Title: Kuolema
Author: Tolstoy, Leo, graf
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuolema" ***


KUOLEMA

Kirj.

Leo Tolstoi


Suomentanut

Ilmari Calamnius [Ilmari Kianto]


Alkuperäinen nimi: Smertj Ivana Iljitshina



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1905.



      Sensuurin hyväksymä. Porvoo, toukok. 18 p:nä 1905.



I


Ivan Jegorovitsh Shebekin yksityisessä virkahuoneessa, suuressa
oikeuspalatsissa, jossa paraikaa oli käsillä Melvinskin juttu,
kohtasivat toinen-toisensa heti istunnon jälkeen oikeuden jäsenet
sekä yleinen syyttäjä. Syntyi keskustelu kuuluisasta Krasovskin
asiasta. Fjodor Vasiljevitsh kiivastui ja koetti todistaa, ettei
asia ollut tuomiovallan ratkaistavissa, Ivan Jegorovitsh väitti
päinvastoin pysyen kiinni omassa mielipiteessään, mutta Pjotr
Ivanovitsh ei huolinut ottaa osaa koko väittelyyn, vaan selaili juuri
ilmestynyttä sanomalehteä.

-- Hyvät herrat! virkkoi hän yhtäkkiä, -- Nyt on Ivan Iljitsh kuollut.

-- Mitä sanotte?

-- Lukekaa itse, -- sanoi hän Fjodor Vasiljevitshille, ojentaen tälle
vielä tuoreuttaan tuoksahtavan numeron.

Mustan kehyksen sisässä seisoi painettuna: "Sydämmellisellä murheella
ilmoitan täten sukulaisille ja tuttaville, että rakastettu puolisoni,
Oikeudenjäsen, Ivan Iljitsh Golovin vaipui kuolemanuneen 4:nä p:nä
helmikuuta tänä 1882 vuonna. Ruumissaatto lähtee perjantaina k:lo 1,
jälkeen puolenpäivän. Praskovja Fjodorovna Golovina."

Ivan Iljitsh oli ollut koossa-olevien herrojen virkatoveri, ja
kaikki olivat hänestä pitäneet. Hän oli sairastanut jo muutamia
viikkoja tautia, jota oli sanottu parantamattomaksi. Jo ennen oli
ollut puhetta siitä, että siinä tapauksessa että tämä mies kuolee,
Aleksejev voipi tulla määrätyksi hänen paikalleen, Aleksejevin
paikalle taas -- joko Vinnikov tahi Shtabel. Niin että kuullessaan
Ivan Iljitshin nyt kuolleen, ajatteli jokainen läsnäolevista
herroista ensimmäiseksi sitä, mikä merkitys tällä kuolemalla saattoi
olla itse Oikeudenjäsenten tai heidän tuttavainsa paikanmuutoksiin ja
virkaylennyksiin.

"Nyt varmaankin saan Shtabelin tai Vinnikovin paikan", -- ajatteli
Fjodor Vasiljevitsh. -- "Minulle on se toki aikoja luvattukin ja
tekee se ylennys minulle 800 ruplaa lisätuloja, paitsi kansliatöitä."

"Nyt täytyy pyytää lankomiehelle paikanmuutosta Kalugasta", --
ajatteli Pjotr Ivanovitsh. -- "Vaimoni on siitä suuresti ilahtuva.
Nyt eivät enää saata sanoa, etten minä koskaan ole mitään tehnyt
hänen sukulaistensa hyväksi."

-- Niin minä ajattelinkin, ettei se mies enää nouse vuoteeltaan, --
sanoi Pjotr Ivanovitsh ääneensä. -- Sääli häntä!

-- Mikäs häntä oikeastaan vaivasikaan?

-- Eipä ne lääkärit sitä voineet päättää. Tai kyllähän ne sitä
päättelivät, mutta eri tavalla. Kun minä hänet viimeisen kerran näin,
niin minusta näytti, että hän paranee.

-- Mutta minulla ei ole tullut hänen luonaan käyntiä pääsiäisestä
saakka, vaikka aina olen aikonut.

-- Olikos hän kuinka varoissa?

-- Taisi vaimolla olla jonkun vähän, mutta ei sitä paljon ole.

-- Kyllä tästä täytyy sinne ajaa. Kauhean kaukana ne vain asuvat!

-- Niin -- teiltä. Teiltä pitäen on kaikki kaukana.

-- Sinä se et näy voivan anteeksiantaa, että minä asun joen takana,
-- sanoi Shebekille hymyillen Pjotr Ivanovitsh. Ja sitten alettiin
puhua kaupungin välimatkojen etäisyyksistä, jonka jälkeen herrat taas
läksivät istuntoon.

Paitsi keskusteluita mahdollisista viranmuutoksista, jotka voivat
aiheutua tästä kuolemasta, herätti itse kuolemantapaus kaikissa,
jotka siitä kuulivat, kuten tavallisesti, ilon tunteen siitä, että
kuollut oli juuri hän enkä minä.

"Kas vaan! se mies poistui, mutta minun aikani ei vielä ole tullut",
niin ajatteli tai tunsi jokainen sielussaan. Läheiset tuttavat
taas, niinkutsutut Ivan Iljitshin ystävät, tulivat tämän ohessa
väkinäisesti ajatelleeksi myös sitä, että nyt heidän oli pakko
suorittaa nuot sangen ikävät säädyllisyyden vaatimukset -- ajaa
sielumessuun sekä sitten käydä valittamassa surua leskelle.

Kaikista likeisimmät olivat Fjodor Vasiljevitsh ja Pjotr Ivanovitsh.

Pjotr Ivanovitsh oli tutkinut oikeustiedettä yhdessä Ivan Iljitshin
kanssa ja katsoi itsensä olevan melkein kiitollisuudenvelassa
vainajaa kohtaan.

Ilmoitettuaan päivällisen jälkeen vaimolleen Ivan Iljitshin
kuolemasta sekä ajatuksensa lankonsa mahdollisesta siirtämisestä
heidän piirikuntaansa, puki Pjotr Ivanovitsh yllensä hännystakin
ja, päivällislepoa nauttimatta, läksi ajamaan suoraapäätä vainajan
asunnolle.

Ivan Iljitshin asunnon portilla seisoivat jo ennestään eräät vaunut
ja kaksi ajuria. Alhaalla etehisessä oli vaatenaulamon viereen
seinään kiinnitetty hopeakuteinen ruumisarkunkansi tupsuineen ja
kultanauhoineen. Kaksi mustiinpuettua naista oli juuri riisumassa
turkkeja. Toinen oli Ivan Iljitshin sisar, tuttu, toinen oli
tuntematon. Pjotr Ivanovitshin toveri Shvarz oli juuri tulossa
yläkerroksesta, mutta ylimmäiseltä portaalta huomattuaan tulijan,
pysähtyi ja vilkutti hänelle silmää ikäänkuin sanoen: "tuhmasti se
Ivan Iljitsh asiansa toimitti; toisellaisia miehiä me olemme sinun
kanssasi".

Shvarzin kasvot englantilaisine poskipartoineen sekä koko tuo
laiha hännystakkiin kiedottu olento näyttivät, kuten aina,
hienon-juhlallisilta, ja tämä juhlallisuus, joka aina oli sodassa
Shvarzin leikillistä luontoa vastaan, tuntui tällä kertaa vielä
purevammalta. Niin ainakin ajatteli Pjotr Ivanovitsh.

Pjotr Ivanovitsh päästi naiset edellensä ja seurasi itse vitkaan
heidän perässään portaille. Shvarz ei huolinut tulla alas, vaan jäi
yläkerrokseen, ja Pjotr Ivanovitsh älysi, miksi hän näin teki: hän,
silminnähtävästi, tahtoi neuvotella siitä, missä nykyään sopisi
ruuvia pelata. Naiset menivät ylös portaita lesken puolelle, mutta
Shvarz seisoi paksut huulet vakavasti yhteen-puristettuina ja
viittasi leikkivällä katseellaan sekä kulmakarvojensa liikkeellä
Pjotr Ivanovitshia menemään oikealle, vainajan huoneeseen.

Pjotr Ivanovitsh astui sisään, kuten tavallisesti tällaisissa
tilaisuuksissa, neuvottomana siitä, mitä hänellä siellä on tekemistä.
Yhden asian hän tiesi, nimittäin ettei tällaisissa tilaisuuksissa
ole koskaan haitaksi ristinmerkin-tekeminen. Sen suhteen, että
tarvitsiko tämän ohessa myös kumarrella, ei hän ollut kokonaan
varma ja valitsi sentähden keskitien, joten hän siis huoneeseen
astuttuaan alkoi tehdä ristinmerkkejä ja samalla hiukan kuin
kumarrella. Mikäli kätten ja pään liikkeet sallivat, tarkasteli
hän myös samalla huonetta, johon oli tullut. Kaksi nuorta miestä,
jotka nähtävästi olivat vainajan veljenpoikia ja joista toinen
oli kimnasisti, läksi ristinmerkkejä tehden ulos huoneesta. Vanha
mummo seisoi liikkumattomana, ja eräs nainen, jonka kulmakarvat
olivat kummallisesti kohoksissa, puheli hänelle jotakin kuiskuttaen
korvaan. Reippaan ja päättäväisen näköinen kirkonpalvelija, jonka
yllä oli lievetakki, luki jotakin ääneen, kasvoillansa sellainen
ilme, joka ei siedä vastaväitöstä; talouspalvelija Gerasim kulki
varpaisillaan Pjotr Ivanovitshin editse ja ripotteli jotakin pitkin
lattiaa. Tämän nähtyään tunsi Pjotr Ivanovitsh heti sieramissaan
hienon ruumiinhajun. Viimeksi täällä käydessään oli Pjotr Ivanovitsh
nähnyt mainitun talonpoikaispalvelijan herran huoneessa; hän oli
ollut hänen hoitajanansa, ja Ivan Iljitsh oli hänestä erikoisen
paljon pitänyt. Pjotr Ivanovitsh jatkoi yhä ristinmerkintekoaan ja
keveitä kumartelujaan -- keskisuuntaan arkun, kirkonpalvelijan ja
nurkkapöydällä-olevien pyhäinkuvien välillä. Vasta sitten kun tämä
käsin-toimitettu ristimisliike alkoi tuntua liiaksi pitkäveteiseltä,
herkesi hän ja rupesi katselemaan kuollutta.

Kuollut lepäsi, kuten kuolleet aina lepäävät, omituisen raskaasti,
vainajain tapaan, jähmettyneet jäsenet uponneina arkun sisuksiin ja
pää ikuiseen uneen vaipuneena tyynyä vasten. Niinkuin kuolleilla
tavallisesti, niin oli tälläkin vahankeltaisena paistava otsa
kaljuine sisäänpainuneine ohimoineen ja terävästi törröttävä nenä,
joka oli kuin litistynyt ylähuulta vasten. Hän oli paljon muuttunut
ja laihtunut siitä asti kuin Pjotr Ivanovitsh viimeksi hänet oli
nähnyt, mutta, kuten kaikilla kuolleilla, olivat hänen kasvonsa
kauniimmat ja sisältörikkaammat kuin eläessä. Kasvoilla oli näet
sellainen ilme, että se, mikä oli tehtävä, on nyt tehty, ja tehty
perusteellisesti. Sitäpaitsi oli tässä ilmeessä vielä ikäänkuin
nuhde tai muistutus eläville. Tämä muistutus näytti tosin Pjotr
Ivanovitshista sopimattomalta tai ainakin sellaiselta, mikä ei
häntä koskenut. Hänestä alkoi tuntua vähän tukalalta, ja sentähden
Pjotr Ivanovitsh vielä kerran kiireesti teki ristinmerkin ja, kuten
hänestä näytti, liian hätäisesti ja epäsäädyllisesti kääntyi poispäin
sekä meni ovelle. Shvarz odotti häntä läpikulkuhuoneessa seisten
sääret-hajallaan, hypistellen molemmilla käsillään silinterihattuaan
selkänsä takana. Yksi ainoa silmäys Shvarzin leikilliseen,
sileänpuhtoiseen ja hienostuneeseen olentoon sai Pjotr Ivanovitshin
tointumaan. Hän ymmärsi että Shvarz osasi asettua yläpuolelle tätä
kaikkea antautumatta masentavain vaikutusten alaiseksi. Jo hänen
pelkkä näkönsä sanoi: tämä satunnainen Ivan Iljitshin sielumessu
ei millään muotoa voi antaa kylliksi aihetta häiritsemään entistä
järjestystä, toisin sanoen: ettei mikään voi estää näilläkin iltoina
kopahuttamasta korttipakkaa ja hajoittamasta sitä samaan aikaan,
kun palvelija sytyttää neljä kokonaista kynttilää vainajan arkun
ääreen; ylipäänsä sanoen: ettei ole mitään perustusta otaksumiseen,
jotta tämä välikohtaus voisi häiritä meitä viettämästä hauskaa
iltaa ihan jo tänään. Hän sanoikin tämän kuiskaamalla ohikulkevan
Pjotr Ivanovitshin korvaan, esittäen että kokoonnuttaisiin yhteen
Fjodor Vasiljevitshin luona. Mutta nähtävästi ei kohtalo ollut
sallinut Pjotr Ivanovitshin pelata ruuvia vielä tänä iltana.
Praskovja Fjodorovna, lyhyt ja ihrainen nainen, joka huolimatta
kaikista hoikentamisyrityksistään, hartioista alaspäin kuitenkin
oli kamalanlihava, ja joka nyt oli mustiin-puettu ja päätään
myöten harsokankaalla peitetty, ja jonka kulmakarvat olivat yhtä
kummallisesti koholle kiskotut kuin sen naisen, joka seisoi
vastapäätä arkkua, astui näet nyt esiin sisäsuojistaan muiden naisten
seurassa ja saatettuaan heidät vainajan ovelle, sanoi: "Sielumessu
alkaa aivan heti, tehkää hyvin ja astukaa sisään."

Shvarz vastasi tähän esitykseen epämääräisellä kumarruksella
silminnähtävästi siihen suostumatta tai sitä luotaan torjumatta,
mutta Praskovja Fjodorovna, joka samalla tunsi Pjotr Ivanovitshin,
huokasi, astui ihan kiinni häneen, otti häntä kädestä ja sanoi:
"minä tiedän että olitte Ivan Iljitshin tosiystävä"... ja katsahti
häneen odottaen häneltä sanojansa vastaavaa toimintaa. Pjotr
Ivanovitsh ymmärsi, että samoin kuin hänen äsken oli täytynyt tehdä
ristinmerkki, samoin hänen nytkin täytyi puristaa kättä, huokaista
ja sanoa: "uskokaa minua!" Ja niin hän tekikin. Ja tehtyään sen, hän
tunsi että tulos oli se toivottu, nimittäin että sekä hän että leski
molemmat tunsivat itsensä liikutetuiksi.

-- Mennäänpäs tuonne vähän syrjään tässä odottaessa, minulla on
teille puhuttavaa, -- sanoi leski. -- Ojentakaa minulle kätenne.

Pjotr Ivanovitsh tarjosi kätensä ja he suuntasivat askeleensa
sisähuoneisiin kulkien sivu Shvarzin, joka surullisesti iski silmää
Pjotr Ivanovitshille.

"Voi sun ruuvinpelaajaa! Mutta älä pane pahaksesi, jos otamme toisen
osakkaan. Ja voi sitä pelata viiteen vieraankin kanssa, kun erota
halunnet", puhui hänen leikkivä katseensa.

Pjotr Ivanovitsh huokasi vielä syvemmin ja surullisemmin,
ja Praskovja Fjodorovna puristi kiitollisena hänen kättään.
Astuttuaan sisään ruusunpunaisella kretongilla verhottuun rouvan
vieraskammioon, jossa paloi himmeä lamppu, istuutuivat he pöydän
ääreen: rouva pehmoiseen sohvaan, Pjotr Ivanovitsh taas matalalle
vieteri jakkaralle, joka pahasti painahti hänen istuutumisestaan.
Praskovja Fjodorovna oli tosin aikonut varottaa häntä tästä
istuimesta sekä neuvoa toiseen, mutta hän huomasi, ettei tällainen
varottaminen oikein sopinut hänen asemassaan ja jätti siis sen
tekemättä. Istahtaessaan tälle istuimelle, muisti Pjotr Ivanovitsh,
kuinka Ivan Iljitsh oli koristuttanut tätä vierashuonetta vieläpä
neuvotellut juuri hänen kanssaan tästä samasta ruusunpunaisesta
kretonkikankaasta, jossa oli viheriäisiä lehtiä. Pyrkiessään sohvaan
istumaan ja kulkiessaan pöydän sivu (koko vierashuone oli muutoinkin
ahdettu täyteen huonekaluja ja pikkukapineita) tartutti leski mustan
pääharsonsa liepeen pöydän uurteeseen, ja kun Pjotr Ivanovitsh
kohousi päästääkseen sitä irti, niin alkoi hänen istuinjakkaransa,
painonsa alta vapautuneena, kovasti pompahdella ja töykkiä häntä.

Leski kiiruhti itse irroittamaan harsoansa ja Pjotr Ivanovitsh
istuutui jälleen pakoittaen kapinoitsevan jakkaran painumaan
allensa. Mutta leski ei saanutkaan harsoansa kokonaan irti, ja Pjotr
Ivanovitsh hypähti jälleen ylös, ja taas nousi jakkara kapinaan,
vieläpä pahasti raksahti. Kun tästä kaikesta vihdoin oli selviydytty,
vetäsi leski puhtaan batisti-nenäliinan taskustaan ja rupesi
itkemään. Pjotr Ivanovitshia taas kovasti tympäsi tämä harsojuttu
ja taistelu vieterijakkaran kanssa, ja hän istui paikallaan
otsa-rypyssä. Tästä kiusallisesta asemasta teki lopun Sokolov, Ivan
Iljitshin pöytäpalvelua, ilmoittaen että se paikka hautausmaalla,
jonka Praskovja Fjodorovna oli määrännyt, tulee maksamaan 200 ruplaa.
Leski herkesi itkemästä ja, luoden uhrin katseen Pjotr Ivanovitshiin,
sanoi ranskaksi, että hänen on sangen raskasta olla. Pjotr Ivanovitsh
teki äänettömän liikkeen merkiksi että hän uskoi asian olevan juuri
niin kuin toinen vakuutti.

-- Olkaa hyvä ja tupakoikaa, -- sanoi rouva jalomielisellä ja samalla
masentuneella äänellä, ja ryhtyi Sokolovin kanssa neuvottelemaan
hautauspaikan hinnasta.

Pjotr Ivanovitsh kuuli siinä tupakoidessaan, kuinka leski hyvin
seikkaperäisesti tiedusteli maan eri hintoja ja määritteli sitä,
mikä oli otettava. Sitäpaitsi, ratkaistuaan hautausasian, ryhtyi hän
toimenpiteisiin myös laulajain hankkimiseksi. Sokolov poistui.

-- Niinkuin näette, olen aina vain itse työssä ja toimessa, --
selitti leski Pjotr Ivanovitshille, siirtäen pöydällä olevat albumit
toiselle laidalle, ja huomattuaan että paperossintuhka uhkasi pöytää,
työnsi kursailematta tuhkakupin Pjotr Ivanovitshin eteen sekä
virkahti: pitäisin teeskentelynä, jos sanoisin, etten muka surun
tautta voi hoitaa käytännöllisiä asioita. Päinvastoin, jos mikään voi
minua -- en sano: lohduttaa... vaan haihduttaa mielipahastani, niin
on se huolenpito miesvainajastani. -- Hän vetäsi jälleen nenäliinansa
esiin aivan kuin varustautuakseen itkemään, mutta sitten hän äkisti,
ikäänkuin hilliten itsensä, karisti haikeuden päähänsä ja rupesi
puhumaan levollisesti.

-- Minulla on, tottapuhuen, teille asiaa.

Pjotr Ivanovitsh kumarsi antamatta kuitenkaan perään jakkaran
vietereille, jotka pyrkivät hänen allansa pompahtelemaan.

-- Viimeisinä päivinä oli miehelläni kovat kärsimykset.

-- Niinkö tosiaan? -- kysyi Pjotr Ivanovitsh.

-- Oh, ihan kauheat! Viimeiset ei ainoastaan minuutit, vaan
tuntikaudet hän lakkaamatta huusi. Kolme vuorokautta yhteenperään
hän ääntään muuttamatta huusi. Se oli ihan sietämätöntä kuultavaa,
enkä käsitä, kuinka minä sen kestin, sillä kolmen oven läpi se huuto
kuului. Voi hyvä-isä, mitä minun täytyi kestää!

-- Ja oliko hän todella tajullaan? -- kysyi Pjotr Ivanovitsh.

-- Oli kyllä, -- sopersi leski, -- ihan viimehetkeen asti. Hän
hyvästeli meidät neljännestuntia ennen kuolemaansa ja käski sitten
viedä Volodjan ulos.

Ajatus kärsivästä miehestä, jonka kanssa oli ollut niin likeinen
tuttava ja jonka muisti iloisesta koulupojasta saakka ja sitten oli
nähnyt täysikäisenä kortinpelaajana, kauhistutti Pjotr Ivanovitshia,
ja häntä iljetti sekä oma että tuon naisen teeskentely. Hän oli
jälleen näkevinään tuon vahankeltaisen otsan, tuon huulta vasten
lytistyneen nenän, ja häntä kauhistutti oma itsensä.

"Kolmen vuorokauden julmat kärsimykset ja sitten kuolema! Tämähän voi
millä hetkellä tahansa tapahtua minullekin", ajatteli hän, ja hänestä
tuntui silmänräpäyksen hetken hirveältä. Mutta sitten heti, hän ei
itsekään tiennyt miten, tuli hänelle avuksi arkipäiväinen ajatus että
tämähän olikin tapahtunut Ivan Iljitshille eikä hänelle, ja ettei
tätä tarvitse tapahtua hänelle ja ettei sitä hänelle toki voikkaan
tapahtua. Ja että, jos niin ajattelee, hän suotta antautuu synkkiin
mielialoihin, jota ei pidä tehdä, ja josta hän oli varoituksen
lukenut Shvarzin kasvoista. Näin harkittuaan omia mietteitään,
rauhoittui Pjotr Ivanovitsh ja rupesi mielenkiinnolla tiedustelemaan
yksityiskohtia Ivan Iljitshin viime hetkiltä, aivan kuin kuolema
olisi ollut sellainen sattuma, joka oli ominaista ainoastaan Ivan
Iljitshille, mutta ei laisinkaan kuulunut hänelle itselleen.

Kaikellaisten yksityiskohtaisten keskustelujen jälkeen vainajan
kokemista ruumiillisista kärsimyksistä, jotka todella olivat olleet
kauheat, ja joista Pjotr Ivanovitsh sai tietää ainoastaan sen kautta,
että vainajan tuskat olivat vaikuttaneet Praskovja Fjodorovnan
hermoihin, näki leski vihdoinkin tarpeelliseksi siirtyä puhumaan
asiastansa.

-- Ah, Pjotr Ivanovitsh, kuinka tämä tuntuu raskaalta, niin kauhean,
niin kauhean raskaalta! -- ja hän rupesi jälleen itkemään.

Pjotr Ivanovitsh huokasi ja odotti, milloin leski niistää nenänsä
puhtaaksi. Kun tämä sitten oli niistänyt, sanoi toinen: "otan
osaa suruunne", ja leski rupesi jälleen puhelemaan ja sai lopulta
lausutuksi sen, mikä nähtävästi olikin hänen pääasianaan, nimittäin:
kuinka tällaisessa miehen kuolemantapauksessa voisi saada rahoja
kruunulta. Leski sovitti sanansa niin, ikäänkuin olisi Pjotr
Ivanovitshilta kysynyt neuvoa eläkkeen suhteen, mutta tämä huomasi,
että hän jo pienimpiin yksityisseikkoihin saakka tiesi senkin mitä
Pjotr Ivanovitsh ei tiennyt, nimittäin kaiken sen, mitä saattoi
kiskoa kruunulta tämän kuolemantapauksen perusteella. Mutta hän
tahtoi tietää: eikö jollakin keinoin voisi kiskoa vieläkin enemmän
rahoja? Pjotr Ivanovitsh koetti keksiä sellaista keinoa, mutta kotvan
mietittyään asiaa, sekä säädyllisyydestä hiukan haukuskeltuaan
hallitusta sen kitsaudesta, sanoi että tuskinpa oli mahdollista saada
enempää. Silloin leski huoahti ja rupesi nähtävästi miettimään, millä
keinoin päästä erilleen vieraastaan. Tämä ymmärsi yskän, sammutti
paperossinsa, nousi ylös, puristi rouvan kättä ja läksi etehiseen.

Ruokasalissa, jossa vielä käydä naksutti seinäkello, josta
isäntävainaja oli paljon pitänyt ostettuaan sen kerran jostain
romukaupasta, kohtasi Pjotr Ivanovitsh papin sekä muutamia tuttavia,
jotka olivat saapuneet sielumessuun. Siellä näki hän myös entuudesta
hänelle tutun kauniin neidin, Ivan Iljitshin tyttären. Hänkin oli
kokonaan mustiinpuettu ja hänen hoikka vartalonsa näytti nyt vielä
hoikemmalta. Hän oli synkän, päättäväisen, melkeinpä vihaisen
näköinen ja vastasi Pjotr Ivanovitshin kumarrukseen aivan kuin tämä
olisi ollut jotenkin syyllinen hänen edessään. Tyttären takana
seisoi yhtä loukkautuneen näköisenä Pjotr Ivanovitshille tuttu
rikas nuorimies, tutkintotuomari, neidin sulhanen, kuten hänelle
oli sanottu. Hän kumarsi tälle veltosti aikeessa mennä kuolleen
huoneeseen, kun samalla portaiden alapäästä astui näkyviin nuori
kimnasistipoika, joka oli tavattomasti Ivan Iljitshin näköinen. Se
oli kuin ilmetty Ivan Iljitsh pikkupoikana, siihen aikaan kun he
Pjotr Ivanovitshin kanssa kävivät koulua. Hänen silmänsä olivat
itkettyneet ja näöltään sellaiset kuin on tavallisesti 13-14
vuotisilla paheellisilla pojilla. Huomattuaan Pjotr Ivanovitshin,
alkoi poika häpeissään virnistellä. Pjotr Ivanovitsh nyökäytti
hänelle päätään ja astui sisään kuolleen huoneeseen. Sielumessu
alkoi -- kynttilöineen, huokauksineen, suitsutuksineen, kyyneleineen
ja asiaankuuluvine itkuntillityksineen. Pjotr Ivanovitsh seisoi
otsa-rypyssä tuijottaen omiin jalkoihinsa. Hän ei kertaakaan
katsahtanut ruumiiseen ja pysyi loppuun asti jäykkänä mieleltään sekä
läksi ensimmäisinä pois. Etehisessä ei hän vielä ketään nähnyt, mutta
Gerasim, tuo nuori talonpoika, kiiruhti hänen jälkeensä vainajan
huoneesta, hapuili väkevillä käsillään läpi kaikki päällysvaatteet
löytääkseen Pjotr Ivanovitshin turkin sekä auttoi sen sitten hänen
ylleen.

-- Miltäs nyt tuntuu, veli Gerasim, -- virkkoi Pjotr Ivanovitsh
jotakin sanoakseen. -- Onko ikävä?

-- Minkäpäs Jumalan tahdolle taitaa, kaikkihan tästä kerran
sinne mennään, -- sanoi Gerasim näyttäen valkoiset, täyteläiset
talonpoikaishampaansa ja, kuten ihminen lisääntyneen työn touhussa,
työnsi sukkelasti oven auki, huusi ajajaa, istutti Pjotr Ivanovitshin
vaunuihin ja hypähti takaisin portaille ikäänkuin miettien, mitä
vielä olisi tehtävää.

Pjotr Ivanovitshista tuntui hyvälle hengittää raitista ilmaa
suitsutussavun, ruumiintuoksun ja karboolihapon hajun jälkeen.

-- Mihin käskette ajaa? -- kysyi ajuri.

-- Eihän tuo ole myöhä. Poikkean tästä vielä Fjodor Vasiljevitshin
luo.

Ja sinne Pjotr Ivanovitsh ajoi ja tapasi todellakin toverinsa
lopettelemassa 1:stä robberttiaan, joten hänen oli vallan mukava
saapua viidenneksi.



II.


Ivan Iljitshin elämänkertomus on mitä yksinkertaisin ja tavallisin,
ja samalla mitä kamalin.

Hän kuoli 45 vuotiaana ollessaan Ylioikeuston jäsen. Hänen isänsä
oli virkamies, joka eri hallintoaloilla ja osastoilla Pietarissa
oli suorittanut sen virkauran, mikä viepi ihmiset siihen asemaan,
ettei heitä, vaikkakin selvästi näkyy, etteivät kelpaa täyttämään
minkäänlaista todellista velvollisuutta, pitkällisen entisen
palveluksensa nojalla kuitenkaan voida potkia pois ja jotka sentähden
aina saavat keksittyjä tyhjäntoimittaja-virkoja hyvillä palkoilla
-- aina 6:sta 10:een tuhanteen ruplaan, joilla he sitten elelevät
vanhuuden päiviin saakka.

Sellainen oli salaneuvos Ilja Jefimovitsh Golovin, kaikenkaltaisten
tarpeettomien laitosten tarpeeton jäsen.

Hänellä oli kolme poikaa ja Ivan Iljitsh oli niistä ikäjärjestyksessä
toinen. Vanhin oli suorittanut samallaisen loistouran kuin isäkin,
vaikka vain toisella hallinnonalalla, ja lähestyi jo sitä virka-ikää,
jolloin tuo ansaitsematon palkankorotus saadaan. Kolmas poika oli
onnenhylkiö. Eri aloilla palvellen oli hän joka-paikassa turmellut
asiansa ja palveli nyt rautatiellä, ja sekä isä että veljet ja
varsinkaan heidän vaimonsa eivät halunneet tavata häntä eivätkä ilman
välttämättömintä pakkoa pitäneet velvollisuutenaan edes muistaa hänen
olemassaoloaan. Sisar oli naimisissa parooni Grefin kanssa, joka
oli samallainen pietarilainen virkamies kuin hänen appensakin. Ivan
Iljitsh oli _le phenix de la famille_, niinkuin ranskaksi sanottiin.
Hän ei ollut niin kylmäkiskoinen eikä täsmällinen kuin vanhin veli
eikä niin kykenemätön kuin nuorin veli. Hän oli heidän keskiväliltään
-- älykäs, vilkas, miellyttävä ja seurataitoinen mies. Hän oli saanut
koulukasvatuksensa yhdessä nuorimman veljen kanssa oikeustiedetten
alalla. Nuorin veli ei päässyt koulua läpi, vaan karkoitettiin
5:nneltä luokalta. Ivan Iljitsh taas suoritti koulukurssinsa hyvin.
Lakitieteissä hän jo silloin oli se, mikä hän oli sittemmin koko
elämänsä ajan: kyvykäs, hilpeän hyväntahtoinen, ihmisystävällinen
mies, joka kuitenkin tunnollisesti täytti sen, minkä piti
velvollisuutenaan, ja velvollisuutenaan hän taas piti kaikkea sitä,
mitä muutkin korkeammassa asemassa olevat henkilöt sinä pitivät. Hän
ei ollut mikään suosionetsiskelijä ei poikana eikä sitten täytenä
miehenä, vaan hänessä oli nuoruudestaan saakka se ominaisuus että
hän, kuten kärpänen valoa kohti, pyrki korkeammassa asemassa olevien
ihmisten piiriin, omisti itselleen heidän käytöstapojaan, heidän
elämänkatsomuksiaan ja rakenteli ystävällisiä suhteita heidän
kanssaan. Kaikki lapsuuden ja nuoruuden huvitukset vierivät hänen
ohitsensa tuntuvia jälkiä jättämättä, hän saattoi kyllä antautua
herkkätunteisuuden ja kunnianhimon valtaan ja lopuksi, ylemmissä
piireissä, vapaamielisyydenkin valtaan, mutta kaikki pysähtyi
määrättyihin rajoihin, jotka hänen vaistonsa hänelle varmasti osoitti.

Koulu-aikoinaan oli hän tullut tehneeksi tekoja, jotka hänestä ennen
näyttivät sangen törkeiltä ja pakoittivat häntä inhoamaan omaa
itseään sinä aikana kuin hän ne teki, mutta perästäpäin huomattuaan
että samallaisia tekoja olivat tehneet myös ylempänä-seisovat
henkilöt pitämättä niitä rumina, hän ne täydellisesti unhoitti, jos
kohta ei vieläkään pitänyt niitä kauniina, mutta ei vähääkään niitä
hävennyt silloin kun sattui ne muistamaan.

Päästyään oikeuskoulusta yhdeksännen arvoluokan päästötodistuksella
sekä saatuaan isältään rahat virkapuvun hankkimista varten, tilasi
Ivan Iljitsh itselleen vaatteuston Sharmerilta, pääkaupungin
hienoimmalta räätäliltä, ripusti kellonvitjoihinsa pienen muistorahan
päällekirjoituksella: "respice finem", lausui juhlalliset
jäähyväiset prinssille ja johtajalle, söi päivälliset tovereineen
Dononilla -- jonka jälkeen hän sitten uusmuotisine kapsäkkeineen,
liinavaatteilleen, pukuineen, parranajo- ja toalettitarpeineen sekä
kantoremmeineen, mitkä kaikki olivat tilatut ja ostetut parhaimmista
makasiineista, matkusti sisämaahan, johon isä hänelle oli hankkinut
virkamiehen-paikan kuvernöörin kansliassa erityisiä toimenpiteitä
varten.

Maaseutukaupunkiin tultuaan loi Ivan Iljitsh heti itselleen
yhtä keveän ja miellyttävän aseman kuin mikä hänellä oli ollut
koulussakin. Hän hoiti toimensa, yleni aste-asteelta virassaan ja
vietti samalla hupaista ja säädyllistä elämää. Toisinaan matkusti
hän päällystönsä uskottuna ympäri lääniä esiintyen arvokkaasti sekä
ylempiensä että alempiensa seurassa ja täyttäen täsmällisesti ja
lahjomattomalla rehellisyydellä, mistä ei voinut olla ylpeilemättä,
hänelle uskotut tehtävät, jotka etupäässä koskivat lahkolaisasioita.

Huolimatta nuoresta ijästään ja luontaisesta taipumuksestaan kevyeen
iloisuuteen, oli hän virka-asioissa erinomaisen maltillinen,
virallinen, vieläpä ankarakin, kun sitävastoin seuraelämän seikoissa
hän usein oli leikillinen, sukkelapäinen, aina hyväntuulinen,
kohtelias ja tuollainen _bon enfant_, niinkuin hänestä hänen
esimiehensä ja tämän rouva sanoivat, joiden luona hän oli aivan kuin
kotonaan.

Oli hänellä täällä maaseutukaupungissa ollessaan myös suhteita
erääseen naiseen, joka oli pikiintynyt tähän hiukan keikarimaiseen
juristiin; myös oli hän tuttu muutaman muotiompelijattaren kanssa
sekä otti osaa juominkeihin kaupunkiinsaapuneiden sivus-adjutanttien
mukana, ajelipa toisinaan toverien seurassa laitakaupunginkin
kaduille illallisen jälkeen. Esimiehensä vaimoa saattoi hän totella
yhtä paljon kuin itse esimiestäkin. Mutta kaikella tällä oli niin
ylevä säädyllisyyden leima, ettei siitä mitenkään voinut käyttää
rumia sanoja, vaan kaikki sopi tuohon ranskalaiseen lauseparteen: il
faut que jeunesse passe. Kaikki nimittäin tapahtui puhtain käsin,
puhtaissa paidoissa, huulilla ranskankieliset sanat ja, mikä pääasia,
mitä ylhäisimmässä seurapiirissä, joten siis nämät korkeammassa
asemassa olevat ihmiset sen itse hyväksyivät. Näin palveli Ivan
Iljitsh viisi vuotta, jonka jälkeen hänen virkatoimessaan tapahtui
muutos. Ilmestyi nimittäin uusia oikeuslaitoksia, joihin tarvittiin
uusia ihmisiä.

Ja Ivan Iljitshistä tuli yksi näitä uusia henkilöitä.

Hänelle tarjottiin tutkintotuomarin virka, ja hän otti sen vastaan,
vaikka paikka olikin toisessa läänissä, ja täytyi siis heittää
kaikki sukeutuneet suhteet sikseen sekä taas rakentaa uudet uudessa
paikassa. Vanhasta paikasta erotessa pitivät ystävät Ivan Iljitshille
liikuttavat läksiäiskekkerit, antoivat hänelle muistoksi hopeisen
paperossikotelon, ja niin matkusti hän uuteen paikkaansa.

Tutkintotuomarina Ivan Iljitsh oli samallainen _comme il faut_,
säädyllinen mies, joka osasi erottaa virkavelvollisuudet
yksityiselämästä ja herätti yleistä kunnioitusta, kuten ennen
virkamiehenä erityisiä toimia varten. Itse tutkintotuomarin toimi
taas huvitti ja viehätti Ivan Iljitshiä paljon enemmän kuin
entinen virkansa. Siinä entisessä virassa oli tosin ollut aika
mukavaa, puettuna sharmerilaiseen arkiunivormuun, vapaasti käydä
kekkelehtiä sivu vapisevien, vastaanottoa odottelevien anojain
ja virkahenkilöiden, jotka häntä kadehtivat, työntyä suoraapäätä
päällikön virkahuoneeseen sekä istahtaa hänen kanssaan teetä juomaan
paperossi-hampaissa; mutta ihmisiä, jotka suorastaan riippuivat
hänen mielivallastaan, oli sentään ollut liian vähän. Sellaisia
olivat olleet vain kruunuvoudit ja lahkolaiset, silloin kun häntä oli
lähetelty heidän luokseen viran puolesta. Mutta hänestä oli ollut
hauska oppineesti, melkeinpä toverillisesti seurustella sellaisten,
hänestä riippuvaisten ihmisten kanssa, hänestä oli ollut hauska antaa
toisten tuntea, että kas hän, jonka vallassa on musertaa, seurustelee
heidän kanssaan ihan kuin ystävä yksinkertaisesti. Sellaisia ihmisiä
oli silloin ollut vähän. Mutta nyt, ollessaan yleinen syyttäjä, tunsi
Ivan Iljitsh että kaikki, -- ehdottomasti kaikki, -- tärkeimmätkin,
itsetyytyväisimmätkin ihmiset, kaikki ovat hänen käsissään, ja että
tarvitsee ainoastaan kirjoittaa määrätyt sanat asiapaperin laitaan,
ja tuo tärkeä, itsetyytyväinen henkilö tuodaan oitis hänen luokseen
joko syytettynä tai todistajana, ja on, jollei hän nimittäin tahdo
häntä pistää vankeuteen, nöyrästi seisova hänen edessään ja vastaava
hänen kysymyksiinsä. Ivan Iljitsh ei milloinkaan väärinkäyttänyt tätä
valtaansa, vaan koetti päinvastoin lieventää sen ilmaisumuotoja,
mutta tunto tällaisen vallan omistamisesta ja mahdollisuus sitä
lieventää tuottivat hänelle suurimman huvituksen ja viehätyksen
hänen uudessa virassaan. Itse virassa, nimittäin tutkimuksia
toimeenpantaessa, oppi Ivan Iljitsh hyvin pian erottamaan omasta
itsestään kaikki asianhaarat, jotka eivät koskeneet virkaa, sekä
pukemaan mitä monimutkaisimmatkin jutut sellaiseen muotoon, missä
asia ainoastaan ulkonaisella tavalla saattoi heijastua paperilla
ilman että hänen persoonallinen näkökantansa vähääkään siinä esiintyi
ja, mikä pääasia, jossa kaikki vaadittu muodollisuus tarkasti tuli
noudatetuksi. Asia oli vielä uusi, ja hänpä oli yksi ensimmäisiä
miehiä, jotka käytäntöön sovittivat vuoden 1864:n asetukset.

Siirtyessään tutkintotuomarin virkaan uuteen kaupunkiin, teki Ivan
Iljitsh uusia tuttavuuksia, joutui uusiin suhteisiin, loi itselleen
uuden aseman ja otti päällensä hiukan toisellaisen ryhdin. Hän
asettui soveliaan välimatkan päähän läänin hallitusherroista ja
valitsi itsellensä mieleisensä piirin kaupungissa-asuvien lakimiesten
ja aatelisten joukosta, esiintyi hieman haukuskellen hallitusta,
oli kohtuullisesti vapaamielinen ja sivistyneesti kansanvaltainen.
Tämän ohessa Ivan Iljitsh, pikkuistakaan luopumatta entisestä sirosta
ulkoasustaan, tultuaan uuteen asemaan, lakkasi ajattamasta leukaansa
ja antoi partansa kasvaa aivan niinkuin se halusi.

Ivan Iljitshin elämä uudessa kaupungissa muodostui sangen mukavaksi:
tuo kuvernööriä vastaan kapinoitseva seurapiiri oli ystävällistä
ja suopeaa väkeä, palkka oli suuri, ja elämän hauskuutta lisäsi
korttipeli, jota Ivan Iljitshkin nyt alkoi harjoittaa omaten kyvyn
lyödä korttia iloisesti, pikaisesti harkiten tekonsa sekä hyvin
hienosti, niin että hän yleensä aina pysyi voiton puolella.

Pari vuotta tässä uudessa virassa oltuaan kohtasi Ivan Iljitsh
tulevan vaimonsa. Praskovja Fjodorovna Michel oli kaikista
viehättävin, älykkäin ja loistavin neitonen siinä piirissä, jonka
keskuudessa Ivan Iljitsh liikkui. Ensin joutui hän vain leikilliseen,
keveään suhteeseen tämän neidin kanssa, pitäen sitä vain tavallisena
huvituksena ja virvoituksena virkavaivojensa lomassa.

Ollessaan nuorena virkamiehenä erityisiä toimia varten, oli Ivan
Iljitsh ylipäänsä ottanut osaa kaikkiin tanssiaisiin, mutta tultuaan
tutkintotuomariksi nähtiin hänet enää vain poikkeustapauksessa
tanssimassa. Hän otti nyt osaa näihin huveihin vain sillä mielellä,
että vaikka olikin uuden virkalaitoksen miehiä sekä kuului viidenteen
arvoluokkaan, niin kas kyllä tässä, jos niin tarvittiin, tanssiakkin
osattiin ja, ehkä vielä paremmin kuin joku muu! Niinpä hän vain
joskus ihmeeksi iltojen lopussa tanssi Praskovja Fjodorovnankin
kanssa ja voitti etupäässä näiden tanssien ajalla hänen sydämmensä.
Tyttö rakastui häneen, ja vaikka Ivan Iljitshillä ei ollut selvästi
määriteltyä aikomusta mennä naimisiin, niin hän, koska tyttö häneen
kerran rakastui, teki itsellensä kysymyksen: "Miksikäs minä en
tosiaankin saattaisi mennä naimisiin?"

Neiti Praskovja Fjodorovna oli hyvästä aatelisperheestä eikä ollut
ulkomuodoltaankaan ruma, ja olipa hänellä vähän omaisuuttakin.
Tosinhan Ivan Iljitsh mielestään olisi voinut tehdä loistavammankin
naimakaupan kuin tämä, mutta kyllä tämäkin jo hänelle kelpasi.
Hänellähän oli itsellä oma palkkansa, ja tytöllä, toivoi hän,
tulisi olemaan yhtä paljon. Sukulaisuussuhde oli sovelias, ja neito
tuollainen suloinen, sievoinen, täysin säädyllinen naikkonen. Mutta
yhtä väärin kuin olisi sanoa, että Ivan Iljitsh meni naimisiin
sentähden, että muka rakastui morsiammeensa tai löysi hänessä
vastakaikua elämänkatsomuksilleen, yhtä väärin olisi sanoa, että hän
nai siksi, että hänen seurapiiriinsä kuuluvat ihmiset hyväksyivät
tämän naimaliiton. Ivan Iljitsh meni naimisiin hiukan kumpaakin
näkökantaa silmälläpitäen: hän teki omalle itselleen mieliksi
hankkiessaan sellaisen vaimon, ja samalla hän myös teki sen, mitä
ylemmässä asemassa olevat ihmiset pitivät luonnollisena.

Ja niin joutui Ivan Iljitsh naimisiin. Itse naimisen suoritus
ja avio-elämän ensi aika aviollisine hyväilyineen, uusine
huonekaluineen, uusine ruoka-astioineen, uusine liinavaatteineen,
aina vaimon raskaaksitulemiseen asti, kävi sangen hyvin, niin
että Ivan Iljitsh jo alkoi arvella, ettei naiminen ainoastaan ole
häiritsemättä sitä kevyen, suloisen, hauskan ja aina säädyllisen
ja seurapiirin hyväksymän elämän luonnetta, jonka Ivan Iljitsh
katsoi ylipäänsä elämään kuuluvaksi, vaan vieläpä tekee elämänilon
kaksinkertaiseksi. Mutta silloin, vaimon raskaudentilan ensi
kuukausista alkaen, ilmaantui sellaista uutta, odottamatonta,
epämieluista, painostavaa ja säädytöntä, jota ei mitenkään olisi
voinut odottaa, ja josta ei mitenkään voinut päästä erilleen.

Vaimo alkoi nimittäin ilman pienintäkään aihetta, niinkuin Ivan
Iljitshistä näytti, _de gaité de coeur_, kuten hän itselleen sanoi,
rikkoa elämän suloa ja sopusointua: hän oli mustasukkainen ilman
mitään syytä, vaati häneltä keimailevaa huomiota itseään kohtaan,
etsi riitaa kaikesta sekä pani toimeen ikäviä ja raakoja kohtauksia.

Ensi alussa Ivan Iljitsh toivoi voivansa vapautua tästä
tukalasta asemasta sillä samalla kevyellä ja säädyllisellä
elämään-suhtautumisellaan, joka aina ennen oli hänet auttanut
pulasta; hän koetti olla välittämättä vaimonsa pahantuulisuudesta,
vietti entiseen tapaansa hauskaa ja kevyttä elämää, kutsuskeli
luokseen ystäviä korttia lyömään ja ajoi myös itse toisinaan klubiin
tai tovereinsa luo. Mutta erään kerran alkoi vaimo kiihkeästi, raaoin
sanoin häntä haukkua ja jatkoi itsepäisesti tätä haukkumistaan
joka-kerran, jolloin mies ei täyttänyt hänen vaatimuksiaan,
silminnähtävästi lujasti päättäneenä olla herkeämättä siihen asti,
että toinen nöyrtyy, s.o. jää kotiin istumaan ja ikävöimään kuten hän
itsekkin. Silloin kauhistui vihdoinkin Ivan Iljitsh. Hän ymmärsi,
ettei avioelämä, ainakaan hänen vaimonsa kanssa, aina lisää elämän
sopusuhtaisuutta, vaan päinvastoin sitä usein häiritsee, ja että siis
on välttämätöntä varjella itsensä tästä häiriöstä. Ja Ivan Iljitsh
rupesi etsimään siihen keinoja. Koska virkatoimi oli ainoa, jota
Praskovja Fjodorovna piti pätevänä, niin alkoi Ivan Iljitsh sen ja
siitä aiheutuvien virkavelvollisuuksien avulla taistella vaimoansa
vastaan koettaen siten saada aidatuksi itselleen oman riippumattoman
mailinansa.

Tämä tarve aidata itselleen oma mailmansa ulkopuolella perhettä,
kävi Ivan Iljitshille vielä pysyväisemmäksi senjälkeen kun lapsi
oli syntynyt ja sitä oli kaikellaisilla epäonnistuneilla tavoilla
koetettu ruokkia ja hoitaa, ja äiti ja lapsi sairastuivat tauteihin,
milloin todellisiin, milloin luuloteltuihin, joihin kaikkiin Ivan
Iljitshin osanottoa vaadittiin, mutta joista hän ei voinut mitään
ymmärtää.

Sitä mukaa kuin vaimo kävi yhä kärtyisämmäksi ja oikullisemmaksi,
täytyi Ivan Iljitshinkin yhä enemmän oppia kantamaan elämänsä
taakkaa, ja hän alkoi nyt enemmän kiintyä virkatoimeensa sekä tuli
kunnianhimoisemmaksi kuin oli ollut ennen.

Sangen pian, ei enemmän kuin vuoden päästä naimisiinmenon jälkeen,
ymmärsi Ivan Iljitsh, että aviollinen elämä, joka toi jonkunverran
mukavuuksia elämään, todellisuudessa on kovin monimutkainen ja
raskas laitos, jota varten, täyttääkseen siinä velvollisuutensa s.o.
viettääkseen sopusuhtaista, hienon-mailman hyväksymää elämää, täytyy
luoda määrätty suhde, kuten virkaakin varten.

Tällaisen suhteen avioelämäänsä varten loikin Ivan Iljitsh
itselleen. Hän vaati perhe-elämältä ainoastaan niitä mukavuuksia,
joita hänen vaimonsa hänelle emäntänä voi antaa, ja jotka koskivat
esimerkiksi päivällisen laittoa ja vuoteen tekoa, sekä etupäässä sitä
sopusointuisuutta ulkonaisissa muodoissa, minkä seuraelämän mielipide
oli määrännyt. Kaikessa muussa etsi hän hilpeätä hauskuutusta ja,
jos sitä sattui löytämään, niin oli hyvin kiitollinen. Jos hän
taas kohtasi vastustusta ja murinaa, niin hän heti poistui tuohon
erotettuun, omaan aitaamaansa työmailmaan ja pakoitti itsensä siinä
löytämään viehätystä.

Ivan Iljitshiä pidettiin arvossa kuten kelpo virkamiestä, ja kolmen
vuoden päästä tehtiin hänestä prokuraattorin apulainen. Uudet tärkeät
velvollisuudet, mahdollisuus manata oikeuteen ja lähettää kenet
tahansa rangaistusvankilaan, julkiset puheet ynnä menestys, mitä
Ivan Iljitshillä toimessaan oli -- kaikki tämä kiinnitti hänet yhä
lujemmin virkaansa.

Tuli lapsia. Vaimo kävi yhä äreämmäksi ja vihaisemmaksi, mutta
Ivan Iljitshin rakentamat varustukset tekivät hänet miltei
läpitunkemattomaksi näitä mielenpuuskauksia vastaan.

Seitsemän vuoden palveluksen jälkeen samassa kaupungissa, siirrettiin
Ivan Iljitsh prokuraattorin paikalle toiseen lääniin. He muuttivat
sinne, rahaa oli vähän, eikä vaimoa miellyttänyt se paikka, jonne
he muuttivat. Vaikka palkka olikin suurempi entistä, niin oli elämä
täällä kalliimpaa; sitäpaitsi kuoli heiltä kaksi lasta, ja sentähden
kävi perhe-elämä Ivan Iljitshille vielä ikävämmäksi.

Kaikissa sattuvissa vastoinkäymisissä uuteen asuntopaikkaan tultua,
nuhteli vaimo alituisesti miestänsä. Useimmat keskustelunaiheet
miehen ja vaimon välillä, varsinkin lasten kasvatus, veivät
kysymyksiin, joiden muistona oli riitoja, ja joka-hetki saattoivat
nämät riidat leimahtaa ilmi. Jäljelle jäi ainoastaan sellaisia
harvinaisia lemmen-ajanjaksoja, joita aviopuolisoiden kesken
voi löytyä, mutta jotka eivät kestäneet kauvan. Ne olivat kuin
pieniä saaria, joille he joksikin aikaa maihin nousivat, mutta
joilta he sitten taas laskeutuivat salaisen vihan synkälle merelle
toinen-toistansa tuomitsemaan ja vieromaan. Tämä vierominen olisi
voinut katkeroittaa Ivan Iljitshiä, jos hän sitä olisi pitänyt
kovin vääränä, mutta nytpä hän jo tunnusti tällaisen aseman aivan
luonnolliseksi, vieläpä piti sen perhetehtäviensä tarkoituksenakin.
Hänen pääpyrintönään oli nyt asteettain-vapautuminen näistä
ikävyyksistä sekä antaminen niille vahingoittamattomuuden ja
sopusuhtaisuuden leima; ja hän saavutti sen sillä, että vielä
vähemmin seurusteli perheensä kanssa, mutta silloin, kun oli
pakoitettu sitä tekemään, koetti tehdä asemansa huolettomaksi
syrjäisten henkilöiden läsnäolon avulla. Pääasia siis oli se, että
Ivan Iljitshillä oli virka. Kaikki hänen elämänsä harrastukset
keskittyivät tähän virkamailmaan, joka hänet kokonaan nieli kitaansa.
Tunto omistamastansa vallasta, mahdollisuus saattaa turmioon
kenet vain tahtoo, kuin myös ulkonainen arvo astuessa sisään
oikeuspalatsiin tai kohdatessa alempiaan, menestys sekä ylempiensä
että alempiensa edessä ja etupäässä tuo taituruus asiain johdossa,
minkä tunsi omaavansa, -- kaikki tämä ilahdutti häntä ja, yhdessä
toverien keskustelujen, päivällisten ynnä vistipelin kanssa täytti
hänen elämänsä. Niin että, ylipäänsä sanoen, Ivan Iljitshin elämän
juoksu jatkui niin kuin hän katsoi sen pitävänkin jatkua, nimittäin
hauskasti ja säädyllisesti.

Siten eleskeli hän seitsemän vuotta eteenpäin. Vanhin tytär oli jo
16:n ikäinen, sitten kuoli vielä yksi lapsi lisäksi ja jäljelle
jäi kimnasistipoikanen -- eripuraisuuden esine. Ivan Iljitsh
oli näet tahtonut panna hänet lakitieteelliseen oppilaitokseen,
mutta Praskovja Fjodorovna toimitti pojan, ihan hänen kiusallaan,
kimnaasiin. Tytär sai lukea kotona ja kehittyi hyvin, eikä poikakaan,
joka koulua kävi, huonosti edistynyt.



III.


Niin riensi Ivan Iljitshin elämä 17 vuotta eteenpäin
naimisiinmenosta. Hän oli jo silloin arvokas prokuraattori, joka jo
saattoi kieltäytyä erinäisistä määräyksistä odotellessaan mukavampaa
paikkaa, kun ihan odottamatta tapahtui eräs ikävä seikka, joka oli
vähällä kokonaan rikkoa hänen elämänsä rauhan. Ivan Iljitsh oli
odotellut presidentin paikkaa yliopistokaupungissa, mutta eräs Goppe
oli jotenkin livahtanut hänen edelleen ja vei häneltä paikan. Ivan
Iljitsh katkeroittui, päästi suustaan moitteita ja riitautui sekä
hänen että läheisimmän päällystönsä kanssa. Siitä oli seurauksena se,
että häntä kohtaan tultiin kylmäksi, ja seuraavassa nimityksessä taas
jätettiin huomioonottamatta.

Tämä tapahtui vuonna 1880. Se vuosi oli kaikista raskain kestettävä
Ivan Iljitshin elämässä. Sinä vuonna kävi ilmi toiselta puolen,
että palkka ei riitä elantoon, toiselta puolen -- että kaikki hänet
olivat unhoittaneet ja että se, mikä hänestä itsestä omaan persoonaan
nähden näytti mitä suurimmalta, julmimmalta vääryydeltä, oli muista
aivan tavallinen asia. Ei edes isä pitänyt velvollisuutenaan auttaa
häntä. Hänestä tuntui, että kaikki olivat hänet hyljänneet pitäen
hänen asemaansa 3500:n ruplan palkalla ihan normaalina, vieläpä
onnellisenakin. Hän yksin tiesi, että kokemalla sellaista vääryyttä,
mitä hänelle oli tehty, kuulemalla ijänkaiken vaimon pistopuheita
sekä tekemällä velkoja ja elämällä yli-varojensa, -- hän yksin tiesi,
että hänen asemansa oli kerrassaan epänormaali.

Saman vuoden kesäksi otti hän, säästääkseen menojansa, virkavapauden
sekä matkusti vaimoineen maaseudulle Praskovja Fjodorovnan veljen
luo. Mutta siellä maalla, ollessaan ilman virkaa, tunsi Ivan Iljitsh
ensi kertaa elämässään ei ainoastaan ikävää, vaan myös sietämätöntä
tuskaa, ja tuli siihen päätökseen, että näin on mahdotonta elää ja
että on välttämätöntä ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin.

Viettäessään unetonta yötä, jona hän herkeämättä käveli edestakaisin
terassilla, päätti hän matkustaa Pietariin järjestämään asioitansa
sekä, rangaistakseen _heitä_, niitä, jotka eivät olleet pitäneet
hänestä lukua, siirtyä toiseen hallinto-osastoon.

Toisena päivänä hän, huolimatta vaimonsa ja lankonsa kaikista
kielloista, matkustikin Pietariin.

Hän läksi tälle matkalle vain yhden asian tähden: pyytämään
viidentuhannen ruplan paikkaa. Hän ei enää tavoitellut mitään
erikoista hallintopiiriä, suuntaa tai toimialaa. Hän tarvitsi vain
paikkaa, -- viidentuhannen paikkaa, olipa se sitten ylihallituksessa,
pankkialalla, rautatiellä, Keisaritar Marian laitoksissa tai vaikkapa
tullissa, kunhan vain tuli tuo viisituhatta, sillä välttämätöntä oli
erota omasta virastostaan, jossa häntä ei ymmärretty arvossapitää.

Ja kas: ihmeellisen odottamaton menestys seurasikin Ivan Iljitshiä
tällä matkalla. Kurskin asemalla astui I luokan vaunuun tuttu F. S.
Iljin ja ilmoitti Kurskin kuvernöörin juuri saaneen sähkösanoman,
että ministeristössä on näinä päivinä tapahtuva se muutos, että Pjotr
Ivanovitshin paikalle määrätään Ivan Semjonovitsh.

Esitetyllä paikanmuutoksella oli, paitsi merkitystään Venäjälle,
erikoinen merkitys Ivan Iljitshiin nähden sen kautta että se hänelle
oli mitä suurimmassa määrässä otollinen. Pjotr Ivanovitsh oli
nimittäin Sakari Ivanovitshin ystävä, joka Sakari Ivanovitsh taas oli
Ivan Iljitshin hyvä toveri ja ystävä.

Moskovaan päästyään sai Ivan Iljitsh tietää että vaihdos oli tosi,
ja saavuttuaan Pietariin tapasi heti Sakari Ivanovitshin, jolta
sai kuin saikin lupauksen varmasta paikasta ennenpalvelemassaan
oikeusministeristössä.

Viikon perästä lennätti hän vaimolleen sähkösanoman:

_Sakari nimitetty Müllerin paikalle, ensi esittelyssä saan
määräykseni._

Mainitun henkilövaihdoksen johdosta sai siis Ivan Iljitsh
odottamattaan entisessä virastossaan sellaisen nimityksen, jossa hän
kohosi pari astetta ylemmäksi tovereitaan, saaden viidentuhannen
palkan ynnä kolmetuhatta viisisataa ruplaa muuttorahoiksi. Kaikki
harmi entisiä vihamiehiään sekä koko virastoa kohtaan oli unhoitettu,
ja Ivan Iljitsh tunsi itsensä täysin onnelliseksi.

Hän palasi maalle iloisempana ja tyytyväisempänä kuin oli pitkään
aikaan ollut. Myös Praskovja Fjodorovna ilahtui ja heidän välillään
syntyi aselepo. Ivan Iljitsh jutteli, kuinka kaikki hänelle
Pietarissa olivat osoittaneet suosiota, kuinka kaikki hänen
vihamiehensä nyt olivat nolattuina madelleet hänen jaloissaan, kuinka
kaikki kadehtivat hänen asemaansa, ja varsinkin, kuinka kaikki häntä
kovasti rakastivat siellä Pietarissa.

Praskovja Fjodorovna kuunteli hänen puheitaan ja oli uskovinaan
kaiken eikä sanonut vastaan missään asiassa, vaan teki ainoastaan
suunnitelmia uuteen elämänjärjestykseen siinä kaupungissa, jonne oli
muutettava. Ja Ivan Iljitsh näki ilokseen, että nämät suunnitelmat
olivat hänen omia suunnitelmiaan, että ne sopivat yhteen ja että
hänen kompastunut elämänsä saapi jälleen takaisin pysyväisen, sille
kuuluvan hauskan ja sovinnollisen luonteensa.

Ivan Iljitsh oli saapunut maalle vain lyhyeksi ajaksi. Syyskuun 10:nä
p:nä oli hänen otettava vastaan virkansa, ja sitä paitsi tarvittiin
aikaa asiain järjestämiseen uudessa paikassa, kaikkien kapineiden
kuljettamiseen maaseudulta, lisään-ostamiseen ja monen muun seikan
määräämiseen, sanalla sanoen kaiken järjestämiseen sillä tavalla kuin
oli päätetty hänen aivoissansa ja kuin oli melkein myös Praskovja
Fjodorovnan sielussa päätetty.

Ja nyt, kun kaikki oli mennyt näin mukavasti, ja kun he pyrinnöissään
olivat yhtä mieltä vaimon kanssa ja sitäpaitsi olivat ennen vain
vähän eläneet yhdessä, nyt he niin suloisesti sopivat yhteen, etteipä
sellaista sopua ollut heidän välillään vallinnut edes avioliiton
ensi-vuosina.

Ivan Iljitsh oli ensin aikeissa kuljetuttaa perheensä heti mukanaan,
mutta hartaat pyynnöt sisaren ja langon puolelta, joista yhtäkkiä
oli tullut erinomaisen sukulaisrakkaita Ivan Iljitshiä ja hänen
perhettään kohtaan, saivat aikaan sen, että Ivan Iljitsh matkusti
pois yksikseen.

Hilpeä mieliala, jonka oli aiheuttanut onnenpotkaus, ja jota
vielä oli lisännyt sopu vaimon kanssa, ei luopunut hänestä koko
ajalla. Löytyi herttainen huoneusto, juuri sellainen, jollaista
mies vaimoineen oli haaveillut. Tilavat, korkeat, vanhaan tyyliin
rakennetut vastaanottohuoneet, mukava, suurenmoinen työhuone,
rouvan- ja tyttären kammiot, lukukamari pojalle, -- kaikki kuin
vartavasten heille tehty. Ivan Iljitsh ryhtyi itse sisustukseen,
valitsi seinäpaperit ja verhot, osteli huonekaluja, varsinkin
vanhantyylisiä, joita hän piti erikoisesti sopivina, ja kaikki kasvoi
kasvamistaan juuri sitä ihannetta kohti, jonka hän oli itselleen
asettanut. Kun hän oli saanut kaiken puoliväliin järjestetyksi,
huomasi hän että tulokset ihan voittavat hänen odotuksensa. Hän näki
että kaikki valmiiksi tultuaan on saapa ihmeen aistikkaan, hienon
ja ylevän leiman. Unelmoiden kuvitteli hän itselleen, miltä heidän
salinsa on näyttävä valmiina! Silmäillessään vielä keskitekoista
vierashuonetta, oli hän jo näkevinään tulipesän, pesävarjostimen,
korukalu-hyllyn, nuot hajalleenheitetyt sirot tuolit, nuot lautaset,
maljat, pronssikapineet pitkin seinämiä -- kaikki jo paikoilleen
pantuina. Häntä ilahdutti ajatus, kuinka hän on hämmästyttävä Pashaa
ja Pikku-Liisaa, joilla myös on aistinsa näiden asiain suhteen.
He eivät vähääkään odota saavansa nähdä tällaista! Hänen onnistui
varsinkin löytää ja ostaa halvalla vanhoja kapineita, jotka loivat
sisustuksiin erikoisen hienon kokonaisvaikutuksen. Kirjeissään
omaisilleen hän tahallaan esitteli kaikki huonommaksi kuin
todellisuudessa -- hämmästyttääkseen heitä. Kaikki tämä kiinnitti
ja innosti niin hänen mielensä, ettei uusi virkakaan, kuten hän oli
odottanut, häntä siinä määrässä mukaansa temmannut. Istunnoissa oli
hänellä toisinaan hajamielisyyden hetkiä; hän saattoi mietiskellä
esimerkiksi: millaiset reunukset on hankittava ikkunaverhoihin,
suoratko vai poimuiset. Hän oli niin kiintynyt puuhiinsa, että
usein itse touhusi hikipäissään sijoitellen huonekaluja, vieläpä
itse ripusteli ja sovitteli uutimia ikkunoihin. Kerran kiipesi
hän tikapuille näyttääkseen ymmärtämättömälle verhoilijalle,
kuinka hän tahtoo oviverhot pantaviksi, astahti harhaan ja rymähti
alas, mutta ollen vankka ja vikkelä mies, sai käsillään kiinni ja
satutti ainoastaan kylkensä ovenpielen haarukkaan. Loukkautumaa
vähän pakotti, mutta pian se taas parani. Ivan Iljitsh tunsi
itsensä koko puuhaus-ajan omituisen iloiseksi ja terveeksi. Hän
kirjoitti omaisilleen: "minusta tuntuu kuin olisin tullut 15 vuotta
nuoremmaksi!" Hän oli luullut saavansa sisustukset kuntoon syyskuun
kuluessa, vaan työ venyi puoliväliin lokakuuta. Mutta kaunista siitä
tulikin, sitä ei sanonut ainoastaan hän, vaan kaikki, jotka sen
näkivät.

Tosin ei tässä ollut kummempaa katsottavaa kuin mitä tavallisesti
on kaikilla ei kovin rikkailla ihmisillä, vaan sellaisilla,
jotka tahtovat rikkaita jäljitellä ja ainoastaan senvuoksi ovat
toinen-toistensa kaltaisia: silkkipäällyksiä, mustaa-puuta,
kukkia, mattoja, tummanvälkähteleviä pronssikaluja, sanalla sanoen
kaikkea sitä, mitä kaikki määrättyyn luokkaan kuuluvat ihmiset
käyttävät ollaksensa toisten määrättyyn luokkaan kuuluvien ihmisten
kaltaisia. Ivan Iljitshinkin huoneet olivat niin muodinmukaiset,
ettei edes huomio niihin kääntynyt; mutta hänestä itsestään ne
näyttivät aivan erikoisilta. Kun hän sitten oli vastaanottanut
omaisensa rautatie-asemalla, kuljettanut heidät valaistuun,
valmiiseen asuntoon, ja valkoiseen kaulaliinaan puettu lakeija oli
aukaissut oven -- kukkasilla koristettuun etehiseen, sekä kun he
sitten astuivat sisään vierashuoneeseen ja kabinettiin, päästellen
mielihyvän huudahduksia, niin tunsi isäntä Ivan Iljitsh itsensä
erinomaisen tyytyväiseksi, juoksutti heitä ympäri joka-paikkaan,
imien sisäänsä heidän ylistelyitään ja loistaen mielihyvästä. Kun
Praskovja Fjodorovna sitten, heidän istuessaan iltateen ääressä,
tiedusti häneltä, kuinka hän oikeastaan oli pudonnut tikapuilta, niin
hän vain naurahti ja näytti liikkeillä, mitenkä hän oli lentänyt ja
säikäyttänyt verhoilijan.

-- Mitäpäs moinen keikaus vanhalle voimistelijalle! Joku muu olisi
voinut siinä itsensä tappaa, mutta minuun vain hiukkasen kolahti.
Käyhän tuo vieläkin vähän kipeää, kun koskee, mutta kyllä se pian
paranee. Eikä siinä näy muuta kuin mustelma.

Ja niin alkoivat he elää uudessa rakennuksessaan, josta, kuten aina,
silloin kun pulskasti tullaan toimeen, ei puuttunut muuta kuin yksi
huone lisää; ja uusi palkkakin riitti mainiosti niin ettei siitäkään
tuntunut puuttuvan kuin mitätön summa -- viitisen sataa ruplaa.
Varsinkin ensi-aika oli onnellista, kun ei kaikki vielä ollut loppuun
järjestetty, ja oli siis vielä kaikellaista puuhattavaa, ostettavaa,
tilattavaa ja paikoilleen sovitettavaa. Vaikka sattuikin jonkun
verran erimielisyyksiä miehen ja vaimon välillä, niin molemmat
sentään olivat niin tyytyväiset, ja siksi paljon oli puuhaa, että
kaikki päättyi ilman suurempia riitoja. Sitten kun ei enää ollut
mitään järjestettävää, tuntui tosin hiukan ikävältä, ikäänkuin
jotakin puuttuisi, mutta siinäpä sitten tulla tupsahti uusia
tuttavuuksia ja tottumuksia, ja elämä täydentyi.

Vietettyään aamupäivän oikeuspalatsilla, palasi Ivan Iljitsh
tavallisesti kotiinsa päivälliseksi, ja hänen mielialansa oli
ensiaikoina hyvä, vaikka vähän kärsikin juuri asumuksen tautta.
(Häntä kiusasi jokainen tahra pöytäliinalla, silkkipäällyksissä tai
risautunut rihma akuttimissa. Hän oli pannut siksi paljon vaivaa
järjestämiseen, että kaikellainen hävitys koski hänen mieleensä
kipeästi.) Mutta ylipäänsä solui Ivan Iljitshin elämä niin kuin sen
hänen uskonsa mukaan oli määräkin solua -- kevyesti, hauskasti ja
säädyllisesti. Hän nousi kello 9, joi kahvinsa, luki sanomalehden,
puki sitten yllensä univormun ja ajoi virastoon. Siellä oli hänellä
aina vastassa nuot jo valmiiksi muokatut länget, jotka olivat niin
tutut että hän kerralla niihin osui. Anojia, kanslia-asioita,
istunnoita -- sekä julkisia että valmistavia. Kaikesta tästä täytyi
osata seuloa pois kaikki se ummehtunut aines, mikä aina uhkaa rikkoa
virka-asiain säännöllistä juoksua: ei saa sallia ihmisten kanssa
mitään suhteita paitsi virkaankuuluvia, ja aiheen suhteisiin täytyy
olla ainoastaan virallisen, ja itse suhteiden pelkästään virallisia.
Tulee nyt esimerkiksi joku henkilö ja haluaa saada tietää jotakin.
Ivan Iljitshillä ei tietysti, yksityisen miehen tavoin, voi olla
mitään suhteita sellaiseen ihmiseen; mutta annappas että tällä
henkilöllä on asiaa oikeustonjäsenelle, sellaista asiaa, jonka
voi ilmaista virallisella paperilla ja juhlallisella otsakkeella,
-- niin tällaisten suhteiden rajojen sisässä tekee Ivan Iljitsh
kaiken, ehdottomasti kaiken voitavansa sekä noudattaa tämän ohessa
ihmisystävällisiä seuratapoja, s.o. kohteliaisuutta. Niin pian
kuin tämä virallinen suhde lakkaa, lakkaa myös kaikki muu. Tämän
kyvyn erottaa virallinen puoli todellisesta elämästä omisti Ivan
Iljitsh korkeimmassa määrässä sekä sai sen pitkällisen käytännön
ja taidon avulla kehitetyksi aina sille asteelle, että hän väliin,
kuten ammattitaiteilija, suvaitsi ikäänkuin leikillä sekoittaa
toisiinsa inhimilliset ja viralliset suhteet. Hän salli sen itselleen
sentähden, että tunsi itsessään alati voiman, milloin vain tarvis
vaati, jälleen eristämään virallisuuden ja syrjäyttämään inhimilliset
vaatimukset. Tämä asia ei käynyt häneltä ainoastaan kepeästi,
hauskasti ja säädyllisesti, vaan vieläpä varsin taiteellisesti.

Lomahetkinä hän poltteli tupakkaa, joi teetä, keskusteli hiukan
politiikasta, hiukan yleisistä asioista, hiukan korteista, ja
kaikista enin virkanimityksistä. Väsyneenä, mutta tunteilla
taiteilijan, joka huolellisesti on suorittanut osansa soittaessaan
yhtä ensimmäisistä viuluista orkesterissa, palasi hän sitten
kotiin. Sieltä oli sillävälin äiti tyttärineen lähtenyt jonnekkin
kaupungille, tahi oli heillä joku vieraana; poika oli tavallisesti
koulussa tahi luki läksyjään valmistajain johdolla, opiskellen
sanallisesti kaikkea sitä, mitä kimnaasissa opetetaan. Kaikki oli
hyvin. Päivällisen jälkeen, jollei ollut vieraita, lueskeli Ivan
Iljitsh toisinaan jotain kirjaa, josta oli paljon puhuttu, ja illan
tullen istuutui työhönsä, s.o. lueskeli papereita, tutkiskeli
lakipykäliä, -- vertoi todistajain lausumia ja punnitsi niitä
lain vaa'alla. Tämä työ ei hänestä tuntunut ikävältä, jos ei erin
hauskaltakaan. Ikävän tullessa saattoi ruveta pelaamaan ruuvia, vaan
jos ei sattunut siihen tilaisuutta, niin oli tämä kuitenkin parempaa
kuin istuminen yksikseen taikka vaimonsa kanssa. Ivan Iljitshin
mielihuveja taas olivat pienoiset päivälliset, joihin hän kutsui
hienon-mailman huomatuimpia naisia ja miehiä, ja joissa ajanvietto
koetettiin saada samallaiseksi kuin tällaisten ihmisten tavallinen
ajanvietto, aivan niinkuin hänen vierashuoneensakin oli jäljitetty
muiden malliksi-kelpaavien vierashuoneiden mukaan.

Erään kerran oli heillä myös tanssi-iltama. Ivan Iljitshistäkin oli
hauskaa, ja kaikki oli hyvin, vaikka nousikin suuri riita vaimon
kanssa leivoksista ja konvehteista; Praskovja Fjodorovnalla näet
oli oma suunnitelmansa, Ivan Iljitsh taas vaati jyrkästi, että
kaikki makeiset otettaisiin kalliilta kondiittorilta ja tilasikin
omin päin tältä ison määrän leivoksia, ja riita nousi siitä, että
leivokset jäivät syömättä, vaikka kondiittorin lasku teki 45 ruplaa.
Se oli kova ja ikävä riita, niin että Praskovja Fjodorovna tiuskasi
miehelleen: "voi sua sen pöllöpää!" jonka johdosta toinen, päähänsä
tarttuen, tuli sydännyksissään maininneeksi jotakin avioerosta.
Mutta itse iltama oli kuitenkin hilpeä. Vieraina oli parhainta
seuraa, ja Ivan Iljitsh tanssi ruhtinatar Trufonowan kanssa, sen
naisen sisaren kanssa, joka oli tunnettu "Haihduta huoleni"-nimisen
yhdistyksen perustajana. Virkamiehen ilot ne olivat itserakkauden
iloja, seuraelämän ilot taas olivat turhamaisuuden iloja, mutta Ivan
Iljitshin todellisina iloina olivat -- ruuvipelin ilot. Hänen täytyi
tunnustaa että kaikkien, surullisintenkin elämänilmiöiden jälkeen,
ei ollut mailmassa ihanampaa, kirkkaampaa iloa kuin istahtaminen
hyvien toverien ja räyhäämättömien pelaajien kera ruuvipöytään, mutta
välttämättä neljän-miehen, (sillä jos on viisi, niin tuntuu ikävältä
erota seurasta, vaikka on olevinaankin mielissään) ja oli virkistävää
oikein hengessä ja totuudessa antaa korttien lentää, sekä sitten
haukata illallista ja juoda lasillinen hyvää viiniä. Jos sitten
lisäksi oli sattunut hiukan voittamaan -- hiukan vain, sillä suuret
summat olivat ikäviä -- niin maistuipa uni ruuvipelin jälkeen kovin
suloiselta ja hyvällä-tuulella meni Ivan Iljitsh silloin maata.

Niin he elelivät. Seurapiiri oli heillä mitä parhain, huomattuja
henkilöitä ajeli heidän luonaan eikä nuoria herroja puuttunut heidän
talostaan.

Katsannossaan tuttavapiirinsä suhteen olivat mies, vaimo ja tytär
täydellisesti yksimieliset, niin että he, vaikkeivät olleetkaan
siitä keskenään sopineet, aivan samalla tapaa työnsivät luotaan
kaikki eri-piireihin kuuluvat ystävät ja sukulaiset, kaikellaiset
likanaamat, jotka sopimattoman-imelästi tulla tuiskahtivat heidän
vierashuoneeseensa, jonka seiniä koristivat jaappanilaiset
maljakot. Tällaiset pyhittämättömät ystävät saatiin pian lakkaamaan
juoksustaan, ja Golovinien seurapiiri pysyi kuin pysyikin puhtaana.
Nuoret keikarit hakkailivat Liisa-neitiä ja yksi heistä Petrishtshev,
Dmitri Ivanovitsh Petrishtshevin poika ja hänen omaisuutensa ainoa
perillinen, nuori lakimies, alkoi siinä määrässä pitää tyttöä
kuumana, että Ivan Iljitshinkin jo täytyi asiasta kuiskutella
Praskovja Fjodorovnalle, että eikö olisi syytä toimittaa nuoret
ajelemaan kahden kesken troikalla tai hommata seuranäytelmä. Niin
heillä elettiin, ja kaikki meni tasaista kulkuaan, ja kaikki tuntui
sangen hyvältä.



IV.


Kaikki olivat terveinä. Ei näet saattanut sanoa sairaudeksi sitä,
että Ivan Iljitsh toisinaan puhui, että hänellä on kummallinen maku
suussa ja jotakin pahalle-tuntuvaa vatsan vasemmalla puolella. --
Mutta tapahtui, että tämä pahantuntu alkoi lisääntyä ja muuttua,
jollei vielä kivuksi niin ainakin alituiseksi vaivaksi kyljessä,
josta taas johtui mielialan katkeruus. Tämä mielialan katkeruus,
joka kasvamistaan kasvoi, alkoi nyt turmella sitä elämän kevyttä
ja sopusuhtaista hauskuutta, joka jo oli ollut vakaantumaisillaan
Golovinien perheessä. Mies alkoi nyt yhä useammin riidellä vaimonsa
kanssa, ja pian hävisi keveys ja hauskuus, ja vaivoin säilyi yksin
säädyllisyys jäljellä; kotoiset kohtaukset rupesivat jälleen
tihenemään. Ainoina lepopaikkoina olivat enää taas nuot lemmen
saarelmat, mutta niitäkin oli vähän eikä niihinkään enää voinut
turvautua ilman räjähdyksen vaaraa. Praskovja Fjodorovna ei nyt
aiheettomasti saattanut sanoa, että hänen miehellään oli synkkä
luonto. Omituisella liioittelemistavallaan kertoi hän ihmisille,
että tuo kauhea luonto oli kaiken ijän ollut samallainen ja että
tarvitaan hänen hyvyytensä kestääkseen sellaista kaksikymmentä
vuotta. Totuus oli siinä, että riidat nyt alkoivat miehen puolelta.
Hänen riitaisuutensa alkoi aina juuri ennen päivällistä ja usein
nimenomaan silloin, kun liemilautanen oli asetettu hänen eteensä
ja hänen oli rupeaminen syömään. Milloin hän muistutti, että joku
ruoka-astia on pilattu, milloin että ruoka ei ole kunnollista,
milloin sitä että poika nojasi kyynäspäillään pöytään, tai että
tyttären tukka oli hassusti laitettu. Ja kaikesta hän syytti
Praskovja Fjodorovnaa. Alussa väitteli Praskovja Fjodorovna vastaan
torjuen syytökset rumilla sanoilla, mutta kun mies pari kertaa
päivällisen alussa oli tämän johdosta joutunut ihan raivoonsa, niin
hän ymmärsi, että tämä oli sairaloisuutta, jonka hänen miehessään
aiheutti ravinnon sisäänottaminen, ja tyynsi itsensä niin ettei
enää väitellyt vastaan, vaan ainoastaan kiirehti syömistä. Tämän
nöyrtymisensä luki Praskovja Fjodorovna itselleen suureksi ansioksi.
Huomattuaan että hänen miehellään muka oli kauhea luonto ja että tämä
muka teki hänen elämänsä onnettomaksi, alkoi hän surkutella omaa
itseään. Ja kuta enemmän hän surkutteli itseään, sitä enemmän hän
vihasi miestään. Hän rupesi jo toivomaan, että hän kuolisi, mutta ei
sentään sydämmensä pohjasta voinut sitä tehdä, sentähden että silloin
jäisi ilman palkkarahoja. Ja tämä ärsytti häntä yhä enemmän miestään
vastaan. Hän piti itseään kauhean onnettomana juuri sen tautta, ettei
miehen kuolemakaan voinut häntä pelastaa, ja vaikka koetti salata
katkeruutensa, niin tämä peitetty harmi yhä vain kartutti hänen
mielensä kiukkua.

Kerran oli heillä taas ollut tuollainen kotoinen kahakka, jossa Ivan
Iljitsh oli esiintynyt kovin itsekkäänä. Kun sovinto perästäpäin
seurasi ja mies selitti, että hänen mielenkatkeruutensa johtui
jonkunlaisesta sairauden kiihoituksesta, niin arveli vaimo, että jos
hän on kipeä, niin täytyy ruveta itseään parantamaan sekä vaati häntä
menemään jonkun kuuluisan lääkärin luo.

Mies menikin. Kaikki kävi juuri niin kuin hän edeltäpäin hyvin
tiesi. Hänet vastaanotettiin sillä tohtorimaisella arvokkaisuudella,
jonka leima oli hänelle tuttu omasta virasta oikeuspalatsissa. Hän
ymmärsi hengessään kaikki nuot rinnan-koputukset, jotka vaativat
edeltäpäin määrätyitä ja nähtävästi tarpeettomia vastauksia, sekä
tuon merkitsevän ryhdin, joka pakoitti alistumaan tohtorin tahdon
alle, tohtorin, joka muka kaikki asiat tuntee ja ymmärtää ja osaa
kenet tahansa parantaa käyttäen aina samoja temppuja. Kaikki tapahtui
juuri kuin siellä oikeuslaitoksella. Saman ryhdin kuin hän siellä
oli ottanut päällensä syytteenalaisten edessä, aivan saman ryhdin
otti myös kuuluisa lääkäri hänen edessään. Lääkäri puhui: se ja se
seikka osoittaa, että teillä on sisäelimissä sitä ja sitä; mutta
jos ei tämä käy ilmi niistä tai niistä tuntomerkeistä, niin teissä
täytyy otaksua olevan sitä ja sitä. Jos taas otaksutaan sitä ja
sitä, niin silloin... j.m.s. Ivan Iljitshille oli tärkeä ainoastaan
yksi kysymys: onko hänen tilansa vaarallinen vai ei? Mutta tästä
asiaankuulumattomasta kysymyksestä ei tohtori ollut tietääkseenkään.
Tohtorin näkökannalta oli moinen kysymys joutava ja arvoton, asiaan
kuului vain otaksumien punnitseminen -- oliko tässä kysymyksessä
munuaistauti, vai kroonillinen katarri, vai umpisuolentulehdusko.
Ei siis ollut kysymystä Ivan Iljitshin elämästä, oli vain kiista
munuaisista ja umpisuolesta. Ja tämän kiistan ratkaisi tohtori
Ivan Iljitshin silmien edessä loistavalla tavalla umpisuolen
eduksi, tehden kuitenkin sen verukkeen, että virtsan tutkiminen
voipi antaa uusia todisteita ja että silloin on asia lopullisesti
selviävä. Kaikki tämä oli tismalleen-täsmälleen samaa, mitä Ivan
Iljitsh itse tuhansia kertoja oli tehnyt syytteenalaistensa suhteen
yhtä loistavalla tempulla. Ja yhtä loistavasti teki tohtori
loppulausuntonsa, juhlallisesti, vieläpä iloisesti katsahtaen
silmälasiensa ylitse potilaaseen. Lääkärin lausunnosta teki Ivan
Iljitsh sen johtopäätöksen että asiat ovat -- huonosti, vaan
että hänelle, tohtorille, ja kentiesi kaikille muillekkin se on
yhdentekevää. Ja tämä huomio hätkäytti häntä sairaloisesti, herättäen
hänessä suurta sääliä omaa itseään kohtaan sekä katkeraa vihaa
tohtoria kohtaan, joka oli välinpitämätön niin tärkeästä kysymyksestä.

Mutta hän ei huolinut väittää mitään vastaan, vaan nousi ylös, pani
rahat pöytään ja sanoi huoahtaen: -- me sairaat taidamme useinkin
tehdä teille sopimattomia kysymyksiä? Minä haluaisin tietää, onko
tauti, niinsanoakseni, vaarallinen vai ei?...

Tohtori katsahti häneen ankarasti yhdellä silmällä läpi silmälasien
ikäänkuin haluten sanoa: "Syytetty, jollette te pysy teille
määrättyjen kysymysten rajojen sisässä, niin olen pakoitettu
ryhtymään toimenpiteisiin teidän poistamiseksenne istuntosalista."

-- Minä mainitsin teille jo sen, mitä pidin tarpeellisena ja
mukavana, -- lausui lääkäri. -- Lopun on näyttävä virtsan tutkimus.

Ja tohtori kumarsi hyvästiksi.

Ivan Iljitsh astui hitaasti ulos talosta, istuutui alakuloisena
rekeen ja käski ajaa kotiinsa. Koko matkan hän lakkaamatta muisteli
kaikkea, mitä tohtori oli puhunut, koettaen kääntää noita sotkuisia,
epäselviä, oppineita sanoja yksinkertaiseen kieleen sekä lukea
niistä vastauksen kysymykseensä: ovatko asiani jo aivan huonosti
vai eikö vielä ole mitään hätää? Ja hänestä näytti, että lääkärin
koko puheen sisällys oli se, että hänen laitansa on aivan huonosti.
Ajaessaan pitkin katuja, tuntui kaikki Ivan Iljitshistä surulliselta.
Ajurit, talot, kadulla kulkevat ihmiset, kauppapuodit -- kaikissa
niissä tuntui nyt olevan surun leima. Ja tuo mykkä, kalvava kipu,
joka ei silmänräpäykseksikään hellittänyt, tuntui nyt, lääkärin
sekavia puheita muistellessa saavan toisellaisen, paljoa vakavamman
merkityksen. Oudoin, raskain tuntein kuunteli nyt Ivan Iljitsh sen
jäydäntää sisässään.

Päästyään kotiinsa, alkoi hän kertoa vaimolleen, mitä oli saanut
tilastaan tietää. Vaimo kuunteli, mutta kesken kertomusta astui tytär
hattupäässä huoneeseen lähteäkseen äitinsä kera ulos kaupungille. Hän
istahti väkinäisesti kuuntelemaan tätä surkeutta, vaan ei malttanut
kauvaa, eikä äitikään jaksanut kuulla loppuun asti.

-- No, sepä nyt lysti, että siellä kävit, -- sanoi vaimo, -- katsohan
nyt, että rupeat nauttimaan säännöllisesti lääkkeitä. Anna tänne
resepti, niin lähetän Gerasimin apteekkiin.

Ja rouva läksi pukeutumaan.

Mies pidätti hengitystään niin kauvan kuin vaimo oli huoneessa,
ja huoahti raskaasti vasta sitten, kun tämä oli poistunut. -- No,
mitäpäs siitä, -- arveli hän, -- ehkäpä ei tosiaankaan vielä ole
kerrassa mitään hätää.

Hän alkoi tämän jälkeen nauttia lääkkeitä ja noudattaa tohtorin
määräyksiä, jotka vielä muuttuisivat tuon virtsan tutkimuksen
johdosta. Mutta nytpä sattuikin niin, että tässä tutkimuksessa sekä
siinä, jonka oli seuraaminen sen jälkeen, tapahtui joku sekaannus.
Itse tohtori oli vaikeasti tavattavissa, ja sentähden kävi niin,
ettei tullut tehdyksi aivan siten kuin tämä oli tarkoittanut.
Vai oliko vika siinä, että potilas ehkä oli unohtanut jotakin
sanomatta, tai valehdellut, tai salannut jotakin lääkäriltään? Ivan
Iljitsh alkoi kuitenkin täsmällisesti noudattaa määräyksiä, ja tämä
noudattaminen toi hänelle ensiaikoina lohdutusta.

Lääkärissä-käyntinsä jälkeen oli Ivan Iljitshin päätoimena tarkasti
täyttää tohtorin määräykset terveydenhoitoon ja rohtojen nauttimiseen
nähden sekä kuunnella omaa sisäistä kipuaan, oman elimistönsä
kaikkia toimintoja. Ivan Iljitshin pääharrastuksina olivat nyt
ihmisten terveys ja ihmisten taudit. Kun hänen läsnäollessaan
satuttiin puhumaan sairaista, kuolleista, parantuneista ja varsinkin
sellaisesta sairaudesta, joka oli hänen tautinsa kaltaista, niin
hän kuunteli tarkasti, vaikka koettikin salata mielenliikutustaan,
tiedusteli kaikellaista asiaankuuluvaa sekä vertaili omaan
sairauteensa.

Kipu ei helpoittanut, mutta Ivan Iljitsh pakoitti itsensä
ajattelemaan, että hänen laitansa on nyt parempi. Hän saattoikin
pettää itsensä niin kauvan kuin ei mikään hänen mieltään ärsyttänyt.
Mutta heti kun sattui ikävyyksiä vaimon kanssa, vastoinkäynti
virassa, pahoja kortteja ruuvipelissä, niin hän heti tunsi
sairautensa koko voiman: ennen oli hän tällaiset vastoinkäymiset
kestänyt toivossa että saa pahat parannetuksi taistelemalla
ja että vihdoin voittaa menestyksen kruunun. Mutta nyt häntä
jokainen vastoinkäynti viilsi sydämmeen ja saattoi epätoivoon.
Ja hän sanoi itselleen: "siinä sen nyt näkee, heti kun rupesin
paranemaan ja rohdot jo alkoivat vaikuttaa, silloin tämä kirottu
onnettomuus tekee kaikki tyhjäksi..." Ja hän suuttui sattuneeseen
onnettomuuteen tai ihmisiin, jotka tuottivat hänelle ikävyyksiä
ja koettivat häntä tappaa, ja hän tunsi että tämä oma suuttumus
se hänet juuri tappaa, mutta hän ei voinut sitä hillitä. Olisi
luullut, että hänen itsensäkin olisi pitänyt tajuta, että moinen
kiukustuminen olosuhteisiin ja ihmisiin pahentaa hänen sairauttaan
etteikä sentähden saa kääntää huomiota ikäviin sattumiin, mutta hän
harkitsi aivan päinvastoin ja väitti tarvitsevansa rauhaa, piti
silmällä kaikkea, mikä suinkin tätä rauhaa rikkoi ja äkämystyi
joutavimmastakin häiriöstä. Hänen tilaansa pahensi myös se, että hän
lueskeli lääketieteellisiä kirjoja ja neuvotteli tohtorein kanssa.
Tilan huonontuminen tapahtui niin tasaisesti, että hän saattoi
helposti pettyä verratessaan yhtä päivää toiseen, sillä erotusta ei
paljon ollut. Mutta kun hän neuvotteli lääkärien kanssa, silloin
hänestä näytti, että tila käy huonompaan päin, vieläpä kovaa vauhtia.
Ja, tästä huolimatta, hän alinomaa neuvotteli tohtorein kanssa.

Samassa kuussa kääntyi hän toisenkin kuuluisan lääkärin puoleen.
Se toinen kuuluisa lääkäri sanoi hänelle melkein samaa kuin
ensimmäinenkin, asettaen vain kysymyksensä hiukan eri muotoon.
Neuvottelu tämän kuuluisuuden kanssa vain lisäsi Ivan Iljitshin
epäilyksen ja kauhun kaksinkertaiseksi. Hänen hyvän tuttavansa
hyvä tuttava -- eräs sangen kelvollinen lääkäri -- hän taas
määritteli taudin ihan eri-tavalla, ja siitä huolimatta, että
lupasi terveeksitulemista, sekoitti kysymyksineen ja otaksumilleen
yhä hullummin Ivan Iljitshin mielen, saattaen mies-paran yhä
enemmän epäilyksen valtaan. Eräs homeopaatikko määritteli taudin
vielä eri-tavalla antaen omia lääkkeitään, ja Ivan Iljitsh nautti
niitäkin viikon ajan, tosin salaa kaikilta. Mutta kun hän ei viikon
päästä tuntenut mitään helpoitusta, kadotti hän luottamuksensa
sekä entisiin keinoihin että tähän ja vaipui yhä suurempaan
alakuloisuuteen. Kerran eräs tuttu rouvashenkilö kertoi hänelle
ihmeparantumisesta pyhäinkuvien avulla. Ivan Iljitsh eksyi hörökorvin
kuuntelemaan tätäkin lörpötystä ja uskoi kuin uskoikin tapahtuman
todenperäisyyden. Kerrottu tapaus säikäytti häntä. "Olenko minä
todella niin henkisesti heikontunut?" ajatteli hän. "Joutavia!
Kaikki on roskaa, ei saa antautua luulottelun valtaan, vaan täytyy
ankarasti pysyä kiinni sen lääkärin parannuskeinoissa, minkä kerran
on valinnut. Ja niin minä teen, se olkoon nyt päätetty. Pois tuhmat
ajatukset, sillä kesään asti aijon minä täsmällisesti seurata ennen
annettuja ohjeita. Sittenpähän nähdään -- ja nyt olkoon loppu näille
horjuvaisuuksille!..." Helppo oli näin ajatella, mutta mahdoton
panna täytäntöön. Kipu kalvoi yhä kyljessä ikäänkuin voimistuen ja
muuttuen yhä pysyväisemmäksi, maku suussa tuli yhä kummallisemmaksi,
niin että hänestä tuntui kuin suusta lemuaisi inhoittava löyhkä, ja
ruokahalu ja ruumiinvoimat heikontuivat heikontumistaan. Mahdoton oli
enää pettyä itsensä suhteen: jotakin hirmuista, uutta ja merkitsevää,
millaista ei milloinkaan ennen ollut ollut Ivan Iljitshin elämässä,
oli nyt hänessä tekeillä. Ja hän yksin tiesi tästä, ei kukaan
ympärillä olevista sitä ymmärtänyt tai ei tahtonut ymmärtää, sillä
he ajattelivat että kaikki mailmassa käy tavalliseen tapaan. Tämä
se kaikista enin kiusasikin Ivan Iljitshiä. Kotiväki, varsinkin
vaimo ja tytär, jotka nykyään olivat vieraissa-ajelujensa pahimmassa
kuumeessa, ei mitään ymmärtänyt, vaan, kuten hän huomasi, he
harmittelivat sitä, ettei hän ollut yhtä iloinen eikä kyläilyhaluinen
kuin he itse, ikäänkuin hän olisi ollut siihen syypää. Vaikka he
koetavatkin tätä salata, niin hän kuitenkin näki, että hän oli heille
esteenä, mutta että hänen puolisonsa asettui määrättyyn suhteeseen
hänen sairauteensa ja pysyi siinä riippumatta siitä, mitä toinen
puhui tai teki. Tämä suhde oli seuraava: "Te tiedätte", -- puheli
rouva tuttavilleen, -- "että Ivan Iljitsh ei voi, kuten muut kunnon
ihmiset, ankarasti noudattaa annettuja lääkitysohjeita. Hän saattaa
tänäpäivänä nauttia rohtoja ja syödä, mitä on käsketty, sekä mennä
ajoissa makuulle, mutta huomenna yhtäkkiä, kun häntä tutkin, unohtaa
hän ottamasta tippojaan, syödä popsii samminlihaa, jota hänelle ei
ole määrätty, vieläpä istahtaa korttia lyömään kello 1:een saakka
yöllä."

-- No milloinkas tässä sitten saisi! -- sanoo Ivan Iljitsh
harmistuneena, -- jos nyt kerran sen teinkin Pjotr Ivanovitshin luona.

-- Entäpäs eilen Shebekin kanssa?

-- Samapa tuo, en olisi kuitenkaan saanut tuskilta nukutuksi.

-- No olipa nyt miten oli, mutta tuolla tavalla et sinä koskaan pääse
parantumaan, ja meitä vain kiusaat.

Praskovja Fjodorovnan ulkonainen suhde miehensä sairauteen oli
sellainen, että hän piti Ivan Iljitshiä itseään syypäänä tautiinsa,
joka hänestä oli vain uusi kiusanteko vaimoa kohtaan. Mies kyllä
tunsi, ettei hänen vaimonsa syytöksillään mitään pahaa tarkoittanut,
mutta hänen ei silti ollut helpompi.

Virastossaan oli Ivan Iljitsh myös huomaavinaan tuon saman
kummallisen suhteen itseään kohtaan: milloin hänestä näytti että
häneen tirkistellään kuin mieheen, joka pian aikoo jättää paikkansa
tyhjäksi, milloin taas hänen toverinsa alkoivat yhtäkkiä laskea
ystävällistä pilaa hänen luulevaisuudestaan, ikäänkuin tuo kauhea
ja kamala, ennenkuulematon ilmiö, mikä hänessä oli tekeillä, ja
joka lakkaamatta imi häntä hillitsemättä vieden häntä jonnekkin,
olisi ollut mitä hauskin ja sopivin pilanesine. Häntä ärsytti
varsinkin Shvarz, joka leikillisyyksineen, elämänhaluineen ja
seuravaatimuksineen muistutti häntä itseään kymmenen vuotta takaperin.

Saattoi toisinaan saapua ystäviä lyömään korttia hänen luokseen.
Kortit jaettiin, uudet kortit sekoitettiin, ruudut erotettiin
läjiinsä, niitä oli 7. Pelaaja sanoi: ilman valttia -- ja kannatti
2:ta ruutua. Vieläkö enempää tarvittiin? Tämä oli hauskaa, pulskaa,
kerrassaan loistavaa peliä! Vaan silloin Ivan Iljitsh yhtäkkiä tuntee
tuon kalvavan kivun kyljessään, tuon tympeän maun suussaan ja hänestä
näyttää siinä olevan jotakin raakaa, että hän sellaisessa tilassa
voipi riemuita korttipelistä.

Hän tuijottaa Mihail Mihailovitshiin, pelitoveriinsa, kuinka
tämä, käsi täynnä voimaa, lyödä läiskäyttelee pöytään ja
kohteliaan-alentuvaisesti pidättyy tempaamasta kaatoja, siirtäen
ne Ivan Iljitshiä kohti, rasittamatta kuitenkaan itseään tai
kurottamatta kättään kovin kauvas. "Mahtaneeko hän luulla minua niin
heikoksi, etten jaksa kurottaa kättäni", ajattelee Iljitsh unohtaen
valtit ja lyö liikakerran valttia omillaan sekä häviää pelinsä
kolmella harhalyönnillä, ja mikä kaikista kauheinta, huomaa, kuinka
Mihail Mihailovitsh kärsii, vaikka tappio hänestä on yhdentekevä. Ja
se on kauheata ajatella, miksi hänestä nyt tuntuu yhdentekevältä.

Kaikki näkevät, että hänen on raskasta olla, ja sanovat hänelle: "me
voimme keskeyttää, jos olette väsynyt. Olkaa hyvä ja levähtäkää".
Levähtääkkö? Ei, eihän hän ole vähääkään väsynyt, he pelatkoot
robberttinsa loppuun. Kaikki ovat synkät ja vaiteliaat. Ivan Iljitsh
tuntee itse saattaneensa heidät synkälle mielelle, vaan ei voi sitä
korjata. He saavat illallisensa ja lähtevät kukin kotiinsa. Ja Ivan
Iljitsh jääpi yksikseen kotiinsa, sielussaan tajuten, että hänen
elämänsä on myrkytetty ja että hän myrkyttää elämän muiltakin, ja
ettei tämä saasta häviä, vaan tunkeutuu yhä syvemmälle koko hänen
olemukseensa.

Ja tämä tunto mielessä sekä lisäksi tuntien ruumiillista kipua ynnä
sielun kauhua, täytyy hänen mennä vuoteeseen ja usein tuskien tautta
valvoa suurin osa yötä. Ja aamuksi täytyy jälleen nousta jalkeille,
pukeutua, ajaa oikeuteen, puhua, kirjoittaa, tai jos ei sinnekkään
lähteä, niin olla kotona nuot kaksikymmentäneljä vuorokauden tuntia,
joista jokainen on hänelle kidutus. Ja näin täytyi elää turmionsa
partaalla ilman ainoatakaan ihmistä, joka olisi ymmärtänyt tai häntä
säälinyt.



V.


Niin kului pari kuukautta. Uuden vuoden edellä saapui kaupunkiin
Ivan Iljitshin lanko ja majoittui heidän luokseen. Praskovja
Fjodorovna sattui olemaan ostoksilla kaupungilla ja Ivan Iljitsh oli
virastossaan. Kun tämä sitten tuli kotiin ja astui huoneeseensa,
tapasi hän siellä lankonsa, tuollaisen terveen sangviinikon,
parhaillaan purkamassa kapsäkkiään. Ivan Iljitshin askeleet
kuullessaan nosti hän päätään ja katsoi häneen silmänräpäyksen ääntä
päästämättä. Tämä katse selvitti Ivan Iljitshille kaiken. Lanko
aukaisi suunsa huudahtaakseen "ah", mutta sai pidätetyksi. Tämä liike
vahvisti todeksi kaiken.

-- Mitä, olenko muuttunut?

-- Ky-kyllä... muutospa näkyy olevan. Ja vaikka Ivan Iljitsh
tämän jälkeen kuinka tahansa koetti houkutella lankoansa puhumaan
muuttuneesta ulkomuodostaan, niin tämä oli tiukasti vaiti. Koteutui
Praskovja Fjodorovna, ja lankomies meni hänen luokseen. Ivan Iljitsh
väänsi huoneensa oven lukkoon ja alkoi katsella itseään kuvastimeen
-- ensin suoraan, sitten sivultapäin. Otti oman ja vaimonsa
yhteisen kuvan ja vertasi kuvaa siihen, minkä näki peilissä. Muutos
oli tavaton. Sitten hän paljasti käsivartensa kyynärpäihin asti,
tarkasteli, laski hihat alas, istahti turkkilaissohvaan ja muuttui
yötä synkemmäksi. "Ei tarvitse, ei tarvitse!" mutisi hän itsekseen,
hypähti ylös, harppasi pöydän luo, lämäytti auki asiakirjat, koetti
niitä lukea, mutta ei voinut. Sitten hän riuhtasi oven auki ja
astui saliin. Vierashuoneen ovi oli suljettu. Hän hiipi sen luo
varpaisillaan ja alkoi kuunnella.

-- Ei, sinä liioittelet, -- puhui Praskovja Fjodorovna.

-- En liioittele! Sinä et sitä näe -- hän on kuin kuollut ihminen,
katsohan vain silmiä. Ei niissä ole valoa. Vaan mikä häntä vaivaa?

-- Sitä ei kukaan tiedä. Nikolajev (se oli eräs toinen lääkäri)
mainitsi tosin jotakin, mutta minä en tiedä. Leshtshetitskij (se oli
tuo kuuluisa tohtori) sanoi päinvastoin...

Ivan Iljitsh läksi pois, meni huoneeseensa, heittäytyi pitkäkseen
ja alkoi ajatella: "munuaistauti, munuaistauti". Hän muisti kaiken,
mitä lääkärit hänelle olivat selittäneet, kuinka munaskuu ensin
oli myrkyttynyt ja kuinka se siellä liikuskelee. Ja pinnistämällä
mielikuvitustaan koetti hän tajuta tätä munaskuuta ja luoda siitä
itselleen selvän käsityksen. Hänestä tuntui, ettei siihen paljoa
tarvinnut. "Ei, kyllä minä vielä käväisen Pjotr Ivanovitshin
puheilla." (Tämä oli se ystävä, jonka ystävä oli tohtori.) Hän soitti
sähkökelloa, käski valjastaa hevosen ja hankkiutui lähtemään.

-- Mihin nyt, Jean? -- kysyi vaimo omituisen surumielisin ja
harvinaisen suopein kasvonilmein.

Tuo epätavallisen-suopea ilme kiukustutti miestä. Hän katsahti
synkästi puolisoonsa.

-- Minun täytyy käväistä Pjotr Ivanovitshin tykönä.

Ja hän ajoi sen ystävän luo, jolla oli ystävänä tohtori. Ja hänen
kanssaan itse tohtorille. Hän tapasi hänet kotona ja keskusteli
kauvan hänen kanssaan.

Tarkastellen anatoomisesti ja fysioloogisesti erikoiskohdat siitä,
mitä hänessä, tohtorin mielipiteen mukaan, oli tekeillä, tuli hän
ymmärtämään kaikki.

Oli eräs pienen-pienoinen kappale umpisuolessa. Se saattoi kyllä
tulla korjatuksi. Voimistamalla yhden elimen toimintakyvyn,
heikontamalla taas toisen, saadaan aikaan imeytyminen -- ja kaikki
tulee reilaan.

Hän myöhästyi vähän päivälliseltä. Söi nyt päivällisensä iloisesti
puhellen, mutta ei voinut pitkään-aikaan lähteä työnsä ääreen.
Vihoviimein meni hän huoneeseensa ja istahti heti paperiensa ääreen.
Hän lueskeli asiakirjoja ja teki työtä, mutta ei voinut päästä siitä
tunteesta, että hänellä on syrjäinen, tärkeä, sielullinen asia,
johon hän ryhtyy heti-kun vapautuu työstään. Lopetettuaan työnsä
muisti hän, että tämä sielullinen asia oli hänen mielihauteensa
umpisuolesta. Mutta hän ei antautunutkaan sen valtaan, vaan läksi
vierashuoneeseen teepöytään. Siellä oli vieraita, puheltiin,
soiteltiin pianoa, laulettiin, läsnä oli näet tuo nuori juristi,
tyttären kaivattu sulhanen. Ivan Iljitsh vietti illan iloisemmin
kuin kukaan muu, kuten Praskovja Fjodorovna huomautti, mutta hän
ei hetkeksikään unhoittanut, että hänellä oli erikoisia, tärkeitä
ajatuksia umpisuolesta. Kello 11 lausui hän hyvästit ja läksi
huoneeseensa. Sairautensa alusta saakka oli hän nukkunut yksikseen
pienessä kammiossa työhuoneensa vieressä. Tultuaan nyt sinne,
riisutui hän ja otti Zolan romaanin, vaan, kun ei voinut sitä
lukea, rupesi miettimään. Ja hänen mielikuvituksessaan tapahtui tuo
toivottu umpisuolen parantuminen. Hän tunsi, kuinka imeytyminen ja
irtautuminen tapahtui ja kuinka säännöllinen toiminta vakaantui.
"Niin, kyllä se niin on kaikki", -- sanoi hän itsekseen. -- "Täytyy
vain auttaa luontoa." Samalla muisti hän lääkkeet, nousi niitä
ottamaan, ja paneutui seljälleen, kuunnellen kuinka hyväntekevästi
rohdot vaikuttavat ja masentavat kivun. "Tasasuhtaisesti nautittava
ja vältettävä vahingollisia vaikutuksia; nythän jo tuntuukin vähän
paremmalta, paljonkin paremmalta." Hän alkoi hypistellä kylkeä,
eikä hypistely koskenut kipeää. "Niin, eihän tuo tunnu -- minä
taidan tosiaankin jo voida paljon paremmin." Hän puhalsi kynttilän
sammuksiin ja laskeutui kyljelleen... "Umpisuoli paranee, imeytyminen
tapahtuu." Yhtäkkiä tunsi hän taas tuon vanhan, tutun, mykän,
kolottavan kivun, tuon itsepintaisen, hiljaisen, vakavan vaivan. Ja
suussa sama tuttu saasta. Hänen sydäntään kouristi, aivoissa himmeni.
"Jumalani, jumalani!" -- sopersi hän, -- "taasen, taasen se tuntuu
eikä ikinä lakkaa." Vaan yhtäkkiä esiintyi hänelle asia kokonaan
toisessa valossa. "Umpisuoli! munaskuu!" -- sanoi hän itsekseen. --
"Ei umpisuolta, ei munaskuuta tämä asia koske, vaan elämätä ja...
kuolemaa. Niin, elämä on ollut, vaan nyt se menee pois, pois, enkä
voi sitä pidättää. Niin. Miksi pettää itseänsä? näkeväthän kaikki,
paitsi minä, että olen kuolemaantuomittu, ja kysymys on ainoastaan
viikoista, päivistä -- se voi tapahtua vaikka heti-paikalla. Elämä on
ollut valkeus, nyt on koittanut pimeys. Tuonoin olin täällä -- nyt
lähden sinne. Minne?" Hän tunsi vilunväristystä, hengitys pysähtyi.
Hän kuuli vain sydämmensä iskut.

"Kun ei minua enää ole olemassa, niin mitä silloin on olemassa?
Ei mitään. Missä minä siis tulen olemaan sitten-kun minua ei ole
olemassa? Täytyykö todella kuolla? Ei, en tahdo." Hän hypähti
ylös haluten sytyttää valkean, hapuili kynttilää vapisevin käsin,
pudotti jalustan kynttilöineen lattiaan ja vierähti jälleen takaisin
tyynyjen päälle. "Minkätähden? vaan samase", -- puheli hän itsekseen
tuijottaen silmät-auki pimeyteen. -- "Kun kerran on kuoltava, niin on
kuoltava. Vaan heistä ei kukaan sitä tiedä, eikä tahdokkaan tietää,
eikä osaa sääliä. He vain soittelevat. (Hän kuuli kaukaisen, oven
takaa kantautuvan äänen ja riturnellin remun). He eivät nyt mistään
välitä, vaikka kerran on heidänkin kuoltava. Voi hulluja ihmisiä!
Minulle varemmin, heille myöhemmin, mutta sama on heilläkin edessä.
Vaan nyt he vain pitävät hauskaa, ne elukat!" Kiukku salpasi hänen
hengitystään, tila tuntui sietämättömän raskaalta ja kiduttavalta.
"Mutta eihän voi olla niinkään, että kaikkia alati painaisi tämä
hirveä pelko?" Hän kohottautui vuoteessaan.

"Asiat ovat hiukan sekavat, täytyy rauhoittua, täytyy ajatella kaikki
uudestaan alusta saakka". Ja hän alkoi ajatella. "Niin, taudin alku.
Ensin loukkasin minä kylkeni, mutta se ei minua vahingoittanut, yhtä
iloinen olin päivä-päivältä senkin jälkeen; sitten alkoi tuntua
hiukan kolotusta, sitten vähän enemmän, sitten kävin tohtoreissa,
sitten tuli alakuloisuus ja tuska päiväjärjestykseen, sitten taas
riensin tohtoreihin; ja niin lähestyin lähestymistäni turmion kuilua.
Voimani vähenivät. Yhä likemmäs kävi kulkuni. Ja nyt olen kuihtunut
eikä valoa enää ole silmissäni. Ja nyt tulee kuolema, vaikka minä
tässä mietin vain umpisuolen-tulehdusta. Minä haudon mielessäni sen
parantamista, vaan tässä tuleekin kuolema. Kuolemako todentotta?"
Jälleen valtasi hänet kauhu, henkeä salpasi, hän kumartui hapuilemaan
tulitikkuja, vaan työkkäsi kyynäspäänsä yöpöytää vasten. Kävi kipeää,
hän suuttui että pöytä oli hänen tiellään, työkkäsi harmissaan vielä
kovemmin ja kaasi yöpöydän. Ja epätoivoissaan rymähti hän läähättäen
seljälleen, odottaen kuoleman tuloa tuossa tuokiossa.

Vieraat olivat samaan aikaan poislähdössä ja Praskovja Fjodorovna
saatteli heitä etehiseen. Hän sattui kuulemaan rymäyksen ja riensi
sisään.

-- Mikä nyt?

-- Ei mikään. Vahingoissa kaadoin.

Rouva palasi noutamaan kynttilän. Mies makasi raskaasti ja kiivaasti
hengittäen ikäänkuin se, joka on juossut virstan matkan yhteenperään,
ja katsoi tuijottavin silmin vaimoonsa.

-- Mikä sinua vaivaa, Jean?

-- E-ei mikään. Ka-kaa-sin... Ei kannata puhua! Ei hän kuitenkaan
ymmärrä, ajatteli hän itsekseen.

Puoliso ei todellakaan näyttänyt käsittävän. Hän nosti yöpöydän
pystyyn, sytytti miehellensä kynttilän ja meni kiireesti pois. Hänen
oli saatettava jotakin vierasta. Kun hän taas palasi, lepäsi mies
samalla tavalla seljällään, tuijottaen kattoon.

-- Voitko huonommin?

-- Ky-kyllä.

Rouva pudisti päätään ja jäi istumaan.

-- Kuulehan, Jean! eiköhän liene parasta kutsua Leshtshetitski kotiin
käymään?

Tämä kuuluisan tohtorin kotiinkutsuminen merkitsi samaa kuin olla
säälimättä rahaa.

Mies hymyili myrkyllisesti ja sanoi jäykästi "ei".

Vaimo istui vielä kotvan aikaa ja kumartui suutelemaan miestään
otsalle.

Mies vihasi häntä sielunsa kaikilla voimilla sillä hetkellä, kun
vaimonsa häntä suuteli, ja sai hillitä itseään ollakseen sysäämättä
häntä luotaan.

-- Hyvästi. Suokoon Jumala sinun nukahtaa.

-- Hm, niin.



VI.


Ivan Iljitsh näki kuolevansa ja oli alituisessa epätoivossa. Sielunsa
syvyydessä tiesi hän kuolevansa, mutta hän ei ollut siihen ainoastaan
tottumaton, vaan suorastaan ei sitä tajunnutkaan eikä mitenkään
voinut ymmärtää koko asiaa.

Tuo syllogismin esimerkki, jonka hän oli oppinut Kiesewetterin
logiikasta, että Kaijus on ihminen, ihmiset ovat kuolevaisia, siis
Kaijus on kuolevainen -- oli hänestä kaiken ikänsä näyttänyt oikealta
vain Kaijukseen nähden, mutta ei suinkaan häneen itseensä nähden.
Siinä oli Kaijus hänestä vain ihminen, ylipäänsä ihminen, ja se
oli aivan oikein sanottu, mutta hän ei ollut Kaijus eikä ylipäänsä
ihminen, vaan hän oli aina ollut kokonaan muista erillinen olento:
hän oli ollut vain Vanja, joka eli mammansa ja pappansa sekä Mitja
ja Volodja veikkojensa kanssa leikkikaluineen, rengin ja lapsenpiian
seurassa, sitten sen sievän Katjan kera, eli kaikkine iloineen,
suruineen, lapsuuden riemuineen ja nuoruuden huvituksineen. Mutta
olikos Kaijus koskaan tuntenut tuota nahkaisen kairapallon hajua,
josta Vanja niin piti? Tokkohan Kaijus niin oli suudellut äitinsä
kättä ja tokkohan hänelle olivat samalla tavalla kahisseet äidin
silkkipuvun laskokset? Tokkohan hän oli nostanut kapinaa leivosten
takia koulussa? Tokkohan Kaijus oli yhtä rakastettu? Ja kykenikö
Kaijus niin johtamaan kokousta kuin hän?

Se Kaijus oli todella kuin kuolevainen olento, jolle kuului asiaan
kuolla, mutta hänelle, Vanjalle, Ivan Iljitshille, kaikkine hänen
tunteineen, ajatuksineen -- hänelle oli se kokonaan toinen asia. Eikä
voinut olla niin, että hänenkin oli pakko kuolla. Sehän olisi ollut
liian hirveätä!

Näin hänestä tuntui.

"Jos minunkin on kuoltava, kuten Kaijuksen, niin tottakai minäkin
sen noin tietäisin, ja sisällinen ääni minulle sen niin sanoisi,
mutta eihän minussa mitään semmoista ole ollut; sekä minä että kaikki
ystäväni, me olemme ymmärtäneet, ettei asia lainkaan ole sama kuin
Kaijuksen laita. Vaan mistä nyt tuulee!" -- puheli hän itsekseen. --
"Mahdotonta, ihan mahdotonta! Ja kuitenkin se on totta. Kuinkas tämä
on selitettävä?"

Eikä hän voinut sitä käsittää, vaan koetti karkoittaa tämän
ajatuksensa, pitäen sitä valheellisena, epäsäännöllisenä,
sairaloisena ilmiönä, ja koetti kiristää sen yhteen muiden,
säännöllisten, terveiden ajatusten kanssa. Mutta tämä ajatus, joka ei
ollut kuin pelkkä ajatus, vaan ikäänkuin todellisuus, yllätti hänet
tuontuostakin ja asettui hänen eteensä.

Ja hän houkutteli tämän ajatuksensa paikalle vuoronperään
muita ajatuksia, toivoen löytävänsä niistä tukea. Hän koetti
palata ajatuksensa entisille urille, jotka ennen olivat häneltä
karkoittaneet kuoleman mietteet. Mutta kummakseen havaitsi
hän, että kaikki se, mikä ennen oli karkoittanut, peittänyt ja
masentanut kuoleman-tunnon, nyt ei enää tepsinyt. Viime-ajat oli
Ivan Iljitsh enimmäkseen viettänyt näissä aatteiden ponnistuksissa,
jotka tarkoittivat tuota kuoleman-tunnon masentamista entisillä
keinoilla. Milloin hän taas puheli itsekseen: "annas kun käyn tästä
käsiksi virkatoimiini -- sillähän minä ennenkin elin." Ja hän meni
virastoonsa, ajaen luotaan kaikki epäilykset, ryhtyi keskusteluihin
toverien kanssa, istahti paikalleen entiseen tapaan, hajamielisesti,
miettiväisin katsein tarkastellen yleisöä ja nojautuen molemmin
laihtunein käsivarsin tammisen nojatuolin kaiteisiin, taivutti kuin
ennenkin ruumiinsa virkakumppanin puoleen, selaili asiakirjaa,
kuiskutteli, sekä sitten, yhtäkkiä revähyttäen silmänsä suuriksi
ja aivan kuin kauhistuen, lausui määrätyt sanat, kunnes vihdoinkin
ryhtyi asiaan. Mutta yhtäkkiä, kesken kaikkea, ja vähääkään
välittämättä virallisen asian suorituksesta, tuntui kyljessä kipu,
alkaen sekin oman kalvavan toimintansa. Ivan Iljitsh kyyristyi
kuulostamaan koettaen karkoittaa sitä mielestään, mutta se jatkoi
toimintaansa, -- ja samalla _hän_, kuolema, tuli ja asettui suoraan
hänen eteensä ja katsoi häneen niin että hän tyrmistyi, niin että
tuli sammui hänen silmissään, ja hän alkoi jälleen kysellä itseltään:
onko siis vain _se_ totta? Ja toverit ja hänen alaisensa virkamiehet
huomasivat kummastuksekseen ja harmikseen, että hän, tuo ennen
niin terävä ja loistava tuomari, nyt sekaantui ja teki virheitä.
Hän pudistelihen toipuakseen järkiinsä ja sai miten-kuten istunnon
johdetuksi loppuun sekä palasi kotiinsa surumielin, koska ei enää
tuomari-toimellaan kyennyt salaamaan sitä, mitä tahtoi salata, eikä
oikeusvirastossakaan voinut välttää _sitä_. Kaikista pahinta oli se,
ettei _se_ houkutellut häntä luokseen sitä varten, jotta hän jotakin
tekisi, vaan ainoastaan sitä varten, jotta hän siihen katsoisi,
katsoisi suoraan sen silmiin ja tuntisi sanomatonta sielunkidutusta.

Pelastaaksensa itsensä tästä tilasta, haki Ivan Iljitsh lohdutusta
muiden suojaverhojen takaa, mutta vaikka ne hetken häntä
suojasivatkin, niin ne kohta taas -- jolleivät juuri särkyneet, niin
ainakin -- paistoivat läpi, ikäänkuin _se_ olisi tunkeutunut puhki
kaiken, eikä mikään voinut siltä tietä sulkea.

Saattoi sattua viime aikoina että hän astui sisään
vierashuoneeseensa, jonka kerran oli itse sisustanut, tuohon
samaan huoneeseen, jossa hän oli suistunut tikapuilta, ja jonka
koristamiseksi hän -- kuinka myrkyllisen naurettavaa se hänestä nyt
oli ajatella -- oli uhrannut elämänsä, sillä tästä loukkautumastahan
hän tiesi tautinsa alkaneen. Saattoi sattua että hän silloin
sisäänastuessaan huomasi lakeeratussa pöydässä pahan naarmun, minkä
joku terävä esine siihen oli viiltänyt. Hän tutki syyn ja keksi sen
albumin pronssihelassa, joka oli väännetty vinoon. Hän otti käsiinsä
tuon kalliin albumin, jonka hän itse oli aistikkaasti täyttänyt, ja
harmitteli tyttärensä ja tämän ystävien epäsiisteyttä, löytäessään
siitä milloin rikki revityn, milloin ylösalasinkäännetyn valokuvan.
Hän järjesti kaiken taas huolellisesti ja taivutti koristehelan
paikoilleen.

Sitten saattoi hänelle tulla halu siirtää kaikki nämät albumi-vehkeet
toiseen nurkkaan kukkien viereen. Hän kutsui lakeijan tai tulivat
tytär tai äiti häntä auttamaan, jolloin syntyi vastaväitteitä ja
erimielisyyksiä, niin että ukko suuttui, vaan kaikki tuntui kuitenkin
hyvälle sentähden ettei hän silloin muistanut sitä, joka häntä
ahdisteli, -- sitä ei silloin ollut näkyvissä.

Mutta kun hän itse rupesi siirtämään noita huonekaluja, tokasi vaimo:
"älä koske, kyllä palvelijat sen tekevät, muuten taas turmelet
itsesi!" -- ja silloin _se_ taas äkkiä välähti verhojen lävitse
niin että hän sen selvästi huomasi. Se välähti, ja hän toivoi että
se katoaisi, mutta rupesi väkinäisesti kuuntelemaan kyljessään
takovaa kipua, -- niin, siellä se taas istua äkötti se sama ilkimys
eikä hän enää voinut sitä unhoittaa, ja hän oli näkevinään kuoleman
irvistelevän kukkien takaa. Mitä varten hän siis tässä näin puuhasi?

"Ja eikö se ole totta, että minä tässä paikassa, näitä verhoja
asetellessani, hukkasin elämäni, kuten ihminen myrskyssä? Kuinka
kauheaa ja kuinka tuhmaa! Voiko se olla mahdollista? Ei, ei, ja
kuitenkin se on totta."

Hän läksi omaan huoneeseensa, jääden jälleen kahden-kesken kuoleman
kanssa. Silmä silmää vasten sen kanssa -- voimatta mitään tehdä. Vain
tuijottaa siihen ja tuntea kylmää väristystä!



VII.


Kuinka Ivan Iljitshin sairaus jo kolmatta kuukautta näin oli
kehittymistään kehittynyt, sitä ei voi kertoa sentähden että
kehitys kävi askel-askeleelta huomaamatta, mutta nyt oli se päässyt
jo niin pitkälle, että sekä vaimo että tytär, ja hänen poikansa,
palvelijansa, tuttavansa, lääkärinsä ja varsinkin hän itse --
tiesivät, että koko hänen merkityksensä ympäristöönsä nähden
sisältyi vain siihen, kuinka pian hän vihdoinkin heittää paikkansa
tyhjäksi, vapauttaa eloonjäävät ahdistuksesta, jonka on läsnäolollaan
aiheuttanut, sekä itsekkin vapautuu omista kärsimyksistään.

Hänen nukkumisensa kävi yhä huonommaksi; hänelle annettiin unijuomaa
ja ruiskutettiin sisään morfiinia, mutta ei tämäkään häntä auttanut.
Se tylsä tuska, jota hän silloin puoli-horroksissaan tunsi,
helpoitti häntä uutuuttaan vain alussa, mutta sitten se kävi yhtä
kiusalliseksi, jollei kiusallisemmaksikin kuin alkuperäinen vaiva.

Hänelle valmistettiin erikoisia ruokia lääkärien määräysten mukaan,
mutta nämät ruokalajit kävivät hänelle päivä-päivältä tympeämmiksi ja
vastenmielisemmiksi.

Hänen tarpeentekojansa varten oli myös valmistettu erikoisia
laitoksia, ja jokainen käyttö tuotti hänelle kärsimystä. Kärsimystä
epäsiisteyden, epähienouden ja hajun tähden, sen tunnon tähden, että
tässä täytyi toisen ihmisen olla auttamassa.

Mutta tässä iljettävässä asiassa ilmestyi Ivan Iljitshille myös
lohdutusta. Hänen jälkiään korjaamaan tuli näet aina keittiörenki --
Gerasim.

Tämä Gerasim oli siistiluontoinen, raikas nuori talonpoika, johon
kaupunkilainen ravinto näytti hyvin tehonneen. Hän oli aina iloinen ja
kirkasmielinen. Ensi-alussa, kun tämä siististi, aito-venäläisesti
puettu mies tuli toimittamaan tuota ilkeää tehtävää, joutui Ivan
Iljitsh hämilleen.

Erään kerran, noustuaan astialta ja jaksamatta nostaa housujaan,
vaipui hän pehmeään nojatuoliin ja katsoi kauhistuneena
paljastettuja, voimattomia sääriään, joissa jäntereet räikeästi
näkyivät.

Silloin astui sisään paksuissa saappaissaan Gerasim, tuulahuttaen
ympärilleen saapastervan miellyttävää hajua ja raikasta talvi-ilmaa,
astui sisään kepein, voimakkain askelin, yllään puhdas hamppuinen
esiliina ja puhdas karttuunipaita, hihat käärittyinä pitkin
nuortean-voimakkaita käsivarsia, ja katsomatta Ivan Iljitshiin
ikäänkuin pidättääkseen kasvoiltaan loistavaa elämän-iloaan, jotta ei
loukkaisi sairasta -- meni astian luokse.

-- Gerasim... -- sopersi Ivan Iljitsh silloin heikosti.

Gerasim säpsähti, nähtävästi säikähtäen tehneensä jotakin nurinpäin
ja käänsi vikkelästi sairasta isäntäänsä kohti nuot sievät, suopeat,
yksinkertaiset, nuoret kasvonsa, joissa vasta näkyi ensimmäisiä
parranhaituvia.

-- Mitä suvaitsette?

-- Eikö sinusta tämä ole vastenmielistä? Anna nyt anteeksi, mutta
minä en sille mitään voi.

-- Voi hyvänen aika tokkiinsa - vastasi Gerasim silmiään välähyttäen
ja irvistäen terveillä valkoisilla hampaillaan. -- Miksikäs minä en
näkisi vaivaa? Tehän olette kipeä.

Ja notkein, väkevin käsin suoritti hän totutun työnsä ja meni ulos
kevein askelin. Ja yhtä kevein askelin hän viiden minuutin kuluttua
taas palasi huoneeseen.

Ivan Iljitsh istui yhä samassa asemassa nojatuolissa.

-- Gerasim, -- sanoi hän, kun palvelija oli asettanut puhtaaksi
huuhdotun astian paikoilleen. -- Ole niin hyvä ja tule minua
auttamaan.

Gerasim meni.

-- Nosta minut pystyyn. Minun on vaikea yksin päästä, ja Dmitrin olen
lähettänyt kaupungille.

Hellävaroen ja keveästi nosti Gerasim hänet vahvoilla käsillään
seisaalleen, kannatti sitten häntä toisella kädellä, samalla
kun toisella veti housut ylös, ja tahtoi hänet jälleen istuttaa
nojatuoliin. Mutta Ivan Iljitsh pyysi hänen auttamaan hänet sohvaan.
Ilman ponnistusta ja tarvitsematta häntä puristaa, vei Gerasim
sairaan melkein kantamalla sohvan ääreen ja istutti hänet siihen.

-- Kiitosi kuinka näppärästi ja sievästi sinä kaikki teet.

Gerasim hymyili jälleen, tahtoen poistua. Mutta Ivan Iljitshin oli
niin hyvä hänen kanssaan, ettei vielä hennonut häntä päästää.

-- Kuules, olehan niin kiltti ja siirrä tuo tuoli minun likelleni. Ei
se, vaan toinen, ja työnnä se sitten tänne jalkaini alle. Minun on
helpompi olla, kun jalkani ovat ylempänä.

Gerasim toi tuolin ja laski sen kolahuttamatta lattiaan sekä kohotti
Ivan Iljitshin jalat tuolille. Ivan Iljitshistä tuntui niin omituisen
suloiselta sillä hetkellä, kun Gerasim kohotti hänen jalkojaan
ylöspäin.

-- Minusta tuntuu paremmalle, kun jalkani ovat näin korkealla, --
selitti yhä Ivan Iljitsh.

-- Asetahan vielä tuo tyyny alleni.

Gerasim teki näin. Kohotti jälleen isäntänsä sääriä ja työnsi tyynyn
hänen allensa. Taas tuntui Ivan Iljitshistä niin suloiselta sen-aikaa
kun Gerasim piteli hänen jalkojaan ylhäällä. Kun palvelija laski ne
alas, tuntui hänestä taas pahemmalta.

-- Gerasim, -- sanoi hän hänelle, -- oletko nyt hyvin töissä kiinni?

-- En suinkaan, herra tuomari, -- vastasi Gerasim kaupunkilaispuhetta
tavotellen.

-- Mitä tehtäviä sinulla vielä on?

-- Mitäpäs tehtäviä minulla olisi. Kunhan vain halot käyn pilkkomassa
huomiseksi, niin olen kaikki päivän työt tehnyt.

-- Pitele sitten jalkojani vielä vähän, niinkuin äsken ylhäällä, --
saatatko?

-- Miksikäs ei, käyhän se laatuun.

Ja Gerasim kohotti jalat ylöspäin, jolloin potilaasta taas tuntui,
että tämä asento huojensi kipua.

-- Milloinkas sinä ne halot sitten hakkaat?

-- Älkäähän nyt niistä huolehtiko. Kyllä tästä keritään.

Ivan Iljitsh käski Gerasimin istuutua ja pidellä jalkoja, sekä puheli
hänen kanssaan. Ja kummallista se vain oli, että hänestä tuntui niin
hyvältä niin kauvan kun Gerasim hänen jalkojaan noin piteli.

Siitä lähtien kutsui Ivan Iljitsh tuontuostakin Gerasimin
huoneeseensa pitelemään jalkoja hartioilla, ja puheli mielellään
hänen kanssaan. Gerasim noudatti pyyntöä myös mieluisasti, tehden
työnsä niin ketterästi ja vaatimattoman-hyväntahtoisesti, että se
paljon lauhdutti Ivan Iljitshin mieltä. Kaikkien muiden ihmisten
terveys, voima ja elämän reippaus loukkasi Ivan Iljitshiä, mutta
tämän Gerasimin reippaus ei häntä ensinkään katkeroittanut, vaan
päinvastoin rauhoitti.

Ivan Iljitshin suurimpana sielunkärsimyksenä oli valhe. Tuo kaikkien
ties-miksi hyväksi-tunnustama valhe, että hän on ainoastaan sairas,
mutta ei muka kuole, ja että hänen on vain oltava rauhallinen ja
noudattaminen parannusohjeita, josta muka sitten jotakin hyvää
seuraa. Mutta hänpä tiesi, että tehtiinpä mitä tahansa, siitä ei
muuta seuraa kuin vielä kiduttavampia kärsimyksiä ja kuolema. Ja tuo
valhe vaivasi häntä, häntä vaivasi se, ettei tahdottu tunnustaa sitä,
minkä kaikki tiesivät kuten hänkin, vaan tahdottiin syöttää häntä
valheilla tässä kauheassa asemassa ja pakotettiin hänet itsensäkin
ottamaan osaa tähän valheeseen.

Valhe, valhe! tämä hänen kuolemansa aattona sepitetty valhe,
joka alensi tuon kamalanjuhlallisen totuuden kaikkien heidän
ylellisyyksiensä, vieraspitojensa ja herkuttelujensa tasalle --
se tuntui Ivan Iljitshistä kauhean kiduttavalta. Ja monta kertaa
tottatosiaan, kun he näitä metkujaan hänen edessään harjoittivat, oli
hän ihan huudahtamaisillaan heille: "heretkää valehtelemasta! sillä
te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, että minä kuolen, siis heretkää
ainakin valehtelemasta!" Mutta hänellä ei ollut koskaan rohkeutta
tätä sanoa. Hän huomasi koko ympäristönsä pitävän tätä, hänelle
niin hirmuista, kuolintoimintaa vain satunnaisena ikävyytenä tai
ehkä samankaltaisena epähienoutena, jona pidetään esimerkiksi sitä,
jos joku ihminen astuu sisään hienoon vierassalonkiin ja levittää
ympärilleen pahaa hajua; hän huomasi että juuri sama hienosto, jota
hän koko ikänsä oli palvellut, nyt polki hänet jalkainsa alle.
Lisäksi huomasi hän, ettei kukaan häntä säälinyt sentähden ettei
kukaan tahtonut edes ymmärtää hänen asemaansa. Gerasim yksin ymmärsi
hänen asemansa ja sääli häntä. Ja sentähden oli Ivan Iljitshin
hyvä olla ainoastaan Gerasimin seurassa. Hänen oli hyvä olla, kun
Gerasim toisinaan yöt-läpeensä piteli hänen jalkojaan tahtomatta
mennä nukkumaan ja puheli: "Suvaitkaa olla huolehtimatta, Ivan
Iljitsh, kyllä minä vielä ehdin tarpeekseni nukkua", milloin taas
äkkiä, ruveten häntä sinuttelemaan, lisäsi: "ka enhän mie sinua
näin hoiteleisi, jollet sie oisi niin kipeä!" Gerasim yksin ei
valehdellut, ja kaikesta näkyi, että yksin hän älysi, mitä asia
koski, eikä hän pitänyt tarpeellisena sitä salata, vaan suorastaan
säälitteli heikoksi riutunutta herraansa. Kerranpa hän sen suoraan
sanoikin, kun Ivan Iljitsh häntä poistoimitteli:

-- Kaikki me kerran kuolemme. Onhan luonnollista että minä, joka olen
terve, rasitan itseäni teidän tähtenne! -- Näin hän lausui ilmaisten
sanoillansa sen, ettei hän pidä rasitustansa raskaana nimenomaan
sentähden, että hän sen uhraa kuolemaatekevän ihmisen hyväksi, vaan
hän toivoo, että hänenkin hyväkseen, sitten kun se aika tulee, joku
uhraa saman vaivan.

Paitsi mainittua valhetta, tai juuri sen seurauksena, tuotti Ivan
Iljitshille mielenkidutusta kaikista enin se, ettei kukaan häntä
niin säälinyt kuin hän itse tahtoi. Hänellä oli näet hetkiä, jolloin
hän, pitkällisten kärsimysten jälkeen, -- vaikka kovasti häpesikin
sitä tunnustaa -- sydämmessänsä himoitsi että joku häntä hellästi
säälisi aivankuin sairasta lasta. Ja vaikka hän tiesi olevansa
arvokas harmaapartainen oikeudenjäsen, ja että tämä siis oli
mahdoton haave, niin hän kuitenkin sitä himoitsi. Hänen suhteensa
Gerasimiin lähentelikin hiukan tätä haavetta. Ja sentähden se häntä
lohdutti. Mutta saattoi sattua, että kun Ivan Iljitshillä parhaillaan
oli tuollainen hellyyden hetki, jolloin hänen teki mieli itkeä
ja ottaa vastaan hyväilyjä ja säälinosoituksia, huoneeseen astui
hänen virkatoverinsa, oikeudenjäsen Shebek, ja sen sijaan että
olisi itkenyt ja sydäntään hellitellyt -- hän yhtäkkiä tekeytyi
totisenankaraksi, syvämietteiseksi kasvoiltaan ja alkoi hitaasti
lausua ajatuksiaan kassatsioonipäätöksen merkityksestä pysyen
järkähtämättömänä mielipiteissään. Kaikki tämä häntä ympäröivä valhe
ja kaikista enin se valhe, jonka hän omassa itsessään huomasi,
myrkytti Ivan Iljitshin viimeiset elinpäivät.



VIII.


Oli aamu. Sen tiesi vain siitä, että Gerasim poistui huoneesta
ja sisään astui lakeija Pjotr: sammutti yökynttilät, avasi yhden
ikkuna-uutimista sekä alkoi hiljakseen siivota huonetta. Se oli
muuten samantekevä mikä aika vuorokaudesta nyt oli, tai mikä
viikonpäivä, sillä kaiken himmensi tuo jäytävä, silmänräpäykseksikään
herkeämätön kipu, tuo tunne toivottomasti poisriutuvasta,
valheellisesta elämästä ja lähestymistään-lähestyvästä, hirveästä,
vihatusta kuolemasta, joka yksin oli totta. Viikot, päivät ja
vuorokauden tunnit eivät tässä merkinneet mitään.

-- Tahtooko herra teetä? kysyi palvelija.

"Hän näkyy sitä kysyvän vain senvuoksi, että herrasväillä on tapana
aamuisin juoda erityistä ainetta", mietti sairas ja vastasi lyhyesti:

-- En tahdo.

-- Ettekös halua siirtyä sohvaan?

"Hänen näkyy pitävän laittaa kamari korjuuseen, jonka vuoksi minä
tässä olen tiellä likaamassa ja epäjärjestystä aikaansaamassa",
ajatteli potilas, ja vastasi vain:

-- En halua, jätä minut rauhaan.

Lakeija touhusi vielä jonkun aikaa huoneessa. Ivan Iljitsh kurotti
kättään ja sen huomattuaan lähestyi Pjotr häntä kuuliaisesti.

-- Mitä haluatte?

-- Annas kelloni!

Pjotr haki kellon, joka oli aivan vuoteen vieressä, ja ojensi hänelle.

-- Puoli yhdeksän. Eivätkö muut vielä ole nousseet?

-- Eivät suinkaan, herra tuomari. Nuoriherra on mennyt kouluun ja
rouva on käskenyt itseänsä herättää vasta sitten, jos te häntä
kaipaatte. Menenkös herättämään?

-- Älä, ei tarvitse. -- "Enköhän sentään maistaisi teetä?" ajatteli
hän. -- Tuota niin... tuoppas sitä teetä, -- sanoi hän ääneen.

Pjotr yritti poistumaan ovesta. Ivan Iljitshiä rupesi yksin-jäänti
hirvittämään. "Millä häntä pidättäisin? Niin, -- lääkkeet."

-- Hoi Pjotr, annas ensin minulle lääkkeitä. "Kukas tiesi vielä
lääkkeetkin auttavat", ajatteli potilas. Hän otti lusikan ja
kulautti kurkkuunsa. "Eikö mitä, ei ne auta. Se on kaikki roskaa ja
petosta", päätti hän, heti kun oli tuntenut suussaan tutun, tuon
äitelän-iljettävän maun. "Ei, en minä sitä saata uskoa. Mutta miksi,
miksi tämä kipu? Jospa se hetkeksikään helpoittaisi!" Ja hän alkoi
voihkia. Pjotr kääntyi takaisin.

-- Ei, mene sinä nyt vain ja tuo teetä.

Pjotr läksi.

Jäätyään yksin, voihkaili Ivan Iljitsh ei niinkään paljon kipunsa
tähden, vaikka se olikin kauhea, kuin sisällisten tuskien tautta.
"Yhtä ja samaa, yhtä ja samaa yöt ja päivät pitkään! Jospa se
tapahtuisi edes pikemmin. Mikä niin? Kuolema, pimeys. Ei, ei. Ennen
mikä muu hyvänsä kuin kuolema!"

Kun Pjotr astui sisään teetarjottimineen, katsoa tuijotti Ivan
Iljitsh kotvan aikaa sekamielin häneen käsittämättä, kuka hän oli
ja mitä hän siihen tuli. Pjotr joutui hämilleen tästä katseesta, ja
vasta sitten kun sairas sen huomasi, tointui hän tajuntaansa.

-- Niin, -- sopersi hän, -- vai teetä, hyvä on, laskehan pöydälle.
Mutta auta minua sitten peseytymään ja muuttamaan puhdasta paitaa.

Ja Ivan Iljitsh alkoi peseytyä. Pitäen levähdyslomia, pesi hän
kätensä, kasvonsa, puhdisti hampaansa, alkoi sukia hiuksiaan ja
katsahti peiliin. Häntä hirvitti, -- hirvitti varsinkin se, kun
hiukset niin litistyivät vasten kalpeata otsaa.

Kun hänelle muutettiin paitaa, tiesi hän, että hänestä on tuntuva
vielä hirveämmälle, jos hän katsahtaa ruumiiseensa, eikä sentähden
itseensä katsonut. Vihdoin oli kaikki tehty. Hän puki yllensä
yöviitan, kääriytyi vaippaan ja istahti nojatuoliin teen ääreen.
Hetken tunsi hän itsensä virkeäksi, mutta heti kun rupesi juomaan
teetä, tuntui sama maku suussa, sama kipu kyljessä. Hän joi väkisten
lasinsa pohjaan ja paneutui taas maata, oikaisten jalkansa suoriksi.
Hän paneutui maata ja päästi Pjotrin luotaan.

Yhtä ja samaa. Milloin välkähtää toivon pisara, milloin kuohahtaa
epätoivon meri, ja yhä vain jäytää, jäytää tuska ja kipu, ja jokainen
hetki on toinen-toisensa kaltainen. Yksikseen on kauhean tuskallista
olla, tekee mieli kutsua joku luokseen, mutta hän tietää edeltäpäin,
että toisten läsnäollessa on vielä tukalampi. "Jospa saisi jälleen
vaikka morfiinia, jotta voisi unhoittaa kaiken surkeuden. Annas kun
sanon tohtorille, että hän keksisi vielä jotain tehoavaa. Sillä näin
on ihan mahdotonta!"

Siten vietti hän pari tuntia. Mutta silloin kilahti soitto
etehisessä. "Oi jospa se olisi tohtori!" Aivan oikein, tohtori se
oli, nuorekas, reipas, lihavahko, iloinen herrasmies, jolla olivat
sellaiset kasvojenilmeet kuin olisi hän tahtonut sanoa -- että mitä
te siellä tyhjää säikähditte, kyllä me heti teille kaikki laitamme.
Tohtori tietää vallan hyvin, ettei tällaisen naaman näyttäminen
täällä kelpaa, mutta hän on nyt kerran sen ijäkseen päällensä pukenut
eikä voi sitä pois riistää -- aivan kuin ihminen, joka jo aamulla on
pukeutunut hännystakkiin ja ajelee vierailuilla koko päivän.

Tohtori hieroo käsiään reippaana ja luottamusta-herättävänä.

-- Minulla on kylmä. Siellä on raikas pakkanen ulkona. Antakaahan
jahka ensin lämmittelen, -- sanoo hän, kasvoillaan sellainen ilme
että kunhan tässä vähän ehtii lämmetä, niin kyllä hän sitten muka
heti laittaa asiat kuntoon.

-- No, kuinkas nyt on? kysyy hän sitten.

Ivan Iljitsh tuntee, että tohtorin oikeastaan tekee mieli kysyä että
"kuinkas nyt hurisee?" mutta että hänkin tuntee, ettei niin kehtaa
sanoa, ja sentähden vain kysyy: "kuinka olette yönne maannut?"

Ivan Iljitsh katsoo tohtoriin ikäänkuin aikoen kysyä:

"Etkö sinä koskaan ole häpeävä valehtelemistasi?" Matta tohtori ei
ole ymmärtävinään hänen ilmettänsä.

Ja Ivan Iljitsh sanoo:

-- Vointini on yhtä kamala kuin ennenkin. Kipu ei hellitä, ei herkeä.
Ettekö voisi jotakin keksiä?

-- Hm, noin te sairaat aina puhutte. No, nyt kai olen kylliksi
lämminnyt eikä huolellisinkaan Praskovja Fjodorovna voisi väittää
minun lämpömäärääni vastaan. Siispä sallikaa minun teitä tervehtiä.
-- Ja tohtori puristaa potilaan kättä.

Ja jättäen tuonnoisen leikillisyytensä, alkaa tohtori totisin kasvoin
tutkia ja tunnustella potilasta, valtasuonta, lämpöastetta -- ja taas
alkavat nuot koputukset ja kuulostukset.

Ivan Iljitsh tietää lujasti ja varmasti, että kaikki tuo on roskaa ja
pelkkää petosta, mutta kun tohtori polvilleen asettuen kurottaiksen
hänen ylitsensä, likistäen korvansa milloin ylemmä, milloin
alemma ja sangen merkitsevin naamoin teettää hänellä kaikellaisia
voimisteluliikkeitä, niin Ivan Iljitsh antautuu tähän vastustamatta,
aivan kuten hän ennen on suostunut advokaattien puheisiin, silloin
kun hän jo sangen hyvin tiesi, että he suorastaan valehtelevat, sekä
syyn, miksi he valehtelevat.

Tohtorin seistessä näin polvillaan sohvalla ja vielä viimeistellessä
koputuksiaan, alkoi ovelta päin kuulua silkkileningin kahinaa ja
rouvan ääntä, kun tämä nuhteli Pjotria siitä, ettei hänelle oltu
ilmoitettu tohtorin saapumisesta.

Praskovja Fjodorovna astuu sisään, suutelee miestään ja alkaa heti
vakuuttaa, että hän on jo aikaa-sitten noussut ja että hän vain
väärinkäsityksen tähden on ollut näkymättömissä tohtorin tullessa.

Ivan Iljitsh katsoo vaimoonsa tarkastellen häntä
kiireestä-kantapäähän ja lukien hänelle viaksi sekä hänen valkoisen
hipiänsä että täyteläisyytensä, hänen kättensä ja kaulansa puhtauden,
hänen hiustensa kiillon ja elonvirkeiden silmäinsä loisteen. Ja hänen
kosketuksensa häneen panee hänet värisemään vihasta, joka hänessä
tulvahtaa vaimoansa vastaan.

Vaimon suhde mieheensä ja hänen sairauteensa on yhä entisellään.
Kuten tohtori on muodostanut itselleen suhteen potilaisiinsa, jota
hän ei enää voi muuttaa, samoin on hänkin luonut itselleen erikoisen
suhteen mieheensä -- sellaisen, ettei mies muka tee mitä pitäisi,
ja on itse syypää sairauteensa, vaan hän koettaa rakkaudella häntä
taivuttaa terveyttään hoitamaan -- eikä voi enää muuttaa suhdettaan
häneen.

-- Niin, eihän hän tottele eikä ota lääkkeitä aikoinaan. Ja varsinkin
paneutuu hän maata sellaiseen asentoon, joka on hänelle varmaankin
vahingollista, -- jalat ylöspäin.

Ja hän kertoi, kuinka hänen miehensä toimittaa Gerasimin pitelemään
jalkojaan ylhäällä.

Tohtori hymyili lempeän-halveksivasti: "Mitäpäs sille taitaa että nuo
sairaat toisinaan keksivät moisia tuhmuuksia, mutta heille voi antaa
anteeksi."

Kun tutkimus oli loppunut, katsoi tohtori kelloansa ja silloin
Praskovja Fjodorovna selitti miehellensä, että tahtokoonpa tämä tahi
ei, mutta nyt hän on kutsunut kuuluisaa tohtoria heillä käymään,
ja he tulevat yhdessä tämän Mihail Davidovitshin kanssa -- niin
nimitettiin jokapäiväistä tohtoria -- tutkimaan ja tuomitsemaan
sairaan tilaa.

-- Älä sinä nyt enää huoli vastustella. Minä teen sen itseni tähden,
-- sanoi hän ivallisesti, antaen tuntea että hän tekee kaiken
miehensä takia, joten ei tällä ole oikeutta sitä häneltä kieltää.
Sairas oli vaiti ja rypisti otsaansa. Hän tunsi että tuo valhe, joka
häntä ympäröitsi, oli niin sekasotkuinen, että oli enää vaikea mitään
erottaa.

Kaiken, mikä miestä koski, oli vaimo tekevinään ainoastaan itsensä
tähden, ja niin hän todella tekikin, mutta puheessaan toi hän
sen esiin sillä tavalla, että toisen täytyi saada asiasta aivan
päinvastainen käsitys.

Kello 1/2 12 päivällä saapui todella kuuluisa tohtori taloon.
Jälleen pantiin toimeen kuulostuksia ja tärkeitä keskusteluita
sekä läsnä että toisessa huoneessa, ja kyselmyksiä ja vastauksia
yhtä merkitsevin naamoin kuin ennenkin -- niin että jälleen
tuon todellisen elämän- ja kuolemantutkimuksen asemesta, mikä
potilaalle nyt olisi ollut tärkeintä, syntyi kysymys munaskuista
ja umpisuolesta, jotka olivat jotenkin nousseet kapinaan, jota
kukistamaan nyt ryhtyivät molemmat tohtorit saadaksensa ne muka taas
järjestykseensä.

Kuuluisa tohtori lausui hyvästit vakavan, mutta ei toivottoman
näköisenä. Arkaan kysymykseen, jonka Ivan Iljitsh häneen kohotetuin,
kauhusta ja toivosta välkkyvin silmin teki, että: onko mahdollisuutta
terveeksi tulemiseen? -- vastasi hän, ettei tietysti takuuseen
voi mennä, mutta että mahdollisuus on olemassa. Toivon katse,
jolla Ivan Iljitsh seurasi tohtoria tämän poislähtiessä, oli niin
sääliä-herättävä, että Praskovja Fjodorovna sen nähdessään vielä
tyrskähti itkuunkin poistuessaan toiseen huoneeseen maksaaksensa
palkkion kuuluisalle tohtorille.

Sitä hengen korkenemusta, minkä tohtori toivon-herätyksellään oli
aikaansaanut, ei kuitenkaan kauvan kestänyt. Siinä oli jälleen sama
huone, samat taulut, uutimet, seinäpaperit, rohtopullot -- ja sama,
oma kolottava, kärsivä ruumis. Ja Ivan Iljitsh alkoi voihkia, kunnes
hänelle tehtiin sisäänruiskutus, jolloin hän vaipui unenhorroksiin.

Kun hän taas tointui, oli jo alkanut hämärtää -- ja hänelle
kannettiin päivällisruoka eteen. Vaivoin sai hän syödyksi lientä, ja
sitten oli kaikki taas kuin ennenkin, ja edessä pitkä, ikävä yö.

Päivällisen jälkeen kello 7 astui hänen huoneeseensa Praskovja
Fjodorovna, puettuna ikäänkuin iltamaan, paksut rinnat piukalle
kiristettyinä ja puuderin jälkiä kasvoillaan. Hän oli jo aamulla
muistuttanut miehelleen heidän lähdöstään teatteriin sinä iltana.
Oli näet Sarah Bernhardtin vierailunäytäntö, ja heillä oli tilattuna
aitio, jonka Ivan Iljitsh oli ennen kehoittanut hankkimaan. Nyt
oli hän sen unhoittanut, ja puolisonsa puku häntä loukkasi. Mutta
hän salasi loukkautumisensa, koska muisti itse tyrkyttäneensä
heitä hankkimaan aition ja menemään sinne sentähden, että
teatterissa-käynti oli lapsille kasvattavaa ja tuotti esteettistä
nautintoa.

Itsetyytyväisenä, mutta hiukan kuin syyllisenä astui Praskovja
Fjodorovna nyt sisään. Hän istahti miehensä vuoteen viereen,
tiedusti hänen terveyttään, tehden sen, kuten sairaasta näytti,
vain kysyäkseen eikä suinkaan saadakseen tietää, sillä hän tiesi
hyvin ettei ollut mitään uutta kuultavaa, ja alkoi selittää, ettei
hän mitenkään tahtoisi mennä teatteriin, vaan koska aitio kerran on
ostettu ja koska sinne menevät myös Helena ja tytär ynnä tyttären
sulhanen, tuomari Petrishtshev, niin on mahdotonta päästää heitä
yksikseen. Tietysti olisi hänen paljon hauskempi jäädä istumaan tänne
miehensä kanssa! Kunpa tämä nyt vain hänen poissaollessaan tekisi
tohtorin määräysten mukaan!

-- Niin, ja Fjodor Dmitrievitsh (sulhanen) haluaisi myös tulla tänne
sisään. Saapiko hän tulla? Ja Liisa myös?

-- Tulkoot vain.

Tytär astui sisään juhlapukimessa, yläruumis kokonaan paljastettuna,
tuo nuori ruumis, joka niin tuotti potilaalle kärsimystä. Mutta hän
oli sen pannut tahallaan näytteille.

Kuinka hän olikaan terve ja voimaa-uhkuva, kuinka hän olikaan
rakastuksissaan sulhaseensa ja vihasi tautia, kärsimystä ja kuolemaa,
jotka häiritsivät hänen onneansa!

Myös Fjodor Dmitrievitsh astui sisään, puettuna hännystakkiin, tukka
käherrettynä _à la Capoul_, pitkä, jäntevä kaula tiiviisti valkoiseen
kaulukseen kiristettynä, äärettömän avara hohtavan-valkoinen
rintamus pullollaan, ja vankat koivet ahtaisiin, mustiin housuihin
pujotettuina. Tätä komeutta lisäsi vielä yksi käteen pinnistetty
valkohansikas ynnä kokoonlaskettava silkkihattu kainalossa.

Heidän perässään kyhni sisään huomaamatta myös kimnastipoikanen,
yllään uutukainen univormu, hänkin poloinen hansikkaat-käsissään
sekä kauheat sinelmät silmäin alla, joiden merkityksen Ivan Iljitsh
tiesi. Poika oli aina ollut isänsä mielestä surkuteltava olento.
Hänen säikähtyneessä ja kipua-tajuavassa katseessaan oli jotain
hirvittävää. Paitsi Gerasimia osasi Ivan Iljitshin mielestä yksin
Volodja häntä ymmärtää ja sääliä.

Kaikki istuutuivat ja tiedustivat jälleen potilaan terveyttä. Syntyi
äänettömyys. Liisa kysäsi äidiltään teatteri-kiikaria, jonka johdosta
syntyi heidän välillään kiistelyä siitä, kuka sen oli korjannut ja
minne. Tämä aikaansai ikävän mielialan huoneessa.

Fjodor Dmitrievitsh kysyi Ivan Iljitshiltä, oliko tämä koskaan nähnyt
Sarah Bernhardtia. Ivan Iljitsh ei ensin käsittänyt, mitä häneltä
kysyttiin, vaan vastasi sitten: "ei, olettekos te jo hänet nähnyt?"

-- Kyllä, kappaleessa Adrienne Lecouvreur.

Praskovja Fjodorovna tiesi huomauttaa että mainittu näyttelijätär on
mainio -- varsinkin eräässä kappaleessa. Tytär lausui vastaväitöksen.
Ja niin alkoi keskustelu kuuluisan näyttelijättären kauniista ja
luonnollisesta näyttelemistaidosta, tuollainen keskustelu, mikä on
aina ja ijäti sama.

Kesken keskustelua tuli Fjodor Ivanovitsh katsahtaneeksi Ivan
Iljitshiin -- ja vaikeni. Muut loivat myös häneen silmänsä ja
vaikenivat. Ivan Iljitsh katsoi välkähtelevin silmin suoraan eteensä
silminnähtävästi vihastuksissaan heihin. Tämä täytyi korjata,
mutta sitä oli mahdoton mitenkään korjata. Täytyi jotenkin tehdä
loppu tästä äänettömyydestä. Kukaan ei siihen tahtonut rohjeta
ryhtyä, ja kaikkia alkoi hirvittää, että joku säädyllisyyden valhe
äkisti raukeaa rikki, ja kaikille käypi selväksi se, mikä todella
on olemassa. Liisa rohkaisi itsensä ensimmäiseksi katkaisten
vaitiolon. Hän koetti peittää sen, mitä kaikki tunsivat, mutta puhui
varomattomasti.

-- Jos aijomme joutua teatteriin, niin kyllä nyt on aika lähteä, --
sanoi hän katsahdettuaan kelloonsa, joka oli isän antama lahja, ja
hymyillen tuskin huomattavasti, vaikka merkitsevästi sulhaselleen,
joka yksin mahtoi tietää sen hymyn tarkoituksen, nousi ylös
kahisuttaen hameitaan.

Kaikki nousivat, hyvästelivät ja lähtivät pois.

Kun he olivat menneet, tuntui Ivan Iljitshistä helpommalta: valhetta
ei ollut -- se oli poistunut heidän mukanaan, mutta kipu oli jäänyt
jäljelle. Tuo sama kipu, tuo sama kauhu tekivät ettei mikään tuntunut
keveämmältä eikä raskaammalta. Mutta yleisvointi paheni pahenemistaan.

Jälleen kului hetki hetken perästä, tunti tunnin perästä äärettömässä
yksitoikkoisuudessa, ja yhä hirveämmäksi kävi tuo välttämätön loppu.

-- Niin, lähettäkää sieltä Gerasim tänne, -- vastasi potilas Pjotrin
kysymykseen.



IX.


Myöhään yöllä palasi rouva kotiin. Hän hiipi varpaisillaan miehensä
huoneeseen, mutta tämä kuuli kuitenkin hänen tulonsa, avasi silmänsä
ja -- sulki ne taas kiireesti. Rouva tahtoi lähettää Gerasimin pois
ja jäädä itse istumaan miehensä viereen. Mutta tämä sanoi silmiään
raottaen: -- Ei. Mene itse!

-- Kärsitkö sinä kovin?

-- Samapa se.

-- Ota ooppiumia.

Potilas suostui ja joi. Vaimo poistui. Noin kello 3:een saakka oli
Ivan Iljitsh kiduttavassa horrostilassa. Hänestä tuntui että häntä
koetetaan kipuineen pistää johonkin ahtaaseen, syvään, mustaan
säkkiin ja pujotetaan yhä syvemmälle, mutta ei saada pohjaan asti
työnnetyksi. Ja tämä kauhea toimitus tuottaa hänelle kärsimystä. Hän
pelkää eikä tahdo vajota sinne, hän taistelee vastaan ja koettaa
pelastua. Ja kas: yhtäkkiä ikäänkuin revähtää hän rikki ja syöksyy
alas ja -- herää.

Sama Gerasim istuu yhä hänen vuoteensa jalkopäässä, torkkuen kaikessa
rauhassa ja kärsivällisyydessä, ja potilaan laihtuneet jalat, sukkiin
pistettyinä, lepäävät kohotettuina hänen hartioillaan; sama kynttilä
varjostimineen tuikuttaa hänen vieressään, ja sama katkeamaton kipu
kolottaa hänen ruumiissaan.

-- Mene pois, Gerasim, -- sopertaa sairas.

-- Eikö mitä, kyllä minä tässä istun.

-- Ei tarvitse, mene pois.

Hän antoi jalkansa liuskahtaa alas hartioilta, paneutui kyljelleen
nojautuen kyynäspäätänsä vasten ja tunsi viiltävää sääliä omaa
itseänsä kohtaan. Hän odotti vain sitä, että Gerasim poistuisi
viereiseen huoneeseen heittääkseen hänet rauhaan, mutta ei jaksanut
itseänsä kauvemmin pidättää, vaan raukesi itkemään kuin lapsi.
Hän itki omaa avuttomuuttaan, omaa kauheata yksinäisyyttään, itki
ihmisten julmuutta, Jumalan julmuutta ja Jumalan näkymättömyyttä.

"Minkätähden Sinä kaiken tämän olet tehnyt? Minkätähden olet minut
tänne tuonut? Mistä syystä, mistä syystä niin kauheasti minua
kidutat?"

Vastausta ei hän odottanutkaan, vaan hän itki sitä, ettei
vastausta ole eikä koskaan tule. Kipu nousi jälleen, mutta hän ei
hievahtanutkaan eikä huutanut hoitajaansa. Hän jupisi itsekseen: "lyö
vielä, lyö vain! Mutta mistä syystä minua lyöt? Mitä minä Sinulle
olen tehnyt, mitä?"

Sitten hän asettui, herkesi ei ainoastaan itkemästä, vaan myös
hengittämästä, ja jännitti huomionsa kokonaan yhteen kohti: aivan
kuin olisi hän kuunnellut ääntä, joka ei puhunut äänteiden avulla,
vaan sielun ääntä, ajatusten kulkua, mikä hänen hengessään nousi.

-- Mitä sinä tahdot? -- oli ensimmäinen selvä, sanoilla ilmaistava
käsite, minkä hän kuuli. -- Mitä tahdot? Mitä tahdot sinä? -- toisti
hän itselleen. -- Mitäkö? -- Sitä ettei tarvitseisi kärsiä. Sitä että
saisi elää! -- kuului vastaus.

Ja hän antautui jälleen niin jännitetyn sisällisen huomionteon
valtaan, ettei edes kivun tunto saanut häntä siitä irtihoukutelluksi.

-- Elää? Kuinka elää? -- kysyi sielun ääni.

-- Niin, elää sillä tavalla kuin minä ennen elin, -- hauskasti ja
hyvästi.

-- Kuinkas hauskasti ja hyvästi sinä sitten ennen elit? -- kysyi ääni.

Ja hän alkoi mielikuvituksessaan valikoida parhaita hetkiä tuosta
hauskasta elämästä. Mutta, kummallinen asia, nämät parhaimmat hauskan
elämän hetket eivät nyt lainkaan näyttäneet siltä, miltä ne olivat
näyttäneet silloin. Ei yksikään niistä ollut entisensä veroinen --
paitsi ensimmäisiä lapsuuden muistelmia. Siellä lapsuudessa oli
näkyvissä jotakin todella saloista, jolla olisi voinut elää, jos se
aika olisi voinut palata. Mutta sitä ihmistä, joka tätä suloista oli
kokenut, ei enää ollut, se oli vain kuin muisto jostakin toisesta.

Heti kun alkoi se, minkä tuloksena oli nykyinen hän, Ivan Iljitsh,
niin kaikki silloiset riemut sulivat nyt tyhjiin hänen silmissään ja
muuttuivat joksikin mitättömäksi ja usein iljettäväksi.

Ja kuta kauvemmaksi lapsuudesta, kuta likemmäksi nykyisyyttä hän
oli tullut, sitä mitättömämmiksi ja arveluttavammiksi olivat
elämän ilohetket käyneet. Niin oli ollut jo kouluajoista alkaen.
Tosinhan siellä oli ollut jonkunverran vilpitöntä hyvääkin, oli
ollut hilpeyttä, ystävyyttä ja toiveita. Mutta ylemmillä luokilla
oli jo ollut harvemmin näitä hyviä hetkiä. Sitten, ensimmäisenä
palveluskautena kuvernöörinkansliassa, oli jälleen ilmaantunut noita
hyviä hetkiä, ne olivat noita lemmenmuisteloita. Senjälkeen oli
kaikki taas hämmentynyt, ja hyvää oli jäänyt jäljelle yhä niukemmin.
Siitä eteenpäin oli hyviä hetkiä ollut tarjona vieläkin vähemmin kuin
ennen, ja kuta kauvemmas hän oli päässyt, sitä köyhemmäksi oli hänen
sisäinen elämänsä muuttunut.

Naimisiinmeno... niin yhtäkkiä myös pettymys... ja vaimon suusta
tuntuva haju, ja aistillisuus, ja teeskentely! Ja sitten tuo
koneellisen-kuollut virka ja rahahuolet, ja niin vuosi, ja niin
kaksi, ja niin kymmenen, ja niin kaksikymmentä -- yhtä-menoa ja
yhtä yksitoikkoisesti! Aivan kuin olisi hän kulkenut koko ajan alas
mäkeä, kuvitellen kulkevansa ylös vuorelle. Niinpä se oli ollutkin.
Yleiseltä kannalta katsoen oli hän kulkenut ylös vuorta, mutta
samalla tasalla hänen allaan oli elämäkin paennut... Ja siinä nyt
tulokset -- kuole pois!

Mutta mitä se sitten on? Ja miksi se niin on? Mahdotonta, aivan
mahdotonta, että niin mieletön, niin mitätön olisi elämä! Ja jos se
kuitenkin olisi niin mitätön ja mieletön, niin miksikä täytyy kuolla
ja kuolla kärsien? Jotakin tässä on hullusti.

Kentiesi minä en ole elänyt niinkuin pitää? juolahti yhtäkkiä hänen
päähänsä. Mutta kuinka en olisi elänyt oikein, kun kerran olen
tehnyt kaikki, kuten vaaditaan? puheli hän itselleen, karkoittaen
heti-paikalla luotaan tuon elämän ja kuoleman koko arvoituksen ainoan
ratkaisun, pitäen sitä peräti mahdottomana seikkana.

Mitäs sinä nyt tahdot? Elääkkö? Ja millä tavalla? Silläkö tavalla
kuin elät virastossasi, kun oikeudenpalvelija julistaa: "korkea
oikeus tulee!"... Oikeus! oikeus! toisteli hän itsekseen. Kas tässä
se korkea oikeus. Mutta enhän minä ole syyllinen! kirkasi hän
kiukuissaan. Mistä syystä minut tuomitaan?...Ja hän lakkasi itkemästä
ja, kääntäen kasvonsa seinään päin, rupesi miettimään sitä yhtä ja
samaa asiaa että: minkätähden ja mistä syystä koko tämä kauheus on
tullut?

Mutta kuinka paljon tahansa hän miettikin, vastausta vain ei hän
löytänyt. Ja kun hänen mieleensä juolahti, mikä usein ennenkin oli
hänen mieleensä juolahtanut, nimittäin se ajatus, että kaikki muka
johtui siitä, ettei hän ollut elänyt oikein, niin hän heti sai sen
oudon ajatuksen karkoitetuksi muistamalla, kuinka säännöllistä elämää
hän aina oli viettänyt.



X.


Kului vielä kaksi viikkoa. Ivan Iljitsh ei enää noussut sohvaltaan,
jossa hän nyt mieluummin lepäsi kuin vuoteessa. Ja, maaten melkein
koko ajan kasvot seinään päin käännettyinä, koki hän yhä samoja
selittämättömiä kärsimyksiä, miettien yhä samaa ratkaisematonta
ajatustaan. "Mitä tämä on? Onko todella totta, että se on kuolema?"
Ja sisällinen ääni vastasi: "kyllä se on totta". "Mistä syystä nämät
vaivat?" Ja ääni vastasi: "ilman vain, ei mistään syystä". Sen
pitempiä sisällisiä tutkisteluita ei hänellä ollut.

Sairautensa alusta asti, siitä saakka kun Ivan Iljitsh ensi
kerran ajoi lääkäriin, oli hänen elämänsä jakautunut kahteen
vastakkaiseen suuntaan, jotka vuorotellen vaihtelivat: milloin hän
epätoivoisena odotti tuota käsittämätöntä ja kauheaa kuolemaa,
milloin hän täynnänsä toivoa ja harrastusta teki huomioita oman
ruumiinsa toiminnasta, milloin väikkyi hänen silmäinsä edessä pelkkä
munaskuu tai umpisuoli, joka oli ajaksi kieltäytynyt täyttämästä
velvollisuuksiaan, milloin aukeni hänen allaan tuntemattoman kuoleman
hirveä kuilu, josta ei voinut mitenkään pelastua.

Nämät kaksi mielialaa olivat heti taudin alusta asti sekaantuneet
toinen-toiseensa, mutta kuta pitemmälle tauti kehittyi, sitä
arveluttavammiksi ja hurjemmiksi muuttuivat mielihoureet munaskuusta,
ja sitä tosioloisemmaksi kävi lähestyvän kuoleman tunto.

Kannattipa nyt muistella sitä, mikä hän oli ollut kolme kuukautta
takaperin, ja sitä, mikä hän oli nyt -- muistella, kuinka hän
aste-asteelta oli kulkenut myötämäkeen, jotta kaikki toivon
mahdollisuus sitä mukaa murtuisi.

Yksinäisyytensä viime-aikoina, jolloin hän makasi kasvot
sohvanselustaan päin käännettyinä, hämärästi tajuten ympärillään
suurkaupungin kuhinan ja lukuisten tuttavainsa ja omaistensa
olemassaolon, -- tuon yksinäisyyden, jota suurempaa ei voinut
missään olla, ei meren pohjalla eikä maan päällä, sellaisen
hirveän yksinäisyytensä viime-aikoina eli Ivan Iljitsh ainoastaan
menneisyytensä muistoilla. Kuva kuvan perästä tästä menneisyydestä
nousi nyt hänen eteensä. Ne alkoivat aina likeisimmästä ja loppuivat
kaukaisimpaan ajanhetkeen, lapsuudenaikaan, johon ne pysähtyivät.
Jos Ivan Iljitsh sattui ajattelemaan esimerkiksi luumukeittoa, jota
hänelle nykyään tarjottiin syötäväksi, niin muisti hän samalla
lapsuutensa-aikuisia tuoreita, rypistyneitä, ranskalaisia luumuja
ja niiden erikoista makua ja mehevyyttä niitä imeskeltäessä luuhun
asti, ja tämän makumuiston rinnalla kohosi koko sarja muita
senaikuisia muistoja: hänen hoitajattarensa, hänen veljensä, hänen
leikkikalunsa... "Mitäs niistä... se käy liian kipeää", mutisi hän
itsekseen ja siirtyi jälleen ajattelemaan nykyisyyttä, jossa häntä
ensimmäisenä kohtasi nappi sohvanselustassa ja safiaanin poimut.
"Safiaani on kallista, mutta löyhää; siitä oli heillä ollut riitaa
vaimon kanssa. Mutta toisellainen se safiaani oli, ja toisellainen
se riita silloin, kun me kerran revimme isä-ukon salkun ja saimme
kuka-käskiä, mutta mamma -- toi prenikoita". Ja taas pysähtyi kuva
lapsuudenaikaan ja taas koski se kipeää Ivan Iljitshiin, ja hän
koetti karkoittaa kuvat luotaan ja ajatella muita asioita.

Ja samalla hänen sielussaan taas näiden muistojen rinnalla nousivat
toiset kuvasarjat, jotka kertoivat hänen tautinsa kehityskulkua.
Kuta kauvemmas taaksepäin hän muisteli, sitä enemmän näki hän elämää
sielläkin. Enemmän elämän hyvää ja enemmän itse elämää. Mutta
molemmat kuvasarjat sulivat yhteen. Ja hän ajatteli: "niinkuin
kidutukset pahenevat pahenemistaan, niin myös koko elämäkin on
muuttunut muuttumistaan pahempaan päin." Ainoastaan yksi oli ollut
valoisa pilkku siellä takanapäin elämän aamussa, mutta sitten oli
se pikaisesti pimenemistään pimennyt. "Takaisinpäin suhteellisesti
etäisyyksien neliöihin", ajatteli Ivan Iljitsh. Ja hänen mieleensä
johtui luonnontieteellinen esimerkki kivestä, joka lentää alaspäin
avaruudessa kasvavalla nopeudella. Elämä, tuo sarja paisuvia
kärsimyksiä, syöksyy syöksymistään kohti loppua hirveimpään
kärsimykseensä. "Toisin sanoen: se olen minä, joka näin lennän
alaspäin kohti kuolemaa..."

Hän vavahti, liikahti ja tahtoi vastustaa, mutta hän tiesi jo,
että oli mahdotonta vastustaa, ja loi jälleen nuot katsomisesta
väsyneet silmänsä -- joita hänen oli vaikea saada irti siitä, mikä
hänen edessään häämötti -- sohvanselustaan, ja odotti, odotti tuota
hirmuista putoamista, tuota särkymyksensä iskua. "Sitä on mahdoton
vastustaa", jupisi hän itsekseen. "Mutta jospa edes käsittäisi,
miksi se on välttämätön? Vaan sekin on mahdotonta. Sen voisi ehkä
kuitenkin selittää, jos voitaisiin sanoa, etten minä ole elänyt niin,
kuten pitää. Mutta sitähän nyt tietysti on mahdoton tunnustaa",
arvosteli hän itsekseen muistaen elämänsä kaikkea laillisuutta,
säännöllisyyttä ja säädyllisyyttä. "Eihän sellaista voi edes
otaksuakkaan minunlaisestani miehestä!" hymähti hän itsekseen
huulillaan, ikäänkuin joku olisi voinut nähdä tämän hänen hymynsä ja
tulla petetyksi sen kautta. "Ei ole kuin olekkaan selitystä! Mistä
siis kärsimys ja kuolema?"



XI.


Niin kului kaksi viikkoa. Näinä kahtena viikkona tapahtui Ivan
Iljitshin ja hänen vaimonsa toivoma tapaus. Petrishtshev kosi näet
julkisesti tyttöä. Se tapahtui eräänä iltana. Toisena päivänä astui
Praskovja Fjodorovna miehensä huoneeseen aikomuksessa saada hänelle
jotenkin ilmaistuksi Fjodor Dmitrievitshin kosinta, mutta samana
yönä oli potilaalle sattunut uusi käänne pahempaan päin. Praskovja
Fjodorovna tapasi miehensä samalla sohvalla kuin ennenkin, mutta
eri-asennossa. Hän makasi nimittäin seljällään, voivotellen, ja
katsoa tuijotti jäykästi suoraan eteensä.

Rouva alkoi puhua lääkkeistä. Potilas siirsi katseensa häneen. Vaimo
ei saanut loppuunsanotuksi sitä, mitä oli aikonut, sillä sellainen
viha, juuri häntä kohtaan, ilmeni tässä katseessa.

-- Anna Kristuksen-nimessä minun kuolla rauhassa! -- lausui sairas.

Rouva yritti lähteä pois, mutta samalla astui tytärkin sisään ja meni
tervehtimään isäänsä. Tämä katsahti tyttäreensä samalla tavalla kuin
tuonoin vaimoonsa ja vastasi hänen terveyskysymyksissä kuivasti,
että hän pian vapauttaa heidät kaikki itsestänsä. Molemmat naiset
vaikenivat, istuivat vielä kotvan ja läksivät pois.

-- Mekös tässä olemme syypäät? -- virkkoi Liisa äidilleen. --
Aivan kuin me sen olisimme tehneet! Minun käy sääli pappaa, mutta
tarvitseekos meitäkään kiusata?

Tohtori saapui tavalliseen aikaan. Ivan Iljitsh vastaili hänelle
lyhyesti "on" ja "ei" päästämättä hänestä vihaista katsettaan sekä
sanoi lopuksi:

-- Tiedättehän ettette voi vähääkään auttaa, siis jättäkää minut
rauhaan!

-- Voimme me helpoittaa kärsimyksiä, -- arveli tohtori.

-- Ette toki sitäkään voi, -- antakaa minun olla.

Tohtori poistui vierashuoneeseen ja ilmoitti Praskovja Fjodorovnalle,
että siellä ovat asiat sangen huonosti ja että ainoa keino on --
ooppium, lieventämään kärsimyksiä, jotka mahtavat olla kauheat.

Tohtori puhui hänen ruumiillisten kärsimystensä kauheudesta, ja
totta se olikin, mutta kauheammat hänen ruumiillisia kärsimyksiään
olivat hänen siveelliset kärsimyksensä, sillä siinä oli hänen suurin
kidutuksensa.

Hänen siveelliset tuskansa aiheutuivat siitä, että edellisenä yönä,
kun hän sattui katsahtamaan Gerasimin unisiin, hyvänsuopeisiin,
jykeviin kasvoihin, hänen päähänsä äkisti oli iskenyt ajatus: "mitäs,
jos tosiaankin koko minun elämäni, minun itsetietoinen elämäni -- ei
olekkaan ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt?"

Hänelle oli iskenyt päähän, että se, mikä hänestä ennen oli näyttänyt
kerrassaan mahdottomalta, nimittäin se, ettei hän olisikaan elänyt
elämäänsä niin kuin olisi pitänyt, että se saattoi olla totta.
Hänen päähänsä oli pälkähtänyt, että nuot hänen tuskin huomattavat
taisteluyrityksensä sitä vastaan, mitä korkeammassa asemassa olevat
ihmiset pitivät hyvänä, nuot hänen viattomat kapinayrityksensä, jotka
hän aina heti oli karistanut niskoiltaan, että juuri ne saattoivatkin
olla oikeutettuja, ja että kaikki muu saattoi olla väärin. Myös hänen
leipätoimensa, hänen elämänjärjestelmänsä, hänen perhe-olonsa, kaikki
nuot kulttuuriharrastukset ja virkaintoilut, kaikki se saattoi olla
väärää. Kaikkea tätä oli hän koettanut itsensä edessä puolustaa, vaan
nyt yhtäkkiä oli hän tuntenut, kuinka hataraa ja heikkoa se oli tuo,
mitä hän oli puolustanut. Ei siinä ollut mitään puolustettavaa!

"Mutta jos se on näin, -- sanoi hän itsekseen, -- ja minä poistun
elämästä siinä tiedossa, että olen turmellut kaiken, mikä minulle
oli annettu, eikä tätä enää voi korjata, niin -- mitäs silloin?" Hän
kääntyi seljälleen ja alkoi aivan uudella tavalla läpitarkastella
koko elämäänsä. Ja kun hän sitten aamun tullen näki lakeijan ja
senjälkeen vaimonsa, sitten tyttärensä, sitten lääkärinsä, niin
jokainen heidän liikkeensä, jokainen heidän sanansa vahvisti hänelle
oikeaksi sen totuuden, joka oli avautunut hänelle yöllä. Sillä hän
näki heissä oman itsensä, kaiken tuon, jolla hän oli elänyt, ja näki
selvästi ettei mikään ollutkaan mitään arvokasta, vaan kaikki oli
kauhean suuri petos, joka oli pimittänyt sekä elämän että kuoleman.
Tämä tietoon-heräämys lisäsi hänen ruumilliset kärsimyksensä
kymmenkertaisiksi. Hän ähkyi ja heittelehtihen vuoteellansa ja repi
vaatteita ympäriltään. Ne tuntuivat häntä puristavan niin-että hän
niihin läkähtyy. Ja sentähden vihasi hän heitä.

Hänelle annettiin vahva annos ooppiumia, josta hän vaipui horroksiin,
mutta päivällisen aikaan alkoivat tuskat jälleen. Hän ajoi kaikki
pois luotaan ja heittelehtihen puoleen ja toiseen.

Vaimo tuli hänen luokseen ja sanoi:

-- Jean kulta, tee se minun tähteni, kuuletko, minun tähteni. Se
ei voi vahingoittaa, vaan auttaa usein... Eihän se mitään haittaa.
Useinhan terveetkin...

Ivan Iljitsh avasi silmänsä suuriksi:

-- Mitä? Herranehtoollistako? Mistä syystä? -- Ei tarvitse! Tai... no
niin...

Rouva tillahti itkemään.

-- Suostuthan, hyvä ystävä? Minä kutsun sen meidän papin, hän on niin
lempeä.

-- Hyvä, hyvä, olkoon menneeksi, -- sopersi sairas.

Kun pappi oli käynyt ja ripittänyt hänet, niin hän pehmeni ja
tunsi ikäänkuin helpoitusta epäilyksistänsä ja sen johdosta
kärsimyksistäänkin, ja toivo täytti hänen sielunsa hetkeksi. Hän
alkoi taas ajatella umpisuolta ja sen mahdollista parantamista.
Kyynelet-silmissä nautti hän ehtoollisensa.

Kun hänet ehtoollisen jälkeen pantiin lepäämään, tuli hänen
vähän-aikaa kevyt olla, ja hän tunsi jälleen elämänhalua. Hän rupesi
miettimään leikkausta, jota hänelle oli esitetty. "Elää, elää minä
tahdon!" puheli hän itsekseen. Vaimonsa tuli häntä onnittelemaan
lausuen tavanmukaiset sanat sekä lisäsi:

-- Etkös tunnekkin itsesi nyt terveemmäksi?

Ja katsomatta häneen, mutisi potilas: "niin kyllä".

Rouvan puku ja vartalo, kasvojen ilme ja äänensävy -- kaikki puhuivat
hänelle samaa: "ei tuo ole sitä. Kaikki se, millä olet elänyt ja
millä yhä elät, on valhe, on petos, joka pimittää sinulta elämän
ja kuoleman." Ja heti kun hän ajatteli, syttyi hänen vihansa, ja
vihan mukana tulivat julmat ruumiilliset tuskat, ja tuskien mukana
lähestyvän turmion tunto. Jotakin uutta tuntui tapahtuvan hänen
sisäelimissään: siellä alkoi vääntää ja ampua ja salvata hengitystä.

Hänen kasvojensa ilme, kun hän lausui sanat "niin kyllä", oli kamala.
Sen sanottuaan, ja katsoen vaimoansa suoraan silmiin, pyörähti hän,
heikkouteensa nähden harvinaisella äkkipikaisuudella, vatsalleen ja
ärjäsi:

-- Menkää pois, menkää pois, jättäkää minut rauhaan!



XII.


Tästä hetkestä alkoi tuo kolme päivää yhteenperään kestävä huuto,
joka oli niin kamala että sitä oli mahdotonta kahden ovenkaan taa
olla kuulematta ilman kauhua. Sinä silmänräpäyksenä, jona hän oli
vaimolleen antanut myöntävän vastauksen, oli hän näet ymmärtänyt,
että hän on kadotettu, ettei palausta ole, että loppu on tullut,
loppu kerrassaan, mutta että epäily jääpi ainiaaksi ratkaisematta.

-- Oo! oo! oo! -- huusi hän eri äänilajeissa. Kerran alettuaan sitä
ääntiötä huutaa, huusi hän sitä koko ajan.

Kokonaista kolme päivää, joiden kuluessa hän ei tiennyt mitään
ajan menosta, huppelehti hän siinä mustassa säkissä, jonka pohjaan
näkymätön ylivoima häntä painoi. Hän riuhtelehti kuni riuhtelehtii
teloittajan kourissa kuolemaan-tuomittu, tietäen ettei voi
pelastautua, ja hän tunsi, kuinka hän joka-hetki, huolimatta kaikista
ponnistuksistaan, syöksyi syöksymistään likemmäksi sitä, mikä häntä
kauhistutti. Hän tunsi kidutuksensa aiheutuvan sekä siitä, että hänen
on syöksyminen sisään tähän mustaan reikään, että vielä enemmän
siitä, ettei hän mahdu siitä lävitse. Lävitse mahtumasta taas estää
häntä se itsetunto, että hänen elämänsä on ollut hyvä. Juuri tämä
elämänsä hyväksyminen se häntä jarrutti pääsemästä eteenpäin ja
vaivasi häntä kaikista enin.

Yhtäkkiä sysäsi joku voima häntä rintaan ja kylkeen niin-että
hengitys vielä pahemmin salpautui, ja hän syöksyi alas kuiluun,
ja -- siellä kuilun pohjalla hänelle valkeni jotakin. Hänessä
tapahtui se, mikä hänessä ennen oli tapahtunut rautatievaunussa, kun
luulee kulkevansa eteenpäin, vaan tunteekin ikäänkuin rientävänsä
takaisinpäin, ja sitten yhtäkkiä huomaa todellisen suunnan. "Niin, ei
mikään ole ollut sitä", sanoi hän itsekseen. -- "Mutta ei se mitään
haittaa. Vielä, vielä voipi tehdä _sitä_. Mitä se on tuo: _sitä_?"
kysyi hän itseltään ja vaikeni äkkiä.

Tämä tapahtui kolmannen päivän lopussa, kaksi tuntia ennen hänen
kuolemaansa. Samaan aikaan hiipi kimnasistipoikanen isänsä huoneeseen
ja meni hänen vuoteensa ääreen. Kuoleva huusi huutamistaan
epätoivoisesti huitoen käsillään. Hänen kätensä sattui pojan päähän.
Poika tarttui siihen kiinni, likisti huuliaan vasten ja purskahti
itkemään.

Juuri samalla hetkellä syöksyi Ivan Iljitsh tuohon kuiluun, huomasi
valon, ja hänelle selkeni, ettei hänen elämänsä ollut ollutkaan
se, kuin olisi pitänyt, mutta että sen vielä saattoi korjata. Hän
kysyi itseltään: mikä se on tuo "se"? -- ja vaikeni, kuulostellen
vastausta. Silloin tunsi hän jonkun suutelevan kättään ja, kun hän
silmänsä avasi, näki poikansa seisovan vieressään. Hänen kävi poikaa
sääli. Vaimonsa lähestyi häntä. Kuoleva loi silmänsä myös häneen.
Vaimo katsoi häntä suu-auki ja pyyhkimättömin kyynelin nenällä ja
poskella, kasvoilla epätoivon ilme. Kuoleva tunsi sääliä myös häntä
kohtaan.

"Niin, minä olen heille vaivaksi", -- ajatteli hän. -- "He
surkuttelevat minua, mutta heille tulee parempi, kun minä kuolen."
Hän tahtoi sanoa tämän heille, mutta ei jaksanut saada lausetta
suustaan. "Mutta mitäpä auttaa puhuminen, tässä tarvitaan tekoja",
ajatteli hän. Hän viittasi vaimolleen katseellaan poikaan ja sanoi:

-- Vie hänet pois... minun käy sääliksi... Sinua myös... --

Hän tahtoi vielä sanoa "anna anteeksi", mutta tulikin sanoneeksi
"anna mennä", ja jaksamatta enää oikaista virhettä, heilautti vain
kättään, tietäen että hänet kyllä ymmärtää se, joka tahtoo.

Ja yhtäkkiä hänelle kävi selväksi, että se, mikä häntä oli painanut
eikä ollut pois lähtenyt, että se kaikki nyt lähtee pois yhdellä
kertaa -- kahdelta haaralta, kymmeneltä haaralta, kaikilta haaroilta.
Sääli heitä, omaisia, -- täytyy tehdä niin ettei heihin koskisi
kipeästi. Vapauttaa heidät -- ja itsekkin vapautua kärsimyksistä.
"Kuinka suloinen ja yksinkertainen asia!" -- ajatteli hän. -- "Mutta
kipu?" kysyi hän itseltään. "Mihinkäs se on joutunut? -- Hohoi,
missäs olet kipu?"

Hän alkoi kuunnella. "Kas siellä se on. No, mitäpäs hänestä --
jäytäköön vain!"

"Mutta kuolema? Missä se on?"

Hän etsi entistä, tuota ainaista kuolemankauhuaan eikä sitä löytänyt.
Missä se on? millainen on kuolema? -- ei ollutkaan mitään kauhua
enää, sentähden ettei ollut kuolemaakaan.

Kuoleman asemesta oli valkeus.

-- Sepä ihmeellistä! -- sopersi hän äkisti ääneensä. -- Mikä riemu
minun rinnassani!

Kaikki tämä tapahtui hänelle yhdessä silmänräpäyksessä, eikä tämän
silmänräpäyksen merkitys enää muuksi muuttunut. Läsnäolevien silmissä
tosin kesti hänen kuolemankamppailunsa vielä kaksi tuntia. Jotakin
korahteli hänen rinnassaan, ja tuo lamautunut ruumis vavahteli vielä.
Sitten harveni korahtelu ja kuorsaus harvenemistaan.

-- Loppunut! -- lausui joku hänen vieressään.

Hän kuuli nämät sanat ja toisti ne sielussaan. "Loppunut on kuolema",
-- sanoi hän itselleen. -- "Sitä ei ole enää." Hän vetäsi ilmaa
sisäänsä, pysähtyi kesken henkäystä, oikaisihen suoraksi -- ja kuoli.

(Kirjoitettu 25 p. maalisk. v. 1886.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuolema" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.