Title: Vihdoinkin kotona
Author: Malot, Hector
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vihdoinkin kotona" ***


VIHDOINKIN KOTONA

Kirj.

HECTOR MALOT



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1902.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.



ENSIMÄINEN LUKU.


Niinkuin usein lauantaisin oli nytkin noin kello kolmen aikana lukuisa
väkijoukko kokoontunut ajopeleineeu Pariisin Bercy portin eteen.
Rantakaduilla oli vaunuja ahdinkoon asti neljässä epäsäännöllisessä
rivissä -- retelejä lastattuina viinitynnyreillä, kuormavankkureita
hiilillä tahi jollakin muulla polttoaineella, sitä paitsi heinä- ja
olkikuormia, jotka kaikki seisoivat siinä pilvettömän kesäpäivän
paahteessa odotellen tullitarkastusta, innokkaasti toivoen pyhäaattona
päästä kaupunkiin.

Niiden joukossa melkoisen kaukana katusalvasta oli eriskummalliset
miltei naurettavan ja surkean näköiset ajopelit, jonkinmoiset
markkinavankkorit, mutta paljoa yksinkertaisemmat; vaateseinäinen
tervattu pahvikattoinen kummitos, matalapyöräisellä vaununpohjalla.

Ennen aikaan oli seinävaate ollut siniseksi maalattu, mutta oli jo niin
kauhtunut, likainen ja kulunut, ettei voinut muuta kuin arvaamalla
päättää minkä näköinen se uutena oli ollut. Arvaamiseen oli myöskin
pakko turvautua jos mieli selittää sen kaikilla seinämillä olevia
puoleksi näkymättömiin kuluneita ilmoituksia: ylinnä oli
kreikkalaisilla kirjaimilla luettavana alku: _photo_ sanasta, sen alla
oleva näytti olevan saksaa: _graphie_, sen perästä arvatenkin lopputavu
italiankielellä _fia_; viimeksi oli selvimmin ranskaksi sana
_photographie_, silminnähtävästi käännös edellisistä, samalla
tienosoittajana ilmuttaen mitä maita nuo kurjat ajoneuvot olivat
kulkeneet, ennenkuin olivat ehtineet Ranskaan ja viimein Parisin
portille.

Oliko todellakin mahdollista, että vaunujen eteen valjastettu aasi oli
jaksanut vetää tuota kummitusta niin pitkän matkan?

Ensi silmänräpäyksessä se oli sangen epäilyttävää, sillä se oli niin
laiha, uupuneen ja nälkäisen näköinen; mutta tarkemmin katsottua
täytyi myöntää että tuo voimattomuus ei ollut muuta kuin pitkän
matkan tuottaman väsymyksen seurauksia. Itse asiassa eläin oli
vahvarakenteinen, voimakas ja melkoista korkeampi europpalaisia aaseja,
solakka, kaaniin harmaavärinen, vatsanalus vaaleampi huolimatta
maantien pölystä, joka sitä likasi. Mustat poikkiviivat tekivät hienot
jalat vielä siromman muotoisiksi, ja huolimatta uupumuksestansa se piti
päätänsä korkealla, itsepäisen päättäväisesti ja veitikkamaisen
ylpeästi. Valjaat olivat täydelleen vaunujen arvoiset, paikatut kun
olivat kaikenvärisillä nauhan- ja köydenpätkillä, toinen paksua, toinen
vaan purjerihmaa, mikäli sitä oli maantieltä löydetty; mutta ne melkein
hävisivät lehtiköynnösten ja kaislojen peittoon, joita matkan varrella
oli poimittu ja pistetty valjaiden väliin suojelemaan aasia
auringonpaahteelta ja kärpäsiltä.

Sen lähellä katukäytävän reunalla istui pieni noin yhden- tai
kahdeotoistavuotias tyttö sitä vartioimassa.

Hän erosi ulkonäöltään melkoisesti muista; kasvonpiirteet olivat
epäsäännölliset, vaan eivät siltä epämiellyttävät ja ilmaisten hänen
olevan synnyltään sekarotua. Päinvastoin hänen vaalea tukkansa
verrattuna tummaan ihoon antoi kasvoille erinomaisen hienon muodon,
jota vielä enensi suuret, syvät, mantelinmuotoiset silmät. Suukin oli
hieno ja lujan näköinen. Levätessä oli ruumis täydellisesti vapaa ja
yhtä miellyttävän näköinen kuin pää hienoine mutta samalla voimakkaine
piirteineen. Hartioiden piirteet esiintyivät sorjan ja pyöreähkön
näköisinä yksinkertaisen ja väriltään epämääräisen puseron alta, joka
arvatenkin alkuaan oli ollut musta ja lujat täyteläiset sääret pistivät
esiin vanhan liiankin paikatun ja parsitun hameen helman alta. Mutta
kaikki tuo puvun ilmaisema köyhyys ei kuitenkaan ollut voinut painaa
sen käyttäjää alas siitä itsetietoisuuden asemasta, jossa hän
silminnähtävästi oli elänyt.

Hänen ei olisi ollut vaikea istumapaikastaan pitää aasia silmällä, se
kun seisoi korkean ja leveän heinäkuorman takana, ellei se vähänväliä
olisi suvainnut siepata heiniä edessään olevasta kuorman runsaasta
varastosta. Ja sen tempun se joka kerta uudisti niin viekkaasti ja
salaa, että varsin hyvin huomasi sen käsittävän menettelevänsä väärin.

"Palikar, etkö jo lopeta!"

Heti aasi painoi alas päänsä katuvaisen ja pahantekijän tavoin, mutta
niin pian kun se vilkuttaen silmiään ja liipottaen korviaan oli
nielaissut pureskelemansa heinät se alotti uudestaan syöntiään niin
innokkaasti, että siitä helposti voi huomata miten kovasti sen oli
nälkä.

Kun nuori tyttö neljännen tahi viidennen kerran nuhteli tottelematonta
aasiaan, kuului vaunuista ääni huutavan:

"Perrine!"

Heti tyttönen kavahti pystyyn, nosti vaunun seinävaatetta ja astui
vaunuihin, joissa lepäsi vaimo-ihminen niin ohuella matrassilla, että
olisi luullut hänen makaavan paljaalla pohjalla.

"Tarvitsetko minua, äiti?"

"Mitä tekee Palikar?"

"Se syö heiniä edessään olevista vaunuista."

"Niin se ei saa tehdä."

"Sen on niin nälkä."

"Nälkä ei oikeuta meitä ottamaan semmoista, joka ei ole meidän omaamme,
mitä vastaisit kuorman omistajalle, jos hän suuttuisi?"

"Kyllä pidän tarkempaa huolta Palikarista äiti."

"Emmekö pian pääse Pariisiin?"

"Meidän täytyy odottaa tullitarkastusta."

"Kestääkö se vielä kauvan?"

"Oletko nyt sairaampi?"

"Älä pelkää, lapseni, kuumuus ja ummehtunut ilma vaaa vaivaa; se ei tee
mitään", hän sanoi hengästyneenä tuskin kuuluvalla äänellä.

Näillä sanoilla äiti tahtoi rauhoittaa tyttöänsä; ken hyvänsä olisi
huomannut hänen olevan melkein kuolemaisillaan. Tuskin hän jaksoi
hengittää, voimat olivat lopassa ja hän näytti olevan hivutustaudin
viime asteella,, Hän näytti olevan noin kahdeukymmenenkuudea
tahi -seitsemän vuoden ikäinen ja surkastuneista kasvoista näkyi vielä
erinomaisen kauneuden jälkiä; pää oli siromuotoinen, mustat silmät
lempeät ja syvät niinkuin tyttärensäkin, vaikka niissä nyt paloi
kuumeen tuli.

"Tahdotko, äiti, että toimitan sinulle jotakin virkistävää?" kysyi
Perrine.

"Mitä sitten?"

"Täällä on kauppapuoteja läheisyydessä, voisia niistä ostaa sinulle
sitruunan. Minä kyllä palaan heti."

"Ei, meidän täytyy säästää rahojamme; meillä on niitä niin niukasti!
Mene Palikarin luokse ja pidä huolta siitä ettei se enää varasta
heiniä."

"Sa ei ole mikään helppo tehtävä."

"No, pidä häntä ainakin silmällä."

Tyttö palasi aasin luokse, ja kun jonon alkupäässä olevat vaunut sillä
aikaa olivat tarkastetut ja siten päässeet kulkemaan, olivat hänen
edessään olevat ajaneet eteenpäin, niin että hän pidättäen aasia
paikallansa, jäi siksi kauas heinäkuormasta, ettei elukka yltänytkään
saamaan siitä mitään.

Alussa aasi vastusteli ja tahtoi sekin siirtyä eteenpäin, mutta Perrine
puhutteli sitä lempeästi, hyväili ja suuteli sen turpaa; Palikar
liipotti pitkiä korviaan, näytti sangen tyytyväiseltä ja seisoi sitten
vallan hiljaa.

Kun tyttösen ei enää tarvinnut pitää huolta aasistaan, hän voi
huvitella katselemalla ympärilleen; pienet höyryveneet riensivät joella
edsstakaïsïn; kömpelöt hinaajalaivat kulkivat työläästi jokea ylös;
proomuja iyhjennettiin suurien nostimien avulla, jotka vahvoilla
rautakourillaan tarttuivat laivojen lastiin heittäen viljasäkit
odottaviin vaunuihin, tahi tynnnyrit riveihin laiturille. Hän katseli
miten junat kiitivät eteenpäin ratakiskoillaan vallilla, jonka holvien
läpi hän näki tahi pikemmin aavisti vilauksen Parisista harmajan sumun
peitossa. Vallan hänen vieressänsä tullivirkamiehet ahkerasti
hääräsivät työssään, pistäen pitkät keihäänsä heinä- ja olkikuormiin
tutkiaksensa niitä, tahi kiiveten retelikärryissä oleville
viinitynnyreille, joihin pienellä näverillä porasivat pienen reiän,
antoivat sisällyksestä tilkkasen juosta pieneen hopeatappiin,
maistoivat sitä ja sylkivät sen heti jälleen suustansa.

Miten kaikki tuo oli Perrinelle uutta ja kummallista; hän innostui niin
sitä katsomaan, että aika kului hänen huomaamattaan.

Noin kahden- tahi kolmentoistavuotias poika, joka nähtävästi kuului
kiertelevään silmänkääntäjäseurueeseen, jonka oli vuoro päästä heti
Perrinen jälkeen, oli jo kymmenen minuuttia tehnyt temppujaan hänen
edessänsä, ilman että sitä huomasi. Vihdoin poika päätti puhutella
tyttöä.

"Tuossapa on kaunis aasi!"

Perrine ei vastanut.

"Tuo aasi on varmaankin ulkomaalainen? Muuten olisi kummallista."

Perrine katseli terävästi poikaa, joka hänen mielestänsä oli kunnon
pojan näköinen. Voihan hän puhella hänen kanssansa.

"Aasi on Kreikanmaasta."

"Kreikanko maasta?"

"Niin ja sen vnoksi sillä on nimenä Palikar."

"Vai niin, senkö tähden?"

Mntta vaikka merkitsevällä hymyllä teeskenteli ymmättäneensä
vastauksen, niin poika ei kuitenkaan ollut ensinkään selvillä siitä
minkätähden kreikkalaisella aasilla piti olla nimenä Palikar.

"Onko pitkä matka Kreikkaan?" hän sitten kysyi.

"On, hyvin pitkä."

"Vieläkö pitempi kuin -- Kiinaan?"

"Ei, mutta kuitenkin hyvin pitkä."

"Siis tulette Kreikasta?"

"Emme, vaan paljon, paljon kauempaa!"

"Kiinastako?"

"Ei; Palikar vaan on Kreikasta."

"Aiotteko mukaan Invaliidijuhlaan?"

"Emme."

"Minne aiotte matkustaa?"

"Parisiin."

"Mihin aiotto jättää vaununne?"

"Meille kerrottiin Auxerressa, että on vapaita paikkoja linnoitusten
luona olevilla bulevardeilla?"

Poika löi käsillään reisiään ja pudisti päätään.

"Linnoitusten luona olevilla bulevardeilla, oh hah, vai siellä."

"Eikö siellä sitten olekaan vapaita paikkoja?"

"On kyllä:"

"Kuinka niin?"

"Mutta ei teitä varten. Siellä on rauhatonta noiden linnoitusten luona.
Onko teillä miehiä seurassanne, rotevia miehiä, jotka eivä kammoksu
puukoniskuja. Minä tarkoitan sekä antaa että saada niitä?"

"Meitä ei ole kuin äiti ja minä, ja äiti on sairas."

"Ja pidättekö aasistanne?"

"Hyvin paljon."

"No niin. Huomenna olisi aasinne sieltä varastettu. Se on vaan alkua ja
sitten saisitte nähdä mitä seuraa. Se ei ole niinkään hauskaa. Uskokaa
minua; Gras Double teille sen sanoo."

"Onko tuo oikein totta?"

"Hitto vie! Tottako? Huomaan ettette ole milloinkaan ennen ollut
Parisissa."

"En milloinkaan!"

"Sen kyllä huomaa; nuo Auxerrelaiset pölkkypäät siis ovat uskotelleet
teille, että voisitte majautua sinne? Miksi ette ennemmin pyydä päästä
Grain de Selin luokse?"

"En tunne Grain de Seliä."

"Ettekö tunne? Hänhän on Champ Guillotin omistaja ja sitä taloa ympäröi
korkea lauta-aita, ja portit suljetaan yöksi. Siellä teidän ei ole
tarvis pelätä, sillä koko maailma tietää että Grain de Sel heti on
valmis lennättämään haulipanoksen sen ruumiiseen, joka yrittäisi
tnnkeutua sinne yöllä."

"Onko siellä kallista?"

"Talvella kyllä, kun kaikki ihmiset pyrkivät Parisiin, mutta tähän
aikaan luulen teidän pääsevän neljälläkymmenellä sous'illa [sous =
viisi centiniä (penniä)] viikossa ja siihen hintaan saa aasi syödä
pihalta ohdakkeita, joita siellä kasvaa oikein kosolta, jos se
nimittäin pitää niistä."

"Takaan sen niistä pitävän."

"No sehän on sen asia; eikä Grain de Sel olekaan mikään paha mies."

"Onko hänen nimensä Grain de Sel?" [Grain de Sel = suolarae.]

"Häntä sanotaan siksi siitä syystä että häntä aina janottaa. Hän on
entinen juoppo, joka on ansainnut suuria summia rääsyjen
kokoilemisella, mutta hänen on täytynyt luopua siitäkin, sitte kun
hänen kätensä murskautui, sillä ei ole niinkään helppoa pidellä
kokoomakoukkua vaan yhdellä kädellä. Sen perästä hän rupesi vuokraamaan
talvisin pihansa ja huoneensa markkinaväelle ja heidän vankkureilleen
ja kesällä kelle vaan sattui; sitä paitsi hän tekee muitakin kauppoja:
hän myö koiranpanikoita."

"Onko täältä pitkä matka Champ Guillotiïn?"

"Ei ole kuin Charonneen asti; mutta lyönpä vetoa ettette tunne edes
Charonneakaar?"

"En ole milloinkaan ennen ollut Parisissa."

"Vai niin, Charonne on tuonne päin."

Hän ojensi kätensä pohjoiseen päin.

"Kun ensin olette päässeet katusalvan ohitse pitäa teidän heti kääntyä
oikealle ja kulkea bulevardia linnoituksia myöten lähes puoli tuntia.
Kun sitten olette jättäneet taaksenne Vincennes-torin, joka on sangen
leveä ja suuri, niin teidän on poikettava vasemmalle. Siellä voitte
kysellä; kaikki ihmiset tuntevat Champ Guillotin."

"Paljon kiitoksia; minä menen kysymään äidiltä -- ja jos tahtoisitte
jäädä hetkeksi Palikarin luokse niio kerron hänelle koko jutun."

"Kyllä minä jään, minä pyydän sitä sillä aikaa opettamaan minulle
kreikkaa."

"Olkaa hyvä estäkää sitä varastamasta heiniä."

Perrine katosi vaunuihin ja kertoi äidilleen mitä tuo nuori klovnipoika
oli sanonut hänelle.

"Jos asia on semmoinen, niin ei meidän ole epäilemistäkään, meidän
täytyy menuä Charonneen; mutta luuletko osaavasi sinne? Muista että nyt
ollaan Parisissa."

"En luule sitä vaikeaksi."

Mennessänsä hän kumartui äitinsä ylitse ja kuiskasi:

"Täällä oo paljon kuormia joiden osoitelaudoissa on luettavana:
'Tavaraa Maraucourtista' ja niiden alla: 'Vulfran Paindavoine';
viinitynnyreille levitetyissä kangaspeitteissä on luettavana samaa."

"Sehän ei ole kummallista."

"Minua kummastuttaa se että näen niitä nimiä niin usein."



Toinen luku.


Palatessansa Palikarinsa luokse, näki Perrine aasin pistäneen päänsä
syvälle heinäkuormaan ja pureskelevan maukasta ravintoaan yhtä
rauhallisesti kuin tallissa heinähinkalonsa luona.

"Oletteko antanut sen syödä heiniä?" hän huudahti.

"No sen vakuutan."

"Entä jos ajaja suuttuu?"

"Koettakoon! Silloin hän joutuu tekemisiin minun kanssani."

Hän asettui puolustusasentoon kädet nyrkissä, pää taapäin heitettynä.

"Tänne päin, roisto!"

Mutta hänen ei tarvinnutkaan näyttää puolustusintoansa; oli juuri
heinäknorman vuoro joutua tullinuuskijain tutkittavaksi, jotka
pistelivät sitä ristiin rastiin ja antoivat sitten luvan päästä
katusalvan läpi.

"Nyt on teidän vuoronne, ja nyt minäkin lähden. Hyvästi neiti, näkemiin
asti. Jos milloin haluatte tavata minua, niin kysykää vaan Gras
Doublea, koko maailma kyllä minut tuntee."

Parisin porttia vartioivat tullimiehet ovat kyllä tottuneet näkemään
jos joitakin eriskummallisuuksia, mutta se tullimies, joka astui noihin
valokuvausvaunuihin säpsähti kuitenkin kummastuksesta nähdessään siellä
yksinäisen, nuoren, sairaan naisen. Hän loi silmänsä ympärilleen eikä
nähnyt siellä muuta kuin suurinta köyhyyttä ja puutetta.

"Onko teillä mitään tullattavaa?" hän kysyi alkaen tutkimustansa.

"Ei mitään."

"Eikö ollenkaan viiniä tahi ruokavaroja?"

"Ei mitään."

Nuo kahdesti lausutut vastaukset olivat täydelleen todet. Paitsi
matrassia ja kahta ruokatuolia, pientä pöytää ja uunilaitosta, jonka
voi siirtää paikasta toiseen, valokuvauskonetta ja -tarpeita ei
vaunuissa ollut mitään, ei arkkuja, ei leipää eikä vaatteita.

-- "Hyvä on, saatte kulkea."

Päästyään portista Perrine heti kääntyi oikealle niinkuin Gras Double
oli neuvonut. Koko ajan bän talutti aasiansa päitsistä bulevardilla,
joka kulki pitkin linnoituksia. Vallien kuivuneessa pölyisessä ruohossa
makasi siellä täällä miehiä, mikä selällään, mikä vatsallaan, sen
mukaan kuin kestivät auringon paahdetta; toiset taas ojensivat käsiään,
kun heitä häirittiin nauttimasta suloista untaan, heti valmiina
uudestaan vaipumaan sen helmaan. Näbdessänsä noita likaisia, ryysyisiä,
parrakkaita, kurjia olentoja ynnä sitä tapaa millä he repaleitansa
kantoivat, Perrine varsin hyvin käsitti etteivät nämä linnoitusten
asukkaat olleet niinkään luotettavaa väkeä etenkään öillä ja että
puukoniskut olivat jotenkin helposti annetut.

Hän ei kuitenkaan kauan kiinnittänyt huomiotansa heihin, hänellä kun ei
ollut aikomus jäädä sinne, vaan sen sijaan hän katseli tutkivasti
eteenpäin, se on hän etsi silmillään Parisia.

Mitä! Nuoko kurjat mökit, nuo hajoovat liiterit, nuo likaiset
siivottomat pihamaat, nuo epämäärättävät alueet, joille oli kaadettu
suuriin kasoihin kaikenlaista törkyä, tuoko olisi Parisi? Parisi, josta
niin usein oli kuullut isänsä kertovan, jota niin kauan ikävöiden oli
halunnut nähdä ja jota lapsellisessa mielessään kuvitteli yhä
lumoavammaksi, mitä enemmän kilometripatsaiden numerot ilmoittivat
matkan lähenevän loppuansa? Täytyihän sen olla Parisi, samaten koin nuo
roistomaiset miehet ja naiset jotka eläinten kaltaisina viruivat
bulevardin toisella puolella olevien vallien ja linnoitusten rauhassa,
olivat parisilaisia.

Hän huomasi saapuneensa Vincennestorille, jonka tunsi suuruudestaan,
kääntyi vasemmalla päästyään sen yli ja kyseli sitten Champ Guillotia.
Jos todellakin "koko maailma" tunsi paikan, niin tuskin kukaan oli
samaa mieltä toisen kanssa sinne vievästä tiestä ja hän eksyi monta
kertaa niistä kaduista, joita hänen neuvottiin kulkemaan. Vihdoin hän
kuitenkin saapui korkean lauta-aidan eteen, jonka laudat olivat mikä
höyläämätöntä, mikä kuorimatonta puuta, mikä maalattu, mikä tervattu.
Katsahtaessaasa sisään avonaisesta portista, hän näki pihalla vanhan
pyörättömän omnibussin ja kelpaamattoman rautatievaunun, sekin
pyörätön. Siitä hän päätti ettei läheisyydessä ollut parempia taloja ja
että tämä kyllä oli Champ Guillot, Paremmaksi varmuudeksi ilmestyi
vielä paikalle kymmenkunta pientä koiranpentua leikkien ja pyöriskellen
maassa.

Hän jätti Palikarin vaunujen kanssa kadulle ja astui pihaan. Heti
paikalla pennut tuppautuivat hänen ympärilleen yrittäen purra hänen
jalkojaan ja haukkua nalkuttaen.

"Ken siellä?" kuului ääni pihan pohjasta.

Hän katsahti sinne päin mistä ääni kuului ja huomasi vasemmalta puolen
rakennuksen, jota ehkä voi käyttää asuntona, mutta joka myöskin voi
olla mikä hyvänsä muukin; seinät olivat tiilestä, katukivistä, puusta
ja läkkilaatikoista, katto oli pahvista ja tervatusta purjekankaasta,
ikkunain ruudut olivat paperista, sinkkipellistä ja osaksi lasista.
Kaikki oli rakennettu niin yksinkertaisesti, että olisi voinut luulla
Robinsonin sen tehneen Perjantain ja isänsä avulla. Avosuisen katoksen
alla rakennuksen toisessa nurkassa seisoi tuuheapartainen mies
lajittelemassa erilaisia ryysyjä koreihin.

"Älkää tallatko koirasiani", hän sanoi. "Tulkaa tänne puheilleni."

Perrine totteli.

"Mitä tahdotte?" hän kysyi kun tyttö oli päässyt hänen luoksensa.

"Tekö olette Champ Guillotin omistaja?" kysyi Perrine.

"Niinpä sanotaan."

Perrine selitti muutamin sanoin asiansa ja mies häntä knullessansa
tarttui lähelia olevaan litranmittaan ja kaatoi siitä lasiin viiniä,
jottei aika menisi hukkaan, ja tyhjeosi sen.

"Voi käydä päinsä, jos maksatte etukäteen", vastasi mies ikäänkuin
tiedustellen.

"Kuinka paljon?"

"Neljäkymmentäkaksi sousta viikossa vaunuista j& kaksikymmentä
aasista."

"Se on kovin kallista"

"Se on hintani."

"Kesähintanneko?"

"Kesähintani."

"Saako aasi silloin syödä pihamaalta ohdakkeita?"

"Saa, jopa ruohoakin jos sen hanpaat vaan siihen pystyvät."

"Me emme voi ryhtyä viikkokauppaan, sillä me emme viivy täällä niin
kauan; olemme matkalla Amiensiin ja aiomme vaan levähtää täällä
Parisissa."

"Sama se, silloin maksaa kuusi sousta päivässä vaunuista ja kolme
aasista."

Perrine pisti kätensä taskuuu, otti sieltä yksitellen yhdeksän sousta
ja antoi ne isännälle.

"Hyvä! Sano vanhemmillesi että voivat ajaa vaunut tänne. Kuinka monta
teitä on? Jos teitä on kuljeskeleva joukko niin tulee kaksi sousta
lisää hengeltä."

"Meitä ei ole kuin äitini ja minä."

"Hyvä. Mutta miksi ei äitisi tullut sopimaan tätä asiaa?"

"Hän makaa sairaana vaunuissa."

"Sairasko? Tämä ei ole mikään sairashuone."

Perrineä jo pelotti etteivät tahtoisikaan ottaa vastaan sairasta.

"Asia on niin, että hän on uupunut. Käsitättehän, me olemme kulkeneet
pitkän matkan."

"Minä en koskaan kysy keneltäkään mistä he tulevat."

Hän ojensi kätensä pibannurkkaa kohden:

"Voit ajaa vaunut tuonne ja riisua aasisi, jos sa potkaisee kuoliaaksi
koirani, niin saat maksaa siitä sata sousta."

Sitten hän huusi Perrinen takaisin kun tämä aikoi lähteä.

"Juokaa lasillinen viiniä.."

"Kiitoksia, minä en juo viiniä."

"Sama se; sitten juon sen itse."

Hän kaatoi suuhunsa tarjoomansa viinin ja ryhtyi uudestaan
ryysynlajittelemistyöhänsä.

Talutettuaan Palikarin osoitettuun paikkaan, mikä ei suinkaan voinut
tapahtua niin etteivät vaunut vähä väliä olisi tärähtäneet kiviä
vasten, meni Ferrie heti äitinsä luokse.

"Vihdoinkin olemme perillä, äiti kulta."

"Miten hyvä, kun saamme pysyä paikoillamme tarvitsematta kulkea
tärisevissä vaunuissa! Niin ja niin monta kilometriä päivässä! Hyvä
Jumala miten maa on suuri!"

"Nyt kun voimme levähtää, niin minä laitan vähän ruokaa. Mitä tahdot
syödä?"

"Ennen kaikkea riisu Palikar raukka, joka varmaankin on kovin väsynyt,
anna sille vettä ja ruokaa ja hoida sitä hyvästi."

"Täällä kasvaa ruusaasti ohdakkeita -- en ole milloinkaan nähnyt niitä
niin paljon samassa paikassa ja sitten täällä on kaivokin. Tulen heti
takaisin."

Hän palasi todellakin hyvin pian ja rupesi askaroimaan vaunuissa, josta
hän kantoi pihalle uunin, pari hiiltä ja vanhan kasarin. Sitten hän
sytytti tulen muutamalla lastulla, laskihe polvilleen sen eteen ja
rupesi sitä puhaltamaan voimiensa takaa.

Kun tuli oli syttynyt iloisesti palamaan, bän palasi vaunuihin.

"Keitettyä riisiä kai tahdot, äiti, eikö niin?"

"Minun ei ole nälkä."

"Ehkä jokin muu maistuisi sinulle? Minä meneu hakemaan mitä vaan
tahdot. Haluatko?..."

"Voinhan syödä riisiä."

Perrine pani kourallisen riisiä kasariin, johon oli ennen kaatanut
vähän vettä ja kun se rupesi kiehumaan, hän hämmensi sitä parilla
kuoritulla valkoisella puupuikolla eikä jättänyt keittoansa paitsi
kiireesti mennäksensä katsomaan Palikaria ja lausuaksensa sille
muutamia ystävällisiä sanoja. Ne eivät tosin tällä kertaa olleet
välttämättömän tärkeitä, sillä se oli täydessä toimessa ja pureskeli
ahkeraan ohdakkeita vähä väliä korviaan liipottamalla ilmaisten
mielihyväänsä.

Kun riisi oli juuri parahiksi keitetty eli sen verran että suurimmat
olivat haljenneet eivätkä menneet puuroksi niin kuin parisilaiset
keittäjät sen usein valmistavat, hän kaatoi sen pieneen vatiin ja vei
vaunuihin.

Edeltäpäin hän oli jo asettanut sinne äidin vuoteen viereen pienen
ruukullisen raikasta kaivovettä, kaksi lasia, kaksi lautasta ynnä kaksi
otinta; hän asetti riisivatinsa niiden viereen ja istahti ristijaloin
lattialle levittäen hameet ympärilleen.

"Nyt, äitiseni", hän lausui samalla tavoin kuin pieni tyttö puhuttelee
nukkeansa, "nyt me aletaan syödä, minä tarjoon."

Vaikka ääni olikin iloinen hän kuitenkin huolestuneena tarkasteli
äitiään, joka oli noussut istumaan matrassillensa kääriytyneenä
saaliin, joka silminnähtävästi oli ollut sangen kallisarvoinen, vaikka
nyt jo kulunut, kauhtunut ja risainen.

"Onko sinun nälkä?" kysyi äiti.

"No sen vakuutan, onhan jo pitkä aika sitten kuin söin."

"Minkä vuoksi et ole syönyt leipää?"

"Olen syönyt kaksikin palasta, mutta minun on sittenkin kovin nälkä.
Saatpa nähdä, jos ruokahalu tulee kun näkee muiden syövän, niin kylläpä
sitten vati kohta tyhjenee."

Äiti oli maistanut riisiä, mutta pureskeli ja käänteli sitä kauan
suussaan voimatta sitä niellä.

"Eipä onnistu oikein hyvin", hän lausui ikäänkuin vastaukseksi tyttönsä
katseihin.

"Äiti, sinun täytyy koettaa: toinen suuntäysi luisuu paremmin alas,
kolmas vieläkin paremmin."

Mutta niin pitkälle äiti ei päässyt, sillä toisen periltä hän jo laski
ottimensa lautaselle lausuen:

"Sydäntäni kääntää, on parempi että lopetan."

"Oi äiti kulta."

"Älä ole siitä milläsikään, kultaseni, ei se tee mitään. Voi varsin
hyvin elää syömättä, kun ei tarvitse liikkua. Levähtäessä ruokahalukin
palaa."

Hän riisui saalinsa ja ojentautui matrassillensa, mutta vaikka olikin
heikko, niin hän ei kuitenkaan unohtanut tyttöään ja lausui, nähdessään
hänen silmänsä täynnä kyyneleitä, häntä lohduttaaksensa:

"Tämä riisi on oikein hyvää; syö se loppuun, sinä kun teet työtä; sinun
pitää pysyä vahvana, että voit hoitaa minua; syö, armaani, syö."

"Kyllä, äiti, syönhän; näethäo että syön."

Hänen oli todellakin kovin vaikea niellä, mutta vähitellen äidin
lempeiden, hellien sanojen vaikutuksesta kurkku väljeni niin, että
ruoka luiskahti helposti alas. Siinä riisikeko sukkelaan hupeni sillä
aikaa kun äiti häntä surullisesti ja hellästi katseli.

"Näetbän että se käy!"

"Jospa tohtisin sanoa jotakin, äiti."

"Tohdi vaan, lapseni!"

"Vastaisin sinulle samaa kuin sinäkin sanoit minulta, ihan samaa
minäkin sinulle sanoin."

"Mutta minähän olen sairas."

"Mutta juuri sentähden toivoisin sinun suostuvan siihen että menen
hakemaan lääkärin; olemmehan ayt Parisissa, ja Parisissa on hyviä
lääkäreitä."

"Hyvät lääkärit eivät vaivaudu ilman hyvää maksua."

"Maksetaan heille."

"Mutta millä?"

"Rahallamme; pitäisihän sinun taskussasi olla seitsemän frangia ja
vielä sen lisäksi yksi floriini, jonka voimme vaihtaa täällä; minulla
on seitsemäntoista sousta. Katso toki taskuasi!"

Rouvan musta hame oli yhtä huono kuin Perrinen, vaikkei niin pölyinen,
syystä että sitä oli harjattu; se oli levitettynä matrassille ja sen
taskussa oli todellakin nuo äskenmainitut seitsemän frangia ja
itävaltalainen floriini.

"Kuinka paljon on tuo kaikki yhteenluettuna", kysyi Perrine. "Minä
tunnen niin huonosti ranskalaisia rahoja."

"Tuskin minä tunnen niitä sen paremmin."

He rupesivat laskemaan ja, luettuaan floriinin kahdeksi frangiksi,
saivat summan nousemaan yhdeksään frangiin neljäänkymmeneenviiteen
centimeen.

"Näethän meillä on enemmän kuin tarvitaan lääkärille", jatkoi Perrine.

"Hän ei voi parantaa minua paljailla sanoilla, hän määrää myöskin
rohtoja ja millä ne maksamme?"

"Tietysti, mutta minulla on tuumani. Sinä ïuulet vsnnaankin että, kun
astun Palikarin rinnalla, koko ajan vaan juttelen sen kanssa, siitä
syystä että se pitää siitä. En suinkaan, vaan minä muistelen sinuakin,
etenkin sinua, äiti raukka, liiatenkin sen perästä kun sairastuit,
muistelen matkaamme ja kuvailen mielessäni tuloamme Maraucourtiin.
Olen miettinyt sitäkin että voimmeko esiintyä siellä näissä
markkinavaunuissa, joille niin asein matkallamme on naurettu? Luuletko
heidän kohtelevan ystävällisesti jos ilmestymme niissä heidän
luoksensa?"

"Kyllä tosiaan semmoisetkin sukulaiset, joita ei muuten ylpeys vaivaa,
hieman häpeisivät semmoista tuloa."

"Olisi kuitenkin parasta välttää semmoista; ja kun emme enää
tarvitse vaunuja, niin voisimmehan myödä ne. Eihän meillä enää
ole niistä mitään hyötyä. Sinun sairastuttuasi ei kukaan ole
tahtonut tulla minun valokuvattavakseni, ja jos sattuisikin niin kunnon
ihmisiä, että tahtoisivat luottaa minuun, niin eihän meillä ole
valokuvaustarpeitakaan. Loppurahoistamme ei liikene kolmea frangia
kehitysjauheeksi, kolmea frangia kulta- ja kiinnitysnesteeseen eikä
kahta frangia lasilevyihin. Meidän täylyy myödä vaunut."

"Ja kuinka paljon luulet voivamme saada niistä?"

"Aina niistä jotakin saamme; kone ja objektiivi ovat hyvät ja sitten
meillä vielä on matrassi ja --"

"Tarkoitatko kaikkea?"

"Tuntuuko se sinusta vaikealta, äiti?"

"Olemme jo toista vuotta asuneet näissä vaunuissa, isäsi elämänlanka
niissä katkesi ja niin kurja tyyssija kuin tämä on ollutkin, niin
minusta tuntuu kuitenkin ikävältä erota siitä. Tämä on kaikki mitä
meillä enää on jäljellä eikä tässä ole ainoatakaan kohtaa, ei
pienintäkään esinettä, joka ei muistuttaisi hänestä."

Hän vaikeni äkkiä vallan hengästyneenä ja suuret kyynelkarpalot, joita
hän ei voinut pidättää, vierivät alas pitkin hänen kuihtuneita
postiaan.

"Oi, äiti kulta", huudahti Perrioe, "aona minulle anteeksi, että
rupesin puhumaan siitä!"

"Eihän minulla ole mitään anteeksi annettavaa, sydänkäpyni; onneton
tilammehan se on, joka on syynä siihen, ettemme kumpikaan voi puhua
siitä joutumatta liikutuksen valtaan, ja surkeinta kaikesta on, että
tautini riistää minulta kaikki voimat, niin etten voi ajatella
puolestasi, en järjestää mitään -- olenhan tässä avuton kuin lapsi,
avuttomampi kuin milloinkaan sinä. Eikä minun juuri olisi pitänyt
miettiä tuota kaikkea, josta nyt puhut, tuota, ettemme voi saapua
Maraucourtiin näissä vaunuissa, et sinä tuossa hameessa enkä minä tässä
puvussa? Mutta samallahan olisi myöskin minun asiani keksiä keino millä
hankkia paremmat ja heikot aivoni tarjosivat siksi ainoastaan
tuulentupia ja huomispäivän toiveita, juurikuin huomispäivällä olisi
helmassaan meille ihmeitä: minä muka paranisin ja me ansaitsisimme
paljon rahaa. Tuo kaikki oli vaan epätoivoisen houreita, jotka elävät
ainoastaan mielikuvituksessa. Hulluutta kaikki! Järki on puhunut suusi
kautta: minä en parane huomenna, me emme ansaitse mitään, emme paljoa
emmekä vähää, meidän on pakko myödä vaunut ynnä kaikki mitä niissä on.
Mutta siinä ei ole kaikki, meidän täytyy myöskin päättää myödä..."

Hän vaikeni ja syntyi hetkeksi tuskallinen hiljaisuus.

"Palikar", lausui Perrine.

"Oletko ajatellut sitäkin."

"Olenko sitä ajatellut! Mutta minä en tohtinut sanoa sitä, ja sen
perästä kuin ajatus painoi mieltäni, että meidän kerran oli pakko myödä
se, en uskaltanut oikein katsella sitä silmiin pelosta että se arvaisi
meidän pitävän erota ja etten viekään sitä Maraucourtiin niinkuin olin
luvannut ja jossa se saisi elää onnellista elämää kaikkien kärsimiensä
vaivojen perästä."

"Oi, jospa edes itsekin tietäisimme otetaanko meidät vastaan
Maraucourtissa! Mutta kun meillä ei ole muutakaan toivottavas, niin ei
meillä ole muuta keinoa jäljellä jos meidät hyljätään, koin paneutua
kuolemaan maantionojaan. Sentähden täytyy meidän mistä hinnasta hyvänsä
päästä Maraucourtiin, lisäksi semmoisessa asussa, ettei meiltä suljeta
ovea..."

"Olisiko semmoinen mahdollista, äiti? Emmekö isävainajan muistonkaan
turvissa? Olihan hän niin hyvä ja lempeä! Voiko vihata kuolleitakin?"

"Minä kerroin sinulle ainoastaan mitä isäsi on sanonut, ja meidän
täytyy menetellä määräyksensä mukaan. Meidän pitää siis myödä vaunut ja
Palikar. Niistä saamillamme rahoilla haemme lääkärin; hän minulle
hankkii voimia muutamaksi päiväksi ja silloin olen tyytyväinen. Jos
voimistun, niin hankimme siistin puvun itsellemme ja matkustamme
rautateitse Maraucourtiin, jos meille riittää siihen rahaa, ellei, niin
menemme sillä tavoin niin pitkälle kuin pääsemme ja loput jalkaisin."

"Palikar on kaunis aasi; sen sanoi jo poika, joka puhutteli minua
kaupungin portilla ja hän kuuluu sirkusseuraan sekä ymmärtää semmoisia
asioita. Juuri sentähdes että Palikar hänen mielestänsä oli niin
kaunis, hän puhutteli minua."

"Me emme tiedä missä hinnassa aasit ovat Parisissa, vielä vähemmän mitä
maksetaan ulkomaalaisesta aasista. Mutta saammehan nähdä, älkäämmekä
puhuko siitä enää, kun kerran olemme selvillä asiasta ja sen
päättäneet. Se on niin surullista -- ja minä olen niin uupunut."

Hän näytti todellakin perin uupuneelta ja hänen oli monta kertaa ollut
pakko keskeyttää voidaksenss lausoa sanottavansa.

"Tahdotko nyt nukkua?"

"Tarvitsen levätä ja nauttia vaikean päätöksen tuottamaa rauhaa sekä
antautua paremman tulevaisuuden toiveihin."

"Hyvä, sitten jätän sisut rauhaan, ja kun vielä on pari tuntia
valoisata, niin käytän sen hyväkseni ja menen pesemään vähän
liinavaatteita itsellemme. Kai sinusta tuntuisi hyvältä saada huomenna
yllesi puhdas paita?"

"Älä rasita itseäsi."

"Tiedäthän sen etten ole milloinkaan rasittunut."

Syleiltyään äitiään hän askaroitsi hiljaa mutta vilkkaasti vaunuissa.
Pienestä arkusta hän otti muutamia liinavaatteita ja pani ne vatiin,
asetti laudanpätkälle pienen käytetyn saippuapalasen ja vei ne mukanaan
vaunuista. Keitettyään riisin hän oli kaatanut vettä kasariin, niin
että hänellä oli kuumaa vettä valmiina ja sen hän sitten kaatoi
pestävälleen. Sen jälkeen hän riisui nuttunsa, laskihe polvilleen
ruohoon ja rupesi ahkerasti hieromaan ja saippuoimaan pesuansa. Kun
vaatteita oli ainoastaan kaksi paitaa, kolme nenäliinaa ja kaksi paria
sukkia, oli kaikki pesty ja huuhdottu parissa tunnissa, jopa ripustettu
nuoralle kuivamaankin nuoran ja aidan väliin.

Hänen puuhatessaan oli aasi vähän matkan päästä pari kertaa kääntänyt
päätänsä ikäänkuin katsoaksensa mitä nuori emäntä siinä hommasi, mutta
kuitenkaan häntä keskeyttämättä. Sitten kun Perrine oli lopettanut,
Palikar ojensi kaulaansa ja kiljasi viisi tahi kuusi kertaa päättävästi
ikäänkuin kutsuen häntä luoksensa.

"Luuletko minun unohtaneen sinut?" kysäsi Perrioe leikillisesti.

Hän meni aasin luokse, siirsi sen toiseen paikkaan, huuhtoi
huolellisesti vadin, täytti sen raittiilla vedellä ja vei sille
juotavaksi; sillä vaikka Palikar tyytyi kuinka huonoon ruokaan hyvänsä,
niin se oli yhtä tarkka juomastansa, joksi ei kelvannut muu kuin ihan
puhdas raitis vesi perin puhtaasta astiasta, tahi hyvä viini, jota se
intohimoisesti rakasti.

Toimitettuaan tuon kaiken Perrine ei jättänyt eläintä siihen vaan
rupesi sitä taputtelemaan ja silittämään, puhutellen sitä hellästi koin
pientä lasta. Aasi, joka heti oli ruvennut ahmimaan uutta ruohoa,
lakkasi syömästä ja painoi päänsä nuoren emäntänsä olalle, että sitä
vielä enemmän hyväiltäisiin ja silitettäisiin. Vähä väliä Palikar
vilkutti korviaan ja hiukkasen pudisteli päätään suuren mielihyvänsä ja
tyytyväisyyden merkiksi.

Hiljaisuus vallitsi suuressa, huolellisesti lukitussa pihassa samaten
kuin korttelin autioilla kaduilla. Ei kuulunut muuta kuin etäältä
epämääräistä kumeaa kolinaa, mahtavan syvää ja salaperäistä kuin meren
kuohunta, Parisin elämän hengitys siinä taukoomatta kuumeentapaisena
jatkui suomatta itselleen yölläkään lepoa.

Silloin illan raskasmielinen synkkyys ynnä tunto siitä mitä se merkitsi
valtasi Perrinen niin syvästi, että häa kadotti kaiken lujuutensa ja
antautuen surun valtaan nojautuen uskollisen aasinsa kaulaan, vuodatti
katkeria kyyneleitä, joita oli niin kauan pidättänyt, ja Palikar osotti
hänelle myötätuntoisuuttaan nuoleskelemalla hänen kättään.



Kolmas luku.


Sairaalle tuli vaikea yö; Perrine, joka makasi hänen vuoteensa vieressä
kokoonkääritty saali päänalasena, täytyi monta kertaa nousta tuomaan
kaivosta raitista vettä äidille, jota kuume ja jano vaivasi. Alkuyö oli
leuto, mutta sitten tuntui aamun koitteessa yön kylmyys, joka aina
Parisissa on kovanlainen, niin että sairasta rupesi viluttamaan. Häntä
oikein värisytti ja Perrinen täytyi kääriä hänet vanhaan saaliin,
heidän ainoaan jäljellejääneeseen lämpimään vaatteeseensa.

Perrine olisi mielellään niin varhain kuin mahdollista mennyt noutamaan
lääkäriä, mutta hänen täytyi odottaa kunnes Grain de Sel oli noussut,
sillä keneltä muulta kuin häneltä hän olisi kysynyt lääkärin nimeä ja
osotetta?

Kyllä, hän kyllä tunsi hyvän lääkärin, oikein kuuluisan, joka ajoi
sairaittensa luoksi omissa vaunuissaan eikä kulkenut jalkaisin kuin
mikäkin kelvoton puoskari: tohtori Cendrierin, joka asui Riblette kadun
varrella lähellä kirkkoa. Osataksensa Riblettekadulle ei tarvitse muuta
kuin seurata rautatietä asemalle asti.

Kuullessaan puhuttavan oikein kuuluisasta lääkäristä, joka ajaa
vaunuissa, Perrine pelkäsi ettei rahoja riittäisikään maksuksi ja
rupesi sentähden kierrellen kaarrellen ujosti kyselemään Grain de
Seliltä, oliko hän kuinkakin kallis. Lopulta tämä tajusi hänen
tarkoituksensa.

"Mitäkö hän maksaa?" hän viimein vastasi. "Niin, kyllä se on kallista.
Vähintäin kaksi frangia. Ja ollaksesi varma hänen tulostansa, pitää
sinun maksaa hänelle etukäteen."

Helposti Perrine osasi lääkärin asunnolle Riblettekadon varrella,
kulkien neuvottua tietä. Mutta tohtori ei ollut vielä noussut, joten
hänen täytyi odottaa. Hän istahti siis pienelle penkille katukäytävällä
liiterin eteen, jossa juuri oltiin valjastamassa hevosta vaunujen
eteen; siinä hän muka varmimmin tapaisi tohtorin, ojentaisi häaelle
kaksi frangiansa ja siten saisi hänen lupautumaan tulemaan heidän
luoksensa, jota hän vaistomaisesti epäili; jos häntä pyydettäisiin vaan
käymään jonkun Champ Guillotin asukkaan luona.

Aika kului hänestä hirvittävän hitaasti; hänen tuskansa kasvoi
ajatellessaan äidin levottomuutta, tämä kun ei voinut arvata
viivytyksen syytä. Hän arveli että vaikka lääkäri ei voisikaan heti
parantaa äitiä, hän kuitenkin voisi helpottaa hänen tuskiansa. Ennenkin
hän oli nähnyt lääkärin kutsuttuna heidän vaunuihinsa, silloin kuin
isänsä oli sairas. Silloin he olivat jylhässä vuoriseudossa eikä
äidillä ollut mahdollisuutta päästä kaupunkiin. Niin sanottu lääkäri
olikin ainoastaan välskäri, joka myös harjoitti noitumista, eikä mikään
oikea oppinut tohtori, elämän ja kuoleman herra, niinkuin Parisin
lääkärit, semmoinen kuin tämän täytyy olla koska häntä sanottiin
kuuluisaksi.

Vihdoin vaunuliiterin ovet aukenivat ja sieltä pyörivat ulos
vanhanaikuiset, keltaisiksi maalatut vaunut rotevan työhevosen
vetäminä. Ne seisahtuivat talon rappusten eteen ja melkeio heti sen
perästä näkyi lääkäri, suuri, lihavanlainen, punakka ukko, jonka harmaa
parta saattoi hänet enemmän maalaisukon kuin pääkaupunkilaisen tohtorin
näköiseksi.

Ennen kuin tohtori ehti astua vaunuihinsa oli Perrine hänen vieressänsä
lausumassa pyyntönsä.

"Champ Guillotiinko?" hän kysäsi. "Onko siellä ollut tappelua?"

"Ei, herra tohtori. Äitini siellä on sairaana, kovin sairaana."

"Äitisikö. Mitä hän oo väkeä?"

"Me olemme valokuvaajia."

Tohtori jo asetti jalkansa vaunujen astuinlaudalle. Kiireesti Perrine
veti esiin kahden frangin kappaleensa.

"Me voimme maksaa teille."

"Vai niin, se maksaa kolme frangia."

Parrioe lisäsi siihen frangin ja tohtori otti rahat seka pisti ne
liivinsä taskuun.

"Tulen kohta äitisi luokse, noin neljännestunnin kulottua."

Juosten Perrine rinesi kotimatkalle iloisena tuomistansa hyvistä
uutisista.

"Hän kyllä saa sinut terveeksi jälleen, äiti. Hän on oikea tohtori."

Vilkkaasti hän auttoi äitiään, pesi hänen kasvonsa ja kätensä, kampasi
hänen kauniin mustan silkinhienon tukkansa ja järjesti vähäisen
vaunuissa olevia kapineita, jonka seurauksena oli vaan se että sairas
joutui yhä enemmän uuvuksiin.

Heidän ei tarvinnut kauan kärsiä odotuksen epätietoisuutta; vaunujen
viereminen kadulla ilmaisi tohtorin saapuneen. Perrine riensi ulos
hänelle vastaan.

Astuttuaan sisään portista tohtori suuntasi askeleensa rakennusta
kohti, mutta Perrine osotti vaunuja.

"Me asumme vaunuissamme."

Vaikka ne eivät lainkaan olleet ihmisasunnon kaltaiset ei tohtori
kuitenkaan näyttänyt ensinkään kummastuneelta, tottunut kun oli
näkemään jos jonkinlaista kurjuutta; mutta Perrine huomasi hänen
katseensa synkistyvän nähdessään sairaan makaavan siinä avutonna
matrassillansa niin kurjassa ympäristössä.

"Näyttäkää kielenne ja ojentakaa minulle kätenne."

Ne, jotka maksavat lääkärilleen neljä tahi viisikymmentä frangia, eivät
voi aavistaakaan miten sukkelaan köyhän taudindiagnoosi toimitetaan;
vähemmässä kuin minuutissa oli kuulustelu päättynyt.

"Teidän täytyy sairashuoneeseen", hän lausui.

Äidiltä ja tyttäreltä pääsi yht'aikaa kauhun ja pelon huudahdus.

"Lapseni, jätä minut yksin äitisi kanssa", lausui tohtori käskevällä
äänellä.

Ferrine epäili hetkisen; mutta äitinsä viittauksesta hän läksi
vaunuista, vaan pysytteli kuitenkin niiden vieressä.

"Olenko kuoleman oma?" kysyi äiti liikutetulla äänellä.

"Ken niin on sanonut: te olette hoidon tarpeessa, jommoista ette voi
saada täällä."

"Saako sairashuoneessa tyttöni olla luonani?"

"Hän saa käydä teitä katsomassa torstaina ja sunnuntaina."

"Meidän pitää siis erota! Mitä hänestä tulee ilman minua, yksinään
täällä Parisissa? Mitä minusta tulisi ilman häntä? Jos minun pitää
kuolla, niin tapahtukoon se niin että hänen kätensä on minun
kädessäni."

"Ette missään tapauksessa voi jäädä näihin vaunuihin, joissa yökylmä
teidät heti tappaa. Teidän täytyy vuokrata huone. Voitteko tehdä niin?"

"Kentiesi, ellei se vaan ole pitkäksi ajaksi."

"Grain de Sel vuokraa huoneitaan verraten halvalla. Mutta huone ei ole
teille kylliksi, te tarvitsette myöskin lääkkeitä, hyvää ravintoa,
hoitoa: sen kaiken saisitte sairashuoneessa."

"Herra tohtori, mahdotonta, minä en voi erota tyttärestäni. Mihin hän
täällä joutuisi?"

"Niinkuin tahdotte, se on oma asianne, minä olen täyttänyt
velvollisuuteni."

Hän huusi "Lapsi!"

Sitten hän veti muistikirjan taskustaan, kirjoitti lyijykynällä
muutamia riviä ja repi irti lehden.

"Vie tämä apteekkiin", hän lausui, "siihen joka on kirkon luona, ei
muualle. Anna sitten äidillesi n:o 1, sen perästä lusikallinen joka
tunti n:o 2 ja kiinaviiniä syödessä, sillä hänen täytyy syödä; anna
kaikkea mikä hänelle maistuu, etenkin munia. Minä palaan illalla."

Perrine saattoi hänet ulos.

"Koeta taivuttaa häntä menemään sairashuoneeseen."

"Luuletteko hänen parantuvan?"

"Epäilemättä sitä toivon; mutta minä en voi toimittaa hänelle täällä
sitä mitä hän saisi sairashuoneessa. On hulluutta olla menemättä sinne;
hän kieltää syystä ettei tahdo erota sinusta; sinä et siltä jouda
hukkaan, silla sinä näyt olevan neuvokas ja viisas tyttö."

Pitkin askelin hän astui vaunujensa luokse; Perrine olisi tahtonut
pidättää häntä kyselläksensä häneltä muutakin, mutta hän astui
vaunuihinsa ja ajoi pois.

Sitten tyttö palasi vaunuihin.

"Mitä sanoi lääkäri?" kysäsi äiti.

"Hän sanoi sinun paranevan."

"Mene sitten joutuun apteekkiin ja tuo myöskin kaksi munaa. Ota kaikki
rahat."

Mutta rahat eivät riittäneet; luettuaan määräyksen apteekkari katseli
tutkivasti Perrinea ja kysyi:

"Onko teillä millä maksaa tämä?"

Perrine avasi kätensä ja näytti rahansa.

"Kaikki maksaa seitsemän frangia ja viisikymmentä centimea", selitti
apteekkari laskettuaan hinnan.

Perrine luki rahansa ja sai niistä kuusi frangia kahdeksankymmentä
viisi centimea itävaltalainen floriini siihen luettuna kahdeksi
frangiksi; häneltä siis vielä puuttui kolmetoista sousta.

"Minulla ei ole kuin kuusi frangia kahdeksankymmentäviisi centimea
siihen luettuna itävaltalainen floriini", hän sanoi; "tahdotteko ottaa
floriinin?"

"Ken semmoista huolisi?"

Mitä hänen piti tehdä? Hän jäi epätoivoisena ja tuskaantuneena siihen
seisomaan käsi avoinna.

"Jos tahtoisitte ottaa floriinin, niin minulta puuttuisi ainoastaan
kolmetoista sousta", bän lausui viimein; "minä kyllä toisin teille
toiste loput."

Mutta apteekkari ei suostunut kumpaankaan ehdotukseen, ei ottamaan
vastaan floriinia eikä jättämään velaksi kolmeatoista sousta.

"Eihän ole kiinaviinin kiire", hän lausui, "voittehan tulla toiste sitä
hakemaan. Minä heti paikalla valmistan jauheet ja muun rohdon ja ne
maksavat ainoastaan kolme frangia viisikymmentä sousta."

Jäännösrahoilla Perrine osti munia ja pienen wieninleivän, jotka
varmaankin herättäisivät äidin ruokahalun, ja palasi juosten Champ
Guillotiin.

"Munat ovat tuoreet", hän selitti, "olio itse tarkastanut ne aurinkoa
vasten; katsopas leipää, äiti, miten se on kystä; syöthän?"

"Kyllä, sydänkäpyni."

Kummassakin oli toivo elpynyt; Perrinessä se oli kasvanut varmuudeksi.
Olihan lääkäri luvannut parantaa äidin ja johtopäätös siitä oli:
miokätähden hän valebtelisi? Kun pyydetään lääkärin sanomaan totuus,
niin hän on velvollinen sen sanomaankin.

Toivo on elvyttävä lääke; sairas, joka kahteen päivään ei ollut voinut
nauttia mitään ruokaa, söi oyt munaa ja puolet pienestä leivästä.

"Näethän äiti kulta, että se käy?" sanoi Perrine.

"Vastedes se käy vieläkin paremmin."

Kaikissa tapauksissa potilaan heikkohermoisuus helpotti; hän tyyntyi
melkoisesti ja Perrine käytti sitä hyväksensä mennäksensä
neuvottelemaan Grain de Selin kanssa tavasta miten saisi vaunut ja
Palikario myödyksi.

Vaunutko -- no ei mikään ollut helpompaa, hän Grain de Sel voisi ostaa
ne samaten kuin hän osti kaikkea muutakin: huonekaluja, vaatteita,
työkaluja, soittokoneita, kankaita ja kaikenlaista tavaraa, uutta ja
vanhaa; mutta Palikaria, sitä hän ei voinut käyttää, syystä että hän ei
ostanut elukoita paitsi koiranpentuja; hänen neuvonsa oli että piti
odottaa keskiviikkoon ja silloin myödä se hevosmarkkinoilla.

Keskiviikkoon asti! Sehän oli pitkä aika, sillä Perrine oli oiin perin
pohjin antautunut toivon helmoihin, että luuli äidin jo ennen sitä
päivää olevan siksi parantanut että pääsisivät matkalle Maraucourtiin.
Toiselta puolen oli edullista viipyäkio, sillä silloin heille jäisi
aikaa ostaa vaunujen hinnalla itselleen vaatteita rautatiematkaa varten
ja, mikä olisi vielä parempi, säästää Palikar, jos Grain de Sel
maksaisi siksi runsaasti vaunuista että kävisi päinsä; Palikar saisi
jäädä Champ Guillotiin ja saavuttuaan Maraucourtiin he tuottaisivat sen
sinne. Miten bän olisi iloinen jos saisi pitää sen ystävän, jota niin
rakasti! Ja miten sen olisi vastaisuudessa hyvä elää upeassa tallissa
ja käydä laitumella kauniilla niityllä!

Mutta nuo muutaman minuutin kestäneet iloiset unelmat haihtuvat
seuraavassa silmänräpäyksessä, sillä määräämättömän, mutta toivotun
summan sijaan ei Grain de Sel pitkällisen ja tarkan tutkimisen jälkeen
tarjonnut vaunuista kaikkine sisällyksineen enempää kuin viisitoista
frangia.

"Viisitoista frangia!"

"Niin, ja sen määrän tarjoon ainoastaan teidän tähtenne. Miti luulette
minun oikeastaan tekevän niiila?"

Ja rautakoukulla, jota käytti kätensä asemasta, hän löi muutamiin
vaununosiin, pyöriin ja vietereihin ylenkatseellisen säälivästi
kohottaen olkapäitään.

Ainoa, mihin Perrine pitkillä puheilla voi taivuttaa häntä oli hinnan
kohottaminen kahdella ja puolella frangilla ynnä lupaus että vaunuja ei
purettaisi ennen heidän lähtöänsä, jotta saisivat asua niissä päivällä,
sillä tytön mielestä oli äidille terveellisempää viettää päivänsä
siellä kuin sisällä umpinaisessa huoneessa.

Perrine oli erittäin tyytyväinen tekemästään ehdosta nähtyään Grain de
Selin tarjoamat vuokrahuoneet. Hän huomasi miten paljon paremmat
markkinavaunut olivat, sillä huolimatta siitä ylpeydestä millä Grain de
Sel puhui huoneestansa ja ylenkatseesta millä lausui mielipiteensä
vaunuista oli hänen talonsa niin kurja ja likainen, että ainoastaan
suurin puute pakotti ihmisiä siinä asumaan.

Tosin siinä olivat seinät ja katto tukevampaa ainetta kuin vaatetta,
mutta siinä olikin kaikki etu vaunuinuihin verraten. Sen ulkopuolella
oli kasoissa tavaraa, jota Grain de Sel kaupitteli, jotka eivät
pahenneet sään muutoksista, rikkinäisiä lasiastioita, luita,
raudanromua. Sisällä käytävissä ja pimeissä koppiloissa sitä vastoin
oli semmoista rojua, joka tarvitsi sateensuojaa, vanhaa paperia,
tilkkuja, korkkeja, leipäkannikoita, saapasrojuja, vanhoja kenkiä,
kaikkia noita lukemattomia esineitä, jotka muodostavat Parisin tunkiot
ja joista levisi melkein tukehduttava löyhkä.

Perrine seisahtui ollen kahden vaiheella kestäneekö äiti tuota löyhkää,
mutta Grain de Sel maltittomasti lausui:

"Päättäkää sukkelaan, lumpunkokoojani voivat saapua; minun täytyy ottaa
heidät vastaan ja panna erilleen kukin laji mitä ovat tuoneet."

"Tunteeko tohtori nämä huoneet?" kysyi Perrine.

"Tunteehan toki; hän on käynyt täällä monta kertaa silloin kun hoiti
Markiisitarta."

Ne sanat ratkaisivat asian: koska tohtori tunsi huoneet, niin hän
myöskin tiesi mitä sanoi ehdottaessaan heitä vuokraamaan yhden niistä,
ja kun Markiisitar asui yhdessä, niin tottapa hänen äitinsä voi asua
toisessa.

"Tämä maksaa teille kahdeksan sousta päivässä", selitti Grain de Sel,
"paitsi maksua aasista ja vaunuista."

"Vaunuistako? Mutta nehän olette ostanut?"

"Tietysti, mutta kun tahdotte asua niissä päivällä, niin on
kohtuullista että maksattekin niistä."

Perrine ei voinut vastata siihen mitään. Ei ollut tämä ensimäinen kerta
kun häntä siten nyljettiin, sitten kun hän oli ruvennut hoitamaan
heidän asioitansa. Olipa häntä vielä mitä kelvottomimmin nyljetty ja
hän rupesi jo uskomaan luonnon laiksi että niillä, joilla oli
omaisuutta, oli myöskin oikeus ryöstää kaikki niiltä, joilla ei oliot
mitään.



Neljäs luku.


Perrine käytti suuren osan päivää puhdistaaksensa huonetta, johon
heidän oli määrä muuttaa; hän pesi lattian, harjasi seinät ja katon ja
siivosi ikkunan, jota varmaankaan ei ainoatakaan kertaa vielä oltu
pesty eikä pyyhitty.

Lukemattomilla matkoillaan kaivolle vettä tuomaan hän huomasi pihan
laidassa, jonne ei ennen ollut tullut katsoneeksi, kasvavan paitsi
ruohoa ja ohdakkeita, myöskin kukkia. Tuuli läheisyydessä olevista
puutarhoista tahi linnut nokassansa olivat kuljettaueet sinne siemenen,
naapurit olivat heittäneet aidan yli kasveja, joista eivät enää
välittäneet. Siten oli osa siemeniä itänyt ja kasveja uudestaan
juurtunut, kun olivat osuneet sopivaan maaperään, ja ne kukkivat nyt,
mikä rehevämmin, mikä huonommin. Tietysti eivät olleet yhtä rehevät
kuin puutarhan hoitokukat, mutta olivat kuitenkin säilyttäneet värinsä,
tuoksunsa ja suloutensa.

Tytölle juolahti mieleen poimia muutama noista punaisista ja
valkoisista leukoijista ja neilikoista ja sitoa ne kimppuun, jonka
asettaisi huoneeseensa haihduttamaan sen pahaa hajua ja samalla
saattamaan sen vähäisen hauskemmaksi. Hänen mielestänsä nuo kukat eivät
olleet kenenkään omaisuutta, kun Palikarin vallassa kerran oli syödä
ne, jos vaan mieli teki; kuitenkaan hän ei tohtinut taittaa ainoatakaan
kysymättä ensin lupaa Grain de Seliltä.

"Myödäksesikö ne ottaisit?"

"En, vaan ainoastaan saadakseni huoneemme vähän hauskemman näköiseksi."

"Ota niitä sitten niin paljon kuin tahdot; jos olisit tahtonut niitä
myödäksesi, niin olisin ensin myönyt ne sinulle. Koska ne ovat itseäsi
varten, pienokaiseni, niin älä haikaile; sinä pidät kukkien tuoksusta,
minä viinin, sitäpaitsi en tunnekaan muuta hajua."

Suuresta lasiromukasasta hän löysi pari siksi vähäsen särkynyttä
maljaa, että voi panna niihin kukkavihkonsa. Ja kukat, poimitut kun
olivat päivänpaisteessa, täyttivät huoneen sulotuoksullaan, karkottaen
siten huoneesta pahan hajun, puhumattakaan siitä miellyttävästä
vaikutuksesta, jonka kukat aina tekevät, etenkin valaistessaan synkän
huoneen seiniä.

Puhdistaessansa huonetta Perriae tutustui tuleviin naapureihinsa,
huoneen kummallakin puolella olevien kamarien asukkaihin: vanhaan
naiseen, jonka harmaata tukkaa aina peitti Ranskan kolmivärisillä
nauhoilla koristettu myssy, ja suurikasvuiseen, koukkuselkäiseen
mieheen, joka alituiseen käytti niin suurta nahkaista esiliinaa, että
olisi luullut sen olevan hänen ainoana pukunansa. Häneltä Perrine sai
tietää kolmivärinauhaisen rouvan olevan katulaulajattaren, joka ei
ollut sen vähempi kuin Grain de Selin mainitsema Markiisitar; joka aamu
hän läksi Champ Guillotista kainalossaan punainen sateenvarjo ja pitkä
ruokokeppi, jonka pisti maahan kadunkulmissa tahi siltojen päissä ja
johon sitten sitoi sateenvarjonsa; siinä hän sitten lauloi ja möi
laulujensa sanoja. Markiisittarelta Perrine taas sai tietää
esiliinamiehen olevan vanhan rajasuutarin, joka aamusta iltaan
työskenteli ääneti kuin myyrä ja sen tähden oli saanut liikanimeksensä
Le Carpe. Mutta jos hän ei melunnut kielellään, niin hänen vasaransa,
jolla taukoamatta koputteli ja kalkutteli, piti sitä suurempaa ääntä.

Vähä ennen auringonlaskua he voivat muuttaa huoneeseensa. Äiti
nähdessänsä silloin kukat ilostui ja tuli liikutetuksi.

"Miten hyvä ja hellä olet äidillesi, tyttöseni!" hän lausui.

"Hyvä itseäni kohtaan, sillä silloin olen onnellisin kun voin toimittaa
sinulle iloa, äiti."

Ennen maatapanoa hänen täytyi viedä kukat ulos ja silloin vanhan talon
ummehtunut ilma rupesi tuntumaan tuskastuttavalta, mutta sairas ei vaan
sitä valittanut; mitä se olisikaan auttanut, kun hän ei kuitenkaan
voinut jättää Champ Guillotia lähteäksensä edelleen?

Hän nukkui huonosti, hänessä oli kova kuume niin että houraili ja
tohtori huomasi hänen seuraavana aamuna olevan paljoa huonomman. Hän
päätti sen tähden antaa toisia rohtoja ja käski Perrinen käymään
apteekissa, jossa sillä kertaa pyydettiin viisi frangia. Perrine maksoi
empimättä, mutta tuskin tohti vetää henkeään palattuaan kotiin. Jos
menoja jatkusi niinkuin siihen asti, niin miten päästä keskiviikkoon
asti, jolloin hänellä olisi käytettävänä Palikarin hinta? Jos lääkäri
seuraavana päivänä taasen määrää toiset viiden frangin rohdot, niin
mistä ottaa siihen tarvittavat rahat?

Siihen aikaan kun hän vanhempiensa seurassa kuljeskeli vuoriseuduissa,
he olivat montakin kertaa kärsineet puutetta ja monta kertaa he myöskin
jätettyään Kreikanmaan olivat kärsineet nälkää. Mutta se oli kuitenkin
aivan toista. Vuoriseuduissa heillä aina oli useinkin toteutuva toivo
löytää hedelmiä, kasviksia tahi saada ammutuksi joku metsäkauris, jonka
lihasta saivat hyviä ruokavaroja. Saavuttuaan Europpaan he tapasivat
vähä väliä kreikkalaisia, bosnialaisia tahi tyrolilaisia talonpoikia,
jotka muutamasta sousta olivat halukkaat antamaan valokuvata itsensä.
Sen sijaan Parisissa ei ollut mitään toimeentulon mahdollisuutta sille,
jolla ei ollut rahaa taskussa, ja heidän varansa lähenivät jo loppuaan.
Mihin he sitten ryhtyisivät? Ja kauheinta kaikesta oli, että juuri
hänen oli vastattava siihen kysymykseen, hänen, joka ei tietänyt
mitään; kauheata, että juuri hänen oli vastattava kaikesta, kun tauti
teki äidin kykenemättömäksi ajattelemaan heidän puolestansa ja hän oli
siten astunut äidin sijaan, hän joka vielä tunsi itsensä varsin
lapseksi.

Jospa edes tapahtuisi pieninkin muutos parempaan päin! Silloin hänen
mielensä rohkaistuisi ja vahvistuisi; mutta niin ei käynyt, ja vaikka
äiti ei milloiokaan valittanut, vaan päinvastoin aina sanoi: Kyllä
tästä vielä paranen! -- niin hän kuitenkin näki että hän ei parannut:
äiti ei saanut unta, ruokahalu oli kadonnut, kuume rasitti ja heikkous
eneni enenemistänsä -- ja äiti huononi hänen mielestänsä päivä
päivältä.

Tiistai-aamuna, kun lääkäri kävi potilastaan katsomassa, tapahtui se
jota Perrine niin pelkäsi. Kiireesti tutkittuaan sairasta tohtori
Cendrier veti muistikirjansa taskustaan, tuon kauhean muistikirjan,
joka oli Perrinen kauhistus, kirjoittaaksensa siihen uuden
lääkemääräyksen; mutta samassa kun lääkäri jo lähensi kynää paperille
Perrine rohkaisi mielensä ja keskeytti hänet.

"Herra tohtori, jos nämä lääkkeet eivät kaikki ole yhtä tärkeitä, niin
pyytäisin teitä tänään kirjoittamaan ainoastaan tärkeimmät."

"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi lääkäri suuttuneen näköisenä.

Perrine vapisi, mutta rohkaisi heti mielensä ja sanoi

"Tarkoitan sitä, että meillä ei öle tänään rahoja ja ettemme saa niitä
ennenkuin huomenna; silloin..."

Tohtori katseli häntä ja loi sitten nopean silmäyksen ympärilleen
ikäänkuin nyt vasta huomaten heidän puutteensa. Hän pisti
muistikirjansa takaisin taskuunsa ja sanoi:

"Emme huoli muuttaa rohtoja ennenkuin huomenna; ei ole kiirettä --
voimme jatkaa antamalla eilisiä vielä tänään."

Ei ole kiirettä, ne sanat painuivat Perrinen mïeleea ja niitä hän vähä
väliä toisti: Jos ei ollut kiirettä, siis ei äiti varmaankaan ollut
niin heikko kuin hän pelkäsi; siis oli vielä toivoa hänen
parantumisestansa.

Keskiviikkopäivää hän oikein odottamalla odotti, mutta hänen
malttamattomuuteensa sekaantui paljon suruakin, sillä ne rahat, jotka
hän silloin toivoi saavansa, olivat hänen rakkaan Palikarinsa hinta,
Palikarinsa, josta hänen silloin täytyi erota. Jokaisena joutohetkenä,
jona hän vaan voi jättää äitinsä, hän riensi alas pihalle juttelemaan
uskollisen ystävänsä kanssa, joka, vapaana kaikesta työstä keskellä
tuommoista ravinnon runsautta, ei milloinkaan ollut niin iloinen ja
hyvällä tuulella. Heti nähtyään Perrinen aasi kiljahti neljä tahi viisi
kertaa, niin että Champ Guillotin ikkunaruudut tärisivät, juoksi
hänelle vastaan niin pitkälle kuin liekaköysi myönsi, hypähtäen ilosta.
Mutta heti kun Perrine laski kätensä sen selkään se rauhoittui, ojensi
kaulaansa ja laski päänsä nuoren emäntänsä olalle ja seisoi siten
liikahtamatta. Sillä tavalla he seisoivat pitkän ajan, Perrine
silitellen ja taputellen, aasi puolestansa vilkuttaen korviaan ja
räpytellen silmiään tavalla, joka oli yhtä selvä kuin puhe. "Jospa
tietäisit", kuiskasi Perrioe. Mutta Palikar ei tietänyt mitään, ei
aavistanut mitään. Täysin tyytyväisenä nykyisyyteen, lepoon, hyvään
laitnmeen se oli onnellisin aasi koko maailmassa. Sitäpaitsi se oli
tullut hyväksi ystäväksi Grain de Selille, joka osotti sille
ystävyyttään tavalla, joka sangen paljon imarteli sen herkkusuisuutta.
Palikarin oli näet maanantaina onnistunut päästä irti lieastansa ja
silloin se oli lähestynyt Grain de Seliä, joka paraikaa oli
lajittelemassa vasta saapuneita ryysyjä, ja siihen se jäi uteliaana
katselemaan. Grain de Selillä oli aina säännöllisesti vieressänsä
litrallinen viiniä ynnä lasi sen varalle että rupeaisi janottamaan. Ja
häntä janotti melkein aina. Sinä aamuna hänellä oli vähän kiire, niin
ettei joutanut niin usein katselemaan ympärilleen, mutta siitä
huolimatta ei tuo jano, josta hän oli saanut liikanimensäkin, lakannut
muistuttamasta olemassa olostansa. Samassa kun keskeytti työnsä
tarttuaksensa pulloon hän huomasi Palikarin kaula ojennettuna
katselevan häntä.

"Kuulepas veitikka, mitä sinulla on täällä tekemistä?"

Kun ääni ei ollut ollenkaan tyly, niin aasi ei liikahtanut mennäkseen
pois.

"Tahdotko juoda lasillisen viiniä kanssani?" kysäsi Grain de Sel, jonka
kaikki ajatukset aina kierivät 'juoda' sanan ympärillä.

Hän täytti lasin, mutta sen sijaan että olisi vienyt sen omille
huulillensa hän leikillä tarjosi sen Palikarille; tämä joka luuli
tarjouksen todeksi, lähestyi pari askelta, suipensi turpansa niin että
se piteni niin paljon kuin mahdollista ja joi suuhunsa puolet viinistä,
ehkä vähän enemmänkin.

"Oh! kas tuota veitikkaa?" huudahti Grain de Sel nauraen täyttä
kurkkua.

Ja sitte hän rupesi huutamaan:

"Markiisitar! La Carpe!"

Nämät saapuivat siinä tuokiossa samaten kuin eräs ryysyjen
kerääjä, joka samassa astui pihaan täysine koreineen, ynnä eräs
karamellintekijä, joka asui pihalla olevassa tyhjässä rautatievaunussa
milloin ei ollut matkoilla markkinoilla ja juhlissa. Niissä hän
keitetystä ja sulatetusta sokurista koukun ympäri vetäisi ikäänkuin
vyyhdeksi pitkiä keltaisia, punaisia ja vihreitä, sitkeitä karamellejä.

"Mitä täällä on tapahtunut?" kyseli Markiisitar.

"Saatte nähdä; tästä saatte hyvän naurunaiheen."

Hän täytti lasin uudelleen ja ojensi sen Palikarille, joka niinkuin
äskenkin tyhjensi siitä runsaasti puolet ympärillä olevain suureksi
huviksi ja riemuksi.

"Olen kyllä kuullut aasien juovan viiniä", lausui eräs, "mutta en ole
uskonut sitä todeksi."

"Tuohan on oikea juomari", arveli joku toinen.

"Teidän pitäisi ostaa se", neuvoi Markiisitar kääntyen Grain de Selin
puoleen, "siitähän saisitte hyvän juomatoverin."

"Teistäpä tulisi oiva pari."

Grain de Sel ei ostanut sitä, mutta rupesi myötätuntoisuudella
kohtelemaan sitä ja ehdotti Perrinelle seuraamaan häntä keskiviikkona
hevostorille. Tämä ehdotus oli oikeana lohdutuksena lapsi raukalle,
jolla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä miten osata suuren Parisin
hevostorille, vielä vähemmin miten menetellä myödessään siellä aasin,
selvitä sen hinnasta tulematta peijatuksi. Hän oli kyllä kuullut
puhuttavan parisilaisista pettureista ja varkaista ja tunsi
voimattomuutensa ja kykenemättömyytensä puolustautumaan heitä vastaan
jos joutuisi heidäo kynsiinsä.

Keskiviikko-aamu kului huolellisesti siivotessa ja harjatessa Palikaria
ja siinä oli hänellä yllin kyllin tilaisuutta sitä hyväillä ja
syleillä. Mutta oi! Miten surkealla mielellä se tapahtui! Eihän hän
sitten enää saisi nähdä uskollista toveriansa! Kenen käsiin se sitten
joutuisi? Poloinen parka! Perrine ei voinut torjua sitä ajatusta,
kuvailematta mielessään kaikkia niitä kurjannäköisiä, kidutetuita
aasiraukkoja, joita oli matkallaan nähnyt jos jossakin suurilla
valtateillä, ikäänkuin maailmassa ei olisi olemassa aaseja muuta kuin
kiduttamista varten, ja nyt hän luuli Palikarinsa joutuvan niiden
joukkoon. Tosin Palikar kyllä, jouduttuaan heidän omaksensa, oli saanut
kärsiä puutetta, jopa kurjuuttakin, saanut uupua pitkillä matkoilla,
kärsiä vilua ja hellettä, lunta, sadetta ja rakeita sekä nähdä nälkää,
mutta sitä ei oltu ollenkaan ruoskittu ja se tunsi saavansa hellää
kohtelua heidän puoleltansa, joiden vaivoihin sen tuli ottaa osaa.
Tyttö raukka oikein vapisi kysyessänsä mimmoiselle omistajalle se nyt
joutuneekaan. Perrine oli nähnyt niin monta julmuria, jolla ei edes
ollut käsitystä julmuudestansa.

Palikar näytti oikein kummastuneelta, kun sille asetettiin riimu päähän
vaikkei sitä valjastettukaan vaunujen eteen, ja kummastus yhä suureni
kun Grain de Sel, jota ei haluttanut astumalla kulkea pitkää matkaa
Charonnesta hevostorille, nousi sen selkään; mutta kun Perrine piteli
sitä päästä jutellen sen kanssa, niin ihmettely ei muuttunut
vastarinnaksi: olihan Grain de Sel sitä paitsi sen byvä ystävä.

He siis läksivät, Palikar arvokkaasti astuen Perrinen taluttamana, ja
kun heidän kuljettavillaan kaduilla liike ei ollut kovinkaan vilkas,
niin he onnellisesti saapuivat eräälle sangen leveälle sillalle, joka
vei suureen puutarhaan.

"Tämä Jardin de Plantis", kertoi Grain de Sel, "olen varma ettei siellä
ole ainoatakaan näin komeata aasia."

"Silloinhan voisimme ehkä myödä sen heille", vasrasi Perrine, arvellen
että eläintieteellisessä puutarhassa elävillä ei ole muuta tekemistä
kuin elää mielensä mukaan.

Mutta Grain de Seliä se tuuma ei ensinkään miellyttänyt.

"Silloin pitää antautua tekemisiin virkamiesten kanssa", hän vastasi
"eihän se ole byvä... sillä katsos virkamiehet!..."

Virkamiehet eivät nähtävästi olleet saavuttaneet Grain de Selin
luottamusta.

Nyt muuttui ajopeli ja raitiotieliike niin vilkkaaksi, että Perrinen
täytyi ottaa kaikki älynsä ja tarkkaavaisuutensa avuksensa päästäkseen
kunnolla eteenpäin. Hän ei joutanut katselemaan ympärillensä eikä
ihailemaan patsaita eikä muita merkillisyyksiä joiden ohitse kulkivat,
ei myöskään lainaamaan korvaansa ajurien enemmän tahi vähemmän
älykkäille pilkkasanoille, joita he lennättivät nähdessänsä Grain de
Selin ratsastavan aasin selässä. Mutta tämä, jolla ei ollut mitään
varottavaa, ei jäänyt heille vastauksen velkaan, niin että pitkin
matkaa oli huutoa ja naurua siihen määrin, että jalkamiehetkin siihen
viimein ottivat osaa.

Viimein, astuttuaan pientä ylämäkeä, he saapuivat suurelle
ristikkoportille, joka vei laajalle kentälle. Se oli rimoilla ja
laudoilla jaettu moneen osaan, ja niissä oli myötäväksi tuotuja hevosia
ynnä muita elukoita. Siinä Grain de Sel astui maahan.

Mutta sillä aikaa oli Palikar ehtinyt katsahtaa ympärillensä ja kun
Perrine tahtoi taluttaa sitä portista sisään, se ei liikahtanut
paikaltaan. Oliko viisas eläin älynnyt siellä myötävän hevosia ja
aaseja? Tahi valtasiko sen pelko? Olkoon miten hyvänsä, mutta se ei
vaan liikahtanut eikä vähääkään välittänyt Perrinen hellistä
kehotuksista. Grain de Sel luuli saavansa sen eteenpäin lykkäämällä
sitä takaapäin, mutta Palikar, joka ei arvannut ken siellä niin
tuttavallisesti piteli sen takapuolta, ei kärsinyt semmoista
tungettelevaisuuttä, vaan rupesi potkimaan ja kulkemaan takaperin
vetäen Perrineä mukanaan.

Heidän ympärilleen oli tietysti kokoontunut joukko uteliaita; ensi
rivissä seisoi kuten tavallista sähkösanomien kuljettajia, leipurien
juoksupoikia y.m., jokainen lausui sanansa ja neuvoi mitä keinoja
tulisi käyttää saadaksensa itsepäistä elukkaa portista sisään.

"Tuossapa aasi, joka vielä tuottaa paljon hauskuutta ostajalleen",
kuului yksi ääni.

Semmoiset väitteet helposti voisivat vahingoittaa kaupantekoa, jonka
vuoksi Grain de Sel huomasi tarpeelliseksi torjua moiset syytökset.

"Sepä vasta aika veitikka", hän lausui. "Se on arvannat että on aikomus
myödä se ja kujeilee nyt saadaksensa jäädä entiselle isäntäväellensä."

"Oletteko varma siitä, Grain de Sel?" kuului sama ääni, joka oli
lausunut äskeisen arvelun.

"Hoi! Ken täällä tuntee nimeni?"

"Ettekö enää tunne La Rouquerieta?"

"No, toden totta!"

-- 43 --

Ja he kättelivät toisiaan.

"Teidänkö on tuo aasi?"

"Ei, vaan tuon pienen tytön."

"Tunnetteko elukan?"

"Olemme yhdessä tyhjentäneet monta lasia; jos tarvitsette hyvän aasin,
niin suosittelen teille tätä."

"Voinhan tarvita ja voinhan olla tarvitsemattakin."

"Otetaanpas pieni ryyppy. Mitäpä hyödyttää viedä aasi sinne ja maksaa
siellä sen puolesta?"

"Etenkin kun sitä ei saada sinne menemään."

"Aasi on viisas veitikka, sen vakuutan teille."

"Jos ostan aasin, niin tahdon myöskin että se tekee työtä hyväkseni
eikä juodaksensa tahi kujeillaksensa."

"Kunniani kautta, tämä on silloin sopiva. Se on yhtä päätä tullut
Kreikasta asti."

"Kreikastako?"

Grain de Sel viittasi Perrinelle, joka seurasi heitä, vaikkei
kuunnellut heidän puhettansa. Palikarkin oli nyt vallan myöntyväinen ja
seurasi sekin ilman että tytön tarvitsi edes nyäistä riimunnuoraa.

Kuka oli tuo ostaja? Oliko hän mies? Vai oliko hän nainen? Astunnasta
ja parrattomista kasvoista päättäen hän oli noin viidenkymmenen vuotias
nainen. Mutta vaatteista, roimahousuista, puserosta ja hatusta,
jommoista omnihussin ohjaajat käyttivät, olisi luullut häntä mieheksi,
etenkin kun hänellä alati oli hampaissa pieni piipunnysä, joka ei
hetkeksikään eksynyt hänen suustansa. Mutta hänen kasvonsa ne kuitenkin
enimmin vetivät Perrinen huomiota puoleensa, hän kun koetti niistä
lukea oliko tuo ostaja häijyn vai hyvännäköinen ja ne ilmaisivat
hyväluontoisuutta eikä kovuutta tahi pahuutta.

Astuttuaan muutamia askeleita pienelle syrjäkadulla seisattuivat Grain
de Sel ja La Rouquerie pienen viinikapakan eteen. He istahtivat
katukäytävällä olevan pienea pöydän ääreen ja tilasivat pullon viisiä
ynnä kaksi lasia.

Perrine sillä aikaa seisoi heidän läbellänsä pitäen Palikariansa.

"Saatte nähdä mimmoinen veitikka tuo aasi on", kehui Grain de Sel
täyttäen lasinsa.

Heti paikalla Palikar kurotti kaulaansa ja suippohuulillansa joi
suuhunsa puolet lasista Perrinen tohtimatta sitä estää.

"No, mitä sanotte?" huudahti Grain de Sel riemuiten.

Mutta La Rouquerie ei ollut niinkään ihastunut siitä tempusta.

"En minä tarvitse aasia viiniäni juomaan, vaan vetämään rattaitani,
kaniininahka-kuormaani."

"Mutta sanoinhan minä jo sen vetäneen tänne markkinavaunut Kreikasta
asti."

"No, se muuttaa asian."

Ja nyt alkoi La Rouquerie tarkasti tutkia Palikaria; sen lopetettuaan
hän kysyi Perrineltä, mistä hinnasta tämä aikoi sen myödä. Hän oli
ennakolta sopinut Grain de Selin kanssa, että pyydettäisiin sata
frangia ja mainitsi siis sen hinnan.

Mutta La Rouquerin rupesi kovasti päivittelemään: "Satako frangia
aasista, jonka kelpoisuudesta ei ole minkäänlaisia takeita! Semmoisella
hinnalla Perrine suorastaan teki pilaa kunnon ihmisistä." Ja nyt
poloinen Palikar sai kuulla kunniansa korvien päistä aina kavioihin
asti. "Kaksikymmentä frangia -- sen suuremman arvoinen se ei suinkaan
ole -- tuskin sitäkään..."

"Hyvä on", lausui Grain de Sel pitkän kaupanhieromisen perästä,
"huomaanpa että meidän täytyy viedä se torille."

Perrine hengitti helpommin, sillä pelkkä ajatus ettei saisi aasistansa
enempää kuin kaksikymmentä frangia, oli tykkänään masentanut hänet.
Mihin riittäisi kaksikymmentä frangia heidän suuressa hädässänsä, kun
ei edes satakaan frangia ollut kylliksi tärkeimpien menojen
suorittamiseen?

"Saa nähdä onko helpompi saada se nyt sinne kuin ensi kerralla", arveli
La Rouquerie.

Torin portille asti Palikar siivosti seurasi emäntäänsä, mutta siinä se
pysähtyi ja kun Perrine pakottaen veti riimunvarresta koettaen sekä
torumalla että rukoilemalla saada sitä tottelemaan, niin se muitta
mutkitta laskihe maata keskelle katua.

"Palikar, minä rukoilen sinua", huusi Perrine vallan epätoivoisena,
"Palikar kulta!"

Mutta Palikar tekeysi vallan kuuroksi eikä ollut kuulevinaankaan.

Uudestaan kokoontui väkeä heidän ympärilleen nauraen ja pilkaten.

"Sytyttäkää sen häntä tuleen!" arveli joku.

"Silloinhan sen saa helposti myödyksi", arveli toinen.

"Potkaiskaa elukkaa!"

Grain de Sel oli raivoissaan, Perrine epätoivoinen.

"Näettehän sen, se ei mene sinne", lausui La Rouquerie. "Minä maksan
siitä kolmekymmentä frangia, sillä minä huomaan sen olevan viisaan
elukan ja silloin siitä kyllä vielä tulee hyvä; mutta joutuun nyt,
muuten ostan toisen."

Grain de Sel loi Perrineen silmäyksen, joka kehoitti suostumaan
kauppaan. Kuitenkin hän oli vallan masennuksissaan pettyneine
toiveineen eikä voinut päättää suostuisiko siihen, kunnes eräs poliisi
ankarasti käski hänen väistymään syrjään.

"Menkää eteenpäin tahi takaisin, mutta älkää sulkeko katua!"

Kun hän ei voinut mennä eteenpäin syystä että Palikar teki vastarintaa,
niin oli hänen pakko peräytyä. Samassa kun Palikar älysi sen emäntänsä
aikomukseksi, se nousi ja seurasi häntä tyytyväisesti vilkuttaen
korvillaan myöntymykseksi.

"Ja nyt", lausui La Rouquerie, "maksan kolmekymmentä frangia viiden
frangin kappaleina Perrinen kouraan, mutta täytyy teidän saattaa tämä
aasi majapaikkaani, sillä jos oikein käsitän sen luonnetta, niin sille
voi sangen helposti pälkähtää päähän olla seuraamatta minua. Château
des-Rentiers ei ole kaukana täältä."

Mutta Grain de Sel ei hyväksynyt sitä päätöstä, matka oli hänen
mielestänsä liian pitkä.

"Mene rouvan mukaan", hän lausui Perrinelle, "älä ole liian
epätoivoinen, aasillasi ei ole mitään hätää hänen luonaan, hän on hyvä
ihminen."

"Ja kuinka osaan takaisin Charonneen?" kysyi Perrine vallan
säikähtyneenä muistellen Parisia, jonka suunnatonta suuruutta hän nyt
vasta oikein alkoi oivaltaa.

"Seuraa vaan bulevardia pitkin linnoituksia, ei mikään ole helpompaa."

Château-des Rentierskatu ei todellakaan ollut kaukana hevostorista,
eikä siis kestänyt kauan ennenkuin he saapuivat samanlaisen
hökkeliryhmäo luokss kuin Champ Guillot.

Eronhetki oli tullut ja katkerasti itkien Perrine nojasi päänsä
ystävänsä kaulaan, kun ensin oli vienyt sen talliin ja sitonut sen
kiinni.

"Sille kyllä tulee hyvät päivät, sen vakautan sinulle", lupasï La
Rouquerie.

"Me olemme niin pitäneet toinen toisistamme."



Viides luku.


Miten he voivst tulla toimeen kolmellakymmenellä frangilla, kun olivat
perustaneet laskunsa sadan frangin hintaan?

Se kysymys pyöri lakkaamatta Perrinen päässä kun hän astui pitkin
linnoituksia takaisin Champ Guillotiin, vaan hän ei keksinyt siihen
tyydyttävää vastausta. Ja kun hän laski äidin käteen La Rouquerielta
saamansa rabat, niin hänellä ei ollut aavistustakaan siitä mihin heidän
täytyi käyttää niitä.

Äiti se tällä kertaa ratkaisi asiaa.

"Meidän täytyy matkustaa", hän lausui, "matkustaa heti Maraucourtiin."

"Jaksatko lähteä matkaa?"

"Minnn täytyy jaksaa. Olemme jo liian kauaa odottaneet parantumistani,
enkä minä kuitenkaan parane -- en ainakaan täällä, ja odottaessamme
sitä ovat kaikki varamme tykkänään loppuneet, ja odottaessamme loppuvat
vielä nekin varat, jotka olemme saaneet Palikarista. Olin sitä paitsi
toivonut ettei meidän tarvitsisi saapua sinne näin huonoissa
vaatteissa, mutta ehkä juuri tämä kurjuus herättää heidän sääliänsä.
Meidän täytyy, täytyy lähteä."

"Tänäänkö?"

"Tänään on jo liian myöhäistä, me saapuisimme perille keskellä yötä,
tietämättä minne joutuisimme, mutta huomen-aamuna. Koeta tänä iltana
ottaa selvää milloin juna lähtee ja lippujen hinnasta: se on pohjoinen
rata: ja aseman nimi on Picquigny."

Perrinellä ei ollut ketään muuta, jolta kysyisi neuvoa kuin Grain de
Sel, joka vastasi neuvomalla häntä etsimään paperikasoista aikataulua,
jommoinen siellä varmaankin olisi. Hän löysikin sen ja pääsi siten
käymästä Pohjoisradan asemalta katsomassa, sinne kun oli sangen pitkä
matka Charonnesta. Siitä hän näki että aamulla läksi kaksi junaa,
toinen kello kuusi, toinen kello kymmenen ja että kolmannen luokan
lippu maksoi yhdeksän frangia kaksikymmentäviisi centimea.

"Me lähdemme siis kymmenen junassa", päätti äiti "ja meidän täytyy
lähteä hevosella asemalle, sillä minä en jaksa astua jalkaisin sinne,
kun on pitkä matka. Minä kyllä jaksan ajurin luo."

Mutta hän ei jaksanut niinkään pitkälle, sillä kun hänen kello yhdeksän
piti nojautuneena tyttöönsä astua vaunujen luokse, niin hän ei ollut
ehtinyt pitemmälle kuin puolitiehen kun voimat pettivät ja hän olisi
kaatunut, ellei Perrine olisi tukenut häntä. Matka huoneesta kadullekin
oli jo liian pitkä.

"Minun täytyy vähäisen levähtää", hän kuiskasi heikosti, "älä ole
levoton, kyllä se kohta menee ohitse."

Mutta se ei mennytkään ohitse ja Markiisittaren, joka seisoi
ikkunassaan katsomassa heidän lähtöänsä, täytyi tuoda hänelle tuoli,
sillä voimain ponnistus oli hänelle liian suuri. Sairas vaipui siihen
pyörtyneenä.

"Teidän täytyy lykätä matkanne huomiseksi", lausui Markiisitar hieroen
häntä; "älä pelkää tyttöseni, ei tämä ole vaarallista, mene pyytämään
tänne La Carpe; me kannamme hänet jälleen sisään huoneeseenne; te ette
voi matkustaa -- -- -- ette ainakaan nyt."

Markiisitar oli ymmärtäväinen ja kokenut nainen; niinpä heti kun olivat
laskeneet sairaan tilalleen sydän alkoi jälleen toimintansa, hengitys
palasi, mutta heti kun rouva raukka koetti nousta istumaan, niin hän
uudestaan pyörtyi.

"Näethän, että hänen täytyy jäädä pitkälleen", lausui Markiisitar
päättäväisesti. "Teidän täytyy lykätä matkanne huomiseksi ja minä menen
heti noutamaan kupillisen lihalientä La Carpelta, sillä lihaliemi on
hänen mielitekonsa, niinkuin viini on meidän herra isäntämme. Niin
kesällä kuin talvella hän nousee kello viisi aamulla asettaaksensa
patansa tulelle ja mainioksi hän osaa keittää liemensä; ei monella
varakkaammallakaan ole niin maukasta pöytään tuotavaksi."

Odottamatta vastausta hän meni naapurinsa luokse, joka jälleen oli
asettunut työhönsä.

"Tahtoisitteko antaa minulle kupillisen lihalientä sairastamme varten?"
hän kysyi.

La Carpen vastaus oli hyväntahtoinen hymy ja heti sen perästä hän nosti
pois kannen padastansa, joka kiehui tulella. Ja höyryn levitessä
pieneen huoneeseen hän katseli Markiisitarta ihastunein silmin sieramet
pullistuneina, tyytyväisen ja ylpeän näköisenä.

"Niin tämä tuoksuu hyvälle", vakuutti Markiisitar, "ja jos mikään voi
pelastaa rouva raukkaa, niin tämä sen tekee; mutta" -- tässä hän
hiljensi äänensä kuiskaukseksi -- "tiedättehän että hän on kovin
heikko: se ei voi enää kestää kauan."

La Carpe kohotti kätensä kohti taivasta.

"Minun on kovin sääli tuota suloista tyttöä."

La Carpe painoi alas päänsä ja ojensi toisen kätensä liikkeellä, joka
selvästi ilmaisi: "Emmekä me voi tehdä siihen mitään."

Ja kuitenkin he kumpikin tekivät minkä suinkin voivat, mutta köyhät
ovat niin tottuneet kurjuuteen, etteivät voi sitä kummastella, vielä
vähemmin siitä nurista. Ken heistä ei ole saanut kärsiä tässä
maailmassa? Tänään sinä, huomenna minä.

Kun knppi oli täysi, Markiisitar otti sen ja astui hyvin varovasti,
ettei suinkaan läikyttäisi siitä pisaraakaan.

"Ottakaa tästä, hyvä rouva", hän kehoitta laskeutuen polvilleen vuoteen
viereen, "vaan älkää suinkaan liikkuko, avatkaa ainoastaan vähäisen
huulianne."

Hyvin varovasti hän sitten kaatoi pienen lusikallisen lientä sairaan
suuhun; mutta potilas ei voinut sitä siellä, vaan rupesi antamaan ylen.
ja sitten seurasi uusi pyörtymiskohtaus, vielä pitempi kuin edelliset.

Oli selvää että lihaliemestä ei ollut enää apua. Markiisitar sen hyvin
älysi ja pakotti Perrinen nauttimaan sen, ettei kallis herkku menisi
hukkaan.

"Te kyllä tarvitsette vielä kaikki voimanne, pienokaiseni, tämä
virkistää teitä."

Kun Markiisitar ei lihaliemellään, joka hänen mielestänsä kyllä jos
mikään oli omiaan parantamaan kaikki vammat, saanut sairasta
virkistymään niinkuin oli toivoout, niin hän ei keksinyt mitään neuvoa
eikä voinut ehdottaa muuta kuin että uudestaan haettaisiin lääkäri:
ehkä hän voi tehdä jotakin.

Lääkäri tuli ja kirjotti määräyksen, mutta selitti samalla suoraan
lähtiessänsä Markiisittarelle, ettei hän voinut tehdä mitään sairaan
parantamiseksi:

"Hänet ovat kurjuus, suru ja levon puute saaneet knoleman omaksi. Jos
hän olisi jaksanutkin lähteä tänään, niin hän olisi kuollut
rautatievaunuun; tätä ei voi kestää kuin muutamia tunteja, uusi
pyörtymyskohtaus ja silloin on kaikki lopussa."

Mutta sitä kesti päiviä, sillä elämä, joka vanhoissa väleen sammuu, on
voimakkaampi nuorissa: hän ei tullut terveemmäksi eikä heikontunutkaan,
ja vaikka hän ei voinut nauttia ravinnon rahtustakaan eikä lääkkeitä ja
vaikka hän makasi siinä ikäänkuin nukkuen ihan liikkumatta, välistä
melkeinpä hengittämättä, niin hän eli kuitenkin.

Perrine alkoi uudestaan toivoa. Tuoni, joka aina muistuttaa vanhuksia
läsnäolostansa ja näyttää aina olevan lähellä, silloinkin kun se
todellisuudessa vielä on heistä kaukana, on nuorille niin
vastenmielinen, etteivät tahdo häntä tuntea, si edes silloinkaan kun se
kolkuttaa heidän ovellensa. Miksikä hänen äitinsä ei vielä paranisi?
Minkä tähden hän kuolisi? Viiden- tahi kuudenkymmenen vuoden vanhoina
on aika kuolla eikä hänen äitinsä vielä ollut kolmeakaankymmeatä! Mitä
häo oli rikkonut että häntä rangaistaisiin ennenaikaisella kuolemalla,
häntä, joka oli puolisoista lempein, äideistä hellin ja aina niin hyvä
omaisillensa. Se ei voi olla mahdollista! Päinvastoin hän kyllä vielä
paranee. Ja hän keksi kaikenlaisia perusteita toiveillensa, jopa hän
luuli tuon horrostilankin ainoastaan suotavaksi levoksi kaikkien
vaivojen ja ponnistusten perästä. Milloin kuitenkin epäilys liian
paljon rasitti ja hän tuli levottomaksi, silloin hän turvautui
Markiisittareen, joka aina vahvisti hänen toivoansa lausumalla:

"Kun hän on jaksanut kestää nuo pitkät pyörtymiset, niin hän ei
varmaankaan kuole."

"Niin, eikö totta?"

"Samaa luulevat Grain de Sel ja La Carpe."

Kun muutkin näkyivät luulevan hänen äitinsä vielä paranevan, niin hän
itsekin vähitellen tuli siitä varmaksi ja oli sen tähden levoton
ainoastaan siitä riittäisivätkö La Rouquerielta saamansa rahat heidän
menoihinsa, niin pienet kuin ne olivatkin. Ne hupenivat kaikesta
säästäväisyydestä huolimatta hirveän sukkelaan, milloin oli joku
odottamaton meno, milloin toinen. Mihin he turvautuisivat kun viimeinen
ropo olisi mennyt? Mistä saisivat pienintäkään apua, kun heille ei enää
jäisi muuta kuin vaateriepunsa? Mitenkä pääsisivät Maraucourtiin?

Välistä, kun hän istui äitinsä vuoteen vieressä, nuo ajatukset
vaivasivat häntä niin kauheasti, että tuskanhiki oikein nousi hänelle
päähän ja hän luuli nyt vuorostansa pyörtyvänsä. Eräänä iltana juuri
semmoisena hetkenä hän tunsi heikon puristuksen äidin kädestä, jota
piti omassansa.

"Tahdotko jotakin, äiti?" hän kysyi innokkaasti, samassa palautuneena
todellisuuteen.

"Minun täytyy puhutella sinua, sillä hetki on tullut; lausua sinulle
viimeiset sanani, viimeinen tahtoni."

"Oi äiti, äiti!"

"Älä keskeytä minua, sydänkäpyseni, ja koeta hillitä suruasi, samaten
kuin minäkin koetan hillitä epätoivoani. En ole tahtonut saattaa sinua
levottomaksi ja siinä syy miksi en ole ennen puhunut, säästääkseni
sinulta tuskaa, mutta se mikä minulla on sanottavana, on sanottava,
niin kauhealta kuin se meistä tuntuukin. Olisin huono äiti, heikko ja
pelkuri, ainakin ymmärtämätön, jos vielä lykkäisin sen tuonnemmaksi."

Hän vaikeni, yhtä paljon hengähtääksensä kuin kootaksensa ajatuksiansa.

"Meidän täytyy erota..."

Perrine ei voinut olla nyyhkimättä.

"Niin, se on kauheata, lapsi kultani, enkä kuitenkaan voi torjua
itsestäni ajatusta, että ehkä on sinun parempi aivan orpona kuin äidin
seurassa tulla sukusi luokse, joka hänet hylkäisi. Kuitenkin tapahtuu
Jumalan tahto -- sinä jäät yksin -- ehkä muutaman tunnin kuluttua --
ehkä huomenna --"

Mielenliikutus esti häntä jatkamaata ja vasta hetken kuluttua hän
jaksoi lisätä:

"Kun minua -- ei enää ole olemassa, niin sinulla on monta tointa
tehtävänä muodollisuuden vuoksi; silloin sinun pitää ottaa taskustani
eräs kaksinkertaiseen silkkiin kääritty paperi sekä antaa se niille,
jotka sitä sinulta kysyvät: se on vihkitodistukseni; siinä on minun
ynnä isäsi nimet. Mutta sinun pitää vaatia se takaisin, siliä se on
siuulle välttämätön näyttääksesi toteen syntyperäsi. Sen vuoksi sinun
tulee säilyttää se erittäin huolellisesti. Voipi kuitenkin sattua että
hukkaat sen ja siksi sinun pitää oppia se ulkoa eikä milloinkaan
unohtaa sitä silloin kun sinun on tarvis näyttää se, sinun tulee pyytää
uusi. Kasitäthän minut? Ja muistathan mitä sanon sinulle?"

"Kyllä, äiti, kyllä!"

"Sinä tulet kovin onnettomaksi ja mielesi murtuu, mutta et saa antautua
tuskan valtaan kun -- kun jäät yksin -- yksin Parisiin. Silloin sinun
pitää heti matkustaa Maraucourtiin: rautateitse, jos sinulla on siihen
kylliksi rahaa, jalkaisin ellei sinulla ole kylliksi rahaa junalippuun;
parempi on nukkua maantien ojassa ja kärsiä nälkää kuin jäädä Parisiin.
Lupaathan minulle!"

"Sen lupaan, äiti."

"Niin hirvittävä on oykyinen tilamme, että tuntuu melkein helpotukselta
ajatella sinun joutuvan täältä pois."

Mutta tuo helpotus ei kuitenkaan ollut kyllin suuri torjuaksensa uutta
heikkouden kohtausta ja hän makasi kauan aikaa liikahtamatta miltei
hengittämättä ja lausumatta sanaakaan.

Mitä suurimman pelon ja tuskan valtaamana Perrine kumartui hänen
ylitsensä huutaen:

"Äiti, äiti!"

Tuo huuto näytti palauttavan hänet henkiin.

"Odota vähän", hän kuiskasi niin heikosti, että sanat pikemmin
tuntuivat katkonaiselta hengitykseltä, "olihan minulla vielä muutakin
sanottavaa sinulle, joka sinun tulee painaa mieleesi -- mutta en muista
mitä jo olen sanonut -- odota vähäsen."

Hetken perästä hän jatkoi:

"Niin sitähän se oli: kun saavut Maraucourtiin, niin älä hätäile;
sinulla ei ole oikeutta vaatia mitään. Minkä saavutat, sen saavutat
itsesi tähden, kun olet hyvä ja tulet rakastetuksi... Toimi niin, että
sinua rakastetaan... itsesi tähden, siinä kaikki. Mutta minä toivon...
minä tiedän että he vielä rakastavat sinua... ken voisi olla sinua
tskastamatta... Silloin kova onnesi on lopussa."

Hän pani kätensä ristiin ja silmiin tuli kirkas loiste.

"Näin sinnt... niin, näin sinut ooneliisena... Oi! Jospa saisin kuolla
siinä uskossa ja toivossa että muistoni aina pysyy elävänä
sydämessäsi!"

Tuon sairas lausui rukouksen tapaan taivaaseen, mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä hän vaipui jälleen tuiki uupuneena matrassillensa
ikäänkuin tuo ponnistus olisi riistänyt viimeisetkin voimat; hän makasi
siinä uuvuksissa, menehtyneenä vaikkei tainnuksissa, mikäli voi päättää
hänen läähättävästä hengityksestänsä.

Perrine jäi hetkeksi seisomaan vuoteen viereen, mutta nähdessään että
äidin tila ei muuttunut, hän meni hiljaa ulos. Tuskin hän kuitenkaan
ennätti pihalle ennenkuin ennemmin kaatui knin heittäytyi suulleen
ruohoon ja purskahti katkeraan itkuon. Hänen sydämensä sykki rajusti,
hänen päätään huimasi, jalat eivät ottaneet kannattaaksensa häntä,
kauan hillitty tuska puhkesi surkeaan valitukseen.

Niin hän makasi muutamia minuutteja vallan masentuneena, itkun
tukehduttamana, mutta kohta omatunto häntä soimasi siitä, että oli
jättänyt äidin hetkeksi yksin; hän siis nousi koettaaksensa vähäisen
rauhottua urhoollisesti taistellen kyyneleitänsä ja tuskaansa vastaaa.

Sinne tänne hän asteli suurella pihalla, jossa varjot jo rupesivat
tihenemään, tietämättä minne meni, milloin suoraan eteenpäin, milloin
sen ympäri tarhaan koettaen pidättää kyyneleitänsä.

Kun hän ehkä kymmenettä kertaa astui tuon rautatievaunun ohitse, jonka
ovesta karamellintekijä jo hetken aikaa oli häntä katsellut, niin tämä
astui hänen luoksensa pari sitkeätä karamellia kädessä.

"Sinun on varmaankin kovin ikävä tyttöseni", hän lausui säälivästi.

"Kyllä."

"Kas tässä, ota nämä..." hän ojensi hänelle karamelliputkensa, "...
makeiset tekevät hyvää?"



Kuudes luku.


Pappi oli jo lopettanut viimeiset rukoukset ja juuri lähtenyt, mutta
Perrine jäi yhä avohaudan luokse, silmät käsiin kätkettyinä. Silloin
Markiisitar, joka ei ollut jättänyt häntä, kumartui hänen ylitsensä ja
tarttui hänen käteensä.

"Meidän täytyy mennä", hän lausui.

"Oi, täytyykö meidän?"

"Niin, meidän täytyy mennä", hän toisti vakavasti.

Ja hän tarttui Perrinen käteen ja vei hänet pois.

He astuivat pari silmänräpäystä eikä Perrine tietänyt mitä hänen
ympärillään tapahtui, tahi minne hänet vietiin: hänen ajatuksensa,
hänen sydämensä, hänen sielunsa ja koko elämänsä jäivät kirkkomaahan
äitinsä luokse.

Viimein he seisahtuivat yksinäiseen lehtikujaan, Perrine ja
Markiisitar, joka häntä talutti, Grain de Sel, La Carpe ja
karamellintekijä, mutta tuskin hän heitä tunsi surussansa.
Markiisittarella oli mustat nauhat hatussansa, Grain de Sel oli
pukeutunut herraksi ja pannut päähänsä korkean silkkihatun, La Carpella
oli tuon ainaisen nahkaisen esiliinan sijasta pähkinänkarvainen
päällysnuttu, joka ulettui jalkoihin asti ja karamellintekijä oli
vaihtanut valkoisen palttinanuttunsa verkanuttuun. Oikeina
pariisilaisina he olivat kaikki pukeutuneet juhlavaatteihinsa
kunnioittaaksensa vainajata, jonka maallisia jäännöksiä he äsken olivat
kätkeneet viimeiseen lepoon.

"Tahdon sanoa sinulle, pienokaiseni", alkoi Grain de Sel, joka luuli
velvollisuudeksensa ensiksi puuttua puheeseen ollen seuran etevimpänä
henkilönä, "että voit jäädä asumaan Champ Guillotiin maksamatta mitään
vuokraa niin kauaksi aikaa kuin sinua suinkin haluttaa."

"Jos tahdot ruveta laulamaan minun kanssani", jatkoi Markiisitar, "niin
kyllä aina ansaitset leipäsi; se on hieno ammatti."

"Jos enemmän pidät karamellinteosta", lausui karamellintekijä, "niin
otan sinut luokseni; se on myöskin hieno ammatti, vieläpä oikea
ammatti."

La Carpe ei lausunut sanaakaan, mutta hymy hänen kokoonpuristetuilla
huulillaan ynnä ojennetun käden ikäänkuin tarjoava liike ilmaisivat
nekin että hänelläkin olisi jotakin tarjottavana: joka kerta kuin
Perrine vaan haluaa kupillisen hyvää lihalientä, niin tarvitsee vaan
pyytää, niin hän kyllä sitä antaa, ja oikein erinomaisen hyvää.

Näin monta ystävyyden osotetta yhtä aikaa täytti Perrinen silmät
kyyneleillä, kiitollisuuden kyyneleillä, ja ne huuhtoivat pois ne
katkerat vedet, jotka kaksi päivää olivat polttaneet hänen silmiään.

"Miten hyvät te olette minulle", hän kuiskasi kiitollisesti.

"Kukin tekee minkä voi", vastasi siihen Grain de Sel.

"Emmehän voi jättää sinun kaltaistasi rehellistä tyttöä Parisin
kaduillekaan", vakuutti puolestansa Markiisitar.

"Minä en saa jäädä Parisiin", vastasi Perrine, "minun täytyy heti
lähteä sukulaisteni luokse."

"Onko sinulla sukulaisia?" keskeytti Grain de Sel merkitsevästi
katsellen toisia ikäänkuin tarkoittaen: semmoiset sukulaiset eivät
mahda olla mistään kotoisin.

"Missä ovat sukulaisesi?"

"Lähellä Amiensia."

"Ja kuinka luulet pääseväsi Amiensiin? Onko sinulla rahaa?"

"Ei kylliksi matkustaakseni rautatiellä; sentähden aion mennä
jalkaisin."

"Osaatko sinne?"

"Minulla on kartta taskussani."

"Mutta neuvooko karttasi sinulle miten osaat täällä Pariisissa
Amiensiin vievälle tielle."

"Ei, mutta ehkä tahdotte neuvoa minulle..."

Jokainen riensi antamaan hänelle neuvoja, jotka olivat niin sekavia ja
ristiriitaisia kuin mahdollista, kunnes Grain de Sel äkkiä heidät
keskeytti.

"Jos tahdot eksyä Parisissa", hän lausui, "niin kuuntele vaan heitä.
Näin sinun pitää tehdä: mene paikallisjunalla Chapelle Nordin assmalle,
siellä on Amiensin tie ihan edessäsi eikä sinun tarvitse muuta kuin
seurata sitä ja silloin kyllä tulet toimeen oppaallasi. Lippn ei maksa
kuin kuusi sousta. Milloin aiot lähteä?"

"Nyt heti; lupasin äidilleni lähteä heti."

"Sinun tulee totella äitisi käskyä", lausui Markiisitar. "Lähde siis,
mutta anna minun ensin syleillä sinua; sinä olet kunnon tyttö."

Toiset pudistivat hänen kättänsä.

Sitten heidän piti lähteä kirkkomaalta, mutta Perrine siinä hieman
epäili ja kääntyi haudalle päin, joka hänen juuri oli jättäminen;
silloin Markiisitar, arvaten hänen aikomuksensa, joutuun keskeytti:

"Koska sinon pitää lähteä, niin on sinun paras matkustaa heti."

"Niin lähde heti", kehoitti Grain de Selkin.

Perrine jätti heidät kaikki hyvästi kiitollisesti puristaen heidän
kättänsä ja sitten hän meni joutuun ikään kuin peljäten jotakin.

"Minä tarjoan lasillisen viiniä", lausoi Grain de Sel.

"Ei hyvä pahaa tee", vastasi siihen Markiisitar.

Ensi kertaa La Carpe avasi suonsa sanoen:

"Lapsi poloinen! Pieni raukka!"

Istuuduttuaan rautatievaunuihin Perrine otti esille vanhan Ranskanmaan
matkakartan, jota monen monituisesti oli käyttänyt lähdön jälkeen
Italiasta ja johon siis oli hyvinkin perehtynyt. Parisista Amiensiin
oli tie vallan selvä, ei tarvinnut muuta kuin kulkea samaa tietä kuin
Calaisiin menevät postivaunot. Sitä näytti hieno viiva hänen
matkakartallaan: Sain-Denis, Ecouen, Luzarches. Chantilly, Clermont ja
Breteuil. Amiensissä hänen tuli poiketa Boulogneen vievälle tielle.
Hyvästi osaten arvostella tien pituutta hän laski että Maraucourtiin
piti olla noin sadanviidenkytamenen kilometrin matka. Jos hän siis
jaksaisi astua kolmekymmentä kilometriä päivässä, niin hän olisi
perillä kuuden vuorokauden perästä.

Mutta jaksaisiko hän kuusi päivää peräkkäin säännöllisesti astua
kolmekymmentä kilometriä?

Juuri sentähden, että hän oli tottunut astumaan peninkulman peninkulman
perästä Palikarin rinnalla, hän tiesi, ettei ollut lainkaan sama asia
joskus astua kolmekymmentä kilometriä kuin taivaltaa sama määrä päivä
toisensa perästä, jalat siitä tulisivat aroiksi eivätkä polvetkaan sitä
kestäisi. Ja toiseksi olisiko sitten ilma kaunis koko viikon? Selkeällä
ilmalla ja päivänpaisteessa hän kyllä voi kulkea olkoonpa vaikka kuinka
kuuma, mutta jos rupeaisi satamaan. Mitä hän silloin tekee, kun ei ole
parempaa suojaa kuin vanhat ryysyiset vaatteensa? Kauniin yön hän kyllä
voisi nukkua taivasalla metsässä tahi pensaikossa; mutta lehtikatos,
joka imee itseensä kasteen, läpäisee sadepisarat etenkin jos ne
putoavat suurina karpaloina. Kastunut hän oli sangen usein vallan
läpimärjäksi eikä hän peljännyt rankkasadettakaan, mutta voisiko hän
kestää läpimärkänä koko viikon, aamusta iltaan ja jälleen illasta
aamuun?

Sanoessaan Grain de Selille ettei hänellä ollut kylliksi rahaa
rautatiematkaa varten, hän jätti tämän siihen luuloon, joka häntä
itseäänkin elvytti, nimittäin että hänellä oli kylliksi jalkamatkaa
varten, ellei se vaan venyisi kovin pitkäksi.

Hänellä oli viisi frangia ja kolmekymmentäviisi centimea jättäessänsä
Champ Guillotin ja lunastettuaan kuudella sous'lla rautatielippunsa
hänelle jäi viiden frangin kappale ja yksi sous, joita hän kilisteli
taskussansa, milloin tuhlaamiskiusaus häntä yritti ahdistelemaan.

Näiden rahojen oli siis määrä riittää koko matkaan, vieläpä vähäisen
kauemminkin jotta hän voisi tulla toimeen Marauconrtissa muutamia
päiviä.

Oliko se mahdollista?

Hän ei voinut ratkaista sitä kysymystä, eikä muitakaan samanlaisia kun
kuuli huudettavan Chapelle aseman nimen. Hän astui siis alas junasta ja
jatkoi heti matkaansa Saint-Denisin tietä pitkin.

Hänen tuli vaan pysyä maantiellä ja kun aurinko vielä valaisi pari
kolme tuntia niin hän toivoi ennen pimeän tuloa ehtivänsä siksi kauas
Parisista että voisi nukkua jossakin pensaikossa, joka hänen
mielestänsä oli turvallisin paikka.

Mutta vastoin luuloansa kaupungista ei näkynyt loppua tulevan. Yhä vaan
jatkuivat talonrivit, tehdas tehtaan perästä ikäänkuin kohosi maasta
tien kummallakin puolella ja niin pitkälle kuin silmä kantoi ei näkynyt
muuta kuin kattoja ja korkeita piippuja, joista tuprusi musta, sakea
savu. Ja noista tehtaista, tavarahuoneista ja ladoista kuului huumaavaa
melua, koneiden jyskettä ja pauhua, höyrypillien vinhaa vihellystä
miltei ulvontaa; tietkin olivat täynnä väkeä, joka punertavan
tomupilven peitossa liikkui kuljettaen vaunuja, rattaita, ratavaunuja
pitkissä jonoissa. Ja noiden kuormien peitevaatteissa oli luettavana
sama nimi, joka jo heidän saapuessansa Parisiin, Bercyn portille oli
herättänyt hänen huomionsa: 'Maraucourtin tehtaat, Vulfran
Paindavoine'.

Eikö tämä Parisi siis koskaan lopu! Eikö hän milloinkaan pääse siitä
pois! Ei maalaiselämän yksinäisyys, yön hiljaisuus häntä pelottanut,
vaan häntä kammoksutti päinvastoin Parisi, sen talot, sen aaltoillevat
väkijoukot ja sen häikäisevä valo.

Sininen nimitaulu erään talon kulmassa ilmaisi valkoisilla
kirjaimillaan hänen saapuneen Saint-Denisiin, kun hän yhä vielä luuli
olevansa Parisissa, ja se seikka elvytti hänen toivonsa: Saint-Denisin
perästä ihan varmaan tulee maaseutu.

Hän arveli olevan välttämätöntä ennen kaupungista lähtöä ostaa naula
leipää, jota voisi syödä ennen maatapanoaan ja hän astui siis
leipurinmyymälään.

"Olkaa hyvä myykää minulle naula leipää."

"Onko sinulla rahaa?" kysyi leipurin vaimo, jonka mielestä hänen
ulkoasunsa ei ollut niinkään luottamusta herättävä.

Perrine näytti viiden frangin rahaansa leipurinvaimolle.

"Tässä on viisi frangia, jonka pyydän saada pieniksi."

Ennenkuin leikkasi leipää vaimo otti rahan ja tutki sen tarkkaan.

"Mitä tämä merkitsee?" hän kysyi kilahutellen rahat pöytään.

"Näetteban sen olevan viiden frangin rahan."

"Kuka on lähettänyt sinut kaupittelemaan tätä?"

"Ei kukaan; minä ostaisin naulan leipää päivällisekseni."

"Vai niin! Mutta sinä et saa mitään leipää, ja neuvon sinua korjaamaan
luusi mitä pikemmin, ellet tahdo joutua vankeuteen."

Perrine säikähti eikä voinut pitää puoliansa.

"Minkätähden minut vangittaisiin?" hän sopersi.

"Sentähden että olet varas..."

"Enhän, rouvaseni!"

"... joka koetat kaupita väärää rahaa. Korjaa luusi, senkin lutus,
maankiertäjä! Odotappas vaan niin haen polisin!"

Perrine kyllä tiesi olevaosa syytön varkauden syytökseen, mutta hän ei
tietänyt oliko hänen rahansa todelïakin vääriä, ja maankiertäjä hän
kyllä oli, Jumala paratkoon, maankiertäjä, jolla ei ollut kotia eikä
isän turvaa. Mitea puolustautua jos hänet vangittaisiin? Miten hänen
silïoio kävisi?

Kaikki nuo kysymykset risteilivät häaec päässään salaman nopeasti,
mutta suuressa hädässänsäkin hän ensin muisteli ainoata aarrettansa,
rahaansa, ennenkuin antautui pelon valtaan, joka oli vähällä hänet
tukahuttaa.

"Ellette tahdo myödä minulle leipää, niin antakaa ainakin rahani
takaisin", hän lausui ojentaen kätensä.

"Jotta ehkä voisit kaupitella sitä muualla, eikö niin? Eipäs, rahan
minä pidäo. Etsi polisi jos tahdot, niin tutkitaan se yhdessä. Ja mene
matkoihisi nyt, senkin varas ja heittiö, ja sukkelaan!"

Leipurinvaimon kiukkuiset sanat kaikuivat kadulle asti ja tietysti
silloin seisahtuivat ovelle muutamia henkilöitä uteliaina kuuntelemaan
sekä hekin puolestaosa lausnmaan muutaman sanan.

"Mitä on tapahtunut?"

"Tämä tyttö on yrittänyt murtaa auki puodin rahalaatikon
varastaaksensa."

"Semmoiselta hän näyttääkin."

"Ei ole polisikaan koskaan saapuvilla milloin sitä tarvittaisiin."

Kovasti säikähtyneenä Perrine jo pelkäsi tokko emsinkään rohkenisi
mennä pois puodista; mutta väkijoukko kyllä antoi hänen mennä, vaikka
haukkumasanoja vallan sinkoillen sateli hänen jälkeen. Hän ei tohtinut
juosta vaikka kovin teki mieli, ei edes kääntyäkään nähdäksensä
ajettiinko häntä takaa.

Muutaman minuutin kuluttua, jotka hänestä tuntuivat tonneilta,
hän saapui kaupungin ulkopuolelle ja huolimatta kaikista
vastoinkäymisistänsä hän kuitenkin tunsi olevansa levollisempi. Ei
mitään haukkumasanoja enää! Ei polisiakaan!

Tosin hän kyllä voi siihen lisätä: "ei leipää eikä rahaakaan!" Mutta se
oli kuitenkin vielä tulevaisuuden asia. Ne jotka ovat vähällä hukkua
veteen, eivät ensiksi ajattele mitä saavat illalliseksi ja seuraavana
päivänä aamiaiseksi.

Kuitenkin oli tuo tulevaisuuden asia niitä, joita ei sovi syrjäyttää,
ja pelastuksen ensi ilon jälkeen se palasi yhä jyrkemmin muistuttaen
läsnäolostansa, tosin illallisen tähden vaan huomispäivän ja sitä
seuraavien päiviea toimeentulon johdosta. Hän ei ollut kyllin lapsekas
luulIaksensa kuumeen houreiden voivan ylläpitää voimiansa ja hän tiesi
myöskin varsin hyvin, ettei niinkään kuljeta syömättä ja ettei ruokaa
voi rahatta hankkia. Tehdessänsä matkasuunnitelmansa hän ei ensinkään
ollut ottanut lukuun matkan vaivoja, öiden kylmyyttä eikä auringon
paahdetta ja ravintoon hän varmasti luuli viiden frangin kappaleensa
riittävän. Mutta nyt, kun tuo viisi franginen oli häneltä riistetty
eikä hänellä ollut jäljellä kuin yksi ainoa sous, mistä hän nyt ottaisi
tuon naulan leipää, jonka joka päivä tarvitsi ravinnoksensa? Mitä hän
nyt söisi?

Ehdottomasti hän loi katseensa tien kummallakin puolella oleviin
vainioihin. Ne levisivät hänen eteensä laskevan auringon miellyttävässä
valossa, heilimöivät viljapellot, punajuurikka-, sipuli-, kaali-,
porkkana- ja apilasvainiot heleänvihantavina, mutta niissä ei ollut
mitään syötävää. Sitäpaitsi mitäpä häntä olisi hyödyttänyt vaikka
pellot olisivatkin olleet kypsien meloonieo, hyötymansikoiden tai
muiden hedelmien peitossa? Eihän hänellä ollut oikeutta ojentaa
kättänsä ottaaksensa meloonia tahi poimiaksensa muutamia mansikoita ja
yhtä vähän hän olisi ojentanut sitä varten kuin vedotaksensa ihmisten
armeliaisuuteen; hän ei ollut varas eikä kerjäläinen, ainoastaan köyhä
vaeltaja.

Oi, miten mielellään hän olisi tahtonut kohdata jonkun yhtä köyhän ja
puutteenalaisen kuin hänkin, ainoastaan kysyäksensä mistä
maankuleksijat elävät vaeltaessaan maat mantereet sivistyneessä
maailmassa.

Mutta oliko edes koko maailmassa toista yhtä köyhää ja hyljättyä, yhtä
onnetonta knin hän! Yksinään ilman leipää, ilman kotia, ilman ketäkään
johon voisi turvautua, uupuneena, surun painamana ja ilman ystäviä
syvän surun synnyttämän kuumeen vallassa?

Ja kuitenkin täytyi hänen yhä vaan mennä eteenpäin tietämättä
aukenisiko hänelle perille päästyänsä kodin ja turvan ovi.

Kuinka hän pääsisi sinne?

Jokaisella meistä on jokapäiväisessä elämässämme hetkiä, joissa
tunnemme omaavamme runsaammin rohkeutta tahi joutuneemme alakuloisuuden
valtaan, hetkiä, jolloin kannettavamme taakka joko tuntuu meistä
keveämmältä tahi raskaammalta. Tälle tyttö raukalle olivat aina illat
raskaimmat etenkin nyt kun entisiin suruihin liittyi äidin kaipaus
siihen määrin että hänen oli entistä vaikeampi sitä kestää.

Ei milloinkaan hänen ollut niin vaikea pitää ajatuksiansa koossa;
hänestä tuntui kuin olisi hän lekottavan liekin kaltainen, jota tuuli
liehutti, ilman vastustusvoimaa, valmiina sammumaan milloin hyvänsä.

Oli hurmaavan kaunis mieltä virkistävä kesäilta; taivas häikäisevän
kirkas, ilma tyyni ja lämmin. Mutta hänestä, joka vaelsi eteenpäin
yksinään ja hyljättynä, tuntui juuri tuo illan tyyneys yhä
painostavammalta. Tätä surun tunnetta vielä lisäsi kahdenkertaisesti
kaikki nuo iloiset kasvot, joiden näki yltympäri riemuitsevan päivän
päättymisestä. Kylän väki istui asuntojensa edustalla, tyytyväisenä
päivän töihin, kotiin tulevat työmiehet näkyivät oikein nauttivan heitä
odottelevan ruuan sulotuoksuista; jopa hevosetkin jouduttivat kulkuaan
päästäksensä hauskaan talliin lepoon täysinäisen seimen luokse
pureskelemaan makuisata niitto-ruohoa. Tuon kaiken tyttö raukka näki ja
kummako sitten että hänen sydäntään ahdisti ajatellessaan että hänen
yksin vaan täytyi vaeltaa eteenpäin, pois kaikesta siitä joka ilahdutti
toisten sydämiä. Ja hän astui edelleen; pian hän oli jättänyt kylän
taaksensa ja päässyt valtamaantielle, joka jakaantui kahdelle haaralle.
Viittojen mukaan toinen niistä vei Moisellen kautta Calaisiin, toinen
myöskin, mutta Ecouesin kautta ja sen tien hän valitsi.



Settsemls Inka.


Vaikka olikin sangen väsynyt ja hänen jalkojaan pakoitti, Perrine olisi
kuitenkin mieluimmin jatkanut matkaansa illan viileydessä ja
yksinäisyydessä, sillä hän tunsi siinä rauhaa, jommoista päivä ei ollut
hänelle suonut. Mutta ennenkuin tuli liian myöhäinen, hänen oli pakko
etsiä sopiva lepopaikka yöksi, sillä jos hän kulkisi niin kauan kuin
jaksaisi, niin hän illan pimeässä ehkä ei löytäisi muuta lepopaikkaa
kuin maantien ojan tahi sen viereisen kedon. Asian niin ollen hänen oli
parasta uhrata mielihalunsa ja käyttää hyväksensä illan viimeiset
valonsäteet etsiäksensä jonkun suojapaikan, jonka kätkössä voisi
nauttia virkistävää unta. Meneväthän pikkulinnutkin aikaisin levolle,
kun vielä on vallan valoisata, miksikä hän ei tekisi samoin; olivathan
ne hyvänä esimerkkinä hänelle joka elää niiden elämää.

Hänen ei tarvinnut kulkea kauan ennenkuin löysi semmoisen, joka lupaili
hänelle kaikki edut, joita halusi. Saapuessansa suuren latvus artisokka
pellon luokse hän näki talonpojan vaimoineen leikkaavan latvat poikki
ja kokoavan ne suuriin vasuihin; saatuaan ne täyteet he nostivat ne
maantiellä oleviin kärryihin. Melkein vaistomaisesti Perrine seisahtui
katselemaan työtä ja samassa seisahtuivat puolikasvuisen tytön ajamat
kärritkin siinä matkalla kotiin kylään.

"Joko nyt olette korjanneet artisokkanne?" hän huusi.

"Eipä se ole liian aikaiseen", vastasi talonpoika, "enpä ole niin tyhmä
että suotta makaisia tuolla joka yö vahtimassa, kunnes menehtyisin. En
suinkaan, tästä yöstä alkaen aion sievästi maata omassa sängyssäni."

"Entäs Monneau?"

"Monseau on muka ollut viisas hän; hän sanoo että muut suojelevat
hänenkin peltoansa vahtiessansa omaansa; mutta tänä yönä en _minä_
ainakaae vahdi. Eikä olisi hullumpaa jos hän huomenna huomaisi
peltonsa jo korjatuksi."

Ja silloin purskahtivat kaikki kolme suureen nauruun, joka selvästi
ilmoitti etteivät niinkään pitäneet väliä tuosta Monneau veitikasta,
joka jätti peltonsa vahtimisen naapurien huoleksi ja nukkui makiasti
heidän valvoessaan.

"Sepä olisi todellakin mainiota!"

"Odotappas hetkinen, me tullaan myöskin paikalla kotiin, sillä työmme
tuossa tuokiossa loppuu."

Niin todellakin, sillä hetkisen kuluttua molemmat rattaat ajoivat
sieltä pois.

Alkoi jo hämärtää, mutta Perrine voi kuiteakie varsin hyvin erottaa
miten toinen pelto oli huolellisesti "korjattu" ja toinen siinä vielä
rehotti koskemattomana odottaen peltomiestä, antaaksensa hänelle
runsaan satonsa. Toisen tuonnemmaisessa syrjässä näkyi pieni risumaja,
jossa talonpoika nähtävästi oli viettänyt yönsä suojellessaan omaansa
ja samalla naapurinsakiu peltoa. Miten onnellinen tyttö raukka
olisikaan, jos hänellä olisi niin mainio makuupaikka?

Tuskin se aate oli välkahtänyt hänen päässään, ennenkuin sitä seurasi
toinen; miksikä hän ei voisi yöpyä siihen. Mitäpä pahaa siinä olisi, se
kun kuitenkin oli tyhjä? Eihän hänen tarvinnut peljätä poishäätämistä
kun pelto jo oli korjattu eikä kukaan sinne enää tulisi. Läheisyydestä
loisti tuli tiiliuunista, ja nähdessään sen punaiset liekit hän ei
tuntenut olevansa yhtä yksinään kuin autiolla maaantiellä -- illan
hämärässä ne olivat hänelle valotornina aavalla merellä.

Kuitenkaan hän ei heti rohjennut asettua risumajaan, se kon ei ollut
ihan tien vieressä; hänestä oli varovaisempaa mennä sinne vasta pimeän
tultua. Hän istahti sentähden tienviereen odottamaan jo edeltäpäin
iloiten keksimästään hyvästä yöpaikasta, jommoista hän ei voinut
toivoakaan löytävänsä. Vihdoin, kun hän ei enää selvästi voinut erottaa
ympärillä olevia esineitä, eikä kuulunut hisaustakaan maantieltä päin,
hän varovasti tohti hiipiä artisokkien välitse majaa kohti. Siellä oli
vielä parempi olla kuin hän oli kuvaillutkaan, sillä lattialla oli
olkivuode ja kaislakimppu, josta sai varsin hyvän päänalusen.

Käytyään Saint-Denisin leipurissa Perrine oli ollut kuin takaa-ajettu
metsäkauris ja monta kertaa hän oli katsahtanut taaksensa olivatko
polisit häntä takaa-ajamassa saadaksensa selville tuon väärän
viisifrangin jutun. Risumajan olkivuoteella hänen hermonsa hiukan
asettuivat ja katto hänen yllänsä tuotti hänelle elähyttävää ja mieltä
rohkaisevaa turvan ja toivon tunnetta, jommoista ei pitkään aikaan
ollut saanut kokea: ei ollut vielä kaikki menetetty, vielä onni
hänellekin koittaa.

Mutta vähän rauhoituttuaan hän kummastuksekseen huomasi itsellään
olevan nälän. Astuessansa pitkin tietä hänestä tuntui kuin hänen ei
milloinkaan enää tarvitsisi syödä eikä juoda.

Vaarallisin kohta hänen nykyisessä kohtalossaan oli juuri se, miten
hänen olisi mahdollista viitenä tahi kuutena päivänä tulla toimeen
rahojensa jäännöksillä, viidellä centimella. Sinä hetkenä se ei sen
enempää merkinnyt, mutta huomenna, ylihuomenna.

Vaikka asia olikin tärkeä, hän ei kuitenkaan tahtonut siitä masentua.
Päinvastoin hänen tuli taistella toivottomuutta vastaan ja karaista
mielensä kestämään kaikki vastoinkäymiset. Keksittyään näin
äkkiarvaamatta hyvän makuuhuoneen, kun oli luullut täytyvänsä maata
taivasalla hän arveli mahdolliseksi, että ehkä voisi huomenna yhtä
odottamattomalla tavalla saada ruokaa. Mistä? Mitä? Sitä hän ei osannut
kuvaillakaan. Mutta tuo tietämättömyys ei kuitenkaan voinut estää häntä
nukkumasta sydän täynnä toiveita.

Hän heittäytyi pitkälleen olkivuoteelle ja asetti kaislakimpun
päänalukseksensa. Risumajan seinän aukosta hän näki tiiliuunin liekkien
kiemuroivan yön pimeydessä ja maatessansa siinä kääriytyneenä
kuluneeseen saaliinsa häntä lohdutti turvallisuuden ja rauhan tunne,
joka kokonaan voitti vatsankin muistutukset että olisi jo aika
atrioida.

Hän ummisti silmänsä, mutta ennenkuin nukkui, hän samaten kuin teki
joka ilta, koetti muistuttaa mieleensä isänsä kuvan; mutta sinä iltana
hänen kuvaansa liittyi myöskin äidin lempeä muisto, äidin jonka saman
kauhean päivän aamuna oli kätkenyt maan poveen ja hänestä tuntui kuin
molemmat kumartuisivat hänen ylitsensä häntä suutelemaan samalla
tavalla kuin eläessään tekivät joka ilta. Siitä tyttö raukka purskahti
itkuun ja surun valtaamana hän nukkui, ja kyyneleet kostuttivat hänen
poskiaan.

Vaikka olikin kovin uupunut ei hän kuitenkaan saanut nauttia
rauhallista, virkistävää unta; milloin hänet herätti rattaiden jyrinä
kovalla maantiellä, milloin suhisten ohikiitävä juna tahi joku
salaperäinen ääni, jotka kaikkialla aika ajoin keskeyttivät öisen
hiljaisuuden ja jotka joka kerta saattoivat hänen sydämensä sykkimään.
Hän kuitenkin aina heti nukkui uudestaan. Kerran hän heräsi siitä että
luuli vaunujen pysähtyvän tielle pellon viereen ja sillä kertaa hän
rupesi kuuntelemaan. Hän ei ollut erehtynyt, hän kuuli selvästi siellä
olevan väkeä, kuuli heidän puoliääneen kuiskailevan ja muuten
varovaisesti liikkuvan. Hiljaa hän kohosi polvilleen kurkistaaksensa
ulos seinässä olevista reijistä; vaunut olivat seisahtuneet pellon
toiseen päähän ja hän oli heikossa tähtivalossa eroittavinansa miten
joku henkilö, mies tahi nainee heitti niistä alas suuria vasoja toisen
toisensa perästä, jotka sitten kaksi muuta henkilöä vuorostansa kantoi
korjaamattomalle pellolle, Monneaun pallolle. Mitä se merkitsee? Ja
näin keskellä yötä!

Ennenkuin hän ehti keksiä vastausta siihen kysymykseen vaunut vierivät
pois ja molemmat varjot astuivat artisokkapellolle. Heti sen perästä
kuului sieltä tiheitä lyöntejä ja sen perästä kahinaa, ikäänkuin
jotakin hakattaisiin poikki.

Silloin hän ymmärsi mitä väkeä ne olivat: varkaitahan ne olivat
"korjaajia", jotka "puhdistivat Monneauo pellon"; sukkelaan he
leikkasivat artisokat varsistaan ja täyttivät niillä vasut, jotka
olivat kuljettaneet mukanaan vaunuissa, vaunut he lähettivät pois,
jotta ei niiden siellä olo herättäisi ohikulkevien epääluuloa.

Mutta Perrine ei ensinkään ollut samaa mieltä kuin äskeiset talonpojat;
hänestä se ei ollenkaan ollut "parahiksi", sillä ensi silmänräpäyksessä
hän oivalsi mihin vaaroihin hän voisi senkautta joutua.

Mitäpä tekisivät hänelle jos keksisivät hänen piilopaikkansa? Usein hän
oli kuullut kerrottavan miten varkaat milloin heidät löydettiin
verekseltään toimessaan tahi heitä häirittiin, tappoivat ihmisiä, jotka
olisivat voineet olla heidän rikoksensa todistajina.

Tosin kyllä oli hyvinkin todeomnkaista, ettei häntä huomattaisi, juuri
sentähden että he tiesivät majan tyhjäksi ja senvuoksi olivat ryhtyneet
Monneaun pellon "korjuuseen"; mutta jos heidät kuitenkin yllätettäisiin
ja joutuisivat kiinni! Ehkä hänetkin silloin vangittaisiin! Miten hän
voisi puolustautua ja näyttää toteen ettei kuulunut heidän joukkoonsa!

Sitä ajatellessa tuskan hiki nousi hänen päähänsä ja häntä rupesi
huimaamaan, niin ettei voinut erottaa mitä tapahtui ympärillään, vaikka
yhä edelleea kuuli sirppien suhinan kun varkaat hakkasivat poikki
artisokat. Se seikka ainoastaan vähäsen rauhoitti häntä, että he
työskentelivät niin innokkaasti, että kohta ennättäisivät korjata koko
pellon.

Mutta heitä häirittiin; vaunujen ratinaa kuului kaukaa maantieltä ja
silloin varkaat piiloutuivat artisokkien väliin niin syvälle ettei edes
Perrine voinut heitä nähdä.

Vaunujen mentyä ohi he nousivat jälleen jatkamaan työtänsä kahta vertaa
uutterammio.

Vaikka he työskentelivät tavattoman sukkelaan ei Perrinen mielestä työ
kuitenkaan ottanut milioinkaan loppuaksensa ja joka hetki hän luuli
että heitä tultaisiin vangitsemaan ja silloin ihan varmaan hänkin
heidän mukanansa.

Jospa hän kuitenkin voisi pelastua! Ei ollut tosin vaikeata päästä ulos
majasta, mutta voisiko hän hiipiä edelleen pois herättämättä
minkäänlaista huomiota? Jos hän sen sijaan jäisi sinne ja olisi hiljaa
kuin hiiri, niin hän varmaankin pysyisi kokonaan huomaamatta.

Niin hän pani jälleen hiljaa maata ja oli nukkuvinaan, sentähden että
hänestä oli mahdotonta paeta huomaamatta ja joutumatta kiinni; parasta
oli sittenkin olla muka näkemättä mitään, ehkä varkaat silloin luulivat
hänen nukkuneen koko ajan, jos sattumalta tulisivat majaa tarkastamaan.

Hyvän aikaa varkaat vielä jatkoivat työtään, sitten kuului kimakka
vihellys, jonka jäljestä vaunut ratisten lähestyivät maantietä pitkin
pellon laitaan asti, johon seisahtuivat. Parissa minutissa olivat vasut
nostetut niihin ja sitten varkaat täyttä vauhtia ajoivat pois Parisiin
vievää tietä.

Jos Perrine olisi tietänyt kuinka paljon kello oli, hänellä olisi kyllä
vielä ollut aikaa nukkua kunnes päivä alkoi sarastaa, mutta kun hänellä
ei ollut aavistustakaan siitä miten kauan jo oli ollut siellä, niin
hänestä tuutui paraalta jatkaa matkaansa: maalla ollaan aikaisin
liikkeellä. Jos päivän koitteessa joku talonpoika sattuisi
näkemään hänen tulevan ryöstetyltä pellolta, tahi vaan olevan sen
läheisyydessäkin niin ehkä luulisivat häntä varkaiden liittolaiseksi ja
vangitsisivat hänet.

Hän hiipi varovasti ulos majasta ja varkaan tapaan peltoa pitkin
maantielle tarkasti kuunnellen ja katsellen ympärilleen näkyikö ketään.
Siten hän pääsi maantielle ja jatkoi joutuisasti matkaansa. Tähtien
tuikkiva valo heikkeni ja itäisellä taivaanrannalla näkyi heikko ja
kapea valonviiva, joka levenemistänsä leveni valaisten pimeät varjot ja
ilmoittaen päivän tuloa.



Kahdeksas loka.


Perrine ei ollut astunut kauan ennenkuin näki mustan seinän kohoavan
edessänsä taivaan rannalla ja vähitellen muodostuvan katoiksi,
savupiipuiksi ja kirkontorneiksi samalla kun alempana olevat esineet
pysyivät pimeässä.

Pian hän oli ehtinyt kaupunkiin; vaistomaisesti hän siellä säikähti
omien askeleidensa kolinaa ja rupesi astumaan hiljaa ja varovasti,
mutta hänen pelkonsa oli turha. Sillä paitsi muutamia kattoloilla
kuljeskelevia kissoja oli kaikki vielä unen vallassa, niin ihmiset kuin
eläimetkin. Ei kukaan herännytkään paitsi muutama koira, joka silloin
tällöin haukahti lukitun portin takana. Koko kaupunki näytti
kuolleelta.

Päästyään jälleen ulos kaupungista hän rauhoittui ja hiljensi
vauhtiansa; olihan hän nyt siksi kaukana "korjatusta" pellosta, ettei
häntä enää voi luulla varkaiden liittolaiseksi ja hän käsitti ettei
voisi kauankaan jatkaa semmoista kulkua. Hän tunsi outoa väsymystä ja
raukeutta ja huolimatta aamun viileydestä veri nousi hänelle päähän
saattaen askeleensa horjumaan.

Mutta vaikka hän astuikin vitkemmin, vaikka aamu olikin raitis ja
virkistävä kaste peitti maan, niin hän pysyi kuitenkin yhtä levotonna,
hänen reippautensa oli kadonnut ja hän tunsi nälän ahdistuksen, joka
vei häneltä kaiken tarmon.

Minne hän joutuisi, jos hän menettäisi kaiken tahdonlujuuden, kaikki
voimansa?

Niin ei saisi tapahtua ja hän päätti levähtää hetkisen. Hän oli juuri
päässyt vasta niitetylle apilaspellolle, jossa hyvänhajuinen heinä oli
haravoitu houkutteleviin rukoihin. Hänen onnistui päästä syvän ojan
ylitse ja hän valmisti ruvon kylkeen itselleen pehmeän vuoteen, joka
vielä lisäksi oli lämmin ja tuoksui niin suloisen tuoreelta. Oli niin
hiljaista ja rauhallista aukealla pellolla, luonto vielä uinaili ja
näytti aamuruskon valossa äärettömän aavalta. Hiljaisuus, vuoteen lämpö
ja heinän sulotuoksu rauhoitti hänen kiihtyneet hermonsa, eikä
aikaakaan niin hän vaipui virkistävän unen helmaan.

Hänen herätessänsä päivän pyörä jo korkealta taivaalta lämpimillä
säteillään valaisi maan ja suuri joukko työväkeä, miehiä, naisia
hevosineen oli täydessä touhussa hänen ympärillään. Hänen
läheisyydessänsä joukko miehiä perkasi ohdakkeet kaurapellosta; tuo
läheisyys häntä vähäisen pelotti, mutta hän huomasi heti heidän
käytöksestään etteivät olleet häntä huomanneet tahi eivät sen enempää
hänestä välittäneet. Heidän ehdittyään vähän etäämmäksi hän nousi
jatkamaan matkaansa.

Pitkä, sikeä nni oli virkistänyt hänet ja palauttanut hänen voimansa,
niin että hän jaksoi sangen rivakasti jatkaa matkaansa muutamia
kilometrejä. Mutta siiloin aälkä rupesi muistuttamaan häntä
läsnäolostansa vaikuttaen pyörtymistä, kuvotusta, suonenvetoa ja
painostamista sekä semmoista tunnetta kuin puristettaisiin hänen
ohimojansa kovasti pihdeillä. Saavuttuaan mäen kukkulalle hän näki
edessänsä suuren kylän ja sen takana metsänrinteellä komean linnan
huiput kohoavan korkealle kohti taivasta. Sieltä hän päätti ostaa
leipää.

Minkätähden hän kärsisi nälkää, kun hänellä vielä oli yksi sous
taskussansa? Minkätähden hän ei siis sitä käyttäisi? Tosin hänelle ei
enää jäänyt mitään jäljelle kun se oli mennyt, mutta kentiesi voisi
olla mahdollista että hänelle sattuisi apu jossakin muodossa, Onhan
ollut ihmisiä, jotka ovat löytäneet rahaa maantieltä; ehkä voisi
hänellekin sattua samanlainea onni. Mtnkätähden ei onni kerrankin voisi
olla hänellekin suosiollinen? Olihan hän jo saanut kärsiä siksi paljon
onnettomuutta, puhumattakaan tavallisista vastoinkäymisistä, että olisi
aika onnen lehden kääntyä.

Hän katseli tarkasti rahaansa ottaaksensa selvää oliko sekin väärä.
Pahaksi onneksi hän ei kyllin hyvin tuntetmt ranskalaisia rahoja
voidaksensa päättää oliko se oikea vai väärä. Senvuoksi hän melkein
vapisi astuessaan lähimaiseen leipurinmyymälään ja peljäten
Saint-Denisissä tapahtuneen kohtauksen siellä uudistuvan.

"Olkaa hyvä leikatkaa minulle leipää sen verran kum voin saada yhdellä
sous'illa?" hän pyysi puodin omistajalta.

Vastaamatta mitään leipuri ojensi hänelle pienen leivän hyllyltänsä,
mutta ojentamatta kättään sitä ottamaan Perrine lausui epäröiden.

"Ellette tahdo leikata leipää niin sen ei tarvitse olla tuoretta."

"Ottakaa sitten tämä."

Ja punnitsematta leipuri ojensi hänelle melkoisen suuren leivän, joka
nähtävästi jo pari kolme päivää oli maannut hyllyllä.

Mutta vähät siitä oliko se kuivaa tahi tuoretta. Pääasia oli että se
oli tavallista määrää suurempi ja itse asiassa se vastasikin kahta
tavallista.

Heti saatuaan leivän käteen vesi oikein herahti hänelle suuhun, mutta
hän ei kuitenkaan tahtonut ruveta syömään ennenkuin oli päässyt ulos
kylästä. Siihen ei mennyt paljon aikaa. Päästyään viimeisen talon
sivuitse hän otti esiin puukkonsa ja piirusti sillä ristin leipäänsä,
niin että muodostui neljä yhtä suurta osaa ja leikkasi siitä heti yhden
palan, jonka tuli riittää sen päivän osaksi. Nuo kolme jäljellä olevat,
olivat aiotut seuraavan kolmen päivän osaksi ja piti niiden riittämän
kunnes pääsi Amiensin tienoille.

Tuon kaiken hän oli laskenut astuessansa kylän läpi ja mielestänsä se
oli yhtä helppoa kuin yksinkertaistakin. Mutta tuskin hän oli haukannut
ensimäisen suupalan päivänannoksestansa ennenkuin huomasi, että nälkää
ei voi johtaa enempää kuin muitakaan elämän tarpeita sen mukaan mitä
pitäisi tehdä, mitä ei. Hänen oli nälkä ja hänen täytyi saada syödä ja
hän nielasi ensimäisen suupalan päättäen syödä toiset verkkaan ja
kunnollisesti pureskelemalla. Mutta toinen luiskahti alas yhtä
sukkelaan eikä hän voinut hillitä itseänsä vaikka kyllä koetti
parastansa. Ei milloinkaan hän ollut tuntenut semmoista tahdon
heikkoutta, semmoista eläimellistä ahmimishalua. Hän oikein häpesi
itseään. Hän nuhteli itseään sanoen sitä rumaksi ja kurjaksi, mutta
niin sanat kuin mielipiteetkin olivat yhtä voimattomat kalvavaa nälkää
vastaan. Hänen ainoana puolustuksenaan, jos hänellä semmoista olikaan,
oli että kaikki nuo pienet palaset yhteensä eivät painaneet edes
puoltakaan naulaa ja ettei kokonainen naulakaan olisi riittänyt
tyydyttämään tuota ääretöntä nälkää, joka vaivasi häntä ja joka
varmaankin oli edellisten päivien paastoamisen seurauksena -- hän kun
tuskin oli nauttinut mitään sen jälkeen kuin La Carpe oli antanut
hännello kupillisen lihalientä.

Tuon asian selitys, joka muuten oli vallan todenperäinen vaikutti sen,
että neljäskin pala joutuun livahti alas samaa tietä kuin kolme
edellistäkin, ihan yksinkertaisesti siitä syystä että hän ei voinut
menetellä toisin, häneltä kun puuttui kaikki vastustusvoima.

Mutta tuo puolustus menetti voimansa heti hänen jälleen lähdettyä
matkaan, eikä hän ollut ehtinyt astua viittä sataa metriä pölyistä
tietä, ennenkuin kysyi miten käynee huomenna, kun nälkä jälleen vaatii
tyydytystä, ellei ihmettä tapahdu, sillä muuten häntä kyllä kohtaisi
samallainen nälän puuska kuin äskeinen.

Mutta sitä ennen häntä kohtasi toinen tuska, nimittäin jano, joka
vallan kuivasi hänen kurkkunsa: aamu oli paahtavan kuuma ja vähä väliä
tuli kuuma tuulenpuuska etelästä peittäen hänet kuivaan pölypilveen,
saattaen hänet kovasti hiostumaan ja kielen vallan kuivamaan suulakeen.
Oli ikäänkuin hän olisi hengittänyt hehkuvaa ilmaa ja tien reunamilla
riippuivat peltokiertämön heleät kukat ja sinikellojen hennot kuvut
melkein kuolleina, palaneina puoleksi surkastuneissa varsissaan.

Alussa hän ei välittänyt tuosto janosta: onhan vesi kaikkien yhteistä
omaisuutta eikä tarvitse mennä puotiin sitä ostamaan. Tavatessaan
ensimäisen puron tahi lähteen ei tarvitse muuta kuin kumartua suulleen
tahi ammentaa kämmenellään saadaksensa sitä mielin määrin.

Mutta pahaksi onneksi hän sattui olemaan juuri sillä Ile-de Francen
tasangolla, jossa Rouillonista Thèveen asti ei ole ainoatakaan jokea,
vaan ainoastaan muutamia talven täyttämiä sadepuroja, jotka kesällä
kuivuvat vedettömiksi. Laveat kauramaat, aukeat, puuttomat tasangot,
pieni kukkula siellä täällä ynnä kellotapuli ja muutama pieni valkoinen
talo, jota ei edes ainoakaan poppelipuu korista, ei syvennystä, jonka
läheisyydessä voisi olettaa olevan laakson, helmassaan pieni virkistävä
puro -- semmoinen oli hänen eteensä leviävä maisema.

Pienessä kylässä, johon saapui jätettyään Ecouenin taaksensa Perrinellä
oli hyvä aika katsella ympärilleen, mutta turhaan hän etsi toivomaansa
suihkulähdettä, syystä että ne ovat harvinaisia maakylissä, missä ei
juuri muisteta pölyisen maantien janoista vaeltajaa. Kullakin on oma
pihakaivonsa tahi naapurin ja se riittää.

Sillä välin hän oli ehtinyt kylän laitaan sen viimeisten talojen
luokse, mutta ei rohjennut palata pyytämään sieltä vähäsen vettä. Hän
oli jo huomannut miten häntä katseltiin jotenkin epäluuloisesti ja
tylysti; hänen mielestään koiratkin murisivat ja näyttivät hampaitansa
ryysyläiselle joka heidän lepoaan häiritsi, mahtoivatko ihmiset antaa
hänen toista kertaa kulkea talojensa ohitse. Jos hänellä olisi ollut
säkki selässä, jos hän olisi käynyt jotakin kaupittelemassa tahi
ostelemassa, niin hän varmaankin olisi saanut esteettä kulkea, mutta
nyt hän kulki tyhjin käsin ja sentähden hänen muka täytyi olla varas,
joka vaani tilaisuutta tehdäksensä hyvät kaupat itselleen tahi
seurueelleen.

Hänen täytyi siis kulkea eteenpäin, aina vaan kulkea.

Sillä välin tuli hänelle astuminen yhä vaikeammaksi, yhä
sietämättömämmäksi, kun polttava kuumuus ja melkein hehkuva hiekka
häntä yhä enemmän rasittivat; tie oli aukea, ei näkynyt ainoatakaan
puuta ja tuuli nosti pölypilven toisensa perästä kuivasta maasta ja
kietoi hänet siihen. Jano tuli yhä tuskallisemmaksi, suu oli ihan kuiva
ja kieli paisui ikäänkuin hänellä olisi ollut kurkussa joku vieras
esine; suulaki koveni ja tuntui kokoonkäpristyneeltä sarvilevyltä ja
tuo sietämätön tunne pakotti häntä hengittäessänsä pitämään huulet
auki, joka kuivasi kielen yhä enemmän ja teki suulaen entistään
kovemmaksi.

Epätoivossansa hän etsi tieltä pieniä kiviä, niin sileitä kuin löysi ja
piti niitä suussaan; se vaikutti sen että kieli vähäisen kostui eikä
sylky enää ollut yhtä limaista.

Toivo ja rohkeus hänessä elpyi jälleen. Ranska, siksi paljon hän jo oli
kulkenut sitä, ei ollut mikään erämaa, vaan kohta hän kyllä tapaa joen,
lammikon tahi lähteen. Ja sitäpaitsi oli aurinko juuri piiloutunut
pilven taakse eikä enää paahtanut niin polttavasti, vaikka kuumuus
silti oli melkein yhtä rasittava, tuuli kun tuntui tulevan ikäänkuin
palavasta uunista. Kääntyessänsä taaksepäin hän näki suuren mustan
pilven, joka peitti koko Parisin puoleisen taivaanrannan ja kohosi
kohoamistaan uhaten peittää koko taivaan. Rajuilma oli tulossa ja se
varmaankin toisi mukanaan sadetta, tuota siunattua vettä, joka
täyttäisi kaikki purot ja ojat, niin että hän saisi vettä juodaksensa
niin paljon kuin suinkin halutti.

Samassa tuli kova tuulispää, raivoisesti repien matkallaan juurineen
pieniä pensaita, nostaen oikeita hiekka- ja someropyörteitä, kuljettaen
mukanaan vihreitä lehtiä, oljen- ja heinänkorsia; sen tauottua kuului
etäältä taivaanrannalta kumeata jyrinää jota keskeytymättä jatkui vähä
väliä purkautuen kovaksi paukaukseksi.

Hän heittäytyi suulleen maahan tien viereen käsillään peittäen silmiään
ja suutaan kun oli mahdoton pysyä pystyssä kauheassa hirmumyrskyssä.
Ukkosen jyrinä saattoi hänen kuitenkin niin pian kuin mahdollista
nousemaan jälleen. Äsken hänellä oli ollut mielessä ja häntä elvyttänyt
ainoastaan toivo, että tulisi sadetta, mutta ukkosen jyrinä muistutti
hänelle, että rajuilma tuo muutakin mukanaan: kirkkaita salamoita ja
kauheata ukkosenjylinää.

Mistä löytää aukealta tieltä suojapaikkaa? Ja jos kastuisi
läpimärjäksi, missä kuivata vaatteitansa?

Tuulispään nostaman pölyn haihduttua hän näki noin parin kilometrin
päässä metsän, jonne tiekin näkyi vievän ja hän toivoi löytävänsä
sieltä kivenlouhikon tahi maanluolan, johon voisi hiipiä sateen
suojaan.

Ei ollut enää miettimisen aikaa, musta pilvi nousi yhä korkeammalle ja
hänen ympärillään pimeni pimenemistään. Ukkonen kävi yhä kovemmin aika
ajoin jyristen kauhealla paukkeella, jolloin kirkas salama välähtäen
lävisti ilman ikäänkuin tahtoen hävittää maan päältä kaiken elon.

Ehtineekö hän metsän suojaan ennen rajuilman puhkeamista? Läähättäen
rientäessänsä eteenpäin hän pari kertaa kääntyi katsomaan mitenkä
korkealle uhkaavat pilvet olivat ehtineet ja huomasi niiden nuolen
nopeasti lentävät eteenpäin; vähä väliä leimahti taivas kietoen hänet
ikäänkuin ilmituleen.

Matkallaan Ranskaan hänet oli monta kertaa yllättänyt semmoinen kauhea
rajuilma, mutta silloin hänellä oli isä ja äiti turvana. Nyt hän
sitävastoin oli ypö yksin aukealla tasangolla, pieni muuttolintunen,
hirmumyrskyn kourissa.

Jos hänen olisi täytynyt kulkea vastatuuleen, niin hän ei varmaankaan
olisi päässyt mihinkään, mutta nyt tuli onneksi tuuli takaapäin ja
puhalsi niin kovasti että hänen oli pakko juosta.

Miksi hän ei lakkaamatta jatkanut semmoista juoksua? Eihän rajuilma
vielä ollut ennättänyt hänen päällensä.

Kyynärpäät puserrettuina kylkiin, ruumis kumartuneena eteenpäin hän
riensi edelleen myrskyn takaa-ajamana niin kauvan kuin jaksoi, mutta
rajuilma ennätti kuitenkin paljoa sukkelammin ja hän kuuli hirmumyrskyn
ulvovan kintereillään.

Jos hän olisi ollut entisellään ei pitkänkään matkan juokseminen olisi
tuntunut hänestä miltään ja hän olisi voinut vaivatta rientää
eteenpäin. Mutta nälkäisenä, sun kuivuneena, pää raskaana ja läähättäen
hän tunsi voimansa pettävän ja oli vähällä lannistua taistelussaan.

Onneksi oli metsä lähempänä kuin hän luulikaan ja hän voi jo eroittaa
muutamia suuria puita siellä missä metsä hakkuun vuoksi oli harvempi.

Vielä muutama minuutti ja hän pääsee sen suojaan, ainakin hän ehtii sen
reunaan, ja sekin jo on parempi kuin aava tie. Ei tarvinnutkaan enempää
kuin tuon toivon kipinän niin pieni kuin olikin, elvyttämään hänen
masentunutta rohkeuttansa: kuinka monta kertaa olikaan hänen isänsä
lausunut suurimmat pelastumisen toiveet olevan sillä, joka kestää
lujana ja rohkeana loppuun asti.

Ja hän kesti sen muiston rohkaisemana, juuri kuin isänsä olisi ollut
siinä ja taluttanut häntä.

Jyrähdys, entisiä paljo mahtavampi ja jymisevämpi vallan naulasi hänet
maahan tulimeren keskelle. Ukkonen ei enää seurannut hänen jälkiään, se
oli jo hänet saavuttanut ja oli hänen yllänsä; nyt hän jo voi hiljentää
vauhtiansa, sillä parempi oli kastua läpimärjäksi kuin kuolla salaman
iskusta.

Hän ei ollut ehtinyt kahtakymmentä askelta, kun jo putosi muutamia
suuria, raskaita sadepisaroita ja hän luuli rankkasateen saavuttaneen
itsensä. Mutta siitä ei tullutkaan mitään, rajuilma kuljettikin
sadepilven syrjään. Niin hän oli siis päässyt metsään, mutta siellä oli
niin pimeätä, ettei hän voinut nähdä montakaan askelta eteensä; salaman
valossa hän kuitenkin oli näkevinänsä ihan lähellä pienen risumajan,
jonne vei huono syväraiteinen tie ja sinne hän umpimähkään suuntasi
kulkunsa. Uudet ukkosen tulet todistivat hänen nähneen oikein: siellä
oli todellakin pieni risumaja, jonka varmaankin puunhakkaajat olivat
rakentaneet ja oksilla peittäneet saadaksensa suojaa sateelta,
rajuilmalta jopa auringonpaahteeltakin. Vielä viisikymmentä askelta --
kaksikymmentä, kymmenen ja hän oli päässyt sateensuojaan. Hän kokosi
viimeiset voimansa ja riensi siihen juosten ja vallan uupuneena,
hengästyneenä hän heittäytyi lehtivuoteelle jonka näki majan nurkassa.

Tuskin hän oli ehtinyt hengähtää kun kovaa ryskettä kuului metsästä.
Olisi melkein luullut koko metsän kaatuvan. Suuret hakkuulta säästyneet
puut taipuivat ja huojuivat kuin ruo'ot, oksat temmaistiin irti
rungosta ja kuivuneita risuja sinkoili alas vetäen mukanaan nuoria ja
terveitä tahi musertaen alla olevat pienet puut.

Kestäneekö tuo hatara suojus hirmumyrskyn kovissa kourissa? Tahi
kaatuneeko se ensi puuskan kynsissä?

Tuskin se ajatus oli juolahtanut hänelle mieleen kun suuri sinertävä
ukonnuoli, entisiä vielä mahtavampi vallan sokaisi hänet ja sitä heti
seuraava paukaus silmänräpäykseksi saattoi hänet tainnoksiin.
Selvittyään siitä hän tunnustellen koetteli oliko säilynyt
vahingoittumatta ja huomasi silloin lähellä olevan suuren tammen rungon
valkoisena kiiltävän metsän pimeydessä. Ukon nuoli oli sattunut siihen,
kuorinut sen, halaissut puun ja reväissyt pois oksia ja lehtisiä, jotka
sinkoillen olivat pudonneet hänen turvapaikkansa katolle. Suurimmat
haarat riippuivat irtirevittyinä pitkin puun runkoa ja ratisivat
myrskyr kourissa.

Istuessansa siinä kalpeana ja pelästyksissään hän ajatteli miten
lähellä kuolemaa hän oli ollut, niin lähellä että sen tuhoava hengitys
oli vallan painanut hänet maahan. Silloin hän näki metsän peittyvän
sumuun ja kuuli samalla mahtavan huminan, paljoa kovemman kuin
ohikiitävän junan kohina -- rankkasade se siinä kohisi ja rakeet
rapisivat metsässä. Risumaja ratisi kaikista liitoksistaan, katto
taipui veden painosta, mutta kesti kuitenkin, ei edes vuotanutkaan.

Eipä aikaakaan niin vettä valui virtanaan alas kaltevalta katolta ja
Perrinen tarvitsi vaan itse kastumatta ojentaa kätensä saadaksensa
yllin kyllin juomaa millä sammuttaa polttavan janonsa.

Sitten hänen ei auttanut muuta kuin odottaa rajuilman taukoamista,
sillä jos maja kerran on kestänyt kovimmat täräykset niin miksikä se ei
myöskin kestäisi tasaista rankkasadetta. Ei mikään komeasti rakennettu
talo, olkoon se sitten miten mukava tahansa olisi hänen mielestänsä
voinut vetää vertoja tälle kurjalle hökkelille, jossa hän oli yksin
valtiaana. Se ajatus virkisti hänet suurimmaksi osaksi sentähden, että
häntä juuri ennen oli ahdistanut kärsimykset, sekä pelon ja kauhun
tunteet. Hän järjesti itselleen vuoteen höylänlastuista, risuista ja
kuivuneista lehdistä, kääriytyi vanhaan saaliinsa ja nukkui huolimatta
ukkosen jyrinästä, sateista ja tuulesta, joka vielä hillitsemättä
raivosi majan ulkopuolella, nauttien rauhan, levon ja lohdutuksen
tunnetta jommoista ei pitkään aikaan ollut saanut kokea. Olihan
sittenkin totta, että juuri ne pelastuvat vaaroista, joilla on
rohkeutta kauvimmin taistella niitä vastaan.



Yhdeksäs luku.


Kun Perrine heräsi pitkästä, virkistävästä unestaan oli ukkonen
lakannut pauhaamasta, mutta koska sataa vihmoi tasaisesti ja hienosti
ja metsä oli läpikastunut, niin hän ei voinut ajatellakaan matkansa
jatkamista; hänen täytyi siis odottaa.

Se seikka ei ensinkään saattanut häntä levottomaksi eikä ollut hänelle
vastenmielinen. Metsän hiljaisuus ja yksinäisyys ei ensinkään
pelottanut häntä ja tuo pieni maja, josta oli löytänyt suojapaikan ja
jossa oli nauttinut virkistävää unta oli jo ehtinyt tulla hänelle
rakkaaksi; mikä esti häntä viettämästä siellä yönsäkin, kun varmasti
tiesi voivansa nukkua katon alla ja saavansa kuivan vuoteen.

Taivas oli harmaiden pilvien peitossa eikä hänellä ollut aavistustakaan
siitä miten kauvan hän oli nukkunut, mutta se oli vähäpätöinen seikka,
sillä ainakin hän huomaa illan tulon.

Lähdettyään Parisista Perrine ei ollut vielä saanut tilaisuutta
kertaakaan pestä itseänsä, ja maantien pöly oli myrskyn lennättämänä
tarttunut häneen kiireestä kantapäähän, levinnyt harmaaksi kuoreksi
hänen koko ruumiinsa yli ja liannut ihon sekä vaatteetkin. Kun hän oli
ihan yksin, kun kirkasta sadevettä juoksi runsaasti majan läheisyyteen
muodostuneissa ojissa, niin oli hänen mielestänsä aika otollinen ryhtyä
oikein perinpohjaiseen pesuun, sillä olihan hän nyt varma siitä ettei
kukaan tulisi häntä häiritsemään.

Hameensa taskussa hänellä oli paitsi matkakarttaa ja äitinsä
vihkimätodistusta pieneen riepuun kääritty saippuapalanen, kampa,
sormustin ja rihmakerä, johon oli pistetty pari silmäneulaa. Sen hän
avasi, riisui nuttunsa, kenkänsä ja sukkansa sekä rupesi ojan yli
kumartuneena pesemään saippualla kasvojansa, kaulaansa ja jalkojansa
virkistävässä, kirkkaassa vedessä. Pyyhinliinaa hänellä ei ollut, vaan
hänen täytyi tyytyä kääreriepuun, joka kyllä oli pieni ja ohut, mutta
kuitenkin tyhjää parempi.

Tämä peseminen virkisti häntä melkein yhtä paljon kuin nauttimansa
rauhallinen unikin ja sen jälkeen hän istahti hitaasti suorimaan pitkää
vaaleata tukkaansa, jonka sitten kokosi kahteen paksuun palmikkoon ja
antoi niiden riippua selkää pitkin. Ellei nälkä olisi ruvennut häntä
ahdistamaan ja ellei hänen paisuneita jalkojansa ahtaat kengät olisi
puristaneet, olisi hän ollut sekä tyytyväinen että terve.

Hänen oli nälkä ja hänen täytyi kärsiä sitä, sillä ei mistään ollut
apua saatavissa, mutta hän ei kuitenkaan ollut vallan suojatta niin
kauan kuin hänellä oli risumaja turvanaan. Jaloilleeenkin hän arveli
voivansa hankkia helpotusta parsimalla kuluneihin sukkiinsa matkalla
syntyneet reijät. Se työ oli vaikeata ja pitkällistä, sentähden että
hänellä ei ollut tavallista sukkalankaa vaan ainoastaan ompelurihmaa.

Oli siitä työstä kuitenkin se etu, että hän ahkeroidessaan melkein
unohti nälkänsä, mutta sitä ei voinut ijankaiken kestää. Kun hän sai
parsimisen loppuun tuli sadetta milloin hiljaa vihmoen, milloin
rankemmin ja vatsakin rupesi yhä kapinallisemmin muistuttamaan
olemassaolostansa ja ravinnon vaatimuksistansa.

Kun sadetta yhä vaan jatkui niin hänestä oli selvää ettei voinut ennen
huomispäivää jättää niin arvaamatta löytämäänsä suojapaikkaa. Hän ei
myöskään voinnt toivoa ihmeen tapahtuvan nälän tyydyttämiseksi ja
miettimistänsä hän mietti mistä löytää jotakin syömäkelpoista. Viimein
hän taittoi pureskellaksensa majan ympärillä kasvaneiden koivujen
nuoria oksia. Olihan hän matkoillaan isänsä kanssa saapunut semmoisiin
seutuihin joissa koivunmahlaa juotiin, miksikä eivät sen lehdet sitten
kelpaisi pureskeltavaksi. Kysymys oli vain olivatko ne myöskin
ravitsevaiset.

Sopihan sitä koettaa. Puukollansa hän leikkasi muutamia oksia ja
palotellen ne ihan pieniksi hän rupesi niitä pureskelemaan.

Se oli vaikeaa; vaikka hänellä kyllä oli lujat hampaat oli hänen
mahdotonta saada niitä hienoksi, sitäpaitsi ne maistuivat kitkeriltä ja
karvailta. Hän ei odottanutkaan niistä mitään herkkuruokaa ja olisi
kuitenkin syönyt niitä huolimatta niiden katkerasta mausta, jos vaan
olisi saanut nälkäänsä tyydytetyksi. Kuitenkin hän ei voinut niellä
niitä kuin mitättömän vähän ja sittenkin hän ryki joka kerralla ensin
lukemattomia kertoja käänneltyään suussansa pureksittavaansa. Lehdet
luiskahtivat alas hiukkasen helpommin.

Hänen pestessänsä, korjatessansa sukkiaan ja koettaessansa syödä
koivunoksia oli aika kulunut ja vaikka pilvinen taivas esti häntä
auringon suunnasta päättämästä miten myöhäistä oli, niin hän huomasi
kuitenkin illan jo lähestyvän. Sadekin taukosi ja vaikeahko sumu nousi
maasta leviten puiden juurille; hetkinen vielä niin Perrine oli
pimeässä yksinäisyydessä: hän ei voinut erottaa esineitä kymmenen
askeleen päästä, ei läheltä eikä etäältä kuulunut muita ääniä kuin
vesipisarain tippumista puiden oksilta ja risumajan katolta.

Vaikka olikin valmistautunut siinä yönsä viettämään, niin Perrineä
kuitenkin vähäisen vapisutti ajatus jäädä ypö yksin turvatonna tuohon
pimeään, synkkään metsään. Tosin hän oli ennenkin ollut yhtä yksinään
samalla paikalla tuntematta mitään vaaran pelkoa, mutta metsä ei ole
päivän aikana sama kuin yön pimeydessä, jolloin sen juhlallinen
hiljaisuus ja salaperäiset varjot tuovat mieleemme niin kummallisia
kammoksuttavia kuvia.

Sentähden hän ei voinutkaan heti nukkua, vaikka kyllä olisi tahtonut,
vatsa, kun yhä tuntuvammin muistutti läsnäolostansa, jota paitsi häntä
ahdistivat ikävät ajatukset, jopa pelkokin.

Mitä petoja asustaneekaan metsässä. Ehkäpä susia? Se ajatus karkotti
häneltä kaiken nukkumishalun. Hän nousi, otti nurkasta ennen
huomaamansa paksun sauvan, vuoli puukollaan siihen kärjen, kantoi
nurkkaan suojakseen risukimppuja, joiden takaa toki voisi petojen
tullessa suojella itseään. Varmaankaan häneltä ei puuttuisi uskallusta.
Tuo rohkaisi hänen mielensä ja sauva kädessä hän laskihen levolle
lastukasalleen risukimppujen taakse ja nukkui vähän ajan kuluttua.

Lintujen viserrys herätti hänet. Täyteläisistä huilunäänistä hän heti
tunsi rastaan. Hän avasi silmänsä ja näki risukimppujensa takaa kalpean
valon puiden runkojen väliltä. Aamu jo sarasti.

Sade oli tauonnut kokonaan, ei tuulen henkäyskään liikuttanut kosteita
lehtiä ja koko metsässä vallitsi juhlallinen hiljaisuus, jota vaan
silloin tällöin keskeytti laululintusen viserrys johon kaikui muiden
lintujen vastaus läheltä ja kaukaa: aamujulistus ympäri metsää.

Hän kuunteli miettien joko piti nousta jatkamaan matkaa. Häntä
puistutti ja vaatteitaan koskettaessaan hän huomasi ne kosteiksi.
Metsän kosteus oli tarttunut niihin ja aamun viileydessä rupesi häntä
viluttamaan. Silloin ei Perrineä enään epäillyttänyt; joutuun hän
hypähti pystyyn ja rupesi jaloittelemaan. Jatkaessaan matkaansa hänen
kyllä vielä tulisi lämmin.

Kuitenkin hän vielä viivähti hetkisen. Ei ollut vielä täysi päivä ja
ehkä olisi viisainta odottaa nähdäksensä rupeaisiko uudestaan satamaan
ennenkuin jälleen läksisi taivaltamaan.

Saadaksensa ajan kulumaan ja etenkin lämmetäksensä hän rupesi
asettamaan risukimppuja jälleen paikoilleen, sitten hän kampasi
tukkansa ja peseytyi täyden ojan luona.

Hänen lopettaessaan oli aurinko jo noussut ja karkottanut sumuvaipan
puiden väliltä, taivas oli vaalean sininen ja ihan pilvetön: aamu oli
kaunis ja varmaan tulisi kirkas päiväkin; hän voi siis lähteä.

Vaikka hän olikin levähtänyt ja parsinut sukkansa, niin tuotti matkalle
lähteminen hänelle kovin suurta tuskaa, sillä hänen jalkansa olivat
arat ja niitä pakotti, ne kun olivat edellisen päivän pitkästä
astumisesta pahasti turvonneet. Mutta pian hän tottui siihen ja lisäksi
oli tiekin sateesta pehmennyt. Aurinko paistoi hänelle selkään ja sen
vinosäteet virkistivät häntä ja loivat hänen eteensä maantielle
pitkähkön varjon joka askel askeleelta seurasi häntä matkakumppanina.
Hän katseli varjoa ja vertaili sitä sitten itseensä, katseli pukuaan ja
kenkiään: tuloksena oli arvelu että vaikkei ollutkaan mikään hyvin
puettu tyttönen, niin hän oli kuitenkin puhdas eikä enään näyttänyt
tuommoiselta inhottavalta pesemättömältä, takkupäiseltä risukintulta.
Ehkeivät koiratkaan enää haukkuisi häntä kun hän astuisi kylien lävitse
eivätkä ihmisetkään epäluuloisesti häntä katselisi.

Ihana aamu oli omiansa elvyttämään hänen toivoansa: hän ei mielestänsä
milloinkaan ollut nähnyt niin suloista aamua, niin viehättävää luontoa.
Huuhtoessansa pois pölyn tieltä, puista ja kentältä oli rajuilma
saattanut koko luontoon, niin puihin kuin ruohoon ihan uuden elämän,
joka yön kuluessa oli puhjennut ilmi. Tuhannet leivoset liitelivät
taivaan sinessä iloisesti liverrellen ja metsän rinteelle asti
ulottuvasta ruohokentästä ja viljavainiosta levisi suloinen, virkistävä
tuoksu.

Kuinka hän yksin voi olla surullinen kaikessa tässä yleisessä riemussa?
Pitikö onnettomuuden alati seurata häntä? Miksikä ei onni voisi kerran
olla hänellekin suosiollinen? Olihan se jo auttanut häntä löytämään
metsästä yöksi niin hyvän suojapaikan. Voisihan se vastedeskin olla
hänelle yhtä suopea.

Ja hänen astuessansa eteenpäin pääsi hänen mielikuvituksensa yhä
enemmän valloilleen, alati palaten samaan aiheeseen: ehkä joku
rikkinäisestä taskustaan olisi pudottanut rahaa maantielle. Ei ollut
niinkään hullua kuvailla löytävänsä sitä, ei suurta kukkaroa, joka
olisi annettava takaisin omistajalleen, vaan ainoastaan yhden sousin
jopa kymmenen sousin kappaleen, jonka hän hyvällä omallatunnolla voisi
pitää omanaan syystä ettei kukaan tulisi sitä perimään ja joka olisi
hänen pelastuksensa.

Sitäpaitsi hänestä ei tuntunut ensinkään mahdottomalta toivo saada
jonkimmoista työtä, jolla voisi lisäksi ansaita muutaman sousin.

Tarvitsihan hän niin perin vähän tullaksensa toimeen kolme tahi neljä
päivää.

Ja hän astui eteenpäin silmät tarkasti luotuina puhtaaksi huuhdottuun
maantiehen, mutta turhaan, hän ei löytänyt siltä suurta vaskirahaa
enempää kuin pientä valkoista pudonnutta hopeakolikkoakaan eikä hän
myöskään keksinyt sitä työn tilaisuutta, jonka mieli oli kuvaillut niin
helpoksi, mutta jota todellisuudessa ei ollut olemassakaan häntä
varten.

Sillä välin oli tuo rahan pikainen löytäminen tullut hänelle jo miltei
pakkoasiaksi, sillä edellisen illan pahoinvointi uudistui aika ajoin
niin valtavasti, että häntä rupesi pelottamaan ajatus ettei voisikaan
jatkaa matkaansa. Se ilmeni sydämen tykytyksenä, kuvottamisena,
pyörrytyskohtauksena ja hikoilemisena, jotka tekivät hänet vallan
hervottomaksi.

Hänen ei tarvinnut kauan etsiä syytä siihen, vatsansa huusi hänelle sen
tuskallisesti; kun hän ei voinut uudistaa eilispäivän huonosti
onnistunutta koetta syödä koivunoksia ja lehtiä niin hänellä ei ollut
muuta keinoa kuin kysellä itseltään miten hänen käy, kun uusi entisiä
ankarampi pyörrytys kohtasi hänet pakottaen hänen istahtamaan tien
vierustalle tointumaan.

Jaksaneeko hän ollenkaan enään nousta siitä?

Ja jos hän ei jaksaisi, pitikö hänen kuolla siihen ypö yksin ilman että
kukaan edes pitäisi hänen kättänsä omassansa?

Jos joku edellisenä iltana, jolloin hän epätoivoisesti ponnistaen
voimiansa oli päässyt risumajan suojaan, olisi sanonut hänelle että hän
seuraavana päivänä luuli nurisematta kuolevansa nälkään ja
voimattomuuteen, niin hän olisi epäilemättä vastustanut semmoista
luuloa. Eivätkö juuri ne pelastu, jotka jaksavat kestää loppuun asti?

Mutta tämä päivä ei ollut samanlainen kuin eilispäivä: eilen hänellä
vielä oli vähäisen voimia jäljellä, tänään ne häneltä puuttui; hänen
päänsä oli silloin selvä, nyt sitä huimasi.

Hän luuli olevan tarpeellista säästää itseään ja joka kerta kuin
heikkous hänet yllätti, hän istahti ruohikkoon hiukan levähtämään.

Ehdittyään erään hernepellon luokse hän näki neljä ikäistänsä tyttöä
maalaisvaimon seurassa astuvan sinne ja ryhtyvän palkoja poimimaan.
Silloin hän kokosi kaiken rohkeutensa, hypähti ojan yli ja astui vaimon
luokse, mutta tämä ei sallinut hänen lähestyvänkään vaan huusi:

"Mitä täältä tahdot?"

"Tahtoisin kysyä tarvitsetteko apua."

"Me emme tarvitse apua."

"Voitte maksaa minulle mielenne mukaan."

"Mistä olet kotoisin?"

"Tulen Parisista?"

Yksi tytöistä oikaisihe, katseli häntä vihaisesti sekä huusi:

"Mokomakin maankulkija, joka tulee Parisista riistämään työn
kunniallisilta ihmisiltä!"

"Kuulithan ettemme tarvitse apuasi", jatkoi vaimo.

Ei auttanut muuta koin palata ojan yli ja horjuvin jaloin jatkaa
matkaansa, vaikka sydän oli pakahtumaisillansa.

"Tuossa tulevat santarmit -- juokse pian pakoon!"

Perrine säpsähti ja katsahti taaksensa ja kaikki takana olevat
purskahtivat kovaan nauruun muka onnistuneelle pilalleen.

Hän ei ehtinyt astua kauas ennenkuin hänen oli pakko seisahtua, sillä
hän ei voinut kyyneliltä nähdä tietä.

Mitä pahaa hän olikaan tehnyt heille kun he kohtelivat häntä niin
tylysti!

Varmaankin oli vaeltajan yhtä vaikea saada työtä kuin löytää rahaa
maantieltä. Sen hän kyllä nyt oli saanut kokea. Eikä hän rohjennut
uudestaan koettaa, vaan jatkoi matkaansa kovin suruissaan. Hänellä
tuskin oli enemmän rohkeutta rinnassa kuin voimia jaloissa.

Keskipäivän aurinko rasitti häntä sanomattomasti. Hän vaivoin liikutti
jalkojaan ja joudutti askeleitansa ainoastaan kulkiessansa jonkun kylän
lävitse välttääksensä ihmisiä, joiden luulotteli häntä epäilevästi
katselevan. Kuullessansa vaunujen ratinaa takanansa hän hiljensi
askeleitansa, mutta yksin jäätyään hän seisahtui vähä väliä levähtämään
ja hengähtämään.

Mutta silloin hänen aivonsa olivat sitä vilkkaammassa toimessa ja
surulliset ajatukset lisäsivät hänen alakuloisuuttansa.

Mitä hyödytti lepäämiset, kun hän ei kuitenkaan tuntenut voivansa
kestää loppuun asti?

Kohta hän saapui suureen metsään, jossa snora tie näytti jatkuvan
loppumattomiin asti ja jossa kuumuus tuntui vielä rasittavammalta kuin
tasangolla. Aurinko paahtoi tulisesti, ei tuntunut tuulen henkäyskään
ja pensastoista ja ojanvierustoista nousi kuumia höyryjä uhaten vallan
tukahduttaa hänet.

Ei kestänytkään kauan ennenkuin hän vallan uupuneena ja hikisenä
sykkivin sydämin vaipui ruohoon voimatta liikkua tahi ajatellakaan.

Silloin saavuttivat hänet takaa kärryt.

"Onpa nyt kuuma", lausui talonpoika joka niissä ajoi, "onpa melkein
kuolettava helle."

Puoli houreissaan Perrine käsitti hänen sanansa aiotuksi itselleen ja
kuolemantuomioksi.

Tottapa siis hänen täytyisi kuolla. Hän oli kyllä monesti itsekin
lausunut noin, mutta nyt tuli Tuonen sanansaattaja ja virkkoi samoin.

Niin, hänen täytyi kuolla, ei ollut mitään pelastusta, oi auttanut
vastustaminen, hän ei sitä tahtonutkaan vaikka olisi voinutkin. Olihan
hänen isänsä kuollut, niin hänen äitinsäkin; nyt tuli hänen vuoronsa.

Ja katkerin kaikista noista ajatuksista, jotka risteilivät hänen
päässänsä, oli kuitenkin se että miksikä hän ei saanut kuolla yhdessä
heidän kanssansa yhtä hyvin kuin täällä maantien ojassa kuin mikäkin
eläin!

Ei, hän tahtoi vielä viimeisen kerran ponnistaa voimiansa ja astua
metsään, etsiä sieltä rauhallisen paikan, jossa nukkuisi viimeiseen
uneen piilossa kaikilta uteliailta silmiltä. Toinen tie kulki siinä
ristiin, hän poikkesi sille ja noin viisikymmentä metriä tiestä hän
löysi pienen avopaikan metsästä, jonka ruohikkoa koristivat kauniit
punertavat digitaliskukat. Hän istahti kastanjapensaston suojaan
ojentautui pitkäkseen ja pani kätensä pään alle niinkuin aina ennenkin
iltaisilla nukkuessansa.



Kymmenes loka.


Jokin kuuma esine kosketti hänen kasvojansa ja saattoi hänen avaamaan
silmänsä. Silloin kän peljästyi nähdessänsä suuren karvaisen pään
kuvastuneena ylitsensä.

Hän tahtoi heittäytyä syrjään, mutta suuri kieli, joka voimakkaasti
nuolaisi hänen kasvojansa, pidätti hänet paikallaan ruohikossa.

Vaikka se olikin tapahtunut sangen sukkelaan, niin hän ehti kuitenkin
älytä mikä se oli. Tuo suuri karvainen pää oli aasin pää, ja suuren
kielen nuoleskellessa oli hänellä aikaa ojennetuin käsiensä lomitse
lähemmin tarkastella aasia.

"Palikar!"

Ja hän kiersi kätensä elukan kaulaan ja syleili sitä itkuun
purskahtaen.

"Palikar, rakas Palikar kultani!"

Kuullessaan nimensä aasi lakkasi häntä nuoleskelemasta, kohotti päänsä
ja kiljasi viisi kuusi kertaa riemuisasti, taukosi hetkiseksi ja
ilmotti sitten uusilla kiljumisilla suuren ilonsa ikäänkuin ensimmäiset
kerrat eivät olisi riittäneet.

Perrine huomasi silloin aasin olevan siloitta ja suitsitta, ei ollut
edes liekaa jalassa.

Hän oli noussut ja seisoi nojautuneena aasin kaulaan ja hyväillen sen
päätä. Palikar vilkutti korviaan kuin ennenkin nostaen toisen pystyyn
ja laskien toisea alas. Samassa kuului käheä ääni läheisyydestä
huutavan.

"Helei, veitikka! Missäs olet? Odotapas! Tulen heti kohta, poikaseni!"

Kiireellisiä askeleita kuului epätasaisella tiellä ja Perrine näki
lähestyvän miehen väljä pusero yllä, nahkahattu päässä ja piipunnysä
suussa.

"Hei letukka, mitä sinulla on aasini kanssa tekemistä?" hän huusi,
ottamatta piippua suustansa.

Heti paikalla Perrine tunsi La Rouquerien romukauppiaan, jolle oli
myönyt Palikarinsa hevostorilla, vaikka hän olikin nyt miehen
vaatteisiin puettuna. Mutta romukauppias ei tuntenut häntä ja vasta
hetkisen tyttöä tarkasteltuaan hän kummastuneena lausui:

"Milloin olen nähnyt sinut ennen?"

"Silloin kuin möin teille Palikarin."

"Mitä? Sinäkö se olet, pikkku tyttöni? Mitä teet täällä?"

Perrine ei voinut vastata; heikkous valtasi hänet pakottaen hänen
istahtamaan ja hänen kalpeutensa ynnä ruskeat silmänsä kyllä puhuivat
hänen puolestansa.

"Mikä sinun on?" huudahti La Rouquerie. "Oletko sairas?"

Perrine liikutti huuliaan saamatta ääntäkään suustansa ja nojautuen
ensin käsivarteensa hän ojensihen ruohoon kalpeana, vavisten ja
uupuneena yhtä paljon mielenliiktituksesta kuin ruumiillisesta
heikkoudesta.

"No, no, no", huudahti La Rouquerie, "etkö osaa sanoa mikä sinua
vaivaa?"

Mutta sitäpä juuri Perrine ei voinut, vaikka ei ollutkaan menettänyt
tietoisuuttansa siitä, mitä hänen ympärillänsä tapahtui.

Mutta La Rouquerie oli kokenut nainen ja tunsi kurjuuden kaikissa sen
muodoissa.

"Hän ehkä kohta kuolee nälkään", hän mumisi itsekseen.

Sen enempää sanomatta hän kiiruhti takaisin maantielle pienten
riisuttujen kärryjen luokse, joita koristivat laidoissa riippuvat
kaniininahat. Joutuun hän avasi arkun, otti sieltä suuren vehnäleivän,
juustonpalasen ja pullon sekä juoksi takaisin Perrinen luokse.

Tyttö makasi siinä niinkuin äsken hänen mennessään.

"Odota vähäisen, tyttöseni, odota", lausui La Rouquerie.

Laskeutuen polvilleen hän ojensi pullon suun Perrinen huulilla

"Juo aika siemaus, se virkistää."

Viinikulaus todellakin nosti veren Perrinen poskille ja palautti
liikkumiskyvän.

"Sinun oli varmaankin nälkä?"

"Niin."

"Hyvä, nyt sinun pitää syödä, mutta varovasti alussa. Odotahan
vähäsen."

Hän leikkasi palasen leipää ja juustoa ja tarjosi Perrinelle.

"Vitkalleen ennen kaikkea. Parasta on että syön kanssasi, se hillitsee
sinua."

Varoitus oli kylläkin paikallaan, sillä Perrine oli vähällä niellä koko
leipäpalasen kerrallaan kuuntelematta ollenkaan La Rouquerien
kehotusta.

Sillä aikaa oli Palikar suurilla, lempeillä silmillään katsellut mitä
hänen ympärillään tapahtui. Nähdessään La Rouquerien istuvan ruohossa
Perrinen vieressä sekin paneutui siihen maata.

"Tuo veitikka varmaan tahtoisi sekin leipä-palasen", lausui La
Rouquerie.

"Saanko antaa sille palasen?"

"Mielelläni, yhden, kaksi, niin monta kuin vaan tahdot, ja kun ne
loppuvat, niin on kyllä uutta; älä ujostele tyttöseni, tuo hyvä poika
on niin tyytyväinen kun on jälleen tavannut sinut; tiedäthän että se on
hyvä."

"Niin, eikö ole?"

"Syötyäsi tämän palasen, mutta ei ennen, sillä olisi todellakin julmaa
estää sinua syömästä, pitää sinun kertoa miten olet joutunut tänne
metsään, jossa olit vähällä kuolla nälkään."

Huolimatta La Rouquerien varotuksista antoi Perrine palasen kiireesti
luistaa alas.

"Kai tahdot toisenkin vielä?" kysyi eukko ensimäisen loputtua.

"Kyllä, jos vaan saan."

"Saat, mutta vasta kerrottuasi seikkailusi; kertoessasi se painuu,
minkä jo olet syönyt."

Perrine rupesi kertomaan äitinsä kuolemasta alkaen. Kun hän kertoi
kohtauksesta Saint-Denisin leipurinmyymälässä, otti La Rouquerie vasta
sytytetyn piippunsa pois suustansa voidakseen oikein tehokkaasti lausua
paheksumisensa leipurinrouvan käytöksestä.

"Käsitäthän että hän on varas", hän huudahti, "minä en tyrkytä
kenellekään vääriä rahoja enkä myöskään anna kenenkään niitä petkuttaa
itselleni. Ole huoletta, minä kyllä vielä pakotan hänen maksamaan sen
itselleni takaisin jahka joudun Saint-Denisiin. Ellei hän suostu, niin
ärsytän koko korttelin häntä vastaan. Minulla on paljon ystäviä
Saint-Denisissä ja me sytytämme hänen puotinsa tuleen ellei muu auta."

Perrine jatkoi kertomustansa loppuun asti ja silloin lausui La
Rouquerie:

"Miltä sinusta tuntui kun olit kuolemaisillaan?"

"Ensin alussa se oli kovin surullista ja minun täytyi kerrankin kovasti
huutaa niin kuin huudetaan yöllä kun tuntuu siltä kuin tukehtuisi,
mutta sitten näin unta paratiisista ja niistä herkuista, joita siellä
saisin nauttia; äitini odotti minua ja keitti minulle suklaata; tunsin
jo sen hajun."

"Kummallista että juuri kuumuus, joka oli vähällä tappaa sinut, sen
sijaan tavallaan pelasti sinut, sillä muutoin en olisi seisahtunut
tähän metsään lepuuttaakseni Palikaria, enkä silloin olisi löytänyt
sinua. Mitä nyt aiot tehdä tämän perästä?"

"Jatkaa matkaani."

"Ja mitä sinulla huomenna on syötävänä? Pitää olla sinun ikäisesi
voidakseen antautua semmoisiin seikkailuihin."

"Mitä minun sitten teidän mielestänne pitäisi tehdä?"

La Rouquerie vetäisi juhlallisesti pari kolme mahtavaa savupilveä
piipustansa ja mietti kotvasen ennenkuin vastasi:

"Kuulepas nyt! Minä aion Creiliin, en kauemmaksi, ostan ja kaupittelen
tavaroitani kaikissa kylissä ja pikku kaupungeissa, jotka ovat matkani
varrella tahi lähellä Chantillytä ja Senlistä; sinä voit seurata minua.
Huuda vähäisen, jos jaksat: Ostetaan kaniininnahkoja, lumppuja ja
rautaromua!"

Perrine teki niin.

"Hyvä, sinulla on kirkas ääni; minun ääneni on painunut ja sen tähden
saat sinä huutaa minun puolestani ja ansaita siten leipäsi. Creilissä
on minulla tuttu kanojen- ja munienkauppias, joka matkustelee Amiensiin
asti ostelemaan munia; minä pyydän häntä ottamaan sinut mukaan
vaunuihinsa. Kun olet saapunut Amiensiin niin ostat rautatielipun
päästäksesi sinne missä sukulaisesi asuvat."

"Millä? Minulla ei ole rahaa."

"Niillä viidellä frangilla, jotka saat lainaksi minulta niiden sijaan,
jotka leipurinvaimo varasti sinulta ja jotka minä kyllä kiskon häneltä
takaisin. Ole varma siitä."



Yhdestoista lukit.


Kaikki sovitettiin La Rouquerien ehdotuksen mukaan.

Kahdeksan päivää kulki Perrine ympäri kyliä Chantilly-metsän tienoilla:
Gouvieuz, Saint Maximin, Saint Firmin, Mont l'Evéque, Chamont käytiin,
kunnes he saapuivat Creiliin. Silloin La Rouquerie ehdotti että Perrine
kokonaan rupeisi hänen kumppanikseen.

"Sinulla on vallan mainio ääni lumppujen kauppiaaksi, sinä olisit
minulle hyödyksi ja sinun olisi hyvä olla. Sitäpaitsi ansaitsisit hyvin
elatuksesi."

"Olen teille hyvin kiitollinen, mutta minun on mahdoton jäädä."

Huomattuaan että kehotus ei houkutellut Perrineä, La Rouquerie keksi
toisen houkuttelukeinon.

"Silloin sinun ei tarvitse jättää Palikaria."

Se syy vaikutti silminnähtävästi paljon tehokkaammin. Mutta Perrine
pysyi yhä sittenkin lujana.

"Minun täytyy mennä sukulaisteni luokse."

"Sukulaisesiko? Ovatko he pelastaneet henkesi niinkuin Palikar?"

"En tottelisi äitiäni ellen menisi!"

"Niin, mene sitten; mutta jos joskus kadut ettet ottanut vaaria
tarjoamastani tilaisuudesta, niin älä syytä ketään muuta kuin itseäsi."

"Olkaa varma siitä että aina muistelen minulle osottamaanne hyvyyttä."

La Rouquerie ei ensinkään pahastunut Ferrinen kiellosta, vaan piti
kunnollisesti lupauksensa ja sopi matkasta Amiensin tienoille asti
ystävänsä, munienkauppiaan, kanssa. Kokonaisen päivän sai Perrine
huvitella ajamalla hyvissä vaunuissa kahden virkun hevosen vetämänä, ja
maata olkivuoteella vaatekatoksen alla, sen sijaan että hänen muuten
olisi ollut pakko kulkea samaa vaivaloista tietä jalkapatikassa.
Vertailessaan tätä matkatapaa entiseen tuntui hänestä vielä
mukavammalta. Essentauxissa hän nukkui heinäladossa ja seuraavana
päivänä, joka oli sunnuntai, hän tarjosi Aillyn rautatieaseman
lippuluukussa viisifrangisensa, joka tällä kertaa otettiinkin
estelemättä vastaan. Siitä hän sai takaisin kaksi frangia
seitsemänkymmentä centimea ynnä lipun Picquignyhyn, jonne saapui kello
yksitoista eräänä kirkkaana, lämpimänä aamupäivänä, joka oli yhtä vähän
sen paahtavan kuuman aamupäivän kaltainen, jona hän oli ollut
Chantillyn metsässä, kuin hän itse oli silloisen nälkään nääntyvän
pikku tytön näköinen.

Seuratessaan La Rouquerieta hänellä oli ollut runsaasti tilaisuutta
siistimään ja korjaamaan hamettansa ja puseroansa, leikkaamaan pois
repaleiset paikat huivistansa, pesemään liinavaatteensa ja
kiillottamaan kenkiänsä; Aillyssä hän junan lähtöä odotellessansa sai
tilaisuuden huolellisesti joen mutkassa pestä ja siivota itsensä;
sentähden hän astuessaan junaan olikin puhdas, terve ja reipas.

Mutta vielä enemmän kuin tuo puhtaus ja taskuissa helisevät omistamansa
viisikymmentäviisi sousta häntä ilahdutti itseensäluottamuksen tunne,
jonka kestetyt kärsimykset olivat hänelle tuottaneet. Olihan hänellä
oikeuskin iloita siitä, ettei nääntynyt tuskiinsa, vaan pysyi lujana
loppuun asti. Ja hän toivoi voivansa voittaa nekin esteet, jotka vielä
kohoisivat hänen tiellensä. Vaikkei vaikein ollutkaan vielä voitettu,
niin hän oli kuitenkin jo kestänyt vaarallisimmat ja tukalimmat kohdat,
sillä nyt hän kaikissa tapauksissa oli päässyt matkansa perille.

Lähdettyään asemalta hän meni sulkusillan yli ja astui sitten
reippaasti vihannoivien niittyjen poikki kulkevaa poppelipuiden ja
raitojen reunustamaa tietä. Vähä väliä pilkahti tien vieressä pieni
järvi tahi tekolampi, joiden rannoilla näkyi monta kalastajaa
ongenvapa kädessä tarkasti katsellen kohoa. Heidän ympärillään oli
kalastuskapineita, joista selvästi huomasi heidän kaupungista tulleiksi
sunnuntaikalastajiksi. Lammikkojen loputtua kulki tie pitkin laajoja
rahkasoita. Niiden punertavalla pinnalla näkyi suorassa rivissä pieniä
mustia neliöitä, joista jo kaukaa pisti silmään valkoiset numerot. Ne
olivat turvelohkareita, kuutioita, jotka oli pantu siihen kasoihin
kuivamaan.

Kuinka usein olikaan hänen isänsä kertonut noista rahkasoista ja
vesilätäköistä, jotka olivat muodostuneet niihin paikkoihin, mistä
turpeita oli nostettu. Nuo suot olivatkin Sommelaakson merkillisyytenä.
Samalla hän myöskin muisteli isänsä kertoneen noista innokkaista
kalastajista, joita ei mikään sää pelottanut, ei kuumuus eikä pakkanen.
Hän ei siis nyt ollut missään vieraassa paikassa, vaan päinvastoin
tutussa ja rakkaassa seudussa, vaikka ei ollutkaan sitä ennen omin
silmin nähnyt. Tutut olivat nuo paljaat, rosoiset harjanteet, jotka
ympäröivät lakeutta; tuttuja harjanteita koristavat tuulimyllyt, joiden
siivet ahkeraan pyöriskelivät tuulettomallakin ilmalla, merituulen
vaikutuksesta, sen voima kun tuntui tänne asti.

Ensimäinen kylä tahi kauppala, johon Perrine saapui, oli sekin tuttu
punaisine tiilitaloineen. Se oli Saint-Pipoy ja siellä olivat kaikki
kutomatehtaat, joihin Maraucourtin kehruutehtaiden tuotteet vietiin
kankaiksi valmistumaan. Ja ennenkuin ehti sinne asti hän näki eräästä
kohdasta, jossa useita rautateitä yhdistyi, viisi kauppalaa nimeltä:
Hercheux, Bacourt, Flexelles, Saint-Pipoy ja Maraucourt, ja hän tiesi
niiden kaikkien olevan Vulfran Paindavoinen tehtaiden keskuspaikkoja ja
tien yhtyvän Boulognen rautatieverkkoon. Laakson poppelipuiden välistä
pilkisti kauppalain liuskakiviset kellontornit ja tehtaiden korkeat
tiilipiiput. Sinä päivänä kun oli sunnuntai niistä ei kuitenkaan
noussut tavallista korkeaa savupylvästä.

Kun hän astui Saint-Pipoyn kirkon ohi purkautui kansa juuri kirkosta
messua kuulemasta ja kuunnellessansa ohikulkevain puhetta hän vielä
tunsi Picardien hitaan murteen ja laulavan ääntämistavan, jota hänen
isänsä niin usein oli matkinut huvittaaksensa häntä.

Saint-Pipoyn ja Maraucourtin välinen tie on kovin mutkikas maaperän
kosteuden vuoksi. Kulkija ei senvuoksi sen molemmilla puolilla
kasvavien pajupuiden väliltä voi nähdä kauas eteensä eikä taaksensa. Se
olikin syynä että hän äkkiarvaamatta kohtasi nuoren tytön, joka astui
sangen vitkaan ja kantoi suurta, painavaa koria käsivarrellaan.

Rohkaistuna viime päivien myötäkäymisestä Perrine puhutteli häntä
kysyen:

"Tämähän tie vie Maraucourtiin, eikö niin?"

"Niin, ihan suoraan."

"Ihanko suoraan", kysäsi Perrine hymyillen; "minua mielestäni se ei ole
minkään suora."

"Jos teidän on vaikea osata sinne, niin voitte astua minun seurassani,
minä olen juuri menossa Maraucourtiin."

"Hyvin mielelläni. Ehkä sitten sallitte minun kantaa koria kanssanne."

"Siihen kylläkin suostun. Se painaa tavattomasti."

Niin sanoen hän laski korin maahan läähättäen uupumuksesta.

"Te ette tietenkään ole Maraucourtista?" hän kysyi.

"En. Mutta entäs te?"

"Tietysti olen sieltä."

"Työskentelettekö tehtaassa?"

"Tietysti, minä niinkuin kaikki muutkin; minä teen työtä
kehruutehtaassa."

"Mikä se on?"

"Mitä? Ettekö tiedä mikä on kehruu- tahi käämintätehdas! Mistä sitten
olette kotoisin?"

"Parisista."

"Eikö Parisissa tunneta kehruutehdasta? Sepä kummaa! No niin, sielä
valmistetaan lankaa ja käämitään se valmiiksi kutomatehdasta varten."

"Ansaitseeko siinä hyvän päiväpalkani?"

"Siitä voi saada kymmenen sousta."

"Onko se vaikeata?"

"Ei varsin; mutta siellä pitää olla silmät auki eikä saa tuhlata
aikaansa. Tahtoisitteko tekin ryhtyä siihen työhön?"

"Kyllä, jos minut vaan otetaan."

"Olkaa varma siitä. Sinne otetaan kuka vaan tulee; mistä he muutoin
saisivat seitsemäntuhatta työntekijää, jotka tarvitaan tehtaissa.
Teidän ei tarvitse muuta kuin ilmoittautua huomenna tehtaan
ristikkoportin luona. Mutta nyt en jouda enää lörpöttelemään, muuten
myöhästyn."

Hän tarttui korin sangan toiseen päähän, Perrine toiseen ja rupesivat
tasaisesti astumaan eteenpäin.

Perrine ei tahtonut jättää käyttämättä hyväkseen tilaisuutta kysyäkseen
mitä tahtoi tietää; mutta kun hän ei voinut sitä suoraan urkkia
tuolta vieraalta nuorelta tytöltä, niin täytyi hänen teeskennellä
välinpitämättömyyttä ja kysyä näöltään yleisiä asioita, jotka kuitenkin
selvittivät hänelle olot.

"Oletteko syntynyt täällä Maraucourtissa?"

"Olen kuin olenkin, ja äitini oli myöskin, mutta isäni oli
Picquignystä."

"Oli? Ovatko he siis molemmat kuolleet?"

"Ovat. Minä asun isoäitini luona, jolla on ruokatavarankauppa ja joka
sitä paitsi pitää ruokavieraita, rouva Françoisen luona?"

"Vai rouva Françoisen luona!"

"Tunnetteko hänet?"

"En, sanoin vaan vai rouva Françoisen luona."

"Niin katsokaa, hän on hyvin tunnettu näillä seuduin ruokapaikkansa
tähden ja vielä senkin tähden, että hän on ollut herra Edmond
Paindavoinen imettäjä. Kun ihmiset tahtovat pyytää jotakin herra
Vulfran Paindavoinelta, niin he ensin kääntyvät hänen puoleensa."

"Ja saavatko he myöskin sen, mitä haluavat?"

"Välistä saavat, välistä eivät. Riippuu siitä, millä päällä herra
Vulfran on."

"Mutta miksikä hän ei käänny suoraan herra Edmondin puoleen, koska
kuitenkin on ollut hänen imettäjänsä?"

"Herra Edmond Paindavoinenko? Hän läksi pois maasta kauan aikaa
ennenkuin minä olin syntynytkään eikä ole sen koommin palannut. Hän oli
joutunut riitaan isänsä kanssa, kun hänet oli lähetetty Intiaan
ostamaan jutea.... Mutta kun ette tiedä mikä on kehruutehdas, niin ette
varmaankaan tiedä mikä jute on?"

"Kasvi varmaankin."

"Hamppu, suuri hamppulaji, joka kasvaa Intiassa, ja niitä kehrätään,
kudotaan ja värjätään Maraucourtin tehtaissa. Juteteollisuudella herra
Vulfran Paindavoine juuri onkin rikastunut. Sillä tietäkää, herra
Vulfran ei ole aina ollut rikas; hän on alottanut vetämällä pieniä
käsikärryjä, jossa oli lankoja. Ne hän sitten jakoi maaseudulle
kutojilleen ja kuljetti samalla kotiin valmiiksi kudotut vaatepakat.
Kerron sen teille sentähden, ettei hän itsekään pidä sitä salassa."

Hän keskeytti puheensa:

"Vaihdetaanko toiseen käteen?"

"Mielelläni neiti.... Mikä on nimenne?"

"Rosalie."

"Niinkuin tahdotte, neiti Rosalie."

"Ja te, mikä on tiedän nimenne?"

Perrine ei tahtonut lausua oikeaa nimeään, vaan vastasi umpimähkään:

"Aurelie."

"Vaihtakaamme sitten kättä, neiti Aurelie."

Levähdettyään hetkisen he läksivät uudestaan liikkeelle. Perrine sitten
heti jatkoi keskeytettyä urkkimistansa.

"Te sanoitte herra Edmond Paindavoinen olleen epäsovussa isänsä kanssa
lähtiessänsä Intiaan."

"Kun hän oli ollut jonkun aikaa Intiassa niin he joutuivat vielä
pahempaan epäsopuun, syystä että herra Edmond siellä muka oli nainut
intialaisen tytön, joka avioliitto ei liene täällä laillinen, ja herra
Vulfran olisi tahtonut hänen naimaan erään Picardien korkeasukuisimman
neiden. Sitä varten herra Vulfran on rakennuttanut pojalleen miniälleen
huvilinnan, joka on maksanut monta miljoonaa. Siitä huolimatta herra
Edmond ei tahtonut erota puolisostansa tuolla kaukana eikä naida
täkäläistä neitiä ja siitä syystä heidän välinsä täydellisesti
rikkoontui; nyt ei ensinkään tiedetä onko herra Edmond enää elävien
joukossa vai koullut. Muutamat sanovat niin, toiset näin; mutta ei
tiedetä mitään varmasti, syystä ettei vuosikausiin ole kuultu hänestä
mitään... ihmisten puheiden mukaan, sillä herra Vulfran ei puhu siitä
milloinkaan ja häneu sisarensa ja veljensä pojat vielä vähemmin."

"Herra Vulfranilla on siis sisaren ja veljen poikia?"

"Herra Theodor Paindavoine on hänen veljensä poika ja herra Casimir
Bretonneux, sisarenpoika, jotka molemmat hän on ottanut tänne
avuksensa. Jos herra Edmond ei palaa, lankee kaikki rikkaus ja tehtaat
heille?"

"Sepä kummallista!"

"Voisitte pikemmin sanoa että on sangen surkeata, ellei herra Edmond
palaisi."

"Hänen isällensä?"

"Niin, ja seudulle myöskin, sillä ei ole ensinkään varmaa miten käy
tehtaiden, joista niin monet ihmiset saavat elatuksensa, jos nuoret
herrat pääsevät valtaan. Siitä puhutaan paljon, ja sunnuntaisin,
jolloin toimitan pöytäpalvelusta saan kuulla siitä yhtä ja toista."

"Sukulaisistako?"

"Niin, ja muuta myöskin, mutta sehän ei kuulu meihin, eikä meillä ole
sen kanssa mitään tekemistä?"

"Ei tietysti."

Ja kun Perrine ei tahtonut ilmaista uteliaisnuttansa, niin hän astui
eteenpäin muutamia minuutteja lausumatta sanaakaan, arvellen Rosalien,
joka tuntui olevan jotensakin puhelias, piankin taasen ryhtyvän
puheluun. Ja niin kävikin.

"Ja teidän vanhempanne, tulevatko he myöskin tänne?"

"Minulla ei ole enää vanhempia."

"Eikö isää eikä äitiä?"

"Ei, ei isää eikä äitiä."

"Te olette siis orpo niinkuin minäkin; mutta minulla on mummoni, joka
on hyvin hyvä ja joko olisi vieläkin minulle hellempi ellei minulla
olisi tätejä ja enoja joita hän ei tahdo suututtaa. Ellei heitä olisi
niin minun ei olisi pakko tehdä työtä tehtaassa, vaan saisin ottaa osaa
pöytäpalvelukseen. Mutta mummo ei saa menetellä mielensä mukaan. Siis
te olette ihan yksin?"

"Ihan yksin."

"Itsekö olette tuuminnut tulla Parisista Maraucourtiin hakemaan työtä?"

"Minulle sanottiin että ehkä saisin työtä Maraucourtissa ja sen sijaan
että jatkaisin matkaani sukulaisteni luokse tahdoin nähdä Maraucourtin
syystä etten niinkään tiedä mimmoista kohtelua saisin osakseni ihan
tuntemattomilta sukulaisilta."

"Se on ihan totta, niitä on pahoja jos hyviäkin."

"Niin on."

"Älkää olka millännekään, te kyllä saatte työtä tehtaassa; päiväpalkka
tosin ei ole suuri, kymmenen sousta vaan, mutta se on kuitenkin jotain
ja se voipi kohota kahteenkymmeneenkahteen asti. Tahtoisin kysyä teiltä
jotakin; voitte vastata jos tahdotte. Ellette tahdo, voitte olla
vastaamatta. Onko teillä rahaa?"

"Vähäisen."

"Hyvä! Jos tahdotte asua mummo Fraoçoisen luona, niin maksaa se teille
kaksikymmentäkahdeksan sousta viikossa, mutta se on maksettava
etukäteen."

"Voin kyllä maksaa kahdeksankolmatta sousta."

"En tosin voi luvata teille mitään kaunista erityistä huonetta siitä
hinnasta; teitä tulee asumaan siellä kuusi yhdessä, mutta saatte
kuitenkin eri vuoteen, lakanat ja peitteet; ei ole kaikilla semmoista."

"Suostun kiitollisena siihen."

"Ei mummoni luona asu ainoastaan kahdeksankolmatta sous'in
viikkovuokran henkilöitä; meillä on myöskin uudessa talossa kauniita
huoneita vuokralaisillemme, jotka ovat tehtaan palveluksessa: siellä
asuvat herra Fabry, koneinsinööri; herra Mombleux, rahastonhoitaja;
herra Bendit, ulkomainen kirjeenvaihtaja. Jos joskus puhuttelette häntä
niin älkää unohtako lausua hänen nimeänsä herra _Benndit_; hän on
englantilainen ja suuttuu, jos hänen nimeänsä lausutaan _Bandit_, sillä
hän luulee itseänsä silloin haukuttavan 'rosvoksi'." [Ranskalainen sana
Bandit on suomeksi rosvo. Suom. muist.]

"Koetan muistaa sen; muuten osaan minä englannin kieltä."

"Osaatteko te englannin kieltä?"

"Äitini oli englannitar."

"Vai niin, senkö tähden. Hyvä, herra Bendit tulee erittäin iloiseksi
siitä että voi jutella kanssanne ja hän iloitsisi vielä enemmän jos
osaisitte kaikkia kieliä, silla hänen suurin huvituksensa on lukea
sunnuntaina isä meidän kirjasta, jossa se on painettuna
kahdellakymmenellä viidellä eri kielellä; lopetettuaan hän alkaa
uudestaan ja sitten taas uudestaan; ja aina samalla tavalla joka
sunnuntaina. Mutta kaikissa tapauksissa hän on kunnon mies."



Kahdestoista lnkn.


Tien kumpaakin puolta koristi kaksi riviä suuria puita ja niiden
välillä, milloin eivät estäneet näkemästä etemmäksi, pilkisti esiin
oikealta harmaa liuskakattoinen kirkontorni, vasemmalta muutamia suuria
hammastettuja lyijykattoja ja vähäisen etemmällä tehtaiden korkeat
tiilipiiput.

"Nyt lähestymme Maraucourtia", lausui Rosalie, "kohta saatte nähdä
herra Vulfranin huvilinnan ja sen perästä tehtaat. Kauppala, jossa
asumme, on taempana puiden takana; me emme voi nähdä sitä ennenkuin
olemme vallan lähellä. Joen toisella puolella on kirkko ja hautuumaa."

Todellakin he samassa saapuivat paikkaan, jossa raidat olivat karsitut
ja heidän eteensä levisi linna kaikessa suuremmoisessa komeudessaan
näyttäen heille kauniin etusivunsa laajoine valkokivisine siipineen,
jyrkkine kattoineen, hoikkine savupiippuineen. Linna seisoi siinä
keskellä avaraa nurmikkoa, jonka kauas alla oleviin niittyihin asti
loivasti viettävällä rinteellä kasvoi komeita istutettuja puu- ja
pensasryhmiä. Niityilläkin pieniä kukkuloita ja harjanteita.

Perrine seisahtui ällistyneenä tästä äkkiarvaamattamasta komeudesta,
mutta Rosalie, joka oli tottunut siihen, jatkoi matkaansa, ja silloin
putosi kori maahan heidän käsistänsä.

"Luulenpa tämän teidän mielestänne olevan hyvin kaunista -- vai mitä?"
sanoi Rosalie.

"Erittäin kaunista."

"Niiin. Herra Vulfran asuu siellä ypö yksin ja hänellä on siellä
tusinan verta palvelijoita lukematta puutarhureita ja tallirenkejä,
jotka asuvat noissa rakennuksissa tuolla alhaalla puiston laidassa
ennenkuin saavutaan kauppalaan, niiden rakennusten vieressä, joilla on
kaksi savupiippua matalampaa kuin tehtaan. Niissä ovat sähkökoneet
linnan valaistusta varten ja höyrykone kasvihuoneiden lämmittämiseksi.
Ja linnassa on niin ylen kaunista; siellä on melkein kaikki kullattua.
Sanotaan nuorten herrojen mielellään tahtovan asua siellä herra
Vulfranin kanssa, mutta hänen ei huolivan heitä sinne, vaan ennemmin
asuvan ja ruokailevan ihan yksikseen. Olkoon miten tahansa, se vaan on
varma, että hän on asettanut heidät asumaan toisen entiseen asuntoonsa
tehtaan vieressä ja toisen ihan sen lähelle. Siten he ovat paljon
lähempänä konttoria. Se ei kuitenkaan estä heitä vähä väliä
myöhästymästä, kun sitä vastoin heidän setänsä vaikka onkin herra ja
kuudenkymmenenviiden vuoden vanha ja tarvitsisi lepoa, on aina
täsmällinen kesällä ja talvella, kauniilla ja rumalla säällä paitsi
sunnuntaisin, sillä sunnuntaina ei täällä milloinkaan tehdä työtä.
Herra Vulfran ei sitä tee eikä kukaan muu ja sentähden ette näe
savupiippujen tänään savuavan."

Kun he jälleen tarttuivat koriinsa ei enää kestänyt kauan ennenkuin
heidän silmäinsä eteen levisivät tehtaat ja kauppala. Mutta Perrinen
mielestä siinä oli vaan rakennuksia yhtenä ainoana sekasortona, mikä
uusi, mikä vanha ja niiden tiili- tahi liuskakatot kohosivat kaikki
suunnattoman suuren savupiipun ympärillä, joka miltei ylhäältä alas
asti nokisena melkein musertaen painoi toiset maan tasalle.

Mutta heidän päästyään lähemmäksi Perrinen huomio kääntyi ympäristöön,
kun hän näki ensimäiset talot pienine pihoineen ja kituvine
omenapuineen ja heti tunsi kauppalan samaksi, jommoiseksi niin usein
oli kuullut sitä kuvailtavan.

Kaikista enimmän tavaton ihmisvilinä herätti hänen huomiotansa:
juhlapukuiset miehet, naiset, lapset kokoontuneina ryhmiin talojen
ympärille tahi mataloihin saleihin, joiden avonaisista ikkunista voi
nähdä kaikki mita sisällä tapahtui -- suuressa kaupungissa väkitungos
tuskin olisi voinut olla suurempi. Ulkoilmassa ihmiset juttelivat
käsiään heilutellen kömpelön ja typerän näköisinä; sisällä juotiin
väristä päättäen omenaviiniä, kahvia ja viinaa ja lasit laskettiin
meluten ja huutaen pöydälle ikäänkuin siellä olisi ollut suuri riita.

"Oi, miten paljon väkeä siellä on juomassa!" huudahti Perrine.

"Näkisittepä miten on palkanmaksun jälkeisenä sunnuntaina; silloin
saisitte nähdä kuinka paljon on väkeä, jotka jo aamupuolella ovat
juoneet itsensä vallan humalaan."

Huomattavinta noissa taloissa, joiden ohi he kulkivat oli kuitenkin se,
että useimmat niistä, niin tiili- kuin puisetkin, vaikka kuinkakin
vanhat, kurjat ja kaatumaisillaan, kuitenkin komeilivat mitä
loistavimman värisiksi maalatuilla ikkuna- ja ovipielillään, niin että
oikein osoitekilven tapaisesti vetivät huomion puoleensa. Tavallaan ne
olivatkin semmoisia, sillä niissä vuokrattiin työmiehille huoneita ja
koreat maalaukset ikäänkuin lupailivat halullisille puhtautta, jonka
hätäisinkin silmäys huoneeseen heti osoitti valheeksi.

"Nyt olemme perillä", ilmoitti Rosalie vapaalla kädellään osoittaen
tasaiseksi leikatulla pensasaidalla tiestä erotettua pientä
tiilirakennusta. "Pihan perällä tämän talon takana on takapiha, jossa
myöskin on rakennuksia, ja sieltä vuokraamme huoneita työnaisille.
Kivirakennus rakennettiin ruokatarjoilua varten ja toisessa kerrassa
asuvat täyshoitolaisemme."

Pensasaidassa olevasta portista päästiin pienelle pihalle. Omenapuiden
väliltä vei karkea hiekkatie asuinrakennukseen. Tuskin he olivat
ehtineet astua montakaan askelta sitä kujaa ennenkuin nuorehko nainen
näkyi kynnyksellä huutaen:

"Joutuin siinä, sinä laiskuri! Oliko sekin nyt kauheata astua tuo pieni
väli täältä Picquignyhyn! Nyt olet jälleen viipynyt poissa puolen
päivää laiskottelemassa."

"Tuo on täti Zenobie", lausui Rosalie puoliääneen, "hän ei ole aina
niinkään hyvällä tuulella."

"Mitä sinä mumiset?"

"Minä sanoin että ellen olisi saanut apua korin kannossa, niin en
suinkaan olisi vielä ehtioyt kotiin."

"Tekisit paremmin jos olisit vaiti senkin tyhjäntoimittaja."

Täti Zenobie torui miltei huutaen, niin että kuului sisälle asti,
sentähden tuli lihavahko vanha nainen näkyviin eteiseen.

"Mistä täällä nyt riitelette", hän kysyi leppyisesti.

"Täti Zenobie tässä toruu minua, mummo, että muka olen viivytellyt
matkalla. Kori oli kovin painava."

"Hyvä on, hyvä on", sanoi mummo sovittavaisesti, "laske pois korisi ja
tule ottamaan päivällsesi uunista; se on siinä lämpöisenä."

"Odottakaa minua täällä pihalla", sanoi Rosalie Perrinelle, "minä
palaan heti ja sitten syödään päivällistä yhdessä; menkää sillä aikaa
ostamaan itsellenne leipää; leipuri on kolmannessa talossa täältä
vasemmalle; rientäkää."

Palatessansa Perrine näki Rusalien istuvan penkillä omenapuun
siimeksessä, ja hänen edessänsä olevalla pöydällä oli kaksi
kukkurapäistä lautasta perunamuhennosta.

"Istukaa", kehoitti Rosalie, "niin maistelemme yhdessä herkkujani."

"Mutta...."

"Te voitte varsin hyvästi tehdä niin, olen kysynyt mummolta ja hän
antoi luvan."

Koska asian laita oli niin, niin Perrine ei luullut sopivaksi
kursailla, vaaa istahti pöytään.

"Olen myöskin puhunut teidän asunnostanne, sekin asia on järjestetty;
teidän ei tarvitse muuta kuin maksaa kahdeksankolmatta soustanne mummo
Françoiselle. -- Tuolla saatte asua."

Hän osoitti sormellaan rapattua rakennusta, josta ei voinut nähdä kuin
osan vain, toista osaa peitti tiilirakennus. Sekin, mikä siitä näkyi
oli niin vanha ja ränstynyt, että ehdottomasti tuli itseltään
kysyneeksi tokko se ollenkaan kestää pystyssä.

"Siellä mummo Françoise asui ennenkuin rakennutti tämän talon niillä
rahoilla, jotka oli ansainnut herra Edmondin imettäjänä. Teillä ei
tietysti voi olla tuolla yhtä hyvä asua kuin kivirakennuksessa; mutta
työntekijät eivät voikaan asua yhtä komeasti kuin säätyhenkilöt, eikö
niin?"

Toisen pöydän luona, vähän kauempana istui noin neljänkymmenen vuotias
herra, totisena ja suorana, puettuna leukaan asti napeilla
kiinnitettyyn nuttuun, päässä korkea hattu. Hän luki erittäin
tarkkaavaisesti jotakin kirjaa.

"Se on herra Bendit, hän lukee Isä meitäänsä", kuiskasi Rosalie hiljaa.

Siltea hän heti välittämättä englantilaisen lukemisesta meni hänen
luoksensa ja lausui:

"Herra Bendit, tuossa on nuori tyttö, joka osaa englannin kieltä."

"Vai niin!" vastasi herra nostamatta silmiään kirjastansa.

Ja sen perästä kului vähintään kaksi minuuttia ennenkmn hän katsahti
Perrinen puoleen.

"_Are you an Englich girl_?" [Oletteko englantilainen tyttö?] hän
kysyi.

"_No sir, but my muther was_." [En herra, mutta äitini oli
englantilainen.]

Tuhlaamatta enää sanaakaan herra jälleen syventyi lukemiseensa.

Tytöt jatkoivat lepoansa kun tieltä alkoi kuulua keveiden ajopelien
ratinaa, joka hiljaa lähestyi pensasaitaa.

"Tuo kuuluu kuin herra Vulfranin vaunujen ratinata", huudahti Rosalie,
ja nousi vilkkaasti.

Vaunut vierivät vielä hiukkasen ja seisahtuivat sitten portille.

"Hän se on!" huudahti Rosalie rientäen kadulle päin.

Matalissa vaunuissa oli kaksi henkilöä: nuori mies ajajana ja
harmaahapsinen, kalpea ryppyinen vanhus, poskisuonet vähän punottavina.
Päässä hänellä oli valkoinen olkihattu ja hän istui siinä vallan
liikkumatonna sekä näytti pitkältä, kookkaalta mieheltä, vaikkei
noussutkaan istualtaan. Se oli herra Vulfran Paindavoine.

Rosalie meni vaunujen luo.

"Täällä tulee joku", lausui nuori mies yrittäen astua alas vaunuista.

"Kuka se on?" kysyi herra Vulfran Paindavoine.

"Minä, Rosalie!"

"Käske mummosi tänne minun puheilleni."

Rosalie juoksi sisään ja palasi pian tuoden mukanaan mummonsa, joka
yhtä joutuin seurasi häntä.

"Jumala antakoon hyvää päivää, herra Vulfran!"

"Hyvää päivää, Françoise."

"Millä voin teitä palvella, herra Vulfran?"

"Tahdon puhua veljestänne Omerista. Tulen juuri hänen luotansa, mutta
tapasin ainoastaan hänen juopon vaimonsa, joka ei kyenuyt käsittämään
mttään."

"Omer on Amiensissa, hän palaa tänä iltana."

"Sanokaa hänelle, että olen kuullut hänen vuokranneen tanssisalinsa
jollekin roisto-seuralle kokouspaikaksi ja että minä en salli sitä
kokousta pidettävän."

"Hän on arvattavasti luvannut."

"Hänen täytyy peruuttaa lupauksensa tahi muuten minä heitätän hänet
kokouksen jälkeisenä päivänä mäelle. Yhtenä vuokraehtona on ettei
kokouksia saa pitää ja minä vaadin että niitä tarkasti noudatetaan.
Minä en suvaitse semmoisia kokouksia täällä."

"Mutta Flexellessä on semmoisia pidetty."

"Flexelles ei ole Maraucourt; en tahdo minun väkeni tulevan
samanlaiseksi kuin he siellä Flexellessä. Velvollisuuteni on pitää
huolta teistä. Te ette ole anjoulaisia ettekä artoisilaisia irtolaisia,
pysykää semmoisina kuin olette. Ilmoita se Omerille. Hyvästi,
Françoise."

"Hyvästi, herra Vulfran."

Herra Vulfran kaiveli liivinsä taskua.

"Missä on Rosalie?"

"Tässä olen, herra Vulfran."

Herra Paindavoine ojensi kätensä, jossa kiilsi kirkas kymmenen sousin
kappale.

"Tässä on sinulle."

"Oi, kiitos herra Vulfran."

Vaunut läksivät pois.

Perrineltä ei ainoakaan lausuttu sana mennyt hukkaan, mutta vielä
enemmän kuin herra Vulfranin sanat oli häntä kummastuttanut hänen
käskevä käytöksensä ja komentava äänensä, jolla hän ilmaisi tahtonsa:
Minä en salli sitä kokousta pidettävän... Se on minun tahtoni! Hän ei
ollut milloinkaan kuullut puhuttavan sillä tavoin, joka selvästi
ilmaisi miten jyrkkä ja taipumaton tuo tahto oli; liikkeet olivat
sitävastoin siksi epävarmat, etteivät ensinkään sopineet sanojen
kovuuteen.

Rosalie palasi pian iloisen ja ylen onnellisen näköisenä.

"Herra Vulfran lahjoitti minulle kymmenen sousta", hän kertoi näyttäen
rahaansa.

"Minä näin sen."

"Se ei tee mitään, kunhan vaan täti Zenobie ei saa sitä tietää, sillä
silloin hän ottaisi ne minulta säästääksensä ne minulle."

"Minä luulin ettei herra Vulfran teitä tuntenut."

"Kuinka? Ettäkö hän ei tuntisi minua! Hänhän on kummini."

"Mutta kysyihän hän! 'missä on Rosalie?' vaikka seisoitte ihan hänen
vieressänsä."

"Niin, kun hän ei näe."

"Eikö hän näe?"

"Ettekö sitten tiedä että hän on sokea?"

"Sokea!"

Ihan hiljaa Perrine toisti tuon sanan pari kolme kertaa.

"Onko hän jo kauan ollut sokea?"

"On kyllä jo pitkä aika siitä kun hänen näkönsä heikontui, mutta ei
kukaan ottanut sitä huomioon; kaikki luulivat sen johtuneen surusta
poikansa poissaolon tähden. Hänen terveytensä, joka ennen oli ollut
niin luja, heikontui: häntä kohtasi usein keuhkokuume ja alituinen
yskä, ja sitten eräänä päivänä hän ei enää nähnyt lukea eikä astua
yksin. Ajatelkaa sitä peljästystä täällä, sillä kaikki yleisesti
luulimme hänen olevaa pakoitetun myömään tehtaat. Mutta katsokaa, hän
ei sittenkään peräytynyt, vaan on jatkanut liikettänsä ikäänkuin
hänellä olisi näkönsä vielä jäljellä. Ne jotka ovat toivoneet etua
hänen sairaudestansa -- tässä hän hiljensi äänensä kuiskaukseksi --
minä tarkoitan veljen- ja sisarenpoikia ja tirehtööriä, Talouelia -- he
ovat saaneet pitkän nenän."

Silloin seisoi Zenobie jälleen ovessa huutaen:

"Rosalie, tahdotko tulla laiskuri?"

"Olenhan juuri syömässä."

"Sinun täytyy tulla tarjoilemaan."

"Täytyyhän minun sitten mennä."

"Älkää välittäkö minusta."

"Tavataan jälleen illalla."

Hitaasti ja vastahakoisesti hän astui rakennusta kohti.



Kolmastoista lako.


Rosalien mentyä Perrine olisi mielellään jäänyt istumaan paikoilleen
ikäänkuin kotonaan. Mutta siinäpä se junri olikin, hän ei ollutkaan
kotonaan, sillä tämä piha oli varattu "täyshoitolaisille" eikä
työväelle, jolla ei ollut oikeutta oleskella muualla kuin pienessä
takapihassa, missä ei ollut tuoleja ei penkkejä eikä pöytiä. Hän jätti
siis penkkinsä ja läksi ulos kadulle, jossa sitten verkkaan kuljeskeli
eteenpäin katsellen kauppalaa.

Mutta vaikka hän astuikin verkkaan hän oli kuitenkin pian kulkenut
kaikki kadut. Ja kun huomasi kaikkien uteliaasti katselevan itseään hän
ei tohtinut seisahtua milloin olisi haluttanut, ei palata samaa tietä
eikä myöskään kulkea samaa katua monta kertaa. Kauppalan toisessa
laidassa tehtaitten vastaisella puolella maanpinta kohosi ja hän
huomasi siellä metsän, jonka tumman vihreät latvat kuvastuivat
taivaanrantaa kohtaan; siellä hän ehkä löytäisi rauhan ja
sunnuntailevon, siellä hän ehkä voisi istahtaa kenenkään huomaamatta ja
tarkastamatta.

Siellä oli todellakin hiljaista ja autiota, ei yksistään metsässä, vaan
myöskin sen alla olevalla kentällä, niin että hän päästessänsä sen
reunaan, mukavasti voi heittäytyä pitkäksensä sammalikkoon katselemaan
edessänsä olevaa laaksoa ja koko kauppalaa, joka muodosti sen
keskustan. Vaikka hän tunsikin sen tarkalleen isänsä kertomuksista ei
hän kuitenkaan astuessansa sen katuja voinut saada siitä oikein selvää
kuvaa; mutta nyt, kun hän voi nähdä kaikki, hän huomasi kaikki
semmoiseksi kuin oli niitä mielessänsä kuvitellut, semmoiseksi kuin hän
oli niistä kertonut äidilleen pitkällä matkallaan ja semmoiseksi kuin
hän nälän tuottamissa hourailuissaan oli nähnyt luvattuna maana,
jolloin hänestä epätoivossaan tuntui siltä, ettei hän milloinkaan sitä
saavuttaisi.

Ja nyt hän oli saapunut siihen, nyt se levisi hänen silmiensä eteen.
Sormellaan hän nyt voi osottaa, missä jokainen talo sijaitsi.

Mikä ilo! se oli totta! tämä oli siis tosiaan tuo Maraucourt, jonka
nimen hän oli niin monta kertaa lausunut taikasanana ja jota hän oli
tultuansa Ranskaan etsinyt ohikulkevien vaunujen tahi rautatievaunujen
laidoista ikäänkuin hänellä olisi ollut tarvis nähdä tuo kirjoitus
tullaksensa vakuutetuksi siitä, ettei tuo kaikki ollutkaan ihmeellistä,
käsittämätöntä unta, vaan aivan totista totta.

Vastaisella rinteellä hänen edessänsä oikealla, kylän toisella puolella
kohosivat tehtaiden rakennukset ja kattojen eri väristä hän osasi
seurata niiden rakennushistoriaa yhtä tarkasti kuin olisi joku sen
seudun asukas sen hänelle kertonut.

Kauppalan keskellä joen reunalla kohosi vanha tiilinen, mustakattoinen
ja korkeapiippuinen tuulien ja sateitten pieksämä ja savun mustaama
rakennus. Se oli vanha kehruutehdas, joka jo silloin oli hyljättynä,
kun kolmekymmentäviisi vuotta sitten eräs mitätön pikkutehtailija
nimeltä Vulfran Paindavoine sen vuokrasi häviökseen, niinkuin seudun
kaikki järkevät ihmiset arvelivat surkutellen hänen hulluuttaan. Mutta
häviön asemasta tulikin vähitellen rikkaus tuoden frangin toisensa
perästä, jotka pian muuttuivat miljooneiksi.

Tämän "kultahanhen" ympärille kasvoi sitten hyvin sukkelaan koko parvi
pikku hanhia. Vanhimmat olivat huonossa ulkoasussa, rumanmuotoiset ja
kurjat kuin äitinsäkin, juuri niinkuin usein on niiden laita, jotka
ovat kärsineet puutetta. Toiset sitävastoin etenkin nuorimmat, uudemmat
olivat komeita, suuria ja vahvemmat kuin ehkä tarpeellista. Niitä
kaunistivat eriväriset koristeet eikä niissä ollut tuon kuluneen
rappauksen jälkeäkään, joka oli vanhempien sisarusten kuluneena pukuna.
Nuo rautatukkeiset punavalkeat, kiillotetut tiiliseinäiset rakennukset
näyttivät voivan vastustaa niin työn kuin ajankin kuluttavaa hammasta.
Vanhat rakennukset muodostivat ahtaan sykerön vanhan tehtaan ympärille,
mutta uudet levisivät sensijaan laajalle ympärille olevalle tasangolle
ja niitä yhdisti erityinen rautatieverkko ja johtopylvästö
sähkölankoineen, niin että tehdaslaitos kokonaisuudessaan oli vallan
sähköverkon ympäröimänä.

Kauan hän istui siinä katse miltei eksyneenä noihin katusokkeloihin,
mahtaviin savupiippuihin, korkeihin ja leveihin ukkosenjohtimiin, jotka
pistiminä kohosivat katoilla, sähköpatsaihin, rautatievaunuihin ja
hiilivarastoihin, koettaen kuvitella mielessään miltä elämä näyttäisi
tuossa näennäisesti kuolleessa kauppalassa silloinkuin kaikkialla tulet
olivat sytytetyt, ja savusi ja liike oli vilkkaammillaan ja koneet
kävivät kauhealla melulla ja ratinalla, jommoista oli kuullut
Saint-Denisin tasangolla lähdettyään Parisista.

Kääntäessään katseensa ihmisasuntoihin hän huomasi niissä samanlaista
edistystä kuin tehtaissakin. Vanhat turvekatot, jotka kukkivan
kattokeltamon peittäminä kimelsivät kullankarvaisina, olivat ikäänkuin
tiheästi sullotut kirkon ympärille. Uudet talot sitävastoin vielä
punertavista äsken poltetuista tiilistä tehtyine kattoineen olivat
hajallaan laaksossa puiden ympäröiminä pitkin joen rantoja; mutta ihan
päinvastaisen vaikutuksen ne tekivät kuin tehtaat, sillä vanhat asunnot
näyttivät vieläkin vankoilta ja vahvoilta ja uudet kurjilta, ikäänkuin
olisivat talonpojat, tuon entisen maataviljelevän Maraucourt-kylän
asukkaat, olleet paljon varakkaammat kuin nykyisen tehdaskauppalan.

Vanhojen talojen joukossa kohosi eräs toisten reunalla ja erosi
toisista senkin kautta, että sitä ympäröi tuuheapintainen puutarha,
joka kahtena penkereenä ulettui rantaan asti ja päättyi pesulaituriin.
Se oli Perrinelle vanhastaan tuttu talo: siinä herra Vulfran asui
rakentaessaan Maraucourtin tehtaat siihen asti kunnes muutti komeaan
linnaansa. Miten monta tuntia hänen isänsä olikaan lapsena viettänyt
sen laiturilla kuunnellen pesuakkojen kertovan noita pitkiä satuja ja
taruja, joita hän sitten myöhemmin kertoi pikku tytöllensä: satuja
semmoisia kuin _Rahkasuon peikko, Englantilainen joka hukkui
lentohiekkaan, Hangestin ihmissusi_ ja kymmenittäin muita, jotka kaikki
siinä johtuivat hänelle mieleen juuri kuin hän olisi kuullut ne
edellisenä päivänä.

Auringonsäteet kohtasivat häntä silmiin ja pakottivat hänen valitsemaan
toisen paikan. Hänen ei sitä varten tarvinnut muuta kuin siirtyä
muutamia askeleita löytääkseen semmoisen, jossa ruoho oli yhtä
pehmoinen ja tuoksuva ja näköala kylän ja laakson ylitse yhtä ihana.
Siellä hän viipyi koko illan nauttien hyvinvoinnista, jommoista ei
pitkään aikaan ollut tuntenut.

Kuitenkin hän oli saanut kärsiä liian paljon ja kokea elämän kovuutta
antautuakseen tuon suloisen levon tunnelman helmaan ja kuvitellaksensa
kärsimyksiensä jo loppuneen. Ei ollut siinä kylliksi, että hän nyt
varmana tiesi saavansa työtä ja siten ansaitsevansa myöskin ruokansa ja
asuntonsa, häneltä puuttui vielä paljon ennenkuin osaisi saada äidin
toiveet toteutumaan, sillä ne tuntuivat hänestä niin tavattoman
vaikeilta jopa mahdottomilta saavuttaa, että tuskin tohti vapisematta
niitä ajatellakaan. Mutta kuitenkin hän oli jo paljon saavuttanut
päästessänsä Maraucourtiin, jonne hän niin vähän tuskin ollenkaan voi
toivoa koskaan pääsevänsä. Sen vuoksi hän ei saisi menettää
rohkeuttansa eikä joutua epäilyksien valtaan, vaikka odotusaika tulisi
kuinkakin pitkäksi ja vaikka paljon aikaa kuluisi hänen taistellessansa
päästäksensä pyrkimyksiensä perille. Eikö katto pään yllä ja kuuden
sousin päiväpalkka ollut oikea aarre tyttöraukalle, jolla ei
aikaisemmin ollut parempaa kotia kuin maantienoja makuupaikkana eikä
muuta ruokaa kuin koivun kuorta pureskella?

Hänestä tnntui että oli viisasta miettiä suunnitelmaa, miten hänen oli
menetteleminen, mitä hänen tuli tehdä, mitä välttää, mitä sanoa ja mitä
jättää sanomatta siinä uudessa elämässä, joka huomenna hänelle alkaisi.
Mutta tuo kaikki tuntui hänestä niin vaikealta noissa uusissa oloissa,
että hän oivalsi sen menevän yli voimiensa. Jos hänen äitinsä olisi
sallittu saapua Maraucourtiin niin hän olisi epäilemättä tietänyt miten
oli meneteltävä. Mutta hän ei mielestään omannut äidin kokemusta,
neroa, varovaisuutta eikä hienotunteisuutta -- ei ainoatakaan tuon äiti
raukan mainioista ominaisuuksista. Hänhän oli vain lapsi vielä, eikä
hänellä ollut ketään neuvonantajaa, joka olisi hänelle tukena ja
turvana.

Tuo ajatus ynnä vielä enemmän äidin muisteleminen saattoi hänen
kyyneleensä virtanaan tulvanaan ja hän alkoi itkeä hillittömästi yhä
uudestaan toistellen niitä sanoja, joita oli niin usein haikeasti
lausunut lähdettyään hautuumaalta, juuri kuin niiden taikavoima olisi
voinut häntä auttaa ja pelastaa:

"Äiti, rakas äiti kulta!"

Eivätkö nuo sanat todellakin monta kertaa olleet auttaneet,
vahvistaneet ja virkistäneet häntä milloin hän oli vähällä sortua
uupumuksesta ja epätoivosta? Olisiko hän voinut kestää loppuun asti
ellei hän olisi vähä väliä toistanut kuolemaisillaan olevan äidin
viimeisiä sanoja: "minä näen sinut... niin, minä näen sinut
onnellisena?" Eikö ole totta että kuolonhetkenä, jolloin sielu jo on
liitelemässä taivaan ja maan välillä, kuoleva näkee paljon
salaperäistä, josta terveillä ei ole vihiäkään?

Tuo tunteiden purkaus teki hänelle hyvää ja virkisti hänen mielensä.
Toivo elpyi hänen sydämessänsä täyttäen sen luottamuksella, ja
liikutuksen valtaamana hän kuvaili miten iltatuulahdus, joka vähä väliä
keskeytti illan tyyneyden ja vienosti suuteli hänen kyyneleisiä
poskiansa, oli tervehdys äidiltä, joka hiljaisena kuiskeena toisti
hänen viimeiset sanansa: "Minä näen sinut onnellisena."

Ja miksikä ei? Miksikä ei äiti sinä hetkenä voisi olla hänen lähellänsä
kumartuneena hänen ylitsensä kuin suojelusenkeli?

Silloin hänelle johtui mieleen että hän voisi vieläkin olla yhteydessä
äitinsä kanssa ja pyytää hänen toistamaan ennustuksensa jonka oli
Parisissa lausunut. Vaikka mielensä olikin kiihtynyt hänelle ei
kuitenkaan johtunut mieleen tavallisin sanoin puhutella häntä kuin
elävää olentoa eikä hän myöskään uskotellut äidin voivan vastata
hänelle sillä eiväthän henget puhu niinkuin elävät olennot, mutta että
ne puhuvat heille siitä hän oli ihan varma, jos ihmiset sitten vain
ymmärtäisivät heidän salaperäistä kieltänsä.

Kauan hän istui siinä vaipuneena mietteihinsä, ajatellen tuota
käsittämätöntä, tuntematonta, joka vallan pelottavan lumoavasti veti
häntä puoleensa. Koneentapaisesti hän katsahti eteensä ja huomasi
metsänreunassa kukkivan päivänkakkararyhmän valkokukkia, jotka sievästi
erosivat rehevästä ruohosta. -- Hän nousi kiireesti ja umpimäärin poimi
niistä muutamia.

Sen perästä hän palasi entiselle paikalleen ja istahti totisena
ruohoon. Liikutuksesta vapisevin käsin hän sitten rupesi repimään irti
kukan valkolehtiä kuiskaten:

"Onnistun, vähän... hyvin .. täydelleen... en ollenkaan..."

Ja sillä tavalla hän arastellen jatkoi, kunnes puuttui vaan muutamia
valkolehtiä.

Montako? Hän ei rohjennut niitä lukea, sillä silloin se olisivat
ilmoittaneet hänelle vastauksen; mutta sitten hän vapisevin sydämin
repi irti loputkin.

Onnistun... vähän... hyvin... täydelleen.

Ja samassa lempeä tuulahdus hyväillen siveli hänen otsaansa ja
huuliansa: äidin vastaus, suudelma, mitä hellin, hellempi kuin
milloinkaan ennen.



Neljästoista luku.


Viimein hän päätti palata kauppalaan; aurinko oli mailleen
menemäisillään ja syvemmistä, etäisistä laaksoista niinkuin La Sommen
muodostamasta, nousi jo keveitä valkoisia sumuvaippoja, jotka
harsontapaisesti liitelivät suurten puiden latvasykermien ympärillä.
Kauppalassa pienet tulet siellä täällä tuikkivat pimeästä valaisten
talojen ikkunat ja nousten ja laskien kuin aalto kuului illan
tyyneydestä melua, jota vähä väliä laulunpätkät keskeyttivät.

Perrine oli kylliksi karaistu ja rohkeamielinen ollaksensa pelkäämättä
myöhästymistä tahi yöpymistä metsässä tahi maantien läheisyydessä.
Mutta eihän hänen nyt ollut pakkokaan. Olihan hänellä nyt -- ja sitä
vailla oli niin vaikea elää -- katto, jonka suojaan voi vetäytyä ja
sänky. Ja kun hänen tuli nousta varhain seuraavana aamuna mennäksensä
työhön, niin hänen oli nyt parasta käydä aikaisin levolle.

Saapuessansa kauppalaan hän huomasi melun ja laulun tulevan kapakoista,
jotka nytkin olivat yhtä täynnä juomareita kuin päivällä hänen
tullessansa sinne. Avonaisista ovista tunki ulos väkijuomain löyhkää,
tupakansavua ja kahvinhajua, joka täytti kadun juuri kuin se olisi
ollut joku avara tupakkahuone. Ja kapakoita oli toinen toisensa
rinnalla, välistä ovi oven vieressä, niin että kolmesta talosta ainakin
yksi oli pelkästään väkijuomamyymälänä. Pitkillä matkoillaan niin
monissa maissa hän oli valtamaanteiden varsilla kyllä nähnyt kapakoita
ja jos jonkinmoisia juomaseuroja, mutta ei milloinkaan ennen kuullut
semmoista hälinää ja huutoa kuin noista matalista ikkunoista.

Päästyään mummo Françoisen pihaan hän huomasi herra Benditin istuvan
saman pöydän luona kuin ennenkiu yhä vaan lukemassa. Pöydällä palavan
kynttilän liekkiä suojeli tuulelta ympärille kääritty sanomalehti ja
sen ympärillä lenteli yöperhosia ja itikoita, jotka pyrkivät valoa
kohti herran huomaamatta, sillä hän näytti olevan lukemiseensa
syventyneenä.

Perrinen astuessa ohitse, hän kuitenkin katsahti ylös ja tunsi hänet.
Varmaankin saadaksensa kuulla omaa kieltänsä hän lausui tälle:

"_A good night's rest to you_." [Hyvää yölepoa teille.] "_Good evening
sir_. Hyvää yötä sir."

"Missä olette ollut?" jatkoi herra Bendit englannin kielellä.

"Olen ollut kävelemässä metsässä", vastasi Perrine samalla kielellä.

"Ihanko yksin?"

"Ihan yksin, en tunne ketään täällä Maraucourtissa."

"Miksi ette sitten ole jäänyt kotiin lukemaan? Ei ole mitään paretnpaaa
sunnuntaihuvitusta kuin lukeminen."

"Minulla ei ole kirjoja."

"Oletteko katolilainen?"

"Olen, herra."

"Minä kyllä lainaan teille muutamia: _farewell_. Jääkää hyvästi."

"_Good-bye sir_. Hyvästi herra."

Rosalie istui talon kynnyksellä nojautuneena ovipieleen. Hän näytti
lepäävän ja nauttivan raitista ilmaa.

"Ehkä tahdotte jo mennä levolle?" hän kysyi.

"Niin, kyllä mielelläni menisin."

"Minä saatan teitä, mutta ensin täytyy teidän sopia asiasta mummoni
kanssa. Mennään sisään ruokahuoneeseen."

Rosalie oli jo ennen puhunut asiasta mummollensa, niin että se oli
piankin sovittu maksamalla kaksikymmentäkahdeksan sousta, jotka Perrine
luki pöydälle ynnä vielä kaksi sousta viikolta valaistuksesta.

"Tahdotteko siis asettua meille, pikku ystäväni?" kysyi mummo Françoise
lempeästi ja hyväntahtoisesti.

"Niin, jos vaan mahdollista."

"Se kyllä käy päinsä, jos vaan tahdotte tehdä työtä."

"En toivo parempaa."

"No, silloin on kaikki hyvin. Ette ainiaaksi jää viidenkymmenen
centimen palkalle, te pääsette kyllä frangiin jopa kahteenkin. Ja jos
sitten myöhemmin menette naimisiin jollekin kunnon työmiehelle, joka
ansaitsee kolme frangia niin ansaitsette viisi frangia päivässä;
siinähän on jo koko rikkaus... ellei hän ole juomari, ainoastaan siinä
tapauksessa, että hän ei ole juomari. On vallan onni että herra Vulfran
on antanut työtä koko paikkakunnalle. Onhan tosin maanviljelys
jäljellä, mutta maanviljelys ei elätä kaikkia niitä, jotka tahtovat
syödä."

Sillä aikaa kun vanhus arvokkaasti ja painavasti piti tuota puhetta,
ollen silminnähtävästi tottunut siihen, että hänen sanojansa
kunnioitettiin, oli Rosalie ottanut eräästä kaapista lakanat, ja sitä
tointa Perrine koko ajan katseli. Hän huomasi silloin niiden olevan
jotenkin karkeata, kellertävää käärekangasta. Mutta kun ei ollut
pitkään aikaan saanut maata kunnollisella vuoteella, niin hän tunsi
itsensä onnelliseksi saadessaan nukkua kerrankin semmoisella, olkootpa
lakanat sitten kuinka karkeat hyvänsä. Oikeinko riisuutuneena! La
Rouquerie ei milloinkaan matkoillansa hankkinut itsellensä semmoista
mukavuutta kuin kunnon vuoteen, vielä vähemmin juolahti hänelle mieleen
toimittaa Perrinelle semmoista ylellisyyttä. Jo aikoja ennenkuin hän
äitinsä kanssa oli ehtinyt Ranskaan, olivat heidän omat vaunussa
käyttämät lakanansa, paitsi äidin lakanaa, joko myödyt tahi kuluneet
repaleiksi.

Perrine otti toisen puolen Rosalien kannettavasta ja seurasi häntä
takapihan poikki, jossa istui parisenkymmentä henkeä työväkeä, miehiä,
naisia ja lapsia hajallaan pihalla olevilla kivillä, pölkynpäillä tahi
missä sattui, tupakoiden ja jutellen, kunnes tuli maatapanonaika.
Kuinka semmoinen ihmisjoukko voikaan asua tuossa vanhassa
rakennuksessa, joka päällepäätteeksi oli niin pieni?

Nähdessänsä tuon pienen ullakkokamarin, jossa Rosalie nyt sytytti
rautaverkon sisässä olevan pienen kynttilän, Perrine sai vastauksen
kysymykseensä. Noin kymmenen metrin pituisella alalla oli kuusi
vuodetta rivissä seinänvierustalla, ja kapea käytävä niiden välillä oli
tuskin metrin levyinen. Kuuden hengen oli määrä viettää yönsä
huoneessa, jossa tuskin oli kunnollista tilaa kahdelle. Tosin oli
pienoinen ikkuna auki eteisessä, mutta ilma oli siellä kuitenkin niin
ummehtunut ja tympäisevä, että Perrineä oikein tukahdutti. Mutta hän ei
huomauttanut siitä kun Rosalie nauraeu kysyi häneltä:

"Teistä tämä kai näyttää jotensakin ahtaalta ja pieneltä?"

Hän tyytyi vaan vastaamaan:

"Jotensakin."

"Niin, mutta toista on maksaa yksi frangi koin viisi frangia viikossa."

"On tietysti."

Kaikissa tapauksissa oli tämä pieni suoja metsää tahi maantietä
parempi. Kun hän oli sietänyt Grain de Selin hökkelin turmeltunutta
ilmaa, niin hän epäilemättä kestäisi tämänkin.

"Tuossa on teidän tilanne", sanoi Rosalie osottaen ikkunan edessä
olevaa vuodetta.

Tuo niin sanottu tila oli pari poikkipuulla varustettua lautaa
asetettuna kahdelle pukille ja siinä sitten matrassi ja päänalus.

"Matrassi on vasta täytetty uusilla sananjaloilla", lausui Rosalie.
"Jokaiselle uudelle vuokralaiselle pannaan aina tuoreita sananjalkoja,
sillä emme anna kenenkään uuden tulokkaan maata vanhoilla lehdillä,
vaikka, niinkuin olemme kuulleet, ravintoloissa ei olla siinä niinkään
tarkkoja."

Jos olikin liian paljon vuoteita tuossa pienessä huoneessa, niin ei
siinä sen sijaan ollut ainoatakaan tuolia.

"Seinissä on nauloja", lausui Rosalie ikäänkuin vastaukseksi Perrinen
mykkään kysymykseen. "Sopii varsin hyvin ripustaa niihin vaatteita."

Olipa myöskin laatikoita sänkyjen alla ja koreja, joissa ne joilla oli
liinavaatteita, voivat niitä säilyttää, mutta kun Perrinellä ei ollut
niitä, niin vuoteen jalkapäässä oleva vaatenaula oli hänelle kyllin
riittävä.

"Te joudutte täällä kunnon ihmisten pariin", lausui Rosalie; "voipi
tapahtua että La Noyelle rupeaa juttelemaan yöllä, jos hän taas on
juonut itsensä humalaan, mutta ei tarvitse pitää siitä lukua. Hän on
nimittäin vähän juoppo. Huomenna voitte nousta muiden kanssa niin minä
silloin neuvon teille miten teidän on meneteltävä päästäksenne tehtaan
työhön. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, kiitoksia."

"Ei kestä kiittää."

Perrine riensi riisuutumaan iloisena koska sattui olemaan yksinään,
eikä tarvinnut tyydyttää huonekumppaniensa uteliaisuutta. Mutta
jouduttuaan tilalle hän ei saanutkaan kokea tuota toivottua
hyvinvoinnin tunnetta, sillä lakanat olivat kovin karkeat. Vaikka
olisivat olleet kudotut lastuvilloista ne eivät olisi voineet olla sen
karkeammat. Mutta vähät siitä, olihan maakin kova hänen ensi kertaa
siinä maatessaan ja hyvin pian hän oli siihen tottunut.

Ei kestänyt kauan ennenkuin ovi aukeni ja nuori noin
viidentoistavuotias tyttö astui sisään ja rupesi heti riisuutumaan,
vähä väliä vilaisten Perrineen kuitenkaan mitään virkkaamatta. Hänellä
oli paljoa puuhaa, sillä pyhàvaatteet olivat riisuttavat. Sen tehtyään
hän pani ne kaikki arkkuun, otti sieltä arkipukunsa ja ripusti sen
naulaan huomispäivää varten.

Hetken perästä saapui toinen, sitten kolmas ja vielä neljäs. Silloinpas
alkoi huumaava lörpötys ja naurun kikatus; kaikki neljä puhuivat yhtä
aikaa, jokainen kertoi päivän tapahtumia. Laatikot ja vasut vedettiin
esille vuoteiden alta ja ne saivat yhteen törmätessään aikaan
tyytymättömyyden ja kiukun purkauksia, jotka tavallisesti kohdistuivat
huoneen omistajaan.

"Mokomakin pesä!"

"Kylläkai tänne vielä nostetaan pari tilaa lisää."

"Silloin en aicakaan minä enää jää tänne."

"Minnepä menet? Luuletko olevan parempaa muualla?"

Ja semmoista kesti loppumattomiin. Viimein kun ensiksi saapuneet olivat
päässeet levolle niin toisetkin vähän tyyyntyivät ja pian olivat kaikki
vuoteet täynnä paitsi yksi ainoa.

Puhe ei silti suinkaan tauonnut, käsitteli vain muita aineita.
Keskusteltuaan päivän huvituksista tytöt rupesivat puhelemaan
huomispäivästä, tehtaan työstä, tyytymättömyydestä, valituksista,
riidoista, tehtaan kielikelloista ja yleensä omistajasta ja
päälliköistä: herra Vulfranista, hauen veljensä ja sisaressa pojista,
joita sanottiin "nuoriksi" ja tirehtöri Talouelista. Viimemainittua
sanottiin vaan kerran nimeltä, mutta sen sijaan häntä mainittiin
liikanimillä, jotka paremmin kuin mitkään lauseet ilmaisivat yleisen
mielipiteen ja vihan; niinkuin esimerkiksi nimet Näätä, Pihdit, Juudas.

Perrinen valtasi outo tunne kun hän kuuli noita kummallisia
väittelyitä. Hän tahtoi olla pelkkänä korvina, hyvästi tajuten miten
hyödyllistä hänen oli saada sikäläisistä oloista niin paljon tietoja
kuin mahdollista mutta toisekseen häntä taas hävetti tuo salaa
kuunteleminen.

Sillä välin jatkui lörpötystä, mutta kaikki viittaukset olivat niin
epämääräiset vaikka kohdistuivatkin yksityisiin henkilöihin, että oli
välttämätöntä tuntea panettelun esineet voidakseen ymmärtää kenestä oli
puhe. Senvnoksi kestikin melkoisen kauan ennenkuin hänelle selveni että
Näädällä, Pihdillä ja Juudaksella tarkoitettiinkin Talouelia, joka
näkyi olevan työväen musta pukki, kaikkien pelkäämä ja vihaama. Mutta
se viha ja pelko kuitenkin aina lausuttiin niin varovasti ja
ulkokullatusti, ettei kukaaa rohjennut edes kumppanillensa sanoa
suoraan mielipidettänsä hänestä. Sentähden kaikki lauseet päättyivätkin
jotenkin siihen tapaan kuin:

"Mutta se ei estä hänen olemasta erittäin rehellinen mies."

"Niin, ja oikeutta noudattava myös."

"Paras on olla siitä puhumatta."

Mutta heti joku toinen lisäsi:

"Eihän se estä..."

Ja sitten esiintuotiin noita rehellisyyden ja oikeudenmukaisuuden
todisteita.

"Jospa ei olisi pakko ansaita leipäänsä!"

Vähitellen puhe taukosi.

"Kunhan nyt saisi edes nukkua", kuului uninen ääni.

"Mikä sinua estää?"

"Eihän La Noyelle ole vielä tullut."

"Minä näin hänet tunti sitten."

"Mimmoinen hän oli?"

"Sikahumalassa tietysti."

"Niinkö ettei voi päästä rappusia ylös?"

"En tiedä sitä."

"Entä jos panisimme oven salpaan."

"Siitäpä hän vasta nostaisi melun."

"Tästä tulee samanlainen elämä kuin viime sunnuntainakin."

"Ehkä vielä pahempikin."

Samassa kuului rappusista raskaita ja epävakaita askeleita.

"Siinä hän nyt onkin."

Mutta askeleet lakkasivat ja sen sijaan kuului joku raskaasti kaatuvan,
senperästä valitusta ja itkua.

"Kas niin, nyt hän kaatui."

"Ehkei hän voikaan nousta."

"Hän kyllä nukkuu yhtä hyvin rappusissa kuin täällä."

"Ja me nukumme paremmin."

Valituksia kuului ja väliin huutoja.

"Tule toki Laïde: auta pikkuruisen, lapseni."

"Sitä hän saa odottaa", lausui Laïde.

"Hoi, Laïde hoi, Laïde!"

Mutta Laïde ei hiiskahtanut ja hetken kuluttua huudot taukosivat.

"Hän on nukkunut."

"Sepä onni!"

Mutta hän ei ollutkaan nukkunut; päinvastoin hän koetti uudestaan
nousta rappusia ylös ja rupesi huutamaan:

"Laïde tule auttamaan mi-mi-nua. Ojenna mi-nulle vaan kätesi la-apseni,
Laïde, Laïde!"

Nähtävästi hän ei päässyt paikaltaan, sillä huudot kuuluivat koko ajan
rappujen alaosasta ja muuttuivat viimein itkunsekaisiksi valituksiksi:

"Pi-ikku Laïdeni! Pi-ikku Laïdeni, pi-ikkn-ikku Laïdeni! Rappuset
pu-utoavat a-alas! Oi, voi-voi!"

Kaikki tytöt purskahtivat nauruun.

"Sinä et muka ole sisällä, Laïde! Hiljaa, hiljaa! Minä huudan sinua ja
silloin olet sinä vastaamatta."

"Niin silloin varmaankin on hiljaa", lausui toinen ääni.

"Uskokaa sitä", keskeytti toinen ääni. "Silloin hän menee hakemaan
Laïdea löytämättä häntä ja niin palaa hän tunnin kuluttua ja meluaa
vielä pahemmin."

"Eikö tässä saa milloinkaan nukkua?"

"Mene auttamaan häntä ylös, Laïde."

"Mene itse."

"Sinuahan hän huutaa."

Laïde suostui viimeio, heitti hameen yllensä ja meni ulos rappusiin.

"Oi, pi-hikku la-hapseni! Pi-hikku la-hapseni!" huudahti La Noyelle
itkien liikutuksesta.

Etpä olisi luullut tarvitsevan muuta kuin astua ylös rappusia jotka nyt
pysyivät paikoillaan, mutta Laïden näkemisen ilo karkotti sen
ajatuksen.

"Tu-hule ni-iin ta-harjoan sinu-hulle la-hasin vi-hiiniä."

Mutta Laïde ei kuunnellut sitä ehdotusta.

"Tule nukkumaan kanssani."
"E-en! Tu-hule ka-hanssani, pi-ikku La-haïdeni."

Siinä he keskustelivat kauan sillä La Noyelle, ollen innostunut uuteen
ajatukseensa toisti toistamistansa tuumaansa:

"Pi-hikkainen la-hasi!"

"Tuosta ei ikinä tule loppua", kuului ääni sisältä.

"Ja minä kun tahtoisin niin mielelläni nukkua."

"Kun meidän täytyy olla niin varhain ylhäällä huomenna."

"Ja tämmöistä on elämä joka sunnuntai."

Ja Perrine, joka luuli saavansa nauttia mitä makeinta unta kun vaan oli
päässyt katon alle! Monta vertaa parempi hänen oli ollut maata
metsässä, vaikka pimeys olikin pelottava ja yksinäisyys kammottava,
kuin sullottuna tähän pieneen kamariin, jossa hälinä ja sekasorto häntä
kiusasi ja ilma muuttui yhä inhottavamman ummehtuneeksi, niin että hän
jo kysyi itseltään oliko mahdollista kestää aamuun asti.

Ulkoa kuului yhä juopuneen La Noyellen lallatusta: "Vaan pi-ikkuinen
la-hasi" ja Laïden vastaus siihen: "Kyllä, huomenna!"

"Minä menen auttamaan Laïdea", lausui yksi naisista, "muuten tätä
elämää kestää huomiseen asti."

Hän nousikin ja meni alas; mutta silloin syntyi rappusissa vielä
entistään pahempi melu ja huuto. Kuului raskaita askeleita, lyöntejä ja
alakerrassa asuvien huutoja, he kun metelistä kiukustuneina yhtyivät
sekasortoon ja käskivät heitä poistumaan. Koko talo näkyi olevan
liikkeellä?

Vihdoin he saivat ulvovan ja huutavan La Noyellen retuutetuksi
huoneeseen.

"Mitä pa-hahaa olen te-hehnyt teille?"

Välittämättä hänen valituksestansa he riisuivat hänet ja panivat hänet
levolle; mutta hän ei ottanut nukkuaksensa vaan jatkoi valituksiansa ja
itkuaan.

"Mi-hitä olen te-hehnyt te-heille että no-hoin pi-hitelette minua? Voi,
ku-huinka olen onneto-hon! O-holenko va-aras, kun ette ta-hahdo juoda
ka-hanssani? La-hide minun on ja-hano!"

Mitä enemmän hän ruikutti, sitä enemmän huonekumppanit kiukustuivat
häneen, jokainen huusi hänellä vihaisesti.

Mutta hän jatkoi vaan: "suuri suu, kova luu, kirkas kun, ei kukaan
muu."

Lausuttuaan kaikki mieleensä johtuneet uu-päätteiset sanat hän rupesi
kertomaan muita sanoja, joissa ei ollut sen enempää pontta eikä perää.

"Hyvä sisko, hernelisko, rautakisko. Teräslanka, veneen honka,
pannunsanka. Kyllä tiedän, pois mä viedään, kapakkaan, juodaan vaan,
humalaan, humalaan, humalaan."

Vähitellen hiljeni ääni ja vaikeni, ikäänkuin uni jo olisi tullut häntä
valtaamaan, mutta silloin hän jälleen kiireesti ja kimakasti jatkoi
lallatustansa herättäen vastikään nukkuneet kumppaninsa, jotka unen
pöppörössä hypähtivät ylös raivoisasti huuutaen, niin että La Noyelle
kyllä säikähti, vaan ei suinkaan siltä vaiennut.

"Mi-inkä tä-ähden olette ni-hiin hä-äijyt. Mitä pahaa olen te-hehnyt?
Anteeks antakaa, jälleen nukkukaa, ulos astukaa."

"Siinäpä palkkamme kun laahasimme hänet tänne."

"Sinäpä sitä juuri tahdoit."

"Viemmekö hänet ulos takaisin?"

"Silloinhan tänne ei milloinkaan tule rauhaa."

Sitä Perrinekin ajatteli. Jos elämä on joka sunnuntai samanlaista niin
kuinka hän voisi kestää sitä ja kuinka voivat La Noyellen
makuukumppalit kärsiä sitä. Eikö ollut Maraucourtissa toisia
vuokrahuoneita, joissa saisi levollisempaa unta?

Mutta ei ainoastaan tuo hälinä ja pauhu häntä vaivanneet. Ilmakin tuli
tuskastuttavan raskaaksi ja ummehtuneeksi ja kuumuus sietämättömäksi.
Sitä paitsi levisi sinne humalaisen naisen tultua niin inhottavaa hajua
että hänen mieltänsä oikein rupesi vellomaan.

Vähitellen La Noyellen sanatulva kuitenkin lakkasi, ei kuulunut enää
kuin silloin tällöin katkonaisia sanoja, mutta sensijaan hän rupesi
kaikuvasti kuorsaamaan.

Mutta vaikka hiljaisuus muuten vallitsi huoneessa ei Perrine kuitenkaan
saanut unta, ilma oli hirvittävän painostava, ohimosuonet tykyttivät ja
hiki valui virtanaan kiireestä kantapäähän.

Ei ollut vaikea käsittää syytä siihen: häntä pyörrytti, sentähden että
oli liian vähän ilmaa hengittää ja joskin hänen huonekumppaneitansa ei
tukehduttanutkaan niinkuin häntä, niin oli syy etsittävänä siitä, että
he olivat tottuneet elämään semmoisessa ilmassa, vaikka se oli
sietämätöntä sille, joka oli tottunut nukkumaan raittiissa metsässä.

Mutta miksipä hän ei voisi tottua hengittämään semmoista turmeltunutta
ilmaa, kun nuo talonpoikaisnaiset voivat sitä sietää; hänestä tuntui
että pitäisi hänenkin voida yhtä hyvin kuin heidänkin. Epäilemättä
siihen tarvittiin rohkeutta ja kestävyyttä. Vaikka hän ei ollutkaan
talonpoikaisnainen, niin hän oli kuitenkin saanut kokea ainakin yhtä
kovaa kuin kurjin heistä ellei kovempaakin; miksi hän ei siis sietäisi
sitä mitä he kestivät? Eihän hänen tarvinnut muuta kuin olla
hengittämättä, tuntematta tuota turmeltunutta ilmaa, silloin kyllä uni
tulisi ja hän tiesi varsin hyvin että nukkuessa hajuaisti lepää.

Mutta pahaksi onneksi ei ihminen hengitä silloin kuin tahtoo ja
niinkuin tahtoo. Ei auttanut suun ja nenän tukkeaminen, hänen täytyi
kohta avata huulensa ja hengittää entistään syvempään, kun hänellä ei
enää oliot ilmaa keuhkoissansa; ja pahin kaikesta oli että hänen vähä
väliä täytyi uudistaa se temppu.

Mitä hänen oli tekeminen? Ellei hengitä niin hän tukehtuu; jos hän
hengittää niin hän tulee sairaaksi.

Kääntyessään tuskissansa vuoteellaan hänen kätensä vahingossa sattui
päänalasen päässä olevan ikkunan paperiseen ruutuun, joka oli pantu
siihen lasiruudun paikaksi. Paperi ei ole lasintapaista, se särkyy
melutta ja reiästä voi raitis ulko-ilma virtailla sisään. Mitä pahaa
siinä olisi jos hän sen särkisi? Vaikka muut olivatkin tottuneet tuohon
turmeltuneeseen ilmaan he varmaan kuitenkin kärsivät siitä. Eikä
kenenkään tarvinnut herätä siitä, että hän varovasti rikkoi tuon
paperin.

Mutta hänen ei tarvinnut sitä rikkoakaan; koetellessansa sitä hän
huomasi sen olevan huolimattomasti kiinnipannun, niin että hän
kynnellään voi helposti irrottaa yhden sivun. Painaen suutansa
tekemäänsä aukkoon hän voi hengittää ja siinä asennossa uni hänet
viimeinkin saavutti.



Viidestoista luku.


Perrinen herätessä sarasti jo päivä ja lähetti heikon valonsäteen
hiukkasen valaisemaan huonetta. Naapuristosta kuului kukkojen kiekuntaa
ja ikkunasta tunkeutui sisään viileä tuulen henki. Päivä ilmaisi
tuloaan.

Huolimatta tuosta ulkoa tulevasta ilmavirrasta oli huoneessa yhtä
tukehduttavaa kuin ennenkin. Vaikka raitista ilmaa tuli sisään, niin ei
kuitenkaan tuo huono ilma hävinnyt. Se pysyi siellä yhtä kuumana,
painostavana ja ummehtuneena, miltei tukehduttavana.

Siitä huolimatta kaikki nukkuivat liikahtamatta ja hiljaisuutta
keskeytti vaan silloin tällöin joku tukahdutettu valitus.

Koettaessansa suurentaa paperin reikää hän tahtomattaan tuli
sysänneeksi kyynäspäällään ikkunaa, joka siitä tärisi, huolimattomasti
kun oli kiinnitettynä pieleen. Ei ainoakaan _huoneessa herännyt_. Hän
säikähti ja pelkäsi kaikkien heräävän, mutta ei ainoakaan liikahtanut
siitä tavattomasta räminästä.

Silloin hän teki päätöksensä. Hän nousi hyvin hiljaa, puki yllensä,
otti kengät käteensä ja hiipi hiljaa paljain jaloin oven luokse, joka
häämöitti heikossa aamuvalossa. Ovi olikin vaan säpissä ja aukeni
äänettä ja Perrine pääsi rappusiin kenenkään huomaamatta. Silloin hän
istahti rappusille, veti kengät jalkaansa ja meni alas pihalle.

Oi, mikä raitis ilma, mikä suloinen viileys! Hän ei milloinkaan ennen
ollut hengittänyt niin mielihyvällä! Hän astuskeli pienessä pihassa
edestakaisin, suu ammollaan, sieramet pullollaan, heiluttaen käsiään ja
nyykyttäen päätään. Hänen askeleensa herättivät naapuristossa koiran,
joka rupesi haukkumaan ja toiset vastasivat siihen heti vihaisesti.

Mutta mitä se teki! Hän ei enää ollut maankuljeksija, jota koiratkin
saivat vapaasti haukkua, ja jos häntä huvitti nousta noin aikaisin
sängystään, niin hänellä epäilemättä oli siihen oikeuskin -- rahalla
maksettu oikeus.

Piha oli liian pieni hänen liikkumistarpeellensa, jonka tähden hän
astui avonaisesta portista ulos kadulle ja rupesi umpimähkään astumaan
suoraan eteenpäin, välittämättä minne meni. Tie oli vielä yön varjojen
vallassa, mutta korkealla päänsä yli hän näki jo aamuvalon valaisevan
puiden latvat ja talojen kattoja; hetken kuluttua on jo täysi päivä.
Samassa kuului kellon kaiku katkaisevan tuon syvän hiljaisuuden.
Tehtaan kello löi kolme ilmoittaen hänellä vielä olevan kolme tuntia
virkistysaikaa ennenkuin tuli mennä työhön.

Miten hänen tuli kuluttaa aikaansa siihen asti? Hän ei tahtonut
uuvuttautua ennen työhön menoa astuskelemalla kaiken aikaa, parempi
siis istahtaa johonkin paikkaan odottamaan.

Hetki hetkeltä taivas vaaleni ja esineet hänen ympärillään näkyivät yhä
selvemmin enenevässä päivän valossa, niin että hän jo oivalsi missä
oli.

Hän oli lähellä yhtä niitä lammikkoja, jotka olivat muodostuneet niihin
paikkoihin, joista oli turpeita kaivettu. Ne näkyivät jatkuvan
kauemmaksi, liittyvän toisiin samanlaisiiin vesisäiliöihin, suuriin ja
pieniin ja siten jatkuvan suureen jokeen asti, mikäli sieltä vielä
turpeita nostettin. Eikö tuo ollut samanlaista kuin se mitä hän oli
nähnyt lähtiessänsä Picquignystä, mutta syrjäisempi, autiompi ja ehkä
metsäisempikin, niin että varjot pikemmin sulivat yhdeksi?

Hän viipyi siinä hetken aikaa, mutta ei voinut löytää mieleistänsä
istuinpaikkaa. Hän jatkoi sentähden astumistansa pientä polkua myöten,
joka, jättäen lammikon rannan, vei pienellä kukkulalla kasvavaan
metsikköön. Sieltä hän varmaankin löytäisi jonkun kaatuneen puunrungon.

Mutta juuri suunnatessansa askeleensa metsään hän näki lammikon
toisella rannalla tuommoisen pienen ruovoista ja risuista tehdyn majan,
jota paikkakunnan murteella sanotaan _aumuche'ksi_ ja jommoista
talvisaikana käytetään muuttolintujen metsästykseen. Silloin hänelle
johtui mieleen, että jos hänen onnistuisi päästä siihen, niin hän siitä
saisi hyvän ja syrjäisen turvapaikan, niin ettei kukaan voisi urkkia
mitä hänellä oli tekemistä siellä niin ani varhain aamulla. Siellä hän
myöskin olisi turvassa kastepisaroilta, jotka helmeilivät alas puiden
oksilta muodostaen pieniä vesilätäköitä tielle ja kastellen häntä aivan
kuin tavallinen sade.

Hän astui alas kukkulalta ja hetkisen etsittyään hän löysi sen juurella
kasvavasta pajupensastosta kapean, tuskin ollenkaan käytetyn polun,
joka näkyi vievän metsästysmajaan; hän kulki sitä ja pääsikin perille,
ei kuitenkaan aivan, sillä maja oli rakennettu pienelle saarelle, jossa
kasvoi kolme suurta raitaa. Nuo puut olivat sen tukena ja leveä oja
erotti pienen saaren vieressä olevasta pajupensastosta. Onneksi oli
puunrunko pantu ojan yli, ja vaikka se oli kapea ja kasteesta liukas ei
se kuitenkaan pelottanut Perrineä yrittämästä. Hän käytti tuota
tilapäistä siltaa hyväksensä ja seisoi heti pienen ruokoisen ja
pajuisen oven edessä eikä hänen tarvinnut muuta kuin nykäistä sitä ja
ovi aukeni.

Maja oli muodoltaan soikean neliskulmainen ja seinät katosta maahan
asti tehdyt paksuste ruoko- ja kaislakerroksesta. Joka seinällä oli
pieni ulkoapäin huomaamaton aukko, josta voi vapaasti katsella joka
taholle; niistä majaan myöskin tuli tarvittava valo. Maahan oli
makuupaikaksi levitetty runsaasti heiniä ja sananjalkoja ja nurkassa
poikkisahattu puupölkky toimitti tuolin virkaa. Oi mikä viehättävä
pesänen! Miten suuri vastakohta se olikaan sille huoneelle, jonka hän
äsken oli jättänyt! Ja kuinka paljon parempi olisi nukkua tässä,
puhtaassa ja raittiissa ilmassa luonnon hiljaisessa helmassa, heinissä,
kuulematta muuta kuin lehtien rapinaa ja aaltojen loisketta. Paljon
parempi kuin rouva Françoisen karkeilla lakanoilla, kuuntelemassa La
Noyellen huutamista ja kumppanien torumista, tuossa sietämättömässä
hajussa, joka häntä vieläkin ahdisti ja tuotti hänelle pahoinvointia.
Hän heittäytyi heiniin ja hiipi nurkkaan pehmeän ruokoseinän luokse ja
ummisti silmänsä. Mutta kun häntä rupesi suloisesti painostamaan, niin
hän kiireesti hypähti pystyyn, sillä hänen ei käynyt nukkuminen kun
silloin ehkä olisi myöhästynyt työstä.

Sillä välin oli aurinko noussut ja idänpuolisesta seinän aukosta tunki
säde majaan täydelleen valaisten sen; ulkopuolella linnut visertelivät
ja kaikkialta, lammikosta, kaislikosta, pajupuiden oksilta kuului
sadottain ääniä, vedenloisketta, suhinaa, vihellystä ja kukertamista
ilmoittaen yön loppuneen ja metsän asujainten jälleen vironneen eloon
auringon suuteloista.

Perrine asettui aukon luokse katselemaan, miten saaren pienet asujamet
turvallisesti liikkuivat metsästysmajan ympärillä, sudenkorennot
liitelivät siellä täällä kaislikossa. Pitkin rantaa noukkivat lintuset
matosia kosteasta maasta ja lammikon sumuharsossa näkyi sukulaistaan,
kotiankkaa sirompi ruskea sorsa uiskentelevan pienokaistensa
ympäröimänä, joita koetti alituisilla kehotuksilla pysytellä
ympärillään vaikkei onnistunutkaan, sillä ne poistuivat alinomaa
lummekukkien houkuttelemina, etsimään niiden lehtiin piiloutuneita
hyönteisiä ja toukkia. Äkkiä sinertävä varjo välähti salamannopeasti
vedenpinnalla ja vasta sen hävittyä Perrine huomasi sen vesimittariksi,
joka oli liidellyt pitkin lammikon pintaa.

Kauan aikaa Perrine aukossa katseli niiden elämää liikahtamatta, jotta
ei häiritsisi noita luonnon asukkaita. Miten tuo kaikki oli kirkkaassa
aamuvalossa kaunista, iloista, elävää, hauskaa ja uutta hänen
mielestänsä, kyiliksi satumaista jotta hän voi kysyä itseltänsä eiköhän
tuo ollut Noan arkin pienoiskuva.

Samassa hän näki mustan varjon peittävän lammikon ja sen oikullisesti
milloin suurenevan milloin pienenevän, milloin vaalenevan ilman
huomattavaa syytä. Ilmiö näytti hänestä sitä selittämättömämmältä kun
vasta noussut aurinko valaisi maisemaa pilvettömältä taivaalta. Mistä
siis tuli tuo varjo? Metsästysmajan pienet ikkuna-aukot estivät häntä
näkemästä laajalti ympärillensä. Sentähden hän avasi oven ja huomasi
varjon syntyneen savupilvistä, jotka nousivat tehtaan korkeista
piipuista, sillä tuli oli jo sytytetty, jotta höyryä olisi tarpeeksi
väen alkaessa päivätyötänsä.

Työn piti siis pian alkaa ja oli siis aika hänen lähteä
metsästysmajasta palataksensa tehtaalle. Mutta ennenkuin läksi hän
kuitenkin katseli puupölkyllä nurkassa olevaa sanomalehteä, jota ei
ollut huomannut ennenkuin avasi oven. Melkein koneentapaisesti hän
silmäili sen nimeä. Se oli Journal d'Amiens lehti 25 päivältä
helmikuuta. Päättäen siitä että lehti oli majan ainoalla
istuinpaikalla, hän siis arveli että helmikuussa 25 päivänä oli majassa
viimeksi käyty.



Kuudestoista loka.


Perrinen saapuessa pienestä viidakosta maantielle kuului tehtaanpillin
vihlaisevan kimakka vihellys, ja heti sen perästä muiden tehtaiden
pillien vastaus läheltä ja etäämmältä.

Hän oivalsi sen olevan merkin Maraucourtin tehtaasta työväelle lähteä
työhön ja se merkki uudistui heti kylästä kylään, Saint-Pipoyssä,
Hercheuxissä, Bacourtissa, Flexellessä kaikissa Paindavoinen tehtaissa,
ilmoittaen omistajalle että ne olivat kaikkialla valmiit ryhtymään
työhön.

Peläten myöhästyvänsä Perrine koetti jouduttaa askeleitansa.
Saapuessaan kauppalaan olivat kaikki ovet auki; portailla istuivat
työmiehet syöden aamiaistansa tahi he seisoivat kynnyksellä nojaten
ovipieleen. Kapakoissa toiset olivat aamuryyppyään saamassa ja toiset
pihamaan kaivolla silmiään pesemässä; mutta ei kukaan vielä suunnannut
askeleitansa tehtaihin, ja siitä Perrine huomasi ettei kello ollutkaan
vielä niin paljon, että hänen tarvitsi pelätä myöhästyvänsä.

Torninkellosta kuului kolme lyhyttä lyöntiä ja niitä seurasi kohta
vihellys ensimäistä kovempi ja kimakampi, ja heti syntyi entisen rauhan
sijaan vilkas liike. Taloista, pihoista, kapakoista, kaikkialta
virtaili ihmisjoukkoja täyttäen kadun, joka kihisi kuin muurahaispesä,
ja tuo tiheä joukko miehiä, naisia, lapsia suuntautui yhtäänne päin
tehtaihin, muutamat piippu suussa, toiset vielä kiireesti ja läähättäen
pureskellen aamiaisleipäänsä, suurin osa kuitenkin äänekkäästi nauraen
ja jutellen. Joka hetki samosi syrjäkaduilta lisäjoukkoja, jotka
liittyivät tuohon mustaan ihmisvirtaan ja paisuttivat sitä
valtavammaksi mitä enemmän lähestyivät päämaaliansa.

Eräässä vastatulleessa joukossa huomasi Perrine Rosalien La Noyellen
kera ja riensi liittymään heidän seuraansa.

"Missä olette ollut", kysyi Rosalie kummastuneena.

"Nousin varhain ja olin vähäisen kävelemässä."

"Vai niin. Minä kävin ylhäällä teitä hakemassa."

"Kiitoksia siitä, mutta ei tarvitse etsiä minua, minä nousen aina
varhain."

Väkijoukko saapui tehtaalle ja hajaantui sen eri osiin. Heidän täytyi
jokaisen astua pitkän, laihan miehen ohitse, joka seisoi rautaportin
luona kädet nutun taskuissa, hattu niskassa ja pää eteenpäin kumarassa
tarkastellen ohikulkevia, niin ettei kukaan voinut hänen huomaamattansa
hiipiä ohitse.

"Pihdit", kuiskasi Rosalie hänelle korvaan. Mutta Perrine tuskin
tarvitsi sitä selitystä, hän oli heti arvannut sen olevan tirehtööri
Talodlin.

"Pitääkö minun astua sisään teidän kanssanne?" kysyi Perrine.

"Tietysti."

Perrinelle oli tuo hetki ratkaiseva, mutta hän hillitsi pelkoansa.
Miksikä hänen ei onnistuisi saada työtä kun kaikille muillekin
annettiin?

Heidän saapuessaan tirehtöörin lähelle, käski Rosalie Perrinen
seuraamaan itseään ja astui suoraa päätä Talouelin luokse. Ensinkään
ujostelematta hän kysyi:

"Herra tirehtööri, tässä on minulla kumppani joka pyytää työtä."

Talouel loi kiireesti tutkivan katseen tuohon "kumppaniin".

"Odota hiukan, niin saamme nähdä", hän vastasi.

Ja Rosalie, joka tiesi mitä oli tekeminen, vetäytyi syrjään Perrinen
kanssa.

Samassa syntyi tungosta portissa ja työväki vetäytyi kunnioittavasti
syrjään jättäen tilaa herra Vulfranin vaunuille, joita ajoi sama nuori
mies kuin eilenkin. Vaikka kaikki tiesivät, ettei hän voinut nähdä
mitään, niin lensivät kaikkien lakit päästä ja naiset niiasivat
tervehtien.

"Siinä näette, hän ei suinkaan ole viimeisiä", lausui Rosalie.

Tirehtööri riensi vaunujen luo.

"Herra Vulfran, minulla on kunnia toivottaa teille hyvää huomenta", hän
lausui hattu kädessä.

"Hyvää huomenta, Talouel."

Perrine seurasi katseellaan ohi ajavia vaunuja ja kääntyessään jälleen
porttiin päin hän huomasi toisten virkamiesten toisen toisensa perästä
saapuvan: insinööri Fabryn, Benditin, Mombleux'in ynnä muiden joiden
kaikkien nimet Rosalie hänelle mainitsi.

Sillä aikaa oli väkijoukko vähentynyt ja ne muutamat, jotka vielä
saapuivat tulivat juosten, sillä kello oli kohta kuusi.

"Luulenpa 'nuorten herrojen' myöhästyvän", laosui Rosalie kuiskaten.

Kello soi, vielä saapui viimeinen joukko, sen jälkeen muutamat
myöhästyneet juoksivat läähättäen peräkkäin ja tie oli jälleen tyhjä.
Talouel ei kuitenkaan lähtenyt paikaltansa, kädet taskussa ja pää
pystyssä hän tähysteli tielle päin.

Parin minuutin kuluttua näkyi kookas nuori mies tulevan. Hän ei
näyttänyt kuuluvan työväen luokkaan, vaan oli hieno herrasmies jopa
huolellisesta puvustaan ja ylpeästä ryhdistään päättäen paljo
herrasmaisempi käin insinööri Fabry ynnä tehtaan muut virkamiehet.
Astuessaan sisään portista hän solmitsi kaulahuiviansa, nähtävästi
hänellä ei ollut aikaa tehdä sitä kotona.

Hänen ehtiessään tirehtöörin luokse, Talouel nosti hattuaan samalla
tavalla kuin herra Vulfranille, mutta Perrine huomasi kuitenkin,
etteivät nuo molemmat tervehdykset laisinkaan olleet samallaiset.

"Herra Théodore, minulla on kunnia toivottaa teille hyvää huomenta",
hän lausui.

Mutta vaikka toivotus oli lausuttu aivan samoin sanoin kuin herra
Vulfranille, niin oli jokaiselle aivan selvää, että tarkoitus oli
vallan toisenlainen.

"Hyvää huomenta, Talouel. Joko setä on tullut?"

"Hyvänen aika, herra Théodore! Hän on jo ollut täällä vähintäin vitsi
minuuttia."

"Niinkö?"

"Te ette ole tänään viimeinen. Tänään herra Casimir on Matti myöhäinen,
vaikkei olekaan niinkuin te käynyt Parisissa; mutta tuollapa hän
tulee."

Herra Théodoren rientäessä konttoriin herra Casimir lähestyi nopein
askelin.

Herra Casimir ei ensinkään ollut serkkunsa näköinen, ei kooltaan eikä
olemukseltaan, hän oli pieni, kuiva ja jäykkä. Astuessansa tirehtöörin
ohitse tuo jäykkyys ilmeni siinä tavassa, millä vastasi tämän
tervehdykseen; hän nimittäin ainoastaan hiukan nyykäytti päätänsä
lausumatta ainoatakaan sanaa.

Kädet yhä vaan nutun taskuissa Talouel tervehti häntäkin ja kääntyi
vasta hänen mentyään Rosalien puoleen.

"Mitäpä hän sitten osaa tehdä tuo sinun kumppanisi?"

Perrine vastasi itse siihen kysymykseen.

"En ole vielä milloinkaan työskennellyt tehtaissa", hän vastasi
äänellä, jonka koetti saada niin rohkeaksi kuin mahdollista.

Herra Talouel loi häneen vielä läpitunkevan katseen ja lausui sitten
Rosalielle:

"Käske minua puolestani Oneux'in antaa hänelle vaunut. Mutta
sukkelaan!"

"Mitä merkitsee saada vaunut?" kysyi Perrine seuratessaan Rosalieta
autioiden, suurten pihojen läpi, jotka yhdistivät tehdasrakennukset.
Olisiko tuo työ todellakin hyvin vaikeata ja lieneekö hänellä siihen
kylliksi voimia ja taitavuutta? Täytyneekö hänen ensin suorittaa
oppiaika? Nuo kysymykset pyörivät vallan pelottavina hänen mielessään
saattaen sen kovin levottomaksi, sillä hän oivalsi varsin hyvin, että
nyt, kun hän kerran oli saanut työtä, hänestä itsestään myöskin riippui
voisiko hän pysyä siellä?

"Älkää peljätkö", lausui Rosalie rohkaisevasti. Hän oli ymmärtänyt
hänen liikutuksensa ja tahtoi rauhottaa häntä, "ei mikään ole sen
helpompaa."

Perrine pikemmin arvasi kuin kuuli hänen sanansa, sillä kaikissa
tehtaissa oli työ täydessä vauhdissa ja koneet saivat aikaan semmoisen
hirvittävän melun, että siihen tottumattoman oli miltei mahdotonta
erottaa toisen sanoja. Työhuoneissa kangaspuut kolisivat, sukkulat
lensivät edestakaisin, käämikoneet ja kelat kailottivat ja ulkona
vaihtohihnat, pyörät, vetohihnat ja turbiinit lakkaamatta
pyöriskelivät, niin että silmiä huikasi yhtä paljon kuin korvia
huimasi.

"Olkaa hyvä, puhukaa vähän kovemmin", pyysi Perrine, "minä en kuule
sanaakaan."

"Siihen te kyllä pian totutte", huusi Rosalie, "minä sanoin ettei se työ
ole ensinkään vaikeata; ei tarvitse muutaa kuin täyttää käämien
kuljettimet; tiedättekö mimmoiset ne ovat?"

"Pienet vaunut tahi kärryt kai?"

"Niin, ja kun vaunut ovat täyteen ahdetut, niin ne ovat lykättävät
kutomatehtaaseen, jossa ne tyhjennetään. Ei tarvitse kuin rivakan
sysäyksen lähtiessä ja sitten ne pyörivät ihan itsestään."

"Ja entä käämi? Mikä se on?"

"Etteko tiedä mikä on käämi? Käämikoneet ovat niinkuin jo eilen sanoin
semmoiset koneet, jotka kiertävät rihman käämin eli puolan ympärille,
joka sitten pannaan sukkulaan. Ymmärrättekö?"

"En oikein."

Rosalie katseli häntä, arveli hänen nähtävästi olevan oikean
tyhmeliinin, nuijapään. Sitten hän jatkoi:

"Käämikoneessa on monta rautapiikkiä ja niihin pannaan pieniä rullia
eli käämejä, niihin kiinnitetään rihma ja sitten kone rupeaa
pyörimään. Kun käämit ovat täydet niin ne otetaan pois koneesta ja
pannaan kääminkuljettimiin, jotka kulkevat rautakiskoja pitkin
kutomatehtaaseen. Siinä täytyy astua niiden mukana; minäkin olen
alkanut sillä, mutta nykyään työskentelen käämikoneella."

Sillä välin he olivat kulkeneet varsinaisen pihasokkelon lävitse eikä
Perrine ensinkään huomannut katsella ympärillensä, sillä hänen oli niin
perin tärkeätä tietää tehtävänsä. Viimein Rosalie kädellään osotti
vallan uutta yksikerroksista rakennusriviä, jossa ei ollut ensinkään
ikkunia, valo kun pääsi työsaleihin kattolasista.

"Tässä se on."

Hän avasi oven ja vei Perrinen pitkään saliin, jossa tuhannet
käämikoneet pyörinällään saivat aikaan vallan korvia särkevän melun ja
pauhun.

Mutta keskeltä tuota pauhinaa kuului miehen vihainen ääni:

"Joko viimeinkin tulet, laiskuri!"

"Laiskuriko? Minä laiskuri?" huusi hänelle Rosalie. "Minä en ole mikään
laiskuri, kuuletteko ukko la Quille."

"Mistä tulet?"

"Pihdin luota, joka käski minun saattaa tämän nuoren tytön tänne, jotta
toimittaisitte hänelle kääminkuljetus-työtä."

Tuon herttaisen tervehdyksen lausuja oli vanha toisjalkainen työmies,
joka kymmenkunta vuotta sitten oli loukkaantunut tehtaantyössä ja
puujalkansa tähden saanut liikanimen Puupietari. Ollen kykenemätön
muuhun työhön oli hänelle uskottu puolakoneiden huolenpito ja sen
tehtävän hän toimitti alituisesti toruen, huutaen ja kiroillen, sillä
työ vaati tekijältänsä suurta huolellisuutta, tarkkuutta ja näppäryyttä
täysien käämien poistamisessa ja pantaessa koneihin uudet tyhjät sekä
solmitessa katkenneet langat. Ukko oli aivan varma siitä, että ellei
hän säestäisi valvontaansa ja määräyksiänsä alituisilla huudoilla ja
kirouksilla ynnä tarmokkaasti polkemalla puujalkaansa lattiaan, niin
hän saisi nähdä kaikki käämikarat tyhjinä, joka hänestä oli vallan
kauheata. Mutta kun hän pohjaltaan kuitenkin oli hyvänluontoinen eikä
puoletkaan hänen nuhteistaan ja torumisistaan voinut kuulua tuossa
koneiden kalskeessa, niin eivät tytöt ensinkään välittäneet niistä,
vaan antoivat ukon pauhata mielin määrin.

"Kuitenkin on sinun käämikoneesi yhä vielä seisomassa!" hän huusi
Rosalielle puiden nyrkkiään.

"Onko se minun syyni?"

"Laita itsesi työhön ja sukkelaan!"

Sen perästä hän kääntyi Perrinen puoleen.

"Mikä on nimesi?"

Vaikka hänen kylläkin olisi pitänyt edeltäpäin arvata sitä häneltä
kyseltävän, niin hän kuitenkin joutui hämilleen eikä voinut heti
vastata.

Ukko luuli ettei hän ollut kuullut kysymystä, kumartui eteenpäin ja
huusi polkien puujalkaansa:

"Minä kysyn mikä on nimesi."

Perrine oli sillä välin ehtinyt vähäisen tointua ja muistella minkä
nimen hän jo ennen on sanonut omakseen.

"Aurelie", hän vastasi.

"Aurelie, mitä muuta?"

"Ei mitään muuta."

"Hyvä, seuraa minua."

Vanhus vei hänet erääseen nurkkaan lastatun vaunun tahi nelipyöräisen
laatikon luokse ja selitti hänelle saman jonka Rosalie jo ennestään oli
kertonut, keskeyttäen sanansa alinomaa huutamalla:

"Ymmärrätkö?"

Perrine vastasi siihen myöntäväisesti nyökäyttäen päätänsä.

Itse asiassa hänen tehtävänsä oli niin yksinkertaista, että hän olisi
ollut oikea tyhmeliini ellei olisi heti osannut sitä suorittaa. Ja kun
Perrine koetti parhaansa mukaan ja uutterasti toimittaa työnsä, niin
Puupietarin ei tarvinnut koko aamupäivänä kuin kymmenisen kertaa huutaa
hänelle ja silloinkin enemmän varoitukseksi kuin toruen: "Älä
vitkastele matkalla!"

Vitkastellako? Sitä hän kaikista vähimmin aikoi, mutta sysätessään
pieniä vaunujansa tasaista vauhtia hän kyllä voi nähdä kaikkia mitä
tapahtui hänen ympärillänsä tehtaan eri osissa sekä huomata senkin mikä
häneltä jäi huomaamatta Rosalien puheesta. Aimo sysäys panemaan pikku
kärrit liikkeelle, luja pidätys jolla sai ne pysäytetyksi, kun joku
este oli tiellä, siinä kaikki. Silmillä ia ajatuksilla oli täysi vapaus
lentää minne halutti.

Aamiaishetkellä kun kaikki muut riensivät kotiin, hän meni leipuriin
ostamaan puoli naulaa leipää, jonka söi astuskellen pitkin katuja ja
nauttien avoporteista tuoksuvaa ruuanhajua. Silloin hän käveli verkkaan
kun oli joku maukas ruokalaji, joutuun taas jos tuoksu ei ollut
mieleinen. Hänen ruokahalunsa tyydyttämiseksi ei puoli naulaa leipää
ensinkään riittänyt, ja senvuoksi se hävisikin perin sukkelaan, mutta
vähät siitä, sillä olihan hän sinäkin aikana, jolloin hänen täytyi
masentaa vatsansa vaatimukset, voinut sangen hyvin. Ainoastaan silloin
kun on tottunut syömään liian paljon luulottelee olevan vaikeata kärsiä
nälkää, samoin kuin jokainen, jolla on yllin kyllin tämän maailman
tavaraa, luulee olevan mahdotonta kämmenestänsä kirkkaan joen tahi
puron varrella sammuttaa janoansa.



Seitsemästoista Inka.


Paljon ennen työajan alkua oli Perrine jälleen tehtaan portin edessä.
Hän istahti rajakivelie pylvään suojaan odottamaan pillin vihellystä.
Muutamat hänen ikäisensä pojat ja tytöt, jotka niinkuin hänkin olivat
tulleet liian aikaisin, leikkivät siinä juosten ja hypellen. Hän
katseli heitä tohtimatta sekaantua leikkiin, vaikka hänellä kyllä oli
palava halu siihen.

Kun Rosalie saapui niin Perrine yhtyi hänen seuraansa ja ryhtyi jälleen
työhön, samaten kuin aamupuolellakin Puupietarin huutojen ja poljennan
jouduttamana. Ukolla olikin kyllä enemmän syytä siihen mitä enemmän
aikaa kului, sillä uupumus ja työhön tottumattomuus tuli yhä
tuntuvammaksi. Alinomainen kumartuminen ja kohoaminen, kuormaa
lastatessa ja purkaessa, eteenpäin sysääminen tahi vauhdin
hiljentäminen ja seisauttaminen oli alussa kuin leikin tekoa vaan,
mutta levähtämättä jatkuen siitä koitui täysi työ joka aikaa myöten
etenkin viime tunneilla tuntui yhä raskaammalta. Viimein häntä rasitti
pahempi uupumus kuin konsanaan.

"Älä siinä vitkastele noin kauheasti!" huusi Puupietari.

Säikähtyneenä tuon huudon säestämästä jalan poljennasta Perrine
joudutti kulkuaan samoin kuin uupunut hevonen ruoskan sivalluksesta,
mutta hiljensi heti vauhtiansa päästyään näkyvistä, ja sen perästä hän
tuskin voi ajatellakaan muuta kuin lukea kellonlyontejä neljänneksen,
puolitunnin, täydentunnin päästä, arvellen milloin työ päättynee ja
jaksaneeko hän kestää siihen asti.

Mutta sitten tuo heikkous ja uupumus häntä harmitti. Eikö hän
jaksaisikaan tehdä työtä, niinkuin muutkin, jotka eivät suinkaan olleet
häntä vanhempia eivätkä vahvempia ja jotka eivät ensinkään näyttäneet
kärsivän siitä, vaikka heidän työnsä silminnähtävästi oli raskaampaa
kuin hänen ja vaati suurempaa kykyä ja taitoa? Miten olisi käynyt jos
hänet olisi heti pantu käämikoneen luokse eikä vaunuja sysimään? Hän
oli varma siitä että tuommoiseen työhön se vaan oli tottumattomuutta ja
kunhan hänellä vaan oli rohkeutta, luottamusta, lujaa tahtoa ja
kestäväisyyttä, niin hän kyllä tottuisi. Ja tässä niinkuin aina riippui
kaikki ainoastaan hyvästä tahdosta ja tahtoa hänellä kyllä oli ja oli
edeskinpäin oleva. Jospa hän nyt vaan jaksaisi kestää tämän ensimäisen
päivän, niin toinen jo olisi helpompi ja kolmas sitä vielä helpompi!

Niin hän mietti sysätessään ja täyttäessään vaunujansa, silloin tällöin
luoden silmäyksen kumppaneihinsa, joiden tottumusta ja taitoa hän
melkein kadehti. Kerran taasen katsahtaessaan hän näki Rosalien
horjuvan ja kaatuvan äkkiä vieruskumppaninsa eteen: kova valitushuuto
kuului ja kaikki koueet seisahtuivat yht'aikaa. Niiden kalsketta,
surinaa, pyörinää, kalkatusta, ovien ja ikkunien tärinää ja melua
seurasi haudan hiljaisuus, jota vaan lapsellinen valittava ääni
keskeytti:

"Oi, oi, oi!"

Tytöt, pojat, kaikki salissa olijat riensivät paikalle, Perrine
niinkuin muutkin huolimatta Puupietarin raivoamisesta:

"Tuhat tulitnmaista! kääminihän seisovat!"

Toiset olivat jo ehtineet nostaa Rosalien pystyyn ja kaikki tunkivat
hänen ympärillensä, niin että hän oli vähällä tukehtua.

"Mikä häntä vaivaa?"

Rosalie vastasi itse:

"Käteni on murskaantunut."

Hän oli kalmankalpea ja hänen värittömät huulensa värisivät; veri
tippui loukatusta kädestä lattialle.

Lähemmin kättä tutkiessa huomattiin kuitenkin että hän oli loukannut
ainoastaan kaksi sormea ja niistäkin vaan toinen oli murskautunut tahi
pahasti litistynyt.

Silloin Puupietari, joka alussa oli osoittanut sääliä, joutui vallan
raivoihinsa ja rupesi torumaan Rosalien kumppaneita.

"Pois tieltä! Takaisin työhön? Onko tuokin nyt mikä melun aihe?"

"Eikö ollut silloinkaan melun syytä, kun teiltä jalka särkyi?" kuului
joukosta mumiseva ääni.

Ukko katseli tutkivasti ympärilleen saadaksensa selvää ken rohkeni
lausua nuo röyhkeät sanat, mutta hänen oli mahdoton tiheästä joukosta
löytää syyllistä. Silloin hän huusi vielä kovemmin:

"Korjatkaa luunne kaikki!"

Hitaasti hajaantuivat kaikki ja Perrine meni niinkuin kaikki muutkin
työhönsä vaunujen luokse, kun esimies huusi hänet takaisin.

"Hei, vastatullut, tule tänne sinä, mutta sukkelaan!"

Perrine palasi peloissansa, itsekseen miettien oliko hän syyllisempi
koin muut, jotka olivat keskeyttäneet työnsä. Mutta nyt ei ollutkaan
puhetta rangaistuksesta.

"Mene viemään tämä aasi tirehtöörin luekse", hän sanoi.

"Minkätähden haukutte minua aasiksi?" huusi Rosalie täyttä kurkkua,
sillä koneet olivat jälleen alkaneet huumaavan melunsa.

"Kuka käski pistää tassua koneeseen?"

"Minäkö olen siihen syypää?"

"Tietysti oli syy sinun, kelvoton laiskuri."

Kuitenkin hän sitten jatkoi lempeämmin:

"Pakottaako kovasti?"

"Ei niin varsin pahasti."

"Menkää matkoihinne sitten molemmat."

Tytöt menivät molemmat, Rosalie pitäen loukattua vasenta kättänsä
oikeassa.

"Tahdotteko nojautua minuun?" kysyi Perrine.

"Kiitos vaan, mutta nyt ei pakota, niin että kyllä jakssn itse."

"Ehkei sitten ole niin vaarallista, vai kuinka?"

"En tiedä. Ensimäisenä päivänä ei milloinkaan ole niin vaikeata -- se
tuntuu vasta myöhemmin."

"Kuinka se tapahtui?"

"En käsitä ensinkään. Varmaankin lipesin."

"Teitä ehkä väsytti", arveli Perrine muistellen itseään.

"Silloin sitä aina loukkaantuu kun on väsynyt. Aamulla on jokainen
virkeämpi ja huomaavaisempi. Mitä nyt Zenobie täti sanonee tästä?"

"Mutta kun se ei ollut teidän syynne."

"Mummo kyllä uskoo ettei syy ollut minun, mutta täti Zenobie kyllä
sanoo että tein sen tahallani päästäkseni työstä."

"Älkää välittäkö siitä."

"Luuletteko olevan hauskaa kuulla semmoisia syytöksiä?"

Matkalla vastaantulevat työmiehet seisahduttavat heidät kyselläksensä
mitä oli tapahtunut. Muutamat surkuttelivat Rosalieta, enimmät
kuuntelivat välinpitämättöminä, he kun olivat tottuneet semmoiseen ja
sanoivat semmoista voivan tapahtua milloin hyvänsä. Voi loukkaantua
yhtä helposti kuin sairastuakin, onni voi olla myötäinen jos
vastainenkin. Jokainen vuoroonsa, minä tänään, sinä huomenna. Mutta
muutamat siitä kovasti suuttuivat:

"He eivät tyydy ennenkuin ovat saaneet meidät kaikki raajarikoiksi!"

"Onko sitten parempi kuolla nälkään?"

He saapuivat tirehtöörin konttoriin keskellä tehdasryhmää, suureen
sini- ja punatiiliseen rakennukseen, jossa oli kaikki tehtaankonttorit.
Ne olivat kaikki, jopa herra Vulfraninkin, ulkoasultaan sangen
yksinkertaisia, tirehtöörin konttori vaan veti huomion puoleensa suuren
lasiseinäisen verannan vuoksi, jonne pääsi leveitä kaksoisportaita
myöten.

Kun tytöt astuivat verannalle oli herra Talouel siellä mittaillen
kiirein askelin lattiata, kädet taskussa ja lakki päässä, niinkuin
mikäkin kapteeni laivansa kantta.

Hän näytti kovin kiukustuneelta.

"No, mikä nyt?" hän huusi.

Rosalie näytti hänelle verisen kätensä.

"Kääri toki käpäläsi nenäliinaasi!" hän huusi vihaisesti.

Sillä aikaa kun Rosalie vaikeasti veti esiin nenäliinansa ja kääri sen
käteensä, hän yhä pitkin askelin mittaili lattiata. Viimein hän
seisahtui tytön eteen:

"Näytä minulle mitä sinulla on taskussa!" hän komensi.

Rosalie katseli häntä käsittämättä hänen oikeata tarkoitustansa.

"Minä tahdon että otat esille kaikki mitä on taskussasi, käsitäthän?"

Rosalie teki niin ja veti taskustansa sangen sekalaista tavaraa: pienen
pähkinänkuoresta tehdyn vihellyspillin, muutamia luupalasia,
sormustimen, lakritsipalasen, kolme sousta ja pienen sinkkipeilin.

Sen herra Talouel heti anasti.

"Sitäpä juuri arvelin!" hän tiuskasi. "Katsellessasi itseäsi peilistä
rihma katkesi ja käämi seisahtui; sinun piti voittaa takaisin
hukkaamasi aika ja silloin kävi hullusti."

"Minä en suinkaan katsonut peiliin", vakuutti Rosalie.

"Te olette kaikki samaa maata, ikäänkuin minä en tuntisi teitä. No,
mikä sinun sitten on?"

"En tiedä, luulen sormieni olevan murskaantuneet."

"No, mitä luulet minun siihen voivan?"

"Isä Puupietari lähetti minut tänne teidän luoksenne."

Herra Talouel kääntyi Perrinen puoleen.

"Ja entä sinä, mikä sinua sitten vaivaa?"

"Minuako? Ei minua mikään vaivaa", vastasi Perrine hämmillään.

"No, mitä sitten täällä teet?"

"Puupietari käski hänen saattamaan minut tänne", selitti Rosalie.

"Vai niin! Vai sinua pitää saatettaman, sinua! No, saattakoon sitten
sinut tohtori Ruchonin luokse. Mutta tiedä se: minä kyllä tiedustelen
miten tämä on tapahtunut ja jos olet itse syypää siihen niin varo
itseäsi!"

Hän puhui niin huutamalla että verannan ruudut miltei tärisivät ja että
kuului melkein koko talossa. --

Tyttöjen juuri poistuessa näkyi herra Vulfran ovessa, hän kulki
varovasti pitkin seinänvierustaa.

"Mistä on kysymys? Talouel?"

"Ei mistään erinomaisesta, herra Vulfran, eräs käämikonetytöistä on
vaan loukannut kätensä."

"Missä hän on?"

"Tässä olen, herra Vulfran", vastasi Rosalie astuen lähemmäksi.

"Eikö tuo ole tuttu ääni? Etkö ole mummo Françoisen pikku tyttö?"

"Kyllä, herra Vulfran, minä se olen, minä, Rosalie."

Hän purskahti itkuun, sillä herra Talouelin tylyt sanat olivat
pelottaneet häntä ja äsken lausutut lempeät sanat liikuttivat häntä sen
vuoksi.

"Kuinka sinun on, tyttöraukkani?"

"Kun minun piti kiinnittää rihmaa niin lipesin, en tiedä miten, mutta
käteni joutui koneistoon ja luulen kaksi sormea musertuneen."

"Onko kovin tuskallista?"

"Ei juuri."

"Minkätähden sitten itket?"

"Sentähden että te ette toru minua."

Talouel kohotti olkapäitään.

"Voitko käydä itse", kysyi herra Vulfran.

"Kyllä, varsin hyvin, herra Vulfran."

"Riennä sitten kotiin; lähetetään tohtori Ruchon luoksesi."

Ja hän kääntyi Talouelin puoleen:

"Kirjoittakaa lippu tohtori Ruchonille ja pyytäkää hänen heti menemään
Françoisen luokse, viivatkaa heti sanan alle ja lisätkää: vaarallisesti
vahingoittunut."

Sitten hän kääntyi jälleen Rosalien puoleen:

"Tahdotko ketään saattamaan itseäsi?"

"Kiitoksia herra Vulfran, minulla on täällä toveri."

"Mene lapseni, sano mummollesi että saat silti palkkasi."

Nyt Perrine vuorostansa oli vähällä purskahtaa itkuun, mutta herra
Talouelin nähden hän ei tohtinut näyttää liikutustansa. Hän oli siis
vaiti, kunnes olivat ehtineet pois pihasta, mutta silloin hän lausui
liikutettuna:

"Hän on hyvin hyvä, tuo herra Vulfran."

"Hän kyllä olisi jos saisi menetellä mielensä mukaan, mutta Pihti ei
sitä salli. Sitäpaitsi hänellä on niin paljon muuta ajattelemista."

"Kaikissa tapauksissa hän oli teille hyvä."

Rosalie ojentautui suoraksi.

"Niin, sen uskon, tietäkääs, minut nähdessä johtuu poikansa hänelle
mieleensä. Äitini, katsokaas, oli herra Edmondin rintasisar."

"Muisteleeko hän paljon poikaansa?"

"Hän ei ajattele muuta."

Väki asettui avo-oviin katselemaan heidän astuvan ohitse, sillä
Rosalien käden ympäri kääritty verinen nenäliina herätti heidän
uteliaisuuttansa. Muutamat kyselivätkin:

"Oletko loukannut itseäsi?"

"Saanut sormeni murskaksi."

"Oi, mikä vahinko!"

Oli yhtä paljon sääliä kuin vihaa siinä huudahduksessa, sillä jokainen
ajatteli että mikä sillä kertaa oli tapahtunut tuolle tytölle, voipi
seuraavana päivänä sattua hänelle itselleen, heidän miehilleen,
isälleen, lapsilleen -- elihän koko Maraucourtin väestö yksinomaan
tehtaantyöstä...

Huolimatta noista viivykkeistä saapuivat tytöt vihdoin mummo Françoisen
talolle, joka jo kauan aikaa oli näkynyt harmaan aidan takaa.

"Kai te seuraatte minua sisälle?" kysäsi Rosalie.

"Mielelläni."

"Ehkä se vähäisen hillitsee Zenobie tätiä."

Mutta Perrinen läsnäolo ei ensinkään hillinnyt kauhean tädin raivoa,
sillä tämä, nähdessään Rosalien palaavan tavattomalla ajalla käsi
sidottuna, rupesi heti kovasti huutamaan:

"Kas niin, tyttö letukka, nyt olet loukkaantunut! Voin lyödä vetoa että
olet tehnyt sen tahallasi!"

"Minä saan kuitenkin palkkani", vastasi Rosalie puoleksi itkein.

"Ja niin luulet?"

"Herra Vulfran on itse luvannut minulle sen."

Mutta se ei ensinkään rauhoittanut Zenobie tätiä, joka yhä huutaa torui
niin äänekkäästi, että mummo Françoisen täytyi jättää myymälänsä ja
tulla ulos. Hän ei kuitenkaan lausunut vihaista sanaakaan pienelle
tyttösellensä, vaan riensi hänen luoksensa otti hänet syliinsä ja
huudahti:

"Oletko loukkaantunut?"

"Vähäisen, mummo kulta, sormet vain, ei se ole vaarallista."

"Täytyy hakea tohtori Ruchon."

"Herra Vulfran on jo haettanut hänet."

Perrine aikoi seurata heitä sisään, mutta Zenobie täti pidätti hänet.

"Luuletteko meidän tarvitsevaa teidän apuanne häntä hoitaessa?"

"Kiitos, kiitos!" huusi Rosalie sisältä.

Perrine ei voinut muuta kuio palata tehtaaseen, mutta juuri kun hän
ehti portille ilmoitti pitkä vihellys työn päättyneen.



Kahdeksastoista luku.


Kymmenen, kaksikymmentä kertaa Perrine sinä päivänä kyseli itseltänsä
miten hänen olisi mahdollista viettää seuraava yö siinä huoneessa,
missä oli ollut vähällä tukehtua ja jossa ei ollut voinut juuri
ollenkaan nukkaa. Varmaankin hänestä siellä tuntuu yhtä tukehduttavalta
seuraavana yönä ja varmaankaan hän ei voisi nukkua silloinkaan sen
paremmin. Ja jos hän ei voisi saada levollista unta korvataksensa
päivän uupumusta, niin mitä hänestä silloin tulisi?

Tuo oli kauhea kysymys, jonka luonnolliset seuraukset masensivat häntä
äärettömästi; ellei hän jaksaisi tehdä työtä, niin hänet erotettaisiin
ja silloin olisivat hänen kaikki toiveensakin lopussa. Jos hän
sairastuisi, niin hänet vielä varmemmin erotettaisiin eikä hänellä
ollut ketään, keltä pyytää apua ja hoitoa.

Tosin hänellä oli täydellinen oikeus olla käyttämättä vuokraamaansa
yösijaa; mutta mistä hän silloin löytäisi toisen paremman? Ja kuinka
loukkaamatta Rosalieta sopivalla tavalla selittää että mikä oli kyllin
hyvää muille, ei kelvannut hänelle? Ehkä toiset kuullessaan hänen
vastenmielisyydestänsä rupeavat häntä vihaamaan? Eikö semmoinen
vihamielisyys kohta kentiesi pakottaisi häntä jättämään tehtaan työn?
Ei siinä kylliksi että hänestä tulisi kummallinen työntekijä, hänestä
piti tulla työntekijä samanlainen kuin muutkin.

Ja niin oli päivä kulunut hänen voimattaan päättää mitään.

Mutta Rosalien sairastuminen muutti asiat tykkänään. Nyt tyttöraukan
varmaankin täytyi pysyä useita päiviä vuoteen omana, eikä hän siis
voinut tietää mitä tapahtui ylhäällä kamarissa, kuka siellä makasi,
kuka ei. Perrinen ei siis tarvinnut peljätä hänen tiedustelujaan.
Toiselta puolen huonekumppanien oli mahdoton tietää ken yhtenä ainoana
yönä oli ollut heidän makuutoverinaan, vielä vähemmin he välittäisivät
siitä ken oli tuo vieras, joka puolestansa varsin hyvin olisi voinut
muualtakin sittemmin hankkia itselleen toisen asunnon.

Tuo oli kaikki päivän selvää. Ei siis puuttunut muuta kuin jonkun
toisen paikan keksiminen, josta saada tyyssijan, jos hylkäisi entisen
makuupaikkansa.

Ei tarvinnut hänen ajatuksiansa kauan harhailla. Kuinka usein hän
olikaan ihastuksella ja ikävöiden muistellut metsää ja siellä olevaa
pientä ampumamajaa? Miten rauhallista unta hän voisikaan nauttia
siellä, jos vaan tohtisi ottaa sen haltuunsa! Siellähän ei olisi mitään
peljättävää, sitä kun ei ollut käytetty muulloin kuin metsästysaikoina,
jonka asian siellä oleva Journal d'Amiens todisti. Entäs jos hän voisi
asustella siellä? Katto päänsä yllä, suojelevat seinät, suljettava ovi
ja sängyn asemasta pehmoinen kuiva heinä- ja sananjalkavuode,
lukuunottakaan oman talon viehätystä, joka oli kaikkien tulevaisuuden
toiveiden loppukohta.

Ja nyt näytti kaikki tuo saavuttamaton äkkiä muuttuneen
mahdollisuudeksi, jopa varsin helpoksi asiaksi.

Hän ei enää toista kertaa epäillyt, vaan päätti asiansa, osti
leipurilta puolen naulaa leipää illalliseksi ja sen sijaan että palaisi
mummo Françoisen luokse, hän meni takaisin samaa tietä kuin aamulla
mennessänssä tehtaaseen.

Mutta siihen aikaan Maraucourtin kauppalassa asuvat työmiehet palasivat
koteihinsa, ja kun hän ei tahtonut, että he näkisivät hänen hiipivän
pajupensastoon, niin hän istahti tien viereen metsän rinteeseen.
Kaikkien mentyä ohi hän aikoi mennä ampumamajaan, hän aikoi istua
avoimen oven viereen kalalammikon rannalle ja laskevan auringon valossa
syödä illallisensa verkkaan ja mukavasti, paljon hauskemmin kuin
aamulla leipäpala kädessä kulkiessansa pitkin katuja.

Tuo tuumaa täytti kaikki hänen ajatuksensa ja hän ikävöi saada sen pian
toteutetuksi, mutta hänen täytyi malttaa mielensä, sillä yhä vielä
kulki työväkeä hänen asunnollensa vievän polun ohitse. Silloin juolahti
hänelle mieleen, että hän voisi käyttää tuota odotusaikaa muutamiin
valmistuksiin pieneen metsämajaan muuttoaan varten.

Metsänrinteessä, jossa hän istui, kasvoi rehevä koivikko ja koivujen
siimeksessä sananjalkoja. Niistäpä hàn voisi leikata joukon koivunoksia
ja tehdä oivallisen luudan millä lakaista majasensa. Sananjalkoja hän
taitteli itselleen raittiiksi, tuoreeksi vuoteeksi, jossa sitten saisi
nauttia virkistävää lepoa.

Hän unohti kaiken väsymyksen, joka oli rasittanut häntä viime tunteina
ja hän ryhtyi innokkaasti työhön. Kohta olivat oksat asetetut kimppuun
ja sidotut vitsalla kiinni kepin nenään, hyväksi luudaksi; yhtä
sukkelaan hän oli leikannut poikki sananjalat ja koonnut ne yhteen
viedäksensä ne metsästysmajaan.

Sillä aikaa olivat kaikki siellä päin asuvat ehtineet kulkea ohitse,
tie oli tyhjä niin pitkältä kuin hän voi nähdä. Hetki oli siis tullut
hänen lähestyä pajupolkua. Sananjalkakimppu seljässä ja luuta kädessä
hän miltei juosten riensi pois metsärinteestä, mutta päästyään polulle
hänen täytyi hiljentää vauhtiaan, sillä kimppu tarttui pajun oksiin,
polku kun oli niin ahdas ja tukossa, että hänen välistä täytyi ryömiä
nelinkontin päästäksensä eteenpäin.

Saavuttuaan metsästysmajaan hän rupesi kantamaan ulos kaikki mitä
siellä oli, nimittäin puupölkyn ja vuoteen. Sen perästä hän tarttui
luutaansa ja rupesi kaikin voimin lakaisemaan kattoa, seiniä ja
lattiaa. Silloin kuului lammikon kaislikosta ja ympärillä olevasta
ruohistosta surkeaa piipitystä ja hätähuutoja, metsän linnut kun melun
häiritseminä pelokkaasti lennähtivät ylös pesistänsä, jotka niin kauan
olivat olleet heidän kieltämättömänä omaisuutenaan.

Maja oli niin pieni, että puhdistaminen oli varsin pian päättynyt,
vaikka hän olikin toimittanut sen sangen huolellisesti. Hänellä ei
ollut enää muuta tekemistä kuin kantaa sisään pölkky ja vanhat ensin
puhdistamansa vuodeheinät, joita sitten peitti äsken leikkaamillansa
tuoreilla tuoksuvilla, auringon paahtamilla sananjaloilla.

Ilta oli jo kulunut, niin että oli aika ryhtyä illallista syömään.
Hänen olikin mielestänsä melkein yhtä nälkä kuin matkalla Ecouenista
Chantillyhyn. Onneksi olivat ne kamalat päivät ainiaaksi ohitse! Olihan
hänellä nyt tyyssija tässä sievoisessa pikku saaressa, oma vuoteensa
eikä ketään peljättävää, ei sadetta, ei rajuilmaa eikä mitään. Riittävä
leipäpalanen hänellä oli taskussa, ja jos hän tuona ihanana iltana
muisteli entisiä kärsimyksiään, niin hän sitä vilkkaammin vertaili
nykyistä onneaan ja mukavuuttaan entiseen tuskaansa ja epätoivoonsa,
siten lujentaen luottamuksensa ja toiveensa tulevaisuuteen.

Verkkaan hän pureskeli leipäänsä, leikkeli sitä pieniksi palasiksi
varoen sen murenemista. Hiljaa hän istui siinä katsellen miten lammikon
siivekkäät asujamet rauhoituneina palasivat pesiinsä viettämään
keskeytettyä yölepoaan. Laskeuva aurinko kultasi milloin liitelevän
siipiparin, milloin vesilintujen soreita vartaloita, niiden varovasti,
kaula ojennettuna, kuunnellen uidessa kaislikkoon ikäänkuin tutkien
oliko entinen rauhallisuus jo palannut. Ja yhtä paljon kuin lammikon
lintumaailman aamuinen herääminen oli lumonnut hänet, yhtä paljon
viehätti nyt sen levolle meno.

Kun hän oli syönyt kaiken leipänsä, mikä tapahtui liiankin sukkelaan,
vaikka hän koetti toimittu atrioitsemisensa niin verkkaan kuin
mahdollista leikkaamalla suupalat hyvin pieniksi, rupesi lammikon äsken
häikäisevän kirkas pinta tummenemaan, taivaan punainen rusko sammui.
Muutaman minuutin kuluessa oli yö levittänyt kaikkialle mustan
vaippansa: oli maatapanon aika.

Mutta ennenkuin sulki ovensa ja etsi lepoa heinävuoteeltansa hän tahtoi
vielä käyttää erästä varokeinoa, nimittäin vetää ojan yli vievän sillan
omalle puolellensa. Tosin hän kyllä luuli olevansa täydessä turvassa
tässä majassa; ei kukaan tule häntä häiritsemään, siitä hän oli varma.
Ei kukaan lähestyisi saarta ja majaa lammikon hyväkuuloisten asukasten
varottamatta häntä huudoillansa. Mutta kaikissa tapauksissa oli sillan
poistaminen hyvä asia, jos se vaan oli hänelle mahdollista.

Ja paitsi tuota turvallisuuden tunnetta oli siinä vielä toinenkin
puoli: hauska tieto olevansa ypö yksin, ilman vähintäkään yhteyttä
muiden kanssa todellisella saarella, jonka oli ottanut haltuunsa.
Vahinko että hän ei voinut nostaa lippua majansa katon harjaan ja
laukaista pyssyänsä, niinkuin usein oli lukenut matkakertomuksista.

Kiireesti hän ryhtyi työhön ja kaivoi luutansa varrella maata siltansa
päästä, kunnes sai rungon pään näkyviin, jolloin voi vetää sen omalle
puolellensa.

Nyt vasta hän oli oikein kotonaan, valtakuntansa hallitsijana, saarensa
kuningattarena. Vielä piti hänen antaa sille nimi, niinkuin kaikkien
suurten matkustajien. Nimi ei suinkaan saattanut häntä kahden
vaiheille: mikä voikaan olla sopivampi kuin se nimi, joka täydelleen
täytti hänen mielensä ja sopi hänen sikäläisiin oloihinsa:

_Hyvän toivon_ saari.

Tosin oli jo ennestään olemassa Hyväntoivonniemi, mutta onhan suuri
erotus saaren ja niemen välillä.



Yhdeksästoista luku.


On sangen huvittavaa olla kuningattarena, etenkin kun ei ole alamaisia,
eikä naapurivaltioita -- silloin hänellä ei olisi muuta tehtävää kuin
mennä huveista huvituksiin valtakuntansa toisesta päästä toiseen.

Ja siihen hauskaan huvituskohtaan hän ei ollut vielä ehtinyt.

Kun hänet seuraavan aamun koittaessa herättivät lintujen viserrys ja
luukusta sisään kurkistava auringon säde leikkien hänen kasvoillansa,
oli hänen ensimäinen ajatuksensa se, ettei hän saisi nukkua siellä
raskaasti, vaan päinvastoin hyvin kevyesti, voidaksensa herätä ensi
vihellyksestä, joka vain oli oleva herätyksenä.

Mutta ei raskas uni aina ole paras, päinvastoin on uni paras silloin,
kun välistä herää, nukkuu jälleen ja herää taas, muistaa unennäkönsä ja
ne jatkuvat siitä, missä herätessä keskeytyivät. Perrine ei enää
nähnytkään muuta kuin miellyttäviä unia. Hän nukkui pois kaiken päivän
uupumuksen, niin ettei hän sitä enää edes muistanutkaan. Hänen
vuoteensa oli pehmoinen, lämmin ja tuoksuva, ilma, jota hengitti,
lemusi metsän kukista. Linnut riemastuttivat häntä iloisella
viserryksellään ja pajunlehtiin kokoontunut aamukaste, joka tippui
suorina pisaroina alas veteen, muodostivat hänestä suloisen soiton,
joka hiveli hänen kaikelle kauniille herkkää mieltänsä.

Tehtaan pillin ensimäisen vihellyksen kuuluessa hän jo hypähti
vuoteeltaan, toimitti huolellisesti pesemisensä lammikon rannalla ja
laittautui matkalle työhön. Mutta hänestä oli varomatonta lähteä
saareltansa jàttäen sillan entiselle paikalleen, niin että ken hyvänsä
voisi sinne päästä, vaikkei ollutkaan luultavaa, että kukaan oli siellä
käynyt viime talvesta asti. Hän jäi epäröiden seisomaan ojan reunalle,
kysyen itseltään uskaltaisiko hyppäyksellä päästä sen ylitse. Silloin
hän huomasi pitkän seipään, joka oli ollut ampumamajan tukena sillä
puolen, jossa ei kasvanut puita; sen hän otti ja hyppäsi sen avulla
kapeimmalta kohdalta ojan ylitse, joka oli hänelle varsin helppo asia,
hän kun usein oli huvitellut sillä tavalla. Tuo ei tosin ollut mikään
juhlallinen ja arvokas keino lähteä kuningaskunnastansa, mutta
se ei tehnyt mitään, kun ei kukaan syrjäinen ollut sitä temppua
katselemassa. Sitäpaitsi on paljon asioita, jotka soveltuvat nuorille
kuningattarille, vaikkeivät sovi vanhain arvokkaisuudelle.

Kätkettyään pitkän seipäänsä pajupensastoon ja pantuaan paikat muistoon
hän läksi matkaansa ja oli ensimäisenä tehtaalla. Odottaessaan siinä
hän huomasi tulevien seisahtuvan ryhmiin ja innokkaasti puhelevan. Mitä
se mahtoi olla?

Muutamat lausutut sanat heti ilmaisivat hänelle asian:

"Tyttö raukka!"

"He ovat leikanneet häneltä sormen."

"Minkä sormen?"

"Sakarisormen."

"Entä toiset?"

"Niitä ei ole otettu."

"Valittiko hän?"

"Oi, siinä oli valitusta niin että sydäntä vihloi niiden, jotka sen
kuulivat."

Perrinen ei tarvinnut kysyä kuka tuo oli, jolta sormi oli poisleikattu;
hän siitä peljästyi ja tuli surumieliseksi. Tosin hän ei ollut tuntenut
tuota tyttöä kauemmin kuin ainoastaan pari päivää, mutta juuri tuo
samainen tyttönen oli kohdellut häntä ystävällisesti, opastanut häntä
hänen saapuessansa sinne, neuvonut hänellä miten menetellä ja yleensä
ollut hänelle hyvänä kumppanina, ja nyt hänen täytyi kärsiä niin paljo
ja elinajaksensa jäädä raajarikoksi.

Hän jäi siihen levotonna ja surumielin seisomaan kahden vaiheilla mitä
tehdä, kun koneentapaisesti katsellen ympärilleen huomasi herra
Benditin lähestyvän. Oikein tietämättä mitä teki ja ajattelematta
rohkeuttansa puhutella niin mahtavaa henkilöä, hän kysyi häneltä
englanninkielellä:

"Suvaitsetteko minun kysyä tiedättekö miten on Rosalien laita?"

Kumma oli, että herra Bendit suvaitsi katsahtaa häneen ja vastata:

"Tapasin äsken hänen mummonsa, joka kertoi hänen nukkuneen hyvin."

"Tuhat kiitosta, herra!"

Herra Bendit, joka ei milloinkaan elämässänsä ollut kiittänyt ketään,
ei käsittänyt sitä liikutusta eikä suurta kiitollisuuden tunnetta, joka
piili niissä muutamissa sanoissa.

"Niin, minäkin olen iloinen siitä", hän lausui jatkaen matkaansa.

Koko aamuna Perrine ei ajatellut muuta kuin Rosalieta, ja hänellä
olikin tilaisuutta antaa ajatuksensa liidellä minne hyvänsä, sillä hän
oli jo niin perehtynyt työhönsä, ettei se vaatinut paljoakaan
tarkkaavaisuutta.

Tehtaan pillin annettua päivällismerkin, hän juoksemalla riensi mummo
Françoisen taloon katsomaan Rosalieta, mutta kun hän pahaksi onneksi
sattui kohtaamaan Zenobie tädin, niin hän ei päässyt edemmäksi kuin
portaille vain.

"Nähdäkö Rosalien? Minkätähden? Lääkäri on määrännyt hänelle
häiritsemätöntä hiljaisuutta. Päästyään liikkeelle jälleen hän kyllä
kertoo teille, miten hän on antanut heidän tehdä itsensä raajarikoksi,
mokoma kelvoton letukka!"

Tapa, millä hänet aamupuolella otettiin vastaan, riisti häneltä kaiken
halun illalla uudestaan koettaa onneaan; kun häntä varmaankaan ei
kohdeltaisi illalla sen ystävällisemmin niin hän riensi kotiin
saarelleen.

Siellä oli kaikki semmoisenaan kuin hänen lähtiessänsä aamulla. Kun
siis siellä ei ollut mitään puuhattavaa, niin hänellä ei ollut muuta
tekemistä kuin ryhtyä heti illalliseen.

Hän oli päättänyt syödä illallisensa hyvin verkkaan, mutta vaikka
koettikin leikata leipänsä hyvin pieniksi palasiksi, niin hän ei
kuitenkaan voinut lukemattomiin palotella sitä, ja hänen lainatessaan
alas viimeisen suupalan, oli aurinko vielä korkealla. Hän nosti
"tuolinsa", pölkyn, avonaisen oven suuhun, istahti siihen ja rupesi,
katsellen lammikkoa, puita ja toisella puolella olevia niittyjä,
miettimään asemaansa ja läheisintä tulevaisuuttansa.

Ensiksi oli hänen punnittava kolme tärkeätä kohtaa: asnnto, elatus ja
vaatteet.

Vapaa asunto hänellä oli lokakuuhun asti, kiitos tuolle onnelliselle
sattumalle, joka ohjasi hänen kulkunsa saarelle.

Mutta molemmista toisista kohdista, ruoasta ja vaatetuksesta, hän ei
suoriutunut yhtä helposti.

Olisiko mahdollista yhden naulan leipää päivässä kuukausi kuukaudelta
olla riittävä hänen voimiensa ylläpitämiseksi, niin että työ sujuisi?
Sitä hän ei tiennyt, sillä sitä ennen hän ei ollut tehnyt työtä toden
teolla. Tosin hän kyliä oli saanut kärsiä puutetta, nähdä nälkää jopa
tehdä työtäkin yli voimiensa, niin että hän tiesi mitä työnteko
todellakin on, mutta hän oli tehnyt sitä ainoastaar satunnaisesti.
Niitä vaikeita päiviä seurasi aina lepo ja rauha, jotka korvasivat
ponnistukset. Päivä päivältä jatkuvasta työstä hänellä ei ollut
aavistustakaan, vielä vähemmän mihin elantokustannuksensa pitemmältä
ajalta voivat oousta. Hän kyllä oli huomannut molempien viime päivien
ruoka-annokset liian niukiksi, mutta se oli kuitenkin vain vähäpätöinen
asia hänelle, joka oli ollut vähällä kuolla nälkään, pääasia oli vaan
voiko hän sillä tavoin säilyttää terveytensä ja voimansa. Sitäpaitsi
hän kohta voi suurentaa leipämääräänsä ja panna kakullensa vähäisen
voita tahi ostaa palasen juustoa. Hänen vaan tarvitsi odottaa muutamia
päiviä, korkeintaan viikko ja muutama päivä enemmän tahi vähemmän ei
vaikuttanut asiaan mitään. Pahempi oli vatteiden laita etenkin kun osa
niistä oli niin kurjassa tilassa, että pikainen korjaaminen oli
kipeästi tarpeen, sillä La Rouquerien luona tehdyt korjaukset eivät
voineet enää kauan kestää. Etenkin hänen kenkänsä olivat niin pahasti
kuluneet, että pohja vallan painui hänen sormella koskiessaan siihen,
eikä ollut vaikea laskea milloin ne puhkeaisivat. Se hetki kyllä oli
koittava piankin, sitä enemmän kun hänen piti aina astua kivettyä tietä
kuljettaessaan vaunujansa, joka tehtävä juuri oli omiansa kuluttamaan
jalkineita. Mitä hän silloin tekee, kun niin on tapahtunut? Tietysti
ostaa uudet, mutta tahto ja pakko ovat kaksi eri asiaa ja mistä hän
hankkii rahoja siihen menoon?

Hänen ensimäinen ja tärkein, kiirein tehtävänsä oli siis tehdä
itsellensä kengät ja se toimi näytti hänestä niin vaikealta, että hän
vallan menetti rohkeutensa. Hän ei ollut milloinkaan ennen tullut
ajatelleeksi ja tutkineeksi, miten oli kenkä tehty. Mutta kun hän oli
riisunut sen jalastansa ja tarkastanut miten päällys oli ommeltu
anturaaan ja syrjät sievästi käännetyt, sekä miten kantapää oli siihen
kiinnitetty, niin hän huomasi sen työn olevan kerrassaan hänelle liian
vaikeata, vaikka hänellä hyvää tahtoa kyllä oli sen toimittamiseen.
Hänet valtasi mitä suurin kunnioitus suutarinammattia kohtaan. Kokonaan
puusta ja yhdestä kappaleesta tehdyt kengät olisivat varmaankin olleet
paljoa helpommat tehdä, mutta miten hän voisi kovertaa semmoisen, hän,
jolla ei ollut muuta työkalua kuin puukkonsa?

Hän istui siinä vaipuneena synkkiiin ajatuksiin katse vaistomaisesti
harhaillen ympäri lammikon pintaa ja pitkin sen rantoja. Silloin
silmänsä sattuivat rannalla olevaan kortekasaan ja hänelle juolahti
mieleen matkoillaan nähneensä ihmisten käyttävän jonkinlaisia
kortepohjaisia, vaatepäällisiä kenkiä, joiden nimenä oli _espadrillos_
ja jotka olivat palmikoidut tuommoisesta kortteesta. Eiväthän kaikki
käytä nahka- tahi puukenkiä. Tämä korte oli taipuisaa, pitkää, vahvaa
ja sen keväisten joukosta hän näki viimevuotisiakin jo kuivaneita, vaan
vedessä ollen vielä notkeita. Onhan myöskin semmoisia kortekenkiä,
joissa ainoastaan pohjat ovat palmikoidut, vaan päälliset vaatetta.
Minkätähden hän ei voisi palmikoida itselleen semmoisia pohjia tuosta
ruohosta, joka näkyi olevan siinä juuri häntä varten ja hänen
käytettäväksensä, jos hänellä vaan olisi siihen taitoa?

Hän astui heti rantaan tuon ruohokasan luokse, joka oli niin
kiinnittänyt hänen huomiotansa. Siinä hänen ei tarvinnut muuta kuin
valita sylyksen parhaita, se on semmoisia, jotka jo olivat kuivuneina,
mutta kuitenkin vielä säilyttivät taipuvaisuutensa.

Hän leikkasi kiireesti suuren kimpun ja vei sen ampumamajaaan sekä
ryhtyi heti työhön.

Mutta palmikoituaan noin metrin pitkuisen pätkän hän oivalsi, ettei se
kelvannutkaan, sillä antura tulisi liian ohut kun ruohot olivat liian
kovia. Ne eivät kestäisi mitään, jonka tähden hänen ennen palmikoimista
täytyi jollakin tavalla valmistaa ne kelvollisiksi hakkaamalla säikeet
litteiksi ja siten saada ne taipuisiksi.

Se asia ei voinut estää häntä eikä saattaa pulaan: olihan hänellä
"tuolinsa", pölkynpää, jolle voi panna korteruohot ja siten takoa ne
pehmeiksi. Häneltä puuttui vain vasara tahi nuijantapainen. Sileä kivi,
jommoisen hän meni etsimään tieltä, sai toimittaa nuijaa virkaa. Hän
ryhtyi sitten takomistyöhön varoen, etteivät kortteet vain joutuisi
sekaisin. Pimeä hänet yllätti ahkerasta työstä ja nukuttuaan
illalla hän koko yön näki hauskoja unia kauniista sininauhaisista
espadrillos-jalkineista, jommoisia hän ei ensinkään epäillyt osaavansa
tehdä, ellei ensimäistä kertaa koettaessansa niin ainakin toisena,
kolmantena, kymmenentenä kertana.

Mutta niin monta koetta hänen ei ollut tarvis tehdä: seuraavan päivän
illalla hänellä oli kylliksi pitkää palmikkoa voidaksensa ryhtyä
anturan tekoon ja sitä seuraavana päivänä hän osti lyhyen, käyrän
satulasepänneulan, joka maksoi yhden sousin, samanhintaisen rihmakerän
ja puuvillaisen sininauha-tukun sekä neljällä sousilla kaksikymmentä
sentimetriä hamppupalttinaa yhteensä seitsemän sousin arvosta. Enempää
hänen ei ollut varaa tuhlata, jos mieli saada leipää lauantaina. Hän
koetti sitten tehdä anturan kenkänsä pohjan mallin mukaan, mutta se ei
ottanut oikein onnistuaksensa. Ensimäinen tuli melkein pyöreä, joka
muoto ei ole juuri jalan mukainen, toinen oli jo "taiteellisempi",
mutta ei ollut minkään näköinen, kolmas tuskin oli sen onnistuneempi,
mutta vihdoin neljäs, ollen kapea keskeltä, leveä kärkipuolelta ja
pyöreä kantapäästä, oli jo jotenkin kengänpohjan muotoinen.

Mikä ilo! Vielä kerran hän oli saanut kokea että onnistuu, kun vaan
on tahdon lujuutta ja kestävyyttä, vaikka tehtävä näyttääkin
mahdottomalta, syystä ettei tekijällä ole rahaa eikä työkaluja, ei
mitään muuta kuin vähäisen kekseliäisyyttä apunaan.

Työkalu joka häneltä puuttui saadaksensa kenkänsä valmiiksi, oli
sakset. Mutta niiden ostamiseen tarvittiin niin paljo rahaa, että hän
ei voinut ajatellakaan semmoista. Onneksi hänellä oli puukkonsa, jonka
joenrannalta löytämänsä sieran avulla hioi kyllin teräväksi voidaksensa
pölkylle levitetystä vaatepalasesta leikata kengänpäälliset.

Päällisen ompeleminen pohjiin ei ensinkään käynyt yhtä helposti ja
varmasti, vaan onnistui vasta monen koettelemisen perästä; mutta
viimein hän sai työnsä valmiiksi ja lauantaiaamuna hän iloksensa voi
mennä työhön, sievät, harmaat, sininauhaiset kengät jalassa.

Tehdessänsä tuota työtä, joka vei häneltä neljä iltaa ja kolme aamua,
hän monta kertaa oli kysynyt itseltänsä mitä tehdä kengillensä
lähteissänsä majastaan. Varmaankaan hänen ei tarvinnut peljätä
varkaita, kun ei kukaan käynyt siellä, mutta voivathan hiiret ne syödä.
Jos niin kävisi, niin tapahtuisi suuri onnettomuus. Estääksensä
semmoista täytyi hänen keksiä joku säilytyspaikka, jonne nuo pienet
pedot eivät pääsisi, kun hänellä ei ollut kaappia eikä laatikkoa minne
panna niitä. Ei hänellä siis ollut muuta neuvoa kuin ripustaa ne
kattoon pistettyyn puikkoon.



Kahdeskymmenes luku.


Perrine tosin ylpeili vähäisen palmikoiduista jalkineistansa, mutta oli
samalla sangen levoton niiden kestävyydestä, hänen kun työssään aina
täytyi astua edestakaisin. Mahtoiko pohja säilyttää muotonsa ja saumat
kestää?

Täyttäessänsä vaununsa ja sysiessänsä sitä edestakaisin hän vähä väliä
vilkaisi jalkojaan. Vielä jalkineet pysyivät eheinä, mutta
kestäisivätkö ne kauan?

Tuo tutkimus varmaankin herätti erään kumppanin huomiota, sillä erästä
tyttöä ne miellyttivät niin, että hän kysyi:

"Mistä olette ostanut nuo kengät?"

"Eivät ne ole mitkään kengät, vaan tohvelit."

"Joka tapauksessa ne ovat sievät; ovatko ne kalliit?"

"Olen itse tehnyt ne palmikoidusta korteruohosta ja ostanut lisäksi
neljällä sousilla hamppupalttinaa."

"Ne ovat oikein sievät."

Tuo menestys rohkaisi häntä ryhtymään toiseen melkoisen vaikeampaan
työhön, jota usein oli tuuminut, mutta jälleen jättänyt sikseen, osaksi
sentähden, että se tulisi liian kalliiksi, ja toiseksi siitä syystä,
että se tuottaisi liian voittamattomia vaikeuksia. Se työ oli paidan
leikkaaminen ja ompeleminen, hänen entisensä kun oli niin repaleinen ja
kulunut, ettei enää kestäisi pesemistä. Kuinka paljon mahtoi siihen
tarvittavat kaksi metriä palttinaa maksaa? Siitä hänellä ei oliot
aavistustakaan. Ja kuinka hän leikkaisi sen, jos hänellä olisikin
vaatetta? Ei hän sitäkään tietänyt. Siinäpä oli koko sarja kysymyksiä,
jotka kyllä antoivat miettimisen aihetta, etenkin kun hän tuumi eikö
olisi viisaampaa ensiksi ostaa pusero ja puuvillainen hame entisten
sijaan, jotka nekin olivat tuiki kuluneet, kun hän ei voinut riisua
niitä edes yöksikään. Hetkeä, jolloin nekin olivat lopussa, ei ollut
vaikea arvata, vaikka hän kuinkakin niitä paikkailisi ja parsisi.
Kuinka hän silloin pääsisi työhön? Ja toimeentulokseen, jokapäiväistä
leipäänsä varten yhtä paljo kuin toiveidensa täyttymiseksi hänen täytyi
edelleen jatkaa, täytyi olla tehtaan työssä.

Mutta kuitenkaan, kun hänellä lauantai-iltana oli kädessänsä
viikkopalkkansa kolme frangia, hän ei voinut vastustaa
paidanostohaluaan. Tosin hame ja pusero olivat erittäin tarpeen nekin,
mutta uusi paita oli kuitenkin välttämätön ja muistutti sitä enemmän
tarpeellisuuttansa, kun puhtaus, johon hänet oli lapsuudesta asti
totutettu sekä itseänsä kunnioittaminen puhuivat sen puolesta ja
vaikuttivat hänen päätökseensä. Pusero ja hame saivat kelvata edelleen
ja kun ne olivat tehdyt kestävästä vaatteesta, niin ne varmaankin vielä
jonkun aikaa pysyivät koossa.

Joka päivä, kun hän päästyään tehtaasta aamiaiselle meni mummo
Françoisen luokse kuulustelemaan Rosalien vointia -- josta milloin sai
tietoja milloin ei, mikäli sattui tapaamaan mummon tahi tädin -- hän
seisahtui erään pienen puodin näyttelyikkunan eteen ihailemaan
näytteille pantua tavaraa: palttinaa, puuvilla- ja muita
leninkikankaita. Toisessa puoliskassa levisi sanomalehtiä, kuvia,
arkkiviisuja ja kaikenlaista rihkamaa. Hän oli aina katselevinaan
sanomalehtiä ja kukkakorttia, mutta itse asiassa hän ihaili tuota
haluttua kangasta. Oi, kuinka onnelliset olivat nuo, joilla oli varoja
mennä tuohon viettelevään puotiin mittauttamaan itselleen minkälaista
vaatetta vain halusivat! Siinä seisoessaan hän usein oli nähnyt
työvaimojen menevän sinne sisään ja palaavan paperiin huolellisesti
käärityt tavaramytyt kädessä ja hän oli silloin aina itsekseen lausunut
että semmoinen ilo ei ollut häntä varten -- ei ainakaan vielä.

Mutta nyt hänkin voi mennä sinne sisään, jos vaan tahtoi, sentähden,
että hänenkin taskussaan kilisi kolme kolikkoa. Sangen peloissaan hän
astuikin sisään.

"Mitä haluatte, neitini?" kysyi eräs pienenlainer vanha rouva
kohteliaasti ja ystävällisesti hymyillen.

Oli pitkä aika kulunut siitä, kun Perrine oli kuullut kenenkään
puhuttelevan itseään niin ystävällisesti. Tuo kohteliaisuus rauhoitti
häntä eriskummallisesti.

"Tahdotteko olla hyvä", hän kysäsi, "sanoa minulle, mitä maksaa
puuvillapaitana -- minä tarkoitan halvin laji?"

"Minulla on semmoista neljästäkymmenestä centimesta metri."

Perrineltä pääsi helpotuksen huokaus.

"Tahtoisitteko mitata minulle kaksi metriä?"

"Se ei ole varsin kestävää kun sen sijaan kuudenkymmenen centimen
hintainen..."

"Kiitos, mutta tuo neljänkymmenen on sopivaa minulle."

"Kuten tahdotte, tahdoin vaan huomauttaa siitä omaksi hyödyksenne; en
soisi kenenkään moittivan minua ja sanovan saaneensa täältä huonoa
tavaraa."

"Minä en suinkaan moiti teitä siitä, rouvani."

Vanha rouva levitti neljänkymmenen centimea vaatteen eteensä ja Perrine
huomasi, ettei se ollut niin valkoista eikä kiiltävää kuin se, jota hän
oli ikkunassa ihaillut.

"Vieläkö muuta?" kysyi rouva revittyään irti mitatun määrän.

"Tarvitsisin rihmaa myöskin."

"Kerän, vyyhden vai rullan?"

"Halvinta lajia."

"Siis kerärihmaa. Kymmenen centimea. Olkaa hyvä. Kaikki maksaa yhteensä
kahdeksantoista sousta."

Tällä kertaa oli Perrinen vuoro ilomielin astua ulos puodista vanhaan
sanomalehteen kääritty vaate lujasti puserrettuna rintaansa. Kolmesta
frangistaan hän oli menettänyt ainoastaan kahdeksantoista sousta ja
hänelle jäi siis seuraavaan lauantaihin neljäkymmentäkaksi, se on:
käytettyään määrätyt kaksikymmentäkahdeksan sousta leipään jäi hänelle
vielä muihin ostoksiin seitsemän sousta, kun hänen ei tarvinnut maksaa
mitään vuokraa.

Hän melkein juoksi koko matkan saareensa, jonne saapui vallan
hengästyneenä. Mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä heti ryhtymästä
työhön, sillä muoto mimmoiseksi aikoi ommella paitansa oli hänellä jo
kauan sitten ollut selvillä, hänen ei siis tarvinnut tuumia sitä.
Siihen piti tulla ryppynauha. Hän oli tuuminut niin osaksi sentähden,
että se oli helpointa ja yksinkertaisinta, hän kun ei ollut milloinkaan
ennen leikannut paitaa eikä hänellä ollut edes saksia. Sitä paitsi hän
silloin voi käyttää entisen kuluneen paitansa kurenauhaa.

Hän ei muistellut muuta kuin ompeluaan, kun kaikki niin kävi hänen
toivomustensa mukaan ja hän jo edeltäpäin ihaili työtään ennenkuin ehti
siihen edes ryhtyäkään. Kuitenkin siinä oli paljokin vaikeuksia, sillä
pitihän paita leikata, kun siihen tarvittiin reiät sekä päätä että
käsivarsia varten. Ei ollut muuta neuvoa kuin levittää vaate pölkylle
ja ainoalla aseellaan, veitsellään, leikata siihen tarpeelliset reijät.
Tuo oli hänen mielestänsä kovin vastuunalainen toimi ja hän oikein
vapisi ennenkuin kylliksi rohkaisi mielensä leikkaamaan rikki uutta,
kaunista vaatetta. Viimein hän päätti ryhtyä siihen ja tiistaiaamuna
hän jo voi mennä tehtaaseen puettuna uuteen paitaansa, jonka itse oli
työllään ansainnut ja omin käsin leikannut ja ommellut.

Kun hän aamiaislomalla tapansa mukaan kävi mummo Françoisen luona, tuli
Rosalie itse häntä vastaan käsi sidottuna.

"Joko olette terve?"

"En, mutta olen saanut luvan olla liikkeellä täälll pihalla."

Hyvin iloisena hänen tapaamisestaan, kyseli Perrine hänen vointiaan,
mutta Rosalie vastasi ainoastaan lyhyesti ja tylysti.

"Mitä maailmassa se merkitsee?"

Viimein Rosalien kysymys selitti hänelle asian:

"Missä siis nykyään asutte?"

Perrine ei tohtinut vastata suoraan, vaan lausui kiertäen:

"Entinen asuntoni oli liian kallis minulle, ei jäänyt mitään vaatteihin
ja ruokaan."

"Oletteko saanut halvemmalla muualta?"

"En maksa mitään."

"Ettekö mitään?"

Rosalie vaikeni hetkisen ikäänkuin epäröiden, sitten uteliaisuus pääsi
voitolle.

"Kenen luona sitten asutte?"

Sillä kertaa Perrine ei voinut kierrellä tuota selvää kysymystä.

"Minä kerron sen teille myöhemmin."

"Niinkuin tahdotte; sen vain sanon, että jos toisten näette Zenobie
tädin pihalla niin on teidän paras olla käymättä sisään. Tulkaa
ennemmin iltaisin, silloin hänellä on talousaskareet."

Perrine palasi työhön sangen allapäin tuosta kohtelusta. Oliko siis hän
tehnyt niin suuren rikoksen kun ei voinut asua tuossa mummo Frauçoisen
vuokrahuoneessa?

Koko päivän tuo ajatus häntä painoi ja tuntui melkein vaikeammalta
illalla hänen ollessaan ypö yksin majassa, ensimäisen kerran ilman
työtä koko sinä viikkona. Päästäksensä tuosta painostavasta tunteesta
hän päätti tehdä pienen löytöretken ympäristöön, mihin hänellä ei
aikaisemmin ollut ollut aikaa. Kesäilta olikin ihastuttava, ilma oli
selkeä ja lämmin, hiukan autereinen, niin että puiden latvat näyttivät
ikäänkuin kylpevän kalpeankultaisissa usvissa, ja apila ja niityn kukat
tuoksuivat.

Perrine siirtyi toiselle rannalle ja seurasi sitä, kunnes oli kiertänyt
koko lammen. Korkea ruoho, jota ei ollut leikattu eikä poljettu sen
noustessa keväällä taimelle, ulottui melkein hänen vyötäisiinsä asti.
Silloin tällöin hän katsahti kaislikosta majaansa, joka todella upposi;
niin eksyttävästi pajujen vehreyteen, että metsän eläimet eivät
mitenkään voineet epäillä sitä ihmiskätten työksi, paikaksi, johon
ihmiset kätkeytyivät pyssy kädessä.

Kerran, kun Perrine oli käynyt lammen kauimmassa laidassa ja
kaislikosta silmäillyt majaansa, kuului aivan hänen jalkojensa juuresta
omituista kahinaa, juuri kun hän oli nousemassa ylemmälle rannalle.
Sorsa kohosi lentoon ja ui pelästyneenä lammelle. Perrine katsahti
paikkaan, josta lintu oli pyrähtänyt esiin, ja näki avoimen pesän ja
siinä kahdeksan, yhdeksän munaa, väriltään likaisenvalkeita ja
ruskeapilkkuisia. Perrine tutki näkemäänsä tarkasti uskaltamatta
kuitenkaan koskea siihen. Perrine istahti korkeaan ruohoon, joka
kokonaan kätki hänet, ja kyyristyi maahan odottaakseen sorsaemon
paluuta.. Siinä hän istui liikahtamatta melkoisen ajan, mutta sorsa ei
palannut. Nähtävästi se oli perheaskareissaan jostakin syystä myöhässä
eikä ollut vielä ruvennut hautomaan. -- Perrine jatkoi matkaansa, ja
kuivan kaislan ja viimevuotisen kortteen kahina peloittivat muitakin
vesilintuja -- kurppia, jotka kevyesti ja nopeasti hypähtivät leveille
lumpeenlehdille niiden painumatta veteen, punanokkaisia viiriäisiä,
pitkäpyrstöisiä västäräkkejä ja variksia, jotka lensivät raakkuen
häiritsijän perässä.

Pian Perrine oli ennättänyt lampensa toiseen laitaan ja huomasi nyt,
että sen vesi laski paljon isompaan paljasrantaiseen lampeen. Siellä
eivät linnutkaan näyttäneet viihtyvän yhtä hyvin.

Hänen "kotonaan", hänen lampensa rannalla, tuuheiden puiden ja
pensaiden ja runsaiden vesikasvien kätkössä, jotka peittivät
vedenpinnan liikkuvalla, viheriöivällä matolla, sinne olivat linnut
rakentaneet pesänsä, sillä siellä oli sekä turvaa että ravintoa. Ja kun
Perrine tuntia myöhemmin palasi ja näki _oman_ pikku pesänsä niin
vihreänä, rauhallisena ja turvallisena, hän iloitsi sydämestään siitä,
että oli ollut yhtä viisas kuin linnut.



Kahdeskymmenesyhdes luku


Perrine näki kuten useimmat nuoret paljon unia, useimmiten päivän
tapahtumista. Viime aikoina hän oli enimmäkseen kokenut surullisia
päiviä ja ikäviä tapahtumia, ja lukemattomia kertoja hän oli herännyt
hikisenä ja pelästyneenä jostakin unesta, joka vielä lisäsi hänen
todellista suruaan ja kaipaustaan. Mutta hänen saavuttuaan
Maraucourtiin olivat työ ja uudet toiveet herättäneet iloisempia
ajatuksia, ja siten unetkin olivat muuttuneet vähemmän piinallisiksi ja
masentaviksi, lopulta jopa virkistäviksi.

Nukahtaessaan Perrine tavallisesti ajatteli viimeksi tehtaan töitä,
saartaan, majaansa, kotiaskareitaan -- kenkien ja vaatteiden
valmistusta -- puseron ja uuden puvun hankkimista. Ja sitten hän
näki ajatustensa jatkoksi unta samoista asioista, vain vielä
mielikuvituksellisemmissa muodoissa. Milloin vaihtui puujalkaukko
haltiaksi, jonka taikasauva pani liikkeelle kaikki koneet, tyttöjen
tarvitsematta koskea niihin ja panematta sormiaan vaaralle alttiiksi;
milloin saivat kaikki työläiset vapaapäivän ja tilaisuuden nauttia
iloiten säteilevästä auringosta; milloin taas haltia loihti esiin
ihanan saaren, ja linnan, jossa Perrine sai lahjaksi maailman
kauneimmat kiiltonahkakengät tai ihanimmat puvut, joita hyvät ja
ahkerat henget kutoivat timantti- ja rubiiniluolissa.

Kun Perrine tehtyään pitkän vaelluksensa lampien ympäri nukahti
majaansa, oli sorsanpesä munineen viimeinen hämärä kuva, joka häämötti
hänen tajunnassaan, viimeinen järkevä ajatus, joka vilahti hänen
aivoissaan, ennen kuin hän nukahti. Hän ei kuitenkaan nähnyt unta siitä
sen enempää kuin iltakävelystäkään, vaan valtavasta keittiöstä, jossa
oli massoittain patoja ja pannuja ja suuri joukko kokkipoikia ja hekin
sekottivat munia tehdäksensä niistä kaikenlaisia ja -kokoisia
piirakoita, kohokkaita ja muuta hyvää. Ja joka kerta kuin hän puoliksi
heräsi, hän koetti karkottaa tuota hullunkurista unta, mutta aina se
palasi, jolloin kokkipojat, jotka sivumennen sanoen eivät ensinkään
nauraneet hänelle, jatkoivat tarumaista työtään, kunnes tehtaan pilli
kokonaan herätti hänet, hänen juuri valvoessansa suklaahyytelön
valmistusta, joka vieläkin tuoksui niin viehättävästi hänen nenässänsä
ja jonka makua hän tunsi huulillansa.

Kun hänen ajatuksensa olivat vähän selvinneet, niin hän oivalsi, ettei
se ollutkaan kaunis luonto, tyyni ilma ja ihana ilta, jotka enimmin
olivat viehättäneet häntä edellisen illan kävelymatkalla, vaan
paljastaan sorsanmunat jotka ilmottivat hänen vatsallensa, ettei hän
ollut kahden viikon kuluessa tyydyttänyt sen vaatimnksia muulla kuin
vedellä ja kuivalla leivällä. Nuo munat ne olivat näyttäneet hänelle
tuon hullunkurisen unen kokkipoikineen ja jättiläiskeittiöineen. Hänen
oli nälkä ja kaikki nuo herkut ilmoittivat sen hänelle omalla tavallaan
tehden nuo vaatimukset niin viehättäviksi kuin mahdollista, siten
saaden vastalauseensa enemmän ikäänkuin kouraantuntuvaksi.

Minkätähden hän ei voisi ottaa noita munia tahi ainakin osaa niistä,
kun ne eivät olleet kenenkään omia? Onhan sorsa vapaa metsänelävä eikä
kenenkään oma. Tosin hän ei, kun hänellä ei ollut takkaa eikä
keittoastiata käytettävänänsä, voinut valmistaa semmoisia herkkuja
joita oli nähnyt unissansa silmiensä edessä toinen toistaan
houkuttelevampia ja taidokkaampia. Mutta munilla on juuri se etu,
etteivät tarvitse niin mutkikasta valmistustapaa: tulitikun vain millä
sytyttää metsästä kootut risut palamaan, jolloin hänen oli helppo
tuhkassa paistaa ne kokonaisina niin koviksi kuin tahtoi, kunnes
hänelle koitui varoja kasarin tahi pannun ostoon. Vaikkei hän
voinutkaan verrata sitä tapaa unessaan näkemiinsä herkkuihin, niin
tulisi siitä kuitenkin arvokas ruokalaji.

Monta kertaa työaikana nuo ajatukset johtuivat hänelle mieleen ja
vaikkapa tuo uni ei juuri tuntunut hänestä varsinaiselta
kehotukseltakaan, niin saattoi se kuitenkin hänet päättämään
paluumatkalla työstä ostaa tulitikkulaatikon ja vähäisen suolaa.
Saatuaan käteensä ne aartteet hän melkein juosten riensi lammikkonsa
luokse.

Hän oli niin tarkkaan pannut pesäpaikan mieleensä, että hänen oli
varsin helppo heti löytää se. Mutta sinä iltana emälintu ei ollutkaan
siellä. Silminnähtävästi se kuitenkin päivän kuluessa oli käynyt siinä,
sillä kymmenen munan sijasta siinä oli nyt yksitoista, joka oli
merkkina siitä, että se ei vielä ollut ruvennut hautomaan.

Sehän oli onneksi Perrinelle, sillä silloin tietysti munat vielä olivat
tuoreita ja jos hän anastaisi niistä viisi tahi kuusi, ei sorsa
huomaisi mitään, se kun ei osannut laskea.

Ennen Perrinellä ei olisi ollut siitä omantunnon vaivoja, vaan hän
olisi empimättä tyhjentänyt koko pesän, mutta kokemansa surut olivat
opettanneet hänelle hellätuntoisuutta muidenkin suruja kohtaan, samaten
kuin hänen hellyytensä Palikaria kohtaan oli opettanut häntä hellästi
kohtelemaan muitakin eläviä, jommoista hellätuntoisuutta hän ei vielä
lapsuutensa aikana käsittänyt. Eikö tuo sorsa ollut hänen kumppaninsa?
Jos kuninkaat elävät alamaistensa veronmaksuista, niin he eivät
kuitenkaan saa riistää heiltä heidän kaikkea omaisuuttansa.

Päättäessänsä riistää munat oli hän myöskin selvillä siitä miten ne
keittäisi. Ei millään ehdolla se saisi tapahtua ampumamajassa eikä sen
läheisyydessä, sillä pieninkin savupatsas voisi ilmottaa muille hänen
läsnäolonsa. Mutta tuolla metsänrinteessä kivilouhoksessa, jossa usein
lepäilivät kulkevat mustalaiset matkallaan kylästä kylään, siellä ei
tuli eikä savu herättäisi kenenkään huomiota. Joutuun hän kokosi kuivia
risuja, sytytti niihin tulen ja paistoi kuumassa hiilloksessa yhden
muna-aarteestansa sekä jauhoi kahden sileän kiven välissä hiukkasen
suolaa. Munakuppia hänellä tosin ei olllut, mutta ei se olekaan mikään
välttämätön kapine, vaan soveltuu ainoastaan niille, joilla on yllin
kyllin tämän maailman tavaraa. Pieni syvennys hänen leivänpalasessaan
toimitti mainiosti munakupin virkaa. Sitten hän sekotti munaan
hiukkasen hienoa suolaa, kastoi siihen ohuen leipäsuikaleen;
pureskellessaan ensimäistä suupalaa hän ei mielestänsä milloinkaan
ollut syönyt mitään niin maukasta ja hän sanoi itseksensä, että joskin
unensa kaikki kokkipojat todellakin olisivat laittamassa kaikkia
herkkuja, niin he eivät varmaankaan osaisi saada toimeen mitään niin
mainiota kuin tämä tuhkassa paistettu sorsanmuna.

Tottunut kun oli kuivaan leipään ja raittiiseen veteen sen päälle, ja
selvästi tajuten, ettei moneen viikkoon, ehkä kuukausiinkaan ole
toiveita sen elantotavan parantamisesta, olisi tämän illallisen pitänyt
tyydyttää hänen ruokahalunsa ja vatsansa vaatimukset. Mutta niin ei
kuitenkaan ollut, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt lopettaa munaansa,
ennenkuin tuumi, eikö voisi keksiä toista valmistustapaa jäljellä
oleville sekä niille, joita toivoi löytävänsä vastaisilla
ryöstöretkillään. Kokonaisena paistettu muna oli kyllä hyvä, jopa
vallan mainio, mutta hyvä olisi kuuma keittokin suurustettuna
munankeltaisella. Ja tuo keittoaate oli niin elävästi anastanut kaikki
hänen ajatuksensa, että hän päätti koettaa tavalla tai toisella
toteuttaa tuumansa. Epäilemättä jalkineiden ja paidan valmistus olivat
synnyttäneet hänessä joltisen määrän itseensäluottamusta ja uskon
siihen, että kestävyydellä kyllä pääsee eteenpäin. Mutta tuota
luottamusta ei riittänyt vakuuttamaan hänelle, että hän osaisi tehdä
savi- tahi vaskikasarin, missä keittää keittonsa sen enempää kuin
lusikkaakaan, vaikkapa vain puustakin, millä syödä keittoansa. Siinä
oli vastassa mahdottomuuksia, joita hän ei voinut voittaa, ja siihen
asti kunnes oli ansainnut kyllin paljon ostaaksensa semmoisia, hän sai
tyytyä hajuun, jota tunkeutui muiden keittiöistä ynnä muiden lusikkain
kalinaan.

Tuota juuri hän sanoi itselleen seuraavana aamuna mennessään työhönsä.
Vähää ennen, kuin saapui kauppalaan hän huomasi erään talon vieressä,
josta väki edellisenä päivänä oli muuttanut olki- ja ruhkakasassa
maantien ojassa koko joukon läkkipurtiloita, joista silminnähtävästi
ennen oli ollut liha-, kala- ja kasvisäilykkeitä. Niitä oli siinä
erilaisia ja kokoisia, suuria, pieniä, korkeita, mataloita, ympyriäisiä
ja neliskulmaisia.

Nähdessään niiden kiiltävän siinä auringonpaisteessa hän seisahtui
vaistomaisesti; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hänellä oli kaikki
selvillä: siinähän hänellä oli kaikki valmiina, kasarit, vadit,
lusikat, ottimet, kaikki mitä häneltä puuttui. Jotta saisi
keittovarastoonsa kaikki, mitä suinkin saattoi toivoa, ei hänen
tarvinnut muuta kuin käyttää hyväksensä näitä vanhoja purtilolta.
Yhdellä hyppäyksellä hän oli alhaalla ojassa ja valitsi joutuun neljä,
viisi kappaletta, jotka kiireesti kätki pensastoon kuivuneeseen
lehtikasaan. Paluumatkalla hän sitten veisi ne sieltä ja sitten hän
saisi olla ahkera saadaksensa niistä sopivia tslouskapineita millä
valmistaa kaikkia niitä ruokia, jotka hänellä jo oli selvillä.

Mutta saisivatko ne pysyä paikoillaan? Siinä kysymys, joka koko
päiväksi tuotti hänelle levottomuuden aihetta. Entä jos joku ryöstäisi
hänen aarteensa, niin raukeaisivat kaikki hänen toiveensa ja
tuulentupansa kuin tuhka tuuleen juuri silloin, kun hän oli niin varma
niiden toteuttamisesta.

Onneksi ei ketään ohikulkevaa haluttanut etsiä niitä ja kun hän illalla
palasi ensin annettuaan kaikkien työmiesten mennä siitä ohi, niin hän
löysi ne kaikki pensastosta samasta paikasta, jonne oli ne aamulla
kätkenyt.

Hän tohti yhtä vähän saada aikaan minkäänlaista melua saarella kuin
sytyttää siellä tultakaan ja sentähden hän laittoi itselleen työpajan
kivilouhikkoon. Sieltä hän myöskin toivoi löytävänsä tarvittavia
työkaluja, kiviä ja ehkä jonkun rautapalasen, joilla takoa läkkilevyn
mieleisensä muotoiseksi: litteitä kiviä alasimeksi ja pöyreitä
taltoiksi. Toisilla terävillä hän taasen koettaisi leikata levyt
kahtia.

Se työ olikin vaikeinta ja kestikin kolme päivää, ennenkuin hänen
onnistui muodostaa itselleen lusikka. Epävarmaa kuitenkin on voisiko
kenkään edeltäpäin tietämättä arvata sitä lusikaksi. Mutta muoto oli
tässä sivuseikka, pääasia oli se, että hän tulisi toimeen tuolla
kummallisen muotoisella lusikalla. Eihän kukaan muu ollut sillä syöpä,
ei siis kukaan myöskään ollut moittimassa sen vaillinaisuuksia.

Voidaksensa saada itselleen tuota toivottua keittoa puuttui häneltä
ainoastaan voita ja kasviksia.

Voita hänen täytyi ostaa samaten kuin leipää ja suolaakin, sen hän
varsin hyvin tiesi, sillä eihän hän voinut omin käsin valmistaa sitä,
kun ei ollut maitoa ellei sitä ostanut.

Mutta kasviksien oston hän kyllä välttäisi, niitä kun kyllä kasvoi
niityllä vaikka viljelemättöminä. Sieltä hän kyllä löytäisi suolaheinää
pinaatin asemasta, mutta myöskin porkkanoita ja sokerijuuria,
vaikkeivät olleetkaan niin suuret ja kauniit kuin viljellyt, mutta
siltä kyllin hyvät hänelle.

Pitihän hänen sitäpaitsi osata saada jotain muutakin kuin munia ja
kasviksia, josta saada itselleen päivällinen, kun hänen oli onnistunut
valmistaa itselleen keittoastioita, läkkisen kasarin ja puisen ottimen.
Olihan kalojakin lammikosta saatavana, jos hänellä vaan oli aikaa
niiden onkimiseen. Mitä häneltä puuttui saadaksensa niitä? Onki, johon
sai vavan metsästä, siimaa ostamastaan ompelurihmasta jota vielä oli
melkoinen määrä jäljellä, ja matoja maasta. Hänen ei tarvinnut ostaa
muuta kuin koukku. Tallin edustalta poimimillaan jouhilla hän sitten
vahvistaisi siimansa siihen määrin, että sillä voisi onkia useita lajia
kaloja. Koettaessaan hän kuitenkin näki miten muhkeimmat kalat lammen
kirkkaassa vedessä halveksivasti karttoivat hänen yksinkertaista
siimaansa pitäen sitä liian halpana. Muutamat pienenlaiset kalat vaan
tarttuivat onkeen, mutta olivat nekin kyllin riittävät hänelle.



Kahdeskynnneneskahdes luku.


Perrinen aika kului niin tyystin kaikissa näissä askareissa, ettei
hänelle jäänyt ensinkään aikaa käydä Rosalien luona. Eräältä
kumppaniltaan, joka asui mummo Françoisen luona hän joka päivä sai
kuulla miten Rosalien laita oli, ja kun hän sitä paitsi pelkäsi
joutuvansa tekemisiin tuon kauhean Zenobie tädin kanssa, antoi hän
toisen päivän kulua toisensa perästä käymättä tuttavaansa katsomassa.
Mutta viimein eräänä iltana hän päätti olla menemättä suoraan kotiinsa,
kun hänen jo edellisenä päivänä oli onnistunut saada onkeensa pieni
kala, jonka jo oli valmiiksi keittänyt, niin ettei hänen sinä päivänä
tarvinnut ryhtyä ruuan laittoon.

Sattumalta Rosalie istui yksin pihalla omenapuun siimeksessä Perrinen
saapuessa. Huomatessaan Perrinen hän astui häntä vastaan sanoen osaksi
iloisesti, osaksi moittivasti:

"En luullut teidän enää milloinkaan aikovan käydä täällä."

"Minulla on ollut kiire."

"Mitä sitten olette tehnyt?"

Perrine ei voinut olla vastaamatta: Hän näytti jalkineitansa ja kertoi
miten vaikea hänen oli ollut leikata niitä ja paitaansa.

"Ettekö ole voinut lainata saksia niiltä, joiden luona asutte?" kysyi
Rosalie kummastuneena.

"Siellä ei ole ketään, jolla olisi ollut lainata minulle saksia."

"Jokaîsellahan on sakset."

Perrine oli vähäisen kahden vaiheella, oliko viisasta enää säilyttää
salaisuuttansa, mutta kun hän sillä pelkäsi suututtavansa Rosalien,
niin hän päätti kertoa kaikki:

"Ei ketään asu siellä missä minä oleskelen", hän lausui nauraen.

"Mahdotonta!"

"Mutta kuitenkin se on totta, ja kun minulla ei ollut kasaria, millä
ketttää ruokani, ei lusikkaa millä sitä syödä, niin on minun ollut
pakko tehdä itselleni niitä ja minä vakuutan teille, että on ollut
paljon vaikeampi vuolla lusikka kuin tehdä kengät."

"Älkää tehkö minusta pilaa."

"En ollenkaan. Minä puhun täyttä totta."

Ja salaamatta mitään Perrine kertoi kaikki: miten oli osunut
ampumamajaan, miten oli tehnyt itselleen kasarin missä keittää ruokansa
ja lusikan millä sitä syödä, miten oli löytänyt vesilinnunmunia,
onkinut kaloja lammikosta ja miten oli laittanut itselleen keittiön
kivilouhikossa.

Vähä väliä Rosalie oikein huudahti ilosta ja kummastuksesta ikäänkuin
olisi kuullut jonkun erinomaisen ihmesadun.

"Miten hauskaa tuo kaikki mahtaa olla!" hän huudahti Perrinen kerrottua
mistä oli keittänyt ensimäisen vihanneskeittonsa.

"On kyllä, kun vain onnistuu; mutta, kun ei ota onnistuaksensa! Kolme
päivää työskentelin, ennenlrum minun onnistui saada itselleni lusikka;
en voinut mitenkään muodostaa sitä kuperaksi. Turmelin jo kaksi
peltipalasta eikä minulla enää ollut jäljellä kuin yksi; ajatelkaa
miten monta kertaa olin lyönyt sormiini kivellä, muodostaessani
lusikkaani kuperaksi."

"Minä ajattelen keittoanne."

"Se olikin maukas koitto."

"Sen kyllä uskon."

"Niin, ainakin se oli minun mielestäni hyvä; mutta minä en tavallisesti
saakaan mitään lämmintä ruokaa."

"Minä kyllä syön sitä joka päivä, mutta se on aivan toista; eikö oie
hullua kun kasvaa pinaaattia niityillä, ja porkkanoita ja
sokurijuuria?"

"On siellä vielä paljo muutakin syötäväksi kelpaavaa, esim. krassia,
ruoholaukkaa, salattia, pasternakkoja, nauriita, silleriä, retikoita ja
paljon muutakin."

"Pitää osata käyttää niitä."

"Isäni opetti minua tuntemaan niitä ja niiden hyötyä."

Rosalie oli hetkisen vaiti ikäänkuin miettien jotakin; mutta sitten hän
epäröiden lausui:

"Saanko käydä teitä katsomassa?"

"Hyvin mielelläni, jos vaan lupautte olla kenellekään kertomatta missä
asun."

"Sen kyllä lupaan."

"Mutta milloinka tahdotte tulla?"

"Menen sunnuntaina Saint-Pipoyhin erästä tätiäni katsomaan; palatessani
sieltä iltapuolella sopii minun poiketa luoksenne."

Nyt Perrine vuorostansa muuttui vähäisen miettiväiseksi.

"Tulkaa sitten ennemmin päivällisille luokseni."

Rosalie kyllä rupesi kursailemaan niinkuin sikäläisen kansan oli
tapana, niin ettei kieltänyt eikä luvannut, mutta helppo oli nähdä,
että hänen kovin teki mieli suostua pyyntöön.

Perrine keskeytti:

"Minä vakuutan teille, että tekisitte minulle oikein mieleen
suostumalla pyyntööni, minä olen niin yksin."

"Niin olen minäkin."

"Se on siis päätetty; mutta olkaa hyvä ja tuokaa mukananne lusikkanne,
sillä minulla ei ole peltiä eikä aikaakaan tehdä toista."

"Tuonko leipää myöskin, eikö niin?"

"Kiitoksia. Minä odotan teitä kivilouhoksessa, josta löydätte minut
keittiöstäni."

Perrine puhui aivan totta lausuessaan olevansa iloinen, kun sai
Rosalien vieraaksensa, ja jo edeltäpäin hän iloitsi siitä: Miten
hänellä nyt oli paljon ajateltavaa, päivälliskutsut, tuumia mitä saada
päivälliseksi, ruokavarojen hankinta! Oi miten hauskaa! Hän tuli siitä
samalla oikein levottomaksi: ken olisi paria päivää aikaisemmin voinot
luulla hänen voivan toimittaa päivällispidot vieraalle?

Tärkeimmät kaikesta olivat nyt metsästys ja kalastus, sillä ellei hänen
onnistuisi saada munia ja kalaa, niin päivälliseksi ei tulisi muuta
kuin vihanneskeittoa, joka yksinään olisi kerrassaan liian laihaa.

Perjantai- ja lauvantai-illat hän kulutti tutkimalla lähiseutua toivoen
löytävänsä heinäkurpan pesiä, joista saada joku tahi joitakuita munia.
Tosin kyllä kurpan munat ovat pienemmät kuin sorsan, mutta hänellä ei
oliot varaa valita. Sitä paitsi onnisti hänen kalastuksensa tavallista
paremmin, niin että hän kastemadolla höystetyllä siimallansa veti
maalle suuren kauniin kyhmyselkäisen ahvenen, kyllin suuren
riittääksensä sekä hänelle että Rosalielle. Vielä lisäksi hän tahtoi
jälkiruokaakin ja sitä hän sai karviaismarjapensaasta, joka oli
kasvanut kaatuneen raidan rungosta. Voipi olla etteivät marjat vielä
olleet täysin kypsyneitä, mutta karviaismarjat ovat semmoista lajia,
jota voi syödä vähän kypsymättömänpuoleisinakin.

Kun Rosalie sunnuntaina keskipäivällä saapui kivilouhokseen oli Perrine
jo siellä tulensa ja pannujensa luona, jossa keitto kiehua porisi.

"Olen juuri odottanut teitä ennenkuin suurustan keittoni tällä
munalla", lausui Perrine. "Teidän ei tarvitse muuta kuin terveellä
kädellänne hämmentää sillä aikaa kuin minä varovasti kaadan keiton
siihen. Leivän olen jo ennestään leikannut kuutioiksi."

Rosalie ei epäillyt ottaa osaa ruoan valmistukseen vaikka olikin juhlan
kunniaksi pukeutunut pyhävaatteihinsa, sillä olihan tuo toimi leikkiä
vain ja sitäpaitsi hänen mielestänsä erittäin hauskaa.

Kohta oli keitto valmis eikä puuttunut muuta kuin sen kuljettaminen
saarelle ja sen teki Perrine.

Kohteliaisuudesta vierastansa kohtaan, jolla vielä oli käsi siteessä,
oli Perrine asettanut siltapuun entiselle paikalleen.

"Tämän seipään avulla", hän lausui, "minä tavallisesti kuljen tästä
ylitse, mutta se ei käy päinsä teille, jolla vielä on käsi kipeänä."

Ovi avattiin ja Rosalien silmien eteen levisi pieni sievonen maja,
jonka kaikkiin neljään kulmaan Perrine oli märkiin sammaliin pannut
suuret kirjavat kukkavihot -- keltaisia kurjenmiekkoja, sinisiä
kukonkaonuksia, punertavia rimpiä ja lattialle laittanut
"päivällispöydän." Tyttö ei voinut olla ilmaisematta ihastustaan, vaan
lyöden kätensä yhteen huudahti:

"Oi, kuinka kaunista!"

Maahan oli levitetty tuoreita sananjalkoja, jotka saivat toimittaa sekä
pöydän että pöytäliinan virkaa; suuria lehtiä oli "lautasina" ja suurin
lehti oli vatina ja sillä komeili tärkein ruokalaji, kyhmyselkäinen
ahven, krassin ympäröimänä. Toinen lehti, vaikka pienempi, oli
salattikulhona, samaten kuin toinen, joka toimitti jälkiruokamaljan
virkaa, ja jälkiruokana oli karviaismarjoja. Jokaisen vadin väliä
koristi lummekukka, jonka puhtaan valkoinen väri erinomaisen
viehättävästi erosi mehevän vihreästä pohjasta.

"Olkaa hyvä, istukaa!" lausui Perrine kehottavasti ojentaen kätensä.

Ja sitten he istahtivat ja päivällinen alkoi.

"Olisin ollut oikein pahoillani, jos en olisikaan päässyt tulemaan
tänne", lausui Rosalie suu täynnä ruokaa, "täällä on niin sievää ja
keitto on niin hyvää."

"Miksikä ette olisi päässyt?"

"Sentähden, että tahtoivat lähettää minut Piquignyhyn herra Benditin
tähden, joka on sairastunut."

"Mikä herra Benditiä vaivaa?"

"Hänessä on lavantauti. Hän on kovin sairas siitä päättäen, että hän
eilisestä asti ei tiedä mitä sanoo eikä tunne ketään; juuri hänen
tähtensä olin eilen vähällä käydä luonanne."

"Minunko? Minkätähden?"

"Olen ajatellut jotakin."

"Jos voin tehdä jotakin herra Benditin hyväksi, niin teen sen
mielelläni. Hän on ollut ystävällinen minulle; mutta mitä minä, köyhä
tyttö rukka, voin tehdä? Sitä en käsitä."

"Antakaa minulle vielä vähäisen kalaa ja krassia, niin selitän sen
teille. Tiedättehän, että herra Benditin tehtävä on kaikki
ulkomaalainen kirjeenvaihto. Hän se juuri kääntää ranskaksi kaikki
saksalaiset ja englantilaiset kirjeet. Kun hänen ajatuksensa nyt eivät
ole selvät, niin hän tietysti ei voi mitään kääntääkään. Jo aiottiin
hankkia toinen hänen sijaansa, mutta kun tuo sijainen varmaankin herra
Benditin parannuttua tahtoisi pitää paikkansa, niin ovat herra Mombleux
ja insinööri Fabry luvanneet hoitaa hänen virkaansa, kunnes hän
paranee. Mutta eilen täytyi insinööri Fabryn matkustaa Skotlantiin ja
herra Mombleux on joutunut pulaan, sillä vaikka hän osaakin saksaa
erittäin hyvin, niin hän ei osaa kääntää englannin kielestä muuten käin
herra Fabryn avulla, joka on oleskellut monta vuotta Englannissa.
Yksinään hän ei sitä osaa, etenkin kun englantilaiset kirjeet ovat niin
huonoa käsialaa, että täytyy arvaamalla lukea puolet. Hän kertoi tuon
kaiken eilen pöydässä, jossa minä suoritin palveluksen ja valitti ehkä
olevansa pakotettu kieltäytymään hoitamasta herra Benditin virkaa.
Silloin juolahti minulle mieleen sinä, ja olisin mielelläni kertonut
sinun puhuvan englannin kieltä yhtä hyvin kuin ranskaa..."

"Minä puhuin aina ranskaa isäni kanssa, englantia äidilleni ja kun
kaikki kolme juttelimme, niin käytimme molempia kieliä ajattelematta
kumpaako kieltä se oli."

"En tohtinut kuitenkaan lausua ihan varmasti. Mutta nythän saan kertoa
sen hänelle, eikö niin?"

"Kyllä tietysti, jos luulet minun kaltaiseni köyhän tytön olevan heille
avuksi."

"Siinä ei ole erotusta oletko köyhä tyttö vai neiti -- pääasia on että
osaat englannin kieltä."

"Minä osaan puhua ja kirjottaa, mutta affäärikirjeen kääntäminen on
vallan toista."

"Ei ole herra Mombleuxin avulla, joka tuntee semmoiset kirjeet."

"Ehkä se voi käydä päinsä. Sanokaa sitten herra Mombleuxille että hyvin
mielelläni teen sen herra Benditin hyväksi, jos osaan."

"Kyllä minä sanon hänelle."

Vaikka ahven olikin koko suuri, niin se syötiin kaikki ja krassikin
katosi samaa tietä. Nyt oli jäikiruoan vuoro. Perrine nousi, korjasi
pois "kalavadin" ja asetti sen sijalle suonikkaat ja emaljinkiiltoiset
lumpeenlehdet. Sitten hän tarjosi marjojaan.

"Olkaa hyvä", häa lausui nauraen, "tässä on vähän hedelmiä
puutarhastani."

"Missä on teidän puutarhanne?"

"Tuolla ylhäällä, päämme päällä, karviaismarjapensas on itänyt ja
juurtunut vanhan raidan onnessa rungossa, joka on tämän ampumamajan
tukeena."

"Tiedättekö, ettette voi varsin kauan enää asua tässä majassa?"

"Toki talveen asti, luulemana."

"Talveenko asti! No, miten sitten käy kun sorsan metsästysaika alkaa?
Silloin käytetään aina tätä majaa."

"Oi, herranen aika!"

Niin onnellisesti alkanut päivä päättyi semmoisella surkealla tiedolla
ja sitä seuraava yö oli vannaankin rauhattomin kaikista, jolloin
Perrine oli nukkunut oman katon alla.

Minne hän sitten joutuisi?

Ja kaikki hänen suurella vaivalla hankitat talouskapineensa, mitä hän
niillä tekisi?



Kahdeskymmeneskolmas luku.


Jos Rosalie olisi kertonut ainoastaan tulevasta sorsanmetsästyksestä
olisi Perrine joutunut siitä vallan epätoivoon, mutta kertomus herra
Benditin sairaudesta ja toiveet saada olla herra Mombleuxille apuna
kirjeiden kääntämisessä lievensi hiukkasen tuota pelkoa.

Niin, se oli kaunis hänen saarensa ja hänen kyllä tulee tavattoman
vaikea lähteä sieltä; mutta ellei hän jättäisi sitä, hän ei myöskään
lähenisi hiuskarvankaan vertaa äitinsä osottamaa päämäärää, jonne hänen
kuitenkin oli pyrkiminen. Kun hän nyt sai tilaisuuden auttaa herroja
Benditiä ja Mombleuxia, niin hän samalla hankki itselleen puolustajia,
jotka niin sanoakseen avaisivat hänelle ovet, mistä myöhemmin päästä
edemmäksi. Se oli seikka, joka korvasi kaiken jopa surunkin
kuningaskuntansa jättämisestä. Eipä se ollutkaan leikkiäksensä, niin
hauskaa kuin se olikin, ei ryöstääksensä vesilintujen pesiä,
onkiaksensa kaloja, poimiaksensa kukkia, kuunnellaksensa lintujen
laulua eikä pannaksensa pieniä päivällispitoja toimeen, että hän oli
kärsinyt ja kestänyt matkan kaikki vaivat ja korjnudet.

Maanantaina hän päivällislomalla meni eilisen sopimuksen mukaan mummo
Françoisen asunnolle, ollaksensa käsillä jos herra Mombleux häntä
tarvitsi. Mutta Rosalie tulikin vaan ilmoittamaan hänelle, että
maanantaina ei tulekaan kirjeitä Englannista, joten ei sinä päivänä ole
mitään käännettävää; ehkä kuitenkin oli oleva tiistaina.

Perrine palasi työhönsä ja oli jo täydessä toimessa kun Puupietari
seisautti hänet.

"Mene heti konttoriin!"

"Mitä minun pitää tehdä siellä?"

"Koskeeko se minuun? Minua käskettiin lähettämään sinut sinne, mene
nyt."

Perrine ei kysynyt sen enempää, osaksi sentähden ettei kannattanut
kysellä sen enempää ja toiseksi että hän jo arvasi mistä oli kysymys.
Kuitenkaan hän ei käsittänyt, jos hänen piti yhdessä herra Mombleuxia
kanssa kääntää jotakin vaikeata kirjettä, minkätähden hänen juuri piti
mennä konttoriin, jossa aina oli väenliikettä ja jokainen näkisi herran
tarvitsevan hänen apuaan.

Herra Talouel seisoi lasikattoisella verannallansa ja huusi hänet
luoksensa:

"Tule tänne!"

Perrine riensi ylös rappusia.

"Sinäkö englannin kieltä puhut?" kysyi Talouel, "vastaa suoraan äläkä
valehtele."

"Äitini oli englannitar."

"Ja ranskaa? Kuinka olet sitä oppinut? Sinä et murra ollenkaan."

"Isäni oli ranskalainen."

"Puhut siis kumpaakin kieltä?"

"Kyllä, herra."

"Hyvä. Sinun tulee mennä Saint-Pipoyhin. Sillä herra Vulfran tarvitsee
sinua."

Kuullessaan sen Perrine rupesi vapisemaan liikutuksesta niin että
tirehtööri huomasi sen ja suuttui.

"Mitäs juonia tuo on?"

Perrinellä oli vähäisen aikaa tyyntyä sekä keksiä selityksen
liikutukseensa.

"Minä en tiedä missä on Saint-Pipoy."

"Saat ajaa sinne, se ei ole sinulle vahingoksi."

Ja verannaltaan hän huusi:

"Guillaume!"

Herra Vulfranin pienet vaunut ajoivat heti rappusten eteen rakennuksen
siimeksestä.

"Tuossa on tyttö", lausui Talouel, "eikö sinun heti pitänyt viedä hänet
herra Vulfranin luokse?"

Perrine oli jo alhaalla vaunujen luona ja aikoi juuri astua niihin
Guillaumen viereen, mutta tämä pysäytti käden viittauksella.

"Ei tänne", hän lausui, "takalaudalle."

Pieni yhden hengen istuin olikin alaslasketun kuomin takana. Perrine
astui siihen ja sitten sitä mentiin hyvää kyytiä. Päästyään pois
kauppalasta kääntyi Guillaume Perrinen puoleen hiljentämättä hevosen
juoksua.

"Onko totu että osaatte englannin kieltä?" hän kysyi.

"On."

"Silloin on teillä tilaisuus auttaa patruunaa."

Perrine rohkaisi mielensä ja kysyi:

"Kuinka niin?"

"Sentähden että tänne on tullut muutamia englantilaisia
koneenrakentajia asettamaan paikoilleen uusia koneita, eivätkä he osaa
puhua sanaakaan semmoista kieltä kuin ihmiset ymmärtävät. Herra
Mombleux kyllä on siellä ja hän sanoo puhuvansa englannin kieltä; mutta
hänen englantinsa on jotakin toista kuin koneherrojen, niin että nyt he
siinä kiistelevät ymmärtämättä toisiaan ja patruuna on vallan raivoisa.
Sitä saa nauraa ihan katketaksensa. Kun viimein herra Mombleux ei
osannut sanoa mitään ja tahtoi rauhottaa patruunaa, niin hän kertoi
käämikoneilla työskentelevän nuoren Aurelie nimisen tytön osaavan puhua
englantia ja silloin lähetti patruuna minut noutamaan teidät sinne."

Oli hetkisen hiljaa, sitten hän uudestaan kääntyi Perrinen puoleen:

"Tahdon sanoa teille, että jos puhutte samanlaista englannin kieltä
kuin herra Mombleux, niin tekisitte viisaammin astumalla heti alas."

Hän lisäsi nenäkkäästi:

"Pitääkö minun seisahtaa?"

"Ajakaa vaan eteenpäin."

"Sanoin sen omaksi eduksenne."

"Kiitos vaan."

Varmasta vastauksestaan huolimatta oli Perrine kuitenkin sangen
peloissaan. Sillä vaikka hän olikin varma kielen taidostansa, ei hän
tuntenut sitä murretta, jota koneenasettajat puhuivat, ei tietänyt
muuta koin että se ei ollut samaa kuin herra Mombleuxin, niinkuin
Guillaume pilkallisesti lausui. Sitä paitsi hän tiesi että jokaisella
ammatilla on omat sanansa, etenkin teknillisellä alalla. Jos hän siis
epäröisi eikä ymmärtäisi niin varmaankin herra Vulfran suuttuisi häneen
yhtä paljon kuin herra Mombleuxiin.

Jo näkyivät Saint-Pipoyn savuavat piiput ja kohta näkyivät tien
mutkauksessa tehtaatkin. Hän tieri Saint-Pipoyssa valmistettavan lankaa
ja kankaita niinkuin Maraucourtissakin ja että siellä sitäpaitsi
tehtiin köysiä ja purjelankaa. Kuitenkin oli hänelle yhdentekevää mitä
siellä tehtiin; yksi vaan olisi ollut hänen tärkeä tietää: mitä hänen
siellä piti tulkita ja selittää.

Tien mutkauksesta hän kohta näki koko tehdaslaitoksen levenevän eteensä
tasaisella maalla ja oli se hänen mielestänsä Maraucourtia pienempi,
mutta silti kylläkin suuremmoinen. Samassa vaunut ajoivat portista
sisään sekä pysähtyivät kohta konttorirakennuksen eteen.

"Seuratkaa minua", sanoi Guillaume.

Hän vei hänet sisään huoneeseen, jossa herra Vulfran vilkkaasti
keskusteli Saint-Pipoyn tirehtöörin kanssa.

"Tässä on tyttö", ilmotti Guillaume hattu kädessä.

"Hyvä on, saat mennä."

Kääntymättä Perrinen puoleen herra Vulfran viittasi tirehtööriä
lähemmäksi ja kysyi häneltä puoli ääneen jotakin. Tirehtööri vastasi
samalla tavalla, mutta Perrinellä oli hyvät korvat ja hän käsitti ehkä
paremmin kuin kuuli herra Vulfranin kysyvän ken hän oli ja tirehtöörin
vastaavan:

"Nuori, noin kahden- tahi kolmentoista vuotinen tyttö, joka ei näytä
ensinkään typerältä."

"Tule lähemmäksi, lapseni", kehotti herra Vulfran samalla lempeällä
äänellä, jolla Perrine aikaisemmin oli kuullut hänen puhuttelevan
Rosalieta ja joka ei ollut ensinkään sentapainen millä hän puhutteli
alustalaisiaan.

Se rohkaisi Perrineä, niin että voitti liikutuksensa ja pelkonsa.

"Mikä on nimesi? kysyi herra Vulfran."

"Aurelie."

"Ketkä ovat vanhempasi."

"He ovat kuoleet."

"Kuinka kauan olet ollut täällä työssä."

"Kolme viikkoa."

"Mistä olet kotoisin?"

"Tulen Pariisista."

"Puhutko englannin kieltä?"

"Äitini oli englannitar."

"Siis osaat englannin kieltä?"

"Osaan puhua englannin kieltä sillä kielellä keskusteltaessa, mutta..."

"Ei mitään muttia, osaatko vai etkö osaa?"

"En osaa eri ammattien kieltä, missä käytetään sanoja joita en ole
ennen kuullut."

"Kuuletteko, herra Benoist, tuo pienokainen tuossa ei vastaa niinkään
hullusti."

"Niinkuin äsken sanoin hän ei ole ensinkään typerännäköinen, vaan
päinvastoin."

"No, sitten hän ehkä voi ollakin meille hyödyksi."

Herra Vulfran nousi, nojasi keppiinsä ja tarttui tirehtöörin
käsivarteen.

"Seuraa meitä, lapseni."

Tavallisesti Perrine huomasi kaikki mitä tapahtui hänen ympärillään,
mutta siinä seuratessaan herra Vulfrania täytti vaan ainoa ajatus hänen
mielensä: Kuinkahan suoriudun tuosta keskustelusta englantilaisten
kanssa.

Suuren ihka uuden valkoiseksi ja siniseksi maalatun tiilirakennuksen
ulkopuolella hän näki herra Mombleuxin pitkin askelin ja suuttuneen
näköisenä astuskelevan edestakaisin ja luuli huomaavansa hänen luovan
karsaan silmäyksen heihin päin.

He astuivat ensimäiseen kertaan ja siellä oli suuressa salissa suuria
puulaatikoita, joihin eri värillä oli kirjotettu sanat _Matter,
Platte_, Manchester. Eräällä semmoisella laatikolla istuivat
englantilaiset koneenasettajat ja Perrine huomasi heidän ainakin
puvusta päättäen olevan sivistyneitä henkilöitä, puetut kun olivat
verkavaatteihin, hopeinen koruneula kaulaliinassa. Sen vuoksi hän
toivoi paremmin ymmärtävänsä heitä, koin jos olisivat tavallisia
työntekijöitä. Herra Vulfranin saapuessa he nousivat seisomaan.

Herra Vulfran kääntyi Perrinen puoleen sanoen: "Ilmota heille että
puhut englannin kieltä ja että olet täällä tulkkina."

Hän teki niin ja jo ensimäisiä sanoja kuullessaan englantilaisten
tyytymätön ilme muuttui iloiseksi; tosin Perrine oli lausunut
ainoastaan tavallisen lauseen, mutta heidän hymyilynsä ennustivat
kuitenkin hyvää vastaisille käännöksille.

"Ihan varmasti he ymmärsivät häntä", sanoi tirehtööri.

"Kysy heiltä sitten minkätähden he ovat saapuneet kahdeksan päivää
ennen määräaikaa, jonka vuoksi insinööri jonka tulee opastaa heitä ja
joka puhuu englannin kieltä nyt on matkoilla?"

Perrine käänsi kysymyksen sanasta sanaan ja sai heti toiselta
vastauksen:

"He sanovat päättäneensä Cambraissa koneiden paikoilleen asettamisen
aikaisemmin kuin luulivat ja olivat tulleet suorastaan tänne eivätkä
menneet muutaman päivän takia Englantiin."

"Kenelle he ovat asettaneet koneita Cambraissa?" kysyi herra Vulfran.

"Veljeksille Avelinelle."

"Mimmoisia koneita ne olivat?"

Heidän englannin kielinen vastauksensa saattoi Perrinen niin hämilleen,
että rupesi sammaltamaan.

"Mitä nyt? Etkö tiedä?" kysyi herra Vulfran vilkkaasti ja vähäisen
maltittomasti.

"Se on koneen nimi, jota en tunne."

"Lausu sama nimi englannin kielellä."

"_Hydraulic mangle_."

"Niin se varmaan on."

Herra Vulfran toisti sanan englannin kielellä, mutta ihan toisella
tavalla kuin he, joka hyvästi selvitti minkä vuoksi hän ei ollut heitä
ymmärtänyt. Sitten hän kääntyi tirehtöörin puoleen:

"Siinä näette että toiminimi Aveline on ennättänyt ennen meitä;
sentähden meidän ei auta hukata aikaa. Minä lähetän sähkösanoman
Fabrylle palata niin pian kuin suinkin; mutta sillä aikaa meidän täytyy
panna nuo pojat työhön. Kysy heiltä, tyttöseni, miksi istuvat siinä
kädet ristissä."

Perrine käänsi kysymyksen ja sai siihen pitkän vastauksen siltä, joka
näytti päällysmieheltä.

"No, miten on?" kysyi herra Vulfran.

"He vastaavat semmoista, jota on vaikeata kääntää. Siinä on asioita,
joita en käsitä."

"Koeta kuitenkin kääntää heidän vastauksensa."

"He sanovat että lattia ei ole kyllin vahva kannattaaksensa heidän
konettansa, joka painaa satakaksikymmentätuhatta naulaa..."

Hän keskeytti kuulustellaksensa sitä tarkemmin englantilaiselta.

"_One hundred and twenty_?"

"Yes."

"Niin, satakaksikymmentituhatta naulaa. Lattia ei voi kestää sen
käydessä."

"Palkit ovat kuudenkymmenen centimetrin paksuiset"

Perrine käänsi selityksen, kuunteli heidän vastaustansa ja jatkoi:

"He sanovat tutkineensa lattian kannattavaisuuden ja sen pettävän. He
pyytävät kannattavaisuuslaskua tahi tukeita lattian alle."

"Fabry kyllä toimittaa laskun palattuaan; tukeet he saavat heti.
Ryhtykööt heti työhön menettämättä minuuttiakaan! Heille kyllä annetaan
runsaasti työvoimia: kirvesmiehiä, muurareita, seppiä. Heidän ei
tarvitse muuta kuin ilmottaa kuinka paljon, kääntyen sinun puoleesi ja
sinä kerrot heidän vaatimuksensa herra Benoistille."

Perrine käänsi nuo määräykset englantilaisille, jotka selittivät
täydellisesti tyytyvänsä hänen tulkitsemiseensa.

"Saat jäädä tänne", jatkoi herra Vulfran. "Saat lipun, jonka nojalla
saat asua ja syödä ravintolassa maksamatta mitään. Jos ovat tyytyväiset
sinuun, niin saat lahjapalkkion insinööri Fabryn palattua."



Kahdeskymmenesneljäs luku.


Tulkin ammatti oli paljoa parempi kuin käämikärryjen kuljettajan.
Perrine tuli ehdottomasti niin ajatelleeksi illalla työn päätyttyä
saatettuansa englantilaiset ravintolaan, jonne toimitti heille asunnon
ja sen jälkeen itselleenkin, ei mitään kurjaa kumppanihökkeliä, vaan
erityisen pienen huoneen, jossa hän voi olla kotonaan. Kun nuo
muukalaiset eivät ymmärtäneet ainoatakaan ranskalaista sanaa, niin he
tahtoivat häntä atrioimaan kanssansa. Hänen kauttansa he tilasivat
päivällisen, joka olisi riittänyt kymmenelle Picardialaiselle eikä
nimeksikään muistuttanut noita herkullisia kasvipitoja, joita Perrine
pari päivää sitä ennen oli toimittanut uudelle ystävälleen Rosalielle.

Sinä yönä hän siis saisi nukkua oikeassa sängyssä ja pujahtaa oikeiden
lakanoiden väliin. Kuitenkin hän valvoi kauan ennen kuin uni hänet
yllätti. Ja kun uni vihdoinkin oli tullut, niin hän nukkui kovin
levottomasti heräten vähä väliä. Kuitenkin hän koetti rauhoittua sanoen
itsekseen, että hänen piti antaa tapausten mennä menojaan koettamatta
arvata miten kaikki päättyisi, käyköön sitten hyvin tahi pahoin. Hänen
tuli ainoastaan olla iloinen kohtalonsa muutoksesta ja kärsivällisesti
odottaa asiain menoa. Mutta kauneimmat puheet, etenkin jos ne ovat
tarkoitetut puhujalle itselleen, eivät suinkaan ole omansa
tuudittamaan ketään uneen, päinvastoin mitä kauniimmat ovat sitä
vilkkaammaksi ne tekevät kuulijansa.

Seuraavana aamuna hän jo oli ylhäällä tehtaanpilIin ensi vihellyksestä
ja riensi kolkuttamaan molempien koneenasettajien oville. Mutta
englantilaiset työmiehet eivät tottele tehtaanpillin eivätkä kellon
kehotuksia, eivät ainakaan mannermaalla, niin että he ensin pukeutuivat
ainakin picardialaiselle talonpojalle vallan aavistamattoman
perinpohjaisesti ja sitten nauttivat lukemattomia lasillisia teetä
paahdetun leivän kanssa. Vasta sen perästä he laittautuivat työhön
Perrinen saattamana, joka oli vaatimattomasti odottanut heitä oven
takana ja jo levottomasti kysellyt itseltään eivätkö he milloinkaan
lopeta, sekä pelkäsi herra Vulfranin ennättäneen tehtaaseen ennen
heitä.

Mutta herra Vulfran ei tullutkaan ennenkuin päivällissn perästä
sisarensapojan herra Casimirin saattamana, jonka piti katsella hänen
sijastaan kuinka työ edistyi.

Herra Casimir katseli kovin halveksivasti koneen asettajien työtä, joka
totta puhuen ei ollut vielä edistynyt kuin valmistuksiin.

"Ihan varmaa on, että nuo veikot tuossa eivät ole päässeet
kunnollisesti alkuunkaan, ennenkuin insinööri Fabry on kotona; muuten
se ei ole kuminallistakaan semmoisen kaitsijan johdolla kuin, eno,
olette heille antanut."

Hän lausui viimeiset sanansa kovin pilkallisesti, mutta se ei näyttänyt
miellyttävän herra Vulfrania, joka päinvastoin siitä näkyi pahastuvan.

"Jos sinä olisit kyennyt tuoksi kaitsijaksi, niin minun ei olisi ollut
pakko ottaa tänne tuota lasta käämikoneen luota."

Perrine huomasi herra Casimirin kiukustuvan tuosta ankaralla äänellä
lausutusta moitteesta, mutta nuori herra näennäisesti rauhoittui pian
ja vastasi melkein huolimattomasti:

"Jos todellakin olisin edeltäpäin arvannut, että minut siirrettäisiin
virkamiesuralta käsityöläiseksi, niin totta tosiaankin olisin ennemmin
oppinut englannin kuin saksan kieltä."

"Ei ole milloinkaan oppimiseen liian myöhäistä", vastasi herra Vulfran
äänellä, joka ehdottomasti katkaisi tuon kummaltakin puolelta sangen
pisteliään keskustelun.

Perrine oli lyyhistynyt kokoon niin paljon kuin mahdollista, jotta
häntä ei huomattaisi. Herra Casimir ei katsahtanutkaan sinnepäin, vaan
tarjosi heti sen perästä käsivartensa enolleen ja molemmat poistuivat.
Perrine katseli heitä kummastuneena: herra Vulfran oli todellakin kova
sisarensapojalle, mutta olipa tämäkin tyly ja röyhkeä enollensa. Jos he
todellakin rakastivat toisiansa, niin ei sitä ainakaan voitu huomata.
Minkätähden oli niin? Minkätähden ei nuori mies kohdellut tuota surun
ja taudin sortamaa vanhusta hellästi ja kunnioittavasti? Minkä tähden
vanhus oli niin ankara toiselle niistä kahdesta, jotka olivat hänelle
pojan sijassa?

Hänen miettiessänsä sitä palasi herra Vulfran takaisin tällä kertaa
tirehtööri Benoistin taluttamana. Vanhuksen istuuduttua pakkalaatikolle
tirehtööri selitti hänelle englantilaisten työn edistymisen.

Hetken perästä hän kuuli tirehtöörin kahdesti huutavan:

"Aurelie! Aurelie!"

Mutta hän ei liikahtanut, vaikka kyllä kuuli huudon, ollen
ajatuksissansa, niin ettei ensinkään muistanut sitä sikäläiseksi
niineksensä.

Uudestaan tirehtööri huusi:

Silloin hän ikäänkuin heräten kavahti pystyyn ja riensi heidän
luoksensa.

"Oletko huonokuuloinen?" kysyi Benoist.

"En, herra, mutta minä kuuntelin koneenasettajien puhetta."

"Te voitte mennä", sanoi herra Vulfran tirehtöörille.

Herra Benoistin mentyä herra Vulfran kääntyi Perrinen puoleen.

"Osaatko lukea, lapseni?"

"Osaan, herra."

"Osaatko lukea englannin kieltäkin?"

"Osaan, niinkuin ranskaakin. Minulle on yhdentekevää kumpaako luen."

"Mutta osaatko kääntää luettavasi englannin kielestä ranskaksi?"

"Kyllä osaan, ellei puhuta varsin vaikeista asioista."

"Sanomalehden uutisia esimerkiksi?"

"En ole milloinkaan koettanut sitä, sillä minun ei tarvinnut lukiessani
englanninkielistä sanomalehteä kääntää sitä ranskaksi. Minä ymmärsin
sen kääntämättäkin."

"Jos ymmärrät, niin osaat kääntääkin."

"Kyllä minä melkein luulen, mutta en ole ensinkään varma siitä."

"No niin, voimmehan koettaa; ilmota englantilaisille, että voivat
huutaa sinua jos tarvitsevat tulkitsemistasi; senperästä voit tulla
tänne, niin koetamme voitko kääntää minulle sanomalehdestä paikkoja,
joita pyydän."

Puhuteltuaan miehiä Perrine meni herra Vulfranin luokse, istahti
kunnioittavasti hänen eteensä ja tarttui herra Vulfranin ojentamaan
sanomalehteen Dundee Newsiin.

"Mitä minun pitää lukea", hän kysyi avatessaan lehden.

"Etsi kauppauutiset."

Peloissaan hän selaili pitkiä palstoja toista toisensa perästä. Ne
siinä jatkuivat loppumattomiin, ja vavisten Perrine kysyi itseltään
tokko hän osaisi suorittaa tuota uutta outoa tehtävää herra
Vulfranin mieliksi tahi edes niin, ettei hän vallan menettäisi
kärsivällisyyttänsä.

Mutta herra Vulfran ei kiirehtänyt, ei torunut, vaan päinvastoin
rauhotti häntä, sillä hänen sokeille ominainen tarkka kuulonsa oli
ilmottanut tytön, paperin kahinasta päättäen, olevan levoton.

"Älä kiirehdi", hän sanoi, "meillä on kyllä aikaa. Sitäpaitsi et ehkä
milloinkaan ole lukenut kauppalehteä."

"En milloinkaan ennen."

Perrine jatkoi etsimistänsä ja äkkiä huudahti vähäisen.

"Joko löysit?"

"Niin luulen."

"Etsi sitten otsakirjotukset: _Linen, hemp, jute, sacks, twine_."

"Mutta, herra, osaattehan itsekin englannin kieltä", huudahti Perrine
tahtomatta.

"Viisi tahi kuusi ammattisanaa, siinä paha kyllä kaikki."

Löydettyään sanat Perrine rupesi kääntämään hitaasti, alinomaa korjaten
ja toistaen lauseet. Viimein hän joutui vallan epätoivoon ja tuskan
hiki nousi hänen otsalleen, vaikka herra Vulfran koko ajan rohkaisi
häntä virkkaen:

"Hyvä on, ymmärrän, jatka vaan."

Ja hän alkoi uudestaan kovemmalla äänellä, mikäli työmiesten vasarain
kalkutukset uhkasivat tukehuttaa kaikki muut äänet.

Vihdoin hän pääsi loppuun.

"Katsopas nyt onko siellä uutisia Kalkutasta?"

Perrine etsi.

"Kyllä, tässä: erityiseltä kirjeenvaihtajaltamme."

"Se se on, lue."

"Dakasta saamamme uutiset..."

Perine lausui Dakka nimen vavisten ja herra Vulfran heti huomasi sen.

"Minkätähden vapiset?" hän kysyi.

"En tiedä vapisinko; epäilemättä sentähden, että pelkään."

"Olenhan sanonut, että sinun ei tarvitse peljätä. Sinä osaat paljon
enemmän kuin toivoin ja odotinkaan."

Perrine käänsi niin hyvis kuin suinkin osasi Dakan kirjeen, jossa
puhuttiin juten sadosta Bramaputran rantamilla. Sen loputtaa herra
Vulfran käski hänen etsiä meriuutisten joukosta nimen Sankt Helena.

"Nimi on samanlainen englannin kielellä", ilmotti herra Vulfran.

Jälleen hän silmäili tiheitä palstoja ja viimein nimi Sankt Helena
pisti hänen silmäänsä.

23 p. ohikulkenut englantilainen laiva _Alma_ Kalkutasta Dundeehen; 24
p. norjalainen laiva _Grundloven_ Naraingaudjista Boulogneen.

Herra Vulfran näytti tyytyväiseltä:

"Hyvä on", hän lausui. "Olen tyytyväinen sinuun."

Mielellään Perrine olisi vastannut, mutta ei uskaltanut pelosta, että
ääni olisi ilmaissut hänen iloansa.

Herra Vulfran jatkoi:

"Huomaan voivani käyttää sinua kunnes herra Bendit paranee."

Annettuaan vieraiden työmiesten Perrinen kautta selittää itselleen työn
edistymistä ja samalla tavalla kehotettuaan heitä jouduttamaan työtänsä
hän käski Perrinen saattamaan häntä tirehtöörin konttoriin.

"Herra, pidänkö teitä kädestä?" kysyi tyttö ujosti.

"Tietysti, lapseni, kuinka muuten osaisit taluttaa minua. Sinun pitää
ilmoittaa milloin on joku este tiellämme, äläkä ole hajamielinen."

"Oi, herra Vulfran. Minä vakuutan että voitte luottaa minuun."

"Näethän että minä luotankin."

Kunnioittavasti Perrine tarttui vanhuksen vasempaan käteen ja oikeassa
kädessä olevalla kepillä tämä hapuili eteenpäin. Ja niin he astuttuaan
ulos pihalle heti saapuivat rautatielle, josta Perrine luuli
tarvitsevansa ilmottaa.

"Ei tarvitse", vastasi herra Vulfran, "minulla on tehtaitteni kartta
sekä päässä että jaloissa. Ainoastaan tiellä olevia esineitä en voi
tuntea. Niistä sinun tulee ilmottaa minulle."

Mutta eipä ollut yksistään tehdasalue, joka hänellä "oli päässä", siinä
oli työväkikin. Hänen astuessaan pihoilla työväki aina tervehti ei
yksistään kumartamalla kuin näkevälle, vaan myöskin mainitsemalla hänen
nimensä.

"Hyvää päivää, herra Vulfran."

Ja suurelle osalle heistä, ainakin vanhoille, hänellä aina oli vastaus
valmiina "Hyvää päivää, Jacque" tahi "hyvää päivää, Puskal",
erehtymättä äänestä. Jos oli kahdenvaiheilla -- mikä tapahtui
aniharvoin -- niin hän pysähtyi lisäten:

"Sinähän se olet?"

Jos oli erehtynyt, niin hän kohta selitti syyn siihen:

Verkkaan he astuivat tehtaan pihojen poikki konttoriin. Ja Perrinen
saatettua hänet nojatuoliinsa hän iaski hänen menemään sanoen:

"Huomenna siis."



Kahdeskymmenesviides luku.


Samaan aikaan seuraavana päivänä saapui herra Vulfran tehtaaseen
tirehtööri Benoistin seuraamana. Perrine olisi mielellään mennyt häntä
vastaan, mutta ei voinut sentähden, että oli juuri parhaan taitonsa
mukaan tulkitsemassa englantilaisten käskyjä ranskalaisille työmiehille
muurareille, kirvesmiehille, sepille ja mekanikoille. Sujuvasti,
varmasti ja toistamatta hän käänsi jokaisen käskyn ja selitti sitten
vieraille päällysmiehillä ranskalaisten työmiesten kysymykset.
Kummaltakin puolelta hänellä oli hyvänä apuna vilkkaat viittaukset ja
elävä kasvojen ilme.

Herra Vulfranin saapuessa keskeytyi tulkitseminen, mutta hän sauvallaan
viittasi heitä jatkamaan ikäänkuin häntä ei olisi siellä ollut.

Perrinen kuuliaisesti jatkaessa tointansa hän kääntyi tirehtöörin
puolen lausuen puoliääneen:

"Tiedättekö että tuosta pienokaisesta tulisi vielä oivallinen
insinööri?"

Vaikka sanat olivat aiotut ainoastaan tirehtöörille, niin Perrinen
tarkka korva kuitenkin ne kuuli.

"Niin, hän on todellakin eriskummallisen varma asiassansa."

"Eikä ainoastaan tässä asiassa. Eilen hän käänsi minulle _Dundee
Newsia_ taitavammin kuin herra Bendit, ja kuitenkin hän sillä kertaa
ensimäisen kerran loki kauppalehteä."

"Tiedättekö ketkä ovat hänen vanhempansa?"

"Ehkä Talouel sen tietää, minä en tiedä."

"Olkoon miten on, mutta hän näyttää äärettömän köyhältä."

"Minä olen antanut hänelle viisi frangia ruokaan ja asuntoon."

"Minä tarkotan hänen vaatteitansa. Pusero on harva kuin harso, enkä
vielä milloinkaan ole nähnyt kenelläkään niin kulunutta hametta paitsi
mustalaisilla. Varmaankin hän itse on tehnyt nuo kortekengät, jotka
hänellä on jalassa."

"Entä kasvot, Benoist? Minkä näköinen hän on?"

"Älykkäännäköinen, erinomaisen älykkään."

"Viekkaanko näköinen?"

"Ei suinkaan. Päinvastoin hän näyttää avomieliseltä ja rehelliseltä.
Hänen silmänsä ovat läpitunkevat, mutta samalla lempeät, katse
kuitenkin ehkä hiukan ylpeä."

"Mistä ihmeestä hän on kotoisin?"

"Ei ainakaan täältäpäin, se on varmaa."

"Hän kertoi minulle äitinsä olleen englantilainen."

"Hänessä ei ole ensinkään semmoista englantilaisuutta, jota olen
huomannut muissa; siinä on jotakin muuta, jotakin ihan toista. Mutta
siitä huolimatta hän on kaunis, vaikka hänen kurja pukunsa onkin
epäedullinen hänen kasvoillensa. Todellakin hänessä täytyy olla jotakin
puoleensa vetävää ja synnynnäistä ylevyyttä, sillä muutoin ei
meikäläinen työväki suostuisi vastaanottamaan ohjeita tuommoiselta
ryysyläiseltä."

Kun Benoistin ei ollut tapana antaa livahtaa käsistänsä sopivan
tilaisuuden lausua isännälle imartelevan sanan, jolla oli
lahjapalkkioiden päätösvalta niin hän vielä lisäsi:

"Näkemättäkin olette jo arvanneet tuon."

"Hänen lausumistapansa herätti huomiotani."

Perrine ei voinut olla kuulematta muutamia sanoja tuosta keskustelusta,
ja ne saattoivat hänet kovaan pelkoon, niin että hänen täytyi koota
kaikki taitonsa voidaksensa kunnollisesti toimittaa tehtävänsä. Entäs
jos hän erehtyisi tehtävässään, kuunnellessaan mitä puhuttiin hänen
takanansa, niin ettei tulkitsisikaan oikein johtajan määräyksiä! Mitä
herra Vulfran silloin ajattelisi hänen velvollisuuden tunnostansa;
hänet varmaankin valtaisi tyytymättömyys ja vastenmielisyys, kun hän
oli noin epätarkka.

Kuitenkin onnistui hän paremmin koin uskalsi toivoakaan, ja kun työväki
näkyi ymmärtävän tehtävänsä, niin huusi herra Vulfran hänet luoksensa.

"Aurelie!"

Tällä kertaa hän kyllä muisti nimen, joka siitä lähtien oli oleva hänen
omansa.

Samaten kuin edellisenäkin päivänä hän sai istahtaa herra Vulfranin
lähelle ja tämä ojensi hänelle sanomalehden luettavaksi. Mutta Dundee
Newsin sijaan tällä kertaa oli sen lisälehti vain, jonkinmoinen
virallinen selonteko juutekaupasta. Sentähden hänen ei silläkertaa
tarvinnutkaan etsiä luettavaansa, vaan kääntää alusta loppuun.

Sen jälkeen hänen nytkin täytyi lukemisen loputtaa taluttaa häntä
konttoriin. Mutta nyt herra Vulfran kyseli tarkemmin hänen elämänsä
vaiheita.

"Sanoit minulle vähäisen aikaa sitten kadottaneesi äitisi; milloin hän
kuoli?"

"Hän kuoli noin viisi viikkoa sitten."

"Missä se tapahtui?"

"Me olimme Parisissa."

"Ja isäsi?"

"Hänet kadotin puoli vuotta sitten."

Perrinen liikutuksesta vapiseva käsi ilmotti herra Vulfranille noiden
surullisten muistojen uudestaan virkoneen eloon. Sentähden häo,
syrjäyttämällä tiedustelunsa tarkoitusta, rupesi kysymään muita siihen
kuuluvia seikkoja, joihin tytön oli helpompi vastata.

"Oliko vanhemmillasi jotakin tointa?"

"Meillä oli vaunut ja me matkustelimme kaupitellen tavaroita."

"Parisin tienoillako?"

"Milloin siellä, milloin täällä me kuljeskelimme."

"Ja äitisi kuoltua läksit Parisista?"

"Niin, herra."

"Minkätähden?"

"Senvuoksi että äitini tahtoi minut lupaamaan heti lähtee Parisista kun
hän -- häntä ei enää ollut olemassa, ja että menisin isäni sukulaisten
luokse Pohjois-Ranskaan."

"Kuinka sitten jouduit tänne."

"Äiti raukkani oli niin sairas ja meidän oli pakko myödä vaunumme,
aasimme ja ne vähät tavarat, mitkä meillä oli, ja niistä saamamme rahat
hupenivat kovasti sairauden aikana ja hautajaisia varten. Palatessani
hautuumaalta oli minulla jäljellä ainoastaan viisi frangia
koimekymmentäviisi centimea, jotka eivät riittäneet rautatielippuun.
Silloin päätin mennä jalkaisin."

Herra Vulfranin käsi liikkui ja Perrine, joka ei käsittänyt sen
tarkotusta lausui kiireesti:

"Suokaa anteeksi, jos ikävystytän teitä; herra, minä kerron varmaankin
asiaan kuulumattomia seikkoja."

"Sinä et ikävystytä; päinvastoin olen iloinen kuullessani sinun olevan
kunnon tyttö. Minä pidän lujaluontoisista, rohkeista ja päättäväisistä
ihmisistä. Jos mielelläni huomaan niitä ominaisuuksia aika ihmisissä,
niin pidän niistä vielä enemmän nähdessäni niitä sinun ikäisissäsi
lapsissa. Sinä siis matkustit sata seitsemän sousta taskussa..."

"Niin ja vielä puukko, saippuapalanen, sormustin, kaksi silmäneulaa,
rihmaa ja matkakartta, siinä kaikki."

"Osaatko käyttää matkakarttaa?"

"Oppiihan sitä kulkiessaan valtamaanteitä; se oli ainoa, jonka sain
pelastetuksi vaunujamme sisustuksesta."

Herra Vulrran keskeytti:

"Kasvaahan tässä suuri puu vasemmalla puolellamme, eikö niin?"

"Kyllä ja siinä on istuinsija rungon ympärillä."

"Mennään sinne, meidän on parempi penkillä."

Heidän istuttuaan Perrine jatkoi kertomustansa, jota ei enää välittänyt
lyhentää, kun huomasi sen huvittavan herra Vulfrania.

"Eikö sinulle juolahtanut kerjääminen mieleen?" hän kysyi Perrinen
kerrottua lähdöstänsä metsästä, kun rajuilma oli hänet yllättänyt.

"Ei, herra, ei milloinkaan."

"Mutta mitä aioit tehdä, kun aina huomasit mahdottomaksi saada työtä?"

"En ajatellut mitään; arvelin vaan että jos yhä astuisin eteenpäin niin
kauan kuin voimat riittäisi, niin muka pelastuisin, ja kun voimani
olivat lopussa, niin en enää jaksanut ajatella selvästi. Luulin silloin
kuolevani. Jos olisin vain tuntia aikaisemmin uupunut, niin olisin
ollut hukassa."

Hän kertoi sitten miten hän uskollisen aasin nuolemisista oli jälleen
herännyt tajuihinsa ja miten oli saanut apua romukauppiaalta. Oloansa
La Rouquerien luona hän kosketteli ainoastaan muutamin sanoin ja kertoi
laveammin tutustumisestansa Rosaliehen.

"Puhuessani hänen kanssansa sain tietää kaikkien hakijain saavan työtä
näissä tehtaissa ja silloin päätin minäkin pyrkiä tänne, ja pääsinkin
heti käämiosastoon."

"Milloin aiot jatkaa matkaasi?"

Perrine ei odottanut sitä kysymystä ja mietti sentähden mitä vastata.

"En aio enää lähteä täältä", hän lausui hetkisen perästä.

"Entä sukulaisesi?"

"En tunne heitä enkä tiedä ottaisivatko he minua ystävällisesti
vastaan, syystä että olivat epäsovussa isäni kanssa. Aioin mennä heidän
luoksensa, kun minulla ei ole mitään turvaa, vaikken tiedä
tunnustaisivatko minua sukulaiseksensa. Mutta kun minun nyt on
onnistunut saada työtä täällä, niin tuntuu minusta melkein olevan
parasta jäädä tänne. Mitä minusta tulee, jos he hylkäävät minut? Täällä
minun ei ainakaan tarvitse kuolla nälkään, mutta ken tietää miten
kävisi jos uudestaan lähden seikkailuretkelle? En rohkene tehdä niin,
ellei minulla ole varmoja takeita onnistumisestani."

"Eivätkö sukulaisesi milloinkaan ole kysyneet sinua?"

"Eivät milloinkaan."

"Silloin varovaisuutesi kentiesi on paikallaan; mutta ellet tahdo
lähteä noin epävarmalle matkalle kolkuttamaan ovelle, joka kuitenkin
ehkä sulkeutuu edestäsi, jättäen sinut ulkopuolelle, niin voithan
kumminkin kirjottaa joko sukulaisille suorastaan, kaupungin
pormestarille tahi papille. Voivathan he mahdollisesti olla niin
varattomiakin, etteivät voi ottaa sinua luoksensa, ja niin ollen on
sinun parasta jäädä tänne, missä sinulla kuitenkin on toimeentulosi.
Mutta he voivat myöskin elää onnellisissa oloissa ja ottaa sinut
avosylin vastaan; silloin löydät heiltä rakkautta, huolenpitoa ja sitä
turvaa, jota nyt kaipaat tänne jäädessäsi. Tiedä se, elämä on vaikeaa
sinun ikäisellesi yksin maailmassa olevalle nuorelle tytölle... ja
synkkää myöskin."

"Kyllä, herra, synkkä se on, sen tiedän, tunnen sen joka päivä ja minä
vakuutan, että jos löytäisin sieltä avoimen sylin, niin ilolla
heittäytyisin siihen, mutta se voipi jäädä minulta suljetuksikin kuin
isältäni..."

"Oliko sukulaisillasi vakavaa tyytymättömyyden syytä isääsi? Minä
tarkotan, oliko hän pahasti rikkonut heitä vastaan?"

"En voi käsittää että isäni, joka aina oli niin hyvä kaikille, niin
jalo ja urhea, niin hellä ja uhraavainen äidilleni ja minulle, olisi
milloinkaan rikkonut vanhempiansa vastaan. Mutta kuitenkin heillä
luultavasti oli tyytymättömyyden syytä, vaikkei hän voinut siihen
mitään."

"Varmaankin; mutta heidän tyytymättömyytensä häneen ei voi ulettua
sinuun. Lasten ei pidä kärsiä vanhempiensa rikoksista."

"Oi, jospa niin olisi!"

Tuo huudahdus tuli niin sydämestä, että herra Vulfrania oikein
liikutti.

"Näethän, sydämessäsi kuitenkin ikävöit heidän luoksensa."

"Mutta minä en pelkää mitään niin paljon kuin tulla hyljätyksi."

"Minkätähden sitten tulisit? Oliko heillä muita lapsia kuin isäsi?"

"Ei ollut."

"Minkätähden he eivät mielellään ottaisi sinua poikansa sijaan? Sinä et
tiedä mitä on olla yksin maailmassa."

"Oi, tiedän sen liiankin hyvin."

"Yksinäisellä nuorukaisella on tulevaisuus. Siinä oo suuri ero.
Vanhuksella ei ole muuta odotettavissa koht kuolema."

Jos herra Vulfran ei voinutkaan nähdä, niin Perrine sen sijaan ei
voinut kääntää katsettansa hänestä, vaan koetti hänen kasvojensa
ilmeistä lukea mitä hänen sydämessänsä liikkui ja vaipui siihen niin,
että unohti vastata.

"No", lausui herra Vulfran hetken kuluttua, "mitä olet päättänyt?"

"Oi älkää luulko minun epäilevän; olin vain liian liikutettu voidakseni
vastata. Oi, jospa voisin toivoa että ottaisivat minut tyttäreksensä
eivätkä hylkäisi muukalaisena!"

"Sinä et ollenkaan tunne elämää, lapsi raukka; muutoin tietäisit että
vanhuus ei voi olla yksinään paremmin kuin lapsuuskaan."

"Luuletteko kaikkien vanhojen ajattelevan samalla tavalla?"

"Jos eivät ajattele niin ainakin tuntevat sen."

Mutta sitten hän nousi kiivaasti ikään kuin karkoittaakseen tuskallisia
ajatuksia, ja sanoi tavalliseen sävyynsä:

"Nyt menemme konttoriin."



Kahdeskymmeneskuudes luku.


Milloin insinööri Fabry palaa?

Sitä Perrine ajatteli usein, sillä sinä päivänä, jolloin Fabry
saapuisi, olisi hänen tulkinuransa päättynyt. Ja vielä enemmän häntä
huolestutti kysymys, tulisiko hän edelleenkin lukemaan herra
Vulfranille englantilaisia lehtiä, kunnes herra Bendit olisi
parantunut.

Torstaiaamuna tehtaaseen tullessaan Perrine näki insinöörin jo
saapuneen. Hän keskusteli täyttä päätä englantilaisten kanssa. Perrine
pysytteli järkevästi etäällä ja varoi tarkoin vähimmälläkään tavalla
sekaantumasta keskusteluun. Toinen monttööri huomasi hänet kuitenkin.

"Ilman tätä tyttöä, hän sanoi -- olisimme saaneet istua täällä kädet
ristissä."

Fabry katsoi häneen, muttei sanonut mitään, eikä Perrine puolestaan
uskaltanut kysyä, tarvittiinko häntä vai pitikö hänen palata
Maraucourtiin. Hän päätti kuitenkin jäädä ajatellen, että koska herra
Vulfran oli noudattanut hänet sinne, oli hänen asiansa määrätä. Herra
Vulfran tuli kuitenkin vasta tavalliseen aikaan johtaja Benoistin
saattamana, joka ilmoitti hänelle insinöörin antamat ohjeet ja tekemät
huomautukset. Jokin näytti kuitenkin unohtuneen, sillä herra Vulfran
sanoi tyytymättömän sävyisesti:

"Vahinko, ettei sitä tyttöä enää ole täällä."

"Kyllä hän on täällä vielä", sanoi johtaja ja viittasi Perrinen
lähemmäksi.

"Miksi et ole mennyt takaisin Maraucourtiin?" kysyi vanhus.

"Ajattelin, etten saisi tehdä sitä, ennen kuin käskettäisiin."

"Se oli järkevästi ajateltu", sanoi Vulfran, "sinä voitkin jäädä tänne
siltä varalta, että minä --"

Hän keskeytti yhtäkkiä puheensa, mutta jatkoi heti:

"Minä tarvitsen sinua kai sittenkin paremmin Maraucourtissa. Mene siis
tänä iltana kotiin ja tule aamulla aikaisin konttoriin. Minä sanon
sinulle siellä, mitä sinun pitää tehdä."

Perrinen käännettyä vielä muutamia käskyjä, jotka herra Vulfram tahtoi
antaa monttööreille, tämä lähti kotiin, eikä sinä päivänä puhuttu
mitään lehtien lukemisesta.

Mutta mitä se merkitsi? Kun huomispäivä näytti niin lupaavalta, ei
kannattanut olla huolissaan pienestä vastoinkäymisestä tänään.

"Minä taidan tarvita sinua paremmin Maraucourtissa."

Nämä sanat hän toisti ajatuksissaan kerta kerran jälkeen, kävellessään
nyt jalan samaa tietä, jota myöten hän muutama päivä sitten oli ajanut.
Minkähän tehtävän hän nyt saisi? Hän arvaili sinne tänne, mutta ei
voinut päästä varmuuteen muuta kuin yhdestä asiasta: ettei hänen enää
tarvitsisi tehdä työtä tehtaassa. Muuten hän sai luvan odottaa,
kärsivällisesti odottaa, ilman levottomuutta, ilman malttamattomuutta.
Se mitä hän jo oli saavuttanut, antoi aihetta toivoa parasta, jos hän
vain olisi kyllin järkevä seuratakseen äitinsä viitoittamaa tietä,
hitaasti, varovasti, kiirehtimättä, panematta mitään peliin.
Häkeltyneenä hän ajatteli, että hänellä nyt oli tulevaisuus kädessään.

Saapuessaan takaisin saareensa hän löysi kaiken ennallaan. Linnut
olivat jopa kunnioittavasti välttäneet hänen karviaismarjapensastaan,
jonka kypsemmiksi käyneet marjat lisäsivät odottamattomalla tavalla
hänen illallistaan. Hän oli tullut kotiin aikaisemmin kuin työpäivinään
tehtaasta ja istuutui hetkeksi majan edustalle, paikalle, josta hän
näki yli lammikon ja sen ympäristön. Nyt vasta hän huomasi, että
niittomiehiä oli työssä läheisellä rantaniityllä.

Siis oli hänen piankin jätettävä pesänsä, joka sen perästä ei enää
ollut asumakelpoinen. Mutta yhdentekevä tapaktuiko se metsästyksen tahi
heinänkorjuun tähden; seuraus oli kummassakin tapauksessa sama, eikä
siinä vaikuttanut mitään muutama päivä enemmän tahi vähemmän.

Vaikka jo oli ehtinyt tottua oikeaan vuoteeseen, ikkunoihin ja
suljettuihin oviin, niin hän kuitenkin nukkui yhtä hyvin
sananjalkavuoteellaan kuin ei olisi milloinkaan ollut sitä jättänyt,
nukkui niin että nouseva aurinko hänet herätti.

Tavalliseen aikaan hän aamulla läksi tehtaaseen,, mutta ei
seurannutkaan kumppaneitansa käämintäpuolells vaan suuntasi askeleensa
konttoriin kysyen itseltään mitä tehdä, mennäkö sisälle vai odottaa
ulkopuolella.

Hän päätti jäädä odottamaan. Kun hän pysytteli ulkopuolella, niin he
tietysti näkisivät hänet ja käskisivät sisään, milloin häntä
tarvittaisiin.

Mutta hän sai odottaa lähes tunnin ennen kuin kukaan huomasi hänet.
Viimein hän näki herra Talouelin tulevan ja tämä kysyi ankarasti mitä
hänellä oli siellä tekemistä.

"Herra Vulfran on käskenyt minun tänä aamuna tulla konttoriin."

"Tämäkö sitten muka on konttori."

"Olen odottanut käskyä mennä sisälle."

"Tule ylös sitten."

Perrine seurasi häntä verannalle. Herra Talouel istahti kahdareisin
tuolille ja viittasi kädellään Perrineä lähemmäksi.

"Mitä olet tehnyt Saint-Pipoyssa."

Perrine kertoi mitä herra Vulfran oli käskenyt häntä tekemään.

"Herra Fabryn määräykset olivat varmaankin päin mäntyyn?"

"Siitä en tiedä mitään."

"Kuinka? Etkö tiedä? Etkö ymmärrä mitään?"

"Varmaankaan en sitä tee."

"Et sinä ole niin tyhmä, ja kun et vastaa, niin teet siten senvuoksi
ettet tahdo vastata. Älä unohda kenen kanssa puhut. Tiedätkö ken minä
olen?"

"Olette tirehtööri."

"Se on sama kuin isäntä, käsitätkö? Ja kun minä olen isäntä niin pitää
kaiken tapahtua minun kauttani. Minun pitää tietää kaikki. Ne, jotka
eivät tottele minua, ne minä ajan pois. Älä unohda sitä."

Tuo oli siis mies, josta naiset illalla olivat puhuneet -- tuo oli siis
kova, ankara isäntä, tyranni joka tahtoi olla määrääjänä tehtaissa ei
ainoastaan Maraucourtissa, vaan myöskin Saint-Pipoyssa, Bacourtissa,
Flexellesissa, kaikkialla, jolle kelpasivat kaikki keinot pysyäksensä
vallassa, jopa herra Vulfranin itsensä vertaisena.

"Minä kysyn sinulta mitä tyhmyyksiä insinööri Fabry on tehnyt?" jatkoi
herra Talouel hiljentäen ääntänsä.

"En osaa sanoa sitä, kun en tiedä; mutta minä voin kertoa teille mistä
herra Vulfran eilen käski minun huomauttaa englantilaisille."

Hän kertoi mitä oli sanonut lisäämättä tahi salaamatta sanaakaan.

"Onko siinä siinä kaikki?"

"On kaikki."

"Onko herra Vulfran käskenyt sinun kääntämään kirjeitä?"

"Ei, herra. Olen ainoastaan kääntänyt kappaleita _Dundee Newsista_ ja
Dundee Newsin lisälehden kokonaisuudessaan."

"Tiedä, että ellet kerro minulle totuutta, koko totuutta, niin saan sen
kuitenkin tietää, ja silloin -- pois täältä."

Käden liike vahvisti vielä viimeiset, muutenkin ankarat sanat.

"Miksikä en puhuisi totta?"

"Minä vaan ilmotan mikä sinua odottaa."

"Herra, kyllä lupaan pitää sen mielessäni."

"Hyvä. Saat mennä istumaan penkille tuonne pihalle. Jos herra Vulfran
sinua tarvitsee, niin hän kyllä lähettää sinua hakemaan."

Roimatta tuntia hän istui penkillään tohtimatta liikkuakaan Talouelin
siellä viipyessä. Tuskin hän rohkeni miettiäkään mitä vähää ennen oli
kuullut. Talouelin mentyä Perrineltä pääsi helpotuksen huokaus, vaikka
hän silti ei juuri rauhoittunut. Sillä ollakseen pelkäämättä sitä
miestä tarvittiin suurempi määrä itseensäluottamusta kuin kuului hänen
luonteeseensa. Hän varsin hyvin älysi mitä häneltä vaadittiin: eipä
muuta kuin että hän tulisi vakoojaksi herra Vulfranin luokse ja
kertoisi Talouelille käännettävien kirjeiden sisällyksen.

Jos tuo olikin suuressa määrin huolettavaa, niin oli hän samalla saanut
sen hyvän tiedon, että herra Talouel tiesi tahi ainakin arvasi hänen
saavan englantilaiset kirjeet käännettäväksensä tahi toisin sanoin,
että herra Vulfran käyttäisi häntä siihen toimeen herra Benditin
sairauden aikana.

Viisi tahi kuusi kertaa hän näki Guillaumen, joka aina seurasi herra
Vulfrania palvellen häntä, tulevan verannalle ja aina hän luuli hänen
etsivän häntä, mutta tämä meni aina kiireesti ohitse häntä
puhuttelematta ja ollen erittäin olevinaan. Kerran hänellä oli mukanaan
kolme työmiestä, joita saattoi konttoriin ja sinne seurasi häntä herra
Talouelkin. Jotensakin kauan he viipyivät siellä ja Perrine kuuli oven
auetessa siellä puheltavan ääneen ja kiivaasti. Varmaankin herra
Vulfranilla oli muuta ajateltavaa kuin häntä.

Vihdoin työmiehet tulivat ulos Talouelin seuraamana. Mennessään sisälle
he olivat varman ja päättäväisen näköiset, palatessaan he sitä vastoin
näyttivät tyytymättömiltä, epätietoisilta ja masentuneilta. Heidän
aikoessaan mennä edelleen Talouel pysäytti heidät kädenviittauksella.

"No, saitteko isännältä kuulla muuta kuin minä jo ennaltaan olin teille
sanonut? Siinäpä näitte! Saitte vaan vielä ankarammin sanoin kuulla
kunnianne, ja hän oli oikeassa."

"Oikeassako! vai oikeassa!"

"Älkää sanoko niin."

"Kyllä sanon niin, sentähden että se on totta. Minä pidän aina totuuden
ja oikeuden puolta. Ja ollen teidän ja isännän välillä en pidä teidän
puoltanne sen enempää kuin hänenkään, minä pidän omaa puoltani, joka on
keskiväli. Kun te olette oikeassa, niin minä sen myönnän, kun olette
väärässä niin sanon senkin. Ja tänään te olette väärässä. Valituksenne
eivät hyödytä mitään. Teidät työnnetään eteenpäin ettekä älyä
parastanne. Te väitätte isännän elävän teidän työstänne, mutta he jotka
köyhyyttänne vääryydellä käyttävät hyväksensä, he tekevät samalla
tavalla. Isäntä pitää ainakin sen verran huolta, että voitte tulla
toimeen; nuo toiset antavat teidän kuolla nälkään vaimoinenne,
lapsinenne. Tehkää vain mielenne mukaan, se on oma asianne eikä liikuta
minua. Mutta minä voin tilata uusia koneita, jotka kahdeksan päivän
kuluttua jo ovat saapuneet ja ne toimittavat teidän tehtävänne
sukkelammin ja halvemmin, kenenkään tarvitsematta niitä toruskella.
Onhan sekin hyvä asia. Ja kun olette kyllin kauan nuolleet kämmeniänne
ja sitten haluatte takaisin, niin on paikkanne jo täytetty -- ei teitä
enää tarvita. Uusien koneiden hinnan kyllä pian ansaitsen takaisin.
Niin on asian laita."

"Mutta..."

"On paha, jos ette ole ymmärtäneet minua; minulla ei ole enempää aikaa
kuunnella teitä."

Sangen allapäin ja pahoilla mielin poistuivat nuo kolme työmiestä ja
Perrine sai vielä odottaa, kunnes viimein Guillaume tuli viemään hänet
avaraan työhuoneeseen, jossa herra Vulfran oli istumassa suuren
paperien peittämän pöydän luona. Eri paperitukkoja peitti
korkokirjaimiset paperipainimet, niin että sokean käsi voi selvästi
tietää mitä papereita kukin niistä peitti. Pöydän pää oli täynnä
sähkökellon nappuloita ja telefoneja.

Guillaume sulki oven hänen takanansa ilmoittamatta hänen läsnäoloansa.
Hetkisen odotettuansa Perrine luuli velvollisuudeksensa ilmottaa herra
Vulfranille läsnäolostansa.

"Minä se olen, minä, Aurelie."

"Kyllä tunsin askeleesi. Tule lähemmäksi ja kuuntele mitä minulla on
sanottavaa. Kertomus kovasta onnestasi ja uljaasta taistelustasi sitä
kestääksesi on herättänyt myötätuntoisuuttani ja sääliäni. Toiselta
puolen on taito, jolla olet suoriutunut tulkinvirastasi ynnä
käännöstyöstäsi, osottaneet minulle sinun olevan teräväpäinen tyttö,
jota paitsi olen keskusteluistani huomannut köyhyydestäsi huolimatta
saaneesi hyvää kasvatusta. Siitä pitäen kun tauti minulta riisti
näkölahjan, tarvitsen jonkun, joka näkee minun puolestani ja samalla
osaa huomata mitä minä tahdon häntä näkemään sekä voipi selittää
minulle mikä selitystä ansaitsee. Luulin löytäneeni Guillaumessa
semmoisen, sillä hänkin on hyväpäinen, mutta pahaksi onneksi on hänestä
tullut semmoinen juomari, ettei hänestä enää ole ajajaksikaan, vielä
vähemmin muuksi seuraksi, etenkin kuin hän muutoinkin on käynyt kovin
huolimattomaksi. Tahdotko astua Guillaumen sijaan ja ottaa paikan, jota
hän ei ole voinut säilyttää, saat palkaksi alussa yhdeksänkymmentä
frangia kuukaudessa ja palkkaa kyllä lisään, mikäli, niinkuin toivon,
tulen olemaan tyytyväinen sinuun."

Ilon valtaamana Perrine ei voinut vastata siihen sanaakaaa.

"Et vastaa mitään."

"Sanat takertuivat kurkkuuni enkä osaa kiittää teitä niinkuin minun
pitäisi, mutta minä olen niin liikutettu, niin iloinen... en voi
selittää... älkää uskoko..."

Herra Volfran keskeytti:

"Kyllä uskon tarjoukseni sinua todellakin liikuttaneen, äänesi sen
ilmottaa, ja olen iloinen siitä. Onhan siinä ikäänkuin lupaus, että
teet kaiken voitavasi tyydyttääksesi minua. Mutta nyt toiseen asiaan.
Joko olet kirjottanut sukulaisillesi?"

"En, herra; en ole voinut kun minulla ei ole ollut paperia..."

"Hyvät Voit tehdä sen vielä. Herra Benditin huoneesta, jossa saat
työskennellä, kunnes hän tulee terveeksi, löydät kyllä tarpeelliset
kirjotuskojeet. Kerro sukulaisillesi mimmoista sinun on täällä ja
asemasi minun luonani. Jos heillä on parempaa tarjona, niin he pyytävät
sinua tulemaan, ellei, niin he antavat sinun jäädä tänne."

"Ihan varmasti he jättävät minut tänne."

"Niin minäkin luulen, ja luulenpa sen olevan parempaakin sinulle
nykyään. Mutta kun sinun vastedes tulee olla paljon konttorissa kun
joudut tekemisiin virkamiesten kanssa, joiden luokse usein lähetän
sinut toimittamaan asioitani, niin et voi esiintyä entisessä puvussasi,
se kun herra Benoistin kertomuksen mukaan on kovin huono...."

"Ihan loppuun kulunut; mutta minä vakuutan ettei se laiskuuteni eikä
huolimattomuuteni tähden ole tullut semmoiseksi, vaan varojen
puutteesta."

"Ei sinun ole tarvis puolustaa itseäsi. Mutta siinä pitää muutos
tapahtua. Voit mennä rahastonhoitajan luokse saamaan häneltä
määrälipun, jonka nojalla voit rouva Lachaiselta ostaa kaikki mitä
tarvitset täydelliseen pukuun, liinavaatteita, hattuja, leninkijä."

Perrine kuunteli, ikäänkuin sokean vanhuksen sijasta olisi puhunut
ihana haltiatar ojentaen taikasauvaansa häntä kohden.

Herra Vulfranin sanat kuitenkin saattoi hänet jälleen todellisuuden
maailmaan:

"Vallassasi on valita mitä ikinä tahdot, mutta älä unohda, että
valintasi antaa minulle luonteesi avaimet. Hommaa nyt itsellesi uusia
vaatteita. Tänään en enää tarvitse sinua. Tule takaisin huomenna."



Kahdeskymmenesseitsemäs loka.


Saatuaan herra Vulfranin lupaaman osotuksen kassasta jossa häntä
kummastellen tarkasteltiin kiireestä kantapäähän, meni Perrine
kauppalaan itseltään kysyen missä asui rouva Lachaise.

Hän olisi suonut kaupan omistajan olevan sama vanha rouva, jolta oli
ostanut palttinansa, syystä että tunsi hänet ennestään ja häntä siis
vähemmän hävettäisi neuvottelu siitä mitä ostaa, mitä jättää ostamatta.

Hän tunsikin olevansa kauheasti kahden vaiheilla, sillä herra Vulfranin
viimeiset sanat soivat vieläkin hänen korvissansa: 'Valintasi antaa
minulle luonteesi avaimet'. Varotus oli kyllä tarpeeton, sillä hän ei
missään tapauksessa olisi tuhlannut; mutta olisiko herra Vulfranin
mielestä se ollut parahiksi mikä hänen mielestänsä oli kohtuullista ja
tarpeellista. Lapsuudessaan hän kyllä oli nähnyt kauniita pukuja, jopa
käyttänyt semmoisia ja ollut niistä lapsellisen ylpeä, vaan nyt ei
semmoisista ollut mitenkään puhetta. Mutta sopisivatkohan
yksinkertaisimmat, mitkä suinkin voi saada, paraiten hänen nykyisiin
oloihinsa?

Jos joku edellisenä iltana olisi sanonut hänelle, hänen tuskaantuneena
miettiessään surkeata tilaansa, että hän mielensä mukaan saisi valita
itselleen uuden puvun, liinavaatteita ja kaikkia pukutarpeita, niin hän
kyllä olisi luullut häiritsemättömällä ilolla vastaanottavansä
semmoisen lahjan. Ja kuitenkin pelko ja epätietoisuus nyt vallitsivat
hänen sydämessänsä.

Kirkkotorin varrella oli rouva Lachaisen kauppa, kieltämättä
Maraucourtin kaunein ja paraiten varustettu. Sen suuret näyttelyikkunat
olivat täynnä kaunista vaatetta, silkkinauhoja, liinavaatteita,
hattuja, koristeita ja hajuvesiä, jotka kaikki olivat omansa
kiihottamaan kauppalan nuorten ja keikailevien neitosten
turhamaisuutta, houkutellen heitä sinne tuhlaamaan raha-ansionsa
samalla tavoin kuin heidän isänsä tuhlasivat omansa kapakoissa.

Tuo komeus yhä enemmän lisäsi Perrinen pelkoa ja ahdistusta ja kun
tuommoisen ryysyläisen tulo ei herättänyt kaupanomistajan huomiota sen
enempää kuin apulaistenkaan jäi tyttö epätietoisena seisomaan keskelle
lattiata tietämättä kenen puoleen kääntyä. Viimein hän näytti kädessään
olevan kirjekuoren.

"Mitä tahdot, lapsi?" kysyi rouva Lachaise.

Perrine ojensi hänelle paperin, jonka jokaiseen kulmaan oli painettu:
"Maraucourtin tehtaat, Vulfran Paindavoine."

Tuskin rouva Lachaise oli lukenut paperin loppuun ennenkuin katseensa
kirkastui ja hän kohteliaasti hymyillen nousi paikaltaan, nosti
Perrinelle tuolin ja kysyi:

"Ja mitä haluatte, neitini?"

Perrine vastasi tarvitsevansa leningin, liinavaatteita, kenkiä ja
hatun.

"Tuota kaikkea on kyllä täältä saatavana ihan parasta lajia.
Suvaitsetteko että alamme leningillä? Eikö niin? Minä näytän teille
vaatetta..."

Mutta Perrine ei tahtonut nähdä vaatetta, vaan valmiita pukuja, joista
voisi valita itselleen sopivan, niin että jo seuraavana aamuna sopisi
mennä ulos herra Vulfranin kanssa.

"Ah, teidän on siis saatettava herra Vulfrania?" toisti
muotikauppiasrouva vilkkaasti äärettömän kummissaan siitä, että
Maraucourtin mahtava herra haluaa tuommoisen maankulkijan
palveliaksensa ja seuralaiseksensa.

Perrine ei kuitenkaan vastannut siihen mitään, vaan jatkoi selityksiään
ja tilauksiaan. Leningin piti olla musta, sillä hänellä oli surua.

"Pitääkö teidän olla mukana joissakin hautajaisissa?"

"Ei."

"Ymmärrättehän neiti, että jos tiedän milloin puku on käytettävä, niin
tiedän myöskin mimmoinen sen pitää olla niin tekonsa, hintansa kuin
vaatteenkin puolesta."

"Tekonsa puolesta ihan yksinkertainen, vaate kestävää ja kevyttä, hinta
halvin."

"Hyvä, hyvä!" vastasi rouva, "kyllä saatte nähdä semmoisia. Virginie
tule neiden käytettäväksi."

Niin ääni kuin käytös muuttui heti ja rouva Lachaise palasi mahtavasti
kassan luo ollen liian ylpeä palvellakseen niin vaatimatonta ostajaa.
Varmaankin hänen mielestänsä tuo tyttö oli joku palvelija, jolle herra
Vulfranio oli pistänyt päähän lahjottaa surupuku, jopa vielä tuommoinen
palvelija.

Kun sitten Virginie toi nähtäväksi punoksilla ja helmillä koristetun
mustan kashimiripuvun, niin rouva sekaantui asiaan:

"Tuo ei ole sen hintainen; näyttää hametta, johon kuuluu mustan valkean
pilkullinen pusero. Hame tosin on ehkä liian pitkä ja pusero liian
väljä, mutta pienennettynä se sopii mainiosti. Sitäpaitsi meillä ei ole
muuta sen hintaista."

Se seikka ratkaisi asian. Sitäpaitsi puku Perrinen mielestä oli sangen
sievä ja kun hänelle vakuutettiin sen pienillä muutoksilla sopivan
erinomaisesti, niin miksi hän ei heitä uskoisi?

Sukkien ja liinavaatteiden valinta oli verraten helppoa, kun hän
halusi halvinta lajia. Mutta hänen selitettyään tahtovansa ainoastaan
kaksi paria sukkia ja kaksi paitaa muuttui neiti Virginie yhtä
epäsuosiolliseksi kuin emäntänsäkin ja ainoastaan armosta hän suvaitsi
näyttää kenkiä ja pientä olkihattua tuon pienen houkkioo puvun
täydentämiseksi. Mokomakin tyhmeliini! Kaksi paria sukkia ja kaksi
paitaa! Ja kun Perrine lisäksi tahtoi kaksi nenäliinaa, jotka jo kauan
olivat olleet hänen hartaimman toiveensa esineenä, niin tuo uusi osto
ei ensinkään muuttanut kaupanomistajan eikä palvelijan nyrpeyttä.
Tyytyä siihen, kun voisi saada mitä ikinä tahtoi!

"Eikä tuon enempää?"

"Ei."

"Ja mihin saan lähettää nämä?" kysyi rouva Lachaise.

"Kiitoksia, rouva, kyllä käyn illalla ne noutamassa."

"Älkää sitten tulko ennen kello kahdeksaa eikä yhdeksän jälkeen."

Perrinellä oli omat syynsä olla lähetyttämättä kotiin ostamiansa
tavaroita, kun ei itsekään tietänyt missä "asui." Saarellensa menoa ei
ollut ajatteleminenkaan. Kenellä ei ole mitään omaisuutta, hän ei
tarvitse lukkoja eikä salpoja, mutta rikkauksia, aarteita -- ja
huolimatta puotineiden halveksimisesta olivat nuo tavarat kuitenkin
rikkautta Perrinen mielestä -- niitä täytyy varjella. Hänen täytyi siis
ennen illan tuloa etsiä itselleen uusi asunto ja luonnollisesti hän
silloin ensiksi muisteli Rosalien mummoa. Tultuaan ulos rouva Lachaisen
puodista hän siis suuntasi askeleensa mummo Françoisen talolle
saadakseen selville saisiko sieltä mitä tarvitsi, nimittäin pienen
kamarin, joka olisi sekä huokea että siisti.

Saapuessansa portille tuli Rosalie häntä vastaan.

"Menettekö ulos?"

"Entä te? Oletteko vapaa?"

Muutamat sanat selvittivät asian. Rosalie oli menossa Picquignybyn
tärkeälle asialle eikä voinut heti kääntyä takaisin mummonsa luokse
niinkuin olisi tahtonut, voidaksensa paremmin selvittää Perrinen
vuokra-asian. Mutta miksikä ei Perrine, jolla myöskin oli lupapäivä,
voinut tehdä hänelle seuraa Picquignyhyn niin he palaisivat yhdessä ja
toimittaisivat vuokra-asiansa myöhemminkin. Siitähän tulisi hauska
huvimatka.

Matka sinne kului sukkelaan ja asiakin oli pian suoritettu. Mutta
paluumatka kesti kauemmin, he kun hiljakseen astuessansa ahkeraan
juttelivat sekä vähä väliä poikkesivat viereisille niityille poimimaan
kukkia ja lepäsivät puiden siimeksessä, niin että aika kului
huomaamatta ja mailleen menevä ilta-aurinko saattoi varjot pitenemään
ennenkuin he ehtivät takaisin Maraucourtiin. Vasta heidän saapuessansa
kotiportille Rosalie huomasi illan jo tulleen ja peloissaan huudahti:

"Mitähän Zenobie täti nyt sanoo!"

"Niin tosiaankin."

"Kyllä tästä syntyy aika mellakka, mutta vähät siitä, minulla on joka
tapauksessa ollut äärettömän hauskaa. Entä teillä?"

"Jos teidän on ollut hauska, teidän, jolla koko päivä on seuraa, niin
ajatelkaapa mitä tämä kävelyretki on ollut minulle, joka olen niin
yksinäni ilman mitään kumppania."

"Niin, se on aivan totta."

Onneksi oli Zenobie täti ruokasalissa ruokavieraita palvelemassa, niin
että Perrine sai sopia vuokra-asiasta mummo Françoisen kanssa, josta
oli se etu että kauppa tuli sekä helpommaksi että päättyi sukkelammin.
Viisikymmentä frangia kuukaudessa kahdesta ruokaverosta päivässä ja
kaksitoista frangia pienestä huoneesta "jossa oli oikea ikkuna, peili
ja pesukaappi" ei suinkaan ollut kovin kallista; jäisipä siitä vielä
Perrinelle melkoinen määrä rahaa vaatteihin -- ainakin hänestä tuntui
siltä.

Kello kahdeksan hän atrioitsi ruokasalissa eri pöydässä oikea
ruokaliina levitettynä polville. Kello puoli yhdeksän hän meni hakemaan
tilaamiansa vaatteita, jotka jo olivatkin valmiit. Kello yhdeksän hän
jo oli omassa kamarissansa, lukitsi oven ja meni levolle, vähäisen
levotonna ja liikutettuna, pää pyörällä päivän tapauksista, mutta
kuitenkin hyvien toiveiden elähyttämänä.

Niin, huomenna hän saa nähdä. Mutta hän saikin nähdä aivan toista kuin
oli toivonut.

Kun herra Vulfran seuraavana aamuna annettuaan määräyksensä osastojen
johtajille käski hänen tulla sisälle, sillä vanha herra näytti niin
tyytymättömältä, että hänen oli vallan mahdotonta erehtyä sen
merkityksestä. Sillä vaikka hän ei voinutkaan nähdä mitään eikä
katseensa ilmaista hänen ajatuksiansa, niin Perrine ei voinut erehtyä
kasvojen ilmeestä, siksi hän jo oli ehtinyt kyllin tarkkaan tutkia
niiden tunteen vivahduksia.

Ei toden totta niistä nyt näkynyt hyväntahtoisuuden tahi suopeuden
jälkeäkään, vaan päinvastoin tyytymättömyyttä ja suuttumusta.

Mitä hän oli tehnyt voidaksensa niin suuressa määrin herättää hänen
vihaansa?

Siihen kysymykseen hän ei voinut keksiä muuta kuin yhden ainoan
vastauksen: ostoksensa rouva Lachaiselta. Niistähän herra Vulfran sanoi
saavansa hänen luonteensa avaimet. Ja hän kun oli niin vilpittömästi
koettanut olla vaatimaton ja kohtuullinen, Mitä vanha herra olisi siis
tahtonut hänen ostaa ja mitä jättää ostamatta?

Mutta hänen ei tarvinnut kauan olla epätietoinen.

"Miksikä et ole puhunut minulle totta?"

"Mitä siis olen sanonut, joka ei ole totta?" kysyi Perrine vavisten
pelosta.

"Olet valehdellut kertoessasi täällä olostasi."

"Minä vakuutan, minä vannon että olen puhunut teille totuuden."

"Sanoit minulle asuneesi mummo Françoisen luona. Mutta missä olet
oleskellut sittemmin? Eräälle, joka tahtoi tietoja sinusta, on Zenobie,
Françoisen tytär, kertonut sinun viettäneen heidän luonaan vaan yhden
ainoan yön ja sinun sitten hävinneen, niin ettei kukaan tiedä missä
sittemmin olet oleskellut."

Perrine oli kuunellut tuon syytöksen alkupuolta kovin peloissaan, mutta
mikäli herra Vulfran jatkoi sikäli hän rauhottui.

"On olemassa yksi, joka tietää missä olen oleskellut ja toiminut
lähdettyäni mummo Françoisen luota."

"Ken?"

"Rosalie, hänen tyttönsä, joka voi todistaa, minkä nyt kerron teille,
jos vielä tahdotte tietää sen."

"Toimen tähden, jonka olen aikonut sinulle on minun välttämätöntä
tuntea sinut lähemmin."

"Kyllä kerron kaikki todenmukaisesti. Tunnustettuani kaikki voitte
kutsua Rosalien tänne ja kysyä häneltä, minun sitä ennen tapaamatta
häntä."

"Niin voin todellakin tehdä", myönsi herra Vulfran leppeämtnin, "kerro
siis."

Perrine alkoi heti kertoa laveasti ensi yön kauhuja tuossa
ullakkokopissa, pahoinvointiansa, kuvotuksiansa ja pyörryttämistänsä.

"Etkö sinä siis sietäisi mikä muillekin kelpaa?"

"Toiset eivät ole eläneet eikä niin tottuneet raittiiseen ilmaan kuin
minä, sillä minä vakuutan teille etten suinkaan ole vaativainen,
köyhyys ja kurjuus kun ovat opettaneet minua kestämään paljon; mutta
minä olisin kuollut, tukehtunut siellä, enkä voi käsittää pahaksi
välttää kuolemaa."

"Onko tuo mummo Françoisen makuuhuone siis niin epäterveellinen?"

"Oi herra! Jos voisitte nähdä sen, niin ette sallisi työntekijäinne
asuvan semmoisessa."

"Jatka."

Hän kertoi miten oli osunut "saareen" ja miten oli muuttanut
ampumamajaan.

"Etkö pelännyt ollenkaan?"

"Olee tottunut olemaan pelkäämättä."

"Tarkotat varmaankin viimeistä lammikkoa vasemmalla Saint-Pipoyhyn
päin?"

"Niin, herra."

"Ampumamajan olen minä rakennuttanut ja veljeni ja sisarenipojat
käyttävät sitä metsästysaikana. Sinä siis nukuit siellä?"

"En ainoastaan nukkunut vaan tein työtä, atrioitsin, jopa pyysin
Rosalien päivällisillekin, jonka hän kyllä voi kertoa teille. En ole
ollut sieltä poissa paitsi ollessani Saint-Pipoyssa, kun käskitte minun
jäämään sinne englantilaisten käytettäväksi ja nyt viime yön, jolloin
asuin mummo Françoisen luona, kun minulla nyt on varaa maksaa eri
huoneesta itseäni varten."

"Olit siis niin rikas, että voit pyytää kumppanisi päivällisille?"

"Jos tohtisin kertoa kuinka..."

"Sinun pitää kertoa minulle kaikki."

"Tohdinko kuluttaa aikaanne kertomalla kahden köyhän tytön elämää?"

"Minulta ei milloinkaan puutu aikaa sen perästä, kun en enää voi
käyttää sitä mieleni mukaisesti. Päinvastoin se on pitkä, kovin pitkä
-- ja kolkko."

Herra Vulfranin kasvoja peitti synkkä varjo, joka selvästi ilmaisi sen
miehen elämän surkeutta, jota kaikki kadehtivat ja luulivat niin
onnelliseksi. Ääni, jolla hän lausui 'kolkko' sanan liikutti syvästi
Perrinen hellää sydäntä. Tyttö raukka kyllä tiesi kokemuksesta
kadotettuaan isänsä ja äitinsä mitä merkitsi jäädä yksinään maailmaan,
tiesi miten elämä on surkea ja kolkko, kun on ainoastaan suruja,
köyhyyttä ja kurjuutta odotettavissa eikä ketään jonka kanssa jakaa
kaikki huolet. Herra Vulfranin ei ainakaan tarvinnut kärsiä nälkää,
puutetta eikä kurjuutta. Mutta eikö ole maailmassa muita kärsimyksiä ja
suruja! Että semmoisia on olemassa todisti selvän selvästi vanhuksen
äsken lausumat sanat, ääni millä ne lausuttiin, hänen alas painunut
päänsä, kalpeat huulensa ynnä kuihtuneet kasvonsa, kaikki epäilemättä
tuskallisten muistojen seurauksia.

Entä jos Perrine koettaisi häntä huvittaa! Se tosin olisi uhkarohkeaa,
hän kun niin lyhyen ajan oli häntä tuntenut, mutta minkätähden hän ei
sitä tohtisi, kun herra Vulfran itse vaati häntä kertomaan. Miksi hän
ei siis koettaisi houkutella edes heikkoakin hymyä noille kalpeille
huulille? Voihan hän katsella häntä silmiin ja siten nähdä huvittaako
hänen kertomuksensa vai ikävystyttää, jolloin hän heti voi lopettaa.

Ja heti sen perästä hän iloisella sointuvalla äänellä alkoi
kertomuksensa:

Hupaisinta koko päivällispuuhassani oli tapa millä hankin itselleni
ensiksi keittoastiat ja sitten ruoka-aineet ostamatta mitään, joka oli
minulle mahdotonta. Jos saan kertoa teille jutun alusta alkaen, niin on
siinä myöskin selitys koko taloudestani ampumamajassa asetuttuani
siihen.

Kertomuksensa aikana hän lakkaamatta tarkasteli herra Vulfrania
valmiina heti lopettamaan, jos huomaisi ikävystymisen merkkiäkään.

Mutta semmoista hän ei huomannut vaan päinvastoin mieltymystä ja
osanottavaisuutta.

"Ja sitä osasit tehdä!" huudahti herra Vulfran monta kertaa keskeyttäen
häntä.

Hän kyseli paljon saadaksensa tarkempia tietoja siitä mitä Perrine
ikävystyttämisen pelosta oli jättänyt mainitsematta, sillä hän tahtoi
tietää paitsi mitä työtä hän oli tehnyt myöskin kuinka hän oli
työskennellyt voidaksensa selviytyä vähillä työkaluillaan eli oikeammin
työkaluin puutteessa. Ja uudestaan hän huudahti:

"Ja sen osasit tehdä!"

Perrinen lopetettua hän laski kätensä hänen päällensä, ja lausui:

"Hyvä! Sinä olet kelpo tyttö ja minä huomaan ilolla, että sinun
kaltaisestasi voi tehdä jotakin. Mene nyt työhuoneesesi ja vietä
aikaasi mielesi mukaan, kello kolme lähdemme ajamaan."



Kahdeskymmeneskahdeksas luku.


Perrinen työhuonetta tahi oikeammin herra Benditin ei ensinkään
voinut verrata herra Vulfranin avaraan kolmi-ikkunaiseen huoneeseen
tilavine kirjotuspöytineen, paperikaappeineen, suurine vihreine
nahkapäällyksisine nojatuoleineen ja seinillä riippuvine
kultakehyksineen tehtaankuvineen, jotka kaikki olivat vallan omansa
antamaan sisäänastujalle käsityksen, että siellä päätetään sangen
tärkeitä asioita.

Herra Benditin huone sitä vastoin oli sangen pieni ja siinä oli avoin
yksi ainoa pöytä ja kaksi tuolia ynnä suuri musta kirjahylly. Seinässä
riippui maailman kartta, johon erivärisillä lipuilla oli merkitty
tärkeimmät merikauppatiet. Lattiata peitti kiiltävä korkkimatto ja
ainoata ikkunaa varjosti jutekankainen punareunainen markiisikaihdin.
Huone näytti Perrinestä hauskalta ja oven ollessa auki kuului sinne
mitä tapahtui herra Vulfranin ja konttorihuoneissa, joista veljen ja
sisarenpojilla, Théodorella ja Casimirella oli yksi kummallakin, yksi
kassöörillä ja Benditin vastapäätä oleva insinööri Fabrylla.
Viimemainitussa apulaiset piirustivat suurten viistopöytien ääressä.

Kun hänellä ei ollut mitään työtä eikä hän tohtinut noin vain anastaa
herra Benditin istuinpaikkaa, hän istahti tuolille oven viereen ja
rupesi tutkimaan sanakirjoja, ainoata huoneessa olevaa kirjavarastoa.
Tosin hän mieluummin olisi lukenut jotakin muuta, mutta hauskemman
puutteessa hän ajan kuluksi tyytyi siihenkin.

Viimein soitettiin aamiaiselle ja hän oli ensimmäisiä lähtemään. Mutta
matkalla hänet saavuttivat herrat Fabry ja Mombleux, jotka hekin
atrioitsivat mummo Françoisen luona.

"No, neitiseni, nyt olette tullut meidän kumppaniksemme", lausui herra
Mombleux, joka ei ollut unohtanut nöyryytystänsä Saint-Pipoyssa ja nyt
tahtoi antaa Perrinelle senvuoksi letkauksen.

Hetkeksi tyttö joutui hämälle niistä sanoista, joiden ivallinen
tarkotus ei suinkaan jäänyt häneltä huomaamatta, mutta hän tointui
äkkiä ja vastasi nöyrästi:

"En teidän kumppaniksenne, herra Mombleux, vaan Guillaumen."

Tuo vaatimaton vastaus varmaankin miellytti insinööriä, sillä hän
katseli Perrineä suopeasti hymyillen. Siinä oli sekä hyväksymistä että
rohkaisemista.

"Mutta olettehan te saanut Benditin paikan", jatkoi herra Mombleux,
joka itsepäisyyteen nähden oli oikea picardialainen.

"Sanokaa ennemmin että neiti säilyttää sen hänelle", intti insinööri
Fabry.

"Se oo ihan sama asia."

"Ei suinkaan, sillä viikon tahi kahden peràstà herra Bendit
parannuttuaan astuu jälleen virkaansa, joka ei tapahtuisi ellei neitiä
olisi ollut säilyttämässä sitä hänelle."

"Minusta olemme me molemmat puolestamme tehneet voitavamme auttaessamme
häntä siinä."

"Mekin, samaten kuin neiti puolestansa, ja siitä hyvästä herra Bendit
on velvollinen uhraamaan meille kaikille kolmelle jokaiselle
vahakynttilän -- jos nimittäin englantilainen milloinkaan sytyttää
kynttilän muille kuin itseänsä varten."

Jos Perrine olisikin erehtynyt herra Mombleuxen sanojen oikeasta
tarkoituksesta, niin hän kyllä piankin olisi käsittänyt sen siitä
tavasta, jolla häntä kohdeltiin mummo Françoisen luona. Hänelle ei
laitetta paikkaa samaan pöytään kuin muille asukkaille ja
ruokavieraille, niinkuin olisi tehty, jos häntä olisi pidetty heidän
vertaisenaan, vaan pieneen syrjäpöytään salin nurkkaan, ja sinne
tuotiin ruokaa viimeiseksi, kun kaikki muut ensin omasta puolestaan
olivat ottaneet osaa vatien tyhjentämiseen.

Mutta hän ei välittänyt siitä tuotiinko hänelle ensiksi vai
viimeiseksi, tahi olivatko paraimmat palaset jo ehtineet hävitä.
Tärkeintä oli hänen päästä semmoiseen läheisyyteen, että kuulisi heidän
keskustelunsa voidakseen sen mukaan laatia itselleen ohjelman miten
selviytyä kaikissa niissä vaikeuksissa, jotka kyllä vielä olivat
kohtaavat häntä. Hehän tunsivat talon tavat, herra Vulfranin, nuoret
herrat, Talouelin, jota hän niin kovasti pelkäsi. Sana heiltä voisi
poistaa hänen tietämättömyytensä ja osottaa hänelle vaaroja, joita hän
ei voinut aavistaakaan eikä tietämättömyytensä tähden välttää. Hän ei
suinkaan tahtonut vakoilla heitä, sillä hän ei kuuntelisi ovenrei'istä.
Tiesiväthän he etteivät olleet yksinään ja hän voi siis hyvällä
omallatunnolla käyttää hyväksensä heidän keskusteluaan ja asettaa
käytöksensä olevien olojen mukaan.

Pahaksi onneksi he eivät sinä aamuna puhunut mistään semmoisesta, josta
hän olisi välittänyt, vaan koko ajan politiikasta, metsästyksestä,
rautatieonnettomuuksista ja sen semmoisesta. Hänen ei siis tarvinnut
teeskennellä välinpitämättömyyttä heitä kuunnellessaan.

Sitäpaitsi hänellä oli itsellään kiire sinä aamuna, sillä hän tahtoi
tavata Rosalien saadaksensa tietää mistä herra Vulfran oli kuullut että
hän ei ollut nukkunut enempää kuin yhden yön mummo Françoisen luona.

"Sitä herra Vulfran ei ole voinut kuulla keneltäkään muulta kuin
Pihdiltä, joka kävi täällä meidän ollessamme Picquignyssä. Silloin hän
käytti aikaa hyväksensä ja urkki Zenobie tädiltä tietoja teistä, joka
muuten ei ole vaikea asia, jos täti vain tietää, ettei hänen
kielimisensä hanki kielittävälle juomarahoja. Hän se on, joka on
kertonut ettette ole viettänyt meillä enempää kuin yhden yön ja paljon
muutakin sitäpaitse."

"Mitä muuta sitten?"

"En tiedä, kun en ollut saapuvilla, mutta voitte olla varma siitä, että
jotakin pahaa se oli. Onneksi ei asia kääntynytkään teille vahingoksi."

"Päinvastoin se kääntyi edukseni kun olen huvittanut herra Vulfrania
kertomuksellani."

"Sen minä kerron täti Zenobielle, silloin hän vallan raivostuu."

"Älkää ärsyttäkö häntä minua vastaan."

"Ärsyttääkö häntä! Siitäpä ei ole vaaraa! Saatuaan tietää mimmoisen
viran olette saanut, hän kyllä tulee paraaksi ystäväksenne, päältäpäin
tietysti. Niin, saatte nähdä huomenna. Mutta ellette tahdo Pihdin
saavan selvää asioistanne, niin älkää kertoko niitä tädille."

"Olkaa huoleti, minä kyllä pidän varani."

"Ette tiedä kuinka häijyn viekas täti on."

"Mutta nyt hän ei saa minulta mitään urkituksi."

Kello kolme, niinkuin jo oli ilmoittanut, soitti herra Vulfran Perrineä
ja he läksivät ajamaan tavalliselle tehdasmatkallensa, sillä herra ei
jättänyt päivääkään eri tehtaita tarkastamatta, ellei itse nähdäksensä,
niin kuitenkin tullaksensa nähdyksi. Eri tehtaiden tirehtöörit silloin
selittivät mitä tehtiin ja saivat isännältä tarpeelliset määräykset.
Sitäpaitsi oli paljon, josta hän itse otti selvän juuri kuin ei
olisikaan ollut sokea, hänellä kun oli monta keinoa millä korvata
kadotetun näkönsä.

Sinä päivänä he alottivat Flexellestä, jossa pellavat ja hamput
häkilöitiin. Siellä herra Vulfran ei antanutkaan taluttaa itseänsä
tirehtöörin konttoriin, vaan astui nojanneena Perrineen suoraan
tavattoman suureen varastohuoneeseen, johon paraikaa suorastaan
purettiin täysistä rautatievaunuista äsken saapunutta hamppua ja
pellavaa.

Oli sääntönä että missä ikinä hän kulki tehtaissa ei kukaan saanut
keskeyttää työtänsä eikä häntä puhutella, vaan ainoastaan vastata hänen
kysymyksiinsä. Työtä jatkui ikäänkuin häntä ei olisi siellä olemassa,
ehkä vain tavallista vähäisen sukkelammin.

"Kuuntele nyt tarkasti mitä minulla on sinulle sanottavaa", hän lausui
Perrinelle, "sillä minä tahdon nyt koettaa voinko nähdä sinun
silmilläsi tutkiessani muutamia näistä vaunuista purettavia pakkoja.
Tiedätkö mimmoinen on esimerkiksi hopean väri?"

Perrineä epäilytti.

"Tahi ennemmin helmiharmaa?"

"Helmiharmaa, kyllä, herra."

"Hyvä. Voitko myöskin erottaa vihreän eri vivahdukset: tumman vihreän
vaalean vihreästä, harmahtavanruskean punertavan ruskeasta?"

"Kyllä jotensakin, luullakseni."

"Se riittää. Ota tänne hampputukko lähimmästä pakasta, katsele sitä
tarkasti ja mainitse sitten sen väri."

Perrine teki niin ja tarkkaan katseltuaan sitten lausui ujosti:

"Punertavaa, tämä on varmaankin punertavanvihreätä."

"Anna tukko minulle."

Herra Vulfran haisteli sitä.

"Et ole pettynyt, hamppu on todellakin punertavaa."

Perrine katseli häntä kummastuneena, ja ikäänkuin aavistaen tytön
ihmettelyä hän jatkoi:

"Haisteleppa tätä hamppua, eikö se tuoksu poltetulta sokurilta?"

"Ihan niin herra."

"Niin, tämä haju ilmoittaa minulle hampun kuivaneen riihessä ja
vähäisen palaneen ja sitäpä juuri sillä onkin punertava värinsä. Kun
nyt haju- ja näköaisti noin täyttävät toisensa, niin huomaan sinun
olevan oikeassa ja että minulla on toiveita luottaa silmiisi. Mennään
nyt toisen vaunun luokse ja otetaan sieltä toinen tukko."

Sillä kertaa hamppu Perrinen mielestä oli vihreätä.

"On parikymmentä vihreätä eri värivivahdusta; minkä kasvin värinen
mielestäsi tämä on?"

"Kaalin, mielestäni, ja sitten siinä on pieniä ruskeita pilkkuloita."

"Anna tukko tänne."

Sillä kertaa herra Vulfran ei sitä haistellut, vaan otti siitä muutamia
korsia ja venytti niitä. Korret katkesivat.

"Hamppu on kitketty liian aikaiseen ja kosteana pantu pakkaan; tälläkin
kertaa olit oikeassa. Olen tyytyväinen sinuun, alku on hyvä."

He jatkoivat matkaansa muissakin tehtaissa, Bacourtissa, Flexellessa ja
viimeksi Saint-Pipoyssa, jossa viipyivät kauimmin, englantilaisten
konerakentajien työ kun oli tarkastettava.

Niinkuin aina milloin herra Vulfran oli astunut alas, oli vaunut nytkin
ajettu suuren haavan siimekseen ja hevonen sidottu penkkiin, niin ettei
Guillaumen tarvinnut jäädä siihen sitä vartioimaan, vaan voi hän varsin
hyvin mennä hetkeksi huvittelemaan kylään herra Vulfranin saamatta
vihiäkään hänen retkistänsä. Mutta Guillaume tapasikin vanhan tuttavan
ja meni hänen houkuttelemanaan ja seurassansa kapakkaan sekä unohtui
sinne niin pitkäksi ajaksi, ettei herra Vulfranin tullessa vaunujensa
luokse siellä ollutkaan ajajaa.

"Lähettäkää joku hakemaan Guillaumea", lausui vanha herra tirehtööri
Benoistille.

Kesti hyvän aikaa ennenkuin Guillaumen löydettiin, herra Vulfranin
suureksi mielipahaksi, joka ei sallinut hukata minuttiakaan turhaan
odottamiseen.

Viimein Perrine näki Guillaumen lähestyvän juoksujalkaa mutta
kummallisesti horjuen ja kompuroiden, pää pystyssä, niska jäykkänä,
jalat epävakavina, mutta joka askeleelta nostaen niitä ikäänkuin
kompastuen johonkin tiellä olevaan esteeseen.

"Tuopa kummallinen astumistapa", lausui herra Vulfran, joka oli kuullut
hänen epäsäännöllisiä askeleitansa. "Tuo eläin on humalassa, eikö oiin
Benoist?"

"Teiltä ei voi salata mitään."

"En ole kuuro, Jumalan kiitos."

Sitten hän kääntyi Guillaumen puoleen kysyen.

"Mistä tulet?"

"Niin herra... katsokaa... minä tulen..."

"Vaiti! Hengityksesi jo puhuu asiasi. Sinä tulet kapakasta. Olet
humalassa. Askeleesi jo ilmoittivat sen minulle."

"Niin, herra... saanko sanoa..."

Puhellessansa Guillaume oli irroittanut ohjakset ja laskenut ne
vaunuihin, mutta pudotti ruoskan. Hän tahtoi ottaa sen ylös maasta,
mutta kompastni kolme kertaa sitä koettaessansa onnistumatta saada sitä
käteensä.

"Luulenpa olevan parasta että minä nyt tulen ajajaksenne", huomautti
tirehtööri.

"Mitä se hyödyttää?" kysyi Guillaume röyhkeästi.

"Suu kiinni siinä", komensi herra Vulfran äänellä, joka ei sallinut
vastustusta. "Tästä lähin et enää ole palveluksessani."

"Herra... tahtoisin... sanoa..."

Mutta kuuntelematta häntä herra Vulfran kääntyi tirehtöörin puoleen.

"Kiitän teitä, Benoist, mutta tämä pienokainen kyllä osaa ajaa ja saa
nyt toimittaa tuoa juomarin virkaa."

"Osaako hän ajaa?"

"Hänen vanhempansa olivat markkinoilla kuljeksivia kauppiaita ja hän
useia ajoi heidän vaunujansa."

"Kyllä, herra, kyllä minä osaan ajaa."

"Sitäpaitse on Coco lauhkea kuin lammas. Ei se itsestään ojaan vie
ellei kukaan sitä sinne aja."

Hän astui vaunuihin ja Perrine istahti hänen viereensä tarkkaavaisena
ja vakavamielisenä, hyvin tuntien toimensa vastuunalaisuuden.

"Ei kovin kiireesti", lausui herra Vulfran hänen keveästi
sivaltaessansa hepoa ruoskallaan.

"En minä ensinkään tahdo ajaa kovaa, herra, sen vakuutan."

"Onhan sitä tässäkin."

Suuri oli kummastus Maraucourtissa ihmisten nähdessä herra Vulfranin,
vieressänsä pieni surupukuinen tyttö, joka huolellisesti ajoi vanhaa
Cocoa eikä Guillaumen tapaan pakottanut vanhaa hevosta epätasaiseen
juoksuun. Mitä oli tapahtunut? Ken oli tuo pieni tyttö? Ja muijat
juoksivat toinen toistensa luokse tiedustelemaan tuota tavatonta asiaa,
sillä vieraat olivat harvinaisuutta kylässä ja vielä harvemmilla oli
tietoa siitä paikasta, jonka tuo tyttönen oli saanut herra Vulfranin
luona. Mummo Françoisen talon edustalla seisoi täti Zenobie
nojautuneena porttiin jutellen naapurien kielikellojen kanssa.
Huomatessaan Perrinen vaunuissa "isännän" vieressä hän ällistyen nosti
kätensä korkealle, mutta tointui heti jälleen ja tervehti herra
Vulfrania ja tyttöä mitä makeimmin hymyillen, ikäänkuin olisi nähnyt
parhaan ystävänsä.

"Hyvää päivää, herra Vulfran, hyvää päivää neiti Aurelie."

Ja heti vaunujen ehdittyä portin sivuitse hän kertoi kumppaneillensa
miten hän oli hankkinut tuolle nuorelle neidelle, joka asui heillä,
niin hyvän paikan herra Vulfranin luona puhumalla hyvää hänen
puolestansa Pihdille.

"Hän on todellakin kelpo tyttö eikä varmaankaan unohda missä
kiitollisuuden velassa hän on minulle, sillä meitä hänen on kaikesta
kiittäminen."

Mitäpä tietoja hän olisi voinut antaa, kun ei itse tietänyt mitään?

Ja sitten hän tekaisi jutun sen nojalla, mitä oli kuullut Rosalielta
Perrinen tulosta Maraucourtiin ja hänen syntyperästään, niin
epämääräinen, että jokaisella oli erinomainen tilaisuus lisäillä ja
koristella sitä mielensä mukaao. Eikä niitä lisiä kauan tarvinnut
kaivatakaan, niin että kohta oli liikkeellä eriskummallisia
kertomuksia, sitä ihmeteltävimpiä kun ei kukaan voinut oikein selvittää
tuon onnen potkauksen varsinaisia syitä.

Jos Maraucourtilaiset olivat kummissaan nähdessänsä herra Vulfranin
ottaneen Perrinen ajajaksensa, niin joutui tirehtööri Talouel melkein
pois suunniltansa nähdessään vaunujen seisahtuvan konttorin rappusten
edessä.

"Taivaan nimessä, missä on Guillaume!" hän huudahti syösten
verannanrappusia alas ottamaan herraa vastaan.

"Hän on sannut matkapassinsa parantumattomana jnoppona", vastasi herra
Vulfran hymyillen.

"Arvelenpa teidän jo kauan miettineen sitä asiaa", vastasi herra
Talouel.

"Aivan oikein."

Tuo "arvelenpa" sana se juuri oli perustanut Talouelin menestyksen ja
hankkinut hänelle kauppahuoneessa voimansa ja mahtavuutensa. Hänen
varsinainen taitonsa oli se, että hän oli osannut luulotella herra
Vulfranille olevansa ainoastaan tuo valpas ja kuuliainen käskyläinen,
joka toimitti isännän tahdon ja määräykset.

"Jos minulla on mitään kykyä", oli hänellä tapa sanoa, "niin se on kyky
arvaamaan isännän tahdon, syventymään hänea etuihinsa ja lukemaan hänen
ajatuksensa."

Sentähden hän melkein aina aloitti lauseensa sanoen:

"Arvelenpa tahtovanne..."

Ja kun hän jotenkin viekkaasti aina osasi luottaa vakoilemiseensa, niin
hän ei kammoksunut minkäänlaisia keinoja hankkiessaan tietoja kaikesta
mitä tapahtui hänen ympärillään, niin että herra Vulfranin ei
milloinkaan tarvinnut lausua muuta vastaukseksi kuin:

"Aivan oikein", niin aina tahi aivan niin!

"Minä arvelen", jatkoi Talouel auttaen herra Vulfrania vaunuista, "sen,
jonka olette valinnut tuon juopporatin sijaan myöskin osottavan
ansaitsevansa luottamuksenne."

"Aivan niin."

"Se ei ensinkään minua kummastuta; heti hänen tullessansa tänne pikku
Rosalien seurassa, arvelin voitavan tehdä jotakin hänestä ja että te
sen kyllä vielä huomaattekin."

Sitä sanoen hän merkitsevästi loi katseensa Perrineen, joka selvästi
ilmaisi ajatusta:

"Näetkö mitä minä teen puolestasi; muista sinäkin puolestasi aikanasi
tehdä minulle vastapalvelus."

Tuota vastavaatimusta ei tarvittu kauan odottaa. Perrinen lähtiessä
pois konttorista hän pysäytti hänet pihalla ja kysyi puoliääneen, ettei
kukaan muu kuulisi:

"Mitä on tapahtunut Saint-Pipoyssa ja mitä pahaa oli Guillaume tehnyt?"

Kun asia ei ollut tärkeä, niin Perrine luuli voivansa kertoa tapauksen
ja vastasi siihen todenmukaisesti:

"Hyvä", vastasi herra Talouel, "voit olla aivan huoletta; kun Guillaume
palaa ja pyrkii jälleen paikkaansa niin hän saapi minun kanssani
tekemistä."



Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.


Illallispöydässä sai Perrine uudestaan kuulla saman kysymyksen:

"Mitä on tapahtunut Saint-Pipoyssa Guillaumen kanssa?" Kaikki ihmiset
jo tiesivät hänen olleen ajajana Guillaumen sijassa ja insinööri Fabry
ja herra Mombleux nyt tahtoivat tarkempia tietoja. Ja Perrine kertoi
heille samaa kuin tirehtööri Talouelille. Kumpikin herroista selitti
juomarin ansainneen kohtalonsa.

"Ihme on ettei hän jo kymmenesti ole kaatanut herra Vulfranin vaunuja,
sillä ajoihan hän vallan hurjasti..."

"Sanokaa ennemmin hänen ajaneen kuin hullun."

"Jo aikoja sitten hänet olisi pitänyt erottaa."

"Ja niin olisi ihan varmasti tapahtunutkin, ellei hänellä olisi ollut
joku, johon turvautua..."

Perrine oli pelkkää korvaa, vaikka koetti kaikki voitavansa
näyttäytyäksensä välinpitämättömältä.

"Sen avun ja turvan hän kyllä maksoi."

"Niin mitenkä hän olisi siitä päässyt?"

"Olisi kyllä jos ei olisi antanut syitä valituksiin. Jos vaan aina
pysyy oikealla tiellä, niin on myöskin voimia vastustamaan kaikkia
viettelyksiä ja yllytyksiä, tulkoot ne sitten miltä taholta hyvänsä."

"Eipä ollut todellakaan hänen helppo pysytellä oikealla tiellä."

"Oletteko varma siitä ettei häntä viekoiteltu juoppouteen sen sijaan,
että olisi hänelle huomautettu siitä, että vielä menettää paikkansa
sentähden?"

"Kai erään naama venyi jotensakin pitkäksi, kun Guillaume ei ollut
mukana. Olisin tahtonut olla siellä näkemässä."

"Kyllä eräs hankkii hänen sijaansa toisen, joka tulee yhtä hyväksi
vakoojaksi ja osaa yhtä mainiosti kertoa kaikki mitä tapahtuu."

"Kuitenkin on kummallista, ettei tuon vakoomisen esine arvaa eikä
käsitä tuon eriskummallisen mielipiteiden ja ajatusten yhtäläisyyden
olevan sangen tarkkojen tiedonantojen tuloksena. Jos joku tänä aamuna
olisi kertonut minulle teidän sanovan pitävänne paljon paistetusta
vasikan maksasta porkkanoiden kanssa, niin olisinhan minä tänä iltana
voinut sanoa arvelevam teidän pitävän paljon maksasta ja porkkanoista."

Ja molemmat rupesivat nauramaan hyvin veitikkamaisesti.

Jos Perrine olisi tarvinnut selitystä siitä ketä tarkoitettiin, olisi
sana "arvelenpa" ollut arvoituksen selityksenä. Mutta hän käsitti heti
että tuo "eräs" joka pani toimeen tuon vakoilemisen, oli herra Talouel
ja että sen uhri oli herra Vulfran.

"Mutta mitä huvitusta hänellä mahtaa olla kaikesta noista juoruista?"
kysyi herra Mombleux.

"Mitäkö huvia? Joko eräs on kateellinen tahi ei ole samaten kuin voi
olla kunnianhimoinen tahi ei. Janyt voipi sattua niin että hän on sekä
kunnianhimoinen että kateellinen. Halvasta työmiehestä hän on kohonnut
toiseksi johtajaksi toiminimeen, joka on ranskalaisen teollisuuden
ensimmäisenä ja tuottaa puhdasta voittoa kaksitoista miljoonaa
vuodessa. Onko sitten kummallista, jos hän tahtoo pyrkiä sen
ensimmäiseksi eli omistajaksi? Onhan semmoista jo ennenkin tapahtunut
ja nähty on myöskin halvan palvelijan joutuneen arvokkaiden
kauppahuoneiden johtajaksi. Kun on nähty miten kivulloisuus ja
perhesurut voivat milloin hyvänsä saattaa päämiehen johtoon
kykenemättömäksi, niin on tuo toinen osannut tehdä itsensä
välttämättömäksi ja astuu silloin ainoana kykenevänä esille kantamaan
tuota musertavan raskasta taakkaa voimakkailla hartioillaan.
Paras onnistumisen keino on tietysti mielistellä sitä, jonka
seuraajaksi aikoo, aamusta iltaan huomauttamalla erinomaisesta
hallitsijakyvystänsä, tavattomasta asioimistaidostansa ja
ajatuskyvystänsä. Ja se tapahtuu sopivimmin sillä tavalla, että jo
edeltäpäin tietää mitä isäntä tekee, sanoo tahi aikoo, niin että aina
voi olla samaa mieltä, jopa olla niin yhtä hänen kanssansa, että
sanoessansa 'arvelen' teidän mieluummin tahtovan porkkanoita
vasikanmaksan lisäkkeenä, vastaus ei voi olla muu kuin: 'aivan
oikein'."

Sitten he nauroivat uudestaan ja Zenobien vaihtaessa lautasia ja
tarjotessa jälkiruokaa he olivat viisaasti vaiti. Hänen mentyään he
jatkoivat keskusteluansa arvatenkin luullen tuon pikku tytön, joka
istui siinä niin hiljaa nurkassa, ei voivan ymmärtää mitään
keskustelusta, jonka he ehdoin tahdoin tekivät niin salaperäiseksi.

"Mutta jos tuo kadonnut äkkiarvaamatta ilmestyisi kotiin jälleen?"
sanoi herra Mombleux.

"Sitäpä kaikki soisivat. Mutta hän ei palaa ja hänellä on varmaankin
pätevät syynsä siihen. Ehkä hän sitäpaitsi jo on kuollutkin."

"Joka tapauksessa on kerrassaan liikaa, että moinen henkilö tahtoo
päästä tänne isännäksi, kun tiedetään mikä hän on ollut ja mimmoinen
hän on sekä mimmoisen makupalan hän aikoo juonitella itsellensä."

"Ellei tuo omanvoitonpyytäjä tarkasti olisi punninnut asianhaaroja,
jotka erottavat häntä tavotellusta päämaalista ja ellei hän jo kauvan
olisi pyrkinyt siihen, niin hän ei suinkaan aina olisi niin viekkaan
mielistelevä. Älkää kuitenkaan missään tapauksessa erehtykö
veitikastanne, sillä hän on mahtavampi kuin luulemmekaan, etenkin
verratessamme hänen entisyyttänsä nykyiseen asemaansa."

"Mutta hän ei kuitenkaan ollut syynä siihen, että tuo kadonnut joutui
täältä pois."

"Ken tietää, ehkä hän juonillaan sai hänen lähtemään, tahi ainakin
vaikutti sen, että hän edelleen pysyy poissa."

"Niinkö luulette?"

"Me emme olleet kumpikaan täällä siihen aikaan, emmekä voi tarkkaan
tietää mitä täällä silloin oli tapahtunut. Mutta kun tunnemme puheena
olevan henkilön luonteenominaisuudet, niin voimme varmaankin pitää
totena, että niin tärkeä seikka ei ole voinut tapahtua hänen
pahentamatta asiaa, niin että se kallistui sille puolelle, joka oli
hänelle eduksi."

"Tuota en ole milloinkaan tullut ajatelleeksi; te olette viisas,
Fabry."

"Niin ajatelkaa sitä ja kuvailkaa sitä osaa -- en sano sitä osaa jota
hän on siinä näytellyt -- vaan jota hän olisi voinut näytellä
huomatessaan miten tärkeäksi henkilöksi hän tuon katoomisen kautta
äkkiä oli tullut"

"Tietysti hän ei silloin voinut arvata toisten tulevan tavottelemaan
kadonneen paikan perimistä. Mutta mitä toiveita hänellä nyt enää voi
olla, kun tuo paikka jo on kaksinkertaisestikin täytetty?" uteli
Mombleux.

"Kaikki riippuu siitä ovatko nuo paikan anastaneet saaneet siinä lujaa
jalansijaa. Ja onko se sitten niin varmaa?"

"Tarkoitatte että..."

"Tultuani tänne luulin heidän asemansa varmaksi. Mutta sen perästä olen
huomannut yhtä ja toista vähäpätöistä ja jota tekin varsin hyvin
olisitte voinut huomata ja se todistaa, että täällä tehdään myyräntyötä
heikontaakseen tuota jalansijaa. Mutta se tapahtuu sangen viekkaasti ja
salaa. Onnistutaanko siinä? Kysymys on, voidaanko saattaa asema niin
sietämättömäksi, että asianomaiset uupuvat ja vapaaehtoisesti
antautuvat tuossa taistelussa, vai keksitäänkö toinen keino millä
päästä heistä? Sitä en voi sanoa, mutta saadaanpa nähdä."

"Ei tietysti, jos vaan ovat kyllin varovaiset. Mutta jos he luottavat
asemaansa eivätkä ole varuillansa eivätkä aina ole puolustusasemassa,
jos he tekevät virheità... ja ken ei sitä tee, etenkin jos luulevat
olevansa mahtavat ja varmat tulevaisuudestansa... jos niin käy, niin
luulen ihan varmasti saavamme nähdä täällä mieltäkiinnittäviä
vallankumouksia."

"Vallankumoukset eivät kuulu minun alaani, niinkuin tiedätte."

"Enpä juuri luule teillä olevan niistä enempää hyötyä kuin minullakaan.
Mutta mitä me voimme siinä toimittaa? Asettuako toisen tahi toisen
puolelle? Sitä en tee ainakaan minä, etenkin kuin todellisuudessa
kallistun sen puolelle, jonka he tahtovat periä, perustaen toiveensa
kivulloisuuteen, jonka kummallakin puolella toivovat saattavan perinnön
piankin heidän käsiinsä, vaikka se minusta kuitenkin näyttää olevan
jotenkin epävarmaa."

"Niin minustakin."

"Sitäpaitsi ei kumpikaan puolue ole pyytänyt minun apuani eikä minusta
ole tarjoilijaa."

"Eikä minustakaan."

"Minä esiinnyn ainoastaan katsojana, ja kun näen, että erästä
kappaleen henkilöistä huvittaa silmiemme edessä ryhtyä epätasaiseen
taisteluun, joka syrjästä katsojasta näyttää yhtä mahdottomalta kuin
mielettömältäkin, hänellä kun ei ole muita aseita nuin rohkeutensa ja
kykynsä, niin..."

"Lisätkää konnamaisuutensa."

"Tahdoin vain sanoa tuon huvittavan minua, kun tiedän että iskut, jotka
annetaan siinä taistelussa eivät satu minuun. Sentähden minä tutkien
tarkastelen tuota henkilöä, jolla ei ole juuri muita kuin kurjia
ominaisuuksia, mutta kuitenkin on naurettavakin juuri niinkuin
pitääkin, jotta näytelmä olisi hyvä ja nerokkaasti sommiteltu."

"Minä puolestani en löydä siitä mitään hullunkurista."

"Kuinka? Eikö teistä ole hullunkurista kun henkilö joka kahdenkymmenen
ikäisenä tuskin osasi lukea ja piirtää nimeänsä nyt luulee
koulumestarin tavalla voivansa hallita koko maailman, sentähden vaan,
että kestävällä työllä on hankkinut itselleen lukutaidon ja
moitteettoman käsialan ja oikeinkirjoitustaidon."

"Kunniani kautta se on erinomaista!"

"Minunkin mielestäni se on erinomaista, mutta hullunkurisuus on siinä,
että sivistys ei ole voinut pysyä tuon alkeisopetuksen tasalla, vaan
tuo henkilö luulottelee olevansa taitavin mies maailmassa kauniin
käsialansa ja moitteettoman oikokirjoituksensa nojalla. Sentähden en
voi olla nauramatta kuullessani hänen huolellista puhettansa, kun sanoo
turkinpavut 'parsaksi' ja kurpitsat 'melooneiksi.' Me puolestamme
tyydymme lihakeittoon, hän sitä vastoin syö ainoastaan 'suurustettua
lihalientä.' Kun minä tahdon tietää oletteko jo ollut kävelemässä niin
kysyn teiltä: 'Oletteko jo ollut kävelemässä?' mutta hän sanoo:
'Oletteko jo ollut kävelyllänne?' 'Mikä teille tuottaa suurinta
nautintoa?' 'Mmä rakastan eniten matkustelemista' ja muuta semmoista
teeskenneltyä. Ja kun huomaan miten hän noilla korulauseillansa luulee
olevansa kaikkia muita ylevämpi, niin sanon itselleni että milloin hän
pääsee näiden tahtaiden herraksi, niin hän pyrkii niin korkealle kuin
mahdollista, senaattoriksi, suurten yhtiöiden perustajaksi, jopa
Ranskan akateemian jäseneksi eikä käsitä miksi häntä ei sinne huolita."

Samassa astui Rosalie saliin ja kysyi Perrineltä eikö häntä haluttaisi
tulla mukaan kävelylle. Kuinka hän voisi kieltää? Jo kauan aikaa sitten
hän oli lopettanut ateriansa, jonka tähden paikoilleen jääminenkio
olisi herättänyt epäluuloa, että hän istui siinä kuuntelemassa. Sitä
hän ei millään tavoin tahtonut, sillä silloin he eivät toiste olisi
puhuneet vapaasti hänen läsnäollessansa.

Ilta oli lammin ja herttainen ja kylän väki istui jutellen
porteillansa; Rosalie olisi tahtonut kävellä kauan, vaan Perrine syytti
väsymystä ja meni kotiin.

Hän ei kuitenkaan tahtonut mennä nukkumaan, vaan hänen täytyi saada
miettiä mitä oli kuullut ja pienessä rauhallisessa huoneessaan lukitun
oven suojassa palauttaa mieleen herrojen puhe ja sen mukaan sovittaa
menettelynsä.

Jo kuullessansa huonekumppanien puheet mummo Françoisen luona oli hän
saanut sen käsityksen herra Talouelista, että hän oli häijy ja
vaarallinen ihminen. Kun samainen herra sittemmin oli urkkinut häneltä
mitä tyhmyyksiä insinööri Fabry oli tehnyt, lisäten olevansa herra
paikalla ja jokaisen olevan velvollinen kertomaan hänelle kaikki mitä
oli tapahtunut, niin hän oli huomannut, millä tavalla hän ylläpiti
mahtiansa ja älysi siihen käyttämänsä keinotkin. Mutta tuo kaikki ei
merkinnyt mitään sen rinnalla mitä hän äsken oli kuullut.

Perrine oli jo kyllä huomannut herra Talouelin käyttäytyvän
itsevaltiaan tavoin herra Vulfranin nimessä, mutta hän ei ollut edes
aavistanutkaan häosn toivovan kerran pääsevänsä Maraucourtin
kaikkivaltiaan herran sijalle, ja jo kauan salaisesti työskennellyt
päästäksensä toiveidensa perille.

Ja kuitenkin hän huomasi varsin selvästi insinööri Fabryn ja herra
Mombleuxin keskustelusta, heidän, jotka paremmin kuin muut osasivat
arvostella ja tuntea niitä henkilöitä, joiden seurassa elivät ja joista
puhuivat.

Tuon "henkilön", joksi häntä sanoivat, luultiin siis pian hankkivan
toisen vakoilijan menetetyn sijaan. Mutta tuo toinen oli juuri hän,
Perrine, joka oli astunut Guillaumen sijaan.

Miten hän osaisi pitää puoliansa?

Hänen tilansa oli todellakin tukala. Ja hän oli vielä lapsi vain, ilman
kokemusta ja tukea. Mitä piti hänen tehdä?

Samanlaiset kysymykset olivat jo ennenkin pyörineet hänen päässänsä,
mutta silloin olivat olot hänen mielestänsä aivan toisenlaiset.

Hän nousi istualleen tilallensa, sillä hänen oli vallan mahdotonta olla
pitkällään tahi koettaa nukkua, sanasta sanaan palauttaen mieleensä
mitä vähää ennen oli kuullut.

"Ken tietää, ehkä hän juonillaan sai tuon lähtemään tahi ainakin
vaikutti sen, että kadonnut edelleen pysyy poissa?" "Onnistuuko hänen
saattaa heidän asemansa, jotka tahtovat kadonneen sijalle, niin
sietämättömäksi, että asianomaiset uupuvat ja vapaaehtoisesti
antautuvat, tahi keksiikö hän muuta keinoa päästäksensä heistä."

Jos Talouelilla oli valtaa karkottaa heidät, jotka olivat omansa
vastaisuudessa tulemaan tehtaan isänniksi, kuinka paljon helpompaa
olikaan karkottaa hänet, Perrinen, joka oli niin mitätön, jos hän vaan
rupesi vastustamaan ja kieltäytyi rupeamasta hänen vakoilijaksensa!

Jospa hän vaan voisi käyttäytyä niin, ettei tulisi valitukseen syytä.

Kauan hän mietti kaikkea tuota ja viimein nukkuessansa hän ei vielä
ollut keksinyt ainoatakaan selvitystä noille vaikeille arvotuksille.



Kolmaskymmenes luku.


Herra Vulfranin ensimmäinen tehtävä saavuttuaan aamulla
konttorihuoneeseensa oli kirjeiden aukaiseminen. Palvelija oli jo
aikaisin aamulla käynyt noutamassa ne postista ja asettanut ne kahteen
pakkaan hänen pöydällensä, kotimaiset ja ulkomaiset erikseen. Ennen hän
itse aukaisi kaikki ranskalaiset kirjeet ja saneli kirjurille mitä piti
vastata; mutta tultuaan sokeaksi toimitti sen herra Talouel tahi veljen
tai sisaren poika, jotka lukivat ne ääneen ja kirjoittivat vastaukset
muistiin. Ulkomaiset kirjeet jätettiin herra Benditille ja tämän
sairauden aikana englantilaiset Fabrylle ja saksalaiset Mombleuxille.

Seuraavana aamuna herrojen Fabryn ja Mombleuxin keskustelun jälkeen,
joka oli niin peljästyttänyt Perrineä, olivat Théodore, Casimir ja
Talouel avaamassa ja lukemassa herra Vulfranille vastatulleita kirjeitä
ja silloin ilmoitti Théodore:

"Tässä on kirje päivätty Dakkassa kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä
päivänä toukokuuta."

"Ranskaksiko?" kysyi herra Vulfran.

"Ei, englanniksi."

"Mikä allekirjoitus?"

"Nimi on vaikea lukea, voipi olla Feldes, Faldes tai Fildes ja sen
edellä nimi, jota en voi lukea; neljä sivua; nimenne on siinä monessa
kohdassa; kai se on lähetettävä Fabrylle käännettäväksi?"

"Ei, jätä se tänne."

Théodore ja Talouel katsoivat kumpikin herra Vulfrania, mutta
huomatessaan osottaneensa uteliaisuutta he heti näyttivät sangen
välinpitämättömiltä.

"Panen kirjeen tänne pöydälle", lausui Théodore.

"Ei, anna se minulle!"

Kohta oli työ päättynyt ja kirjeenvaihtajat läksivät vieden mukanaan
vastattavat kirjeet. Herrat Théodore ja Talouel tahtoivat jäädä saamaan
päivän määräyksiä, mutta herra Vulfran lähetti heidät pois käskien
heidän tulla takaisin myöhemmin. Jäätyään yksin hän heti soitti
Perrineä.

Perrine saapui heti.

"Mikä kirje tämä on?" kysyi herra Vulfran.

Perrine otti kirjeen ja katsahti siihen. Jos herra Vulfranilla vielä
olisi ollut näkövoimansa, niin hän välttämättömästi olisi huomannut
miten hän kalpeni ja vapisi.

"Tämä on englantilainen kirje päivätty Dakkassa kahdentenakymmenentenä
yhdeksäntenä päivänä toukokuuta."

"Entä allekirjoitus?"

Perrine katsahti viimeistä sivua.

"Isä Fildes."

"Oletko varma siitä?"

"Kyllä herra, isä Fildes."

"Mitä se sisältää?"

"Saanko ensin lukea muutamia riviä ennenkuin vastaan?"

"Tietysti, mutta joutuun."

Hän koetti tietysti totella, mutta joutui yhä suuremman liikutuksen
valtaan, niin ettei voinut rauhoittua ja kirjaimet vallan hyppivät
hänen silmiensä edessä.

"No, kuinka käy?" kysyi herra Vulfran malttamattomasti.

"Herra, käsiala on epäselvä ja minun on vaikea saada siitä selvää, kun
on niin pitkät lauseet."

"Älä käännä, selitä ainoastaan muutamin sanoin sen sisällys?"

Kului vielä hetkinen ennenkuin hän vastasi, mutta viimein hän lausui.

"Isä Fildes kirjoittaa että isä Leclerc, jolle olette kirjoittanut, on
kuollut, ja että hän itse isä Leclerciltä oli saanut toimekseen vastata
kirjeesenne, mutta että matkat ynnä vaikeus hankkia pyydettyjä tietoja
on ollut syynä vastauksen viipymiseen. Hän myöskin pyytää anteeksi,
että kirjoittaa englannin kielellä, ja sanoo osaavansa liian huonosti
kaunista kieltänne voidaksensa käyttää sitä."

"Ja nuo tiedot?" huudahti herra Vulfran.

"En ole vielä ehtinyt siihen asti."

Vaikka vastaus lausuttiin hyvin nöyrästi, käsitti herra Vulfran ettei
hyödyttänyt mitään sen jouduttaminen.

"Olet oikeassa", hän sanoi, "eihän tämä ole ranskalainen kirje, jota
nyt luet; täytyyhän sinun ensin ymmärtää, ennenkuin käännät sen. Tee
siis näin: ota kirje ja mene sen kanssa herra Benditin huoneeseen,
siellä saat kääntää sen niin tarkkaan kuin voit ja sitten lukea sen
minulle. Älä menetä minuttiakaao. Minun on kiire, niinkuin näet, saada
tietää sen sisällys."

Ferrine astui ovelle, mutta hän kutsui hänet takaisin.

"Kuuntele tarkkaan mitä minä sanon sinulle. Tässä kirjeessä puhutaan
yksinomaan yksityisistä asioista, joita ei kenenkään tule tietää -- ei
kenenkään, käsitäthän. Jos joku, ken hyvänsä, kysyy sinulta, jos joku
rohkenee tulla urkkimaan sinulta sen sisällystä, niin et saa ilmoittaa
mitään, et edes antaa syytä arveluihin. Nyt näet kuinka luotan sinuun
ja toivon myöskin että ansaitset luottamukseni. Jos palvelet minua
uskollisesti, niin on sinulla siitä paljon etua, luota siihen."

"Minä lupaan, herra, tehdä kaikki ansaitakseni luottamuksenne."

"Mene oyt ja koeta joutua niin pian kuin mahdollista."

Siitä kehotuksesta huolimatta hän kuitenkin ensin rupesi lukemaan
kirjettä ennenkuin ryhtyi sen kääntämiseen ja lopetettuaan hän alotti
uudestaan ja otti sitten vasta esille paperin ja kynän sekä ryhtyi
työhön.

    Dakka 29 p. toukok.

    "Korkeasti kunniotettava herra! Haikealla mielellä saan ilmoittaa
    Teille, että meitä on kohdannut suuri suru, kun olemme kuoleman
    kautta kadottaneet kunnianarvoisan paimenemme, isä Leclercin,
    jolta olitte pyytäneet tietoja eräästä asiasta, joka näyttää
    olevan Teille siksi tärkeä, että minä katson velvollisuudekseni
    hänen sijastansa vastata kirjeesenne, samalla pyytäen anteeksi
    viivytyksen, jonka syynä on ollut osaksi matkat sisämaahan,
    osaksi myöskin vaikeus niin monen vuoden kuluttua saada edes
    kutakuinkin luotettavia tietoja, joista syistä toivon teidän
    hyväntahtoisesti antavan laiminlyömiseni anteeksi, niinkuin
    myöskin sen, että olen liian vähän perehtynyt kauniiseen
    kieleenne voidakseni vastata ranskaksi, vaan on minun pakko
    kirjoittaa englannin kielellä..."

Saatuaan paperille tämän lauseen joka oli tavattoman pitkä ja sentähden
mutkikaskin, Perrine luki sen uudestaan ja korjasi. Juuri paraillaan
innokkaasti tehdessä sitä aukesi huoneen ovi ja Théodore Paindavoine
astui sisään ja pyysi lainata englantilais-ranskalaista sanakirjaa.

Kysymyksenalainen kirja oli juuri avattuna hänen edessänsä; hän sulki
sen ja ojensi Théodorelle.

"Ettekö käytä sitä?" kysyi nuori herra tullen hänen luoksensa.

"Kyllä, mutta voin tulla toimeen ilmankin."

"Kuinka niin?"

"En tarvitse sitä muuta kuin ranskalaisten sanojen oikeinkirjoituksen
tähden ja silloin on ranskalais-englantilainen sanakirja yhtä hyvä."

Perrine tunsi hänen kumartuvan ylitsensä ja vaikka ei tohtinut kääntyä
niin hän varsin hyvin ymmärsi herra Théodoren lukevan hänen takanansa
pöydällä olevaa kirjotusta.

"Dakkasta tullutta kirjettäkö käännätte?"

Perrineä kovin kummastutti se, että hän tunsi tuon kirjeen jonka piti
pysyä niin salassa. Mutta heti hänelle johtui mieleen, että ehkä juuri
saadaksensa tietää sen sisällyksen hän teeskenteli tuntevanta sen ja
että sanakirjan lainaaminen ainoastaan oli tekosyynä päästäksensä sen
perille. Mitähän hän tekisi englantilais-ranskalaisella sanakirjalla,
hän, joka ei osannut sanaakaan englannin kieltä.

"Niin", hän vastasi.

"Ja sujuuko käännös?"

Perrine tunsi miten Théodore kumartui hänen ylitsensä sillä hän oli
lyhytnäköinen. Kiireesti hän väänsi paperin niin, että kirjotus joutui
ylösalaisin.

"Oi! Pyydän älkää lukeko tätä, se ei kelpaa mihinkään, sehän on vain
töherrystä."

"Se ei tee mitään."

"Kyllä, herra, se tekee paljonkin. Saisin hävetä..."

Herra Théodore tahtoi ottaa paperin, mutta Perrine peitti sen
käsillään. Jos hän alussa koettikin verukkeilla puolustautua, niin hän
oli nyt sitä lujemmin päättänyt vastustaa, vaikka yhtä kauppahuoneen
esimiehistäkin.

Herra Théodore oli siihen asti puhunut leikillisesti ja jatkoi edelleen
mielistelevästä:

"Antakaa minun katsella tuota töherrystä! Luuletteko minun aikovan
tekeytyä nuoren, sievän neitosen koulumestariksi?"

"Ei, ei, herra! Se ei käy päinsä."

"Olkoon menneeksi, otan sen sitten väkisin."

Hän tahtoi väkisin riistää paperin, mutta Perrine piti siitä kiinni.

"Ei, herra, ei. Minä en anna sitä teille."

"Tämähän on leikkiä vain."

"Ei minun mielestäni. Minulle se on hyvinkin vakava asia. Herra Volfran
on kieltänyt minua näyttämästä tätä kenellekään ja minä tottelen
häntä."

"Minähän sen arvasinkin."

"Englantilainen alkuperäinen kirje ei ole käännös."

"Setäni kyllä heti näyttää minulle tuon merkillisen käännöksen."

"Jos setänne näyttää sen teille, niin hän menettelee mielensä mukaan;
minua hän on kieltänyt sitä näyttämästä ja minun on totteleminen.
Suokaa anteeksi, mutta minä en voi muuta."

Hänen äänensä oli niin päättäväinen ja käytöksensä niin vakava, että
nuori herra huomasi täytyvänsä käyttää väkivaltaa, jos mieli ottaa
paperi ja silloin Perrine ehkä rupeisi huutamaan.

Niin pitkälle hän ei tohtinut mennä, sillä voisihan se kuulua sedän
huoneeseen.

"Minua ilahuttaa", hän lausui, "nähdä teidän niin uskollisesti
tottelevan setäni käskyjä, silloinkin kun on kysymys vähäpätöisistä
asioista."

Hänen mentyään aikoi Perrine heti ryhtyä keskeytettyyn työhönsä, mutta
oli niin liikutettu ja säikähtynyt, että se oli hänelle mahdotonta.
Mikä mahtoi olla tuon vastustuksen seurauksena, josta herra Théodore
sanoi iloitsevansa, vaikka päinvastoin oli siitä perin kiukustunut? Jos
hän aikoi kostaa sen hänelle, niin miten voisi hän, yksinään oleva orpo
tyttö, puolustautua niin mahtavaa vihollista vastaan? Jo ensimmäinen
hyökkäys hänet musertaisi. Ja silloin oli hänen jättäminen talo, missä
tuskin vielä oli ehtinyt saada jalansijaa.

Silloin ovi aukeni uudestaan, mutta hiljaa ja varovasti ja herra
Talouel astui hiipien sisään silmät luotuina kirjotuspöytään, jossa
olivat englantilainen kirje ja sen alotettu käännös.

"No, kuinka sujuu Dakkasta saapuneen kirjeen käännös?"

"Olen vasta sen alulla."

"Herra Théodore keskeytti sinut? Mitä hänellä oli täällä tekemista?"

"Hän lainasi englantilais-ranskalaisen sanakirjan."

"Mitä hän sillä tekee? Eihän hän osaa sanaakaan englannin kieltä?"

"Sitä hän ei sanonut."

"Eikö hän myöskin tahtonut tietää mitä puhutaan tuossa kirjeessä?"

"Enhän ole vielä ehtinyt kuin ensimmäiseen lauseeseen."

"Ethän toki aikone uskotella minulle, ettet ole sitä lukenut?"

"En ole kääntänyt kuin muutamia rivejä."

"Et ole kirjoittanut ranskaksi, mutta olet kyllä lukenut sen."

Perrine ei vastannut.

"Mutta nyt kysyn _minä_ sinulta oletko lukenut sen; ehkä olet hyvä ja
vastaat siihen."

"En voi vastata."

"Minkätähden et?"

"Sentähden että herra Vulfran on kieltänyt minua puhumasta kenellekään
tästä kirjeestä."

"Tiedät varsin hyvin että herra Vulfran ja minä olemme yhtä. Kaikki
hänen käskynsä ja määräyksensä kulkevat minun kauttani ja kaikki hänen
jakelemansa palkinnot ja lahjat tapahtuvat myöskin minun kauttani;
minun täytyy senvuoksi tuntea kaikki, mikä koskee häntä."

"Hänen yksityiset asiansakin?"

"Vai niin! Tämä kirje koskee siis yksityisiä asioita?"

Perrine huomasi joutuneensa ansaan, mutta vastasi kuitenkin
rauhallisesti:

"Sitä en ole sanonut, mutta kysyin vain täytyykö minun ilmottaa kirjeen
sisällys teille, vaikka se sisältäisi ainoastaan yksityisiä asioita."

"Semmoiset minun juuri täytyy saada tietää herra Vulfranin omaksi
eduksi. Et tiedä sinä, että hän on tullut kivulloiseksi suruista, jotka
ovat olleet vähällä surmata hänet. Jos hänelle tulee joku odottamaton
uutinen, iloinen tahi surkea, ja se kerrotaan hänelle äkkiarvaamatta,
niin voi se olla syynä hänen kuolemaansa. Siinä syy minkätähden minun
täytyy edeltäpäin tietää kaikki mikä koskee häntä, niin että voin
valmistaa häntä vastaanottamaan tiedot; sentähden ei käy päinsä, että
muitta mutkitta luet hänelle käännöksesi."

Kaiken tuon herra Talouel lausui mielistelevän hellällä äänellä, joka
ei ensinkään muistuttanut hänen tavallista tylyä ja kiukkuista
käytöstänsä.

Kun Perrine oli äänettä ja katseli häntä vallan kalpeana pelosta, niin
hän jatkoi:

"Toivon sinulla olevan senverran järkeä, että käsität mitä olen sanonut
ja kuinka on tärkeätä meille kaikille koko seudulle, joka kokonaan saa
elantonsa herra Vulfranin tehtaista, sinullekin joka olet saanut niin
hyvän paikan hänen luonansa se kun aikaa myöten voi tulla vieläkin
paremmaksi, ettei hänen terveyttänsä minkäänmoinen äkkiarvaamaton
mielenliikutus saa vahingoittaa. Hän kyllä vielä näyttää sangen
voimakkaalta, mutta se on vaan ulkokiiltoa; surut ovat murtaneet hänen
terveytensä ja näkönsä menettäminen on saattanut hänet epätoivoon.
Siinä kylliksi meille tehdä työtä hänen puolestansa ja koettaa
huojentaa hänelle elämän katkeruutta ja etenkin se on minun
velvollisuteni, siitä syystä että hän luottaa minuun ja minä olen hänen
sijaisenansa."

Ellei Perrine olisi ennen kuullut mitään herra Talouelista, niin hänet
varmaankin nuo viekkaat sanat olisivat kietoneet pauloihinsa; mutta nyt
hän muisteli mitä äsken oli kuullut huonekumppaniensa, noiden
yksinkertaisten työnaisten puhetta ynnä herrojen Fabryn ja Mombleuxin
keskustelua, he kun olivat arvostelukykyiset. Hän ei siis voinut
epäillä heidän puheensa todenperäisyyttä, eikä siis luottaa tirehtöörin
sanoihin eikä vilpittömyyteen. Herra Talouel varmaankin tahtoi saada
hänet kielimään, siinä kaikki ja onnistuaksensa hän ei kammoksunut
mitään, vaan olivat kaikki keinot hyvät: valhe, petos ja pelotus. Ehkä
hän kuitenkin olisi joutunut ansaan ellei Théodore vähää ennen olisi
käynyt siellä samoilla asioilla, tirehtööri ei ollut veljenpoikaa
vilpittömämpi, siitä hän oli aivan varma. Kumpikin tahtoi tietää mitä
sisälsi Dakkasta tullut kirje, siinä kaikki. Varmaankin herra Vulfran
tarkoitti juuri heitä sanoessaan: "Jos joku rohkenee tulla urkkimaan
sinulta sen sisällystä, niin et saa ilmoittaa mitään, et edes antaa
syytä arveluihin." Ja herra Vulfrania, joka tietysti tunsi heidät,
hänen tietysti piti totella välittämättä toisten vihasta ja kiukusta,
vaikka tulisikin vastaisuudessa niiden esineeksi.

Talouel seisoi hänen edessänsä nojautuneena kirjotuspöytään, kumartuen
hänen puoleensa ja tuimasti katsellen häntä silmiin. Perrinen täytyi
koota kaikki rohkeutensa vastatessansa hänelle vähän epäselvällä, mutta
kuitenkin vakavalla äänellä:

"Herra Vulfran on kieltänyt minua puhumasta kenellekään tästä
kirjeestä."

Herra Talouel ojensihen suoraksi vallan raivoissansa tuosta
vastauksesta, mutta tyyntyi heti jälleen, kumartui Perrinen puoleen ja
lausui mielistelevästi, melkein hyväilevän hellästi:

"Ei kenellekään, sehän on juuri minulle, sillä minähän olen herra
Vulfranin toinen minä, samaa kuin haa itse."

Perrine ei vastannut.

"Oletko vallan höperö?" hän huudahti pois suunniltaan vihasta.

"Varmaankin olen."

"Koeta ainakin käsittää, että sinun pitää olla järkevä, jos mielit
säilyttää itsellesi paikan, jonka herra Vulfran on sinulle antanut, ja
ettet voi sitä pitää kun järkeä sinulta puuttuu. Sentähden on minun
pakko avun asemasta, jota aioin tarjota sinulle, lähettää sinut pois.
Ymmärrätkö sen?"

"Kyllä, herra."

"Hyvä! Mieti siis mimmoista sinun on tänään ja mimmoista huomenna
heitettynä maantien varaan, ja päätä sitten. Illalla tahdon
vastauksesi."

Hän viipyi hetkisen nähdäksensä epäröikö tyttö ja hiipi sitten ulos
yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.



Kolmaskymmenesyhdes luku.


"Mieti!"

Hän olisi tahtonut miettiä, mutta miten siihen olisi aikaa, kun herra
Vulfran odotti?

Hän ryhtyi siis uudestaan työhön toivoen työn kestäessä ehkä
rauhottuvansa ja sitten voivansa paremmin miettiä asemaansa ja mitä oli
tehtävä.

    'Suurin vaikeus on meillä tiedusteluissamme, niinkuin äsken
    mainitsin, siinä että niin monta vuotta on kulunut rakkaan
    poikanne herra Edmond Paindavoinen naimisista. Samalla täytyy
    minun tunnustaa, että, kun en enää voinut saada tietoja
    kunnioitettavalta isä Leclerciltä, joka toimitti vihkimisen,
    niin en ensinkään ollut selvillä mistä alottaa kuulusteluitani
    ja minun täytyi senvuoksi monelta taholta poimia tietoja
    voidakseni kyhätä teille edes vähänkään tyydyttävän vastauksen.

    Niistä tiodoista selvenee että hän joka tuli herra Edmond
    Paindavoinen puolisoksi, oli nuori neiti jolla oli monta
    kiitettävää ja herttaista ominaisuutta: älykkäisyyttä, hyvyyttä,
    nöyryyttä, hienotunteisuutta, oikeudentuntoa, puhumattakaan
    ulkonaisista avuista, jotka, vaikka ovatkin katoavaisia,
    kuitenkin usein ovat erittäin tärkeitä tämän mailman turhuuksiin
    kiintyneelle sydämelle.'

Neljä kertaa hän uudestaan alotti tätä lausetta, joka oli tämän
mutkikkaan kirjeen mutkikkain kohta, mutta hän oli päättänyt kääntää
sen sanasta sanaan. Jos hän ei ollutkaan tyytyväinen työhönsä, niin hän
kuitenkin tiesi koettaneensa parasta.

    'Se aika on jo ohitse, jolloin hindulaisnaisten tietomäärä
    rajottui ainoastaan tietoon miten sievästi käyttäytyä, suloisesti
    nousta seisomaan ja jälleen istahtaa ja jolloin kaikki sen
    ulkopuolella olevat tiedot muka olivat alentavaisia. Nykyään
    on Indiassa syntyperäisessä kastisäädyssäkin paljon sangen
    sivistyneitä ja lukeneita naisia, jotka muistavat lukujen ennen
    aikaan Intiassa olleen Sarasoati jumalattaren suojeluksen
    alaisena. Äsken mainittu nuori nainen kuuluu niiden joukkoon ja
    sekä hänen isänsä että äitinsä kuuluivat brahmanisäätyyn, se on,
    hindulaisten puhetavan mukaan kahdesti syntyneiden luokkaan. He
    tulivat onnellisiksi siten, että kunniarvoisa isämme Leclerc
    käänsi heidät yksinään autuaaksi saattavaan uskoon ja heidät
    otettiin roomalais-katolilaisen apostolisen kirkon helmaan.
    Pahaksi onneksi lähetystoimellemme täällä Intiassa on kastilaitos
    kaikkivoipa, niin että ken heittää uskonsa, menettää myöskin
    kastinsa, se on, säätynsä, arvonsa ja kunnallisasemansa. Niin
    kävi tämänkin perheen, joka ainoastaan kääntymisensä vuoksi
    kristinuskoon hindulaisten silmissä muuttui jonkinlaiseksi
    pariaksi, hylyksi.

    Tästä oli luonnollisena seurauksena että mainittu perhe hindulaisen
    ylimyspiirin hylkäämänä etsi eurooppalaisten seuraa ja sen
    seurauksena taas oli läheinen ystävyys ja kauppayhteys erään
    ranskalaisen perheen kanssa ynnä suuremmoisen musliinitehtaan
    perustaminen nimeltä Doressang (intialainen) ja Bercher
    (ranskalainen).

    Bercherin perheessä herra Edmond Paindavoin tutustui neiti Marie
    Doressanyyn ja rakastui häneen. Sen helposti käsittää siitä,
    että neiti todellakin oli semmoinen, jommoiseksi äsken koetin
    kuvailla häntä. Kaikki hänestä saamani tiedot ovat siinä
    yhdenpitävät, mutta itse puolestani en voi mitään sanoa, kun
    tulin tänne Dakkaan hänen jo muutettuaan täältä pois.

    Kerrotaan heidän avioliitollansa olleen paljo esteitä. Miksi?
    Siinä on kysymys johon en tiedä antaa minkäänlaista vastausta.

    Olkoon miten hyvänsä, niin tuli avioliitosta kuitenkin täysi
    tosi ja kirkossamme kuonianarvoisa isä Leclerc antoi kirkollisen
    siunauksen herra Edmond Paindavoinelle ja neiti Marie Doressanylle.
    Avioliitto on täydellisesti merkitty kirkonkirjoihimme ja voin
    minä, jos vaan tahdotte, lähettää teille siitä kopion.

    Neljä vuotta asui herra Edmond Paindavoine vaimoineen appensa
    kodissa ja siellä Herra armossansa lahjotti heille lapsen,
    pienen tytön. Heidän jälkeenjättämänsä muistot Dakkassa ovat
    heille mitä suosiollisimmat ja kaikki, jotka ovat tunteneet
    heitä kiittävät heitä aviokumppanien esikuviksi, vaikka ehkä
    olivat vähän kiintyneet maallisiin huvituksiin, mutta olivathan
    he nuoria, niin että pitää antaa nuoruudelle se anteeksi.

    Doressanyn ja Bercherin kauppaliike oli kauan sangen kukoistava,
    mutta sai sittemmin kärsiä suuria vahinkoja ja joutui lopulta
    vararikkoon. Herra ja rouva Doressany kuolivat jotenkin peräkkäin
    ja Bercherin perhe muutti takaisin Ranskaan. Herra Edmond
    Paindavoine matkusti sisämaahan ja rupesi kasvien ynnä
    kaikenlaisten harvinaisten kapineiden kokoilijaksi englantilaisille
    kauppiaille. Hänellä oli mukanaan matkoillansa puolisonsa ja
    pieni noin kolmivuotinen tyttönsä.

    Hän ei ole sen jälkeen palannut Dakkaan, mutta olen kuullot
    eräältä hänen ystävältänsä hänen monta kertaa kirjottaneen sinne
    ja rouva Paindavoinen olleen kirjeidenvaihdossa isä Leclercin
    kanssa. Eräs veljistämme on viimemainitulta kuullut perheen monta
    vuotta asuneen Debrassa, jonka kaupungin, ollen Tibetin ja
    Himalaijan rajalla, herra Paindavoine oli valinnut matkojensa
    keskustaksi, ne kun lienevät olleet hyvin tuottavat.

    En tunne Dehraa, mutta meillä on siellä lähetysasema ja jos
    luulette olevaa tiedusteluillenne eduksi, niin mielelläni
    kirjotan veljillemme sinne, joka ehkä voisi silloin helpottaa
    niitä.'

Vihdoin se siis oli valmiiksi käännetty tuo kauhea kirje ja malttamatta
kääntää kohteliasta loppulausetta hän kokosi lehdet ja riensi herra
Vulfranin luokse, joka maltittomasti käveli edestakaisin huoneessansa
lukien askeleitansa yhtä paljon rauhottaaksensa mieltään kuin
estääksensä törmäyksiä vasten seinää.

"Olet käyttänyt paljon aikaa tuohon", hän lausui.

"Kirje on pitkä ja vaikea."

"Eikö kukaan ole käynyt sinua häiritsemässä? Luulen kuulleni huoneesi
oven kaksi kertaa auenneen ja sulkeutuneen."

Kun herra Vulfran kysyi, niin Perrine katsoi olevansa velvollinen
sanomaan hänelle totuuden. Kentiesi se juuri oli ainoa rehellinen ja
oikea selvitys kaikkiin kysymyksiin, joita oli miettinyt löytämättä
tyydyttävää vastausta.

"Herrat Théodore ja Talouel ovat käyneet huoneessani."

"Ah, vai niin!"

Herra Vulfran näkyi aikovan kysyä enempää, mutta muutti mieltänsä ja
lisäsi:

"Kirje ensiksi, niin saan sitten kuulla lisàà, istu tähän viereeni ja
lue verkkaan ja selvästi, korottamatta ääntäsi."

Perrine teki niin kuin oli käsketty ja luki enemmän heikolla kuin
kovalla äänellä.

Vähä väliä herra Vulfran keskeytti lukemisen toistaen sanoja, mutta
ainoastaan itseksensä kääntymättä Perrinen puoleen.

"... Aviokumppanien esikuvat..."

"... Maallisia huvituksia..."

"... Englantilaisia kauppahuoneita... mitä kauppahuoneita?"

"... Eräs heidän ystävistänsä... kuka?"

"... Mihin asti kesti tuota kirjeenvaihtoa?"

Ja Perrinen lopetettua lukemisensa supistui vanhuksen käsitys kirjeen
sisällyksestä seuraavaan:

"Lorua, tyhjää puhetta kaikki tyynni! Ei ainoatakaan nimeä.
Eikä ainoatakaan ajanmäärää. Miten tuommoiset ihmiset ovat
epäkäytännöllisiä!"

Kun hän lausui nuo muistutukset enemmän itsekseen, niin Perrine ei
katsonut voivansa vastata niihin ja siten syntyi äänettömyys, jonka
herra Vulfran katkaisi vasta kotvasen kuluttua.

"Osaatko kääntää ranskan kielestä englanniksi samaten kuin englannin
kielestä ranskaksi?"

"Kyllä, ellei ole liian vaikeita lauseita."

"Sähkösanomiakin?"

"Kyllä luulen."

"Hyvä, istu sitten tuohon pieneen pöytään ja kirjota."

Hän saneli:

    'Isä Fildes
        Lähetysasema
            Dakka.

    Kiitos kirjeestä. Vastatkaa sähköteitse, ystävän nimi, joka
    tuntee kirjeenvaihdon. Mikä on niiden viimeinen päivämäärä?
    Ilmoittakaa myöskin Dehralaisen veljen nimi. Mainitkaa hänelle
    että kirjotan hänelle. Vastaus maksettu.

                                              Paindavoine.'

"Käännä tämä englanninkielelle niin lyhyeen kuin mahdollista. Ei huoli
tuhlata, kun sana maksaa 1 frangin 60 centimea. Kirjoita hyvin
selvästi."

Perrine käänsi sen helposti ja luki sitten ääneen.

"Montako sanaa?" kysyi herra Vulfran.

"Englanniksi aeljäkymmentäviisi."

Herra Vulfran laski ääneen:

"Se tekee seitsemänkymmentäkaksi sähkösanomasta jaa kolmekymmentäkaksi
vastauksesta; yhteensä sataneljä frankia, jotka jätän sinulle. Mene
sitten itse sähkösanomatoimistoon ja lue sanoma ääneen virkamiehelle
niin että hän ei voi erehtyä."

Astuessansa verannan poikki tapasi Perrine Talouelin, joka käveli
siellä tapansa mukaan kädet taskussa. Siellä hän oleskeli mielellään,
sillä sieltä oli helppo nähdä kaikki mitä tapahtui tehtaan pihoissa ja
konttorirakennusten edustalla.

"Minne menet?" hän kysäsi.

"Menen viemään sähkösanoman toimistoon."

Perrinellä oli rahat toisessa kädessä, toisessa sähkösanoma. Herra
Talouel veti sitä niin lujasti hänen kädestänsä, että Perrinen oli
pakko antaa se, jotta se ei revähtäisi. Herra Talouel rupesi heti
lukemaan sitä, mutta kiukustui kovasti huomatessansa sen olevan
englannin kielellä.

"Tästä meidän tulee myöhemmin puhe, tiedä se", hän lausui raivoissaan.

"Kyllä, tiedän sen, herra."

Vasta kello kolme hän jälleen näki herra Vulframnin tämän soittaessaan
häntä sisään ja tahtoessaan mennä ajelemaan. Monta kertaa Perrine oli
kysellyt itseltään ken nyt tulisi Guillaumen sijalle. Mutta suuresti
hän hämmästyi kun herra Vulfran, lähetettyään pois rengin, joka oli
ajanut hevosen rappusten eteen, käski hänen nousta vaunuihin viereensä.

"Ajoithan erittäin hyvin eilen, miksikä et sitten tekisi samaten
tänäänkin. Sitäpaitsi on minulla paljon sanottavaa sinulle ja silloin
on parasta, että olemme kahden kesken."

Vasta heidän päästyään kauppalasta, jossa heidän matkansa herätti yhtä
suurta uteliaisuutta kuin edellisenä päivänäkin ja vaunujen vieriessä
eteenpäin tasaista maantietä peltojen keskitse, missä heinänkorjuu oli
täydessä vauhdissaan, katkaisi herra Vulfran äänettömyyden. Perrineä
oikein pelotti ja hän olisi mielellään lykännyt hänen mielestään niin
vaarallisen selityksen tuonnemmaksi.

"Sanoit äsken herra Théodoren ja herra Talouelin käyneen luonasi."

"Niin, herra."

"Mitä he tahtoivat?"

Perrineä epäilytti ja hän jäi hetkiseksi vastaamatta.

"Minkätähden epäilet? Etkö ole velvollinen sanomaan minulle kaikki?"

"Kyllä, herra, kyllä se on velvollisuuteni, mutta se ei estä minua
olemasta kahden vaiheella."

"Ei pidä koskaan epäillä, kun on kysymyksessä velvollisuuden
täyttäminen. Jos luulet velvollisuudeksesi olla vaiti, niin älä sano
mitään; jos luulet olevasi velvollinen vastaamaan kysymykseeni, niin
tulee sinun tehdä se epäilemättä."

"Minä luulen että minun on velvollisuus vastata."

"Kerro sitten."

Perrine kertoi todenmukaisesti kaikki mitä oli tapahtunut herra
Théodoren ja hänen välillänsä, salaamatta tahi lisäämättä sanaakaan.

"Siinäkö kaikki?" kysyi herra Vulfran hänen lopetettuaan.

"Niin herra, siinä kaikki."

"Entä Talouel?"

Hän kertoi tirehtöörin käynnistä yhtä tarkkaan kuin veljenpojankin
hiukan muuttaen ainoastaan sitä, mikä koski herra Vulfranin sairautta,
ettei tarvinnut kertoa että paha uutinen valmistamatta kerrottuna voisi
tuottaa kuoleman. Sitten hän myöskin kertoi miten Talouel ensimäisen
yrityksen jälkeen koetti riistää sähkösanoman hänen kädestänsä eikä
salannut sitäkään, että Talouel oli käskenyt häntä päivätyön päätyttyä
tulemaan hänen puheillensa.

Kertoessansa hän oli antanut Colon kulkea astuen. Hepovanhus käyttikin
sitä vapautta hyväkseen ja astui vaan kävellen, nauttien vasta
kuivaneiden heinien tuoksua, jota vieno tuulahdus toi hänen
sieramiinsa, samalla kun kuului viikateitten sihinää niiden
katkaistessa kaunista heinää. Hepo silloin ehkä muisteli ensimmäisiä
ikävuosiaan jolloin vielä työhön kykenemättömänä juoksenteli niityillä
toisten varsojen parissa, aavistamatta, että hänenkin kohtalokseen
vielä tulee vaunujen vetäminen pölyisillä maanteillä, kärsimykset ja
raakojen ihmisten ruoskanlyönnit.

Perrinen vaiettua ei herra Vulfran pitkään aikaan lausunut sanaakaan.
Perrine, joka hänen tietämättään voi tarkasti tutkia hänen kasvojensa
ilmettä, luuli siitä huomaavansa tuskallisia tunteita, tyytymättömyyttä
ja surua. Vihdoin herra Vulfran katkaisi äänettömyyden.

"Ennen kaikkea tahdon rauhoittaa sinua; ole varma siitä ettei mitään
pahaa sinulle tapahdu sen johdosta mitä nyt olet kertonut. Semmoinen
tiedustelu ei saa uudistua, ja jos kukaan joskus tahtoisi kostaa
sinulle tätä uljasta vastarintaa, niin minä kyllä osaan suojella sinua.
Sitäpaitsi olin minä syypää siihen mitä äsken tapahtui. Minä aavistin
näitä urkkimisyrityksiä kieltäessäni sinua puhumasta kenellekään tästä
kirjeestä, joka kyllä on herättänvt eräiden uteliaisuutta eikä minun
olisi pitänyt antaa sinua alttiiksi heidän juonilleen. Vastedes ei saa
tapahtua samoin. Huomispäivästä alkaen saat muuttaa Benditin huoneesta,
jossa voivat käydä sinua tapaamassa ja asettua minun huoneeseeni pienen
pöydän ääreen, jossa tänä aamuna kirjoitit sähkösanoman. Enpä luule
kenenkään rohkenevan minun läsnäollessani urkkia sinulta tietoja. Mutta
semmoiseen ehkä rohjetaan ryhtyà konttorin ulkopuolella illalla mummo
Françoisen luona. Sentähden et enää saa asua siellä vaan saat huoneen
linnasta ia atrioida minun kanssani. Arvaanpa saavani hyvinkin vilkkaan
intialaisen kirje- ja sähkösanomavaihdon, josta en tahdo puhua
kenellekään toiselle. Minun täytyy asettaa niin, ettei kukaan tohdi
väkisin eikä viekkaudella riistää sinulta kirjeitä eikä sähkösanomia,
jotka ovat salassa pidettävät. Minun luonani olet turvassa. Sitäpaitsi
tämä on vastaus niille, jotka ovat koittaneet houkutella sinua puhumaan
tahi aikovat vielä kerran koettaa taivuttaa sinua siihen. Ja lopuksi se
on palkintona sinulle."

Perrine, jota tämä kaikki alussa oli pelottanut rauhoittui sangen pian;
mutia ilo oli siihen määrin vallannut hänet, ettei hän saanut sanaakaan
lausutuksi.

"Rupesin heti luottamaan sinuun kuullessani miten urhoollisesti olet
kestänyt taisteluss hätää ja kurjuutta vastaan", jatkoi herra Vulfran.
"Kun on rohkea ja uskalias kuin sinä olet ollut, niin on myöskin
rehellinen. Olen nyt saanut todistuksen siitä, etten ole erehtynyt ja
että voin luottaa sinuun ikäänkuin olisin tuntenut sinua jo kymmenen
vuotta. Olet varmaankin tultuasi tänne kuullut minua mainittavan
kateudella: olla herra Vulfranin vaatteissa, mikä onni! Tosiasia on
että elämäni on kova, sangen kova, katkera, kurja, katkerampi kuin
halvimman työmieheni. Mitä on rikkaus ilman terveyttä sen nauttimiseen?
Kaikista taakoista raskain. Ja sen taakan alle painun näännyksiin asti.
Jokainen aamu on mielessäni että seitsemäntuhatta työmiestä saa minun
kauttani toimeentulonsa; heidän puolestansa minun pitää ajatella,
ahkeroida ja toimia ja jos kuolen, niin on se onnettomuus heille
kaikille, köyhyyttä ja kurjuutta monelle, ehkä kuolemakin. Minun
pitäisi kulkea heidän eturivissänsä edustaen tätä kauppahuonetta jonka
olen perustanut ja joka on iloni, ylpeyteni... ja minä olen sokea!"

Hän vaikeni ja tuon kaiken valituksen katkeruus nosti liikutuksen
kyyneleet Perrinen silmiin. Pian herra Vulfran kuitenkin jatkoi:

"Olet varmaankin työväeltä kuullut ja olet sitäpaitsi äsken käännetystä
kirjeestä huomannut, että minulla on poika. Mutta tämän pojan ja minun
välilleni on syntynyt eripuraisuutta, jota en monesta syystä tahdo
selittää sinulle, eripuraisuutta, joka, hänen vastoin tahtoani
mennessään naimisiin, yltyi varsinaiseksi välimme rikkoutniseksi,
vaikkei rakkauteni häneen siltä ole sammunut, sillä minä rakastan häntä
vieläkin näin monen vuoden poissa olon jälkeenkin yhtä paljon kuin
ennen, rakastan häntä, ikäänkuin hän yhä vieläkin olisi kasvattamani
lapsi. Ja muistellessani häntä, se on päivin öin, jotka nykyään ovat
minulle niin pitkät, niin lapsen minä aina sokeilla silmilläni näen
edessäni. Mutta poikani pitää vierasta naista parempana, joka rakastaa
häntä ja jonka hän on tehnyt puolisoksensa, vaikka semmoinen avioliitto
on laiton ja siis mitätön. Hän ei ole palannut minun luokseni, vaan
elää mieluummin hänen kanssansa, kun en tahtonut enkä voinut ottaa
vaimoa vastaan. Olen toivonut hänen mukautuvan, hän puolestansa on
varmaankin luullut minun peräytyvän. Mutta me olemme kumpikin samaa
puuta: ei kumpikaan meistä taivu. Sen jäljestä en ole kuullut hänestä
mitään. Kuitenkin odotin sairastettuani hänen palaavan sillä hän
varmaankin siitä tiesi, sillä minulla on perustetuita syitä uskoa, että
hänellä on tarkat tiedot kaikesta mitä täällä tapahtuu. Hän ei ole
palannut. Varmaankin tuo huono nainen pidättää hänet luonaan. Ei siinä
kyllä, että hän on riistänyt hänet minulta... nyt hän vielä estää häntä
tulemasta takaisinkin, tuo katala ihminen!..."

Perrine kuunteli hengähtämättä katse kokonaan riippuen herra Vulfranin
huulissa. Viimeisiä sanoja kuullessaan hän vastasi:

"Isä Fildesin kirjeessä seisoo: Nuori neiti, jolla oli monta
kiitettävää ja herttaista ominaisuutta: älykkäisyyttä, hyvyyttä,
nöyryyttä, hienotunteisuutta, oikeudentuntoa; ei puhuta sillä tavoin
katalasta olennosta."

"Mitä kirje merkitsee todellisuuden rinnalla? Ja syy minkätähden vihaan
häntä katkerimman vihan vimmalla on se, että hän on riistänyt minulta
poikani, sen sijaan että luopuisi hänestä niinkuin sopii hänen
kaltaisellensa olennolle, niin että poikani voisi palata ja astua
hänelle kuuluvalle paikalle. Sen sijaan olemme nyt erotetut
hänen kauttansa ja sinä näet miten en, huolimatta kaikista
tiedustelemisistani, edes tiedä missä hän oleskelee. Voit myöskin
huomata että suuret vaikeudet ovat noiden tiedustelujen esteenä ja
niitä vaikeuksia lisää vielä seikat, joita nyt selitän sinulle, vaikka
tuskin niin nuorella ijällä vielä käsität niitä. Mutta sinun täytyy
koettaa syventyä niihin niin paljon kuin mahdollista, sillä minä luotan
sinuun ja sentähdcn tahdon turvautua sinun apuusi tiedusteluissani.
Poikani pitkä poissaolo, rikkoutunut välimme, pitkä aika siitä kuin
viimeksi olen kuullut hänestä mitään ovat pahaksi onneksi herättäneet
eräiltä tahoilta toiveita... Jos poikani ei ole täällä astumassa minun
sijalleni, kun itse olen kykenemätön johtamaan tätä laitosta, ja
perimässä minua kuolemani jälkeen, ken silloin saa tämän paikan? Kenen
omaksi tämä rikkaus silloin joutuu? Käsitätkö mitä toiveita piilee
noiden kusymysten takana?"

"Jotakuinkin, herra."

"Hyvä on! Jopa olen tyytyväisempi siihen, ettet kokonaan käsitä sitä.
Nyt on luonani henkilöitä, joiden pitäisi auttaa minua ja olla minulla
tukena mutta jotka sen sijaan katsovat poikani kuoleman eduksensa ja
jotka juuri sentähden, etcä nuo toiveet ovat panneet heidän päänsä
pyörälle, luulottelevat hänen kuolleen. Poikaniko kuollut! Voisiko
semmoinen olla mahdollista? Olisiko Jumala tahtonut rangaista minua
niin kauhealla onnettomuudella! He voivat sen uskoa... minä en. Mitäpä
minulla on maailmassa tekemistä, jos Edmondini on kuollut? Luonnonlaki
on että lapset kadottavat vanhempansa eivätkä vanhemmat lapsiansa.
Niin, on tuhat syytä toinen toistaan luonnollisempia, jotka todistavat
noiden toiveiden hulluuden. Jos Edmond olisi kuollut tapaturmaisesti
niin olisin saanut siitä ilmoituksen; hänen leskensä olisi ollut
ensimmäinen, joka olisi ilmottanut siitä minulle. Ei, Edmond ei ole, ei
voi olla kuollut; olisin sangen huono isä jos uskoisin sitä!"

Perrine ei enää katsellut herra Vulfrania, sillä hän oli kääntänyt
päänsä toisaalle, ikäänkuin peittääksensä sen, vaikka herra Vulfran ei
voinut sitä nähdä.

"Toiset, he jotka eivät luota häneen niinkuin minä, he soisivat hänen
kuolleen ja se juuri selittää heidän uteliaisuutensa ja minun
varovaisuuteni, jotta tiedustelemiseni pysyisivät salassa. Minä selitän
sen sinulle suoraan. Ennen kaikkea sentähden, että olet selvillä siitä
mitä vaadin sinulta, nimittäin että autat minua löytämään poikani ja
minä olen varma siitä että sydämestäsi tahdot siinä palvella minua. Ja
toiseksi sentähden, että aina on ollut tapani kulkea suoraan
päämaaliani kohti ja suoraan sanoa mikä on aikomukseni. Välistä he
eivät ole tahtoneet uskoa sitä ja ovat luulleet minun tahtovan viskata
heille sumua silmiin, mutta siinä he ovat aina pettyneet. On jo
koetettu viekoitella sinua kiertämään kieltoani; he kyllä koettavat
uudestaankin ja eri tahoilta. Nyt tiedät olla varuillasi ja siitä minä
juuri tahdoin puhua."

He olivat jo ehtineet niin pitkälle, että Hercheuxin tehtaat olivat
näkyvissä, vaikka ne olivat etäisimmät Maraucourtista.

Perrine liikutuksen vallassa ja vavisten etsi sanoja vastataksensa,
mutta ei keksinyt sopivia. Hänestä tuntui ikäänkuin hän kuristuisi ja
huulet olivat kuivuneet.

"Ja minä", hän huudahti viimein, "minä tahtoisin sanoa että kaikesta
sydämestäni tahdon palvella teitä, herra, vaikken osaa oikein lausua
sitä."



Kolmaskymmeneskahdes luku.


Lopetettuaan tavallisen käyntinsä tehtaissa ei herra Vulfran ajattanut
itseänsä konttoriin niinkuin tavallista, vaan käski Perrinen ajamaan
suorastaan linnalle. Ja ensi kerran Perrine kulki siitä kullatusta
ristikkoportista, joka oli alallaan mestariteos ja jota, niinkuin
sanottiin, eräällä kuninkaalla ei viimeisessä maailmannäyttelyssä ollut
varaa ostaa. Sitä ei kuitenkaan rikas tehtaanomistaja katsonut liian
kalliiksi hankkiakseen maalaisasuntoonsa.

"Aja suurta ajotietä!" käski herra Vulfran.

Ensimmäisen kerran Perrine nyt läheltä näki nuo suuren suuret
kukkaryhmät, joita ennen oli kaukaa ihaillut ainoastaan hehkuvan
punaisina tahi ruusunkarvaisina täplinä vehreällä samettivaipalla.
Tottuneena tiehen juosta hölkytti hepo vanhus itsestään tuttua tietä
Perrinen tarvitsematta huolehtia ohjaksista. Sentähden hänellä oli
hyvää tilaisuutta mielin määrin katselemaan ympärillensä ja ihailemaan
tuon ihanan puiston kukkakoreja ja ryhmikköjä ynnä pensastoja. Siellä
kaikki hoidettiin yhtä huolellisesti ja laitettiin yhtä komeaksi kuin
jos omistaja aamuin ja illoin kulkisi niitä tarkastelemassa ja
ihailemassa.

Ihan itsestään seisahtui vanha Cocokin leveiden rappusten eteen, jossa
vanha palvelija jo portinvartian kellon ilmoituksen johdosta seisoi
valmiina odottamassa herraansa.

"Bastien, oletko siellä?" kysyi herra Vulfran astumatta alas vaunuista.

"Kyllä minä olen täällä."

"Mene saattamaan tämä nuori neiti perhoshuoneeseen, jossa hän saa asua
ja pidä huolta siitä, että hän saapi kaikki mitä tarvitsee
pukemiseensa. Kata hänellekin pöytään, mutta mene ensin kutsumaan
Feliks tänne, sillä hänen tulee ajaa minut takaisin konttoriin."

Perrine arveli itseksensä oliko oikein hereillä.

"Päivällinen syödään kello kahdeksan", lausui herra Vulfran, "siihen
asti olet vapaa."

Perrine astui alas vaunuista ja seurasi kamaripalvelijaa huumautuneena,
lumoutuneena ikäänkuin hänet vietäisiin ihmeelliseen loihtulinnaan.

Ja ruhtinaallinen olikin tuo muhkeansuuri eteinen komeine, leveine
valkoisine marmoriportaineen, joissa pehmoiset matot muodostivat
punaisen kulkutien. Eikö tämä ollut oikea lumolinna? Jokaisessa
porrasjaksossa komeat, loistavat kukat kurkistivat esiin rehevien
lehtikasvien väliltä ja niiden hurmaava lemu täytti ilman suloisella
tuoksulla.

Bastien saattoi hänet toiseen kertaan ja avasi siellä oven astumatta
sisään.

"Lähetän tänne heti kamarineitsyen", hän lausui ja meni alas takaisin.

Ensin Perrine astui pieneen pimeänlaiseen eteiseen ja sieltä suureen
hyvin valoisaan huoneeseen. Sen seinät olivat peitetyt elefantinluun
värisellä vaatteella, jolle oli tiheään sirotettu kaikenvärisiä koreita
perhosia, huonekalut olivat täplikästä vaahteraa ja vaaleanharmaalle
lattiamatolle oli ikäänkuin ripoteltuna kirjavia heleänvärisiä
metsäkukkia niinkuin tuhatkaunoja, unikukkia, ruiskukkia ja voikukkia.

Mitenkä tuo kaikki oli uutta ja kaunista. Hän ei vielä ollut tointunut
ihmettelystänsä, vaan huvittelihe astumalla sinne tänne pehmoisella
matolla, johon jalka vajosi joka askeleella, kun kamarineitsyt astui
sisään.

"Bastien on käskenyt minut tänne kuulustelemaan, voinko olla teille,
neiti, miksikään avuksi."

Harsomyssyinen, vaaleapukuinen kamarineitsyt sen palveluksessa, joka
muutamia päiviä aikaisemmin nukkui ruokomajassa kaislakimpuilla pienen
lammikon reunalla sammakkojen ja ojamyyrien seurassa! Totta tosiaan
tarvittiin vähäisen aikaa kotiutua semmoisissa uusissa oloissa.

"Kiitoksia paljon", lausui Perrine viimein "mutta... minä en luule
tarvitsevani mitään."

"Mutta, ehkä suvaitsette minun näyttää teille huonetta."

"Huoneen näyttämisellä" hän tarkoitti sitä, että avasi peilikaapin
ovet, näytti missä oli vaatesuoja sekä avasi peilipöydän laatikot,
jotka olivat vallan täynnä kaikenlaisia harjoja, saksia, saippuoita, ja
pullosia. Sen tehtyä hän painoi sormellaan erästä seinässä olevaa
nappia.

"Tämä oo soitinkello", hän lausui, "ja tässä toinen valaistusta
varten."

Hän painoi nappulaa ja samassa silmänräpäyksessä huonetta, eteistä ja
pukukammiota valaisi häikäisevä valo, joka kuitenkin heti jälleen
sammui. Perrinestä tuntui samalta kuin ollessaan tuolla aukealla
tasangolla Pariisin läheisyydessä, kun rajuilma hänet saavutti, jolloin
tietä valaisi salamoiden pelottava välke tai joutui se synkkien
varjojen peittoon.

"Olkaa hyvä, neiti, soittakaa milloin tarvitsette apua painamalla tätä
nappulaa: Kerran Bastieniä tarvittaessa, kaksi kertaa minua varten."

Mutta "netti" tahtoikin mieluimmin olla yksinään, yhtä paljon itse
tutkiaksensa huonettansa kuin myöskin tointuaksensa ja kootaksensa
ajatuksensa kaiken sen ihmeellisen jälkeen, jota oli sinä aamuna
hänelle tapahtunut.

Mitä ihmeellisiä ja odottamattomia tapauksia muutamassa tunnissa! Ken
olisi aamulla voinut aavistaakaan, että juuri nuo samaiset Théodoren ja
Talouelin lausumat uhkaukset, jotka näyttivät hänestä niin
vaarallisilta, lopuksi kääntyisivät hänelle semmoiseksi onneksi! Olihan
oikein naurettavaa ajatella että juuri heidän vihamielisyytensä olisi
hänen menestymisensä välikappaleena!

Joka tapauksessa hän olisi makeasti nauranut, jos olisi ollut
tilaisuudessa näkemään tirehtöörin naaman hänen konttorin rappujen
edessä ottaessansa vastaan isäntäänsä.

"Luulenpa tuon tytön tehneen itsensä syypääksi johonkin virheeseen tahi
tuhmuuteen."

"Ei suinkaan."

"Mutta onhan teillä Feliks ajajana!"

"Jätin hänet ohi ajaessani linnaan, jotta hän saisi tilaisuutta
siistiytyä päivälliselle."

"Päivällisellekö! Arvelen..."

Hän oli niin ällistynyt, ettei heti voinut keksiä mitä luulla ja
arvella.

"Minä puolestani arvelen", lausui herra Vulfran, "ettette tiedä mitä
arvella."

"Minä arvelen hänen saavan atrioida teidän seurassanne."

"Aivan oikein. Olen jo kauan aikaa toivonut lähelleni jotakuta
uskollista hienotunteista ja älykästä henkilöä, johon voisin täydelleen
luottaa. Tämä pikku tyttö näyttää juuri omaavan nuo ominaisuudet.
Lahjakas hän on, sen tiedän, uskollinen ja hienotunteinen hän on
myöskin, sen olen jo kokenut."

Tuo lausuttiin minkäänlaisetta äänenpainotta, mutta kuitenkin
semmoisella tavalla että Talouel ei voinut erehtyä sen tarkotuksesta.

"Olen siis ottanut hänet palvelukseeni, ja kun en tahdo saattaa häntä
erityisiin kiusauksiin... en hänen itsensä tähden, sillä minä olen
varma siitä, että hän ne kyllä voittaa, vaan muiden suhteen... joka
pakottaisi minua erottamaan nuo muut läheisyydestäni..."

Nyt hän pani sanoihinsa huomattavaa painoa:

"Olkoon miten tahansa, niin hän ei enää joudu pois läheisyydestäni.
Täällä hänen tulee työskennellä omassa huoneessani ja muutenkin hän saa
seurata minua kävelyilläni ja atrioida omassa pöydässäni. Tulevathan
atriani vähäisen iloisemmiksi. Ja sitäpaitsi hän saa asua linnassa."

Talouel oli sillä välin ehtinyt tointua hämmästyksestään, ja kun ei
ollut hänen luonteensa eikä muutenkaan tapansa mukaista millään tavalla
vastustaa isäntäänsä, niin hän vastasi:

"Luulen teidän tulevan tyytyväiseksi, johon teillä mielestäni on täysi
oikeus."

"Niin minäkin luulen."

Tuon keskustelun aikana istui Perrine, käsi nojautuneena ikkunalautaan,
haaveksivasti katsellen tuota ihanaa kuvaa joka levisi hänen silmäinsä
eteen: puiston kukkakenttiä, kauppalaa kirkkoineen ja taloineen,
niittyjä, lammikoita, joiden pintoja auringon vinosäteet hopeoitsivat
ja niiden toisella puolella pientä metsikköä, missä hän saman päivän
iltana, jolloin oli saapunut, istui ja luuli kuulevansa äitinsä hellän
äänen suloisen hiljaa kuiskaavan: 'Näen sinut onnellisena'.

Hän oli aavistanut mitä tulevaisuus kantoi helmassaan, tuo kallis äiti,
ja nuo suuret päivänkukkarat olivat tutkineet hänen lausumansa
ennustukset sekä puhuneet totta nekin: Onnellinen, niin semmoiseksi hän
nyt oli tulemassa. Ja vaikka hänen toiveensa eivät vielä olleet
toteutuneet, eikä hän edes vielä ollut ehtinyt kuin alulle vain, niin
täytyy kuitenkin myöntää hänen olevan hyvällä aiulla. Jospa hänellä
vain olisi kärsivällisyyttä; jospa hän vain malttaisi odottaa niin
selviytyisi kaikki ikäänkuin itsestään. Eihän sitäpaitsi ollut
minkäänlaista kiirettä. Eihän tässä linnassa, josta hän niin pian oli
löytänyt tyyssijan, häntä uhannut minkäänmoista kurjuutta eikä vaaroja.

Tehtaan pillin kimakka vihellys joka ilmotti työn päättymisen herätti
hänet vihlovalla äänellään todellisuuteen. Korkeasta tähystyspaikastaan
hän osasi nähdä kauppalan kadut ynnä vehreiden niittyjen ja
kellertävien viljavainioiden keskitse kulkevat valkoiset maantiet, näki
tehtaan työväestön suuren muurahaispesän kaltaisena kuhisevan tehtaan
pihoilla ja sitten hajaantuvan kaduille ja teille, etenevän, sitten
muodostavan pieniä ryhmiä ja viimein haihtuvan näkyvistä. Heti sen
jälkeen soi portinvartian kello ja herra Vulfranin vaunut näkyivät
hiljaa vierivän eteenpäin vanhan Cocon vetäminä.

Kuitenkaan Perrine ei vielä lähtenyt kamaristansa, vaan rupesi vähäisen
siistimään itseänsä oikein kaatamalla ylitsensä hajuvettä ja pesemällä
itseänsä tuolla tuoksuavalla saippualla. Vasta uuninreunuksella olevan
kellon lyödessä kahdeksan hän astui rappusia alas.

Siihen hän jäi miettimään miten osata ruokahuoneeseen, mutta hän ei
tarvinnut etsiä sen ovea, sillä eteisessä oleva mustiin puettu
palvelija avasi sen. Melkein heti kohta astui herra Vulfrankin sisään
toiselta puolen. Ei kukaan taluttanut häntä, mutta Perrine huomasi
hänen seuraavan ovelta pöydän luo vievää pehmoista mattoa, joten jalat
siinä saivat toimittaa silmien virkaa ja hänen niin muodoin oli helppo
osata paikallensa pöytään. Pöydän keskustaa koristi kaunis kukkakori,
täynnä ihanalle tuoksuvia orvokkia ja sitä ympäröi kallisarvoiset
hopeakalut ja kattokruunun sähkövalossa säkenöivät kristallilasit ja
maljat.

Perrine seisoi hetkisen kahdenvaiheilla tuolinsa takana tietämättä
pitikö jo istahtaa. Onneksi herra Vulfran sen huomasi ja tuli hänelle
avuksi ystävällisesti lausuen:

"Istu, lapseni."

Heti päivällinen alkoikin ja mustiin puettu palvelija asetti häneu
eteensä lautasellisen liemiruokaa, ja Bastien puolestansa asetti
samanlaisen isännällensä, mutta aivan reunojaan myöden täytettynä.

Ollen kahdenkesken herra Vulfranin kanssa, häntä ei ensinkään olisi
hävettänyt, mutta molempien palvelioiden uteliaat, vaikkei siltä
nenäkkäät katseet vaivasivat häntä. Hän tunsi että heitä huvitti nähdä
miten tuommoinen pieni metsäläinen menettelisi. Tuo kaikki vaikutti sen
että hän tunsi itsensä miltei masentuneeksi siihen määrin, että
liikkeensä muuttuivat kömpelöiksi ja mieli tukalaksi. Onneksi sattuma
tuli hänelle avuksi, niin että hän ei käyttäytynyt naurettavasti.

"Jouduttuani sairaaksi", lausui herra Vulfran, "on minulla ollut tapana
syödä kahta eri liemiruokaa, syystä että se on mukavampaa minulle,
mutta sinun ei ole pakko seurata minun esimerkkiäni, vaan voit sinä,
jolla vielä on näkösi, tehdä siinä mielesi mukaan."

"Minä olen niin kauvan saanut elää ilman liemiruokia", vastasi Perrine
vaatimattomasti, "että mielelläni syön toisenkin lautasellisen."

Mutta sillä kertaa ei tuotukaan heille samallaista lientä, vaan ihan
toista, jossa oli kaalia, porkkanoita ja perunaa, mutta muuten yhtä
yksinkertaista kuin työväen ruoka.

Ylipäänsä oli päivällinen perin yksinkertainen paitsi jälkiruoat:
lammaslihaa papujen ja lisäkkeiden kanssa. Mutta jälkiruuaksi oli
neljää lajia kaakkuja ynnä neljä kukilla koristettua hedelmämaljaa
täynnä eri lajeja, jotka kaikki suuruutensa ja kauneutensa kautta
houkuttelivat herkuttelemishalua.

"Huomenna voit, jos mielesi tekee, mennä katsomaan kasvihuoneita,
joissa näitä hedelmiä kasvatetaan", lausui herra Vulfran.

Perrine oli hyvin vaatimattomasti tyytynyt ainoastaan muutamaan
kirsikkaan, mutta herra Vulfran tahtoi että hän maistaisi myöskin
persikoita ja rypäleitä.

"Sinun ijässäsi olisin syönyt suuhuni kaikki pöydällä olevat
hedelmät... jos minulle olisi semmoisia tarjottu."

Bastien jätti paikkansa herransa tuolin takana ja asetti
hyväntahtoisesti "tuon pienen raukan" lautaselle, aprikoosin ja
persikan, joita tuntijan tavoin valitsi hedelmämaljasta.

Huolimatta kaikesta herkullisuudesta oli Perrine sangen iloinen, kun
päivällinen oli ohi. Mitä lyhyempi tuo koetushetki oli, sitä parempi.
Arvatenkin palvelijat seuraavana päivänä jättäisivät hänet rauhaan, kun
uteliaisuutensa jo oli tyydytetty.

"Nyt olet vapaa huomisaamuun asti", lausui herra Vulfran nousten
pöydästä, "voit kävellä puutarhassa kuutamossa, lukea kirjastossa tahi
viedä kirjasi huoneeseesi."

Perrine oli kahdenvaiheella tohtisko vastata herra Vulfranille ja
tarjoutua hänen käytettäväksensä. Siinä epäillessään hän huomasi
Bastienin viittaavan kädellään, mutta hän ei sitä alussa käsittänyt.
Vasemmalla kädellään hän ikäänkuin oli pitävinään kirjaa jonka lehtiä
hän oikealla kädellään käänteli osottaen herra Vulfrania ja liikuttaen
huuliaan juuri kuin lukien. Äkkiä hänelle selvisi Bastienin tarkottavan
että hän ehkä tarjoutuisi lukemaan ääneen, mutta kun hän jo itsekin oli
ennen ajatellut sitä, niin hän pelkäsi ennemmin lausuvansa oman
ajatuksensa kuin Bastienin. Kuitenkin hän rohkaisi mielensä ja kysyi:

"Mutta ettekö sitten enää tarvitse minua, herra? Ehkä saan lukea teille
ääneen."

Mielihyväksensä hän näki Bastienin osottavan tyytyväisyyttänsä
vilkkaasti nyökäyttäen päätään. Hän oli siis arvannut hänen
viittauksensa.

"Ken tekee työtä, hänen täytyy myöskin saada vähän lepoaikaa", vastasi
herra Vulfran.

"Mutta mina vakuutan etten ole ensinkään väsynyt."

"Olkoon menneeksi sitten. Seuraa minua niin mennään huoneeseeni."

He menivät suureen pimeään huoneeseen eteisen toiselle puolelle ja
sinnekin johti lattiamatto, jota seuraten herra Vulfranin oli helppo
osata huoneeseensa astumatta harhaan, hänellä kun oli välit yhtä paljo
päässä kuin jaloissakin.

Perrine oli monta kertaa miettinyt millä herra Vulfran mahtoi kuluttaa
aikaansa ollessaan yksinään, kun hän ei voinut lukea, mutta hän ei
siinäkään huoneessa, herran painettua nappia ja siten saatua sen
valaistuksi, vielä saanut vastausta kysymykseensä. Suuri papereilla
peitetty pöytä, muutamia tuoleja ja ikkunan edessä suuri, mukava
nojatuoli... siinä kaikki kalusto. Nojatuolin kulunut päällys näkyi
kuitenkin ilmottavan että herra Vulfran pitkät tunnit istui ikkunassa,
vaikkei voinut nähdä taivasta eikä pilviä.

"Mitä tahdot lukea minulle?" hän kysyi.

Sanomalehdet olivat vieläkin pöydällä avaamatta ristisiteihinsä
käärittyinä.

"Ehkä sanomalehtiä, jos suvaitsette."

"Mitä vähemmän kuluttaa aikaa sanomalehtien lukemiseen, sitä parempi."

Perrine ei voinut vastata siihen mitään, etenkin kun oli lausunut
ehdotuksensa oikeastaan sanoaksensa jotakin.

"Pidätkö matkakertomuksista?"

"Kyllä, herra."

"Niin minäkin; ne huvittavat, mutta kysyvät samalla ajatuskykyäkin."

Sitten hän jatkoi ikäänkuin itsekseen muistamatta Perrinen läsnäoloa:

"Joutua oman itsensä ulkopuolelle -- elää muiden elämää, eikä omaansa."

Mutta hetken kuluttua hän katkaisi äänettömyyden lausuen:

"Menkäämme kirjastoon."

Viereinen huone oli kirjastona eikä tarvittu muuta kuin avata ovi ja
painaa nappulaa saadakseen siihenkin valaistuksen. Mutta kun silloin
yksi ainoa lamppu syttyi, niin jäi suurin osa isosta huoneesta mustine
kirjakaappineen hämärään.

"Tunnetko _Le tour du monden_?" kysyi herra Vulfran.

"En tunne."

"Etsitään sitten aakkosellisesta luettelosta, se on tässä lähimmässä
kaapissa. Sieltä kyllä löydämme mitä tahdomme."

Hän saattoi Perrinen kaapin luokse ja käski hänen etsiä sieltä I
kirjaimen. Vähän aikaa kesti etsimistä, sitten hän laski kätensä
määräkirjaimelle.

"Mitä minun pitää etsiä?"

"Etsi sana Intia."

Siis hän alituisesti mietiskeli samaa asiaa, ja tuskin hän osaisi elää
toisten elämää, vaikka kyllä ehkä niin tahtoi, sillä poikansa elämää
hän vain tahtoi elää lukemalla kertomuksia niistä maista, mistä
paraikaa tiedusteli poikansa kohtaloa.

"Lue siitä muutamia alkunimiä."

"Intia ja sen kuninkaat, matka Sisä Intian kuningaskunnissa ja
Bengalissa, 1871 2, 209 ja 288. Se merkitsee että 1871 vuoden toisen
osan 209 sivulta löydämme tämän matkakertomuksen alun. Ota se osa ja
palatkaamme huoneeseeni."

Mutta löydettyään puheena olevan kirjan kaapin alihyllyltä Perrine ei
noussutkaan, vaan jäi polvilleen katselemaan uunilla riippuvaa suurta
taulua, jonka nyt vasta oli huomannut silmien paremmin totuttua
hämärään.

"Mitä nyt?" kysyi herra Vulfran.

Ujostelematta vaikka liikutetulla äänellä Perrine vastasi:

"Katselen uunilla riippuvaa kovaa."

"Se on poikani kova maalattuna kaksikymmenvuotiaana, mutta sinä et voi
nähdä sitä, minä valaisen sen."

Hän astui laudotukselle, painoi siinä olevaa nappulaa ja heti syttyi
reunuksen yläreunassa oleva lamppurivi levittäen kuvalle oikean
valovirran.

Perrine, joka oli noussut lattialta, astui lähemmäksi, huudahti
liikutuksesta ja pudotti kirjan lattiaan.

"Mutta mikä sinun on?" kysyi herra Vulfran.

Mutta tyttöraukka ei ajatellut vastata, vaan jäi katselemaan vaalean
veristä vihreään samettinuttuun puettua nuorta miestä, jolla oli
leveälippuinen metsästyslakki päässä, pyssy toisessa kädessä, toinen
käsi hyväillen mustaa lintukoiraa. Kuva näytti oikein elävänä astuvan
ulos kehyksestä. Perrine vapisi kiireestä kantapäähän ja kyyneleet
juoksivat virtanaan hänen silmistänsä hänen koettamattakaan niitä
pidättää.

Herra Vulfran kuuli tyttö raukan nyyhkytykset ja kysyi liikutettuna:

"Minkä tähden itket?"

Täytyyhän hänen vastata. Suurimmalla ponnistuksella Perrinen onnistui
voittaa mielenliikutuksensa siihen määrin, että osasi sammaltaa
muutamia katkonaisia sanoja.

"Tuo kuva tuossa... poikanne... te, hänen isänsä... se muistuttaa..."

Herra Vulfran näkyi odottavan selvempää vastausta, mutta vastasi sitten
säälivästi:

"Se muistuttaa ehkä omaasi?"

"Niin, herra... niin paljon."

"Pikku raukka!"



Kolmaskymmeneskolmas luku.


Seuraavana aamuna "nuoret herrat" suuresti hämmästyivät, kun tavan
mukaan myöhästyneinä astuivat enon työhuoneeseen ja näkivät siellä
Perrinen istuvan pienen kirjotuspöydän ääressä niin tyynenä, että
selvästi huomasi hänen aikovan vastedes siinä työskennellä.

Talouel oli tarkkaan varonut edeltäpäin ilmottaa heille siitä, mutta
oli asettanut niin, että saisi olla mukana näkemässä "heidän pitkää
naamaansa."

Se oli todellakin sangen hullunkurista, ja siis hänelle erittäin
hauskaa. Sillä vaikka hänkin raivoisasti vihasi tuota kerjäläistä, joka
kenenkään puoltamatta, kenenkään omaisen pyynnöttä oli tunkeunut ja
päässyt vanhuudesta heikon ukon suosioon, niin oli kuitenkin hänen
lohduttavaa nähdä noiden arvoisain sukulaisten vihaa, joka ei suinkaan
ollut hänen kiukkuansa miedompi. Oli todellakin huvittavaa nähdä miten
he kummastuneina ja vihaisina silmäilivät tuota anastajaa. He eivät
silminnähtävästi voineet käsittää mitä tekemistä tuolla tytöllä oli
tuossa pyhätössä, enon työhuoneessa, jossa he eivät saaneet milloinkaan
viipyä kauemmin kuin parahiksi sen ajan, minkä tarvitsivat kuullakseen
enon käskyjä, tahi lausuakseen kerrottaviaan. Serkkujen vaihtamat
silmäykset heidän tohtimattansa lausua sanaakaan tahi kysellä mitään,
huvittivat herra Talouelia erittäin, niin että hän nauroi heille vasten
silmiä yrittämättäkään salata vahingoniloansa. Tosin ei ollut heidän
välillänsä selvää sotaa, mutta he tiesivät kuitenkin jotakuinkin millä
oksalla toinen istui ja millä mielellä he katselivat toinen toisensa
salaisia toiveita: Talouel serkkujen vastustajana; he Talouelin
vihollisina ja myöskin toinen toisensa.

Tavallisesti tyytyi Talouel siihen, että ivallisen kohteliaasti ja
pistelevästi hymyillen osotti heille vihamielisyyttänsä. Mutta sinä
päivänä häntä huvitti tehdä heistä pilaa... noista herroista, jotka
mielestänsä olivat häntä niin paljon korkeammalla, toinen siitä syystä
että oli isännän veljenpoika, toinen siitä syystä että oli isännän
sisarenpoika, kun hän, Talouel, oli vain työnsä lapsi, nousukas, vaikka
olikin kaikella voimallaan ja taidollaan työskennellyt tämän
suuremmoisen tehdaslaitoksen hyväksi, joka osaksi, suureksi osaksi oli
hänen. Niin niin! Saavatpa nähdä vielä! Noh, noh! Saavatpa nähdä.

Hän seurasi heitä ulos, ja vaikka he näyttivät tahtovan mennä
huoneihinsa lausumaan toisilleen arvelujansa ja epäilemättä myöskin
neuvottelemaan mitä tehdä tuon anastajan suhteen, jota heidän ehkä
vielä oli totteleminen, niin hän veti heidät ulos verannalleen josta
maltillisten äänten oli mahdotonta kuulua herra Vulfranin huoneeseen.

"Kai te kovin kummastuitte nähdessänne tuon... tuon pienokaisen saaneen
työpaikkansa isännän yksityishuoneessa", hän ivallisesti lausui heille.

Herrat eivät katsoneet tarvitsevansa vastata, kun eivät tahtoneet
myöntää kummastustaan eivätkä olisi voineet sitä kieltääkään.

"Minä huomasin sen varsin hyvin", hän jatkoi kumartuen heihin; "jos
ette olisi myöhästyneet, vaan saapuneet ajoissa, niin olisin voinut
valmistaa teitä siihen ja te paremmin salata hämmästystänne."

Tuo oli kaksinkertainen moite: ensiksi hän huomautti heitä
myöhästymisestä ja toiseksi hänellä, sivistymättömällä, lukuja
harjoittamattomalla miehellä, joka ei ollut käynyt polyteknillistä
opistoa eikä ollut ylioppilas, oli aihetta huomauttaa heille, etteivät
olleet käyttäytyneet sopivalla tavalla. Tuo läksytys oli ehkä vähäsen
karkea, mutta juuri hänen sivistymättömyytensä oikeutti hänet
semmoiseen puhetapaan. Sitä paitsi asianhaarat pakottivat heitä
kuulemaan häntä ja pitämään hyvänään, mita hän suvaitsi heille sanoa.
Ja hän käyttikin sitä oikeutta hyväksensä.

Hän jatkoi:

"Jo eilen illalla herra Vulfran ilmotti minulle ottaneensa tuon pienen
tytön palvelukseensa, antaneensa hänelle asunnon linnassansa ja hän on
määrännyt hänelle omaa huoneensa pienen pöydän työpaikaksi."

"Mutta ken on tuo tyttö?"

"Sitäpä minäkin juuri kysyn. Minä en tiedä, ja tuskin herra
Vulfrankaan."

"Entä vielä?"

"Edelleen hän selitti jo kauan aikaa halunneensa läheisyyteensä
jotakuta älykästä, luotettavaa ja uskollista henkilöä, jolle voisi
uskoa salaisimmat aikeensa."

"Mutta olemmehan me molemmat", keskeytti herra Casimir.

"Juuri sitä minäkin sanoin hänelle! Onhan teillä herrat Casimir ja
Théodore. Herra Casimir polyteknillisen opiston läpikäynyt, jossa hän
on oppinut kaikki, teoreettisesti tietysti, jonka ei tarvitse peräytyä
milloinkaan kun on kysymyksessä tuntematon X, ja joka lisäksi vielä
niin sydämestänsä on teihin kiintynyt. Ja vielä herra Théodore, jonka
juuri vanhempiensa vararikon tähden on ollut pakko jo nuorella ijällä
syventyä kauppa-asioiden salaisuuksiin. Hänkin rakastaa teità
vilpittömästi. Eivätkö he ole lahjakkaita, hienotunteisia, vaiteliaita
ja uskollisia? Ettekö voi luottaa heihin? Eivät he ajattelekaan muuta
kuin hyvinä, rakkaina, kiitollisina sukulaisina auttaa teitä ja
vähentää huolianne laajan liikkeenne suhteen, herttaisesti yhdistyneinä
kuin rakkaat veljekset ainakin, jotka ovat samanmieliset sentähden että
heillä on yhteinen tarkoitusperä."

Vaikka hänellä olisi ollut erinomaisen hyvä halu, niin ei hän
kuitenkaan tohtinut lausua ivasanojansa erityisellä painolla, mutta hän
kuitenkin alleviivasi ne pilkallisesti hymyillen ja katsellen Théodorea
puhuessansa Casimirin etevyydestä tuon tuntemattoman X:n suhteen ja
päinvastoin kosketellessaan Théodoren perhesuhteita. Puhuessaan heidän
veljellisestä rakkaudestansa, jolla oli sama tarkotusperä, hänen
ivalliset silmäyksensä lensivät toisesta toiseen.

"Arvatkaa mitä hän vastasi?" hän jatkoi. Mutta peläten heidän jättävän
arvaamisen sikseen ja kääntävän hänelle selkänsä, ennen kuin hän ehtisi
lausua sanottavaansa hän lisäsi heti:

"Hän vastasi: 'Niin! Veljeni ja sisareni pojat!' Mitähän se merkinnee?
Tietysti minä en ole edes yrittänytkään selvittää sitä... minä
ainoastaan kerron mitä olen kuullut. Ja heti sen perästä herra Vulfran
lisäsi että tyttö oli asuva linnassa ja että hänen täällä tulee
työskennellä hänen omassa huoneessansa, jotta ei joutuisi
kiusauksiin... ei tytön itsensä tähden, sillä häneen hän täydelleen
luottaa, mutta muiden tähden, joista hänen silloin olisi pakko erota,
olkoot he ketä hyvänsä. Minä vannon sanasta sanaan kertoneeni hänen
sanansa. Ja ketä ovat toki nuo toiset? Minä vain kyselen?"

Serkukset seisoivat siinä vallan masentuneina tietämättä mitä vastata.
Herra Talouel jatkoi:

"Ketä hän tarkotti noilla toisilla, jotka voisivat saattaa pienokaisen
vaaroihin? Mihinkä vaaroihin? Minulle se on mahdoton arvata, mutta
juuri tuon epäselvyyden tähden katsoin velvollisuudekseni ilmottaa
siitä teille, jotka herra Edmondin poissaolon aikana sukulaisuutenne
kautta tietysti olette tämän tehdastoimen apulaisjohtajina."

Hän oli leikkinyt heidän kanssansa kuin kissa hiirellä ja tahtoi vielä
käpälällään oikein tuntuvasti iskeä heihin, niin että he joutuisivat
täydelleen tasapainosta.

"Tosi on että herra Edmond minä päivänsä hyvänsä voipi palata kotiin,
vaikkapa jo huomennakin, niistä herra Vulfranin toimittamista
innokkaista, kuumeentapaisista tiedusteluista päättäen, juuri kuin
olisi hän saavuttanut luotettavia jälkiä hävinneestä pojastaan."

"Oletteko sitten kuullut mitään?" kysyi herra Théodore voimatta enää
antaa arvokkaisuutensa hallita uteliaisuuttaan.

"En mitään muuta kuin mitä näen, nimittäin että herra Vulfran ei ole
muun vuoksi ottanut tuota tyttöä palvelukseensa kuin kääntämään
Intiasta tulleet kirjeet ja sähkösanomat."

Sitten hän jatkoi teeskentelevän hyväntahtoisesti:

"On todellakin surkuteltavaa, että te, herra Casimir, joka olette
oppinut kaikkea, ette osaa englanninkieltä. Silloiu tuntisitte
täydelleen tämän asian, puhumattakaan siitä, että silloin saisimme
niskoiltamme tuon pienokaisen, joka on anastamaisillansa paikan
linnasta, johon hänellä ei ole oikeutta. Voittehan tosin keksiä toisia
ja parempia karkottamiskeinoja. Jos siinä tapauksessa voin olla teille
apuna, niin luottakaa minuun. Minä kyllä pidän teidän puoltanne...
tietysti näkymättä."

Puhellessaan hän enemmän vanhan tavan mukaan kuin tarpeen vaatimana
tarkastellen katseli pihalle ja huomasi sähkösanomankantajan
rientämättä ja uteliaasti katsellen ympärillensä lähestyvän
konttorirakennusta.

"Kas tuossa", hän lausui, "tuossa ehkä saapuu eilen Dakkaan lähetetyn
sähkösanoman vastaus. On kahta vertaa ikävämpi teille ettette ymmärrä
sitä, sillä mikä ilo olisikaan teille olla ensimäinen joka ilmottaa
isännällemme hänen poikansa kotiintulon. Mikä verraton ilo, eikö niin?
Minulla on jo lamppuni täynnä öljyä juhlavalaistusta varten. Mutta te
ette osaa englanninkieltä ja tuo tyttö, hän osaa, hän."

Vaikka tuoja kovin vastenmielisesti muutteli jalkojaan eteenpäin, niin
täytyi hänen kuitenkin viimein saapua rappusten luokse. Herra Talouel
riensi vilkkaasti häntä vastaan.

"Sinäpä et ainakaan pidä kiirettä", hän lausui.

"Pitääkö sitten juosta itsensä kuoliaaksi, vai kuinka?"

Talouel ei malttanut vastata, vaan sieppasi sähkösanoman ja riensi
suurella pauhulla sisään herra Vulfranin huoneeseen.

"Kai minun pitää avata tämä sähkösanoma?"

"Aivan oikein."

Mutta hän oli tuskin avannut sen ennenkuin huudahti:

"Se onkin englanninkielellä!"

"Jättäkää se sitten Aurelielle", vastasi herra Vulfran äänellä, joka
vaati ehdotonta kuuliaisuutta.

Heti hänen mentyään käänsi Perrine sen ranskaksi.

    'Leclercin ystävä Leserre, ranskalainen kauppias; viimeiset
    uutiset viisi vuotta sitten; Dehrassa isä Mackerness, kirjotan
    hänelle tahtonne mukaan.'

"Viisi vuotta!" toisti herra Vulfran, ajattelematta alussa mitään
muuta, "kuinka paljo onkaan siitä ajasta voinut tapahtua ja kuinka on
mahdollista osata viiden vuoden kuluttua seurata epävarmaa jälkeä?"

Mutta hän ei ollut niitä miehiä, jotka menettävät aikaa hyödyttömiin
valituksiin.

"Ei milloinkaan maksa vaivaa valittaa mitä jo on tapahtunut.
Koettakaamme sen sijaan käyttää hyväksemme vasta saamiamme tietoja.
Kirjota heti sanelemiseni mukaan englanninkielelle käännettävä
sähkösanoma isä Mackernessille ja toinen, ranskalainen, kauppias
Leserrelle."

Hän kirjotrt joutuisasti englannin kielelelle käännettävän
sähkösanoman, mutta kun toinen oli kirjoitettava, niin hän pyysi saada
etsiä sanakirjaa herra Benditin huoneesta.

"Etkö ole varma oikeinkirjotnksesta?"

"Oi! En ollenkaan, herra, enkä soisi heidän sähkösanomatoimistossa
saavan naurun aihetta lukiessaan teidän lähettämäänne sähkösanomaa."

"Etkö siis osaa virheettömästi kirjoittaa kirjettä?"

"Virheettömästikö? Ihan varmaan siinä olisi hyvinkin monta virhettä.
Vartaloista olen kyllä varma, vaan en päätteistä, ne kun ovat niin
kummallisia, etten ensinkään tiedä milloin pitää olla pitkä kirjain, ja
vielä paljon muutakin: Englannin kieltä on paljon helpompi kirjottaa.
Ja minusta näyttää että minun pitää heti suoraan tunnustaa se teille."

"Etkö ole milloinkaan käynyt koulua?"

"En milloinkaan. En osaa muuta kuin mitä isäni ja äitini matkoillamme
ehtivät opettaa minulle milloin levähdimme tahi viivyimme kauemman
aikaa jossakin paikassa. Silloin he opettivat minua lukemaan ja
kirjottamaan, mutta totta puhuen en ole todenperäisesti paljoa
opetelllut."

"Sinä olet kumma tyttö, kun tunnustat tuon minulle suoraan.
Ajatelkaamme sitä vastaisuudessa; tällä hetkellä meillä on muuta
ajateltavaa."

Vasta iltapäivällä heidän tavallisella matkallaan tehtaihin herra
Vulfran otti koulukysymyksen uudestaan puheiksi.

"Joko olet kirjottanut sukulaisillesi?"

"En ole."

"Miksikä et?"

"Siksi etten toivo parempaa kuin ainiaaksi jäädä tänne teidän
luoksenne, joka olette ollut niin hyvä minulle ja olette tehnyt oloni
niin onnelliseksi."

"Et siis tahtoisi jättää minua?"

"Tahtoisin joka päivä ja kaikilla tavoin osottaa teille sydämeni
kiitollisuutta... ja muitakin kunnioituksen tunteita, joita en rohkene
ilmi tuoda."

"Siinä tapauksessa on ehkä parasta ettet kirjotakaan... et ainakaan
vielä. Sitten saamme nähdä. Mutta jotta voit olla minulle hyödyksi,
niin täytyy sinun tehdä työtä oppimalla kirjottamaan niin, että voit
tulla sihteerikseni monessa asiassa ja kirjottaa kunnollisesti, kun
sinun tulee kirjottaa minun nimessäni. Toiselta puolen on omaksi
hyödyksesikin, että saat harjottaa opinnoita. Tahdotko sitä?"

"Olen valmis kaikkeen mitä tahdotte, ja minä vakuutan etten suinkaan
kammoksu työtä."

"No niin! Sitten voimme sovittaa sen asian minun tarvitsemattani olla
ilman apuasi. Meillä on täällä mainio kansakoulunopettajatar;
paluumatkallamme pyydän häntä opettamaan sinua koulutuntien loputtua
kello kuudesta kahdeksaan, jolloin en tarvitse sinua. Hän on sangen
etevä henkilö eikä hänellä ole kuin kaksi vikaa: ulkomuotonsa, sillä
hän on minua suurempi ja paljon hartiakkaampi, vaikkei vielä
ole nelikymmenvuotinen, ja nimensä: Belhomme, joka erittäin
kouraantuntuvasti todistaa nimen sopivaisuuden: parraton kaunis mies
[Belhomme on suomeksi kaunis mies. Suom. muist.], vaikkei ole niinkään
varmaa ettei sitäkin löytäisi hänen leuastansa tarkkaan häntä
katsellessa. Muuten hän on erinomainen opettaja ja oli alkanut
yksityisopettajana, mutta hänen oli pakko luopua siitä tavattoman
kokonsa tähden, pikku tyttöset kun pelkäsivät hänen jättiläiskokoansa
ja äidit ynnä suuret siskot nauroivat hänen nimellensä. Silloin hän
jätti kaupunkielämän ja astui uskaliaasti kansakoulun työalalle,
alalle, jossa hän on onnistunut erinomaisen hyvin. Hänen luokkansa ovat
piirin paraimmat ja tarkastajat pitävät häntä malliopettajana. En voisi
Amiensista saada sinulle parempaa opettajaa."

Herra Vulfranin kiertomatkan päätyttyä tehtaissa, seisahtuivat vaunut
koulun edessä ja neiti Belhomme riensi ulos häntä vastaan. Mutta herra
Vulfran tahtoi astua sisään lausumaan pyyntönsä. Perrine seurasi häntä
ja voi silloin itseksensä tehdä huomioitansa: tuossa on varmaankin tuo
jättiläisnainen, josta herra Vulfran oli puhunut, tosin tavattoman
kookas, mutta samalla arvokkaan ja lempeännäköinen, niin ettei pitäisi
ketään huvittaa hänen pilkkaamisensa.

Luonnollisesti neiti ei voinut muuta kuin suostua Maraucourtin
kaikkivaltiaan isännän pyyntöön. Mutta jos olisikin ollut esteitä, niin
neiti Belhomme olisi ehdottomasti poistanut ne, sillä opettaminen oli
hänen ainoa huvituksensa ja häntä sitä paitsi miellytti tuo
tummasilmäinen, syväkatseinen pikku tyttö.

"Minä koetan saada hänestä hienosti sivistyneen, taitavan neidon", hän
lausui. "Tiedättekö, hänellä on kauriinsilmät? Ei siltä että
milloinkaan olisin nähnyt kauriita, mutta olen kuitenkin varma siitä
että niillä on semmoiset silmät."

Mutta vielä innostuneempi hän oli muutaman päivän kuluttua, jolloin
parin opetustunnin perästä paremmin voi arvostella kauristaan, kun
herra Vulfran kysyi mitä hän arveli oppilaastansa.

"Olisi ollut korvaamaton vahinko...", neiti Belhomme käytti mielellään
voimakkaita lauseita, yhtä voimakkaita kuin hän itsekin, "... oikea
onnettomuus, jos tuo nuori neitonen olisi jäänyt koulusivistyksettä!"

"Siis lahjakas, eikö niin?"

"Lahjakas, nerokas, jos tohdin käyttää sità sanaa."

"Entä käsiala?" kysyi herra Vulfran lähinnä muistellen sitä mihin
tarvitsi Perrinen apua.

"Ei hyvä, mutta kyllä vielä korjaantuu."

"Ja oikeinkirjotus?"

"Heikko."

"Mutta mikä siinä sitten on?"

"Sen sanoa teille heti. Olisinhan voinut arvostellakseni hänen taitoaan
antaa hänen kirjottaa palasen sanelemisen mukaan, josta olisin nähnyt
sekä käsialan että oikeinkirjotuksen, vaan siinä olisikin ollut kaikki.
Mutta minä tahdoin tarkempia tietoja ja pyysin häntä kirjottamaan
palasen Maraucourtista, kaksikymmentä riviä tahi satakin, ja kertomaan
miltä tämä seutu tuntuu. Vähemmässä kuin tunnissa hän kirjoitti minkä
kynästä lähti etsimättä sanoja, nelisivuisen todellakin erinomaisen
kertomuksen: siitä löytyi kaikki, kauppala, tehtaat, maisema
kokonaisuudessansa ja osia siitä; kokonainen sivu on omistettu
lammikoille ja niiden kasvillisuudelle, linnuille ja kaloille,
mimmoisilta ne näyttävät aamusumussa ja illan vienossa valossa...
kaikki niin mainiosti kerrottuna, että luulisin hänen kopioineen sen
jonkun hyvän kirjailijan teoksista ellen itse olisi nähnyt hänen sitä
kirjottavan. Pahaksi onneksi eivät käsiala eikä oikeinkirjotus vedä
vertoja sisällykselle, mutta mitä se oikeastaan siihen koskee. Parin
kuukauden kuluttua se asia on autettu, kun sitä vastoin kaiken maailman
oppitunnit eivät olisi voineet opettaa häntä kirjottamaan sillä tavoin,
ellei hänelle olisi annettu lahjaa nähdä ja tuntea, ja sitten kertoa
mitä on nähnyt ja tuntenut. Milloin teillä on aikaa, voitte pyytää
häntä lukemaan mitä hän on kirjottanut lammikoista ja silloin saatte
nähdä etten liiottele."

Herra Vulfrania tuo ylistely ja todenmukainen arvostelu ilahutti ja
rauhottikin, sillä häntä oli vaivannut tuo eriskummallinen mieltymys,
jonka nojalla hän noin vain oli ottanut taloonsa tuommoisen vieraan
tytön. Neiti Belhommen kertomus hänessä vielä lujemmin vahvisti luulon,
että Perrine todellakin oli sivistyneiden vanhempain lapsi. Hän siis
kertoi neidelle miten Perrine oli asunut metsästysmajassa perimäisen
lammikon rannalla ja miten hän ilman tahi vähillä työkaluillaan oli
tehnyt itselleen jalkineet ja hankkinut tarvittavat keittoastiat,
joissa oli keittänyt kummalliset atriat, kalastellut lammikosta ja
hankkinut munia, kasviksia, marjoja ja muuta tarvittavaa.

Neiden suuremmoisen kasvot kirkastuivat herra Vulfranin kertoessa ja
hänen lopetettuaan hän oli hetken ääneti.

"Ettekö luule", hän vihdoin lausui, "että taito hankkia mitä elannon
tarpeet vaativat, on ylevä ominaisuus, ehkä kadehdittavin kaikista?"

"Epäilemättä, ja se se juuri minua heti miellytti ja veti hänet
puoleeni, se ja hänen kestävyytensä ynnä luonteensa lujuus. Antakaa
hänen joskus kertoa teille elämänsä vaiheet, niin saatte nähdä, että on
lujuutta kysytty ja että hän on tarvinnut kestävyyttä päästäksensä
tänne asti."

"Hän on saanut palkintonsa, kun te olette mieltynyt häneen ja ottanut
hänet luoksenne."

"Niin mieltynyt, jopa kiintynytkin, sillä en pane mihinkään niin suurta
arvoa kuin kestävyyteen; kestävyyttäni minun on kiittäminen siitä mitä
itse nykyään olen. Sentähden minä pyydän teitä karkaisemaan hänen
mielensä lujuutta niin paljon kuin suinkin voitte, sillä jos onkin ihan
oikein että ihminen voi mitä lujasti tahtoo, niin tarvitaan siihen
kuitenkin tahtomisen taitoa, joka ei ole kaikille suotu. Lujaa tahtoa
voi kasvatuksen kautta saada, jos vaan on olemassa hyvä kasvatustapa.
Tavallisesti pidetään kasvatuksessa luonnonlahjojen kehitystä liian
paljon silmällä ja luonteen kehitystä liian vähän, vaikka se olisi
ennen kaikkea kehitettävä. Mutta kun tässä on monipuolisesti lahjakas
oppilas, niin pitää meidän koettaa silläkin alalla kehittää hänen
taipumuksiansa hyvään päin."

Neiti Belhommen oli yhtä mahdotonta imarrella kuin olla puhumatta
suutansa puhtaaksi.

"Esimerkki vaikuttaa enemmän kuin opetus", hän lausui. "Tuota, jota
äsken sanoitte, hän oppii paremmin teidän koulussanne kuin minun.
Nähdessänsä miten te, joka olette rikas, joka voisitte syyttää
vanhuuttanne ja kivuloisuuttanne, ette hetkeäkään veltostu
velvollisuutenne suhteen, niin hänen luonteensa kehittyy juuri siihen
suuntaan kuin tahdotte. Mutta joka tapauksessa minä kyllä pidän asian
mielessäni ja huomautan häntä siitä sopivassa tilaisuudessa."

Ja kun hän aina pysyi sanassansa, niin hän myöskin, milloin sattui
sopivaa tilaisuutta, mainitsi jotakin herra Vulfranista ja hänen
elämäntyöstänsä. Siten syntyi usein keskustelu, joka tosin ei kuulunut
oppiaineeseen, mutta kuitenkin kehitti Perrinessä toivottua
luonteen- ja tahdonlujuutta.

Kiitettävimmällä ahkeruudella ja tarkkaavaisuudella hän kuunteli neiti
Belhommen kieliopin selityksiä "adjektiivin suhteista substantiiviin
tahi participe passéen suhdetta aktiivisiin, passiivisiin ja
personattomiin verbeihin." Miten säihkyivätkään "kauriinsilmät"
lämpimästä osanotosta milloin puhe kääntyi herra Vulfraniin, etenkin
johonkin seikkaan, jota hän ei tuntenut, tahi Rosalien kertomusten ja
Fabryn ynnä Mombleuxin salaperäisten keskustelujen johdosta oli väärin
käsittänyt.

Monta kertaa hän oli tiedustellut Rosalielta herra Vulfranin tautia,
kuinka hän oli tullut sokeaksi, mutta ei ollut milloinkaan saanut
päteviä tietoja. Neiti Belhomme tunsi hänen tautinsa ja sen eri puolet
ja tiesi myöskin ettei hänen sokeutensa ollut parantumatonta lajia,
vaan että leikkaus hyvinkin onnistuisi, jos hän ensin paranisi
muutamista muista taudeista, jotka vaikeuttavat leikkauksen.

Samaten kuin koiro Maraucourtia, niin neiti Belhommea hyvin vilkkaasti
liikutti herra Vulfranin terveydentila, niin että hän, joka usein oli
keskustellut siitä tohtori Ruchonin kanssa, voi antaa Perrinelle siitä
luotettavampia tietoja kuin Rosalie.

Herra Vulfrania vaivasi harmaa kaihi. Mutta se ei ollut parantumaton,
vaan voi hän leikkauksen kautta saada näkönsä takaisin. Hänen yleinen
terveytensä oli syynä siihen, ettei vielä oltu voitu ryhtyä
leikkaukseen. Häntä vaivasi pitkällinen henkitorven tulehdus, joka
kyllä ajoittain oli kokonaan poissa, mutta erittäin helposti uudistui
usein tuottaen mukanaan keuhkokatarria, sydämentykytystä,
tulehduskohtauksia, ruoansulatushäiriöitä ja levotonta unta.
Jotta leikkaukseen voitaisiin ryhtyä, täytyi ensiksi parantaa
henkitorventulehdus ja sen kanssa muutkin vammat. Mutta herra Vulfrania
oli vaikea hoitaa, sillä hän vähä väliä unohti kaiken varovaisuuden
eikä ensinkään tahtonut tarkasti seurata lääkärin määräyksiä. Tosin se
ei ollut aina niinkään helppoa. Kuinka hän voisi saavuttaa tohtori
Ruchonin määräämää mielen rauhaa, kun vireille panemansa poikansa
tiedustelut yhtenään jännittivät hänen mieltänsä, niin että hän
alituisesti eli kuumeentapaisessa tilassa, jota ainoastaan ankara työ
voi vähäisen haihduttaa? Ennenkuin hän oli saanut varman tiendon
poikansa kohtalosta, oli mahdotonta ryhtyä leikkaukseen. Ja tulisiko se
sittenkään mahdolliseksi? Se oli vallan epätietoista, ja niinkauan kuin
herra Vulfranin terveys oli noin häilyväineo, täytyi hänen ja
alustalaisensa pysyä siinä epätietoisuudessa.

Perrinelle oli sangen helppo asia saada opettajaltaan kaikki nuo
tiedot. Mutta koettaessansa täydentää herrojen Fabryn ja Mombleuxin
keskustelua "nuorten herrojen" ja Talouelin perinnön toiveista herra
Vulfranin kuoltua, supistuivat kaikki hänen kokeensa vain siihen
yritykseen, sillä neiti Belhomme ei antanut kenenkään viekoitella
itseään puhumaan siitä sanaakaan, ei suoraan eikä kautta rantain.

Jos Perrine olikin utelias tietämään mikä herra Vulfrania vaivasi,
miten hänen kivuloisuutensa oli kehittynyt ja oliko paranemisen
toiveita, niin että hän vielä saavuttaisi näkönsä, niin oli se ihan
luonnollista jopa asiaan kuuluvaa, että hän harrasti hyväntekijänsä
terveyttä.

Mutta jos hän osotti samanlaista uteliaisuutta "nuorten herrojen" ja
Talouelin juonien suhteen, joista puhuttiin niin paljo kauppalassa,
niin oli se sangen moitittavaa. Sopivatko semmoiset asiat pikku
tytöille? Onko semmoinen sopivaa puheenainetta opettajalle ja
oppilaalle? Semmoisilla juoruillako kehitetään ja jalostetaan nuoren
tytön luonnetta?

Varmaankaan Perrine ei milloinkaan olisi saanut siitä tarkempia tietoja
kuin mitä jo edeltäpäin oli arvannut, ellei sattuma olisi tullut
hänelle avuksi siten, että rouva Bretonneuxin, Casimirin äidin, tulo
Maraucourtiin äkkiä avasi neiti Belhommen muuten niin huolellisesti
suljetut huulet.

Perrine oli herra Vulfranilta saanut tiedon siitä ja ilmotti sen
johdosta neiti Belhommelle, että huomispäivän luvut mahdollisesti sen
kautta eivät sujuisi tavallisen säännöllisesti. Heti kuultuaan sen
neiti Belhomme tuli sangen hajamieliseksi, joka oli hänen suhteensa
varsin tavatonta. Sillä hänen parhaimpia ominaisuuksiansa oli juuri
täydelleen syventyminen aineeseensa ja oppilaidensa kurissa pitäminen,
samaten kuin tottunut ajaja ohjaa vaunujansa vaarallista tietä
äkkijyrkän reunalla.

Mikä opettajaan oli tullut? Perrine ihmetteli sitä suuresti, mutta ei
päässyt asiasta selville ennenkuin vähä ennen lukutunnin loppua.

"Lapsikultani", lausui neiti Belhomme heikontaen ääntänsä meilkein
kuiskaukseksi, "pidän velvollisuutenani neuvoa sinua olemaan hyvin
varovainen, umpimielinen ja vaitelias sen rouvan suhteen, joka huomenna
tulee linnaan herra Vulfrania katsomaan."

"Varovainenko? Minkä vuoksi? Ja miten ja minkätähden umpimielinen?"

"Kun en ole ruvennut ainoastaan opettajaksesi, vaan myöskin herra
Valfranin tahdosta kasvattajaksesi, niin katson velvollisuudekseni
antaa sinulle tämän neuvon niin omaksi eduksesi kuin muidenkin
hyödyksi.."

"Rukoilen, neiti, selittäkää minulle tarkemmin mitä minun tulee tehdä.
Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mistä on kysymys ja minua oikein
pelottaa."

"Vaikka oletkin ollut täällä ainoastaan lyhyen aikaa, niin olet
tietysti kuullut, että herra Vulfranin sairaus ja herra Edmondin
katoaminen ovat suurena levottomuuden aiheena koko paikkakunnalla....
eikö niin?"

"Kyllä, neiti, kyllä olen kuullut siitä puhuttavan."

"Kuinka käy näiden tehtaiden, joista seitsemän tuhatta henkeä saa
elatuksensa, jos herra Vulfran kuolee eikä herra Edmond palaa,
lukuunottamatta kauppiaita ja käsityöläisiä, jotka elävät työmiehistä?
Käsitäthän että nuo kysymykset herättävät toisia? Kenelle herra Vulfran
silloin säätää jälkeenjääneen omaisuuden? Veljensä ja sisarensa pojille
tahi toiselle heistä, joka mahdollisesti paremmin voi herättää hänen
luottamustansa? Tahi mahdollisesti sille, joka jo parina kymmenenä
vuotena on ollut hänen oikeana kätenään ja hänen kanssaan hallinnut
tätä suunnattoman suurta koneistoa ja enemmän kuin kukaan muu on oikea
mies tarttumaan peräsimeen ja ohjaamaan laivan onnellisesti eteenpäin
maailman myrskymerellä. Kun herra Vulfran kutsutti tänne veljensäpojan
Théodoren, niin oli yleinen luulo se, että hän oli määrännyt
hänet seuraajaksensa. Mutta kun hän viime vuonna kutsutti tänne
polyteknillisesta opistosta juuri päässeen sisarensapojan, huomasivat
kaikki erehtyneensä ja että herra Vulfran ei vielä ollut päättänyt
kummanko heistä valita, vaan ehkä vielä jättää kaiken omaisuutensa
pojalleen. Sillä huolimatta kaikista riidoista, jotka jo noin
viisitoista vuotta ovat heidät erottaneet toisistansa, on kuitenkin
poika yksistään ainoa jota hän rakastaa isän lemmellä ja ylpeydellä ja
yhä odottaa kotiin tulevaksi. Palajaako herra Edmond? Sitä ei kukaan
tiedä, sillä ei kenkään tunne hänen olopaikkaansa, ei edes elääkö hän
vielä vai onko kuollut. Ainoa, jolla oli hänestä tietoja ja joka
luultavasti myöskin antoi hänelle täältä tietoja oli vanha pastorimme,
abbé Poiret; mutta hänkin on jo kaksi vuotta ollut kuollut ja nykyään
on vallan mahdotonta tietää mitä uskoa. Herra Vulfran puolestansa uskoo
ja on lujasti vakuutettu siitä, että poika palajaa ehkäpä jo muutaman
päivän perästä."

Ainoastaan vaivalla Perrine voi pidättää kyyneleitänsä, mutta onneksi
neiti Belhomme oli liian kiintynyt arkaan puheenaineeseen odottaaksensa
vastausta ja jatkoi hetken kuluttua:

"Ne henkilöt sitä vastoin, joiden eduksi olisi herra Edmondin kuolema,
uskovat lujasti hänen kuolleen ja he juonittelivat minkä jaksavat,
voidaksensa hallita oloja sinä päivänä, kuin herra Vulfran saa varman
tiedon poikansa kuolemasta, joka tieto muuten voi tuottaa hänellekin
kuoleman. Rakas lapsi, käsitätkö nyt kuinka tärkeätä sinun on, joka
aina oleskelet herra Vulfranin lähellä, olla varoillasi ja vaitelias
herra Casimirin äitiä kohtaan, hän kun kaikin voimin työskentelee
poikansa hyväksi ja samalla kaikkien vahingoksi, jotka uhkaavat
vahingoittaa hänen etujansa. Jos tulet hänen ystäväksensä, niin saat
Théodoren äidin viholliseksesi. Jos taas pidät rouva Paindavoinen
puolta, kun hän tulee tänne, joka varmaan piankin tapahtuu, niin olet
joutunut rouva Bretonneuxin epäsuosioon. Jos taas pysyt kummankin
rouvan suosiossa niin raivostuu se, jonka on peljättävä kaikkea
molempien nuorten puolelta. Sentähden minun täytyy neuvoa sinua olemaan
niin varovainen kuin mahdollista. Ole niin harvapuheinen kuin suinkin.
Ja joka kerta kun sinulta kysytään mm, ettei voi välttää vastausta niin
anna epämääräinen vastaus. Elämässä on monesti edullisempaa pysyä
syrjempänä kuin asettua keskelle näyttämöä ja ennemmin esiintyä pienenä
mitättömänä tyttönä kuin etevänä henkilönä. Niin ovat asiat ainakin nyt
ja mitä vähemmän he luulevat sinun ymmärtävän, sitä ymmärtäväisempi
itse asiassa olet."



Kolmaskymmenesneljäs luku.


Toinen sotaakäyvistä rouvista, madame Stanislas Paindavoine, Théodoren
äiti, joka oli naimisissa herra Vulfranin vanhemman veljen kanssa, oli
koko ikänsä odottanut, että hänen miehensä, suuren kutomoliikkeen
omistaja, saavuttaisi sen loistavan aseman, johon hän katsoi olevansa
oikeutettu pelkästään oman ylellisyydentarpeensa vuoksi. Mutta koska
hän oli pettynyt toiveissaan, hän piti nyt vuorostaan lankoaan melkein
velvollisena hyvittämään hänelle Théodoren kautta kohtalon vääryydet,
niin että hän voisi kerran saada Parisin seurapiirielämässä sen aseman,
joka tähän asti oli mennyt häneltä sivu suun.

Rouva Bretonneux, herra Vulfranin sisar, oli naimisissa boulognelaisen
"liikemiehen" kanssa, joka oli yrittänyt kaikilla mahdollisilla
liike-elämän aloilla menestymättä missään. Hän tahtoi välttämättä saada
poikansa ainoaksi perilliseksi -- yhtä paljon kälyään kohtaan
tuntemastaan vihasta kuin rikkaudenhimosta.

Sinä päivänä, jolloin Edmond lapsellisen tuhlailunsa ja ylellisen
elämänsä vuoksi lähetettiin Intiaan "ostamaan juuttia", kuten
sanottiin, mutta todellisuudessa rangaistukseksi, alkoivat kälykset
punoa juonia hyötyäkseen tilanteesta. Ja kun kapinallinen poika vastoin
isän tahtoa meni Intiassa naimisiin, olivat he heti valmiit työntämään
omat poikansa hylätyn tilalle, kun oikea hetki koittaisi.

Kun Théodore oli vielä alle kahdenkymmenen, hän ei ollut milloinkaan
osoittanut taipumuksia sen paremmin työhön kuin liiketoimintaankaan.
Äitinsä hcmmottelemana hän eli vain teatteria, kilpailuja ja muita
huvituksia varten, joita Parisi tarjoaa sellaisille nuorille herroille,
joiden lompakko tyhjenee yhtä pian kuin täyttyykin. Hänestä oli
sietämätöntä joutua Parisista -- setänsä kutsusta -- pikkukaupunkiin,
joka oikeastaan ei ollut isoista kylää parempi, ja lisäksi sellaisen
miehen alaiseksi, joka ei ajatellut mitään muuta kuin työtä ja joka oli
yhtä ankara häntä kuin halvinta alaistaan kohtaan. Kymmenen kertaa
päivässä hän päätti antaa palttua kaikelle, ja hänet esti siitä vain
toivo, että hän pian yksin hallitsisi tätä suurenmoista liikettä, jonka
hän järjestäisi siten, että hän voisi ohjata sitä Parisista käsin,
joten hän kerran saisi korvauksen kestämistään vaivoista.

Théodoren alkaessa työnsä setänsä liikkeessä Casimir oli vain
yhdentoista ikäinen. Mutta hänen äitinsä ei sen vuoksi suinkaan
heittänyt toivoa saada hankituksi lemmikilleen etusijaa. Casimirista
tulisi insinööri ja hän tekisi aikanaan loistavilla matematiikan
tiedoillaan valtavan vaikutuksen setäänsä ja murskaisi täydelleen
serkkunsa. Mutta hänen tullessaan Maraucourtiin osoittautuikin hänen
suureksi hämmästyksekseen, ettei hän tehnyt vaikutusta setään sen
enempää kuin onnistui syrjäyttämään serkkuaankaan, koska siellä
käytännön tiedot olivat paljon korkeammassa kurssissa kuin
tuntemattomien x:ien ratkaiseminen, ja serkulla oli siinä suhteessa
etumatka, jonka kymmenen vuoden käytännöllinen kokemus sedän liikkeessä
soi hänelle.

"Kuinka tuollaisille voisi opettaa mitään hyödyllistä", sanoi Théodore
halveksivasti, kun tuli puhe hänen serkustaan, "kun ne eivät saa aikaan
edes kunnon liikekirjettä ilman oikeinkirjoitusvirheitä?"

"Kyllä on surullista", valitti Casimir puolestaan, "että arvon herra
serkkuni kuvittelee, ettei voi elää muualla kuin Parisissa! Muuten
hänestä olisi sedälleni todellakin paljon hyötyä. Mutta mitä voi
odottaa hullulta, joka joka viikko torstaista lähtien ajattelee vain
sitä, kuinka pääsisi lauantai-iltana livahtamaan Parisiin, ja vain
siksi juonittelee itsensä vapaaksi kaikista tehtävistä, ja sitten
maanantaista torstaihin hekumoi vain edellisen sunnuntain
Parisin-muistoissa."

Äidit jauhoivat samaa asiaa hiukan eri muodoissa, mutta saivatkin
molemminpuolisella panettelullaan herra Vulfranin vakuuttuneeksi siitä,
että oli varmaankin totta, mitä Casimirin äiti sanoi Théodoresta ja
Théodoren äiti Casimirista, ja siitä hän taas teki sen johtopäätöksen,
ettei kumpaankaan ollut luottamista, nyt sen enempää kuin vastedeskään.

Siksi herra Vulfran osoittikin kaikin tavoin, että nuoria sukulaisia
oli pidettävä yksinomaan sukulaisina, eikä millään muotoa tulevina
poikina ja seuraajina.

"En tahdo riitoja ja kateutta läheisyydessäni", oli hänen ainainen
vastauksensa.

Sen päätöksen mukaan hän oli luovuttanut Théodoren asuttavaksi
rakennuksen, jossa itse oli asunut ennen kuin rakennutti linnansa ja
Casimirille entisen rahastonhoitajan, Mombleuxin edeltäjän asunnon.

Kovin suuri oli sentähden sukulaisten kummastus ja kiukku, kun uppo
outo, "katutyttö", mieronkulkija oli luikertanut tuohon linnaan, jonne
veljen- ja sisarenpojat pääsivät ainoastaan kutsuvieraina.

Mitä se merkitsi?

Ken oli tuo pikku tyttö?

Tarvitsiko heidän peljätä häntä?

Tuota oli rouva Bretonneux kysynyt pojaltansa, mutta kun ei saanut
tyydyttävää vastausta, niin hän päätti lähteä itse ottamaan selvää
asiasta.

Tullessaan hän oli sangen levoton, mutta rauhoittui pian, sillä Perrine
osasi oikein mainiosti näytellä neiti Belhommen neuvomaa osaa.

Vaikka herra Vulfran ei huolinut heitä asumaan luoksensa, niin hän oli
kuitenkin erittäin vierasvarainen etenkin sukulaisillensa, ja aina,
milloin sisar, käly, veli ja lanko kävivät Maraucourtissa heidät
otettiin vastaan erittäin ystävällisesti. Silloin uunit kuumenivat
kovasta lämmittämisestä, palvelijat esiintyivät liveripuvussa, vaunut
otettiin esille ja hevosille pantiin hopeankiiltävät valjaat ja illalla
pimeän tultua näkivät kauppalan asukkaat koko linnan pohjakerroksesta
tornienhuippuihin asti loistavan juhlavalaistuksesta. Sitäpaitsi
Piquignyn ja Amiensin välistä tietä kulkivat hovimestarit ja kokit
edestakaisin hankkien herkkuja.

Kun rouva Bretonneux saapui Piquignyhyn, olivat siellä suuret
landoovaunut ajajineen ja palvelioineen häntä vastassa, ja hänen
astuessansa alas Maraucourtissa seisoi Bastien rappusilla häntä
vastaanottamassa ja saattamassa hänet ensi kerrokseen siihen huoneesen
joka aina oli valmiina häntä varten.

Mutta muuten ei tapahtunut mitään muutosta työn suhteen, ei herra
Vulfranin eikä nuorten herrojen, ei edes Casimirinkaan. Herra Vulfran
tapasi sisarensa pöydässä ja vietti illat hänen seurassansa, siinä
kaikki. Työ ja toimi ennen kaikkea. Saman säännön alaiset olivat nuoret
herratkin. He söivät silloin kaikki atriat linnassa ja viipyivät siellä
vaikka kuinka myöhään, vaan ei muuta. Työtä ei saatu keskeyttää.

Konttoriaikaa ei saatu laiminlyödä. Sitä ei tehnyt herra Vulfran eikä
silloin tietysti Perrinekään ja se oli syynä että rouva Bretonneuxin ei
onnistunut saada tilaisuutta urkkimaan "maankuljeksijan" entisyyttä.

Helppo oli kuitenkin urkkia tietoja Bastienilta ja kamarineitsyeltä,
käydä mummo Françoisen luona ja kysellä Zenobielta ja Rosalielta, ja
siten hän oli saanut tietoonsa kaikki mitä oli tunnettu, varsinkin
"maankuljeksijan" tulosta Maraucourtiin, hänen elannostansa siellä,
kunnes joutui herra Vulfranin palvelukseen syystä että osasi lörpötellä
vähän englannin kieltä. Mutta Perrinen tutkiminen ei ollut niinkään
helppo asia, hän kun ei milloinkaan jättänyt herra Vulfrania. Rouva ei
siis voinut häneltä itseltään saada tietää ken hän oli ja mistä oli
tullut, eikä tulla selville siitä mitkä erinomaiset ominaisuudet olivat
vaikuttaneet tuohon kadehdittavaan kohoamiseen.

Pöydässä Perrine ei virkkanut sanaakaan; varhain aamulla hän läksi
herra Vulfranin kanssa konttoriin, aamiaisen jälkeen hän heti meni
huoneeseensa, palattuaan kiertomatkalta tehtaissa hänellä oli tuntinsa
neiti Belhommen luona, iltaisin hän heti noustuaan pöydästä meni
huoneeseensa. Siis koska ja kuinka päästä hänen kanssansa kahden
tutkiaksensa häntä ja antaakseen hänelle tarpeelliset viittaukset?

Kyllästyneenä tuohon odotukseen päätti rouva Bretonneux siellä olonsa
viimeisenä iltana etsiä hänet omasta kamaristaan, jossa tyttö luullen
olevansa vapaana hänestä jo nukkkui makeasti yöuntaan.

Koputus ovelle herätti hänet. Hän kuunteli. Kolkutettiin uudestaan.

Hän nousi ja hapuili ovelle.

"Ken siellä?"

"Avatkaa, minä se olen?"

"Rouva Bretonneuxkö?"

"Niin."

Perrine avasi oven ja rouva Bretonneux puikahti joutuun sisään, jonka
jälkeen Perrine painoi valaisunappulaa.

"Menkää jälleen tilallenne", lausui rouva Bretonneux, "niin voimme
paremmin jutella."

Hän tarttui tuoliin, siirsi sen sängyn viereen niin, että Perrinen
silmät joutuivat hänen eteensä jà alotti sitten heti:

"Veljestäni minä tässä tahdon puhua ja huomauttaa teitä muutamista
seikoista. Kun nyt olette Guillaumen paikalla, niin täytyy teidän
myöskin koettaa suojella veljeni terveyttä niin, kuin hän lukuun
ottamatta vikojaan kuitenkin teki. Te näytätte ymmärtäväiseltä ja
hyvältä tytöltä ja minä olen varma että, jos vain tahdotte, voitte
palvella meitä niinkuin hänkin. Minä vakuutan että kyllä sitten
puolestamme osotamme teille kiitollisuuttamme."

Kuullessaan hänen ensimäiset sanansa Perrine jo tyyntyi: hänellähän ei
ollut mitään peljättävää, kun oli puhetta herra Vulfranista. Mutta kun
rouva Bretonneux sanoi hänen olevan "hyvän ja ymmärtäväisen" tytön,
niin hänen epäluulonsa heti heräsi. Sillä mahdotonta oli että rouva
Bretonneux, ollen itse viisas ja ymmärtäväinen, todella tarkottaisi
mitä sanoo.

"Olen erittäin kiitollinen teille, rouva", vastasi Perrine
teeskennellen yksinkertaisuutta, "ja olkaa varma siitä että hartain
toivoni on tulla niin hyväksi palvelijaksi, että herra Vulfranin ei
tarvitse kaivata Guillaumea."

"Sanoinhan minä teidän olevan älykkään tytön", vastasi rouva
Bretonneux, "ja voivamme luottaa teihin."

"Teidän ei tarvitse kuin käskeä vaan, hyvä rouva."

"Ennen kaikkea teidän tulee pitää silmällä veljeni terveys ja kaikin
tavoin varoa häntä vilustumasta, sillä semmoinen voisi tulla
hänelle kuolemaksi vaikuttaen keuhkojen tulehduksen, jolle hän
henkitorvivaivansa kautta on erittäin altis. Jos saisimme tuon
henkitorvitulehduksen paranemaan, niin tulisi leikkauskin
mahdolliseksi, joka tuottaisi hänelle näkönsä takaisin. Ajatelkaa mikä
ilo se olisi meille kaikille!"

Siihen Perrine vastasi:

"Niin minullekin. Minäkin iloitsisin siitä sydämestäni."

"Nuo sanat ilmaisevat hyvän sydämenne, mutta, vaikka teillä onkin syytä
olla kiitollinen sittä mitä hyväksenne on tehty ette kuitenkaan kuulu
tähän perheeseen."

Perrine huomasi unohtaneensa varovaisuutensa ja lausui entisellä
yksinkertaisella tavallaan:

"Niin, niin. Mutta se ei estä minua tuntemasta kiitollisuutta herra
Vulfrania kohtaan. Uskokaa minua!"

"Sen kyllä uskonkin, mutta te voitte osottaa sitä, paitsi äsken
mainitsemallani tavalla, myöskin vielä paljoa paremmin. Ei siinä kyllä
että varomme häntä vilustumasta, häntä täytyy myöskin suojella kovista
mielenliikutuksista, jotka voivat tuottaa hänelle kuoleman. Täkäläiset
herrat ovat kertoneet minulle hänen innokkaasti Intiasta tiedustelevan
poikaansa, rakasta Edmondiansa."

Hän keskeytti, mutta Perrine oli visusti vastaamatta tuohon
alkulauseeseen ihan varmana siitä että "täkäläiset herrat", se on nuo
kaksi nuorta herraa, eivät ole voineet kertoa rouva Bretonneuxille
noista tiedusteluista. Jos Casimir olisi puhunut siitä, niin hän ei
tietänyt mitään todenmukaista, koska oli kutsuttanut sinne äitinsä
avuksi. Ja Théodorenkin oli mahdoton mitään tietää.

"He ovat kertoneet", jatkoi rouva, "että kaikki kirjeet ja sähkösanomat
kulkevat teidän kanttanne ja että te käännätte ne ranskaksi. Hyvä! On
erittäin tärkeä jos, niinkuin meidän ikävä kyllä on syytä odottaa,
saapuu ikäviä uutisia, että poikani ennen muita saa siitä tiedon. Hän
silloin heti sähköttää minulle, ja kun ei ole kovin pitkä matka
Boulognesta tänne, niin voin heti saapua tänne lohduttamaan
veliraukkaani. Sisar, etenkin vanhempi sisar, voipi tietysti paremmin
käsittää veljen syvää surua kuin käly. Käsitättehän tarkoitukseni?"

"Kyllä! Ihan varmaan, rouva, kyllä mioä ymmärrän, ainakin luulen
ymmärtäväni."

"Siis voimme luottaa siihen, että teetto niinkuin olen pyytänyt?"

Perrineä epäilytti hetkisen, mutta hän ei voinut olla vastaamatta.

"Teen kaiken minkä voin herra Vulfranin hyväksi."

"Minkä teette hänelle, teette meillekin, samaten kuin mitä teette
meille, teette hänenkin hyväksensä. Saatte myöskin heti nähdä ettemme
ole kiittämättömiä. Mitäpä esimerkiksi sanoisitte, jos saisitte kauniin
puvun, joka sopisi teille oikein hyvin?"

Perrine olisi mielellään ollut vastaamatta, mutta kun oli pakko sanoa
jotakin, hän supisti vastauksensa hymyilemiseen.

"Kauniin, laahoksisen puvun", jatkoi rouva Bretonneux.

"Minulla on suru."

"Voihan surupuvuissakin olla laahos. Te ette todellakaan ole sopivasti
puettu atrioidaksenne veljeni pöydässä, päinvastoin olette sangen
huonosti puettu, kummituksen näköinen kuin temppuja oppinut
villakoira."

Perrine tiesi varsin hyvin olevansa huonosti ja sopimattomasti puettu,
mutta kuitenkin häntä loukkasi temppuja oppineen villakoiran vertaus,
etenkin kun se silminnähtävästi oli lausuttu häntä nöyryyttääksensä.

"Ostin mitä oli saatavana rouva Lachaisen luota."

"Rouva Lachaisen puvut olivat kyllin hyvät teille siioin, kun vielä
olitte maankiertäjä, mutta nyt, kun veljeni on suvainnut määrätä teille
paikan pöydässänsä, niin teidän täytyy olla puettuna sillä tavalla,
ettei meidän tarvitse hävetä teitä, mikä, meidän kesken sanottuna, nyt
on tapahtunut."

Siitä iskusta Perrine joutui niin hämilleen, että unohti näytellä pikku
hölmön osaa.

"Oi! Niinkö?" hän huudahti surullisesti.

"Teillä ei voi olla aavistustakaan miten hullunkuriselta näytätte
puserossanne."

Ja sitä muistellessaan rouva Bretonneux purskahti suureen nauruun,
ikäänkuin tuo merkillinen pusero todellakin olisi hänen silmäinsä
edessä.

"Mutta tuo kaikki on helppo auttaa ja kun aterioita varten saatte
sievän puvun, joka sopii teille hyvin ja kauniin kävelypuvun matkojanne
varten veljeni kanssa, niin olen varma siitä, että silloin johtuu
mieleenne se, joka on nuo puvut teille hankkinut. Muuten olen varma
siitä että liinavaatteennekaan eivät ole muita pukujanne paremmassa
kunnossa. Katsokaamme!"

Tuota lausuessaan hän hyvin mahtavasti aukaisi toisen piironginlaatikon
toisensa perästä ja sysi ne kiinni jälleen halveksivasti kohottaen
olkapäitään.

"Ihan niinkuin luulin, ei mistään kotoisin, kurjan huonoa kaikki!"

Perrine oli liiaksi nolattu voidakseen vastata sanaakaan.

"On todellakin onneksi teille", jatkoi rouva Bretonneux, "että minä
satuin käymään Maraucourtissa, ja minä kyllä otan tämän asian
omakseni."

Perrine jo avasi huulensa kieltoa varten; hän ei tarvinnut ketään
puhumaan puolestansa varsinkaan semmoisissa asioissa; mutta hän malttoi
ajoissa mielensä ja nielasi vustauksensa. Hän ei saanut unohtaa että
hänellä oli osa näyteltävänä, yksinkertaisen, tietämättämän tytön
osa. Ehkä rouva Bretonneuxin sanat vain kuuluivat pahoilta ja
sydämettömiltä, vaikka hän itse siltä oli hyväsydäminen ja suopea.

"Minä kyllä pyydän veljeäni", jatkoi rouva Bretonneux
"suosittelemaltani ompelijattarelta Amiensista tilaamaan teille
päivällis- ja kävelypuvun, jommoisia välttämättömästi tarvitsette ynnä
täydellisen liinavaatevaraston. Luottakaa minuun, siitä kyllä tulee
jotakin niin kaunista, että se alati muistuttaa minua. Nukkukaa nyt
hyvästi, älkääkä unohtako mitä olen teille sanonut."



Kolmaskymmenesviides Inka.


Sanoilla "tehdä kaikki mitä voin herra Vulfranin hyväksi", ei Perrine
ensinkään tarkoittanut sitä, miksi rouva Bretonneux niitä käsitti, eikä
hänelle tietysti kertaakaan johtunut mieleen kertoa Casimirille
sanaakaan tiedusteluista Intiasta ja Englannista.

Kuitenkin herra Casimir aina näytti ikäänkuin odottavan ilmotusta joka
kerta kuin tapasi Perrinen yksin.

Mutta mitä hänellä oikeastaan olisi ollut ilmoitettavana, jos hän
olisikin päättänyt rikkoa herra Vulfranin käskyä?

Dakasta, Debrasta ja Lontoosta saadut tiedot olivat kovin vaillinaiset
ja vastakkaiset, jotapaitsi niissä oli aukkoja, joita oli mahdoton
täyttää, etenkin viimeiseltä kolmelta vuodelta. Mutta siitä huolimatta
herra Vulfran ei menettänyt toivoansa.

"Olemme jo voittaneet suurimmat vaikeudet", oli hänen tapana sanoa,
"kun olemme voineet valaista kaukaisemmat vuodet; paljon helpompi on
tietysti saada selvää myöhemmistä vaiheista. Jonakin päivänä kyllä
löydämme semmoisen johtopylvään ja silloin meidän ei tarvitse muuta
kuin seurata sen osotusta."

Jos rouva Bretonneux ei onnistunut toisessa suhteessa, niin hänen
neuvonsa kohtasivat suosiollisempaa maaperää, kun hän kehotti Perrineä
kohdistamaan huolenpitonsa herra Vulfranin terveyteen. Siihen asti
Perrine ei suinkaan olisi tohtinut sateisina päivinä panna isäntänsä
päällysnuttua mukaan vaunuihin eikä kehottaa häntä viileinä, tuulisina
päivinä varovaisuuteen auttamalla nuttua hänen ylleen ja käärimällä
silkkihuivia hänen kaulaansa, vielä vähemmin hän olisi tohtinut
kosteina iltoina sulkea hänen huoneensa ikkunaa. Mutta siitä hetkestä
asti kuin rouva Bretonneux oli ilmoittanut hänelle kylmän, kosteuden,
tuulen ja sateen voivan pahentaa herra Vulfranin tautia, niin hänestä
katosivat kaikki pelko ja arvelut.

Sen jälkeen Perrine ei milloinkaan noussut vaunuihin, oli ilma vaikka
kuinka kaunis, ellei ensin katsonut oliko kuomu paikoillaan, kaulahuivi
päällysnutun taskussa, ja vähäisimmästäkio tuulahduksesta hän ripusti
nutun hänen olallensa ja huivin kaulaan. Jos putosi sadepisarakaan,
niin hän seisahtui heti ja nosti ylös kuomun. Jos ilta oli viileä, niin
hän pyysi häntä jäämään sisälle. Tavallisesti hän heidän kävelyillään
kauppalassa astuskeli rivakasti ja vanhus häntä seurasi valittamatta,
sillä valitus oli hänelle kovin vastenmielistä; mutta kun hän nyt
käsitti, että rivakka astuminen oli hänelle vahingollista ja vaikutti
rykimistä ja sydämen tykytystä, niin hän aina keksi jotakin tekosyytä
millä estää väsyttämistä ja astui juuri parahiksi verkkaan niin kuin
oli vanhuksille terveellistä.

Eräänä iltapäivänä kävellessään kauppalassa, he tapasivat neiti
Belhommen. Tämä seisahtui tervehtimään herra Vulfrania ja sanoi
lausuttuaan muutamia kohteliaita sanoja:

"Jätän teidät Antigonenne haltuun."

Mitä se merkitsi? Perrine ei käsittänyt sitä eikä herra Vulfrankaan
kysyttäessä voinut selittää sitä. Seuraavalla lukutunnilla hän kysyi
sitä opettajaltaan, joka selitti hänelle ken oli tuo Antigone ja antoi
hänen lukea nuorisolle sovitetun kertomuksen Sofokleen Oidipoksesta.
Illalla Perrine jätti _le Tour du Monden_ ja luki sen sijaan tuon
kertomuksen, joka näytti oikein liikuttavan herra Vulfrania, etenkin ne
paikat, jotka soveltuivat häneen.

"Niin todellakin", lausui herra Vulfrao, "sinä olet todellakin minulle
Antigone, vieläpä enemmänkin, sillä Antigone, onnettoman Oidipos raukan
tytär, osotti hellyyttään ja rakkauttaan omalle isällensä, kun minä
olen sinulle aivan vieras."

Siitä Perrine huomasi miten hänen oli onnistunut hiipiä herra Vulfranin
sydämeen, tuon ankaran herran, jolla ei suinkaan ollut tapana ilmaista
tunteitansa. Hän tulikin siitä niin liikutetuksi, että tarttui
vanhuksen käteen ja suuteli sitä.

"Niin", sanoi herra Vulfran, "sinä olet hyvä tyttö." Ja laskien kätensä
hänen päälaellensa hän jatkoi: "Et saa jättää minua silloinkaan, kun
poikani on tullut kotiin. Hän kyllä on tunnustava mitä olet ollut
minulle."

"Oi, olen niin vähä ja tahtoisin olla niin paljo."

"Minä kyllä sanon hänelle mitä olet ollut, vaikka hän sen itsekin kyllä
näkee, sillä hänellä on sydäntä, pojallani."

Sangen usein hänen noin kiittävin sanoin oli tapana puhua pojastansa ja
aina Perrinen silloin teki mieli kysyä kuinka hän oli voinut olla niin
ankara pojallensa, kun hän kuitenkin niin syvästi häntä rakasti, mutta
aina sanat liikutuksesta tarttuivat hänen kurkkuunsa. Sitä paitsi oli
asia liian arka noin vain kosketella.

Mutta sinä iltana lausutut sanat rohkaisivat hänen mieltänsä niin, että
hän tunsi voivansa koettaa. Ei voisi sitäpaitsi toistekaan sattua
otollisempaa tilaisuutta: hän oli yksinään herra Vulfranin kanssa tämän
yksityisessä huoneessa, jonne ei kenkään kutsumatta saanut tulla ja
istui hänen vieressänsä yksinäisen lampun valossa. Pitikö hänen siis
epäillä?

Ei, nyt oli varmaankin sopiva hetki.

"Sallitteko minun", hän kysyi sydän kurkussa ja vapisevalla äänellä,
"sallitteko minun kysyä jotakin, jota en käsitä ja jota alituisesti
mietin rohkenematta puhua siitä?"

"Kysy vapaasti."

"En käsitä sitä, että olette voineet lähettää poikanne luotanne, kun
kuitenkin niin syvästi rakastatte häntä."

"Sentähden että sinun iälläsi ei tunneta muuta kuin hellyyttä ja
rakkautta, ensinkään käsittämättä velvollisuuden lakeja. Tässä isän
velvollisuus vaatii minua rankaisemaan poikaani virheistä, jotka ehkä
olisivat voineet vaivuttaa hänet syvällekin, rankaisemaan häntä
semmoisella tavalla, että hän sitä muistaisi koko elinaikansa. Hänen
täytyi saada kokea että minun tahtoni oli hänen tahtoansa mahtavampi.
Sentähden lähetin hänet Intiaan, mutta en milloinkaan aikonut antaa
hänen jäädä sinne muuta kuin vähäksi aikaa ja minä annoin hänelle
toimen, joka ei suinkaan ollut hänelle alentava, sillä hän edusti
siellä liikettäni. Voisinko aavistaakaan hänen siellä rakastuvan tuohon
kurjaan olentoon ja antavan viekotella avioliittoon, joka oli sulaa
hulluutta... tykkänään mielipuolen tekoa."

"Mutta kirjottaahan isä Fildes että hän, jonka hän otti puolisoksensa,
ei ollut mikään kurja olento."

"Hän oli semmoinen koska suostui avioliittoon, joka täällä Ranskassa on
laiton ja vaikka tiesi etten milloinkaan voi tunnustaa häntä
tyttärekseni sen enempää kuin voin kutsua poikaani kotiin ennenkuin hän
oli hänestä eronnut. Siinähän olisin rikkonut isän velvollisuutta
vastaan ja samalla tunnustaa oma tahtoni mitättömäksi. Niin pitkälle ei
minun kaltaiseni mies voi mennä. Minä tahdon sitä, mikä on
velvollisuuteni, hieromatta sovintoa tahtoni tahi velvollisuuteni
kanssa."

Hän lausui tuon niin lujan päättävästi, että Perrinen sydän oikein
jähmettyi; kohta sen perästä hän jatkoi:

"Sinulla on syytä kysyä minkätähden, kun en ole tahtonut nähdä poikaani
hänen naituaan, nyt kutsun hänet kotiin. Se on sentähden, että nykyiset
olot eivät ole samanlaiset kuin silloin. Tuommoisen kolmetoista vuotta
kestäneen valeavioliiton perästä on poikani täytynyt kyllästyä tuohon
olentoon ja siihen kurjaan elämään, jota hän on viettänyt hänen
rinnallaan. Toiselta puolen olen minäkin muuttunut: terveyteni on
murtunut ja olen tullut kivuloiseksi, olen sokea enkä voi saada näköäni
takaisin muuten kuin leikkauksen avulla, jonka onnistuminen riippuu
siitä olenko kylliksi tarve ja rauhallisella mielellä. Luuletko
poikani, saatuaan tietoa siitä, hetkeäkään epäilevän? Hän kyllä silloin
hylkää tuon naisen, jolle minä joka tapauksessa antaisin tyttärineen
runsaan elatuksen. Minä rakastan poikaani, mutta tiedä, hän rakastaa
myöskin minua yhtä paljon. Kuinka monesti hän onkaan ikävällä
muistellut isänsä kotia, Maraucourtia! Kuinka katkeraan hän onkaan
surrut ja katunut tekoaan! Saat nähdä että hän saatuaan tietää totuuden
heti rientää tänne."

"Hän siis jättäisi puolisonsa ja tyttärensä?"

"Hänellä ei ole puolisoa eikä tytärtä."

"Mutta isä Fildes kirjottaa isä Leclercin vihkineen hänet
lähetyskirkossa."

"Semmoinen avioliitto on mitätön Ranskassa; se on tapahtunut vastoin
tämän maan lakeja."

"Mutta Intiassa, onko se sielläkin laiton?"

"Minä puratan sen Roomassa."

"Entä hänen tyttärensä?"

"Laki ei tunnusta semmoista tytärtä."

"Laki on siis kaikki kaikessa?"

"Mitä tarkoitat?"

"Tarkoitan sitä, että eihän se ole laki, joka velvoittaa vanhempia
lempimään lapsiaan ja lapsia rakastamaan vanhempiaan. En minä lain
vuoksi rakastanut isä raukkaani vaan sentähden että hän oli hyvä,
lempeä, hellä ja sydämestänsä rakasti minua, sentähden että olin
onnellinen ja iloinen milloin hän syleili ja suuteli minua ja puhutteli
minua hellästi tahi hymyili minulle. En voinut uneksia mitään parempaa
kuin olla hänen luonansa, silloinkin kun hänellä ei ollut aikaa
minulle, vaan oli jossakin työssä. Ja hän rakasti minua sentähden, että
hän oli kasvattanut minut, sentähden, että piti huolta minusta ja tiesi
minun rakastavan häntä kaikesta sydämestäni. Lailla ei ollut ensinkään
tekemistä tunteidemme kanssa. Minä en koskaan ajatellut lain yhdistävän
meitä, sillä minä tiesin varmasti keskinäisen rakkauden yhdistävän
meitä."

"Mihin tahdot tulla?"

"Suokaa anteeksi, jos lausun sanoja, jotka ehkä tuntuvat teistä hyvin
typeriltä, mutta minä sanon suoraan mitä arvelen ja tunnen."

"Sentähden juuri minä kuuntelenkin sinua, sillä ymmärtämättömätkin
sanasi kuitenkin ilmaisevat tulevansa hyvästä sydämestä."

"No niin, herra! Siihen juuri tahdoin tullakin. Jos siis rakastatte
poikaanne ja tahdotte hänet luoksenne, niin tietysti hänkin rakastaa
tytärtään ja tahtoo pitää hänet luonaan."

"Hän ei epäile, kun on valitseminen isän ja tyttären välillä. Kun
sitäpaitsi avioliitto on mitättömäksi julistettu, niin hän ei enää
merkitse pojalleni mitään. Intian tyttäret ovat aikaisin kehittyneet.
Hän voi piankin naittaa hänet, joka asia ei suinkaan ole vaikea niiden
runsaiden myötäjäisten tähden, jotka minä lahjotan. Hänen ei suinkaan
tule vaikea erota tytöstä, joka ei varmaankaan epäile erota hänestä
seurataksensa toista. Sitäpaitsi ei elämämme ole pelkkää
tunteellisuutta, siinä on paljon muutakin yhtä painavaa meidän
päättäessämme jotakin asiaa. Edmondin lähtiessä Intiaan ei
varallisuuteni ollut lainkaan niin suuri kuin nykyään. Nähdessään
aseman, joka asettaa hänet maansa teollisuusliikkeen etupäähän -- ja
minä näytän hänelle loistavan tulevaisuutensa kaikkine siitä seuraavine
rikkauksineen ja kunnianosotuksineen -- hän ei suinkaan hylkää sitä
pienen mulattitytön vuoksi."

"Mutta ehkei tuo pieni mulatti ensinkään ole niin inhottava kuin
kuvittelette?"

"Hindulaistyttö."

"Mutta kirjat, joita luen teille kertovat hindulaisten yleensä olevan
eurooppalaisia kauniimmat."

"Matkustavaisten ylistyksiä."

"Niissä kerrotaan heidän olevan sulavaliikkeiset ja soikeakasvoiset.
Heidän katseensa on syvä, suu pieni ja koko muoto lempeä. He ovat
notkeat, suloliikkeiset, puhtaat, kärsivälliset, rohkeat, ahkerat ja
tottunoeet työhön..."

"Oletko oppinut tuon kaiken ulkoa?"

"Eikö pidä muistaa mitä on lukenut? Kaiken sen nojalla, mitä olen
lukenut hindulaisista, en voi uskoa heidän olevan niin inhottavia kun
olette taipuisa uskomaan."

"Mitä se minuun koskee? Enhän minä häntä tunne."

"Mutta jos tuntisitte hänet, niin ehkä hän ei olisi niinkään inhottava,
ehkä vielä pitäisittekin hänestä."

"En koskaan! Kun vaan muistelen häntä jä hänen äitiään niin raivostun."

"Mutta jos tuntisitte hänet, niin tuo viha ehkä lauhtuisi."

Herra Vulfran puristi nyrkkiään vihasta ja Perrine tosin sitä vähäisen
säikähti, mutta tointui heti ja jatkoi:

"Tarkotan tietysti että hän ei olisi semmoinen kuin kuvailette, sillä
hän voipi, eikö niin, olla todellinen vastakohta vihanne luomalle
kuvalle. Sanoihan isä Fildes hänen äitinsä olleen hurmaavan naisen,
lahjakkaan, hyvän, hellän..."

"Isä Fildes on kunnon pappi, joka katselee elämää ja ihmisiä
suvaitsevaisuuden silmälasilla, sitä paitsi hän ei ole tuntenut
puheenalaista naista."

"Hän mainitsee kuulustelleensa häntä kaikilta, jotka ovat häntä
tunteneet, eivätkö heidän vakuutuksensa paina yhtä paljon kuin yhden
yksityisen mielipide? Ja jos hän nyt olisi täällä luonanne, eikö hän,
poikanne tytär, voisi paljoa paremmin kuin minä toimittaa kaikki nämä
pienet tehtävät mieliksenne."

"Älä puhu omaksi vahingoksesi."

"En puhu edukseni enkä vahingokseni, vaan oikeuden puolesta."

"Oikeuden!"

"Niin oikeuden, semmoisena kuin minä sen käsitän, tahi semmoisen, jos
niin tahdotte, kuin minä tietämättömyydessäni sen käsitän. Juuri
sentähden että hänen syntyperäinen oikeutensa on epäilyksenalainen,
luulen tuon nuoren tytön, päästyään teidän turviinne, olevan sitä
kiitollisemman ja rakastavan teitä sitä syvemmin."

Perrine pani kätensä ristiin ja katseli häntä silmiin ikäänkuin hän
olisi voinut nähdä hänet ja lausui liikutuksesta väräjävällä äänellä:

"Oi herra, ettekö soisi poikanne tyttären teitä rakastavan?"

Herra Vulfran nousi kärsimättömästi tuolilta.

"Olenhan jo sanonut ettei hän milloinkaan tule tyttärekseni. Minä
vihaan häntä, niinkuin vihasin hänen äitiänsäkin. Hehän ovat riistäneet
minulta poikani eivätkä luovuta häntä minulle takaisin. Luuletko
todellakin ettei Edmondini jo aikoja sitten olisi täällä luonani
elleivät he ole lumonneet häntä? Ja ovathan he olleet hänelle kaikki
kaikessa, kun minä, hänen isänsä, en ole ollut mitään."

Hän puhui kiivaasti, lyhyin askelin astuen edestakaisin huoneessansa
melkein raivoten, jommoista kohtausta Perrine ei vielä milloinkaan
ollut nähnyt.

Äkkiä herra Vulfran seisahtui hänen eteensä.

"Mene huoneesesi", hän käski, "äläkä milloinkaan enää, kuuletko, älä
milloinkaan enää rohkene puhua noista olennoista. Ja mitä sinun onkaan
niiden kanssa tekemistä? Ken on käskenyt sinua puhumaan kanssani
semmoista?"

Hetkisen Perrine seisoi siinä säikähtyncenä, mutta vastasi sitten:

"Oi, ei kukaan, herra, vannon sen. Minä olen vain tulkinnut mitä
sydämeni minulle kuiskasi, kun en, ollen itse orpo, isätön ja äiditön,
voinut olla asettumatta pikku tyttönne sijalle."

Herra Vulfran tyyntyi, mutta lisäsi kuitenkin vieläkin uhkaavalla
äänellä:

"Ellet tahdo perin suututtaa minua, niin älä milloinkaan koske tähän
aineeseen, joka, näethän sen, tuskastustaa minua. Et saa vastustaa
minua tuolla tavoin."

"Antakaa minulle anteeksi", rukoili Perrine itku kurkussa, "minun ei
olisi pitänyt sanoa mitään."

"Ei, sitä sinun ei olisi pitänyt", vastasi herra Vulfran, "etenkin kun
se, mitä olet sanonut, ei ole hyödyttänyt mitään."



Kolmaskymmenesknudes luku.


Koittaakseen täyttää kaikki aukot kirjeenvaihtajiensa tiedonannoissa
poikansa vaiheista viime kuluneena kolmena vuotena pani herra herra
Vulfran ilmoituksen Kalkutan, Dakan, Debran, Bombayn ja Lontoon enimmin
levinneihin sanomalehtiin, ja siinä luvattiin neljänkymmenen punnan
[neljäkymmentä puntaa = 1000 Smk. Suom. muist.] palkinto pienimmästäkin
varmasta tiedonannosta herra Edmond Paindavoinen kohtalosta. Semmoinen
ilmoitus näkyi niissä joka viikko. Kun yksi vastaus Lontoosta kertoi
herra Edmondin aikoneen matkustaa Egyptiin ehkäpä Turkinmaallekin, niin
ulotti herra Vulfran ilmoituksensa Kairoon, Aleksandriaan ja
Konstantinopoliin. Ei saanut laiminlyödä mitään keinoa, eipä
mahdottomiakaan eikä uskomattomimpiakaan. Sitäpaitsi juuri uskomattomin
keino tässä kuljeksivassa elämässä saattoikin olla uskottava.

Jotta pääsisi hävyttömistä nylkemisistä ei herra Vulfran ilmottanut
omaa osotettansa, vaan olivat vastaukset lähetettävät hänen
pankkiirillensa Amiensissa, joka otti vastaan kaikki tuhannen frangin
palkinnon toiveessa kirjoitetut kirjeet ja lähetti ne Maraucourtiin.

Mutta ei ainoakaan noista kovin lukuisista kirjeistä ollut semmoinen,
että siihen voisi perustaa mitään tiedusteluja. Suurin osa tuli jos
jonkinmoisilta asiamiehiltä, jotka sitoutuivat tiedustelemaan ja
vakuuttivat onnistuvansa, jos vaan saisivat etukäteen tiedustelemisiin
tarvittavan rahamäärän. Muutamat olivat pelkkiä juttuja perustuen
luulotteluihin ja arveluihin luvaten kaikki antamatta mitään. Toiset
kertoivat viisi, kymmenen, kaksitoista vuotta sitten tapahtuneita
seikkoja. Ei ainoakaan kosketellut viimeksi kulunutta ilmoituksessa
mainittua kolmea vuotta eivätkä maininneet nekään varmoja tapahtumia.

Perrine luki ja käänsi kaikki nuo kirjeet, ja vaikka ne olivat
tykkönään arvottomia, niin herra Vulfran ei kuitenkaan menettänyt
rohkeuttansa.

"Ahkera ilmotus tässä yksistään auttaa", lausui herra Vulfran aina.

Ja väsymättä hän uudisti ilmotuksensa.

Vihdoin tuli eräänä päivänä kirje Sarajevosta Bosniasta, jota voi ottaa
varteen. Se oli kirjotettu huonolla englanninkielellä ja siinä
luvattiin varmoja tietoja Edmond Paindavoinesta edellisen vuoden
marraskuuhun asti, jos Times-lehdessä luvattu rahamäärä sijoitettaisiin
erääseen Sarajevon pankkiin. Jos tarjous otetaan varteen niin
vastattakoon N:o 910:lle Sarajevon postikonttoriin.

"Siinä nyt näet että olin oikeassa", huudahti herra Vulfran, "siitä ei
ole enää pitkä aika... marraskuussa viime vuonna."

Hänen ilonsa kuvaili ennen kärsimäänsä epävarmuuden tuskaa ja pelkoa;
mutta nyt hän voi näyttää toteen että Edmond vielä oli elossa, näyttää
sen toteen varmoilla todistuksilla eikä ainoastaan luottaa isällisiin
tunteihinsa ja lujaan uskoonsa.

Ensi kerran hän myöskin alettuaan tiedustelujaan puhui pojastansa
Talouelin ja veljensä- sekä sisarensapojalle.

"Minulla on suuri ilo kerrottavana teille, olen saanut tietoja
Edmondista; hän oli Bosniassa viime marraskuussa."

Suuri oli hämmästys ja kulovalkean tavoin uutinen levisi ympäri
kauppalaa. Nyt niinkuin tavallisesti huhu suureni kun kaikki
liioitellen sitä kertoivat:

"Herra Edmond palajaa kotiin!" kerrottiin kaikkialla.

"Onko mahdollista?"

"Jos tahdotte varmuutta, niin katselkaa nuoria herroja ja herra
Talouelia."

Itse asiassa heidän naamansa olivat katseltavia. Théodore ja Casimir
näyttivät huolestuneilta, juuri kuin suuri suru heitä painaisi. Talouel
sitä vastoin, joka jo kauan oli totuttanut kasvojansa ilmaisemaan ihan
päinvastaisia tunteita kuin ajatteli, näytti erinomaisen iloiselta ja
tyytyväiseltä.

Kuitenkin oli niitäkin, jotka eivät oikein ottaneet uskoaksensa pojan
palaamista:

"Vanhus on ollut liian kova ja ankara. Poika ei ollut ansainnut niin
suurta rangaistusta muutamista veloista että hänet lähetettiin Intiaan.
Kun kotiperhe sysäsi hänet luotaan, hän siellä perusti oman. Ja
sitäpaitsi jospa hän olisikin ollut Bosniassa tai Turkinmaalla, niin
eipä sen vuoksi ole sanottu että hän onpi kotimatkalla: Eihän toki tie
Intiasta Ranskaan kulje Bosnian kautta!"

Se oli herra Benditin arvelu, hän kun englantilaisella
kylmäkiskoisuudella arvosteli asioita ainoastaan käytännölliseltä
kannalta seoittamatta niihin vähääkään tunteellisuutta.

"Minäkin soisin pojan tulevan kotiin", hän sanoi, "liike saisi siitä
sen arvon, jota se nyt on vailla, mutta minulle ei riitä että toivon
jotakin, minulla pitää myöskin olla syytä uskoa sitä. Tämmöinen meno on
ranskalaista eikä englantilaista ja puolestani _I am an Englishman_,
olen englantilainen."

Juuri sentähden, että nuo huomautukset olivat englantilaisen lausumia,
kaikki kohottivat niille olkapäitään.

"Jos isäntä kerran puhui poikansa kotiintulosta, niin voi myöskin
luottaa siihen; isäntä ei puhu joutavia."

"Niin, ei kauppa-asioissa. Mutta nyt ei puhukaan tehtaanomistaja vaan
isä."

Ja herra Vulfran puhui alinomaa Perrinen kanssa toiveistaan:

"Nyt on vain kysymys ajasta: Bosnia ei ole Intia, ei mikään meri, johon
voi hukkua jäljettömiin. Jos vain saamme varmoja tietoja siitä missä
hän oleskeli marraskuussa, niin on meillä varma jälki, jota meidän on
helppo seurata."

Ja niin täytyi Perrinen etsiä kirjastosta kaikki kirjat, joissa
puhuttiin Bosniasta ja hakea niistä, mitään löytämättä, selitys
minkätähden hänen poikansa oli matkustanut sinne ja viipynyt
semmoisessa puolisivistyneessä ja karkealuontoisessa maassa, jossa ei
ole suurta kauppaa eikä teollisuutta.

"Ehkä hän oli siellä ainoastaan läpikulkiessansa", arveli Perrine.

"Se on hyvin luultavaa ja yksi todistus lisäksi hänen pikaisesta
kotiintulostansa. Ja jos hän oli siellä läpimatkalla, niin voimme
myöskin olla varmat siitä ettei hänellä ollut puolisonsa eikä tyttönsä
seurassaan, sillä Bosnia ei ole mikään matkailijamaa. Siis hän on
varmaankin eronnut vaimostaan."

Kun Perrine ei vastannut mitään, vaikka häntä kyllä halutti, niin herra
Vulfran loukaantui.

"Sinä et sano mitään."

"En, siitä syystä etten tohdi vastustaa teitä."

"Tiedät varsin hyvin että minä tahdon sinun sanomaan kaikki mitä
ajattelet."

"Niin te kyllä tahdotte muutamissa asioissa, toisissa ette. Ettekö ole
kieltänyt minua puhumasta tuosta... nuoresta tytöstä? Ja minä pelkään
taaskin suututtavani teitä."

"Sinä et suututa minua, kun sanot minulle syyt minkä tähden luulet
heidän olevan mukana Bosniassa."

"Olemmehan lukeneet siksi paljon Bosniasta, että meidän pitäisi tietää
sen olevan semmoinen maa, missä naiset kyllä voivat matkustaa, etenkin
semmoiset, jotka ovat matkustelleet Intian vuoristoissa, joihin
Balkanin vuoria ei voi edes verratakaan vaarojen ja ponnistusten
suhteen. Ja vaikkapa herra Edmond olisikin ainoastaan läpikulkien
oleskellut Bosniassa, niin en käsitä miksikä eivät hänen puolisonsa ja
tyttärensä olisi voineet olla hänen seurassansa, kun kaikki Intian eri
osista saapuneet kirjeet yksimielisesti kertovat heidän aisa olleen
hänen mukanaan. Lopuksi on vielä toinenkin seikka, jota en rohkene
sanoa teille, sentähden että se ei sovellu teidän omiin toivoihinne."

"Sano se kuitenkin."

"Kyllä, mutta pyydän jo edeltäpäin huomauttaa että tarkotan ainoastaan
omaa parastanne ja terveyttänne, joka aina kärsii, jos toivonne
pettyvät. Eikö ole niin?"

"Selitä sanasi tarkemmin."

"Siitä syystä, että herra Edmond oli Sarajevossa viime marraskuussa,
luulette hänen olevan paluumatkalla tänne ja saapuvan... pian."

"Aivan oikein."

"Ja kuitenkaan häntä ei löydetä."

"Siihen johtopäätökseen en suostu."

"Toinen tahi toinen syy on voinut estää häntä tulemasta. Onhan hän
voinut kadota."

"Kadotako?"

"Niin, onhan hän voinut palata Intiaan... tahi lähteä muuanne, vaikkapa
Amerikkaankin."

"Ei saa arvata noin umpimähkään."

"Ei suinkaan, herra, mutta valitessaan sen, mitä toivoo ja hylätessään
vastenmieliset mahdollisuudet joutuu..."

"Mihin?"

"Ainakin voi silloin tulla kärsimättömäksi. Muistelkaa vain kuinka
levoton olette ollut koko ajan tuon kirjeen Sarajevosta saavuttua. Eikä
kuitenkaan ole siitä vielä kulunut niin paljon aikaa, että vastaus
olisi ehtinyt saapua. Te ette enää rykinyt juuri ollenkaan, nyt sitä
teette monta kertaa päivässä, hengästytte ja on sydämen tykytystä,
punastutte ja kalpenette vuorotellen ja otsasuonenne paisuvat. Kuinka
sitten käy, jos todellakin saatte kauan odottaa vastausta ja jos se
saavuttuaan on... toisenlainen kuin soisitte ja toivotte? Te olette jo
niin tottunut sanomaan: 'Niin se on eikä toisin', niin etten voi muuta
kuin olla levoton. On niin kauheata, kun ihmistä kohtaa kauhein isku,
juuri silloin kuin toivoo parahinta. Minä tunnen sen, sillä minä olen
saanut kokea sitä. Kun isän sairasteltua niin kauheasti pelkäsimme
pahinta, ja hän sitten näytti paranevan, niin uskoimme ja luotimme
sokeasti hänen paranemiseensa, samana päivänäkin kuin hän kuoli. Me
olimme houkkiot, äiti ja minä antautuessamme toiveiden valtaan ja minä
luulen tuon odottamattoman surun juuri murtaneen äiti raukkani voimat.
Hän ei enää tointunut siitä iskusta ja puolen vuoden kuluttua oli
hänkin kuollut. Ja muistellessani tuota kaikkea, sanon itselleni että
tekin..."

Hän ei voinut lopettaa, itku oli kurkussa puristaen sen kokoon, ja
tahtoessaan jatkaa, kun tiesi ettei herra Vulfran häntä täydelleen
käsittänyt, hän luuli tukehtuvansa.

"Älä herätä noita muistoja eloon lapsi raukka", lausui herra Vulfran,
"äläkä luule sentähden, että sinä olet saanut kärsiä niin paljon, ettei
ole maailmassa muuta kuin surua ja onnettomuutta. Se vaikuttaa sinuun
pahaa, eikä sitäpaitsi ole oikeudenmukaistakaan."

Silminnähtävästi oli kaikki, mitä Perrine sanoi tahi teki, turhaa sillä
hän ei voinut järkyttää tuota lujaa luottamusta, joka ei voinut uskoa
muuta kuin että kaikki tapahtuisi toivomuksen mukaan. Hän ei enää
voinut muuta kuin odottaa, tuskaantuneena arvaillen miten käy, kun
saapua Amiensin pankkiirin kirje ja vastaus Sarajevosta.

Mutta ei tullutkaan mitään kirjettä, pankkiiri tuli itse.

Eräänä aamuna herra Talouel tapansa makaan, kädet taskussa, astuskeli
edestakaisin verannallaan, katseellaan tarkastellen tehtaiden pihoja.
Silloin hän näki pankkiirin, jonka erittäin hyvin tunsi, sangen
vakavana ja huolestuneen näköisenä astuvan portin luona vaunuistaan ja
suuntavan askeleensa konttoriin päin.

Parilla harppauksella oli Talouel rientänyt verannalta alas ja riensi
hänen luoksensa. Lähestyessään hän heti tulijan vakavista liikkeistä
huomasi hänen tuovan huonoja uutisia.

Voimatta hillitä uteliaisuuttansa hän huudahti:

"Arvelenpa teidän tuovan huonoja uutisia, hyvä herra?"

"Huonoja."

Vastaus supistui siihen ainoaan sanaan.

Herra Talouel jatkoi:

"Mutta..."

"Huonoja."

Muuttaen puhetapaansa pankkiiri heti sen jälkeen kysyi:

"Onko herra Vulfran konttorissaan?"

"Kyllä."

"Tahtoisin heti päästä hänen puheillensa."

"Mutta ehkä minä..."

"Ei käy päinsä."

Jos pankkiiri, joka hämillään ja levottomasti katseli maahan olisi
katsahtanut ylös, niin hänelle myöskin olisi selvinnyt, että sinä
päivänä kuin herra Talouel pääsee Maraucourtin tehtaitten isännäksi hän
kalliisti vielä saa maksaa tuon salaperäisyyden.

Herra Talouel oli ollut nöyrä ja matelevainen niin kauan kuin vielä
toivoi saavansa tietää mitä halusi, mutta nähdessään pettyneensä tuli
toinen ääni kelloon ja hän lausui röyhkeästi:

"Osaattehan itsekin herra Vulfranin huoneeseen", ja meni pois kädet
taskuissa.

Kun pankkiiri ei ollut ensimäistä kertaa Maraucourtissa, niin hänen ei
myöskään ollut vaikea osata herra Vulfranin huoneeseen. Mutta kuitenkin
hän seisahttri oven eteen vähäisen miettimään mitä sanoa.

Hän ei vielä ehtinyt kolkuttaa, kun herra Vulfranin ääni kuului
sisältä:

"Sisään!"

Hänellä ei enää ollut miettimiseen aikaa, vaan astui sisälle sanoen:

"Hyvää päivää, herra Vulfran!"

"Mitä, tekö? Ja täällä Maraucourtissa!"

"Niin, minulla oli asioita Picquignyhyn ja poikkesin samalla tänne
tuomaan teille vastauksen Sarajevosta."

Perrine istui pöytänsä ääressä vallan kivettyneenä, sillä hän tiesi
mitä sitten seurasi.

"No?" kysyi herra Vulfran maltittomasti.

"Eivät ole asiat niin, kuin teidän oli syytä toivoa, niin, kuin me
kaikki toivoimme."

"Tuo mies on siis tahtonut peijata meiltä tuhatta frangiamme?"

"Ei, hän näyttää rehelliseltä mieheltä."

"Hän ei siis tiedä mitään."

"Hänen tietonsa ovat liiankin varmat... onnetonta kyllä."

"Onnetontako?"

Ne olivat herra Vulfranin lausumat ensimäiset epäilevät sanat.

Syntyi äänettömyys ja herra Vulfranin synkistyvästä otsasta oli helppo
lukea hänen tunteensa: kummastusta ja levottomuutta.

"Siis ei ole minkäänlaisia uutisia Edmondista marraskuun jälkeen?" hän
kysyi.

"Ei ole."

"Mutta mitä tietoja meillä on siihen asti? Ovatko ne varmoja ja
luotettavia?"

"Meillä on virallisia, Sarajevossa olevan Ranskan konsulin
allekirjoittamia paperia, jotka todistavat saamiemme tietojen
todenperäisyyden."

"Mutta puhukaa toki, kertokaa nuo uutiset."

"Viime marraskuussa oli herra Edmond saapunut Sarajevoon...
valokuvaajana."

"No, no! Eihän toki. Tarkotatte hänellä olleen valokuvauskone
mukanaan."

"Hän saapui sinne matkustavana valokuvaajana, vaunut työpajana ja
niissä hän asui vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Muutamia päiviä hän
valokuvasi eräällä torilla..."

Hän etsi muutamista papereista, joita oli levittänyt herra Vulfranin
pöydänkulmalle.

"Kun teillä näkyy olevan papereita mukananne, niin lukekaa ne, se käy
pikemmin", lausui herra Vulfran.

"Kyllä minä luen. Kerroin hänen työskennelleen valokuvaajana kaupungin
torilla Filippovitsh-torilla. Marraskuun alussa hän läksi Sarajevosta
lähteäkseen..."

Hän etsi uudestaan papereistansa.

"Lähteäksensä Trawnikiin ja sairastui tahi saapui sairaana molempien
kaupunkien välillä olevaan kylään."

"Herra Jumala!" huudahti herra Vulfran. "Oi Jumalani, Jumalani!"

Ja hän pani kätensä ristiin, tuskaantuneen näköisenä, vavisten
kiireestä kantapäähän, kauhistuneena ikäänkuin näkisi poikansa haahmon
edessänsä.

"Tehän olette lujaluontoinen mies..."

"Mitä auttaa lujaluontoisuus kuolemaa vastaan? Poikani..."

"Niin, täytyyhän teidän saada tietää tuo kauhea totuus: seitsemäntenä
päivänä marraskuuta kuoli herra Edmond... Busovatshin kylässä keuhkojen
tulehdukseen."

"Se on mahdotonta!"

"Oi, herra Paindavoine! Niin sanoin minäkin saadessani nämä paperit,
vaikka ne ovat Ranskan konsulin todistamat; mutta tämä kuolintodistus:
Edmond-Vulfran Paindavoine, syntynyt Maraucourtissa Sommen
departementtia, kolmenkymmenen neljän vuoden vanhana. Soveltuuhan se
alusta loppuun. Kun sittenkin epäilin, niin sähkötin konsulillemme
Sarajevoon ja tässä on vastaus: 'Paperit oikeat, henkilö todellakin
kuollut'."

Mutta herra Vulfran ei näyttänyt kuuntelevan. Kokoonkyyristyneenä
nojatuolissansa, pää alas painuneena rinnalle asti hän ei antanut elon
merkkiäkään. Ja Perrine istui siinä tohtimatta liikahtaakaan, saamatta
ääntäkään kurkustansa ja peljästyneenä sekä luuli hänen kuolleen.

Äkkiä vanhus kohotti kyynelten huuhtomat kasvonsa, ojensi kätensä ja
painoi soittonappulaa, joka johti Talouelin, Théodoren ja Casimiria
huoneeseen.

Soitto oli niin kiivas, että kaikki kolme heti saapuivat.

"Oletteko siellä Talouel, Théodore, Casimir?"

Kaikki kolme vastasivat yhtä aikaa.

"Olen juuri saanut tiedon poikani kuolemasta. Talouel keskeyttäkää
heti paikalla työ. Käskekää telefonilla että naulaavat taululle
ilmotuksen että työtä jatketaan ylihuomenna ja että huomenna pidetään
surujumalanpalvelukset Maraucourtin, Saint Pipoyn, Hercheuxin, Bacortin
ja Flexellesin kirkoissa."

"Enoni, setäni!" huudahtivat molemmat nuoret herrat ikäänkuin yhdestä
suusta.

Mutta hän keskeytti heidät.

"Minun tarvitsee saada olla yksin, jättäkää minut."

Kaikki menivät ulos. Perrine yksin jäi hänen luoksensa.

"Aurelie, oletko täällä?" kysyi herra Vulfran.

Hän vastasi purskahtamalla itkuun.

"Mennään kotiin."

Niinkuin aina, niin nytkin hän toisella kädellä nojasi Perrinen
olkapäähän ja sillä tavoin he saapuivat pihalle ensimäisten
työmiesjoukkojen lähtiessä työstä. Sillä tavoin he astuivat kauppalan
läpi, jonne uutinen jo oli levinnyt talosta taloon, ja jokainen kyseli
itseltään, nähdessään heidän astuvan ohitse, jaksaako hän kestää tuon
musertavan iskun. Olihan hän jo niin surunpainamana, hän joka
tavallisesti aina astui niin jäykkänä ja suorana, kallistuneena kuin
puu, jonka myrsky on keskeltä katkaissut.

Samaa kysyi Perrinekin vielä tuskaantuneempana, sillä hän tunsi miten
vanhuksen käsi vapisi hänen olkapäällään, vaikkei hän lausunut
sanaakaan. Hän siitä kyllä käsitti miten kovasti hän kärsi.

Saatettuaan hänet huoneeseensa hän lausui:

"Ilmota, minkätähden tahdon olla yksin. Ei kukaan saa tulla sisälle
eikä kukaan puhutella minua."

Perrinen mennessä hän jatkoi:

"Ja minä kun en tahtonut uskoa sanojasi?"

"Oi, jospa saisin..."

"Anna minun olla!" vastasi hän tylysti.



Kolmaskymmenesseitsemäs luku.


Koko yön oli linnassa vilkasta liikettä ja melua, sillä vähitellen
saapuivat Parisista herra ja rouva Stanislas Paindavoine, joille
Théodore oli sähköttänyt, herra ja rouva Bretonneux Casimirin kutsusta
ja lisäksi Dunkerquesta ja Rouenista rouva Bretonneuxin molemmat
naimisissa olevat tyttäret miehineen ja lapsineen. Ei ketäkään saanut
puuttua tuosta Edmond raukan surujuhlasta. Täytyihän sitäpaitsi
jokaisen olla siellä valvomassa etujansa ja vakoilemassa toisia.
Nyt kun paikka oli tyhjä, ken anastaisi sen? Nyt oli oikea aika
toimia ja jokaisen ottaa avuksi kaikki kestävyytensä, älynsä ja
juonittelutaitonsa. Mikä onnettomuus, jos tämä teollisuuslaitos, joka
oli koko paikkakunnan tukena, joutuisi tuommoisen kelvottoman
tyhjäntoimittajan käsiin kuin Théodoren! Mikä vahinko, jos tuommoinen
ylpeä, typerä poika kuin Casimir joutuisi sen herraksi! Ei kummallekaan
noista molemmista perheistä johtunut mieleen mahdollisuus veljellisesti
jakaa serkkujen kesken tuo suuri perintö. Molemmat tahtoivat kaikki
itselleen, eivät suoneet mitään toiselle. Mitä oikeutta olikaan
toisella siihen?

Perrine odotti aamulla että sekä rouva Paindavoine että rouva
Bretonneux kävisivät hänen luonaan; mutta ei kumpikaan tullut ja siitä
hän ymmärsi etteivät enää luulleet tarvitsevansa häntä, ei ainakaan
sillä hetkellä. Mitä hän olikaan siinä talossa? Nythän olivat siellä
herroina herra Vulfranin veli, sisar, veljen- ja sisaren pojat, he kun
olivat perijät.

Hän odotti sitäkin, että herra Vulfran käskisi häntä seuraamaan itseään
kirkkoon, niinkuin teki joka sunnuntai Perrinen saatua Guillaumen
viran; mutta ei siitäkään tullut mitään, ja kun kirkonkellot, jotka
edellisestä päivästä asti olivat soineet joka täysi tunti ja neljännes,
taasen äänellään kutsuivat ihmiset kuolinmessuun, hän näki vanhuksen
astuvan vaunuihin veljensä tukemana ja että hänen kanssaan astuivat
sinne paitsi veljeä sisar ja käly, muiden perheenjäsenten sijoittuessa
toisiin vaunuih.

Hänellä siis ei ollut aikaa tuhlata, jos vielä mieli ajoissa jalkaisin
ehtiä kirkkoon.

Hän läksi siis talosta, johon Tuoni juuri oli painanut leimansa. Hän
kummastui suuresti kiirein kaupan astuessaan kaupungin katuja ja
nähdessään siellä vallitsevaa sunnuntai asua. Toisin sanoen: kapakat
olivat täynnä ryypiskeleviä, räyhaaviä työmiehiä ja talojen pihoissa ja
rappusilla istuivat heidän vaimonsa jaaritellen ja lapset leikkimässä.
Eikö siis kukaan ollut mennyt messua kuuntelemaan?

Perrine oli astunut kovin kiireesti peljäten jäävänsä paikatta, muttu
tultuaan kirkkoon hän huomasi sen puolityhjäksi. Omaisille oli
järjestetty paikka kuoriin; sieltä täältä näkyivät kauppalan
mahtimiehet, tehtaiden virkamiehistö ja tavarain hankkijat, mutta
harvat, sangen harvat olivat ne työmiehet, vaimot ja lapset jotka sinä,
heille ehkä sangen tärkeänä, heidän toimeentuloaan uhkaavana päivänä
muistamalla isäntäänsä olivat saapuneet kirkkoon hänen kanssaan
rukoilemaan.

Sunnuntaisin oli Perrinen tavallinen paikka herra Vulfranin vieressä,
mutta tänään hän huomasi, ettei hänellä ollut minkäänlaista oikeutta
siihen. Sentähden hän istahti tuolille Rosalien ja surupukuisen mummo
Françoisen viereen.

"Oi! Pikku Edmond raukkani!" mumisi vanha imettäjä itkien. "Mikä
onnettomuus! Mitä sanoo herra Vulfran?"

Messu alkoi samassa ja säästi Perrineltä vastauksen eikä kumpikaan
häntä sen jälkeen enää puhutellut, kun näkivät miten hän oli kovin
liikutettu.

Astuessaan ulos kirkosta hän kohtasi neiti Belhommen, joka hänkin,
samaten kuin mummo Françoise, tiedusteli herra Vulfranin vointia.
Kummallekaan hän ei voinut vastata muuta kuin ettei ollut sitten
edellisen päivän ensinkään nähnyt häntä.

"Menettekö jalkaisin kotiin?" kysyi opettaja.

"Menen."

"Hyvä, silloin meillä on sama matka koululle asti."

Perrine olisi tahtonut olla yksinään, mutta ei voinut kieltää, joten
hänen täytyi sekä kuunnella opettajatartansa että vastata hänelle.

"Tiedättekö mitä ajattelin nähdessäni herra Vulfranin nousevan
seisomaan, istahtavan, lankeavan polvilleen messun aikana niin
murtuneena, niin heikkona, että joka kerta en luullut hänen jaksavan
enää nousta? Minä arvelin että ehkä tänään ensi kerran oli hyvä että
hän on sokea."

"Minkätähden?"

"Siksi että hän ei voinut tietää kuinka harvalukuinen yleisö todellakin
oli. Varmaankin hän olisi tullut vielä surullisemmaksi nähdessään miten
välinpitämätön työväki oli hänen raskaasta surustansa."

"He eivät olleet lukuisat, se on kyllä totta."

"Ainakaan hän ei ole nähnyt sitä."

"Mutta oletteko varma siitä ettei hän huomannut sitä siitä
hiljaisuudesta päättäen, joka vallitsi kirkossa ja meluavasta
kapakkaelämästä ajaessaan kauppalan lävitse. Tarkalla kuulollansa hän
huomaa enemmän kuin voimme luullakaan."

"Siinä olisi lisää surunaihetta hänelle jota hän ei suinkaan ole
ansainut, vanhusraukka, ja kuitenkin..."

Neiti Belhomme vaikeni silmänräpäykseksi; mutta kun hänen tapansa ei
ollut salata ajatuksiansa niin hän jatkoi:

"Ja kuitenkin on siinä muistutus, oikeutettu moite, sillä katsopas,
lapseni, me emme voi vaatia muita ottamaan osaa suruumme, ellemme itse
osota myötätuntoisuutta muiden kärsimyksille ja vastoinkäymisille. Ja
tässä sitä voi sanoa, sillä se on todellakin tosiasia..."

Hän hiljensi ääntänsä:

"Niin on aina ollut herra Vulfranin laita. Hän on kyllä suonut oikeutta
työväellensä, antaen jokaiselle ansaitun palkkansa, mutta siinä myöskin
kaikki, eikä paljas oikeus elämänohjeena ole riittävä: Oikeudemukaisuus
muuttuu usein vääryydeksi. Surkuteltavaa on ettei herra Vulfranille ole
milloinkaan johtunut mieleen, että voisi olla isänä työväestöllensä;
mutta hänen liikkeensä vie häneltä kaiken ajan eikä hän käytä suurta
kykyänsä muuhun kuin ainoastaan liikeasioihinsa. Kuinka paljon hyvää
hän olisikaan voinut vaikuttaa, ei yksistään täällä, joka sekin jo
olisi ollut siunattu asia, vaan muuallakin hyvällä esimerkillänsä. Jos
niin olisi ollut, niin ole varma siitä, ettemme olisi saaneet nähdä
sitä... mitä äsken näimme."

Tuo kaikki voi kyllä olla totta, mutta Perrine ei ollut
yhteiskunnallisten kysymysten keskustelutuulella ja häntä loukkasi
kovasti neiti Belhommen sanat, ehkä suurimmaksi osaksi sentähden, että
ne lähtivät henkilön suusta, jota niin kunniotti ja rakasti. Jos joku
toinen olisi lausunut ne, niin hän ehkei olisi niin välittänyt niistä.
Nyt ne koskivat häneen, syystä että ne lausui nainen, joka hänen
silmissänsä oli niin kunnioitettava ja korkealla kannalla.

Heidän ehdittyään koululle tahtoi Perrine rientää kotiin.

"Miksi et tule sisään niin syödään aamiaista yhdessä", kysyi neiti
Belhomme, joka aivan oikein arvasi, ettei Perrinellä sillä kertaa ollut
sijaa perhepöydässä.

"Paljon kiitoksia, mutta herra Vulfran voi tarvita minua."

"Siinä tapauksessa sinun täytyy mennä."

Mutta tultuaan kotiin hän heti huomasi, ettei herra Vulfran tarvitse
häntä, ei edes muistellutkaan häntä, sillä Bastien, joka tuli häntä
vastaan rappusissa, kertoi herra Vulfranin heti menneen huoneeseensa,
ja kieltäneen häntä laskemasta ketään sisään.

"Täänkaltainen päivä, eikä hän tahdo edes syödä aamiaista omaistensa
seurassa!"

"Viipyvätkö sukulaiset vielä kanan?"

"Mitä ajattelettekaan? Ei suinkaan. Heti aamiaisen jälkeen kaikki
lähtevät; en luule hänen tahtovan edes jättää heitä hyvästi. Oi, hän on
vallan murtunut! Mitä meidän pitää tehdä? Oi Jumala! Teidän täytyy
auttaa meitä."

"Minäkö? Mitä minä voin?"

"Te voitte paljonkin: Herra Vulfran luottaa teihin ja pitää teistä."

"Pitääkö minusta?"

"Minä tiedän mitä sanon. Eikä se ole pieni asia se."

Niinkuin Bastien oli ilmottanut, koko suku läksi aamiaisen jälkeen.
Perrine pysyi koko päivän huoneessansa, mutta herra Vulfran ei kutsunut
häntä luoksensa. Myöhäänlaiseen illalla tuli Bastien ilmottamaan, että
herra käski hänen olemaan valmis seuraavana aamuna tavalliseen aikaan
seuraamaan häntä konttoriin.

"Hän tahtoo ryhtyä työhön jälleen, mutta mahtaako hän jaksaa? Hyvä on
jos voi, sillä työ on hänen elinehtonsa."

Seuraavana aamuna Perrine seisoi tavallisena aikana eteisessä
odottamassa herra Vuifrania, joka kohta tulikin Bastienin taluttamana,
vanhuuttaan kumarassa ja murtuneena. Bastien äänetönnä muutamalla käden
liikkeellä selitti yön olleen vaikean.

"Onko Aurelie siellä?" kysyi herra Vulfran liikutetulla, heikolla ja
vapisevalla äänellä, sairaan lapsen tavoin.

Perrine lähestyi kiireesti.

"Täällä olen, herra."

"Astukaamme vaunuihin."

Perrine olisi mielellään tahtonut kysyä hänen vointiaan, mutta ei
rohjennut. Päästyään vaunuihin vanhus ikäänkuin vaipui kokoon, pää
painui alas eikä hän lausunut sanaakaan.

Konttorinrappusten edessä seisoi herra Talouel odottamassa matelevaisen
nöyrästi auttaaksensa isäntäänsä astumaan alas vaunuista.

"Toivon voivanne hyvin, kun olette tullut tänne", hän lausui
osaaottavaisella äänellä, jonka todellisuutta silmien iloinen ilme
selvästi väitti valheeksi.

"En voi ensinkään hyvin, mutta olen tullut, sentähden, että niin on
velvollisuuteni."

"Sitä minä juuri tarkoitinkin..."

Herra Vulfran keskeytti hänet huutamalla Perrinea, jota käski
taluttamaan itseään sisään.

Sitten alkoi kirjeiden lukeminen ja niitä olikin kasaantunut tavaton
määrä näinä kahtena päivänä. Hän antoi toisten tehdä sitä lausumatta
ainoatakaan huomautusta, ainoatakaan määräystä, ihan kuin olisi mykkä
tahi nukkuisi.

Hetken kuluttua kokoontuivat eri osastojen johtajat ja tirehtöörit,
sillä sinä päivänä oli päätettävä tärkeä asia joka läheisesti koski
kauppahuoneen etuja: Pitikö nyt kun hinnat olivat korkeat myydä suuret
jutevarastot, joita oli Intiassa ja Englannissa paitsi mitä määräaikana
tarvittiin tehtaan omaan työhön, ja sitten hintojen laskettua ostaa
uutta? Sanalla sanoen käyttää hyväksensä kurssin ylenemistä tahi
alenemista?

Tavallisesti tuommoiset asiat päätettiin sangen kaavanmukaisesti, jotta
ei kukaan erehtyisi: Jokainen, nuorimmasta alkaen lausui mielipiteensä
ja selitti niiden syyt. Herra Vulfran kuunteli niitä ja lausui viimeksi
päätöksensä, jonka mukaan aikoi toimia. Ei ollut siltä sanottu, että
hän sitä seurasi, sillä monesti tapahtui että puolen tahi vuoden
kuluttua saatiin kuulla hänen toimineen ihan päinvastaisesti. Mutta
kaikissa tapauksissa hän lausui ajatuksensa ja tahtonsa niin selvästi,
että sillä ihmetytti kaikkia virkamiehiä ja lopetti kaiken keskustelun.

Tänäkin aamuna kävi kaikki tavallista kulkuaan. Jokainen lausui
mielipiteensä pitikö myödä vai ostaa; mutta kun tuli herra Talouelin
vuoro, niin tämä ei ollutkaan selvillä tehtävästä, vaan oli hyvin
kahden vaiheilla.

"En ole milloinkaan ennen ollut niin kahdella päällä. On erinomaisia
syitä sekä myödä että ostaa."

Hän kyllä oli vilpitön lausuessaan epäilystään, sillä hänellä oli
tapana aina tutkia herra Vulfranin kasvoja ja sen mukaan muodostella
lausuntonsa vähääkään välittämättä omasta vakaumuksestansa, hän kun
monivuotisella kokemuksellaan oli oppinut tarkoin tuntemaan niiden
ilmeen. Hän siis ikäänkuin punnitsi mielipiteensä isännän ajatusten
vaa'alla, kummalle puolelle se kallistui, siihen hänkin lisäsi sanansa
imarrellaksensa häntä. Mutta sinä aamuna isännän kasvot eivät
ilmaisseet mitään paitsi epämääräistä surua. Tahtoiko hän ostaa vai
myydä? Totta puhuen hän ei näyttänyt olevan kummankaan ehdotuksen
puolella, vaan istui siinä vaipuneena toiseen maailmaan. Talouel oli
erittäin hämillään.

Talouelin perästä lausui pari tirehtööreistä mielipiteensä ja sen
jälkeen kaikki odottivat isännän päätöstä ja niinkuin aina, vieläpä
entistä enemmän, syntyi kunnioittava hiljaisuus ja kaikkien silmät
olivat käännetyt isäntään.

Odotettiin, mutta kun hän hän ei lausunut mitään, katselivat kaikki
kysyväisesti toisiaan: Oliko hän menettänyt käsityskykynsä vai oliko
hänen ympärillään seisovat joutuneet unholaan?

Vihdoin hän kohotti kätensä sanoen:

"Minä myönnän etten ole selvillä siitä mitä päättää."

Suuri ällistys! Joko oli mennyt niin pitkälle!

Ensimäisen kerran heidän kaikkien tutustuttuaan häneen hän näytti
olevan epävarma, hän, joka aina oli ollut niin päättäväinen ja oman
tahtonsa hallitsija.

Ja samat katseet, jotka juuri ennen olivat etsineet hänen kasvojaan,
välttivät toisiansa, muutamat säälistä, toiset niinkuin Talouelin ja
nuorten herrojen itsensä ilmaisemisen pelosta.

"Saadaan nähdä... myöhemmin", lausui isäntä viimein.

Kaikki poistuivat sanomatta sanaakaan, jopa mennessäänkään vaihtamatta
sanaakaan.

Perrine oli koko ajan istunut oman pöytänsä ääressä sanaakaan
hiiskahtamatta. Herra Vulfrankin jäi paikoilleen eikä edes näyttänyt
huomaavankaan virkamiestensä lähtöä, vaan istui siinä kuin
kivettyneenä.

Aika kului, hän ei liikahtanutkaan. Usein oli Perrine nähnyt hänen
istuvan liikkumatta ikkunassansa vaipuneena ajatuksiinsa tahi
unelmiinsa ja hänen asentonsa ilmaisi silloin samaa kuin tuo mykkyys.
Sitä ei sopinut kummastella, syystä että hän ei enää osannut lukea eikä
kirjottaa. Mutta se ei ollut tämäntapaista. Silloin huomasi selvästi
hänen vilkkaista, elävistä kasvoistaan miten hän seurasi kaikkea, miten
hän kuuli kaikki mitä tapahtui tehtaissa; hän kuuli sieltä melua,
seurasi työtä ikäänkuin näkevin silmin olisi ollut sitä valvomassa
jokaisessa salissa tahi pihassa. Hän kuuli kangaspuiden kalskeen,
höyryn ulosvirtaamisen, kehruukoneitten surinan, käämikoneiden jyskeen,
valssilaitoksen kitinän, vaunujen naksauksen irtilaskettaessa ja
kiinnitettäessä, veturien vihellykset, johtajien komentohuudot, jopa
työväen astunnankin heidän jonossa astuessaan kivettyä tietä; ei mikään
jäänyt häneltä huomaamatta, kaikesta hän oli selvillä mitä piti tietää
ja tuntea. Ja miten vilkkaasti ja vaivatta hän tuon kaiken huomasi!

Mutta oyt oli korva kuulematon, kasvot, ilmeet, koko olentonsa
ikäänkuin kivettynyt ja hän istui siinä kivipatsaan tapaisena. Tuo
äänettömyys ja liikkumattomuus tuntui niin hirvittävältä, että Perrinen
valtasi pelko ja kauhistus, joka tuntui hänestä todellakin
masentavalta.

Äkkiä herra Vulfran peitti kasvonsa käsillään, huudahti ääneen
ikäänkuin luullen olevansa yksin tahi oikeammin tietämättä missä oli
tahi että läheisyydessä oli ihmisiä, jotka voisivat häntä kuulla:

"Jumalani, Jumalani! Minkätähden olet hyljännyt minut! Mitä olen
rikkonut, kun niin rankaiset minua?"

Sitä huudahdusta seurasi uusi äänettömyys, Perrinen mielestä vieläkin
surkeampi ja masentavampi, vaikka ei voinut koko laveudelleen käsittää
sitä epätoivon syvyyttä, joka siinä ilmeni.

Sillä herra Vulfran oli, sentähden että onni aina oli ollut hänelle
myötäinen ja suosiollinen, mielestänsä etuoikeutettu ihminen, joka
kaitselmuksen johdattamana kulkee elon tietä minkään onnettomuuden
kohtaamatta. Kuinka hän muuten olisi niin mitättömästä alusta päässyt
niin korkealle ainoastaan omasta ansiostansa? Kaikkivoipa käsi oli
kohottanut hänet kansan ylitse ja sittemmin johdattanut häntä niin
varmasti, että hänen ajatuksensa ja tuumansa muka aina olivat olleet
jonkun korkeamman vaikutuksen alaiset, silloinkin kun hän
inhimillisestä heikkoudesta erehtyi. Kaikki hänen toiveensa
toteutuivat; jokaisesta kilpailusta hän pääsi voittajana ja vastapuoli
joutui tappiolle. Ja nyt äkkiä hän ei menestynytkään siinä, mikä oli
hänen hartahin toivonsa, siinä jonka varmasti luuli saavuttavansa! Ensi
kertaa hänen tahtonsa ei voittanut: hän oli odottanut poikaansa, hän
oli aivan varma hänen tulostansa, koko loppuelämänsä hän oli perustanut
siihen yhtymiseen ja... hänen poikansa oli kuollut.

Minkä hyväksi hän siis olikaan elänyt?

Hän ei voinut käsittää,... ei nykyisyyttä eikä entisyyttä.

Mitä hän oli ollut?

Mitä hän oli?

Ja jos hän todellakin neljäkymmentä vuotta oli ollut sitä mitä luuli
olevansa, miksikä hän ei ollut sitä enää.



Kolmaskymmeneskahdeksas luku.


Tuota haluttomuutta ja tarmottomuutta kesti kauan aikaa ja siihen
kattui vielä taudinoireita. Ryintä ja sydämentykytys lisääntyi ja
viimein keuhkokuume pakotti viikon ajaksi herra Vulfrania vuoteen
omaksi. Sillä aikaa joutui tehtaiden johto kokonaan riemuitsevan
Talouelin käsiin.

Vähitellen sairas parani, mutta yleinen masentunut tila ei muuttunut,
niin että lääkärikin joutui siitä levottomaksi.

Monta kertaa oli Perrine yrittänyt kysyä häneltä sairaan tilaa, mutta
lääkäri oli tuskin vastannut mitään, sillä tohtori Ruchon ei ollut
niitä, jotka tyydyttivät "maankulseksijan" uteliaisuutta. Onneksi hän
ei ollut yhtä salaperäinen Bastienille ja neiti Belhommelle, jota usein
tapasi siellä iltakäynneillään, niin että Perrine häneltä ja vanhalta
kamaripalvelijalta sai jotenkin tarkat tiedot sairaan tilasta.

"Ei ole henki vaarassa", lausui Bastien, "mutta tohtori Ruchon tahtoisi
nähdä herra Vulfranin jälleen työssä."

Neiti Belhomme oli avomielisempi ja kun oli, tullessaan linnaan
tunnilleen, tavannut tohtorin ja keskestellut hänen kanssaan, niin hän
mielellään kertoi oppilaalleen kaikki mitä tämä oli sanonut. Ja kaikki
hänen sanansa päättyivät aina seuraavaan loppuponteen:

"Tähän tarvitaan jotakin elvyttävää, jotakin, joka panee siveellisen
koneiston jälleen liikkeelle, sillä sielunvoimat eivät vielä ole
lopussa, vaikka ovatkin veltostuneet."

Kauan aikaa olivat kaikki suuresti peljänneet jokaista mielenliikutusta
ja tuo pelko oli juuri ollut syynä siihen, että monesti täytyi
äkkiarvaamatta lykätä leikkaus, vaikka yleinen terveydentila oli vähää
ennen ollut jotenkin tyydyttävä. Mutta nyt päinvastoin toivottiin
jotakin tuommoista ulkonaista sysäystä. Silloin herra Vulfran sen
vaikutuksesta kyllä jälleen ryhtyy työhön ja kiintyy liikkeensä johtoon
ja saapi jälleen elämän- ja toiminnanhalua. Vastaisuudessa se ehkä on
onnistuva, kun ei enää tarvitse pelätä kotiinpalaamisen tahi
kuolonsanoman tuottamia vahingollisia liikutuksia. Silloin voi
rohkeammin ryhtyä tuohon kauan lykättyyn leikkaukseen, kun on parempia
takeita sen onnistumisesta.

Mutta mistä tulisi tuo sysäys, tuo elähyttävä tapaus?

Sitä jokainen kysyi saamatta tyydyttävää vastausta, sillä herra Vulfran
näytti väliäpitämättömältä kaikesta, ei tahtonut edes vastaanottaa
Talouelia eikä veljenpoikia vaan pysyi huoneessansa, ja lähetti aina,
kun herra Talouel kahdesti päivässä aamuin illoin kunniottavasti tuli
saamaan ohjeita, Bastienin kanssa vastauksen:

"Menetelkää asiainhaarain mukaan liikkeen hyväksi."

Ja noustuaan sairasvuoteelta ja jälleen päästessään ulos, hän kyllä
kävi konttorissa niinkuin ennenkin, mutta tuskin kuunteli Talouelin
tiliä toimistaan, hänen sairastumisensa aikana, vaan luotti niihin
täydellisesti, Talouel kun oli liiaksi tottunut ja varovainen
määrätäksensä jotakin, jota ei tietänyt isännän täydellisesti
hyväksyvän.

Tuo välinpitämättömyys ei kuitenkaan estänyt häntä Perrinen seuraamana
säännöllisesti käymästä joka päivä tehtaissa niinkuin ennenkin; mutta
matkat kuluivat hänen lausumattansa sanaakaan, hän ei edes vastannut
Perrinen huomautuksiin, ja saavuttuaan tehtaihin hän tuskin kuunteli
tirehtöörien selityksiä.

"Siitä voitte neuvotella Talouelin kanssa", hän aina sanoi
vastaukseksi.

Eikö milloinkaan ollut muutosta tapahtuva?

Eräänä iltapuolena heidän lähetessään Maraucourtia paluumatkalla
tehtaista, vanhan hevosen hiljaa hölkätessä eteenpäin, kuului helakka
torven ääni.

"Seis!" käski herra Vulfran, "luulenpa olevan tulipalon merkkiä."

Vaunut seisahtuivat, he kuuntelivat ja silloin kuului selvästi sama
ääni.

"On tulipalo", sanoi herra Vulfran, "näetkö mitään?"

"Kyllä, näkyy musta savupilvi."

"Kummaltako puolen?"

"Poppelipuiden takaa, mutta en voi sanoa mistä."

"Oikealtako vai vasemmalta?"

"Ehkä enemmän vasemmalta."

"Vasemmalta, se on tehtaiden puolelta."

"Ajanko täyttä neliä?" kysyi Perrine.

"Ei, vaan muuten sukkelaan."

Mitä lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin kuului toitotus, mutta kun
tie kävi mutkissa kiertäen poppelipuurantaisia lammikkoja, ei Perrine
voinut varmasti sanoa missä tuli riehui. Kuitenkin se näytti olevan
pikemmin kauppalan keskustassa kuin tehtaissa.

Hän mainitsi siitä herra Vulfranille, joka tavallisuuden mukaan ei
vastannut siihen mitään.

Hän joutui siihen johtopäätökseen siitäkin, että toitotus kuului ihan
vasemmalta, se on tehtaiden läheisyydestä.

"Toitotus ei ole sieltä missä palaa", hän arveli.

"Se on totta se", vastasi herra Vulfran.

Mutta hän lausui tuon niin väliäpitämättömästi, ikäänkuin ei ensinkään
kuuluisi hänen missä tulipalo oli.

Vasta saapuessaan kauppalaan he saivat varman tiedon palopaikasta.

"Teidän ei tarvitse kiirehtiä, herra Vulfran", huus eräs työmies,
"eihän tulipalo ole teillä, vaan la Tiburcen talohan se palaa."

La Tiburce oli vanha juoppo, joka otti, äitien ollessa tehtaantyössä,
hoitaaksensa semmoisia pikku lapsia, jotka vielä olivat liian pienet
päästäksensä lastenkotiin. Hän asui kurjassa, puoleksi lahonneessa
hökkelissä pihan perällä jotenkin koulun läheisyydessä.

"Ajakaamme sinne", käski herra Vulfran.

Ei tarvittu muuta kuin seurata sinne rientäjiä. Nyt näkyi korkealle
ilmaan kohoavia savupatsaita ja liekkejä ja kitkerää savunkatkua tuntui
kaikkialla. Ennen kuin pääsivät palopaikalle oli heidän jo pakko
seisahtua, elleivät tahtoneet ajaa uteliaiden joukkojen päälle, ne kun
eivät millään tavalla ottaneet hajotaksensa. Herra Vulfran sen vuoksi
astui alas vaunuista ja meni Perrinen taluttamana palopaikalle. Hänen
astuessaan sisään portista tuli insinööri Fabry häntä vastaan, kypäri
päässä, sillä hän johti palokuntaa ja sammutustyötä.

"Tulen valta on voitettu", hän sanoi, "mutta rakennus on palanut
poroksi ja, mikä on pahinta, monta lasta, viisi jopa ehkä kuusikin on
hävinnyt tuleen. Yksi on palanut, kaksi on tukehtunut ja kolmesta ei
ole mitään tietoja."

"Kuinka tuli pääsi irti?"

"La Tiburce oli juovuksissa ja nukkunut... hän ei ole vieläkään
selvä... suurimmat lapset leikkivät tulitikuilla ja juoksivat pakoon,
kun rupesi palamaan. La Tiburce heräsi ja pakeni kauhistuneena hänkin,
unohtaen kätkyissä makaavat pikku lapset."

Pihan perältä kuului huutoa, itkua ja valitusta. Herra Vulfran suuntasi
askeleensa sinne päin.

"Ei, ei, älkää menkö sinne, siellä ovat noiden molempien tukehtuneiden
lasten äidit ja he itkevät lapsiaan."

"Keitä he ovat?"

"Tehtaan työväkeä."

"Minun täytyy puhutella heitä."

Hän laski kätensä Perrinen olalle merkiksi, että hänen piti taluttaa
häntä heidän luoksensa.

Fabry astui edellä avaten heille teitä, niin että he pääsivät pihaan,
jossa palokuntalaiset yhä vaan ruiskuttivat vettä palaneen rakennuksen
vielä pystyssä olevien seinien jäännöksiin, sillä hajonneiden hirsien
väliltä vähä väliä vielä liekit leimusivat korkealle.

Pihan vastaiseen nurkkaukseen oli kokoontunut suuri joukko naisia ja
sieltä kuului itkua ja valitusta. Fabry hajotti joukon ja herra Vulfran
lähestyi Perrinen taluttamana molempia äitiä, jotka istuivat siinä
kuolleet lapset sylissänsä. Kesken itkuaan toinen heistä ehkä luuli
yliluonnollisen avun saapuvan, mutta nähdessään vain isännän lähestyvän
hän heristi hänelle nyrkkiään uhkaavasti huutaen:

"Tulkaa katsomaan miten menetellään lastemme kanssa, meidän
ahertaessamme teidän hyväksenne! Luuletteko voivanne kentiesi saada
lapsen uudestaan eloon? Oi pikku rankkani, lapsi kultani!"

Ja kumartuen lapsensa ylitse hän rupesi uudestaan itkemään ja
voivottelemaan.

Hetkisen herra Vulfran seisoi siinä kahden vaiheella, sitten hän lausui
insinööri Fabrylle:

"Te olitte oikeassa, menkäämme pois täältä."

He menivät konttoriin eikä sen enempää puhuttu tulipalosta ennenkun
herra Talouel tuli ilmottamaan herra Vulfranille, että noista kuudesta
kuolleeksi luullusta lapsesta kolme oli löydetty hyvässä turvassa
naapurien luota, jonne heidät ensi peljästyksen hetkenä oli viety
suojaan. Siis oli tulen uhreja ainoastaan kolme, ja niiden hautaus oli
määrätty tapahtuvaksi seuraavana päivänä.

Herra Talouelin mentyä päätti Perrine mainita herra Vulfranille
ehdotuksen, jota oli miettinyt koko ajan palattuaan tulipalopaikasta.

"Ettekö aio knnniottaa hautajaisia läsnäolollanne?" hän kysyi
vapisevalla äänellä, joka selvästi ilmaisi hänen liikutustansa.

"Miksi sinne menisin?"

"Sentähden, että se olisi vastauksenne... arvokkain, minkä osaatte
antaa... vaimoraukan syytteihin."

"Oliko minun työväkeni läsnä minun poikani surujumalanpalveluksessa."

"He tosin eivät osottaneet myötätuntoisuutta teille; mutta jos te
otatte osaa heidän suruihinsa, niin on sekin vastaus, jopa semmoinen,
jonka he ymmärtävät."

"Sinä et tiedä miten kiittämätöntä työväki on."

"Kiittämätöntäkö? Mistä? Palkkansako suhteen? Voipi olla; mutta se ehkä
tulee siitä, että se käsittää saadut rahat toiselta kannalta kuin
rahojen maksaja. Eikö sillä ole oikeutta niihin rahoihin, joita itse on
työllään ansainnut? Sen ei muka tarvitse olla kiitollinen niistä. Mutta
luuletteko sitä myöskin kiittämättömäksi osanottavaisuuden osotuksesta
ja ystävällisestä avusta? Hyvyys ja ystävällisyys herättävät hyvää
mieltä ja ystävyyttä. Tottakai te pidätte niistä, jotka teitä
rakastavat, ja minusta tuntuu, että jos te osotatte olevanne heidän
ystävänsä, niin teette heidätkin ystäviksenne. Suloista on helpottaa
toisten kurjuutta ja köyhyyttä, mutta suurempaa ja jalompaa on vielä
lohduttaa toisten suruja... ottamalla osaa niihin!"

Hänestä tuntui siltä kuin olisi vielä hyvin paljo sanottavaa siitä
asiasta, mutta kun herra Vulfran ei vastannut sanaakaan, ei näkynyt
häntä edes kuulevankaan, niin hän ei rohjennut jatkaa. Hän päätti
kuitenkin myöhemmin uudestaan ottaa asian puheeksi.

Heidän astuessaan herra Talouelin verannan ohitse mennäkseen linnaan
seisahtui herra Vulfram.

"Ilmottakaa pastorillemme, että minä kustannan lasten hautaamisen;
pyytäkää häntä järjestämään se arvokkaalla tavalla; minä tulen
surujuhlaan."

Herra Talouel oli vähällä saada halvauksen ällistyksestä.

"Ilmottakaa", jatkoi herra Vulfran, "että jokainen kuin tahtoo huomenna
mennä kirkkoon saakoon vapaapäivän. Tämä tulipalo oli suuri vahinko."

"Me emme ole siitä vastuunalaiset."

"Tavallamme emme."

Tuo ei ollut ainoa asia, josta Perrinelle tuli kummastelemisen syytä;
seuraavana aamuna herra Vulfran kirjeiden lukemisen ja neuvottelujen
loputtua eri osastojen päällikköjen kanssa, pidätti insinööri Fabryn
lausuen:

"Teillä ei ole tällä haavaa mitään kiireellistä työtä, mikäli luulen?"

"Ei, herra."

"Hyvä, matkustakaa sitten Roueniin. Olen kuullut sinne perustetun
oikean mallilastenseimen, jossa ovat käyttäneet hyväksensä parasta,
mitä sillä alalla on tarjottavana. En tarkota kaupungin omaa, jossa
kaikki kuitenkin aikaa myöten muuttuu ammatintapaiseksi. Mutta siellä
on eräs yksityinen tahtonut sillä tavalla kunniottaa kuolleen
omaisensa muisto. Tutkikaa se seimi ja sen erityisosastoja:
rakennustapaa, lämmityslaitosta, ilmanvaihtoa, ylläpitämisknstannuksia,
rakennuskustannuksia y.m. semmoista. Kysykää sitten sen rakentajalta,
mitkä seimet hänellä ovat olleet malleina. Käykää niitäkin tutkimassa
ja palatkaa niin pian kuin mahdollista. Meillä täytyy kolmen kuukauden
kuluttua olla oma seimi jokaista tehdastamme varten, sillä samanlaista
onnettomuutta kuin eilinen ei saa millään ehdolla uudestaan tapahtua.
Me emme voi emmekä saa ottaa semmoista edesvastausta päällemme."

Illalla, Perrinen kerrottua suuren uutisen innostuneelle neiti
Belhommelle, keskeytti herra Vulfran oppitunnin astumalla kirjastoon.

"Neiti", hän lausui, "tulen pyytämään teiltä suurta apua niin omasta
kuin paikkakuntamme työväen puolesta, apua, joka asian menestymiseen
katsoen on sangea tärkeä, kun minulla ei ole mitään takeita sen
menestymisestä. Sen vuoksi on uhraus teidänkin puoleltanne melkoinen.
Sanalla sanoen, seikka on seuraava":

Kysymys oli tahtoisiko hän jättää opettajan paikkansa kansakoulussa
siirtyäksensä noiden viiden perustettavan seimen ylijohtajaksi. Herra
Vulfran kyllä oli muistellut muita, mutta ei tietänyt ketään, joka
niinkuin neiti Belhomme oli ymmmärtäväinen, helläsydäminen ja
käytännöllinen, että osaisi hoitaa niin vastuunalaista ja tärkeätä
virkaa. Valmistuneina herra Vulfran aikoi ne tarjota Maraucourtin,
Saint-Pipoyn, Hercheuxin, Bacourtin ja Flexellesin kunnille lahjaksi
sekä riittävän rahamäärän niiden ylläpitämiseksi, eikä hän asettanut
muuta kuin sen ehdon, että hänellä olisi itsellään valta asettaa ja
pysyttää siellä henkilön, johon niin täydellisesti luotti, että voi
olla varma niiden mepestymisestä.

Sillä tavalla esitettynä ei neiti Belhomme voinut olla pyyntöön
suostumatta, mutta se ei kuitenkaan ollut mikään helppo asia; uhraus
oli niinkuin herra Vulfran heti myönsi, sangen tuntuva innostuneelle
opettajattarelle.

"Oi, herra Paindavoine", huudahti neiti, "te ette aavista kuinka
välttämätön koulutyö on minulle!"

"Opettaa lapsia, hankkia heille tietoja ja valistusta on suurta, minä
tiedän sen, mutta antaa heille terveyttä, eloa, ei sekään ole vähää ja
se tulisi teidän tehtäväksennne. On sekin tehtävä siksi suuri ja
tärkeä, ettette toivoakseni sitä hylkää."

"Enkä minä ansaitsisi teidän valintaanne, jos kuuntelisin yksityisiä
epäilyksiäni... Itse puolestani tulen ensimäiseksi oppilaakseni ja
minulla on vielä niin paljo opittavaa, että opettamishaluni siitä saa
sangen suuren ja laajan työalan. Suostun ehdotukseenne kaikesta
sydämestäni; ja tämä sydän on enemmän liikutettu kuin voin
selittääkään, täynnä kiitollisuutta..."

"Jos meidän tulee olla kiitolliset jollekin, niin se on oppilastanne
eikä minua kohtaan, sillä hän se on herättänyt minussa nämä ajatukset
eloon, jotka tähän asti ovat olleet minulle aivan outoja ja osottanut
minut polulle, jossa en vielä ole astunut kuin askeleen vain sen
rinnalla mitä vielä aion toimittaa ja joka on tekemättä."

"Oi, herra!" huudahti Perrine iloisena ja ylpeänä, rohkaistuna näistä
sanoista, "jospa suvaitsisitte astua vielä toisenkin askeleen."

"Minnepäin?"

"Sinne, minne veisin teidät tänä iltana."

"Sinähän et epäile menestymistäsi."

"Oi, jospa minun ei tarvitsisi epäillä?"

"Minuako sitten epäilet?"

"En, herra, vaan itseäni. Mutta sillä ei ole ensinkään yhteyttä sen
kanssa, mitä nyt tarkotan, ehdotellessani viedä teidät tänä iltana
erääseen paikkaan."

"Mutta minne sitten aiot viedä minut tänä iltana?"

"Erääseen paikaan, jossa läsnäolonne vain muutaman minuutin aikana voi
saada aikaan erinomaisia seurauksia."

"Etkö edeltäpäin tahdo kertoa missä tuo salaperäinen paikka on?"

"Jos ilmaisisin sen, niin haihtuisi käynnistänne odottamani vaikutus
mitättömiin. Tämä ilta on lämmin ja kaunis eikä teidän tarvitse peljätä
vilustumista -- minä rukoilen teitä, tulkaa kanssani."

"Minä luulen voivanne luottaa häneen", lausui neiti Belhomme, "vaikka
hän esittääkin ehdotuksensa hieman kummallisessa ja lapsellisessa
muodossa."

"Olkoon menneeksi, tehdään sitten tahtosi mukaan ja minä seuraan sinua.
Mihin aikaan menemme tutkimusretkellemme?"

"Mitä myöhemmin sitä parempi."

Illan kuluessa herra Vulfran monta kertaa puhui tuosta retkestä
onnistumatta saada Perrineä ilmaisemaan matkan tarkotusta.

"Tiedäpäs, että olet oikein herättänyt uteliaisuuttani."

"Vaikken olisikaan voittanut enempää, niin on jo siinäkin jotakin. Eikö
ole teidän parempi arvailla mitä huomenna tapahtuu, kuin surra sen
menettämistä, mitä toivoitte eilen?"

"Olisit ihan oikeassa, jos minulla olisi huomispäivää; mutta mimmoista
tulevaisuutta minä voin toivoen uneksia itselleni? Tulevaisuus on
menneisyyttäkin paljoa surkeampi, sentähden että se on tyhjä."

"Ei suinkaan! Se ei ole tyhjä, jos vain muistelette muitakin eikä
yksistään itseänne. Lapsena ollessa... kun on onneton... muistelee
usein kaikkea mitä pyytäisi kaikkivoivalta haltialta, jos semmoinen
esiintyisi teille, semmoinen, jonka ei tarvitse muuta kuin tahtoa vain,
niin kaikki toiveet toteutuisivat. Mutta kun on itse tuo kaikkivoipa
haltia, joka voi saada kaikki mitä suinkiu tahtoo, niin silloin
varmaankin usein miettii mitä keksiä tehdäksensä onnellisiksi ne jotka
eivät ole, olkoot he sitten lapsia tahi täyskasvuisia. Eikö ole niin?
Sillä kun on tilaisuutta siihen, on kai aina hauskaa käyttää tuota
voimaa. Minä sanon tämän vain siksi, että tämä on samaa kuin satu;
todellisuudessa sillä on toinen nimitys."

Ilta kului niissä pakinoissa; monta kertaa herra Vulfran kysyi eikö jo
ollut aika lähteä, mutta Perrine viivytteli menoa niin kauan kuin
mahdollista.

Viimein hän kuitenkin ilmotti olevan aika lähteä matkaan: ilta oli
lämmin niinkuin hän oli arvannut, tyyni, selkeä, muttei pimeä; vähä
väliä salama silmänräpäykseksi valaisi mustan taivaan. Heidän
saapuessansa kauppalaan, oli siellä jo pimeätä ja hiljaista. Kaikki
näkyivät nukkuvan eikä ainoatakaan kynttilää palanut tyhjissä
ikkunoissa, ei kuulunut hisaustakaan paitsi veden kohina joen padon
luona.

Samaten kuin kaikki sokeat, osasi herra Vulfran liikkua yhtä varmasti
yöllä kuin päivällä ja hän tiesi yhtä selvästi kuin näkeväkin mitä
tietä olivat astuneet.

"Nyt olemme saapuneet mummo Françoisen talolle", hän lausui hetken
astuttuaan.

"Sinne meidän juuri on mentäväkin", vastasi Perrine. "Mutta nyt on
meidän paras olla puhumatta mitääa. Minä talutan teitä. Sen vain sanon
edeltäpäin, että meidän tulee astua rappusia ylös, mutta ne ovat suorat
ja siis helpot. Päästyämme ylös minä avaan oven, jonka jälkeen astumme
huoneeseen, mutta meidän ei ole tarvis viipyä siellä kauemmin kuin
teitä haluttaa, minuutti vain tahi kaksi."

"Mitä tahdot minua näkemään, sokea kun olen?"

"Teidän ei olekaan tarvis nähdä."

"Minkätähden meidän sitten pitää mennä sinne?"

"Jotta olette käynyt siellä. Unohdin sanoa, ettei ole vaarallista
vaikka vähäisen meluammekin astuessamme."

He menettelivät sen mukaan ja saapuessansa heti sen perästä peräpihalle
valaisi salama heille raput. He nousivat niitä ja heidän saavuttuaan
ylös Perrine avasi oven sekä veti hiljaa herra Vulfranin sisälle ja
sulki oven.

Huoneessa oli ilma tavattoman tukehuttava, kuuma ja pahanhajuinen.

Uninen ääni kysyi:

"Ken siellä?"

Kädenpuristus ilmotti herra Vulfranille olevan paras olla vastaamatta.

Sama ääni jatkoi:

"Miksikä et voi mennä nukkumaan La Noyelle?"

Tällä kertaa herra Vulfran kädenpuristuksella ilmotti Perrinelle
tahtovansa lähteä.

Perrine avasi oven ja he astuivat alas; äkäistä mutinaa kuului
rappusissa heidän jäljessänsä.

Vasta päästyään kadulle herra Vulfran katkaisi äänettömyyden.

"Tahdoit minua tuntemaan huoneen, missä vietit ensimäisen yön,
saavuttuasi tänne?"

"Minä tahdoin, että tuntisitte yhden noista Maraucourtin ja muiden
kylien lukuisista huoneista, missä makaa suurin osa työväestänne:
miehiä, naisia, lapsia. Ja minä arvelin, että saatuanne edes
minuutinkaan ajan vain hengittää tuota turmeltunutta ilmaa, ottaisitte
selvää kuinka monta heistä kuolee siihen."



Kolmaskymmenesyhdeksäs luku.


Aivan päivälleen oli kulunut kolmetoista kuukautta siitä ihanasta
sunnuntaiaamusta, jolloin Perrine saapui Maraucourtiin, köyhänä,
epätietoisena siitä, mikä tulisi hänen kohtaloksensa.

Oli nytkin sunnuntai ja ilma yhtä hurmaavan kaunis kuin silloinkin,
mutta Perrine itse ja kauppala olivat muuttuneet ihan toisenlaisiksi
kuin edellisenä vuonna.

Samalla paikalla, jossa hän oli viettänyt ensimäisen päivänsä iltaa,
surullisena istuen metsänreunassa pienellä kummulla ja katsellen
kauppalaa ja tehtaita, siinä kohosivat nyt rakenteilla olevat suuret
rakennukset: komea sairashuone, joka näkyi laajalle ympäri seutua ja
oli aiottu herra Vulfranin kaikkien tehtaiden työväkeä varten, asukoot
sitten Maraucourtissa tahi muualla.

Siitä paikasta oli laaja näköala yli koko seudun ja sieltä voi paraiten
nähdä kaikki siellä tapahtuneet muutokset... ja ne olivat erinomaisen
suuret... verraten siihen lyhyen aikaan, jossa ne oli tehty.

Itse tehtaat eivät olleet sanottavasti muuttuneet: mitä ne silloin
olivat, semmoisina ne pysyivät edelleenkin, ikäänkuin niiden ei olisi
tarvis, jouduttuaan kukoistavaan tilaan, muuta kuin säännöllisesti ja
johdonmukaisesti seurata ennestään määrättyä suuntaa.

Mutta tehtaan portin läheisyydessä, siinä missä ennen oli ollut
muutamia miltei hajoamistilassa olevia hökkeleitä, niin sanottuja
"lastenhoitoloita", semmoisia kuin La Tiburcen muutama kuukausi sitten
palanut mökki, siinä loisti nyt herra Vulfranin äsken rakennuttaman
kivisen lastenseimen punainen tiilikatto.

Hänen tapansa sopia noiden hökkelien omistajien kanssa oli suora ja
mutkaton. Hän kutsui heidät luoksensa ja selitti, ettei enää voinut
sallia heidän lastensa olla aina tulipalon ja tautien alaisina,
jommoisia väittämättä syntyi noissa epäterveellisissä asunnoissa, vaan
hän aikoi rakennuttaa seimen, jonne lapset otetaan hoidettaviksi äitien
ollessa työssä, missä heidät elätetään maksutta, kunnes täyttävät kolme
vuotta.

Hänen seimiinsä ei voisi verratakaan noita entisiä hoitoloita. Jos he
suostuivat myömään talonsa niin hän oli maksava niistä määrätyn hinnan
tahi elinkautisen eläkkeen. Elleivät tahtoneet, niin ei kukaan
pakottaisi heitä; rakennuspaikkoja oli yllin kyllin saatavana. Heillä
oli miettimisaikaa seuraavaan päivään kello yksitoista. Kello
kaksitoista oli jo liian myöhäistä.

Kauppalan keskestä näkyi toisia rakennuksia, paljon korkeampia,
suurempia ja mahtavamman näköisiä: Ryhmä puolitekoisia rakennuksia,
jotka olivat aiotut erityistä tarkotusta varten; siinä oli yhteisiä
ruokasaleja, ravintoloita, ruokakauppoja ynnä asuntoja naineille
työmiehille ja -naisille. Hankkiessaan rakennusalan herra Vulfran
menetteli samoin kuin lastenseintäkin rakentaessa.

Ennestään oli siinä joukko vanhoja rakennuksia, mikä paremmassa mikä
huonommassa kunnossa, enimmäkseen mitä kurjimmassa tilassa ja niissä
oli työväenperheillä huoneensa. Herra Vulfran kutsutti luoksensa
hökkelien omistajat ja puhui heille jotensakin seuraavalla tavalla:

"Jo kauan aikaa on kuulunut valituksia, että asumanne huoneet ovat ylen
kurjat. Ja juuri huonot asuntosuhteenne ovat syypäät niihin koviin
tauteihin, jotka raivoavat keskuudessanne: keuhkotauteihin ja
lavantauteihin. En voi enää sallia semmoisen jatkumista. Olen päättänyt
rakennuttaa kaksi suurta taloa, joihin tulee erityinen valoisa hnone
joka perheelle kolmen frangin kuukausivuokrasta. Saman rakennuksen
alakertaan sijoitan ruokasalin ynnä ravintolan, josta saa atrian:
liemiruuan, paistia tahi lihamuhennosta, leipää ja kaljaa
seitsemälläkymmenellä centimella. Jos tahdotte myödä minulle talonne
niin rakennutan asuntoja niiden paikalle. Ellette tahdo, niin pitäkää
ne. Ehdotukseni on teidän eduksenne, sillä minulla on omia ja muitakin
rakennuspaikkoja tarjona, jotka tulevat helpompihintaisiksi. Annan
teille miettimisaikaa huomiseen kello yksitoista; kello kaksitoista on
jo liian myöhäistä."

Sinne tänne siroteltuina näkyi joukko uusia, pieniä tiilikattoloita,
jotka siisteytensä ja helakan punavärinsä kautta miellyttävästi
erosivat vanhoista turvekatoista. Ne olivat vasta rakennetut, aiotut
perheellisille työmiehille ja pienien puutarhojen ympäröiminä, joissa
kukin voi kasvattaa kaikenmoisia hyödyllisiä kasviksia perheensä
elatuksen lisäksi. Vuotuista vuokraa oli niistä maksettavaa sata
frangia ja silloin sai kukin perhe erityisen rakennuksen haltuunsa,
jotta oman kodin tunne heitä aina seuraisi.

Muttu muutos, joka enimmän olisi kummastuttanut vuodenajan
Marancourtista poissa ollutta, oli kuitenkin se, joka oli tapahtunut
herra Vulfranin omassa puistossa, jonka ruohokentät ulottuivat
lammikkoihin asti. Puiston alava puoli oli ollut ihan luonnon tilassa
ja nyt se erotettiin lähimmästä osasta suurella ojalla. Keskellä sitä
luonnollista metsää kohosi nyt sveitsiläiseen tapaan rakennettu talo,
muiden pienempien rakennusten ympäröimänä ja kaikki nuo yhteensä
saattoivat paikan julkisen puiston näköiseksi, jossa oli jos
jonkinlaisia huvitusesineitä: karuselli, kiikkuja, voimistelutelineitä,
keilirata, pallokenttiä, ampumakenttiä niin pyssyllä kuin jousella
ammuntaa varten, kiipeämätankoja, polkupyöräkenttiä, nukketeatteri ja
soittolava.

Se olikin julkinen puisto, sillä se oli aiottu huvipaikaksi kaikkien
tehtaiden työväelle, yhtä hyvin Hercheuxin, Saint-Pipoyn, Bacourtin ja
Flexellesin kuin Maraucourtin kansalle. Herra Vulfran ei tahtonut omaa
huvikenttää kullekin tehtaalle, vaan tahtoi työväelle yhteisen
huvipaikan, jossa saisivat tutustua toisiinsa, niin että he tuntisivat
itsensä enemmän ikäänkuin kuuluvan yhteen. Ja kirjasto lukusaleineen,
jonka hän ensin aikoi perustaa, sijotettiinkin, hän ei itsekään
tietänyt kenen vaikutuksesta, tuohon laajaan puistoon, jonka lukusalit
ja keskusteluhuoneet siten ympäröivät suuren sveitsiläisrakennuksen,
anastaen semmoisen alan puistosta, että sitä oli suurennettava, ja
muodosti rakennusrenkaan, joka tavallaan suojeli linnaa ja puolusti sen
olemassaoloa.

Vaikka nuo muutokset olivatkin päätetyt ja toimeenpannut kovin
sukkelaan, niin olivat ne kuitenkin nostaneet mielenosotuksia
liikkeelle ja saaneet aikaan kovaa kiihtymystä.

Vihamielisimmät olivat talonisännät, kapakoitsijat ja kauppiaat,
jotka huusivat vararikkoa ja sortoa: eikö ole sulaa vääryyttä,
yhteiskunnallinen rikos ruveta heidän kilpailijakseen ja estää heitä
harjottamasta luvallisia toimiaan ja ammattiaan, jommoiset heillä oli
ollut jo ammoisista ajoista ja joita olivat hoitaneet mielensä ja
etunsa mukaan. Eivätkö he olleet vapaita ihmisiä, kun heitä noin
sorrettiin? Tehtaiden perustamisesta asti olivat maanviljelijät olleet
vihamieliset noille laitoksille, jotka riistivät heiltä työväen tahi
pakottivat heitä lisäämään heille palkkaa ja pikkukauppiaat yhtyivät
täydellisesti heidän nurinaansa. Vähällä oli että herra Vulfrania
vainottiin ja ahdistettiin pahantekijänä hänen Perrinen seurassa
astuessansa kauppalan kaduilla: eikö hän siis vielà ollut kyllin rikas,
tuo sokea vanhus, kun tahtoi saattaa varattomatkin perikatoon! Eikö
hänen poikansa kuolemakaan ollut pehmittänyt hänen armotonta
sydäntànsä! Olihan työväki oikein nuijapäinen, kun ei käsittänyt
sitä, että tuolla ei ollut muuta tarkotusta kuin heidän kovempi
kahlehtimisensa ja toisella kädellä sen riistäminen, mitä toisella oli
heille antanut. Pidettiin kokouksia, joissa keskusteltiin, mitä oli
tehtävä ja joissa yhä useampi työmies vakuutti, ettei hän ollut
semmoinen nauta kuin muut kumppanit.

Herra Vulfranin lähin seura eli oikeammin hänen omat sukulaisensa
olivat joutuneet samanlaiselle levottomalle ja moittivalle kannalle.
Oliko hän tulemassa hulluksi? Aikoiko hän saattaa itsensä... se on
heidät aineelliseen perikatoon? Eikö olisi viisainta asettaa häntä
holhouksenalaiseksi? Varmaankin hänen mieltymyksensä tuohon pikku
tyttöön, joka sai hänet tekemään mitä ikinä tahtoi, oli vanhuuden
heikkouden selviä oireita. Pitäisihän sen olla selvää jokaiselle
tuomioistuimelle. Ja kaikkien viha kärjistyi tuon vaarallisen
maankulkurin päähän, joka ei ymmärtänyt sitä pahaa, mitä sai aikaan.
Mitäpä tuohon tyttöön koskikaan kuinka paljo rahaa siinä tuhlattiin,
eiväthän ne olleet hänen omiaan.

Onneksi tuon vihan esine sai todellisilta ystäviltään rohkeutta
kestämään kaikkia ilkeyksiä, joita alituisesti välillisesti tahi
välittömästi häntä kohtasi.

Niin oli esimerkiksi Talouel varsinaisena onnenonkijana asettunut hänen
puolellensa. Perrinehän onnistui kaikissa toimissaan ja saattoi herra
Vulfranin tekemään kaikki mitä suinkin tahtoi, sekä vielä lisäksi oli
pahoissa väleissä nuorten herrojen kanssa; siinähän oli jo kylliksi
hänen esiintyäkseen hänen ystävänään. Syvemmälle katsoen, mitä häneen,
Taloueliin koski vaikkakin herra Vulfran tuhlasi tavattomia summia
laitoksiin, jotka todellisuudessa kuitenkin enensivät tehtaiden arvoa.
Eivätkö nuo rahat vielä tulevaisuudessa joudu hänelle, Talouelille, kun
hän kerran tavalla tahi toisella joutuu kaikkien noiden tehtaiden
omistajaksi. Jos hänellä vain oli aavistustakaan siitä, että joku
parannus oli tekeillä, niin hän aivan varmaan hankki itselleen
tilaisuutta "arvella" herra Vulfranin oivaltaneen oikean hetken
koittaneen sen toteuttamiseksi.

Mutta Perrinellä oli muita vilpittömämpiäkin ystäviä, nimittäin tohtori
Ruchon, neiti Belhomme ja insinööri Fabry ynnä ne työmiehet, jotka
herra Vulfran oli valinnut eri laitostensa kaitsijamiehiksi.

Nähdessään miten maankuljeksijatyttö oli palauttanut herra Vulfranin
tarmon ja päättäväisyyden oli tohtori ruvennut kohtelemaan häntä
kokonaan toisin, melkeinpä isällisesti, semmoisena, jonka mielipiteet
ovat sangen painavat ja jonka sanoja ei suinkaan saa jättää omaan
arvoonsa.

"Tuo pikkuinen tuossa on tehnyt enemmän kuin kaikki rohdot, ilman häntä
en todellakaan tiedä miten olisi käynyt herra Vulfranin."

Neiti Belhommen ei tarvinnut ensinkään muuttaa kohteluaan, eikä enentää
ystävyyttään, mutta siihen oli nyt sekaantunut ylpeyden tunne. Joka
päivä hän muutaman minutin ajan lukutunnilla selvästi osotti
tunteitaan, vaikka kyllä itselleen myönsi semmoisen ei ensinkään
sopivan "opettajan ja oppilaan" keskinäisiin suhteihin.

Insinööri Fabry puolestansa oli liiaksi osallinen kaikkiin näihin
mullistaviin muutoksiin pysyäkseer syrjässä. Hän siis oli täydelleen
Perrinen puolella, vaikka ei alussa ollut ensinkään sen enempää pannut
huomiotansa tuohon pikku tyttöön, joka niin lyhyellä ajalla oli
muuttunut niin tärkeäksi henkilöksi, ja joka herttaisuudellaan olisi
saanut hänet mihin suinkin vain tahtoi.

"Herra Fabry, eikö teidän pitäisi matkustaa Noiseliin tutkimaan työväen
asuntoja?"

"Herra Fabry, teidän pitäisi matkustaa Englantiin tutkimaan _the
Working men's club Union_, työväeoyhdistyskysymystä."

Ja Fabry matkusti, minne häntä vain pyydettiin laiminlyömättä mitään,
joka näytti hänestä hyvältä ja hyödylliseltä. Palattuaan hänellä aina
oli pitkät neuvottelut herra Vulfranin kanssa ja niiden tuloksena oli
lisättyä työtä piirustuskonttoreissa, sillä näytti melkein siltä, että
arkitehdin toimi olikin muuttunut suuren tehdasliikkeen tärkeimmäksi
osaksi. Perrine ei milloinkaan ottanut osaa noihin neuvotteluihin eikä
milloinkaan lausunut sanaakaan, mutta hän oli aina läsnä. Tavattoman
typerä olisi jokainen ollut, joka ei olisi huomannut juuri hänen
huomaamatta valmistaneen vanhusta ja kylväneen niitä siemeniä, jotka
sitten itivät siellä ja sen perästä kantoivat hedelmiä.

Perrine ei sen enempää sekaantunut herra Vulfranin neuvotteluihin
valittujen työmiestenkään kanssa, mutta he kuitenkin älysivät hänen
suuren vaikutusvaltansa, vaikka hän ei sanalla eikä ainoallakaan
viittauksella ilmaissut mielipidettänsä ja ylpeillen he aina lausuivat:

"Tiedättehän, hän on itse ollut käämikoneen ääressä."

"Olisiko hän semmoinen, ellei olisi itse ollut työntekijä?"

Ei olisi sen käynyt hyvin, joka olisi rohjennut hätyyttää Perrineä
hänen kävellessänsä kauppalan kaduilla. Räyhääjien rähinä kyllä silloin
joutuisaan ja kouraantuntuvasti olisi takertunut kurkkuun takaisin.

Sinä sunnuntaina odotettiin insinööri Fabrytä kotiin, hän kun oli jo
muutamia päiviä matkustanut pois salaiselle asialle, jota herra Vulfran
ei ollut kertonut edes Perrinellekään. Aamulla hän oli Parisista
lähettänyt sähkösanoman, joka sisälsi ainoastaan muutamia sanoja:

"Täydellisiä tietoja; virallisia papereita, tulen kello kaksitoista."

Kello oli jo puoli yksi eikä häntä vielä kuulunut, joka seikka vastoin
tavallisuutta oli saattanut herra Vulfranin sangen levottomaksi, hän
kun aina oli niin tyyni ja rauhallinen.

Syötyään aamiaisensa tavallista sukkelammin hän siirtyi huoneeseensa
Perrinen seuraamana ja siellä hän vähä väliä meni puutarhaaan vievän
ikkunan luokse kuuntelemaan.

"Kummaîlista ettei Fabryta jo kuulu."

"Juna on ehkä myöhästynyt", arveli Perrine.

Mutta herra Vulfran ei tyytynyt siihen selitykseen, vaan viipyi ikkunan
luona, josta Perrine mielellään olisi houkutellut häntä pois, sillä
siellä ja puistossa tapahtui jotakin, josta hänen ei olisi pitänyt
saada tietää. Siellä puutarhurit tavallista joutuisammin ripustivat
köynnöksiä ja kukkalaitteita tankojen nenään ja toiset ryhmittivät
harvinaisia lehtikasveja sametin hienoille ruohokentille. Suuret portit
olivat seljällään ja työväen puistossa olivat rakennukset sekä
voimistelutelineet koristetut vaatepunoksilla, ja kattojen harjasta
liehuivat kirjavat liput iloisesti vienossa merituulessa.

Äkkiä herra Vulfran soitti palvelijaansa ja kielsi tämän tultua
laskemasta ketään sisälle paitsi insinööri Fabryta.

Tuo käsky kummastutti kovasti Perrineä, sillä tavallisesti herra
Vulfran otti kaikki vastaan, jotka tahtoivat häntä tavata, vanhat ja
nuoret, sillä yhtä jyrkkä ja jäykkä kuin olikin arkipäivinä, yhtä
ystävällinen ja herttainen hän oli sunnuntaina, jolloin kauppa- ja
raha-asiat eivät täyttäneet hänen mieltänsä.

Vihdoin kuului vaunujen pyörinää maantieltä lammikkojen luota, se on
Piquignyhyn vievältä tieltä.

"Nyt tulee Fabry", huudahti herra Vulfran yhtä aikaa iloisella ja
pelonsekaisella äänellä.

Niin olikin. Hetkisen kuluttua insinööri astui huoneeseen. Hänkin
näytti erinomaisen liikutetulta ja silmäys, jonka loi Perrineen,
saattoi tytön hämilleen tietämättä mistä syystä.

"Veturi viottui, siinä syy myöhästymiseeni."

"Olette kuitenkin saapunut, ja se on pääasia."

"Sähkösanomani on jo ilmottanut että olen onnistunut."

"Sähkösanomanne oli liian lyhyt ja epämääräinen, se on herättänyt
minussa toiveita, mutta minä tahdon varmuutta."

"Sitä olette saapakin, niin täydellisiä kuin suinkin haluatte."

"Puhukaa sitten! sanokaa pian!"

"Neidenkö läsnäollessa?"

"Niin, jos asiat ovat niinkuin sanotte."

Ensi kertaa Fabry silloin tehdessään selkoa matkasta kysyi saisiko
puhua Perrinen läsnäollessa. Ollen jo ennestään eriskummallisen
levottomalla mielellä Perrinen mielenliikutus yhä lisääntyi herra
Vulfranin ja insinöörin sanoista ja vapisevista äänistä.

"Niinkuin se, jolle olitte uskonut kuulustelut, aivan oikein oli
aavistanut", alkoi Fabry katselematta Perrineä, "oli hänen etsimänsä
henkilö, joka monta kertaa oli kadonnut jäljettömiin, kuitenkin vihdoin
saapunut Parisiin. Siellä asiamiehenne on tarkastellut kaikki
kuolemantodistukset ja viimein löytänyt todistuksen viime vuoden
kesäkuulta Marie Doressanyn, Edmond Vulfran Paindavoinen nimellä. Tässä
on kopio siitä."

Hän laski sen herra Vulfranin vapiseviin käsiin.

"Tahdotteko että luen sen?"

"Oletteko todistuttanut nimet oikeiksi?"

"Tietysti."

"Älkää sitten lukeko. Katselkaamme sitä myöhemmin. Jatkakaa!"

"En kuitenkaan tyytynyt tuohon paperiin", jatkoi Fabry, "tahdoin
kuulustella talon omistajaa, nimeltä Grain de Sel, jossa vainaja kuoli;
olen myöskin nähnyt molemmat henkilöt, jotka olivat läsnä tuon poloisen
nuoren rouvan kuolinhetkellä, erään katulaulajattaren liikanimeltä
Markiisitar ja vanhan rajasuutarin, La Carmen. Vainaja kuoli
liikaponnistuksista, nälästä ja puutteesta. Kävin lääkärinkin luona,
joka häntä hoiteli, tohtori Cendrieren luona Riblettekadun varrella.
Hän tahtoi lähettää potilaan sairashuoneeseen, mutta tämä kieltäytyi
jättämästä tytärtään. Viimein Grain de Sel lähetti minut täydentääkseni
tietojani Chateau des Rentiers-kadulle erään ryysyjen kaupustelijan La
Rouquerien luokse ja hänet minä tapasin vasta eilen hänen palattuaan
maaseudulta."

Fabry vaikeni hetkiseksi, kääntyi sitten ensi kertaa Perrinen puoleen,
tervehti kunniottavasti ja lausui:

"Olen nähnyt Palikarin, neiti, se jaksaa hyvin."

Perrine oli jo alussa noussut seisomaan, oli jäänyt siihen
liikahtamatta, kuunnellen kiihkoisasti kyynelten valuessa hänen
silmistänsä.

Fabry jatkoi:

"Varmana äidin suhteen, ei minun enää tarvinnut muuta kuin saada selvää
tyttären kohtalosta, ja sen sain tietää La Rouquerielta, joka kertoi
miten oli tavannut Chantillyn metsässä lapsi raukan puolikuolleena
nälkään, uskollisen aasinsa löytämänä."

"Ja sinä", huudahti herra Vulfran, kääntyen Perrinen puoleen, joka
seisoi siinä vavisten kiireestä kantapäähän, "voitko sanoa minulle,
miukätähden tuo lapsi ei ole ilmaissut itseään? Etkö voi sanoa minulle,
sinä, joka tunnet nuoren tytön sydämen..."

Perrine astui muutaman askeleen häntä kohti.

Hän jatkoi:

"Minkätähden hän ei tule avonaiseen syliini...?"

"Jumalani!"

"Isoisänsä syliin."



Neljäskymmenes luku.


Insinööri Fabry poistui jättäen isoisän yksin poikansatyttären kanssa.

Kumpikin oli niin liikutettu, että istuivat siinä käsi kädessä
puhumatta juuri mitään muuta kuin vaihtaen muutamia helliä sanoja.

"Tyttöni, armas lapsi kultani!"'

"Isoisä!"

Hetken perästä, heidän vähäisen tyynnyttyään rupesi herra Vulfran häntä
kuulustelemaan:

"Minkätähden et ole ilmaissut itseäsi?"

"Olenhan monta kertaa koettanut sitä tehdä. Ettekö muista mitä eräänä
iltana lausuitte, silloin kun viime kerran otin äitini ja itseni
puheeksi: Älä milloinkaan, kuuletko, älä milloinkaan enää puhu minulle
noista katalista olennoista."

"Mitenkä minä osasin aavistaa sinua poikanityttäreksi?"

"Mutta jos tuo tyttö muitta mutkitta olisi tullut luoksenne ja
ilmottanut olevansa poikannetytär, etteköhän silloin häntä
kuuntelemattakin olisi ajanut häntä luotanne?"

"Ken tietää mitä olisin tehnyt!"

"Sentähden päätin olla itseäni ilmaisematta kunnes, niinkuin äitini
kehotti, huomaisin olevani rakastettu."

"Ja olet odottanut näin kauan! Eikö sinulla ollut alituisia todisteita
siitä, että rakastin sinua?"

"En rohjennut uskoa niiden lähtevän isänsydämestä."

"Ja niin minun täytyi Fabryn kautta pakottaa sinut tulemaan syliini,
kun, kovia sieluntaisteluja ja epäilyksiä kestettyäni, olio ruvennut
luulemaan sinua tytökseni. Niistä kaikista olisin säästynyt, jos
muutamalla sanalla vain olisit aikaisemmin lausunut toduuden."

"Eikö tämän hetken ilo täydelleen korvaa sitä ja todista sen olleen
hyvä?"

"Onhan kaikki nyt hyvin, olkaamme puhumatta siitä. Kerro minulle
kaikki, mitä olet salannut antaessasi minun jatkaa tiedustelujani,
vaikka yhdellä ainoalla sanalla olisit voinut selittää kaikki."

"Ettäkö olisin ilmaissut ken olen?"

"Niin. Kerro minulle isästäsi. Kuinka jouduitte Sarajevoon? Minkätähden
hän rupesi valokuvaajaksi?"

"Mimmoista meidän oli Intiassa voitte helposti..."

Herra Vulfran keskeytti hänet:

"Sinuttele minua; nyt puhut isoisällesi etkä herra Vulfranille."

"Saapuneista kirjeistä tiedät jotakuinkin mimmoista elämämme oli
siellä; minä kyllä myöhemmin kerron sinulle kasvitieteellisistä
retkistämme ja petoeläinten metsästyksestä, niin saat kuulla isän
urhollisuudesta ja äitini kestävyydestä, sillä en voi kertoa toisesta
mainitsematta toista..."

"Ole varma siitä, että se mitä Fabry kertoi hänen kieltäytymisestänsä
mennä sairashuoneeseen siitä syystä, ettei tahtonut jättää sinua, on
kovasti liikuttanut minua."

"Sinä kyllä vielä rakastat häntä!"

"Saat kertoa hänestä niin paljon kuin sinua vain haluttaa."

"Minä kyllä tutustutan hänet sinulle ja olen varma aita, että vielä
rakastatkin häntä opittuasi häntä tuntemaan. Me olimme lähteneet
Intiasta palataksemme Ranskaan ja saapuessamme Sueziin kadotti isä
kaikki rahansa. Ne häneltä varastivat jotkut, joiden kanssa hän oli
kauppa-asioissa. En tiedä millä tavoin."

Herra Vnlfran teki liikkeen, joka selvästi ilmaisi hänen kyllä tietävän
miten se oli tapahtunut.

"Kun meillä ei enää ollut rahoja, niin emme voineet suorastaan
matkustaa Ranskaan, vaan läksimme Kreikkaan, jonne matka ei ollut niin
kallis. Isällä oli valokuvauskoneita ja Atenassa hän valokuvasi ja me
elimme siitä. Sitten hän osti vaunut, aasin, Palikarin, joka pelasti
henkeni, ja aikoi maitse palata Ranskaan elättäen meitä matkalla
valokuvauksella. Mutta oi, siitä ei koitunut paljoa ansiota, ja kun
vuoritiet olivat kurjan huonot, usein ainoastaan poluntapaisia, oli
Palikar monta kertaa päivässä vähällä taittaa jalkansa ja niskansa.
Minä olen kertonut sinulle miten isä kuoli matkalla; se tapahtui
Bousovatchassa. Mutta minä rukoilen sinua, älä pyydä minua tänään
kertomaan hänen kuolemastansa, minä en voi sitä tehdä. Kun hän ei enää
ollut luonamme, meidän täytyi jatkaa matkaamme Ranskaan. Jos työansio
oli vähäinen hänen ollessansa kanssamme ja voidessansa herättää
luottamusta siihen määrin, että ihmiset otattivat kuvia, niin supistui
se tyhjiin meidän jäätyämme yksin! Vastedes kerron sinulle kuinka
kauheasti saimme kärsiä koko talven marraskuusta toukokuuhun, kunnes
saavuimme Parisiin. Herra Fabryltä kuulit jo miten äiti siellä kuoli
Grain de Selin talossa ja kertoessani siitä lähemmin kerron sinulle
myöskin äidin viimeiset varotukset ja käskyn minun heti tulla tänne."

Perrinen kertoessa kuului puutarhasta ja puistosta epämääräistä melua.

"Mitä se on?" kysyi herra Vulfran.

Perrine astui ikkunan luo: Koko puisto ja lehtikujat vilisivät
juhlapukuista yleisöä, miehiä, naisia, lapsia, ja heidän yllään
hulmusivat liehuvat liput vienossa tuulessa. Ja tuo kuuden,
seitsemäntuhannen joukko ulettui puutarhasta ja puistosta kauas ulos
niityille ja teille ja saivat aikaan tuon melun, joka oli
kummastuttanut herra Vulfrania ja kääntänyt hänen huomiotansa
Perrinestä ja tämän kertomuksesta, joka kyllä muuten kiinnitti kaikki
hänen ajatuksensa.

"Mitä se on?" hän toisti uudestaan.

"Onhan tänään syntymäpäiväsi", kertoi Perrine, "ja kaikkien tehtaiden
työväki on päättänyt viettää sitä yhteisenä juhlana siten osottaen
sinulle kiitollisuuttaan kaikesta siitä, mitä olet tehnyt heidän
hyväksensä."

"Oh, todellakin! Vai todellakin!"

Hän astui ikkunan luokse ikäänkuin voisi heitä nähdä. Hänet tuonnettiin
kohta ja heti levisi ryhmästä ryhmään huuto joka paisui paisumistansa,
kunnes todellakin tuli kauhistuttavaksi.

"Herra Jumala! He voisivat todellakin olla kauheita ollessansa
vastustajinamme", hän mutisi ensi kertaa tajuten käskettäviensä
joukkojen voimaa.

"Kyllä, mutta nyt he ovat samaa mieltä kanssamme, sentähden että
katsomme heidän parastansa."

"Ja se kaikki oli sinun ansiosi, pikku tyttö kultani. Nyt on ihan
toista kuin silloin, kun isäsi sielumessu pidettiin ihan tyhjässä
kirkossa!"

"Jnhlatoimikunta on määrännyt seuraavan järjestyksen juhlamenoille:
Minä talutan sinut ummelleen kello kaksi ulos rappusille, jossa seisot
kaiken kansan nähtävänä. Silloin lähestyy viisimiehinen lähetystö, yksi
mies kustakin tehtaasta, astuu rappusille ja kaikkien nimessä vanha
Gathoye pitää sinulle pienen puheen."

Samassa löi kello kaksi.

"Annapas minulle kätesi", lausui Perrine.

He saapuivat rappusille ja silloin kaikui mahtava eläköönhuuto.
Juhlamenojen mukaan tuo viisimiehinen lähetystö astui rappusille ja isä
Gathoye, vanha pellavanhäkilöitsijä, astui pari askelta lähemmäksi
pitääkseen puheensa, joka vähintäin kymmenen kertaa oli sinä aamuna
hänelle luettu.

"Herra Vulfran, olemme saapuneet onnittelemaan teitä... onnittelemaan
teitä... onnittelemaan teitä siitä..."

Siinä se nyt kuitenkin kävi hullusti; hän huitoi käsillään, mumisi
jotakin, niin että edempänä seisovat todellakin luulivat hänen
lausuneen onnellisesti puheensa loppuun asti.

Hetkisen hän koetti uudestaan, mutta ei päässyt sen pitemmälle, jonka
tähden hän epätoivoisena repi harmaata tukkaansa samoilla liikkeillä
kuin pellavia häkilöiden ja lausui viimein:

"Minä kerron kuinka asiat ovat: minun piti pitää teille puhe, mutta en
voi muistaa siitä sanaakaan ja se seikka minua pahottaa. Mutta
kuitenkin minun piti siinä toivottaa teille onnea ja kiittää teitä
kaikesta sydämestäni siitä, mitä olette tehnyt hyväksemme."

Hän nosti juhlallisesti kätensä:

"Sen vannon, niin totta kuin nimeni on Gathoye."

Vaikka puhe olikin yksinkertainen ja valmistamaton, niin se kuitenkin
liikutti herra Vulfrania, joka ei ollut sillä tuulella, että olisi
huomannut sen puutteellisuutta. Käsi yhä Perrinen olalla hän astui
rappusten kaidinpuiden luokse, niin että oli siinä ikäänkuin
puhujalavalla:

"Ystäväni", hän lausui vahvalla äänellä, "ystävyytenne osotukset
ilahuttavat minua sanomattomasti, sitä enemmän, kun esiintuotte ne
minulle elämäni onnellisimpana päivänä, hetkenä, jolloin juuri olen
löytänyt pikku tyttöni, kuolleen poikani tyttären; tunnette hänet
kaikki, olette nähneet hänet työssä, ja olkaa varma siitä, että hän
päättää sen minkä olemme yhdessä alottaneet. Olkaa vakuutettut siitä
että tulevaisuutenne ja lastenne tulevaisuus on turvattu ja hyvissä
käsissä."

Niin sanoen hän kumartui Perrinen puoleen ja enenkuin tämä voi sitä
aavistaakaan, hän oli vahvoilla käsillään nostanut hänet seisomaan
aidalle, jossa näytti häntä kansalle ja kaikkien nähden syleili.

Silloin kuului tuhansilta huulilta ilohuuto, joka muutaman minuutin
kuluessa levisi miehistä naisiin ja lapsiin, ryhmästä ryhmään. Sen
jälkeen alkoi määrätty ohiastunta, jolloin jokainen astuessansa isännän
ja hänen poikansatyttären ohitse kumartaen nosti lakkiansa.

"Jospa näkisit kuinka iloisen näköiset kaikki ovat", lausui Perrine.

Kuitenkin oli olemassa niitäkin, jotka eivät näyttäneet niinkään
onnellisilta, nimittäin veljen- ja sisarenpojat tullessaan
onnittelemaan "serkkuaan."

"Minä puolestani", lausui herra Talouel, joka ei tahtonut antaa
tilaisuuden nähdä heidän pitkää naamaansa livahtaa käsistänsä ja
etenkin kun samalla sai mielistellä tehtaiden nuorta perijää, "minä
puolestani olin jo alusta asti arvannut asianlaidan."

Nuo monet mielenliikutukset eivät voineet olla terveellisiä herra
Vulfranille. Syntymäpäivänsä edellisenä päivänä hänen terveytensä tila
oli ollut sangen tyydyttävä ja hän yleensä tunsi itsensä terveemmäksi
kuin pitkiin aikoihin; hän ei rykinyt, hän nukkui hyvästi ja ruokahalu
oli hyvä. Seuraavana päivänä sitä vastoin olivat yskä ja hengenahdistus
palanneet; kaikki mitä niin suurella vaikeudella oli voitettu, oli
yhdessä päivässä menetetty.

Tohtori tuotettiin heti.

"Ymmärrättehän", lausui herra Vulfran, "että palan halusta nähdä
poikani tyttären ja sentähden täytyy teidän tehdä minut siksi
terveeksi, että voin kestää leikkauksen."

"Älkää menkö ulkoilmaan, nauttikaa yksinomaan maitoruokia, puhukaa
vähäisen ja minä vakuutan teille, että tämmöisen kauniin ilman
vallitessa yskä ja hengenahdistus sekä sydämentykytys häviävät ja me
voimme menestyksen toivossa ryhtyä leikkaukseen."

Tohtorin ennustus kävi toteen ja kuukauden kuluttua syntymäpäivästä
todisti kaksi Parisista kutsuttua lääkäriä yleisen terveydentilan niin
hyväksi, että leikkaus voisi tapahtua. Tutkiessa silmää pimeässä
huoneessa huomattiin verkkokalvon säilyttäneen herkkätuntoisuutensa,
joka oli välttämätön ehto leikkauksen onnistumiselle. Sentähden
lääkärit päättivät toimittaa leikkauksen poistamalla osan silmäterän
kalvosta.

Lääkärit tahtoivat nukuttaa hänet, mutta hän kieltäytyi siitä.

"Ei", hän sanoi, "mutta soisin pikkutytölläni olevan uskallusta pitää
kättäni omassansa; saatte nähdä minun siitä saavan rohkeutta. Onko
leikkaus hyvinkin tuskallinen?"

"Kokaiini lieventää tuskan."

Leikkaus tapahtui. Sairas ei heti saanut käyttää silmäänsä ja viisi
tahi kuusi päivää kului ennenkuin haavan yhteensovittaminen voi
tapahtua, jolloin pantiin siihen kevyt side.

Miten pitkä olikaan seuraava aika isälle ja pojantyttärelle, nuo
odotuksen ja jännityksen päivät. Silmälääkäri kyllä oli jäänyt
linnaan itse hoitaaksensa sairasta ja muuttaaksensa siteitä, mutta
eihän hän ollut kaikkivoipa: sillä mitä voisikaan tapahtua, jos
kurkunpääntulehdus uudistuisi? Taikkapa vain yskänkohtaus, aivastus
tahi jokin muu tilapäinen kohtaus. Sehän kerrassaan turmelisi kaikki.

Ja uudestaan Perrine sai kokea samat levottomuuden ja epätietoisuuden
tuskat kuin isänsä ja äitinsä sairauden aikana. Oliko hän siis löytänyt
isoisänsä heti kadottaaksensa hänet ja uudestaan jäädäksensä yksin
maailmaan.

Mutta aika kului mitään häiritsevää tapahtumatta ja herra Vulfran sai
luvan pimitetyssä huoneessa, jonka luukut olivat suljetut, käyttää
leikattua silmäänsä.

"Oi, jos minulla vain olisi ollut näköni", hän huudahti hetkisen
katseltuaan tyttöä, "niin olisin ensi silmäyksessä tuntenut hänet
poikani tyttäreksi? He ovat äärettömän typerät kaikki tyyni, kun eivät
ole huomanneet miten olet isäsi näköinen. Olisiko Talouel kuitenkin
ollut oikeassa sanoessaan 'arvelleensa' sen?"

Mutta hän ei saanut pitkäksi aikaa antautua tunteidensa valtaan:
Hänelle ei saatu toimittaa minkäänlaisia mielenliikutuksen syitä; hänen
piti välttää yskimistä ja sydämentykytystä.

"Pian uudistetaan koe."

Kahden viikon kuluttua side vaihdettiin vieläkin  kevyempään ja
kahdenkymmenen päivän perästä se poistettiin tykkönään; mutta vasta
kolmenkymmenenviiden päivän kuluttua silmälääkäri palasi Parisista
määräämään silmälasit, jotka tekisivät herra Vulfranille mahdolliseksi
lukemisen ja esineiden erottamisen etempää. Jos potilas olisi ollut
tavallinen kuolevainen, olisivat nuo kaikki toimenpiteet varmaankin
olleet paljoa vähempimutkaiset, mutta upporikkaan herra Vulfranin
tähden olisi ollut sulaa typeryyttä ja hulluutta olla koettamatta
kaikki voitavansa ja tekemätttä kaksinkertaisia matkoja.

Enimmän kaikesta herra Vulfran ikävöi nähdä poikansatyttären kasvoja ja
sen jäljestä tehtaitansa ynnä kaikkia uusia rakennuksia. Mutta se tuuma
vaati uusia varokeinoja jotka vaikuttivat uutta viivytystä, sillä hän
ei tahtonut ajaa umpivaunuissa lasien takana, vaan käyttää vanhoja
vaunujansa ja Perrinen ajamana näyttäytyä kaikille hänen seurassansa.
Tuo vaikutti sen, että oli valittava pilvinen, tyyni ja lämmin päivä.

Vihdoin koitti semmoinen päivä, lauhkea ja tuuleton, taivas keveän
valkoisen pilviharson peitossa, jommoista päivää harvoin tapaa niillä
tienoin. Aamiaisen perästä Perrine käski Bastienin pitämään huolta
siitä, että Coco valjastettaisiin.

"Heti kohta, neiti."

Perrine hieman kummasteli ääntä, millä tuo vastaus lausuttiin, mutta ei
muistellut sitä sen enempää puuhassa kuin oli valvoessaan, ettei
isoisää puettaisi liian keveästi eikä lämpimästi.

Heiken perästä Bastien palasi ilmottamaan vaunujen olevan rappusten
edessä ja he astuivat ulos. Perrine ei kääntänyt silmiään isoisästä,
joka yksinään astuen kohta saapui alimmalle portaalle; silloin kova
kiljunta saattoi hänen kääntämään päätänsä ääntä kohti.

Oliko mahdollista? Aasi oli valjastettu vaunujen eteen ja tuo aasi oli
korvien päästä kavioihin asti Palikarin näköinen, mutta Palikar
kiiltävänä, suittuna, kaviot mustattuna ja kauniissa keltaisissa
sinitupsuisissa valjaissa pitäen päänsä uljaasti pystyssä ja koettaen
väkisin pyrkiä Perrinen luokse huolimatta tallirengin pidättävästä
kädestä.

"Palikar!"

Perrine riensi sen luokse ja syleili sitä.

"Oi, isoisä, mikä hauska, äkkiarvaamaton tapaus!"

"Sinun ei tule kiittää minua siitä, vaan insinööri Fabryta, joka on
ostanut sen La Rouquerielta; konttorimiehistö on täten tahtonut antaa
mieluisen lahjan entiselle kumppanillensa."

"Insinööri Fabryllä on hellä sydän."

"Niin on. Hän olikin ajatellut sitä, joka ei ollut juolahtanut
serkuillesi mieleen. Olen minäkin tuuminut jotakin, nimittäin tilata
Parisista pienet korivaunut Palikarille. Ne saapuvat parin päivän
kuluttua eikä niitä saa muu vetää, sillä nämä vaunut eivät ensinkään
ole sopivat sille."

He astuivat vaunuihin ja Perrine tarttui ohjaksiin.

"Minne ensiksi mennään?"

"Minnekö? Tietysti ampumamajan luokse? Luuletko etten hartaasti tahdo
nähdä sitä pesää, missä oleskelit ja mistä tulit minun luokseni?"

Maja oli aivan samassa kunnossa kuin Perrinen jättäessä sen edellisenä
vuonna, ihan saman rehevän kasvullisuuden ympäröimänä, eikä kukaan
ollut siellä käynyt sen jälkeen, aika vain oli tehnyt sen entistään
enemmän viehättäväksi.

"On kummallista", lausui herra Vulfran, "että pari askelta tämmöisestä
työväen ja kehityksen keskustasta olet voinut elää täydellistä
metsäelämää!"

"Intiassa metsien helmassa oli kaikki meidän omaamme; täällä
valistuksen keskustassa ei minulla ollut oikeutta mihinkään; olen usein
ajatellut sitä."

Käytyään ampumamajassa herra Vulfran tahtoi ensi työkseen tarkastaa
Maraucourtin lastenseimeä.

Hän kyllä luuli tuntevansa sen sekä sisältä että ulkoa pitkistä
neuvotteluistaan insinööri Fabryn kanssa, mutta tulessaan sisään ja
nähdessään yhdellä ainoalla silmäyksellä kaikki muutkin salit:
makuusalin, jossa lapset sukupuolensa mukaan nukkuivat punaisissa tahi
sinisissä kätkyissä, leikkihuoneet, joissa oleskelivat ne, jotka jo
osasivat liikkua omin päin, keittiön, kylpyhuoneet, niin hän ihastui,
kun arkitehdin oli onnistunut toteuttaa tuo vaikea tehtävä ja tehdä
seimestä oikea lasitalo, jossa äidit lähimmästä salista perimmäiseen
asti voivat nähdä kaikki mitä siellä tapahtui tarvitsematta astua
sisälle.

Heidän tullessaan makuusalista leikkisaliin ympäröivät lapset heti
Perrinen ja näyttivät hänelle lelunsa: torven, päristimen, puuhevosen,
kanan tahi nuken.

"Huomaanpa sinun olevan ikäänkuin kotonasi täällä", lausui herra
Vulfran.

"Sitäpä luulisin!" vastasi neiti Belhomme, joka heitä seurasi. "Sanokaa
enemmin, että lapset häntä ihailevat ja jumaloivat; hän on heille pikku
äiti: ei kukaan osaa niinkuin hän leikkiä noiden pienokaisten kanssa."

"Muistatteko, että kerran lausuitte olevan suuremmoista osata toimittaa
semmoista, joka on tarpeellista itsellemme, mutta minusta on vielä
kauniimpaa ja jalompaa osata pitää huolta muiden tarpeista ja juuri
sitä on pikku tyttöni tässä tehnyt. Ja kuitenkin olemme vasta alulla,
hyvä neiti: Lastenseimien ja työväenasuntojen ja kokoushuoneiden
rakentaminen on vasta yhteiskunnallisen kysymyksen alkukirjaimet eikä
sitä sillä selvitetä. Toivon voivamme päästä siinä pitemmälle ja
pohjaan asti. Olemme vasta lähtökohdalla: saatte nähdä, saatte nähdä!"

Saapuessansa paluumatkalla ensimäiseen saliin lopetti siellä juuri eräs
vaimo lapsensa imettämisen; vilkkaasti hän kohotti sen ja näytti herra
Vulfranille:

"Katselkaapä sitä, herra Vulfrao, eikö se ole kaunis lapsi?"

"Kyllä, kyllä se on pulska lapsi."

"Niin, ja se on teidän ansionne."

"Todellakin!"

"Minulla on jo ollut kolme ja olen kadottanut heidät, he ovat kuolleet
ja sentähden täytyy tämän jäädä eloon. Näettehän sen olevan teidän
ansionne. Jumala teitä siunatkoon, teitä ja rakasta tytärtänne!"

Lastenseimestä he läksivät tarkastamaan työväenasuntoja, sitten
majataloa, ravintolaa ja työväen kokoushuonetta. Lähdettyään
Maraucourtista he menivät Flexellesiin, Bacourtiin ja Hercheuxiin ja
Falikar juoksi iloisesti ja ylpeästi pikku emäntänsä ohjaamana, jonka
käsi oli hellempi kuin La Rouquerien ja joka ei milloinkaan astunut
alas vaunuista taputtelematta sitä -- hyväily, johon se vastasi
totuttuun tapaansa liputtamalla korviaan, niin vilkkaalla ja elävällä
tavalla, ettei se tarvinnut selityksiä.

Muissa tehtaissa eivät rakennukset vielä olleet yhtä pitkällä kuin
Maraucourtissa, mutta jokaisessa voi jo lähimmiten määrätä
valmistusajan.

Aamupuoli oli hyvin käytetty ja he palasivat hitaasti ennenkuin rupesi
kallistumaan iltaan. Silloin he seisahtivat hetkeksi mäenkukkulalle,
josta oli laaja näköala kaikkialle ja uudet katot loistivat uutuuttaan
korkeiden savupiippujen keskeltä, jotka tuprusivat mustia savupilviä
taivasta kohti. Herra Vulfran ojensi kätensä sanoen:

"Tuossa on sinun tekosi, nuo kaikki, joita en minä, ollen toimien
hyörinässä, olisi tullut ajatelleeksikaan, eikä minulla olisi ollut
siihen aikaakaan. Mutta jotta tuo kaikki olisi pysyväistä ja edelleen
kehittyisi täytyy meidän etsiä sinulle puoliso, sinun arvoisesi
puoliso, joka toimii meidän ja kaikkien hyväksi. Ja minulle on
juolahtanut mieleen, että kyllä voimme tavata miehen täältä
kotosaltakin, joka omaa kaikki nuo hyvät ominaisuudet. Ja silloin
elämme kaikki onnellisina, kun olet päässyt kotiin, olet vihdoinkin
kotona."

Loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vihdoinkin kotona" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.