Title: Apotti Jérôme Coignardin ajatuksia
Author: France, Anatole
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Apotti Jérôme Coignardin ajatuksia" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

AJATUKSIA***


APOTTI JÉRÔME COIGNARDIN AJATUKSIA

Poiminut hänen uskollinen oppilaansa Jacobus Paistinkääntäjä
ja julaissut

ANATOLE FRANCE

Ranskan Akatemian jäsen

Tekijän luvalla ranskankielestä suomentaneet

Eino Leino ja Eino Palola



Helsingissä,
Kustannusliike Minerva Oy,
1920.

Loviisan Sanomain Osakeyhtiön Kirjapaino.



SISÄLLYS:

Apotti Jérôme Coignard

Apotti Jérôme Coignardin ajatuksia

     I. Valtiomiehet.
    II. Pyhä Abraham.
   III. Valtiomiehet. (Jatko ja loppu).
    IV. Mississipin juttu.
     V. Pääsiäismunat.
    VI. Uusi hallitus.
   VII. Uusi hallitus. (Jatko ja loppu).
  VIII. Neuvosmiehet.
    IX. Tiede.
     X. Armeija.
    XI. Armeija (jatkoa).
   XII. Armeija. (Jatko ja loppu).
  XIII. Akatemiat.
   XIV. Kapinalliset.
    XV. Valtiokaappaukset.
   XVI. Historia.
  XVII. Herra Nicodème.
 XVIII. Oikeus.
   XIX. Vahtimestarin kertomus.
    XX. Oikeus. (Jatkoa).
   XXI. Oikeus. (Jatkoa).
  XXII. Oikeus. (Jatko ja loppu).



Apotti Jérôme Coignard



Octave Mirbeau'lle.


Ei ole tarvis minun tässä hahmotella herra apotti Jérôme Coignardin
elämää, hänen, joka oli kaunopuheisuuden professori Beauvais'n
kollegiossa, hra de Séezin kirjastonhoitaja _Sagiensis episcopi
bibliothecarius solertissimus_, kuten hänen hautakirjoituksensa
mainitsee, myöhemmin Saint Innocent'in kirjuri, vihdoin tämän
Astarac-kirjaston hoitaja, kaikkien kirjastojen kirjaston, jonka
tuhoutuminen on iankaikkisesti valitettavaa. Hän kuoli salamurhattuna
Lyon'in tiellä, erään kabalistisen juutalaisen käden kautta, jonka nimi
oli _Mosaïde (Judaea manu nefandissima)_, jättäen jälkeensä useita
keskeneräisiä teoksia ja muiston kauniista ja tuttavallisista
keskusteluista. Kaikki hänen erikoista laatua olevan elämänsä lähemmät
olosuhteet ja hänen traagillinen loppunsa on kertonut julki hänen
oppilaansa Jacques Ménétrier, liikanimeltä _ournebroche_, koska hän oli
paistintuvassa syntynyt Pyhän Jaakon kadulla. Tällä paistinkääntäjällä
oli tätä kohtaan, jota hänen tapansa oli nimittää rakkaaksi
mestarikseen, mitä hellin ja suurin ihailu. "Hän oli", sanoi
paistinkääntäjä, "etevin henki, joka koskaan on maanpäällä kukkinut ja
kukoistanut". Tämä paistinkääntäjä toimitti julkisuuteen ujosti ja
uskollisesti herra apotti Coignardin muistelmat, joka elää tässä
teoksessa niinkuin Sokrates Xenophon'in _Muistelmissa_.

Tarkkana, tarkkaavaisena ja hyväntahtoisena hän teki herra apotista
täysin elävän muotokuvan, jolla on herttaisen uskollisuuden leima. Se
on teos, joka johtaa lukijan mieleen Holbeinin maalaamat Erasmuksen
muotokuvat, nuo Louvressa nähtävissä olevat, myöskin Baselissa ja
Hampton-Court'issa, joiden ihanuutta ei katsoja lakkaa ihmettelemästä.
Lyhyesti, hän jätti meille mestariteoksen. On epäilemättä yllättävää,
että hän ei pitänyt huolta sen painattamisesta. Kuitenkin hän voi itse
toimittaa sen lopulliseen muotoon tultuaan kirjakauppiaaksi Pyhän
Jaakon kadun varrelle, Pyhän Catharinan kirjakauppaan, jonka ennen hra
Blaizot oli omistanut. Kenties hän kirjojen keskellä eläen, pelkäsi
lisätä lehteäkään tuohon hirvittävään mustatun paperin kasaan, joka
elää pimeydessä. Meillä on sama vastenmielisyys kävellessämme
siltarannoilla noiden muutaman pennin kirjakauppojen ohitse, missä
aurinko ja sade vitkaan kuluttavat sivuja, luotuja kuolemattomuutta
varten. Huono selitys. Niinkuin ne kuoleman kuvat, varsin liikuttavat
Bossuet'n lähettämät apotti de la Trappelle yksinäisen erakon
huvitukseksi, antavat nämäkin aihetta mietelmiin kirjailijalle kaiken
kirjoittamisen turhuudesta. Uskallan sanoa, että omasta puolestani
Pont-Royal ja Pont-Neuf siltojen välillä olen täysin tuntenut tämän
turhuuden. Olisin taipuvainen uskomaan, että hra apotti Coignardin
oppilas ei painattanut teostaan siksi, että hän niin jalon mestarin
kasvattamana ajatteli terveesti kirjallisesta kunniasta ja osasi sitä
oikein arvostaa, se on, pitää sitä kokonaan mitättömänä. Hän tiesi sen
olevan epävarman, oikullisen, kaikenlaisten vaarojen alaisen ja
riippuvaisen asian haaroista jo itsessään sangen pienistä ja
surkuteltavista. Nähdessään tietämättömät, arvostelukyvyttömät ja
keskinkertaiset aikalaisensa, hänen mielestään ei ollut mitään syytä
toivoa, että niiden jälkeentulevaiset äkkiä muuttuisivat tietäviksi,
järkeviksi ja arvostelukykyisiksi. Hän ajatteli ainoastaan, että
tulevaisuus, vieraana meidän riidoillemme, toki toisi mukanaan oman
välinpitämättömyytensä, joskaan ei ehkä oikeutta. Me olemme melkein
varmoja siitä, että tulevaisuus on yhdistävä meidät, suuret ja pienet,
samaan unohdukseen ja levittävä meidän kaikkien ylle oman hiljaisen,
rauhallisen tasa-arvoisuutensa. Mutta jos tämä toivo jonkun merkillisen
sattuman kautta meidät pettäisi, jos tulevaisiin sukukuntiin säilyisi
joku muisto meidän nimestämme tai meidän kirjoituksistamme, me voimme
jo edeltäpäin aavistaa, että ne eivät tulisi nauttimaan meidän
ajatuksistamme muulla tavalla kuin niiden nerokkaiden harhakuvitelmien
ja harha-aistimusten kohdalta, jotka yksin jatkavat neron teoksia läpi
aikojen. Mestariteosten pitempiaikainen elämä on mahdollinen ainoastaan
ja yksinomaan säälittävien älyllisten kompastusten kautta, joissa
yleisön aasimaisuus tarjoo kättä taiteellisten henkien kompasteleville
hienouksille. En pelkää sanoa, että hetkenä, jota nyt elämme, me emme
ymmärrä yhtään ainoata säettä _Iliaasta taikka Divina Commediasta_
niiden alkuperäisessä merkityksessä. Elämä on iäistä muodonmuutosta,
eikä meidän kirjoitettujen ajatustemme jälkeentulevaisuus muodosta
mitään poikkeusta tästä laista: ne eivät jatku muuten kuin sillä
ehdolla, että ne muuttuvat aina erilaatuisemmiksi siitä alkuperäisestä
muodostaan, missä ne lähtivät meidän aivoistamme. Mitä meistä ehkä
vastaisuudessa ihaillaan, on oleva kokonaan outoa meille.

On luultavaa, että Jacobus Paistinkääntäjä, tunnettu mielensä
yksinkertaisuudesta, ei asettanut itselleen kaikkia näitä kysymyksiä
hänen omasta kädestään lähteneen pienen kirjasensa johdosta. Tekisimme
vääryyttä hänellä, jos luulisimme, että hänellä oli itsestään mitään
liioiteltuja ajatuksia.

Uskon tuntevani hänet. Olen mietiskellyt hänen kirjaansa. Kaikki mitä
hän sanoo ja kaikki minkä hän jättää sanomatta, ilmituo hänen sielunsa
aivan erikoista kainoutta. Jos kuitenkaan hän ei ollut aivan
itsetiedoton omasta kyvystään, hän tiesi myös, että se on se mikä
kaikkein vähimmän on anteeksi annettavissa. On helppo anteeksiantaa
ihmisille heidän mielensä alhaisuus ja heidän sydämensä kavaluus.
Sietää mielellään, että he ovat konnia ja väärintekijöitä, eikä edes
heidän omaisuutensakaan ole kadehdittavaa, jos näkee, että se on väärin
ansaittua.

Keskinkertaiset henget kohoavat helposti heitä ympäröivien
keskinkertaisuuksien kautta, jotka heissä kunnioittavat omaa kuvaansa.
Tavallisen ja keskinkertaisen ihmisen kunnia ei loukkaa ketään. Se on
pikemminkin salaista tavallisen ja halvan imartelua. Mutta kyvyn
käsitteeseen kuuluu röyhkeys, joka herättää epämääräistä vihaa ja syvän
solvauksen tunnetta. Jos Jacobus Paistinkääntäjä viisaasti ja
taitavasti kieltäytyi tuskallisesta kunniasta ärsyttää kauniisti
kirjoitetulla teoksellaan typerien ja ilkeiden ihmisten määrätöntä
lukua, ei voi muuta kuin ihailla hänen selkeätä järkeään ja pitää häntä
sen mestariapotin ansiokkaana oppilaana, joka tunsi ihmiset. Kuinka lie
sen asianlaita ollutkaan, Jacobus Paistinkääntäjän käsikirjoitus jäi
julkaisemattomaksi ja oli kadoksissa kauemmin kuin vuosisadan. Minulla
on ollut se erinomainen onni, että olen löytänyt sen erään boulevardi
Montparnassen kaupustelijan luota, joka on puotinsa likaisten ruutujen
taa latonut liljaristejä, St. Helenan muistomitaleja ja heinäkuun
ritarimerkkejä itsekään aavistamatta, että hän täten antaa kokonaisille
sukupolville surumielistä tyyneyden ja tyyntymisen opetusta. Tämä
käsikirjoitus tuli minun toimestani julaistuksi vuonna 1893 nimellä
_Kuningatar Hanhenjalan ravintola_[1] (1 nid. 18 painoarkkia). Suositan
sitä lukijalle, jos hän ei tunne sitä, ja hän on löytävä siitä enemmän
uutta kuin mitä tavallisesti vanhoista kirjoista haetaan. Mutta nyt ei
ole kysymys siitä kirjasta.

Jacobus Paistinkääntäjä ei tyytynyt tekemään tunnetuiksi mestarinsa
tekoja ja ajatuksia ainoastaan yhtäjaksoisessa kertomuksessa. Hän poimi
huolellisesti myöskin paljon hra apotti Coignardin puheita ja
keskusteluja, jotka eivät mahtuneet tähän muistelmateokseen (joka nimi
parhaiten sopii _Kuningatar Hanhenjalan ravintolalle_), ja hän muodosti
niistä pienen valikoiman, joka on joutunut minun käsiini samalla kuin
nuo muutkin paperit.

Se on tämä valikoima, jonka nyt olen julkaissut nimellä _Herra Jerôme
Coignardin ajatuksia_. Se herttainen ja suosiollinen vastaanotto, mikä
yleisön puolelta on tullut Jacobus Paistinkääntäjän edellisen teoksen
osaksi, rohkaisee minua nyt julkaisemaan nämä keskustelemukset, joissa
lukija jälleen tutustuu hra de Séez'in entiseen kirjastonhoitajaan ynnä
hänen suvaitsevaiseen viisauteensa sekä hänen erikoisen laatuiseen,
ylevämieliseen epäilemiseensä, missä hänen mielipiteensä ihmisistä
yhtyvät hänen hyväntahtoiseen ylenkatseeseensa. En uskaltaisi ottaa
vastatakseni tämän filosofin ajatuksista erinäisiin valtiollisiin ja
siveellisiin asioihin nähden. Minun velvollisuuteni julkaisijana
rajoittuvat ainoastaan siihen, että esitän kirjailijani ajatukset
mahdollisimman edullisessa valossa. Hänen vapaa älynsä tallasi
jalkoihinsa kaikki tavallisten ihmisten mielipiteet eikä suostunut
niihin ilman tarkkaa ja itsenäistä tutkistelua, paitse siinä, mikä
koski katoolista uskontoa, jossa hän oli järkkymätön. Kaikessa muussa
hän uskalsi olla uppiniskainen vaikka koko vuosisadalleen. Jo tämä
tekee hänet meidän kunnioituksemme arvoiseksi. Meidän täytyy olla
kiitollisia ihmishengille, jotka ovat taistelleet ennakkoluuloja
vastaan. Mutta on helpompaa heitä kiittää kuin olla heidän kaltaisiaan.
Ennakkoluulot liittyvät toisiinsa ja muuttavat muotojaan lakkaamatta
yhtä ikuisesti ja liukkaasti kuin pilvet. Kuuluu niiden olemukseen,
että ne ovat häikäiseviä, ennenkuin ne käyvät inhottaviksi, ja ne
ihmiset ovat harvinaisia, jotka ovat vapaat oman aikansa taikauskosta
ja jotka katsovat silmäterään sitä, mitä laumayleisö ei uskalla
vilaistakaan. Hra apotti Coignard oli vapaamielinen ja nöyrä ihminen,
ja se riittänee luullakseni asettamaan hänet arvossa paljon yläpuolelle
jonkun Bossuet'n ynnä kaikkien noiden suurmiesten, joiden kunnia
kukoistaa kunkin kohdastaan perintätapojen ja perintäuskojen
juhlapohjalta.

Mutta jos täytyy katsoa, että hra apotti Coignard eli vapaana,
vapautuneena yleisestä harhaluulosta ja ettei meidän intohimojemme
särmäsäteillä eikä ennakkoluuloillamme ollut mitään valtaa hänen
ylitseen, on vielä tunnustettava, että tällä etevällä hengellä oli omat
ja itsenäiset mielipiteensä myöskin luontoon ja yhteiskuntaan nähden ja
että häneltä puuttui ainoastaan taitavuutta tai tahtoa siroitella
ympärilleen sofismeja totuuksiensa väliviivoiksi, jossa tapauksessa hän
olisikin kummastuttanut ja ihastuttanut ihmisiä laajalla ja kauniilla
älyllisellä rakenteellaan. Tällä tavalla yksin rakennetaan suuria
viisaustieteellisiä järjestelmiä, jotka pitävät paikkansa vain
sofistiikkansa kautta. Järjestelmän puute oli hänen henkinen
ominaisuutensa (taikka jos niin tahdotaan sanoa), häneltä puuttui
tasasuhdallinen järjestelmäkyky. Muuten hän esiintyisi sinä, mitä hän
itse asiassa oli, s.o. viisaimpana kaikista siveyssaarnaajista, eräänä
ihmeellisenä Epikuron ja pyhän Franciscus Assisilaisen välimuotona.

He ovat mielestäni kaksi parhainta sielua, joita kärsivä ihmiskunta
vielä on tavannut täysin epämääräisellä polullaan. Epikuros vapautti
ihmishenget turhista kauhuntunteista ja opetti heille onnen ja heidän
kurjan luontonsa, sekä heidän heikkojen voimiensa sopusoinnun, joka
heidän itsensä on järjestettävä. Kun taas kunnon pyhä Franciscus,
herkempänä, enemmän aistimaailmaan kuuluvana, johdatti heidät autuuteen
sisäisen unelman tietä ja tahtoi, että ihmissielut hänen esimerkkinsä
mukaan riemastuisivat ihastuttavan erakkoisuuden syvänteissä. He olivat
molemmat herttaisia, toinen tappaessaan ihmisille tavallisia
harhaluuloja, toinen luodessaan mielikuvia, joista ei ole mitään
ylösnousemusta.

Mutta ei pidä liioitella mitään. Herra apotti Coignard ei suinkaan
ollut ei elämäntyönsä eikä ajatustensa kautta rohkein viisaista eikä
hehkuvin pyhistä ihmisistä. Keksimiään totuuksia hän ei osannut heittää
heihin niinkuin kuiluun. Hän säilytti uskaliaimmillakin henkisillä
löytöretkillään rauhallisen käyskentelijän asenteen. Hän ei tehnyt
mitään poikkeusta itsensä suhteen siihen yleiseen ylenkatseeseen
nähden, jolla ihmiskunta oli hänet innoittanut. Häneltä puuttui se
erinomainen mielle, joka piti pystyssä Baconin ja Descartesin uskon
itseensä senjälkeen kuin he olivat lakanneet uskomasta kehenkään. Hän
epäili totuutta, jota hän kantoi omassa sydämessään ja hän kylvi ilman
mahtipontisuutta älynsä jalokiviä. Häneltä puuttui se luottamus, joka
ylimalkaan on yhteinen kaikille ajatusten tekijöille, että hän olisi
pitänyt itseään etevimpänä kaikista suurista neroista. Se on puute,
joka kostaa itsensä, sillä maine ei tule sen osaksi, joka ei aja takaa
sitä. Herra apotti Coignardissa se oli vielä lisäksi heikkoutta ja
epäjohdonmukaisuutta. Koska hän johti ajattelijan rohkeuden sen
äärimmille äyräille, ei hänen olisi pitänyt tuntea mitään
tunnonvaivoja, joskin hän olisi julistanut itsensä ensimäiseksi
kaikista ihmisistä. Mutta hänen sydämensä säilyi yksinkertaisena ja
hänen sielunsa puhtaana, ja tämä älyn riittämättömyys, joka ei osannut
pysytellä maailmankaikkeuden yläpuolella, saattoi aikaan hänelle
korjaamattoman vaurion. Sanoisinko kuitenkin, että rakastan häntä
enimmän juuri tällaisena?

En tahdo väistyä vakuuttamasta, että ajattelija ja kristitty herra
apotti Coignard yhdisti itsessään eräällä verrattomalla tavalla
epikurealaisuuden, joka varjelee meidät elämäntuskasta ja pyhän
yksinkertaisuuden, joka johtaa meidät taivaan autuuteen.

On huomattavaa, että hän ei ainoastaan hyväksynyt oppia Jumalan
olemassaolosta, sellaisena kuin katoolinen usko oli sen hänelle
jättänyt, vaan vielä että hän koetti sitä ylläpitää järjellisen
maailmanjärjestyksen todistuskappaleena. Hän ei matkinut koskaan niiden
ammattijumalanuskojien taitavaa tapaa, jotka tekevät omaksi tarpeekseen
siveellisen, ihmisrakkaan ja siveän Jumalan, jonka kanssa he yhdessä
nauttivat täydellisen yhteisymmärryksen tyydytystä. Ne läheiset
suhteet, joita he rakentavat Hänen kanssaan antavat heidän
kirjoituksilleen paljon arvovaltaisuutta ja heille itselleen
henkilökohtaisesti suurta kunnioitusta yleisön puolelta. Ja tätä
hallinnollista jumalaa, niin hillittyä, juhlallista, vapaata kaikesta
fanatismista ja joka on antanut meille maailman, he suosittelevat
kansankokouksissa, seurapiireissä ja akatemioissa. Herra apotti
Coignard ei edustanut näin edullista iäisyyttä. Mutta katsoen siihen,
että on mahdotonta käsittää maailmankaikkeutta muuten kuin sen
älyllisissä sarakkeissa ja on katsottava, että maailmankaikkeus on
järjellinen, vieläpä siihenkin nähden, että voi todistaa sen
järjettömyyden, hän löysi siitä järjen, jota hän nimitti Jumalaksi,
jättäen tälle oppisanalle sen äärettömän epämääräisyyden ja suhtautuen
kaiken lisäksi jumaluusoppiin niinkuin siihen on suhtauduttava, kun
tiedetään, että se käsittelee tuntemattomuutta pikkuseikkoihin saakka
menevällä täsmällisyydellä.

Tämä vaatimattomuus, joka täsmii hänen älyllisyytensä rajoja, oli
sikäli paikallaan, niin kuin minä luulen, että se päästi hänet
kiusauksesta haihtua johonkin ruokamittaiseen ajattelijajärjestelmään
ja säästi hänet nuuskimasta niitä rotanloukkuja, joihin "vapautuneet
henget" niin helposti joutuvat. Mukavasti eläeli vanhassa tilavassa
loukussaan, hän keksi vain yhden keinon ilmituodakseen maailman
käsitteen ja vaarinottaakseen luontoa. Minulla ei ole samat ajatukset
uskonnosta ja luulen, että hän pettyi niihin nähden, niinkuin ne ovat
pettäneet niin monen vuosisadan ajan ihmisiä, joko heidän onnekseen tai
onnettomuudekseen. Mutta näyttää siltä kuin vanhat erehdykset olisivat
vähemmän vauriollisia kuin uudet, ja koska meidän kerta kaikkiaan
täytyy pettyä, on parasta pitää kiinni haalistuneistakin harhakuvista.

On ainakin varmaa, että herra apotti Coignard myöntäessään kristillisen
ja katoolisen uskon periaatteen ei kieltäytynyt tekemästä niistä sangen
omaperäisiä jatkopäätöksiä. Oikeauskoisuuden juurista hänen upea
sielunsa kukoisti erikoisesti epikurealaisuuteen ja nöyryyteen nähden.
Olen sen jo sanonut, hän ponnisteli aina karkoittaakseen yöllisiä
kummituksia, noita kauhunkuvia tai kuten hän niitä nimitti, noita
goottilaisia pirullisuuksia, jotka tekevät yksinkertaisen porvarin
elämästä eräänlaisen pikkumaisen ja jokapäiväisen sabatin. Aikamme
teologit ovat syyttäneet häntä että hän liioitteli autuuden toivoa
vieläpä rajattomuuksiin asti. Löydän tämän nuhteen erään etevän
ajattelijan kynästä lähteneenä.[2] En tiedä, tokko herra Coignard itse
asiassa luotti liioin jumalalliseen hyvyyteen. Mutta varmaa on, että
hän käsitti jumalallisen armon sen laajassa ja luonnollisessa
ymmärteessä ja että maailma muistutti vähemmän Theban erämaita kuin
Epikuroksen puutarhoja. Hän käyskenteli siellä sillä uskaliaalla
impeydellä, joka on hänen luonteensa ominaisin piirre ja hänen oppinsa
periaate.

Milloinkaan ei mikään ihmishenki ole kaikessa yhteydessään esiintynyt
niin rohkeana ja niin rauhallisena eikä kostuttanut ylenkatsettaan niin
suurella suloudella. Hänen siveys-opissaan yhtyy kyynillisten
ajattelijain vapaus pyhän Portionculen ensimäisten munkkien puhtauteen.
Hän halveksi ihmisiä herttaisuudella. Hän koetti opettaa heille, että
koska heissä ei asunut mitään suurempaakaan kuin heidän kykynsä kärsiä,
he eivät voi vaatia itseltään mitään sen hyödyllisempää eikä kauniimpaa
kuin sääliväisyyden; kykeneväisinä ainoastaan aistillisesti toivomaan
ja kärsimään heidän täytyy tehdä itselleen vain suvaitsevaisia ja
herkullisia hyveitä. Hän pääsi siihen, että hän katsoi ylvästelyä
kaiken pahan suurimmaksi lähteeksi ja suurimmaksi solvaukseksi luontoa
vastaan.

Näyttää todellakin siltä, että ihmiset tekevät itsensä onnettomiksi
liioittelemalla hyvää uskoaan itseensä ja heidän kaltaisiinsa ja että,
jos heillä olisi nöyrempi ja todellisempi käsitys inhimillisestä
luonteesta, he olisivat herttaisempia toisilleen ja herttaisempia
itselleen. Siis se oli hänen hyväntahtoisuutensa, joka pakoitti hänet
nöyryyttämään kaltaisiaan heidän yhteiskunnallisiin laitoksiinsa
nähden. Hänen oli sydämellään heille osoitettava, että heidän typerä
luontonsa ei ole keksinyt eikä rakentanut mitään, joka kannattaisi
mitään kiivaampaa hyökkäystä tai puolustusta ja että jos he tuntisivat
suurimpien teelmiensä hauraan totuuden niinkuin tuntevat lait ja
valtakunnat, he taistelisivat niitä vastaan vain leikkien ja huvikseen
niinkuin lapset, jotka rakentavat hiekkalinnoja meren rannalla.

Myöskään ei saa kummastua eikä tehdä mitään häväisyjuttua siitä, että
hän halventeli kaikkia niitä ajatuksia, joiden kautta ihminen kohottaa
omaa kunniaansa ja mainettansa oman sielunrauhansa kustannuksella.
Lakien majesteetillisuudella ei ollut mitään arvovaltaa hänen
selvänäköiseen sieluunsa nähden, ja hän valitti sitä, että on
onnettomia, joiden täytyy alistua niin paljon sellaisen alaisiksi,
minkä järki ja alkuperä useimminkaan ei ole mistään löydettävissä.
Kaikki periaatteet olivat hänelle yhtä hylättäviä. Hän oli tullut
siihen, että kanssaihmiset eivät tuomitsisi niin suurta lukua
kaltaisiaan kurjuuteen, elleivät he nauttisi siitä vastakohdasta, joka
on sen ja heidän omanarvontunteensa välillä. Tämä mielipide aikaansai
sen, että hän piti huonoa seuraa parempana kuin hyvää seuraa, hänen
esimerkkinsä mukaan, joka eli porttojen ja publikaanien keskuudessa.
Hän säilytti siten sydämensä puhtauden, myötätuntonsa lahjan ja
sääliväisyytensä aarteet. En puhu tässä hänen teoistaan, jotka ovat
kerrotut _Kuningatar Hanhenjalan ravintolassa_. Minun tehtäväni ei ole
tietää tässä oliko hän parempi kuin hänen elämänsä, kuten on väitetty
madame du Mouchy'stä. Meidän tekomme eivät ole yksinomaan meidän, ne
riippuvat vähemmän meistä kuin kohtalosta. Ne satavat meille kaikilta
taivaan rannoilta. Me emme aina ansaitse niitä, meidän ahmiva
ajatuksemme on ainoa, mikä on ominaista meille itsellemme. Siitä johtuu
tämän maailman mielipiteiden turhuus. Joka tapauksessa totean
mielihyvällä, että kaikki hengenmiehet, ilman poikkeusta, ovat pitäneet
herra apotti Coignardia rakastettavana ja huvittavana. Täytyisi ollakin
farisealainen, ellei näkisi hänessä kaunista Jumalan luontokappaletta.
Tämän sanottuani minulla on kiire palata hänen oppeihinsa, jotka yksin
ovat minut tähän johtaneet.

Kaikkein vähimmän hänellä oli kunnioittamisen aistia. Luonto oli sen
kieltänyt häneltä eikä hän tehnyt mitään sitä itselleen hankkiakseen.
Hän pelkäsi, että hän toisia kohottaen alentaisi toisia ja hänen
maailmoita syleilevä rakkautensa levittäytyi yhtä laajana sekä pienten
että suurten yli. Hänen mielensä veti häntä enemmän elämän uhreihin,
mutta pyövelitkin tuntuivat hänestä liian säälittäviltä, että ne
olisivat mitään vihaa ansainneet. Hän ei toivonut heille pahaa ja
surkutteli yksinomaan heidän ilkeyttään.

Hän ei uskonut, että lailliset tai laittomat kiristykset saisivat
aikaan muuta kuin lisäisivät pahaa pahan päälle. Häntä ei miellyttänyt
yksityiskostojen virkeä välittömyys eikä lakien majesteetillinen
julmuus, ja jos hän sattuikin hymyilemään, kun järjestyksenvalvojia
haukuttiin, se oli lihan ja veren luonnollista vaikutusta ja pelkkää
hyväntahtoisuutta.

Hän oli nimittäin muodostanut pahan käsitteestä itselleen
yksinkertaisen ja täsmällisen ajatuksen. Hän johti sen yksinomaan
ihmisen elimistöstä ja hänen luonnollisista aistitunteistaan tekemättä
sitä monimutkaiseksi kaikilla niillä ennakkoluuloilla, jotka
lakikirjoissa vaikuttavat niin keinotekoisilta. Sanoin äsken, että hän
ei ollut muodostanut mitään järjestelmää ollen varsin vähän taipuvainen
ratkaisemaan vaikeuksia rikkiviisasteluilla. On silmin nähtävää, että
ensimmäinen vaikeus pysäytti heti hänen mietiskelynsä, mikäli ne
koskivat keinoja rakentaa onnea tai ainoastaan rauhaa maan päälle. Hän
oli vakuutettu siitä, että ihminen on luonnostaan sangen paha eläin ja
että yhteiskunnat ovat inhottavia vain siksi, että ihminen käyttää
neroansa niitä muodostaakseen. Hän ei siis odottanut mitään hyvää
luontoon palaamisesta. En usko, että hän olisi muuttanut
mielipidettään, vaikka hän olisi elänytkin niin kauan että olisi
lukenut Emilen. Hänen kuollessaan Jean-Jacques Rousseau ei ollut vielä
järkyttänyt maailmaa kaunopuheisuudellaan, jossa mitä todellisin mielen
herkkyys yhtyi mitä epätodellisimpaan logiikkaan. Hän ei ollut silloin
kuin pieni piimäsuu, joka surullista kyllä hänelle itselleen, löysi
muita apotteja kuin herra Jérôme Coignardin Lyonin yksinäisten
käytävien penkeiltä. Voidaan valittaa, että herra Coignard, joka tunsi
kaikenkaltaisia ihmisiä, ei tavannut edes sattumalta rva de Warensin
nuorta ystävää. Mutta siitä ei olisi syntynyt muuta kuin huvittava
kohtaus, romanttinen kuvaelma. Jean-Jacques olisi nauttinut sangen
vähän meidän ajattelijamme välinpitämättömästä viisaudesta. Mikään ei
muistuta vähemmän Rousseaun filosofiaa kuin hra apotti Coignardin
ajattelutapa. Siihen sisältyi hyväntahtoinen iva, se oli keveää ja
suvaitsevaista. Inhimilliseen heikkouteen perustuen se lepäsi vankalla
pohjalla. Tuolta toiselta taas puuttui onnellinen epäily ja keveä hymy.
Perustuen meidän kaltaistemme luontokappaleiden alkuperäisen hyvyyden
kuviteltuun kivijalkaan sen asenne on aina keinotekoinen ilman että se
itsekään aina huomaa sen koko hullunkurisuutta. Se on niiden ihmisten
opinkaavaa, jotka eivät ole koskaan hymyilleet. Sen puutteet näkyvät
sen huonotuulisuudesta. Se ei ole suloista. Tuo nyt ei vielä olisi niin
vaarallista; mutta se vie ihmisen takaisin apinaan ja menee
suutuksissaan liikasanoihin huomatessaan, että apina ei ole
hyveellinen. Tässä suhteessa se on järjetön ja julma. Se nähtiin kyllä
silloin, kun valtiomiehet tahtoivat sovittaa _Contrat social'ia_
parhaaseen kaikista tasavalloista.

Robespierre kunnioitti Rousseaun muistoa. Hän olisi pitänyt hra apotti
Coignardia huonona ihmisenä. En tahdo tehdä tähän sitä huomautusta,
että Robespierre olisi ollut hirviö. Tiedemiehelle ei todella ole
olemassa hirviöitä. Robespierre oli optimisti, joka uskoi hyveeseen.
Hänen luonteisensa valtiomiehet tekevät niin paljon pahaa kuin
mahdollista. Jos lähtee ihmisiä hallitsemaan ei ole unohdettava, että
he ovat pahankurisia apinoita. Vain tällä ehdolla voi olla inhimillinen
ja hyväntahtoinen politikko. Vallankumouksen hulluus oli siinä, että se
tahtoi saattaa hyveen valtaan maan päällä. Jos tahdotaan tehdä ihmiset
hyviksi, viisaiksi, vapaiksi, hillityiksi ja jalomielisiksi, joudutaan
ikävä kyllä siihen, että tahdotaan tappaa heidät kaikki. Robespierre
uskoi hyveeseen: hän oli Terrorin isä. Marat uskoi oikeuteen: hän
vaati kaksisataatuhatta päätä. Hra apotti Coignard on ehkä kaikista
18-sataluvun hengistä se, jonka periaatteet eroavat enimmän
Vallankumoukset periaatteista. Hän ei olisi allekirjoittanut riviäkään
Ihmisen oikeuksien julistuksista sen kiivaan ja kiihkeän eron vuoksi,
mikä siinä tehdään ihmisen ja gorillan välillä.

Luonani kävi viime viikolla eräs kuomani anarkisti, joka kunnioittaa
minua ystävyydellään ja jota minä rakastan siksi, että koska hän ei
vielä ole ottanut osaa maansa hallitukseen, hänessä on säilynyt paljon
viattomuutta. Hän tahtoo räjähyttää kaikki ilmaan vain sen vuoksi, että
hän uskoo ihmisten olevan luonnostaan hyviä ja hyveellisiä. Hän
ajattelee, että jos heidät vapautetaan heidän lakiensa ja mammonansa
pakkovallasta, he samalla riisuvat pois itsekkäisyytensä ja ilkeytensä.
Mitä hellin optimismi on johtanut hänet mitä hurjimpaan julmuuteen.
Koko hänen onnettomuutensa ja koko hänen rikollisuutensa oli siinä,
että hänellä kokin ammattiin tuomittuna oli elysiumilainen,
kulta-ajalle sopiva sielu. Hän on sangen yksinkertainen ja sangen
kunniallinen Jean-Jacques, jota ei mikään rva Houdetot'n näky ole
häirinnyt eikä minkään Luxembourgin marskin sivistynyt ylevämielisyys
hellyttänyt. Hänen sielunsa puhtaus on loogillinen ja tekee hänet
pelottavaksi. Hän puhuu paremmin kuin joku ministeri, mutta hän lähtee
järjettömästä periaatteesta. Hän ei usko perisyntiin, joka kuitenkin on
niin kiinteä ja todellinen totuus, että sille on voitu rakentaa mitä
tahansa.

Ah, jospa olisitte ollut hänen kanssaan minun kammiossani, hra apotti
Coignard, todistaaksenne hänelle hänen oppikaavojensa nurinkurisuuden!
Te ette olisi puhunut tälle jalolle uneksijalle sivistyksen hyvistä
teoista ettekä valtion eduista. Te olisitte tiennyt, että ne ovat
leikinlaskua, jota ei sovi käyttää onnettomiin nähden. Te olisitte
tiennyt, että yhteiskunnallinen järjestys ei ole muuta kuin
järjestelmällistä väkivaltaa, ja jokainen on sen edun tuomari, mikä
hänellä siitä on, Mutta te olisitte piirtänyt hänen eteensä todellisen
ja kauhistavan kuvan siitä luonnonjärjestyksestä, jonka hän tahtoo
perustaa; te olisitte osoittanut hänelle siinä idyllissä mitä hän
haaveilee lakkaamattomien kotoisten ja veristen murhenäytelmien
äärettömyyden ja näyttänyt miten hänen autuas anarkiansa olisi mitä
hirvittävimmän hirmuvallan alku.

Tämä johtaa minut tarkoin määrittelemään sitä kantaa, mikä hra apotti
Coignardilla oli Pienen Bachuksen ravintolassa hallituksiin ja
kansoihin nähden. Hän ei pitänyt suuressa arvossa yhteiskuntien
edustajia eikä valtakuntien voittokaaria. Hän piti epäilyn alaisena ja
väittelyn esineenä itse pyhän Ampoulen hyvettä, joka oli hänen aikanaan
valtion periaate aivan kuin nykyään yleinen äänioikeus. Tämä vapaus,
joka olisi silloin ollut skandaali kaikille ranskalaisille, ei meitä
loukkaa enää. Mutta käsittäisimme huonosti tätä ajattelijaa, jos
johtaisimme hänen arvostelunsa kiivauden vanhan kuningasvallan
väärinkäytöksistä. Hra apotti Coignard ei tehnyt suurta eroa niiden
hallitusten välillä, joita nimitetään absoluuttisiksi eikä niiden,
joita nimitetään vapaiksi hallitusmuodoiksi, ja me voimme edellyttää,
että jos hän olisi elänyt meidän päivinämme, hänessä olisi säilynyt
vankka annos sitä laajaa tyytymättömyyttä, mikä täytti hänen sydämensä.

Koska hän rakensi kaiken periaatteille, hän epäilemättä olisi huomannut
myöskin meidän periaatteittemme turhuuden. Päätän sen eräistä hänen
sanoistaan, joka on säilynyt meille. "Kansanvallassa", sanoi apotti
Coignard, "kansa on oman tahtonsa alainen, joka on kovaa orjuutta. Itse
asiassa yhteinen rahvas on yhtä outo ja vastakkainen omalle tahdolleen
kuin se saattaisi olla jonkun ruhtinaan tahdolle. Siliä yhteistä tahtoa
on joko vähän tai ei ollenkaan kussakin henkilössä, joka kuitenkin saa
kärsiä sen koko kouristuksen. Ja yleinen äänioikeus on vain hölmöjen
pyydys, niinkuin kyyhkynen, joka kantoi pyhää öljypuun lehteä.
Kansanvaltainen hallitusmuoto samoin kuin yksinvaltainenkin perustuu
mielikuvitelmiin ja elää siitä miten sitä harjoitetaan. On tärkeätä
ainoastaan, että nuo kuvitelmat tulevat hyväksytyiksi ja niiden
toimeenpanijat onnellisiksi."

Tämä viisaudenlauselma riittää saamaan meidät uskomaan, että hän olisi
säilyttänyt meidänkin päivinämme sen hymyilevän ja ylpeän
vapaamielisyyden, joka kaunisti hänen henkeään kuninkaitten
aikakautena. Missään tapauksessa hän ei koskaan olisi ollut
vallankumouksellinen. Hänessä oli liian vähän harhakuvitelmia sitä
ollakseen eikä hän uskonut, että valtiomuodot ovat hävitettävissä
muuten kuin niiden sokeiden ja himmeiden, hitaiden ja vastustamattomien
voimien kautta, jotka kaatavat kaiken.

Hän uskoi, että yhtä ja samaa kansaa ei voida hallita kuin yhdellä
tavalla samana aikana, siitä syystä kansat, ollen eläviä elimistöjä,
riippuvat kaikkine askareineen jäsentensä rakenteesta ja elimiensä
tilasta, s.o. maasta ja sen asujista eivätkä hallituksistaan, joita
heitetään kansakuntien ylle aivan kuin pukuja ihmisruumiiden verhoiksi.

"Onnettomuus on siinä", myönsi hän, "että kansat pukeutuvat niihin
niinkuin Arlequin tai Gilles marakatin tanssittaja. Heidän pukunsa on
tavallisesti joko liian laaja tai liian pieni, epämukava, naurettava,
tahrainen, pölyttynyt tai kiiltävä kuluneisuuttaan. Niitä voidaan
jollakintavoin korjata järkevästi pölyttämällä, käyttämällä niihin
siellä täällä neulaa tai tarpeen vaatiessa saksiakin, että välttyisi
kustannukset toisesta vaatetuksesta, joka saattaisi olla yhtä huono.
Kuitenkaan ei ole itsepintaisesti säilytettävä vanhaa senjälkeen kun
ruumis on muuttanut muotoaan ijän mukaan."

Tästä näkyy, että hra apotti Coignard harrasti sekä järjestystä että
edistystä ja ettei hän ylimalkaan ollut huono kansalainen. Hän ei
yllyttänyt ketään kapinaan ja toivoi, että yhteiskunnalliset laitokset
kuluisivat ja hierautuisivat alituisessa käytännössä pikemmin kuin että
niitä suurin iskuin kumottaisiin ja järkytettäisiin. Hän huomautti
alituisesti oppilailleen, että kaikkein tiukimmatkin sievistyivät
ihmeellisesti käytännössä ja että oli varmempaa luottaa lakien kuin
ihmisten lempeyteen. Mitä tuli lakien muodottomuuksien äkkipikaiseen
muuttamiseen hän ei sitä toivonut eikä toivottanut, koska hän oli
varsin vähän vakuutettu liian nopean lainsäädännön siunauksesta. Joskus
Jacobus Paistinkääntäjä kysyi häneltä eikö hän pelännyt, että hänen
arvosteleva ajattelunsa välttämättömiin yhteiskunnallisiin laitoksiin
kohdistuessaan, joita hän itsekin piti sellaisina, ikävästi järkyttäisi
sitä mikä oli säilytettävää.

-- Miksi, kysyi häneltä hänen uskollinen oppilaansa, miksi, oi
mestarien parhain, lyödä tomuksi oikeuden käytön, lakien ja yleensä
kaikkien siviili- ja sotilasvirkakuntien perustukset, jos te
tunnustatte, että tarvitaan oikeutta, oikeuden käyttöä, armeijaa,
maistraatteja ja järjestyksen valvojia?

-- Poikani, vastasi hra apotti Coignard, olen aina huomannut, että
ihmisten onnettomuudet johtuvat heidän ennakkoluuloistaan niinkuin
hämähäkit ja skorpionit tulevat kellarien pimeydestä. On hyvä käyttää
hiukan luutaa ja tomuriepua kaikkien noiden synkkien soppien sokeuteen.
On hyvä myöskin antaa siellä täällä myöskin pieni kuokanisku kellarien
ja puutarhojen muureihin. Se säikyttää pölyä pois ja valmistaa
välttämättömiä raunioita.

-- Myönnän sen mielelläni, vastasi siihen tuo lempeä Paistinkääntäjä,
mutta kun te saatte hävitetyiksi kaikki periaatteet, oi kunnon
mestarini, mitä asetatte niiden sijaan?

Johon mestari vastasi:

-- Kaikkien väärien periaatteiden hävityksen jälkeen jää niiden tilalle
yhteiskunta, koska se perustuu välttämättömyyteen, jonka lait ovat
vanhemmat kuin Saturnus ja vallitsevat vielä sittenkin kuin Prometheus
on saanut syöstyksi Jupiterin valtaistuimeltaan.

Siitä saakka kuin apotti Coignard näin saneli, on Prometheus monta
kertaa kukistanut Jupiterin, ja tämän viisaan ennustukset ovat käyneet
toteen niin kirjaimellisesti, että voi epäillä nykyään, niin paljon
muistuttaa uusi järjestys vanhaa, eikö valta sittenkin ole jäänyt
vanhalle Jupiterille. Useat ihmiset menevät niinkin pitkälle, että
kieltävät tuolta titaanilta olemassaolon. Ei näy enää, sanovat he,
hänen rinnassaan haavaa, jonka kautta vääryyden kotka raateli hänen
sydäntään ja jonka pitäisi vuotaa verta iankaikkisesti. Hän ei tiedä
mitään tuskista eikä maanpakonsa vaivoista. Se ei ole se työläisjumala,
joka oli meille luvattu ja jota me odotimme. Se on vanhan ja
naurettavan Olympon lihava Jupiter. Milloin siis on ilmestyvä hän, tuo
ihmisten roteva ystävä, tulensytyttäjä, tuo vielä kallioonsa naulittu
titaani? Vuorilta kuuluva peljättävä ääni ilmoittaa, että hän nostaa jo
ääretöntä paattaan raadelluille hartioilleen ja me tunnemme jo yllämme
hänen kaukaisen hengityksensä lieskat.

Vieraana tämän maailman asioille hra Coignard oli taipuvainen
pelkästään spekulatiivisiin mietelmiin ja syventyi mielellään
ylimalkaisiin ajatuksiin. Tämä mielenlaatu, joka saattoi vahingoittaa
häntä hänen aikalaistensa keskuudessa, tekee hänen ajatelmansa
puolentoista vuosisadan jälkeen varsin arvokkaiksi ja sangen
hyödyllisiksi. Me voimme niistä oppia paremmin tuntemaan omia tapojamme
ja selittämään niissä piilevää pahaa.

Vääryydet, tuhmuudet ja julmuudet jäävät meiltä huomaamatta silloin kun
ne ovat yleisiä. Me näemme esi-isiemme huonot puolet emmekä omiamme
Koska ei ole yhtään aikakautta menneisyydessä, missä ihminen ei
esiintyisi meille järjettömänä, raakana ja julmana, olisi ihmeellistä,
että meidän vuosisatamme jonkun aivan erikoisen etuoikeuden kautta
olisi vapaa kaikesta typeryydestä, kaikesta ilkeydestä ja kaikesta
julmuudesta. Hra apotti Coignardin mielipiteet avittaisivat meitä
tutkistelemaan omaatuntoamme, ellemme jo olisi niiden itsetyytyväisten
kaltaisia, joiden silmät eivät näe ja joiden korvat eivät kuule.
Käyttämällä vain hiukan hyvää uskoa ja unohtamalla vain hiukan omia
etujamme me näkisimme pian, että meidän lakikirjamme ovat vieläkin
vääryyden pesiä, että meidän tavoissamme säilyy ahneuden ja ylpeyden
perinnöllinen kovuus, että me pidämme arvossa vain rikkautta emmekä
kunnioita työtä. Meidän yhteiskunnallinen järjestelmämme näyttäisi
meistä siltä, mitä se itse asiassa onkin, kurjalta ja vaaralliselta
järjestelmältä, jonka todellisten olojen oikeus tuomitsee huolimatta
ihmisten tekemästä oikeudesta ja jonka perikato jo on alkanut. Meidän
pohattamme näyttäisivät meistä yhtä typeriltä kuin nuo turilaat, jotka
syövät edelleen puiden lehtiä sillä aikaa kuin pienet syöpäläiset,
jotka ovat heidän ruumiiseensa tunkeutuneet, ahmivat heidän
sisuksiaan. Me emme salli enää valtiomiestemme väärien ja latteiden
lausumisnumeroiden itseämme uinuttaa, meitä säälittäisi nuo
taloustutkijamme, jotka väittelevät keskenään huonekalujen hinnoista
talossa, joka palaa. Apotti Coignardin sanat ilmaisevat meille
profeetallista ylenkatsetta noihin Vallankumouksen suuriin
periaatteisiin ja noihin kansanvallan oikeuksiin nähden, joille me
olemme sadan vuoden kuluessa perustaneet mitä väkivaltaisimman
vallananastuksen pitkän, epäoikeudellisten hallitusten sarjan, samalla
kun me ilman ivaa tuomitsemme kaikki epäoikeudet. Jos alkaisimme hiukan
hymyillä noille typeryyksille, jotka ovat päivän selviä, mutta joskus
verisiä, jos oivaltaisimme, että nykyaikaiset ennakkoluulot ovat
niinkuin vanhatkin joko naurettavien tai inhottavien asianhaarojen
tuloksia, jos arvostelisimme niitä kumpiakin lempeällä ja sääliväisellä
epäilyllä[3] olisivat riidat maailman kauneimmassa maassa vähemmän
kiivaita ja hra apotti Coignard olisi omalta osaltaan jotakin
vaikuttanut ihmiskunnan onnellisuuteen.

_Anatole France_.



APOTTI COIGNARDIN AJATUKSIA



I

Valtiomiehet.


Hra apotti Jérôme Coignard oli tänä iltapäivänä tavallisella
käynnillään kirjakauppias hra Blaizot'n luona Pyhän Jaakon kadulla
_Pyhän Katharinan Kuvassa_. Huomaten pöydillä Jean Racinen teoksia hän
otti huolimattomasti selaillakseen yhtä noista niteistä.

-- Tämä runoilija, sanoi hän, ei ollut vailla neroa ja jos hän olisi
voinut kohottaa henkensä niin, että hän olisi kirjoittanut
murhenäytelmänsä latinalaisilla säkeillä, hän olisi kiitostakin
ansaitseva, erittäinkin _Athalie'nsa_ johdosta, jossa hän osoitti
ymmärtävänsä sangen hyvin politiikkaa. Corneille ei ole häneen verraten
muuta kuin turha deklamoija. Tämä Joaan tapausta kuvaileva
murhenäytelmä paljastaa meille eräitä niistä voimaliikkeistä, jotka
nostavat ja kukistavat valtakuntia. Ja täytyy uskoa, että hra Racine
oli sangen ymmärtäväinen, mikä onkin enemmän arvoista kuin kaikki nuo
runouden ja kaunopuheisuuden hienoudet, jotka itse asiassa eivät ole
muuta kuin kaunopuhujien keksintöjä ja omiaan vain hupsuja huvittamaan.
Kuuluu heikoille hengille koettaa kohottaa ihmistä hienoon ja ylevään.
He erehtyvät Aatamin heimon todellisesta luonteesta, joka on kokonaan
kurja ja säälittävä. Pidätyn väittämästä, että ihminen olisi naurettava
eläin, vain siitä syystä, että Jeesus Kristus on sen kalliilla
verellään lunastanut. Jos ihmisessä jotakin ylevää on, riippuu se
yksinomaan tuosta käsittämättömästä mysteriosta, ja ihmislapset, suuret
ja pienet, ovat itsessään vain julmia ja vastenmielisiä petoja.

Hra Roman astui sisälle myymälään juuri sillä hetkellä, jolloin kunnon
mestarini lausui nuo viimeiset sanat.

-- Hohoo, hra apotti, huudahti tämä taitava mies. Te unohdatte, että
nämä julmat ja vastenmieliset eläimet ovat ainakin Europassa ihailtavan
poliisijärjestyksen alaisia ja että valtiot sellaiset kuin Ranskan
kuningaskunta tai Hollannin tasavalta ovat hyvin kaukana tuosta
barbariasta ja tuosta raakalaistilasta, jotka teitä niin loukkaavat.

Kunnon mestarini heitti kädestään Racinen niteen ja vastasi hra
Romanille tavallisella suloudellaan:

-- Myönnän, hyvä herra, että valtiomiesten teoissa on jotakin
järjestystä ja jotakin selvyyttä, silloin kun ajattelijat niitä
kirjoituksissaan käsittelevät ja ihailen teidän teoksessanne
_Monarchie_ ideain lumoa ja johdonmukaisuutta. Mutta sallikaa, hyvä
herra, että teen kunniaa vain teille kaikista niistä kauniista
ajatuksista, joita te sijoitatte vanhojen ja uusien aikojen suurten
valtiomiesten sieluihin. Heillä ei ollut sitä henkevyyttä, minkä te
annatte heille, ja nuo kuuluisat miehet, jotka näyttävät johtaneen
maailmaa, olivat itse luonnon ja kohtalon leikkikaluja. He eivät
kohonneet inhimillisen typeryyden yläpuolelle, eivätkä itse asiassa
olleet muuta kuin kurjuuden loistoesimerkkejä.

Tätä keskustelemusta kärsimättömänä kuunnellessaan hra Roman oli
ottanut käteensä jonkun vanhan karttateoksen. Hän rupesi sitä
paukuttamaan pöytään kiivaudella, joka yhtyi hänen oman äänensä
meteliin.

-- Mikä sokeus! sanoi hän. Kuinka olla näin tunnustamatta suurten
hallitusmiesten, suurten kansalaisten tekoja! Tunnetteko niin huonosti
historiaa, ettette huomaa kuinka joku Caesar, joku Richelieu, joku
Cromwell muodosti kansoja niinkuin savenvalaja ruukkujaan? Ettekö näe,
että valtio käy niinkuin kello kellosepän käsissä?

-- Minä en sitä näe, sanoi kunnon mestarini, ja niiden viidenkymmenen
vuoden aikana, jotka olen elänyt, olen huomannut vain, että tämä maa on
vaihtanut useampia kertoja hallitustaan ilman että ihmisten elinehdot
ovat siitä muuttuneet, paitsi ehkä erään näkymättömän prosessin kautta,
joka ei ollenkaan riipu ihmisten tahdoista. Siitä päätän, että on
jotakuinkin samantekevää tulla hallituksi tuolla taikka tällä tavalla
ja ettei hallitusmiehissä ole muuta arvossapidettävää kuin heidän
vaununsa ja heidän vaatteuksensa.

-- Voitteko puhua niin, vastasi hra Roman, sen valtiomiehen kuoleman
jälkeisenä päivänä, joka otti niin suurta osaa maan asioiden hoitoon ja
joka pitkän epäsuosionsa jälkeen veti viimeisen henkäyksensä hetkellä,
jolloin valta kaikkine kunnioineen oli jälleen hänen käsissään? Kansan
huminasta, joka seuraa hänen hautakirstuaan, te voitte päättää, mitä
hänen työnsä merkitsevät. Niiden merkitys kestää kauan hänen kuoltuaan.

-- Hyvä herra, sanoi siihen kunnon mestarini, tämä valtiomies oli
kunnollinen, harras ja työteliäs ihminen eikä voi väittää hänestä
niinkuin hra Vaubanista, että hän olisi ollut liian kohtelias
teeskennelläkseen sitä muille, sillä hän ei koskaan pitänyt lukua
kenenkään miellyttämisestä. Ylistän häntä erikoisesti siitä, että hän
kävi paremmaksi maan asioiden hoidossa, joissa niin monet muut
turmeltuvat.

Hänellä oli luja sielu ja virkeä tunne maansa suuruudesta. Hän on
kiitettävä vielä siitä, että hän kantoi tyynesti laajoilla hartioillaan
sekä ammattipilkkaajien että pikkumarkiisien viat. Hänen
vihollisensakin tunsivat häntä kohtaan salaista kunnioitusta. Mutta
mitä hän on tehnyt merkittävää ja minkä kautta hän esiintyy teille
muuna kuin niiden tuulien leikkikaluna, jotka puhalsivat hänen
ympärillään? Jesuiitat, jotka hän karkoitti, ovat palanneet; tuo pieni
uskontosota, jonka hän sytytti kansan hukutukseksi, on sammunut, eikä
jättänyt juhlan jälkeen muuta kuin huonon ilotulituksen käryävät
jätteet. Hänellä oli, myönnän teille, huvittamisen tai pikemmin
ajanvietteen neroutta. Hänen elämäntehtävälleen, joka ei ollut muuta
kuin tilaisuuden ja sen toimeenpanemisen palvelusta, tuli hänen
kuolemansa odottamatta, mutta sen ei ole tarvis muuttaa muuta kuin
nimeään ja johtajaansa opinkaavaansa muuttamatta. Hänen kavaluutensa
pysyy uskollisena mestarilleen ja itselleen jatkuvasti asianhaaroja
noudattaen. Onko tuo siis mikään elämäntyö, joka suuruudellaaan
hämmästyttää?

-- On, se hämmästyttää todellakin, vastasi hra Roman. Ja tämä
valtiomies puhdisti hallitsemisen taidon metafysiikan pilvistä vieden
sen asioiden todellisuuteen, josta minä häntä suuresti ylistän. Hänen
tehtävänsä, sanotte te, oli vain tilaisuuden ja sen toimeenpanemisen
palvelusta. Mutta mitä vaaditaankaan ollakseen etevä inhimillisten
asiain hoidossa muuta kuin tarttua suosiolliseen, suotuisaan
tilaisuuteen ja käyttää sen toimeenpanemiseen hyödyllisiä palvelijoita?
Tämän hän teki, tai tämän hän olisi ainakin tehnyt, ellei hänen
ystäviensä pikkumainen petollisuus ja hänen vastustajiensa salakavala
rohkeus olisi riistänyt kaikkea rauhaa häneltä. Mutta hän kulutti
itsensä turhaan jälkimäisiä hillitessään ja edellisiä rohkaistessaan,
Aika ja ihmiset, nuo välttämättömät välikappaleet, puuttuivat häneltä,
hänen hyväätekevä despotisminsa perustamiseksi. Hän hahmotteli
kuitenkin ihailtavia suunnitelmia sisäpolitiikkaan nähden. Teidän ei
tulisi unohtaa, että ulkopolitiikkaan nähden taas hän lahjoitti
isänmaalleen laajoja ja viljavia alueita. Ja meidän on oltava siitä
hänelle sitäkin kiitollisempia, että hän teki nämä onnistuneet
valloitukset yksin ja parlamentista huolimatta, josta hän oli
riippuvainen.

-- Hyvä herra, vastasi kunnon mestarini, hän osoitti tarmoa ja taitoa
siirtomaa-asioiden hoidossa, mutta ei ehkä enempää kuin mitä tavallinen
porvari tarvitsee jonkun maatilan ostoon. Ja minusta nuo merentakaiset
asiat eivät ole minkään arvoisia siihen nähden, miten europalaisten on
tapa käyttäytyä Afrikan ja Amerikan kansojen suhteen. Valkoiset,
ollessaan tekemisessä keltaisten tai mustien kanssa, katsovat olevansa
pakoitettuja tekemään heidät maattomiksi. Ei päästä mihinkään
päätökseen villikansojen kanssa muuten kuin vielä täydellisemmällä
raakuudella. Tähän äärimmäisyyteen johtavat kaikki siirtomaita koskevat
yritykset. En tahdo kieltää, etteikö espanjalaiset, hollantilaiset ja
englantilaiset olisi saaneet niistä jotakin hyötyä itselleen. Mutta
tavallisesti antaudutaan aivan sattuman ja seikkailun valtaan
lähettämällä suuria ja julmia retkikuntia. Mitä on yksilön taito ja
tahto noissa yrityksissä, jotka koskevat kaupan, maanviljelyksen ja
merenkulun etuja, jotka sentähden riippuvat äärettömästä määrästä
toisia olentoja? Hallitusmiehen osa näissä asioissa on sangen pieni, ja
jos se näyttää meistä huomattavalta, on se vain siksi, että meidän
jumaluustarustoon taipuvainen henkemme tahtoo antaa nimen ja hahmon
kaikille luonnon salaperäisille voimille. Mitä hän on keksinyt tuo
meidän hallitusmiehemme siirtomaihin nähden, jota jo foinikialaiset
eivät Kadmuksen aikaan tunteneet?

Nämä sanat kuullessaan herra Roman pudotti karttateoksen, jota
kirjakauppias riensi kohteliaasti maasta nostamaan.

-- Herra apotti, sanoi hän, minä huomaan, että te valitettavasti olette
rikkiviisastelija. Sillä täytyy olla sofisti sekottaakseen Kadmukseen
ja foinikialaisiin kuolleen valtiomiehemme siirtomaayrityksiä. Te ette
ole voineet kieltää, että nämä yritykset olivat hänen työtään ja olette
häiritsevällä tavalla tuoneet keskusteluumme tämän Kadmuksen
saattaaksenne meidät hämille.

-- Hyvä herra, sanoi apotti, jättäkäämme Kadmus sikseen, koska se teitä
vihastuttaa. Tahdon sanoa ainoastaan, että valtiomiehellä on vähän
osuutta omiin yrityksiinsä eikä hän ansaitse niistä kunniaa eikä
häpeää. Tahdon sanoa, että elämän surkuteltavassa komediassa
hallitusten päämiehet näyttävät käskevän, niinkuin kansat tottelevan,
mutta se ei ole muuta kuin leikkiä, turhaa näennäisyyttä ja itse
asiassa sekä toisia että toisia näkymätön voima johdattaa.



II

Pyhä Abraham.


Tuona kesäisenä yönä hyttysten hypellessä _Pienen Bachuksen_
lyhdyn ympärillä hra apotti Coignard otti raitista ilmaa
Saint-Benoît-le-Bétournén kirkon kaaren alla. Hän mietiskeli siinä
tapansa mukaan Cathérinen saapuessa istumaan hänen vierelleen
kivipenkille. Kunnon mestarini oli taipuvainen kiittämään Jumalaa hänen
töistään. Hän katseli mielihyvällä tätä kaunista tyttöä, ja koska hänen
henkensä oli hymyilevä ja viljeltynyt, hän puheli tälle miellyttäviä
sanoja. Hän kiitti Catherinen pirteyttä, joka ei esiintynyt ainoastaan
hänen kielellään vaan myöskin hänen kurkussaan ja kaikessa muussakin
hänen henkilössään sekä siitä, että tämä tosin hymyili huulillaan ja
poskillaan, mutta vielä enemmän lihansa kaikilla kauniilla poimuilla ja
syvennyksillä, minkä vuoksi oli varsin vaikeata sietää hänen verhojaan,
jotka estivät näkemästä hänen kokonaan hymyävän.

-- Koska yleensä, sanoi hän, on tehtävä syntiä maan päällä ja koska
kukaan paitsi öykkäri, ei voi uskoa itseään erehtymättömäksi, tahtoisin
juuri teihin nähden, hyvä neiti, että taivaallinen armo hetkeksi
heittäisi minut erikoisesta suojeluksestaan, jos varsinkin se voisi
tuottaa teillekin jotain mielihyvää. Minulle se tuottaisi kaksi mitä
kallisarvoisinta etua, nimittäin: ensiksi, että tekisin syntiä
harvinaisella ilolla ja valikoidulla herkullisuudella, toiseksi, että
samassa saisin anteeksiannon teidän sulojenne voimasta, sillä on
epäilemättä kirjoitettu Tuomion kirjaan, että teidän viehätyskeinonne
ovat vastustamattomia. Tämä täytyy ottaa huomioon. Näkee älyttömiä
miehiä, jotka huvittelevat rumien ja sulottomien naisten kanssa. Nämä
onnettomat tuohon tapaan toimien syöksyvät vaaraan kadottaa sielunsa,
sillä he tekevät sen vain syntiä tehdäkseen ja heidän työläs
rikkomuksensa on täynnä raadollisuutta. Sen sijaan niin kaunis iho kuin
teidän, Cathérine, on jo sellaisenaan puolustus Iäisen silmien edessä.
Teidän sulonne helpottavat ihmeellisesti rikkomusta, joka käy
anteeksiannettavaksi, ollen riippumaton meidän tahdostamme. Ollakseni
oikein suora, hyvä neiti, minä tunnen, että teidän läheisyydessänne
taivaan armo jättää minut ja pakenee linnunlentimillä. Siinä
silmänräpäyksessä, kun nyt puhun teille, siitä ei ole jäljellä enää
kuin pieni valkea pilkku noiden kattojen päällä, joiden räystäillä
kissat rakastelevat raivokkain huudoin ja lapsellisin valituksin kuun
istuessa aivan julkeana eräällä savutorvella. Kaikki mitä näen teidän
olemuksestanne, Cathérine, vaikuttaa aistillisesti ja se, mitä en näe,
vielä aistillisemmin.

Hänen näin puhuessaan Cathérine loi silmänsä alas polviinsa ja käänsi
ne sitten aivan kimmeltävinä hra apotti Coignardiin:

Ja virkahti varsin vienolla äänellä:

-- Koska te tarkoitatte minulle hyvää, herra Jérôme, sanoi hän,
luvatkaa minulle suostua pyyntöön, jonka aion tehdä teille. Olisin
teille siitä hyvin kiitollinen.

Kunnon mestarini lupasi. Kuka ei olisi tehnyt samoin hänen sijassaan?

Cathérine sanoi hänelle silloin vilkkaasti:

-- Te tiedätte, hra Jérôme, että apotti La Perruque, Saint-Benoît'n
apupappi, syyttää veli Angea, että tämä muka olisi varastanut hänen
aasinsa ja tuosta on apupappi tehnyt virallisen kantelun. Ei voi olla
väärempää syytöstä. Tämä kunnon munkki oli lainannut aasin
kuljettaakseen pyhäinjäännöksiä maalaiskyliin. Aasi hävisi tiellä.
Pyhäin jäännökset löydettiin. Se on asiassa oleellista, kuten veli Ange
sanoo. Mutta apotti La Perruque vaatii takaisin aasiaan eikä anna sijaa
järjen äänelle. Hän tahtoo sulkea tuon pikku munkin piispan vankilaan.
Te yksin voitte saada viihtymään hänen vihansa ja ottamaan takaisin
kanteensa.

-- Mutta, hyvä neiti, sanoi apotti Coignard, siihen minulla ei ole
voimaa eikä halua.

-- Oh! jatkoi Cathérine puhettaan liukuen hänen lähelleen ja katsoen
häntä keskitetyllä hellyydellä. Mitä haluun tulee, olisin sangen
onneton ellen onnistuisi sitä teihin lietsomaan. Mitä taas voimaan
tulee, hra Jérôme, se teillä on. Eikä mikään olisi teille helpompaa
kuin pelastaa tuo pikku munkki. Riittäisi, että te antaisitte herra La
Perruquelle kahdeksan saarnaa laskiaiseksi ja neljä adventiksi. Te
kirjoitatte niin hyviä saarnoja, että täytyy tuottaa teille suurinta
mielihyvää niitä kirjoittaa. Sommitelkaa nuo kaksitoista saarnaa, hra
Jérôme, sommitelkaa ne heti. Käyn itse hakemassa ne teiltä asunnostanne
Saint-Innocent'issa.

-- Herra La Perruque, jolla on korkeat ajatukset tiedoistanne ja
ansioistanne, pitää varmaan kahtatoista saarnaanne aasin arvoisena.
Heti kun hänellä on nuo kaksitoista saarnaa hän on peruuttava
kanteensa. Hän on sen sanonut. Mitä on teille kaksitoista saarnaa, hra
Jérôme? Ja minä lupaan kirjoittaa aameneni niistä viimeisen alle. Te
lupaatte, lisäsi hän kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa.

-- Tästä, sanoi ankarasti hra Coignard irroittaen kauniit kätöset
kaulaltaan, minä kieltäydyn ehdottomasti. Lupaukset, joita kauniille
tytölle annetaan, ovat sitovia vain lihalle eikä ole mikään synti evätä
niitä. Älkää luottako minun apuuni, sorja tyttöseni, että tahtoisin
pelastaa tuon parrakkaan viettelijän oikeuden käsistä. Jos
kirjoittaisin yhden tai kaksi tai kaksitoista saarnaa, niin tekisin sen
noita huonotapaisia munkkeja vastaan, jotka ovat Pyhän Kirkon häpeä ja
kirppujen kaltaisia, jotka ovat tarttuneet Pyhän Pietarin vaatetukseen.
Tuo veli Ange on konna. Hän antaa kunnon naisten kosketella muka pyhäin
jäännöksinä jotakin lampaan tai porsaan luuta, jonka hän itse on
kalunnut puhtaaksi ällöttävällä ahmattiudella. Lyönpä vetoa, että hän
on kuljettanut hra La Perruquen aasin selässä jotakin enkeli Gabrielin
siivensulkaa, sädettä tietäjien tähdestä ja jossakin pienessä
jouhisoittimessa niiden kellojen kaikua, jotka soivat Salomonin
temppelin tapulissa. Hän on oppimaton, hän on valehtelija, ja te
rakastatte häntä. Siinä on kolme syytä, joiden vuoksi hän on minulle
vastenmielinen. Jätän teidän arvosteltavaksenne, hyvä neiti, mikä
noista kolmesta on painavin. Se voi olla myöskin niistä vähimmän
kunniallinen, sillä toden totta, olin viehtynyt juurikään niin
väkivaltaisesti, että se ei ole ollenkaan minun ikäni eikä säätyni
mukaista. Mutta älkää pettykö. Tunnen varsin vilkkaasti sen herjan,
minkä tuo teidän niskapussillinen kaapukonnanne muodostaa Herramme
Jeesuksen Kirstuksen Kirkolle, jonka sangen arvoton jäsen minä olen, ja
tuo kapusiini vaikuttaa minuun niin vastenmielisesti, että minut valtaa
äkillinen halu mietiskellä jotakin Pyhän Johannes Chrysostomuksen
kaunista kohtaan sensijaan, että hieroisin tässä polviani teidän
polviinne, hyvä neiti, kuten olen neljännestunnin tehnyt. Sillä
syntisen himo on katoavaista, mutta Jumalan kunnia pysyy
iankaikkisesti. En ole koskaan liioitellut lihan synnin käsitettä, se
oikeus täytyy antaa minulle.

En säiky niinkuin hra Nikodemus niin pientä seikkaa kuin huvitella
jonkun sievän tyttösen kanssa. Mutta en voi ensinkään sietää mielen
alhaisuutta, en tekopyhyyttä, en valhetta, enkä tuota raakaa
tietämättömyyttä, jotka tekevät teidän veli Angestanne täydellisen
kapusinin. Teihin tarttuu hänen hommastaan, hyvä neiti, rentustelun
tapa, joka vetää teidät paljon alapuolelle teidän säätyänne, ilotytön
säätyä. Tunnen sen häpeät ja kurjuudet, mutta se on paljon korkeammalla
kapusiinien säätyä. Tuo lurjus häväisee teidät samoin kuin hän on häpeä
itse Pyhän Jaakon kadun lokavirroillekin niihin astuen jalallaan.
Ajatelkaa, hyvä neiti, kaikkia niitä hyveitä, joilla te vielä voisitte
epämääräisessä ammatissanne kaunistauta ja joista yksikin ehkä voisi
avata teille eräänä päivänä Paratiisin, ellette olisi tuon saastaisen
sian nöyrin orja ja palvelija.

Sallien kaiken teissä muodostua siksi mikä lopuksi on tarpeellista,
että voisi jättää teidät teistä erotessaan, te voisitte, Cathérine,
kukoistaa uskossa, toivossa ja rakkaudessa, rakastaa köyhiä ja käydä
katsomassa sairaita. Te voisitte olla almujen antaja ja myötäkärsijä ja
te voisitte iloita kainosti taivaan pilvistä, merien, metsien ja
ketojen kauneudesta. Te voisitte aamulla ikkunanne aukaistessanne
ylistää Jumalaa kuunnellen lintujen laulua, te voisitte
pyhiinvaellusten päivinä nousta Pyhän Valeriuksen kukkulalle ja itkeä
siellä, ristin alla, suloisesti kadotettua viattomuuttanne, te voisitte
tehdä samoin kuin Hän, joka yksin lukee ihmissydänten salaisuudet, te
voisitte tehdä niin, että Hän voisi sanoa: 'Cathérine on minun
luontokappaleeni ja minä tunnen hänet sen kauniin valon jätteistä, joka
ei suinkaan ole sammunut hänessä'.

Cathérine keskeytti hänet.

-- Mutta, apotti, sanoi hän kuivasti, sehän on saarna, minkä te tuossa
minulle taritsette.

-- Tehän pyysitte minulta kahtatoista, vastasi apotti.

Cathérine alkoi suuttua:

-- Varokaa, apotti. Riippuu teistä, olemmeko ystäviä vai vihollisia.
Tahdotteko kirjoittaa nuo kaksitoista saarnaa? Ajatelkaa tarkoin
ennenkuin vastaatte.

-- Hyvä neiti, sanoi hra apotti Coignard. Minä olen tehnyt hävettäviä
tekoja elämässäni, mutta ilman niitä ajattelemattani.

-- Te ette tahdo? Onko se varmaa? Yksi, kaksi... Te kieltäydytte?...
Apotti, minä kostan.

Hän murjotti jonkun aikaa mykkänä ja ärtyisenä penkillä. Sitten hän
äkkiä rupesi huutamaan:

-- Lopettakaa, hra apotti Coignard. Teidän iällänne tuossa arvokkaassa
puvussa kohdella minua täten, hyi! Herra apotti, hyi! Mikä häpeä, herra
apotti!

Juuri kun hän kirkui kiihkeimmin näki apotti neiti Lecoeur'in
_Trois-Pucelles'in_ kauppiattaren, joka kulki kaarten ali. Hän oli
matkalla tänä myöhäisenä hetkenä tunnustautumaan Saint-Benoît'n
kolmannelle apupapille ja käänsi päätään suurimman vastenmielisyytensä
merkiksi.

Apotti tunnusti mielessään, että Cathérinen kosto oli nopea ja varma,
sillä neiti Lecoeur'in hyve oli ijän vahvistamana käynyt niin
ankaraksi, että hän tarttui kaikkiin ympäristönsä riettauksiin ja
lävisti seitsemän kertaa päivässä kielensä kärjellä kaikki Pyhän Jaakon
kadun lihalliset synnintekijät.

Mutta Cathérine ei itsekään tiennyt kuinka täydellinen hänen kostonsa
oli. Hän oli nähnyt saapuvan paikalle neiti Lecoeur'in. Mutta hän ei
ollut nähnyt isääni, joka saapui heti perästä.

Hän tuli minun kanssani hakemaan kaariholvin alta apottia noutaakseen
hänet Pieneen Bachukseen. Isäni piti paljon Cathérinestä. Mikään ei
häntä suututtanut niin kuin jos hän näki tämän lähentelevien miesten
seurassa. Hänellä ei ollut liioiteltuja käsityksiä apotin siveydestä.
Mutta, kuten hän sanoi, tietää ja nähdä on kaksi eri asiaa. Cathérinen
huudot olivat saapuneet sangen selvinä hänen korviinsa. Hän oli kiivas
ja kykenemätön itseään hillitsemään. Pelkäsin suuresti, että hänen
vihansa purkautuisi sivistymättömiin sanoihin ja vähemmän hienoon
käytökseen. Näin hänen jo vetävän esiin rasvapannunsa, jota hän kantoi
mekkonsa nauhoissa kunnia-aseenaan, sillä hän ei hävennyt suinkaan
paistajan ammattia.

Pelkoni oli vain puoleksi perusteltu. Tilanne, missä Cathérine
esiintyi hyveellisenä, oli pikemmin hämmästyttävä kuin epämiellyttävä
hänelle ja tyytyväisyys voitti vihan hänen sielussaan.

Hän lähestyi kunnon mestariani sangen kohteliaana ja sanoi hänelle
ivallisen juhlallisesti:

-- Herra Coignard, kaikki papit, jotka etsivät ilotyttöjen seuraa,
menettävät siinä hyveensä ja hyvän maineensa. Ja se on oikein
silloinkin, kun ei mikään nautinto ole maksamassa heidän häpeänsä
hintaa.

Cathérine jätti paikkansa erinomaisella loukatun kainouden ilmeellä ja
kunnon mestarini vastasi isälleni lempeällä ja hymyilevällä
kaunopuheisuudella:.

-- Tämä viisaudenlauselma, mestari Léonard, on suurenmoinen. Sitä
tulisi sovittaa kaikkiin ilman erotusta ja ripustaa se joka
tilanteeseen kuin tuo nimilappunen "Kuusivaltaista", jonka ontuva
veitsiseppä panee kaikkiin veitsiinsä. En tahdo tutkistella, miksi en
ole yhtä paljon ansainnut sen kiinnittämistä. Eikö riitä, että
tunnustan sen ansainneeni?

On sopimatonta puhua itsestään ja se loukkaisi liian paljon
kainouttani, jos pakotettaisiin minut keskustelemaan siitä mikä on
minulle erikoista. Tahdon mieluummin esittää teille, mestari Léonard,
kunnioitettavan Robert d'Arbrissel'in esimerkin, joka käyden
ilotyttöjen luona saavutti siitä suuria ansioita. Voisin myöskin kertoa
pyhästä Abrahamista, Syyrian Anakoreetasta, joka ei pelännyt tunkeutua
pahamaineiseen taloon.

-- Kuka on tuo Pyhä Abraham? kysyi isäni, jonka kaikki ajatukset olivat
järkähtyneet.

-- Istahtakaamme teidän porttinne eteen, sanoi kunnon mestarini. Tuokaa
ruukku viiniä ja minä olen kertova teille tarinan tästä suuresta
pyhimyksestä sellaisena kuin itse Pyhä Efremus on sen meille opettanut.

Isäni viittasi, että hän tahtoi kuulla sitä. Me istuimme kaikki
katoksen alle ja kunnon mestarini loihe lausumaan seuraavasti:

-- Pyhä Abraham oli vanha ja eli yksin erämaassa vähäisessä majassaan,
kun hänen veljensä kuoli jättäen jälkeensä kovin kauniin tyttären
nimeltä Maria. Vakuutettuna siitä, että hänen itsensä viettämä elämä
olisi mitä sopivinta hänen veljentyttärelleen, Abraham rakennutti tälle
kopin lähelle omaansa, josta opetti häntä pienen seinään tekemänsä
ikkunan kautta.

Hän piti huolta siitä, että tyttö paastosi, valvoi ja lauloi psalmeja.
Mutta eräs munkki, joka oli väärä munkki, kuten luullaan, oli
lähestynyt Mariaa pyhän miehen Abrahamin mietiskellessä raamattua ja
johdattanut syntiin tuon nuoren tytön, joka silloin sanoi itselleen:

"On parempi, koska nyt olen kuollut Jumalalle, että menen maahan, missä
kukaan ei tunne minua."

Hän jätti koppinsa ja meni läheiseen kaupunkiin, jonka nimi oli Edessa
ja jossa oli ihania puutarhoja ynnä raikkaita lähteitä. Se on vieläkin
Syyrian kaikkein suloisin kaupunki.

Sillä aikaa tuo pyhä mies Abraham istui yhä vaipuneena syviin
mietiskelyihin. Hänen veljentyttärensä oli lähtenyt jo monta päivää
sitten, kun hän vasta aukaisi pienen ikkunansa ja kysyi:

"Maria, miksi et laula enää psalmeja, joita osasit niin hyvin?"

Kun hän ei saanut mitään vastausta, hän arvasi totuuden ja huudahti:

"Julma susi on ryöstänyt karitsani!"

Hänen murheensa ei jättänyt häntä kahteen vuoteen. Niiden kuluttua hän
kuuli, että hänen veljentyttärensä vietti huonoa elämää. Toimien
järkevästi hau pyysi erästä ystäväänsä lähtemään kaupunkiin ja ottamaan
tarkan selon siitä kuinka asian laita on.

Ystävä toi tiedon, että Maria vietti todellakin huonoa elämää. Tämän
kuultuaan pyhä mies pyysi ystäväänsä hankkimaan hänelle ylhäisen herran
puvun ja hevosen. Pantuaan päähänsä, ettei häntä tunnettaisi, suuren
hatun, joka peitti hänen kasvonsa, hän lähti majapaikkaan, missä oli
sanottu hänen veljentyttärensä asuvan. Hän katseli joka taholle
nähdäkseen, eikö hän löytäisi tätä. Mutta kun tyttöä ei näkynyt, hän
sanoi majapaikan isännälle teeskentelevästi hymyillen:

"Kunnon mies, sanotaan, että teillä on täällä kaunis tyttö, enkö voisi
nähdä häntä?"

Isäntä, joka oli kohtelias mies, kutsutti tämän esiin ja Maria
esittäytyi puvussa, joka Pyhän Efremuksen oman sanatavan mukaan riitti
ilmaisemaan hänen käytöksensä. Pyhä mies tuli tuosta hyvin
surulliseksi. Hän teeskenteli kuitenkin iloisuutta ja tilasi hyvän
aterian, Maria oli sinä päivänä synkällä tuulella. Antaessaan
nautintoa, ei aina itse nauti siitä, ja tuon vanhuksen näky, jota hän
ei tuntenut, sillä tämä ei ollut riisunut hattuaan, ei ollut omiaan
häntä yksinomaan ilahuttamaan. Isäntä nuhteli häntä noin huonosta
käyttäytymisestä, joka sitäpaitsi oli aivan vastakkainen hänen
ammattinsa velvollisuuksille. Mutta Maria sanoi huoaten:

"Jospa Jumala olisi sallinut minun kuolla kolme vuotta sitten!"

Pyhä mies Abraham puhui taitavasti ylhäisen ja kevytmielisen herran
tapaan, niinkuin hän oli pukeutunutkin, ja sanoi:

"Tyttäreni, en tule tänne itkemään sinun syntejäsi, vaan jakamaan sinun
rakkauttasi."

Mutta kun isäntä oli jättänyt hänet yksin Marian kanssa, hän lakkasi
teeskentelemästä, heitti pois hatun ja sanoi itkien:

"Tyttäreni Maria, etkö tunne minua? Olenhan Abraham, joka on ollut
sinulle isän sijaisena."

Hän otti tyttöä kädestä ja koetti taivuttaa häntä koko yön katumukseen
ja parannukseen. Varsinkin hän piti huolta siitä, että tyttö ei
joutuisi epätoivoon. Hän toisti tälle alituisesti: -- "Tyttäreni,
ainoastaan Jumala on synnitön!"

Marian sielu oli luonnostaan lempeä. Hän suostui palajamaan erakon
luoksi. He lähtivät matkaan päivän koittaessa. Maria tahtoi ottaa
mukaan pukunsa ja jalokivensä. Mutta pyhä mies teki hänelle
ymmärrettäväksi, että oli sopivampaa luopua niistä. Hän nostatti hänet
hevosensa selkään, johdatti hänet majoihin, missä he alkoivat uudestaan
entisen elämänsä. Pyhä mies piti ainoastaan huolta siitä tällä kertaa,
että Marian kammio ei ollut missään yhteydessä ulkomaailman kanssa ja
että siitä ei voinut mennä ulos, kulkematta huoneen kautta, missä hän
itse asui. Näillä keinoin hän Jumalan armosta säilytti karitsansa.

Sellainen on tarina Pyhästä Abrahamista, sanoi kunnon mestarini,
kumoten viinipikarinsa.

-- Se on tosiaankin kaunis, sanoi isäni, ja Maria raukan onnettomuus on
saanut silmäni kyyneliin.



III

Valtiomiehet.

(Jatko ja loppu)


Sinä päivänä hämmästyimme suuresti, mestarini ja minä, tavatessamme
herra Blaizot'n luona, Pyhän Katariinan kirjakaupassa, pienen, laihan
ja keltaisen miehen, joka ei ollut kukaan muu kuin kuuluisa
herjauskirjasten tekijä Jean Hibou. Meillä oli kaikki syy uskoa, että
hän oli Bastillessa, jossa hän oli tottunut elämään. Ja kun emme
epäröineet tuntea häntä, johtui se siitä, että hänen kasvoillaan vielä
säilyi vankilan tyrmien pimeys ja kosteus. Hän selaili vapisevin käsin,
kirjakauppiaan huolestuneiden silmien alla, äsken Hollannista tulleita
valtiollisia teoksia. Apotti Coignard kohotti hänelle hattuaan
luontaisen sirosti, mikä olisi käynyt vielä paremmin ilmi, jollei
mestarini hattu olisi rypistynyt edellisenä iltana mitättömässä
kahakassa Pikku-Bachuksen köynnösten alla.

Kun apotti Coignard oli selittänyt olevansa iloinen taas nähdessään
niin taitavan miehen, herra Jean Hibou vastasi:

-- Sitä ei kestä kauan. Lähden tieheni tästä maasta, jossa en saata
elää. En voisi kauemmin hengittää tämän kaupungin saastutettua ilmaa.
Kuukauden kuluttua minä asetan asumukseni Hollantiin. On julmaa sietää
Fleury'tä, kun on kärsinyt Dubois'ta, ja olen liiaksi hyveellinen
ranskalaiseksi. Pöllöt ja veijarit meitä täällä hallitsevat huonojen
periaatteiden mukaan. Sitä en voi kärsiä.

On totta, sanoi kunnon opettajani, että yleisiä asioita hoidetaan
huonosti ja että virkamiesten joukossa on paljon varkaita. Tyhmät ja
ilkeät jakavat vallan keskenään, ja jos joudun kirjoittamaan tämän ajan
asioista, teen niistä kirjan, siihen suuntaan kuin filosofi Senecan
_Apokolokyntos_ tai meidän _Satire Ménippée_, joka on aika mehevä.
Tällainen kevyt ja huvittava käsittelytapa soveltuu aiheeseen
paremmin kuin Tacituksen jörö kankeus tai de Thou'n kärsivällinen
vakavamielisyys. Teenpä tuon kirjan liuskoista, joita salaa siirretään
toinen toiselleen, ja siitä käy ilmi filosofinen ihmisten halveksunta.
Virkamiehet siitä kovin suuttuisivat, mutta luulenpa, että eräät
huomatessaan joutuneensa oikein hävyttömyyden ryöppyyn, nauttisivat
sitä lukiessa salaista iloa. Päätän sen siitä, mitä kuulin eräältä
ylhäissukuiselta naiselta, johon tutustuin Séezsâ, ollessani piispan
kirjastonhoitajana. Hän oli jo hiukan näivettynyt, mutta värisi vielä
hillittömistä irstailuistaan. Sillä selitykseksi on sanottava, että hän
parinkymmenen vuoden aikana oli ollut Normandian maakunnan parhaita
ilonetsijöitä. Ja kun kysyin häneltä, minkä ilon hän oli syvimmin
tuntenut elämässään, hän vastasi:

-- Kun tunsin menettäneeni kunniani.

Huomasin tästä vastauksesta, että hänessä oli hienotuntoisuutta.
Luulen, että jollakin meikäläisellä ministerillä on sitä yhtä paljon,
ja jos milloin kirjoitan heitä vastaan, teen sen imarrellakseni heitä
kaikissa paheissaan ja hävyttömyydessään. Mutta miksi siirtää niin
kauniin tarkoituksen toteuttamista? Ostanpa heti herra Blaizot'ita
kirjan paperia kirjoittaakseni Ménippée'ni ensimäisen luvun.

Hän ojensi jo kättään ällistynyttä herra Blaizot'ta kohti. Herra Jean
Hibou pysäytti hänet kiivaasti.

-- Säilyttäkää, herra apotti, ehdotti hän, oiva suunnitelmanne
Hollantiin ja tulkaa kanssani Amsterdamiin, jossa hankin teille paikan
jonkun vesikauppiaan tai kylvettäjän liikkeessä. Siellä olette vapaa,
yöllä voitte kirjoittaa Ménippéetänne pöydän toisessa päässä, kun minä
taas toisessa laadin lentokirjojani. Niistä tulee aika pistäviä, ja
saapa nähdä, emmekö yhteisillä ponnistuksillamme saa kuningaskunnan
asioita uudelle tolalle? Lentokirjailijoilla on enemmän osaa
valtakuntien luhistumiseen kuin luullaankaan; he valmistavat
romahduksia, jotka kapinalliset kansat vievät päätökseen.

-- Mikä riemu, lisäsi hän äänellä, joka sihisi hänen mustien, suun
kitkerän liuoksen syömien hampaittensa välitse, mikä ilo, jos minun
onnistuisi tuhota joku noista ministereistä, jotka kurjasti ovat
sulkeneet minut Bastilleen! Ettekö halua, herra apotti, olla osallisena
niin oivassa työssä?

-- En ollenkaan, epäsi kelpo opettajani. Olisin kovin pahoillani, jos
jollain lailla muuttaisin valtion muotoa, ja jos luulisin, että
_Apokolokyntosellani tai Ménippéelläni_ olisi sellainen vaikutus, en
kirjoittaisi niitä koskaan.

-- Mitä, kysyi hölmistynyt häväistyskirjailija, ettekö juuri äsken
tässä samassa paikassa sanonut, että hallitus on kelvoton?

-- Tietenkin, myönsi apotti. Mutta jäljittelen tuon Syrakusan vanhuksen
viisautta, joka, silloin kuin Dionysius oli hävyttömimmillään kansaansa
kohtaan, kävi joka päivä temppelissä rukoilemassa jumalia tyrannin
hengen puolesta. Kuultuaan niin merkillisestä hurskaudesta Dionysius
tahtoi tietää sen syyn. Nainen kutsuttiin hänen eteensä ja tyranni
asetti hänelle kysymyksensä.

-- En ole nuori, selitti nainen, olen elänyt monen tyrannin aikana ja
olen huomannut, että huonoa seurasi vielä pahempi. Olet kelvottomin,
mitä milloinkaan olen nähnyt. Siitä päätän, että seuraajasi olisi, jos
mahdollista, vieläkin ilkeämpi, ja rukoilen Jumalaa antamaan hänet
meille niin myöhään kuin suinkin.

-- Tuo mummo oli hyvin selväjärkinen, ja olen samaa mieltä kuin hän,
että lampaitten on parasta antaa vanhan paimenensa keritä ne, ettei
vain tulisi uutta ja nuorta, joka keritsisi ne vielä tarkemmin.

Herra Hibou'n sappi, jonka tämä puhe oli saattanut kuohuksiin, puhkesi
katkeriin puheisiin:

-- Mitä halpoja puheita! Kuinka kelvottomia periaatteita! Oi,
herra apotti, kuinka vähän te välitätte yhteishyvästä ja kuinka
huonosti ansaitsette runoilijain kunnon kansalaisille lupaaman
tammenlehväseppeleen! Teidän olisi tullut syntyä tatarien tai
turkkilaisten maassa, Djingiskanin tai Bajasetin orjana, eikä
Europassa, jossa opetetaan julkisen oikeuden ja filosofian
periaatteita. Mitä! Siedättekö huonoa hallitusta haluamatta edes
vaihtaa! Sellaiset mielipiteet rangaistaisiin minun suunnittelemassani
valtiossa ainakin maan paolla tai eristämisellä. Niin, herra apotti,
perustuslakiin, jota mietin ja joka järjestetään vanhan ajan
periaatteiden mukaan, liitän nyt rangaistuksia teidän laistenne
kelvottomien kansalaisten varalle. Ja määrään kuritusta kaikille
sellaisille, jotka voidessaan parantaa valtiota eivät tee sitä.

-- Heh, heh! ilostui apotti nauramaan. Niinpä ette annakaan minulle
halua asettua teidän Salentiumiinne. Se mitä siitä kerrotte taivuttaa
minut uskomaan, että siellä saisi olla ainaisen pakon alla.

Herra Hibou vastasi mietelmällisesti:

-- Siellä olisi pakko harrastaa vain hyveitä.

-- Ah! huudahti apotti, kylläpä se Syrakusan mummo oli oikeassa!
On parasta olla huolissaan, jos herra Jean Hibou pääsisi
seuraamaan Duboïs'ta ja Fleury'lâ! Lupaatte minulle, hyvä herra,
väkivaltaisten ja teeskentelijöiden hallituksen, ja kiiruhtaaksenne
lupaustenne vaikutusta, haluaisitte tehdä minusta vesikauppiaan tai
kylvettäjän jonkun Amsterdamin kanavan varrelle. Suur' kiitos! Jään
Saint-Jacques'in kadulle, jossa saa juoda viileää viiniä uhmaillen
ministereitä. Luuletteko houkuttelevanne minua tuolla kunnon ihmisten
hallituksen peilikuvalla, jotka ympäröivät yksityisten vapauden
sellaisilla kielloilla, ettei siitä enää voi nauttiakaan?

-- Herra apotti, sanoi Jean Hibou kiihtyen kiihtymistään, onko
rehellistä ahdistaa hallitusmuotoa, johon olen saanut ajatuksen
Bastillessa, ja jota ette tunne?

-- Hyvä herra, virkkoi kunnon opettajani, epäilen hallituksia, jotka
suunnitellaan vehkeilyissä ja kapinoissa. Vastustus on hyvin huono
hallituskoulu, ja älykkäät valtiomiehet, jotka sen avulla pääsevät
valtaan, pitävät tarkkaa huolta siitä, että hallitsevat ihan
päinvastaisten periaatteiden mukaan kuin ne, joita he ennen julistivat.
Se on nähty Kiinassa ja muuallakin. Samat välttämättömyydet, jotka
hallitsivat heidän edelläkävijöitään, ohjaavat heitä. Uutuutena tuovat
he vain kokemattomuutensa. Siinä eräs niitä syitä, jotka saattavat
minut ennustamaan, että uusi hallitus on paljon sietämättömämpi kuin
se, jonka se syrjäyttää, siitä paljoakaan eroamatta. Emmekö jo ole
kokeneet sen?

-- Siis, sanoi herra Jean Hibou, te puollatte väärinkäytöksiä?

-- Kuten sanoitte, myönsi hyvä opettajani. Hallitukset ovat kuin
viinit, jotka mietonevat ja sokeroituvat ajan kuluessa. Happamimmatkin
menettävät lopulta hiukan happamuuttaan. Pelkään valtiota ensi
kukoistuksessaan. Kammoan tasavallan tuikeaa nuoruuttaa. Ja kun kerran
täytyy olla huonosti hallittu, pidän parhaimpana ruhtinaita ja
ministereitä, joiden ensimäinen into on mennyt.

Herra Jean Hibou painoi taas hatun silmilleen ja sanoi jäähyväiset
kiukustuneella äänellä.

Kun hän oli mennyt, herra Blaizot nosti silmänsä luetteloistaan ja
sovitellen silmälasejaan sanoi oivalle opettajalleni:

-- Olen ollut Pyhän Katariinan kirjakauppias kohta neljä vuosikymmentä,
ja minusta on aina uusi ilo kuulla niiden viisaiden puheita, jotka
käyvät kaupassani. Mutta en oikein pidä yleisiä asioita koskevista
keskusteluista. Siinä kiihtyy, syntyy turhaa toraa.

-- Niissä asioissa ei olekaan pysyviä periaatteita, sanoi kelpo
opettajani.

-- On ainakin yksi, jota kukaan ei uskalla vastustaa, vastasi herra
Blaizot, kirjakauppias. Täytyy olla huono kristitty ja kunnoton
ranskalainen kieltääkseen Reimsin pyhän lippaan voiman, jonka voiteella
kuninkaamme voidellaan Kristuksen sijaisiksi Ranskan kuningaskuntaa
varten. Siinä monarkismin peruste, jota ei koskaan järkytetä.



IV

Mississipin juttu.


Kuten tiedetään, Pariisin parlamentti langetti v. 1722 tuomion
Mississipin jutussa, johon yhtiön johtajien ohella oli sekaantunut yksi
ministeri, kuninkaan sihteeri, ja useita maaseudun ali-intendenttejä.
Yhtiötä syytettiin siitä, että se oli turmellut kuninkaan ja valtion
upseerit, vaikka he todellisuudessa olivat nylkeneet sen puhtaaksi
heikon hallituksen virkailijain tavallisella ahneudella. Ja totta on,
että siihen aikaan olivat kaikki hallituksen koneistot höltyneet tai
toimivat väärin. Eräässä tuon kuuluisan jutun käsittelyssä tutkittiin
parlamentin täysi-istunnossa erään Mississipin yhtiön johtajan vaimoa,
rouva de la Morangèrea. Hän todisti, että herra Lescot, rikosasiain
tuomarin sihteeri, oli kerran kutsunut hänet salaa Châtelet'hen ja
selittänyt, että vain rouvasta itsestään riippui, pelastuisiko hänen
puolisonsa, joka oli kaunis ja komea mies. Sihteeri oli puhunut
jokseenkin tähän tapaan: "Hyvä rouva, kuninkaan todellisia ystäviä
pahoittaa tässä jutussa eniten se, etteivät jansenistit ole siihen
sekaantuneet. Nuo jansenistit ovat yhtä paljon kruunun kuin
kuninkaankin vihollisia. Antakaa meille tilaisuus tuhota yksi heistä,
ja palkitsemme tuon palveluksen valtiolle, palauttaen teille miehenne
ja kaiken hänen omaisuutensa." Kun rouva de la Morangère oli kertonut
tämän keskustelun, joka ei ollut aiottu julaistavaksi, oli parlamentin
puheenjohtajan pakko kutsua täys-istuntoon herra Lescot, joka aluksi
yritti kieltää. Mutta rouva de la Morangèrella oli kauniit, kirkkaat
silmät, joitten katsetta hän ei kyennyt kestämään. Hän sekaantui ja
joutui kiinni. Hän oli pahan näköinen punatukkainen mies kuten Judas
Iskariot.

Tämä asia, joka tuli sanomalehtien tietoon, joutui koko Pariisin
puheenaiheeksi. Siitä keskusteltiin salongeissa, kävelypaikoilla,
parturin ja limonaadikauppiaan luona. Ja kaikkialla sai rouva de la
Morangère osakseen yhtä paljon myötämielisyyttä kuin Lescot inhoa.

Yleinen uteliaisuus oli suuri vielä silloin, kun saatoin kunnon
opettajaani, herra apotti Jérôme Coignardia, herra Blaizot'n luo, joka,
kuten tiedätte, on kirjakauppias Pyhän Katariinan kuvan alla.

Tapasimme puodissa erään ministerin yksityissihteerin, joka oli
kätkenyt kasvonsa Hollannista äsken tulleeseen kirjaan, ja kuuluisan
herra Romanin, joka on käsitellyt valtiosyitä arvokkaissa teoksissa.
Vanha herra Blaizot luki sanomalehtiä tiskinsä takana.

Herra Jérôme Coignard hiipi aivan hänen taakseen siepatakseen hänen
olkapäänsä yli himoitsemansa uutiset. Tuo oppinut ja perin nerokas mies
ei omannut pienintäkään osuutta tämän maailman hyvyyksistä, ja kun hän
oli juonut lasillisen Pikku Bachuksessa, ei hänen taskuunsa jäänyt
ropoakaan sanomalehtien ostoon. Luettuaan herra Blaizot'n selän takaa
rouva Morangèren todistuksen, hän huudahti, että niin piti käydä, että
hänestä oli mieluista nähdä vääryyden kukistuvan kukkuloiltaan naisen
heikon käden vaikutuksesta, josta Pyhässä Raamatussa kerrotaan monta
ihmeellistä esimerkkiä.

-- Vaikka tämä nainen, lisäsi hän, onkin tuota publikaanien seuraa,
jota en rakasta, niin hän kuitenkin muistuttaa noita voimakkaita
naisia, joita Kuninkaitten kirjassa ylistetään. Hänessä miellyttää tuo
nuoruuden ja älykkyyden harvinainen yhdistelmä ja osoitan mieltymystäni
hänen sievän voittonsa johdosta.

Herra Roman keskeytti:

-- Varokaa, herra apotti, lausui hän kättään ojentaen, varokaa, ettette
vain tarkastele tätä juttua erikoiselta ja yksilölliseltä kannalta,
ottamatta huomioon, kuten teidän tulisi tehdä, siihen liittyviä yleisiä
etuja. Kaikessa tulee ottaa huomioon valtiosyyt, ja selväähän on, että
nuo suvereeniset syyt vaativat rouva Morangèrea olemaan puhumatta tai
että hänen puheisiinsa ei ainakaan olisi uskottu.

Herra Gentil kohotti nenäänsä kirjoistaan.

-- Tuon välikohtauksen tärkeyttä on suuresti liioiteltu, lausui hän.

-- Ohoh, herra sihteeri, jatkoi herra Roman, emme saata uskoa, että
seikka, joka saa teidät menettämään paikkanne, olisi mitätön. Sillä
teidän niskaannehan se koituu, teidän ja esimiehenne. Omasta puolestani
valitan sitä. Mutta ministereitten kukistumisessa minua aina lohduttaa
se, että he olivat kykenemättömiä estämään sen edeltä käsin.

Herra Gentil ilmaisi hiukan silmää iskien, että hän tässä suhteessa oli
täydellisesti herra Romanin kannalla.

Tämä jatkoi:

-- Valtio on kuin ihmisruumis. Kaikki sen tehtävät eivät ole
jaloja. Niinpä on sellaisia, joita täytyy salata, ja kaikkein
tarpeellisimpiakin.

-- Mitä, hyvä herra, sanoi apotti, oliko siis tarpeellista, että Lescot
käyttäytyi noin vangitun vaimoa kohtaan? Se oli häpeällistä!

Oh! sanoi herra Roman, se oli häpeällistä, kun se tuli tunnetuksi. Sitä
ennen se ei ollut mitään. Jos haluatte nauttia hallittuna olemisen
siunauksesta, joka yksin kohottaa ihmiset eläinten yläpuolelle, niin on
hallitseville jätettävä keinot käyttää valtaansa. Ja niistä on
salaaminen ensimäinen. Sen johdosta kansanvaltainen hallitus, joka on
kaikkein vähimmän salainen, on samalla heikoin. Luuletteko tosiaan,
herra apotti, että ihmisiä voi johtaa hyveellä? Se olisi turhaa unta.

-- Sitä en usko, vastasi hyvä opettajani. Olen huomannut elämäni eri
vaiheissa, että ihmiset ovat vain viilejä eläimiä, joita saattaa
hillitä vain väkivallalla ja viekkaudella. Mutta siinäkin tulee käyttää
jonkunlaista kohtuutta, eikä saa liiaksi loukata niitä harvoja hyviä
tunteita, jotka heidän sielussaan ovat sekaantuneet huonoihin
vaistoihin. Sillä luotiinhan ihminen, niin kehno, tyhmä ja ilkeä kuin
hän onkin, Jumalan kuvaksi, ja häneen on jäänyt joitakuita piirteitä
tästä ensimäisestä olemuksestaan. Hallitus, joka on lähtöisin
keskinkertaisesta ja halvasta kunniallisuudesta, saattaa kansansa
häpeään ja on syrjäytettävä.

-- Puhukaa hiljemmin, herra apotti, säikähti sihteeri.

-- Hallitsija ei ole koskaan väärässä, sanoi herra Roman, ja teidän
ohjeenne, herra apotti, ovat kapinallisia. Olisi oikein teille ja
kaltaisillenne, ettei teitä ollenkaan hallittaisi.

-- Vai niin! sanoi kunnon opettajani. Jos hallitus, kuten te väitätte,
on luotu vain petoksesta, väkivallasta ja kaikenlaisesta nylkemisestä,
ei tarvitse pahoin peljätä, että tuo uhkaus vaikuttaisi jotakin, ja
meillä on vielä kauan käytettävissämme ministereitä ja maakuntain
päälliköitä asioitamme hoitamassa. Tahtoisin vain, että näiden sijalle
tulisi toisia. Uudet eivät saattaisi olla huonompia kuin entisetkään,
ja olisivatpa kenties hiukan parempiakin.

-- Olkaa varuillanne, väitti herra Roman, olkaa varuillanne! Valtiossa
on ihmeellistä juuri sen johdonmukainen jatkuvaisuus, ja se seikka,
että maailmassa ei ole täydellistä valtiota, johtuu minun mielipiteeni
mukaan siitä, että vedenpaisumus Noakin aikana aiheutti epäjärjestystä
kruunun perintöjärjestykseen. Siitä häiriöstä emme ole vieläkään
selvinneet.

-- Olette huvittava teorioinenne, kiisti kunnon opettajani.
Maailmanhistoria on täynnä vallankumouksia. Siinä ei ole muuta kuin
ruhtinaiden kelvottomuuden aiheuttamia kansalaissotia, meteleitä ja
vehkeilyjä, enkä tiedä, mitä nykyään on enemmän ihmeteltävä:
hallitsevien hävyttömyyttäkö vai kansojen kärsivällisyyttä.

Sihteeri valitteli silloin, että herra apotti Coignard tuomitsi väärin
kuninkuuden hyviä tuloksia, ja herra Blaizot selitti moittien, ettei
sovi väitellä valtion asioista kirjakauppiaan puodissa.

Kun pääsimme ulos nykäisin oivaa mestariani hihasta.

-- Herra apotti, sanoin, oletteko jo unohtanut Syrakusan mummon, kun
nyt tahdotte vaihtaa tyranneja?

-- Jacobus, poikani, hän vastasi, myönnän mielelläni joutuneeni
ristiriitaan. Mutta tuo kaksinaisuus, jonka puheissani aivan oikein
huomaat, ei ole likimainkaan niin pahaluontoista kuin se, jota
filosofit antinomiaksi nimittävät. Kirjassaan _Viisaudesta_ väittää
Charron, että on ratkaisemattomiakin antinomioita. Omasta puolestani,
kun tuskin olen alkanut miettiä luonnon salaisuuksia, näen henkeni
silmien eteen ilmestyvän noita paholaisia, jotka huikeasti kinastelevat
keskenään ollen repimäisillään toisiltaan silmät päästä, ja heti
huomaan, ettei noita piintyneitä raivottaria saa millään toisistaan
erotetuiksi. Menetän kaiken toivon niiden sovittamiseksi, ja niiden
vika on, etten ole paljoakaan edistynyt metafysikassa. Mutta tässä
tapauksessa, Jacobus poikani, on ristiriita vain näennäinen. Järkeni
kannattaa yhä Syrakusan vanhusta. Ajattelen tänään samoin kuin
eilenkin. Annoin vain tällä kertaa sydämelleni voiton ja tunteilleni
vallan, kuten mikä hyvänsä oppimaton ihminen.



V

Pääsiäismunat.


Isäni oli ravintoloitsija Saint-Jacques-kadulla,
Saint-Bénoit-le-Bétournén vastapäätä. En sano, että hän piti
paastosta; tuo tunne ei olisi ollut paistinkääntäjän luonteelle
ominainen. Mutta hän noudatti paastoja ja pidättäymisiä kuten hyvän
kristityn tuleekin. Kun hänellä ei ollut rahaa ostaa vapautusta
arkkipiispalta, hän söi lipeäkalaa paastopäivinä vaimoineen, poikineen,
koirineen ja tavallisine vieraineen, joista innokkain oli hyvä
mestarini herra apotti Jérôme Coignard. Äitini ei olisi suvainnut, että
Miraut, pihakoiramme, jyrsi luuta pyhänä pitkänä perjantaina. Sinä
päivänä hän ei sekoittanut lihaa eikä rasvaa eläinparan kuppiin.

Turhaan apotti Coignard selitti, että hän siinä teki pahoin ja että
selvän oikeuden kannalta Miraut, jolla ei ollut osaa syntien anteeksi
saamisen pyhään mysterioon, ei ollut velvollinen kärsimään sen takia
jokapäiväisessä ravinnossaan.

-- Oiva emäntäni, selvitteli tuo suuri mies, kuuluu asiaan, että me
kirkon jäseninä syömme lipeäkalaa, mutta taikauskoa, epäuskoisuutta,
uhmailua, vieläpä pyhyyden pilkkaakin on teidän laillanne tehdä koira
osalliseksi kieltäymyksiin, jotka ovat äärettömän kallisarvoiset
Jumalan niihin kiinnittämän tärkeyden vuoksi, ja jotka muutoin olisivat
halveksittavia ja naurettavia. Se on väärinkäytös, jonka yksinkertainen
mielenlaatunne tekee viattomaksi, mutta jos joku tohtori, taikkapa vain
tavallinen selvä-älyinen kristitty niin tekisi, olisi se rikollista.
Sellainen uskonharjoitus, hyvä vaimo, johtaa vuorostaan pelottavimpaan
kerettiläisyyteen. Se ei pääty vähempään kuin sellaiseen väitteeseen,
että Jeesus Kristus on kuollut niin koirien kuin Aatamin lastenkin
vuoksi. Ja mikään ei ole niin paljon Raamatun oppia vastaan.

-- Saattaa niin olla, vastasi äitini. Mutta jos Miraut söisi lihaa
pitkänä perjantaina, kuvittelisin, että se on juutalainen ja alkaisin
kammoa sitä. Teenkö sittenkin synnin, herra apotti?

Ja hyvä mestarini jatkoi lempeästi, viiniä ryypäten:

-- Voi, rakas sielu, ratkaisematta teettekö tässä syntiä tai ette,
sanoo totuuden mukaan, että tässä ei ole vääryyttä ja että uskon teidän
pääsevän iankaikkiseen autuuteen pikemmin kun viiden tai kuuden piispan
ja kardinaalin minun tuttavapiiristäni, jotka kuitenkin ovat
kirjoittaneet kauniita kanonisen lain selityksiä.

Miraut särpi lientänsä ja isäni lähti apotti Coignardin kanssa
pistäytymään Pikku Bachuksessa.

Näin vietimme _Kuningatar Hanhenjalan_ ravintolassa pyhää paaston
aikaa. Mutta heti pääsiäisaamuna, kun Saint-Benoît-le-Bétourné'n kellot
kaikuivat ylösnousemuksen riemua, isäni pisti vartaaseen kanoja, sorsia
ja kyyhkysiä tusinoittain, ja liekehtivän uunin nurkassa Miraut nuuski
rasvan hyvää hajua, heiluttaen häntäänsä ahkerasti, miettivänä ja
vakavana. Vanhana, väsyneenä, melkein sokeana se vielä nautti tämän
maailman iloja, jonka pahat puolet se otti vastaan alistuvasti. Hän oli
viisas, enkä ollenkaan ihmettele, että äitini otti niin järkevän
olennon osalliseksi hurskaihin toimiinsa.

Kuunneltuamme korkean messun, aterioimme hyvältä tuoksuavassa puodissa.
Isäni mukana tuli aterialle tuulahdus uskonnollista iloa. Tavallisesti
hänellä oli ruokavieraina eräitä ylituomarin apulaisia ja oiva
opettajani, apotti Coignard. Pääsiäisenä, armon vuonna 1725 muistan
hänen tuoneen mukaansa herra Nicolas Cerisen, jonka hän oli löytänyt
jostain vinttikerroksesta Muurarinkadulta, missä tuo oppinut mies
kirjoitteli koko päivät ja yöt uutisia kirjallisesta maailmasta
Hollannin kustantajille. Pöydällä kohosi rautakorissa vuori punaisia
munia. Ja kun apotti Coignard oli lukenut ruokaluvun, nuo munat
joutuivat keskustelun aiheeksi.

-- Aelius Lampridus kertoo, aloitti Nicolas Cerise, että Aleksanteri
Severuksen isän kana muni punaisen munan tuon valtaistuimelle
määrätyn lapsen syntyessä.

-- Tuo Lampridus, joka oli verrattain tyhmä, vastasi oiva opettajani,
olisi saanut jättää tuon jutun akoille, jotka sitä levittelivät. Teillä
on liiaksi arvostelukykyä, herra Cerise, johtaaksenne kristillisen
tavan tarjota punaisia munia pääsiäisenä mokomasta mahdottomasta
tarusta.

-- Enhän tosin uskokaan, että tapa johtuisi Aleksanteri Severuksen
munasta, vastasi Nicolas Cerise. Ainoa johtopäätös, jonka siitä haluan
tehdä, on se, että punainen muna pakanoitten keskuudessa merkitsi
korkeimpaan valtaan pääsyä. Muutoinkin, jatkoi hän, oli täytynyt
jollakin tavalla värjätä tuo muna, sillä kanat eivät muni punaisia
munia.

-- Suokaa anteeksi, sanoi äitini, joka lieden luona seisten täytteli
vateja, olen nuoruudessani nähnyt mustan kanan, joka muni ruskeaan
vivahtavia munia. Sen vuoksi uskon kyllä, että on kanoja, joitten munat
ovat punaisia tai punaiseen vivahtavia, esimerkiksi sellaisia kuin
tiili.

-- Se on hyvin mahdollista, sanoi hyvä opettajani, ja luonto on
tuotteissaan paljon vaihtelevampi kuin tavallisesti luulemme. Eläinten
syntymisessä sattuu kaikenlaista outoa, ja luonnonhistoriallisissa,
museoissa tapaamme paljoa kummallisempia hirviöitä kuin punainen muna
on.

-- Niinpä on kuninkaan museossa, jatkoi Nicolas Cerise, viisijalkainen
vasikka ja kaksipäinen lapsi.

-- Vielä kummallisempaa näin Auneaussa, Chartres'n lähellä, sanoi
äitini, asettaen pöydälle tusinoittain makkaroita hapankaalissa,
joitten miellyttävä tuoksu nousi katon malkoja kohti. Olen nähnyt
_äsken_ syntyneen lapsen, jolla oli hanhen jalat ja käärmeen pää.
Kätilö, joka auttoi sen maailmaan, säikähti niin, että heitti sen
tuleen.

-- Ottakaa huomioon! huudahti apotti Jérôme Coignard, ottakaa huomioon,
että ihminen syntyy naisesta palvellakseen Jumalaa, ja että on
sopimatonta varustaa lasta käärmeen päällä. Siis ei sellaista lasta
ole ollut olemassakaan ja kätilönne uneksi tai teki pilaa teistä.

-- Herra apotti, huomautti Nicolas Cerise hymyillen hieman, te kuten
minäkin olette nähnyt kuninkaan museossa nelijalkaisen, kaksisukuisen
sikiön, jota säilytettiin spriillä täytetyssä maljakossa, ja toisessa
maljakossa päättömän lapsen, jolla oli silmä navan yläpuolella.
Voivatko nuo hirviöt palvella Jumalaa paremmin kuin käärmepäinen lapsi,
josta emäntämme kertoi? Ja entä sitten ne, joilla on kaksi päätä, niin
ettei tiedä onko niillä kaksi sieluakin? Tunnustakaa, herra apotti,
että luonto huvitellessaan noin ilkeillä leikeillä, tuottaa teologeille
hiukan päänvaivaa.

Hyvä opettajani avasi jo suunsa vastatakseen ja olisi epäilemättä
kokonaan kumonnut Nicolas Cerisen vastaväitteet, mutta äitini, jota ei
mikään pidättänyt, kun puhumisen halu tuli hänen päälleen, ehätti
edelle, sanoen hyvin äänekkäästi, että Auneaun lapsi ei ollutkaan
ihmiselimen olento ja että paholainen oli sen siittänyt leipojattaren
kanssa.

-- Ja sitä todistaa sekin, hän jatkoi, ettei kenenkään mieleen
juolahtanut sitä kastaa ja että se haudattiin riepuun käärittynä
takapihalle. Jos se olisi ollut ihmisolento, se olisi peitetty
siunattuun maahan. Kun paholainen saa lapsen naisen kanssa, se luo
tämän eläimen muotoiseksi.

-- Vaimo, vaimo, varoitteli apotti Coignard, on merkillistä, että
talonpoikainen nainen tietää paholaisesta enemmän kuin teologian
tohtori, ja minusta on ihmeellistä, että vetoatte johonkin Auneaun
akkaan kun on saatava tietää, kuuluuko määrätty naisen hedelmä Jumalan
verellä ostettuun ihmissukuun vai ei. Uskokaa minua: nuo pirunpelit
ovat vain mielikuvituksen likaisia tuotteita, joista teidän tulee
puhdistaa sielunne. Kirkkoisät eivät teoksissaan kerro, että paholainen
siittäisi tytöille lapsia. Kaikki jutut haureudesta paholaisen kanssa
ovat inhottavia unia, ja on häpeällistä, että jesuitat ja dominikanit
ovat laatineet tutkielmia siitä.

-- Puhutte oikein, herra apotti, sanoi Nicolas Cerise, siepaten
makkaran vadista. Mutta ette ole vastannut mitään väitteeseeni, että
päättömät lapset eivät ole erikoisen soveliaita ihmisen tarkoitukseen,
jona on, kuten kirkko opettaa, tuntea, palvella ja rakastaa Jumalaa, ja
että siis luonto, kuten hukatessaan suuren joukon siemeniä, ei ole
riittävästi teologinen ja kristitty. Lisäisin vielä, ettei se juuri ole
uskonnollinen missään toiminnassaan ja että se ei näytä tuntevankaan
Jumalaa. Se pelottaa minua, herra apotti.

-- Voi! huudahti isäni heilutellen haarukkansa kärjessä linnun koipea,
jota hän paraikaa jyrsi. Voi, kuinka hämäriä, ikäviä ja nyt
vietettävään juhlaan huonosti sopivia puheita! Se on yhtä paljon
vaimoni vika, joka tarjoilee meille käärmepäisiä lapsia, niin kuin
sellainen ruoka olisi sopivaa kunnon vierailleni. Kuinka on kauniista
punaisista munistamme saattanut lähteä niin paljon pirullisia juttuja!

-- Katsokaas, isäntä, sanoi apotti Coignard, on totta, että munista
erkanee kaikenlaista. Siitä ovat pakanat saaneet aiheita moneen
filosofiseen kertomukseen. Mutta että yhtä kristillisistä munista
antiikkisen purppuran alla kuin ne, joita par'aikaa syömme, lähtee
moinen määrä hurjaa epäuskoisuutta, on seikka, joka saattaa minut
ällistymään.

Nicolas Cerise katseli arvon mestariani silmiään räpäytellen ja sanoi
ohuesti naurahtaen:

-- Herra apotti Coignard, ne munat, joitten mehulla värjätyt kuoret
peittävät permannon jalkaimme alla, eivät olemukseltaan olekaan
kristityitä ja katoolisia, kuten haluatte uskoa. Pääsiäismunat ovat
oikeastaan pakanallista alkuperää ja muistuttavat, nyt kevätpäivän
tasauksen aikana, elämän salaperäistä puhkeamista. Se on vanha,
kristinopissa säilynyt uskonnollinen symboli.

-- Aivan yhtä hyvällä syyllä voi väittää, sanoi hyvä opettajani, että
niissä piilee Kristuksen ylösnousemuksen symboli. Minä, jota ei
ollenkaan haluta kuormittaa uskontoa turhilla symbolisilla
viisasteluilla, minä uskon mielelläni, että ilo syödä munia, joita ei
ole saanut koko paaston aikana, on ainoa syy, joka saa ne tänä päivänä
esiintymään pöydällä kaikessa kunniassa, kuninkaalliseen purppuraan
puettuina.

Mutta se on yhdentekevää, ja nämä ovat pikkuseikkoja, jotka huvittavat
vain oppineitten ja kirjastonhoitajien mieltä. Teidän puheissanne,
herra Cerise, on huomattavaa se, että asetatte luonnon uskontoa vastaan
ja haluatte tehdä ne toistensa vihollisiksi. Se on sellainen
synti, herra Nicolas Cerise, niin kauhea synti, että kunnon
ravintoloitsijaammekin on puistattanut hänen sitä käsittämättäkään.
Mutta minä puolestani en ole ollenkaan häiriytynyt ja sellaiset
väitteet eivät hetkeksikään saata viehättää henkeä, joka kykenee
hillitsemään itsensä.

-- Te, herra Nicolas Cerise, olette juuri seurannut tuota järkeilevää,
tieteellistä menetelmää, ahdasta, lyhyttä, saastaista umpikujaa, jonka
perällä häpeällisesti iskee nenänsä seinään. Olette päätelleet kuin
viisasteleva puoskari, joka luulee tuntevansa luonnon nuuskittuaan
jotain sen ulkoisia ilmiöitä. Ja olette lausunut, ettei luonnollinen
siittäminen, joka tuottaa hirviöitä, kuulukaan Jumalan salaisuuksiin,
kun hän luo ihmisiä hänen kunniaansa ylistämään: _Pulcher hymnus Dei
homo immortalis_. Olitte kovin jalomielinen, kun ette puhunut äsken
syntyneistä, jotka kuolevat ennen päivän nousua, hulluista,
vähäjärkisistä ja kaikista, jotka eivät Lactanuksen lausuman mukaan
ollenkaan muistuta ihanaa hymniä Jumalan kunniaksi, _pulcher hymnus
Dei_. Mutta mitä te siitä tiedätte ja mitä me tiedämme, herra Nicolas
Cerise? Pidätte minua jonain amsterdamilaisena tai haagilaisena
lukijananne väittäessänne, että käsittämätön luonto on vastakkainen
hyvin pyhälle kristinopillemme. Luonto on silmissämme, hyvä herra, vain
hajallisten kuvien sarja, joiden merkitystä meidän on mahdoton löytää,
ja myönnän teille, että me sen mukaan ja sen viittauksia seuraamalla
emme saata havaita äsken syntyneessä kristittyä, emme ihmistä, emme
edes yksilöäkään, ja että liha on täydellisesti selittämätön
hieroglyfi. Mutta se ei ole mitään, ja me näemme vain kuvakankaan
nurjan puolen. Älkäämme kiinnittäkö huomiota siihen ja tietäkäämme,
ettemme sitä tietä saa mitään selville. Kääntykäämme täydellisesti
tajuttavaan, joka on Jumalaan yhtynyt ihmissielu.

Olette huvittava, herra Nicolas Cerise, luontoinenne ja
siittämisinenne. Olette mielestäni kuin porvari, joka luulee
yllättäneensä kuninkaan salaisuudet, koska hän on nähnyt neuvostosalin
seiniä koristavat maalaukset. Samoin kuin salaisuudet piilevät
hallitsijan ja ministereitten puheissa, on ihmisen kohtalo ajatuksessa,
joka lähtee samalla kertaa luodusta ja luojasta. Loppu on vain
tyhmyreitä huvittavaa hupia ja turhuutta, jota akatemioissa saa paljon
nähdä. Älkää puhuko minulle luonnosta, jollette tarkoita sitä, mitä
näemme Pikku Bachuksessa katsellessamme Cathérinea, pitsinnyplääjää,
joka on pyöreä ja hyvin muodostunut.

Ja te, oiva isäntämme, lisäsi apotti Coignard, antakaa minulle
juotavaa, sillä suutani kuivaa herra Nicolas Cerisen takia, joka luulee
luontoa jumalattomaksi. Ja, kaikkien paholaisten nimessä, se on sitä ja
sen tulee tavallaan ollakin, herra Nicolas Cerise! Joka tapauksessa se
julistaa Jumalan kunniaa, vaikka se tapahtuu tiedottomasti, sillä emme
tiedä, onko sen tietoisuus ehkä vain ihmisen hengessä, joka yksin uhoaa
lopullisesta ja loputtomasta. Juotavaa!

Isäni kaasi sekä kunnon mestarini apotti Coignardin että herra Nicolas
Cerisen lasiin reunoja myöten punaista viiniä ja käski heitä juomaan
toistensa terveydeksi. Sen he vilpittömästi tekivätkin, sillä he olivat
kunnon miehiä kumpainenkin.



VI

Uusi hallitus.


Herra Shippen, joka Greenwichissä harjoitti luvallista lukkosepän
ammattia, aterioi joka päivä, niin kauan kuin hän viipyi Pariisissa,
kuningatar Hanhenjalan ravintolassa isäni ja arvon mestarini, herra
apotti Jerôme Coignardin seurassa. Kun hän eräänä päivänä oli tapansa
mukaan tilannut pullon viiniä, sytyttänyt piippunsa ja ottanut
taskustaan lontoolaisen lehden, hän alkoi poltella, juoda ja lukea
kaikessa rauhassa. Sitte, taitettuaan lehtensä kokoon ja asetettuaan
piippunsa pöydän reunalle, hän aloitti:

-- Hyvät herrat, ministeristö on kukistettu.

-- Oh! sanoi kelpo mestarini, se ei ole erikoisen huomattava asia.

-- Suokaa anteeksi, vastasi herra Shippen, se on tärkeä asia, sillä
nykyinen ministeristö on tory-, uusi whig-puoluetta, ja muutenkin on
kaikki huomattavaa, mitä Englannissa tapahtuu.

-- Olemme kuitenkin, vastasi hyvä opettajani, nähneet Ranskassa paljon
suurempia mullistuksia kuin tuo. Olemme nähneet neljän valtiosihteerin
paikalle asetettavan kuusi tai seitsemän neuvostoa, jokaisessa kymmenen
jäsentä ja herrat valtiosihteerit on leikattu kymmeneen kappaleesen ja
sitte taas palautettu alkuperäiseen muotoonsa. Aina tällaisen
vaihdoksen tapahtuessa toiset vannoivat, että kaikki oli hukassa,
toiset, että kaikki oli pelastettu. Ja niistä tehtiin laulujakin.
Puolestani kiinnitän vähän huomiota siihen, mitä ruhtinaitten
työhuoneissa tapahtuu ottaen lukuun, ettei elämän kulku yhtään muutu.
Sillä uudistusten jälkeen ihmiset ovat yhtä itsekkäitä, ahneita,
ilkeitä ja julmia kuin ennen niitä; vuorotellen älyttömiä ja hurjia. Ja
aina on kuitenkin melkein yhtä paljon lapsia, avioliittoja,
aisankannattajia ja hirtetyitä, joka ilmaisee yhteiskunnan mainiota
järjestystä. Tuo järjestys on pysyvä, hyvä herra, eikä mikään saata
hämmentää sitä, sillä se on perustettu inhimilliselle kurjuudelle ja
tyhmyydelle -- siinä avustajia, jotka eivät koskaan petä. Ne hankkivat
tälle rakennukselle sellaisen kestävyyden, että se kykenee vastustamaan
huonoimmankin ruhtinaan ja tuon kelvottoman virkamiesjoukon
hyökkäykset, vaikka jälkimäiset tukevatkin edellistä.

Isäni, joka kuunteli keskustelua silavavarras kädessään, teki siihen
hiljaisella lujuudella sen oikaisun, että hyviäkin ministereitä on
olemassa, ja että hän erikoisesti muisti erään, äsken kuolleen, hyvin
viisaan määräyksen julkaisijana, joka turvasi ravintoloitsijoita
teurastajien ja leipureitten kaikki ahmivalta vallanhimolta.

-- Saattaa niin olla, herra Paistinkääntäjä, jatkoi hyvä opettajani, ja
siitä asiasta pitäisi keskustella leipurinkin kanssa. Mutta
harkitsemisen arvoista on se, että valtakunnat pysyvät pystyssä, ei
suinkaan eräitten valtiosihteereitten viisauden takia, mutta useitten
miljoonain ihmisten tarpeitten vuoksi, jotka elääkseen harjoittavat
kaikenlaisia halpoja ja inhottavia ammatteja kuten teollisuutta,
maanviljelystä, kauppaa, sotaa ja merenkulkua. Nuo kurjat yksilöt
luovat sen, mitä sanotaan kansojen suuruudeksi, ja ruhtinailla ja
ministereillä ei ole siinä mitään osaa.

-- Erehdytte, hyvä herra, väitti englantilainen, ministereillä on
osansa siinä, sillä he säätävät lakeja, joista yksi ainoa saattaa
rikastuttaa kansan tai viedä sen vararikkoon.

-- Mitä siihen tulee, intti apotti, on se sattuman varassa. Koska
valtion asiat ovat niin laajat, ettei yhden miehen äly kykene niitä
käsittämään, täytyy antaa ministereille anteeksi, että he toimivat
sokeasti, omaamatta minkäänlaista jälkitietoisuutta tekemästään hyvästä
tai pahasta, ja myöntää, että he ovat menetelleet kuin sokkosilla
ollen. Muuten, jos arvostelisimme tuota pahaa tai hyvää taikauskotta,
tuntuisivat ne meistä kovin vähäpätöisiltä, ja epäilen, saattaisiko
lailla tai määräyksellä olla sellainen vaikutus kuin väitätte. Otan
esimerkiksi ilotytöt, joista yksin on vuoden aikana annettu enemmän
määräyksiä kuin vuosisadassa kaikista muista valtakunnan ihmisluokista,
ja he hoitavat kuitenkin ammattiaan tarkkuudella, joka on sukua
luonnonvoimille. He nauravat lapsellisille mustaamisyrityksille, joita
eräs Nicodème-niminen virkamies heistä keksii, ja tekevät pilaa
pormestari Baiselancesta,[4] joka useitten ylituomareitten ja
haastemiesten kanssa on muodostanut oikean liiton heitä vastaan. Voin
vakuuttaa, että Cathérine pitsinnyplääjä ei tiedä edes Baiselancen
nimeäkään, ja se jää hänelle tuntemattomaksi aina kuolemaan saakka,
joka on kristillinen, tai ainakin niin toivon. Ja tästä johdan sen,
että kaikki lait, joilla ministerit salkkujaan paisuttavat, ovat
roskapaperia, eivätkä voi elättää eikä estää meitä elämästä.

-- Herra Coignard, sanoi Greenwichin lukkoseppä, käyttämänne kielten
halpuudesta huomaa, että teidät on muovailtu elämään orjuudessa.
Puhuisitte aivan toisin kuninkaista ja ministereistä, jos teillä olisi,
kuten minulla, onni nauttia vapaasta hallituksesta.

--- Herra Shippen, selitti apotti, oikea vapaus on tämän maailman
turhuuksista eristäytyneen mielen vapautta. Valtiollisesta vapaudesta
välitän yhtä vähän kuin pilaantuneesta perunasta. Se on vain
harhaluuloa, jolla petetään tietämättömien turhamielisyyttä.

-- Vahvistatte ajatustani, sanoi herra Shippen, että ranskalaiset ovat
apinoita.

-- Suokaa anteeksi, huusi isäni pannuaan heilutellen, heidän joukossaan
on leijoniakin.

-- Siis ei ole puutetta muusta kuin kansalaisista, virkkoi herra
Shippen. Tuileries'n puistossa kaikki ihmiset väittelevät valtion
asioista, eikä noista riidoista milloinkaan lähde järkevää ajatusta.
Teidän kansanne on vain kuin meluava eläintarha.

-- Hyvä herra, lievitteli arvon mestarini, on totta, että kun ihmisten
yhdyskunnat saavuttavat erään määrän tapojen harjaannusta, ne tulevat
tavallaan eläintarhan tapaisiksi, ja että edistys tavoissa on juuri
siinä, että eletään häkeissä eikä surkeasti harhailla pitkin salomaita.
Tämä tila on yhteistä kaikille Europan kansoille.

-- Hyvä herra, sanoi Greenwichin lukkoseppä, Englanti ei ole mikään
eläintarha, sillä siellä on parlamentti, josta ministerit ovat
riippuvaisia.

-- Hyvä herra, vastasi siihen apotti, saattaapa käydä niin, että
Ranskassakin kerran on ministereitä, jotka ovat parlamentin alaisia. Ja
vieläkin enemmän. Aika tuo muassaan paljonkin muutoksia valtakuntien
rakenteeseen, ja saattaapa kuvitella, että Ranska vuosisadan tai parin
kuluttua omaksuu kansanvaltaisen hallitusmuodon. Mutta, hyvä herra,
valtiosihteerit, jotka ovat hyvin vähäpätöisiä nykyään, eivät silloin
ole yhtään mitään. Sillä sen sijaan, että he olisivat riippuvaisia
hallitsijasta, jolta he saavat valtansa määrätyksi ajaksi, he alistuvat
kansan mielipiteen alle ja tulevat osallisiksi sen vaihtelevaisuudesta.
On huomattava, että ministerit jonkunlaisella voimalla harjoittavat
valtaansa vain itsevaltiaissa monarkioissa, kuten Josefin, Jaakopin
pojan, faaraon ministerin kohtalo ja Haamanin, Ahasveruksen ministerin
vaiheet opettavat. Toisella oli suuri tehtävä Egyptin, toisella Persian
hallituksessa. Ranskassa tarvittiin vahvaa kuninkuutta ja heikkoa
kuningasta Richelieu'n käsivarren varustamiseksi. Kansanvaltaisessa
valtiossa ministereistä tulee niin heikkoja, ettei heidän
kelvottomuutensa, eipä edes tyhmyytensäkään enää aiheuta vahinkoa.

He saavat valtiopäiviltä vain epävarmat ja huolekkaat valtuudet.
Saattamatta ulottaa toiveitaan kauas, pääsemättä laajentamaan tuumiaan,
he riutuvat surkeasti kuluttaen pian katoavaa olemassaoloaan. Heidän
kasvonsa kellastuvat, kun he koettavat viidensadan koossa olevan
kasvoilta lukea toimintakäskyt. Hakiessaan turhaan omia aatteitaan,
tietämättömän, hajanaisen ihmisjoukon keskuudesta, he vaipuvat huolten
painamaan voimattomuuteen. He eivät enää osaa valmistaa eikä
suunnitella mitään edeltäkäsin, ja harrastavat enää vain vehkeilyä ja
valehtelua. He kaatuvat niin matalalta, ettei putoaminen tuota heille
mitään vahinkoa, ja pikku koulupojat kirjoittavat heidän nimensä
seiniin naurattaakseen kaupungin porvareita.

Tälle puheelle herra Shippen kohotteli olkapäitään.

-- Mahdollista, virkahti hän; minun on helppo nähdä ranskalaiset
sellaisessa tilassa.

-- Siinäkin tilassa maailma kulkee kulkuaan, sanoi oiva opettajani.
Syödä täytyy. Siinä suuri välttämättömyys, josta kaikki muut johtuvat.

Herra Shippen sanoi piippuaan pudistellen:

-- Sillävälin meille luvataan ministeri, joka suosii maanviljelystä,
mutta tuhoisi kaupan, jos hänen sallittaisiin toimia. Siihen on minun
puututtava, koska kerran olen Greenwichin lukkoseppä. Kutsun lukkosepät
koolle ja pidän heille puheen.

Hän pisti piipun taskuunsa ja lähti hyvästiä sanomatta.



VII

Uusi hallitus.

(Jatko ja loppu.)


Ilma oli illallisen jälkeen kaunis, ja herra apotti Jérôme Coignard
käveli muutamia askeleita Saint-Jacques-kadulla, missä lyhtyjä
sytytettiin, ja minä sain kunnian olla hänen seurassaan. Hän seisahtui
Saint-Benoît-le-Bétourné'n porttiholvin alle ja sanoi, osoittaen
minulle lihavalla, skolastisia todisteluja yhtä paljon, kuin helliä
hyväilyjä varten tehdyllä pyöreällä kädellään, toista hyvin
goottilaisten kivipatsaiden alla olevaa pukkia, joka oli tuhrittu
rivoilla piirroksilla:

-- Jakobus, poikani, jos olet yhtä mieltä kanssani, niin hengitämme
hieman raitista ilmaa noilla vanhoilla kiiltävillä kivillä, jonne niin
moni kerjuri on ennen meitä hiipinyt levähdyttääkseen kurjaa itseään.
Onpa saattanut tapahtua, että pari kolme noista lukemattomista
onnettomista on siinä vaihtanut keskenään mainioita viisauksia. Voimme
kyllä joutua siinä kirppujen purtaviksi. Mutta kun sinä, poikani, vielä
olet rakkauden iässä, niin voithan ajatella, että ne ovat Cathérine
pitsinnyplääjän kirppuja, tai Jeannette viulunsoittajan, -- heillä kun
on tapana tuoda sulhasensa hämärissä tänne, -- ja niitten purema tuntuu
sinusta suloiselta. Se on sinun nuoruudellesi sallittu harhaluulo.
Itselleni, minä kun olen jo jättänyt taakseni suloisten erhetysten
ajan, itselleni sanon, ettei lihan iloille tule antaa liian suurta
osaa, eikä huolia kirpuista, jotka ovat, kuten koko muukin
maailmankaikkeus, Jumalan suuri salaisuus.

Näin sanoen hän istui varoen, ettei häiritsisi pientä savoijilaista ja
tämän kissaa, jotka nukkuivat viatonta untaan vanhalla kivipenkillä.
Asetuin hänen viereensä ja kysyin, kun äskeinen keskustelu palasi
mieleeni:

-- Herra apotti, puhuitte äsken ministereistä. Kuninkaan ministerit
eivät tehneet teihin minkäänlaista vaikutusta, ei puvuillaan, ei
vaunuillaan eikä nerollaan, ja arvostelitte heitä sellaisen sielun
vapaudella, jota mikään ei hämmästytä. Kun sitten tarkastelitte näitten
virkamiesten tilaa kansanvaltiossa -- jos sellainen milloin syntyy --
esititte sen meille kurjaa kurjemmaksi ja pikemmin säälin kuin
kiitoksen arvoiseksi. Vastustaisitteko muinaisajan tasavaltojen tapaan
uudelleen järjestettyjä hallituksia?

-- Poikani, vastasi arvon mestarini, olen itsestäni taipuvainen
kannattamaan kansanvaltaista hallitusta. Asemani alhaisuus johtaa minut
siihen, ja Pyhä Raamattu, jota olen hieman tutkinut, vahvistaa minua
tässä taipumuksessani, sillä Herra sanoo Kuningasten kirjassa: Israelin
vanhemmat haluavat itselleen kuningasta, että minä en hallitseisi
heidän ylitsensä.

Siispä teitä hallitsevan kuninkaan oikeudet ovat nämä: Hän ottaa teidän
lapsenne vaunujansa ohjaamaan ja hän panee heidät juoksemaan vaunujensa
edessä. Hän tekee teidän tyttäristänne voiteittensa valmistajia,
keittäjiään ja leipojiaan. _Filias quoque vestras faciet sibi
unguentarias et focarias et panificas_. Tämä on erikoisesti sanottu
Kuninkaitten kirjoissa, joista vielä saatamme nähdä, että kuningas
antaa alamaisilleen kaksi tuhoisaa lahjaa: sodan ja nälänhädän. Ja jos
on totta, että monarkiat ovat olemassa Jumalan armosta, on myös totta,
että niissä ilmenee inhimillisen tyhmyyden ja pahuuden piirteitä. On
luultavaa, että taivas on antanut kuninkaat ihmisille rangaistukseksi:
_Et tribuit eis petitionem eorum_.

    ja vihassansa synnit hän meille viaksi kantaa
    ja rankaisee, kun lahjojaan hän antaa.

Voisin sinulle, poikani, kertoa muinaisajan viisaitten teoksista monta
kaunista kohtaa, joissa tyrannien viha kuvastuu ihmeellisellä voimalla.
Luulen sitäpaitsi osoittaneeni jonkunlaista sielun lujuutta
halveksiessani saarnastuolien tarjoamaa loistoa, ja inhoan, aivan yhtä
paljon kuin tuo jansenisti Biaise Pascal, miekkaa kantavia hölmöjä.
Kaikki nuo syyt puhuvat sydämessäni ja sielussani kansanvaltaisen
hallituksen puolesta. Olen ottanut nämä asiat mietelmien aiheeksi, ja
aion kerran julaista sellaisen kirjan, joissa sanotaan, että on
muserrettava luu ytimen löytääkseen. Kerron sinulle, että sepitän uuden
_Hulluuden ylistyksen_, joka näyttää köykäistäkin köykäisemmältä, mutta
jossa viisas huomaa viisauden somasti kätkettynä narrinkaapun alle.
Lyhyesti: aion olla toinen Erasmus, aion opettaa kansaa hänen
esimerkkiään noudattaen, oppineella ja älykkäällä lörpöttelyllä. Ja
tämän tutkielman eräässä luvussa sinäkin, poikani, löydät kaikki
selitykset mieltäsi kiinnittäviin asioihin, opit tajuamaan säädyistä
tai kansankokouksista riippuvien ministereitten aseman.

--- Voi, herra apotti, huudahdin, kuinka kiire minulla on lukea tuo
kirja! Milloin arvelette, että se on valmis?

-- En tiedä, virkkoi arvoina opettajani. Ja totta puhuakseni luulen,
että en kirjoita sitä koskaan. Ihmisten aikomukset joutuvat usein
häpeään. Emme voi hallita pienintäkään tulevaisuuden osaa, ja tuo
Aatamin koko suvulle yhteinen epävarmuus on minussa kehittynyt
äärimmilleen kokemusteni pitkän onnettomuuksien sarjan takia. Sen takia
epäilen, poikani, kykenenkö milloinkaan luomaan tuota arvokasta pilaa.
Pitämättä sinulle tässä istuessamme poliittista esitelmää, kerron
kuitenkin, kuinka aioin kuviteltuun kirjaani sovitella kappaleen, jossa
näyttäytyy ukko Demoksen -- kun hän pääsee valtaan -- uhriksi joutuvien
palvelijoitten heikkous ja viekkaus. En tiedä, pääseekö hän valtiaaksi,
enkä rupea sitä ratkaisemaankaan. En rupea ennustelemaan, vaan jätän
sen vaivan neitsyeille, jotka puhuvat ennusmerkkien kautta, kuten
sellaiset sibyllat kuin Cuman, Persian, Tiburtinumin, _quarum insigne
virginitas est et virginitatis praemium divinatio_. Palatkaamme siis
asiaan. Siitä on jo noin kaksikymmentä vuotta, kun asuin Séez'in
mieluisassa kaupungissa, missä olin piispan kirjastonhoitajana.

Sattumalta sinne tulleet kiertävät näyttelijät esittivät ladossa aika
hyvän murhenäytelmän. Menin sinne ja näin esiintyvän Rooman keisarin,
jonka tekotukka oli koristettu runsaammilla laakereilla kuin Pyhän
Laurin tori markkinain aikana kinkuilla. Hän istui papillisessa
nojatuolissa. Hänen kaksi ministeriään, hovipuvussa, loistavine
arvonmerkkeineen, istuivat hänen rinnallaan jakkaroilla, ja kaikki
kolme neuvottelivat valtion asioista pahalta hajuavien öljylamppujen
valossa. Keskustelun kuluessa eräs neuvosmiehistä piirsi satirisen
kuvan tasavallan loppuajan konsuleista. Hän osoitti heidät innokkaiksi
käyttämään oikein sekä väärin haihtuvaa valtaansa, yhteishyvän
vihollisiksi, kateellisiksi seuraajilleen, tietäen varmasti tapaavansa
heissä omia rikostovereitaan rosvouksessa ja verojen kiskomisessa. Näin
hän lausui:

Kun tuollaiset pikkuherrat, jotka asetetaan paikoilleen vuodeksi,
huomaavat, kuinka lyhyt aika heidän valtaansa rajoittaa, niin he
tekevät onnellisimpienkin toimenpiteiden tulokset turhiksi pelosta,
että heidän seuraajansa hyötyisivät. Koska heillä on vähän osaa
kaikkeen hallitsemaansa hyvinvointiin, he niittävät runsaan sadon
yleisestä vainiosta, varmoina siitä, että jokainen mielellään antaa
heille anteeksi, toivoen vuorostaan samanlaista kohtelua.[5]

No niin, poikani, nuo lauseet, jotka iskevässä tarkkuudessaan
muistuttavat Pibrac'in nelijalkoja, ovat sisällyksen puolesta parempia
kuin koko muu murhenäytelmä, joka hiukan liiaksi muistuttaa kapinoivien
ruhtinaitten kevyttä loisteliaisuutta, ja joka on liiaksi pilattu
Longuevillen herttuattaren ranskalaisella hienostelulla -- hän itse
esiintyi siinä Emilie-nimisenä. Pidin huolta siitä, että ne säilyivät
muistossani, saadakseni miettimisen aihetta. Sillä hyviä tapain ohjeita
löytää teatterikirjallisuudestakin. Se, mitä runoilija kahdeksassa
säkeessä sanoo Rooman tasavallan konsuleista sopii mainiosti
kansanvallanministereihinkin, joiden mahti on sattuman vallassa.

He ovat heikkoja, koska he ovat riippuvaisia kansankokouksesta, joka on
kykenemätön näkemään laajalti ja syvästi valtiollisessa toiminnassaan,
vaikka siltä puuttuukin tyhjänpäiväisen kuninkaan vahingoton
älyttömyys. Ministerit ovat suuria vain silloin kuin he, kuten Sully,
avustavat älykästä kuningasta, jota he pitävät arvossa, tai sitte he
ovat, kuten Richelieu, itse asettuneet hallitsijan paikalle. Ja kukapa
ei huomaisi, että jollakin Demoksella ei ole Henrik IV:n itsepäistä
ymmärrystä eikä Ludvig XIII:n suotuisaa mielen hitautta? Otaksun, että
hän tietää mitä tahtoo; hän ei kuitenkaan tiedä, kuinka hänen tahtonsa
on täytettävä eikä edes saattaako sitä täyttää. Huonosti käskiessään
häntä totellaan huonosti ja petetään aina. Edustajat, jotka hän
lähettää valtiopäivilleen, pitävät kekseliäillä valheilla yllä hänen
harhaluulojaan aina siihen saakka kuin he kukistuvat hänen
epäoikeutettuihin tai todellisiin epäluuloihinsa. Valtiopäivät toimivat
niitten joukkojen sekavan keskinkertaisuuden mukaan, joista ne ovat
lähtöisin. Niiden keskuudessa herää ja liikkuu hämäriä ja moninaisia
ajatuksia. Ne antavat hallituksen johtajille tehtäväksi epämääräisten
toivomusten täyttämisen, joista ne itsekään eivät ole tietoisia. Ja
vähemmän onnellisina kuin tarun Oidipos, satupaimen, Sfinksi nielee
vuorotellen heidän ministerinsä, koska he eivät ole kyenneet
ratkaisemaan arvoitusta, jonka avainta Sfinksi itsekään ei tiedä.
Heidän suurin kurjuutensa on siinä, että heidän täytyy alistua
voimattomuuteen, puhumaan toiminnan sijasta. Heistä tulee puhujia,
hyvin huonoja puhujia, sillä heiltä puuttuvat lahjat, jotka tuovat
muassaan selvyyttä. Heidän on pakko opiskella puhumaan ollakseen
sanomatta mitään, ja vähemmän tyhmät heidän keskuudessaan ovat tuomitut
valehtelemaan enemmän kuin muut. Siten tulee älykkäimmistä kaikkein
halveksittavimpia. Ja jos heidän joukossaan vielä sattuukin olemaan
kyllin kykeneviä päättääkseen sopimuksia, järjestääkseen raha-asioita
ja hoitaakseen valtiota, heidän tietonsa eivät toimita mitään, sillä
heiltä puuttuu aikaa, ja aika on suurten yritysten kudelankaa.

Tämä nöyryyttävä olotila vie rohkeuden kunnolliselta ja antaa huonoille
kunnianhimonsa. Joka puolelta kohoaa pikku kylistä valtaan pyrkijöitä
tavoitellen valtion paraita virkoja, ja kun rehellisyys ei ole
luontaista ihmiselle, vaan sitä kasvatetaan heidän keskuudessaan
pitkällä huolella ja teennäisillä menettelytavoilla, saamme nähdä
koronkiskojien pilvinä heittäytyvän valtion kassojen kimppuun.
Häväistyksen synnyttämä häly suurentaa paljon itse pahaa, koska
kansanvaltaisessa hallinnossa on vaikea mitään peittää, ja kaikki
joutuvat epäilyksen alaisiksi monien rikosten vuoksi.

Tästä en kuitenkaan päätä, poikani, että kansat silloin tulisivat
onnettomammiksi kuin nyt. Olen jo edellisissä keskusteluissamme
osoittanut, että en usko kansojen kohtalon riippuvan ruhtinaista ja
ministereistä, ja että sellaisille annetaan liian paljon arvoa, jos
niiltä tehdään yleisten onnettomuuksien tai menestyksen lähde.
Kuitenkin on lakien moninaisuus turmiollista, ja pelkäänpä, että
säädytkin käyttivät väärin lainsäädäntövaltaansa.

Samanlaista on Pekan ja Paavon pikku rikollisuus, kun he lampaita
paimentaessaan laativat säännöksiä ja huudahtavat: "Jospa olisin
kuningas!"... Jos Pekasta tulisi kuningas hän julkaisisi vuodessa
enemmän määräyksiä kuin keisari Justianus kokosi koko hallintonsa
aikana. Jo tältäkin kannalta Pekan hallinto näyttäisi minusta
vaaralliselta. Mutta keisareitten ja kuninkaitten hallitus oli
ylimalkaan niin huonoa, ettei huonompaa saata peljätäkään, eikä Pekka
epäilemättä tekisi enemmän tyhmyyksiä eikä ilkeyksiä kuin kaikki nuo
kahden- tai kolminkertaisilla kruunuilla vihityt ruhtinaat, jotka
vedenpaisumuksen ajoista ovat peittäneet maan verellä ja raunioilla.
Hänen kykenemättömyydessään ja hassuudessaan on mainiota se, että ne
tekevät mahdottomiksi nuo valtioitten väliset viisaat suhteet, joita
sanotaan diplomaattisiksi ja jotka päätyvät vain keinotekoisesti
sytyttämään turhia ja tuhoisia sotia. Ukko Demoksen ministeriltä, jota
lakkaamatta potkitaan, tuupitaan, sysitään, nöyryytetään, keikautellaan
ja ahdistetaan paljoa enemmän paistetuilla omenilla ja kovilla munilla
kuin katuteatterien halvinta kujeilijaa, ei ole vähääkään tilaisuutta
valmistella notkeasti työhuoneen salaisessa rauhassa, vihreän kankaan
ääressä, verilöylyjä, ottaen huomioon sen, mitä sanotaan Europan
tasapainoksi ja joka oikeastaan on vain diplomaattien peliä. Silloin ei
enää ole ulkopolitiikkaa ja se on suuri onni onnettomalle
ihmiskunnalle.

Näin puhuttuaan arvon mestarini nousi ja jatkoi seuraavasti:

-- On aika palata kotiin, poikani, sillä tunnen viileyden tunkeutuvan
pukimieni vaillinaisuuksien läpi, niissä kun on reikiä siellä täällä.
Ja jos jäisimme tämän holvin alla saattaisimme säikyttää Cathérinen ja
Jeannetten sulhaset, jotka täällä odottavat lempensä täyttymistä.



VIII

Neuvosmiehet.


Sinä iltana menimme, arvon mestarini ja minä, Pikku Bachuksen
puutarhaan, jossa tapasimme Cathérine pitsinnyplääjän, ontuvan
veitsisepän ja isän, joka minut siitti. He istuivat kolmisin pöydän
ympärillä viiniruukun edessä, josta he olivat maistelleet kylliksi
ollakseen hupaisia ja seuranhaluisia.

Sääntöjen mukaan oli valittu kaksi neuvosmiestä neljästä, ja isäni
puhui tapauksesta oman nokkansa mukaan.

-- On vahinko, hän väitti, että neuvosmiehetkin ovat virkamiehiä eikä
ravintoloitsijoita, ja että he saavat arvonsa kuninkaalta eikä
kauppiailta, etenkin Pariisin ravintoloitsijoiden ammattikunnalta,
jonka lipunkantaja minä olen. Jos minä saisin valita heidät, häviäisi
puute ja verot, ja olisimme kaikki onnellisia. Jos maailma ei vain
rupea kulkemaan takaperin kuin krapu, niin tulee päivä, jolloin
kauppiaat valitsevat kaupungin neuvosmiehet.

-- Niin, epäilemättä, vahvisti herra apotti Coignard, kerran saavat
mestarit ja oppipojat valita neuvosmiehet.

-- Älkääpä, älkääpä, herra apotti, virkahti isäni huolestuneena
kulmiaan rypistellen. Kun oppipojat pääsevät nimittämään neuvosmiehiä,
on kaikki mennyttä. Siihen aikaan kun minä olin oppipoika, en ajatellut
muuta kuin vahinkoa mestarini omaisuudelle ja vaimolle. Mutta heti kun
itse sain liikkeen ja vaimon, harrastan yhteistä hyvää, josta minunkin
menestykseni riippuu.

Lesturgeon, isäntämme, toi viiniruukun. Hän oli pieni, nopsa ja kiivas
mies.

-- Puhutte uusista neuvosmiehistä, hän aloitti kädet lanteilla. Toivon
vain, että he harrastaisivat yhteistä hyvää edes yhtä paljon kuin
entiset, jotka eivät siitä suuriakaan välittäneet. Mutta he alkoivat jo
oppia ammattinsa. Tiedättehän, mestari Léonard -- hän jatkoi isäni
puoleen kääntyen -- että koulu, jossa Pyhän Jaakon kadun lapset käyvät
katkismustaan oppimassa, on rakennettu puusta, ja että kipuna ja lastu
jo saisivat sen leimuamaan kuin juhannuskokko. Puhuin siitä
Raatihuoneessa istuville herroille. Kirjeeni ei suinkaan ollut kelvoton
tyyliltään, sillä olin kirjoituttanut sen kuudesta hopeakolikosta
sihteerillä, jolla on toimisto Armonlaakson luona. Esitin siinä
herroille neuvosmiehille, että kaikki korttelin pikkupojat olivat joka
päivä vaarassa käristyä kuin ankeriaat, seikka, joka olisi otettava
huomioon äitien helläsydämisyyteen nähden. Se herra neuvosmies, jolle
kouluasiat kuuluvat, vastasi kohteliaasti vuoden kuluttua, että vaara,
joka uhkasi Pyhän Jaakon kadun pikku poikia, herätti koko hänen
huolenpitonsa ja että hän tekisi kaiken voitavansa sen torjuakseen. Sen
vuoksi hän oli lähettänyt ylempänä mainituille pojille paloruiskun.
"Koska kuningas", lisäsi hän, "viisaudessaan rakennuttaa kaivon
voittojensa muistoksi, parin sadan askeleen päähän koulusta, ei
vettäkään puutu, ja lapset oppivat parissa päivässä käyttämään pumppua,
jonka kaupunki suvaitsee heille myöntää". Palattuani Armonlaaksoon,
lausuin sihteerille vastauksen, joka oli sepitetty tähän suuntaan:

-- "Hyvä herra valtuusmies, Pyhän Jaakonkadun koulutalossa on
kaksisataa pienokaista, joista vanhin on seitsenvuotias. Siinä oivia
pumppumiehiä ruiskuanne käyttämään! Ottakaa se takaisin ja
rakennuttakaa uusi koulutalo kivestä ja savesta."

Tämä kirje, kuten ensimäinenkin, maksoi minulle kuusi hopeakolikkoa,
sinetteineen. Mutta rahani ei mennyt hukkaan, sillä kahdenkymmenen
kuukauden kuluttua sain vastauksen, jossa herra neuvosmies selitti,
että Pyhän Jaakonkadun pienokaiset täysin ansaitsivat Pariisin
valtuuston huomion, joka toimisi heidän turvallisuudekseen. Siinä nyt
ollaan. Jos neuvosmieheni jättää paikkansa, täytyy minun aloittaa
kaikki alusta ja maksaa taas kaksitoista kovaa Armonlaakson kirjurille.
Sen tähden, mestari Léonard, vaikka olenkin vakuutettu, että
raatihuoneella on houkkioita, jotka olisivat paremmin paikallaan
markkinoilla Hölmöläistä näyttelemässä, minulla ei ole yhtään halua
nähdä siellä uusia naamoja. Pidän parempana säilyttää neuvosmieheni
ruiskuineen.

-- Minä taas, arveli puolestaan Cathérine, haluaisin hiukan kurittaa
poliisipäällikköä. Hän antaa Jeannette viulunsoittajan joka päivä
hämärissä kuljeksia Saint-Benoît-le-Bétourné'n portin edessä. Hän
hiipii kuin myyrä sivukaduilla ja vetelee perässään kaikissa
lammikoissa likaantuneita hameitaan. Julkiset paikat täytyisi varata
hyvin puetuille tytöille, että he voisivat esiintyä siellä kunniakseen.

-- Ohoh, äännähti ontuva veitsiseppä, luulenpa, että katu on kaikkia
varten, ja menenpä minäkin jonain päivänä, kuten isäntämme Lesturgeon,
Armonlaakson kirjurin luo, että hän minun nimissäni laatisi kauniin
anomuksen kulkukauppiasraukkojen puolesta. En saata koskaan asettaa
vaunujani oikein hyville paikoille, ennenkuin poliisit tulevat
häiritsemään, ja heti kun joku lakeija tai pari palvelustyttöä
seisattuu katselemaan tavaroitani, tulee suuri musta lurjus, joka lain
nimessä käskee minun kuljettaa romuni muuanne. Toisinaan muka olen
torikauppiaiden vuokraamalla maalla, toisinaan Leborgnen, valantehneen
veitsisepän lähellä. Joskus taas minun täytyy antaa tilaa jonkin
piispan tai ruhtinaan vaunuille. Ja niin saan tarttua vetohihnaan ja
kiskoa aisoista ja kiittää onneani, elleivät lakeijat ja sisäköt ole,
häiriötäni hyväkseen käyttäen, siepanneet maksamatta koteloa, saksia
tai komeata linkkuveistä. Olen kyllästynyt sortovaltaan, olen
kyllästynyt oikeuden palvelijain vääryyksiin. Tunnen suurta tarvetta
nousta kapinaan.

-- Siitä merkistä tunnen, sanoi hyvä mestarini, että olette
jalomielinen lukkoseppä.

-- En ole yhtään jalomielinen, herra apotti, jatkoi ontuva
vaatimattomasti. Olen kostonhaluinen, ja harmi on saanutkin minut salaa
myymään pilkkalauluja kuninkaasta, hänen rakastajistaan ja
ministereistään. Minulla on niitä aika hyvä valikoima kärryjeni
peitteen alla. Älkää ilmaisko minua. Se laulu "kahdestoista
lempilinnusta", on mainio.

-- En minä teitä petä, vastasi isäni, minusta hyvä laulu vastaa
viinilasia ja enemmänkin. Veitsistäkään en sano sen enempää, ja olen
hyvilläni, jos saatte omanne kaupaksi, sillä kaikkien täytyy elää.
Mutta myönnättehän toki sietämättömäksi sen, että kulkukauppiaat
kilpailevat kauppiaitten kanssa, jotka ovat vuokranneet puotinsa ja
maksavat veroa. Mikään ei ole sen vastaisempaa järjestykselle ja
hyvälle hallinnolle. Noitten kierturien röyhkeys on tavaton. Minne asti
se menisikään, jollei heitä hillittäisi? Eikös viime vuonna eräs
Montrougen talonpoika asettunut juuri minun ravintolani eteen, kärryt
täynnä kyyhkysiä, joita hän myi kahta liardia yhtä souta halvemmalla
kuin minä. Ja tuo moukka huusi, niin että ikkunaruudut tärisivät:
"Hyviä kyyhkysiä, viisi souta!" Uhkasin häntä parikymmentä kertaa
paistinvartaallani, mutta hän vastasi typerästi, että katu on kaikkien
omaisuutta. Valitin poliisipäällikölle ja sain oikeutta, niin että
lurjus karkoitettiin. En tiedä, mitä hänestä on tullut, mutta olen
vielä hänelle harmissani tekemästään vahingosta. Sillä kun näin
paraitten kauppaystävieni ostavan häneltä kyyhkysiä parittain,
puolitusinoittainkin, sain keltataudin, joka kauan piti mieltäni
alakuloisena. Toivoisin, että hänen nahkaansa lintuliimalla
kiinnitettäisiin höyhenet niistä linnuista, joita hän myi paistettuina
nenäni edessä, ja että häntä näin, kiireestä kantapäähän höyhenissä,
kuljetettaisiin pitkin katuja, takaperin kärryillään.

-- Mestari Léonard, puolusteli ontuva veitsiseppä, olette ankara
köyhälle väelle. Sillä lailla saatetaan onnettomat epätoivoon.

-- Herra veitsiseppä, virkkoi nauraen kunnon opettajani, neuvon teitä
teettämään jollain palkatulla kirjurilla pilkkalaulun mestari
Léonardista ja myymään sitä samalla kuin "kuninkaan kahtatoista
lempilintua". Olisi sopivaa tehdä hiukan pilaa ystävästämme, joka
puoleksi riippuvaisessa asemassaan ei ainoastaan pyri vapauteen, vaan
hirmuvaltaankin. Päätän kaikista puheistanne, hyvät herrat, että
kaupungin hallinto on vaikea taito, siinä kun täytyy sovitella aivan
vastakkaisia etuja ja että yhteinen etu on luotu suuresta määrästä
yksityisiä epäkohtia ja että lopulta on aivan merkillistä, miksi eivät
samojen muurien sisälle suljetut ihmiset syö silmiä toistensa päästä.
Se on onni, joka riippuu vain heidän pelkuruudestaan. Yleinen
rauhallisuus perustuu vain kansalaisten huonoon rohkeuteen, sillä he
kunnioittavat toisiaan vain keskinäisen pelon takia. Ja ruhtinas, joka
herättää pelkoa kaikissa, takaa heille siten rauhan arvaamattoman
onnen. Mitä taas tulee neuvosmiehiinne, joitten valta on pieni, ja
jotka eivät kykene teitä vahingoittamaan, eikä hyödyttämäänkään, ja
joitten ansio piilee parhaasta päästä heidän kepeissään ja suurissa
tekotukissaan, niin älkää liioin valittako, että kuningas valitsee
heidät ja että heidät, viime hallituskauden ajalta saakka, asetetaan
melkein kruunun palvelijoitten veroisiksi. Ruhtinaitten ystävinä he
ovat vaistomaisesti melkein kaikkien kansalaisten vihollisia, ja
jokainen sietää tuon vihamielisyyden sen tasaisuuden vuoksi, millä se
lankeaa kaikkien osalle. Se on sade, josta me kukin saamme vain
muutaman pisaran. Silloin kun kansa saa valita heidät (ja sellainen
kuuluu tapa olleen monarkian alkuaikoina), neuvosmiehet saavat ystäviä
ja vihollisia itse kaupungissa. Vuokraa ja veroa maksavien kauppiaitten
valitsemina he kohtelevat kulkukauppiaita pahoin. Kulkukauppiaitten
valitsemina he taas tuottavat huolta kauppiaille. Oppipoikien
valitsemina he vastustavat isäntiä, jotka teettävät työtä oppipojilla.
Siitä tulisi ikuinen riitojen ja kiistan syy. Heidän kokouksensa
tulevat meluisiksi, ja jokainen ajaa niissä omien valitsijoittensa
etuja ja harrastuksia. Luulen kuitenkin, että he eivät saa ikävöimään
nykyisiä neuvosmiehiänne, jotka ovat riippuvaisia vain ruhtinaasta.
Heidän vaativa turhamaisuutensa huvittaa kansalaisia, jotka näkevät
siinä itsensä kuin suurentavassa peilissä. He käyttäisivät
keskinkertaisesti keskinkertaista valtaansa. Kansan asemasta lähteneinä
heillä on yhtä vähän kykyä kehittää sitä kuin pysyttää se. Rikkaat
kauhistuvat heidän röyhkeyttään ja köyhät moittivat heitä
pelkuruudesta, kun oikeastaan olisi tunnustettava vain heidän huutava
kykenemättömyytensä. Muutoin he kyllä kykenevät tavallisiin tehtäviin
ja hoitavat yhteisiä asioita tuolla itsekylläisellä epäpätevyydellä,
jonka aina saavuttaa, mutta josta ei milloinkaan pääse.

-- Huh, huh, pääsi isältäni. Olette puhunut hyvin, herra apotti. Ja nyt
juodaan!



IX

Tiede.


Sinä päivänä me, oiva opettajani ja minä, ulotimme retkemme aina Pont
Neuf'ille saakka, jonka puolikuunmuotoiset kaidekomerot olivat täynnä
boukinistien näytelaatikoita -- romaaneja ja hartauskirjoja sekaisin.
Sieltä saa kahdella sol'illa koko _Astré'en_, _Grand Cyrus_-romaanin,
jonka kansia maaseudun lukijat ovat kuluttaneet ja tahrineet,
_Palohaavojen parantamisoppaan_ ja erilaisia jesuiittain teoksia.
Kunnon mestarillani oli tapana lukea ohi kulkiessaan muutama sivu
noista kirjoista, joita hän kuitenkaan ei ostanut, ollen aina ilman
rahaa ja säästäen viisaasti Pikku Bachuksen isännälle ne kuusi
hopeakolikkoa, jotka hän sattumalta oli saanut housuntaskuunsa. Muutoin
hän ei ollut ollenkaan ahnas tämän maailman hyvyyksille, ja hänen
mielensä ei tehnyt parhaitakaan teoksia, koska hän muutenkin sai
selville niitten oivalliset kohdat, puhuakseen niistä sitte ihmeellisen
viisaasti. Pont Neuf'in kirjat miellyttivät häntä sitä paitsi sen
takia, että niihin oli tarttunut rasvan haju, sillä ohukaisten
kauppiaat olivat asettuneet siihen lähelle. Ja niin tuo mainio mies
täällä hengitti samalla kertaa sekä keittiön että tieteen hänelle
rakkaita tuoksuja.

Pistäen lasit nenälleen hän tutki esillä olevia kirjoja tyytyväisenä
kuin sielu, josta kaikki on suloista, koska kaikki siihen suloisena
kuvastuu.

-- Jacobus, poikaseni, hän sanoi minulle, tämän miehen varastossa on
niihin aikaan tehtyjä kirjoja, jolloin kirjapainotaito oli niin
sanoaksemme kapaloissa, ja näistä kirjoista kuvastuvat vielä
esi-isiemme karkeat tavat. Näenpä täällä erään Monstrelet'n barbaarisen
kronikan, kirjailijan, joka oli yhtä näljäinen kuin sinappikulho ja
pari kolme Pyhän Margaretan elämäkertaa, joita perheenemännät muinoin
käyttivät kääreinä vatsallaan synnytystuskissa ollessaan. Olisi
käsittämätöntä, että ihmiset saattaisivat lukea ja kirjoittaa moista
lorua, jollei pyhä uskontomme opettaisi, että heissä syntyessään piilee
tyhmyyden siemen. Ja koska minulta ei ole koskaan puuttunut uskon valoa
ei edes, onneksi, pöydän ja vuoteen erehdyksissäkään, käsitän paremmin
heidän menneen tyhmyytensä kuin nykyisen älynsä, joka, suoraan puhuen,
tuntuu minusta harhaannuttavalta ja pettävältä, ja siltä se näyttää
tulevistakin sukukunnista, sillä ihminen on pohjaltaan tyhmä elukka ja
hänen henkensä edistykset ovat vain hänen huoltensa turhia tuloksia.
Sen takia, poikani, olen varuillani siihen nähden mitä he sanovat
tieteeksi ja filosofiaksi ja joka, minun mielestäni, on vain
kuvitelmien ja pettävien kuvien väärinkäyttöä ja, eräässä suhteessa,
pahan hengen voittoa sielusta. Tiedäthän hyvin, että en ollenkaan usko
kaikkia noita paholaisen vehkeitä, joilla köyhää kansaa pelotellaan.
Olen samaa mieltä kuin kirkkoisät, että kiusaus piilee meissä
itsessämme ja että itse olemme omia kiusaajiamme ja viettelijöitämme.
Mutta olenpa kiukuissani Descartesille ja kaikille filosofeille, jotka,
kuten hän, ovat luonnon tuntemuksesta hakeneet ohjeita elämälle ja
periaatteita sen viettämiselle. Sillä lopultahan, Jacobus poikani,
mitäpä muuta on luonnontuntemus kuin aistiemme kuvittelua? Ja mitäpä
lisää siihen tiede, kysyn sinulta, viisaineen Gassendista alkaen, joka
ei suinkaan ollut mikään aasi ja Descartes ja hänen oppilaansa aina
tuohon somaan tyhmyriin Fontenelleen saakka? Silmälaseja, poikani,
silmälaseja, sellaisia kuin nenäni päällä ratsastaa. Kaikki
mikroskoopit ja kiikarit, joilla kerskaillaan, mitä _ne_ todella ovat
muuta kuin tarkempia rillejä, parempia kuin minun, jotka viime vuonna
ostin optikolta Pyhän Laurin markkinoilla, ja joitten vasemman silmän
lasi -- sillä näen paremmin -- halkesi pahaksi onneksi tänä talvena,
kun ontuva veitsiseppä heitti minua päähän tuolilla luullessaan minun
halailevan Cathérine pitsinnyplääjää, sillä hän on raaka mies ja
täydellisesti lihan himon kuvitelmien sokaisema. Niin, Jacobus
poikaseni, mitä ovat nuo laitteet, joilla oppineet ja uteliaat
täyttävät näyttelynsä ja työhuoneensa? Mitä ovat kiikarit, astrolabit
ja kompassit muuta kuin keinoja auttaa aisteja niiden harhaluuloissa ja
suurentaa kohtalokasta tietämättömyyttä, joka meissä luontoon nähden
vallitsee lisäämällä suhteitamme sen kanssa? Oppineimmat meistä eroavat
tietämättömistä vain siten, että he ovat oppineet kyvyn saada hupia
moninaisista ja sekavista erehdyksistä. He näkevät maailmankaikkeuden
särmikkääksi hiotussa topaasissa, sen sijaan että katselisivat paljain
silmin hyvän Jumalan antimia, kuten esimerkiksi sinun äitisi. Mutta he
eivät vaihda silmiä varustaessaan ne lasilla, he eivät vaihda
välimatkoja käyttäessään avaruuden mittaamiseen sopivia laitteita, he
eivät vaihda painoa käyttäessään hyvin herkkiä vaakoja, he keksivät
asioissa uusia puolia, mutta eivät joudukaan uusien harhaluulojen
heiteltäviksi. Siinä kaikki! Jollen olisi vakautunut, poikani,
uskontomme pyhistä totuuksista, minulle ei jäisi, siinä vakaumuksessa
mikä minulla on, että nim. kaikki ihmistieto on vain edistystä hurjissa
kuvitteluissa, muuta kuin heittäytyä tältä kaiteelta Seineen, joka on
nähnyt muitakin hukkuneita juoksunsa aikana, tai mennä pyytämään
Cathérinnelta sellaista tämän maailman huolien unhoa kuin hänen
sylissään saa, mutta jota ei minun asemassani ja etenkään iälläni enää
sovi hakea. En tietäisi mitä uskoa noitten laitteiden keskellä, joiden
valtavat valheet suunnattomasti suurentaisivat näköni erehdyksiä ja
olisin ihan kurja akateemikko.

Näin puhui arvon mestarini vasemman puolikuun edessä Dauphine-kadulta
katsottuna, ja kauppiasta, joka alkoi pitää häntä paholaisen manaajana,
rupesi pelottamaan.

Yht'äkkiä hän taas puhkesi lausuilemaan temmaten vanhan Mittausopin,
joka oli valaistu Sébastien Leclerc'in[6] surkeilla kuvioilla:

-- Ehkäpä, hän jatkoi taas, sen sijaan, että hukuttaisin itseni veteen
tai rakkauteen, jollen olisi kristitty ja katoolinen, valitseisin
matematiikkaan uppoamisen, jossa henki löytää enimmän ahnehtimansa
ravinnon: johdonmukaisuuden ja jatkuvaisuuden. Tunnustan, että tuo
pieni kirja, niin halpa kuin onkin, saattaa minut sentään pitämään
arvossa ihmisneroa.

Näin sanoen hän avasi Sébastien Leclercin tutkimuksen niin äkkiä
kolmioitten kohdalta, että oli taittaa kirjan kahtia. Mutta kohta hän
heitti sen inhoten luotaan:

-- Oh, huokasi hän: luvut riippuvat ajasta, viivat tilasta, ja ne ovat
taas inhimillisiä harhaluuloja. Ihmisen ulkopuolella ei ole
matematiikkaa, ei geometriaa, niin että se on tiede, joka saa meidät
astumaan ulos itsestämme, vaikka se onkin olevinaan luonteeltaan kovin
riippumatonta.

Tämän lausuttuaan hän käänsi selkänsä huojentuneelle bukinistille ja
hengitti syvään.

-- Oi, Jacobus poikani, alkoi hän sitte. Näet minun kärsivän itse
hankkimastani taudista: minua polttaa myrkkyviitta, johon
pukeutumisesta ja koristautumisesta olen itse pitänyt huolen.

Näin hän puhui kuvallisesti, sillä todellisuudessa häntä vaatetti kurja
papintakki, jossa ei ollut kuin kaksi tai kolme nappiakaan. Ne eivät
myöskään liittyneet vastaaviin napinreikiin. Tätä hän nauraen sanoi,
kun hänelle siitä huomautettiin, aviorikolliseksi järjestelyksi,
kaupungin turmeltuneitten tapojen kuvaksi.

Hän puhui kiivaasti:

-- Vihaan tiedettä, koska olen rakastanut sitä liiaksi, niin kuin
irstailijat, jotka eivät voi antaa anteeksi naiselle, kun nämä eivät
ole vastanneet heidän unelmiaan. Olen tahtonut tuntea kaiken ja
kärsinyt syyllisestä hulluudestani. Onnellisia -- lisäsi hän --
tuhannesti onnellisia ovat nuo kiertävän puoskarin ympärille
kerääntyneet ihmiset.

Hän osoitti kädellään lakeijoita, palvelijattaria ja kantajia, jotka
seisoivat ryhmässä välskärin ympärillä hänen näytellessään taitoaan
renkeineen.

-- Katso, Paistinkääntäjä, jatkoi hän. He nauravat, kun toinen hupsu
potkaisee toista takalistoon. Se on todella huvittava näytelmä, vaikka
mietiskely on turmellut sen nautinnon minulta, sillä kun käsittää tuon
jutun ja koko metelin sisällön, ei enää nauratakaan. Minun olisi, kun
kerran olen kristitty, pitänyt pikemmin käsittää se mitä kavalaa on
tuossa pakanoitten mietelmässä: "Onnellinen se, joka tietää kaiken
alkusyyt!" Minun olisi pitänyt sulkeutua pyhään tietämättömyyteen kuin
suljettuun puutarhaan, ja jäädä pienten lasten kaltaiseksi. Minua
olisivat huvittaneet, vaikka ei juuri tuon Mondorin karkeat ilveet
(Pont Neufin Molière ei juuri kykene vetämään minua puoleensa, kun
oikeakin jo on liiaksi rivonsekainen[7]), mutta olisin saanut hupia
puutarhani ruohoista, ja olisin kunnioittanut Jumalaani omenapuitteni
hedelmillä ja kukilla. Kiihkeä uteliaisuus on temmannut minut mukaansa.
Olen menettänyt, kirjojen ja oppineiden kanssa seurustellessani,
sydämeni rauhan, pyhän yksinkertaisuuden, ja tuon nöyrien puhtauden,
joka on sitä ihailtavampi, koska se ei tummene kapakoissa eikä
porttoloissa, kuten ontuvan veitsisepän ja, jos uskallan sanoa, isäsi
esimerkki osoittaa. Hän on perin viaton, niin altis kuin onkin juomaan
ja huvittelemaan. Mutta niin ei käy sellaiselle, joka on tutkinut
kirjoja. Hänelle jää niistä iäksi ylpeä katkeruus ja kopea
surumielisyys.

Hänen näin puhuessaan hänen äänensä hukkui rummun pärinään.



X

Armeija.


Kun siis paraikaa olimme Pont Neufillä kuulimme rummun pärinää. Ohi
kulki värvärikersantin joukkue. Hän itse asteli kopeillen, käsi
lanteella tusinan sotilaan etunenässä, jotka kantoivat pistimensä
kärjissä makkaroita ja leipiä. Joukko kerjäläisiä ja lapsia katseli
tätä menoa suu ammollaan.

Kersantti kiersi viiksiään ja esitti värväyspuheensa.

-- Emme kallista korvaamme hänelle, sanoi oiva opettajani. Se olisi
vain ajan hukkaa. Tuo kersantti puhuu kuninkaan nimessä eikä siis saata
puhua nerokkaasti. Jos haluat kuulla oikein oivallisia puheita tästä
asiasta, niin käyppä jossakin noissa Ferraillen rannan kapakoissa,
joissa palkatut värvärit narraavat kirjoihinsa lakeijoita ja moukkia.
Nuo värvärit puhuvat kauniisti, koska ovat lurjuksia. Muistelen
nuoruudessani, kuningas vainajan aikana, kuulleeni mitä ihmeellisimmän
puheen tällaisen ihmiskauppiaan suusta, joka piti liikettään Kurjuuden
laaksossa -- sehän näkyy tännekin, poikani. Kootessaan miehiä
siirtomaihin hän jutteli tähän tapaan:

"Nuoret miehet ympärilläni! Olette tietysti kuulleet puhuttavan
Cocanian maasta. Täytyy mennä Intiaan asti löytääkseen tuon onnen maan,
jossa saa kaiken mitä mieli tekee. Haluatteko kultaa, helmiä, kalliita
kiviä? Tiet ovat niillä lasketut; saa vain kumartua niitä poimiakseen.
Eikä tarvitse kumartuakaan. Alkuasukkaat niitä teille poimivat. En
puhukaan kahvista, sitruunista, granaattiomenista, appelsiineistä,
ananasseista ja tuhansista makeista hedelmistä, joita kasvaa
viljelemättä kuin maallisessa paratiisissa. Jos puhuisin naisille ja
lapsille, saattaisin kehua heille kaikkia noita herkkuja, mutta nythän
selitän asioita miehille."

-- Jätän kertomatta kaiken, poikani, mitä hän sanoi kunniasta, mutta
saat uskoa, että hän siinä veti vertoja Demosteenekselle voimassa ja
Cicerolle sanarikkaudessa. Hänen puheensa tuloksena läksi viisi tai
kuusi onnetonta nuorukaista kuolemaan keltakuumeeseen soissa, ja siitä
näet, että kaunopuheisuus on vaarallinen ase ja että taidon teho
osoittaa vastustamatonta voimaansa niin hyvässä kuin pahassakin. Kiitä
Jumalaa, Jacobus, ettei hän, kun ei ole antanut sinulle minkäänlaisia
lahjoja, ole asettanut sinua vaaraan tulla jonakin päivänä kansojen
ruoskaksi. Jumalan valitut tuntee siitä, poikani, ettei heillä ole
liiaksi rohkeutta, ja olen saanut kokea, että tuo vilkas äly, jonka
Taivas on minuun kätkenyt, on vain alituinen vaaranaihe rauhalleni
tässä ja tulevassa maailmassa. Kuinkahan kävisi, jos Caesarin sydän ja
ajatuskyky asuisi rinnassani ja päässäni? Himoni ei erottaisi
sukupuolta ja sääli ei saisi puhevaltaa minussa. Sytyttäisin
suunnattomia sotia, niin sisällä kuin ulkonakin. Tuolla suurella
Caesarilla oli kuitenkin hieno sielu ja jonkunlaista mielenhellyyttä.
Hän kuoli arvokkaasti hyveellisten murhaajien tikariniskuista.
Maaliskuun Idus, ainaisesti kirottu päivä, jolloin viisastelevat
raakurit tuhosivat tuon miellyttävän hirviön! Olen arvokas suremaan
jumalallista Juliusta hänen äitinsä Venuksen rinnalla; jos sanonkin
häntä hirveäksi, teen sen vain hellyydestä, sillä hänen tasasuhtaisessa
sielussaan ei ollut liikaa muuta kuin voiman valtavuutta. Hänellä oli
luontainen rytmin ja tahdin taju. Nuoruudessaan häntä miellyttivät yhtä
paljon irstailun kuin opiskelun nautinnot. Hän oli puhuja, ja hänen
kauneutensa koristi epäilemättä hänen esitystensä tarkoitettua
kuivuutta. Hän rakasti Kleopatraa tuolla geometrisellä tarkkuudella,
jota hän osoitti kaikissa suunnitelmissaan. Kirjoissaan ja teoissaan
hän osoitti selvyyden neroutta. Hän oli järjestyksen ja rauhan ystävä
sodassakin, altis sopusuhtaisuudelle ja niin taitava lakien rakentaja,
että mekin vielä, niin barbaareja kuin olemmekin, elämme hänen
valtakuntansa majesteetin tehon alla, joka on tehnyt maailman
sellaiseksi kuin se nyt on.

Huomaathan, poikani, etten säästä kiitostani ja rakkauttanikaan
häneltä. Sotapäällikkönä, diktaattorina, ylimäispapillisena valtiaana,
hän on muovaillut maailman kaikkeuden kauneilla käsillään. Minä omasta
puolestani olen ollut kaunopuheisuuden opettajana Beauvais'n
kollegiossa, oopperalaulajattaren sihteerinä. Séezin piispan
kirjastonhoitajana, julkisena kirjurina Viattomain Lasten hautuumaan
luona, olen tehnyt komean luettelon harvinaisista käsikirjoituksista,
olen laatinut muutaman kirjasen, joista on parempi olla puhumatta ja
piirtänyt hienolle paperille mietelauseita, joita kustantajat eivät ole
huolineet. Mutta kuitenkaan en vaihtaisi osaani suuren Caesarin kanssa.
Se maksaisi liiaksi viattomuudelleni. Ja haluan mieluummin olla
tuntematon, köyhä ja halveksittu mies, kuten todella nyt olenkin, kuin
nousta niille kukkuloille, joista maailmoille avataan uusia päämääriä
verisiä teitä pitkin.

Tuo värvärikersantti, jonka kuulet tuolla lupaavan noille rahjuksille
kolikon päivässä, lihaa ja leipää, antaa minulle aihetta syviin
mietteisiin sodasta ja armeijasta. Olen koetellut kaikkia ammatteja,
paitsi sotilaallista, joka on aina herättänyt minussa inhoa ja pelkoa,
sen orjuuttavan luonteen, väärän kunnian ja julmuuden takia, mitä
siihen liittyy, ne kun ovat aivan vastaisia rauhalliselle
luonnonladulleni, villille vapauden rakkaudelleni ja hengelleni, joka
kunniaakin terveesti punniten arvaa pyssyn paukkeen tuottaman maineen
oikeaan arvoonsa. En sano mitään voittamattomasta taipumuksestani
mietiskelyyn, jota miekan ja pyssyn käyttö olisi aivan liiaksi
kahlehtinut. Koska en halua olla Caesar, niin ymmärräthän, että saatan
vielä vähemmän olla joku miekkaa kantava romaanisankari. Enkä salaa
sinulta, poikani, että sotapalvelus tuntuu minusta sivistyneitten
kansojen kauheimmalta rutolta.

-- Tämä tunne on filosofista laatua. Ei siis ole mitään mahdollisuuksia
siihen, että suuri ihmismäärä milloinkaan saattaisi tuntea siten. Ja
tosiasiassa kuninkaat ja tasavallat saavat aina niin paljon sotilaita
kuin haluavat uhrata sotiinsa ja paraateihinsa.

Olen lukenut herra Machiavellin tutkielmat Blaizot'n kirjakaupassa,
jossa ne ovat kaikki oivallisesti pergamenttiin sidottuina. Ne ovat
tutustumisen arvoisia, poikani, ja omasta puolestani pidän erittäin
suuressa arvossa tuota firenzeläistä kirjuria, joka ensimäisenä poisti
valtiollisilta teoilta niiden oikeusperustan, jolle ne eivät koskaan
rakentaneet muuta kuin kunniassa pidettyä rikollisuutta. Tuo
firenzeläinen, joka näki isänmaansa palkattujen puolustajiensa
armoilla, keksi ajatuksen kansallisesta, isänmaallisesta armeijasta.
Hän on joissakin paikoissa teoksissaan pitänyt kohtuullisena, että
kaikki kansalaiset ottaisivat osaa isänmaansa turvaamiseen ja olisivat
kaikki sotilaita. Samaa on herra Blaizot'n luona kannattanut herra
Roman, joka on, kuten tiedät, hyvin altis valtion oikeuksien puoltaja.
Hän ei välitä muusta kuin yleisestä ja yleismaailmallisesta ja on
tyytyväinen vasta silloin, kun kaikki yksityiset edut on uhrattu
yhteiselle menestykselle. Siis Machiavelli ja herra Roman haluavat,
että olisimme kaikki sotilaita, koska kerran olemme kansalaisia. En
väittäisi, kuten he, että se on oikein. Enkä väitä, että se on
väärinkään siitä syystä, että oikeus ja vääryys ovat mielipiteistä
riippuvia ja vain sofistit saattavat ratkaista sen pulman.

-- Kuinka, hyvä opettajani! huusin tuskallisesti yllätettynä, väitätte,
että oikeus on riippuvainen sofistien jaarituksista ja että tekomme
ovat oikeita tai vääriä riippuen taitavan miehen todistelukyvystä. Tuo
väite loukkaa minua sanomattomasti.

-- Ota huomioon, Jacobus poikani, vastasi herra apotti Coignard, että
puhun inhimillisestä oikeudesta, joka on erilainen kuin jumalallinen,
jopa yleensä sen suoranainen vastakohtakin. Ihmiset eivät
milloinkaan ole väitelleet oikean ja väärän aatteesta muuta kuin
kaunopuheisuudella, jonka avulla saattaa yhtähyvin puhua niin puoleen
kuin vastaankin. Haluat ehkä, poikani, perustaa oikeudentajun
tunteeseen, mutta varo, ettet tälle perustalle rakenna vain halpaa ja
matalaa majaa, vanhan Evanderin mökkiä, kotaa, jossa Philemon oli
Baukiksensa kanssa. Mutta lakien palatsi, valtion säädösten torni
vaatii toisenlaista kivijalkaa. Viaton luonto ei saattaisi yksin kestää
epätasaista painoa, ja sen pelottavat muurit kohoavat vanhojen
valheitten perustalle, lainsäätäjien, virkamiesten ja ruhtinaiden
viekkaan ja raa'an taidon avulla.

-- On tyhmää, Jacobus poikani, pyrkiä arvostelemaan onko laki oikea tai
väärä. Sotapalveluksen laita on sama kuin muittenkin säädösten, joitten
hyvyydestä tai huonoudesta ei periaatteessa voi sanoa sitä eikä tätä,
koska ei ole mitään muuta periaatetta kuin Jumala, josta kaikki lähtee.
Vastusta, poikani, sellaista orjuutta, joka on sanoissa ja johon
ihmiset kovin oppivaisesti alistuvat. Tiedä, että sanalla oikeus ei ole
mitään merkitystä, paitsi teologisesti, jolloin se on pelottavan
sisällyksellinen. Herra Roman on vain sofisti todistaessaan, että
ruhtinaita tulee palvella. Kuitenkin luulen, että jos ruhtinas milloin
käskee kaikkia alamaisiaan rupeamaan sotilaiksi, niin häntä totellaan,
ei kylläkään mielihyvällä, mutta kuitenkin helposti. Olen huomannut,
että sotilaan toimi on ihmisen luontoa vastaavin; se soveltuu hänelle
parhaiten hänen vaistojensa ja taipumustensa vuoksi, jotka kaikki eivät
ole hyviä. Ja lukuunottamatta eräitä harvoja esimerkkejä, kuten minua,
ihmisen saattaa määritellä pyssyä käyttäväksi eläimeksi. Annapa hänelle
kaunis univormu ja toivo päästä tappelemaan, niin hän on tyytyväinen.
Niinpä pidämme sotilassäätyä arvokkaimpana kaikista, ja se onkin
paikallaan eräässä suhteessa; sillä se on vanhin sääty ja ensimäiset
ihmiset kävivät innolla sotaa. Sotilassääty vastaa muutenkin ihmisen
taipumuksia, ettei siinä milloinkaan ajatella, ja selväähän on, ettei
meitä ole luotu ajattelemaan.

Ajatteleminen on eräitten yksilöitten ominainen tauti, joka ei saata
jatkua päätymättä nopeasti monen tuhoutumiseen. Sotilaat elävät
joukoissa, ja ihminen on joukkoeläin. Heillä on puna-valkeat,
punasiniset, sini-harmaat vaatteet, nauhoja, töyhtöjä, tupsuja ja
nappeja, jotka tyttöjen silmissä antavat heille samat edut kuin kukolle
kanaparvessa. He käyvät sotaa ja ryöstelevät, ja ihminen on luonnostaan
varas, himokas, valmis tuhon töihin ja perso kunnialle. Varsinkin
kunnianrakkaus saa etenkin meidät ranskalaiset tarttumaan aseihin. On
varmaa, että yleisen mielipiteen mukaan sotainen kunnia on ainoa
loistava. Sen käsittämiseksi tarvitsee vain lukea eri aikojen
historiaa. Latulipellekin saattaa antaa anteeksi sen, että hän ei ole
filosofisempi kuin Titus Livius.



XI

Armeija.

(Jatkoa.)


Hyvä opettajani jatkoi näin puhuen:

-- On otettava huomioon, poikani, että ihmiset aikojen kuluessa
toisiinsa sidottuina kahleella, jonka renkaista he näkevät vain vähän,
liittävät aateluuden käsitteen tapoihin, joitten alkuperä oli alhainen
ja barbaarinen. Heidän tietämättömyytensä palvelee heidän
turhamielisyyttään. He perustavat kunniansa muinaisiin turhuuksiin, ja
aseaateluus on kokonaisuudessaan lähtöisin noitten entisten aikojen
villeydestä, joitten muiston Raamattu ja runoilijat ovat säilyttäneet.
Ja mitäpä tuo sotilaallinen aatelissääty onkaan muuta -- niin
kangistunut ylpeyteensä kuin se meidän yläpuolellamme onkin -- kuin
turmeltunut jäännös salojen metsäläisistä, jotka runoilija Lucretius on
kuvannut siten, että epäilee, olivatko ne ihmisiä vai eläimiä? On
merkillistä, Jacobus poikani, että sota ja metsästys, joitten
ajatteleminenkin pitäisi kuormittaa meidät häpeällä ja omantunnon
vaivoilla, muistuttaen luontoamme ja surkeita puutteellisuuksia ja
piintynyttä kehnouttamme, antavat päinvastoin aihetta ihmisen
ylpeydelle, että kristityt kansat yhä kunnioittavat teurastajan ja
pyövelin ammattia, kun se on periytynyt perheeseen vanhoilta ajoilta,
ja että lopuksi kansalaiskuntoa sivistyneidenkin kansojen keskuudessa
mitataan niitten murhien ja verilöylyjen luvun mukaan, jotka n.s.
piilevät heidän suonissaan.

-- Herra apotti, kysyin hyvältä opettajaltani, ettekö usko, että
aseitten ammattia pidetään jalona siihen liittyvien vaarojen ja siinä
osoitettavan miehuuden vuoksi?

-- Poikani, vastasi oiva opettajani, jos ihmisen asema todella olisi
jalo suhtautuessa siihen vaaraan, minkä uhkaamana hän on, en pelkäisi
vakuuttaa, että talonpojat ja työläiset ovat jaloimpia kaikista valtion
alamaisista, sillä he ovat joka päivä kuolemaisillaan nälästä ja
rasituksesta. Vaarat, joihin sotilaat ja päälliköt joutuvat, ovat sekä
luvultaan että kestävyydeltään paljoa vähäpätöisempiä, ne kestävät
vain muutaman tunnin koko elämästä ja niissä on vain kyettävä uhmaamaan
luoteja ja pommeja, jotka tappavat paljoa huonommin kuin kurjuus.
Ihmisten täytyy olla kevytmielisiä ja turhamaisia, kun he pitävät
sotilaan toimintaa kunniakkaampana kuin työläisen ja sodan aiheuttamaa
hävitystä arvokkaampana kuin rauhan toimien tuloksia.

-- Herra apotti, kysyin taas, eivätkö sotilaat mielestänne ole
tarpeellisia valtion turvallisuudelle, ja eikö meidän tule kunnioittaa
heitä kiitokseksi turvallisuudestamme?

-- On totta, poikani, että sota on ihmisen luonteesta johtuvia
välttämättömyyksiä, ja että on mahdotonta ajatella kansoja, jotka eivät
tappelisi, eivät olisi halukkaita murhaan, ryöstöön ja hävitykseen. Ei
myöskään saata mielessään kuvitella ruhtinasta, joka ei jossain määrin
himoitsisi anastusta. Siitä häntä suuresti moitittaisiin ja
halveksittaisiin, niinkuin hän ei rakastaisikaan kunniaa. Sota on siis
välttämätön ihmisille; se on hänelle luontaisempaa kuin rauha, joka on
vain sodan väliaikaa. Niinpä nähdäänkin ruhtinaiden käyvän aseisiin
toisiaan vastaan hyvin huonoilla tekosyillä, varsin mitättömillä
perusteilla. He vetoavat kunniaansa, joka on perin herkkä. Hengähdys
riittää, että siihen tulee tahra, joka voidaan pestä vain kymmenen-,
kahden-, kolmenkymmenen-, sadantuhannen ihmisen verellä, riippuen
ruhtinaskunnan suuruudesta. Vaikka kuinka ajattelisi, niin ei pääse
käsittämään, kuinka noitten onnettomien veri saattaa valaista ruhtinaan
kunnian, tai sitte käsittää paljoa helpommin, että ne ovat vain
ajatuksettomia sanoja, mutta että ihmiset mielellään antavat tappaa
itsensä sanojen takia. Vielä merkillisempää on se, että ruhtinas
saavuttaa maakunnan anastuksella paljon kunniaa ja että tuhotyö, joka
rohkean yksityisen tekemänä rangaistaisiin kuolemalla, muuttuu
kiitettäväksi, jos sen toimittaa hallitsija hurjimmalla julmuudella
palkkajoukkojensa avulla.

Näin puhuttuaan oiva opettajani otti taskustaan rasiansa ja nuuskasi
muutamat sinne jääneet tupakan jyvät.

-- Herra apotti, kysyin, eikö olekaan oikeita, hyvän asian puolesta
käytyjä sotia?

-- Jacobus poikani, hän selitti, sivistyneet kansat ovat suuresti
liioitelleet sotien vääryyttä ja ovat tehneet ne parin epäoikeutetuiksi
ja samalla hyvin julmiksi. Ensimäiset sodat koskivat heimojen
asettumista hedelmällisille maille. Niin valloittivat israelilaisetkin
Kaanaan maan. Nälkä ajoi heitä. Sivistyksen edistyminen on laajentanut
sodat siirtomaita ja kauppapaikkoja koskeviksi, kuten näkee Espanjan,
Hollannin, Ranskan ja Englannin esimerkeistä. Sitten on nähty
keisareiden ja kuninkaiden varastavan maakunnat, joita he eivät
tarvinneet. Ne he hävittivät, raunioittivat ilman minkäänlaista hyötyä
itselleen, saavuttaen vain sen, että voivat pystyttää sinne pyramiideja
ja riemukaaria. Tämä sodan väärinkäyttö on kaikkein halpamaisinta, niin
että saattaa uskoa kansojen tulevan yhä huonommiksi taiteitten
edistyessä, tai pikemmin, että sotaa, koska se kerran on ihmisluonteen
välttämättömiä tarpeita, käydään vain oman itsensä takia, kun on
kadotettu varsinaiset syyt siihen puuttumiseksi.

Tämä ajatus surettaa minua syvästi, sillä ammattini ja taipumukseni
kallistavat minua rakastamaan lähimäisiäni. Ja lopullisesti minua
surettaa se, että huomaan rasiani tyhjäksi ja tupakka on seikka, joka
kiihkeimmin todistaa köyhyyttäni.

Yhtä paljon kääntääkseni hänen huomionsa pois tästä
yksityisluontoisesta armottomuudesta kuin oppiakseni hänen koulussaan,
kysyin, eikö kansalaissota ollut sodista kaikkein inhottavin.

-- Kyllä, hän vastasi, kyllä se on aika inhottavaa, mutta ei kuitenkaan
hedelmättömintä, sillä kun kansalaiset joutuvat käsikähmään keskenään,
on heillä kuitenkin enemmän edellytyksiä tietää minkä vuoksi tapellaan
kuin siinä tapauksessa, kun he menevät sotaan vieraita kansoja vastaan.
Sisäiset riidat ja kapinat syntyvät tavallisesti kansan äärimmäisestä
kurjuudesta. Ne ovat epätoivon tulosta, ja ainoa ratkaisu, mikä
kurjille jää, on se, että he siten luulevat saavuttavansa paremmat
elinehdot, ehkäpä vielä pääsevänsä osalle vallastakin. Mutta on
huomattava, poikani, että kapinalliset ovat onnettomia, mutta heille
saattaa siis antaa anteeksi, mitä vähemmän heillä on toiveita voittaa
taistelussa. Nälkäisinä ja älyttöminä, vain omalla raivollaan
asestettuina, heillä ei ole kykyä suuriin suunnitelmiin ja järkeviin
laskelmiin, niin että ruhtinas saattaa kukistaa heidät helposti. Hänen
on paljoa vaikeampi voittaa mahtavien kapinoita, jotka ovat inhottavia,
koska välttämättömyys ei niitä selitä.

Sanalla sanoen, poikani, niin kansalais- kuin valloitussodatkin ovat
alhaisia ja osoittavat sellaista mielen mataluutta, jota halveksin.



XII.

Armeija.

(Jatko ja loppu.)


-- Poikani, lisäsi kunnon mestarini, näytän sinulle yht'aikaa, halvan
sotilaan asemaa kuvailemalla, kun he astuvat kuningastaan palvelemaan,
ihmisen häpeän ja kunnian. Sota todella palauttaa meidät ja vetää meitä
luonnollista raakuuttamme kohti. Se on tullut julmuudesta, joka on
yhteistä meille ja eläimille; eikä vain leijonille ja kukoille, joissa
ilmenee merkillistä ylpeyttä, vaan myöskin pikkulinnuille, sellaisille
kuin rastaat ja peipposet, joitten tavat ovat hyvin riitaisia, vieläpä
hyönteisillekin, kuten mehiläisille ja muurahaisille, jotka taistelevat
niin kiihkeästi, etteivät itse roomalaisetkaan kykene siinä vetämään
niille vertoja. Sodan pääsyyt ovat samat niin ihmisten kuin eläintenkin
keskuudessa, jotka molemmat taistelevat anastaakseen tai säilyttääkseen
saalistaan, puolustaakseen pesäänsä tai asumustaan tai nauttiakseen
toveristaan. Siinä ei ole mitään erotusta, ja sabinitarten ryöstö
muistuttaa täydellisesti hirvien taisteluita, kun ne öiseen aikaan
vuodattavat toistensa verta metsissämme. Meidän on vain onnistunut
värittää nuo alhaiset ja luonnontilaiset syyt kunnian käsityksillä
sovittaen niitä suuremmatta tarkkuudetta. Jos nykyään uskomme
taistelevamme hyvin jaloista syistä, piilee tuo jalous kokonaan
tunteittemme hämäryydessä. Mitä vähemmän yksinkertainen, selvä ja
määrätty sodan tarkoitus on, sitä inhottavampi ja halveksittavampi on
itse sota. Ja jos on totta, poikani, että on jouduttu tappamaan
toisiaan kunnian takia, niin se on aivan liikanaista sekasortoa. Me
pöyhkeilemme verratessamme toimintaamme petoeläinten julmuuteen, jotka
kuitenkaan eivät vahingoita toisiaan ilman tuntuvaa syytä. Näin on
totta, kun sanotaan, että ihminen sodissaan on julmempi ja
luonnottomampi kuin härät ja muurahaiset taistelussaan. Siinä ei vielä
ole kaikki, ja ylenkatson armeijoja vähemmän niiden kylvämän kuoleman
takia kuin sen tyhmyyden ja älyttömyyden takia, joka seuraa niiden
vanavedessä. Ei ole pahempaa henkisen viljelyksen vihamiestä kuin
palkka- tai partiojoukkojen päällikkö, ja yleensä päälliköt eivät tiedä
sivistyksestä sen enempää kuin heidän sotilaansakaan. Tottumus
toteuttamaan tahtonsa väkivallalla tekee sotamiehen kovin
kykenemättömäksi kaunopuheisuuteen, jonka lähteenä on tarve taivuttaa
toinen puheella. Niinpä sotilaat komeilevatkin sanan ja hyvien tietojen
halveksimisella.

Muistanpa tunteneeni Séezissâ, kun olin siellä piispan
kirjastonhoitajana, vanhan, haarniskansa alla harmaantuneen kapteenin,
jota pidettiin urheana miehenä, kantaneen ylpeästi leveää arpea, joka
kulki hänen kasvojensa yli. Hän oli oiva ilonpitäjä, joka oli tappanut
paljon ihmisiä ja raiskannut monta nunnaa tekemättä sitä pahassa
mielessä. Hän taisi ammattinsa oivallisesti ja oli hyvin tarkka
rykmenttinsä ulkoasusta, ja se osasikin marssia paremmin kuin muut.
Sanalla sanoen, hän oli kunnon mies ja hyvä toveri, kun oli
tyhjennettävä viinikannuja, jonka usein totesin Vakaisen Hevosen
ravintolassa, jossa kamppailin hänen kanssaan. Sattuipa kerran, että
läksin hänen mukaansa eräänä iltana (olimme erittäin hyviä ystäviä)
katsomaan, kuinka hän opetti miehilleen kulkemista tähtien mukaan. Hän
luki heille aluksi herra Louvois'n tätä koskevat määräykset, ja koska
hän oli toistellut niitä jo kolmisen vuosikymmentä, hän ei tehnyt
enempää virheitä kuin Isämeitässä tai Ave Mariassa. Hän sanoi siis
aluksi, että sotilaitten tulee ensiksi hakea taivaalta Pohjantähti,
jonka suhde toisiin on pysyvä, koska ne kiertävät sen ympärillä vasten
päivää. Mutta hän ei selvästi ymmärtänyt, mitä sanoi. Sillä
toistettuaan lauseensa pari kolme kertaa riittävän komentavasti, hän
kumartui puoleeni ja sanoi:

-- Piru vie, apotti! Näyttäkää toki minulle tuo hemmetin Pohjantähti.
Syököön itse isäpaholainen minut, jos erotan sen tuosta valopilkkujen
sekasotkusta, mikä peittää taivaan!

Neuvoin hänelle heti, kuinka se löytyy osoittamalla sitä sormellani.

-- Katsos vaan! huusi hän, se peeveli on kiivennyt niin korkealle!
Tältä paikalta sitä ei saata katsella niskojansa nyrjäyttämättä.

Ja hän käski heti upseereja peräyttämään miehet viidenkymmenen askeleen
päähän, että he helpommin voisivat katsella Pohjantähteä.

Kerroin sinulle tapauksen, jonka olen nähnyt omilla silmilläni, ja
myöntänet, että tuolla miekkamiehellä oli perin lapsellinen käsitys
maailman rakenteesta ja etenkin tähtien parallaksista. Kuitenkin
hänellä oli kuninkaalta saatuja kunniamerkkejä komean, kirjaillun
pukunsa rintamuksissa ja hän oli valtiossa paljoa arvokkaampi herra
kuin oppinut pappi. Juuri tuota tietämättömyyttä en saata kärsiä
armeijassa.

Kun hyvä opettajani näin sanottuaan oli pysähtynyt vetämään henkeä,
kysyin, eikö hän luullut, tuon kapteenin tietämättömyydestä huolimatta,
että taistelun voittamiseen tarvitaan paljon älyä. Hän vastasi näillä
sanoilla:

-- Jacobus, poikani! Jos otamme huomioon ne vaikeudet, joita armeijain
kokoamisessa ja johtamisessa piilee, ne tiedot, mitä jonkun paikan
valloittamisessa ja puolustamisessa tarvitaan ja taidon, jota hyvä
taistelujärjestys vaatii, niin huomaamme helposti, että melkein
yli-inhimillinen nero, sellainen kuin Caesar, vain kykenee sellaisiin
yrityksiin, ja hämmästymme, että on todella ollut sellaisia henkilöitä,
jotka kykenevät itseensä keskittämään melkein kaikki oikean sotilaan
ominaisuudet. Suuri sotapäällikkö ei ainoastaan tunne maan ulkonaista
muotoa, vaan vieläpä kansojen tavat ja harrastuksetkin. Hänen
mielessään säilyy lukematon määrä pikkuseikkoja, joista hän sitte
muovailee yksinkertaisia ja laajoja katsauksia. Edeltäpäin hitaasti
tekemänsä ja mieltämänsä suunnitelmat hän saattaa muuttaa
taistelutoiminnan kestäessä äkillisen haltioitumisen vallassa ollen, ja
hän on samalla hyvin varova ja uskalias. Joskus hänen ajatuksensa mataa
etanan hiipivällä hitaudella, joskus kiitää eteenpäin kuin iskevä
kotka. Mikään ei ole sen todempaa.

Mutta ota huomioon, poikani, että kun kaksi armeijaa seisoo
vastatusten, täytyy toisen niistä tulla voitetuksi, josta seuraa, että
toinen ehdottomasti jää voittajaksi, ilman että sitä komentavalla
päälliköllä on kaikkia suuren johtajan ominaisuuksia, ja saattaapa
olla, että hänellä ei ole niitä ollenkaan. Päälliköitä saattaa olla
taitavia, saattaapa olla onnellisiakin, ja heidän kunniansa ei silti
ole vähäisempi. Kuinka saattaa näissä sekaannuttavissa melskeissä
päästä selville siitä, mikä johtuu taidosta ja mikä onnesta?

Mutta olet johtanut minut pois asiasta. Jacobus, poikani, tahdoin
osoittaa, että sota nykyään on ihmiskunnan häpeä ja että se ennen oli
kunnia. Välttämättömyyden pakosta valtakuntiin joutuneena se oli
ihmiskunnan suuri kasvattaja. Se on luonut ihmisille kaikki ne hyveet,
jotka nostattavat ja säilyttävät kaupunkeja. Sodassa he ovat oppineet
kärsivällisyyttä, lujuutta, vaaran halveksintaa, uhrautumisen kunniaa.
Sinä päivänä kun paimenet vyöryttelivät kivilohkareita tehdäkseen
niistä varustuksen, jonka takana kykenisivät puolustamaan vaimojaan ja
karjaansa, perustettiin ensimäinen ihmisten yhteiskunta ja turvattiin
taiteitten edistys. Tuo suuri onni, jota nautimme, isänmaa, kaupunki,
tuo ylevä paikka, jota roomalaiset kunnioittivat enemmän kuin
jumaliaan, tuo _Urbs_ on sodan tytär.

Ensimäinen kaupunki oli vahvistettu linnoitus, ja tuossa karkeassa,
verisessä kehdossa ruokittiin mahtavia lakeja, oivallisia toiminnan
haaroja, tiedettä ja viisautta. Ja sen vuoksi oikea Jumala tahtoikin,
että häntä nimitettäisiin sotajoukkojen Jumalaksi.

En puhu tätä sinulle sen vuoksi, Jacobus poikani, että pestautuisit
tuolle värvärikersantille ja saisit halun ruveta sankariksi, jolla on
oikeus vähintäin kuuteenkymmeneen kepinlyöntiin päivässä.

Sota ei meidän päivinämme olekaan muuta kuin perinnöllinen tauti,
hillitön paluu villiin elämään, rikollista poikamaisuutta. Nykyaikojen
kuninkaat ja ruhtinaat kantavat ikuisesti sitä kuulua häpeää, että ovat
tehneet sodasta hovien leikin ja huvituksen. Minusta on tuskallista
ajatella, että emme koskaan saa nähdä noitten suunniteltujen
teurastusten loppua.

Mitä taas tulevaisuuteen, tutkimattomaan tulevaisuuteen kuuluu, niin
sallithan, poikani, että kuvittelen sen paremmin sitä lempeyden ja
tasapuolisuuden kuvaa vastaavaksi, joka asuu minussa. Tulevaisuudesta
on hyvä uneksia. Sinne, kuten Utopiaan, viisas rakentelee mielellään.
Uskon, että kansat kerran luovat itselleen rauhallisia hyveitä.
Aseistuksen yhä kasvavassa suuruudessa kuvittelen mielikseni keksiväni
yleismaailmallisen rauhan kaukaisen enteen. Armeijat kasvavat
lakkaamatta voimassa ja luvussa. Kerran niihin uppoavat kokonaiset
kansakunnat. Silloin hirviö tuhoutuu liialliseen ravintoonsa. Se
pakahtuu liikaan lihavuuteen.



XIII

Akatemiat.


Sinä päivänä saimme tietää, että Séezin piispa oli valittu Ranskan
Akatemian jäseneksi. Hän oli parikymmentä vuotta sitten pitänyt
ylistyspuheen Pyhälle Macloulle, jota pidettiin oivallisena, ja
luulenkin, että siinä oli mainioita kohtia, sillä herra apotti
Coignard, oiva opettajani, oli korjaillut sitä ennen kuin lähti
hiippakunnasta tuomarin rouvan sisäpiian seurassa. Herra de Séez kuului
Normandian parhaaseen aateliin. Koko valtakunnassa kehuttiin täydellä
syyllä hänen hurskauttaan, viinikellariaan ja talliaan, ja hänen oma
veljenpoikansa piti kirjaa virkatalon tuloista. Hänen vaalinsa ei
ihmetyttänyt ketään. Sen hyväksyivät kaikki paitsi Procope kahvilan
harmaa-sukat, jotka eivät ole koskaan tyytyväisiä. He ovat
uhmailijoita.

Kunnon opettajani moitti lempeästi heidän vastustushenkeään.

-- Mitä herra Duclos valittaa? sanoi hän. Eilisestä saakka hän on herra
de Séezin vertainen, jolla on kuningaskunnan parhaat papit ja
ajokoirat. Sillä akateemikot ovat sääntöjen perusteella yhdenvertaiset.
Totta kyllä loppuu saturnalien loukkaava yhdenvertaisuus siihen, kun,
istunnon loputtua, herra de Séez nousee vaunuihinsa jättäen herra
Duclos'n tahraamaan villasukkansa katuojien lokaan. Mutta jollei hän
haluakaan olla sillä lailla herra de Séezin vertainen, niin miksi hän
sitte lyöttäytyy yhteen tuon kerskailevan joukkion kanssa? Miksi hän ei
istuudu tynnyriin kuin Diogenes tai Saint-Vincent'in kirjuritupaan niin
kuin minä? Vain tynnyristä tai nurkkakamarista saattaa hallita tämän
maailman suuruuksia. Vain siellä saa olla oikea herra ja ruhtinas.
Onnellinen se, joka ei ole kiinnittänyt toivoaan Akatemiaan! Onnellinen
se, joka elää pelkoja ja toiveita paitsi, ja joka tietää kaiken
mitättömyyden! Onnellinen se, joka tajuaa, että on yhtä turhaa olla
akateemikko kuin ei olla! Sellainen viettää häiriintymättä hiljaista ja
piiloisaa elämää. Kaunis vapaus seuraa häntä kaikkialla. Hämärässään
hän viettää viisauden hiljaisia juomajuhlia, ja kaikki Muusat
hymyilevät hänelle kuin tuttavalleen.

Näin puhui oiva opettajani, ja ihailin puhdasta intoa, joka paisutti
hänen ääntään ja säteili hänen silmistään. Mutta nuoruuden rauhattomuus
kiihotti minua. Halusin puuttua asiaan, heittäytyä taisteluun, ilmaista
esiintyväni akatemian puolesta tai vastaan.

-- Herra apotti, kysyin, eikö akatemian velvollisuutena ole kutsua
jäsenikseen valtakunnan parhaat henget pikemmin kuin tuon kirjaa
pitävän piispan sedän?

-- Poikani, vastasi lempeästi oiva opettajani, jos herra de Sèez
osoittautuu ankaraksi määräyksissään, loisteliaaksi ja hienostelevaksi
elämässään, jos hän sanalla sanoen on kirkkoruhtinaiden koristus ja on
sepittänyt tuon puheen Maclou'n kunniaksi, jonka johdanto, viitaten
Ranskan kuninkaan parantumiseen risataudista on näyttänyt ylhäiseltä,
haluaisitko akatemian hylkäävän hänet siksi, että hänellä on yhtä
mahtava kuin miellyttäväkin veljenpoika? Siten olisi osoitettu vain
barbaarista hyveellisyyttä ja rangaistu epäinhimillisyydellä herra de
Séeziä hänen sukunsa suuruudesta. Akatemia on tahtonut unohtaa sen. Jo
se, poikani, on hyvin jalomielistä.

Uskalsin vastata tähän puheeseen, niin oli nuori veri kuohahtanut
päähäni.

-- Herra apotti, sanoin, suvaitkaa, että ajatukseni vastustaa
esittämiänne näkökohtia. Kaikki tietävät, että herra de Séez on
huomattava vain luonteensa keveyden takia, ja ihaillaan ainoastaan
hänen taitoaan liukua puolueitten väliin. Hänen on nähty hiljalleen
osaavan asettua jesuiittojen ja jansenistien väliin ja värittää kalpea
varovaisuutensa kristillisen säälin ruusuilla. Hän luulee tehneensä
kylliksi, kun ei ole jättänyt ketään tyytymättömäksi ja pitää ainoana
harrastuksenaan pysyttää menestyksensä. Siis hänen jalo sydämensä ei
millään lailla ole tuottanut hänelle kuninkaan kuuluisain suojattien
ääniä. Eikä hänen hieno henkensäkään. Sillä paitsi tuota pyhän Maclou'n
ylistystä, josta hänellä ei ollut muuta (kaikki sen tietävät) kuin
lukemisen vaiva, tuo hiljainen piispa on päästänyt julkisuuteen
ainoastaan sijaisensa surkeita määräyksiä. Hänellä ei ollut muita
suosituksia kuin puheensa sulavuus ja seurustelutapansa kohteliaisuus.
Onko siinä kylliksi ansioita kuolemattomuutta varten?

-- Jacobus, intti ystävällisesti herra apotti Coignard, ajattelet yhtä
yksinkertaisesti kuin äitisi, jolta olet yksinkertaisuutesi perinyt, ja
huomaan, että vielä kauan säilytät luontaisen lapsellisuutesi.
Onnittelen sinua siitä. Mutta tuo viattomuus ei saa tehdä sinua väärin
tuomitsevaksi: riittää jo, kun pysyt tietämättömänä. Se kuolemattomuus
jonka herra de Séezin osalle on langennut, ei vaadi, että hän olisi
joku Bossuet tai Belzunse, se ei ole kaiverrettu hämmästyneiden
kansojen sydämiin, se on kirjoitettu paksuun luetteloon ja käsitäthän,
ettei tuollainen paperinen laakeri sovi muihin kuin sankarillisiin
päihin.

Jos neljänkymmenen joukossa onkin sellaisia henkilöitä, jotka ovat
pikemmin hienostuneita kuin sankarillisia, niin mitä pahaa näet siinä?
Keskinkertaisuus loistaa akatemiassa. Ja missä se ei loistaisi? Onko
se vähemmän mahtava parlamenteissa tai valtioneuvostossa, jossa se
epäilemättä on vähemmän paikoillaan? Täytyykö miehen tosiaan olla
erikoisen etevä, ottaakseen osaa sanakirjan toimittamiseen, joka haluaa
säännöstellä käytännön saattaessaan vain seurata sitä?

Akateemikot asetettiin, kuten tiedetään, säännöstelemään kaunista
sanontaa mitä puheeseen tulee, siivoamaan kielen kaikista vanhoista ja
kansanomaisista epäpuhtauksista, ettei vain ilmestyisi toista
Rabelais'ta, toista Montaigne'a tuoksuamaan maamoukilta, tolvanoilta ja
provinssilta. Sitä varten kutsuttiin koolle hienon tavan tuntevat
ylimykset ja kirjailijat, joitten etu vaati sen tuntemista. Tämä sai
pelkäämään, että seura tyrannimaisesti uudistaisi ranskankielen. Mutta
pian huomattiin, että tällainen pelko oli turha ja että akateemikot
seurasivat käytäntöä pikemmin kuin hallitsivat sitä.

Akatemia tyytyi pian kokoamaan suureen sanakirjaan käytännössä
tapahtuvat edistysaskeleet. Se on kuolemattomien ainoa tehtävä.[8] Sen
suoritettuaan heillä on hyvää aikaa huvitella keskenään. Tätä varten he
tarvitsevat iloisia, keveitä, suopeita kumppanuksia, miellyttäviä
virkatovereita, maailman tuntevia ja ymmärtäviä miehiä. Sellaisia eivät
etevät henkilöt aina ole. Nero on joskus hyvin vähän seuranhaluinen.
Harvinainen mies on harvoin kekseliäs huvituksissa. Akatemia on
saattanut olla ilman Pascalia ja Descartesia. Kuka voi väittää, että se
yhtä hyvin olisi voinut olla välittämättä Godau'sta, Courart'ista, tai
jostain muusta notkeahenkisestä, seurustelukykyisestä ja kekseliäästä
henkilöstä?

-- Voi sentään, huokasin, akatemia ei siis olekaan jumalallisten
miesten senaatti, kuolemattomien neuvosto; se ei siis olekaan runouden
ja kaunopuheisuuden ylevä areopagi?

-- Ei ollenkaan poikani. Se on seura, joka saarnaa hienoa käytöstä, ja
joka sen vuoksi on saavuttanut suuren maineen vieraitten kansojen ja
varsinkin moskovalaisten keskuudessa. Et saata käsittää, kuinka syvästi
saksalaiset paroonit, Venäjän armeijan everstit ja englantilaiset
lordit kunnioittavat Ranskan akatemiaa! Nuo europalaiset eivät tiedä
korkeampaa kuin meidän akateemikkomme ja tanssijattaremme. Tunsin erään
hyvin komean sarmaattilaisen ruhtinattaren, joka Pariisissa käydessään
innokkaasti haki akateemikkoa, uhratakseen hänelle heti paikalla
kainoutensa.

-- Jos asianlaita on sellainen, huudahdin, niin kuinka akateemikot
saattavat turmella hyvän maineensa noilla huonoilla valinnoilla, joita
täällä niin yksimielisesti moititaan?

-- Ohoh! Jacobus poikani, selitti oiva opettajani, älä puhu pahaa
huonoista valinnoista. Ensistäänkin tulee kaikissa inhimillisissä
asioissa antaa sattumallekin sijansa, joka on, kaikki huomioon ottaen,
Jumalan osa maan päällä ja ainoa seikka, missä jumalallinen kaitselmus
selvästi ilmestyy tässä maailmassa. Sillä käsitäthän hyvin, poikani,
että se mitä sanotaan kohtalon älyttömyydeksi ja onnen oikuiksi on
todellisuudessa vain jumalallisen viisauden ylemmyyttä sen leikkiessä
väärien viisaiden neuvoilla. Toiseksi tulee ryhmienkin keskuudessa
antaa hiukan tyydytystä oikuille ja mielikuvituksen leikille.
Puhtaasti järkevä yhteiskunta olisi ihan sietämätön; se riutuisi
oikeudenmukaisuuden kylmän painostuksen alla. Se ei uskoisi olevansa
mahtava eikä edes vapaakaan, jollei sillä silloin tällöin olisi
mieluisaa riemua uhmailla selvää järkeä ja ymmärrystä. Omituisien
oikkujen helliminen on tämän maailman mahtavien helmasyntejä. Miksikä
ei akatemiakin saisi käyttää kuuta tunnuskuvanaan kuten Turkin
sulttaani ja kauniit naiset?

Monet vastakkaiset kiihkot yhtyvät aiheuttaakseen nuo huonot valinnat,
jotka kiukustuttavat yksinkertaisia sieluja. On kunnon ihmisten
huvitusta ottaa onneton ihminen ja tehdä hänestä akatemian jäsen.
Niinpä psalmistankin Jumala korottaa köyhän loasta. _Erigens de
stercore pauperem, ut collocet eum cum principibus, cum principibus
populi sui_. Sellaiset heitot hämmästyttävät kansaa, ja niitten tekijät
luulevat kai olevansa varustetut salaperäisellä pelottavalla voimalla.
Ja mikä ilo onkaan kohottaa henkisesti köyhä loasta, kun samalla kertaa
saa jättää hämäryyteen jonkun älyn hirmuvaltiaan. Se on samanlaista
kuin jos yhdellä siemauksella joisi harvinaisen ja suloisen
sekotuksen, joka on tehty täytetystä armeliaisuudesta ja tyydytetystä
kateudesta. Niin saa nauttia kaikilla aisteilla ja tyydyttää ihmisen
kokonaisuudessaan. Ja luuletko, että akateemikot saattaisivat vastustaa
sellaista juomaa?

Vielä on otettava huomioon se, että kun he näin hankkivat itselleen
tuon tietoviisaan nautinnon, akateemikot samalla toimivat omaksi
edukseen. Vain suurista miehistä koottu seura olisi vähälukuinen ja
tuntuisi ilottomalta. Suuret miehet eivät saata kärsiä toisiaan, ja
heillä ei juuri ole sukkeluuden lahjaa. On hyvä sekoittaa heidät
pieniin. Se tuottaa heille huvia. Pienet voittavat tällaisesta
naapuruudesta, suuret vertailusta. Toiset hyötyvät yhtä hyvin kuin
toisetkin. On ihmeteltävää, millä varmoilla tempuilla, kuinka
loistavilla järjestelyillä Ranskan akatemia hankkii eräille jäsenilleen
tärkeyttä, jonka se saa toisilta. Se on aurinkojen ja kiertotähtien
kokous, missä kaikki loistaa joko omalla tai lainatulla valolla.

Sanonpa enemmänkin. Huonot valinnat ovat välttämättömiä tämän
kokoomuksen olemassaololle. Jollei se valinnoissaan pitäisi heikkouden
ja erehdysten puolta, jollei se joskus näyttäisi valitsevan sattumalta,
se joutuisi sellaisen vihan esineeksi, ettei se enää saattaisi elää.
Kirjallisuuden tasavallassa se olisi kuin tuomioistuin tuomittujen
keskellä. Erehtymättömänä se tulisi inhottavaksi. Mikä loukkaus sinne
kelpaamattomille, jos valittu olisi aina paras! Richelieu'n tyttären
tulee olla hiukan kevytmielinen, ettei näyttäisi liian hävyttömältä.
Sen pelastaa se seikka, että sillä on oikkunsa. Sen viattomuus piilee
sen epäoikeudenmukaisuudessa, ja kun kerran tiedämme sen oikulliseksi,
se saattaa hyljätä meidät loukkaamatta. Sille on erehtyminen joskus
niin edullista, että luulen sen erehtyvän tahallaan näennäisyydestä
huolimatta. Sillä on mainioita keinoja säästää hylkäämiensä ehdokkaiden
itserakkautta. Joku sen valinnoista saa kateuden aseettomaksi. Juuri
sen selvissä vioissa on ihailtava sen todellista viisautta.



XIV

Kapinalliset.


Kun me, hyvä mestarini ja minä, sinä päivänä tapamme mukaan kävimme
Pyhän Katariinan kuvassa, tapasimme puodissa kuuluisan herra
Rockstrongin, joka oli noussut tikapuitten ylimmälle portaalle
kaivellakseen sieltä kirjoja, jotka häntä huvittivat. Sillä onhan
tunnettua, että häntä miellyttää levottoman elämänsä varrella keräillä
kallisarvoisia kirjoja ja kauniita kivipiirroksia.

Osanotosta Monmouthin murhayritykseen Englannin parlamentti oli
tuominnut hänet elinkautiseen vankeuteen, ja nyt hän asuu Ranskassa,
josta hän lakkaamatta lähettelee kirjoituksia maansa sanomalehtiin.[9]
Tapansa mukaan oiva opettajani vaipui jakkaralle. Sitte hän kohotti
katseensa sinne, missä herra Rockstrong pyörähteli nokkelana kuin
orava, jonka nokkeluuden hän säilytti vanhuuden päiviin saakka.

-- Näenpä, Jumalan kiitos, lausui apotti, että voitte hyvin, herra
kapinoitsija ja että yhä olette nuori.

Herra Rockstrong käänsi opettajaani kohti hehkuvat silmänsä, jotka
valaisivat sapekkaita kasvoja.

-- Miksi te, iso apotti, sanotte minua kapinoitsijaksi?

-- Sanon teitä kapinoitsijaksi, herra Rockstrong, koska yrityksenne ei
onnistunut. Voitetut ovat kapinoitsijoita, voittajat eivät milloinkaan.

-- Puhutte inhottavan kyynillisesti, apotti.

-- Älkääpä, herra Rockstrong! Tuo lausuma ei ole minun vaan erään
suuren miehen keksimä. Olen tavannut sen Jules César Scaliger'in
papereista.

-- Entä sitten, apotti! Ne ovat aika roskaisia papereita.
Ja tuo sanonta on häijy. Häviömme, joka johtui päällikkömme
päättämättömyydestä ja velttoudesta, -- hän maksoi sen hengellään, --
ei ollenkaan muuta asiamme hyvyyttä. Ja konnien voittamat kunnon
ihmiset jäävät kunnon ihmisiksi.

-- Minusta on tuskallista, herra Rockstrong, kuulla teidän puhuvan
kunnon ihmisistä ja konnista valtiollisten asioiden yhteydessä. Nuo
yksinkertaiset sanat sopisivat kuvailemaan oikeaa ja väärää puolta
noissa enkeleitten taisteluissa, joista maanmiehenne John Milton on
perin barbaarisesti laulanut. Mutta tällä multaisella möhkäleellä eivät
puolueet koskaan, kaukana siitä, ole niin tarkasti jaetut, että voisi
ennakkoluuloitta tai mielistelemättä erottaa puhtaiden armeijaa
epäpuhtaitten joukoista, eipä edes määritellä oikeaa ja väärää puolta.
Näin ollen täytyy menestyksen olla ainoana asian hyvyyden tuomarina.
Pahastutte, herra Rockstrong, kun sanon, että on kapinallinen silloin
kun on voitettu. Mutta jos te pääsisitte valtaan, ette suinkaan
suvaitsisi kapinoitsijoita.

-- Ette tiedä mitä puhutte, apotti. Minulla on aina ollut kiire asettua
voitettujen puolelle.

-- On totta, herra Rockstrong, että olette valtion luonnollinen ja
ainainen vihamies. Teitä vahvistaa vihassanne neronne voima, jota
rauniot miellyttävät ja hävitys huvittaa.

-- Syytättekö minua siitä, apotti?

-- Jos olisin valtiomies ja ruhtinaitten ystävä, herra Rockstrong,
kuten herra Roman, pitäisin teitä kuuluisana rikollisena. Mutta en
kyllin innokkaasti tunnusta poliitikkojen oppia ollakseni liioin
kauhuissani tihutöittenne loisteesta ja kumousyrityksistänne, joista
lähtee paljon enemmän melua kuin pahaa.

-- Olette epämoraalinen, apotti.

-- Älkää moittiko minua siitä liian ankarasti, herra Rockstrong, jos
kerran vain sillä syyllä saattaa olla suvaitsevainen.

-- En tiedä mitä tekisin, iso apotti, suvaitsevaisuudella, jota ja'atte
minun, uhrin, ja noitten parlamentin konnien kesken, jotka ovat
tuominneet minut kuohuttavan väärin.

-- Olette hupainen, herra Rockstrong, puhuessanne lordien
harjoittamasta vääryydestä.

-- No, eikö se ole huutavaa?

-- On totta, herra Rockstrong, että oikeuskansleri tuomitsi teidät
naurettavan tutkimuksen perusteella, kirjojen omistamisesta, joista ei
yksikään erikoisesti ollut rikollinen Englannin lain mukaan, on totta,
että teitä rangaistiin maassa, missä saa kirjoittaa kaikkea
eräistä aika suolaisista julkaisuista. On totta, että teidät
langetettiin noudattamalla tavattomia ja omituisia muotoja, joitten
majesteetillinen tekopyhyys peitti huonosti mahdottomuuden saavuttaa
teidät laillisia teitä. On totta, että teidät tuominneilla lordeilla
oli etua tuhostanne, koska Monmouthin ja teidän yrityksenne menestys
olisi vetänyt heidät istuimiltaan. On totta, että tuhonne oli jo
etukäteen määrätty valtioneuvostossa. On totta, että paollanne vältitte
todellisuudessa keskinkertaisen mutta piinallisen marttyriuden. Sillä
elinkautinen vankeus on rangaistus, silloinkin kun saattaa toivoa
pääsevänsä siitä pian. Mutta kaikessa tässä ei ole oikeutta eikä
vääryyttä. Teidät tuomittiin valtiorikoksesta, mikä on erittäin
kunniallista. Useampi kuin yksi teidät tuominneista lordeista oli ollut
mukana vehkeilyissänne kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Rikoksenne on
siinä, että peljästytitte virkamiehiä, ja se on anteeksi antamaton
rikos. Ministerit ja heidän ystävänsä vetoavat valtion turvallisuuteen,
kun heidän omaisuuttaan ja virkojaan uhataan. Ja he luulevat mielellään
olevansa tarpeellisia valtion säilymiselle, sillä heillä on enimmäkseen
etua valtiosta eikä heillä ole liikaa filosofiaa. He eivät silti ole
kehnoja. He ovat ihmisiä, ja se riittää selittämään heidän säälittävän
keskinkertaisuutensa, tyhmyytensä ja ahneutensa. Mutta keitä asetitte
heidän vastapainokseen, herra Rockstrong? Toisia ihmisiä, jotka ovat
yhtä keskinkertaisia ja vielä ahneempia, koska he olivat nälkäisempiä.

Lontoon kansa olisi sietänyt heitä kuten se on sietänyt muitakin. Se
odotti voittoanne lausuakseen mielensä. Siinä se osoitti harvinaista
viisautta. Kansa on hyvällä puolella, kun se arvelee, ettei se voita
eikä menetä mitään isäntää vaihtaessaan.

Näin puhui apotti Coignard, ja herra Rockstrong, kasvot palavina,
silmät hehkuen, tekotukka lieskuen huusi hänelle suurin elein
tikkaittensa korkeudesta:

-- Ymmärrän, apotti, varkaita ja kaikenlaisia konnia valtioneuvostossa
ja parlamentissa. Mutta en ymmärrä teitä, kun te, näkyväisettä syyttä,
puhtaasta kiusanhalusta, kannatatte ajatuksia, joita hekään eivät
julista muuta kuin omaksi edukseen. Teidän täytyy olla heitäkin
kelvottomampi, koska olette sitä omaa etuanne katsomatta. En jaksa
käsittää teitä, apotti!

-- Se on merkki siitä, että olen filosoofi, vastasi hyvä opettajani
lauhkeasti. Oikeitten viisaitten luonteeseen kuuluu suututtaa muita
ihmisiä. Anaxagoras oli mainio esimerkki siitä. En puhu Sokrateesta,
joka oli vain viisastelija. Mutta olemme saaneet kokea, että kaikkina
aikoina ja kaikissa maissa mietiskelevien sielujen ajatus on antanut
aihetta hälinään. Luulette, herra Rockstrong, olevanne perin
toista maata kuin vihollisenne ja yhtä miellyttävä kuin he ovat
vastenmielisiä. Suokaa minun sanoa, että se on pelkkä ylpeytenne ja
ylpeän ylimielisyytenne seuraus. Todellisuudessa teille ja
tuomareillenne on yhteistä kaikki ihmisten heikkoudet ja kiihkot. Jos
olette rehdimpi kuin monet heistä, ja jos henkenne eloisuus on
verraton, olette nyt vihan ja riidan hengen vallassa, joka saattaa
teidät sivistyneessä maassa perin epämukavaksi. Sanomalehtimiehen
toimi, jossa olette mainio, on kehittänyt ihan viimeiseen huippuunsa
henkenne ihmeellisen puolueellisuuden, ja vääryyden uhrina ette ole
mikään oikeuden puoltaja. Nämä sanani saattavat minut tietysti heti
sekä teidän ja että vihollistenne vihoihin, ja olen varma siitä, etten
koskaan saa hallitukselta oivaa virkataloa. Mutta pidän ajatuksen
vapautta korkeampana kuin suurta apottikuntaa tai hyvää kirkkoherran
paikkaa. Olen pahoittanut kaikki, mutta säilyttänyt sydämeni
tyytyväisenä ja saan kuolla rauhassa.

-- Apotti, vastasi herra Rockstrong jo puoleksi nauraen, suon teille
anteeksi, koska luulen teitä hieman hulluksi. Ette tee eroa kunnon
ihmisten ja konnien välillä ettekä pidä vapaata valtiota parempana kuin
hirmuvaltaista ja vilpillistä hallitusta. Olette erikoisenlainen hullu.

-- Herra Rockstrong, ehdotti oiva opettajani, mennään juomaan ruukku
viiniä Pikku Bachukseen ja selitän teille, lasiani tyhjentäessäni,
miksi olen aivan välinpitämätön valtiomuotoon nähden ja mistä syystä en
halua vaihtaa isäntää.

-- Mielelläni, myönsi herra Rockstrong, onpa hauskaa juoda niin
kunnottoman juttelijan kanssa kuin te.

Hän hyppäsi kevyesti tikkailtaan ja läksimme kolmisin kapakkaan.



XV

Valtiokaappaukset.


Herra Rockstrong, joka oli leikin ymmärtävä mies, ei ollut vihoissaan
kunnon mestarilleni hänen suoruudestaan. Kun Pikku Bachuksen isäntä oli
tuonut viiniruukun, lentokirjasten tekijä kohotti pikarinsa ja joi
herra apotti Coignardin terveydeksi sanoen häntä konnaksi, rosvojen
ystäväksi, tyrannien kätyriksi ja vanhaksi kanaljaksi muodoltaan perin
muhoilevana. Hyvä opettajani vastasi hänen kohteliaisuuteensa
mielellään, onnitellen itseään, että kerrankin sai juoda miehen
terveydeksi, jonka mielen alkuperäistä tunnetta filosofia ei koskaan
ollut turmellut.

-- Omasta puolestani tunnen, hän lisäsi, että mietiskely on kokonaan
turmellut henkeni. Ja koska minkäänlainen syvällinen ajatteleminen ei
kuulu ihmisen luonteeseen, tunnustan, että taipumukseni mietiskelyyn on
intohimo ja kaikin puolin epämukava. Se saattaa minut ensiksikin
sopimattomaksi kaikenlaisiin yrityksiin; sillä ainahan toimitaan vain
ahtaitten näköalojen ja lyhyitten ajatusten pohjalla. Olisitte
hämmästynyt itsekin, herra Rockstrong, jos kuvittelisitte niitten
henkien halpaa vaatimattomuutta, jotka ovat mullistaneet maailman.
Valloittajat ja valtiomiehet, jotka ovat muuttaneet maailman ulkonäön,
eivät ole koskaan aprikoineet niitten olentojen luonnetta, joita he
karkeasti kohtelivat. He sulkeutuivat kokonaan suurten suunnitelmiensa
pienuuteen, ja viisaimmatkin ottivat yhtaikaa huomioon vain harvoja
toimintansa esineitä. Sellaisena kuin näette minut, herra Rockstrong,
minun olisi mahdotonta hankkia Intian valloitusta, kuten Aleksanteri,
perustaa tai hallita valtakuntaa, tai yleisemmin sanoen, ryhtyä
johonkin niistä laajoista suunnitelmista, jotka houkuttelevat
hyökkäyshaluisen sielun ylpeyttä. Mietiskeleminen tulisi esteeksi
ensimäisellä askeleella ja huomaisin joka liikkeen tehdessäni
pysähtymisen syitä.

Kääntyen sitte minun puoleeni hyvä opettajani sanoi huoaten:

-- Ajatteleminen on suurta heikkoutta. Jumala varjelkoon sinua siitä,
Jacobus poikani, kuten hän on varjellut suurimpia pyhimyksiään ja
sieluja, joita hän on hellinyt erikoisella osanotolla, säästääkseen
heidät ikuista autuutta varten. Ihmiset, jotka ajattelevat vähän, tai
eivät ajattele ollenkaan, hoitavat asiansa onnellisesti tässä ja
tulevassa maailmassa, kun taas mietiskeleviä ainaisesti uhkaa henkinen
ja ajallinen tuho, niin paljon pahanilkisyyttä on ajattelemisessa! Ota
vavisten huomioon, poikani, että Genesiksen käärme on vanhin
filosoofeista ja heidän ikuinen ruhtinaansa.

Herra apotti Coignard joi syvän kulauksen viiniä ja jatkoi hiljaisella
äänellä:

-- Autuudelleni onneksi onkin eräs seikka, johon nähden en ole
milloinkaan älyäni käyttänyt. En ole koskaan sovittanut järkeäni
uskonnon totuuksiin. Onnettomuudekseni olen mietiskellyt ihmisten
tekoja ja kaupunkien tapoja. Sen vuoksi en ole arvokas saaren
hallitsijaksikaan kuten Sancho Pancha.

-- Se onkin perin onnellista, puuttui herra Rockstrong nauraen
puheeseen, sillä saarenne olisi rosvojen ja pahantekijöiden pesä, missä
rikolliset tuomitsisivat viattomat, jos niitä sattumalta siellä olisi.

-- Uskon sen, herra Rockstrong, uskon kyllä, myönteli oiva opettajani.
On luultavaa, että jos hallitsisin toista Baratarian saarta, niin tavat
siellä olisivat sellaiset kuin sanotte. Olette sanoillanne yhdellä
piirrolla kuvanneet kaikki maailman valtakunnat. Tunnen, että omani ei
olisi sen parempi kuin toisetkaan. Minulla ei ole harhakuvitelmia
ihmisistä, ja halveksin heitä, etten heitä vihaisi. Halveksin heitä
hellästi, herra Rockstrong. Mutta he eivät olekaan kiitollisia. He
haluavat olla vihatuita. He suuttuvat, kun heille osoittaa hellintä,
suvaitsevinta, hienointa, inhimillisintä kaikista heidän herättämistään
tunteista: halveksimista. Kuitenkin molemmin puolinen halveksiminen on
-- rauha maan päällä, ja jos ihmiset halveksisivat toisiaan
vilpittömästi, he eivät enää tekisi pahaa, vaan eläisivät
miellyttävässä rauhassa. Kaikki sivistyneitten maitten kärsimykset
johtuvat siitä, että kansalaiset siellä pitävät toisiaan liian suuressa
arvossa ja nostattavat kunnian jonkunmoiseksi hirviöksi lihan ja hengen
kurjuuden päälle. Tuo tunne saattaa heidät ylpeiksi ja julmiksi, ja
halveksien ylpeyttä, joka vaatii, että on kunnioitettava itseään ja
kunnioitettava muita, niin kuin joku Aatamin jälkeläisistä saattaisi
olla kunnioituksen arvoinen! Eläin, joka syö ja juo (Tuokaa minulle
juotavaa!) ja joka rakastaa, on säälittävä, ehkä mielenkiintoinen, jopa
joskus miellyttäväkin. Hän on kunnioitettava vain kaikkein älyttömimmän
ja kurjimman ennakkoluulon takia. Tuo ennakkoluulo on kaikkien meitä
rasittavien kärsimysten lähde. Se on inhottava laji epäjumalan
palvelusta, ja turvatakseen ihmisille hiukankin mieluisan olemassaolon,
pitäisi aloittaa muistuttamalla heille heidän luontaista alhaisuuttaan.
He olisivat onnellisia, kun he, päässeinä tietoisuuteen oikeasta
asemastaan, halveksisivat toinen toistaan, kenenkään eristämättä
itseään yleisestä halveksumisesta.

Herra Rockstrong kohotteli hartioitaan.

-- Iso apotti, sanoi hän, olette porsas.

-- Imartelette minua, vastasi oiva opettajani. Olen vain ihminen ja
tunnen itsessäni tuon halveksimani hedelmättömän ylpeyden ituja, ja
tuon ylimielisyyden, joka johtaa ihmiset sotiin ja kaksintaisteluihin.
On hetkiä, herra Rockstrong, jolloin antaisin katkaista kaulani
mielipiteitteni takia, mikä olisi suurta hulluutta. Sillä mikähän
lopuksi todistaa, että puhun paremmin kun te, joka puhutte erittäin
huonosti. Tuokaa juotavaa!

Herra Rockstrong täytti kohteliaasti kunnon mestarini lasin.

-- Apotti, hän sanoi, olette suunniltanne, mutta pidän teistä, ja
haluaisin mielelläni tietää, mitä moititte julkisessa toiminnassani ja
miksi asetutte minua vastaan tyrannien, väärentäjien, varkaiden ja
puolueellisten tuomarien kanssa.

-- Herra Rockstrong, vastasi oiva opettajani, sallikaa että aluksi
vuodatan, laupiaalla välinpitämättömyydellä, teidän, ystävienne ja
vihollistenne yli tuota suloista tunnetta, joka yksin lopettaa riidat
ja tuottaa rauhoitusta. Sallikaa etten kunnioita kumpiakaan kylliksi
jättääkseni heidät lain ankaruudelle ja huutaakseni rangaistusta heidän
päällensä. Ihmiset ovat aina syvästi viattomia, tehkööt mitä hyvänsä,
ja jätän oikeuskanslerille, joka saattoi teidät tuomituksi kaikki
ciceromaiset korulauseet valtiorikoksista. Catilinat eivät juuri
miellytä minua, tulkoot ne miltä taholta hyvänsä. Minua surettaa vain
se, että näen teidän kaltaisenne miehen puuhailevan hallituksen
muuttamista. Se on kaikkein mitättömin ja tyhjänpäiväisin henkisten
kykyjensä käyttö, ja virkamiehiä vastaan taisteleminen on tyhmyyttä,
jollei se ole elinkeino tai pyrkimys päästä eteenpäin maailmassa.
Tuokaapa juotavaa! Ajatelkaapa, herra Rockstrong, että nuo
valtiokaappaukset, joita suunnittelette, ovat oikeastaan vain
henkilövaihdoksia, ja että ihmiset, joukkona otettuina, ovat kaikki
samanlaisia, yhtä keskinkertaisia hyvässä kuin pahassakin, niin että
parin kolmen sadan ministerin, maaherran, veronkantajan ja tuomarin
vaihtaminen pariin kolmeensataan toiseen on samaa kuin ei tekisi
mitään, kirjoittaa vain Pekka ja Paavo Matin ja Jussin asemasta. Jos
taas halutaan samalla vaihtaa henkilöitten asemaa, kuten te toivotte,
niin se on suorastaan mahdotonta, sillä tuo asema ei riipu
ministereistä, jotka eivät ole mitään, vaan maasta ja sen hedelmistä,
teollisuudesta ja kaupasta, valtakuntaan kootusta rikkaudesta,
kansalaisten taidosta asiain hoidossa ja vaihdossa, kaikenlaisista
seikoista, jotka, olivat ne hyviä tai huonoja, eivät johdu ruhtinaista
eikä valtiaan palvelijoista.

Herra Rockstrong keskeytti kiivaasti oivan opettajani.

-- Kukapa ei tietäisi, iso apotti, huusi hän, että teollisuuden ja
kaupan tila riippuu hallituksesta ja että raha-asiat ovat hyvät vain
vapaan hallitusmuodon vallitessa?

-- Vapaus, vastasi herra apotti Coignard, on vain kansalaisten
rikkauden tulos, sillä he vapautuvat kohta, kun ovat kyllin mahtavia
ollakseen vapaita. Kansat ottavat itselleen kaiken sen vapauden mistä
voivat nauttia, tai, paremmin sanoen, ne vaativat käskevästi säädöksiä
suojaksi ja tunnustukseksi niille oikeuksille, joita ovat toiminnallaan
hankkineet.

Kaikki vapaus tulee niistä ja niitten omista liikkeistä. Kansojen
vaistomaisimmatkin liikkeet laajentavat niiden ympärille muodostunutta
valtion kaavaa.[10] Sitenpä voi sanoa, että niin inhottavaa kuin
hirmuvalta onkin, on olemassa vain välttämätöntä tyranniutta ja että
despoottiset hallitukset ovat vain mitättömän, liian heikon ruumiin
ahdas verho. Ja kukapa ei käsittäisi, että hallitus olemukseltaan on
kuin nahka, joka ilmaisee eläimen rakenteen olematta sen aiheena?

Otatte huomioon vain nahan, sisälmyksistä välittämättä, herra
Rockstrong, jossa osoitatte hyvin vähän luonnollisen filosofian tajua.

-- Niinpä tekään ette tee mitään erotusta vapaan valtion ja
hirmuvaltaisen hallituksen välillä, ja kaikki se on mielestänne, apotti
parka, vain eläimen vuotaa. Sen ohessa ette huomaa, että ruhtinaiden
tuhlaavaisuus ja ministereitten riistot saattavat, kun verot siten
kohoavat, viedä maanviljelyksen vararikkoon ja lamauttaa kaupan.

-- Samaan aikaan on samassa maassa vain yksi hallitus mahdollinen,
herra Rockstrong, kuten eläimelläkään ei saata olla kuin yksi
turkki. Siitä johtuu, että huoli valtakuntien uudistamisesta ja
lakien korjaamisesta on jätettävä ajalle, joka hoitaa ne asiat
hienotuntoisesti. Se työskentelee siinä väsymättömän ja sääliväisen
hitaasti.

-- Ja teidän mielestänne, apotti parka, ei kannata avustaa
kellon viikatemiestä? Arvelette, ettei Englannin tai Hollannin
vallankumouksilla ole ollut yhtään mitään vaikutusta kansojen asemaan?
Ei! Teille, vanha hupsu, pitäisi pistää vihreä narrinlakki päähän.

-- Vallankumouksia, vastasi oiva opettajani, tehdään hankittujen
etujen säilyttämiseksi, ei uusien voittamiseksi. Kansojen ja
teidän hulluutenne, herra Rockstrong, on siinä, että perustatte
ruhtinaitten kukistamiseen laajoja toiveita. Silloin tällöin kansat
vallankumouksissa varmentavat saavutetut uhanalaisiksi joutuneet
vapautensa. Tätä tietä ne eivät koskaan saavuta uutta vapautta. Mutta
ne leikkivät sanoilla. On huomattavaa, herra Rockstrong, että ihmiset
antavat mielellään surmata itsensä mielettömien sanojen vuoksi. Ajax
oli jo huomannut sen: "Uskoin nuoruudessani", panee runoilija hänet
puhumaan, "että teko on sanaa voimakkaampi, mutta nyt näen, että sana
on väkevämpi". Näin puhui Ajax Oileuksen poika. Herra Rockstrong, minua
janottaa kovasti.



XVI

Historia.


Herra Roman laski myymäpöydälle puolen tusinaa niteitä.

-- Olkaa hyvä, herra Blaizot, ja lähettäkää nämä kirjat kotiini.
Siinä on _Isä ja poika, Muistelmia Ranskan hovista ja Richelieu'n
testamentti_. Olisin kiitollinen, jos liittäisitte tähän vielä kaiken
sen, mitä teillä on uutta historian alalta ja etenkin sellaista, mikä
koskee Ranskaa Henrik IV:n kuoleman jälkeen. Ne teokset kiinnittävät
erikoisesti mieltäni.

-- Olette oikeassa, puuttui oiva opettajani puheeseen. Historialliset
teokset ovat täynnä mitättömyyksiä, jotka sopivat mainiosti huvittamaan
kunnon miestä ja niistä löytää varmasti loppumattomiin miellyttäviä
juttuja.

-- Herra apotti, vastasi herra Roman, minä en suinkaan hae historiasta
vain hetken huvitusta, vaan vakavaa opetusta. Ja olen pahoillani, jos
keksin siinä juttuja totuuden seassa. Tutkin ihmisten tekoja kansojen
käytöksen valossa ja haen historiasta hallituksen ohjeita.

-- Sen kyllä tiedän, myönsi oiva opettajani. Tutkielmanne _Monarkiasta_
on aivan kylliksi tunnettu, että tiedettäisiin teidän noudattavan
historiaan perustuvaa politiikkaa.

-- Siten olenkin, sanoi herra Roman, ensimäisenä osoittanut ruhtinaille
ja ministereille ne säännöt, joista he eivät voi vaaratta poiketa.

-- Niinpä teidät onkin kirjanne nimilehdellä kuvattu Minervaksi
ojentamassa nuorelle kuninkaalle päänne yläpuolella liitelevältä
Cliolta saamaanne peiliä tauluilla ja veistoksilla koristellussa
huoneessa. Mutta suvaitkaa minun sanoa teille, hyvä herra, että tuo
muusa on valehtelija ja että sen ojentama peili on pettävä. Historiassa
on kovin vähän totta, ja ainoat seikat, joista ollaan yksimielisiä,
juoksevat yhdestä ainoasta lähteestä. Historioitsijat ovat aina samasta
asiasta puhuessaan ristiriidassa keskenään. Vielä enemmänkin!
Huomaammehan, että kun esim. Flavius Josef kertoo samoista tapauksista
_Muinaisuuden tutkimuksissaan_ ja _Juutalaissodissaan_ hän kuvaa ne eri
lailla molemmissa teoksissaan. Titus Livius on vain satujen kokooja ja
Tacitus, teidän oraakelinne tuntuu minusta karulta valehtelijalta, joka
vakavan näköisenä tekee pilaa maailmasta. Thukydidestä, Polybiusta ja
Guicciardinia pidän suuressa arvossa. Meidän Mézeraymme taas ei tiedä
mitä sanoo, yhtä vähän kuin Villaret ja apotti Vély. Mutta nythän
tuomitsen historioitsijoita ja oikeastaan historia on tuomittava.

Mitä historia on? Kokoelma opettavaisia kertomuksia tai pikemmin
kaunopuheista tarinoitten ja puheitten sekasotkua riippuen siitä onko
historioitsija filosofi vai reetori. Siinä saattaa olla oivia
kaunopuheisuuden näytteitä, mutta ei siitä millään lailla pidä etsiä
totuutta, koska totuuden tarkoituksena on osoittaa asioiden
välttämättömät suhteet ja koska historioitsija ei saata osoittaa noita
suhteita, siksi ettei hän voi seurata syitten ja vaikutusten ketjua.
Ottakaa huomioon, että joka kerran kun historiallinen tosiasia perustuu
epähistorialliseen seikkaan, historia ei näe sitä. Ja koska
historialliset seikat liittyvät läheisesti epähistoriallisiin
tosiasioihin, seuraa siitä, että tapaukset historiassa eivät seuraakaan
toisiaan luonnollisesti, vaan ovat liittyneet toisiinsa vain retoriikan
puhtaasti keinotekoisilla tempuilla. Ja huomatkaa vielä sekin, että
erotus historiaan kuuluvien ja kuulumattomien tosiasioiden välillä on
täysin mielivaltainen. Tästä seuraa, että historia, kaukana siitä että
olisi tiede, joutuu tuomituksi luonnon vian perusteella valheen
hämäryyteen. Siltä puuttuu aina johdonmukaisuus ja jatkuvaisuus, jota
ilman todellista tietoa ei saata olla. Tästä näette, ettei kansain
historiasta voi tehdä mitään johtopäätöksiä sen tulevaisuuteen nähden.
Tieteelle on kuitenkin ominaista profetallisuus, kuten nähdään
taulukoista, joissa kuun kierto-ajat, nousuvedet ja auringonpimennykset
on laskettu etukäteen, kun taas sotia ja vallankumouksia ei kukaan voi
määritellä.

Herra Roman selitteli apotti Coignardille, että hän ei pyytänytkään
historialta muuta kuin epäselviä, totta kyllä, epävarmoja totuuksia,
jotka ovat sekaantuneet erehdyksiin, mutta ovat perin kallisarvoisia
esineeseensä, ihmiseen, nähden.

-- Tiedän kyllä, hän jatkoi, kuinka paljon satuja ihmisten
aikakirjoihin on kerääntynyt ja kuinka katkonaisia ne ovat. Mutta
syitten ja seurausten kiinteän sarjan puutteessa näen niissä kuitenkin
jonkunlaisen suunnitelman, jonka kadottaa ja löytää kuin vanhojen,
puoleksi hiekkaan hautautuneiden temppelien rauniot. Vain se on jo
mielestäni perin arvokasta. Ja uskallanpa luulla, että kun
historia vastaisuudessa saa enemmän lähteitä, joita käsitellään
menetelmällisesti, se kilpailee tarkkuudessa luonnontieteiden kanssa.

-- Älkää luottako siihen, väitti oiva opettajani. Luulen pikemmin, että
muistelmien, kirjeitten ja arkistopapereitten runsaus tekee tulevien
historioitsijoiden työn yhä vaikeammaksi. Herra Elward, joka on
omistanut elämänsä Englannin vallankumouksen tutkimukselle, väittää,
ettei ihmisen elämä riittäisi lukemaan puoltakaan siitä, mitä
mellakoiden aikana kirjoitettiin. Mieleeni muistuu tarina, jonka apotti
Blanchet puheen ollessa näistä asioista minulle kertoi, ja juttelenpa
sen teille nyt, sellaisena kuin se on säilynyt muistissani, valittaen,
ettei apotti Blanchet itse ole täällä sitä kertomassa, sillä hän on
aika henkevä mies.

Tällainen se on:

Kun nuori prinssi Zémire seurasi isäänsä Persian valtaistuimelle, hän
kutsutti luokseen kaikki valtakunnan akateemikot ja sanoi heidän
kokoonnuttuaan:

-- Tohtori Zeb, opettajani, selitti, että hallitsijoilla olisi vähemmän
mahdollisuutta erehtyä, jos menneisyyden esimerkki heitä valistaisi.
Sen vuoksi tahdon tutkia kansojen aikakirjoja. Käsken teitä laatimaan
maailman historian ja tekemään kaikkenne, että siitä tulisi
täydellinen.

Oppineet lupasivat täyttää ruhtinaansa tahdon ja rupesivat heti
poistuttuaan työhön. Kahden vuosikymmenen kuluttua he saapuivat taas
kuninkaan eteen muassaan karavaani, johon kuului kaksitoista kamelia,
jokaisen selässä viisisataa nidettä. Heittäydyttyään maahan
valtaistuimen astinlaudan eteen akatemian sihteeri puhui näin:

-- Sir, valtakuntamme akateemikoilla on kunnia laskea jalkojenne
juureen teidän majesteettinne käskystä laadittu maailman historia. Se
käsittää kuusituhatta nidettä sisältäen kaiken, mitä meille on ollut
mahdollista koota kansojen elämää ja valtakuntien vaiheita koskevaa.
Olemme liittäneet siihen vanhat kronikat, jotka onneksi ovat säilyneet
ja olemme valaisseet niitä monilla nooteilla maantieteestä,
kronologiasta ja diplomatiasta. Johdannot yksin käsittävät kamelin
lastin ja kronikoita kantaa toinen kameli suurella vaivalla.

Kuningas vastasi:

-- Hyvät herrat! Kiitän teitä vaivoistanne. Mutta hallitushuolet
vievät aikaani suuressa määrässä. Sitä paitsi olen vanhentunut
työskennellessänne. Olen tullut, kuten persialainen runoilija sanoo,
eloni vaelluksen keskitielle ja otaksuen, että kuolen korkeassa iässä,
en järkevästi ajatellen saata toivoa, että minulla olisi aikaa lukea
niin laajaa historiaa. Se asetetaan valtakuntani arkistoon. Tehkää
siitä lyhennetty laitos, joka paremmin vastaa inhimillisen elämän
lyhyyttä.

Persian akateemikot työskentelivät vielä kaksikymmentä vuotta. Sitte he
toivat kuninkaalle tuhatviisisataa nidettä kolmella kamelilla.

-- Sir, sanoi sihteeri heikolla äänellä, tässä on uusi työmme. Luulemme
käsitelleemme kaikkea oleellista.

-- Saattaa olla, sanoi kuningas, mutta en lue sitä. Olen vanha. Laajat
tehtävät eivät sovi iälleni. Lyhentäkää vielä ja nopeasti.

He viivyttelivät niin vähän, että palasivat jo kymmenen vuoden kuluttua
muassaan nuori elefantti, joka kantoi viittäsataa nidettä.

-- Luulen olleeni hyvin lyhytsanainen, virkkoi sihteeri.

-- Ette sittenkään kylliksi, epäsi kuningas. Olen elämäni lopussa.
Lyhentäkää, lyhentäkää vielä, että tuntisin ihmisten historian ennen
kuolemaani.

Sihteeri ilmestyi taas linnan eteen viiden vuoden kuluttua.
Kainalosauvoilla kävellen hän talutti suitsista pientä aasia, jolla oli
iso kirja selässään.

-- Kiiruhtakaa, huusi eräs upseeri, kuningas kuolee.

Ja kuningas lepäsikin kuolinvuoteellaan. Hän kääntyi akateemikkoa kohti
ja sanoi silmäillen hänen suurta kirjaansa melkein kuolevalla
katseella:

-- Kuolen siis tuntematta ihmisten historiaa.

-- Sir, vastasi oppinut, joka oli melkein yhtä lähellä kuolemaa kuin
hänkin, lyhennän kaiken kolmeen sanaan: _Syntyivät, kärsivät,
kuolivat_.

Näin oppi Persian kuningas lopultakin ihmiskunnan historian.



XVII

Herra Nicodème.


Kun hyvä mestarini Pyhän Katarinan Kuvassa luki mielihalusta
Cassiodorosta tikkaitten korkeimmalla poikkipuulla, kauppaan astui
vanha mies, jonka katse oli tyly ja ilme ankara. Hän astui suoraan
herra Blaizota kohti, joka hymyillen nosti päätään pöytänsä takaa.

-- Hyvä herra, aloitti hän, olette valantehnyt kirjakauppias ja luulen
teitä puhdastapaiseksi henkilöksi. Kuitenkin on näyteikkunassanne nide
Ronsardin Teoksia, joka on avattu alkukuvan kohdalta, ja siinä
alastoman naisen kuva. Se on näky, jota ei voi avoimin silmin katsella.

-- Suokaa anteeksi, hyvä herra, vastasi hiljalleen herra Blaizot, mutta
tuo kuva on Léonard Gautier'n tekemä, ja häntä pidettiin aikanaan perin
taitavana kaivertajana.

-- Minusta on saman tekevää, selitti vanhus, oliko kaivertaja taitava
vai ei. Otan vain huomioon sen, että hän on kuvannut alastoman naisen.
Tuolla kuvalla ei ole muuta vaatetusta kuin hiukset, ja olen
tuskallisesti hämmästynyt nähdessäni teidän ikäisenne, nähtävästi
ymmärtäväisen miehen, asettavan sellaista Saint Jacqueskadulla
kulkevien nuorukaisten katseltavaksi. Tekisitte parhaiten polttaessanne
sen, kuten ukko Garasse, joka käyttää koko omaisuutensa hankkiakseen ja
polttaakseen hyviä tapoja ja Jeesuksen Yhdistystä loukkaavat teokset.
Vähintäin olisi kunniallisempaa piilottaa ne salatuimpaan kauppanne
soppeen, jossa, minä pelkään, piilee koko joukko kirjoja, jotka ovat
niin tekstin kuin kuvienkin puolesta omiaan kiihottamaan sieluja
irstauteen.

Herra Blaizot väitti punastuen, että sellainen epäilys oli väärä, ja
tuotti hänelle mielipahaa, koska se oli lähtenyt kunnon miehen suusta.

-- Minun täytynee, jatkoi vanhus, ilmoittaa kuka olen. Näette edessänne
herra Nicodèmen, kainousyhdistyksen esimiehen. Tarkoitukseni on edistää
hienotunteisuutta, vaatimattomuuden nimessä, poliisipäällikön
määräysten mukaan. Koetan kahdentoista parlamentin jäsenen ja
kahdensadan etevimmän seurakunnan kirkkoraadin miehen kanssa hävittää
julkisilta paikoilta alastomat kuvat, kuten toreilta, bulevardeilta,
kaduilta, solilta, laitureilta, umpikujilta ja puutarhoista. Ja koska
en tyydy edistämään kainoutta vain julkista tietä, ponnistelen
saadakseni sen vallalle salongeissa, työ- ja makuuhuoneissa, joista se
usein on karkoitettu. Tietäkää, hyvä herra, että seura, jonka olen
perustanut, teettää vaatteita äsken naineille. Niitten joukossa on
pitkiä ja leveitä paitoja, edessä pieni aukko, joka sallii nuorten
puolisoiden menetellä siveästi täyttäessään Jumalan käskyä ihmiskunnan
kasvuun ja lisääntymiseen nähden. Ja yhdistääksemme, jos minun
sallitaan niin sanoa, siroutta puhtauteen, nuo aukot ovat ympäröidyt
sievillä pitseillä. Olen mielissäni, kun olen täten keksinyt erittäin
sopivia alusvaatteita tehdäkseni kaikista äsken naineista uusia Saaroja
ja Topiaksia, ja puhdistanut avioliiton sakramentin siihen
valitettavasti liittyvästä epäpuhtaudesta.

Hyvä opettajani, joka nenä kiinni Cassiodoroksessa kuunteli
keskustelua, vastasi siihen perin vakavasti, tikkaittensa päästä, että
keksintö oli mainio ja miellyttävä, mutta että hän tiesi vielä
paremman:

-- Minä haluaisin, esitti hän, että nuoret puolisot ennen yhtymistään
hierottaisiin kiireestä kantapäähän hyvin mustalla kiillotusaineella,
joka tekemällä heidän ihonsa kenkien näköiseksi, haittaisi suuressa
määrässä lihan rikollisia nautintoja ja viehätyksiä, ja olisi
vaivalloisena esteenä hyväilyille, suuteloille ja muille hellyyden
osoituksille, joita rakastuneet liiankin usein kahden lakanan välissä
harjoittavat.

Kuullessaan nämä sanat herra Nicodème kohotti päätään, näki arvon
mestarini tikkaitten yläpäässä ja huomasi hänen ilmeestään, että hän
teki pilaa.

-- Herra apotti, hän vastasi surumielisen harmistuneena, antaisin
teille anteeksi, jos tekisitte vain minut naurettavaksi. Mutta te
piikkaatte samalla kainoutta ja hyviä tapoja, joten teette suuren
rikoksen. Välittämättä pilkantekijöistä perustamani seura on jo
toimittanut paljon hyvää ja hyödyllistä, pilkatkaa vaan, hyvä herra!
Olemme kiinnittäneet kuusisataa viininlehvää kuninkaan puutarhan
kuvapatsaihin.

-- Se on ihailtavaa, hyvä herra, vastasi arvon mestarini korjaillen
silmälasejaan, ja jos jatkatte tuota vauhtia on kohta kaikilla
kuvapatsailla viininlehvänsä. Mutta -- koska esineillä on merkitystä
meille vain herättämänsä ajatuksen vuoksi -- kiinnittämällä viinin ja
viikunanlehtiä kuvapatsaihin, siirrätte sopimattoman merkityksen
näihin, niin että maalla ei kohta saateta katsella viinitarhoja tai
viikunapuita kuvittelematta, että ne ovat rivoutta täynnänsä. On suuri
synti sillä lailla täyttää hävyttömyydellä viattomat kasvit. Sallikaa
minun vielä sanoa teille, että on vaarallista kiintyä, kuten te,
kaikkeen sellaiseen, mikä saattaa häiritä tai kiihottaa lihaa,
ajattelematta, että jos eräänlaiset muodot saattavat tuottaa sielulle
häiriötä, pitäisi jokaisen meistä, koska meillä kerran itsellämmekin on
nuo muodot, hävetä itseämme, jollemme olisi eunukkeja, ja sitä on
kamala ajatella.

-- Hyvä herra, äännähti herra Nicodème jo hiukan kuohuksissa, huomaan
puheestanne, että olette irstailija ja turmeltunut ihminen.

-- Hyvä herra, vastasi arvon mestarini, olen kristitty. Irstaudessa
elämistä en saata ajatellakaan, koska minulla on kylliksi tekemistä
ansaitakseni jokapäiväisen leipäni, viinini ja tupakkani. Sellaisena
kuin minut näette, en tunne muita orgioita kuin ajatuksen hiljaiset
hurjastelut, ja ainoat juomapidot, joissa käyn, ovat muusojen
toimeenpanemat. Mutta koska olen viisas, olen sitä mieltä, että on
väärin asettaa hävyn vaatimuksia korkeammalle kuin katolinen kirkkomme,
joka tässä suhteessa antaa ihmisille paljon vapautta ja vetoo
mielellään kansojen tapoihin ja niiden mielipiteisiin. Pidän teitä
kalvinilaisuuden tahraamana ja kuvan palvelijain epäjumaluuteen
taipuvana. Sillä kukapa tietää, eikö raivonne saata ulottua aina
Jumalan ja Pyhimysten kuvain polttamiseen vihasta niissä ilmenevää
ihmisyyttä kohtaan. Nuo sanat hävystä, kainoudesta ja siivoudesta,
joita suunne on täynnä, eivät oikeastaan merkitse mitään tarkkaa ja
pysyväistä. Vain tapa ja tunne saattavat määritellä ne kohtuudella ja
oikein. Noitten hienojen eroavaisuuksien tuomareina en osaa pitää muita
kuin runoilijoita, taiteilijoita ja kauniita naisia. On hullua, että
joukko raatimiehiä asetetaan sulojen ja nautinnon tuomareiksi.

-- Mutta, hyvä herra, väitti Nicodème, me emme ahdista sulottaria
emmekä ilottaria ja vielä vähemmän Jumalan ja pyhimysten kuvia, ja te
haluatte vain päästä riitelemään. Olemme kunnon miehiä ja haluamme vain
poistaa poikiemme silmäin edestä häpeälliset kuvat. Onhan yleensä
tiettyä, mikä on kunniallista mikä ei. Haluatteko siis, herra apotti,
että lapsemme kaduilla joutuisivat alttiiksi kaikille kiusauksille?

-- Täytyykin joutua kiusaukseen, herra, vastasi hyvä opettajani, täytyy
joutua kiusaukseen! Se on ihmisen ja kristityn asema maanpäällä. Ja
hirvein kiusaus tulee sisältä eikä ulkoa. Teillä ei olisi sellaista
hätää poistaa näyteikkunoista muutamaa alastonta kuvaa, jos olisitte,
kuten minä, mietiskellyt pyhien isien elämää erämaissa. Niistä olisitte
nähnyt, että erakot, pelottavassa yksinäisyydessä, kaukana kaikista
veistetyistä tai maalatuista kuvista, jouhipaidan repiminä, kidutuksen
haavoittamina, paaston uuvuttamina, vieriskellen okaisilla vuoteilla
tunsivat lihan himon piikkien tunkeutuvan aina ytimiinsä saakka.
Ahtaissa luolissaan he näkivät monta kertaa lihallisempia kuvia kuin
tuo allegoria, joka loukkaa teitä herra Blaizot'n ikkunassa. Paholainen
(vapaauskojat sanovat luonto), on etevämpi rivojen kuvien maalaaja kuin
itse Jules Romain. Hän voittaa kaikki Italian ja Flanderin mestarit
asennoissa, liikkeissä ja värityksessä. Ette voi vastustaa hänen
tulisia maalauksiaan. Teitä loukkaavat jäävät verratessa kovin
mitättömiksi, ja tekisitte viisaimmin, kun jättäisitte poliisipäällikön
tehtäväksi huolen julkisesta häveliäisyydestä kansalaisten hyväksi.
Teidän lapsellinen viattomuutenne hämmästyttää minua todella. Teillä on
hyvin vähän käsitystä siitä mitä ihminen on, mitä yhteiskunnat, ja
kuinka liha kuohuu suurissa kaupungeissa. Voi, noita viattomia
piimäpartoja, jotka, keskellä Babylonin kaikkea likaa, missä verhot
kohoavat joka puolella näyttäen ilotyttöjen silmät tai käsivarren,
missä liian lähelle ahdetut ruumiit painuvat toisiaan vasten ja
kuumentavat toisiaan julkisilla paikoilla, valittavat ja huokailevat
muutaman kirjakauppiaan ikkunassa riippuvan mitättömän kuvan takia ja
juoksevat valituksineen aina valtakunnan tuomioistuimiin saakka, kun
tyttö tanssiaisissa vilauttaa nuorukaisille säärtään, kaikkein
tavallisinta esinettä maailmassa.

Näin puhui mestarini tikkaillaan seisten. Mutta herra Nicodème sulki
korvansa ettei kuulisi ja voivotti puheen kyynillisyyttä.

-- Taivas! hän huokasi. Onko alastonta naista inhottavampaa! Mikä häpeä
taipua, kuten tuo apotti, epäsiveellisyyteen, joka on koko maan tuho,
sillä kansoja pitää pystyssä vain tapojen puhtaus.

-- On kyllä totta, myönteli oiva opettajani, että kansat ovat
voimakkaita vain silloin, kun niillä on tapoja. Mutta tämä on
käsitettävä yleisesti oppilauseiden, tunteiden ja intohimojen
yhteisyytenä, jonkunlaisena vapaaehtoisena lain kuuliaisuutena, eikä
sellaisina mitättömyyksinä, joita te puuhailette. Varokaa ettei
kainous, silloin kuin se ei ole lahja, muutu vain tyhmyydeksi, ja ettei
kiihkonne pimeä lapsellisuus joudu naurettavaksi, herra Nicodème, ja
hiukan sopimattomaksikin.

Mutta herra Nicodème oli jo paennut.



XVI

Oikeus.


Herra apotti Coignardin, jolle kiitollisen valtakunnan oikeastaan olisi
tullut antaa kunniaeläke, täytyi ansaita leipänsä kirjoittamalla
palvelijattarille kirjeitä Saint-Innocent'in hautausmaan
kirjurituvassa. Sattuipa että hän sai olla kirjurina eräälle
portugalilaiselle naiselle, joka matkusti Ranskan kautta neekeripoika
muassaan. Hän antoi vaskirahan sanasesta miehelleen ja kuuden livren
kultarahan kirjeestä rakastajalleen.

Se oli ensimäinen kultaraha, jonka mestarini oli nähnyt Juhannuksen
jälkeen. Koska hän oli avokätinen ja vierasvarainen, hän vei minut heti
Kultaiseen Omenaan, Grèven rantakadulle, kaupungintalon luo, jossa
viini on väärentämätöntä ja makkarat mainioita. Niinpä on rikkailla
kauppiailla, jotka ostavat omenoita torilta, tapana pistäytyä siellä
keskipäivän aikana.

Oli kevät ja oli suloista hengittää lämmintä ilmaa. Opettajani otti
pöydän rannalta ja aterioimme kuunnellen aaltojen viileätä loiskinaa,
kun soutajat halkoivat vettä airoillaan. Kevyt hymyilevä ilma hyväili
meitä lempeillä tuulahduksillaan ja olimme onnellisia saadessamme elää
taivaan kirkkaassa valossa. Juuri kun söimme pariloitua rantakalaa sai
hevosten ja miesten aiheuttama melu meidät nostamaan päätämme.

Arvaten uteliaisuutemme syyn vanha musta pienikokoinen ukko, joka
aterioi naapuripöydässä, sanoi kohteliaasti hymyillen:

-- Ei se mitään ole. Ne vievät vain hirtettäväksi piikaa, joka on
varastanut pitsejä emännältään.

Samalla kun hän puhui, näimmekin takaperin kärryissä, ratsastavien
poliisien välissä, aika sievän tytön, joka oli hämmästyneen näköinen,
rinta koholla taakse sidottujen käsien vuoksi. Joukko kulki nopeasti
ohi, ja kuitenkin jäävät silmiini ikuisesti nuo valkoiset kasvot ja tuo
katse, joka ei enää nähnyt mitään.

-- Niin, hyvät herrat, jatkoi kääpiömäinen vanhus. Siinä menee rouva
neuvoksetar Jossen palvelijatar, joka koreillakseen tanssiaisissa
rakastajansa kanssa, varasti emännältään pitsipäähineen ja pakeni
varkauden jälkeen. Hänet tavattiin eräässä Changesillan tanssituvassa,
ja hän tunnusti heti rikoksensa. Sen vuoksi häntä kidutettiinkin vain
tunnin tai pari. Tiedän mitä puhun, sillä olen vahtimestari sillä
raastuvan osastolla, jossa hänet tuomittiin.

Pieni ukko ahmasi makkaran, jota ei sopinut jättää jäähtymään ja jatkoi
sitte:

-- Tällä hetkellä hän kai jo on lavalla ja viiden minuutin, ehkäpä
hiukan pitemmän tai hiukan lyhemmän ajan jälkeen, lurjus on kuollut. On
hirtettäviä, joista pyövelillä ei ole vaivaa. Heti saatuaan nuoran
kaulaansa he kuolevat rauhallisesti. Mutta on toisia, se kannattaa
sanoa, jotka pitävät todellista hirtehisen elämää, ja potkivat
kamalasti. Kaikkein raivokkain oli pappi, joka tuomittiin vuosi sitten,
sen takia, että hän oli väärentänyt kuninkaan nimen arpajaislippuun.
Kaksikymmentä minuuttia hän keikkui nuoran päässä kuin kala ongessa.

Heh hee, lisäsi pikku mies nauraen pilkallisesti. Herra apotti oli
vaatimaton, eikä halunnut komeilla. Näin, kun hänet nostettiin
kärryistä. Hän itki ja potki niin, että pyöveli sanoi: "Älkää olko
lapsellinen, herra apotti!" Hullunkurisinta oli, että kun häntä
kuljetettiin yhdessä toisen heittiön kanssa, niin pyöveli luuli häntä
ripittäjäksi ja poliisin oli vaikea saada häntä käsittämään asian
oikeaa laitaa. Eikö se ole hullua, hyvät herrat?

-- Ei ollenkaan, vastasi hyvä opettajani pudottaen lautaselleen pienen
kalan, jota hän oli jonkun aikaa pitänyt huulillaan. Ei, se ei ole
ollenkaan hullua. Ja tieto siitä, että tuo komea tyttö kuolee tällä
hetkellä, pilaa nautintoni syödä kaloja ja katsella kaunista taivasta,
joka äsken hymyili minulle.

-- Oh, herra apotti, kiiruhti vahtimestari sanomaan, jos olette niin
herkkäluontoinen, ette kai olisi pyörtymättä voinut katsella sitä, mitä
isäni näki omilla silmillään, lapsuudessaan, Dijonin kaupungissa, josta
hän oli kotoisin. Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Hélène
Gillet'stâ?

-- Emme ole, vastasi oiva opettajani.

-- Siinä tapauksessa kerron teille hänen tarinansa sellaisena kuin isäni
on monesti sen kuvannut minulle.

Hän joi kulauksen viiniä, pyyhki suunsa pöytäliinan kulmaan ja kertoi
tarinan jonka tässä toistan.



XIX.

Vahtimestarin kertomus.


Lokakuussa v. 1624 Bourg-en-Bress'in kuninkaallisen linnan hoitajan
kaksikymmentäkaksi vuotias tytär, joka oli isänsä kodissa kahden
alaikäisen veljensä kanssa, alkoi osoittaa niin selviä raskauden
merkkejä, että hänestä tuli kaupungin juorujen aihe ja Bourgin naiset
lakkasivat käymästä hänen luonaan. Sitte huomattiin, että hänen
kylkensä olivat laskeutuneet ja siitä puhuttiin niin paljon, että
rikosasiain tuomari käski asettaa hänet naisten tarkasteltavaksi. Nämä
todistivat, että hän oli ollut raskas ja oli synnyttänyt ainakin kaksi
viikkoa sitten. Heidän todistuksensa nojalla Hélène Gillet teljettiin
vankilaan ja tuomarit kuulustelivat häntä. Hän tunnusti heille
seuraavaa:

-- Muutama kuukausi sitten eräs naapurikylän nuorimies, joka asui
setäni talossa, tuli meille opettamaan veljiäni lukemaan ja
kirjoittamaan. Hän näki minut vain kerran, ja silloin hän erään
palvelijattaren avulla sulki minut huoneeseen, jossa teki minulle
väkivaltaa.

Kun häneltä kysyttiin, miksi hän ei huutanut apua, hän vastasi, että
hämmästys oli tukahduttanut hänen äänensä. Tuomareitten tiukasti
kysellessä hän lisäsi tulleensa raskaaksi tuon väkivallan johdosta ja
synnytti ennen aikaansa. Hän ei millään lailla ollut vaikuttanut
synnytyksen aikaisuuteen ja olisi pysynyt siitä tietämättömänä, jollei
eräs palvelijatar olisi selittänyt asian oikeaa laitaa.

Tuomarit olivat tyytymättömiä tähän selitykseen, mutta eivät oikein
tienneet kuinka sen kumoisivatkaan, kun satunnainen seikka toi
syytteelle varman perusteen. Kävellessään herra Pierre Gillet'n,
kuninkaallisen linnanpäällikön puiston aidan luona, eräs sotilas näki
ojassa aidan vieressä korpin, joka nokallaan kiskoi vaatekappaletta.
Hän lähestyi paremmin nähdäkseen ja löysi pienen lapsen ruumiin. Siitä
hän heti ilmoitti tuomareille. Lapsi oli kääritty paitaan, jonka
kauluksessa oli kirjaimet H.G. Todettiin, että sikiö oli täysin
kehittynyt ja lapsen murhaajaksi todistettuna Hélène Gillet tuomittiin
lain mukaan kuolemaan. Sen arvokkaan toimen vuoksi, mikä hänen isällään
oli, hän sai luvan nauttia aatelisille kuuluvaa oikeutta: kuolla
mestaamalla.

Asia siirrettiin Dijonin ylioikeuteen ja tyttö vietiin kahden
jousimiehen vartioimana Bourgognen pääkaupunkiin tutkintovankilaan.
Hänen äitinsä, joka oli seurannut häntä, sulkeutui Bernhardininunnien
luostariin. Ylioikeuden tuomarit tutkivat asiaa maanantaina, toukokuun
12 päivänä, viimeisessä istunnossa ennen Helluntaijuhlaa. Oikeusneuvos
Jacobin lausunnon mukaan tuomarit vahvistivat Bourgin lautakunnan
päätöksen määräten, että vanki oli kuljetettava mestauspaikalle
hirttonuora kaulassa. Yleisön keskuudessa oltiin sitä mieltä, että tuo
halventava yksityiskohta oli lisätty tuomioon oudolla ja sopimattomalla
tavalla vangin aateluuteen nähden, ja tavallisia muotoja rikkovaa
ankaruutta moitittiin. Mutta päätöksestä ei voinut valittaa ja se oli
pantava toimeen viivyttelemättä.

Ja niinpä samana päivänä, kello puoli neljä iltapäivällä Hélène Gillet
vietiin mestauslavalle kellojen soidessa, kulkueessa, jonka edessä kävi
torvensoittajia puhaltaen niin voimallisesti, että kaikki kaupungin
asukkaat kuulivat sen taloihinsa ja langeten polvilleen rukoilivat
Jumalaa kuoloon menevän sielun puolesta. Kuninkaan sijaisen edustaja
ratsasti hevosella palvelijoitten seuraamana. Sitte seurasi tuomittu,
työntökärryissä, nuora kaulassa, kuten ylioikeuden päätöksessä oli
määrätty. Häntä tuki kaksi jesuiittaa ja kaksi kapusiiniveljestä, jotka
näyttivät hänelle ristillään kuolevaa Kristusta. Hänen takanaan
pysytteli pyöveli kirveineen ja pyövelitär saksineen. Komppania
jousimiehiä ympäröi kärryjä. Takana tunkeili uteliasta joukkoa, jossa
oli paljon käsityöläisiä, leipureita, teurastajia ja muurareita, ja
josta kohosi aika melu.

Kulkue pysähtyi n.s. Morimontin torille, jonka nimi ei, kuten saattaisi
näyttää, johdu siitä, että se on rikollisten kuolinpaikka, vaan se on
jäänyt muistoksi Morimontin ristiä ja mitraa kantavista apoteista,
joilla aikanaan oli siellä asuntonsa. Puinen lava oli rakennettu sinne
kiviporrasten päälle, joista päästiin maanalaiseen kappeliin, missä
munkit rukoilevat tuomittujen sielujen puolesta.

Hélène Gillet nousi portaita neljän munkin, pyövelin ja hänen vaimonsa
seuraamana. Kun viime mainittu oli irroittanut köyden rangaistavan
kaulasta hän leikkasi Hélènen tukan puolen jalan pituisilla saksillaan
ja sitoi hänen silmänsä. Munkit lausuivat rukouksia. Mutta äkkiä
pyöveli alkoi vavista ja kalpeni. Hänen nimensä oli Simon Grandjean,
mutta hän oli hintelä mies ja yhtä pelokas ja lempeä kuin hänen
vaimonsa, naispyöveli, näytti raa'alta, Hän oli aamulla nauttinut
ehtoollista vankilassa, mutta sittenkin hän näytti hämmentyneeltä;
häneltä tuntui puuttuvan rohkeutta tuon nuoren tytön tappamiseksi. Hän
kääntyi kansan puoleen ja sanoi:

-- Suokaa anteeksi, jos täytän huonosti tehtäväni. Minulla on ollut
kuume kolme kuukautta.

Sitte hän horjuen, käsiään väännellen ja kasvonsa taivaaseen kohottaen
heittäytyi polvilleen Hélène Gillet'n eteen ja pyysi häneltä anteeksi
kaksi kertaa. Hän anoi munkkeja siunaamaan häntä, ja kun naispyöveli
oli sovittanut tuomitun pään pölkylle, hän nosti kirveensä.

Jesuiitat ja kapusiinit huusivat: "Jeesus Maaria!" ja joukosta kuului
kumea huokaus. Isku, jonka piti taittaa kaula, teki vain suuren haavan
vasempaan olkapäähän ja tyttö parka kaatui oikealle kyljelleen.

Kääntyen joukon puoleen Simon Grandjean huusi:

-- Tappakaa minut!

Pilkkahuutoja kaikui ja kiviä heitettiin mestauslavalle, kun
naispyöveli asetteli tuomitun päätä takaisin pölkylle.

Mies tarttui kirveeseensä. Iskien toistamiseen hän löi ammottavan
haavan tuomitun kaulaan, joka pyövelin käsistä irti päässeenä kaatui
pölkyltä kirveen päälle.

Tällä kertaa tuli joukon kirkuna kamalaksi, ja sellainen kivisade tulvi
lavalle, että Simon Grandjean, molemmat jesuiitat ja kapusiinit
hyppäsivät maahan. He kiiruhtivat kappeliin ja sulkivat oven perässään.
Naispyöveli jäi yksin lavalle tuomitun kanssa ja haki kirvestä. Kun hän
ei sitä löytänyt, hän otti köyden, jolla Hélène Gilletä oli kuljetettu,
kiersi sen hänen kaulaansa ja laskien jalkansa hänen rinnalleen koetti
kuristaa hänet. Tarttuen köyteen molemmin käsin verta vuotava Hélène
koetti puolustautua. Silloin vaimo Grandjean veti hänet köydestä, pää
edellä lavan alle ja päästyään kiviportaille koetti leikata hänen
kaulansa saksillaan.

Hänen siinä puuhassa ollessaan teurastajat ja muurarit kaasivat
päälliköt ja sotilaat ja tunkeutuivat lavan ja kappelin edustalle.
Monet voimakkaat käsivarret tarttuivat tuomittuun ja kantoivat hänet
mestari Jaquinin, parturi-välskärin puotiin.

Kappelin ovea vasten hyökkäävä kansanjoukko olisi piankin saanut sen
murretuksi. Mutta molemmat jesuiitat ja kapusiinit aukaisivat sen
kauhuissaan. Kantaen ristejään kohotetuissa käsissään heidän onnistui
suurella vaivalla tunkeutua raivoavan joukon läpi.

Mutta pyöveli ja hänen vaimonsa kivitettiin hengiltä ja heidän
ruumiitaan laahattiin pitkin katuja. Tultuaan tuntoihinsa välskärin
käsissä Hélène Gillet pyysi juotavaa. Sillä aikaa kuin mestari Jaquin
sitoi hänen haavojaan, hän sanoi:

-- Eikö minulla olekaan muuta vikaa kuin tämä? Huomattiin hänen saaneen
kaksi kirveen ja kuusi saksien haavaa, jotka olivat puhkaisseet hänen
huulensa ja kaulansa, ja että kirves, jonka päälle hän oli kaatunut ja
joka oli laahannut mukana pyövelin vaimon vetäessä, kun tämä tahtoi
kuristaa hänet, oli pahoin vahingoittanut hänen lanteitaan ja
sitäpaitsi hänen ruumiissaan vielä oli joukon heittämien kivien
jättämiä mustelmia.

Kuitenkin hän parani kaikista haavoistaan. Jäätyään mestari Jaquinin
luo sotilaitten vartioitavaksi hän toisti alituiseen:

-- Eikö kaikki olekaan lopussa? Otetaanko minut hengiltä?

Välskäri ja eräät säälivät ihmiset, jotka häntä auttoivat, koettivat
rauhoittaa häntä. Mutta vain kuningas saattoi antaa armoa. Asianajaja
F. Fédet laati anomuksen, jonka monet Dijonin arvohenkilöt
allekirjoittivat ja se vietiin hänen majesteetilleen. Silloin juuri
hovissa vietettiin juhlia Ranskan prinsessan Henriette Marien
avioliiton johdosta Englannin kuninkaan kanssa. Tämän avioliiton
kunniaksi Ludvig Oikeamielinen myönsi armon. Hän antoi tyttöparalle
täydellisen armahduksen, ollen sitä mieltä, että tämä oli kärsinyt
rangaistuksen, joka oli yhtä kova, vieläpä ankaruudessa voittikin
tuomion määräämän.

Takaisin elämään päässeenä Hélène Gillet vetäytyi Bressen luostariin,
jossa hän elämänsä loppuun saakka harjoitti mitä ankarinta hurskautta.

Sellainen on -- lisäsi pikku vahtimestari -- tosikertomus Hélène
Gillet'istä, ja kaikki tuntevat sen Dijonissa. Eikö se ole hauska,
herra apotti?



XX.

Oikeus.

(Jatkoa.)


-- Voi, sanoi oiva opettajani, nyt ei aamiaiseni menekään alas.
Sydäntäni kääntää tuo kamala näky, jonka te, hyvä herra, olette
kertonut niin kylmästi, ja tuon neuvoksetar Jossen palvelijattaren
kohtalo, kun hänet vietiin hirtettäväksi, vaikka hän olisi kelvannut
parempaankin.

-- Mutta, hyvä herra, enkö sanonut teille, että tuo tyttö oli
varastanut emännältään ja ettekö halua, että varkaat hirtetään?

-- On kyllä totta, myönsi hyvä opettajani, että tapa on sellainen, ja
koska tavan voima on vastustamaton, en sitä ollenkaan oudoksu elämäni
jokapäiväisessä kulussa. Niinpä filosofi Senecakin, joka muutoin oli
lempeyteen taipuvainen, laati siroja tutkielmia, sillä aikaa kun
Roomassa, ihan hänen läheisyydessään, orjia naulittiin ristiin
pikkurikoksista. Sellaista kertoo esimerkiksi orja Mitridateen tarina.
Hän kuoli ristillä vain sen takia, että oli herjannut isäntänsä,
alhaisen Trimalcion jumaluutta. Henkemme on senlaatuinen, ettei mikään
tavallinen tai jokapäiväinen sitä loukkaa. Ja tapa kuluttaa, niin
sanoakseni, harmiamme kuten ihmetystämmekin. Minua ihmetyttää joka
aamu, sitä ajattelemattakin, että onnettomia päivän kuluessa hirtetään
tai teilataan. Mutta kun kuoleman tuomion ajatteleminen tulee
tajuttavammaksi, sydämeni joutuu häiriöön, ja kun nyt näin tuota
kaunista tyttöä kuljetettavan kuolemaan, kurkkuni kuristuu siinä
määrin, että tämä pieni kalakaan ei pääse siitä läpi.

-- Mitä on kaunis tyttö? sanoi vahtimestari. Pariisissa ei ole
katuakaan, jossa niitä ei yön kuluessa tehtäisi tusinoittain. Miksi
tämä oli varastanut emännältään, neuvoksetar Josselta?

-- Mistä minä sen tietäisin, vastasi vakavasti oiva opettajani. Mistä
te sen tietäisitte ja mistäpä sen tietäisivät tuomaritkaan, sillä
tekojemme juuret ovat salaiset ja ne virikkeet, jotka saavat meidät
toimimaan, pysyvät syvästi kätkettyinä. Pidän ihmistä tekojensa
herrana, koska uskontoni niin opettaa. Mutta lukuunottamatta kirkon
oppia, joka on varma, on niin vähän syytä uskoa inhimilliseen
vapauteen, että minua puistattaa ajatellessani oikeuden päätöksiä, kun
se rankaisee tekoja, joitten periaate, järjestys ja syyt eivät myöskään
ole tajuttavissamme. Niissä on tahdolla usein hyvin vähän osaa ja ne
toimitetaan usein vaistomaisesti. Jos meidän sanalla sanoen täytyisi
olla vastuunalaisia teostamme, koska pyhän uskontomme talous on
perustettu jumalallisen armon ja inhimillisen vapauden sopusointuun, on
väärinkäytöstä johtaa tuosta hämärästä ja arasta vapaudesta kaikki ne
häiriöt, kaikki kiusat ja vaivat, joita lakikirjamme ovat tulvillaan.

-- Minusta on tuskallista nähdä, sanoi pieni musta mies, että te olette
lurjusten puolella.

-- Voi, hyvä herra, huokasi mestarini. Hekin ovat kärsivän ihmiskunnan
osa ja Jeesuksen Kristuksen jäseniä, hänen, joka kuoli kahden
rikollisen välissä. Luulen huomaavani laeissamme julmuuksia, jotka
näkyvät selvemmin tulevaisuudessa, ja jotka inhottavat lasten
lapsiamme.

-- En ymmärrä teitä, sanoi toinen juoden kulauksellisen viiniä.
Laeistamme ja tavoistamme on erotettu kaikki barbaarinen gotiikka, ja
oikeus on nykyään ihan äärimmäisen inhimillistä ja sivistynyttä.
Rangaistukset on tarkoin sovitettu rikosten mukaan, ja näettehän, että
varkaat hirtetään, murhaajat teilataan, majesteettirikolliset sidotaan
hevosten väliin, ateistit, noidat ja sodomiitit poltetaan,
vääränrahantekijät keitetään kiehuvassa vedessä, ja niin rikosoikeus
osoittaa äärimmäistä pidättyväisyyttä ja kaikkea mahdollista lempeyttä.

-- Kaikkina aikoina, hyvä herra, tuomarit ovat pitäneet itseään
hyväntahtoisina, tasapuolisina ja lempeinä. Goottilaiseen aikaan,
Ludvig Pyhän ja Kaarle Suurenkin päivinä he ihailivat omaa suopeuttaan,
joka nykyään näyttää meistä karkeudelta. Arvaan, että lapsemme
vuorostaan pitävät meitä raakoina, ja että he taas keksivät jotain
poistettavaa käyttämissämme kidutuksissa ja rangaistuksissa.

-- Hyvä herra, ette puhu ollenkaan kuin virkamies. Kidutus on
välttämätön, että saataisiin tunnustuksia, joita ei lempeydellä voi
pakoittaa esiin. Mitä taas rangaistuksiin tulee, niin on ne supistettu
siihen, mikä on välttämätöntä kansalaisten hengen ja omaisuuden
turvaamiseksi.

-- Te siis myönnätte, ettei oikeuden tarkoituksena olekaan oikea, vaan
hyödyllinen, ja että se johtuu vain kansan eduista ja ennakkoluuloista.
Mikään ei ole paremmin totta, ja rikoksia ei suinkaan rangaista niissä
piilevään pahuuden määrään nähden, vaan verrattuina niiden
aiheuttamaan, tai luuloteltuun vahinkoon yhteiskunnalle. Niinpä rahan
väärentäjät pistetään kiehuvaan pataan, vaikka kolikoiden valamisessa
ei olekaan kovin paljon varsinaista pahuutta. Mutta rahamiehet
erikoisesti ja yleisö yleensä kärsii siitä tuntuvan vahingon. Tuon
vahingon he kostavat säälimättömän julmasti. Varkaat hirtetään,
vähemmän sen ylettömyyden takia, joka leivän tai vaatteiden
anastamisessa on, kuin sen kiintymyksenä takia mitä ihminen
omaisuuttaan kohtaan luonnollisesti tuntee. Inhimillinen oikeus pitäisi
palauttaa siksi, mikä sen pääperuste on: kansalaisten aineellinen
hyöty, ja erottaa siitä kaikki korkea filosofia, johon se
ylvästelevässä, turhassa tekopyhyydessään verhoutuu.

-- Hyvä herra, vastasi pieni vahtimestari, en ollenkaan tajua teitä.
Minusta tuntuu, että oikeus on sitä tasapuolisempi mitä hyödyllisempi
se on, ja että juuri tuon hyödyllisyyden, jonka takia te sitä
halveksitte, pitäisi saattaa oikeus teille pyhäksi ja yleväksi.

-- Ette ymmärrä minua yhtään, sanoi hyvä opettajani.

-- Huomaan, sanoi pieni vahtimestari, että ette juo mitään. Viininne on
hyvää, väristä päättäen. Enkö saisi maistaa sitä?

On totta, että oiva mestarini ensi kerran elämässään jätti viiniä
pullonsa pohjalle. Hän kaasi sen vahtimestarin lasiin.

-- Terveydeksenne, herra apotti, sanoi tämä. Viininne on hyvää, mutta
puheenne kelvottomia. Oikeus, toistan sen, on sitä tasapuolisempi mitä
hyödyllisempää se on, ja tuon hyödyn, jonka sanotte olevan sen
alkuperänä ja perusteena, pitäisi saattaa oikeus teille pyhäksi ja
yleväksi. Mutta täytyyhän teidän myöntää, että oikeuden pääsisältö on
oikea, kuten sanakin ilmaisee.

--- Hyvä herra, selitti oiva opettajani, kun olemme sanoneet, että
kauneus on kaunista ja totuus totta, emme ole sanoneet yhtään mitään.
Tuo Alpianuksenne, joka lausui ajatuksensa tarkasti, on lausunut, että
oikeus on vahva ja ainainen halu antaa jokaiselle se, mitä hänelle
kuuluu, ja että lait ovat oikeamielisiä silloin, kun ne pyhittävät
tämän tahdon. Onnettomuudeksi ei ihmisellä ole mitään omaa, ja niinpä
lakien tasapuolisuus tunnustaa heille vain heidän perinnöllisten tai
jatkuvien ryöstöjensä hedelmät. Ne muistuttavat noita lasten
sopimuksia, silloin kun he nappia pelatessaan ovat voittaneet. Jos joku
tahtoo ottaa voitetut napit heiltä, he sanovat, ettei se kuulu peliin.
Tuomareitten terävänäköisyys rajottuu siihen, että he saattavat erottaa
peliin kuulumattomat anastukset pelin alussa sovituista, ja tuo
erottaminen on samalla kertaa arkaa ja lapsellista. Etenkin se on
mielivaltaista. Tuo komea tyttö, joka nyt paraikaa riippuu köydessä,
oli, sanoitte, varastanut neuvoksetar Josselta pitsimyssyn. Mutta mistä
päätätte, että tuo myssy oli neuvoksettaren omaisuutta? Sanotte, että
hän oli joko ostanut sen rahoillaan, löytänyt sen myötäjäistensä
joukosta, tai saanut sen joltain ihailijaltaan; kaikki oivallisia
keinoja pitsien hankkimiseksi. Mutta olipa hän saanut sen kuinka
hyvänsä, huomaan kuitenkin, että hän nautti siitä kuin onnen lahjasta,
jonka saattaa löytää ja menettää sattumalta, ja johon ei ole mitään
luonnollista oikeutta. Kuitenkin myönnän, että pitsit kuuluivat
hänelle, tuon omaisuuden pelin sääntöjen mukaan jota ihmiset
yhteiskunnassa leikkivät niin kuin köyhät lapset kadulla nappia. Hän
piti noista pitseistä, ja hänellä oli niihin yhtä hyvä oikeus kuin
jollain muullakin. Sen myönnän mielelläni. Oikeuden mukaan hänen tuli
saada ne takaisin, antamatta niille kuitenkaan sellaista arvoa, että
mokomaa pitsimäärän takia oli hävitettävä ihmisolento.

-- Mutta tehän otatte huomioon vain oikeuden toisen puolen, huusi pieni
vahtimestari. Ei riitä, että neuvoksetar Josse saa oikeutta, kun
hänelle annettiin takaisin pitsit. Oli myös välttämätöntä tehdä
oikeutta palvelijattarellekin hirttämällä hänet kaulasta. Sillä oikeus
on siinä, että jokaiselle tehdään ansion mukaan. Siinä se juuri on
ylevää.

-- Siinä tapauksessa, väitti opettajani, oikeus on vielä ilkeämpi kuin
luulin. Tuo ajatus, että sen täytyy rangaista syyllistä, on hyvin
julma. Se on goottilaista raakuutta.

-- Tunnette huonosti oikeuden, intti pieni vahtimestari. Se iskee
suuttumatta eikä vihaa tuota tyttöäkään, jonka se lähettää hirteen.

-- Hyvä on! huusi oiva opettajani. Mutta minusta olisi parempi, jos
tuomarit tunnustaisivat rankaisevassa rikollisia puhtaasta
välttämättömyydestä ja osoittaakseen vaikuttavia esimerkkejä. Näin he
pysyisivät välttämättömyyden rajoissa. Mutta jos he rangaistessaan
kuvittelevat maksavansa syyllisille ansion mukaan, on helppo
nähdä minne saakka tuollainen hienotunteisuus johtaa. Heidän
vilpittömyytensäkin tekee heidät taipumattomiksi, sillä eihän ihmisiltä
voi kieltää sitä mikä heille kuuluu. Tuo ohjelause kauhistuttaa minua,
hyvä herra. Eräs taitava Medardus-niminen filosoofi on esittänyt sen
kaikessa ankaruudessaan, kun hän lausuu, että rikollisen rankaisematta
jättämisellä tehdään hänelle vääryyttä, riistetään häneltä varma oikeus
sovittaa rikoksensa. Hän väittää, että kun Ateenan tuomarit juottivat
Sokrateelle myrkkyä, he tekivät paljon tuon viisaan miehen sielun
puhdistamiseksi. Nuo ovat pelottavia unelmia. Toivon, että rikosoikeus
olisi vähemmän ylevää.

Ajatus puhtaasta kostosta, joka useimmiten sovitetaan rikollisten
rangaistukseen, vaikka se itsessään onkin alhainen ja kehno, on silti
tuloksiltaan vähemmän kauhea kuin tuo kiduttavien filosoofien hurja
siveysinto. Tunsin ennen Séezissä erään hyväntahtoisen miehen, joka
joka ilta otti lapsensa polvilleen ja kertoi heille satuja. Hän vietti
esimerkiksi kelpaavaa elämää, nautti sakramentit ja pyrki noudattamaan
täydellistä rehellisyyttä viljakaupassa, jota hän oli pitänyt kuusi
vuosikymmentä tai enemmänkin. Sattuipa, että palvelijatar varasti
häneltä muutaman kultakolikon, joita hän huolellisesti säilytti
lippaassa, suljetussa laatikossa. Heti kun hän huomasi tämän vahingon,
hän valitti tuomarille. Palvelijatarta tutkittiin, tuomittiin,
kidutettiin ja rangaistiin. Oikeutensa tuntien mies vaati, että hänelle
luovutettaisiin varkaan nahka, josta hän teetti itselleen parin
sääryksiä. Usein hän sitte iski sääreensä huutaen: 'Se lurjus! Se
lurjus!' Tyttö oli ottanut mieheltä kultakolikoita, mies otti häneltä
nahan. Ainakin hän kosti ilman filosofiaa, moukkamaisen raakuutensa
viattomuudessa. Hän ei ollenkaan luullut täyttävänsä ylevää
velvollisuutta pieksäessään iloisesti ihmisennahkaisia sääryksiään.

Olisi parempi tunnustaa, että kun roisto hirtetään, niin se tapahtuu
varovaisuudesta ja siinä tarkoituksessa, että toiset pelkäisivät, eikä
ollenkaan siksi, että jokaiselle annettaisiin, kuten samotaan, se mikä
hänelle kuuluu. Sillä, hyvän filosofian mukaan, mikään ei kuulu
kenellekään, jollei itse elämä. Kun väitetään, että rikollisille tulee
antaa tilaisuus sovittaa rikoksensa, joudutaan hurjaan mystisismiin,
joka on pahempaa kuin selvä väkivalta tai yksinkertainen suuttumus.
Mitä taas varkaitten rankaisemiseen tulee, niin se on voimasta eikä
filosofiasta johtuva oikeus. Filosofia opettaa meille päinvastoin, että
kaikki omaisuutemme on hankittu väkivallalla tai viekkaudella. Ja,
olette kai itsekin huomannut, että tuomarit hyväksyvät sen, kun
väkevämpi ryöstää omaisuutemme. Niinpä on kuninkaalle sallittua ottaa
hopeiset lautasemme käydäkseen sotaa, kuten Ludvig Suuren aikana on
tapahtunut, silloin kun sotaverotus oli niin tarkkaa, että vietiin
vuodeverhojen tupsureunuksetkin ja revittiin niistä kultalangat silkin
seasta.

Tuo ruhtinas otti haltuunsa yksityisten omaisuuden ja kirkon aarteet.
Kun noin parikymmentä vuotta sitte palvelin Notre-Dame-de-Liessen
kirkossa, Picardiessa, kuulin vanhan suntion valittelevan, että
kuningas vainaja oli ottanut ja sulattanut kaikki kirkon aarteet,
vieläpä vienyt emaljoidusta kullasta tehdyn nisänkin, jonka Pfalzin
ruhtinatar oli suurilla juhlamenoilla sinne sijoittanut muistoksi
ihmeellisestä parantumisestaan syövästä. Oikeus kannatti kuningasta
näissä pakkotoimenpiteissä ja rankaisi ankarasti niitä, jotka salasivat
jotain kuninkaan läheteiltä. Se ei siis ollut sitä mieltä että nuo
kalleudet olisivat aivan erottamattomasti kuuluneet omistajilleen.

-- Hyvä herra, vastasi pieni vahtimestari, lähetit toimivat kuninkaan
käskystä, joka, koska hän on kaikkien valtakunnan aarteiden oikea
omistaja, saattaa käyttää niitä mielensä mukaan sotiinsa,
rakennuksiinsa tai muihin tarkoituksiinsa.

-- Se on kyllä totta, myönsi kunnon mestarini ja se onkin pelin
sääntöjen mukaista. Tuomarit menettelevät siinä kuin pelissä katsoen,
mitä sääntöihin on kirjoitettu. Siihen on merkitty kuninkaan oikeudet,
joita palkkasoturit ja muu armeija tukevat. Ja äsken hirtetyllä
raukalla ei ollutkaan henkivartioita, jotka olisivat kirjoittaneet
pelin sääntöihin, että hänellä oli oikeus pitää neuvoksetar Jossen
pitsejä. Se on täysin totuuden mukaista.

-- Voi, hyvä herra, äänsi pieni vahtimestari, ettehän vain vertaa
suurta Ludvigia, joka otti alamaistensa hopealautaset maksaakseen
sotilailleen, tuohon olioon, joka varasti päähineen koristuksekseen!

-- Hyvä herra, selitti oiva opettajani, on vähemmän viatonta käydä
sotaa kuin mennä tanssiaisiin pitsimyssy päässään. Mutta oikeus antaa
osansa jokaiselle, yhteiskuntapelin sääntöjen mukaan joka on kieroin,
mielettömin ja ikävin kaikista peleistä. Onnettomuudeksi täytyy
kaikkien kansalaisten ottaa osaa siihen.

-- Se on välttämätöntä, lausui pieni vahtimestari.

-- Niinpä laitkin ovat hyödyllisiä, jatkoi arvon mestarini. Mutta ne
eivät ole oikeudenmukaisia eivätkä voikaan olla, sillä lait antavat
kansalaisille oikeuden nauttia siitä, mikä kuuluu heille tekemättä
erotusta oikean ja väärän omaisuuden välillä. Tuota erotusta ei olekaan
pelin säännöissä, vaan ainoastaan jumalallisen oikeuden kirjoissa, jota
kukaan ei osaa lukea.

Tunnetteko tarinan enkelistä ja erakosta? Enkeli laskeutui maan päälle
ihmisen muodossa ja pyhiinvaeltajan puvussa. Kulkiessaan Egyptin kautta
hän kolkutti illalla erään oivan erakon ovelle, joka, luullen häntä
matkustajaksi tarjosi hänelle illallista ja antoi viiniä kultaisesta
maljasta. Sitte hän pani enkelin vuoteeseensa nukkumaan ja heittäytyi
itse maahan, olkikuvolle. Hänen nukkuessaan taivaallinen vieras nousi,
otti maljan, josta oli juonut, kätki sen viittansa alle ja pakeni. Hän
toimi näin, ei sen vuoksi, että olisi halunnut pahaa erakolle, vaan
päinvastoin, silmällä pitäen isäntänsä etua, joka oli ottanut hänet
vieraanvaraisesti vastaan. Sillä hän tiesi, että tuo maljakko olisi
merkinnyt pyhän miehen kadotusta, sillä hän oli kiintynyt siihen koko
sielullaan, ja Jumala tahtoo että ainoastaan häntä rakastetaan eikä
salli, että hartauden harjoittaja on kiintynyt tämän maailman
tavaroihin. Tuo enkeli, jolla oli osuutensa jumalallisesta viisaudesta,
erotti väärän onnen oikeasta.

Tuomarit eivät tajua tätä erotusta. Kukapa tietää eikö neuvoksetar
Jossekin olisi joutunut kadotukseen niitten pitsien vuoksi, jotka
palvelijatar vei ja jotka tuomarit hänelle palauttivat?

-- Sittenkin, sanoi vähäinen vahtimestari, on maassa nyt yhtä lurjusta
vähemmän.

Hän pudisti pois pukuunsa tarttuneet leivänmurut, tervehti meitä ja
läksi kevein askelin pois.



XXI.

Oikeus.

(Jatkoa)


Kääntyen puoleeni hyvä opettajani jatkoi seuraavasti:

-- Kerroin tarinan erakosta ja enkelistä vain osoittaakseni mikä kuilu
erottaa ajallisen henkisestä. Inhimillinen oikeus osoittautuu vain
ajallisessa, ja siinä eivät suuret henget pääse oikeuksiinsa. Suurin
loukkaus, mitä herramme Jeesuksen Kristuksen osaksi on tullut, on se,
että hänen kuvansa on asetettu tuomiosaleihin, missä tuomarit
vapauttavat farisealaiset, jotka ovat naulinneet Herramme ristiin ja
tuomitsevat Magdalenan, joka nosti hänet jumalallisille käsivarsilleen.
Mitä tekemistä hänellä, tuolla oikeamielisellä, olisi ihmisten
keskuudessa, jotka eivät voi olla oikeamielisiä vaikka haluaisivatkin,
koska heidän surkea velvollisuutensa on tarkastella vertaistensa toimia
ei sellaisinaan itse olemuksessaan, vaan ainoastaan yhteiskunnallisen
hyödyn kannalta, -- tuon kaupungeissa vallitsevan, kasatun itsekkyyden,
voitonhimon, erehdysten ja väärinkäytösten yhdistelmän kannalta, jota
heidät on pantu sokeasti säilyttämään? Rikosta punnitessaan he lisäävät
siihen sen vihan tai suuttumuksen painon, jonka se pelkurimaisessa
yleisössä on herättänyt. Ja kaikki tuo on kirjoitettu heidän kirjaansa,
niin että vanhentunut teksti ja kuollut kirjain on heillä hengen,
sydämen ja elävän sielun sijassa. Ja kaikki nuo järjestelyt, joista
muutamat ovat peräisin aina Bysanttiumin ja Teodoran häpeällisiltä
ajoilta, käyvät yhteen vain siinä kohdassa, että maailmassa, joka ei
halua muuttaa luonnetta, on pelastettava kaikki, niin hyveet kuin
paheetkin. Lain silmissä on rikos itsessään niin vähäpätöisiä ja sen
ulkonaiset puolet niin tärkeitä, että sama teko, eräillä ehdoilla
täysin luvallinen, tulee moitittavaksi toisessa. Sitä osoittaa esim.
korvapuusti. Jos mies lyö toista poskelle, osoittaa se tavallisten
porvareitten keskuudessa vain kiukkuista luonnetta, mutta jos se
kohdistuu sotilaaseen, seuraa siitä kuolemanrangaistus. Tuo raakuus,
joka yhä vielä on voimassa, saattaa meidät huonoon huutoon tulevien
vuosisatojen silmissä.

-- Itse emme kiinnitä siihen huomiota, mutta jonain päivänä kysellään
minkälaisia raakalaisia me oikeastaan olemme olleet, kun olemme
rangaisseet kovimmin veren jaloa kiihkoa sen pulputessa nuorukaisen
rinnasta, jonka lait ovat saattaneet sodanvaarojen ja inhottavan
kasarmielämän alaisiksi. Ja selväähän on, että jos oikeus olisi
olemassa, ei meillä olisi kahdenlaista rikoslakia, sotilaallisia ja
siviilirikoksia varten. Nuo sotaoikeuden päätökset, joista joka päivä
näemme tuloksia, ovat kamaloita julmuudessaan, ja jos ihmisten tavat
milloin tulevat lempeämmiksi, he eivät tahdo uskoa, että ennen oli,
keskellä rauhaakin, sotaoikeuksia, jotka ihmisen kuolemalla kostivat
korpraalien ja kersanttien majesteetin loukkaukset. He eivät tahdo
uskoa, että miesparkoja ammuttiin heidän karatessaan rintamalta,
retkellä, jossa Ranskan hallitus ei tunnustanut sotaa käytävän.
Ihmeellisintä on, että sellaisia julmuuksia tapahtuu kristittyjen
kansojen keskuudessa, jotka kunnioittavat pyhää Sebastinia,
kapinallista sotilasta, ja noita teebeläisen legionan marttyyrejä,
joitten ainoa kunnia on siinä, että he kerran joutuivat kärsimään sodan
koko ankaruutta kieltäytyessään taistelemasta bagaudilaisia vastaan.
Mutta jättäkäämme tämä, älkäämme enää puhuko tästä miekkamiesten
oikeudesta, sillä he katsovat kerran Jumalan pojan ennustuksen mukaan,
vaan palatkaamme siviilivirkamiehiin.

Tuomarit eivät tutki sydämiä ja munaskuita, ja niinpä heidän
oikeamielisinkin oikeutensa on karkeaa ja pintapuolista. Sen ohessa
vaaditaan vielä paljon, että he pysyisivät edes tuossa tasapuolisuuden
kuoressa, jolle lakikirjat on kirjoitettu. He ovat ihmisiä, siis
heikkoja ja lahjottavia, lempeitä voimakkaille ja säälimättömiä
heikoille. He pyhittävät päätöksillään julmimmatkin yhteiskunnalliset
epäkohdat, ja tässä puolueellisuudessa on vaikeaa erottaa sitä, mikä
johtuu heidän luonteensa henkilökohtaisesta alhaisuudesta, siitä, mihin
heidän toimensa velvollisuudet pakoittavat. Tuo velvollisuus taas on
oikeastaan kannattaa valtiota siinä, mikä on pahaa, yhtäpaljon kuin
hyvässäkin, valvoa julkisten tapojen säilymistä, olivat ne sitte
mainioita tai halveksittavia, ja turvata kansalaisten oikeuksien
rinnalla, ruhtinaitten hirmuvaltaista tahtoa, puhumattakaan niistä
naurettavista tai julmista ennakkoluuloista, jotka kruunun turvissa
löytävät loukkaamattoman turvapaikan.

Ankarinkin virkamies saattaa, juuri puolueettomuutensa vuoksi, joutua
lausumaan yhtä kuohuttavia ja ehkä vieläkin epäinhimillisempiä
päätöksiä kuin puolueellinen virkamies. En omasta puolestani tiedä
kumpaako enemmän pelkäisin, sellaistako tuomaria, joka on yhtä sielua
lain kirjaimen kanssa, vai sellaistako, joka käyttää tunnekykynsä
jäännöksiä kirjaimen vääristelyyn. Jälkimäinen uhraa minut eduilleen
tai intohimoilleen, edellinen teurastaa minut kylmästi kirjoitetulle
sanalle.

Vielä on huomattavaa, että virkamies ammattinsa vuoksi ei puolusta
uusia ennakkoluuloja, joitten alle me kaikki olemme enemmän tai
vähemmän alistetut, vaan ikivanhoja ennakkoluuloja, jotka ovat säilyneet
laissa, vaikka ovatkin kuluneet pois sieluistamme ja tavoistamme. Eikä
ole sellaista hiukankin miettimiseen taipuvaa ja vapaata henkeä, joka
ei tuntisi mitä kaikkea laeissa on goottilaista, kun taas tuomareilla
ei ole oikeutta tajuta sitä.

Mutta puhunhan kuin lait, niin barbaarisia ja raakoja kuin ovatkin,
olisivat ainakin selviä ja tarkkoja. Ja siinä suhteessa niiltä puuttuu
paljon. Noidan loitsut tuntuvat helppotajuisilta verrattuina useihin
lakikirjojemme ja säännöksiemme kappaleihin. Nuo selitysvaikeudet ovat
vaikuttaneet paljon siihen, että on täytynyt järjestää eri
oikeusasteita ja odotetaan, että ylioikeus kyllä selvittää sen mihin
rauhantuomari ei ole kyennyt. Siinä odotetaan paljon viideltä
punapukuiselta, nelinurkkaista lakkia kantavalta mieheltä, jotka,
vaikkapa ovatkin lukeneet rukouksensa, silti ovat alttiita
erehdyksille. On helpompi tottua siihen, että kaikkein korkein oikeus
tuomitsee lopullisesti siitä ainoasta syystä, että on tyhjennetty
toisten kyky ennen kuin siihen on turvauduttu. Ruhtinas on tätä mieltä,
sillä hänellä on ratkaisuvalta vielä ylioikeuteenkin nähden.



XXII

Oikeus.

(Jatko ja loppu.)


Hyvä opettajani katseli surumielin veden juoksua kuin kuvaa tästä
maailmasta, missä kaikki kulkee ohi ja mikään ei muutu.

Hän pysyi jonkun aikaa miettivänä ja jatkoi sitte hiljaisemmalla
äänellä:

-- Minulle tuottaa perin suurta päänvaivaa jo se seikka, että juuri
tuomarin pitää jakaa oikeutta. Onhan selvää, että heille on etunsa
mukaista julistaa syylliseksi se, jota he ovat aluksi epäilleet.
Yhteishenki, heidän keskuudessaan niin voimakas, johtaa heidät siihen.
Niinpä saattaakin nähdä, että he koko menetelmässään syrjäyttävät
puolustuksen häiritsevänä, ja myöntävät sille pääsyn, vasta sitte kun
syyte on saanut aseensa ja ottanut ilmeensä, ja kun se lopuksi,
keinotekoisesti, on saanut komean Minervan ulkomuodon.

Jo ammattinsa hengen mukaisesti he ovat taipuvaisia näkemään syyllisen
jokaisessa syytetyssä, ja heidän intonsa näyttää useista Europan
kansoista niin pelottavalta, että heidän avukseen asetetaan suurissa
kysymyksissä kymmenkunta arvalla valittua kansalaista. Siitä käy
selville, että sokea sattuma turvaa paremmin syytettyjen elämän ja
vapauden kuin tuomareitten valistunut omatunto saattaa tehdä. On kyllä
totta, että nuo arvalla valitut porvari-virkailijat pysytetään
asioitten ulkopuolella, joista he näkevät ainoastaan loistavan kuoren.
Vielä on totta, että koska he eivät tunne lakeja, heitä ei kutsuta
niitä sovelluttamaan vaan ainoastaan yhdellä sanalla ratkaisemaan onko
niiden sovelluttaminen paikallaan. Sanotaan, että tällaisista
lautakunnan istunnoista on usein mielettömiä tuloksia, mutta että
kansat, jotka ovat sellaista säätäneet, ovat kiintyneet niihin kuin
hyvinkin kallisarvoisiin takeihin. Ja käsitän kyllä, että sillä tavoin
syntyneitä päätöksiä saattaa hyväksyä. Ne saattavat olla taitamattomia
ja julmia, mutta ainakaan niiden mielettömyydestä ja raakuudesta ei
saata syyttää ketään. Kohtuuttomuus tuntuu siedettävältä, kun se on
kyllin epäjohdonmukaista näyttääkseen tahdottomalta.

Tuo äsköinen pikku vahtimestari, jolla on niin syvä oikeudentunto,
epäili minun pitävän varkaitten ja murhamiesten, puolta. Päinvastoin
tuomitsen siinä määrin varkauden ja murhan, etten voi suvaita niiden
lailla säännösteltyä jäljennöstäkään, ja minusta on tuskallista
nähdä, etteivät tuomarit ole keksineet varkaitten ja murhaajien
rankaisemiseksi mitään parempaa kuin heidän jäljittelemisensä; sillä,
suoraan sanoen, Jakobus poikani, mitäpä muuta ovat sakot ja
kuolemanrangaistus kuin ylväällä täsmällisyydellä täytettyä varkautta
ja murhaa? Ja etkö huomaa, että oikeutemme pyrkii vain koko
ylväydessään tuohon häpeälliseen pahan pahalla, surkeuden surkeudella
kostamiseen ja kaksinkertaistamaan viat ja rikokset tasapainon ja
tasasuhtaisuuden takia? Tässä tehtävässä saattaa kyllä osoittaa
jonkunlaista vilpittömyyttä ja omanvoiton karttamista. Siinä saattaa
osoittaa Hospital'in yhtä hyvin kuin Jeffreys'n ominaisuuksia ja
itsekin tunnen aika rehellisiä virkamiehiä. Mutta olen halunnut,
pyrkimällä itse periaatteihin, osoittaa sellaisen laitoksen oikean
luonteen, jonka tuomareitten ylpeys ja kansojen kauhistus kilvan on
pukenut lainattuun majesteettisuuteen. Olen tahtonut osoittaa noiden
lakikirjojen alkuperäisen vähäpätöisyyden, jotka halutaan tehdä
yleviksi, ja jotka todellisuudessa ovat vain kirjava kokoelma
hätäneuvoja.

Lait ovat onnettomuudeksi ihmisten tekemiä; siitä niiden synkkä ja
surkea alkuperä. Paraasta päästä tilaisuus ne synnytti. Tietämättömyys,
taikausko, ruhtinaan ylpeys, lainsäätäjän edut, oikut, mielikuvitus:
siinä noitten suurten lakikokoelmien alkuperä, jotka tulevat
kunnianarvoisiksi sitte kun ne jo ovat aivan käsittämättömiä.
Selittelijöitten yhä lisäämä, niitä vallitseva epäselvyys antaa niille
muinaisten oraakelien majesteetin. Kuulen joka hetki sanottavan ja luen
joka päivä sanomalehdistä, että nykyään teemme vain poikkeus- ja
tilapäislakeja. Tuollainen näkemisen voima on ominaista
lyhytnäköisille, jotka eivät huomaa, että se on muistintakaisen
menetelmän jatkoa, ja että lait kaikkina aikoina ovat syntyneet
sattumalta. Valitellaan myös sitä hämäryyttä ja ristiriitaisuutta,
johon nykyiset lainsäätäjämme tuon tuostakin lankeavat. Eikä huomata,
että heidän edelläkävijänsä olivat ihan yhtä hämäriä ja sekavia.

Todellisuudessa, Jakobus poikani, lait ovat hyviä tai huonoja, ei niin
paljon itsessään kuin sen tavan vuoksi, millä niitä sovelletaan, ja
joku perin kiero määräys ei vaikuta turmiollisesti, jos tuomari ei
saata sitä voimaan. Tavoilla on paljon enemmän voimaa kuin laeilla.
Tottumusten hioutuneisuus, hengen lempeys ovat ainoat lääkkeet, joita
järjellisesti voi käyttää lakien barbarian parantamiseksi. Sillä lakeja
laeilla korjatessa antaudutaan hitaasti perille vievälle, epävarmalle
tielle. Vain vuosisadat saattavat purkaa vuosisatain työn. On hyvin
vähän toiveita siitä, että ranskalainen Numa kerran tapaa Complegnen
metsissä tai Fontainebleaun kallioilla toisen Egeria nymfin, joka
lausuilee viisaita lakeja.

Hän katseli kauan kukkuloita, jotka puunsivat sinelle näköpiirissä.
Hänen ilmeensä oli vakava ja surullinen. Asettaen sitte kätensä
olkapäälleni hän puhui niin syvällä vakaumuksella, että sanat tunkivat
sieluni pohjaan saakka:

-- Jakobus poikani, näet minut äkkiä epävarmana, sopertelevana, nolona
ja typeränä, kun vain ajattelen sen korjaamista, mitä pidän
sietämättömänä. Älä usko, että se on hengen pelokkuutta: mikään ei
hämmästytä aatokseni rohkeutta. Mutta paina tarkasti mieleesi, poikani,
mitä nyt sanon. Älyn keksivät totuudet pysyvät hedelmättöminä. Vain
sydän kykenee hedelmöittämään unelmat. Se luo elämää kaikkeen
rakastamaansa. Tässä se heittelee hyvän kylvöä maailmaan. Ja tunnustan,
että olen tähän asti ollut liian järkiperäinen arvostellessani lakeja
ja tapoja. Niinpä tuo arvostelu kaatuukin hedelmiä tuottamatta ja
kuivaa kuin huhtikuun pakkasen jäytämä puu. Ihmisiä palvellessa täytyy
hyljätä kaikki järki haitallisena liikakuormana ja kohota innostuksen
siivillä. Jos järkeilet, niin et koskaan pääse lentoon.



Viiteselitykset:


[1] [Ilmestynyt myöskin suomeksi Eino Leinon suomentamana.]

[2] [2] Herra Jean Lacoste on kirjoittanut Gazette de France'ssa 20 p.
toukok. 1883:

Herra apotti Jérôme Coignard on pappi, täynnä viisautta, nöyryyttä ja
uskoa. En sano, että hänen käyttäytymisensä aina olisi kunniaksi hänen
lipereilleen enkä että hänen pukunsa aina olisi moitteeton... Mutta jos
hän joutuu kiusauksen valtaan, jos piru hänessä saa helpon saaliin, hän
ei koskaan kadota luottamustaan, hän toivoo aina, että hän Jumalan
erikoisen armon kautta ei koskaan enää haaksirikkoutuisi, vaan kulkisi
Paratiisin kunniaan. Ja todellakin hän antaa meille näytteen sangen
ylösrakentavasta kuolemasta. Siitä nähdään, että pieninkin uskonjyvänen
kaunistaa elämää ja kristillinen nöyryys sopii ihmiskunnan
heikkouksille.

Herra apotti Coignard, ellei hän olekaan pyhimys, ansaitsee ehkä
kiirastulen. Mutta ei liian pitkäksi aikaa, ja hänellä on ollut myöskin
vaara joutua helvettiin. Sillä hänen suoramielisen nöyryytensä
asteisiin ei melkein koskaan liittynyt katumusta. Hän laski liian
paljon siihen, että Jumala antaisi anteeksi hänelle eikä ollenkaan
ponnistellut omasta puolestaan avittaakseen tätä armontoimeliaisuutta.
Juuri tämän vuoksi hän aina uudestaan syöksyi syntiinsä. Tämän vuoksi
hänen uskonsa teki hänelle niin pieniä palveluksia, ja hän oli melkein
kerettiläinen, sillä Kolmenkymmenen pyhä neuvosto, kuudennessa
istuntonsa VI ja IX Kaanonissaan on kironnut kaikki ne, jotka väittävät
"ettei ole ihmisen vallassa vastustaa hänen huonoja taipumuksiaan" ja
joilla on sellainen luottamus uskoon, että he kuvittelevat sen yksin
voivan pelastaa heidät "ilman mitään tahdon toimintaa". Juuri tämän
vuoksi jumalallinen armo, joka apotti Coignardin ylitse laskeutuu, on
todellakin ihmeellinen ja todellakin meidän tavallisten näkökohtiemme
yläpuolella.

[3] Tämän hyvin tuntien hra Hugues Rebell on osoittanut, että on
olemassa lempeää epäilyä. Se ei ole suinkaan tapahtunut hra Coignardin
mielipiteiden johdosta, vaan eräiden muiden samasta innoituksesta
kummunneiden kirjoitusten, joiden johdosta hän on tehnyt erinäisiä
huomautuksia. Otan vapauden ne tässä esittää:

'Tämä kirja, joka antaa meille kallisarvoisen opetuksen, voisi
aiheuttaa paljon hupaista mietiskelyä. Sallin siis itselleni tässä
muutamia ajatelmia:

1:o. Yhteiskunnallinen järjestys ei riipu yksilöiden tahdoista vaan
luonnon tahdosta, tai vielä yksinkertaisemmin: niiden älykkäimpien
olentojen yhteydestä, jotka yhteiskunnan muodostavat ja jotka
valitsevat itselleen mahdollisimman miellyttävän tavan elää;

2:o. Koska yhden aikakauden ihmisillä on sama elimistö ja samat
intohimot kuin toisen aikakauden ihmisillä, ei heillä voi myöskään olla
ehdottomasti erilaisia laitoksia. Tästä johtuu, että poliittinen
vallankumous ei ole muuta kuin kansan ympäri käyvää liikettä vanhoihin
tapoihin nähden, joiden lähtökohtaan he tahtovat palata. Se on siis
sairautta, ihmiskunnan luonnollisen kehityksen pysäyttämistä. Näistä
laeista johtuu myös, että kaikki yhteiskunnat elävät ja kuolevat
samalla tavalla.'

(Hugues Rebelle, _l'Ermitage_, huhtik. 1893).

Hra apotti Coignard tyytyy sanomaan, että kansa samana aikana ei ole
vastaanottavainen muuta kuin yhdelle valtiomuodolle.

[4] Herra Baiselance tai Baisselance oli kauan Montaignen jälkeen
Bordeaux'n pormestarina. (Julkaisijan huomautus).

[5] Alkuperäisessä runomuodossa. (Suoment.)

[6] Mittausoppi, josta Paistinkääntäjä puhuu, on valaistu Sébastien
Leclerc'in kuvioilla, joitten tarkkaa siroutta ja hienoa piirrosta
päinvastoin ihailen. Mutta vastakohta on siedettävä. (Julkaisijan
huomautus.)

[7] Kirkonmies puhuu. (Julkaisijan huomautus.)

[8] Akatemia ei tähän aikaan jakanut palkintoja. (Julkaisijan
huomautus.)

[9] En ole huomannut herra Rockstrongia mainittavan Monmouthin tapausta
koskevissa tiedoissa. (Julkaisijan huomautus.)

[10] Apotti Coignardin aikanakin ranskalaiset pitivät itseään vapaina,
kuten eräät kirjoitukset osoittavat. (Julk. huomautus.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Apotti Jérôme Coignardin ajatuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.