Title: Helleenit ja barbaarit - Romaani persialaissotien ajoilta
Author: Michaëlis, Sophus
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Helleenit ja barbaarit - Romaani persialaissotien ajoilta" ***


HELLEENIT JA BARBAARIT

Romaani persialaissotien ajoilta

Kirj.

SOPHUS MICHAËLIS

Tekijän luvalla suomentanut

Einar Heikel



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1920.



SISÄLLYS:

     I. Eufranor ja hänen vaimonsa.
    II. Poika.
   III. Jumalat.
    IV. Pan-jumalan lehdossa.
     V. Hermofantos.
    VI. Olympia.
   VII. Juhlakentällä.
  VIII. Afroditen esipiha.
    IX. Kilpajuoksu.
     X. Barbaarit.
    XI. Artemiin lehdossa.
   XII. Uusikuu.
  XIII. Vaellus.
   XIV. Ateena.
    XV. Marathon.
   XVI. Hades.
  XVII. Sparttalaiset häät.
 XVIII. Persepolis.
   XIX. Persialaiset.
    XX. Hellesponton rannalla.
   XXI. Retki.
  XXII. Thermopylai.
 XXIII. Taistelu.
  XXIV. Sankarikuolema.
   XXV. Delfoi.
  XXVI. Pythia.
 XXVII. Athene Promakhos.
XXVIII. Klepsydra.



I.

Eufranor ja hänen vaimonsa.


Arkadiassa.

Syvälle vuorten väliin painautunut laakso. Sivuilla jyrkkäseinäiset
rotkot. Kaikki rinteet näyttivät vievän sisäänpäin ja alaspäin.
Laakso lepäsi itseensä vaipuneena ja nukkui, auringon hehku
pohjallansa. Kuka tahtoi katsoa ulos yli laakson reunan, sen täytyi
kiivetä pitkiä, eksyttäviä teitä.

Huimasi ja värisytti katsojaa hänen silmätessään ulos tästä
vuortenpainanteesta. Kauas merelle kantoi katse, suurelle,
salaperäiselle, joka Hellaan rantoja huuhtoi. Pohjoisen puolella se
uursi siniset poukamansa niemekkääseen maahan. Lahti vei kapeana ja
välkkyvänä Korinttoa kohden. Valotäpliä liukui eteenpäin yli sinisenä
värähtelevän juovan. Ne olivat laivoja, kiertämässä Peloponnesosta,
kunnes niemeke sulki niiltä tien. Lahden takana taivaanranta nousi
jäänhohtaviin lumihuippuihin. Ne, jotka olivat matkustelleet,
sanoivat siellä olevan Parnassos-vuoren. Ja Thessalian harjanteet
haihtuivat sineksi tuntemattoman maan hämärään.

Mutta lännen puolella katse laskeutui laveille lakeuksille, jotka
häipyivät merelle päin, välkkyvien vesien halkomina. Alfeios matoi
kuin teräksenharmaa käärme Okeanoksen tyveneksi hyytynyttä pintaa
kohden. Ja missä lakeus näytti kaikkein matalimmalta, siellä loisti
Olympian juhlakaupunki. Temppelipylväitä ja päätyjä, keltaisia,
auringonpaahtamia niinkuin merenvaha. Ryhmä taloja ja muureja.
Arkadian vuorista lohottuja, joita joku jumala kuin leikillä oli
latonut pystyyn tuonne alankoon, missä vesivirrat kaivoivat hopeaisia
vöitänsä mehevään multaan.

Mutta alhaalla Arkadian vuorten kattilassa poreili ikuinen idylli.
Mehiläiset surisivat, lampaat ja vuohet kulkivat laitumella, ihmiset
katselivat niitä. Laaksoissa kuljeskelivat siat röhkien sinne tänne,
mustina liejusta ja päivänpaisteesta. Ylempänä pitkin vuorenrinteitä
parveili lammas- ja vuohilaumoja. Laumat olivat toisinaan asettuneet
niin tiheään auringon polttamille rinteille, että näyttivät
yhtenäiseltä syöpäläisjoukolta, jossa vain laidoilla oli liikettä.
Kun tultiin lähemmäksi, näkyi selkien likainen villameri. Vuohia
juoksenteli kivien ja pensaitten keskellä. Pukeilla oli kellot
leukaparroissaan -- joka hyppäys helähti keskellä hiljaisuutta.

Laidunmaat olivat paimenkansan yhteistä omaisuutta. Siellä
Eufranorkin kulki vuohilaumansa kanssa sinne tänne. Joka aamu
auringon noustessa hän heräsi siihen, että sarvet kaapivat hänen
seiniensä lautoja ja vohlat laskivat sorkkansa hänen ovellensa,
kunnes hän, vuoteellansa maaten, veti pitkästä nuorasta, niin että
salpa aukeni ja elukat voivat parvessa syöksyä ulos. Jäljelle jäi
yksi ainoa vuohi, joka oli kiinni etu- ja takajaloistaan; se imetti
hänen poikaansa.

Poika makasi käärittynä käherään valkoiseen villaan, ja vuohen utare
oli aina niin lähellä hänen suutansa, että hän rimpuillen pienillä
kätösillään voi siihen tarttua. Neljästi päivässä isä valikoi parhaan
utareen, täyden ja laajan kuin elämänlähde, joka ikävöi päästä
virtaamaan. Ja vuohi sidottiin aivan pojan makuusijan päälle, ja sen
utareen tyhjensi yksin hänen pieni imusuunsa.

Eufranor oli ottanut vaimoksensa pienen tyttömäisen olennon, jonka
olemuksesta neitseellisyys ei koskaan voinut väistyä äidillisyyden
tieltä. Hän tarttui häneen sillä tavalla kuin olisi pelännyt
musertavansa hänet. Hänen käsivartensa ja nilkkansa olivat kuin
ruokoa hänen käsissään. Hän voi asettaa hänet kämmenellensä ja nostaa
hänet ylös, kiertäen toisen kätensä hänen rintojensa ympärille.
Niiden nuput eivät näyttäneet koskaan kasvavan. Kun hän synnytti
ensimmäisen lapsensa, eivät ne täyttyneet maidolla. Ne olivat yhä
yhtä kehittymättömän neitseelliset. Ne olivat kuin valkoista viatonta
kermaa. Hänen kätensä laskeutuivat niille kuin kaksi maljaa, ja
näytti siltä, kuin hän olisi aikonut niissä muovailla hienoimmat
juustonsa. Mutta hän tunsi niiden tuskin paisuvan. Kävi vain heikko
vavahdus niiden läpi, aivan niinkuin kuuman maidon kuoreutuessa.

Hänen ruumiinsa pysyi aina yhtä tyttömäisen kapeana. Mies ei
ymmärtänyt, kuinka hän saattoi kantaa lasta lanteittensa välissä. Hän
ei ymmärtänyt, kuinka hän oli synnyttänyt ne maailmaan, nuo kaksi
pikkuruista läpinäkyvää tyttöä, jotka hän hänelle synnytti vuoden
väliajalla. Ne painoivat vain puolet lapsen tavallisesta painosta.
Ne olivat kuin kaksi valkeata unta, jotka äiti oli jättänyt. Niiden
silmien vaaleanharmaa väri oli äidin orvokinsinisen ohennutta
kastetta. Niiden poskissa ja käsivarsissa oli samaa keltaista
silkkiuntuvaa kuin hänenkin, mutta niin hienoa, että se auringon
loisteessa hävisi silmistä. Ne hapuilivat rinnanpäätä niinkuin pientä
kovaa ja tyhjää hedelmää. Hän piti niitä vuohen utareilla, mutta ne
eivät käyttäneet pieniä suitansa oikein tahi oli ravinto niille liian
vahvaa. Ne kuolivat kumpikin ehtimättä oppia puhumaan. Ne ottivat
pienten sydäntensä sanomattomat salaisuudet mukanansa hautaan. Niiden
pienet, ohuet huulet eivät koskaan olleet yrittäneet hymyyn. Ne
sulkivat kaukaiset silmänsä ja palasivat jälleen uneen, josta ne oli
otettu.

Mutta äiti eli yhä hentoa läpikuultavaa päivänkorennon elämäänsä.
Eufranor syötti hänelle kultaista hunajaa. Hän otti sen pieneen
suuhunsa, joka oli punainen kuin vertatiukkuva hedelmä. Hän voi nähdä
hunajan luisuvan läpi vavahtelevan valkoisen kurkkutorven. Oliko
maallinen se hento olento, jonka hän oli vaimoksensa ottanut? Itse
Olympiasta hän oli kotoisin, Heran pyhästä temppelistä. Sieltä oli
hän eräänä aamuna löytynyt, viimeisen ikivanhan puupylvään takaa,
vastasyntyneenä mutta itkuttomana, hiljaisena ja hämmästyneenä,
verhottuna yhteen jumalattaren temppelissä säilytetyistä
hunnuista. Löytöpaikka varjeli lapsen hengen: temppelinryöstöä ja
pyhyydenloukkausta ei luettu tuon viattoman olennon syyksi. Jumalatar
oli ottanut hyljätyn pienen raukan turvaansa. Muuan Elis-maakunnasta
kotoisin oleva paimen, joka juuri oli rukoilemassa, löysi lapsen ja
otti sen luoksensa. Se kasvoi keskellä mehiläisiä ja kukkia, mutta
pysyi yhä valkoisena ja läpikuultavana, aivan kuin olisi vanhan
pylvään varjo yhä vieläkin levännyt hänen yllänsä.

Eufranor oli vienyt hänet vaimoksensa, kun hän oli
kuusitoistavuotias. Oli kulunut kymmenen vuotta ja hän näytti
nuoremmalta kuin miehelään joutuessaan. Yhä vieläkin näytti hän
hiljaa vaeltavalta kukkaselta. Hän kallisti päätänsä niinkuin
auringon suudelmalle. Hän muistutti jotakin niistä suurista
kevätvuokoista, joita kasvoi alhaalla Olympiassa temppelin astimien
raoissa niissä kohdissa, joita ei mikään jalka polkenut.

Tukka näytti olevan ylen suuri tuohon hienoon päähän. Se kiertyi
raskaana kehränä ympäri päälaen; kaulan hennot piirteet katosivat
niskan pienten tummien kiharain kiehkuraan. Ja kun hän kulki pää
painuneena, hiipi aurinko sinne ja kätkeytyi niihin. Miehelle oli
rakasta suudella hänen niskansa päivänpaistetta -- maustettuna ja
kuumana se oli hänen hipiällänsä ja vastaanotti hänen suunsa, kun hän
hengitti rintaansa auringon tuoksua hänen tukkansa alta.

Meni muutama vuosi pienten kalpeitten tyttösten kuolemasta. Kevät
kokosi jälleen hennot voimat ja toi hedelmän. Eufranorin voimakkaat
kädet vapisivat, kun hän tunsi sen kehittyvän tuossa pienessä
valkeassa temppeliruumiissa. Mutta hän ei rohjennut uskoa, ennenkuin
vihdoin synnytys tuli ja hän seisoi kostean kuuma ja vavahteleva
pieni elämä käsissään ja kantoi sen keskelle ovenraosta pilkistäviä
auringonsäteitä.

Hänen oli kumma olla. Se oli pieni vahva ja tanakkatekoinen poika,
ja se rimpuili hänen sormiensa välissä. Ei kuten ennen valkeaa
läpikuultavaa ja valonarkaa hipiää, jossa siniset suonet kuulsivat
kuin kukanlehdessä, vaan tällä kertaa jotakin täyteläistä, joka
tuntui käteen voimakkaalta, niinkuin auringon täyttämää ja hunajan
ruokkimaa. Vastasyntynyt tuntui hänestä niin tutulta. Oli niinkuin
hän olisi seisonut tunnustellen itseään ja käännellen omia jäseniään
valoon. Nuo lujarakenteiset polvet, nuo kiinteät nilkat, tuo jo
hyvinmuodostunut rinta, tuo tukka, joka valui jyrkästi kulmikkaalle
otsalle -- siinä hän näki niinkuin kokonaisen itsensä pienoiskuvan.
Se oli vasta puhjennut nuppu, mutta kasvuvietin muodostama, jota
sisällä piilevä elämä jännitti. Sitä jännittävä elämä oli lähtöisin
hänestä itsestään. Sen pojan täytyi elää. Muuten hän kuolisi itse.
Hänen oma elämänsä tuntui kutistuvan pieneen alastomaan elämään,
joka oli hänen käsissään. Hänelle johtui mieleen, mitä hän kerran
oli kuullut jumalain ja kuningasten pronssikuvista, että niissä
malmikuorensa alla oli kätkössä toinen, pienempi kuva. Tässä oli
hänellä kädessänsä oma kuvaisensa, samaa malmiseosta, jota hän itse
oli.

Matalalta heinäiseltä vuoteelta kuului huokaus. Hän heräsi ja
kääntyi. Nikarete makasi hymyillen hämärässä. Eufranor palasi ja
laski lapsen hänen syliinsä. Mutta hänellä ei riittänyt voimia,
jotta olisi siihen tarttunut. Hän ei ollut säästänyt ollenkaan verta
itsellensä. Kaiken voiman, mikä hänellä oli pienessä, valkeassa
ruumiissaan, oli hän kerännyt poikaan. Tämä oli imenyt auringon hänen
hipiästänsä ja hunajan hänen sydämestänsä. Poika oli hänen hennon
elämänsä viimeinen voimanponnistus. Nyt hän lepäsi ja oli päättänyt
työnsä. Vain hänen murtunut ja veretön varjonsa oli jäljellä. Hänet
oli jäykistänyt synnytyksen viimeinen sanomaton elinvoimien jännitys.
Hän hymyili voittonsa ilosta. Mutta hän ei jaksanut kohottaa
käsivarsiansa. Hänen pieni suunsa avautui niinkuin aukeava hedelmä,
mutta kauniilla huulilla ei ollut pisaraakaan verta. Hän yhä vain
hymyili. Ja kun Eufranor kallistui hänen puoleensa ja tarttui hänen
kahteen pieneen tytönrintaansa, niin ne hänen käsissään vielä kerran
paisuivat ja pysähtyivät kuoleman kankeuteen.

Hän kaivoi itse vaimonsa haudan siihen, missä hänen majaltansa
lähtevä kapea polku kääntyi leveämmälle maantielle. Hän antoi
hänelle mukaan ne muutamat pienet esineet, joihin hän oli elämässään
kiintynyt. Kun hän laski hänen hienot hennot jäsenensä hautaan
pikkutyttöjen luokse, ajatteli hän niitäkin. Hän antoi niille
muutamia savisia leikkikaluja, joita he eivät olleet saaneet koskaan
käyttää, pienen kömpelötekoisen hevosen ja jäniksen ja pienen maljan,
jonka ympärykseen joku kylätaiteilija oli maalannut kiehkuran
peräkkäin astuvia mustia joutsenia.

Nikareten hautaan pani hän myös jalkojen suojaksi pitkälle
Hadeksen-matkalle -- hänen pienet ja kapeat sandaalinsa, jotka
hän itse hänen jalkapohjansa mukaan oli leikannut hienoimmasta
vuohennahasta. Keveä oli ollut hänen käyntinsä ja nuoskea nahka
oli itseensä juonut hienon kasteen hänen valkeista jaloistansa,
joita päivän ei koskaan onnistunut polttaa ruskeiksi. Nyt oli hänen
kulkeminen pitkiä apeita teitä, joille elon aurinko ei enää loista.

Haudalle Eufranor pystytti suuren vesiamforan, vanhimman ja parhaan
kaikista, mitä hänellä oli, ja senkin korrentapaisessa liereässä
kaulassa oli särö. Mutta ennenkuin hän upotti sen jalan haudan
multaan, löi hän reiän pohjaan. Ja tähän amforaan hän uhrasi
Nikaretelle aina uuden kuun tullen. Hän kaatoi maljan lämmintä
vuohenmaitoa läpi sen korkean kaulan. Silloin hän tiesi, että
vastalypsetty juoma tihkuisi läpi maan Nikareten luokse sinne, missä
hän oli. Manalahan oli syvällä hänen jalkojensa alla, ja hänen
vaimonsa sielu janosi, hänen suuparkansa oli ehkä avoimena kylmässä
maassa odottamassa virvoittavaa juomaa. Hän muisti vielä aina hänelle
maitoa viedessään hänen kauniin suunsa särkyneen ilmeen, joka saattoi
luulemaan, että hänen oli jano, hän näki tuskaan jäykistyneen hymyn,
hänen levätessään pyöreä, lempeä ja lapsellisen joustava kaulansa
taipuneena, niinkuin olisi kuolema laskenut kätensä hänen niskallensa.

Kun hän meni haudalle maljoinensa, johtuivat hänen mieleensä
Hermeen-patsaat, joita hän oli nähnyt Olympiassa. Jumala seisoi
jäykkänä ja sulkeutuneena, mutta pää hiukan kumarassa, synkkänä ja
vakavana, omituiset kiehkurasiivet välkkyvissä pronssikannoissaan ja
käärmesauva nojaten toista olkapäätä vasten. Silmiin oli upotettu
valkuainen, niin että terät tuijottivat.

Nyt oli Eufranorista itsestään tullut Hermes Sielujensaattaja.
Ajatuksissansa hän seurasi Nikaretea pitkillä yksinäisillä
mananteillä. Hän kohotti astian suullensa ja joi hänen
maljansa suutelemalla maitoa, jonka hän sitten kaatoi korkeaan,
pitkäkaulaiseen saviastiaan. Hän seurasi mielessänsä sen tihkumista
läpi mullan, kunnes se saapui vainajan avoimeen, janoiseen suuhun.
Juoma oli juossut hänen huuliltansa hänen vaimonsa huulille.

Mutta Nikareten auringossa hohtavaa niskaa hän ei saisi enää koskaan
suudella. Sillä siellä, missä hän lepoa saamatta vaelteli, ei
loistanut päivä. Kuolemankoleus siellä värisyttää, ja siellä ovat
jäsenten verhoina vain ikuisen yön raa'an kylmät varjot.

Vihdoin hän otti esille pienen lekytoksen ja vuodatti kultaisen
hunajan läpi amforan. Joka pisara oli kuin kuuma ja raskaana vuotava
kyynel, jonka maan mehiläiset auringon alla olivat vainajalle
keränneet.

Ja Eufranor puhui hiljaa yli haudan:

"Keveänä levätköön maa sinun päälläsi, Nikarete, suuresti rakastettu
vaimoni. Älköön se painako sinun hienoja polviasi tahi rasittako
sinun hentoa rintaasi. Älkööt kaksi tytärtäsi, Charis ja Aglaia,
takertuko syliisi, vaan tukekoot sinua kumpikin puoleltansa, pienet
kädet sinun käsissäsi. Ja olkoon sinulle Persefoneia armollinen,
ja ojentakoon sinulle hänen äitinsä Demeter ravitsevaa viljaansa.
Despoina olkoon sinulle lempeä!"

Ja kun Eufranor kävi pois haudalta, tekeytyi hän keveäksi maalle,
jolle hänen jalkansa astuivat. Kun hän laski Nikareten hänen
pimeään kuolemanmajansa, oli hän kietonut murattiseppeleen hänen
hiuksillensa. Lonkeron samaa kasvia hän pisti maahan. Ja pian
kiemursi kaunis, metallihohtoinen muratti yli haudan ja kierteli sitä
hiipivien juurtensa kepein askelin.



II.

Poika.


Eufranor vartioi poikaansa kuin kallista aarretta, jota hänen
täytyi varjella kaikilta elämänahneilta jumalilta. Ylen usein hän
oli kuullut kuolemaatuovien seireenien laulavan villien haukkojen
hahmossa kaarrellen hänen majansa yläpuolella.

Kohta synnytyksen jälkeen, kun äiti vielä oli ruumiina hänen
vuoteellansa, kantoi hän vastasyntyneen kolme kertaa lieden ympäri
vihkiäkseen hänet siten jumalien suojaan.

Mutta kun hän kymmenentenä päivänä uhrasi niille kiitosuhrina maitoa
ja juustoa ja viiniä ja oli ikivanhan tavan mukaan nimittämäisillään
pojan isänsä kaimaksi, vaipui hän mietteisiinsä ja vaikeni.
Viimeisellensä ja ainoallensa hän ei uskaltanut antaa nimeä, jotta
eivät ne voimat, jotka vaanivat ihmisten karua onnea, saisi nimestä
kiinni ja kiristäisi sitä ansaksi hänen kaulaansa.

Hän sanoi häntä vain "Pojaksi". Ja poika kasvoi silmissä päivä
päivältä. Hän tarttui vuohen utareeseen sellaisella innolla,
kuin olisi ollut Herakleen poika Telefos, joka imi itsellensä
elämää kasvatusäidistänsä hirvestä. Eufranorin poika tyhjensi
utareen nopeammin kuin hän itse olisi voinut sen lypsää. Ja hänen
isänsydämensä hymyili, kun hän veti esiin uusia imettäjiä ja sitoi ne
ahnaan pienen suun yläpuolelle.

Maito valui loppumatta poikasen pieneen pohjattomaan nieluun,
mutta se ei tehnyt hänen ihoansa lumivalkeaksi, se antoi hänelle
pronssinruskean värin, ja tukka kihertyi kuin kiehkura hyasintteja
hänen silmillensä. Mutta kuta voimakkaampana elämä hänessä
säteili, sitä enemmän Eufranor pelkäsi menettävänsä hänet. Hän
katui katkerasti niitä loistavia nimiä, jotka oli antanut pienille
läpikuultaville tyttösillensä. Kateelliset jumalattaret olivat
vaatineet takaisin nimensä. "Poika" ei saisi koskaan nimeä. Hän
kasvaisi piilossa kaikilta Olympon jumalilta. Eläisi vain kuin vohla
vuohien seassa. Vuohet hänet kävelemään opettivat. Hän takertui
kummallakin pienellä lujalla kourallansa niiden takkuisiin villoihin,
kun ne aamunkoitossa pyrkivät ulos. Hän antoi laahata itsensä ulos
päivänpaisteeseen, hän kiipeili vuohien vatsan alla, kunnes hän
eräänä päivänä voi heittää irti ja tallustella rinnalla, kunnes
eräänä päivänä ratsasti herrana niiden selässä. Hän oppi niiden
ketteryyden: kun hän juoksi, ponnahdutteli hän sääriänsä eteenpäin
yhtä varmasti kuin nekin ja osui jaloillaan oikeihin kantaviin
kohtiin, olivatpa ne kuinka pieniä tahansa. Hän seurasi vuohia
matkalla pitkin ryöppyävien purojen rantoja läpi viidakkojen ja
louhikkojen, hän hyppäsi niinkuin nekin kiveltä kivelle, kahlasi
kompastumatta varmana kuin puujaloilla yli liukaspohjaisten purojen.

Kun ensimmäiset vuodet olivat onnellisesti sivuutetut, heitti isä
pelkonsa. Jumalat nähtävästi eivät tunteneet hänen poikaansa. Ne
eivät antaneet hänen kannettavakseen vähintäkään vaivaa. Ei kuumetta,
ei kylmetystä. Ei edes pienintä lapsentautia. Poika kesti kaikkea.
Kesäauringon paahdetta paljaaseen päähänsä. Rankimpia kevätkuuroja,
joiden kestäessä tulva tunki majaan, niin että heinäinen vuode
liikkui lauttana. Repivintä puhuria laakson soisesta syvänteestä. Hän
saattoi nukkua kylmimpien tähtien alla ja nousta reippaana, kasteesta
tahi kuurasta loistaen.

Kaikki edisti hänen kukoistustansa. Vuohenmaito pyöristi hänen
hentoja jäseniänsä. Kaurainen leipä, jota he itse paistoivat lieden
tulisessa tuhassa, puhdisti hänen sisälmyksiänsä. Lujat ja valkeat
hampaat reunustivat hänen ruusunpunaista kitaansa. Hänen ruumiinsa
sisäinen koneisto sai jokapäiväisen voitelunsa kourallisesta
suolattuja öljymarjoja, jotka nautittiin tyhjään vatsaan. Viinistä
he eivät paljoa tietäneet, he eivät sitä itse viljelleet, he möivät
vuohennahkoja, joissa sitä säilytettiin, ja jos he jonkun harvan
kerran itse saivat sitä nahkasäkillisen, niin he käyttivät sen
suurimmaksi osaksi uhriksi hyville jumalille. Mutta hunajaa he
kumpikin nauttivat päivän viimeisenä makeana ateriana, hunajaa,
kerättyä kaikista Arkadian väkevistä villikukista.

Pojan jäsenet saivat välkkyvän kiillon niinkuin kuvapatsaiden tuolla
alhaalla temppelikaupungissa. Hänen silmäinsä valkuaisista tuli yhtä
valkeat kuin niilläkin oli. Silmät lepäsivät jyrkkien kulmien alla
niinkuin pitkulaiset linnunmunat. Terä oli suuri kellanruskea täplä,
joka kutistui ja laajeni ja säteili; utukarvapeite hänen ihollaan
oli niin hieno, että se näkyi vain aurinkoa vasten. Isä käänsi
hänen käsivarttansa aurinkoon päin, kun tahtoi muistaa Nikaretea.
Toisinaan hän laski kätensä hänen auringonkuumentamalle niskalleen.
Tukka laskeutui hänen harteillensa samalla tavalla kuin äidin;
otsalla lepäsi seppele kiharoita; niskassa se kasvoi vapaasti, kunnes
se voitiin panna kahdelle palmikolle, ja isä opetti hänet vanhaan
argolaiseen tapaan kiertämään palmikon päälaen ympäri, niin että
otsatukka kohosi esiin sen alta ja levisi otsalle kauniina kierteinä,
jotka olivat punotut samoin kuin Olympian atleettipatsaissa.

Elämä Arkadian vuorilla oli aina samaa. Joka aamu vuohet riensivät
laitumelle. Ne saivat kulkea miten mielivät. Ne valitsivat teiksensä
jyrkät puroäyräät, missä vesi ryöppysi ja pyöri ja löi painiansa.
Joskus se halkesi hienoihin suoniin, toisinaan yhtyi paksuiksi
virranhaaroiksi. Vuohet juoksivat pitkin syvännettä niinkuin
vastavirtaan kulkeva koski. Niiden selät lainehtivat väkevinä
pyörteinä, ne täyttivät koko uoman. Ne ylvästelivät ja loiskuttivat
vettä ja laskivat maahan pienet sorkkansa pettämättömällä
varmuudella. Illalla ne tulivat tulvana takaisin samaa tahi
samanlaista tietä, paremmalla vauhdilla, koska mentiin alaspäin ja
kotiin läättiin. Mutta laajoilla ja notkoisilla laidunmailla ne
levisivät joka suunnalle, kun kello oli otettu suurimmalta pukilta.

Niin sai poika tulla toimeen yksinään, kunnes aurinko läheni
laskuansa ja kulkusen soitto taas kutsui lauman kokoon. Hän
kuljeksi sinne tänne niinkuin olisi itsekin ollut vuohi. Hän poimi
harvinaisia kukkia jyrkimmiltä kallioilta. Hän osasi löytää luolat
ja onkalot. Hän koetteli vuorenseinistä kimpoavaa kaikua. Hän makasi
tuntikaudet tarkastellen ampiaispesää. Pallerosta märkää savea,
jonka hän oli kulkiessaan ottanut, hän muodosti kömpelötekoisia
nukkejumalia tahi leikkiastioita, jotka hän antoi auringon kuivata.
Toisinaan hän seisoi toimetonna pitkät ajat paimensauva kainalon
alla ja tuijotti eteensä. Aurinko nousi tuoksuvien kalliorotkojen
takaa. Varjot ryömivät sen jäljessä kuin vaanivat metsämiehet, jotka
laskeutuvat pitkälleen maahan. Mutta valo pelastui aina, se kiiti yli
leveimpien syvänteiden, mutta joskus se hypähti läpi notkelman tahi
halkeaman, sitten se riippui huimaavan alhaalla syvyydessä sinertävän
kimmeltävänä savuna, häälyen taivaan ja maan välillä, kunnes aurinko
siirtyi ja veti sen jälleen luoksensa.

Mitä oli noiden jylhäin vuorten takana? Poika kasvoi eikä saanut
tietää mitään siitä. Kaikki se vesi, joka syöksyi alas rotkoihin
ja muuttui puroiksi ja virroiksi, se avasi itselleen tien läpi
notkojen ja solien, kunnes osasi ulos vankilasta ja vapautui
syöksymällä virtaan ja pyrki kohden kaikkinielevää merta. Okeanos!
Okeanos! Se suuri vesi kiersi koko maailmaa. Ja kuitenkin se kantoi
uskalikkoa merirosvoa lainehtivana siltana kaukaisiin satujen maihin.
Kuinkahan monta päivää pitäisi olla aaltojen keinuteltavana ja
merituulen ajeltavana, ennenkuin tulisi satujen maihin -- Jooniaan,
Atlantikseen, Persiaan, Egyptiin. Ja kuinka niihin osaisi? Pitikö
vain kääntää kasvonsa nousevaa aurinkoa kohden ja antaa kaipauksensa
vetää, niinkuin tekivät vuohet, jotka itse osasivat kotiin.

Mutta Okeanoksella oli uomansa maan allakin. Hän tiesi olevan
paikkoja, joissa sen nielivät kallioiden kourut ja se kiehuen
kohisi maanalaisiin syvyyksiin. Hän tiesi itse, että Arkadiassa oli
virtoja, jotka eivät päässeet mereen saakka, vaan äkkiä painuivat
maan sisään, niinkuin olisi pohja alta temmattu, ja koskena juoksivat
pois manalan yömustia jokia kohden. Hän tiesi, että Poseidon, meren
valjakko vaunujensa edessä, oli ajanut yli maan, niin että suolainen
vesijuova jäi hänen jälkeensä, ja paiskannut kolmikärkensä kovaan
kalliomaahan, niin että lähde kuohahti esiin kunkin kärjen kohdalta.
Hän oli kuullut puhuttavan ihmisistä, jotka olivat tunteneet
suolan maun Poseidonin lähteensilmässä korkeilla kallionäyräillä,
joille meri ei konsanaan yltänyt. Maailma oli täynnä ihmeitä ja
kauheita olentoja. Hän ei vain ollut niitä vielä tavannut. Hän vuoli
itsellensä syrinks-soittimen eripitkistä ruokopilleistä ja sitoi ne
yhteen pitkillä ruohonkorsilla, ja arkaillen koetti hän täyttää ne
huilunäänillä. Usein, kun hän oli lähettänyt pillinsä valituksen
yli kuuntelevan rotkon, istui hän hiljaa kuullakseen, eikö tulisi
vastausta suurelta, näkymättömältä Panilta. Hän tiesi, että Pan voi
olla kaikkialla -- keskellä virran vaahtoa, vuoren kielekkeellä,
joka ojensihe syvyyden yli, yksinpä hänen oman selkänsä takanakin.
Kun hienot utukarvat hänen niskassansa liikehtivät, niin hän ehkä
tunsikin Panin henkäisyn ihollansa.

Sielu sai vain köyhää ravintoa, ja se piti imeä itse luonnosta. Mutta
ruumiista tuli voimakas ja terve. Se karaistui pitkillä vaihtelevilla
vaelluksilla vuohten seurassa, kun ne etsivät syödäksensä ruohoa
sellaisilta paikoilta, joissa sitä oli. Vuoden kuivimpina aikoina
se piti vaivalla hakea sieltä, missä se hiipien kasvoi suojassa
polttavalta auringolta, luolista, missä kova kallio itarasti
vuodatti säästämäänsä kosteutta ohuelle maakerrokselle, syvistä
kallionhalkeamista joihin ilkeä kuivuus ei päässyt tunkeutumaan.
Eufranorin pojasta tuli karaistu ja norja niinkuin ne elukat, joita
hän seurasi. Mutta niin pian kuin hän oli kyllin suuri, alkoi isä
myös opettaa hänelle kaikkia niitä alkeellisia ruumiinharjoituksia,
jotka olivat melkein veressä ja tuskin minkään voimisteluopillisen
koulukunnan omaa.

Eufranor oli tosin nuoruudenpäivinään nähnyt ja osittain itse
harjoittanut Olympian kisain rikasta ja säännösteltyä taidetta, mutta
ei ollut millään alalla kehittänyt itseään täydelliseen taituruuteen
saakka. Mutta nyt hän sai kilpailijan, joka oli kaikkia muita
parempi. Hänestä tuli taas nuorukainen poikansa seurassa. Muistot
heräsivät. Hän pahoitteli mielessään, ettei elämä ollut antanut
hänelle tilaisuutta perehtyä koko jaloon viisiotteluun. Hänestä tuli
oma opettajansa, hänen täytyi osittain itse keksiä harjoitukset ja
yhdistää ne järjestelmällisen voimistelun ryhmiin.

Juoksu oli verrattain helppo tehtävä. Vuohet olivat opettaneet
hänelle taitonsa kiitää yli kivien ja kantojen ja vieläkin paremmin
rohkeantarkat hyppynsä. Nyt ei tarvinnut ajatella niin paljon itse
ruumiillista taitavuutta kuin järkkymättömiä sääntöjä ja päämääriä.
Kun he olivat löytäneet hyvin sopivan ruohokentän, heittivät he
yltänsä vuohennahkatakit, vieläpä sisimmän lyhyen villakitoninkin,
ja juoksivat pitkin, rauhallisin hyppäyksin, kyynärpäät ruumista
vasten ja joustavan norjin askelin saavuttaaksensa yhä suurempaa
kestävyyttä. Sitten he siirtyivät toisenlaiselle maalle ja tekivät
tehtävän yhä vaikeammaksi, sillä helleeniläisen juoksijan piti olla
valmis kaikkeen: oletettakoon, että oli juostava Spartasta Korinton
niemen kärkeen ja valittava lyhyin suunta tekemättä kiertoteitten
suuria kaarroksia, kaikkialla voittaen maanlaadun esteet nopeilla
jaloillansa. Tällaiseen juoksuun kuului hyppytaito luonnostaan,
ja siinä kohden oli heidän harjoituskenttänsä rikas; siinä oli
kaikenlaisia vaaroja ja kaikenlaisia paikkoja. He hyppivät yli
vuolaitten virtojen, paadelta paadelle, ulkoneville penkereille ja
alas sylensyvyisiin rotkoihin. Jos Eufranor oli voitolla säärtensä
pituuden vuoksi, niin oli pojalla sen sijaan kissan joustavuus ja
tarkasti tähtäävä silmä.

Vaikeampi tehtävä oli heitto. Eufranorilla oli vain yksi ainoa vanha
ja ruosteinen keihäs, joka ei ollut tehty heittokeihääksi ja ennen
kaikkea oli ylen raskas pojan vielä aivan hennoille lihaksille.
Metallikiekkoa heillä ei ollut ollenkaan. He turvautuivat litteään
kiveen, joka muodoltaan oli jotenkin pyöreä kehrä. Mutta se ei
halkaissut ilmaa oikealla viuhunalla, sillä ei ollut pronssin
kiihoittavaa suhinaa eikä se helähtänyt pudotessaan maahan.
Poika seisoi silmät suurina ja kuunteli isän kertomusta oikeista
kiekonheittäjistä, kuinka heillä oli kullakin oma äänensä ja kuinka
he heitoillansa panivat ilman soimaan niinkuin tuulikanteleen.

Viimeiseksi tulivat pankraattiset harjoitukset. Isä opetti pojalleen
painiotteet, mikäli hän itse niitä muisti; oikein kaikkien sääntöjen
mukaisia ne eivät olleet, mutta kun he tarttuivat toisiaan
kalvosiin, hartioihin tahi syliksi ja arvioiden mittailivat
toistensa asentoja ja vaanivat satunnaisia heikkouksia käyttääkseen
niitä salamannopeasti hyväkseen, niin he itsestään keksivät kaikki
painikilpailun taktilliset temput ja juonet, ja taistelijaan
tarkka toistensa tunteminen synnytti aina hienompaa ja hienompaa
syventymistä kaikkiin yksityiskohtiin. Nyrkkeilyä he harjoittivat
vähimmän; siinä tuli voima ja iskun paino liian paljon kysymykseen,
eikä pojasta siinä voinut tulla isänsä veroista. Mutta joka alalla
he kuitenkin pyrkivät harjaantumaan täysin taitaviksi. He käärivät
kätensä nyrkkeilyä varten vuohennahkahihnoilla; painiin ryhtyessään
he hieroivat ruumiiseensa kiiltävää öljyä ja jäljestäpäin he kaapivat
ihonsa tiililiuskalla, sillä rautakaavinta Eufranorilla ei ollut.
Villin öljypuun lehdistä he sitoivat voittoseppeleen, ja kun he
lopetettuansa kilpailun ja puhdistuksen painoivat sen tukallensa,
säteilivät heidän kasvonsa juhlailoa; suurin oli Eufranorin ilo,
kun se oli painettava pojan kauniiseen päähän. Hän antoi pojallensa
kaiken, mitä tiesi ja osasi. Paljoa se ei ollut. Mutta hän voi
kuitenkin opettaa hänet leikkaamaan kirjaimet puuhun -- tosin ne
olivat muodoltaan vanhanaikuiset, jotka hän oli saanut perinnöksi;
ne eivät olleet niin ankaran säännöllisiä kuin uudenaikaisissa
kivikirjoituksissa alhaalla Olympian temppelikaupungissa. Hän
kaiversi vielä kirjaimet mieluimmin oikealta vasemmalle. Mutta
pojan mielen täytti ihmettely noiden kaiverrettujen merkkien voimaa
kohtaan. Yksi sellainen kirjain saattoi vihkiä tarkoitukseensa
esineen, johon se leikattiin, ja ilmaista omistajan.

Poika oppi vain kahta kirjainta käyttäen omistamaan kahdelle eri
jumalalle ne esineet, joita hän tahtoi heille antaa. Kirjain A
pyhitti sen Apollonille, P taas Panille, mutta jos hän yhdisti
molemmat, tuli lahjasta yksin Apollonin oma. Hän käytti kumpaakin
niissä puisissa lyyroissa, joita hän vuoleskeli ja joihin hän
kiinnitti kielet pitkistä vuohenjouhista.

Oli pieni laakerilehto, jonka matalat puut seisoivat yhdessä koossa,
ja ikäänkuin olisivat kokoontuneet neuvottelemaan, ne punoivat yhteen
lehviensä seppeleet, välkkyvät kuin ihanasti valettu pronssi. Tänne
hän ripusti puulyyransa tiheäin latvain keskelle ja heittäytyi niiden
alle pehmeälle tummanvihreälle maalle. Hän kuunteli tuulen vinhaa
huminaa kahisevien lehtien lomitse ja luuli äänen lähtevän lyyran
kielistä, jumalan koskettaessa niitä päivänsädenäppäimellä.

Sillä jumala asusti siellä, joskaan hän ei häntä nähnyt. Hän kätkeytyi
laakerien sekaan eikä ollut halukas näyttäytymään. Poika näki vain
hänen pienet valppaat vakoilijansa, räikeänvihreät sisiliskot, jotka
hiipivät esille tirkistelemään. Sillävälin jumalan katse välkähteli
hohtavilta lehdiltä.



III.

Jumalat.


Miksi hän ei koskaan tavannut itse jumalia?

Hän huomasi kuitenkin, missä ne kiiriskelivät hänen ympärillään
kaikkialla. Ja mikäli hän voi ymmärtää, ne liikkuivat maanpinnalla
tarkastellen ihmisten elämää suurilla säteilevillä silmillänsä.

Kun hän ylhäällä vuoristossa kulki hiljaisiin mietteisiinsä
vaipuneena läpi tiheän männikön ja vilvoittelihe sen viileässä
ilmassa, niin saattoi kaikki päivänpaiste yht'äkkiä olla tuossa hänen
edessään keräytyneenä aukeamalle, kuumana kuin tulikiven lieska,
joka loimahteli kuihtuneissa havuissa. Lieneekö ollut niin, että
siinä asui Foibos Apollon, ja että hän äkkiä säikähtäen hyökkäsi
piilostansa ja haihtui pelkäksi häikäiseväksi auringonvaloksi? Hän
saattoi seisoa silmät suljettuina pitkän aikaa ja pyydellä jumalalta
anteeksi ja kuulla hänen hengittävän. Ja jos hän silloin varovasti
raotti silmiänsä, näki hän selvästi sinisen auteren liehuvan
vaipanpoimuissa jumalan olkapäällä ja hänen sädehtiväin kasvojensa
sulavan yhdeksi auringon kanssa. Niin, Foiboshan oli juuri taivaan
valo. Hongat huokuivat hänen huumaavaa, hyvää tuoksuansa. Hänen
tuliviittansa oli laahannut yli maan korventuneiden lehtien. Oli kuin
olisi astunut hänen jalkojensa kuumiin jälkiin. Raskas kultainen
pihka oli kihoillut hänen kättensä jumalaisesta hipiästä niihin
kohtiin, mistä hän hyväillen oli kiertänyt käteensä rungon ja oksan.

Kaikkein selvimmin olivat kuitenkin ilman lukemattomat lentäjät
näkymättömäin jumalain sanansaattajia. Itse lintua merkitsevä
sana merkitsi ennettä. Kaikki linnut olivat ilmeisesti jumalain
palveluksessa. Ne risteilivät ilmassa nopeina kuin taivaisten voimien
ajatukset. Se, joka osasi oikein lukea niiden lentoa, saattoi sen
avulla tulkita olympolaisten jumalain viittauksia ja käskyjä. Eihän
ollut ainoatakaan lintua, jolla ei olisi ollut oma jumalallinen
valtiaansa ja herransa. Kun hän korkealla päänsä yläpuolella näki
kotkan siivet leväten liitävän suurensuuressa kaaressa, ajatteli
hän Zeus-jumalaa, joka sen oli lähettänyt: ehkäpä se tuli itse
kaukaisesta lumipeittoisesta Olymposta viemään sanaa Argos- tahi
Elismaakuntaan, missä temppelinpalvelija seisoi odotellen sen
sanomaa. Hän oli yhden ainoan kerran nähnyt vangitun kotkan, mutta
hän näki sen silmäyksestä, että se näkee terävämmin ja pitemmälle
kuin ihmiset, ja että kuolemattomat ovat antaneet sille näkövoiman,
jotta se voisi viedä jumalan sanomaa etäisimmille äärille.

Kyyhkyset olivat Afroditen valittuja lintuja. Kun ne kuljeksivat
sinne tänne ja pöyhistelivät valkeata tahi kaikin sateenkaaren
värein loistavaa höyhenpukuansa, niin ne olivat kuin kiireisiä ja
tärkeännäköisiä kamarineitoja, jotka kuhersivat ylpeydestä saadessaan
palvella itse kauneuden jumalatarta. Mutta hän voi käyttää hyväkseen
myöskin kurjaa ja rumaa varpusta. Kun marjain kypsymisaikana
varpusparvet lensivät ylhäällä tuhansissa tirskuttavissa parvissa,
ajatteli hän, että juuri tuollainen monipäinen valjakko leperteleviä
pikkulintuja tarvittiin vetämään jumalattaren vaunuja.

Mutta satakielen täytyi olla Panin lintu. Keväisinä öinä hän ei
voinut nukkua, kun oli kuultava näiden laulua. Usein hän luuli, että
itse Pan istuskeli pensaikossa ja puristellen niiden pieniä kurkkuja
houkutteli esiin niiden korkealla viheltelevät ja syvällä lurittavat
pilliäänet. Hän ei ollut koskaan nähnyt sitä lintua. Ehkäpä Pan
itse seisoi siellä pensaiden keskellä ja soitteli kuuttarelle, joka
purjehti korkealla hänen päänsä yläpuolella, saavuttamattomana ja
iäti kylmänä. Koko ajan läheisessä lammikossa sammakkojen kömpelö
kuoro kurnutteli pilkkaa tehden.

Kukapa voi epäillä lintujen ymmärrystä, kun oli kuullut naakan
lepertävän hillittömästi, räkyttävän ja nauravan, tahi nähnyt Athenen
pyhän linnun silmät hehkuvina kiitävän suhisten läpi pimeän? Hänen
isänsä oli kertonut hänelle, että linnut lennollaan voivat näyttää,
missä vuorten hopeakätköt olivat.

Senvuoksi tarkattiin alinomaa lintujen ennustuksia panemalla merkille
siivekkäiden sanansaattajien matkat taivaan halki. Keväällä, kun
haarahaukat lähtivät pohjoiseen ja kun parvi parvelta kaikki
loistavapukuiset ja lavertelevat syötävät pikkulinnut ilmestyivät
kaukaisista maista Okeanoksen takaa, tulvahteli ilo kaikkien
kuolevaisten mielissä. Ilma välähteli pääskysistä, peipoista,
peukaloisista ja västäräkeistä. Täplikäs harjalintu kohotti
pyrstöviuhkaansa ja tervehti oraakkelihuudoillansa: hup hup! Laulajat
löysivät entiset viimekesäiset pesänsä. Kaikkialla vilahteli
kiireisiä ja iloisia lentäjiä; leivot lensivät taivaalle, ja joka
lehväisellä oksalla oli eläviä olentoja. Ilo ja ymmärtämys tulvi
esille hänen sielunsa salaisista syvyyksistä. Hän tunsi tarvetta
visertää mukana. Hän levitti molemmat käsivartensa kuin siivet,
kohotti molempain kättensä kämmenet ylöspäin kohden leivonlaulua,
joka virtasi hänen ylitseen, hänen sydämensä puhkesi kiittämään
taivaisia, jotka taas olivat maan vieraina ja armossa katselivat
häneen päivänhohteisesta siniavaruudestaan. Niin, hän voi heittäytyä
kasvoilleen ilosta huudahtaen ja painaa huulensa multaan, jolle itse
aurinko oli astunut kauniilla saframinhohtavalla anturallaan.

Kesä kaarsi olymppisen taivaansa hänen yllensä. Hattarat purjehtivat
kuin hopealta säteilevät linnat -- hän saattoi kuvitella kaikki
autuaat jumalat kulussa yli taivaanlaen. Mutta ylempänä metsiäkin
erotti hän joskus suuren lentäjän, joka mustana pisteenä hävisi
äärettömyyteen -- ehkä Hermes, jumalain asialla, kultainen airutsauva
ojennettuna kohden sitä kaukaista rantaa, johon hänellä oli matka.

Lintuja -- lintuja -- lintuja. Ne kulkivat ohi kuolevaisten ylöspäin
katselevien kasvojen niinkuin itse karkaava aika. Ja jumalain tahto
oli siipien pontena.

Elonkorjuun tullen kukkui käki. Hänen isänsä oli hänelle kertonut,
että sen pyhä sija oli Zeuksen valtikan päässä, ja se kukkui joka
kerta kun Kaikkeuden-isä nyökkäsi -- joka kukahdus oli vuosi, jonka
hän nyökäten soi nöyrästi rukoilevalle.

Kuule, kuinka kurjet havisevana kiilana siirtyivät etelää kohden. Ne
lensivät kylmän ja tuulen keskeltä. Aina ylhäältä Strymon-mereltä
ne pakenivat. Mutta sade tuli niiden perässä. Zeuksen ukonnuolet
välähtelivät pyhien lintujen jälkeen. Ja jokainen, joka ne näki,
tiesi, että nyt oli aika kääntää maa ja kätkeä ihmeellinen viljanjyvä
sen uskolliseen helmaan. Tuimilla sadepuuskilla taivas hedelmöitti
maan, mutta vasta seuraavana keväänä sen piti synnyttää.

Kaikkialla poika näki jumalain merkkejä ja jälkiä. Eräänä päivänä,
kun hän vanhasta kuivaneesta suosta löysi tyhjän kilpikonnankuoren,
ei hän epäillyt, että Apollon itse oli heittänyt sen siihen
lahjoittaakseen hänelle oikean lyyran sen puisen sijaan, jonka hän
oli uhrannut jumalalle. Hän kihnasi sen sopivaksi tarkoitukseensa
ja pani siihen kielet, hän viritti ne sointuun ja näppäili niitä
laakerinoksasta vuolemallaan palikalla.

Hänen silmänsä teroittuivat näkemään kuolemattomien puuhia. Hän voi
nähdä puusta, oliko se pyhä. Omin neuvoinsa hän löysi ikivanhan
kyhmyisen tammen ja huomasi, että jotakin pyhää asusti sen raskaassa
latvuksessa. Isä oli kertonut hänelle Dodonan tammesta, jonka kautta
Olympon Zeus lähetti kuiskaavan ennustuksensa. Hän rauhoitti vanhan,
melkein ikälopun puun ja näki ennustuksia niissä pienissä vihreissä
oksissa, jotka putkahtelivat kuoresta. Juuri sellaisten vihittyjen
puiden ympärille asetettiin kiviä, etteivät maatatonkivat siat, jotka
eivät koskaan nostaneet kärsäänsä ruuhesta, saastuttaisi jumalan
maata ja menisi sotkemaan terhoja, joita oksat olivat pudotelleet.
Piti olla Zeukselle vihitty pappi voidakseen käsittää äänen hyminän
puun lehvissä ja tulkita ne arvoitukselliset tosisadut, joita voi
sinne tänne pudonneista hedelmistä lukea.

Kallioidenkin omituisissa muodoissa voi poika nähdä jumaluudesta
puhuvia piirteitä. Sopivan välimatkan päässä ja eräissä
valaistuksissa tuli vuorenhuipuista korkeaotsaisia jumalnaamioita,
luolista tuli silmiä, ja yht'äkkiä ne saivat näön. Hän voi erottaa
Herakleen häränniskan ja Panin pukinsarvet, hän tiesi, missä
Pilvienkokoojan valtaistuin oli, ja oli keksinyt Athenen pyhän linnan
korkeimmalla huipulla, jolle ei koskaan vuohi jalallaan astunut.

Ja jos hän kurkisti alas rotkoihin, näki hän kokonaisia jumalankuvia
kätkeytyneinä huimasti sinne tänne viskeltyjen paasien joukkoon. Joku
manan jumala oli kerran pannut maan vapisemaan. Paadet olivat siinä
kuin jättiläisten noppapelin jäljeltä -- kunpa vain ihmisillä olisi
ollut silmät huomata ja ymmärrystä laskea niistä tulos.

Mutta ei mikään jumala kiinnittänyt hänen mieltänsä niin kuin
Arkadian Pan. Hänhän oli samasta maasta, melkein naapuri. Vuohien
jalkojen astunnassa hän kulki. Hän kääntyi usein katsomaan, eikö
itse jumalan pukinsorkkien kopina kajahtanut kalliosta. Pan se
antoi eläimille vietin ja kiiman, hän sai ne hyppimään, tanssimaan
ja määkymään ja synnyttämään nuoret vuonat. Pan vartioi polkuja ja
laitumia. Hänpä luonnollisesti veti laumaa perässään ja näkymättömänä
vartijana näytti niille, missä kalliot vihreimmin rehoittivat. Linnut
koettivat matkia hänen ikävöivää huiluansa, mutta kukaan ei voinut
kilpailla hänen kanssansa. Yksin heinäsirkatkin soittelivat hänen
kunniakseen. Kun poika kuuman, tyvenen puolipäivän hetkellä oikaisi
itsensä ruohikkoon ja pisti päänsä sinne viiveeseen, näki hän siellä
korsien keskellä nuo vihreät, hyppelevät eläimet, ja jos hän tarttui
niiden teräviin, tikunnäköisiin jäseniin, muisti hän, mitä isä oli
kertonut Aamuruskon rakastajasta Titonoksesta. Rakastettu teki hänet
kuolemattomaksi, mutta hänen ei onnistunut hankkia hänelle nuoruuden
ikuista lahjaa. Senvuoksi kuihtui hänen ruumiinsa tuollaiseksi
surkeaksi, nääntyneennäköiseksi eläimeksi, jonka jalat olivat hoikat
kuin neula. Se hieroi surullista, yksitoikkoista soittoansa ikävöiden
kaunista autereista Eosta, joka aamuisin ojensi rusosormensa idästä
koskaan tarttumatta tuohon piipittävään kummitukseen viedäkseen sen
autuaitten asunnoille.

Eufranor oli aina oudolla ahdistuksen tunteella pysytellyt poissa
Pan-jumalan pyhästä lehdosta ja luolasta. Hän oli kieltänyt poikaa
koskaan viemästä vuohia sen läheisyyteen. Poika ei ollut vielä nähnyt
muuta kuin vanhan turvealttarin, joka oli aivan kivillä lasketun
pyhän alueen laidassa. Kun vuotuinen uhri piti vietämän jumalalle,
sai poika luvan koristaa vuohen sarvet keltaisista villikukista
sidotuilla seppeleillä. Isä leikkasi karvat sen otsasta ja heitti
ne pieneen sytytettyyn rovioon. Siitä lähti kitkerä palaneen
tuoksu. Sitten hän soitteli ruokohuiluansa isän antaessa eläimelle
kuoliniskun ja veri ruiskahti tummanpunaisena alttarin tuhkaläjään,
josta pisti esiin puolilahonneita nikamia ja pukinsarvia. Rasva ja
liha, jotka jumalalle uhrattiin, paistuivat räiskien roviolla, ja
illalla oli uhrieläin heidän juhla-ateriansa kotona majassa, ja
syödessään he joivat viiniä, kuitenkin aina vuodatettuaan uhrijuomaa
maahan manalan kateille jumalille.

Mutta pitemmälle kuin alttarin luokse eihän koskaan ollut mennyt.
Hän kulki usein hitaasti aitauksen ympäri ja katseli pystytettyjä
paasia, joilla aina makasi sisiliskoja päivää paistattamassa. Kun
hän sauvallaan hämmenteli auringon paahtamaa ruohoa alttarin takana,
kuuli hän kahinaa ruohikosta ja varvikosta ja näki pienten ruskeitten
ja harmaitten käärmeiden välähtävän tiehensä rakoihin ja reikiin.
Kerran oli hänen sauvansa osunut keskelle elävää parvea eläviä
sikiöitä, jotka tarhakäärme heitti peloissansa. Elukat kiemurtelivat
liman ja käärmesolmujen keränä -- noinpa siis Gorgon kauheassa päässä
kiharat kiemurtelivat. Koko lehto oli kuin liskojen ja matelijain
kutupaikka -- ei pöllö eikä hilleri uskaltaneet jumalan maalle.

Eräänä päivänä uteliaisuus ajoi hänet sinne. Hän oli ypöyksinään.
Isä oli lähtenyt matkalle mukanansa iso varasto nahkoja ja juustoa.
Vuohet makasivat läähättäen puolipäivän helteessä ja olivat ryömineet
varjostavien kallionkielten suojaan. Itse hän oli nääntymäisillään
janoon. Päivänsäteet satoivat hänen yllensä niinkuin tulinuolten
parvi. Hän ei jaksanut etsiä lähdettä. Hän heittäytyi pitkälleen
utaren alle ja imi itseensä maitoa, aivan kuin olisi vielä ollut
pikkupoika eikä täysikasvuinen nuorukainen.

Juoma oli kumman väkevää. Noustessaan tunsi hän äkkiä ikäänkuin
olevansa kauempana maasta kuin muulloin. Hän näki yht'äkkiä oman
pituutensa. Hänen seisoessaan jalat levitettyinä voivat nyt vuohet
juosta niiden välitse, vain sarvia alaspäin kallistaen. Ennen hän
oli kulkenut niiden alitse niinkuin ikeen. Hän suoristi selkäänsä
ja oikoi jäseniänsä. Hän oli mies, mitä tahansa sanoikaan isä, joka
aina väitti, että hän oli vielä kaukana miehestä ja että mieheksi
hän kyllä vielä ehtisi. Tuntui kuuma värähtely hänen jänteissään ja
veressään. Eikö hänen laitansa ollut samoin kuin harjalinnun, kun
se hillitsemättömän uhmaisesti kohotteli päänsä höyhenkoristetta.
Hän oli mies ja hän tunsi paisuvan pakon käydä sylipainiin koko
maailman kanssa. Ensiksikin hänen piti astua Pan-jumalan silmäin
eteen ja koettaa, miltä tuntuisi säikähtää. Jumala mahtoi vielä istua
luolassaan päivällislevolla. Miks'ei mennä hänen luoksensa, yllättää
hänet ja nähdä kuinka hänen soittimensa oli tehty?



IV.

Pan-jumalan lehdossa.


Yht'äkkiä hän jo seisoi alttarin edessä hämmennellen tuhkaa
sauvallansa. Jumala oli syönyt uhrinsa ja pureskellut ne tomuksi.

Olivatko nuo niinsanotut jumalat muuta kuin suursyöjiä? Näkymättömiä
vatsoja, jotka eivät koskaan saaneet tarpeekseen. Ei niistä koskaan
muuta saanut nähdä kuin läjittäin jätteitä, rippeitä siitä, mitä ne
olivat nielleet. Alttarien ja temppelien luona papit vartioivat sitä,
mitä ne söivät ja mitä ne itsestänsä antoivat. Muinoin ne olivat
syöneet ihmisiä, nyt vain eläinten täytyi heittää niille henkensä.
Hän oli kuullut puhuttavan uhrijuhlista, joissa satain härkäin piti
vuodattaman verensä raskas, tumma virta jumalan näkymättömään kitaan.

"Pan, oletko täällä?" kuiskasi hän. "Ovatko kasvosi tämän tuhan
alla?" Hän kaivoi tuhkaa sauvallansa, ja häntä kammotti. Entäpä jos
Pan tuossa yht'äkkiä paljastaisi hirveän hammasrivinsä, kaikki nuo
keltaiset luuntyngät, ahnaasti haluten musertaa hänenkin luunsa?

Mutta tuhkaan vetivät vakojaan vain ikikiireiset muurahaiset, jotka
riensivät eteenpäin pitkin kummallisia harhateitänsä etsien päämääriä
ja tehtäviä, joita ei yksikään kuolevainen voinut arvata.

Hän tahtoi päästä kaikkein pyhimpään pudistamaan jumalaa hänen
karvaisista jättiläismäisistä korvistaan. Mutta missä oli tie? Hän
tunkihe myrttien ja oleanderien tiheään pensaikkoon. Hän sulki
silmänsä, jotta ei saisi niitä täyteen hämähäkinverkkoa. Hänen
käsivartensa raivasivat tietä upoten syvään vihreyteen. Kun hän
jälleen avasi silmänsä, seisoi hän ympyränmuotoisessa aitauksessa.

Keskellä oli kasvullisuuden täyttämä järvi, vihreä kuin homeinen
kiekko tahi vanha pronssipeili. Niin umpeen vesikasveja se oli
kasvanut, että vain yksi ainoa pilkku taivaansineä ilmaisi siinä
olevaa vettä.

Yli tämän järven näyttivät päivänsäteet välkehtivän ristiin joka
taholta. Kultaisia tulinuolia lenteli ilmassa, päivänpaiste näytti
käyvän hyökkäämään hänen korvalehtiänsä vastaan. Yht'äkkiä pyöriskeli
pieniä sinertäviä valokiekkoja ilmassa. Välähdykset ja varjot
ajoivat toisiansa, säkeniä lensi ylös vihreästä lammesta ja liekehti
tiehensä aurinkoon. Aurinko itse näytti katselevan kuvaansa järvestä
nousevissa kuplissa, ja kuplat hajosivat höyryksi. Vapiseva sisäinen
värähtely purkautui heikosti paukahdellen.

Hän seisoi kauan silmät häikäistyinä ja tietämättä mitä se oli.
Mutta vihdoin hän näki loistavat hyönteiset, päivänkorentojen
pyörretanssin läpi valon. Keskellä aurinkoa ne yhtyivät; kaksittain
nuo pitkät hohtavat lentäjät lähenivät toisiansa, taivuttivat
joustavat, neulanhienot takaruumiit yhteen kiekoksi ja vyöryivät
pois kimmeltävään valkeuteen, häälyvinä sinisinä varjoina. Toisinaan
riippui hänen edessään ilmassa päivänkorento siivillään, jotka
näyttivät liikkumattomilta salamannopeassa vauhdissaan. Sitten
lehahti henkäys yli vihreän, pinnan ja se hävisi pois liekissä
niinkuin kipinä.

Tuhansittain nousi niitä järven vesikasveista niinkuin iäti
synnyttävältä vuoteelta. Ne kiipeilivät pitkin varsia suurine,
pyöreine korvineen, jotka olivat kuin pronssinapit; ne olivat kuin
vihreitä ylöspäin pyrkiviä puikkoja, jotka yht'äkkiä muuttuivat ja
lensivät ilmaan aurinkosiivillä.

Tuossako olivat Pan-jumalan kasvot, täynnä lumpeiden villiä partaa,
sininen kykloopinsilmä tuolla ulompana ja täällä rannan ääressä
jättiläissuu, jonka hengitystä oli tämä autereinen kutu?

Hän tunki sauvansa tuohon sekavaan tiheikköön saadaksensa esille
nuo kasvot ja suuren suuaukon. Hän laskeutui alas, alkoi käsillään
luoda syrjään viheriää limakkoa. Vedellä oli kumma, mustankiiltävä,
myrkyllinen, pohjaton kirkkaus. Jokainen pieni pilvenhattara ui siinä
kuin villatukko. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin syvää ja tyyntä
vettä. Hän kumartui alas antaakseen katseensa vaipua siihen.

Silloin pimeni hänen allansa. Hänen soittimensa, syrinks, jota
hän kantoi nauhassa kaulassaan, pulskahti veteen ja särki pinnan
mustankiiltäviin pisaroihin. Vesi särkyi ja sen kaikki halkeamat
värähtelivät, kunnes pinta taas eheni. Ja vihreän liejun puitteissa
näki hän äkkiä allansa kuvan, vahvavärisen kuin todellisen
olennon, kasvot, jotka katselivat häntä suurina silmät, niiden
valkeanhohtavalla pohjalla suuret kullanruskeat terät. Kaikki oli
niin selvää. Yksin ylähuulen hienot kellertävät parranhaituvat
kiilsivät haiven haivenen vieressä; mustissa silmäkulmissa oli
hikihelmien kaste. Hän hengitti, kuva hengitti -- hän tunsi
hengähdysten lehahtavan kuumana vastaansa. Hän käänsi päätänsä,
ja kuva käänsi. Hän puristi silmänsä kiinni, hän avasi suunsa,
ja valkeat hampaat hymysivät hänelle alhaalta. Pan oli lakaissut
puhtaaksi pälven suureen homeenvihertävään taikapeiliinsä ja näytti
hänelle hänen oman kuvansa -- ensimmäisen, minkä hän oli nähnyt. Pan
teki hänestä kaksi. Tuijottaen alas omiin silmiinsä hän kammoksuen
huomasi itseään olevan kaksi. Kaksoisolento. Olento, joka voi
katsella itseänsä, tutkia itseänsä, puhella sielullensa, vakoilla
ajatustensa leikkiä, painiskella itsensä kanssa, ihailla itseänsä,
huumata itsensä.

Hän tunsi huimausta tämän keksinnön syvyyden äärellä. Ei koskaan
hän ollut uneksinut näin tapaavansa itseänsä. Pan-jumalaa hän oli
hakenut. Jumalia hän nyt tahtoi nähdä, kun oli saanut täyden miehen
uljuuden. Mutta Pan oli houkutellut hänet sisälle pyhättöönsä
paljastaaksensa hänelle hänen oman minänsä. "Pan", hän ajatteli,
"viekas viettelijä! Onhan tämän pettävän pinnan alla kuitenkin
piilossa sinun oma kauhea muotosi. Tämä järvi ehkä on vain sinun
toinen puolisokea silmäsi, rehoittavan luontosi tiheikön peittämä
silmä joka pilkalla hymyilee kohti Olympolaisen sinitaivasta. Pan,
sinä maan nimeämätön ruhtinas, sinä uhmaava sielu, joka asut vuoressa
ja erämaassa, sinä siteihin taipumaton luonto, joka käännät paljaan,
karkean selkäsi Apollonin hehkuvalle auringolle -- rypistä tuimia
kulmiasi ja peitä jälleen pohjaton silmäsi. En tahdo nähdä sinua --
en tahdo nähdä itseäni."

Ja käsin hän alkoi sekoittaa vettä allansa ja vetää lumpeiden
limaisia varsia aukon peitoksi. Mutta se ei tahtonut onnistua.
Varret vetivät lehtensä mukanaan, näkymätön käsi sysäsi vihreyden
vieläkin kauemmaksi, ja kun vesi jälleen siirtyi lepoon, näki hän
vain oman kuvansa suurempana. Hartiat ja kaula keinuivat esille
-- päivänpaahtamat, tukevat, alastomat -- lihaa, joka oli hänen
oman lihansa kuva. Hän tuijotti ja painoi ihovaippaansa alemmaksi.
Rintalihasten muoto paljastui ilmielävänä näyttäen hänelle kauneuden,
josta hän ei ollut koskaan ennen ollut tietoinen.

Hän punastui itseänsä, ja kuva kertasi hänen poskiensa liekit. Hän
nousi. Hän ojensi sauvansa pitkin pituuttaan ja löi järveen --
viirun Pan-jumalan vietteleviin kasvoihin. Sitten hän kääntyi selin
ja pakeni, murtautui silmät ummessa läpi pensaikon, pyyhälsi yli
uhrituhan ja tointui entiselleen vasta seisoessaan kivetyn alueen
ulkopuolella.

Ei, hän ei tointunut entiselleen enää.

Hänen olemuksensa oli halkaistu, hänen tajuntansa reväisty kahtia.
Ensi kertaa hän sanoi siinä itselleen: Mitä teit siellä? Etkö ole
pyhää loukannut? Ennen hän olisi kysynyt: Mitä tein siellä? Mitä olen
tehnyt? Mutta nyt hän oli kaksi. Hän voi riidellä itsensä kanssa,
nuhdella itseänsä! Häpeä! Kuka minä olen? Ja kuka sinä olet? Olenko
löytänyt Pan-jumalan sisältäni? Onko hän tunkeutunut minua riivaamaan
rangaistukseksi siitä, että olen uskaltanut avata itselleni tien
hänen pyhättöönsä? Pelkäänkö itseäni? Häpeä! Mitä olet tehnyt?

Kuka on sitten tuo sinä, jonka kanssa kastelen? Minähän kuitenkin
olen vain yksi, isäni poika, Eufranorin poika, itse nimetön. Onkohan
minua kaksi, kun minulla ei edes nimeä ole? Pan ei voi minua huutaa,
sillä minulla ei ole nimeä. Ahaa, sinä kettu, koeta, et voi huutaa
minua. Huuda isääni -- minulla ei ole mitään nimeä kuultavana. Isäni
on vetänyt sinua nenästä, minua ei nimellä nimitetä.

Kun hän ajatteli kuvaansa, jonka hän oli nähnyt, tunsi hän
kummaa huumaa. Sen näköinenkö hän todella oli? Hän tarttui omiin
hartioihinsa. Hän oli katsellut itseänsä toisen silmillä. Ei isän,
vaikka isälle hänen kaunis kasvunsa olikin ollut ilo muita kaikkia
maailman iloja suurempi ja vaikka hän usein oli säteillyt ylpeyttä
häntä katsellessaan. Ei, se oli katse, joka lähti hänen itsensä
sisältä. Tuli ja makeus, kyllästetty auringonlämpö niinkuin se,
joka yht'äkkiä tummentaa rypäleen vihreän kuoren. Kuinka ihanaa
ja ihmeellistä olla ja elää! Tuntea itsensä komeakasvuiseksi ja
voimakkaaksi. Tuntea kuinka lihakset paisuvat ja kaikki jänteet
ovat kuin jousenjänteitä. Tarttua rintapieliinsä niinkuin luonnon
valamaan rautapaitaan. Nähdä omat polvensa ja nilkkansa, hartiansa
ja länteensä joustavan nuoruuden täydellisyydessä. Saattaa hypätä
kuin vuohi ja tietää, että tätä tervettä, komeata ruumista hallitsi
pää, jonka Pan oli hänelle näyttänyt yhdessä ainoassa kiihoittavassa
ajanvälähdyksessä.

Hän tapasi isänsä illalla puron uoman syvänteessä. Toinen tuli
ajellen vuohia, toinen vuonia. Jälleennäkeminen oli riemullinen.
Kaikki emät kutsuivat syvällä äänellänsä: "mää", kaikki vuonat
vastasivat korkeilla laulavilla huudoilla. Määkivä kaipaus kurkottui
yli puron. Kun ne vihdoin päästettiin irti, syöksyivät ne toisiansa
kohden huimalla ilolla, yhtyivät keskellä puron väkevää koskea.
Kaikki karitsat työntyivät sikinsokin täysikasvuisten väliin, kukin
haki ja löysi emonsa utaren. Laulajaismääkinä mää ja mii, mää ja
mii, määmää ja miimii jatkui kauan sittenkin, kun pienet suut
olivat osanneet oikeille rinnanpäille, ja se soi kuin hillitön,
korkeallaheläjävä kuoro äidinrakkauden kunniaksi.

Poika seisoi isän edessä, kumpikin hehkuvasti iloiten toisistaan.
Hän ymmärsi eläimiä, jotka tapasivat toisensa ja saivat jälleen
olla yhdessä. Hän itse kaipasi utaretta, mutta hän hymyili isälleen
omituisen avartuneessa itsetajunnan vallassa.

Ja seuraavana päivänä hän jälleen meni Pan-jumalan lehtoon, ikävöiden
kohtausta itsensä kanssa. Hän riisui itsensä nopeasti alastomaksi
ja astui vihreään järveen, jonka kukkaspuite oli lipunut syrjään
paljastaen suuren, taivasta kuvastavan syvyyden. Hän vaipui jäätävään
veteen, mutta astui kauemmaksi. Kuplia särkyi hänen ympärillään. Hän
valtasi Pan-jumalan kylpyaltaan, kumartui huimana eteenpäin ja näki
oman kuvansa -- vaaleanruskean ja kiinteän kuin pronssipatsaan --
värähtelevän mustanhohtavalla vedenpinnalla. Sininen taivas lepäsi
kuin viitta hänen selkänsä takana -- hattarat purjehtivat. Hän laski
käsivartensa ristiin, tarttui käsin kumpaankin kyynärpäähänsä ja
tuijotti jäykästi itseänsä. Hänen sieraimensa eivät värähtäneetkään,
hänen silmäinsä katse pysähtyi. Vesipeilissä värisivät vain ne
renkaat, jotka aikaansai tanssiva sääski laahatessaan lankamaista
pyrstöänsä yli veden.

Hän oli täysikasvuinen, hän oli mies. Sitäkö Pan tahtoi hänelle
sanoa? Hän seisoi ja katseli itseänsä alhaaltapäin, näkökulmasta,
joka oli hänelle uusi. Hänen ruumiinsa salaisuus värähteli kuvaisena
hohtavassa vedessä. Hän oli kuullut puhuttavan fallosjuhlista,
joissa siitoskyvyn suuri, hehkuva vertauskuva kohotettiin korkealle
yli miesten ja naisten päiden pyhänä, virsien ylistämänä, aurinkoa
säteilevänä. Hän kumartui yhä alemmaksi yli kuvansa, yht'äkkiä hän
tavoitti itseään peilissä, hän taivutti päänsä niin syvään, että löi
otsan otsaa vasten niinkuin olisi puskenut itseänsä.

"Hohoi!" kuului raskaasti ärähtäen hänen selkänsä takaa. Hän
ojentausi, ja vesipisarat vyöryivät yli hänen silmiensä. "Hohoi!"
kajahti uudelleen, ontosti ja syvästi. Oliko Pan yllättänyt hänet
takaapäin? Joko hän seuraavassa silmänräpäyksessä kuulisi hänen
naurunsa kaikuvan, ikäänkuin milloin vuohet polkaisevat irti kiven
puronuomassa, niin että se pulskahdellen soluu ryöppyisiä kuohuja
alas? "Hohoi!" Hän ei uskaltanut kääntyä, hän odotti joka hetki
tuntevansa jumalan käsivarren kuin kylmänkosteiden käärmeitten
kiertyvän ympärilleen ja pusertavan ulos elämän hänen alastomasta
rinnastansa.

"Kautta moirain, mitä teet täällä?"

Isä siinä seisoi hänen edessään kädellänsä nojaten pitkän sauvansa
päähän, silmät kauhua liekehtien.

"Poika, mitä teet? Olet jättänyt vuohesi. Koiratkin ovat jäljiltäsi
eksyneet, sillä vaikka ovatkin järjettömiä luontokappaleita, ne
tietävät, kuinka jumalia tulee kohdella. Sinä vain pilkkaat ja
uhmailet. Olet murtautunut sisälle Pan-jumalan pyhättöön, johon
muuten ei kukaan rohkene jalallaan astua. Luuletko, että jumalan
järvi on luotu meille kuolevaisille kylpyaltaaksi? Tule, riennä pois
täältä, jotta jumala ei rankaisisi häpeämätöntä rohkeuttasi?"

Hän kumartui ottamaan hänen vaatteensa ja sauvansa ja veti pojan
kanssansa, ei läpi aitauksen, vaan muutamien korkeitten kalliopaasien
välitse, joita poika ei ollut huomannut. Vasta alttarin tuhkaläjän
ääressä hän laski pojan paljaan käsivarren ja katsoi levottomana
taaksensa. Hän vapisi jumalan kostoa. Ennenkuin hän jätti hänen
alueensa, tahtoi hän lepyttää hänet soimaamalla ja pilkkaamalla sitä,
joka oli rikkonut.

Hän pysähtyi pojan eteen ja antoi katseensa solua ylös ja alas pitkin
hänen vartaloansa. Hän näki kaikki tuon nuoren ruumiin erinomaiset
kauneudet ja ylpeili salaa sydämensä syvyydessä. Mutta sitä
kiukkuisemmin hän puhkesi pauhaamaan ja sätti, pilkaten kaikkea, mikä
oli hänelle kallista:

"Kurja ja kunnoton poika, kuinka uskallat asettua ilkialastomana
jumalan vihitylle maalle? Jospa edes olisit kaunis ja sirovartinen,
solakka kuin plataani ja silopintainen kuin öljypuun kiiltävä
hedelmä. Mutta totta totisesti vain virheitä on sinun kaltoin
syntyneessä ruumiissasi. Hefaistos lienee sääresi vääristänyt ja
vääntänyt hartiasi vinoon. Ilkeä mielesi on kertynyt kyttyräksi
selkääsi, rintasi on karvainen kuin vuohen, ihosi haisee pahemmin
kuin paimentamiesi eläinten. Jollet olisi minun poikani, nimittäisin
sinua koiran kurjaksi pennuksi. Niin ruma olet, että Pan kääntää
silmänsä sinusta inhon vallassa. Joudu verhoamaan itsesi
vaatteillasi, ettet enempää saastuta valoa ympärilläsi niin suurella
rumuudella!"

Yhäti hän korkealla äänellänsä syyti soimauksia pojallensa, kunnes
he olivat Pan-jumalan alueen ulkopuolella. Hän tiesi, mikä enimmän
kaikesta maan päällä tuottaa surua ja onnettomuutta -- jumalain
kateus. Vaistomaisesti hän oli ymmärtänyt poikansa alastoman
itseensävaipumisen. Nyt hän tahtoi torjua jumalan närkästyksen siitä
ilosta, jonka hänen oma kauneutensa oli hänessä synnyttänyt.

Vasta kun oli tullut niin etäälle jumalan lehdosta, että tämä ei enää
saattanut häntä kuulla, hillitsi hän pilkalliset sanansa ja hymyili
jälleen lempeästi ja rakkaasti pojallensa.



V.

Hermofantos.


Kun poika seuraavan kerran painiskeli isänsä kanssa, selveni hänelle,
mikä kepponen tällä oli ollut mielessään häntä syyttäessään ja
nuhdellessaan. Niin ihastuneet olivat isän silmät joka kerta kun
poika teki hyvän heiton tahi notkean pyörähdyksen, että tämä äkkiä
pysähtyi ja nauroi:

"Mutta isäukko, muistahan, minkä kurjan ja ruman miehen olet
toimittanut maailmaan!"

"Pidätkö suusi kiinni, poika!"

"Sinähän häpeät, että olet minut siittänyt."

"Onneton, pidätkö kielesi kurissa!"

"En, kirous sinulle, ettet minunkaltaistani olentoa kapaloonsa
tukehduttanut."

"Lopeta!" sanoi isä.

"En koskaan! Jumalat otan todistajikseni."

"Tuki suusi! Eivät ne meitä kuule."

"Onko niillä muuta tehtävää?"

"Onpa tietenkin. Tänään on Zeus-jumalan juhla Nemeassa. Ne ovat
kaikki Kronoksen pojan vieraina."

"Arvelet siis, että meillä on rauha?"

"Niin on, sinä tappelua hierova koira pojaksi, joka haukkua nalkutat
omien päiviesi antajaa. -- Käyhän päälle taas!"

       *       *       *       *       *

Aina kun Eufranor kaipasi poikaansa, meni hän Panin alttarin ääreen
ja huusi kovasti, aivan kuin olisi tahtonut nukkuvaa herätellä:
"Kurja ja kaltoin kasvanut poika, väisty paikalta, jolle pyhyyttä
loukaten astut, niin ettei Pan, tuo hyvä ja armias jumala, tartu
niskanahkaasi ja heitä sinua ulos. Tule kotiin! Tule kotiin!"

Mutta poika jäi niin pitkäksi aikaa kuin häntä halutti. Paikasta oli
tullut hänen omansa. Päivänkorennot hyrräsivät hänen ympärillään,
ikäänkuin hän olisi ollut vanha tuttu. Järvi lepäsi niinkuin
peili, josta home oli poistettu, niin että pinta kiilsi hohtavassa
loistossaan. Se kuvasti hänen kauneuttansa kaikissa asennoissa. Se
pusersi hänen alastomuuttansa viileässä suudelmassa. Hän oli etsinyt
itsellensä lepopaikan lumpeiden ja lemmikkien seasta. Vihreässä
rantaäyräässä oli hänen ruumiinsa mukainen sija. Hän laskihe
eteenpäin kyynärpäilleen, nojasi päänsä käsiinsä ja näki kasvonsa
vain jalan verran alapuolellansa: tyyninä, hymyttöminä, puhtaina ja
itseensä vaipuneina. Eräänä päivänä oli hänellä voittopalkintona
saamansa öljypuunseppelekin päälaellansa. Vesi kuvasti kapeat lehdet
hiussuortuvain seassa -- päivänkorentoja ja perhoja liehui ympärillä.
Siellä ei ollut ainoatakaan jumalaa häntä kadehtimassa. Sisiliskot
eivät enää paenneet. Hänellä oli vallassansa paikka ja oma kuvansa.

Myöhään eräänä iltapäivänä hän astui alastomana ulos Pan-jumalan
maalta vaatteet ripustettuina keppiin, jota hän kantoi olkapäällänsä.

Ulkopuolella seisoi isä ja vastaanotti hänet huolestunein ilmein.
Kaunis, harmaapartainen mies seisoi hänen rinnallansa pölyisessä
matkamiehen puvussa ja päässä iso, leveälierinen hattu.

"Vihdoin, kautta Zeuksen, tuolla hän tulee", sanoi Eufranor
tuskaisesti.

Vieras katseli häntä.

"Tämä siis on sinun poikasi, nimetön, jota sinä, Eufranor, et suo
jumalille, niin, jolle et edes nimeä suo. Nyt ymmärrän, kuinka Pan
sinulle kostaa."

"Niinpä sano minulle ensin, nuoruuteni ystävä, kuinka olen tullut
rikkoneeksi."

"Totta tosiaan se asia on selkeä kuin Hippokrenen vesi", sanoi vieras
ja kääntyi alastomaan nuorukaiseen. "Poika parka", sanoi hän ja
ojensi hänelle kätensä välähdyttämällä häneen katseen syvälläolevista
silmistään -- sanat virtasivat raikkaasta punahuulisesta lähteestä
keskeltä kauniisti kiertyvää harmaata partaa: "Poika parka, jonka
isäsi on antanut kasvaa ilman nimeä, kiitä sinä Pan-jumalaasi, sillä
hän antaa sinulle nimen."

"En ymmärrä sinua, vieras."

"Eufranor, isäsi, sanoo minulle sinun joka päivä viettävän tunnin
jumalan pyhätössä itseäsi tutkistellen. Sinä tuijotat sieltä
itsellesi nimeä, jota isäsi ei ole sinulle antanut, ja Pan itse on
määrännyt, että nimesi on oleva Narkissos."

"Hermofantos, ystäväni", valitteli Eufranor rypistäen kulmiansa,
"älähän sentään langeta jumalain vihaa syyttömän poikani päähän".

"Narkissos nimesi on eikä mikään muu. Nimi putkahtaa sinusta kuin
kukka puusta. Se sopii sinulle." -- Hän aivasti kovasti. "Näetkö,
Eufranor, enne on suotuisa. Pan-jumala nipisti minua nenästä
suostumuksen merkiksi."

Hän nauroi suu pyöreänä. Mutta Eufranor oli alkanut pelätä, ja niin
pian kuin hän oli kahden kesken kestiystävänsä kanssa, sanoi hän:

"Suuren pelon sinä olet mieleeni tuonut, Hermofantos. Minä tunnen
vanhan boiotialaisen tarun. Poikaani on vetävä ikävä katsella
itseänsä niin kauan, että hän kuihtuu. Sinä olet opettanut Panille,
kuinka hän pääsee häneen käsiksi."

"Älä luule, Eufranor", vastasi ystävä ja työnsi hatun pois korkealta
otsaltansa, "älä luule voivasi kätkeä mitään aarretta jumalilta.
Tunnusta mieluummin, että sinulla sellainen on. Poikasi on ihanasti
muodostunut, ei kateuden varjokaan ole häntä hiponut."

"Mutta tästä lähtien? Nimittää häntä Narkissokseksi on kerskumista
hänen kauneudellansa. Ah, jospa hänessä olisi joku vamma, jotta
jumalat voisivat sietää häntä! Nyt odotan kaikkia onnettomuuksia
hänen nuoren päänsä varalle."

"Oikein teet, Eufranor. On vain yksi keino estää niitä
onnettomuuksia, jotka joka päivä meitä kuolevaisia väijyvät: olla
valmistunut kaikkeen pahaan, mitä voi tapahtua. Odota vain aina
jotakin pahaa. Mutta älä siitä välitä. Paha tulee itsestään. Hyvät
sanomat taas eivät koskaan pidä kiirettä."

"Se nimi, jonka pojalleni annat, ei ennusta hänelle mitään hyvää."

"Kyllä, Eufranor. Antamalla hänelle nimen Narkissos näytät
kateellisille jumalille ehtineesi ryhtyä varokeinoihin heidän
kostonsa varalta. Kun jumala näkee, että hänen aikeensa on
ymmärretty, muuttaa hän suunnitelmaa. Hän ei tahdo päästää ketään
viekkaudella tekemään tyhjäksi hänen tarkoituksiansa. Miksi poikaasi
nimität, sitä hänestä ei tule. Oletko koskaan ennakolta voinut
laskelmilla arvata kohtaloa, joka sinua odottaa? Eikö käy juuri niin,
että mitä ikänä olet ajatellut tapahtuvan, aina tapahtuu jotakin
aivan toisenlaista? Mistä luulet sen johtuvan?"

"Sitä en tiedä, Hermofantos."

"Niinpä sanon sen sinulle, Eufranor. Jumalat ovat meitä etevämpiä
kaikessa eivätkä koskaan tahdo tunnustaa meidän voivan etukäteen
tietää, mitä he aikovat meille tehdä. Ole siis kavala ja ajattele,
että kaikki se paha tapahtuu, mitä enimmän pelkäät. Juuri silloin se
ei tapahdu, mutta kyllä jotakin aivan toista."

"Joka myös on pahaa?"

"Mutta ei läheskään niin pahaa kuin pahin, mitä olet kuvitellut.
Hahhahhaa! Pitää vain kilpailla jumalain kanssa onnettomuuksien
luettelemisessa, pitää ehtiä niiden edelle. Sillä yhtä asiaa ei
kohtalo eivätkä jumalat voi antaa anteeksi: jos me osumme oikeaan
eivätkä he."

"Tahdot siis kuitenkin olla jumalia viekkaampi, Hermofantos. Minä
huomaan, että olet koonnut paljon viisautta matkoillasi."

"Ylen vähän, sillä olen matkustanut ylen vähän. Mutta minulla on
vielä monta tuhatta stadionia matkustettavana, ennenkuin haudalleni
pääsen. Huomenna on minun jälleen lähdettävä matkaan, mutta tänä
iltana on sinun annettava minulle ateria ja vuode kattosi alla."

Illalla makasi vastakastettu Narkissos vuoteellansa eikä isän
kehoituksesta huolimatta voinut päästä uneen. Silmät kiinni ja
nukkuvan lailla hengittäen hän lepäsi hämärässään ja kuunteli.

Hermofantos kertoi. Virtana tuli vaikutelmia suuren maailman menosta
hänen huuliltansa. Kuljeksivana lääkärinä hän oli vaeltanut maasta
maahan, saaresta saareen ja oli päässyt yli koko maanpiirin, kunnes
Okeanoksen virrat vyöryivät tyhjään äärettömyyteen. Hän oli palvellut
persialaisten satraappien henkilääkärinä ja ollut Sardeessa ja
Susassa päästäkseen itse suurkuninkaan palvelukseen. Mutta hän ei
ollut päässyt pitemmälle kuin hallitsijan "silmien" ja "korvien"
läheisyyteen, ja kun Dareios lähti ajelulle, ei hän uskaltanut
asettua hänen tiellensä, sillä se merkitsi armotta kuolemaa, jos
kutsumattomana tuli suurkuninkaan näkyviin.

Ihmeellisistä ja omituisista kansoista hän kertoi. Skyyttalaisista,
jotka nylkevät nahan kaatuneilta vihollisilta ja parkitsevat sen
tarveaineeksensa. Päänahkaa he käyttävät hien pyyhkimiseen omilta
kasvoiltansa; muutamat ompelevat ihmisnahoista kokonaisia pukuja;
oikeasta kädestä nyljetty nahka sormineen kynsineen käytetään
jousenkoristeeksi, ja peljättävimmän vihamiehen pääkalloa he
käyttävät juomakulhona, päällystävät sen ulkoapäin härännahalla ja
kumoavat sisäänsä viiniä sen sileästä ontelosta.

Traakialaistenkin keskuudessa hän oli ollut. Kun jyrisee ja salamoi,
suuttuvat he ja ampuvat nuoliansa päin mustia pilviä saadakseen
jumalan uhkaamalla vaikenemaan. He eivät usko olevan mitään muuta
jumalaa kuin heidän omansa. Toinen kansa, atarantit, on siihen
määrään uhmaavaa ja pöyhkeää, että he suurella äänellä kiroavat
aurinkoa aina kun se on korkeimmillaan ja syytävät sille koko kuuron
haukkumasanoja, kun se rohkenee paahtaa heidän maatansa.

"Kuinka monta jumalaa olet matkoillasi laskenut, Hermofantos?" kysyi
Eufranor. "Ja oletko koskaan itse nähnyt tahi tavannut jumalia?"

"Olen, lukemattomia kertoja olen muukalaisten luona nähnyt heidän
jumalainsa lentäen kulkevan ilmassa. Auringonjumalia auringonhevosten
vetämissä vaunuissa. Tuulenjumalia, ukkosen- ja sateenjumalia."

"Ei, minä tarkoitan jumalia lihaa ja luuta niinkuin kuolevainen."

"Kyllä kerran, Eufranor. Pane vielä vähän puuta lieteesi, sillä
minusta täällä on kylmä. Ja sen tapasin itse Ateenan miesten
keskellä, Ateenan, orvokkiseppeleiden säteilevän kaupungin. Ensi
kertaa siellä ollessani näin itsensä neitseellisen Athenen. Niin,
en yksin minä, vaan koko kaupunki virtasi ottamaan häntä vastaan.
Airuita juoksi hänen edellänsä puhaltaen pitkiin kultaisiin torviin
ja julistaen: 'Ateenalaiset, katsokaa, kuka tulee kaupunkiinne,
varustuksinansa gorgo ja kypärä ja kilpi. Katsokaa kenen päällä
hän pitää öljypuun seppelettä?' Ja todellakin, hän seisoi kevyissä
kaksipyöräisissä riemuvaunuissa ja hohti pronssilta ja kohotti
kultaista keihäänkärkeänsä korkealle aurinkoon. Hän oli meitä
kuolevaisia suurempi. Korkean kypärän alta vyöryi tukka alas kahden
voimakkaan olkapään yli. Hänen kätensä piteli vaununkehän reunasta --
en ikänä ole nähnyt niin jumalaisen suurta ja kaunista kättä. Hänen
viittansa oli aaltoina kiinteillä ja neitseellisillä lanteilla, hänen
jalkansa seisoivat niinkuin vaunun pohjaan pystytetyt pylväät. Ja
itse taivas säteili hänen suurista hiehonsilmistään."

"Leikkiä lasket, Hermofantos, taikkapa olet liiaksi juonut
sekoittamatonta viiniä."

"En ole, puserrahan sinä vain nahkasäkkiä vielä kerta, sillä viini
on jumalainen lahja. Rypäleet ovat juoneet aurinkoa ja kuvastaneet
taivasta ja maata. Niiden mehussa on näkyjä. Kiitos! Kas tuossa sai
Dionysos runsaan lahjan -- tuoksukoon savipermannoltasi kauan hänen
lahjansa! Mutta Athenen minä näin, niin totta kuin minut näet. Hän
oli miehenkorkuinen, pitkä kuin kahdeksan meidän jalkaamme. Hänen
vieressään seisoi pieni kääpiö ja loisti ihastuneena petollisesta
kepposestansa. Sillä tiedä, Eufranor, että Athene oli mahdottoman
kookas paianilainen nainen nimeltä Fya, jonka he olivat keksineet
pukea jumalattaren täyteen asuun, saattaaksensa tämän juonen avulla
karkoitetun Peisistratoksen takaisin hallitsemaan orvokkiseppeleistä
kaupunkia. Talonpojat juoksivat edellä, ja petos laajeni kuin
kulovalkea aina Akropoliille saakka, ja he veivät jättiläiskokoisen
talonpoikaisnaisen aina ylös linnoitukseen saakka ja Peisistratoksen
hänen mukanaan ja tekivät itsestään uudelleen hänen orjiaan. He
makasivat vatsallaan karkearakenteisen naisen edessä ja nuoleskelivat
pölyä hänen suurista jaloistaan. Ja tämä asteli näyttämökoruissaan
ylös itse linnan astimia ja toi takaisin tyrannin. Muita jumalia
lihaa ja verta en koskaan ole nähnyt, ja minua hän ei pettänyt.
Sillä ei mitään ylimaailmallista ollut säteilevän haarniskan takana
olevissa jäsenissä eikä hän orvokeilta tuoksunut, vaan aivan kuin
olisi kesäkuumassa viljalyhteitä sitonut, niin raskaana riippui puku
hänen päällänsä."

"Et usko jumalien todenteolla koskaan näyttäytyvän meille
kuolevaisille?"

"En, ainakin ovat ne toista ainesta kuin me. Ja jos ne
näyttäytyisivät -- ainakin jos minulle --, niin luulen että
sen täytyisi tapahtua samanlaisessa kevyessä olomuodossa, joka
sateenkaarella on. Siihen kaareen emme voi käsin tarttua."

Yö meni, ja ystävykset istuivat vielä ylhäällä. Hermofantokselle
sateli kysymyksiä kaikesta, mitä Eufranorin tiedonhalu oli koonnut
varastoon hänen yksinäisen paimenelämänsä ajalla. Ja moneen
asiaan hänen kestiystävänsä voi antaa vastauksen. Hänen aivonsa
olivat kokemuksien ja vaikutelmien säiliö. Hänen täyttymätön
matkustushalunsa oli vienyt hänet kaikkialle, yksin tuntemattomaan
Libyaan. Olipa hän käynyt Auringon lähteelläkin ja pistänyt kätensä
sen veteen. Keskiyöllä oli se paahtavan kuumaa, niin että mitä
tahansa saattoi keittää sen kihajavissa pyörteissä; kun päivä nousi,
jäähtyi lähde, muuttui kylmäksi puolipäivän aikana, mutta senjälkeen
sitä taas alkoi lämmittää laskeva aurinko.

"Mistä olet oppinut soman taitosi valehdella niin sirosti?" kysyi
Eufranor.

"En minä suinkaan valehtele", vastasi Hermofantos. "Sillä ei minulla
ole siitä mitään etua."

"Valehtelet siis, kun sinulla on etua siitä?" kysyi Eufranor
pahanilkisesti.

"Älä tee valheesta pahetta, kun se on hyödyllinen välikappale. Jos
maksaa vaivaa valehdella, niin valehtele! Valehtelevalla on usein
yhtä suuri päämäärä tavoiteltavana kuin sillä, joka puhuu totta. Ja
jos voitat mitä tavoittelet, niin on valheella yhtä suuri arvo ja
oikeutus kuin totuudella."

"Julistat hyvin vaarallista oppia, Hermofantos."

"Vain sitä oppia, mikä jo kaikessa piilee itsessään. Valhe on vain
toden nurja puoli. Ei ole yhtään totuutta ilman vastaavaa valhetta.
Usein saattaa olla hyvä kääntää nurja puoli ulospäin."

Päivänkoitossa, vain parin tunnin levon jälkeen, nousi Hermofantos
reippaana ja täysin levänneenä. Hänen isäntänsäkin oli pian
liikkeellä, asetti hänen eteensä maitoa ja viikunoita ja täytti hänen
matkasäkkinsä juustolla ja leivällä ja pienellä saviastialla hunajaa.
Hermofantos lainasi neulan ja lankaa ja ryhtyi paikkailemaan muutamia
viittansa repeämiä ja panemaan uusia nauhoja sandaaleihinsa.

"Nukkuuko iso, kaunis poikasi vielä?" kysyi Hermofantos.

Isä kumartui alas poikansa yli kuuntelemaan, mutta tämä oli
nukkuvinaan saadaksensa taas kuunnella:

"Kyllä, oltuaan Pan-jumalan lehdossa nukkuu hän päivä päivältä
pitempään."

"Antaisit hänen mieluummin käydä toisessa lehdossa."

"Missä sitten, Hermofantos?"

"Eikö Arkadiassa ole tyttöjä tahi orjattaria? Teillä ei tunnu olevan
paljon naisen hajuakaan vuohielämässänne. Saattaahan olla varsin
hyvä, että leikkaat kiharan miehistyneen poikasi otsalta ja uhraat
sen hänen äitinsä haudalle. Mutta Afrodite velkoo myös uhriansa.
Eikä sitä saa heittää maahan sen juomauhrin lailla, jonka annat
Dionysokselle. Eufranor, älä anna poikasi riutua oman kauneutensa
ihailemiseen. Kun nyt tulee olympinen kesä, pitää sinun viedä hänet
'vierasvaraisten tyttöjen' luokse."

"Neuvosi ei minua miellytä", vastasi Eufranor; hän seisoi majan
avoimella ovella ja katseli aamuaurinkoon. "Kun näen, kuinka
kaunis -- jumalat minulle anteeksi antakoot -- minun pojastani on
kasvanut, pelkään sitä hetkeä, jona hän ryöstetään köyhäksi kuin
nuori mantelipuu tässä ulkopuolella ja tuhlaa kauneutensa Afroditen
hullutuksiin."

"Kunpa ei jumalatar sinua kuulisi, Eufranor! Mutta niinkuin jo
sinulle sanoin, ehätä sinä ennen onnettomuutta. Anna jumalattarelle
vapaaehtoisesti, mitä hänelle kuuluu, niin ettei hän itse tule
uhriansa vaatimaan. Afrodite ei ole minun mielijumalattareni, mutta
iästäni huolimatta käyn silloin tällöin hänen vieraanvaraisten
tyttöjensä luona."

"Niin, sinä olet sirotellut jälkeläisiä vaelluksellasi yli maailman,
Hermofantos."

"Mitäpä minä tiedän, Eufranor? Minua ei luotu imettäjäksi
eikä kasvatusisäksi. Harvoin sain aikaa nähdäkseni, ketä olin
elämänsiemenellä siunannut. Kaunein tyttö, jota olen rakastanut, oli
Olympiassa, Afroditen esipihassa, yhdeksän olympiadia takaperin. Hän
oli sinun vaimosi Nikareten näköinen."

"Niin, muistan sen, olemme puhuneet siitä ennen, Hermofantos. Juuri
Olympiassa käyntisi jälkeisenä vuonna, keväällä, löydettiin Nikarete
Heran temppelipylvään luota verhottuna jumalattaren huntuun. Ehkäpä
hän oli sinun tyttäresi, Hermofantos."

"Ehkäpä, Eufranor. Mahdollisuuksien maailma on rikas ja kaunis.
Ehkä huumaa ihanammin kuin kaikki kuiva varmuus. Voi nyt hyvin,
kunnes taas tapaamme, kun jumalat sen suovat. Puolusta poikaasi ja
varo, ettei hänestä tule se Narkissos, johon hänen taipumuksensa
viittasivat. Ei, älä herätä häntä. Minä näen, että unetar kaartaa
kultaporttiaan hänen otsansa ylle."

Narkissos makasi ja kuunteli posket polttavina.

"Mutta pysähdyhän sentään", pyyteli Eufranor ystäväänsä.

"En. Nyt minun matkani vie isien kaupunkiin näkemään, minkälaista
kansaa siellä kasvatellaan Eurotaan rannoilla. Hellasta odottaa
ankara aika. Pilvenä mustat ennelinnut nousevat idästä. Meedialaiset
varustavat Aasiaa meitä vastaan. Joonia on jo heidän hallussaan.
Pian ne tulvana virtaavat ylitsemme. Silloin pitää olla etuvarustus,
jota he eivät voi murtaa. Rukoile sitä Zeukselta, Eufranor, ja elä
terveenä poikasi kanssa."

Eufranor saatteli ystäväänsä. Narkissos nousi työhönsä. Hänessä oli
jotakin, joka kaipasi huumausta. Hän pusersi muutamia viimeisiä
pisaroita vuohennahkasäkistä ja maisteli väkevää viiniä.

Hänen veressänsä asui sytyttävä ikävä päästä tuntemaan uusi ja
kaikkea vallitseva salaisuus. Eläimet eivät sitä hänelle voineet
opettaa. Niiden paritteluajat kuuluivat aivan toiseen maailmaan
kuin hänen janonsa. Afrodite ei ollut pukkien ja vuohien jumalatar,
vaan ihmisten. Hän asui lauluna hänen sisällänsä. Hänen verensä
juopui. Usein tunsi hän olevansa humaltunut, vaikka ei ollut
viiniä maistanutkaan. Dionysos ja Pan olivat saaneet hänessä
hereille jotakin fallos-kuumetta. Mutta se oli sokea vietti ilman
tietoista päämäärää. Päivänkorentojen kierteinä vilajavaa ja
kiiltelevää pyörretanssia hän parhaiten ymmärsi. Siinä salamoi
jotakin jumalallista -- sen raju hyörinä ilmassa oli kuin itse
auringon huumaustila. Ne kutoivat sinistä valohuntua Afroditen
ympärille, joka seisoi alastonna ja säteilevänä -- hän tiesi omasta
ruumiistaan, kuinka alaston iho voi säteillä -- ja ne ojensivat
hänelle kultamaljansa täynnä ruusuja. Niiden keskellä väräjöi tuskin
kuultava, suloinen ja imevä soitto.

Hänen viettinsä purkautui sävelissä. Hän teki itselleen uusia ja
pitempiä huiluja, isompia ja leveämpiä lyyroja. Soittaen hän vei
vuohensa ulos laitumille aamuisin, hän houkutteli ne kotiin päivän
laskiessa sulavilla sävelillä. Vietti kulki virtana hänen suonissaan
ja jäsenissään, aivan kuin hän olisi itse ollut ryhmä soivia kieliä,
jolla näkymättömät kädet leikkivät. Lämpimänä aikana kulki hän,
niin kauan kuin päivä paistoi, melkein aivan alasti. Vain barbaarit
alastomuutta sopimattomuutena pitivät. Narkissos silmäsi itseänsä,
tunsi hivuttavaa tunnetta täynnä hekumaa ja tuskaa.



VI.

Olympia.


Eufranor päätti, että hänen poikansa, jota hän itse huomaamattansa
oli alkanut kutsua Narkissos-nimellä, oli vihittävä miehuuden vuosiin
vierailemalla Olympiassa juhlaleikkien aikana.

Päivä päivältä he harjoittelivat sitkeästi niitä kilpaleikkejä,
mitä osasivat, osittain keskenään, osittain naapurien kanssa, jotka
aikoivat samaan paikkaan.

Eliläiset Zeuksen airuet olivat kulkeneet paikasta paikkaan, yksin
pitkin Arkadian vaikeakulkuisia vuoripolkujakin, ja olivat korkealla
äänellä julistaneet jumalrauhan yli maan. Kaikki aseet pantiin
syrjään. Säädettiin vapaa kestitys kaikille vieraitten maitten
läpi matkustaville; jokainen helleeni oli luettava kestiystäväksi.
Uhkaavat vainohuhut, joita siihen saakka oli kulkenut yli saarten
sillan Joonian manterelta, olivat äkkiä kuin puhaltaen poissa.
Ajateltiin vain kisaa ja juhlaa. "Persialainen lintu", niinkuin
kukkoa nimitettiin sen maan mukaan, josta se oli tuotu, antoi
laulunsa kiiriä yli kuilujen ja halki sineen häipyvien laaksovöiden.
Ja moni vanha helleeni naureskeli partaansa ja sanoi: "Meedialainen
se on eli suurkuningas, jonka nyt on laulaminen, ei sodan tuloksi,
vaan juhlan kaikille Hellaan miehille."

Eufranor uskoi laumansa naapureille, jotka jäivät kotiin, vaihtoi
varastonsa rahaksi ja osti itselleen ja pojalleen uudet juhlapuvut
ja paksupohjaiset matkakengät. He menivät Nikareten haudalle, ja
Eufranor leikkasi poikansa otsalta hiusten kiverimmät kiharat ja
antoi niiden pudota muurivihreään. Hän uhrasi hunajaa ja viiniä
amforaan. Oli juuri uusikuu, ja kuun täyttyessä oli juhlaviikko
alkava.

He puhdistautuivat joen vedessä, kuivasivat itsensä lieden tulen
loisteessa, sivelivät itseään katajanoksilla, voitelivat hiuksensa ja
ottivat ylleen uudet hienot kitoninsa. Lyhyt vaippa lankesi kankein
poimuin heidän harteiltaan. Punotuissa pajukoreissa selässään he
kantoivat eväänsä ja muita välttämättömiä tarpeita.

He noudattivat puron hyppelevää kulkua alas läpi laakson, kunnes
vesi yhtyi leveämpään haarakkeeseen ja se vihdoin purkautui itse
Alfeios-jokeen. He eivät koskaan olleet kulkeneet jyrkänteisempää ja
vaikeakulkuisempaa tietä, mutta eivät myös koskaan mitään sellaista,
jota olisi ollut helpompi vaeltaa kuin sitä. Näkymätön jumal-olento
työnsi takaapäin ja jokaisen jyrkän syvänteen kuljettuaan heidän
katseensa edessä oli Olympia kaukana joen hopeahohtoisen vyön
vieressä, loistavana, kasvamalla nousseena, kuin merenvahaan ja
kalkkiin leikattuna, päämäärä, joka heille viittaili, ja vähitellen
muuttui kesytön luonto eläväksi ja asutuksi. Joka kallioseinän takaa
ilmestyi uusia ihmisiä esille. Pitkin joka polkua kulki virta, ja
kaikki virrat yhtyivät paisuviksi joiksi. Etelästä ja pohjoisesta ja
idästä ne vaelsivat Olympiaa kohden. Ja koko Peloponnesoksen näytti
saartavan laivojen liehuva joukko, jotka lipuivat kuin linnut siivet
levällään kohden satamakaupunkeja, joihin niiden oli laskettava
maalle joukkonsa. Mutta yksin Korinton kannaksenkin kautta kulki
tuhansia jalan viikkoja vieviä taipaleita pitkin kalliorantaa ja
koskemattomia metsiä tasangolle Olympian ympärille. Toiset tulivat
vaunuissa, monet ratsain pienin päivämatkoin, jotta eivät uuvuttaisi
hienoja, harjaantuneita hevosiaan. Useat ajoivat lehmiä ja muita
uhrieläimiä, lahjoja Olympian Zeukselle, jonka vieraiksi he menivät.
Eufranorilla ja hänen pojallaan oli mukanaan kummallakin valittu
vuohensa. Juhlallisesti kilahtelivat kellot niiden juostessa; niiden
oli siepattava ruokansa kesken kulkunsa; kahdesti päivässä ottivat
omistajat niiden maidon virvoittaen sillä itseänsä.

Vihdoin he saapuivat alas tasangolle keskelle kiivainta vilinää
puhelevia, laulavia, huutavia ja tervehtiviä maanmiehiä. Kaikkien
helleenisten kansain kieliä kuului täällä sekaisin. Juhlavärejä
loisti rauhanpuvuista. Juhlallisia kulkueita vakavia miehiä
tunkeutui joukkojen läpi. Kunnianarvoisia valtioiden lähettiläitä
kulki sointuvin puhein ja värikkäin lipuin. Airuita asteli pitkine
valkeine sauvoineen, joissa oli milloin kotka, milloin pöllö tahi
käki. Soittoniekkoja vaelti suuret kullatut kilpikonnanluiset
lyyrat selässään. Nuoria matkasta väsyneitä tyttöjä lepäsi kullalla
silatuilla rattailla, joita heidän veljensä vetivät. Kuljeksivia
filosofeja, päät kuin runoniekkojen, kävi alastomassa auringossa ja
ojenteli sormiansa keskellä dialektiikan pinnistelyjä. Astronomit ja
matemaatikot pohtivat oppineita kysymyksiä. Runoilijat ja rapsodit
lyhensivät matkaa Homeroksen ja Hesiodoksen laulujen tahdilla.
Huiluniekat säestelivät hymnilaulajia, joiden astunta noudatteli
siivekkäitä rytmejä. Orjattaret ja hetairat riensivät tanssiaskelin
läpi vilinän voimakkaasti helisevin nauruin.

Ei koskaan Narkissos ollut voinut kuvitella maailmaa niin täydeksi
ihmisistä. Hän ei voinut nähdä eroa lukemattomissa kasvoissa
ympärillään; mutta puvusta hän oppi heidät erottamaan: sirot
ateenalaiset ohuissa, melkein läpikuultavissa verhoissaan, karhun
lailla tallustelevista villaan ja nahkaan puetuista boiotialaisista
tahi lujista ja ruskeista, lyhyttukkaisista spartalaisista, jotka
kulkivat kuin kuparipatsaat, ylpeästi ja ankarasti, sääret paljaina
aina kauas yläpuolelle jäntereisten pohkeiden ja polvien. Siellä
täällä näkyi pitkiä miehiä korein tukkalaittein ja voidelluin
parroin, rikkaat kukkaskoristeet pukineissa, jotka laahasivat tomussa
heidän jälessään, jolleivät he kohottaneet niitä vasemmalla --
käsivarrellaan; sandaalit olivat kiinni nilkoissa kultakuteisilla
nauhoilla, tukka kiersi kiharana hienoja hermostuneita kasvoja.
Ne olivat miehiä Sardeesta ja Miletosta, Efesosta ja Tralleesta.
He olivat tulleet pitkien matkojen takaa yli Hellesponton ja
Istmoksen tahi soutulaivoilla Aasian rannoilta. Tahi Sikeliasta ja
Etelä-Italiasta.

Oli iltapuoli, kun Narkissos isänsä seurassa ehti perille itse
juhlakaupunkiin. Altiin korkean muurin suojassa oli kokonainen
leirikaupunki hohtavan valkeita, värillisiä tahi juovikkaita
telttoja. Nuotiot roihusivat teittäin välissä, oksat risahtelivat ja
räiskähtelivät, sinistä savua ja paistetun käryä ajelehti raskaassa
päivänpaahteisessa ilmassa. Lehmät ynisivät, lampaat ja vuohet
määkivät. Miehiä kyyrötti lypsämässä. Teittäin pohjoisenpuolisilla
seinämillä riippui viinin pingoittamia nahkasäkkejä. Kansaa
virtasi ulos ja sisälle ja kävi tervehtimässä ystäviänsä. Nuoret
atleetit käyttivät päivän viimeistä valoa voimiensa koettelemiseen.
Heidän ruumiinsa olivat pitkien kesäharjoitusten aikana
ruskeiksi paahtuneet. He löivät vetoja ja heittivät jo noppaa
mahdollisuuksistansa.

Telttariukujen huipuista liehui ja kohosi lukemattomia vertauskuvia
ja merkkejä: delfiinejä koukistetuin pyrstöin, öljypuun ja tammen
oksia, Poseidonin kolmikärkiä, pronssiäyriäisiä, kultaisia tähkiä,
pöllöjä ja gorgonpäitä. Narkissos huomasi myös fallos-kilpiä ja
punastui niitä nähdessään.

Hänen ja hänen isänsä täytyi pitkän aikaa laahata vuohiansa sinne
tänne telttakatuja pitkin, ennenkuin he saivat tilaa. Melkein kaikki
oli varattua, ja sitäpaitsi he tahtoivat asua arkadialaiseen heimoon
kuuluvan väen keskuudessa. He tulivat teltalle, jonka koristeena oli
kaksi valkoista pukinsarvea, ja löysivät vihdoin sen omistajan; hän
toimitti heille tilaa pingoittamalla uuden telttaseinän sivulle.
Tänne he panivat kiinni vuohensa. Eufranor lypsi, he joivat kumpikin
maljansa lämmintä maitoa, sitten he kulkivat eteenpäin katsellakseen
paikkaa ennen pimeän tuloa.

Melu lisääntyi lisääntymistään, kuta lähemmäksi he tulivat Altista.
Kaikkialla helisi soitto ja laulu. Joka hetki pysähtyi Narkissos
kuuntelemaan. Kivellä seisoi vanha komeavartinen mies ja lausui
kyynäränpituisia säkeitä vieraalla, sointuvalla murteella. Tuonne
muodostui kehä, ja kauloja kuroteltiin, jotta nähtäisiin jotakin
hyvin pientä ja matalaa kehän keskellä. Narkissos seisoi varpaillaan
ja huomasi vihdoin, että siellä oli kaksi kukkoa, jotka karkailivat
toistensa kimppuun, niin että höyhenet pölisivät rintojen ympärillä,
kunnes lopulta toinen vaipui maahan, toisen kynsien ja kannusten
surkeasti lyömänä ja kynsimänä ja sen verisen nokan hakkaamana.
-- "Kas sitä orjaa!" kuului huutoja niiden ympäriltä. "Niin käy
oikeankin meedialaisen, kun se tulee vaatimaan maata ja vettä."

Toisissa paikoissa lyötiin vetoa.

Pienet juovikkaat linnut seisoivat pelokkaina ja kyyristelivät
pitkällä laudalla. Väkeä kulki laudalta laudalle näpäyttäen lintua
pienoiseen päähän ja samalla he löivät vetoa siitä, jäisikö lintu
seisomaan paikalleen, vai lähtisikö juoksemaan, mikä asia oli hyvin
vaikea arvata.

Yhdestä obolista sai katsella harvinaista Aasian lintua, joka kuului
olevan kerrassaan ilmestys. Moni halusi sisälle sitä näkemään.
Narkissos näki, kuinka he sylkäisivät tuon pienen rahakappaleen
suustaan kuin kukkarosta. Kuuluttaja seisoi ja ylisteli lintua,
jonka piti olla kotoisin itse Ekbatanasta ja olla puettu kaikin
sateenkaaren värein; silloin tällöin kuului teltasta kirkaiseva
huuto. Eufranor meni sisälle Narkissoksen kanssa. Pienellä
lauta-aitauksella istui suuri, kapeakaulainen, metallihohtoinen
lintu, jolla oli töyhtö päässä. Pitkä pyrstö riippui kuin kapea
laahustin. Eufranor ei voinut huomata mitään ihmeellistä linnussa,
mutta omistaja sanoi: "Odottakaa." Ja katselijat seisoivat hartaina
ja tuijottivat linnun pitkää, orvokinsinistä käärmeenkaulaa. Näyttäjä
kosketteli sen töyhtöä ja pisteli sen jalkoja. Vihdoin se kohotti
pyrstölaahustimen suoraksi ilmaan, ja äkkiä siitä kehkesi kuin
valtainen kehä moninkertaisia sulkasäteitä, ja kussakin säteessä
loisti täplä, joka oli niinkuin sateenkaaresta leikattu. Sitten se
huusi tuhoa ennustavalla tavalla ja sulka vaipui sulan jälkeen,
kunnes koko loisto oli kadonnut ja takana riippui vain pöyheä pyrstö.

"Suurkuninkaan paratiisi Ekbatanassa on vilisten täynnä tällaisia
lintuja", sanoi omistaja. "Niiden huuto herättää hänet joka aamu!"

"Silloinpa hän saa kuulla tarpeekseen ennustuksia", huomautti eräs
vanha mies, "näin pyhien lintujen suusta".

"Meedialainen ei lintuenteistä huoli", vastasi omistaja. "Ja vain
yksi on meedialaisille pyhä: tuli. Sitä he rukoilevat jumalana. Tältä
harvinaiselta linnulta he nykivät pyrstösulatkin ja tekevät niistä
viuhkoja. Suurkuningas istuu palatsissaan keskellä kokonaista metsää
riikinkukonviuhkoja, jotka häälyvät hänen päänsä ympärillä kuin
palmujen lehdet."

"Olet siis nähnyt suurkuninkaan?" kysyi Eufranor.

"En, Zeus varjelkoon! Kuolemaa hänen pelättävien kasvojensa näkeminen
tietää. Ja hänen palatsiaan vartioivat leijonat ja mylvivät härät,
jotka käyvät ulos itse porteista. Mutta lintuni minä olen ostanut
koko kauppavarastollani ja kantanut omilla käsivarsillani hamaan
Efesoksen satamaan. Puolesta drakmasta myön sulan sen pyrstöstä.
Ainoa ja harvinaisin lintu Olympiassa! Tehkää hyvin, puoli drakmaa
sulka!"

Päivä oli laskenut. Sääsket parveilivat. Tuhansista kattiloista
kohosi sininen savu tummankeltaiselle, pilvettömälle taivaalle.
Häly alkoi vaimeta telttakaupungissa. Kansa kävi levolle ollakseen
ylhäällä ennen aurinkoa.

Sääskien kiusaamana haki Eufranor suojaa telttavaatteensa alta,
nautti ääneti palan juustoa ja pari kuivattua viikunaa, sammutti
janonsa ottamalla saviastiasta kulauksen Alfeioksen vettä, kääriytyi
vuohenkarvaviittaansa ja heittihe makuulle maahan.

Narkissoskin oli mennyt maata, mutta ei saanut rauhaa. Sääskiä oli
teltassakin, ne tulla surisivat läpi pimeän ja pistelivät ärsyttävää
myrkkyänsä hänen vereensä. Vähitellen hän vaipui horrokseen
lakkaamatta kumpuavan kohinan keskelle. Se ei voinut tulla muualta
kuin Kronos-harjun honkametsästä. Pihkantuoksuinen tuulenhenki hiveli
hänen kasvojansa.

Kaikki oli vaiennut. Ei kuulunut mitään ääniä enää. Atleetit
makasivat nukkuen lihakset velttoina, ja jäsenet rauenneina. Heidän
sydämensä löivät rauhallisesti, ja veri virutteli pois väsymystä
sykähtelevissä virroissaan.



VII.

Juhlakentällä.


Narkissos työnsi yltänsä vuodat ja ryömi ulos teltasta. Kuu riippui
suurena ja punaisenkellertävänä taivaalla. Hän näki varjonsa vahvana
maassa, se muistutti mustaa poispaiskattua kitonia. Hän halusi päästä
juhlakentälle. Mielikuvitus veti häntä. Hän ei voinut odottaa, kunnes
tulisi päivä.

Oli muita nuoria miehiä hänen kaltaisiansa. Muitakin, jotka
ikävöivät nähdä pyhiä temppelejä ja astua kuuluisalle alueelle.
Vaippoihin verhoutuneita olentoja hiipi kepein askelin ohi. Hän
seurasi samaan suuntaan. Kaiteetonta siltaa hän kulki yli puron,
joka uurtui läpi savisen maan niinkuin syvä vako. Teltat loppuivat
ja tuli suuria, matalia, nelikulmaisia rakennuksia, joiden katot
loistivat kuunvalossa. Sitten seurasi se korkea, suora muuri, joka
oli Altiin aitana. Kuu heitti haamujen varjot valaistulle muurille.
Kaksi kolmijalkaa kyti punaisena loimottaen erään muurin läpi vievän
porttikäytävän edustalla. Hän oli matkalla sivellyt kädellään erästä
pensasta ja tuoksusta tuntenut sen katajaksi, ja taittamallaan
oksalla hän siveli puhdistaen otsaansa ja huuliansa kuiskaten:
"Olympon Zeus, ole suopea nuorukaiselle, joka ensi kertaa lähestyy
sinun temppeleitäsi. Hänellä ei vielä ole mitään, jolla hän voisi
miellyttää sinua, ei viisautta eikä voimaa, mutta hän halajaa tulla
sinulle otolliseksi ja pyhittyä sinun palvelukseesi."

Hän seisoi Altiilla.

Siinä oli kahdenlaisia pyhättöjä. Puuryhmiä, jotka liittyivät yhteen
aivan kuin neuvottelemaan, tulvillaan sisäistä huminaa, lehdet
hohtaen kuunvalossa. Ja kivitemppeleitä, maasta kasvavia, raskaita,
mietteisiin vaipuneita, pylväitten sulkemia. Nurkkauksissa ja
huipuilla häämöttivät veistokuvien varjot, hievahtamattomina kuin
nukkuvat linnut. Paikan ääriviivat häipyivät kuun salaperäiseen
valoon. Mustia haamuja seisoi sen loisteessa liikkumatta.

Hämmästyen ja ihastuen aavemaisesta valosta ja huminasta, joka
tuntui soivan sekä temppeleistä että puista, astui hän esiin juuri
edessänsä olevaa temppeliä kohti. Sen, mitä ensimmäisenä oli, hän
oli nähnyt. Metsä raskaita, paksuja pylväitä kasvoi, ei maasta,
vaan portaanastimilta, toinen toistansa ylemmäksi. Hän astui ylös
ja tunnusteli niitä. Ne olivat uurteisia ja karkeapintaisia. Hän
nosti silmänsä ja katsoi ylös. Raskaita, valtavia paasia riippui
hänen päänsä päällä pylväästä pylvääseen; niiltä oli varjo vienyt
värin, mutta kun hän kiersi pylväsrivin, lankesi kuutamo äkkiä
niille leveille pylväänlatvoille, jotka siellä ylhäällä olivat
kannattamassa, ja hän erotti juovia punaista ja sinistä väriä
kuolleen harmaan kiven pinnalla.

Hän ei koskaan ollut astellut pylväiden keskellä ennen. Hän kumartui
ja tunnusteli paasia, joilla hän asteli. Ne tuntuivat karkeilta
käteen, ja siellä täällä niissä oli kuolleitten kuorieläinten
hajanaisia jätteitä -- näkinkiekuroita ja belemniittejä.

       *       *       *       *       *

Hän kiersi koko temppelin. Hän ei oikein tietänyt, kenelle se oli
pyhitetty. Hänen kätensä hivelivät pylväitä. Ne tuntuivat kylmältä
kosketella, mutta silloin hän hätkähti, kun huomasi kulmapylvään,
joka tuntui käteen kuin vanhan tammen kuori. Häntä puistatti,
ja samassa hetkessä hän tiesi, että hän seisoi Heran temppelin
luona. Sillä hänen isänsä oli kertonut hänelle tuosta ainoasta
vanhasta puupylväästä, jonka suojasta hänen äitinsä oli löydetty
vastasyntyneenä, jumalattaren peplokseen käärittynä, paikalla
kasvavien purppuravuokkojen alta.

"Nikarete!" kuiskasi ääni hänen sisässänsä, ja hän polvistui ja
painoi otsansa vanhaan puupylvääseen, jonka kymmenettuhannet kädet
olivat kuluttaneet kiiltäväksi ja sileäksi. "Nikarete, oi sinä minun
rakas äitini, jonka sielu asuu tässä kaupungissa varjona varjojen
joukossa, tässä sinä olet levännyt ja pienillä vastasyntyneillä
kätösilläsi puristellut jumalattaren huntua. Oi sinä oma rakkaani,
lähetä minulle ajatuksesi siitä syvästä pimeästä, jossa sinä vietät
aikaasi niinkuin sieni varjossansa. Hera sinut kapaloi, hänen
pylväänsä sinua suojasi. Siunattu olkoon jumalatar, joka oli sinulle
hyvä."

Ja hän painoi huulensa lattealle kivelle, jolla hänen äitinsä kerran
oli levännyt.

Hän tuijotti yli juhlakentän kuunloihtimien valkean- ja
pimeänsekaisten piilojen. Hän näki uuden, valtavan temppelin jotenkin
lähellä ja meni sinne ohi aidatun puuryhmän. Se oli vielä suurempi ja
mahtavampi kuin Heran temppeli; sen juhlallinen paasiroukkio lepäsi
useammalla penkerellä. Ja sen päädyssä näkyi yhteen koottuna rivi
tanakoita ja lyhytvartaloisia olentoja, jotka keskellä seisoivat
vapaasti, mutta sivuseinien puolella kyyristeleivät katonreunan
alle ja päädynkulmassa olivat puoleksi makaavassa asennossa,
nojaten kyynärpäihin ja polviin. Hän ei tietänyt, mitä nuo monet
kuvat merkitsivät; mutta silloin tällöin sattui kuunvalo joillekin
kalpeille kasvoille, joissa oli kumman elävät ja tuijottavat silmät.

Siinä temppelissä paloi soihtuja sisäänkäytävän pylväitten välissä,
mutta ketju sulki pääsyn. Mutta eräästä rakennuksesta lähelläolevan
Altis-muurin toiselta puolelta kantoi yötuuli kitkerää paistinhajua.
Zeus oli saanut iltauhrinsa, ja papit pistelivät suihinsa osansa
lihasta.

Tämän temppelin lähellä alkoi vilistä äänettömiä, mustia haamuja,
jotka kohoilivat kuun loisteessa. Mutta ne eivät voineet kävellä.
Ne seisoivat korkeilla jalustoilla liikuttamatta käsiään tahi
jalkojaan. Nuoria alastomia miehiä seisoi toinen jalka vähän
eteenpäin leväten. Ne olivat mustia tahi homeesta vihreitä; suuret,
tummasti tuijottavat silmäterät oli upotettu valkeihin silmämuniin.
Hän näki niiden katseen välkähtelevän vastaansa. Useimmat seisoivat
vähän pää kumarassa aivan kuin häntä katsellakseen. Eräällä oli
keihäs käsivarrellansa, toisella kiekko kädessä, toinen seisoi
sormet ojennettuina ikäänkuin olisi heittänyt pallon, muuan piteli
oksaa sormissaan, toinen seisoi pidellen palkittua kukkoa vasemmassa
kainalossaan. Korkeina ja vakaina seisoivat nuoret miehet tuijottaen
eteensä otsatukan hiuskierteiden alta. Muutamilla oli kumma, autuas,
unohtuneen hymy, nukkemaisen jäykkä. Toiset näyttivät hautovan
sanatonta surua, taivuttavan päätänsä neuvottoman surumielisyyden
vallassa, niinkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Niin, tässä on seppele,
jonka voitin, mutta mitä sillä teen? Mitä se auttaa, kun kuitenkin
kuolen?"

Ihmetellen kulki Narkissos patsaalta patsaalle. Pronssin väri
vaihteli uudesta ja mustasta vanhaan sammalvihreään. Vanhimmat
näyttivät kankeilta kuin kummitukset, niiden polvet näyttivät jo
aivan taipumattomilta, kaulat olivat leveät ja litteät ja nyrkit
puristettuina paksuja, kulmikkaita lanteita vasten. Toisilla oli
vyötärö kuin ampiaisilla ja pienet kokoonkiristetyt polvet pienine
lumpioineen; ne tuijottivat tylsästi hymyillen kuuhun pitkät
lainehtivat tekotukat ulottuen alapuolelle litteitä kasvoja.
Marmorikuvia siellä oli vain harvoja; usein oli sade huuhtonut niistä
värin, ja ne täplät, jotka olivat jäljellä, olivat kuin rupea tahi
ihottumaa. Uudet kuvapatsaat liikkuivat enemmän, ne olivat elävämpiä
ja mieleltänsä synkempiä. Mutta kaikki ne seisoivat täydessä miehen
alastomuudessa, ilman päähinettäkin. Vain pieni pyöreä suojaliuska
pisti esiin yli päälaen. Varjostin oli liikkuva. Hän kuuli sen
kitisevän ja natisevan yötuulessa. Se oli epäilemättä suojana sadetta
ja lintujen likaamista vastaan. Siinä istui paraikaa iso lintu --
huuhkaja, jonka silmät loistivat fosforimaisesti. Kun hän läheni,
lähti se lentoon ja poistui pitkin, villanpehmein siivenvedoin.

Kun Narkissos nyt kulki keskellä näitä tuijottelevien nuorukaisten
kuvapatsaita, muisti hän oman kuvansa sellaisena kuin oli nähnyt sen
Pan-jumalan kuvastimessa. Siinä oli voimistelijoita, jotka olivat
herättäneet huomiota ja voittaneet ja nyt seisoivat täällä pronssiin
valettuina tahi kiveen hakattuina jälkimaailman ihailtavina. Hän
kumartui jalustan ääreen ja näki siihen hakatut kirjaimet, joista
kokoamalla sai voittajien nimet. Sitten hän ojentautui suoraksi
ja katseli niistä itseään. Ne olivat melkein kaikki toistensa
näköisiä ja näyttivät olevan kaikki samaa kaunista ja säännöllisesti
kasvanutta sukua. Hän olikin kuullut, että vasta kolmen voiton
jälkeen voimistelija sai omat kasvonpiirteensä. Mutta ruumiit
olivat samannäköiset kuin hänenkin. Hän kulki tarkastellen rinta- ja
hartialihaksia ja vertaili itseensä. Hän katsoi ensi kertaa kuvaansa
nuorista miehistä ja tunsi rintansa paisuvan ajatellessaan, että
hänellä oli sama ruumiinrakennus kuin näillä ruumiinvaltiailla ja
voittajilla.

Hän oli tullut ohi pitkän, matalan pylvässalin ja näki nyt edessään
uuden rivin pronssipatsaita, ei atleetteja, vaan piikkipartaisia,
kypsyneitä miehiä. Parvekkeella niiden takana oli useita pieniä,
matalia pylvästaloja rivissä. Narkissos kumartui löytääkseen
piirtokirjoituksia.

"Älä vaivaa silmiäsi!" sanoi äkkiä ääni hänen takanansa. "Odota
päivänvaloa. Seisotko tässä, vieras, ehkä harmittelemassa rahoja,
joita sinun tahi omaistesi on pitänyt suorittaa näille rankaiseville
pronssiukoille?"

Nuori mies oli pysähtynyt hänen rinnallensa. Narkissos vastasi
hänelle:

"En tiedä, mistä rankaisevista pronssiukoista sinä puhelet."

"Seisot Zeus-kuvien edessä, ystävä. Ne valetaan kaikilta niiltä
saaduista sakoista, jotka rikkovat kilpaleikin sääntöjä. Oletko ollut
Pelopsin lehdossa vai aiotko sinne katsomaan puuta?"

"Mitä puuta?"

"Pyhää. Sitä, joka punoo seppeleen voittojamme varten."

"En tunne sitä, vieras. Olen ensi kertaa Olympiassa."

"Minä halajan nähdä, onko siinä runsaasti lehviä tänä vuonna.
Lähettäkäämme me kaksi yhdessä se toivotus, että siinä olisi oksa
sinun ja minun päälakeni varalle."

Narkissos katseli muukalaista. Hän oli pitkä niinkuin hän itsekin,
mutta koko joukon vanhempi, lyhyissä pukimissa ja avopäin. Hänen
hiuksensa eivät kiiltäneet voiteesta, vaan lepäsivät kuin ohut,
tumma varjokypärä pään ympärillä, ja täysiparta kiersi hänen vankkaa
leukaansa kuin kypärän nauha. Kuunvalo loisti kapeihin, mustiin
kulmakarvoihin ja syvällä piilevään silmäpariin.

"Minä olen lakedaimonilainen Leonidas, Anaksandrideen poika",
sanoi hän. Mutta Narkissoksella ei mielestään ollut mitään nimeä
annettavana vastaukseksi. Ääneti hän kulki hänen jäljessään, kunnes
hän pysähtyi puun eteen, joka oli yksinäinen ja matala, mutta jossa
oli monta hopealta hohtavaa oksaa.

"Miks'ei pyhän öljypuun ympärillä ole aitausta?" kysyi Narkissos.
"Senhän voi ryöstää tyhjäksi kuka tahansa."

Toinen hymyili.

"Koetappas, ymmärtämätön nuori mies. Etkö tiedä, että nämä pyhät
oksat saa leikata vain poika, jolla on molemmat vanhemmat elossa,
tarkoitukseen pyhitetyllä kultaisella veitsellä? Varkaan sormet
eivät koske tähän puuhun, josta kunnian lehvät kasvavat yli koko
Hellaanmaan. Seppele näitä lehtiä ei häpeä edes meedialaiskuninkaan
jalokivistä säteilevää tiaraa. Kumarru pyhän puun edessä ja toivota,
niinkuin minäkin, että se kerran antaisi koristeen sinun ohimoillesi."

Narkissos noudatti hänen esimerkkiänsä. Hän kumarsi ja tarttui
kunnioittavin käsin kapeihin hopeanharmaihin lehtiin ja painoi niitä
otsalleen. Hän ajatteli äitivainajaansa, hän rukoili häntä ja niitä
jumalia, jotka asuivat pyhällä juhlakentällä, ja hän tunsi huminan
Kronos-harjulta täyttävän sielunsa niinkuin syvän hartauden.



VIII.

Afroditen esipiha.


Narkissos ja vieras poistuivat pyhän öljypuun luota.

"Menetkö nyt Afroditen luokse?" kysyi Leonidas.

Narkissos hätkähti ja punastui.

"Ei kukaan ole minulle sanonut, että Afroditella on temppeli täällä."

"Tuskinpa kukaan on sinulle sitäkään sanonut, että täällä myös
syödään ja juodaan."

"Onko hänellä siis oma talonsa?" kysyi Narkissos.

"Missä on paljon ihmisiä, siellä hänellä aina on asuntonsa.
Ei auta, että me helleenit suljemme hänet pois pyhätöistä ja
pidämme sopimattomana palvella häntä niissä. Barbaareilla on niin
yksinkertainen käsitys koko asiasta, että he eivät suinkaan pidä
sitä jumalille epämieluisena, koskapa sekä pääskyset että kyyhkyset
ja muut eläimet pelotta toimittavat parittelunsa jumalain huoneissa
ja pyhissä lehdoissa. Mitä eläimet rankaisematta uskaltavat, sen
voinevat ihmisetkin. Se näyttää minusta kuitenkin olevan huonon tavan
heikko puolustus. Sillä me ihmiset kerta kaikkiaan emme ole eläimiä."

"Mihinkä siis viet minut, jollei hänellä ole temppeliä?"

"Oh, koko yöhän on hänen temppelinsä. Lakedaimonilaisena en palvele
häntä erittäin ahkerasti, mutta yön suon hänelle silloin tällöin.
Viehän hänen esikartanonsa kuitenkin kaikkien muiden jumalien
pyhättöihin."

"Haluan päästä kotiin nukkumaan", sanoi Narkissos.

"Kaikkein parhaiten nukut Afroditen esikartanossa", vastasi Leonidas.
"Tule, niin saat nähdä lesbolaisten tyttöjen tanssivan. Tahi
Kios-saaren neitojen -- niillä on siivet valkeissa kantapäissään ja
rypäleet silmissään."

Narkissos pudisti päätänsä ja loi silmänsä alas. Mutta Leonidas
tarttui hänen käteensä ja veti hänet hymyillen mukaansa. Narkissos
näki viimeisen kuvapatsaan kuoppiinsa upotettujen silmien
aavemaisesti loistavan pimeässä. Se oli nuori pronssimies, joka
seisoi etukumarassa, niinkuin olisi äsken heittänyt pallonsa tahi
muun heittoaseen hamaan iäisyyteen ja nyt seisoi tuijottaen maalia,
johon ase ei koskaan päässyt. He kulkivat nyt korkean Altis-muurin
läpi keskelle honkien pihkaista henkäilyä. Kaikki humisi heidän
ympärillään. Kuunvalo makasi maanpinnalla vapisevina täplinä, jotka
silloin tällöin kertyivät fosforimaisiksi roihuiksi. Oli kuin olisi
tulessa kulkenut. Narkissos tunsi sydämensä takovan kämmentänsä
vasten, jota hän painoi rinnalleen. Hän antoi puoliunessa vetää
itseään eteenpäin tuntien suloista ja unteloa uteliaisuutta.
Honkametsä lauloi hänelle kehtolaulua.

Hetkinen tämän jälkeen oli Leonidas vienyt hänet isoon,
epämääräisen näköiseen huoneeseen, jota vain heikosti valaisivat
kiinto-kandelaaberit, joiden pienet öljyliekit ryömivät pylväitä ylös
ja alas niinkuin olisivat olleet tulikärpäsiä tahi kiiltomatoja.
Raskas ilma oli täynnä omituisen kiihoittavaa tuoksua, joka muistutti
hänelle muutamia väkeviä vuorikasveja, joita hän löysi laitumilta ja
joiden väkevä tuoksu oli niin voimakas, että se ei tahtonut sormista
lähteäkään, jos kerta oli niihin koskenut.

Narkissos tarttui päähänsä tuntiessaan tuon huumaavan väkevän
tuoksun. Hänen seuralaisensa laski hänen kätensä ja kuiskasi:

"Täällä ei tanssita enää. Täällä on vain uhriaika. Katsele nyt
ympärillesi esikartanossa ja valitse makusi mukaan. Kun olet tottunut
hämärään, voit erottaa kaikki kasvot. Vierasvaraiset tytöt ovat
hyvin erilaisia, mutta useimmat ovat kauniita. Ja vastanypityitä. Et
löydä haiventakaan heidän käsivarsissaan ja säärissään tahi heidän
valkeassa helmassaan. Ennenkuin olet täällä koettanut, et tiedä, mitä
rakkaus on."

"En tiedä ollenkaan" -- änkytti Narkissos.

"Ei tarvitse tietää mitään. Anna vain uhrisi."

"Mikä uhri?"

"Jollei sinulla ole uhrirahoja mukanasi, niin ota tämä, se ei ole
liian suuri ensi uhriksi."

Narkissos tunsi rahan, pienen, paksun ja sileän palasen hopeaa
painettavan käteensä. Hän otti sen neuvottomana käteensä:
"Uhrirahoja?" mumisi hän.

"Niin, kun löydät tytön makusi mukaisen, niin heitä se hänen
helmaansa. Hyvää yötä, ja Afrodite olkoon sinulle armollinen."

Narkissos seisoi yksin raha kädessään. Huone hänen ympärillään oli
labyrintti varjoja. Ne nousivat, ne vaipuivat, ne katosivat. Kasvoja
välähteli esiin pienten öljylamppujen tuikahdellessa, jotka milloin
hävisivät kuin olisi ne puhallettu sammuksiin, milloin syttyivät
uudelleen. Hän kuuli kuisketta läpi yön erottamatta yksityisiä
sanoja, jotka milloin tukehtuivat suudelmain huokauksiin, milloin
nousivat korkeiksi huudoiksi. Silloin tällöin tuli huudosta fanfaari,
raikuva riemuhuuto. Kuului siltä, kuin olisi joku vääntelehtinyt
tuiman tuskan kourissa tahi niinkuin joku olisi ollut murhaajan
käsissä.

Hämmentyneenä hän hapuili eteenpäin lyhyin askelin. Hänen jalkansa
hipoi varjoja, jotka makasivat maassa, ja varjoja, jotka istuivat
ylhäällä kumarassa. Hän voi erottaa kokonaisia rivejä nuoria tyttöjä,
jotka odottivat. Niiden puvut loistivat. Kukkaseppeleitä oli heillä
päässä. Käsivarret lepäsivät helmassa, jalat olivat ristissä. Toiset
istuivat polvet korkealle kohotettuina ja leuka niillä leväten, kädet
kierrettyinä säärten ympärille. Silmät tuijottivat suurina tahi
tylsinä suoraan eteensä. Hänen mielestään ne muistuttivat tuolla
ulkona olevien kuvapatsaiden upottamalla tehtyä katsetta. Silloin
tällöin syttyi äkkiä joku silmäpari salamaksi, joka sattui häneen
kuin nuoli. Tahi kaksi käsivartta ojentui häntä kohden, ikäänkuin
siinä olisi ollut nöyrä rukoilija, joka anoi jumaluutta avukseen. Ja
jumaluus -- oli hän itse.

Narkissos loi ujona silmänsä alas ja siirtyi syrjään. Aina väliin
hän kohtasi muita etsiviä olentoja, jotka kulkivat tytöstä tyttöön,
kumartuivat tirkistämään silmäpariin tahi tuntemaan tukan tuoksua
niinkuin kukan. Hän kuuli heidän kuiskaavan ja kutsuvan ja saavan
vastauksia: Klykso! -- Anaksilla, missä olet? -- Glysippe! -- Täällä,
Glysippe on täällä. -- Klykso odottaa. -- Neandros, sinäkö siellä
olet? -- Timanthos, etkö tule?

Hänestä tuntui jo, kuin hän olisi kulkenut koko iäisyyden tässä
varjojen maassa. Silloin tällöin helähti jokin aivan kuin ketjut
ja kuului kuin metallin kilahdus. Ja puoleksitukahdutetut huudot
leikkasivat pimeää kuin yökköjen äänet. Afroditen esikartano oli
niinkuin jokin Manala. Olivatkohan vieraanvaraiset tytöt ehkä itse
kuolonseireenejä, jotka odottivat pusertaaksensa elämän nuorista
miehistä? Mitä ne hänestä tahtoivat? Mitä hänellä oli siellä
tekemistä? Oli tukalaa niinkuin väkevässä unikukkien tuoksussa.
Öljysydämet kärysivät. Ja tämä haju, jota hän ei koskaan ennen
ollut tuntenut. Ei löyhkäinen kuin vuohten ja kuitenkin väkevä ja
kiihoittava niinkuin lauman, jota hän ei ollut paimentanut ja jonka
keskellä hän oli ensi kertaa.

Hän hieroi rahakappalettansa sormiensa välissä ja siirtyi tytön luota
toisen luo. Hän ei puhutellut ketään, eikä kukaan sanonut hänelle
mitään. Mutta silmiä kääntyi häneen päin, niinkuin olisi siinä ollut
mykkiä väijyviä kissoja, jotka voivat hypätä hänen niskaansa. Ja hän
pakeni säikähtäen.

Vihdoin hän pysähtyi erään olennon eteen, joka istui kasvot
kätkettyinä käsiin, puettuna tummaan, veripunaiseen kankaaseen ja
raskas, musta tukka hajallaan pitkin selkää. Hän olisi voinut luulla
siinä istuvan kuolleen. Se ei hengittänyt, se ei liikkunut. Mutta
hiuksista lähti kuin pilvi tuntematonta, huumaavaa hyvää tuoksua.
Hän antoi päänsä painua yhä enemmän ja enemmän. Tuoksu oli väkevämpi
kuin kuusaman -- makeampi, mutta myös kirpeämpi. Tukka näytti
liikahtelevan ja aaltoilevan, kuin se olisi ollut pilvi. Hän antoi
kätensä laskeutua tälle pilvelle ja tunsi sen äkkiä sormiensa alla,
kylmänä ja sileänä kuin kalan nahan.

Mutta olento pysyi yhä liikkumatta. Se ehkä ei elänyt. Hän puristi
sormillaan ja tunsi pääkallon pyöreän muodon tukan alla. Niin hän
nosti kätensä, joka piti hopeakappaletta, antoi sen taas hiljaa
vaipua ja raha putosi peitettyjä kasvoja kannattavien käsien väliin.

Hän ei kuullut rahan putoamista hänen helmaansa. Mutta nyt hän
tiesi uhranneensa. Ja nyt hän tahtoi kiiruhtaa pois Afroditen
esikartanosta, tuosta kummasta varjojen labyrintista, jonka huutoja
ja varjojen leikkiä hän ei ymmärtänyt.

Silloin yht'äkkiä käsi tarttui häneen yhtä pettämättömän varmasti
kuin se, millä kissa tarttuu saaliiseensa. Tämä käsi tarttui
häneen niin, että pistävä kipu säteili joka taholle. Mutta hän
ei huutanut. Hänen molemmat polvensa kolahtivat lattiaan. Hän
virui purppurapukuisen olennon edessä kuin sfinksin, joka, painaa
kyntensä saaliiseensa, jonka se aikoo, syödä; tämä painoi kyntensä
hänen sydämeensä, niin että se oli pysähtyä. Hän tuijotti kahteen
loistavaan ja luonnottoman suureen silmään, jotka olivat niinkuin
äkkiä reväistyt auki pitkän pitkästä unesta. Hänen suunsa oli kuin
leveä verinen haava; huulet erkanivat toisistaan ja hampaat loistivat
niinkuin pedon.

"En koskaan", kuiskasi hän murteella, joka oli vieras ja kuului
karkeammalta kuin hänen omansa, "en koskaan ole vielä odottanut näin
kauan. Olin nukahtanut surusta, että jumalatar oli unohtanut minut.
Mutta tämä hopea minut herätti. Se on painavaa ja hienoa -- tunnen
että se on Laurionin hopeaa. Oletko Ateenan miehiä?"

"En", änkytti Narkissos, ja kääntyi hänen hengityksensä tieltä, jossa
oli ahnas veren ja lihan tuoksu.

"Kyllä minä hopean tunnen -- tunnustele!" jatkoi hän, tarttui hänen
käteensä ja vei sen nilkallensa. Hänen sormensa tarttuivat siihen ja
tunsivat renkaan toisensa jälkeen, kehän toisensa alla, raskaita,
vahvoja, kierrettynä ympäri nilkan, joka oli sileä ja pyöreä ja
tuntui käteen paksummalta ja täyteläisemmältä kuin hänen. Näistä
nilkkarenkaista hän muisti mitä Hermofantos oli kertonut vierasten
kansain tavoista: joka kerta kun jotakin gindanilaisnaista mies
rakastaa, sitoo hän nahkaisen renkaan nilkkansa ympärille, ja se,
jolla on useimmat renkaat, saa myös sen maineen, että hän on paras ja
erinomaisin nainen, koskapa häntä useimmat miehet ovat rakastaneet.
Hermofantos oli kertonut eräästä, jonka jalat aina polviin saakka
olivat silopintaisten ohuiden ja kapeain renkaiden peitossa.

Narkissos laski sormillaan hopearenkaat, niitä oli viisi. Mutta
toinen nilkka oli tyhjä, ja sen pyöreä ja viileä, käärmeensileä pinta
tuntui melkein ilkeältä.

"Miksi sinulla on niin kylmät kädet?" kysyi tyttö. "Jos lämpöä
tarvitset, niin tule!" Ja hän tarttui hänen kumpaankin käteensä
ja laski kämmenet kuin maljat kummallekin rinnallensa. Ne olivat
lämpimät kuin kaksi auringonpaahtamaa omenaa. Niiden nuput paisuivat.
Mutta Narkissoksen kädet pysyivät yhtä kylminä. Ihmisen utarehan
hänen kädessään oli.

Pettyneenä tyttö antoi hänen kätensä vaipua ja painoi kasvonsa hänen
kasvojansa vasten. Mutta hänen poskensakin olivat kylmät.

"Kummallinen ihminen", kuiskasi hän, "sinä olet kylmä kuin sammakko.
Mitä sinä teet Afroditen esikartanossa, kun olet sairas etkä voi
lämmetä?"

Narkissos ei vastannut. Veri hänen suonissaan hyytyi, hänen ruumiinsa
jokainen säie kutistui. Yht'äkkiä hän muisti äitiänsä, joka oli
levännyt tuolla kuunvalossa Heran pylvään suojassa. Täällä oli hänen
syntynsä. Äidin äiti oli ollut yksi näitä vierasvaraisia tyttöjä
-- oli istunut täällä kyyristyneenä ja odottanut hopean putoamista
helmaansa -- hän oli uhrautunut Afroditen palvelukseen ja heittänyt
elämänsä hedelmän luotansa -- avuttoman äskensyntyneen pienen elämän,
jota ei armahtanut rakkaudenjumalatar, vaan jumalien kuningatar.

Hän näki hänet edessään: Hän istui yhä täällä odottaen. Tässä
sikiämisen hämärässä luolassa, jossa ruumis haki ruumista --
eläimellisesti kuin vuohien läävässä, johon pukit päästettiin. Ja
yht'äkkiä häntä iljetti kaikki -- vieraan naisen väkevä hengitys,
hänen tukkansa tuoksu ja hänen pyöreiden, lihavien jäsentensä
maidonmakeus. Ilkeä tunne kasvoi, kun nainen veti hänet takaperin
syliinsä, sisälle varjoon, minne öljylamppujen valo ei näkynyt. Hänen
kätensä hiipivät pitkin hänen ihoansa -- niinkuin sisiliskot, tuntui
hänestä.

Nainen tarttui pieneen viiniastiaan ja vei sen hänen suullensa, mutta
juoma, joka hänen hampaittensa lomitse virtasi, oli kitkerää ja
hapanta, eikä se häntä lämmittänyt.

"Suuri, kylmä poika", kuiskasi hän. "Millä sinä olet suututtanut
jumalattaren? Olethan kuitenkin mies. Tulehan, tule!" Ja hän tarttui
hänen päähänsä ja painoi sen helmaansa. Yhä enemmän Narkissosta
ellotti. Iljettävä haju kuin myrkyllisistä yrteistä kierteli hänen
kasvojansa. Hän riistihe irti ja nousi horjuen. Ja tyttö päästi hänet
kiukuissansa hyväilyjensä hukkaanmenosta ja sylinsä tehottomuudesta.

"Mene", sanoi hän kirkaisevan terävästi. "Mene, raukka, jonka
jumalatar on kironnut. Häpeä vaahdosta noussutta jumalatarta. Joudu
jo tiehesi! Mutta odotahan! Ota häpeää tuottava uhri mukanasi.
Hopeasi myrkyttäisi sylini. Afrodite sylkäisee sen takaisin
silmillesi. Mene! Satyyrien ja pukinjalkain keskellä lienee
olosijasi."

Narkissos seisoi vavahtelevin jaloin. Hän kääntyi selin mennäkseen.
Niinkuin kiven tunsi hän hopearahan iskevän selkäänsä. Ja niin hän
hoippui pois haamujen välitse. Useimmat lamput olivat sammuneet.
Kirkaisut ja kuiskaukset olivat lakanneet. Unen hengitys tuntui
huoneessa. Lattia oli täynnä makaajia. Sieltä täältä kuului kuorsaus.
Kun hänen hapuilevat jalkansa olivat kompastua nukkuviin, kuului
hillittyjä, unisia haukkumasanoja.



IX.

Kilpajuoksu.


Kun hän vihdoin osasi uloskäytävälle ja jälleen seisoi ulkoilmassa,
pudisti hän kuumuuden ja unen hengen päältänsä niinkuin pahan näön ja
seisoi taivaan alla ja puhdisteli sisäistä ihmistänsä. Tähdet olivat
alkaneet sammua. Hän kääntyi kohden aamunkoittoa, joka ruusunkalpeana
ja kullankimmeltävänä nousi yli honkain huippujen ja täytti
juhlakentän lakaisevalla tuulenhengellä.

Hän meni jälleen sisälle. Temppelit näyttivät pienemmiltä. Päivä
teki niistä todellisia. Valo sytytti värejä pylväiden yläpuolelle
ja päätyihin. Sini ja puna tekivät täyteläisiksi ja juovikkaiksi
raskaat savenväriset paadet. Näytti siltä, kuin olisi tuoretta verta
sivelty poikkivuoliin ja juossut alaspäin katonräystäiltä. Kattokouru
oli täpötäynnä riviin aseteltuja leijonanpäitä, jotka avoimine
kitoineen ja sinisine harjoineen näyttivät eläviltä. Palmukoristeet
ja meanderkiehkurat värittelivät aamuruskon, rusosormisen Päivänpojan
kädet. Ylhäällä vahvaväristen päätykuvien takana oli pohjana
tummansininen taivas.

Kukonlaulut kiirivät jo yli juhlakentän. Altis-muurin takaa alkoi
sinistä savua nousta telttakaupungista ja monista neliseinäisistä
rakennuksista. Kuvapatsaat näyttivät menettävän salaperäisen
elämänsä päivänvalossa. Lahorastaita istui viheltämässä niiden
päiden viirilevyillä. Kuului karjan ammumista, ja kyyhkysiä lenteli
kukertavina kaarina yli aarrekammioiden pienten pylväshuoneiden.
Temppelien aitaukset olivat avoimia, ja valkopukuisia pappeja seisoi,
varjostaen silmiänsä käsillänsä, tarkkaamassa lintujen lennon
enteitä. Korkealla Äitiin yläpuolella liitelivät Zeuksen suuret
villikotkat; ne kaartelivat Olympon herran temppelin ympärillä
ja hänen suuren piha-alttarinsa yläpuolella, niinkuin olisivat
hengittäneet sisäänsä tuoksua uhriverestä, jota oli vihmottu hänen
kunniaksensa kauas ylt'ympäri suurelle tuhkaläjälle.

Narkissos silmäili itseänsä, ja hänestä tuntui, kuin yön likainen
pimeä olisi vielä ollut takertuneena hänen käsiinsä ja pukuunsa.
Hän kulki kappaleen ylös Kronionin rinnettä voidakseen nähdä
kokonaisuudessaan Olympian, joka aukeaa avarana joka taholle --
Äitiin ylväiden temppelien ympärillä olevan telttakaupungin. Hänen
katseensa sattui Stadionin pitkähköön laaksoon sitä ympäröivän vallin
suojassa. Ja sen takaa kiilsi Alfeios-joen kapea vesivyö leveässä,
puoleksi kuivaneessa uomassaan.

Silloin hän riensi nopeasti jokea kohti, jolle jo monet aamuvirkut
nuorukaiset kiiruhtivat. Niinkuin nekin hän heitti vaatteet yltänsä
ja kylpi raikkaassa juoksevassa vedessä, auringon hehkuessa hänen
nuorilla jäsenillään ja säkenöidessä hänen vettävaluvassa tukassaan.

Ei ollut enää aikaa uneen. Hänen tullessaan oli isä jo ylhäällä ja
riensi hänen kanssaan muun joukon mukana Gymnasioniin ja palestralle.
Harjoitukset olivat jo täydessä vauhdissa. Siellä vilisi alastomia
nuoria miehiä, jotka olivat laskeneet vaatteensa pylväskäytäviin ja
nyt pyöriskelivät keskellä aamupäivän paistetta. Muutamat muokkasivat
maata, toiset juoksivat mittanauhat käsissään ja mittasivat ratoja
ja kutakin hyppyä. Atleetit jakautuivat ikäluokkiin. Kaikkialla
eri ryhmissä seisoi täysipartaisia tarkastusmiehiä pitkät viitat
heitettyinä vasemman olan yli, rinnan oikea puoli paljaana. Sauva
ja pitkä pajuvitsa käsissään he puuttuivat harjoituksiin, oikoivat
ja komensivat, kiihoittivat huudahduksillaan, pysäyttelivät ja
esittivät vastaväitteitä. Öljyä tiukkuen painijat kävivät toisiinsa
syliksi, tarttuivat toisiansa ranteisiin, niin että lihasvoima heidän
ruumiissaan virtaili tasaisin aaltoiluin. Nyrkkeilijät vastasivat
hyökkäyksiin hihnoihin kierretyillä käsillään. Kilpajuoksijoita
vilahteli edestakaisin, ja käsipainot antoivat lähdölle ja askelelle
vinhemman vauhdin.

Kaikki pylväskäytävät täyttyivät katselijoista, jotka äänekkäästi
tekivät huomautuksiaan harjoituksista ja taistelevista. Kulmauksissa
makaili miehiä heittämässä noppaa ja lyömässä vetoa. Huudahduksia
sateli ristiin rastiin.

Narkissos ei uskaltanut kisakentälle, mutta avoimin silmin hän
seisoi ahmien liikkeitä ja tarkkasi juonia ja väistöjä, joita hän ei
tuntenut. Hänen isänsäkin, jolla oli vain vähän koulutusta, seisoi
ja painoi mieleensä, mitä näki, ja oli harmissaan, että niin monta
vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli viimeksi ollut Olympiassa, ja
ettei ollut antanut pojalle järjestelmällisempää opetusta.

... Aurinko oli korkealla taivaalla, ja virta kääntyi Altista kohden.
Juhlaleikit piti aloitettaman kilpailulla signaalinpuhaltajain
välillä. Juhlakentälle vievä portti oli melkein mahdoton saavuttaa.
Sisäpuolella näkyi pitkiä, suoria kullankiiltäviä salpinkseja
joukon päitten yläpuolella. Ne lähettivät korkealla rämiseviä
pronssihuutojansa kohden sinistä taivasta, ja kaikuna kuului
Hippodameian haudalta ja Pelopsin lehdosta, Stadionilta, Zeuksen
alttarilta ja Kronos-kukkulalta vastauksia toisista torvista,
joiden etäisyyden voi erottaa äänen kovemmasta tahi hiljaisemmasta
raikunasta. Koko juhlakenttä oli täynnä. Muurien vierillä, joka
puun alla ja kaikilla temppelien astimilla seisoi helleenejä
kuuntelemassa. Torvien vuorolaulu nousi korkeiksi, valkeiksi
huudoiksi, jotka tuntuivat sulavan itse hehkuvaan aurinkoon ja
painuivat mataliin ulvahduksiin, joiden valitus tuli niinkuin pedon
keuhkoista. Välihetkinä kuului kilpahevosten hirnuntaa. Vihdoin
yhtyivät kaikki puhaltajat yhteiseen fanfaariin, moniäänisenä
kohisevaan ylistykseen paikan jumalille; se oli Olympieion täynnä
vahvaa pauhua, joka sai kaikki kuulijat vavahtelemaan -- sen pohjalla
oli kuin sitä maanjäristysten kaikua, joka asui Zeuksen temppelin
kallioperustassa ja aikain varrella niin usein oli saanut koko
juhlakentän vapisemaan ja pyöreät pylväät vyörähtelemään niinkuin
pinon rahoja, joka kaatuu.

Atleetit rupesivat järjestymään paikoillensa Zeuksen valtaisen
alttarin ympärille. Härät seisoivat jo polvia myöten tuhassa ja
mylvähtelivät aavistaen kohtaloansa. Sillä roviot ja vuosisatojen
polttouhrit olivat jättäneet hajunsa jäljelle. Papit käärivät ylös
vaikeitten viittojensa helmoja. Heidän apulaisensa riippuivat
eläinten sivuilla vääntäen sarvista, jotta saisivat kurkun aurinkoa
kohti. Alttarilla palava tuli kärysi karvoista, joita leikattiin
uhrieläimen otsasta ja heitettiin liekkeihin. Ja kun raskaat, leveät
veitset yhdellä iskulla viilsivät poikki eläimen kaulan, hulvahti
veri mustana kuin hämmennetyistä lähteistä aurinkoon ja virtasi
suureen tuhkaläjään. Eläimet kaatuivat ja upposivat puoleksi. Mutta
valtavat turvat avattiin, kidat reväistiin auki ja veitsi leikkasi
sieltä kielen -- se oli kuuma ja ryhmyinen ja vielä käyrä viimeisestä
kuolonmylvähdyksestä.

Atleetit astuivat esiin ja pistivät oikean kätensä haaleaan
virtaan. He ojensivat sen alttaria kohden ja vannoivat kautta Zeus
Horkioksen, että heillä oli oikeus taistella rehellisesti ja ilman
vilppiä. Rivi astui esiin ja marssi pois annettuaan valansa. Silloin
menivät eliläisten kisojen tuomarit tutkituttamaan itseänsä: oliko
syntyperä helleeninen, oliko suku vapaa, oliko siinä verenvikoja.
Lakedaimonilaiset tulivat marssien huilut etunenässä ja tahdissa
kumajavin askelin. Tuli myös kulkue kilpajuoksijoita täysissä
varustuksissa. Haarniska kilahteli heidän lanteillaan, luulistat
löivät toisiinsa, ja pyöreitten kilpien reunoista kuului alituinen
hopeanheleiden kulkusten soitto.

Vielä viimeinen koe oli "karaistujen" kestettävänä. He menivät
Pelopsin ikivanhalle hautakummulle, joka oli humajavien honkien
keskellä. He riisuutuivat alasti ja asettuivat seisomaan kaksittain
eri suunnille kääntyneinä ja alkoivat ruoskilla suomia toistensa
selkiä, kunnes veri tihkui iskun jäljiltä ja joka lyönti sai punaisia
pisaroita satamaan sankarin maalle.

Juhlaleikit alkoivat.

Narkissos oli hopeauurnasta vetänyt arvan kilpajuoksuun -- ainoaan
leikkiin, johon hän uskalsi ottaa osaa.

Kestävyysjuoksun matkana oli stadion edestakaisin kahteentoista
kertaan. Kun hän seisoi juoksuradalla, joka pitkänä ja sileänä
levisi ihmisjoukon peittämien rinteitten välissä, ja merkinannon
jälkeen syöksyi suoraan eteenpäin aina samalla tavalla kiertääkseen
käännöspylväät ja mielessä vain jatkaa, kunnes torvi antoi
lopettamismerkin, tunsi hän, että juoksu oli sekä helpompaa että
vaikeampaa kuin hän oli ajatellut. Niin sileällä ja esteettömällä
radalla hän ei ollut koskaan juossut. Jalka lensi yli tyhjän,
ei ollut kiveäkään langettamassa häntä, ei vähinkään maanpinnan
kaltevuus kiihoittanut hänen katsettaan. Kävi unettavan
yksitoikkoiseksi tuollainen siirtyminen askel askeleelta, kun oli
varmaa, että aina astui hiekan lujalle ja luotettavalle pohjalle. Hän
voi hyvin sulkea silmänsä, niin luonnostaan jalka liikkui.

Ilma suhisi säännöllisesti hänen rinnassaan. Kyynärpäistä koukistetut
käsivarret liikkuivat varmassa tahdissa edestakaisin. Jalat nousivat
aina samalla jännitysalalla. Hän tiesi, ettei saanut aluksi
käyttää liian suurta vauhtia ja sitten herpautua, vaan että tuli
säilyttää sama nopeusrytmi alusta loppuun. Senvuoksi hän näki aivan
rauhallisesti useampain kiistaveljien kiiruhtavan ohitsensa ja
lohdutti itseänsä sillä, että huima vauhti pian itsestään laantuisi
ja sijalle tulisi velttous, josta olisi huono seuraus.

Silmät puoleksi sammuneina hän siis jatkoi samalla tasaisella
voimalla; hän oli laskenut nuo kaksi kertaa kuusi stadionia ja näki
avatessaan silmänsä, ettei vielä yksikään niistä, jotka olivat hänen
edellänsä, näyttänyt hiljentävän vauhtia. Pitäisikö lisätä nopeutta?
arveli hän. Ei, päätti hän; juoksen samalla tarkkaan lasketulla
ponnella loppuun saakka. Jollen voita, täytyy minun luopua, sillä en
tahdo pakahduttaa sydäntäni enkä palleaani.

Viimeisillä kierroksilla hän mielihyväkseen näki, että saavutti
edeltäjiään. Hän sivuutti ne toisen toisensa jälkeen, kunnes oli
ensimmäinen. Mutta vain puolen stadionin päässä päämäärästä kuuli
hän yht'äkkiä huohottavaa korskumista, niinkuin siellä olisi tullut
härkä laukaten. Askelet kumahtelivat yhä nopeammin, ja muutamaa
silmänräpäystä jälkeenpäin syöksyi juoksija niin läheltä hänen
ohitseen, että hän tunsi hänen polttavan henkäyksensä hivelevän
poskeansa.

Narkissos ei antanut tuiman kiihkon tarttua itseensä, vaan säilytti
vauhdin tasaisena ja hänen kiistaveljensä saavutti päämäärän useita
jalkoja hänen edellänsä. Suosionosoitukset tervehtivät häntä, mutta
Narkissos juoksi viimeisen palasen aivan samoin kuin oli juossut
koko ajan. Voittajan kasvoihin oli noussut veri, joka punersi
silmävalkuaisissakin, hänen rintansa huohotti, niin että kaikki
kylkiluut nousivat näkyviin. Airut kuulutti fanfaarien soidessa hänen
ja hänen syntymäkaupunkinsa nimen. Hän oli kotoisin Elis-maakunnasta,
ja hänen ylpeät maanmiehensä käärivät hänet moniin peitteisiin. Rinta
aaltoili huopien alla kuin sairaan.

Eufranor odotti poikaansa ja laski viitan hänen harteilleen
isällisellä hellyydellä.

"Sinä juoksit viisaammin kaikista, poikani", sanoi hän. "Istuin
lakedaimonilaisen Leonidaan, Anaksandrideen pojan vieressä, joka
sanoi: tuo nuori mies juoksee aivan liian hyvin juostakseen vain
kilparadalla. Hänen täytyy voida juosta Taygetos-vuoren yli
pysähtymättä. -- Raakui varis juuri kun päämäärään pääsit", lisäsi
hän peläten kiitosta, jonka oli pojalleen antanut. "Sitäpaitsi
juoksit aivan kurjasti, jos jumala juoksuasi katseli. Hermes ei ole
lainannut kantapäillesi siipiä."

Narkissos katseli spartalaisten neitosten kilpajuoksua Heran
kunniaksi, vähemmän uteliaisuudesta kuin eräänlaisen halveksumisen
vallassa. Useat miehet ajattelivat niinkuin hänkin ja pitivät ylen
uskallettuna, että naiset esiintyivät julkisesti. Naimisissa olevat
naiset eivät ollenkaan saaneet olla läsnä -- paitsi Demeterin
papitarta. Vaimot voivat taistella kotonaan kielillään, ja sellaisia
kilpailuja varten ei toimeenpantu juhlaleikkejä. Ja nuoria tyttöjä
saapui vain miehevästä Spartasta, jossa yksin naisetkin kasvatettiin
kurissa ja kieltäymyksessä. Moni nuorista atleeteista piti arvolleen
sopimattomana katsella tyttöjen esiintymistä. Nehän kuuluivat
oikeastaan Afroditen esikartanoon, unta edeltävään hämärään, ja
onneksi ne eivät silloin voineet kilpailla miesten, vaan ainoastaan
oman vähäverisen sukunsa kanssa.

Hänen suunsa vetäytyi hymyyn, kun hän näki kuusitoistavuotiasten
tyttöjen astuvan kilparadalle. Viitat putosivat luisuilta
harteilta, ja saattoi nähdä niiden seisovan pienissä poimuisissa
hameissaan oikea rinta paljastettuna, käsivarret ja jalat paljaina,
kiehkuroina kiertelevät hiukset ulottuen kapealle niskalle. Iho ei
ollut ruskettunut ja rosoinen kuin atleettien, vaan kellertävä ja
sileä -- ehkäpä nekin olivat puhtaiksi nypityt niinkuin ilotytöt
Afroditen esikartanossa. Mutta vartalo niillä ei ollut kaunis.
Heidän urheilunsa oli antanut heille oman leimansa. Miehistenkin
juoksijain hartiat muodostuivat kapeammiksi ja sääret vahvemmiksi
aivan toisin kuin nyrkkeilijäin; täysin sopusuhtaiseksi kehitti
ruumiin vain viisiottelu, jossa joustavuus liittyi voimaan. Mutta
jo luonnostaankin olivat tytöt pitkäsäärisiä niinkuin jonkunlaiset
kanat. Reidet olivat ylen pyöreät, polvet ylen litteät ja liiaksi
kiinni toisissaan; säären alaosa liian lyhyt, nilkat kehittymättömät
ja jalat ylen litteät, pienet ja kömpelöt. Atleettien rinnalla
he olivat rumempi sukupuoli, sillä heissä ei ollut vähääkään
nuorukaisen ruumiin joustavaa ja tarkkapiirteistä siroutta. Kun
he siinä seisoivat ja laskivat jalkapohjansa suoraan eteenpäin ja
aivan vierekkäin, ei viivoissa ollut mitään rytmiä -- he olivat kuin
suuria, matalia nukkia.

Kun he juoksivat, oli heidän keskinäinen erilaisuutensa paljon
suurempi kuin miesten. Itsekukin näytti vain rientävän eteenpäin,
minkä jänteet ja lihakset jaksoivat, He hajaantuivat yli radan
niinkuin olisivat olleet kilpaajuoksevia lampaita. He eivät
pysyneet suorassa linjassa eivätkä huolineet laskea terävimpiä ja
lyhyimpiä kierroksia ja käänteitä. Muutamat kiitivät eteenpäin
huhtovalla nopeudella ja muutellen jalkojaan liian tiheään ja
heilutellen käsiään kuin tuskassa. Pian olivat he kaukana toisistaan.
Mutta etumaiset väsyivät pian, heidän juoksunsa kävi lyhyeksi
hengästyneeksi nykertämiseksi ja jäljessä tulevat saavuttivat
heidät. Viimeisellä kierroksella oli se, joka alussa oli ollut
viimeisenä, ainoa, joka juoksi tasaisesti ja rauhallisesti. Narkissos
myönsi, että tuo tyttö juoksi hänen mielensä mukaan -- säilyttäen
tahtinsa alusta loppuun ja erikoisen tyynesti ja pyrkien päämäärään
sitkeydellä, joka ennusti voittoa. Eikä kukaan toisista voinutkaan
saavuttaa häntä loppuponnistuksessa. Kaikki olivat lähteneet matkaan
ylen kiivaalla vauhdilla, joka herpautui. Pitkin, voimakkain heitoin
saavuttivat hänen jalkansa määräviivan, ja airuet kuuluttivat hänen
nimensä.

Narkissos tuskin uskoi korviansa kuullessaan sen. Nikarete,
Kleombrotoksen tytär Spartasta. Hän punastui, nousi ja meni
vaistomaisesti sitä paikkaa kohden, jossa hän seisoi. Hänen äitinsä
näköinen hän ei varmaankaan ollut. Isältänsä hän oli kuullut, kuinka
hentoinen ja hieno hän oli ollut, valkoinen pieni kukkanen kulkemassa
yli maan. Mutta tämä Nikarete oli pikemminkin kuin karaistunut poika.
Hän näki omituinen tyytyväisyys mielessään, että hänen säärensä
olivat hoikat ja joustavat ja että hänen varpaansakin olivat pitemmät
kuin toisten nykeröt.

Yht'äkkiä hänen katseensa osui tytön silmiin. Hän ei huomannut, että
tämän poskille nousi vielä voimakkaampi puna kuin juoksun aikana. Hän
näki vain silmäin valkean, ihmeellisen loiston, mutta väisti itse
katsetta niinkuin päivänvälähdystä.

Sitten hän käänsi tytölle selkänsä ja meni. Mitä olikaan
lakedaimonilainen tyttönen niiden lukemattomien komeiden ja ihanain
voimailijain rinnalla, joita kuhisi hänen ympärillään joka taholla?



X.

Barbaarit.


Juhlapäivät menivät Narkissokselta niinkuin sarja kultaisia ja
huumaavia unia.

Harjoitusten ja erittäinkin juhlallisten kilpailujen katseleminen
tuotti hänelle alati vaihtelevia kauneusiloja ja paljasti hänelle
ihmisruumiin joustavan koneiston kaiken rikkauden: lihasliikuntojen
lainehtivan loiston, liikkeiden salamantapaisen hienouden, jäsenten
piirteiden öljyloistoisen välähtelyn, katseiden voimakkaan tarkkuuden.

Kaikki antoi hänelle ainesta vertailuun ja itsetutkisteluun.
Mutta kun hän oikein yritti selvittää itselleen koko sen ihanain
elinten järjestelmän, joka muodosti hänenkin ruumiinsa, meni hän
katselemaan alastomia kuvapatsaita, jotka tosin seisoivat kuolleina
ja liikahtamattomina eivätkä enää voineet käyttää jalkaa eikä kättä,
mutta joissa joka jäsen ja paisunut lihas oli valettu tahi veistetty
ihmeelliseen, katoamattomaan muotoon.

Afroditen esikartanosta hän pysyi kaukana. Joka ilta hän näki nuoria
miehiä häviävän mäntyjen keskelle, myrttiseppeleet hajuvedeltä
tuoksuvilla kiharoillaan tahi ruusuja käsissään. He nauroivat ja
säteilivät viinin iloa ja kuiskailivat toisilleen hämäriä juttuja.

Mutta isänsä mukana hän meni seuroihin, joissa rapsodeja esiintyi
lausuen Iliadin tahi Odysseian lauluja tahi Hesiodoksen runoja.
Juhlaviikosta tuli koulu; hän sai kuulla paljon sellaista, jota
hänen nuori mielensä janosi. Huilujen ja kitarain soitto lyhensi
lepohetket kultaisin soinnuin ja suloisesti nyyhkyttävin sävelin. Kun
nelivaljakkovaunut kiiltävin pyörin ja tanssivin kavioin ajoivat yli
juhlakentän hevosradalle, riemuitsi katsojain joukko ja heitti kukkia
ylpeästi liehuville harjoille. Jokainen päivä nousi kuin uusi onni
jumalain kädestä.

Eufranor tapasi myös ystävänsä Hermofantoksen. Kunniavieraana hän
asui Leonidaionissa yhdessä ylhäisten juhlalähettilästen kanssa.
Missä ikänä hän liikkuikin, oli hänellä kuulijoita ympärillään.
Kaikki tahtoivat ammentaa hänen elämänkokemuksensa runsaudesta
ja kuulla hänen lääkäriviisautensa neuvoja. Mutta lääkkeisiin
hänellä oli vähän uskoa. Luonnon tulee olla oma parantajansa.
Kohtuullisuutta ja ilmaa ja aurinkoa hän lääkkeiksi suositteli.
Mutta ennen kaikkea sitä tarmoa, joka on rohkeassa ja toimeliaassa
mielessä. Raskasmielisyys on hiipivä tauti, toimettomuus hävittää
elämän perustuksen. Ruumis on hauras verho, jossa näkyvät kaikki
rumuudetkin, joita sielu hautoo. Sairaus johtuu ennen kaikkea mielen
sairaudesta. Tapa ne madot, jotka sisuksiasi syövät!

Hermofantos nauroi kertoessaan niistä oraakkeliparannuksista, joita
matkoiltaan tunsi. Oli ihmisiä, jotka menivät nukkumaan temppeliin
yöksi saadakseen unioraakkelin. Jos jumala oli sairaalle suopea,
niin hän ilmaisi hänelle lääkeaineen, jota hänen piti käyttämän.
"Mutta ei kenkään unella pääse onneen tahi terveyteen", oli hänen
tapansa sanoa, "parannuksen löytää pikemminkin käymällä kuin
nukkumalla. Tyytyväisyys on paras kaikista lääkkeistä. Minä otan
kymmenen dareikia neuvoistani, mutta ne rahat helposti jäävät
säästymään, sillä ruokani on mahdollisimman helppo. Tärkeintä on,
että säännöllinen elämäntapa kudotaan yhteen säännöistä vapaan,
alati vaihtelevan elämän kanssa. Ken voi, olkoon asumatta kahta
yötä peräkkäin saman katon alla. Maailman piiri on ihmeitä täynnä.
Kuta vähempään vatsasi tyytyy, sitä suurempi ahmija on sielusi.
Kuta enemmän minä näen, sitä hartaammin janoan nähdäkseni ennen
näkemätöntä. Kiirehtiähän minun sittenkin pitää, ennenkuin Manan
pimeään painun, kootakseni evästä itselleni ja tovereilleni varjojen
maassa, kun aurinko ei meille enää loista."

Narkissos seurasi Hermofantosta niin paljon kuin voi. Ainakin
iltapuolella, kun tämä nousi Kronos-huipulle voidakseen katsella
juhlapaikkaa ja koko sen kirjavaa puitetta. Hän asettui kuulijoineen
puun alle. Ja vaikka seuralaisten kysymykset usein olivat kummallisia
ja yllättäviä, jäi vastaus aniharvoin tulematta. Kiihkeän
tiedonhalunsa pakottamana hän oli kaikkialla vaelluksillansa
kuunnellut, nähnyt, kysellyt, ja kaikki, mitä hän oli itseensä
koonnut, eli hänessä.

Ehtymättömät olivat hänen huomionsa kaikenlaisista vieraista ja
satumaisista kansakunnista. Narkissos istui lumouksen vallassa
ja kuunteli. Hänen piti yhä uudelleen kuulla puhuttavan Auringon
lähteestä, jolla Hermofantos oli käynyt.

"Totisesti", hän lisäsi, "olenpa vielä Etiopiassa aterioinutkin
Auringon pöydässä. Se on suuri, kokonainen niitty. Niitty on
kaupungin ulkopuolella, ja siinä on joka aamu runsaasti kaikkinaisten
hyvien ja syötävien eläinten lihaa. Etiopialaiset vievät joka yö,
kukin vuorollaan, lihaa niitylle niinkuin pöytäliinalle, ja auringon
noustessa on juhlapöytä katettu ja jokaisella vieraalla, joka tulee,
on oikeus ottaa syödäksensä mielinmäärin. He nimittävät sitä Auringon
pöydäksi ja väittävät, että maa itse kantaa siihen eläintensä lihaa.
Mutta he syövätkin monen sellaisen eläimen lihaa, joita meidän
helleenien ei ole tapana syödä. Onpa semmoisiakin kansoja, jotka
niinkuin apinat metsästävät omia täitään ja syövät suuhunsa. Libyassa
ottaa nainen, jota täi puree, sen kiinni, puraisee sitä takaisin ja
heittää sen menemään."

"Onko totta, oi Hermofantos, että on olemassa kansoja, jotka eivät
lue siveyttä hyveeksi naisillensa?"

"Totta on", vastasi Hermofantos. "Mitä me helleenit nimitämme
häveliäisyydeksi ja sopivaisuudeksi, sitä pitävät muut kansat
sopimattomana. Nasamonien kansassa antaa morsian hääyönä kaikkien
vierasten vuorotellen maata kanssansa sillä tavalla saadaksensa
lahjan, jonka kukin hänelle tuo. On kansakuntia, joissa miehet ja
naiset elävät yhdessä joukkueittain. Kun lapsi syntyy ja kasvaa,
kokoontuvat miehet joka kolmantena kuukautena ja määräävät isäksi
sen, jonka näköinen lapsi eniten on. On eräs kansa, krestonaiolaiset,
jossa kullakin miehellä on joukko vaimoja, jotka miehen kuoltua
tappelevat siitä, ketä tämä on pitänyt rakkaimpana. On ystävien
tehtävä tutkia, kuka se on, ja hänelle osoitetaan se kunnia, että
hän juhlasaatossa viedään miehen haudalle ja haudataan miehensä
kanssa, mutta toiset naiset häpeävät ja surevat, etteivät päässeet
voittajaksi."

... Yhtä asiaa eivät kuulijat koskaan väsyneet kyselemään ja
kuulemaan: perivihollisesta, jota he odottivat tulevaksi idästä.
Meren toisella puolella vaara väijyi kuin paksu pilviseinä, ja sieltä
oli myrsky nouseva ja pimittävä taivaan.

"Persialaiset", sanoi Hermofantos, "ovat jo kauan olleet keskellämme.
Se, jolla on dareiki tallessansa, pitää jo vihollista huoneessansa.
Ikävä kyllä on helleeniläisiä heimoja, joilla jo on aarrekammionsa
täynnä Persian kultaa. Ja niin usein kuin kuulen meedialaislinnun
laulavan aamun tullen, herään ja toivon: jumalat meidät vapahtakoot
persialaisesta maanvaivasta. Se väijyy jo Hellesponton rannalla
ja tuijottaa ahnaasti rantojamme. Joonian rantamaita se jo
vallitsee. Kavallus on sen liittolainen. Kulta on hänen pahaa
kylvöänsä. Ei ole kaukana päivä, jona persialaiset ovat niskassamme
kuin heinäsirkkaparvi, joka tuhoaa maamme ja kaataa temppelimme
raunioiksi. Niillä on yksi ainoa kauhistuttava jumala, joka nielee
kaikki muut. Ne eivät ole kuin egyptiläiset, jotka pitävät tulta
eläimenä, ahnaana, elävänä petona, joka alati haluaa täyttää vatsansa
ja senvuoksi syö kaikki, mitä eteen sattuu; kun tämä peto on syönyt
kyllikseen, niin se kuolee samalla kertaa saaliinsa kanssa, ja me
muut näemme vain palaneita jälkiä siinä, missä se on maannut ja
syönyt. Näin ei ole persialaisten laita. Ne palvelevat tulta ainoana
jumalanansa. Ne kantavat jumalaansa valtavan suuressa maljassa. Ja
niin pyhä tämä jumala on, että he eivät uskalla saastuttaa sitä
heittämällä sen syötäväksi kuolleita ruumiita. He pilkkaavat ja
vihaavat meitä helleenejä, kun me annamme ruumiimme tulen syötäväksi.
Ei, persialaisten jumala ruokkii itsensä toisten kansain jumalilla.
Jos he tulisivat tänne Olympiaan, niin he antaisivat tulenjumalansa
niellä jokaisen jumalan, jonka tapaisivat, yksin Olympialainenkaan
ei olisi heille pyhä. Me uhraamme hänen alttarillansa lehmiämme ja
lampaitamme, mutta persialaiset eivät tyydy edes ihmisiin -- heille
on oleva nautinto nähdä meidän jumalankuvaimme haihtuvan ahnaisiin
liekkeihin."

... Muutamat kuulijoista olivat kuitenkin kuulleet persialaisia
ylistettävän oikeamielisyydestä ja muista hyveistä.

"Niin", vastasi Hermofantos, "kahdella luotettavalla keinolla
he hyvettänsä harjoittavat -- kaikkivoittavalla kullalla ja
kaikkimasentavalla ruoskalla. Jos ruoskankäyttö on hyve, niin
he ovat maailman hyveellisin kansa. Persialaisilla ei ole monta
jumalaa kumarrettavana, mutta sen sijaan tyrannien tyranni, jolle
pitää notkistaa selkää. Jumalat sentään ovat meille helleeneille
lahjoittaneet sellaisen vapauden, että me katsomme alennukseksi
kärsiä ruoskimista ja notkistaa polviamme jollekin, joka itsekin
on vain ihminen. Ylistetty olkoon Zeus, etten koskaan saanut armoa
nähdä suurkuningasta, sillä minä en tahtonut heittäytyä kasvoilleni.
Sitäpaitsi hänen ympärillään on ruoskamiehiä niin tiheässä kuin
mehiläispesien ympärillä mehiläisiä. Hän on kuulu siitä, että
levittää pelkoa ympärillensä. Hänen oikeamielisyytensä ilmenee niissä
hirveissä rangaistuksissa, joita hän keksii. Hänelle ei riitä se,
että hän tapattaa ja mestauttaa -- pitää osoittaa kekseliäisyyttä
kiduttamisen taidossa. Persialaiset eivät lyö pahantekijältä kaulaa
poikki miekalla, vaan leikkaavat sen hiljalleen partaveitsellä.
Muutamat täytetään eläimen verellä, kunnes vatsa halkeaa. Toiset
paistetaan kuin omenat hehkuvassa tuhassa. Vai mitä te arvelette
elävältä nylkemisestä ja että nahka sitten ripustetaan ohuille
säleille päivänpaisteeseen iloksi lähimmille omaisille? Tahi mitä
siitä, että likistetään kahden kaukalon väliin, niin että vain pää
näkyy ja se voidellaan hunajalla syötiksi ampiaisille ja muille
piikkiniekoille hyönteisille? Tahi että silmänkansi leikataan pois,
jotta aurinko polttaa näön? Eikä sellainen suinkaan ole vain pyövelin
tehtävä. Itse suurkuningas pitää mestaajantointa mielityönään. Ettekö
ole kuulleet puhuttavan kuningas Kambyseesta, joka suuttui omalle
lihalliselle sisarellensa, kun tämä uskalsi itkeä säälin kyyneliä
onnettomasti surmansa saaneen veljensä Smerdeen vuoksi, kuinka hän
löi hänet maahan ja polki hänet kuoliaaksi jalkoihinsa? Niin, niin
pitkälle meni sama kuningas Kambyses, että hän Egyptissä antoi
murtaa esille Amasiin muumion ja ottaa sen arkustaan sekä paljastaa
siltä kuolinpuvun ja antoi ruoskamiestensä suomia vainajan hautaan
laskettuja jäseniä. Vielä pahempia ja kauheampia asioita voitte
persialaisilta odottaa, jollette te, kansalaiset, sylje heidän
kultaansa ja kieltäy ottamasta vastaan sitä."



XI.

Artemiin lehdossa.


Narkissos noudatti Hermofantoksen kehoitusta juosta. Hän juoksi
pitkin Alfeioksen rantaa ja hän juoksi ylös vuorille, joilta hän
voi nähdä laajalle yli sen leveän, pitkän laakson, jossa joki hohti
niinkuin teräskäärme etäällä kunnaitten keskellä.

Hänen tarkka silmänsä huomasi talonpojan, joka käveli kyntäen vuoren
rinnettä ja kiiruhti hevosiansa äänekkäin huudoin; kaksi naista
seurasi pitkin vakoa. Toisella oli värikkäät vaatteet, ja hän kulki
pidellen punaista esiliinaansa ja sirotellen jyviä käännettyyn
multaan. Toinen kulki jäljempänä pieni harava kädessään ja levitteli
multaa kylvökselle -- niin oli maan helma hedelmöitetty.

Narkissos antoi katseensa kulkea yli juhlakentän pohjoisessa oleville
vuorille, joiden takaa Erymanthos-vuori nosti paljasta päätänsä yli
matalampien savenkeltaisten tahi vihreälehtoisten harjanteiden.
Idässäpäin ja kaakossa oli selänne selänteen takana sinertäen hamaan
Taygetos-vuoreen saakka. Olikohan mitään niin ihanaa kuin juosta yli
kaikkien näiden kunnaitten, vallattomalla vauhdilla kiitää kohti
varmaa päämäärää, voittaa kaikki vastukset ja tuoda sana vaaran
lähenemisestä? Ei kierrellä tuolla alhaalla pienellä leikkiradalla
niinkuin poikanen poikasten joukossa mitä tahansa päätekohtaa päin.
Ei, suoraan yli Peloponnesoksen merestä mereen, julistamaan voittoa
tahi varoittamaan onnettomuudesta!

Hän vaipui siihen ajatukseen ja katseli alas eteensä. Maa kasvoi
sinipunervia ohdakkeita ja vihreitä, kaunislehtisiä akantos-kukkia,
jotka ikäänkuin takomalla levittivät metallilehtiänsä verhoksi
maankamaralle. Korkea, hopeanharmaa peippi suurine keltaisine
kypäräkukkineen -- tuoksuen hunajaa kuin sitä, jota juotiin tuolla
alhaalla temppelikaupungissa -- kasvoi karhunmarjalonkeroiden ja
päivänpaahtaman riisin välissä. Hän laskihe pitkälleen ja nosti
katseensa syvää sineä kohti ja ajatteli sitä rikasta ihmeitten
maailmaa, josta oli kuullut puhuttavan, mutta jota ei vielä tuntenut:
siellä olivat Argos ja Mykene, Ateena ja Delfoi -- Delos ja Miletos
ja äärettömät matkat itää kohden hamaan suurkuninkaan kultaiseen
Memnonin linnaan...

... Viimeisenä päivänä hän nousi ylös ennen aurinkoa ja kulki ylös
Kronos-huippua. Kaste lepäsi kuin sadehelmet sammalilla, jota kasvoi
honkain alla. Niiden humina yllytti hänet voimainkoetukseen. Hän
tahtoi juosta Erymanthoksen suuntaan ja olla kääntymättä, ennenkuin
aurinko olisi puolipäivänkorkeudella.

Hän lähti heti juoksemaan. Hän oli avopäin ja hänellä oli yllänsä
ohuin ihokkaansa. Nouseva aurinko paahtoi hänen nuorta päätänsä
ja kihersi tukan niinkuin hyasinttien kukkalastut. Päivä paistoi
hänen selkäänsä, ja hän juoksi alati pohjoista kohden, milloin
vuorenseinän varjossa, milloin kuivaneen joenuoman pohjalla, milloin
keskellä honkia, joiden pihkantuoksu tuntui virvoittavalta juomalta.
Jokaiselta korkealta kohdalta otti hän suunnan seuraavalle, hänen
silmänsä valikoi varmasti kuin linnun sen tien, jota hänen oli
kuljettava, ja Erymanthoksen paljas päälaki oli yhä niiden takana
sinä määräpylväänä, joka hänen oli saavutettava.

Harvoin hän tapasi ihmisiä. Kaikki vapaasyntyiset miehet olivat
Olympiassa, ja vain orjat hoitivat laaksonuomien peltoja ja kulkivat
ympäri laumojen kanssa. He seisahtuivat selät koukussa ja katsoivat
pitkään syrjäkarein, kun näkivät tuon juoksijan tulevan kiitäen, koko
ruumis kiiltäen hiestä, niin että ihokas loisti kuin hopeasilaus.
Narkissos vaihtoi vain sanasen heidän kanssaan ja pyysi joskus
saada kulauksen vuohenmaitoa. He kysyivät syytä hänen kiireeseensä,
oliko sota puhjennut vai ajoiko hän takaa jotakuta. Hän naurahti
ja vastasi: Artemista! Hekin naurahtivat, viittasivat eteenpäin ja
sanoivat: Hän on paljon edelläsi.

Hän oli noussut yhtämittaa ylöspäin ja aurinko seurasi paahtaen
selkää. Mutta hän läheni Erymanthos-harjannetta. Tie kulki
kellertävää kalkkimaata, jossa ei mitään kasvanut. Ei ollut enää
mitään varjoa, ja hiki virtasi pitkin niskaa. Kurkkua alkoi polttaa
ja ohimoita takoa. Kaikki, mitä näkyi edessäpäin, oli kuin autiota
paloa. Hän kiersi ihokkaan päänsä yli ja jatkoi matkaa. Se vilvoitti
niskaa ja päälakea, mutta pian pisti auringon hehku senkin suojan
läpi. Veri kiehui hänen otsansa alla. Alkoi vilistä silmissä ja hän
tunsi olevansa kaatumaisillaan. Mutta tänne ei voinut pysähtyä. Jos
laskeutuisi paljaalle kalkkikamaralle, niin aurinko kuivaisi hänet
niinkuin lakastuneen korren eikä hän siitä nousisi.

Hän lähetti neitseelliselle Artemiille sen toivomuksen, että hän
hirvineen tulisi häntä vastaan ja soisi hänelle varjoa niiden kyljen
suojassa. Hänen polvensa herpautuivat, hän ei enää jaksanut juosta.
Jäsenet raskaina ja nilkat paisuksissa puski hän ylöspäin ja seisoi
odottamattansa katsellen alas syvään varjoisaan laaksoon, joka oli
hänen edessänsä.

Oliko se Artemis itse, joka hiipi piiloon tuolla ja jonka valkeat
jäsenet häipyivät tummanvihreään kypressilehtoon? Vai Heraklesko
siellä oli ajamassa Erymanthoksen villikarjua? Tiukasti haukkuva
koira tuli häntä vastaan. Sen haukunta muuttui hännänheilutukseksi,
kun se läheni. Se oli karkeakarvainen kuin susi, ja pitkä punainen
kieli riippui terävien hammasten välistä. Kun hän kumartui alas ja
hyväili sitä, nuoli se hänen kättänsä.

Tämä hyväily tuotti hänelle miellyttävää viileyttä. Veri lakkasi
hehkumasta hänen suonissaan. Hän tunsi jo kypressien henkäilyn ja
pian hän seisoi niiden varjossa. Hän kiersi lehdon. Puunrungot ja
niiden lehvät muodostivat läpäisemättömän muurin, jonka alaosa
oli tiheää pensaikkoa ikivanhain puitten juurella. Koira seurasi
häntä eikä tahtonut mennä tuohon pimeään piiloon. Pyhättöön ei
ollut pääsyä, sillä kun hän vihdoin löysi sisäänkäytävän, oli
sitä sulkemassa korkea, kapea ristikkoportti, oveton ja lukoton.
Sen säleet olivat kuin homeenvihreitä keihäitä, joissa ei ollut
tavallinen kärki, vaan pieni sirppi tahi puolikuu. Ei ristikon
takanakaan näkynyt mitään tietä, edessä vain katajainen ja
marjakuusinen lehväseinä.

Ihmeellinen viileys lainehti tuolta aitojen takaa, melkein jäätävän
ilman syleily, jossa kuului näkymättömäni lähteitten hopeasoitinten
heläjäminen.

Yht'äkkiä hän kuuli muutamia huilunjuoksutuksia. Lintuko siellä
pyhättöön houkutteli? Koira vastasi vinkaisemalla, huilu soi jälleen,
ja silloin eläin pujahti sisälle vihreän muurin aukosta, joka heti
sulkeutui jälleen.

Artemiin pyhä lehto se varmaan oli; sinne ei kukaan kuoleva saanut
jalallansa astua. Entäpä jos jumalatar itse oleskeli siellä?
Hänen koiransa oli nyt palannut metsästystoveriensa joukkoon. Kun
Narkissos tirkisti sisälle tummanvihreään viidakkoon, oli hän
näkevinään tulipunaisten silmien säkenöivän ja harjasten kohoavan
villisikain terävillä selillä. Kuuset kohosivat kuin paksut mustat
pylväät. Kaikkein alimpana oli pensaita, jotka muistuttivat
palloiksi kiertyneitä siilejä. Joka lehvässä oli piikkejä tulokkaita
torjumassa. Entä jos Artemis lähettäisi nuolensa läpi ristikon --
eikö nuolikotelo riippunut tuolla viidakossa? Tahi Erymanthoksen
villisika hyökkäisi esiin ja rankaisisi rauhanrikkojaa repimällä
hänen sääriänsä käyrillä keltaisenvalkeilla hampaillansa.

Mutta Narkissos oli kiihtynyt ja utelias. Hän hymyili omille
mielikuvilleen. Eipä täällä Artemista tainnut olla enempää kuin
siellä kotona päivänkorentojen järvellä oli Pan-jumalaa. Oman
hiljaisuutensa ihmeeseen nämä pyhät lehdot vain olivat uponneet.
Vain taikauskon kauhu sulki tiet niihin. Yhden ainoan hän varmasti
tiesi sieltä löytävänsä: lähteen, joka sammuttaisi hänen janonsa. Hän
halusi päästä viiveeseen, riisua ihokkaansa ja kylpeä kahisevassa
lehdossa.

Parilla tiukalla otteella hän kapusi ristikkokeihäille, heilautti
itsensä yli puolikuiden ja luisui maahan. Pyhäinloukkaus oli
tapahtunut, mutta ei koiria eikä villikarjuja hyökännyt häntä
raatelemaan. Puiden tuoksu sanoi hänet tervetulleeksi, ja aivan
oksien välissä aukeni salapolku, jota ei ulkopuolelle näkynyt ja
joka ei ollut jaloin tallattu ja näkyi vain siitä, että vanhoja
nuolikotelolta oli naulattu korkealle lehvien väliin; ne olivat
vanhasta sammalesta vihreitä. Siellä täällä oli nuolia, hieno
pronssikärki homehtuneena rosoiseen kaarnaan. "Artemis, Artemis!"
hän kuiskasi. "Jos olet täällä näkymättömänä, niin ole minulle
armollinen, lupaan sinulle ensimmäisen saaliin, jonka keihääni kaataa
kunniaksesi."

Hän kulki läpi viidakon. Lahoja seipäitä seisoi sammaleisessa maassa,
vihreitä kuin olisivat paikalla kasvaneet. Ikivanha kaari, joka
riippui kypressin kyljessä, oli kuin olisi ollut samaa puuta.

Odottamatta oli hän avoimella paikalla, edessänsä alttari, jonka
lakea peittivät puista pudonneet kävyt. Hän kuuli veden lirinää.
Siinähän virtasi itse lähde, Erymanthos-joen lähde, hopeankirkkaana
ohuena suonena sammaleisesta hirvenpäästä nelikulmaiseen altaaseen,
josta se vuosi maahan. Ja lähteensä edessä istui Artemis itse.

Artemis, Artemis! Olipas jumalia. Hän _näki_ hänet. Artemiin itsensä
hän näki.

Niin hiljaa oli hän kulkenut sammalmättäillä, ettei edes koira
istujan jalkojen ääressä ollut sitä huomannut. Se makasi
kuono ojennetuilla etujaloilla ja nukkui. Sisiliskoja ryömi
päivänpaisteeseen aivan sen viereen, niinkuin se olisi ollut kivi.
Mutta Artemis istui pienellä kivirahilla lähteen ääressä. Sandaalit
hän oli irroittanut päivänpaahtamista jaloistaan ja heittänyt ne
sammalikkoon. Hän piti toista jalkaansa lähteensuonen alla ja hieroi
sitä pronssinruskeilla käsillään. Vesi solisi yli jalkapöydän ja
huuhtoi pois tomun; mutta sandaalin jättämät merkit siinä vielä
olivat ja ne paikat, joita se oli peittänyt, olivat niin vaaleat,
että hänellä näytti olevan kenkä hohtavan valkeata nahkaa; pitkin
ruskeata jalkapöytää juoksivat hihnojen verkkomaiset jäljet kuin
valkeat sillankaaret. Kun hän oli pessyt kummankin jalan, niin
että vesi vielä helmeili kuin kaste kantapään punertavien ryppyjen
hienossa verkossa, ojensi hän ne maahan, helmat kohotettuina
ylös polviin saakka, sitten irroitti hän vyönsä, joka oli leveä
ja kellanruskeata hirvennahkaa, heitti sen alttarille ja tarttui
pölynharmaaseen ihokkaaseensa pudottaaksensa sen pois.

Narkissoksen sydän jyskytti. Pyhyyden loukkauksen tunne tyrmistytti
hänet. Hän oli murtautunut jumalattaren suljetulle alueelle, hän oli
loukannut paikkaa, jolle sai astua vain hänen neitseellinen jalkansa.
Nyt hän näkisi siveän jumalattaren alastomana. Silmänräpäyksen
perästä hän hänet huomaisi, nousisi ylös vihaa säkenöiden ja antaisi
koiriensa repiä hänet.

Häpeän painamana hän lankesi polvilleen ja kätki kasvot käsiinsä. Hän
ei ojentanut kämmeniänsä torjuen eteensä, hän peitti silmänsä siltä
salamalta, joka seuraavassa silmänräpäyksessä sokaisisi hänet.

Mutta ei häneen salama iskenyt eivätkä koirat repineet. Hän kuuli
vain lyhyen pienen vingahduksen ja tunsi nuolevan kielen käsillään.
Artemis ei huudahtanut. Mutta aallosta, joka syntyi tähän joka
taholta suljettuun mereen auringonvaloa, Narkissos huomasi, että
hän oli salamannopeasti noussut. Sormiensa välitse hän erotti
hänen pitkät, joustavat säärensä. Jalkojen valkeat sandaalinjäljet
punastuivat, niinkuin olisivat tunteneet hänen katseensa. Ihokas
laskeutui kokoonpuristettuna hänen helmallensa. Ylemmäksi hän ei
rohjennut katsettansa nostaa. Hän odotti tuntevansa tulen hänen
närkästyneestä katseestansa polttavan hänen uhkarohkeat silmänsä.
"Narkissos! Narkissos, sinäkö siellä olet? Narkissos, Eufranorin
poika, terve tuloa!" sanoi yht'äkkiä nuori tytönääni. "Oletko sinäkin
tullut samaa tietä kuin minä? Nousehan siitä, Narkissos! Ethän luule
lakedaimonilaista tyttöä Artemiiksi itsekseen? Nouse ja tulkoon
meistä ystävät."

Ihmetellen Narkissos nosti silmänsä. Siinä hänen silmäinsä edessä
seisoen näkyikin jumalatar olevan aivan nuori tyttö, jonka pää
oli melkein kuin pojan. Puolipitkä vaaleanpunertava tukka riippui
levällään ruskeiden poskien ympärillä. Kädet varjostivat suuria
kukansinisiä silmiä.

"Uhraamaanko sinäkin olet tänne tullut?" kysyi hän jälleen ja
hymy paljasti valkeat, tasaiset hampaat. "Mutta öljypuunlehvää et
voittanut. Hyvä on, minä jaan mielelläni seppeleeni sinun kanssasi,
Narkissos."

"Tunnetko minut?" sammalsi poika.

"Tunnen siitä alkaen kuin juoksit. Sinun olisi pitänyt saada
palkinto, Narkissos."

"Mutta kuka sinä olet sitten?" kysyi Narkissos, joka yhä oli
polvillaan.

"Pitäisipä sinun se tietää", vastasi hän. "Sinähän tulit minun
luokseni, kun minä olin voittanut."

Samassa hän tunsi hänet: "Nikarete", tuli kuiskauksena hänen
rinnastansa. -- "Nikarete, Kleombrotoksen tytär."

"Niin, joku toinenko Nikarete näissä Olympiankisoissa voitti tyttöjen
kilpajuoksussa? Sinä muistat minut kyllä, ja kuitenkin olet joka
päivä mennyt ohitseni tervehtimättä minua ainoallakaan katseella.
Omaa sukupuoltasi sinä vain katselet. Mutta minä en ole niinkuin
sinä", lisäsi hän ja antoi kätensä painua, niin että silmät näkyivät
koko säteilevässä loistossaan. "Toivoisinpa voivani pystyttää sinun
kauneudellesi kuvapatsaan Olympian juhlakentälle tahi tänne Artemiin
pyhään lehtoon."

Narkissos loi silmänsä alas niinkuin olisi saanut kuulla
haukkumasanoja. Hänen kasvonsa muuttuivat kuparinpunaisiksi, hän
vapisi närkästyksestä ja vastasi hiljaisella äänellä:

"Varo pilkkaamasta minua imartelullasi, joka kuuluu pahalta. Jospa
nyt Artemis sinua kuulee ja sinulle kostaa!"

"Hän saa kyllä minua kuulla", vastasi hän reippaasti. "Sinulla on
kiehkura tukassasi -- tahdotko saada minulta samanlaisen? Uhraammeko
yhdessä, Narkissos?"

Hän tarttui kummallakin lämpimällä kädellään hänen päähänsä ja
kohotti sitä. Hän oli voimakas ja veti hänet todellakin pystyyn.
Narkissosta harmitti tuo rohkea kosketus, ja hän huomasi hänen
nuoren päivänpaahtaman ruumiinsa tuoksun. Nuo naiset, ajatteli hän,
tehdäkseen itsensä kovaksi, ne tuoksuvat aina vuohelta. Mutta kun
hän tahtoi tempautua irti, ehti tyttö ennen häntä ja tarttui hänen
tukkaansa.

"Onko sinulla veistä?" kysyi hän. "Eikö. Sepä paha. Aioin leikata
kiharan sinun ja minun otsastani ja sitoa ne yhteen ja laskea ne
uhrilahjaksi jumalattaren pöydälle. Mutta etkö ole metsästäjä,
Narkissos? Miksi et tuo villin vuorivuohen sarvia? Mikäli näen, ei
sinulla ole muuta kuin paitasi, ja se olisi verrattain sopimaton
lahja. Mutta minä aion ripustaa molemmat sandaalini tähän keihääseen
ja palata kotiin avojaloin. Ja tässä on vyöni. Sitä ei vielä
yksikään mies ole irroittanut, senvuoksi pyhitän sen siveälle ja
neitseelliselle Artemiille."

Narkissos aikoi lähteä tiehensä. Mutta hänen katseensa sattui vyöhön,
joka sirona ja pehmeänä kuin käärmeennahka tahi niinkuin liuska tytön
nahkaa lepäsi sammalvihreällä alttaripöydällä. Se oli kirjoitettu
täyteen kirjaimia. Kirjoitus vaikutti häneen kuin salaperäinen
loitsu. Olympiassa hän oli lukenut lukemattomia piirtokirjoituksia
jalustoilla ja patsaiden kyljissä. Hän tunsi olevansa hyvinkin
perehtynyt kirjoituksiin.

"Tahdotko lukea?" kysyi tyttö, otti vyön käsiensä väliin ja piti
sitä hänen edessään. "Se on _minun_ salaisuuteni, tarkoitettu vain
jumalattaren korville. Tulet kuin olisit kutsuttu lukemaan. Mutta et
taidakaan osata lukea?" lisäsi hän härnäten.

"Kyllä minä osaan", kuiskasi Narkissos ja katsoi ahnain silmin.

Tyttö henkäisi syvään, hänen sieraimensa värähtivät.

"Lue siis!" käski hän ja piti vyötä aivan hänen edessään.

Ja Narkissos luki vitkaan ja konemaisesti, sana sanalta:

"Minä arkadialainen Narkissos, Eufranorin poika, vannon kautta
Artemiin pyhäkön, että otan vaimokseni Nikareten, lakedaimonilaisen
Kleombrotoksen tyttären."

"Jumalatar on sen kuullut!" lisäsi Nikarete juhlallisesti kohottaen
suuret silmänsä ylöspäin.

"Mitä tarkoitat?" kysyi Narkissos ja katsoi häneen. Hänen aivonsa
eivät vielä olleet ehtineet koota sanoja.

"Jumalatar on kuullut sinun vannovan."

"Minä en ole vannonut", sanoi hän käheästi.

"Lue siis uudelleen ja kuule omat sanasi."

Ja Narkissos luki toisen kerran, ja sanat takertuivat hänen
kurkkuunsa, ja hän ymmärsi, että oli vannonut. Hän tuli hehkuvan
punaiseksi ja katseli pälyen joka taholle, kuin olisi todistavia
silmiä kiilunut lehvien syvästä pimennosta.

"Minä olen mennyt sinun ansaasi", kuiskasi hän, ja oikea käsi
pusertui nyrkkiin.

"Jumalattaren ansaan sinä olet mennyt", vastasi Nikarete ja katsoi
häneen vakaasti. "Artemis itse sinut tänne toimitti. Hän on sinua
kuullut, ja nyt hän kuulee minua. Katso, mitä kirjoitin vyöni
toiselle puolelle sinä päivänä, jolloin näin sinun juoksevan. Ja
kuule lupaukseni, niinkuin Artemis sen kuulee: Minä Nikarete,
lakedaimonilaisen Kleombrotoksen tytär, vannon kautta Artemiin
pyhätön, että otan miehekseni arkadialaisen Narkissoksen, Eufranorin
pojan."

"Jumalatar on kuullut sen!" lisäsi hän samalla syvänvakavalla äänellä
kuin oli lukenutkin.

Narkissos oli kuullut sen. Sanat veivät värin hänen kasvoiltansa.
Hänen oma valansa täytti hänet syvällä kauhulla. Alttarin reunalla,
käpyjen keskellä, virui pitkä sisilisko liikkumattomin silmin;
sen kaulan kummallakin puolella kohoili iho edestakaisin niinkuin
kupla; eläin ei liikkunut, mutta sen jäykät silmät sanoivat: minä
olen todistajana. Koira seisoi lähteen edessä ja katseli häntä
kaikkitietävän silmin. Muutamia vihreitä päiväperhoja riippui
värisevillä siivillään värähdellen kuin puhutut sanat. Läpi
sammalikon kuului pakenevien käärmeiden kahinaa; ne matelivat
tiehensä hänen lupauksensa mukanaan. Kaikki oli kuullut hänen
valansa. Se oli puissa kuoren alla. Lähde solisi sanan sanalta.
Jos Artemis koskaan tulisi tälle pyhälle paikalle, niin kaikki
ilmaisisi hänelle sanat, jotka oli lausuttu. Ei auttanut kieltää
niitä sillä, että hän ei ollut lausunut niitä vapaaehtoisesti. Hän
_oli_ ne lausunut. Ilma oli ne juonut, maa ja taivas olivat ne
itseensä imeneet. Hän ei niistä pääsisi, hän oli pannut ne kuin ansan
kaulaansa. Milloin tahansa voisi jumalatar kietaista sen kireälle ja
tukahduttaa hänet omiin sanoihinsa.

"Tämä oli petollista ja pahaa leikkiä", puheli hän hiljaa ja katsoi
närkästyneenä nuorta tyttöä. Mutta tämä katsoi vakaasti ja rohkeasti
takaisin.

"Tämä ei ollut leikkiä", sanoi hän. "Jumalat eivät koskaan leiki
lupauksilla, ja meidän kuolevienkin on sitä varottava."

"Minä menen tieheni, etkä sinä minua enää näe."

"Minä näen sinut, Narkissos, kun jumalatar tahtoo", vastasi hän, ja
tummaripsiset silmäluomet peittivät surumielisen katseen. "Hän on
voimakkaampi kuin sinä ja minä. Me näemme toisemme, Narkissos."

Narkissos poistui nopeasti. Lehvät avautuivat hänelle, hän kiipesi
yli ristikon ja meni. Hän ei juossut enää. Hän kulki väsyneenä askel
askelelta, häntä kidutti jano ja iltapäivänkuumuus, mutta vielä
enemmän valan kalvava tuska.

Oli myöhä ja pimeä, kun hän katseli Olympian juhlakentälle, jossa
monta kipinää loisti kierrellen ratojansa. Soihtukulkue siellä kulki.
Narkissos ei tahtonut olla sitä näkemässä. Häntä painoi yhä kalvava
vaivansa. Vala oli kuin hänen omaan ihoonsa poltettu. Hän pääsi
vihdoin kotiin teltanloukkoonsa ja vaipui uneen.

Seuraavana päivänä lähdettiin kotimatkalle Olympiasta. Narkissos
näki spartalaisten tyttöjen pienen parven poistuvan siltaa yli
Alfeios-joen. Hän punastui, kun huomasi niiden joukossa ainoan,
jolla ei ollut vyötä. Oliko Nikarete jättänyt sen Artemin lehtoon
Erymanthos-vuorelle? Ja olikohan jumalatar ottanut sen huomaansa --
sitoumuksena, joka häneltä kerran vielä vaadittaisiin.



XII.

Uusikuu.


Paljon näytti muuttuneen, kun Narkissos oli kotona jälleen.

Arkadian vuorenrotkot tuntuivat hänestä tukalilta kuin vankila,
kun hän oli nähnyt tasangot Alfeioksen rannoilla, viljellyt maat,
viinikummut ja ihanaiset peltomaat, joilla miehet myllersivät.
Maailma oli hänelle auennut, ja hän oli heittänyt silmäyksen yli sen
meren, joka keinuvana tasaisena tienä kulki saariin ja valtakuntiin,
joiden nimet olivat hänen korvillensa uusia.

Hän katseli vuohiensa laumaa ja ymmärsi, että hänen elämänsä siihen
saakka oli kulunut kielettömien joukossa, jotka eivät hänelle
mitään kertoneet. Juhlapäivät Olympiassa olivat antaneet hänelle
suuremman rikkauden tietoja kuin kaikki hänen kahdeksantoista
vuottansa sitä ennen. Elämä oli auennut, rajaton joka suunnalle.
Kaikki Hellaan heimot olivat kulkeneet hänen ohitsensa, ja hän oli
kuullut puhuttavan kansoista, joilla oli mitä kummallisimpia tapoja.
Barbaareista, jotka asuivat iäisessä talvessa ja joiden pukuina
kaikkina vuodenaikoina oli villien eläinten nahkoja. Libyalaisista,
jotka aurinko paahtoi mustiksi. Aasialaisista kaukaisten
päättymättömien virtain vierillä, joiden yli mennäkseen tarvitsi
suuria laivoja. Rannikoista, joilta saatiin kultaa ja silfionia.

Oli nimi kauheampi kaikkia muita. Se oli nousemassa itäisen
näköpiirin takaa kuin myrsky, ukonpilvi, joka ei koskaan hävinnyt,
vaan paisui ja nousi yhä korkeammalle taivaalle. Itse kuolema,
kaiken kaamea loppu, piili salaisena salamana tässä kasvavassa
pilvessä. Kaikki pelkäsivät vihattua, näkymätöntä vihollista.
Kaikki tiesivät, että oli vain kysymys ajasta, milloin se tulisi
vyöryen polttamaan maata kauhealla tulellansa. Tuon tuostakin
kuultiin puhuttavan suurista, rikkaista kaupungeista, jotka oli
saarrettu ja poltettu, helleeneistä, joista oli tehty orjia,
vapaasyntyisistä miehistä, joihin oli painettu suurkuninkaan hehkuva
merkki. Miletos oli poltettu, saaret Kios ja Lesbos ja Tenedos oli
vallattu ja ihmisiä oli pyydystetty ajometsästyksellä niinkuin
petoja verkoilla. Persialaisia airuita oli kulkenut yli Istmoksen
ja läpi Peloponnesoksen vaatien maata ja vettä kaikilta valtioilta.
Huhut kertoivat eri tavoilla siitä, mitkä olivat vaatimukseen
suostuneet. Argoksen sanottiin alistuneen, mutta Spartassa oli airuet
heitetty pää edellä syviin kaivoihin itse ottamaan mitä tahtoivat.
Ne helleenitkin, jotka olivat alentuneet palvelemaan persialaisia
tulkkeina, olivat saaneet säälimättömän ja häpeällisen kuoleman. Minä
päivänä tahansa saattoivat keltaisenkalpeat ja mustat persialaiset
ilmaantua, suurine karheine partoineen ja silmineen, jotka olivat
kaksi kertaa niin suuret kuin tavalliset silmät ja joissa oli
lannistumaton voima ja loisto; heidän puheensa sanottiin olevan
kuin pääskysten liverrystä ja kerrottiin heidän olevan pöyhkeitä ja
korskeita kuin oriit.

... Narkissos ei enää mennyt Pan-jumalan lehtoon haluten nähdä
omaa kuvaansa. Hän oli katsellut kuvaansa kuvapatsaissa ja
Hellaan joka kulmalta tulleissa elävissä voimistelijoissa.
Nuorten spartalaistyttöjen näkeminen oli herättänyt hänen
häveliäisyydentunteensa. Varmaa oli, että nuorukainen oli kaikin
puolin kauniimpi kuin nainen. Mutta Nikaretella oli hänen äitinsä
nimi, ja tämä muistutus äidistä pysyi hänen tajunnassaan, kun hän
näki naisen, joka ei ollut täysin puettu. Heran temppelissä hän oli
kauan katsellut jumalattaren kuvaa, mutta se ei ollut herättänyt
hänessä häpeäntunnetta; kankein, siroin poimuin laskeutui vaate hänen
valtiatarpolvelleen, ja korkea tukkalaite seppelöi otsaa, joka oli
kuin pilvetön taivas, ja kun hän katseli hänen silmiinsä, oli kuin
hän olisi maannut selällään ja uppoutunut yläpuolellansa kaartuvan
taivaan sineen.

Kaikki mitä maa päällään kantoi, oli muuttunut entistänsä
salaperäisemmäksi. Näkymättömiä jumalia oli hänen ympärillään kutoen
hänen kohtaloansa. Hän ei pelännyt kuten isänsä, joka aina arkaili
ilmaista mitään iloa, jotta eivät jumalat kiusautuisi heti repimään
sitä maahan. Jokaista hyvää lahjaa vastaan, jonka he ihmisille
lahjoittavat, lähettävät he kaksi onnettomuutta. Onnettomuuksia
riippui aina näkymättöminä hänen päänsä päällä. Niitä voi torjua vain
varustautumalla niihin ja odottamalla niitä.

Persialaiset olivat se onnettomuus, joka uhkasi ylinnä muita. Mutta
kun Narkissos katseli omaa ympäristöänsä nähdäksensä ne vaarat, jotka
voivat kohdata häntä henkilökohtaisesti, näki hän vain isänsä. Hänet
voitiin odottamatta häneltä riistää. Se ajatus vapisutti häntä. Alati
kuvittelemalla isän äkkikuolemaa tahtoi hän ehtiä jumalain edelle.
Kun hän katseli isäänsä, etsivät hänen silmänsä tulevain tapahtumain
enteitä, ja samalla kulkivat rakkauden rukoukset läpi hänen sielunsa.
Ja hän saattoi nähdä niiden kuvastuvan isän lempeästä katseesta.

Heidän ruumiinharjoituksensa olivat saaneet uuden perustan ja uutta
vauhtia. Olympiassa heidän mieliinsä oli painunut lukemattomia
vaikutelmia ja sääntöjä; muutamassa harvassa päivässä he olivat
käyneet kokonaisen koulun. Näin oli varsinkin Eufranorin laita, joka
nyt paljoa suuremmalla tiedolla voi opettaa ja ohjata poikaansa. He
olivat myös tuoneet mukanansa kiekon, käsipainoja hyppyä varten ja
kaksi oikeanpainoista heittokeihästä. Isän toivo oli, että poika
seuraavassa Olympia-juhlassa voisi ottaa osaa ei ainoastaan juoksuun,
vaan myöskin kunniakkaaseen viisiotteluun. "Ja jos jumalat ovat
suopeat, niin he antavat sinulle seppeleen", lisäsi hän.

Eufranor kohteli poikaansa vielä suuremmalla hellyydellä kuin ennen.
Hän osti orjan paimentamaan vuohia, jotta poika saisi enemmän vapaata
aikaa ruumiinharjoituksiinsa. Hän pakotti hänet syömään parasta, mitä
talossa oli. Hän osti Megalopoliista uusia vaatteita, vieläpä pari
uutta koristetta hänen tukkaansa. Ei koskaan ainoallakaan sanalla,
vain katseilla ja kättensä satunnaisilla hyväilyillä hän sanoi,
kuinka kaunis hänen nuori ruumiinsa hänen silmissään oli. Hän laski
kätensä hänen nuorille lujille harteillensa ja veti hänet hellästi
luoksensa, otti häntä leuasta ja katsoi häntä kauan tutkien.

"Sen jälkeen kuin olimme Olympiassa, olet saanut äitisi silmät",
sanoi hän. "Tunnen hänen katseensa sinun katseesi takana. Ensi
kerran, kun menen hänen haudallensa, kiitän häntä siitä. Nikarete
katselee minua näkymättömästä maailmasta sinun kauttasi."

Joka ilta, kun he olivat menossa levolle, katseli hän tutkien ylös
kirkkaalle, pimenevälle iltataivaalle, tähystellen merkkiä. Vihdoin
se tuli. Uusikuu oli värisevän ohuena lounaassa kuin rengas, jonka
pieninkin kosketus voisi särkeä. Hän otti öljy-lekytoksensa ja kätki
sen viittaansa.

Narkissos näki hänen poistuvan. "Saanko tulla mukaasi, isä?" kuiskasi
hän hänen mennessään. Mutta Eufranor kääntyi ja kielsi heittäen
päätänsä keveästi taaksepäin: "Kyllä minä vien sinulta terveisiä",
sanoi hän.

Tuli myöhä ja tuli pimeä, eikä isää kuulunut palaavaksi. Narkissos
odotti. Hän istui mökin ovella ja katseli pohjoiseen. Hän tiesi, että
isä oli äidin haudalla eikä tahtonut tulla häirityksi hartaudessaan.
Mutta vihdoin hän nousi mennäksensä häntä vastaan.

Ilta oli muuttunut purevan kylmäksi. Maan auringonlämpö oli säteillyt
ylös lasinkirkkaaseen avaruuteen. Narkissos kulki hiljaa hautakumpua
kohti. Hän näki amforan häämöttävän mustana taivasta vasten: uusikuu
kimmelsi sen kaulalla. Mutta isää hän ei nähnyt. Tuskaisena hän
huusi häntä, mutta vastausta ei tullut. Vasta kun hän seisoi muratin
peittämän kummun ääressä, löysi hän isänsä siitä makaamasta, kylmänä
kuin se tyhjennetty lekytos, joka hänellä oli käsissään. Amforan
ympärillä riippui se kuihtunut seppele, jonka hän oli tuonut Heran
pyhästä puusta Olympiasta. Näytti siltä, kuin hän olisi laskeutunut
lepäämään. Ja Narkissos muisti, mitä isä kerran oli hänelle kertonut,
että uhrit niinkuin korotkin ovat suoritettavat uudenkuun aikana, ja
että on ihmisiä, jotka laskeutuvat nukkumaan rakkaittensa haudoille
nähdäksensä unen ja sitten nousivat tekemään niinkuin uni käskee.

Mutta Eufranor ei noussutkaan enää. Hänen sydämensä oli pysähtynyt,
hänen jäsenensä jo kankeat. Poika kantoi hänet sylissään takaisin
ja laski hänet lieden tulen ääreen. Hänen kasvonsa hymyilivät, kuin
olisi hänellä hyvä ja onnellinen uni.

Niin loi Narkissos isällensä haudan äidin haudan viereen, niin että
muurivihreä itsestään voi kiemurtaa toisen luota toisen luo. Hän
uhrasi kiharoita hiuksistansa ja kyyneliä silmistänsä. Ja kun pimeä
tuli, laskeutui hän makuulle ja kallisti poskensa kylmää maata vasten
toivoen, että hän voisi nukkua ja unessa nähdä, mitä isä mieluimmin
tahtoisi hänen elämästänsä tulevan.

Mutta kun hän sulki silmänsä, kuului syvällä hänen sisällänsä
kuiskauksena äidin nimi: Nikarete. Ja kun hän ei ollut häntä koskaan
nähnyt, oli hänen mielessänsä heti sen ainoan kuva, jolla oli se nimi
ja jonka hän tunsi. Ja äänikin sen esille loihti, ja hän näki hänen
istuvan Artemiin alttarin äärellä ja laskevan sille vyönsä.

Pyhyydenloukkaus se oli, ja hän nousi heti karkoittaaksensa pois
pahaaennustavan kuvan. Hän katkaisi pitkiä säikeitä sitkeästä,
tummanvihreästä köynnöksestä ja pisti ne isän kumpuun. Sitten hän
laski molemmat kätensä tuoreelle haudalle ja kuiskasi: "Hyvästi,
sinä isäni rakas, joka olit minulle äidinkin sijassa. Kiitos
kaikesta, mitä olet pojallesi opettanut. Sinä teit minusta miehen,
jonka hartain halu on, että hänestä tulisi todellinen helleeni.
Minne tahansa maan päällä kulkenenkin, ole sinä mukanani ja osoita
minulle, missä päämäärä on, johon minun tulee tähdätä. Hyvästi, rakas
isäni, sinä olet vienyt äidilleni ne terveiset, jotka minulta otit,
ja kumpikin odotatte käsikädessä sitä hetkeä, jolloin minä jälleen
teidät kohtaan ja tervehdin teitä sanattomalla nyökkäyksellä."

Hetkiseksi hän laski jälleen poskensa mullalle. Silloin hänestä
tuntui, kuin hän olisi Olympian Kronos-huipuilta kiitänyt
Alfeios-virran mukana kohden vapaata merta ja nähnyt kolmisoutujen
pullein purjein soluvan ulos siniseen Okeanokseen.

Niin, pois Arkadian kallioseinäin keskeltä hänen mielensä paloi, ulos
näkemään maanmiehiänsä raanoilla ja saarissa.

Hän jätti köyhän maapalansa ja hautansa naapurien hoitoon ja ajoi
sitten itse laumansa sellaisiin seutuihin, missä voi vaihtaa ne
rahaksi. Vihdoin hän sai ne myydyiksi jotenkin yhtä monesta drakmasta
kuin hänellä oli elukoita. Hopean hän sittemmin vaihtoi kultarahaksi.
Hän ei tahtonut ottaa vastaan ainoatakaan dareikia. Persialaisen
kullan ei pitänyt painaa hänen omaatuntoaan eikä tuhota hänen
sieluansa.



XIII.

Vaellus.


Narkissos aloitti vaelluksensa helleenisessä maailmassa.

Mieluimmin hän olisi heti mennyt Hermofantoksen luokse ja ruvennut
hänen oppilaaksensa, ei ainoastaan iänkaiken vaeltavaksi, vaan
vaeltavaksi lääkäriksi. Hermofantos oli tehnyt häneen valtavamman
vaikutuksen kuin yksikään toinen mies. Hän oli kertonut hänelle
toiminnastansa: ammattivalasta, joka lääkärin oli vannottava, että
nimittäin ei koskaan käyttäisi taitoansa muuhun kuin sairaiden
avuksi, ei koskaan antaisi myrkkyä eikä sikiönlähdettämiseen
käytettäviä aineita, ettei koskaan ilmaisisi, mitä sairas hänelle
vaitiolon ehdolla kertoo, ja ettei koskaan käyttäisi asemaansa
minkäänlaiseen viettelykseen.

Mutta riippui aivan sattumasta, tapaisiko hän enää koskaan
Hermofantosta. Hänestä tuli siis toistaiseksi hänen oppilaansa
vain vaeltajana. Missä ikänä hän kulkikin, kyseli hän häntä kuin
Telemakos isäänsä Odysseusta. Eikä Hermofantos ollut kulkenut
maailmassansa jälkeä jättämättä. Useimmissa paikoissa versoi muistoja
ja kertomuksia hänestä. Kun ihmiset hänestä puhuivat, loisti silmissä
sama lämpö kuin hänenkin ja he muistivat tarkoin, milloin hän oli
heidän luonansa ollut.

Jalkaisin Narkissos kulki Peloponnesoksen ympäri. Kultansa hänellä
oli talletettuna ihokkaansa ompeleeseen -- isänperintö, jota hän ei
tahtonut tuhlata. Nuorilla voimakkailla jäsenillään hän kaikkialla
ansaitsi elatuksensa. Hän ei katsonut itseänsä liian hyväksi
mihinkään työhön, joka lisäisi hänen kokemustansa. Syksyisin hän
käveli viljelysmailla ja opetteli tekemään aurallansa suoran ja syvän
vaon. Hän otti osaa viininkorjuuseen ja oppi rypäleitten parhaan
käsittelytavan. Hevostenkasvatuksesta kuuluisassa Argoksessa hän oppi
tuntemaan rotujen jalostamista, niiden jalojen eläinten siitosta ja
opetusta, joita sieltä kuljetettiin koko Hellaaseen, sangen suuressa
määrässä hevosia rakastavaan Attikaan, jossa panatenaia-juhlassa joka
neljäntenä vuonna niitä nähtiin.

Vain Lakedaimonia hän vältti hämärästi peläten tapaavansa
Artemis-kohtalonsa. Ja kuitenkin hän sisimmässään ikävöi siihen
maahan hartaammin kuin mihinkään muuhun. Olihan hän myös kuullut
yllinkyllin sen kansan lujasta ja karaistusta luonteesta. Sparta --
se nimi tiesi purppuraa ja huilunsoittoa, heittokeihäiden suhinaa,
malmilta kajahtavaa poljentoa, joka sai puut vapisemaan ja kalliomaat
kumisemaan. Sparta -- se tiesi polttavaa harjoitusten päivää
noususta laskuun, ruisleipää ja sen painoksi pientä viinikulausta,
joka kihelmöi kurkussa, sianlihaa etikan- ja suolansekaisen
verikeiton höystönä, kaikkien sisäelinten puhdistusta ja karaisua.
Niin kuin pronssipatsaat spartalaiset istuivat pöytien ympärillä
silittämättömillä lavitsoilla nautiten puhdistavan karkeata
ruokaansa, kovalla savipermannolla he arkailematta nukkuivat.
Sparta -- se tiesi malminlujaa nuoruudenkukkeutta, joka versoi
ankarista elämänsäännöistä; se tiesi kasvinkumppanien veljeyttä,
hellää ja harrasta suhdetta vanhemman ja nuoremman välillä. Miesten
ja naisten kesken ei tyhjänpäiväistä eroottista lepertelyä vain
kahden ihmisen velvollisuutta luoda Spartalle uusia miehiä ja uusia
sotilaita. Yhdellä naisella voi olla kaksi tahi useampia miehiä
täyttämässä pyhää velvollisuutta antaa elämä uudelle polvelle. Valtio
huolehti siitä, että nuoret miehet menivät naimisiin semmoisella
iällä, että heidän voimansa tuotti parhaan hyödyn. Naiselle,
jolla oli suuri perintö, osoittivat itse kuninkaat oikean miehen.
Kolmanteenkymmenenteen vuoteen saakka elivät kaikki miehet yhteisissä
kasarmeissa. Vaimot oli ryöstettävä. Häät olivat valtaus, ryöstö.
Spartalaisten ei ollut lupa hemmoitella itseään lämpimillä kylvyillä
eikä voidella itseään öljyllä, vaan piti tyytyä Eurotaan kylmään
juoksevaan veteen. Kuninkaat polveutuivat Herakleesta, joka ei ollut
jumala, vaan sankari. Hänen kaksitoista, voimatekoansa kuvasivat sitä
elämäntaistelua, joka odottaa jokaista oikeata lakedaimonilaista.
Vain lujuus ja urhoollisuus tekivät kuolevaisesta "jumalaisen".
Kaatua "sodassa" maansa puolesta tuotti varman ja ikuisen kunnian.
"Ajelkaa partanne ja totelkaa lakia!" oli käsky, jonka eforit joka
vuosi virkoihinsa astuessaan antoivat.

Narkissos toivotteli, että olisi syntynyt tässä maassa, mutta sitä
eivät jumalat olleet hänelle suoneet; hakea palvelustointa heloottina
tahi asettua asumaan perioikina hän ei tahtonut.

Kaikki Hellaan jumalat ja kuulut temppelit hän tuli tuntemaan.
Argoksessa hän kävi jumalain kuningattaren Heran temppelillä ja
näki hänen papittarensa ajavan sen edustalle valkeilla lehmillä.
Nemeassa hän vietti suurta Zeus-juhlaa. Istmoksella oli Poseidon
valtiaana -- kannas oli vain siksi leveä, että jumala vielä jaksoi
heittää kolmikärkensä merestä toiseen. Pienillä purjelaivoilla hän
kävi saarilla -- Dionysoksen pyhätöllä Naksos-saarella ja Apollonin
ikivanhan alttarin ääressä vähäisessä Deloksessa.

Merestä tuli hänelle uusi maailma. Laivan keulakuva ojentui yli
solisevien laineiden. Jonkun aikaa hän palveli talamiittinakin
kolmisoution ylimmällä soutajarivillä. Selät koukussa istui soutajain
suuri joukko, toinen toisensa yläpuolella. Soittaja puhalteli huilua
laivan peräpuolella, jotta kaikki eripituiset airot liikkuisivat
samassa tahdissa. Alhaalla laivan sisällä tukahduttavassa kuumuudessa
istuivat soutajat alastomina ja tekivät työtänsä lihasrikkailla
käsillään. Aironrei'istä pisti päivä sisälle pitkiä nuolia, jotka
loistivat raskaassa puolipimeässä ilmassa. Niinkuin elävänä haudatut
istuivat miehet voimatta nousta suoriksi. Kun heidän piti levähtää,
niin he ryömivät vatsallaan yli soututelineiden niille jyrkille
tikapuille, joita myöten pääsivät päivänvaloon. Heidän silmänsä
räpyttelivät arkoina auringonvalossa, hiki helmeili kulmilla. He
venyttelivät itseänsä muutaman kerran raittiissa ilmassa ja ryömivät
sitten takaisin alas soutimien ääreen, hien höyrytessä märiltä
seliltä. Huilu oli välttämättömän tarpeellinen, ilman sitä he eivät
olisi kyenneet käyttämään suuria ja raskaita airoja, joista pisimmät
olivat ylimpänä. Puu natisi ja vonkui. Kuohuttaen sihahtelivat
airot läpi veden. Ryöppy löi joskus pilven lentävää vaahtoa läpi
aironreikien ja jäähdytti kuumaa rintaa. Pieninä kuvavälähdyksinä
lipui vedenpinta ohitse, ja silloin tällöin nousi merestä saari,
näkyi kappale rantaa. Tuli näkyviin temppeleitä, hohtavia
pylväsrivejä jyrkillä kallioäyräillä, ja taas nekin vaipuivat mereen.

Vain aniharvoin saivat soutajat luvan käydä maissa. He kiipesivät
jollekin korkealle niemelle katselemaan reheviä ja varjoisia
laaksoja. Öljymetsien hopeanvihreät lehvälatvukset täyttivät rinteet
joka suuntaan, mutta laaksojen pohjilla kasvoi kypressien ja pinjojen
tummia lehtoja.

Mutta Narkissos oppi mielestään liian vähän näillä matkoilla.
Soutajan ammatti kytki hänet puolipimeään ja löyhkäävään vankilaan,
ja kun hänen oli levättävä, vaipui hän hetikohta raskaaseen uneen
kovalle puupermannolle, jolla miehet makasivat ahtaalla kuin sillit
tynnyrissä. Valkosipuli myrkytti ilman -- useimmat olivat Ateenan
miehiä, joilla se oli pääasiallisena ruokana.

Mutta sillä tavalla Narkissos kuitenkin tuli tuntemaan Aigeian meren
lukemattomine saarineen, joita oli kuin kiviä Aasian ja Hellaan
välisessä kaalamossa, jättiläisen heittelemiä käydä yli rannasta
rantaan. Tätä kaalamoa odotettiin nyt suurkuninkaan hyökkäävän maahan
minä hetkenä tahansa. Narkissos ei laivoinensa ollut käynyt rannassa
saakka, vaan oli kyllä ankkuripaikalta Miletoksen edustalta nähnyt
tuon kaupungin palaneet rauniot; ei temppeliä eikä valotornia enää
ylennyt lahden äärellä. Soikeasta aironreiästä näkyi joonialainen
maa, jolle persialaiset olivat astuneet verisiä jälkiänsä. Hänen
ympärillänsä istuivat toiset soutajat kurkistellen ja kuiskaillen.
Persialaiset olivat muka paloitelleet helleeniläiset vankinsa
käyrillä puukoilla ja heittäneet lihapalat mereen kalojen ruoaksi.
Mutta naiset ja lapset he olivat raastaneet mukaansa Sardeeseen ja
Susaan; pojat oli kuohittu, ja helleeniläiset tytöt nääntyivät nyt
satraappien naishäkeissä. Ei noussut uusia temppeleitä tuhasta.
Pelko oli lamauttanut kaiken toimintahalun. Heleeniläisiä pakolaisia
kulki länteenpäin saarelta saarelle. Foinikialaisia sotalaivoja tuli
humisevin siivin kuin petolinnut Kykladien välitse tuoden maata
ja vettä kaikilta saarilta, yksin Aiginan vahvalta merivartiolta,
Susassa olevaan Memnonin linnaan. Kolmisoutulaiva, jonka
palveluksessa Narkissos oli, oli juuri vakoojana vartioimassa Vähän
Aasian rannalla ja tiedottamassa, milloin Hellaan oli odotettava
persialaisten hyökkäystä.

Kaikissa satamissa keinui foinikialaisia laivoja, koottuina
kuljettamaan persialaisia joukkoja. Voi nähdä barbaarien liikehtivän
rannoilla kuin pitkät rivit kiipeäviä syöpäläisiä. Alas vuorten
rinteitä välkkyi ratsuväki. Maatuulen puhaltaessa saattoi kuulla
merkkipuhalluksia.

Kolmisoutio jäi paikoilleen, kunnes näki satojen purjeiden kiitäen
tulevan koillistuulessa. Silloin sekin nosti ankkurinsa ja lehahti
kuin ennelintu parikymmentä stadionia muiden edelle. Kaikilta
saarilta, joiden ohi kuljettiin, tuli pursia ja kalastajavenheitä
kuulemaan ja tuomaan uutisia valtavasta väennoususta, tuhansista
ja taas tuhansista meedialaisista ja persialaisista, jotka olivat
nousseet laivoihin. Kulki huhu, että itse suurkuningas Dareios oli
lähtenyt matkaan idästä ajaen sotavoimiansa kuin ukontulia edellänsä.
Hänen veljensä poika Artafernes ja meedialaisten päällikkö Datis
olivat laivastossa ja heidän kanssansa Hippias, ateenalaisten
karkoittama tyranni, joka palasi oman kansansa kavaltajana. Suunnaton
laivasto purjehti Athosta ja Euboiaa, Naksosta ja Ateenaa kohden
-- kädessänsä myrsky ja salama koko uppiniskaisen helleenikansan
pään varalle, joka oli uskaltanut uhmata suurkuninkaan valtaa.
Histiaioksen luuranko riippui vielä ristillä Sardeessa -- niinkuin
petolintu, jonka metsästäjä ripustaa ladonovelle kaikkien taivaan
lintujen kauhuksi ja varoitukseksi; mutta hänen ruumiista irroitettu
päänsä oli pantu suolaan ja viety itse suurkuninkaalle. Sellaisina
sotalaumoina persialaiset purjehtivat päämääräänsä kohti, että ne
varmaan mullistaisivat meren ja kuin vedenpaisumus hulvahtaisivat yli
Hellaan vuorten ja hukuttaisivat helleenit kuin muurahaiset hiekkaan.

Yhä lensi kolmisoutio edellä. Mutta Naksos-saaren luona se pääsi
kauemmaksi edelle, kun persialaiset jäivät sinne kurittamaan saaren
asujamia, jotka kaikkein ensimmäisinä olivat ryhtyneet vehkeilemään
suurkuninkaan valtaa vastaan. Sitten kolmisoutio kääntyi luoteeseen
ja pujahti Faleronin satamaan. Laiva oli ateenalainen, soutajat
laskettiin toistaiseksi menemään, ja Narkissos kulki jalkaisin
yli Faleronin tasangon kohden itse orvokkiseppelein koristettua
kaupunkia, jossa ei vielä koskaan ollut käynyt.

Syyskesän helteinen aurinko oli kasannut maanpinnalle paksun
tomukerroksen, niin että hän upposi nilkkoja myöten. Mutta hän
kulki katse suunnattuna vuoriin, kunnes hän huomasi Akropoliin,
jonka pitkähkö kallio kohosi yli savisten talojen parven. Yksi
ainoa temppeli loisti yli muurinreunan. Keltainen ja alaston oli
tuo kallio, jota aurinko paahtoi. Kyljet olivat jyrkät; täältä
etelästä katsoen ei minkäänlainen polku eikä tie voinut viedä ylös
jyrkänteelle. Hän voi tuntea Kefissos-laakson öljymetsistä, joka
kasvoi pitkin sen rinteitä, mutta Ilissos, jonka yli hän kulki,
oli vain kuivunut joenuoma. Pieniä kypressi- ja laakerilehtoja
oli siellä täällä kuin kukkavihkoja matalammilla harjanteilla.
Valkoisten muurien ympärillä tummina hohtavia puunlatvoja. Sinisenä
siintäviä puuttomia harjanteita, joiden iäkkäitä kalliokasvoja
uurtelivat punertavat halkeamat. Mesirikas Hymettos, metsäinen
Parnes, marmorilouhimoin hohtava Pentelikon -- nimet helähtelivät
hänen ympärillään ja vuoria osoittivat hänelle matkamiehet, jotka
sivuuttivat hänet. Lykabettoksen jyrkkä, ylväs keila kohosi aivan
kaupungin takana; yli honkametsän loisti sen alaston kalliokärki,
punaisenharmaa ja terävä, kohden kirkkaansinistä taivaanpohjaa. Hän
ei ollut koskaan nähnyt millään kaupungilla niin loistavan kaunista
taustaa. Olisi voinut luulla itse auringon valkealla, välkkyvällä
veitsellään leikkaavan noita vuoria luonnon laajaan selkään.
Plastillisessa alastomuudessaan ne lepäsivät leikkien sädehtivää
vuoroleikkiänsä pilvien kanssa, repivät niitä suuriin liehuviin
riepuihin, verhoutuivat huntuihin, heittivät hopeanvalkeita pahojaan
harjulta harjulle, riisuutuivat, peittivät itsensä ja heittivät
jälleen pilvipeitteet kulmikkailta alastomilta jäseniltään. Akropolis
kohotti päivänpaahtamaa kypärälakeansa yli kaupungin, jota se
vartioi, ja vuoret puolestansa seisoivat järkkymättömänä kilpimuurina
Attikan hopeanharmaan tasangon ympärillä.



XIV.

Ateena.


Narkissos vaelteli pitkin Ateenan ahtaita kujia ja katuja. Ihmisiä
vilisi kaikkialla. Likavesi löyhkäsi talojen ovien edustalla.
Kengänpaikkaajat istuivat varjopaikoissa hikoillen. Alasimet soivat
vasaraniskujen alla. Keihäänkärkiä teroitettiin. Kaikkialla tuoksui
valkosipuli. Joka taholla kaakottivat kanat. Kaikkialla juoksenteli
röhkiviä sikoja tonkien jätteitä. Mutta kaikkialle näkyi Lykabettos
tahi Akropolis katujen takaa.

Hän seurasi ihmisvirtaa yli Öljytorin, jossa vihreitä tahi mustia
öljymarjoja oli isoissa tynnyreissä, sipuleita riippui pitkissä
nuorissa ja vihannekset peittivät maan, hän kulki aina varsinaiselle
torille saakka, jossa oli väenkokous Buleuterion edustalla.
Areiopagin rinteellä hän näki kaksi pronssipatsasta, kaksi alastonta
miestä tuimassa hyökkäysasennossa, toinen heilutti miekkaa päänsä
yläpuolella, toinen uhkasi pistää ojennetulla kalvallaan. Kun
hän kysyi, sai hän vastauksen: tyranninsurmaajat! Ateenalaiset
tervehtivät niitä kohotetuin käsin ja huutaen: Tyranninsurmaajat!
Tulkaa alas kiviltänne, Harmodios ja Aristogeiton, tulkaa ottamaan
vastaan Hippiasta.

Huhu persialaisten laivojen lähenemisestä kulki sysäyksenä läpi
kaupungin. Lainehtiva ihmisjoukko virtasi yli torin ja ylös
Areiopagin sivu Pnyksiä kohden. Neuvostohuoneelta tuli muutamia
miehiä, joiden kulku muodosti vanaveden ihmisvilinään. Polemarkki!
kuului joka puolelta. Tuolla tulee polemarkki! Ja kengänpaikkaajat
ja savenvalajat, sepät ja vihanneskauppiaat, leipurit ja nahkurit
tulivat juoksujalkaa jäljessä. Aristeides! Eläköön Aristeides!
Eläkööt eupatridimme. Niillä on järki tallella. Kas Themistokles!
Ja Miltiades on mukana. Terve, Miltiades! Hän kulkee kuin pitoihin.
Katsokaa, ensimmäinen arkontti on yhtä rauhallinen kuin jos jo
olisi kurittanut persialaisia. Eläköön Themistokles! Hänellä on
keihäänvarsi selässään. Katsokaapa Miltiadeen viitan laskoksia. Mutta
Kallimakhos on syönyt jotakin, joka ei ollut hänelle terveellistä.

Narkissos seurasi joukkoa Pnyksille. Hänen oli nälkä ja jano ja
hän osti matkalla kourallisen viikunoita kauppiaalta, joka kantoi
tavaroitansa mukanansa.

Pnyksillä oli puhujalava hakattu luonnolliseen, kallioon. Puhujalla,
joka sille nousi, oli vain taivas, taustanaan ja auringon loisto
ympäröi hänen päänsä, häikäisten kuulijajoukon silmiä. Tasaisesti
kohoavalle vuorenrinteelle asettuivat tuhannet kuulijat aina
puhujalavan valtavan kallion juurelle saakka; se oli kuin jalustana
elävälle kuvapatsaalle, jonka kaikki liikkeet tuolta korkeudesta
kuvastuivat eteläntaivaan häikäisevään taustaan. Näytti kuin olisi
itse maakin tunkenut kansanjoukkoa leveitä astimia ylöspäin. Puhujan
alapuolella seisoi sankka ihmisparvi. Vastapuhujia ja kyselijöitä
voitiin saattaa ylös pitkin kapeita sivuportaita sillä kohtaa,
missä nuo kaksi jyrkkää kallionseinämää yhtyivät tylsään kulmaan ja
muodostivat kokonaisen näyttämön kuulijoille, ensimmäisen näyttelijän
yhä näkyessä koko pituudessaan jalustalla taivasta vasten.
Taustaseinät olivat täynnä Zeus Hypsistokselle annettuja lahjoja.
Lakitaulut olivat nojallaan pitkin valtavan puhujalavan seiniä, joka
ulkoni kummallekin sivulle ja sulki kansanjoukolta tien. Mutta myös
takaapäin voi kuulijoita tulvia paikalle ja levitä yli koko kummun,
niin että ihmismeri kuohuili kaiken yläpuolelle kohoavan puhujalavan
ympärillä.

Siellä ylhäällä seisoi Miltiades ja otti hienon attikalaisen
kypäränsä kauniista täyspartaisesta päästänsä. Vasemmalla kädellään
hän piti kypärää edessänsä, oikealla viittasi hän kohden vilisevää
ihmisjoukkoa; mutta yht'äkkiä hän pani kypärän päähänsä -- se oli
sodanuhan merkki -- kääntyi ja heitti molemmat käsivartensa etelää
kohden ojentaen niitä yli tasangon Faleronia kohden ja kauas kohden
Sunionin kallionientä. Kaikkien katsojain silmät seurasivat hänen
liikkeitänsä; ei nähty, mihin hän viittasi, mutta hänen omassa
olemuksessansa, hänen lujuudessaan ja siitä huolimatta suuressa
eloisuudessaan oli kuitenkin nähtävänä ikäänkuin kaiken sen kuva,
mitä hän sanoi, manatessaan esille vihollista:

"Ateenan miehet, nousee myrsky. Näettekö tuonne, barbaarit
lähestyvät rantojamme? Niiden purjeet peittävät meren niinkuin
haaskalintujen levitetyt siivet. Kaiken ne aikovat tukehduttaa.
Loppuva on laineidenkin liike, ja vainajana on meri makaava. Tämä
hetki tuottaa naksolaisille turman, ja Euboialla riehuu persialainen
tulenjumala, jonka kauheudesta me kaikki olemme kuulleet puhuttavan.
Meedialaiset kantavat häntä kultakilvellä ja antavat hänen sylkeä
maalle, jolle astuvat. Hänen sylkynsä ovat nieleviä liekkejä --
malmi sulaa siinä ja marmori palaa kalkiksi. Hellaan maat ja metsät
lakastuvat kuin ruoho hänen hengityksensä edessä. Minä näen hänet
jo meidän näköpiirissämme. Mitä vuosikausia olemme kauhistuneet, se
meitä nyt uhkaa. Idän tuli tahtoo tuhota meidät, meidän vaimomme ja
lapsemme, meidän isiemme jumalat ja heidän pyhät asuntonsa. Jo kauan
on näkynyt hänen tulonsa enteitä. On helleeniläisiä valtioita ja
kaupunkeja, jotka iloiten avaavat hänelle porttinsa. Oi ateenalaiset,
teidän kaupunkianne kovin rangaistus uhkaa, sillä suurkuningas ei
voi unohtaa, että riensimme kärsivien veljiemme avuksi ja annoimme
heille kaksikymmentä laivaa. Kuka meidän avuksemme nyt tulee? Älkää
luottako muiden käsivarsiin kuin omiinne, älkääkä muuta suojaa
odottako kuin minkä itse luotte. Hädässä kukin sulkee oman talonsa
ja antaa naapurien talon tuhoutua. Niinpä nyt, Ateenan asujat,
rientäkää koteihinne ja varustautukaa. Katsokaa kypärää päässäni.
Raskasaseiset sotilaamme ovat kilpilinnamme, joka on asettuva
muurina lähenevää onnettomuutta vastaan. Meidän täytyy ottaa vastaan
vihollinen avoimella kentällä sen kaupungin edustalla, joka on meidät
kasvattanut. Meidän täytyy torjua hänet rannaltamme samalla hetkellä,
jona hän sille astuu. Muistakaa, että Hellaan vapaus on se yhteinen
aarre, jonka puolesta taistelette, ja että orjuus on ainoa osa, joka
meitä kaikkia odottaa, jos persialaiset saavat asettua meidän meremme
rannoille. Ateenan miehet, tulevaisuus on keihäittenne tutkaimissa.
Mieluummin vaipukaamme miekka kädessä kuin antaudumme meedialaisten
orjiksi ja näemme naisiamme raastettavan tukasta kuin hevosia
harjasta Ekbatanaan ja Susaan."

Suosionhuudot tulvahtivat ylös kohden elävää kuvapatsasta, joka
äkkiä hävisi jalustaltaan kuin meren nielemä. Aurinko oli paahtanut
noiden tuhanten kasvoja, jotka katselivat ylöspäin, mutta yht'äkkiä
hajaantuivat, kun Zeus Hypsistos lähetti heille säteensä enteen.
Kaikki pakenivat taloihin. Polemarkki ja strateegit palasivat
verkalleen neuvostohuoneelle. Sade lakkasi ja alkoi levitä huhu, että
juoksija Feidippides lähetettäisiin Spartaan anomaan apua.

Narkissoksen salainen unelma oli ollut kerran saada se tehtävä.
Mielikuvituksessaan hän oli usein juossut tuon matkan, jonka hän
melkein kokonaan tunsi: Megaran kautta ja kannaksen yli ohi Korinton
ja kohden etelää, yli virtain ja purojen, ylös yli harjanteiden,
läpi kivisten laaksojen, ohi ikivanhan Mykenen, läpi Argoksen ja
Tegean -- etelään päin läpi vuorensolan Eurotas-laaksoon ja vihdoin
lakedaimonilaisten hajanaiseen kaupunkiin, joka oli muuriton kuin
maalaiskylä, leveine teineen kuin leiri, valmis nousemaan vihollista
vastaan.

Mutta Narkissos ei ollut pitkään aikaan juossut, hänen jalkansa
tuntuivat kankeilta, ja hän katseli kämmentensä paksua keltaista
nahkaa, joka oli kovettunut airoissa. Onnellinen Feidippides,
huokasi hän ja kiiruhti väkijoukon mukana jonkun matkaa pitkin pyhää
Eleusiiseen vievää tietä.

Yht'äkkiä kuului huuto: Tilaa! tilaa! Tilaa Feidippideelle! Juoksija
oli jo haettu kotoaan, ja vaikka päivä jo läheni laskuansa, ei hän
tahtonut odottaa yli yön. Hän tunsi tien ja saattoi jo yön kuluessa
ehtiä yli kannaksen matkallaan etelään.

Tilaa Feidippideelle! Tuossa hän tuli rauhallisesti juosten pitkin
askelin, avopäin ja yllänsä laaja, kevyt ihokas, joka ulottui vain
reiteen, niin ettei mikään estänyt hänen juoksunsa täyttä vapautta.
Hänen huulensa sulkivat sanoman, jota hän oli viemässä, eivätkä
aikoneet aueta puhumaan, ennenkuin hän sen perille saattaisi. Huutoja
kuului hänen ympärillänsä ihaillen ja kiihoittaen: "Terve, oi
Feidippides! Käyttele jumalallisia jalkojasi, jotka varmaan Hermes
on sinulle lainannut. Onnea kahdentoistasadan stadionin matkalle.
Zeus kanssasi! Terveisiä Spartaan! Siellä saat 'mustaa lientä'.
Mutta pane Spartan miehet liikkeelle! Sano heille, että kiire on. Ne
kerskuvat pikamarsseillaan. Anna niiden tulla sitä meille näyttämään!
Sano heille, että me odotamme heitä, ennenkuin persialaiset ovat
kaupunkimme edustalla. Älä anna meedialaisten kohdata heitä
matkalla Istmoksella. Silloin on myöhäistä. Onnea matkalle! Terve,
Feidippides!"

Ei ainoakaan ilme juoksijan kasvoissa vastannut näihin huutoihin. Hän
juoksi vain, juoksi oikein, hyvin harkituin säärenheitoin, täynnä
kärsivällisyyttä ja masentumatonta sitkeyttä! Tilaa! Tilaa! Tilaa
Feidippideelle! Ja ihmisparvi hajaantui hänen edestään ja seisoi
kahtena muurina, joiden välitse hän juoksi, kunnes hävisi.

Kun Narkissos palasi kaksoisporttia kohden, kulki hän yli
Kerameikoksen. Hautapatsaita ja suuria, raskaita marmori-lekytoksia
seisoi pitkin tienvartta. Siellä täällä istui haudallakävijöitä
leväten marmorirahilla katsellen muistomerkkiä, jonka olivat
vainajilleen pystyttäneet. Patsaat olivat aivan kapeita, ja
sisäpuolella pienen ontelon reunan seisoi vainajan kuva kuoleman
rauhassa tuijottaen tyveneen kuolleeseen ilmaan. Toiset olivat
veistettyjä, toiset vain maalattuja. Raskasaseinen sotilas seisoi
täysissä varustuksissaan keihääseensä nojaten. Nuori mies piti kättä
koiransa pään päällä, toinen ojensi suosikillensa heinäsirkkaa,
jota piti siivistä. Toinen oli asettunut iäiseen lepoonsa sauva
kainalon alla, toinen piti kädessänsä lintua kuin rakkainta
leikkikaluansa. Seireenejäkin hän näki, suuria, kummia lintuja,
joilla oli tytön pää ja raskas katse, toisessa kädessänsä lyyra
ja näppäin kosketellen sen kieliä. Kaikki muodosti vaikenevan ja
surumielisen sarjan muistoja niistä, jotka olivat jättäneet hyvästi
ja lakanneet elämästä. Matalahkojen, kapeiden olentojen kasvoissa
ja mustissa silmäterissä oli kalpea hymy ja punaiseksi maalattu
tukka loisti painuvan auringon vahvassa, punertavassa auteressa.
Elävät eivät heitä kuulleet. Seireenit vainajille lauloivat. Pitkin
hautakatua Dipylonin molemmin puolin oli pieniä kauppamajoja, joissa
myytiin pieniä hauta-lekytoksia annettaviksi kuolleiden matkaan tahi
valmiita muistomerkkejä. Vielä löivät kaiverrusraudat moniäänisiä
marmorisäveliään, ja patsaat odottivat vain nimeä ja viimeistä
tervehdystä.

... Seuraavina päivinä kasvoi liike Ateenassa. Attikan talonpojat
toivat vihanneksia, viikunoita ja sipuleja suuret määrät torille.
Asesepät takoivat. Kilpiä maalattiin, miekkoja hiottiin ja keihäitä
vartettiin uudelleen. Luusäärykset helisivät joka kujalla. Kuului
kavioiden kapsetta. Airuita ja sanansaattajia riensi edestakaisin.

Virta vei Narkissoksen Akropoliille. Tie kulki monin mutkin yli
jyrkkien kalliopengerten, ylös yli pelargisten perusmuurien, kunnes
hän oli itse linnan alueella. Hopliitteja vilisi joka suunnalla.
Artemis Brauronian alttarin ääreen kokoontui sotilaita ja pappeja.
Siellä uhrattiin ja siellä tarkattiin enteitä. Jumalattaren
suuri pronssipatsas katseli tyhjin, kankein katsein ilmaan, eikä
kitkerä palaneen haju saanut häntä rypistämään sieraimiansa.
Työ suuressa uudessa Athenelle aiotussa Parthenon-temppelissä
-- kaupunginjumalattaren neitsytkammiossa -- oli aikoja sitten
keskeytetty, mutta telineet olivat jäljellä, ja kaikkialla matalain,
vasta alussaan olevien porraspylvästen välissä valtaisella
marmoriperustuksella istui sotureita tuijottaen yli tasangon
merelle, joka kaukana puolipäivän auteressa välkkyi kuin hiottu
kilpi Aiginan terävähuippuisen sineen häipyvän selänteen ja Salamiin
lähempänä olevan rannan alla. Koko päivän he istuivat ja odottivat
ja sammuttivat nälkänsä isoilla pyöreillä leivillä ja suolaisilla
öljymarjoilla. Merkki nousuun oli tuleva pian.

Levottomuutta näkyi myös Athene Poliaan satajalkaisen huoneen
ympärillä. Päivänpaahtamien pylvästen päällinen kattorakennus
loisti voimakkain värein, punaisin, sinisin ja sinipunervin. Pääty
alalla taisteli jumalatar hohtavassa ja kirkkaasti väritetyssä
marmorissa gigantteja vastaan, jotka kuin käärmeet tulivat ryömien
aina päädynkulmista saakka. Mutta sisällä pylväiden välissä näkyi
kapeilla jalustoilla aivan nuoria tyttöjä kuvaavia patsaita. Ne
seisoivat siinä silmät elävän uteliaina ja huulet kaareutuen
puolikuunmuotoiseen hymyyn. Runsaasti koristelluin monipalmikkoisin
tukkalaittein he seisoivat sirosti kannattaen hienopoimuisia,
tähti- ja kukkakoristeisia hameitansa, muutamat purppurakengissä ja
granaattiomenat pienissä kätösissään. Loisteliaat meanderireunukset
koristivat hunnunhienoja pukuja. Ne olivat käherätukkaisia kuin
itämaan prinsessat, ja pitkät palmikot virtasivat alas nuorille
neitseellisille rinnoille.

Vasten tahtoansa Narkissos äkkiä tuli ajatelleeksi Olympian
kilpajuoksijatarta. Kuinka hän olikaan ankara ja vaatimaton näiden
hienostuneiden ja koristeltujen tyttöjen rinnalla, jotka hymyilivät
valolle ja maailmalle. Nikarete! Kiinteärakenteinen ja hymytön,
hoikka ja vakava melkein kuin poika. Mutta silloin hän muisti hänen
kavalan juonensa keskellä itse Artemiin lehtoa Erymanthos-vuorella,
hänen tytöntahtonsa, hänen päämääränsä. Ja uhmaten hän karkoitti
hänen kuvansa sielustaan ja alkoi ajatella Feidippidestä. Ehkä jo
tänään, myöhään illalla hän juoksussaan ehtisi Spartaan ja toisi
sanoman persialaisten tulosta. Ehkä Nikarete seisoisi nuorten
lakedaimonitarten joukossa ja ihailisi hänen tekoansa ja upottaisi
hänet kunnianosoitustensa ja tyttömäisen halunsa lämpöön. Narkissos
toivotti vielä kerran, ettei milloinkaan enää häntä tapaisi.

Hän meni Erekteuksen ikivanhalle valtiaslinnalle näkemään Ateenan
pyhää ja kuulua öljypuuta, jota lähde kasteli. Runko oli kutistunut
ja koukistunut, melkein lehdetön, vain pari lehvää versoi lähinnä
ohutta lähteensuonta. Syviä, itse kalliopohjaan hakattuja
kiviportaita hän astui alas pohjoista kohden Poseidonin lähteelle,
jonka jumalan kolmikärki kerran oli iskenyt pulppuamaan maasta. Hän
asettui ihmisjonoon, saadaksensa kätensä kourusta maistaa vettä,
jossa todellakin oli meren sivumaku. Kaikki kaupunkiin tulevat
attikalaiset kävivät lähteillä. He seisoivat viitaten kattoon,
joka korkealla kaareutui yli Poseidonin kaivon: iso nelikulmainen
reikä avautui sen läpi vapaaseen ilmaan. Se oli siinä, jotta jumala
ylhäältä saattaisi katsella pyhää paikkaa. Sitäpaitsi oli sääntö,
että salaman tekemää aukkoa ei saanut muurata umpeen, vaan sen piti
aina jäädä sillensä.

Linna varustettiin joka puolelta puolustusta varten. Ympäristöstä
tulevat sotilaat viettivät täällä yönsä lähtövalmiina. Temppeleissä
toimitettiin uhreja. Hekatompedos-temppelin pylväiden välitse
solahtelivat Ateenan nuoret temppelineidot ulos ja sisälle, siroina
ja kauniisti puettuina, aivan kuin olisivat itse tyttöpatsaat
liukuneet alas jalustoiltansa jumalatarta palvelemaan. Narkissos
ei voinut päästä sisälle. Vain silloin kun suuri ovi kiertyi
saranatapeillansa, sai hän luoda pikaisen silmäyksen jumalattaren
ikivanhaan taivaasta pudonneeseen puukuvaan. Gorgo välkkyi korkealla
hänen rinnallansa, jäykkä aaveenkatse tunki läpi suitsupilvien ulos
päivänvaloon.

Narkissos ryömi ympäriinsä Akropoliin kalliorinteillä nähdäkseen ne
onkalot ja luolat, joissa Ateenan jumalilla oli ollut ensimmäiset
asuntonsa ja joihin sen heimosankarit oli haudattu. Vasta myöhemmin
ne olivat päässeet maan päälle ja saaneet pysyväiset suuret asuntonsa.

Hän kiipesi ylös Apollon Hypokraioksen luolalle. Muutamat pojat
näyttivät hänelle näkymättömän tien erään kallionhalkeaman kautta,
jossa hän ensin takertui kiven selkään niinkuin satulaan, mutta
ryömimällä eteenpäin pääsi vihdoin sisälle luolaan, jonka kallion
monissa seinäsyvennyksissä oli pieniä jumalalle pyhitettyjä
terrakottakuvia. Sieltä hän konttasi sisälle Pan-jumalan kuoppaan
ja toiselle puolelle suureen onkaloon, jolla oli haudan muoto: se
oli Erekteuksen olosija. Pimeässä piileskeli salaisuuksia ja tunki
esille kallionkouruista. Hän veti syvään henkeään, sillä näkymätönten
hengitys ahdisti häntä. Erääseen toisella sivulla olevaan
lohikäärmeenkitaan katse hukkui kokonaan -- kalliorotkon avonaiseen,
pohjattomaan nieluun. Oliko se uhrihauta vai tie Manan majoille?

Kun hän kiipesi takaisin, löysi hän kauempaa vasemmalta kapeat
hakatut kiviportaat, jotka yht'äkkiä kiersivät esiinpistävän
kallionkielen ja veivät ristikko-ovelle ja pimeyteen. Muiden
kävijäin kanssa hän astui sisälle tukalaan, kosteaan luolaan
ikivanhalle Klepsydran vuorilähteelle, josta Akropolis vainoaikoina,
ympäristöstänsä eristettynä, saattoi tuoda juomavetensä.

Suuri ruostunut metallikansi peitti vanhaa kaivoa. Kun se nostettiin
paikaltaan ja laskettiin maahan, kumisi kalliopohja ja jääkylmä
henkäys lehahti syvyydestä. Palavat honkasalot valaisivat luolaa.
Narkissos kumartui yli kaivonkehyksen karkeaveistoisen kiven. Syvälle
vuoreen tunkeutui kaivo monen eri liuskakivikerroksen läpi, milloin
laajempana, milloin ahtaampana, ja syvimpänä pimeässä kuohui lähde.
Vedenpinta, joka eli, kiertyi renkaille hiljaa solisten, syvä,
vihertävän kirkas vesi, joka hengitti kuin paljastettu sydän; se
sykki sisäistä elämää aivan toisin kuin liikkumattomuuteensa kuollut
vesi.

Narkissos kumartui syvemmälle ja näki oman päänsä liikehtivän
pikimustana varjona elävän veden pinnasta. Muinaisuuden ääni
solisi ylös hänen korviinsa synkästä syvyydestä -- salaperäisenä,
vaikenevana, puoleensa tenhoavana: Klepsydra -- vesikello -- vesi,
joka hiipii elävänä kammiosta kammioon ja päätyy itse ajan virtaan.

Kuinka moni sukupolvi olikaan kuunnellut tämän hiljaa solisevan
vesikellon virtaa ja etsinyt itse aikaa sen pohjalta? Kuinkahan
monen tunnin kuluttua barbaarit tunkeutuisivat tuohon salaperäiseen
koneistoon ja tappaisivat hiipivän ja elävän veden tältä kaupungilta,
jonka piilevä suoni se oli? Narkissosta puistatti. Hän sulki silmänsä
kylmältä henkäykseltä, joka tuli alhaalta meren vesikellosta,
mustasta kuin yö, joka kuohuili ja virtasi hänen jalkaansa alla,
johon ehkä itse Poseidon oli uurtanut sen kallion poveen, voidakseen
taas yhdellä ainoalla sormella sulkea sen juoksun...

... Akropoliin etelärinteellä kävi Narkissos Asklepioksen pyhällä
alueella, jossa sairaat voivat maata itse temppelin pitkissä
pylvässaleissa vahvistavan auringon alla ja virvoittaa itseänsä
juomalla jumalan pyhästä lähteestä. Mutta useimmat vuoteet olivat
jätetyt. Persialaisten pelko ajoi ontuvat ja rammat pois tieltä.
Asklepioksen ja Hygieian kuvat tuijottivat ulos auringonpaisteeseen,
jonne pakenijat olivat hävinneet. Jäljelle jäi vain savisia tahi
vahasta muovailtuja jumalan parantamien sairasten jäsenten kuvia.
Erittäinkin jumalan luolassa riippui suuri paljous kiitoslahjoja.
Narkissos muisti Hermofantosta, mutta kaikkein vähimmän toivetta oli
tavata häntä täällä -- hänellä oli jumalan käärme matkasauvassaan.
Kalliopohjassa olevassa kuopassa viruivat pyhät Asklepioksen käärmeet
ja nukkuivat suojassa auringolta. Niitä peittävä kansi liikahteli,
kun ne kiemurtelivat kierrekerässään. Jos nosti kannen pois, näkyi
pitkin ruumista hiipivää liikettä niiden nahan ja suomujen alla,
ja silmät tuijottivat sokeasti ja värähtämättä aurinkoa. Niitä
ruokittiin kyyhkysillä, jäniksillä ja muilla uhrieläimillä, ja
ne katselivat saalista niinkuin olisivat tarvinneet kauan aikaa
havaitaksensa sen.

Myös Kalliroen pyhällä lähteellä hän kävi. Matkalla näki hän
"Dionysoksen suossa" ja hämmästyi jumalan valtavan suurta
viinikuurnaa. Kaikilta puolin suljetussa luolassa virtasi lähde
yhdeksästä suusta. Vesi tuli alunperin hienona suonena Runotarten
kunnaalta ja juoksi alas pitkin luolan seiniä; se kokoontui kiveen
uurrettuun kuurnaan ja juoksi siitä kaivoon. Eräs ateenalainen
kertoi Narkissokselle, että vesi oli kadonnut eikä kaivoon sitä enää
ollut tullut, kun Runotarten kumpu joutui rakennusten valtaan ja sen
kalliopinta peittyi, jolloin viisas Peisistratos oli rakentanut uuden
ja rikkaan vesijohdon Hymettos-vuorelta; tämä johto liittyi Kalliroen
lähteeseen ja hurskaan petoksen kautta ylläpiti sen vesirunsautta.
Vanhan luolan edustalle hän oli rakennuttanut suuren kaivohuoneen,
jossa vesi virtasi esiin noista yhdeksästä suusta. Naisia tuli ja
meni kantaen suuria hydriadejansa. Nuoret tytöt heittivät hänelle
silmäyksiä, ja eräs sanoi ääneensä: "Älköön morsiamesi noutako
kylpyvettä, ennenkuin persialaiset jälleen ovat maasta poissa."

Akropolis suljettiin nyt kaikilta muilta paitsi linnan varusväeltä.
Hopliitit kokoontuivat maakunnittain, kustakin fylestä erikseen.
Polemarkki Kallimakhos ja kymmenen strateegia, niiden joukossa
Aristeides, Themistokles ja Miltiades, tarkastivat niiden joukot.
Salpinks-merkit kajahtelivat. Pikalähettejä juoksi kaupungin sekä
Peiraioksen ja Sunionin välillä. Lykabettoksella ja Hymettoksella oli
tähystäjiä. Vähitellen tuli persialaislaivaston tarkoitus näkyviin.
Se ei lähestynyt Faleronin lahtea eikä kiertänyt Sunionin nientä,
vaan kulki pohjoista kohden pitkin Attikan itärantaa, kunnes nuo
600 laivaa laskivat ankkurinsa Marathonin rantatasangon edustalle.
Kavaltaja Hippias tämän neuvon oli persialaisille antanut, koska
hän erinäisten salaisten syiden perusteella toivoi voivansa nostaa
talonpojat ja vuoriston asukkaat Ateenaa vastaan ja itse kaupungissa
saavansa puoluelaisia ja voivansa taivuttaa ne kavallukseen.

Vielä odotettiin vastausta Spartasta. Kului päivä toisensa
jälkeen, mutta Feidippides ei palannut. Sillävälin keskittyivät
myrskypilvet Ateenan ympärille. Kukkuloilta nähtiin persialaisten
aseiden välähtelevän aina kauas itäpohjaan niinkuin ukkospilvessä
risteileväin salamain, mutta vielä ei jyrähdyksiä kuulunut. Yhdessä
päivämatkassa saattoivat persialaiset ehtiä Ateenan edustalle ja
saartaa kaupungin niin ettei mitään apua voitaisi ulkoapäin saada.
Persialaisella kullalla saattoi Hippias tehdä kavalluksen huonoa
kylvöä itse muurien sisäpuolellakin. Asema näytti epätoivoiselta.
Jos Ateena tahdottiin pelastaa, täytyi hopliittien marssia kohden
persialaismerta ja aallonmurtajana torjua sen valtava tulva,
ennenkuin se ehtisi tuhoamaan itse kaupungin.

Yhden päivän jälkeen, joka kului kuin olisi palanut omaan polttavaan
helteeseensä, näkyi uusikuu äkkiä Salamiin puolella, terävänä kuin
veitsi. Tomupilvi tuli kiitäen eteenpäin Eleusiin pyhää tietä. Nuoria
miehiä liittyi juoksemaan kilpaa hevosten kanssa, talonpoikia tuli
taloistaan huudellen kysymyksiä. Mutta tomupilvi kulki eteenpäin
eikä antanut muuta vastausta kuin kumean kavionkapseen. Vasta aivan
kaupungin edustalla tomupilvi haihtui ja väkijoukko, joka väistyi
sivuun, voi erottaa ratsastajan.

Hänellä oli yllänsä purppuranvärinen asetakki. Pöly oli kertynyt
kuin taikinaksi ratsun hikiselle selälle. Mutta ratsastajalla oli
yhä raskas kypäränsä päässänsä eikä hän hiljentänyt vauhtiansa.
Hänen kasvonsa olivat melkein mustanruskeat. Hän istui suorana
satulassa ja sääret olivat kiinteästi ratsun kyljissä. Ympärillä
satoi huutoja: Mistä? -- Mikä sanoma? -- Ettekö näe, että hän on
punainen kuin purppurasimpukka. -- Ei, Spartan verivelliin hän on
kastettu. -- Niinpä niin, hänen nenänsä on litistynyt niinkuin
kaikkien spartalaisten. Ne ruhjovat nenäluunsa nyrkkeilyissään. --
Seis, mies! Etkö voi vastata? -- Vai etkö tulekaan Spartasta? -- Vai
persialaisilleko sinä sanaa vietkin. Silloin olet väärällä tiellä.
-- Kierrä toista tietä! Pohjoiseen! -- Kohteliaisuutesi ilmaisee
kyllä syntyperäsi. -- Lakedaimonilaiset ehkä leikkaavat kielen
lähettiläiltään, jotta he eivät matkalla lörpöttele.

Ratsastajan kasvoissa ei ilmekään muuttunut. Hän ratsasti suoraa
tietänsä niin lujana, että ne kädet, jotka ojentuivat pysähdyttämään
ratsua suitsiin tarttuen, saivat koskettaa vain hevosen häntää.
Dipylonin kohdalla hän pysähtyi vartijan eteen, jolla oli keihäät
kainalossaan ja joka käskien ojensi oikean käsivartensa häntä kohden.
Hän ei noussut ratsunsa selästä, vaan sanoi lyhyesti: Vie minut
Buleuterioon. Ja niin hän ratsasti läpi portin, niin että vartijan
täytyi juosta pysyäksensä hänen jäljessään. Ei sanaakaan saatu kuulla
hänen suustaan, ennenkuin hän seisoi arkonttien edessä ja kurkku
käheänä pitkän pölyisen ratsastuksen jälkeen lausui: "Lakedaimonin
kuninkaat Kleomenes ja Leotykides lähettävät ateenalaisille sanan,
että lakedaimonilaiset eivät saata lähteä sotaan, ennenkuin kuu on
täysi."

Sen enempää hän ei sanonut. Mutta Ateena sai paljon puheenaihetta.
Oli pisteliäs teko heidän Feidippidestään kohtaan, että vastausta ei
tuotu juosten. Lakedaimonilaiset olivat käytännöllistä kansaa, jotka
eivät kerskumista rakastaneet. He eivät pitäneet juoksukilpailuja
sota-aikoina. Ratsastava airut oli sekä nopeampi että luotettavampi
ja hevosen elämä oli halvempi kuin ihmisen. Mutta mikä musta ja
yksinkertainen taikausko lieneekään Eurotaan rannoilla vallinnut,
kun he eivät uskaltaneet taistella, ennenkuin kuun kehä täyttyi. Ja
mikähän oraakkeli niin tyhmiä neuvoja antoi?



XV.

Marathon.


Seuraavana aamuna auringon noustessa marssi Ateenan asekuntoinen
väki sotatantereelle Kefisoksen tietä. Koko kaupunki saatteli
sitä matkaan. Joka strateegilla oli johdossaan tuhat hopliittia.
Täysissä sotavarustuksissa, helisevissä panssareissa ja luustoissa,
miekka, keihäs ja raskas pronssikilpi aseinaan he marssivat
eteenpäin. Kymmenentuhatta raskasaseista, itsetietoista ja ylpeätä
miestä, attikalaisen maan omistajia ja viljelijöitä. Vain maan
valtiaat olivat kyllin arvokkaat maata puolustamaan. Kauppiaat ja
käsityöläiset olivat niinkuin pikkuporvarikin sotapalveluksesta
vapautetut. Niinkuin Homeros oli laulanut: viljassa urhojen ydin --
niin nämä miehet, joiden omaa oli maa ja sen sato, olivat kansan ydin
ja valtion turva.

Niinkuin juhlakulkue marssi puolustajain joukko kaupungista.
Juhlahetki oli painanut kauniin kypärän heidän kulmillensa.
Kypäränharjat välkkyivät auringossa. Naiset seurasivat kulkuetta,
lapsia juoksi sivulla, vanhuksia seisoi pitkiin kainalosauvoihinsa
nojaten, terveyttä matkalle toivottaen, kyynelten vyöryessä harmaille
parroille. Miltiades kulki niinkuin muutkin sotapäälliköt jalkaisin
ja kantoi itse kaikkia aseitansa. Hän kiitti eläköönhuudoista
kohottamalla keihästä oikeassa kädessään. Vain kerran hän kääntyi,
osoitti Akropoliin auringonvalaisemaa kalliota ja huusi: "Jumalatar
suojelkoon linnaansa ja kaupunkiansa! Persialaiset eivät pääse hänen
temppeliinsä muuten kuin meidän ruumiittemme yli."

Tien tomussa päilyivät kastehelmet. Aurinko paahtoi kuumasti.
Mutta Kefisos-laaksosta puhalteli tuulenhenki läpi öljypuumetsän.
Silmät tervehtivät Akadeinoksen pyhää puistoa, ja Kolonos-kunnaalta
tuprusi savua Poseidon Hippioksen alttarilta. Sitten tuli kauniisti
viheriöivä Demeterin kumpu, tumma silkkiäispuun lehdistä. Talonpoikia
tuli kantaen vasuja täynnä kiiltävän mustia marjoja virvoittamaan
lähtijöitä. Mehiläiset surisivat. Tuuli toi rinteiltä viininlehväin
maustaman henkäyksen. Aurinko sulatteli kultaista valoansa juoksemaan
yli kaikkien sinipunervain vuorenharjujen, joiden jyrkänteet
siinsivät sinisinä ja ääriviivat loistivat. Hopliittien jokainen
marssiaskel täytti heidän rintansa ilolla siitä, että se maa, jolla
he kulkivat, oli heidän omansa ja että he tunsivat maan ikivanhojen
kasvojen jokaisen juovan.

Viimeisenä kulki kuormasto, kuljettaen kaikenlaisia varastoja. Mutta
lisäksi oli kullakin raskasaseisella seuralaisenansa kilvenkantaja.
Narkissos oli ilmoittautunut palvelukseen, ja itse polemarkki oli
hänet hyväksynyt, huomaten hänen kauniin, sorean kasvunsa.

Eläköönhuudot ja onnentoivotukset matkaanlähtevälle sotajoukolle
olivat vaienneet. Tomu nieli sen kulun. Öljymetsä ei antanut varjoa,
mutta nyt alkoi auringon loisto suuntautua Pentelikon-vuoreen.
Hopliitit antoivat aseensa pois. Levähdettiin ja aterioitiin. Sitten
lähdettiin matkaan jälleen kukin fyle erikseen.

Narkissos kulki kantaen polemarkin kilpeä ja pitkää keihästä.
Polemarkki viittasi eräälle kuormarengille, laski kätensä
Narkissoksen olalle sanoen: "Sinä olet hyvä kantaja. Mutta on sinulla
parempikin tehtävä kuin olla kuormajuhtana. Anna tänne! Anna tämän
miehen ottaa taakkasi. Juokse ylös Brilettoksen huipulle ja ole
siellä iltaan. Katsele joka taholle ja ilmoita minulle, mitä näet.
Tutki, onko persialaisia tahi persialaisystäviä huipulla. Mutta
auringon laskiessa on sinun oltava minun luonani Marathonissa."

Narkissos oli ylpeä tehtävästä ja alkoi kepein jaloin juosta
ylöspäin. Pian pääsi hän honkametsäin varjoihin. Ilma raitistui ja
oheni. Havuneulaset tekivät polut liukkaiksi. Silloin tällöin vilisi
hieno vesisuoni kuin teräskäärme alas paahtunutta kalliota. Pieniin
kosteihin kuoppiin kokoontui vähän vettä ja teki sammalen vihreäksi.
Keltaisen ja kankean ohdakekukan sijalle ilmaantui rehevä ja mehuinen
asfodelos -- hän taittoi murean varren ja imi mehun kuin salaatista.
Ampiaiset surisivat villien viikunapuiden lehvissä.

Hän oli jo niin korkealla, että näki ateenalaisten ryömivän pieninä
kuin muurahaiset laakson varjossa. Yhä korkeammalle hän nousi läpi
kaunisten metsäin, joiden ilmaa oli virkistävä hengittää, Avoimilla
päivillä vilisi mehiläisiä. Vuohet ja muut eläimet pakenivat, kun
hän näyttäytyi -- ja ihmisetkin, jotka paimensivat niitä tahi
vaelsivat ympäri ilman laumaa. Arkailivatko ne häntä, kuin hän
olisi ollut meedialainen? Vai olivatko ne itse meedialaisia tahi
meedialaisystäviä vakoilemassa vuorella? Vähitellen loppui metsä ja
valkeita juovia ilmaantui vuoren pintaan, vanhempia tahi uudempia
leikkauksia, jotka paljastivat syvällä piilevät marmorivuoret --
keltatäpläiset, niinkuin juoksevan ruosteen likaamat. Ei kukaan
tehnyt työtä kaivoksissa. Ateenalla oli muuta ajattelemista kuin
marmorin louhintaa Peisistratoksen kauan sitten aloittamiin
temppelirakennuksiin ja alttareihin. Hänen täytyi kiertää kaukaa
kuilujen sivu; marmorinsekaisia kivisiruja vyöryi ja rasahteli hänen
askeltensa alla. Mutta vihdoin hän oli perillä, kuumana helteestä ja
janosta, ylimmällä huipulla ja avasi silmänsä ahmiaksensa näkyä joka
taholla ympärillänsä.

Attika! Attika! Hän tunsi itsensä ateenalaiseksi tämän nähdessään.
Meren ja vuorten keskellä siinsi tuo tarkka-äärinen maa hänen allansa
joka puolella. Kaikkialla sinersivät vuoret, kaikkialla välkkyivät
vedet. Koko Hellaanko hän siis tästä saattoi nähdä? Lännen ilmalla
häipyi Korinton kannas kapeaksi vyöksi, joka liitti Peloponnesoksen
Attikan vuoriin. Luoteessa näkyi Parnes-harju. Sininen auer tuolla
kaukana lainehti Thessaliaa kohden. Mutta itäpohjan puolella juoksi
suunnattoman pitkä juova merta rannikon ja käärmeenmuotoisen
saaren välillä, jonka harjanne oli korkea -- se lienee ollut
Euboia. Etelässä päin hän näki Ateenan vuoripylväät Hymettoksen ja
Lykabettoksen, sieltä katsoen matalia pieniä kunnaita, ja hän saattoi
erottaa Akropoliin miekannupun, joka nousi valkean rakennusryhmän
keskeltä. Öljymetsä mateli niinkuin sinivihreä toukka alas kohden
kaupunkia.

Hän pysähdytti katseensa lennon ja antoi sen vaipua alas vuoren
pohjoista rinnettä. Hän näki hopliittien marssivan pienissä
kyhmyisissä neliöissä alas kohden laveata tasankoa. Ja -- Zeus avita!
-- rannanreunassa aivan alhaalla laajan, avoimen lahden rannalla --
siellä oli persialaisten leiri. Hänen sydämensä alkoi lyödä. Kas,
teltta teltan vieressä loputtomissa riveissä niinkuin kenno kennossa
ampiaispesässä. Ja meren ulapalla kolmisoutiot purjeettomina,
mastotkin laskettuina, suunnaton rivi väläjäviä laivanrunkoja --
pitkin rantaa valkea päärme haaskalokkeja, jotka makasivat siipiään
levähdyttäen.

Airot olivat levällään molemmin puolin niinkuin kalan piikkievät.
Terävällä katseellaan Narkissos huomasi, että ne olivat asetetut perä
rannan hiekkaa vasten -- valmiina lähtemään ulapalle jälleen. Mutta
ulkoa tummansiniseltä mereltä tuli purjeita lentäen -- kuin valkeita
perhosia -- nopeakulkuisia laivoja, sanantuojia saarten suuresta
hajanaisesta parvesta.

Valtavan suuria lintuparvia lensi yli hänen allansa olevan
kalliorinteen, pieniä, lyhytsiipisiä surisevia lentäjiä, jotka
hajaantuivat yli punaisen kalkkikiven niinkuin pilvi pieniä mustia
täpliä. Mutta päänsä päältä hän kuuli voimakasta hidasta lentoa.
Kuului vihlovan terävää kirkunaa ilmasta, ja äkkiä suhahti hänen
ohitsensa suuria petolintuja, joiden kaula oli alaston ja pitkä kuin
käärme. Hänen katseensa seurasi niitä ja näki niiden laskeutuvan
suurelle risuläjälle, jonka hän vasta silloin huomasi.

Hän meni lähemmäksi. Linnut väistyivät kömpelösti syrjään, ne
koukistelivat punalihaisia kaulojansa ja tuijottivat alas Marathonin
lahtea kohden vihlovan ahnas nälkä kesyttömissä keltareunaisissa
silmissään.

Risut näyttivät läjätyn äskettäin ja niihin oli sekoitettu paljon
rutikuivia käpyjä. Se näytti olevan nuotio, valmis sytytettäväksi.
Narkissos huomasi, että siinä juuri oli Brilettoksen korkein kohta,
josta näki yhtä hyvin Marathonin tasangolle kuin Kefisos-laaksoonkin
ja Ateenan Akropolis-kalliolle. Risuläjän viereen oli suurten
kivien ja köyden avulla pystytetty korkea honka. Narkissos jatkoi
etsintäänsä ja löysi risukasan alle kätketyn valtavan suuren pyöreän
kilven, joka loisti kuin aurinko.

Auringon laskiessa hän tuli ateenalaisten jälkijoukossa Marathonin
luona olevaan Herakleen lehtoon. Sinne leiriydyttiin yöksi. Hän
tapasi polemarkin seisomasta lähteen äärellä juoden kädestään. --
"Juo sinäkin!" sanoi hän Narkissokselle, "ja kerro sitten, mitä olet
nähnyt." Narkissos joi ja sanoi:

"Herra, persialaislaivasto on yhtenä ainoana ketjuna, mutta
kolmisoutioiden keula on ulapallepäin."

"Aivan niin!" sanoi polemarkki ja hymyili. "Se on selkä meihin päin
voidakseen paeta niin nopeasti kuin mahdollista. Mutta tapasitko
persialaisia Brilettoksen huipulta?"

"En herra, en persialaisia, mutta kyllä niiden ruumiinsyöjiä.
Korppikotkat istuivat siellä huipulla odottamassa haaskoja."

"Ja muuta et nähnyt?"

"Kyllä, rovion, äskettäin risuista kootun. Ja sen lisäksi tämän
kilven."

Ja Narkissos näytti suuren, pyöreän ja loistavan kilven, jonka oli
laahannut mukanaan vuorelta.

"Herakles avita, käskinkö sinua tuomaan vuoren huippuakin tänne
alas?" kysyi Kallimakhos ja nosti kilpeä korkealle käsissään. "Pane
se paikallensa jälleen, mistä sen otitkin. Ja ole siellä ylhäällä
joka yö ja tuo minulle sana joka aamu."

Narkissos vei vielä samana yönä kilven takaisin ja pani sen sinne,
mistä oli sen ottanut.

Seuraavat päivät pysyivät ateenalaiset hiljaa pyhässä lehdossansa,
joka oli kunnaalla, mistä näkyi koko tasanko. Persialaiset eivät
näyttäneet liikkuvan siellä alhaalla. Aamuin ja illoin kuuluivat
heidän barbaarikansalle ominaiset merkkipuhalluksensa, joita
helleenit eivät ymmärtäneet. Laivatkin pysyivät liikkumatta. Mutta
Ateenan strateegit pitivät joka päivä sotaneuvottelua Herakleen
alttarin ääressä. Siihen oli erotettu niin laaja piiri, ettei voinut
kuulua sen ulkopuolelle mitään, mitä sotaneuvostossa sanottiin.

Hopliitit käyttivät odotusaikaa voimiensa vahvistamiseen ja aseiden
somistamiseen. Ei kukaan tietänyt, milloin rajuilma puhkeaisi.

Etäällä lännessä nähtiin odottamatta keihäänkärkiä välähtävän
Parnes-vuoren suojasta. Kohta nähtiin sen olevan marssiva sotajoukko.
Ylhäältä Herakleen lehdosta sitä tarkasteltiin ja arvailtiin tuliko
se Thebasta vai vielä kauempaa. Kaikkien katseet olivat suunnatut
länteen, mutta kukaan ei saanut lupaa rientää tulijoita vastaan.
Kaikki fylet ottivat aseensa ja järjestyivät. Kilvet kohotettiin
laskevaa aurinkoa kohden ja keihäät ojennettiin suoraan ilmaan,
pystyyn oikealle olkapäälle. Salpinksit soivat. Polemarkki tarttui
puhetorveen ja puhui tulijoille useamman stadionin päästä: "Hellaan
miehet, mistä tulette?"

Silloin hopliittijoukkue pysähtyi ja ojensi keihäänsä ilmaan samalla
tavalla -- yht'äkkiä ne putkahtivat esiin kuin kultatähkäiset
viljankorret, ja pauhuna kuului huuto, ilman puhetorvea,
boiotialaisella kansanmurteella: "Ateenan veljet, Plataia lähettää
teille avuksi kaiken asekuntoisen nuoren väkensä, tuhannen miestä,
yhteistä persialaista vainolaista vastaan."

Riemuhuuto kajahti ateenalaisten joukosta ja he syöksyivät Plataian
miehiä vastaan ja syleilivät heitä kuin veljiä.

Sinä iltana he menivät varhain levolle. Useimmat nukkuivat taivasalla
aseet sivullansa. Kaikki tiesivät, että Miltiadeelle olivat muut
strateegit luovuttaneet ylijohdon, mutta että hän ei tahtonut
ryhtyä taisteluun niinä päivinä, joina muilla oli oikeus määräysten
antamiseen. Mutta seuraava päivä oli hänen. Kaikki aavistivat, että
myrsky puhkeaisi seuraavana päivänä. Auringon noustessa sanottiin
strateegin ilmoittavan, mitä tapahtuisi.

"Narkissos", sanoi polemarkki, "nyt tiedämme, mikä Hippiaan
kavaltajajoukkiolla Ateenassa on mielessä. Huomisen aamun koittaessa
ne aikovat Brilettoksen huipulta antaa persialaisten laivastolle
merkin, jotta ne nostavat ankkurit ja purjehtivat Sunionin ympäri
Faleronia kohden yllättämään ja valtaamaan Ateenaa; sillä aikaa
taistelevat persialaiset täällä Marathonin luona meitä vastaan.
Minä olisin jo kauan aikaa sitten antanut hävittää heidän salaiset
valmistuksensa Brilettoksen huipulla, mutta siitä olisi näkynyt, että
juoni on tullut ilmi, ja Ateenan meedialaisystävät olisivat saaneet
aikaa uusien ansojen punomiseen. Tänä yönä sen täytyy tapahtua. Ota
kymmenen minun helooteistani kanssasi ja hajoita rovio, niin että
siellä ei ole tikkuakaan tulenottavaa sytytettävänä eikä kilpeä
näytettävänä. Ja tule nopeasti takaisin."

Narkissos poistui tyveneen helteiseen iltaan.

Miltiades valvoi koko yön. Vielä kerran hän ajatteli suunnitelmansa
alusta loppuun. Hän tiesi, että pimeässä kaikki näkyy selvemmin,
tähtivalossa löytää ajatusvirheen helpommin kuin auringon loisteessa.

Päivän koitossa piti persialaisen sotajoukon toisen puoliskon olla
taisteluvalmiina teittäin edustalla houkuttelemassa ateenalaisia muka
ratkaisevaan taisteluun; toinen puolisko taas vietti yönsä laivoissa
valmiina purjehtimaan Ateenaan ja odotti vain merkkejä Brilettoksen
huipulta saadaksensa tietää, oliko tullut oikea hetki rientää
Ateenaa vastaan ja vallata kaupunki, sillä aikaa kuin ateenalaisten
sotajoukolla oli tekemistä taistelussa Marathonin luona. Ei ollut
muuta keinoa kuin yllättää persialaiset ja antaa heille sellainen
isku, joka veisi voimat.

Vähän puoliyön jälkeen pääsi Narkissos kuormarenkiensä kanssa
Brilettoksen huipulle, hakkasi maahan vartijat, jotka nukkuivat
rovion ääressä, ja hajoitti sitten rovion joka puolelle, kaasi
honkariu'un ja syöksi suuren kilven syvimpään kuiluun, minkä löysi.
Kilpi lauloi kuin turmalintu yössä. Sitten hän lähti laskeutumaan.
Jo ennen auringon nousua ehti hän näkemään ateenalaisten lähtevän
liikkeelle Herakleen lehdosta ja harvassa joukossa, ohuessa
aaltoilevassa ketjussa, joka oli ohuin keskikohdaltaan, pikamarssissa
laineen tavoin syöksyvän persialaisia vastaan, jotka paraikaa
järjestelivät suunnattomia joukkojansa telttojen edustalle.

Narkissos ja kuormastosotilaat kiiruhtivat kulkuaan, niinkuin
olisivat olleet mukana hyökkäyksessä. Keihäät ojossa nähtiin
ateenalaisten juoksevan yli tasangon; heidän takanaan heiluttivat
helootit linkojansa. Kivet lentelivät pieninä pisteinä ilmassa
ja kulkivat pitkissä kaarissa yli helleenien päiden pudotaksensa
persialaisten neliönmuotoisiin joukkoihin. Vastaus tuli samassa
hetkessä. Tiheitä sirajavien nuolten parvia nousi saakilaisten
jousimiesten joukosta. Ne olivat kuin kiitäviä lintuparvia, jotka
lensivät hyökkääviä hopliitteja vasten kasvoja. Mutta nuolisade
toisensa jälkeen kulki läpi joukon, eikä heidän riveihinsä näkynyt
aukkoja syntyvän; he riensivät pysähtymättä eteenpäin. Näkyi vain
sotisopien luulevyjen sekavaa vilkettä ja tuossa tuokiossa pusertui
ohut rintama persialaisten sullottujen laumojen pintaan. Keskustassa
näytti siltä, kuin olisi vihollislauma ne hajoittanut ja nielaissut,
mutta sivustat painuivat väkivoimalla kaaressa eteenpäin, mursivat
vainolaisen siivet ja sulkeutuivat kuristaen persialaisten keskustan
ympärille.

Taistelun kulkua ei enää voinut erottaa. Narkissos juoksi kuin hengen
edestä. Hän kuuli jo kilpien kumajavan -- keihäät iskivät, miekat
pistivät ja kypärät soivat, kun niihin sattui. Eteen ja takaisin
lainehtivat joukot peittyivät pölypilveen.

Mutta yht'äkkiä alkoi pakolaisia luikkia takaperin -- ensin
jousimiehet, jotka olivat heittäneet kaarensa menemään. Teltat
estivät jonkun aikaa tätä pakoa näkymästä. Mutta sitten alkoi
rannalla vilistä. Vain yksi ainoa pakotie oli tarjona. Pohjoisessa
oleva suo vangitsi pakenijat pohjattomaan liejuunsa. Hopliitit
seurasivat heitä läpi leirin ja ajoivat edellänsä rannalle, meren
äyräälle, laivojen luokse, joita nyt alettiin huovata maalle päin,
ottamaan suojaansa pakenevia. Vedessä rintaa myöten persialaiset
takertuivat kuin kouristuksessa laivoihin ja antoivat vetää
itsensä ylös airoilla ja köysillä. Mutta pian sen jälkeen ehtivät
takaa-ajajatkin laivoille. Ne lähtivät soutamaan rannasta ja
riensivät pelastavaa ulappaa kohden.

Kun Narkissos aivan hengästyneenä pitkästä juoksusta saapui
tasangolle, oli taistelu jo päättynyt. Telttain välissä, suossa ja
rannalla makasi persialaisten kaatuneita niinkuin niitettyä kaislaa.
Ateenalaiset pistelivät vielä keihäin ja miekoin ja sammuttivat
jokaisen, joka liikahti. Oli niinkuin olisi tapettu delfiinejä, joita
aallot ovat tuoneet rannalle. Heidän nahkalla verhotut pajukilpensä
olivat silvotut, keltaiset kädet puristivat lyhyitä miekkoja tahi
käyräkalpoja. Narkissos ihmetteli niiden koruompeleisia juhlapukuja,
pitkähihaisia takkeja, jotka jatkuivat yli pään kummallisina
tupsulakkeina, nuoralla kiinnikurottuja housuja, heidän ranne- ja
nilkkarenkaitaan, kultaketjuja ja muita koristeita.

Telttain välissä lepäsi polemarkki Kallimakhos, kahden persialaisen
keihään lävistämänä. Kuoleman verhoa tuskin näkyi hänen silmillänsä
-- ne katsoivat Brilettos-vuorta, josta ei rovio ollut loistanut eikä
merkkiä ollut tullut laivojen lähteä. Mutta mitä tuo merkitsi? Tuliko
polemarkin silmiin yht'äkkiä voimakkaampi katse, välähtivätkö hänen
kangistuneet kaulalihaksensa? Narkissos seurasi hänen katsettansa ja
näki liekin leimahtavan sieltä suoraan etelästä, niinkuin auringon
sytyttämänä. Vähän sen jälkeen nousi savupatsas, joka oli niinkuin
kypäräntöyhtö vuorenhuipun ympärillä, ja keskeltä savua näkyi
yht'äkkiä voimakas valonloiste.

Ja meren ulapalla olevat persialaiset, jotka kauan olivat turhaan
odottaneet airot ylhäällä, näkivät yht'äkkiä sovitun merkin, ja
heidän sadat kolmisoutionsa lähtivät yht'aikaa liikkeelle. Airot
nousivat ja laskivat jälleen meren peilipintaa ja lipuivat hiljalleen
etelään.

Mutta Kallimakhos katsoi yhä, niinkuin ei olisi uskonut omia
sammuneita silmiään. Ja Narkissos katsoi: kavaltajat olivat kuitenkin
antaneet persialaisille sovitun merkin monta tuntia liian myöhään.
Nyt, kun nämä vihdoin purjehtivat etelää kohden, olivat ateenalaiset
jo päässeet voittajiksi Marathonin luona.

Hän veti toisen keihäistä ulos haavasta. Veri hulvahti jäljessä
niinkuin hitaasti juoksevasta sameasta lähteestä. Mutta mitään
elonmerkkiä ei jäykistyneisiin jäseniin ilmestynyt. Avoimesta
katseesta näytti elämä ikäänkuin paenneen ylös Brilettokselle sieltä
katselemaan toisella puolella olevaa kaupunkia kohden, joka lepäsi
puolipäivän auringossa kohtaloansa aavistamatta.

Mutta Miltiades aavisti, kun hän näki persialaisten kolmisoutioiden
poistuvan. Tuolta ylhäältä annetut merkit ilmaisivat niille, että
kavaltajat odottivat heitä kaupungissa ja että hyökkäystä tuettaisiin
itse muurien sisäpuoleltakin. Datis ohjasi nyt laivansa Faleronia
kohden. Kaikin airoin riennettiin nyt yllättämään kaupunkia.
Senvuoksi kutsui hän luoksensa juoksijan ja käski hänen rientää
ennakolta kaupunkiin viemään sanomaa siitä ylväästä voitosta, jonka
he olivat juuri saaneet. Itse kokosi hän sotajoukon kiiruhtamaan
pikamarssissa Ateenaan, ja iltapäivän polttavassa auringossa johti
hän takaisin hopliitit, jotka vielä höyrysivät taistelun kuumuudesta,
aseet vielä verestä kosteina ja nuolia riippuen kiivissä.

Mutta taistelutanterelle jäivät ruumisjoukkojen keskelle Aristeides
ja hänen fylensä. Suon yllä kaartelivat jo Brilettoksen korppikotkat
ja iskivät saaliiseensa, persialaisiin, jotka olivat kiinni liejussa
kuin ampiaiset mehiläiskennoissa voimatta enää pistää. Myös
teittäin edustalla ja leirin alueella sekä pitkin rantaa makasi
ruumiita hajallansa verisen käsikähmän kaatamina. Musertuneissa,
päähinevaatteiden verhoamissa aivoissa olivat vielä linkokivet
kiinni kuin kiilat, mustista parroista valui veri. Hopliittien
pitkät keihäät olivat kekonaan lävistäneet suojattomat ruumiit.
Kalkinvalkeat kasvot olivat alkaneet turvota ja käydä sinisiksi. Ja
helootit kulkivat ruumiilta ruumiille kooten viittoihinsa ketjuja,
rannerenkaita ja käyriä miekkoja sekä sinettikiviä keltaisista
sormista.

Aristeides oli sulkenut polemarkin silmät ja antanut laskea hänet
suurista attikalaisista pronssikilvistä muodostetuille paareille.
Senjälkeen antoi hän koota kaatuneiden Hellaan miesten ruumiit.
Kuoppa kaivettiin ja siihen tuotiin merihiekkaa; sille ladottiin
kuivista risuista, jotka saatiin Herakleen lehdosta, yhteinen rovio;
sille laskettiin kaatuneet pitkiin riveihin kasvot etelään päin.
Lähelle sitä kasattiin suuresta persialaissaaliista voitonmerkkejä,
joita myöskin leiristä tuotiin. Siinä lepäsivät hopliitit täysissä
varustuksissaan käsien kankeat jääsormet keihäänvarsia puristaen.
Mutta suuri persialaisruumisten joukko laahattiin läjissä pois
suohon, kunnes niistä syntyi löyhkäävä lihavuori. Ja korppikotkat
saivat yksinoikeuden heidän yhteishautaansa, helleenit eivät
loukanneet persialaisten pyhää tulta syöttämällä sille heidän
saastaisia ruhojansa. Mutta kun aurinko laski, niin he kokoontuivat
sille suurelle roviohaudalle, jossa heidän kansansa miehet
lepäsivät. Ja tulen puihin tarttuessa he ottivat kypärät päästä ja
lauloivat kuolinlaulun. Rovio loisti, he ruokkivat sitä pienten
hauta-lekytostensa öljyllä, he uhrasivat vainajille virtana maitoa
ja viiniä, ja kun roihu lakkasi, heittivät he astiat hautaan
vaalenneille luille; kaksikorvainen amfora pystytettiin polemarkki
Kallimakhon tuhalle, ja kohta sen jälkeen he alkoivat luoda
siihen maata ja koroittaa hautaa valtavaksi kummuksi; silloin kuu
kohosi Marathon-lähden takaa ja pyhitti taistelukentän lempeällä
varjovalollansa.

Rannalla oli vielä seitsemän kolmisoutiota, jotka eivät olleet
ehtineet paeta rantahietikosta. Airot olivat kummasti harallaan kuin
piikkisian pistimet. Soututeljoilla istuivat merimiehet, surmattuina
ahtaisiin lokeroihinsa ylhäältä päin annetuilla keihäänpistoilla.
Niiden kahleet oli viilalla katkottava, ennenkuin ruumiit voitiin
vetää ylös. Narkissos meni Aristeideen luokse ja ilmoitti, että
yhdessä laivassa oli omituinen lasti. Soutajat istuivat nimittäin
suunnattomalla marmoriharkolla.

Silloin strateegi hymyili lempeätä hienoa hymyänsä ja sanoi: Eikö
kuolevien kohtalo ole kumma? Kun persialaiset purjehtivat tänne
kukistamaan Hellasta, muistivat he matkalla ottaa Paroksesta
marmoriakin, kohottaaksensa siitä muistomerkin voiton kunniaksi,
jonka tiesivät saavansa. Mutta jumalat ovat saattaneet heidän
suunnitelmansa häpeään ja ovat määränneet, että heidän piti tuoman
meille marmoria, josta voimme veistää kuvapatsaita Nemesiille.

Ja Aristeides lähti ylös Herakleen lehtoon ja uhrasi ja rukoili
isiensä kaupungin puolesta, jonka kohtaloa tällä hetkellä ei kukaan
tietänyt.

Mutta samaan aikaan Miltiades ehti Kefision-laaksosta sotajoukon
kanssa Ateenan porteille ja vastaanotettiin riemulla. Juoksija oli jo
pitkän aikaa ennemmin tuonut sanoman taistelusta ja voitosta, ja nyt
päätti hopliittien paluu onnekkaan päivän.

Ateenan huuhkajat huusivat kirkuen Akropoliin ympärillä läpi
yön. Mutta ei yksikään kuolevainen aavistanut, mitä aamunkoitto
mukanansa toisi. Kolmisoutiot kulkivat kiitäen tuolla aaltoilevalla
merellä. Auringon laskiessa saapuivat persialaisten laivat Faleronin
satamaan, mutta heidät yllätti odottamaton näky: koko rantaäyräs
kuin yksi ainoa ihmismuuri. Miltiadeen hopliitit seisoivat keihäät
tanassa ja kilpi kilven kyljessä ja katselivat vartijasilmin kohden
persialaislaivastoa.

Silloin Datis ja Hippias ymmärsivät, että oli mennyt viimeinenkin
toivo päästä maihin ja hyökätä kaupunkiin. Kaukaa näkyivät jo
Peloponnesoksen falangit välkkyvän päivänpaisteessa matkalla avuksi.
Silloin kolmisoutiot lähtivät liikkeelle ja sousivat jälleen pois,
kohti meren ulappaa ja Aasian satamia.

Mutta Eleusiin pyhää tietä tuli marssien kaksituhatta spartalaista,
jotka kolmessa päivässä olivat kulkeneet Spartasta, kaksitoistasataa
stadionia eli 30 penikulmaa, vähintäkään valittamatta väsymystä tahi
vaivaa.

Kun he saapuivat, näkivät he vain poistuvien persialaislaivojen
viimeisen vilahduksen.



XVI.

Hades.


Vaara oli ohitse. Ja taas Narkissos aloitti vaelluksensa.

Hän kulki pitkin pyhää tietä Eleusista kohden, läpi Dafne-solan.
Hän näki jo edessään Salamiin lahden, jonka sininen pinta välkkyi
etelässä kalliorantaan keskellä, niiden ylt'ympäri sulkemana,
niinkuin olisi ollut tyven ja syvä vuorijärvi.

Kahta salaisuutta hän alati mielessänsä hautoi. Peläten ja arkana
ja kuitenkin uteliaana hän etsi kuin taikavoiman vetämänä niitä
paikkoja, joissa tiesi noiden salaisuuksien piileksivän. Afroditen
temppelissä hän ei koskaan vielä ollut käynyt. Hänen esikartanossansa
hän oli tuntenut vain epämiellyttävää tunnetta ja inhoa. Kun hän
mielessänsä kuvitteli alastonta kohtausta itsensä jumalattaren
kanssa, tunsi hän häpeää, niinkuin olisi ajatellut häpeällistä ja
eläimellistä mysteriota. Ja taas tunsi hän olemuksensa salaisimpia
syvyyksiä raakojen kynsien kouristavan.

Hän pysähtyi ja nojasi vuorenseinään katsellen ulapalle. Olikohan
Afrodite muuta kuin vaahtoa, joka kuohuista nousi rannalle,
kuplakukkasia, jotka syntyivät ja särkyivät, halua, joka syntyy
miesten veressä ja joka kuolee jälleen niinkuin muutkin ruumiissa
liikkuvat luonnonvietit? Ne nuoret miehet, jotka siitä puhuivat,
vakuuttivat aina, että aina jäi jäljelle vain tylsä kyllästys niiden
naisen syleilyjen jälkeen, joilla he jäähdyttelivät verensä tulta;
herpautumiseen liittyi suorastaan inho sitä helmaa kohtaan, joka
heissä eläimellisen himon synnytti.

Kun Ateenan koristellut ja ihomaalilla kaunistellut hetairat
lähettivät hänelle kiihoittavia silmäyksiänsä ja välähdyksittäin
ja harkituin paljastuksin näyttelivät hänelle pehmeänvalkeita
velttoja muotojansa, tunsi hän jonkunlaista inhoa. Niiden punaiset
lemmenomenat eivät häntä houkutelleet. Omenatkin, siunauksen
hedelmät, inhoittivat häntä. Jos hänellä oli halu ilahduttaa
mieltänsä puhtaalla kauneudella, piti hänen katsoa kauniskasvuisen
nuorukaisen sopusuhtaisen kiinteätä ruumista ja viivojen sointuisia
suhteita. Se oli yhtä vahvistavaa ja raikasta kuin katsella hohtavia,
melkein kuin pronssista valettuja lehviä, joiden värivälkkeiset
kiehkurat kaunistivat laakerien ja myrttien oksia. Miehekästä,
harkiten koottua sopusointua, eikä kiimaa, sellaista kuin pukkien
ja hirvien. Ei huimausta ja humalaa, vaan kirkkautta ja rauhaa. Hän
oli iloksensa omassa joukossansa, nuorten miesten, joiden siveä
ankaruus ilmaiseikse liikkeiden puhtaassa sulossa, käsivarsien
asennon kylmässä terveydessä, rinnan plastillisissa kaarissa,
säärten kaunissuhteisissa viivoissa. Kuinka nautinnollista olikaan
vaihtaa ajatuksia sellaisten miesten kanssa, joilla niinkuin hänellä
itsellään oli tämä himottoman raikas päivänkirkkaus mielessänsä.

Mutta Afrodite? Eikö hän ollut aaltoja ja ryöppyjä, kuumetta ja
sairautta? Eikö hänen nimensä tietänyt unettomia öitä ja pahoja
unia, pistävää kipua, humalaa ja viettien vetoa? Panssariverhoisessa
neitseellisessä Athenessa ei ollut ainoatakaan piirrettä hänen
himokasta alastomuuttansa, ei henkäystäkään hänen raskasta
makuuhuoneentuoksuansa, ei pisaraakaan hänen kiimaista vertansa...

... Ylhäällä vuorenseinämän nelikulmaisissa luolissa istui muutamia
valkeita kyyhkysiä -- liikkumatta vielä sittenkin, kun hän kiipeili
ylös kallioonhakattua polkua. Ne eivät lähteneet lentoon, ne istuivat
siellä pyrstöt häntä kohden. Kädellänsä hän tarttui yhteen ja tunsi,
että se oli raskasta, auringonlämmittämää marmoria. Silloin hän vasta
ymmärsi, että ne olivat jumalattaren uhrilahjoja. Yksinkertaiset
palvojat toivat hänen luonnonpyhäkköönsä kömpelötekoisia kivikyyhkyjä
tahi muita uhreja -- lapsellisia -- savesta muovaillun naisenrinnan
tahi möhkäleen, jossa oli syvään painettuja reikiä, naisellisen
hedelmällisyyden vertauskuvia.

Hän kulki viimeiset askelet ja oli perillä lattealla
kalkkikivikalliolla, joka oli punainen kuin kastemadon liha. Niin
oli, täällä oli Afroditen alttari, jota peittivät kuihtuneet
ruususeppeleet ja villit niittykukkaset, maalaiskansan käsien
kokoamat, jotka olivat kosteat jumalattaren kaipuusta.
Rakkaudenpantteja, rakastetun antamia, joihin nenä oli painautunut,
halatessansa hengittää itseensä rakastetun ruumiin suloista tuoksua,
hänen lihansa ja verensä sielua.

Mutta Narkissos ei laskenut kukkasta Afroditen alttarille. Jumalatar
ei saanut häntä lämpenemään. Kun hän ajatteli Nikaretea, ei hän
ajatellut Afroditen tähden. Paljon voimakkaammin hänen mieltänsä
kiehtoi toinen salaperäinen asia. Hän oli näkevinänsä edessänsä
Marathon-haudan nuoret sotilaat, jotka makasivat mustanpunaiset
haavat ammottaen ja keihäänreikiä ruumiissaan ja joiden suut
huokaistessaan ulos sielun olivat jäykistyneet omituiseen sisäiseen
hymyyn, autuaat ja kuitenkin ikäänkuin jokin olisi niitä katkerasti
ja lohduttomasti vihoittanut. Mitä auttoivat kaikki ylistyspuheet
ja pasuunantoitotukset, ettei ollut toista onnea sellaista kuin
kaatua isänmaan puolesta? Sillä missä he nauttivat tätä onnea?
Olihan parempi olla elävä koira kuin vaikkapa Akhilleus kuolleitten
maassa. Oliko olemassa pientä rakoakaan, josta silmä saattoi
pilkistää varjojen maailmaan ja nähdä, pilkoittiko Hadeksen majoihin
pienintäkään himmeätä toivon kipinää?

Sentähden hän aikoi käydä Eleusiissa. Oltiin keväisten ja suurten
syksyisten mysteriojuhlain välillä. Ehkäpä hierofantti vahvistaisi
hänen haluansa antaa vihkiä itsensä noihin suuriin hämäriin
salamenoihin.

Hän laskeutui Thrias-tasangolle ja ihasteli sen hedelmällisyyttä.
Vilja lainehti joka puolella niinkuin keltainen meri, jonka
yllä merituuli kiiteli, kunnes pusertui ylöspäin vasten vuorten
taustaa. Niinkuin pieniä merensaaria kohoili hedelmäpuulehtoja,
jotka kokosivat auringon helteen hedelmiensä punaisille poskille.
Silkkiäispuut ja viikunat ja omenat viittoivat tummien lehviensä
erilaisin vivahduksin. Leivot kutoivat liverrysverkkoja yli maiden,
ja ohrasta nousi höyryinen huntu hedelmöittävää pölyä. Luonnon suuri
ihmeellinen mysterio tapahtui hänen silmäinsä edessä. Hän ajatteli
Demeteriä, joka juuri täällä oli harhaillut epätoivossansa ja hakenut
ryöstettyä tytärtänsä Persefonea vaatiaksensa hänet takaisin Manalan
pimeänpeittämältä jumalalta. Hän näki jumalattaren vaeltavan raskain
askelin mieli maata mataen läpi vainioiden soihtu kädessänsä; savu
kohosi kohden polttavaa aurinkoa, ja hän varjosti toisella kädellä
punertavaluomisia silmiänsä ja katsoi kauas. Viljan keskellä kasvavat
suuret unikot olivat ryöstetyn tytön verijälkiä tahi tulenkipinöitä,
pudonneita Hadeksen hevosten turvista, joista pursusi kimpuittain
vulkaanisten liekkien säteitä.

Allapäin Narkissos seuraili pyhää tietä, jota jumalatar kerran
itse oli kulkenut. Sen viereen hän oli usein vaipunut maahan ja
kostutellut sitä kyynelillä ja valittanut hätäänsä vaikeroiden
tyhjään avaruuteen, missä ei kukaan kuullut. Vasta Eleusiissa oli
ystävä, kuningas Keleos, häntä armahtanut ja hankkinut hänelle lepoa.
Ja Iakhos oli tullut hehkuva soihtunsa kädessänsä ja auttanut häntä
etsimään.

Pienen kaupungin talot nukkuivat. Koirat pysyivät makuusijoillaan
varjopaikoissa ja heilauttivat vain tervehdyksen ohikulkevalle. Hän
uhrasi muutamia pikkurahoja temppelinvartijalle, ennenkuin hän läpi
raskaankaltevan propylaiarivin nousi pyhälle paikalle. Salamenojen
temppeli vartioi luottehiansa. Muurien salamielinen kuori ympäröi
sitä -- ei pylväitä, jotka niinkuin metsän sali olisi tullut tulijata
vastaan.

Mutta ennenkuin hän meni itse Telesterioniin, meni hän pieneen
kallioluolapyhättöön, joka oli oikealla kädellä ja oli itse
Hadekselle pyhitetty. Siellä ei ollut vartijoita, kallioonhakatut
portaat johtivat vuorenseinien välitse sisälle, kunnes hänen
edessänsä oli karkeatekoinen kalkkikivialttari, hämärän peittämä
luola, ei niinkuin kylmän varjon, vaan niinkuin kuumien kirojen.
Matalan alttarin takaa ammotti pimeys niinkuin haava syvälle
sisäänpäin sikinsokin seisovain paasien lomitse.

Alttaripöydällä ei ollut uhrilahjoja. Mitä Hadeksen piti saaman, se
heitettiin sen taakse kuin iäti pohjattomaan ahnaaseen kitaan. Se
ilma, joka sieltä nousi, oli kuuma ja tuikea kuin tulikivihöyry,
joskus seassa tukahduttavaa savua -- tuntui niinkuin olisi valtavan
palkeen veto saanut näkymättömästä roviosta kipinöitä sinkoilemaan.

Narkissos ei tietänyt, mitä Hadeksen suuhun uhrattiin. Ne lienevät
olleet verisiä, kauheita lahjoja, julmuuden ja kuolevaisten
itsekidutuksen jätteitä. Hän oli kuullut, että keskoiset ja
kuolleenasyntyneet sitä tietä katosivat takaisin pimeyden äärettömään
äidinhelmaan, josta eivät olleet voineet nousta elämän valkeuteen.
Tahi ihmiset uhrasivat itsensä tuolle pohjattomalle vatsalle ja
menivät vapaaehtoisesti Hadeksen majoihin, jotka ennemmin tahi
myöhemmin odottavat kaikkia. Vuorenhalkeama nieli kyllä saaliinsa
antamatta ääntäkään vastaukseksi. Paitsi tulikivenhöyryjä huokui
nielu ruumiin löyhkää, mikä iljetti jokaista elävää olentoa, joka
lähestyi.

Narkissos kumartui kauas yli alttaripöydän ja tuijotti tuohon ikuisen
mätänemisen pimentojärveen. Hän löi rystysellänsä paateen. Yht'äkkiä
tuli skorpioni pyrstö pystyssä mataen alttarin reunalle. Narkissos
tappoi sen. Hänen silmissänsä hyppeli tulisia renkaita. Hetkinen,
vilahdus vain ja elämä oli mennyt. Tuntui siltä, kuin tuo pieni elävä
olisi syntynyt näyttäytyäksensä vain tuona yhtenä silmänräpäyksenä ja
tullaksensa tuhotuksi.

Hän heitti sen uhriksi syvyyteen. Kuuliko hän kumean loiskahduksen
manalan pikimustista järvistä? Varjojen valtakunnan elämää nielevästä
haudasta kuuli hän lukemattomien myriadien syviä huokauksia ja
tarkkasi kuullaksensa omien vainajiensa äänet: äidin lempeän
heläjävän äänen, jossa olivat huilun kaikkein hiljaisimmat sävelet,
ja isän äänen, jossa kumisi rinnan malminkaiku.

"Narkissos", kutsui se. "Narkissos!"

Hän kuuli sen niin selvästi, kuin se olisi ollut elävä olento,
joka kutsui: Narkissos! Ja kuitenkin se oli vain sellaista ikävän
ääntä sen suusta, joka ei enää koskaan näkisi päivänvaloa. Siellä
syvyydessä olevien eloonherättämiseksi ei auttanut uhrata varissutta
viljaa eikä hyytynyttä verta, ei kuoleman myrkyttyneitä nesteitä eikä
syntymättömän ennen aikojaan pysähtynyttä sydäntä. Oli vain yksi
ainoa kuolleita hetkeksi ravitseva aine, joka saattoi antaa heille
puhekyvyn takaisin -- se oli aivan elävä, huppelehtiva hurme, kun
se katkaistuista valtimoista virtasi alas pimeyden kuiluun niinkuin
janoiseen suuhun. Hän muisti Odysseuksen uhrin, kun hän uhrasi mustan
oinaan, muisti veren vielä poreilevan lammikon, josta varjot joivat,
häälyen vilisevän sankkana joukkona kuopan ympärillä. Hän näki veren
elämän vuotavan varjon lukinverkko-olemukseen niinkuin punaisten
kastepisarain väräjävissä langoissa: jokaisen verirahtusen imaisu
synnytti sanan kuihtuneelle kielelle.

"Narkissos!"

Hän kääntyi huudahtaen. Oliko kuollut laskenut kuivat luiset kätensä
hänen olkapäillensä? Oikein, siinä seisoi varjo hänen edessänsä,
pitkä, ulkoa tulevan valon ympäröimä. Mutta silloin alkoi varjo
nauraa:

"Kautta peloittavan Hadeksen, jonka suun edessä seisomme! Herätänkö
sinut kuolemanunesta? Aioitko vapaaehtoisesti solua alas siihen
maailmaan, johon vielä et moneen kymmeneen vuoteen tarvitse kuulua?
Narkissos, poikani, etkö tunne minua?"

Se ei ollut manalaisen ääni. Se oli se pyöreän täyteläinen
sydänvereltä tuoksahtava ääni, itsensä elämän auringon laulua täysi,
jonka hän oli kuullut niin voitonriemuisena, niin nauravana vain
yhden miehen suusta: Hermofantos!

Ja Hermofantos tarttui hänen käteensä kätensä täydellä, lämpimällä,
lujalla otteella ja veti hänet mukanansa takaisin päivänvaloon.
Leivot kehräsivät heidän päittensä päällä. Taivas valoi lämpöänsä
heidän päihinsä -- hetkisen kuluessa ulottui lämpö aina hänen
syvimpään sydämeensä, ja Hermofantos seisoi ja hymy leikki hänen
suurissa voimakkaissa silmissään ja pyöreässä punaisessa suussaan
keskellä hopeaista partaa.

"Minä näin sinun kävelevän läpi kaupungin ja tunsin sinut
käynnistäsi. Minä hain sinua pyhäkön tyköä, mutta täältä vasta
sinut löysin. Vastakohdat hakevat toisiansa. Sillä mitä on sinun
nuoruudellasi tekemistä kuolemanajatuksen kanssa? Oletko tullut
Eleusiiseen vihityttämään itsesi?"

"Olen, Hermofantos, minä kaipaan sitä elämän valaistusta, jota ilman
elämä on vain tyhjää orjuutta."

"Tule mukaani ja istahtakaamme tuonne ylös varjoon", sanoi
Hermofantos ja meni hänen edellänsä pitkin jyrkkiä pengerportaita
temppelin pohjoispuolelle, missä korkeat kypressit kutoivat viileätä,
vapisevaa tuulenhenkeä. Sinne Hermofantos istui kivirahille
levitettyänsä ensin viittansa aluseksi, ettei kylmettyisi.
He istuivat katsellen suurta temppelikuutiota, joka kohosi
monikerroksisena, mutta jota vain yhdeltä puolelta reunustivat
umpimuurin edessä olevat raskaat kullanruskeat pilarit ja joka muuten
näytti linnalta, niinkuin sen tarkoitus olisi ollut suojata muuriensa
ja kattonsa sisälle suljettuja salaisuuksia.

Kun Narkissos oli kertonut vaellusvuosistansa ja kokemuksistansa
persialaishyökkäyksen aikana, sanoi Hermofantos:

"Sinä siis arvelet, Narkissos, että se elämän viisaus, jota sinä
halajat, piilee tuossa majassa niinkuin aarre, joka odottaa sinua.
Ja kun nyt syksyn suuriin salamenoihin vaeltavat janoiset joukot,
niin olet sinäkin oleva yksi niitä, jotka parveilevat kuin koiperhot
suojatun valon ympärillä ja ikävöivät iäisen totuuden virvoitusta.
Sillä tuohon paikkaan on kautta lukemattomien sukupolvien koottu ja
siinä säilytetty niiden iäisyyttä ikävöiväin tunteiden symboleja,
jotka yksin voivat kuolevaista lohduttaa. Katso, täältä katse kiitää
Thrias-kedoille, joihin iäisyyden siemen ensin kylvettiin -- sen teki
Triptolemos, joka sai sen lahjaksi kiitolliselta maan äidiltä. Mutta,
Narkissos, se, mitä sinulle näytetään tuossa suljetussa huoneessa, on
vain iäisen pimeyden taustalla nähtävä himmeä ja pienennetty piirto
sitä maailmaa, jota itse valo ja taivas täällä silmillesi laulavat.
Niinkuin sen pienen jyväsen, joka syksyllä kätketään maan mustaan
vakoon, puolet vuodesta makaa raskaan mullan alla, mutta keväällä
sisäisen kasvuvoimansa vastustamattoman vaiston ajamana nousee
takaisin valoon, samalla tavalla saattoi maan äiti saada lapsensa
takaisin puoleksi vuodeksi, sittenkuin tämä oli toisen puolen vuotta
viettänyt manan maiden kuninkaan, näkymättömän Hadeksen luona, joka
ei koskaan päivän valoa näe. Ja tämä on meidän kuolevaisten nähtävänä
iäisen kiertokulun kuvassa, sen, jonka me kaikki kerran kuljemme.
Kuolema painaa meidät alas Hadeksen asuntoihin, toimettomuuden
autioon ja tyhjään varjomaahan, mutta meitäkin odottaa pelastava
kevät, joka nostaa meidät takaisin valoon ja elämään. Mitäpä meillä
siis on kuolemasta muuta pelättävää kuin se talvi, jota joka vuosi
auttamattomasti lähenemme, mutta jonka me yhtä varmasti tiedämme
väistyvän uuden kevään edestä. Sano minulle, Narkissos, tähänkö
kauniiseen ja kultaiseen oppiin tahdot vihkiytyä tuolla Telesterionin
suuressa hämärähuoneessa?"

"Aivan niinkuin sanot, Hermofantos. Minä halajan hartaasti, että
ikuinen valo poltetaan minun sieluuni!"

"Minä sanon sinulle aivan rehellisesti, Narkissos, että olet vielä
liian nuori."

"Olenko liian nuori saadakseni perehtyä siihen, mitä sinä itse, oi
Hermofantos, sanot kauniiksi ja kultaiseksi opiksi?"

"Et, tosin et ole, Narkissos. Mutta tätä oppia sinun tulee etsiä
vielä suuremmasta temppelistä kuin se on, jonka näet tässä allasi
-- kellastuneena ja vanhuutensa kunniassa. Itse elämä on se ääretön
temppeli, jossa me kuolevaiset joka päivä käymme koulua. Oletko
sitten väsynyt käymään koulua elämän suuressa temppelissä ja luuletko
voivasi hypätä yli kaiken seuraavan oppiajan ja täällä muutamassa
päivässä omaksua kokonaissumman kaikkea sitä, mikä sinun pitäisi
koota oman kokemuksesi avulla? Oletko väsynyt vaeltamaan, toimimaan,
pyrkimään? Kahdenkymmenen vuoden iälläsi olet ainakin nähnyt paljon
maailmaa etkä ole voimiasi säästänyt. Elämä ei ole osa, jonka
itsellensä valitsee, vaan kokonaisuus, jonka kappale kappaleelta
itsellensä kokoaa. Kaikki on sinun itse kauttasi hankittava. Sinä
olet oppinut palvelemaan ja tekemään työtä. Sinä tiedät, mitä
merkitsee paimentaa vuohia, karjaa, olet istunut soututeljolla ja
karaissut itsesi kärsivälliseksi. Olet kantanut hopliitin aseita ja
itse opetellut kevytaseisen kuria. Luuletko kahdenkymmenen vuotesi
iän olevan kypsän vastaanottamaan elämän ja kuoleman mysteriota?
Entä _minä_ sitten? Lukemattomat kerrat olen vaeltanut pyhää tietä
Eleusiiseen ja olen jumalattaren kärsimystien jokaisella stadionilla
ajatellut, joko vihdoinkin ansaitsisin löytää, vai eikö minun
vielä vuodeksi pidä tarttua soihtuun ja omin jaloin jatkaa matkaa
karaistuakseni sitä varten. Ja katso -- minä en vielä ole saavuttanut
sitä itseluottamusta, että uskoisin olevani kypsynyt salamenoihin
osalliseksi. Sen opin voima, joka meille tällä vihityllä pohjalla
ilmaistaan, riippuu vain oman elämänkokemuksemme voimakkuudesta.
Palkka, jonka saamme, on suhteessa yksinomaan siihen, mitä me
itse olemme saaneet toimeen. _Minä_ en ole tehnyt kyllin paljon
päästäkseni pyhien salaisuuksien perille. Mutta sinä ehkä olet? Mutta
eiköhän sentään, Narkissos, elämä vielä vaadi sinulta kokonaista
sarjaa velvollisuuksia, joita tähän saakka olet vältellyt. Tähän
saakka olet ollut kevytaseinen, kevytjalkainen, juoksija. Mutta
oletko oppinut pysymään horjumatta paikallasi, kantamaan kohtalon
kovaa haarniskaa, kuolemaan varustuksissasi valittamatta. Et ole,
mikäli minä tiedän. Mutta sano minulle oikea asianlaita, jos erehdyn.
Et puhu, tiedät minun olevan oikeassa. Elämä on pitkä, yhtenäinen
koetus. Karkaise itseäsi, Narkissos. Karkaise itseäsi, tahi jumalat
tekevät sen. Hanki itsellesi jumalain suosio ennättämällä itse ennen.
He eivät rakasta ketään niinkuin altista ja kaikkeen hyvään valmista
miestä. Sinähän pidät vaeltavasta ja liikkuvasta elämästä --"

"Aivan niinkuin sinäkin, Hermofantos."

"Mutta vaeltaminen on vetelehtimistä. Minä itse olen jo
kahdennestakymmenennestä vuodestani ollut luopio. Minä olen Spartan
mies, Narkissos. Poikana ja nuorukaisena sain kurini ja kasvatukseni
Lakedaimonin karskissa ja ankarassa sotakoulussa. Karkasin koulusta
vaeltaakseni ympäri. En tuntenut syntyneeni sotilaaksi. Minä olen
kavaltanut kotivaltioltani voimani. Minä olen Spartalle velkaa
elämän. Kun kerran olen vaeltanut tarpeekseni, palajan kotiin
laskeakseni luuni isieni maahan. Mutta minä olen menettänyt isiltä
perimäni maaosuuden. Olen Spartalle elämän velkaa; sitten saan sen
takaisin. Tahdotko olla poikani, Narkissos?"

Narkissos katsoi hämmästyneenä Hermofantosta.

"Minähän en ole spartalainen", sanoi hän.

"Mutta sinusta voi tulla", hymyili Hermofantos. "Sinulla on
lakedaimonilaista verta suonissasi, arvelen. Hera tiesi, eikö sinun
äitisi ole minun tyttäreni. Minä olen antanut sinulle nimen, anna
nyt minun myös olla isäsi sijassa. Ehkäpä tahdot olla minun poikani.
Silloin kiinnittäisin uudelleen siteet isäini kaupunkiin. Minulla
oli maata Lakedaimonissa. Kaksikymmentä heloottia viljeli sitä
minulle. Se tulee omakseni, jos hankin itselleni ja Spartalle pojan.
Lähde mukaani, niin minä hankin sen sinulle perinnöksi. Lähde sinä
kahdenkymmenen vuoden iälläsi siitä, mihin minä keskeytin. Täytä se
kansalaisvelvollisuus, jonka minä laiminlöin. Tämä, Narkissos, olisi
oikea vihkimys elämän ihmeelliseen salaisuuteen, jos koettaisit
kantaa sitä haarniskaa, johon Lakedaimon pukee poikansa."

Narkissos kuunteli pää kumarassa ja vaipui mietteisiinsä. Hermofantos
oli jo pitkän aikaa ollut vaiti; mutta kun Narkissos vihdoin nosti
katseensa ja tapasi toverinsa suuret säteilevät silmät, vastasi
hän laskemalla kätensä hänen käteensä. Hermofantos painoi hänet
sydämellensä.

Kumma lämpö virtasi läpi Narkissoksen olemuksen, hän painautui
vanhusta vastaan ja Hermofantos pusersi molemmat kätensä hänen päänsä
ympäri ja painoi suudelman hänen kiharalle tukallensa.

"Nouse ja käykäämme vielä kerta Hadeksen asunnoissa."

He olivat jälleen luolassa salaperäisen pimeyden kuilun edessä.
Mutta nyt ei Narkissos enää tuntenut sieltä tulevaa ruumiinhajua.
Hänen päänsä lepäsi vasten Hermofantoksen olkapäätä, ja hän hengitti
nauttien tuon auringon karaiseman ruumiin tervettä säteilyä, joka
tuoksui niinkuin ajuruoho tuulen raikkautta.

Hermofantos katseli kallionhalkeamaan ja lausui hitaasti syvään
hengittäen:

"Isä Hades, minulla ei ole hunaja- eikä maitouhria sinulle tuotavana.
Oi sinä, joka kerran oikeudellasi otat haltuusi meidät, jotka
edessäsi seisomme, kuule lupaus, jonka sinulle teemme. Ei tule iltaa,
jolloin en odottaisi, että sinä unessa tulet ja kutsut minua, eikä
aamua, jona en itselleni sanoisi: tänään näen viimeistä kertaa päivän
valkeuden ja ennen iltaa olen varjo kaikkien niiden joukossa, jotka
ennen minua ovat luoksesi tulleet. En koskaan ole kieltänyt velkaani
sinulta. En koskaan ole tahtonut piileskellä kuolemaa. Olen etsinyt
vaaraa sekä skyyttien että persialaisten keskeltä. Katso, tässä minun
vasemmassa kädessäni on kolme kangistunutta sormea, joita sinä kerran
olet koskettanut -- minä vedin saakilaista jousta, niin että jänne
katkesi, ja oman käteni hermojänne katkesi samalla kertaa. Ojennan
sinulle pelotta oikean käteni enkä kammo astua sinun valtaistuimesi
eteen, vaikkapa ikuinen kylmyys sieltä huokuukin jäistä kammoansa.
Viittaa valtikallasi, kutsu, niin tulen. Mutta tähän nuorukaiseen,
jolle olen antanut nimen, minä sidon elämäni langan. Anna hänellekin
vahvistava oppisi, että hän ei pelkäisi. Minä vihin hänet Hellaan
maan huomaan. Minä vihin hänet karkaisemaan sieluansa ja ruumistansa
ja vihaamaan vain yhtä -- sitä, joka idästä tulee, ja joka ei edes
_sinun_ pyhyyttäsi pyhänä pidä. Onnellisesti on Hellas torjunut hänen
ensimmäisen hyökkäyksensä. Mutta rauhaamme kuulemme, kuinka hän
varustelee ja hautoo kostoa. Jos hän joskus pääsee Eleusiin seutuun,
niin hän täyttää sinun kuilusi kallionlohkareilla ja koettaa kivittää
maanalaista valtakuntaasi. Mutta se Hellas, joka on ollut, on maailma
jalkaimme alla, ja vainajat vahvistavat perustuksen, jolla me
seisomme. Persialaisten jalkain alla se on tuntuva pettävältä. Sinun
valtaistuimesi edessä, Hades, kaikuu rukoukseni ja tervehdykseni
menneille polville. Myös Narkissos tervehtii sinun kauttasi edellänsä
menneitä ja lupaa tulla heidän luoksensa, sellaisena että rohkenee
katsoa heitä silmiin, koska ei ole pettänyt sitä maata ja sitä
taivasta, jonka he hänelle perinnöksi jättivät. Hengitä vain hänen
kasvoihinsa, sillä sinun henkäyksesi vahvistaa, ja hän kulkee joka
päivä kuolema silmäinsä edessä hymyillen, kun _sinun_ tulesi on hänen
poskensa karaissut. Suo minun ja hänen silmäinsä avautua näkemään
iäisyyden salaisuuksia, jollet ennen, niin ainakin sillä hetkellä,
jolloin meidät kutsut. Nikarete, tyttäreni, näe pimeydessäsi poikasi
kirkas valkeus, hänen, joka vielä elävien mailla kulkee. Eufranor,
ystäväni, katso, minä otan sinulta Narkissoksen, ainoan poikasi,
ja lupaan vastata sinulle hänestä. Voi hyvin Hadeksen majoissa! Me
yhdymme, yhdymme, yhdymme."



XVII.

Spartalaiset häät.


Narkissos kulki Hermofantoksen mukana Spartaan ja tuli hänen
pojakseen, ja hänelle luovutettiin hänen perintömaansa, niin että
helootit sitä hänelle viljelivät. Senjälkeen vanhus jälleen lähti
vaellukselleen.

Narkissos otettiin syssitioihin. Mutta se kulta, mikä hänellä
vuosikausia oli ollut tallessansa, piti hänen jättää valtion
rahastoon. Ei yksikään Spartan mies saanut omistaa hopeaa tahi kultaa
-- vain rautarahoilla piti hänen maksaa elämänsä tarpeet. Hänen
tukkansa leikattiin eikä enää senjälkeen saanut kasvaa pitkäksi.
Karkea, värjäämättömästä villasta tehty ihokas jätti käsivarret ja
jalat aivan alastomiksi. Sateessa ja myrskyssä ja auringon helteessä
oli hänen käyttäminen vain sitä.

Poikakasvatusta, joka tapahtui ruoskan ja kaikenkaltaisen
karaisemisen voimalla, hän ei ollut saanut. Mutta elämä itse oli
antanut hänelle sitä vastaavan opin eikä hän ollut koskaan pelännyt
mitään työtä tahi minkäänlaista ruumiillista ponnistusta.

Telttatoveruus antoi hänelle ainoan jokapäiväisen seuran. Ikäistensä
kanssa hän harjoitti itsensä elämään pienessä tarkasti rajoitetussa
piirissä, joka kaikessa noudatti melkein kuin säännönmukaista tahtia,
heräsi yht'aikaa, söi yht'aikaa, marssi yhdessä, suoritti paininsa ja
tappelunsa keskuudessansa ja samalla kellonlyönnillä vaipui levolle
kivikoville makuusijoillensa karkeitten raakavillaisten peitteiden
alle.

Silloin tällöin veljespiirit liittyivät yhteen ja panivat toimeen
suuren metsästyksen vuorilla. He ajoivat villisiat liikkeelle yhdessä
järjestyneinä pitkiin ketjuihin, joiden edestä ei mikään elävä
voinut päästä pakoon. Kaikki tapahtui tarkkojen, loukkaamattomien
sääntöjen mukaan. Riistan tappoi vuorollansa kukin metsästäjistä,
ja asianomaisen piti kuolemaa halveksuen ja nopeaneuvoisena asettua
suojattomana villikarjun hammasten ja karhun käpäläin eteen.
Karhu oli sen lisäksi kaadettava sylipainissa ilman aseita. Kun
Narkissos löi painia karhun kanssa, niin hänen voimansa kasvoivat
jättiläismäisiksi. Karhu oli Artemiin pyhä eläin, ja hän hyökkäsi
sitä vastaan niinkuin olisi ollut kaadettava perivihollinen.

Joka päivä hän joukkueensa kanssa lähti liikkeelle auringon noustessa
pitämään harjoituksia avoimella kentällä, Eurotas-joen kaltailla tahi
terävähuippuisen Taygetos-vuoren alla. Raskas haarniska yllänsä he
juoksivat yksinäisen huilun terävää poljentoa seuraten, tahdikkaasti,
niinkuin siinä olisi ollut yksi ainoa tuhatjalkainen ruumis, joka
kumisten kulki maata. Raskaat tammikeihäät pidettiin tanassa tarkassa
tasapinta-asennossa, ja heitot kävivät kuin koneella, joka heitti
yhtenäisen piikkirivin suhahtaen ilmaan. Kilvet koottiin niinkuin
levyt yhteen ainoaan juoksevaan nuoraan. Täysissä aseissa he
hyppelivät yli kuilujen ja purojen ja juoksivat huulet lujasti yhteen
puristettuina, niin että ilma sihisten kulki läpi auki jännittyvien
sierainten.

Kun puolipäivän aikaan ruumiit höyrysivät uupumuksesta, marssittiin
Eurotas-joelle. Aseet ja hikinen villaihokas heitettiin pois ja
nuoret ruumiit syöksyivät kilvalla virtaan, joka kohisten vyörytteli
vuorenhuipuilta tulevaa jäistä vettänsä. Lämmin vesi ja öljy oli
kielletty. Kylmän karkaisemina he palasivat syssitiakasarmiin
istuutumaan höyläämättömille raheille ja syömään yksinkertaista ja
höyryävää verilientänsä.

Toisin ajoin pidettiin harjoituksia ja kilpataisteluja
harjoituskentällä tahi harrastettiin soitantoa. Narkissos oppi
puhaltamaan huiluja kovassa doorilaisessa sävellajissa ja
kuparirummulla antamaan tahdin kaikille joukkueen järjestetyille
liikkeille. Ne oli ymmärrettävä ilmankin komentosanoja yksin rummun
erilaisista lyöntiryöpyistä tahi huilun hitaista tahi nopeista
juoksutuksista. Ylipäällikön käskyt annettiin salpinks-merkeillä,
jotka kiirivät yli kaikkien muitten äänten. Yhteislauluakin
harrastettiin, ja hän oppi Tyrtaioksen vanhat sotalaulut, jotka
painuivat vereen niinkuin itse sydämen tahdinlyönnit.

Naisia hän ei mielellään ajatellut. Artemis-vala kalvoi hänen
sieluansa niinkuin jäyhä suru, kytevä kipu, jota hän ei tahtonut
ajatella. Joskus sattumalta marssittiin ohi nuoren tyttöparven, jotka
samoin olivat harjoituksissa taivasalla ja juoksivat kilpaa. Nikarete
oli ehkä vielä niiden joukossa, mutta valtion olot vapauttivat hänet
käymästä niissä kaupungin osissa, joissa naiset oleskelivat. Siihen
asti, jolloin täyttäisi kolmekymmentä vuotta, piti hänen elää yksin
miesten joukossa; vasta kolmikymmenvuotiaat viettivät perhe-elämää
vaimon seurassa ja lasten, joista pojat seitsenvuotiaina otettiin
kasarmeihin kasvatettaviksi.

Narkissos oli kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen, kun sai määräyksen
käydä tapaamaan yhtä eforeista, joka lähetti hänet toisen kuninkaan,
äsken valitun Leonidaan, Anaksandrideen pojan luokse.

Kun Narkissos näki hänet, muisti hän hänet Olympian kuutamoyöstä.
Hänen kasvonsa olivat kuparinruskeat, ohut musta tukka ja parta
ympäröivät hänen kasvojansa niinkuin kypärä. Leonidaan ilmeistä ei
näkynyt vähintäkään merkkiä siitä, että hän olisi tuntenut tulijan,
vaan hän lausui vain:

"Narkissos, Hermofantoksen poika, ikäsi tuottaa, sinulle nyt miehen
velvollisuudet."

"Laiminlyönkö niitä?" kysyi Narkissos.

Leonidas katsoi häntä rauhallisesti ja sanoi:

"Tulet siis huomenna."

"Mihin?" kysyi Narkissos.

"Neljä mieskuntoista orpoa tyttöä juoksee kilpaa. Yhdestä niistä
tulee vaimosi."

Narkissoksen kasvot peitti hehkuva puna, ja hän vaikeni.

"Oletko ymmärtänyt?" kysyi kuningas Leonidas.

"Eikö laki anna aikaa?" sanoi hän vihdoin. "Minä en ensinkään
tarvitse vaimoa."

"Mutta vaimo tarvitsee sinua."

"Minulla ei ole mitään tunnetta naisia kohtaan."

"Mutta sinä olet mies. Ja Sparta tarvitsee uutta polvea. Etkö ole
vanhimpia teltassasi?"

"Olen."

"Tottele siis tahi saat rangaistuksesi", sanoi Leonidas ja löi
keveästi rystysellänsä häntä otsaan.

"Minä tottelen", sanoi Narkissos ja nyökkäsi.

"Muista, Sparta velvoittaa sinua. Sinä juokset niin kiivaasti kuin
voit. Ja Artemis antaa sinulle sen, jonka juoksussa saavutat."

... Sinä iltana Narkissos tunsi itsensä perin väsyneeksi ja meni
maata auringon laskiessa. Mutta hän makasi kovalla vuoteellansa eikä
saanut unta. Vanha kuva väikkyi hänen mielessänsä. Hän näki vyön
kiertyvän auki, hän näki kirjaimissa sen lupauksen, jonka hänen
huulensa olivat antaneet Artemiille. Huomenna hän sen rikkoisi,
ja hän itse oli viaton. Hän tuntisi itsensä vapaaksi pakolla
antamastansa valasta. Mutta rankaisiko jumalatar häntä siitä?
Kostaisiko hän hänelle niinkuin valanrikkojalle? Mitä tapahtuisi.
Hänen oli vain toteltava. Jumalain asiapa lienee ollut tutkia niitä
valoja, jotka häntä pakottivat. Pahimmin hän rikkoi Afroditea
vastaan. Mitä merkitsivät hänelle naiset? Hän ei edes tuntenut sitä
veren viettiä, joka saa oriin temmeltämään, kun se viedään tamman
luokse. Ja kuitenkin oli hänen tehtävänsä yhteiskunnassa vain oriin,
joka oli päässyt siihen ikään, jolloin sen kokoama voima käytetään
täyttämään luonnon käskyä. Hänen oli kilpajuoksussa saavutettava
itsellensä morsian ja otettava se, jonka kohtalo asetti juoksemaan
hänen rinnallensa.

Seuraavana päivänä hän ei lähtenyt ulos kaupungista harjoituksiin
eikä aseleikkiin. Kun hän kolmen toverinsa kanssa oli uinut
Eurotaassa erikoisessa paikassansa ja nousi joesta, oli häntä varten
uusi ja hienompi ihokas, sandaalit ja niissä purppuranväriset nauhat,
ja poikain kaitsija ojensi hänelle sisymbrion-seppeleen. Neljä
sulhasta aterioi erikseen, heille annettiin viikunoita, mitallinen
sekoittamatonta viiniä ja hääkakkuja, sesamista leivottuja.

Ääneti he istuivat leiripöydän ääressä ja katselivat toisiansa,
viivyskellen, niinkuin olisi ero ollut edessä. Yksi heistä oli
laskenut molemmat kätensä yhteenliitettyinä toisen olkapäälle.
Kolmas hiveli lempeästi Narkissoksen paljasta, sileätä käsivartta
ja kuiskasi: "Ystävä, minä pysyn aina samana. Sinä et unohda
ystävyyttämme, ethän? Pysymmehän yhdessä? Pysymmehän yhdessä?"

Ja Narkissos nyökkäsi kuin unessa.

Eireni kävi heidät hakemassa ja vei heidät eräälle juoksuradalle,
jolla he eivät koskaan ennen olleet käyneet. Se kulki pitkin kallion
seinämää kapeana polkuna, ja kaukana edessäpäin sitä osoittivat
muutamat keihäät, jotka oli pistetty maahan. Kiekonheiton matkan
päässä heidän edellänsä seisoi jo neljä nuorta tyttöä, selin, niin
että piirteitä ei voinut nähdä, lyhyissä hameissa, mutta punainen
seppele hunnutetuissa päissä.

Naiskaitsija seisoi heidän vieressänsä ja antoi heille lähtömerkin.
Mutta kuningas Leonidas itse saapui paikalle juhlapuvussa ja järjesti
nuo neljä nuorta miestä riviin. Sitten hän viittasi tyttöihin, jotka
jo olivat ehtineet kauas edelle, ja sanoi:

"Se teistä, joka juoksee nopeimmin ja kauimmaksi, nai sen tytön, joka
on toisten edellä. Joka keihään kohdalla tuolla on luola leposijaksi.
Se, joka tulee viimeksi, saa tyytyä viimeiseen. Juoskaa!"

Hetkinen sen jälkeen he jo suhisten juoksivat kaukana polulla. Ei
ollut enää aikaa ajattelemiseen, oli kuin olisi ajanut takaa otusta
-- karkaavaa hirveä, jota ei nuoli, ei keihäs, vaan yksin käsivarsien
ote saattoi pysähdyttää.

Narkissos juoksi niinkuin oli tottunut juoksemaan vanhojen
kokemustensa mukaan ja koko sitkeää ja kestävää harkintaansa
käyttäen. Että toiset olivat hetkisen matkan hänen edellänsä, sitä
hän ei ajatellut. Välimatka tyttöjen ja miesten välillä ei näyttänyt
lyhenevän. Näytti siltä, että morsiamet eivät antaisi itseään
ollenkaan kiinni. Päivä paistoi heidän selkiinsä, ja seppeleet
hohtivat kuin villit veripunaiset pilkut -- se oli päämäärä, jota
kohden nuorukaiset kiitivät. Päämäärä, joka ei ollut kiinteä, vaan
alati liikkui eteenpäin -- elävä, kiiruhtava, pakeneva päämäärä, jota
hän ei koskaan ennen ollut tavoitellut. Sen nuolennopeus kiihoitti
eteenpäin, sen loppumaton etumatka kannusti eteenpäin. Hän muisti
kuvan pakenevan kilpikonnan jäljessä lentävästä nuolesta, joka
eräänlaisen optillisen harhapäätelmän mukaan ei koskaan pakenevaa
saavuttaisi, koska kilpikonna sinä aikana, jonka kuluessa nuoli
kiitää niiden välisen matkan, joka kerta ehtii kulkea yhä uuden
etumatkan. Ja tässä kilpailussa ei ollut nuoli kilpikonnan jäljessä,
vaan nuoli nuolen. Ja ne olivat nuolia, jotka eivät olleet saaneet
vauhtiansa vain kerta kaikkiaan jännitetyltä jouselta, vaan nuolia,
joilla oli jänne itsessään ja joita ajoi sisäinen vaistonsa, vaisto
paeta ja vaisto vangita.

Kuinka kauan hän oli juossut, ei hän tietänyt. Mutta hän oli tullut
lähelle kaukaisia keihäitä. Ja hänen kestävyytensä kesti kokeen. Hän
voitti yhä, hän sivuutti toverinsa vähitellen ja kuuli näiden suusta
raskaan, tukahdutetun huokauksen. Nyt hän oli etumaisena, ja nyt hän
alkoi nähdä, että tytöt hänen edellänsä eivät olleet säilyttäneet
etumatkaansa. Satanen askelta vielä, ja silloin hän saavuttaisi
niistä jälkimmäisen. Hänen punainen seppeleensä oli irtaantunut ja
laahasi kuin ketju hänen jäljessänsä. Hän livahti aivan tytön ohitse
ja tunsi hänen hengityksensä kutkuttavan poskeansa, tytön samalla
kallistuessa sivulle ja avatessa suunsa huutoon.

Kohta senjälkeen hän saavutti toisen. Tämä ei huutanut, vaan painoi
oikealla kädellänsä pientä paljasta oikeata rintaansa. Sitten kolmas.
Hänen seppeleensä putosi. Mies kumartui maahan ja otti sen ylös.
Hän _vei_ sen suullensa ja hengitti sen tuoksua. Se ei tullut vain
kukista, vaan myöskin tukan voiteesta.

Ihmismetsästys alkoi häntä huumata. Se ei ollut eläimen hajua, jota
hänen laajenevat sieraimensa ahmivat. Se oli tytönveren tuoksua.
Seppeleen väri kiihoitti. Ja edessäpäin tiellä makasi honka, jonka
tuoksu oli sama kuin seppeleen, joka hänen kädessään heilui. Se antoi
hänelle uutta tulta, hänen jalkansa koskettivat tytön jalan jälkiä
niinkuin pieniä liekkejä, hänen teki mieli syöksyä häneen käsiksi
-- silloin tämä kallistihe syrjään, mutta sivumennen mies painoi
hänen kosteaan päähänsä seppeleen ja tällä kertaa itse päästi pienen
huudahduksen, rajun kuin haukan, joka iskee harhaan tavoittaessansa
kyyhkystä.

Sitten hän ei enää muita tyttöjä nähnyt. Hän juoksi ihmisettömässä
paikassa. Mutta yht'äkkiä kajahti sotahuuto kolme askelta hänen
edellänsä ja esille kallionkielen takaa lennähti tyttöjen etumainen
ja viimeinen. Hän joutui ajamaan lintua, joka ei ollut enemmän kuin
kahden käsivarren mitan päässä hänestä. Tuntui siltä, kuin olisi
jokaisen hänen askelistansa pitänyt heittää hänet häneen käsiksi.
Hänen sormensa hapuilivat ilmassa, tarttuaksensa ihokkaaseen,
joka liehui ilmassa tytön takana. Hän näki hänen alastomuutensa
hehkuvan lyhyen hameen alla, joka aina livahti hänen käsistänsä.
Hän ei voinut erottaa, mihin tytön jalat sattuivat; niin nopeasti
sandaalit livistivät pitkin kalliomaata. Mutta hän oli keskellä hänen
tuoksuansa, ei ainoastaan hänen tukkansa, vaan hänen ruumiinsa. Ja
ensi kertaa elämässään hän tunsi huimaavaa nautintoa tuntiessansa
tuon raikkaan, auringonlämmön pusertaman hien hajun -- se oli
sytyttävä henkäys uutta tuoksua, jota hän ei koskaan ollut tavannut
palestralla eikä makuuteltassansa. Miehen vauhti ajoi tyttöä kuin
ruoska, joka sai hien kihoilemaan läpi ohuen ihokkaan ja vanutti
sen alas olkapäiltä, jotka pistivät esiin pyöreinä ja valkeina kuin
suuret munat. Hän levitti suloista tuoksua niinkuin kukka. Ajo oli
huimimmillaan. Pojan sormenpäät koskettivat tytön selkää, hänen
varpaansa hipaisivat hänen kantapäitänsä, ja jokaisella kosketuksen
välähdyksellä tyttö kiljahti, ei kivusta eikä pelosta, vaan uhmasta
ja ilkkuen. Tuntui kuin olisi ajanut takaa tulenkekälettä, kuin
leiskuvaa liekkiä. Ajon kiihko oli riivannut hänet. Salaa hän toivoi,
että tämä ei koskaan loppuisi. Hän ruoski ja tyynnytteli samalla
kertaa. Hänen teki mieli tarttua häneen ja nielaista, pusertaa hänet
kuoliaaksi sylissään ja tuntea, että hän ei ollut muuta kuin hänen
oman verensä huumaa.

Vihdoin hän tarttui hänen selkäänsä niinkuin kynsillä. Silloin tyttö
kirkaisten hypähti syrjään ja poika lensi suinpäin maahan ja iski
kätensä verille. Kajahduttaen sotahuudon, raikuvan _alala!_ hän
nousi ajamaan takaa. Tyttö vastasi kirkkaan _eleleu!_ Poika juoksi
nyt kädet alhaalla eikä enää hapuillut häntä kiinni. He vaihtoivat
sotahuutoja. Hengitys kulki sihisten hänen avoimesta suustansa. Hän
juoksi niinkuin olisi aikonut pakahduttaa sydämensä ja haudata tytön
sen pirstoihin. Hän päätti juosta, kunnes tyttö vaipuisi takaperin
vasten hänen rintaansa ja vasta silloin hän kietoisi veriset
kämmenensä hänen ympärillensä ja hukuttaisi hänet vereensä.

Mutta yht'äkkiä tyttö käännähti ja törmäsi häntä vastaan, repäisi
seppeleen tukastansa ja iski sillä häntä kasvoihin niinkuin
ruoskalla. Hän suomi häntä hikensä tuoksulla. Pojan silmissä
punoitti. Hän kietaisi käsivartensa ympäri hänen lanteittensa ja
tunsi kuinka ne olivat liukkaan kuumat ja sileät. Hän sulki hänet
painiotteeseen nostaaksensa hänet koholle, ja samalla hetkellä tyttö
teki vastaotteen ja ponnisti hänen rinnastaan ja kaulastaan ja
iski nyrkeillään vastoin kaikkia sääntöjä. Poika puhkesi nauruun,
kumartui, kohautti hänet, puristi hänet vasten ruumistansa ja kantoi
häntä sylissään; tyttö potki, kynsi ja käyttäytyi kuin villi,
vastoin kaikkea taidetta. Hän ei ollut oppinut painia. Pojan huulet
hymyilivät halveksuvasti. Hän musertaisi hänet, joisi sirpaleiksi
jokaisen hänen siloisen ruumiinsa luun, nielaisisi hänet, joisi
hänet, voittaisi hänet sisäisen olemuksensa pienimmällä jäntereellä
-- joka yht'äkkiä oli kohonnut niinkuin miekka tupestansa.

Keihäs oli pystyssä aivan hänen edessänsä. Hän oli hullu, hän tahtoi
jäähdyttää kostonhimonsa, ja hän kantoi kähisevän saaliinsa sisälle
luolan pimeään, johon hän heittäytyi saalis sylissänsä. Hän vaipui
tuoksuvaan heinäläjään -- hän tunsi Taygetoksen villien vuoriyrttien
väkevän tuoksun. Hänen saaliinsa painautui häntä vasten -- hän
syleili sitä kuin olisi se ollut yhtä hänen kanssansa -- hänen
verensä tuli virtasi sisälle vieraaseen maailmaan -- hänen sydämensä
ponnahti auki -- korkeat tuskan ja riemun huudot vastasivat niihin
aaltoaviin sykähdyksiin, jotka pauhasivat läpi hänen olentonsa...

       *       *       *       *       *

... Narkissos heräsi sysimustassa yössä ja värisi vilusta ja tunsi
kauhean janon polttavan kurkkuansa.

Hän hapuili ympärillensä, mutta hänen kätensä tapasivat vain kuivia
kahisevia heiniä. Hän hieroi silmiänsä, mutta ei nähnyt mitään. Hän
ei muistanut mitään, mutta nukahti jälleen täydellisen herpautumisen
vallassa.

Aurinko oli korkealla taivaalla, kun hän ryömi ulos luolasta,
väsyneenä ja joka jäsen uupumuksesta särkevänä. Hän tunsi omituista
kyllääntymistä elämään. Oli kulunut pitkä, pitkä aika siitä, kun hän
söi verilientä syssitioissa.

Keihäässä riippui huntu ja pari sandaaleja. Niissä oli punaiset
hihnat niinkuin hänelläkin. Hän otti ne käsiinsä ja katseli niitä.
Kaksi kuperaa tytönjalkaa oli polttanut jälkensä niiden ohueen ja
taipuisaan nahkaan. Niistä tuoksui aurinko. Hän ripusti ne takaisin
keihääseen ja tunnusteli kaulaansa. Hän tunsi, että sen ympärille
oli kierretty sileä nauha. Hän irroitti sen ja näki, että se oli
vyö. Vapisevin käsin hän aukaisi sen ja luki: Minä arkadialainen
Narkissos, Eufranorin poika, vannon kautta Artemiin pyhäkön...

... Nikarete, kuiskasi hän ja muisti. Ryöstöhäiden huumauksessa ei
hänen nimensä kertaakaan ollut johtunut hänen mieleensä. Kaikki oli
ollut niinkuin riivauksen huumaa, raivotilaa. Hän ei ollut tuntenut
häntä, sillä hän ei ollut voinut nähdä mitään tuntomerkkejä. Hänen
ihonsa tuoksu oli hänelle uusi, hänen suudelmansa, jotka olivat
raivoisia niinkuin ne puraisut, joilla hevoset toisiansa näykkivät,
olivat hänelle tuntemattomia, hänen käsivartensa, hänen rintansa,
hänen polvensa, hänen helmansa -- kaikki oli ollut uutta valloitusta.
Nikarete! Kaksi muistoa: hänen juoksunsa Olympiassa, hänen auringossa
alastomana välkkyvä olentonsa lähteen luona Artemiin lehdossa. Ja nyt
se oli tapahtunut. Jumalattaren tahtoa oli ollut mahdoton välttää.
Hän oli juossut kohtalonsa syliin. Hän oli ryöstänyt tuomionsa
tietämättänsä.

Raskain mielin ja apein miettein hän palasi takaisin lokokseensa ja
haki telttatovereitansa. Vasta illansuussa palasivat naineet miehet.
Ei sanallakaan kosketeltu häitä. Vain eräs heistä antoi hänelle
kättä ja kuiskasi: "Onnea!" Narkissoksesta tuntui, kuin sana olisi
yrittänyt hänet tukahduttaa.

Nikaretea ei hän enää nähnyt. Hän ryhtyi uudelleen jokapäiväisiin
harjoituksiinsa toisten kanssa. Hänellä oli painava uupumus
voitettavana. Hänen teki mieli nukkua koskaan heräämättä. Hänellä
oli vaimo. Nainen, joka häntä odotti. Hän huomasi, että toiset
lähtivät salaa ulos keskellä sysimustaa yötä. He menivät naistensa
luokse. Hän ei koskaan ollut tarkemmin ajatellut, mitä merkitsi
tuollainen varhain lähteminen kasarmista. Nyt hän ymmärsi syyn
siihen. Unettomana hän makasi ja kuunteli, kunnes kuuli heidän --
aina erikseen -- palaavan takaisin aamuhetkellä ja hiljaa ojentuvan
vuoteella. Mutta itse hän pysyi paikallansa. Hän ei tuntenut mitään
halua hiipiä ulos etsimään sitä naista, jonka Artemis oli pakottanut
hänet valloittamaan.

Eräänä päivänä -- täydenkuun aikana -- käskettiin hänet taas
kuninkaan luokse.

"Narkissos", sanoi Leonidas, "Nikarete, Kleombrotoksen tytär, asuu
maaosallasi sinun laillisena vaimonasi. Sinä et käy hänen luonansa.
Sinä laiminlyöt velvollisuutesi."

"Minkä velvollisuuden?" kysyi Narkissos.

"Hankkia Spartalle lapsia."

"Pitääkö minun taas juosta?" kysyi Narkissos.

"Ei, avioliittosi on valmis."

"Anna siis minun elää vaimoni kanssa ja tutustua häneen. En minä
kissa ole, joka lähtee tyydyttämään kiimaansa yöhön."

"Sinä olet sotilas", vastasi Leonidas ja katsoi häntä rauhallisesti.
"Tuolla iälläsi et voi viettää perhe-elämää. Ajattele asiaa, malta
mielesi. Ja tule luokseni ensi täydenkuun aikana."

Narkissos tuli ja odotti rangaistusta. Leonidas löi häntä olkapäälle
ja sanoi ystävällisesti:

"Onneksesi, Narkissos, olet ajatellut ja täyttänyt velvollisuutesi."

"En ole sitä tehnyt", vastasi Narkissos.

"Olet kyllä, vaimosi on raskaana."

Narkissos punastui ja katsoi häntä tiukasti.

"Olenko nyt vapaa?" kysyi hän.

Leonidas nauroi ja vastasi:

"Peltoa ei kylvetä, ennenkuin sato on korjattu."

Narkissos laski kuukaudet siihen satoon, jota hänen oli odottaminen.
Niinkuin kaikkien Lakedaimonin sotilasten oli hänenkin huolenansa
valppaasti pitää silmällä helootteja, ja hän kävi silloin tällöin
maatilallansa katsastamassa maaorjiansa. Talonsa kynnyksen yli hän
ei koskaan astunut. Hän näki Nikareten matkan päästä, kun hän istui
talon ovella tahi sen edustalla plataanien juurella ja askarteli
hiljaisissa naisellisissa toimissansa. Tytöstä oli tullut hänen
kohtalonsa, jota hän ei tahtonut käydä katsomassa. Sisimmässänsä
tunsi hän kummaa katkeruutta osaansa kohtaan -- sitä ei voinut
välttää -- se kyllä vielä itsestänsä näyttäisi elonmerkkejä.

Ja itse kuningas Leonidas hänelle eräänä päivänä ilmoitti:

"Narkissos, vaimosi on synnyttänyt sinulle ja Spartalle kaksi
poikalasta. Älä pelkää! On jo tutkittu, kelpaavatko ne elämään. Niitä
ei hylätä."

Salainen, käsittämätön ilo täytti Narkissoksen hänen kuullessaan
tämän sanoman. Hänen elämästänsä oli puhjennut oksia. Hänellä oli
elämisen oikeus, sillä hän oli täyttänyt suurimman velvollisuutensa.
Hänellä oli oikeus kuolla, sillä hän oli korvannut Spartalle
kaksinkerroin oman elämänsä. Hän ajatteli, että Hermofantos tulisi
iloiseksi.

Mutta Nikareten luokse hän ei mennyt. Hän uhrasi Artemiille vuonan
ja kysyi joka viikko helooteiltaan omaistensa vointia. Kaksoiset
kasvoivat kauniisti, niistä tuli suuria ja täysipainoisia. Ja
eräänä päivänä hän kaukana talonsa varjossa näki äidin, joka istui
auringonpaisteessa molemmat pienokaisensa kumpikin rinnallansa
ja kumartui syvään heidän ylitsensä. Nikarete! Hän ajatteli omaa
äitiänsä, joka ei koskaan ollut pitänyt häntä noin sylissänsä, vaan
jonka oli pitänyt mennä Hadeksen majoihin hänet synnytettyänsä.
Tuntui siltä, kuin olisi hän kuullut hänen itkevän omassa
sydämessänsä.

Mutta nytkään hän ei mennyt vaimonsa luokse. Mitä Artemis häneltä
vielä vaatisi? Jos hänellä oli muitakin vaatimuksia, niin kyllä ne
tulisivat hakemattakin. Ikävöikö hän puristaa poikiansa syliinsä?
Ikävöiminen oli heikkoutta, hellyys teki veltoksi. Lakedaimonilaisen
elämä oli itsensä karkaisemista. Kun nuo kaksi poikasta olisivat
seitsenvuotiaat, ottaisi valtio ne, vaikkapa äidin sylistä, ja
saattaisi ne saman kurin ja karkaisun alaiseksi kuin kaikki muut
elinkuntoiset poikansa. Silloin kaikki tunteileminen ajettaisiin
heistä ruoskalla. Miksi siis istuttaa heihin tunteellisuuden ituja ja
heikkoutta?

Narkissos pysyi kovana. Hän ei tahtonut olla pehmeä, ei taipua
naisellisten voimien alle. Hän aavisti rangaistuksen uhkaavan
päätänsä. Eräänä päivänä hänet jälleen kutsuttiin kuningas Leonidaan
eteen, joka lausui:

"Narkissos, Hermofantoksen poika, vaimosi ei ole valitellut sinun
välinpitämättömyyttäsi. Mutta hän jättää jo nyt kaksi lastansa
valtion huostaan ja jättää Lakedaimonin eikä aio enää palata.
Hän tahtoo vieraassa pyhäkössä sovittaa jonkun rikkomuksensa,
jota ei tahdo uskoa minulle. Koska Sparta on sinulle velkaa kaksi
poikaa, ei valtio tahdo pakolla tyrkyttää sinulle sitä aviomiehen
velvollisuutta, joka näyttää olevan sinulle vastenmielinen. Mutta
rangaistukseksi valtio ottaa sinulta maaosuutesi ja pitää sen,
kunnes ehkä tulevaisuudessa jompikumpi pojistasi jälleen osoittaa
ansainneensa saada haltuunsa sen maaosuuden, jota heidän isänsä ei
ansainnut."

Narkissos vaikeni. Hän pakotti itsensä olemaan sanomatta jäähyväisiä.
Hänhän ei ollut vapaaehtoisesti mitään siteitä solminut. Artemis
oli pakottaen tuonut naisen hänen elämäänsä. Nyt nainen oli poissa.
Mitäpä oli hänellä hänelle sanomista? Nikarete, jää hyvästi! --
Hänhän ei koskaan ollut hänelle toivottanut hyvää päivää.

Vain poikia hän kävi katsomassa, mutta isäksi hän ei itseänsä
ilmaissut. Hän vain iloitsi nähdessänsä heidän pienten kiinteäin
ruumiittensa voimistuvan ja ihmetellen hän keksi pieniä yhdennäköisiä
piirteitä -- muutamia, jotka muistuttivat häntä itseään, toisia,
jotka voi katsoa johtuvan Eufranorista, vieläpä Hermofantoksesta
-- sen mikä oli aivan vierasta, hän ajatuksissaan luki kuuluvaksi
kahteen Nikareteen, jotka kumpikin tavallansa olivat hänelle yhtä
tuntemattomat.

Vuodet läpeensä hän taistellen eli edelleen ja oppi sen lujuuden,
jota ei mikään murtanut ja joka spartalaisen miehen mielestä oli
kaiken olemisen päämäärä. Hän saattoi nukkua paljaan taivaan alla
vaikkapa rankkasateessa, sieti kastua ja kylmettyä läpi, paistua
päivän helteessä ja kuumetuulen kuivuudessa. Hänen rintansa kehittyi
kestäväksi niinkuin Taygetoksen villikarhun kylki. Hän saattoi
nukkua varustuksissansa, paastota päivittäin ja sammuttaa janonsa
limakuopista. Hänen katseensa oli terävä kuin kotkan, joka yli
kaupungin nousi kohden ympärillä olevia jylhiä vuoria. Hänen jalkansa
askel oli varma niinkuin kauriin, joka ei koskaan hyppää harhaan.

Kolmannellakymmenennellä ikävuodella oli hänen kasvatuksensa lopussa.
Ja juuri silloin tuli persialais-aalto vyöryen idästä.



XVIII.

Persepolis.


Oli yö Persepoliissa.

Ahura-mazdan tähtipuku säteili ylitse tasangon, jossa palatsit
kohosivat yössä penger penkereeltä. Portaat nousivat ylöspäin,
yhtyivät ja lähtivät jälleen eteenpäin. Tuuli lakaisi näkymättömiä
sotajoukkojaan pitkin astimia. Kansakunnat, portaiden seiniin
hakatut, toivat astin astimelta nousten lahjoja kuningasten
kuninkaalle.

Ardekanin kylmältä lumihuipulta puhalteli jäinen tuuli alas yli
marmorimuurien, jotka olivat kiiltäviksi hiotut kuin peili. Yön
varjot kulkivat niiden yli. Porttiaukkojen valtavat härät laskivat
sorkkansa raskaasti kiviseen kamaraan ja tuijottivat raivoisin
piirtein veistetyillä silmillään ulos tähtipimeään.

Talven pahat henget eivät vielä olleet paenneet. Kuivuus viipyi
vielä vuorenrinteillä hioen kynsiänsä, joiden alla kaikki lakastui.
Mutta Tistria, koirantähti, välähteli lupaavana uhaten kadon
laihaa kummitusta, joka vielä raivoten kulki yli maan. Pahat
tuulenpuuskat kierittelivät hiekkaa läpi erämaan tasoittaen tiet ja
polut. Neiris-järveltä loiskahteli vaahtoharjaisia laineita, jotka
pärskyivät tasangon reunaan niinkuin järven ahnaiden Ahrimanin
luomien kalojen sylkäisyt. Käärmeet makasivat kääriytyneinä kylmästä
kahiseviin keriinsä pimeiden onkaloiden kätköissä. Mutta pyhän tulen
loiste vilkahteli läpi kattojen, jotka päivisin olivat suljetut,
jotta ei aurinko siihen koskisi. Ahriman lepäsi painaen vuoria, jotka
huokuivat hyistä ilmaansa yli Persepoliin, vartioiden yötä, joka
kului äärettömän hitaasti eikä tahtonut väistyä tieltä. Sakaalit
ja sudet, jotka ulvoen kulkivat saalista etsien, olivat hänen
pahoja ajatuksiansa, kaikkialla väijyskeleviä. Itse suurkuninkaan
paratiisissa korkeiden muurien takana piileskeli yökylmä niinkuin
ahnas peto, joka koetti tappaa palmut puremalla niiden maassa
kierteleviä juuria. Ja puiston leijonat ja pantterit kiljahtelivat
unissaan kuin peläten vihollista, jonka silmät tuijottivat niiden
luoliin.

Oli keskiyö. Ja Ahrimanin ulvonta kuului ulkoa. Hänen henkensä
huokui valtavan korkeissa pylvässaleissa, jotka kiersivät Dareioksen
palatsia. Polvillaan olevat härät ja yksisarviaiset, jotka
kannattivat kattoa, seisoivat sarvet kohden pimeyttä, uhmaten sitä.
Suurkuningas Xerxes tuli haaremistansa. Soihdunkantajia kulki hänen
edellänsä siirtäen syrjään toisen suuren esiripun toisensa jälkeen.
Ne lepattelivat tuulessa. Soihtujen liekki valaisi täplittäin paksuja
mattoja, joissa oranssinkeltaisia kukkakiehkuroita ja punaisia
palmuviuhkoja hehkui pohjan syvässä safiirisinessä.

Suurkuningas oli pitkä ja hyvinvoivan näköinen, ja hänen pukunansa
oli ihomyötäinen meedialainen vaate, jota reunusti kultalanka ja
jossa jalokivien tähdet kimaltelivat. Ilmanveto puistatti häntä,
kun hän hetkeksi pysähtyi porttipylvästön siivekästen leijonain
väliin katsoen tähtiyöhön. Siinä hän näytti niin pieneltä, että
nuo jättiläiseläimet yhdellä ainoalla jalallansa olisivat voineet
musertaa hänet. Hänen päänsä oli paljas. Kiiltävän mustain kiharain
laineet sekaantuivat käherään pikimustaan partaan. Hän pyyhkäisi
otsaansa ja räpytteli silmiänsä, niin että valkuainen loisti. Sitten
hän kääntyi ja astui sisään. Pitkin seinien sileäksi hiottuja
marmoripintoja liukui hänen peilikuvansa kuin keltainen varjo.
Viuhkankantajat hänen kintereillään olivat kuin kääpiöitä. Vaikka
oli yö, pitivät he viuhkoja pitkien tankojen päässä korkealla hänen
päänsä päällä, niinkuin pientä juhlakatosta.

Tasaiset tohvelinpohjat kopsahtelivat keveästi kiiltävillä
lattiakuvioilla. Esirippu toisensa perään nousi kuin näkymätönten
kätten siirtämänä, kunnes hän oli makuuhuoneessaan. Se oli korkea,
niin että soihdunvalossa tuskin saattoi erottaa neljän mastopuun
korkuisen pylvään päällä kaartuvaa telttakatosta. Huonetta valaisi
kaksi pronssista kypressiä, joiden oksat olivat täynnä pieniä
käpysiä. Jokainen käpy oli lamppu -- sydän paloi kävyn kärjessä.
Kuninkaallinen vuode oli keskellä huonetta seitsenaskelisten
porrasten yläpäässä. Alimmalla astimella istuivat henkivartijat
neliössä, jalat ristissä ja tuijottivat kuin patsaat kohden salin
neljää esirippua. Leposijan jalkopäässä oli kuninkaan kotipyhättö,
pyhän tulen paikka. Nelikulmaisella alabasterikivellä siro,
pikarinmuotoinen metallimaljakko reunaa myöten täynnä tuhkaa,
hiljaa tummana hehkuen palavaa. Kaksi pappia valvoi liekkiä. Toinen
piti kohenninta, toisella oli kaksi lusikkaa, joilla hän sirotteli
suitsutusjauhoja tuleen. Kummallakin oli käsineet ja suulle sidottuna
valkea vaate, jotta eivät heidän kätensä eikä heidän hengityksensä
saastuttaisi tulta. Kolmas tietäjä toi tulelle ruokaa -- santelia,
aloeta, bentsoe- ja granaattipuuta.

Suurkuningas nousi verkalleen vuoteellensa. Henkivartijat
heittäytyivät alas astimelle hänen eteensä; hän astui heidän
selillensä kiinnittämättä siihen huomiota. Niin hän meni pyhän tulen
ääreen ja katsoi punertavaan hehkuun, kuunnellen ulkona puhaltavaa
jäätuulta. Sieltä hänen ajatuksensa siirtyi paratiisiin, jossa
kahisevat hopeapoppelit humisivat, maagien kuunnellessa tätä suhinaa
kuin oraakkelinpuhetta, joka heidän piti selittää.

Xerxes tuli haaremistaan. Joka yö hän oli siellä. Yö oli naisten.
Hän ei ollut käynyt tervehtimässä vaimoansa Amestrista tahi
ketään suosikkivaimoistansa, vaan lännestä tuotuja myysialaisia
ja lyykialaisia tyttöjä, ryöstösaaliita Efesosta ja Miletosta --
kreikkalaisia valloituksia, jotka olivat oppineet hänen kieltänsä
vasta niinkuin papukaijat, mutta joille kokonainen vuosi oli
opetettu hänen palveluksensa salaisuuksia. Kaksitoistavuotiaita
tyttöjä, joiden jäsenet olivat sileät kuin plataanin kuori, rinnat
tuskin huomattavat, tukka punainen kuin itse pyhä tuli ja silmät
kuin kuurakasteiset kukat. Hän oli tunnustellut niitä kaikkia ja
tutkinut niiden tuoksuja. Vain yksi niistä oli lähimaille saanut sen
erikoisen suloisen tuoksun, jota hän tarvitsi voidaksensa nauttia.
Se ei ollut keinotekoista tuoksua, jolla kuka tahansa saatettiin
öljytä ja maustaa kuin hilloksi. Siihen tarvittiin iho, harvinainen
kuin aloen kukka, ja henki sellainen, joka itsessään oli kuin uusi
yrtti, tuon tuoksuvan kokonaisuuden kiihoittava aines. Ei riittänyt,
että iho oli kuin upotettu tuohon suloiseen tuoksuun, sitä piti itse
hänen olemuksestansa säteillä ja tuntua jokaisesta vaatekappaleesta,
joka hänellä oli ollut. Xerxes oli tutkien vainunnut hänet niistä
vaatteista, joissa hän oli tanssinut itsensä hikiseksi. Kiukun ryppy
kuninkaallisten kulmainsa välissä hän nyt muisti pettymystänsä,
kun hän häneen itseensä taittuessaan oli huomannut, että hän oli
kylmä kuin ruumis. Hän seisoi käännellen käsissänsä suurta harmaata
kalkedonkivistä sinettirullaa, jota hän oli kiertänyt hänen
selkänsä ja rintansa ympäri saadaksensa hänet lämpenemään. Hän ei
ollut huutanut eikä valittanut, vaikka kivi oli painanut kuninkaan
kuvan, palmun ja nuolenpääkirjoituksen hänen ihoonsa aivan kuin
eläimenvuotaan.

Hän tunnusteli tuoksua sormistaan. Mutta se oli haihtunut. Silloin
hän piti kumpaakin kättänsä tulimaljakon loisteessa ja tunsi
väreilevän lämmön virtaavan niiden läpi. Sitten hän vei oikean
kätensä sormet läpi liekin, pyyhkäisi kulmiansa ja kosketti
huuliansa. Ja vielä kerran sitä tulessa käyttäen hän puhdisti
ruumiinsa pyhimmän osan.

Väsyneenä ja unisena pudotti hän pois ihomyötäisen pukunsa. Kaksi
palvelijaa irroitti polvistuen tohvelit hänen jaloistansa. Korkea
vuode painui hänen allansa, niinkuin hän olisi heittäytynyt
silkkiseen ja untuvaiseen mereen. Uni virtasi hänen jäseniinsä ja
kaikki hiljeni. Vain suitsutusjyväset räiskivät hiilillä. Ja humina
kulki yli tasangon. Oli niinkuin lintujen siipisulat olisivat
rapisten kulkeneet yli palatsin puukaton.

Suurkuningas kuorsasi. Koko valtakunnassa oli vain suurkuninkaalla
pyhä kuorsaus. Kaikkien muiden kuorsaus oli paha ääni, jonka syynä
pidettiin riivaajaista.

Mutta Xerxes oli unelmiensa puutarhassa. Hänen päänalusensa vieressä
kasvoi kultainen plataani ja viiniköynnös, jonka kultaisella rungolla
oli smaragdirypäleitä ja kypsiä terttuja intialaisia karfunkkeleita.
Rikas Pythios Bityniasta oli antanut saamolaisen Theodoroksen
valmistaa tuon kallisarvoisen taideteoksen ja lähettänyt sen lahjana
hänen isällensä Dareiokselle.

Tämäkö viiniköynnös hänelle levottomia unia tuotti? Kypressien
käpylamput olivat sammumaisillaan. Tietäjät valvoivat torkahdellen,
nyökkäillen paitansa tahdissa liekkien leimahtelun kanssa. Mutta
viiniköynnöksen karfunkkelitertut hehkuivat ikäänkuin sisäistä tulta.

Xerxes makasi tuijottaen suurin, avoimin silmin tätä viiniköynnöstä.
Ja yht'äkkiä alkoi hänen vanha sisäinen tuskansa kalvaa. Hän muisti
haikean mielensä, joka hänellä päivillä oli, hiljaa jäytävän vihan,
polttavan kostonjanon loukkauksen, joka kirveli avonaisessa haavassa,
suuren isänsä jättämän, mutta nostamattoman perinnön; hänen sanansa
kiihoittivat häntä kuin tulinen nuolenpääkirjoitus hänen sielussaan:
"Minä olen Darajavaus, suurkuningas, kuningasten kuningas, näiden
lukemattomaan maitten kuningas, Visthaspan poika, Hachamanin
jälkeläinen, ja tämä Parsan maa, jonka Ahura-mazda, ainoa jumala,
minulle antoi, joka on ihana, rikas hevosista ja väkeä täynnä, ei
pelkää mitään vihollista. Älköön yksikään vainolainen tulko tähän
maahan, älköön kato, älköön valhe. Tätä maata suojelkoon Ahura-mazda,
ainoa jumala, vihollisten sotajoukkoja vastaan, katoa ja valhetta
vastaan. Sillä kun parsakansaa suojellaan, silloin onnetar, joka
tuhoaa ilkeän riidan, tulee tämän huoneen valtiattareksi."

Ja suurkuninkaan närkästyneessä sielussa leimahti äkkiä liekkiin
viha kaukana lännessäpäin olevaa kansaa vastaan -- heimoa, jolla oli
ruma kieli ja petollinen puhe: kansaa, joka palvelee lukemattomia
epäjumalia ja sulkee ne temppeleihin ja pystyttää niille kuvia --
Ahrimanin sikiöitä, jotka ovat petoksella taistelleet parsa-kansaa
vastaan ja virittäneet ansoja isäni sotajoukoille ja houkutelleet
hänen laivansa ulos salakavalalle merelle, jossa syvyyden pahat
virrat kulkevat ja tuhoisa myrkkytuuli puhaltelee. Ahura-mazdan
valittu väki, puhdas, hyvä, joka rakastaa puhtautta ja valoa,
lepää voitettuna ja puhdistamatonna kirotulla maalla. Ja Ahrimanin
kansoista pöyhkein, jota ateenalaisiksi nimitetään, on yhä
kurittamatta ja uhmaa kuningasten kuningasta ja pilkkaa kostamatta
Aasian rantoja ja aamuruskon maita. On hyvä, että helleenien kaunis,
mutta pettävä lahja herättää minut valoon ja kostoni muistoon.

Ja Xerxes tarttui pitkään ruoskaansa ja löi portaisiin, niin että
henkivartijat hypähtivät ylös saattamaan suurkuningasta kylpyyn.
Maagit sulkivat pyhän tulen koteloon ja kantoivat sen siihen
sysipimeään huoneeseen, missä sitä päivillä säilytettiin, jotta ei
aurinko tappaisi sen loistoa. Esirippu toisensa jälkeen vedettiin
syrjään, ja aurinko tulvahti kuumina virtoina läpi salien.

Kuumien, hyvältätuoksuvien vesien viihdytellessä suurkuninkaan
kostonjanoista verta kuuli hän hevosenkenkäin kopisevan
marmoriportailla ulkona. Sanantuoja toisensa jälkeen ratsasti ylös
matalia porrasastimia ja pyysi saada puhutella suurkuninkaan "silmiä"
ja "korvia". Satoja parasangeja, hevosen selästä hevosen selkään,
juoksua, kiirehtien, lepäämättä tahi yöllä, lentäen kuin kurjet --
Sardeesta Babyloniin, Ekbatanaan, Susaan -- sanantuojia valtakunnan
kaikilta satraapeilta, kertomuksia kansojen varustamisesta,
laivainvarustuksista kaikilla Aasian ja Afrikan rannikoilla, pauhua,
joka kiiri sieltä, missä valtavaa sotavoimien kahletta vuosien työllä
taottiin kytkemään pientä hullua kansaa, joka oli kuritettava.

Xerxes nousi kylvystä korskuen kuin orhi, joka teutaroi päästäksensä
päivänvaloon piehtaroimaan. Hän antoi käskyn, että kaikkien
sanansaattajain oli kokoonnuttava uuteen palatsiin hänen puheillensa.

Hän istuutui puettavaksi. Palvelijat öljysivät ja kähersivät hänen
tukkansa. Toiset sitoivat hohtavanpunaiset housut hänen reisiensä ja
säärtensä ympärille, jotka olivat tukevat ja kiinteät kuin pylväät.
He ripustivat jalokivistä painavia kultakoristeita hänen korviinsa.
He pukivat hänen yllensä meripurppuranvärisen ihokkaan, jonka leveä,
valkea keskijuova ulottui pitkin hänen ruumistansa kaulasta nilkkaan
saakka. He kiinnittivät kullasta helisevän vyön hänen lanteillensa ja
saframinkeltaiset hyvältätuoksuvat kengät hänen jalkoihinsa. Viimeksi
he laskivat korkean, säteilevän tiaran hänen päähänsä, heittivät
purppuraviitan hänen harteillensa ja ojensivat hänelle norsunluisen
valtikan.

Samalla hetkellä vedettiin kaikki verhot syrjään niinkuin yhdellä
ainoalla tempaisulla. Hopearenkaat helisivät korkealla ebenholtsilla
ja setripuulla koristelluissa kattokuvioissa ja aurinko tulvahti
sisälle siihenkin huoneeseen, sytytellen soihtujansa lattian,
monivärisiin kivikirjauksiin ja iskien kipinöitänsä kultaisista
leijonankidoista, jotka syöksivät vettä ohuina virtoina yli
kylpyaltaan järven, joka loisti kauniin kuvakoristeisen perustan
keskellä.

Xerxes astui auringon valoon ja tervehti sitä kohottamalla kättänsä
korkealle. Hän kokosi käteensä sen hohdetta ja hieroi sormillansa
kulmiansa ja huuliansa. Hänen silmänsä säkenöivät mustaa tulta ja
sulkeutuivat kansiensa alle.

Kokonaiset rivit palvelijoita levittelivät lyydialaisia mattoja
lattialevyille hänen eteensä ja katsoivat jännittyneinä, mihin
suuntaan hänen jalkansa kääntyisi. Hänen takanansa kulki
varjostimenkantajia ojentaen korkeita pyöreitä varjostimia yli hänen
päänsä, niin että se loisti punaisena kuin granaattiomenan mehu.
Kärpäsviuhkankantajat kävelivät vieläkin lähempänä, pitäen viuhkaa
tarkoin tiaranreunan yläpuolella. Mutta takaperin hänen edellänsä
kulki kaksi palvelijaa kantaen öljyastiaa ja pyyhinliinaa, kahta
liikkuvaa tarve-esinettä aivan hänen kättensä edessä.

Suurkuningas hengitti auringonvaloa korkeaan rintaansa ja kohotti
päänsä kohden valon maailmaa, joka avasi hänelle sylinsä. Nyt oli
elämä Ahura-mazdan. Kaikki henki puhtautta ja terveyttä. Valonjumalan
neljä pyhää härkää seisoi korkeilla jalustoillansa mylvien yli
kattojen. Ylhäällä katonreunan monikärkisten huippujen alla juoksi
sinivihreä kuvavyöhyke, keltaiset leijonat käpäläin kynnet harallaan,
suu avattuna mykkiin, iäisiin ilonulvahduksiin ja hännät rajussa
kaaressa ylöspäin kieraistuina.

Xerxeen jalkojen edessä oleviin mattoihin ilmestyi yht'äkkiä huojuvia
palmunlehväin varjoja. Valtiaan ensimmäinen aamukävely suuntautui
paratiisiin, joka oli suojassa vuorituulelta ja jossa risteili
välkkyvien kanavain verkko. Vettä oli suurella taidolla ja suurin
kustannuksin johdettu korkealle ylängölle, altaita oli kaivettu
kivipenkereisiin, multamaata oli niille kuljetettu, harvinaisia
puita oli istutettu penkereittäin ja niitä olivat suurkuninkaan
paratiisimiehet hoitaneet, niinkuin ne olisivat olleet ihmisiä
eikä kasveja. Jokaisella palmulla ja sykomoorilla oli palvelijansa
huolehtimassa vedestä ja tuulensuojasta ja varjosta. Hopeapoppelit
värisivät kuin vastasyntyneet lapset kylpyyn pantaessa. Ruusuryhmät
olivat kuin tuoksuvia alttareita.

Suurkuninkaan silmät säteilivät jokaiselle kauniille puulle,
jonka hän tunsi. Hän nyökäytti päätänsä suosikkiplataaneillensa,
kosketti kädellänsä valkokukkaisia akaasioita, hieroi käsiinsä
tuoksua suuresta laajalatvaisesta pähkinäpuusta, joka vuosi virtana
auringonvaloa. Palmut suhisivat hänen päänsä päällä ja heittivät
oksiensa varjot siunaten hänen puvullensa, kun hän oli työntänyt
varjostimen syrjään. Hän katseli huumautuneena hohtavia oksaviuhkoja,
hän hallitsi elämän kaunista maata ja oli valon iäisen herran
ystävä. Tässä pienessä paratiisissa ei ollut käärmettä eikä liskoa,
ei sääskeä eikä haaskoja hakevaa kärpästä. Kaikki oli puhtautta
ja raikkautta. Vierivää vettä. Puhdasta maata. Ei tuhoisa kuivuus
koskaan saisi polttaa näitä kukkasia, joiden tuoksu oli saastaton.
Täällähän versoi itse pyhä Haoma, elämänkukka auringonkeltaisine
kukkineen, jonka mehu tuottaa hedelmällisyyttä ja iäistä elämää.
Xerxes itse joi sen pyhää juomaa ja tiesi sen antaneen hänelle hänen
voimansa ja vahvasti kehittyneet jälkeläisensä. Hän pysähtyi hetkeksi
ja kosketti sen lehtiä, hän kuuli vuorten lähdeveden laulaen kulkevan
läpi kanavain, hän kuuli hopeapoppelien humisevan kuin suloisen
soiton. Silloin hän muisti taivaan valkokukkaista Haomaa ja ajatteli
hetkisen kuolemaa.

Yli palatsin sataisten pylväsrivien kulki hänen katseensa
kalkkikivikallioille, jotka olivat vain parin nuolenkantaman päässä:
se oli kuolemanpenger, vuoreen leikattu. Hän saattoi nähdä isänsä
äsken hakatun haudan siellä. Keskeltä häikäisevää auringonvaloa, joka
säteili melkein valkeasta kallionpinnasta, vei korkea nelikulmainen
oviaukko hautaan pylväiden välitse, jotka olivat niinkuin nämäkin
täällä, vain iäksi suljetut, kiinni vuoren kyljessä, pieni kuoleman
palatsi, joka oli elävien asunnon kaltainen, mutta kallion surkeasti
ahdistama. Mutta ylinnä palatsin katolla kohosi kaksinkertainen
tornikoroke, ja Persian valtakunnan kaksikymmentäkahdeksan
satraappikuntaa oli sen alla tukien sitä käsillänsä. Mutta
ylhäällä seisoi Dareios, hänen isänsä, lähinnä taivasta, nojaten
kaareensa, kasvot käännettyinä pyhän tulen alttaria kohden, ja
hänen yläpuolellansa kulkee Ahura-mazda kehässänsä; suojelevilla
siivillänsä hän nousee puhdistettuna kohden kirkkauden iäistä maata.

Kauhistuen ajatteli Xerxes isänsä ruumista tuolla kalliokammiossa.
Se ei ollut niinkuin halvat ja tavalliset maan lapset alttiina
korppikotkien noukille. Se oli laskettu lepoon vahaisen verhon alle,
jotta ei maa saastuisi. Mutta se ei koskaan enää heräisi. Ja tulisi
päivä, jolloin Xerxeskään ei enää nousisi vuoteeltansa, vaan ikuinen
leposija hakattaisiin hänelle isän leposijan viereen.

Suurkuningas unohtui mietteisiinsä. Palmut kahisivat hänen päänsä
ympärillä. Riikinkukot olivat lakanneet kirkumasta, papukaijat
rupattamasta. Hän kuunteli. Hän saattoi kuulla sieltä ylhäältä
kivenveistäjäin talttojen äänen, kun he hakkasivat nuolenpäitä
piirtokirjoituksiin. Ei Kyroksen vaatimatonta itsetunnustusta:
"Kulkija, minä olen Kurus. Minä olen antanut valtakunnan
parsa-kansalle ja hallitsen Aasiaa. Suokaa minulle hautani." --
Ei, siinä oli luettelo kaikista niistä kansoista, joita Dareios
oli hallinnut: "Jos ajattelet, kuinka suuri on niiden maiden luku,
joiden omistaja kuningas Darajavaus on ollut, ja jos sen lausut, niin
katsele niiden kuvaa, jotka valtaistuintani kantavat, silloin olet
sen ymmärtävä. Silloin olet näkevä, että Persian miehen keihäs on
lentänyt kauas. Saat huomata, että Persian mies on taistellut kaukana
Persiasta."

... Mieli täynnä aurinkoa ja auringon puhdasta henkeä hän vihdoin
kulki valtaistuinsaliansa kohden. Hän kostutti kasvojaan ja partaansa
hajuvedellä palvelijan pullosta ja kuivasi kätensä. Häntä odotti taas
ottelu Ahrimanin kanssa -- tuskain hengen, tuhoajan.

Sali avautui hänen eteensä niinkuin säännöllinen pylväsmetsä,
jonka sankoista riveistä hienouurteiset rungot kohosivat
kellon- ja kukankuvun muotoisin latvoin kattoa kantaviin härkiin
ja yksisarviaisiin. Tuulenhenki puhalsi sisään pylvästen keskitse,
minkään esiripun tahi muun sitä estämättä. Palatsisaliin vieviä
portaita nousi sotureita askel askeleelta seinäin kuvissa,
suurkuninkaan vaunuja ja hevosia sekä sanansaattajia valtakunnan
kaikista provinsseista tuoden lahjoja, hedelmiä ja eläimiä. Mutta
itse huone vilisi täynnänsä väkeä, jotka kokoontuivat suurkuninkaan
vastaanotolle. Henkivartijat seisoivat keihäät pystyssä.
Ruoskankantajat muodostivat kujia. Ratsastajat hyppäsivät hevostensa
selistä suurkuninkaan lähetessä ja pistivät kätensä hihanjatkokseen,
joka oli jonkunlainen käsine. Persialaisruhtinaat seisoivat oikealla,
valtakunnan muut suurmiehet vasemmalla. Kuninkaalliset prinssit
menivät Xerxestä vastaan pitkässä rivissä, heittäytyivät kasvoillensa
ja nousivat kulkeaksensa hänen vanavedessänsä.

Ja Xerxes asteli valtaistuimensa portaille ja nousi sille kukkanen
vasemmassa kädessänsä, norsunluusauva oikeassa. Lähimmäksi
valtaistuinta asettuivat kruununasettaja ja kansleri, sitten
kuninkaallinen kaarenkantaja ja nuolenvartija, senjälkeen kaikki
kuninkaan "silmät" ja "korvat" ja hänen kumpikin poikansa.



XIX.

Persialaiset.


Vielä samana päivänä Xerxes lähti matkalle Persepoliista, ajaen
matkavaunuissansa, joita vetivät nisaialaiset hevoset. Kolmesataa
sauvankantajaa ratsasti sivulla heittokeihäät käsissänsä, ja tuhannet
ratsumiehet päättivät kulkueen. Mutta suurkuninkaan edellä kulkivat
Ahura-mazdan vaunut kahdeksan päistärikköä edessä ja niiden edellä
kulkivat auringonjumalan pyhät hevoset.

Susassa odotti häntä monta sanansaattajaa: alevadeja Thessaliasta,
maanpakolaisia, Peisistratoksen puoluelaisia Ateenasta ja samasta
kaupungista karkoitettu ennustaja Onomakritos, joka koetti saavuttaa
kuninkaan suosiota ennustamalla, että persialainen oli tekevä sillan
yli Hellesponton.

Eräänä päivänä ilmoitettiin, että kaksi spartalaista, Sperthias ja
Bulis, pyrkivät puheille. Xerxes istui valtaistuimellansa silmät
puoliummessa ja odotti saavansa nähdä noiden kahden muukalaisen
makaavan kasvoillaan. Mutta he eivät heittäytyneet maahan, ja kun hän
nosti katseensa, näki hän ruoskamiestensä koettavan taivuttaa heidän
kankeita niskojaan. Mutta he seisoivat taipumatta suorina ja antoivat
tulkin sanoa, että heidän maassansa ei ollut tapana kumartaa ihmistä.

Xerxeen kulmat rypistyivät, ja hän katsoi heitä pitkään. Ne
olivat lyhyenläntiä, lujarakenteisia miehiä ja seisoivat lyhyissä
villaihokkaissaan käsivarret ja sääret paljaina ja kylmästä
punertavina. Ne katsoivat häntä yhtä pitkään muuttamatta ilmettäkään.
Suurkuningas antoi tulkin kysyä heiltä, mitä varten he olivat
tulleet. Toinen vastasi:

"Persialaisten kuningas, me olemme tulleet lakedaimonilaisten tyköä
tarjoutumaan sovitukseksi ja rangaistaviksi sinun sanansaattajiesi
tähden, jotka, Sparta vastoin kansainoikeutta on surmauttanut."

Taivuttamatta niskaansa he ojensivat molemmat kätensä, tarjoutuen
kahlehdittaviksi ja kuolemaan vietäviksi.

Mutta Xerxes antoi tulkin vastata: "Vieraat Lakedaimonin miehet,
sanansaattajat ja airuet ovat minulle pyhiä. Sen vuoksi, että
helleenit loukkaavat ja rikkovat kansainoikeutta, ei parsakansa
sitä tee. Menkää kotiinne ja kertokaa se kaupungissanne. Minun
oikeamielisyyteni pelastaa teidän henkenne."

Mutta spartalaiset punastuivat ja antoivat vastauksen:

"Me tulemme vapaasta tahdostamme emmekä pyydä armoa."

Xerxes vastasi:

"Juuri sentähden te olette loukkaamattomat. Seuratkaa minua, eikä
kukaan ole päänne hiuskarvaakaan notkistava."

Matka kulki edelleen länttä kohden. Ekbatana avasi hänelle porttinsa
ja hän ajoi noiden moninkertaisten suojamuurien sisälle, joiden
kukin rengas kuvasi yhtä kiertotähtien radoista ja oli verhottu
tähtensä värisellä metallilla. Kuninkaallinen linna säteili kultaa,
elektronia ja norsunluuta. Mutta hän ei pysähtynyt. Korkeat muurit
avasivat jälleen malmiporttinsa hänen lähteä. Hän tahtoi kohdata
valtakunnistansa kokoontuvat sotajoukot. Maantiet kumisivat ratsujen
ja vetojuhtain alla. Airuita kiiti häntä vastaan tuoden sanomia
laivastosta. Kaikesta pidettiin ennakolta huolta: sotalaivoja
hankittiin miehistöä varten, hevoslaivoja, pitkiä aluksia siltoihin,
kuormalaivoja elintarpeiden kuljetusta varten. Athos-niemi, joka
ennen raivoisain myrskyjensä vuoksi oli ollut niin kovin tuhoisa
persialaisille, ei enää saisi olla purjehtijain vaarana. Viivasuora
kanava kaivettiin poikki niemen, niin että se erotti vuoriniemen
mantereesta. Kaksi kolmisoutiota saattoi kulkea siinä rinnakkain.
Foinikiassa ja Egyptissä valmistettiin köyttä valkeasta hampusta ja
byblos-kasvista.

Maasotajoukko alkoi kokoontua suurkuninkaan ympärille ja hänen
mukanansa marssia Sardesta kohden.

Matkalla, Kelainaissa, kestitsi Pythios, Atyksen poika, joka
oli lahjoittanut suurkuningas Dareiokselle kultaisen plataanin
ja viiniköynnöksen, sotajoukkoa runsain antimin, vieläpä hän
tarjosi vieraallensa ja ystävällensä Xerxeelle kaiken säästämänsä
rikkauden hopeaa ja kultaa. Suurkuningas käytti hyväkseen hänen
vierasvaraisuuttansa, mutta ei tahtonut antaa voittaa itseänsä
anteliaisuudessa, jonka vuoksi hän vielä lisäsi hänen rikkauttansa.

Sotajoukko marssi yhä päämääräänsä kohden. Kun Xerxes oli mennyt
yli Maiandros-joen, näki hän eräänä päivänä vaunuistansa erittäin
kauniin plataanipuun. Hän käski pysähtyä ja astui vaunuista.
Plataanin latvus ulottui laajalle joka suuntaan, ja sen nuoret lehdet
värisivät, niinkuin ilmaistaksensa iloansa keväästä. Suurkuningasta
puu ilahdutti, hän hiveli sen hienoa keltatäpläistä kuorta ja suuteli
sitä. Hän ei muistanut koskaan nähneensä niin komeata puuta, hän
otti kaulaketjunsa ja ripusti sen rungon ympärille. Rannerenkaansa
hän kiersi oksiin. Keihäsmiehillensä hän antoi käskyn, että siitä
hetkestä alkaen aina oli pidettävä vartijaa tuon kauniin puun ääressä
sitä vartioimassa ja hoitamassa.

Seuraavana päivänä hän saapui lyydialaisten kaupunkiin Sardeeseen ja
lähetti sieltä sanansaattajia Hellaaseen vaatimaan maata ja vettä. Ei
kuitenkaan Ateenaan eikä Spartaan, jotka niin häpeällisellä tavalla
olivat loukanneet kansainoikeutta, vaan kaikille muille valtioille,
jotta ne, jotka siihen saakka olivat tehtävän laiminlyöneet, vielä
viime hetkessä hankkisivat takeet hänen ystävyydestänsä.

Niinä päivinä tuli Abydoksesta Hellesponton rannalta sanomia Europaan
vievien siltojen rakennustöistä. Tuo laineilla kelluva tie oli
laskettu hampusta ja byblos-kuiduista tehdyille köysille. Mutta virta
ja raju myrsky olivat repineet sillat.

Silloin kuningas kiukustui ja antoi leikata päät huonoilta
työnjohtajilta sekä määräsi toiset sillanrakentajat aloittamaan
alusta. Kreikkalainen mies oli työn ylimpänä valvojana.

Mutta ensin hän lähetti ruoskamiehiä Hellesponton rannalle ja
käski heidän antaa tuolle Ahrimanin riivaamalle vedelle kolmesataa
ruoskaniskua. Kahlepari oli upotettava syvyyteen ja pyövelien piti
antaa orjanmerkki uppiniskaiselle merelle, joka oli rohjennut uhmata
suurkuninkaan tahtoa. Eräs persialaisista astui alas rantaan, uhkasi
kummallakin kädellänsä ohi kiitävää virtaa ja lausui:

"Oi sinä karvas ja katkera vesivirta! Herra ja suurkuningas,
kuningasten kuningas, tuomitsee sinulle polttomerkin
häpeärangaistuksen, koska olet loukannut hänen oikeata tahtoansa. Ja
suurkuningas, kuningasten kuningas, on kaikesta huolimatta ylitsesi
kulkeva, tahdoitpa tahi et. Sinä olet ansainnut, että ei enää
yksikään ihminen uhraa sinun petolliselle ja suolaiselle virrallesi.
Senvuoksi varo itseäsi!"

Kun Xerxes lähti liikkeelle Sardeesta ja kulki sotajoukkonsa kanssa
Abydosta kohden, rakennettiin silta uudelleen, lujemmaksi entistä,
satojen pitkien alusten perustalle, jotka olivat ankkuroidut
virtaan. Yli laivojen juoksivat köydet rannasta rantaan. Puunrunkoja
oli köytetty laivoihin, niille ladottiin lautoja ja maata, joka
tasoitettiin tieksi, ja kummallekin sivulle rakennettiin kaiteet,
jotta eivät hevoset ja juhdat säikähtäisi aaltojen näkyä.

Ylimenon hetki läheni. Silloin tuli Pythios rientäen suurkuninkaan
luokse, kalpeana huolesta, ja pyysi päästä kuninkaallisen ystävänsä
luokse. Xerxes kysyi, mitä hän tahtoi. Pythios vastasi tulkin kautta:

"Herra ja suuri kuningas, armahda isää, joka näkee kaikki viisi
poikaansa pakotetuiksi lähtemään kanssasi sotaan Hellasta vastaan.
Ota muut neljä, oi kuningas, mutta salli vain vanhimman jäädä
luokseni ja huolehtia talostani."

Suuttuneena kuningas antoi vastauksen:

"Huono mies, joka näkee suurkuninkaan itsensä lähtevän sotaan kaiken
väkensä kanssa, setiensä, veljiensä ja poikiensa, säästämättä
ainoatakaan. Ja sinä, joka kuitenkin oikeastaan olet orja ja jonka
pitäisi lähteä sotaan kaiken sukusi kanssa ja naistesikin, sinä
uskallat ajatella poikaasi, itseäsi ja taloasi. Mutta kukaan ei
ole saattava syyttää suurkuningasta oikeamielisyyden puutteesta.
Sinä olet antanut minulle lahjoja ja kestinnyt sotajoukkoani, ja
minä olen ystäväsi. Tämä suhde pelastaa sinut itsesi ja sinun neljä
poikaasi. Mutta juuri siihen, jota sinä pidät kalleimpana, sattuu
isku, joka sinua rankaisee. Sillä myrkyllisen käärmeen tekemä haava
voidaan parantaa vain musertamalla sen pää haavaa vasten. Syntinen
ajatus voidaan sovittaa vain verellä. Sinun itserakas toivomuksesi
on kohtaava sinua itseäsi kipeästi pistäen ja aiheuttaen poikasi
kuoleman." Ja Xerxes käänsi sauvansa häntä kohden ja käski rangaista
häntä pojan menettämisellä.

Ja nyt hän lähti Abydosta kohden ja tahtoi näyttää Hellespontolle,
jonka hän näki ensi kerran, koko kuninkaallisen valtansa. Hän
kulki eteenpäin kuin uhkaus, joka oli masentava hänen vihamiehensä
kauhistuksilla, niin että yksin tuo uhmaileva kansakin lankeaisi
kasvoillensa, sen Ahura-mazdan valon masentamana, joka loisti hänen
päästänsä.

Viikkoja etukäteen olivat kuormajuhdat ja niiden kuljettajat
vaeltaneet kulkueen etunenässä. Muulit kulkivat vilisevässä joukossa
kuin vaeltavat tavarakääryt. Kamelit astelivat loputtomassa
rivissä ja keinuttelivat kyttyröillään leirin valtavaa kuormastoa,
kokoonkäärittyjä telttoja ja tankoja. Lehmät ammuivat hitaasti
heiluen kulkiessaan; ne kantoivat maitoansa ja lihaansa vihattua
Europaa kohden suurkuninkaan sotajoukon tarpeeksi tuolla
loppumattomalla marssilla. Lampaat määkivät kohden kaukaisia
teurastuspaikkojaan. Tien tomussa oli paksu lantakerros, joka
löyhkäsi tallille aina Hellesponttoon saakka.

Mutta karjan jäljestä tulivat Aasian kansojen sankat laumat,
tylsinä ja hiljaisina ne kulkivat eteenpäin, ruoskat riippuivat
heidän niskainsa päällä niinkuin jonkun jumalan taipumaton tahto.
Mutta keskellä vilisevää sotajoukkojen laumaa seurasi yht'äkkiä
nuolenkantaman pituinen välimatka, joka erotti aasialaiset
kansanlaumat itse persialaisten valituista joukoista. Tuhansia
ratsumiehiä tanssivilla ja korskuvilla hevosillaan, joiden suitsista
vaahto tiukkui -- sotaratsuja jalointa rotua, sotaan koulittuja,
totutettuja aseisiin ja myös kaatuneita sotilaita näkemään nukkien
avulla, joita niiden tielle asetettiin. Kultaiset panssarisuomukset
loistivat purppuranpunaisten ratsutakkien alta. Senjälkeen tuli
tuhantinen joukko keihäsmiehiä jalointa sukua. Keihäänkärkiä he
pitivät laskettuina maata kohden, niin että varrennuppu, kultainen
granaatti, säteili auringonvalossa. Kymmenen pyhän nisaialaisen
hevosen jälkeen, jotka olivat koristellut kultaisilla otsa- ja
kylkilevyillä, seurasivat Ahura-mazdan vaunut, joiden ajaja kulki
jalkaisin ja ohjasi valkoista kahdeksanvaljakkoa. Papit kantoivat
pyhän tulen suurta maljakkoa, jonka hehku päivisin oli suljettuna
suuriin malmikuuliin. Ja heti sen jäljessä ajoi suurkuningas, seisoen
yksinään sotavaunuissaan; hänen ajajansa Patiramfes, Otaneen poika,
käveli tomussa pidellen ohjaksia. Xerxeen sotamerkki seisoi hänen
vieressään. Sen kultaisella levyllä näkyi kaksi härkää ja niiden
välillä kaarella ampuva kuningas nuoli tähdättynä viholliseen
näköpiirin rajoilla: Tuhat keihäsmiestä kuninkaan jäljessä piti
keihäänkärkiä ylöspäin ojennettuina, niin että nupunkultainen
omena piirsi tomua. Tuhannen ratsumiehen jälkeen seurasi vihdoin
kymmenentuhatta "kuolematonta", joilla oli nimensä kuolemattomuuden
enkelin Ameratatin mukaan. Niistä kulki yhdeksäntuhatta keskellä,
ja heidän keihäännuppunaan oli hopeinen granaatti, kun taas muut,
tuhannen miestä, olivat renkaassa niiden ympärillä, keihäissään
kultainen granaatti. Kaikilla oli kultaiset ketjut kaulassaan
ja yllänsä kultakoristeiset, jalokiviä hohtavat viitat. Yksin
keltaisissa kengissäkin ja nilkkarenkaissa loistivat kultaiset napit.
Suomusäärykset loistivat kuin kalanselkä pitkien nahkahousujen
päällä. Kaariaan he kantoivat viinissänsä. Nahkaverhoiset pajukilvet
olivat vasemmassa kädessä, oikeassa he pitivät keihästä, jonka
varsi kalahteli vyöllä olevaan lyhyeen käyräkalpaan; tuppi oli
sidottu polveen silmukalla, niin että se voitiin paljastaa pitämättä
kiinni tupesta. Heidän jälkeensä tuli kymmenentuhatta persialaista
ratsumiestä. Ja muutaman nuolenkantaman välimatkan päässä seurasi
uusien kansakuntien ryhmiä. Silloin tällöin katkaisi jalkaväen
joukot assyrialainen ja egyptiläinen joukkue vaunusotureita
nelivaljakoillaan tahi armenialaisia, hyrkanialaisia, kadusialaisia
ja skyyttalaisia ratsujoukkoja.

Niinkuin valtava jättiläiskäärme kiemurteli tämä sotajoukko alas
kohden Hellesponttoa madellakseen sen yli siltoja pitkin ja musertaen
laskeutuakseen tuolle pienelle uppiniskaiselle maalle. Se tyhjensi
järvet matkallaan eikä kuitenkaan saanut janoansa sammutetuksi. Läpi
Mysian, ohi Ida-vuoren se liukui mennen yli Skamandros-joen, joka jäi
aivan kuiville.

Kun Xerxes tuli Ilioniin, kiersi hän Priamoksen linnan ympäri ja
ihmetteli kyklooppimuureja päivänpaahtamalla kunnaalla. Hän oli
antanut itsellensä kertoa muinaisajan kauheista taisteluista,
joissa jumalain sanottiin taistelleen kuolevaisten riveissä tämän
linnan puolesta ja sitä vastaan. Hän ei tuntenut näitä helleenien
epäjumalia ja sankareita, ja hän halveksi heitä koko hurskaan
persialaissydämensä pohjasta. Mutta hän kunnioitti niitä valtavia
voimia, jotka liikkuvat luonnossa ja ihmisten taisteluissa. Kaukana
silmänkantaman päässä hän näki meren purppurasinisen reunan
säteilevänä kiertävän valtakuntaansa, sillä koko tämä maa oli nyt
hänen, ja kaikki luonnon enkelit ja henget -- amshaspandit ja
yasatat -- jotka siunaten loistivat tämän seudun yllä, palvelivat
Ahura-mazdaa ja häntä itseään. Hiljaisesti hän itseksensä kohotti
rukouksen sodan ja voiton sankarille Verethragnalle, joka oli
täälläkin taistellut. Meren nähdessään Xerxes muisti hänen
syntyperänsä: taivas ja maa olivat synnytystuskissa, purppurainen
kuohui, meri synnytti pienen punaisen ruo'on, ruo'on kukasta puhkesi
pieni liekki, liekistä nousi poikalapsi, pojalla oli tulitukka,
tuliparta ja hänen silmänsä olivat kaksi aurinkoa.

Nyt Verethragna seurasi häntä voittoon. Xerxes tunsi rintansa
kohoavan ylpeydestä ja kiitollisuudesta Ahura-mazdaa kohtaan,
jonka peilikuva kohosi hänen päänsä yläpuolella ja loisti yli
kaiken maailman niinkuin valon kilpi, joka oli häikäisevä pienen
vihollismaankin purppurameren toisella puolella.

Ja hän nousi vaunuistansa ja antoi uhrata Ilionin muurien juurella.
Veri loiskui ikivanhalla maaperällä tuhannesta katkaistusta
lehmänkurkusta -- kunniaksi troialaiselle Athenelle, joka oli saanut
surmansa siellä, sen ikuisen valon tuhoamana, jonka soturi hän oli.
Ja tietäjät astuivat esille ja vuodattivat juomauhrin kaatuneitten
sankarien muistoksi.

Yöllä hän antoi pyhän tulen loistaa linnan ylimmältä huipulta.
Persialainen sotajoukko oli leirissä sen juurella. Kauhu valtasi ne,
jotka yht'äkkiä näkivät tulen sammuvan -- niinkuin olisivat paikan
kuolleet henget nousseet sammuttamaan sen henkäyksellänsä.



XX.

Hellesponton rannalla.


Seuraavana päivänä Xerxes saapui Abydokseen. Hän nousi kummulle,
johon valtaistuin aikoja sitten oli veistetty valkeasta marmorista.
Koko päivän hän istui täällä varjokatoksensa alla ja katseli
silmiensä iloksi Hellesponttoa, joka nyt oli häntä niin lähellä, että
hän kuuli sen veden loiskeen.

Vinha kevättuuli puhalteli Propontiista yli salmen ja nosti aallot
pienille kuiville harjoille. Rosoinen tummansininen pelto, jossa
valkeita kukkia lakkaamatta versoi esiin ja huuhtoutui pois jälleen.

Mutta puolipäivän aikaan tuuli kääntyi ja yhdessä ainoassa hetkessä
täytti Hellesponton tuhantinen purjeiden joukko. Kirjavana
vilisevä joukko erimuotoisia laivoja liikehti hänen silmäinsä
edessä. Toisinaan ne liikkuivat niinkuin valkeat ja kultaiset
tuhatjalkaiset, ryömien pitkin vedenpintaa pitkillä siirottavilla
airoriveillänsä. Toisinaan ne löivät leikkiänsä tuulessa suurten
moniväristen purjeiden kantamina niinkuin kirjavat perhoset. Hänen
setänsä Artabanos ja hänen velipuolensa Ariabignes, joka itse oli
joonialaisten ja karialaisten laivojen päällikkönä, seisoivat hänen
rinnallaan ja selittivät hänelle kaikki.

Laivajoukko toisensa jälkeen purjehti suurkuninkaan ohitse: Egyptin
kaksisataa ja foinikialaisten kolmesataa laivaa; jälkimmäisillä oli
korkeimmat mastot ja suurimmat purjeet ja ne lensivät suuremmalla
nopeudella kuin mitkään muut. Niinkuin kilpailussa erosivat
pikapurjehtijat pian toisista -- ennen muita sidonilaiset laivat,
parhaat kaikista. Mutta viittä purjehtijaa, Halikarnassoksen sekä
Kos-saaren, Nisyroksen ja Kalydnan laivoja ylisti Ariabignes kaikkein
rohkeimmiksi ja sanoi niiden johtajana olevan kuningatar Artemisian,
Lygdamiin tyttären. Korkeilla terävillä keuloillaan ja näkymättömällä
keulatutkaimellaan ne leikkasivat aaltoja kuin miekkavalas.
Kolminkertainen airorivi kiihoitti vauhtia, vaikka tuuli olisi ollut
kuinkakin suotuisa.

Tiheissä joukoissa kyprolaiset laivat lipuivat eteenpäin,
sitten tulivat kilikialaiset, pamfylialaiset ja lyykialaiset,
Aasian doorilaisten laivat ja helleenisten saarten purjehtijat.
Viimeksimainittuja ei ollut monta, mutta Ariabignes oli ylpeä niistä.
Tie oli avoinna niskoittelevaan maahan, ja pian tottelemattomat
taivutettaisiin ja masennettaisiin. Laivastoasioihin perehtynyt
Ariabignes tunsi kaikki laivat, ei ainoastaan niiden keulakuvista ja
purjeiden väreistä ja merkeistä, vaan myöskin itse aluksen kulusta,
purjeen erikoisesta muodosta, niinkuin kasvot piirteinensä.

Xerxes istui väsymättä katsellen ja iloiten. Hopeaupotuksin
koristettu ebenpuinen pöytä oli hänen valtaistuimensa edessä ja
kukkurallaan hänen mieliruokiansa: Ardekanin jäällä hyydytettyä
sorbetia, valkeata egyptiläistä vehnäleipää, kevyttä kuin harso,
vastapoimittuja hedelmiä, Khalybonin viiniä ja Babylonin ja
Persepoliin ruusuntuoksua. Juomavesi kaikilla hänen matkoillansa tuli
Susianan Khoaspeesta.

Hän toivoi saavansa nähdä meritaistelun ja ihmetteli sitä varmuutta,
jolla nuo lukuisat alukset jakaantuivat ryhmiin, liikehtivät,
hyökkäsivät kolmikulmaisissa joukoissa, voittivat nopeudessa,
kiersivät ja saarsivat toisiansa. Nopeutensa avulla Sidonin laivat
saivat voiton.

Sitten sousivat kaikki laivat asemillensa ja asettuivat järjestettyyn
joukkoon Abydoksen edustalle. Huutoja kuului rannalta laivastoon ja
laivasta toiseen. Jokainen osasto oli omassa linjassansa, kaikkia
osastoja saattoi katsella yhdeltä ainoalta paikalta. Ja taka-alalla,
pitkälle kummallakin sivustalla, oli kuormalaivojen lukematon joukko
ankkurissa, proomuja ja kömpelöitä matalamastoisia aluksia. Sillat
olivat niinkuin kaksi maanväristä ponttoonilaivain ylitse kulkevaa
nauhaa -- sotajoukon tie ulotettuna aina vieraaseen maahan saakka,
Aasian käsivarsi tarttumassa kiinni Europaan.

Silloin nosti Xerxes silmänsä välkkyvässä salmessa olevista
laivoista ja alkoi tutkia rantoja. Europa oli hänen kättensä alla.
Savenväriset talot loistivat toisella puolella Sestoksessa ja
Madytoksessa valkealla Traakian rannalla ja lännenpuolella hän
näki Makedonian kohoavan ja häipyvän sumuun laskevan auringon
alle. Pienten kutistuneiden lehtojen takana hän saattoi aavistaa
piilevän temppeleitä, helleenisille epäjumalille pyhitettyjä. Paljon
suuremmalla mielihyvällä kiintyivät hänen silmänsä tummalehtisiin,
leveälatvaisiin pinjoihin, jotka kohosivat kuninkaallisen kauneina.

Alhaalla abydolaisten maitten rannassa piti hänen sotajoukkonsa
vielä pitoja aterioiden niiden tuhannen lehmän jätteitä, jotka
hän oli uhrannut Pergamoksen kaatuneille sankareille. Niin kauas
kuin silmä kantoi kummallekin puolelle, oli rannikko hänen
sotalaumojensa asuttama; ne odottivat hetkeä, jolloin ne niinkuin
karjalauma ajettaisiin yli salmen vieraaseen maanosaan. Koko Aasia
ja Afrika olivat nostaneet aseisiin kaikki soturinsa lähtemään tälle
sotaretkelle; joka kostaisi hänen isävainajansa kärsimän loukkauksen.
Yksi ainoa hänen sauvansa liike oli saanut kansat lähtemään
liikkeelle kaukaisimmista kaupungeista ja maista ja vuoriseuduista,
kokoontumaan niinkuin lintulaumat ja peittämään maan siinä missä ne
liikkuivat.

Xerxeen silmät sivusivat tuolla alhaalla olevia siltoja,
joille sotajoukko ei vielä ollut astunut. Ketjut olivat vielä
niitä kiinnittämässä, ja sisäpuolella oli vain kaksi verestä
teuraanpuolikasta. Siinä oli ihminen, leikattuna halki kuin
pingoitettua nuoraa pitkin, ja kumpikin verinen puolikas laskettu
omalle puolellensa ensimmäistä siltaa. Pythioksen poika, jonka oli
pitänyt sovittaa isänsä uhkarohkeus. Haaskakärpäsiä oli leikkauspinta
mustanaan. Mutta Xerxeen silmät eivät pysähtyneet katsomaan tätä
kauheutta -- uhria pahalle ja ruttoatuovalle saastan hengelle.

Hän oli kauan ääneti kastellut huuliansa kultapikarinsa viinillä.
Sama kultapikari oli saman Pythioksen antama lahja. Viini synnytti
hänen päähänsä mielialoja. Kevät kulki kuohuen läpi hänen verensä.
Hän ruokki mielikuvitustansa ajatellen kostoa, joka oli valmiina
hänen silmiensä edessä. Tällä kertaa tuo häviöön tuomittu kansa ei
pääsisi hänen käsistänsä. Kaksinkertainen kahleketju oli heitetty yli
salmen Europaan. Kun hän vain sauvaansa kohottaisi, niin kaikki nämä
alukset nostaisivat purjeensa kuin petolinnut ja lentäisivät etelään
iskeäksensä saaliiseensa. Joukon jättiläiskäärme kiemurtelisi yli
Hellesponton ja kuristaisi vihatun maan.

Hänen suuret mustat silmänsä avautuivat nauttien ahmimaan hänen
kaikkivaltaansa: "Katso, kaikki se, jolla valtaistuimeni seisoo, on
minun ja tuolla kaikki mitä katseeni valtaa nyt ja satoina tulevina
päivinä. Ei koskaan ole maa nähnyt sellaista väenpaljoutta kuin
tämä. Ei koskaan ole meri keinutellut sellaista voimaa kuin tämä.
Ylistetty olkoon Ahuramazda, valon ja puhtauden ikuinen jumala! Hänen
nimessänsä itseäni onnelliseksi ylistän."

Mutta kun hän oli juonut loppuun näkynsä huuman, laskeutuivat silmäin
suuret valkeat luomet ja jäivät lepäämään. Hänen setänsä Artabanos,
joka aina salavihkaa tarkkasi häntä ja tutkisteli hänen aikeitansa,
seisoi kauan ja katseli hämmästyneenä, kuinka kyynelet tihkuivat
esiin mustien ripsien alta ja hitaasti vyöryivät alas välkkyvälle
parralle, niinkuin teräskäärme livahtaa pensaaseen.

Ja Artabanos rypisti halveksivasti ylähuultansa tiheän harmaan
partansa seassa ja ajatteli viinin vaikutuksia, ja katseltuaan kauan
suurkuninkaan itkua hän sanoi kuivasti ja terävästi:

"Sinä veljeni Dareioksen poika, suurkuningas, kuningasten
kuningas, mielialat vaihtelevat sielussasi niinkuin tuulenpuuskat
vihurienpieksämällä Athos-niemellä. Ensin ylistät itseäsi
onnelliseksi ja sitten virtaavat kyyneleesi, niinkuin olemassaolo
iskisi sinua pahimmalla ruoskallansa."

Xerxes avasi silmänsä ja katsoi häneen terävästi -- katseen hehku
sai itkun kuivumaan, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan -- ja sanoi
käheästi:

"Niin, minä itken sinun ja minun ja kaikkien olioiden mitätöntä
lyhytaikaisuutta. Katso tätä tuhansissa olennoissa vilisevää elämää,
joka on kuin sääskien parvi ilta-auringossa. Missä se oli sadan
vuoden päästä?"

Artabanos vastasi pilkaten:

"Sitä ajatusta löytääkseen ei suurkuninkaan tarvitse matkustaa
tuhansia parasangeja. Se putoaa joka päivä setripuiden oksilta Susan
puistossa niinkuin silmut puhkeavista lehdistä. Elämän kurjuus
kestää kyllin kauan sille, joka ajattelee. Kaikkien noiden tuhansien
joukossa tuolla ei ole ainoatakaan, joka ei toivoisi itsellensä
kuolemaa mieluummin kuin elämää. Kuolema on lohdutus, jolla
Ahura-mazda korvaa ihmiselle onnettoman elämän."

Xerxes katsoi yhä terävästi häneen ja lausui:

"Sinä kummallinen ihminen, minä en ole puhunut sinun tahi minun
elämästäni, vaan koko tuosta massasta, jonka henki on minun kädessäni
niinkuin tuhantinen joukko päitä yhdellä ainoalla kaulalla, jonka
voin leikata poikki yhdellä ainoalla veitseni viillolla. Vielä on
minulla partaveitsi kädessäni, eikä veri ole paennut. Vieläkö neuvot
minua, niinkuin kauan aikaa sitten Susassa, heittämään retkeni
sikseen? Vieläkö pelkäät, että vihollinen on voimilleni liian
mahtava?"

Artabanos katsoi tiukasti takaisin ja vastasi:

"Herra kuningas, et siis vielä ole selvillä siitä, minkälaista
vihollista vastaan olet menossa."

Mutta Xerxes rypisti kulmiansa ja vastasi:

"Luuletko sitten, kumma epäilijä, että helleenien maasotavoimat ovat
suuremmat kuin ne sotalaumat, jotka tässä näet, tahi että meidän
merivoimamme ei vedä vertoja ateenalaiselle? Se vihollinen, jota sinä
siis yhä vieläkin pelkäät, asunee omassa pelon täyttämässä veressäsi."

Artabanos hymyili:

"Olet oikeassa, suurkuningas, meissä itsessämme piilee tuhoisin
vihollisemme. Muutamilla se on vatsassansa. Muutamilla vielä
alempana. Mutta, herra kuningas, se mies on urhoollisin, joka
aikanansa pakenee. Ja nyt, kun olet nähnyt molemmat vihollisesi,
pitäisi sinun paeta suinpäin."

"Mitä vihollisia minä olen nähnyt?"

"Ne ovat olleet silmäisi edessä koko päivän, suurkuningas."

"Niinpä näytä ne minulle äläkä puhu arvoituksia."

Artabanos kääntyi Hellespontoon päin ja viittasi etusormellansa
kuljettaen sitä ympäri näköpiirin:

"Tuolla, sinä kuningasten kuningas. Sinä kuljetat joka paikassa
kahta vihollistasi mukanasi. Kokoa vielä enemmän laivoja, kutsu
palvelukseen vielä suurempia sotalaumoja -- ja vihollisesi kasvavat
sitä mukaa. Vapise ja pelkää hirvittävän suuria merivoimiasi. Sillä
jos Ahriman nostaa pahan myrskyn, niin et Aasian etkä Europan
rannoilta löydä kyllin suurta satamaa niitä pelastaaksesi. Laivastosi
on musertava sinut. Ja sitten maasotavoimasi, jonka huomenna annat
hyökätä vihollismaahan --, niin, sitä ei mikään sotajoukko lyö,
vaan se lyö itse itsensä. Se kuljettaa nälänhätää mukanansa omissa
riveissänsä. Ihmiset ovat aina olosuhteiden alaisia eikä päinvastoin.
Sotajoukkosi on tuhoava itsensä. Se on itsessänsä voittamaton,
senvuoksi se on kaatuva omaan voimaansa."

Xerxes oli lähellä suuttumusta. Hän sysäsi Artabanosta keveästi
rintaan sauvallansa ja lausui:

"Jos esi-isämme olisivat olleet niinkuin sinä, niin ei Persian
valtakunta nyt olisi niin voimakas. Älä pelkää saavasi nähdä nälkää,
kun meillä itsellämme on kaikki elämämme tarpeet ja kun sen lisäksi
käymme taisteluun maataviljelevää kansaa vastaan hedelmällisiin
seutuihin, emmekä hedelmättömiä erämaan valtoja vastaan."

Artabanos vastasi:

"En minä, suuri kuningas, pelkää nälkää. Ja jos sinulle neuvoja
annan, teen sen hyvässä tarkoituksessa, sillä ei kukaan tunne loppua
alussa. Hanki joka tapauksessa itsellesi voitto omien kansojesi
voimilla äläkä helleeneillä, jotka ovat joukkoihisi karanneet. Minä
häpeän, suuri kuningas, täällä sinun seurueessasi, vieläpä juuri
tällä paikalla, itse valtaistuimesi ympärillä nähdä miehiä, jotka
ovat isänmaansa kavaltaneet. Yksinpä siltasikin on helleeni Harpalos
rakentanut. Karkoitettuja ja maanpakoon ajettuja, Spartan ja Ateenan
tyytymätöntä ainesta, kokoontuu luoksesi, sinun sotaretkesi kautta
he toivovat voittavansa itsellensä etuja ja saavansa takaisin
menettämäänsä vaikutusvaltaa. Heidän näkemisensä on herättävä
heidän kansalaisissansa inhoa. Älä käytä miehiä, jotka omaa etuansa
tavoitellen tahtovat tuottaa orjuutta isiensä maalle. Sillä sellaiset
miehet eivät koskaan voi tuottaa meille hyötyä."

Xerxeen päästä olivat vähitellen sedän puheen aikana höyryt
hävinneet; hän nousi kärsimättömänä ja puhkesi puhumaan:

"Artabanos, minä kiellän sinua sanomasta joonialaisia kavaltajiksi
sen vuoksi, että he ovat liittyneet minuun oikeata asiatani
puolustamaan. Heidän puoleltansa minun ei tarvitse pelätä
minkäänlaista uskottomuutta. Sillä he jättävät vaimonsa ja lapsensa
meidän valtakuntaamme. Ja oikeutettu suuttumus niihin oloihin,
joista he ovat paenneet, teroittaa niiden aseet, joita sinä sanot
pettureiksi. Se siitä. Mies, jolla on niin katkera epäilys kuin
sinulla, ei sovi sotaanlähtijäksi. Mene sinä siis, Artabanos,
takaisin Susaan ja puolusta taloani ja minun kuninkaankaupunkiani,
kunnes tulen takaisin. Poikasi seuraavat minua. Mutta ota sinä tämä
sauva ja riennä kotiin."

Artabanos otti sauvan ja meni: "Vielä minä elän, herra!" olivat hänen
viimeiset uhmaavat sanansa.

... Aurinko laski, kun Xerxes ajoi leiriinsä. Sitä ei täällä Aasiassa
ympäröinyt mikään valli, vaan yksin kuormastovaunujen lukematon
joukko. Kärryjä suurin, nastoilla varustetuin pyörin seisoi aisat
pystyssä niinkuin yhtenäinen sarja etuvarustuksia.

Suurkuninkaan vaunut ajoivat sisään eteläisestä portista. Vartijat
heittäytyivät kasvoillensa eivätkä nousseet, ennenkuin ne olivat
jyristen kulkeneet ohi.

Kamelit makasivat levolla taakat yhä paikoillaan selissä.
Piirityskoneita, muurinsärkijöitä ja tikapuita törrötti niiden
kyttyrien yli, mutta nuo raskaat eläimet, joiden polvissa ja
kyljissä karvat olivat siellä täällä takuissa kuin koinsyömien
päivien keskellä, makasivat tyynet päät kankeasti pystyssä ja
pureskelivat harkitsevasti märepalojansa. Muulit seisoivat laajoissa
karja-aitauksissa turvat tungettuina kuihtuneisiin ohdakkeensekaisiin
heinätukkoihin. Oli toisia aitauksia täynnä umpinaisia tynnyreitä,
joiden naftalöyhkä ilmaisi niiden sisällyksen: tynnyreittäin tätä
tulenarkaa nestettä piti heitettämän piiritettyjen portteja ja taloja
vastaan, jonka jälkeen ne tulinuolia ampumalla sytytettäisiin.

Xerxes ajoi sitten läpi jalkaväen telttalabyrinttien, joissa
kilvet olivat nojallaan maahan pistettyjä keihäitä vasten. Sen
takana olivat ratsuväen hevoset suojissaan pitkissä tilapäisissä
vajoissa. Ja vihdoin muodostivat vaunusoturien raskaat pronssilla
lujitetut vaunut suojaavan vyön leirin sisäosan ympärille, jossa
itse suurkuninkaan teltta oli keskipisteenä henkikaartien teittäin,
leipomoiden ja keittiöiden, hevostallien ja eläinten häkkien välissä.
Suoria telttakujia tästä teltasta johti kaikille leirin porteille ja
kulmille. Ja pitkin tätä suoraa linjaa olivat sotapäälliköiden teltat
järjestetyt; ne tunsi kunkin osastonsa sotamerkeistä -- tangoista,
joista toisissa oli kultalevyt ja niihin kuvattuna joko kotkia tahi
jousimiehiä tahi korppikotkia, toisissa kudottuja tahi koruompeleisia
lippuja, joissa norsuja ja leijonia, härkiä ja hevosia, lohikäärmeitä
ja susia, aurinko ja kuu hohti vahvoin värein. Kunakin aikana oli
jokaisella osastolla kerta kaikkiaan määrätyt paikkansa -- kukin
tiesi tarkoin sen kaistaleen, jolla hänen oli pysyteltävä, ja tiesi
lähdön aikana, mitä hänen piti tehdä.

Xerxes nousi vaunuistansa ja astui telttaansa. Se oli korkeampi kuin
kaikki muut ja kaunein verhoin jaettu eteiseen ja sisähuoneisiin.
Keihästen päissä, jotka olivat ulkoseinää vasten, saattoi
telttakangasta nostaa miehenkorkeudelle, niin että ulkopuolelta
saattoi nähdä sisälle telttaan niinkuin avonaiseen kioskiin.
Mutta nyt illan tullen olivat kaikki seinät kiinni, ja sisimpänä
suurkuninkaan makuuhuoneessa paljastettiin pyhä tuli ja palkeilla --
ihmisen hengitys oli saastainen -- saatiin hiilet hehkumaan; maagit
kohentelivat tuhkaa ja asettivat tuoksuvia polttoaineita tuleen.

Isossa, täysin suljetussa ja eristetyssä haaremiteltassa
kuninkaanteltan takana odotettiin tänä iltana turhaan suurkuninkaan
käyntiä. Xerxes meni levolle mieli täynnä merta. Hänen vuoteensa
portailla oli tuoreita mantelipuunoksia. Niiden makea tuoksu virkisti
hänen untansa. Meren kostea henki tunkeutui läpi verhojen. Hän
unohtui kuulemaan Hellesponton aaltoja.

Ja Hellespontto herätti hänet. Auringon noustessa hän oli ylhäällä,
antoi nopeasti pukea itsensä ja ajoi laukkaa leirin läpi. Maagit
vastaanottivat hänet rannalla. Mithra, valon enkeli, joka lepää
taivaalla ennen auringonnousua, antoi värinsä Aasian huippujen yllä
avartuvalle ilmalle; taivas loisti lasinkirkkaana ja välkkyvänä,
niinkuin olisi muserrettuja tähtiä siroteltu aamuruskoon. Mutta yli
Hellesponton pakenivat Ahrimanin säikähtäneet varjot. Pimeys painui
Europan taakse pitkien, tummansinisten varjojen siivillä. Päivän
voimat loitsivat yön maahan maan hyväksi. Mithran täytyi voittaa.
Ja Mithra voitti joka päivä tuon lännen suurisanaisen ja ylpeitä
kuvittelevan kansan, joka rakensi kaupunkeja ja temppelejä ja palveli
epäjumalia ja hieroi kauppoja ja petti ja riiteli äänekkäässä
omahyväisessä ilossansa.

Xerxes seisoi alttarin äärellä, jonka pyhän tulen maagit päivän
tullen olivat peittäneet, ja tarttui Pythioksen kultapikariin,
jonka juomanlaskija täytti suuresta kultamaljasta kaataen,
rubiininpunaisella nestesuihkulla. Kummallakin kädellänsä hän nosti
sen ilmaan, juuri kun aurinko nousi niinkuin suuri häikäisevä
tulikaari, ja ampui ensimmäisen liekkinuolensa yli Hellesponton,
iskien säkeniä aallonharjoista, kunnes pääsi maaliinsa toisella
puolella. Ja jättäen auringon taaksensa hän kulki muutaman askelen
päässä olevalle rannalle; mattoja levisi hänen jalkojensa eteen,
ja viimeinen laskeutui aivan nuoleskelevien aaltojen partaalle.
Rauhallisesti ne solisivat hänen jalkainsa juuressa, niinkuin
olisivat unohtaneet sekä polttomerkin että kahleet. Alas läpi
lasinkirkkaan veden painui aurinko niinkuin verkko, kudottu
väläjävistä kultalankasilmukoista ja heitetty kauas virtailevaan
veteen.

Ja suurkuningas tyhjensi nauttien ja ylpeänä raskaan kultapikarinsa
ja linkosi sitten viinin viimeiset pisarat pitkässä kaaressa kauas
veteen. Muudan hänen seurueessaan oleva helleeni kuiskasi toiselle,
että näytti siltä, kuin suurkuningas olisi mielinyt leikkiä
kottabosta toisella puolella olevan Europan kanssa. Ja läpi ilman
kuului todellakin sointuva malminkajahdus toiselta puolelta, aivan
kuin heitto olisi sattunut. Kultapikarista se lähti; Xerxes heitti
sen juoman jälkeen, ja se helähti aaltoihin pudotessaan. Myöskin
jalokivikoristeisen miekkansa tupestansa hän heitti merelle lahjaksi.

Nyt maagit sytyttivät rovioita oksista pitkin rantaa ja sirottelivat
tuleen suitsutusta, niin että se leimahteli ja roihusi. Lauma
kantajia tuli paikalle syli täynnä vihreitä oksia ja sirotteli tielle
myrttejä aina sillalle saakka, jossa he myöskin peittivät oksillaan
Pythioksen pojan silvotun ruumiin.

Ja nyt alkoivat sotarummut kurnuta, kumeasti ja yksitoikkoisesti,
niinkuin olisi itse maa huokaillut sen yli marssivan sotajoukon
jalkain alla. Xerxes istui vaunuissansa rannalla ja katseli.
Kauempana olevaa siltaa ajettiin karjaa ja kuormastoa, lähempänä
olevaa aseellisia joukkoja.

Etupäässä kulkivat kymmenen tuhatta "kuolematonta" säteilevässä
loistossansa; kukkaseppeleet peittivät heidän päissänsä olevia
köysitiaroita; keihäänkärjet välkkyivät kuin tähkät liikkuvalla
kultaisella pellolla. Hydarnes Hydarneen poika oli heidän johtajansa.
Kaukaisempaa siltaa ajoivat heidän haareminaisensa suljetuissa
tynnyrivaunuissa. Lukuisat palvelijat ajoivat heidän kamelejansa ja
kuormajuhtiansa, jotka kuljettivat elintarpeita vain heille.

Mutta kuolemattomien jälkeen tuli vilisevä joukko kaikkia Aasian ja
Afrikan kansoja. Xerxes katsasti valtakuntiansa. Hänen "silmänsä"
ja "korvansa" seisoivat hänen sivullansa ja kertoivat hänelle
kaikki, mitä hän halusi tietää. Täyttymätön tiedonhalu sai hänet
unohtamaan syömisen ja juomisen. Sotapäälliköiden ja satraappien
nimet kajahtelivat ilmassa; moni sotapäälliköistä oli hänen omaa
sukuansa ja lähintä veriheimoa. Kirjoittajat merkitsivät muistiin
nimiä ja lukuja. Xerxeen silmät ahmivat kaikkea ja etsivät nälkäisinä
yhä lisää. Päivän päästä päähän hän istui korkeassa vaunussansa,
hän nukkui peitteisiinsä kääriytyneenä nousten aivan aamunkoitossa
seuraamaan eteenpäin kulkevia joukkoja. Seitsemän vuorokautta kesti
ylikulku. Vielä itse mentyään salmen yli hän pysähtyi rannalle
katselemaan joukkojansa loppuun saakka. Yöllä hän saattoi lakkaamatta
kuulla eläinten astuntaa ja rattaiden kolinaa, joka ei koskaan
keskeytynyt.

Omituisia kansoja kulki ohitse. Kasvojen värit vaihtelivat
kellertävästä kiiltomustaan. Afrikan aitiopialaiset olivat
takkuvillaisia kuin lampaat. Toisilla kansoilla oli tukka pitkä ja
sileä kuin harja tahi palmikoitu piiskaksi. Pohjolan heimoja kulki
pitkäkarvaisissa turkeissa ja korkealle yli polven ulottuvissa
vihreissä ja ruskeissa saappaissa. Kypäriä oli lukemattomia
muotoja -- ne olivat milloin puusta, milloin pronssista, milloin
palmikoiduista hihnoista. Muutamilla oli päässänsä korkeita hevosen
päänahkoja, joiden korvat siirottivat ja harja hulmusi; toisilla
häränpäitä valtavine kierresarvineen; muutamilla oli ketunnahat
pään verhona, toisilla leopardin- ja leijonannahkoja, jotka oli
pingoitettu pelkiksi hammasvälkkyisiksi kidoiksi. Keveäpukuiset
intialaiset kulkivat hohtavissa puuvillapukimissansa, eikä heillä
ollut muita aseita kuin pitkät ruokokaaret ja hienoruokoiset nuolet,
joissa oli rautainen kärki. Toisilla kansoilla oli keihäät, joissa
oli jalanpituiset terät, sotatapparoita, niinkuin olisivat olleet
tarkoitetut puiden kaatamista varten, tahi raudalla vahvistettuja
nuijia. Turbaanipukuisilla heimoilla oli kankeat pellavaiset
rintavarustukset. Muutamilla oli palmupuiset kaaret, toisilla
heittokeihäät, joissa oli sahateräiset piikärjet, toisilla keihäät,
joissa oli antiloopinsarviset kärjet. Kilpiä oli epälukuisia ja
sangen omituisia muotoja; muutamat olivat tehdyt pingoitetusta
kurjennahasta. Toisilla oli ihmisen päänahkoja vyössänsä, toiset
koristivat kaulansa karhun- ja ihmisenhampaista tehdyillä ketjuilla.

Xerxes ihmetteli suuresti. Usein hänen silmänsä kostuivat
liikutuksesta, kun hän ajatteli kaikkia näitä erilaisia ihmiskansoja,
jotka eivät ymmärtäneet toistensa kieltä, vaan elivät elämänsä
kaukaisissa, toisistansa etäällä olevissa maailmoissa -- vain
viittaus hänen sauvastansa, ja kuukausittain ne kulkivat,
kärsivällisinä niinkuin karja, ja tuossa ne nyt vaelsivat ohi hänen
silmiensä eivätkä ehkä enää koskaan näkisi kotipaikkaansa.

Mutta hänen silmänsä säkenöivät ylpeyttä, kun hän näki loputtoman
ratsuväkensä lainehtivan ohitse. Hänen persialaissydämensä takoi
ilosta, kun hän katseli noita kauniita ja komeita hevosia, jotka
tanssivat ohitse hännät hulmuten. Loistavat levyt koristivat otsaa ja
reisiä. Otsaviuhkaa piti koossa rengas ja se oli pystyssä kuin lyhde.
Nahkahihnoissa loisti metallikoristeita, ja harjaan oli palmikoitu
kultaisia tupsuja. Kahdeksankymmentätuhatta miestä ratsasti hänen
ihastuneitten silmiensä ohitse. Ratsuväenpäälliköt Harmamithres ja
Tithaios, Datiin pojat, tervehtivät häntä. Ja Xerxes muisti surulla
kolmatta, Fartnuchesta, joka ei voinut olla mukana; Sardeesta
lähdettäessä oli hänelle sattunut niin, että koira oli juossut hänen
ratsunsa jalkoihin, niin että se pillastui ja heitti hänet selästään.
Hän sylki verta putoamisen jälkeen ja sai keuhkotaudin; hänen
käskynsä mukaan olivat palvelijat vieneet hevosen siihen paikkaan,
missä se oli heittänyt herransa selästänsä, ja leikanneet siltä jalat
rangaistukseksi.

Ratsuväen joukosta Xerxes tahtoi erikoisesti katsella sagartilaista
paimenkansaa, jolla ei ollut muita aseita kuin hihnasta punotut
suopungit, joilla he vangitsivat vihollisensa, ja tikari, jolla
pistivät ne kuoliaaksi.

Ratsumiesten jälkeen tulivat intialaiset hevosten selässä tahi
vaunuissansa, joita villiaasit vetivät, ja vihdoin turbaanipäiset
arabialaiset kameleillansa, joiden läheisyyttä hevoset eivät voineet
sietää.

Ihmisvirran kulkiessa siltaa pitkin syntyi usein epäjärjestystä
riveissä. Ratsut pillastuivat ja potkivat kaidelaitteet rikki. Niiden
silmiin tuli raivoisa pelko, kun ne katselivat vaahtoryöppyisiä
aaltoja. Intialaiset koirat, joita kuljetettiin suurissa joukkueissa,
ulvoivat, kamelit heittäytyivät maahan ja tuijottivat hullun pelon
vallassa. Pysähdys vaikutti jäljessä kulkevaan joukkoon ja sai kaikki
sekasortoon. Soturit tulivat neuvottomiksi. Nuolikotelot ja aseet
menivät sikinsokin. Pelkurit tungeksivat kuin elukat. Jotta kävisi
selville pysähdyksen syy, käskettiin ruoskamiehet esille. Niinkuin
tuli ne lävistivät joukot. Ruoskat viuhuivat siksi, kunnes este
löytyi. Iskuja sateli kamelien selkään, kunnes ne hypähtivät pystyyn.
Veri tihkui kyljistä ja muodosti punaisia juovia ruoskan tiehen.
Koirat ulvoivat, vaikka niitä ei saanutkaan lyödä, koska ne olivat
pyhiä. Hevosia pistettiin kupeisiin, kunnes ne vauhkoina tuskasta
karkasivat rajuina eteenpäin. Haavoittuneet tahi kuolleet heitettiin
veteen. Vähitellen tie aukeni ja marssi alkoi uudelleen, ja sitä
kiirehti takaapäin tulevien painostus.

Ennenkuin Xerxes itse ajoi yli sillan, pidettiin sitä kauan tyhjänä.
Kuormarengit lakaisivat tieltä lian ja pölyn; maagit, jotka
kulkivat pyhän tulen edessä, puhdistivat sen. Suitsutusastioista
he sirottelivat hyvänhajuista pyhää savua kummallekin puolelle.
Suurista saviastioista vihmottiin tuoksuvia vesiä. Pisaroista nousi
näkymättömiä kukkasia tielle. Tuoksu kertoi Persian ja Susianan
ruusuista. Ja kun suurkuningas itse ajoi kahdeksanvaljakollaan,
valkeilla nisaialaisilla hevosillaan, eivät hänen suuret laajenevat
sieraimensa huomanneet verta, joka hetkinen sitten oli vuotanut
hevosenkavioiden alla, väkevästi tuoksuen päivänpaisteessa. Katoksen
alla olevalta leposijaltansa hän näki Hellesponton pauhaavan
kummallakin puolellansa ja hän silmäili pakenevia laineita niinkuin
valtias, joka nyökyttelee päätänsä väellensä. Kuormaston sillalta
saakka hän tunsi kymmenentuhantisen, vilisevän muuli- ja lehmäjoukon
hajun; hän näki niiden selkien kulkevan vilisevänä sarjana niinkuin
mateleva käärme, siellä täällä vilahtelivat sarvet; se oli kuin
ruokaa täysi suoli kiemurtelemassa kohden maata, jonka hän oli
valloittava. Eteläpuolella laivat pitkissä riveissä kulkivat
Traakiaan vievää nientä kohden -- tavaten vakoojalaivain ketjun,
jonka pitkin rantaa piti seuraaman maavoimien etenemistä päästämättä
koskaan yhteyttä katkeamaan.

Sillä nyt alkoi marssi, joka kuukausittain oli vyöryvä länttä ja
etelää kohden ja tulvallansa peittävä koko maan ja saattava sen
persialaiskuninkaan kahleisiin.

Kolmena valtavana haarana sotajoukko marssi. Vasen sivusta pitkin
rantaa nojautui laivaston kahteentoistasataan laivaan. Oikea sivusta
kaarsi sen jäljessä sisämaata. Xerxes itse oli keskuksessa kahden
valiojoukkonsa kanssa, joita johti akaimenidi Smerdomenes ja vanha
Megabyzos.



XXI.

Retki.


Muutaman päivän marssin jälkeen Xerxes antoi sotajoukon pysähtyä
Doriskokseen ja vetää kaikki laivat maalle luettaviksi.

Kymmenentuhatta miestä asettui niin tiheään kuin mahdollista
yhdelle paikalle, jonka jälkeen heidän ympärilleen tehtiin aitaus.
Osasto toisensa jälkeen marssi esiin ja täytti aitauksen, niinkuin
eläimet, jotka sullotaan lättiin. Helleeneille kertoi huhu, että
sataseitsemänkymmentä kertaa täyttyi aitaus vain maasotajoukoista.
Vaunuissaan ajeli Xerxes ympäri keskellä kansojen parvia ja
kirjoitutti niitä muistiin, ratsuväen ja jalkaväen kummankin erikseen.

Sitten hän jälleen antoi työntää laivat vesille ja järjestää ne
keulat maata kohden. Ja suurkuningas nousi erääseen sidonilaiseen
laivaan ja soudatti alukselta alukselle ja merkitytti luetteloon
kunkin laivan miehistöineen ja sotilaineen.

Kultaisen telttansa alla hän istui ja riemuitsi merivoimistansa.
Ja hän kutsutti spartalaisen karkurin, kuningas Demaratoksen, joka
hetken kuluttua ilmaantui hänen silmäinsä eteen tervehtien vain
keveästi nyökäyttämällä paljasta päätänsä, jossa lyhyeksi katkaistu
tukka oli kuin pyöreä kypärä.

"Demaratos", sanoi Xerxes ja kiinnitti häneen suuret, ahnaat
silmänsä, joissa tuokion ajan näkyi ihmettelyn ilme, nuo helleenit
kun eivät voineet omaksua alkeellisintakaan kohteliaisuutta, vaan
itsepäisesti käytöksessään osoittivat kasvatuksen puutetta, jonka
täytyi koitua heidän omaksi turmiokseen. "Demaratos, jos sinä, joka
olet helleeni, vieläpä kotoisin kaupungista, joka on maan suurimpia,
olet osannut vähääkään yhteenlaskua näinä päivinä, niin sano minulle,
uskotko maanmiestesi rohkenevan nostaa kättänsä näitä voimia vastaan,
joita olet nähnyt."

Demaratos seisoi suorana ja katseli Xerxeen suuren pyöreän suun
liikuntaa, joka loisti kosteana tiheän mustan parran sisältä. Hymy
värähteli hänen omilla kapeilla huulillaan, niinkuin hän olisi
pitänyt verrattain vähän tarkkaamisen arvoisena puhetta, jota hän
ei ymmärtänyt. Kun tulkki käänsi sen hänelle, ei hän hellittänyt
katsettaan Xerxeen suusta, aivan kuin olisivat sanat tulleet siitä.
Samalla hetkellä kun puhe oli loppunut, kuului hänen oma nopea
kysymyksensä:

"Herra, totuudenko mukaan tahdot minun puhuvan vai toivomustesi
mukaan?"

Xerxeen vastaus tuli heti:

"Sinä helleenikäärme, etkö tiedä, että persialaiset inhoavat valhetta
niinkuin Ahrimania itseään? Sano totuus, vaikkapa pelkäisit, että se
skorpionintutkaimin kääntyy sinua itseäsi vastaan."

Demaratos antoi vastauksen:

"En voi tietää, onko suurkuningas tottunut katsomaan totuuden
kuvastimeen. On aivan liian monta piiriä orjia hänen valtaistuimensa
ympärillä. Mutta kun me nyt istumme täällä Europan rannoilla ja päivä
paistaa yhtä kirkkaasti kummallekin, niin tiedä, että Hellaassa on
köyhyys tuttu ammoisista ajoista, mutta hyve on vierasta tavaraa,
jonka vasta viisaus ja ankarat lait ovat keskuuteemme tuoneet.
Ja vain lain ankaruutta kunniassa pitämällä Hellas puolustautuu
köyhyyttä ja orjuutta vastaan. Minä olen kotoisin doorilaisista
maakunnista, joissa kaikki ovat urhoollisia, kuitenkaan ei kukaan
niinkuin Spartan pojat. Lakedaimonilaiset taistelevat sinua vastaan,
suurkuningas, vaikkapa kaikki muut helleenit siirtyisivät sinun
puolellesi. He taistelevat sinua vastaan, vaikkapa kävisit heidän
päällensä kaksisataa kertaa kymmenellätuhannella miehellä, yksinpä
silloinkin, vaikka heitä olisi vain tuhat miestä."

Xerxes nauroi sydämellistä halveksumista osoittavaa naurua. Hän
repäisi kärpäsviuhkan istuimensa takana seisovalta palvelijalta
ja löi Demaratosta hänen lyhyttukkaiseen päähänsä, johon
kärpäset kokoontuivat mustiksi laumoiksi, koska spartalainen ei
pitänyt arvonsa mukaisena torjua kärpäsiä, niinkuin olisi ollut
pitkähäntäinen hevonen. Hän tarttui suurkuninkaan kädessä olevaan
viuhkaan ja heitti sen mereen.

Xerxes rypisti kulmansa ja sen rypyn olisi uskalikko saanut
hengellään maksaa, mutta yht'äkkiä purkautui hänen vihansa raikuvaan
nauruun, joka paljasti hänen suuret keltaiset hampaansa kauas pitkin
punaisia ikeniä, ja hän antoi vastata:

"Demaratos, hulluko olet? Tuhat miestä sataa kymmenentuhannen
joukkoa vastaan! Kerskailkoot maanmiehesi sillä, että kukin heistä
voi ryhtyä taisteluun kymmentä vihollista vastaan ja sinä Demaratos
ruoskamieskasvoinesi kahtakymmentä vastaan. Mihinkä sekään vielä
riittäisi? Ja nyt teillä ei edes ole valtiasta, joka saattaisi
ajaa teitä eteenpäin. Sillä sinä, Demaratos, et enää ole heidän
keskuudessansa, vaan olet jo valinnut terveen järjen tien -- ja
siirtynyt voimakkaamman puolelle. Omasta vapaasta tahdostansa he
kulkeutunevat samaan suuntaan kuin sinä."

Demaratos kalpeni nämä sanat kuullessaan eikä tahtonut vastata. Mutta
kun Xerxes pilkaten kysyi tulkilta, merkitsikö hänen vaikenemisensa
suostumusta, antoi hän vastata:

"Herra, sinä näytät, kuinka vähän tunnet helleenien mieltä, kun
luulet heidän tarvitsevan ruoskaa. Lakedaimonilaisia ei aja eteenpäin
mikään muu ruoska kuin laki, joka heillä on verensä sykähdyksissä.
Että he eivät valitse persialaisvaltaa, johtuu siitä, että he ovat
maistaneet vapautta. Mutta sinä, herra, sinä ymmärrät vain orjuutta."

Xerxes oli käynyt vakavaksi ja antoi tehdä pilkallisen kysymyksen:

"Mutta miten te sitten käytätte vapauttanne, uhkarohkea helleeni?
Eikö ole verrattain tyhmää antaa ylivoiman musertaa itsensä --
niinkuin sääsken, joka antaa norsun tölppäjalallansa polkea itsensä
kuoliaaksi mieluummin kuin siirtyy vähän?"

Demaratos antoi vastata:

"Lakedaimonilaiset säilyttävät vapautensa hamaan kuolemaan asti. Ne
eivät koskaan taivu sinun orjuuteesi, sillä heillä on yläpuolellansa
valtias, joka on sinua voimallisempi. He pelkäävät lakia vielä
enemmän kuin sinun orjasi pelkäävät sinua. He tekevät aina vain sen,
mitä laki heille käskee. Mutta laki määrää aina, että he eivät saa
paeta mitään orjuuttamaan pyrkivää valtaa, vaan että heidän pitää
pysyä lakinsa rajoissa ja joko voittaa tahi kuolla. Sinä tahdoit
tietää totuuden, suurkuningas. Jos se on katkera tahi järjetön
sinusta, niin olen vastedes vaiti. Puhuessani minä olen vain
seurannut sinun tahtoasi. Ja sinulle, herra, käyköön toivomuksesi
mukaan."

Demaratos nyökkäsi ja puristi huulensa yhteen. Xerxes nauroi hänen
tuikeaa ilmettänsä, mutta viittasi hänelle armollisesti, antoi
juomanlaskijansa ojentaa hänelle maljan viiniä, ja kun Demaratos
vuodatti sisällyksen mereen, käski hän sanoa hänelle, että kultamalja
oli hänen. Demaratos pisti sen viittansa poimuun, kumarsi yhtä
kepeästi kuin ennenkin ja meni.

Xerxes kulki nyt läpi Traakian, joka jo hänen isänsä sotaretken
ajalta oli persialaisten vallassa, asetti uusia päällysmiehiä
linnoitettuihin paikkoihin ja uuden varusväen valtaansa suojaamaan.
Hän oli viisas ja huolellinen valtias ja toimi joka taholla isiensä
viisautta ja Persian kansan pyhiä tapoja noudattaen. Mutta hän
kunnioitti niitä näkymättömiä voimia, jotka vieraassakin maassa
liikkuvat, ja niitä hän ei loukannut. Hän kiersi kunnianarvoiset
lehdot, joiden pyhyyttä hänelle ylistettiin. Hän uhrasi niille
paikallisille jumalvoimille, joiden vaikutusta hän ymmärsi. Mutta
ennen kaikkea hän muisti omaa jumalaansa ja hänen vaatimuksiansa.
Yli Strymon-joen kulki hän uutta siltaa myöten vasta sitten, kun
maagit olivat uhranneet pyhiä valkeita auringonhevosia ylimenon
onnistumiseksi. Kun hän Edonian maassa tuli seutuun, jota nimitettiin
"Yhdeksän tien mäeksi", tahtoivat maagit uhrata manan hengille;
he ottivat yhdeksän maan pojista ja tytöistä ja uhrasivat nämä
hautaamalla heidät elävinä.

Sitten menivät joukot yli Kalkidiken; laivasto kulki samaan aikaan
pitkin vastakaivettua kanavaa ja pääsi siten kiertämästä myrskyisen
Athos-vuoren niemen. Artachaies, joka oli johtanut rakennustyötä,
sairastui ja kuoli kuninkaan ollessa matkalla läpi Akanthoksen.
Hän oli kaikista persialaisista pisin, sillä hän täytti viisi
kuninkaallista kyynärämittaa neljää sormenleveyttä vaille. Hänen
äänensä oli niin kuuluva ja voimakas, että sen kuulivat kaikki ne,
jotka olivat kanavalla kaivamistyössä. Mutta nyt hän kaatui kuolemaan
niinkuin jättiläishonka, joka on väkevämpänsä kohdannut. Xerxes
rakennutti hänen kunniakseen tornin, nelikulmaisen kuin linnoituksen,
jonka portit ylhäällä antoivat joka ilmansuunnalle, ja hän saattoi
hänet hautaan kävellen paljaalla maalla ilman mattojen loistoa.
Korkealle torniin laskettiin Artachaies lepäämään niinkuin valtavan
kaivon suulle, ja taivaan suhajavasiipiset petolinnut lehahtivat
hänen hautakammioonsa ja söivät saaliinsa. Mutta Xerxes antoi piirtää
hänen nimensä ja muistosanansa torniin persian ja kreikan kielillä,
jotta helleenit saattaisivat lukea, mitä persialainen oli tehnyt
maansa ja herransa hyväksi.

Kaikkialla, missä Xerxes kulki, kokosivat kansat hänelle sotaväkeä.
Traakialaiset lisäsivät hänen sotajoukkoansa. Yksin makedonialaiset
helleeniläismielisen kuningas Aleksandroksen johtamina ottivat heidät
vastaan vieraanvaraisesti. Uusia laivoja liittyi hänen laivastoonsa,
joka kulki rinnakkain sotaväen kanssa Thermaan saakka.

Oli tullut kuuma, paahteinen kesä. Kuormajuhdat tyhjensivät
kaikki joet. Mutta helleenit tulivat suurkuningasta vastaan
vieraanvaraisesti ja kestitsivät hänen henkivartijoitaan. Tallit ja
lammikot vilisivät täynnänsä maa- ja vesilintuja, joita lihotettiin
persialaisten syödä. Maaviini helmeili kauneimmissa astioissaan.
Persialaiset istuivat heidän luonansa teltoissa yöt läpeensä juoden;
mutta päivän koittaessa he lähtivät ja ottivat kaikki mukaansa
lahjana ja saaliina. Luonto itse ei ollut yhtä vieraanvarainen.
Vuorilta tulivat leijonat nälkäisinä kesäisten öiden suojassa ja
tunkeutuivat persialaisten leirialueille. Hevosiin ja muuleihin ne
eivät koskeneet, mutta kamelien kimppuun ne kävivät ahnaasti ja
söivät minkä jaksoivat. Isot eläimet kiljuivat pimeässä, kun niiden
kylkiä ja kyttyröitä petojen kynnet raatelivat.

Thermasta Xerxes lähti matkaan ja läheni Thessaliaa. Hänen tulonsa
pelko oli aikoja sitten karkoittanut helleenien sotajoukon, joka
heti keväällä oli kokoontunut Tempe-laaksoon, kymmenentuhatta
peloponnesolaista ja ateenalaista, Themistokleen ja Evainetoksen
johtamina. Persialais-sotajoukon tulo viipyi, ja helleenejä
säikyttelivät joka päivä tiedot uusien, heidän takanaan olevien
kansojen ja kaupunkien siirtymisestä lähenevän suurkuninkaan
puolelle. Erityisesti heitä huolestutti Makedonian kuninkaan
lähettämä tieto siitä, kuinka hirveä hyökkäävä persialaisvoima
oli, ja että Tempe-sola saatettiin pitkin lännessä olevia vuoria
kiertää. Ateenalaiset ja lakedaimonilaiset päättivät senvuoksi
vihdoin taistelutta jättää solan. Kohta sen jälkeen, marssivat
Thessalian ratsumiehet Xerxestä vastaan ja antautuivat armoille.
Melkein koko Pohjois-Hellas paitsi Attikaa, Thespiaita ja
Plataiaita oli menetetty; niistä ei enää ollut saatavissa voimia
yhteiseen puolustautumiseen. Ja Peloponnesoksen valtojen ja Attikan
lähettiläät, jotka pitivät kokousta Korinton kannaksella, olivat
epätoivoisia ja neuvottomia siitä, mitä piti tehtämän ja kuinka
voimia saatettaisiin pitää koossa.

Xerxes ajoi Tempe-laaksoon, jossa Peneios-virta juoksee pohjoisen
Olympoksen ja eteläisen Ossa-vuoren välillä. Alati läheni päämäärä.
Thermasta persialaislaivasto lähti purjehtimaan ja alkoi kahakoida
helleenien laivojen kanssa, jotka etelästä tullen pysyttelivät
Euboian pohjoiskärjen ympärillä. Persialaiset valtasivat muutamia
laivoja, ja erään laivan keulassa he teurastivat sen miehistä
urhoollisimman onnea tuottavaksi enteeksi. Mutta erästä toisen laivan
urheaa miestä he sen sijaan koettivat kaikin voimin pelastaa, vaikka
hän todellakin oli melkein palasina. He hoitivat hänen haavojansa
myrhalla ja byssos-siteillä, he veivät hänet persialaisleiriin, he
hoitelivat häntä erikoisella hyvyydellä ja näyttivät hänelle koko
sotajoukon, mutta kaikista hänen tovereistansa he tekivät orjia.



XXII.

Thermopylai.


Marssiva sotajoukko tuli yhä etelämmäksi, kunnes se vihdoin
pysähtyi kapealle vuoren ja meren väliselle maakaistaleelle. Malian
lahti painautui poukamaksi matalaan rantamaahan, siinä, missä
Sperkheios-joki virtasi meren syliin; mutta Oita-vuori sulki laakson
helmaansa, kohosi yhä jyrkempänä ja jyrkempänä lahtea vasten ja
painautui niin lähelle rantaa, että vihdoin vain solatie oli jäljellä.

Persialais-sotajoukko pysähtyi. Se oli kuin valtavan suuri ja
muodoton eläin, jonka on tunkeutuminen neulansilmästä. Rauhallisesti
eläin ryömi makuulle; sen pää oli kapeassa aukossa; takana kiemurteli
ja paisui sotajoukkoruumis jäsen jäseneltä, paisui tiiviiksi
rauhalliseksi möhkäleeksi ja pullistui kummallekin sivulle. Mutta pää
kohosi ja alkoi tuijottaa solatietä, joka siltä oli tien katkaissut;
se tarkasteli sitä, ennenkuin aukaisi lohikäärmeenkitansa antaaksensa
myrkkyisten nuolten suustansa sataa sulkua vastaan.

Sillä sola oli suljettu. Oli aivan kuin olisi ampiaisparvi tehnyt
sinne pesänsä: ne eivät lennä ulos, mutta niiden surina ja hyminä
kuuluu, ja jos vain tikunkin pistät pesään, niin ne tulevat esille,
pistimin ja haarniskoin hyökäten, raivoten siitä, että niiden rauhaa
häiritään.

Xerxes oli ajanut yli virtain ja purojen, jotka syyskesän
kuumuudessa olivat melkein pelkkiä kuivia uomia. Rannan ohdakkeet
törröttivät palaneina päivänpaisteessa, soinen maa oli korventunut
suuriksi kilviksi, joihin lämmössä ilmestyi ryppyjä niinkuin
sarvikuonon kilpiin. Kuumuus oli sietämätön. Hän oli ollut pakotettu
levityttämään purjeet sekä vaunujensa ylitse että pitkälle sen eteen
suojaamaan kallisarvoisia hevosia, niin että muodostui kulkeva,
pitkähkö teltta, jonka tankoja orjat kantoivat. Matkavaunujensa
moniin tyynyihin hautautuneena hän makasi puolialastonna ja
haukkoi ilmaa läähättäen. Hän kasteli käsiänsä jääkylmään veteen,
jäähdyttääksensä kasvojansa ja uhkeata rintaansa. Hän kääriytyi
orvokinsinisiin liinoihin viilentääkseen ja vaimentaakseen
ympäristönsä valoa. Ja kärpäsviuhkat liikkuivat alati hänen päällänsä
niinkuin valkeat heiluvat hevosenhännät. Siitä huolimatta hän oli
kiusaantunut ja toivoi takaisin Ekbatanan vuoripuistoihin. Tämä maa
oli paha ja palanut, ja Ahrimanin tukehduttava henki liikkui sen yllä.

Ennenkuin aurinko nousi, oli hän lähtenyt matkaan. Ja hän tiesi,
ettei virvoitusta tulisi ennenkuin päivä painuisi tuonne Oita-vuoren
taakse. Eihän se vielä ollut merta tuo tuossa vasemmalla torkkuva
vesi, siinä oli vain kuollut lahti ja salmi niin kapea, että Euboian
vuoret kaikkialla kohosivat toisesta rannasta niinkuin aallonmurtajan
harja, joka ulottui monta kymmentä parasangia etelää kohden ja
sulki tien mereltä, raikkaalta Aasian rannan tuulelta. Ainoatakaan
laivoistansa ei hän ulapalla nähnyt, sillä helleenien purjehtijat
vartioivat vesiänsä niinkuin suuret valkeat lokit ja pitivät niitä
loitolla. Mitään -- muuta tietä ei ollut kuin tämä ahdas kirottu
sola, joka nyt oli hänen edessänsä niinkuin korkea suljettu portti.

Sillä kiinni se oli, vaikka se oli melkein uskomatonta. Merkinantajat
olivat kiivillään ilmoittaneet hänen etujoukoilleen, että sola oli
miehitetty, ja että siinä oli muuri edessä. Huhuja kerrottiin, että
"Lämpimän portin" sola paikoin oli niin kapea, että vain yhdet ainoat
vaunut saattoivat sitä kulkea.

Pienen Trakhis-nimisen maakylän kohdalle, hyljättyjen talojen ja
majojen keskelle, hän pysähdytti, marssin ja antoi "kuolemattomiensa"
asettua leiriin suojaan auringonpaisteelta, joka tiukkui liekkejä
taivaasta. Hän lepäsi tyynyjensä keskellä ja katseli pitkin matalaa
rantamaata, jossa vuoret painautuivat alas kohden kultaista
kimmeltävää rantaa. Ei mitään näkynyt. Ei lammastakaan näkynyt
kapuamassa kalliojyrkänteellä, jonka sinertävään kylkeen ilmestyi
yhä suurempi joukko juovia, jotka siirtyivät niinkuin varjot
auringon mukana. Ei välähdyskään edestäpäin ilmaissut siellä
olevan ainoatakaan helleeniläistä keihästä. Jos sola todellakin
oli miehitetty, lienevät puolustajat olleet unisia kuin ampiaiset,
joille keskipäivä on liian kuuma parveilemiseen. Xerxes viittasi
"silmilleen" ja käski lähettää vakoojia solaan ja hetikohta tuoda
tiedon siitä, mitä siellä näkyi. Ryhmän hänen pyhää ratsuväkeänsä
piti seurata mukana ja viittauksella karkoittaa ne pölkkypäät, joita
siellä mahdollisesti vetelehti tietämättä heitä uhkaavasta vaarasta.
Silloin näki suurkuningas kreikkalaisen kissan, joka oli ryöminyt
erään vaunun varjoon. Hän tuotti sen luoksensa ja sai sen kuumien
käsiensä kosketuksella kehräämään. Sitten hän sulki silmänsä, ja
sen vaunun yli, jossa hän lepäsi, laskettiin telttakatos jokaiselta
neljältä kulmalta.

Mutta ratsumiehet ajoivat itää kohden, vuoren suojassa, joka
terävinä harjanteina kaartui yli tien. Ei ollut muuta tietä kuin
se, joka kulki rantaviivan mukaan, yli kahisevan kuivan liejun ja
auringonnuolemain puronuomien. Siellä täällä näki valkeata jauhoa
paakuttain. Persialaiset luulivat, että merivettä oli johdettu
rantakuoppiin ja siten saatu siitä suolaa erittymään. Hevoset
läähättivät janosta. Muulit kumartuivat myötäänsä maahan etsien
virvoittavaa vedenpisaraa. Yht'äkkiä ne pysähtyivät pulppuilevan
lähteen ääreen, joka virtasi keskellä päivänpolttamaa meriruohoa ja
valkeaksipalaneita näkinkenkiä, joiden seassa oli veden huuhtelemia
kilpikonnankuorien jätteitä. Ratsastajat hyppäsivät satuloistansa,
hämmästyneinä nähdessään lähteen keskellä kaikkea kuivuutta. Lähteen
kuplat tuprusivat höyryä. Hevoset vetäytyivät säikähtyneinä syrjään,
aivan kuin jokin olisi niitä pistänyt. Kun ratsastajat koskettivat
vettä, niin he polttivat sormensa. Ne olivat kuumia lähteitä,
vesikattiloita, jotka kuohuivat maan uumenista.

Vilvoitellaksensa itseänsä ohjasivat he ratsut rannalle.
Sirorakenteiset ja kauniit eläimet huiskivat hännillänsä tyytyväisinä
ja kulkivat pitkin rantaa porskuttaen vaahtoavaa vettä. He
kulkivat ohi muutamien kuolleitten talojen, jotka olivat puoleksi
hakkaamattomasta kivestä, puoleksi savesta rakennettuja; pari
kallioseinässä olevaa pylvästä osoitti ovea luonnontemppeliin.
Ohuita vesisuonia virtasi alas rantaa kohden. Ratsut huomasivat ne
ja pyrkivät vikuroiden sinne. Miehet ohjasivat ne puroille. Hevoset
nuoleskelivat tihkuvia vesisuonia. Persialaiset hyppivät hevostensa
selästä, laskeutuivat maahan ja nuolivat mukana.

Sitten he taas ratsastivat solaan. Melkein pystysuora vuoriseinä
kääntyi eikä enää heittänyt vähäisintäkään varjoa. Aurinko painoi
niskoja. Sola nukkui. Yht'äkkiä nosti eräs ratsastaja päänsä
ja katsoi eteenpäin. Muuri oli rakennettu poikittain kapealle
rantakaistaleelle. Siinä ei ollut vain vuorelta vyöryneitä
kallionlohkareita. Paadet olivat selvästi ihmiskätten latomia,
muodostivatpa vielä karkeatekoisen porttiaukon muurin keskikohtaan.

Ei itse muuri saanut heitä pysähtymään ja tarkastelemaan. Ei. Muuri
näytti elävän. Oli jotakin sen edessä joka liikkui ja muutti paikkaa.
He eivät voineet erottaa, oliko siinä ihmisiä vai eläimiä. Mutta
hiljaa kuunnellen he voivat erottaa lyhyitä vähäisiä äännähdyksiä,
jotka sattuivat tahdissa noiden vaihtelevien liikkeiden kanssa.

Persialaiset astuivat ratsujensa selästä ja vetivät ne mukana
vuorenseinän juurelle, jossa he painautuivat kapeaan varjojuovaan.
Nyt oli vakoiltava. Kavioiden kopse auringon paahtamaan liejuun
olisi saattanut aikaansaada hälyytyksen. Nyt oli vakoojan tehtävänä
pujahtaa eteenpäin niin huomaamatta kuin mahdollista. Hänen päänsä
oli tarkoin kääritty vaatteisiin, niin että vain nenä ja silmät
olivat vapaat. Hän kumartui maahan ja kulki melkein ryömien.
Kaartansa hän käytti sauvana. Hän oli ottanut viinestä nuolen ja
asettanut sen pitkin jännettä, valmiina vetämään ja lähettämään
myrkytetyn tutkaimen edessä piilevälle vaaralle vasten silmiä,
ennenkuin hän itse kääntäisi selkänsä ja rientäisi takaisin.
Askel askelelta hän ryömi lähemmäksi päämääräänsä, ulkonevaa
kallionlohkaretta kohden, jonka takana hän saattaisi olla suojassa ja
tarkata kaikkea itse näkymättä. Niinkuin sisilisko hän hiipi kiven
suojaan, taivutti päänsä yli reunan ja katseli.

Hän ei uskonut omia silmiänsä. Eläimiä siinä ei liikkunut tuossa
kallioseinän edessä. Ei lampaita eikä vuohia tulemassa portinaukosta.
Siinä oli ihmisiä. Alastomia. Ilkialastomia ihmisiä. Persialainen ei
vähään aikaan osannut käyttää näköänsä. Hän ei koskaan ennen ollut
nähnyt sellaista paljastusta. Häpeäntunne takoi hänen ohimoitansa.
Hän tunsi saastutuksen tunkeneen sielunsa pohjaan, eikä hänellä ollut
millä puhdistautua. Hiki puhkesi vuotamaan hänen otsastansa. Siinä
hän katseli silmästä silmään puhtainta pakanuutta: ihmisiä, jotka
paljastivat itsensä keskellä auringon valoa ja häpeämättä antoivat
ruumiinsa salaisuudet alttiiksi valon kaikkinäkevälle katseelle. Että
ei päivä kasvojansa peittänyt ja vetänyt pilviverhoja säteidensä
eteen! Isoja alastomia miehiä, joiden hipiä ei ollut valkea ja hieno
niinkuin meedialaisten iho, joka aina pysyttelee piilossa, vaan itse
auringon polttama, valon ahavoittama. Ahrimanin kirvelevät tulisilmät
olivat siihen merkkinsä polttaneet.

Pitkän aikaa katselemalla hän vihdoin pääsi selville siitä, mitä
tapahtui. Hän oli vakooja, hän oli tottunut näkemään. Voimakkaita
miehiä, joilla oli lyhyet ja jyrkästi leikellyt leukaparrat,
alastomia aivan kuin olisivat olleet nyljettyjä hamaan lyhyeen
tukkaan saakka. Kaksittain ne hyökkäilivät toisiansa vastaan,
tarttuivat toisiansa olkavarsiin ja hartioihin, ne pyörivät
syliotteissa, nostelivat toisiansa, heittivät toisensa maahan,
rynnistelivät sylikkäin niin että läiskähteli ja paukkui, käsivarret
käsivarsissa, sääret toisiinsa kietoutuneina, niin että hiki
loisti ja virtasi heidän paahtuneelta iholtansa. Heidän suunsa
avautui pieniin, lyhyviin huutoihin, sanoihin, joita hän ei
ymmärtänyt. Silloin tällöin kuului jonkun katsojan ääni. Silloin
he päästivät toisensa, pysähtyivät, kuuntelivat, ryhtyivät kohta
jälleen painiskelemaan. Aivan kuin ei mitään muuta maailmassa olisi
ollutkaan, ei aurinkoa, ei persialaisia, ei sotaa -- nuo raskaat
joustavat ruumiit yhä hieroutuivat vastakkain ja töykkäilivät
toisiansa ja vain silloin tällöin pysähtyivät hetkeksi puhaltamaan ja
kaapimaan hien kiiltävältä iholtansa -- kaapimaan jollakin aivan kuin
sirpillä tahi sualla! -- ja kuivaamaan itsensä karkeihin riepuihin.
Läpi kiviportin asteli toinen toisensa jäljessä uusia alastomia
miehiä. Mutta merestäkin niitä saapui paikalle. Vettä tiukkuvia
olentoja nousi vedestä, jossa olivat maanneet niinkuin kylpyaltaassa,
ja siirtyi päivänpaisteeseen rannalle, johon istuutuivat pyyhkimättä
itseänsä. Nuoret miehet, joilla oli pitkänlainen tukka, vetelivät
sormiansa sen läpi -- heillä lienee ollut kammat, joilla he
kiharoitansa suorivat. Toisia istui palmikoimassa pitkää ohutta
hiusruoskaa, toiset tarttuivat kahteen hienoon palmikkoonsa juuresta
ja kohottivat ne eteenpäin yli päälaen, johon ne sidottiin kokoon,
jonka jälkeen he vetivät otsalla olevan tukan sen alle pitkinä
kierteinä, jotka kähertyivät auringossa.

Ja persialainen ihmetteli suuresti. Näiden alastonten ihmisten
joukossa ei näkynyt ainoatakaan asetta, ei miekkaa, ei keihästä.
Niinkuin keskellä syvintä rauhaa he harjoittelivat häpeällisesti
paljastettuja ruumiitansa ja koristivat paitansa kuin juhlaan.
Tuollako tavalla helleenit taisteluun lähtivät, totta tosiaan he
olivat kuin vartavasten saakilaisille jousimiehille maalitauluina.
Nuoli saattoi sattua paikallensa kylkiluiden väliin tahi tunkeutua
pallean kohdalle, niin että kärki selästä näkyi. Hänen omat sormensa
syyhyivät, ja vaistomaisesti hän kiristi jousenjännettä.

Silloin yht'äkkiä näkyi portin kamanakivellä, juuri aukon kohdalla,
pitkä alaston mies, vain päässänsä välkkyvä helleeniläinen kypärä,
jonka korkeata harjaa koristivat mustankiiltävät hevosenjouset.
Kädessänsä hän piti keihästä ja kohotti sitä tähtäysasentoon, kunnes
kärki osoitti suoraan siihen paikkaan, missä persialainen makasi.
Tämä kuuli terävän huudahduksen, mikä lienee tarkoittanut häntä,
sillä kaikki alastomat miehet kääntyivät siinä hetkessä samalle
suunnalle. Tietämättänsä hän oli astunut esille kätköstänsä ja seisoi
jännitetty jousi kädessänsä kaikkien näkyvissä.

"Kautta Zeuksen! Katso meedialaisen silmää!" kuului muurilla
seisovan miehen huuto. Ja kaikki muut toistelivat sanoja, joista
hän yhden ainoan ymmärsi: meedialainen! meedialainen! He eivät
suojanneet itseänsä hänen nuoleltansa, he seisoivat niinkuin rivi
alastomia eläviä maalitauluja hänen nuoltansa odottaen. Hänen
sormensa hapuilivat nuolenvartta, mutta herpautuivat -- hän heitti
kaaren luotansa, pelon lamauttamana, juoksi suoraan yli rantahiekan,
keihäille ja kiville alttiina, juoksi sokeasti alaspäin, kunnes
haalea vesi kohosi hänen vyötäisiinsä asti, sukelsi ja sulki
silmänsä! Mutta ei ainoatakaan kiveä häneen heitetty. Silloin hän
nousi ja juoksi. Hän juoksi pitkin rantahiekkaa ja kuuli takaansa
kaikkien alastonten miesten naurun, joka sattui häneen niinkuin iva
ja pilkka. Hetkeksi hän kääntyi ja näki heidän seisovan rivissä.
Siinä oli välkkyvä muuri alastonta lihaa. He seisoivat kädet
lanteilla. Hampaat loistivat häntä kohden. Heidän katseensa ajoi
häntä pakoon. Kaistapäänä hän riensi takaisin ratsumiesten tykö. Ja
laukkaa he kaikki palasivat leiriin Trakhiin edustalle.

Xerxes oli haaremiteltassansa eikä häntä saanut häiritä. Vasta pyhän
tulen palaessa hänen telttansa suojassa pimeänä tähtiyönä hän muisti
käskynsä ja kyseli tiedustelijaa. Tämä makasi kasvoillaan kuninkaan
vuoteen jalkopäässä kertoen kuninkaalle noista villeistä alastomista
miehistä, jotka oli nähnyt: kuinka he leikkivät ja painivat ja
palmikoivat tukkaansa ja koristivat itseänsä kuin juhlaan. Ja niiden
luvun saattoi laskea vain sadoissa.

Xerxes oli ihmeissänsä, mutta häntä nukutti ja hän nukkui. Vasta
aamupäivän tullen hän herätytti Hydarneen ja sanoi hänelle:
"Totisesti, suuria lapsiako helleenit ovat, kun lyövät leikkiä
huolimatta ukkosilmasta, joka heitä uhkaa? Suuria veijareita he ovat
epäilemättä. Mutta tuonlaatuiseen viekasteluun en olisi luullut
heidän pystyvän. He ovat niinkuin huolettomat hullut ja kuvittelevat
voivansa pettää minut. Iloisia ja naurettavia he ovat. Minä teen
heistä kuohilaita ja annan heidän olla haaremini ilona. He saavat
kaapia naisteni hipiää ja palmikoida heidän hiuksiansa."

Xerxes tarttui viinimaljaan ja joi. Sitten hän nukkui taas.

Kun hän jälleen heräsi, muistui asia hänen mieleensä ja hän käski
ratsuväenosaston ratsastaa aivan muurin ääreen ja torventoitotuksilla
kutsua helleenejä paikalle sekä sanoa tulkin kautta: "Suurkuningas,
kuningasten kuningas kutsuu teitä, helleeniläiset miehet, tulemaan
hänen leiriinsä ja huvittamaan häntä voimailuharjoituksillanne. Tahi,
jos te siitä kieltäydytte, lähtekää matkaanne ja väistykää hänen
tieltänsä. Sillä suurkuningas suosii uljasta suoruutta eikä tahdo
edes päänne hiuskarvaa notkistaa, jos te vapaaehtoisesti pötkitte
tiehenne."

Mutta tänä aamuna näytti kaikki toiselta kuin edellisenä päivänä.
Hopliitit tulivat esiin solan muurin edustalle tiheissä riveissä.
Pronssikilvet muodostivat etuvarustuksen. Luusäärykset olivat kuin
paalurivit. Pystyssä olevien keihästen rivi oli kuin kaide-este.
Kypärät loistivat niinkuin rivi säkenöiviä kattokupuja pitkin
viivasuoraa muurinharjaa.

Oikealla sivustalla seisoi kuningas Leonidas itse, ainoa ojennettu
keihäs koko joukossa. Kuuluvalla ja terävällä äänellä tuli häneltä
vastaus:

"Sinä, joka puhut helleenien kieltä, mutta tuot vain meedialaisen
orjan sanomaa, sano herrallesi ja kaikkien muiden orjien herralle,
että tässä seisomme sen Hellaan kilpenä, joka mieluummin lannistuu
kuolemaan kuin hänen orjanikeensä alle. Ja sinä varo itseäsi! Älä
anna kenenkään helleenien kieltä puhuvan miehen enää uskaltaa tulla
tänne tuomaan meille sanomia Hellaan viholliselta -- sillä silloin
keihäs naulaa vastauksen hänen kurkkuunsa."

Samalla hetkellä kaikki keihäät kohosivat uhkaamaan
persialaisjoukkoa. Se kääntyi ympäri ja riensi takaisin leiriin.

Xerxes ei ymmärtänyt helleenien tarkoitusta. Hän istui teltassansa ja
keskusteli lakedaimonilaisten entisen kuninkaan Demaratoksen kanssa.

"Kuinka omituisia sentään sinun maanmiehesi ovat", antoi hän hänelle
sanoa. "Ensin he lyövät leikkiä ja pitävät pilaa aivan silmieni
edessä ja paljastelevat itseänsä sopimattomasti, niinkuin olisivat
haaremissa eikä aurinkoa olisi taivaalla. Sitten he asettuvat
taistelujärjestykseen ja uhkaavat ja haukkuvat. Eivätkö he siis
tiedä, että minä voin ajaa heidät tiehensä aivan kuin sääskiparven,
käteni liikkeellä? Mielettömiä lapsiako he ovat, ja kuinka kauan
luulet heidän aikovan pilantekoa jatkaa?"

Demaratos antoi tämän vastauksen:

"Älä usko, herra, että lakedaimonilaiset ovat tulleet tänne leikkiä
lyömään. He ovat täällä sulkemassa sinulta tien Hellaaseen. Pane
mieleesi, sellainen heidän tapansa on, että kun aikovat ryhtyä
yritykseen hengen uhalla, niin he koristautuvat ja somistavat
tukkansa. Edessäsi ovat nyt, suurkuningas, maailman urhoollisimmat
miehet, maailman kauneimman kuningaskunnan kansalaiset. Jos nämä
voitat, silloin ei mikään muu kansa enää uskalla nostaa kättänsä
sinua vastaan."

"Mitä varten olet täällä etkä ihailtujen maanmiestesi joukossa?"
kysyi Xerxes.

"Sen vuoksi, että olen menettänyt isänmaani", vastasi Demaratos
murheissansa, "enkä enää sitä takaisin saa -- en edes sinun avullasi".



XXIII.

Taistelu.


Xerxes ei lakannut ihmettelemästä tuota hänelle käsittämätöntä
lapsikansaa. Neljä kokonaista päivää hän odotti ja kysyi joka aamu,
joko ne olivat menneet tiehensä.

Mutta kun hän viidentenä aamuna sai sen vastauksen, että ne vielä
seisoivat hievahtamatta, kähisi hän vihasta ja käski hyökätä heitä
vastaan ja vangita heidät elävältä ja tuoda hänen eteensä.

Solatien portille kuului hyökkäävien laumojen -- aikaansaama kumu
ja näkyi aseiden välke itäauringossa, joka loistavana nousi niitä
vastaan.

Leonidaan teltan edustalle olivat kaikki johtajat kokoontuneet.
Vaara oli uhkaava, kiihtymys suuri. Kaikki tiesivät, minkälaisia
sotalaumoja oli tulossa. Oli pelättävä, että ne tulvana menisivät
läpi solan ja tempaisivat kaikki helleenit mukaansa niinkuin
vuorivirta ruohonkorret. Useimmat seisoivat äänettöminä ja
kuuntelivat yhä lähemmäksi vyöryvän ihmismeren pauhua.

Leonidas astui telttansa ovelle. Hän laski kilpensä syrjälleen maahan
ja istui sen nojaan. Muiden ryhmien johtajat tekivät niinkuin hänkin
ja asettuivat neuvottelupiiriin hänen ympärilleen. He ottivat kypärät
otsiltansa, joihin niiden reunat olivat painaneet syvät, pysyvät
uurteet.

Viimeistä kertaa nousi ääniä, jotka kehoittivat kääntymään pois,
ennenkuin olisi myöhäinen, ja pikamarssissa hakemaan turvapaikkaa
Isthmokselta, jossa ratkaisevaan vastarintaan sopisi ryhtyä.
Kaikki peloponnesolaiset kannattivat ehdotusta: tegealaiset ja
mantinealaiset, arkadialaiset ja korinttolaiset, fliusialaiset ja
mykenalaiset. Sillä täällä seisoivat vaivaiset seitsemäntuhatta
miestä etuvartijoina kaukana tukikohdistaan, asetettuina
yksin tuhottaviksi Pohjois-Hellaan hyväksi, joka ei pystynyt
puolustautumaan. Ja kaikki se väki, mikä oli koossa tässä solassa,
ei ollut mikään varsinainen puolustajajoukko, vaan ainoastaan pieniä
väliaikaisia ryhmiä, joita oli lähetetty taisteluun, toistaiseksi,
kunnes Hellas voisi heittää huvinsa ja leikkinsä. Ilman huolta
airuet kulkivat Elis-maakunnasta ympäri maita ja kutsuivat valtioita
-- eivät puolustamaan maata hyökkääviltä vihollisilta, vaan
Olympian juhlaleikkeihin. Spartalaisten itsensäkin piti viettämän
Karneia-juhlaa, ennenkuin veisivät taisteluun kaikki voimansa. Niistä
parista kourallisesta, jotka tällä paikalla vihollista odottivat,
tulisi epäilemättä vain uhri sodanjumalan kipeimpään verenjanoon.
Varsinainen ratkaisu jätettiin liian myöhäiseen hetkeen. Vain
viidenkymmenentuhannen miehen joukko kykenisi puolustamaan solaa
persialaisia vastaan. Ja täällä oli käytettävänä vain seitsemäsosa
tarpeellisesta määrästä.

Peloponnesolaiset huusivat vielä kerran, että oli lähdettävä
liikkeelle ja palattava kannakselle. Mutta lokrilaiset ja fokilaiset
vastustivat ehdotusta, sillä heidän jalkojansa poltteli heidän oma
maansa, ja heidän maansa jäisi alttiiksi ryöstölle ja hävitykselle,
jollei persialaisia torjuttaisi.

Leonidas oli kauan ääneti kuunnellut erimielisiä lausuntoja. Nyt hän
nousi, löi oikealla nyrkillänsä kilpeä ja sanoi:

"Hellaan miehet. Ratkaisun hetki lähenee. Arpa on jo heitetty. Ei
kukaan meistä vältä kohtaloansa, seisommepa tahi pakenemme. Me emme
voi asiatamme pettää niinkuin uskoton ovenvartija, joka pakenee ja
jättää ovet selällensä, kun rosvot pyrkivät ryöstämään. Tottahan
on, että me olemme vain sotavoimien etujoukko, mutta ikävä kyllä ne
sotavoimat eivät vielä ole koossa, sillä helleenien pahana tapana on
olla näkemättä vaaraa, ennenkuin se laskee keihäänkärjen kylkiluiden
väliin. Ja jos nyt etujoukko juoksisi tiehensä, luuletteko minkään
sotajoukon siinä tapauksessa ehtivän kokoontua. Tässä seisomme
väistymättä kaikella sillä oikeudella, jonka isänmaan kohtalo
meille antaa. Me emme pelkää, että tuhoava isku tulisi mereltä
päin. Ne 'puumuurit', joihin Delfoin oraakkeli on käskenyt Ateenan
turvautua, suojelevat meitä: ateenalaisten ja lakedaimonilaisten
laivat turvaavat meitä mereltä päin tulevilta yllätyksiltä. Maata
tästä jalkaimme alta ei kukaan voi siepata. Ja kallio pysyy lujana
sivullamme. Katselkaa siis asioita rohkeasti. Muistakaa, ettei se
mikään jumala ole, joka nyt Hellaaseen hyökkää. Suurkuningaskin on
vain kuolevainen, vaikkapa onkin mahtavin niistä, jotka maailmaa
vallitsevat. Kuta ylemmäksi hän nousee, sitä lähempänä on hän
Pilvienpitäjän salamaa, joka aina iskee huippuja. Lähettäköön nyt
kukin heimomme pikalähetin kotikaupunkiinsa kehoittamaan, että sieltä
viipymättä lähetettäisiin meille apua. Sillä nyt sitä tarvitaan,
jollemme salli Hellaan ovea murrettavan auki ja vihollisen täyttävän
maata niinkuin tulviva meri, joka murtaa sulut. Hellaan miehet, minä
näen, että tahdotte minua seurata. Näyttäkäämme meedialaisille, että
se maa, jolla me seisomme, on pyhä ja vahvistaa meitä masentumatta
vastustamaan jokaista, jotka tahtovat orjuuttaa meidät ja meidän
isiemme maan."

Puhe sytytti tulen miehiin ja antoi heille yksimielisyyden. Kaikki
tarttuivat kilpiinsä ja kiiruhtivat kutsumaan aseisiin sadanmiehen
joukkojaan, kukin johtaja omaansa. Vain fokilaiset eivät olleet
läsnä. Heidät oli jo Alpenin kylästä lähetetty kapeata vuoripolkua
myöten Kallidromoksen yli huipulle vartioimaan sitä ainoata pientä
tietä, tuntematonta ja salaista, joka luikersi yli vuoren solan
sivuitse.

Nopeasti Leonidas nyt antoi hopliittien lähteä ulos muurin suojasta
ja käydä persialaisia vastaan. Meedialaisia ja kissolaisia joukkoja
oli jo ehtinyt tulla pitkän matkaa solatielle. Aamutuuli toi raikasta
vilvoittavaa ilmaa pohjoisesta. Mutta meedialaisia painoivat heidän
moninaiset vaatteensa, ruskeata tukkaa peittävä tiara kuumensi päätä.
Kissolaisten mustat hopeapäähineet imivät itseensä auringon lämpöä.
Vihollisten rivit hajaantuivat koko solan laajuudelle, kokoontuivat
ja erkanivat tilan mukaan ja kulkivat niin tiheään sulloutuneina,
että viinet rapisivat toisiansa vastaan. Rautapaidat välähtelivät,
kun merituuli puhalsi poimuiset ihokkaat syrjään niiltä, jotka
kulkivat äärimmäisinä merenäyräällä. Saframinkeltaisista housuista
kilpistyi valo takaisin.

He olivat vielä kaukana muurista, kun näkivät helleenien tulevan
vastaansa sulkematta tien koko alaa, kolmikulmaisen kiilan
muotoisessa kärjekkäässä joukossa, joka tähtäsi vihollisjoukkoa
halkaistaksensa sen ja repiäksensä hajalle. Sitä mukaa kuin
persialaiset selvemmin näkivät helleenit, kävi hämmästyksen
humahdus läpi tuon sankan, kömpelön joukon. Etumainen rivi pysähtyi
itsestänsä, ja takanapäin oleva joukkio painautui sitä vastaan,
kunnes vihdoin seisottiin aivan ahtaalle sullotussa laumassa, jossa
ei kukaan voinut liikahtaa, vaan jännittää jousensa vain tähtäämällä
edessänsä olevan miehen olkapäältä.

Mutta helleenit marssivat pysähtymättä heitä vastaan. Astunta
kumahteli huolimatta maan kosteudesta, panssarit helähtelivät,
luustot välähtelivät kirkkain salamoin. Kilpien kiiltäväksi hiotuissa
kuvuissa oli kirkkain värein maalattuja peloittavia kuvia: käärmeitä
pää pystyssä, leijonannaamioita, skorpioneja, gorgonpäitä kauhua
tuijottavine silmineen ja kieli riippuen ulkona hammastarhasta.
Loistavain kypäräin hevosenharjat tekivät ne korkeiksi, ne huojuivat
ja heiluivat aivan kuin olisi lauma hevosia lähestynyt.

Ihmetellen persialaiset näkivät heidän yhä lähenevän. Heidän
riveissänsä oli kreikkaa puhuva soturi, joka yht'äkkiä karjaisi
heille, että he pysähtyisivät -- hänet valtasi sääli niinkuin sen,
joka näkee -- lapsen olevan haavoittamaisillansa kätensä veitseen,
jota ei tunne: "Pysähtykää, helleenit! Älkää aloittako taistelua!
Äitinne ja vaimonne tulevat itkemään ruumistenne ääressä. Kun
meedialaiset lähettävät nuolisateensa, on se pimentävä auringon
niinkuin raekuuro."

Toisella puolella helleenien joukossa oli joku, joka vastasi:

"Sitä viileämpi meidän on taistella varjossa!"

Helleenien joukko läheni niinkuin terävä aurankärki, joka tuossa
tuokiossa uppoaa maahan ja viiltää sen halki. Silloin meedialaiset
yht'äkkiä jännittivät jousiansa tuhansittain ja alkoivat ampua.
Mutta tungoksen vuoksi oli mahdotonta tähdätä. Näytti todellakin
siltä, kuin olisi sadekuuro noussut ylös aurinkoa kohden. Ja vain
etumaisista riveistä ne sirahtelivat suoraan kohden helleenejä,
soittelivat heidän sotisopainsa pronssia, suhahtivat viheltäen läpi
kypäräntöyhtöjen, sukelsivat ihokkaisiin ja lihaan.

Mutta muutamaa silmänräpäystä myöhemmin helleenit jyräjävin
_alala_-huudoin leikkasivat halki meedialaisten laumat, jotka
eivät päässeet väistymään. Keihäät pistelivät aukkoja kömpelöiden
ruumisten sekavaan joukkioon, kumahtelivat luustoihin ja
panssareihin, puhkoivat ja paukahtelivat, kaasivat ja kuolettivat.
Kun keihäänvarret katkesivat, välähtivät miekat esille viiltäen ja
pistäen. Meedialaiset eivät oikeastaan olleet pelkureita, mutta he
joutuivat ahdinkoon eivätkä voineet liikkua vapaasti, ja kun oli
käytävä käsikähmään, niin heidän vastarintansa pakosta oli heikkoa
ja puolisokeaa. Pitkäin keihästen heitä pistellessä ja lävistellessä
he itse eivät päässeet käyttämään lyhyitä aseitansa. Etujoukkoa
kohdanneen iskun vaikutus kulki aaltomaisin ponnahduksin taaksepäin,
ja meedialaisen ja aasialaisen tavan mukaan kannustettiin ja ajettiin
rivejä ruoskaniskuilla eteenpäin, kunnes ne eivät enää voineet
liikahtaa, vaan olivat auttamattomassa pinteessä.

Mutta juuri tämä ihmisten yhteensulautuminen pysähdytti helleenien
etenemisen. Kaatuneista meedialaisista kasautui muureja, joissa
keihäitä ja miekkoja törrötti. Silloin Spartan hopliitit
houkuttelivat meedialaiset ansaan. Ne kääntyivät yht'äkkiä pakoon.
Persialaiset ällistyivät ja unohtivat tarttua kaariinsa, he ryhtyivät
hätyyttämään pakenevia heittokeihäillään, kiljahdellen ilosta
nähdessänsä heidät paossa. Mutta niin pian kuin he juoksussansa
olivat ehtineet hajaantua pitkin rantaa, lakedaimonilaiset jälleen
kääntyivät ja ryhtyivät taistelemaan takaa-ajajain kanssa, mies
miestä vastaan, joita he kaatoivat kuin kärpäsiä. Kerran toisensa
perästä he tekivät saman liikkeen ja saivat siten vähitellen
persialaisten etujoukot vedetyiksi aivan muurin edustalle, jonka
paasien takaa he asettuivat suojaan lukemattomilla heittokeihäillä
niittelemään niitä vihollisia, jotka rohkenivat lähestyä.

Aurinko oli keskipäivän korkeudella. Ja solatiellä oli kuuman tukalaa
niinkuin leivinuunissa. Meedialaisten oli pakko ensin tehdä itselleen
tie läpi kaatuneiden röykkiöiden. Verenlöyhkä oli ellottava ja
saastutti ilman. Persialaisten oli laahattava kaatuneensa taaksepäin.
Tilan puutteessa he menivät aina rantamatalaan saakka, kunnes seisova
vesi nousi aina heidän polviinsa, kantoivat ruumiit sinne syrjään, ja
saivat siten jälleen tilaa hyökkäämistä varten.

Yht'äkkiä ajoi Xerxes ravakkaa juoksua paikalle
kahdeksanvaljakollansa. Kuumuudesta huolimatta hän seisoi kultaisissa
vaunuissansa nauttiaksensa voitonriemuansa, koska hän oli vakuutettu
siitä, että taistelu jo oli tauonnut ja sola puhdistettu. Elossa
olevat ehtivät syrjään hänen tieltänsä, kaatuneet olivat liian
hitaita. Hänen "silmänsä" ja "korvansa" pyysivät häntä säästämään
itseänsä suuren ruumisjoukon saastuttavasta katselemisesta.
Suurkuningas nosti purppuraviittansa ylös suun ja nenän verhoksi ja
antoi vihmoa päällensä hyväntuoksuista vettä. Sillä ruumiinhajua
kuningasten kuningas inhosi; se ei saanut saastuttaa hänen henkeänsä.
Ei ainoatakaan kuollutta saanut verhotta tuoda hänen näkyviinsä.
Kokonainen komennuskunta viuhkoja pantiin liikkeelle ajelemaan kaikki
haaskakärpäset hänen läheisyydestänsä. Sillä paha kuolinkärpänen
oli ruumiin ääreen ilmestyvä kummitus, joka Ahrimanin nimessä otti
valtaansa vainajan.

Xerxes kääntyi päästäkseen tapaamasta kuolemaa tiellänsä. Hänen
vaunujensa jäljessä haukahtelivat suuret joukot intialaisia koiria,
joiden piti äänellänsä karkoittaa haaskaa vainuavat demonit,
hyönteiset ja linnut.

Kähisevän kiukkuisena siitä, että solaa ei vielä oltu raivattu auki
hänen läpikulkuansa varten, käski hän "kuolemattomain" paikalla
marssia esiin ja avata solan ennen päivän laskua.

Kuolemattomat kulkivat taistelupaikalle ääneti ja tahdikkaassa
marssissa. Tie oli heille jo raivattu. Kahta koiraa, joilla täplät
oli silmien yläpuolella, oli kuljetettu heidän edellänsä, ja
senjälkeen olivat maagit vihmoneet rannalle puhdistavia aineita ja
lukeneet loitsuja verijäljille.

Kuolemattomien kintereillä ajoi Xerxes punaisen katostelttansa alla.
Häntä kiusasi helle, mutta hän oli kärsimättömyydestä kiihkeänä. Nyt
hän ei enää tahtonut odottaa kauempaa.

Sotilasten selät peittivät häneltä kaiken näköalan. Mutta vihdoin
joukko pysähtyi kuin kiila, jota ei voi saada painumaan sisemmäksi.
Xerxes seisoi vaunuissa ja kannatti itseänsä tuolissansa eteenpäin
läpi rivien nähdäksensä kuinka eturintamassa taistelu kävi.
Tuntikausia hän katsoi väkensä turhia yrityksiä ja vääntelehti kuin
hammastaudissa. Hän näki helleenejä läheltä, ja häntä kiukutti heidän
jumalaton sekasotkunsa alastonta ihoa ja haarniskaa. Oli niinkuin
olisi pronssilevyjä ollut painettuna paljaalle auringonpaahtamalle
iholle. Kolme kertaa hän hypähti ylös valtaistuimeltansa ja riensi
eteenpäin sauva kohotettuna, aivan kuin olisi luullut voivansa
raivata tietä eteenpäin pelkällä näyttäytymisellänsä. Mutta joka
kerta suurkuninkaan huonekunta piiritti hänet ja toi hänet takaisin.
Ja yksi prinsseistä näytti hänelle varoittaen heittokeihästä, jonka
oli siepannut ilmasta kahden askeleen päässä kuninkaasta itsestään.

Aurinko oli jo aikoja sitten painunut Oita-vuoren harjanteen taakse,
kun Xerxes pettymyksen vallassa ajoi takaisin leiriin. Skyyttalaisten
osastossa hän huomasi, että he palvelivat sodanjumalaansa siten, että
olivat iskeneet pystyyn miekan, johon he vihmoivat maljasta verta, ei
vangituistakaan kaatuneista ja silvotuista vihollisista. Yön kuluessa
skyyttalaiset itse joivat veren ensiksi kaatamistansa vihollisista ja
he kiiruhtivat nylkemään kaatuneilta helleeneiltä päänahan ja oikean
käden nahan.

Xerxes oli ikävystynyt taistelua katsellessaan ja haki lohdutusta
haaremistansa. Hän joi ja rakasteli suuren vihansa unhoon.

Mutta helleenien muurin edessä paloi vartiotuli läpi yön, ja heimo
heimon jälkeen sai vartiovuoron. Helleenit etsivät muurien edustalta
kaatuneita tovereitansa, mutta löysivät vain verijäljet. Leonidas
rohkeni edetä aina Anthelaan saakka ja Herakleen temppelille,
joka oli hakattu itse kallioon. Hänen seurueensa oli matkalla
koonnut suuren joukon persialaisten aseita. Ne hän uhrasi Herakleen
alttarilla ja rukoili rukouksen kaikkien niiden puolesta, joista
kulunut päivä oli hänet erottanut.

Sitten he pimeässä kulkivat helleenien leiriin muurin taakse.
Kaikki oli hiljaa. Perin väsyneinä hopliitit olivat nukahtaneet
sammutettuansa nälkänsä ohraleivällä ja kuivatuilla sipuleilla.
Spartalaiset eivät olleet keittäneet verivelliänsä. Juotavana oli
vain kuumien lähteiden vettä.

Leonidas istui teltassansa ja pesi itseänsä noiden kiehuvain patain
vedellä. Sitten hän kutsuen huusi teltan ovelta: "Narkissos!" ja
vartija, joka istui ulkopuolella, astui sisään.

"Istu!" sanoi Leonidas, ja Narkissos istui pölkylle. Hänellä oli
vielä haarniska päällänsä, mutta ei kypärää eikä luusääryksiä.

"Kuinka monta kaatui tänään?" kysyi Leonidas.

"Minä en tiedä, kuningas. Olimme liian väsyneitä laskeaksemme ne."

"Jos luvun tietäisimme, voisimme ennakolta laskea, kuinka monta
päivää meidän on kestettävä", sanoi Leonidas. "Viikko, ehkä kaksi,
kunnes helleenit, saavat aikaa kokoontua ja tuoda meille apua."

"Uskotko vielä apuun, kuningas?"

"Minä en huoli pettää itseäni. Ei meille apua tule. Haudoillemme se
tulee. Etkö arvele, että täällä on oleva hyvä levätä, Narkissos?"

Nuori mies ei vastannut. Hän katseli honkasoihtuun, joka loi
lepattavaa valoansa yli pienen suojan, missä vesialtaat poreilevat.

"Pane pois haarniskasi, Narkissos, ja pese itsesi. Meidän täytyy
huuhtoa itsemme, persialaiset eivät puhdista ruumistamme. Muista vain
käyttää voideastiatani huomisaamuna."

"Parempi jättää myöhempään, kuningas. Huomenna ei vielä ole oikea
päivä."

"Sitä ei kukaan meistä tiedä. Etkö ole kuullut, seireenien huutoja
tänä iltana lahdelta?"

"Ei siellä seireenejä ollut, kuningas; korppikotkia siellä oli.
Ensi yönä ne saavat ruokaa. Persialaisethan antavat kaatuneensa
korppikotkille."

"Minäpä nimitän niitä seireeneiksi. Minä olen kerran nähnyt suuren
linnun, jolla oli pää kuin naisella. Kun vaimoni näin, luulin
näkeväni saman olennon jälleen. Minä annan itseni mielelläni
kuolonlinnun kuljetettavaksi, jos se minua hänen silmillänsä
katselee. Mitä olet syönyt tänään, Narkissos?"

"Leipää nyt illalla, kuningas."

"Otappa osasi näistä viikunoista. Saatpa nähdä, että huomenna saamme
parempaa ruokaa Alpenista. Ja enemmän aikaakin syömiseen."

Narkissos oli riisunut haarniskansa ja pyyhkinyt yläruumiinsa märällä
vaatteella. Sitten hän verhoutui viittaansa ja söi hedelmät, jotka
lakedaimonilaiskuningas hänelle tarjosi.

"Onko sinullekin kuolema mieluista, Narkissos?"

"Eikö elämä aina ole parempi kuin kuolema?" kysyi hän.

"Ei parempi kuin se kuolema, mikä _meitä_ odottaa. Mitäpä me enää
elämältä osaamme vaatia? Mitä on elämällä meille vielä tarjottavana?
Niissä kolmessasadassa lakedaimonilaisessa, jotka valitsin mukaani,
ei ole ainoatakaan, joka ei olisi siittänyt jälkeläistä maailmaan.
Meillä on kaikilla poikia, Narkissos. Me voimme kuolla rauhallisesti.
Kuinka monta lasta sinulla on?"

"Minulle on kerrottu, että minulla on kaksi."

"Aivan oikein, nyt muistan; sinähän juuri kieltäydyit menemästä
vaimosi luokse. Sinä et tahtonut 'juosta' enempää kuin kerran. Ja
sinun vaimosi pani pahaksensa ja muutti pois Spartasta. Sen asian
vuoksi minä surkuttelen sinua, Narkissos. Sinä et edes ole voinut
sanoa hänelle jäähyväisiä. Sinun kuolemasi ei ole oleva niin iloinen
kuin minun. Mutta poikiasi lienet painanut rintaasi vasten?"

"Vain salaa, kuningas. He kasvavat Syssiteissä tuntematta isäänsä.
Kun minä viimeksi näin heidät, huomasin, kuinka vereni veti minua
heihin. Ja nyt he eivät enää koskaan saa minua nähdä."

"Eivät. Mutta sinun nimesi he kerran kuulevat, kun ovat kasvaneet ja
ymmärtävät. Ja ehkäpä he silloin vaeltavat haudoillemme, joka luodaan
siihen, missä nyt istumme."

"Nyt kadun vain yhtä ainoata asiaa, kuningas."

"Sano minulle, mikä se on, ja minä autan sinua, jos mahdollista on."

"Se ei ole mahdollista. Minä en tiedä, elääkö vaimoni Nikarete. Ja
vaikkapa hän eläisi, en tiedä, mistä minun pitää häntä etsiä. Mutta
minä en koskaan saanut sanotuksi, että rakastin häntä."

"Poikasi voivat sen hänelle sanoa."

"Minä en voinut siitä heille puhua."

"Joka kerta kun poika katsoo äitiänsä, sanovat hänen silmänsä
hänelle, että isä on häntä rakastanut. Älä huolehdi, Narkissos. Et
ole elänyt turhaan. Ainoat, jotka eivät voi kuolla rauhallisesti,
ovat ne, joilla ei ole jälkeläisiä. Muistatko kertomuksen Danaoksen
tyttäristä? Heidän osansa ei ole puoleksikaan niin toivoton kuin
niiden miesten, jotka tuhlasivat siemenensä saamatta sitä itämään. Ja
nyt hyvää yötä, Narkissos. Minä en ole väsynyt, mutta minä taistelen
taas aamunkoitossa paremmin, kun käsivarteni saavat levähtää.
Laskeudu levolle tänne telttaan. Muurin luona olevat vartijat
täyttävät velvollisuutensa, ja persialaiset ovat pimeänpelkoja.
Jokainen tunti, jonka me nukumme tänä yönä, maksaa persialaisille
kaksi henkeä enemmän huomenna."



XXIV.

Sankarikuolema.


Päivän koittaessa persialaiset taas olivat solan edustalla, yön
levänneinä ja veden ja viinin vilvoittamina, jota kamelit olivat
tuoneet leiriin. Xerxes itse tuli iloisena haaremistansa ja antoi
kestitä "kuolemattomia" runsailla antimilla, jotta he vihdoin
sinä päivänä voisivat tunkeutua läpi solan niinkuin nuoli läpi
reikänsä. Helleenien mieshukka oli suuri päättäen ruumiista, jotka
skyyttalaiset olivat koonneet nylkeäksensä päänahkoja. Nyt piti vain
jousi jännitettämän tiukalle ja nuoli oli lentävä läpi.

Korviavihlovia merkkipuhalluksia kajahteli kallioseinästä. Kaiku
kiiri kauas Oita-vuorten rotkoihin. Meren ulapalta ei näkynyt
ainoatakaan purjetta. Tällä kertaa persialaiset eivät tyytyneet
pysymään rantaäyräällä, vaan astuivat rantamatalikkoon, kunnes vesi
nousi vyötäröön, jotta he sieltä syrjästäpäin voisivat lähettää
nuolipilvensä solaa kohden ja jos mahdollista kiertää muurin.

Mutta merenpuoleisen kyljen suojattomuudesta Leonidas pääsi siten,
että antoi hopliittien täysissä varustuksissansa kahlata veteen,
kunnes se kohosi haarniskan kaulareunaan; sitten he saarsivat ja
eristivät ja hakkasivat maahan kaikki viholliset, jotka olivat
tulleet veteen. Ja samaan aikaan taistelivat muurien edustalla
vuorotellen kaikki helleeniheimot, paitsi fokilaisia, jotka seisoivat
kätkettynä vartiostona vuoripolulla ja vain kaukaa kuulivat melskeen
taistelukentältä.

Xerxes ei tahtonut sinä päivänä olla katsomassa taistelua. Hän oli
saanut siitä tarpeeksensa ja senvuoksi antanut päälliköillensä
tiedoksi, että hän ei tahtonut nähdä ketään heistä, ennenkuin
tie vihdoin oli auki. Senjälkeen hän sulkeutui haaremiinsa ja
vietti päivän aina auringonlaskuun saakka osittain huvitellen
uuden orjattaren seurassa, joka muistutti hänelle erästä toisen
miehen omaa Susan kaunotarta, osittain torkkuen pahojen unien
vallassa, joista hän syytti sitä ainaista kesäistä kuivuutta, joka
Ahrimanin lähettämänä rasitti sekä vihollisen maata että hänen omaa
leiriänsäkin.

Vakavasti hän mietiskeli, eikö hänen pitäisi sovittaa paikan
maanalaisia voimia panemalla toimeen uusi suurenmoinen maanasukasten
teurastus; niistä oli veri vuodatettava maahan tahi ne oli elävinä
upotettava juuri siihen kirottuun rantahiekkaan, joka oli hänen
tiensä katkaissut.

Hänen vihansa alkoi kiehua, ja hän lupasi itseksensä pyhästi, että
antaisi ristiinnaulita rannalle ensimmäisen, joka taas toisi hänelle
huonoja uutisia taistelukentältä. Hän häpesi itseänsä muistaessansa
Dareioksen ja Kyroksen ja Kamhyseen urotekoja siihen aikaan, jolloin
suurkuninkaat valloittivat valtakunnan toisensa jälkeen ja antoivat
sirottaa teille kaatuneiden vihollisten ruumiista irroitettuja käsiä.
Sitten hän muisti kaunista Artayntaa Susassa, Masisteen tytärtä, jota
hänen sydämensä oli halannut. Ja yht'äkkiä hän muisti lupauksen,
jonka hän kerran humalahoureissansa oli antanut nostaaksensa hänen
aistinsa liekitsevään myrskyyn: kun hän palaisi kotiin voittajana
ja ajaisi ylös palatsiinsa, pitäisi hänen tulla häntä vastaan
koristettuna ja voideltuna häitä varten, ja hän oli antava sirottaa
pitkin tietä kaiken sen matkan, jonka hän oli kulkeva, surmattujen
vihollisten falloksia, ja kultaisilla sandaaleillansa Artaynta oli
asteleva niiden ylitse -- niin kauniina, että nuo kuihtuneet elimet
heräisivät elämään hänen askeltensa alla ja nousisivat -- muodostaen
polun lihasta ja verestä.

Xerxes hengähti syvään, hänen himonsa heräsi, ja kahdennenkymmenennen
kerran hän tarttui orjattareen, joka oli Artayntan, Masisteen
tyttären näköinen.

Nyt suurkuningas torkkui. Orjatarten harput ja kymbaalit olivat
vaienneet, sillä hän ei enää halunnut kuulla soittoa. Pöydällä
hänen vuoteensa ääressä uiskentelivat hänen ylellisen ateriansa
jätteet, joissa oli kolmesta maanosasta koottuja herkkuja. Kultainen
huuhdemalja oli tahrainen hänen sormistansa lähteneistä kastikkeista
ja mehuista. Viinistä halkeilevia rypäleitä virui halottujen
granaattiomenain seassa, joiden punainen neste tihkui kuin veri.
Jääpalaset olivat kauan aikaa sitten sulaneet hänen juomamaljoihinsa.
Moniväriset sorbetjuomat olivat väljähtyneet.

Vähitellen oli tullut hämärä. Mutta yhtä tukalana asusti kuumuus
teltan paksukukkaisissa verhoissa. Hän antoi kantaa itsensä toiselle
puolelle olevaan tuuletettuun makuutelttaansa. Maagit tulivat sisään
ja paljastivat pyhän tulen. Se katseli häntä kuin suuri tummanhehkuva
silmä -- se kysyi, kysyi, eikä hänellä vain ollut sille vastausta
antaa.

Ja yht'äkkiä hän muisti, missä oli ja mitä hän odotti voimatta
nukkua. Joka kerta, kun hän kysyi joltakin "silmältänsä" tahi
"korvaltansa", sai hän äänettömän kumarruksen vastaukseksi,
päänpuistamista, kieltäviä kädenliikkeitä. Kukaan sotapäälliköistä ei
tullut hänen näkyviinsä. He eivät olleet palanneet. Ja kuitenkin oli
yö. Yö. Yö! Vieläkin oli siis yö laskeutunut savillansa suojaamaan
pöyhkeilijöitä, jotka häntä uhmasivat. Vielä yhden yön levon he
voisivat nauttia, ennenkuin koston pyövelinisku kohtaisi heidän
kankeita niskojansa.

Hän lähetti kyselemään Hydarnesta, mutta hänelle vastattiin, että
tämä ei ollut teltassansa.

Maagit toivat sisään kaksi pientä tulimaljaa ja jakoivat tulen hiilet
niihin, ja sitten ne vietiin pois. Xerxes aavisti pahaa. Tulta
tarvittiin puhdistukseen. Oliko siis itse leirikin saastutettu. Oliko
kuolema rohjennut sirottaa myrkkyänsä aivan hänen läheisyyteensä?

Hän kysyi maageilta. Ei kukaan tahtonut vastata, sillä oli
kuolemansynti tuoda suurkuninkaalle onnettomuuden sanomia, jotka
saattaisivat loukata hänen rauhaansa ja häiritä hänen lepoansa.
Vihdoin, kun hän uhkasi heitä, he toivat ääneti kaksi veristä
miekkaa, jotka he ensin vihmoivat vihityllä vedellä. Miekkojen
sivulla kilvellä oli kaksi leimalieriötä. Xerxes ojensi kätensä niitä
ottamaan. Maagit puhdistivat nekin, ennenkuin ojensivat ne hänelle.
Ja hän luki itse niiden kaatuneiden omistajain nimet -- kahden hänen
oman velipuolensa: Abrokomeen ja Hyperantheen; heidät oli tavattu
tanterelta miekat kädessänsä.

Silloin Xerxes peitti kasvonsa ja katseli kauan hehkuvin silmin
purppuraviittansa liepeen alta ja tuijotti tulen punaiseen hehkuun.
Röyhkeät helleenit olivat siis iskeneet kirveensä hänen omaan
puuhunsa, hakanneet oksia hänen omasta rungostansa.

Hän nousi ja käveli raskain askelin edestakaisin maalle levitetyillä
matoilla. Viini kiehui hänen päässänsä, mutta suru ja kiukku takoi
sitä vielä ankarammin. Nyt tätä ei enää voinut sietää. Hän vannoi
kautta Verethragnan seuraavana päivänä kostavansa oman verensä.

Hän käski tuoda Hydarneen paikalle ja tarpeen tullen laahata hänet
eteensä. Mutta Hydarnes saapui vapaaehtoisesti.

Hänen tullessaan Xerxes uhaten huudahti:

"Näinkö sinä siis minun käskyjäni täytät, Hydarnes!"

Päällikkö irroitti käyräkalpansa ja ojensi sen suurkuninkaalle: "Minä
olen valmis, herra", sanoi hän ja painoi päänsä kumaraan.

Xerxes löi kädellänsä miekkaa ja sanoi:

"Pidä kurja henkesi ja sano minulle, montako päivää minun häpeäni
vielä on kestävä."

Hydarnes seisoi hievahtamatta kaula iskulle ojennettuna:

"Suuri kuningas, tämä ei ole mikään vuorensola eikä portti, vaan
mestauspaikka, jossa silppukirves tuuma tuumalta silpoo sotajoukkosi."

"Käskinkö sinua olemaan säästäväinen? Ja eikö sinulla ole silppua
yllin kyllin täyttääksesi solan, vaikkapa se olisi kahdenkymmenen
parasangin pituinen?"

"Herra kuningas, se, että vielä näet minut elossa, johtuu ainoastaan
siitä, että tuon sinulle keinon, millä pääsemme sivu tämän surman
oven."

"Sivu? Puhu! Ovatko laivani päässeet tänne asti?"

"Eivät ole, sinä kuningasten kuningas, ei purjettakaan vielä lahdelta
loista. Ylös yli vuorten meidän on meneminen, jos aiomme päästä
toiselle puolelle tämän kuoleman tornin, jonka juurelle me kaikki
muuten jäämme ruumiina virumaan Hellaan korppien ruoaksi."

"Hulluko sinä olet, Hydarnes? Aiotko kiivetä kallioille, jotka ovat
jyrkkiä niinkuin tämän teltan seinät?"

"Minä tuon sinulle miehen, joka sanoo siihen pystyvänsä", vastasi
Hydarnes ja viittasi vartijalle. Ovesta sisälle tuotiin helleenin
puvussa oleva mies, jota sysättiin eteenpäin, niin että hän kaatui
nenällensä maahan Xerxeen eteen. Hetkisen hän makasi liikkumatta,
sitten työntyi pää esiin kuin kilpikonnan kuoresta ja katseli
ympärillensä vilhuilevin silmin.

"Kuka tuo apina on?" kysyi Xerxes, tarttui sauvaansa ja kohenteli
häntä kuin likaista eläintä.

Tulkki tuli saapuville vangin selän taakse ja vastasi:

"Suurkuningas, kuningasten kuningas, hän sanoo olevansa Efialtes,
Eurydemoksen poika, malialainen, ja syntyneensä tällä paikalla,
missä seisomme. Hän sanoo tietävänsä Anopaian -- polun niin
kapean, että vain yksi mies kerrallaan saattaa sitä kulkea -- yli
Kallidromos-vuoren."

"Anna siis hänen ilmoittaa se."

"Vain kulta voi irroittaa hänen kielensä kahleet."

"Irroittakaa ne."

"Hän vaatii paljon."

"Antakaa hänelle mitä hän vaatii. Se pitäisi sulana kaataa hänen
petolliseen kurkkuunsa."

Dareikeja kaadettiin lyydialaiseen kilpeen. Efialtes oli noussut ja
näki virran juoksun. Xerxes kääntyi selin.

"Joko riittää?" kuului Hydarnes kysyvän.

Malialainen viittasi myöntäen. Mutta samalla hetkellä hän katui ja
liikutti kieltäen päätänsä taaksepäin; uudelleen rahat kilahtivat
kilpeen. Xerxes kääntyi ja käski:

"Anna hänelle se vasta sitten, Hydarnes, kun hän on opastanut sinut
vuoren huipulle ja avannut sinulle solatien. Jos hän on valehdellut,
niin hautaa hänet elävänä."

... Vielä samana iltana Hydarnes lähti liikkeelle
kolmekymmentätuhatta miestä mukanansa. Efialtes kulki edellä.
Kolme sagartilaista suopunkia piteli häntä, yksi oli kaulassa ja
yksi kummassakin käsivarressa. Kun he olivat kulkeneet yli kuilun,
jossa Asopos-joen kuiva uoma oli, löysi hän jylhiksi röykkiöiksi
kasaantuneiden kallionlohkareitten välistä, mistä eivät edes vuohet
olisi arvanneet hakea tietä, Anopaia-polun, joka pitkän aikaa kerran
toisensa jälkeen hävisi niinkuin katkonainen ja silmistä häipyvä
lanka, kunnes se vihdoin viimein nousi melkein suoraan yläilmaa
kohden, niin että hädin tuskin löysi paikkaa, jossa jalka pysyi. Mies
kerrallaan persialaiset matelivat eteenpäin pitkänä ohuena ketjuna.
Efialtes vakuutti, että matkaa oli vain vähän yli sata stadionia
tahi persialaisessa mitassa neljän, viiden parasangin vaiheilla. Yön
kuluessa Hydarnes ehtisi yli vuoren harjan ja olisi aamun koittaessa
helleenien selkäpuolella; samaan aikaan piti rantaäyräällä olevien
persialaisten tehdä viimeinen ratkaiseva hyökkäyksensä.

Kylmä sumu nousi merestä ja loi polulle liukkaan kasteverhon.
Persialaisten tasapohjaiset, keveät kengät luiskahtelivat. Mutta
sumu suli sateeksi ja jalka tarttui paremmin. Kauhea kuivuus oli
vihdoin ohi -- vilvoittava raikkaus kohosi vuoresta. Kuun valo vuoti
läpi kiitäväin hattarain niinkuin salalyhdyn, joka kätki heidät ja
kuitenkin valaisi, niin että he näkivät mihin astua.

Puoliyön jälkeen he pääsivät vuoren huipulle, jossa he lepäsivät
hetken, jotta joukot saisivat kokoontua tiheämpään, ennenkuin
alkaisivat laskeutua. Sade oli tauonnut. He tervehtivät aamun ensi
ruskoa, joka hohti verisenä kaukana Euboian salmen takana. He
tervehtivät kädet ojennettuina valoa Aasian, rannalta, joka oli
kaukana, kaukana Euboian harjanteen tuolla puolen.

... Vielä samana yönä pujahteli tieto kavalluksesta pitkin
rantaäyräitä, kunnes saapui helleenien leiriin solan taakse.

Leonidas nukkui sikeätä uupuneen unta pestyänsä monet naarmut ja
haavat, kun Narkissos hapuillen tuli hänen vuoteensa ääreen ja
kosketti hänen olkapäätänsä:

"Leonidas, kuninkaani, nouse!"

Leonidas hypähti ylös pimeässä.

"Nythän on vielä puoliyö", hän sammalteli.

"Niin on, mutta ennen päivännousua persialaiset pääsevät yli vuoren
selkäpuolellemme."

"Mahdotonta!" sanoi Leonidas ja nousi. "Sitä polkua ei yksikään
persialainen löydä."

"Kyllä löytää, kun meikäläinen sen hänelle näyttää."

"Silloin olemme myydyt persialaiseen kultaan. Dareiki päästä. Vai
luuletko meidän enempää maksavan? Narkissos, ojenna minulle kätesi.
Sinä olet niin kylmä. Tiedätkö tien fokilaisten asemille?"

"Kyllä, kuninkaani."

"Joudu sitten Kallidromoksen huipulle ja sano heille, että he eivät
saa väistyä, ennenkuin lähetän heille sanan. He ovat takaportin
salpana -- sitä ei saa vetää paikaltansa."

"Minä juoksen", sanoi Narkissos ja heitti yltänsä haarniskan, joka
hieroi haavan reunaa. "Juoksijan varustusten pitää olla keveät. Jää
hyvästi, kuninkaani."

"Ei jäähyväisiä vielä", sanoi Leonidas hänen jälkeensä. "Tule
takaisin taistelemaan vielä kerta." Leonidas oli aivan rauhallinen.
Hän astui ulos teltasta ja katseli ylös vuorelle päin. Narkissoksen
askeleet olivat jo hävinneet yöhön. Kaikki nukkui. Muutama vartiotuli
paloi kituen, tihusateesta puoleksi sammuneena. Kuu loisti vuoren
takaa. Tähtiä ei näkynyt. Hän saattoi kuulla hengityksen teltoista ja
vajoista, joissa soturit rauhallisesti nukkuivat; lihakset lepäsivät
voidaksensa taas heiluttaa raskaita aseita.

Leonidas aikoi ajaa kaikki hereille, mutta harkitsi hetken ja
päätti ensin kysyä ennustajapapin neuvoa. Vastattuaan yövartijan
tunnussanaan hän meni ulos solan portista ja näki vanhan tietäjän
nilkuttaen tulevan kaukaa Herakleen temppeliltä. Leonidas laski
kämmenensä hänen rinnallensa:

"Käänny takaisin, Megistias, ja tutki enteitä vielä niin kauan kuin
sydänyötä kestää."

"Ne ovat jo vastauksensa antaneet", sanoi Megistias ja pitäen oikeata
kättänsä aivan silmäinsä edessä hän katseli niissä olevia verijälkiä.

"Mikä sitten on niiden vastaus?" kysyi Leonidas ja palasi muurin
toiselle puolelle Megistiaan seurassa.

"Enteet ovat meille ilmaisseet kuolinpäivämme", vastasi hän hiljaa.

"Päivänkö, joka tulee?" kysyi Leonidas.

"Niinkuin sanot, kuningas. Iloitse, sillä nyt sinulla on asiasi
tiedossa. Pukin sydämessä oli hyytynyttä verta. Ja peräsuolessa oli
verijuovia. Huomenna on tämä sola niinkuin se suoli."

"Arvelen, että olet nähnyt oikein, Megistias. Tuolla ylhäällä yössä,
jota me emme näe, matelee meitä kohden vihollinen, joka on meidät
kaatava. Yksi Hellaan omia poikia on myynyt veljensä persialaiseen
kultaan skyyttien nylkyveitsen viilleltäviksi."

He kulkivat läpi leirin sanaa puhumatta. Kun he olivat Leonidaan
teltan edustalla, lausui tämä: "Oi Megistias, kiiruhda matkaasi
täältä. Sillä sinä et ole kasvatettu asetta kantamaan, eikä ole
oikein, että sinut teurastetaan meidän muiden mukana, jotka olemme
sitä varten opin saaneet."

Mutta Megistias vastasi: "Leonidas, sinä Lakedaimonin ruhtinas, minä,
joka olen nähnyt verimerkin meille viittaavan, en saa sitä paeta.
Mutta minulla on yksi ainoa poika, jolla ei vielä ole jälkeläistä
-- anna hänen mennä kotiin, jotta hän voi jatkaa minun sukuani ja
siittää Hellaalle kostajia."

Leonidas vastasi: "Tapahtukoon niinkuin toivot. Mene ja sano hänelle
jäähyväiset. Mutta älä herätä muita miehiämme. Sillä mitä tahansa
tapahtuneekin, olisi väärin riistää heiltä tämän yön uni."

Paitsi vartijoita vain Leonidas valvoi yön loppuun saakka. Niinkuin
äänetön varjo hän liikkui nukkuvaan telttien välissä ja punnitsi
sydämessänsä, mitä oli oikeinta tehdä.

Vuorilta ei tullut ääntäkään. Narkissos oli nopeasti kiiveten
juossut, kunnes ehti muurille, jonka fokilaiset olivat rakentaneet
sulkemaan ainoata vuoren ylitse kulkevaa polkua. Hän tulla rapsahti
yht'äkkiä heidän joukkoonsa niinkuin keveäjalkainen hirvi. He
nukkuivat tuuheiden tammien alla -- ainoatakaan soihtua he eivät
olleet sytyttäneet. Narkissos säikytti heidät hereille sanomallansa.
He sivalsivat haarniskansa ja aseensa, kulkivat kappaleen matkaa
puolipimeässä, vakoilivat ja kuuntelivat. Vain tammet humisivat
heidän ympärillänsä ja kuihtuneet lehdet rapisivat heidän
jaloissansa. Mutta odottamatta tämä rapina muuttui kahinaksi ja
rapsahteluksi, tammilehto alkoi pauhata ja hämärtyä, se alkoi elää
ja yht'äkkiä ilmestyi sen suojasta joukoittain matelevia haamuja.
Ja samassa silmänräpäyksessä persialaiset punertavaa taivaanrantaa
vasten huomasivat nuo vartevat ja rauhalliset miehet, jotka seisoivat
kiinnitellen panssareita ja luustoja. Säikähtäen he peräytyivät
muutaman askelen ja saivat kaaret käteen. Kohta senjälkeen vihelteli
läpi lehvien pilvittäin nuolia, jotka katkoivat oksia ja varpuja
ja iskivät kilahdellen fokilaisten haarniskoihin. Silloin nämä
luulivat, että persialaiset olivat tulleet heitä tavoittamaan
ja valmistautuivat kuolemaan. He kääntyivät ja pakenivat vuoren
ylimmälle huipulle ja asettuivat sinne odottamaan. Mutta Hydarnes
tiesi, mitä oli tehtävä. Hän jätti fokilaiset seisomaan rauhassa
paikoillensa ja kiiruhti Efialtes oppaanaan laskeutumaan alaspäin,
ehtiäksensä päivän koittaessa hyökätä helleenien selkään ja tunkeutua
solaan.

Mutta Narkissos oli hänen edellänsä. Vielä ennenkuin aurinko alkoi
näkyä, oli hän Leonidaan luona ja toi tiedon persialaisten tulosta.

Silloin ei Leonidas kauempaa viivytellyt. Hän antoi nopeasti
herättää kaikki helleenit, ja kun he seisoivat aseet käsissänsä, hän
ilmoitti heille, että he olivat joutuneet saarroksiin. Syntyi suuri
hälinä ja hämminki. Johtajat olivat kahden vaiheilla, pitikö siinä
silmänräpäyksessä marssia pois vai jäädä paikalle ja käydä kohden
kuolemaa. Vihdoin ylitse kaikkien äänten kaikui Leonidaan luja ja
levollinen, malmille helähtävä puhe:

"Veljeni Hellaan miehet, jos tänne jäämme, niin se maksaa meidän
kaikkien hengen. Jos kaikki pakenemme, käy samoin. Persialaisilla
on vaunuja ja hevosia ja he saavuttavat meidät pakomatkalla,
ennenkuin aurinko on keskitaivaalla. Vain uhraamalla osan joukostamme
voimme loput pelastaa. Mutta vain ne, jotka tuntevat kuoleman
velvollisuudeksensa, jääkööt ja taistelkoot. Niinpä lähtekää täältä
kaikki te, jotka vielä pelkäätte kuoleman velvollisuutta. Minä ja
lakedaimonilaiset aiomme jäädä. Minun ei tarvitse kysyä. Sillä me
olemme kaikki syntyneet ja kasvatetut tuntemaan yhteisiä tunteita. Ja
minä ajattelen vain sen vuoksi, että kaikki maanmieheni ajattelevat
minun kauttani. Eikö ole niin?"

Ja Leonidas tarkasteli rivejänsä ja sama vastaus oli luettavana
kaikista kasvoista. Miehet eivät äännähtäneetkään, he vain ojensivat
oikean kätensä ylitse kypäränharjan. Ja Leonidas nyökkäsi heille:
"Me jäämme siis. Te muut lähtekää! Kiiruhtakaa!" Mutta silloin
thespialaiset iskivät oikean kätensä nyrkillä kilpiinsä ja huusivat
kuin yhdestä suusta: "Me Thespian miehet jäämme."

Kaikki muut heimot lähtivät Leonidaan käskystä marssimaan, sillä oli
kiire. Joka silmänräpäys tuli tiedustelijoita juosten ilmoittamaan,
kuinka lähelle persialaiset olivat ennättäneet.

Mutta kun thebalaisetkin aikoivat lähteä, huusi Leonidas: "Seis! Ne
joukot, jotka Theba vastoin tahtoansa on meille lähettänyt, pidän
minä panttivankeina. He saavat taistella täällä meidän kanssamme
rangaistukseksi Theban epäluotettavuudesta. Te muut, jääkää hyvästi!
Tervehtikää yhteistä äitiämme Hellasta ja sanokaa, että jäämme
paikoillemme, koska rakastamme sitä."

Vain harvoja ja vähäisiä joukkoja jäi jäljelle. Osan niistä Leonidas
antoi olla yhdessä thebalaisten kanssa ottamassa vastaan Hydarnesta,
kun hän tuli alas vuorelta. Toisten kanssa hän aikoi käydä kohtaamaan
kuolemaa. Kuolinjuhla oli alkava. Alpenista tuotiin vastaleivottua
leipää ja äsken poimittuja kukkasia. He taittoivat oksia puista ja
pensaista. He koristelivat haarniskojansa. He seppelöivät päänsä.
Poismarssivien joukosta kuului kaukaisia jäähyväissoittoja. Leonidas
antoi viimeisen salpinksin soida ja viimeisten lakedaimonilaistensa
etupäässä hän marssi pois solamuurilta. Aurinko ilmestyi idän
painuneista pilvivuorista ja lähetti sädenuolensa heidän selkäänsä,
loisti kuin sädekehä korkealla heidän keihäänkärkiensä ja
kypäräntöyhtöjensä yläpuolella.

Leiristänsä Xerxes oli lähtenyt ajamaan auringon ensimmäisen
loisteen aikana, kun se levisi hänen ylitsensä ja säteili hänen
viittansa jalokivien väriloistossa. Persialaisten joukkueet
liikkuivat vain hitaasti -- piti annettaman Hydarneelle aikaa
ehtiä yli vuoren, niin että hyökkäys tapahtuisi yht'aikaa edestä
ja takaapäin. Hämmästykseksensä he näkivät helleenien tulevan
vastaansa muurien etupuolella. Ja hopliitit kulkivat pysähtymättä.
Leonidaan huudettua käskyn he muodostivat rintamaryhmän ja lähtivät
juoksua eteenpäin, kunnes törmäsivät yhteen persialaisten kanssa.
Nämäkään eivät pysähtyneet. Se oli heille mahdotonta. Jokaisen
osaston takana kulkivat johtajat ajaen rivejä eteenpäin ruoskilla.
Mitään jousimiehiä ei eturivissä ollut. Niin he ajautuivat suoraa
päätä hopliittien keihäitä vastaan, jotka upposivat noihin eläviin
joukkioihin. Lävistetyt persialaiset eivät huutaneet tuskasta.
Kärjen tunkiessa läpi rautasuomusten he löivät poikki keihäänvarret,
jolloin vain kärki jäi heidän rintaansa. Helleeneille jäivät vain
varrentyngät käsiin. He heiluttelivat niitä rattaana ympäri päänsä,
raskas tammipuu iski kuin nuija ja muserteli persialaisia pääkalloja
kuin saviastioita. Mutta yli kaatuvien rivien vyöryi uusia esiin,
jotka painoivat raskailla askelillaan kaatuneet maahan ja etenivät
väistymättä kilvet suojanansa, viuhuvia kärjettömiä keppejä vastaan,
kunnes ne menivät sirpaleiksi ja taistelu mies miestä vastaan alkoi.
Persialaiset nostivat käyräkalpansa kuin halkaisevat teuraskirveet,
kömpelöt ja vaikeat käsitellä, kun taas helleenit salamannopeilla
liikkeillään väistivät nuo raskaat iskut ja pistäen upottivat lyhyet
miekkansa persialaisten vaateverhoisiin kauloihin.

Yli taistelun pauhun kuului Leonidaan innostava metalliääni, joka
huusi käskyjänsä joka puolelle, uljaasti ja levollisesti, koska vain
hänen omat miehensä voivat häntä ymmärtää:

"Dienekes, missä olet? Avaa itsellesi tie rannalle! Kaksikymmentä
pitkää askelta. Hakkaa päälle! Maron ja Alfeos, vasemmalle päin.
Painautukaa pitkin kallioseinää. Kaksikymmentä askelta eteenpäin!
Sitten poikittain läpi persialaisjoukon, kunnes tapaatte Dienekeen.
Sillä tavalla ampiaisetkin lohkaisevat itselleen nelikulmaisen
lihapalasen, saadaksensa siitä voimaa. Narkissos, viiltele perässäni!
Lakedaimonin miehet, leikatkaa suoraan eteenpäin! Leikatkaa itsenne
läpi -- siten hakkaamme meedialaiset maahan lohko lohkolta."

Heidän miekkojensa edessä ei mikään kestänyt. Persialaiset vaipuivat
veriinsä. Useat tungettiin mereen, jossa heidät kaadettiin
polvilleen, niin että suolavesi alkoi täyttää suut ja sysäys painoi
heidät hukkumaan, koristen, tukehtuen. Ja kun lakedaimonilaiset
pääsivät rantaäyräälle, tihkui veri jokaisesta rautaisesta askelen
jäljestä ja luusäärykset kilahtelivat kaatuneiden suomupaitoihin.

Mutta vihdoin olivat Leonidas ja hänen miehensä uurtaneet itsensä
niin syvälle persialaisjoukkoon, että jäivät kiinni eivätkä päässeet
takaisin. Vihollisia lainehti heidän ympärillänsä ja niinkuin
meri ne sulkivat heiltä tien taaksepäin. Mutta yhä viiltelivät
heidän miekkansa läpäisten kaiken ja pitäen vapaan piirin heidän
ympärillään. Jylisten kaikui Leonidaan ääni: "Lakedaimonin miehet,
tänne luokseni! Vetäkää minut ylös tästä persialaisesta lietteestä!"

Hänen molemmat jalkansa olivat takertuneet kuoleviin; ne koettivat
kiivetä yhä ylemmäksi päästäksensä seisomaan kaatuneiden röykkiölle.
Silloin eräs persialainen iski miekkansa hänen luusääryksiinsä,
niin että ne kalskahtivat. Sivallus kulki pitkin hänen säärensä
suojatonta takasivua ja iski hänen kantapäähänsä, niin että hän
vaipui polvillensa. Hänen oma miekkansa putosi maahan niinkuin
niitetty tähkäpää. Ja keihäitä tunkeutui joka taholta kohden hänen
kurkkuansa ja alas haarniskan kaulantiehen, niin että kärjet
upposivat keuhkoihin. Huutoa ei kuulunut, vaan sen sijaan työntyi
veri pauhaavana säikeenä hänen avoimesta suustansa.

Narkissos näki hänen kypärätöyhtönsä painuvan niinkuin uppoavan
laivan, joka peittyy aaltoihin, ja hän huusi Alfeos- ja
Maron-veljeksille: "Älkää antako meedialaisten ottaa hänen
ruumistansa!" Ja spartalaiset tulivat miekoilla sivallellen paikalle,
johon viholliset olivat hyökänneet niinkuin siristelevää kalaa
tavoittamaan. Niinkuin virran pyörre riehui taistelu Leonidaan
ruumiista. Lakedaimonilaiset hajoittivat persialaisjoukon. Narkissos
heitti kaatuneen kuninkaansa harteillensa ja askel askelelta toiset
aukoivat hänelle paluutietä.

Silloin kuului kuin tukahtuva huokaus leiristä muurin takana:
Persialaiset! persialaiset tulevat! Ja taistelevien persialaisten
viimeinen jäännös painui virran mukana portin sisäpuolelle, jossa
kohtasivat thespialaiset ja thebalaiset, jotka väistivät kallioilta
satavia nuolipilviä. Persialaiset! Persialaiset virtasivat koskena
alas Anopaialta. Niitä vilisi kuin rottia. Ne kaasivat teltat. Vajat
alkoivat palaa. Lakkaamatta tulvi sankkoja persialaisjoukkoja. Ja
helleenit väistyivät kohden keskellä leiriä olevaa matalaa kumpua ja
miehittivät sen asettuen rintamaan joka suunnalle. Keskelle kumpua
laskettiin kuningas Leonidas, jotta hän kuolemassakin oli heitä
kaikkia ylempänä. Hänen kuolemansa jälkeen ei mitään käskyjä enää
kuultu. Kielet olivat takertuneet mykiksi suihin ja vain hampaat
puhuivat. Kumpu oli okainen viimeisistä helleenimiekoista niinkuin
piikkisian selkä, kun se ojentaa piikkinsä koiria vastaan, jotka
ärhentelevät sen ympärillä. Ylhäältä vuorelta nuolet lakkaamatta
vinkuen lentelivät -- pitkinä sirisevinä parvina ne putoilivat
kummulle. Hydarnes ja muut persialaispäälliköt näkyivät kukkuloilla;
heidät tunsi jalokivistä, joita säteili heidän viitoissansa, ja
korkeista sotamerkeistä, joita heidän sivuillansa kannettiin. Solan
muurilta kuuluu melua ja pauhua. Kiviä ja paasia vyöryi teltin
syrjään, tuhannet kädet tarttuivat niihin ja sinkosivat ne mereen.
Ei saanut olla kiveäkään jäljellä, kun suurkuningas tuli. Virta
juoksi pysähtymättä, ihmistungos pusertui kalliorinteille. Näytti
siltä, kuin meri olisi pursunnut sotilaita kohden elävänä vilisevää
kukkulaa, johon nuolisade virtasi niin tiheänä, että se melkein
pieksi kilvet viimeisten helleenien käsistä.

Silloin lähti yht'äkkiä kummulta toinen puoli harvasta miesjoukosta
juoksemaan eteenpäin sekasortoisena joukkona, pudotti kilvet,
katkaisi keihäät ja heitti miekat persialaisten jalkoihin; yksi
heistä huusi:

"Theba on antanut suurkuninkaalle maata ja vettä. Theban pojat ovat
vain pakotettuina kantaneet aseita suurkuningasta vastaan. Theban
kansa anoo suurkuninkaan suojelusta."

Eräs persialainen tulkitsi kuuluvalla äänellä tämän puheen ja rivit
aukenivat thebalaisille, joita ajettiin kohden kaadettuja telttoja.
Lakedaimonilaiset ja thespialaiset pysyivät paikoillaan ja hehkuivat
häpeästä, kun olivat pitäneet thebalaisia kansalaisinansa. Kun
he kääntyivät katsomaan taaksensa, näkivät he portin olevan maan
tasalle hajoitetun. Läpi solan tulvi puolipäivän helteessä hyökkäävän
vihollisjoukon löyhkä, kun se läheni: kirpeätä nahan hajua,
hikihöyryjä, Aasian kansojen hengitystä. Ja kaukaa kuuluivat ruoskien
sivallukset.

Viimeinen hyökkäysvirta hulvahti ylös pienen elävän kummun rinteitä.
Helleenit puolustautuivat niin kauan kuin miekat käsissä pysyivät,
ja vielä ilman miekkojakin he paljain nyrkein kävivät vihollisia
vastaan, löivät niillä kuin nuijilla, repivät ja raatelivat kalpeita
kasvoja, jotka kuin naamiot tuijottivat heitä muodottomista
vaatekääröistänsä. Vielä kuolinhetkellä olivat viimeisinä hätäaseina
hampaat. Toinen toisensa jälkeen he vaipuivat maahan tuolle kuoleman
kynnykselle, sanaa sanomatta, huokaustakaan päästämättä; auringon
häikäisevää valoa arkaillen heidän silmänsä sammuivat, polttavassa
uupumuksessa he sortuivat kuoliniskuun. Narkissos nousi keihäs
kasvoissansa ja vaipui kaatuneen kuninkaansa ruumiille.

Ja nyt tuli Xerxes ajaa nelistäen läpi solan. Muuri oli poissa,
portin sijalla oli avoin ranta. Persialaiset väistyivät kauas
veteen jättääksensä tilaa vauhkoille hevosille. Kiihtyneenä hän
seisoi vaunuissansa, tavallista ylempänä, jalkainsa alla kolme
lakedaimonilaista kilpeä, himokkaana, kähisten tyytyväisenä
kostostansa, unohtaen kaikki mikä sopi kuningasten kuninkaalle,
uhmaten kaikkia uskonnon sääntöjä: ilman maagejansa, ilman
puhdistusta hän ajoi verilätäkköjen keskitse, jotka eivät vielä
olleet hyytyneet, ohi tuhanten ruumisten, jotka vielä olivat
lämpimiä, mutta joihin paha löyhkä jo alkoi tarttua, eteenpäin,
eteenpäin yli korahtelevan elämän, yli murtuvien sydänten, joiden
viimeinen lyönti hukkui hänen raskasten pyöriensä räminään.

Hellaan ovi oli vihdoin murtunut. Tie Ateenaan -- vihattuun,
kirottuun kaupunkiin -- oli avoinna. Voittokulussa hän karautti
eteenpäin hajalleen vyöryneiden paasien välitse ja pysähtyi vasta
kuolleen kummun ääreen, josta raivoisia katseita vielä suuntautui
häneen ja valkeat hampaat purivat -- niinkuin villisikojen, joiden
suu vaahtoaa verestä.

Leonidaalta oli jo haarniska riisuttu. Thebalaiset olivat näyttäneet
persialaisille hänen ruumiinsa. Xerxes ihmetteli. Leonidaan
kiinteälihaksinen ruumis oli kuin ruskeata pronssia, jossa oli haava
haavan vieressä; ja naarmu naarmun, aina reisiin ja sääriin saakka --
mutta kaikki verettömiä.

Ja Xerxes hehkui vihaa ajatellessaan kaikkia niitä tuskia, joita tämä
mies oli uskaltanut hänelle tuottaa, niitä hukkaanmenneitä päiviä,
joita hän tässä paikassa oli tuon miehen vuoksi kuluttanut, turhaan
kuluneita öitä, jotka hän oli kiukkuisena haaremissansa viettänyt.
Vielä kuolleenakin piti hänen kokeman suurkuninkaan kalvavaa
katkeruutta. Hän käski leikata hänen päänsä ja antoi maagin puhdistaa
ja suolata sen viedäksensä sen mukanansa Persiaan. Mutta hänen
ruumiinsa hän antoi ristiinnaulita. Ja Demaratoksen antoi hän sitä
katsella, kutsutti hänet vaunujensa ääreen ja sanoi pilkaten:

"Tuossa nyt näet maailman kauneimman kuningaskunnan urhoollisimman
miehen, Demaratos."

Demaratos oli hyvin kalpea ja antoi vastata:

"Sillä tavalla ei kukaan helleeni häpäisisi sinua, herra, jos sinua
kuolema kohtaisi. Mutta sinun häpeäsi kääntävät hänen maanmiehensä
hänelle korkeimmaksi kunniaksi."

Xerxes hillitsi hänen rohkeiden sanojensa aiheuttaman kiukun ja sanoi:

"Minä luulen, että olet ilkeä, Demaratos. Olisitko mieluummin hänen
sijassansa kuin omassasi?"

Demaratos antoi yhä yhtä pelottomasti vastauksen:

"Kyllä, persialaisten kuningas, tämä mies on taistellut hyvän
taistelun ja saavuttanut mainetta ikuisiksi ajoiksi. Mutta mikä osa
sinulla on minulle tarjona, kun vapaaehtoisesti seuraan sinua?"

"Kysy thebalaisilta maanmiehiltäsi sitä", vastasi Xerxes ja käänsi
sauvansa häntä kohden kuin suosion menettänyttä ainakin.

Demaratos kohautti olkapäitänsä ja lähti. Kaadettujen telttojen
luona seisoivat thebalaiset kädet selän taakse sidottuina. Tulimalja
levitti käryänsä. Rivi riviltä heidät vedettiin esiin ja heitettiin
maahan. Persialaiset pyövelit laskivat jalkansa heidän selällensä
ja painoivat valkeanhehkuvan leiman hartian väliin. Suurkuninkaan
merkkejä poltettiin kärisevään lihaan. Uhrit huusivat ja ähkyivät.
Demaratos huomasi halveksuen, että he eivät käyttäytyneet niinkään
arvokkaasti kuin hevoset, jotka potkivat -- he kirkuivat kuin
teurassiat. Persialaiset tulivat paikalle järkkymättömän kylminä. He
etsivät joukosta nuoret ja asettivat ne riviin. He pitelivät veistä
tottuneen kädellä, leikkasivat helleeneiltä miehuuden ja heittivät
sen intialaisille koirille.

Xerxes ei viipynyt, vaan ajoi heti eteenpäin etelää kohden.
Persialaisvirta lainehti hänen rattaidensa jäljessä. Mutta yön
pimeimpinä hetkinä lakkasi kaikki liike, ja sola jäi kuolleiden
haltuun.

Lahden ulapalta tuli laiva hiljaa nousten vastahankaan. Venhe oli
Thermopylaista vienyt sanan helleeniläislaivastolle taistelun
taukoamisesta. Nyt lakedaimonilaiset nousivat maalle pimeässä ja
tulivat hapuillen solaan.

He löysivät maanmiestensä ruumiit kummulta. Persialaiset olivat
ryöstäneet niiltä panssarit, ja skyyttalaiset olivat ottaneet niiden
päänahat, mutta eivät olleet muuten niihin koskeneet. Täysikuu nousi
Oita-vuoren takaa ja valaisi kasvot, niin että ne saattoi tuntea,
jolleivät korppikotkat olleet raadelleet niitä. Silmät olivat vielä
avoinna. Päät olivat muuttuneet niin pieniksi, kun niissä ei ollut
kypärää eikä tukkaa -- kaikissa verinen, nyljetty punainen päälaki.
Yhdellä niistä ei ollut ollenkaan päätä, mutta he tunsivat hänet
siitä, että hän oli korkealla, ja he irroittivat hänet puusta, johon
hänet oli naulattu.

Tämän puun ympärille he latoivat rovion kaikista taistelukentällä
olevista särkyneistä esineistä, teltoista, puunrungoista ja risuista.
Ruumiit ladottiin riveihin, silmät painettiin kiinni, nyljetty oikea
käsi laskettiin kovettuneelle rinnalle. Kaikki tapahtui täydellisen
hiljaisuuden vallitessa. Ei kukaan itkenyt, ei kukaan valittanut.
Uskolliset ja vilpittömät ystävät saattoivat vainajiansa lepoon.

Vanha valkopartainen mies kulki ruumiilta ruumiille ja tutki
haavoja, tarkasti niitä asiantuntijan tapaan kuun valossa ja teki
puoliääneen huomioitansa ja johtopäätöksiänsä haavojen lukumäärästä
ja vaarallisuudesta. Pahimmin silvottujen joukosta Hermofantos löysi
myöskin oman ottopoikansa Narkissoksen, vaikka hänen jäsenensä ja
kasvonsa olivat nuolien pistelemät ja keihästen ja käyräkalpojen.
repimät. Vain hänen rintansa, jota haarniska oli peittänyt,
oli haavaton. Hermofantos antoi kätensä levätä hänen kylmällä
sydämellänsä karkean ihokkaan alla ja huomasi siihen kiinnitetyn
taikakoristeen. Hän irroitti sen ja pisti poveensa; se oli hieno
nahkaliuska, jossa oli kirjoitusta.

Jo ennen päivänkoittoa oli rovio valmis. Lakedaimonilaiset sytyttivät
sen tuleen ja nousivat heti laivaansa ja sousivat tiehensä. Ulkoa
lahdelta he näkivät rovion leimahtavan liekkeihin. Äänettöminä he
istuivat airoissa ja rukoilivat vainajain puolesta.

Persialaisten vartijat näkivät tulen, mutta eivät uskaltaneet sitä
lähestyä. Kun he seuraavana päivänä näkivät, mitä oli tapahtunut,
kiersivät he savuavan kummun niin kaukaa kuin mahdollista, pidättivät
henkeänsä ja puhdistivat itsensä senjälkeen. Jumalattomat helleenit
olivat tehneet pyhyydenloukkauksen ja saastuttaneet pyhän tulen
antamalla sen syötäviksi ruumiinsa. He kiiruhtivat kulkuaan
päästäkseen tuon löyhkäävän ja saastaisen paikan ohitse.



XXV.

Delfoi.


Helleenien laivat kulkivat etelää kohden vieden sanomaa Thermopylain
solan valloituksesta. Kaikkialla riensi kauhu persialaisten
edellä. Euboialla antoi Themistokles pystyttää patsaita, joiden
piirtokirjoituksissa rantamaiden helleenejä kehoitettiin luopumaan
persialaisista tahi ainakin taisteluissa tukemaan näitä niin vähän
kuin mahdollista.

Tulella ja miekalla hävittäen ja raiskaten persialaiset marssivat
etelää kohden. Kaikkialta pakenivat helleenit -- saariin tahi
laivoihin. Vuoriston asukkaat siirtyivät vaikeimmin noustaville
kukkuloillensa. Vain Korinton kannasta pitivät spartalaiset
miehitettynä, eivät kuitenkaan kiiruhtaaksensa pohjoishelleenien
avuksi, vaan sulkeaksensa persialaisilta tien Peloponnesokselle. --

Thermopylaista oli Hermofantos yksinään kulkenut lounaaseen karuja,
vaikeita teitä yli Koraksin vuoren ja tullut Korinton lahdelle.
Täälläkin hän tapasi kaiken paon hajoittamana. Amfissa-lahden yli
puhalsi tiukka tuuli jäätävänä yli Boiotian lumivuorten. Läpi rannan
kellertäväin, asukasten hylkäämäin talojen puhalteli tuuli. Venheitä
kulki yli lahden täynnä pakenevia. Huhu kulki, että persialaiset
lähenivät Delfoita ryöstääksensä oraakkelin.

Hermofantos päätti mennä Delfoihin nähdäksensä, mitä tapahtuisi. Hän
ei tahtonut antautua pakenevien virran mukaan. Oli parempi kulkea
vastavirtaan, palata kotiin, kuolla maan navassa. Hän vuokrasi
hevosen ja nuoren hevosmiehen, joka ei vielä ollut ehtinyt lähteä
matkaan, vietti yönsä eräässä hylätyssä talossa ja aloitti matkansa
aamunkoitossa.

Aurinko nousi yli lahden. Hermofantoksen hevosella ei ollut
suitsia, vaan ainoastaan päitset ja nuora; sen satula oli tehty
laudoista, joissa edessä ja takana oli pieni poikkipuu ja pari pientä
kahvantapaista häpään kohdalla, osittain kiinnipitelemistä varten,
osittain suitsien kiinnittämistä, joten tiet tunteva hevonen sai
kulkea vapaasti. Ajomies oli nuori, avojalkainen mies, jolla oli
orjan ihokas. Hän kääntyi hevosineen pohjoiseen menevälle maantielle.
Eläin kulki hiljaista kävelyä. Jos ajaja lakkasi kiihoittamasta sitä
huudoillansa, niin se pysähtyi, sulki silmänsä ja nukahti hetkisen.

Tie nousi. Ylhäällä edessänsä vuorenseinämällä Hermofantos näki
muutamia pikkukyliä. Niinkuin vaaleat linnunpesät ne riippuivat
kaljulla, punaharmaalla kalliolla, toinen toistansa korkeammalla, ja
niitä yhdisti keskenänsä pitkä, suora, yli vuoren ulottuva tasanko.
Takaa loisti ikuinen Parnassos lumihuippuinensa, jota aurinko ei
vielä ollut kokonansa voittanut.

Kuiluista ja laaksoista tuli aamutuuli puhaltaen ja kietoili hänen
jalkojansa. Vinha tuuli hajoitti helteen ja viillytti ilman.

Tie kääntyi tiheään, syvään öljymetsään. Hedelmät olivat mustina tahi
punaisina maassa puiden juurilla tahi loistivat välähdellen lehvien
välistä. Ei ollut ketään niitä kokoamassa. Tienojassa oli vettä;
siellä täällä se virtasi äänettömästi matkoihinsa, luikerrellen
ja ohuena tihkuen -- se oli mustaa kuin piki, mustaa kuin mustin
öljymarja; toisinaan se kokoontui öljypuiden alle kirkkaaksi,
tummaksi lätäköksi.

Aurinko alkoi polttaa ja kirkastaa värejä. Hermofantos istui ratsunsa
selässä, joka oli pysähtynyt itsestään, ja katseli taaksensa yli
Amfissa-laakson, jonka syvyyden jo selvästi erotti. Öljymetsä
oli sen takana leveänä vyönä, joka eteni kauemmas ja kauemmas
sisämaahan pitkin Pleistos-laaksoa. Näkisivätköhän todella nämäkin
seudut persialaiset, idästä madellen ylös kohden Parnassos-vuoren
ikuisia rauhanvalkeita huippuja. Delfoin maine oli levinnyt yli
koko maailman. Kaikki tekivät kysymyksiänsä sen ennustajajumalalle,
joka jakeli noita omituisia säkeitänsä, kehoittavaa, uhkaavaa,
arvoituksellista, kaksipäistä ja hämärää puhetta tulkittavaksi ja
selitettäväksi, niin että siitä löytyi milloin varoituksia, milloin
kehoituksia, milloin taas kuolemantuomioita. Aina näytti siltä, kuin
itse kohtalo olisi vahvistanut oraakkelivastauksen totuuden, kuin
olisi Nemesis ratkaissut arvoituksen, jota ei oltu voitu selittää.

Hermofantos muisti hymyillen joukoittain yksinkertaisia mitättömiä
kysymyksiä, joilla tyhmät kuolevaiset sielunsa köyhyydessä jumalia
vaivasivat. He eivät osanneet mennä yli sen piirin rajojen, jonka
sisällä kullakin olivat talonsa ja tavaransa: Onko mieheni uskollinen
-- Kuka on kääntänyt pois hänen mielensä ja hänen siittävän
voimansa minusta? -- Kuka on varastanut sirppini? -- Kuka on tehnyt
lehmäni sairaiksi? -- Kuka on henkinyt tautia elämääni, niin että
en tunne itseäni terveeksi? -- Kuinka ansaitsen sen kullan, jota
tarvitsen? -- Uskallanko huomenna lähteä matkalle Lemnos-saareen?...
Lyijytauluja, joissa oli näitä ja tuhansia samantapaisia tyhmiä
kysymyksiä, heiteltiin oraakkelitemppeliin. Millähän jumalalla
oli aikaa ja halua vastata sellaisille lapsille? Mutta Delfoihin,
maailman keskipisteeseen, sinnehän virtasivat kaikkien kansojen
huolet, kaikkien hallitsijain hätähuudot. Sikelian tyrannit, Lyydian
ja Makedonian kuninkaat, saarivaltiot, Ateenan ja Lakedaimonin
kansankokoukset -- kaikki olivat etsineet neuvoa ja lohdutusta
epäilyksiinsä ja pelkoonsa. Ja oraakkeli oli häälytellyt niitä
toivon ja pelon vaiheella, ajanut ne epätoivoon, työntänyt niitä
kuin unessakävijöitä vaarallisia ja turmiollisia päämääriä kohden,
siittänyt rikoksia, kannustanut hulluihin yrityksiin, täyttänyt
kohtalon mitan, musertanut valtioita ja syössyt alas tyranneja;
temppelilahjat, pronssipatsaat ja kultamaljat olivat kiitoksina
jokaisesta vastauksesta, jonka tapaukset olivat selittäneet.
Kultainen virta lahjuksia kulki keskeymättä Delfoihin sen suosion
tavoittelijaan käsistä.

Mutta nyt siis tuli maailman mahtavin barbaarikansa samoten kohden
tätä pyhää sijaa, kohden kohtalon lujaa linnaa, sitä kaatamaan.
Kumoamaan Pythian pyhän kolmijalan, tukahduttamaan maan uumenista
nousevan hengen, pilkkaamaan jumalaa ja hänen tietäjävoimaansa,
hajoittamaan hänen temppelinsä ja syöksemään hänen pylväänsä
rauniokasoihin, joita ei enää koskaan uudelleen pystytetä. Ryöstämään
hänen temppeliaarteensa ja hänen kultansa ja laahaamaan satumaisen
saaliinsa suurkuninkaan valtaistuimen ääreen. Xerxeellä itsellään
oli kuitenkin toinen ja suurempi tehtävä kostonsa päämääränä.
Sotajoukkonsa kaksoiskäärmeen toisen pään ohjaajana hän riensi
Ateenan Akropolista kohden polttamaan jumalattaren pyhää vanhaa kuvaa
ja musertamaan tämän helleenisen sielun kohdun.

Hermofantos huoahti syvään ja katsoi eteensä maahan. Oikealla
rinteen alla hän näki tasaisia, kivettömiä peltoja, jotka olivat
niin kauniissa viljelyskunnossa kuin missä tahansa viljavissa
seuduissa. Täälläkin versoi viini, lähellä kypsymistänsä, välkkyvin
tertuin. Ja täällä, missä hän ratsasteli, yksin kallioiden lomissakin
pensastuivat suuret rehevälehväiset kasvit korkeiksi ja meheviksi,
juoden vettä, joka herahteli Parnassoksen lumihuipuilta. Reheviä,
mehukkaita kukkaterttuja, kimputtain vihreitä hyasintteja, versoneita
kallion salaisista vesisuonista. Hermofantos kumartui ja taittoi
yhden paksuista varsista, ja esille pursui runsaasti valkeata maitoa,
joka tuntui limaiselta ja oli hyvää lääkkeeksi. Se oli terveysmaitoa,
joka oli muodostunut itse kallioissa niinkuin kivettyneissä
rinnoissa. Laaksoista nousevassa kuilussa kasvoi smaragdinvihreätä
ruohoa. Kauniita kasveja näytti nousevan suoraan kivien pinnoista.
Siellä täällä kukki suuria sinisiä ja punaisia vuokkoja. Muilta
paikoilta helle poltti kallioilta kaiken kasvullisuuden, mutta
täällä Delfoin luona taivas vuodatti silloin tällöin hedelmöittävän
kosteutensa ja sai itse vuoren karun pinnankin kukkimaan.

"Eteenpäin! Hei!" huusi hevosmies, joka kulki jäljessä ja ajoi
hänen hevostansa. Ylemmä ja ylemmä -- pitkin jyrkkää porrasmaista
kalliotietä, josta vesi mustain öljymarjaan tavoin välkkyen lirisi
alas, juosta solisi.

Lämpö oli kasvanut helteeksi. Hermofantos istui pää kumarassa ja
katseli alhaalla olevaa laaksoa, jossa kuivunut virran-uoma näkyi
katkonaisina mustanharmaina juovina öljypuiden ja viljelysmaiden
välistä. Vuoren valtavan suuri varjo peitti vielä seudun, mutta maa
oli kyllin hedelmällinen tyytyäkseen puolen päivän aurinkoon.

Mutta kaikki oli autioksi hylättyä. Tuntui kuin olisi kulkenut
tyhjyyttä kohden. Kaikki olivat paenneet. Hermofantos ratsasti läpi
Krisan. Kylä oli kuin kuolleitten maja. Asukkaat olivat paenneet
huhua persialaisten tulosta. Savua ei taloista noussut. Ei ollut
lapsia leikkimässä. Vain suihkulähde solisi. Unohdettuja vaatteita
riippui kuivamassa ja läpätteli Parnassos-vuorelta puhaltavassa
tuulessa. Uninen kukko kiekui silmät puoliummessa. Temppeli nukkui
ohuessa varjossansa.

Hermofantos ratsasti ulos kylästä -- yksinäisestä, autiosta. Ei ollut
ketään häneltä mitään kysymässä. Hän kohosi kuin ikuista hiljaisuutta
kohden. Amfissa-lahti oli jo kaukana hänen takanansa -- valkeita
värähteleviä pilkkuja alhaalla mutkaisella rantaäyräällä. Valtavan
suuri tiheän öljymetsän sotajoukko oli marssinut rannikolta leveään
laaksoon ja tunki kapeampana osastona ylös pitkin jokilaaksoa.
Viisaasti ja varmoin askelin hevonen nousi melkein näkymättömänä
luikertelevaa, sikinsokin kulkevaa tietä yli kivisen maan.

Jo kauan hän oli hämärästi nähnyt nuo kaksi luotisuoraa
Faidriadi-seinämää, joiden halkinaiset sylit avartuvat pyhän
Delfoin yllä. Tie kulki nyt pitkin kuilunreunaa ohi vierasmajojen
ja temppelinvartijain asuntojen sisälle kaupunkiin. Ja yht'äkkiä,
kun hän nosti päänsä kohden auringon kirkkautta, hän näki itse
temppelikaupungin, joka nousi pitkin hakatuita ja muurattuja
penkereitä ja ikäänkuin hiipi levolle säteileväin kalliopintojen
syliin. Pyhä kaupunki vuoren alastomalla kuvulla, kylpien
etelän auringossa, askelittain hakattu kallion kalkkikiveen,
ruosteenkultainen ja pronssinvihreä ja vuoren värjäämä, ollenkaan
pyrkimättä kohden taivaan kirkkautta, mutta kääriytyneenä jyrkkien
vuorenseinien teräksensiniseen ja keltaisenharmajaan viittaan.

Hermofantos nousi hevosen selästä ja kulki läpi auringonpaahtaman
kaupungin. Sekin oli hylätty ja niinkuin kuollut. Sen tyhjyys
todisti oikeaksi sen, mitä hän oli kuullut, että dakolaiset olivat
lähettäneet naisensa ja lapsensa yli lahden ja itse paenneet,
osittain Amfissaan, osittain Parnassos-vuoren huipuille. Jumala oli
kieltänyt heitä pelastamasta hänen aarteitansa maahan kaivamalla
ja viemällä pois. Jumala tahtoi itse suojella omaisuuttansa.
Yksinkö hän siis oli jäänyt jäljelle, kaikkien hylkäämänä, vieläpä
amfiktyonienkin? Tiellänsä kaupungin läpi Hermofantos ei tavannut
ainoatakaan ihmistä. Ei koiraakaan ollut jäänyt jäljelle. Hän nosti
silmänsä ja katsoi kalliohalkeaman auringon hedelmöittämää kohtua.
Eikö tuolla valtava Helios levännyt valaen liekkiänsä pyhään kuiluun?
Hermofantos saapui Kastalian salaperäiselle lähteelle. Pystyseinäisen
kallio-onkalon juuresta se kumpusi pystyssä olevan paaden takaa ja
virtasi luolaan, jonka viileässä hämärässä se hengitteli ja tarjosi
hänelle puhtaan suunsa suudeltavaksi.

Hermofantos kumartui lähteen ääreen ja puhdisti huulensa ja suunsa.
Sitten hän jälleen meni ulos lähdeluolasta ja kiipesi kallion
halkeamaa ylös. Sen pohja oli villi ja koskematon, se kasvoi
lehtikasveja ja ruohoa, ja pienet pensaat ja vihreäkukkaiset kasvit
taas olivat työntäneet juurensa itse pystysuorain kallioiden kylkiin.

Hermofantos vaipui ajatuksiinsa. Tämän ikivanhan kourun louhikoissa
mysterio asusti. Täältä oli oraakkeliajatus alkujaan lähtenyt
ihmisten ilmoille. Kaiku vahvisti jokaisen huudon, joka osui
vuorenonkaloon. Hermofantos näki edessänsä valtavan Python, jonka
lohikäärmeenruumis kierteli kauas nieluun, kunnes Apollon -- itse
auringon näköisenä -- houkutteli sen esiin ja kaasi sen ja otti sen
nimen ja oraakkelilahjan, ja luisui sitten alas pitkin vuoren kaljua
kylkeä ja pystytti vihdoin kolmijalkansa maan navalle.

Hermofantos kallisti päänsä taaksepäin ja katseli ylhäistä
taivaansineä. Faidriadien takaa uhkaili korkea, jyrkkä Parnassos,
joka ei näkynyt itse Delfoin juhlakentälle, mutta jonka läheisyyden
tunsi jäisestä, ylhäältä puhaltavasta viimasta, näkymätön ikuisuuden
tausta, joka jäätää kaiken elämän ylhäisen luonnonvoimansa syliin.

Vielä kerran joi hän Kastalian lähteestä ja vihmoi kätensä kourusta
vettä Python lohikäärmeenkitaan. Sitten hän palasi ja tuli itse
juhlapaikalle. Kiviliuskoilla laskettu pyhä tie kulki ohi suljettujen
aarrekammioiden. Niitä ei enää kukaan vartioinut. Homeenvihreitä
kolmijalkoja ja muita uhrilahjoja seisoi marmorijalustoilla, joissa
loistivat suuret kidejyväset. Ateenalaisten aarreaitan edessä
hän seisoi hiljaa ja katseli Marathonin aikuisia persialaisia
voitonmerkkejä: suomuisia panssaripaitoja, käyräkalpoja,
nuolikoteloita. Nyt kääntyi tie ohi Gaian luonnonpyhätön ja Latonan
kallion. Tällä luonnonpaadella oli sibylla Herofyle ensin istunut
ja laulanut oraakkelivastauksia kyselijöille. Korkealla takana
olevalla pylväällä istui Naksos-saaren sfinksi siivet ylhäällä
ja katseli aurinkoa silmät jäykkinä levällään. Sieltäkään hän
ei tavannut yhtään elävää olentoa. Yksin hän kulki häikäisevän
valoisassa päivänpaisteessa. Silloin hän kohotti katseensa kohden
suurta temppelipengertä ja sen valtavia harmaansinisiä, monisivuisia
paasia. Ei sielläkään näkynyt pappeja eikä vartijoita. Hän sivuutti
kiolaisten suuren alttarin ja läheni Apollonin temppelin suurta
julkisivun pylvästöä. Hän nosti päänsä ja katseli kultaisia kilpiä,
jotka riippuivat päädyn alla Marathonin muistoina. Muutaman tunnin
päästä persialaiset tulisivat ja repisivät ne alas.

Ei kukaan pysähdyttänyt häntä, kun hän meni temppeliin. Hän huomasi,
että siellä eteläsivun raskaan pylväsrivin varjossa istui torkkuvia
olentoja. Ne räpäyttivät silmiänsä, mutta eivät häntä puhutelleet.
Hänhän tuli vain niinkuin vanha, pölystä harmaja pyhiinvaeltaja ilman
seuralaisia ja ilman uhrilahjoja. Temppelinovi oli raollaan ja kitisi
saranatapillaan, kun hän työnsi sitä niin paljon auki, että saattoi
pujahtaa sisälle. Hän veti sen kiinni jäljessään ja oli melkein
pikimustassa yössä. Kulta kimalteli pimeydessä. Kädellään hän siveli
suuren Apollonin-patsaan maahan ulottuvia poimuja. Hän ei voinut
nähdä jumalan ylhäällä olevia kasvoja, vaan ainoastaan välähdyksen
lyyran kielistä läpi pimeän, niinkuin jähmettyneen soiton. Hän
hapuili eteenpäin kuvapatsaan taitse kohden Adytonia, Pythian
oraakkelikammiota.

Silloin tuli yht'äkkiä valkeus, esirippu vedettiin syrjään ja hän
seisoi silmä silmää vastaan jumalan ennustajan edessä. Miehen verhona
oli auringonkeltainen talaari, mutta hänellä ei ollut pyhiä nauhoja
valkeassa tukassaan. Silmät loistivat, aivan niinkuin olisivat
juuri äsken unesta auenneet; pitkä silkinpehmeä parta oli painunut
oikeata poskea vasten. Hänen käsivartensa olivat peitossa. Äänessänsä
juhlallinen messusointu, joka oli monien vuosien tottumus, hän sanoi:

"Kuinka uskallat tulla sisälle pyhään huoneeseen, vieras?"

"Minä en ole vieras", vastasi Hermofantos. "Minä muistan sinun
nimesikin, Akeratos, edellisiltä käynneiltäni. Etkö minua muista?"

Pappi pudisti päätänsä:

"Ihmiset ovat kuin lehdet puissa. Mitäpä minä niiden eroavaisuuksista
huolin. Mitä sinä haet?"

"Pythiaa."

"Kuka sinut lähettää?"

"Hellas."

Pappi tirkisti häntä kiiluvilla silmillään:

"Hellas! Mitä on Hellas? Tarkoitatko Argosta vai Lakedaimonia?
Mantineaa vai Ateenaa? Mikä valtio rohkenee itsellensä ottaa nimen,
joka on kuin meidän kaikkien yllämme kaartuva taivas?"

"Oikeassa olet, Akeratos! Hellas on taivas yllämme. Siksi juuri
Hellas minut lähettää."

Pappi veti huulensa, jotka eivät vielä olleet kuihtuneet eivätkä
kalpeat, pilkalliseen hymyyn:

"Amfiktyonin luetteloihin ei vielä koskaan ole merkitty valtiota,
jonka nimi olisi Hellas. Sadat helleeniset kaupungit ja kansat ovat
kysyneet Python neuvoa, mutta aina kukin omasta puolestansa, omien
muuriensa puolesta toisten muurien menoksi. Täälläkin on kullakin oma
talonsa, omat lahjansa, omat lähettiläänsä."

"Miksi ei Pytho ole niitä koonnut, Akeratos?"

"Kuka voi koota taivaan villit, vapaat linnut? Suljetaanko kotkat ja
kyyhkyt, haukat ja varpuset samaan häkkiin? Mitä niillä on yhteistä?"

"Yhteinen vihollinen. Miksi eivät ne yhdessä lähde taistelemaan sitä
vastaan? Pakenevat vain kuin akanat tuuleen."

"Mikäpä muu auttaa?"

"Delfoikin on hylätty. Ja persialaiset tulevat."

"Antaa niiden tulla!"

"Tie on auki. Helleenit ovat lyödyt Thermopylaissa. Vainolaiset
täyttävät Fokiin ja Lokriin, Boiotian ja Attikan."

"Sen tiedämme. Zeus lähetti kotkansa kohden itää ja länttä, mutta
täällä ne yhtyivät. Oletko ollut Delfoissa ennen, etkä tiedä,
että tänne sanomat tuodaan ennen kuin mihinkään muualle? Annanko
temppelipalvelijain näyttää sinulle maan navan?"

"Sen olen nähnyt, Akeratos. Mutta missä ovat sen puolustajat?"

Papin oikea käsi tuli näkyviin ja teki halveksuvan liikkeen:

"Pytho ei pelkää meedialaisia."

"Muista, meedialaiset eivät tuo lahjoja, vaan tulevat ottamaan.
Kaikki, mitä maailma tänne aarteita ja pyhiä esineitä lieneekin
koonnut, se raastetaan Persepoliiseen ja Susaan. Yksin Pythian
kolmijalka ryöstetään ja saastutetaan -- käytetään suurkuninkaan
porttolan koristeeksi. Kätke aarteet, Akeratos, kaiva ne maahan tahi
kuljeta ne pois korykien luolaan, ennenkuin on myöhäistä."

Pappi kohautti olkapäitänsä.

"Olen jo liian kauan kuullut höpinääsi, vieras. Pytho ei pelkää
meedialaisia. Hänen kaarensa ja hänen nuolensa ovat täällä pyhäkössä.
Hänen aarteensa ovat siellä, missä aina ovat olleet. Etkö nähnyt
Marathon-kultaa koskemattomana ateenalaisten aarrekammion edustalla?
Yrittäköötpä persialaiset hakea sen takaisin. Suori itsesi matkaan ja
heitä huolesi Apollonin huoneesta."

Hän käänsi Hermofantokselle selkänsä ja lähti menemään sisäkammioon.

"Vieläkö Pythia puhuu?" kysyi Hermofantos.

"Pythia puhuu, milloin jumala tahtoo."

"Sinä siis tiedät ajan, Akeratos."

"Tiedän, auringon laskiessa. Mutta ei mille vaivaiselle tahansa, joka
tulee tyhjin käsin."

"Otatko persialaista kultaa?"

"Kulta on kultaa eikä tahraannu siitä, että persialainen on lyönyt
siihen leimansa."

Pappi oli kääntynyt, seisoi käsi ojennettuna ja katsoi häntä ahnain
silmin.

"Tuossa saat yksitoista dareikia", sanoi Hermofantos ja laski kullan
hänen käteensä. "Minä olen koonnut ne Thermopylaista. Ne olivat
siellä niinkuin jyvät, jotka eivät ole osuneet maahan, jossa olisivat
voineet itää."

"Ihmiset ovat ymmärtämättömiä kuin eläimet", sanoi pappi ja sulki
rahat kouraansa. "Emmekö ole saaneet tulta puhdistamista ja
sulattamista varten? Pyhä tuli nuolee pois kaikki barbaarien jäljet.
Kulta on sittenkin kultaa."



XXVI.

Pythia.


Auringon laskiessa kokoontui Apollonin temppeliin pieni joukko
delfolaisia, jotka olivat pysyneet paikallaan -- kiihkouskonnollisia,
jotka eivät tahtoneet olla uskottomia, vaan odottaa barbaarien
tuloa ja jumalan itsepuolustusta. Tiedustelijat olivat ilmoittaneet
persialaisten pysähtymättä etenevän itäisestä laaksosta.

Jumalan kuva oli verhottu. Mutta Hestian tuli paloi näkyvissä
ja heitti lepattavaa hohdettansa yli maan navan, joka oli suuri
marmoripaasi, munanpuoliskon muotoinen; sitä peitti verkko punaista
villalankaa. Sen kummallakin puolella istui kotka -- jäykkinä ja
kultaa kimaltelevina ne tuijottivat toisiansa siivet vielä vähän
levällään, niinkuin olisivat vasta laskeuneet.

Ennustaja Akeratos ja muutamia pappeja seisoi piirissä
Pythian ympärillä, kullakin kädessänsä pieni käryävä lamppu.
Marmoripermannossa ammotti avoin leveä railo, jonka kohdalla
kolmijalka seisoi, iso ja kullanraskas. Korkealla sen maljakolla
istui Pythia verhottuna savunsiniseen huntuun. Kädet ja jalat
häämöttivät läpi hunnun, hohtavat ja valkeat kuin ruumiin,
vavahdellen pienissä kouristuksissa, joissa varpaat ja sormet
koukistuivat. Kumpikin käsi painoi rintoja. Toinen jalka oli
toisen edessä, niinkuin hän olisi häälyen kulkenut yli hämärän
railon. Näkymättömän rummun pauhu kuului pimeästä. Kivipermanto
kumahteli hitain, soinnuttomin lyönnein, jotka tulivat kuin maan
sydämestä. Joka iskun kohdalla puristivat sormet rintoja kohta taasen
hellittäen. Kasvotkin olivat kuolleenvalkeat, kuin kapea värähtelevä
naamari, hajallaan olevan mustan tukan reunustama, joka niinkuin
käärmeiden joukko kierteli savenvärisessä hunnussa. Suukin oli kalpea
ja veretön; huulet värähtelivät ja liikahtelivat, kuin olisivat
unessa puhuneet. Silmäluomet olivat syvällä ja ripsien varjot
valkeilla poskilla. Sieraimet värähtelivät, niinkuin olisivat juoneet
väkevää ja kiihoittavaa, suloista tuoksua.

Todellakin nousi höyryjä hänen jalkainsa alla olevasta railosta.
Valkeita ja kellerviä pilviä niinkuin savua maanalaisesta tulesta.
Hermofantos, joka oli tunkeutunut esille pappien piirin takaa, niin
lähelle railoa, että saattoi katsella sinne, tunsi tukahduttavaa
tulikiven hajua, joka nousi kuumina ryöppyinä vähän väliä niinkuin
palkeen ilmavirta. Hän seisoi myös niin lähellä, että saattoi
kuulla hiljaista puheen sorinaa Pythian suusta. Se nousi ja
laski huokauksittain, se murtui valituksiin ja huutoihin. Hän
erotti sanoja, joilla ei ollut yhteyttä, katkonaisia ja niinkuin
esiinpuristettuja lauseita. Toisinaan se oli niinkuin kuolevan
korinaa, toisinaan kuin säkeen katkelmia. Railosta tuleva kumea
rummutus säesti noita kuiskauksia, jotka olivat kuin unessakävijän ja
purkautuivat kuin riivaajaisen vaivaaman suusta.

Ilma muuttui vähitellen yhä tukalammaksi ja tulikiven katku
vahvemmaksi. Naisen kasvot hohtivat. Kädet tarttuivat
suonenvedontapaisesti ulkoneviin rintoihin, joiden päät häämöttivät
läpi harson. Hikihelmiä loisti täyteläisillä valkeilla nilkoilla,
joiden suonet kiertelivät kuin siniset käärmeet. Ja Hermofantoksen ja
Akeratoksen jännittyneinä tarkkaaviin korviin osui hajanaisia sanoja,
joita pusertui hänen vääntyneitten huultensa raosta:

"Katso -- katso! -- Byblos-ies -- korkeita käärmeen selkiä merellä --
aikaa, voitto -- keulain tutkaimet aukovat tietä -- Artemiin pyhät
rannat -- vaahtoryöppyinen Pleistos -- malmi malmia vastaan -- rotkot
kumisevat -- Xerxes Dareioksen poika -- vuoret tulessa -- verta
vatsassa -- maantärisyttäjä -- maantärisyttäjä Zeus!"

Tuskallisesti huoahtaen hän painui kokoon. Rinnat vaipuivat,
kädet luisuivat helmaan ja pää kaatui niinkuin katkennut kukka.
Mutta soitto jatkui. Akeratos tarttui hänen kainaloihinsa ja
kannatti häntä. Toiset hieroivat hänen jalkapohjiansa, kunnes
hermot jännittyivät läpi ruumiin kireälle kuin teräsjouset. Pää
retkahti taaksepäin, mutta käsi oli sitä tukemassa, ja suu ylöspäin
suunnattuna hän vieläkin puheli epäselviä sanojansa temppelikaton
hämärää kohden, sanoja, joita ei enää voinut erottaa, parahduksia ja
nyyhkytyksiä.

Mutta yht'äkkiä rummun ääni kävi yhtenäiseksi ja oli kuin maanalaista
korinaa. Onkalosta nouseva haju kävi tukahduttavaksi -- roviosta
nousevaa tulikivenhajua -- tulenkieli tuikahteli ylös -- paadet
tuntuivat keinuvan -- ja kesken ukonjyrinän, joka pauhasi korvat
umpeen, kuului vihlova huuto:

"Aseet! Aseet! Apollon! Meedialaiset! Meedialaiset!"

Pythianko se huuto oli? Vai ulkoako se kuului? Pylväätkö huusivat?
Temppelin perustusko kumisi? Kolmijalka vonkui Pythian alla ja
vaipui hänen kanssaan alaspäin, niin että hän leijaili railossa kuin
syvyydestä purkautuvien savupilvien kannattamana. Rumpu oli ollut
hiljaa, mutta nyt sen ääni pauhasi yli koko temppelin. Kauhu valtasi
delfolaiset, sillä pylväät alkoivat heilua kuin kaisla tuulessa. Ja
korkealle heidän päittensä ylle leimahti yht'äkkiä iltataivaan pitkä
safiirinsininen vyöhyt.

"Meedialaiset! Meedialaiset!" kuului joka taholla huudettavan.
"Meedialaiset! Meedialaiset! Persialaiset ovat kynnyksellämme!
Persialaiset tulevat!" Pythian temppelimajasta hyökkäsivät kaikki
suinpäin ulomman pyhätön pylvästöön. Apollon seisoi yht'äkkiä
alastomana. Verhoavat vaatteet luisuivat pois hänen yltänsä niinkuin
haihtuvat varjot. Hänen lyyransa kaikki kielet värisivät niinkuin
tuimien lyöntien alla. Silmät näyttivät salamoivan rei'issänsä. Ja
salamat vastasivat ulkoapäin. Kahleet kalisivat. Ristikkoja murtui.
Pronssiastiat ja kolmijalat hyppivät jalustoillansa. Temppelinoven
edustalla näkyi valtava kaari kuin tulisiveltimen vetämä. Tulisesta
jänteestä leiskui nuolia joka suunnalle. Aseet! Aseet! Apollonin
pyhät ja liikkumattomat aseet olivat itsestään murtautuneet ilmoille
kätköistänsä ja niitä käyttelivät näkymättömät kädet. Temppelipenger
aukaisi railoja alassyöksyvien ihmisten jalkoihin. Suuri alttari oli
ylt'yleensä nuoleskelevien liekkien vallassa. Delfolaiset riensivät
pyhän kadun ulkosuuta kohden. Letoksen ja Sibyllan kalliopaadet
vyörähtelivät kuin noppakuutiot, jotka kierivät samasta maljasta.
Aarrekammioiden ovet rämisivät, niiden sisällys helähteli, uhrilahjat
vyörähtelivät kilisten lukituissa huoneissansa.

"Meedialaiset! Meedialaiset!"

Meedialaisetko maata järisyttivät? Vainolaisetko vimmalla hyökkäsivät
juhlakentän paatisia penkereitä kohti. Oliko Delfoista tullut
laivankansi, joka kumahteli kaikuvain vuorten keskellä? Delfolaiset
hajautuivat joka taholle niinkuin haaksirikkoiset, jotka kiipeilevät
laidalle ja takertuvat kiinni siihen. Muurinreunalta he tuijottivat
rajuin silmin kohden itäistä laaksoa. Meedialaiset! Meedialaiset!
Ylös syvänteestä, tuolta Athene Pronoian temppelin takaa nousi
kuin raskas musta virta, joka vyöryelee kuivassa uomassa täyttäen
sen liejullansa. Ihmislaumojako siellä vilisi? Pyörteinen tulva --
hyökylaine elämää ja taas hyökylaine elämää. Vihlovia hirnahduksia
niinkuin tuhanten hevosten, jotka kuohu nielee. Taistelevia joukkoja
ei silmä voinut erottaa. Mutta vuorenseinät siirtyivät. Raskaita
paasia vyörähteli alas. Gigantitko siellä sotivat paiskellen
toisiansa katkotuilla kallionhuipuilla? Vai Parnassosko valkeita
huippujaan viskoi? Oliko laakso muuttunut kattilaksi, joka yht'äkkiä
alkoi poristen ja sihisten kiehua? Halkesiko siitä pohja, niin että
liekit läpi repeämien kieliänsä leiskuttivat?

Delfoin eläjät kiipeilivät vuortenseinämille ja tunsivat niiden
horjahtelevan veristen sormiensa alla. Vikisten pakenivat yökköjen
parvet, halkoen hämärää, jota sinervät valovälähdykset ohensivat.
Pylväät, joissa riippui uhrilahjoja, huojuivat kuin mastot aallokossa
kiemuroivalla kannella, jossa kaikki irtain tavara heilahtelee
laidasta laitaan. Häikäisevät salamat kirkastivat Apollonin
ja Artemiin ja heidän äitinsä Leton piirteet tuolla temppelin
päädyssä. Runottaret tanssivat pitkäisentulessa aaltoavin vaattein.
Helios painui päädynkulmansa suojaan niinkuin tuliseen mereen.
Marathon-kilvet putosivat rämähtäen maahan. Ja maan napa katkoi
kapalonsa.

Mutta tämä kaikki ei ollut mitään verrattuna siihen tärisyttävään
pauhuun, joka liikkui pitkin Boiotian-puoleista laaksoa, josta
persialaistulva vyöryen läheni. Siellä lienevät itse jumalat
taistelussa eteenpäin ryntäävää vihollista vastaan. Salamat
lennähtelivät niinkuin nuolet Pitkäisen kaaresta. Kaikki
skyyttalaisten viinet eivät riittäisi antamaan vastausta noihin
surmannuoliin. Ja Artemis auttoi veljeänsä. Poseidon oli mukana
taistelussa -- salamia välähteli hänen kolmikärkensä jokaisesta
tutkaimesta. Sankarit Fylakos ja Autonoos lähtivät temppeleistänsä
maanjäristyksen tulen verhoamina ja kaasivat meedialaisten rivejä
kuin heinää. Ja itse Ukkosen jumala lähetti etäisestä Olymposta
salamanuolensa, jotka pirstoivat kallioiden paadet putoilemaan
röyhkeiden pyhänraastajain päihin.

Hermofantos makasi pitkällänsä maassa kurkoittaen yli kallionreunan
alas pimeäntäyteen, kiehuvaan, kipinöivään maanjäristysnieluun. Hän
ei huomannut mitään ympärillään, ennenkuin sade yht'äkkiä valui
virtana hänen ylitsensä. Jos hän olisi seisonut, olisi raskas
rankkasade painanut hänet polvilleen. Maa oli lakannut lainehtimasta.
Hän ojentihe kämmenillensä ja katsoi eteensä. Mutta nyt oli kuilu
musta niinkuin olisi ollut iäisen pimeyden täyttämä. Taivas tulvi
alas läpi laakson pysähtymättöminä virtoina. Sateessa oli tulikiven
hajua.

Hän ryömi muutamia askelia eteenpäin ja tapasi likomärän käärön --
siinä oli pitkällään ihminen niinkuin hänkin. Vielä viimeinen salama
valaisi kuolonkalpeat parrakkaat kasvot; niiden silmät välähtivät,
hän tunsi Akeratoksen tuosta ahnaasta katseesta. Ja tietäjäkin näkyi
tuntevan; hänen kasvojansa valaisi salailkeä hymy, ja hän kuiskasi
käheästi:

"Sinä vieras persialaisine rahoinesi! Enkö ollut oikeassa? Pytho ei
pelkää meedialaisia. Vieläkö luulet niiden tulevan?"

"En", vastasi Hermofantos. "Delfoi pitää sekä Marathon-saaliinsa että
Kroisoksen kullan. Tätä tietä eivät meedialaiset enää koskaan tule."



XXVII.

Athene Promakhos.


Ateena oli asujaintensa hylkäämä.

Vain joku isännätön koira juoksenteli kaduilla viemäriltä viemärille
ja koetti ulottua saamaan vettä savisäiliön pohjasta. Koko
kaupungissa ei ollut yhtään inhimillistä olentoa. Naiset ja lapset
oli viety saariin tahi Troitsenaan. Kaikki asekelpoiset miehet olivat
nousseet laivoihin.

Vain Akropoliille oli muutamia vanhoja, köyhiä miehiä sulkeutunut
lukittujen porttien taakse, niitä, jotka aikoja sitten olivat
sotapalveluksensa täyttäneet ja tuskin enää itseänsä pystyivät
puolustamaan. He tulkitsivat Delfoin oraakkelin vastauksen omalla
tavallansa. He eivät taipuneet uskomaan, että voittamattomat
"puumuurit" merkitsisivät laivoja. He käsittivät asian aivan
sananmukaisesti. He laajensivat vanhaa linnoitusta puisilla
etuvarustuksilla. He luottivat ennen kaikkea itse Athenen ikivanhaan
puukuvaan, joka seisoi hänen pyhäkössänsä, puettuna siihen kalliiseen
kudottuun vaippaan, joka oli kaupungin neitojen lahja. He olivat
siinä varmassa uskossa, että jumalatar ojentaisi keihäänsä hyökkääjiä
vastaan ja herpauttaisi heidät kauhistavalla Gorgonpäällänsä, joka
käärmekiehkuransa keskellä koristi hänen neitseellistä poveansa.

Silloin tuli persialaisten etujoukko ja täytti aution kaupungin,
niinkuin muurahaiset täyttävät mättään. Kun kaikki oli tutkittu ja
jokainen talo läpinuuskittu, kääntyivät he linnaan ja huomasivat sen
olevan suljetun ja suojatun. Karanneet Peisistratoksen puoluelaiset,
jotka olivat persialaisten joukossa, lähestyivät rinnettä ylös vievää
tietä ja huusivat puolustajille, että avaisivat maansa miehille
ja hankkisivat itselleen suurkuninkaan ystävyyden tulemalla alas
häntä vastaanottamaan. Mutta vanhukset vastasivat vyöryttämällä
kallionlohkareita yli muurinreunan ja musertamalla ne, jotka
tunkeilivat ylös kohden porttia. Persialaiset nousivat silloin
Areiopagos-kukkulalle ja alkoivat ampua linnaa. He käärivät nuolet
palaviin tappuroihin sytyttääksensä ateenalaisten "puumuurit" tuleen.
Linnan luoteiskulma oli vain heikosti varustettu maahan lyödyillä
paaluilla ja lautasuojuksella, ja nuolet alkoivat kuin tulikäärmeet
kaivautua puuhun.

Mutta kun päivä päättyi, niin persialaiset lakkasivat
hyökkäysyrityksistänsä. Niinkuin salamia säihkyvä Gorgonpää aurinko
painui Salamiin taakse keskelle säkenöivien sädekäärmeiden auerta.
Pienet puroset virtasivat vilisten alas läpi öljylaakson kohden
Peiraiosta ja Faleronia. Lahti oli niinkuin tummansininen kilpi.

Kaikki hiljeni kaupungissa. Persialaiset kätkeytyivät niinkuin
muurahaiset autioon kekoon. Linnassa olevat vanhukset olivat
sammuttaneet palavat laudat ja olivat siellä täällä linnanaukealla.
Jumalattaren temppelin uudella korkealla perustalla keskellä matalia
pylvääntyviä, jotka jo olivat alkaneet kohota ilmoille, he istuivat
viitta säkin tapaan pään verhona ja katsoivat kohden Faleronia, sillä
tavalla kuin katselevat vanhukset, jotka kuolinvuoteella maaten
edessänsä näkevät sen, mitä enimmän tässä maailmassa ovat rakastaneet.

Yli Pelasgikon-kaupunginosan ja autioiden katujen he katsoivat
kohden matalaa, hylättyä kaupunginmuuria, yli Kefissoksen kuivuneen
uoman sinne, missä Faleronin tasanko häipyi pölyyn ja vedettömiin
soihin. Päivän helteen jälkeen tuli vilvoittava tuulahdus Salamiista
ja hauteli viileydellänsä verestäviä, kiusaantuneita silmiä. Oli
aivan kipinöivän hiljaista mailla ja saariston vesillä. Vain
ruskeat haukat kaartelivat korkealla Akropoliin yllä korkeudessa,
mistä auringon hohde vielä loisti niiden siivistä. Ja vanhusvartio
siellä ylhäällä oli vähän väliä kuulevinansa liikettä ja loiskinaa
mereltä ja tähysteli kaksin verroin jännittyneenä, ikäänkuin he
olisivat odottaneet, että itse Poseidon tulisi kiitäen kohden rantaa
merenorhivaljakollansa ja kolmikärki ojennettuna noita pöyhkeilijöitä
vastaan, jotka rohkenivat näyttäytyä näillä pyhillä seuduilla. Oi
jospa nuo kaksi jumalaa unohtaisivat ikivanhat vihansa ja kilvan
rientäisivät mielikaupunkinsa avuksi! Ennustaitoiset miehet istuivat
hievahtamatta tarkkaillen lintujen lentoa, niinkuin se olisi ollut
kirjoitusta, jota kiitävät siivet piirtelivät yli taivaan tehden
usein ihmeellisiä ja odottamattomia koukeroita.

Athene Poliaan temppelissä oli vielä jäljellä auringon hohdetta
kultaisissa palmunlehväkuvioissa ja päädyn giganttitaistelussa,
jonka värit se sai loistamaan. Siinä oli Athene täynnä sotaista
voimaa ja painoi keihäänsä alastomaan taistelijaan, joka paiskattuna
hänen jalkoihinsa virui maassa hienopoimuisen ihokkaan helmoissa.
Jumalattaren kasvoilla säteili rauha, voitonvarmuus. Päädynkulmissa
ryömi haavoitettuja gigantteja polvillaan kuin pitkiä kilpikonnia.

Mutta pyhäköstä ei kuulunut elonmerkkiä. Tyttöpatsaat pylvästen
välillä olivat hämärän peitossa. Vain silmät loistivat, musta terä
valkealla pohjallaan. Ikuinen hymynsä huulillaan ne katselivat
näkymättömään -- maailmaan, kultaisen varjojen valtakunnan näön
lumoissa. Muutamat olivat hoikkia ja kulmikkaita kuin laudat
ja palmikot sileillä rintapieluksilla, jotka nännien kohdalla
huomattavasti kohosivat. Värihohtoiset reunukset kaunistivat toisten
hienoja ja runsaspoimuisia pukineita, jotka sirosti ja sulavasti
kiertyivät alimman villaisen ihokkaan ylle. Korkeita kihararivejä
diadeemikoristeisessa, runsaassa tukassa; hame kiertyi sulavasti
kiinteille lanteille ja peitti tiukasti alaruumiin aina nilkkoihin
saakka, niin että vain lujarakenteiset jalat näkyivät. Muutamat
olivat solakoita ja pitkänilkkaisia; toisten kehrätystä villalangasta
kudotut viitat peittivät kokonaan lyhyet sääret, ja sen alla olevaa
ihopaitaa, joka oli ruumista pitempi, piti koholla suuri ja voimakas
käsi; jaloissa punaiset kengät.

Mutta nämä "tytöt" yksin olivatkin jumalattaren pyhän huoneen
puolustajina. Ne eivät olleet voineet paeta niinkuin temppelin
papittaret, jotka aikoja sitten olivat jättäneet linnan alueen
rientäen Faleroniin ja sieltä laivalla Aiginaan. Niin kiireinen oli
lähtö ollut, etteivät he edes kääntyneet katsomaan pyhäkköä, jonka
taaksensa jättivät. Pelko joutua persialaisten valtaan joudutti
heidän pakoansa.

Akropoliilla olevat vanhukset eivät rohjenneet jalallansa astua
Athenen neitsytkammioon. Hän oli nyt jätetty yksin omien aseittensa
varaan. Itsensä hänen piti puolustautua meedialaisia vastaan, jotka
eivät säästäneet ihmisiä eivätkä jumalia. Heidän edellänsä riensi
huhu, että kaikkialla he olivat heittäneet tulisoihtuja pyhiin
huoneisiin ja pirstoneet kuvapatsaat kirveeniskuilla.

Oli jo tullut pimeä, mutta kukaan ei sytyttänyt tulta Akropoliille.
Athenen temppelin ovi oli suljettu -- ei ainoatakaan sädettä hänen
ikuisesta lampustansa tunkeutunut yöhön.

Vanhukset nousivat marmoriportailta ja kulkivat alas kohden
länsirinteen pylvästöjä, kääriytyivät tiukemmin vaippoihinsa ja
laskeutuivat levolle portinpielien suojaan. Vain pohjoissivulla
kulki tähystäjiä edestakaisin katsellen alas pimeään kaupunkiin ja
kohden Brilettos-vuorta, josta tuho oli tuleva vyöryen: persialaisten
ääretön tulva, joka vasta oli heittänyt hyökylaineittensa ensimmäiset
ryöppypisarat yli Ateenan. Xerxes! Niinkuin tulenpatsas hän nousisi
tuolta yön keskeltä vuoren raskaan varjon takaa.

Niinkuin paksut pimeydenkuulat pöllöt suhahtelivat ilmassa
kirkuen veitsen-vihlovia huutojansa. Nekin olivat tähystäjille
enteenantajina. Niin huolettomina Athenen linnut ajelivat siristen
lentäviä lepakoita, että tähystäjien mielestä ei minkään vaaran
pitänyt sinä yönä uhata. Muuten ne olisivat hakeneet suojaa hänen
temppelinsä räystään alta.

Muutamat istuivat Erekhteuksen pyhäkössä Athenen pyhän öljypuun alla
sivellen vanhoilla sormillansa sen harvalehtisiä oksia, taittoivat
silmun ja maistoivat, mutta mehua siinä ei paljoakaan tuntunut.
Toiset olivat sulkeutuneet Poseidonin lähdekammioon ja kuuntelivat
jännittyneinä, sattuisivatko kuulemaan loisketta näkymättömästä
vedestä.

Yö kului. Yli Hymettoksen nousi alakuun kaameankeltainen puoliympyrä
ja aloitti valoloihtunsa. Tähystäjät katselivat sitä mykkinä, kunnes
yht'äkkiä huomasivat, että Athene Poliaan temppelin pylväiden
varjossa liikkui joku. Äänettömästi olento hiipi eteenpäin ohi
tytönpatsaiden. Silmänräpäyksen ajaksi syttyi sen pään kohdalle
kipinän verran valoa, mutta sammui heti jälleen. He tuijottivat sitä
uskaltamatta sanoa sanaakaan tahi liikahtaa, jumalatarko siinä itse
kiersi taloansa tarkastaen, koska kaikki hänen palvelijattarensa
olivat paenneet. Länsisivulta olento hävisi sisälle temppelin ovesta,
joka äänettömästi painui kiinni hänen jälkeensä.

Yö kului edelleen. Kuunkaari laski taas, kunnes se ajelehti kuin
rantautuva vene näköpiirin reunassa. Vanhukset aukoivat silmiänsä ja
seisoivat liikahtamatta, kumaraan painuneina, kädet keihäänvarsien
nojassa. Pöllöt olivat menneet levolle, lepakot lakkasivat
lennostansa. Mutta kaukaa kuolleesta, tyvenestä ilmasta kuului
hymisevää surinaa, niinkuin näkymättömän mehiläisparven, joka lentäen
vaeltelee kummulta kummulle etsimässä pesänpaikkaa.

Porttien suojassa nukkuivat vanhat Ateenan miehet raskaan salpahirren
takana ja unohtivat persialaiset unessansa. Erekhteuksen huoneessa
kuorsasi uupuneita miehiä. Vartijat olivat istuutuneet pohjoismuurin
reunalle ja torkkuivat nyökähdellen vanhoissa nukkavieruissa
vaipoissansa.

Mutta Athene Poliaan temppelistä tuli olento taas näkyviin. Se
liikkui pitkin eteläsivun pylväsrivejä, livahti alas portaita
ja liiteli kepeästi yli pihapaasien, kunnes saapui suurelle
ulkoalttarille, nousi sille ketterästi ja seisoi siinä myöhäisen yön
hetkenä kuin patsas tähystämässä pohjoista ilmaa.

Käännähtämättä se seisoi ja katseli kohden Brilettoksen
pimeänpeittämää harjua, jota tähtien hohde reunusti. Aikoivatko
tähtisilmät siellä liikkua, liukua alas vuoren rinnettä? Yht'äkkiä
välähti kipinä Lykabettoksen juurella, joka leveänä keilana varjosti
taivaan säteileviä tähtikuvia. Kipinä jakaantui ja siitä syntyi
monta, hetki senjälkeen näkyi säkenöivä viiva. Virvatuletko siellä
tanssivat? Liekit yhtyivät ja järjestyivät. Kipinät kasvoivat
hehkuviksi tulinuijiksi ja nuijat leiskuttelivat liekkejä, kunnes
vihdoin kokonainen virta tulisia pisteitä vyöryili läpi yön suoraan
kohti Akropolista.

Ja alttarilla seisova olento kohotti yht'äkkiä pöllönhuudon niin
villin ja vihlovan, että kaikki Ateenan vanhukset säikähtivät
hereille unestaan ja itse huudosta ymmärsivät, että vaara uhkasi.
Kaikki syöksyivät linnankentälle ja huomasivat tulikärpästen tanssin
laaksossa. Mutta niin pimeä oli vielä, että he eivät oikein voineet
arvioida etäisyyttä, ennenkuin se, minkä he luulivat olevan kaukana,
yht'äkkiä tuli niin lähelle, että he kuulivat tuon lähenevän virran
pauhun. Mehiläisparven surina muuttui yht'äkkiä marssivan sotajoukon
pauhuksi, joka hyökynä läheni ja nousi itse Akropoliin muureja
vastaan.

Xerxes! Xerxes! Suurkuningas -- tulella ja miekalla. Kauhu humahti
läpi yön, niinkuin kulkeva kulo, joka uhkasi niellä kaikki.

Muutama hetkinen senjälkeen hyökylaine löi propylaiain kiviä.
Vanhukset seisoivat portin takana keihäät tanassa ja paljaat
miekat vapisevissa käsissänsä. Mutta persialaiset olivat vakavasti
päättäneet vallata linnan. Ylös pitkin jyrkintä polkua Aglauroksen
temppelin kohdalta heidän onnistui kiipeillä muurien juurelle. Ja
porttia he kävivät avaamaan tulen kaikki-aukaisevalla avaimella.
Soihdut yhtyivät yhdeksi ainoaksi jättipolyypiksi, jonka liekehtivät
imulevyt syöpyivät läpi puun ja saivat keihäänkärjetkin hehkumaan.

Kun puolustajat näkivät vainolaisten sankan joukon nousevan
kohden Aglauros-temppeliä, niin he hyppäsivät yli muurien.
Silloin jo porttikin oli murtunut, puumuuri sortui ja surmantyö
alkoi. Vihollisvirta nousi yli kaikkien esteiden. Muutamassa
silmänräpäyksessä Akropolis hukkui tuhansien persialaisten tulvaan.
Nuoleskelevia tulisoihtuja kuljetettiin kaikkialle, ne leimahtivat
roihuavaan tuleen siellä, mistä ravintoa löysivät, mutta sammuivat
nokeensa vasten marmoria ja kiveä.

Aurinko nousi. Helioksen nuolet pyyhiskelivät Akropoliin lakea. Mutta
ei kukaan huomannut auringonjumalan saapumista. Toinen kuningas
saapui vaunuissansa. Ruoskat pieksivät hänelle avaran tien.

Sadat kädet raivasivat syrjään propylaiain hiiltyneet pölkyt.
Suurkuningas pysähtyi linnan alle, mutta ei tahtonut nousta
vaunuistansa ja kävellä jalkaisin ylös. Lautoja laskettiin pitkin
jyrkkiä portaita. Kuului kiskovien hevosten läähätys, kun ne
ponnistelivat liukkailla kivillä. Mutta yhä uusia hevosia hapuili
ylös. Siinä ei enää ollut kahdeksan- ja kuusitoistavaljakoita.
Sadoittain hevosia ajettiin ruoskaniskuilla ylös portaita, niin
että niiden paasista kaviot tulta iskivät. Ja vihdoin rynnistivät
juhdat rymisten läpi portin, vetäen perässään Xerxeen vaunuja, jotka
jymisten vyöryivät pitkin Akropolis-kenttää.

Taivaalle kohonneen auringon valossa suurkuningas seisoi uljaana
ja ylpeänä pidellen vaununkehän kultaisesta kahvasta ja tuijotti
ympärillensä suurin, ahmivan avonaisin silmin. Niiden katse ei
suuntautunut sivuillepäin, ei kohden Lykabettosta ja Hymettoksen
auringonvälkkeisiä kallioharjanteita, ei persialaisten hyökyävään
joukkoon, joka yhä edelleen kiemurrellen läheni Ateenaa Pentelikonin
puolelta. Hänen silmänsä kiertelivät Akropoliin ahdasta aluetta,
jossa ne kuohuvassa vahingonriemussa ahmien katselivat kaikentuhoavaa
hävitystyötä.

Pylväät sortuivat, patsaat kaadettiin. Persialaisten kirveet
iskivät kuvia, niinkuin ne olisivat olleet eläviä ihmisiä. Kaikilta
tytöiltä Athene Poliaan pylvästössä iskettiin rikki polvet, niin
että yläruumiit suistuivat silmilleen kätkien kasvojensa ikuisen
hymyn. Päät lentelivät kuin teloittajan miekan tiestä. Niiden vatsat
halkaistiin. Kaulaan osunut isku kilpistyi lennättäen sirpaleita.
Kädet, jotka pitelivät omenoita, lyötiin poikki. Marmori luhistui
rymyten niinkuin sortuva raunio. Mutta verta ei tullut. Nämä olennot,
joita nyt kaadettiin, olivat vain kuolleita, elottomia esineitä,
jotka vastustelematta vaipuivat kokoon, kauniissa jäykissä silmissään
aina sama utelias hymy.

Yli temppelien ja talojen kävi soihtujen voittokulku. Kirveet
kaasivat, mitä kaadettavissa oli. Sitten heitettiin pikeä ja risuja
pyhäkköihin ja suitsuavat alttarit sytytettiin tuleen, niin että
liekit vihdoin särkivät kaikki katot. Jumalattaren pyhä öljypuukin
joutui tulen uhriksi -- vanhan rungon mehu kiehui ja lehdet
käpristyivät niinkuin palaneet sormet.

Xerxeen vaunut olivat pysähtyneet Athene Poliaan temppelin edustalle.
Hän ymmärsi tulleensa päätemppelin eteen. Ymmärtämättömänä hän
katsahti päädyn vahvavärisiä marmorikuvia, nousi sitten vaunuistansa
ja kiipeili yli kaatuneiden patsaiden suurta, suljettua pronssiovea
kohden.

Persialaiset väistyivät syrjään ja heittäytyivät kasvoilleen
hänen jalkainsa juureen. Hän löi sauvallansa oveen, mutta se ei
liikahtanut, ennenkuin kaksi persialaista päällikköä riensi avuksi ja
sysäsi sen auki.

Kuninkaallisessa jalokivikoristeisessa puvussansa, joka oli kuin
kotelo hänen ruumiinsa ympärillä, Xerxes astui yli kynnyksen ja meni
yksinään hämärään jumalanhuoneeseen, kunnes odottamattansa silmiensä
edessä näki sen kaupungin jumalattaren, jota vastaan hän taisteli.

Athene! Itse Pallas Athene siinä oli. Hänen vanha kuvansa, jonka
nuo hullut kertoivat pudonneen taivaasta. Siinä jumalatar seisoi
jäykkänä, korkeana, liikkumattomana, valtavan suuri nukke, joka oli
häntä itseänsä monta kertaa pitempi, veistetty puusta, joka oli
vanhuuttansa ruskettunut; siitä oli väri lohkeillut, madot olivat
tehneet siihen reikiänsä, ja kuitenkin se oli majesteetillisen ylevä,
niin että hänen piti kallistaa päätänsä taaksepäin nähdäksensä sen
pään. Kullalla silattu haarniska, jota käärmeet reunustivat, peitti
rinnan olkapäiltä alas asti. Kaksi suurta jäykkäkatseista silmää
katsoi kauas yli hänen tiaransa. Korkeakypäräisessä päässä oli suuri
tähkäinen seppele. Selässä riippui helakanpunainen vaippa, ohut
kuin huntu. Kankeilla jaloillansa hän siinä seisoi uhaten, oikea
käsivarsi koholla ja kultainen keihäs suoraan eteenpäin ojennettuna.
Mutta vasenta kättänsä hän nojasi suureen kilpeen, jonka katveesta
käärmeenpää väijyen katseli. Matalalla alttarilla kuvan edessä paloi
yksi ainoa pieni lamppu, joka riippui hopeaisen öljypuun muotoisessa
tukipuussa.

Xerxes katseli sitä kauan. Kunnioitusta ei hänessä herännyt. Hän
näki selvästi madonreiät ison nuken ruumiissa. Hän käänsi päätänsä
ja huusi: "Soihtuja!" Hän tarttui yhteen niistä, joita hänelle
ojennettiin, ja vei sen palavana puukuvan takana olevaan viittaan.

Liekki lensi nuolaisten pitkin patsaan selkää. Mutta esille liekistä
astui samassa hetkessä täysissä aseissa oleva olento aivan sen
patsaan näköinen, jonka hän edessänsä näki. Synnyttikö kuollut
jumalatar elävän? Kultainen aigidi-panssari oli sen harteilla
niinkuin kulmikas kaulus. Kypärä oli tiukasti päässä, korkea, kaareva
joutsenenkaula kannatti valtavaa töyhdön koristamaa kypäräpäätä.
Vasen käsi kohotti kilpeä, mutta oikea oli nostettuna kypärään ja
piti uhaten keihästä valmiina pistoon.

Xerxes seisoi kuin lamautuneena soihtu kädessänsä. Ei se ollutkaan
mikään nukke. Nuo silmät elivät valkeissa kasvoissa. Tämä
ruumis hengitti. Nämä kädet liikkuivat. Keihäänsä olento sysäsi
helakanpunaiseen viittaan ja repäisi sen yhtenä ainoana liekkinä alas
jumalankuvan harteilta, se paloi yhtenä ainoana roihahduksena ja jäi
makaamaan sinisenä liekkinä lattialle. Sitten hän astui kuvapatsaan
eteen. Säteilivätkö hänen askelensa kuumuutta? Oliko keihään kärki
valkoisen hehkuva? Se hipaisi polttaen kuninkaan otsaa. Yksin
kilvenreunakin näytti hehkuvan. Suojaten hän ojensi kilven alttarin
yli. Kun hän siirtyi siitä eteenpäin, ei lamppu enää riippunut
hopeapuussa. Pronssikengissäkö hän käveli? Hänen jokainen askelensa
kalskahti, ja persialaiset, jotka olivat langenneet kasvoillensa
maahan katsellessansa kiellettyä näkyä, tunsivat väreilevän kuumuuden
henkäisevän vastaansa, kun nuo jalat astelivat ohitse.

Xerxes jäi paikalleen, mutta kääntyi hänen jälkeensä ja näki hänen
etenevän, läpi temppelikammion, kohden ovea, keihäs ojennettuna
kohden ulkoa pylväiden välitse siintävää sineä.

Kahtaalle väistyivät persialaiset hänen tieltänsä, pelon valtaamina
katsoen tuota pronssinkalskahtelevaa naista, joka keihäs tanassa
kulki kohden näkymätöntä päämäärää. Ne, jotka eivät langenneet
kasvoillensa, tunsivat kuin salama olisi vihlaissut heiltä
selkäytimen sulaksi. Xerxes yritti huutaa ja käskeä ottaa kiinni
hänet. Mutta huuto takertui hänen kurkkuunsa, ja hänen kätensä, joka
jo ojentui, jäi neuvottomana asentoonsa.

Nyt hän oli pyhäkön ulkopuolella ja kulki yli silvottujen
kuvapatsasten, joiden murtopinnat kimmeltelivät aamuauringossa
niinkuin lumikiteet tuhansin välkkyvin jyväsin. Kuolevat ateenalaiset
nousivat kyynärpäilleen katsoaksensa hänen jälkeensä. Yksi
kaatuneista vanhuksista kiskoi silmänsä auki punaisen verivirran
alta, jonka hyyde peitti hänen näkönsä, ja huusi raikuvalla äänellä:
"Athene -- Promakhos!" ja vaipui sitten maahan ja katse sammui.

Huudon kuuli ja ymmärsi jokainen ateenalainen, jonka korvat vielä
ääniä havaitsivat. Kuolevien muminasta kuului yhäti: "Athene
Promakhos -- Athene Promakhos! Athene on taistellut linnansa
puolesta."

Niin, itse Athene asteli yli Akropoliin -- hän, joka yöllä oli
tähystäen seisonut suurella alttarilla ja johon yksikään barbaari
ei uskaltanut satuttaa kättänsä. Yht'äkkiä hän seisoi pohjoisen
rinteen muurinharjalla. Aurinko välkkyi hänen panssarissaan ja
hänen korkeassa kypäränharjassaan, jonka pitkä töyhtö riippui
hänen selällensä. Pitkin muurinharjaa hän asteli kohden länttä. Ei
ainoakaan persialainen tohtinut ojentaa keihästänsä häntä vastaan, ei
ainoakaan skyyttalainen tähdätä häntä nuolellansa.

Lautavarustuksen eteen hän pysähtyi, kääntyi hetkeksi katsomaan
raastettua linnanpihaa, näki nuoleskelevat liekit ja tupruavan savun.
Sitten hän siirtyi askeleen syrjään ja hävisi syvänteeseen. Ei kukaan
kiivennyt ylös katsomaan hänen menoansa. Näky oli poissa. Jumalatar
oli jättänyt linnansa. Athenen pyhä lamppu katosi hänen mukanansa.
Athene Promakhos oli puolustanut pyhäkköänsä. Hän oli pelastanut
ikivanhan kuvansakin. Sillä Xerxeessä heräsi kunnioitus tuota
olentoa kohtaan, joka niin äkisti oli saanut suojatuksi puupatsaan
palamasta poroksi. Hän katsoi noita suuria kasvoja, mutta noissa
kahdessa jäykässä silmässä ei näkynyt katsetta. Ja vielä riippui
keihäs korkealla kuninkaan pään yläpuolella; hänestä tuntui, että
sen kärki vapisi. Pyhät voimat vallitsivat tällä paikalla. Hän kulki
hitaasti takaisin ulos temppelistä ja antoi oven paukahtaen sulkeutua
jälkeensä. Sitten hän löi sauvallansa oveen ja kielsi ketään
persialaista sen jälkeen sitä avaamasta. Hän oli ollut jumalattaren
vieraana hänen omassa huoneessansa. Nyt tällä piti oleman rauha.

Hyvillä mielin hän katseli hävitettyä ja poltettua linnaa,
missä kaikki, minkä kaataa saattoi, oli kaadettu maahan, missä
epäjumalankuvat makasivat hänen jaloissansa, nuo kuolleet, pöyhkeät
kivet.

Hän kulki ruhjottujen patsaiden keskitse ja potkaisi halveksien
saframinkeltaisilla, smaragdikoristeisilla kengillänsä kaatuneiden
tyttöjen paksupalmikkoisia päitä, jotka viruivat siinä nenä poikki
ja tuijottivat taivaalle punaisine poskineen ja ikuinen hymynsä
huulillaan. -- Kurjaa kansaa, hän ajatteli, nämä ateenalaiset, jotka
tekevät jumalistansa ihmisiä ja ihmisistänsä jumalia ja asettavat
jumaliensa huoneiden edustalle naisia, koristettuja kuin tanssiin,
melkeinpä tanssiviakin, kasvot häpeämättömästi paljaina. Kuinkapa
voisivat henget asua sellaisissa paikoissa? Eikä pyhäkkö kuitenkaan
ole haaremi. Me persialaiset kätkemme öiset ilomme ja verhoamme
naisemme emmekä aseta niitä nähtäviksi niinkuin orjamarkkinoilla.
Me kunnioitamme korkeita ja pyhiä asioita ja taivumme näkymättömän
edessä. Näiden helleenien pitää nähdä kaikki ja antaa kaikelle oman
kurjan ruumiinsa pieni muoto. Minkälaisia nukkia ja mörköjä ne
pystyttelevätkään ja sanovat jumaliksi ja jumalattariksi. Madonsyömiä
ja hiirenjyrsimiä -- järjettömille lapsille sopivia leikkikaluja.

Mutta jotakin jumalallista oli kulkenut ohi hänen silmiensä -- liekin
leimahdus, kipinä keihäänkärjestä, jotakin mykkää ja liikkumatonta.
Kunnia olkoon niille voimille, joita emme näe ja jotka eivät anna
itseänsä loukata! Xerxeen silmät kostuivat. Keskellä voitonhumalaa ja
kostonhimonsa hartaasti odotettua tyydytystä hän tunsi ikävää omaan
Susaansa. Hänen silmänsä kostuivat -- hän muisti äitiänsä Atossaa,
Kyroksen tytärtä.

Xerxes astui alas Akropoliilta katselemaan Ateenaa, ennenkuin
kaupunki ryöstettäisiin ja annettaisiin tulen ruoaksi.

Ensin hän ajoi torille, missä hän katseli tyranninmurhaajien
Harmodioksen ja Aristogeitonin kuvapatsaita ja käski kuljettaa ne
Susaan.



XXVIII.

Klepsydra.


Eräässä savuavan linnanpihan alaisessa luolassa istui Athene
Promakhos.

Kallionlohkareet olivat kätkeneet hänet hänen hyppäyksensä jälkeen,
ja pitkin kapeita kiveenhakatuita portaita hän oli astunut alas
klepsydraan. Hämärää luolaa valaisi pieni temppelilamppu, jota hän
oli kantanut suuren pyörökilven suojassa, mutta sitten laskenut
kädestänsä kaivon reunalle. Pronssikansi oli nostettu aukolta ja
pieni lepattava liekki leikkasi pitkän valojuovan alas syvyyteen.

Athene Promakhos oli ottanut kypärän päästänsä. Hänen tukkansa ei
ollut tyttömäisissä pitkissä palmikoissa. Sen raskas vaaleanpunertava
rikkaus oli päässä sykeröllä, kypäränkuvun muodon mukaisella. Mutta
se ei ollut mikään kuva, joka istui leväten klepsydra-luolassa.
Naisellinen olento se oli, lihaa ja verta. Vielä nuoret kasvot,
valkeat öiden valvomisesta, herpautuneet väsymyksestä, katselivat
suurin unettomin silmin näkymättömän maailmaa. Hän oli täyttänyt
temppelivelvollisuutensa ja pelastanut jumalattaren pyhän lampun
persialaisten surmanlyönniltä. Piilossa olevassa luolassa eli sen
pieni liekki niinkuin itse jumalattaren kalpea ja sairas haamu. Sen
tuli lepatti ohuessa sydämessä, mutta lamppu oli öljyä täynnä, hän
oli itse edellisenä yönä pitänyt siitä huolen, vieläpä pelastanut
pienen öljylekytoksen panssarinsa kätkössä, jotta hänellä olisi
ravintoa liekille.

Kaivon syvyydessä kuohuu ja välkkyy elävä vesi. Hän kumartuu yli
reunan, mutta hänen katseensa ei kanna sinne asti, hän vain kuulee
sen, niinkuin se olisi hänen oman ruumiinsa verta. Täällä hän tahtoo
istua, kunnes persialaiset ovat poissa, jos ne koskaan Hellaan
jättävät. Mutta jos niiden valta jää pysyväksi, niin hän on näkevä
jumalattaren lampun kuolevan ja itse kuoleva, kun klepsydran vesi ei
enää voi häntä hengissä pitää.

Nyt tuolla yläilmassa maailma sortuu raunioiksi. Viimeinen
näky siitä oli temppelien tulimeri. Barbaarit eivät ole mitään
säästäneet. Hän näki heidän soihtunsa nousevan yksin linnan
suojelusjumalattaren taivaasta pudonnutta kuvaa kohden. Sekin lienee
jo kauan sitten hiiltynyt. Jumalattaren keihäs ei pudonnut suhisten
alas pysähdyttämään röyhkeitä tunkeilijoita. Eikä Poseidon ajanut
ylös Salamiinlahdesta tuliharjaisilla merihevosillaan ja kolmikärki
suunnattuna kohden Ateenan hävittäjiä. Niinkuin pyörremyrsky oli
barbaarilauma kulkenut yli Hellaan silpoen ja särkien kaiken
tieltänsä, ryöstäen mukaansa tahi jaoittaen maahan. Ehkäpä se on
jo saapunut Spartaan ja riehahtanut läpi Taygetos-laakson tappaen
kaiken elämän, paiskaten sen kallioon, ennenkuin se ennätti päästää
äännähdystäkään.

Hän tunnustelee sydäntänsä, niinkuin olisi jotakin hänessä itsessään
surmattu.

Olympiankin ne varmaan hävittävät. Pysähdyttävät juhlan, jota kansa
surutonna viettää, tuo hullu ja kevytmielinen, niinkuin uhkaavien
aseiden kalske voisi hukkua juhlaleikin pölyyn. Samalla hetkellä,
jolloin barbaarit tulvana kulkevat yli maan, he leikkivät kuin
järjettömät lapset, juoksevat kilpaa ja pieksävät nelivaljakoltansa
ympäri kilparadan kääntöpatsaita, aivan kuin voisivat paeta kuolemaa
ja orjuutta.

Hän muistelee mennyttä aikaa. Kolme olympiadia. Hän näkee jälleen
edessänsä radan, simpukansekaisella hiekalla peitetyn. Hän
kuulee lähtöön käskevän huudon, ja hän näkee itsensä juoksemassa
kuusitoistavuotiasten tyttöjen joukossa, vilisevässä vauhdissa,
tuulen vilahdellessa hänen lyhyen ihokkaansa villan alle. Hän näkee
juoksemassa miehen, levollisin, pitkin askelin, miehen sitkeän ja
kärsivällisen, jota eivät kannusta kilpaveljet, vaan oma sisäinen
olemuksensa.

Toisenkin juoksun hän näkee silmäinsä edessä: hän näkee itsensä
juoksemassa kuin pakenevan hirven -- ja takaa-ajajan niinkuin
metsästäjän, jonka kuuma henkäys pistäen polttaa hänen selkäänsä,
kunnes hän itse yht'äkkiä kääntyy ja kaatuu hänen syliinsä kädet
nyrkkeihin puserrettuina ja koko ruumis täynnä vastustushalua.

Hänen rintansa kohoilee rauhallisesti nyt, kun hän muistelee tuota
yhtymystä ärsytetyn jumalan kanssa, suuttuneen metsästäjän, joka
ahmivalla verenhimolla ottaa haltuunsa saaliinsa ja painaa siihen
voimansa merkin.

Merkki hänen olemukseensa oli jäänyt niinkuin raivoisan jumalan
voimasyleilystä. Ja niinkuin jumalain valtaamat maalliset naiset
hänkin oli synnyttänyt lapsen. Mutta kohtalo oli sen häneltä
riistänyt -- ei hylätäksensä sen kuolemaan tahi antaaksensa sen
kasvaa kaukaisissa seuduissa idolialaisten nymfien keskellä, vaan
antaaksensa sen kasvaa maailman kovimman kurin alaisena. Hänen pienet
poikansa olivat kaikista veren siteistä vieroitetut. Isänä heillä oli
syssitian kovat kivivuoteet ja äitinä karkeat villamekkonsa. Ruoska
oli heidän holhoojansa. Ei kukaan omainen heitä koskaan syliinsä
sulkisi. Hän oli päästänyt heidät luotansa, koska heillä ei ollut
isän käsivarsia leposijanansa, ei kodin aurinkoa lämmitelläksensä
itseänsä. Kaikki Spartan isät olivat ankaria eivätkä hyväilyjä
tuhlanneet. Mutta hänen lastensa isä ei edes ollut halunnut nähdä
niitä. Hän pysyi kaukana niistä, kuin ne olisivat olleet jumalain
lähettämä rangaistus eikä siunaus. Vain yhden ainoan kerran oli
hänen kohtunsa maistanut hedelmöittymisen suloa. Oliko se Artemiin
rangaistus siitä, että hän nuoruuden vallattomuudessa oli astunut
hänen pyhään lehtoonsa, ottanut jumalattaren kiristämänsä rakkauden
valan todistajaksi.

Tuhat kertaa suurempi rangaistus oli kuitenkin Hellasta kohdannut,
kun se ei ollut äidinvelvollisuuksiansa tuntenut, vaan jättänyt maan
autioksi ja puolustajitta, ja kun kavaltajat olivat myyneet sen ja
opastaneet barbaarit sen kaikkein pyhimpään. Kaikki olivat pettäneet
isiensä maan ja jättäneet jumalain pyhäköt vihollisten liekkien
ruoaksi.

... Hän ei tietänyt, kuinka kauan oli istunut täällä klepsydran
ääressä. Mutta kohta oli öljyastia tyhjä. Silloin sammuisi Athenen
pyhä lamppu ja ikuinen pimeä huuhtoisi pois hänen pyhän kaupunkinsa
viimeisen muiston.

Vain kaksi kertaa hän oli klepsydran pimeästä syvyydestä juonut vettä
virvoittaaksensa polttavaa kurkkuaan. Se oli kylmää, mutta se oli
maistunut suolaiselta ja katkeralta eikä sammuttanut hänen janoansa.
Ehkäpä hän ei enää näkisi päivän valoa, vaan kuolisi yhdessä tämän
lampun kanssa. Silloin hän vaeltaisi Hadekseen ja ehkä varjojen
lukemattomana vilisevästä joukosta tapaisi yhden, jonka hän elämässä
oli kohdannut vain kolme kertaa, mutta jota hän kuitenkin oli
rakastanut korkeammin kaikkia muita kuolevaisia. Silloin hän pyytäisi
varjolta anteeksi pakolla ottamaansa valaa.

Eikö jo tämä luola, jossa lampun pieni liekki lepatti aavemaisesti,
ollut Hades? Eikö tuo ollut Lethe, joka solateitänsä solisi
syvyydessä hänen allansa, unohduksen lähde, josta hän oli juonut?
Oliko kuolema, iäinen kuolema, muuta kuin kaiken unohdus? Ja eikö
hän jo ollut unohtanut kaiken, mitä oli kaupunkiin jättänyt:
jumalattaren, jota oli palvellut, linnan, jonka liekit olivat
nielleet -- kaiken -- kaiken -- vain ei yhtä ainoata nimeä. --
Omaansa hän ei enää muistanut.

Varjoko hänen sivullensa kuin varkain ilmestyi? Hän oli kuullut
jonkun tulevan alas kivisiä portaita, ikäänkuin laahustaen ja
kuitenkin keveästi -- vaeltavan varjon, painottoman, mutta kuitenkin
surua täyden. Kauan hän oli tuntenut sen takanansa. Persialainen ei
olisi voinut hänen kätköänsä löytää. Joku varjo se lienee ollut, jota
veti puoleensa syvän, kylmän kaivon yö.

Hän avasi silmänsä ja katsoi ylöspäin. Siinä seisoi varjo: perin
vanha mies, valkeata tukkaa ja partaa, suuret, verhokatseiset silmät
tuuheiden kulmakarvain alla, jotka olivat kuin kaksi lumiharjannetta
kahden järven rannalla, ja vielä vereväntuore suu keskellä parran
talvista viidakkoa.

Kauan he katsoivat ääneti toisiansa niinkuin kaksi mykkää varjoa,
joiden kielet ovat kuihtuneet suussa. He kuuntelivat ja kuulivat kuin
kielten soivan klepsydran sisältä. Ja vihdoin nousi ääni keskeltä
väräjävän hämärän, joka heitä ympäröi.

"Kuka olet, nainen? Ja mitä teet täällä?"

"En tiedä sitä", vastasi hän. "Olen unohtanut kaiken."

"Vain murrettasi et ole unohtanut, joka sanoo samaa kuin pukusikin,
että olet maan tyttäriä. Kenen ovat nämä aseet?" hän kysyi edelleen
ja otti keihään käteensä. Sen yläpäässä oli koukku, hän ripusti
kypärän siihen ja laski sen kaivoon.

"Jos klepsydrassa vielä on vettä Hellaan lapsille, niin ei ole
jumalainkaan armo vielä lopussa", sanoi hän ja antoi keihään hiljaa
painua syvyyteen. Kuului loiskahdus ja pian senjälkeen hän varovasti
veti vettätäyden kypärän takaisin.

"Juo", sanoi hän ja ojensi hänelle kypärän. "Tahi jos sinulla on
nälkä, niin ota tämä kourallinen viikunoita, jotka juuri tänä päivänä
olen poiminut Kolonoksen kauniisti viheriöivän Demeterin poltetun
temppelin äärestä."

Nainen pyyhkäisi otsaansa. Tuo kirkas, pyöreä ääni täytti hänet
elämällä ja ikäänkuin valoi verta hänen muistiinsa.

"Meedialaiset?" kysyi hän. "Meedialaiset?"

"Niin. Meedialaiset ovat täällä vielä", vastasi vanhus. "Niitä
vilisee Faleronin rannalla, katsellen laivojansa, jotka purjehtivat
kohden Salamista. Siellä on taistelu tapahtuva -- jospa Themistokles
johtaisi sen voittoon! Linna tässä päällämme on autio. Tuli on
syönyt mitä saattoi. Minä seisoin palopaikoilla ja katselin merelle.
Laivat työntyivät laumana kohden Salamista, niinkuin lokit kohden
pesimäpaikkojaan. Ne ovat teroittaneet nokkansa. Laivankärjet
välähtelevät ja uppoavat laivankylkiin. Suurkuningas asettuu
istumaan Faleronin rannalle, kirjurit ympärillänsä, ja on katseleva
persialaisten urotöitä."

Vanhus istuutui kaivonreunalle ja joi Athenen kypärästä. Kumpikin he
kuuntelivat kauan ääneti, mutta ei hiiskahdustakaan tullut ulkoapäin
ja vain klepsydran veden solina kuului hiljaisessa luolassa.

"Sano minulle, kuka olet, Ateenan nainen", sanoi hän vihdoin.

"Minä en ole Ateenasta", vastasi hän. "Mutta ei kukaan Lakedaimonissa
enää muista minun nimeäni."

"Kuinka sitten olet tullut tänne Eurotaan rannoilta?"

"Pyhyydenloukkauksen tähden lähdin maastani. Vuosikaudet olen
palvellut jumalatarta tuolla ylhäällä. Päivin ja öin vartioin hänen
pyhää lamppuansa ja pelastin sen persialaisten käsistä. Tuossa on
lamppu, niinkuin näet."

"Sinä olet hyvin palvellut jumalatarta. Mikä on pyhyydenloukkauksesi?"

"Minä rikoin neitseellistä Artemista vastaan. Tahdoin olla vaimo,
mutta minusta tuli vain äiti."

"Etkö ole ollut naimisissa?"

"Olen, mutta en ole koskaan tuntenut miestäni."

"Onko hän kuollut?"

"Minä en tiedä."

"Oliko hän lakedaimonilainen?"

"Oli."

"Oliko hän mukana porttien taistelussa?"

"Minä en sitä tiedä. Kuka tuntee kaatuneet?"

"Minä olen paluumatkalla kotiin Spartaan, ja minulla on heidän
nimensä kirjoitettuna. Oma poikani oli niiden joukossa."

"Tiedätkö, että hän oli siellä?"

"Minä luin hänen ruumiinsa haavat."

"Sinä tunsit hänet?"

"Tunsin. Ja oli hänellä nimensäkin pienessä nahkapalasessa."

"Oliko pojallasi ihopiirroksia ruumiissansa?"

"Ei ollut. Oli vain suikale hirvennahkaa hänen sydämellänsä.
Persialaiset olivat antaneet hänen pitää sen. Sillä se ei ollut
mikään koristus. Se on melkein kuin vyö. Ja siinä on hänen nimensä
piirrettynä yhteen hänen vaimonsa nimen kanssa."

"Vaimonsako?" kysyi nainen kiihtyneenä.

"Niin, niin siinä on", vastasi Hermofantos ja otti viittansa poimusta
kapean ja kurttuisen vyönsuikaleen.

Nainen sieppasi sen häneltä, kiersi sen auki ja piti sitä aivan
öljylampun pienen värisevän liekin vieressä. Veri sai hänen valkeat
kasvonsa hehkumaan, kun hän luki: "Minä arkadialainen Narkissos,
Eufranorin poika, vannon Artemiin pyhäkön ääressä..."

Hänen silmänsä sulkeutuivat, hänen kätensä vaipuivat.

Hermofantos sanoi hiljaa:

"Se on niinkuin veljeysvyö kahden ihmisen välillä, jotka toisillensa
lupaavat samaa."

Nainen nyökkäsi, käänsi suikaleen helmassansa ja luki silmät
suljettuina: "Minä Nikarete, lakedaimonilaisen Kleombrotoksen tytär,
vannon Artemiin pyhäkön ääressä, että otan miehekseni arkadialaisen
Narkissoksen, Eufranorin pojan... Jumalatar on kuullut sen", lisäsi
hän kuiskaten itkevin äänin.

Kyyneliä tippui hänen silmistänsä. Hän tarttui rintoihinsa ja änkytti:

"Tämän vyön sinä löysit Thermopylaista?"

Hermofantos vastasi:

"Nikarete, hänen oikea kätensä pusersi sitä hänen sydäntänsä vasten."

Ääneti he istuivat yhdessä käsi kädessä. Tunnit kuluivat. Hermofantos
tunsi itsessänsä, milloin aurinko laski, hapuili ulos ja haki
hetkisen perästä Nikareten.

He nousivat ylös, jotta saattoivat katsella yli Akropoliin. Kuului
melua ja pauhua Faleronista. Miehiä tuli juosten ja hyökkäsi ylös
propylaioja. Eräs ateenalainen juoksi aukean poikki, paiskasi
persialaisen kilven vasten särkyneitä pylväitä ja vuodatti
voittohuutoonsa koston ja lohdutuksen sanoman jumalattarelle:

"Voitto! Voitto! Meedialaiset Salamiin edustalla tuhottu --
Eleusiista hamaan Psyttaleiaan. Voitto! Salamis! Voitto!"

Auringon laskiessa Nikarete kantoi jumalattaren aseet takaisin
pyhäkköön ja ripusti lampun puukuvan eteen, johon liekit eivät olleet
koskeneet.

Hermofantos meni Athenen pyhän öljypuun ääreen. Se oli palanut
juureen saakka, mutta siitä oli puhjennut pitkä vesa ja siihen
tuoreita hopeanharmaita lehtiä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Helleenit ja barbaarit - Romaani persialaissotien ajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.