

"Marcia", hän virkkoi tuskin kuuluvalla äänellä, "minä rakastan
teitä. Tiedän, että ette välitä minusta; tehän olette toisen oma. En
aikonut tavata teitä enää; ja ennen kaikkea, en aikonut tunnustaa
teille rakkauttani. Minulla ei olisi ollut oikeutta käyttää hyväkseni
hetkeä, jolloin te ette voinut hillitä itseänne, mutta -- en
saattanut muuta; en ole niin vahva kuin luulin olevani. Pyydän teitä,
antakaa minulle anteeksi ja unohtakaa mikä äsken tapahtui."

Marcia veti syvään henkeään ja sulki silmänsä. Hänen kurkkunsa tuntui
äkkiä kuumalta ja kuivalta. Ilon väristys kulki hänen lävitseen, ja
hänestä tuntui, että nyt hän kestäisi mitä hyvänsä. Hänen tarvitsisi
sanoa vain 'en ole toisen oma', ja kaikki muuttuisi hyväksi. Hän
kohotti päänsä ja katsoi suoraan Sybertin syvämietteisiin silmiin. Ja
tällä kertaa Sybertin vuorostaan täytyi painaa katseensa maahan.

"Mr. Sybert --" Marcia kuiskasi.

Samassa lankesi varjo heidän välilleen, ja he hypähtivät molemmat
seisomaan hämmästyksestä huudahtaen. Heidän edessään seisoi mies,
niin äkkiä, kuin olisi hän noussut maan alta tai pudonnut taivaasta.
Hän oli lyhytkasvuinen ja tanakka ja hänen kasvoillaan oli kova ilme;
hänen yllään oli avara, valkea paita ja vyötäisillä punainen vyö, ja
vaikka paita oli kaulasta kiinni, luuli Marcia kuitenkin selvästi
eroittavansa hänen ruskeaan ihoonsa tatuoidun krusifiksin.

"Tuo on tatuoitu mies", hän läähätti, mutta tuntiessaan Sybertin
hillitsevän otteen käsivarressaan, hän rauhoittui.

Mies otti kohteliaasti kumartaen lakin päästään ja hymyili
tunkeilevasti.

"_Buona sera_, signorina", hän soperteli. "_Buona sera_, te köyhäin
ystävä. Olen pahoillani, että minun täytyy häiritä, mutta asiani on
sangen tärkeä, _molto urgente_."

"Mitä tahdotte?" Sybert kysyi terävästi.

"Minulla on asiaa Signor Copleylle."

"Mitä nyt? Hakeeko joku minua?" kysyi Copley, joka juuri oli tullut
ovelle. "Vai niin, tekö ystäväiseni", hän lisäsi italiankielellä,
"millä voin teitä auttaa?"

"Setä Howard, älä puhu hänelle! Hän on juuri tuo tatuoitu mies",
huusi Marcia. "Tässä on salajuoni. Hän tahtoo tappaa sinut."

Kevyt hymy levisi Mr. Copleyn kasvoille hänen katsoessaan vierastaan.

"Tahdon puhua yksin signorelle, kahden kesken hänen kanssaan, sangen
tähdellisistä asioista", intti mies, katsellen uhkaavasti toisesta
toiseen. Hän ei ymmärtänyt vierasta kieltä, jota he käyttivät, ja
tunsi, että heillä oli siitä hyötyä.

"Älä päästä häntä kahden kesken puheillesi", varoitti Sybert. "Hän on
vaarallinen."

"Kas niin, mitä haluatte?" Copley kysyi päättäväisesti. "Sanokaa
tässä, mitä teillä on puhuttavaa."

Mies katsahti Marciaan ja Sybertiin, kohautti sitten aito
italialaiseen tapaan olkapäitään ja kääntyi Copleyn puoleen.

"Tahdon takaisin köyhien ihmisten rahan", hän virkkoi.

"Köyhien rahan? Minulla ei ole mitään köyhien rahaa."

"_Si, si_, signore. Ne rahat, jotka varastitte köyhien suista, --
vehnärahat."

Marcia säpsähti kuullessaan sanan 'vehnä'. Hänestä tuntui, että se
seuraisi häntä aina kuolemaan asti.

"Ah! Vai vehnärahat? No niin, hyvä ystävä, mutta ne sattuvatkin
olemaan minun omaisuuttani. En ole varastanut niitä köyhiltä. Ostin
itse vehnää jakaakseni sen köyhille ja möin sen puolta halvemmalla,
kuin mitä itse olin siitä maksanut; ja saamillani rahoilla aion ostaa
lisää viljaa. Mutta kyllä säilytän rahat väliajan omassa tallessani."

"Te ette enää tunne minua, signore, mutta minä kyllä muistan teidät.
Me olemme tavanneet kerran Napolissa."

Copley kumarsi. "Samassa tilaisuudessa, jossa panetin teidät
kahleisiin -- ja jos vielä vaivaatte minua, saan saman ilon toisen
kerran."

"Olen tullut perimään rahoja."

"Voi teitä tyhmää! Luuletteko, että kuljen ympäri kantaen tuhatta
liiraa taskussani? Rahat ovat Roomassa, _Banca l'Italiassa_. Voitte
käydä siellä, jos haluatte."

Mies pani sormet suuhunsa ja vihelsi kimakasti.

"Ahaa! Tuo onkin salajuoni, niinkö!" huudahti Copley.

"_Si_, signore. Me olemme liitossa, ja aiomme panna tahtomme
täytäntöön."

Hän käännähti muristen, ja ennenkuin Sybert ehti ehkäistä, oli hän
vetänyt tikarin vyöltään. Copley nosti kätensä suojellakseen itseään,
ja sai iskun olkapäähänsä. Mies ei ennättänyt pistää uudelleen,
ennenkuin Sybert oli hänen kimpussaan heittäen hänet maahan
kaiteen yli. Samassa hetkessä hyökkäsi paatsamalehdosta noin kuusi
miestä juosten pengermän poikki; yksi heistä -- Pietro -- tähtäsi
juostessaan varastetulla rihlapyssyllä.

"Peräytykää sisään huvilaan!" Sybert komensi, "ja sulkekaa salin
ikkunaluukut."

Hän juoksi itsekin talon kynnykselle ja ojensi revolverinsa.

"Te hullut!" hän huusi italialaisille edessään. "Me olemme kaikki
aseistettuja. Me ammumme teidät kuin koirat."

Vastaukseksi Pietro laukaisi rihlapyssyn, ja joku yläkerran ikkuna
särkyi helisten.

Sybert sulki oven ja veti rautasalvan sen eteen. Hiukan naurahtaen
hän silmäili kiihtynyttä ryhmää käytävässä. "Jos tuo on osoitus
Pietron tarkka-ampujataidosta, ei meillä ole paljon pelättävää hänen
puoleltaan."

Hänen katseensa kulki nopeasti toisesta toiseen. Salissa Marcia
läjähytti kiinni ikkunaluukkuja. Mrs. Melville ja Mrs. Copley
seisoivat molemmat kalpeina ovella, kykenemättä pelon vuoksi
liikahtamaankaan. Copley oli keskellä käytävää, hänen oikea kätensä
riippui hervottomana, ja siitä tippui verta lattialle; hän pyysi
kovalla äänellä pistooliansa. Melville oli noussut tuolille ja kiskoi
kiireissään seinältä vanhoja, neljännentoista vuosisadan aikuisia
aseita.

"Pietro on vienyt sinun pistoolisi", virkkoi Sybert. "Mutta minulla
on viisi luotia omassani, ja kuudennen miehen varalle meillä on nuo
lyijysauvat. Minun olisi pitänyt ampua tuo tatuoitu mies äsken, kun
siihen olisi ollut niin hyvä tilaisuus -- hän näyttää olevan joukon
johtaja -- mutta saan sen kyllä vastakin tehtyä."

Samassa sateli iskuja ovelle, ja se sai Sybertin uudelleen nauramaan.
"Tuo ovi on yhtä vahva kuin talon seinät. Ne saavat hakata sitä
vaikka koko yön pääsemättä sisään."

Hyökkääjät tulivat ilmeisesti samaan tulokseen, sillä iskut
vaikenivat pian, ja miehet tuntuivat neuvottelevan. Hetken perästä
kuului salista lasin helinää, Sybert juoksi sinne, käskien Melvillen
vartioida käytävän ikkunoita. Luukut kestivät ensimmäisen sysäyksen,
miehet ulkona hengähtivät hetkisen ja työnsivät sitten uusin voimin.
He käyttivät nähtävästi apunaan pyssynperää muurinsärkijänä, eikä
siinä vahvinkaan sarana voinut kauan pitää puoliaan. Särähtäen murtui
luukun toinen puoli, ja lennähti sisään riippuen kiinni vain toisesta
saranastaan.

"Sammuttakaa valot", huusi Sybert Marcialle, joka seisoi hänen
takanaan, ja samassa hän ampui laukauksen aukosta. Kiroten ja
muristen vetäytyivät hyökkääjät hiukan taaksepäin, mutta seuraavassa
hetkessä he kohottivat huudon, "_Avanti! Avanti_!" ja hyökkäsivät
sisään, camorristi etunenässä, varastettu pistooli kädessään. Sybert
tähtäsi tarkasti ja laukaisi. Mies vaipui hitaasti polvilleen ja
kaatui suulleen maahan. Toverit laahasivat hänet pois.

Marcia seisoi pimeässä, aivan lähellä. Hän sulki silmänsä ja puristi
kätensä nyrkkiin. Ensimmäisen kerran eläissään hän näki ihmisen
kuolevan, ja tuo näky pöyristytti häntä. Miehet vetäytyivät edemmäksi
ikkunan luota, ja sisällä olijat kuulivat heidän neuvottelevan
keskenään matalalla, äkäisellä kurkkuäänellä. Samassa helähti
hallissa ikkuna, joka oli pengermälle päin, ja taas käytettiin
rihlapyssyn perää muurinsärkijänä.

"Ah!" virkkoi Sybert hillitysti ja työnsi revolverin Marcian käteen.
"Viekää nopeasti tämä Melvillelle ja tuokaa minulle joku noista
terävistä piikeistä. Meidän täytyy uskotella heille, että täällä on
täydellinen asevarasto."

Sanaakaan sanomatta Marcia totteli, ja seuraavassa hetkessä kajahteli
halli huudoista ja laukauksista. Hän ehti tuskin ojentaa Sybertille
kömpelön aseen, kun eräs miehistä ilmestyi salin ikkuna-aukkoon. He
olivat ilmeisesti päättäneet jakaa voimansa ja ahdistaa molemmilta
haaroilta yht'aikaa. Siinä silmänräpäyksessä sekä Sybert että Marcia
tunsivat miehen. Siinä oli Tarquinio, Domenicon, Castel Vivalantin
leipurin poika.

"Tarquinio! Hullu! Käänny takaisin!" Sybert huusi.

"Ah-h -- Signor Siberti!" huusi nuori mies tullen häntä kohti tikari
kädessä. "Te olette pettänyt meidät!"

Sybert puristi huulensa tiukasti yhteen, ojensi aseensa ja antoi sen
kahvalla ankaran iskun suoraan miehen päähän. Tarquinio tupertui
suulleen pimeään huoneeseen, ja kuun säteet valaisivat hänen verisiä
kasvojaan.

Sybert kumartui hänen ylitseen vapisevin huulin. "Sinä mieletön
ihmisparka!" hän mumisi. "Minun täytyi se tehdä."

Samassa Marcia päästi iloisen huudahduksen, joka kajahti läpi
huoneiden.

"Kuunnelkaa!"

Syntyi kymmenen sekunnin hiljaisuus, jolloin sekä piiritetyt, että
piirittäjät henkeään pidättäen jännittivät kuuloaan. Ei voinut
erehtyä äänestä -- kuului huutoa maantien puolelta ja nelistävien
hevosten kavioiden kapsetta.

"Sotilaita!" Marcia huusi, ja ikäänkuin he olisivat ymmärtäneet tuon
sanan, kuului kuin kaikuna ulkoa:

"_I soldati! I soldati_!"

Seuraavassa hetkessä tuli kaksitoistamiehinen karabinierijoukkue
näkyviin; heidän kiiltävät varustuksensa loistivat kuutamossa. Miehet
pengermällä heittivät aseensa syöksyen pakosalle, samalla kuin
sotilaat hyökkäsivät hevosiltaan ja kiiruhtivat terävine pistimineen
heidän jälkeensä puutarhaan.

Sybert kumartui nopeasti Tarquinion puoleen ja laahasi hänet varjoon.

"Elääkö hän?" kuiskasi Marcia.

"Hän on tainnoksissa. Poika parka, hänellä ei ollut käsitystä mistään
paremmasta; nuo toiset pitivät häntä narrinaan. On sääli, jos hän nyt
joutuu elinijäkseen kaleeriorjaksi."

He heittivät vaatteen miehen yli ja palasivat eteissaliin, jossa
ilma oli täynnä ruudin ja savuavien kynttilöiden käryä. Sybert
avasi oven selkoselälleen antaen kuunsäteiden tulvia sisään. Ne
valaisivat omituisen ryhmän. Heikkona saamastaan haavasta, oli Copley
vaipunut nojatuoliin, ja molemmat vanhemmat naiset kumartuivat veren
tahraamissa iltapuvuissaan hänen ylitseen. Melvillellä oli kädessään
vielä savuava revolveri, ja hänen taskustaan pisti esiin jalokivin
koristettu tikari. "Herran tähden, eikö kellään ole viiniä?" huusi
hän katsellen avuttomana ympärilleen. Gerald seisoi valkeassa
yöpaidassaan paljain jaloin portailla, kirkuen peloissaan; ja Granton
katseli tuiman näköisenä ryhmää alakerrassa, kasvoillaan koston
jumalattaren synkkä ilme. Silloin työntyi joukottain sotilaita sisään
ja samassa hetkessä huoneet kajahtelivat huudoista ja kiihtyneistä
kysymyksistä. Kesken yleistä hämminkiä Mrs. Copley äkkiä ponnahti
pystyyn ja julisti kovalla äänellä uhkavaatimuksensa.

"Ensimmäisellä laivalla, joka lähtee, purjehdimme takaisin Amerikkaan
_elämään_!"

Marcia naurahti hermostuneesti ja Melville yhtyi siihen.

"Minun mielestäni sinun on viisainta tehdä heille seuraa, poikaseni",
hän virkkoi laskien raskaasti kätensä Sybertin olalle. "Luulen, että
olet keittänyt kelpo sopan itsellesi täällä Italiassa."

Sybert työnsi vanhemman miehen käden pois, naurahtaen hiukan
katkerasti.

"Olen jo jonkun aikaa aavistanut sitä." Näin sanoen hän käännähti
kantapäillään ja meni ulkohalliin, jossa alkoi puhella sotilaiden
kanssa.

"Mies parka!" Melville katsahti Marciaan ja pudisti päätään. "Se on
karvas pala!" hän mutisi. "Olenpa utelias näkemään, miten hän saa sen
niellyksi."

Marcia katsoi Sybertin jälkeen rakkautta säteilevin silmin. Hän
aavisti, että hänellä oli vaikea hetki, vaikka hän ei ymmärtänyt
siihen syytä; mutta hän oli nähnyt, miten Sybertin kasvot värähtivät
hänen kuullessaan Tarquinion huudon, "te olette pettänyt meidät."
Marcia oli juuri aikeissa mennä hänen jälkeensä, mutta samassa hän
vetäytyi takaisin. Avonaisesta ovesta hän oli nähnyt vilaukselta
Sybertin ja sotilaiden kumartuneina camorristin ruumiin puoleen. He
olivat avanneet hänen paitansa kaulasta, ja Marcia näki punaisen,
veren tahraaman krusifiksin. Hän nojautui seinää vasten, tuntien
päätänsä huimaavan. Hänestä tuntui, että tämä hirveä päivä jäisi
ainaiseksi kalvamaan hänen mieltään.



XXV Luku.


Mr. Copleyn haavoittunut käsivarsi sidottiin niin hyvin kuin
taidettiin, ja eräs sotilas lähetettiin Palestrinaan lääkäriä
noutamaan. Gerald pantiin takaisin vuoteeseen jo kolmannen kerran
sinä iltana. Kun Marcia palasi häntä rauhoittamasta, oli melu ja
hälinä alakerrassa tauonnut hiljaiseksi puheensorinaksi. Melville
tuli häntä vastaan ulko-oven luona ilmeisesti peläten hänen lähtevän
ulos. Sitä ei Marcia ollut aikonut; hän oli jo ilmankin nähnyt
kyllikseen.

"Olemme saaneet kiinni kaksi miehistä", hän virkkoi; "mutta pelkään,
että muut ovat päässeet livahtamaan tiehensä, niiden joukossa teidän
hovimestarinne, joka olisi ollut oiva saalis."

"Missä on Mr. Sybert?" Marcia kysyi Hänen mieleensä johtui äkkiä
Tarquinio, jonka hän oli kokonaan unohtanut sen hälinän aikana, joka
syntyi setä Howardin haavan vuoksi.

"Hän lukitsee taloa."

"Menen katsomaan voisinko auttaa häntä", näin sanoen Marcia kääntyi
saliin.

Melville katseli hetken hymyillen tytön jälkeen. Hänellä oli omat
mietteensä, joita ei edes hänen vaimonsa hyväksynyt.

Marcia astui tyhjän salin poikki pieneen perähuoneeseen, ja seisoi
hetken epäröiden ruokasalin oven takana. Hänellä oli epäselvä tunne,
että Sybert oli siellä; hän käänsi hiljaa lukkoa ja astui huoneeseen.

Sybert hypähti nopeasti seisomaan, huudahtaen heikosti. "Oh,
tehän siinä olettekin!" hän virkkoi. "Luulin lukinneeni oven.
Olkaa ystävällinen ja vetäkää salpa eteen. Toin hänet tänne ja
koetan saada hänet tajuihinsa. Jos sotilaat löytävät hänet, joutuu
hän kaleeriorjaksi, ja sitä en soisi. Hänellä on vaimo ja lapsi
elätettävänään."

Marcia katsoi maahan, jossa Tarquinio makasi. Sybert oli jälleen
avannut lasiovet, ja kuunvalo tulvi huoneeseen. Nuoren italialaisen
pää oli kääritty karkeaan pyyhkeeseen; se ympäröi hänen kalpeita
kasvojaan, joissa kuvastui hänen rotunsa koko synkkä, traagillinen
kauneus.

"Mies parka!" Marcia huudahti kumartuen hänen puoleensa. "Oletteko
varma, että hän elää?" hän kysyi vetäytyen kauemmaksi.

"Kautta taivaan, olen! Tarvitaan enemmän kuin tuollainen napaus,
ennenkuin näistä talonpojista henki lähtee. Hän äänteli, kun kannoin
hänet tänne. Kas niin, nyt annan hänelle hiukan viiniä."

Hän kohotti miehen päätä ja painoi pullon hänen huulilleen. Tarquinio
äänteli taas ja avasi samassa silmänsä. Sybert auttoi hänet istumaan
seinän nojaan. Jonkun aikaa hänen katseensa harhaili ympäri huonetta
epäselvänä ja tylsänä. Mutta kun hänen silmänsä osuivat Sybertiin,
tuli niihin äkkiä hurja, raivoisa kiilto. "Petturi!" läähätti hän ja
ponnisteli pystyyn.

Marcia näki taas tuskan ilmeen valahtavan Sybertin kasvoille; hän
nieleskeli hetken aikaa, ennenkuin kykeni puhumaan, ja kun hän
korotti äänensä, kuului se kovalta ja kylmältä.

"Voitko kävellä? Jos voit, niin kiipeä tuon kaiteen yli ja pakene
niin nopeasti kuin voit. Täällä on sotilaita, ja jos ne löytävät
sinut, joudut kaleeriorjaksi, -- eipä siltä, että se olisi suuri
vahinko", hän lisäsi ivallisesti naurahtaen. "Italia ei tarvitse
sinun laisiasi miehiä."

Nuorukaisen hurja ilme lauhtui hiukan, ja hän loi Sybertiin
rukoilevan, lapsekkaan katseen, joka on ominainen italialaisille
talonpojille. Hetken silmäilivät molemmat miehet ääneti toisiaan,
sitten Tarquinio kääntyi avonaiselle ovelle kohauttaen olkapäitään --
se oli nuoren Italian elämänfilosofiaa.

He jäivät ääneti katselemaan hänen jälkeensä, miten hän kumartui
maata vasten ja kulki epävarmasti avonaisen pihamaan poikki puiden
varjoon. Sybert liikahti ensiksi. Hän kääntyi poispäin huoahtaen
väsyneesti, puoleksi voihkaisten ja vaipui istumaan nojatuoliin
nojaten pää käsien varassa polviinsa. Koko se raju vilkkaus, joka
ylläpiti häntä koko illan, oli nyt jättänyt hänet, ja sen sijalla
oli enää vain sanomattoman raskas epätoivo. Kuluneina viikkoina
hän oli koettanut salata itseltään totuutta. Tänä yönä hän kohtasi
sen silmästä silmään. Ihmiset eivät enää luottaneet häneen; hän
ei saattanut enää tehdä mitään hyvää Italiassa; hänen työnsä oli
päättynyt. Miksi he eivät tappaneet häntä? Se olisi ollut sopiva
loppu kaikesta.

Marcia seisoi vieressä katsellen hänen painunutta vartaloaan. Hän
aavisti hämärästi, mitä Sybertin mielessä liikkui. Hetken hän epäröi,
mutta sitten hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan äkillisen
tunnetulvan valtaamana hän kiersi kätensä hänen kaulaansa. "En
rakasta ketään muuta kuin sinua", hän kuiskasi.

Sybert istui hetken liikkumatta, sitten hän kohotti hitaasti päänsä
ja katsoi Marciaa suoraan silmiin. "Mitä tarkoitatte, Marcia?"

"Minä rakastan sinua."

"Ja -- ja olet valmis tulemaan omakseni?"

Marcia nyökkäsi.

Sybert hypähti seisomaan. Syvä, onnesta värähtävä huokaus puristui
hänen rinnastaan. "Olen kadottanut Italian, Marcia, mutta olen
löytänyt sinut!"

Marcia katsoi häneen hymyillen kyyneltensä läpi, ja Sybertin silmissä
paloi synkkä ilme.

"Olit vähällä saada minut toisenlaisena", hän virkkoi katkonaisesti.
"Minä -- olin juuri aikeissa ampua itseni."

Äkillinen väristys kulki Marcian läpi. Hän veti Sybertin pään
luokseen ja suuteli häntä.

He seisoivat kauan pienellä parvekkeella, käsi kädessä, katsellen
paatsamalehdon tummia varjoja; mutta varjot eivät heistä enää
tuntuneet synkiltä, sillä heidän oman sydämensä valo loi hohdettaan
niihinkin. Sybert kertoi itsestään, menneisyydestään, suoraan ja
peittelemättä; hän puhui myös Italiasta, joka oli hänelle kuin
isänmaa. Hän kertoi Marcialle mitä hän oli yrittänyt, ja missä hän
oli epäonnistunut. Ja Marcian kuunnellessa monet piirteet, jotka
hänestä olivat tuntuneet käsittämättömiltä ja arvoituksellisilta
Sybertin luonteessa, pääsivät vasta nyt oikeaan valoon. Se synkkä
verho, joka puoleksi oli peittänyt kaikki ne vaikuttimet, jotka
määräsivät hänen toimintansa, oli nyt äkkiä kuin syrjään työnnetty.
Marcia näki hänen hellän, voimakkaan luonteensa, ulkonaisesti
välinpitämättömän ja pidättyvän kuoren alla. Hänen puhuessaan Italian
historiasta, niistä uhrauksista, siitä rohkeudesta ja vaikuttimien
vilpittömyydestä, joilla kansa kokoontui yhteen, sai hänen äänensä
tahtomattaankin riemuitsevan sävyn. Alakuloisuus, joka oli vallannut
hänet viimeisten viikkojen aikana, oli kadonnut; sillä kun hän
ajatuksissaan punnitsi niitä positiivisia tekoja, jotka jo oli
suoritettu, ne tuntuivat vievän voiton kaikista täyttymättömistä
toiveista, jotka häämöittivät taustalla. Avarammalta näkökulmalta
katsellessa tietoisuus kansan pienistä erehdyksistä, virheistä ja
rikoksista hälveni mitättömiin. Hän puhui suuren maan ja suuren
kansan historiasta. Isänmaanystäviä oli ennen ollut, eikä niitä
vastakaan tulisi puuttumaan. Sama voima, joka kansakunnan oli
muodostanut, kehittäisi ja ylläpitäisi sitä.

       *       *       *       *       *

"Hoi, Sybert! Miss Marcia!" kaikui Melvillen ääni läpi talon.

"Olin kokonaan unohtanut, että maailmassa on muitakin kuin me kaksi",
Marcia kuiskasi heidän palatessaan eteissaliin.

"Eräs nuorukainen kyselee teitä täällä, Miss Marcia." Melville
oli laskenut kätensä pienen paljasjalkaisen ja pölyisen olennon
olkapäälle.

"Gervasio!" Marcia huudahti tuntien sydämessään omantunnonvaivoja.
Hän oli kokonaan unhoittanut pojan.

Gervasio riuhtaisi itsensä ylpeästi irti ja viittasi sotilaihin,
jotka kävelivät edestakaisin pengermällä.

"_Ecco!_ signorina. _I soldati_!"

Marcia kumartui herttaisesti naurahtaen hänen puoleensa. "Kultaseni!"
hän virkkoi, vetäen pojan syliinsä ja suudellen häntä.

Sybertkin kääntyi häneen päin ja ravisti hänen kättään. "Sinä olet
urhea poika, Gervasio", hän virkkoi; "olet tänä yönä luultavasti
pelastanut henkemme."

"Saanko nyt aina olla teillä", hän kysyi, "aivan kuin Gerald?"

"Aina", lupasi Marcia, "ihan kuin Gerald."

Pojan silmät kävivät suuriksi. "Tuleeko minustakin sitten
amerikkalainen?"

"Ei, Gervasio", virkkoi Sybert nopeasti. "Sinusta ei koskaan tule
amerikkalaista. Olet syntynyt italialaiseksi ja se olet kuolemaasi
asti. Sinun täytyy olla siitä ylpeä -- se on sinun synnyinperintösi.
Me olemme amerikkalaisia, ja me palaamme kotimaahan. Sinä saat
seurata meitä, saat lukea ja oppia, mutta kun sinusta tulee mies,
silloin palaat takaisin omaan maahasi. Se tarvitsee sinua -- mutta
juokse nyt vuoteeseen. Ja te myöskin, Miss Marcia", hän lisäsi. "Te
olette väsynyt, eikä täällä ole enää mitään tehtävää. Melville ja
minä hoidamme kyllä talon lukitsemisen."

"Lukitsemisen!" huudahti Melville. "Herran tähden, hyvä mies, miten
moneen kertaan tämä talo oikein lukitaan?" Hän tarkasteli heitä
hetkisen ääneti ja tokaisi sitten: "Mitä turhaa pitää salaisuuksia
ystävien kesken? Olen tiennyt sen koko ajan." Hän ojensi heille
kätensä. "On erittäin hauskaa; toivotan teille sydämestäni onnea."

"Luotat liikaa terävänäköisyyteesi", Sybert vastasi pitäen kätensä
lujasti taskussa.

Marcia helähti nauramaan, punastui hiukan, mutta ojensi sitten
molemmat kätensä. "Tämä on salaisuus", hän lausui. "En tiedä, mistä
te sen arvasitte, mutta teidän täytyy gentlemanin ja diplomaatin
kunniasanalla luvata, että ette kerro sitä yhdellekään sielulle."

"Saanhan kertoa vaimolleni", Melville pyysi. "Hänen on aina tapana
sanoa, 'enkös sitä sanonut', ja nyt, kun minä kerran ensimmäisenä
olen arvannut asian oikean laidan, en voi olla puhumatta siitä
hänelle."

"En välitä, vaikka kertoisittekin Mrs. Melvillelle", Marcia vastasi.
"Mutta luvatkaa minulle eräs asia: että ette ikinä virka sanaakaan --
en muista hänen nimeään -- tuolle kirjailijattarelle."

"Kirjailijattarelle? Ketä hän sillä tarkoittaa, Sybert?"

"Tarkoitan häntä, joka on Rooman vaarallisin kielikello", täydensi
Marcia.

"Madame Laventi!" huudahti Melville nauraen. "Huomaatte sen liian
myöhään, Miss Marcia. Hän on jo perillä asiasta. Madame Laventi
ei kerro uutisiaan toisten puheiden perusteella; hän saa ne itse
pikkulinnuilta. Hyvää yötä", hän lisäsi ja astui hienotunteisesti
saliin, jättäen nuoret kahdenkesken. Mutta hänen varovaisuutensa
oli tarpeeton; rakastavaiset erosivat toisistaan sangen viattomalla
tavalla.

Sybert otti uuninreunustalta tukevan messinkisen kynttiläjalan ja
ojensi sen kumartaen Marcialle.

"Kiitos", virkkoi Marcia.

Hän pysähtyi mennessään hetkeksi portaiden käänteeseen ja katseli
hymyillen alas.

"_Buona notte_, Signor Siberti", hän sopersi.

Sybert hymyili hänelle portaiden juurelta.

"_Buona notte_, signorina. Kauniita unia!"

Kuullessaan ääniä Mrs. Copleyn huoneesta, Marcia pysähtyi kysyäkseen
setänsä vointia. Hän tapasi siellä tätinsä ja Grantonin avonaisten
matka-arkkujen ääressä; vaatesäiliöt oli tyhjennetty, ja niiden
sisältö levitetty ympäri huonetta.

"Herranen aika, täti Katherine!" hän huudahti hämmästyksissään. "Mitä
_hullua_ teette? Kellohan on yksi."

"Me _pakkaamme_, rakkaani."

Marcia istahti sängylle purskahtaen nauruun. "Täti Katherine, jos en
tietäisi asian oikeata laitaa, luulisin voivani vannoa, että olet
synnynnäinen Copley."

Mrs. Copley nosti päänsä etsien jotakin vaatetta, jonka laskisi
arkkuun. Hän heitti nuhtelevan katseen tyttöön. "En käsitä, Marcia,
miten voit olla noin ajattelematon kaiken sen jälkeen, mitä tänä
iltana olemme kokeneet, ja kun lisäksi setäsi makaa haavoitettuna
viereisessä huoneessa! Vain yksi mahdollisuus sadasta oli, että emme
nyt kaikki makaa hengettöminä. En voi päästä rauhaan, ennenkuin
olemme kunnialla päässeet takaisin New Yorkin turvallisille kaduille.
Olepa nyt ystävällinen ja anna minulle nuo tavarat tuolta tuolilta."
Hän osoitti kasaa, joka sisälsi valikoiman kirjavia nauhoja, pitsejä
ja hansikkaita.

Marcia ei taaskaan voinut pidättää nauruaan. "Täti Katherine,
kyllä minä tiedän, että nyt ei sopisi nauraa, mutta en voi hillitä
itseäni. Sinä olet niin puuhakas. Minun mieleeni ei olisi milloinkaan
juolahtanut ruveta pakkaamaan tänä yönä."

"Ensi työksemme huomenna matkustamme Roomaan, ja kun meillä on vain
Granton apunamme, emme saa hetkeäkään hukata. Saatoimme varsin hyvin
alkaa nyt, kun odotamme lääkäriä -- hänen pitäisi muuten oikeastaan
jo olla täällä", hän lisäsi levottomana. "Miksi hän viipyy näin
kauan? On kulunut jo tunti siitä kuin lähetimme häntä hakemaan."

"Palestrinaan on neljä mailia, täti Katherine. Etkä saa unohtaa, että
on keskiyö; mies varmaan nukkui kaikessa rauhassa vuoteessaan. Kestää
vielä vähintäin puoli tuntia, ennenkuin hän on täällä."

"Niin -- olet oikeassa" -- myönsi Mrs. Copley ja kumartui taas
pakkaamaan -- "mutta en voi mitään sille, että olen hermostunut!
Tämänkaltaisen kokemuksen jälkeen epäilee kaikkia. Olen tosiaan
sangen levoton setäsi käden vuoksi; hän ei itse piittaa siitä mitään,
mutta siitä saattaa tulla vakavampi asia, kuin voimme uskoakaan.
Tuollaisesta haavasta voi hyvin helposti saada jäykkäkouristuksen tai
verenmyrkytyksen. En rauhoitu sen suhteen ennenkuin pääsemme Roomaan
neuvottelemaan jonkun amerikkalaisen lääkärin kanssa."

"Saanko mennä hänen luokseen?" Marcia kysyi, "vai nukkuuko hän?"

"Ei, hän on kyllä hereillä; mutta sinä et saa kiihdyttää häntä."

Marcia naputti hiljaa Mr. Copleyn ovelle ja astui sisään. Setä makasi
tyynyjen varassa käsivarsi siteessä. Marcia tuli lattian poikki hänen
luokseen ja istuutui vuoteen reunalle. "Miten ikävää, setä Howard",
hän virkkoi.

"Oh, ei tästä kannata pitää melua. Pääsin mielestäni sangen vähällä."

"En tarkoita yksin sinun käsivarttasi, vaan yleensä kaikkea."

"Hm", hymähti Copley sulkien silmänsä.

"Mutta sittenkin", Marcia jatkoi, "saattaa olla parasta, että kävi
näin. Italialaiset eivät ymmärrä sinua. Luulen, että kaksi niin
erilaista rotua ei milloinkaan voi oppia ymmärtämään toisiaan."

Copley avasi silmänsä hymyillen leikillisesti. "Tämä on melkein kuin
jonkun koomillisen oopperan loppu. Minusta tuntuu, että ennenkuin
esirippu laskee, on minun mentävä lyömään kättä rosvojen kanssa ja
käytävä kumartamaan yleisölle."

"Sinulla on paljon tehtävää Amerikassa, ja siellä osataan panna arvoa
työllesi."

"Luulenpa, että ostan huvipurren ja rupean harrastamaan
purjehtimista, kuten tätisi ehdottaa. Voisin perehtyä siihen -- jos
minulla vain olisi kapteeni."

Marcia istui vaiti hetken aikaa katsellen setänsä hienopiirteisiä,
tuntehikkaita kasvoja.

"Setä Howard", Marcia lausui hitaasti. "Minun mielipiteeni on, että
kaikki hyvä, mitä sinä toimitat, on maailman suuressa tilikirjassa
tulopuolella, ja se auttaa osaltaan aivan yhtä paljon taistelussa
pahaa vastaan, joko sitten ihmiset sen tietävät tai eivät. Sinä voit
lähteä pois, ja jättää kaikki jälkeesi saamatta koskaan kiitosta
töistäsi, mutta niiden positiivinen vaikutus on sittenkin olemassa."

Setä hymyili jälleen.

"Luulen, että tuo on liian ihanteellista filosofiaa nykypolven
oloissa. Elämme materialistista aikaa, ja tarvitaan jotain
voimakkaampaa kuin hyvää tahtoa, että voisi jättää siihen hiukan
jälkeä. Alan uskoa, että en ole syntynyt maailman parantajaksi.
Monet miehet harrastavat nuoruudessaan uudistuksia, mutta minä alan
saavuttaa iän, jolloin ilta klubissa ja erinomainen päivällinen on
paras lievitys sekä omiin että toisten murheisiin."

Marcian kasvot synkistyivät ja hän loi ääneti katseensa alas.

Hetken kuluttua Copley kysäsi: "Missä Sybert on, Marcia?"

"Luulen, että hän odottaa alhaalla lääkäriä."

"Ah!" huoahti Copley.

Marcia vaipui vuoteen viereen polvilleen. "Setä Howard", hän
kuiskasi, "tahtoisin kertoa sinulle jotain -- minä aion mennä
naimisiin Sybertin kanssa."

Copley kohottautui kyynärpäänsä varaan ja tuijotti Marciaan.

"Sinä aiot mennä naimisiin Sybertin kanssa?" hän kertasi epäilevästi.

"Niin, setä"; hän hymyili. --"Hän pyysi minua."

"Sybert!" toisti Copley hämmästyksestä nauraen. "Pyhä Fransiskus!
Mikä nyt on asiat muuttanut?"

"Luulin sinun iloitsevan siitä", Marcia virkkoi ääni vähän väristen.

Copley ojensi kätensä Marcialle. "Rakas tyttöni, ei mikään olisi
voinut minua enemmän ilahduttaa. Hän on hienoin mies, mitä
milloinkaan olen tuntenut ja alan uskoa, että sinä olet hienoin
tyttö. Mutta -- hyvänen aika, Marcia! Minä mahdan olla sokea ja kuuro
ja mykkä. Olin aivan siinä luulossa, että ette sietäneet toisianne."

"Olemme muuttaneet mieltämme", Marcia vastasi; "ja halusin kertoa
tämän sinulle, koska arvelin, että se tekisi sinulle hyvää."

"Sen se tekee, Marcia", setä virkkoi sydämellisesti. "Tästä vuodesta
on sittenkin ollut jotain hyötyä; olen iloinen Sybertin puolesta,
että hän sai tämän nyt juuri; mies parka, hän on kokenut suuremman
pettymyksen kuin minä."

Marcia puristi kiitollisena setänsä kättä; samassa astui täti sisään
syli täynnä vaatteita.

"Howard", hän kysyi, "annanko Grantonin panna lämpimät
flanellipaitasi matka-arkkuun, vai tarvitsetko niitä laivalla?"

Copley yritti kärsimättömästi kohauttaa olkapäitään, mutta käsivarren
siteet eivät sitä sallineet.

"On ehkä parempi jättää ne esille", virkkoi hänen vaimonsa, "onhan
nyt kyllä kesäkuu, mutta heinäkuussakin saattaa merimatka olla sangen
kylmä."

Copley kääntyi kyljelleen ja tempoi taas käärettään.

"Voi, herran tähden! Katherine", hän tuskitteli, "pakkaa ne, heitä ne
menemään, polta ne, tee mitä ikinä haluat."

Mrs. Copley tuli vuoteen viereen ja kumartui levottomana miehensä
puoleen. "Mikä sinun on, rakkaani? Onko kätesi hyvin kipeä? Ethän
usko", hän samassa pelästyneenä kysyi, "että tikari oli myrkytetty,
ethän?"

"Herran nimessä, en!" vastasi Copley nauraen. "Kaksisataa vuotta
sitten harrastettiin myrkytettyjä tikareita -- tämä on vain
pieni naarmu, älä ole levoton sen tähden, Katherine. Jatka vain
pakkaamistasi -- olisi ikävä, jos emme joutuisi ensimmäiseen laivaan."

Mrs. Copley kohenteli miehensä tyynyjä ja kääntyi sitten lähtemään.
"Marcia", hän virkkoi mennessään, "mene nukkumaan, lapseni. Et muuten
jaksa mitään huomenna -- älä enää puhele setäsi kanssa. Pelkään, että
kiihdytät häntä."

Marcia kumartui setänsä puoleen painaen keveän suutelon hänen
otsalleen. "Hyvää yötä", hän kuiskasi. "Toivottavasti voit paremmin
aamulla", näin sanoen hän kääntyi menemään omaan huoneeseensa.

Siellä hän istuutui lepotuolille avonaisen ikkunan ääreen ja
työnsi musliiniverhot syrjään. Kuu paistoi alhaalla, läntisellä
taivaalla, Rooman yläpuolella. Kevyt yötuuli puhalteli, ja ilma
tuntui viileältä, niinkuin aina ennen päivänkoittoa. Marcia kiersi
vaipan ympärilleen ja istui katsellen ulos; alhaalta kuului
sotilaiden jalkojen töminää, ja Marcia muisteli kuluneen, pitkän
päivän vaiheita. Hänen herätessään aamulla oli kaikki ollut kuten
tavallisestikin, ja nyt oli kaikki muuttunut. Tämä oli viimeinen yö
huvilalla, ja Marcian sydän oli samalla kertaa täynnä onnea ja surua
-- surua sedän, Laurence Sybertin ja talonpoika raukkojen vuoksi.
Oli jälleen aito italialainen tunnelma -- kauneutta, kuutamoa ja
rakkautta ja niiden keskellä surua, kuolemaa ja pettymystä. Marcialla
oli paljon ajateltavaa, mutta hän tunsi itsensä lopen väsyneeksi.
Hiukan huoahtaen, mutta samalla onnesta hymyillen hän painoi päänsä
pieluksille ja vaipui uneen.



XXVI Luku.


Marcia heräsi päivän koittoon, kun aurinko paistoi suoraan hänen
silmiinsä. Hän hypähti hämmästyneenä seisomaan huomatessaan
makaavansa lepotuolissa valkea iltapuku yllään. Samassa välähti
hänen mieleensä muisto edellisen päivän tapahtumista. Lattialla oli
lasinsirpaleita, ja vastakkaisella seinällä näkyi ruusukiehkuroiden
välissä musta pilkku, joka osoitti, mihin Pietron harhalaukaus oli
sattunut. Pengermän reunalla, juuri Marcian ikkunoiden alla istui
kaksi sotilasta innokkaasti arpapeliin syventyneinä. Tuo näky oli
ihmeen epätodellinen. Marcia astui parvekkeen avonaiselle ovelle ja
hengitti syvään ihanaa, raikasta aamu-ilmaa. Kaukana lännessä Rooma
vielä nukkui, mutta Sabine-vuoristossa joka ainoa huippu hehkui
pehmeän vaaleanpunaisena, ja aurinko, joka juuri oli noussut, loisti
kuin kirkas sädekehä vanhan luostarin yllä. Uusi päivä, lupauksista
rikas oli koittanut.

Mutta samassa Marcian ajatukset palautuivat etäisestä näköpiiristä
jokapäiväisempiin asioihin. Ruusujen ja aamukasteen tuoksuun
sekoittui selvä kiehuvan kahvin haju. Marcia tunnusteli nenällään
ja mietti. Joku keitti kahvia sotilaille, joiden piti vaihtua "Ave
Mariaa" soitettaessa. Hän tuumi kuka mahdollisesti oli kokkina. Ei
ainakaan Granton. Sotilaat olivat italialaisia, ja hänen puolestaan
he saisivat vaikka kuolla nälkään matkalla Palestrinaan. Täti se
ei liioin ollut. Luultavasti hän ei edes tiennyt, miten kahvia
valmistetaan. Ei myöskään setä Howard, sillä hän ei kyennyt mihinkään
haavoitettuine käsivarsineen. Entä Melvillet! He taas eivät tienneet
missä talon keittiö oli. Hän lopetti tuumiskelunsa vaihtamalla
iltapukunsa kirkkaan siniseen musliinileninkiin, ja pikainen katse
peiliin hänen hiipiessään varpaisillaan huoneesta, kertoi, että kevyt
kalvakkuus, joka johtui ainoastaan kolmen tunnin yölevosta, oli
sangen pukeva. Hän meni hiljaa alakertaan, kulki hämärän käytävän
poikki, ja pysähtyi hetkeksi ulkohallin ovelle; tahtomattaankin
hänen katseensa kiintyi paikkaan salin ikkunan alla. Matto oli pantu
jälleen paikoilleen ja kaikki oli tavallisessa järjestyksessä. Marcia
tunsi kiitollisuutta mielessään; nyt voi helpommin unohtaa koko asian.

Hän lähestyi hiljaa keittiötä ja pysähtyi tutkivin katsein
kynnykselle. Avara huone kivilattioineen ja nokisine kattohirsineen,
oli aina pimeä, mutta etenkin juuri auringon nousun aikaan, sen
syvään holvatut ikkunat olivat näet länteen päin. Etäisimmässä,
pimeimmässä nurkassa, suuren, tiilikivistä muuratun hellan ääressä
seisoi joku selkä oveen päin, ja Marcia tunsi sydämensä alkavan
kiivaasti sykkiä. Hän seisoi jonkun aikaa aivan hiljaa, ja katseli
Sybertiä; hän tahtoi hypnotisoida hänet kääntymään; mutta ennenkuin
hän oikein ehti ruveta tuumaansa toteuttamaan, oli Sybert tarttunut
kohennusraudan väärään päähän ja pudottanut sen käsistään. Olisi
vaikea kääntää italialaista voimasanaa, joka pääsi hänen huuliltaan.
Marcia rupesi nauraa hihittämään ovella, ja silloin Sybert käännähti
ympäri.

"Se ei ollut kauniisti tehty", hän virkahti. "En olisi sanonut niin
rumaa sanaa, jos olisin tiennyt sinun kuulevan."

"Tiedätkö, mitä teemme Geraldille, kun hän kiroaa italiankielellä?"

Sybert pudisti päätään.

"Me pesemme hänen suunsa saippualla."

"Toivottavasti se ei tapahdu usein", lausui Sybert ollen
kauhistuvinaan.

"Hän puhuu sangen sujuvasti italiankieltä -- melkein yhtä sujuvasti
kuin sinä."

"Emmekö jo vaihtaisi puheenainetta?"

"Sangen mielelläni", virkkoi Marcia, tullen keskellä lattiaa olevan
suuren pöydän vastakkaiselle puolelle. "Mistä puhuisimme?"

"Emme ole vielä sanoneet hyvää huomenta toisillemme."

Marcia niiasi syvään. "Hyvää huomenta, Mr. Sybert."

"Mr. Sybert! Et kai ole muuttanut mieltäsi yön kuluessa, ethän?"

Marcian silmät vakuuttivat paremmin kuin sanat. "Ee-en."

"Mitä et?"

"Sir!" nauroi Marcia.

Sybert kiersi pöydän, tullen Marcian luo ja katsoi häntä suoraan
silmiin kädet housun taskuissa.

"Sinä et ole milloinkaan lausunut minun nimeäni. Mahdatko tietää mikä
se on?"

Marcia kuiskasi hiljaa hänen nimensä.

"Sano kovempaa."

"Se kuulostaa niin tuttavalliselta", intti Marcia, painautuen seinää
vasten silmät ja suu naurussa. "Sinä olet niin -- niin vanha jo --
aivan kuin setä Howard."

"Niin, kyllähän sinä olet sangen nuori, mutta ei sinun tarvitse siitä
noin ylvästellä. On niitä muitakin nuoria."

"Kolmekymmentäviisi vuotta!" virkkoi Marcia pudistellen ihmetellen
päätään.

"Älä puhu mitään. Sehän on erinomainen ikä. Saan juuri parahiksi
sinut tottelemaan. Niin, älä naura; aion ankarasti noudattaa sitä
periaatetta. Ja alotan heti paikalla." Hän asetti kädet ristiin
rinnalleen, rypistäen otsansa tuiman näköiseksi, mutta huulilla
leikki samalla kertaa ilveilevä, veitikkamainen, ymmärtävä ja
ystävällinen hymy -- se oli kuin yhdistelmä kaikista hänen
edellisistä hymyilyistään. "Rakas neitiseni, nyt on kysymys, tiedätkö
vai et, sen miehen nimen, jonka kanssa olet luvannut mennä naimisiin.
Tule tänne ja kerro minulle; sano ääneen!"

Marcia katsoi häneen näyttäen muka kiusaantuneelta. Sitten hän loi
silmänsä ympäri huonetta ikäänkuin miettisi asiaa, painoi sitten
katseensa maahan ja lausui:

"Laurence."

Sybert veti hänet luokseen.

"Kahvi kiehuu hellalle!" huusi Marcia.

"Anna minulle aamusuukko."

"Kahvi kiehuu hellalle."

"Kiehukoon vaan!"

Kahvi valui äkäisesti sähisten hellalle, ja Marcia oli niin
tuskissaan sen vuoksi, ettei hän voinut kiinnittää huomiotaan
mihinkään muuhun sillä hetkellä. Sybert nosti silloin taitamattomasti
kahvipannun tulelta, Marcia sieppasi leipätarjottimen ja lennähti
sitten ovelle. Sybert sai hänet kiinni eteissalissa.

"Kyllä nyt tiedän, miksi panit pois Mariettan", hän huudahti.

"Minkävuoksi?"

"Jos minä olisin valkolakkinen, parrakas, ranskalainen kokki, ja sinä
olisit pieni, mustasilmäinen, italialainen lastenhoitaja kultaisine
korvarenkaineen, niin päästäisin sangen usein keitokseni kiehumaan
hellalle."

Marcia nauroi. "Ja minä antaisin luultavasti pienen pojan, jota
minun olisi pidettävä silmällä, pudota kaiteen yli ja katkaista
etuhampaansa, sillä aikaa kuin itse istuisin portailla hymyilemässä
sinulle."

"Ja silloin meidät riistettäisiin erilleen -- _siinä_ oli
murhenäytelmä!" Sybert virkkoi osaaottavaisesti. "En käsittänyt
sitä ennen. Näyttää olevan niin, että ihmisen täytyy itse kärsiä,
ennenkuin hän osaa panna arvoa toisten kärsimyksille."

"Valkolakkisella, ranskalaisella kokilla on venyvä sydän."

"Hm", hymähti Sybert, "niin on pienillä, mustasilmäisillä,
italialaisilla lastenhoitajillakin -- olen iloinen, että sinä et ole
italialainen lastenhoitaja, Marcia."

"Ja minä iloitsen, että sinä et ole ranskalainen kokki -- Laurence."
Hän nauroi hilpeästi. "Kerro minulle eräs asia!"

"Mitä ikänä haluat tietää."

"Oletko milloinkaan rakastanut kreivitär Torrenieria?"

"Kuvittelin jotain sellaista yhdeksän, kymmenen vuotta sitten. Mutta
Luojan kiitos, hän etsi kreiviä."

"Onneksi hän löysi hänet", huoahti Marcia.

He kulkivat pengermän poikki pienen pöydän luo, joka edellisen illan
jäljiltä oli lehtokäytävän kulmassa -- Marciasta tuntui kuin siitä
olisi kulunut kokonainen vuosisata. -- Eräs vahtisotilaista nousi
heidän lähestyessään nopeasti, ja tuli kohteliaasti kumartaen Marcian
luo. "Sallikaa, signorina", hän virkkoi ottaen tarjottimen hänen
kädestään. Marcia hymyili ystävällisesti ja lausui hänelle "_Grazia
tanto_." Nuo italialaiset olivat niin kohteliaita ja hyväsydämisiä!
Kun kahvikupit oli tuotu, kattoi Marcia pöydän ja kaatoi sitten
kahvia aivan yhtä juhlallisesti, kuin emännöisi hän iltakutsuissa.
Sotilaiden pyynnöstä he jäivät molemmat aterioimaan heidän kanssaan.
Marcia ei milloinkaan voinut unohtaa tuota kahvinjuontia pengermällä,
auringon noustessa -- se oli Villa Vivalantin viimeinen palvelus
seuraelämälle.

Marcia kuunteli ääneti ja ihmeissään Sybertin keskustelua noiden
miesten kanssa. Hän tunsi mielessään, että hänen oli opittava
tuntemaan Sybert vielä paljon paremmin, hänen luonteensa tuntui
Marciasta entistään salaperäisemmältä. Hän pakinoi tuttavallisesti
sotilaiden kanssa, aivan kuin olisi tuntenut heidät koko elämänsä.
Hän osasi täydellisesti asettua heidän kannalleen, hän oli niin
sydämellinen, ystävällinen ja toverillinen, ettei Marcia ollut
milloinkaan nähnyt hänen kohtelevan sillä tavalla edes läheisimpiä
ystäviään lähetystössä. Eräs sotilas, huomatessaan Marcian
ihmettelevän katseen, kertoi, että signore oli valvonut koko
yön keskustellen vuorotellen heidän kanssaan, heidän pitäessään
vahtia lehtokäytävillä, ja hän lisäsi, että tuo signore oli oikea
_galantuomo_ -- gentleman ja kunnon mies.

"Mistä hän puhui teille?" Marcia kysyi.

"Kaikenlaisista asioista", vastasi mies. "Italiasta, ihmisten
kärsimyksistä, papeista, Sicilian viinistä, kuninkaasta, Camorrasta
ja (hän näytti joutuvan hiukan hämilleen) meidän mielitietyistämme.
Hän ei ole niinkuin muut ulkomaalaiset, tämä signore; hän ymmärtää.
Hän on kunnon mies."

Ja sitten tuo nuori sotilas hyvin avomielisesti alkoi kertoa
Marcialle omasta lemmitystään. Hänen nimensä oli Lucia, ja hän oli
kotoisin Luccasta. Hän odotti siellä, kunnes poika ehtisi suorittaa
asevelvollisuutensa, jonka jälkeen he menisivät naimisiin ja
perustaisivat puuveistoksien myymälän Firenzeen. Hän valmistaisi
puuveistoksia ja möisi niitä sitten ulkomaalaisille -- sellainen oli
hänen elinkeinonsa. Se olikin hauska ammatti; hän oli oppinut sitä
Sveitsissä oikein perusteellisesti. Signorina voisi itse nähdä, jos
joskus sattuisi käymään Firenzessä. Miten kauan hänen vielä täytyi
olla sotaväessä? Neljä kuukautta, ja sitten! -- Hän käänsi silmänsä
sinnepäin, missä arveli Luccan sijaitsevan.

Marcia hymyili ymmärtävästi. Lucia oli kaunis nimi hänen mielestään.

"Eikö olekin?" mies virkkoi ihastuksissaan. Mutta näkisipä signorina
Lucian itsen! Häneltä puuttui sanoja kuvaamaan häntä. "Santa Lucia",
hän hyräili hiljaa.

Marcia irroitti kultaketjut kaulaltaan ja työnsi ne hänen käteensä.
"Kun palaatte Luccaan, niin antakaa nämä Lucialle minun puolestani --
_con amore_."

"Kas vain, mitä täällä on tekeillä?" kysyi Sybert englanninkielellä,
tullen heidän luokseen. "Annatko sinä täällä lemmenlahjoja vieraalle
nuorukaiselle?"

Marcia punastui kuin syyllinen, joka joutuu kiinni. "Se oli vain
eräälle ystävälleni Luccassa", hän vastasi nyökäten nuorelle
sotamiehelle kääntyessään Sybertin seurassa lähtemään.

Sybert naurahti pehmeästi.

"Mitä sinä naurat?" Marcia kysyi.

"Minäkin lähetin häälahjan Lucialle."

He astuivat rinnakkain pengermän päähän ja pysähtyivät reunasuojuksen
luo katsellen kauas kukkuloille. Ilman täytti aikaisen aamun raikas
tuoksu, ja koko maailma näytti nuorelta ja ihanalta. Marcia kuvitteli
mielessään Sybertiä kävelemässä edestakaisin lehtokäytäviä sotilaiden
kanssa, silloin kun kaikki muut nukkuivat, ja hän muisti hänen
hirveät sanansa tuona rajun epätoivon hetkenä edellisenä iltana. Hän
loi tutkivan katseen häneen. Silmien alla oli tummat juovat, jotka
kertoivat valvotusta yöstä; mutta hänen katseensa oli järkkymättömän
levollinen. Hän kohtasi tytön katseen ja ymmärsi hänen ajatuksensa.

"Se on kaikki ohi, Marcia", hän lausui rauhallisesti. "Olen
taistelemalla karkoittanut sen. Älä ajattele sitä enää. En usein
menetä itsehillitsemiskykyäni, mutta eilen illalla se tapahtui.
Kerran kolmenkymmenenviiden vuoden aikana", hän hymyili, "voi mies
saada anteeksi sen, että hän on hiukan melodraamallinen."

"Voitko todella tulla onnelliseksi?" Marcia kysyi.

"Marcia, nyt on Amerikka minulle luvattu maa, niinkuin monelle
köyhälle italialaiselle. Tulen kotiin sinun luoksesi."

Marcia pudisti surullisesti päätään. "Se ei ole kylliksi."

"Siinä on kaikki, mitä minulla on, ja kaikki mitä haluan. Minun
sydämessäni ei ole tilaa muulle kuin sinulle, Marcia."

"Älä puhu noin", Marcia huudahti. "Juuri siksi minä rakastan sinua,
että sinulla on sydämessäsi sija niin monelle. Amerikka on sinun
isänmaasi. Anna sen päästä Italian-paikalle."

Sybert silmäili hetken ääneti Campagnaa ja varjo laskeutui hänen
kasvoilleen. Hän pudisti hitaasti päätään ja katseli surumielisesti
Marciaan.

"En tiedä, Marcia. Se saattaa käydä päinsä myöhemmin -- mutta -- ei
aivan vielä. Et ymmärrä mitä Italia minulle merkitsee. Olen syntynyt
täällä; opin tätä kieltä ennenkuin englantia; ne tunteet, mitkä
muilla ihmisillä on isänmaataan kohtaan, ne ovat minulla Italiaa
kohtaan. Ja nämä köyhät, raatavat, kärsivät ihmiset -- heille olen
tuottanut vahinkoa, vaikka tarkoitin hyvää. Niin, minä tiedän
totuuden; Italian on itse autettava itseänsä. Ulkomaalaiset eivät voi
siinä mitään, ja minä olen ulkomaalainen, kuten muutkin."

"Ah, Laurence", Marcia lausui rukoilevalla äänellä, "etkö huomaa,
että olet amerikkalainen, eikä mikään, mikään voi sitä sinussa
tukahuttaa? Sinä olet erehtynyt; sinun paikkasi ei ole täällä --
se on kotona. Jokainen ihminen suorittaa varmasti parhaat tekonsa
kotimaassaan, ja Amerikka tarvitsee kunnon miehiä. Muistatko,
mitä sanoit setä Howardin päivällisillä viimeisenä iltana,
jonka vietimme Roomassa? Sanoit, että parasta, mitä mies voi,
on olla lainkuuliainen maailmankansalainen. Mutta et voi olla
lainkuuliainen maailmankansalainen, jollet ennen kaikkea ole oman
isänmaasi uskollinen kansalainen. Amerikka saattaa olla kypsymätön,
sillä saattaa olla paljon virheitä, mutta se on sittenkin meidän
isänmaamme, ja meidän täytyy rakastaa sitä enemmän kuin mitään
muuta maata. Rakastathan sitä, rakastathan? Sano minulle! Sano että
iloitset siitä, että olet amerikkalainen!"

Hän laski kätensä Sybertin olkapäille ja katseli häneen loistavin
silmin ja hehkuvin poskin.

Kun Sybert katsoi Marciaan, käsitti hän äkkiä mitä tuo kaikki
merkitsi. Hän ajatteli tuota suurta maata, sen rikkauksia, sen
mahdollisuuksia, sen vastakohtia. Hän ajatteli sen elinvoimaa ja
sen mahtia; sen tarmoa, sen voimaa ja sen rohkeutta. Ja hetkisen
hän tunsi itse olevansa osa siitä kaikesta. Äkillinen lämmin
aalto valahti hänen sydämeensä; hän tunsi outoa, käsittämätöntä,
romanttista isänmaanrakkautta, sitä, joka elää kaikkialla, vieläpä
kiilloitetuimman ja turmeltuneimmankin pinnan alla. Silmänräpäykseksi
se valtasi hänet kokonaan; mutta kun hänen katseensa jälleen kulki
yli aavan tasangon, joka lepäsi heidän edessään, silloin vanha
rakkaus -- hänen ensimmäinen rakkautensa -- palasi voimakkaana
takaisin. Hän kumartui ja suuteli Marciaa, tuntien silmäinsä äkkiä
kyyneltyvän.

"Kerran, Marcia, voin ehkä sanoa sinulle, että ylpeilen siitä, että
olen amerikkalainen. Älä pyydä sitä minulta vielä."

Heidän seisoessaan siinä, käsi kädessä, kantoi tuulenhenki ylhäältä
kukkulan huipulta Castel Vivalantin Angelus-kellojen suloisen,
profeetallisen äänen; heidän jalkojensa juuressa levisi Campagna,
aavana kuten rannaton meri, kaameana, salaperäisenä ja äärettömänä --
sama Rooman Campagna, joka uhriksi on vaatinut niin monen onnettoman
talonpojan hengen, joka on houkutellut niin monta muukalaista
etäisistä kodeistaan ja pitänyt heitä lumoihinsa kietoutuneina --
tuo ihana, kuolettava, autio maa, joka on herättänyt tulisempaa
rakkautta, kuin mikään muu maa maailmassa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vehnäprinsessa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.