Title: Ennen Aatamia
Author: London, Jack
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ennen Aatamia" ***


ENNEN AATAMIA

Kirj.

Jack London


Suom. Kaapo Murros



Helsingissä,
Vihtori Kosonen,
1908.



    "Nämä ovat meidän esivanhempamme ja heidän historiansa
    on meidän historiatamme. Muistakaa, että yhtä varmasti
    kuin me kerran olemme lipuneet alas puista ja alkaneet
    kulkea pystysuorassa, aivan yhtä varmasti me paljon
    aikaisemmin olemme ryömineet ylös merestä ja kokeneet
    ensimmäiset kohtalomme maalla."



1


Kuvia! Kuvia! Kuvia! Ennenkuin opin tietämään, ihmettelin usein, mistä
tulivat ne kuvapaljoudet, jotka uniini antautuivat; sillä ne olivat
kuvia, jonka moisia en milloinkaan ollut nähnyt todellisen valveilla
olon päivinä. Ne kiduttivat lapsuuttani, luoden unistani kokonaisen
painajaissarjan ja hiukan myöhemmin saattaen minut vakuutetuksi siitä,
että olin heimostani erilainen, luoma luonnoton ja kirottu.

Ainoastaan päivisin olin jonkun verran onnellinen. Öisin olin pelon
vallassa -- ja sellaisen pelon! Rohkenenpa sanoa, että kukaan ihminen
niistä ihmisistä, jotka kanssani maan pintaa kävelevät, ei milloinkaan
kärsi sen laatuista ja sen asteista pelkoa. Sillä minun pelkoni on
pelkoa kaukaisilta ajoilta, pelkoa, joka valtoimena rehotti nuoressa
maailmassa ja nuoren maailman nuoruudessa; lyhyesti: sitä pelkoa, joka
ylinnä vallitsi _pleistocene_ nimellä tunnetun aikakauden
keskivaiheilla.

Mitäkö tarkoitan? Nähtävästi on selitys tarpeen, ennenkuin voin kertoa
teille unieni olemusta. Vähänpä voisitte muuten tajuta niiden asiain
tarkoitusta, jotka minä niin hyvin tunnen. Tätä kirjoittaessani kaikki
sen toisen maailman olennot ja tapahtumat kohoavat eteeni kuin
taikalampun loihtimina, mutta minä tiedän, että ne teistä olisivat
utuisia ja järjettömiä.

Mitäpä olisi teistä Luppakorvan ystävyys, Nopsajalan lämmin sulo,
Punasilmän intohimot ja muinaisperimys? Räikeätä sekamelskaa eikä
mitään muuta. Ja räikeätä sekamelskaa samoin tulikansan ja puukansan
hommat sekä lauman päättömät neuvottelut. Sillä te ette tunne
viileitten kallioluolain rauhaa ettekä näytelmää juontipaikoilla päivän
päättyessä. Te ette ole milloinkaan tuntenut aamutuulen puraisua
puitten latvoissa, eikä liioin tunnu suloiselta suussanne tuoreen
puunkuoren maku.

Tahdonpa sanoa, että teidän parempi olisi näitä asioita tuta samoinkuin
minä olen tuntenut, lapsuuden välityksellä. Poikasena olin aivan
toisten poikain kaltainen -- valveilla ollessani. Nukkuessani vain olin
toisellainen. Säännöllisesti olivat uneni pelon sekaisia -- ja pelon
niin oudon ja tuntemattoman, että sen laatu ei ole mihinkään
verrattavissa. Mikään pelko, jota valveilla ollessani olen kokenut, ei
ole ollut sen pelon tapaista, jonka vallassa olin nukkuessani. Sen
laatu ja olemus ovat kokonaan kokemusteni ulkopuolella.

Esimerkiksi: olin kaupungin lapsi, jolle maaseutu oli käsittämätön
alue. Mutta enpä kuitenkaan koskaan unia nähnyt kaupungeista; enkä
liioin taloa tavannut koskaan unissani. Vaikka eipä koskaan
ihmisolentokaan uneni äyräitten yli astunut. Olin nähnyt puita vain
puistoissa ja kuvakirjoissa, mutta unissani vaeltelin rajattomain
metsien halki. Eivätkä nämä unipuut suinkaan olleet pelkkiä varjoja
näyissäni. Ne olivat näöltään tarkat ja selvät. Olin niiden kanssa
tuttavaksi tottunut. Näin joka haaran ja näreen, näin ja tunsin joka
lehden erikseen.

Muistanpa hyvin sen hetken, jolloin valveillani ollen ensi kerran näin
tammen. Katsellessani sen lehtiä, oksia ja pahkoja, juolahti mieleeni
tuskallisen elävästi, että olin nähnyt samanlaisen puun monia,
lukemattoman monia kertoja unissani. Enkä siis myöhemmällä ijälläni
ollenkaan hämmästynyt, kun heti ensi näkemältä tunsin sellaiset puut
kuin kuusen, katajan, koivun ja laakerin. Olin ne kaikki ennen nähnyt
ja katselin niitä siihen aikaankin joka yö unissani.

Niinkuin jo olette älynneet, on tämä ristiriidassa uneksimisen ensi
lain kanssa, sen nimittäin, että unissaan näkee vain sellaista, mitä
valveilla ollessaan on ennen nähnyt taikka sellaisten seikkain
yhteyksiä, jotka valveilla olon elämästä tuttuja ovat. Mutta kaikki
uneni olivat ristiriidassa tämän lain kanssa. Unissani en milloinkaan
nähnyt _mitään_, josta minulla valveilla ollessani oli tietoa.
Unielämäni ja valvova elämäni olivat kumpikin eri elämää, eikä niillä
muuta ollut yhteistä kuin minä itse. Minä olin sellainen yhdistävä
nikama, joka jollain tavalla elin kumpaakin elämää.

Aikaisessa lapsuudessani opin tietämään, että pähkinät olivat kotoisin
sekatavarakaupasta, marjat hedelmäkaupasta; mutta ennenkuin sitäkään
tiesin, poimiskelin unissani pähkinöitä puista taikka noukin ja söin
niitä maassa puitten alla, ja samalla tavalla söin marjoja
köynnöskasveista ja pensaista. Tämä kaikki oli kuitenkin kokemuspiirini
ulkopuolella.

Milloinkaan en unohda sitä hetkeä, jolloin ensi kerran näin mustikoita
pöydälle katettuna. En ollut koskaan ennen nähnyt mustikoita ja
kuitenkin ensi silmäyksestä mieleeni valahti unimuistoja, että olin
vaeltanut halki suomaitten ja syönyt niitä vatsan täydeltä. Äitini
asetti eteeni kupillisen näitä marjoja. Täytin lusikkani, mutta
ennenkuin sen vein suuhuni, tiesin varmasti, miltä ne maistuivat. Enkä
liioin pettynyt. Se oli sama maku, jota olin tuntenut tuhansia kertoja
unissani.

Käärmeitä? Kauan ennenkuin olin kuullut käärmeitä olemassakaan olevan,
ne minua unissani kiusailivat. Ne hiiviskelivät edessäni metsäisillä
ahoilla, syöksähtivät pystyyn iskemään jalkani alta, luikertelivat
syrjään kuivan ruohon läpi taikka yli paljaitten kivipaasien; tai
vainoilivat ne minua puitten latvoihin, kiersivät paksut, kiiltävät
vartensa rungon ympäri ja ajoivat minua yhä korkeammalle tai yhä
ulommaksi heiluville ja rätiseville oksille, missä maan pinta etäällä
allani kiikkuilin pyörryttävässä korkeudessa. Käärmeitä! --
haarakielineen, nappisilmineen ja kimmaltavine suomuineen, niiden
sihinää ja sähinää -- enkö niitä jo aivan hyvin tuntenut ensimmäisenä
sirkuspäivänäni, jolloin näin käärmeenlumoojan niitä nostelevan? Ne
olivat vanhoja ystäviäni, pikemmin vihollisiani, jotka öitäni pelon
peikoilla kansoittivat.

Ollessani viiden vuotias kävin ensi kerran sirkuksessa. Palasin sieltä
kotiin sairaana -- vaan en pähkinöitten ja punaisen lemonaadin takia.
Antakaahan kun kerron. Astuessamme eläinten telttaan, karkea karjunta
vapisutti ilmaa. Minä riuhtasin käteni isäni kädestä ja syöksyin
hurjana takaisin ovesta ulos. Törmäsin yhteen ihmisten kanssa,
lankesin; ja koko ajan kirkuilin kauhusta. Isäni sai minut käsiinsä ja
rauhoitti minua. Hän osotti ihmisjoukkoa, joka ei karjunnasta mitään
välittänyt, ja rohkasi minua vakuuttaen varmaa turvallisuutta.

Mutta vain peläten ja vapisten, hänen alati rohkaistessaan minua,
lähenin vihdoin leijonan häkkiä. Ooh, silmänräpäyksessä sen tunsin.
Peto! Hirvittävä peto! Ja mielikuvituksessani välähti unimuistoni --
keskipäivän aurinko paistaa pitkään ruohoon, villi härkä järsii
rauhassa ruohoa, äkkiä ruoho taipuu kahtia keltaisen ruskean olennon
nopeasti syöksähtäessä esille ja härän selkään, ryskettä ja mylvintää
ja luitten narskumista ja nirskumista; taikka toisella kertaa:
vesilähteen viileä rauha, villi hevonen polvillaan, pelokkaana juomassa
ja sitten se keltaisen ruskea -- aina vain se keltaisen ruskea! --
syöksyntä, hevosen hirnunta ja molskiminen sekä luitten narskuminen ja
nirskuminen; ja vieläkin: hämärtyvä iltarusko ja painostava hiljaisuus
päivän päättyessä, ja sitten mahtava kurkun täytinen karjunta,
äkillinen kuin tuomiopäivän pasuuna ja heti senjälkeen mieletöntä
kirkunaa ja parkua puitten seassa, ja minäkin vapisen pelosta ja olen
niiden monien muitten mukana jotka kirkuvat ja parkuvat.

Nähdessäni sen avuttomana häkkinsä ristikon takana, minä raivostuin.
Kirskutin sille hampaitani, hyppelin ylös alas, härnäilin sitä
päättömillä huudoilla ja irvistelin kaikin tavoin. Se vastasi syöksyen
ristikkoa vastaan ja karjuen minulle avutonta raivoaan. Ooh, se tunsi
minut, sekin, ja päästelemäni äänet olivat muinaisajan ääniä, jotka se
ymmärsi.

Vanhempani pelästyivät. "Lapsi on sairas", sanoi äitini. "Hän on
hysteerinen", sanoi isäni. En ollut milloinkaan heille kertonut,
eivätkä he mitään tienneet. Olin jo kehittynyt salaamaan nämä
kaksinaisuuteni asiat, personani kaksijakoisuuden, kuten luulen olevani
oikeutettu sitä nimittämään.

Näin vielä käärmeenlumoojan sirkuksessa, mutta en sen enempää sinä
iltana. Minut vietiin kotia hermoiltani sairaana ja äärimmilleen
kiihoittuneena, sairaana sen johdosta, että todelliseen elämääni oli
tunkeutunut se toinen unieni elämä.

Olen jo maininnut vaiteliaisuuteni. Vain kerran uskoin sen koko
outouden eräälle toiselle. Hän oli muuan poika -- leikkitoverini, ja me
olimme kahdeksan vuotiaat. Unistani loin hänen nähtävilleen kuvia siitä
menneestä maailmasta, jossa luulen kerran eläneeni. Kerroin hänelle
tämän muinaisajan hirmuja, Luppakorvasta sekä meidän leikeistämme,
sekamelskaisista neuvotteluista ja tulikansasta ynnä heidän
pyydyspaikoistansa.

Hän nauroi minulle ja ivaili sekä kertoi juttuja kummituksista ja
vainajista, jotka öisin vaeltelevat. Mutta eniten hän nauroi minun
heikkopäisille houruilleni. Kerroin hänelle enemmän, mutta sitä
kovemmin hän nauroi. Mitä vakavimmin vannoin, että näin oli näiden
asiain laita, ja hän alkoi tuijottaa minua merkitsevästi. Hän lisäksi
kertaili juttujani eriskummallisuuksina leikkitovereillemme, kunnes
kaikki alkoivat minua merkitsevästi katsella.

Se oli katkera kokemus, mutta otinpa opikseni. Olin erilainen laatuani.
Minussa oli jotakin sellaista luonnotonta, jota he eivät voineet
käsittää ja jonka kertominen saattoi synnyttää vain väärinkäsitystä.
Kun kummitus- ja aavejuttuja kerrottiin, pysyin levollisena. Yrmeänä
hymyilin itsekseni. Ajattelin pelonalaisia öitäni, ja tiesin, että
minun juttuni olivat tosiasioita -- tosia kuin itse elämä, jota eivät
houreet ja mielikuvituksen varjot miedontaneet.



2


Olen sanonut, etten unissani koskaan nähnyt ihmisolentoa. Tämän seikan
havaitsin jo sangen varhain, ja minusta tuntui kiusalliselta tämä oman
heimoni puuttuminen. Jo aivan pienenä lapsena minussa oli kaikkien
unikauhujeni keskessäkin sellainen tunne, että jos vain tapaisin
yhdenkään ihmisen, yhden ainoan inhimillisen olennon, niin pääsisin
uneksumisestani, minua eivät enää kiehtoisi kiduttavat kauhut. Tämä
aatos kierti mieltäni joka yö vuosien vieriessä -- jospa vain voisin
tavata sen yhdenkään ihmisen ja pelastua!

Minun täytyy toistaa, että tämä aatos oli minussa paraillaan
uneksiessani, ja pidän sen todistuksena kahden minuuteni yhteen
sulautumisesta, todistuksena kiinnekohdasta kaksijakoisen olemukseni
molempain osien välillä. Uniolemukseni oli elänyt kauan sitten,
ennenkuin ihmistäkään, sellaisena kuin hänet tunnemme, oli olemassa; ja
toinen valveilla oleva olemukseni ulottui ihmisen olemassa olon
tietopiirissä unieni olemukseen.

Mahdollisesti tätä kirjaa lukevat sielutieteilijät pitävät vääränä sitä
merkitystä, missä käytän sanamuotoa "olemuksen kaksijakoisuus." Tiedän,
miten he sitä käyttävät, mutta minun on pakko käyttää sitä omalla
tavallani paremman sanamuodon puutteessa. Ja nyt käsiksi selitykseen
sen sanamuodon käyttämisen tai väärinkäyttämisen puolesta.

Vasta ollessani nuorukaisijässä, opistossa, sain vihiä unieni
merkityksestä ja niiden syystä. Aivan siihen asti ne olivat olleet
tarkoituksettomia ja vailla ymmärrettävää aihetta. Mutta opistossa
pääsin kehitysopin ja sielutieteen perille ja opin tuntemaan erilaisten
outojen sielun tilojen ja kokemusten selityksen. Esimerkkinä mainittiin
uni ilman halki putoamisesta -- tavallisin uneksuma, jonka kaikki
ihmiset omasta kokemuksestaan yleensä tuntevat.

Tämä, selitti opettajani, oli rotumme muistoperintöä. Sen alkuperä oli
johdettavissa muinaisista esivanhemmistamme, jotka elivät puissa.
Heillä, puissa eläjiä kun olivat, oli alati mielessä pyörivänä vaarana
putoamisen altis mahdollisuus. Moni oli henkensä menettänyt sitä tietä;
kaikki olivat he kokea saaneet pelottavia putoamisia, mutta pelastuneet
tarraillen kiinni oksiin maata kohti pudotessaan.

Vaikka tällä kaupalla olikin suoriutunut pelottavasta putoamisesta, oli
siitä kuitenkin seurauksena säikähdys. Tämä säikähdys sai aikaan
molekyylivaihdoksia aivosoluissa. Nämä molekyylivaihdokset siirtyivät
jälkeläisten aivosoluihin, muuttuivat lyhyesti sanoen rodun
muistoperinnöksi. Kun siis nukkuessa tai unen laiteilla torkkuessa
olemme putoavinamme ilman halki ja kipeään todellisuuteen heräämme
juuri ennen maahan syöksymistä, niin silloin mieleemme vain
muistuu, mitä tapahtui puissa asuville esivanhemmillemme ja
mikä on aivovaihdosten kautta painettu rotumme perinnölliseksi
luonnerakenteeksi.

Tässä ei ole mitään outoa, enemmän kuin on mitään outoa vaistossa.
Vaisto on vain tapa, joka on painettu perinnöllisyys-aineksiimme, siinä
kaikki. Sivumennen muuten on huomattava, että tässä putoamisessa, joka
on niin tuttu sinulle ja minulle ja meille kaikille, me emme
milloinkaan ehdi maahan asti. Sen uneksuminen olisi turmiota. Ne puissa
asuvat esivanhempamme, jotka maahan syöksyivät, kuolivat paikalla.
Heidän pudotessaan säikähdys kyllä vaikutti aivosoluihin, mutta he
kuolivat heti, ennenkuin ehtivät jälkeläisiä saamaan. Sinä ja minä, me
olemme niiden jälkeläisiä, jotka eivät maahan syöksyneet; siksi emme
koskaan unissamme maahan asti ehdi.

Ei ole meillä milloinkaan tätä putoamisen tunnetta ollessamme täysin
valveilla. Valvova olemuksemme ei ole sitä kokenut. Senpätakia -- ja
tämä johtopäätös on eittämätön -- täytyy sen olemuksen olla kokonaan
toinen ja eri, joka putoaa meidän nukkuissamme ja joka on sellaista
putoamista kokenut -- jolla, lyhyesti sanoen, on muistossa rotumme
muinaisaikojen kokemuksia, aivan samoin kuin valvovalla olemuksella on
muistossa valveilla saatuja kokemuksiamme.

Vasta tältä kannalta aprikoiden aloin nähdä valoa. Ja nopeasti puhkesi
nähtävilleni häikäisevän kirkkaana, valoisana ja selvänä kaikki, mikä
oli ollut lumottua ja kammottavaa ja luonnottoman mahdotonta
uneksumissani. Unissani ei ollutkaan valveilla oleva olemukseni minua
ohjaamassa; se oli toinen ja eri olemus, jonka hallussa oli kokonaan
erilainen kokemusvarasto ja joka uniini sirotti muistoja näistä
kokonaan erilaisista kokemuksista.

Mikä oli tämä olemus? Milloin oli se itse elänyt valveilla olon elämää
tällä tähdellä ja kerännyt tämän outojen kokemusten varaston? Nämä
olivat kysymyksiä, joihin uneni itse vastasivat. Hän oli elänyt
kaukaisessa muinaisuudessa, jolloin maailma oli nuori, sinä aikana,
jota me sanomme keski-pleistocene aikakaudeksi. Hän putoili puista,
mutta ei maahan syöksynyt. Hän älähteli pelosta leijonain karjuessa.
Häntä vainosivat raivoavat pedot, kuolettavat käärmeet häntä
ahdistivat. Hän soperteli heimolaistensa neuvotteluissa. Hän sai
osakseen raakaa kohtelua tulikansan käsissä sinä päivänä, jolloin hän
heitä pakeni. Tämä toinen minäni on esivanhempieni esivanhin, heidän
edeltäjänsä sukuni muinaisessa polvennossa, itse sen polven
jälkeläinen, jolle kauan ennen hänen aikaansa sormet ja varpaat
kehittyivät ja joka puihin kiipeili.

Mutta kuulenpa teidän epäilevän: miksi ei näitä sukumuistoja ole
meilläkin samalla tavalla, koskapa meissäkin on hämäräperäinen
kaksoisolemus, joka ilman halki putoaa meidän nukkuessamme?

Ja saatanpa vastata toisella kysymyksellä: Miksi on kaksipäisiä
vasikoita? Ja oma vastaukseni on, että ne ovat luonnon oikkuja. Ja
samoin vastaan teidän kysymykseenne. Minussa on tämä kaksoisolemus ja
nämä täydelliset rotumuistot, koska olen luonnon oikku.

Mutta sallikaa minun selittää pitemmältä. Meidän tavallisin
rotumuistomme on ilman halki putoamiseni. Tämä kaksoisolemus on sangen
hämäräperäinen. Putoamiseni on melkein ainoa sen muisto. Mutta monella
meistä on tarkemmat, täsmällisemmät kaksoisolemukset. Monet meistä
näkevät unia pakenemisesta, vainoavasta hirviöstä, kummituksesta,
tukehtumisesta ja matelijoista ja madoista. Lyhyesti, meissä kaikissa
on kyllä tämän kaksoisolemuksen jätteitä, mutta toisista se on melkein
hävinnyt, kun taas toisissa sitä on runsaammin tavattavissa.

Minussa tätä kaksoisolemusta on tavattoman runsaassa määrässä.
Kaksoisolemukseni on melkein yhtä voimakas kuin varsinainen
olemuksenikin. Ja tässä suhteessa olen, kuten sanottu, oikku --
perinnöllisyyden oikku.

Ja nyt ennenkuin alotan kertomukseni, tahdon rientää niiden epäileväin
sielutiede-Tuomaitten edelle, jotka ovat kärkkäitä ilkkuilemaan, ja
jotka muuten varmasti väittäisivät, että unieni yhdenmukaisuus on
liiallisen tutkimuksen seuraus ja itsetiedoton keksintö, jonka tietoni
kehitysopista ovat tuoneet uniini. Ensiksikään en ole milloinkaan
ollut uuttera tutkija. Luokkatovereistani viimeisenä suoriusin
tutkinnoistani. Enemmän olin innostunut voimaharjoituksiin ja -- ei ole
mitään syytä olla sitä tunnustamatta -- biljardiin.

Ei minulla sitäpaitsi ollut mitään tietoa kehitysopista, ennenkuin
korkeakoulussa, vaikka jo lapsuudessani ja nuoruudessani olin unissani
elänyt kaikki tämän toisen, muinaiselämän yksityiskohdat. Tahdonpa
kuitenkin sanoa, että nämä yksityiskohdat olivat sekavat ja hajanaiset,
kunnes pääsin kehitystieteen perille. Kehitysoppi oli avain. Se
selitti, se valoi tervettä järkeä muinaisperimyksellisissä aivoissani
vallitsevaan sekamelskaan, aivoissani, jotka nykyaikana ja
säännöllisesti toimivina olivat vaikutelmia vastaan ottaneet
muinaisuudesta niin kaukaa, että se ulottui ihmissuvun kalseaan
syntyaikaan asti.

Sillä tässä muinaisuudessa, jota olen kokenut, ei ollut olemassa
ihmistä sellaisena kuin hänet nyt tunnemme. Hänen syntymisaikanaan on
minun täytynyt elää ja olentona olla.



3


Varhaisen lapsuuteni tavallisin uni oli tämän laatuinen: Olin olevinani
sangen pieni ja makaavinani käpertyneeenä kokoon jonkinlaisessa oksista
ja risuista rakennetussa pesässä. Joskus makasin selälläni. Tässä
asemassa olin olevinani tuntikausia, katsellen päivänpaisteen leikkiä
lehvikössä yläpuolellani ja kuinka tuuli pani lehdet lepattelemaan.
Usein itse pesäkin leijaili edestakaisin, kun tuuli oli ankara.

Mutta aina sillä tavalla pesässä maatessani olin sellaisen tunteen
vallassa, että allani oli valtava avaruus. Koskaan en sitä nähnyt, en
koskaan kurkistanut pesän laidan yli nähdäkseni; mutta minä tunsin sen
ja pelkäsin sitä avaruutta, joka aivan allani oli väjyksissä ja aina
minua uhkasi kuin jonkun kaikki nielevän hirviön kita.

Tätä unta, jonka kestäessä olin rauhallinen ja joka oli enemmän
jonkinlaista olemista kuin toiminnallista kokemusta, näin sangen usein
varhaisessa lapsuudessani. Mutta äkisti saattoi aivan siihen sekaan
syöksyä outoja muotoja ja julmia tapahtumia, myrskyn pauhua ja
räiskettä tai vieraita näköaloja sellaisia, joita en ikinä ollut
valveilla ollen nähnyt. Tuloksena siitä oli säikähdystä ja painajaisia.
En voinut siitä mitään ymmärtää. Siinä ei ollut mitään jatkuvaa
johdonmukaisuutta.

En uneksinut, näettehän, yhtäjaksoisesti. Joskus olin nuoren maailman
pikkarainen lapsi, lepäillen pesässäni puussa; seuraavassa hetkessä
olin nuoren maailman täyskasvuinen mies, tappelussa ilkeän Punasilmän
kanssa; ja heti sen jälestä taas olin varovaisesti kapuamassa alas
vesilähteelle päivän helteen ahdistaessa. Tapahtumat, jotka nuoressa
maailmassa olivat sattuneet vuosien väliajoilla, ilmestyivät minulle
muutaman minuutin tai sekunnin kuluessa.

Se oli kaikki sekasotkua, mutta tällä sekasotkulla en aio teitä
rasittaa. Vasta ollessani nuori mies ja uneksittuani useita tuhansia
kertoja, kaikki tämä järjestyi ja kävi selväksi ja ymmärrettäväksi.
Silloin sain ajasta vihiä ja saatoin toisiinsa liittää tapahtumia ja
tekoja oikeassa järjestyksessä. Siten pystyin uudelleen rakentamaan
hävinneen nuoren maailman sellaisena kuin se olemassa oli siihen
aikaan, jolloin siinä elin tai siihen aikaan, jolloin toinen minäni
siinä eli. Ajan erotus ei merkinnyt mitään, sillä minäkin, nykyaikainen
ihminen, olin palannut takaisin ja elänyt samaa muinaista elämää toisen
minäni kanssa.

Teidän mukavuutenne vuoksi, ja koska tämä ei pyri olemaan mikään
sosiologinen esitelmä, tahdon kehystää yhteen eri tapahtumat
ymmärrettäväksi kertomukseksi. Sillä kaikissa unissani esiintyy
kuitenkin eri tapauksia sitova yhtäjaksoinen johtolanka. Esimerkiksi
ystävyyteni Luppakorvan kanssa. Samoin Punasilmän vihollisuus ja
Nopsajalan rakkaus. Kaikki yhtenä kokonaisuutena on melkoisen
yhtenäinen ja mieltä kiinnittävä tarina; olen varma, että olette samaa
mieltä.

Paljon en muista äitiäni. Varhaisin muisto mahdollisesti, mikä minulla
hänestä on -- ja varmasti syvimmin mieleen painunut -- on seuraava:
Olin makaavinani maassa. Olin hiukan vanhempi kuin pesäpäivinäni, mutta
yhä avuton. Kieriskelin kuivien lehtien seassa, leikittelin niillä ja
laskettelin kurkustani kirahtelevia, sirahtelevia ääniä. Aurinko
paistoi lämpimästi, ja minä olin onnellinen ja hyvällä tuulella. Olin
pienellä avoimella aholla. Joka puolella ympärilläni oli pensaita ja
sanajalan tapaisia kasveja, ja ylläni oli metsäpuun runkoja ja oksia.

Äkkiä kuulin äänen. Nousin istumaan ja kuuntelin. Mitään liikettä en
tehnyt. Heikot äännähdykseni kuolivat kurkkuuni, ja istuin kuin
kivettynyt. Ääni kävi lähemmäksi. Se oli kuin sian röhkimistä. Sitten
aloin kuulla ääntä, joka syntyi jonkun olennon tunkeutuessa läpi
pensaston. Sen jälkeen näin sanajalkojen huiskuvan jonkun kulkiessa.
Sitten sanajalat taipuivat kahta puolta, ja näin hehkuvat silmät,
pitkän kärsän ja valkeat torahampaat.

Se oli villisika. Se tuijotti minua uteliaasti. Se röhkäsi kerran tai
pari ja vaihteli ruumiinsa painoa toiselta etujalalta toiselle, samalla
heilutellen päätään puoleen ja toiseen ja huiskutellen sanajalkoja.
Minä yhä istuin kuin kivettyneenä, tuijotin silmääni räpäyttämättä
karjua, ja sydäntäni vihloi pelko.

Tätä liikkumattomuutta ja äänettömyyttä minun puoleltani nähtävästi
odotettiinkin. Minun ei pitänyt huutaa pelon ahdistaessa. Se oli
vaiston määräys. Ja niin siinä istuin odotellen, en tiennyt mitä. Karju
työnsi sanajalat syrjään ja astui aholle. Uteliaisuus sen silmistä
katosi, ja ne hehkuivat julmina. Se keikautti uhkaavasti minulle
päätään ja astui askeleen eteenpäin. Astui toisen ja kolmannen.

Silloin minä huusin... tai kirkasin -- en voi sitä kuvailla, mutta se
oli vihlova ja hirvittävä huuto. Ja sitäkin nähtävästi asiain tällä
kannalla ollessa minulta juuri odotettiin. Koko läheltä kajahti
vastaushuuto. Minun ääneni näytti hetkeksi ällistyttäneen karjun, ja
sen heiluillessa ja tasapainoaan vaihdellessa epäröivänä syöksyi
eteemme uusi ilmiö.

Hän, äitini, oli kuin iso orangutangi tai kuin simpanssi, mutta
kuitenkin räikeällä ja määrätyllä tavalla aivan erilainen. Hän oli
rotevampi rakenteeltaan kuin ne ja vähemmän karvainen. Hänen
käsivartensa eivät olleet niin pitkät ja hänen takaraajansa olivat
vankemmat. Hänellä ei ollut mitään vaatteita -- vain luonnolliset
karvansa. Ja voinpa sanoa teille, että hän oli raivotar kiihoittuneena.

Ja raivottarena hän nyt syöksyi nähtäville. Hän narskutteli hampaitaan,
väänteli pelottavasti kasvojansa, ärisi ja päästeli alinomaa huikeita
huutoja, jotka kuuluivat kuin "Kh-ah! kh-ah!" Niin äkkiä ja hirveänä
hän ilmestyi, että karju ehdottomasti hätkähti puolustusasemaan ja
kohotti harjaksensa hänen posahtaessaan sitä kohti. Sitten hän kumartui
minun puoleeni. Karjulta hän oli säikäyttänyt aivan hengen salpauksiin.
Minä tiesin täydelleen, mitä tehdä äitini voittamana hetkenä. Hypähdin
häntä vastaan, tartuin häntä vyötäisiin ja pidin kiinni käsin ja jaloin
-- niin, jaloin; saatoin jaloillani yhtä hyvin kiinni pidellä kuin
käsillänikin. Kiinteästi hänessä riippuessani voin tuntea hänen
karvojensa kinnauksen, kun ponnistellessa hänen ihonsa ja lihaksensa
niiden alla liikkuivat.

Kuten sanottu, hypähdin häntä vastaan ja samalla hän loikkasi suoraan
ilmaan, tarttui käsillään kohdalla riippuvaan puun oksaan. Seuraavassa
silmänräpäyksessä karju torahampaitaan louskuttaen viiletti alitsemme
maata pitkin. Se oli päässyt ällistyksestänsä ja juoksi eteenpäin,
päästellen suustaan kiljauksia kuin pasuunasta. Se olikin
kutsumushuuto, sillä heti sen jälkeen olentoja syöksyi halki
sanajalkain ja räiskettä kuului kaikkialta.

Joka taholta villisikoja röhki aholle -- kymmenittäin. Mutta äitini
heilauttihe paksun oksan laelle kymmenkunta jalkaa korkealle maasta;
minä hänestä yhä kiinni pitelin ja siellä kyyröttelimme turvassa.
Äitini oli sangen kiihtynyt. Hän rääkyi, kirkui ja toraili hampaitaan
louskuttavalle harjaksiselle laumalle, joka oli allemme kerääntynyt.
Vapisten minäkin tirkistelin alas äksyjä petoja ja yritin parastani
matkiakseni äitini huutoja.

Etäämpää kajahteli samallaisia huutoja, vain syvemmän luontoisia,
jonkinlaisella karkealla bassoäänellä. Nämä kävivät joka hetki
äänekkäämmiksi, ja pian näin hänen, isäni, lähestyvän -- ainakin kaikki
ajan merkit osottivat, että hän oli isäni.

Hän ei ollut erittäin miellyttävä isäksi. Hän näytti puoliksi ihmiseltä
puoliksi apinalta, ei ollut enää apina, mutta ei vielä ihminenkään. En
osaa häntä kuvailla. Ei ole tätä nykyä mitään hänen näköistään maan
päällä, ei maan alla eikä maan sisässä. Hän oli iso mies sen ajan
mieheksi, ja hänen täytyi painaa ainakin sata kolmekymmentä naulaa.
Hänen kasvonsa olivat leveät ja latuskaiset, ja kulmakarvat riippuivat
hänen silmiensä edessä. Itse silmät olivat pienet, syvälle painuneet ja
aivan lähekkäin. Hänellä ei ollut varsinaista nenää ollenkaan. Se oli
litistynyt ja leveä ja nähtävää vartta vailla; sieramet olivat kahtena
aukkona kasvoissa, avautuen ulospäin eikä alaspäin.

Otsa oli taipunut taaksepäin silmistä lähtien ja hiukset alkoivat heti
silmien rajalta ja taipuivat yli pään. Itse pää oli nurinkurisen pieni
ja sitä kannatti yhtä nurinkurisen paksu, lyhyt kaula.

Hänen ruumiinsa muodostus oli sangen alkuperäinen -- niinkuin oli
kaikkien meidän ruumiimme. Rinta oli sisään painunut, aivan
ontelomaisesti; eikä ollut ruumiissa pyöreäpalkoisia lihaksia, eivät
olleet hartiat leveät, ei soreata suoruutta, ei sopusointuista muhkeata
muotoa. Voimaa se edusti, se isäni ruumis, kauneutta puuttuvaa voimaa,
julmaa, kouristamaan, pusertamaan, rutistamaan ja hävittämään määrättyä
alkuvoimaa.

Hänen lonkkansa olivat ohuet, sääret heikot ja karvaiset, koukkuiset ja
jäntevälihaksiset. Ne näyttivät itse asiassa enemmän käsivarsilta kuin
takaraajoilta. Ne olivat käpristyneet ja pahkaiset, eikä niissä
suuresti ollut sitä pohkeitten täyttä pulleutta, joka näköä antaa sinun
säärillesi ja minun. Muistan, ettei hän voinut kulkea jalkapohjallaan.
Sentakia että se oli rakennettu kiinni tarttumista varten, enemmän
käden kuin jalan näköinen. Isovarvas ei ollut toisten varpaitten kanssa
rinnakkain, vaan oli niitä vastassa kuin peukalo, ja tämän takia hän
sillä saattoi tarttua kiinni.

Mutta hänen ulkonäkönsä ei ollut sen merkillisempi kuin se tapa, jolla
hän tuli minun ja äitini luokse, meidän kyyröttäessämme kiukkuisten
villisikain yläpuolella. Hän tuli puita myöten, hypellen oksalta
toiselle, puusta puuhun; ja hän tuli nopeasti. Voin hänet nähdä nyt
valvoessanikin ja tätä kirjoittaessani, miten hän heilahtelihe puissa,
tämä nelikätinen, karvainen olento, ulvoen raivoisana, silloin tällöin
pysähtyen takomaan rintaansa puristetulla nyrkillään, hypellen kymmenen
ja viidentoista jalan aukeitten yli, tarttuen oksaan toisella kädellään
ja heilauttaen itsensä toisen aukeaman poikki jälleen toiseen oksaan
tarttuakseen ja siten yhä edelleen koskaan epäröimättä, koskaan
arvelematta, miten jatkaisi tätä kulkuaan kasvavissa puissa.

Ja häntä tarkastellessani tunsin omassa olemuksessani, omissa
lihaksissani kuohuilevaa ja väreilevää halua päästä hypähtelemään noin
oksalta oksalle; ja tunsin myöskin jonkun salaperäisen voiman varmuutta
siinä olemuksessani ja lihaksissani. Ja miksikäs en olisi tuntenut?
Pikku pojathan nähdessään isänsä kirvestä heiluttelevan ja puita
kaatavan tuntevat myös itsessään, että kerran hekin kirvestä
heiluttavat ja puita kaatavat. Ja samoin oli minun laita. Minussa
sykähtelevä elämä valmistautui tekemään samaa, mitä isäni teki, ja
kuiskaili minulle salaisesti ja kiihoittaen kasvavien puitten polkuja
ja lentoja metsissä.

Vihdoin isäni luoksemme saapui. Hän oli tavattoman kiukkuinen. Muistan
hänen eteenpäin työnnetyn alahuulensa pinnistyksen, kun hän katseli
alas villisikoja. Hän ärisi melkein kuin koira ja muistan, että hänen
kulmahampaansa olivat suuret torahampaat ja että ne minuun valtavasti
vaikuttivat.

Hänen käytöksensä oli omiansa vielä enemmän raivostuttamaan sikoja. Hän
katkoi vesoja ja ohuita oksia ja sinkautti ne alas vihollistemme
niskaan. Hän myöskin riippui puussa toisella kädellään ja kiusotteli
sikoja hädin tuskin niiden ulottuvilta ja härnäili niitä, kun ne
hampaitansa louskuttelivat voimattomassa raivossaan. Eikä hän vielä
tähänkään tyytynyt, vaan katkasi tukevan oksan ja riippuen kiinni
toisella kädellään ja jalallaan kutkutteli niiden kylkiä ja sivalteli
niitä kärsään. Tarpeetonta on sanoa, että äitiäni ja minua tämä urheilu
huvitti.

Mutta kaikkeen hauskuuteen sitä väsyy, ja lopuksi isänikin hetken
ilkeästi irvisteltyään läksi opastamaan tietä puita myöten. Nyt minun
kiihkoni pakeni tiehensä ja kävin araksi, pidellen tiukasti kiinni
äidistäni hänen kiipeillessään ja viippaillessaan metsän halki.
Muistan, että oksa hänen painostaan katkesi. Hän lennähti hurjaan
hyppyyn, ja samassa kun puu räiskähti, minut valtasi vihlova tieto
siitä, että me kaksi olimme putoamassa ilman halki. Metsä ja lepattavia
lehtiä tavotteleva päivänpaiste hävisivät näkyvistäni. Vilauksessa näin
isäni äkisti pysähtyvän kulussaan katsomaan, ja sitten kaikki oli
pimeätä.

Seuraavassa hetkessä olin hereilläni hurstilla peitetyllä vuoteellani,
hikoillen, vapisten ja kuvotusta tuntien. Akkuna oli auki, ja kylmää
ilmaa huokui huoneeseen. Yölamppu paloi rauhallisesti. Ja tämän takia
pidän varmana, että villisiat eivät meitä saaneet, että me emme
milloinkaan pohjaa tavanneet; muuten toinen minäni ei olisi täällä nyt
muistamassa tapausta tuhat vuosisataa jälkeenpäin.



4


Yksi merkillinen seikka on näissä esihistoriallisissa muistoissani. Se
on aikamääräysten hämäräperäisyys. En tiedä aina tapausten järjestystä;
enkä liioin aina tiedä, onko eri tapausten välillä kulunut pari kolme
vai neljä viisi vuotta. Saatan vain osapuilleen arvioida ajan kulun
toverieni ulkonäön ja toiminnan vaihdoksista.

Samalla tavalla voin eri tapaukset paikoilleen sijoittaa niiden
johdonmukaisuuden perusteella. Esimerkiksi ei voi millään tavalla
epäillä, että äitini ja minä jouduimme villisikain ajamina puuhun ja
pakenimme ja putosimme ennen niitä päiviä, jolloin tuttavuuden rakensin
Luppakorvan kanssa, hänen, josta tuli poikuuteni leikkitoveri niin
sanoakseni. Ja yhtä varmaa on myös, että näiden kahden tapahtuman
väliajalla minun oli täytynyt luopua äidistäni.

Minulla ei ole mitään muuta muistoa isästäni kuin se, minkä olen
kertonut. Milloinkaan ei häntä näkynyt seuraavina vuosina. Ja sikäli
kuin niitä aikoja tunnen, on ainoa mahdollinen selitys se, että hän
villisikaseikkailun jälkeen pian kuoli. Hänen loppunsa on epäilemättä
täytynyt olla tapaturmainen. Hän oli täysissä voimissaan, ja vain
äkillinen ja väkivaltainen kuolema saattoi hänet tuhota. Mutta enpä
tiedä, millä tavalla hän turmioon joutui -- hukkuiko jokeen vai
käärmekö nieli vai joutuiko vanhan "sapelihampaan", tiikerin, vatsaan
-- se on minun tietojeni ulkopuolella.

Sillä minähän muistan vain itse omin silmin näkemiäni näinä
esihistoriallisina päivinä. Jos liekin äitini tietänyt isäni lopun,
milloinkaan ei hän sitä sanonut. Sitäpaitsi epäilen, tokko oli hänellä
kielellistä taitoakaan riittävästi sellaista tietoa ilmaisemaan.
Silloisella kansalla oli kaikkiaan ehkä kolme- tai neljäkymmentä ääntä
kielellistä ilmaisumuotoa.

Sanon niitä ääniksi, enkä _sanoiksi_, sillä ääniä ne alkuperin olivat.
Mitään sellaista varmaa merkitystä niillä ei ollut, että niitä olisi
voitu muutella adjektiiveiksi ja adverbeiksi. Näitä kielen välineitä ei
vielä silloin oltu keksitty. Sen sijaan että olisimme nimisanojen ja
verbien laatua merkinneet adjektiivejä ja adverbejä käyttämällä, me
merkitsimme äänien laadun niiden laajuuden avulla, vaihtelemalla äänen
paljoutta ja korkeutta, ääntämällä hitaammin tai nopeammin. Ajan pituus
kutakin erikoista ääntä käytettäessä osotti sen merkityksen.

Mitään taivutusta meillä ei ollut. Taivutusmuoto arvailtiin äänen
laadusta. Me puhuimme vain aistiperäisistä asioista, koska me vain
aistimilla havaittavaa ajattelimme. Ajatustemme ilmaisemiseksi
tarvitsimme lisäksi vielä runsaasti liikkeitä ja eleitä.
Yksinkertaisinkin aistimien ulottuvaisuuspiiriin kuulumaton asia oli
kokonaan ajatuskykymme ulkopuolella; ja jos joku sattumalta johtui
ajattelemaan jotakin aistipiirin ulkopuolella olevaa asiaa, oli hänen
sangen vaikeata ilmaista sitä tovereilleen. Sen varalle ei ollut mitään
ääniä. Hänen oli puristaminen ne kielellisen ilmaisupiirin
ulkopuolelta. Jos hän sitä varten ääniä keksi, hänen toverinsa eivät
niitä tajunneet. Silloin hänen oli taas turvautuminen eleisiin, jotka
ajatusta mikäli mahdollista kuvasivat, ja samalla hän toisti tätä uutta
ääntä yhä uudelleen.

Siten kieli varttui. Muutamain käytettävissämme olevain äänien avulla
me pystyimme ajattelemaan ahtaassa piirissä näitten äänien ympärillä;
sitten kävivät uudet äänet välttämättömiksi uusien ajatusten
ilmaisemiseksi. Mutta joskus ajatuksemme liitivät liian etäälle
äänivarastomme edelle ja silloin tavoitimme aistimien ulkopuolisiakin
aatoksia (hämäriä, sen vakuutan), joita emme kokonaan kyenneet tiedoksi
antamaan muulle kansalle. Eikä kieli kovin nopeasti varttunut niinä
päivinä.

Uskokaa pois, me olimme hämmästyttävän yksinkertaisia. Mutta me
osasimme koko joukon muuta, jota ei tänäpäivänä osata. Me voimme
liikutella korviamme, höristää ne pystyyn tai luimistaa pitkin ihoa
mielemme mukaan. Ja voimme helposti raapustaa hartioittemme väliä.
Saatoimme nakella kiviä jaloillamme. Olen tehnyt sitä monet kerrat. Ja
voinpa polvet suorina seisten taivuttaa ruumiini lanteitten kohdalta
eteenpäin, niin että sekä sormien kärjet, että vielä kyynärpäänikin
koskettivat maata. Entä linnunpesien raastaminen -- no niin,
toivoisinpa, että kahdennenkymmenennen vuosisadan poikanen olisi meidät
nähnyt. Mutta me emme munia keränneet. Me ne söimme.

Muistanpa -- mutta minähän poikkean kertomuksestani. Ensiksi sallikaa
minun kertoa teille Luppakorvasta ja ystävyydestämme. Sangen varhain
elämässäni erosin äidistäni. Mahdollisesti tämä tapahtui siksi, että
hän isäni kuoleman jälkeen otti itselleen toisen uroksen. Muutamia
muistoja minulla tästä olennosta on, mutta ne eivät ole paraita. Hän
oli mitätön olento. Hänessä ei ollut mitään vantteruutta. Hän oli liian
kielevä. Hänen pirullinen kirskuntansa kiukuttaa minua vieläkin, kun
sitä ajattelen. Hänen mielensä oli siksi johdonmukaisuutta vailla,
ettei hänellä voinut olla mitään tarkoituksia. Apinat häkeissänsä aina
minua muistuttavat hänestä. Hän oli apinamainen. Siten voin häntä
paraiten kuvailla.

Hän minua alusta pitäen vihasi. Ja pianpa opin pelkäämään häntä ja
hänen kavalia kepposiaan. Milloin vain hän näkyville tuli, minä
kyyristyin äitini puoleen ja turvauduin häneen. Mutta alati vartuin
vanhemmaksi, ja selvää oli, että minun oli yhä enemmän vieraantuminen
hänestä, vieraantuminen yhä loitommaksi. Ja näitä tilaisuuksia Lörppä
odotteli. Lieneepä syytä selittää, ettei meillä nimiä näinä päivinä
ollut. Mukavuuden vuoksi olen itse antanut nimet niille kansan
jäsenille, joiden kanssa läheisemmässä yhteydessä olin ja "Lörppä" on
sopivin määritelmä, minkä voin keksiä oivalliselle isäpuolelleni.
Itselleni olen antanut nimen "Suurhammas." Kulmahampaani olivat
mainittavan isot.

Mutta palatkaamme Lörppään. Hän alinomaa minua pelotteli. Aina hän
minua puristeli ja työnteli, ja tilaisuuden sattuessa hän ei kavahtanut
puremastakaan minua. Usein äitini tuli väliin, ja iloapa oli nähdä sitä
tapaa, millä hän isäpuolen raivon taltutti. Mutta tuloksena kaikesta
tästä oli ihana ja loppumaton perheriita, jossa minä olin
riitakapulana.

Ei, kotielämäni ei ollut onnellista. Hymyillyttää tätä lausepartta
kirjoittaessani. Koti! Mitään kotia minulla ei ollut sanan nykyisessä
merkityksessä. Kotini oli yhteys, ei asunto. Elin äitini huomassa, en
missään talossa. Ja äitini asui kaikkialla ja yön tullen ylhäällä
maasta.

Äitini oli vanhanaikainen. Hän yhä oli takertunut puihinsa. Mutta
edistyneemmät laumamme jäsenet asuivat luolissa joen rinteellä. Äitini
oli epäluuloinen ja edistysvihollinen. Puut olivat kyllin hyvät
hänestä. Tietysti oli meillä erikoinen puumme, jossa tavallisesti yötä
vietimme, vaikka usein käytimme toisiakin yöpuita, kun pimeä meidät
yllätti. Mukavassa haarukan pohjukassa oli jonkinlainen karkeatekoinen
varvuista, oksista ja köynnöksistä rakennettu lava. Se oli enemmän
mahdottoman suuren linnunpesän näköinen kuin minkään muun, vaikka se
oli tuhansin kerroin alkuperäisempi sommittelultaan kuin mikään
linnunpesä. Mutta siinä oli muuan laitos, jota en koskaan ole minkään
linnunpesän yhteydessä nähnyt, nimittäin katos.

Ei se toki ollut sellainen katos, jommoisia ihminen nykyään laittaa!
Eikä liioin sellainenkaan, jommoisia alimmat villikansat rakentelevat
tätä nykyä. Se oli verrattoman paljon kömpelömpi kuin kömpelöinkin
sellaisen ihmisen käsityö, jonka ihmiseksi tunnemme. Se oli kyhätty
kokoon kuin sattumalta, huiskin-haiskin-tavalla. Haarukan yläpuolella
siinä puussa, jossa lepäilimme, oli kasa kuivia oksia ja lehtirojua.
Lähekkäin olevat haarat pitivät koossa niin sanoakseni kurkihirsiä.
Nämä olivat vain tukevia tikkuja, tuuman verran läpimitaltaan. Niiden
varassa oli lehtiromua ja oksia, joita sinne näköjään oli viskelty
melkein tarkoituksettomasti. Mitään kattamista ei oltu yritettykään. Ja
tunnustaa täytyy, että se rankkasateessa vuoti surkeasti.

Mutta Lörppä. Hän sai kotielämän taakaksi sekä äidilleni että minulle,
ja kotielämällä tarkoitan meidän kolmen ryhmäelämää, enkä vuotavaa
pesää puussa. Kaikkien ilkein hän oli minua kiusatessaan. Se oli niitä
tarkoituksia, joissa hän tanakasti riippui pitemmältä kuin viisi
minuuttia. Ja aikain vieriessä äitini oli vähemmän kärkäs minua
puolustamaan. Luullakseni vaikutti Lörpän tavantakainen metelöiminen
sen, että minä aloin olla hänelle rasitukseksi. Joka tapauksessa asema
kävi pahaakin pahemmaksi niin nopeasti, että minun pian vapaaehtoisesti
olisi ollut lähteminen kotoa. Mutta eipähän oltu minun sallittu
tyydyttää mieltäni niin itsenäisellä teolla. Ennenkuin olin
valmistautunut lähtemään, minut ajettiin pois. Tarkoitan tätä aivan
kirjaimellisesti.

Lörppä sai sen tilaisuuden eräänä päivänä, kun olin yksin pesässä.
Äitini ja Lörppä olivat yhdessä lähteneet mustikkasuolle. Hän oli
varmaankin suunnitellut koko menon, sillä kuulin hänen palajavan
yksinään metsän halki, möristen itse kiihoittamaansa raivoa tullessaan.
Samoinkuin kaikki laumamme urokset, ollessaan kiukkuisia tai
koettaessaan kiukkuisiksi päästä, hänkin pysähtyi silloin tällöin
takomaan rintaansa nyrkillään..

Minä tajusin, että asemani oli avuton ja vapisten kyyristyin kokoon
pesässä. Lörppä tuli suoraan puun luokse -- muistan sen olleen tammen
-- ja alkoi kiivetä ylös. Eikä hän hetkeksikään keskeyttänyt
mörinäänsä. Kuten olen sanonut, oli kielemme tavattoman laiha, ja hänen
oli täytynyt siitä puristaa eri tapoja, joiden avulla hän minulle
ilmaisi sammumattoman vihansa minua kohtaan ja aikovansa nyt ja tällä
paikalla tehdä minusta lopun. Hänen kiivetessään haarukkaan, minä
pakenin suurelle ilmaan pistävälle oksalle. Hän minua seurasi, ja minä
etenin yhä kauemmaksi. Lopulta olin pikku oksien ja lehtien seassa.
Lörppä oli aina pelkuri, ja hänen varovaisuutensa oli aina suurempi
kuin hänen kiukkunsa. Hän ei uskaltanut minua seurata pikku oksien ja
lehtien sekaan. Ja sitäpaitsi kun hän oli raskaampi, olisi oksa
katketessaan pudottanut hänet lehvikön halki, ennenkuin olisi minuun
ehtinyt.

Mutta eipä ollut hänen välttämätöntäkään minua tavoittaa, ja hyvinpä se
lurjus sen tiesi! Pahasisuinen ilme kasvoillaan ja hernesilmät
sädehtien julmaa ymmärrystä, hän alkoi huiskuttaa oksaa. Huiskuttaa! --
ja minä olin oksan latvassa pidellen kiinni sen rungosta, joka natisten
katkeili painostani. Ja neljäkymmentä jalkaa alempana oli maan pinta.

Yhä ankarammin ja hurjemmin hän huiskutti, irvistellen minulle
hehkuvata vihaansa. Sitten oli loppu käsissä. Kaikki neljä latvahaaraa
katkesi yhtaikaa, ja minä aloin pudota selkä edellä ja häneen
tuijottaen, yhä käsin ja jaloin pidellen katkenneita oksia. Onneksi ei
ollut allani villisikoja, ja putoamistani hidastivat oksat ja kimmoavat
pensaat:

Tavallisesti putoaminen keskeyttää uneksimiseni, hermoja viiltävä
säikähdys kun riittää hetkessä särkemään tuhansien vuosisatojen poikki
johtavat sillat ja sinkauttamaan minut täysin valveille vuoteelleni,
missä ehkä hiessäni ja vavisten makaan ja kuulen käkikellon tuntia
kukkuvan etuhuoneessa. Mutta tämän kotoa lähtemisunen olen nähnyt
monasti, mutta en koskaan ole siihen herännyt. Aina syöksyn huutaen
pensaston läpi ja moksahdan maahan.

Naarmuisena, rusikoituna ja vikisten makasin paikallani, mihin olin
pudonnut. Tirkistellessäni pensaston läpi ylöspäin, saatoin nähdä
Lörpän. Hän oli puhjennut pirulliseen riemuveisuun ja yhä edelleen
huiskuttamalla oksaa hän tahtia löi. Heti taukosin vikisemästä. En
ollut enää turvassa puissa, ja älysin vaarallista olevan houkutella
liian äänekkäällä murheeni ilmaisulla metsästäviä eläimiä kimppuuni.

Muistan, että kitisemästä lakattuani tarkastelin mielenkiinnolla outoja
valoilmiöitä, joita syntyi, kun vuoroin suljin ja aukoilin kyynelten
kostuttamia silmäluomiani. Sitten rupesin tutkimaan itseäni ja
havaitsin, etten ollut kovinkaan pahoin ruhjoutunut pudotessani.
Paikoin oli karva hankautunut pois ja iho kihnaantunut vereslihalle;
katkenneen oksan terävä sakara oli tunkeutunut kokonaisen tuuman
käsivarteeni ja oikeata lonkkaani, joka ensimmäisenä oli maahan
moksahtanut, särki sietämättömästi. Mutta nämä olivat joka tapauksessa
sangen vähäpätöisiä vammoja. Luu ei mistään ollut särkynyt, ja niinä
päivinä ihmisen liha oli paljon herkempää paranemaan kuin tätänykyä.
Mutta olihan se vaikeanlainen putous, sillä minä nilkuttelin
loukkaantuneen lonkkani takia koko viikon jälestäpäin.

Seuraava tunnelma siinä pensastossa maatessani oli turvattomuutta,
tieto siitä, että olin koditon. Mielessäni päätin, etten ikinä palaa
äitini ja Lörpän luokse. Tahdoin lähteä kauas pois, halki pelottavan
metsän, etsimään itselleni yöpuuta. Ruokaa tiesin löytäväni. Ainakin
edellisen vuoden olin ravintoni suhteen ollut äidistäni riippumaton.
Hän oli minua vain turvannut ja ohjannut.

Ryömin varovasti pensastosta ulos. Kerran katsoin taakseni ja näin
Lörpän yhä hihkuvan ja huiskuttavan oksaa. Se ei ollut mikään huvittava
näky. Tiesin varsin hyvin, miten oli oltava varovainen ja tavattoman
huolellisesti alotin tämän ensimäisen vaellukseni maailmassa.

Ollenkaan en ajatellut, minne mennä. Vain yksi tarkoitus minulla oli:
päästä pois Lörpän ulottuvilta. Kiipeilin puihin ja vaelsin niiden
seassa tuntikausia, kulkien puusta toiseen ollenkaan maahan
laskeutumatta. Mutta mihinkään erikoiseen suuntaan en mennyt enkä
liioin kulkenut taukoamatta. Minun, samoinkuin koko kansan luonteena
oli epäjohdonmukaisuus. Minä olin sitäpaitsi vain lapsi, ja useasti
pysähtelin leikkimään matkallani.

Kotoa lähtiessäni sattuneet tapaukset ovat sangen hämärinä mielessäni.
Uniini eivät ne kaikki ulotu. Paljon on toinen minäni unohtanut ja
varsinkin juuri tältä ajalta. Enkä minä liioin ole kyennyt eri uniani
niin soveltamaan, että ne sillaksi kutoutuisivat sen kuilun yli, joka
on kotipuusta lähtöni ja luolille saapumiseni välillä.

Muistan, että useita kertoja aukeille ahoille jouduin. Näiden yli
loikkailin kauheassa hädässä, laskeusin maahan ja juoksin minkä käpälät
kerkisivät. Muistan, että oli päiviä sateisia ja päiviä paisteisia,
joten yksikseni varmaankin vaeltelin pitkät ajat. Varsinkin uneksun
surkeudestani sateessa ja kärsimyksistäni nälässä sekä miten nälkääni
tyydyttelin. Varsin voimakas vaikutukseltaan on pienten sisiliskojen
pyydystäminen aukean kunnaan paatisella laella. Ne juoksivat kivien
alle, ja useimmat niistä pakoon pääsivät; mutta sattumalta käänsin
erästä kiveä ja sain kiinni yhden. Tältä kummulta minut käärmeet
säikäyttivät pois. Ne eivät minua vainonneet. Lekottelivat vain
litteillä kivillä päivänpaisteessa. Mutta niin kova oli perinnöllinen
pelkoni niiden suhteen, että pakenin melkein yhtä nopeasti kuin jos
olisivat kintereilläni kieriskelleet.

Myöskin nakertelin katkerata kuorta nuorista puista. Hämärästi
muistelen syöneeni monia vihreitä pähkinöitä, joissa oli pehmeä kuori
ja maitomaista ydintä. Ja erityisesti muistan kärsineeni vatsapurua.
Sen olivat tuottaneet mahdollisesti vihreät pähkinät tai ehkäpä
sisiliskot. En tiedä. Mutta tiedänpä, että minua ei kukaan niellyt
niiden useiden tuntien kuluessa, jolloin vatsan väänteet minua maassa
kahlehtivat.



5


Äkkiä topsahtaessani metsän laitaan tapasin edessäni uuden näkymön.
Olin suuren aukean ahon reunassa. Tämän ahon toisella puolella
kohoutuivat korkeat äyräät. Toisella puolen oli joki. Äyräät viettivät
jyrkkinä veteen, mutta muutamin paikoin siellä täällä, missä joskus
maan vieremä oli tapahtunut, oli kulkuteitä. Siinä oli luolissa elävän
kansan juontipaikkoja.

Ja tämä paikka, jonne sattumalta olin saapunut, oli kansan varsinainen
olinpaikka. Se oli kyläkunta, niin sanoakseni, sanaa laajemmassa
merkityksessä käyttäen. Äitini, Lörppä ja minä ynnä muutamat
yksinkertaiset ryhmäkunnat, olimme, jos niin saa sanoa, salomaan
asukkaita. Olimme laumasta osa, vaikka elimme jonkun matkan päässä
siitä. Se oli vain lyhyt matka, vaikka minulta vaellellessani oli
siihen mennyt ainakin koko viikko. Jos olisin suoraan kulkenut, olisin
matkan tunnissa suorittanut.

Metsän laidasta näin äyräällä luolat, ahon ja kulkutiet
juontipaikoille. Ja aholla näin useita kansan olentoja. Minä, lapsi,
olin yksinäni harhaillut viikon päivät. Sinä aikana en ollut
ainoatakaan kaltaistani nähnyt. Olin elänyt peloissani ja turvatonna.
Siksipä nyt heimolaisiani nähdessäni minut valtasi riemu, ja hurjasti
juoksin heitä kohti.

Silloin tapahtui jotakin outoa. Joku laumasta näki minut ja päästi
varottavan huudon. Pelosta ja säikäyksestä kirkuen lauma heti pakeni
tiehensä. Juoksivat ja kiipeilivät kivien yli, loikkasivat luolain
suulle ja katosivat... kaikki paitsi yksi, vähäinen pienokainen, joka
pelästyksen vallitessa oli työnnetty aivan äyrään juurelle. Hän itkeä
tillitti surkeasti. Hänen äitinsä syöksyi ulos; lapsi juoksi häntä
vastaan ja piteli tiukasti kiinni äidin kiipeillessä takaisin luolaan.

Olin yksin. Väkeä täynnä ollut aho oli äkisti jäänyt autioksi. Istuin
avuttomana maahan ja vikisin. En saattanut ymmärtää. Miksi oli lauma
kaikkoutunut minua? Myöhemmin päästyäni heidän tapojensa perille, sain
sen tietää. Nähdessään minun syöksyvän metsästä ulos, minkä käpälistäni
lähti, he olivat päätelleet, että minua joku pyydystelevä eläin
vainosi. Kursailematon lähestymiseni oli säikäyttänyt heidät
mielettömiksi.

Istuessani tähystämässä luolain suuta huomasin, että lauma minua
tarkasteli. Pian he uskalsivat päänsä pistää ilmoille. Sitten he
rupesivat toisiansa kutsumaan ulos. Kiireessä ja säikäyksen vallitessa
oli tapahtunut, että kaikki eivät olleet omiin luoliinsa päässeet.
Muutamat nuoret olivat turvaa etsineet vieraista luolista. Äidit eivät
heitä nimeltänsä huutaneet, sillä, kuten olen sanonut, emme vielä
olleet nimiä keksineet. He vain päästelivät valittavia, hätääntyneitä
ääniä, jotka nuorille olivat tuttuja. Jos minun äitini olisi siellä
ollut minua kutsumassa, niin olisinpa hänen äänensä tuntenut tuhansien
äitien äänten joukosta, ja samalla tavalla hän olisi minun ääneni
tuntenut tuhansien seasta.

Tätä kutsumista jatkui sikin sokin jonkun aikaa, mutta lauma oli liian
varovaista ulos tullakseen luolistaan ja astuakseen maan pinnalle.
Lopulta yksi tuli. Hän oli vastedes oleva melkoisena tekijänä elämäni
vaiheissa, ja hänellä jo sitäpaitsi oli suuri osansa näyteltävänä
kaikkien lauman jäsenten elämässä. Häntä minä sanon Punasilmäksi tämän
kertomuksen menossa -- siitä syystä, että hänen silmänsä olivat
tulehtuneet, silmäluomet melkein punaset, ja niiden synnyttämä
omituinen vaikutus tuntui olevan kuin hänen hirvittävän
raakamaisuutensa kylttinä. Hänen sielunsa oli punanen väriltään.

Hän oli kaikin puolin hirviö. Ruumiiltaan oli hän jättiläinen. Hänen
täytyi painaa ainakin 170 naulaa. Hän oli meikäläisistä suurin, minkä
koskaan olin nähnyt. En tulikansankaan joukossa koskaan nähnyt hänen
kokoistaan enkä liioin puukansan seassa. Joskus kun sanomalehdessä
tapaan kuvauksia meidän nykyaikaisista nyrkkisankareistamme ja
ammattipainijoistamme, ajattelen, mitähän paraskaan heistä olisi
mahtanut häntä vastaan.

Ja pelkäänpä, ettei mitään. Jos hän olisi rautaisilla sormillaan
tarttunut kiinni lihakseen ja reväissyt, niin hän olisi voinut
riuhtaista sen irti molemmista jänteistään ja ruumiista irralleen.
Nyrkkinsä rystysillä vapaasti iskien hän olisi särkenyt heidän
pääkallonsa kuin munan kuoren. Pahankurisilla jaloillaan (eli
takakäsillään) kerran raapaisten hän olisi voinut heidän sisuksensa
kiskoa ulos. Yksi väännähdys olisi heidän niskansa katkaissut, ja
tiedänpä, että yhdessä leukojensa rusauksessa hän olisi yhtaikaa voinut
puhkaista suuren kurkkusuonen etupuolella ja selkäytimen takapuolella.

Hän saattoi hypätä kaksikymmentä jalkaa pitkältä istuvasta asennosta.
Hän oli inhoittavan karvainen. Keskuudessamme saattoi ylpeillä se,
jolla ei ollut paljon karvoja. Mutta hän oli yltä yleensä karvain
peitossa, käsivarret niin sisä- kuin ulkopuoleltakin karvaiset ja
korvat samoin. Ainoat paikat hänellä, missä karvoja ei kasvanut, olivat
käsien ja jalkojen pohjat sekä silmäin alukset. Hän oli pelottavan
ruma, ja hänen petomainen, irvistelevä suunsa ja mahdottoman suuri
riipuksissa oleva alahuulensa olivat aivan sopusoinnussa hänen
silmäinsä kanssa.

Tällainen oli Punasilmä. Ja varsin varovasti hän ryömi luolastaan ja
astui maan pinnalle. Minusta välittämättä hän jatkoi tutkisteluansa.
Hän kumartui lanteiltaan eteenpäin kulkiessaan ja niin alas hän
kumartui ja niin pitkät olivat hänen käsivartensa, että joka askeleella
hän kätensä rystysillä kosketti maata molemmin puolin. Hän oli kömpelö
tässä puolipystyssä asemassaan, jollaisena hän kulki, ja itse asiassa
hän rystysillään maata kosketteli tasapainoa pitääkseen. Mutta kylläpä
hän, sen sanon, osasi nelin kontin juosta! Ja siinä suhteessa me olimme
perin kömpelöitä. Sitäpaitsi meistä sangen harvat pystyivät
rystysillä tasapainoa pitämään kävellessä. Sellainen olento oli
muinaisperimyksellinen, ja Punasilmällä oli muinaisperimyksiä jos
kellään.

Juuri muinaisperimyksellinen hän oli. Meillä oli juuri käynnissä
vaihdos puuelämästä maaelämään. Monia sukupolvia olimme tätä
vaihdoskautta eläneet, ja ruumiimme ja ryhtimme olivat sitä mukaa
muuttuneet. Mutta Punasilmä oli taantunut alkuperäisimpään puussa
asuvain muotoon. Kun hän meidän laumassamme oli syntynyt, eli hän
kanssamme; mutta toden teolla hän oli muinaisperimyksellinen ja hänen
paikkansa oli kaikkialla.

Hyvin varuillaan ja valppaana hän liikuskeli sinne tänne aholla,
vilkuillen puiden lehvien sekaan ja yrittäen tavoitella vilausta
pyydystävästä eläimestä, jonka he kaikki epäilivät minua ahdistaneen.
Ja hänen tätä tehdessään minusta mitään välittämättä, lauma kerääntyi
luolain suille ja odotteli.

Vihdoinkin Punasilmä päätteli, että mikään vaara ei väijynyt. Hän
palasi kulkutien päästä, missä hän oli ollut tirkistämässä
juontipaikalle. Hänen kulkunsa kävi aivan läheltäni, mutta ei hän
vieläkään näyttänyt minua huomaavan. Hän jatkoi varovasti kulkuaan
aivan minun viereeni, ja sitten varottamatta ja uskomattoman nopeasti
sivalsi minua korvalle. Minä lensin takaperin ainakin kymmenkunta
jalkaa pitkälle, ennenkuin pyllähdin maahan, ja samalla kuin tämä
mainio loiskaus tapahtui, muistan kuulleeni hurjaa melua, kaakottavaa
ja kirkuvaa naurua, joka luolista lähti. Se oli suuremmoista pilaa --
ainakin sinä päivänä; ja aivan sydämmeen käyvällä tavalla se laumalle
kelpasi.

Siten minut vastaan otettiin laumaan. Punasilmä ei minusta sen enempää
välittänyt, ja minulla oli täysi vapaus kitistä ja nyyhkiä sydämmeni
kyllyydeltä. Useita vaimoja kertyi uteliaina ympärilleni, ja minä
tunsin heidät. Olin tavannut heidät edellisenä vuonna, kun äitini oli
ottanut minut mukaansa pähkinäpuumetsään.

Mutta he pian jättivät minut, ja tilalle tuli kymmenkunta uteliasta ja
pörhöistä nulikkaa. Nämä asettuivat piiriin ympärilleni, osottivat
minua sormillaan, irvistelivät, töytivät ja nipistelivät minua. Minä
olin peloissani ja jonkun aikaa heitä kärsin; mutta sitten minut kiukku
sai valtaansa, ja minä karkasin kynsin ja hampain ilkeimmän kimppuun --
joka oli juuri Luppakorva. Olen hänelle sellaisen nimen antanut, sillä
hän saattoi höristää vain toista korvaansa. Toinen aina riippui
lerpallaan, pystymättä liikuntoa tekemään. Jossain onnettomuudessa
lihakset olivat loukkaantuneet ja korva oli menettänyt liikuntakykynsä.

Hän takertui minuun ja me mittelimme voimiamme kuin henkemme edestä,
kuten ainakin poikapari tappelussa. Me kynsimme ja purimme, tukistimme
ja rutistelimme toisiamme ja paiskoimme toisiamme maahan. Muistan
saaneeni kerran hänet alleni, ja tämä heitto auttoi minut ehdottomasti
voiton puolelle. Mutta kauan en siitä nauttia saanut. Hän kiersi toisen
säärensä ympärilleni ja toisella jalallaan (eli takakädellään) riipasi
niin rajusti vatsaani, että oli vähällä sisukseni repiä ulos. Minun oli
pakko päästää hänet, pelastaakseni itseni, ja sitten painiskelimme
taas.

Luppakorva oli minua vuotta vanhempi, mutta minä olin monin kerroin
häntä kiukkuisempi, ja lopulta hän läksi käpälämäkeen. Minä ajoin häntä
takaa poikki ahon ja erästä kulkutietä alas joelle. Mutta hän tunsi
paikat paremmin ja juoksi veden laitaa toiselle tielle. Sitten hän
juoksi vinoon ahon poikki ja loikkasi laajasuiseen luolaan.

Ennenkuin huomasinkaan, olin kahmaissut hänen peräänsä pimeyteen.
Seuraavassa hetkessä säikähdin pahanpäiväisesti. En ollut milloinkaan
ennen ollut missään luolassa. Rupesin uikuttamaan ja huutamaan.
Luppakorva härnäili minua, karkasi kimppuuni huomaamatta ja työnsi
minut kumoon. Hän ei kuitenkaan uuteen tappeluun uskaltanut antautua,
vaan vetäytyi pois. Minä olin hänen ja luolan suun välillä eikä hän
kulkenut ohitseni; mutta kuitenkin hän näytti menneen pois. Kuuntelin,
mutta en saanut vihiäkään, missä hän oli. Tämä minua ihmetytti, ja
päästyäni ulkopuolelle, istuin maahan vartioimaan.

Hän ei tullut ulos luolan suusta, siitä olin varma; mutta muutaman
minuutin kuluttua hän hihitteli vieressäni. Taas juoksin hänen peräänsä
ja taas hän pakeni luolaan; mutta tällä kerralla minä pysähdyin suulle.
Vetäysin sitten hiukan etäämmälle vartioimaan. Hän ei tullut ulos;
mutta kuitenkin, kuten äskenkin, hän pian hihitteli vieressäni, ja
kolmannen kerran minä hänet ajoin luolaan.

Tätä peliä jatkui useampaan kertaan. Lopulta seurasin häntä luolaan,
mistä häntä turhaan etsin. Olin utelias. En saattanut ymmärtää, miten
hän käsistäni pääsi. Aina hän meni luolaan, mutta koskaan hän ei sieltä
ulos tullut, ja kuitenkin hän aina ilmestyi viereeni ja pilkkaili
minua. Siten meidän tappelustamme kehittyi lymysillä olon leikki.

Koko iltapuolen, vain silloin tällöin keskeyttäen, me sitä teimme, ja
leikkivä, rauhallinen mieliala syntyi välillemme. Lopulta hän ei enää
juossut minua pakoon, ja me istuimme yhdessä kaulatusten. Hiukan
myöhemmin hän selvitti avosuisen luolan salaisuuden. Kädestä pitäen hän
vei minut sisäpuolelle. Ahdas repeämä sen yhdisti toisen luolan kanssa,
ja tämän kautta pääsimme taas ulkoilmaan.

Olimme nyt hyvät ystävät. Toisten nulikkain keräytyessä piiriin
härnäämään, hän kävi yhdessä minun kanssani heidän kimppuunsa; ja siksi
väkevästi me annoimme, että pian sain olla rauhassa. Luppakorva
tutustutti minut kylässä. Vain hiukan hän osasi kertoa olosuhteista ja
tavoista -- tarpeellista kielivarastoa ei hänellä ollut; mutta hänen
toimiansa tarkastamalla opin paljon, ja hän se myös näytti minulle eri
merkkipaikat ja esineet.

Hän vei minut luolien ja joen väliselle aholle, sen takaiseen metsään,
missä puitten keskellä ruohikossa söimme paksujuurisia porkkanoita.

Hämärän tullessa aho jäi autioksi. Lauma haki turvaa luolista.
Luppakorva johdatti minut makuutiloille. Korkealle kiipesimme äyrästä
myöten, korkeammalle kaikkia muita luolia, pieneen repeämään, jota ei
alhaalta voinut nähdä. Tänne Luppakorva tunkeutui. Minä seurasin
perässä vaivalloisesti, niin kapea oli suu, ja havaitsin olevani
pienessä kivisessä komerossa. Se oli sangen matala, vain pari jalkaa
korkea, ehkäpä kolme jalkaa leveä ja neljä pitkä. Täällä toistemme
syliin sykkyröityinä nukuimme yön.



6


Rohkeimpain nulikkain leikkiessä leveäsuisissa luolissa lymysillä oloa,
havaitsin pian, että sellaisissa luolissa ei kukaan asunut. Kukaan ei
niissä yötä nukkunut. Vain halkeamasuisia luolia käytettiin, mitä
ahtaampi suu, sitä parempi. Se johtui vaanivain eläinten pelosta, joka
elämästä loi meille raskaan taakan näinä päivinä ja öinä.

Seuraavana aamuna, yön nukuttuani Luppakorvan kanssa, sain kokea
ahdassuisten luolain edullisuuden. Aivan päivän koittaessa vanha
"sapelihammas", tiikeri, ilmestyi aholle. Kaksi laumastamme oli jo
ylhäällä. He syöksähtivät pakoon. Lienevätkö säikäyksestä
hullaantuneet, vai oliko peto siksi lähellä heidän kintereillään,
etteivät voineet yrittääkään äyrästä kiivetä halkeamiin asti, sitä en
tiedä; mutta joka tapauksessa he syöksähtivät siihen laajasuiseen
luolaan missä Luppakorva ja minä olimme edellisenä iltapäivänä
leikkineet.

Mitä sisäpuolella tapahtui, sen kertomiseksi ei mitään keinoa ollut,
mutta helposti voi päätellä, että nämä kaksi kihnausivat yhdistävän
repeämän kautta toiseen luolaan. Tämä repeämä oli siksi ahdas, että
"sapelihammas" ei siihen mahtunut, ja ulos se tuli samaa tietä kuin oli
mennytkin tyytymättömänä ja kiukkuisena. Ilmeistä oli, että yöllinen
pyydystys oli ollut tuloksiltaan huono ja että se oli aikonut saada
ateriansa meistä. Se huomasi molemmat uhrinsa toisen luolan suulla ja
hyppäsi heitä kohti. Tietysti he tunkeusivat käytävän kautta
ensimmäiseen luolaan. Peto kävi entistä kiukkuisemmaksi ja mörisi.

Hornan henget pääsivät valloilleen meidän muitten joukossa. Koko
laajain äyräitten leveydeltä me keräännyimme halkeamiin ja niiden
edustalle ja kaikki mölysimme ja kiljuimme tuhansin kielin. Ja kaikki
irvistelimme -- irvistelimme ja mölysimme; se oli meidän vaistoamme.
Olimme yhtä kiukkuisia kuin "sapelihammaskin", vaikka kiukkumme oli
pelon sekaista. Muistan itsekin kiljuneeni ja irvistelleeni paraimpain
tavalla. Nämä eivät yksinomaan vaikuttaneet esimerkillään, sillä
tunsinpa sisässäni pakon, joka pani minut tekemään samoinkuin he
tekivät. Karvani nousivat pystyyn, ja minut valtasi tulinen, järjetön
raivo.

Jonkun aikaa vanha "sapelihammas" alinomaa hypähteli vuoroin
kummassakin luolassa edestakaisin. Mutta ne kaksi meikäläistä vain
ahtautuivat edestakaisin yhdistävässä halkeamassa ja aina sen kynsistä
pääsivät. Sillä aikaa me toiset törmällä olimme ruvenneet toimimaan.
Joka kerta kun tiikeri näyttäytyi ulkona, me viskelimme sitä kivillä.
Ensiksi vain pudottelimme niitä sen niskaan, mutta pian aloimme
sinkautella niitä niin voimakkaasti kuin lihaksista lähti.

Tämä pommitus johti "sapelihampaan" huomion meihin ja sai sen entistä
kiukkuisemmaksi. Se luopui vainoamasta näitä kahta ja hypähteli äyrästä
ylös meitä muita kohti, kynsillään tarraten murtuviin kiviin ja
möristen kiivetessään ylöspäin. Tämä kauhea näky pakotti meistä
viimeisenkin turvaa etsimään luoliemme sisäpuolelta. Tämän tiedän,
sillä tirkistelin ulos ja näin koko äyrään autiona, "sapelihammasta"
lukuunottamatta, jonka kynnet olivat kirvonneet ja joka luisuen putosi
alaspäin.

Päästin suustani rohkaisuäänen, ja taas oli äyräs täynnä kiljuvaa
laumaa ja kivet lentelivät entistä nopeammin. "Sapelihammas" oli
raivosta mieletönnä. Tavan takaa se karkasi äyrästä ylöspäin. Kerran se
jo pääsikin ensimmäiselle halkeama-aukolle, ennenkuin putosi takaisin,
mutta ei voinut tunkeutua sisälle. Joka kerta, kun se ylöspäin syöksyi,
vyöryivät meidän ylitsemme pelon hyökyaallot. Ensiksi niinä hetkinä
useimmat meistä syöksyivät sisäpuolelle; mutta muutamat jäivät
ulkopuolelle pommittamaan sitä kivillä, ja lopulta kaikki jäimme ulos
pommitukseen osaa ottamaan.

Ei milloinkaan oltu sellaista hirviötä niin perinpohjin nolattu. Se
leikkasi sen ylpeyttä pelottavalla tavalla, kun vähäinen ja heikko
laumamme sen niin saattoi puijata. Aholla se seisoi ja katseli meitä
muristen, häntäänsä huimien ja nappaillen suuhunsa kiviä, jotka sen
lähelle putosivat. Kerran minä nakkasin kiven ja juuri parahiksi se
katsahti ylös. Se sattui sitä kuonon päähän, ja peto hypähti suoraan
ilmaan karjuen ja naukuen kivusta ja ällistyksestä.

Se oli hävinnyt ja tiesi sen. Koko arvonsa kooten se kulki mahtavana ja
juhlallisesti pois kivisateesta. Keskelle ahoa se pysähtyi ja silmäsi
ikävöiden ja nälkäisenä taakseen meitä. Sitä ei haluttanut luopua
ateriastaan, joka olisi ollut valmis, mutta mahdoton saavuttaa. Tämä
sen näkö laukasi meidät nauramaan. Me nauroimme pilkallisesti ja
meluten, kaikki. Eläimet eivät siedä pilkkaa. Niiden kustannuksella
nauraminen kiukuttaa niitä. Ja sillä tavalla vaikutti naurumme
"sapelihampaaseen." Se kääntyi karjuen ja hyökkäsi uudelleen äyräälle.
Tätä me halusimmekin. Taistelu oli muuttunut leikiksi, ja meistä oli
suurta nautintoa sen piekseminen.

Mutta sen hyökkäys ei jatkunut pitkälle. Pian se malttoi mielensä, ja
sitäpaitsi heittoaseemme olivat terävät ja haavoittivat. Elävästi
muistan, minkä näköinen oli sen pullistunut silmä, jonka heittämämme
kivi oli paisuttanut melkein umpeen. Ja yhä elävänä on minussa säilynyt
sen kuva, kun se metsän laidassa seisoi, sinne lopuksi vetääntyneenä.
Taaksensa se katsahti meitä, huuli kierosti kohonneena aina hirmuisten
torahampaitten juureen asti, karvat pystyssä ja häntä huiskien.
Viimeisen kerran se karjahti ja solui näkyvistä puitten sekaan.

Mutta sitä melua, mikä sitten syntyi! Me riensimme parittain
onkaloistamme, tarkastelimme sen kynsien merkkejä äyrään pehmeissä
kivissä ja puhuimme kaikki yhtaikaa. Toinen niistä kahdesta, jotka
kaksoisluolassa olivat olleet salpautuneena, oli keskenkasvuinen,
puoliksi nuorukainen, puoliksi lapsi. He olivat ylpeinä käyneet ulos
turvapaikastaan, ja me ympäröimme heidät ihastelevaksi joukoksi. Sitten
nuorukaisen äiti murtautui esille ja tarrasi häneen tavattoman
kiihkoisana, takoen hänen korviaan, kiskoen häntä karvoista ja kiljuen
kuin pahahenki. Hän oli roteva, iso vaimo, sangen karvainen ja se
selkäsauna, minkä hän nuorukaiselle antoi, oli nautintoa koko laumalle.
Me nauroimme kirkuen ja tarrailimme toisiimme kiinni tai kierittelimme
maassa iloissamme.

Huolimatta siitä pelosta, jonka vallassa elimme, oli lauma aina altista
nauramaan. Meillä oli taipumusta leikinlaskuun. Iloamme ei koskaan
hillitty. Siinä ei ollut mitään puolitekoista. Jos joku asia oli
hassunkurinen, niin me olimme aivan katketa sitä arvostellessamme, ja
mitä yksinkertaisimmat, alkuperäisimmät asiat olivat meistä
hassunkurisia. Erinomaisia naurajia me olimme, sen sanon.

Samalla tavalla kuin olimme kohdelleet "sapelihammasta", kohtelimme
kaikkia eläimiä, jotka kylään pyrkivät. Kulkutiemme ja juontipaikkamme
säilytimme omassa huostassamme saattamalla elämän kiusalliseksi
eläimille, jotka joutuivat samoilemaan varsinaiselle alueellemme.
Kiukkuisimmatkin raatelijaeläimet me niin piruutimme, että ne oppivat
jättämään alueemme rauhaan. Me emme olleet tappelijoita, niinkuin ne;
me olimme viekkaita ja arkoja, ja juuri meidän viekkautemme ja
arkuutemme sekä tavaton taipumuksemme pelkäämään auttoi meitä elossa
säilymään nuoren maailman pelottavan vihollisessa ympäristössä.

Luppakorva oli laskujeni mukaan vuotta vanhempi minua. Minkälainen oli
hänen menneen elämänsä tarina, sitä hän ei millään tavalla pystynyt
minulle kertomaan, mutta kun en koskaan nähnyt hänen äitiänsä, arvelin
häntä orvoksi. Isät eivät nimittäin kysymykseen tulleet laumassamme.
Avioelämä oli vielä alkuperäisellä kannalla, ja riitaannuttuaan parit
erosivat. Nykyinen ihminen avioerolaitostensa kautta tekee samoin
laillisesti. Mutta meillä ei mitään lakeja ollut. Tapaa vain
noudatimme, ja tapamme tässä erikoisasiassa olivat jotenkin sekalaisia.

Mutta kuten tämä kertomus myöhemmin osottaa, keskuudessamme oli
vallitsemassa hämärä varjo yksiavioisuutta, joka myöhemmin valtaa ja
mahtavuutta tuotti niille heimoille, jotka sen omaksuivat. Sitäpaitsi
siihenkin aikaan, jolloin minä synnyin, oli olemassa useita uskollisia
pareja, jotka puissa elivät äitini läheisyydessä. Lauman keskuudessa
eläminen ei ollut omiansa yksiavioisuutta edistämään. Tästä syystä
varmaankin uskolliset parit vetäytyivät pois ja yksikseen elivät.
Vuosikausia nämä parit yhdessä elivät, vaikka jommankumman kuoltua tai
jouduttua petojen ruuaksi, jälelle jäänyt poikkeuksetta etsi uuden
puolison.

Yksi seikka minua suuresti ihmetytti ensi päivinä lauman keskuudessa
eläessäni. Sanomaton, ilmaisematon pelko vallitsi kaikkia.
Ensi silmäyksellä se näytti kokonaan kohdistuvan vissiin
ilmansuuntaan. Lauma pelkäsi koillista. Se oli alituisessa pelossa sen
kompassineljänneksen suhteen. Ja jokainen olento vilkasi useammin ja
suurempaa epäluuloa osottaen siihen suuntaan kuin muualle.

Kun Luppakorva ja minä kävimme koillista kohti syömään kuitujuurisia
porkkanoita, jotka sinä vuodenaikana olivat paraimmillaan, kävi hän
tavattoman araksi. Hän tyytyi ennemmin syömään jätteitä, suuria
sitkeitä porkkanoita ja pieniä tahmeapintaisia kuin olisi uskaltanut
hiukan etäämmälle, missä porkkanoihin ei vielä oltu koskettu. Kun minä
uskalsin, hän kiukutteli ja riiteli kanssani. Hän antoi minun ymmärtää,
että sillä suunnalla uhkasi jokin kauhea vaara, mutta mikä se kauhea
vaara oli, sitä hänen karu kielensä ei pystynyt selvittämään.

Monta hyvää ateriaa tällä tavalla sain hänen turhaan nuhdellessaan ja
kieltäessään minua. En saattanut ymmärtää. Olin hyvin varuillani, mutta
mitään vaaraa en älynnyt. Arvailin aina välimatkan itseni ja lähimmän
puun välillä ja tiesin, että siihen turvapaikkaan aina ehtisin kipaista
"keltasenruskean" (leijonan) tai "sapelihampaan" tieltä, jos niistä
jompikumpi paikalle ehättäisi.

Kerran myöhään iltapuolella syntyi kylässä tavaton häläkkä. Laumaa
kiihoitti yksi ainoa aatos ja se aatos oli pelko. Äyräällä parveili
kansaa, ja kaikki tuijottivat ja viittoilivat koillista kohti. En
tiennyt, mitä siellä oli, mutta kömmin koko matkan korkealle omalle
pienelle luolalleni, ennenkuin ollenkaan käännyin taakseni katsomaan.

Ja silloin joen toisella puolen kaukana koillisessa näin ensi kerran
salaperäistä _savua_. Se oli suurin eläin, minkä koskaan olin nähnyt.
Luulin sitä pystyssä olevaksi käärmehirviöksi, joka päänsä oli
työntänyt korkealle puitten sekaan ja huojutti sitä edestakaisin. Ja
kuitenkin jollain tavoin lauman käytöksestä tunsin saaneeni tietää,
että savu itsessään ei ollut mikään vaara. He näyttivät sitä pelkäävän
jonkun muun merkkinä. Mikä tämä jokin muu oli, sitä en voinut arvata.
Eivätkä he voineet sitä minulle sanoa. Mutta pianpa olin sen
saapa tietää ja tuntea sen paljon pelottavampana kuin olivat
"keltaisenruskea", vanha "sapelihammas" ja vieläpä yksin käärmeetkin,
jotka minusta olivat tuntuneet mahdollisimman hirveiltä otuksilta.

Hammasrikko oli muuan nuorukainen, joka itsekseen eleli. Hänen äitinsä
asui luolissa, mutta kaksi lasta oli tullut hänen jälkeensä, ja hänet
oli jätetty itse itsestään huolta pitämään. Olimme katselleet sitä
menoa useina edellisinä päivinä, ja olipa se tuottanut meille sangen
paljon huvia. Hammasrikko ei halunnut kotoa lähteä, ja joka kerta kun
hänen äitinsä läksi luolasta, hän keplottelihe sinne takaisin. Kun äiti
palasi ja nuorukaisen luolasta tapasi, oli hänen raivonsa verraton.
Puoli laumaa keräytyi tavallisesti katsomaan näitä hetkiä. Ensiksi
kuului luolan sisästä hänen haukuskelunsa ja kirkuntansa. Sitten saimme
kuulla lyöntien läiskettä ja Hammasrikon parkumista. Ja jotenkin
tällöin molemmat nuoremmat lapset yhtyivät meteliin. Ja lopulta
Hammasrikko tulla tupsahti ulos kuin pienoistulivuoren purkaus.

Kun tätä peliä oli jatkunut useita päiviä, tapahtui vihdoin poikasen
lopullinen karkoitus. Hän itkeskeli murheitansa keskellä ahoa mistään
välittämättä ainakin puolisen tuntia, ja tuli sitten asumaan
Luppakorvan ja minun kanssani. Luolamme oli pieni, mutta yhteen
sulloutuen siellä oli tilaa kolmellekin. En muista Hammasrikon
viettäneen muuta kuin yhden yön meidän kanssamme, joten onnettomuuden
oli täytynyt tapahtua heti tämän jälkeen.

Se sattui puolenpäivän aikaan. Aamulla olimme syöneet kylläksemme
porkkanoita ja sitten leikin pyörteestä varomattomina olimme
uskaltaneet suurien puiden luo toiselle puolen. En voi ymmärtää, miten
Luppakorva oli päässyt tavallisesta varovaisuudestaan, mutta leikki sen
kaiketi oli vaikuttanut. Leikimme hippasilla oloa ja hauskaa oli. Ja
sellaista hippaa! Hyppelimme kymmenen ja viidentoista jalan kuilujen
yli noin vain! Ja hyppäys suoraan alas kahdenkymmenen tai
viidenkolmatta jalan korkeudesta ei merkinnyt meille mitään. Oikeinpa
pelkään puhua niistä pitkistä välimatkoista, joita hyppelimme.
Vanhemmiksi ja raskaammiksi tultuamme täytyi meidän olla varovaisempia
hypyissämme, mutta sillä ijällä ruumiimme olivat notkeat ja kimmoavat,
ja me saatoimme tehdä mitä tahansa.

Hammasrikko osotti melkoista ketteryyttä leikissä. Hän oli "hippana"
paljon harvemmin kuin toiset, ja leikin kestäessä hän keksi vaikean
tempun, jota en minä eikä Luppakorvakaan pystynyt suorittamaan.
Pysyäkseni totuudessa, me emme uskaltaneet sitä koettaakaan.

Meidän ollessa hippana, Hammasrikko aina juoksi korkealle oksalle
eräässä puussa. Oksan latvasta maahan täytyi olla seitsemänkymmenen
jalan matka, eikä mikään ollut putoamista estämässä. Mutta noin
pariakymmentä jalkaa alempana ja kokonaista viittätoista jalkaa
sivultapäin kohtisuoralta uralta oli toisen puun paksu oksa.

Kun me juoksimme oksalle, alkoi Hammasrikko meitä tähystellen sitä
huiskutella. Tämä tietysti oli meidän menestyksellemme haitaksi; mutta
huiskutuksella hän tarkoitti muutakin kuin sitä. Hän huiskutti vauhtia
siihen hyppyyn, jonka aikoi tehdä. Juuri kun olimme saamaisillamme
hänet, hän lasketti menemään. Oksa oli kuin ponnahduslauta. Se lennätti
hänet takaperin kauas ulospäin ja pudotessaan hän kääntyi ilmassa
kyljittäin, saadakseen etupuolelleen toisen oksan, jota kohti hän
putosi. Tämä oksa taipui melkoisesti alaspäin hänen painostaan, ja
joskus kuului epäilyttävää rätinääkin; mutta ei se kuitenkaan
katkennut, ja lehtien seasta näkyi aina Hammasrikon naama, joka
voitokkaana meille irvisti.

Minä olin hippana, kun Hammasrikko viimeistä kertaa tätä koetti. Hän
oli päässyt oksan latvaan ja alottanut huiskuttamisensa, ja minä ryömin
hänen perässään, kun äkkiä Luppakorva päästi heikon varoitushuudon.
Katsahdin alas ja näin hänen puun vankimmassa haarukassa tiukasti
puristautuvan runkoa vastaan. Vaistomaisesti kyykähdin kokoon paksulla
oksalla. Hammasrikko taukosi huiskuttamasta, mutta oksa ei tahtonut
asettua ja hänen ruumiinsa pompahteli yhä ylös ja alas kahisevain
lehtien mukana.

Kuulin kuivan oksan risahtavan ja alas katsahtaessani näin ensi kerran
tuli-ihmisen. Hän hiiviskeli kuin varkain maata pitkin ja tirkisteli
puuhun. Ensiksi luulin häntä villiksi eläimeksi, sillä hänellä oli
vyötäisillään ja hartioillaan repaleinen karhunnahkapalanen. Sitten
näin hänen kätensä ja jalkansa ja selvemmin hänen muotonsa. Hän oli
sangen suuresti meikäläisten näköinen, paitsi että hän ei ollut niin
karvainen ja että hänen jalkansa eivät olleet niin paljon käden
kaltaiset kuin meidän.

Ja heti kun hänet näin, tulvahti mieleeni aatos: siinä koillisen hirmu,
jonka merkkinä oli salaperäinen sauhu. Mutta minua hämmästytti. Eihän
hänessä ollut mitään pelättävän näköistä. Punasilmä tai joku
meikäläinen vahva mies olisi antanut hänelle enemmän kuin tarpeeksi
tekemistä. Hän oli sitäpaitsi vanha, ijän kutistama ja hänen kasvonsa
karvat olivat harmaat. Hän vielä ontuikui pahoin toista jalkaansa. Ei
ollut epäilemistäkään, ettemme olisi häntä juoksussa ja kiipeämisessä
voittaneet. Hän ei koskaan meitä voisi saada käsiinsä, se oli varmaa.

Mutta hän kantoi kädessään jotakin, jota en ollut koskaan ennen nähnyt.
Siinä oli kaari ja nuoli. Mutta siihen aikaan en kaaresta ja nuolesta
mitään tajunnut. Miten olisin voinut aavistaa, että kuolema väjyi tuon
kaarevan puukappaleen varassa? Mutta Luppakorva tiesi. Hän oli
nähtävästi nähnyt tulikansaa ennenkin ja tiesi jotakin heidän
keinoistaan. Tulimies tirkisteli häntä ja kiersi puuta. Ja haarukan
yläpuolella kiersi runkoa Luppakorvakin, alati pitäen silmällä, että
runko oli hänen ja tulimiehen välillä.

Tämä yhtäkkiä lähti kiertämään toiseen suuntaan. Luppakorva yllätettynä
käänsi myös nopeasti kiertonsa, mutta ei päässyt rungon suojaan,
ennenkuin tulimies oli kaarensa lauaissut. Näin nuolen lentävän ylös,
sivu Luppakorvan, törmäävän oksaa vastaan ja putoavan maahan. Minä
hypähtelin riemuissani korkealla orrellani. Sehän olikin leikkiä!
Tulimies viskasi Luppakorvaa jollakin, samoinkuin mekin joskus
toisiamme nakkelimme.

Leikkiä jatkui vielä kotvan aikaa, mutta Luppakorva ei toista kertaa
itseänsä paljastanut. Sitten tulimies lopetti. Minä kurkotin kauas
korkealta oksaltani ja huutelin hänelle alas. Halusin leikkiä. Olisin
tahtonut, että hän olisi koettanut osata minuun esineillään. Hän näki
minut, mutta ei minusta välittänyt, vaan käänsi huomionsa
Hammasrikkoon, joka vielä hiljaa, vasten tahtoaan heilui oksan
latvassa.

Ensimmäinen nuoli lennähti ylöspäin. Hammasrikko vikisi pelosta ja
tuskasta. Se oli sattunut maaliinsa. Tämä tuotti uuden käänteen
asiassa. En enää välittänyt leikistä, vaan kyyristyin vapisten lähelle
oksaani. Toinen nuoli ja kolmas viuhahti ylös, mutta ne eivät
Hammasrikkoon sattuneet, vaan kahisivat lehvikössä läpi kulkiessaan ja
kaartaen putosivat takaisin maahan.

Tulimies ojensi kaartansa taas. Hän vaihtoi asemaansa, käveli muutamia
askeleita ja vaihtoi asemaansa uudelleen. Kaaren jänne helähti, nuoli
lennähti ylös, ja Hammasrikko, päästäen kauhean huudon, putosi
oksaltaan. Näin hänen soluvan alaspäin kieppuen ympäri ja nuolen varsi
pistihe esiin hänen rinnastaan, näkyen ja kadoten aina sen mukaan kuin
hänen ruumiinsa pyöri.

Kirkuen hän putosi alas asti seitsemänkymmentä jalkaa, syöksyen maahan
kuuluvasti möksähtäen ja rusahtaen ja kimmoten hiukan ylöspäin ja
sitten asettuen alalleen. Vielä hän eli, sillä hän liikahteli ja
kiemuroi, raapustellen jaloillaan ja käsillään maata. Muistan
tulimiehen juosseen hänen luokseen kivi kädessä ja mukiloivan häntä
päähän -- -- mutta sitten en muista enää muuta.

Lapsuusaikanani heräsin pelosta huutaen aina tässä kohden untani -- ja
tapasin äitini tai hoitajattareni levottomana ja säikähtyneenä vuoteeni
ääressä, sivellen rauhoittaen kädellään tukkaani ja selittäen minulle,
että hän oli saapuvilla ja että mitään pelättävää ei ollut.

Seuraava uneni tapahtumajärjestyksessä alkaa aina siten, että
Luppakorva ja minä pakenemme metsän halki. Tulimies ja Hammasrikko sekä
murhenäytelmän puu ovat kadonneet. Luppakorva ja minä varovaisina,
mutta säikähtyneinä, pakenemme puita myöten. Oikeassa sääressäni on
polttava tuska; ja lihan läpi tunkeutuneena pää toisella ja varsi
toisella puolen on tulimiehen nuoli. Säären ponnistaminen ja
jännittäminen tuotti minulle ankaraa kipua ja ehkäsi sitäpaitsi
liikkeitäni, niin että minun oli mahdoton pysyä tasalla Luppakorvan
kanssa.

Vihdoin pysähdyin ja kyyristyin erään puun vankkaan haaraan. Luppakorva
jatkoi matkaansa. Minä kutsuin häntä -- sangen valittavalla äänellä,
sen muistan -- ja hän pysähtyi, katsahtaen taaksensa. Sitten hän palasi
minun luokseni, kiipesi haaraan ja tutki nuolta. Hän koetti vetää sitä
pois, mutta toisella puolen oli esteenä väkäinen terä ja toisella
sulkainen varsi. Se teki sitäpaitsi hirveän kipeää, ja minä estin
häntä.

Jonkun aikaa olimme siinä kyyryissämme, Luppakorva hermostuneena ja
levottomana, kun ei raskinut lähteä; hän tirkisteli alinomaa arasti
sinne tänne, ja minä kitisin hiljaa ja nyyhkyttelin. Luppakorva oli
lopulleen säikäyksissä, mutta hänen käytöksessään, kun hän pelostaan
huolimatta jäi luokseni, oli epäilemättä sen epäitsekkyyden ja
toveruuden oiretta, joka osaltaan on saattanut ihmisen mahtavimmaksi
eläinten seassa.

Kerran vielä Luppakorva koetti vetää nuolta lihan läpi, mutta minä
äkäisesti hänet estin. Sitten hän kyykistyi ja alkoi jyrsiä nuolen
vartta hampaillaan. Ja sitä tehdessään hän piti sitä vakavasti
kohdallaan molemmin käsin, jotta se ei pyörisi haavassa, ja samalla
minä pitelin kiinni häntä. Usein mietiskelen tätä kohtausta -- kaksi
puolikasvuista poikasta ihmisrodun lapsuudessa, toinen pelkoansa
hilliten, kukistaen itsekkään mielijohteen pakenemisesta auttaakseen ja
vaaliakseen toista. Ja eteeni kohoutuu kaikki se, minkä enteenä se on
ollut: näen kangastuksena Damonin ja Pythiaan, Eliaan kaarneet, Punasen
Ristin hoitajattaret, menetettyjen toiveitten marttyyrit ja johtajat,
isä Damienin ja itse Kristuksen sekä kaikki ne maailman suururoot,
joiden voimalähteet saattaa johtaa Luppakorvan ja Suurhampaan ja
muitten nuoren maailman hämäräin olentojen alkuperäisistä kupeista.

Kun Luppakorva oli nakertanut poikki nuolen pään, saattoi varren
helposti vetää pois. Aloin jatkaa matkaa, mutta tällä kerralla hän
minut pysäytti. Säärestäni juoksi runsaasti verta. Joku pikku suoni oli
epäilemättä ratkennut. Luppakorva juoksi oksan latvaan ja toi sieltä
kourallisen vihreitä lehtiä. Nämä hän tukki haavaan. Ne täyttivät
tarkoituksen: vuoto lakkasi pian. Sitten läksimme eteenpäin yhdessä ja
saavuimme turvaan luolille.



8


Hyvästi muistan ensimmäisen talven kotoa lähtöni jälkeen. Minulla on
pitkiä unia kylmässä värisemisestä. Luppakorva ja minä istumme tiukasti
lähekkäin, kädet ja jalat toistemme ympäri kietoutuneina, naama
sinertävänä ja hampaat kalisten. Aamupuolella kävi eritoten ilma
tuimaksi. Näinä kalseina aamutunteina me nukuimme vähän, toisiimme
käpertyneinä odottelimme viheliäisinä, kohmettuneina auringon nousua
lämmintä saadaksemme.

Ulos käydessämme oli narskuvaa kuuraa jalkaimme alla. Eräänä aamuna
tapasimme jäätä kurimon vierellä juontipaikan tyyneessä vedessä, ja
nousipa suuri ihmettely sen johdosta. Vanha Kololuu oli lauman vanhin
jäsen, mutta hän ei ollut sellaista ikinä ennen nähnyt. Muistan sen
surkean ja kiukustuneen katseen, mikä hänen silmiinsä ilmestyi, kun hän
jäätä tarkasteli. (Tämä surkea katse aina ilmestyi silmiimme, kun emme
ymmärtäneet jotakin tai kun tunsimme jonkun hämärän, ilmaisemattoman
halun vaikutusta.) Punasilmäkin jäätä tarkastellessaan tuijotti
kalpeana ja avuttomana joen poikki koillista kohti, aivan kuin olisi
tahtonut tämän viimeisen ilmiön jollain tavoin asettaa yhteyteen
tulikansan kanssa. Mutta jäätä tapasimme vain tänä yhtenä aamuna, ja se
talvi oli ankarin, minkä kokea saimme. En muista ainoatakaan niin
kylmää talvea. Usein olen ajatellut, että tämä kylmä talvi oli
lukemattomain vasta tulevain edeltäjä, kun jäälautat kauempaa
pohjoisesta vyöryivät maan pinnan yli. Mutta me emme koskaan niitä
jäälauttoja nähneet. Monien sukupolvien täytyi toisiin vaihtua,
ennenkuin lauman jälkeläiset siirtyivät etelään tai jäivät paikoilleen
ja totuttelivat uusissa olosuhteissa elämään.

Elämä oli meillä sattuman varassa, milloin onneksi, milloin
onnettomuudeksi. Harvoin mitään suunniteltiin ja vielä harvemmin
käytäntöön pantiin. Olimme epäjohdonmukaisia, kaikkea muuta kuin
järkiperäisesti toimivia. Ei ollut meillä mitään vakavia tarkoituksia,
ja tässä suhteessa tuhkansa oli meitä edellä. Heillä nämä kaikki
ominaisuudet olivat, joita meillä oli niin kovin vähäisessä määrässä.
Toisinaan kuitenkin, varsinkin mielenliikutusten vallitessa, kykenimme
kauankin jotakin tarkoitusta hellimään. Yksiavioisten parien
uskollisuus, josta olen kertonut, voidaan selittää tavan vaikutukseksi;
mutta minun pitkäaikaista kaipuutani Nopsajalan suhteen ei voida siten
selittää eikä liioin sammumatonta vihollisuutta minun ja Punasilmän
välillä.

Mutta muistellessani tätä kaukaisen muinaisuuden elämää, minua
erityisesti kiusaa epäjohdonmukaisuutemme ja typeryytemme. Kerran
löysin särkyneen kurpitsan, joka sattui olemaan avoin puoli ylöspäin ja
oli täyttynyt sadevedellä. Vesi oli makeata ja minä join sen. Otin
kurpitsan vielä mukaani joelle ja täytin sen uudelleen vedellä, josta
osan join ja toisen osan kiidätin Luppakorvalle. Ja sitten nakkasin
kurpitsan pois. Ei ollenkaan juolahtanut mieleeni täyttää kurpitsaa
vedellä ja tuoda sitä luolaani. Kuitenkin oli minun usein öisin jano,
varsinkin syötyäni villejä sipulia ja vesiruohoa, mutta öisin ei kukaan
uskaltanut luolasta lähteä juomaan.

Toisen kerran löysin kuivan kurpitsan, jonka sisällä siemenet
rapisivat. Suurta iloa sillä pidin hetken aikaa. Mutta se oli vain
leikkikalu, ei muuta. Ja kuitenkin jonkun verran myöhemmin kurpitsani
käyttäminen veden säilyttämiseksi tuli yleisesti käytäntöön lauman
keskuudessa. Mutta minä en ollut sen keksijä. Se kunnia oli vanhan
Kololuun, ja kohtuullista on merkitä, että hänen korkea ikänsä
välttämättä aiheutti tämän keksinnön.

Joka tapauksessa oli Kololuu ensimäinen lauman jäsenistä, joka
kurpitsoita käytti. Hän piti juomavesivarastoa luolassa, joka kuului
hänen pojalleen, Kaljukyljelle; isälleen tämä luovutti siitä yhden
nurkan. Me näimme usein Kololuun täyttävän kurpitsansa juontipaikalla
ja kantavan sen varovasti luolaansa. Matkiminen oli yleistä lauman
kesken, ja pian toinen ja kolmas hankki itselleen kurpitsan ja käytti
sitä samalla tavalla, kunnes oli yleisenä tapana meillä kaikilla veden
säilyttäminen kurpitsan kuorissa.

Joskus vanhan Kololuun luita särki, eikä hän silloin pystynyt luolasta
lähtemään. Silloin Kaljukylki täytti hänelle kurpitsan. Hiukan
myöhemmin Kaljukylki luovutti tämän toimen Lerppahuulelle, pojalleen.
Ja senjälkeen, silloinkin kun Kololuu taas oli terve, Lerppahuuli yhä
kantoi hänelle vettä. Vähitellen, erikoisia tilaisuuksia lukuun
ottamatta, miehet jättivät veden kannon kokonaan vaimojen ja suurempain
lasten huostaan. Luppakorva ja minä olimme itsenäisiä. Me kannoimme
vettä vain itsellemme, ja usein pilkkailimme nuoria veden kantajia, kun
heitä kutsuttiin leikeistä pois kurpitsoja täyttämään.

Kurpitsain käyttäminen oli yksi suuri lauman keksintö sinä aikana, kuin
minä sen keskuudessa olin. Aluksi säilytimme vain vettä kurpitsoissa --
vanhaa Kololuuta matkien. Mutta kerran joku vaimoista -- en tiedä kuka
-- täytti kurpitsan mustikoilla ja vei sen luolaansa. Heti rupesivat
kaikki vaimot kantamaan marjoja, pähkinöitä ja juuria kurpitsoissa.
Aatos, kerran alkuun päässeenä, kehittyi edelleen. Toinen aste
kantoastiain kehityksessä läksi vaimoista. Epäilemättä jonkun vaimon
kurpitsa joskus oli liian pieni tai muuten oli hän sen unohtanut; olipa
miten tahansa, hän taivutti kaksi suurta lehteä yhteen, sitoi sauman
oksilla ja kantoi kotia suuremman määrän marjoja kuin suurimpaankaan
kurpitsaan olisi mahtunut.

Siihen asti pääsimme, emme pitemmälle, tarveaineitten kantamisessa
niinä vuosina kuin minä elin lauman seassa. Milloinkaan ei juolahtanut
kenenkään mieleen kutoa vasua pajun vesoista. Joskus miehet ja vaimot
sitoivat lujia köynnöksiä sanajalka- ja oksakerppujen ympäri, joita he
kantoivat luoliinsa nukkumatiloiksi. Ehkäpä kymmenen tai parinkymmenen
sukupolven vaihduttua olisimme oppineet vasuja nitomaan. Ja tässä
suhteessa yksi seikka on varma: jos kerran olisimme vesoja nitoneet
vasuiksi, olisi seuraava ja väittämätön askel ollut kankaan kutominen.
Vaatteet olisivat seuranneet, ja alastomuutemme peittämisen mukana
olisi tullut häveliäisyys.

Edistyminen kävi hitaasti keskuudessamme. Aikuiset leikkivät koko
ikänsä melkein samoinkuin lapset leikkivät, ja me leikimme toisin kuin
mitkään muut eläimet. Se vähä, mitä opimme, tapahtui tavallisesti
leikin kestäessä ja oli uteliaisuutemme ja tarkan tiedonhalumme
seurausta. Olimme vastikään alkaneet emmekä pitkälle voineet ehtiä
yhden ainoan sukupolven eläessä. Olimme vailla aseita, tulta ja
kaikkein ensimmäisessä alussa puhumista kohti. Kirjoitustaito oli niin
kaukana tulevaisuudessa, että minua hirvittää sitä ajatellessani.

Minäkin kerran olin aivan suuren keksinnön partaalla. Osottaakseni
teille, miten kehitys näinä päivinä oli sattuman varassa, tahdon sanoa,
että ellei Luppakorva olisi ollut sellainen ahmatti, olisin piankin
kesyttänyt koiran kotieläimeksi. Ja tätä ei tulikansakaan, joka
koillisessa eleli, ollut vielä saavuttanut. Heillä ei ollut koiria;
tämän tiedän omista huomioistani. Mutta sallikaahan minun kertoa, miten
Luppakorvan ahnaus mahdollisesti saattoi yhteiskunnallisen kehityksemme
takapajulle monen sukupolven ajaksi.

Länteenpäin luoliltamme oli suuri suo; etelään taas oli matala kivinen
kukkulajono. Näissä harvoin käytiin kahdesta syystä. Ennen kaikkea
siellä ei ollut sellaista ravintoa, jota me söimme; ja toiseksi kiviset
kukkulat olivat täynnä raatelevien petojen tyyssijoja.

Mutta Luppakorva ja minä kiipeilimme kukkuloille eräänä päivänä. Emme
olisi sinne kiivenneet, ellei meillä olisi ollut tiikeriä härnättävänä.
Ei, älkäähän naurako. Se oli todellakin itse vanha "sapelihammas." Me
olimme täysin turvassa. Sattumalta jouduimme sen kanssa vastakkain
metsässä aamulla varhain ja korkealta oksien turvissa me sinkauttelimme
sille epäsuosiotamme ja vihaamme. Ja oksalta oksalle, puusta puuhun
seurasimme sitä yläilmoissa, pitäen pirullista melua ja varoitusääntä
metsän eläville, että vanha "sapelihammas" oli tulossa.

Ainakin pilasimme sen metsästysonnen. Ja me saimme sen hyvästi
kiukkuiseksi. Se meille mörisi, huimi häntäänsä ja joskus pysähtyi
tähystelemään meitä pitkät ajat ihan liikkumattomana, aivan kuin olisi
mielessään aprikoinnut jotain keinoa, millä saada meidät kynsiinsä.
Mutta me vain nauroimme ja pommittelimme sitä oksilla ja risuilla.

Tämä tiikerin kiusaaminen oli tavallista urheilua laumalaisilla. Joskus
puolet laumastamme seurasi yläilmoissa tiikeriä tai leijonaa, joka oli
päiväsaikaan uskaltanut liikkeelle. Se oli meidän kostoa; sillä useinpa
oli laumamme jäseniä äkkiarvaamatta kaapaistu ja joutuneet he olivat
tiikerin tai leijonan mahaan. Ja tällaisilla avuttoman hätäkeinoilla me
opetimme metsästysretkellä olevia eläimiä pysymään jossain määrin
loitolla meidän alueeltamme. Sitäpaitsi se oli hauskaa. Se oli suurta
leikkiä.

Ja näinpä Luppakorva ja minä olimme härnäilleet "sapelihammasta"
nelisen kilometriä metsään päin. Lopulta se laski hännän koipiensa
väliin ja pakeni meidän pilkkaamme kuin selkäänsä saanut rakkikoira.
Panimme parastamme pysyäksemme sen tasalla; mutta metsän laitaan
päästyämme, näkyi se etäällä vain pienenä pilkkuna.

En tiedä, mikä meitä yllytti, ellei uteliaisuus; mutta hetken aikaa
ympärillä leikittyämme, Luppakorva ja minä uskalsimme avoimen maan yli
aina kivisten kukkulain laitaan. Kauas emme menneet. Koko aikana emme
ehkä olleet sataa metriä kauempana puista. Kierrettyämme terävän
kiviniemekkeen ympäri (kuljimme hyvin varovaisesti, sillä emme
tienneet, mitä saattoi tapahtua), yllätimme kolme koiran pentua, jotka
päivän paisteessa leikkivät.

Ne eivät meitä nähneet, ja me katselimme niitä jonkun aikaa. Ne olivat
villiä koiria. Kiviseinässä oli syvälle pistäytyvä kolo -- nähtävästi
pesä, jonne niiden emä oli ne jättänyt ja jonne olisivat jääneet, jos
olisivat olleet tottelevaisia. Mutta nouseva elämän halu, joka
Luppakorvan ja minun oli saattanut uskaltamaan metsästä pois, oli
ajanut pennutkin luolasta leikittelemään. Tiedän, että niiden emo olisi
niitä rangaissut, jos olisi ne älynnyt.

Mutta Luppakorva ja minä ne yllätimme. Hän katsahti minuun, ja me
syöksimme niiden kimppuun. Pennut eivät muuta paikkaa tienneet mihin
juosta kuin repeämään, mutta me ennätimme ennen niitä. Yksi posahti
minun jalkoihini. Minä litistin sen säärieni väliin ja koppasin siihen
kiinni. Se upotti pienet hampaansa minun käsivarteeni, ja minä laskin
sen kivusta ja säikäyksestä nolostuneena. Seuraavassa hetkessä se oli
pujahtanut sisälle.

Luppakorva, joka tappeli toisen pennun kanssa, mulkoili karsaasti minua
ja moninaisilla äänillä antoi minun ymmärtää, minkälainen höperö ja
poropeukalo olin. Tämä minua hävetti ja urheuttani kannusti. Tarrasin
kolmatta pentua hännästä kiinni. Kerran se sai hampaillaan minua
riipaistuksi, sitten sain sen niskasta kiinni. Luppakorva ja minä
istuimme maahan, riiputimme pentuja ilmassa, katselimme niitä ja
nauroimme.

Ne mörisivät, ynisivät ja kiljuivat. Luppakorva yhtäkkiä hätkähti. Hän
luuli kuulleensa jotakin. Katselimme toisiamme peloissamme, sillä
ymmärsimme asemamme vaarallisuuden. Jos mikään, niin eläinten pentuihin
käsiksi käyminen saattoi heidät raivoaviksi paholaisiksi. Ja nämä
tavatonta rätinää pitävät pennut olivat villikoiran pentuja. Hyvinpä ne
tunsimme, nämä parvissa juoksevat, kasveja syöväin eläinten hirmut.
Olimme niitä tarkastelleet, kun ne olivat karja- ja bisonilaumojen
kintereillä viilettäneet ja teurastaneet vasikat, ijäkkäät ja sairaat.
Itsekin olimme useasti olleet niiden hätyytettävinä. Olin nähnyt niiden
syöksevän kumoon erään laumalaiseni, vaimon, ja saaneen hänet kynsiinsä
juuri kun hän oli pääsemäisillään puitten suojaan. Ellei hän olisi
väsynyt juoksusta, olisi hän ehkä päässyt puuhun. Hän koetti, luiskahti
ja putosi alas. Ja koirat tekivät hänestä pian puhdasta.

Me emme toisiamme tuijottaneet kuin silmänräpäyksen ajan. Tartuimme
lujasti saaliiseemme ja juoksimme metsää kohti. Ja päästyämme turvaan
pitkään puuhun, riiputimme pentuja ilmassa ja nauroimme taas. Meidän
täytyi nauraa naurumme loppuun näettehän, tapahtui mitä tahansa.

Ja sitten seurasi vaikein tehtävä, mitä koskaan olin yrittänyt. Meidän
tuli kantaa pennut luolaamme. Käsiämme emme voineet kiipeämisessä
käyttää; niillä tuli alati pidellä rapistelevia vankejamme. Kerran
koetimme kävellä maassa, mutta puuhun takaisin meidän ajoi viheliäinen
hyena, joka seurasi sitten mukanamme maassa. Se oli viisas hyena.

Luppakorva keksi aatoksen. Hän muisti, miten olimme sitoneet lehtiä
kääröiksi ja kuljettaneet kotia vuoteiksi. Hän katkoi sitkeätä
köynnöstä ja sitoi pentunsa jalat yhteen ja toisen köynnöspalasen
sitasi kaulaansa sekä nakkasi pennun sen varaan selkäänsä. Täten
hänellä olivat jalat ja kädet vapaat kiipeämistä varten. Hän riemuitsi
eikä odottanut minua, kun jäin pentuni jalkoja sitomaan, vaan jatkoi
matkaa. Mutta vaikeutensa siinä oli. Pentu ei taipunutkaan keikkumaan
Luppakorvan selässä. Se heilauttihe hänen kyljelleen ja siitä raaputti
etupuolelle. Sen hampaat eivät olleet sidotut, ja heti se upotti ne
Luppakorvan pehmeään ja suojaamattomaan vatsaan. Hän kiljahti, oli
pudota ja tarrasi molemmin käsin tanakasti ensimmäiseen oksaan
pelastaakseen oman niskansa. Köynnös katkesi hänen kaulansa ympäriltä
ja pentu jalat sidottuna tipahti maahan. Hyena alotti ateriansa.

Luppakorva oli masentunut ja kiukkuinen. Hän herjaili hyenaa ja läksi
sitten yksin tiehensä puitten läpi. Minulla ei ollut mitään syytä
kanniskella pentua luolille; mutta minä _tahdoin_ tehdä sen ja riipuin
kiinni tehtävässäni. Luppakorvan aatosta huolellisesti seuraamalla kävi
se paljon helpommin. Sidoin pennun jalat yhteen, mutta pistin
sitäpaitsi tikun hänen leukojensa läpi ja sidoin nekin tiukasti kiinni.

Vihdoin sain pennun kotia. Luullakseni olin itsepintaisempi kuin
laumalaiseni yleensä, sillä muuten en olisi siinä onnistunut. He minua
nauroivat nähdessään minun retuuttavan pentua korkealle luolaani, mutta
enpä siitä välittänyt. Ponnistukseni onnistuivat, ja pentu oli
luolassa. Se se oli leikkikalu, jommoista ei ollut kellään
laumalaisellani. Pian se oppi. Leikkiessäni sen kanssa se puri minua,
mutta kun leipoilin sitä korville, ei se pitkään aikaan enää
koettanutkaan purra.

Minulta aikani livahti tyysten sen kanssa. Se oli uutta, ja lauman
luonteenomaisena piirteenä oli uutuuksista pitäminen. Kun huomasin,
että hedelmät ja kasviaineet eivät sille kelvanneet, pyydystelin sen
varalle lintuja, oravia ja kaniinin poikia. (Me laumalaiset olimme sekä
lihan että kasvin syöjiä ja olimme tottuneita pyydystämään pikku
riistaa). Pentu söi lihaa ja kostui. Sen mukaan kuin voin arvioida, oli
sen täytynyt minulla olla toista viikkoa. Silloin kerran luolaan
tullessani mukanani pesällinen vasta munasta puhjenneita fasaaneja,
näin Luppakorvan tappaneen pennun ja alottelevan juuri sitä syödä. Minä
hypähdin Luppakorvan kimppuun -- luola oli pieni -- ja kynsin hampain
siinä koeteltiin.

Ja niinpä tappeluun loppui tämä koiran kesyttämisyrityksistä
ensimäisiä. Me kiskoimme kourallisittain karvoja toisistamme, kynsimme,
purimme ja raatelimme. Sitten jätimme tappelemisen ja karsaasti
toisiamme kyräilimme, kunnes vihdoin söimme pennun. Raakana? Niinpä
niin. Emme olleet vielä tulta keksineet. Kehitysjakso eläinten
keittämiskeksintöön oli vielä tiukkaan kiedotussa tulevaisuuden
käärössä.



9


Punasilmä oli muinaisperimyksellinen. Hän oli karkeasti soraääninen
aines laumassamme. Hän oli alkuperäisempi kuin meistä kukaan. Hän ei
kuulunut meihin, mutta mepä olimme itsekin vielä niin alkuperäisellä
kannalla, ettemme pystyneet aikaansaamaan kyllin voimakasta
yhteisponnistusta tappaaksemme hänet tai karkoittaaksemme hänet pois.
Yhteiskuntajärjestömme oli kyllä tökerötekoinen, mutta liian tökerö
oli hän siinäkään elämään. Hän pyrki alati laumaa hävittämään
yhteisvastaisilla toimillaan. Hän oli todellakin takaperoinen
muinaisolento, ja hänen paikkansa olisi pikemmin ollut metsälauman
seassa kuin meidän, jotka olimme muuttumassa ihmisiksi.

Hän oli julma hirviö, ja se merkitsi paljon näinä päivinä. Hän pieksi
vaimojaan -- ei hänellä koskaan ollut kuin yksi vaimo kerrallaan, mutta
hän oli aviossa useita kertoja. Mahdotonta oli kenenkään naisen elää
yhdessä hänen kanssaan, mutta kuitenkin sellaisia oli, pakosta
taipuivat. Ei ollut häntä vastaan sanomista.

Usein olen unta nähnyt rauhallisista hetkistä ennen hämärän tuloa.
Juontipaikalta, porkkanakentiltä ja marjasoilta laumalaisia tulvailee
aholle luolien edustalle. He eivät uskalla viipyä myöhempään, sillä
tulossa on pelottava pimeys, jolloin maailma on alttiina pyydysteleväin
eläinten teurastuksille, ja ihmisen edeltäjät kätkeytyvät vapisevina
koloihinsa.

Meillä on jälellä muutama minuutti, ennenkuin luoliimme kiipeämme.
Olemme päivän leikeistä väsyneet ja äännähdyksemme ovat vaimenneita.
Poikasetkin, vaikka mieli palaa ilveissä ja kepposissa, leikkivät
laimeasti. Meren tuuli on nukahtanut, ja varjot pitenevät yhä auringon
painuessa pois. Ja silloin yhtäkkiä Punasilmän luolasta tulvahtaa
hurjia älähdyksiä ja lyönnin läiskettä. Hän pieksää vaimoansa.

Ensin valtaa joukon kammottava hiljaisuus. Mutta läiskettä ja ulinaa
jatkuu, me puskemme avuttoman raivomme ilmoille mielettömänä mörinänä.
Selvää on, että miehet ovat närkästyksissänsä Punasilmän menettelyn
takia, mutta he pelkäävät häntä. Läiske lakkaa, ja hiljainen ähkyntä
kuoleentuu pois meidän keskenämme mukistessa ja ilkeän hämärän
levitessä ympärillemme.

Vaikka useimmat tapaukset meistä olivat huvittavia, emme milloinkaan
nauraneet Punasilmän vaimoansa piestessä. Tunsimme liian hyvin heidän
surullisen kohtalonsa. Monena aamuna tapasimme kunnaamme juurelta hänen
viimeisen vaimonsa ruumiin. Hän oli vaimon kuoltua laskenut ruumiin
vyörymään sinne luolansa suulta. Ei hän milloinkaan vainajiansa
haudannut. Ruumiiden poiskuljetuksen, ne kun muuten olisivat
olopaikkaamme saastuttaneet, hän jätti toisten laumalaisten tehtäväksi.

Eikä Punasilmä ainoastaan murhannut vaimojansa, hän murhaili vaimoja
saadakseenkin. Kun hän uutta vaimoa halusi ja sellaiseksi valitsi
toisen vaimon, hän surmasi yksinkertaisesti sen toisen. Kaksi tällaista
murhaa olin itse nähnyt. Koko lauma sen tiesi; mutta ei mahtanut sille
mitään. Ei ollut laumassa kehittynyt vielä minkäänlaista mainittavaa
hallintoa. Oli meillä muutamia tapoja, ja kiukkumme puskimme niihin
onnettomiin, jotka näitä tapoja loukkasivat. Niinpä esimerkiksi
sellainen, joka juontipaikan saastutti, sai niskaansa jokaisen, joka
sen huomasi, ja joka tahallaan päästi väärän hälytyshuudon, sai
käsissämme sangen raakaa pahoinpitelyä osakseen. Mutta Punasilmä
tallasi törkeästi jalkoihinsa kaikki tapamme, ja niin me häntä
pelkäsimme, että emme pystyneet tarvittavaa yhteisvoimaa aikaan saamaan
häntä rangaistaksemme.

Kuudetta talvea luolassa asuessani, Luppakorva ja minä huomasimme
kasvavamme. Alusta pitäen oli meidän täytynyt ahtautumalla ahtautua
halkeama-aukon läpi. Tämä oli samalla kuitenkin ollut edullista.
Suurempia laumalaisia se oli estänyt anastamasta meidän luolaamme
itselleen.

Ensiksi olimme nakertaneet käsin murenevia kiviä pois, kunnes kyntemme
kävivät helliksi; sattumalta minun mieleeni juolahti silloin aatos
ruveta puunpalikalla kiviä murtamaan. Se teki hyvää jälkeä, mutta
tuotti onnettomuuttakin. Eräänä aamuna olimme särkeneet seinästä koko
kasan kivipalasia. Tämän kasan minä työnsin luolan suulta alas.
Seuraavassa silmänräpäyksessä kajahti alempaa raivoisa ärjyntä. Meidän
ei tarvinnut sinne silmäistä. Tunsimme äänen liiankin hyvin.
Kiviliuskat olivat pudonneet Punasilmän niskaan. Me ryömimme
hämmentyneinä luolaan. Hetkistä myöhemmin hän oli luolan suulla ja
tirkisteli meitä tulehtuneilla silmillään, raivoten kuin pahahenki.

Mutta hän oli liian iso. Ei voinut hän päästä luoksemme. Äkkiä läksi
hän pois. Se oli epäiltävää. Kaiken sen mukaan, mitä laumalaistemme
luonteesta tiesimme, hänen olisi pitänyt jäädä siihen ja raivota
loppuun kiukkunsa. Minä ryömin luolan suulle ja tirkistelin alas. Näin
hänen juuri alkavan nousta jälleen äyrästä ylöspäin. Toisessa kädessä
hänellä oli pitkä seiväs. Ennenkuin olin aavistanutkaan hänen
tarkoitustaan, oli hän taas luolan suulla ja raakamaisesti survasi
seipään luolaan.

Hänen survaisunsa oli kauhea, se olisi sisälmyksemme puhkaissut. Me
vetäysimme mahdollisimman lähelle sivuseiniä, missä olimme melkein
ulkopuolella hänen tavoittamispiiriänsä. Mutta uutterasti seivästellen
hän silloin tällöin meihin osasi -- osasi seipään päällä raapaista
julmia haavoja, ihon verille ja karvattomaksi. Kun me kivusta huusimme,
hän karjasi riemuissansa ja seivästeli entistä uutterammin.

Minussa alkoi kiukku kohota. Minussa oli oma mielenlaatuni näinä
päivinä, ja melkoisen rohkea olin myös, vaikka se olikin suureksi
osaksi loukkaaseen joutuneen rotan rohkeutta. Tarrasin käsin kiinni
seipääseen, mutta niin oli Punasilmä väkevä, että hän tempasi minut
halkeamaan. Pitkällä kädellään hän ulottui minuun kiinni, ja hänen
kyntensä riipivät lihaani, kunnes riuhtasin irti itseni ja pääsin
verraten turvalliseen paikkaan sivuseinälle.

Hän alkoi jälleen seivästellä ja onnistui kipeästi survaista minua
hartioihin. Luppakorva ei tehnyt mitään muuta kuin vapisi pelosta ja
vikisi, kun häneen sattui. Etsiskelin seivästä, millä olisin survaissut
takaisin, mutta tapasin vain oksan pätkän, tuuman vahvuisen ja jalan
pituisen. Sen nakkasin Punasilmää kohti. Ei se mitään aikaan saanut,
vaikka hän parahti raivonsa äkisti lisääntyessä, kun huomasi minun
uskaltavan vastata hänen hyökkäykseensä. Hän alkoi raivoisasti survia.
Minä löysin kiven palasen ja viskasin sen häntä kohti ja osasin häntä
rintaan.

Tämä minua rohkasi, ja muutenkin olin nyt yhtä kiukkuinen kuin hän,
enkä enää pelkoa tuntenut. Kiskasin seinästä kiven mukulan. Se painoi
ainakin kaksi tai kolme naulaa. Kaikin voimin sen läiskäytin keskelle
Punasilmän naamaa. Se melkein teki hänestä lopun. Hän horjahti
taaksepäin, menetti seipäänsä ja oli pudota paadelta.

Hän oli hirveän näköinen. Hänen kasvonsa olivat veressä, ja hän ärjyi
ja louskutti hampaitaan kuin villi karju. Hän pyyhki veren silmiltään,
huomasi minut ja karjasi raivoisasti. Hänen seipäänsä oli mennyt, mutta
hän alkoi kiskoa liuskakiven mukuloita ja nakkeli niillä minua. Sillä
tavoin minä sain heittoaseita. Viskoin häntä sitä mukaa kuin hänkin
minua ja paremmin; sillä hän oli hyvä maalitaulu, kun hän taas minut
näki vain vilaukselta, koska kyyristelin sivuseinälle.

Äkkiä hän katosi jälleen. Luolan suulta näin hänen kapuavan alas. Koko
lauma oli kerääntynyt ulkopuolelle ja kammottavan hiljaisena katseli
asian menoa. Hänen astuessaan alas, aremmat pujahtivat luoliinsa.
Saatoin nähdä vanhan Kololuun toikkaroivan eteenpäin niin nopeasti kuin
hän päästä voi. Punasilmä hyppäsi äyräältä ja viimeiset kaksikymmentä
jalkaa lennähti ilmassa. Hän posahti maahan erään äidin viereen, joka
juuri oli alkanut nousta äyrästä ylöspäin. Hän huudahti pelosta, ja
kaksivuotiaalta lapselta, joka hänessä riippui, heltisi kädet ja hän
vierähti Punasilmän jalkoihin. Sekä hän että äiti tavoittivat lasta ja
Punasilmä ehti ensin. Seuraavassa hetkessä heikko pieni ruumis lentää
hurahti ilmassa ja räsähti kiviseinään. Äiti juoksi sen luokse, tempasi
sen syliinsä ja kyyristyi itkien sen yli.

Punasilmä astui edelleen ja noppasi maasta seipään. Vanha Kololuu oli
toikkeroinut hänen tielleen. Punasilmän suuri käsi sojotti eteenpäin ja
tarttui vanhaa miestä niskan takaa kiinni. Odotin näkeväni hänen
niskansa katkeavan. Hänen ruumiinsa kävi hervottomaksi, kun hän
kohtaloonsa alistui. Punasilmä epäröi hetkisen, ja Kololuu pelottavasti
vapisten kumarsi päänsä eteenpäin ja peitti kasvonsa ristikkäin
olevilla käsivarsillaan. Sitten Punasilmä paiskasi hänet kasvoilleen
maahan. Vanha Kololuu ei vastustellut. Hän makasi maassa uikuttaen
kuoleman pelossa. Näin Kaljukyljen ulkona aholla takovan rintaansa
karvat pörhössä, mutta eipä uskaltanut hän eteenpäin astua. Ja sitten
jotakin harhailevan mielensä oikkua totellen Punasilmä jätti vanhuksen
ja läksi temmaten seipään maasta.

Hän palasi kiviäyräälle ja alkoi kiivetä ylöspäin. Luppakorva, joka
vieressäni vapisi ja kitisi, pujahti takaisin luolaan. Oli selvää, että
Punasilmä liikkui murhahankkeissa. Minä olin raivoissani, kiukkuinen ja
melkoisen kylmä. Juoksentelin edestakaisin läheisillä kalliopaasilla ja
keräsin kiviläjän luolan suulle. Punasilmä oli nyt useita metrejä
alapuolellani, ja hänet peitti hetkeksi kallion muuan ulkoneva nurkka.
Kiivetessään hänen päänsä tuli näkyviin, ja minä paiskasin kiven alas.
Se ei sattunut, kävi kiviseinään ja murtui palasiksi; mutta ympärille
sinkoutuva hiekka ja sora täytti hänen silmänsä, ja hän vetäikse pois
näkyvistä.

Löpinää ja pörinää syntyi laumassa, joka näytteli katsojain osaa.
Vihdoinkin oli laumalaisissa yksi, joka uskalsi Punasilmän kanssa
kasvokkain. Kun heidän suosio- ja riemuhuutonsa ilmoille kohosivat,
niin Punasilmä heille karjasi, ja paikalla he äänettömiksi herkesivät.
Tämän valtansa todistuksen rohkasemana hän jälleen pisti päänsä
näkyville ja kiukkuisesti kyräillen, äristen ja hampaitaan louskuttaen
koetti säikyttää minua. Hänen katseensa oli hirvittävä: hän rypisti
päänahkansa aivan kulmakarvain yli, niin että hiukset kiireeltä
valahtivat alas, kunnes joka karva seistä jopotti erikseen ja tähtäsi
suoraan eteenpäin.

Se näky minua värisytti, mutta pelkoni minä kukistin ja kiveä kädessäni
heristäen koetin pelottaa hänet takaisin. Hän yritti yhä eteenpäin.
Silloin nakkasin kiven häntä kohti, mutta se ei sattunut osapuillekaan.
Seuraava paiskaus onnistui. Kivi sattui hänen kaulaansa. Hän luiskahti
taaksepäin näkyviltä, mutta hänen kadotessaan näin hänen haparoivan
toisella kädellään kiviseinästä kiinni pitääkseen ja toisella tarttuvan
kurkkuunsa.

En nähnyt häntä sitten enää, vaikka saatoin kuulla hänen ähisevän,
kakattavan ja yskivän. Katsojakunnassa vallitsi kuoleman hiljaisuus.
Ryömin luolan suulle ja odottelin. Kakatus ja yskintä heikkeni, mutta
silloin tällöin kuulin hänen kurkkuansa selvittelevän. Hiukan myöhemmin
hän alkoi kavuta alas. Hän kulki hyvin hitaasti, pysähtyi tavan takaa
kaulaansa kurkottelemaan tai koettelemaan sitä kädellään.

Nähdessään hänen tulevan alaspäin, koko lauma huutaen ja vikisten
vilisti metsään. Vanha Kololuu nilkuttaen ja toikkerehdellen seurasi
perässä. Punasilmä ei välittänyt mitään koko paosta. Päästyään alas
maahan, hän kiersi kunnaan juurta ja kiipesi ylös omaan luolaansa. Ei
hän kertaakaan ympärille vilkaissut.

Minä katsoin Luppakorvaa ja hän minua. Ymmärsimme toisemme. Heti
aloimme sangen varovasti ja tyyneesti kiivetä kunnasta ylös. Huipulle
päästyämme katsahdimme taaksemme. Oleskelupaikka oli autiona. Punasilmä
pysyi luolassaan, ja lauma oli kadonnut metsän syvyyteen.

Käännyimme ja aloimme juosta. Syöksyimme poikki ahojen ja päätä pahkaa
alas rinteitä, välittämättä ruohostossa mahdollisesti olevista
käärmeistä, kunnes metsään pääsimme. Puihin kipasimme ylös ja niin yhä
edelleen puita myöten heilauttelimme pakoon, kunnes peninkulmia oli
luolien ja meidän välillä. Ja silloin, mutta vasta silloin, suojassa
suuren haarukan, pysähdyimme, toisiamme katselimme ja aloimme nauraa.
Toisiamme syleille käsin, jaloin, silmät kyynelissä kiehuen, kyljet
pakottavina me nauroimme, nauroimme ja nauroimme.

Loppuun naurettuamme, Luppakorva ja minä pyörsimme takaisin
pakomatkalta ja läksimme aamiaiselle mustikkasuolle. Se oli sama suo,
jonne olin ensi matkani maailmassa tehnyt vuosia aikaisemmin äitini
seurassa. Vain hiukan olin häntä nähnyt tänä väliaikana. Tavallisesti
hänen käydessään lauman luona luolilla, olin minä poissa metsissä.
Kerran tai pari olin vilaukselta nähnyt Lörpän aholla, ja suureksi
ilokseni saanut hänelle irvistellä ja härnätä häntä luolani suulta.
Sellaisia hauskuuksia lukuunottamatta olin tylysti jättänyt perheeni
yksikseen. Se ei minun mieltäni suuresti kiinnittänyt, ja tulinpa
sangen hyvin yksiksenikin toimeen.

Syötyämme kylliksi marjoja ja jälkiruuaksi kaksi pesällistä puoliksi
haudottuja metsäkanan munia, Luppakorva ja minä vaelsimme valppaina
metsässä jokea kohti. Täällä se seisoa törrötti vanha kotipuuni, josta
minut oli Lörppä alas työntänyt. Yhä siellä vielä asuttiin. Perhe oli
lisääntynyt. Äitini liepeillä kiikutteli pienokainen. Sitäpaitsi oli
siellä tyttö, puolikasvuinen, joka varovaisesti katseli meitä alempain
oksain takaa. Hän oli nähtävästi sisarpuoleni.

Äitini minut tunsi, mutta varotti minua poistumaan, aikoessani kiivetä
puuhun. Luppakorva, joka oli paljon varovaisempi minua, läksi
peräytymään enkä häntä saanut houkuteltua takaisin. Mutta myöhemmin
päivällä sisareni tuli alas maahan ja siinä ja puun läheisyydessä
peuhasimme ja leikimme koko iltapuolen. Ja sitten tuli kiusakohtaus.
Hän oli sisareni, mutta sepä ei häntä estänyt kohtelemasta minua
hävyttömästi, sillä hän oli perinyt Lörpän koko ilkeyden. Hän kävi
äkkiä kimppuuni mitättömästä raivostuneena, kynsi minua, kiskoi
karvoistani ja painoi terävät pienet hampaansa syvälle käsivarteeni.
Minulta meni maltti. En häntä loukannut, mutta annoin hänelle
epäilemättä perusteellisemman kämmenläiskeen kuin hän lie siihen asti
saanut.

Mitenkä hän kirkui ja parkui! Lörppä, joka koko päivän oli ollut poissa
ja juuri silloin oli palajamassa, kuuli äänen ja syöksähti paikalle.
Äitini syöksähti myös, mutta Lörppä ennätti ensin. Luppakorva ja minä
emme hänen tuloansa odotelleet. Me olimme omilla teillämme ja Lörppä
läksi pyydystämään henkeämme halki metsän puitten.

Kun pyydystys oli ohi, ja Luppakorva ja minä olimme taas naurumme
nauraneet, huomasimme hämärän olevan tulossa. Yö kaikkine kauhuineen
oli meidät yllättämässä ja luolille palaaminen ei voinut tulla
kysymykseenkään. Punasilmä sen teki mahdottomaksi. Turvaa etsimme
toisista erillään olevasta puusta, ja korkealla haarukassa vietimme sen
yön. Se oli viheliäinen yö. Ensiksi satoi rankasti muutamia tunteja,
sitten kävi ilma kylmäksi ja kirpeä tuuli meihin puhui. Läpimärkinä,
ruumis värisevänä ja hampaat kalisten me kyyristelimme toistemme
syleilyssä. Olimme menettäneet sievän, kuivan luolamme, joka niin pian
lämpimäksi kävi ruumiimme lämpöä huokuessa.

Aamu meidät tapasi vaivaisina, mutta päättäväisinä. Toista sellaista
yötä emme aikoneet sietää. Muistimme vanhempaimme puukatokset, ja
sellaista alotimme itsellemme rakentaa. Laitoimme hataran pesän
puitteet ja korkeammille haarukoille yläpuolella saimme useita katoksen
kannattimia. Sitten aurinko nousi, ja sen lempeässä paisteessa
unohdimme yölliset surkeudet ja läksimme aamiaista etsimään. Sen
jälkeen -- osotus näiden päivien epäjohdonmukaisuudesta -- aloimme
leikkiä. Puuhuoneemme tekemiseen täytyi meiltä vuorottain työskennellen
mennä kokonainen kuukausi; ja kun se valmiina oli, emme sitä sen erän
perästä käyttäneet.

Mutta riennänpä ohi kertomukseni. Jouduttuamme leikkiin aamiaisen
jälkeen toisena päivänä luolilta lähdöstä, Luppakorva ajatti minulla
takaa itseään puitten halki aina joelle asti. Me päädyimme sinne sille
paikalle, missä suuri rämeikkö avautui mustikkasuolta. Se oli suultansa
laaja ja vesi aivan liikkumaton. Kuolleessa vedessä juuri sen suun
sisäpuolella oli sotkuinen kasa puun runkoja. Muutamat näistä, oltuaan
tulvavesien viskeltävinä ja pitkät kesät törötettyään hiekkavalleilla,
olivat ilman puremat, kuivat ja oksattomat. Ne viruivat korkealla
vedessä ja puljuttelivat ylös ja alas tai kierähtelivät ympäri, kun me
niiden päälle nousimme.

Siellä täällä runkojen välissä oli vesilammikoita, ja niissä saatoimme
nähdä parvittain pikku kaloja, jotka uida viilettivät edestakaisin.
Luppakorva ja minä rupesimme heti kalastajiksi. Laskeuduimme
pitkällemme tukille, ja pysyimme ihan hiljaa odotellen, milloin kalat
tulivat lähelle ja sitten nopeasti puskimme kätemme veteen. Saaliin
söimme heti paikalla pyristelevänä ja märkänä. Suolan puutetta emme
huomanneetkaan. Rämeikön suuta aloimme pitää suosittuna leikkipaikkana.
Täällä vietimme monet tunnit joka päivä, pyydystellen kaloja ja
leikitellen tukkien niskalla, ja täällä eräänä päivänä saimme ensi
opetuksen purjehduksessa. Tukki, jonka selässä Luppakorva lojui, läksi
ajelehtimaan. Hän oli käppyrässä kyljellään ja nukkui. Leppeä tuulen
henki kuljetti vitkalleen tukkia rannalta poispäin, ja kun minä hänen
pulansa huomasin, oli välimatka jo liian suuri hypättäväksi.

Ensiksi koko juttu tuntui minusta hauskalta. Mutta kun ensimmäinen
värähtävä pelon tunne, joka näinä alituisen turvattomuuden aikoina oli
niin yleistä, ailahti mielessäni, niin oma yksinäisyyteni minua
säikäytti. Äkkiä älysin, että Luppakorva oli etäällä, muutamain jalkain
päässä solumassa outoa ainetta pitkin. Päästin äänekkään hälytyshuudon.
Hän heräsi pelästyneenä ja liikautti itseänsä rajusti tukilla. Se
kääntyi ympäri ja Luppakorva molskahti veteen. Kolmasti tukki pulautti
hänet uudelleen veteen, kun hän koetti kiivetä sen selkään. Sitten
hänen onnistui rähmiä tukille ja värisi siinä pelosta.

Kumpainenkaan meistä ei osannut tehdä mitään. Olimme jo niin etäälle
kehittyneet alhaisemman elämän muodoista, ettei ollut meillä uimisen
vaistoa, emmekä olleet vielä kylliksi ihmisen kaltaisia, että olisimme
sen osanneet keksiä ratkaistavana olevasta pulmasta. Minä juoksentelin
edestakaisin äyrästä lohduttomana, pysyen niin lähellä Luppakorvaa,
hänen vasten tahtoaan matkustaessaan, kuin saatoin; hän taas valitti ja
huusi siihen määrään, että oli merkillistä, ettei se tuottanut
niskaamme kaiken karvaisia pyyntieläimiä. Hetket kuluivat. Aurinko
solui ylimmilleen ja alkoi laskeutua länteen. Keveä tuuli nukahti ja
jätti Luppakorvan tukkineen seilailemaan satakunta jalkaa rannalta.
Mutta silloin jollain tavoin, en tiedä miten, Luppakorva älysi suuren
keksinnön. Hän alkoi pulikoida käsillään. Aluksi hänen ennätyksensä oli
hidasta ja säännötöntä. Sitten hän suoristi suuntansa ja alkoi
uutterasti meloa yhä lähemmäksi. Minä en jaksanut ymmärtää. Istuin
maahan, tarkastelin ja odottelin, kunnes hän pääsi rantaan.

Mutta hän oli oppinut jotakin, jota minä en osannut. Myöhemmin
iltapuolella hän vapaaehtoisesti työntäytyi tukin varassa vesille. Ja
vielä myöhemmin hän houkutteli minutkin mukaansa, ja minäkin pian opin
melomisen konstin. Lähinnä seuraavina päivinä emme voineet pysyä poissa
rämeiköltä. Niin olimme kiintyneet uuteen leikkiimme, että melkeinpä
syömisen unohdimme. Me lepäsimmekin läheisessä puussa yötä. Ja
Punasilmän koko olemassaolon unohdimme.

Alati koettelimme uusia tukkeja, ja opimme tietämään, että mitä
kapeampi oli tukki, sen nopeammin saimme sen kulkemaan. Myöskin opimme
tietämään, että mitä kapeampi oli tukki, sen kärkkäämpi se oli
pyörähtämään ympäri ja pulpauttamaan meidät veteen. Ja vielä yhden
asian pikku tukkien suhteen opimme. Eräänä päivänä meloimme kumpikin
omalla tukillamme toistemme vieressä. Ja silloin aivan sattumalta
leikkimme kestäessä huomasimme, että jos kumpikin toisella kädellä ja
jalalla piteli toisen tukista, niin tukit uivat vakavasti eivätkä
kiepsahtaneet ympäri. Vierekkäin lojuen tässä asemassa olivat
ulkopuoliset kätemme ja jalkamme vapaat melomista varten. Ja lopulta
keksimme, että tällaista järjestystä noudattaen saatoimme käyttää yhä
pienempiä tukkeja ja siten saada nopeampaa vauhtia. Mutta siihen
keksimisemme pysähtyi. Olimme keksineet kaikkien alkuperäisimmän
lautan, mutta eipä ollut meillä mieltä kyllin sitä ymmärtääksemme. Ei
juolahtanut milloinkaan päähämme nitoa tukkeja yhteen sitkeillä
köynnöksillä tai tahmeilla juurilla. Tyydyimme siihen vain, että
pitelimme käsin ja jaloin tukkeja toisissaan kiinni.

Vasta kun ensimmäinen purjehtimisinnostuksemme oli ohi ja olimme
alkaneet palata puupesäämme nukkumaan yöksi, tapasimme Nopsajalan. Minä
näin hänet ensin poimimassa nuoria terhoja puutamme lähellä olevan
suuren tammen oksilta. Hän oli ylen arka. Ensiksi hän pysyi aivan
hiljaa; mutta nähtyään, että hänet oli havaittu, hän hypähti maahan ja
livisti virmana tiehensä. Joka päivä näimme hänet aina vilaukselta ja
totuimme haeskelemaan häntä katseillamme kulkiessamme edestakaisin
puumme ja rämeikön suun välillä.

Ja sitten eräänä päivänä hän ei juossut pakoon. Hän odotteli tuloamme
ja päästeli leppeitä rauhan ääniä. Mutta varsin lähelle emme päässeet.
Lähestyessämme liian likelle, hän äkkiä kiiti tiehensä, ja turvallisen
välimatkan takaa päästi leppeitä ääniä uudelleen. Tätä jatkui muutamia
päiviä. Kauan kesti hänen tuttavuuteensa pääseminen, mutta lopultakin
se oli täytetty ja hän joskus yhtyi kanssamme leikkimään.

Minä pidin hänestä alusta pitäen. Hän oli ulkonäöltään mitä
miellyttävin. Sangen lempeä hän oli. Hänen silmänsä olivat lempeimmät
kuin koskaan olin nähnyt. Tässä suhteessa hän oli aivan toisellainen
kuin muut lauman tytöt ja vaimot, jotka jo synnyltäänkin olivat
miesmäisiä. Ei hän milloinkaan laskenut karkeita kiukkuisia ääniä, ja
hänen luontoonsa näytti kuuluvan paeta riitoja ennemmin kuin antautua
tappeluun.

Mainitsemani lempeys näytti huokuvan koko hänen olemuksestaan. Hänen
silmänsä olivat suuremmat kuin useimpain hänen kaltaistensa eivätkä ne
olleet niin syvälle painuneet, ja silmäripset olivat pitemmät ja
säännöllisemmät. Eikä liioin hänen nenänsä ollut niin paksu ja
latuskainen. Siinä oli oikea varsi, ja sieramet aukenivat alaspäin.
Hänen etuhampaansa eivät olleet suuret, ei ollut ylähuuli pitkä eikä
riipuksissa eikä liioin alahuuli eteenpäin töröllään. Hän ei ollut
varsin karvainen, paitsi käsivarsien ja säärien ulkosivuilta ja
hartiain välistä; ja vaikka hän oli hoikka lanteiltaan, eivät hänen
pohkeensa olleet kierot eivätkä pahkaiset.

Katsellessani häntä taaksepäin kahdenneltakymmenenneltä vuosisadalta
unieni välityksellä, on aina mielessäni väikkynyt, että hän lienee
kuulunut tulikansaan. Hänen isänsä ja äitinsä lienevät hyvinkin olleet
tätä korkeampaa polventoa. Vaikka sellaiset ilmiöt eivät olleet
yleisiä, oli niitä kuitenkin nähtävissä, ja omin silmin olin nähnyt
niistä todistuksia niidenkin lauman jäsenten kesken, jotka olivat
luopioiksi kääntyneet ja ruvenneet elämään puukansan seassa.

Nopsajalka oli kokonaan erilainen lauman muihin naisolentoihin
verraten, ja minä hänestä pidin alusta alkaen. Hänen lempeytensä ja
sulonsa minua viehättivät. Hän ei milloinkaan ollut karkea eikä hän
koskaan tapellut. Aina hän juoksi tiehensä, ja tästä on hänen nimensä
peräisin. Hän oli parempi kiipeämään kuin Luppakorva ja minä. Kun
hippaa leikimme, emme koskaan voineet häntä kiinni saada paitsi
sattumalta, kun taas hän meidät tavotti mielensä mukaan. Merkillisen
nopea hän oli kaikissa liikkeissään, ja hänen välimatkojen
arvioimiskykynsä oli niin tarkka, että vain hänen uskalluksensa oli sen
veroinen. Ylenmäärin arka hän oli kaikissa muissa asioissa, mutta aivan
peloton, kun tuli kysymykseen puihin kiipeäminen tai niissä
hyppeleminen; Luppakorva ja minä olimme saamattomia kömpelöitä ja
pelkureita hänen rinnallaan.

Hän oli orpo. Emme häntä milloinkaan nähneet kenenkään kanssa, eikä hän
kertoa voinut, miten kauan oli yksin maailmassa elänyt. Aikaisin hänen
oli täytynyt avuttomassa lapsuudessaan oppia, että vain paossa oli
turva. Hän oli sangen viisas ja ylen salaperäinen. Jonkinlaiseksi
urheiluksi Luppakorvalle ja minulle kävi hänen olinpaikkansa etsintä.
Varmasti hänellä jossakin oli puupesänsä eikä se ollut kovin
kaukanakaan; mutta miten hänen jälkiänsä seurailimmekin, emme sitä
koskaan tavanneet. Hän taipui kyllä leikkimään kanssamme päivän aikaan,
mutta olinpaikkansa salaisuutta hän vartioi epäluuloisesti.



11


Muistaa tulee, että vastikään laatimani kuvaus Nopsajalasta ei ole
sellainen kuvaus, jonka laatinut olisi Suurhammas, unieni toinen
minuus, esihistoriallinen esi-isäni. Unieni välityksellä minä, nykyajan
ihminen, katselen Suurhampaan silmillä ja näen.

Ja niin on laita monen muun asian, jota muinaisajan tapahtumista
juttelen. Muistelmissani on kaksinaisuus, joka on siksi sekava, ettei
se lukijoitani rasita. Pysähdyn tässä kohden kertomuksessani vain
osottaakseni tätä kaksinaisuutta, merkillistä olemuksien sekoitusta.
Minä, nykyajan olento, katselen vuosisatojen taakse ja punnitsen ja
repostelen Suurhampaan, toisen minäni, mielenliikkeitä ja vaikutelmia.
Hän ei niiden punnitsemisesta ja repostelemisesta välittänyt. Hän oli
itse yksinkertaisuus. Hän vain eli tapaukset koskaan aprikoimatta,
miksi hän eli ne omalla erikoisella ja usein epävakaisella tavallaan.

Kun minä, todellinen minä, kasvoin vanhemmaksi, pääsin yhä enemmän
tunkeutumaan unieni olemukseen. Paraillaan uneksiessaankin sitä voi
tietää uneksivansa, ja jos uni on paha, voi lohduttaa itseänsä sillä
aatoksella että se vain on unta. Tämä on meidän kaikkien yhteinen
kokemus. Ja niinpä minä, nykyajan ihminen, usein sekaannuin
uniini ja merkillisen kaksoisolemukseni takia olin sekä toimiva
että sivusta katselija. Ja sangen usein olen minä, nykyinen,
ällistellyt ja harmitellut oman minäni, muinaisaikaisen, hassuutta,
epäjohdonmukaisuutta, tylsyyttä ja yleistä, kaikenpuolista typerää
typeryyttä.

Ja vielä yksi asia, ennenkuin lopetan tämän poikkeuksen. Oletteko
koskaan uneksineet, että uneksitte? Koirat uneksivat, hevoset
uneksivat, kaikki eläimet uneksivat. Suurhampaan päivinä puoli-ihmiset
uneksivat, ja kun unet olivat pahoja, he ulisivat nukkuissaan. Minä,
nykyinen, olen laskeunut nukkumaan Suurhampaan kanssa ja uneksinut
hänen uniaan.

Tämä on, sen tiedän, melkeinpä ymmärryksen ulkopuolelle menemistä;
mutta tiedänpä näin tehneeni. Ja sen teille sanon, että Suurhampaan
lentämis- ja ryömimisunet olivat hänelle yhtä eläviä kuin ilman halki
putoamisuni on teille.

Sillä Suurhampaalla oli myöskin toinen minänsä, ja hänen nukkuissaan
tämä toinen minä uneksui muinaisuuden takaisia asioita, siivekkäitten
matelijain aikaisia, lohikäärmeitten räiskettä ja päällekarkauksia, sen
takaista nakertajain tapaisten imettäväisten ketterätä elämää ja vielä
sitäkin muinaisempaa, alkumeren rantaliman elämistä. En voi, en uskalla
sanoa enempää. Kaikki on liian hämärää, sekavaa ja kammottavaa. Voin
vain viitata niihin äärettömiin ja pelottaviin näkyjaksoihin, joiden
läpi olen kuin usvassa tuijotellut elämän kehittyessä, en ainoastaan
apinasta ylös päin ihmiseen asti, vaan ylöspäin aina matosesta alkaen.

Ja nyt palatkaamme kertomukseeni. Minä, Suurhammas, en Nopsajalkaa
tuntenut hienompana, sopusointuisempana kasvoiltaan ja ruumiiltaan,
pitkäripsisine silmineen, nenävarsineen ja alaspäin aukeavine
sieramineen, jotka saattoivat hänet kauneutta lähentelemään. Tunsin
hänet vain lempeäsilmäisenä nuorena naisolentona, joka päästeli
leppeitä ääniä eikä tapellut. Mielelläni leikin hänen kanssaan, en
tiennyt miksi, etsin ruokaa hänen seurassaan ja linnun pesiä hänen
kerallansa raiskailin. Ja täytyypä minun tunnustaa, että hän minua
paljon opetti puissa kiipeämisessä. Hän oli sangen viisas, sangen
voimakas eivätkä mitkään laahaavat liepeet hänen liikkeitänsä estäneet.

Jotenkin tähän aikaan Luppakorvassa ilmestyi heikkoja uskottomuuden
oireita. Hän sai tavakseen kuljeskella sillä suunnalla, missä oli
äitini olinpuu. Hän oli ruvennut pitämään ilkeästä sisarestani, ja
Lörppä oli häntä alkanut sietää. Jonkun verran muutakin nuorisoa oli
siellä, lähellä asuvain yksiavioparien jälkeläisiä, ja Luppakorva
heidän kanssansa leikitteli.

Milloinkaan en saanut Nopsajalkaa käymään näiden nuorukaisten joukkoon.
Milloin tahansa minä heidän luokseen menin, hän livahti jälellepäin ja
katosi. Kerran muistan kaikin voimin houkutelleeni häntä. Mutta hän
vilkuili taakseen levottomin silmäyksin, sitten peräysi ja kutsui minua
eräästä puusta. Niinpä en minä tavallisesti seurannut Luppakorvaa hänen
käydessään uusien ystäväinsä luona. Pidin Nopsajalan toveruutta
parempana. Ellei mitään olisi tapahtunut, olisi meistä epäilemättä pari
tullut, sillä kumpikin pidimme toisistamme; mutta jotakin tapahtui.

Eräänä aamuna, jolloin Nopsajalkaa ei ollut näkynyt, olimme Luppakorva
ja minä alhaalla rämeikön suulla tukeilla leikkimässä. Tuskin olimme
ehtineet vesille, kun meitä raivokas mylvinä hämmästytti. Se oli
Punasilmä. Hän kyyristelihe tukkikasan laiteilla, ja hänen silmänsä
kiiluivat vihaa meitä kohtaan. Me säikähdimme ankarasti, sillä tässäpä
ei ollut ahdassuista luolaa turvapaikkana. Mutta olipa toki
kahdenkymmenen jalan leveydeltä vettä välillämme; siinä oli meillä
turvaa toistaiseksi, ja me rohkasimme mieltämme.

Punasilmä nousi seisaalleen ja alkoi takoa karvaista rintaansa
nyrkillään. Meidän kaksi tukkiamme olivat rinnakkain, ja niiden
niskassa me istuimme ja nauroimme hänelle. Aluksi oli naurumme vain
puolittain luonnollista, pelon sekaista, mutta kun pääsimme
vakuutetuiksi hänen voimattomuudestansa, kävimme meluamaan. Hän raivosi
ja raivosi meille ja kihnutti hampaitaan voimattomassa kiukussansa. Ja
luullen turvassa olevamme, me härnäsimme ja pilkkasimme häntä. Aina me
olimme lyhytnäköisiä, me laumalaiset.

Punasilmä äkkiä lopetti rintansa takomisen ja hampaittensa kihnutuksen
ja juoksi tukkiröykkiön poikki rannalle. Ja aivan yhtä äkisti meidän
iloisuutemme vaihtui ällistykseksi. Punasilmän tapana ei ollut niin
keveästi jättää kostopuuhiansa. Odottelimme peläten ja vapisten, mitä
tulossa oli. Ollenkaan ei mieleemme johtunut meloa tiehemme. Hän palasi
pitkästi hypellen röykkiön poikki, toinen iso kätensä täynnä pyöreitä,
veden valamia kiviä. Hyvä oli, ettei hän ollut löytänyt isompia
lohkareita, kahden tai kolmen naulan painoisia mukuloita, sillä me
olimme vain parinkymmenen jalan päässä, ja varmasti hän silloin olisi
meidät tappanut.

Eikä meidän vaaramme nytkään ollut kovin pieni. Sip! Pieni kiven
vinkale siritti sivuksemme melkein kuulan voimalla. Luppakorva ja minä
aloimme meloa kiihkeästi. Sip-poh! Luppakorva kivahti äkkiä kivusta.
Kivi oli sattunut hänen hartiainsa väliin. Sitten yksi minuun sattui ja
minäkin kirahdin. Meidät pelasti vain Punasilmän pommivaraston
loppuminen. Hän syöksähti soraläjälle hakemaan uusia, ja sillä aikaa
Luppakorva ja minä meloimme pois.

Vähitellen soluimme kantomatkan ulkopuolelle, vaikka Punasilmä alati
käväsi hakemassa lisää varustuksia ja kivet alinomaa sirisivät
ympärillämme. Rämeikön keskellä oli hiukan virtaa, ja kiihkoissamme
emme älynneet, että se meitä ajoi jokea kohti. Me meloimme, ja
Punasilmä pysyi niin lähellä meitä kuin voi seuraten pitkin rantaa.
Sitten hän tapasi suurempia kiviä. Sellaiset varustukset hänen
raivoansa lisäsivät. Yksi lohkare, ainakin viiden naulan painoinen,
karahti tukkiin minun viereeni, ja niin kova oli sen rysähtäminen, että
se sinkautti joukon säleitä, teräviä kuin neulat, sääreeni. Jos se
minuun olisi sattunut, olisi se minut surmannut.

Ja sitten joen virta meidät tempasi mukaansa. Niin hurjasti me
meloimme, että Punasilmä sen ensiksi huomasi, ja ensi varoituksena
meille oli hänen voittokiljuntansa. Siinä missä virtaveden laita koski
rämeikön veteen, oli kokonainen rykelmä pyörteitä eli pieniä
vesikierteitä. Nämä tempasivat kömpelön lauttamme ja pyörittivät sitä
edestakaisin, ympäri, sinne tänne. Meiltä melominen jäi, ja kaikki
voimat ponnistimme tukkien pitämiseksi koossa, vierekkäin. Ja sillä
aikaa Punasilmä yhä meitä pommitteli, kiven mukuloita putoili
ympärillemme, ja ne loiskuttivat vettä päällemme ja henkeämme
uhkasivat. Samalla hän mulkoili meitä hurjana ja kirkui.

Joessa sattui olemaan jyrkkä käänne sillä kohdalla, missä rämeikkö
vetensä purki, ja koko pääjuoksu suuntautui vastapäiselle äyräälle. Ja
sitä äyrästä kohti, pohjoista, me kiidimme nopeasti, samalla kulkien
virtaa alaspäin. Tällä tavoin pääsimme pian Punasilmän heittomatkan
ulkopuolelle, ja viimeksi hänet nähdessämme hän oli kaukana maalla ja
hyppeli ylös ja alas veisaten riemulaulujansa.

Luppakorva ja minä emme muuta tehneet kuin pitelimme tukkeja yhdessä.
Olimme heittäytyneet kohtalon huomaan ja annoimme lauttamme menojansa
mennä, kunnes huomasimme, että mennä huljuttelimme pitkin pohjoista
rantaa lähes sadan jalan päässä siitä. Sinnepäin aloimme meloa. Täällä
virran pääjuoksu viskautui takaisin eteläistä rantaa kohti, ja
melomisestamme oli tuloksena, että pääsimme virran poikki sen
nopeimmassa ja ahtaimmassa juoksussa. Ennenkuin tiesimmekään, olimme
sen ulkopuolella tyvenessä pohjukassa.

Tukkimme uivat hitaasti ja vihdoin päätyivät siivosti rantaäyräälle.
Luppakorva ja minä ryömimme rannalle. Tukit uivat edelleen pohjukasta
pois ja soluivat virtaa alas. Me katsahdimme toisiamme, mutta emme
nauraneet. Olimme oudolla maalla, eikä mieleemme juolahtanut, että
voisimme palata omalle rannallemme samalla tavalla kuin olimme yli
tulleet.

Olimme oppineet kulkemaan joen poikki, vaikka emme sitä tienneet. Ja
tätä ei kukaan laumalainen ollut ennen tehnyt. Laumastamme ensimmäisinä
me jalallamme astuimme joen pohjoiselle rannalle ja luullakseni
viimeisinäkin sitäpaitsi. Epäilemättä he sen poikki tulevaisina päivinä
olisivat käyneet; mutta tulikansan siirtyminen ja siitä johtunut lauman
jäännösten siirtyminen taannutti kehitystämme vuosisatoja.

Ei ole tosin olemassa minkäänlaista kertomusta siitä, miten
turmiollinen seurauksiltaan oli tulikansan siirtyminen. Itse puolestani
olen taipuvainen luulemaan, että se sai aikaan lauman häviön;
että me, alemman elämän haarake, jossa ihmisyys iti, nitistyimme
yksinkertaisesti pois ja hukuimme siinä ärjyvässä aallokossa, missä
joki mereen laski. Luonnollisesti olen minä vastuussa sellaisesta
mielipiteestä; mutta minähän hypähdän kertomukseni edelle, ja ennenkuin
olen sen lopettanut, on tämän mielipiteen arvokin nähtävissä.



12


Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten kauan Luppakorva ja minä
vaeltelimme joen pohjoispuolella olevalla maalla. Me olimme kuin
autiolle saarelle haaksirikkoutuneita merimiehiä, mikäli kotiin
palaamisesta oli toiveita. Me käänsimme joelle selkämme ja viikkoja ja
kuukausia harhailimme korvessa, jossa laumalaisia ei yhtään ollut.
Sangen vaikeata on minun uudelleen kokoon kutoa kulkujamme ja
mahdotonta tehdä sitä päivä päivältä. Suurin osa siitä on hämärää ja
epäselvää, vaikka sieltä täältä minulla onkin eläviä muistoja
tapahtuneista asioista.

Varsinkin muistan, miten me nälkää kärsimme Pitkäjärven ja Kaukojärven
välisillä vuorilla ja miten me viidassa nukkuvan vasikan pyydystimme.
Siellä myöskin eleli puukansaa metsässä Pitkäjärven ja vuorten välillä.
Nehän ne meidät ajoivat vuorille ja pakottivat meidät kulkemaan
Kaukojärvelle.

Ensiksi joelta lähdettyämme, pyrimme länttä kohti, kunnes saavuimme
pienelle purolle, joka suomaitten läpitse luikerteli. Täältä käännyimme
pohjoista kohti vitkalleen kulkien ja useimpain päiväin kuluttua
saavuimme sille järvelle, jota olen sanonut Pitkäjärveksi. Jonkun ajan
vietimme sen ylemmässä päässä, mistä yllin kyllin tapasimme ravintoa;
ja silloin eräänä päivänä törmäsimme metsässä yhteen puukansan kanssa.
Nämä olennot olivat julmia apinoita, eivät muuta. Mutta eivät ne
sittenkään paljon meistä eronneet. He olivat tosin karvaisempia; heidän
säärensä olivat hiukan kierommat ja pahkuraisemmat, heidän silmänsä
vähän pienemmät, heidän kaulansa pikkusen paksumpi ja lyhempi ja heidän
sieramensa jonkun verran enemmän painuneella pinnalla olevain aukkojen
näköiset; mutta karvoja heillä ei kasvoissaan ollut eikä liioin
kämmenpöydässään eikä jalkopohjissaan, ja ääniä he päästelivät
samallaisia kuin mekin ja jotenkin samoissa tarkoituksissa. Puukansa ja
meidän laumamme olivat kaiken kaikkiaan jotenkin samallaiset.

Minä tapasin hänet ensiksi, pienen, kurttuisen, kuivettuneen vanhuksen,
ryppykasvoisen, tihrusilmäisen ja tutisevan. Hän oli laillinen
ryöstösaalis. Meidän maailmassamme ei mitään myötätuntoisuutta ollut
eri rotujen välillä, eikä hän meidän rotuamme ollut. Puuihminen hän oli
ja ylen vanha. Hän istui puun juurella -- nähtävästi hänen oma puunsa,
sillä näimme oksilla räsyisen pesän, missä hän yönsä nukkui.

Osotin hänet Luppakorvalle, ja kumpikin syöksyimme hänen kimppuunsa.
Hän pyrki kiipeämään, mutta hidaspa oli. Minä tarrasin hänen
kinttuihinsa ja vedin hänet takaisin. Sitten oli meillä hupaista. Me
nipistelimme häntä, kiskoimme häntä karvoista, puristelimme hänen
korviansa, pistelimme tikkuja häneen ja kaiken aikaa nauroimme vesissä
silmin. Hänen turha kiukkunsa oli melkein mieletöntä. Hän oli
hullunkurisen näköinen, yrittäessään puhaltaa henkiin nuoruutensa
kylmenneitä hiiliä, koota voimiansa, jotka vuosien vieriessä olivat
menneet ja kuolleet -- irvistellessään surkeasti, vaikka tarkoitti
julmasti, narskuttaessaan kuluneita hampaitaan yhteen, takoessaan
laihaa rintaansa hervottomalla nyrkillään.

Hän vielä yski ja läähätti, ryki ja ähisi merkillisesti. Joka kerta kun
hän koetti kiivetä puuhun, me vedimme hänet alas, kunnes hän lopulta
alistui heikkouteensa, istui vain ja itki. Ja Luppakorva ja minä
istuimme hänen vieressään kädet toistemme vyötäisillä ja nauroimme
hänen viheliäisyyttänsä.

Hänen itkunsa vaihtui uikutukseksi, uikutus valitukseksi, kunnes hän
lopulta aikoi kiljua. Tämä hälytti valppautemme, mutta mitä enemmän
koetimme saada hänet vaikenemaan, sen äänekkäämmin hän kirkui. Ja
silloin kajahti korviimme metsästä koko läheltä: "Hoek! Hoek!" Tähän
kuului vastaushuutoja useita ja sangen etäällä kuului syvän basson
"Hoek! Hoek! Hoek!" Ja samalla tavalla "Huu-huu!" kuului kaikkialta
ympäriltämme.

Sitten alkoi ajo. Siitä ei koskaan näyttänyt loppua tulevan. He ajoivat
meitä takaa puita myöten, kokonainen heimo, ja melkeinpä olivat saada
meidät käsiinsä. Meidän oli pakko turvautua maahan, ja täällä meillä
olivat edut puolellamme, sillä he olivat todella puukansaa, ja vaikka
he kiipeämisessä meidät voittivat, jätimme me heidät jälelle juoksussa
maassa. Me puskimme pohjoista kohti heimon ulvoessa kintereillämme.
Ahopaikoilla välimatkamme piteni, mutta pehkoissa he pääsivät meitä
lähemmäksi, ja monet kerrat pelastuimme vain nipin napin. Kun ajoa yhä
jatkui, me ymmärsimme, ettemme ollut heidän rotuaan ja että meidän
väliset suhteet olivat kaikkea muuta, vaan eivät myötätuntoisia.

Tuntikausia he meitä ajoivat. Metsä tuntui loppumattomalta. Me pyrimme
aukeille, missä vain niitä tapasimme, mutta niistä alkoi vain entistä
sakeampi metsä. Joskus luulimme jo päässeemme heistä ja istuuduimme
lepäämään; mutta aina, ennenkuin olimme huohottamisesta päässeet,
kuulimme kirotun "Huu-huu!" huudon ja hirvittävän "Hoek! Hoek! Hoek!"
Tämä viimemainittu toisinaan päättyi raakaan "a ha ha haaaaa!!!!"

Tällä tavalla meitä metsän läpi pyydysti kiukustunut puukansa.
Vihdoinkin, puolivälissä iltapäivää, rinteet alkoivat kohota yhä
korkeammiksi ja puut kävivät pienemmiksi. Sitten pääsimme vuoriston
ruohoiselle kupeelle. Täällä me saatoimme päästä vauhtiin, ja täällä
puukansa luopui ajostaan ja palasi metsiinsä.

Vuoristo oli autiota ja tylyä, ja kolmasti sinä iltapäivänä pyrimme
uudelleen metsään. Mutta puukansa siellä oli väjyksissä, ja takaisin he
meidät ajoivat. Luppakorva ja minä nukuimme sen yön vaivaispuussa, joka
ei juuri pensasta suurempi ollut. Mitään turvaa siinä ei ollut, ja
huokeasti olisi joku paikalle sattunut pyydystävä eläin meidät
saaliikseen napannut.

Aamulla, veres kunnioitus mielessämme puukansaa kohtaan, katsahdimme
vuorille. Olenpa varma, ettei mitään selvää suunnitelmaa, eipä edes
aatoskaan ollut mielessämme. Meitä vain ajoi eteenpäin vaara, josta
juuri olimme päässeet. Vaelluksestamme vuoriston poikki on minulla vain
utuisia muistoja. Monta päivää olimme tällä autiolla alueella ja
surkeasti kärsimme, varsinkin pelosta; kaikki oli niin uutta ja outoa.
Kylmääkin kärsimme ja myöhemmin nälkää.

Se oli kivien, liriseväin purojen ja pauhaavain putousten lohduton maa.
Me kiipeilimme ja laskeusimme valtavia rotkoja ja kuiluja; ja alati,
minne katselimmekin, levisi silmiemme eteen joka suunnalle harjanteita
harjanteitten perästä, loppumattomia vuoria. Öisin nukuimme koloissa ja
halkeamissa, ja eräänä kylmänä yönä me kapusimme hinterän kiviröykkiön
huipulle, joka oli melkein puun muotoinen.

Mutta sitten vihdoinkin eräänä kuumana päivänä, jolloin nälkä meitä
pyörrytti, tapasimme toki lohdutusta. Täältä korkealta maanselältä
näimme pohjoisessa päin pienenevien, alenevien harjanteitten takana
etäisen järven kimmellyksen. Aurinko sen pinnalle paistoi ja sen
ympärillä oli aukeita tasaisia ruohoketoja; idässäpäin taas näimme
laajalle ulottuvan metsän tummat piirteet.

Kaksi päivää meiltä meni järvelle kulkiessa, ja nälästä olimme heikot;
mutta sen rannalta tapasimme puolikasvuisen vasikan, joka näreikössä
kyyryssänsä nukkui. Paljon vaivaa se meille tuotti, sillä muuta asetta
sen tappamiseksi emme tunteneet kuin kätemme. Ahmittuamme itsemme
täyteen, kannoimme lihajätteet idän puoleiseen metsään ja kätkimme ne
puuhun. Milloinkaan emme sille puulle enää palanneet, sillä siinä
purossa, joka Kaukojärvestä juoksi, oli ihan sakeana lohia, jotka
merestä olivat kutemaan nousseet.

Järvestä länteen ulottuivat ruohomaat, ja täällä oli laumoittain
bisoneita ja karjaa. Siellä oli myöskin villikoiran parvia, ja kun
mitään puita ei siellä kasvanut, ei ollut se paikka meille turvallinen.
Päiväkausia seurasimme virtaa pohjoista kohti. Sitten, en tiedä mistä
syystä, me yhtäkkiä poikkesimme virralta ja painuimme itää kohti,
sitten kaakkoon halki suuren metsän. Minä en teitä kiusaa
vaelluksellamme. Mainitsen sen vain osottaakseni, kuinka me lopuksi
saavuimme tulikansan maahan.

Me jouduimme joelle, mutta omaksi joeksemme sitä emme tunteneet. Olimme
olleet eksyksissä niin kauan, että olimme tottuneet pitämään eksyksissä
oloa luonnollisena asiana. Muistellessani tätä aikaa, näen selvästi,
miten mitä sokein sattuma elämämme ja kohtalomme luo. Emme tienneet,
että se oli meidän jokemme -- se ei mistään käynyt selville; ja ellemme
olisi sen poikki kulkeneet, emme tietenkään koskaan olisi lauman luokse
palanneet; enkä minä, nykyinen, tuhannen vuosisataa myöhemmin, olisi
milloinkaan syntynyt.

Mutta kuitenkin sekä Luppakorva että minä halusimme ankarasti palata.
Matkallamme olimme kokeneet koti-ikävää, oman rotumme ja maamme
kaipuuta; ja useastipa muistelin Nopsajalkaa, sitä nuorta naisolentoa,
joka leppeitä ääniä päästeli, jonka kanssa hyvä oli olla ja joka
yksiksensä eleli, kenenkään tietämättä missä. Häntä muistellessani
minusta tuntui kuin olisi minun nälkä, ja sellaista tunsin, vaikka
minun ei nälkä ollut ja vaikka vastikään olin syönyt.

Mutta se joki. Ravintoa oli yllin kyllin, pääasiassa marjoja ja meheviä
juuria, ja joen partaalla leikimme ja teutaroimme kaiket päivät. Ja
aatos heräsi Luppakorvassa. Aatoksen synty oli aivan selvä
kehityksessänsä. Minä sen näin. Hänen silmiensä ilme kävi surulliseksi
ja vaikeroivaksi, ja hän oli sangen rauhaton. Sitten hänen silmänsä
kävivät sameiksi kuin olisi hän menettänyt vasta heränneen aatoksensa
johtolangan. Sitä seurasi taas surullinen, vaikeroiva ilme, kun aatos
mielessä pysyi ja hän sen uudelleen sai haltuunsa. Hän katsahti minua,
jokea ja kaukaista rantaa. Hän koetti puhua, mutta ei ollut hänellä
ääniä, millä aatostansa selvittää. Tuloksena oli älähdys, joka sai
minut nauramaan. Tämä häntä suututti, ja hän tölmäsi minua äkkiä, niin
että lensin selälleni. Tietysti tappelu seurasi, ja lopulta minä hänet
ahdistin puuhun, jossa hän valtasi haltuunsa pitkän oksan ja torjui
minut pois joka kerta kun hänen kimppuunsa yritin.

Ja aatos oli hämäriin paennut. Minä en sitä tuntenut ja hän oli sen
unohtanut. Mutta seuraavana aamuna se heräsi hänessä uudelleen. Ehkäpä
kotivaisto hänessä vakaantui ja aatoksen saattoi pysyväiseksi. Joka
tapauksessa se hänellä oli ja selvempänä kuin ennen. Hän minut vei
vesirajalle, missä tukki oli pohjukkaan tarttunut. Minä luulin häntä
haluttavan leikkiä, samoinkuin olimme rämeikön suussa leikkineet. Ja
niin luulin yhä edelleen, kun näin hänen hinaavan toista tukkia alempaa
rannalta.

Vasta rinnakkain tukeilla ollessamme ja pitäessämme niitä yhdessä
virtaan melottuamme ymmärsin hänen aikomuksensa. Hän taukosi melomasta
ja viittasi etäiselle rannalle, ryhtyi taas melomaan, samalla
päästellen äänekkäitä, rohkaisevia ääniä. Minä ymmärsin ja innokkaasti
meloimme. Nopea virta meidät mukaansa tempasi, kiidätti meitä eteläistä
rantaa kohti, mutta ennenkuin ehdimme maalle nousta, se nakkasi meidät
takaisin pohjoiselle rannalle.

Tällöin syntyi erimielisyys. Nähdessäni pohjoisen rannan niin lähellä,
aloin meloa sinne. Luppakorva koetti meloa eteläistä rantaa kohti.
Tukit pyörivät ympäri, emmekä me päässeet minnekään, ja kaiken aikaa
metsä vilahteli sivutsemme, meidän kiitäessä virtaa alas. Emme voineet
tapella. Ymmärsimme, että olisi ollut hulluutta kätemme ja jalkamme
irroittaminen tukeista, jotka vain siten yhdessä pysyivät. Mutta kielin
me riitelimme ja toisillemme närkästelimme, kunnes virta kiidätti
meidät eteläistä äyrästä kohti uudelleen. Se oli nyt lähin päämäärä, ja
kaikessa sovussa rupesimme yhdessä sinnepäin melomaan. Maalle laskimme
erääseen poukamaan, ja kiipesimme heti puihin tähystelemään ympäristöä.



13


Vasta sen päivän jälkeisenä yönä kuin olimme joutuneet joen
etelärannalle, tapasimme tulikansaa. Varmaankin joku vaeltava
metsästäjäjoukko oli leiriytynyt lähelle sitä puuta, jonka Luppakorva
ja minä olimme yöpuuksemme valinneet. Tulikansan äänet ne ensiksi meitä
säikäyttivät, mutta myöhemmin pimeän tultua huomiotamme herätti tuli.
Varovasti ja ääntä pitämättä hiiviskelimme puusta puuhun, kunnes
hyvästi voimme katsella näkymöä.

Lähellä jokea olevalla aholla puitten keskellä paloi tuli. Sen
ympärillä oli puolikymmentä tulilaista. Luppakorva kapsahti äkkiä
minuun kiinni, ja tunsin hänen vapisevan. Katsahdin tarkemmin ja näin
sen pienen kurttuisen metsästäjävanhuksen, joka oli ampunut Hammasrikon
jotenkin kolmisen vuotta sitten. Hänen noustessaan ylös ja käydessään
nakkaamassa lisää puita nuotioon, näin hänen onnahtelevan
raajarikkoisella jalallaan. Mikä siinä lie ollutkin, jokin parantumaton
vaiva se oli. Hän näytti vieläkin kuivemmalta ja kurttuisemmalta kuin
ennen, ja hänen kasvojensa karvat olivat aivan harmaat.

Toiset metsästäjät olivat nuoria miehiä. Maassa heidän lähellään
huomasin heidän kaarensa ja nuolensa, ja tunsinpa, mitä aseita ne
olivat. Tulilaisilla oli eläinten nahkoja vyötäisten ympärillä ja
hartioilla. Mutta heidän käsivartensa ja säärensä olivat alastomat,
eikä heillä liioin ollut mitään jalkaverhoja. Kuten ennen olen sanonut,
eivät he olleet aivan niin karvaiset kuin me, laumalaiset. Heidän
päänsä ei ollut iso, ja heidän ja laumalaisten välillä oli sangen vähän
erotusta pään kaltevuusasteeseen nähden silmistä lähtien taaksepäin.

He eivät olleet niin kumaraisia kuin me eivätkä liioin niin joustavia
liikkeissään. Heidän selkärankansa, lanteensa ja polvijänteensä
tuntuivat olevan kankeammat. Eivät liioin heidän käsivartensa olleet
niin pitkät kuin meidän, enkä huomannut, että he koskaan olisivat
tasapainoansa tukeneet kulkiessaan käsillään maata hiipaisten molemmin
puolin. Heidän lihaksensakin olivat pyöreämmät ja sopusuhtaisemmat kuin
meidän, ja heidän kasvonsa olivat miellyttävämmät. Heidän nenäreikänsä
olivat alaspäin avoimet; samoin heidän nenävartensa oli kehittyneempi,
ei näyttänyt niin lattealta eikä moukaroidulta kuin meidän. Heidän
huulensa eivät olleet niin veltot ja riippuvat eivätkä heidän
kulmahampaansa niin paljon torahampaita muistuttaneet. Mutta yhtä
ohuthuulisia he olivat kuin mekin, eivätkä paljon enemmän
painaneetkaan. Kaiken kaikkiaan he vähemmin meistä erosivat kuin me
puukansasta. Kaikki kolme lajia olivat kyllä keskenään sukulaisia
eivätkä kovin kaukaisiakaan.

Nuotio, jonka ympärillä he istuivat, oli sangen miellyttävä. Luppakorva
ja minä istuimme tuntikausia tähystelemässä liekkejä ja savua.
Lumoavinta se oli silloin, kun uutta polttoainetta nakattiin ja
kipinäsäihke lensi ilmoille. Minä olisin halunnut päästä lähemmäksi
katsomaan tulta, mutta eipä ollut minkäänlaista keinoa. Kyyryksissä
olimme erään puun haarukassa ahon laidalla, emmekä uskaltaneet antautua
alttiiksi ilmitulemisen vaaralle.

Tulilaiset olivat kyykyllänsä tulen ääressä ja nukkuivat pää
kumarruksissa polvia vasten. Sikeästi he eivät nukkuneet. Heidän
silmänsä värähtelivät nukkuessa, ja levottomia he olivat. Aina tavan
takaa joku nousi ja nakkasi lisiä puita nuotioon. Valopiirin ympärillä
metsän pimeydessä ulvahteli pyydysteleviä eläimiä. Luppakorva ja minä
saatoimme ne äänistä tuntea. Siellä oli villejä koiria ja hyena, ja
hetken aikaa kuului suurta kiljuntaa ja mörinää, joka silmänräpäyksessä
herätti koko tulilaisten nukkuvan piirin.

Kerran koiras- ja naarasleijona seisoi puumme alla ja tuijotteli
nuotiota karvat pystyssä ja silmät kiiluen. Koiras pieksi kylkiänsä ja
oli kiihkosta levoton, aivan kuin olisi halunnut loiskahtaa eteenpäin
ja siepata itselleen makupalan. Mutta naaras oli varovampi. Se se älysi
meidät, ja pari seisoskeli meitä katsellen hiljaa, sieramet väreillen
ja vainuillen. Sitten ne naukuivat, katsahtivat kerran vielä nuotioon
ja kääntyivät takaisin metsään.

Paljon pitemmän ajan Luppakorva ja minä pysyimme paikallamme
katselemassa. Tavan takaa kuulimme raskaitten olentojen liikkeestä
syntyvää räiskettä ja ritinää viidoista ja pensastoista, ja pimeässä
piirin vastapäisellä puolella näimme silmien kiiluvan tulen hohteessa.
Etäämmältä kuulimme leijonan naukumista, ja vielä kauempaa kajahti
jonkun iskun alaisen eläimen kirahdus, joka juontipaikalla loiskehti ja
teutaroi. Joelta samoin kuului sarvikuonojen rietasta röhkintää.

Aamulla, kun olimme kylliksi nukkuneet, hiivimme takaisin tulen
laiteille. Se vielä kyti, mutta tulilaiset olivat menneet. Varmuuden
vuoksi kiersimme piirin metsässä ja juoksimme sitten tulelle. Minä
halusin nähdä, minkälaista se oli, ja peukalon ja etusormen väliin
nappasin hehkuvan hiilen. Se tuskan ja pelon kiljahdus, jonka päästin
nakatessani sen pois, säikäytti Luppakorvan puihin ja hänen pakonsa
pelästytti minut perässä.

Seuraavalla kerralla palasimme varovaisempina ja vältimme hehkuvia
hiiliä. Kävimme matkimaan tulimiehiä. Kyykistelimme tulen ääreen ja
päät kumarruksissa polvien varaan olimme nukkuvinamme. Sitten apinoimme
heidän puhettaan, lasketellen toisillemme ääniä heidän tavallaan ja
päästellen kurkustamme mitä sotkuisinta siansaksaa. Muistin nähneeni
sen kurttuisen vanhan metsästäjän kohennelleen tulta seipäällä. Minäkin
kohentelin tulta seipäällä, käännellen esille kasottain hehkuvia hiiliä
ja pilvittäin valkeata tuhkaa. Tämä oli suurta urheilua, ja pian olimme
aivan valkean tuhan vallassa.

Luonnollista oli, että matkimme tulilaisia uudelleen sytyttämällä
nuotion. Ensiksi koetimme pieniä puupalasia. Se onnistui. Puut
posahtivat räiskähtäen liekkiin, ja me tanssimme ja mölisimme
mielissämme. Sitten aloimme nakella suurempia puupalasia. Yhä enemmän
niitä lisäilimme, kunnes nuotiomme oli koko valtava. Edestakaisin
tassuttelimme kiihkoissamme, kiskoen metsästä kuivuneita oksia ja
rankoja. Liekit loimuilivat yhä korkeammalle, ja savupatsas tavotti
puiden latvat ja yhä kohosi. Siinä oli verratonta räiskettä, rätinää ja
pauhua. Se oli kaikkein merkittävin työ, mitä koskaan olimme käsillämme
matkaan saattaneet, ja olimmepa siitä ylpeät. Mekin olimme tulilaisia,
niin päättelimme siinä tanssiessamme valkeina menninkäisinä palon
äärellä.

Kuiva ruoho ja matalat pensaat syttyivät tuleen, mutta emmehän me sitä
huomanneet. Äkisti suuri puu ahon laidassa lehahti liekkiin. Sitä
katselimme ällistynein silmin. Siitä paistava kuumuus ajoi meidät
peräytymään. Toinen puu syttyi, vielä kolmas ja sitten jo
puolikymmentä. Me pelästyimme. Hirviö oli murtautunut irti. Peloissamme
kyyristyimme maahan; mutta tuli ahmi pitkin piiriä ympäristön ja sulki
meidät sisäänsä. Luppakorvan silmään ilmestyi se surkea ilme, joka aina
oli käsittämättömyyden seuralainen, ja tiedänpä minun silmissäni saman
ilmeen viivähtäneen. Me toisiimme turvausimme, käsivarret toistemme
ympärillä, kunnes kuumuus meidät saavutti ja palavain karvain haju
tuntui sieramissamme. Silloin sävähdimme pystyyn ja pakenimme länttä
kohti metsän halki, taaksemme vilkuillen ja naureskellen juostessamme.

Keskipäivän aikoihin saavuimme niemimaan kaulakkeelle, jonka, kuten
jälestäpäin huomasimme, muodosti laaja, melkeinpä ympyräksi kiertynyt
joen polveke. Aivan kaulakkeen poikki jonoili useita matalia ja
osittain metsäisiä kunnaita. Näiden yli me kiipeilimme, katsellen
takanamme olevaa metsää, josta nyt oli tullut liekkimeri, samoava kohti
itää nousevan tuulen mukana. Me painuimme yhä länttä kohti jokivartta
pitkin, ja ennenkuin aavistimmekaan, olimme keskellä tulikansan
asumuspaikkaa.

Tämä paikka oli loistavasti valittu puolustuksen suhteen. Se oli niemi,
jota kolmelta taholta suojasi koukkuileva joki. Vain yhdeltä puolen
sinne maalta päin pääsi. Se oli niemen ahdas kaulake, ja täällä monet
matalat kunnaat olivat luonnollisia esteitä. Muusta maailmasta kokonaan
eristettynä tulikansa lie täällä elänyt ja vaurastunut pitkät ajat.
Itse asiassa arvelen, että juuri heidän vaurastumisensa aiheutti heidän
myöhemmän vaelluksensa, joka niin suurta vauriota tuotti laumallemme.
Tulikansa oli kai lukumäärältään lisääntynyt, kunnes he joutuivat
epämukavaan puristukseen olopaikkansa rajojen sisällä. He vaeltivat
laajemmalle ja vaeltaessaan ajoivat laumaa edellään, asettuivat itse
luoliin ja anastivat sen alueen, joka meidän hallussamme oli ollut.

Mutta vähänpä Luppakorva ja minä kaikkea tätä uneksimme, huomatessamme
olevamme tulikansan pääpesässä. Yksi aatos meissä vain eli, päästä
pois, vaikka emme voineet olla uteliaisuudessamme tirkistelemättä
kyläkuntaa. Ensi kerran näimme tulilaisten vaimoja ja lapsia.
Viimemainitut juoksentelivat enimmäkseen alastomina, ensinmainituilla
taas oli yllään villieläinten nahkoja.

Tulilaiset, samoinkuin mekin, asuivat luolissa. Luolien edessä oleva
aho vietti jokea kohti, ja aholla paloi runsaasti pikku nuotioita.
Mutta en tiedä, keittikö tulikansa ruokansa vai eikö. Luppakorva ja
minä emme nähneet heidän keittävän. Mutta arvelenpa, että he varmaankin
olivat jonkinlaisen alkuperäisen keittotaidon kehittäneet. Samoinkuin
mekin, he kantoivat joesta vettä kurpitsan kuorilla. Liikettä siellä
oli runsaasti ja vaimojen ja lasten huutoja kuului. Viimemainitut
leikkivät ja ilvehtivät aivan samalla tavalla kuin laumalaistenkin
lapset, ja enemmän he olivat laumalaisten lasten näköisiä kuin
täyskasvuiset tulilaiset täyskasvuisten laumalaisten.

Luppakorva ja minä emme kauan kuhnustelleet. Näimme muutamain
puolikasvuisten poikasten ammuskelevan nuolella ja kaarella, ja me
puitimme takaisin tuuheimpaan metsään ja jatkoimme matkaa joelle. Ja
sieltä tapasimme lautan, todellisen lautan, nähtävästi jonkun
tulilaisen tekemän. Molemmat hirret olivat solakat ja suorat, ja ne
olivat yhteen niotut sitkeillä juurilla ja ristipuilla.

Tällä kerralla aatos pälkähti meidän molempain mieleen yhtaikaa.
Olimmehan pyrkimässä pois tulikansan alueelta. Meloa joen yli hirsillä,
sehän verraton keino! Kiipesimme lautalle ja työnsimme sen liikkeelle.
Mutta äkkiä jokin tempasi lauttaa ja lennätti sen voimakkaasti
myötävirtaa rantaa vasten. Äkillinen pysäys melkein oli tärskäyttää
meidät veteen. Lautta oli juuresta punotulla köydellä kiinnitetty
puuhun. Sen me irrotimme, ennenkuin uudelleen työnsimme lautan vesille.

Ennenkuin olimme meloneet lauttamme kokonaan virtaan, olimme ajautuneet
niin kauas alaspäin, että saatoimme täydellisesti nähdä tulikansan
asuinsijat. Niin uutterasti olimme kiintyneet melomiseemme, silmät
suunnattuina vastapäiselle rannalle, että emme mitään tienneet,
ennenkuin huomiomme heräsi rannalta kuuluvaan kirkunaan. Katsahdimme
ympärillemme. Siellä oli tulilaisia useita, katsellen ja viittoillen
meitä, ja lisää ryömi esille luolista. Me istuuduimme katselemaan ja
unohdimme koko melomisen. Rannalla oli ankara meteli. Muutamat
tulimiehet laukasivat kaarensa meitä kohti, ja muutamat nuolet
putosivat lähellemme, mutta liian pitkä oli välimatka.

Se oli suuri päivä Luppakorvalle ja minulle. Idässä meidän sytyttämämme
palo täytti puolen taivasta savulla. Ja täällä olimme täysin turvassa
keskijoella, kiertäen tulilaisten pääpesää. Me istuimme ja nauroimme
heille ohi kiitäessämme, viilettäissämme kohti etelää, itäkaakkoa ja
koillistakin ja sitten taas kohti itää, kaakkoa ja etelää ja ympäri
länteen, kaartaen suuren kaksoispolvekkeen, missä joki melkein
kiertäytyi solmuun.

Länttä kohti kiitäessämme, tulilaiset kaukana takanamme, tulla tupsahti
tuttu näköala silmiemme eteen. Se oli suuri juontipaikka, jonne olimme
kerran pari kulkeneet katselemaan eläinnäyttelyä, kun eläimet juomassa
kävivät. Sen takana tiesimme olevan porkkanamaan, jonka toisella
puolella olivat luolat ja lauman asuinsijat. Aloimme meloa rantaa
kohti, joka nopeasti livahteli ohitsemme, ja ennenkuin huomasimmekaan,
olimme lauman käyttämillä juontipaikoilla. Siellä oli naisia ja lapsia,
veden kantajia, koko joukko kurpitsan kuoriaan täyttämässä. Meidät
nähdessään he livistivät pelosta mielettöminä kulkutietä ylöspäin, niin
että heiltä kokonainen jono kurpitsan kuoria tipahteli tielle.

Astuimme maihin ja tietysti jäi meiltä lautta sitomatta kiinni, ja se
liukui tiehensä jokea alaspäin. Varsin varovaisesti hiivimme kulkutietä
ylöspäin. Lauma oli kokonaan kadonnut koloihinsa, vaikka siellä täällä
näimme naaman meitä tirkistelevän. Merkkiäkään ei näkynyt Punasilmästä.
Olimme jälleen kotona. Ja sinä yönä nukuimme omassa pienessä
luolassamme korkealla jyrkänteen rinnassa, vaikka meidän ensin oli
sieltä häädettävä pari kiukkuista nuorukaista, jotka sen olivat
haltuunsa ottaneet.



14


Kuukaudet kuluivat. Tulevaisuuden draama ja murhenäytelmä ei vielä
ollut näyttämölle ehtinyt, ja siihen mennessä me pähkinöitä survoimme
ja elimme. Muistan silloin olleen hyvän pähkinävuoden. Me täyttelimme
kurpitsan kuoremme pähkinöillä ja kuljetimme niitä survomispaikoille.
Me asetimme ne kiven kouruun ja kiven mukula kädessämme survoimme ne
rikki ja sitä myöten söimme kuin saimme survotuksi.

Syksy oli käsissä, kun Luppakorva ja minä palasimme pitkältä
seikkailumatkaltamme, ja sitä seuraava talvi oli lauhkea. Useasti
pistäysin vanhan kotipuuni ympäristössä ja monasti etsiskelin koko
alueen mustikkasuon ja sen rämeikön suun välillä, missä Luppakorva ja
minä olimme purjehdustaidon oppineet, mutta vihiäkään en saanut
Nopsajalasta. Hän oli kadonnut. Ja minä häntä kaipasin. Minua ahdisti
se nälkä, josta olen maininnut ja joka oli ruumiillisen nälän sukua,
vaikka se usein minut valtasi vatsani täytenäkin ollessa. Mutta kaikki
etsimiseni oli turhaa.

Mutta elämä ei luolilla ollut yksitoikkoista. Punasilmää siellä oli
varottava. Luppakorva ja minä emme koskaan tunteneet hetkenkään rauhaa,
paitsi ollessamme omassa pikku luolassamme. Huolimatta aukon
laajentamisesta, jonka olimme suorittaneet, oli se yhä puristavan ahdas
meidän kulkea. Ja vaikka me tavan takaa sitä yhä laajensimme, oli se
vieläkin liian ahdas Punasilmän mahdottomalle ruholle. Mutta eipä hän
koskaan luolaamme enää hyökännytkään. Hän oli ottanut opikseen, ja
kaulassa oli hänellä pullea pahka osottamassa minun nakkaamani kiven
jälkeä. Tämä pahka ei koskaan sulanut, ja se oli siksi mahtava, että
sen saattoi etäämmältäkin havaita. Useinpa minä ylen mieluisasti
tarkastelin tätä kätteni työn todistusta; ja joskus ollessani itse
taatusti turvassa, sen näkeminen puristi minulta naurunkin.

Vaikka toiset laumalaiset eivät olisikaan tulleet avuksemme, jos
Punasilmä olisi yhä tavoitellut Luppakorvaa ja minua palotellakseen
meidät heidän silmäinsä edessä, olivat he kuitenkin myötätuntoisina
meidän puolellamme. Ehkäpä se ei ollut myötätuntoa, vaan tapa, millä he
Punasilmää vihaavansa ilmaisivat; he joka tapauksessa aina meitä
varottivat hänen lähetessään. Metsässä, juontipaikoilla tai aholla
luolien edustalla, aina he ehättivät meitä varottamaan. Sillä tavalla
oli meillä monia silmiä puolellamme Punasilmää, muinaisperimystä,
vastaan taistellessamme.

Kerran hän oli saada minut käsiinsä. Oli aikainen aamu, eikä lauma
vielä ollut ylhäällä. Hän katkasi tieni, kun yritin luolaani ylös
jyrkänteelle. Ennenkuin ehdin mitään miettiäkään, olin syöksähtänyt
kaksiosaiseen luolaan -- samaan, minne Luppakorva ensiksi oli minun
käsistäni päässyt monia vuosia aikaisemmin ja jossa vanha sapelihammas
oli tappionsa kärsinyt kahta laumalaista vainotessaan. Olin ahtautunut
molempia luolia yhdistävän käytävän läpi ja huomannut, että Punasilmä
ei minua seurannut. Mutta samassa hän syöksähti luolaan ulkopuolelta.
Minä luikertelin takaisin käytävän läpi, ja hän syöksähti ulos ja
toisesta aukosta jälleen sisälle. Minä vain kertailin kulkuani käytävän
läpi.

Hän piti minua siellä puoli päivää, ennenkuin hellitti. Sen jälkeen,
kun Luppakorva ja minä jotenkin varmasti tiesimme ehtivämme
kaksoisluolaan, emme enää peräytyneetkään ylös äyräälle omaan
luolaamme, kun Punasilmä nähtäville ilmestyi. Me pidimme vain häntä
silmällä ja varoimme, ettei hän päässyt peräytymistämme katkaisemaan.

Tämän talven aikana Punasilmä surmasi silloisen vaimonsa
rääkkäämällä ja alati häntä pieksemällä. Olen sanonut häntä
muinaisperimykselliseksi, mutta tässä suhteessa hän oli pahempi kuin
muinaisperimys, sillä alempain eläinten urokset eivät rääkkää eivätkä
murhaa puolisoitaan. Tässä suhteessa arvelen Punasilmän, huolimatta
hänen moninaisista muinaisperimyksellisistä taipumuksistaan,
tulevaisuuden miehen oireeksi, sillä ihmissuvun urokset ainoastaan
puolisoitaan murhaavat.

Kuten oli odotettavissakin, Punasilmä vaimonsa tieltä raivattuaan kävi
etsimään toista. Hänen valintansa sattui Helkkykieleen. Hän oli Kololuu
vanhuksen pojan, Kaljukyljen tytär. Hän oli nuori olento, sangen kärkäs
lauleskelemaan luolansa suulla päivän laskiessa, ja aivan hiljattain
hän oli ruvennut Koukkupolven puolisoksi. Tämä oli rauhallinen olento,
ei häirinnyt ketään eikä ollut taipuvainen toveriensa kanssa
kinastelemaan. Ei hän liioin ollut mikään tappelija. Pieni hän oli ja
kuiva eikä pystynyt jaloillansa niin temppuilemaan kuin me toiset.

Ei ollut Punasilmä ikinä katalampaa tekoa tehnyt. Päivä oli mailleen
menossa rauhallisena iltahetkenä, ja me keräännyimme aholle ennen
luoliimme kiipeämistä. Äkisti Helkkykieli syöksähti kulkutietä myöten
juontipaikalta ylös, Punasilmä kintereillä. Hän juoksi puolisonsa
luokse. Pikku Koukkupolvi parka säikähti pelottavasti. Mutta hän oli
sankari. Hän tiesi olevansa kuoleman kuilulla, mutta pakoon ei hän
juossut. Hän nousi seisaalleen, ärisi, niskakarvansa kohotti ja irvisti
hampaillaan.

Punasilmä mölysi raivossaan. Se oli hänestä rikos, että jokukaan
laumasta häntä uskalsi vastustaa. Hänen kätensä tormasi esille ja
tarrasi Koukkupolvea kurkkuun. Tämä upotti hampaansa Punasilmän
käsivarteen; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä Koukkupolvi niskat
nujerrettuina kiemurteli ja vääntelihe maassa. Helkkykieli kirkui ja
ulisi. Punasilmä tarttui hänen päänsä hiuksiin ja kiskoi häntä
luolaansa kohti. Hän piteli häntä raakamaisesti kiivetessään ja kiskoi
ja laahasi hänet luolaansa.

Me olimme sangen kiukuissamme, mielettömän, kiljuvan kiukkuisia.
Rintaamme takoen, karvat pystyssä ja hampaita louskuttaen me
keräännyimme kokoon aholle. Tunsimme laumavaiston vaikutusta, aivan
kuin yhteistoimintaan pakottavaa vetovoimaa, aavistusta yhteisvoimasta.
Tämä yhteistoiminnan tarve kiertyi mieliimme hämärällä tavalla. Mutta
eipä ollut mitään keinoa, millä saada se käyntiin, koska ei ollut sen
ilmaisukeinoakaan. Me emme käyneet yhdessä Punasilmää tuhoamaan, koska
meiltä kieli puuttui. Hämärästi mielessämme sorvailimme aatoksia,
joilla ei aatosten esikuvia ollut. Nämä esikuvat olivat vielä hitaasti
ja tuskallisesti kehittyväin keksintöjen takana.

Me koetimme tavoitella niitä hämäriä aatoksia vastaavia ääniä, jotka
varjojen lailla liihottelivat läpi tietoisen olemuksemme. Kaljukylki
alkoi äänekkäästi lörpöttää. Äänillään hän ilmaisi kiukkunsa Punasilmää
kohtaan ja halunsa piestä häntä. Siihen asti hän pääsi ja siihen
asti me häntä ymmärsimme. Mutta kun hän koetti ilmaista sitä
yhteistoimintaan työntävää pakotusta, joka hänen mielessänsä väikkyi,
hänen äänensä kävivät sotkuisiksi. Sitten Pitkänaama alkoi nostella
karvojaan ja takoa rintaansa sekä lörpöttää. Toinen toisensa jälkeen me
yhdyimme raivonpuuskaan, kunnes yksin Kololuu vanhuskin motkotti ja
pölpötti särkyneellä äänellään ja kurttuisilla huulillaan. Joku tarttui
seipääseen ja alkoi takoa sillä hirttä. Heti hän oli saanut käyntiin
jonkinlaisen tahdin. Tietämättämme meidän kivakat huutomme ja
kiljahduksemme väistyivät tämän tahdin tieltä. Sen vaikutus meihin oli
lientävä; ja ennenkuin huomasimmekaan, olimme raivomme unohtaneet ja
jonkinlaiset hih-hei-naukujaiset olivat täydessä käynnissä.

Nämä hih-hei-naukujaiset kuvasivat loistavasti lauman
epäjohdonmukaisuutta ja ristiriitaisuutta. Tällöinkin meidät oli yhteen
johtanut keskinäinen raivo ja yhteistoimintaa tavoittava vaisto, mutta
ensi alkeillaan olevan tahdin synnyttäminen sen haihdutti olemattomiin.
Me olimme yhteiseläjiä ja parvissa asuvia, ja nämä laulu- ja
nauruleperrykset meitä tyydyttivät. Tavallaan nämä hih-hei-naukujaiset
olivat ensimäisten ihmisten neuvottelujen oireita ja myöhemmän ajan
ihmisten suurten kansalliskokousten ja kansainvälisten kongressien
enteitä. Mutta meiltä, nuoren maailman laumalta, puuttui puhetta, ja
milloin me siten yhteen keräännyimmekin, saimme aikaan vain pääpelin
sekoituksen, ja siitä syntyi yksitoikkoinen tahti, joka itsessänsä
sisälsi vasta tulevan taiteen pääainekset. Se oli sikiävää taidetta.

Nämä tapaamamme tahdit eivät suinkaan olleet pitkäaikaisia. Yksi tahti
pian hävisi ja pirullinen sekamelska vallitsi, kunnes jälleen saman
tahdin tavoitimme tai uuden loimme. Joskus puolikymmentä eri tahtia
tärähteli yhtaikaa, kutakin kannattamassa oli ryhmäkunta, joka
kiinteästi pyrki toiset tahdit vaientamaan.

Sekamelskan vallitessa jokainen mölysi, hakkasi, ulvoi, kirkui ja
tanssi, itsekukin itseensä tyytyväisenä, pyrkien omien aatostensa ja
tahtonsa voimalla himmentämään kaikki toiset; ja kukin piti itseänsä
tämän kaiken todellisena keskuksena, oli sillä hetkellä kaikesta
yhtenäisyydestä erillään toisiin kaikkeuskeskuksiin nähden, joita hänen
ympärillään hyppeli ja kirkui. Sitten seurasi tahti -- käsien
taputusta, seipäällä hirteen iskemistä, hyppyjen kertaamista
jonkun esimerkin mukaan tai jonkun laulua, joka repäisevästi ja
säännöllisesti, nousten ja laskien päästeli suustaan: "E-pang, e-pang!
E-pang, e-pang!" Toinen toisensa jälkeen itseensä keskittyneet
laumalaiset yhtyivät siihen, ja pian kaikki köörissä tanssivat ja
lauloivat. "Ha-ah, ha-ah, ha-ah-ha!" oli meidän suosituita
köörilaulujamme, ja toinen oli: "Eh-vah, eh-vah, eh-vah-hah!"

Ja sillä tavalla me mielipuolisen hullunkurisina hypellen, teutaroiden
ja nurin niskoin mukkelehtien tanssimme ja lauloimme esiaikaisen
maailman hämärässä päivänlaskussa, entisen mielentilamme unohtaen ja
yhteisvoimin ponnistellen vain aistillisen mielettömyyden aikaan
saamiseksi keskuudessamme. Ja niinpä raivomme Punasilmää kohtaan
suli pois taiteen vaikutuksesta, ja me kirkuilimme hurjaa
hih-hei-lepertelyämme, kunnes yö meitä kauhuistansa varoitti, ja me
ryömimme kivikoloihimme, leppeästi toinen toistamme huhuillen tähtien
syttyessä ja pimeyden maata vallitessa.

Vain pimeätä me pelkäsimme. Ei ollut meillä uskonnon ituakaan, ei
käsitystä näkymättömästä maailmasta. Tunsimme vain todellisen maailman
ja pelkäsimme vain tosiasioita, aistimilla havaittavia vaaroja, lihasta
ja verestä luotuja eläimiä, jotka vaanivat. Ne meidät pimeän peloiksi
tekivät, sillä pimeys oli pyydysteleväin eläinten aikaa. Silloin ne
pesistänsä esille tulivat ja iskivät pimeästä, missä ne näkymättömissä
vaaniskelivat. Ehkäpä tästä pimeyden todellisten olentojen pelosta se
olemattomain olentojen pelko myöhemmin oli kehittyvä, jonka huipuksi
muodostui kokonainen valtava näkymätön maailma. On luonnollista, että
mielikuvituksen kasvaessa kuoleman pelko lisääntyi, kunnes tuleva kansa
tämän pelon muovaili pimeyden kanssa yhteen ja sen kansoitti hengillä.
Luullakseni oli tulikansa jo ruvennut pelkäämään pimeätä tällä tavalla;
mutta kun me laumalaiset hih-hei-naukujaisemme keskeytimme ja
koloihimme pakenimme, niin sen aiheuttivat vanha sapelihammas, leijonat
ja sakaalit, villit koirat ja sudet sekä kaikki nälkäiset, lihaa syövät
pedot.



15


Luppakorva meni naimisiin. Se tapahtui toisena talvena
seikkailumatkamme jälkeen, ja olipa se sangen odottamatonta. Minua hän
ei mitenkään varottanut. Ensiksi sain sen tietää kerran illan hämärässä
kiivetessäni jyrkännettä luolallemme. Tunkeusin aukkoon, mutta siihen
pysähdyin. Siellä ei minulle tilaa ollut. Luppakorva oli sen puolisonsa
kanssa ottanut haltuunsa, ja tämä puoliso oli minun sisareni,
isäpuoleni, Lörpän, tytär.

Koetin väkisin tunkeutua sisälle. Tilaa siellä oli vain kahdelle ja se
tila oli jo otettu. Sitäpaitsi olin minä heihin nähden epäedullisessa
asemassa, ja olinpa iloissani, kun pääsin peräytymään sillä kaupalla,
että he minua repivät ja karvoista kiskoivat. Sen yön ja monia muita
nukuin kaksoisluolan yhdistävässä käytävässä. Kokemukseni mukaan se
tuntui melkoisen turvalliselta. Kun kerran ne kaksi laumalaista olivat
siellä säilyneet sapelihampaan kynsistä ja minä Punasilmän käsistä,
niin minusta tuntui, että voisin pyydystelevien eläinten hyökkäyksiltä
pelastua käymällä edestakaisin kummankin luolan väliä.

Olin unohtanut villit koirat. Ne olivat siksi pieniä, että voivat
kulkea joka käytävää, mistä vain minäkin saatoin läpi ahtautua. Eräänä
yönä ne minut nuuskivat tietoonsa. Olisivatpa vaan tulleet kumpaankin
luolaan yhtaikaa, niin ne olisivat minut saaneet kynsiinsä. Mutta nyt
sain muutamia niistä vain kintereilleni käytävässä ja syöksyin ulos
toisen luolan aukosta. Ulkopuolella oli toisia villejä koiria. Ne
kipaisivat perässäni juostessani kallioseinämälle ja alkaessani kiivetä
ylöspäin. Yksi niistä, laiha ja nälkäinen peto, tarrasi minua kinttuun
kiinni. Sen hampaat uppoutuivat reisilihaksiini, ja melkeinpä se oli
kiskaista minut alas. Kiinni se piti, mutta enpä ruvennut ahertelemaan
siitä irtipäästäkseni, vaan kaikin voimin ponnistelin ehtiäkseni
kiipeämään pois toisten petojen ulottuvilta.

Vasta kun olin niistä turvassa, käänsin huomioni kihelmöivään tuskaan
reidessäni. Ja sitten kymmenkunnan jalkaa ylempänä haukkuvaa laumaa,
joka hypähteli kallioseinää vasten, raapusteli sitä, mutta putoili
alas, tarrasin koiraa kurkkuun ja vähitellen sen kuristin. Kauan aikaa
siinä meni. Se kynsi ja repi karvojani ja ihoani takakäpälillään ja
alati tyrkki ja reutoi koko painollaan voidakseen kiskoa minut seinämää
alas.

Vihdoin sen hampaat loksahtivat auki ja irtausivat raadellusta
lihastani. Kannoin sen ruumiin jyrkännettä ylös mukanani ja kököttelin
sen yön vanhan luolani suulla, jonka sisäpuolella Luppakorva ja
sisareni olivat. Mutta ensiksi sain kestää haukuskelumyrskyn
kiivastuneen lauman puolelta, koska olin ollut häiriön syynä. Vaan
kostin senkin. Tavan takaa, kun alhaalla olevan parven äläkkä alkoi
talttua, pudotin sinne kiven ja siten sain sen taas yltymään. Jonka
jälkeen joka puolelta kiukustuneen lauman herjaukset alkoivat
uudelleen. Aamulla jaoimme Luppakorvan ja hänen vaimonsa kanssa koiran,
emmekä me kolme useampaan päivään olleet enemmän kasvin kuin hedelmän
syöjäinkään kirjoissa.

Luppakorvan avioliitto ei ollut onnellinen, mutta olipahan
lohdutuksena, ettei sitä kovin kauan kestänytkään. Ei ollut hän enkä
minäkään onnellinen sinä aikana. Minun oli ikävä. Kärsin epämukavuutta,
kun minut oli karkotettu turvallisesta pikku luolastani, enkä jostain
syystä liioin ollut yhtynyt kenenkään toisenkaan nuorukaisen kanssa.
Luullakseni oli pitkäaikainen kumppanuuteni Luppakorvan kanssa käynyt
toiseksi luonnokseni.

Olisinhan voinut mennä naimisiin, se on kyllä totta; ja varsin
luultavasti olisin sen tehnytkin, ellei olisi laumassa ollut
vaimoväestä puute. Todennäköistä on otaksuminen, että tämän puutteen
aiheutti Punasilmän irstaus, ja se kuvaa sitä vaaraa, mikä hänestä oli
lauman olemassaololle. Ja olipa vielä Nopsajalka, jota en ollut
unohtanut.

Joka tapauksessa minä Luppakorvan avioliiton aikana sain ajelehtia
nurkasta loukkoon, olla vaaralle alttiina joka yö nukkuessani, eikä
ollut minulla koskaan mukavaa. Muuan laumalainen kuoli, ja hänen
leskensä sai paikan erään toisen laumalaisen luolassa. Minä valtasin
autioksi jääneen luolan, mutta se oli avarasuinen, ja kun Punasilmä
kerran oli saada minut sinne kuin loukkaaseen, palasin nukkumaan
jälleen kaksoisluolan käytävään. Mutta kesällä olin poissa luolilta
viikkokausia, nukkuen puupesässä, jonka rakensin rämeikön suun
tienoille.

Olen jo sanonut, että Luppakorvakaan ei ollut onnellinen. Sisareni oli
Lörpän tytär, ja Luppakorvan elämän hän sai viheliäiseksi. Ei ollut
missään toisessa luolassa niin suurta torailun ja kinailun runsautta.
Jos Punasilmä oli Siniparta, niin oli Luppakorva tohvelisankari; ja
arvelenpa, että Punasilmä oli liian viisas pyytääkseen koskaan
Luppakorvan vaimoa.

Luppakorvan onneksi hän kuoli. Tavaton asia tapahtui sinä kesänä.
Myöhään, melkein sen lopulla, puhkesi esille toinen sato kuitujuurisia
porkkanoita. Nämä odottamatta kasvaneet toissatoiset juuret olivat
nuoria, mehukkaita ja pehmeitä, ja jonkun aikaa porkkanamaa oli lauman
suosituimpia ravintopaikkoja. Eräänä aamuna aikaisin oli meitä siellä
useita kymmeniä aamiaista syömässä. Minun toisella puolellani oli
Kaljukylki. Hänen takanansa olivat hänen isänsä ja hänen poikansa,
Kololuu vanhus ja Lerppahuuli. Toisella puolellani olivat sisareni ja
Luppakorva, sisareni lähinnä.

Minkäänlaista varotusta ei kuulunut. Äkisti sekä Kaljukylki että
sisareni hypähtivät ilmaan ja kiljahtivat. Samassa kuulin nuolien
viuhinan, jotka heidät lävistivät. Seuraavassa silmänräpäyksessä he
olivat maassa pitkällään reutoillen ja läähättäin, ja me toiset
livistimme puita kohti. Yksi nuoli lehahti sivutseni ja päätyi maahan,
jossa sen sulkavarsi tärisi ja vapisi pysähtyneen lennon vaikutuksesta.
Muistan selvästi, kuinka kaarsin juostessani sen sivutse ja
tarpeettoman laajalti väistin tuhoasetta. Varmaankin säikyin sitä
samoinkuin hevonen säikkyy esinettä, jota se pelkää.

Luppakorva juostessaan rinnallani keikahti nurin niskoin kumoon. Nuoli
oli tunkeutunut läpi hänen pohkeestaan ja kompastutti hänet. Hän koetti
juosta, mutta kompastui ja kaatui nuoleen toisen kerran. Hän nousi,
koetti ryömiä pelosta vapisten ja huusi minua avukseen. Minä syöksyin
takaisin. Hän näytti minulle nuolta. Tartuin siihen kiinni vetääkseni
sen pois, mutta siitä johtuva kipu pakotti häntä tarttumaan käteeni ja
estämään minua. Nuoli lensi väliimme. Toinen karahti kiveen, pirstoutui
ja putosi maahan. Tämä oli jo liikaa. Minä tempasin äkisti kaikin
voimin. Luppakorva huusi, kun nuoli tuli ulos ja iski minuun
kiukkuisesti. Mutta seuraavassa hetkessä olimme taas täydessä paossa.

Katsahdin taakseni. Kololuu vanhus yksinään kaukana jälessä toikkerehti
äänettä eteenpäin kilpajuoksussa kuoleman kanssa. Joskus hän melkein
oli kaatumaisillaan ja kerran kaatuikin; mutta nuolia ei enää lentänyt.
Hän kömpi heikkona jaloilleen. Ikä häntä raskaana painoi, mutta eipä
hän kuolla mielinyt. Ne kolme tulilaista, jotka nyt juoksivat esille
metsäisestä väjymyspaikastaan, olisivat helposti voineet hänet saada
käsiinsä, mutta he eivät sitä koettaneet. Ehkäpä hän oli liian vanha ja
sitkeä. Mutta Kaljukyljen ja sisareni he saada halusivat, sillä
katsoessani taakseni puista, näin tulilaisten takovan heitä kivillä
päähän. Tulimiehistä yksi oli se kurttuinen metsästäjävanhus, joka
ontui.

Me kuljimme puita myöten luolia kohti -- kiihtynyt ja sekava lauma,
joka edestään karkoitti koloihinsa kaiken metsän pikkuelämän, ja joka
sai harakat julkeasti kirkumaan. Nyt kun ei mitään suoranaista vaaraa
ollut, Lerppahuuli odotteli isoisäänsä Kololuuta; ja sukupolven ero
välillänsä tämä vanhus ja nuorukainen muodostivat jälkijoukkomme.

Ja sillä tavalla tuli Luppakorvasta nuorimies uudelleen. Sinä yönä minä
nukuin hänen kanssaan vanhassa luolassa, ja vanha toveruuselämämme
alkoi taas. Puolisonsa menettäminen ei hänelle näyttänyt surua
tuottavan. Ainakaan hän ei oireitakaan siihen suuntaan osottanut eikä
liioin näyttänyt häntä kaipaavan. Haava hänen sääressänsä tuntui häntä
yksinomaan kiusaavan, ja kuluipa kokonainen viikko, ennenkuin hän
jälleen vanhan reippautensa saavutti.

Kololuu oli lauman ainoa vanhus. Joskus kun häntä tarkastellessani
hänen kuvansa selvimmin mielessäni väikkyy, huomaan merkillistä
yhdennäköisyyttä hänen ja isäni puutarhurin isän välillä. Puutarhurin
isä oli sangen vanha, sangen ryppyinen ja kurttuinen; ja kaiken
maailman silmissä hänen täytyi näöltään ja häärinnältään olla aivan
Kololuun tapaisen, tirrottaessaan pikkaraisilla sameilla silmillään ja
mutistessaan jotakin hampaattomain ikeniensä välistä. Lapsena tämä
yhdennäköisyys tavallisesti säikäytti minua. Juoksin aina pakoon
nähdessäni vanhuksen toikkerehtivan kahden keppinsä nojassa eteenpäin.
Kololuu vanhuksella oli vielä jonkun verran harvaa karkeata valkoista
partaa, joka näytti sekin samallaiselta kuin tämän vanhan miehen
poskiviuhkat.

Kuten sanoin, oli Kololuu lauman ainoa vanhus. Hän oli poikkeus.
Laumalaiset eivät koskaan vanhoiksi eläneet. Keski-ikä oli jotenkin
harvinainen. Väkivaltainen kuolema oli tavallisin kuolintapa. He
kuolivat samalla tavalla kuin isäni oli kuollut, kuin oli kuollut
Hammasrikko, kuin sisareni ja Kaljukylki vastikään olivat kuolleet --
äkisti ja julmalla tavalla, kaikki kyvyt täysvoimaisina ja elämän
täydessä lennossa ja menossa. Luonnollinen kuolema? Väkivaltainen
kuolema oli luonnollinen kuolintapa niinä päivinä.

Kukaan ei kuollut vanhuuteen lauman keskuudessa. Minä en milloinkaan
saanut sellaista tapausta tietooni. Kololuukaan ei kuollut sillä
tavalla, ja hän oli ainoa minun aikaisessani sukupolvessa, jolla olisi
ollut siihen tilaisuutta. Paha rampautuminen, vakava, tapaturmainen tai
väliaikainen kykyjen lamaantuminen merkitsi nopeaa kuolemaa.
Tavallisesti ei tällaista kuolemaa kukaan ollut näkemässä. Lauman
jäseniä vain yksinkertaisesti tipahti näkyviltä pois. Aamulla he
luolilta läksivät eivätkä milloinkaan palanneet. He katosivat --
pyydysteleväin eläinten ahmattuun kitaan.

Tämä tulilaisten hyökkäys porkkanamaalla oli loppumme alkua, vaikka me
emme sitä tienneet. Tulilaisten metsästäjiä alkoi ilmestyä yhä
useammin, sikäli kuin aikaa kului. He tulivat kaksittain ja kolmittain,
hiljaa hiiviskellen metsän halki; heidän lentäville nuolilleen ei
välimatka merkinnyt mitään, vaan saivat he saaliinsa alas korkeimmankin
puun latvasta, tarvitsematta itse sinne kiivetä. Kaari ja nuoli olivat
kuin heidän hyppy- ja lyöntilihastensa loppumaton pitennys, niin että
he itse asiassa saattoivat hypätä satakunta jalkaa ja enemmänkin ja
tappaa samalta matkalta. Tämä heistä teki paljon pelottavampia kuin oli
itse sapelihammaskaan. Ja sitäpaitsi he olivat sangen järkeviä. He
osasivat puhua ja siten paljon selvemmin keskustella, jonka ohessa he
ymmärsivät yhteistoiminnan hyödyn.

Me laumalaiset kävimme kovin varovaisiksi ollessamme metsässä. Olimme
kerkeämpiä, huolellisempia ja valppaampia. Puut eivät enää olleet
taattuja turvapaikkoja. Emme enää voineet kyykyllemme asettua oksalle
naureskelemaan alhaalla maassa olevia raatelevia vihollisiamme.
Tulikansa oli raatelevaa, kynnet ja torahampaat sadan jalan pituiset,
ja olivatpa he peloittavimmat kaikkien pyydysteleväin eläinten seassa,
jotka esiaikaisessa maailmassa vaeltelivat.

Eräänä aamuna, ennenkuin laumalaiset olivat metsään hajaantuneet,
puhkesi sekasorto vallalle veden kantajain ja niiden joukossa, jotka
olivat käyneet joelle juomaan. Koko parvi pakeni luolille. Tapanamme
oli sellaisissa tapauksissa ensin paeta ja tutkia jälestäpäin.
Luoliemme suilla odottelimme tarkastellen. Jonkun ajan kuluttua
tulilainen astui varovasti aholle. Hän oli se pieni kurttuinen
metsästäjä vanhus. Hän seisoi kauan aikaa meitä tarkastellen, katsellen
luoliamme ja kiviseinää mitellen. Hän astuskeli yhtä kulkutietä alas
juontipaikalle ja palasi hetken kuluttua takaisin toista kulkutietä.
Sitten hän taas seisoskeli ja tarkasteli meitä huolellisesti pitkän
aikaa. Lopulta hän kääntyi ja lynkytteli metsään, ja me jäimme
surullisina ja valitellen huhuilemaan toisillemme luoliemme suulta.



16


Tapasin hänet läheltä mustikkasuota, siltä tutulta tienoolta, missä
äitini asui ja minne Luppakorva ja minä olimme ensimäisen puupesämme
rakentaneet. Se tapahtui aivan odottamatta. Päästyäni puun alle, kuulin
tutun leppeän äänen ja katsahdin ylös. Siellä hän oli, Nopsajalka,
istui oksalla ja heilutteli jalkojaan edestakaisin katsellen minua.

Hetkisen seisoin hiljaa. Hänet nähdessäni tunsin olevani ylen
onnellinen. Mutta sitten alkoi levottomuus ja tuska hiipiä tätä onnea
häiritsemään. Kävin kiipeämään puuhun hänen luokseen, mutta hitaasti
hän peräysi oksaltaan pois. Juuri kun olin hänet saavuttamaisillani,
hän hypähti ilman halki ja tupsahti lähimmän puun oksille. Kahisevain
lehtien keskeltä hän kurkisteli minua ja päästeli leppeitä ääniä. Minä
hyppäsin suoraan hänen peräänsä, mutta kiihkeän ajon jälkeen asema oli
taas sama, sillä jälleenpä hän leppeitä ääniänsä päästeli ja kurkisteli
kolmannen puun lehvien seasta.

Mielessäni syttyi aatos, että nyt jokin oli erilaista kuin entisinä
päivinä, ennenkuin Luppakorva ja minä olimme seikkailuretkellemme
joutuneet. Minä häntä kaipasin ja tiesin kaipaavani häntä. Ja sen
hänkin tiesi. Ja senpätakia hän ei sallinut minun päästä lähelleen.
Unohdin, että hän todella oli Nopsajalka ja että hän kiipeämistaidossa
oli ollut opettajani. Tavoittelin häntä puusta puuhun, mutta ainapa hän
minut vältti ja kurkisteli sitten minua ystävällisin katsein
taaksepäin, leppeitä ääniä päästellen; ja niin hän tanssieli, hypähteli
ja heiluili aivan melkein ulottuvillani. Minkä useammin hän minua
väisti, sen kiihkeämmin minä halusin hänet tavoittaa, mutta iltapäivän
pitenevät varjot todistivat ponnistukseni olevan turhia.

Häntä tavoittaessani tai välillä levätessäni viereisessä puussa häntä
katsellen, huomasin hänen muuttuneen. Hän oli isompi, raskaampi ja
varttuneempi. Hänen piirteensä olivat pyöreämmät, hänen lihaksensa
täyteläisemmät, ja hänessä oli jokin sellainen määräämätön
täyskasvuisuuden leima, joka oli hänelle outoa ja joka minua kiihotti.
Kolme vuotta hän oli ollut näkyviltäni -- kolme vuotta vähintäin, ja
muutos hänessä oli huomattava. Sanon kolme vuotta; se on lähipitäin
tarkka, sikäli kuin voin aikaa arvioida. Mahdollisesti oli kulunut
neljäskin vuosi, jonka olen sekoittanut toisten kolmen vuoden
tapauksiin. Mitä enemmän sitä ajattelen, sitä varmempi olen, että neljä
vuotta hänen oli täytynyt olla poissa.

Minne hän oli mennyt, miksi mennyt ja mitä oli hänelle tänä aikana
tapahtunut, sitä en tiedä. Ei ollut hänellä mitään keinoa, minkä avulla
kertoa minulle, enemmän kuin oli Luppakorvalla ja minullakaan kertoa
laumalaisille, mitä olimme nähneet poissa ollessamme. Mahdollistahan
on, että hän, samoinkuin mekin, oli lähtenyt seikkailumatkoille ja
yksikseen. Mutta onpa mahdollista sekin, että Punasilmä oli ollut hänen
lähtönsä aiheena. Aivan varmaa on, että tämän oli täytynyt aika ajoin
tavata hänet vaeltaessaan puissa; ja jos hän oli häntä takaa ajanut, ei
ole epäilemistäkään, ettei se olisi riittänyt häntä karkoittamaan.
Myöhemmät tapaukset ovat saattaneet minut uskomaan, että hänen oli
täytynyt vaellella kaukana etelässä, vuorijonon toisella puolen ja
alhaalla outojen virtojen rantamilla, poissa kaikkien kaltaistensa
parista. Monet puuihmiset asuivat siellä alhaalla, ja luullakseni he
hänet lopulta ajoivat takaisin laumalaisten ja minun luokseni. Tämän
käsitykseni perusteet selitän myöhemmin.

Varjot kävivät pitemmiksi, ja minä tavoittelin häntä innokkaammin kuin
koskaan, mutta enpä sittenkään voinut häntä saavuttaa. Hän oli
koettavinaan epätoivoisesti paeta minua, mutta kaiken aikaa hän piti
huolen siitä, että hädin tuskin oli ulottumispiirini ulkopuolella. Minä
unohdin kaiken -- ajan, yön lähenemisen ja lihaa syövät viholliseni.
Olin mieletönnä rakkaudesta häneen ja kiukusta myös, koska hän ei
tahtonut laskea minua luokseen. Merkillistä oli, miten tämä kiukku
häntä kohtaan tuntui olevan osa kaipuustani häneen.

Kuten sanottu, kaiken unohdin. Kilpajuoksussa erään ahon yli minä
juoksin täyttä kyytiä käärmeparveen. Ne eivät minua peloittaneet. Olin
mieletön. Ne iskivät minua kohti, mutta minä kyykistelin, syrjään
hyppelin ja juoksin. Tielläni oli python-käärme, joka tavallisissa
oloissa olisi saanut minut kirkuen pakenemaan puun latvaan. Se kyllä
ajoi minut nytkin puuhun, mutta Nopsajalka oli näkyvistäni katoamassa
ja minä hyppäsin takaisin maahan ja jatkoin juoksuani. Oli siinä
täpärät paikat. Vanha viholliseni, hyena, myöskin sattui tielle.
Käytökseni johdosta se varmasti päätteli, että jotakin oli tapahtumassa
ja seurasi minua tuntikauden. Kerran suututimme villisikalauman, ja ne
kipasivat peräämme. Nopsajalka uskalsi ankaran hypyn puiden välillä,
joka minulle oli liian pitkä. Minun täytyi turvautua maahan. Siellä oli
sikoja. En välittänyt. Lennähdin maahan metrin päähän lähinnä olevaa.
Juostessani ne sivulta minua ahdistivat ja pakottivat minut kahteen eri
puuhun, jotka olivat Nopsajalan ajolinjalta syrjässä. Uskalsin maahan
uudelleen, kiersin taaksepäin ja juoksin poikki aukean ahon koko lauma
harjakset pystyssä, röhkien ja hampaitaan louskuttaen kintereilläni.

Jos olisin kompastunut tai horjahtanut aholla, ei olisi ollut minulla
pääsyn paikkaa. Mutta enpähän kompastunut. Enkä välittänyt
kompasteluista ja horjahduksista. Olin sellaisella tuulella, että
olisin seissyt naamakkain vaikka itse sapelihampaan taikka
parinkymmenen nuolia ampuvan tulilaisen kanssa. Sellaista oli lemmen
mielettömyys -- -- minussa. Nopsajalan laita oli toista. Hän oli sangen
järkevä. Hän ei antautunut mihinkään todelliseen vaaraan, ja muistanpa,
mieleen palauttaessani vuosisatojen takaa tätä hurjaa lemmen ajoa, että
sikojen minua viivyttäessä hän ei kiirehtinyt eteenpäin kovin nopeasti,
vaan pikemmin odotteli minua ajoa jatkamaan. Hän se myös edelläni
hypellen määräsi kulkunsa, aina pyrkien sille suunnalle, jonne tahtoi
mennä.

Vihdoin tuli pimeä. Hän johti minua erään puitten sekaan pistäytyvän
rotkoseinämän ympäri sammaleista vierua pitkin. Sitten tunkeusimme
tiheän viidakkaröykkiön läpi, joka minua kulkiessani repi ja riipi.
Mutta häneltä eivät karvatkaan pörhistyneet. Hän tunsi tien. Tiheikön
keskellä oli iso tammi. Minä olin aivan lähellä hänen sinne
kiivetessään; ja sieltä eräässä haarukassa olevasta pesästä, jota niin
kauan ja turhaan olin etsinyt, minä hänet tavoitin.

Hyena oli käynyt jälillemme uudelleen, ja se nyt istui maassa
nälkäisesti äännellen. Mutta mepä emme siitä välittäneet, vaan
naureskelimme sille, kun se äristen kääntyi pois tiheikön läpi.
Kevätaika oli käsissä ja öiset äänet olivat moninaisia ja vaihtelevia.
Kuten tapana oli siihen vuoden aikaan, tappelivat eläimet navakasti
keskenään. Pesälle kuulimme villien hevosten kirkunaa ja hirnuntaa,
elefanttien pasunoimista ja leijonain karjuntaa. Mutta kuu pistäysi
taivaalle, ja ilma oli lämmin, ja me naureskelimme pelottomina.

Muistan, että seuraavana aamuna tapasimme kaksi temmeltävää
koiraslintua, jotka niin kiivaasti tappelivat, että minä kävin aivan
niiden viereen ja tarrasin kumpaakin kurkusta kiinni. Siten saimme
Nopsajalka ja minä hääaamiaisemme. Se oli herkkua. Helppoa olikin
pyydystää lintuja kevätpuolella vuotta. Eräänä yönä sinä vuonna
Nopsajalka ja minä katselimme puista, miten kaksi hirveä kuun valossa
tappeli; ja näimme koiras- ja naarasleijonan hiipivän niiden luokse
huomaamatta ja tappavan ne tappelun jatkuessa.

Ei ole tiedossa, miten kauan lienemme asustaneet Nopsajalan puupesässä.
Mutta eräänä päivänä meidän poissa ollessamme oli puuhun salama
iskenyt. Suuret oksat olivat pirstaleina ja pesä oli särkynyt. Minä
rupesin rakentamaan uutta, mutta Nopsajalka ei tahtonut sellaiseen
ollenkaan tyytyä. Kuten myöhemmin huomasin, oli hän kovin salaman arka,
enkä voinut suostuttaa häntä takaisin puuhun. Ja niinpä tapahtui, että
kuherrusaikamme kuluttua läksimme luolille asumaan. Samoinkuin
Luppakorva oli minut luolasta karkoittanut naimisiin mennessään, samoin
minä hänet nyt karkoitin; ja Nopsajalka ja minä asetuimme sinne, hänen
nukkuessaan öitään kaksoisluolan yhdistävässä käytävässä.

Ja lauman keskuuteen asumaan tultuamme alkoivat vastukset. Punasilmällä
oli ollut ties montako vaimoa Helkkykielen jälkeen. Hän oli vaeltanut
samaa tietä kuin toisetkin. Tällä kerralla hänellä oli pikkarainen,
hento ja alakuloinen olento, joka vikisi ja kitisi alati, joko hän
sitten pieksi häntä tai ei; ja hänen menonsa oli aivan lyhyen ajan
kysymys. Ennenkuin hän menikään, iski Punasilmä katseensa Nopsajalkaan,
ja kun hän oli mennyt, alkoi Nopsajalan vainoaminen.

Hyväpä oli hänelle, että oli hän Nopsajalka, että hän niin
hämmästyttävän taitavasti osasi nopeana paeta puita myöten. Hän
tarvitsi koko järkevyytensä ja uskalluksensa voidakseen pelastua
Punasilmän käsistä. Minä en voinut häntä auttaa. Punasilmä oli niin
väkevä hirviö, että hän olisi voinut repiä minut palasiksi jäsen
jäseneltä. Kuolemaani asti sain potea venähdystä hartioissani, niitä
kun sateisina ilmoina kolotti ja herpaus vaivasi, ja se oli merkki
hänen kättensä töistä.

Nopsajalka oli sairaana siihen aikaan kuin minä sain tämän venähdyksen.
Hänellä lie ollut keltakuume, jota me toisinaan saimme kärsiä; mutta
olipa se mitä tahansa, hänet se teki tylsäksi ja raihnaiseksi. Ei ollut
hänen lihaksissaan tavallista liukkautta, ja todella huonossa
pakokunnossa hän oli, kun Punasilmä hänet sai kierrokseensa lähellä
villien koirien tyyssijaa, luolilta useitten kilometrien päässä
etelässä. Tavallisissa oloissa hän olisi kiertänyt hänet ja sittenkin
ennättänyt turvaan ahdassuiseen luolaamme ennenkuin hän suoraa tietä
kulkien. Mutta nyt hän ei kyennyt kiertämään Punasilmää. Hän oli liian
tylsä ja hidas. Joka kerta ennätti Punasilmä hänen eteensä, kunnes hän
luopui yrittämästä ja käytti koko tarmonsa pelastuakseen vain hänen
käsistään.

Ellei hän olisi ollut kipeä, olisi hänelle ollut lapsen leikkiä
Punasilmän kynsistä pääseminen; mutta nyt hän tarvitsi koko
varovaisuutensa ja taitonsa. Eduksi oli hänelle, että hän saattoi
liikkua heikommilla oksilla kuin Punasilmä ja tehdä pitempiä hyppyjä.
Hän osasi myös erehtymättä arvostella välimatkoja, ja hänen vaistonsa
ilmaisi hänelle oksien, haarojen ja mädäntyneitten runkojen
kestävyyden.

Se oli loppumatonta ajoa. Yltympäri ja edestakaisin pitkiä kiertoja
metsän läpi he syöksähtelivät. Toisten laumalaisten seassa vallitsi
suuri kiihko. Hurjina he mölysivät, äänekkäämmin aina silloin kun
Punasilmä oli etäämmällä ja talttuen aina, kun ajon pyörre toi hänet
lähemmäksi. He olivat voimattomina sivulta katsojina. Vaimot kirkuivat
ja melusivat ja miehet takoivat rintaansa voimattomassa raivossaan.
Pitkänaama oli eritoten kiukkuinen, ja vaikkakin hän pärinätänsä
taltutti Punasilmän lähetessä, ei hän kuitenkaan talttunut siihen
määrään kuin toiset.

Minä taas en näytellyt mitään urhoollista osaa. Tiedän olleeni kaikkea
muuta kuin sankari. Mitäpä hyötyä sitäpaitsi olisi ollut minun
antautumisestani tappeluun Punasilmän kanssa? Hän oli voimakas hirviö,
pirullinen peto, eikä olisi ollut minulla minkäänlaista toivoa voimain
mittelyssä. Hän olisi tappanut minut, ja asema olisi jäänyt
entiselleen. Hän olisi tavoittanut Nopsajalan, ennenkuin tämä olisi
luolaan ehtinyt. Saatoin siis vain katsella voimattomassa raivossa,
väistyä tieltä ja pidätellä kiukun purkaustani hänen tullessaan liian
lähelle.

Tunnit vierivät. Oli jo myöhäinen iltapäivä. Mutta yhä jatkui ajoa.
Punasilmä halusi uuvuttaa Nopsajalan. Hän vartavasten juoksi hänet
lamauksiin. Pitkän ajan kuluttua hän alkoi väsyä eikä enää voinut
jatkaa pahkipäistä pakoaan. Silloin hän alkoi pyrkiä mitä heikoimmille
oksille, jonne Punasilmä ei häntä seurata voinut. Siten hän olisi
saanut hengähtämisaikaa, ellei Punasilmä olisi ollut pirullinen. Kun
hän ei voinut Nopsajalkaa seurata, hän ravistamalla pudotti hänet pois.
Koko voimallaan ja painollaan hän saattoi huiskuttaa oksaa
edestakaisin, kunnes hän häiläytti hänet pois oksalta, aivan kuin
kärpäsen ruoskan siimasta saattaa häiläyttää. Ensi kerralla Nopsajalka
pelastui, pudoten alempana oleville oksille. Toisella kerralla, vaikka
oksat häntä eivät estäneetkään maahan putoamasta, hidastivat ne hänen
vauhtiansa. Ja kolmannella kerralla Punasilmä heilautti hänet oksalta
niin tuimasti, että hän singahti suoraan ilmassa toiseen puuhun.
Ihmeellistä oli katsella hänen pyörähdyksiänsä ja miten hän aina
pelastui. Vain pakon painaessa hän haki väliaikaista turvaa heikommilta
oksilta. Mutta niin oli hän väsynyt, ettei hän muulla tavoin voinut
vainolaistansa väistää, ja tavan takaa hänen oli pakko turvautua
heikkoihin oksiin. Yhä jatkui ajoa, ja yhä kirkui lauma, rintaansa
takoi ja hampaitansa kirautteli. Sitten oli loppu käsissä. Oli jo
melkein hämärä. Väristen, läähättäen ja ilmaa ahmien Nopsajalka riippui
säälittävänä korkealla ohuella oksalla. Siitä oli kolmisenkymmentä
jalkaa maahan eikä mikään putoamista estämässä. Punasilmä heilui
edestakaisin oksalla lähimpänä runkoa. Oksa oli kuin heiluri, taipuen
yhä laajempaan kaareen joka kerta hänen painonsa ponnahduksesta. Sitten
hän äkisti ponnautti päinvastaiseen suuntaan juuri oksan kaartuessa
alaspäin. Nopsajalan kädet ja jalat irtautuivat, ja kiljahtaen hän
alkoi kiitää alaspäin maata kohti.

Mutta ilmassa hän suoristautui ja putosi jalat edellä. Tavallisissa
oloissa niin korkealta pudotessa hänen jalkansa nivelet olisivat
lieventäneet maahan jysähtämistä. Mutta hän oli perin uupunut. Hän ei
voinut nivelillään toimia. Hänen jalkansa lysähtivät kokoon hänen
allaan ja vain osaksi putousta lientivät, ja hän rysähti maahan
kyljelleen. Tässä hän ei kuitenkaan loukkaantunut, kuten selville kävi,
mutta se salpasi hengen hänen keuhkoissaan. Hän makasi avuttomana ja
tavoitteli ilmaa.

Punasilmä syöksähti hänen kimppuunsa. Muhkuraiset sormensa kietoutuivat
hänen päänsä hiuksiin, hän nousi ylös ja murahti voitokkaana ja
ilkkuillen kauhistuneille laumalaisille, jotka puista kurkistelivat.
Silloin minä kävin mielettömäksi. Varovaisuus solahti tuuleen,
unohtunut oli haluni pysyä yhä eläväin kirjoissa. Juuri Punasilmän
murahdellessa syöksyin takaapäin hänen kimppuunsa. Hyökkäykseni oli
niin odottamaton, että sain hänet työnnetyksi kumoon. Kiersin käteni ja
jalkani hänen ympärilleen ja ponnistelin pitääkseni hänet kumossa. Tämä
olisi ollut mahdotonta, ellei hän olisi tiukasti toisella kädellään
pitänyt kiinni Nopsajalan tukasta.

Käytökseni rohkaisemana, Pitkänaama tuli äkkiä avukseni. Hän hyökkäsi
yhteen rykelmään, tarrasi hampaillaan Punasilmän käsivarteen ja kynsi
ja repi hänen kasvojansa. Nyt olisi ollut aika toisten laumalaisten
yhtyä leikkiin. Olihan tilaisuus ikipäiviksi päästä Punasilmästä. Mutta
pelästyneinä he pysyivät metsässä.

Oli aivan selvää, että Punasilmä oli voittava tappelussa meidän kahden
kanssa. Syynä siihen, ettei hän meitä lopettanut heti, oli se, että
Nopsajalka ehkäisi hänen liikkeitänsä. Nopsajalka oli taas saanut
hengityksensä käyntiin ja alkoi vastustella. Punasilmä ei mielinyt
päästää kynsiänsä hänen hiuksistaan, ja tämä se häntä ehkäisi. Hän sai
kiinni minun käsivarrestani. Se merkitsi minun menoani. Hän alkoi
kiskoa minua puoleensa niin lähelle, että olisi voinut upottaa
hampaansa kurkkuuni. Hänen kitansa oli auki ja hän irvisteli. Ja vaikka
hän vasta alotti voimiansa käyttää, väänsi hän minun olkapäätäni, niin
että siitä sain kärsiä koko jälellä olevan elämäni ajan.

Mutta sinä hetkenä jotakin tapahtui. Mitään varotusta ei kuulunut.
Suuri ruumis syöksähti meidän neljän kimppuun, jotka olimme yhteen
kietoutuneet. Meidät reväistiin voimakkaasti irralleen toisistamme ja
vyöryimme nurin niskoin maassa, ja yllätyksen äkillisyys sai meidät
hellittämään toisemme. Törmäyksen tapahtuessa Pitkänaama kiljasi
pelottavasti. Minä en tiennyt mitä tapahtui, vaikka nenässäni tuntui
tiikerin haju ja vilaukselta näin juovikkaan turkin juostessani puuhun.

Se oli vanha sapelihammas. Meidän päästelemiemme äänien herättämänä
luolassaan, se oli hiipinyt huomaamatta kimppuumme. Nopsajalka pääsi
minua lähinnä olevaan puuhun, ja minä heti kiepsahdin hänen luokseen.
Kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja vedin hänet aivan rinnalleni
hänen hiljaa kitistessään ja itkiessään. Maasta kuului karjuntaa ja
luiden narskumista. Siellä sapelihammas illasti Pitkänaaman
jäännöksillä. Toiselta puolen silmät ja luomet tulehtuneina kurkisteli
Punasilmä alas. Siinä oli hirviö voimakkaampi häntä. Nopsajalka ja minä
käännyimme ja kuljimme hiljaisesti puita myöten luolaa kohti, kun taas
laumalaiset jäivät puihin ja sinkauttelivat solvauksia, oksia ja vesoja
vanhan vainolaisensa niskaan. Se huiskutteli häntäänsä ja karjui, mutta
jatkoi syöntiänsä.

Ja sillä tavalla me pelastuimme. Se oli vain sattuma -- mitä ilmeisin
sattuma. Muuten olisin minä kuollut sinne Punasilmän kynsiin, eikä
olisi olemassa mitään ajan siltaa, jota myöten tuhansien vuosisatojen
päähän väreet käyvät jälkeläiselle, sanomalehtiä lukevalla ja
sähkövaunuissa ajavalle jälkeläiselle -- niin, eikä hän kirjoittaisi
kertoelmia koetuista tapahtumista, niinkuin tämä on kirjoitettu.



17


Seuraavana vuonna aikaisin syksyllä tämä tapahtui. Kun Punasilmän ei
ollut onnistunut Nopsajalkaa saada, hän oli ottanut itselleen toisen
vaimon; ja mikä oli outoa, tämä oli yhä elossa. Ja vielä oudompaa oli,
että heillä oli muutaman kuukauden vanha pienokainen -- Punasilmän
ensimäinen lapsi. Hänen edelliset vaimonsa eivät koskaan olleet eläneet
kyllin kauan lapsia synnyttääkseen. Vuosi oli kulunut meille kaikille
onnellisesti. Ilma oli ollut harvinaisen leppeä ja ruokaa yllin kyllin.
Erikoisesti muistan sen vuoden nauriit. Pähkinäsato samoin oli ylen
runsas, ja villit luumut olivat suurempia ja makeampia kuin
tavallisesti.

Lyhyesti sanoen, se oli kultavuosi. Ja silloin se tapahtui. Oli
varhainen aamu, ja luolissamme meidät yllätettiin. Kalsean harmaan
valon häämöittäessä me heräsimme unestamme, useimmat meistä kuoleman
kohdatakseen. Nopsajalka ja minä hätkähdimme valveille kirkunan ja
pauhun melskeestä. Meidän luolamme oli kaikkein korkeimmalla
jyrkänteellä, ja me ryömimme sen suulle ja kurkistimme alas. Aho oli
aivan täynnä tulilaisia. Heidän huutonsa ja kiljumisensa olivat
melskeessä lisänä, mutta heillä oli järjestystä ja suunnittelun
mukaista toimintaa, kun taas meillä laumalaisilla ei ollut mitään.
Kukin meistä tappeli ja toimi oman päänsä mukaan, eikä kukaan meistä
sen onnettomuuden laajuutta aavistanut, joka tulossa oli.

Kun me aloimme nakella kiviä, olivat tulilaiset tiheään kasaantuneet
jyrkänteen juurelle. Ensimäiset sinkautetut kivet lienevät särkeneet
muutamia pääkalloja, sillä heidän väistyessään kauemmaksi jyrkänteeltä,
jäi kolme heistä jälelle tantereelle. Nämä vinkuroivat ja
kiemurtelivat, ja yksi heistä koetti ryömiä pois. Mutta me heidät
päiviltä päästimme. Tällöin me urokset raivosta karjuimme ja annoimme
sataa kiviä kolmen alhaalla olevan niskaan. Useat tulilaiset palasivat
vetämään heitä turvaan, mutta kivemme ajoivat pelastajat peräytymään.

Tulilaiset raivostuivat. Mutta hekin rupesivat varovaisiksi. He kyllä
kiukkuisesti kiljuivat, mutta pysyivät etäämpänä ja lähettivät
parvittain nuolia meitä vastaan. Tämä lopetti kiven sinkoamisen. Tällä
välin oli meistä puolikymmentä saanut surmansa ja parikymmentä
haavoittunut, ja me toiset peräännyimme luoliemme sisäpuolelle. Minä en
kyllä korkealla olevassa luolassani ollut kantomatkan ulkopuolella,
mutta välimatka oli siksi pitkä, että ampumisen vaikutus heikentyi,
eivätkä tulilaiset monia nuolia minua kohti tuhlanneetkaan. Sitäpaitsi
olin utelias, halusin nähdä. Nopsajalka pysyi tarkoin luolan
sisäpuolella pelosta vapisten ja päästellen hiljaisia voivotusääniä,
kun minä en tahtonut tulla sisälle, mutta minä olin kyykylläni aukossa
ja katselin.

Taistelussa oli nyt tapahtunut seisaus, jonkinlainen aselepo. Me olimme
luolissamme, ja tulilaisten ratkaistavana oli kysymys, miten saada
meidät ulos. He eivät uskaltaneet tulla luoliin perässämme, mutta
mekään emme yleensä halunneet ruveta heidän nuoliensa maalitauluksi.
Kun heistä muuan joskus läheni jyrkänteen juurta, niin laumalaisista
joku paiskasi kiven alas. Vastalahjaksi hänet puolikymmentä nuolta
lävisti. Tämä peli kävi päinsä varsin hyvin jonkun aikaa, mutta lopulta
laumalaisista ei kukaan ollut halukas itseänsä näyttämään. Aselepo oli
täydellinen.

Tulilaisten takana näin sen pienen kurttuisen metsästäjän kaikkea
johtavan. He tottelivat häntä ja kulkivat sinne tänne hänen käskyjensä
mukaan. Jotkut heistä läksivät metsään ja palasivat kantaen kuormittain
kuivia puita, lehtiä ja ruohoja. Kaikki tulilaiset kerääntyivät yhteen.
Useimmat heistä seisoivat kaarineen ja nuolineen valmiina ampumaan
jokaisen näkyville tulevan laumalaisen, toiset läjäsivät kuivat ruohot
ja puut alimpana olevan luolasarjamme suille. Näistä läjistä he
taikoivat sen hirviön, jota me pelkäsimme -- _tulen_. Aluksi kohosi
savupatsaita, jotka tupruilivat kallioseinää ylöspäin. Sitten näin
punakielisten liekkien pilpahtelevan esille puitten raoista aivan kuin
pienien käärmeitten. Savu kävi yhä paksummaksi, joskus käärien
verhoonsa koko kallioseinämän. Mutta minä olin korkealla, eikä se minua
suurestikaan kiusannut, vaikka se kirvelti silmiä, ja minä niitä
rystysilläni hieroskelin.

Kololuu vanhus ensimäisenä savustettiin ulos. Kevyt ilmavirta ajoi
savun silloin syrjään, niin että selvästi saatoin nähdä. Hän tunkeusi
savun läpi, astui palavalle hiilelle, kiljahti sen tuottamasta
äkillisestä tuskasta ja yritti kiivetä rinnettä ylöspäin. Nuolia kiehui
hänen ympärillään. Hän seisahtui eräälle kielekkeelle, tempasi kiven
mukulan puolustuksekseen, läähätti, aivasteli ja pudisteli päätään. Hän
hoiperteli edestakaisin. Kymmenkunta sulkaista nuolenpäätä törötti
hänestä ulos. Hän oli jo vanhus, mutta kuolla ei halunnut. Hän
hoiperteli yhä enemmän, polvet lyyhistyivät ja hoiperrellessaan hän
uikutti surkeasti. Hänen kätensä herpautui ja hän horjahti ja putosi.
Hänen vanhat luunsa murskaantuivat varmaan pahasti. Hän oihki ja yritti
voimattomasti nousta, mutta muuan tulilainen syöksähti hänen kimppuunsa
ja särki hänen kallonsa nuijallaan.

Ja samoinkuin Kololuun kävi monen muun laumalaisen. Kun eivät voineet
sietää tukahuttavaa savua, he syöksyivät ulos ja nuoliin kaatuivat.
Muutamat naiset ja lapset jäivät luoliin ja tukahtuivat kuoliaaksi,
mutta useimmat saivat ulkopuolella surmansa.

Kun tulilaiset tällä tavalla olivat puhdistaneet ensimäisen luolarivin,
he alkoivat varustautua uusimaan samaa temppua toisen luolarivin
edessä. Heidän kiipeillessään ylöspäin ruoho- ja puukuormineen,
Punasilmä, vaimo kintereillään ja pienokainen lujasti viimemainitussa
riippuen, pakeni menestyksellisesti jyrkännettä ylös. Tulilaiset olivat
varmaankin päätelleet, että savustamistemppujen väliajoilla me
pysyisimme luolissamme. Siksi he eivät olleet varuillaan, ja heidän
nuolensa alkoivat lennellä vasta sitten, kun Punasilmä vaimoineen oli
kallioseinämän ylärajalla. Kallion latvalle päästyään, hän kääntyi
ympäri ja mulkoili heitä möristen ja rintaansa takoen. He
sinkauttelivat nuoliansa häntä kohti, ja vaikka hän oli kantomatkan
ulkopuolella, pakeni hän tiehensä.

Minä katselin, kuinka kolmas luolasarja savustettiin ja neljäs.
Muutamat laumalaiset pelastuivat kallioseinämää kiipeämällä, mutta
useimmat heistä ammuttiin alas heidän kiivetessään. Lerppahuulen
muistan. Hän ehti aina minun luolani liepeille asti, surkeasti itkien;
nuoli oli puhkaissut hänen rintansa, sulkainen varsi törötti hänen
selässään ja luinen pää pistäysi esille etupuolelta. Se oli ammuttu
hänen kiivetessään takaapäin. Hän vaipui minun luolani edustalle ja
verta tulvehti koskena hänen suustaan.

Tällöin kaikki yliset luolarivit näyttivät tyhjentyvän itsestään.
Melkein kaikki laumalaiset, joita ei vielä oltu ulos savustettu,
syöksähtivät kilvan kiipeämään seinämää ylös. Tämä monet pelasti.
Tulilaiset eivät voineet ampua nuoliaan kyllin nopeasti. Kyllähän he
melkein valon pimittivät nuolillaan ja kymmenittäin haavoittuneita
laumalaisia muksahteli alas; mutta sittenkin muutamat huipulle
saapuivat ja livistivät tiehensä.

Pakoaatos oli nyt minussakin vahvempi kuin uteliaisuus. Nuolet olivat
tauonneet lentelemästä. Viimeisetkin laumalaiset näyttivät menneen,
vaikka saattoihan muutamia yhä piileksiä ylimmissä luolissa. Nopsajalka
ja minä aloimme kavuta kallion latvaa kohti. Meidät nähdessään
tulilaiset päästivät suuren huudon. Minä en ollut sen aiheena, vaan
Nopsajalka. He lepertelivät kiihkoisina ja osottelivat häntä
toisillensa. He eivät koettaneetkaan ampua häntä. Nuoltakaan ei
lennätetty. Leppeästi ja houkutellen he alkoivat hänelle huhuilla. Minä
pysähdyin ja katsahdin alas. Hän oli peloissaan, kitisi ja kehoitti
minua tulemaan. Ja niinpä me loikkasimme kallion latvalle ja
harppasimme puuhun.

Tämä tapaus on usein saanut minut ihmettelemään ja mietiskelemään. Jos
hän todella oli heidän heimoansa, niin oli hänen täytynyt eksyä heistä
jo niin nuorena, ettei hän sitä voinut muistaa, sillä muuten hän ei
olisi heitä pelännyt. Mutta saattoi kyllä asian laita olla niinkin,
että vaikka hän oli heidän heimoansa, ei hän milloinkaan ollut
heistä eksynyt; oli syntynyt synkeässä metsässä kaukana heidän
asuinsijoiltaan, ja hänen isänsä saattoi olla heimostaan luopunut
tulilainen, äitinsä taas ehkäpä joku meikäläinen, laumalainen. Mutta
kukapa tiennee? Nämä seikat ovat minulta salassa, eikä Nopsajalka
niistä sen enempää tiennyt kuin minäkään.

Se oli meille hirmupäivä. Useimmat henkiin jääneistä pakenivat
mustikkasuota kohti ja etsivät turvapaikan sen läheisessä metsässä. Ja
koko päivän metsästäviä tulilaisparvia samoili metsässä, surmaten
meitä, missä vain tapasivat. Se oli nähtävästi varsinaisen suunnittelun
toteuttamista. Lisäännyttyään oman alueensa rajojen ulkopuolelle, he
olivat päättäneet valloittaa meidän alueemme. Se oli surullista
valloitusta! Meillä ei ollut mitään keinoa heitä vastaan. Se oli
teurastusta, rajatonta teurastusta, sillä eivätpä he ketään säästäneet,
surmasivat nuoret ja vanhat ja riistivät perusteellisesti maan meidän
hallustamme.

Meistä tuntui kuin maailman loppu olisi ollut käsissä. Puihin
pakenimme, viimeiseen turvapaikkaamme, mutta vain joutuaksemme
kierroksiin ja surmatuksi perhe perheeltä. Runsaasti tällaista näimme
sen päivän kuluessa, ja minä halusinkin nähdä. Nopsajalka ja minä emme
koskaan kauan pysyneet samassa puussa, ja siten me säästyimme
kierroksiin joutumasta. Mutta mitään paikkaa ei tuntunut olevan, minne
mennä. Tulilaisia oli kaikkialla, himoten hävittämistyönsä
toimittamista. Minne päin käännyimmekin, aina heitä oli vastassa, ja
tämän takia näimme runsaasti heidän kättensä töitä.

En nähnyt, miten lie äitini käynyt, mutta Lörpän näin ammuttavan alas
vanhasta kotipuustani. Ja pelkäänpä, että sen johdosta hiukan iloissani
pyörähtelin. Ennenkuin tämän osan kertomustani sivuutan, täytyy kertoa
Punasilmästä. Hänet vaimoineen tavotettiin eräästä puusta mustikkasuon
laiteilla. Nopsajalka ja minä pysähdyimme pakoretkellämme sitä
katselemaan. Tulilaiset olivat siksi innostuneita työssänsä, etteivät
meitä havainneet, ja sitäpaitsi olimme hyvässä suojassa tiheikössä,
minne olimme lymynneet.

Kokonaista parikymmentä metsästäjää oli puun alla laukoen nuoliaan
sinne. Aina he poimivat nuolensa, kun ne maahan putosivat. En voinut
nähdä Punasilmää, mutta kuulin hänen ulvovan jossakin puussa. Hetken
kuluttua hänen ulvontansa kuului tukahutetulta. Hän oli kai ryöminyt
johonkin koloon rungossa. Mutta hänen vaimonsa ei tällaista suojaa
löytänyt. Nuoli pudotti hänet maahan. Pahoin oli hän haavoittunut,
sillä hän ei yrittänytkään päästä pakoon. Hän kyyristyi suojaavaisesti
pienokaisensa yli (joka lujasti hänessä riippui), ja teki rukoilevia
eleitä ja ääniä laski tulilaisille. He kerääntyivät hänen ympärilleen
ja nauroivat hänelle -- aivan kuin Luppakorva ja minä olimme
puuvanhukselle naureskelleet. Ja aivan samoin kuin me olimme häntä
tikuilla ja oksilla pistelleet, niin pistelivät tulilaiset Punasilmän
vaimoa. He pistelivät häntä nuoliensa kärjillä ja kutkuttelivat hänen
kylkiänsä. Mutta hän oli typerä raukka. Ei halunnut hän tapella. Eikä
hän liioin kiukustunutkaan. Hän yhä vain oli kyyryllään lapsensa yli ja
rukoili. Muuan tulilainen astui aivan hänen viereensä. Hänen kädessään
oli nuija. Hän näki ja ymmärsi, mutta rukoilevia ääniä hän vain
päästeli, kunnes isku tärskähti.

Punasilmä ontossa rungossa oli turvassa heidän nuoliltaan. He seisoivat
ryhmässä ja keskustelivat hetken aikaa; sitten yksi heistä kiipesi
puuhun. Mitä siellä ylhäällä tapahtui, sitä en voi sanoa, mutta kuulin
tulilaisen kiljuvan ja näin alhaalla olevain kiihkoilevan. Muutaman
minuutin kuluttua hänen ruumiinsa mätkähti maahan. Eikä hän liikkunut.
Toiset häntä katselivat ja nostivat hänen päätänsä, mutta takaisin se
putosi hervottomana, kun he sen laskivat irti. Punasilmä oli
puolestansa kostanut.

He olivat ylen kiukkuisia. Aivan rungon juuressa oli aukko. He
keräsivät ruohoa ja puita ja tekivät tulen. Nopsajalka ja minä
toisiamme syleillen odotimme ja katselimme tiheiköstä. Toisinaan he
tuleen nakkasivat runsaslehväisiä vihreitä oksia, jonka jälkeen savu
kävi sangen paksuksi.

Äkisti näimme heidän väistyvän puun luota. Mutta eivätpä olleet kyllin
sukkelia. Punasilmä hypätä loiskautti heidän keskellensä. Hän oli
pelottavasti raivoissaan ja huiteli murskaavasti ympärilleen
pitkiä käsivarsiaan. Hän kiskasi yhdeltä naamanahan irralleen,
kirjaimellisesti kiskasi sen irti muhkuraisilla sormillaan ja
äärettömien lihaksiensa voimalla. Toista hän puri kurkkuun. Tulilaiset
peräysivät hurjasti ja raivoisasti kiljuen, mutta syöksivät sitten
hänen kimppuunsa. Hänen onnistui saada käsiinsä nuija ja alkoi särkeä
pääkalloja kuin munan kuoria. Hänestä oli heille liiaksi tekemistä, ja
pakko oli heidän uudelleen peräytyä. Tätä hän käytti hyväkseen, kääntyi
kannoillaan ja lähti juoksemaan yhä raivokkaasti ulvoen. Muutamia
nuolia lensi hänen jälkeensä, mutta hän suin päin uppoutui tiheikköön
ja oli mennyt.

Nopsajalka ja minä kiipeliimme varoen poispäin, mutta törmäsimme
vastakkain toisen tulilaisparven kanssa. He meidät ajoivat
mustikkasuohon, mutta me tunsimme puutiet suon poikki kaukaisemmille
rämeiköille, missä he eivät voineet maata myöten meitä seurata,
ja niin me heistä pääsimme. Toiselle puolen saavuimme kapealle
metsäsuikaleelle, joka erotti mustikkasuon länteenpäin laajenevasta
suuresta suosta. Täällä tapasimme Luppakorvan. Miten hän oli
pelastunut, sitä en voi kuvitellakaan, ellei hän edellisenä yönä ollut
nukkunut kokonaan muualla kuin luolilla.

Tänne metsäsuikaleelle olisimme voineet rakentaa puupesät ja asettua
kokonaan asumaan: mutta tulilaiset halusivat suorittaa hävitystyönsä
perinpohjin, iltapäivällä Partanaama vaimoineen pakeni itäpuolella
olevista puista, kohahti sivutsemme ja oli mennyt. He pakenivat äänettä
ja nopeasti, ja heidän kasvoissansa oli hälyttävä ilme. Siltä
suunnalta, josta he olivat tulleet, kuulimme metsästäjäin huutoja ja
kiljuntaa sekä muutamain laumalaisten parkumista. Tulilaiset olivat
löytäneet tien suon ylitse.

Nopsajalka, Luppakorva ja minä seurasimme Partanaaman ja hänen vaimonsa
kintereillä. Päästyämme suuren suon laitaan, me pysähdyimme. Emme
tunteneet sen polkuja. Se oli alueemme ulkopuolella, ja aina sitä
olivat laumalaiset välttäneet. Kukaan ei ollut sinne milloinkaan mennyt
-- tai ei ainakaan sieltä palannut.

Mielissämme se kuvasteli salaperäisenä ja pelottavana, hirveänä
tuntemattomana. Kuten sanottu, me pysähdyimme sen laitaan. Pelkäsimme.
Tulilaisten huudot lähenivät. Me katsahtelimme toisiamme. Partanaama
juoksi hyllyville hetteille ja tapasi tanakampaa pohjaa ruohomättäällä
kymmenkunnan metrin päässä edessäpäin. Hänen vaimonsa ei seurannut. Hän
koetti, mutta sävähti takaisin pettävältä pinnalta ja kyyristyi maahan.
Nopsajalka ei odottanut minua eikä hän liioin pysähtynyt, ennenkuin oli
hyppelehtinyt Partanaaman sivutse satakunta metriä ja tavannut paljon
suuremman mättään. Samoihin aikoihin kun Luppakorva ja minä olimme
päässeet hänen rinnalleen, tulilaisia näkyi puitten välistä.
Partanaaman vaimo, joka heidät nähdessään mielettömäksi säikähti,
syöksyi meidän perässämme. Mutta hän juoksi sokeasti, mitään varomatta
ja solahti hetteisiin. Me käännyimme ympäri ja katselimme; näimme
heidän nuolillaan ampuvan häntä hänen painuessaan mutaan. Nuolia alkoi
putoilla ympärillemme. Partanaama oli nyt saavuttanut meidät, ja me
neljä loiskahdimme eteenpäin tietämättä minne, mutta yhä ulommaksi
suolle.



18


Harhailuistamme suurella suolla ei minulla ole mitään selvää tietoa.
Ponnistellessani muistoani, sukeltautuu esille yhteen sopimattomain
vaikutelmain sekamelskana, ja ajan arvioiminen on ihan mahdotonta.
Minulla ei ole aavistustakaan, miten kauan olimme tällä ruohoisella
nevalla, mutta viikkoja siellä lienemme kuluttaneet. Muistelmani
tapahtumista ovat säännöllisesti aina painajaisluonteisia. Muistan vain
aavistamattoman ajan pituista, alati vaihtelevan pelon painantaa ja
harhailua, loppumatonta harhailua halki märän ja ikivetisen erämaan,
missä myrkylliset käärmeet meitä iskeäkseen tavoittelivat ja eläimet
ympärillämme karjuivat, ja hetteet allamme hyllyivät ja kintereitämme
imeä muksuttivat.

Tiedän, että lukemattomia kertoja meidän oli pakko suuntaamme muuttaa
eteen tulleitten jokien, järvien ja sakeavetisten merien takia.
Myrskyjä oli ja vesitulvia suurten alavain maakaistaleitten yli; ja
kärsiä saimme nälkä- ja kurjuuskausia, jolloin meitä puissa vankeina
pitivät päivämäärin nämä ajoittaiset tulvat.

Sangen räikeänä väikkyy mielessäni yksi kuva. Ympärillämme on suuria
puita, niiden oksilta roikkuu pitkää, harmaata sammalnaavaa, ja suuria
matelijoita, hirvittäväin käärmeitten näköisiä, luikertelee ympäri
runkoja ja kiemurtelee vyyhteinä ilmassa. Ja kaikkialla ympärillä on
mutaa, hyllyilevää mutaa, josta kaasuja ilmoille pulputtelee ja joka
pohisee ja pirisee sisäistä kuohuntaansa. Ja kaiken tämän keskellä on
meitä kymmenkunta. Me olemme laihoja ja kurjia, ja luumme kajastavat
läpi tiukalle pingotetun ihon. Me emme laula, emme lepertele
emmekä naura. Emme liioin vallattomina leiki. Sillä kerran niin
ylenpalttisesti eloisa mielemme on toivottomasti masennuksissa. Me
päästelemme surkeita, vaikertelevia ääniä, toisiamme tuijottelemme ja
käpristelemme toistemme turviin. Onpa se olemisemme kuin eloon jääneen
kourallisen kokousta maailmanlopun jälkipäivänä.

Tällä kuvalla ei ole mitään yhteyttä toisten suossa sattuneiden
tapausten kanssa. Miten koskaan sen poikki onnistuimme pääsemään, sitä
en tiedä, mutta lopultakin jouduimme paikkaan, missä matala harjujono
vietti joen rantaa kohti. Se oli meidän jokemme, joka samoinkuin mekin
oli suoriutunut suuresta suosta. Etelärannalta, missä joki oli uransa
murtanut läpi harjujen, tapasimme useita luolia hiekkakalliossa.
Etäämmällä lännessä valtameri kuohuili äyrästä vastaan, joka oli
kasaantunut joen suun poikki. Ja tänne luoliin me asumaan asetuimme,
oleskelupaikkanamme meren rantama.

Paljon meitä ei ollut. Tavan takaa päivien vieriessä ilmestyi
laumalaisia lisää. He kömpivät suosta yksitellen, kaksittain tai
kolmittain, enemmän kuolleina kuin elävinä, melkeinpä vain liikkuvina
luurankoina, kunnes meitä lopulta oli kolmisenkymmentä. Sitten ei enää
ketään suosta ilmaantunut, mutta Punasilmää ei joukossamme ollut. Ja
huomattava on, että ainoakaan lapsi ei ollut elänyt pelottavan matkamme
yli.

Yksityiskohdittain en aio kertoa niistä vuosista, joita meren rannalla
elimme. Ei se ollut onnellinen olopaikka. Ilma oli raakaa ja kalseaa,
ja alituisesti saimme kärsiä yskää ja vilua. Sellaisessa ympäristössä
emme voineet säilyä. Lapsia meillä kyllä oli, mutta heikostipa ne
elämään juurtuivat, kuolivat pieninä; meitä taas kuoli useampia kuin
uusia syntyi. Lukumäärä alati väheni.

Ravinnon laatumme perinpohjainen muutos ei ollut meille hyväksi.
Niukalta saimme kasviaineita ja hedelmiä, ja meistä tuli kalansyöjiä.
Myrskyilmoina nakkautui rantamalle raakkuja, näkinkenkiä,
kuorisimpukoita ja suuria meriäyriäisiä. Myöskin löysimme monenlaisia
leväkasveja, jotka olivat hyviä syödä. Mutta ravinnon vaihdos tuotti
meille vatsavaivoja, eikä meistä kukaan milloinkaan lihavaksi päässyt.
Kaikki olimme laihoja ja huonosti syöneen näköisiä. Pyydystäessään
isoja abaloneja Luppakorva sai surmansa. Yksi niistä sulki kuorensa
hänen sormensa ympärille luodeveden aikana ja vuoksivesi nousi ja
hukutti hänet. Hänen ruumiinsa löysimme seuraavana päivänä, ja antoipa
se meille opetuksen. Toista meikäläistä ei koskaan siepattu abalonin
sulkeutuvaan kuoreen.

Nopsajalan ja minun onnistui kasvattaa yksi lapsi, poika -- ainakin
saimme hänet hengissä säilymään useita vuosia. Mutta olenpa ihan varma,
että hän ei ikinä olisi voinut tulla toimeen tässä pelottavassa
ilmastossa. Mutta ilmestyipä eräänä päivänä tulilaisia taas näkyville.
He olivat tulleet jokea alas, ei hirsilautalla, vaan karkeatekoisella
ruuhella. Kolme heitä oli siinä melomassa, ja yksi heistä oli se pieni
kurttuinen metsästäjä vanhus. He laskivat maalle meidän rannallemme, ja
hän lynkytteli hietikon poikki tutkimaan luoliamme.

He menivät tiehensä muutaman minuutin kuluttua, mutta Nopsajalka
pelästyi pahoin. Kaikki me säikähdimme, mutta ei kukaan siihen määrään
kuin hän. Hän kitisi, itki ja oli levoton koko yön. Aamulla hän otti
lapsen syliinsä ja terävillä huudoilla, eleillä ja esimerkeillään sai
minut lähtemään toiselle pitkälle pakomatkalle. Kahdeksan laumalaista
(lauman koko jäännös) jäi luolille. Heillä ei ollut mitään toivoa.
Vaikkapa tulilaiset eivät olisi palanneetkaan takaisin, heidän oli
epäilemättä sangen pian menehtyminen. Huono oli ilma siellä meren
rannalla. Eikä laumalaisia oltu luotu rannikkoelämää varten.

Me vaelsimme kohti etelää, päiväkausia kulkien suuren suon laitaa,
mutta uskaltamatta koskaan pyrkiä sinne. Kerran poikkesimme länttä
kohti, kulkien poikki vuorijonon, ja saavuimme alas rannikolle. Mutta
eipä ollut se paikka meitä varten. Ei ollut siellä puita -- vain
kalpeita niemen polvekkeita, tyrskyävää kuohua ja ankarata tuulta, joka
ei koskaan tuntunut puhaltamasta taukoavan. Käännyimme takaisin vuorten
poikki, vaelsimme itään ja etelään, kunnes tulimme suuren suon
laiteille uudelleen.

Pian pääsimme suon eteläiselle äärelle ja jatkoimme kulkuamme etelään
ja itään. Siellä oli suloinen maa. Ilma oli lämmintä, ja taaskin olimme
metsässä. Myöhemmin kuljimme matalan kukkulajonon poikki ja pääsimme
vieläkin paremmalle metsämaalle. Mitä etäämmälle rannikolta
tunkeusimme, sitä lämpimämmäksi havaitsimme ilman, ja niinpä kulkuamme
jatkoimme, kunnes pääsimme suuren joen varteen, joka Nopsajalasta
tuntui tutulta. Sinne hän lie joutunut ollessaan neljä vuotta
laumalaisten tienoilta poissa. Tämän joen poikki meloimme tukkien
niskalla ja laskimme maalle toiselle rannalle korkean kallioseinän
juurelle. Korkealta seinämän latvoilta tapasimme uuden kotimme --
luolan, jonne pääsy oli ylen vaikeata ja joka oli kokonaan kätkössä
alhaalta tähysteleviltä katseilta.

Vähän on minulla enää sanomista. Täällä asuimme Nopsajalka ja minä ja
perhettämme kasvattelimme. Ja tähän muistelmani päättyvät. Emme enää
siirtomatkoille lähteneet. Milloinkaan en unia näe korkealla olevaa,
vaikeapääsyistä luolaamme pitemmälle. Ja täällä on sen lapsen täytynyt
syntyä, joka oli olemukseensa sulattava kaikki minun vaikutelmani
elämästä -- tai pikemmin Suurhampaan elämästä, joka on toinen minäni,
ei todellinen minäni, mutta joka on minusta niin todellinen, että
useasti en pysty sanomaan, mitä aikakautta oikeastaan elän.

Monasti ihmettelen tätä polveutumisjonoa. Minä, nykyaikainen, olen
eittämättä ihminen: mutta minä Suurhammas, esiolento, en ole ihminen.
Jossakin ja suoranaisessa polveutumisen jonossa nämä kaksi
kaksoisolemukseni osaa ovat yhdistyneet. Olivatko laumalaiset ennen
häviöön joutumistaan ihmiseksi kehittymisen tilassa? Ja olemmeko minä
ja omaiseni läpäisseet tämän tilan? Taikka liekö joku minun
jälkeläisistäni käynyt tulilaisten joukkoon ja muuttunut itse
tulilaiseksi? En tiedä. Eikä ole keinoa, minkä avulla tietämään
pääsisi. Yksi seikka vain on varma, ja se on, että Suurhammas painoi
jonkun jälkeläisensä aivostorakenteeseen elämänsä vaikutelmat ja painoi
ne niin häviämättömästi, että välillä eläneitten sukupolvien joukot
eivät ole pystyneet niitä hävittämään.

Onpa vielä yksi asia, josta minun kertoa täytyy, ennenkuin lopetan. Se
on uni, jonka usein olen nähnyt, ja todellisen tapauksen on täytynyt
sattua sinä aikana, jolloin elelin korkealla vaikeapääsyisessä
luolassa. Muistan kuljeksineeni metsässä kaukana idässäpäin. Siellä
tapasin heimon puukansaa. Kyyristyin viidakkoon ja katselin heidän
leikkejänsä. He pitivät nauruilojansa, hypellen ylös ja alas ja kirkuen
alkuperäistä köörilauluansa.

Äkisti he ääntänsä pidättivät ja lopettivat kipakoimisensa. He
kyyristyivät peloissaan alas ja levottomina etsien katselivat
pakotietä. Sitten Punasilmä saapui heidän joukkoonsa. He väistyivät
hänen tieltänsä. Kaikki olivat peloissansa. Mutta hän ei yrittänytkään
heihin koskea. Hän oli heistä yksi. Hänen kintereillään jäntevän
koukkuisilla jaloillaan ja rystysillään tukien itseänsä molemmin puolin
maasta kulki vanha puukansaan kuuluva nainen hänen viimeisin vaimonsa.
Punasilmä istuutui heidän piiriinsä. Saatan nytkin tätä kirjoittaessani
nähdä hänen kulmat kurtussa ja silmät tulehtuneina tirkistelevän
ympärilleen puukansan piiriä. Ja tirkistellessään hän koukistaa toista
suunnatonta jalkaansa ja muhkuraisilla varpaillaan kynsii vatsaansa.
Hän on Punasilmä, muinaisperimys.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ennen Aatamia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.