Title: Liljecronan koti
Author: Lagerlöf, Selma
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Liljecronan koti" ***


LILJECRONAN KOTI

Kirj.

Selma Lagerlöf


Suomentanut

Helmi Setälä



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1911.



SISÄLLYS:

 Myrskytuuli.
 Rukit.
 Svartsjö.
 Lumikki neito.
 Svartsjön pappi.
 Unipannukakku.
 Morsiustanssi.
 Ketunkuoppa.
 Taalari.
 Suomalaispappi.
 Henriksbergin seppä.
 Vänrikki.
 Arkiolossa.
 Kevätilta.
 Syytös.
 Lepokivi.
 Menninkäiset Lövdalassa.
 Koti.



MYRSKYTUULI.


Tapaninpäivänä vuonna 1800 raivosi sellainen myrskytuuli Lövsjön
kihlakunnassa Värmlannissa, jotta Jumala paratkoon. Olisipa melkein
voinut luulla, että se tempaisisi irti kaikki mitä maailmassa oli ja
tekisi siellä puhdasta jälkeä.

Älkää koettakokaan väittää, että yhtä kovia myrskytuulia olisi
raivonnut sekä ennen että jälkeenkinpäin, älkää väittäkö sitä
ainakaan vanhoille Lövsjöläisille, sillä he ovat lapsesta saakka
saaneet kuulla, ettei toista sellaista myrskytuulta voi ollakaan.

He voivat vielä tänä päivänäkin luetella kaikki ne aidat, jotka
silloin kaatuivat kumoon ja kaikki ne olkikatot, jotka lensivät
hajalleen ja kaikki ne navetat, jotka suistuivat maahan, jotta elukat
hautaantuivat useammiksi päiviksi katonkannattimien alle. He voivat
näyttää kaikki ne paikat, missä tuli pääsi irti ja jota ei saatu
myrskytuulessa sammumaan, ennenkuin koko kylä oli palanut poroksi.
Ja he ovat käyneet kaikilla niillä harjuilla ja kukkuloilla, missä
toinen puu kaatui toisensa viereen, kunnes maa tuli aivan paljaaksi.

Tiedättehän, että ihmisillä on tapana sanoa, ettei niin pahaa, ettei
hyvää sen mukana, mutta kukapa olisi uskonut, että tuo sananlasku
tässäkin kohdin olisi pitänyt paikkansa, sillä näkiväthän kaikki,
että tämä Tapaninpäivän myrsky tuotti vain toisen onnettomuuden
toisensa jälkeen.

Se, joka kaikkein vähimmin saattoi odottaa, että tämä myrskytuuli
tuottaisi jotakin hyvää, oli Koltorpin "pikkupiika". Hänen kanssaan
ei olisi ollut hyvä laskea leikkiä Tapaninpäivän aamuna, kun hän
seisoi metsänlaidassa ja katseli alas laaksoon, missä tuprutteli
lunta ja tuhkaa ja rikkoja ja jos jotakin, mitä tuuli sai mukaansa
riuhdotuksi.

Ei koskaan koko hänen elämässänsä, ja hän oli kuitenkin jo
kolmetoista täyttänyt ja kävi neljännellätoista, tällainen
vastoinkäyminen ollut kohdannut häntä. Kyllähän hän muuten pysyi
hyvällä mielellä, vaikka hän sai kovaakin kokea, mutta tämä oli
sentään pahempaa kuin mitä hän jaksoi kantaa.

Vähälläpä kyyneleetkin olivat pusertua esiin suurista, kirkkaista
silmistä ja vieriä pitkin kalpeita ja laihoja kasvoja.

"Pikkupiika" oli astunut vähän matkaa metsänlaidasta ikäänkuin
tunnustellaksensa tuulta, ja myrskytuuli raastoi pääliinaa ja
paukutteli lyhyttä, valkeaa lammasturkkia ja kääri kotikutoisen
hameen niin lujalle hänen jalkojensa ympärille, että hän oli vähällä
kaatua kumoon.

Hän ei ollut yksinään, vaan äiti ja "pikkupoju" olivat myös matkassa.
Molemmat olivat samanlaisissa pukimissa kuin "pikkupiikakin",
heillä oli lyhyet, valkoiset lammasnahkaturkit ja mustat, jäykät
sarkahameet yllä. Sehän oli aivan luonnollista, sillä "pikkupiika"
peri kaikki vaatteensa äidiltä ja "pikkupoju" peri taas vuorostaan
"pikkupiialta". Mutta he olivat kuitenkin paremmassa asemassa
kuin hän, sillä vaikka he olivat yhtä lämpimästi puetut kuin
"pikkupiikakin", niin he eivät olleet lähteneet metsänreunaa
ulommaksi, vaan seisoivat tuulensuojassa.

Äiti ja pikkupoju olivat yhtä laihat ja riutuneet kasvoiltaan kuin
pikkupiikakin ja heidän silmänsä olivat myös yhtä viisaat ja kirkkaat
kuin hänen, ja kumpikin ajatteli aivan niinkuin hänkin, että tämä
myrskytuuli vasta oli oikea onnettomuus, ja heillä oli niin paha
mieli, että olisivat kernaasti vaikka purskahtaneet itkuun.

Mutta he eivät näyttäneet sittenkään niin surkeilta kuin pikkupiika.

Hän seisoi juuri tuolla mäennystyrällä, tiedättehän, Bäckgårdin
yläpuolella Bron pitäjässä, ja sieltä hän saattoi seurata katseellaan
tietä, joka kulki kiemurrellen monessa mutkassa aina Bron kirkolle
saakka. Ja hän näki, että ihmiset, jotka olivat lähteneet kotoansa
kirkkoon, kääntyivät tieltä takaisin. Sen enempää hänen ei tarvinnut
nähdä ymmärtääkseen, että äidin ja pikkupojun olisi aivan mahdotonta
kulkea kaksi kokonaista peninkulmaa Nygårdiin asti, Svartsjön
pitäjään, jonne he olivat aikeissa lähteä joulupitoihin.

Hän ei malttanut olla puristamatta kättään nyrkiksi kintaan sisällä,
kun tuo seikka hänelle selvisi.

Kunpa metsässä, jossa he asuivat, ei olisi ollut niin tyyntä! Kunpa
he vain olisivat ymmärtäneet millainen ilma oli, ennenkuin he olivat
päässeet aina metsänlaitaan saakka! Silloin he eivät yhtään olisi
lähteneetkään matkaan, ja se olisi ollut paljoa parempi.

Sillä hän oli nyt kerta sellainen, ettei mikään ollut hänestä
kiusallisempaa kuin kääntyä tieltä takaisin eikä päästä perille
sinne, minne hän kerta oli aikonut.

Kunpa hän ei pitkin koko vuotta olisi ajatellut tätä Tapaninpäivää,
jolloin hän pääsisi Nygårdiin! Kunpa hän ei juuri tällä elävällä
hetkellä olisi nähnyt edessään kaikki suuret, pihisevät padat,
valkeilla liinoilla katetut pitkät pöydät ja kaikki hanhenpaistit!
Jospa hän ja pikkupoju eivät joka kerta, kun äidillä ei ollut
heille ruokaa annettavana, olisi lohduttaneet toisiaan: "Sitten kun
me pääsemme sedän luo Nygårdiin joulukesteihin, syömme me oikein
kylläksemme!"

Kuinka surkeata ajatella, että siellä keitettiin rusinasoppaa ja
riisiryynipuuroa ja että siellä oli leivoksia, hilloa, kahvia ja
voikakkuja, ja ettei hän saanut maistaa noita herkkuja!

Hän oli niin pahoillaan, että hän olisi toivonut voivansa purkaa
sisuaan jollekulle. Hän tuumi, että myrskytuulen olisi pitänyt
ymmärtää olla tulematta juuri tänä päivänä. Olihan pyhä ja talvi,
jotta sitä ei kaivattu merelläkään, vaan olisi se kernaasti voinut
pysyä alallansa. Mutta turhaa sitä oli sanoa myrskytuulelle.

Pahin osa matkaa heillä oli nyt edessään: oli kuljettava Helgesäterin
ohi ja Brobyn mäkiä pitkin Löveniä ja kirkkoa kohti ja sitten
pappilan maiden poikki, sillä tie kulki aukeitten ja metsättömien
seutujen läpi. Jos he vain pääsisivät tuon matkan ja jaksaisivat
kiivetä Hedebyn mäkiä, niin vaara olisi voitettu, sillä sieltä tie
kulki metsän halki.

Ei matka tuntunut niinkään pitkältä. Ainakin heidän pitäisi yrittää.
Eihän heidän kuitenkaan voisi käydä sen pahemmin kuin huonosti.

Hän oli kuitenkin hyvillään niin kauan kuin äiti seisoi paikallaan ja
tuumi. Olihan mahdollista, että hän päättäisi jatkaa matkaa. Mutta
samassa hän huomasikin, että äiti kääntyi takaisin metsään päin, ja
pikkupoju seurasi tietenkin äitiä.

Silloin pikkupiika alkoi astua päinvastaiseen suuntaan mäkeä alas.
Ensin aivan hitaasti, mutta sitten yhä nopeammin, sillä tuuli puhalsi
takaa ja hoputti häntä eteenpäin, jotta hänen miltei oli pakko
juosta. Hän ei katsonut kertaakaan taakseen, sillä hän pelkäsi, että
äiti ja pikkupoju voisivat ehkä viitata hänelle ja käskeä häntä
palaamaan takaisin. Hän oli melkein varma siitä, että he huusivat ja
hoilottivat hänelle, mutta siitä hänen ei tarvinnut välittää, sillä
nyt, kun hän oli tullut keskelle myrskytuulta, niin kumisi ja ryskyi
hänen ympärillään niin kovasti, ettei hän voinut kuulla mitään.

Tuskinpa äiti saattoi saavuttaa häntä, sillä täytyihän hänen taluttaa
pikkupojua, jottei tuuli kaataisi häntä kumoon, ja siksi hän ei
päässyt yhtä nopeasti eteenpäin.

Siitä syystä ei pikkupiika ajatellutkaan kääntyä takaisin, hänellä
ei ollut siihen vähintäkään halua, mutta hänen täytyi tunnustaa
itselleen, ettei hän koskaan ollut luullut myrskytuulta niin kovaksi
kuin se oli. Hänen päänsä yläpuolella leijaili suuria, mustia,
siipiään räpytteleviä lintuja, joita tuuli ajoi eteenpäin ja raastoi
ne aivan rikki, jotta niiden höyhenet ja ruumiit menivät säpäleiksi.
Hän ei ollut mielestään koskaan nähnyt mitään niin kammottavaa,
kunnes hän huomasi, että ne olivatkin suuria olkikarahkoja, jotka
olivat irtaantuneet jostakin olkikatosta.

Jos hän astui askeleenkin vastatuuleen, niin kohosi se hänen eteensä
kuin pillastunut hevonen ja oli kaataa hänet kumoon, ja jos hän astui
myötätuuleen, niin se työnsi häntä eteenpäin niin kovalla voimalla,
että hänen täytyi kulkea notkistetuin polvin ja selkä kumarassa
voidakseen kestää sitä. Hän väsyi taistellessaan tuulta vasten, jotta
hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi vetänyt kuormaa.

Pohjoisesta myrsky puhalsi ja oli niin kylmä, ikäänkuin se olisi
kisaillut ruumisten kanssa. Se oli niin voimakas ja terävä, että se
tunkeutui sekä lammasnahkaturkin että sarkahameen läpi ja jähmetti
koko ruumista. Eihän hän sellaisesta suuresti välittänyt, mutta
sittenkin hän tunsi, että varpaat jäykistyivät pikisaumakengissä,
ja sormet kohmettuivat villakintaissa, ja että korvia nipisteli
pääliinan alla. Hän astui kuitenkin eteenpäin, kunnes hän pääsi koko
pitkän mäen alle. Kun hän tuli alas laaksoon, pysähtyi hän odottamaan
toisia.

Kun he vihdoinkin olivat päässeet lähelle, astui hän heitä vastaan.

Parasta kai sittenkin oli palata kotiin, sanoi hän. Mahdotonta oli
kai päästä Nygårdiin saakka.

Mutta nyt oli äiti harmissaan ja pikkupoju myöskin, ja he tuumivat
itseksensä, ettei tuo tyttöletukka saisi hallita heitä ja määrätä,
milloin he saisivat kulkea eteenpäin ja milloin kääntyä takaisin.

"Ei, tiedätkös", sanoi äiti, "emme me käänny kotiin, vaan sinä saat
lähteä joulukesteihin, koska sinulla on sinne niin suuri halu".

"Niin, nyt sinä saat niin paljon tuulta, että sitä piisaa moneksi
viikoksikin", sanoi pikkupoju.

Ja äiti ja pikkupoju alkoivat astua eteenpäin, ja pikkupiika sai
seurata perässä niin hyvin kuin jaksoi.

Kun he saapuivat Nygårdin kohdalle, tuli Kulkija-Lotta ja Kerjuu-Jon
heitä vastaan. Ja nuo molemmat, joilla oli tapana kiertää pitäjää
sekä pyhänä että arkena ja olivat tottuneet kaikenlaiseen säähän,
nostivat kätensä torveksi suun eteen ja huusivat heille, että heidän
kaikin mokomin piti palata kotiin, sillä järven puolella oli niin
kylmä, että he voisivat paleltua kuoliaaksi.

Äiti ja pikkupoju astuivat sittenkin edelleen. He olivat yhä
pahoillaan pikkupiialle, ja tahtoivat, että hän saisi oikein tuntea
millainen ilma oli.

He kohtasivat Fallasin Erikin hevosen, joka veti perässään tyhjää
rekeä, sillä Fallasin Erik oli tuulessa kadottanut hattunsa, ja
juostessaan aitoja pitkin, kiivetessään niiden yli ja ryömiessään
ojien pohjia saadakseen sen kiinni, ei hevonen malttanut enää seisoa
alallaan myrskyssä, vaan oli lähtenyt kotiin päin juoksemaan.

Mutta äidin ja pikkupojun mielestä ei siinä näyttänyt olevan mitään
merkillistä. He jatkoivat vain matkaansa.

He ponnistelivat eteenpäin kunnes he tulivat Brobyn mäkien
korkeimmalle harjalle. Mutta siellä he joutuivat keskelle suurta
ihmisjoukkoa, hevosia ja rekiä, jotka eivät päässeet paikaltaan.
Sillä Brobyn suuri mänty, joka oli ollut niin korkea, että se oli
näkynyt yhtä kauaksi kuin Gurlitan harju, oli kaatunut myrskyssä
kumoon ja asettunut poikittain tielle. Siellä seisoi Gullåsan Jan
ja Kringåsan Britta, joita tänään piti vihittämän Bron kirkossa.
Ja siellä seisoi Gullåsan vanha Jan Jansa ja Kringåsan vanha muori
ja naapureita ja sukulaisia ja Pelimanni-Jöns ja Högsjön kaunis
Gunnar ja paljon muita ihmisiä, jotka kaikki olivat yhtyneet
morsiussaattoon. He huusivat ja kertoivat, että kahdesti matkan
varrella olivat kaatuneet puut estäneet heidän kulkuaan, toiset
oli saatu pois tieltä, mutta tälle puulle ei kukaan voinut mitään
tehdä. Ja Gullåsan vanha vaari kulki ympäri tarjoten viinaa, mutta he
seisoivat sittenkin siinä paikoillansa. Morsian oli noussut reestä
ja itki, kun kirkkomatkalla oli ollut niin paljon esteitä. Ja tuuli
raasti punaisia tylliruusuja ja vihreitä silkkilehtiä hänen hameensa
reunuksesta, jotta ihmiset, jotka myöhemmin päivällä matkustivat
pitäjällä, eivät voineet uskoa muuta kuin että myrskytuuli oli saanut
käsiinsä orjantappurapensaan ja riistänyt siitä kukkia ja lehtiä,
joita se oli siroitellut pelloille ja ojareunoille.

Mutta äiti ja pikkupoju eivät pysähtyneet, vaikka mänty olikin
poikittain tiellä, vaan he ryömivät sen alitse ja jatkoivat
matkaansa. He arvelivat, ettei pikkupiika vieläkään ollut saanut
kyllikseen myrskytuulesta.

Ja he kulkivat aina tienhaaraan ja Brobyn kestikievaritaloon asti!

Siellä he kohtasivat majuurinrouva Samzeliuksen, joka ajoi
parihevosilla ja kuomureellä. Vasta silloin he huomasivat,
kuinka paha ilma oli, kun he näkivät, että majuurinrouva istui
katoksen alla, sillä hän ei muuten ollut juuri arkalasta kotoisin.
Majuurinrouva pisti kätensä kuomun alta esiin ja pui heille
nyrkkiään. Ja hän huusi heille kovalla äänellä, joka kuului myrskyn
kohinassakin: "Mene kotiin, Koltorpin Marit! Älä kulje ulkona
lapsinesi tällaisessa ilmassa, jolloin minunkin on pakko ajaa
kuomureessä."

Mutta äiti ja pikkupoju arvelivat, että pikkupiika saattoi vielä
vähän aikaa taistella myrskytuulta vasten.

Kun he nyt saapuivat sillalle, joka kulki kapean salmen yli, täytyi
heidän ryömiä nelinkontin sillan kaidepuuta pitkin. Täällä painoi
tuuli niin hirveällä voimalla, että he olisivat lentäneet sulaan
salmeen, jos he olisivat yrittäneet kulkea pystyssä.

Päästyään sillan yli, olivat he jo puolitiessä. Pikkupiika alkoi jo
todellakin luulla, että he pääsisivät joulukesteihin.

Mutta tuskin hän oli päässyt tuon ajatuksen loppuun, kun taaskin
tuli vastus eteen. Varmaankin kova kylmyys sillalla oli tehnyt
lopun pikkupojusta. Hän oli aivan kuin jääkappale. Hän heittäytyi
tielle eikä tahtonut astua askeltakaan kauemmaksi. Äiti riisti hänet
syliinsä ja juoksi lähimpään mökkiin hänen kanssaan.

Pikkupiika oli niin pelästyksissään seuratessaan äitiä tupaan, että
hän oli aivan suunniltaan. Sillä jos pikkupoju oli paleltunut, niin
oli se kokonaan hänen syynsä. Äiti ja poju olisivat varmaan palanneet
kotiin, jollei hän olisi ollut mukana.

He olivat tulleet mökkiin, jossa asui aivan sanomattoman ystävällistä
väkeä. He sanoivat heti paikalla, etteivät vieraat millään ehdolla
saaneet jatkaa matkaansa, ennenkuin myrskytuuli oli hiukan asettunut.
Ja he sanoivat, että oli oikea Jumalan onni, että he olivat tulleet
heidän luokseen. Jos he olisivat kulkeneet vielä pappilan maille
asti, niin he olisivat varmaan paleltuneet kaikki kolme.

Näyttipä siltä kuin äitikin olisi iloinnut siitä, että he olivat nyt
päässeet katokseen. Hän istui siinä niin tyytyväisenä, ikäänkuin hän
ei lainkaan olisi tiennyt, että Nygårdissa parhaillaan käännettiin
paistinvartaita ja rasvaa kuorittiin suurista lihapadoista.

Kun isäntäväki oli saanut oikein kyllikseen puhua siitä, miten hyvä
oli, että he olivat jääneet heidän luokseen, niin sattuivat he
kysymään heiltä, miksikä he oikeastaan olivat lähteneet tällaisessa
myrskyssä matkaan. Olivatko he ehkä aikoneet mennä kirkkoon?

Silloin äiti kertoi heille, että hän oli aikonut mennä Per Jansasin
luo Nygårdiin. Per oli hänen lankonsa, vaikka lanko olikin yhtä
rikas kuin hänen miehensä oli ollut köyhä. Joka vuosi Tapaninpäivänä
pidettiin talossa kestit, ja hän, joka oli hänen kälynsä, oli
itsestäänmäärätty vieras. Olihan ilma hänen mielestään ollut kovin
huono, mutta nämät olivat ainoat kestit, joihin heillä vuoden
kuluessa oli tilaisuutta päästä.

Mökkiläiset tulivat jälleen pahalle mielelle kuullessaan tämän.
Heidän oli sääli äitiä, joka ei päässyt kesteihin Per Jansasin luo,
sillä siinä talossa oli kylläkin komeata. Mutta mahdotontahan oli
uudestaan lähteä myrskyn käsiin. Se voisi maksaa heille hengen.

Äitikin myönsi, että se oli aivan mahdotonta eikä hänen näyttänytkään
olevan yhtään vaikea istua alallaan tämän köyhän väen luona, vaikka
muualla häntä odottikin niin paljon hyvää.

"Jollei teillä olisi lapsia mukananne", sanoivat mökkiläiset, "niin
ehkäpä te yksin pääsisitte perille".

Äitikin myönsi samaa. Kyllä hän olisi päässyt perille, jolleivät
lapset olisi olleet matkassa. Mutta heitä oli enää mahdoton viedä
tuohon ilmaan.

Ei, sitä asiaa oli enää mahdoton auttaa, siitä he olivat yhtä mieltä.
Heidän oli niin kovin sääli äitiä. Heidän kasvoistaan saattoi aivan
nähdä, kuinka kovasti heidän oli häntä sääli.

Mutta äkkiä emännän päähän pälkähti ajatus, joka ilahdutti häntä
suuresti. "Hyvänen aika!" sanoi hän. "Voittehan jättää lapset tänne
meidän luoksemme, jos teidän tekee mieli mennä."

Tuo ajatus ilahdutti heitä suuresti, sekä emäntää että isäntää.
He eivät voineet käsittää, miksikä he eivät jo aikaisemmin olleet
keksineet sitä.

Äiti kursaili hiukan aluksi, mutta myöntyi piankin. He päättivät,
että lapset jäisivät sinne koko päiväksi ja yöksikin, ja että
seuraavana päivänä äiti tulisi heitä hakemaan.

Ja äiti läksi ja pikkupiika jäi tupaan istumaan.

Nyt kaikki toivo oli mennyttä, sen hän huomasi, ei hän joulukesteihin
enää voisi päästä. Mutta turhaa hänen oli sanoa, että hän olisi
tahtonut mennä äidin mukana, sillä mökkiläiset, joiden luo he olivat
joutuneet, olivat niin kovin ystävällisiä, eivät he olisi päästäneet
häntä ulos. Eivätkä he molemmat myöskään olisi voineet jättää
pikkupojua.

Mökkiläiset yrittivät puhella hänelle ja hauskuuttaa häntä, mutta
hän ei saanut sanaakaan vastatuksi. Hän käänsi heille vaan selkänsä
ja asettui ikkunaan katselemaan kahta suurta koivua, jotka heiluivat
edestakaisin myrskytuulessa.

Hänen mieleensä nousi kaikenlaisia toiveita seisoessaan siinä. Muun
muassa hän toivoi, että myrskytuuli tarttuisi voimakkaasti tähän
mökkiin ja kaataisi sen kumoon, jotta hän pääsisi siitä pois.

Vaan, kas -- -- Tuopa näytti, merkilliseltä. Katsellessaan koivuja
tuntui hänestä, ikäänkuin ne eivät enää olisi heiluneetkaan yhtä
kovasti. Ja melu ja kohina, joka seurasi myrskyä, tuntui hänestä myös
vähenevän eikä enää ilmassa lennellyt lastuja eikä olkia.

Tuskin hän saattoi uskoa silmiään, mutta ilma oli todellakin jo niin
tyyntynyt, että riippakoivujen oksat enää vain hiukan värähtelivät.

Mökkiläiset lepertelivät pikkupojun kanssa, eivätkä huomanneet
mitään, ennenkuin pikkupiika sanoi, että myrskytuuli oli tauonnut.

He hämmästyivät suuresti ja säälittelivät, ettei se ollut tauonnut
varhemmin, jotta lapsetkin olisivat päässeet joulukesteihin. Sillä
mitäpä hauskaa heidän oli istua kaiken päivää täällä, sen he kyllä
ymmärsivät.

Silloin sanoi pikkupiika, että jos he vain sallivat, niin hän lähtisi
pikkupojun kanssa Nygårdiin. Suora maantie johti sinne, jotta hän
kyllä löytäisi perille, eikä heille voinut myöskään näin keskellä
päivää tapahtua mitään pahaa.

Mökkiläiset olivat niin tavattoman hyviä ja ystävällisiä. He eivät
tahtoneet pahoittaa kenenkään mieltä, vaan he antoivat heidän mennä,
sekä pojun että pikkupiian.

Nyt oli kaikki hyvin. Ilma oli kaunis ja tyyni ja käveleminen kävi
aivan helposti, ei kukaan voinut myöskään pakoittaa pikkupiikaa
istumaan alallaan tai palaamaan kotiin, kun hänen mielensä teki
eteenpäin.

Mutta kas, yksi asia sittenkin teki hänen mielensä rauhattomaksi.
Hänen mielestään aurinko taivaan etelärannalla painui kovin nopeasti
mailleen. Ei hän tiennyt ajasta mitään, mutta mitäpä, jos olikin
jo niin myöhäistä, että vieraat jo istuivat pöydässä Nygårdissa!
Kokonainen peninkulma oli vielä jäljellä, mitäs jos hänen päästessään
perille padat olisivatkin jo tyhjät ja vain kalutut luut jäljellä!

Pikkupoju oli vain seitsemän vuoden vanha. Ei hän päässyt kovin
nopeasti kulkemaan. Hän oli myös väsynyt ja haluton kaikkien
tämänpäiväisten kärsimysten jälkeen.

Kun he tulivat Hedebymäen juurelle, pysähtyi pikkupiika ja katseli
alas Löven-järvelle, jonka pintaa peitti kova, kiiltävä jää.

Hän kysyi, muistiko pikkupoju minä päivänä äiti kotiintullessaan oli
kertonut, että Löven oli jäätynyt. Äiti oli niin kovin ihmetellyt,
että järvi jäätyi jo ennen joulua, jotta hän puhui siitä koko illan.
"Niin, se oli jouluaaton aattona", sanoi pikkupoju. Siitä hän oli
aivan varma.

"Sitten se on ollut jo neljä päivää jäässä", sanoi pikkupiika. "Aivan
varmaan jää on jo niin vahvaa, että se kannattaa meitä."

Pikkupoju reipastui heti paikalla, kun hän käsitti, että pikkupiika
aikoi kulkea järven yli.

"Lasketaan luikua Nygårdiin!" huudahti pikkupoju.

"Tämä tie on sopivin", sanoi pikkupiika, "sillä Nygård on järven
rannalla".

Pikkupiika epäili tosin vielä hiukan, mutta tällä kertaa pikkupoju
yllytti häntä. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan maamatkasta. Hän
tahtoi suoraa päätä alas jäälle.

"Sinä saat sanoa äidille, että sinä sitä tahdoit", sanoi pikkupiika,
"sillä hän ei suutu sinuun".

Järven rantaan ei ollut pitkä matka. Hetken kuluttua he olivat
jäällä. Se oli yhtä liukas kuin ankerias, sen kirkkaampi se ei juuri
olisi voinut ollakaan. He tarttuivat toisiaan käteen kiinni ja
alkoivat laskea luikua pitkin Löven-järveä.

Se kävikin paljoa paremmin kuin maantiellä tallustaminen.
Tällä tavalla he varmaan pääsisivät perille ennenkuin suuret
kestipäivälliset olivat loppuneet.

Mutta sitten kuuli pikkupiika kohinaa ja jyskettä takanaan, joka
oli hänelle liiankin tuttua. Hänen ei tarvinnut katsoa taakseenkaan
tietääkseen mitä se oli. Hän tunsi sen jo niskassaan. Myrskytuuli
alkoi nyt taas uudelleen.

Tuntuipa siltä kuin myrskytuuli olisi pysytellyt alallaan vain
viekoitellakseen lapset alas jäälle. Ja nyt se tuli ja tarttui kiinni
heihin ja kaatoi heidät nurin.

Heidän oli aivan mahdoton päästä jäällä eteenpäin, nyt kun
myrskytuuli taas oli kiihtynyt. He eivät voineet seisoa pystyssä. He
eivät voineet muuta kuin ryömiä takaisin rantaan.

Olisipa voinut luulla, että pikkupiian voimat nyt olisivat olleet
lopussa. Hän oli järjestänyt heidän asiansa siten, että tuntui
melkein mahdottomalta ajatella, että he pääsisivät enää ihmisten
ilmoille. Jäällä he eivät voineet kulkea, ja kun he saapuivat
rantaan, niin kohosi sillä kohdalla korkea vuori ja tiheä metsä eikä
tietä ollut minkäänlaista.

Ja pikkupoju oli niin väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen, että hän vain
itki.

Pikkupiikakin jäi hetkeksi seisomaan rannalle ja näytti aivan kuin
pilvistä pudonneelta.

Mutta miten lieneekään ollut, niin hän muisti äkkiä, millä tavalla
hän tavallisesti laski mäkeä kotona, kun kallionrinne oli jäässä. Ja
hän alkoi heti taittaa kuusenoksia ja keräsi niitä kahteen kasaan.
Toiselle kasalle hän pani pikkupojun istumaan ja kävi itse polvilleen
maahan ja työnsi sekä pojun että molemmat kuusikasat alas jäälle.

Kun he tulivat kovimpaan tuuleen, kävi hän istumaan toiselle kasalle
ja sekä poju että hän ottivat käteensä aika karahkan ja pitelivät
sitä tuulessa.

Hui! sanoi myrskytuuli, ja hei! sanoi myrskytuuli. Se pudisteli heitä
ja keikautti heitä sivulle ikäänkuin koetellaksensa, voisiko se saada
heidät valtaansa.

Mutta sitten se tarttui koko voimallaan heihin kiinni ja lapset
kiitivät matkaan. Ja niin sitä mentiin, aivan kuin tuulessa,
vaikkeivät he tunteneetkaan tuulta, olisivatpa melkein voineet luulla
istuvansa paikoillaan, jolleivät rannat olisi kiitäneet heidän
ohitsensa.

Pikkupoju kirkaisi ilosta, mutta pikkupiika istui puristaen huulensa
lujasti yhteen ja katseli ympärilleen tokko joku uusi este taaskin
nousisi hänen ja joulukestien väliin.

Niin nopeasti ei hän ennen eläissään ollut kulkenut. Ei kestänyt
montakaan minuuttia, ennenkuin he tulivat niemen kohdalle, jossa
Nygård sijaitsi.

Nygårdissa väki huomasi heidät juuri sinä hetkenä, kun he aikoivat
käydä pöytään, eivätkä he malttaneet olla kiiruhtamatta ulos
katsomaan, mikähän kumma siellä järvellä kulki.

Ymmärtäähän sen kuinka he hämmästyivät, sekä Per Jansa että Per
Jansan vaimo ja pappi ja koko kesti väki, kun he näkivät heidät.

Ainoa, joka ei näyttänyt olevan kovin ihmeissään, oli äiti. "Tuo
tyttö ei anna myöten, ennenkuin hän saa tahtonsa perille", sanoi
hän. "Koko ajan olen odottanut, että hän tulisi tänne lentäen luudan
varrella."

Mutta kaikki sinä iltana kehuivat kilvan pikkupiikaa ja sanoivat,
että hänestä tulee vielä kelpo nainen.

Äiti sai istua pappilanrouvan vieressä sohvassa kauan aikaa ja puhua
tytöstään.

Hän ei ollut niinkään huono kehräämään, niin pieni kuin hän olikin,
ja hän oli poiminut marjoja koko viime kesän ja myönyt niitä
Helgesäteriin, ja hän oli saanut aapisen kapteeninrouvalta, ja
Helgesäterin neiti oli neuvonut häntä, jotta hän osasi nyt sekä lukea
että kirjoittaa.

Svartsjön pappi oli ollut monta vuotta leskenä, mutta kesällä hän
oli mennyt uusiin naimisiin. Uusi pappilanrouva oli pienikasvuinen
nainen, hänen hiuksensa olivat aivan valkoiset, mutta kasvot
hienohipiäiset ja sileät. Ei kukaan voinut sanoa kuinka vanha hän
oli. Häntä kehuttiin tavattoman toimeliaaksi talossaan. Sanottiinpa
myöskin, että hän ensi näkemältä osasi jo jokaisesta sanoa, mikä hän
oli miehiään.

Nyt sanoi tämä uusi pappilanrouva äidille, että hän jo kauan oli
aikonut ottaa taloon nuoren tytön, joka saisi palvella hänen
tytärpuoltaan, jotta sisäköllä olisi enemmän aikaa kutoa. Hän kysyi
äidiltä, sallisiko hän pikkupiian muuttaa ensi syksynä pappilaan.

Kuinka ei äiti sitä sallisi! Olipa sekin kysymys! Hän ei voinut
ajatellakaan suurempaa onnea pikkupiialle kuin päästä palvelijaksi
Lövdalaan.

Koko illan pappilanrouva seurasi katseillaan pikkupiikaa. Näyttipä
siltä kuin hän ei olisi voinut muuta ajatellakaan.

Hetken kuluttua hän kutsui äidin jälleen luokseen.

"Onko se totta", sanoi hän, "että tyttö osaa sekä kirjoittaa että
lukea?"

Ja äiti vakuutti, että se oli totta. "No, silloin me päätämme, että
hän tulee nyt jo Lövdalaan", sanoi pappilanrouva. "Te voitte kulkea
Lövdalan kautta mennessänne kotiin näistä kesteistä, ja silloin tyttö
voi jäädä sinne samalla matkalla."

Siten se asia sovittiin.

Mutta sittenkin pappilanrouva istui vaan katsellen pikkupiikaa,
ikäänkuin hän ei olisi voinut katsella häntä kyllikseen.

Hetken kuluttua hän tahtoi jälleen puhua Koltorpin Maritin kanssa.

"Mikä sinun tyttösi nimi on?" kysyi hän.

"Niin, hänen nimensä on Eleonora, mutta me kutsumme häntä vaan
Noraksi."

"Onko se aivan totta, eikä vain turhaa kerskailua, että hän osaa
lukea ja kirjoittaa?" sanoi pappilanrouva.

Äiti vakuutti hänelle, että se oli aivan totta.

"Minä olen tuuminut, että hän saa ajaa meidän kanssamme reessä kotiin
jo tänä yönä", sanoi pappilanrouva. "Me tarvitsemme Lövdalassa juuri
sellaista kuin hän on ja siksi hän voi yhtä hyvin nyt jo alottaa
palveluksensa."

Kävi niinkuin pappilanrouva tahtoi, kuinkas muuten. Hän oli
sellainen, ettei kukaan mielellään ruvennut häntä vastustelemaan.



RUKIT.


Suuri taalalaiskello, joka seisoi Lövdalan kyökkikamarissa, löi kuusi
niin kovalla metelillä, että olisi voinut luulla raskaitten luotien
syöksyvän maan alle, ja herätti pikkupiian, joka nukkui kolmen tuolin
varassa, tilapäisellä vuoteellaan, joka kaikessa kiireessä oli pantu
hänelle kuntoon myöhään yöllä.

Hän hyökkäsi kirkaisten ylös vuoteelta ja seisahtui vasta, kun oli
päässyt keskilattialle. Hän oli uneksinut maanneensa arkussa, että
häntä oli määrä haudata ja että hänelle soitettiin kirkonkelloja.

Päästyään kylmälle permannolle tuli hän heti täysin valveille.

Ei suinkaan ketään ollut huoneessa, joka olisi kuullut hänen
huutonsa? Kylläpäs pappilan palvelijat olisivat nauraneet, jos he
olisivat tienneet, että hän pelästyi seinäkelloa! Hän ei ymmärtänyt
itsekään, miksi hän oli pelästynyt, tosin ei heillä Koltorpissa
ollut kelloa, mutta Nygårdissa oli lyömäkello sekä väentuvassa että
kamarissa, jotta tiesihän hän hyvinkin millä tavalla kello löi.

Kyökkikamarissa ei ollut aivan pimeä. Pari pientä kalikkaa paloi
uunissa huoneen nurkassa, niin että hän saattoi nähdä ympärilleen.
Ei, kamarissa ei ollut ketään muita kuin hän. Kapea puusohva, jossa
pappilanneiti, mamseli Maija Liisa nukkui, kun hän yöllä tuli sisään,
oli tyhjänä, olipa se kokoonpantukin.

Mutta jos mamseli Maija Liisa oli noussut, niin silloin kai hänenkin
oli aika pukeutua.

Hän heitti vielä kalikan uuniin. Kun tuli valaisi vain sen verran,
että hän saattoi löytää sukkansa ja kenkänsä ja muut vaatteensa, niin
oli hän pian valmis.

Olipa se ihmeellistä, että hän oli nyt täällä, pappilan
kyökkikamarissa ja puki ylleen! Juuri tässä samaisessa Lövdalassa,
jossa äiti oli palvellut lastenhoitajana, ennenkuin hän meni isän
kanssa naimisiin. Voisikohan hän kiintyä nyt tähän paikkaan yhtä
paljon kuin äitikin?

Lukuunottamatta pikkupojua tietysti ei äiti kenestäkään koko
maailmassa pitänyt niin paljon kuin pappilanneidestä. Kun hän puhui
hänestä, niin puhui hän ikäänkuin jostakin prinsessasta.

Pappilanneiti oli niin kaunis, että kun hän ajoi tai ratsasti
maantietä pitkin, niin kiiruhtivat ihmiset työstään aitavieruksille
katselemaan häntä.

Papilla oli suuri valta pitäjässä, mutta hänellä oli tapana sanoa,
ettei kansa välittänyt hänestä vähääkään verrattuna siihen, kuinka
paljon he pitivät hänen tyttärestään. Hän itse oli muukalainen, mutta
tytär oli sitä vanhaa pappissukua, joka oli elänyt pitäjässä sata
vuotta ja hän se perisi myös Lövdalan sekä koko pitäjän.

Joskus oli tuntunut hiukan kiusalliselta, kun äiti puhui niin paljon
pappilanneidestä. Sillä kun hänestä vaan oli puhetta, niin ei
kukaan muu näyttänyt kelpaavan mihinkään. Mutta hauska oli nyt joka
tapauksessa saada nähdä häntä.

Jospa hän vain olisi voinut ymmärtää, mitä ihmeen surinaa hän kuuli
pukeutuessaan. Eihän eilinen myrskytuulikaan voinut enää suhista
korvissa? Tai ehkäpä myrsky oli jälleen yltynyt? Vaikkei tuo ääni,
jota hän kuuli, tuntunut oikein tuulen suhinalta. Pikemmin se oli
myllyn tasaista pyörinää.

Vihdoin hän oli valmis ja avasi keittiön oven.

Eipä ihme, että oli kovasti suhissut. Koko keittiö oli täynnä rukkeja
ja kehrääjiä; toinen rukki toisensa takana, toinen kehrääjä toisensa
takana. Ei siinä ollut minkäänlaista loppua.

Hänen täytyi pysähtyä kynnykselle, sillä hänen päänsä oli mennä aivan
pyörälle. Enintäin kolme kehrääjää kerrallaan hän tähän asti oli
nähnyt samassa huoneessa, sen enempään hän ei ollut päässyt. Mutta
montako oli täällä? Tokko hän osaisi niitä edes laskea.

Keittiössä oli varsin pimeä, jottei siellä ollut niinkään helppo
kotiutua. Muutamia pihkaisia ja kyhmyisiä katajanjuuria paloi
ristikolla, joka oli asetettu korkean rautakangen varaan liedelle,
siinä kaikki. Mutta paitsi huonoa valaistusta oli vaikea nähdä mitään
senkin vuoksi, että rukit ja kehrääjät olivat kiedotut tomupilveen,
joka työtä tehdessä nousi ilmaan.

Olkoon miten hyvänsä, sellaista näkyä hän ei koskaan ennen ollut
nähnyt. Katsellessaan siinä rukkien pyöriä ja polkimia ja puolapuita
ja työskenteleviä käsiä ja sormia, meni hänen päänsä yhä enemmän
pyörälle. Selvitelläkseen päätään alkoi hän tehdä itselleen
kysymyksiä, niinkuin äiti oli neuvonut häntä. "Montako vyyhtiä
lankaa tässä keittiössä kehrätään yhtenä ainoana aamuna? Ja montako
vyyhtikimppua heillä on jo vinttikonttorissa riippumassa? Ja kuinka
monet kangaspuut asetetaan kuntoon keväällä, jotta kaikki nämä langat
tulisivat kudotuiksi? Ja montako kangaspituutta pannaan sitten
valkenemaan? Ja montako --"

Kas niin, nyt pää tuntui taas selvältä, jotta hän uskalsi astua
peremmälle rukkien keskelle. Ei niitä ollutkaan niin kovin monta,
niinkuin hänestä ensin oli tuntunut, vaikka eihän niitä niin
vähänkään ollut. Ne seisoivat pitkässä kiemurtelevassa rivissä aina
lieden luota ulko-ovelle saakka.

Lähinnä uunia ja valoa istui pappilanrouva keltaiseksi maalatun rukin
ääressä ja kehräsi hienoa, valkeaa pumpulilankaa. Hänen takanaan
istui vanha emännöitsijä, josta äiti oli kertonut ja hän kehräsi
villalankaa punaiseksi ja vihreäksi maalatulla rukilla. Hänen
vieressään oli viisi nuorta palvelustyttöä, keittäjätär ja sisäkkö,
aputyttö, juomanpanija ja karjakko, jotka kehräsivät hienoa pellavaa
maalaamattomilla rukeilla. Vieläkin kauempana istui kyttyräselkäinen
ruotimummo, joka kehräsi rohtimia huonolla, vanhalla rukilla. Ja
aivan taimmaisena keittiön oven vieressä vedossa ja aivan pimeässä
istui vieläkin yksi kehräämässä. Hänen rukkinsa pyörästä oli kolme
puolaa poikki, nyöri oli täynnä solmuja, poljin oli epäkunnossa ja
hän kehräsi karheita rohtimia, jotka olivat niin nystyisiä ja täynnä
päistäreitä, ettei missään muussa talossa niitä olisi viitsitty
kehrätäkään. Mutta nainen, joka istui siinä, näytti kehräävän niitä
yhtä helposti ja kevyesti, kuin toiset hienoa pellavaa.

Kukahan tuo saattoi olla, sitä pikkupiika ei voinut arvata. Varmaan
hän oli tullut pappilaan oppiaksensa siellä kehruuta.

"Voi poloista!" ajatteli pikkupiika. "Sinun ei ole hyvä olla täällä.
Sinä et ole pappilanrouvan suosiossa."

Useampia ei keittiössä ollutkaan. Mikähän häntä oikeastaan oli
vaivannut, kun hän oli luullut siellä olevan niin paljon väkeä.

Kaikki he vain kehräsivät ja kehräsivät. Äidillä oli tapana laulaa
tai kertoa satuja kehrätessänsä, mutta täällä istuivat kaikki aivan
ääneti.

Pappilanrouva kutsui pikkupiian luokseen. Hän käski hänen antaa
kartattuja pumpuleita korista, joka seisoi lattialla, jotta
pappilanrouvan ei tarvitsisi kumartua alas.

Kauan aikaa pikkupiika sai olla tässä työssä. Rukit surisivat hänen
ympärillään ja polkimet liikkuivat ja puolat pyörivät. Hänen päätään
alkoi jälleen pyörryttää ja taaskin hänen täytyi tehdä itselleen
kaikenlaisia kysymyksiä, jotta pää selviäisi.

"Montakohan vyyhtiä lankaa he ehtivät kehrätä yhtenä aamuna? Ja
montako lankavyyhtiä heillä jo on vinnillä valmiina --"

Mutta tosiaankin! Eihän hän vielä ollut nähnyt "pappilanneittä".
Olisihan hänenkin pitänyt olla täällä yhtä hyvin kuin
pappilanrouvankin. Mutta ehkäpä oli typerää olettaa, että hän
kehräisi yhdessä palvelijoiden kanssa. Siksi hän tietenkin oli liian
hieno. Sellainen pieni kullanmuru pappilanneideksi!...

Hänhän saisi periä Lövdalan ja koko pitäjän. Hän istui varmaan
vieraskamarin sohvassa ja ompeli silkkikukkasia silkkikankaalle.

No, mikäs nyt oli hätänä? Varmaan joku siellä ilvehteli.
Pappilanrouva käänsi vähä-väliä päätään ovelle.

Aamu oli siksi pitkälle jo ehtinyt, että päivä alkoi sarastaa.
Pienistä ikkunaruuduista tunkeutui hämärtävä valo sisään. Aina
huoneen perälle, missä pikkupiika oli, saattoi nähdä, että kehrääjä,
joka istui taimpana, aivan oven suussa, oli lopettanut työnsä. Hän
ei torkkunut, vaan istui nojaten kädellään rukinpyörään ja tuijotti
eteensä. Mutta sittenkin näytti siltä, kuin hän ei olisi nähnyt
mitään, mitä huoneessa tapahtui.

Ja aivan varmaan hän ei huomannut, että pappilanrouva näki hänen
rukkinsa pysähtyneen.

Hänen kasvonsa olivat lempeät ja kirkkaat ja hänen siniset silmänsä
suuret ja vakavat. Eipä näyttänyt siltä, kuin hän laiskuudesta olisi
lopettanut työnsä, vaan siksi, että hänen täytyi istua hiljaa ja
ajatella.

Sitä myöten kuin aika kului puristuivat pappilanrouvan huulet yhä
lujemmin yhteen. Hänen kasvonsa tulivat niin ankariksi, että miltei
olisi voinut pelätä häntä.

Nyt hän pysähdytti rukkinsa ja nousi pystyyn. Mutta toinen istui
sittenkin hiljaa alallaan eikä huomannut, että pappilanrouva
pujottautui rukkien lomitse ovea kohti. Hän ei liikahtanut vähääkään,
ennenkuin pappilanrouva seisoi hänen edessään ja tarttui kädellään
häntä niskaan kiinni.

Silloin pääsi hänen huuliltaan huudahdus ja hän koetti riuhtaista
itseään irti, mutta pappilanrouva piti hänestä lujasti kiinni.
Toisella kädellään hän painoi häntä taaksepäin, toisella hän tarttui
rohtimiin, jotka olivat rukinlavassa ja alkoi hieroa niillä hänen
kasvojaan.

"Emmekö me muka kaikki tee sinulle työtä?" sanoi hän kovalla,
karkealla äänellä. "Ja sittenkin sinä vain istut ja nukut?"

Vähälläpä pikkupiika olisi huutanut. Ei ikimaailmassa! Oliko tuo
pappilanneiti! Mutta kellekäs muulle he kaikki olisivat työtä tehneet.

Pappilanrouva pudisteli häntä vielä kerran oikein kovasti, heitti
rohtimet maahan ja palasi paikallensa.

Mutta samassa nousi emännöitsijä tuoliltaan ja kaikki viisi
palvelijatarta sekä ruotimummo ja työnsivät rukkinsa syrjään.

Pappilanrouva käännähti emännöitsijään päin ja katsoi ihmeessään
häneen.

"Eikö rouva tiedä, ettei palvelusväellä ole tapana jouluviikolla
kehrätä", sanoi emännöitsijä, "vaan silloin meillä tavallisesti on
vapaata ja saamme tehdä itsellemme työtä. Ja tietäähän rouva senkin,
että jos me menemme pastorilta kysymään, niin hän sanoo, että kaikki
saa olla ennallansa. Nyt me olemme kehränneet koko aamun, siksi että
mamseli Maija Liisa pyysi meitä tekemään rouvalle mieliksi, mutta nyt
me lopetamme, koska rouva sittenkin kohtelee häntä samalla tavalla
kuin aina muulloinkin."

Kun se oli sanottu, niin emännöitsijä ja kaikki viisi palvelijatarta
ja ruotimummo tarttuivat rukkeihinsa ja aikoivat kantaa ne pois
keittiöstä.

Mutta pappilanrouva asettui kiireesti keittiön oven eteen.

"Ei ainoatakaan rukkia viedä minun luvattani pois keittiöstä", sanoi
hän.

Emännöitsijä astui epäröimättä hänen eteensä, sillä hän tiesi, että
oikeus oli hänen puolellaan. Varmaan tapahtui nyt jotakin aivan
hirveää.

Mutta kas kummaa, sen sijaan tapahtuikin jotakin, jota ei kukaan
olisi voinut aavistaa.

Pappilanrouva katseli ympärilleen, ikäänkuin toivoen, että joku
auttaisi häntä. Ja silloin hänen katseensa osui pikkupiikaan. Mutta
kun hän huomasi, että tyttö vain tuijotti häneen pelästyneenä,
ikäänkuin hän olisi nähnyt peikon edessään, niin muuttui hän
kerrassansa.

Ja hän poistui ovelta, juuri kun emännöitsijä oli vain askeleen
päässä hänestä.

"Oikeus on oikeus", sanoi hän. "Jos asia on niinkuin Kaisa sanoo
ja jos teillä aina on ollut jouluviikolla vapaata, niin myönnetään
se teille nytkin. Mutta olisittehan te voineet puhua minulle siitä
kauniisti eikä vaatia sitä tuolla tavalla."

"Ensi kerralla me pidämme sen mielessämme", sanoi emännöitsijä
äreästi. Sen enempää ei siitä puhuttu, sillä samassa kuului pienen
kellon kilinää sisähuoneista.

"Pappi soittaa aamurukoukseen", sanoi emännöitsijä. "Me voimme
jäljestäpäin korjata rukit pois."

He astuivat ulko-ovelle, mutta pikkupiika jäi seisomaan paikoilleen,
ikäänkuin hän ei olisi voinut päästä liikkeelle. Mitenkä ihmeessä
tuo saattoi olla pappilanneiti, tuo, joka istui aivan ovensuussa ja
kehräsi rohtimia? Sehän oli ikuinen synti ja häpeä. Mitäs, jos äiti
sen tietäisi!

He marssivat ulos pitkässä rivissä ja keittiö oli jo aivan tyhjä, kun
pappilanneiti, joka kulki viimeisenä, ojensi hänelle kätensä.

Hänellä oli ihmeen lempeä ääni ja pieni, hieno ja pehmeä käsi.
Pikkupiika tarttui ensin aivan arasti siihen, mutta kun he astuivat
eteisen läpi, puristi hän sormensa yhä lujemmalle. Ja kun he
seisahtuivat papin huoneen kynnykselle, kumartui pappilanneiti
pikkupiian puoleen.

"Sinä olet Maritin, vanhan hoitajani tytär, eikö niin?"

"Olen", sanoi pikkupiika. "Minä tulin tänne teitä auttamaan."

Pappilanneiti hymyili. "Niin, kyllä minä tarvitsenkin jonkun, joka
auttaa minua", sanoi hän.



SVARTSJÖ.


Kaikki viisi palvelijatarta istuivat ompelusormukset sormessa ja
vahaa ja rihmarullia vieressään paikaten vanhoja vaatteita. Heidän
laitansa oli aivan varmaan sama kuin räätälienkin, he tahtoivat
istua korkealla ommellessansa, sillä kaikki viisi olivat kiivenneet
korkealle jakkaralle. Vanha emännöitsijä yksin istui tuolilla.

Pikkupiika seisoi ikkunan ääressä ja katsoi ulos. Hänen eteensä
avautui avara pihamaa, johon lumiauralla oli kynnetty teitä korkeiden
kinosten väliin. Suuria rakennuksia oli joka taholla, ja pikkupiika
koetti äidin kertomusten mukaan arvata mitä kukin oli. Tuo pitkä,
matala rakennus asuinrakennuksen edessä oli kai navetta, talli oli
sen itäpuolella ja panimo sekä siihen kuuluva kamari länsipuolella.
Rakennukset eivät olleet rakennetut kiinni toisiinsa, mutta niitä
ympäröi aitaus, jotta ei voinut päästä taloon muutakuin kapeista
veräjistä, jotka olivat nyt talvella avoinna. Tallin itäpuolelta
siinsi useiden rakennusten kattoja ja päätyjä, jotka ympäröivät
toista, vieläkin suurempaa pihaa. Siellä oli lammaskarsina ja
sikala, ruoka-aitta ja makasiini, vilja-aitat, ladot ja halkovajat,
renkitupa ja kalustohuone. Useat rakennuksista seisoivat pylväitten
varassa, toisissa oli portaita, jotka nousivat päädyn ulkoseinää
pitkin ja johtivat mataliin luhteihin. Minne ikänä hän katsoi, siellä
oli lisärakennuksia, ullakkohuoneita, pieniä pimeitä ikkunaruutuja
ja pitkiä solia. Useimmissa rakennuksissa oli paksuja olki- tai
turvekattoja, sen lisäksi peitti niitä nyt paksu lumikerros.
Pikkupiian mielestä ne olivat kaikki käärityt pehmeihin, lämpimiin
peittoihin ja vällyihin. Rauha ja hiljaisuus vallitsi kaikkialla,
ikäänkuin vanhat talot olisivat nukkuneet talviuntaan.

Yksi palvelustytöistä oli vasta tullut taloon ja päälle päätteeksi
vieraasta pitäjästä. Hän aikoi kai käyttää hyväkseen tätä hiljaista
hetkeä ja tiedustella jotain isäntäväestään. Hän teki kysymyksen
toisensa jälkeen pappilanneidestä ja rouvasta ja itse papistakin,
mutta hän ei saanut ainoatakaan vastausta. Kaikki muut istuivat
ääneti ja ompelivat, eivätkä olleet tietävinään mitään.

Lopulta hän kai huomasi, ettei hän voinut saada heistä mitään tietää,
sillä nyt hän alkoi kysyä muuta. "Miksi tämän pitäjän nimenä on
Svartsjö?" Hän ei voinut ymmärtää, mistä se oli saanut nimensä. Hän
oli kuullut, että pitäjässä oli kolme järveä paitsi Löveniä, mutta ei
yhdenkään nimi ollut Svartsjö, sen verran hän tiesi.

No, tähän kysymykseen ei olisi ollut vaarallista vastata, mutta
pahaksi onneksi ei kukaan palvelijoista tiennyt, mistä pitäjä oli
saanut nimensä. Näyttipä siltä, kuin hän tästä asiasta ei olisi
saanut tietää sen enempää kuin toisistakaan. Mutta silloin vanha
emännöitsijä laski helmaansa ompelunsa ja pyyhkäisi silmälasit
nenältään.

Eihän se niin kummaa ollut, että pitäjä oli nimeltään Svartsjö, se
oli saanut nimensä samannimisestä järvestä, joka muinoin oli ollut
tällä paikkakunnalla, mutta sittemmin kuivunut.

Vieras palvelijatar oli kai tavattoman iloinen saadessaan vihdoin
tämän vastauksen. Hän kysyi heti, millä seudulla pitäjää tuo järvi
oli ollut.

Niin, se oli ollut laaksossa Lövdalan alapuolella. Emännöitsijä
kääntyi etelänpuolista ikkunaa kohti ja viittasi ulos. Hän luuli,
että vesi oli ulottunut aina panimon alapuolella olevan mäen
rinteeseen. Siellä oli ainakin niin hienoa hiekkaa, kuin tavallisesti
järven rannoilla.

Vieras palvelijatar käänsi myös päänsä ikkunaan. Asuinrakennus
sijaitsi niin korkealla kummulla, että ympäröivät matalat rakennukset
eivät estäneet näköalaa. Navetan katon yli saattoi nähdä peninkulman
pituisen laakson, jonka pohja oli sileä kuin lattia.

Mutta hän ei voinut uskoa, että emännöitsijä arveli tuota tasaista
maata vanhaksi järvenpohjaksi. Hän oli aina luullut, että entisen
järven paikalla maa olisi epätasaista ja rosoista.

Emännöitsijä ei vastustanut häntä. Hän ei välittänyt siitä, mitä
juomanpanija luuli. Hän oli vain kertonut sen, minkä hän tiesi.

Ja emännöitsijä asetti silmälasit paikoilleen nenälle ja alkoi taas
ommella.

Vieras palvelijatar nauraa tirskutti halveksivasti. Ihmeellistä, että
vanhat ihmiset eivät koskaan voineet sietää vastaansanomista. Mitä
ikänä he sanoivat, sitä olisi heidän mielestään pitänyt uskoa.

Ei kukaan toisista palvelijattarista sanonut sanaakaan emännöitsijän
puolustukseksi. Keittiössä oli aivan hiljaista. Pikkupiian olisi
kovin tehnyt mieli kertoa, mitä hän oli kuullut Svartsjöstä, mutta
hän ei tiennyt, sopisiko hänen sekaantua keskusteluun.

Silloin kyökkikamarin ovi avautui, ja mamseli Maija Liisa tuli
keittiöön.

Aluksi hän ei sanonut sanaakaan, vaan katseli vain toisten työtä.
Sitten hän astui pikkupiian luo, joka seisoi yhä ikkunassa.

"Sanoppa, Nora", sanoi hän istahtaessaan puutuolille ikkunan ääreen
ja ottaessaan pikkupiian käden omaansa, "oletko käynyt niin pitkällä,
että olet nähnyt muitakin järviä kuin Lövenin?"

Pikkupiika lensi tulipunaiseksi, kun pappilanneiti puhutteli häntä.
Töin tuskin hän pääsi sen verran ääneen, että hän sai sanotuksi
nähneensä jo niin monta järveä, ettei hän voinut niitä edes luetella.

"Teeppäs minulle sitten mieliksi ja ajattele jotakin niistä", sanoi
pappilanneiti. "Saat ajatella mitä niistä mielesi vaan tekee, kunhan
se vain on pitkä ja kapea ja sijaitsee kahden pitkän metsäisen harjun
välissä."

Pikkupiika painoi leukansa rintaa vasten ja katsoi alas lattiaan.
Mutta pian hän katsahti taas ylös. Nyt hän jo oli tuuminut.

Pappilanneiti katsoi veitikkamaisesti häneen, mutta ääni oli yhä
kovin vakava.

"Näetkö sinä sen vain oikein selvästi edessäsi?" sanoi hän.
"Huomaatko, että pohjoisestavirtaa siihen pieni kirkas puro ja että
kaukana etelässä se on kavennut niin kapeaksi, ettei siitä ole enää
muuta kuin toinen pieni joki jäljellä?"

Niin, sen pikkupiika näki selvästi.

"Jos näet kaiken tämän, niin näet kai senkin, että rannat ovat täynnä
pitkiä lahtia ja polvia?" sanoi pappilanneiti. "Ja että siellä
täällä pistäikse kapeita, hienoja niemiä esiin, joiden rannoilla
riippakoivut kumartuvat veden pinnan yli. Ja että keskellä järveä
on pieniä kivikkosaaria, joissa kasvaa tuomia ja pihlajia ja jotka
kukkivat keväällä, jotta ne näyttävät yhtä koreilta kuin kruunupäiset
morsiamet?"

Aivan oikein, pikkupiika näki kaiken sen, josta pappilanneiti puhui.

Mamseli Maija Liisa katsoi ikkunasta alas pitkään laaksoon. Sitten
hän kääntyi pikkupiian puoleen ja hymyili, mutta hänen äänessään
oli aivan erityinen paino, kun hän jatkoi puhettaan, ikäänkuin
hän olisi tahtonut, että pikkupiika painaisi kaikki hänen sanansa
tarkasti muistiinsa. "Jos näet kaiken tämän, niin näet kai senkin,
että toisella puolella on hiekkaranta, jossa lapset uivat pitkin
kesää, ja toisella korkea vuoriseinä ja suuria synkkiä kuusia, joiden
paksut juuret ovat kietoutuneet toisiinsa kuin käärmeet? Ja sinä näet
varmaan, että tuolla toisella puolella maa on rämeistä ja että siellä
kasvaa niin tiheää lepikkoa, että hädin tuskin pääsee eteenpäin, ja
että vastakkaisella puolella on kauniita, tasaisia niittyjä, missä
karja käy laitumella?"

Pikkupiika oli mies näkemään kaikkea sitäkin.

"Jos näet kaiken tämän, niin näet kai myös nuo suuret kivet rannalla,
joilla ihmiset sunnuntaisin onkivat ahvenia?" sanoi pappilanneiti,
"ja pienet ruuhet, jotka ovat kiinnitetyt pitkin rantaa sekä pienet
ränstyneet ja vanhat kalastajamökit, jotka seisovat kallellaan
niemien nenissä?"

"Kyllä", sanoi pikkupiika. Hän näki ne ja vielä paljon muutakin.

"Niin, jos näet kaiken tämän, niin näet kai senkin, että järven
ympärillä on joka puolella talonpoikaistaloja ja peltoja ja aitoja,
mutta ne eivät ole yhtä lähellä järveä kuin kalastajamökit, vaan
hiukan ylempänä rannasta? Ja talojen takana on kaskimaita ja
koivuahoja, mutta sitten alkaa kuusimetsä, joka peittää koko vuoren
sen ylintä harjua myöten?"

Niin, senkin saattoi pikkupiika nähdä.

Nyt pappilanneiti vaipui äkkiä mietteihinsä. "Mutta nyt tulee
pahin, tiedätkös. Jos nyt jonakuna päivänä tuo järvi, jota sinä
olet ajatellut, sattuisikin kuivumaan, niin ettei siinä olisi enää
ainoatakaan pisaraa vettä, niin miltähän sinä luulet siellä sitten
näyttävän?"

Sellaiseen kysymykseen ei pikkupiika osannut vastata. Hän tuijotti
vain pappilanneitiin.

"Niin, en minäkään tiedä sitä niin tarkoin", sanoi pappilanneiti,
"mutta minä luulen, että parin vuoden kuluttua alkaisi ruoho kasvaa
järven pohjassa, ja sitten ihmiset ottaisivat sen haltuunsa ja
viljelisivät sitä, jakaisivat sen keskenään ja pystyttäisivät siihen
aitoja ja tekisivät sinne teitä aivan niinkuin muuallekin. Mutta
kaikki muu jäisi kai ennalleen."

Pikkupiika tuijotti eteensä. Hän näytti olevan aivan pyörällä
päästään.

"Sinä olet varmaan jonkun kerran ollut Helgesäterin vieraskamarissa
ja nähnyt sen suuren kultakehyksisen peilin, joka riippuu ikkunoiden
välissä? Joku vuosi sitten rikkoontui siitä lasi, eikä kapteenilla
ole ollut varaa panettaa siihen uutta, vaan he ovat päällystäneet
puupohjan vihreällä kankaalla. Mutta kultakehys, se on ennallansa.
Ero on vain siinä, ettei sen keskellä enää ole peiliä."

Pikkupiika katsahti nopeasti pappilanneitiin. Hän alkoi jo ymmärtää.

"Samoin kävi kai myös tuon järven, josta me puhuimme", sanoi
pappilanneiti. "Kaikki se, mitä oli rannalla, jäi paikoilleen, vaikka
vesipeili sen keskellä katosikin. Riippakoivut jäivät niemien neniin,
vaikkeivät ne enää voineetkaan peilailla itseään veden pinnassa,
hiekkaranta jäi paikoilleen, vaikkei kesäpäivinä enää kukaan
tullutkaan sinne uimaan, ja onkikivet, nekin ovat kai paikoillaan,
vaikkei kukaan siellä enää ongikaan kaloja. Pienet pihlajasaaret,
nekin ovat entisillä sijoillaan, vaikka kynnetyt pellot ympäröivät
nyt niitä, ja kaikki talot järven rannoilla ovat myös paikoillaan,
vaikka nuoriso, joka asuu niissä, ei voikaan enää käydä soutelemassa
kauniina kesäiltoina."

Niin, senkin pikkupiika käsitti.

Mutta nyt kääntyi pappilanneiti äkisti ikkunaan.

"Katsoppas ulos, Nora, ja te muut myöskin!" sanoi hän ja viittasi
alas laaksoon. "Mitä te luulette tuolla näkevänne?"

Ihme ja kumma, kun pikkupiika nyt katsoi ulos, niin yhdellä
silmäyksellä hän näki kaiken sen, mistä pappilanneiti oli puhunut!
Tuossa oli laakea järvenpohja ja sen ympärillä entinen rantaäyräs,
joka kiemurteli monissa lahdissa ja mutkissa. Siinä olivat koivut
niemien nenissä ja peltojen keskellä pienet lehdot, jotka ennen
olivat olleet saaria, ja toisella puolella oli jyrkkä vuori ja
kuusimetsä, toisella tiheä lepikkö. Vuoren rinteellä olivat kaikki
talonpoikaistalot. Ja metsäinen harju ja kasket, kaikki ne olivat
siellä.

Palvelustytöt pikkupiian takana katselivat ja näkivät aivan samaa
kuin hänkin.

Kas, etteivät he koskaan ennen olleet sitä huomanneet!

Totta tosiaan, Svartsjö oli ollut tällä paikalla. Ja tietysti tämä
oli entinen järvenpohja.

"Niin se onkin", sanoi pappilanneiti. "Peili, joka kerran oli
Lövdalan alapuolella, on kadottanut lasinsa. Monen mielestä on kovin
sääli, että se on poissa ja ettei peili ole enää mikään peili."

Mutta nyt teki pikkupiian kovasti mieli kertoa, mitä hän tiesi tuosta
järvestä. Hän ei voinut sen kauemmin enää olla vaiti.

"Äitikin puhui usein järvestä, joka sijaitsi Lövdalan alapuolella",
sanoi hän.

"Vai niin", sanoi pappilanneiti. "Sinä olet kai kuullut paljonkin
Lövdalasta äidiltäsi."

"Äiti sanoi", jatkoi pikkupiika ja puhui hyvin nopeasti, "että järvi
kuivuessaan jätti kolme pahaa jälkeensä. Ensinkin kylmän viiman,
joka aina huokuu tässä laaksossa, toiseksi kylmän usvan, joka nousee
täällä syksyisin ja kolmanneksi -- -- --"

Mutta mitä tuo kolmas oli, sitä pikkupiika ei saanut sanoa.
Pappilanneiti keskeytti äkkiä hänen puheensa.

"Vai niin, eikö mitään muuta", sanoi hän. "Niin, sen me tiedämme jo
ennestäänkin."



LUMIKKI NEITO.


I.

Lövdalan kyökkikamarissa kuului naurun tirskunaa ja puhetta, jotta
pikkupiika ei voinut saada unen päästä kiinni, vaikka hän tänä yönä
nukkuikin oikeassa pienessä vuoteessa, joka häntä varten oli tuotu
huoneeseen.

Mamseli Maija Liisan kasvatussisar, Anna Brogren, joka oli naimisissa
Lövstedtin rovastin kanssa Ransäterissä, oli tullut vieraisille ja
hänen oli määrä viipyä seuraavan päivän yli. Hänelle oli varattu
makuusija yläkerroksessa päätyhuoneeseen, mutta heti kun pappi ja
hänen rouvansa olivat menneet levolle, oli hän hiipinyt alas.

Hän olisi tahtonut puhua kahden kesken mamseli Maija Liisan kanssa,
mutta hän pettyi pahasti nähdessään, että pikkupiika nukkui
kyökkikamarissa. Yhä uudestaan hän kynttilällä valaisi hänen
kasvojaan tutkiakseen nukkuiko hän. Lopulta pikkupiika puristi
silmänsä kiinni ja makasi aivan liikkumatta, sillä hänestä oli ikävä
olla heidän tiellään.

"Nyt hän varmaan nukkuu", sanoi ruustinna ja otti taaskin kynttilän
käteensä mennäkseen katsomaan häntä.

"Ei, ei hän vielä nuku", sanoi pappilanneiti. "Kuinka sinä voit
luulla, että hän olisi nukahtanut meidän puhellessamme?"

"Ehkä olisi parasta, jos olisimme hetken ääneti", ehdoitti Anna
Brogren.

Kun he olivat olleet vaiti vain pari minuuttia, oli Anna Brogren jo
aivan varma asiastaan. Hän kuuli nyt, että tyttö nukkui, ja hyvä se
olikin, sillä vaikka hänen olisi pitänyt valvoa koko yö, niin hän
ei olisi lähtenyt Lövdalasta, ennenkuin oli saanut kuulla, miten
kaikki oikeastaan oli käynyt. "Ei hän nuku, siitä olen varma", sanoi
pappilanneiti. "Mutta koetetaanpa muuta keinoa. Minäpä kerron sinulle
sadun odottaessamme. Sinä muistat kai monta satua, joita aikoinani
olen sinulle kertonut."

"Pelkäänpä pahoin, että silloin hän vasta tulee oikein hereilleen",
sanoi Anna Brogren, "mutta tee niinkuin tahdot. Minkä sadun sinä
kerrot?"

"Enköhän minä kerro satua Lumikki neidosta."

"Vai senkö!" sanoi ruustinna, eikä ääni kuulostanut kovinkaan
iloiselta. "Niin, onhan siitä jo pitkä aika, kun viimeksi sen kuulin."

"Oli kerran papin rouva", sanoi pappilanneiti, "joka oli kovin
pahoillaan siitä, ettei hänellä ollut lapsia".

"Ei, nyt sinä erehdyt", sanoi ruustinna. "Sehän oli kuningatar."

"Minä olen aina kuullut, että hän oli papin rouva", sanoi
pappilanneiti, "enkä minä osaa kertoa satua toisella tavalla".

Ja hän kertoi edelleen papin rouvasta, joka toivoi itselleen tytärtä,
niin punaista kuin veri ja niin valkoista kuin lumi ja joka kuoli
heti, kun hänen toiveensa oli täyttynyt.

"Kyllä me minun mielestäni voisimme puhua jostakin hauskemmasta
asiasta", sanoi kasvatussisar.

"Kyllä minä tiedän, että sinä muistat tuon sadun", sanoi
pappilanneiti, "ja siksi en kerrokaan, millainen Lumikki neidon
lapsuus oli. Muistathan kyllä, ettei hänellä silloin ollut mitään
hätää, vaikka hänen äitinsä olikin kuollut, sillä hänellä oli
kiltti täti, joka hoiti hänen kotiansa, ja kiltti kasvatussisar
ja kiltti veli, vaikka tämä enimmäkseen olikin poissa opintojaan
harjoittamassa, sekä kiltti isoäiti. Mutta kaikkein kiltein oli
sittenkin isäkulta. Hän oli Lumikki neidon paras leikkitoveri ja
hänelle hän kertoi kaikki huolensa. Isäkulta ei tahtonut, että häntä
kohdeltaisiin ankarasti niinkuin muita lapsia, ja siksi hän sai tehdä
mitä ikänä hän halusi. Ihmiset arvelivat tietenkin, että isäkulta
hemmoitteli häntä, mutta sitä tämä ei ottanut korviinsakaan."

"Ehkäpä Lumikki neito oli niin kiltti, ettei hän voinut tulla
hemmoitelluksi", sanoi ruustinna ja hänen äänensä kuulosti nyt äkkiä
kovin vakavalta.

"Ei kukaan koko maailmassa ollut yhtä onnellinen kuin Lumikki neito",
sanoi pappilanneiti. "Varsinkin oli hän kovin tyytyväinen, kun täti
muutti pois talosta ja hän sai yksin pitää huolta talosta ja hoitaa
isäkultaa. En usko, että hänellä moneen vuoteen oli ollut muuta
surua, kuin että hänen kasvatussisarensa meni naimisiin ja muutti
toiseen pitäjään. Ja jos joku siihen aikaan olisi sanonut hänelle,
että isäkulta kylmenisi häntä kohtaan, niin luulenpa, että hän olisi
nauranut sille vasten kasvoja. Kuinka hän ja isäkulta voisivat joutua
epäsopuun? Ei edes unissaan hän olisi voinut ajatella mitään niin
hullua."

"Tuskinpa kukaan muukaan olisi uskonut, että niin voisi käydä", sanoi
Anna Brogren yhtä vakavalla äänellä kuin äskenkin.

"Eikä koskaan Lumikki neidon ajatukset olleet niin kaukana kaikista
onnettomuuksista kuin eräänä kauniina aamuna viime kesänä, jolloin
hän läksi isäkullan kanssa katsomaan heinänniittoa."

"Viime kesänäkö?" kysyi Anna Brogren reippaasti. "Minä luulin, että
Lumikki neito eli tuhat vuotta sitten."

"Aina minä olen kuullut sanottavan, että Lumikki neito elää yhä
vieläkin", sanoi pappilanneiti, "ja sinä päivänä, jolloin hän läksi
ulos isäkullan kanssa, oli hän juuri täyttänyt seitsemäntoista
vuotta, ja isäkulta oli viidenkymmenen vuoden vanha, vaikka sitä
tuskin olisi voinut uskoa hänestä. Hänellä oli peruukki päässä,
röyhelys rinnassa ja suuret soljet kengissä. Lumikki neito tuumi
mielessään, että hän näytti kovin hienolta. Hän itse oli vanhassa
pumpulihameessaan, suuri hilkka päässään. Hän ei näyttänyt miltään
isäkullan rinnalla."

"Minulle on aina kerrottu, ettei kukaan koko maailmassa ollut niin
kaunis kuin Lumikki neito", sanoi ruustinna, mutta pappilanneiti
jatkoi kertomustaan välittämättä keskeytyksestä.

"Hilkka oli kuitenkin hyvä olemassa, sillä se peitti kasvoja. Muuten
isäkulta olisi huomannut, että hän oli pahalla tuulella. Oi, voi!
Kylläpä Lumikki neidolla siihen aikaan oli varaa panna pahakseen
sellaista, että hänen täytyi lähteä ulos isäkullan kanssa. Hän
olisi mielemmin kutonut kangasta. Mutta kun isäkulta itse tuli
kyökkikamarin ikkunan edustalle ja kutsui häntä, niin ei hän voinut
kieltäytyä."

"Enpä usko, että hän olisi voinut kieltää mitään isäkullalta", sanoi
kasvatussisar.

"He astuivat navetan ja vasikkahaan ohi, sillä heidän oli määrä
mennä eteläpuolella olevalle niitylle, missä Pitkä-Bengt ja molemmat
Vetterin pojat niittivät heinää. Eihän sinne ollut kovin pitkä
kävelymatka, mutta sittenkin kului koko lailla aikaa isäkullan kanssa
kävellessä.

"Hän pysähtyi katsomaan lehmiä ja hän pysähtyi juttelemaan karjapiian
kanssa. Kun he saapuivat koivumäelle, seisahtui hän ja kääntyi
katselemaan uutta asuinrakennusta, jonka hän itse oli rakennuttanut.
Ja vähän kauempana hän pysähtyi taaskin ja tuki erästä nuorta mäntyä,
joka oli potkittu nurin.

"Mutta se minun on sanottava, ettei Lumikki neito koskaan voinut olla
kauan pahalla tuulella, kun hän oli isäkullan seurassa. Hänen täytyi
aina ihmetellä, kuinka isäkulta saattoi olla sellainen kuin hän oli.

"Minun mielestäni oli ihmeen kaunista ja liikuttavaa, että isäkulta
oli koko elämänsä ajan ollut pienen köyhän seurakunnan pappina
kaukana Värmlannissa. Hän, joka oli niin oppinut ja mm suun
kaunopuhuja, ja joka sitä paitsi oli niin komea ja miellyttävä, olisi
varmaan voinut tulla tuomiorovastiksi tai piispaksi, jos hän vain
olisi halunnut. Etkö sinäkin usko sitä?"

"Mitäpä minä voisin sanoa Lumikki neidon isästä", sanoi ruustinna,
"mutta kyllä minä luulen, että hän olisi voinut saavuttaa mitä ikinä
hän olisi halunnut".

"Enhän minä voi ilmaista Lumikki neidon tunteita. Mutta luulenpa
melkein, että hän ajatteli itseksensä: sinä, Lumikki, joka et ole
mitään etkä osaa mitään etkä ole mitään kokenut, etkö sinä häpeä olla
pahalla tuulella? Ajattelehan isäkultaa, joka ei koskaan valita eikä
koskaan toivo mitään itsellensä ja aina näyttää kaikille ihmisille
iloista naamaa! -- Lumikki neito puolusti itseään sillä, että hän
kovin mielellään olisi tahtonut saada pellavakankaansa valmiiksi
ennen kotoalähtöään. Sillä hänen oli pakko lähteä isoäidin kanssa
Lokan kylpylaitokseen tänä kesänä. Viime talvena oli luuvalo kovasti
rasittanut isoäitiä. Se oli koukistanut hänen kätensä, niin että
oikein itketti. Koko kevään oli Lumikki neito kehoittanut häntä
matkustamaan, mutta hän tiesi, ettei isoäiti tahtonut lähteä matkaan,
jollei hän seurannut hänen mukanaan.

"Hänen mieleensä juolahti, että hänen pitäisi pyytää isäkultaa
määräämään lähtöpäivän. Mutta kumma kyllä, hänen oli niin vaikea
sitä tehdä! Hän tunsi, että isäkulta oli pahoillaan, kunhan viipyisi
poissa kokonaista kuusi viikkoa, ja että hän tahtoi siirtää matkan
niin pitkälle kuin suinkin. Lumikki neito päätti kulkiessansa, että
jos niityllä olisi paljon heinää, niin että isäkulta tulisi oikein
hyvälle mielelle, niin hän rohkaisisi mielensä ja puhuisi hänelle
matkasta.

"Tosiaankin näytti siltä, kuin hän hyvin pian pääsisi lähtemään,
sillä kun he tulivat niitylle, oli siellä kovin runsaasti heinää.
Lumikki neito huomasi heti, että isäkulta oli mielissään, sillä hän
alkoi laskea leikkiä Pitkän-Bengtin kanssa, joka on pisin mies koko
pitäjässä, ja sanoi, että hänen pitäisi kasvaa vielä hiukan. Sillä
hän oli vaan niin pitkä, että heinä juuri peitti hänet.

"Pitkä-Bengt oli heti valmis vastaamaan. Hän sanoi, että jos pastori
hoiti yhä edelleen maitaan näin hyvin, niin ei hän kohta puoleen
saisi ketään niittämään heinäänsä. Kova työ siinä oli, kun täytyi
tällaisen vallin läpi tunkeutua. Ja molemmat Vetterin pojat olivat
samaa mieltä kuin Pitkä-Bengtkin ja vakuuttivat, että he mielemmin
tappelisivat kaikkien länsigötalaisten kanssa Brobyn markkinoilla
kuin niittäisivät uudelleen tällaista heinää.

"Tähän täytyi isäkullan vastata yhtä kohteliaasti, ja he seisoivat
kaikki ääneti piirissä hänen ympärillään ja odottivat vastausta. Ah,
kylläpä luulen, että Lumikki neito muistaa aina isäkullan sellaisena
kuin hän seisoi siinä, iloisena ja ystävällisenä väkensä keskellä
ja oli tuumivinaan vastausta, jotta se tekisi heihin oikein hyvän
vaikutuksen.

"Mutta kas vaan! He eivät saaneet koskaan kuulla isäkullan vastausta,
sillä samassa tapahtui jotakin aivan odottamatonta, joka veti
kaikkien huomion toisaalle.

"Mikähän tuolta tuli korkean heinän läpi heitä vastaan? Mikähän se
oli, joka ei kävellyt, vaan horjahteli joka askeleella, eikä ollut
hetkeäkään ääneti, vaan huusi koko ajan ja puhui ääneensä itsekseen?

"Nyt on sanottava, ettei Lumikki neito koskaan ollut nähnyt mitään
niin kammottavaa. Kuinka naisihminen saattoikaan olla sellaisessa
tilassa! Vaatteet riippuivat märkinä ja savisina hänen ympärillään.
Hiukset olivat soljuneet alas ja riippuivat pitkinä suortuvina
hartioille. Mutta kauheinta oli se, että hänen kasvonsa ja kätensä
olivat veressä.

"Pitkä-Bengt ja Vetterin pojat kääntyivät pois ja sylkäsivät
kolme kertaa, ikäänkuin he olisivat nähneet peikon, ja vähälläpä
isäkultakin oli tehdä samoin.

"Mutta samassa Lumikki neito luuli tuntevansa hänet ja kuiskasi
isäkullalle, että varmaan tuo oli neitsyt, joka hoiti kreivinnan
taloutta Borgin kartanossa.

"Isäkulta myönsi hänen olevan oikeassa ja astui neitsyen luo ja
kysyi mitä oli tapahtunut, koska hän näin varhain aamulla kulki
hänen maillaan. Mutta neitsyt oli niin pyörällä päästään, ettei hän
tuntenut isäkultaa. Hän huusi vain, ettei hän voinut tulla toimeen
kreivinnan kanssa ja että hän aikoi lähteä apua etsimään pappilasta.

"He veivät hänet mukanaan kotiin, ja hetken kuluttua tointui hän
sen verran, että hän saattoi kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut.
Kreivinna oli ärsyttänyt ja kiusannut häntä, kunnes hän ei kestänyt
enempää, ja kello kaksi yöllä hän oli karannut Borgista. Ja hän oli
niin poissa suunniltaan, ettei hän ollut ajatellut minne mennä,
ennenkuin hän oli jo maantiellä. Silloin hän oli päättänyt lähteä
pappilaan, koska hän oli kuullut, että siellä oli armeliaita ihmisiä.
Mutta tuo raukka oli kulkenut oikoteitä niittyjen poikki, eksynyt
polulta ja tupertunut jokeen, jolloin hän oli loukannut otsansa ja
pilannut vaatteensa. Tästä kaikesta hänen päänsä oli mennyt niin
pyörälle, ettei hän ollut löytänyt oikeata tietä, vaan oli kaahlannut
heinikossa ja viljapelloissa kaiken aamua.

"Nyt hän pyysi niin kauniisti, että hän saisi jäädä pappilaan, kunnes
hänen vaatteensa kuivuisivat ja hän saisi veren pestyksi kasvoistaan
ja ennättäisi tuumia hiukan, minne kääntyä.

"Tietysti hän sen sai tehdä. Ah, tokkopa kukaan olisi voinut
karkoittaa luotaan niin suuressa hädässä olevaa ihmistä!

"Mutta kylläpä Lumikki neito ja isäkulta ihmettelivät kreivinnaa!
Niin kaunis ja iloinen kuin hän oli, ja kuitenkin hän saattoi
kohdella niin julmasti niitä, jotka olivat hänen palveluksessaan!
Ensi kertaa eivät he myöskään kuulleet sellaista hänestä. Mitä minä
aioinkaan sanoa? Niin, olipa se hyvä, ettei kreivinna sinä päivänä
tavannut Lumikki neitoa. Sillä hän olisi varmaan kysynyt häneltä,
eikö häntä yhtään hävettänyt. Tämä neitsyt -- niin, miksikä minä nyt
häntä kutsuisin?"

"Voithan sanoa vaikka Vabitz", ehdoitti ruustinna.

"Niin, olihan tuo neitsyt Vabitz aivan erinomainen ihminen, eikä
häneltä suosituksiakaan puuttunut, siksi ei kreivinnan olisi pitänyt
häntä myöskään sillä tavalla peloittaa.

"Mutta vielä samana päivänä keksi Lumikki neito jotakin, josta hän
itse oli kovin mielissään. Hän aikoi pyytää, että neitsyt Vabitz
jäisi pappilaan hoitamaan isäkullan taloutta siksi aikaa kuin
isoäiti ja hän olivat kylpylaitoksessa. Jos asia saataisiin siten
järjestetyksi, niin kaikki kävisi yhtä hyvin kuin jos hän itse olisi
ollut kotona."

"Mutta rakas lapsi", sanoi kasvatussisar, "sinäkö, minä tarkoitan:
Lumikki neitoko itse sitä ehdotti?"

"Niin juuri, hän itse eikä kukaan muu, ja hän oli kovin mielissään,
kun hän oli tehnyt tämän hyvän keksinnön. Hän kysyi heti neitsyeltä,
tahtoisiko hän jäädä heille, eikä neitsyt kursailutkaan, vaan
vastasi, että hän mielellään voisi tehdä hänelle sen palveluksen.
Mutta heti, kun hän saisi paikan jossakin herraskartanossa, hän
tahtoi muuttaa. Hän oli köyhä ja hänen täytyi ensi sijassa ajatella
itseään.

"Mutta isäkultaa ei ollut helppo saada suostumaan. Täytyisikö hänen
sietää talossaan neitsyttä kokonaista kuusi viikkoa ja istua hänen
kanssaan pöydässä?

"Et voi kuvailla mielessäsi, kuinka vaikeata oli, ennenkuin
Lumikki neito ja hänen isoäitinsä läksivät matkaan. Isäkulta ja
neitsyt Vabitz eivät millään tavalla sopineet yhteen. Isäkultahan
tahtoi leikkiä ja kujeilla kaikkien ihmisten kanssa, mutta neitsyt
oli ankara ja vakava, ja koetti kaikella tavalla säilyttää
arvokkaisuuttaan.

"Useimmiten asetti Lumikki neito siten, etteivät he tavanneet
toisiansa muuta kuin ruoka-aikoina, mutta heti kun isäkulta istahti
pöytään, alkoi hän kertoa jotakin, joka loukkasi neitsyttä. Kaikkein
mieluimmin hän puhui hänen kanssaan rakkaudesta ja naimisesta.

"Hän oli kovin iloinen, sanoi isä, että hän oli saanut neitsyen
taloonsa, sillä nyt hän toivoi saavansa häneltä hyvän neuvon. Hän oli
jo kauan aikonut mennä uusiin naimisiin. Mitä neitsyt arvelisi Borgin
kreivinnasta?

"Mutta tuskin oli isäkulta sanonut sen, niin neitsyt kivettyi aivan
kauhusta. Hän laski veitsen ja kahvelin lautaselleen ja tuijotti
äänetönnä häneen."

Kasvatussisar naureskeli. "Ajatteles, kuinka hauskaa se olisi ollut
hänelle!" sanoi hän.

"Niin, tietysti isäkulta tuli oikein intoihinsa. Eihän hän joka päivä
tavannut sellaista, joka ei ymmärtänyt hänen leikinlaskuaan. Nyt hän
sanoi, ettei hän lainkaan voinut käsittää, miksi neitsyt näytti niin
kauhistuvan. Luuliko hän, ettei kreivinna huolisi hänestä? Mutta hän
tiesi varmaan, että hän kreivinnan mielestä oli kaunis mies. Kävihän
hän joka sunnuntai kirkossakin oleskellessaan Borgissa, ja hän oli
itse sanonut hänelle, ettei hän koskaan mennyt kuuntelemaan ruman
papin saarnaa.

"Se oli kuitenkin liikaa! Kun Lumikin isä oli sen sanonut, niin
kohosi neitsyen poskipäihin kaksi punaista täplää. Hän oli koettanut
olla vaiti mm kauan kuin mahdollista, mutta nyt hänen täytyi päästää
vihansa valloilleen. 'Ja tuoko on pappi ja Jumalan palvelija!'
huudahti hän.

"Mutta neitsyellä oli karhea ja kova ääni. Hän oli pienikasvuinen
ja hänen kasvonsa olivat pienet ja hienot ja hiukset lumivalkoiset,
vaikka hän ei ollut kuin neljänkymmenen vuoden vanha. Hän näytti
lempeältä kuin kyyhkynen. Mutta juuri siksi hänen äänensä tuntuikin
niin peloittavalta.

"Kun nyt neitsyt oli langettanut isäkullasta tuomionsa syvällä
hautaäänellään, alkoi isäkulta nauraa. Eikä neitsyt sanonut enää
sanaakaan koko päivällisen aikana."

Kasvatussisar nauroi, hänkin, mutta pappilanneiti huokasi, ennenkuin
hän jatkoi taas kertomustaan.

"Tuskinpa minun tarvinnee kertoa, kuinka hartaasti Lumikki neito
pyysi ja rukoili isäänsä, ja kuinka pahoillaan hän oli, kun siitä ei
ollut mitään apua. Hän eli alituisessa pelossa, että neitsyt karkaisi
talosta, samoinkuin hän oli karannut Borgin kartanostakin."

"Kyllä minä sen uskon, että hän jäi taloon", sanoi kasvatussisar.

"Niin, hän jäi, ja siitä Lumikki neito iloitsi suuresti. Neitsyt
alkoi ottaa osaa taloustoimiinkin. Hän ei tahtonut olla heillä
työttömänä. Oliko se kummaa?

"Tietysti ei neitsyt tyytynyt laittamaan vaan tavallista arkiruokaa,
vaan hän valmisti ranskalaisia ruokalajeja, ikäänkuin jossakin
kreivin talossa. Ja isäkulta, joka monta vuotta oli ollut
kotiopettajana hienoissa perheissä, eli nuoruuden aikansa uudestaan
saadessaan murekkeita ja piirakoita ja väkeviä kastikkeita. Ei
hänellä olisi mitään hätää Lumikki neidon poissaollessa. Hyvä oli
myös nähdä, ettei isäkulta laskenut enää yhtä paljon pilaa neitsyen
kanssa, kun hän oli valmistanut jonkin oikein hyvän ruokalajin.

"Hauska oli sekin, että sekä isä että neitsyt olivat kovin huvitetut
puutarhanhoidosta. Isäkulta sai puhua vaikka kuinka kauan arkiaateri
Linnéstä ja Hammarbystä ja Uppsalan kasvitieteellisestä puutarhasta,
eikä neitsyt sittenkään kyllästynyt kuuntelemaan.

"Oi, puutarhanhoito se varmaan sai isäkullan tyytymään siihen
ajatukseen, että neitsyt jäisi taloon. Muuten se ei koskaan olisi
käynyt päinsä. Siksipä saattoi Lumikki neitokin olla oikein hyvällä
mielellä lähtiessään kotoa. Hän miltei toivoi, että isäkulta ja
neitsyt Vabitz tulisivat keskenään hyvin toimeen kunnes hän palasi
takaisin.

"Mutta sittenkään ei hän ollut oikein levollinen poissaollessansa,
vaan hänen ajatuksensa lensivät joka päivä isäkullan luo ja hän tuumi
mielessään, tokko hän riiteli kovin pahasti Vabitz raukan kanssa.

"Kun Lumikki neito oli ollut poissa kaksi viikkoa, sai hän
isäkullalta hyvin leikillisen kirjeen, jossa hän kertoi hyvin
seikkaperäisesti, miten hän ja neitsyt elivät yhdessä. Eräänä iltana
oli luutnantti Kristian Berg ja patruuna Julius tulleet vieraisille,
ja he olivat pelanneet korttia ja laulaneet Bellmania. Seuraavana
päivänä ei neitsyt tahtonut puhua hänelle sanaakaan, ja koko sen
viikon oli hän päivälliseksi saanut vain veripalttua ja läskiä tai
porkkanoita ja silliä. Mutta eilen oli hänelle tarjottu paistettua
lohta ja kuoriaisia, jotta nyt hän oli taas päässyt armoihin.

"Lumikki neidon täytyi nauraa isäkullan hullutuksille. Mutta ei tämä
kirje häntä siltä rauhoittanut. Seuraava oli kuitenkin jo parempi.
Siinä isäkulta kertoi, että Pitkä-Bengt oli sanonut tahtovansa naida
vanhan henttunsa, Munter-Maijan, ja neitsyt Vabitz oli saanut hänet
siihen. Sillä hän oli sanonut Bengtille, miten väärin oli antaa
naisen odottaa neljätoista vuotta, ja vihdoin hänen sanansa olivat
tepsineet.

"Kaikesta saattoi huomata, että isäkulta oli hyvin tyytyväinen.
Tässä kirjeessä hän ei kirjoittanut 'Vabitza', niinkuin hänellä oli
muulloin tapana, vaan 'neitsyt Vabitz'. Se oli varma merkki siitä,
että isäkulta oli nyt huomannut, mikä erinomainen ihminen hän oli.
Sen jälkeen ei Lumikki neito saanut enää kirjeitä isäkullalta,
ainoastaan lyhyitä kortteja, joissa hän sanoi, että hänellä oli
niin paljon työtä, ettei hän ennättänyt kirjoittaa kirjeitä. Hän ei
maininnut sanaakaan neitsyestä. Se merkitsi kai sitä, että hän oli
jo tottunut häneen eikä ajatellut häntä sen enemmän kuin muutakaan
palvelusväkeä.

"Mutta hiukan levoton oli Lumikki neito sittenkin, enkä minä
yritäkään kuvailla, kuinka hyvillään hän oli, kun hän sai käydä
istumaan vaunuihin ja ajaa kotiin. Hän oli kirjoittanut hyvissä ajoin
isäkullalle ja sanonut, milloin hän aikoi palata takaisin, ja samalla
hän lausui mielihyvänsä siitä, että isäkulta oli jaksanut niin hyvin
tulla toimeen Vabitzin kanssa. Mutta tämän jälkeen hänen ei enää
tarvinnut pitää vieraita talossaan, sillä hän ei aikonut enää koskaan
jättää häntä."

"Vai niin, sanoiko hän senkin", sanoi kasvatussisar. "Hänestä oli
varmaan hauska ajatella, että hän oli kirjoittanut sillä tavalla
isälle."

"Tässä jutussa on paljon hullunkurista", sanoi pappilanneiti.
"Kun vain ajattelee, kuinka iloinen Lumikki neito oli ajaessaan
maantietä myöten kotiin, niin oikein tekee mieli nauraa. Hän oli
niin onnellinen, että kaikki vastaantulijat muuttuivat iloisiksi
nähdessään hänet. Ainakin matkan alussa. Kun hän tuli lähemmäksi
kotiseutua, missä ihmiset jo kaukaa tunsivat vaunut sekä matkustajat,
niin hänestä tuntui, ikäänkuin kaikki vastaantulijat äkkiä olisivat
ruvenneet ajattelemaan jotakin hyvin surullista, niin että heidän
kasvonsa painuivat poimuihin ja ryppyihin.

"Tiedätkö, Lumikki neito tuli kovin hämilleen. Saapuessaan viimeisiin
kestikievaritaloihin, joissa isäntäväki oli hänelle tuttua, kysyi
hän, miten isäkulta jaksoi, ja he vastasivat, että hän oli yhtä
terve ja reipas kuin hänen lähtiessäänkin. Mutta hän kuuli sittenkin
äänestä, että he tiesivät jotakin, jota he eivät tahtoneet hänelle
kertoa. Eikä hänkään tahtonut kysyä. Varmaan se oli jotakin ikävää,
ehkäpä neitsyt sittenkin oli karannut talosta. Mutta Lumikki neito ei
tahtonut pilata iloaan ajattelemalla häntä."

"Kyllä koko tuo juttu olisi kovin hullunkurinen", sanoi
kasvatussisar, "jollei se samalla olisi niin surkea".

"Viimeisellä kyytivälillä tuli Pitkä-Bengt vastaan omilla hevosilla.
Eipä Lumikki neito ollut erehtynyt. Pitkä-Bengt oli myöskin
kummallinen. Muulloin sai melkein ostaa joka sanan häneltä, mutta nyt
hän puhui aivan lakkaamatta. Ja Lumikki neito huomasi, että hän puhui
kaikesta muusta, mutta ei sanaakaan isäkullasta eikä Vabitzista. Nyt
hän ei uskaltanut kysyä. Jos jotain oli hullusti, niin parasta, että
isäkulta itse saisi sen kertoa."

"Ja siten hän ei tiennyt mitään ennen kotiintuloaan!" huudahti
kasvatussisar.

"Niin, hän ei tiennyt mitään, ei yhtään mitään. Ja nyt minä sanon,
mikä hänen mielestään oli kaikkein ikävintä. Niin, se oli ikävintä,
että isäkulta arveli toimineensa kovin järkevästi ja luuli, että
Lumikki neito iloitsisi hänen hommistaan. Ja miksikä hän ei sitä
olisi uskonutkin. Sillä olihan Lumikki neito kehunut neitsyttä ja
sanonut, että isäkullan pitäisi olla tyytyväinen, kun hänellä oli
niin mainio ihminen talossaan. Ehkäpä juuri hän olikin kääntänyt isän
ajatukset kaikkein ensiksi neitsyen puoleen -- --

"Et voi ajatellakaan, kuinka iloinen isäkulta oli odottaessaan häntä
kuistin portailla, ja kuinka iloinen Vabitz oli seisoessaan isäkullan
rinnalla. Isäkulta aivan paloi halusta saadakseen kertoa tuon suuren
uutisen.

"Mutta isäkullan ei tarvinnut sanoa mitään, sillä hän näki sen
itsekin. Hän tiesi sen, ennenkuin hän oli astunut ulos vaunuista. Ja
nyt minun täytyy kertoa, miten huonosti hänen kävi. Hän suuttui niin
kovasti, ettei hän voinut hillitä itseään. Sellaista ei hän koskaan
ennen ollut tuntenut. Hän ei hyökännyt heidän päälleen eikä kynsinyt
eikä lyönyt heitä. Mutta oikeastaan hänen olisi tehnyt hyvinkin
mielensä.

"Kieltään hän ei kuitenkaan voinut hillitä, vaan sätti heitä niin
paljon kuin hän jaksoi. Vabitzia hän ei koskaan luvannut sanoa
äidiksi, sen hän sanoi kaikkein ensiksi, ja sitten hän väitti, ettei
neitsyt lainkaan sopinut isäkullalle, sillä Vabitz oli vain köyhän
saksalaisen rummunlyöjän tytär, ja Lumikki neidon isä olisi voinut
naida minkä hienon naisen tahansa. Ja sen lisäksi hän sanoi heille
vielä senkin, että he aivan hyvin tiesivät tehneensä väärin, sillä
muuten he eivät olisi salassa menneet naimisiin.

"Mutta nyt tuli isoäiti paikalle ja tarttui häntä ranteeseen kiinni
ja käski ankarasti hänet omaan huoneeseensa. Eihän hänellä ollut
mitään sitä vastaan, mutta sitä ennen hän vielä kerran kääntyi
Vabitzin puoleen ja sanoi, että hän oli koettanut mielistellä
isäkultaa hyvällä ruualla ja että isäkulta oli vain hienojen
ruokien vuoksi nainut hänet. Nyt vasta sai isoäiti hänet mukanaan
huoneeseensa."

"Sepä oli ikävä", sanoi kasvatussisar, "minun mielestäni hän olisi
voinut vielä hiukan jatkaa".

"Ei, isoäiti vei hänet pois, ja heti kun hän pääsi hänen
huoneeseensa, alkoi hän itkeä. Se oli jotakin uutta. Sillä hän ei
ollut koskaan ennen itkenyt. Hän itki monta tuntia, ennenkuin hän
rauhoittui, ja koko ajan hänestä tuntui, että jotakin vierasta, joka
kaikkina näinä vuosina oli piillyt hänessä, heräsi nyt henkiin ja sai
hänet valtoihinsa. Mitenkä sen selittäisin? Hänestä tuntui varmaan
siltä, kuin jokin vanha lohikäärme tai hirveä peto olisi asunut
hänessä. Oi, voi! Tuo tunne peloitti häntä siihen määrään, että hän
unohti melkein toisen onnettomuuden. Kuinka hirveää, että jotakin
hillitöntä ja vaarallista asui hänen sielussaan. Mutta eihän hän
oikeastaan mahtanut sille mitään. Hän tahtoi kuitenkin koettaa salata
sitä oikein tarkasti."

"Voi, kultaseni", sanoi kasvatussisar hyväilevällä äänellä, "eikö hän
koskaan ennen ollut suuttunut?"

"Vihdoin hän nukahti kaikista suruistaan ja heräsi vasta seuraavana
aamuna, jolloin aurinko nousi vuoren takaa ja paistoi suoraan hänen
silmiinsä. Hän oli niin onneton, ettei hän tiennyt mitä tehdä.

"Mutta hänen ei tarvinnut kauan tuumia, sillä hetken kuluttua tuli
sisäkkö sisään ja sanoi, että rouva pyysi häntä nousemaan kangasta
kutomaan.

"Kello oli vähän vailla neljä, eikä hän koskaan ennen ollut noussut
niin varhain ylös. Olihan hän ennenkin tehnyt työtä, mutta vain
vapaasta tahdosta ja oman valinnan mukaan. Hän oli vähällä taaskin
suuttua, mutta samassa hän tuli ajatelleeksi tuota villiyttä, joka
oli hänessä, ja hän pelkäsi, että se jälleen puhkeaisi esiin.

"Kudottuaan pari tuntia ymmärsi hän jo paremmin, miten kaikki oli
käynyt. Ei Vabitz ollut koettanut mielistellä isäkultaa, vaan sen
sijaan hän itse juuri oli selittänyt hänelle, mikä verraton tuki
Vabitz olisi sekä hänelle itselleen että hänen tyttärelleen. Kun
isäkulta nyt huomasi, ettei tytär osannutkaan panna arvoa hänen
erinomaiseen viisauteensa, niin hän varmaan oli kovin pahoillaan
hänelle.

"Kello seitsemän kutsuttiin Lumikki neito isänsä luo saamaan
varoituksia ja nuhteita, ja sehän olikin aivan luonnollista. Mutta
isäkulta tuntui niin hirveän avuttomalta nuhdellessaan häntä, että
Lumikki neito oli jälleen suuttua. Hän hillitsi kuitenkin itseään ja
pyysi kauniisti kummaltakin anteeksi ja suuteli heitä kädelle, sekä
Vabitzia että isäkultaa. Hän huomasi, kuinka iloinen isäkulta oli,
kun asia siten oli järjestetty ja talossa taaskin vallitsi rauha."

"Että sellaista voi tapahtua, vaikka toinen parin peninkulman päässä
ei tiedä asiaakaan!" huudahti kasvatussisar itku kurkussa. "Jospa
minä olisin ollut siellä!"

"Onneksi ei kukaan yllyttänyt Lumikki neitoa", sanoi pappilanneiti.
"Hän oli iloinen, että hän oli tehnyt sovinnon, sillä kun hän näki
heidät molemmat yhdessä, niin hän käsitti, ettei hän itse ollutkaan
onnettomin heistä. Olihan hän nuori, saattoihan hän joutua naimisiin
ja saada oman kodin, mutta toista oli isäkullan laita. Hän ei voinut
koskaan päästä Vabitzista erilleen, vaan sai pitää hänet luonaan
elämän loppuun asti. Sellainen elämä oli kuin yhtämittaista talvea
ilman kesäauringon lämpöä. Isäkultaa oli sääli, eikä häntä.

"Mutta vaikka hän olikin sovinnollinen mieleltään, niin ei hän
sittenkään malttanut olla tekemättä kiusaa isäkullalle, kun tämä
hetken kuluttua tuli kyökkikamarin ikkunan alle ja kysyi, tahtoisiko
hän lähteä hänen kanssaan kävelemään. Hän vastasi, ettei hän voinut
tulla, sillä äitikulta oli käskenyt hänen kutomaan niin ja niin monta
kyynärää ennen aamiaista.

"Ensi kiireessä aikoi isäkulta sanoa, että hänen piti sittenkin
tulla. Mutta sitten hän kai malttoi mielensä ja arveli, ettei ollut
sopivaa vastustaa äitikullan käskyä jo heti ensimäisenä päivänä. Ja
isäkulta poistui ikkunan luota ja jätti hänet yksin kangaspuitten
ääreen. Sitä ei Lumikki neito koskaan olisi voinut otaksua. Hän luuli
sydämensä pysähtyvän; hän käsitti, että hän oli kadottanut isäkullan."

Kyyneleet tukahduttivat äänen ja hän vaikeni äkkiä. Anna Brogrenkaan
ei sanonut mitään, mutta hänkin kuului itkevän. Ja pikkupiikakin
olisi itkenyt, jollei hän olisi pelännyt, että muut olisivat sen
kuulleet.


II.

Seuraava yö ei ollut juuri rauhallisempi pikkupiialle kuin
edellinenkään. Anna Brogren ei ollut matkustanut pois, vaan siirtänyt
kotimatkansa tuonnemmaksi, ja heti kun pappi ja papin rouva olivat
toivottaneet hyvää yötä, hiipi hän alas vieraskamarista ja tuli
kyökkikamariin saadakseen jutella taaskin pappilanneiden kanssa.

Tällä kertaa he eivät huolineet odottaa siksi kunnes pikkupiika
oli nukahtanut. Ruustinna sanoi heti, että hän oli jäänyt taloon
saadakseen vain kuulla jatkoa siihen kauniiseen satuun Lumikki
neidosta, jonka Maija Liisa oli kertonut edellisenä yönä. Ja hän
pyysi, että hän heti aloittaisi, jotta he nyt ennättäisivät sen
loppuun. Sillä kauemmaksi kuin huomiseksi hänen oli mahdoton tänne
jäädä.

Ja silloin pappilanneiti alkoi kertoa. "Jos muistan oikein", sanoi
hän, "niin ei ollut Lumikki neito ollut kotona kuin viikon päivät,
kun lukkari Moreus ja Ulla tulivat vieraisille. En voi sanoin
selittää, kuinka iloiseksi Lumikki neito tuli heidän tulostansa.
Tosin äitikulta ja hän elivät sovinnossa, mutta työtä hänen oli pakko
tehdä. Hän istua helskytti koko päivän kangaspuitten ääressä, jotta
selkää pakotti, kun hän illalla pani maata. Hyväpä, että joku tuli
taloon vieraisille, niin hänkin sai hetken levähtää.

"Voi sentään! tuumi Lumikki neito, ei hän ikimaailmassa voisi niin
innostua työhön kuin äitikulta. Ei hän koskaan myöskään voisi tulla
yhtä nopsaksi ja taitavaksi sormistaan kuin hän. Äitikulta osasi
kutoa niin kaunista damastikangasta, jonka reunaa koristivat kaikki
Nooan arkin eläimet. Lumikki neito huomasi kyllä, että hän äitikullan
mielestä vain hutiloi, mutta hän luuli hänen ainakin käsittävän, että
hän koetti kaikella tavalla olla hänelle mieliksi.

"Ulla Moreus oli tuntenut äitikullan jo siihen aikaan, kun hän oli
hoitanut taloutta Borgin kartanossa ja he olivat hyvät ystävät.
Sitä paitsi oli hän ja hänen anoppinsa vastikään ollut Borgissa
syysleivonnassa, jotta hänellä oli paljon kerrottavaa armollisesta
kreivinnasta. Lumikki neito huomasi, että äitikulta kuunteli
hyvillään kaikkia niitä hullutuksia, joita kreivinna oli keksinyt.

"Mutta totta puhuakseni, en usko, että kukaan iloitsi niin näistä
vieraista kuin isäkulta. Lumikki neito huomasi, miten isäkulta heitti
yltään sen arvokkuuden, jolla hän oli esiintynyt aina naimisestaan
asti ja tuli taas ennalleen. Ja hän tuumi itsekseen: 'En tiedä, missä
isäkulta on viime aikoina ollut. En ole tavannut häntä siitä saakka,
kuin kävimme yhdessä heinänteossa.'

"Lumikki neito tiesi varsin hyvin, ettei isäkulta hänen
tähtensä uskaltanut nauraa eikä laskea leikkiä. Isäkulta tunsi
omantunnonvaivoja sen johdosta, että hän oli pitänyt niin huonosti
huolta hänen kasvatuksestaan. Kas, hän arveli, ettei Lumikki neito
koskaan olisi käyttäytynyt sillä tavalla kuin hän teki, jollei hän
olisi hemmoitellut häntä niin suuresti. Mutta nyt isäkulta oli
päättänyt pitää hänestä parempaa huolta. Mutta hän otti tuon tehtävän
niin raskaasti, ettei hän koskaan uskaltanut olla muuta kuin äreä ja
vakava, kun Lumikki neito oli huoneessa.

"Vain pari kuukautta sitten oli hän isäkullan mielestä aivan
sellainen kuin hänen pitikin olla, mutta nyt hän ei kelvannut
suorastaan enää mihinkään. Varmaan isäkulta ei tullut entiselleen,
ennenkuin Lumikki neito oli muuttunut aivan uudeksi ihmiseksi.

"Lukkari Moreuksen tullessa taloon unohti isäkulta kokonaan raskaan
taakkansa ja oli taas aivan ennallaan. Lumikki neito ei voinut olla
ajattelematta, kuinka syvästi isäkulta häntä mahtoikaan rakastaa.
Kas, miten hän hillitsi luontoaan joka päivä hänen tähtensä! Eipä hän
todellakaan osannut olla kyllin kiitollinen isäkullalle.

"Äitikulta tahtoi itse valmistaa illallista voidakseen näyttää Ulla
Moreukselle, ettei Lövdalassa ennen tarjottu yhtä hyvää ruokaa
kuin nyt. Tiesihän äitikulta, että Ulla oli taitavin keittäjä koko
pitäjässä ja että hän alituisesti kulki talosta taloon valmistamassa
häitä ja hautajaisia, jotta hänen tähtensä kannatti kyllä kursailla.
Ja sillä aikaa kuin äitikulta puuhasi lieden ääressä, ehdoitti Ulla,
että he yhdessä Lumikki neidon kanssa menisivät hetkeksi isoäidin luo.

"Isoäidin huoneessa avasi Ulla käärön, jonka hän oli tuonut mukaansa
huvittaakseen heitä. Hän oli saanut aivan erinomaisen lahjan
armolliselta kreivinnalta. Kylläpä siinä saa nauraa, kun Ulla kertoo,
kuinka hyvänä kreivinna pitää häntä ja miten kauniita lahjoja
hän antaa hänelle. Kerran hän antoi Ullalle sylikoiran, jolle ei
kelvannut ruuaksi muu kuin kerma. Olipa hän hyväntahtoinen, kun antoi
sellaisen elukan köyhälle lukkarinvaimolle, jolla ei suinkaan aina
ollut lypsävää lehmää!

"Kukapa tiesi, vaikka Ulla olisi pahastunut, jos kreivinna joskus
olisi antanut hänelle jotakin sellaista, josta hänellä olisi ollut
todellista hyötyä. Oi, kuinka lystillinen hän oli näyttäessään tuota
viimeistä lahjaa! 'Katsokaa tätä!' sanoi hän. 'Näin koreaksi minä
puen itseni, kun lähden kylään häitä valmistamaan.'

"Kreivinna arveli varmaan tehneensä suuren uhrauksen, kun hän oli
antanut Ullalle ratsastuspukunsa. Se oli hänen englantilainen
ratsastuspukunsa, jota hän viime vuosina oli käyttänyt: siihen kuului
pitkä, musta, ruumiinmukainen verkahame, punainen, kärpännahalla
reunustettu liivi ja pieni, korkea hattu. Se oli erinomaista
vaatetta, eikä laisinkaan kulunut, mutta hullua se sittenkin oli.
Hame oli niin pitkä, ettei Ulla voinut siinä astua askeltakaan, ja
hän näytti hirveän hullunkuriselta tuossa punaisessa liivissä. Ulla
tahtoi, että Lumikki neitokin koettaisi hametta, ja kun hän pani sen
ylleen, ihastui sekä Ulla että Beata mummo. 'Voi sentään', sanoi
Ulla, 'kuinka sääli, ettet sinä ole saanut tätä koreata lahjaa! Se
sopii sinulle kuin valettu.'

"Ulla asetti hänet peilin eteen, pörrötti hiukan hänen hiuksiaan ja
pani hatun päähän. 'Katsokaa häntä!' sanoi hän isoäidille. 'Eikö hän
ole aivan kuin pieni armollinen kreivinna! Oletteko koskaan nähneet
häntä näin somana?'

"Ulla ei tahtonut mitenkään sallia, että Lumikki neito riisuisi
yltään ratsastuspuvun, ennenkuin isäkulta ja lukkari Moreus olivat
myös nähneet hänet siinä.

"Minun täytyy nyt sanoa jotain. Lumikki neidon ei pitäisi koskaan
pukeutua lystillisiin pukuihin. Hän tuli heti kovin vallattomaksi ja
kuvitteli mielessään olevansa joku muu kuin mikä hän oli. Isoäiti ja
Ulla nauroivat aivan katketaksensa, kun hän alkoi matkia kreivinnan
puhetta ja käyntiä.

"Ulla sanoi vieläkin kerran, että hänen miehensä kaiken mokomin
täytyi saada nähdä hänet kreivinnana. Hän tahtoi välttämättä, että he
menisivät suureen rakennukseen.

"Lumikki neito tuumi: 'Ehkäpä isäkulta ei pidä siitä, että olen
pukeutunut tällä tavalla, koska hän kohtelee minua nyt aina niin
vakavasti. Ennen sain pukeutua niin usein kuin mieleni teki, mutta
nyt on kaikki toisin.'

"Mutta hän oli rohkea, sillä Ulla oli hänen kanssansa ja siksi hän
tuumi taas itseksensä: 'Ei se käy päinsä, että sinä annat toisten
aivan masentaa itseäsi. Tänäänhän isäkulta on ihan entisellään. Ei
hänen mielestään voi olla sopimatonta, että olet pukenut yllesi
kreivinnan hameen.'

"Toinenkin ajatus lohdutti häntä. Hän arveli, ettei äitikulta
panisi pahakseen, jos he hiukan kujeilisivat armollisen kreivinnan
kustannuksella.

"Kun he astuivat alas portaita, iski uusi ajatus Ulla Moreuksen
päähän. Hän vei Lumikki neidon talliin ja siellä hän pyysi
Pitkää-Bengtiä satuloimaan Mustan. Musta on pyylevä ja pieni eikä
lainkaan Borgin kartanon suurten ratsuhevosten näköinen. Eivätkä
heidän suuret satulansa, joissa oli pehmeäksi täytetyt istuimet ja
selkänojat, olleet lainkaan samanlaisia kuin kreivinna Märtan omat.

"Kun Musta oli satuloitu ja Lumikki neito oli noussut sen selkään,
juoksi Ulla edeltä sisään, ja hän huusi sekä saliin että keittiöön,
että kreivinna Märta ratsasti lehtikujaa myöten.

"Oi, voi, kylläpä siinä hälinä nousi! Äitikulta riisti
kyökkiesiliinan edestään, jotta kauluri siitä irtaantui, ja hyökkäsi
kuistille. Isäkulta riensi ulos niin kiireesti, että peruukki lensi
viistoon, ja kävi ylimmälle portaalle äitikullan viereen. Ulla ja
lukkari Moreus asettuivat heidän taakseen ja alimmalla portaalla
seisoi kamarineitsyt niiaten.

"Olihan Lumikki neidolla piiska, jolla hän yllytti Mustaa, mutta ei
se sittenkään juossut kuin hiljaista hölkkää, ja hän arveli, että
hyvä se saattoikin olla. Sillä eihän hän voinut muuta ajatella, kuin
että isä- ja äitikulta heti olivat huomanneet, että hän se siinä vain
ratsasti.

"Mutta olipa se hullua. Äitikulta oli varmaan katsellut vain punaista
liiviä, jota kreivinna oli käyttänyt monta vuotta eikä huomannut
mitään muuta. Sillä tuskin Lumikki neito oli ennättänyt tervehtiä
piiskallaan ja huudahtaa: 'Bonjour, monsier le pasteur!' niinkuin
kreivinnalla oli tapana tehdä, kun äitikulta hyökkäsi portaita alas
ja niiasi aivan maahan asti.

"Mitenkä voisinkaan sitä oikein kuvailla? Tiesihän Lumikki neito,
että äitikulta oli hiukan likinäköinen, ja olihan jokseenkin myöhä
ilta ja hämärä, mutta sittenkin hänen oli mahdoton käsittää, etteivät
he tunteneet häntä.

"Hän tuumi: Äitikulta on mielissään, kun minä teen tällaista pilaa
kreivinnasta. Tiesihän hän, kuinka suuttunut äitikulta oli entiseen
emäntäänsä. Ei koskaan Lumikki neidon päähän olisi pälkähtänyt, että
hän niiaisi hänelle. Mutta äitikullan kasvot aivan loistivat. Hän ei
ollut koskaan näyttänyt niin iloiselta.

"Lumikki neito hyppäsi avutta alas satulasta, aivan kuin
kreivinnakin, ja heitti ohjakset Pitkälle-Bengtille. Sitten hän
kääntyi äitikullan puoleen ja ojensi hänelle kätensä.

"'Eh bien, Raclitz, kuinka te voitte uudessa talossanne?'

"Mutta ajattelehan, juuri kun Lumikki neito sai sen sanotuksi,
kumartui äitikulta hänen kätensä yli ja suuteli sitä!

"Silloin vasta Lumikki neito ymmärsi, että äitikulta oli antanut
narrata itseään ja että hän luuli kreivinnan itsensä tulleen häntä
tervehtimään. Lumikki neito tuli niin ymmälle, että hän sanoi:
'Äitikulta, minähän se vaan olen.'

"Äitikulta ojentautui kiireesti suoraksi ja heitti irti käden. Hän
katsoi vain kerran tytärpuoleensa, ja kääntyi sitten pois kiiruhtaen
ylös portaita ja suoraan keittiöön.

"Isäkulta ja lukkari Moreus ja Ulla tulivat nyt Lumikki neidon luo ja
nauroivat hänen pilalleen. Oi, voi, hänen täytyi näytellä kreivinnaa
vielä vähän aikaa, sillä isäkultaa se näytti huvittavan. Mutta hän
oli aivan kuin kivettynyt, sillä äitikullan katse oli pelästyttänyt
häntä. Hän tuumi: 'Nyt olen saanut äitikullasta vihamiehen. Ei
äitikulta pane pahakseen, jos sättii häntä vasten kasvoja. Mutta hän
ei anna koskaan anteeksi, jos pitää häntä pilkkanaan.'"

Pappilanneiti oli hetken aikaa vaiti ikäänkuin odottaen, mitä toinen
arvelisi hänen jutustaan.

"Tekisi mieli melkein nauraa koko asialle", sanoi Anna Brogren,
"mutta en voi sitäkään tehdä. Se puristaa aivan sydämeni kokoon.
Parasta, että jatkat vain kertomustasi, jotta saan tietää kuinka
vaikea sinun -- niin, minä tarkoitan, Lumikki neidon -- on olla."

Ja sitten alkoi pappilanneiti jälleen kertoa.

"Minun täytyy tosiaankin kertoa, kuinka hullusti kävi kerta syyskuun
lopussa. Rakas kasvatussisareni huomaa kyllä, ettei se ollut mitään
tärkeätä, mutta se rohkaisi kuitenkin Lumikki neidon mieltä.
Joka kerta kun tuo tapahtuma muistui hänen mieleensä, tuumi hän
itseksensä: Onpa sentään hyvä, että joku tässä talossa ei pelkää
äitikultaa.

"Muuten hänen piti tunnustaa, että he pelkäsivät kaikki hiukan
äitikultaa, yksinpä isäkultakin. Tosin hän ei voinut kieltää, että
äitikulta piti erinomaista huolta isäkullasta ja oli niin kohtelias
hänelle, että isäkulta tuskin uskalsi liikkua. Mutta kylläpä
isäkullan oli vaikea panna vastaan, kun äitikulta jotakin halusi!

"Se kävi esiin joka päivä, mutta kaikkein enimmin silloin, kun
äitikulta sai luvan polttaa viinaa. Kaikki sanoivat, että jollei
äitikulta olisi sitä halunnut, niin ei isäkulta olisi koskaan
sallinut jotain sellaista, sillä hän oli aina ollut viinanpolttoa
vastaan. Jos joku aikaisemmin oli sitä ehdottanut, niin hän vastasi
vain aivan lyhyesti, että pappilassa oli leivottava leipää ja
keitettävä velliä viljasta, eikä käytettävä sitä sellaiseen juomaan,
joka oli kansalle turmioksi.

"Isäkulta sanoi samaa äitikullallekin, mutta hän ei siitä
pelästynyt. Hän sanoi vaan, että jos isäkulta tahtoi kieltää kaiken
viinanjuonnin talossaan, niin ei hänellä ollut mitään sitä vastaan,
mutta kun talossa kuitenkin täytyi olla viinaa, sekä vieraille että
palvelusväelle, niin hänen mielestään he saattoivat yhtä hyvin
polttaa sitä itsekin. Kotona poltettuna se tuli puolta halvemmaksi,
sanoi äitikulta, ja hän kiisteli niin kauan kunnes hän sai tahtonsa
perille.

"Ensi viinanpolttoon lainasi äitikulta viinapannun ja torven
naapuritalosta, ja heti kun se tuotiin taloon, kävi hän työhön
käsiksi. Ja äitikulta johti itse suurella huolella työtä. Hän ei
antanut viinankeittäjälle vähintäkään rauhaa viinan riistaa tehdessä
eikä käymisen aikana ja viinaa tislattaessa oli äitikulta aina mukana
panimossa. Ei kukaan olisi voinut moittia häntä siitä, että hän olisi
säästänyt työtään ja vaivojaan.

"Isäkulta sen sijaan istui kamarissaan koko sen ajan, kun
viinankeittoa kesti, eikä kertaakaan tuottanut äitikullalle sitä
iloa, että hän olisi astunut panimon kynnyksen yli tai pyytänyt saada
maistaa juomaa.

"Äitikulta ymmärsi hyvinkin, että hän yhä vielä oli viinankeittoa
vastaan, ja hän tiesi, että jos joku talonväestä joisi itsensä
humalaan, niin isäkulta sen johdosta heti kieltäisi koko homman.
Äitikulta varoi sen vuoksi tarkasti, ettei kukaan hänen apulaisistaan
saanut liian monta maistiaisryyppyä ja kaikki pelkäsivät häntä siihen
määrään, että hänen onnistuikin pitää järjestystä yllä koko ajan.

"Vain yksi ainoa pieni onnettomuus tapahtui. Äitikulta oli saanut
viinan aivan selväksi eikä ollut enää juuri muuta tehtävänä kuin
laskea viina tynnyreihin ja kiviruukkuihin. Hän aikoi ottaa talteen
myös rankinkin, mutta se oli vielä aivan lämmintä ja äitikulta kaatoi
sen ämpäriin ja asetti sen panimon oven eteen jäähtymään.

"Heti kun äitikulta oli asettanut rankin ulos, kulki Pitkä-Bengt
siitä ohi. Ämpäri veti häntä yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, mutta
samassa äitikulta kiiruhti jo ovelle. 'Bengt kulta', sanoi hän,
'et suinkaan sinä aio juoda tuota? Se ei ole ihmisiä varten. Ei
se ole muuta kuin rankkia.' Pitkä-Bengt näytti hyvin typerältä ja
astui edemmä. Hän aikoi mennä navettaan, sanoi hän. Ei suinkaan
ollut kiellettyä kulkea panimon ohi. Pitkä-Bengt meni kuin menikin
navettaan ja haki sieltä heinähangon, jonka karjapiika oli lainannut
häneltä. Ja sitten hän aikoi viedä sen talliin takaisin. Mutta
avatessaan takapihan veräjää tuli Isopukki häntä vastaan, se seisoi
aidan takana kuono säleitten välissä ja vainusi jotakin panimon
puolella. Päivä oli hyvin kaunis, ja kaikki vuohet olivat lasketut
ulos, mutta toiset pysyttelivät risukasalla. Isopukki yksin seisoi
veräjällä.

"Ihmeellistä, että Pitkä-Bengt saattoi olla noin kömpelö. Hän avasi
veräjän niin auki, että Isopukki pääsi livahtamaan hänen ohitsensa.
Eikä hän koettanutkaan ajaa Isoapukkia takaisin aidan taakse,
niinkuin hänen olisi pitänyt tehdä. Hän katsoi vain, että puutarhan
portit olivat suljetut, jotta Isopukki ei päässyt pilaamaan isäkullan
omenapuita eikä äitikullan kaalipenkkejä. Hänen mielestään ei
suinkaan ollut vaarallista, vaikka Isopukki pääsikin pihamaalle ja
sai haukata hiukan ruohokenttää.

"Vaan ajatteleppas, Isopukki ei vilkaissut edes ruohokenttään
päinkään, vaan juosta hölkytti suoraan panimon edustalle. Se
tepsutteli niin somasti ja kevyesti, ettei äitikulta kuullut yhtään,
vaikka panimon ovi oli raollaan.

"Tuo pukki oli aina ollut kovin hieno. Juodessa se ei loiskuttanut
kuin koira eikä särpinyt niinkuin hevonen, vaan oli niin hiljaa,
ettei kukaan huomannut mitä se toimitti. Isopukki oli juonut monta
kannullista maitoa karjapiian selän takana, ja nyt se ehti hyvässä
rauhassa juoda koko rankin äitikullan tietämättä asiaakaan.

"Mutta kun ämpäri oli tyhjä, alkoi Isopukki määkiä, niinkuin sen
tapa oli, sillä sen mielestä ei ollut hauska tehdä kepposia, jollei
se saanut nähdä, miten kaikki suuttuivat siitä, mitä se oli tehnyt.
Samassa äitikulta seisoikin jo kynnyksellä ja näki, että ämpäri oli
tyhjä.

"Äitikulta otti pitkän, nokisen uunikoukun käteensä, joka aina seisoi
panimon oven nurkassa, ja aikoi antaa pukille kyytiä. Mutta sellaisen
kestityksen jälkeen ei Isopukki voinut ymmärtää, että äitikulta olisi
toden teolla sille vihainen, ja se nousi takajaloilleen ja alkoi
tanssia äitikullan edessä. Isopukki oli vanha ja voimakas, eikä
ollut niinkään hyvä joutua sen kanssa tekemisiin. Äitikulta hutki
sitä uunikoukulla, ja jokainen, joka tunsi sen tavat, tiesi, ettei
tuo leikki loppuisi hyvin. Kaikki kiiruhtivat nyt pihalle äitikullan
apuun, sekä isäkulta, Lumikki neito että palvelustytöt. Mutta
Isopukki ei tehnyt hänelle yhtään mitään, hyppäsi vain edes-takaisin,
ja silloin isäkulta kielsi toisia sekaantumasta leikkiin. Samalla hän
huusi äitikullalle, että hänen oli nyt parasta kiiruhtaa panimoon
niin kauan kuin Isopukki oli vielä leikkisällä tuulella.

"Mutta äitikulta ei välittänyt varoituksesta. Ja vihdoin hänen
onnistui iskeä uunikoukulla Isoapukkia niin kovasti, että tämä
sen tunsi. Se laskeutui nyt etujaloilleen, mutta ei sillä ollut
paljonkaan voitettu, sillä se hyökkäsi samassa panimoon ja heitti
sarvillaan kumoon niin monta äitikullan pulloa ja ruukkua kuin se
vain ennätti. Ja tuskin oli äitikulta ehtinyt sen jäljissä sisään,
kun se taas kiiruhti ulos.

"Isopukki tiesi nyt vallan hyvin, että kaataessaan kaikki pullot
kumoon se oli antanut äitikullalle niin paljon työtä, että se vähäksi
aikaa pääsi hänestä rauhaan ja sai nauttia iloisesta tuulestaan. Se
seisoi pari sekunttia hiljaa panimon ovella ja katseli ympärilleen.
Sitten se alkoi astua hiljaa ja vakavana mäkeä ylös asuinrakennusta
kohti.

"Isopukki käyttäytyi tavallisesti hyvin arvokkaasti ja juhlallisesti
ja se oli sille hyvään tarpeeseen, sillä olihan melkein mahdotonta
uskoa, ettei niin komea elukka koskaan ajattelisi muuta kuin
pahantekoa. Mutta ei kukaan ollut koskaan nähnyt sitä niin komeana
kuin nyt. Se nosti jalkojaan hitaasti ylös, nojasi päätään taakse,
nosti kuononsa ilmaan ja ikäänkuin kerskaili suuresta parrastaan ja
pitkistä sarvistaan. Kuitenkin saattoi huomata, ettei se ollut oikein
vakavissaan. Silmät vilkkuivat hiukan sinne ja tänne ja takaruumis
heilahteli toiselle puolelle.

"Isäkulta luuli, että Isopukki oli matkalla vuohiensa luo
takapihalle, ja hän huusi Lumikki neidolle, että he väistyisivät
pukin tieltä, eivätkä häiritsisi sitä. Mutta jos Isopukki olikin
aikonut sinne, niin muutti se mielensä kulkiessaan kuistin ohi ja
huomatessaan, että sisäovi oli jäänyt auki väen kiiruhtaessa pihalle
sitä hätyyttämään. Ja parhaillaan kun se astui aivan vakavasti
eteenpäin, loikkasi se portaita ylös ja juoksi sisään.

"Nyt hyökkäsivät kaikki palvelustytöt sen perässä ajaakseen sen
ulos. Silloin Isopukki pakeni ylös vintin portaita, ja kun toiset
seurasivat sen jäljissä, hyppäsi se ulos ullakkoikkunasta. Isopukki
ei viitsinyt katsoa, kuinka pitkältä siitä oli maahan, ennenkuin se
hyppäsi. Mutta onni potkaisi sitä aina, ja siksi se hyppäsi nytkin
ulos siitä ikkunasta, joka oli aivan kuistin katon yläpuolella.

"Katto oli pieni ja kalteva ja sen keskellä kulki kapea harja, ja
juuri sille kohdalle Isopukki sattui tulemaan. Se ei voinut astua
askeltakaan syrjään putoamatta maahan. Eikä se voinut palata takaisin
ullakollekaan.

"'Mene sisään, Isopukki!' sanoi isäkulta ja hätyytti sitä kepillään.
Mutta pukki seisoi paikoillaan. Palvelustytöt olivat tulleet ulos ja
odottivat kauhuissaan miten sen kävisi. Mutta Isopukki näytti varsin
tyytyväiseltä. Se käänsi vain päätään ja vilkaisi heihin ja selvästi
saattoi huomata, että toisten pelko huvitti sitä.

"Äitikulta oli nostanut pullonsa pystyyn ja tuli nyt uunikoukku
kädessä antamaan kyytiä pukille. Mutta kun se huomasi hänet, alkoivat
sen silmät vilkkua vielä entistä lystikkäämmin. Selvään saattoi
nähdä, ettei se pelännyt vähääkään äitikultaa.

"Mutta äitikulta heilautti vielä kerran uunikoukkuaan ja samassa
pukki puristi jalkansa kokoon, hypähti ilmaan kuin nuoli ja putosi
maahan aivan äitikullan eteen.

"Ja heti kun se oli päässyt maahan, antoi se niin kovan iskun
äitikullalle, että hän kaatui kumoon. Sitten juoksi Isopukki pois
takapihalle päin, hyppäsi aidan yli ja tanssi sitten vuohiensa
parissa useita tunteja.

"Ensi hädässä ei kukaan kuitenkaan huomannut, mihin pukki oli
joutunut. Kaikki hyökkäsivät äitikullan luo auttamaan häntä. Kaikkein
ensimäisenä ehti paikalle Lumikki neito. Mutta äitikulta työnsi hänet
kiivaasti luotaan. 'Älä teeskentele!' huusi hän. 'Kyllä minä tiedän,
millä mielellä sinä olet. Sinä vaan iloitset tästä. Naura sinä, niin
kauan kuin saat! Kyllä minä tiedän, kuka saa sinut vielä itkemäänkin.'

"Ja tottahan se on, ettei Lumikki neito ollut näyttänyt kovin
levottomalta. Hän oli nauranut pukille, eikä hän vieläkään ollut
ehtinyt tulla vakavaksi.

"Mutta äitikullan sanat tuottivat hänelle kylliksi surua koko
päiväksi.

"Ja ymmärräthän sinä, rakas kasvatussisareni, ettei tämä tapaus
antanut Lumikki neidolle uutta rohkeutta, vaan pieni uni, jonka hän
näki yöllä.

"Lumikki neito näki unissaan pukin seisovan jälleen kuistin katolla,
mutta tällä kertaa ei oikea pukki, vaan kaikki se ilo ja pila, joka
vanhastaan asusti tässä kodissa, oli kiivennyt katolle ja seisoi
siinä tehden pilkkaa äitikullasta. Ja se pukki osasi puhua, ja
se sanoi äitikullalle, ettei hänen onnistuisi muuttaa tätä taloa
kylmäksi ja kovaksi vankilaksi, niinkuin hän yritti tehdä. Kaikki
entinen siinä nousi häntä vastaan.

"Ja kun Lumikki neito heräsi, tuumi hän, että se oli totta, eikä hän
sen jälkeen mielestään enää yksin taistellut äitikultaa vastaan."

"Ensi kerran, kun tulen tervehtimään Lumikki neitoa, niin tuon
aivan varmaan pari leipää Isollepukille", sanoi Anna Brogren, kun
pappilanneiti hetkeksi vaikeni.

"Se kestitys taitaa tulla liian myöhään", sanoi pappilanneiti. "Sillä
viime kirjeessään sanoi Lumikki neito, että äitikulta oli antanut
teurastaa Isonpukin."

"Kas vaan", sanoi ruustinna miettivästi, "kas vaan! Eikö Lumikki
neidon isä sanonut mitään, vaan antoi sen tapahtua! Minäpä sanon
sinulle, luulenpa aivan varmaan, että Lumikki neidon emintimä tekee
hänelle vielä jotakin pahaa."

Mutta pappilanneiti sanoi nopeasti: "Tokkopa hän voi vahingoittaa
Lumikki neitoa. Päinvastoin hän luulee, ettei Lumikki neito ajattele
mitään muuta kuin tuottaa hänelle ikävyyttä."

"Kai hän sen asian paremmin tietää."

"Kaikki käy Lumikki neidolta päin mäntyyn. Minäpä kerron vielä
jotakin, niin saat nähdä, kuinka huonosti hänen aina käy."

"Minä kuuntelen mielelläni sadun loppuun", sanoi ruustinna. "Mutta
kyllä minä sen tiedän, että Lumikki neito on vaarassa, eikä hänen
emintimänsä."

"Tiedäthän, rakas kasvatussisareni", sanoi pappilanneiti, "että
Lumikki neidon isä oli istuttanut koko pappilan puutarhan. Häntä
sai kiittää siitä, että siellä oli karviaismarjoja ja viinimarjoja,
hyviä puutarhamansikoita ja keittiökasveja ja ruusupensaita
asuinrakennuksen länsipuolella.

"Parhaat kaikista isäkullan puutarhassa olivat kuitenkin omenapuut.
Isäkulta oli istuttanut ja jalostanut ne ja luulenpa, että saa kulkea
pitkältä, ennenkuin tapaa sellaisia hedelmiä kuin heillä oli. Aina
kun Lumikki neito söi isäkullan omenia, tuntui hänestä, ikäänkuin ne
olisivat maistuneet auringonpaisteelta ja kesälämmöltä.

"Sen kauniimpia omenia kuin tänä kesänä ei Lumikki neito ollut ennen
nähnyt puutarhassa. Oi, millaisia paradiisiomenia ja astrakaaneja,
kesä- ja talviomenia siellä olikaan! Ehkei niitä ollut yhtä runsaasti
kuin ennen, mutta sitä kauniimpia ne omenat olivat. Ei ainoatakaan
madonsyömää hedelmää, kaikki olivat yhtä suuria ja kaunismuotoisia.
Kaikki astrakaanit olivat läpikuultavia, kaikki paradiisiomenat
tummanvihertävänpunaisia ja kaikki talviomenat kauniin punaposkisia.

"Omenat olivat tosiaankin niin mainioita, että niistä puhuttiin koko
pitäjällä. Ne olivat niin suuria ja koreita, että ne loistivat tielle
saakka, ja matkustavaisia tuli taloon, jotka pyysivät saada mennä
puutarhaan niitä katselemaan.

"Mutta nyt minun pitää sanoa jotakin. Vaikka omenat olivatkin niin
kauniita ja hyviä, niin niistä oli sittenkin kovin paljon huolta.
Ja olihan muina vuosina koko joukko pappilan omenia varastettukin.
Nyt katosi kuitenkin tuskin ainoatakaan omenaa tällä tavalla, sillä
äitikulta vartioitsi niitä aivan uupumattomasti. Aina elokuun
lopusta saakka, jolloin omenat alkoivat kypsyä, oli hän vartioinut
puutarhassa joka ainoa yö.

"Mutta tekipä äitikulta vieläkin enemmän. Hän vartioitsi omenia
kotiväeltäkin. Hän hankki ulkolukon puutarhan veräjään sekä talletti
itse aina avaimen. Kun äitikulta löysi jonkun oikein kauniin ja
kuulakan astrakaanin, saattoi hän antaa sen isäkullalle, mutta Beata
mummo ja Lumikki neito! eivät saaneet maistaa ainoatakaan.

"Muina vuosina heillä ei tosin ollut yhtä kauniita omenia, mutta
enemmän iloa niistä ainakin oli. Kaikki kartanossa olivat saaneet
niitä kylliksensä. Eikä niitä riittänyt vain kartanon väelle, vaan
jokainen, joka tuli taloon käymään, sai niitä maistaa ja useille
annettiin niitä hiukan mukaankin.

"Ei edes silloin, kun omenat otettiin alas puista, saanut kukaan
niitä maistaa, sillä äitikulta hoiti yksin sen tehtävän. Hän veti
sormikkaat käteensä ja otti jokaisen omenan erikseen varovaisesti
alas, jotta ne eivät vaan loukkaantuisi eikä vioittuisi. Olihan
Lumikki neidon mielestä hiukan kovaa, ettei hän saanut syödä omenia,
niin kauan kuin niillä oli vielä tuore kesämakunsa, mutta hän
lohdutti itseään sillä, että hyvältä ne syksylläkin ja talvella
maistuisivat. Sillä varmaan äitikulta osaisi niin hyvin niitä
säilyttää, etteivät ne pääsisi mätänemään.

"Mutta hän huomasi varsin pian, että äitikullalla oli aivan toiset
aikeet. Ei hänen mieleensä ollut edes juolahtanutkaan, että pappilan
väki itse saisi syödä niin paljon hyviä hedelmiä.

"Isäkultakin olisi varmaan käyttänyt omenat vain omiin tarpeisiin,
niinkuin muinakin vuosina. Mutta äitikulta oli laskenut, että he
voisivat ansaita niillä rahaa. Hän tahtoi myödä kaikki nuo kauniit
hedelmät Brobyn markkinoilla.

"Ja tietenkin sai äitikulta tahtonsa läpi. Äitikulta ajoi
markkinoille ja vei mukanaan kaksi kärryllistä omenia sekä rengin ja
palvelustytön, joiden piti auttaa äitikultaa myönnissä.

"Tultuaan markkinapaikalle avasi hän laatikkonsa ja tynnyrinsä
ja asetti omenat pöydälle. Äitikulta ei arastellut minkäänlaista
työtä, ja hän seisoi suuret kintaat kädessä ja suuri villahuivi
vyötäisillään pöydän ääressä myödäkseen itse omenansa. Äitikulta ei
todellakaan uskaltanut antaa tätä tointa kellekään muulle.

"Mutta olipa hänellä myös myötävänä sellaista tavaraa, että hän
saattoi siitä ylpeillä. Äitikullan pöytä loisti niin punaisena ja
vihreänä ja keltaisena ja valkeana, että ihmisiä tulvaili sinne vain
sitä koreuttakin katsomaan. Brobyn suurille markkinoille tuli nyt
niinkuin aina muulloinkin puutarhureita sekä Sörmlannin linnoista
että Näsin herraskartanoista. Mutta ei kellään ollut tarjona niin
kauniita hedelmiä kuin äitikullalla.

"Heti kun äitikulta oli valmiina myömään, kiiruhtivat kaikki ihmiset
esille ja kysyivät omenoiden hintaa. Mutta silloin äitikulta vaati
niistä niin paljon, että ihmiset kauhistuivat eikä kukaan tahtonut
ostaa.

"Äitikulta sai nyt istua siinä kaikkine komeuksineen ja katsella
miten markkinaväki teki kauppaa hänen naapuriensa kanssa. Mutta
äitikulta ei laskenut alas hintojaan vähääkään. Hän pyysi puolta
enemmän omenoistaan kuin kukaan muu. Hän kai luuli, että hän
myöhemmin päivällä saisi ne kaupaksi, kun muut olivat myöneet
hedelmänsä loppuun.

"Ehkäpä äitikulta teki toisellaisiakin laskuja. Äitikulta tiesi
varsin hyvin, kuinka paljon viinaa tavallisesti juotiin Brobyn
markkinoilla ja hän tiesi senkin, että puolenpäivän jälkeen tuskin
ainoakaan mies oli enää raitis. Ehkäpä äitikulta tuumi, että väki
iltapuolella helpommin hellittäisi rahojaan.

"Näyttipä todellakin siltä, kuin äitikulta olisi ollut oikeassa.
Mitä pitemmälle aamupuoli kului, sitä enemmän väkeä kerääntyi hänen
pöytänsä ääreen. Ensinkin kaikki pienet pojat ja tytöt, joita
markkinoilla oli. Ne seisoivat siinä sormet suussa ja katselivat
kaihoavin katsein omenia, jotta sydäntä oikein liikutti. Heillä
tietenkään ei ollut rahaa millä ostaa, mutta olipa joukossa
aikaihmisiäkin, jotka seisoivat siinä, eivätkä voineet irroittaa
katseitaan hedelmistä.

"Vähä-väliä tuli joku kysymään omenien hintaa. Mutta äitikulta piti
puoliaan yhtä rohkeasti kuin aamullakin. Ei hänen mielensä tehnyt
huojistuttaa hintaa nyt, kun kaikkialla muualla omenat olivat jo
loppuunmyödyt. Nyt luuli hän varmaan, että hänen vuoronsa tulisi.

"Äitikulta näki, miten kaikkien kasvoilla paloi kiihkeä omenanhalu ja
hän tuumi mielessään: 'Kauan he eivät voi enää haluaan hillitä. Ei
muuta tarvita kuin että joku tekee alun.'

"Mutta sitä kesti ja kesti ja lopulta äitikulta jo luuli, että hän
saisi viedä kotiin kaikki omenansa.

"Silloin äitikulta päätti koettaa viimeistä keinoa, ja hän lähetti
palvelustytön hakemaan Lumikki neitoa, joka kulki markkinakojujen
keskellä ja osti lahjoja kaikille niille kotolaisille, jotka eivät
olleet päässeet markkinoille.

"Kun Lumikki neito tuli äitikullan luo, käski hän hänen hetkeksi
asettua äitikullan paikalle ja myödä omenoita. Äitikulta olikin
seisonut yhdessä kohti koko päivän, ja hänen jalkojaan paleli. Hänen
oli pakko hiukan liikkua.

"Lumikki neito ei ruvennut hyvällä mielellä myömään Brobyn
markkinoilla, mutta hän ei uskaltanut myöskään vastustaa äitikultaa,
vaan sitoi ympärilleen äitikullan suuren villahuivin ja veti käsiinsä
hänen kintaansa ja asettui hänen paikalleen pöydän taakse. Ja kun
äitikulta oli moneen kertaan varoittanut häntä, ettei hän vaan
millään muotoa laskisi hintoja eikä söisi itsekään omenia, läksi
äitikulta tiehensä.

"Mutta jos äitikulta luuli, että ihmiset ostaisivat tytärpuolelta
halukkaammin kuin häneltä itseltään, niin erehtyi hän suuresti.

"Lumikki neito sai seisoa siinä ja vartioida omeniaan saamatta
kaupaksi ainoatakaan aivan niinkuin äitikultakin. Suuret ja pienet
seisoivat yhäti piirissä hänen ympärillään, mutta ei ainoakaan
ostanut mitään.

"Äkkiä tuli paikalle pari puoleksi päihtynyttä renkiä kuljettaen
kukin tyttöä kainalossaan ja tunkeutui väkijoukon läpi pöydän ääreen.

"He olivat kovaäänisiä ja hyväntuulisia ja rahat helisivät heidän
taskuissaan, he olivat oikealla juhlatuulella. Lumikki neito pelästyi
pahan päiväisesti ja olisi mieluimmin juossut pakoon, mutta hän pysyi
sittenkin paikoillaan toivoen kerrankin saavansa myödyksi jotakin.

"He tulivat aivan hänen eteensä, ja etumaisin ei kysynyt edes hintaa,
vaan laski kouransa kaikkein parhaimpien omenien päälle. Samalla hän
katsoi Lumikki neitoon ja koetti näyttää niin selvältä kuin suinkin.
'Mistä nämä omenat ovat?' kysyi hän.

"Lumikki neito vastasi, että ne olivat hänen kotoaan.

"'Niin, siellä minä olen käynyt monta kertaa', sanoi mies, 'ja minä
tunnen sekä teidät että teidän isänne. Hän on kelpo mies, tuo pappi.'

"Lumikki neito vastasi ystävällisesti. Hän piti rengistä, koska hän
puhui ystävällisesti isäkullasta.

"'Minä tiedän, että te ja teidän isänne olette hyviä ihmisiä',
sanoi renki. 'Te olette niin hyviä, että te annatte varmaan köyhän
renkimiehen maistaa omenoitanne maksuttakin.'

"Ennenkuin Lumikki neito ymmärsi, mitä hän oikeastaan aikoi, oli hän
ottanut koko kourallisen kauniita omenia ja juossut tiehensä. Ja
tyttö, joka oli ollut hänen käsipuolessaan, otti myös muutamia omenia
ja juoksi pois hänkin. Ja samoin teki hänen toverinsakin sekä toverin
tyttö.

"Eihän Lumikki neito olisi voinut sellaista aavistaakaan. Hän joutui
aivan epätoivoon, kun he veivät maksutta häneltä niin paljon omenia.
Hän aikoi juosta heidän jälkeensä ja riistää heiltä omenat, mutta
hän ei uskaltanut kuitenkaan, vaan lähetti rengin ja palvelustytön
heidän jälkeensä. Samassa hän huomasi, että koko väkijoukko tunkeutui
hänen pöytänsä ääreen. 'Nyt he tulevat ostamaan', tuumi hän ja hänen
mielensä kävi rohkeammaksi.

"Mutta vielä vai, hekö olisivat ostaneet! Eivät he sitä
ajatelleetkaan, vaan he hyökkäsivät esille, noin kymmenkunta
kerrallaan ja riistivät pöydältä niin paljon omenia kuin he saivat
käsiinsä ja huusivat ääneensä, että Lumikki neito ja hänen isänsä
olivat siksi hyviä, etteivät he vaatineet köyhiltä ihmisiltä maksua
muutamista omenista. Ja kaikki pikkupojat, jotka olivat seisoneet
omenien edessä ja katselleet niitä koko päivän, he ottivat nyt lakit
päästänsä ja täyttivät ne omenilla, ja pikkutytöt, joiden suuhun vesi
oli herahtanut heidän siinä seisoessaan ja katsellessaan, hyökkäsivät
esille ja riistivät kymmenittäin omenia esiliinoihinsa.

"Lumikki neito kumartui omenien yli suojellaksensa niitä ruumiillaan.
Mutta mitäpä se olisi auttanut? Ja hän itki ja rukoili ja huusi
ääneensä, että he saattoivat hänet aivan onnettomaksi, mutta kukapa
hänestä olisi välittänyt? Eivätkä yksin pikkupojat ja pikkutytöt
riistäneet omenia, vaan aikaihmisetkin. Ja he nauroivat vain ja
olivat niin iloisia ja pitivät koko asiaa vain markkinapilana. Ja
jokainen huusi Lumikki neidolle ottaessaan omenan, että hän ja hänen
isänsä olivat niin kovin hyviä ja soivat varmaan heille pari omenaa.

"Lumikki neito huitoi ympärilleen ja Lumikki neito huusi apua,
mutta omenat olivat menneet. Markkinaväki kaatoi pöydän ja potkaisi
tynnyrit ja laatikot nurin ja anasti kaikki omenat. Markkinoilla
oli yllin kyllin vallatonta väkeä, ja he yhtyivät hälinään. Siinä
syntyi tappelua ja riitaa, ja Lumikki neidon täytyi paeta pois ja
jättää omenat oman onnensa nojaan, sillä muuten väki olisi tallannut
hänetkin jalkoihinsa.

"Mutta samassa palasi emintimä takaisin ja näki tytärpuolen seisovan
siinä tyhjin käsin ja ypö yksin ja itkevän harmista ja pelosta.
Äitikulta tarttui häntä käsivarsista kiinni ja pudisteli häntä.
'Odotahan, kunnes pääsemme tänä iltana kotiin', sanoi äitikulta,
'niin opetan sinua lahjoittamaan pois minun omeniani!'

"Eikä se ihme ollutkaan, että äitikulta oli pahoillaan, mutta olihan
se kovaa, että hän luuli tytärpuolen tehneen sen tahallaan.

"Kotimatka sinä päivänä oli kovin raskas. He istuivat vaunuissa,
sekä isäkulta että äitikulta ja Lumikki neito, ja aluksi yritti
isäkulta jutella tavalliseen tapaansa. Mutta äitikulta istui jäykkänä
vaununnurkassa yhteenpuristetuin huulin eikä vastannut sanaakaan,
ja Lumikki neito vaan itki. Isäkulta ei voinut kovin syvästi surra
sitä, että hän oli kadottanut muutamia omenia, ja häntä luultavasti
huvitti se, että ihmiset olivat kehuneet häntä niin hyväksi, että hän
varmaan soi heillekin muutamia omenia. Hän koetti pitää rohkeuttaan
yllä puhuttelemalla kaikkia markkinamiehiä, joiden ohi hän ajoi. Hän
kysyi, olivatko he saaneet hyvän hinnan lehmistään, mitä he olivat
maksaneet lampaista ja olivatko he nähneet hänen omeniaan.

"Mutta hetken kuluttua muuttui isäkulta ihmeen 'hiljaiseksi. Hän
kääntyi äitikullan puoleen ja istui kauan ja katseli vaan häntä.
Sitten hän tuijotti hyvän aikaa eteensä. Ja nyt hän näytti kovin
vanhalta ja väsyneeltä.

"Hetken kuluttua huomasin minä, että isäkulta katseli kauan ja
huolissaan minuun. Tuntuipa siltä, kuin isäkulta olisi tahtonut
tunkeutua minun sieluni syvyyteen.

"Sitten sanoi isäkulta: 'Sinä tulet yhä enemmän äitisi kaltaiseksi.'
Ja isäkulta otti käteni käsiensä väliin ja hyväili sitä hiljaa.

"Tuntui aivan siltä, kuin isäkulta olisi tahtonut rauhoittaa minua
ja tehdä minut iloiseksi. Minä ajattelin: 'Isäkulta ymmärtää kyllä,
etten tehnyt sitä tahallani. Hän tietää, etten minä ole sellainen.'

"Isäkulta piteli kättäni koko ajan. Mutta hän kumartui yhä enemmän
eteenpäin, ja kun me pysähdyimme portaitten eteen, vaipui hän aivan
kokoon. Hän ei liikahtanut vaunuista, kun äitikulta ja minä nousimme.
Minä luulin, että hän oli kuollut.

"Mutta niin pahasti ei sittenkään ollut käynyt, vaikka vaara olikin
lähellä."

Pappilanneiti vaikeni hetkeksi. Ääni oli käynyt epävakavaksi ja hän
tarvitsi hiukan aikaa rauhoittuakseen, ennenkuin hän saattoi jatkaa.

"Nyt sinä tiedät, minkälainen minun elämäni on", sanoi hän.
"Äitikulta saa tehdä minulle mitä hyvänsä, enkä minä voi valittaa
isäkullalle, sillä minä pelkään, että hän saa uudestaan halvauksen
niinkuin silloin, kun hän palasi kotiin markkinoilta ja ajatteli
meidän riitaamme."

"Mutta eikö hän näe sitten itse?"

"Ehkäpä hän näkeekin, mutta hän ei voi sille mitään. Näyttäähän
siltä, kuin isäkulta olisi jälleen terve, mutta minä tiedän, kuinka
heikko hän on. Hänellä ei ole enää omaa tahtoa. Ei ikänä isäkulta voi
enää olla yhtä iloinen kuin sinä aamuna, jolloin me menimme yhdessä
katsomaan heinäntekoa."



SVARTSJÖN PAPPI.


Uuden vuoden aattona, päivällisen jälkeen, pisti pappi päänsä
keittiönovesta sisään.

Mihin Myrskytuuli oli tänään joutunut? Hän ei ollut nähnyt häntä
ulkona kelkkamäessä. Ei suinkaan hänen pitänyt istua sisällä aamusta
iltaan niinkuin muiden naisten?

Hän tarkoitti pikkupiikaa. Jo ensi päivänä, kun hän oli tullut
Lövdalaan, oli pappi ottanut hänet mukanaan ulos ja etsinyt
hänelle kelkan kalustohuoneesta. Sitten hän kävi joka aamupäivä
muistuttamassa, että tytön piti mennä ulos laskemaan mäkeä.

Samalla kertaa hän käytti myös tilaisuutta hyväkseen ja tokaisi
hyväntahtoisesti emännöitsijälle ja palvelustytöille, että heidän
varmaan teki mieli kaiket päivät vain istua ja paistatella itseään
kyökissä.

Nyt hänelle vastattiin, että pikkupiika olisi tietenkin lähtenyt
tänään kelkkamäkeen niinkuin kaikkina muinakin päivinä, mutta hänen
äitinsä oli tullut pappilaan häntä tervehtimään. Tämä oli nyt mennyt
navettaan katselemaan lehmiä, ja pikkupiika oli seurannut hänen
mukanaan.

Pappi vetäytyi pois ovelta ja sulki sen jälkeensä. Hetken aikaa hän
mietti itsekseen. Sitten hän suuntasi askeleensa navettaa kohti.

Keittiössä olijat seurasivat häntä silmillään. Hän näytti vanhalta
ja heikolta syksyllisen sairautensa jälkeen. Mutta täytyihän hänen
tietenkin puhua joka ainoan ihmisen kanssa, joka tuli pappilaan.

Kesti kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin pappi ennätti Maritin
puheille. Ensinkin tuli Pitkä-Bengt sanomaan, että eräs mies oli
tuonut sairaan hevosensa pappilaan ja kysyi tietäisikö pappi jotakin
apua sille.

Ja kun hän oli hoidellut sairasta hevosta, tuli pari talonpoikaa,
jotka olivat joutuneet perinnöstä riitaan keskenään ja pyysivät,
että hän sanoisi kuinka paljon kummankin piti saada, jotta heidän ei
tarvitsisi vetää asiaa oikeuteen.

Kesti ainakin tunnin verran, ennenkuin hän sai asian niin pitkälle,
että hän saattoi tarjota miehille sovintoryyppyä.

Sillä välin istui pikkupiika navetan pimeässä nurkassa ja jutteli
äitinsä kanssa. He istuivat kumpikin lypsyrahilla ja pikkupoju oli
pikkupiian sylissä. Hän piti suurta siskoaan niin hyvänä, että hänen
oli mahdoton erota hänestä.

Äiti ja pikkupoju olivat olleet Nygårdissa aina Tapaninpäivästä
saakka. Nyt he olivat kotimatkalla, mutta he olivat kulkeneet
pitempää tietä Lövdalan ohi, saadakseen tavata pikkupiikaa.

Pikkupiika ei varmaankaan koskaan ollut niin iloinnut, kuin
nähdessään äidin astuvan keittiöön. Hän tuli juuri parhaiksi
auttamaan häntä hänen suuressa huolessansa.

Kun he tulivat navettaan, täytyi äidin ensinkin selittää hänelle,
mitä tuo uusi satu Lumikki neidosta merkitsi, josta pikkupiika
oli kuullut kahtena yönä perätysten. Oliko mahdollista, että
pappilanneiti oli tarkoittanut itseään?

Kun pikkupiika oli kertonut sen niin hyvin kuin hän taisi, istui
äiti hyvän aikaa ääneti. Lopulta hän sanoi: "Luultavasti he eivät
luulleet, että sinä ymmärtäisit heidän puhettaan. Mutta koska sinä
sittenkin ymmärsit, niin saat nyt näyttää, että ymmärrät pitää sitä
myös salassa."

Mutta siinä ei ollut kaikki, pikkupiialla oli vielä toinenkin suru.

Eilen aamupuolella oli pappilanrouva tullut hänen luokseen ja
katsellut häntä ystävällisesti silmiin ja kysynyt viihtyikö hän
täällä, vai kaipaisiko hän kotia.

Kyllä, hän viihtyi erinomaisesti ja hänen oli oikein hyvä olla. Ja
hän piti niin paljon kanoista.

"Vai niin", oli pappilanrouva silloin nauraen sanonut, "etkö pidä
mistään muusta kuin kanoista?"

Kyllä, pikkupiika piti myöskin pappilanneidestä.

Taaskin pappilanrouva oli naurahtanut. Mistä se johtui, että hän piti
mamseli Maija Liisasta?

Hän piti hänestä siksi, että hän kertoi niin paljon kaunista.

"Todellako", oli pappilanrouva sanonut, "ymmärrätkö sinä, mistä hän
on saanut tietää kaiken sen, mitä hän kertoo?"

"Sen hän kai oppii kirjoista, joita hän lukee yöllä", oli pikkupiika
vastannut.

"Vai niin, lukeeko hän öisin?" oli pappilanrouva sanonut yhtä
ystävällisesti ja lempeästi yhä edelleen. "Hän lukee kai päresoihdun
valossa?"

"Eiköhän hänellä lie kynttilä", oli pikkupiika vastannut.

Illalla oli sitten pappilanneiti ja pikkupiika panneet maata aivan
niinkuin tavallisestikin, ja niin pian kuin he olivat vuoteessa, oli
pappilanrouva astunut huoneeseen, niinkuin hänellä tapana oli, ja
ottanut pois kynttilän ja kynttiläjalan.

Mutta kun talossa kaikki hiljeni, nousi pappilanneiti vuoteeltaan
ja otti esille talikynttilän, jonka hän oli piiloittanut suureen
seinäkellokaappiin, hiipi keittiöön, puhalsi hiiliin saadakseen tulta
kynttilään ja alkoi lukea. Pappilanneidellä oli veli Uppsalassa, ja
hän lähetti hänelle runoja, sillä hän tiesi, että pappilanneiti piti
kaikesta sellaisesta. Ja näitä hän opetteli ulkoa yöllä.

Varmaankin hän luki jotakin hyvin kaunista, sillä hän ei kuullut,
että salin ovi avautui. Hän ei katsonut ylös ennenkuin pappilanrouva
seisoi hänen vieressään ja riisti kynttilän jalasta.

"Sinä aiot varmaan saattaa meidät kaikki köyhiksi", sanoi
pappilanrouva, "koska poltat tulta kaiken yötä. Mistä sinä sait
kynttilän?"

"Se ei ole äitikullan kynttilä", sanoi pappilanneiti.

"Olkoon kenen hyvänsä, niin pidän minä sittenkin huolta siitä, ettet
sinä saa köyhdyttää meitä", sanoi pappilanrouva. "Kyllä minä opetan
sinua tuhlaamaan kynttilöitä."

Sitten pappilanrouva läksi pois, mutta hetken kuluttua hän palasi
takaisin kangaspala käsivarrella.

"Koska sinä tahdot valvoa öisin, niin saat ainakin tehdä jotakin
hyödyllistä", sanoi hän. "Ompele reikäompelu valmiiksi huomenaamuksi!"

Nyt hän läksi taas pois, mutta pappilanneiti sai valvoa työnsä
ääressä koko yön.

Eikä pikkupiikakaan voinut yhtään nukkua, sillä hän oli niin onneton
siitä, että hän oli kertonut pappilanrouvalle, että pappilanneidellä
oli tapana lukea öisin.

Juuri tämän asian vuoksi hän iloitsi niin suuresti äidin tulosta.

Hän ei voinut ajatellakaan mitään hirveämpää, kuin että pappilanneiti
saisi tietää, mitä hän oli tehnyt, ja hän pyysi, että äiti veisi
hänet mukanaan kotiin. Hän ei tahtonut jäädä enää pappilaan.

Äiti koetti selittää hänelle, kuinka hyvä hänen oli olla pappilassa,
mutta pikkupiika ei välittänyt siitä, vaikka hän saisikin palella ja
nähdä nälkää, kunhan hän vain pääsisi pois, ennenkuin pappilanneiti
suuttuisi häneen.

Mutta äiti tahtoi kaiken mokomin, että hän jäisi taloon. "Kauan ei
Raklitza saa hallita tällä tavalla talossa", sanoi hän. "Minä sanon
papille. Minä tunnen hänet ennestään. Kyllä hän uskoo minua."

Samassa viittasi pikkupoju sormellaan käytävään. "Joku seisoo
tuolla", sanoi hän.

Äiti ja pikkupoju kääntyivät taakseen yhtä aikaa. Pappi seisoi
varjossa muutaman askeleen päässä heistä. Hän nojautui liikahtamatta
seinää vasten.

He pelästyivät niin kovasti, etteivät he uskaltaneet nousta edes
tervehtimään häntä. Milloin hän oli tullut sinne ja mitä hän oli
kuullut?

"Tuoppa lypsyjakkara tänne, Marit", sanoi hän heikolla äänellä. Marit
kiiruhti hänen luokseen, ja pappi vaipui alas matalalle istuimelle.

"Älä mene hakemaan muita!" sanoi pappi. "Minua vain pyörryttää.
Tiedäthän, että pyörrytys on aina vaivannut minua."

He seisoivat neuvottomina hänen edessään. Marit ihmetteli, kuinka
vanhalta pappi näytti. Hän ei ollut huomannut sitä joulukesteissä
langon luona, mutta nyt hän näki, kuinka hän oli laihtunut ja mennyt
kokoon.

"Ei tämä ole mitään vaarallista", sanoi pappi, "mutta se yllättää
minut niin usein nykyään. Minä olen mennyttä kalua, ymmärrätkö,
Marit."

Vähän ajan kuluttua hän nousi pystyyn.

"Älkää kertoko tästä muille!" sanoi hän ja astui hitaasti ja kumarana
navetasta ulos.



UNIPANNUKAKKU.


Myöhään uudenvuoden-aattona astui pappilanneiti mäkeä alas, joka
johti panimokamariin, missä hänen isoäitinsä, rouva Beata Spaak, oli
asunut jo monta vuotta. Hän talutti kädestä pikkupiikaa, ja kuului jo
kauaksi, että he olivat ulkona, sillä he kirkuivat joka kerta, kun he
astuivat syrjään ja upposivat lumikinokseen. Taivas oli pilvessä ja
ulkona oli pimeä kuin säkissä, ei kuuta eikä tähtiä ollut taivaalla.
Jollei isoäidin ikkunaluukkujen takaa olisi hiukan tulta pilkistänyt,
niin tuskinpa he olisivat löytäneet tietä panimoon.

Sinä jouluna oli tavattoman paljon kestejä sekä talollisten
luona että herraskartanoissa, jotta päivät tuskin riittivät
niihin. Pappilan väen oli ollut pakko lähteä vieraisiin
uudenvuoden-aattonakin, mutta mamseli Maija Liisa ei tietystikään
päässyt mukaan. Hänen piti muka olla kotona ja katsoa, että
palvelusväki sai kyllikseen kestitystä, sekä kalaa että puuroa aivan
niinkuin jouluaattonakin, ikäänkuin vanha emännöitsijä ei olisi
voinut pitää siitä huolta.

Mutta pappilanneiti oli sittenkin ollut hyvällä tuulella.

Osan iltapäivästä hän oli kertonut satuja ja laulanut pikkupiialle,
jolla varmaan ei koskaan ollut niin hauska ollut.

Illallista syötyä ei mamseli Maija Liisa mitenkään tahtonut mennä
nukkumaan. Hän oli sanonut, että uudenvuoden-aattona hän tahtoi
saada tietää jotakin tulevaisuudestaan, ennenkuin hän meni levolle.
Hän kysyi, tahtoisiko pikkupiika yhdessä hänen kanssaan laittaa
unipannukakkua.

Pikkupiika ei tiennyt lainkaan, mitä unipannukakku oli, mutta hän
vastasi sittenkin myöntyvästi. Ja tietysti hän olisi myöntynyt,
vaikka mamseli Maija Liisa olisi kysynyt häneltä, tahtoisiko hän
keittää soppaa kyykäärmeestä.

"Mutta sinä et saa puhua etkä nauraa sillä aikaa kuin me sitä
laitamme", sanoi pappilanneiti, "etkä saa kaataa lattialle
pisaraakaan vettä tai ainoatakaan jauho- tai suolahituista."

"Sellaistako se olikin?" sanoi pikkupiika. Hän saattoi olla puhumatta
ja nauramatta vaikka kuinka kauan.

Sitten oli vielä se huoli voittamatta, että työssä piti aina olla
kolmaskin, muuten se ei onnistunut. Pappilanneiti ei tiennyt, mistä
hän saisi kolmannen miehen.

He menivät keittiöön ja kysyivät, tahtoiko joku tulla laittamaan
unipannukakkua. Mutta palvelustytöt peittivät vain kasvonsa käsiinsä
ja kielsivät heti, kun he kuulivat, mistä oli kysymys. Sellaista he
aikoinaan olivat jo kylliksi tehneet. Syötyään pannukakun he eivät
olleet nukkuneet eivätkä uneksineet mitään. Ei kukaan saisi heitä
narratuksi sellaista syömään vielä toistamiseen. Pappilanneiti jäi
tuumimaan. "Mennään isoäidin luo ja pyydetään, että hän auttaa
meitä", sanoi hän.

Ja sen vuoksi he olivat lähteneet pimeänä uudenvuoden-aattona ulos ja
hapuilivat nyt eteenpäin keskellä lumikinoksia.

Pappilanneiden mielestä oli aivan paikallaan, että yö oli niin pimeä
ja läpinäkymätön. Se oli samanlainen kuin tulevaisuuskin, jota ei
kukaan voinut selittää.

Isoäiti asui ullakkokamarissa panimon yläpuolella. Vaikeinta oli
päästä ylös rappusia, jotka kulkivat monessa askelmassa pitkin
seinää, ja jonka portaat olivat kapeat ja jyrkät, lumiset ja
liukkaat. Ne olivat melkein hengenvaarallisia.

Mutta Lövdalassa sai luvan tottua pimeässä kulkemaan. Pappilanrouva
ei antanut käyttää valoa muualla kuin navetassa ja tallissa.

Varmaan isoäiti oli kuullut heidän tulonsa, sillä kun he olivat
puolitiessä ylhäällä, avasi hän oven. Pöydällä sohvan edessä paloi
haarakynttilä ja takassa oli tuli.

Isoäiti oli pitkä ja laiha ja näytti kovin heikolta. Hän ei ollut
lainkaan pappilanneiden näköinen, eikä hän sitä juuri olisi
voinutkaan olla, sillä hän oli ollut vain hänen äitinsä äitipuoli.
Mutta hän rakasti pappilanneittä aivan kuin jos hän olisi ollut hänen
omaa lihaansa ja vertansa.

Näytti aivan siltä, kuin Beata rouvalla olisi ollut aivan erikoisia
konsteja, sillä vaikka muualla olisi ollut millaista tahansa,
niin hänen huoneessaan oli aina lämmintä ja siistiä ja puhdasta.
Hänellä oli yksi ainoa kamari, jossa hän sekä nukkui että keitti
ruokaa, mutta hänen vuoteensa ja valkoiset uutimet, jotka riippuivat
kullatusta nuolesta alas, olivat vain huoneen koristuksena, ja samaa
saattoi sanoa hänen pienistä kiiltävistä kuparikastrulleistansa ja
porsliinilautasistansa astiahyllyllä.

Hän oli itsekin soma ja hieno, mutta hänen kätensä oli luuvalo
turmellut, jotta sormet olivat aivan koukkuiset eikä niitä voinut
saada suoriksi. Kovin oli vaikea ottaa häntä kädestä kiinni, sillä ei
tiennyt miten sitä oikeastaan tekisi.

Pappilanneiti kertoi hänelle asiansa, ja isoäiti lupasi hymyillen
auttaa heitä. Hän odotti alituisesti jotakuta tulevaksi, ja hän
tahtoi tietää, tulisiko hän ehkä tulevana vuonna.

Parasta oli siis jäädä isoäidin luo laittamaan unipannukakkua.

Ensin he ottivat pieneltä hyllyltä lieden takaa vadin, ja kaikki
kolme pitivät reunasta kiinni, kun he laskivat sen pienelle
kyökinpöydälle.

Sitten piti heidän ottaa esille puulusikka. Ja kaikki kolme menivät
hakemaan lusikkaa pienestä kulmakaapista, joka oli isoäidin
ruokakaappina, kaikki kolme pitivät kiinni varresta, kun he kantoivat
sen pöydälle ja laskivat sen vatiin.

Sitten he panivat kolme lusikallista vettä vatiin ja kaikki hakivat
he yhdessä veden isoäidin kupariämpäristä, eikä kukaan puhunut eikä
kukaan nauranut heidän ollessaan toimessa.

Kun se oli tehty, kaatoivat he kolme lusikallista jauhoja veteen.
Ja kaikki kolme pitivät kiinni lusikasta, kun he upottivat sen
jauhovakkaan, kaikki kolme nostivat sen ylös ja sekoittivat jauhot
veteen. Ei kukaan päästänyt irti lusikkaa, ei kukaan puhunut, ei
kukaan nauranut eikä kukaan tiputtanut ainoatakaan jauhohituista
lattialle.

Sitten he sekoittivat joukkoon kolme lusikallista suoloja.

Eikä nytkään kukaan puhunut eikä nauranut eikä tiputtanut ainoatakaan
suolaraetta maahan.

Mutta ajatelkaahan, kun he olivat ennättäneet näin pitkälle, niin
kysyi isoäiti, pitäisikö panna rasvaa pannuun!

Samassa kun hän sen sanoi, heitti pappilanneiti lusikan pois
kädestään, istuutui tuolille ja alkoi nauraa täyttä kurkkua, ja
pikkupiika piteli kiinni lusikasta, mutta hänkin purskahti niin
kovaan nauruun, ettei hän voinut seisoa, vaan heittäytyi lattialle
nauramaan.

Isoäitikin veti hiukan suutaan hymyyn. Ehkäpä hänen ei olisi
tarvinnut erehdyksestä puhua, mutta hän muisti ennestään, että jollei
tapahtunut jotakin pientä onnettomuutta unipannukakkua laitettaessa,
niin ei koko juttu ollut hauska.

Ja hän oli hyvillään, kun pappilanneiti unohti huolensa ja sai hiukan
nauraa.

Kun he vihdoin olivat nauraneet kyllikseen, aikoivat he alkaa
uudestaan, sillä nyt ei kelvannut mikään, mikä jo oli tehty, vaan
kaikki oli alotettava alusta.

Mutta se ei ollut enää niinkään helppoa, kun he kerran olivat tulleet
naurutuulelle.

Ensin he kaatoivat kolme lusikallista vettä vatiin.

Sen pitemmälle he eivät päässeet, ennenkuin he purskahtivat nauruun
uudestaan. Pappilanneiti oli kaikista pahin. Pikkupiika ei ollut
lainkaan niin herkkä nauramaan kuin hän.

Kokonaista viisi minuuttia he olivat aivan naurusta suunniltaan.

Sitten sanoi pappilanneiti toisille, että heidän täytyi hillitä
itseään, muuten ei unipannukakku tulisi valmiiksi ennen sydänyötä.

"Kyllä me molemmat hillitsemme itsemme", sanoi isoäiti, "kun sinä
itse vaan voit pysyä vakavana".

Ensin he kaatoivat vettä ja sitten jauhoja ja sitten suolaa, ja
sitten he sekoittivat sen puuroksi. Ja kaikki kolme pitivät kiinni
kauhasta sekoittaessaan taikinaa, eikä kukaan heistä nauranut, ei
kukaan puhunut, ei kukaan tiputtanut ainoatakaan hiventä lattialle.

Kun he olivat sekoittaneet pannukakun, panivat he sen paistinpannuun.
Unipannukakku ei näyttänyt maukkaammalta kuin sellainen puuro, jota
annetaan kanoille ja porsaille. Mutta sen lisäksi se oli aivan sitkeä
ja kova ja kimalteli paljosta suolasta.

He panivat sen tulelle ja paistoivat sen toiselta puolelta, sitten he
käänsivät sen, ja kaikki kolme pitivät kiinni lusikasta, kaikki kolme
käänsivät sitä yhdessä eikä kukaan pudottanut sitä tuhkaan.

Silloin se oli valmis syötäväksi.

Nyt sekä pappilanneiti että pikkupiika tulivat niin innokkaiksi,
ettei ollut lainkaan pelkoa siitä, että he purskahtaisivat nauruun.
He ajattelivat, että ehkäpä he nyt saisivat silmätä kauaksi
tulevaisuuteen, ja siksi he eivät tahtoneet hukata tätä hyvää
tilaisuutta.

Unipannukakku oli niin kiiltävä suolasta, että rohkeutta siltä
kysyttiin, joka uskalsi sitä maistaa. Mutta he jakoivat sen kolmeen
osaan, ja sitten he söivät niin hyvin kuin he taisivat.

Pikkupiika söi oman osansa, sillä hän tiesi, että niin sitä oli
tehtävä, ja hän tahtoi tarkasti seurata kaikkia määräyksiä. Isoäiti
maisteli vain pientä palaa, eikä ole edes sanottu, että hän nieli
sitäkään alas. Pappilanneiti söi yhden suupalan. Niin mielellään kuin
hän olisi halunnutkin tietää tulevaisuuttaan, niin ei hän sittenkään
saanut sen enempää niellyksi.

Molemmat nuoret olivat ikäänkuin hiukan pettyneet unipannukakun
johdosta. Mutta ei kumpikaan sanonut kuitenkaan sanaakaan. He
viittasivat vain kädellään hyvää yötä isoäidille, ja hän seisoi
ääneti ovessa ja valaisi heille portaita.

Ne muutamat askeleet, joita heidän piti kulkea pihan poikki, he
juoksivat kovalla vauhdilla, sillä tuntuipa siltä, kuin ei yö enää
olisi ollut yhtä pimeä ja suljettu kuin tuonnoin. Se valmistautui
vetämään peitteensä syrjään ja paljastamaan salaisuutensa, mutta he
eivät uskaltaneet jäädä katsomaan.

Palvelustytöt olivat jo makuulla, kun he hiipivät keittiön läpi,
mutta tietysti kaikki kysyivät heiltä, miten asia oli onnistunut,
joko he olivat nähneet unta ja kenestä he olivat uneksineet. Mutta
siitä ei heillä ollut mitään hyötyä. He eivät saaneet sanaakaan
vastaukseksi.

Pikkupiika nukkui heti, kun hän oli pannut maata ja nukkui aina
aamuun asti. Ja kun hän heräsi, tunsi hän karvaan maun suussaan,
mutta vaikka hän olisi ponnistellut muistiaan kuinka paljon hyvänsä,
niin ei hän voinut muistaa, oliko hän nähnyt unta.

Isoäiti ei ollut nukkunut koko yöhön, mutta seuraavana aamuna hän
oli hiljainen ja ääneti ja istui ikäänkuin hän olisi valveillaan
uneksinut. Ehkäpä hän sittenkin oli saanut tietää jotakin.

Pappilanneiti ei ollut myöskään nukkunut paljon, sillä hänen oli
ollut hirveän jano, ja kas, juominen ennen nukkumista oli kerrassaan
kiellettyä. Sillä silloin ei koko jutusta olisi mitään hyötyä.

Kun hän heräsi aamulla, ei hän voinut päästä selville siitä, oliko
hän nähnyt unia vai ei.

Mutta myöhemmin päivällä astui pappilanneiti sattumalta ulos
kuistille.

Hän seisahtui äkkiä, sillä nyt hän muistikin unissaan seisoneensa
aivan samalla paikalla. Ja hänen seisoessaan siinä, oli kaksi
vierasta miestä, nuori ja vanha, astunut pitkin hiekkakäytävää. Vanha
mies oli sanonut olevansa rovasti Liljecrona ja tulleensa sinne
poikansa kanssa kysymään, oliko Maija Liisan jano ja halusiko hän
vettä.

Samassa nuori mies oli astunut esiin ja tarjonnut hänelle lasillisen
raitista, kirkasta vettä.

Mutta kun pappilanneiti muisti tämän unen, niin hämmästyi hän siihen
määrään, että hän alkoi vapista koko ruumiissaan.

Sillä se ainakin on aivan varmaa, että jos joku unissa tarjoaa
vettä sen jälkeen kun on laittanut unipannukakun, niin joutuu hänen
kanssaan naimisiin.



MORSIUSTANSSI.


Loppiaisena olivat pappi ja papin rouva lähteneet yhdessä kirkkoon,
ja jumalanpalveluksen loputtua he olivat nyt kotimatkalla.
Pappilanrouvaa paleli hiukan reessä istuttuaan pari tuntia kylmässä
kirkossa. Tuntui oikein hyvältä ajatella, ettei heidän tarvinnut ajaa
Lövdalaan saakka, vaan että he saivat keskeyttää matkansa Loby'ssä,
jonne heidät oli kutsuttu suuriin talonpoikaishäihin. Siten heiltä
säästyi ainakin neljäsosa matkaa.

Pappilanrouva ei voinut olla ajattelematta, kuinka nurinkurista
oikeastaan oli, että pappila sijaitsi melkein peninkulman päässä
kirkolta, aivan pitäjän rajalla. Kirkko oli hyvällä paikalla, pitäjän
keskikohdalla, ja sinne oli hyvä päästä joka puolelta, mutta pappilan
laita oli aivan toinen. Sinne oli ainakin parin peninkulman matka
niistä taloista, jotka sijaitsivat pitäjän eteläosassa.

Ja kuinka vaikea pappilanrouvan oli päästä joka sunnuntai
kirkkoon, niinkuin hyvä tapa ja säädyllisyys vaati! Kokonaista
neljä tuntia sillä matkalla kului, ennenkuin joutui taas takaisin.
Rippisunnuntaisin saattoi kulua viisi jopa kuusikin tuntia.

Kotiin tullessa saattoi hän olla aivan varma siitä, että vanha
emännöitsijä oli valmistanut ruuan aivan liian varhain, jotta se oli
saanut seisoa monta tuntia ja oli sekä kuivunut että pohjaanpalanut.

Joka kerta nuo samat ajatukset tulivat mieleen, kun hän ajoi
nälissään ja viluisena kirkosta kotiin. Kunpa vain jollakin tavalla
olisi voinut asettaa siten, että kirkkomatka olisi lyhentynyt!

Mutta vaikkei kysymyksessä olisi ollut muuta kuin saada pitäjäläiset
myömään vanha pappila ja hankkimaan uusi, joka olisi ollut lähempänä
kirkkoa, niin olisi se jo ollut aika vaikea juttu. Mutta asia oli
vielä sitäkin monimutkaisempi.

Hyvänen aika, kuinka ikävää, että Svartsjö ensinnäkin oli vain suuren
Bron pitäjän kappeli! Ikivanhoista ajoista saakka oli Bron pitäjän
rovasti ollut Svartsjön kirkkoherrana ja puolet papin palkasta oli
mennyt hänelle, eikä tuollaista vanhaa tapaa voitu saada muutetuksi.
Olisihan oikeastaan hänen miehensä, joka kuitenkin suoritti koko
työn, pitänyt saada myös koko palkka. Mutta hän oli vain apulaispappi
ja sai tyytyä apulaispapin palkkaan. Ja seurakunta oli niin pieni
ja köyhä, että jos papin olisi pitänyt elää vain siitä, minkä hän
seurakunnalta sai, niin olisi hän ollut varsin kurja raukka.

Jos Svartsjön papilla oli parempi toimeentulo kuin muilla
apulaispapeilla, niin johtui se siitä, että hänellä oli paitsi
pappilaansa oma talo, josta hän sai elatuksensa. Jollei hänellä sitä
olisi ollut, niin olisi hän joutunut aivan hukkaan.

Olihan pappilanrouva erittäin hyvillään siitä, että hänen miehensä
omisti Lövdalan. Hänellähän kaikkein vähimmin oli syytä sitä
valittaa. Se oli hyvä talo, jossa oli hyvät rakennukset ja hyvä maa.
Ei sillä muuta vikaa ollut, kuin että se oli liian kaukana kirkolta.

Niin, oli sillä vielä toinenkin vika. Kaikki, jotka asuivat siellä,
olivat mielestään muita paremmat. Pappilanrouvan täytyi väkisenkin
nauraa, sillä olihan hän nähnyt oikeita suuria paikkoja. Mutta tässä
pitäjässä arveltiin, että vain se, joka sai asua Lövdalassa, oli
oikein hieno. Eipä edes kreivin joukolla Borgin kartanossa ollut
samaa mainetta kuin pappilan väellä.

Hän ei puolestaan koskaan ollut ymmärtänyt mistä tuo johtui. Sata
vuotta sitten ei koko Lövdala ollut muuta kuin talonpoikaistalo.
Ehkäpä se oli ollut rikas ja suuri, sillä olihan vanha järvenpohja
aivan erinomainen laidunmaa. Mutta talonpoikaistalo eikä mitään
muuta se sittenkin oli ollut, eikä se vielä nytkään ollut juuri
sen enempää. Mutta eihän kukaan täällä Värmlannissa tiennytkään,
millainen oikea herraskartano oli.

Mikä kumma tuo oli, että rikkaan talollisen poika oli saanut
opiskella, ja että hän oli suorittanut papin tutkinnon ja päässyt
Svartsjön apulaispapiksi. Vaikka hän olikin joutunut papintyttären
kanssa naimisiin, niin eihän siitäkään voinut niin suuresti
kerskailla. Sen pitemmälle kuin apulaispapiksi ei hän sittenkään
päässyt, vaan oli saanut pysyä Svartsjössä koko ikänsä. Hänestä
sanottiin, että hän oli ollut erittäin kykenevä mies, mutta sitä oli
vaikea uskoa. Sillä olisihan hän siinä tapauksessa voinut päästä
jonkun suuremmankin seurakunnan papiksi.

Tosin hän oli tullut varsin hyvin toimeen, sillä hän oli perinyt
Lövdalan vanhemmiltaan ja asunut siellä. Hänen ei tarvinnut
kumarrella talonpoikia saadakseen veroa tai lahjoja. Hän istui
omassa talossaan ja tuli omineen toimeen ja oli yhtä hyvä kuin kuka
muu hyvänsä heistä. Ja varmaankin se oli ollut heille mieleen, sekä
kansalle että hänelle itselleenkin.

Tämän ensimäisen Lövdalan papin aikana ei pappilaan kuulunut mitään
puustellia, mutta nyt sillä oli pieni tila, joka sijaitsi aivan
Lövdalan vieressä.

Pappilanrouvan mielestä talonpojat olivat vain ilkeydestä
järjestäneet pappilan maat siten. He eivät olleet lainkaan ottaneet
lukuun, kuinka kovin pitkä matka papilla oli sieltä kirkkoon.
Heillä oli ollut muuta mielessä, ja se oli heille onnistunutkin.
Toinen Lövdalan pappi oli nainut ensimäisen papin tyttären ja
saanut siten Lövdalan perinnöksi ja jäänyt sinne asumaan. Siten
hänestäkin oli tullut suurtilallinen, joka tuli omineen toimeen,
eikä ollut vain köyhä apulaispappi. Ja hänkin oli jäänyt koko
iäkseen Svartsjöhön. Hän kuului olleen erinomainen saarnamies, mutta
sitäkään ei pappilanrouva voinut uskoa. Hän kuvaili mielessään, että
Svartsjöläiset väittivät sitä vain siksi, että hän oli nainut yhden
heidän omista papintyttäristänsä ja asunut Lövdalassa.

Pappilanrouva varjeli muhvilla kasvojansa. Tie kulki suoraan ja
tasaisena pitkin vanhaa järvenpohjaa, ja kylmä viima, joka siellä
aina asusti, viilsi korvien ympärillä.

Mutta se antoi vain parempaa vauhtia hänen ajatuksilleen.

Kas, juuri se seikka, että pitäjän papit välttämättä tahtoivat
asua Lövdalassa, vaikutti sen, että oli mahdotonta saada lyhyempää
kirkkomatkaa.

Hänen miehensä oli nyt järjestyksessä kolmas pappi, joka asui siellä.
Hän oli tehnyt samoin kuin hänen edeltäjänsäkin: oli nainut papin
tyttären ja perinyt talon. Hän asui Lövdalassa, mutta puustelli
oli niin lähellä, että hän saattoi hyvin hoitaa sitä, ja molempine
taloineen hän tuli erittäin hyvin toimeen. Tämä järjestys oli niin
hyvä, ettei kukaan koko pitäjässä toivonut sen koskaan muuttuvan niin
kauan kuin Svartsjössä vain oli pappi ja seurakunta.

Pappilanrouva myönsi kyllä, että se oli ollut erittäin sopivaa
entisille Lövdalan papeille, sillä he, hänen mielestään, eivät
ansainneet sen parempaa kuin jäädä sinne koko elämäkseen. Mutta mikä
ikuinen vahinko, että hänen miehensä oli ihastunut tähän taloon ja
pitäjään, ja jäänyt tänne. Sillä pappilanrouva olisi ollut valmis
panemaan päänsä pantiksi siitä, että hän olisi voinut saada minä
päivänä hyvänsä vaikka suurimman pitäjän koko hiippakunnassa.

Kyllähän pappilanrouva tiesi, miksi hänen miehensä täällä viihtyi.
Kun pitäjässä sama pappissuku oli niin kauan ollut sielunpaimenena ja
sekä papit että papin rouvat olivat olleet suosittuja, niin olivat he
saaneet siellä suuren vallan. Kansa ei ryhtynyt suorastaan mihinkään
kysymättä ensin neuvoa pappilasta, ja se oli hänelle mieleen. Kerran
oli pappilanrouva sanonut hänelle, että hän varmaan olisi voinut
saada suuremmankin seurakunnan. Niin, sen hänkin uskoi, mutta ehkäpä
hänellä siellä ei olisi ollut yhtä paljon sananvaltaa. Täällä hän
mielestään hallitsi koko pitäjää.

Eihän olisi ollut niinkään helppoa saada tässä muutosta aikaan.
Nuorelle papille oli edullista joutua naimisiin jonkun Lövdalan
papintyttären kanssa. Hän sai heti hyvän toimeentulon ja helposti
hoidetun pitäjän, ja mitä vaimoon tuli, niin väittivät kaikki yhdellä
suulla, että Lövdalan papintyttäret olivat niin kauniita ja hyviä
emäntiä, jotta oli oikea onni joutua heidän kanssaan naimisiin.

Kyllähän pappilanrouva sen mielellään uskoikin niistä, jotka ennen
hänen aikaansa olivat olleet pappilassa, mutta mitä tuohon Maija
Liisaan tuli, niin ei hän ymmärtänyt mitä erikoista hänessä oli. Ei
hänen mielestään tytön pitkulaiset kasvot olleet lainkaan kauniit,
eikä hän arvellut hänen kelpaavan suorastaan mihinkään.

Koettihan pappilanrouva parastaan ja ohjasi häntä, mutta ei kukaan
pitänyt hänen puoliaan, tuskin isäkään, jonka ensi sijassa olisi
pitänyt toivoa, että tyttärestä tulisi kelpo ihminen ja että hän
tekisi muutakin kuin vaan hullutuksia. Mutta joka tapauksessa
pappilanrouva koetti tehdä kaikki voitavansa. Eipä moni olisi
uskaltanut ruveta ohjaamaan sitä, joka sai periä Lövdalan ja koko
pitäjän.

Ilma oli täynnä kulkusten kilinää. Loby'ssä yhtyivät tiet neljältä
eri taholta, ja kaikkialta tuli rekiä, joissa hääväkeä ajoi häihin.
Nämät häät vasta olivat suurenmoisia. Kuinka erinomaista, että hän
oli saanut tytärpuolen estetyksi tulemasta mukaan. Näissä vanhoissa
talonpoikaistaloissa Maija Liisan tähden juuri kaikkein enimmin
kursailtiin.

Olihan aivan luonnollista, että hänestä siten täytyi tulla laiska ja
ylpeä ja sellainen, joka arveli voivansa tehdä mitä tahansa. Niin,
kyllä pappilanrouva tiesi, mikä oli tytärpuolelle parasta. Mutta
toistaiseksi hän ei tahtonut sitä ajatuksissaankaan tunnustaa.

Mutta ehkäpä hän sittenkin saattoi tappaa kaksi kärpästä yhdellä
iskulla. Ehkäpä hän saisi lyhemmän kirkkomatkan ja samalla voisi
opettaa tytärpuolelle, ettei hän ollut mikään prinsessa, vaan aivan
yksinkertainen pappilanmamseli -- -- --

Niin, tiesihän hän sen jo edeltäpäin, mitä hän saisi täällä kestää.
Tuskin hän oli päässyt ovesta sisälle, kun kaikki ihmiset alkoivat
kysyä, miksei pappilanneiti ollut mukana.

Ennenkuin hän oli ehtinyt avata turkkinsa, oli hän saanut selittää
jo kymmenet kerrat, miten ikävää se oli, ettei Maija Liisa tahtonut
jättää vanhaa isoäitiä yksin kotiin.

Useimmat tyytyivät tähän, mutta häätalon isäntäväki tahtoi saada
tarkempaa selitystä.

Vanha Björn Hindriksson ja hänen vaimonsa olivat saaneet vuosikausia
houkutella nuorinta tyttärentytärtään, talon perillistä,
suostumaan miehelle, jonka he olivat valinneet hänelle. Ja hänen
myöntyväisyytensä palkaksi he tahtoivat nyt pitää hänelle niin komeat
häät kuin suinkin.

Björn Hindriksson oli niin vanha, että hän muisti herra Olavuksen,
ensimäisen Lövdalan papin ja hänen vaimonsa, rouva Katrina
Hesselgrenin, ja se kunnioitus, jota hän tunsi heitä kohtaan, ei
voinut koskaan kadota hänestä. Koska pitäjässä oli vielä yksi herra
Olavuksen jälkeläisiä, niin piti hänen välttämättä olla mukana
häissä, muuten niistä ei tullut sellaista kuin hän oli mielessään
kuvitellut.

Hän ei tahtonut tyytyä siihen selitykseen, ettei pappilanneiti muka
voinut päästä kotoa isoäidin vuoksi, vaan kysyi heti, eikö joku
palvelustytöistä olisi tänään voinut pitää huolta rouva Beatasta. Ei
suinkaan hän ollut kuoleman kielissä.

Hänen äänestään saattoi kuulla, että hän oli oikein pahoillansa
ja ettei tuo ollut vain kohteliasta puhetta. Olihan hän tietysti
mielissään siitä, että uusi pappilanrouva oli saapunut häihin, mutta
eihän hän kuitenkaan ollut vanhaa pappissukua.

Pappilanrouva vastasi, että hän oli ollut aivan samaa mieltä kuin
isäntäkin ja oli sen sanonutkin Maija Liisalle. Mutta pappilanneiti,
hän piti niin hellää huolta vanhasta isoäidistään, ettei hän tahtonut
millään lähteä kotoa, jos isoäidillä oli pieninkin vamma.

Nyt oli pappilanrouva saanut turkit yltään, ja hän tiesi vallan
hyvin näyttävänsä niin komealta sekä olevansa niin hienosti puettu,
etteivät he sen parempaa pappilanrouvaa olisi voineet saada mistään.
Mutta tuntuipa kuitenkin siltä kuin talonpojat eivät olisi laisinkaan
huomanneet häntä.

Björn Hindrikssonin vaimo ihmetteli, ettei Beata rouva itse ollut
vaatinut tyttärensätytärtä lähtemään häihin. Tiesihän hän sen, että
joka kerta, kun heidän aikanaan tässä talossa oli vietetty häitä,
aina joku pappilan väestä oli tanssinut morsiamen kanssa.

Pappilanrouva ojensi selkäänsä ja hänen äänensä muuttui karheaksi.
Mistä hän saattoi tietää, että se oli niin kovin tärkeätä, muuten
hän olisi voinut itse jäädä kotiin. Mutta eihän mikään estänyt häntä
lähtemästä vaikka aivan heti paikalla, jotta Maija Liisa saisi tulla
häihin.

Täten pappilanrouva pääsi voitolle. Isäntäväki tuli kovin
pahoillensa, ja asia päättyi siten, että heidän oli pakko rukoilla ja
pyytää häntä jäämään.

Ylhäällä salissakin sai pappilanrouva kuulla samoja kysymyksiä ja
vastata niihin aivan loppumattomasti kulkiessaan ympäri huonetta ja
tervehtiessään kaikkia niitä, jotka seisoivat pitkin seiniä odottaen
vihkimistä. Pappilanrouvaa alkoi äkkiä kuumoittaa, vaikka hänen oli
ollut kylmä koko päivän. Vasta sitten, kun hän istuutui sohvaan, ei
kukaan enää kysynyt Maija Liisaa. Kaksi pitäjän arvokkainta emäntää
istui hänen molemmilla puolillaan, ja he olivat aivan ääneti.
He tiesivät, ettei sopinut jutella, kun odotettiin jotakin niin
juhlallista kuin vihkimistä.

Pappilanrouva tunsi, että hänen poskillaan paloi kaksi punaista
pilkkua. Kummallista, että kaikki ahdistivat häntä! Pappi sitä
vastoin sai olla aivan rauhassa. Luulivatko he, ettei papilla ollut
enää mitään sanottavaa talossaan?

Ulla Moreus, lukkarin emäntä, näyttäytyi ovessa. Hän astui esiin ja
tervehti. Nyt seuraisi tietysti uusia kysymyksiä. Olihan hän Maija
Liisan parhaita ystäviä. Mutta hän ei näyttänyt muistavankaan Maija
Liisaa. Hän oli anoppinsa kanssa pukemassa morsianta. He olivat nyt
valmiit, mutta he olivat ajatelleet -- -- Niin, heistä tuntuisi niin
turvalliselta, jos rouva Raklitz olisi tahtonut tulla ullakkokamariin
katsomaan morsiamen pukua.

Pappilanrouva tiesi, ettei kukaan koko Värmlannissa tiennyt
sen paremmin kuin Ulla Moreus ja hänen anoppinsa, miten
talonpoikaismorsian oli puettava. Mutta olihan hyvin kohteliasta,
että he tahtoivat kuulla hänen mieltään.

Hän meni Ullan kanssa kamariin, missä morsian seisoi valmiiksi
puettuna ja odotti, että morsiussaatto tulisi häntä hakemaan. Täällä
ajateltiin vain kukkia ja koreuksia. Tuntui oikein helpoittavalta,
kun sai vastata, olivatko kultavitjat suorassa, pitäisikö ripustaa
enemmän helmiä morsiamen kaulaan ja oliko korkea pahvikruunu, jonka
Ulla Moreus edellisenä yönä oli valmistanut punaisesta ja vihreästä
silkistä ja kultapaperista, kauniin muotoinen. He olivat viimeiseen
asti arvelleet, että vanha kruunu voisi kelvata, mutta myöhään eilen
illalla oli Ulla ajatellut, että nämähän häät olivat suurimmat, mitä
koko tänä talvena vietettäisiin ja sen vuoksi hän oli leikannut uuden
kehän ja päällystänyt sen.

Pappilanrouva kehui sitä sekä kaikkea muutakin.

Mutta vanha muori Moreus näytti sittenkin hiukan huolestuneelta, ja
hetken kuluttua hän uskoi pappilanrouvalle huolensa.

Olihan se hauskaa, että sisar Raklitz oli tyytyväinen morsiuspukuun,
mutta hänen omasta mielestään oli kaikki aivan epäonnistunutta,
kun morsian ei voinut näyttää iloisemmalta. Mikä huvi oli koristaa
sellaista, josta olisi voinut luulla, että häntä aiottiin viedä
mestauslavalle.

Morsian kääntyi muihin selin ja sanoi jotakin, jota ei kukaan
kuullut. Hän ei välittänyt vähääkään kaikesta siitä koreudesta,
jota hänen ylleen puettiin, kun mamseli Maija Liisa ei ollut mukana
häissä. Olihan hän luvannut senkin seitsemän kertaa, että hän tulisi
katsomaan häntä morsiamena.

Nyt Ulla Moreus sekaantui asiaan. Hänen äänensä oli iloinen ja
raikas, niinkuin ainakin ihmisellä, joka mielellään sovittaa ja
selvittää kaikki asiat.

Eiköhän Maija Liisa voisi hetkeksi jättää isoäitiä yksin kotiin.
Isäntäväki kyllä mielellään lähettäisi häntä hakemaan. Eihän tuo
matka kovinkaan pitkä ollut.

Vanha muori Moreus puhui myös asian puolesta.

"Maija Liisa ja Britta olivat rippikoulutovereita, ja siitä saakka he
ovat olleet hyviä ystäviä."

Pappilanrouva ei vastannut kovinkaan ystävällisesti.

"Niin, niin, rakas sisar, tokko pitäjässä on ainoatakaan
talonpoikaistyttöä, joka ei olisi Maija Liisan hyvä ystävä."

Hän heitteli niskaansa ja astui ulos ullakkohuoneesta. Ei kukaan
sanonut hänelle sanaakaan.

Veri oli noussut hänelle päähän taaskin. Turhaa heidän oli
luulla, ettei hän ymmärtänyt, että he olivat houkutelleet hänet
ullakkohuoneeseen vain saadakseen puhua Maija Liisasta -- --

Vihkiäiset olivat ohitse, ja kaikki oli käynyt hyvin. Morsian tunsi,
että häävieraat kuiskailivat nyt keskenänsä siitä, miltä hän oli
näyttänyt vihkiäisten aikana. Sekä vanhempien että isovanhempien
vuoksi hän olisi toivonut, ettei hän olisi näyttänyt niin
itkettyneeltä.

Jos mamseli Maija Liisa olisi tullut, niin olisi hän kestänyt kaikki
iloisin mielin. Pappilanneiti oli sanonut, että hänestä olisi niin
hauska nähdä häntä morsiamena. Ehkäpä hän oli sanonut sen vain
rohkaistaakseen hänen mieltään. Mutta nyt hänestä tuntui, että ainoa
ilonaihe, jota hänellä tänään olisi voinut olla, oli riistetty
häneltä.

Vihkiäisten aikana hän oli kääntänyt päätään ja katsellut ovelle pari
kertaa. Hän oli toivonut, että mamseli Maija Liisa tulisi sittenkin.
Hän ei voinut olla etsimättä häntä katseellansa.

Kuinka ihmiset saattoivat tällaisena päivänä olla niin kovia ja
kieltää häneltä sitä ainoaa mitähän pyysi! Kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä ajatellessaan sitä.

Kun suuri hevosenkengänmuotoinen pöytä oli katettu ja hääväki istahti
sen ääreen ja rupesi syömään, alkoivat kaikki hänen ympärillään
iloita. Kaikki muut söivät, joivat ja laskivat leikkiä, mutta hän
tunsi koko ajan vain ahdistusta. Ei siitä voinut olla kysymystäkään,
että hän olisi mitään syönyt. Hän leikkeli vain leipäpalasia, jotta
muut luulisivat hänen syövän. "Jospa vain mamseli Maija Liisa olisi
tullut tänne tänään!" ajatteli hän. "Kaikki olisi silloin ollut
toisin. Hän olisi tehnyt tämän asian minulle helpoksi."

Hän katsoi sulhaseen pelästyneenä ja ihmetteli oliko tämä kuullut
mitään. Hänestä tuntui, että hän oli puhunut ääneen.

Hetken kuluttua hän hätkähti jälleen. Hän huomasi mutisevansa hiljaa
itsekseen: "Oi, voi, voi, miksei mamseli Maija Liisa päässyt minun
häihini!"

"Mitä sinä puhelet itseksesi?" kysyi sulhanen.

Morsian toisti nuo sanat melkein vastoin tahtoansa. "Oi, voi, voi,
miksei mamseli Maija Liisa päässyt minun häihini!"

Sulhanen tiesi, kuinka kauan hän oli saanut rukoilla ja pyytää,
ennenkuin tämä rikas talonpoikaistyttö oli päättänyt ottaa hänet.
Ihmiset kuiskailivat keskenään, että isovanhemmat olivat pakoittaneet
häntä, ja kun sulhanenkin näytti noin surkealta hääpöydässä, niin
silloin vasta nuo puheet oikein pääsisivät valtaan. Hän alkoi
nuhdella morsianta. Ei hänen pitänyt panna sitä niin pahakseen.
Voisihan hän saada tavata pappilanneittä toistekin.

Morsian ei ottanut hänen puhettaan korviinsa. Hän leikkeli vain
leivänkuoriaan, ja hetken kuluttua hän huokasi jälleen. "Oi, voi,
voi, miksei mamseli Maija Liisa saanut nähdä minua morsiamena!"

Vieläkin kerran koetti sulhanen nuhdella häntä. "Kuinka sinä
tuollaisen asian vuoksi voit saattaa itsesi pilkan ja naurun
alaiseksi!" sanoi hän. "Luuletko sinä, että mamseli Maija Liisa
välittää sinusta? Tietäähän sen, kuinka paljon herrasväki huolii
meistä talonpojista."

Tällä kertaa käännähti morsian äkisti sulhasen puoleen.

"Sinä et puhuisi tuolla tavalla, jos tietäisit jotakin. Sinä et
istuisi siinä, missä nyt istut, jollei pappilanneiti olisi puhunut
sinun puolestasi ja sanonut, että hän luuli sinun kohtelevan minua
hyvästi."

Nyt sulhanen vuorossaan vaikeni. Kun vieraat häntä vastapäätä
aikoivat puhua hänen kanssaan, oli heidän pakko huutaa oikein
kovasti, ennenkuin hän kuuli mitä he sanoivat.

Ei sitä voinut auttaa, että lähimmät pöydässä sen huomasivat. Hekin
vaikenivat ja tulivat rauhattomiksi ja katsoivat vain pitkään
morsiuspariin.

Mutta juuri samassa, kun kaikki näytti kaikkein tuskallisimmalta,
kääntyi sulhanen morsiamen puoleen. "Jos sinä olet vain tämän asian
vuoksi pahoillasi", sanoi hän, "niin voihan sen kai saada autetuksi.
On minussa miestä järjestämään asiat siten, että mamseli Maija Liisa
saa nähdä sinut morsiamena."

Morsian katsoi ihmeissään häneen ja huomasi, että hän oli vakavissaan.

"Minä en unohda koskaan, että sinulla on niin paljon sydäntä,
että tahdot auttaa minua", sanoi hän. Ja samalla hänen kasvonsa
kirkastuivat ja hän tuli aivan kuin toiseksi ihmiseksi.

-- -- -- -- -- --

Pappilanneiti istui lieden ääressä kyökkikamarissaan Lövdalassa ja
itki.

Kyyneleet vuosivat viljanansa. Hänen oli aivan mahdoton hillitä
niitä. Hän koetti kyllä parastansa, Sillä olihan kovin ikävää, että
palvelusväki luuli hänen itkevän vain siksi, että hänen täytyi
istua yksin kotosalla, kun isä- ja äitikulta olivat vieraissa
huvittelemassa.

Mutta ei hän sitä surrut, ei, ei lainkaan, vaan hän suri sitä, ettei
hän saanut pitää lupaustaan, jonka hän oli antanut Britalle. Kuinka
he olivatkaan yhdessä jutelleet näistä suurista häistä! Eihän Britta
sittenkään voinut tulla suopeaksi sulhaselle, mutta hänen mielensä
oli kuitenkin virkistynyt, kun pappilanneiti oli sanonut iloitsevansa
siitä, kun hän saisi nähdä hänet morsiuspuvussa.

Hänen täytyi pakostakin itkeä. Kuinka raskaalta tuntuikaan, kun hänen
oli täytynyt pettää Britta.

Kummallista! Hän oli kuulevinaan kulkusten kilinää ja hevosten
kavioiden kapsetta. Ja viulun soittoa, siitähän oli mahdoton erehtyä.

Soitto kävi yhä selvemmäksi ja selvemmäksi. Ihan varmaan hän kuuli
jotakin. Mutta mistä ihmeestä se saattoi tulla? Hän nousi pystyyn ja
astui itäisen ikkunan ääreen, josta näki aina lehtikujalle saakka.

Kun hän oli sytyttänyt tulen uuniin tuntia sitten, oli ulkona ollut
pimeä ilta. Nyt tuli oli palanut loppuun, jotta kamarissa oli aivan
pimeä. Mutta sillä välin oli ulkona tullut valoisammaksi. Taivas
oli tähdissä. Lumi maassa ja huurre puissa oli omin päin ruvennut
valaisemaan. Kun hän tuli ikkunan luo, niin saattoi hän katsoa
ikäänkuin valaistuun huoneeseen.

Hän näki aivan selvästi, että morsiussaatto ajoi pitkin lehtikujaa
ja vanhojen rakennusten ohitse takapihalle. Ensimäisessä reessä
istuivat pelimannit viulut leukojen alla ja vinguttivat kaikin voimin
jousiaan. Toisessa istui morsian ja sulhanen, eikä morsian ollut
kietonut edes mitään huivia päähänsä, vaan antoi kruunun kimmeltää
valkeassa lumenvalossa. Sitten seurasi reki toistaan häävieraineen.
Hän tunsi lukkari Moreuksen valkean hevosen, kirkkoväärtin punaisen
reen ja --

Hänen päätänsä huimasi. Hänen täytyi istahtaa tuolille ikkunan
ääreen. Hän ei voinut käsittää mitä tämä oli. Miksikä hääväki ajoi
Loby'stä tänne tyhjään pappilaan?

Ehkäpä hän luuli vain näkevänsä sellaista siksi, että hänen
ajatuksensa koko päivän olivat olleet häätalossa.

Hän kuuli, että he pysähtyivät portaiden eteen, että eteisen ovi
avautui ja että väkeä tunkeutui sisään. Mutta hän jäi sittenkin
paikoilleen istumaan.

Ei häntä lainkaan peloittanut. Mutta olisi tuntunut niin
harmilliselta mennä heitä vastaan, jollei siellä olisi ollutkaan
ketään!

Nyt he olivat salissa ja nyt he avasivat kyökkikamarin oven.

Pelimannit tulivat ensimäisinä. Sitten lukkari Moreus ja Ulla
käsipuolessaan. Sitten morsian ja sulhanen, joita kaksi sulhaspoikaa
valaisi kolmihaarakynttilöillä, ja heidän jäljessään koko liuta
nuorisoa, sekä tyttöjä että poikia.

Kun kaikki olivat tulleet sisään, keskeytti Jan Öster ja hänen
toverinsa soittonsa, ja lukkari Moreus astui esille pappilanneiden
eteen ja piti pienen puheen. Asian laita oli nyt sellainen, että
Loby'n Britta välttämättä tahtoi näyttää pappilanneidelle kuinka
kaunis hän oli morsiamena, ja hän ja hänen miehensä olivat aikoneet
ajaa tänne yksin, mutta silloin lukkari sekä muutkin arvelivat,
ettei pappilanneidellä olisi paljonkaan iloa morsiamesta, jollei hän
samalla saisi myös nähdä morsiussaattoa, ja siksi olivat nyt kaikki
ne tulleet tänne, jotka eivät olleet liian unisia hääaterian jälkeen.

Pappilanneiti oli aina huonosti puettu sen jälkeen kuin hän oli
saanut emintimän. Mutta sekä hän itse että muutkin unohtivat
sen kokonaan, sillä morsiussaaton tulo sai ilon syttymään hänen
kasvoilleen, jotta hän suloudessaan oli aivan vastustamaton.

Totta se oli, mitä näistä Lövdalan papintyttäristä sanottiin, he
saattoivat todellakin panna kaikkien ihmisten päät aivan pyörälle.
Aivan mahdotonta oli käsittää, miten se oikeastaan kävi, mutta kun
hän nyt syleili morsianta ja puristi sitten sulhasen sekä kaikkien
muidenkin kättä, niin nyt vasta heistä tuntui oikealta hääilolta.

Kas, pappilanneiti saattoi aivan unohtaa kaikki huolet ja tulla
niin iloiseksi, että muut ihmiset ajattelivat: "Ei mikään ole niin
suloista kuin elämä. Se ei ole totta, että elämä on vain ikävää ja
täynnä huolia. Se on vain yhtä ainoaa iloa."

Kun pappilanneiti katsahti morsiameen ja kehui hänen kruunuaan ja
koko morsiuspukua, avautuivat kaikkien silmät. He eivät olleet
aikaisemmin huomanneet, kuinka kaunis hän oli koristeissansa.

Kun pappilanneiti kääntyi nyt sulhasen puoleen ja kiitti häntä
siitä, että oli tullut tänne Britan kanssa ja onnitteli häntä sen
johdosta, että hän oli saanut Britan vaimokseen, niin sulhasenkin
silmät ikäänkuin avautuivat. Hän huomasi, ettei hän ollut nainut vain
rikkaimman talon Loby'ssä, vaan myöskin parhaimman talontyttären.

Mitä pappilanneiti sanoi Britalle, sitä ei kukaan voinut kuulla,
mutta jälkeenpäin saattoi Britasta nähdä, että hän oli sanonut juuri
sen, mitä hän oli kaivannut tullakseen iloiseksi koko päivän varalta.

Heillä oli kestitystäkin mukana, jonka he panivat pöytään, sillä he
tahtoivat, että pappilanneiti saisi myös maistaa hääruokaa. Niin,
selvästi saattoi kyllä nähdä, että kaikki oli erinomaista hänen
mielestänsä. Mutta hän ei tahtonut sittenkään syödä, ennenkuin
häävieraat olivat lähteneet. Tiesihän hän, etteivät he voineet kauan
viipyä. Kumma, että he lainkaan olivat päässeet irtaantumaan.

Ulla kertoi, että he olivat pitäneet varansa ja hiipineet talosta
heti päivällisen jälkeen. Vanha väki oli ollut hiukan väsynyt ja
kaivannut päivällislepoa. He eivät olleet tienneet asiaakaan,
ennenkuin nuoriso oli jo matkassa. Mutta he aikoivat heti palata
takaisin, kun morsian vain oli saanut tanssia Maija Liisan kanssa.

He läksivät nyt saliin ja väkijoukko asettui pitkin seiniä
katselemaan tanssia. Pelimanni Jan Öster alkoi soittaa polskaa, ja
morsian ja pappilanneiti pyörähtivät lattialle.

Mutta kesken ensimäistä kierrosta kalpeni pappilanneiti tuskasta. Hän
oli ollut niin iloinen, että hän kokonaan oli unohtanut tanssirahat.
Häissä tuli kaikkien, sekä suurten että pienten tanssia morsiamen
kanssa, ja jokaisen, joka tanssi hänen kanssaan, täytyi antaa hänelle
rahaa. Mutta hänellä, köyhällä raukalla, ei ollut ainoatakaan penniä.

Morsian ei ollut unohtanut mitään. Pöydälle salin nurkkaan hän oli
asettanut hajuvesipullon ja morsiusrasian, jossa oli pastilleja ja
rusinoita ja morsiusmausteita, joita hänen tuli tarjota tanssin
jälkeen.

Sen pahempaan pulaan ei pappilanneiti mielestään koskaan ollut
joutunut. Eihän hän voinut rikkoa vanhaa tapaa. Ihmiset luulisivat
muuten, että se tuottaisi onnettomuutta.

Britta oli varmaan arvannut hänen tuskansa, sillä hän kuiskasi kesken
tanssia, että mamseli Maija Liisa voisi olla vaan antavinaan hänelle
jotakin kouraan. Eihän hänellä voinut olla varattuna tanssirahoja,
kun he näin yllättivät hänet.

Pappilanneiti omisti kultaiset korvarenkaat ja kultasoljen, jotka hän
oli perinyt äidiltään. Hän olisi mielellään antanut toisen niistä
Britalle, mutta hän ei tiennyt, uskaltaisiko hän sitä tehdä. Miten
kävisi, jos emintimä saisi sen tietää?

Ei ollut tapana tanssia muuta kuin yksi ainoa kierros morsiamen
kanssa, mutta pappilanneiti tanssi tuumiessansa sekä kaksi että
kolmekin kierrosta. Vaikka olihan väärin sanoa, että hän tuumi.
Hän oli niin suuressa tuskassa, että ajatukset pyörivät vain hänen
päässään.

Hän tanssi niin hitaasti kuin suinkin, ja nyt hän ajatteli
hopealusikkaa, jonka hän oli saanut kummilahjaksi. Mutta voisihan
helposti sattua siten, että Raklitza seuraavana päivänä menisi
häätaloon vaatimaan sitä takaisin, jos hän lahjoittaisi jotain niin
kallista.

"Ei muu auta, kuin sanoa Britalle, että hän saa tanssirahansa
toisella kertaa", tuumi hän.

Mutta samassa hän hätkähti ja tanssi sitten hyvällä vauhdilla
kierroksensa loppuun. Joku oli pitänyt varansa hänen tanssiessaan
ohitse ja pistänyt rahan hänen käteensä.

Lopettaessaan tanssin saattoi hän antaa Britalle kokonaisen kiiltävän
taalarin.

Morsian hämmästyi niin suuresti, ettei hän muistanut tarjota
morsiusmausteita, ja pappilanneiden täytyi kysyä, eikö hän saisikaan
mitään.

Pirskoitellessaan päälleen hajuvettä katseli hän ympärilleen
saadakseen selkoa, kuka oli hänelle antanut tuon taalarin.

Hän tiesi saaneensa sen pyörähtäessään juuri uunin ohitse. Varmaankin
tuo pitkä, tummaverinen mies, joka seisoi lieden ja kaapin välissä,
oli auttanut häntä.

Hän kumartui nyt eteenpäin ja otti pastilleja rasiasta. Samassa hän
kuiskasi jotain morsiamelle. Olisihan hänen pitänyt tuntea joka ainoa
ihminen koko pitäjässä, mutta hänen oli aivan mahdoton muistaa tuon
miehen nimeä, joka seisoi kaapin vieressä.

Morsian vastasi puoleksi kuiskaten, ettei se ollut lainkaan kummaa,
sillä tuo mies oli kotoisin toisesta pitäjästä. Hän oli seppä,
Henriksbergin tehtaalta Västmarkenista, ja hän oli juuri tänään
saapunut Loby'hyn ostamaan heiniä hänen isoisältään. Ei hän tiennyt,
niiksi hän oli tullut mukana tänne. Sillä ei hän kuulunut hääväkeen!
Eihän hän ollut häävaatteissakaan.

Ja totta tosiaan, tuo vieras mies olikin puettu mustaan
lammasnahkaturkkiin, jota nahkavyö piteli kiinni vyötäisiltä!
Pappilanneiti tuumi, mitenkähän hän pääsisi häntä kiittämään, mutta
hän ei saanut siihen tilaisuutta, sillä nyt häävieraat tulivat
jättämään hänelle hyvästit. Hän kiitti heitä heidän käynnistään,
auttoi päällysvaatteet heidän ylleen ja vilkutti heille kättään
kuistilta.

Kun hän palasi takaisin saliin, hämmästyi hän hiukan huomatessaan,
että vieras mies seisoi yhä siellä.

Mutta varsin pian hän ymmärsi, miksi hän oli jäänyt toisista jälkeen.
Hän tahtoi kai tiedustella, miten hän saisi takaisin taalarin, jonka
hän oli lainannut hänelle. Kukapa tiesi? Ehkäpä hän oli ottanut sen
niistä rahoista, jotka pehtori oli antanut hänelle heinänostoa varten.

Näytti siltä, kuin mies mieluimmin olisi kieltänyt koko asian. Ja
kun pappilanneiti piti puoliaan, selitti hän, ettei asiasta yhtään
maksanut vaivaa puhua.

Mutta pappilanneiti ei voinut rauhallisella mielellä ottaa vastaan
kokonaista taalaria vieraalta mieheltä. Hän sanoi pyytävänsä
isäkullalta rahaa kohta kun tämä tulisi kotiin, ja lupasi lähettää ne
häätaloon heti huomis-aamuna, jotta hän saattaisi maksaa heinät.

Hyväntahtoinen hymyily kirkasti kuin auringonsäde miehen kasvoja.

Pappilanneiti sai tehdä niinkuin hän itse halusi. Hänellä oli
kylliksi rahaa, jotta hän tuli toimeen taalarittakin.

Pappilanneiti katsoi ihmeissään häneen.

Vai niin, hän oli luullut, että vieras rahojen vuoksi oli jäänyt
toisista jälkeen.

Niin, miksipä muuten?

Mies pyyhkäisi pitkän hiussuortuvan otsaltaan ja katsoi tytön ohitse
toiseen seinään. "Ah, en tiedä", sanoi hän, "ehkäpä minua halutti
puhua jostakin muusta."

Pappilanneiti astui askeleen ovea kohti. Hän tuli hiukan
kärsimättömäksi.

Nyt mies katsoi häneen jälleen hyväntahtoisesti hymyillen. "Minä en
ymmärrä noita toisia, kuinka he saattoivat lähteä pois täältä", sanoi
hän.

Pappilanneiti punastui. Hän kulki edelleen ovelle.

"Heidän olisi pitänyt ottaa teidät mukanaan tanssimaan eikä jättää
teitä yksin tänne."

Äänen sävy oli hyväntahtoinen, jotta pappilanneiti ei voinut suuttua.
Hän kääntyi hänen puoleensa ja naurahti. "Oi, ei minun nyt ole vaikea
jäädä yksin, sillä minun mieleni on iloinen. Menkää vaan tekin. Minä
olen tyytyväinen, eikä kenenkään tarvitse olla huolissaan minun
tähteni."



KETUNKUOPPA.


Pitkä-Bengt seisoi varhaisena aamuna lyhty kädessä ja katseli alas
ketunkuoppaan. Jotakin nurinkurista siinä oli. Ei eläissänsä hän
ollut kokenut ketunkuoppaa, joka oli ollut tuon näköinen.

Pitkä-Bengt tiesi vallan hyvin, että hän, jos kuka, osasi virittää
ketunkuopan. Ja eilis-iltana oli hän asettanut sen kuntoon aivan
samalla tavalla kuin konsanaan ennen.

Hän oli peittänyt syvän kuopan aukon koivunvarvuilla, oljilla ja
lumella ja laittanut siihen petollisen katon, jota viekkainkaan
vanha naaraskettu ei voinut eroittaa tavallisesta maasta. Ja ankan,
joka istui korkealla paalulla keskellä kuoppaa ketun syöttinä, oli
hän kiinnittänyt riimulla siivistä niin lujasti, että hän tiesi,
ettei se millään tavalla voinut päästä liikahtamaan. Se oli kartanon
paras ankka, se, jolla oli vahvin ääni. Hän oli kuullun sen kirkuvan
kiinnitettyään sen paaluun. Hätähuudot olivat kuuluneet kimakoilta ja
vihlovilta talviyössä.

Mikä häpeä ketunkuopan hoitajalle, jos hän sitoi ankan niin huonosti
kiinni, että se pääsi riistäytymään irti, eikä sellaista häpeää
koskaan ollut tapahtunut Pitkälle-Bengtille. Häpeä oli melkein yhtä
suuri, tekipä kettu kumman hyvänsä: juoksi ankkoineen karkuun tai
veti sen mukanaan alas kuoppaan.

Karjapiika ei tahtonut koskaan mielellään antaa ankkojaan. Jos
jollekin niistä tapahtui vahinko, niin sai Pitkä-Bengt kuulla siitä
pilkkaa joka kerta, kun hän yritti virittää kuoppaansa.

Tämä harmillinen asia oli nyt sittenkin tapahtunut. Kun hän valaisi
lyhdyllä kuoppaa, näki hän, että ankkaa ei ollut paalussa. Siinä
riippuivat vain riimunpäät jäljellä.

Häntä harmitti niin kovasti, että hän aikoi lähteä matkoihinsa.
Tuskin hän viitsi edes katsoa, oliko kettu pudonnut kuoppaan vai
livistänyt tiehensä.

Mutta luultavasti se kuitenkin oli joutunut ansaan. Hän koetti
valaista ympärilleen. Katossa oli useassa kohtaa reikiä. Miten
ihmeellä tuo kettu oli raastanut mukanaan niin paljon olkia!

Vaikka hän olisi kääntänyt lyhtyään miten hyvänsä, niin ei hän
sittenkään voinut nähdä kuopan pohjaan. Hän tutki jälkiä lumessa. Jos
kuopassa oli kaksi kettua, niin hän olisi voinut helpommin ymmärtää,
miten katto oli näin rikkoontunut. Ja siinä tapauksessa ei vahinko
olisi niinkään suuri, vaikka ankka olisikin mennyt menojaan.

Hän löysi jäljet lumesta, tarkasteli niitä lyhdyn valossa ja kumartui
yhä lähemmäksi maata. Lopulta hän otti kynttilän lyhdystä, laskeutui
polvilleen ja valaisi lunta.

Noustessaan pystyyn hän tunsi polvensa vapisevan. Onneksi ei kukaan
nähnyt häntä.

Hän ei voinut kyllin nopeasti hakea nuoraa tallista. Palatessaan
takaisin sitoi hän nuoran lyhtyyn ja laski sen alas kuoppaan.
Nyt hän saattoi nähdä pohjaan saakka, ja äkkiä vetäytyivät hänen
kasvonsa irvistykseen. Silmät kapenivat ja alkoivat säkenöidä, ja
hampaat kiiluivat suussa. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan seisoi kauan
kumartuneena kuopan yli ja nautti täydestä sydämestä.

Hetken kuluttua lähestyi Pitkä-Bengt suurta asuinrakennusta. Hän
ei astunut kyökin tietä, vaan kiipesi raskain askelin kuistille ja
hapuili eteisen oven lukkoja ja säppejä päästäkseen sisään. Kello
oli tuskin viisi, eikä kukaan muu paitsi vanha emännöitsijä ollut
ylhäällä. Hän kuuli hapuilua ovelta ja tuli aivan pelästyksissään
avaamaan. "Hyvänen aika, Pitkä-Bengt, sinäkö se olet? Mikä sinua
vaivaa, kun tulet suurta tietä?"

Pitkä-Bengt työnsi hänet syrjään sanomatta sanaakaan. Hän astui
suoraan makuukamariin, missä pappi ja hänen rouvansa nukkuivat
parhaassa unessaan, ja avasi oven.

"Mikä on hätänä? Mitä on tapahtunut?" Pappi kohosi vuoteellaan
pystyyn.

"Pitkä-Bengt täällä on, pastori. Aioin ilmoittaa, että ankka on tänä
yönä kadonnut kuopasta."

"Sehän oli ikävä, Bengt, mutta eihän sinun olisi tarvinnut tulla
keskellä yötä -- --"

"Sekä ankka että kettu ovat kuopassa."

"Sinä olet hupsu, Bengt. Tiedäthän, että vasta tulin kotiin häistä.
Töin-tuskin olin ennättänyt nukahtaa."

Mutta Pitkä-Bengt tokaisi, sopivan väliajan jälkeen.

"Susi seurasi ketun jälkiä. Sekin on joutunut kuoppaan."

Pappi sanoi nopeasti: "Sano keittiössä, että tulevat sytyttämään
tulta, jotta voin nousta!"

Mutta Pitkä-Bengt seisoi paikoillaan, ikäänkuin hän olisi ollut kuuro.

"Toinen susi seurasi vielä toisen kintereillä, ja sekin on kuopassa."

Ei sanaakaan sen lisäksi, vaan hän kääntyi suoraan ovelle ja meni
ulos.

Kun päivä oli valjennut, kerääntyi koko talon väki ketunkuopan
ympärille. Siinä oli pappi ja hänen rouvansa ja hänen tyttärensä,
siinä oli emännöitsijä, kaikki viisi palvelustyttöä, ruotimummo ja
pikkupiika. Siinä oli Pitkä-Bengt ja hänen äitinsä, Vanha-Bengta ja
hänen vaimonsa Munter-Maija, siinä olivat molemmat Vetterin pojat,
Pelimanni-Jöns ja vanha Backman, sotilas, joka kävi pappilassa työssä.

Kaikki he olivat ääneti, kaikki kumartuivat eteenpäin, katsoivat
hetken aikaa kuoppaan ja vetäytyivät sitten loitommalle.

Pikkupiika seisoi hiukan syrjässä, hän ei päässyt kuopan reunalle
asti. Pappi huomasi hänet ja viittasi hänet luokseen. Hänenkin piti
päästä lähemmäksi katsomaan.

Aikaisemmin hänen oli kovasti tehnyt mielensä päästä lähemmäksi
katsomaan. Mutta nyt hän ei voinut astua askeltakaan. Hänen ruumiinsa
läpi kävi väristyksiä. Hän ei uskaltanut katsella susia.

Hän ei ollut eläissään ennen nähnyt susia, mutta hän oli kuullut
niiden ulvovan metsässä Koltorpin ympärillä, ja hän tiesi, että sudet
olivat kaikkein kauheimpia petoja, mitä oli olemassa. Ne olivat vielä
basiliskojakin pahemmat.

Pappi oli iloisemmalla tuulella kuin mitä pikkupiika koskaan oli
nähnyt. Hän nipisti tyttöä turkinkauluksesta.

"Nyt minä pitelen sinusta kiinni, Nora Myrskytuuli, jottet putoa.
Katso alas kuoppaan, sinä, joka olet vain lapsi, jotta voit kertoa
niille, jotka sinun vanhaksi tultuasi ovat nuoria, että me yhtenä
ainoana yönä saimme kaksi sutta ja ketun kuoppaan täällä Lövdalassa."

Nyt hän seisoi kuopan reunalla ja katsoi vihdoinkin alas. Kuoppa
oli neliskulmainen ja laudoilla sisustettu aivan kuin kaivo, joskin
paljoa laajempi.

Hän etsi katseillaan suuria kitoja, joihin sellainen pikku tyttö kuin
hän voisi kadota kokonaan. Mutta hän ei voinut nähdä niitä, ja hän
käännähti taakseen ja silmäsi pappiin.

"Katso kuopan nurkkiin!"

Hän kumartui alas vieläkin kerran. Kuopassa oli varsin hämärä, mutta
nyt hän jo eroitti jotakin. Neljä elukkaa oli tuolla alhaalla, yksi
kussakin nurkassa. Kaikki neljä pysyttelivät aivan hiljaa, silmät
vain välähtivät, kun ne katsoivat valoon ja ihmisiin.

Nurkassa aivan pikkupiian edessä oli kettu, pieni, punainen
ja kerään kiertynyt elävä, jotta se ei näyttänyt sohvatyynyä
suuremmalta. Toisessa nurkassa oli suuren, karvaisen koiran näköinen
elukka, kolmannessa seisoi ankka vakavana molemmilla jaloillaan ja
neljännessä oli vielä toinen suuri ja karvainen koira.

Hiljaisuus alhaalla kuopassa oli hirvittävä. Pikkupiika peräytyi yhtä
vaiti kuin kaikki muutkin kuopan reunalta.

Kun kaikki olivat katselleet kylliksensä, kerääntyi muutamia miehiä
yhteen neuvottelemaan. Pitihän heidän tappaa sudet, mutta ei ollut
niinkään hyvä sanoa, miten se oli tehtävä.

Helppohan olisi ollut ampua ne, mutta jos kuoppaan tuli verta, niin
se oli pilattu. Ei koskaan siihen voisi enää pyydystää ainoatakaan
elukkaa.

Kun ei muusta ollut kysymys kuin ketusta, niin hyppäsi tavallisesti
joku mies alas kuoppaan, iski kettua päähän, jotta se tuli
tajuttomaksi, kiinnitti silmukan sen kaulaan ja hinasi sen ylös.

Ketusta ei kuoppaan hypätessä ollut vaaraa. Toista se oli, kun siellä
ei ollut vähemmän koin kokonaista kaksi sutta.

Pitkä-Bengt otti nuijansa, jolla hän tavallisesti iski ketun
tainnoksiin ja katsoi alas kuoppaan, mutta hän pudisti päätään ja
kääntyi jälleen toisten puoleen.

Toinen Vetterin pojista laittoi suopungin nuorasta. Hän asettui
kuopan reunalle ja laski suopungin toisen suden eteen. Jos hän saisi
vain silmukan suden kaulaan, niin ei olisi mikään konsti saada sitä
ylös hinatuksi.

Suopunki laskeutui yhä alemmaksi, se kosketti jo suden kuonoa eikä
susi liikahtanutkaan. Mutta äkkiä susi heitti hiukan päätään ja
haukahti. Kaksi hammasriviä välkähti ja silmukka putosi poikkipurtuna
kuopan pohjalle.

Kaikki, jotka sen näkivät, hätääntyivät suuresti. Eipä ollut hauska
ruveta sellaisen kanssa otteluun, joka yhdellä puraisulla sai nuoran
poikki.

"Ei tässä muu auta, kuin ampua ne kuoppaan", sanoi pappi. "Me saamme
kaivaa uuden kuopan ensi talveksi."

Nyt astui kuopan reunalle eräs mies, joka varhemmin oli pysytellyt
toisten takana. Se ei ollut kukaan muu kuin Henriksbergin seppä,
joka oli saapunut Loby'hyn edellisenä iltana heinää ostamaan. Mutta
häätalossa oli ollut niin paljon yövieraita, etteivät he voineet
tarjota hänelle siellä yöpaikkaa, ja Björn Hindriksson oli pyytänyt
pappia ottamaan hänet pappilaan. No niin, yliskamari pappilan
ullakolla oli aina kunnossa vieraita varten ja siellä hän oli
maannut. Mutta nyt aamulla oli kaikkien ihmisten ajatukset olleet
vain susissa, eikä kukaan ollut muistanut häntä.

Hän katsoi kuoppaan ja otti sitten käteensä Pitkän-Bengtin nuijan ja
punnitsi sitä kädessään. Mutta ei kukaan luullut hänen sitä tekevän
muuta kuin leikillä. Hän oli hyvin pitkä ja solakka eikä näyttänyt
erittäin vahvalta. Kädet olivat kapeat ja valkoiset, eivät ne
olleet lainkaan sepän käsien näköisiä. Ei tuossa miehessä näyttänyt
olevan mitään erityistä pontta. Kun näki hänen silmänsä, niin tuli
ajatelleeksi, että kaikki se suru, jota hän elämässä oli kokenut,
oli varmaan kohonnut niihin, vaikkeivät kyyneleet olleet koskaan
huuhtoneet sitä pois, ja kun hän liikkui, saattoi ymmärtää, että hän
kantoi raskasta taakkaa, sillä hän oli hiljainen ja hidasliikkeinen
niinkuin väsähtynyt ihminen ainakin.

Nyt hän kuunteli ääneti toisten miesten keskustelua, ja kun hän
huomasi, kuinka neuvottomia he olivat, kiiruhti hän vielä kerran
kuopan reunalle ja hyppäsi alas kaikkien villien petojen keskelle.

Ennenkuin kukaan ennätti mitään ajatellakaan, suhahti nuija. Kuului
kumea isku. Toinen susista oli saanut iskun päähänsä, joka typerrytti
sen kokonaan. Sitten seurasi toinen ja vielä kolmaskin. Toinen susi
oli ennättänyt nousta pystyyn. Ensimäinen isku sattui sitä selkään,
jotta se lyyhistyi kokoon. Sitten sattui kuolettava isku sitäkin
päähän.

"Heittäkää nuora tänne!" huusi vieras toisille.

Pitkä-Bengt heitti suopungin hänelle. Hän kietoi sen ensin toisen
suden kaulaan, sitten toisen ja sai ne ylös hinatuksi.

Nyt kettu oli saanut eloa itseensä. Se heittäytyi hyppien kuopan
reunoja vasten, mutta vieras ei välittänyt siitä.

"Laskekaa portaat alas! Rengit saavat pitää huolta molemmista muista."

Kun hän tuli ylös, saattoi nähdä, kuinka hämmästyneitä kaikki olivat,
sekä miehet että naisväki. He eivät sanoneet sanaakaan. Naiset olivat
pelästyneet niin pahasti, kun hän hyppäsi kuoppaan, että he seisoivat
vieläkin siinä ja vapisivat, ja miehet häpesivät hiukan, etteivät he
itse olleet uskaltaneet sitä tehdä.

Mutta pappilanneiti astui vieraan luokse ja hänen silmänsä säkenöivät.

"Nyt minä olen kerrankin nähnyt oikean miehen", sanoi hän. "Sitä minä
koko elämäni ajan olen toivonut."

Mies katsoi häneen surullisine silmineen. "Kaikki koko maailmassa",
näyttivät ne puhuvan, "on vähäpätöistä ja turhaa, ja minä itse olen
kaikista huonoin kaikista."

Mutta samalla kirkasti hyväntahtoinen hymy hänen kasvojaan.

"Minun mielestäni oli sääli ampua sudet ja pilata kuoppa", sanoi hän.



TAALARI.


Eihän siinä oikeastaan ollut mitään surun syytä. Mutta olipa
pappilanneiti sittenkin ollut kovin pahoilla mielin kaksi kokonaista
viikkoa, kun hän ei voinut käsittää, mistä hän saisi hankituksi yhden
taalarin.

Jospa hän vain olisi pyytänyt sitä isäkullalta heti häitten
jälkeisenä aamuna, niinkuin hän oli aikonut! Mutta äitikulta oli
torunut häntä sen johdosta, mitä hän oli sanonut sepälle, kun tämä
nousi ylös ketunkuopasta. Eikä hän ollut nuhdellut häntä vain sen
johdosta, mitä hän oli sanonut, mutta myöskin siksi, että hän tuolla
tavalla oli hyökännyt suoraan vieraan luokse. Sehän oli näyttänyt
aivan siltä, kuin hän olisi tahtonut lentää hänen kaulaansa. Milloin
hän voisi päästä niin pitkälle, että hän osaisi käyttäytyä kuin siivo
ihminen eikä kuin kaksitoista-vuotias tyttöletukka?

Tämän jälkeen hän ei tullut pyytäneeksi rahoja. Aivan mahdotonta oli
tavata yksin isäkultaa, ja jos hän olisi puhunut siitä äitikullalle,
niin siitä olisi vaan syntynyt jälleen melua ja hälinää.

Ikävä se sittenkin oli, että hän oli jättänyt asian myöhemmäksi,
sillä seuraavana päivänä ei voinut olla kysymystäkään siitä, että
hän olisi uskaltanut tuoda asiaa enää esille. Ensinkin oli äitikulta
sattunut kuulemaan, että morsian ja sulhanen ja koko hääsaatto
Loby'stä oli käynyt pappilassa. Se kävi aivan liiaksi hänen
tunnolleen. Hän olisi varmaan pahastunut vieläkin enemmän, jos hän
olisi saanut tietää, että Maija Liisa oli ollut niin vallaton ja
antanut pois kokonaisen taalarin.

Mutta mitä kauemmin pappilanneiti oli puhumatta tästä lainasta, sitä
ikävämpi oli tunnustaa isä- ja äitikullalle, että hän oli joutunut
niin suureen velkaan. Ja lopulta hänen täytyi tunnustaa itselleen,
ettei hän koskaan uskaltaisi pyytää heiltä rahaa. Ei siinä mikään
auttanut. Hänen täytyi koettaa hankkia ne muualta.

Hän ajatteli tätä asiaa sekä ommellessaan lakanoita että maatessaan
yöllä vuoteessaan. Sillä täytyihän hänen maksaa sepälle. Hän ei
voinut kestää sitä häpeää, ettei hän voisi suorittaa velkaansa sille,
joka niin ystävällisesti oli auttanut häntä.

Jospa hän olisi voinut matkustaa Anna Brogrenin luo! Mutta sitä
oli mahdoton edes ajatella. Ei äitikulta koskaan päästäisi häntä
sellaisen luo, joka rakasti häntä.

Mutta kenen muunkaan puoleen hän voisi kääntyä? Isoäiti oli yhtä
köyhä kuin hän itse eikä hänellä ollut mitään muuta kuin minkä
isäkulta antoi hänelle. Ja Ulla Moreus tuskin eläissään oli pitänyt
taalaria kädessään.

Olipa hän nyt pahassa pulassa. Eihän hän voinut myöskään mennä
kenen luo hyvänsä sanomaan, ettei hän uskaltanut pyytää isä- ja
äitikullalta yhtä ainoaa taalaria.

Ollessaan aivan neuvoton iski hänen mieleensä, että hänellä oli täti,
äidin sisar, elossa, joka ehkä voisi häntä auttaa. Voi kuitenkin!
Kylläpä hänen täytyi nauraa ajatellessaan miltä täti näyttäisi, jos
hän menisi häneltä rahoja pyytämään.

Kyllä täti varmaan hämmästyisi, sillä olihan hänen sisarensatytär
hänelle vieraampi kuin melkein kuka muu tahansa maailmassa. Suuri,
leveä, ylipääsemätön kuilu eroitti hänet ja Maija Liisan toisistaan.

Tosin ei heidän välillään ollut mitään eripuraisuutta, mutta täti
oli nuorena mennyt naimisiin rikkaan talollisen kanssa, joka oli
uskaltanut kosia häntä. Rakkaudesta nuo kaksi eivät olleet menneet
yhteen, niin Maija Liisa oli kuullut sanottavan. Mies oli ollut
kovin kopea ja arvellut, että oli komeata saada pappilasta vaimo
itselleen, ja täti oli sanonut suoraan, että hän mielemmin tahtoi
hallita rikkaassa talonpoikaistalossa kuin odottaa kotona köyhää
apulaispappia.

Siitä saakka kuin täti oli muuttanut talonpoikaistaloon, oli hän
vapaaehtoisesti pysytellyt erillään koko suvustaan. Hän ei tahtonut
tietää mitään entisestä elämästään, ja varsinkin hän piti varansa,
ettei kukaan Lövdalan asukkaista päässyt häntä lähelle.

Hän ei asunut sen kauempana kuin Bron pitäjässä, mutta hän ei tullut
koskaan pappilaan. Sen sijaan kävi isäkulta tai isoäiti tai Maija
Liisa kerran vuodessa tervehtimässä häntä Svanskogissa.

Oi, voi! Maija Liisan täytyi tunnustaa, ettei hän koskaan ollut
iloinnut suuresti käynneistä tuossa talossa. Ei hän viihtynyt siellä
niin huonosti siksi, että täti vuosien kuluessa oli muuttunut
aivan talonpoikaiseksi, vaan sentähden, että hän käyttäytyi kovin
omituisesti aina kun Lövdalasta tuli hänen luokseen vieraita.
Hän ei tullut heitä vastaan portaille eikä toivottanut heitä
tervetulleiksi, ja kun he astuivat tupaan, ei hän malttanut koskaan
olla sanomatta, että heillä oli aivan liiaksi vaivaa tullessaan
talonpoikaistaloon. Heti sen jälkeen hän saattoi laskea, kuinka pitkä
aika oli kulunut heidän viime käynnistänsä, eikä hän tehnyt sitä
lainkaan ystävällisesti, vaan siten, että vieras tunsi mielensä aivan
masentuvan eikä tiennyt tekikö hän oikein taloon tullessansa, vai
olisiko hänen pitänyt olla kokonaan tulematta.

Olipa se hullua! Eräänä aamuna, kun Maija Liisa istui aamiaispöydässä
isän ja äidin kanssa, tuli hän sanoneeksi, ettei pitäisi kokonaan
unohtaa Svanskogin tätiä.

Tuskin hän oli sen sanonut, niin hän jo katui sitä. Mitä tekemistä
hänellä oli Svanskogissa? Olihan se aivan tarpeetonta. Eihän täti
ollut hänelle sen suopeampi kuin äitikultakaan. Jumala varjelkoon!
Vaikka Maija Liisan annettaisiin lähteä sinne, niin tokkopa hän
sittenkään uskaltaisi pyytää apua.

Isäkulta katsoi heti vellilautasestaan ylös. Hänen oli aina ollut
sääli pappilanmamselia, josta oli tullut talollisen emäntä, ja hän
koetti aina osoittaa hänelle, että häntä yhä muistettiin vanhassa
kodissa. Nyt hän alkoi tuumia milloinkahan hän viimeksi oli ollut
hänen luonaan. Ehkäpä siitä oli jo niin pitkä aika, että heidän
pitäisi taas lähteä Svanskogiin häntä tervehtimään?

Äitikulta oli vaiti, sillä hän ei tuntenut juuri nimeksikään noita
talonpoikaissukulaisia, ja Maija Liisan täytyi vastata, ettei kukaan
ollut käynyt siellä edellisestä joulusta saakka. Hän uskalsi lisätä,
että täti olisi kai enimmin mielissään, jos isäkulta itse lähtisi
sinne äitikullan kanssa.

Mutta Maija Liisa huomasi varsin pian, ettei hän voinut päästä
tästä asiasta niin helpolla. Isäkulta nojautui tuolinsa selkänojaa
vasten eikä näyttänyt kovin tyytyväiseltä. Hän arveli varmaan, että
sukurakkaudellakin saattoi olla rajansa. Lopuksi hän selitti, että
täti oli niin usein nähnyt hänet, ettei hänen tarvinnut enää lähteä
Svanskogiin näyttämään itseänsä. Mutta äitikulta ja Maija Liisa
voisivat vielä tänään lähteä sinne. Se sopikin erinomaisesti, sillä
sekä Pitkä-Bengt että Musta olivat vapaat.

Sellainen päätös tehtiin aamiaispöydässä. Oi! Maija Liisa olisi
tahtonut purra kielensä poikki. Miksi hän oli ruvennut puhumaan
Svanskogista? Nyt hänen täytyi ajaa kaksi kokonaista peninkulmaa
äitikullan kanssa samassa reessä!

Mutta aamiaisen jälkeen meni äitikulta heti isäkullan huoneeseen, ja
kun hän palasi sieltä, oli koko päätös kumottu. Äitikulta sanoi nyt,
ettei kenenkään muun kuin Maija Liisan tarvinnut lähteä Svanskogiin.
Kyllähän hän näki, ettei Maija Liisalla ollut sinne suurta halua,
mutta nuorisolle oli hyväksi tehdä sellaistakin, mikä ei ollut
heille mieleen. Mutta hän sai mennä sinne jalan eikä hevosella,
sillä äitikulta tarvitsi kynttilöitä valaessaan Pitkän-Bengtin apua
kyökissä. Mutta seuraavana päivänä Pitkä-Bengt sai kyllä tulla häntä
hevosella hakemaan.

Ei ainoallakaan kasvojen eleellä pappilanneiti uskaltanut ilmaista,
oliko hän tästä iloinen vai pahoillaan. Mutta täytyihän hänen
myöntää, että jos hänen kerran täytyi lähteä Svanskogiin, niin
mielemmin hän kulki sinne yksin jalan kuin ajoi yhdessä äitikullan
kanssa.

Koska hänen täytyi viipyä poissa niin kauan, niin hän pyysi, että
pikkupiika silloin-tällöin kävisi isoäidin luona tiedustelemassa,
tarvitsiko hän jotakin.

Mutta tietysti ei äitikulta voinut suostua mihinkään, mitä Maija
Liisa ehdoitti. Äitikulta määräsi heti paikalla, että pikkupiian piti
lähteä hänen kanssaan Svanskogiin. Ei suinkaan Maija Liisa luullut,
ettei emintimä tietäisi, kuinka sopimatonta oli antaa hänen yksin
kulkea niin pitkää matkaa? Eikä hänen tarvinnut olla levoton isoäidin
vuoksi. Olihan talossa siksi paljon naisväkeä, että he saattoivat
pitää hänestä huolta.

Niin, äitikulta sai tahtonsa läpi tässäkin, ja tunnin kuluttua he
olivat jo matkalla, sekä pappilanneiti että pikkupiika.

He astuivat vakavasti ja hitaasti sekä lehtikujassa että tietä
myöten, niin kauan kuin heitä saattoi nähdä Lövdalasta. Mutta pian he
joutuivat kuusikkoon, joka peitti heidät aivan näkyvistä.

Olihan tämä Svanskogin matka pappilanneiden mielestä ikävä ja turha,
mutta sattuipa olemaan oikein ihana talvipäivä, alamäki hänen
edessään oli jyrkkä ja liukas, ja hän oli vapaampi ja iloisempi kuin
kuukausimääriin, siksi hänestä tuntui aivan siltä, kuin hän olisi
päässyt pois ahtaasta häkistä. Hän, joka oli seitsentoista-vuotias,
ojensi nyt kätensä kolmentoista-vuotiaalle, ja he läksivät yhdessä
juoksemaan, kunnes he kaatuivat suureen kinokseen mäen alle ja jäivät
siihen pitkäkseen nauramaan. -- Heidän tultuansa perille Svanskogiin
ei kello ollut vielä kuin yksi päivällä. Heillä oli ollut niin hyvä
onni, ettei heidän tarvinnut kulkea jalan kuin puolet matkaa. Aina
Broby'stä saakka he olivat saaneet ajaa Svanskogin rengin reessä,
joka palasi kotiin kyytimatkalta.

Svanskogissa pidettiin kestikievaria, joskaan se ei ollut
sinnepäinkään niin suuri kuin Broby'ssä, jossa aivan alituisesti
kulki matkustajia edes ja takaisin. Svanskogiin, joka oli kaukana
pitäjän pohjoisessa kolkassa, tuli korkeintain yksi matkustaja
päivässä, ja joskus saattoi kulua kerrassaan kokonainen viikkokin
kyydittä.

Kaikki oli täällä ennallansa. Ei täti eikä kukaan hänen
palvelijoistansakaan tullut auttamaan pappilanneittä ja pikkupiikaa
reestä. Oi, voi! Kylläpä Maija Liisan sydäntä nyt ahdisti, aivankuin
rintaa olisi puserrettu kokoon, jotta sillä ei ollut kyllin tilaa
tykyttää. Matkan varrella oli hän ollut hiukan rohkeammalla mielellä,
mutta kun hän nousi pois reestä, niin tunsi hän aivan selvästi, ettei
täti varmaankaan häntä auttaisi.

Svanskogin asuinrakennus oli hyvin suuri ja sisäänkäytävä oli
keskellä pitkääseinää eikä toisessa nurkkauksessa, niinkuin
tavallisesti talonpoikaistaloissa. Sisäänkäytävän edessä oli kuisti,
tosin se ei ollut yhtä suuri kuin Lövdalassa, mutta kuitenkin aivan
samanlainen, ja katto ja pilaritkin olivat aivan samanmuotoiset.

Olipa tämä todellakin omituista! Niin usein kuin pappilanneiti oli
käynytkin täällä ennen, niin ei tuo kuisti koskaan ollut herättänyt
hänen huomiotaan. Nyt hänen täytyi jäädä sitä hetkeksi tarkastamaan
sekä kaikkea muutakin. Asuinrakennus oli vanha, mutta sitä oli
korjattu ja muutettu tädin aikana, ja varmaan lapsuudenkoti oli
silloin ollut mallina. Ikkunoissa oli yhtä monta ja yhtä suuret
ruudut kuin sielläkin, ja puoliympyrän muotoiset ullakkoluukut olisi
huoleti voitu muuttaa toisesta rakennuksesta toiseen kenenkään
huomaamatta vähintäkään eroa.

Heti paikalla alkoi sydäntä hiukan helpoittaa. Ehkäpä ei sittenkään
ollut niin perin typerää tulla tänne? Ehkäpä entinen pappilanneiti
ei ollutkaan niin kokonaan kadonnut, kuin hän yritti luulotella sekä
itselleen että muille?

Eteinen oli pienempi kuin Lövdalassa. Samoinkuin sielläkin oli
täällä myös puoliympyriäisiä seinäkaappeja joka nurkassa, ja seinät
olivat harmaaksi maalatut ja täynnä mustia ja valkoisia täpliä.
Porraskäytävässä olivat hirsiseinät paljaat aivan kuin kotonakin, ja
ullakkoportaat olivat peloitta van jyrkät kapeine astimineen. Varmaan
täällä oli yhtä hyvä kuin Lövdalassakin liukua käsipuun varassa
portaita alas tarvitsematta liikuttaa jalkojansa.

Eteisen perällä oli ovi, joka johti suureen vieraita varten
varattuun huoneeseen. Siellä ei kotiväki koskaan oleskellut. Mutta
pappilanneiti väänsi sittenkin avainta ja kurkisti sisään. Aivan
niinkuin hän oli olettanutkin: siellä oli keltaiseksi kiillotettuja
koivutuoleja ja valkoisia saranapöytiä, aivan kuin Lövdalan
salissakin. Ei edes suurta kallaakaan ikkunan äärestä puuttunut.
Yksi asia oli kuitenkin toisin. Siniset käymämatot olivat myös
lattialla, mutta ne olivat toista kuosia kuin kotona. Mutta kun
Maija Liisa tuumi tarkemmin, huomasi hän, että täti oli siihen aivan
syytön. Hän oli kutonut matot samanlaisiksi, kuin ne olivat hänen
lapsuudenkodissaankin. Mutta heillä kotona oli vaihdettua mallia.

Pappilanneiti sulki oven ja seisoi hetken aikaa ääneti eteisessä.
Kyyneleet olivat nousseet hänen silmiinsä. Mutta ei suinkaan täti
pitänyt mistään hempeämielisyydestä. Hän tahtoi näyttää levolliselta
ja iloiselta, kun hän astui hänen luokseen.

Taaskin Maija Elisaa suosi hänen tavallinen onnensa! Kun hän avasi
suurtuvan oven, näki hän, että täti parasta aikaa pesi pyykkiä.
Suuri pata riippui siellä tulella, ja pesusammio, joka oli täynnä
vaatteita, seisoi keskellä lattiaa ja siitä juoksi hiljalleen lipeää
sankoon. Nyt varmaan täti tulisi entistä pahemmalle tuulelle, kun
vieraita saapui taloon. Lattialle oli kaatunut paljon vettä, ja
pitkällä penkillä oli vasta pestyjä, karheita vaatteita. Täytyihän
Maija Liisan tunnustaa, ettei kukaan voinut olla hyvillänsä, kun
vieraita tuli noin pahansiivoiseen huoneeseen.

Täällä ei mikään muistuttanut mieleen Lövdalaa, vaan huone oli aivan
tavallinen talonpoikaistupa. Maija Liisan mielestä tuo tupa, sen
suuret, kattoon asti ylettyvät kaapit, mahtava telttavuode ja pitkät,
kiinteät penkit olivat aina näyttäneet niin kauniilta ja kunnioitusta
herättäviltä. Mutta nyt olivat pesuvaatteet karkoittaneet kodikkuuden
pakosalle.

Täti seisoi pesupunkan ääressä selin oveen ja hankasi ja hieroi
kaikin voimin. Maija Liisa oli monta kertaa kuullut sanottavan omasta
äidittään ja hänen sisaristaan, että he olivat olleet pitkäkasvuisia
ja solakoita aivan kuin hän itsekin, mutta täti oli nyt suuri ja
roteva eikä näyttänyt lainkaan lempeältä. Hänellä oli yllään musta
sarkahame ja punaiset liivit, joiden yläosa oli valkoinen. Lyhyen,
valkean lammasnahkaturkin, joka kuului pukuun, oli hän työtä
tehdessään heittänyt päältään.

Täti ei kääntynyt oveen päin, kun he avasivat sen, eikä hän sanonut
sanaakaan. Nyt ainakin Maija Liisa olisi toivonut olevansa monen
peninkulman päässä. Mutta eihän siinä mikään auttanut; hänen täytyi
astua tädin luo ja ojentaa hänelle kätensä tervehtiessänsä.

Tädin molemmat kädet olivat vedessä. Hän nosti toisen ylös,
mutta ei hän huolinut sitä pyyhkiä, vaan ojensi sen sellaisenaan
sisarentyttärelleen.

"Vai niin, sinäkö se siis lopulta tulitkin tänne", sanoi hän.
"Uusi pappilanrouva on kai liian hieno tullakseen tervehtimään
talonpoikaista väkeä."

Hän ei sanonut todellakaan mitään muuta eikä hän puhunut sen
epäystävällisemmin kuin muulloinkaan, mutta varmaankaan ei Maija
Liisa ollut yhtä kärsivällinen kuin ennen, sillä hän purskahti nyt
itkuun.

Mieluimmin hän olisi hyökännyt ulos ja lähtenyt kotiin yhtä päätä.
Hän menikin aina ovelle saakka, mutta kun hän tuli sinne, tunsi hän
niin suurta heikkoutta, että polvet eivät kannattaneet häntä. Oven
vieressä oli pieni penkki, ja siihen hän jäi istumaan.

Koko ajan hän saattoi niin elävästi kuvailla mielessään, mitä täti
ajatteli nyt hänestä, joka tuli itkemään hänen luokseen ja häiritsi
hänen pyykinpesuaan. Vaikka eipä hän näyttänyt kovin levottomalta.
Hän lakkasi hieromasta vaatteita, mutta kaatoi kuitenkin vielä
kauhallisen kuumaa vettä pesupunkkaan ja heitti pari halkoa uuniin
ennenkuin hän astui Maija Liisan luo.

"Et suinkaan sinä nyt noin pahaksesi pane", sanoi hän. "Ehkä minä en
kuitenkaan ole niin vaarallinen kuin miltä näytän."

Mutta jos hän oli luullut sillä saavansa pappilanneiden itkun
taukoamaan, niin hän erehtyi vallan. Hänen kyyneleensä tulvivat
niin syvästä ja runsaasta surunlähteestä, että kun ne kerran olivat
alkaneet vuotaa, täytyi sitä kestää tuntikausia.

Pappilanneiti ei voinut vastata sanaakaan, vaikka hän käsitti kyllä,
että täti varmaan tuli kärsimättömäksi, sillä olisihan hänen pitänyt
saada pestä pyykkiään. Mutta täti ei ollut kuitenkaan neuvoton,
vaan kääntyi pikkupiian puoleen, joka koko ajan oli pysytellyt
pappilanneiden vieressä ja siveli nyt aivan pelästyksissään hänen
kättänsä.

"Ehkäpä sinä tiedät, miksi hän itkee? Ei suinkaan hän loukkaantunut
vaan siitä, etten ennättänyt kunnolla tervehtiä häntä?"

Hänen äänessään oli leikkisä sävy, ikäänkuin hän olisi tahtonut
nauraa koko jutulle, ja sen varmaan pikkupiika ymmärsi, sillä hän
tuli äkkiä aivan hurjaksi.

"Eikö hänellä muka ole syytä itkeä, kun te kohtelette häntä tuolla
tavalla? Tässä hän tulee pyytämään apua äitinsä omalta sisarelta,
ettekä te sano hänelle ainoatakaan ystävällistä sanaa!"

Pappilanneiti koetti kiireesti sulkea pikkupiian suun kädellään,
mutta siitä ei ollut mitään apua, sillä pikkupiika tuli pahoilleen
nähdessään mamseli Maija Liisan itkevän, ja kaikkein surkein myrsky
-- tuulimieli sai hänessä nyt vallan.

Mahdotonta oli huomata, oliko täti suuttunut pikkupiikaan, mutta hän
alkoi nyt puhua paikkakunnan murretta, ja hänen äänensä oli kovin
mariseva ja hidas.

Millä tavalla hän voisi auttaa Maija Liisaa? Olihan hänellä
niin hyvä olla Lövdalassa, ettei hän suinkaan kaivannut köyhän
talonpoikaisvaimon apua.

Se oli paras keino saada pikkupiian suun käyntiin. "Te olette varmaan
samaa maata kuin hänen emintimänsäkin", sanoi hän. "Mutta sen minä
voin sanoa, että hän tuli tänne pyytämään teiltä -- --"

Nyt pappilanneiti tarttui niin lujasti hänen käsivarteensa, että hän
vaikeni. Mutta täti ei ollut huomaavinaankaan keskeytystä.

"Onko Maija Elisalla niin vaikea olla siksi, että hän on saanut
emintimän? Sanotaan, että se joka saa emintimän, Saa myös isintimän,
mutta niin ei suinkaan hänen ole käynyt. Ei suinkaan häneltä kielletä
mitään mitä ikänä hän tahtoo?"

Pappilanneiti teki kaikenlaisia merkkejä pikkupiialle, mutta mitä
hyötyä siitä oli, kun täti tällä tavalla häntä yllytti?

"Kyllä te itsekin voitte nähdä, miten hänen laitansa on", sanoi
pikkupiika, "jos teillä vaan on silmät päässä. Eihän hän ole juuri
paremmin vaatetettu kuin minäkään, ja sitten hän on vain nahkaa ja
luuta. Sanotaan, että veri on paksumpaa kuin vesi, mutta niin ei
suinkaan ole teidän laitanne. Te ette välitä siitä, vaikka emintimä
kiusaisi hänet hengiltä."

Kaikki tuo oli kovin kiusallista pappilanneidelle. Tukalaa se oli,
ettei hän voinut hillitä itkuaan, mutta vieläkin pahempi, että täti
viekoitteli pikkupiikaa puhumaan jos jotakin. Kukapa tiesi, miten
täti sen vielä käsittää? Ehkäpä hän oikein vihasi sisarensatytärtä ja
oli vaan mielissään siitä, mitä hän kuuli.

Hän ei voinut kestää tätä kauemmin. Hän nousi pystyyn ja hoiperteli
ovelle. Mutta kun hän aikoi tarttua oven ripaan, oli se jollakin
tavalla epäkunnossa. Hän ei saanut sitä heti auki, hän veti ja kiskoi
sitä, ja lyyhistyi sitten kokoon -- ja kaatui lattialle --

Kun hän tointui jälleen, makasi hän vuoteessa, siinä huoneessa, jossa
oli siniruutuiset matot lattialla. Hän lepäsi pehmeillä tyynyillä ja
niin hienoilla lakanoilla, että tuskin sellaisia oli koko Lövdalassa.
Vuoteen ääressä oli pöytä ja pöydällä tarjotin ja tarjottimella vati,
joka oli peitetty liinalla.

Niin, hänen oli todellakin hiukan nälkä, ja hän poisti kiireesti
liinan vadilta. Mutta siinä ei ollutkaan mitään syötävää, vaan
ainoastaan suuri, kirkas ja komea taalari.

Ensin hän ei voinut lainkaan käsittää, miten asian laita oikeastaan
oli, mutta sitten hän sen ymmärsi. Täti oli viekoitellut pikkupiialta
totuuden. Hän tuli niin iloiseksi ja liikutetuksi, että hän alkoi
uudestaan itkeä, ja kun hän oli itkenyt hetken aikaa, niin hän
nukahti.

Hän nukkui yhteen kyytiin siksi kunnes suurtuvan seinäkello löi
kolme. Kun hän silloin katsahti ympärilleen, oli taalari kadonnut,
mutta sen sijalla oli paljon hyvää ruokaa vuoteen vieressä. Hän
pelästyi ensin pahasti, kun taalari oli kadonnut, mutta sitten hän
tuumi, että hän oli varmaan joutunut hyviin käsiin, rauhoittui ja
alkoi syödä.

Syötyään häntä jälleen liikutti se tieto, että häntä oli kohdeltu
niin hyvin, ja silloin hänen piti uudestaan ruveta itkemään. Ja hän
itki kunnes hän nukahti.

Seuraavalla kerralla herätessään oli jo pimeä ilta. Uunissa paloi
tuli, ja täti istui vuoteen ääressä ja katseli häntä.

Kaikkein ensiksi pyysi täti Maija Liisaa suomaan anteeksi, että hän
oli uskaltanut lähettää taalarin sille miehelle, joka oli lainannut
sen hänelle. Iltapuolella oli sattunut olemaan kyytiä Henriksbergiin,
ja renki oli saanut taalarin mukanaan ja käskyn ottaa selkoa siitä,
kuka sepistä oli joulun aikana ostanut Loby'stä heiniä. Hänen piti
antaa raha hänelle ja sanoa pappilanneideltä terveisiä. Tädin
mielestä näin oli ollut kaikista parasta. Sillä tokkopa Maija Liisan
olisi ollut niinkään helppoa saada lähetetyksi sitä Svartsjöstä
Henriksbergiin.

Taaskin pappilanneiti tuli niin liikutetuksi, että hän töintuskin
sai vastatuksi. Mutta täti ei päästänyt häntä itkemään, vaan alkoi
kysellä häneltä kaikenlaista Lövdalasta. Hän ei puhunut emintimästä
eikä mistään ikävästä, vaan ainoastaan sellaisista asioista, jotka
eivät voineet pahoittaa hänen mieltään. Miten isoäiti jaksoi? Oliko
hänen huoneensa yhtä siisti kuin aina ennenkin? Ja miten Vanha-Bengta
jaksoi renkituvassa? Oliko siellä yhtä likaista kuin tavallisestikin?
Ja asustiko kissapöllö yhä vielä ullakolla? Ja istuiko rastas
kuusen latvassa Lepokiven luona ja lauloi kevätiltoina? Ja oliko
koivulehdossa puutarhan takana viime vuosinakin ollut kieloja? Ja
seisoiko vanha paaluaitta vielä paikoillansa? Ja oliko uusi pappilan
rakennus, jonka Maija Liisan isä oli rakennuttanut, aivan samanlainen
kuin entinen? Ja pitivätkö he lampaita vielä vanhassa, pimeässä
karsinassa?

Pappilanneiti makasi vuoteellaan ihmeissään ja kuunteli. Ei ollut
yhtään mitään, jota täti ei olisi muistanut kysyä.

Lopuksi hän puhui hiukan itsestäänkin.

"Minäpä sanon sinulle, että ensi aikoina, ollessani naimisissa, kävin
minä kotona Lövdalassa niin usein kuin suinkin. Minä huomasin, että
väki täällä Svanskogissa ei pitänyt siitä, mutta minä menin sittenkin,
sillä minun oli sinne niin ikävä. Minun oli niin vaikea ensi alussa
viihtyä täällä. Ei se ollut niinkään helppoa, tiedä se. Minulla oli
anoppi, joka kohteli minua samalla tavalla kuin sinun emintimäsi.
Olipa täällä eräs toinenkin, joka oli hyvin kova ja ankara minulle.
Me emme olleet silloin niin hyviä ystäviä kuin sitten myöhemmin, ja
se olikin kaikkein vaikeinta.

"Mutta sitten minä huomasin, että joka kerralta, kun kävin
Lövdalassa, oli minun yhä vaikeampi palata kotiin. Ja vihdoin minun
täytyi tutkia itseäni ja kysyä mitä minä oikeastaan halusin. Tämän
talonhan minä olin valinnut kodikseni, ja täällä minun täytyi elää ja
siksi minä olin tyhmä, kun kulutin elämäni ikävöimällä jotakin, jonka
olin jättänyt taakseni. Minä tein päätökseni: minä päätin, etten
koskaan enää menisi Lövdalaan enkä olisi minkäänlaisessa tekemisessä
Lövdalan asukkaiden kanssa. Minä tahdoin irtaantua kokonaan kaikesta
entisestä. Ja se oli ainoa oikea minulle. Sen jälkeen minä tulin
levollisemmaksi, ja muutkin alkoivat kohdella minua toisin, kun he
ymmärsivät, että minä toden teolla tahdoin kuulua heihin.

"Voit arvata, kuinka he pitivät minua silmällä, kun te tulitte tänne
minua tervehtimään. Mutta he näkivät ja ymmärsivät, että minä koetin
pysytellä teille vieraana.

"Niin, minä olin pystyttänyt niin lujan muurin itseni ja teidän
välillenne, ettei mikään olisi voinut sitä repiä alas. Mutta minä
en ollut koskaan ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että Lövdalan
pappilan tytär voisi tulla pienenä ja heikkona, sellaisena kuin minä
itsekin olin hänen ikäisenään, pyytämään minulta apua. Kas, silloin
minun voimani olivat lopussa.

"Mutta älä luule, että minulle sen johdosta koituu ikävyyksiä täällä
kotona. Tiedätkö, mitä minä äsken tein sinun nukkuessasi? Minä
tartuin miestäni takinhiasta kiinni ja vedin hänet tänne ovelle ja
annoin hänen kurkistaa sisään. Ja sitten minä kerroin hänelle, kuinka
asiat olivat ja kysyin, oliko hänellä mitään sitä vastaan, että minä
autoin sinua. Ja nytpä saat kuulla mitä hän vastasi. 'Tuo, joka makaa
tuolla sisällä, on niin sinun näköisesi, aivan sellainen kuin olit
tullessasi tänne, että se, joka ei auta häntä, joutuu minun kanssani
tekemisiin.'"



SUOMALAISPAPPI.


Olipa aivan kuin loihduttua. Maija Liisa ei voinut olla ajattelematta
äitikultaa. Kaiken aamua hän oli hänen mielessään, ja vaikka hän
tiesi hänen olevan täydessä työssä ja valavan kynttilöitä Lövdalassa,
niin hän ei sittenkään voinut olla hätkähtämättä joka kerta, kun
joku avasi oven, sillä hän pelkäsi, että äitikulta tulisi sisään ja
näkisi, kuinka tyhmästi hän käyttäytyi.

Jospa äitikulta olisi tiennyt, että hän nukkui aina kello kahdeksaan
asti aamulla! Ja vielä sen lisäksi: että täti oli ollut niin
hyvä hänelle ja tarjonnut hänelle kahvia vuoteella, vaikka itse
Kuninkaallinen Majesteetti oli kieltänyt kaiken kahvinjuonnin!
Äitikulta, hän seurasi niin tarkasti kaikkia määräyksiä! Kylläpä
se olisi häntä kauhistuttanut siihen määrään, että punaiset täplät
olisivat jälleen syttyneet poskipäihin.

Tai olisipa äitikulta nähnyt, että täti tänään heitti kaikki työt
kesken ja istui vain penkillä ikkunan ja leveän pöydän välissä
jutellen Maija Liisan kanssa! Tai olisipa hän kuullut, miten täti
nauroi, kun sisarentytär kertoi äitikullasta ja kaikista hänen
urotöistään! Sillä nyt, kun Maija Liisa oli saanut kyllikseen
levätä, ei hän enää itkeä tilluttanut, vaan nauroi vain kaikille
vaikeuksilleen. Tietysti äitikulta oli luullut, että täti olisi
yhtä kova Maija Liisalle kuin äitikultakin. Kylläpä häntä olisi
harmittanut, jos hän olisi saanut tietää, kuinka suuresti hän oli
erehtynyt.

Mutta eipä olisi ollut niinkään vaarallista, vaikka äitikulta olisi
yllättänyt Maija Liisan nyt, kun hän istui yksin tädin kanssa. Mutta
jos hän olisi tullut hiukan myöhemmin päivällä, niin se vasta olisi
ollut paha.

Puolenpäivän aikana ajoi matkustaja kestikievarin pihalle. Maija
Liisa käännähti ikkunaan päin ja näki pitkän, kauniin miehen nousevan
pienestä, vihreäksi maalatusta reestä. Hän oli puettuna kotikutoisiin
sarkavaatteisiin, niin vaaleihin, että ne olivat melkein valkoiset,
eikä hänellä ollut turkkia yllään, mutta siitä ujostelemattomasta
tavasta, millä hän tervehti kestikievarin isäntää, saattoi nähdä,
että hän oli sittenkin herrasmies.

Täti oli niin tottunut matkustajiin, ettei hän viitsinyt edes katsoa
ulos. Maija Liisan täytyi pyytää häntä kääntymään ikkunaan ja
sanomaan kuka tuo kaunis mies oli.

Olipa se hauska, että täti saattoi tyydyttää hänen uteliaisuuttaan.
Mies, joka seisoi tuolla ulkona, niin, se oli tosiaankin Finnerudin
pappi, pastori Liljecrona.

Olisipa äitikulta nyt ollut siellä näkemässä, miten Maija Liisa
säpsähti, kun hän kuuli vieraan nimen. Tätikin huomasi sen ja tuli
uteliaaksi, mutta se ei tehnyt mitään, sillä hän oli sellainen, että
Maija Liisa saattoi mielellään kertoa hänelle sekä unipannukakusta
että unestaan. Sitä juttua olisi ollut mahdoton kertoa äitikullalle.
Hän olisi vain halveksivasti nykäissyt niskaansa koko asialle.

Täti sen sijaan käsitti asian aivan vakavasti. "Eipä tuo olisi
niinkään tyhmää, jos voisit saada hänet", sanoi hän. "Ei siinä
kyllin, että hän on kaunis, vaan hän on oikein kelpo mieskin."

Maija Liisa hämmästyi suuresti. Eihän täti voinut tarkoittaa, että
hän menisi naimisiin Finnerudin papin kanssa? Finnerud sijaitsi
kovin kaukana pohjoisessa, vieläkin kauempana kuin Västmarken. Eikä
siellä asunut muita kuin suomalaisia, jotka olivat muuttaneet sinne
pari sataa vuotta sitten, eivätkä osanneet ruotsia. Maija Liisalle
Finnerud oli yhtä outoa seutua, kuin jos se olisi ollut aina Lapissa
saakka.

Mutta täti rauhoitti häntä. Ei hänen tarvinnut pelätä joutuvansa
Finnerudiin. Pastori Liljecrona oli ollut siellä pappina yksitoista
vuotta, mutta nyt hän luultavasti muuttaisi pois sieltä ja tulisi
Sjöskogan kirkkoherraksi.

Silloin Maija Liisa alkoi ymmärtää, miksikä täti oli tullut niin
intoihinsa. Hän, joka oli entinen pappilanneiti, tiesi kyllä, että
Sjöskoga oli paras paikka koko hiippakunnassa.

Mutta Maija Liisa ei välittänyt Finnerudista eikä liioin Sjöskogasta.
Hänen tulevan miehensä piti olla pappina Svartsjössa ja asua
Lövdalassa.

"Niin, siten sinä nyt sanot, mutta kunhan oikea tulee, niin et sinä
kysy kartanoa etkä pitäjää."

Täti puhui niin vakavasti, että Maija Liisan täytyi kääntyä vielä
uudestaan ikkunaan ja katsoa ulos. Olipa pappi todellakin hyvin
kaunis, kuinka komea vartalo ja loistavat siniset silmät hänellä
olikaan. Hänen kirkas ja iloinen äänensä kuului aina sisään saakka.
Kestikievarin isäntä seisoi ja kuunteli häntä tyytyväisen näköisenä,
ja tallista ja hihasta kiiruhtivat rengit päästämään hevosta
valjaista.

"Kas, kuinka he kiiruhtavat joka puolelta! Kylläpä voi huomata, että
Finnerudin pappi on liikkeellä. Hänestä kaikki pitävät! Toivotaan,
ettei hän lähde heti paikalla, vaan viipyy täällä hetken aikaa, jotta
sinä saat puhua hänen kanssansa."

Tuskin täti oli sen sanonut, niin ovi avautui ja pappi tuli sisään
heidän luokseen.

Jo kynnykseltä hän huusi, että kestikievarin isäntä oli pyytänyt
häntä astumaan sisään hienoon saliin, mutta ei hän tahtonut olla
siellä yksin. Ei suinkaan Margareta muorilla ollut mitään sitä
vastaan, jos hän tuli hänen luokseen suurtupaan? Hän sai varmaan
odottaa hyvän aikaa kestikievarissa. Hänen veljensä, Henriksbergin
isännöitsijä, tahtoi tavata häntä täällä, mutta hän ei ollut vielä
tullut. Ei hän tiennyt lainkaan, mistä oli kysymys, oli vain saanut
sanan erään suksimiehen mukana myöhään yöllä ja lähtenyt kotoa
varhain aamulla. Isännöitsijän olisi oikeastaan pitänyt joutua tänne
ennen häntä.

Sanat tulivat aivan tulvimalla. Täti astui häntä vastaan ja tervehti
häntä, ja Maija Liisa tuumi mielessään, että täti piti hänestä
varmaan aivan yhtä paljon kuin miehetkin ulkona pihalla. Vihdoin sai
täti suunvuoroa ja pyysi häntä istumaan ja viipymään suurtuvassa niin
kauan kuin häntä halutti. Eihän hän enää monta kertaa kulkenut tätä
tietä. Hän sai luvan onnitella häntä, kun hänellä oli tiedossa niin
suuri paikka, vaikka hänestä tulisikin tuntumaan tyhjältä, kun hän ei
enää saisi tilaisuutta nähdä häntä.

Pappi teki kärsimättömän liikkeen. "En tiedä, mitä minun pitää tehdä,
Margareta muori. Kyllä kai minun täytyy kieltäytyä koko hommasta.
Mutta tuhat tu... Ei, en minä kiroile, kun kerran olen pappi!"

Hän oli päästänyt tuon huudahduksen vain sen vuoksi, että hän
äkkiä oli huomannut pappilanneiden. Tämä oli istunut kaiken aikaa
ikkunapenkillä, ja nyt vasta pappi näki hänet.

Eipä Maija Liisa tullut niinkään vähän ymmälle, kun pappi kysyi
kovalla äänellä: "Minkä kumman korukapineen te olette saanut taloon,
Margareta muori?"

Täti kertoi kuka hän oli, mutta pappi ei käyttäytynyt sittenkään sen
paremmin.

Niin, senhän hän saattoi arvatakin, että hän oli noita Lövdalan
kauniita pappilanneitoja. Olipa hyvä, että hän vihdoinkin sai nähdä
hänet. Sillä monen monta kertaa hän oli pyytänyt Margareta muoria
kutsumaan hänet taloon yhdessä hänen sisarentyttärensä kanssa, jotta
hän saisi nähdä, puhuivatko ihmiset totta!

Nyt ei Maija Liisa joutunut vain hämilleen, vaan hän pelästyi oikein
pahan päiväisesti. Eihän hänen sopinut kuunnella tuollaista puhetta.
Äitikulta... Mutta sehän oli totta! Äitikultahan valoi kynttilöitä
Lövdalassa.

Kyllähän täti näki, että Maija Liisa kävi levottomaksi. Hän koetti
estää pappia tuijottamasta tyttöön.

Ei suinkaan hän aikonut peruuttaa hakemustaan Sjöskogaan? kysyi hän.
Pitäisihän hänen olla tyytyväinen, kun hän noin nuorena sai niin
suuren paikan. Hän oli kuullut, että tavallisesti vain vanhat ukot
pääsivät niin lihavan paistin ääreen.

Pappi kohotti olkapäitään. Eihän hän koskaan ollut aikonutkaan
muuttaa sinne. Onni oli ollut hänelle kovin suopea. Hän oli ollut
tyytyväinen siihen, mitä hänellä oli.

Mutta olihan hän hakenut?

Niin, kaikki sukulaiset olivat käyneet hänen kimppuunsa.

Nyt hän oli unohtanut Maija Liisan kokonaan, ikäänkuin ei häntä
lainkaan olisi ollut olemassa. Hän ajatteli vain omia asioitaan
astuessaan edestakaisin lattialla, otsa rypyssä ja liikutellen
jäseniään kiivaasti. Otsalle oli valunut kihara, johon hän tarttui
kiinni ja pyyhkäisi sen ylöspäin ja antoi sen sitten pudota taas
alas. Hän ei näyttänyt panevan vähintäkään huomiota ulkomuotoonsa,
vaikka Maija Liisan täytyi tunnustaa, että hän oli niin kaunis,
että hän saattoi käyttäytyä miten hyvänsä hänen kauneutensa siitä
vähääkään kärsimättä. Vihdoin hän pysähtyi tädin eteen ja kysyi,
saisiko hän pyytää häneltä vähäistä neuvoa. Sillä hän oli ajatellut
niin paljon sekä sinne että tänne. Hän oli aivan sekaisin päästään.

Silloin Maija Liisa nousi pystyyn. Hänen mielestään hänen ei sopinut
jäädä kuuntelemaan papin salaisuuksia. Mutta tuo pappihan näytti
olevan sellainen, jolla oli silmät selässäkin. Heti kun hän huomasi,
että Maija Liisa liikahti, pyysi hän häntä jäämään paikalleen.
Hänestä oli hauskaa katsella jotakin niin kaunista.

Kas, kuinka pian Maija Liisa oli tottunut häneen, ettei hän edes
punastunutkaan! Mutta eihän siinä ollut vähintäkään syytä hämillään
olemiseen. Näkihän hän sen, että pappi katseli häntä aivan kuin
kaunista nukkea. Ei suinkaan hänen mieleensä juolahtanutkaan, että
nukke sekä kuuli että ajatteli.

Kun pappi nyt alkoi puhua tädin kanssa, kävi hän leveän pöydän ääreen
istumaan selin pappilanneitiin. Maija Liisa luuli, ettei pappi enää
häntä muistanutkaan. Mutta kesken kaikkea hän keikahti kaksin reisin
eräälle tuolille ja tuijotti häneen.

No, kaikkein ensiksi hän tahtoi nyt kysyä Margareta muorilta, oliko
hän kuullut, kuinka paljon huolta ja vaivaa hän oli tuottanut
Finnmarkenin asukkaille aina siitä saakka kuin hän tuli sinne.
Tiesikö hän, että jo ensi kerralla, kun hän saarnasi Finnerudin
kappelissa, olivat suomalaisukot ja -akat tuumineet, mitähän pahaa
hän oli tehnyt, koska hän oli joutunut aina sinne saakka?

Täti aikoi vastata, mutta pappi ei antanut hänelle siihen
tilaisuutta. Niin, se oli aivan totta, että he olivat sitä
ihmetelleet, ja ehkäpä heillä olikin ollut siihen täysi syy.
Tiesiväthän he, millainen se puustelli oli, jonka he saattoivat
tarjota papilleen, ja kuinka paljon palkkaa hän siellä sai, ja he
olivat myös selvillä siitä, etteivät he voineet saada muunlaisia
pappeja, kuin sellaisia, joita ei kukaan muu halunnut. Ja kun he nyt
olivat saaneet hänet...

Komea mies keskeytti puheensa eikä tiennyt, miten hän sitä jatkaisi,
mutta täti lopetti lauseen hänen puolestaan.

"He arvelivat kai, että pastori oli liian nuori ja kaunis tullakseen
heidän perukkaansa."

Pappi jatkoi jälleen täydellä vauhdilla. No, näkiväthän he, ettei hän
ollut mikään ikäloppu, ja vaikkeivät he ymmärtäneet hänen puhettaan,
koska hän saarnasi ruotsiksi, niin kuulivathan he sittenkin, että
hän osasi sekä puhua että laulaa. He päättivät, sekä ukot että akat,
että hänen olisi pitänyt saada asua sellaisessa pappilassa, jossa oli
suuret huoneet ja lasi-ikkunat, ja ettei hän koskaan olisi muuttanut
heidän luokseen, jollei hänessä olisi ollut jotakin vikaa.

"Ehkei ollut niinkään helppo uskoa muuta."

"Niin, ehkei se ollutkaan niin helppoa. Ja joka kerta kun joku
matkusti ruotsalaisalueelle myömään karhuntaljoja ja lampaannahkoja,
annettiin hänelle toimeksi ottaa selkoa siitä, mikä vika papissa
oikeastaan oli."

Hän hypähti ylös tuolilta ja astui edes-takaisin lattialla. Varmaan
vielä nytkin tämä asia kiihoitti hänen mieltänsä. Täti vain nauroi ja
kysyi, olivatko lähetit saaneet mitään tietoja.

"Ah! Mitä tietoja he olisivat voineet saada? Eivät he takaisin
tullessaan tietäneet mitään muuta, kuin että hänet omasta pyynnöstään
oli lähetetty Finnerudiin.

"Suomalaisukot ja -akat olivat siis yhtä viisaita kuin ennenkin. Ei
tietystikään kukaan voinut keksiä sitä, että hän oli tullut heidän
luokseen siksi, että he olivat kaikkea hoitoa ja huolenpitoa vailla
ja erossa omasta kansastaan. Siinä täytyi olla joku muu syy."

"He ovat niin viisaita olevinaan, nuo Finnmarkenin asukkaat, nähkääs.
Ei heistä saa pitää niin tarkkaa lukua."

"Kun he nyt saivat aivan varmalta taholta kuulla, ettei hän ollut
tehnyt mitään pahaa, niin täytyihän heidän sitä uskoa. Mutta he
eivät rauhoittuneet, ennenkuin he olivat keksineet oman selityksensä
asiaan. Hän oli varmaan tullut heidän luokseen vaan siksi, että hän
tottuisi papinvirkaa hoitamaan. Varmaan hän aikoi muuttaa pois niin
pian kuin hän olisi saarnastuolissa kuin kotonaan."

"Ja siinäkin suhteessa he erehtyivät!"

"Niin, he erehtyivät. Nyt minä olen ollut siellä yksitoista vuotta."
Hän naurahti harmissaan. "Mutta vielä tänäkin päivänä heidän täytyy
vaivata päätään minun tähteni. Koko pitäjässä ei ole ainoatakaan
herrasmiestä, ja jos minä olisin valittanut yksinäisyyttäni, niin he
olisivat ymmärtäneet minua. Tai jos olisin hautautunut pappilaani
kirjoineni, niin senkin he olisivat ymmärtäneet. Mutta pappi, joka
alituisesti oli liikkeellä ja tyytyi vain suomalaisrahvaan seuraan!
Sellainen, joka tahtoi ottaa selkoa siitä, miten he viljelivät
soitaan ja polttivat kaskiaan, ja joka metsästi heidän kanssaan,
sellainen pappi oli heidän mielestään kerrassaan käsittämätön."

Hän istui jälleen kaksinreisin tuolilla ja pyöräytti sen ympäri,
jotta hän näki Maija Liisan aivan silmästä silmään.

Mutta hän jatkoi puhettaan tädin kanssa.

Kun hän oli oleskellut Finnerudissa jonkun vuoden, saarnasi hän
eräänä sunnuntaina suomeksi. He itkivät kirkossa joka ainoa, niin
liikutettuja he olivat. Eikä varmaankaan ainoakaan heistä tullut
ihmetelleeksi hänen yritystään ennenkuin jumalanpalvelus oli lopussa.
Mutta heti kun he pääsivät kirkosta, alkoivat he jälleen vanhaan
tapaansa. Mitähän pappi tarkotti sillä, että hän puhui suomeksi? He
menivät Pietarin puheille, joka oli renkinä pappilassa ja kysyivät
häneltä. Luuliko hän, että pappi toivoi uutta pappilaa? Pekka ei
ollut koskaan huomannut muuta, kuin että pappi oli tyytyväinen
tavalliseen suomalaistupaansa, savupirttiin, jossa savu uunia
lämmittäessä pääsi vain räppänän kautta ulos tunkeutumaan. Ja he
saivat mennä matkoihinsa käsittämättä enempää kuin ennenkään.
Täytyihän sitä pakostakin väsyä tuollaisiin, eikö totta?

"Tietäähän pastori, ettemme me täällä kotona aina ole kohdelleet
niinkään hyvin noita muukalaisia."

Kumma se oli, etteivät he voineet ymmärtää niin yksinkertaista
asiaa, että heille tahdottiin vain hyvää! He olisivat olleet oikein
mielissään, jos hän olisi näyttänyt surulliselta, ja ikäänkuin surrut
sitä, että paras nuoruudenaika meni hukkaan köyhien suomalaisten
parissa. He olivat huolissaan sen johdosta, että hän näytti
tyytyväiseltä ja iloiselta.

Kerran hän oli ehdoittanut muutamille suomalaislapsille, että he
tulisivat hänen luokseen ruotsia oppimaan jotta he eivät olisi yhtä
avuttomia kuin vanhemmat käräjiin tai markkinoille lähtiessään
ruotsalaisalueelle. Mutta kun suomalaisakat ja -ukot kuulivat,
että lapset alkoivat puhua ruotsia, tuli heidän mielensä taaskin
levottomaksi. Ja suoraa päätä taas Pekan luo. Ehkäpä pappi halusi
suurempaa palkkaa? Pekka vakuutti heille, ettei hän ollut kuullut
muuta kuin että pappi oli tyytyväinen palkkaansa, joka ei ollut sen
suurempi kuin rengin palkka ruotsalaisessa talonpoikaistalossa. Pekka
oli ainoa koko seudulla, jolla oli hiukankin järkeä.

Samalla tavalla kävi, kun hän opetti suomalaisakkoja viljelemään
pellavaa. Hän oli itse opettanut heitä, sekä kylvänyt että itse
häkilöinyt pellavat. Mutta kun he olivat päässeet niin pitkälle, että
he saattoivat kehrätä omia pellaviaan pirteissänsä, niin entinen
levottomuus tuli taaskin mieleen. Miksi pappi oli opettanut heitä
viljelemään pellavaa? Sitä oli mahdoton käsittää. Heidän täytyi
jälleen turvautua Pekkaan. Ehkäpä pappi halusi uutta tietä pappilaan?
Pekka vastasi, että isäntä oli tyytyväinen siihen tiehen, mikä
hänellä oli, vaikka se olikin niin kuoppainen ja mäkinen, että oli
melkein mahdoton ajaa sitä hevosella muulloin kuin talvikelillä.

Niin, olihan se harmillista, sen Margareta muori kyllä ymmärsi.
Ehkäpä hän sen vuoksi olikin hakenut sieltä pois?

Olihan se vaikuttanut osaltansa. Hänestä oli ikävää, ettei hän
koskaan voinut voittaa heidän luottamustaan. Mutta enimmäkseen
vaikutti siihen sittenkin se, että äiti alituisesti oli kehoittanut
siihen, sekä äiti että koko suku. He olivat yhtä mahdottomia kuin
suomalaisetkin. Kirjoittivat lakkaamatta hänelle, että hänen elämänsä
meni muka siellä hukkaan. Kehoittivat häntä hakemaan etelämmäksi,
heti kun vaan joku kunnollinen paikka tulisi vapaaksi. Olihan sekin
väsyttänyt häntä, mutta ennen hän ei ollut pannut siihen huomiota,
sillä hän tahtoi täyttää tehtävänsä. Kun sitten Sjöskoga --

Hän keskeytti puheensa, asettui aivan pappilanneiden eteen ja katseli
häntä.

Tällaista kuin tämä, sanoi hän painolla, ei hän tietenkään koskaan
voisi saada, jos hän jäisi Finnerudiin.

Olihan se selvää, että tyttö papin mielestä oli kaunis. Mutta ei
mitään muuta myöskään. Hän katseli häntä vain kuin kuollutta kuvaa.
Ei edes äitikulta olisi voinut huomata pienintäkään hellyyden jälkeä
noissa tutkivissa katseissa, jotka hän kiinnitti tyttöön.

Heti sen jälkeen alkoi pappi taaskin kertoa huolistaan.

Kun vanha leskimies, rovasti Cameen Sjöskogassa kuoli kesällä ja
hänen paikkansa tuli vapaaksi, niin hänen päähänsä pälkähti hakea
sinne. Hän arveli voivansa tuottaa äidille sen ilon, koskei ollut
kuitenkaan vähintäkään pelkoa siitä, että tuo hakemus johtaisi
mihinkään tulokseen. Sjöskoga annettiin tavallisesti jollekin
vanhalle professorille tai koulupapille, joka haki sitä suoraan
kuninkaalta. Hän halusi myös nähdä, mitä siitä arveltaisiin
Finnerudissa. Mutta oikeastaan hän vain kurillaan läksi Karlstadiin
papereinensa.

Monta kertaa matkan varrella hän joutui kahden vaiheille. Ehkäpä
ihmiset tekisivät hänestä pilkkaa. Olihan se kovin rohkeata,
kun kappalainen kaukaa Finnmarkenista uskalsi hakea niin suurta
kirkkoherranpaikkaa. Mutta hän arveli sitten, että saattoihan hän
muutenkin matkustaa Karlstadiin, kun hän nyt kerran oli matkalla. Hän
päätti olla jättämättä paperinsa perille ennenkuin hän kuuli, ketkä
muut olivat hakeneet.

Matkaan meni enemmän aikaa kuin mitä hän oli laskenut, ja hän tuli
kaupunkiin juuri tuntia ennen hakemusajan loppua. Oli vain sen verran
aikaa, että hän sai hevosensa talteen ja kiiruhti sitten konsistoriin.

Astuessaan portaita ylös katui hän koko hommaa niin kovasti, että oli
kääntyä takaisin.

Mutta konsistorin notaari oli hänen vanha ystävänsä, ja koska hän nyt
kerran oli siellä, tahtoi hän mennä häntä tervehtimään. Sjöskogan
nimeäkään hän ei aikonut mainita. Saattoihan hän sanoa, että hän oli
tullut Karlstadiin tervehtimään äitiään. Tuskin hän oli pistänyt
päänsä ovesta sisään, kun konsistorin notaari huusi hänelle: "Kas,
tuolta tulee vihdoinkin hakija! Minä olen odottanut veljeä koko
hakuajan."

Ensin hän luuli toisen vain laskevan leikkiä hänen kanssaan, ja hän
sanoi tulleensa kaupunkiin vain tapaamaan äitiänsä. Kuinka veli
saattoi luulla, että hän hakisi Sjöskogaan? Ei suinkaan hän ollut
niin höperö, ettei hän tiennyt Kuninkaallisen Majesteetin antavan
Sjöskogan jollekin Uppsalalaiselle tai Lundilaiselle vanhalle
älyniekalle.

"Sitä te varmaan kaikki kuvittelette mielessänne", sanoi konsistorin
notaari. "Te olette niin arkoja, ettei kukaan uskalla hakea. Mutta
nykyään on toiset ajat kuin edellisen kuninkaan aikana. Minä tulin
kovin iloiseksi nähdessäni veljen, sillä täällä ei ole kuin kaksi
muuta hakijaa. Ainakin yhden me tarvitsemme lisää. Paperit vaan
esille!"

Siten häntä narrattiin jättämään hakemuksensa perille. Kun hän
tuli kotiin, tuumi hän pari päivää, onnistuisikohan tuo asia.
Mutta pian hän oli taas keskellä tavallisia toimiaan, ja oli aivan
unohtanut koko jutun, kun hän eräänä kauniina päivänä sai kirjelmän
konsistorilta. Hänet oli asetettu kolmannelle sijalle, ja parin
viikon kuluttua hänen oli määrä pitää vaalisaarna Sjöskogassa.

Hän ei iloinnut tästä, ei hetkeäkään. Mieluimmin hän olisi heti
peruuttanut hakemuksensa, mutta ei tehnyt sitä kuitenkaan, sillä
hän pelkäsi ihmisten luulevan, ettei hän uskaltanut saarnata
pitäjässä, jossa oli niin paljon mahtavia talonpoikia ja niin
paljon herrasmiehiä. Tiesihän Margareta muori, että hän oli vanhaa
pappissukua. Hän ei tahtonut, että ihmiset luulisivat häntä
huonommaksi isäänsä ja isoisäänsä. Hän läksi siis ja saarnasi vaalia,
ja kuulijat istuivat varsin hartaina kirkossa. Mutta ei hänellä ollut
aavistustakaan siitä, mitä he oikeastaan arvelivat. Palatessaan
kotiin oli hän varsin iloinen. Nyt kai tämä juttu oli loppunut. Mutta
heti ennen joulua hänelle ilmoitettiin, että hän vaalissa oli saanut
kaikki äänet.

Hän kertoi tämän niin surkealla äänellä, että Margareta muorin täytyi
nauraa.

Jollei hän millään ehdolla tahtonut, niin saattoihan hän vieläkin
peruuttaa?

Senhän hän olikin tehnyt, mutta silloin hän sai kirjeen itse
piispalta ja kehoituksen pysyä hakemuksessaan. Hän tulisi varmaan
nimitetyksi. Ja äiti oli saanut vihiä asiasta ja kirjoitti ja
rukoili, ettei hän heittäisi pois onneaan. Eikä vain äiti, vaan
veljet ja sisaret ja serkutkin. Ei hän koskaan ollut tiennyt, että
hänellä oli niin suuri suku.

"Olivathan he oikeassakin, tietysti. Eihän pastori voinut -- --"

Pappi keskeytti häntä. Hän melkein juoksi lattian yli ja painoi
nyrkkiään otsaa vasten aivan naurettavan epätoivoisesti. Nuo siunatut
suomalaiset! Tiesikö Margareta muori, mitä he olivat tehneet?
Kun he olivat kuulleet, että hän aikoi muuttaa pois, olivat he
kaataneet hirsiä metsässä ja ajaneet ne pappilaan uutta rakennusta
varten. Hänen palkkaansa he eivät olleet lisänneet, mutta he olivat
tehneet muuta. Eräänä päivänä ilmestyi hirventalja hänen rekeensä,
toisella kertaa voipytty hänen ovensa edustalle. Eivät he juuri
mitään sanoneet, kun hän tapasi heitä, mutta hänen seisoessaan
saarnastuolissa kiinnittivät he katseensa häneen, sekä suuret että
pienet, ja hän ymmärsi, että jokainen heistä ajatteli sydämessään:
"Et suinkaan sinä aio hyljätä meitä? Parempi sitten, ettet koskaan
olisi tullutkaan."

Nyt hän siis vihdoinkin tiesi, että he tahtoivat pitää hänet luonaan.
Hän astui tädin luo, kävi hänen viereensä istumaan ja tarttui hänen
kovaan, työnmurtamaan käteensä. "Ajatelkaahan, Margareta muori",
sanoi hän niin kauniisti ja sydämellisesti, että sekä tädin että
Maija Liisan silmiin nousi kyyneleitä, "jos joku tulisi teidän
luoksenne ja sanoisi, että saisitte muuttaa suureen herraskartanoon
sillä ehdolla, että te jättäisitte tämän talon ja kaiken sen, jonka
hyväksi te koko elämänne olette työtä tehnyt! Mitä te silloin
tekisitte?"

Mutta mitä täti aikoi vastata, sitä ei kukaan saanut tietää, sillä
Maija Liisa ei voinut mitenkään enää pysyä alallaan. Hän hyökkäsi
papin luo punoittavin poskin ja innosta vapisevin huulin ja huudahti,
että tietysti hänen piti jäädä Finnerudiin. Miksi hän muuttaisi
Sjöskogaan? Siellä he kyllä voisivat tulla toimeen ilman häntä. Hän,
joka oli tehnyt niin paljon suomalaisten hyväksi, kuinka hän saattoi
edes ajatellakaan poismuuttoa!

Hän olisi jatkanut vielä kauankin, jollei samassa joku olisi
tarttunut oveen kiinni. Silloin hän hämmentyi, ja vaikkei se
ollutkaan äitikulta, vaan ainoastaan joku palvelustytöistä, jäi hän
aivan ällistyneenä seisomaan paikallensa eikä voinut sanoa enää
sanaakaan.

Mutta nuori pappi oli ymmärtänyt hänen tarkoituksensa. Hän hyökkäsi
pystyyn ja astui häntä vastaan. Hän ojensi hänelle kätensä. Näytti
aivan siltä, kuin hän olisi tahtonut sulkea tytön syliinsä, mutta hän
tarttuikin vain hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä. "Mamseli
Maija Liisa, rakas mamseli Maija Liisa!" sanoi hän hyvin lämpimästi.
"Mamseli Maija Liisa on ensimäinen minun säädystäni, joka uskoo,
että minä teen jotakin hyötyä tuolla pohjoisessa. Minä kiitän koko
sydämestäni. Tietysti, tietysti minä -- -- --"

Hän keskeytti puheensa samassa, kun hän aikoi luvata peruuttaa
hakemuksensa. Ääni takertui hänen kurkkuunsa, kädet vavahtivat, ja
kun pappilanneiti ihmeissään katsoi häntä silmiin, huomasi hän, että
hänen kasvojensa eleet ilmaisivat syvintä tuskaa. Pappi kääntyi
pois, astui lattian poikki ja palatessaan takaisin hänen luokseen,
kumartui hän hänen ylitseen ja sanoi äänellä, joka liikutuksesta oli
aivan epäselvä: "Minä peruutan, jos suinkin voin. Jollen voi, niin on
mamseli Maija Liisa siihen syypää."



HENRIKSBERGIN SEPPÄ.


Ainoastaan hetken aikaa koko päivänä ei Maija Liisa ajatellut
äitikultaa, nimittäin illalla, kun hän ja pastori Liljecrona ja
koko talon väki istuivat suuren takkavalkean ääressä suurtuvassa ja
kuuntelivat pitkää, tummaveristä Henriksbergin seppää, joka seisoi
nojautuneena korkeaa kaappia vastaan ja soitti kestikievarin isännän
viulua.

Heidän oli niin hyvä olla, että Maija Liisa alkoi ymmärtää, kuinka
täti saattoi viihtyä talonpoikaistalossa. Kuinka sanomattoman
suloista olikaan istua takkavalkean ääressä illalla yhdessä miehensä
ja palvelusväkensä kanssa, kun kullakin oli työnsä ja kaikki olivat
hyvällä tuulella ja halukkaat juttelemaan. Täällä renki ja isäntä,
emäntä ja palvelustyttö puhelivat keskenään, ikäänkuin ei mitään
eroitusta olisi ollut heidän välillään. Ah, ehkei ollutkaan mikään
onni elää herrasväkenä ja koettaa kohota suuren joukon yläpuolelle?
Voittiko sillä muuta kuin yksinäisyyttä ja ikävää?

Missä oli niin turvallista ja hyvä olla kuin vanhassa
talonpoikaistalossa? Maija Liisa olisi tahtonut sanoa, että siellä
tunsi olevansa lähempänä maata kuin muualla, että siellä oli
vankemmalla pohjalla eikä ollut alttiina niin monelle mullistukselle.

Kuinka paljon muutoksia ja kuinka paljon vaaroja ulkona maailmassa
olikaan! Nyt, kun tummaverinen seppä soitti, muistui hänen mieleensä,
mitä hän juuri tänään oli kuullut Henriksbergin isännöitsijästä,
hänestä, joka kerran oli ollut suuri viulunsoittaja.

Pastori Liljecrona oli puhunut veljestään. Hän oli odottanut häntä
Svanskogiin koko päivän, ja varmaan he sen vuoksi olivat tulleet
puhuneeksi niin paljon hänestä.

Maija Liisaa oli kohdannut se ilo, että kaunis pappi, joka alussa
oli vain katsellut häntä kuin nukkea, tuskin oli puhunut sanaakaan
kenenkään muun kanssa sen jälkeen kuin hän oli hyökännyt hänen
luokseen ja sanonut, että hänen välttämättä täytyi jäädä Finnerudiin
eikä lainkaan ajatellakaan Sjöskogaa.

Varmaan pappi silloin huomasi, että hänkin oli ihminen. Sen jälkeen
hän ei enää ollut tuijottanut häneen, vaan sen sijaan jutellut hänen
kanssaan koko iltapuolen, ja se oli ollut hyvin hauskaa, sillä
Finnerudin pappi oli ystävällinen ja luonnollinen ja avomielinen
ihminen. Maija Liisan oli yhtä helppo puhua hänen kanssaan kuin
isäkullankin.

Hän oli vienyt Maija Liisan iltapuolella mukanaan ulos, sillä hän ei
voinut istua kauan yhdessä kohti, ja he olivat kävelleet maantiellä
edes-takaisin aina iltahämärään asti ja jutelleet hänen veljestänsä.

Liljecronat olivat vanhaa pappissukua, niinkuin Maija Liisakin.
Samoin kuin hänkin saattoi kerskailla sillä, että äiti ja äidinäiti
ja äidinäidinäiti olivat olleet pappilanrouvia samassa seurakunnassa,
samoin hekin saattoivat kehua, että isä ja isänisä ja isänisänisä
olivat vuoronsa jälkeen olleet rovasteina samassa pitäjässä.

Jos näiden veljesten isä olisi saanut elää, niin olisi Svenkin, joka
oli nuorin joukosta, saanut opiskella, hän, niinkuin toisetkin.
Mutta kun äiti jäi leskeksi ja hänen oli pakko pitää huolta monesta
lapsesta, niin ei hän jaksanut saada häntä kouluun. Sen sijaan oli
eräs rovasti Liljecronan vanha ystävä, patruuna Altringer Ekebystä,
tarjoutunut pitämään huolta hänestä sillä ehdolla, että hän sai
kasvattaa hänestä tehtailijan. Tämän tarjoumuksen oli heidän äitinsä
ottanut vastaan suurimmalla kiitollisuudella, ja kun Sven oli
neljäntoista vuoden vanha, lähetettiin hänet Henriksbergiin, jonka
Altringer vastikään oli ostanut. Altringer tahtoi, että hän saisi
oppia tehdastointa aivan alusta alkain, ja tämä tapahtui siten, että
hän sai lakaista konttoria, vetää hiiliä pajaan ja juosta kaikkien
ihmisten asioilla.

Sven oli tässä työssä kunnes hän täytti seitsemäntoista vuotta. Mutta
silloin tapahtui eräänä päivänä, että yksi vasarasepistä sairastui
pahasti. Lähetettiin sana tehtaan isännöitsijälle. Hän läksi
tehdasrakennukseen, pysähtyi sepän huoneen ovelle, katseli häntä
hetken aikaa ja meni sitten suoraa päätä konttoriin, jossa pehtori
istui kirjoittamassa. "Nyt pehtori saa hoitaa tehdasta pari päivää",
sanoi isännöitsijä. "Minun täytyy matkustaa suomalaisalueelle
ostamaan hiiliä." Hän läksi matkaan, ja pehtori loikoili
konttorisohvallaan ja arveli, että oli ihanaa olla herrana talossa.
Mutta eipä kestänyt kauan ennenkuin hänet kutsuttiin tehtaaseen. Nyt
yksi kalusepistä oli sairastunut samalla tavalla kuin vasaraseppäkin.
Pehtori läksi heti tehdasrakennukseen katsomaan sairasta, pysähtyi
sairaan huoneen ovelle, tarkasteli häntä hetken aikaa ja astui suoraa
päätä kosken rannalle, missä oppipoika tavallisesti onki salakoita.

Hän tapasikin Svenin siellä ja pyysi, että hän tulisi hänen mukanaan
konttoriin. "Kuulehan, Liljecrona", sanoi hän, "isännöitsijä on
poissa, ja minä lähden Björniden kartanoon kesteihin. Sinä saat
hoitaa tehdasta pari päivää. Tässä on avaimet, ja tässä kassa. Sinun
ei tarvitse tehdä mitään muuta, kuin pitää silmällä, että väki on
työssä." Sitten hän läksi ja oppipoika istahti konttorituoliin ja
arveli, että oli varsin komeata olla Henriksbergin herrana. Mutta
kauan hän ei saanut istua paikoillaan, ennenkuin tuli sana tehtaalta,
että sairaat olivat huonontuneet. Hän kiiruhti tehdasrakennukselle
ja astui vasarasepän asuntoon, mutta hän ei jäänyt kynnykselle
seisomaan niinkuin toiset, vaan meni sairaan luo, joka makasi aivan
punaisena ja pöhöttyneenä ja näytti hirveältä. "Tiedättekö mikä tauti
teillä on?" kysyi hän sepältä. "Se on isoarokkoa", sanoi seppä, "ja
ehkä Sven on hyvä ja menee konttoriin, missä isännöitsijällä on
apteekkipurkkinsa, ja tuo minulle kamferttia ja happamia tippoja, jos
nimittäin Sven uskaltaa jäädä taloon, eikä matkusta tiehensä niinkuin
nuo toiset."

Mutta Sven jäi taloon, vaikka lopulta melkein kaikki tehtaan
työmiehet joutuivat sairasvuoteelle. Isännöitsijästä ja pehtorista
ei kuulunut mitään, lääkäriä ei ollut monen peninkulman alalla. Sven
ja vanha emännöitsijä antoivat sairaille niitä lääkkeitä, joita
heillä sattui olemaan. Muutamat kuolivat ja toiset paranivat, mutta
kulkutauti ei voinut kestää ikuisesti, vaan se loppui vihdoin.
Ja sitten kaikki tuli taas entiselleen. Pehtori huvitteli viisi
kuukautta. Sitten hän palasi takaisin. Isännöitsijä osti hiiliä
puolen vuotta. Sitten hän tuli takaisin. Ja nyt sai oppipoika jälleen
lakaista konttoria ja onkia salakoita koskesta, niinkuin hän oli
tehnyt ennenkin.

Mutta vaikka Henriksbergin tehdas on kaukana suuresta maailmasta,
niin tuli tämä juttu sittenkin tiedoksi. Ja eräänä päivänä saapui
patruuna Altringer tehtaalle. Hän ei sanonut sanaakaan asiasta
isännöitsijälle eikä pehtorille, hän kysyi vain, miten nuori
Liljecrona tuli toimeen. Isännöitsijä antoi hänestä oikein hyvän
arvostelun. Hän luuli, että pojasta saattoi tulla vielä hyväkin
tehtailija, jos hänen harrastuksensa vain heräisi. Hän ei ollut
kykenemätön, mutta hän kulki vain ja uneksi, niinkuin koko
tehdastoimi ei lainkaan häntä liikuttaisi. Altringer pyysi, että
Liljecrona kutsuttaisiin konttoriin, ja kun hän saapui paikalle,
asettui hän pojan eteen, katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi miksei
hän ollut lähtenyt pois talosta niinkuin muut, kun isorokko alkoi
siellä raivota.

Sven ei vastannut mitään. Hän vaan punastui, ikäänkuin häneltä ei
olisi voitu sen pahempaa kysyäkään. "Eikö hän pelännyt?" -- "Kyllä."
-- "Arveliko hän olevansa tehtaasta edesvastuussa?" -- "Ei lainkaan."
-- Mutta vihdoin Altringer pääsi totuuden perille. Sven oli jäänyt
paikoilleen siksi, että isännöitsijän viulu oli riippunut konttorin
seinällä. Hän oli voinut soittaa sillä joka päivä ollessaan yksin
talossa. "Vai niin, soittaako hän mielellään viulua?" oli Altringer
kysynyt. "Pyydetäänpä, että isännöitsijä lainaa hänelle vielä kerran
viulunsa, jotta hän voi soittaa meillekin."

Sitä ei Sven pelännyt. Hän viritti viulun ja alkoi soittaa
yksinkertaista pelimanninsäveltä, jonka hän oli oppinut sepiltä.
Altringer nauroi ensin, mutta pian hän kävi vakavaksi. Hän huomasi,
että poika osasi panna soittoonsa jotakin, mikä muutti tuon vanhan
renkutuksen aivan toiseksi. "Kas niin", sanoi Altringer, "hän saa
huomenna matkustaa minun kanssani. Hän pääsee Tukholmaan oppimaan
viulunsoittoa."

Maija Liisan mielestä tämä kertomus oli kovin kaunis. Mutta yhtä
asiaa hän ei voinut ymmärtää. Eikö hänen ollut käynyt hyvin
Tukholmassa? Miksi hän nyt jälleen oli Henriksbergissä?

Kyllä, hänen oli käynyt erittäin hyvin. Viisi vuotta hän oli
opiskellut Tukholmassa, ja silloin hän oli valmis mestari, ainakin
hän osasi niin paljon, ettei kukaan koko maassa enää voinut opettaa
hänelle mitään. Altringer oli hyvin tyytyväinen häneen ja aikoi
lähettää hänet ulkomaille, jotta hänen ei tarvitsisi olla ketään
muuta huonompi viulunsoitossa.

Mutta kolme vuotta sitten tuli Sven aivan odottamatta eräänä päivänä
Ekeby'hyn ja kysyi Altringerilta, eikö jossakin hänen tehtaassaan
olisi isännöitsijän paikkaa vapaana. "Kyllä, ei se ole lainkaan
mahdotonta", sanoi Altringer. "Tiedusteleeko hän sitä jollekin
ystävällensä?" -- Ei, Sven halusi sitä itselleen. Olihan hän
ollut niin monta vuotta tehtaassa, että hän luuli voivansa hoitaa
isännöitsijän tointa. -- "No, entäs musiikki?" -- Musiikista ei ollut
enää mihinkään. Luultavasti ei hän ikänä enää ottaisi jousta käteensä.

Altringer katseli häntä tarkemmin. Svenin katseessa oli aina ollut
jotakin surullista, mutta nyt koko mies oli kuin surun perikuva.
"Minä huomaan, että hänelle on tapahtunut jotakin vakavaa", sanoi
Altringer. "Parasta, että hän kertoo minulle mitä se on. Juuri kun
hän tuli konttoriin, istuin minä ja tein laskujani nähdäkseni,
voisinko antaa hänen matkustaa ulkomaille."

Svenin oli vaikea vastata. Hän seisoi siinä ja puri huultaan,
koettaen saada äänensä vakavaksi. "Eikö patruuna ole kuullut, mitenkä
kävi, kun minä viimeksi soitin?" -- Ei, Altringer ei ollut kuullut
mitään, ja Svenin täytyi kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut. Oli
ollut tanssiaiset eräässä suuressa kartanossa Näsissä, ja Sven oli
myös vieraiden joukossa. Mutta siellä oli soitettu tanssimusiikkia
pianolla, joka oli vanha ja rämisevä, eikä tanssiin ollut tullut
oikeata vauhtia. Silloin Sven otti esille viulunsa, ja heti tanssi
vilkastui. Nuoret ja vanhat alkoivat tanssia, ja joka kerta, kun hän
aikoi lopettaa, taputtivat he käsiään ja tömistivät jalkojaan ja
pyysivät, että hän soittaisi edelleen. Mutta tanssi loppui hirveällä
tavalla. Yksi talon tyttäristä oli tanssinut liian kiihkeästi.
Kesken hurjinta tanssia hän retkahti kavaljeerinsa käsivartta vasten
ja vaipui lattialle. Eikä hän koskaan siitä enää noussut. Hän oli
kuollut.

Altringer ymmärsi kyllä, että tuo tapaus tuntui vaikealta, mutta
ei hänen mielestään nuoren miehen elämänuran tarvinnut särkyä sen
vuoksi. "Hänen täytyy se voittaa", sanoi hän. "Se oli onnettomuus,
joka olisi voinut tapahtua kelle hyvänsä. Minun mielestäni se, joka
tanssitti häntä, oli enimmin syyllinen." -- "Ei", sanoi Sven, "minä
pakoitin häntä tanssimaan. Minä soitin vain hänelle koko illan. Oli
niin kaunista nähdä hänen tanssivan. Hän oli vilkas ja kevyt kuin
tuliliekki. Hän tanssi minulle, samoin kuin minä soitin vain hänelle."

Altringer kohautti olkapäitään. "Nuo ovat houreita, ymmärtäähän hän
sen. Ei se ole kumma, jos hänestä nyt tuntuu noin vaikealta, mutta
ensi viikolla hän saa lähteä ulkomaille, ja sitten se menee ohi."

"Ei, patruuna, se ei mene ohi. Vaikka patruuna lähettäisi minut minne
hyvänsä, niin minä en voi unohtaa, että soitin ihmisen hengiltä."

Altringer katsoi häneen vieläkin kerran. "Rakastiko herra häntä?" --
"Rakastin", sanoi Sven, "minä olin kosinut häntä samana iltana."

Altringer ei puhunut enää sanaakaan Svenin ulkomaanmatkasta. "Hän saa
ruveta isännöitsijäksi Henriksbergiin, kunnes tuo asia on unohtunut",
päätti hän. "En luule, että hän ymmärtää kaikkea, mitä siinä paikassa
tarvitaan, mutta eiköhän hän voine oppia, ja sitä paitsi minä tiedän
voivani luottaa häneen."

Niin, sillä tavalla oli käynyt, että Liljecrona lopetti
viulunsoittonsa ja sen sijaan tuli tehtaanisännöitsijäksi.

Maija Liisa oli kuunnellut aivan ääneti keskeyttämättä kertaakaan.
Oi, kuinka kummalta hänestä tuntui, että hän pian saisi nähdä sen
miehen, joka oli kokenut jotakin niin surullista, ja joka saattoi
tuntea niin syvää rakkautta.

Pitkään aikaan ei hän voinut sanoa sanaakaan, mutta äkkiä hän
kääntyi pastori Liljecronan puoleen ja kysyi, oliko hänen veljensä
tummaverinen.

Kyllä, tumma hän oli, yhtä musta kuin yö.

Heti sen jälkeen tuntui hänestä tuo kysymys kovin typerältä. Mutta
pastori Liljecronan puhuessa veljestään oli Maija Liisa koko ajan
tuuminut, eiköhän hän ollut tuon pitkän, tummaverisen Henriksbergin
sepän näköinen. Eiköhän hänellä ollut yhtä surulliset ja syvät silmät
kuin hänelläkin? Hän ei voinut selittää syytä siihen, mutta nuo kaksi
olivat sulaneet aivan yhdeksi hänen mielikuvituksessaan.

Ja taaskin, kun seppä seisoi tuolla kaapin vieressä ja soitti iloista
polskaa, niin tuntui hänestä, kuin juuri tuo mies olisi kokenut
kaikki ne surulliset tapahtumat, joista hän oli kuullut.

Seppä oli tullut ajaen taloon Maija Liisan kävellessä Liljecronan
kanssa maantiellä juuri silloin, kun ilta alkoi niin hämärtää, että
he arvelivat parhaaksi palata sisään, ja reki oli ajanut heidän
ohitseen niin kiireesti, etteivät he ennättäneet nähdä kuka siinä
istui. Pastori Liljecrona arveli, että hänen veljensä nyt vihdoinkin
oli tullut Henriksbergistä. Maija Liisa taas puolestaan luuli
tummaverisen sepän istuneen reessä, mutta hän ei sanonut mitään.

Ja aivan oikein! Kun he palasivat taloon, seisoi kestikievarin isäntä
portailla ja kertoi, että Henriksbergistä oli tullut mies sanomaan,
ettei isännöitsijä voinutkaan sinä päivänä tulla tapaamaan veljeään
Svanskogiin. Sen sijaan hänellä oli kirje mukanaan. Niin, mies asetti
juuri hevostaan talliin, jos pastori halusi puhutella häntä.

Pastori Liljecrona meni talliin, ja Maija Liisa läksi tädin
luo suurtupaan. Hän istui jo palvelustyttöjensä kanssa suuren
takkavalkean edessä ja kehräsi. Maija Liisa kävi istumaan tädin
viereen ja ojensi hänelle lepeitä. Heti sen jälkeen tulivat isäntä
ja rengit puutöineen ja laajensivat piirin takan ympärillä. Kaikkein
viimeiseksi astui pastori Liljecrona sisään ja seppä hänen kanssansa.
He aikoivat ajaa yhdessä Henriksbergiin vielä samana iltana, mutta
hevosen piti ensin saada levätä. Kaunis pappi etsi itselleen paikan
niin lähellä Maija Liisaa kuin mahdollista, mutta seppä istahti
pimeimpään nurkkaan, niin kauaksi kuin hän pääsi. Ja siinä sitä
sitten naurettiin ja juteltiin ja kerrottiin kaskuja loppumattomasti
kunnes täti vihdoin oli kääntynyt sepän puoleen ja kysynyt eikö hän
soittaisi heille hiukan. Hän oli kuullut kerrottavan, että hän osasi
soittaa.

Seppä ei kursaillut kovinkaan kauan. Kestikievarin isäntä lainasi
hänelle rämisevän viulunsa, ja nyt seisoi hän siinä ja soitti vanhoja
tansseja ja polskoja ei sen paremmin eikä huonommin kuin mikä
tavallinen talonpoikaispelimanni tahansa.

Maija Liisa ei voinut olla tuntematta hiukan pettymystä. Se
johtui siitä, että uni kahlehti häntä eikä hän voinut eroittaa
mielikuvitusta todellisuudesta. Hän ajatteli koko illan nuorukaista,
joka oli soittanut kuolintanssia armaalleen, ja hän näki hänet
edessään sepän hahmossa. Tosin hän oli olettanut, että hänenkin
soitollaan olisi niin vaarallinen voima, että hänkin voisi soittaa
ihmisiä hengiltä.

Mutta joka tapauksessa hän ei voinut riistäytyä irti unesta, vaan
kerta toisensa jälkeen hän huomasi katselevansa seppää ja ihmetteli
mielessään, eikö hän koskaan voinut ajatella ketään muuta kuin
kadotettua armastaan.

Seppä oli heittänyt yltään jäykän, ruumiinmukaisen rahtimiesturkkinsa
voidakseen paremmin liikuttaa käsivarsiansa, ja vilkaistessaan
taaskin häneen huomasi Maija Liisa, että kellonvitjoissa, jotka
riippuivat taskusta, oli suuri, kirkas hopearaha.

Maija Liisa hätkähti hiukan. Oliko tuo sama taalari, jonka hän oli
lähettänyt hänelle? Tavallisestihan sepät olivat kovin köyhiä. Kuinka
oli mahdollista, että tällä oli kello? Olisikohan isännöitsijä
lahjoittanut sen hänelle? Ja jos niin olisikin, niin kuinka
hänellä oli varaa ripustaa kellonperiinsä kokonainen taalari aivan
turhanpäiten? Ei suinkaan hän ollut -- --

Maija Liisa ihmetteli itseään, ihmetteli, että hän saattoi istua
hiljaa eikä hyökännyt ylös ja huutanut ääneensä, kun hänelle äkkiä
koko asia selvisi.

Tuo mies oli hän itse! Tuo tuossa oli Sven Liljecrona, joka oli
soittanut armaansa hengiltä! Maija Liisa tuli äkkiä niin varmaksi
asiastaan, että hän olisi voinut astua hänen luoksensa ja pyytää,
ettei hän enää turhaan teeskentelisi. Hän tiesi kuitenkin, kuka hän
oli.

Miksi hän oli tullut Loby'hyn tavallisena rahtimiehenä pari viikkoa
sitten, sitä Maija Liisa ei voinut oikein ymmärtää. Ehkäpä hän oli
tehnyt sen siksi, että se oli hänestä mukavinta, kun hänen piti
lähteä talonpoikaistaloihin. Ja kun ei kukaan tuntenut häntä, vaan
kaikki olivat luulleet häntä sepäksi, niin oli hän antanut heidän
olla tuossa uskossaan. Ehkäpä hän ei kehdannut sanoa, kuka hän oli,
jouduttuaan sattumalta häätaloon.

Maija Liisa lakkasi antamasta lepeitä tädille ja peitti silmänsä
kädellään. Miksi hän tänäänkin oli tullut valepuvussa?

Hänen ei tarvinnut tuumia asiaa sen pitemmältä. Kaikki selveni äkkiä
hänelle. Nyt hänellä oli varma tarkoituksensa. Hän tahtoi, että Maija
Liisa ja hänen veljensä -- --

Kuinka suloista se olikaan ja kuinka omituista. Maija Liisa käsitti
hänen toivoneen, että hänen veljensä ja Maija Liisa saisivat nähdä
toisensa ja puhua keskenänsä. Varmaan hän eilen illalla, saatuaan
taalarin, oli lähettänyt suksimiehen mukana sanan veljelleen ja
viekoitellut hänet tänne Svanskogiin. Ja täällä hän oli antanut hänen
odottaa koko päivän. Kun hän nyt saapui myöhään illalla, tuli hän
seppänä. Hän ei tahtonut näyttäytyä itse. Maija Liisan ei pitänyt
ajatella ketään muuta kuin veljeä.

Ja siinä hän nyt seisoi ja soitti aivan kuin maalaispelimanni
huvittaakseen talon väkeä! Olihan hän kerran sanonut, ettei hän enää
koskaan ottaisi jousta käteensä, mutta tätä ei hän suinkaan laskenut
miksikään viulunsoitoksi.

Maija Liisan järki ei sanonut hänelle kaikkea tätä. Mutta hän saattoi
mielessään arvata kaikki Sven Liljecronan ajatukset. Hän ei tiennyt,
pitikö hänen nauraa vai itkeä hänen tähtensä.

Se ainakin oli varmaa, ettei Maija Liisa ollut hänen mielestään
epämiellyttävä, koska hän oli pannut toimeen tämän kohtauksen hänen
ja veljen välillä. Vai oliko hänen vain ollut sääli Maija Liisaa, kun
hänellä oli niin vaikea olo kotona? Hän oli tahtonut hankkia hänelle
viisaan ja hyvän ystävän, joka saattoi vapauttaa hänet kaikesta
huolesta.

Kas, hänellä itsellään oli suuri suru. Siitä hän ei koskaan voinut
vapautua. Hänen armaansa oli kuollut, eikä hän koskaan voinut häntä
unohtaa. Maija Liisa Lyselius oli hänen silmissään vain köyhä tyttö,
joka oli istunut uunin kolossa itkemässä, kun hän sattumalta näki
hänet, ja hän tahtoi auttaa häntä saavuttamaan kunniaa ja onnea.

Maija Liisan oli pakko nostaa päänsä pystyyn ja katsella toisia.
Sillä hän oli vähällä purskahtaa itkuun, kun hän ajatteli, ettei
Liljecrona vaatinut itselleen yhtään mitään elämässä.

Mutta juuri kun hän kohotti silmänsä ja ajatukset pyörivät kaikkein
kiihkeimmin hänen päässään ja hän tunsi sekä surua että iloa eikä
muistanut laisinkaan sitä, mikä kaikkina muina päivinä oli hänen
kauhein kiusansa, juuri samassa joku tarttui taaskin oveen ja pisti
päänsä sisään.

Maija Liisa tuijotti tulijaan, ikäänkuin tämä olisi ollut
ventovieras, eikä mennyt häntä vastaan. Täti työnsi syrjään rukkinsa
ja nousi pystyyn. Töin tuskin sittenkään Maija Liisa käsitti kuka
hän oli, vaikka hän kuuli vieraan sanovan, että hän oli tullut
Pitkän-Bengtin kanssa hakemaan Maija Liisaa, ja vaikka täti vastasi,
ettei suinkaan pastorskalla ollut niin kova kiire, ettei hän voinut
riisua päällysvaatteita yltään ja syödä illallista ennen kotiinlähtöä.



VÄNRIKKI.


Lövdalan uudella pappilanrouvalla oli tapana lähettää sanoja ja
toimituttaa pieniä asioita kaikkien ihmisten kanssa. Samantekevää
ajoiko pappilan ohitse talonpoika vai herrasmies, joka kerta hän
seisoi kyökin portailla ja viittasi kädellään ja huusi, kunnes
ohikulkija pysähtyi. Sitten sai Maija Liisa tai pikkupiika juosta
tielle ja pyytää matkustajia ystävällisesti ottamaan mukaansa naulan
voita, jonka rouva Raklitz lähetti kaupaksi kapteenille Bergan
kartanoon tai viemään takaisin pirran, jonka hän oli lainannut
vanhalta rouva Moreukselta.

Välistä hän keksi sellaista asiaa, jota oli sekä vaikea että
vaivaloista toimittaa, ja pian ihmiset suorastaan alkoivat pelätä
Lövdalan tietä. Ikävä oli kieltää mitään pappilanrouvalta ja aivan
mahdotonta oli päästä ohi hänen huomaamattansa.

Hänellä oli aivan erinomainen taito saada ihmisiä toimittamaan hänen
asioitansa. Saipa hän sellaisen tyhjäntoimittajan kuin kauniin
Örneclounkin tekemään hänelle palveluksen.

Eipä näyttänyt juuri siltä, kuin vänrikki ja pappilanrouva olisi
tulleet ystäviksi, kun vänrikki saapui Lövdalaan vieraisille
tammikuun viimeisellä viikolla. Hänellä oli aina tapana tulla näihin
aikoihin ja jäädä taloon viikoksi tai pariksi. Mutta pappilanrouva
lupasi, heti kun vänrikki astui sisään, pitää huolta siitä, ettei tuo
laiskuri ehtisi vanheta talossa. Hän oli päässyt juuri parhaaseen
työintoon kaikkien joulukestien jälkeen, eikä hän halunnut nyt
sellaisia vieraita, joita oli pakko palvella.

Örneclou ei sitä paitsi tullut koskaan yksinänsä, niin köyhä kuin hän
olikin, vaan hänellä oli oma hevonen. Ja hevonen tarvitsi myös ruokaa
ja hoitoa, samoinkuin sen isäntäkin.

Pappilanrouva koetti parhaansa mukaan tehdä hänen olonsa ikäväksi.
Ensiksi hän antoi kamarineitsyen kantaa vänrikin raskaan matkalaukun,
jossa olivat hänen käherrysrautansa ja peruukkinsa, huonompaan
vieraskamariin. Örneclou oli tottunut nukkumaan paremmassa, jossa oli
uuni ja telttavuode sekä hienot untuvatyynyt ja höyhenpatjat, mutta
hän ei ollut koskaan näyttänyt niin tyytyväiseltä astuessaan tähän
huoneeseen kuin nyt, kun hänet vietiin toiseen.

Kas, täällä hän oli aina halunnut nukkua, sanoi hän. Tätähän huonetta
nimitettiin "yliskamariksi", jossa jokainen, joka tuli pappilaan ja
pyysi yösijaa, sai maata. Täällä hän saattoi melkein joka yö saada
seuraa, ja hän, joka oli huonouninen, tarvitsi kyllä puhetoveria.
Ja vieraskamarin suuressa telttavuoteessa oli tavallisesti niin
tukehduttavan kuuma. Hän makasi paljoa mielemmin tällä kapealla
olkivuoteella.

Parasta kaikesta oli se, ettei siellä ollut minkäänlaista uunia, vaan
että huone sai lämpönsä suuresta muurista, joka nousi keittiöstä ja
täytti puolet huoneesta. Ajatelkaahan, ei vähintäkään häkää eikä
savua, vaan tasaista ja mieluista lämpöä kaiken päivää!

Huonekalut olivat vankat ja vakavat, suuri pöytä maalaamaton
ja puutuolit kovat. Ei siellä ollut mitään, mikä olisi voinut
vahingoittua hänen kähertäessään peruukkiaan tai värjätessään
viiksiään.

Näin hän kehui niin kauan kuin kamarineitsyt oli huoneessa. Mutta
millaisiksi hänen kasvonsa venyivät, kun hän jäi yksin, sitä ei
kukaan voi tietää. Oli kylmä päivä, eikä lämmittämätön huone tuntunut
kovin lämpimältä hänen vaihtaessaan vaatteita ja laittautuessaan
hienoksi. Mutta hänen poskensa olivat niin kauniin ruusunpunaiset
ja kulmakarvat niin hyvin maalatut, ettei kukaan voinut huomata
hänen tullessaan päivällistä syömään, että hän oli kylmästä aivan
kangistuneilla sormilla suorittanut koko työn.

Pappilanrouva tiesi varsin hyvin, ettei toista sellaista hyväin
päiväin pitäjää ollutkaan kuin Örneclou, ja ettei siinä kyllin, että
hän tahtoi saada hyvää ruokaa, vaan että hän söi myös mielellään
kauniissa salissa, jossa hieno pöytäliina ja kirkkaat hopeat
koristivat pöytää! Kyllähän hän tiesi, että Örneclou ennen oli
saanut syödä salissa, ja että hänen tähtensä oli pinottu pöytään jos
jonkinlaisia herkkuja, mutta nyt pappilanrouva tahtoi päästä hänestä
niin pian kuin suinkin, ja siksi hän kattoi pöydän kyökkikamariin
aivan arkipäiväisesti eikä tarjonnut muuta kuin verileipää ja
kaalisoppaa.

Örneclou oli kaikkein suloisimmalla tuulella ja kehui koko
päivällisen ajan pappia siitä, että hän oli mennyt uusiin naimisiin.
Ajatelkaahan vain, kuinka vaikea vanhan Sjöskogan rovastin oli
tulla toimeen, hän kun oli elänyt leskenä niin monta vuotta! Kun
vänrikki viimeksi oli käynyt häntä tervehtimässä, ei ruokasalin
lattia ollut pesty, jotta heidän oli pakko syödä makuuhuoneessa.
Puhtaita pöytäliinoja ei ollut koko talossa, vaan saatiin tyytyä
tahraisiin liinoihin, ja palvelustytöt olivat niin laiskoja, etteivät
he viitsineet keittää uutta ruokaa, vaan sama kaalisoppa, jota oli
syöty sunnuntaina, palasi joka päivä pöytään, ja he saivat olla
tyytyväisiä, niin kauan kuin sitä riitti.

Mutta vänrikin vanha ystävä ja veli täällä Lövdalassa oli järjestänyt
elämänsä aivan toisella tavalla. Niin taitavaa emäntää kuin hänen
rouvansa, sai etsiä. Vänrikki oli kuullut häntä niin suuresti
kehuttavan, että hän jo edeltäpäin oli mielessään ihmetellyt, mitähän
herkkuja hän saisi maistaa tullessaan pappilaan tällä kertaa. Ja
miten hyödyllistä Maija Liisalle, että hänkin sai oppia, miten pöytä
oli katettava, vieläpä henkilöltä, joka tiesi aivan säntilleen, miten
hienoissa taloissa elettiin!

Kaunis Örneclou oli erinomaisen taitava sanomaan ilkeyksiä, ja ne
sattuivat kyllä maaliinsa, mutta Anna Maria Raklitz ei välittänyt
niin vähästä kuin muutamista pilkkasanoista, vaan sanoi karhealla
äänellään:

"Koska vänrikki ei viihtynyt tuon leskimiehen luona, niin olisihan
hän voinut lähteä tiehensä."

Silloin Örneclou käsitti, ettei hänen sallittaisi syödä salissa eikä
nukkua vieraskamarissa, jollei hän muuttaisi menettelytapaansa.

Mieluimmin hän olisi lähtenyt pois heti paikalla, mutta tässä oli
kysymys vielä toisestakin asiasta. Kummallista, että joku nainen
tahtoi ajaa pois hänet. Sellaisessa asemassa hän ei ollut vielä
koskaan ennen ollut, eikä hän voinut sitä lainkaan ymmärtää.

Tosin hän kävi jo hiukan neljännelläkymmenellä, mutta hän oli yhä
vieläkin kaunis mies, eikä kukaan nainen ollut voinut vastustaa häntä.

Vänrikki jäi taloon. Pari tuntia hän pelasi lautaa papin kanssa,
ja kun tämä hämärissä meni ulos neuvottelemaan Pitkän-Bengtin
kanssa talon asioista, läksi vänrikki saliin ja alkoi keskustella
pappilanrouvan kanssa. Tämä istui jäykkänä ja suorana tuolilla
ikkunan vieressä ja koetti käyttää hyväkseen vielä viimeistä valoa
saadakseen parsituksi muutamia sukkia.

Örneclou alkoi koetteeksi puhua siitä, että hän tunsi jo tulevansa
vanhaksi. Ja vuosien mukana oli hänen ymmärryksensäkin lisääntynyt.
Kaikki nuoret tytöt olivat vain vallattomia ja huikentelevaisia.
Hän oli päättänyt luopua tästä perhosjahdista ja kysyi, eikö serkku
-- hän toivoi, että hän hänen miehensä vanhana ystävänä sai luvan
sanoa häntä serkuksi -- tuntisi jotakin vanhempaa naista, niin, ei
tietenkään kovin vanhaa, mutta kuitenkin hiukan kolmannellakymmenellä
olevaa, joka olisi vakava ja taloudellinen ja tahtoisi ottaa
huostaansa sellaisen raukan kuin hän oli.

Pappilanrouva istui aivan liikkumattomana. Hämärässä valossa ei ollut
niinkään helppoa nähdä hänen kasvojensa ilmettä. Mutta Örneclou oli
huomaavinaan hienon hymyn hänen kapeitten huuliensa ympärillä. Kukapa
tiesi, vaikka hän olisi istunut siinä ja tehnyt hänestä pilkkaa.

Hirveä ihminen tuo, jonka Lyselius oli nainut! Olihan muuten kaikkein
helpointa herättää vanhemman naisen mielenkiintoa puhumalla hänelle
naimatuumistaan.

Örneclou ei ollut koskaan puhunut kenenkään naisen kanssa muusta kuin
rakkaudesta tai naimisesta. Hän ei voinut keksiä ainoatakaan sanaa
mistään muusta aineesta. Siksi hän aloitti saman asian uudestaan. Hän
sanoi vain samaa päinvastoin kuin äsken.

"Minä huomaan", sanoi hän, "että serkku on kuullut niin paljon
juoruja minusta, ettei serkku luule minun tyytyvän vähemmän
kauniiseen eikä vanhanpuoliseen vaimoon. Mutta sen ainakin serkku
huoleti voi uskoa, että minä samalla tahtoisin myös viisaan ja
ymmärtäväisen vaimon. Ja minun mielestäni Maija Liisa Lyselius, sen
jälkeen kuin hän on joutunut serkun johdon alaiseksi..."

Örneclou vaikeni varovaisuuden vuoksi saadakseen selkoa pitikö hänen
jatkaa, vai oliko hän hypännyt väärään tynnyriin. Huoneessa pimeni
yhä enemmän, jotta oli melkein mahdoton seurata sen vastahakoisen
ihmisen kasvojenilmettä, joka istui häntä vastapäätä. Mutta näyttipä
siltä, kuin hän salassa olisi naureskellut.

"Tarkoitus on kai sellainen, että Maija Liisan pitää mennä naimisiin
jonkun papin kanssa ja jäädä asumaan tänne Lövdalaan", sanoi
Örneclou, "ja kyllähän sillä asialla on puolensakin. Lyselius
valitsee hänelle tietenkin reippaan ja kelpo miehen, joka osaa
muutakin kuin vain seisoa saarnastuolissa, sellaisen, joka kykenee
hoitamaan maanviljelystä yhtä hyvin kuin hän itsekin. Minun
kaltaiseni mies tarvitsisi anopin apua joka askeleella, ja ehkäpä se
voisi käydä vaivaloiseksi. Serkku tahtoisi kai järjestää asiat siten,
että serkku, kun serkku jää leskeksi -- on tosiaankin surullista
nähdä, kuinka Lyselius tänä viime vuonna on käynyt huonoksi, näin
ohimennen sanoen -- saisi istua omassa kamarissaan, samoinkuin rouva
Beata Spaak tarvitsematta huolehtia mistään."

Pappilanrouva istui yhä yhtä jäykkänä ja suorana, ja veti
edes-takaisin neulaansa. Mutta nyt hän kääntyi ikkunaan päin
nähdäkseen paremmin, ja silloin vänrikki huomasi aivan selvästi hänen
nauravan.

Örneclou alkoi luulla, ettei mikään maailmassa voisi pystyä häneen.
Hän nousi lähteäksensä huoneeseensa kähertämään peruukkejansa ja
laittamaan röyhelystänsä, niinkuin hänellä oli tapana tehdä aina, kun
hän oli pahalla tuulella.

Mutta nyt kääntyi pappilanrouva hänen puoleensa ja kysyi häneltä:
"Vänrikki, joka alituisesti kulkee paikasta toiseen, tuntee kai
myöskin tuon Liljecronan, joka on pappina Finnerudissa?"

Vänrikki hätkähti. Näyttipä sittenkin se, mitä hän oli sanonut
tulevasta vävypojasta käyneen onkeen. Ehkäpä Liljecronaa oli ajateltu
taloon vävyksi ja kukapa tiesi, vaikka hänen puheestaan olisi voitu
vetää sellainen johtopäätös, ettei hän ollut siihen oikein sopiva.

"Olle Liljecrona!" sanoi vänrikki. "Tietysti minä tunnen hänet.
Olenhan minä käynyt hänen luonaan Finnmarkenissakin. Se vasta on
kelpo mies, ymmärtää kaikkia asioita, onhan hän opettanut siellä
kaikenlaisia askareita sekä mies- että naisväelle."

"Hän on tainnut iskeä silmänsä Maija Liisaan", sanoi pappilanrouva
aivan avomielisesti. "Kaikki häntä kehuvat."

Pappilanrouva osoitti vain äidillistä mielenkiintoa, mutta sittenkin
Örnecloun mielestä äänessä oli jotakin, josta saattoi ymmärtää, että
hän halusi kuulla jotain moitetta kosijasta.

"Onhan serkku niin ymmärtäväinen, ettei serkku tuomitse nuoria liian
ankarasti?" sanoi Örneclou. "Täytyyhän muistaa, kuinka yksinäistä
elämää hän on viettänyt noiden suomalaisten keskuudessa. Minä ainakin
olen viimeinen heittämään kivellä tällaisessa tapauksessa. Mutta
eihän sitä voi kieltää, että Liljecronalla on ollut siellä suhde jo
useita vuosia. Sen asian voi kuitenkin erittäin hyvin järjestää aivan
Maija Liisan tietämättä."

Pimeys oli vihdoinkin pakoittanut pappilanrouvan lopettamaan
parsimistyönsä, mutta hän ei sytyttänyt sittenkään tulta, vaan otti
käteensä kutimen, jota hän saattoi neuloa katsomattakin. Puikot
kulkivat tasaisesti ja äänettömästi, mutta kun Örneclou mainitsi
nuoren papin suhdetta, helähtivät ne äkkiä. Pappilanrouvan ääni
kuului myös varsin kiihtyneeltä, kun hän sanoi: "Mitä vänrikki sanoo?
Kuinka se olisi mahdollista, että pappismies...? Mitenkä piispa...?"

"Serkku ei tiedä, kuinka kaukana Finnerud on. Mutta sen minä voin
sanoa serkulle, ettei juuri kelläkään ole tietoa asiasta, ei edes
lähimmillä sukulaisilla. Aivan sattumalta minä pääsin sen perille. Ja
tietysti minä olen ollut vaiti, aina tähän saakka, mutta nyt minun
mielestäni minun velvollisuuteni on ilmoittaa epäilykseni hellälle ja
levottomalle äidille."

Puikot helähtivät vielä uudestaan yhtä kiivaasti. "Ehkäpä se ei ole
tottakaan? Saahan sitä kuulla panettelua kaikista ihmisistä."

Örneclou koristi kurkkuaan. "Serkku pakoittaa minua ilmaisemaan
enemmän kuin mitä minulla olisi halua kertoa. Mutta, niinkuin
sanottu, minun mielestäni minun velvollisuuteni on saattaa serkku
tämän asian perille. Minä vakuutan serkulle, ettei minulla, ollut
aavistustakaan asiasta ennenkuin viime kerralla, kun vähää ennen
joulua kävin Liljecronan luona. Hän ei ollut kotona minun saapuessani
sinne, mutta hänen emännöitsijänsä otti minut erittäin hyvin vastaan
ja pyysi minua odottamaan isäntää. No, minä sain odottaa varsin kauan
ennenkuin hän tuli, ja sillä välin aloin keskustella tuon naisen
kanssa. Tavallaan hän on erinomainen ihminen, sen minä voin sanoa
serkulle. Hän ei ole suomalainen, vaan kotoisin ruotsalaisalueelta,
niinkuin he siellä sanovat, ja niin kelvollinen, että täytyy oikein
ihmetellä. Minä olen aina ihaillut hänen väsymätöntä tarmoaan, kun
hän on koettanut saada Liljecronan elämän niin siedettäväksi kuin
suinkin noiden suomalaisten parissa. -- No niin, me istumme siis
yhdessä jutellen. Ymmärtäähän serkku sen: ei hän ole mikään hieno
ihminen, oikeastaan vaan talonpoikaisnainen, mutta hyvin järkevä
kaikissa puheissaan. Me emme olleet vaihtaneet montakaan sanaa,
kun huomasin, että jokin asia teki hänet levottomaksi. Minä puhuin
ystävällisesti -- tietäähän serkku sen, että minä osaan seurustella
naisten kanssa -- ja hän tunsi luottamusta minua kohtaan. Hän kysyi
minulta suoraan, luulinko minä, että Liljecrona tulisi saamaan
tuon suuren kirkkoherranpaikan. Liljecrona oli luvannut hänelle,
luvannut jo kahdeksan vuotta sitten, jolloin tuo nainen oli tullut
taloon, naida hänet heti, kun hän saisi paremman paikan. Mutta nyt
hän pelkäsi, sillä Sjöskoga oli niin kovin suuri. Kunpa ei vaan
Liljecrona arvelisi, ettei hän ollut kylliksi hieno ruustinnaksi!
Ymmärtäähän serkku sen, että hän oli varsin levoton. Minä en
voinut muuta kuin lohduttaa häntä parhaani mukaan, ja lupasin
ottaa selkoa Liljecronan aikeista. Seuraavana päivänä minä sanoin
suoraan Liljecronalle, että olin huomannut missä suhteessa hän oli
emännöitsijäänsä, ja kysyin miksei hän voinut laillistuttaa suhdetta.
Hän vastasi peittelemättä, että hän oli siihen liian köyhä. Jos hän
menisi naimisiin palvelustytön kanssa, niinkuin hän sanoi, tulisi
tytöstä rouva, ja silloin hänellä pitäisi olla toinen palvelija
palvelemassa häntä. 'Veli voi olla aivan varma siitä', sanoi
hän, 'ettei hän sitten enää lypsäisi lehmiä eikä auttaisi Pekkaa
peltotyössä. Mutta tietysti minä menen naimisiin, niin pian kuin
minulla on siihen varaa.' -- Kun hän nyt pääsee Sjöskogaan, sanoin
minä, niin -- 'Ah, Sjöskoga', vastasi hän, 'en minä siitä huoli!
Siitä minä kieltäydyn.'"

Örneclou vaikeni. Hän saattoi töin tuskin nähdä pappilanrouvaa
pimeässä, eikä hän kuullut myöskään, että puikot helähtelivät.
Hänestä tuntui melkein kammottavalta. Ehkäpä hän oli tehnyt, jollei
suorastaan ilkityön, niin ainakin hyvin varomattoman teon.

"Nyt minä olen kertonut serkulle kaikki mitä tiedän", sanoi hän.
"Minun täytyy vain pyytää, ettei serkku kiinnittäisi kovin suurta
huomiota tähän. Sen parempaa nuorta pappia kuin mitä Liljecrona on,
ei sittenkään ole koko hiippakunnassa. Ajatelkaahan: niin lahjakas
mies, ja uhrautuu sittenkin kokonaan köyhien suomalaisten hyväksi!
Kokonaista yksitoista vuotta hän on elänyt siellä köyhyydessä!
Minun mielestäni hän on oikea sankari, aivan yhtä suuri kuin tuo
korsikalainen, josta nykyään pidetään niin paljon melua."

Äänettömyyttä kesti yhä. Vänrikistä tuntui yhä kammottavammalta. Hän
alkoi uudestaan kehua Liljecronaa, ja silloin pappilanrouva nousi
paikaltaan ja sanoi äänellä, jolla oli aivan toinen sävy kuin äsken
keskustelun aikana:

"Minä kuulen Lyseliuksen tulevan sisään. Serkku on hyvä ja menee
hänen luokseen eikä istu enää täällä pimeässä minun kanssani. Hän
on niin mielissään, kun hän saa olla hetken aikaa yksikseenkin niin
hyvän ja vanhan ystävän kanssa kuin serkun."

Ja tämän jälkeen oli pappilanrouva aivan kuin muuttunut, Örneclou
sai syödä salissa, sai maata parhaassa vieraskamarissa ja hänelle
tarjottiin niin hyviä ruokia, ettei edes pappi ollut saanut sellaisia
herkkuja.

Örneclou ei ollut kovinkaan ihmeissään. Tiesihän hän ennestään, ettei
kukaan nainen voinut vastustaa häntä, kun hän pani vain parastansa,
niinkuin nytkin, tämän vanhan Raklitzin tähden. Mutta sittenkin
oli tässä jutussa hänen mielestään jotakin kummallista, kunnes hän
keksi sen, että pappilanrouva varmaankin oli päättänyt ottaa hänet
vävykseen.

No niin, eihän Örneclou ollut tarkoittanut tätä kosintaansa kovinkaan
vakavasti. Vaan miksikä ei? Eipä se olisi niinkään tyhmää, jos hän
voisi saada Maija Liisa Lyseliuksen. Ja että hän saisi hänet, sehän
oli päivän selvää. Anoppi oli hänelle niin suopea, ettei hän tiennyt
oikein, mitä kaikkea hyvää hän hänelle tekisi.

Mutta ennenkuin hän päätti asian lopullisesti, tahtoi hän
kuitenkin vielä tehdä pienen kierroksen Värmlannissa ja käydä
kaikissa vanhoissa kartanoissa, joissa hän oli saanut nauttia
vieraanvaraisuutta. Sitten kun hän joutui naimisiin ja sai vaimon
ja talon, oli hänen tietenkin pakko pysytellä kotona. Ei hänellä
ollut aikaa edes viipyä Lövdalassa tällä kertaa yhtä kauan kuin
tavallisesti, sillä mitä pikemmin hän läksi matkaan, sitä parempi.
Sitä pikemmin hän taas voisi päästä takaisin.

Kun hän seuraavana aamuna ilmoitti, että hänen täytyi lähteä matkaan,
huomasi hän sekä pappilanrouvasta että neidestä, että he olivat
pahoillaan. He koettivat kehoittaa häntä jäämään, mutta hän oli
taipumaton. Hänen täytyi välttämättä olla Karlstadissa ennen iltaa.

Tietysti hän ei sanonut suoraan, että hän läksi talosta tullakseen
taas takaisin ja ruvetakseen sitten isännäksi, mutta sehän hänen
tarkoituksensa kuitenkin oli.

Hän tunsi ikävöivänsä sinne takaisin jo ennenkuin hän oli
lähtenytkään matkaan. Täällä hän kyllä tulisi viihtymään.

Juuri kun hän puki turkit ylleen, kysyi pappilanrouva häneltä
tahtoisikohan hän tehdä hänelle pienen palveluksen. Asian laita oli
sellainen, että hänen armonsa Lökenen kartanossa oli pyytänyt saada
ostaa kukon, ja jollei hänellä olisi siitä kovin paljon vaivaa, niin
hän pyytäisi häntä ottamaan sen mukaansa. Sillä jos hän aikoi mennä
Karlstadiin, niin olihan Lökene silloin aivan tien varrella.

Vänrikki vastasi heti myöntävästi ja oli vielä lisäksi hyvilläänkin.
Ensiksikin hän saattoi siten tehdä palveluksen tulevalle anopilleen,
ja toisekseen hän sai tilaisuuden pistäytyä Lökenen kartanoon ja
saada siellä päivällistä.

Mutta kun vänrikki vastasi myöntävästi, niin hän ei tietystikään
aavistanut, että kukko, jota hänen tuli kuljettaa mukanansa, oli
elävä.

Kas, vänrikillä oli vain pieni kehno reki. Ei muu auttanut, kuin
asettaa kukko laatikkoineen istuimelle ja itse käydä istumaan taakse.

Mutta hän pysytteli hyvällä tuulella loppuun asti. Täytyihän hänen
näyttää vanhalle Raklitzalle, ettei hän mistään voinut saada sen
kohteliaampaa eikä alistuvampaa vävypoikaa.

Oli kirkas ja kaunis tammikuun päivä. Aurinko paistoi aivan kuin
maaliskuussa, eikä pakkasesta voinut olla puhettakaan.

Vänrikki tunsi itsensä nyt aivan kuin uudeksi ihmiseksi verrattuna
eiliseen. Lövdala ja Maija Liisa! Tuhat tulimaista! Nyt hän sai oman
kodin ja saattoi ottaa vastaan vieraita milloin hyvänsä, se oli
sentään toista kuin kiertää talosta taloon vuoden umpeensa tietämättä
oliko hän tervetullut, kun hän pysäytti hevosensa kartanon portaiden
eteen.

Matka sujui nopeasti, sillä keli oli hyvä, ja Örneclou saapui pian
Loby'hyn. Täällä tuli talonpoikaisukko olkikuormallaan häntä vastaan.
Se oli vannaan itse Björn Hindriksson!

"Rikas ja kelpo mies, tuo Björn Hindriksson", tuumi vänrikki ja
kiristi ohjaksiaan aikoen vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan. Hän
oli Lövdalan naapuri, ja koska Örneclou toivoi pääsevänsä sinne
isännäksi, niin oli parasta hieroa ystävyyttä hänen kanssaan.

Mutta mitä ihmettä? Mistä tuo kiekunta osui suoraan hänen korviinsa,
hänen aikoessaan pysähtyä? Kauhusta hän oli keikahtaa maahan kapealta
istuimeltaan. Hän oli kokonaan unohtanut kukon.

Örnecloun Fingal ei liikahtanut paikaltaan. Se oli eläissään ollut
mukana niin monessa leikissä, ettei mikään voinut sitä pelästyttää.
Mutta Björn Hindrikssonin Rusko ei ollut yhtä karaistu yllätyksiä
vastaan. Se alkoi nelistää ja kaatoi heinäkuorman ojaan.

Ei sitä tuolla tavalla juuri voinut naapurisopua rakentaa. Vänrikki
heilutti harmissaan piiskaansa Fingalin selän yläpuolella. Heti kun
reki joutui liikkeeseen, vaikeni kukko.

Taaskin matka sujui hyvällä vauhdilla pitkin tietä, ja taaskin
Örnecloun ajatukset kiintyivät Maija Liisaan. Hän oli kaunis, vain
seitsemäntoista vuoden vanha ja hän omisti Lövdalan. Olihan hän juuri
oikea mies voittamaan niin suuren onnen, kun ensimäinen nuoruus jo
oli hänen takanaan.

Tiellä tuli taaskin joku vastaan. Eräs herra ja nainen lähestyivät
ratsain. Tuskinpa kukaan muu kuin kreivinna Dohna saattoi ratsastaa
tällä tiellä.

Komea nainen, tuo Borgin kartanon leskikreivinna! Aina oli hauska
nähdä ratsastajatarta, joka osasi istua niin hyvin hevosen selässä.
Sääli vain, että hänen seurassaan alituisesti oli tuo pieni tumman
verinen muukalainen, jonka hän nyt oli ottanut suojatiksensa.

Örneclou pysähtyi, astui alas takaistuimelta ja asettui ihailevaan
asentoon, lakki kourassa. Samassa kiekui kukko. Kreivinna kiristi
ohjaksia ja katsoi ihmeissään ympärilleen. Mistä kiekunta kuului?
Mitenkä kummaa kukko oli päässyt maantielle näin kauaksi kaikista
taloista?

Ehkei hän olisi ymmärtänyt koko asiaa, jollei kukko olisi kiekunut
vielä toisenkin kerran. Mutta silloin hän ymmärsi. Ja suuri ilveilijä
kuin hän oli, alkoi hän jutella Örnecloun kanssa ja pakoitti hänet
seisomaan kokonaista kolme minuuttia alallaan maantiellä.

Kukko kiekui koko ajan, kiekui joka sanan välissä, jonka he
vaihtoivat keskenään.

Ja tuota kauniin Örnecloun täytyi kestää! Hienoin kaikista Värmlannin
kavaljeereista sai pitää hyvänään sen, että häntä tällä tavalla
pilkattiin.

Kreivinna istui hiljaa hevosen selässä ja jutteli edelleen. Ei ollut
vähääkään huomaavinaan kukkoa. Ei näyttänyt lainkaan kuulevan, että
kukon kimakka kiekuna esti kuulemasta joka toisen sanan, jonka hän
sanoi.

Mutta Örneclou oli niin tuskissaan, että kylmä hiki nousi hänen
otsalleen. Lopuksi hän ei voinut sitä enää kauemmin kestää. Hän
hypähti istuimelleen ja jatkoi matkaansa.

Silloin kukko lakkasi heti laulamasta, mutta sen sijaan Örnecloun
korvissa kajahti kreivinnan kirkas, helmeilevä nauru. Se seurasi
häntä aina pitäjän rajalle saakka, se seurasi häntä koko matkan, se
seurasi häntä läpi koko elämän. Hän ei voinut sitä koskaan unohtaa.

Kylläpä hänen olisi tehnyt mielensä avata laatikon kansi ja päästää
kukko irralleen. Mutta Örneclou ajatteli Maija Liisaa ja Lövdalaa ja
päätti kestää loppuun saakka. Anopin kanssa ei ollut hyvä riitaantua.
Ja kun hän vain pääsi Svartsjön kirkon ohi, niin tie kulki aution
metsäseudun halki, eikä hän luultavasti siellä tulisi tapaamaan enää
ketään.

Mutta pahaksi onneksi ilma oli kovin kaunis. Kaikilla ihmisillä
näytti olevan halua lähteä oikein pitkille ajeluille. Ei kestänyt
niinkään kauan, ennenkuin vänrikki kohtasi rykmentin päällikön,
Örneclou oli tosin eronnut jo kauan sitten virastaan, mutta siitä
huolimatta hän tahtoi aina esiintyä arvokkaasti ja kohteliaasti,
niinkuin jokaisen tulee, joka on polkenut kunnian kenttää.

Samassa kun Örneclou ojentautui suoraksi ja aikoi tervehtiä, kiekui
kukko.

Hän oli tulla aivan epätoivoon. Toinen onneton kohtaus seurasi
toistansa. Huono onni suorastaan vainosi häntä.

Vihdoin, kaukana Sundgårdin mäissä kohtasi hän Björnen uuden
patruunan, Melchior Sinclairen.

Se tässä vielä puuttui. Se oli kaikista pahinta. Ihmisillä oli tapana
haukkua Sinclairea Kukoksi, siksi että hän oli ylpeä ja puhui kovalla
äänellä ja oli aina valmis riitelemään ja tappelemaan.

Sinclaire tunsi pilkkanimensä, eikä hän pitänyt siitä. Hänen
läsnäollessaan tuskin uskallettiin puhua kanoista ja munista.

Hädissään Örneclou päätti olla pysähtymättä ja tervehtimättä
Sinclairea. Hän aikoi ajaa ohi niin nopeasti kuin Fingal vain jaksoi
juosta.

Mutta kaikki kävi aina nurin, vaikka hän olisi järjestänyt asiat
miten hyvänsä. Patruuna oli juuri ollut Karlstadissa ja hankkinut
kulkuset hevoselleen, jotka kilahtelivat niin komeasti, että kukko
sai eloa itseensä ja kiekui juuri ohiajaessa.

Örneclou kohosi pystyyn ja iski piiskallaan Fingalia kylkeen. Tästä
täytyi päästä pakoon niin pian kuin suinkin.

Mutta ei hänen ollut niinkään helppo suoriutua tästä pelistä.
Melchior Sinclaire raivostui. Hän ei ollut huomannut laatikkoa, jossa
kukko oli, mutta Örnecloun hän oli tuntenut ja luuli, että vänrikki
oli matkinut kukkoa ohiajaessaan kiusatakseen siten häntä.

Hän käänsi hevosensa ja ajoi Örnecloun jäljissä antaakseen hänelle
selkään.

Vänrikki kuuli hänen tulevan, ja hän ajatteli että parasta oli
pysähtyä ja selittää asia. Silloin kiekui kukko uudestaan, jotta
metsä kaikui. Ja mahtava patruuna, joka luuli vänrikin vain tekevän
pilaa, raivostui niin kauheasti, että hän ärjähti kuin petoeläin.
Örneclou ei uskaltanut odottaa häntä, vaan ajoi eteenpäin.

Seurasi sitten muutamien minuuttien hurjaa ajoa Sundgårdin mäissä.
Mutta patruunalla oli hyvä juoksija, ja Örnecloun Fingal oli vanha ja
raihnainen, jotta patruuna tietysti hyvinkin pian saattoi saada hänet
kiinni. Ja kun hän katsoi taakseen, näki hän, että patruunalla oli
piiska ojossa, jolla hän aikoi iskeä häntä päähän.

Silloin Örneclou luopui kaikista toiveistaan, jotka hän oli
kiinnittänyt Maija Liisaan ja Lövdalaan. Hän kumartui eteenpäin,
nosti kukkolaatikon ylös ja heitti sen Melchior Sinclairen tielle.
Sillä tavalla hän pääsi pakoon. Muuten mahtava patruuna olisi
piiskannut hänet kuoliaaksi, sillä hän ei ollut mies kuuntelemaan
syitä eikä selityksiä, kun hän suuttui.

Kun vänrikki saapui Ilbergin kestikievaritaloon, oli hän aivan
uupunut. Hän ei luullut koskaan tointuvansa tästä matkasta.

Hän sai elää hyvin monta vuotta, mutta hän ei tullut koskaan niin
vanhaksi, ettei hän olisi kiroillut joka kerta, kun hän kertoi tästä
tapauksesta.

Lövdalaan hän ei palannut koskaan enää. Sillä sen ilkeämpää
seikkailua ei hänelle ikänä ollut sattunut. Eikä hän tahtonut kuulla
muiden muistuttavan häntä siitä.



ARKIOLOSSA.


Niin, nyt oli työ Lövdalassa täydessä vauhdissa, ja joka aamu ja ilta
kuului keittiöstä yhdeksän rukin surinaa aivan kuin myllyn kohinaa.
Päivän valossakaan ei saatu laiskotella, vaan silloin oli pakko
ommella ja kutoa kangasta.

Olipa näyttänyt melkein siltä, kuin pappilanrouva olisi joksikin
aikaa unohtanut, että pikkupiika oli talossa. Hän ei ollut pannut
häntä mihinkään työhön eikä antanut hänelle muuta tointa, kuin
siivota ja lämmittää kyökkikamaria. Mutta samana päivänä, jolloin
vänrikki matkusti pois, ilmestyi pappilanrouva keittiönovelle ja
viittasi pikkupiikaa luokseen. Hän pyysi häntä saliin hetkeksi.

Pikkupiika nousi heti ylös, mutta hän pelkäsi hirveästi olla yksin
pappilanrouvan kanssa. Hänen vastenmielisyytensä pappilanrouvaa
kohtaan ei ilmennyt millään tavallisella tavalla, vaan siten, että
hän tunsi kylmänväreitä selässään joka kerta, kun hän vain näkikin
hänet.

Pikkupiika ei ollut ennen koskaan pelännyt ketään sillä tavalla, ja
hän tuumi itseksensä, mistähän tuo oikeastaan johtui. Sillä että
pappilanrouvassa oli jotakin kummallista, sitä hän ei voinut saada
päästään. Ei kellään muulla ollut niin valkoista tukkaa ja samalla
niin nuoret kasvot kuin hänellä, eikä ollut lainkaan luonnollista,
että nainen puhui äänellä, joka kohisi kuin koski. Ei mikään
tavallinen ihminen voinut myöskään saada aikaan niin paljon ikävyyttä
ja harmia kuin hän. Pikkupiian täytyi alituisesti ajatella sitä, mitä
äiti kerran oli kertonut Svartsjön järvestä sekä niistä kolmesta
pahasta, jotka se kuivuessaan oli jättänyt jälkeensä. Mamseli Maija
Liisa ei tahtonut kuulla siitä puhuttavan, mutta kyllä pikkupiika
tiesi, mikä tuo kolmas oli, ja että se usean kerran oli jo tuottanut
ikävyyksiä Lövdalassa.

Jollei pappilanneiti tahtonut puhua siitä, niin oli talossa kyllä
toisia, jotka sekä tahtoivat että osasivat. Pikkupiian ei tarvinnut
muuta kuin joskus iltasin hiipiä renkitupaan, missä Pitkä-Bengt ja
Vanha-Bengta, hänen äitinsä, ja Munter-Maija, hänen vaimonsa istuivat
uunin edessä pakinoimassa.

Vanha-Bengta kertoi useasti vanhan Svartsjö-järven "vedenhaltijasta",
joka oli joutunut kodittomaksi sen jälkeen kuin vesi oli hävinnyt
-- sillä mitenkäs niin hieno rouva olisi voinut viihtyä pienessä
Svartsjönpurossa, joka juoksi entistä järvenpohjaa myöten --, ja
joka alituisesti koetti hiipiä johonkin lähiseudun kartanoon. Hän
oli pujahtanut milloin mihinkin taloon, mutta muissa kartanoissa
he olivat ajoissa huomanneet hänet ja ajaneet hänet matkoihinsa,
ennenkuin hän oli ennättänyt saada mitään pahaa aikaan.

Munter-Maija tiesi jutun herra Olavuksen pojasta, kaikkein
ensimäisestä Svartsjön papista, joka eräänä kevätyönä oli kahlannut
Svartsjönpurossa ja hukkunut. Olihan aivan selvää, että vedenhaltija
oli lumonnut hänet, eihän hän muuten olisi voinut hukkua tuollaiseen
puroon.

Pitkä-Bengt kertoi siitä aamusta, jolloin hän oli yhdessä Vetterin
poikien kanssa niittänyt heinää eteläisellä niityllä. Molemmat pojat
ja hän itsekin olivat heti huomanneet, kuka ruohikosta ilmestyi
heidän eteensä. Olihan hän niin märkä, että vaatteet oikein tippuivat
vettä. Saattoihan siitäkin jo nähdä, kuka hän oli. Ja hänen silmänsä
ihan pyörivät päässä aivan kuin jonkun kastamattoman.

Ei kukaan noista kolmesta epäillyt vähintäkään, kuka oli nyt
Svartsjön pappilan rouvana, ja kaikki he olivat yhtä mieltä siitä,
ettei hän lähtisi pois talosta, ennenkuin se kokonaan oli turmeltu.

Pikkupiika oli samaa mieltä kuin hekin, varsinkin iltasin ja
pimeässä. Päivin oli hänen vaikeampi saada päähänsä, että Svartsjön
järven koditon vedenhaltija saattoi kulkea täällä Lövdalassa ja pitää
huolta kehruusta ja kankaankutomisesta. Mutta epäilys istui sittenkin
niin lujalla, että pikkupiika värisi joka kerta nähdessään hänet.

Ei siinä mikään sentään auttanut, sillä kun pappilanrouva ilmestyi
kyökin ovelle, niin täytyi pikkupiian seurata häntä kyökkikamarin
läpi, missä mamseli Maija Liisa ompeli reikäompelusta lakanoihin, ja
sitten saliin, suureen, kauniiseen huoneeseen, jossa oli keltaiseksi
kiilloitetut koivuhuonekalut ja siniruutuiset käymämatot. Huoneessa
oli kaksi ikkunaa. Toisen ikkunan ääressä seisoi korkea, vihreä
kalla, toisen pieni ompelupöytä. Kansi oli auki, jotta saattoi
nähdä sen monet pienet lokerot, joissa säilytettiin lankarullia ja
silkkikeriä, vahaa ja neuloja, kirjainmalleja ja nauhoja, hakasia ja
kaikenlaista muuta tarpeellista pikkutavaraa.

Pappilanrouva näytti pikkupiialle kaikkea mitä lokeroissa oli,
ja antoi hänen arvailla mihin niitä käytettiin. Hän oli niin
ystävällinen, että hän yritti hiukan nauraakin, kun tyttö arvasi
väärin, vaikka hän oli niin tottumaton nauramaan, että suupieliä
aivan kiristi.

Mitä ystävällisemmäksi hän tuli, sitä lujemmin pikkupiika puristi
huulensa kiinni, ja sitä virkeämmäksi katse hänen kirkkaissa
silmissään muuttui. Kunhan: pappilanrouva ei vaan koettaisi
viekoitella häntä kertomaan jotakin sellaista, josta voisi koitua
ikävyyttä pappilan neidelle!

Mutta tällä kertaa hän ei näyttänyt aikovan virittää mitään juonta.
Pappilanrouva kävi istumaan ompelupöydän ääreen, ja pikkupiika sai
istahtaa hänen viereensä. Nyt hänen piti oppia ompelemaan, sillä
pappilanrouva oli luvannut hänen äidilleen pitää huolta hänen
kasvatuksestaan.

Kaikkein ensiksi hän näytti hänelle, miten oli tehtävä, kun
pujoteltiin lankaa neulan silmään. Sehän on tavallisesti varsin suuri
koetus pikkuväelle, mutta pikkupiika sai langan neulansilmään jo ensi
yrityksellä.

Pappilanrouva oli oikein ihmeissään. Hänen mielestään hän oli
tavattoman sukkela. Jos hän oppisi kaikkea muuta yhtä helposti, niin
voisi hänestä tulla vaikka ompelija.

Sitten pappilanrouva antoi hänelle pienen palasen kangasta
harjoitellakseen ompelua ja opetti häntä tekemään solmun lankaan ja
pistämään neulan ylös ja alas kankaan läpi.

Pikkupiika seurasi ääneti opetusta. Sitten hän tarttui kangaspalaan,
käänsi sen vasemman käden etusormen ympäri ja ompeli toisen pistoksen
toisensa jälkeen, ikäänkuin ompeleminen ei olisi ollut mikään konsti.

Ihme ja kumma! -- Kylläpä pappilanrouva ihmetteli! Tällaista kummaa
ei hän eläissään vielä ollut kokenut.

Nyt pikkupiika ei voinut pysyä enää vakavana, vaan alkoi nauraa.

Pappilanrouva käsitti vihdoin asian. Ehkäpä pikkupiika oli oppinut
ompelemaan jo ennenkuin hän tuli Lövdalaan.

"En", sanoi pikkupiika, "en minä ennemmin ole ommellut ainoatakaan
pistosta".

Vai niin, sitten kai joku täällä oli opettanut häntä. Ehkäpä mamseli
Maija Liisa?

Pikkupiika pelästyi, kun pappilanrouva vaan mainitsi tytärpuolensa
nimenkin. Hän kiiruhti sanomaan, että vanha Beata rouva
panimokamarissa oli opettanut häntä.

"Olipa sitä hauska kuulla", sanoi silloin pappilanrouva.
"Kummallista, että Beata rouva voi ommella sellaisilla sormilla!"

"Eikö hän muka osaisi ommella!" huudahti pikkupiika. "Ei kukaan koko
talossa osaa ommella niin hyvin kuin Beata rouva."

"Tiedätkö mitä me sitten teemme", sanoi pappilanrouva. "Mennään Beata
rouvan luo kiittämään häntä siitä, että hän on niin hyvin opettanut
sinua."

Ja hän otti pikkupiian mukanaan, mutta pappilanrouva ei valinnut
suorinta tietä panimorakennukseen, vaan kiersi kaukaa tallin
ja navetan takaa. Beata rouva istui tavallisesti kaiket päivät
ikkunassaan, josta hän saattoi nähdä kaikki ne, jotka suuresta
rakennuksesta tulivat hänen luokseen, mutta navetan puolelle ei
hänellä ollut näköalaa.

Kun pappilanrouva ja pikkupiika olivat päässeet jyrkkien portaitten
eteen, jotka kulkivat pitkin päätyseinää, pyysi pappilanrouva
pikkupiikaa juoksemaan edeltä. Nuoren oli niin helppo kiivetä niitä
ylös. Hän tahtoi astua varovaisesti jäljessä. Niin, pikkupiika juoksi
edeltä ja kopisteli portaissa, jotta ei lainkaan kuulunut, että joku
astui hänen perässään.

Beata rouva istui aina kädet sylissä, kun pappilanrouva tuli hänen
luokseen. Hän valitti aina, kuinka vaikeaa oli, ettei hän kelvannut
mihinkään. Hän oli ollut oikea työihminen hänkin aikoinansa, vaikkei
hän pystynytkään samalla tavalla työtä tekemään kuin Anna Maria
Raklitz.

Pappilanrouvan oli todellakin ollut häntä sääli. Kylläpä päivät
tuntuivat pitkiltä, kun oli aina pakko istua alallaan eikä voinut
käyttää käsiään mihinkään hyödylliseen työhön!

Mutta tällä kertaa, pappilanrouvan astuessa sisään, ompeli Beata
rouva reikäompelusta lakanaan, ja käsivarsi liikkui niin nopeasti
edes ja takaisin kuin leivosen siipi.

Kun Beata rouva huomasi pappilanrouvan, teki hän äkillisen liikkeen,
ikäänkuin hän olisi tahtonut pistää ompeluksensa piiloon. Mutta kun
hän näki, että toinen oli jo huomannut sen, jatkoi hän työtään.

Pappilanrouva astui hänen luokseen ja oli kovin tyytyväinen
nähdessään hänet työn ääressä. Olipa se onni, että luuvalo oli
hellittänyt sen verran, että hän saattoi ommella. Hänen piti
välttämättä näyttää, mitä työtä hän teki, sillä pappilanrouva oli
kuullut, että Beata rouva osasi ommella niin hyvin, että pisteet
olivat kuin pieniä helmiä rivissä.

"Mutta onpa se kummallista!" sanoi pappilan rouva ja kumartui yhä
lähemmäksi Beata rouvan ompelua. "Minä mielestäni tunnen tämän
lakanan. Sehän on toinen niistä lakanoista, jotka tänä aamuna annoin
Maija Liisalle ommeltavaksi. Ehkäpä isoäiti on niin ystävällinen
ja auttaa häntä? Niin, ei minulla ole mitään sitä vastaan, mutta
minun mielestäni teidän olisi pitänyt ilmoittaa siitä minulle, jotta
olisin voinut antaa Maija Liisalle kylliksi työtä. Sillä jollei hänen
tarvitse ommella muuta kuin toisen lakanan kustakin parista, niin
kylläpä hänellä sitten on oikeat laiskanpäivät."

Beata rouva istui paikoillaan ompelus kädessä. Hän ei voinut vastata
mitään, sillä leuka ja koko pää tutisivat, ikäänkuin joku takaa olisi
pudistanut häntä.

Pappilanrouva kääntyi ovea kohti lähteäksensä. Hän näki, että
isoäidillä oli kiire, ja siksi hän ei tahtonut sen kauemmin häntä
häiritä. Beata rouva ei kaivannut suinkaan seuraakaan, koska hän
jaksoi niin hyvin tehdä työtä.

Beata rouva änkytti jotain liian rasittavasta työstä, jota vaadittiin
nuorelta ihmiseltä, ja jonka terveyskin saattoi siitä kärsiä.

"Kyllä te tiedätte, ettei Maija Liisalta vaadita liikoja, koska hän
jaksaa valvoa ja lukea puolet yötkin. En usko, että työ voi turmella
nuorisoa. Mutta sen sijaan on paljon vahinkoa siitä, kun kulkee
salaisia teitä eikä käyttäydy suoraan ja rehellisesti."

Näin sanoen hän läksi, ja Beata rouva ei ennättänyt puolustautua
ainoallakaan kunnon sanalla, ennenkuin ovi jo sulkeutui
pappilanrouvan jäljessä. Mutta portaat, joita pitkin hänen piti
kulkea, olivat liukkaat ja jyrkät, jotta hän ei päässyt nopeasti
niitä alas. Sillä välin Beata rouva ehti koota voimansa, ja juuri kun
pappilanrouva seisoi alimmalla portaalla, avasi vanha rouva ovensa.

"Emintimä!" huusi hän niin kovalla äänellä, että tuo sana kajahti
ympäri koko talon. Hän ei odottanut mitään vastausta, vaan palasi
heti sisään ja työnsi oven salpaan, jotta häntä ei uudestaan
yllätettäisi.

Ei kukaan olisi voinut huomata, että pappilanrouva olisi välittänyt
Beata rouvan kiukusta. Hän oli yhä edelleen erinomaisella tuulella,
ja kun hän nyt astui mäkeä ylös asuinrakennuksen portaiden eteen,
sanoi hän aivan levollisesti, että pikkupiika sai mennä saliin
ompelemaan, ja lupasi itse heti tulla jäljessä, kun hän vain ensin
oli puhunut pari sanaa mamseli Maija Liisan kanssa.

Pikkupiika puristi kiinni huulensa eikä vastannut mitään, mutta
hänen kasvojensa ilme oli melkein yhtä synkkä kuin Tapaninpäivänä,
taistellessaan myrskytuulessa.

Kun he tulivat eteiseen, ei hän mennyt saliin, niinkuin oli käsketty,
vaan astui keittiön ovea kohti.

Pappilanrouva kysyi kohta, minne hän aikoi mennä. Eikö hän kuullut,
että hänen piti mennä ompelemaan?

Pikkupiika vastasi hiljaisella äänellä, että se oli hänestä turhaa.

"Miksi se olisi turhaa? Luuletko, että osaat jo niin hyvin ommella,
ettei sinun tarvitse enää mitään oppia?"

Ei, sitä ei pikkupiika tarkoittanut. Mutta hänen ei tarvinnut enää
oppia sen enempää kuin hän jo osasi, sillä hän aikoi nyt lähteä
takaisin kotiinsa.

Hän astui pappilanrouvan eteen ja ojensi hänelle kätensä. Parasta,
että hän kiitti ja jätti jäähyväiset nyt samalla.

"Mutta lapsi kulta!" sanoi pappilanrouva. "Nyt minä en ymmärrä yhtään
mitään. Miksi sinä tahdot lähteä pois?"

Pikkupiika astui pari askelta taakse, ikäänkuin päästäkseen niin
kauaksi, ettei toinen voinut ylettyä häneen, hänen selittäessään
asiaansa.

"Äiti on ollut lapsentyttönä Lövdalassa, ja äiti rakastaa
pappilanneittä. Ja kun äiti oli joulun aikana täällä, niin hän sanoi
minulle, että jos mamseli Maija Liisa joutuu minun tähteni kärsimään
yhä uusia ikävyyksiä, niin en saa jäädä tänne enää, vaan pitää minun
tulla kotiin."

Kun pikkupiika oli sen sanonut, vetäytyi hän seinää myöten aina
keittiön oven viereiseen nurkkaan. Siinä hän seisoi odottaen, mitä
nyt seuraisi. Punaiset täplät paloivat Raklitzan poskipäillä ja hän
astui käsi ojossa pikkupiikaa kohti. Pikkupiika kyyristyi kokoon ja
hänen silmissään leimahti kylmä välke. Hän tiesi saavansa selkäänsä,
mutta hänen mielensä oli niin täynnä vihaa, ettei hän pelännyt, vaan
pikemmin oli iloinen, että taistelu heidän välillään oli syttynyt
ilmiliekkiin.

Mutta samassa tapahtui jotakin, jota pikkupiika ei hetkeäkään ollut
uneksinut. Pappilanrouva ei antanut hänelle edes korvapuustiakaan,
vaan hillitsi itsensä aivan viime tingassa ja koetti hymyillä.

"Lapsi kulta, sinä olet aivan kuin kissa, joka aikoo lentää koiran
päälle. Mutta ole rauhassa! En minä lyö sinua siksi, että olet
uskollinen valtijattarellesi. Sellaisesta minä pidän, ja siksi minä
lupaan, ettei Maija Liisa saa kuulla sanaakaan siitä asiasta, jonka
perille tänään pääsin. Ja nyt me menemme molemmat saliin, emmekä enää
koskaan ajattele koko asiaa."

Pikkupiian päätä pyörrytti. Jotakin tämän alla piili, jota hän
ei ymmärtänyt. Mutta hän oli niin mielissään, kun hän sai jäädä
pappilaan, ettei hän viitsinyt ponnistaa aivojaan selittääkseen tätä
arvoitusta.

Heidän istuessaan jälleen ompelupöydän ääressä, ei ompelusta tullut
kuitenkaan mitään, sillä pappilanrouva avasi laatikon, joka oli
kaikkien muiden alla piilossa, ja veti sieltä ensiksikin esille
aapisen ja sitten paperia ja hanhenkynän sekä mustepullon.

Pikkupiika luuli, että hän aikoi koettaa hänen luku- ja
kirjoitustaitoaan, mutta se ei ollutkaan tarkoitus. Pappilanrouva
alkoi nyt kertoa että hänen lapsena ollessaan oli hänellä aina ollut
niin paljon työtä auttaessaan äitiä hoitamaan pikkusiskoja, ettei
hän koskaan ollut saanut oppia lukemaan eikä kirjoittamaan. Mutta
nyt, kun hänestä oli tullut pappilan rouva, oli hänestä ikävä olla
niin taitamaton. Hän halusi siis, että pikkupiika rupeaisi hänen
opettajakseen. Hän oli ajatellut sitä jo silloin, kun hän oli jouluna
ottanut hänet Lövdalaan, mutta hänellä ei ollut ennemmin ollut aikaa
ryhtyä siihen.

Pikkupiika oli hyvin mielissään. Hän vastasi heti, että hän tahtoi
auttaa rouvaa niin hyvin kuin hän osasi.

Se asia oli siis päätetty, mutta pappilanrouva pyysi, ettei
pikkupiika kertoisi kellekään, että hän opetti häntä lukemaan. Hän
pelkäsi, että muut nauraisivat hänelle. Voisihan pikkupiika olla vain
opettelevinaan täällä ompelusta, ja sen vuoksi tulla hetkeksi saliin
joka aamupäivä.

Niin, eihän siinä voinut olla mitään pahaa.

Pappilanrouva sanoi, että hän oli tästä oikein hyvillään. Kyllä kai
pikkupiika saattoi käsittää, kuinka vaikea oli olla pappilan rouvana
osaamatta kirjoittaa. Nytkin hän tahtoisi mielellään kirjoittaa erään
kirjeen, jos hän vain saisi sen tehdyksi. Hän oli hiukan ajatellut...
Ehkäpä pikkupiika oli siksi sukkela, että hän osaisi kirjoittaa hänen
sanelunsa mukaan?

Siihen pikkupiika oli heti valmis. Hän nosti laskupöydän laudan ylös,
levitti paperin, veti korkin mustepullon suulta ja alkoi kirjoittaa
pappilanrouvan sanelun mukaan.



KEVÄTILTA.


Pappilanneiti käveli ulkona eräänä kevätiltana pikkupiian kanssa.
Hänellä oli aina ollut tapana kävellä hetken aikaa joka ilta, eikä
emintimäkään ollut sitä kieltänyt, vaan ainoastaan käskenyt, että
hänen piti ottaa pikkupiika mukaansa, sillä seitsentoista-vuotiaan
tytön ei sopinut kulkea yksin maantiellä.

Hän astui etelää kohti niinkuin ainakin, sillä sinnepäin oli tie
kaikkein paras. Hän käveli hitaasti, mutta pikkupiian oli vaikea
seurata niin hidasta tahtia. Milloin hän kiiruhti edeltä, milloin hän
jäi paljon jälkeen, jotta hän kiinniottaessaan voisi juosta aivan
hengästyksiin asti.

Tie kulki pitkin metsäistä harjua Lövdalan rajaa pitkin. Kulkiessansa
ei pappilanneiti voinut olla ihmettelemättä, kuinka pikkupiika
saattoi keksiä niin paljon hauskaa tämän tien varrella, jota he
kuitenkin astuivat joka ainoa ilta.

Ensinkin oli siellä kaiku. Pikkupiika juoksi edeltä pitkin lehtikujaa
saadakseen keskustella kaiun kanssa. Hän tiesi, että kaiku asusti
vähän matkan päässä, aivan Lövdalan vilja-aitan edessä, ja siinä hän
pysähtyi, kääntyi aitan seinää vasten ja alkoi huutaa:

    "Kaiku, kaiku, ennusta!"
    "Ennusta!" vastasi kaiku.
    "Saanko pian sulhasen?"
    "Sulhasen!" vastasi kaiku.
    "Onko hän kaunis?"
    "Kaunis!" vastasi kaiku.
    "Onko hän rikas?"
    "Rikas!" vastasi kaiku.
    "Tottako puhut vai valhetta?"
    "Valhetta!" vastasi kaiku.

Pappilanneiti oli itse opettanut tämän lorun pikkupiialle muutamia
kuukausia sitten, mutta silloin kaikki olikin toisin kuin nyt. Nyt
hän ei jaksanut enää kiusotella kaikua.

Pikkupiika pysytteli hänen rinnallaan, kunnes he tulivat
sorakuopalle, joka oli länsipuolella tietä, aivan kallion kupeella.
Silloin hän juoksi pappilanneiden luota ja hyppäsi kuoppaan etsien
kissankultaa alaspudonneiden kivien välistä. Vasta sitten, kun
pappilanneiti katosi tienkäänteessä melkein näkyvistä, kiiruhti hän
taas hänen jälkeensä.

Sitten he astuivat yhdessä puron partaalle. Pikkupiian mielestä oli
aivan käsittämätöntä, miten pappilanneiti saattoi kulkea puron ohitse
pysähtymättä sitä edes katselemaan. Se virtasi voimakkaana ja kopeana
metsäisen rinteen kupeelta, kohisten pieninä koskina ja putouksina
ennenkuin se ennätti tielle saakka. Kun se sitten suurella vaivalla
ja pauhulla oli tunkeutunut tien ylimenopaikan alitse, oli sen vaikea
pysytellä entisessä uomassaan, vaan riistäytyi valloilleen ja paisui
pitkin maata. Mutta sitä pikkupiika ei voinut sietää. Hän kiiruhti
tien alapuolelle ja alkoi kaivaa ja laittaa patoa ja pakoitti sen
takaisin entiseen uomaansa.

Hän olisi ollut hyvin kiitollinen, jos pappilanneiti olisi auttanut
häntä. Mutta pappilanneiti jaksoi töin-tuskin kävellä tasaisella
tiellä. Ei hän omasta mielestään kävellytkään, vaan laahautui vain
eteenpäin. Muina vuosina hänkin oli laittanut patoja purolle, mutta
silloinhan hän olikin ollut lapsi.

Hän pysähtyi, sillä hän ymmärsi nyt äkkiä, mitä hänelle oli
tapahtunut. Hän oli tullut vanhaksi: nuoruus ja nuoruudenilo oli
häneltä riistetty.

Pappilanneiti astui astumistaan, ja pikkupiika sai luvan heittää
puron oman onnensa nojaan ja seurata häntä. Mutta ei hän sittenkään
pysynyt kauan tiellä.

He tulivat veräjälle, joka johti hakaan, ja siellä pikkupiika
tiesi valkovuokkojen kasvavan. Ne eivät olleet vielä täydessä
kukassa, mutta kevät oli sittenkin ehtinyt jo niin pitkälle, että
niitä saattoi löytää milloin hyvänsä. Pikkupiika avasi veräjän
kurkistaakseen vain hiukan sinne. Hän oli päättänyt tuoda kotiin
ensimäisen valkovuokon.

Pappilanneiti kulki aivankuin vanha ihminen, eikä hänen tehnyt
lainkaan mieli etsiä kevätkukkia. Vähän matkan päässä oli
pikkupiialla ystävä, jota hän aina kävi tervehtimässä. Suuressa
ontossa koivussa, kaikkein suurimmassa puussa Lövdalan maalla asui
kissapöllö. Pikkupiika otti maasta tikun ja pisti sen kissapöllön
pesään, ja lintu ojensi esiin jalkansa ja koetti työntää tikkua
syrjään. Pikkupiika ei nähnyt kissapöllöstä koskaan muuta kuin sen
suuret kynnet. Sen tiesi myös pappilanneiti varsin hyvin, sillä
hänkin oli aikoinaan kiusotellut kissapöllöä. Nyt hän ei ymmärtänyt,
mitä huvia siinä oli saattanut olla.

Heti kun he olivat astuneet kissapöllön pesän ohi, kiiruhti
pikkupiika pappilanneiden rinnalle, ja nyt pappilanneiti tiesi,
ettei tyttö vähään aikaan malttaisi poistua hänen luotaan. Sillä
hetken kuluttua he tulivat vanhan sammaleisen kiviaitauksen kohdalle,
jossa joskus kummitteli. Ah, kuinka pappilanneiti ikävöi sitä aikaa,
jolloin hänkin oli pelännyt tuota hirveää, päätöntä pappia, joka
joskus ilmestyi juuri tämän kiviaitauksen luona.

Oli ylämäki, ja pappilanneiti huomasi, ettei hän päässyt kulkemaan
eteenpäin nopeammin kuin etana. Hän pelkäsi, ettei hän koskaan
jaksaisi nousta mäen päälle.

Hän ei kävellyt koskaan pitemmälle kuin tälle mäelle. Tien reunassa,
mäen päällä, oli suuri kivipaasi, jota sanottiin Lepokiveksi, ja
siihen hän istahti hetkeksi. Paaden etusivuun oli hakattu pieni
istuinpaikka, juuri niin suuri, että hän ja pikkupiika mahtuivat
siihen. Pappilanneiti sulki silmänsä, hän oli niin väsynyt, ettei hän
jaksanut sanoa sanaakaan. Pikkupiika pysyi aivan ääneti. Kerran vain
pappilanneiti katsoi ylös, sillä hän luuli, että tyttö oli lähtenyt
taas jollekin retkeilylle. Mutta hän istuikin paikoillaan ja siveli
hiljaa kädellään pappilanneiden hameen helmaa, joka oli jäänyt hänen
polvelleen.

Koko maailma tuntui kovin surkealta pappilanneiden mielestä, jonka
kuitenkin oli määrä periä Lövdala sekä koko pitäjä. Hänestä tuntui,
että kaikki muut paitsi tämä lapsi raukka, olivat hyljänneet hänet.

Hän tunsi olevansa vanha ja heikko juuri sen vuoksi, että kaikki
olivat hyljänneet hänet. Hän oli yhtä yksinäinen kuin ihminen, jolta
kaikki ystävät ovat kuolleet.

Sen jälkeen kuin hän oli käynyt Svanskogissa, ei hän ollut tavannut
ketään, joka olisi kohdellut häntä ystävällisesti ja hellinyt häntä.
Ensi aikoina kotiin palattuansa, odotti hän joka päivä, että joku
tulisi vapauttamaan häntä kaikista vaikeuksista. Hän ei tiennyt kuka
tulisi, eikä hän tiennyt myöskään millä tavalla hän auttaisi häntä,
mutta hänen mielestään noina kahtena päivänä oli tapahtunut niin
paljon ihmeellistä, että uusia ihmeitä olisi pitänyt vielä tapahtua.

Mutta sitten päivä oli kulunut toisensa jälkeen tapahtumatta mitään.
Viikko oli seurannut toistaan, ja ne olivat olleet niin samanlaisia,
ettei hän voinut muistissaan niitä eroittaa edes toisistaan.

Hänen ympärillään oli niin omituisen hiljaista. Välistä hän kuvaili
mielessään, että jossakin kaukana tapahtui jotain, joka koski häntä.
Hän oli kuulevinaan ympärillään äänien kaikua, jotka puhuivat
hänestä, ja välistä hän tunsi tuskaa, kun ei kukaan ikävöinyt häntä
eikä tullut häntä tapaamaan. Mutta koko helmikuu, koko maaliskuu ja
koko huhtikuu oli kulunut eikä hän sittenkään ollut saanut sanaa eikä
kirjettä niiltä, jotka olivat vapaita ja saattoivat liikkua niinkuin
heidän mielensä teki, eivätkä, niinkuin hän, olleet kahlehditut
rautahäkkiin.

Hän alkoi nyt ymmärtää, ettei kukaan enää tulisikaan. Hänen täytyi
taistella taistelunsa yksin, saamatta keltään apua. Mutta oli
raskasta luopua kaikesta toivosta. Hän oli mielestään saanut niin
voimakkaita ja hyviä ystäviä; hän ei vieläkään voinut käsittää,
etteivät he välittäneet hänestä.

Vanha kivi, jolla hän istui, oli ollut tässä tienreunassa, niin
sanottiin, aina siitä saakka, kun Lövdala ei ollut muuta kuin
karjatalo keskellä raivaamatonta metsää, jonne paimentytöt joka
kesä kuljettivat lehmänsä ja vuohensa. Silloin oli joku nuori renki
hakannut istuinpaikan kivipaateen, jotta hänen armaallaan olisi
lepopaikka. Tästä mäen harjalta, jossa kivi sijaitsi, saattoi nähdä
aina Löven-järvelle ja kirkolle saakka, ja täällä varmaankin paimenet
olivat monena iltana istuneet ja tähystelleet niitä, jotka tulivat
heitä erämaasta hakemaan ihmisten ilmoille. Istuessaan tässä hän
saattoi selvästi tuntea, että tämä paikka oli ollut oikea ikävän ja
kaihon paikka.

Pappilanneiti painoi kasvonsa käteensä ja huokasi. Parasta, että ne,
jotka tahtoivat häntä auttaa, tulisivat pian. Hän ei jaksanut enää
kauan kestää. Ei häntä vaivannut mikään tauti, mutta hän oli kuolla
ikävästä ja yksinäisyydestä. Tänne hän ei todellakaan jaksanut enää
monta kertaa laahautua. Eikä hän yksin tarvinnut apua ja pelastusta,
vaan koko Lövdalakin. Tämä koti, jossa hän rakasti joka ainoaa kiveä,
oli joutua aivan hukkaan. Huhtikuu oli vasta loppupuolessa, ja
paikalla istuessa tuli kylmä. Hän läksi hitaasti kotimatkalle, mutta
nyt hän ei ajatellut enää itseään, vaan ainoastaan Lövdalaa.

Eräänä sunnuntaina, maaliskuun lopulla, oli isäkulta tullut kotiin
kirkosta ja kertonut pastori Liljecronan pyytäneen, ettei häntä
nimitettäisi kirkkoherraksi Sjöskogaan. Isäkulta oli puhunut siitä
päivällispöydässä, ja Maija Liisa oli punastunut kovasti ja joutunut
aivan haltioihinsa. Hän oli heti kysynyt, oliko isäkulta kuullut,
miksei hän tahtonut ottaa vastaan tuota suurta paikkaa. Mutta siihen
ei isäkulta osannut vastata mitään. Hän tiesi vain sen, että pastori
Liljecrona vaikutti paljon hyvää seurakuntalaistensa parissa, ja
lisäsi, että hän oli varmaan tavattoman kelpo mies, koska hän saattoi
kieltäytyä varallisuudesta ja korkeasta yhteiskunnallisesta asemasta
voidakseen pysyä niiden luona, jotka tarvitsivat häntä.

Äitikultaa oli isän uutinen myös tavattomasti huvittanut. Hän kysyi,
oliko todellakin totta, että Liljecrona oli vapautunut Sjöskogasta.
Ja kun isäkulta oli vakuuttanut hänelle, että todellakin niin oli,
oli äitikulta aivan äkkiä, niinkuin hänellä oli tapana puhua,
sanonut, että hänen mielestään isäkullan pitäisi hakea sinne.

Varmaankaan ei isäkulta monta kertaa eläissään ollut jäänyt
vastausta vaille, mutta nyt hän istui aivan ääneti ja tuijotti vain
äitikultaan. Hän näytti melkein pelästyneeltä, ikäänkuin hänen
mielestään olisi ollut suuri onnettomuus, että äitikulta oli saanut
tuon päähänpiston. Hän ei suinkaan ollut enää varma siitä, olisiko
hänellä voimaa kieltää sitä äitikullalta.

Maija Liisakin oli joutunut hämmästyksestä aivan ymmälle. Hänen olisi
tehnyt mielensä luulla, että äitikulta vain laski leikkiä, mutta
eihän se ollut äitikullan tapaista. Oikeastaan tuo ajatus ei ollut
niinkään hullu -- Maija Liisa oli itsekin monta kertaa ajatellut,
että isäkullan olisi pitänyt olla piispa --, mutta nyt, sen jälkeen
kuin hän oli saanut halvauksen, niin oli suorastaan väärin yllyttää
häntä hakemaan niin suurta ja vaivaloista tointa. Isäkulta oli tosin
viime aikoina tullut paljoa reippaammaksi, olipa jo melkein aivan
ennallaankin, mutta tiesihän kuitenkin äitikulta, ettei hän ollut
enää täydessä voimassaan.

Maija Liisa oli vaiti. Jos hän olisi uskaltanut tuoda esiin
vastaväitteitään, niin silloin vasta äitikulta oikein olisi joutunut
intoihinsa.

Kun äitikulta ei saanut kummaltakaan vastausta, puhui hän yhä
edelleen asian puolesta. "Jos istuu liian kauan yhdellä ja samalla
paikalla, niin tulee ennen aikojaan vanhaksi. Ei mikään ole niin
hyödyllistä, kuin pudistaa mukavuus hartioiltaan ja tarttua uuteen
työhön."

Maija Liisa arveli, että isäkullan voimat olivat jo niin huonot,
ettei lisätyöstä hänelle ollut hyötyä, mutta sittenkin hän pysyi yhä
vielä vaiti.

Silloin äitikulta alkoi puhua asiasta, ikäänkuin isäkulta olisi
jo suostunut hänen ehdoitukseensa. Varmaan koko vaali oli nyt
uudistettava, mutta joka tapauksessa piti isäkullan jo huomispäivänä
lähteä Karlstadiin tarkemmin sitä tiedustelemaan, ja kaikkein parasta
olisi, jos hän samalla lähtisi aina Tukholmaan asti ja jättäisi itse
hakemuksensa Kuninkaalliselle Majesteetille. Tiesihän äitikulta
että isäkullalla oli suuria oppiansioita ja että hän voisi saada
mahtavia puoltajia, siksi että hän aikoinaan oli ollut useiden niiden
korkeiden herrojen kotiopettajana, jotka nyt olivat vallassa.

Tähän asti oli Maija Liisa ollut levoton vain isäkullan puolesta,
mutta hän tuli ajatelleeksi toistakin asiaa, ja siitä syystä hän ei
voinut enää hillitä itseänsä, vaan keskeytti äitikullan puheen.

"Jos isäkulta muuttaa Sjöskogaan, niin eihän isäkulta sitten enää voi
pitää Lövdalaa."

Äitikulta kääntyi silloin hänen puoleensa, ja hänen sormensa
käpertyivät, jotta ne näyttivät ikäänkuin linnun kynsiltä. Kaikki
se viha ja inho, jota äitikulta tunsi Maija Liisaa kohtaan, samensi
siihen määrään hänen äänensä, että se kuului aivan epäselvältä hänen
vastatessansa.

"Eihän isäkullan ole pakko istua täällä ja vartioida Lövdalaa sinun
puolestasi! Täytyyhän hänen saada vapautua siitä, jotta hän voisi
päästä siihen asemaan, joka sopii hänelle."

Isäkulta oli nyt lopettanut päivällisensä ja nousi nopeasti pöydästä.
Hän oli iloinen saadessaan tämän keskustelun loppumaan.

Mutta nyt Maija Liisa tiesi, mitä äitikulta oli tarkoittanut, kun
hän lupasi vielä opettaa häntä itkemään. Isäkullan piti pyrkiä
Sjöskogaan vain siksi, että Maija Liisa rakasti Lövdalaa enemmän kuin
mitään muuta, sekä ettei mikään voisi surettaa häntä enemmän kuin
lapsuuskodin kadottaminen.

Ainakin viikon päivät sai äitikulta puuhata, ennenkuin hän sai
isäkullan matkaan. Äitikulta oli pyytänyt ja yllyttänyt häntä joka
ainoa päivä ja pannut koko tarmonsa liikkeelle saadakseen isäkullan
lähtemään ainakin Karlstadiin ja ottamaan asiasta selkoa. Mutta
viimeiseen asti oli näyttänyt siltä, kuin hän ei olisi onnistunut.
Varmaan hän olisi saanut luopua yrityksestään, jollei eräs toinen
seikka olisi tullut hänen avukseen.

Isäkulta oli nyt ollut kaksikymmentä vuotta pappina Svartsjössä, ja
koko tänä aikana oli hänellä ollut paljon huolta ja vaivaa. Ensinkin
tuo suuri kirkkorakennushomma, kun salama oli polttanut vanhan
kirkon ja hänen piti rakennuttaa toinen sijaan. Isäkulta sai kerjätä
rahoja kuninkaalta sekä turvautua monen muunkin korkean herran
avuliaisuuteen, ja hän oli matkustanut pitäjästä pitäjään keräten
sitä varten varoja. Kun kirkko oli valmis, niin tunnustivat kaikki,
että se suurimmaksi osaksi oli isäkullan työtä, ja hän olikin saanut
osakseen paljon kunniaa ja kiitollisuutta seurakuntansa puolesta.

Mutta viime aikoina oli isäkulta varmaan huomannut, että pitäjäläiset
vetäytyivät pois hänestä. He eivät tulleet niinkuin ennen kysymään
häneltä kaikissa asioissa neuvoa. Se riippui tietysti siitä, että
ihmiset luulivat äitikullan nykyään sanelevan kaikki päätökset. Mutta
sitä ei isäkulta käsittänyt, vaan tunsi olevansa syrjäytetty.

Ja samoinkuin seurakuntalaisten oli myös talonväen käynyt. Lövdalan
asuinrakennus oli palanut, aivan kuin kirkkokin, isäkullan aikana,
ja hänellä oli ollut paljon huolta ja kustannuksia uudisrakennuksen
vuoksi. Koko talonväki, josta suurin osa oli ollut Lövdalassa
palveluksessa jo ennen isäkullan aikaa, oli iloinnut sekä rakennus- että
viljelysuudistuksista, jotta isäkulta näki ympärillään aina
ystävällisiä kasvoja. Mutta viime aikoina oli tässä suhteessa
tapahtunut muutos. Isäkulta huomasi tyytymättömiä kasvoja sekä
renkituvassa että keittiössä, eikä hän tahtonut lainkaan nähdä
oikeata syytä tähän, vaan ihmetteli alituisesti, miksi hänen vanhat,
hyvät palvelijansa olivat niin kiittämättömiä ja epäystävällisiä.

Kaikki tämä oli äitikullalle hyväksi avuksi, kun hän koetti saada
isäkultaa hakemaan Sjöskogaan. Mutta luultavasti hän ei sittenkään
olisi onnistunut, jollei olisi sattunut tuo Vetteriä koskeva ikävä
juttu.

Pappilanneiti oli niin väsynyt ja tylsä, että hänen oli vaikea
pitää selkoa ajan kulusta, mutta hänen muistaaksensa oli maaliskuu
puolivälissä, kun äitikulta pelästyi aivan pahanpäiväisesti siksi,
että Vetter oli päässyt kotiin vankeudesta.

Vetter asui pienessä mökissä, joka sijaitsi hiukan Lövdalan
pohjoispuolella, ja oikeastaan kaikki olisivat voineet pelästyä, kun
kerrottiin hänen palanneen kotiin, sillä Vetter oli oikea suurvaras.
Mutta Vetter oli asunut jo monta vuotta Lövdalan naapurina, eikä
kukaan tullut edes ajatelleeksi, oliko hän kotona vai poissa,
varsinkin kun kaikki tiesivät, ettei hän koskaan varastanut mitään
lähimmiltä naapureiltaan.

Joka kerta kun Vetter pääsi irti vankilasta, päätti hän pysyä
kotona, mutta hän ei voinut koskaan pitää tätä päätöstänsä. Vetter
piti ammatistaan, ja hän oli yhtä ylpeä varastamistaidostaan kuin
äitikulta keittokyvystänsä. Mutta seurauksena oli myöskin se, että
Vetter sai istua vankilassa suurimman osan elämäänsä. Kun isä- ja
äitikulta menivät naimisiin, oli hän ollut lukkojen ja salpojen
takana, eikä äitikullalla ollut aavistustakaan siitä, että hän saisi
suurvarkaan naapuriksensa.

Nyt äitikulta pelästyi niin pahanpäiväisesti, että hän oli mennä
aivan pyörälle päästään. Äitikulta luuli, että kaikki ihmiset
varastivat, -- tämä hänen epäilyksensä ulottui miltei isäkultaankin,
-- ja siksi hän alituisesti pelkäsi kadottavansa omaisuutensa.
Kaikkina niinä vuosina, jolloin äitikulta oli ollut emännöitsijänä
hienoissa kartanoissa, oli hän saanut lahjaksi koko joukon hopeita,
ja niitä hän säilytti rasiassa, jonka hän yöksi asetti aina vuoteensa
alle. Nämät hopeat olivat äitikullan rakkaimmat tavarat, mutta
nyt, kun suurvaras oleskeli lähiseuduilla, luuli hän aivan varmaan
kadottavansa ne.

Äitikulta piti aina kaappinsa ja laatikkonsa niin monen lukon takana,
ettei niitä juuri sen paremmin olisi voinut lukita. Mutta sen jälkeen
kuin Vetter tuli kotiin, riitti häneltä töin-tuskin aikaa mihinkään
muuhun kuin lukkojen tutkimiseen ja avainkimpun avainten laskemiseen.
Iltasin hän haki suuren kirveen puuvajasta ja asetti sen vuoteensa
viereen, eikä hän rauhoittunut, ennenkuin isäkulta ripusti ladatun
pyssyn seinälle vuoteen yläpuolelle.

Isäkulta koetti vakuuttaa hänelle, ettei Vetter koskaan varastanut
naapureilta, mutta äitikulta ei voinut sittenkään voittaa
levottomuuttaan.

Kun Vetter oli ollut kotona pari päivää, tuli hän käymään Lövdalaan,
niinkuin hänellä aina oli tapana tehdä. Äitikulta seisoi juuri
keittiössä ja nähdessään hänen astuvan ikkunan ohi, kysyi hän, kuka
tuo mies oli.

"Sehän on Vetter", sanoi emännöitsijä ja näytti hiukan
hämmästyneeltä. "Hänen täytyy kai tulla ilmoittamaan papille, että
hän on palannut kotiin."

Tätä vastausta ei äitikulta ollut odottanut, sillä mies, joka meni
isäkullan puheille, oli näyttänyt kiltiltä ja hyvältä ukolta. Nyt
äitikullan jalat äkkiä lakkasivat toimimasta. Hän aivan lyyhistyi
kokoon.

Niin pian kuin äitikulta pääsi taas liikkeelle, kiiruhti hän
sisähuoneisiin. Hän otti hopearasiansa, kävi istumaan salin sohvaan
ja piti sitä sylissään, niinkauan kuin Vetter oli isäkullan luona.

Äitikulta sai istua varsin kauan rasia polvillaan, sillä isäkulta oli
tavallaan aina pitänyt Vetteristä, eikä hän päästänyt häntä menemään,
ennenkuin tämä oli kertonut kaikki viimeiset urotyönsä. Sitten täytyi
isäkullan myös varoittaa häntä hiukan, jotta ei näyttäisi siltä, kuin
hän turhan päiten olisi antanut vain Vetterin jutella.

Tämän jälkeen rauhoittui kuitenkin äitikulta hiukan eikä pelännyt
enää yhtä suuresti asuinrakennuksessa olevien tavaroiden tähden. Sitä
levottomampi hän oli aittojensa, varsinkin ruoka-aitan puolesta.
Siinä oli niin vanha huono lukko, että kuka hyvänsä saattoi sen
avata. Jollei avain ollut käsillä, niin sai sen hyvin helposti
tikulla väännetyksi auki.

Juuri samalla viikolla, kun oli niin paljon puhetta Sjöskogasta,
lähetti äitikulta hakemaan Smedsbyn Olavia, joka oli oikea
mestariseppä, ja antoi hänen laittaa uuden lukon, niin vahvan, ettei
kukaan varas koko maailmassa kyennyt sitä avaamaan. Ja kokonaista
neljä päivää seisoi Olavi pajassa, mutta sitten hän oli myös
saanut syntymään niin suuren ja jäykän lukon, että äitikulta itse
töin-tuskin jaksoi vääntää sitä auki.

Kun lukko oli kiinnitetty aitan oveen, oli äitikulta varsin
tyytyväinen. Hän lukitsi oven illalla itse, ja avaimen hän otti
mukanaan makuuhuoneeseen. Sinä yönä hän arveli voivansa nukkua
rauhallisemmin kuin pitkiin aikoihin.

Seuraavana aamuna, kun äitikulta heräsi, oli suuri avain paikoillaan
hänen tyynynsä alla, mutta siitä huolimatta oli ruoka-aitassa yön
aikana tapahtunut jotakin hyvin kummallista.

Ovi oli yhtä lujasti kiinni kuin illallakin, mutta sittenkin olivat
kaikki irralliset tavarat, lihasammiot ja leipävartaat, kinkut
ja makkarat, puntarit ja painot, pytyt ja säkit kannetut ulos ja
asetetut riviin aitan portaille.

Kaikki tavarat, niinkuin sanottu, olivat ulkona, mutta ei mikään
ollut turmeltunut eikä kadonnut, ja kun näki kaikki nuo tavarat
lukitun oven ulkopuolella, niin täytyi tietenkin ihmetellä, miten se
oikeastaan oli käynyt.

Äitikulta, samoinkuin kaikki muutkin, arveli, että Vetter oli
ollut pelissä mukana. Mutta tarkastettuaan ja etsittyään esille
kaikki tavarat, ja huomattuaan, ettei edes ainoatakaan leipäpalaa
puuttunut, oli hänen aivan mahdoton käsittää, mitä tällainen varas
oli tarkoittanut.

Kun isäkulta läksi aamukävelylleen, kohtasi hän Vetterin ja silloin
hän sai selityksen asiaan.

"Vetter, Vetter!" sanoi isäkulta. "Mitä kummia hän on tehnyt? Hänkö
se viime yönä kävi minun ruoka-aitassani?"

Vetter näytti oikein loukkaantuneelta vastatessaan isäkullalle:
"Pastori voi sanoa rouvalleen, etten minä koskaan varasta
naapuritaloista. Mutta älköön hän luulko, että hänen vahvat lukkonsa
estävät minua sitä tekemästä."

Oi, voi! Jos nyt isäkulta olisi ollut ennallaan, niin olisi hän kauan
aikaa voinut nauraa tälle asialle, mutta nyt se suututti häntä.
Isäkulta pelkäsi, että juttu voisi levitä suusta suuhun pitkin koko
pitäjää, ja että kaikki nauraisivat äitikullalle, ehkäpä myös hänelle
itselleen.

Isäkulta ei luultavasti vastannut halaistua sanaakaan Vetterille.
Hänestä tuntui varmaan siltä, kuin kaikki olisivat tahtoneet pettää
häntä, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut enää ainoatakaan ystävää
pitäjäläistensä parissa. Ja siksi isäkulta tuumi, että hänen oli ehkä
parasta lähteä pois Svartsjöstä.

Kun hän palasi takaisin kartanolle, sanoi hän äitikullalle lähtevänsä
huomispäivänä Karlstadiin ottamaan selkoa Sjöskogan asiasta.

Isäkulta matkusti ja palasi takaisin, ja näyttipä todellakin
siltä, kuin äitikulta saisi tahtonsa perille, sillä isäkulta oli
kotiin tullessansa varsin hyvällä mielellä. Hän oli käynyt sekä
Karlstadissa että Tukholmassa ja hänelle oli annettu hyviä toiveita.
Ei epäilystäkään, ettei hän joutuisi nyt pois Svartsjöstä.

Kummallisen uutisen oli isäkulta kuullut tällä matkallaan, sen
nimittäin, että pastori Liljecrona oli kevään kuluessa mennyt
naimisiin. Ei se ollut mikään edullinen naimakauppa, hänen rouvansa
oli vain alhaista säätyä, ja isäkulta oli kuullut, että hän
oikeastaan tämän syyn vuoksi olikin jäänyt suomalaisalueelle.

Maija Liisa ei uskaltanut tiedustella isäkullalta mitään sen
tarkempaa tämän asian johdosta, sillä äitikulta oli tarkastellut
hyvin tutkivasti häntä. Mutta nyt hän ainakin ymmärsi, miksi hän ei
ollut kuullut mitään hyvästä auttajastaan. Ja juuri tämän tapauksen
jälkeen hän olikin tullut aivan toivottomaksi ja kadottanut kaiken
rohkeutensa. Pastori Liljecrona oli hänen mielestään ollut uljas
ja taistelunhaluinen, ja hän oli turvannut häneen kuin hyvään
veljeen. Aina tähän saakka hän oli odottanut, että hän olisi tullut
koko nuoruuden voimassaan ja järjestänyt kaikki Maija Liisan asiat
oikealle tolalle.



SYYTÖS.


Kaikki ihmiset Lövdalassa olivat hirveän uteliaita. Ajatelkaahan,
Henriksbergin isännöitsijä oli tullut hevosella taloon yhdessä
erään naisen kanssa, jota ei kukaan tuntenut, eivätkä he menneet
sisään saliin, niinkuin muilla vierailla oli tapana tehdä taloon
tullessansa, vaan astuivat suoraan papin huoneeseen ja puhuivat yksin
hänen kanssaan monta tuntia!

Yhtä vähän ei pappilanrouva kuin pappilanneiti tai emännöitsijä tai
joku palvelustytöistäkään voinut keksiä, mitä asiaa heillä saattoi
olla. Kamarineitsyt, joka oli auttanut heidät alas ajopeleistä, oli
huomannut, että he näyttivät vakavilta ja alakuloisilta, mutta muuta
hän ei myöskään voinut kertoa.

Pappilanrouva kävi käsitöineen koetteeksi istumaan vieraskamariin.
Vieraskamari oli papin huoneen vieressä, ja jos hän olisi saanut
istua siellä rauhassa, niin hän olisi hyvinkin pian päässyt vieraiden
asian perille. Mutta tuskin hän oli istunut siellä pari minuuttia,
niin pappi raoitti ovea ja pyysi häntä menemään toiseen huoneeseen.
Hän lupasi kyllä aikoinaan itse ilmaista hänelle vieraiden asian.

Vieraat olivat tulleet niin varhain iltapuolella, että pappilanrouva
pelkäsi heidän jääneen ilman päivällistä. Hän lähetti kamarineitsyen
sisään kysymään isäkullalta, pitäisikö hänen valmistaa heille
päivällisruokaa, mutta kamarineitsyt palasi takaisin sillä tiedolla,
etteivät he halunneet mitään.

Niinkauan kuin palvelijatar oli ollut huoneessa, ei kukaan ollut
sanonut sanaakaan. Eipä hän takaisin tullessaan voinut kertoa muuta,
kuin että vieras nainen oli pyyhkinyt silmiään, ikäänkuin hän olisi
itkenyt.

Renki, joka oli kyydittänyt heitä, kutsuttiin keittiöön syömään.
Hän oli halukas kertomaan kaikki, mitä hän tiesi, mutta se ei ollut
kovinkaan paljon. Tuota rouvaa ei hän ollut ennen nähnyt. Rouva oli
saapunut eilen illalla jalkaisin Henriksbergiin ja pyytänyt saada
puhutella isännöitsijää. Varhain aamulla oli isännöitsijä itse tullut
talliin ja pyytänyt kyytiä Lövdalaan. Isännöitsijä oli sellainen,
että hän saattoi olla vaiti viikkokausia, eikä hän nyt matkan
varrella ollut sanonut ainoatakaan sanaa. Pappilanrouva ei voinut,
vieraitten tultua taloon, istua hiljaa työnsä ääressä, vaan hän kulki
toisesta huoneesta toiseen. Vihdoin hän käski pikkupiian mukanaan
saliin ja kysyi oliko hän kertonut kellekään, että hän opetti
pappilanrouvaa lukemaan ja kirjoittamaan.

Eihän tuo olisi ollut vaarallista, vaikka hän olisi siitä puhunutkin,
jatkoi pappilanrouva. Mutta hänen mielestään oli niin hauskaa
yllättää pastoria sillä, että hän osasi lukea hänen kirjojansa, ja
siksi oli parasta, että pikkupiika pitäisi tuon asian vielä vähän
aikaa salassa.

Pikkupiika rauhoitti häntä, sillä hän ei ollut kertonut siitä
kellekään. Ja pikkupiika tuumi itsekseen, ettei hänen mielensä edes
koskaan ollut tehnytkään kertoa noista kirjoitusharjoituksista yhtä
vähän papille kuin kellekään muulle. Vaikeampi hänen oli salata
toista asiaa. Hän ei voinut käsittää, miksi pappilanneiti niin
ankarasti oli kieltänyt häntä kertomasta papille, millä tavalla
emintimä kohteli tytärpuoltaan. Mitäpä se olisi tehnyt, vaikka pappi
olisikin saanut tietää, millainen noita-akka hänen vaimonsa oli?

Maija Liisa koko talossa oli kaikkein vähimmin utelias. Viime aikoina
hän oli ollut aivan kuin typertynyt. Hän ei voinut iloita eikä tulla
pahoilleen mistään, eikä hän välittänyt vähääkään siitä, miten hänen
itsensä kävi. Hän luuli, ettei emintimä lakkaisi häntä kiusaamasta,
ennenkuin hän saisi hänet sairaaksi. Mutta eihän silläkään ollut
väliä. Kaikkein vähimmin hän pelkäsi kuolemaa. Silloin hän saisi
ainakin levätä rauhassa.

Pappilanneiti oli kangasta kutomassa, kun pikkupiika tuli hänelle
kertomaan, että Henriksbergin isännöitsijä oli saapunut Lövdalaan,
ja pappilanneiti keskeytti vain hetkeksi työnsä. "Henriksbergin
isännöitsijä" -- tuo nimi kuului aivan vieraalta hänen korvissaan.
Voisiko hänen tulonsa merkitä hänelle mitään? Jos se olisi tapahtunut
talvella, niin hän olisi odottanut vaikka mitä hänen tulonsa
johdosta, mutta nyt...

Kun kello oli viisi, soitti pappi kelloa ja pyysi, että tuotaisiin
tarjottimella voita ja leipää sekä kolme lasia maitoa vieraskamariin.

Koska hän erityisesti oli sanonut kolme lasia, niin ymmärsi
pappilanrouva siitä, ettei hänen pitänyt tulla sisään seuraa
pitämään, vaan hän jäi saliin ompelemaan, kunnes hän kuuli, että
pappi vieraittensa kanssa oli mennyt vieraskamariin. Silloin hän
laski syrjään ompelunsa ja läksi keittiöön.

"Tule tänne!" sanoi hän pikkupiialle. "Minun pitäisi saada pastorin
pyhävaatteet harjattaviksi, sillä huomennahan on sunnuntai, mutta en
ole voinut päästä huoneeseen. Koetetaanpa voimmeko päästä sinne sillä
välin, kuin he syövät illallista."

He astuivat varpaillaan eteisen läpi, ja pappilanrouva avasi papin
huoneen oven niin hiljaa, ettei hän mitenkään voinut häiritä
vieraskamarissa olijoita. Yhtä varovaisesti hän aukaisi myös
vaatekaapin oven.

"Astu kaappiin", kuiskasi hän pikkupiialle, "mutta ole aivan hiljaa!"

Pikkupiika astui kaappiin, mutta samassa työnsi pappilanrouva oven
kiinni. "He tulevat! Saat jäädä sinne siksi aikaa!" sanoi hän
ovenraosta. Ja pikkupiika kuuli, että rouva hiipi pois.

Pikkupiika jäi tietenkin liikkumatta seisomaan paikalleen, vaikkeivät
toiset tulleet huoneeseen ennenkuin hyvän aikaa myöhemmin.

Mutta jos pappilanrouva oli sulkenut pikkupiian kaappiin siinä
tarkoituksessa, että hän saisi urkituksi vieraiden asian, niin
oli hän nähnyt turhaa vaivaa. Sillä nyt kutsutti pappi sekä hänet
että pappilanneiden huoneeseensa, vieläpä lähetettiin vanhaa Beata
rouvaakin hakemaan panimorakennuksesta.

Kun he tulivat sisään, seisoi Henriksbergin isännöitsijä kädet
ristissä rinnalla nojautuen papin suureen kirjahyllyyn, ja nainen,
joka oli seurannut hänen mukanaan, istui pienessä nurkkasohvassa.
Nainen oli herrasvaatteissa, mutta hänen kätensä olivat kovin suuret
ja karheat hienon naisen käsiksi. Hän oli nuori, ja olisi ollut
kauniskin, jollei hän olisi ollut niin itkettynyt, että kasvot olivat
aivan punaisia täpliä täynnä.

Pappi nousi ylös ja esitti vieraat jokaiselle vuorossansa. Tämä
tässä, sanoi hän, on pastorska Liljecrona, Finnerudin pastorin
rouva. Ja tämä on hänen lankonsa, tehtaanisännöitsijä Liljecrona
Henriksbergistä.

Sen enempää ei sanottu ennenkuin pappilanrouva ja Beata rouva
olivat istuneet papin suuriin nojatuoleihin ja pappilanneiti käynyt
kirjoituspöydän vieressä olevalle jakkaralle, missä hän aina ennen,
oleskellessaan alituisesti isäkullan huoneessa, oli istunut.

Kaikki tunsivat, että ukkosta oli ilmassa, mutta ei kukaan tiennyt,
ketä sen oli määrä kohdata, ennenkuin pappi kääntyi suoraan Maija
Liisan puoleen.

"Sinä kai jo tunnet kaikki rouva Liljecronan asiat, vai mitä?" sanoi
hän.

Maija Liisan silmät olivat maahan luotuina. Hän ei uskaltanut katsoa
isäkultaan. Heti tullessaan huoneeseen hän oli huomannut, että
hänelle oli tapahtunut jotakin hirveää. "Nyt se on tapahtunut, mikä
tekee lopun isästä", tuumi hän. Hän oli aivan harmaa kasvoiltaan,
ja hän ähki joka sanan välissä. Maija Liisa oli tullut niin
levottomaksi hänen tähtensä, että koko hänen välinpitämättömyytensä
ja haluttomuutensa oli kadonnut. Hänen kätensä olivat ruvenneet
vapisemaan, ja hänen täytyi purra hampaansa yhteen, jotta ne eivät
kalisisi. Hän odotti, että isäkulta saisi halvauksen ja kaatuisi
kuolleena maahan hänen eteensä.

Mutta isäkulta odotti hänen vastaustaan, ja vihdoin hän sai sen
verran hillityksi pelästystään, että hän saattoi jokseenkin
levollisella äänellä sanoa: "Isäkulta, minä en ole koskaan ennen
nähnyt pastorinrouvaa. Minä en ymmärrä, mitä isäkulta tarkoittaa."

Isäkulta kohautti olkapäitään. Ehkäpä Maija Liisa ymmärsi häntä
paremmin jos hän sanoi hänelle, että tämä sama rouva oli ollut useita
vuosia pastori Liljecronan emännöitsijänä?

Isäkullan ääni kuulosti niin kummalliselta, siinä oli jotakin
halveksivaa ja ärtynyttä. Maija Liisa pakoittautui katsomaan häneen.
Isäkullan kulmakarvat olivat vetäytyneet ryppyyn, ja tumma puna
lävähti kerta kerralta hänen kasvojensa yli. Maija Liisa käsitti,
että isäkulta oli hyvin onneton jostakin asiasta, mutta samalla myös
kovasti suuttunut. Ja vaikkei hän lainkaan voinut ymmärtää mistä se
johtui, niin huomasi hän aivan selvästi, että isäkulta oli juuri
häneen suuttunut.

Maija Liisa nousi heti paikalla ylös pieneltä jakkaralta ja asettui
solakkana ja suorana isäkullan eteen seisomaan voidakseen ikäänkuin
paremmin puolustautua.

"Kyllä kai isäkulta huomaa, etten minä siitäkään tule entistä
viisaammaksi."

Näyttipä siltä, kuin ei isäkulta olisi odottanut tuollaista
itsepäisyyttä. Tiesihän hän, että Maija Liisa tunsi koko tuon jutun,
mutta koska hän tahtoi kuulla sen vielä uudestaan, niin saattoihan
hän sen kertoakin omalla tavallaan. Ehkäpä Svanskogin täti ei ollut
esittänyt asiaa aivan oikeassa valossa.

Maija Liisa uskalsi keskeyttää isäkultaa. Svanskogin täti oli puhunut
paljonkin pastori Liljecronasta, mutta hän ei ollut sanallakaan
maininnut hänen emännöitsijäänsä.

Isäkulta torjui kädellään. Yhdentekevää, oliko täti vai joku toinen
kertonut hänelle tuon juorun. Joka tapauksessa hän tiesi, että
joku nainen siinä pelissä oli ollut, sillä naiset aina sättivät
pahimmin toisiansa. Jos joku mies olisi kertonut tuon asian, niin
hän olisi sanonut samalla, että ensin oli parasta asettua ihmisen
olosuhteisiin, ennenkuin tuomitsi häntä. Kuinka moni, iloitessaan
siitä, että pastori Liljecrona oli pysynyt niin kauan suomalaisten
parissa ja toiminut heidän valistukseksensa, oli ottanut huomioon
sen, millaisissa oloissa hän oikeastaan eli? Vasta tänään isäkulta
oli kuullut, että hän asui savupirtissä, ja että hänen palkkansa
tuskin oli kohonnut sataan taalariinkaan. Kuinka vaikea olikaan
silloin sen henkilön, joka hoiti hänen taloaan, pitää loitolla
pahinta puutetta! Eihän siinä vain kudottu hänen vaatteitaan, vaan
ommeltiin ne myöskin. Paimennettiin hänen lehmiään ja lampaitaan
metsässä, ja kaikkina niinä vuosina, jolloin oltiin hänen
palveluksessaan, tehtiin hänelle paljon enemmän hyötyä kuin mitä joku
hemmoiteltu herraskartanon mamseli saattoi mielessään kuvitellakaan.
Saatettiinpa lukea omaksi ansioksi sekin, että pastori Liljecrona oli
voinut tehdä niin paljon hyvää tuolla kaukaisella seudulla.

Pappilanneiti alkoi tulla hiukan ärtyisäksi, hänkin. Miksi isäkulta
oli suuttunut? Luuliko hän, että hän oli koettanut viekoitella
puoleensa pastori Liljecronan, heidän tavatessaan toisensa
Svanskogissa? Ei suinkaan puhuminen hänen kanssaan kuitenkaan ollut
kiellettyä! Mutta hän hillitsi mieltään ja pyysi isäkultaa vain
uskomaan, ettei hän eläissään ollut kuullut sanaakaan koko tästä
asiasta.

Isä kulta hypisti kärsimättömästi pientä kokoonkäärittyä kirjelippua,
joka oli hänen edessään pöydällä.

Omituistahan se oli, että Maija Liisa oli saanut selkoa pastori
Liljecronan ja hänen emännöitsijänsä välisestä suhteesta, koska
sitä oli pidetty niin salassa, ettei edes hänen veljellään ollut
siitä vihiä ennenkuin nyt naimisen jälkeen. Mutta kun hän oli
saanut sen kuulla, niin kuinka hän oli voinut olla niin nopsa häntä
tuomitsemaan? Eikö hän voinut ymmärtää sitä, että toisella oli
pyhä oikeus häneen? Vaikkei hän olisi ollutkaan hänen laillinen
vaimonsa, ja vaikka hän olikin alhaista säätyä, niin ei kaikkein
kylmäsydämisimmänkään ihmisen olisi pitänyt kadehtia naista, joka oli
osoittanut niin suurta uskollisuutta ja uhrautuvaisuutta.

Pappilanneiti pyysi vieläkin kerran isäkultaa suomaan hänelle
anteeksi, mutta hän ei tiennyt, mitä pahaa hän oli tehnyt.

Selvästi saattoi huomata, kuinka isäkultaa harmitti se seikka, että
hänen piti antaa niin paljon selityksiä. Suuria hikikarpaloita alkoi
ilmestyä hänen otsalleen.

Jollei Maija Liisa tiennyt sitä ennestään, niin saattoi hän nyt
sanoa hänelle, että pastori useita vuosia sitten oli luvannut
naida sen naisen, joka nyt oli hänen vaimonsa. Oli päätetty mennä
naimisiin heti, kun pastori saisi vain sellaisen aseman, että hän
voisi elättää vaimoansa eikä olisi pakoitettu vaatimaan häneltä enää
palvelijattaren töitä. Ei ollut vähintäkään syytä epäillä, ettei
hän pitäisi lupaustansa, ennenkuin vasta tänä vuonna, heti joulun
jälkeen. Pastori Liljecrona oli silloin ollut pienellä matkalla --
niinkuin sanottiin, tavataksensa veljeään. Hän ei ollut matkustanut
sen pitemmälle kuin Svanskogin kestikievaritaloon, mutta kotiin
palattuaan hän oli aivan muuttunut. Hän oli synkkämielinen, levoton
eikä puhunut enää koko naimisesta. Silloin otettiin selkoa siitä,
kenen hän oli Svanskogissa tavannut.

Isäkulta kääntyi nyt suoraan Maija Liisan puoleen. "Ehket sinä edes
tiedä, kenen hän siellä tapasi?"

"Isäkulta, kyllä minä tiedän, että hän tapasi minut. Pastori
Liljecrona puhui hyvin ystävällisesti ja luonnollisesti minun
kanssani, aivan kuin hyvä veli."

Taaskin teki isäkulta liikkeen kädellään, ikäänkuin Maija Liisan
itsepäisyys olisi saattanut hänet aivan epätoivoon.

"Voihan se olla, ettei pastori Liljecrona silloin sinua kosinutkaan,
mutta et sinä siltä tainnut olla epätietoinen hänen tunteistaan. Et
suinkaan sinä muuten olisi lähettänyt tätä kirjettä..."

Maija Liisa keskeytti isäkullan puheen aivan kursailematta.

"Isäkulta, minä en ole kirjoittanut pastori Liljecronalle! Jos
pastorinrouva sanoo jotakin sellaista..."

"Ei ole puhettakaan mistään kirjeestä pastori Liljecronalle, vaan
hänen emännöitsijällensä."

"Vai niin, hänen emännöitsijälleenkö!" Pappilanneiden ääni kuului nyt
yhtä suuttuneelta ja halveksivalta kuin isäkullankin. "Vai niin, vai
onko isäkulta saanut kuulla, että minä olen kirjoittanut hänelle!
Ehkäpä minä pyysin häntä luovuttamaan pastori Liljecronan minulle?"

Isäkulta katsoi kylmästi Maija Liisaan. "Sinä siis sittenkin tiedät,
mitä olet kirjoittanut", sanoi hän.

Mutta pappilanneiti suuttui nyt toden teolla. Hän ei ajatellut enää,
että hänen olisi pitänyt säästää isäkultaa, vaan ainoastaan itsensä
puolustamista, ja nyt hän tahtoi kuulla koko asian alusta aikain.

"Isäkulta, onko minun nimeni tuon kirjeen alla?"

"Ei, sen alla ei ole mitään nimeä, mutta se on lähetetty Finnerudiin
ja sen mukana seurasivat sellaiset terveiset sinun tädiltäsi
Svanskogista, että kirje oli pastori Liljecronan emännöitsijälle ja
että se oli lähetetty Lövdalasta."

Isäkulta hämmästyi varmaan, kun Maija Liisa ei antanut sittenkään
myöten, vaikka hän toi esiin sellaisen todistuksen, vaan jatkoi vain
kyselyään.

"Isäkulta, kerro mitä muuta minä vielä olen tehnyt! Sitä on hauska
kuulla. En minä voi kaikkea arvata itse."

"Mitäkö muuta sinä olet tehnyt!" Isäkulta iski nyrkkinsä pöytään.
"Eikö siinä kyllin, että olet kirjoittanut tuon kirjeen, että olet
koettanut saada pauloihisi miehen, joka on toisen oma ja että olet
loukannut naista, joka on vain rakkaudesta tehnyt syntiä? Mitäkö
sinä olet tehnyt? Sinä olet saattanut epätoivoon tuon toisen naisen,
jotta hän tuskassaan tekee kaikkein suurimman hulluuden. Hän lähtee
näet Karlstadiin piispan puheille, kertoo hänelle koko jutun ja
pyytää hänen apuaan. Silloin piispa rupee ajamaan hänen asiaansa
ja kirjoittaa Liljecronalle, että koska hän on aikeissa astua niin
suureen virkaan, niin täytyy hänen asettaa itselleen myös suurempia
vaatimuksia. Hän sanoo hänelle, ettei hän voi tulla nimitetyksi
kirkkoherraksi, ennenkuin hän on tyydyttävällä tavalla järjestänyt
yksityiset asiansa. Varmaan piispa kirjoitti niin lempeästi ja
viisaasti kuin suinkin, mutta pastori Liljecrona on ylpeä ja kiivas
mies. Hän loukkaantui syvästi. Jollei asiaan olisi koskettu, niin
varmaan hänen hyvä sydämensä olisi voittanut. Satunnainen intohimo,
jonka valtaan hän oli joutunut, olisi varmaankin sammunut, ja hän
olisi vapaasta tahdostaan seurannut velvollisuudentunnon ääntä.
Mutta nyt kun häntä pakoitetaan, joutuu hän epätoivoon, ja hänen
vihansa kohdistuu juuri siihen henkilöön, jolla on niin suuri
oikeus hänen rakkauteensa. Aluksi hän ei kuitenkaan päästä vihaansa
ilmi, yhtä vähän kuin hän sanallakaan mainitsee piispan kirjettä.
Mutta eräänä päivänä, noin kuukausi sen jälkeen kuin hän oli saanut
kirjeen, menee hän talliin, valjastaa hevosensa, ajaa oven eteen
ja kysyy, tahdotaanko tulla vähän matkaa mukaan ajelemaan. Hänen
pyyntönsä käsitetään suureksi ystävällisyydeksi, jommoiseen ei enää
olla tottuneita. Noustaan kiireesti ylös, riistetään huivi päähän,
käydään lyhyessä arkiturkissa ja tavallisissa kengissä rekeen
istumaan, aivan sellaisena kuin ollaan. Reki lähtee liikkeelle aika
vauhdilla. Ajetaan muutamien suurempien talojen ohi. Tosin ne ovat
vain suomalaisten savupirttejä; mutta hävetään sittenkin arkipukua
ja pyritään pois reestä ja tahdotaan kotiin. Vaan ei! Ajaja ei
tahdo pysähdyttää. Koetetaan tyyntyä, tie kulkee asumattoman metsän
halki, ja vauhti vain kiihtyy. Nyt joudutaan pelon valtaan ja
pyritään jälleen pois. Kovalla äänellä ja vihaisin katsein selitetään
silloin, että ollaan häämatkalla. Ollaan menossa Västmarkenin
pappilaan vihittäviksi. Luullaan tätä vain pilanteoksi ja pysytellään
vielä hetken aikaa paikoillaan, mutta pyritään sitten jälleen
pois reestä. Silloin hevonen pysähdytetään äkkiä, ja ilmoitetaan,
että on valta lähteä reestä, jos haluttaa, mutta jos sen tekee,
niin ei vihkimisestä koskaan tule mitään. Pastori on nyt menossa
Västmarkeniin vihkimistä varten, mutta jollei hän tahdo käyttää
hyväkseen tätä tilaisuutta, niin toista ei hänelle enää tarjota.
Selitetään, että vihkiminen on mahdoton, koska ei ole kuulutettukaan.
Pastori ilmoittaa silloin, että hän on antanut hänen tietämättään
kuuluttaa hänen kotipitäjässään. Kaikki tämä sanotaan niin
peloittavilla ilmeillä ja eleillä, että vähällä ollaan lähteä pois
reestä. Mutta samassa johtuu mieleen, että siitä koko elämän onni
voisi turmeltua, ja jäädään siis paikoilleen. Kaiken matkaa on mieli
kahden vaiheilla, sillä kuinka voisi olla muuta kuin vihattu, kun
tällä tavalla pakoitetaan vihille, ilman kunnollista hääpukuakaan.
Vielä vihkituolissakin aiotaan vastata kieltävästi, mutta se jää
sittenkin tekemättä. Sillä ei hennota luovuttaa armasta toiselle,
joka on kirjoittanut tuon kirjeen, kirjoittanut nuo inhottavat
rivit, jotka ovat syynä koko onnettomuuteen. Ehkäpä myös toivotaan,
että aika voisi lauhduttaa tämän vihan ja että entinen onni voisi
palata takaisin ja sovittaa kaikki. Mutta siinä suhteessa erehdytään
kokonaan, sillä ollaan todellakin niin vihattu, että suorastaan
kauhistuttaa. Tulee tiedoksi, että mies on tehnyt päätöksensä ja
kieltäytynyt ottamasta vastaan suurta virkapaikkaa. Käy selville,
että hän on tehnyt sen vain siksi, että olisi pakko edelleen raataa
köyhyydessä. Ei suoda toiselle parempaa oloa eikä kunnioitettua
asemaa. Mutta ei siinä kyllin. Pian käy esille vielä paljoa
pahempaakin, hän koettaa näet kaikella tavalla turmella itseään,
alkaa juoda aivan tolkuttomasti, voimatta hillitä itseään. Pyydetään
ja rukoillaan, mutta ei mikään auta. On mahdotonta enää salata
itseltään sitäkään, ettei hänellä enää ole mitään iloa elämästä.
Hän ei välitä enää edes köyhistä seurakuntalaisistaan. Hän tahtoo
joutua rappiolle, mennä kokonaan hukkaan. -- Kas, tuolla tavalla on
kaunis elämänura keskeytynyt, hyvä mies muuttunut petoeläimeksi! Ja
kaikkeen tähän on vain typerän tytön ajattelemattomuus syynä! Tokko
hän nyt ymmärtää, mitä hän on tehnyt? Tokkopa hän ennen kaikkea
käsittää sen, että hänen olisi nyt parasta myöntää kirjoittaneensa
tuon kirjeen ajattelemattoman rakkaushuumeen vallassa? Sillä jos hän
ei sitä myönnä, niin pakoittaa hän isäänsä luulemaan, että hän on
kirjoittanut sen pirullisessa aikeessa syöstä Liljecrona turmioon,
jotta joku toinen, häntä lähempänä oleva henkilö, voisi päästä
Sjöskogaan. Ja silloin ei mikään anteeksianto ole mahdollinen,
silloin hän ei ansaitse enää olla minun tyttärenikään."

Koko tämän puheen aikana Maija Liisa tuumi, millähän tavalla
hän voisi saada isäkullan vakuutetuksi siitä, ettei hän ollut
kirjoittanut kirjettä. Ah, jospa hän jossakin muussa tilaisuudessa
olisi kuullut tämän kertomuksen yhtä kaunopuheliaasti esitettynä,
niin kuinka se olisikaan liikuttanut häntä! Mutta nyt hän ajatteli
vain sitä vääryyttä, jota hänelle itselleen tehtiin, eikä yksin
isäkulta, vaan toisetkin. Ei hän kuitenkaan ajatellut nyt tuota vaimo
parkaa, vaan miestä, joka yhdessä hänen kanssaan oli tullut häntä
syyttämään. Hänkin siis uskoi tähän syytökseen. Hän luuli, että Maija
Liisa oli kirjoittanut tuon kirjeen saadakseen valtaansa miehen, joka
oli toisen oma.

Maija Liisa käänsi katseensa äkkiä pois isäkullasta ja katsoi
Liljecronaan.

Liljecrona ei ollut katsellut Maija Liisaa, mutta hän hätkähti
kuitenkin, ikäänkuin hän olisi tuntenut hänen katseensa. Hän näytti
hyvin surulliselta, mutta äkkiä ystävällinen hymyily kirkasti hänen
kasvojansa. Hän iski rauhoittavasti silmää Maija Liisalle, aivankuin
lapselle, joka on tehnyt jonkun hullutuksen, ja ikäänkuin pyysi häntä
tyyntymään, sillä mikään suuri vaara ei ollut kysymyksessä. Sitten
hän katsoi heti taas poispäin.

Maija Liisa kääntyi kärsimättömänä pois hänestä, ja sillä välin kuin
isäkulta vielä puhui, etsi hän katseillaan isoäitiä.

Isoäidin silmissä oli vakava katse ja melkein sama ilme kuin
Liljecronallakin. Isoäiti tuumi varmaan samoin kuin hänkin: "Älä
pelkää, vaan rauhoitu!" Mutta isoäiti käänsi heti sen jälkeen
katseensa muualle, samalle taholle kuin Liljecronakin.

Silloin Maija Liisa katsoi myös sinne, mihin nämät toiset ja huomasi,
että kumpikin tarkasteli äitikultaa.

Äitikulta näytti kovin kiihtyneeltä. Hän oli kalpeampi kuin lumi,
ja ilme hänen silmissään oli aivan sekava, samoinkuin sinä aamuna,
jolloin Maija Liisa näki hänet ensi kertaa. Aivan selvästi saattoi
huomata, että äitikulta oli hirveän kauhun vallassa. --

Olikohan äitikulta kirjoittanut tuon kirjeen, tuumi Maija Liisa
hetken aikaa, mutta hän luopui tuosta ajatuksesta, sillä eihän
äitikulta osannut kirjoittaa. Kumma se ei ollut myöskään, että
äitikultaa peloitti, sillä isäkultahan oli tavattoman kiihoittunut.
Olihan hänellä täysi syy pelätä, että asia loppuisi pahasti.

Olipa todellakin hyvä, että Maija Liisa oli sattunut vilkaisemaan
äitikultaan, sillä sen kautta hän jälleen muisti, että hänen täytyi
olla varovainen eikä ärsyttää liiaksi isäkultaa. Hän kuunteli nyt
ääneti isäkultaa loppuun saakka, ja kun tämä lopuksi huudahti, ettei
hän tahtonut tunnustaa Maija Liisaa enää tyttäreksensä, vastasi hän
siihen nöyrästi: "Isäkulta saa tehdä minulle mitä haluaa. Jollen enää
saa asua isäkullan talossa, niin täytyy kai minun..."

Mutta pastori Liljecronan vaimo keskeytti hänen puheensa astumalla
nopeasti hänen luokseen.

Tämä keskustelu oli nyt lopetettava, huusi hän ja tarttui tuskissaan
Maija Liisan käteen. Eihän hänen tarkoituksensa ollut, yhtä vähän
kuin isännöitsijänkään, että tämän kirjeen johdosta ruvettaisiin
keskustelemaan. He olivat vain antaneet sen pastorille, voidakseen
näyttää toteen, että pappilanneiti piti Liljecronasta. Hän oli
lähtenyt Henriksbergiin eilen illalla sen vuoksi, että hän oli aivan
epätoivoissansa. Hän ei tahtonut, että Liljecrona hänen tähtensä
joutuisi rappiolle. Hän oli aikonut vain kysyä isännöitsijältä,
eikö hän millään tavalla voisi päästä Liljecronasta erilleen. Hän
aikoi ehdoittaa hänelle avioeroa, hän ei aikonut enää koskaan tulla
hänen näkyviinsä, jos hän vain olisi varma siitä, että Liljecrona
saisi sen, jota hän rakasti. Sen vuoksi hän oli tullut isännöitsijän
kanssa pappilaan. Eivät he tahtoneet tuottaa pappilanneidelle mitään
ikävyyksiä, he pyysivät vain, että hän auttaisi heitä pelastamaan
Liljecronaa, joka oli syöstä itsensä turmioon.

Pappilanneiti kääntyi pastorinrouvan puoleen. Äkkiä hän käsitti,
kuinka erinomaisen kelpo mies pastori Liljecrona oli ollut, ja hän
ymmärsi kuinka onneton hänen vaimonsa varmaankin oli. Hänen mielensä
suli jälleen lempeäksi ja helläksi, niin kuin se luonnostaankin oli,
ja hän vastasi vapisevalla äänellä: "Oi, enhän minä voi sitä tehdä!
Auttaisinhan minä häntä mielellänikin, jos voisin, mutta en minä
koskaan voi mennä hänen kanssaan naimisiin. Enhän minä häntä rakasta."

Maija Liisa tunsi, miten hän punastui kaulaa myöten ja yli koko
kasvojen. Hän oli vähällä mainita sen miehen nimen, jota hän rakasti.

Isäkulta teki jälleen kärsimättömän liikkeen, ikäänkuin hän olisi
tahtonut työntää jotakin syrjään. "Sinä et ole vielä..."

Mutta nyt isäkulta tuli keskeytetyksi. Isoäiti Beata puhkesi
nojatuolistaan puhumaan.

"Rakas poikani!" sanoi hän. "Rakas poikani kohtelee Maija Liisaa
tänä iltana kovin varomattomasti. Tietäähän rakas poikani sen, ettei
seitsemäntoista-vuotias tyttö koskaan tahdo tunnustaa, ketä hän
rakastaa, kaikkein vähimmin niin monen henkilön läsnäollessa. Paljoa
parempi jos rakas poikani olisi puhunut kahden kesken Maija Liisan
kanssa, silloin hän varmaankaan ei olisi kieltäytynyt kertomasta
asian oikeaa laitaa."

Pappilanneiden täytyi nyt kääntyä isoäidin puoleen ja katsella häntä.
Hänen äänessään oli jotakin niin merkitsevää, ja hänestä tuntui,
ikäänkuin isoäiti olisi iskenyt hänelle silmää.

"Rakas poikani on aivan liian kiivas", jatkoi isoäiti, "siksi että
hän pelkää, että hänetkin voidaan sekoittaa tähän juttuun, mutta
rakkaan poikani ei pidä suinkaan luulla, että joku epäilee hänellä
olevan osaa tässä asiassa. Kaikki tietävät, ettei rakas poikani ole
koettanut vahingoittaa pastori Liljecronaa eikä ole pakoittanut häntä
peruuttamaan hakemustansa, jotta rakas poikani itse saisi tuon suuren
paikan."

Äänettömyys vallitsi huoneessa. Ei kukaan tiennyt, mitä vastata.

"Minun mielestäni Maija Liisa voi huoleti ottaa tuon
kirjeenkirjoittamisen hartioillensa, ja rakas poikani voi kernaasti
suoda hänelle anteeksi. Ymmärtäähän jokainen, että Maija Liisa on
tehnyt sen nuoruuden ajattelemattomuudessaan. Että asia kääntyisi
näin pahaksi, sitä hän ei voinut aavistaa edeltäpäin."

Maija Liisa huomasi, että isoäiti iski hänelle silmää ja kehoitti
häntä ottamaan syyn päällensä, mutta hän ei käsittänyt, niiksi hänen
piti sitä tehdä. Vihdoin vanha rouva viittasi hiukan kädellään ja
osoitti äitikultaa.

Äitikulta istui yhä saman kauhun vallassa, ja nyt Maija Liisa
ymmärsi isoäidin tarkoituksen. Isoäiti otaksui, että äitikulta oli
kirjoittanut kirjeen, ja hän arveli varmaan, että olisi parempi,
jos isäkulta luulisi Maija Liisan sen tehneen rakkaudesta ja
ymmärtämättömyydestä, kuin että hän saisi tietää vaimon olevan
syypään tähän tekoon, sillä hän ei olisi voinut sitä tehdä muusta
kuin ilkeydestä ja pahuudesta.

Oi, Maija Liisan mielestä tämä oli liian kova vaatimus. Ja
epätietoisuudessaan hän kääntyi Sven Liljecronan puoleen, joka yhä
seisoi liikkumattomana kirjahyllyn vieressä. Maija Liisan mielestä
hänen katseensa oli hellä ja myötätuntoinen, mutta varmaan hän
erehtyi, sillä eihän hän voinut muuta kuin vihata häntä.

"Isäkulta!" sanoi nyt Maija Liisa. "Isäkulta on hyvä ja antaa minulle
anteeksi, että kielsin ensin. Mutta isäkulta peloitti minua..."

Kun hän aikoi jatkaa, tuntui hänestä kaikki se, minkä hän nyt otti
syykseen, kovin rumalta ja alentavalta ja samalla niin väärältä häntä
itseään kohtaan. Hän purskahti itkuun ja heittäytyi isoäidin syliin.
"Se on liian vaikeaa! Minä en voi!"

"Tietysti", sanoi isoäiti, "kyllä minä ymmärrän, kuinka vaikeata se
on. Mutta nyt se on sanottu. Nyt sinä saat tulla minun huoneeseeni,
ja voit siellä itkeä aivan rauhassa."

Isoäiti kietoi käsivartensa Maija Liisan vyötäisten ympärille, ja
Maija Liisan yhä nyyhkyttäessä ja hokiessa, ettei hän sitä voinut,
talutti isoäiti hänet ovelle. "Ei sinun tarvitse sanoa sen enempää.
Sinähän olet vain lapsi."

Kun he seisoivat kynnyksellä, tuli Liljecronaan vihdoin eloa. Hän
astui heidän luokseen, avasi oven isoäidille, ja kun hän näki, että
eteisenkin ovi oli kiinni, niin hän seurasi heidän mukanaan ja avasi
senkin.

Kun hän oli avannut eteisen oven, huomasi hän, että ulkona oli
jyrkät portaat, joita vanhan ihmisen oli vaikea astua ja että
panimorakennukselle johtava mäki oli myös jyrkkä. Siksi hän seurasi
heidän mukanaan ja tuki isoäitiä koko ajan. Sitten oli vielä isoäidin
huoneeseen vievät vaikeat portaat. Hänen täytyi tukea häntä koko
matkan.

Kun he tulivat isoäidin huoneeseen, kietoi hän sanaakaan sanomatta
käsivartensa isoäidin ympärille ja suuteli häntä poskelle. Ja sitten
hän teki samalla tavalla Maija Liisallekin. Hän sulki hänet syliinsä
ja suuteli häntä.

Hän ei sanonut sanaakaan, vaan poistui jälleen.

Mutta kaikki, mitä tuo mies teki, tuli niin äkkiä ja yllättäen ja
juuri silloin, kun sitä vähimmin saattoi odottaa, jotta ei koskaan
ennättänyt asettua vastakynteen.

       *       *       *       *       *

Pikkupiika se sittenkin oli, eikä kukaan muu, joka ratkaisi asian.
Vieraat jättivät hyvästi ja matkustivat pois heti kun Maija Liisa oli
seurannut isoäitiä panimorakennuksen kamariin. Pappi ei varmaankaan
tuntenut olevansa oikein hyvissä voimissa, sillä hän jäi tuoliinsa
istumaan, eikä saattanut vieraita kuistille. Heti kun he olivat
lähteneet, tuli pappilanrouva papin luokse ja sanoi, että salissa oli
hiukan illallista esillä. Hän arveli, että varmaan pappi tarvitsisi
vahvistusta kaiken tämän jälkeen. Mutta pappi pyysi vain saada olla
rauhassa. Oli lauvantai-ilta, ja hänen täytyi kirjoittaa saarnansa
valmiiksi.

Hän otti myös esille paperinsa pöytälaatikosta ja kirjoitti pari
riviä. Mutta enempää siitä ei tullut, ja hän heitti kynän kädestään.

Hän työnsi tuolin taakse ja astui hyvän aikaa edes-takaisin
lattialla. Sitten hän kävi nurkkasohvaan istumaan. Oli aivan
hiljaista, ja pikkupiika tuumi itseksensä, olikohan pappi nukkunut.
Kaapinovessa oli rako, ja hän saattoi nähdä, että pappi oli
pitkällään sohvalla, mutta mahdotonta oli nähdä, oliko hän sulkenut
silmänsä.

Jos pikkupiika vain olisi ollut varma siitä, että hän nukkui,
olisi hän koettanut hiipiä pois. On aivan mahdotonta selittää,
kuinka väsynyt hän oli seisottuaan ahtaassa kaapissa. Ja miten
välttämätöntä, että hän pääsi vapaaksi, jotta hän saattaisi puhua
pappilanneiden ja Beata rouvan kanssa! Kyllä hän tiesi jotakin, joka
tuottaisi heille iloa.

Nyt pappi oli maannut niin kauan hiljaa, että hän aivan varmaan jo
nukkui. Pikkupiika arveli ainakin voivansa raoittaa hiukan kaapinovea
ja kurkistaa ulos. Ovi avautui aivan hiljaa, mutta pappi ei
nukkunutkaan, vaan hän makasi ja tuijotti vain vastakkaiseen seinään.
Juuri kun pikkupiika aikoi vetää kaapinoven taas kiinni, katsoi pappi
ylös ja huomasi hänet.

Pappi nousi ja astui kaappia kohti. Pikkupiika ei voinut tehdä muuta,
kuin avata oven ja kiivetä esille.

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi pappi. "Mitä tekemistä sinulla on minun
kaapissani?"

Pappi näytti niin ankaralta, että pikkupiika pelästyi. Pappi ja hän
olivat aina olleet hyviä ystäviä. Hän piti papista kaikkein enimmin
koko talossa, pappilanneittä lukuunottamatta, tietenkin. Pikkupiika
ei tahtonut, että pappi uskoisi jotakin pahaa hänestä, ja siksi hän
kiiruhti sanomaan, että pappilanrouva oli sulkenut hänet kaappiin,
kun pappi ja vieraat olivat vierashuoneessa. He olivat vain tulleet
tänne hakemaan papin pyhävaatteita.

Pappi seisoi ja mietti hetken aikaa. "Sinä voit huoleti ilmaista
totuuden", sanoi hän sitten, "sillä asia ei voi kuitenkaan enää
tulla pahemmaksi kuin mitä se on. Ei suinkaan rouva sulkenut sinua
kaappiin, vaan Maija Liisa?"

Pikkupiikaa suututti niin, että hän töin tuskin sai sanat suustaan.
"Pappilanneitikö!" huudahti hän. "Hänkö sulkisi minut kaappiin ja
panisi minut urkkimaan? Sellaiseen työhön hän on liian hyvä."

Pappi huokasi. "Eipä hän juuri pidä itseään liian hyvänä mihinkään
työhön", sanoi pappi. "Älä usko, että minä suutun sinuun, vaikka
tunnustatkin, että Maija Liisa pisti sinut kaappiin. En minä suutu
sinuun, kun vain puhut totta."

Pikkupiika tiesi, ettei hän ollut valehdellut ainoatakaan kertaa
siitä saakka kuin hän tuli Lövdalaan, ja sen hän sanoikin papille.

Siitä ei pappi välittänyt. "Kyllähän minä ymmärrän, että Maija
Liisalla oli syytä pelätä", sanoi hän. "Ja ymmärränhän minä senkin,
että hän pyysi sinua menemään kaappiin, jotta hän saisi tietää, mistä
me täällä keskustelimme. Mutta rouvallahan ei ollut mitään tekemistä
tämän asian kanssa."

Pikkupiika seisoi ääneti sanomatta sanaakaan. Hän ei tiennyt, mitä
hänellä oli lupa puhua. Pappilanneiti oli ankarasti kieltänyt häntä
juoruamasta papille mitään pappilanrouvasta. Ja äiti oli sanonut
samaa. Täällä ei ollut niinkuin Svanskogissa. Siellä hän oli
uskaltanut kertoa mitä hyvänsä.

Kun hän oli vaiti, luuli pappi, että asia oli siten, kuin hän
sen oletti, ja käski pikkupiian mennä tiehensä. Pikkupiika astui
ovelle, mutta silloin pappi kutsui hänet takaisin. Hän oli tullut
ajatelleeksi jotakin muuta, jota hän tahtoi kysyä häneltä.

"Kuulehan, sehän oli totta!" sanoi pappi. "Koska sinulla on tapana
toimittaa sellaisia asioita Maija Liisan puolesta, niin ehkäpä
sinä myös autoit häntä kirjoittamaan tuon kirjeen? Sillä kirje on
kirjoitettu lapsenkäsialalla, ja sinähän osaat sekä lukea että
kirjoittaa."

"Minä en ole koskaan kirjoittanut mitään kirjettä mamseli Maija
Liisan puolesta", sanoi pikkupiika. "Mutta yhden kirjeen minä olen
kirjoittanut rouvan puolesta."

"Vai niin, sinä olet kirjoittanut rouvalle", sanoi pappi, "mutta et
koskaan Maija Liisalle?" Äänestä kuului, ettei hän nytkään uskonut,
että pikkupiika puhui totta. "Ehkäpä sinä muistat, mitä tuo kirje
sisälsi, jonka sinä kirjoitit rouvan puolesta?"

Pikkupiika vastasi, että hän saattoi lukea sen sanasta sanaan ulkoa,
jos pappi halusi sitä kuulla, ja pappi pyysi häntä sitä tekemään.

"Tosin olen kovin hämilläni kirjeeni johdosta", alkoi pikkupiika
lasketella, "mutta minä pyydän, että arvoisa neitsyt itse aprikoisi
asiaa. Pastori Liljecrona on nyt tavannut erään nuoren tytön, joka
voisi tuottaa hänelle onnea, jollette te olisi hänen tiellään.
Jos neitsyt hyväntahtoisesti tahtoisi väistyä tieltä, niin ei
kiitollisuudella olisi rajoja ja tulevaisuus olisi taattu. Neitsyen
pitäisi ottaa huomioon, että uudessa seurakunnassa vaaditaan
pappilanrouvalta moitteetonta elämää..."

Pappi teki torjuvan liikkeen kädellään. "Jo riittää", sanoi hän.
Sitten hän katseli kauan ja tutkivasti pikkupiikaa. "Ja tämänkö
kirjeen olet sinä kirjoittanut rouvan puolesta?"

Pikkupiika vastasi reippaasti myöntävästi. Pappilanrouva oli
kieltänyt häntä kertomasta, että hän opetti häntä lukemaan ja
kirjoittamaan, mutta tästä kirjeestä hän ei ollut maininnut koskaan
mitään.

Pappi kohotti vain olkapäitään. "Katsos nyt, kuinka sinä valehtelet",
sanoi hän väsyneellä äänellä. "Sinähän seisoit kaapissa koko ajan.
Kai sinä kuulit, että Maija Liisa myönsi kirjoittaneensa tuon
kirjeen."

Pikkupiika tunsi punastuvansa. Tätä hän ei voinut sietää. Se oli
sentään liikaa, että pappi luuli hänen valehtelevan.

"Voit mennä", sanoi pappi. "Minä en ymmärtänyt ensin, mistä se
johtui, ettei kirje ollut kirjoitettu Maija Liisan käsialalla. Mutta
nyt sekin asia on selvä. Mene hänen luokseen ja kerro se hänelle."

Mutta pikkupiika ei lähtenyt. "Kyllä pappilanrouva käski minua
kirjoittamaan", sanoi pikkupiika, "ja hän se minut kaappiinkin sulki".

"Oletteko te Maija Liisan kanssa päättäneet sanoa sillä tavalla?"

Pappi alkoi näyttää vihaiselta. Pikkupiika ymmärsi, että hän ajaisi
hänet ulos, jollei hän voisi jollakin tavalla todistaa asiaa. Hän
katsoi neuvottomana ympärilleen. Samassa hänen silmänsä osuivat
vanhaan ruotimummoon, joka kulki ikkunan ohitse.

"Kas, tuossa kulkee se, joka vei kirjeen Svanskogiin!" sanoi
pikkupiika. "Sopisihan häneltä kysyä, pappilanrouvako vai neitikö
pyysi häntä menemään sinne."

Pappi aikoi juuri vastata, ettei hän tahtonut enää kuulla sen enempää
koko asiasta, mutta pikkupiian itsepäisyydessä oli jotakin, mikä
pakoitti häntä sitä tekemään. Hän nousi ylös ja astui ovella. Kun hän
nyt aivan äkkiä työnsi oven auki, tyrkkäsi hän jotakuta, joka seisoi
nojautuneena ovea vasten. Se oli pappilanrouva.

Pappi loi rouvaan pitkän katseen, pysähtyi ja katsoi vielä uudestaan
häneen ikäänkuin ollakseen varma siitä, että se oli todellakin hän,
sitten hän meni portaille ja teki pari kysymystä vanhalle eukolle.
Kun hän palasi takaisin, oli pappilanrouva kadonnut.

Pappi istahti kirjoituspöytätuoliin ja kutsui pikkupiian luokseen.
"Kerroppa nyt miten kaikki tapahtui kirjoittaessasi tuota kirjettä!"
sanoi hän. Ja pikkupiika vastasi aivan tyydyttävästi, jottei pappi
voinut enää lainkaan epäillä.

"Minä huomaan tehneeni sinulle vääryyttä, Nora Myrskytuuli", sanoi
pappi, "nyt sinä saat palkaksi sen, että saat mennä kertomaan kaikki
Maija Liisalle".

Sitä ei tarvittu sanoa pikkupiialle kahdesti. Samassa
silmänräpäyksessä hän oli jo panimokamarissa, jossa vallitsi itku
ja suuri suru, ja kertoi siellä kaikki. Aluksi pappilanneiti tuskin
kuuntelikaan hänen puhettaan, mutta lopulta hän kuitenkin ymmärsi,
että isäkulta tiesi nyt totuuden, ja silloin hän hyppäsi pystyyn.
"Isoäiti, isoäiti! Minun täytyy mennä isäkullan luo katsomaan, miten
hänen laitansa on!"

Mutta samassa ovi avautui ja isäkulta seisoi kynnyksellä.

Eikä siinä ollut tämänpäiväinen eikä eilinen isäkulta, vaan entisten
aikojen isäkulta, hellä isäkulta, joka levitti Maija Liisalle sylinsä.



LEPOKIVI.


Pari päivää suuren selvityksen jälkeen oli Maija Liisa tavalliseen
aikaansa maantiellä kävelemässä pikkupiian kanssa.

Mutta tänä iltana hän ei astunut väsyneenä ja alakuloisena laahaten
jalkojaan perässään, vaan nyt heitä oli kaksi kaikua huudattamassa
ja kissankultaa kaivamassa, kaksi puroa patoamassa ja valkovuokkoja
poimimassa.

Kissapöllöä ei Maija Liisa kuitenkaan viitsinyt ärsyttää, vaan
hän jätti pikkupiian suuren koivun juurelle ja astui yksinään
Lepokivenmäkeä ylös. Lintu oli tällä kertaa varmaan huvittavampi kuin
tavallisesti, sillä pikkupiika ei saavuttanut häntä kummitusaidan
luona eikä myöhemminkään.

Kun Maija Liisa oli tullut niin pitkälle, että hän saattoi nähdä
Lepokiven, pysähtyi hän äkkiä. Siellä istui mies, ei kapealla,
kiveen hakatulla istuimella, vaan itse paadella. Hän istui koukussa
leuka käsien varassa. Mutta hänen katseensa ei ollut kiintynyt
maahan, vaan puiden latvoihin. Hän vihelteli rastaalle, joka istui
suuressa kuusessa tien toisella puolella, matki sitä ja ärsytti sitä
kilpalauluun, jotta linnun ääni oli katketa.

He olivat niin leikkiin vajonneina, sekä rastas että mies, etteivät
he lainkaan kuulleet Maija Liisan tuloa. Hän seisoi hyvän aikaa
ääneti kuunnellen ja katsellen ihmeissään miestä. Joka kerta
tavatessaan hänet aikaisemmin oli varmaan raskas suru painostanut
häntä. Ensi kertaa tänä iltana vasta Maija Liisa tuli ajatelleeksi,
että hän saattoi korkeintaan olla viidenkolmatta vuoden vanha. Hän
näytti aivan nuorelta pojalta. Maija Liisa hämmästyi tätä niin
suuresti, että hänen väkisenkin täytyi naurahtaa.

Mies käänsi hiukan päätään tarkasti kuunnellen ja kohotti samalla
katseensa toiseen puunlatvaan, ikäänkuin hän olisi luullut äänen
tulleen sieltä.

Silloin purskahti Maija Liisa uudelleen nauruun. Nyt toinenkin kuuli
mistä se tuli. Hän hyppäsi alas kiveltä ja astui kiihkeästi häntä
kohti. Häntä juuri hän oli odottanutkin. Hän oli käynyt Loby'ssä
Maija Liisan ystävättären, Britan luona kysymässä, missä hän voisi
tavata mamseli Maija Liisaa kahden kesken. Ja Britta oli sanonut
hänelle, että tänne Lepokivelle hän astui joka ilta.

Maija Liisan sydän alkoi sykkiä hyvin nopeasti, ikäänkuin se olisi
odottanut suurta iloa. Oi, voi, miksikä se oli niin järjetön!
Olisihan sen pitänyt tietää, ettei Sven Liljecrona voinut tuoda
mitään iloista sanomaa. Hän aikoi kai jutella veljestään. Hän tahtoi
varmaan hiukan rauhallisemmissa oloissa keskustella uudestaan kälynsä
ehdoituksesta.

Varmaan asia oli näin, niinkuin hän oletti. Liljecrona saattoi Maija
Liisan hiukan kursailevasti Lepokiven luo ja auttoi hänet ylös
paadelle, jossa hän oli aikaisemmin istunut, ja jäi itse tielle
seisomaan. Sitten hän kysyi häneltä aivan juhlallisesti, oliko aivan
varma, ettei hän rakastanut hänen veljeään.

Nyt kävi aivan samoin kuin Svanskogissakin. Maija Liisa ei
ymmärtänyt, miksi hän samalla kertaa tunsi sekä harmia että
liikutusta ja miksi harmi sai hänessä niin suuren vallan, jotta hänen
täytyi vastata aivan ärtyisesti, ettei hän käsittänyt, mitä varten
hän turhan päiten kysyi tuollaista. Eikö hän voinut ymmärtää, että
hän oli voinut olla pari tuntia hänen veljensä kanssa rakastumatta
häneen.

Ei näyttänyt lainkaan siltä, kuin Maija Liisan jyrkkä ääni olisi
suututtanut Liljecronaa. Kummallista, että äsken hän oli viheltänyt
rastaalle. Nyt hän oli aivan jäykkä, ikäänkuin hänen olisi pitänyt
sopia vain jostakin kaupasta ja edeltäpäin olisi punninnut joka
ainoan sanan, jonka hän sanoi. Tuollaiselta hän varmaan näytti
myödessään rautaa tai tehdessään sopimuksia rahtimiesten kanssa.

Liljecrona pyysi, ettei Maija Liisa pitäisi häntä tunkeilevana, mutta
hän oli kysynyt sen vuoksi, että hänen täytyi tietää, oliko hänen
sydämensä vapaa, ennenkuin hän saattoi jatkaa puhettaan.

Maija Liisan teki vastustamattomasti mieli hiukan kiusata ja
järkyttää tuota suurta varmuutta. "Ei ole siltä sanottu", vastasi
hän, "että sydämeni on vapaa, vaikken rakastakaan pastori
Liljecronaa. Onhan niitä toisiakin..."

Liljecrona kumarsi hiukan pilkallisesti. "Aivan oikein", sanoi hän.
"Ja jos mamseli Maija Elisalla on vähintäkään toivoa, että se, jota
hän ajattelee, tulee pyytämään mamseli Maija Liisan kättä, niin minä
en jatka puhettani."

Veri kohosi Maija Liisan poskiin, mutta hän katsoi suoraan
Liljecronan surullisiin silmiin vastatessaan: "Ei, siitä ei ole
vähintäkään toivoa."

"Siinä tapauksessa tahtoisin pyytää mamseli Maija Liisalta pientä
neuvoa", sanoi Liljecrona ja veti samalla lompakostaan esille
sinetillä suljetun kirjeen, jota hän kuitenkin piti kädessään siten,
ettei Maija Liisa voinut nähdä sen päällekirjoitusta. "Tahtoisiko
mamseli Maija Liisa neuvoa minua, pitääkö minun panna tämä kirje
postiin vai repiä se rikki?"

Maija Liisa ei vastannut mitään. Hän ei voinut olla ajattelematta
sitä aamua, jolloin Liljecrona hyppäsi ketunkuoppaan. Silloin hän
yhdellä hyppäyksellä ratkaisi koko asian. "Miksi hän ei voi nytkin
tehdä reipasta hyppäystä", tuumi Maija Liisa, "ja puhua suoraan,
jotta tietäisin, mitä hän tarkoittaa? Mistä tämä suuri varovaisuus on
tullut?"

"Tämän kirjeen, mamseli Maija Liisa", jatkoi Liljecrona, ja ääni,
jos mahdollista muuttui yhä kylmemmäksi ja asiallisemmaksi, "on eräs
nuori mies kirjoittanut, joka pari vuotta sitten seisoi morsiamensa
haudalla ja lupasi elää yksin koko elämänsä voidakseen vain muistaa
häntä. Siitä saakka ei tuo nuori mies ole kertaakaan aikonut rikkoa
lupaustansa, niin, hän ei ole tuntenut edes mitään kiusaustakaan
tehdä sitä. Hän oli haudannut sydämensä yhdessä armaansa kanssa,
eikä se voinut enää herätä uuteen eloon. Mutta, mamseli Maija Liisa,
samainen nuori mies tapasi muutamia kuukausia sitten lapsi paran,
joka istui aivan yksin, kaikkien hylkäämänä. Hän näki tuon lapsen
silmissä mitä suloisinta hempeyttä ja nöyryyttä, ja vieläkin enemmän,
huomasi ihmeekseen, että hän muistutti hänen armastansa. Heti
paikalla hän tunsi suurinta myötätuntoa. Hänen mielestään vainaja
kehoitti häntä auttamaan tuota nuorta yksinäistä tyttöä, joka oli
aivan hänen kuvansa. Nuori mies yritti viedä hänet yhteen jaloimman
miehen kanssa, jonka hän tunsi, oman veljensä. Hän näki heidän
yhdessä istuvan takan ääressä, hän uneksi jo suurinta onnea heille
kummallekin, mutta inhottavia esteitä tuli väliin. Nuoren miehen teko
tuotti onnettomuutta niille molemmille, joille hän oli tahtonut luoda
onnea. Rakastettu veli vajosi mitä hirveimpään kurjuuteen ja kun
häntä yritettiin pelastaa, joutui nuori tyttökin aivan syyttömästi
mitä vaikeimpaan asemaan. Nuori mies oli nyt joka päivä kuulevinaan
morsiamensa äänen, joka kehoitti häntä tarjoamaan nuorelle tytölle
kotia, jossa hän voisi hellimmällä huolenpidolla luoda hänelle onnea
ja tarjota hänelle varman suojapaikan, jonne häntä vainoova kova käsi
ei voisi ylettyä. Kaikesta tästä, rakkahin mamseli Maija Liisa, tämä
nuori mies on kirjoittanut tässä kirjeessään. Hän aikoi lähettää
sen tänään, mutta sitten hän alkoi epäillä. Hänen mielestään oli
välttämätöntä kysyä ensin mamseli Maija Liisan mieltä."

Liljecrona vaikeni, mutta laski samalla kirjeen Maija Liisan
polvelle. Hän luki sen päällekirjoituksen. Se oli osoitettu
Korkeastioppineelle Herra Pastori Erik Lyseliukselle.

Ei koskaan, ei koskaan eläissään Maija Liisa ollut tuntenut niin
syvästi loukkaantuneensa. Kun Liljecrona nyt teki sen, mitä Maija
Liisa ei ollut koskaan odottanut, kun hän nyt kosi häntä, niin miksi
hän teki sen tällä tavalla! Vain siksi, että hänen oli häntä sääli!
Hän olisi tahtonut hyökätä ylös, repiä kirje pieniksi paloiksi ja
viskata ne suoraan vasten hänen kasvojaan. Hän oli enemmän suuttunut
häneen kuin isäkultaan, hänen naidessaan Raklitzan. Hän tuumi:
"Varmaan minun laitani on sellainen, etten voi suuttua oikein sydämen
pohjasta muihin kuin niihin, joita rakastan."

Mutta Maija Liisa oli kokenut paljon sen päivän jälkeen, jolloin hän
suuttui isäkultaan ja Raklitzaan, ja hän saattoi nyt hillitä itseään
aivan toisella tavalla. Hän soljui vain alas kiveltä, antoi kirjeen
pudota maahan ja alkoi sanaakaan sanomatta astua mäkeä alas.

Hän sai kulkea pitkän matkaa, aivan kiviaidalle saakka, ennenkuin
kukaan seurasi hänen jälkeensä.

Astuessaan tietä pitkin tuli hän huomanneeksi, kuinka kaunis ilta
oli. Linnut lauloivat puissa, hyttyset tanssivat ilmassa, aurinko
kimalteli vastapuhjenneissa lehdissä, vesi lorisi ojissa ja kukat ja
heinänkorret itivät ja versoivat, jotta miltei kuuli niiden kasvavan.
Mutta kumma kyllä, tästä Maija Liisan viha vain yltyi! Olisihan
Liljecronan pitänyt ymmärtää, että tällaisena iltana täytyi tulla
oikealla tavalla, jos lainkaan aikoi tulla. Oi, jospa hän olisi ollut
niin viisas eikä sanonut mitään! Silloin Maija Liisa ei olisi ollut
yhtä onneton kuin nyt, ja hän olisi saanut vain uneksia Liljecronasta.

Olisihan Liljecronan myöskin pitänyt ottaa selkoa siitä, minkälainen
hänen olonsa nyt oli, ennenkuin hän tällä tavalla nöyryytti häntä.
Jos hän olisi tiennyt, että Maija Liisa oli sopinut isäkullan kanssa,
ja että äitikulta oli karannut samana iltana, jolloin Liljecrona
oli ollut kälynsä kanssa Lövdalassa, karannut sanomatta sanaakaan
kellekään ihmiselle eikä palannut vieläkään takaisin, niin Maija
Liisa olisi saanut olla hänen armeliaisuuttaan vailla.

Mutta, olihan tuo kaikki yhdentekevää. Vaikka Maija Liisa olisi ollut
kuinka suuressa hädässä tahansa, niin hän olisi sittenkin suuttunut
häneen, kun hän kosi vain säälistä. Hän ei olisi voinut suuttua
keneenkään muuhun yhtä pahasti, hän ei olisi voinut suuttua samalla
tavalla edes hänen veljeensä, jos hän olisi tehnyt samoin.

Maija Liisa pysähtyi äkkiä. Miksi hän oli suuttunut Liljecronaan?
Vastaus selvisi hänelle kuin ilmestys. Siksi, että hän rakasti häntä!

Oi niin, oi niin! Tämä oli rakkautta. Hän oli lukenut siitä
kirjoissa, hän oli laulanut siitä lauluissa, mutta hän ei ollut
tuntenut sitä ennemmin omassa sielussaan. Se oli varmaan kytenyt
koko kevään hänessä heikkona tulena, mutta hän ei ollut osannut
antaa sille oikeata nimeä. Nyt rakkaus leimahti hänessä voimakkaana
liekkinä. Hän melkein otaksui, että sen täytyi loistaa ja leimuta
hänestä.

Hän kääntyi taakseen. Kaikki oli äkkiä aivan muuttunut. Rakkaus paloi
hänessä. Sen jälkeen kuin tuo suuri ihme oli tapahtunut, ei hän ollut
enää sama kuin ennen. Hän ei voinut olla vihoissaan sille ihmiselle,
joka oli opettanut häntä rakastamaan.

Liljecrona oli astunut Maija Liisan jäljessä ja oli juuri saavuttaa
hänet. Kun Maija Liisa aivan äkkiä kääntyi taakseen, jäi hän
seisomaan hänen eteensä ja katsoi häntä silmästä silmään.

Tuollainen tuli, joka nyt paloi Maija Liisan sielussa, oli varmaan
tarttuva! Liljecronan silmissä se sytytti voimakkaan heijastuksen,
vai eikö se ollutkaan heijastusta? Se näytti Maija Liisan mielestä
leimuavan aivan liian voimakkaasti. Hän ymmärsi vielä niin vähän,
mutta kun Liljecrona sulki hänet nyt syliinsä, niin tuntui hänen
kiihkeä syleilynsä yhtä voimakkaalta kuin se tunne, joka veti Maija
Liisaakin hänen puoleensa.

Maija Liisa oli aivan ihmeissään. Tuskin hän uskalsi luottaa siihen,
mitä hän tunsi ja kuuli. Mutta nuo sanat, jotka puhkesivat nyt
esiin, lyhyinä huudahduksina Liljecronan huulilta, nuo suloiset
kysymykset, rakastiko Maija Liisa häntä, tuo kiihkeä tunnustus, että
hän oli rakastanut Maija Liisaa ensi hetkestä saakka, mutta hävennyt
heikkouttaan, tuo mielipaha ja katumus, kun hän oli koettanut pettää
itseänsä ja salannut itseltään rakkauttansa, nuo uhkarohkeat sanat,
ettei hän välittänyt elävistä eikä kuolleista, kun vain Maija
Liisa rakasti häntä -- saattoivatko ne kaikki lähteä muualta kuin
sydämestä, joka rakasti häntä yhtä hehkuvasti kuin Maija Liisakin
häntä?



MENNINKÄISET LÖVDALASSA.


Fylax seisoi kuistilla ja haukkui ja vinkui koko yön. Pikkupiika ei
ollut koskaan kuullut sen niin kiihkeästi haukkuvan. Hän ei saanut
kiinni unesta lainkaan. Mamseli Maija Liisa makasi varmaan myös
valveilla, ja hän olisi kuitenkin kaivannut niin kipeästi unta, niin
heikko kuin hän oli. Pikkupiian täytyi ainakin koettaa saada koira
vaikenemaan.

Hän heitti ylleen hameen ja liivit ja hiipi keittiön kautta eteiseen.
Kun hän vihdoinkin oli saanut monet lukot ja salvat auki, oli koira
vaiennut, mutta hän astui sittenkin ulos kuistille kutsuakseen sen
sisään.

Olipa tuo omituista! Hän ei voinut nähdä sitä missään. Hän oli aivan
varma siitä, että koira oli seisonut kuistilla koko yön, mutta nyt,
kun hän oli vaivautunut ulos, oli se tietenkin kadonnut. Pikkupiika
astui aivan portaitten reunalle saakka ja kutsui koiraa, mutta sitä
ei näkynyt missään.

Oli kaunis yö. Taivas oli täynnä pieniä valkoisia pilviä. Ne olivat
järjestyneet kiehkuroihin ja pyöröihin, ikäänkuin ne olisivat
leikitelleet keskenään nyt, kun ei kukaan niitä nähnyt. Aurinko ei
ollut vielä ehtinyt kiivetä vuoren takaa esille, mutta oli aivan
valoisaa siltä. Ei ollut ensinkään kylmä, vaan niin lämmin ja leuto,
ettei pikkupiikaa paleltanut, vaikka hän oli lähtenyt ulos avojaloin.

Nuo kuusi suurta pihlajaa, jotka seisoivat rivissä navetan edessä ja
olivat levinneet niin, että niiden oksat ylettyivät kiinni toisiinsa
ja muodostivat ikäänkuin vihreän seinän, kukkivat parhaillaan.
Suuret, valkoiset kukkatertut loistivat vihreiden lehtien keskellä.
Oli yhtä kaunista, kuin kirkkaiden tähtien tuikkiessa mustalla
talvitaivaalla.

Tuo vihanta, keväinen vihreyskö sen lie vaikuttanut vai mikä,
mutta pikkupiian mielestä kaikki rakennukset pihamaan ympärillä
näyttivät niin vanhoilta, ikäänkuin ne olisivat voineet milloin
hyvänsä lyyhistyä maahan. Hän tarkasteli tallin solaa ja navetan
puoliympyriäisiä ikkunoita, jotka tuijottivat mustuneen olkikaton
alta esiin, ja kallellaan olevaa panimon ovea, ja kaikki nuo
näyttivät kovin surkeilta ihanassa kevätyössä ja ikäänkuin
huokailivat omaa raihnauttaan. Hän katseli renkitupaa, jonka
alakerros oli kivestä, ja aittaa, joka seisoi paalujen varassa.
Hän katseli monia veräjiä, jotka nyt olivat asetetut paikoilleen,
ja pitkää aitausta. Kaikki oli niin vanhaa, vinoa, väärää ja
kallellista. Kattoharjat olivat painuneet alas, seinät harmaita ja
vihreä sammal pisti hirsien lomista esiin.

Ensi kertaa pikkupiika huomasi, että talo alkoi olla vanha ja
tarvitsi kokonaan uudistusta ja korjausta. Mutta sellaista tulee
ajatelleeksi vain keväällä, kun puut ja pensaat ja pellot koristavat
itseään ja muuttavat ylleen uuden puvun.

Ehkäpä taloillakin oli talvensa ja keväänsä, vaikka niiden välillä
olikin pitemmät väliajat kuin puiden ja pensaiden vuodenaikojen
vaihteella? Kevät oli talossa, kun sinne tuli nuorta väkeä, jotka
rakensivat uutta ja repivät alas vanhaa. Ja talvi vallitsi talossa,
kun nuoret olivat ehtineet vanhettua ja kun se, minkä he olivat
rakentaneet, oli valmiina lyyhistymään maahan ja kaipasi uusia
voimia, jotka jälleen rakensivat uudestaan ja asettivat kaikki
kuntoon.

Olipa se omituista, tuumi pikkupiika, että hän tuli tuollaista
tuumineeksi. Mutta koko yö oli myös kovin kummallinen, se oli niin
lämmin ja tukehduttava ja salaperäinen. Hänen mieltänsä alkoi
ahdistaa ja hän aikoi kiiruhtaa sisään, mutta samalla hän jälleen
tuli ajatelleeksi koiraa.

Kun hän nyt katseli joka puolelle nähdäkseen minne se oli kadonnut,
oli hän näkevinään jotakin liikettä ruohokentällä, pihlajien alla.

Pikkupiika oli asunut keskellä synkkää metsää, ja hän oli saanut
toimittaa äidin asioita sekä varhain että myöhään, mutta ei hän
eläissään ollut nähnyt mitään niin kummallista eikä hän myöskään
luullut koskaan saavansa nähdä mitään senkaltaista. Äiti oli aina
sanonut, ettei hänen pitänyt pelätä. Ei hän ollut luonteeltaan
sellainen, että peikot ja kummitukset hänelle näyttäytyisivät.

Mutta nyt hän näki sittenkin jotain tuollaista kummallista, siitä
hän ei voinut erehtyä. Hän hämmästyi hiukan, mutta ei hän niinkään
helposti säikähtänyt. Eikä siinä ollutkaan mitään pelon syytä. Siellä
oli vain pieniä kääpiöitä, jotka tanssivat.

Niitä oli kaksi kappaletta: herra ja nainen, ja ne olivat noin
kuuden vuoden vanhan lapsen kokoisia, mutta tavattoman hentoja
ja hienoja ruumiiltaan. Molemmat olivat puetut aatelispukuihin,
mustaan samettiin ja pitseihin ja kultakalunoihin. Herralla oli
kolmikulmahattu päässä ja miekka vyöllä ja silkillä ommeltu takki ja
soljet kengissä.

Naisen hame oli lyhyt, mutta hyvin leveä, sukat olivat punaiset,
hatussa suuri höyhentöyhtö ja viuhka kädessä. He tanssivat yhdessä.
Herra tarttui naista käteen kiinni ja kädet kohossa he tepsuttelivat
varpaillaan vähän matkaa eteenpäin, kääntyivät sitten ympäri ja
tepsuttelivat takaisin. He erosivat toisistaan, juoksivat toisiaan
vastaan, kumarsivat ja tarttuivat vihdoin toisiaan vyötäisiltä kiinni
ja pyörähtivät ympäri.

Mitään niin somaa ei pikkupiika eläissään ollut nähnyt, siitä hän oli
varma. He liikkuivat niin sirosti, aivan liitelivät ruohokentällä.
Sillä tavalla ihmiset eivät osanneet tanssia. Nämät olivat aivan kuin
ilmaa. Heidän kasvonsa olivat kuin hienointa porsliinia ja kädet ja
jalat olivat aivan pienet. Hyvänen aika, jospa voisi olla noin pieni
ja siro!

Pikkupiika ei voinut irtaantua heistä, niin kauan kuin he tanssivat.
Hän seisoi ja ihmetteli mielessään, miksi he olivat niin iloisia, ja
miksi he tanssivat juuri tänä yönä. No, eihän sitä ollut niinkään
vaikea käsittää. Ne olivat varmaan Lövdalan kotihaltioita ja
iloitsivat tietenkin siitä, että kaikki oli tullut taas oikealle
tolalle, sen jälkeen kuin Raklitza oli lähtenyt pois.

Kun pikkupiika näki heidän tanssivan, teki hänen mielensä jo melkein
uskoa todeksi sitä, mitä Pitkä-Bengt oli kertonut. Hän oli kaikkein
viimeiseksi nähnyt Raklitzan. Hän oli tavannut hänet myöhään
lauvantai-iltana Svartsjönniityillä. Raklitza oli näyttänyt aivan
sekavalta, aivan kuin ensi kerrallakin, kun Pitkä-Bengt oli nähnyt
hänet, ja hän vakuutti aivan varmasti, hän olisi voinut sen vaikka
valallaan vahvistaa, että Raklitza oli hävinnyt puroon.

Ehkäpä oikeat menninkäiset iloitsivat nyt, kun kylmän ja viekkaan
vedenhaltijan valta oli loppunut Lövdalassa.

Olivatpa ne aika tanssimestareita! Miksikä eräs toinen nukkui
valoisina öinä eikä tanssinut vihreällä niityllä? Miksikä ei tuo
toinen ollut yhtä keveä ja iloinen mieleltään, miksikä piti aina olla
huolia, joista ei koskaan voinut kokonaan irtaantua? Pikkupiika kuuli
sisältä kumeaa melua, ikäänkuin joku olisi raskaasti kaatunut maahan,
ja hän kiiruhti taas eteiseen.

Hän kuunteli hetken aikaa, mutta ei kuulunut enää mitään. Hän oli
kuitenkin aivan varma siitä, että melu oli lähtenyt lännenpuolisesta
kamarista, jossa pappi asui.

Hän kiiruhti niin pian kuin suinkin pappilanneiden luo ja pyysi häntä
nousemaan, sillä papin laita ei varmaankaan ollut hyvä.

Mamseli Maija Liisa heitti kiireesti ylleen hiukan vaatteita, ja
sillä aikaa hän kysyi pikkupiialta, mitä oli tapahtunut. Pikkupiika
kertoi kaikessa kiireessä, miten hän oli katsellut tuota tanssia ja
samassa kuullut raskaan kolinan.

Pappilanneiti tuli aivan kalpeaksi. "Nuo kaksi eivät näyttäydy
muulloin kuin silloin, kun Lövdalaan tulee uusi omistaja", sanoi hän,
"mutta enpä luule kenenkään ennen nähneen heitä".

Hän ei ollut ehtinyt saada jalkaansa muuta kuin toisen kengän, kun
hän heitti pukeutumisen kesken ja kiiruhti lännenpuoleiseen kamariin.

Siellä pappi makasi pitkänään lattialla liikuttamatta jäsentäkään.

"Mitä on tapahtunut, isäkulta, mitä on tapahtunut?" sanoi
pappilanneiti ja kumartui hänen ylitseen.

Samassa hän vilkaisi pikkupiikaan, joka oli seurannut hänen
jäljissään. "Isäkulta on kuollut", sanoi hän. "Meidän täytyy lausua
hänelle kiitoksemme. Ehkei hän ole sen kauempana kuin että hän voi
kuulla meitä."

Maija Liisa suuteli papin kättä oikein sydämellisesti ja kuiskasi
jotakin hänen korvaansa. Sitten sai pikkupiikakin suudella hänen
kättään. Sen jälkeen nousi pappilanneiti pystyyn ja katseli
ympärilleen nähdäkseen, mitä isäkulta oli tehnyt. Hän oli istunut
kirjoittamassa. Kynässä oli vielä mustetta. Varmaankin hän oli
tuntenut pahoinvointia kirjoittaessaan, ja kun hän oli noussut
painaakseen kelloa ja kutsuakseen apua, oli hän kaatunut kumoon.

Saarna oli puoleksi kirjoitettuna pöydällä. Viimeiset rivit olivat
vinot ja kirjaimet terävät ja epätasaiset. Pappilanneiti luki ne
hiljaisella äänellä: "Työmies, joka on suorittanut työnsä, halajaa
lepoa ja iloitsee siitä, että voimakkaampi astuu hänen paikalleen."

Nyt kyyneleet tulvivat pappilanneiden silmiin. "Minä ymmärrän, miksi
he tanssivat juuri isäkullalle", sanoi hän. "He tiesivät, että hän
halusi pois. He tiesivät, että hän tahtoi päästä vapaaksi."



KOTI.


Pappilanneiti istui kyökkikamarissa raamattu ja virsikirja edessään
ja luki Jumalan sanaa saadakseen lohdutusta suurelle surulleen.

Oli varhainen aamu, vuorokausi oli juuri kulunut siitä, kun hän löysi
isäkullan kuolleena lattialta. Kaiken päivää hänellä oli ollut niin
paljon puuhaa, ettei hänellä ollut aikaa ajatella suruansa. Mutta yön
kuluessa oli suru vallannut hänen mielensä täydellä voimalla, eikä
hän voinut lainkaan nukkua. Hän oli noussut varhemmin kuin kukaan muu
ja istahtanut lukemaan.

Mutta varsin pian hän painoi kirjat kiinni ja kiitti nyt Jumalaa
siitä, ettei hän ollut yksin ja hyljätty, vaan omisti luotettavan
ystävän, joka saattoi auttaa ja varjella häntä. Nyt emintimä varmaan
aikoi tulla takaisin ja ottaa haltuunsa kartanon, ja jollei Maija
Liisalla olisi nyt Sveniä, niin joutuisi hän kokonaan emintimän
valtaan. Ja silloin hänellä ei olisi syytä surra vain isäkultaa, vaan
itseänsäkin.

Tuskin hän oli ajatellut tämän ajatuksen loppuun, kun alkoi kuulua
puutarhanpuoleisen ikkunan alta kaunista ja hiljaista soittoa.

Maija Liisa tiesi hyvinkin, kuka se oli. Hän oli lähettänyt hänelle
eilen sanaa.

Maija Liisan mieleen juolahti, että ehkei ollut sopivata, että hän
soitti surutalon ulkopuolella, mutta hän karkoitti tuon ajatuksen
mielestään. Svenin oli vaikea saada sanoilla sanotuksi sitä mitä
hän halusi, ja siksi hän oli ottanut viulun mukanaan. Ei ollut sen
sopimattomampaa, että hän tällä tavalla otti osaa hänen suruunsa,
kuin jos hän sanoin olisi sen ilmaissut.

Maija Liisa istui selin ikkunaan, niin ettei hän voinut nähdä häntä,
eikä hän uskaltanut liikahtaa. Ensi kertaa hän kuuli hänen soittavan,
sillä tuota soittoa Svanskogissa ei voitu laskea mukaan. Eikä Maija
Liisa mahtanut sille mitään, mutta kesken syvää suruaan hän iloitsi
koko sydämestään, että Sven oli tarttunut viuluunsa. Hänen täytyi
tunnustaa itselleen, että Svenin suuri rakkaus häneen oli tehnyt
mahdolliseksi sen, että hän nyt saattoi koskea jouseensa.

Oi, kuinka kummallista, että saattoi tuolla tavalla soittaa viulua!
Että jousi ja kielet saattoivat loihtia esiin noin hiveleviä ja
suloisia säveleitä!

Hän soitti niin haikeasti, niin haikeasti. Suuret kyyneleet alkoivat
tippua pitkin Maija Liisan poskia.

Mutta vähitellen soitto aivan muuttui. Nyt se ei ollut enää
hiljaista ja lohduttavaa. Ei Maija Liisa tiennyt, ymmärsikö hän sitä
oikein, mutta hänen mielestään se äkkiä oli käynyt niin hurjaksi ja
peloittavan synkäksi.

Maija Liisaa ihmetytti yhä enemmän. Ei tuollainen soitto soveltunut
isäkullalle! Isäkulta oli aina ollut onnellinen ja koettanut tuottaa
toisille onnea. Isäkulta ei ollut koskaan tahtonut tietää mitään
surusta eikä tuskasta. Kun elämä oli hänen mielestään muuttunut
vaikeaksi ja kieroksi, oli hän mennyt pois. Tietysti täytyi kaivata
isäkultaa ja uskollisesti ikävöidä häntä. Mutta isäkullan muisto oli
sittenkin niin valoisa.

Ei, Maija Liisa ei voinut enää uskoa, että Sven soitti lohduttaakseen
häntä. Hän kuljetti nyt joustaan jossakin muussa tarkoituksessa. Hän
ilmaisi soitollansa jonkun muun hätää ja epätoivoa.

Kyllä ne olivat oikeassa, jotka sanoivat häntä mestariksi. Niin vähän
kuin Maija Liisa käsittikin soittoa, niin ymmärsi hän Sveniä, aivan
kuin hän olisi puhunut hänen kanssansa.

Hän valitti niin vihlovasti. Joku oli vaipunut pimeimpään kuiluun,
joku oli kahlehdittu rautoihin, joku paloi hivuttavalla tulella.

Ei kukaan voinut nostaa häntä valoon, ei kukaan voinut vapauttaa
häntä, ei kukaan voinut jäähdyttää sitä tulta, joka kidutti häntä.

Maija Liisan sydäntä alkoi ahdistaa. Se puristui niin kovasti kokoon,
että se oli murentua palasiksi. Jos suuri syntinen helvetin kuilussa
olisi saanut viulun käsiinsä, niin varmaan hän olisi soittanut tuolla
tavalla kuvatessaan tuskiaan.

Mutta Sven tuolla ulkona, kenen onnettomuutta hän soitollaan kuvasi?
Jonkun muunko, vai omaansako?

Maija Liisa odotti, että soitto muuttuisi, että hän siirtyisi
johonkin muuhun. Mutta sitä oli turha odottaa. Hän ei soittanut muuta
kuin yhä kiihtyvää epätoivoa. Se ei ollut enää kaunista kuulla, se
oli ulvontaa ja parkua.

Maija Liisa ei voinut istua alallaan ja kuunnella. Varmaan Svenille
oli tapahtunut jokin hirveä onnettomuus. Hänen täytyi avata ikkuna ja
kysyä.

Kun Sven näki hänet, lopetti hän heti soittonsa säveleellä, joka
viilsi hurjemmin kuin mikään edellinen sävel. Hattu oli pudonnut
hänen päästään hänen hurjasti soittaessansa, ja tukka oli valunut
otsalle. Hän oli kalpea kuin sairas, kaikki hänen kasvonpiirteensä
ilmaisivat surua.

"Sinä sanoit, että halusit kuulla minun soittavan", sanoi hän. "Nyt
olet saanut toiveesi täytetyksi, nyt tiedät, miltä se kuuluu."

Oi, hänen äänensä oli niin terävä ja hänen puheensa niin kiivas,
ettei Maija Liisa voinut muuta otaksua, kuin että hän oli suuttunut
häneen. Ääretön kauhu valtasi hänen mielensä, hän ei uskaltanut avata
suutaan eikä kysyä mitä oli tapahtunut.

Sven sanoi yhtä kiivaasti kuin äskenkin: "Sinä et ole koskaan kuullut
minun ennen soittavan. Ehket edes tiennyt, että minä soitin?"

Maija Liisan mieleen juolahti sanoa: "Minä luulin ahdin soittavan."

"Oletko kuullut hänen soittoaan?"

"Hänen soittonsa kuuluu olevan ikäänkuin autuuden himoitsemista, jota
hän ei kuitenkaan koskaan voi saavuttaa."

Nyt Sven astui Maija Liisaa lähemmäksi. Hän oli niin lähellä, että
Maija Liisa olisi voinut pyyhkäistä tukan hänen otsaltaan, mutta
hän ei uskaltanut sitä tehdä. "Aivan niin", sanoi hän, "aivan niin.
Minultakin on taivas suljettu."

Samassa hän peitti kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti.

Kuinka sydäntävihlovaa se oli. Maija Liisa olisi tahtonut uhrata
henkensä, jos hän sillä olisi voinut lievittää niitä tuskia, jotka
kiduttivat Sveniä. "Mitä on tapahtunut? Mitä on tapahtunut?" kysyi
hän Sveniltä. "Oletko tehnyt jotain pahaa? Oletko tappanut jonkun
tapaturmaisesti?"

Maija Liisa hillitsi itseään äkisti. Sen pahempaa hän ei olisi voinut
sanoa.

Sven otti kädet silmiltään ja pui ilmaa nyrkillään. "Minä olen
murhaaja, minä tiedän sen. Yhteen aikaan joka yö elin tuon tapauksen
uudestaan. Minä soitin kuolintanssia hänelle, ja hän tanssi, kunnes
hän kaatui kuolleena maahan. Kyllä kai minusta näkyy, millainen minä
olen."

Siihen ei ollut hyvä vastata mitään. Parasta, että hän sai puhua
jouduttuaan nyt kerran vauhtiin.

"Koko viime talvena en hänelle soittanut. Siksi minä uskalsin kosia
sinua. Minä luulin, että _hän_ sitä halusi. Mutta ei hän sitä
halunnut. Vaan minä itse."

Maija Liisa ei uskaltanut puhua, mutta hän ojensi ulos kätensä ja
laski sen Svenin päälaelle rauhoittaakseen häntä. Sven peräytyi niin
pitkälle, ettei hän voinut enää ulottua häneen.

"Sinun ei olisi pitänyt koskaan pyytää minua soittamaan! Sinun olisi
pitänyt leikata kielet poikki, kun kuulit minun soittavan. Viulu
herätti kaikki taas eloon."

Sven naurahti sanomattoman hurjasti ja kamalasti.

"Minä läksin tänne, heti kun sain sinulta sanan, ja minä otin viulun
mukanani, sillä ajattelin, että se voisi paremmin lohduttaa sinua
kuin minä itse. Mutta kun se pääsi parhaaseen vauhtiin, niin se
herätti eloon taas kaikki. Minä näin tuon suuren huoneen, jossa
pyöri tömistäviä ja läähättäviä pareja, ja niiden keskellä tytön,
joka leijaili keveästi ja sirosti, ikäänkuin hän ei olisi kuulunut
lainkaan toisten joukkoon. Ja sitten minä soitin hänelle, vaan
hänelle. Minä ajoin hänet suoraan kuolemaan!"

Sven väänteli käsiään, niin että ne naksahtivat.

"Ja minä luulin, että voisin unohtaa kaiken tuon! Päästä vapaaksi
omantunnontuskista ja tulla onnelliseksi! Irtaantua lupauksesta,
jonka olin antanut hänelle haudan partaalla! Olin kuin lumottu, olin
unohtanut kaikki, kunnes viulu herätti minut unesta."

Maija Liisasta tuntui, ikäänkuin hän olisi aivan kadonnut Svenin
tietoisuudesta. Hän yritti kuitenkin puolustaa itseänsä.

"Etkö ajattele yhtään minua? Olenhan minäkin saanut sinun lupauksesi."

"Sen sinä sait siksi, että luulin _hänen_ sitä toivovan. Nyt tiedän
paremmin. Hän tahtoo pitää minut yksin, ymmärrätkö. Sinun täytyy
päästää minut vapaaksi!"

"Armaani", sanoi Maija Liisa, "kuinka minä voisin päästää sinut
vapaaksi? Eihän minulla ole ketään muuta kuin sinut. Jos jollakin
elävällä ihmisellä olisi oikeuksia sinuun, niin se olisi toista.
Mutta minä en ymmärrä miksi luovuttaisin sinut kuolleelle."

Maija Liisan ääni varmaan liikutti Sveniä.

Hän katsoi tyttöön ja kauhunilme katosi samalla hänen kasvoiltansa.
Hän seisoi yhä viulu ja jousi kädessä. Ne tuntuivat äkkiä painavan
häntä, mutta hän ei tahtonut laskea niitä maahankaan, vaan ojensi
ne Maija Liisalle. Hän otti ne ääneti vastaan ja laski ne kamarin
pöydälle.

Kun hän palasi takaisin ikkunan ääreen, tarttui Sven hänen molempiin
käsiinsä. Hän painoi ne otsaansa vasten ja piteli niitä hetken
aikaa, ikäänkuin antaakseen Maija Liisan tuntea, miten kiihkeillä ja
sekavina ajatukset pyörivät hänen päässään. Sitten hän alkoi puhua
sanomattoman surullisella äänellä ja hyvin katkonaisesti, mutta
kuitenkin siten, että Maija Liisa tunsi hänet jälleen entiseksi
Sveniksi.

"Ei, sinä et saa luulla, Maija Liisa, että tarkoittaisin sitä
mitä äsken sanoin! Enhän minä lainkaan itseni tähden pyydä sinua
päästämään minua vapaaksi. Mutta minä en voi olla niin sydämetön,
että vetäisin sinut onnettomuuteeni. Nyt sinä olet nähnyt, millainen
minä olen luulosairaana. Ethän sinä voi enää tahtoa elää yhdessä
minun kanssani?"

Sven vaikeni kuullakseen hänen vastaustaan, mutta Maija Liisa oli
niin suruissaan ja peloissaan, ettei hän tiennyt mitä sanoa, ja Sven
jatkoi:

"Tiedänhän minä, miten sinun laitasi nyt on, enkä mitään olisi
halunnut niin hartaasti, kuin nyt tukea ja auttaa sinua, kun
olet kadottanut isäsi. Mutta sinun täytyy muistaa, että kaikki
se kärsimys, jota emintimäsi voi sinulle tuottaa, ei ole mitään
verrattuna siihen kurjuuteen, joka kohtaa sinua minun rinnallani.
Minun täytyy se tunnustaa sinulle. Minä voin joutua sellaisen
luulosairauden valtaan, etten voi pysyä kotona, vaan lähden
vaeltamaan erämaahan ja kuljen siellä viikkokausia näkemättä
ketään ihmistä. Tai heittäydyn keskelle hurjinta elämää voidakseni
tukahduttaa tuskani. Oi, ymmärräthän sinä sen, Maija Liisa, että
rakastan sinua aivan liian syvästi, tahtoakseni vetää sinut
sellaiseen elämään? Minun ei olisi koskaan pitänyt lähestyä
sinua, enkä olisi sitä myöskään tehnyt, jollen olisi luullut jo
parantuneeni."

Taaskin hän vaikeni, mutta kun Maija Liisa ei vieläkään ollut valmis
vastaamaan, jatkoi hän:

"Äsken minä melkein vihasin sinua, koska sinä olit saanut minut
soittamaan, ja soitto, se opetti minulle, että kaikki tuo raskas
ja vaikea ei ollutkaan kadonnut. Minä toivoin etten olisi tiennyt
mitään tuosta vaarasta, vaan nainut sinut siinä luulossa, että kaikki
oli hyvin. Mutta käsitäthän sinä, että vain yhden silmänräpäyksen
ajan ajattelin sillä tavalla. Minä rakastan sinua aivan liiaksi,
Maija Liisa, niin, aivan liiaksi voidakseni toivoa, että tulisit
vaimokseni."

Kaiken aikaa Svenin puhuessa seisoi Maija Liisa katsoen häneen.
Ymmärsihän hän sen, että Sven, niinkuin hän väitti, oli luulosairas,
ja että hän luultavasti tulisi vieläkin onnettomammaksi hänen
kanssansa, kuin jos hän taaskin joutuisi äidin käskettäväksi. Mutta
sittenkään hän ei voinut ajatella muuta, kuin että hän tahtoi seisoa
Svenin rinnalla ja auttaa häntä.

"Oi", sanoi Maija Liisa, "sen sinä kai käsität, että mielemmin kestän
sinun rinnallasi surua ja onnettomuutta, kuin elän huoletonta elämää
jonkun muun kanssa. Älä lähde minun luotani, jos sinä todellakin
rakastat minua. Kuinka minä voisin -- --"

Maija Liisa keskeytti puheensa. Hän huomasi luultavasti, etteivät
hänen sanansa vaikuttaneet Sveniin vähääkään. "Oi", tuumi hän,
"mitenkä saan hänen käsittämään sen, että suurin onnettomuuteni on
se, jollen saa seurata ja auttaa häntä."

"Kaiken vuotta", tuumi hän, "olen elänyt suuressa tuskassa ja
huolessa. Enköhän ole jotakin oppinut sinä aikana. En ole enää
sellainen lapsi, kuin isäkullan kuollessa. En huoli valittaa
kärsimyksiäni, jos niiden kautta olen vain sen verrankin viisastunut,
että voin nyt pitää kiinni siitä, jota rakastan."

Hän katsoi ylös ja silmäsi puutarhaan, ikäänkuin etsiäkseen sieltä
apua. Mutta samassa hän hämmästyi suuresti. Ehkeipä hän ollut sitä
huomannut eilen, tai ehkäpä kaikki olikin tapahtunut vasta yöllä.
Ainakaan ei hän ollut ennemmin huomannut, että kaikki isäkullan
omenapuut olivat täydessä kukassa. Näytti aivan siltä, kuin suuri
valkoinen ja vaaleanpunainen katos olisi levinnyt asuinrakennuksesta
aina koivuhakaan saakka ja suojellut puutarhaa pohjoistuulta vastaan.
Joka oksassa oli kukkia. Hänen mielestään ne puhkesivat aivan hänen
silmissään. Mehiläiset ja kimalaiset surisivat, ilma oli täynnä
tuoksua ja kimmellystä. Aurinko oli kohonnut kukkulan takaa ja sen
säteet valaisivat puiden latvoja ja kisailivat pelloilla ikäänkuin
niillä olisi ollut kiire saapua kiiltävien omenakukkien keskelle
valaakseen niihin vielä entistään enemmän loistoa ja välkettä.

Nähdessään tämän oli Maija Liisan sydän sulaa säälistä. "Raukka,
raukka!" ajatteli hän "Onko kumma, vaikka hän onkin luulosairas?
Eihän hänellä ole ollut kotia siitä saakka kuin hän oli
neljäntoista-vuotias. Kaikki muuttuisi toiseksi jos saisin hänet
tänne Lövdalaan. Kuinka hyvän kodin voisinkaan valmistaa hänelle
täällä! Minulla on ollut täällä niin hyvät päivät aina tähän viime
vuoteen saakka. Hän voisi kulkea täällä omenapuiden suojassa yhtä
onnellisena kuin isäkultakin aikoinansa. Jospa saisin vain helliä ja
hoitaa häntä!"

Maija Liisa tuli aivan punaiseksi innosta ja silmät loistivat. Jos
hän vain saisi puhua hänen kanssaan Lövdalasta, jotta hän ymmärtäisi,
että juuri tuollainen koti puuttui häneltä!

Maija Liisa heräsi ajatuksistaan, kun Sven päästi irti hänen kätensä,
joita hän tähän asti oli pitänyt kiinni.

"Anna viuluni tänne, jotta saan lähteä", sanoi Sven. "Minä huomaan,
että sinäkin ymmärrät, etten voi muuta tehdä."

Maija Liisa ei voinut ihmetellä, että Sven luuli hänen päästävän
hänet pois. Hän etsi yhä oikeita sanoja, jotka voisivat pidättää
häntä, mutta hän ei löytänyt niitä.

"Armaani", sanoi Maija Liisa hyvin nopeasti, "ei suinkaan sinulla ole
niin kiire! Etkö tahdo hiukan katsella Lövdalaa? Eivätkö nuo kukkivat
omenapuut ole ihmeen kauniita? Näetkös miten aurinko kauniisti kultaa
ruohoa? Etkö tahtoisi. --"

Maija Liisa ei voinut sanoa sen enempää. Taaskin sanat puuttuivat
häneltä. Hän olisi tahtonut puhua Svenille siitä hyvästä kodista,
jonka he yhdessä voisivat perustaa täällä Lövdalassa, mutta hänestä
tuntui, ettei Sven panisi siihen mitään arvoa. Hyvä koti ei merkinnyt
hänelle lainkaan samaa kuin Maija Liisalle.

Sven pyysi häneltä uudelleen viuluaan. Sitten hän ei koskaan enää
astuisi hänen tielleen.

Maija Liisa painoi kädellään sydäntään ja hengitti raskaasti. Nyt
Sven aikoi lähteä palaamatta enää koskaan takaisin! Eikä Maija
Liisa voinut löytää sanoja, joilla hän saisi hänet valtaansa! Hänen
oli aivan mahdoton pidättää häntä luonaan! Maija Liisa ei tiennyt
mitään neuvoa. Hänen täytyi totella häntä. Hän poistui ikkunan luota
hakeakseen viulua.

Mutta kun Maija Liisa oli ottanut viulun käteensä, jäi hän hetkeksi
paikoillensa seisomaan. Ihmeellisiä ajatuksia syttyi hänen mielessään.

Hän piteli kädessään sitä, jolla oli suurin valta Sveniin. Tämä viulu
oli ollut hänen voimansa ja lohdutuksensa menneinä aikoina.

Nyt hän ymmärsi, nyt hän ymmärsi! Tämä viulu, musiikki, jota hän
soitti, oli Sven Liljecronalle yhtä rakasta kuin Lövdala hänelle
itselleen. Musiikki, se oli hänen kotinsa. Se saattoi lohduttaa ja
virkistää häntä. Hänen soittaessaan säveleet rakensivat hänen päänsä
yläpuolelle katoksen, joka loisti kirkkaammin kuin omenakukat ja
auringonsäteet. Silloin hän astui oikeaan kotiinsa, siihen kotiin,
joka oli ollut hänen ainoa tyyssijansa koko hänen yksinäisen
nuoruutensa aikana.

Ennen hän oli kestänyt suuria vaikeuksia murtumatta, siksi että
hänellä oli viulunsa. Silloin hänen ei tarvinnut muuta kuin tarttua
jouseen päästäkseen siihen maailmaan, missä hän tunsi olevansa
onnellinen. Mutta nyt oli luulosairaus saanut hänet valtaansa, siksi
ettei hän viime vuosina ollut voinut soittaa. Hän oli karkoitettu
omasta kodistaan.

Oi, kuinka onneton Maija Liisa olisikaan, jollei hän saisi elää
Lövdalassa! Kuinka vaikea hänen olisi viihtyä vieraissa! Samoin oli
kai Sveninkin laita. Hän ei voinut kotiintua missään. Hän ei tiennyt,
mistä hän löytäisi lepoa ja rauhaa.

Maija Liisa tuli äkkiä aivan varmaksi. Nyt hän ymmärsi Svenin
sairauden, nyt hän tiesi, mikä hänet voisi parantaa. Jos hän kykenisi
vain avaamaan oven hänen oikeaan kotiinsa, niin hän voisi tulla taas
entiselleen ja voittaa sen, mikä häntä nyt painosti.

Maija Liisa astui ikkunan ääreen, mutta hän piti yhä viulua kädessään.

"Kultaseni", sanoi hän, "lupaa minulle vain jotakin ennen lähtöäsi!
Soita minulle vielä kerran. Ehkäpä se tuntui sinusta niin vaikealta
äsken, siksi että soitit ensi kertaa tuon onnettomuuden jälkeen.
Mutta minä en usko, että se aina on yhtä vaikeaa. Etkö tahdo koettaa
uudestaan, jotta kerrankin kuulisin sinun soittavan? Kyllä kai sinä
voit voittaa itsesi ja soittaa minunkin tähteni! Sanoithan äsken,
ettet koko talveen ole sairastanut luulosairauttasi, vaan luulit
olevasi terve. Ehkäpä niin onkin. En usko, että tuo paha on toden
teolla palannut takaisin. Saatpa nähdä, jos uskallat vain uudestaan
koettaa...!"

Sven kohautti olkapäitään. "Se on mahdotonta", sanoi hän. "Paha
pahenee vain seitsenkertaisesti."

Mutta Maija Liisa oli itsepäinen eikä hellittänyt. "Sinun ei
tarvitse enää koskaan tehdä mitään minun pyynnöstäni. Et suinkaan
voine kieltää tätä minulta meidän erotessamme! Jos lähdet luotani
soittamatta, niin olet pahoillasi perästäpäin, kun kielsit minulta
viimeisen pyyntöni."

Sven näytti epäröivältä, mutta myöntyi sittenkin. "Kyllä minä tiedän,
miten minun käypi", sanoi hän, "ja sen sinäkin tiedät. Mutta minä
teen sittenkin sinulle mieliksi."

Maija Liisa hyväili kevyesti viulua kädellään. "Oi, auta minua,
rakkahin!" kuiskasi hän. "Rakkahin, auta minua!"

Kun Liljecrona otti käteensä viulun, oli hänen otsalleen kohonnut
jo synkkä, onnettomuutta uhkaava pilvi. Ja kun hän alkoi liikuttaa
jousta, kajahtivat säveleet yhtä sekavina ja sorahtelevina kuin
äskenkin.

Hän silmäsi Maija Liisaan ikäänkuin moittien häntä siitä, että hän
oli viekoitellut hänet tähän uuteen kurjuuteen.

Maija Liisan sydän sykki, jotta hän oli aivan menehtyä, mutta hän ei
tahtonut näyttää pelkoaan. Hän seisoi paikoillaan ikkunassa, ja hän
pakoitti huulensa hymyyn, joka ilmaisi toivoa ja iloa.

Ja kas, nyt soitto kuulosti jo vähemmän tuskalliselta ja
epätoivoiselta! Nyt valoa tunkeutui pilvien lomista esiin, nyt
murtuivat vankilan muurit, nyt kahleet katkesivat, jotka olivat
sitoneet sielua.

Suurella vauhdilla säveleet kohosivat ylöspäin, mutta painuivat heti
taas alas. Syttyi kova taistelu. Säveleet olivat niin painuksissa,
ettei olisi uskonut niiden jaksavan enää kohota. Mutta samalla ne
nousivatkin yläilmoihin. Nousivat ja laskeutuivat, nousivat ja
laskeutuivat. Mutta äkkiä ne kohosivat ikäänkuin enkelien siivillä
yhä korkeammalle ja korkeammalle. Ne kiitivät taivasta kohti riemulla
ja ilolla, ne kohosivat korkeammalle kaikkia maallisia ajatuksia ja
ääniä, aina kirkkaimpaan avaruuteen saakka. Taivas aukeni, ja ne
yrittivät tulkita autuutta.

Liljecrona laski äkisti jousen alas. Hänen voimansa loppuivat.
Säveleet olivat kohonneet niin korkealle, että hänen silmiään
häikäisi kaikki valo ja loisto ja ihanuus.

Hän silmäsi Maija Liisaan. Kyyneleet kiilsivät suurina ja raskaina
Maija Liisan silmissä, ja hän oli pannut kätensä ristiin. Hänen
kasvonsa olivat kirkastuneet. Hän ei ollut alhaalla maan päällä. Hän
oli seurannut mukana tuolla taivaanretkellä.

Sven hengitti kiivaasti. Ei, Maija Liisa ei ollut vain seurannut
hänen mukanaan, hän oli kiitänyt hänen edellään! Svenin soitto ei
ollut nostanut häntä niin korkealle, vaan Maija Liisan rakkaus, se
oli vapauttanut hänet itsensä pimeyden vallasta.

Hänestä tuntui ikäänkuin se voisi vapauttaa hänet kaikesta elämän
pimeydestä. Se saattoi voittaa kaiken tuskan ja epätoivon.

Sven veti Maija Liisan kädet puoleensa ja suuteli niitä.

"Olitko nyt oikeassa kodissasi?" kuiskasi hän. "Maija Liisa, armaani!
Siten en ole koskaan ennen soittanut. Sinä se olit, sinun rakkautesi.
Minä en itse soittanut."

"Koitukoon se onnettomuudeksesi tai onneksesi, mutta nyt minun täytyy
jäädä tänne. Sinun täytyy auttaa minua ja pidättää minua täällä."

Kaikki hiljeni niin ihmeellisesti puutarhassa, jossa omenakukat
kaareutuivat ikäänkuin morsiusteltaksi noiden molempien nuorten
ihmisten päiden yläpuolella.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Liljecronan koti" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.