Title: Monsoreaun kreivitär II - Historiallinen romaani
Author: père, Alexandre Dumas
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Monsoreaun kreivitär II - Historiallinen romaani" ***


MONSOREAUN KREIVITÄR II

Historiallinen romaani

Kirj.

Alexandre Dumas

Suomennos.



Porissa,
Otto Andersin'in kustannuksella,
1914.



SISÄLLYS:

  1. Keskustelu.
  2. Guisen herttua.
  3. Castor ja Pollux.
  4. Kuuntelemalla kuullaan parhaiten.
  ö. Liigan allekirjoittaminen.
  6. Prinssi ja ystävä.
  7. Kohtaus.
  8. Chicot onkin itse asiassa Ranskan kuningas.
  9. Muuan vierailu.
 10. Kuningas nimittää liigan päällikön.
 11. Jatkoa.
 12. Eteocles ja Polynices.
 13. Mitä löytyi tyhjästä kaapista.
 14. Ventre-Saint-Gris.
 15. Ystävättäret.
 16. Rakastavaiset.
 17. Bussy luovuttaa hevosensa.
 18. Anjoun herttuan valtiotaitoa.
 19. Herra Saint-Lucin valtiotaitoa.
 20. Jatkoa.
 21. Roland.
 22. Mitä Monsoreaun kreivillä oli ilmoitettavana.
 23. Saint-Lucin kiitollisuus.
 24. Saint-Lucin suunnitelma.
 25. Saint-Luc opettaa Monsoreaulle sen iskun, jonka
     hän itse oli oppinut kuninkaalta.
 26. Pienet syyt, suuret seuraukset.
 27. Monsoreaun kreivi avaa taas silmänsä.
 28. Herttuan surunvalitusvierailu.
 29. Mitä haittaa voi olla liian leveästä kantotuoleista
     ja liian ahtaista ovista.
 30. Saint-Luc palaa takaisin hoviin.
 31. . . . . .
 32. Anjoun herttuan lähettiläs.
 33. Saint-Luc suorittaa tehtävänsä.
 34. Monsoreaun kreivin varovaisuustoimenpiteet.
 35. Vierailu.
 36. Urkkijat.
 37. Herttua allekirjoittaa.
 38. Muuan kävelymatka Tournellesin kadulle.
 39. Chicot nukkuu.
 40. Chicot herää.
 41. Kristuksen ruumiin juhla.
 42. Jatkoa.
 43. Pyhimyskulkue.
 44. Chicot ensimäinen.
 45. Korko ja pääoma.
 46. Bussy ja Remy.
 47. Murha.
 48. Gorenflot on vähällä tulla hirtetyksi.
 49. Chicot arvaa oikein.
 50. Valmistuksia.
 51. Bussyn ystävät.
 52. Taistelu.
 53. Loppu.



1.

Keskustelu.


Kun Anjoun herttua otti vastaan Monsoreaun kreivin, oli hän kokonaan
Bussyn tuumien puolella. Hänen itserakkautensa oli saanut piston,
ja se häpeä, jolla Bussy häntä uhkasi Méridorin paroonin nimessä,
yllytti prinssin vihan ylimmilleen.

Herttua siis otti ylihovijahtimestarin vastaan katsein sellaisin,
jotka saivat rohkeimmankin hovimiehen vapisemaan, sillä
tiedettiinhän, miten pitkälle Frans saattoi kostotuumissaan mennä.

-- Teidän korkeutenne on suvainnut kutsua minut tänne, -- virkkoi
Monsoreaun tyynesti, kudottuja seinäverhoja katsellen.

-- Älkää pelätkö mitään, herrani, -- lausui herttua, kreivin
ajatukset arvaten. -- Noiden verhojen takana ei kukaan kuuntele.
Voimme puhua arastelematta, ennen kaikkea avomielisesti.

Monsoreau kumarsi.

-- Olettehan uskollinen palvelija, herra ylihovijahtimestari, ja
olette kai myöskin hyvin kiintynyt minun persoonaani?

-- Rohkenen niin luulla, teidän korkeutenne.

-- Ja minä puolestani olen siitä vakuutettu, herrani. Olettehan
te useamman kerran ilmaisseet minulle minua vastaan suunniteltuja
salajuonia. Tehän olette auttanut minua yrityksissäni, olette
unohtanut omat etunne ja panneet henkenne edestäni alttiiksi.

-- Teidän kuninkaallinen korkeutenne!

-- Sen kaiken tiedän. Äskettäin, esimerkiksi... minun täytyy johtaa
se teidän mieleenne, sillä te olette toimissanne niin innostunut,
etten koskaan ole kuullut mitään sen vertaista... äskettäin, niinkuin
jo sanoin, sen onnettoman tapahtuman yhteydessä.

-- Minkä tapahtuman, teidän korkeutenne?

-- Ooh, minä tarkoitan vain neiti Méridorin ryöstöä. Voi sitäkin
nuorta tyttö parkaa!

-- Niin, ikävä kyllä! -- mutisi Monsoreau, antamatta mitään selvää
vastausta.

-- Te valitatte hänen kohtaloaan, vai kuinka? -- kysyi prinssi,
pannen hänet yhä ahtaammalle.

-- Etteköhän valittaisi tekin, teidän korkeutenne?

-- Minäkö? Oi, tiedättehän paremmin kuin kukaan muu, että olen
katunut tuota onnetonta tapahtumaa. Ainoastaan teidän ystävyytenne
ja niiden palvelusten muisto, joita olette minulle tehnyt, on saanut
minun unohtamaan sen, että minä teidän neuvostanne olen ryöstättänyt
nuoren neitosen.

Monsoreauta nuo sanat viiltelivät.

-- Armollinen herra, -- vastasi hän, -- teidän hyvyytenne panee
teidät suurentamaan asiaa. Te olette yhtä vähän kuin minäkin ollut
syynä nuoren tytön kuolemaan.

-- Mitä te tarkoitatte?

-- Tietenkään teillä ei ollut tarkoitus antaa asiain kehittyä
huippuunsa.

-- Ah, ei tietenkään!

-- Silloinhan, armollinen herra, te ette ole syypää. Tapahtui vain
onnettomuus, sellainen tavallinen, joita sattuma usein saa aikaan.

-- Sitäpaitsi, -- lisäsi herttua ja iski läpitunkevan katseen
Monsoreauhon, -- onhan kuolema kietonut kaiken läpinäkymättömään
huntuunsa.

Prinssin ääni niin huomattavasti värähteli, että Monsoreau terästi
heti katsettaan.

-- Armollinen herra, -- sanoi hän, -- tahdotteko, että puhun ihan
vilpittömästi?

-- Miksikä ette sitten niin tekisi? -- vastasi prinssi äänellä, josta
huokui ylpeyttä ja kummastusta.

-- Ah, armollinen herra, kun minulla on edessäni ruhtinas, joka on
yhtä ymmärtäväinen kuin jalosydäminenkin, täytyy meidän keskustelumme
tästälähin olla ehdottomasti avomielistä.

-- Tästälähin?... Mitä se merkitsee?

-- Se merkitsee sitä, ettei teidän korkeutenne alussa katsonut
tarpeelliseksi osottaa minua kohtaan samaa avomielisyyttä.

-- Tosiaankin! -- myönnytteli herttua, räjähtäen nauruun, josta
kuvastui hurja viha.

-- Kuulkaahan, armollinen herra, -- virkkoi Monsoreau nöyrästi. --
Minä tiedän, mitä teidän korkeutenne aikoo minulle sanoa.

-- Puhukaa sitten!

-- Teidän korkeutenne tahtoo saada minun ymmärtämään, ettei neiti
Méridor ehkä olekaan kuollut ja ettei siis hänen luulotellun
murhaajansa tarvitse kärsiä siitä mitään omantunnontuskia.

-- Kylläpä te, hyvä herra, olette kutakuinkin kauvan viivytelleet
tuon lohduttavan kuvittelunne esiintuomisessa. Olettepa, kautta,
kunniani, varsin uskollinen palvelija! Olette nähnyt minun
alakuloisuuteni, minun tuskani. Olette kuullut minun puhuvan
kauheista unista, joita tuon tytön kuoleman johdosta olen nähnyt...
minä, joka en, jumalan kiitos, ole mikään vetistelijä... ja olette
antanut minun elää tuon levottomuuden vallassa, vaikkakin yhdellä
ainoalla sanalla olisitte voinut poistaa kaikki kärsimykseni... Miksi
pitäisi minun kutsua sellaista menettelyä, herrani?

Herttua lausui nuo sanat äänellä, mikä ennusti pikaista
vihanpurkausta.

-- Armollinen herra, -- vastasi Monsoreau, -- voisipa luulla, että
teidän korkeutenne aikoo syyttää minua jostakin...

-- Petturi! -- huusi prinssi äkkiä ja astui muutaman askeleen
ylijahtimestaria kohti, -- minä syytän teitä, ja sen syytöksen minä
myös näytän toteen... Sinä olet minut pettänyt! Sinä olet ryöstänyt
minulta sen naisen, jota minä rakastin...

Monsoreau sävähti kamalan kalpeaksi, mutta jaksoi yhäkin pitää
rauhallisen, miltei ylpeän ryhtinsä.

-- Se on totta, -- myönsi hän.

-- Haa! Vai on se totta, ja sinä sen itse sanot! Häpeämätön konna!

-- Suvainnette puhua hieman hiljemmin, armollinen herra, --
virkkoi Monsoreau täysin tyynenä. -- Teidän korkeutenne unohtaa
puhuttelevansa aatelismiestä ja uskollista palvelijaa.

Herttua nauroi väristen.

-- Kuninkaan uskollista palvelijaa, -- jatkoi Monsoreau.

Herttuan kiintymystä herätti sana "kuninkaan".

-- Mitä tarkoitatte? -- mutisi hän.

-- Minä tarkoitan sitä, -- jatkoi Monsoreau nöyrällä äänellä, -- että
jos teidän korkeutenne haluaisi minua kuunnella, niin te tulisitte
ymmärtämään, että minä olen vallannut tuon naisen, koska teidän
korkeutenne halusi häntä omakseen.

Moinen rohkea puhe teki herttuan mykäksi.

-- Ja minun tekoni puolustuksena, -- jatkoi Monsoreau edelleenkin
nöyrästi, -- on se, että minä neiti Méridoria rakastin...

-- Myöskin minä, -- vastasi Frans kuvaamattoman ylpeästi.

-- Totta on, teidän korkeutenne, että te olette minun herrani. Mutta
neiti Méridor ei teitä rakastanut.

-- Entä rakastiko hän sinua.

-- Ehkäpä, -- mutisi Monsoreau.

-- Sinä valehtelet! Sinä olet pakottanut hänet väkivallalla,
niinkuin minäkin tein. Se on vain eroa, että minä, sinun isäntäsi,
epäonnistuin, jota vastoin sinä, renki, olet onnistunut. Mutta
minullapa olikin apunani ainoastaan valta, sinulla sitävastoin petos.

-- Minä häntä rakastin, armollinen herra.

-- Ei minun sitä tarvitse tietää.

-- Armollinen herra...

-- Luulenpa, että sinä, käärme, aiot purra!

-- Armollinen herra, olkaa varuillanne, -- sanoi Monsoreau ja painoi
päätään alas niinkuin tiikeri, joka kyyristyy hyökkäämään saaliinsa
kimppuun. -- Minä rakastin häntä, sen sanon teille, enkä minä ole
mikään teidän renkinne, vaikka minua siksi äsken nimittelitte.
Vaimoni kuuluu lain mukaan minulle, ei kukaan voi häntä minulta
riistää, ei kuningaskaan. Sanon siis vieläkin kerran: minä halusin
saada sen naisen, ja minä olen sen ottanut.

-- Vai niin, -- virkkoi Frans ja ojensi kätensä pöydällä olevaa
soittokelloa kohti. -- Sinä olet hänet ottanut. Hyv'on! Sinun on
annettava hänet myös takaisin.

-- Te erehdytte, armollinen herra, -- huudahti Monsoreau ja riensi
pöydän luo estääkseen prinssiä soittamasta. -- Jättäkää sikseen
vaarallinen aikomuksenne saada minua vahingoitetuksi, sillä jos
te kerrankin soitatte, jos saatatte minut julkisen häväistyksen
alaiseksi...

-- Sinun on luovuttava tuosta naisesta, sanon minä sinulle.

-- Luovuttava hänestä?... Hän on minun vaimoni. Olen mennyt hänen
kanssaan avioliittoon jumalan nimessä.

Monsoreau toivoi näiden sanojensa jotain vaikuttavan. Mutta prinssi
ei väistynyt uhkaavasta asemastaan.

-- Vaikkapa hän jumalan edessä onkin vaimosi, on sinun kuitenkin
luovutettava hänet ihmisille.

-- Mitä! Tiedättekö jo kaikki?

-- Tiedän kaikki. Avioliitto julistetaan mitättömäksi. Minä sen
puran, vaikkapa sinut olisi vihitty kaikkien taivasta hallitsevien
jumalien nimessä.

-- Ah, armollinen herra, te herjaatte!

-- Huomispäivänä tulee neiti Méridor annettavaksi isällensä, huomenna
on sinun lähdettävä siihen maanpakoon, jonka minä sinulle määrään.
Tunnin kuluessa on sinun myytävä ylihovijahtimestarin virkasi. Siinä
ovat ehtoni. Ellet niitä täytä, niin varo itseäsi vasalli. Minä
silloin muserran sinut, niinkuin nyt sären tämän lasin.

Näin sanottuaan tarttui prinssi erääseen kallisarvoiseen
kristallimaljakkoon ja heitti sen raivoissaan Monsoreauta kohti, niin
että lasin sirpaleet lentelivät hänen kasvojensa ympärillä.

-- Minä en luovuta sitä naista, minä en eroa virastani, ja minä jään
Ranskaan, -- vastasi Monsoreau.

-- Mitä minä kuulen... kirottu konna!

-- Koska minä pyydän armoa Ranskan kuninkaalta, Pyhän Genovevan
luostarissa kruunatulta kuninkaalta, ja koska tämä uusi hallitsija,
joka tuota taivaan suosiota ajatellessaan on niin hyvä, niin jalo ja
niin onnellinen, ei voi olla kuulematta ensimäisen hänen puoleensa
kääntyjän rukousta.

Monsoreau oli korottanut äänensä. Hänen silmäinsä tuli oli nyt
siirtynyt hänen sanoihinsa.

Nyt oli Fransin vuoro kalveta. Hän peräytyi askeleen ja riensi
suoraapäätä vetämään paksut oviverhot oven eteen. Sitten hän tarttui
kreivin käteen ja sammalsi:

-- No niin... kreivi... puhukaa vain hiljemmin... tahdon teitä
kuunnella.

-- Minä puhun nöyrästi, virkkoi Monsoreau rauhoittuneena, -- niinkuin
teidän korkeutenne alamaisimman palvelijan tulee.

Frans tuijotti oviverhoihin. Hän näytti pelkäävän sitä että
Monsoreaun sanat ehkä olivat kuuluneet niiden toiselle puolelle.

-- Mitä te sanoittekaan? -- kysyi hän.

-- Niin, minä sanoin, armollinen herra, että onneton rakkaus on
kaiken tämän syynä. Rakkaus, jalo ruhtinas, on kaikista intohimoista
voimakkain... Ajatellessani, että teidän korkeutenne oli luonut
katseensa Dianaan, en voinut hillitä itseäni.

-- Mutta minä sanon teille, kreivi, että se on petosta.

-- Älkää nuhdelko minua, armollinen herra. Katsokaas, mitä minä
ajattelin. Minä näin, että te olitte rikas, nuori, onnellinen. Minä
näin teissä kristikunnan etevimmän hallitsijan.

Herttua teki liikkeen kädellään.

-- Sillä sehän te olette... jatkoi Monsoreau hiljemmin, -- koska tuon
korkean arvon ja teidän välissänne ei enää muuta ole kuin mitätön
varjo, joka on helposti hajoitettavissa... Näin koko teidän loistavan
tulevaisuutenne, ja kun tuota valtavata onnea vertasin siihen
omaan pieneen onneeni, jota tavottelin, silloin, teidän vastaisen
loistonne häikäisemänä, loiston, joka miltei esti minun näkemästä
sitä pientä kukkaa, jota itselleni halusin, silloin minä sanoin
itselleni: minä jätän ruhtinaalle hänen loistavat unelmansa ja hänen
laajakantoiset suunnitelmansa. Siinä on hänen päämääränsä. Minä taas
etsin omaani syrjässä... Hän tuskin minun poistumistani huomaakaan,
hän tuskin viitsii etsiä sitä vähäpätöistä päärlyä, jonka minä hänen
kuninkaallisesta kruunustaan riistän.

-- Kreivi, kreivi! -- virkkoi herttua, ihastuen vasten tahtoaankin
tuosta mielittelystä.

-- Te annatte minulle anteeksi, armollinen herra, -- eikö niin?

Silloin loi herttua katseensa ylös ja se osui sattuneita Bussyn
muotokuvaan. Kuva näytti katselevan niin ylpeästi, niin arvokkaasti.
Sen käsivarsi näytti niin kehoittavalta, että herttua luuli näkevänsä
Bussyn itsensä, joka ikäänkuin terästi hänen rohkeuttaan.

-- En, -- vastasi hän, -- minä en voi antaa teille anteeksi. -- Minä
en ole nyt ankara oman itseni takia, sen voi jumalakin todistaa. Olen
sitä senvuoksi, kun sureva ja loukattu isä vaatii tytärtään takaisin,
kun nainen jonka olette pakottanut kanssanne avioliittoon, huutaa
kostoa ylitsenne, ja koska ruhtinaan velvollisuus on jakaa oikeutta.

-- Armollinen herra!

-- Se on, kuten sanoin, ruhtinaan ensimäinen velvollisuus, ja minä
aionkin oikeutta jakaa...

-- Jos, -- väitti Monsoreau, -- oikeuden jakaminen on ruhtinaan
ensimäinen velvollisuus, niin on kiitollisuus kuninkaan ensi
velvollisuus.

-- Mitä te sanotte?

-- Minä sanon, ettei kuningas saa koskaan unohtaa sitä, jota hänen on
kiittäminen kruunustaan. Siispä, armollinen herra...

-- No?

-- Teidän on kiittäminen minua kruunustanne, sire!

-- Monsoreau! -- huudahti herttua kauhistuneena. -- Monsoreau!
-- jatkoi hän matalalla ja vapisevalla äänellä, -- oletteko siis
kuningastakin kohtaan petturi, niinkuin olette ollut prinssiä kohtaan?

-- Minä kiinnyn siihen, joka minua suojelee, sire, -- jatkoi
Monsoreau yhä matalammalla äänellä.

-- Onneton!

Herttua katsahti vielä kerran Bussyn muotokuvaan.

-- Minä en voi, -- puheli hän. -- Te olette oikeamielinen ylimys,
Monsoreau. Huomaattehan, etten minä voi hyväksyä teidän tekoanne.

-- Miksikä ette, armollinen herra?

-- Koska teko on arvoton sekä teille että minulle... Luopukaa tuosta
naisesta. Ah, paras kreivini... Tehkää vain tämä uhraus, ystäväni, ja
minä lupaan ettei teille tule tapahtumaan vähintäkään vahinkoa...

-- Rakastaako siis teidän korkeutenne vieläkin Méridorin Dianaa? --
huudahti Monsoreau, kalpeana mustasukkaisuudesta.

-- En en! Minä vakuutan, että en!

-- No, kuka sitten voi teidän korkeuttanne pakottaa? Hän on minun
vaimoni. Eikö minun syntyperäni ole riittävän hyvä? Vai tahtooko ehkä
jokin syrjäinen sekaantua minun asioihini?

-- Mutta hän ei teitä rakasta.

-- Mitä sillä on väliä?

-- Luopukaa hänestä minun tähteni, Monsoreau.

-- En voi...

-- Siinä tapauksessa... virkkoi herttua mitä kauheimman tuskan
valtaamana... siinä tapauksessa...

-- Punnitkaa asiaa, sire!

Herttua pyyhki pois otsaltaan kylmän hien, minkä tuo kreivin käyttämä
"sire"-arvonimi oli siihen kohottanut.

-- Aikoisitteko ehkä ilmaista salaisuuteni?

-- Teidän erottamallenne kuninkaalleko? kyllä, teidän majesteettinne.
Sillä jos minun uusi hallitsijani tahtoo riistää minulta kunnian ja
onnen, käännyn minä vanhan hallitsijani puoleen.

-- Se on halpamaista!

-- On kyllä, sire. Mutta minä rakastan niin paljo, että voin olla
halpamainenkin.

Herttua teki eräänlaisen tarkoitetun liikkeen, mutta kreivi esti
hänet siitä katseellaan.

-- Te ette voita mitään sillä, että surmaatte minut, armollinen
herra. On olemassa salaisuuksia, jotka kuoltuakin voivat tulla
ilmi. Olkaa armollinen kuningas ja sallikaa minun jäädä kaikkein
alamaisimmaksi teidän alamaisistanne.

Herttua puristeli käsiään, niin että kynnet upposivat lihaan.

-- Hyvä on, jalo herrani, tehkää jotakin sen miehen hyväksi, joka
parhaiten on teitä kaikissa asioissa palvellut.

Frans kohottausi ylös.

-- Mitä te pyydätte? -- sanoi hän.

-- Että teidän majesteettinne...

-- Onneton, onneton! Tahdotko siis, että minun pitäisi rukoilla sinua
olemaan vaiti?

-- Ah, armollinen herra!

-- Puhukaa, sanokaa, mitä tahdotte? -- mutisi Frans.

-- Antaahan teidän korkeutenne minulle anteeksi?

-- Annan.

-- Sovittaako teidän korkeutenne minut parooni Méridorin kanssa?

-- Sovitan.

-- Kaiketi teidän korkeutenne allekirjoittaa minun
avioliittosopimukseni neiti Méridorin kanssa?

-- Kirjoitan, -- sanoi herttua tukahutetulla äänellä.

-- Ja suvaitsetteko kunnioittaa vaimoani pienellä hymyilyllä sinä
päivänä, jolloin hänet esitellään kuningattarelle?

-- Kyllä, -- myönsi Frans. -- Joko riittää?

-- Jo, armollinen herra.

-- Hyvä on, minä olen antanut sanani.

-- Ja te, teidän korkeutenne, -- kuiskasi Monsoreau hiljaa herttuan
korvaan, -- te saatte pitää sen valtaistuimen, jolle nousemisessa
minä teitä autoin. Hyvästi sire!

Nyt hän lausui tuon "sire"-sanan niin hiljaa, että sen sointu näytti
prinssin korvaa vain hyväillen hivelevän.

-- Nyt, -- ajatteli Monsoreau, -- on minun vain saatava selville,
kuka on tämän kaiken herttualle kertonut.

       *       *       *       *       *

Samana päivänä, jolloin Monsoreaulla oli tuo merkillinen
keskustelunsa Anjoun herttuan kanssa, sai hän todellakin esitellä
vaimonsa kuningattarelle.

Herra Morvilliers oli ilmoittanut kuninkaalle, että seuraavana
päivänä pidettäisiin konseljin kokous. Tapansa mukaan oli Henrik tuon
kokouksen vuoksi harmissaan ja paiskautui maata. Muutamia tunteja
nukuttuaan hän heräsi, heitti yönutun hartioilleen ja meni viereiseen
huoneeseen, jossa Chicot nukkui.

Gascognelainen makasi mitä sikeimmässä unessa ja kuorsasi kaikin
voimin. Kuninkaan oli ylen vaikea saada häntä hereille.

-- Mistä nyt on kysymys? kysyi Chicot.

-- Ah, hyvä ystävä! -- virkkoi Henrik. -- Miten saatatkaan nukkua
tuolla tavalla silloin kun kuninkaasi valvoo?

-- Hoo, hyvä jumala! -- huudahti Chicot eikä ollut kuningasta
tuntevinansa, -- voiko hänen majesteettinsa pahoin?

-- Chicot, ystäväni, -- puheli Henrik, -- minähän se olen.

-- Kuka minä?

-- Minä, Henrik.

-- Sinä voit pahoin lehtokurppien syömisestä, poikani. Minähän
kielsin sinua täyttämästä vatsaasi. Söit eilen illalla liiaksi
kurppia ja krapupasteijoja.

-- Ooh, -- huokasi Henrik, -- minähän vain hiukan niitä maistelin.

-- Sitten kai lienee sinut myrkytetty. Saamari, miten kalpea sinä
olet, Henrik!

-- Sehän on vain liinainen naamarini, Chicot ystävä.

-- Etkö siis olekaan sairas?

-- En.

-- No, mitä pirua sinä sitten herätät minut ylös?

-- Koska minulla on hyvin ikävä.

-- Sepä onkin mainiota.

-- Mitä sinä puhut?

-- Katsohan! Ikävä panee sinut ajattelemaan, ja silloin sinä
oivallat, ettei ihmistä voi herättää kello kaksi aamulla muuta varten
kuin antaakseen hänelle jonkin lahjan. Mitä sinä annat minulle?
Sanoppas!

-- En mitään, Chicot. Minä tulin vain tarinoimaan kanssasi.

-- Tyydyn minä siihenkin.

-- Chicot, Morvilliers kävi eilen hovissa.

-- Aina sinä otat vastaan huonoa seuraa, Henrik! No, mitä hän halusi?

-- Hän tuli pyytämään konseljin kokousta.

-- Niin, siinäpä miehessä onkin älyä. Hän ei sinun tavallasi tulekaan
ihmisten luo kahden aikaan aamulla ja lupaa kysymättä.

-- Mitä luulet hänellä olevan minulle sanomista, Chicot?

-- Mitä, onneton! -- huudahti gascognelainen.

-- Sitäkö kysyäksesi sinä herätit minut ylös?

-- Chicot, ystäväni, sinähän tiedät, että herra. Morvilliers on minun
poliisini ylivalvoja.

-- En, kautta kunniani, sitä en tiennyt.

-- Chicot, minun käsittääkseni Morvilliersilla aina on tarkat tiedot
kaikesta, mitä tapahtuu.

-- Ja minä ajattelen, -- virkkoi gascognelainen, -- että minä nyt
voisin nukkua kaikessa rauhassa, jos en olisi pakotettu kuulemaan
tuota sinun lörpötystäsi!

-- Epäiletkö siis kanslerin valppautta?

-- Tietysti, piruvieköön, minä epäilen, ja siihen; on minulla hyvät
syyni.

-- Mitkä syyt?

-- Jos minä mainitsen yhden, niin se riittää.

-- Kyllä, jos syy on hyvä.

-- No niin! Eräänä iltana annoin minä sinulle kelpo selkäsaunan
Froidmentelin kadulla. Quélus ja Schomberg olivat silloin mukanasi.

-- Mitä! Annoitko sinä minulle selkään?

-- Annoin. Napsauttelin teitä kaikkia kolmea.

-- Mistä syystä?

-- Siitä, että olitte loukannut minun palvelijaani. Te saitte aimo
löylytyksen, mutta herra Morvilliersilla ei ole aavistustakaan
mistään.

-- Mitä minä kuulen! Vai olit se sinä, lurjus!

-- Minä juuri eikä kukaan muu.

-- Roisto!

-- Sinä siis myönnät, että se on totta?

-- Minä annatan sinulle raippoja, Chicot.

-- Siitä ei nyt ole kysymys. Sano vain, onko se totta. Jaa tahi ei?
Siinä kaikki, mitä pyydän.

-- Sinähän tiedät, että se on totta, onneton!

-- Etkö sinä seuraavana päivänä kutsuttanut herra Morvilliersia
puheillesi?

-- Tottakai sinä sen tiedät, koska kerran itsekin olit saapuvilla.

-- Ja sinä kerroit hänelle siitä ikävästä tapahtumasta, joka
edellisenä iltana oli sattunut eräälle sinun ystävällesi?

-- Kerroin.

-- Ja pyysit hänen ottamaan selon rikollisesta?

-- Pyysin.

-- No, saiko hän sen selville?

-- Ei.

-- Saat siis mennä nukkumaan, Henrik. Näet nyt, että sinulla on huono
poliisi.

Sitten kääntyi Chicot seinään päin tahtomatta vastata sanaakaan ja
alkoi kuorsata kovasti, että kuningas ei enää toivonutkaan saavansa
häntä hereille.

Seuraavana päivänä kokoontui konselji, jonka jäsenet vaihtuivat
aina kuninkaan oikun mukaan. Tällä kertaa olivat jäseninä Quélus,
Maugiron, d'Epernon ja Schomberg.

Chicot istui ylinnä pöydän päässä ja leikkeli pieniä paperivenheitä
ja asetti ne riviin tehdäkseen, niinkuin itse sanoi, sotalaivaston
hänen kaikkein kristillisimmälle majesteetilleen.

Herra Morvilliers saapui hänkin kohta. Tämä valtiomies koetti näyttää
varsin vakavalta. Kumartaen syvään, johon kumarrukseen Chicot
vastasi, hän lähestyi kuningasta.

-- Minä kai olen saapunut teidän majesteettinne neuvoskunnan eteen?

-- Olette. Nämä ovat parhaita ystäviäni. Puhukaa!

-- Hyvä on, sire. Minun tarkoitukseni on ilmoittaa teidän
majesteetillenne eräästä kauheasta salaliitosta.

-- Salaliitosta! -- huusivat kaikki läsnäolijat.

Chicot terästi korviaan ja keskeytti hetkeksi erään mahtavan
paperilaivan leikkelyn, josta piti tulla laivaston amiraalilaiva.

-- Niin, salaliitto, teidän majesteettinne, -- toisti Morvilliers,
alentaen äänensä salaperäiseksi hyminäksi, mikä merkitsi kamalia
tiedonantoja olevan tulossa.

-- Ai, ai! -- virkahti kuningas. -- Onko kysymys espanjalaisesta
salaliitosta?

Anjoun herttua, joka hänkin oli kutsuttu konseljiin, astui nyt
sisälle.

-- Kuulethan, veljeni, -- virkkoi Henrik, -- että herra Morvilliers
puhuu salaliitosta, joka uhkaa valtakunnan turvallisuutta.

Herttua heitti läsnäolijoihin terävän ja epäilevän silmäyksen.

-- Onko se mahdollista? -- mutisi hän.

-- On, sen pahempi, armollinen herra, -- selitti Morvilliers. --
Uhkaava salaliitto.

-- Kertokaa siitä meille, -- sanoi Chicot, pistäen valmiiksi saamansa
paperilaivan pöydällä olevaan kristallimaljakkoon.

-- Niin, -- sammalsi Anjoun herttua, -- kertokaa siitä, herra
kansleri.

-- Minä olen pelkkänä korvana, -- ilmoitti Henrik.

Kanslerin kasvot kävivät mitä tärkeimmän näköisiksi, ja hän sanoi
kumealla äänellä:

-- Sire, jo kauvan olen pitänyt silmällä eräitten tyytymättömäin
henkilöiden vehkeilyjä, henkilöiden, joilla ei ole mitään
merkittävämpää asemaa, kuten kauppa-apulaisten, käsityöläisten ja
kirjurien... muutamia ylioppilaitakin on ollut mukana.

-- Ah, ne eivät siis olleetkaan suuria prinssejä, -- virkkoi Chicot
tavalliseen tyyneen tapaansa ja alkoi leikellä uutta laivaa.

Anjoun herttua hymyili väkinäisesti.

-- Minä tiedän, -- jatkoi kansleri, -- että tyytymättömät olennot
aina käyttävät hyväkseen joko uskontoa tai sotaa...

-- Hyvin ymmärtäväisesti puhuttu, -- keskeytti Henrik. -- Entä muuta?

Tullen tuosta kiitoksesta itserakkaaksi jatkoi kansleri:

-- Armeijan piiristä voin luetella ne upseerit, jotka ovat teidän
majesteetillenne uskollisia ja jotka ovat ilmoittaneet minulle
kaiken. Papiston suhteen oli asia vaikeampi. Silloin minä panin
palvelushenkeni toimimaan.

-- Hyvin viisaasti ajateltu, -- huomautti Chicot.

-- Ja vihdoinkin, -- jatkoi Morvilliers, -- onnistuin minä
asiamiesteni avulla saamaan puolelleni erään kaupunginvirkailijan,
joka urkki selville ne papit, jotka kiihottavat rahvasta teidän
majesteettianne vastaan.

-- Ahaa, -- ajatteli Chicot. -- Jokohan ehkä minun ystävänikin
tunnettaisiin?

-- Nämä henkilöt ovat varsin vihamielisellä kannalla hallitusta
kohtaan, sire. Minä ne tunnen, minä.

-- Varsin älykästä! -- lausui Chicot.

-- Ja minä tunnen niiden toivomuksetkin, -- lisäsi Morvilliers
riemuiten.

-- Kerrassaan mainiota! -- huudahti Chicot. Kuningas antoi
gascognelaiselle merkin olla vaiti.

Anjoun herttua ei kääntänyt katsettaan pois puhujasta.

-- Yli kahden kuukauden ajan, -- jatkoi kansleri, -- oli minulla
teidän majesteettinne kustannuksella palveluksessani erittäin
taitavia henkilöitä. Ne oli kyllä verrattain ahnaita, mutta sen
ominaisuuden minä osasin kääntää kuninkaan eduksi, sillä kuta enemmän
minä maksoin, sitä enemmän sain myöskin tietää. He ilmoittivat
minulle, että uhraamalla suurempi rahasumma saataisiin selville
salaliittolaisten ensimäinen kokous.

-- Sepä oli ihanaa! -- huusi Chicot. -- Maksa, kuningas Henrik, maksa
pois vaan!

-- No, mikä on tuon salaliiton tarkoitus, kansleri? Mitä nuo
vehkeilijät tahtovat? -- kysyi kuningas.

-- Sire, ei ole kysymys mistään vähemmästä kuin uudesta
Bartolomeuksen yöstä.

-- Ketä kohtaan?

-- Hugenotteja.

Läsnäolijat katselivat kummastuneina toisiinsa.

-- Paljoko suunnilleen tuo tieto on teille tullut maksamaan? -- kysyi
Chicot.

-- Seitsemänkymmentäviisituhatta livreä yhdellä taholla ja
satatuhatta toisella.

Chicot kääntyi kuninkaan puoleen.

-- Kuulehan, Henrik! Jos haluat, niin minä tuhannesta ecusta ilmaisen
sinulle herra Morvilliersin salaisuuden.

Kansleri teki kummastusta osottavan liikkeen. Anjoun herttuan katse
oli levollisempi kuin mitä olisi voinut odottaa.

-- No sanoppa sitten! -- virkkoi kuningas.

-- Se on suoraan sanoen liiga, -- selitti Chicot. -- Tuo kymmenen
vuotta takaperin muodostettu liiga. Herra Morvilliers on saanut
selville sen saman seikan, jonka jok'ainoa Parisin porvari tuntee
yhtä hyvin kuin Isämeitänsä.

-- Hyvä herra!... keskeytti kansleri.

-- Minä puhun totta ja tahdon sen todistaa, -- jatkoi Chicot
asianajajan äänellä.

-- No, ilmoitappa sitten minulle se paikka, jossa liigalaiset
kokoontuvat.

-- Hyvin mielelläni. 1:o) torilla, 2:o) torilla ja 3:o) toreilla.

-- Herra Chicot laskee leikkiä, -- virkkoi kansleri nauraen. -- Ja
mitkä ovat heidän tuntomerkkinsä?

-- He ovat puetut niinkuin parisilaiset ja liikuttelevat kävellessään
jalkojaan, -- vastasi Chicot vakavasti.

Yleinen rekkanauru seurasi tätä selitystä. Herra Morvilliers katsoi
parhaaksi seurata toisten esimerkkiä ja alkoi hänkin nauraa. Mutta
kohta hän taas kävi vakavammaksi ja virkkoi:

-- Vielä on minun urkkijani ollut läsnä eräässä heidän kokouksessaan
ja sellaisessa paikassa, jota herra Chicot ei tiedä.

Anjoun herttua kalpeni.

-- Missä sitten? -- kysyi kuningas.

-- Pyhän Genovevan luostarissa.

Chicot pudotti tällöin paperista leikkelemänsä variksen, jonka hän
aikoi asettaa amiraalilaivan kannelle.

-- Se on mahdotonta, -- mutisi herttua.

-- Ja kuitenkin se on totta, -- sanoi Morvilliers, ylpeänä sanojensa
aikaansaamasta vaikutuksesta, ja katseli voitonriemuisena ympärilleen.

-- No, mitä he sitten tekivät, herra kansleri? Mitä he päättivät? --
kysyi kuningas.

-- Että liigalaiset valitsisivat keskuudestaan johtajia, että
kaikkien pestattujen miesten oli asestauduttava, että jokaisessa
maakunnassa piti olla asiamies ja että kaikki hugenotit, joita hänen
majesteettinsa suojelee, niin heidän sanansa kuuluivat...

Kuningas hymyili.

-- Surmattaisiin samana määrättynä päivänä.

-- Ja siinä kaikki? -- kysyi kuningas.

-- Helkkari! -- pisti Chicot väliin. -- Jopa kuuluisilta, että olet
katolilainen etkä hugenotti, Henrik!

-- Eikö mitään muuta päätetty? -- kysäsi herttua.

-- Ei, armollinen herra.

-- Piru vieköön! Siinä ei varmaankaan ollut vielä kaikki,
-- virkkoi Chicot. -- Ellemme ole saanut enempää tietoomme
sadallaseitsemälläkymmenelläviidellätuhannella livrellä, niin on
kuningasta jymäytetty.

-- Jatkakaa kansleri, -- sanoi kuningas.

-- Nuo päälliköt.

Chicot huomasi herttuan sydämen lyövän niin rajusti, että se näkyi jo
takin päältä.

-- Ei, kuulkaapas, kuulkaapas vaan! -- huudahti hän. --
Salaliitto, jolla on johtajia! Onpa sekin muka ollakseen
merkillistä. Mutta sittenkin meidän täytyy saada kuulla enemmän
sadastaseitsemästäkymmenestäviidestätuhannestamme.

-- Johtajien nimet? kysyi kuningas.

-- Ensinnäkin on niitä muuan hengellinen, eräs kiihkoilija, jonka
nimen olen saanut urkituksi kymmenellätuhannella livrellä.

-- Siinä teitte oikein, -- sanoi kuningas.

-- Genovevalaismunkki Gorenflot.

-- Gorenflot, -- murahti kuningas ja kirjoitti nimen muistiin. --
Hyvä! Sitten...

-- Sitten... virkkoi kansleri epäillen. -- Sire, sitten ei ollut enää
ketään.

Näin sanoessaan Morvilliers heitti ympärilleen salaperäisen katseen,
ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Jos teidän majesteettinne olisi yksin
täällä, niin minä puhuisin enemmän.

-- Puhukaa, kansleri, -- käski kuningas, -- tässä ympärilläni on vain
ystäviä... puhukaa!

-- Ah, sire! Hänellä, jonka nimeä minä pelkään Mainita, on ystäviä,
mahtavia ystäviä...

-- Minunko ympärilläni?

-- Kaikkialla.

-- Ovatko he sitten minua mahtavampia? -- huudahti Henrik, vihasta ja
levottomuudesta kalpeana.

-- Sire, salaisuutta ei milloinkaan ilmaista kuuluvalla äänellä.
Suokaa minulle anteeksi: minä olen valtiomies.

-- Se on oikein.

-- Ja erittäin viisasta, -- lisäsi Chicot. -- Mutta mehän, hitto
vieköön, olemme kaikki valtiomiehiä!

-- Hyvä herra, -- lausui nyt Anjoun herttua, -- me tahdomme lausua
nöyrät jäähyväisemme kuninkaalle, ellette voi puhua suutanne
puhtaaksi meidän läsnäollessamme.

Herra Morvilliers epäili. Chicot pani kaikki hänen liikkeensä
merkille. Hän pelkäsi, että kansleri, niin typerä kuin olikin, ehkä
olisi onnistunut saamaan selville jotain tärkeämpääkin kuin mitä
tässä äsken oli ilmoittanut.

Kuningas antoi kanslerille merkin tulla lähemmäksi, viittasi Anjoun
herttuata pysymään paikoillaan ja Chicotia olemaan ääneti. Silloin
kuului aikamoista melua Louvren linnanpihalta. Kuningas nousi heti
ylös. Quélus ja d'Epernon riensivät ikkunan luo, ja Anjoun herttua
vei kätensä miekankahvaan, ikäänkuin olisi tuo uhkaava hälinä
koskenut häntä.

-- Ah, Guisen herttua saapuu Louvreen! -- huudahti Chicot.

Kuningas teki hämmästystä merkitsevän liikkeen.

-- Tuleepa totta tosiaan, -- vahvistivat suosikit.

-- Guisen herttuako? -- änkytti Anjoun herttua.

-- Onpa omituista, että Guisen herttua on Parisissa, virkkoi
verkalleen kuningas, luettuaan Morvilliersin hämmästyneestä katseesta
sen nimen, jonka tämä oli aikonut hänen korvaansa kuiskata.

-- Tarkoittiko se ilmoitus, jonka aiotte minulle tehdä, serkkuani
Guiseä? -- kysäsi kuningas hiljaa.

-- Tarkoitti, sire. Juuri hän johti puhetta kokouksessa, -- vastasi
kansleri samassa äänilajissa.

-- Keitä muut olivat?

-- Muita en tunne.

Henrik loi kysyvän katseen Chicotiin.

-- Saamari! -- huudahti gascognelainen, asettuen juhlalliseen,
kuninkaalliseen asentoon. -- Tulkoon serkkuni Guise sisälle!

Sitten hän sanoi puoliääneen kuninkaalle:

-- Kas siinä saapuu muuan, jonka tunnen tarpeeksi, niin ettet
tarvitse kirjoittaa nimeä muistiin.

Vartija avasi ovet suurella melulla.

-- Toinen ovenpuolisko riittää, -- huusi Henrik. -- Molemmat avataan
vain kuninkaalle.

Guisen herttua oli tarpeeksi lähellä kuullakseen nuo sanat. Mutta ne
eivät hävittäneet hänen huuliltaan sitä hienoa hymyilyä, jolla hän
oli päättänyt tervehtiä kuningasta.



2.

Guisen herttua.


Guisen herttuan takana tuli suuri joukko upseereita, hovimiehiä
ja ylimyksiä. Tämän loistavan seurueen takaa tunkeutui kansaa, ei
tosin niin loistavana, mutta varmempana ja pelottavampana joukkiona.
Rahvaan täytyi kuitenkin pysähtyä linnan ulkopuolelle, ja se päästi
jylisevän riemuhuudon, kun herttua astui linnaan.

Nähdessään tuon armeijan, joka muodosti tämän Parisin sankarin
kunniavartioston joka kerta kun hän näyttäytyi kaduilla, oli kaarti
tarttunut aseisiinsa. Se heitti uhkaavia silmäyksiä väkijoukkoon ja
juhlittavaan herttuaan.

Guise huomasi noitten sotilasten eleet. Niiden överstinä oli
urhoollinen Crillon. Herttua tervehti häntä kohteliaasti, mutta hän
seisoi suorana ja välinpitämättömänä ja liikahtamattoman ylpeänä.
Tämä ylenkatse niin mahtavaksi tunnettua miestä kohtaan kummastutti
herttuata. Hänen otsansa hetkeksi synkistyi.

-- Ah! Tekö se olettekin, serkkuni? -- virkkoi kuningas. Tehän
tulette aikamoisella melulla ja pauhinalla. Eikö puhallettu myöskin
torvilla? Olin kuulevinani sellaista.

-- Sire, vastasi herttua, -- Parisissa soivat torvet ainoastaan
kuninkaalle, leirissä ainoastaan ylipäällikölle. Täällä torvet
jollekin alamaiselle rämisivät liian voimakkaasti. Leirissä
ne sitävastoin eivät jaksaisi riittävän voimakkaasti kajahtaa
ruhtinaalle.

Henrik puri huultaan.

-- Kylläpä te näytätte iloiselta, hyvä serkku! -- sanoi hän hetken
perästä, tarkasteltuaan terävästi edessään olevaa Lothringin
prinssiä. -- Oletteko tänään tullut la Charitén piirityksestä?

-- Olen, sire.

-- Teidän vierailunne, hyvä serkku, on meille, kautta kunniani,
suureksi kunniaksi, ylen suureksi kunniaksi.

Henrik III:n tapana oli toistaa samaa sanaa useamman kerran silloin
kun hän tahtoi oikeat ajatuksensa salata.

-- Sire, -- virkkoi herttua, -- teidän majesteettinne ihan varmaan
laskee leikkiä. Kuinka olisikaan! mahdollista, että minun vierailuni
voisi tuottaa kunniaa sille, jolta kaikki kunnia tulee?

-- Minä tarkoitan, Guisen herttua, -- jatkoi Henrik, -- sitä että
jokaisen hyvän katolilaisen tapana on sotaretkeltä palatessaan ensin
käydä jumalan luona jossain hänen temppelissään. Vasta sitten tulee
kuninkaan vuoro. Pelkää jumalaa ja kunnioita kuningasta. Tiedättehän,
serkkuni, että se on puolittain uskonnollinen, puolittain
valtiollinen sääntö.

Guisen herttua punastui. Kuningas sen huomasi. Hänen katseensa
siirtyi vaistomaisesti Guisen herttuasta Anjoun herttuaan ja hän
hämmästyksekseen huomasi, että veljensä oli samassa määrässä kalpea
kuin serkkunsa oli punainen. Hän siirsi heti katseensa syrjään ja
alkoi näyttää ystävälliseltä. Sen petollisen naamarin alle ei kukaan
kyennyt paremmin kuin Henrik III kuninkaallisia kynsiään kätkemään.

-- Joka tapauksessa, herttua, -- sanoi hän, -- on iloni verraton
nähdessäni teidän onnellisesti välttäneen sodan vaarat, vaikka te,
mikäli kerrotaan, varsin innokkaasti vaaroja haette. Mutta vaara
tuntee teidät, hyvä serkku, ja teitä pakenee.

Herttua kumarsi tälle kohteliaisuudelle.

-- Sallikaa minun kuitenkin sanoa teille, hyvä serkku, jatkoi
kuningas, -- älkää niin kovin innokkaasti etsikö hengenvaaroja, sillä
onhan se nöyryyttävää sellaisille vetelyksille kuin meille, jotka
vain makaamme, syömme ja metsästämme emmekä kykene kerskailemaan
muista valloituksista kuin uusien kuosien ja uusien rukouksien
keksimisestä.

-- Niin, sire, -- vastasi herttua, viimeistä sanaa korostaen, -- me
tiedämme, että te olette valistunut ja hurskas ruhtinas ja ettei
mikään saa teitä unohtamaan jumalan kunniaa eikä kirkon parasta. Ja
siitäpä syystä me nyt niin suurella luottamuksella olemme astuneet
teidän majesteettinne kasvojen eteen.

-- Joko nyt näet serkkusi suuren luottamuksen, Henrik? -- pisti
Chicot, osottaen kädellään ylimyksiä, jotka kunnioituksesta olivat
jääneet etumaiseen huoneeseen. -- Hän on jättänyt kolmannen osan
luottamustaan sinun virkahuoneesi oven ulkopuolelle ja kaksi
kolmattaosaa kokonaan Louvren porttien taakse.

-- Luottamuksellako? -- toisti Henrik. -- Ettekö aina käänny puoleeni
luottamuksella, serkku?

-- Tietysti, sire. Mutta se luottamus, josta nyt puhun, tarkoittaa
erästä ehdotusta, jonka aion teille tehdä.

-- Ahaa! Teillä on siis minulle jotain ehdotettavaa, hyvä serkku.
Puhukaa sitten luottamuksella, omien sanojenne mukaan, täydellä
luottamuksella. Antakaa kuulua: mikä ehdotus teillä on meille
tehtävänä?

-- Mitä kauneimman ajatuksen täytäntöönpaneminen, ajatuksen, joka
ristiretkien ajoilta asti on kytenyt kristityssä maailmassa. Sire!
-- jatkoi herttua ja korotti ääntään, niin että se voi kuulua
etuhuoneeseen asti, -- sire, nimitys kaikkein kristillisin kuningas
ei ole vain tyhjä arvonimi... Se velvoittaa lämpimään innostukseen
uskonnon puolustamiseksi. Kirkon vanhimman pojan -- mikä myöskin on
teidän arvonimenne, sire, -- tulee aina olla valmiina puolustamaan
äitiänsä.

-- Uhkaavatko saraseenit kirkkoa, paras herttua? -- kysyi Henrik.
Taikka haluaisitteko ehkä arvonimeä... Jerusalemin... kuningas?

-- Sire, -- jatkoi herttua, -- se suuri väkijoukko, joka on seurannut
minua tänne, ei minua sillä tavoin kunnioittaisi, ellei olisi kysymys
minun lämpimästä harrastuksestani pyhän uskomme puolustamiseksi. Jo
ennen teidän majesteettinne nousemista valtaistuimelle oli minulla
kunnia puhua teidän majesteetillenne kaikkien hyvien katolilaisten
kesken perustettavasta liitosta.

-- Niin, niin, -- puuttui Chicot puheeseen, -- minä muistan: liiga,
hitto vieköön, Henrik, Pyhän Bartholomeuksen liiga! Tosiaankin,
poikani, etkö olekin huonomuistinen, koskapa unohdat noin valoisan
aatteen!

Herttua käännähti, nuo sanat kuultuaan, sivulle ja loi halveksivan
katseen Chicotiin aavistamatta, minkä vaikutuksen nuo sanat
olivat tehneet kuninkaaseen, jolla oli pää täynnään Morvilliersin
äskettäin ilmoittamia asioita. Anjoun herttua sensijaan oli
ihan hämmennyksissään. Hän pani sormensa huulilleen, tuijotti
Guisen herttuaan ja seisoi siinä kalpeana ja liikkumattomana kuin
marmoripatsas.

Tällä kertaa ei kuningas huomannut tuota ruhtinasten keskeistä
salaista ymmärtämyksen merkkiä. Mutta Chicot kuiskasi hänelle:

-- Katsoppa veljeäsi, Henrik!

Henrik katsahti heti sinnepäin ja herttua tempasi yhtä äkisti
sormensa pois suultaan. Mutta se oli jo liian myöhäistä: Henrik oli
sen huomannut ja aavistanut sen merkityksen.

-- Sire, -- jatkoi Guisen herttua, joka ihan selvästi oli huomannut
Chicotin kuiskauksen, vaikkei ollut kuullutkaan hänen sanojaan, --
katolilaiset ovat tosiaankin nimittäneet tätä yhdistystä pyhäksi
liigaksi ja sen päätarkoitus on tukea valtaistuinta hugenotteja
vastaan.

-- Mutta, -- jatkoi herttua, -- yhdistyksen perustaminen ei sinänsä
riitä. Sille on annettava myös jokin suunta. Maassa sellaisessa kuin
Ranskassa eivät monet miljoonat ihmiset liittoudu ilman kuninkaan
suostumusta.

-- Monet miljoonat! -- huudahti Henrik koettamattakaan salata
hämmästystään, jota hyvällä syyllä saatettiin pitää kaunistumisen
merkkinä.

-- Monet miljoonat ihmiset! -- toisti Chicot. -- Hm! Sepä on
tyytymättömien sievonen siemen, joka, jos sen, niinkuin on
otaksuttavaa, taitavat kädet istuttavat, tulee kantamaan kauniin
hedelmän.

Tällä kertaa näytti herttuan kärsivällisyys olevan lopussa. Polkien
jalkaansa lattiaan sanoi hän:

-- Minua kummastuttaa, sire, se että teidän majesteettinne suvaitsee
niin usein takerruttavan kiinni minun puheeseeni, kun minulla on
kunnia teidän majesteettinne kanssa keskustella näin tärkeistä
asioista.

-- Monet miljoonat ihmiset! -- huudahti kuningas, jonka näytti
olevan vaikeata niellä sellainen lauma yhdellä kertaa, -- hm! Sepä
on katoliselle uskonnolle hyvin imartelevaa. Mutta kuinkahan paljo
minun valtakunnassani löytyy sitten protestantteja, jotka tuo mahtava
joukko tulee tuhoamaan.

Herttua näytti ajattelevan.

-- Neljä kappaletta, -- vastasi Chicot.

Tämä uusi sukkeluus sai kuninkaan ystävät ääneensä nauramaan,
samalla kun Guisen herttua rypisti kulmiaan ja etuhuoneessa olevat
ylimykset kuuluvasti murahtelivat gascognelaisen rohkeudelle.
Kuningas käännähti hitaasti oveen päin, josta sorina kuului, ja
kun Henrikillä, silloin kun hän sitä tahtoi, oli hyvin helposti
käsitettävä katse, taukosi mutina. Sitten hän sanoi Guiselle:

-- No, herttua, mitä te haluatte?... käykää asiaan!

-- Minä toivon, sire... sillä kuninkaan kansansuosio on minulle ehkä
omaanikin rakkaampi... minä toivon teidän majesteettinne selvästi
osottavan, että teidän majesteettinne voittaa meidät kaikki muut
katolisen uskonnon harrastuksessaan niinkuin muissakin avuissaan
ja että teidän majesteettinne siten riistää tyytymättömiltä kaiken
aiheen uuden sodan alottamiseen.

-- Ooh, jos on kysymys ainoastaan sodasta, serkkuni, -- virkkoi
Henrik, -- niin onhan minulla sotaväkeä, ja vieläpä teidän
komentonne alaista. Onhan minulla siinä leirissä, josta te
olette lähtenyt antamaan minulle näitä oivallisia neuvoja, lähes
kaksikymmentäviisituhatta miestä.

-- Sire, kun minä puhun sodasta, täytynee minun selittää ajatukseni
tarkemmin.

-- Selittäkää serkku. Te olette suuri sotapäällikkö ja voitte olla
vakuutettu siitä että minä varsin mielelläni kuulen mielipidettänne
sellaisissa kysymyksissä.

-- Minä tahdoin sanoa, sire, että kuninkaiden nykyisin on käytävä
kahdenlaista sotaa: moraalista sotaa, jos niin on lupa sanoa, ja
poliittista: sotaa aatteita vastaan, ja sotaa ihmisiä vastaan.

-- Helkkarin hyvin selitetty! -- tokasi Chicot.

-- Vaiti, narri! -- kielsi kuningas.

-- Ihmiset, -- jatkoi herttua, -- ovat näkyväisiä, käsin
kosketeltavia, kuolevaisia. Niiden kimppuun hyökätään ja ne
voitetaan. Ja kun ne on saatu voitetuksi, jätetään ne oikeuden
tuomittaviksi ja hirtetään, tai, mikä on vieläkin parempi...

-- ... hirtetään ilman oikeuden tutkintoa ja tuomiota, se on sekä
sukkelampaa että kuninkaallisempaa, -- keskeytti Chicot.

-- Mutta aatteet, sire -- jatkoi herttua, -- ne ovat vaikeammin
vangittavissa. Ne hiiviskelevät näkymättöminä ja esteittä. Varsinkin
piiloutuvat ne niiden silmiltä, jotka tahtoisivat ne perinjuurin
hävittää. Aatetta, sire, täytyy yöt päivät vartioida. Sillä se sama
aate, jota te eilen tuskin huomasittekaan, saattaa jo huomenna
olla teitä voimakkaampi. Aate, sire, on kuin kipinä, joka putoo
olkikasaan. Se vaatii mitä valppainta silmälläpitoa, ja senvuoksi,
sire, ovat miljoonat vartijat välttämättömiä.

-- Kas vaan! Nyt ovat Ranskan neljän hugenotin asiat päin helvettiä!
-- huudahti Chicot. -- Minä surkuttelen niitä!

-- Nyt minä, -- jatkoi herttua, -- tahtoisin ehdottaa, että teidän
majesteettinne nimittäisi johtajan tälle pyhälle liitolle.

-- Oletteko jo puhunut loppuun, serkku? -- kysyi Henrik.

-- Olen, sire, ja kiertelemättä, niinkuin teidän majesteettinne on
voinut huomata.

-- No, -- virkkoi kuningas, -- mitäpä tästä ajattelette, hyvät herrat?

Mitään vastaamatta otti Chicot muuatta leijonantaljaa hännästä,
retuutti taljan huoneen nurkkaan ja rupesi sen päälle pitkäkseen.

-- Mitä sinä teet, Chicot? -- kysyi kuningas.

-- Sire, -- vastasi Chicot, -- sanotaan, että uni on hyvä
neuvonantaja. Senvuoksi tahdon minä nukkua, sire. Ja aamulla, kun
pääni on levännyt, tahdon minä antaa vastauksen serkulleni Guiselle.

Sen sanottuaan hän ojensi suoraksi siinä leijonantaljalla. Herttua
loi vihanvimmaisen katseen gascognelaiseen. Tämä taas siihen vastasi
kuorsaamalla.

-- No niin, -- lausui herttua, -- mitä teidän majesteettinne
ajattelee asiasta?

-- Minä ajattelen, että te nyt niinkuin ainakin, olette oikeassa,
serkkuni. Kutsukaa siis koolle liigalaisistanne etevimmät, saapukaa
huomenna heidän etunenässään minun eteeni, niin minä valitsen sen
miehen, joka parhaiten sopii uskonnon puolustajaksi.

Anjoun herttua aikoi poistua muun hoviväen mukana. Sen huomattuaan
kuningas hänelle virkkoi:

-- Jää tänne, veljeni. Minulla on sinulle jotain sanomista.

Guisen herttua poistui seurueineen. Kohta sen jälkeen kuului
väkijoukkojen huutoa. Ne tervehtivät häntä Louvresta lähtiessään,
niinkuin olivat häntä tervehtineet hänen sinne saapuessaankin. Chicot
kuorsasi yhä, mutta me emme uskalla mennä vastuuseen siitä, nukkuiko
hän.



3.

Castor ja Pollux.


Anjoun herttua, joka edellisen keskustelun aikana kaikista
muista, paitsi Chicotista ja Guisen herttuasta, oli näyttänyt
välinpitämättömältä, täytti ilman mitään epäilystä Henrikin
toivomuksen.

-- Veljeni, -- sanoi kuningas, tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei
muita syrjäisiä kuin Chicot ollut hänen virkahuoneessaan. --
Tiedätkös mitä! Minä olen hyvin onnellinen ruhtinas.

-- Sire, -- vastasi herttua, -- teidän majesteettinne onni, jos
teidän majesteettinne todellakin tuntee olevansa onnellinen, on vain
palkintoa siitä, mitä taivas on teille ansioistanne velkaa.

Henrik katseli veljeänsä.

-- Niin, hyvin onnellinen, -- jatkoi hän. -- Sillä kun itse en kykene
luomaan mitään suuria aatteita, niin syntyvät ne ystävien aivoissa.
Niinpä on esim. tosiaankin suuri aate sekin, jonka Guise serkkuni
juuri äsken tässä meille esitti.

Herttua kumarsi myöntäen.

Chicot tuijotti toisella silmällään, ikäänkuin ei olisi kuullut
hyvin, jos molemmat silmänsä olisivat olleet kiinni, ja ikäänkuin
hänen olisi tarvinnut nähdä kuninkaan kasvot ymmärtääkseen hyvin
hänen sanansa.

-- Yhdistää saman lipun, -- jatkoi Henrik, -- kaikki katolilaiset ja
sillä tavoin huomaamatta asestaa koko Ranskanmaa, niin että minulla
aina on armeija valmiina marssimaan englantilaisia, alankomaalaisia
tai espanjalaisia vastaan, ilman että niillä on siitä aavistustakaan,
se, Frans, on todellakin mainio ajatus.

-- Niin, eiköpäs olekin? -- puuttui Anjoun herttua puheeseen,
ihastuneena siitä, että hänen veljensä niin kokonaan oli omaksunut
Guisen herttuan mielipiteet.

-- On. Ja minä myönnän olevani halukas runsaasti palkitsemaan niin
ihanan ehdotuksen tekijää.

Chicot katsahti kummallakin silmällään, mutta ummisti ne taas heti.
Hän oli kuninkaan kasvoilta erottanut erään miltei huomaamattoman
hymyilyn, jonka vain hän saattoi älytä, hän, joka paremmin kuin
kukaan muu tunsi Henrikin, ja tämä hymyily selitti hänelle kaikki.

-- Niin, -- jatkoi kuningas, -- minä toistan vieläkin kerran, että
sellainen ehdotus on palkinnon arvoinen, ja minä tulen tekemään
kaikkeni sen hyväksi, joka ehdotuksen on keksinyt. Frans! Onko Guisen
herttua todellakin tuon kauniin aatteen, tai oikeammin sanoen, tuon
kauniin teon luoja? Sillä onhan teko jo alettu, veljeni, vai kuinka?

Anjoun herttua teki myöntävän liikkeen.

-- Sen parempi, -- jatkoi kuningas. -- Minä sanoin olevani onnellinen
ruhtinas, mutta minun olisi pitänyt sanoa olevani liian onnellinen,
Frans, koskapa minun ystäväni eivät tuollaisia asioita ainoastaan
ajattele, vaan myöskin, tahtoessaan olla kuninkaalleen hyödyksi,
niitä itse panevat toimeen. Mutta vieläkin kerran kysyn minä sinulta,
rakas Frans, onko minun tosiaankin kiittäminen serkkuani Guiseä
tuosta verrattomasta aatteesta?

-- Ei, sire. Lothringin kardinaali ajatteli sitä samaa jo
kaksikymmentä vuotta takaperin, ja ainoastaan Bartholomeuksen yö
on estänyt sen toimeenpanemista, s.o. tehnyt sen toistaiseksi
tarpeettomaksi.

-- Ah, mikä vahinko, että Lothringin kardinaali on kuollut! Olisin
muuten nimittänyt hänet paaviksi Gregorius XIII:nen jälkeen,
sittenkun tämä kuolee. Mutta, -- jatkoi Henrik tuolla merkillisellä
hilpeydellä, mikä teki hänestä valtakuntansa etevimmän näyttelijän,
-- hänen veljenpoikansahan sen sijaan on perinyt tuon aatteen ja
tehnyt sen hedelmöittäväksi. Kaikeksi onnettomuudeksi en voi tehdä
hänestä paavia, mutta minäpä teen hänestä... Vaan miksipä sellaiseksi
minä enää voisinkaan hänet tehdä, jota hän ei jo entuudestaan ole?
Sanoppa minulle, Frans!

-- Sire, -- vastasi Frans, veljensä sanoista kokonaan hämmentyneenä,
-- te tosiaankin liioittelette serkkunne ansioita. Tuo aate on,
niinkuin jo sanoin, ainoastaan perintöä. On sitäpaitsi olemassa vielä
toinenkin henkilö, joka on auttanut häntä tuon perinnön hyödyllisessä
käyttämisessä.

-- Onko se hänen veljensä kardinaali, vai kuinka?

-- On kyllä hänelläkin siinä jotain osaa, mutta häntä en kuitenkaan
tarkoittanut.

-- Mayenne kaiketi?

-- Ah, sire, -- virkkoi herttua, -- osotattepa hänelle tuolla
otaksumisellanne ansaitsemattoman suurta kunniaa.

-- No, se on totta. Sillä miten olisikaan mahdollista luulla, että
jokin valtiollinen aate voisi syntyä moisen teurastajan aivoissa?
Mutta ketä minun sitten on kiittäminen siitä avusta, jota serkkuni
Guise on saanut?

-- Minua, sire, -- vastasi herttua.

-- Sinua! -- virkkoi Henrik, mitä suurinta kummastusta teeskennellen.

Chicot katsahti taas toisella silmällään. Herttua kumarsi.

-- Kuinka! -- sanoi Henrik. -- Kun minä näin koko maailman
haarniskoittuneen minua vastaan, kun papit saarnasivat
minun synneistäni, runoilijat ja satiirikot ivasivat minun
hullunkurisuuttani, oppineet ja valtiomiehet arvostelivat minun
virheitäni; kun ystäväni nauroivat minun voimattomuudelleni
ja asemani oli niin tukala, että minä laihduin ja hiukseni
harmaantuivat, niin sinussako, Frans, sillävälin kypseni semmoinen
aate? Sinussa, jota... minä sen myönnän, mutta ajattele, ihminen
on heikko ja kuninkaat sokeita... sinussa, jota en aina pitänyt
ystävänäni! Ah, Frans, kuinka minä olen rikkonut sinua vastaan!

Ja valtavan mielenliikutuksen sytyttämänä, -- siltä ainakin näytti,
-- ojensi Henrik kätensä veljelleen.

Chicot raotti toisen silmänsä luomia.

-- Niin, jatkoi Henrik, -- se on mainio aate. Kun minä en enää
yleistä tyytymättömyyttä herättämättä voi säätää veroja enkä kutsua
uutta miehistöä aseisiin; kun minä en voi kävellä enkä seista, en
nukkua enkä valvoa naurua herättämättä, niin tuleepa silloin Guisen
herttua, tai oikeammin sinä, veljeni, esittämään keinon, joka yhdellä
kertaa hankkii minulle armeijan, rahat, ystävät ja levon. Mutta että
tuo lepo tulisi olemaan pysyväistä, Frans, siihen tarvitaan vain yksi
ainoa asia.

-- Mikäpä sitten?

-- Serkkuni puhui juuri siitä, että minun olisi asetettava johtaja
tämän suuren yrityksen etunenään.

-- Niin hän puhui.

-- Niinkuin helposti huomaat, Frans, ei tuollaiseksi johtajaksi sovi
ainoakaan minun suosikeistani. Ei ainoallakaan heistä ole sellaista
päätä eikä sellaista rohkeutta, jota siihen tarvitaan. Queles on
urhoollinen, mutta hänellä on liiaksi omissa rakkausseikkailuissaan
tekemistä. Maugiron on myös urhoollinen, mutta turhamainen eikä
ajattele mitään muuta kuin pukuansa. Schombergkin on urhoollinen,
mutta hänellä ei ole tarpeeksi järkeä, sen myöntävät hänen parhaat
ystävänsäkin. Urhoollinen on myöskin d'Epernon, mutta on suuri
kerskailija, johon en hetkeksikään voi luottaa. Niinkuin tiedät,
Frans, -- jatkoi Henrik yhä lisääntyvällä luottamuksella, -- on
kuninkaiden raskaimpia taakkoja alituinen teeskentelemisen pakko.
Niinpä onkin minulle lievennykseksi, kun minä, niinkuin nytkin, saan
puhua vilpittömän avomielisesti. Chicot raotti kumpaakin silmäänsä.

-- Hyvä on, -- jatkoi Henrik, -- koska nyt kerran serkkuni Guise on
kypsyttänyt tuon ajatuksen, jonka kehittämisessä sinulla on ollut
niin suuri osasi, niin kaiketi hänen täytyy saada järjestää ajatus
käytäntöön.

-- Mitä te sanotte, sire? -- huudahti Frans, levottomana huohottaen.

-- Minä sanon, että sellaisen liikkeen etunenässä, jotta liike tulisi
oikein johdetuksi, täytyy olla jonkin suuren ruhtinaan.

-- Mutta, sire, olkaa varovainen.

-- Ruhtinaan, joka on samalla kertaa taitava sotapäällikkö ja taitava
neuvottelija.

-- Varsinkin taitava neuvottelija, -- toisti herttua.

-- No niin, Frans, eikö Guise kaikissa noissa suhteissa olisi tähän
luottamustoimeen sopiva?

-- Veljeni, -- vastasi Frans, -- Guisen herttua on jo tarpeeksi
mahtava.

-- On kyllä, mutta hänen mahtavuutensahan juuri muodostaakin minun
voimani.

-- Guisen herttua johtaa armeijaa ja porvaristoa, Lothringin
kardinaali kirkkoa, Mayenne toimii molempain kätyrinä. Sire, te
kokootte liiaksi valtaa yhden ainoan suvun käsiin.

-- Se on totta, Frans, -- myönsi Henrik. -- Sitäkin olen ajatellut.

-- Jos Guiset edes olisivat ranskalaisia prinssejä, niin välipä
sillä. Olisihan edullista kartuttaa Ranskan kuningashuoneen arvoa.

-- Kyllä. Mutta hepä ovatkin Lothringin prinssejä.

-- Niin, -- huomautti Frans, -- ja he kuuluvat sukuun, joka aina on
kilpaillut meidän sukumme kanssa.

-- Frans! -- huudahti Henrik. -- Enpä tosiaankaan luullut sinua
niin hyväksi valtiomieheksi! Niin, se mikä minua laihduttaa ja
mikä saa hiukseni harmaiksi, se on Lothringin suvun lakkaamaton
kohoaminen arvossa rinnan meidän sukumme kanssa. Katsos, Frans!
Ei kulu päivääkään, etteivät nämä Guiset, joilla, niinkuin juuri
äsken ihan oikein huomautit, on käsissään kaikki valtakunnan
valta... päivääkään ei kulu, etteivät joko herttua, kardinaali
taikka Mayenne rohkeudellaan tai oveluudellaan, väkivallalla eli
viekkaudella, riistäisi minulta jotakin osaa vallastani, jotain osaa
etuoikeuksistani, ilman että minä mahtaisin niille mitään. Ah, Frans,
jos me aikaisemmin olisimme saaneet tämän selityksen, jos olisin
tuntenut sydämesi ajatukset niinkuin tunnen ne nyt, olisi minulla
sinussa ollut tuki, olisin minä tähänastista paremmin kyennyt niitä
vastustamaan. Mutta nyt on liian myöhäistä.

-- Mistä syystä?

-- Koska siitä voisi syntyä riitaa, ja minua kaikkinainen riita
väsyttää. Senvuoksi minä nimitän hänet liigan päälliköksi.

-- Siinä teet väärin, veljeni, -- sanoi Frans.

-- Mutta kuka minun sitten pitäisi nimittää, Frans? Kuka ottaa tuon
vaarallisen paikan vastaan? Se näet on vaarallinen, sillä etkö
huomannut herttuan tarkoitusta? Hän tietysti halusi, että minä
tekisin hänestä päällikön, ja jos minä nyt siihen nimitän jonkin
toisen enkä häntä, niin saa tuo nimitetty hänestä verivihollisen.

-- Nimitä sitten toinen tarpeeksi mahtava henkilö, niin ettei
hänellä, sinun oman voimasi tukemana, ole mitään pelättävää
Lothringin prinssien taholta.

-- Voi hyvä veli, -- vastasi Henrik alakuloisesti, -- en tunne ketään
sellaisessa asemassa olevaa.

-- Katselkaa ympärillenne, sire.

-- No, entä sitten? En näe tässä ketään muita kuin sinut, veljeni, ja
Chicotin, te ainoat, joita voin pitää tosiystävinäni.

-- Ah! -- huokasi herttua, -- etkö siis minua ymmärrä, veljeni?

Henrik loi Anjoun herttuaan hämmästyneen katseen, ikäänkuin olisi
äkisti huntu hänen silmiltään pudonnut.

-- Mitä! Olisiko se mahdollista? -- huudahti hän.

Frans nyökäytti päätään.

-- Mutta ei, -- puhui Henrik, -- sinä et voi siihen suostua, Frans.
Tehtävä on sinulle liian vaikea. Et voisi koskaan tutustautua
siihen, että porvarit tekisivät marssiharjoituksia edessäsi tahi
että kuuntelisit heidän pappiensa saarnoja. Tuskin tahtoisit olla
pyövelinäkään teurastuslaitokseksi ehkä muuttuvassa Parisissa. Siihen
tarvitaan kolmen miehen voimat, niinkuin Guiseillä on, ja oikeana
kätenä pitäisi olla joku Kaarle ja vasempana joku Ludvig.

-- Totta kyllä, mutta siitä huolimatta, sire.

-- Mutta, Frans, ethän sinä vastaakkaan minun kysymykseeni.
Mitä! Luuletko voivasi siihen kyetä? Luulisitko tulevasi toimeen
noiden pässinpäiden kanssa, joilla on kastrullit päässään kypärän
asemasta? Sinäkö, hovimme hienoin mies, alentuisit tavalliseksi
rahvaanmieheksi? Kautta jumalan, veljeni, vuodet meitä niin suuresti
muuttavat!

En suostuisi tuohon oman itseni tähden, vaan yksinomaan teidän
tähtenne, sire.

Hyvä, kunnon veljeni! -- virkkoi Henrik ja oli sormenpäällään
pyyhkäisevänään silmännurkastaan kyyneleen, jota siinä, -- ei
lainkaan ollut.

-- Etkö siis olisi sitä vastaan, Henrik, -- sanoi Frans, -- jos minä
ottaisin sen tehtävän, jonka aioit antaa Guisen herttualle?

-- Minäkö vastaan! -- huusi Henrik. -- En, en missään tapauksessa.
Se päinvastoin minua ilahuttaa. Siis sinäkin olit hitusen liigaa
ajatellut. Sitä parempi! Oli siis sinullakin siinä suuressa aatteessa
osasi. Osasiko vain? Ei, veljenosasi! Huomaanpa tosiaankin, että
ympäristölläni on todellisia neroja ja että minä itse olen suurin
aasi omassa valtakunnassani.

-- Ooh, teidän majesteettinne laskee leikkiä!

-- Minäkö! Taivas minua siitä varjelkoon! Asia on toki liian vakava.
Sanonpa suoraan, mitä ajattelen, Frans. Sinä autat minut varsin
tukalasta asemasta, etenkin kun en viime aikoina ole ollut oikein
terve. Mutta palatkaammepa nyt keskustelumme tärkeimpään puoleen...
Sitäpaitsi, kun tarvitsen ymmärrystä, voinko luottaa sinuun?
Nimittäisinkö siis minä sinut, kuten ehdotit, liigan päälliköksi, vai
kuinka?

Frans hätkähti ilosta.

-- Voi! -- huudahti hän, -- pitäisikö teidän majesteettinne minua
tuon luottamuksen arvoisena!

-- Mitä puhut luottamuksesta, Frans! Kun kerran Guisen herttua ei
ole liigan etunenässä, niin ketä minun silloin tarvitsisi epäillä?
Itse liigaako? Olisikohan ehkä koko liiga minulle vaarallinen? Kerro,
paras Frans, kerro minulle kaikki!

-- Ooh, -- sire! -- sammalsi herttua.

-- Olenpas minä tuhma! -- jatkoi Henrik. -- Jos liiga olisi minun
viholliseni, ei minun veljeni haluaisi ryhtyä sen päälliköksi,
taikka, toisin sanoen, siitä hetkestä lähtien, jolloin minun veljeni
tuon liigan esimieheksi tulisi, ei minulla olisi mitään pelättävää.
Tämähän on täysin loogillista, eikä se, joka meille on järjen
antanut, ole viskannut kirvestään kaivoon. Minulla ei näin ollen
saata olla mitään epäilyksiä. Sitäpaitsi tunnen niin paljo kunnon
ranskalaisia, että tiedän voivani heidän kerallaan käydä taisteluun
vaikkapa juuri itse liigaa vastaan, jos se tuppautuisi kovin
lähenteleväksi.

-- Totta se on, sire, -- vastasi herttua, -- sillä kuningashan on
aina kuningas.

-- Mutta nytpäs juuri, -- virkkoi Henrik, -- pälkähti päähäni taas
uusi aate! Kummallista, että juuri näinä aikoina osun keksimään
paljokin sellaisia!

-- Millainen aate, veljeni? -- kysyi herttua, käyden levottomaksi
syystä ettei hän vielä oikein osannut uskoa todeksi nimittämistään
liigan johtajaksi.

-- Aatteleppas, että Guise serkkumme luultavasti on otaksunut
tulevansa siihen nimitetyksi! Hän varmastikin liigan päällikkyyttä
haluaa.

-- Hänkö päällikkyyttä, sire?

-- Tietysti. Hän tietenkin on ajatellut asiaa oman etunsa kannalta.
Sinä kaiketikin sanot häntä auttaneesi. Vaan pidäppä varasi, Frans!
Sitä miestä ei niin hevin kynitä!

-- Ooh, sire!...

-- Lyönpä vetoa, Frans, siitä että sillä miehellä on itsekkään
kunnianhimoisia aikeita. Hän tuntee minut kutakuinkin
välinpitämättömäksi.

-- Tuntee kyllä, mutta samalla hetkellä, jolloin sinä hänelle tahtosi
ilmaiset, hän on valmis taipumaan.

-- Tahi on olevinansa. Niinkuin jo sanoin: pidä varasi! Guise
serkullani on pitkälle ulottuva käsivarsi. Tekisippä mieleni
sanoa, että hänen molemmat kätensä ovat pitkät ja ettei kukaan muu
koko valtakunnassa, ei kuningaskaan, kykene ojentamaan kättään
niin kauvaksi kuin hän, sillä hän voi kurottaa toisella kädellään
Espanjaan, toisella Englantiin.

-- Mutta jos nyt teidän majesteettinne, -- selitteli Frans, -- pitää
häntä niin kovin vaarallisena, niin on siinäkin yksi syy lisäksi
liigan päällikkyyden antamiseen minulle. Sillä tavoin hän joutuisi
teidän valtanne ja minun valtani väliin. Niin ollen saatettaisiin
hänet jo ensi petturuudestaan, mihin hänet syylliseksi huomattaisiin,
saattaa edesvastuuseen.

Chicot nosti nyt päätään.

-- Vaadi hänelle edesvastuuta, Frans! Semmoista oli helppo tehdä
Ludvig XI:nelle, joka oli mahtava ja rikas. Hän kyllä osasi järjestää
oikeusjuttuja ja laittaa mestauspölkkyjä. Mutta minulla ei ole varaa
ostaa edes sen vertaa mustaa samettia, jota sellaista tilaisuutta
varten tarvittaisiin.

Tällöin loi Henrik herttuaan katseen sellaisen, jota ei voinut sietää.

Chicot oli taas nukahtavinaan.

Nyt tuli hetken vaitiolo. Kuningas sen ensiksi keskeytti.

-- Kaikki asiat täytyy siis tarkoin punnita, paras Frans. Ei saa olla
mitään kansalaisten keskeisiä taisteluja eikä mitään riitojakaan
minun alamaisteni kesken! Minä olen Henrik "Rohkean" ja Katariina
"Ovelan" poika. Olen perinyt hiukkasen hyvän äitini oveluutta. Minä
nyt kutsutan luokseni Guisen herttuan ja annan hänelle niin monta
lupausta, että me kyllä kaikessa ystävyydessä tulemme sopimaan
asioista.

-- Sire! -- huudahti Anjoun herttua. -- Minäkö siis saan
päällikkyyden, vai miten?

-- Tietenkin. Se on suurin toivoni. Mutta en tahtoisi sen kuitenkaan
kovin suuresti loukkaavan serkkuani Guisen herttuaa.

-- Olkaa levollinen, -- sanoi Anjoun herttua. -- Ellei mitään muuta
estettä ole olemassa, niin otan minä heti selvittääkseni asian
herttuan kanssa.

Aiotko käydä vieraisilla hänen luonaan? Voi, mietippä, veljeni, sitä
että osotat käynnilläsi hänelle liian suurta kunniaa!

-- En, sire, en hänen luokseen menekkään. Hän vartoo minua minun
omissa huoneissani. Kuninkaalla oli etuoikeus Guisen herttuan
ensimäiseen vieraissakäyntiin. Mutta minulla kaiketi on oikeus
toiseen.

-- Ah, veljeni, -- virkkoi Henrik, -- arvaanpa jo, että sinä tällä
tavoin voimassapidät meidän etuoikeuksiamme, jotka minä väliin
heikkoudessani tulen unohtaneiksi!

Herttua tarttui veljensä käteen sitä suudellakseen.

-- Mitä sinä nyt teet, Frans? Ei, minun syleilyssäni, minun
sydämelläni on sinun oikea paikkasi!

Ja nuo veljekset nyt useamman kerran syleilivät toisiaan, kunnes
viimein Anjoun herttua ikäänkuin väkisin oli riistäytyvinään irti
kuninkaan käsistä. Sitten hän, sydän ilosta sykyttäen, huoneesta
poistui.

Kuningas puri vihasta hampaitaan ja riensi muutaman salakäytävän
kautta jonkinlaiseen tampuuriin, joka oli herttuan huoneitten
vieressä ja josta hän varsin hyvin saattoi kuulla sisäpuolella
tapahtuvan keskustelun.

Helkatti sentään! -- murahti silmiään aukova Chicot ja nousi ylös.
-- Onpa noiden perhekohtausten näkeminen tosiaankin liikuttavaa!
Luulinpa jo tässä näkeväni Castorin ja Polluxin kohtauksen Olympon
ikimailla.



4.

Kuuntelemalla kuullaan parhaiten.


Anjoun herttua tiesi vallan hyvin miltei kaikkien Louvren huoneitten
olevan sillä tavalla järjestetyn, että pieninkin puhelu saattoi
kuulua sille, joka kuunnella kerran tahtoi. Veljensä osottaman
ystävyyden sokaisemana hän kuitenkin sen seikan unohti, taikka sitten
ei pannut siihen mitään huomiota.

Henrik III ehti "tähystyshuoneeseensa" samalla hetkellä, jolloin
hänen veljensä meni omaan huoneistoonsa. Kuningas sai kuulla
jok'ainoan sanan herttuoiden keskustelusta.

-- Hyvääkö kuuluu, armollinen herra? -- kysäsi Guisen herttua
innokkaana.

-- Kuuluu kyllä, herttua. Nyt olen tullut tänne.

-- Teidän korkeutenne on harvinaisen kalpea.

-- Ihanko huomattavasti? -- kysyi herttua levottomana.

-- Jotakuinkin. Varsinkin minun nähdäkseni.

-- Kuningas ei kuitenkaan mitään huomannut.

-- Ei kait. Sitä en minäkään usko. Hänen majesteettinsa viivytteli
teitä luonaan kaiketikin puhellakseen minun ehdotuksestani?

-- Aivan niin, herttua.

Nyt syntyi hetkisen kiusottava äänettömyys, minkä merkityksen Henrik
kyllä oivalsi.

-- Mitäpä hänen majesteettinsa siitä asiasta virkkoi? -- kysyi Guisen
herttua.

-- Kuningas sen suuremmoisen aatteen kyllä hyväksyy, mutta hän pelkää
näkevänsä yrityksen etunenässä teidän laistanne vaarallista miestä.

-- No, mutta jokohan aikeemme sitten epäonnistuu?

-- Sitäpä pahoin pelkään, paras herttua. Liiga näyttää toimintaansa
tukehtuneen.

-- Ah! -- huokaili herttua, -- täytyisikö nyt lopettaa, ennenkuin
edes oikein on alkuunkaan päästy?

-- Ne kumpikin kuulostavat olevan yhtä ovelia, -- kuiskattiin äkkiä
Henrikin korvaan. Henrik käännähti katsomaan taakseen ja huomasi,
että siinä seisoikin Chicot.

-- Vai olet sinä, lurjus, hiiviskellyt minun perässäni! -- suhahti
kuningas.

-- Pidäppä suusi kiinni, poikani, sillä muuten häiritset minua
kuulemasta heidän keskusteluaan.

Kuningas vain kohautti olkapäitään. Mutta kun Chicot oli ainoa
ihmisolento, johon kuningas täysin voi luottaa, jäi hänkin puolestaan
kuuntelemaan.

Guisen herttua otti nyt sananvuoron.

-- Armollinen herra, -- sanoi hän, -- siinä tapauksessa olisi
mielestäni ollut parasta, että kuningas heti olisi antanut kieltävän
vastauksen. Mahtaisikohan ehkä pitää minun valtaani jollain tavoin
liian suurena?

-- Sitäpä melkein luulen, -- vastasi herttua epäröiden.

-- Hän siis tekisi tyhjäksi koko asian?

-- Siltä tuntuu, -- jatkoi Anjoun herttua, -- ja koska kerran te
olette pannut asian alulle, niin olen minä katsonut asiakseni teitä
kaikin tavoin tukea, niinkuin olen tehnytkin.

-- Millä tavoin, armollinen herra?

-- Nähkääs, kuningas on antanut minulle vallan pitää liiga pystyssä
tahi -- hajottaa se.

-- Kuinka se kävisi laatuun? -- kysyi Guisen herttua, silmät
levottomina tulta iskien.

-- Oivallatte kaiketi, että sellainen asia aina riippuu mahtavimpain
miesten suostumuksesta. Ajatelkaas, jospa hän Guisen herttuan sijasta
nimittäisikin yrityksen päämieheksi Anjoun herttuan?

-- Haa! -- huudahti Guisen herttua, voimatta tuosta huudahduksestaan
pidättäytyä, veren kohotessa hänen kasvoilleen.

-- Mainiota! -- irvisteli Chicot. -- Nyt alkavat koirat tapella
luukapulasta!

Mutta sekä Chicotin että asioista verrattain tietämättömän
kuninkaan suureksi hämmästykseksi virkkoikin Guisen herttua varsin
rauhallisella, miltei iloisella äänellä:

-- Olettepa ovela valtiomies, armollinen herra, jos kerran olette
saanut asiat niin järjestetyiksi.

-- Niin olen tehnyt, -- vastasi herttua. -- Tilaisuus mainiosti sopi,
ja minä käytin sitä hyväkseni. Kuitenkaan ei vielä, paras ystävä,
mitään ole ratkaistu, enkä minä puolestani ole tahtonut tehdä mitään,
ennenkuin olen saanut puhutella teitä, koska kerran itsekään en vielä
tiedä, mitä tästä kaikesta lopuksi tulee.

-- Hyvä on! En tahdo sanoa teille, armollinen herra, mitä tästä
ehkä lopuksi tulee, sillä sen tietää vain jumala, mutta ainoastaan
huomauttaa siitä, missä määrin asia voisi meitä hyödyttää. Liiga
on valtakunnan toinen armeija. Koska siis minä johdan varsinaista
armeijaa ja kun veljeni kardinaali johtaa kirkkoa, ei kukaan voi
meitä vastustaa, niin kauvan kuin toimimme yksissä.

-- On kuitenkin huomioonotettava muuan seikka, -- huomautti Anjoun
herttua, -- se nimittäin, että minä olen lähin kruununperillinen.

-- Ahaa! -- kuiskasi Henrik.

-- Mutta te, armollinen herra, muistanette sen, että niin lähellä
kruunua kuin olettekin, tulee teidän ottaa kaikki mahdollisuudet
huomioon.

-- Voi, hyvä herttua, minä olen jo tuhansia kertoja kieltäytynyt
kunniasta.

-- Teillä on tekemistä ensinnäkin Navarran kuninkaan kanssa.

-- Äh! Hänestä minä viis välitän. Hän ei ajattele mitään muuta kuin
rakkausseikkailujaan.

-- Se on erehdys, teidän korkeutenne. Hän on köyhä, laiha ja
nälkiintynyt. Hän on niiden kesyttömien kissojen kaltainen, jotka
rotan hajun tuntiessaan saattavat koko yön vaania kellarinluukulla,
samalla kun lihavat kotikissat eivät viitsi vaivata samettikäpäliään
saaliin vuoksi. Navarran kuningas vaanii teitä. Hän ei jätä teitä
eikä veljeänne näkyvistään. Hän tavottelee teidän kruunuanne.
Kohtaisippa vaan jokin onnettomuus hallitsijaa, niin saisipahan
nähdä, miten jäntevät lihakset sillä kissalla on, ja miten hän
yhdellä ainoalla harppauksella rientäisi Pausta Parisiin antaakseen
teidän tuntea kynsiään.

-- Hallitsijaako kohtaisi onnettomuus? -- toisti Frans hitaasti ja
katseli kysyväisesti Guisen herttuaa.

-- Ahaa! -- virkkoi Chicot. -- Kuuleppa tarkoin, Henrik! Tuo Guise
sanoo tahi tulee pian sanomaan varsin opettavaisia asioita, jotka
minä kehotan sinun tarkoin mieleesi painamaan.

-- Kyllä, armollinen herra, -- toisti Guisen herttua, --
onnettomuuspa niinkin! Sellaiset eivät teidän perheessänne ole
harvinaisuuksia, sen tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, ehkäpä
paremminkin. Voihan ruhtinas tänään olla ihan terve, ja jo huomenna
saattaa hänessä olla näivetystauti. Jokin toinen saattaa luulla
elävänsä vielä vuosikausia, vaikkei hänellä enää olisi montakaan
tuntia armonaikaa.

-- Kuuletko, Henrik, kuuletko! -- kuiskasi Chicot tarttuen kuninkaan
vapisevaan ja kylmään käteen.

-- Se on kyllä totta, -- lausui Anjoun herttua niin kumealla äänellä,
että kuninkaan ja Chicotin täytyi terästää tarkkaavaisuuttaan. --
Totta on, että minun sukuni prinssit näyttävät syntyvän onnettomain
tähtien alla. Mutta onhan veljeni Henrik, jumalan kiitos, terve ja
hyvissä voimissa. Hän on aikoinaan kestänyt sodankin vaivat eikä
ole niihin menehtynyt. Mutta sitäkin suuremmalla syyllä saattaa hän
nyt ajatella tulevaisuuttaan, kun hänen elämänsä on vain pelkkää
ilonpitoa, minkä hän kestää yhtä hyvin kuin aikaisemmat vaivansakin.

-- Kyllä niinkin. Mutta muistakaapa, armollinen herra, muuan
asia. Ne huvitukset nimittäin, joita Ranskan kuningas harrastaa,
eivät aina ole vaarattomia. Niinpä esim. teidän isännekin, Henrik
II, joka onnellisesti oli sodan vaarat välttänyt, joutui lopulta
samojen huvitusten uhriksi, joista te nyt puhutte. Montgommeryn
keihäs oli kyllä ase ja tehoton haarniskaa, mutta ei silmää
vastaan. Siitäpä kuningas Henrik II surmansa saikin. Mitä tulee
teidän autuaastikuolleeseen veljeenne Frans II:een, niin on teidän
myöntäminen, armollinen herra, ettei korvavammaan panna paljo painoa,
mutta sepä se juuri aiheutti kuoleman. Olen vielä useamman kerran
kuullut sanottavan, että tuon tappavan taudin Frans II:n korvaan oli
saattanut sellainen olio, jota aivan väärin nimitettiin sattumaksi,
koska sillä oli hyvin tunnettu nimi.

-- Herttua! -- mutisi Frans punastuen.

-- Kas niin, armollinen herra, jatkoi herttua, -- jo jonkun
aikaa on kuninkuus ollut onnettomuudeksi. Muistelkaapa Bourbonin
Antonia. Epäilemättä hänen kuningasnimensä aiheutti pyssynluodin
hänen olkapäähänsä, pikku tapaturma, josta ei kenenkään muun olisi
tarvinnut kuolla, mutta jonka johdosta hän kuitenkin kuoli. Ajatelkaa
vielä Johanna d'Albretia, bearnilaisen äitiä, joka kuoli nenästään,
haisteltuaan eräitä hajuvedellä pirskoitettuja hansikkaita. Se
onnettomuus tuli odottamatta ja kummastutti kaikkia, etenkin kun
juuri silloin tiedettiin eräitten henkilöitten kärkkäästi toivovan
hänen kuolemistaan. Ettekö myönnä, armollinen herra, että tämä
kuolemantapaus teitä kovin hämmästytti?

Vastaukseksi rypisti herttua vain kulmiaan, mikä antoi hänen
kavalalle katseelleen vieläkin kolkomman leiman.

-- Ja ansatseepa vielä mainitsemista myöskin Kaarle IX:nen
onnettomuus. Hän ei kuollut korvastaan, ei silmästään, ei
olkapäästään eikä nenästään. Hänen kohtalonsa ratkaisi suu: on näet
vaarallista lukea metsästystä käsitteleviä kirjoja, joiden lehdet
ovat niin toisiinsa kiinni liimautuneet että alituiseen täytyy
kostuttaa sormiaan huulillaan. Vanhat kirjanlehdet turmelevat syljen,
eikä kukaan ihminen, ei kuningaskaan, voi elää kauvan kun sylki on
pilaantunutta.

-- Herttua! Herttua! -- huudahti prinssi. -- Luulenpa, että teitä
huvittaa sepitellä rikosjuttuja.

-- Rikosjuttuja! Kuka tässä puhuu rikoksista. Minä mainitsen vain
onnettomuustapauksia. Ettekö ymmärrä? Eihän ole muusta koskaan ollut
kysymyskään, ja eikö Kaarle IX:llekin metsästysretkellä sattunut
tapaus ollut pelkkä tapaturma? Tarkoitan tuota metsästysretkeä,
jolloin te jalomielisesti aioitte ampua veljenne päälle hyökkäävän
villisian, ammuittekin, pikaisesti tähdätessänne villisikaa, kokonaan
toista. Tämä pyssynlaukaus, armollinen herra, todistaa enemmän
kuin mikään muu, miten helposti voi joutua onnettomuuden uhriksi.
Hovissa tuntee jokainen teidän taitavuutenne, armollinen herra. Te
ette ammu koskaan harhaan, ja kaiketi te itsekin kovin hämmästyitte
huomatessanne sillä kertaa ampuneenne ohi maalin.

-- Mutta, -- sanoi Anjoun herttua, koettaen tyyntyä, -- mitä etua
minulle saattoi ollakaan veljeni, kuninkaan, kuolemasta, kun Kaarle
IX:nen seuraajaksi tulisi Henrik III?

-- Odottakaahan vähän, armollinen herra! Oli jo olemassa muuan
vapaa kruunu, Puolan. Kaarle IX:nen kuoleman kautta tuli toinenkin
vapaaksi, nimittäin Ranskan. On luonnollista, että vanhin veljenne
arvelematta olisi valinnut Ranskan. Mutta ei Puolaakaan ollut
halveksiminen. Olittehan te sitäpaitsi tullut askelta lähemmäksi, ja
siis oli tapaturma teille eduksi. Henrik III palasi tosin Varsovasta
kymmenen päivän kuluessa. Miksikä ette te, jos uusi onnettomuus olisi
sattunut, olisi voinut menetellä samoin kuin Henrik III?

Henrik III katsahti Chicotiin, ja tämä taas vuorostaan kuninkaaseen,
mutta hänen katseessaan ei nyt ollutkaan narrin tavallista ilveilevää
ilmettä, vaan hellän osanottavaisuuden sävy, mikä kuitenkin pian
haihtui hänen kasvoistaan.

-- Minkä johtopäätöksen teette, herttua? -- kysyi prinssi,
keskeyttäen tahi pikemminkin tahtoen tehdä lopun tästä keskustelusta,
jossa Guisen herttuan tyytymättömyys niin selvästi ilmeni.

-- Teen sen johtopäätöksen, armollinen herra, että, kuten äsken
sanoimme, jokaisella kuninkaalla on oma tapaturmansa. Siis olette te
Henrik III:nen välttämätön onnettomuus, varsinkin jos teistä tulee
liigan johtaja, sillä olla liigan päällikkönä on melkein samaa kuin
olla kuninkaan kuninkaana, lukuunottamatta sitä, että te liigan päänä
pystytte torjumaan myöskin omaa, pian tapahtuvaa hallitustanne ehkä
uhkaavan vaaran: tarkoitan bearnilaista.

-- Pian tapahtuvaa! Kuuletko? -- kuiskasi Henrik III.

-- Tietysti kuulen, -- vastasi Chicot.

-- Niin ollen... -- jatkoi Guisen herttua.

-- Niin ollen, -- puuttui Anjoun herttua puheeseen, -- otan minä
toimen vastaan. Eikö se ole teidänkin tarkoituksenne?

-- Kuinka saatattekaan sitä epäillä? -- virkkoi Lothringin prinssi.
-- Minä kehotan teitä siihen.

-- Entäpä te?

-- Ooh, olkaa huoletta! Jo eilisaamusta asti on minun väkeni ollut
liikkeellä, ja tänä iltana on Parisissa jotain omituista katseltavana.

-- Mitähän ne sitten tänä iltana aikovat saada toimeen Parisissa? --
kysyi Henrik.

Oletpa sinä typerä, poikani! Tänä iltanahan liiga julkisesti
allekirjoitetaan, ymmärräthän. Sillä sitähän on jo kauvan salassa
valmistettu. He vain vartoovat sinun suostumustasi. Sen sinä annoit
tänä aamuna, ja illalla tapahtuu allekirjoittaminen. Saamari vieköön,
Henrik, näethän, että onnettomuutesi... sillä sinullahan on niitä
kaksi... että nuo onnettomuutesi, kumpikin herttua, eivät anna ajan
kulua hukkaan.

-- Hyvä, -- sanoi Anjoun herttua. -- Tapaamme siis toisemme illalla,
herttua.

-- Niin, me tapaamme illalla, -- toisti Henrik.

-- Mitä! -- huomautti Chicot. -- Aiotko uskaltaa kuljeksia
pääkaupunkisi kaduilla tänä iltana, Henrik?

-- Tietystikin.

-- Mutta varo tapaturmia, Henrik.

-- Ooh, ole huoletta! Kyllä minä varustan riittävästi vartijoita. Ja
voithan sinä sitäpaitsi tulla minun mukaani.

-- Mitäs nyt? Sinä pidät minua hugenottina, poikani. Ei, kiitos. Minä
olen hyvä katolilainen, minä, ja varsin mielelläni kirjoittaudun
liigaan ja vaikkapa kymmenen kertaa, jos niin tarvitaan.

Herttuoiden ääntä ei enää kuulunut. Keskustelu oli lopussa.

-- Vielä yksi sana, -- virkkoi kuningas, pidättäen Chicotin, joka
aikoi mennä tiehensä, -- mitä sinä tästä kaikesta ajattelet?

-- Minä ajattelen, ettei kukaan teidän edeltäjistänne tuntenut
onnettomuuttaan. Teillä, herra Henrik, on siis heihin nähden suuri
etu. Sillä, saakeli soikoon, tunnettehan te veljenne, vai kuinka,
sire?

-- Tunnen, -- vastasi Henrik. -- Sen tulee hän, kautta jumalan, ennen
pitkää saamaan kokea?



5.

Liigan allekirjottaminen.


Saman päivän iltana antoi Guisen herttua pääkaupungin asukkaiden
kirjoittautua jäseniksi liigaan.

Suunnattomat väkijoukot riensivät kirkkoihin. Heidän eleensä olivat
samalla sekä iloisia että uhkaavia, varsinkin heidän kulkiessaan
eräitten sotaväenosastojen ohitse. Tuo käytös, samoinkuin heidän
huutonsa, vihellyksensä ja uhkauksensa olisivat saattaneet
Morvilliersin levottomaksi, ellei tämä virkamies varsin hyvästi
olisi tuntenut hyviä parisilaisiansa, jotka tosin ovat ivallisia ja
pisteliäitä, mutta jotka kuitenkin omasta alotteestaan eivät tee
mitään pahaa, varsinkaan, ellei jokin ilkimys heitä siihen yllytä tai
ellei jokin varomaton vastustaja heitä siihen vaadi.

Näkyi kuitenkin väliin yksi ja toinen joukkue, jossa ruostuneita
miekkoja hieman tupestaan kohotettiin. Varsinkin silloin, kun he
kulkivat sellaisten talojen ohi, joissa jokin hugenotti asui. Silloin
he huusivat: Pyhä Bartolomeus! Roviolle kerettiläiset!

Näitten huutojen vuoksi ilmestyi ikkunaan jokin vanha palvelija tai
pappi, ja portit ja ovet visusti suljettiin. Ylpeinä siitä, että
olivat saaneet säikäytetyksi itseään aremman pelkurin, riensivät
porvarit voittokulkuaan jatkamaan.

Etenkin l'Arbre Secin kadulla oli tungos hirveä. Väkijoukko koetti
meluten tunkeutua erään kirkkaasti valaisevan lyhdyn luo. Se riippui
muutamassa kyltissä, jonka lukijamme ehkä tuntevat, kun mainitsemme,
että kyltti kuvasi kanaa sinisellä pohjalla ja että siihen alle oli
kirjoitettu: Kaunis tähti.

Talon kynnyksellä seisoi muuan mies, ruudukas pumpulilakki päässään.
Toisessa kädessään hän piteli paljastettua miekkaa ja toisessa
heilutteli jo puolittain täytettyjä paperilappuja ja huusi lakkaamatta:

-- Tulkaa, tulkaa tänne, urhokkaat katolilaiset! Käykää sisälle
"Kauniin tähden" ravintolaan, sillä täällä tapaatte hyvää viiniä ja
iloisia kasvoja! Tulkaa! Tänä yönä tullaan hyvät seulomaan erilleen
pahoista. Huomisaamuna voidaan vehnä erottaa akanoista. Tulkaa, hyvät
herrat! Te, jotka osaatte kirjoittaa, tulkaa kirjoittamaan! Ja te,
jotka ette taida kirjoitusta, tulkaa tekin ja antakaa nimenne joko
minun, mestari La Hurièren, taikka avustajani herra Croquentinin
kirjoitettavaksi.

Herra Croquentin, nuori nulikka valkea mekko yllään ja vyössään
puukko sekä kirjoitusneuvot, merkitsi tosiaankin jo edeltäpäin ylös
naapurien nimiä ja ensimäiseksi niistä isäntänsä, mestari La Hurièren.

-- Eläköön messu, hyvät ystävät! -- kirkui täyttä kurkkua "Kauniin
tähden" ravintolan isäntä. -- Eläköön pyhä uskonto, eläköön messu,
vuuh!

Hän oli tällöin hengenahdistukseen ja väsymykseen tukehtua, sillä
tuota hänen innostustaan oli kestänyt jo kello neljästä lähtien
iltapäivällä.

Seuraus siitä oli se, että monet, saman innostuksen elähyttäminä,
itse piirsivät nimensä La Hurièren listaan, jos vaan taisivat
kirjoittaa, ja elleivät tainneet, jättivät sen Croquentinin
tehtäväksi.

Asia oli La Hurièrelle sitäkin mieluisampi, kun
Sanit-Germrin-l'Auxerroisin kirkko oli siinä ihan lähellä ja se
olisi voinut viedä häneltä kunnian käsistään. Mutta onneksi oli
uskovaisia tähän aikaan lukuisasti. Ja tosiaan vahingoittamatta
riitti kumpaankin paikkaan tarpeeksi väkeä. Ne, jotka eivät päässeet
tunkeutumaan kirkkoon kirjoittamaan nimeään pääalttarilla, kokivat
hiipiä sen tiskin ääreen, jonka takana La Hurière sihteerintehtäviään
hoiti. Ja ne, joiden ei onnistunut päästä La Hurièren luo, toivoivat
läheisessä kirkossa onnistuvansa paremmin.

Kun La Hurièren ja Croquentinin listat tulivat täyteen merkityiksi,
haetutti ensinmainittu viipymättä kaksi uutta lisäksi. Hän oli ylen
ylpeä menestyksestään, joka tulisi korottamaan häntä Guisen herttuan
ajatuksissa ja ehkä hankkisi hänelle sen korkean paikan, jota hän
niin kauvan oli tavotellut.

Nyt näkyi muuan suurikasvuinen mies tunkeutuvan väkijoukon läpi.
Tyrkkien ja potkien raivasi hän tietään ja onnistui viimeinkin
pääsemään Croquentinin luo. Hän otti kynän erään kelpo porvarin
kädestä ja kirjoitti muutamalle ihan uudelle sivulle nimensä tuuman
korkuisilla kirjaimilla ja mitä konstikkaimpia koukeroita tehden.
Sen tehtyään jätti hän arvokkain katsein kynän takanaan seisovalle
henkilölle.

-- Chicot! -- luki seuraava kirjoittaja. -- Osasipa se pirun herra
kirjoittaa koreasti!

Chicot, sillä se oli hän, ei ollut tahtonut lähteä Henrik III:nen
seuraan, vaan kierteli ympäri kaupunkia omaa nimeään merkitsemässä.
Kirjoitettuaan nimensä Croquentinin listaan, riensi hän heti
mestari La Hurièren luo, joka eräänlaisella katseella oli katsellut
avustajansa listalla olevaa komeata nimikirjoitusta. Hän siis otti
Chicotin vastaan, ellei aivan avoimin sylin, niin kuitenkin ojentaen
hänelle listan. Saatuaan kynän eräältä villakauppiaalta kirjoitti hän
nimensä toistamiseen ja yhä suuremmin koukeroin. Senjälkeen kysyi hän
La Hurièrelta, eikö tällä ollut vielä kolmattakin listaa.

La Hurière ei ymmärtänyt pilaa eikä hänen kanssaan ollut
leikittelemistä. Hän mutisi jotain kerettiläisistä ja Chicot taas
jotakin kuppilakauppiaista. La Hurière laski listan kädestään
tarttuakseen miekkaansa. Chicotkin jätti kynänsä vetääkseen
miekkansa esiin. Kohtaus olisi kaiketikin päättynyt eräisiin
miekaniskuihin, jolloin "Kauniin tähden" isäntä hyvinkin pian olisi
saanut tarpeekseen, ellei Chicot samassa olisi tuntenut, että joku
nykäsi häntä käsivarresta. Se oli kuningas. Hän oli pukeutunut
yksinkertaiseksi porvariksi ja hänen seurassaan olivat Quélus ja
Maugiron, hekin valepuvussa ja aseinaan, paitsi miekkoja, kullakin
pyssynsä.

-- No, no, -- virkkoi kuningas. -- Mitä on tekeillä? Hyvät
katolilaisetko ilmi riidassa? Onpa se, kautta jumalan, huonoa
esimerkkiä!

-- Jalo herra, -- sanoi Chicot, ollen olevinaan tuntematta
kuningasta, -- kirotkaa sitä, joka on väärässä. Tässä on muuan
lurjus, joka huutaa ohikulkijoille, että he tulisivat kirjoittamaan
nimensä hänen listoilleen, ja kun on kirjoitettu, kirkuu hän yhä
enemmän.

La Hurièren huomio kääntyi nyt uusien innokkaiden katolilaisten
saapumiseen, ja hän joutui pian tunkeutuvan väkijoukon vuoksi
erilleen kuninkaasta ja Chicotista, jotka nyt olivat nousseet
vastapäätä olevalle rapulle.

-- Kylläpä uskonnon asialla on tänä iltana harrastusta minun hyvän
kaupunkini kaduilla! -- virkahti Henrik.

-- On, sire. Mutta se on kerettiläisille vaarallista, ja teidän
majesteettinnehan tietää, että teitäkin pidetään sellaisena.
Katsokaahan vain tuonne vasemmalle!

-- Ahaa! Mayennen leveä suu ja kardinaalin terävä kärsä.

-- Vaiti, sire! Silloin on hyvät valtit käsissä, kun tietää
vihollistensa olinpaikan ja kun viholliset eivät tiedä, missä me
olemme.

-- Luuletko sitten, että minun pitäisi jotain pelätä?

-- Voi, hyvä jumala, eihän tuollaisessa väentungoksessa voi mennä
vastuuseen mistään! Jollakin saattaa olla taskussaan veitsi, joka
huomaamatta pistetään naapurin vatsaan, tietämättä edes oikein
syytäkään, ja naapuri heittää tuossa tuokiossa henkensä. Menkäämme
siis jollekin toiselle taholle, sire.

-- Onkohan kukaan minua nähnyt?

-- Sitä en luule, mutta teidät ehdottomasti huomataan, jos jäätte
tänne vähänkin pitemmäksi aikaa.

-- Eläköön messu, eläköön messu! -- huusi nyt ihmisvirta, joka
tulvaili avonaisilta paikoilta yli äyräittensä kohoavan virran lailla
l'Arbre Secin kadulle.

-- Eläköön Guisen herttua, eläköön kardinaali, eläköön Mayennen
herttua! -- huusi La Hurièren portin edustalle kerääntynyt
väkijoukko, tunnettuaan Lothringin prinssit.

-- Hohoo! Mitä nuo huutavat? -- pääsi Henrik III:lta, ja hän
rypisteli kulmiaan.

-- Se on huutoa, josta käy selväksi, että kunkin on pysyttävä
paikallaan: Guisen herttuan kadulla ja meidän Louvressa. Lähtekää
takaisin Louvreen, sire.

-- Tuletteko mukaan?

-- En. Sinä et enää tarvitse minun seuraani, poikani. Onhan sinulla
tavallinen henkivartiostosi. Eteenpäin, Quélus, eteenpäin, Maugiron!
Mutta minä tahdon nähdä näytelmän loppuun. Minusta se on harvinainen,
vieläpä hauskakin.

-- Mihin sinä sitten menet?

-- Minä menen merkitsemään nimeni muihin listoihin, sillä tahdonpa,
että huomenna sadottain nimikirjoituksiani näytellään Parisin
kaduilla. Me olemme nyt sataman luona, poikani. Hyvää yötä nyt!
Mene sinä oikealle, minä menen vasemmalle. Kullakin on omat tiensä.
Riennänpä Saint-Mery'yn kuulemaan kuuluisan papin puhetta.

-- Mitä hälinää tuo on? -- virkkoi äkisti kuningas. -- Miksi ne noin
juoksevat Pont-neufiin päin?

Chicot nousi varpailleen, mutta ei voinut erottaa muuta kuin
kirkuvan ja toisiaan tyrkkivän väkijoukon, joka näytti kantavan
jotain juhlasaatossa. Mutta äkkiä jakaantui joukko Lavandièresin
kadun edessä oikealle ja vasemmalle puolelle, niin että joukon
kunnianosoituksen esine tuli näkyviin. Se oli kirkuvalla aasilla
ratsastava munkki ja kansanvirta kuljetti sitä siihen paikkaan, missä
kuningas seisoi.

-- Ohoo! -- pääsi Chicotilta, nähtyään miehen ja elukan. -- Sanoin
äsken meneväni kuulemaan kuuluisaa saarnamiestä Saint-Meryhyn. Nyt en
tarvitsekaan mennä niin kauvas. Kuunnelkaapas nyt hiukan.

-- Saarnaaja aasin selässä! -- virkkoi Quélus.

-- Miksikä ei poikani?

-- Kumpiko noista on pappi? -- kysyi Henrik. -- Nehän puhuvat
kumpikin samalla kertaa.

-- Alimainen on kaunopuheisempi, -- vastasi Chicot, -- mutta ylempänä
oleva puhuu paremmin ranskankieltä. Kuulehan, Henrik, kuulehan!

-- Hiljaa! -- huudettiin joka puolelta. -- Hiljaa! Kaikki olivat
ääneti. Keräännyttiin piiriin munkin ja aasin ympärille, ja munkki
alotti puheensa.

-- Hyvät veljet, -- sanoi hän, -- Parisi on jalo kaupunki. Parisi on
Ranskan kuningaskunnan ylpeys, ja parisilaiset ovat sukkelata väkeä,
niinkuin laulussa sanotaan.

Munkki alkoi nyt täyttä kurkkua laulaa:

    Parisilainen, ystäväni,
    se pirultakin voiton vie.

Tätä laulua kuullessaan alkoi aasi niin äänekkäästi ja itsepäisesti
säestää, että se keskeytti ratsastajan, ja väkijoukko rämähti
nauramaan.

-- Ole vaiti, Panurge, ole vaiti! ärjyi munkki. -- Sinä saat
puhua myöhemmin, anna minun nyt ensin puhua. Hyvät veljet, jatkoi
saarnamies, -- maa on murheenlaakso, jossa ihmisen useimmiten täytyy
virvoittautua kyyneleillään.

-- Hänhän on juovuksissa! -- virkkoi kuningas.

-- Minä, joka teille puhun, -- jatkoi munkki, -- minä palaan
maanpaosta, niinkuin muinoin heprealaiset Babelin vankeudesta, ja
Panurge ja minä elämme nyt vain almuista ja kieltäymyksistä.

-- Kuka on Panurge? -- kysyi kuningas.

-- Luultavasti hänen luostarinsa esimies, -- vastasi Chicot. -- Mutta
vaiti, kuunnelkaamme häntä. Tuo kunnon mies minua huvittaa.

-- Ja ketä minun on siitä kiittäminen, hyvät ystävät? Kas, ei ketään
muuta kuin Herodesta. Te tiedätte, ketä minä Herodeksella tarkoitan.

-- Ja sen tiedät sinäkin, poikani, -- sanoi Chicot. -- Olenhan minä
sinulle sen selvittänyt.

-- Kiitos! -- vastasi kuningas.

-- Veljet, -- jatkoi munkki, -- katsokaas, tässä on minun aasini,
jota minä rakastan kuin karitsaa. Hän voi teille sanoa, että me
kolmessa päivässä olemme matkustaneet tänne Villeneuve-le-Roista
ollaksemme saapuvilla tämän päivän suurissa juhlallisuuksissa. Entä
miten me olemme matkustaneet? Niin:

    On pussi tyhjä
    ja kurkku kuiva.

Mutta me emme ole Panurgen kanssa siitä välittäneet. Mitä tapahtuu
täällä nykyisin, hyvät veljet? Tänäpäivänäkö Herodes pannaan viralta?
Tänäänkö veli Henrik teljetään luostariin?

-- Kuulkaapas! -- virkkoi Quélus. -- Minun tekisi mieleni hakata tuo
viinitynnyri kappaleiksi. Vai mitä siitä arvelet, Maugiron?

-- Ah! -- murahti Chicot. -- Ei maksa vaivaa suuttua niin vähästä,
Quélus. Käyhän kuningas joka päivä luostarissa. Usko pois minua,
Henrik, ellei sinulle tehdä mitään pahempaa, niin ei sinulla ole
valittamisen syytä, vai kuinka, Panurge?

Kuultuaan nimeänsä mainittavan luimisti aasi korviaan ja alkoi rääkyä
täyttä kurkkua.

-- Häh, Panurge, häh! kiljui munkki. -- Onko sinussakin intohimoja?
Hyvät herrat, -- jatkoi hän, minä läksin Parisista kahden
matkatoverin seurassa: Panurgen, tämän aasini, ja Chicotin, joka on
hänen majesteettinsa hovinarri. Hyvät herrat, voitteko sanoa, mihin
ystäväni Chicot on joutunut?

-- Ahaa! -- virkahti kuningas. -- Tuo siis onkin sinun ystäväsi.

Quélus ja Maugiron räjähtivät nauramaan.

Onpa sinulla miellyttävä ystävä, -- sanoi kuningas, -- ja varsin
kunnioitustaherättävä. Mikä on hänen nimensä?

-- Hän on Gorenflot, se sama Gorenflot, josta herra Morvilliers
mainitsi pari sanaa.

-- Hänkö siis puhui Pyhän Genovevan luostarissa?

-- Hän juuri.

-- Jos niin on asia, niin minä hänet hirtän.

-- Mahdotonta.

-- Mistä syystä, jos saan kysyä?

-- Koska hänellä ei lainkaan ole kaulaa.

-- Hyvät veljet, -- jatkoi Gorenflot, -- te näette minussa todellisen
marttyyrin. Veljet, se asia, jota nyt tällä hetkellä puolustetaan,
on minun asiani tai, oikeammin sanoen, kaikkien hyvien katolilaisten
asia. Te ette tiedä, mitä maaseuduilla tapahtuu ja mitä hugenotit
suunnittelevat. Meidän täytyi Lyonissa surmata niistä muuan, joka
yllytti kapinaan. Niinkauvan kuin niitä käärmeen sikiöitä Ranskassa
löytyy, eivät oikeinajattelevat saa hetkenkään rauhaa, Hävittäkäämme
siis perinjuurin hugenotit. Aseisiin, veljet, aseisiin!

-- Aseisiin! -- toistivat useat äänet.

-- Kautta jumalan! -- murahti kuningas. -- Järjestäkää asiat niin,
että tuo humalainen pitää suunsa kiinni, tai panee hän muutoin
toimeen uuden Bartolomeuksen yön.

Chicot tempasi pyssyn Quélus'en kädestä, hiipi hiljaa munkin selän
taa ja antoi hänelle aikamoisen iskun hartioihin.

-- Murha, murha! -- kirkui munkki.

-- Mitä! Sinäkö se oletkin? -- huudahti Chicot ja pisti päänsä munkin
kainalon alitse. -- Mitäpä sulle kuuluu?

-- Auttakaa minua, herra Chicot, auttakaa minua! -- rääkyi Gorenflot.
-- Uskonnon viholliset tahtovat minut tappaa, mutta minäpä en kuole,
vaan on minun ääntäni ensin kuultava: kuolema bearnilaiselle!
Polttoroviolle hugenotit!

-- Pidäppä suusi kiinni, senkin nauta!

-- Helvettiin kaikki gascognelaiset! -- huusi munkki.

Samassa napsahti Gorenflotin hartioihin niin naseva kepinisku, että
hän parahti tuskasta. Chicot vilkaisi hämmästyneenä ympärilleen.
Iskun antanut mies pujahti tuon aimo kuvituksen jälkeen sankan
väkijoukon sekaan.

-- Ken meidän gascognelaisten puolesta noin perusteellisesti kostaa?
-- ajatteli Chicot itsekseen. -- Olikohan se ehkä joku minun omia
maanmiehiäni? Siitäpä pitäisi saada selko.

Ja hän alkoi juosta lyöjän perästä, joka, muuan toinen mies
seurassaan, poistui rantakadulle päin.



6.

Prinssi ja ystävä.


Guisen herttua oli kehottanut Anjoun herttuaa kävelemään sinä samana
iltana väkijoukkojen seassa. Se kehotus oli kovin pelästyttänyt
tuota pelkuriruhtinasta. Frans näet oli käärmettäkin varovaisempi.
Kun hänen oma etunsa kuitenkin vaati omin silmin näkemään, mitä
sinä iltana tapahtui, päätti hän seurata kehotusta, mutta varoi
myös menemästä palatsinsa ulkopuolelle ilman riittävää tukea. Ja
samoinkuin kaikki ihmiset ottavat suojakseen parhaimmat aseensa, niin
meni nyt herttuakin hakemaan parasta miekkaansa, joka oli Bussy.

Herttua oivalsi, että hänen täytyi olla hyvin varovainen, sillä tuon
Monsoreau-jutun perästä oli Bussy ollut juro ja nurpea. Ja Frans
kyllä itselleenkin tunnusti, että jos hän olisi ollut Bussyn sijassa
ja jos hänellä olisi ollut Bussyn rohkeus, olisi hän ollut enemmänkin
kuin harmissaan sellaista ruhtinasta kohtaan, joka niin julmasti oli
hänet pettänyt.

Bussy, niinkuin kaikki muutkin jalot luonteet, kärsi surustaan paljo
enemmän kuin mitä hän iloistaan iloitsi. Se, joka ei pelkää vaaroja,
menehtyy useammin kuin arat luonteet sydämen suruihin. Ne miehet,
jotka naisten tähden voivat heltyä kyyneliin, ovat useinkin juuri
omalle sukupuolelleen vaarallisimmat.

Suru oli uuvuttanut Bussyn kuin horroksiin: hän oli nähnyt Dianan
esiteltävän hovissa ja tunnustettavan Monsoreaun kreivittäreksi ja
olipa kuningatar nimittänyt hänet hovinaisekseenkin. Hän oli nähnyt
tuhansien uteliaitten katseitten ihailevan Dianan kauneutta, jonka
hän, niin sanoaksemme, ensiksi oli löytänyt. Koko sen illan oli hän
pitänyt tuliset katseensa kiinnitettyinä tuohon naiseen, mutta tämä
ei kertaakaan kohottanut surullisia silmiään. Bussy ei ajatellut,
miten paljo Diana tuossa alakuloisuudessaan kärsi.

-- Ah! -- huokasi Bussy itsekseen, huomatessaan turhaan odottaneensa
Dianalta katsetta itselleen, -- naiset ovat viekkaita ja
rohkeita vain silloin kun on kysymys holhoojan, miehen tai äidin
pettämisestä, mutta kun tulisi kysymykseen pieni myötätuntoisuuden
velan maksaminen, niin ovat ne ujoja ja pelkureita. Ne niin kovin
pelkäävät epäluuloja ja panevat pienimmällekin suosionosotukselleen
niin tuiki korkean hinnan, että tulevat varsin vähän välittäneiksi
sydämen murtumisestakaan, jos vain niin heille päähän pälkähtää.
Olisihan Diana saattanut sanoa minulle suoraan: minä kiitän teitä,
kreivi Bussy, siitä mitä hyväkseni olette tehnyt, mutta minä en
rakasta teitä. Siitä minä olisin joko löytänyt kuolemani tahi tullut
parannetuksi. Mutta eipäs! Hän antaa minun vaan toivottomasti
rakastaa, eikä kuitenkaan ole sillä vähääkään voittanut. Sillä minä
en häntä enää rakasta. Minä häntä halveksin.

Raivo sydämessään hän riensi pois.

Hänen kasvoillaan ei enää sillä hetkellä ollut niitä jaloja
piirteitä, jotka herättävät naisissa rakkautta ja miehissä pelkoa.
Otsalla lepäsi pilvi, katse oli synkkä, hymynsä oli ivallinen.

Ulosmennessään vilkaisi Bussy sattumalta suureen venetsialaiseen
peiliin ja huomasi, että ulkomuotonsa oli kauhistuttava.

-- Voi! -- ajatteli hän. -- Olenhan hullu tehdessäni itseni
inhottavaksi toisten edessä syystä että joku ihminen minua halveksii!
Mutta mistä syystä hän minua sitten halveksii, ja kuka on vienyt
minusta voiton?

-- Ehkäpä se on tuo pitkä, keltaihoinen luuranko, joka alinomaa
upottaa häneen mustasukkaisia katseitaan eikä ole minua
näkevinäänkään? Ajattelenpa, että jos tahtoisin, niin saisin hänet
neljännestunnissa jäykäksi ja kylmäksi polvieni alle, kymmenen tuumaa
miekkaani hänen sydämessään, ja voisinpa valella Dianan valkeat,
kukinkoristellut vaatteet hänen verellään. Voisin tehdä itseni, ellen
rakastetuksi, niin ainakin vihatuksi. Niin, mieluummin hänen vihansa
kuin hänen välinpitämättömyytensä!

-- Mutta sehän olisi sekin ihan tavallista ja typerää. Se sopisi
jollekin Quélus'elle tai jollekin Maugiron'ille, jos sellaiset
yleensä voisivat rakastaa. Parempi on olla Plutarkuksen sankarin
kaltainen, jota niin suuresti ihailen, tuon nuoren Antiokuksen, joka
kuoli rakkaudesta vähintäkään valittamatta. Tahdonpa olla ääneti,
tahdon tukahduttaa tuskani, sulkea sen sieluni sisimpään.

Tiellä kohtasi hän Anjoun herttuan, mutta käänsi päänsä toisaalle,
sillä hän ei tuntenut olevansa kyllin voimakas hymyilemään eikä edes
tervehtimään tuota ruhtinasta, joka kutsui häntä ystäväkseen ja joka
niin inhottavasti oli hänet pettänyt. Prinssi huusi häntä nimeltään,
mutta Bussy ei päätäänkään kääntänyt.

Kotiin päästyään istui kreivi monta tuntia huomaamatta, että saman
huoneen toisessa päässä istui mies, joka tarkasteli häntä tekemättä
pienintäkään liikettä ja sanaakaan sanomatta.

Vihdoin tunsi Bussy ruumiissaan jäätävää puistatusta. Hän ojentausi
äkisti suoraksi ja hänen päänsä vaipui toista olkapäätä vasten.

Mies, joka oli häntä tarkastellut, nousi heti ylös ja meni hänen
luokseen.

-- Herra kreivi, -- sanoi hän, -- teissä on kuumetta.

Kreivi kohotti päätään. Hänen otsansa oli purppuranpunainen.

-- Vai sinä se oletkin, Remy, -- vastasi hän.

-- Minä, herra kreivi. Olen odotellut teitä täällä.

-- Täälläkö? Ja mitä varten?

-- Koska ihmiset eivät pysy kauvan siinä paikassa, jossa he kärsivät.

-- Kiitos, hyvä ystävä! -- sanoi Bussy ja tarttui nuoren miehen
käteen.

Remy piteli käsiensä välissä tuota pelottavaa kättä, joka nyt
lapsenkin kättä voimattomampi, ja painoi sitä hellästi ja
kunnioittavasti sydäntään vasten.

-- Kreivi, -- virkkoi hän, -- jos haluatte, että kuume teidät
voittaa, niin olkaa vaan jalkeilla. Jos taas tahdotte sen voittaa,
niin ruvetkaa pitkäksenne ja luetuttakaa itsellenne jotain hyvää
kirjaa, josta voitte saada virvoitusta ja voimia.

Kreivi seurasi ystävänsä neuvoa.

Koko seuraavan päivän oli Remy kreivin vuoteen vieressä. Hänellä oli
kaksinkertainen velvollisuus: lääkitä sekä ruumista että sielua.
Mutta sitä seuraavana päivänä, siis samana, jolloin Guisen herttua
saapui Louvreen, oli Remy poissa.

Hän on väsynyt, -- ajatteli Bussy. -- Ja luonnollistahan se onkin!
Poika parka! Hän tarvitsee raitista ilmaa ja auringonpaistetta.

Niin kului päivä. Remytä ei näkynyt. Bussy kävi kärsimättömäksi.

-- Voi, voi! -- vaikeroi hän useamman kerran. -- Ja minä kun luotin
myötätuntoon ja ystävyyteen! Ei, tästälähin en luota enää mihinkään.

Illempana kuuli Bussy kovanpuoleista ääntä etumaisesta huoneesta.

Muuan palvelija riensi hämmästyneenä sisälle ja ilmoitti:

-- Hänen korkeutensa Anjoun herttua.

-- Tulkoon hän sisälle, -- sanoi Bussy kulmiaan rypistellen.

Herttua tuli.

-- Täällä sinun luonasi on liian pimeätä, Bussy, -- virkkoi herttua.
-- Se saattaa sinut raskasmieliseksi.

Bussy oli vaiti. Hän halveksi niin, ettei tahtonut puhua.

-- Oletko sitten todellakin sairas, -- jatkoi herttua, -- koska et
minulle vastaa?

-- Olen tosiaankin kovin sairas, armollinen herra, -- mutisi Bussy.

-- Siitäpä syystä sinua ei ole näkynytkään pariin päivään luonani, --
sanoi herttua.

-- Aivan niin, armollinen herra, -- vastasi Bussy.

Näistä lyhyistä vastauksista nyrpeissään käveli prinssi pari
kierrosta lattialla ja katseli seinillä riippuvia kuvatauluja.

-- Sinulla on ylen kaunis palatsi, Bussy, -- huomautti herttua.

Bussy ei vastannut.

-- Hyvät herrat, sanoi nyt herttua seuralaisilleen, -- siirtykää
tuonne etuhuoneeseen, sillä minun Bussy parkani on hyvin sairas.
Mutta miksei ole lähetetty hakemaan Mironia? Kuninkaan lääkäri ei ole
Bussylle hyvä.

-- Kuulehan, Bussy, vaivaako sinua jokin suru? -- kysyi herttua
miltei hellällä äänellä.

-- En tiedä, -- vastasi Bussy.

Herttua tuli lähemmäksi, aivan niiden rakastajain tavoin, jotka
nöyrtyvät ja muuttuvat kohteliaiksi samassa määrässä kuin niitä
aletaan vieroa.

-- Sanohan se minulle, Bussy.

-- Voi, mitä pitäisi minun teille sanoa, armollinen herra?

-- Sinä olet minulle vihoissasi, vai kuinka? -- lisäsi prinssi
matalalla äänellä.

-- Minäkö vihoissani? Ja mistä sitten? Sitäpaitsi ei ruhtinaisiin
vihastuta. Mitä se hyödyttäisi?

Herttua oli vaiti.

-- Mutta, -- sanoi nyt Bussy vuorostaan, -- me hukkaamme aikaa
saivarteluihin. Käykää asiaan, armollinen herra!

Herttua katsahti Bussyyn.

-- Te tarvitsette minua, eikö niin? -- kysäsi Bussy ihan
kursailematta.

-- Ah, kreivi Bussy! Mitä te tarkoitatte?

-- Kas, te ihan varmaan minua tarvitsette, minä sanon sen vieläkin
kerran. Luuletteko minun ajattelevan, että te olisitte tullut tänne
luokseni pelkästä ystävyydestä? Ette, kautta jumalan, sillä te ette
rakasta ketään.

-- Bussy! Sinäkö puhut minulle tuollaista kieltä!

-- Antaa sen nyt olla sinänsä, ja sanokaa minulle, armollinen herra,
mitä tahdotte? Kun kuka kerran on antautunut jonkin ruhtinaan
palvelukseen ja kun tuo ruhtinas teeskentelee niin paljo, että kutsuu
häntä ystäväkseen, niin täytyyhän hänen ottaa se varteen ja olla
valmis uhraamaan ruhtinaan edestä kaikkensa, elämänsäkin. Puhukaa!

Herttua punastui, mutta pimeän vuoksi ei sitä voitu huomata.

-- En tahdo sinulta mitään, Bussy, -- vastasi hän. -- Sinä erehdyt
otaksuessasi, että tämä käyntini johtuu omanvoitonpyynnöstä. Toivoin
vain, nähdessäni tuon ihanan ulkoilman ja huomatessani koko Parisin
olevan liikkeellä liigan allekirjoittamistouhussa, sinuakin keralleni
katselemaan vähän kaupunkia.

-- Eikö Aurilly ole mukananne? -- kysyi Bussy.

-- Hänhän on luutunsoittaja!

-- Voi, armollinen herra, te ette arvostele riittävän suuriksi hänen
kaikkia ominaisuuksiaan. Minä luulin, että hänellä teidän luonanne
oli muita tehtäviä. Ja onhan teillä, paitsi Aurillya, vielä kymmenen
tai kaksitoista muuta ylimystä, joiden miekkain kuulen kalskahtelevan
tuolla vierashuoneessa. Oviverhoa siirrettiin hiljaa syrjään.

-- Ken siellä on? -- kysyi herttua ylpeästi. -- Kuka rohkenee
ilmoittautumatta tunkeutua siihen huoneeseen, jossa minä olen?

-- Minä, Remy, -- vastasi tulija ja astui suorana ja arkailematta
lähemmäksi.

-- Kuka on Remy? -- kysyi herttua.

-- Minä olen lääkärinä täällä, armollinen herra, -- vastasi nuori
mies.

-- Remy, -- sanoi Bussy, -- on enemmänkin kuin lääkäri, armollinen
herra. Hän on ystäväni.

-- Haa! -- hohotti herttua närkästyneenä.

-- Oletko kuullut, mitä hänen korkeutensa haluaa? -- kysyi Bussy,
aikoen nousta ylös sängystä.

-- Olen, että teidän muka pitäisi lähteä hänen mukaansa, mutta...

-- Mitä "mutta"? kysäsi herttua.

-- Mutta te ette saa lähteä hänen korkeutensa mukaan, kreivi.

-- Mistä syystä? -- huusi Frans.

-- Koska ulkona on liian kylmä, teidän korkeutenne.

-- Liianko kylmä? -- toisti herttua, hämmästyneenä siitä että häntä
uskallettiin vastustella.

-- Aivan liian kylmä. Ja kun minun kerran kreivin terveydestä täytyy
vastata hänen ystävilleen ja varsinkin omalle itselleni, niin kiellän
minä häntä ulosmenemästä.

Bussy aikoi siitä huolimatta nousta sängystään, mutta Remy puristi
merkitsevällä tavalla häntä kädestä.

-- No niin, -- sanoi herttua, -- koska hänelle ulosmenemisestä olisi
niin suurta vaaraa, niin jääköön hän kotiin.

Ja ylenmäärin kiukustuneena astui hänen korkeutensa pari askelta ovea
kohti. Bussy ei liikahtanut.

-- Onko siis päätöksesi luja? -- kysyi herttua.

-- Etkö siis tahdo tulla mukaan?

-- Te kuulitte, armollinen herra, -- vastasi Bussy, -- että lääkäri
sen kieltää.

-- Sinun pitäisi kääntyä Maronin puoleen, Bussy. Hän on taitava
lääkäri.

-- Teidän korkeutenne, minä pidän lääkäriä, joka samalla on ystäväni,
kaikkein oppineintakin parempana, -- selitti Bussy.

-- Vai niin. Jää hyvästi!

-- Hyvästi, armollinen herra! Herttua poistui kovaa kolinata pitäen.

Hän oli parahiksi ehtinyt mennä, kun Remy kiiruhti sairaan luo.

-- Kas niin, armollinen herra, -- virkkoi hän, -- nouskaapa nyt ylös.

-- Mitä varten minä nousisin ylös?

-- Tekemään pienen kävelymatkan minun kanssani. Täällä sisällä on
liian lämmintä.

-- Mutta sinähän juuri äsken sanoit herttualle, että ulkona oli liian
kylmää.

-- Hänen mentyään on lämpömäärässä tapahtunut muutos.

-- Kuinka? -- huudahti Bussy ja nousi uteliaana ylemmäksi.

-- Juuri niin, -- vastasi Remy, -- minä olen nyt varma siitä, että
ulkoilma on teille erinomaisen terveellinen.

-- Sitä en totisesti ymmärrä, -- sanoi Bussy.

-- Ymmärrättekö sitten niitä lääkkeitäkään, joita teille annan? Mutta
tehän nautitte niitä kuitenkin? Siis ylös ja pian! Kävely Anjoun
herttuan kera olisi ollut vaarallista. Kävely lääkärin kanssa sen
sijaan hyödyttää. Pankaa mieleenne, sen sanon minä teille. Vai ettekö
enää luotakkaan minuun? Siinä tapauksessa on parasta, että annatte
minulle eron.

-- Lähdetään sitten, -- sanoi Bussy, -- koskapa kerran niin tahdot.

-- Tahdon, se on ihan välttämätöntä.

-- Mihinkäs me menemme?

-- Erääseen kaupunginosaan, jonka ilmaa tänään olen tutkinut ja joka
on kerrassaan verraton lääke teidän sairaudellenne, armollinen herra.

Bussy pukeutui. Sitten he läksivät palatsista.



7.

Kohtaus


-- Onpa merkillistä, -- virkkoi Bussy hetken kuluttua, -- että
sinä saatat minut tänne Grange-Batelièren suomaille ja väität tätä
kaupunginosaa terveelliseksi!

-- Olkaa kärsivällinen, armollinen herra. Vielä hetken kuljettuaan
kysäsi Bussy: Mihinkä me menemme?

-- Näettekö tuon pienen kirkon tuolla? -- sanoi Remy Bussyn
kysymykseen vastaamatta. -- Voinpa miltei vannoa, ettette koskaan
tätä ennen ole sitä huomannut.

-- Enpä tosiaankaan ole milloinkaan pannut sitä merkille, -- vastasi
Bussy.

Bussy oli yksi niitä monia ylimyksiä, jotka eivät koskaan olleet
käyneet tuossa Sainte Marie l'Egyptienne pikku kirkossa.

-- No niin, armollinen herra, -- jatkoi Remy, -- mennäänpä sinne
sisälle katselemaan ikkunamaalauksia, sillä sen ne ansaitsevat.

Bussy huomasi nuoren miehen kasvoilla leikittelevän veitikkamaisen
hymyn ja oivalsi, että nuorella lääkärillä, saattaessaan hänet
kirkkoon, oli jokin toinen tarkoitus kuin ikkunaruutujen tarkastelu,
joita lisäksi pimeän vuoksi ei olisi voinut nähdäkkään, vaikka kohta
kirkko iltahartautta varten oli valaistu.

Kun he olivat hetken aikaa kirkossa viipyneet ja katselleet sen
seinämaalauksia, sanoi Bussy: nyt olen nähnyt tarpeeksi, lähdetään
pois!

-- Olkaa vielä kärsivällinen! Iltahartaushan juuri päättyy, ja jos
poistumme heti, häiritsemme vakavia uskovaisia.

Remy piteli Bussya käsivarresta.

-- Katsokaahan, nyt alkavat kaikki poistua, ja me teemme samoin.

-- Bussy läheni ovea huomattavan välinpitämättömänä ja ajatuksiinsa
vaipuneena.

-- Mitä, ettekö te aio ottaakaan vihkivettä? Mitä te nyt ajattelette,
armollinen herra?

Koneellisesti lähestyi Bussy vihkivesiastiaa.

Remy käytti nyt tilaisuutta hyväkseen ja antoi merkin eräälle
naiselle, joka heti kiiruhti samalle suunnalle kuin Bussykin. Samana
hetkenä, jolloin Bussy ojensi kätensä vihkivesiastiaan, ojentui
sinne toinenkin käsi, tosin kutakuinkin suuri ja punottava, mutta
naisen käsi joka tapauksessa, ja tuo käsi kostutti Bussyn sormia
vihkivedellä. Bussyn katse siirtyi punertavasta kädestä käden
haltijan kasvoihin. Mutta ne nähtyään hän kalpeni ja astui pari
askelta takaperin, sillä hän oli tuntenut Gertrudin kasvot, vaikka ne
osaksi olivatkin mustan hunnun peitossa.

Bussy seisoi siinä käsi ojennettuna, ajattelemattakaan tehdä
ristinmerkkiä. Gertrud tervehti ja kiiruhti hänen ohitseen. Parin
askeleen päässä Gertrudin toisella puolella, tämän raivotessa
voimakkain käsivarsin tietään ihmisjoukon läpi, meni muuan mustaan
silkkiviittaan huolellisesti kääriintynyt nainen, jonka solakan
kaunis, nuoruuttaan uhkuva vartalo ja siro jalka panivat Bussyn
ajattelemaan, ettei koko maailmassa voinut olla muuta kuin _yksi_
ainoa sellainen olento.

Remyn ei tarvinnut virkkaa mitään. Hän vain katsahti merkitsevästi
Bussyyn. Ja nyt Bussy ymmärsi, mitä varten nuori lääkäri oli vienyt
hänet Sainte Marie l'Egyptiennen kirkkoon.

Bussy ja Remy riensivät tuon nuoren, solakkavartaloisen olennon
jälkeen.

Gertrud, joka kulki toisten edellä, poikkesi Montmartren kadulta
eräälle umpikujalle, jonka toisessa päässä näkyi iso portti.

Bussy epäili hetken, mennäkö eteenpäin vaiko ei mennä.

-- No, kreivi, -- virkkoi Remy, -- täytyykö minun nyt polkea teidän
kantapäillenne?'

-- Bussy jatkoi kulkuaan. Gertrud otti esiin avaimen, avasi portin
ja antoi emäntänsä mennä siitä ensin sisälle, minkä tämä taakseen
katsahtamatta tekikin. Remy kuiskasi pari sanaa kamarineidolle, joka
nyt siirtyi hiukan takaperin ja päästi Bussyn sisälle. Sitten tohtori
ja Gertrudkin pujahtivat portista, ja Gertrud väänsi hiljaa portin
lukkoon.

Kello oli puoli kahdeksan illalla. Ilta oli toukokuun ensimäisten
päiväin iltoja.

Bussy katsahti ympärilleen ja huomasi tulleensa korkeitten muurien
ympäröimään puutarhaan. Jasmineista ja sireneistä muodostaneessa
lehtimajassa istui Diana, pää alas vaipuneena ja kädet polvilla, ja
poimi kuin tietämättään muutaman kukkasen ja repi sen terälehdet
irti. Tuuli ne vei mukanaan. Samassa aikoi läheisestä kastanjapuusta
kuulua satakielen surunvoittoisia säveleitä.

Bussy meni yksin Monsoreaun kreivittären luo, sillä Remy ja Gertrud
olivat jääneet kauvemmaksi. Hän tuli lähemmäksi. Diana kohotti
päätään.

-- Herra kreivi, -- lausui hän väräjävin äänin, -- kerskaileminen
olisi meille arvotonta. Se että te äsken kohtasitte minut kirkossa ei
ollut sattuma.

-- Ei, hyvä rouva, -- vastasi Bussy. -- Remy oli vienyt minut
kävelemään sanomatta lainkaan, mitä varten, ja minä vannon, etten
tiennyt mitään...

-- Te ette käsittänyt minun sanojeni tarkoitusta, herra kreivi, --
keskeytti Diana surullisena. -- Tiedän, että herra Remy on vienyt
teidät kirkkoon. Ehkäpä hänen on täytynyt pakottaa teitä siihen?

-- Hyvä rouva, -- vastasi Bussy, -- sitä hänen ei tarvinnut tehdä...
Minä en tiennyt, kenen saisin siellä nähdä.

-- Se oli kova sana, herra kreivi, -- kuiskasi Diana päätään
pudistellen ja luoden Bussyyn kyyneleisen katseensa. -- Tahdotteko
saada minut käsittämään, että ette lainkaan olisi lähtenyt Remyn
mukaan, jos olisitte hänen tarkoituksensa tuntenut?

-- Voi, hyvä rouva!

-- Se on luonnollista, se on oikeudenmukaista, hyvä herra. Olette
tehnyt minulle arvaamattoman suuren palveluksen, enkä minä ole teitä
siitä vielä edes kiittänyt. Antakaa minulle anteeksi ja ottakaa
vastaan minun kiitokseni.

-- Rouva kreivitär!...

Bussy pidättäytyi. Hän oli niin pois suunniltaan, ettei jaksanut
ajatella eikä puhua.

-- Mutta minä olen tahtonut teille osottaa, -- jatkoi Diana yhä
enenevällä lämmöllä, -- että en ole kiittämätön enkä muistamaton.
Minä itse olen pyytänyt Remytä järjestämään tämän keskustelun teidän
kanssanne. Minä olen tätä kohtausta ehdottanut. Antakaa minulle
anteeksi, jos olen pahoittanut mielenne.

-- Voi, hyvä rouva, -- huoahti Bussy, -- minkävuoksi puhutte noin?

-- Minä tiedän, -- jatkoi Diana, joka tällä kertaa oli voimakkaampi,
sillä hän oli jo kauvan aikaa valmistautunut tähän kohtaukseen, --
tiedän kuinka vaikeata teille on ollut minun tehtäväni täyttäminen.
Minä tiedän teidän tunnollisuutenne. Minä teidät tunnen ja osaan
antaa teille oikean arvonne, uskokaa minua. Ajatelkaa siis, miten
minun täytyy kärsiä ajatellessani, että te käsittäisitte väärin minun
sydämeni tunteet!

-- Hyvä rouva, -- vastasi Bussy, minä olen ollut kolme päivää
sairaana.

-- Minä tiedän sen, -- vastasi Diana punastuen, mistä ilmeni hänen
koko osanottavaisuutensa, -- ja minä kärsin siitä enemmän kuin te,
sillä Remy petti minut ihan varmasti. Hän sai minut uskomaan että...

-- Että teidän kylmyyteenne oli syynä minun kärsimyksiini. Voi, se
oli enemmänkin kuin totta!

-- Minä siis olen, kreivi, -- jatkoi Diana, -- tehnyt voitavani. Olen
nyt tavannut teidät, kiitän teitä vaivoistanne ja lupaan olevani
teille ijäti myötätuntoinen... Uskotteko, että puhun sydämeni
sisimmästä?

Bussy pudisti surumielisenä päätään.

-- Epäilettekö minun puhettani? -- kysyi Diana.

-- Hyvä rouva, -- vastasi Bussy, -- ystävyyttään osottavat ihmiset
ilmaisevat sen kukin omalla tavallaan. Te tiesitte minun olleen
saapuvilla sinä iltana, jolloin teidät esiteltiin hovissa. Te
tiesitte minun seisovan edessänne, mutta ette luonut minuun edes
ainoata katsetta. Te ette ainoallakaan liikkeellä antanut minun
tietää, että olitte minut huomannut. Mutta ehkäpä minä olen väärässä,
hyvä rouva. Kentiespä ette minua tuntenutkaan. Tehän niin harvoin
olette minua nähnyt.

Diana vastasi vain niin surullisesti moittivalla katseella, että se
koski Bussyn sieluun asti.

-- Antakaa anteeksi, rouva, antakaa anteeksi, -- puhui hän, -- te
olette harvinainen nainen, ja kuitenkin menettelette ihan tavallisen
naisen tavoin. Entä tuo avioliitto?

-- Ettekö tiedä, että minut siihen pakotettiin?

-- Kyllä, mutta olihan se helposti purettavissa.

-- Purkaminen oli mahdotonta.

-- Mutta eikö teille mikään salainen vaisto sanonut, että vierellänne
valvoi uskollinen ystävä? Diana loi katseensa maahan.

-- Juuri se minua pelotti, -- virkkoi hän.

-- Ja sentähdenkö olette minut uhrannut? Voi, ajatelkaapa vain,
millaiselta elämä minusta tuntuu sen jälkeen kun teistä on tullut
toisen oma!

-- Hyvä herra, -- vastasi kreivitär arvokkaasti, -- te ette voi
aavistaakaan, miltä minusta on nimeni muuttaminen tuntunut.

-- Kuitenkin olette pitänyt parempana tyytyä tuohon vihattuun
Monsoreaun nimeen.

-- Niinkö luulette? -- sammalsi Diana. -- Niinpä onkin parempi!

Ja hänen silmänsä kyyneltyivät. Huomattuaan, että Dianan pää vaipui
alas rinnoille, meni Bussy äkisti ihan hänen luoksensa.

-- Minusta on siis taaskin tullut teille se sama, mitä minä ennen
olin, eli ventovieras, -- sanoi hän. Teidän vaitiolonne sen todistaa.

-- Minä en löydä ajatuksilleni mitään muuta ilmaisumuotoa.

-- Teidän vaitiolonne, hyvä rouva, on jatkoa teidän esiintymiseenne
Louvressa. Siellä ette minua nähnyt. Täällä ette vastaa minulle.

-- Louvressa minä olin herra Monsoreaun seurassa. Hän näki minun
jok'ainoan liikkeeni, ja hän on mustasukkainen.

Mustasukkainen! Mutta mitä hän sitten tahtoo? Mitä suurempaa autuutta
hän vielä voi toivoa, kun koko maailma kadehtii häntä jo nykyisestä
onnestaan?

-- Niinkuin teille sanoin, herrani, on hän mustasukkainen. Muutamia
päiviä sitten on hän nähnyt jonkin miehen hiiviskelevän uuden
asuntomme ympärillä.

-- Oletteko siis jo muuttanut Saint-Antoinen varrelta olevasta pikku
talostanne?

Mitä! -- huudahti Diana mielenliikutuksen vallassa, -- siis te ette
ollutkaan se mies?

-- Hyvä rouva, aina siitä lähtien kuin teidän avioliittonne tehtiin
tunnetuksi olen ollut vuoteenomana ankarassa kuumeessa. Teidän
miehellänne ei ole syytä olla minulle mustasukkainen. Minua hän ei
ole nähnyt teidän asuntonne lähettyvillä.

-- No niin, herra kreivi, jos on totta, että te halusitte nähdä
minua, niin on teidän sen toteuttamisesta kiittäminen tuota
tuntematonta miestä. Sillä tuntien hyvin herra Monsoreaun olen
vapissut teidän turvallisuutenne vuoksi, koska luulin tuota miestä
teiksi ja tahdoin saada teille sanotuksi: elkää antautuko alttiiksi
vaaralle, kreivi, elkääkö tehkö minua vielä onnettomammaksi kuin mitä
olen.

-- Rauhoittukaa, hyvä rouva. Toistan vieläkin, etten se ollut minä.

-- Hyvä on. Sallikaa minun sanoa teille kaikki mitä minulla on
sanomista, -- jatkoi Diana. -- Peläten tuota miestä, jota me emme
tunne, mutta jonka herra Monsoreau ehkä tuntee, vaatii hän, että
minun olisi lähdettävä pois Parisista. Senvuoksi, -- lisäsi hän ja
ojensi kätensä Bussylle, -- senvuoksi, herra kreivi, voitte pitää
tätä keskustelua minun kanssani viimeisenä... Huomenna minä matkustan
Méridoriin.

-- Te matkustatte! huudahti Bussy.

-- Ei ole mitään muuta keinoa herra Monsoreaun rauhoittamiseksi eikä
muuta tapaa, että itsekin löytäisin mielelleni rauhan. Sitäpaitsi
inhoan Parisia, maailmaa, hovia. Pidän itseäni onnellisena voidessani
antautua lapsuudenmuistojeni valtaan. Minusta tuntuu siltä kuin
virkistäisi minua virvoittavan kasteen lailla hitunen entistä
onnellisuuttani. Isäni lähtee mukaan. Ja Méridorissa tapaan minä
kreivi ja kreivitär Saint-Luc'in. Jääkää hyvästi, herra kreivi!

Bussy kätki kasvonsa käsiinsä.

-- Nyt on minusta tullut loppu! -- mutisi hän.

-- Mitä te puhutte? -- huudahti Diana ja nousi ylös.

-- Katsokaas, -- vastasi Bussy. -- Minä sanon, että tuo mies, joka on
syypää teidän karkoitukseenne, tuo mies, joka riistää minulta ainoat
toivon rippeet saada hengittää samaa ilmaa kuin te, nähdä teitä
edes vilahdukselta jonkin uutimen takaa, koskettaa ohikulkiessanne
teidän pukuanne, sanalla sanoen, palvoa teitä kaukaa kuin jotain
jumaluutta... tuo mies, sanon minä, on veriviholliseni. Ja vaikkapa
siitä tuho itsellenikin tulisi, olen minä omin käsin hänet surmaava.

-- Voi, herra kreivi!

-- Se konna! -- huusi Bussy. -- Mitä! Eikö se jo riitä, että hän on
saanut puolisokseen teidät, kauneimman, suloisimman olennon maan
päällä. Pitääkö hänen olla vielä mustasukkainenkin!

Voi, rauhoittukaa, herra kreivi, rauhoittukaa! Voi, hyvä jumala! Se
on ehkä hänelle anteeksiannettavaa...

-- Anteeksiannettavaako? Puolustatteko siis häntä?

-- Voi, jos te tietäisitte! -- huokasi Diana ja peitti kasvonsa
käsillään, ikäänkuin peläten, että Bussy pimeästä huolimatta huomasi
hänen punastumisensa.

-- Josko minä tietäisin? -- toisti Bussy. -- Voi, hyvä rouva, minä
tiedän vain yhden asian, sen nimittäin, ettei sen, joka on teidän
puolisonne, koskaan pitäisi muistaa saaneensa omakseen kokonaisen
maailman.

-- Mutta, -- virkkoi Diana hiljaa ja änkyttäen, -- entäpä jos te,
herra kreivi, petyttekin. Entäpä jos hän ei olisikaan puolisoni?

Näin sanoen kosketti tuo nuori nainen kylmällä kädellään Bussyn
kuumeisen polttavia käsiä, nousi ylös, hypähti pois kevyesti kuin
varjo ja hävisi Gertrudin keralla, ennenkuin Bussy ehti kättänsäkään
ojentaa häntä siitä estääkseen.

Remy ehti juuri parahiksi paikalle pidättämään häntä. Hän sai Bussyn
istahtamaan sille samalle penkille, jolta Diana juuri äsken oli
lähtenyt.



8.

Chicot onkin itse asiassa Ranskan kuningas.


Kello löi kaksitoista. Louvren portit suljettiin tavallisesti
puoliyön aikaan. Mutta Henrik oli jo edeltäpäin laskenut, että
Anjoun herttua sinä yönä varmastikin tulisi takaisin Louvreen jottei
herättäisi liiaksi epäluuloja kuninkaassa, jolle Parisin sen iltainen
hälinä jo saattoi olla riittävänä aiheena.

Siitä syystä oli kuningas määrännyt, että porttien piti olla auki
kello yhteen. Mutta neljännestä yli kahdentoista tuli Quélus
ilmoittamaan:

-- Sire, hän on jo tullut.

-- Mitä tekee Maugiron? -- kysyi kuningas.

-- Hän on pitämässä silmällä sitä, meneekö herttua uudelleen ulos.

-- Ooh, siitä ei ole pelkoa, -- arveli kuningas. Siinä tapauksessa,
-- sanoi Quélus, tehden kädellään liikkeen, mikä kehotti kuningasta
toimimaan, -- siinä tapauksessa, sire...

-- Siinä tapauksessa, -- toisti kuningas levollisesti, -- annamme me
hänen paneutua rauhassa makuulle. Keitä kaikkia on hänen luonaan?

-- Herra Monsoreau ja me muut.

-- Entä Bussy?

-- Hän ei ole siellä.

Hyv'on! -- sanoi kuningas varsin tyytyväisenä.

Mitä teidän majesteettinne käskee? -- kysyi Quélus.

Sano d'Epernonille ja Schombergille, että he mahdollisimman pian
menevät käskemään Monsoreauta puheilleni.

Quélus kumarsi ja täytti tehtävänsä sillä joutuisuudella, minkä vain
viha ja kostonhalu voivat aikaansaada.

Viiden minuutin kuluttua tulivat sisälle d'Epernon ja Schomberg.
Kohta sen jälkeen saapui myöskin Monsoreau.

-- Vartiokapteeni on ilmoittanut minulle sen kunnian, että teidän
majesteettinne haluaa minua puhutella, lausui ylihovijahtimestari
kumartaen.

-- Haluan, -- vastasi Henrik. -- Ollessani illalla kävelyllä pälkähti
kirkkaan ilman vuoksi päähäni, että me tässä ihanassa ilmassa
voisimme huomisaamuna järjestää kunnon metsästysretken. Nyt on vasta
keskiyö. Matkustakaa siis heti Vincennesiin, herra kreivi, ja etsikää
sieltä metsäpeuran jäljet. Huomenna aiomme sen sitten metsästää.

-- Mutta, sire, -- huomautti Monsoreau, -- minä luulin, että teidän
majesteettinne huomenna ottaisi vastaan Anjoun ja Guisen herttuat
nimittääkseen liigan päällikön.

-- No, hyvä herra, vieläkö muuta? -- kysyi kuningas niin ylevällä
äänellä, että siihen oli vaikea vastata.

-- Siitä syystä, sire... ei ehkä riittäisi aikaa.

-- Aikaa ei koskaan puutu siltä, joka sitä osaa käyttää, herra
ylihovijahtimestari, ja siitä syystä käsken minä teidän matkustamaan
heti. Teillä on tänä yönä aikaa päästä metsäpeuran jälille ja
järjestää kaikki valmiiksi huomisaamuksi kello kymmeneksi. Lähtekää
siis heti matkalle. Quélus ja Schomberg, menkää kuninkaan nimessä
avaamaan portit herra Monsoreaulle ja suljetuttakaa ne sitten samoin
kuninkaan nimessä kiinni.

Ylihovijahtimestari poistui varsin ällistyneenä. -- Se on siis vain
jokin kuninkaan päähänpisto? -- virkkoi hän ylimyksille heidän
yhdessä poistuessaan.

-- Niin, -- vastasivat toiset yksikantaan. Ja Monsoreau huomasi
piankin, ettei hän siltä taholta saisi mitään tietää.

-- Ahaa! -- mutisi hän itsekseen kulkiessaan Anjoun herttuan
huoneitten ohitse. Minusta tuntuu siltä kuin ei tämä ennustaisi
mitään hyvää hänen kuninkaalliselle korkeudelleen.

Mutta tilanne oli sellainen, ettei herttuaa nyt käynyt varottaminen.
Quélus ja Schomberg kulkivat hänen kupeillaan, ja pelkäsipä hän
hetken omaakin turvallisuuttaan. Ja vasta päästyään ulos Louvresta ja
kuultuaan sen porttien takanaan sulkeutuvan huokasi hän epäluulonsa
aiheettomaksi.

Kun Quélus ja Schomberg olivat palanneet takaisin, sanoi kuningas:

-- Olkaa nyt hiljaa ja seuratkaa minua, te kaikki neljä.

-- Mihinkä me menemme? kysäsi tuo aina varovainen d'Epernon.

-- Ne, jotka tulevat mukaan, saavat nähdä, -- vastasi kuningas.

Ylimykset tarkastelivat miekkojaan ja läksivät kulkemaan kuninkaan
perässä, joka lyhty kädessä saattoi heidät monien salakäytävien
kautta herttuan huoneisiin.

Muuan kamaripalvelija vartioi käytävässä, mutta ennenkuin hän ehti
rientää herransa luo, oli Henrik omin käsin tarttunut häneen kiinni
ja käskenyt hänen vaikenemaan ja luovuttanut hänet seuralaistensa
huostaan. He sulkivat miehen erääseen sivuhuoneeseen.

Niin ollen sai kuningas itse avata oven siihen huoneeseen, jossa
Anjoun herttua oleskeli.

Herttua oli juuri laskeutunut levolle ja oli vaipunut niihin
suloisiin, kunnianhimoisiin unelmiin, joita illan tapahtumat hänessä
olivat herättäneet. Hän oli kuullut nimeänsä kunnioitettavan ja
ylistettävän, jota vastoin kuningasta oli halveksittu ja pilkattu.
Guisen herttuan seurassa kulkiessaan oli hän nähnyt Parisin rahvaan
tekevän tietä hänelle itselleen ja hänen ylimyksilleen, jota vastoin
kuninkaan suosikeita pilkattiin, häväistiin ja loukattiin.

Viereensä pöydälle hän oli jättänyt kirjeen, jonka Monsoreau Guisen
herttuan puolesta oli hänelle kirjoittanut ja jossa viimeksimainittu
kehottaa häntä välttämättä käymään tervehtimässä kuningasta.

Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän näki salakäytävän oven
avautuvan. Ja hänen pelkonsa kohosi huippuunsa, kun hän huomasi
kuninkaan itsensä astuvan sisälle. Henrik antoi seuralaisilleen
merkin pysähtyä oven suuhun ja tuli lähemmäksi vakavana, silmäkulmat
rypyssä ja sanaakaan sanomatta.

-- Sire, -- sammalsi herttua, tämä kunnia, jonka teidän
majesteettinne minulle suo, tulee niin odottamatta...

-- Että se teitä pelästyttää, eikö min? -- sanoi kuningas. -- Sen
kyllä hyvinkin ymmärrän. Mutta ei, ei, veliseni, makaa vaan siinä.
Elä nouse ylös.

-- Mutta, sire... suvaitkaa... änkytti herttua ja haparoi vapisevin
käsin Guisen herttuan kirjettä.

-- Te olitte lukemassa?

-- Olin, sire.

-- Kaiketikin hyvin huvittavaa lukemista, koskapa se piti teitä niin
myöhään valveilla.

-- Ooh, sire, ei se ollut mitään tärkeätä, -- vastasi herttua ja
koetti hymyillä, -- se oli vain pieni iltaposti.

-- Kyllä, -- jatkoi Henrik, -- minä ymmärrän. Venusposti,
lemmenkirje. Mutta eipäs, minä erehdynkin. Semmoisia kirjeitä ei
suljeta tuollaisella sinetillä.

Herttua pani kirjeen piiloon.

-- Kylläpä hän on varovainen, tämä rakas Frans! -- virkkoi kuningas
nauraen, mikä nauru enemmän muistutti hammastenkiristystä. Kuitenkin
koetti herttua rohkastautua. Ja huomattuaan, että ovella seisovat
suosikit kuuntelivat ja näyttivät nauttivan tuosta kohtauksesta,
sanoi hän:

-- Tahtooko teidän majesteettinne puhutella minua kahdenkesken?

-- Sen mitä minulla olisi teille kahdenkesken sanomista,
monsieur, -- virkkoi kuningas, pannen tahallaan erityisen painon
_monsieur_-sanalle [ranskal. sana _monsieur_ vastaa tavallisessa
käytännössä suomal. _herra_-sanaa. Suom. muist.], jota arvonimeä
Ranskan hovikielessä käytettiin kuninkaan veljiin nähden -- sen
sallinette minun tänään sanoa todistajain läsnäollessa. Siis, hyvät
herrat, -- lisäsi hän, -- kuunnelkaa vaan, mitä tässä puhutaan.
Kuningas antaa siihen luvan.

Herttua kohotti äkisti päänsä ylös.

-- Sire, -- sanoi hän uhkaavin, myrkyllisin, käärmemäisin katsein,
-- ennenkuin loukkaatte minun asemassani olevaa henkilöä, olisi
teidän pitänyt evätä minulta vieraanvaraisuutenne Louvressa. Omassa
palatsissani olisin minä ainakin ollut herra talossani.

-- Todellakin! -- vastasi Henrik julman pisteliäästä -- Mutta te
unohdatte sen, että missä tahansa lienettekin, olette kuitenkin minun
alamaiseni, ja että alamaiseni ovat minun luonani, olkootpa he missä
hyvänsä, sillä, jumalan kiitos, minä olen vielä kuningas... kuningas
tässä maassa!

-- Sire! -- huomautti Frans. -- Minä olen täällä Louvressa äitini
luona.

-- Olette, ja teidän äitinne on minun luonani, -- sanoi Henrik. --
Kas niin. Antakaa minulle nyt kirje.

-- Mikä kirje?

-- Se, jonka juuri äsken piilotitte.

-- Sire, ajatelkaahan toki, -- virkkoi herttua.

-- Mitä pitäisi minun ajatella?

-- Teidän pyyntönne ei ole ylimyksen arvon mukaista ja se sopisi
korkeintaan jollekin poliisipalvelijallenne.

Kuningas vaaleni harmista.

-- Antakaa kirje tänne! huusi hän.

-- Naisen kirje! Ajatelkaahan hieman, sire!

-- On olemassa naisten kirjeitä, joita on hyvä saada lukea ja joiden
lukemattomuus saattaa olla vaarallista, niinkuin esim. meidän äitimme
kirjeet.

-- Veljeni!

-- Kirje! -- ärjyi kuningas ja polki jalkaansa lattiaan. -- Antakaa
minulle kirje tahi ryöstätän sen teiltä jollakin palvelijallani.

Herttua lensi ylös sängystä ja rutisti kirjeen kouraansa, aikoen
nähtävästi heittää sen kamiinin liekkeihin.

-- Tahdotteko menetellä sillä tavalla veljeänne kohtaan? -- kysyi hän.

Henrik arvasi hänen aikomuksensa ja asettautui hänen eteensä.

-- En, en veljeäni, mutta kyllä pahinta vihamiestäni kohtaan, --
sanoi hän, -- en veljeäni, mutta kyllä Anjoun herttuata kohtaan,
joka tänä iltana on Guisen herttuan kanssa samoillut kautta Parisin
katujen ja joka minulta koettaa kätkeä kirjettä, jonka hän on saanut
joltain rikostoveriltaan, esim. Lothringin prinsseiltä.

-- Tällä kertaa, -- selitti Frans, -- on teidän poliisillenne
ilmoitettu väärin.

-- Mutta minä sanon teille, -- jatkoi kuningas, -- että minä
sinetissä näin ne kolme kuuluisaa lintua, jotka tahtovat niellä
Ranskan kolme liljaa. Antakaa minulle kirje, tahi, kautta jumalan!...

Henrik astui askeleen herttuata kohti ja laski kätensä hänen olalleen.

Frans oli parahiksi olallaan tuntenut kuninkaallisen käden ja
syrjäsilmällä huomannut neljän suosikin uhkaavan asennon, kun hän jo
putosi polvilleen ja huusi:

-- Auttakaa, auttakaa! Veljeni aikoo minut murhata!

Nämä herttuan sanat kajastivat mitä syvintä tuskaa ja vakuutuksen
siitä, että hänen henkeänsä todellakin uhattiin. Ne vaikuttivat
kuninkaaseen niin, että hänen vihansa sammui, kun hän ajatteli
Fransin tosiaankin pelkäävän murhaa, ja sellainen murha olisi
veljenmurha. Väristys kävi kautta hänen ruumiinsa, kun hän ajatteli;
että hänen suvussaan, joka oli onneton samoinkuin kaikki muutkin
sammumaisillaan olevat suvut, jo ikimuistoisista ajoista asti oli
tapahtunut veljenmurhia.

-- Ei, -- virkkoi Henrik, -- te erehdytte, veljeni. Kuningas ei tahdo
teille mitään pahaa. Te olette tehnyt vastarintaa, mutta tunnustakaa
nyt olevanne voitettu ja myöntäkää, että kuninkaan tulee saada
olla herrana. Nyt sen tiedätte, ellette ole sitä ennen tiennyt.
Tunnustakaa se julkisesti!

-- Voi, kyllä, minä tunnustan sen! -- huudahti herttua.

-- No niin, antakaa siis kirje tänne... sillä kuningas sen käskee.

Anjoun herttua pudotti kirjeen lattialle, kuningas otti sen siitä
ylös, taittoi kokoon ja pisti sen taskuunsa.

-- Onko siinä nyt kaikki? -- kysyi herttua, katseensa kavalana.

-- Ei, monsieur, -- vastasi Henrik. -- Uppiniskaisuutenne vuoksi
täytyy teidän nyt pysyä täällä siksi kunnes minun epäilykseni teihin
nähden ovat ehtineet haihtua. Te siis jäätte tänne. Huoneet ovat
mukavia. Ne eivät näytä lainkaan vankilalta. Sitäpaitsi saatte hyvää
seuraa, ainakin täksi yöksi, sillä nämä neljä herraa vartioivat
täällä, ja aamulla tulee sveitsiläistä kaartia heidän sijaansa.

-- Mutta eivätkö ystäväni saa minua tavata?

-- Keitä te kutsutte ystäviksenne?

-- Ooh, Monsoreauta, Ribeiracia, Antraguet'a, Bussya...

-- Vai rohkenette vielä Bussynkin nimen mainita?

-- Olisiko hän onnettomuudekseen vihoittanut teidän majesteettinne?

-- On.

-- Milloinka, sire?

-- Alituiseen, mutta varsinkin tänä yönä.

-- Tänä yönä! Mitä hän on sitten teille tehnyt, sire?

-- Hän on sallinut minua häväistävän Parisin kaduilla.

-- Teitäkö, sire?

-- Minua tai minun ystäviäni, se on yhdentekevää. Hän on nähnyt
erästä ystävääni häväistävän, eikä ole mennyt hänelle avuksi.

-- Bussyko olisi loukannut jotain Parisin kaduilla... joka sellaista
väittää, hän erehtyy, sire.

-- Minä tiedän, mitä sanon, monsieur.

-- Sire! -- huudahti herttua kuin riemastuneena. -- Bussy ei ole
kahteen päivään lähtenyt huoneestaan: hän makaa ankarassa kuumeessa.

Kuningas loi kysyvän katseen Schombergiin.

-- Onko hänessä kuumetta vai ei, sitä en tiedä, -- vastasi tuo nuori
mies, -- mutta että hän tänä yönä oli Coquillièren kadulla, sen minä
tiedän.

-- Kuka teille on sen sanonut? -- kysyi herttua.

-- Ei kukaan. Olen itse hänet nähnyt.

-- Olette nähnyt Bussyn, niinkö sanotte?

-- Olen, terveenä ja reippaana ja, kuten näytti, ilosta säteilevänä.
Hänellä oli kerallaan tavallinen seuralaisensa, tuo Remy, joka on
tallimestari tai lääkäri, en tiedä varmaan kumpiko.

-- Sitäpä en voi käsittää, -- virkkoi herttua hämillään. -- Näin
Bussyn illalla kotonaan vuoteenomana. Hän on siis minua pettänyt.

-- Hyv'on! -- sanoi kuningas. -- Bussya rangaistaan niinkuin
muitakin, kunhan asia tulee hieman selvitetyksi.

Ajatellen saada poistetuksi itsestään kuninkaan vihan ei herttua enää
tahtonut Bussya puolustaa, vaan virkkoi:

-- Jos Bussy, kieltäydyttyään lähtemästä minun mukaani, on jotain
sellaista tehnyt, niin on hänellä varmaankin ollut erinäisiä
tarkoituksia, joita hän ei ole tahtonut minulle ilmaista. Ja hän
tuntee minun alistuvaisuuteni teidän majesteettianne kohtaan.

-- Te kuulette, hyvät herrat, -- huomautti kuningas, -- veljeni
väittävän, ettei hän ole antanut Bussylle mitään tehtävää.

-- Sitäkin parempi, -- vastasi Schomberg.

-- Kuinka niin?

-- Koska teidän majesteettinne nyt ehkä sallii meidän menetellä hänen
kanssaan, niinkuin haluamme.

-- Saammehan nähdä, -- sanoi Henrik. -- Joka tapauksessa, hyvät
herrat, jätän minä veljeni teidän huostaanne. Osottakaa hänelle tänä
yönä, jolloin saatte kunnian olla hänen vartioinaan, kaikkea sitä
arvonantoa, mitä kuninkaallisen prinssin osaksi on tuleva.

-- Kyllä, sire, -- vastasi Quélus, luoden silmäyksen, mikä sai
herttuan värisemään, -- olkaa huoletta. Me tiedämme, mitä olemme
hänen korkeudelleen velkaa.

-- Hyvä on! Jääkää hyvästi, hyvät herrat! -- virkkoi Henrik.

-- Sire! -- huudahti herttua, ollen enemmän kauhuissaan kuninkaan
poismenosta kuin hänen läsnäolostaan. Olenko minä siis tosiaankin
vankina? Eivätkö ystäväni saa tulla minua tervehtimään? Enkö minä saa
lähteä täältä ulos?

Hän ajatteli huomispäivää, jolloin hänen ja Guisen herttuan
välttämättä piti tavata toisensa.

-- Sire, -- jatkoi herttua, huomattuaan kuninkaan hiukan epäröivän,
-- sallikaa minun edes olla teidän majesteettinne luona. Siellä
on minun paikkani. Voinhan olla vankina siellä yhtä hyvin kuin
muuallakin, ja paremminhan minua voidaan siellä vartioida kuin
missään muualla. Sire, myöntäkää minulle suosio saada olla teidän
majesteettinne seurassa.

Kuningas oli jo vähällä suostua Anjoun herttuan pyyntöön, sillä
hän huomasi, ettei siinä voinut piillä mitään vaaraa, kun hänen
huomionsa äkisti kääntyi oven puolelle. Siellä seisoi pitkä olento,
joka päällään, käsillään ja jaloillaan teki kaikenmoisia kielteleviä
eleitä.

Mies ei ollut kukaan muu kuin Chicot.

-- Ei, -- sanoi Henrik, -- täällä te kyllä viihdytte, monsieur. Minä
näen hyväksi, että te jäätte tänne.

-- Sire!... änkytti herttua.

-- Kun Ranskan kuningas on ilmaissut tahtonsa, täytyy sen olla
kylliksi, -- lausui kuningas ylpein katsein. Ja se teki herttuan
tappion täydelliseksi.

-- Enkö minä jo sanonut, -- mutisi Chicot, -- että minähän tässä itse
asiassa olenkin Ranskan kuningas.



9.

Muuan vierailu.


Seuraavana aamuna yhdeksän seudussa istui Bussy kaikessa rauhassa
kotonaan ja söi Remyn kanssa aamiaista.

-- Kuuleppas, Remy, -- virkkoi Bussy äkkiä, -- etkö sinä ollut
tuntevinasi sitä henkilöä, jota eilen illalla ryvetettiin isossa
siniväriammeessa meidän kulkiessamme Coquillièren kadulla?

-- Kyllä, herra kreivi. Minä par'aikaa muistuttelen mielessäni hänen
nimeänsä.

-- Sinä siis hänet tunsit?

-- En, sillä hän oli jo aivan liian sininen.

-- Minun olisi pitänyt pelastaa mies pintehestä, -- sanoi Bussy, --
mutta minä tosiaankin elin liiaksi omissa ajatuksissani.

-- Mutta ellette te häntä tuntenut, -- virkkoi Remy, niin on
kuitenkin varmaa, että hän tunsi meidät, joilla oli oma värimme.
Minusta näytti myös siltä kuin olisi hän raivostuneena tuijottanut
meihin ja uhaten heristänyt meille nyrkkiään.

-- Oletko varma siitä, Remy?

-- Olen.

-- Siinä tapauksessa, -- huomautti Bussy, -- on meidän otettava selko
siitä, kuka hän oli. Minä en voi jättää sitä loukkausta kostamatta.

-- Malttakaahan, malttakaahan! -- huudahti Remy, nähdessään Bussyn
tulistuvan. -- Nyt minä tiedän, kuka se oli. Minä kuulin miehen
kiroilevan.

-- Sen kyllä uskon, sillä kukapa ei olisi kiroillut moisessa
tilanteessa!

-- Kyllä, mutta mies kiroili saksaksi.

-- Siis se oli Schomberg. Ja niinpä saatte te, rakas Remy, järjestää
jo siteenne ja salvanne valmiiksi, sillä ennen pitkää tulee jokin
naarmu paikattavaksi joko hänen nahkassaan tai minun.

-- Ettehän toki liene niin hullu, että antaisitte surmata itsenne,
juuri nyt kun olette niin onnellinen! -- arveli Remy.

-- Päinvastoin, Remy, etkö aavista, miten suloiselta tuntuisi
uhrata elämänsä juuri sen onnellisimmillaan ollessa? Voin vakuuttaa
sinulle, etten koskaan ole hyvällä halulla kaksintaistelussa mitellyt
miekkaani, jos vaan olen hävinnyt suurempia summia pelissä tai jos
olen saanut selville, että rakastajattareni on minua pettänyt,
taikka jos minä tunnen itsessäni jotain moittimisen syytä. Mutta
kun sydämeni on puhdas ja omatuntoni tinkimätön, riennän rohkeana
ja iloisena taistelupaikalle. Silloin olen kädestäni varma ja luen
vastustajani silmistä hänen sisimmät ajatuksensa. Tänään, Remy,
tappelisin oivallisesti, -- lisäsi Bussy ja ojensi lääkärille kätensä.

-- Sillä, kiitos siitä sinulle, nyt olen onnellisin ihminen
maailmassa.

-- Hiljaa, hiljaa! -- virkahti Remy. -- Teidän täytyy kuitenkin
luopua siitä huvituksesta. Sillä muuan tuttavani, eräs kaunis nainen,
sai minut vannomaan, että pitäisin teidät reippaana ja terveenä,
sillä hän väitti pelastaneensa teidän henkenne ja ettei siis teillä
ole oikeutta käyttää väärin sitä mitä olette hänelle velkaa.

-- Hyvä Remy! -- huoahti Bussy ja vaipui suloisiin mietelmiin, jotka
tuudittavat rakastavaisen kuulemaan ja näkemään kaiken, mitä sanotaan
ja mitä tapahtuu, ikäänkuin jonkinlaisen hunnun läpi, joka kaunistaa
esineet ja äänet.

-- Te kutsutte minua hyväksi, -- sanoi Remy, -- koska minä saatoin
teidät näkemään rouva Monsoreauta. Mutta sanotteko minua hyväksi
silloinkin, kun hän on poissa? Onnettomuudeksi on se päivä hyvin
lähellä, ellei jo ole tullutkin.

-- Mitä te haluatte? -- kivahti Bussy. -- Elkää ivailko, herra Remy!

-- Voi, herra kreivi! Minä en ivaile, -- vastasi Remy. -- Ettekö
tiedä, että Diana matkustaa Anjouhun?

-- Remy, milloinkas me matkustamme?

-- Ah, sen kysymyksen kyllä arvasin tulevaksi ja vastaan vaan
toivovani, että se tapahtuisi mahdollisimman myöhään.

-- Mistä syystä?

-- Nähkääs, ensinnäkin senvuoksi, että meillä täällä Parisissa
on Anjoun herttuamme, joka eilisiltana on sekaantunut sellaisiin
seikkoihin, että hän varmasti tulee teitä tarvitsemaan, ja toiseksi
siitä syystä, ettei herra Monsoreau vähääkään epäile teitä, mutta
luultavasti epäilisi jotain, jos te häviäisitte Parisista samalla
kertaa kuin hänen vaimonsa eli nimellinen vaimonsa.

-- No, mitä se haittaa, vaikkapa hän minua epäileekin?

-- Mutta minulle se merkitsee paljo, armollinen herra. Sillä minä
olen kyllä ottanut hoitaakseni rehellisessä kaksintaistelussa saadut
miekanpistot, varsinkin kun te olette taitava miekkailija ettekä saa
kovin vaarallisia haavoja. Mutta minä pyydän päästä parantamasta
tikarinpistoja, jotka lähtevät salassa väijyväin, mustasukkaisten
miesten kädestä.

Mutta, paras ystävä, entäpä jos minun kohtalonani onkin saada
surmanisku herra Monsoreaun kädestä.

-- Niin, ja kahdeksan päivän, kuukauden tai vuoden kuluttua siitä
muuttaa rouva Monsoreau miehensä luo. Ja se saa teidän sieluparkanne
raivostumaan, kun se joko ylhäältä tai alhaalta tuon kaiken näkee ja
kun se ruumiin puutteessa ei voi sitä estämäänkään tulla.

-- Oikeassa olet, Remy. Minä tahdon elää.

-- Se on hyvä. Mutta uskokaa minua: eläminen yksistään ei riitä,
vaan tulisi teidän seurata minun neuvoani, herra kreivi, ja koettaa
päästä herra Monsoreaun suosioon. Tällä kertaa hän on äärettömän
mustasukkainen Anjoun herttualle, joka teidän kuumeessa ollessanne
käveli rouva Monsoreaun ikkunan alla kuin mikäkin seikkaileva
espanjalainen ja joka tunnettiin seuralaisestaan Aurillystä.
Lähennelkää tuota mustasukkaista miestä, mutta elkää kysykö, mihin
hänen vaimonsa on joutunut, sillä sehän olisi tarpeetonta, koska
te sen kuitenkin tiedätte. Sanalla sanoen: koettakaa voittaa hänen
luottamuksensa, ja hän on joka paikassa sanova, että te olette ainoa
ylimys, jolla on Scipion hyveet.

-- Luulenpa todellakin, että neuvosi on hyvä. Kun en enää ole
karhulle mustasukkainen, koetan sen kesyttää. Siitä on tuleva
hauskaa. Remy, pyydä nyt minulta mitä hyvänsä, niin minä annan sen
sinulle, sillä minä tunnen olevani ylenmäärin onnellinen.

Samassa koputettiin ovelle.

-- Kuka siellä? -- kysyi Bussy.

-- Armollinen herra, -- vastasi sisälle tullut palvelija, -- muuan
aatelismies haluaa teitä puhutella.

-- Puhutella minua näin varhain? Miltä hän näyttää?

-- Hän on pitkä herra ja kasvonsa ovat hiukan naurettavat, mutta
muuten kunniallisen näköiset.

-- Mitä! -- huudahti Bussy. -- Olisikohan se Schomberg?

Hän antoi palvelijalle merkin, että vieras saisi astua sisään.

-- Ooh! -- heläytti Bussy ja nousi ylös, samalla kun Remy
hienotunteisuudesta siirtyi viereiseen huoneeseen. -- Tehän se
olettekin, herra Chicot.

Bussy loi gascognelaiseen katseen, mikä selvästi kysyi: mitä on
teillä täällä tekemistä?

Herra kreivi, minä tulen ehdottamaan teille pientä kauppaa.

-- Selittäkää lähemmin, -- sanoi Bussy kummastuneena.

-- Mitä minulle annatte, jos teen teille suuren palveluksen.

-- Se riippuu siitä millainen tuo palvelus on, -- vastasi Bussy
ylpeästi.

Chicot ei ollut sitä lainkaan huomaavinaan, vaan, käytyään istumaan,
virkkoi:

-- Huomaanpa, ettei minua käsketä edes istumaan.

Bussy punastui kovin.

-- Se on huolimattomuutta ja se korottaa palkkiota palveluksestani.

Bussy ei vastannut.

-- Herra kreivi, tunnetteko liigan?

-- Olen kuullut siitä paljo puhuttavan, -- vastasi Bussy ja alkoi
hiukan kiinnittää huomiotaan gascognelaisen puheisiin.

-- Hyvä on. Siinä tapauksessa tulee teidän tietää, että se on
kunniallisten kristittyjen muodostama yhdistys, jonka tarkoituksena
on mitä kristillisimmällä tavalla surmata joukottain kanssaihmisiään,
hugenotteja. Kuulutteko liigaan, herra kreivi?... Minä puolestani
siihen kuulun.

-- Mutta, hyvä herra...

-- Sanokaa vain jaa taikka ei.

-- Sallikaa minun lausua kummastukseni, -- virkkoi Bussy.

-- Minulla oli kunnia kysyä, kuulutteko te liigaan. Ettekö käsittänyt
minua?

-- Herra Chicot, koska minä en pidä kysymyksistä, joiden tarkoitusta
en ymmärrä, niin pyydän teitä vaihtamaan puheenainetta. Tahdon
odottaa vielä muutamia minuutteja, kuten kohteliaisuus vaatii,
ennenkuin teille sanon, että kun kerran en pidä kysymyksistä, en pidä
myöskään kysyjästä.

-- Hyvä! Kohteliaisuus on aina paikallaan, niinkuin tuo kunnon kreivi
Monsoreau sanoo hyvällä tuulella ollessaan.

Monsoreaun nimen kuullessaan ajatteli Bussy: onkohan mies aavistanut
jotain ja lähettänyt Chicotin nuuskimaan...

-- Kuulkaahan, herra Chicot, -- sanoi hän, -- käykää asiaan, jos
haluatte. Te tiedätte, ettei meillä tässä ole montakaan minuuttia
aikaa.

-- Ihan oikein. Mutta muutamat minuutit riittävät kuitenkin, sillä
muutamissa minuuteissa ehditään ilmaista paljo. Minä siis sanon
teille, ettei minun olisi tarvinnut teiltä kysyä, kuulutteko liigaan,
sillä ellette siihen vielä kuulu, tulette siihen kuitenkin pian
kuulumaan syystä että hänen korkeutensa Anjoun herttua kuuluu siihen.

-- Anjoun herttua! Kuka on teille sen sanonut?

-- Hän itse omassa korkeassa persoonassaan. Ja niinkuin juuri äsken
sanoin, ymmärrätte te hyvin, että kun kerran Anjoun herttua kuuluu
liigaan, ette tekään voi olla siihen kuulumatta, te, joka olette
hänen oikea kätensä. Helkkari vieköön! Pyhä liiga on tietenkin niin
viisas, ettei se tyydy yksikätiseen päällikköön.

-- Hyvä on, herra Chicot. Entä mitä sitten? -- kysyi Bussy jo
melkoista ystävällisemmällä äänellä.

-- Mitäkö sitten? -- toisti Chicot. -- Kas, jos te tosiaankin liigaan
kuulutte, taikka jos niin edes otaksutaan, niin saattaa teille käydä
samoin kuin hänen kuninkaalliselle korkeudelleen.

-- Mitä on sitten hänen kuninkaalliselle korkeudelleen tapahtunut? --
huudahti Bussy.

-- Hyvä herra, -- vastasi Chicot, ojentautuen suoraksi ja matkien
Bussyn äskeisiä eleitä, -- hyvä herra, minä en pidä kysymyksistä
enkä, jos suvaitsette, myöskään kysyjästä. Minä siis mielelläni näen,
että teidän kanssanne menetellään samoin kuin teidän herranne kanssa
viime yönä.

-- Herra Chicot, -- sanoi Bussy hymyillen, mikä merkitsi
anteeksipyyntöä, -- puhukaa, minä pyydän. Missä on Anjoun herttua?

-- Hän on arestissa.

-- Missä paikassa?

Huoneissaan Louvressa, jossa häntä vartioi minun neljä hyvää
ystävääni. Nimittäin Schomberg, joka eilen, kuten tiedätte, koska
juuri kuljitte ohi, värjättiin siniseksi, d'Epernon, joka meni
keltaiseksi kauhusta, Quélus, joka harmista punottaa ja Maugiron,
joka on tuiki valkeana ikävästä. Myöntäkää, että se on verraten
kaunista värileikkiä, sitäkin enemmän, kun Anjoun herttua alkaa käydä
kauhusta viheriäksi. Me Louvren etuoikeutetut vieraat saamme sitten
nauttia täydellisen sateenkaaren koko väriloistosta.

-- Hyvä herra, -- sanoi Bussy, -- luuletteko siis, että minun
vapauttani uhataan?

-- Tietysti, ja luulenpa vielä niinkin, että tällä hetkellä ollaan...
tai ainakin pitäisi oltaman matkalla teitä vangitsemaan.

Bussy hätkähti.

-- Pidättekö Bastiljista, herra kreivi? Se on hyvin sopiva paikka
ajatusten kokoomiseen. Ja herra Testu, joka siellä on kuvernöörinä,
antanee linnuilleen kutakuinkin siedettävää ravintoa.

-- Aiottaisiinko minut sulkea Bastiljin vankilaan?

-- Aiotaan. Minulla lienee taskussani jotain, mikä hiukan muistuttaa
määräystä teidän sinne viemiseenne, -- vastasi Chicot. -- Tahdotteko
nähdä?

Samassa otti Chicot esille kuninkaan allekirjoittaman
vangitsemismääräyksen, jonka mukaan Clermontin Ludvig, kreivi Bussy
d'Amboise oli heti pidätettävä.

-- Hyvä herra, -- lausui Bussy hämmentyneenä, -- te teette tosiaankin
minulle palveluksen.

-- Sitä nöyrimmästi itsekin uskoisin, -- vastasi gascognelainen.

-- Herrani, minä vannotan teitä, olkaa vilpitön minua kohtaan ja
sanokaa, onko tarkoitus vahingoittaa minua toisella taholla, kun te
nyt minut pelastatte? Tehän pidätte kuninkaasta, mutta kuningas ei
pidä minusta.

-- Herra kreivi, -- vastasi Chicot ja nousi ylös, -- minä teidät
pelastan vain siitä syystä, että tahdon teidät pelastaa. Ajatelkaa
muutoin menettelystäni miten haluatte.

-- Mutta, hyvä herra, suvaitkaa minulle sanoa, mistä tämä
hyväntahtoisuus johtuu?

-- Oletteko unohtanut, että minä pyydän palkintoa?

-- En, sehän on totta. Herra Chicot, millä tavalla voin teitä
palvella?

-- Lupaatteko tehdä sen mitä teiltä pyydän?

-- Lupaan, niin totta kuin nimeni on Bussy ja mikäli pyyntönne
täyttäminen on minun vallassani.

Se riittää, -- vastasi Chicot. -- Nouskaa nyt ratsunne selkään, niin
minä sitten vien vangitsemismääräyksen viranomaisille.

-- Te ette siis itse minua vangitsisikaan?

-- Missä! Miksikä minua luulette! Minä olen aatelismies, hyvä herra.
Pankaa se mieleenne.

-- Mutta minähän hylkään herrani, herttuan.

-- Ei teidän tarvitse kantaa siitä tunnonvaivoja. Hänkin jo on
hylännyt teidät.

-- Te olette oikeudenmukainen aatelismies, herra Chicot.

-- Perhana vieköön! Sen kyllä itsekin tiedän, vastasi gascognelainen.

Bussy huusi Remytä.

-- Remy, -- sanoi hän, -- järjestä meille ratsut valmiiksi.

-- Ne ovat jo satuloidut, armollinen herra, -- vastasi Remy
rauhallisesti.

Bussy sanoi nyt Chicotille jäähyväiset ja kiitti häntä vieläkin
kerran.

-- Anteeksi, herra kreivi, -- virkkoi gascognelainen, -- mutta
sallikaa minun katsella teidän lähtöänne.

He menivät kaikki kolme tallipihalle, jossa muuan palvelija piteli
kahta satuloitua hevosta.

-- Mihin päin me lähdemme? -- kysyi Remy, tarttuen suitsiin
välinpitämättömän näköisenä.

-- En tiedä, -- vastasi Bussy, joko hän sitten epäröi tai oli
epäröivinään.

-- Mitä sanoisitte Normandiasta? -- kysyi Chicot, silmäillen ratsuja
asiantuntijan katsein.

-- Ei, se on liian lähellä, -- huomautti Remy.

-- Entäpä Flanderista? -- ehdotteli Chicot.

-- Se on taas liian kaukana, -- väitti lääkäri. -- Eiköhän olisi
parassa painaa Anjouta kohti, sillä se on kohtalaisen kaukana? Eikö
niin teidänkin mielestänne, herra kreivi?

-- Olkoon menneeksi! Anjouhun siis! -- myönnytti Bussy punastuen.

-- Herra kreivi, -- lausui Chicot, -- koska te nyt olette valinneet
matkanne määrän ja olette valmiita, niin jääkää hyvästi! Ajatelkaa
minuakin rukouksissanne.

Tuo kunnon aatelismies poistui yhtä vakavana ja mahtavannäköisenä
kuin oli tullutkin.

-- Kuinka kohtalo onkaan kummallinen, herra kreivi, -- virkkoi Remy.

-- Rientäkäämme! -- huusi Bussy. -- Ehkäpä vielä ehdimme hänet
matkallamme saavuttaa.

-- Ah! -- huokasi Remy. -- Jos te autatte kohtaloa, niin riistättehän
siltä sen oman ansion.

Ja he kannustivat ratsujaan ja läksivät ratsastamaan täyttä neliä.



10.

Kuningas nimittää liigan päällikön.


Suuren vastaanoton hetki oli tullut. Parisi oli lähettänyt Louvreen
lähetystöjä liigalaisten ja käsityöläisten puolesta, maistraatistaan
ja sotaväestään sekä suuret joukot katselijoita.

Kuningas, joka upseeriensa, ystäviensä ja perheensä seurassa oli
sijoittunut valtaistuinsaliin, katseli kaikkien lähetystöjen ja
virkakuntien ohikulkua. Kun lähetystöjen vanhimmat, johtajat,
olivat jääneet palatsiin, saivat lähetystöjen muut jäsenet siirtyä
heille varattuihin paikkoihin linnanpihalle. Kuningas saattoi siis
sivumennen silmäillä väkijoukkoja ja melkeinpä laskea vihollistensa
luvun. Hänellä oli tässä hyvänä apuna joko Chicot, joka seisoi
kuninkaallisen tuolin taa piiloutuneena, tahi leskikuningattaren
ilmeikäs katse taikka yhden tai toisen liigalaisen varomattomat eleet.

Yht'äkkiä astui sisään Monsoreaun kreivi.

-- Katsos, -- virkkoi Chicot, -- katsohan vaan pikku Henrik.

-- Mitä pitäisi minun katsoa?

-- No nyt on kumma! Katso ylihovijahtimestarisi. Hänhän on niin
kalpea ja niin tomun ja lian vallassa, että hän kyllä ansaitsee
huomiota.

-- Hänpä se tosiaankin on, -- sanoi kuningas.

Henrik viittasi Monsoreaulle, ja tämä tuli lähemmäksi.

-- Mitä! Tekö olette Louvressa, hyvä herra? -- kysyi Henrik. -- Minä
luulin teidän olevan Vincennesissä metsäpeuraa etsimässä.

-- Peura oli tiedossa jo kello seitsemän tänäaamuna, sire. Mutta kun
kello läheni kahtatoista ilman että minä sain mitään tietoa, pelkäsin
minä, että jokin onnettomuus on kohdannut teidän majesteettianne.

-- Todellako?

-- Sire, -- jatkoi kreivi, -- jos olen laiminlyönyt velvollisuuteni,
niin pyydän, ettei teidän majesteettinne pitäisi sitä muuna kuin
minun alamaisena valppautenani teidän majesteettinne korkean
persoonan suhteen.

-- Hyvä, olkaa vakuutettu siitä, että minä osaan antaa sille oikean
arvonsa.

-- Kun minä nyt, -- jatkoi kreivi hieman epäröivällä äänellä, -- olen
tullut rauhoitetuksi teidän majesteettinne hyvinvointiin nähden, niin
palaan minä takaisin Vincennesiin, jos niin vaaditaan, ja...

-- Ei, ei, jääkää tänne. Tuo metsästysretki oli vain satunnainen
päähänpisto. Saatte jäädä tänne. Minä tarvitsen ympärilläni niitä,
jotka ovat minulle uskollisia, ja te itse olette nyt lisännyt niiden
lukumäärää, joihin minä voin luottaa.

Monsoreau kumarsi.

-- Missä paikassa teidän majesteettinne määrää minut täällä olemaan?

-- Etkö lainaa häntä minulle puoleksi tunniksi? -- kuiskasi Chicot
kuninkaan korvaan.

-- Mitä tarkoitusta varten?

-- Häntä hiukan kutitellakseni. Mitä sinä siitä välität? Sinä oletkin
minulle korvauksen velkaa, koskapa pakotat minun olemaan saapuvilla
niin ikävässä toimituksessa kuin tämä on.

-- No, vie hänet sitten.

-- Minulla oli kunnia kysyä, mihin teidän majesteettinne määrää minut
istumaan? -- kysyi kreivi uudelleen.

-- Luulin jo teille vastanneeni. Asettukaa, mihin haluatte,
esimerkiksi minun kuninkaallisen tuolini taakse. Siellä on minun
ystävilläni paikkansa.

-- Kas niin, tulkaa tänne, ylihovijahtimestarimme, -- virkkoi
Chicot ja, siirtyen hieman syrjään, tarjosi herra Monsoreaulle osaa
istumapaikastaan, -- tulkaa tänne haistelemaan noita veitikoita. Ne
ovat tosiaankin sellaisia otuksia, joita koiratkin pystyy vainuamaan.
Tuhannen tulimaista, herra kreivi, millainen haju! Nyt kulkevat
suutarit ohitse. Katsokaas, nyt tulee nahkurit. Kautta kunniani, jos
te eksytte niiden jäljiltä, niin otan minä teiltä pois valtakirjanne.

Herra Monsoreau oli kuulevinaan, vaikkei kuullutkaan, sillä hän
katseli lakkaamatta ympärilleen ylen hajamielisenä, mikä ei jäänyt
kuninkaaltakaan huomaamatta, varsinkin kun Chicot siitä kuninkaalle
viittasi.

-- Tiedätkö, -- virkkoi Chicot, -- ketä ylihovijahtimestarisi nyt
vainuaa?

-- En. Ketäpä sitten?

-- Hän nuuskii Anjoun herttuata.

-- Otus ei ole ainakaan näkyvissä, -- vastasi Henrik nauraen.

-- Ei, mutta sen otaksutaan olevan läheisyydessä, -- vastasi Chicot.
-- Tahtoisitko hänen jäävän tietämättömäksi siitä, missä otus oleksii?

-- Myönnän, ettei minulla olisi mitään sitä vastaan, vaikkapa hän
saisikin väärinkäsityksen asiasta.

-- Varroppa sitten vähän, niin minä ajan hänet pensaikkoon. Sanotaan,
että susi vainuaa kettua, mutta siinä se pettyy. Kysyppä häneltä,
missä on hänen kreivittärensä.

-- Mitä varten?

-- Sittenpähän saat nähdä.

-- Herra kreivi, -- virkkoi Henrik, -- missä on teidän
kreivittärenne? Minä en näe häntä naistemme joukossa.

Kreivi hätkähti, kuin olisi käärme häntä purrut. Chicot raappi
nenäänsä ja siristeli silmiään.

-- Sire, -- vastasi ylihovijahtimestari, -- vaimoni on sairas.
Parisin ilma on epäterveellistä. Pyydettyään ja saatuaan eilen
kuningattarelta luvan matkusti hän viime yönä isänsä seurassa
Méridoriin.

-- Mihin seutuun Ranskaa hän siinä tapauksessa matkustaa? -- kysyi
kuningas, ollen iloinen saadessaan nahkurien ohikulkiessa kääntää
päänsä syrjään.

-- Anjouhun, jossa hän on syntynyt, -- vastasi kreivi.

-- Kreivitär parka, -- sujautti Chicot, -- saattaa kuolla ikävään
pitkillä teillä ja taipaleilla!

-- Minä mainitsin hänen majesteetilleen, että vaimoni isä on mukana.

-- Voihan olla niinkin, että jokin isä on kunnioitettava, mutta
erityisemmän huvittava hän tuskin on, ja ellei kreivittärellä olisi
ketään muuta, joka häntä hauskuuttaisi, niin... Mutta onneksi...

-- Mitä tuo "onneksi" merkitsee? -- kysyi kreivi kiivaasti.

-- Niin, mitä tarkoittaa se sana? -- kysäsi kuningaskin.

-- Onneksi merkitsee aina onneksi. Se tarkoittaa, että jokin
asianhaara oli onnellinen ja että minä siinä ihmettelin sallimuksen
johdatusta. Onneksi, niin ajattelin, ovat muutamat ystävämme tällä
hetkellä mitä hupaisimmalla huvittelumatkalla, ja jos he tapaisivat
kreivittären, olisivat he varmaan hänelle suureksi huviksi. Niin,
-- lisäsi Chicot huolettomasti, -- koska he kerran matkustavat
samaa tietä, niin luultavasti he hänet kohtaavatkin. Olenpa heidät
kuin näkevinäni. Ja sinä, Henrik, jolla on vilkas mielikuvitus,
voit helposti kuvitella, miten he ratsastavat kreivittären rinnalla
ja kertovat tuhansia kaskuja, jotka saavat tuon rakastettavan
kreivittären naurusta puolikuolleeksi.

Se oli uusi tikarinpisto ylihovijahtimestariin, mutta sitä ei
sopinut kuninkaan läsnäollessa paljastaa, ja kuningas oli, varsinkin
välimiten, liittolaisenakin Chicotille. Monsoreau siis hillitsi
itsensä, niin vaikeata kuin se olikin, ja virkkoi ystävällisin äänin
ja katsein:

-- Mitä! Onko nyt ystäviänne tosiaankin matkalla Anjouhun?

-- Voitte mennä vieläkin pitemmälle ja sanoa, että teidän omia
ystäviänne on sinne matkalla, koska ne ovat pikemmin teidän kuin
minun ystäviäni.

-- Te hämmästytätte minut, herra Chicot, -- sanoi kreivi. -- En tunne
ainoatakaan, joka...

-- Kylläpä te näyttelette salaperäisen osaa!

-- Minä vakuutan, etten siinä suhteessa tiedä mitään.

-- Kuitenkin, herra kreivi, -- jatkoi Chicot, -- ovat nuo ystävät
teille niin rakkaita, että te juuri äskenkin tottumuksesta... sillä
tiedättehän hyvin heidän matkustaneen Anjouhun... silmillänne etsitte
niitä täältä joukkojen seasta, tietystikään niitä löytämättä.

-- Minäkö? -- huudahti kreivi.

-- Juuri te, herra ylihovijahtimestari, kalpein kaikista entisistä,
nykyisistä ja tulevista jahtimestareista, kaikista mitä autuaan
Nimrodin ajoista edeltäjänne, herra Auterfortiin saakka on ollut.

-- Herra Chicot!

-- Kalpein minä sen toistan. _Veritas veritatum_. [Suurin totuus
kaikista totuuksista. Suom. muist.] Tämä sanantapa on kuitenkin kovin
sivistymätön, sillä eihän koskaan voi olla olemassa muuta kuin _yksi_
totuus. Jos niitä näet olisi esimerkiksi kaksi, täytyisi jommankumman
olla väärän. Mutta ettehän te, herra Esau, olekkaan filologi.

-- En hyvä herra, sitä en ole, ja senvuoksi pyydän teitä palaamaan
noihin ystäviin ja mainitsemaan ne nimeltään, jos teidän rajaton
kuvittelukykynne sen sallii.

-- Kas vaan! Te toistatte aina yhtä ja samaa asiaa, herra kreivi.
Vainutkaapa siis, sehän kuuluu ammattiinne, ja siitä on tuo
metsäpeura parka hyvänä esimerkkinä, se sama peura, jota tänä aamuna
häiritsitte ja jolla ei ollut edes syytä odottaa teidän puoleltanne
sellaista kohtelua. Jos teidät estettäisiin nukkumasta, niin mitäpä
siitä pitäisitte?

Monsoreaun katse harhaili kauhistuneena Henrikin seuralaisten parissa.

-- Mitä! -- huudahti hän, huomattuaan kuninkaan viereisen tuolin
tyhjäksi. -- Missä on Anjoun herttua?

-- No niin, no niin! -- virkkoi gascognelainen. -- Nyt alatte päästä
jälille.

-- Onko hän matkustanut tänään?

-- Hän on matkustanut tänään, -- vastasi Chicot, -- mutta mahdollista
on sekin, että hän matkusti jo eilen. Te ette ole kielentutkija,
herra kreivi, niin että ette voi kovin tarkoin erottaa eri
aikamuotoja. Mutta kysytäänpä kuninkaalta, joka sellaisia asioita
ymmärtää. Kuulehan, pikku Henrik, milloinka veljesi hävisi!

-- Viime yönä, -- vastasi kuningas.

-- Herttua siis on matkustanut, -- mutisi Monsoreau kalmankalpeana ja
vapisevana. -- Voi, hyvä jumala, sire, mitä te sanotte?

-- En sano, -- vastasi kuningas, -- että veljeni on matkustanut,
vaan että hän on kadonnut, ilman että hänen parhaat ystävänsäkään
tietävät, mihin hän on mennyt.

-- Ah, jos voisin sitä uskoa! -- virkkoi kreivi hammasta purren.

-- No, mitäpä te sitten tekisitte? Sitäpaitsi mitä pahaa siinä olisi,
vaikkapa hän lausuisikin kreivittärellenne muutamia kohteliaisuuksia?
Rakas Fransimme on perheen ainoa seurustelijasielu, hänen veljellään
on muutakin tekemistä. Helkkari! Eihän toki ole liika paljon, että
hovissa on edes yksi ruhtinas, joka edustaa Ranskan kansan luonnetta.

-- Minä olen hukassa, -- mutisi kreivi ja näytti aikovan poistua,
mutta Chicot pidätti hänet.

-- Pysykäähän hiljaa, jumalan nimessä! Tehän vain vääntelette
itseänne, ja se kiusaa kuningasta. Minäpä tahtoisin todellakin olla
teidän rouvanne sijassa, vaikkapa vaan nähdäkseni kaksinokkaista
prinssiä ja herra Aurillya, joka soittaa luuttua kilpaa autuaan herra
Orpheuksen kanssa. Teidän rouvanne on ylen onnellinen!

Monsoreau oli suunniltaan vihasta.

-- Hiljaa, hiljaa, herra ylihovijahtimestari, -- jatkoi Chicot. --
Salatkaa toki hiukkasen iloanne. On sopimatonta antaa liian suurta
valtaa tunteilleen. Kuulkaa nyt kuninkaan puhetta.

Ylihovijahtimestarin täytyi pysytellä hiljaa, sillä Louvren salit
täyttyivät yhä enemmän ja enemmän. Guisen herttua oli tullut sisälle
ja polvistunut kuninkaan eteen, mutta samalla hän oli luonut
kummastuneen ja levottoman katseen Henrikin viereiseen tyhjään
tuoliin.

Kuningas nousi seisomaan ja airueet vaativat hiljaisuutta.



11.

Jatkoa.


-- Hyvät herrat, -- lausui kuningas täydellisen hiljaisuuden
vallitessa ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että Schomberg, Quélus,
Maugiron ja d'Epernon, jotka olivat luovuttaneet vartioimistehtävänsä
kymmenelle sveitsiläiselle, seisoivat hänen takanaan, -- hyvät
herrat! Koska kuningas, niin sanoakseni, on asetettu taivaan ja maan
välille, kuulee hän yhtä selvästi äänet ylhäältä kuin alhaaltakin,
eli mitä jumala tarjoo ja mitä hänen kansansa pyytää. Vallan
antaminen yhden ainoan henkilön käsiin katolisen kirkon suojelemisen
tarkoituksessa on, minä sen huomaan, on kelpo takuu kaikkien
alamaisteni puolesta. Niinpä onkin Guise serkkuni tekemä ehdotus
saanut hyväksymiseni, ja minä julistan nyt pyhän liigan virallisesti
vahvistetuksi ja laillisesti voimassaolevaksi. Ja kun tätä varten
tarvitaan sopiva ja mahtava päällikkö, ja kun on tärkeätä, että
päällikkö, joka kirkon tukemista varten nimitetään, on tämän kirkon
uskollisimpia kannattajia, niin asetan minä liigan etunenään
kristityn ruhtinaan ja julistan täten, että liigan päällikkönä tulee
olemaan...

Henrik tässä ihan tahallaan hetkiseksi keskeytti, ja hiljaisuus oli
niin täydellinen, että olisi voinut kuulla kärpäsen surinan.

-- Ja minä siis julistan, että päälliköksi tulee Henrik
Valoisilainen, Ranskan ja Puolan kuningas.

Lausuessaan nämä sanat Henrik korosti ääntään riemun ilmaisun
merkiksi, innostaakseen siten ystäväinsä rohkeutta ja musertaakseen
tarmon liigalaisilta, joiden sekava murina ilmaisi tyytymättömyyttä,
hämmästystä ja pelkoa.

Guisen herttua seisoi siinä masennettuna, ja isot hikikarpalot
helmeilivät hänen otsallaan. Hän katsahti Mayennen herttuaan ja
kardinaaliin.

Kardinaali siirtyi seurueensa keskeltä veljensä luo ja kuiskasi tälle:

-- Frans, minä pelkään, että me emme ole turvassa täällä.
Kiiruhtakaamme sanomaan jäähyväiset, sillä rahvaalla on omat
oikkunsa, ja sama kuningas, jota se eilen halveksi, saattaa ainakin
muutamain päiväin kuluttua muuttua sen epäjumalaksi.

-- Niin kyllä, -- sanoi Mayenne, -- poistukaamme vaan. Odottele
veljeämme täällä, niin menen minä järjestämään paluumatkaamme.

Sillävälin oli kuningas kirjoittanut nimensä julistuskirjan alle,
jonka herra Morvilliers jo etukäteen oli laatinut, ainoa, joka,
paitsi leskikuningatarta, tunsi salaisuuden. Luonteenomaisen
iloisesti ojensi sitten Henrik III kynän Guisen herttualle ja,
osottaen sormellaan erääseen kohtaan paperille, sanoi nenäänsä puhuen:

-- Kirjoitahan, rakas serkkuni, nimesi juuri tuohon minun nimeni
alle, ja sitten tulee Mayennen herttuan vuoro.

Mutta Mayennen herttua oli jo menossa rappukäytävässä ja kardinaali
oli pujahtanut toiseen huoneeseen. Kuningas huomasi heidän olevan
poissa ja virkkoi:

-- Jätä niin ollen kynä ylihovijahtimestarillemme.

Herttua allekirjoitti, antoi kynän Monsoreaun kreiville ja aikoi
poistua.

-- Odotahan hiukan, -- sanoi kuningas.

Ja sillä aikaa kun saapuvilla oleva aatelisto ja eri järjestöjen
vanhimmat valmistautuivat allekirjoittamaan, osaksi kuninkaan oman
nimikirjoituksen alapuolelle, osaksi sivulla oleviin lehtiin, joihin
sitten liitettäisiin kaikki ne lehdet, jotka edellisenä iltana olivat
täyttyneet ylhäisten ja alhaisten, aatelisten ja aatelittomain
nimikirjoituksista, lausui kuningas Guisen herttualle:

-- Serkkuni, minä otaksun, että te pääkaupunkimme turvaksi olitte
aikonut muodostaa lujan armeijan liigan yhdistyneistä voimista. Tämä
armeija on nyt järjestetty kaikkein sopivimmalla tavalla, sillä onhan
kuningas parisilaisten luonnollinen sotapäällikkö.

-- Tietenkin, sire, -- vastasi herttua, tietämättä oikein itsekään,
mitä sanoi.

-- Mutta minä en unohda, -- jatkoi kuningas, -- että minulla
on toinenkin armeija ja että sen armeijan ylipäällikkyys
oikeudenmukaisesti kuuluu valtakunnan etevimmälle sotapäällikölle.
Siis: samalla kun minä komennan liigaa, matkustakaa te, serkkuni,
komentamaan armeijaa.

-- Milloin tulee minun matkustaa, teidän majesteettinne? -- kysyi
herttua.

-- Heti, -- vastasi kuningas.

-- Henrik! Henrik! -- huusi Chicot, jota hovitapa esti juoksemasta
esiin ja keskeyttämästä kuninkaan puhetta. Mutta kun Henrik ei
kuullut Chicotin huudahdusta, tahi, vaikka olisi kuullutkin, ei
ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, lähestyi Chicot kumarrellen, suuri
kynä kädessään, ja tunkeuduttuaan ihan Henrikin luo kuiskasi tälle:

-- Etkö voi pitää suutasi kiinni, pöllö? Mutta se oli liian
myöhäistä, sillä kuningas oli jo Guisen herttualle antanut edeltäpäin
tehdyn ja allekirjoitetun valtakirjan, ja se oli tapahtunut
gascognelaisen eleistä ja irvistelyistä huolimatta. Guisen herttua
sai valtakirjan ja poistui... Kardinaali odotteli häntä salin ovella,
ja Mayenne vartoili heitä kumpaakin Louvren portilla. He nousivat
kaikki kolme ratsujensa selkään ja kymmenen minuutin kuluttua olivat
he Parisin ulkopuolella.

Muutkin vetäytyivät vähitellen pois. Muutamat huusivat: eläköön
kuningas! toiset: eläköön liiga!

-- Niinpä olenkin nyt saanut, -- virkkoi Henrik, -- tämän suuren
problemin ratkaistuksi.

-- Aivan niin, -- mutisi Chicot, -- näytpä olevankin oivallinen
laskumestari.

-- Epäilemättä, -- vastasi kuningas, -- sillä minähän sain kaikki ne
lurjukset huutamaan eri lailla ja kuitenkin huutamaan samaa.

-- Voi, sire, sire! -- huudahti suosikit, kuninkaan ympärillä
hälisten. -- Mikä mainio ajatus teillä olikaan!

Nyt ne luulevat satavan rahoja kuin mannaa, -- tuumaili Chicot.

Henrik saatettiin riemukulussa huoneisiinsa, mutta Chicot
näytteli muinaisajan vaikertajan osaa, kulkien valittaen herransa
perästä. Tämä Chicotin temppu, jolla hän tahtoi huomauttaa päivän
epäjumalasta, vaikka tämä olikin vain tavallinen kuolevainen ihminen,
kummastutti kuningasta siinä määrin, että hän käski kaikkien muitten
poistua ja jäi kahdenkesken Chicotin kanssa.

-- Kuulkaapas, -- virkkoi Henrik gascognelaiseen kääntyen, -- te ette
siis milloinkaan ole tyytyväinen, mestari Chicot, ja alkaa tuntua
ihan sietämättömältä! En minä pyydä sinulta kohteliaisuutta, vaan
tervettä järkeä.

-- Olet oikeassa, Henrik, sanoi Chicot, -- sillä juuri sitäpä sinä
parhaiten tarvitsisitkin.

-- Myönnä ainakin se, että minä menettelin nyt viisaasti.

-- Sitä juuri en voi myöntää.

-- Vai niin! Oletko sinä kateellinen, herra Ranskan kuningas?

-- Minäkö? Taivas siitä varjelkoon! Ei tule koskaan kysymykseenkään,
että sinua kannattaisi kadehtia.

-- Aina sama moitiskelija!...

-- Ah, sitä itserakkautta!

-- Sanoppa, olenko minä liigan kuningas vai enkö.

-- Onhan selvää, että sinä olet. Mutta...

-- Mitä "mutta"?

-- Mutta sinä et enää ole Ranskan kuningas.

-- Kuka sitten on se?

-- Kaikki muut, paitsi sinä, Henrik. Veljesi ennen muita.

-- Veljenikö? Kenestä sinä puhut?

-- Kenestäkäs muusta kuin Anjoun herttuasta!

-- Joka on vankini.

-- On, mutta niin vanki kuin hän onkin, on hänet voideltu
kuninkaaksi, ja sitä et ole sinä.

-- Kuka on hänet voidellut?

-- Guisen kardinaali. Alappas nyt, Henrik, ylistellä poliisiasi.
Parisissa Pyhän Genovevan kirkossa voidellaan kuningas
kolmenkymmenenkolmen henkilön läsnäollessa, etkä sinä tiedä siitä
mitään.

-- Kuinka sinä sitten tiedät sen, jota minä en tiedä?

-- Senvuoksi että herra Morvilliers on sinun poliisimestarisi, mutta
minä sitävastoin olen oma poliisimestarini.

Kuningas rypisti kulmiaan.

-- Siis, ellemme ota lukuun Valoisin Henrikkiä, on meillä Anjoun
Frans Ranskan kuninkaana. Ja sitten, -- lisäsi Chicot, ollen kuin
jotain muistelevinaan, -- on meillä lisäksi Guisen herttua.

-- Guisen herttuako? Kaunis kuningas, totisesti, jonka minä karkoitan
ja lähetän armeijaan!

-- Niin, ikäänkuin sinua ei olisi karkoitettu Puolaan ja ikäänkuin
la Charitén ja Louvren välimatka ei olisi lyhempi kuin Krakaun ja
Parisin! Että sinä lähetit hänet armeijaan, siinä juuri piilee
sinun sotaliikkeittesi hienous! Sinä jätät kolmekymmentätuhatta
miestä hänen komennettavikseen, saamari, ja millainen armeija
sitten!... Todellinen armeija... ei sen tapainen kuin sinun
liigasi... Ohoo! Poroporvareista kyhätty armeija on paikallaan
Valoisin Henrikille, suosikkien kuninkaalle. Mutta Guisen Henrikillä
täytyy olla sotilasarmeija. Entä millaisia sotilaita? Karaistuneita
taistelijoita, jotka kykenevät nujertamaan kaksikymmentä liigan
kaltaista armeijaa. Jos Guisen Henrikin mieli jonakin päivänä
tekisi kuninkaan nimeä, tarvitsisi hänen vain kääntää rummuttajansa
pääkaupunkia kohti ja sanoa: eteenpäin! Nielaiskaamme Parisi
suupalaksemme Valoisin Henrikeineen ja Louvreineen! Ja ne lurjukset
sen kylläkin tekisivät, sillä minä ne tunnen.

-- Te unohdatte ainoastaan yhden seikan, syväajatuksinen herra
politikko.

-- Se on paljo mahdollista, varsinkin jos sillä, jonka olen
unohtanut, on neljännen kuninkaan nimi.

-- Ei, te unohdatte, -- jatkoi Henrik halveksivasti, -- että kun
tahdotaan hallita Ranskaa silloinkun jollain Valois-suvun jäsenellä
on kruunu päässään, niin on hieman katsottava ajassa takaperin
ja muisteltava esi-isiä. Jos jotain sellaista pälkähtäisi Anjoun
herttuan päähän, niin se ei merkitse mitään, sillä hänen syntyperänsä
antaa tukea hänen vaatimuksilleen. Hänen ja minun esi-isäni ovat
samoja. Meidän kesken jääköön vaan kysymys avoimeksi, sillä eihän
meillä ole muuta eroavaisuutta sukuun nähden kuin esikoisoikeus...
Mutta Guise!... Ah, mestari Chicot, ystäväni, lueksihan ensin
sukutietoja ja sano vasta sitten, eivätkö Ranskan liljat lainkaan
ole Lothringin lintuja etevämmät? [Valoisin suvun vaakuna tunnettiin
liljoistaan, kun taas Lothringin suvun vaakunan tunnusmerkkeinä oli
lintuja. Suom. muist.]

-- Mutta, Henrik, juuri siinä se erehdys piileekin: Guisen suku on
ylhäisempää kuin luuletkaan.

-- Eikö ehkä omaakin sukuani ylhäisempää? -- kysyi Henrik hymyillen.

-- Siinä ei ole mitään _ehkä_-sanaa siinä, pikku Henrikkini.

-- Te olette narri, herra Chicot.

-- Se on arvonimeni.

-- Mutta minä tarkoitan, että te tosiaankin olette hullu, hullu, niin
että teidät pitäisi panna köysiin. Menkää ja opetelkaa lukemaan, hyvä
ystävä.

-- Hyv'on, Henrik, sinä, joka osaat lukea etkä tarvitse minun
laillani mennä kouluun, voit lukea tämän tästä.

Chicot veti samalla povitaskustaan esiin sen pergamentin, jolle
mestari Nicolas David oli kirjoittanut tuon tunnetun sukutietonsa,
jonka paavi oli Avignonissa allekirjoittanut ja joka osotti, että
Guisen herttua polveutui Kaarle Suuresta.

Henrik kalpeni silmäiltyään pergamenttia ja huomattuaan lähettilään
allekirjoituksen vieressä Pyhän Pietarin sinetin.

-- Mitäs sanot siitä, Henrik? Eivätkö Ranskan liljat ole yhtään
huonontuneet, vai miten? Minusta tuntuu, että Lothringin linnut
haluaisivat lentää yhtä korkealle kuin Caesarin kotkat.

-- Kuinka olet saanut hankituksi tuon sukuselvityksen?

-- Se oli asianajaja Nicolas Davidin päänaluksella, kun hän tässä
tuonaan oli Lyonissa.

-- Kuka sen sieltä otti?

-- Muuan hyvä ystäväni, joka on munkki ja jonka nimi on Gorenflot.

-- Mitä! -- huudahti Henrik. -- Sekö inhottava räyhääjä, joka piti
hävyttömän puheen Pyhän Genovevan luostarissa ja joka eilen loukkasi
minua kadulla? Siinä tapauksessa hän lienee ne varastanut.

-- Ei, hän on ottanut ne väkisin.

-- Nicolas Davidiltako, siltä soturilta? Mutta miksei hän, noin
arvokkaan teon tehtyään, ole ilmoittautunut minulle ansaitun
palkinnon saamista varten?

-- Hän on vaatimattoman nöyrästi palannut takaisin luostariinsa ja
pyytää vain unohtamaan sen seikan, että hän milloinkaan on ollut
sieltä poissa.

-- Chicot, sinun ystäväsi on, kautta kunniani, saava ensimäisen
avonaiseksi joutuvan apotinpaikan.

-- Minä kiitän hänen puolestaan, -- sanoi Chicot ja lisäsi
itsekseen: nyt on ystäväni joutunut kahden tulen väliin, Mayennen
ja Valoisilaisen, hirttonuoran ja virkaylennyksen. Kumpikohan hänen
kohtalokseen tulee: hirsipuuko vai apotinpaikka.



12.

Eteocles ja Polynices.


Se juhlallinen päivä, jona liiga vahvistettiin, päättyi yhtä
mieluisasti kuin oli alkanutkin.

Kuninkaan ystävät riemuitsivat. Liigan papit valmistautuivat
julistamaan Henrikin pyhimykseksi, suosikit virkkoivat: viimeinkin on
leijona valveutunut. Liigalaiset sanoivat: lopultakin sai kettu ansan
vainutuksi.

Heti kun Monsoreau aikoi poistua riensi Chicot häntä vastaan. Ketään
liigalaisia ei enää ollut palatsissa eikä gascognelaisien tarvinnut
kuninkaan vuoksi mitään pelätä.

-- Mihin teillä on sellainen kiire, herra ylihovijahtimestari?

-- Hänen kuninkaallisen korkeutensa luo. Olen levoton hänen tähdensä.
Tähän aikaan ei mikään ruhtinas voi matkustaa ilman seuruetta.

-- Joutavuuksia! Puheenaoleva ruhtinas on niin rohkea, että hän on
melkein huimapäinen.

Ylihovijahtimestari katsahti gascognelaiseen.

-- Joka tapauksessa, -- jatkoi Chicot, -- vaikka tekin olette
levoton, olen minä vieläkin levottomampi.

-- Kenenkä vuoksi.

-- Myöskin hänen korkeutensa.

-- Mistä syystä.

-- Ettekö siis tiedä, mitä puhutaan?

-- Hänenhän sanotaan matkustaneen?

-- Hänen kuiskaillaan kuolleen, -- suhahti gascognelainen.

-- Ah! -- virkahti Monsoreau, äänessään kummastus, jossa osittain
soinnahti ilon väreilyä, -- mutta tehän juuri äsken sanoitte hänen
matkustaneen.

-- Sanoin, koska minulle oli niin sanottu. Olen niin hyväajatuksinen,
että uskon kaiken mitä minulle kerrotaan. Mutta nyt, nähkääs, on
minulla syytä luulla, että jos prinssi parka on matkalla, on hän
matkalla toiseen maailmaan.

-- Mistä olette saanut noin ikävät tietonne?

-- Hän tuli Louvreen eilen, vai kuinka?

-- Tuli tietysti. Ja minä tulin tänne hänen mukanaan.

-- Hyv'on. Hänen ei ole nähty täältä poistuvan.

-- Entä Aurilly ja herttuan muu väki?

-- Kadonneet, kaikki kadonneet!

-- Te laskette leikkiä, herra Chicot.

-- Kysykää itse.

-- Keneltä sitten?

-- Kuninkaalta.

-- Eihän hänen majesteetiltaan sovi kysyä?

-- Joutavia! Se riippuu siitä, miten kysymys tehdään.

-- Minä koetan. En voi jäädä tällaiseen epävarmuuteen.

Kreivi meni kuninkaan virkahuoneeseen.

-- Kuningas on mennyt Anjoun herttuan luo, -- sai hän vastaukseksi.

-- Anjoun herttuan luo! -- toisti kreivi ja katsahti Chicotiin. --
Prinssi ei siis olekaan kuollut?

-- Hm! -- murahti gascognelainen. -- Luulenpa, ettei siitä paljo
puutukkaan.

Kreivi ei oikein tiennyt, mitä hänen pitäisi uskoa. Näytti siltä,
että Anjoun herttua ei olisi poistunut Louvresta. Eräät kuulemansa
lausunnot vielä sitä otaksumista vahvistivat. Mutta kun hän ei
tiennyt varsinaista syytä prinssin poissaoloon, niin se poissaolo
häntä äärettömästi ihmetytti.

Kuningas oli tosiaankin lähtenyt Anjoun herttuan luo.
Ylihovijahtimestarin täytyi siis jäädä odottelemaan etuhuoneeseen.

Niin jo olemme maininneet, oli neljän suosikin sijaan, jotta
he saivat olla suuressa vastaanotossa saapuvilla, asetettu
sveitsiläiskaartista vartioita. Mutta heti kokouksen päätyttyä
menivät he jälleen, tehtävän ikävyydestä välittämättä, varsin
mielellään vartiopaikalleen kiusottaakseen prinssiä kertomalla
kuninkaan suuresta voitosta. Franssillakin oli kauhean ikävä ja hän
oli äärimmilleen levoton, eikä suosikkien keskustelu ollut suinkaan
omiansa häntä lohduttamaan.

-- Tiedätkö, -- huusi Quélus Maugironille, ikäänkuin prinssi ei
laisinkaan olisi ollut saapuvilla, -- tiedätkö, Maugiron, että minä
vasta nyt alan osata antaa oikean arvon ystävällemme Valoisilaiselle:
hän on tottatosiaan suuri politikko.

-- Selitäppä selvemmin, -- virkkoi Maugiron ja heittäysi selkäkenoon
muutamaan nojatuoliin.

Kuningas on ihan avoimesti puhunut salaliitosta ja siten osottanut,
ettei hän sitä enää pelkää.

-- Se on järkevätä!

-- Ja koska hän ei sitä pelkää, niin hän sitä rankaisee. Sinä tunnet
Valoisilaisen. Hänellä on kyllä koko joukko loistavia ominaisuuksia,
mutta armoa hän ei liiaksi anna.

-- Se on totta.

-- Jos hän siis rankaisee salaliittolaisia, niin tapahtuu se kai
oikeudenkäynnin kautta.

-- Siitä tulee totisesti sievä näytelmä!

-- Tulee. Ja siihen on meille jo paikat etukäteen varatut, ellei...

-- Mitä tarkoitat?

-- Näes, ellei... ja se on paljo mahdollista... ellei syytettyjen
korkean aseman vuoksi laillisia muotoja sivuuteta ja asiata ratkaista
salaisuudessa.

-- Minä puoltaisin jälkimäistä menettelytapaa, -- sanoi Maugiron, --
sillä sitenhän perhekysymykset tavallisesti ratkaistaan. Ja onhan
tämä salaliitto todellakin perhekysymys.

-- Jos minä, -- jatkoi Maugiron, -- olisin kuninkaan sijassa,
niin enpä säästäisi korkeassa asemassa olevia, sillä ne ovat
kahta vertaa rikollisemmat kuin muut. Ne herrat luulevat, että
heillä on kaikenmoisten salaliittojen tekeminen luvallista. Minä
totisesti antaisin parille heistä muistomerkin, varsinkin yhdelle,
ja sellaisen, että se tuntuisi. Sitten minä hukuttaisin koko muun
roskajoukon. Seine on syvä. Kuninkaan sijassa en minä, kautta
kunniani, voisi sellaista kiusausta vastustaa.

-- Johtajat kyllä aina voivat saada sellaisen etuoikeuden, että
tulevat julkisesti mestatuiksi avoimella torilla taikka sitten salaa
murhatuiksi. Mutta roskaväen, kuten sanoit, voisi aina hukuttaa,
ja sillä roskaväellä minä tarkoitan suosikeita, tallimestareita,
hovimestareita, luutunsoittajia...

-- Herrat! -- sammalsi kauhusta kalpea Aurilly, joka oli tullut
etsimään prinssiä, vaan joka herransa tavoin oli tullut pidätetyksi.

-- Elä vastaa mitään, Aurilly, -- sanoi Frans. -- Se puhe ei voi
koskea minua eikä siis myöskään minun hoviani. Ranskassa ei tehdä
pilaa kuninkaallisista prinsseistä.

-- Ei, niiden suhteen menetellään vakavammin, -- virkkoi Quélus, --
ne mestataan. Ludvig XI ei kieltäytynyt siitä huvituksesta. Nemoursin
herttua sai sen kokea.

Nyt kuului etuhuoneesta askeleita, sänkykamarin ovi avattiin, ja
kuningas ilmestyi ovelle.

Frans nousi ylös.

-- Sire! -- huudahti hän, -- minä vetoan teidän majesteettinne
oikeudentuntoon sen arvottoman kohtelun vuoksi, jota teidän väkenne
minulle osottaa.

Mutta Henrik ei ollut veljeänsä näkevinään eikä kuulevinaan.

-- Hyvää päivää, Quélus, -- sanoi hän ja suuteli suosikkinsa
kumpaakin poskea. -- Päivää, lapseni! Minua ilahduttaa nähdessäni
sinut. Entä sinä, Maugiron parkani, miten voit?

-- Ah, minulla on kuoleman ikävää, -- vastasi Maugiron. -- Minä
luulin, ryhtyessäni vartioimaan teidän veljeänne, sire, että hän
olisi paljo hupaisempi. Hyi, miten ikävä prinssi! Mahtaako hän olla
teidän isänne ja äitinne poika?

-- Nyt kuulette, sire, -- puhui Frans. -- Onko siis teidän
kuninkaallinen tarkoituksenne, että teidän veljeänne tuolla tavoin
loukataan?

-- Vaiti, Monsieur, -- sanoi Henrik päätäänkään kääntämättä. -- Minä
en pidä siitä, että vankini tekevät valituksia.

-- Vankinne! Olkoon, jos niin suvaitsette, mutta tämä vankinne ei ole
sen vähempi kuin teidän...

-- Se nimi, johon vetootte, juuri vahingoittaa teitä minun
silmissäni. Kun minun veljeni kerran on rikollinen, on hän kaksin
kerroin rikollinen.

-- Mutta entäpä jos hän ei sitä lainkaan ole?

-- Hän on?

-- Minkä rikoksen hän sitten on tehnyt?

-- Hän on ollut minulle vastenmielinen, Monsieur.

-- Sire, -- virkkoi Frans nöyrästi, -- tarvitsevatko meidän
perheriitamme mitään todistajia?

-- Olette oikeassa. Hyvät ystävät, jättäkää minut hetkeksi
kahdenkesken veljeni kanssa.

-- Sire, -- kuiskasi Quélus, -- on varomatonta, että teidän
majesteettinne jää yksin kahden vihollisen pariin.

-- Minä otan Aurillyn mukaani -- kuiskasi Maugiron.

Suosikit veivätkin mukanaan Aurillyn, joka oli utelias ja hyvin
levoton.

-- No, nyt olemme kahdenkesken, -- virkkoi kuningas.

-- Minä odotin kärsimättömänä tätä hetkeä, -- vastasi prinssi.

-- Niin minäkin. Haa! Te halusitte minun kruunuani, kunnon Eteocles.
Te halusitte liigaa välikappaleeksenne, päämääränänne kruunu. Haa!
Teidät voideltiin kuninkaaksi eräässä Parisin kolkassa, muutamassa
syrjäisessä kirkossa, niin että voisitte sitten yht'äkkiä näyttäytyä
parisilaisille pyhän öljyn hohteessa.

-- Ah! -- huokasi Frans, huomatessaan kuninkaan vihan yhä yltyvän. --
Teidän majesteettinne ei salli minun puhua.

-- Mitä se hyödyttäisi? Ehkä valehtelisitte tahi kertoisitte minulle
asioita, jotka tunnen yhtä hyvin kuin tekin. Mutta tepä tietenkin
valehtelisitte, sillä jos te tekonne tunnustaisitte, niin te samalla
tunnustaisitte ansainneenne kuoleman! Te valehtelisitte, ja siitä
syystä minä teiltä sen häpeän säästän.

-- Veljeni! Veljeni! -- huusi Frans murtuneena. -- Kuinka voitte
syytää minun silmilleni moisia loukkauksia?

-- Jos se, mitä teille sanon, voidaan pitää loukkauksena, niin
siinä tapauksessa olen minä itse valehtelija, enkä mitään muuta
toivoisikaan kuin että asia todellakin niin olisi. Puhukaa, puhukaa,
minä kuuntelen. Sanokaa, oletteko uskoton tai, mikä vieläkin pahempi,
tyhmä raukka.

-- Minä en ymmärrä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa. Te
tunnutte puhuvan minulle arvoituksilla.

-- Niinpä tahdon minä selittää sanojani! -- huudahti Henrik
uhkaavalla äänellä, mikä kajahti kamalalta Fransin korvissa. --
Te olette punonut salajuonia minua vastaan, niinkuin aikaisemmin
punoitte veljeäni Kaarlea vastaan. Erotus oli vain siinä, että se
tapahtui silloin Navarran kuninkaan avulla, nyt se on tapahtunut
Guisen herttuan avulla. Varsin kaunis suunnitelma, jota minä
ihailen ja joka olisi tuottanut teille kunniakkaan sijan herrojen
kruununtavottelijain joukossa! Te kiemurtelitte ennen kuin käärme ja
tänään te tahdoitte purra kuin leijona. Uskottomuuden jälkeen suora
väkivalta, myrkyn jälkeen miekka.

-- Myrkyn! Mitä sillä tarkoitatte, sire! -- huudahti Frans raivosta
kalpeana ja etsien, kuten Eteocles, johon Henrik oli häntä verrannut,
paikkaa, jossa hän voisi salamoivalla katseellaan, miekkaa ja tikaria
kun ei ollut, iskeä Polynicestä. -- Minkä myrkyn?

-- Sen myrkyn, jolla murhasit veljemme Kaarlen, sen myrkyn, jonka
aioit antaa avustajallesi Navarran Henrikille. Tuo onneton myrkky on
hyvin tarkoin tunnettua. Äitimmekin on sitä varsin usein käyttänyt.
Siinä on kaiketikin syy siihen, miksi et ole tahtonut käyttää sitä
minua vastaan. Siksipä kai olet tahtonutkin näytellä sotaherran osaa
ja komentaa liigaa. Mutta katsoppa minua suoraan silmiin, Frans, --
jatkoi Henrik, astuen uhkaavana muutaman askeleen veljeänsä kohti, --
ja ole vakuutettu siitä, ettei sinunlaisesi mies milloinkaan surmaa
miestä sellaista kuin minä olen.

Frans horjui tuon kauhean syytöstulvan edessä. Mutta säälimättä ja
ilman armoa jatkoi kuningas:

-- Miekka! Miekka! Tahtoisinpa nähdä sinut tässä huoneessa kanssani
kahdenkesken ja miekka kädessäsi. Oveluudessa olen jo voittanut
sinut, Frans. Sillä olen minäkin kulkenut sivuteitä päästäkseni
Ranskan valtaistuimelle. Mutta ne tiet kulkivat kuitenkin enemmän
kuin miljoonan puolalaisen ruumiin yli. Jos tahdot olla roisto, niin
ole, mutta ole edes sillä tavalla. Jos sinua haluttaa minua matkia,
niin matki, mutta toimikin sitten yhtä suuren kaavan mukaan. Kas
siinä ovat kuninkaalliset edut, siinä petos, joka on sotapäällikön
arvon mukainen. Siis sinä, toistan sen kerran vielä, olet jäänyt
oveluudessa alakynteen, ja avoimessa, rehellisessä taistelussa
sinä saisit surmasi. Elä siis ajattelekaan rimpuilla kummallakaan
tavalla. Sillä tästä hetkestä alkaen menettelen minä kuin kuningas,
kuin herra, kuin itsevaltias. Tästä alkaen minä pidän silmällä sinun
juoniasi, seuraan sinun salapolkujasi, ja pienimmänkin petoksen,
vähimmänkin kaksimielisyyden huomatessani lasken minä voimakkaan
käteni sinun päällesi, konna, ja jätän sinut pyövelin käsiin. Tämä
oli minulla sinulle perhesuhteistamme sanottavaa. Tästä syystä
tahdoin puhua kahdenkesken kanssasi, Frans. Senvuoksi käsken nyt
ystävieni jättämään sinut yöksi yksin, jotta yksinäisyydessä voit
punnita minun sanojani.

-- Siis minä huomaan, -- sammalsi herttua, -- jonkin oikun,
jonkin pahaa unta muistuttavan epäluulon vuoksi joutuneeni teidän
majesteettinne epäsuosioon?

-- Vieläkin enemmän, Frans. Sinä olet joutunut minun
oikeudenmukaisuuteni alaiseksi.

-- Mutta minä pyydän, sire, määrätkää edes jokin tietty aika minun
vankinaolooni, niin että tiedän, mitä minun olisi tekeminen.

-- Saatte tietää sen silloin, kun teille luetaan tuomionne.

-- Entä äitini! Enkö saa nähdä äitiäni?

-- Mitä se hyödyttäisi? Jää hyvästi, Frans!

Prinssi vaipui muutamaan nojatuoliin.

-- Hyvät herrat, -- lausui kuningas, avattuaan oven, -- Anjoun
herttua on pyytänyt lupaa saada yön aikana miettiä muuatta
vastausta, jonka hän varhain huomisaamuna tulee minulle antamaan.
Teidän on siis jätettävä hänet huoneisiinsa, paitsi mitä ehkä
joskus varovaisuussyistä luulette tarvitsevanne siellä käydä. Ehkä
tapaatte vankinne hieman liikutettuna sen keskustelun vuoksi, mikä
äsken tapahtui, mutta muistakaa, että kun Anjoun herttua on punonut
salahankkeita minua vastaan, on hän teollaan menettänyt veljen
nimen. Täällä ei siis ole muuta kuin tavallinen vanki, joten mitään
hovisääntöjä ei tarvita. Jos vanki on teille epäkohtelias, niin
ilmoittakaa siitä minulle. Bastiljin vankila on verraten lähellä ja
siellä on mestarina Testu, joka on maailman sopivin mies lohduttamaan
kapinallisia luonteita.

-- Sire, sire! -- mutisi Frans, tehden viimeisen yrityksen. --
Muistakaa, että minä olen teidän...

-- Te olitte myös Kaarle IX:nen veli, luullakseni, -- keskeytti
Henrik.

-- Annettakoon minulle edes palvelijani ja ystäväni!

-- Ooh, mitä te suotta valitatte? Minähän luovun ystävistäni
antaakseni ne teille.

Sitten painoi Henrik oven kiinni ihan herttuan nenän edessä. Tämä
peräytyi horjuen takaisin ja lyyhähti uudelleen nojatuoliin.



13.

Mitä löytyi tyhjästä kaapista.


Se keskustelu, joka Anjoun herttualla juuri äsken oli ollut kuninkaan
kanssa, saattoi hänet pitämään asemaansa ihan toivottomana. Suosikit
eivät olleet jättäneet häntä epätietoiseksi siitä, mitä Louvressa
oli tapahtunut. He olivat keskenään puhelleet Guisen häviöstä ja
Henrikin voitosta ja luonnollisesti liioitelleet kumpaakin. Herttua
oli kuullut väkijoukon huutavan: eläköön kuningas ja eläköön liiga!
ja se oli aluksi tuntunut hänestä käsittämättömältä. Hän tunsi
olevansa etevimpäin päälliköiden hylkäämä, sillä niillä oli tarpeeksi
ajattelemista omasta turvallisuudestaan. Kiistojen ja riitaisuuksien
pirstoman perheensä hylkäämänä hän huokasi, ajatellessaan
menneisyyttä, josta kuningas oli hänelle huomauttanut.

Bussy, tuo urhoollinen Bussy, ilmeni eloisana hänen mielikuvissaan.
Mutta samalla Frans tunsi itsessään eräänlaista omantunnonsoimausta,
sillä hän oli loukannut Bussya ollakseen Monsoreaulle mieliksi.
Hän oli taipunut Monsoreaun tahtoon, koska tämä tunsi hänen
salaisuutensa, ja äkkiä oli nyt kuitenkin tämä sama salaisuus, jolla
Monsoreau oli häntä alituiseen uhannut, tullut kuninkaan tiedoksi.
Monsoreauta ei siis enää tarvinnut pelätä.

Mikä etu olisikin ruhtinaalle hänen nykyisessä asemassaan ollut, jos
hän olisi ollut tietoinen siitä, että tuo kiitollinen ja uskollinen
Bussy olisi häntä suojelemassa. Siinä tapauksessa olisi hänen
vapautensa ollut todennäköinen, hänen kostonsa varma.

Mutta Bussy oli, kuten jo on mainittu, mitä syvimmin petettynä ja
prinssiin tyytymättömänä vetäytynyt hänestä pois. Vanki siis oli
viisikymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella, neljä rohkeata vartiaa
lähettyvillään, luukuunottamatta vielä sitä, että linnanpiha vilisi
täynnään sveitsiläistä kaartia ja muuta sotaväkeä.

Väliin hän meni ikkunan luo ja katseli alas vallihautoihin. Mutta
niin huimaava korkeus saattoi pyörryttää rohkeintakin, eikä Anjoun
herttua ollut läheskään mies kestämään sellaista koetusta.

Sitäpaitsi saapui sinne joka tunti joku prinssin vartioista. Ja
vähääkään hänen läsnäolostaan välittämättä ja olematta häntä edes
näkevinään nuo vartiat tekivät kierroksensa huoneen ympäri, availivat
ovia ja ikkunoita ja tahtoivatpa tulla vakuutetuiksi siitäkin, että
uutimet olivat paikoillaan ja ettei lakanoita oltu leikattu pitkiksi
kaistaleiksi.

Joskus he kurkistivat verannallekin, mutta muuttuivat rauhallisiksi
huomattuaan vangin olevan viidenkymmenen jalan päässä maasta.

Suosikit olivat ihan oikeassa otaksuessaan, ettei Anjoun herttua
yrittäisikään väkivalloin paeta ja ettei hän ajattelisi mitään
vaarallista tai muuten uhkarohkeata pakoa. Eipä siltä, että
ruhtinaalta olisi puuttunut kekseliäisyyttä. Hän päinvastoin mietti
kaikkia mahdollisia keinoja siinä huoneensa lattialla edestakaisin
kävellessään.

Silloin tällöin painoi prinssi kalpeat kasvonsa ikkunaruutuja vasten,
niihin nimittäin, jotka olivat Louvren vallihautain puolella.
Vallihautain toisella puolella oli noin viisitoista jalkaa leveä
rantamaakaistale ja sen takana kimalteli peilikirkas Seinejoki.

Anjoun herttua oli pannut päivänlaskun merkille. Hän oli kaikella
sillä syventymyksellä, jota vain vanki voi omistaa tuolle
näytelmälle, seurannut päivän päättymistä ja yön ylenemistä. Hän oli
kauvan katsellut tätä vanhan Parisin vaihtelevaa taulua, yhden tunnin
auringon viime säteitten valaessa sen yli kultiaan, toisen tunnin
kalpean kuun hopeoidessa sen hahmoa. Sitten oli hänet vallannut
kamala kauhistus, huomattuaan synkkien pilvien tunkeutuvan esiin
taivaanrannalta ja ennustavan ankaraa rajuilmaa yöksi.

Muiden heikkouksiensa ohella pelkäsi herttua myöskin ukkosilmaa, ja
hän olisi antanut paljo, jos hänen vartiansa silloin olisivat tulleet
hänen luokseen, vaikkapa olisivat häntä loukanneetkin. Kuitenkaan ei
hän voinut huutaa niitä sisälle, sillä siitä he olisivat vain saaneet
uutta ivan aihetta.

Hän heittäytyi sänkyynsä. Nukkuminen oli mahdotonta. Hän koetti
lukea, mutta kirjaimet tanssivat hänen silmissään kuin mustat peikot.
Hän koetti juoda, mutta viini maistui hänestä karvaalta. Hän näppäili
sormillaan seinälle ripustettua Aurillyn luuttua, mutta kielten
värinä vaikutti niin hänen hermoihinsa, että hän vähällä oli itkeä.

Silloin hän alkoi kiroilla kuin pakana ja särkeä mäsäksi kaikki, mitä
eteensä sattui. Se oli sukuvika ja siihen oltiin Louvressa totuttu.
Suosikit avasivat oven nähdäkseen syyn kolinaan. Mutta huomattuaan
prinssin siellä vain huvittelevan he lukitsivat taas oven, ja se
kiihdytti vangin vihaa kaksin verroin.

Hän oli juur'ikään särkenyt säpäleiksi muutaman tuolin, kun
kuului särkyneen lasin helinää. Samassa tunsi herttua kovaa kipua
lonkassaan. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli, että pyssyn luoti oli
häntä haavoittanut ja että se kuula oli lähtenyt kuninkaan kätyrien
pyssystä.

-- Haa, petturi! Haa, konna! -- huudahti vanki -- Sinä annat ampua
minua, niinkuin uhkasitkin. Voi, minä kuolen!

Näin sanoessaan hän vaipui lattialle. Mutta silloin sattui hänen
kätensä kovaan esineeseen, epätasaisempaan ja melkoista suurempaan
kuin mitä kuula tavallisesti on.

-- Aah, kivi! -- sanoi hän. -- Se olikin siis suuremmasta
ampuma-aseesta. Mutta olisihan minun kumminkin pitänyt kuulla pamaus.

Hän ojensi jalkansa suoraksi, ja vaikka kipu olikin varsin kovaa,
tunsi hän kuitenkin, ettei ollut haavoittunut. Hän otti kiven
käteensä ja tarkasteli ikkunaa. Kivi oli heitetty sisälle niin
voimakkaasti, että se oli pikemmin vain lävistänyt kuin särkenyt
ruudun. Hän huomasi vielä, että paperia oli kiven ympärillä.

Nyt alkoivat herttuan ajatukset suuntautua toiselle taholle. Eikö tuo
kivi yhtä hyvin voinut olla ystävän heittämä kuin vihollisen?

Hän riensi kynttilän luo.

Paperin sai herttua tuossa tuokiossa irti.

-- Kirje! -- mutisi hän, katsahtaen arastelevasta ympärilleen.

Sitten hän luki:

"Onko teillä ikävä vankeudessanne? Ettekö halua raitista ilmaa ja
vapautta? Menkää viereiseen virkahuoneeseen, avatkaa siellä oleva
kaappi, ja kun siirrätte syrjään alimaisen hyllyn, niin löydätte
sieltä kaksoispohjan. Siellä on silkkiset tikapuut. Kiinnittäkää
ne balkongin reunaan. Kaksi tukevaa kättä Pitelee niitä alhaalla
vallihaudassa. Hevonen, joka on nopea kuin ajatus, kiidättää teidät
sitten turvapaikkaan".

-- Ystävä! -- huudahti prinssi. Ystävä! Voi, enpä luullutkaan
itselläni sellaista olevan!. Mutta ken on tuo ystävä, joka minua
muistaa?

Hän ajatteli hetkisen, mutta kun ei tiennyt, mihin suunnata
ajatuksiaan, riensi hän ikkunaan. Ketään ei näkynyt alhaalla.

-- Olisiko tässä ehkä jokin ansa? -- mutisi prinssi, peläten aina
jotakin.

-- Mutta voinhan kuitenkin, -- ajatteli hän toisekseen, -- käydä
katsomassa, onko kaapissa kaksoispohja ja onko siellä mitään
tikapuita.

Jättäen kynttilän paikoilleen riensi herttua nyt virkahuoneeseen,
hapuili kaapin luo, kopeloi kaikkia hyllyjä ja, päästyään alimaiseen,
tutki sen tarkoin ja löysi salalaatikon. Heti pisti hän sinne kätensä
ja niin tapasikin sieltä silkkitikapuut. Niinkuin varas saaliineen
kiiruhti hän sitten sänkykamariinsa.

Kello löi nyt kymmenen ja herttua ajatteli heti sitä seikkaa, että
sinne taaskin ilmestyisi jokin vartia, niinkuin niiden tapa aina
oli ilmestyä joka kellonlyönnillä. Hän piilotti senvuoksi tikapuut
nojatuolinsa tyynyn alle ja istui itse nojatuoliin. Tikapuut oli
tehty niin taidokkaasti, että ne kokonaan pettyivät ahtaaseen
piilopaikkaansa.

Oli kulunut tuskin viittä minuuttia, kun Maugiron jo ilmestyi:
hänellä oli paljastettu miekka vasemmassa kainalossa ja vahakynttilä
oikeassa. Tullessaan hän jatkoi vielä keskustelua ystäväinsä kanssa:

-- Karhu on hurjapäinen, -- virkkoi heistä muuan. -- Hän särki äsken
kaikki mitä eteen sattui. Varo itseäsi, Maugiron, ettei hän vaan syö
sinua suuhunsa.

-- Hävytön! mutisi herttua.

-- Luulen, että teidän korkeutenne suvaitsi minua puhutella, -- sanoi
Maugiron mitä viisastelevimmin katsein.

Herttua oli syöksähtämäisillään pystyyn, mutta hän tukahdutti
harminsa ajatellessaan, että riita saattaisi viedä kallista aikaa
ja kenties tehdä tyhjäksi hänen pakonsa. Hän nieleksi niin ollen
kiukkunsa ja käänsi nojatuolinsa toisin päin, niin että hän tuli
olemaan Maugironiin selin.

Maugiron meni tapansa mukaan sängyn luo tutkimaan lakanoita ja
ikkunan luo katsomaan, olivatko uutimet paikoillaan. Hän tosin
huomasi, että yksi ruutu oli särkynyt, mutta hän luuli herttuan sen
raivoissaan särkeneen.

-- Hei, Maugiron! -- huusi Schomberg. -- Joko sinut syötiin, koska
et mitään virka? Huokaa edes hiukkasen, niin että tiedetään ryhtyä
toimenpiteisiin ja kostaa puolestasi.

-- Ei, -- vastasi Maugiron. -- Karhuni on päinvastoin hyvin hiljainen
ja nöyrä.

Herttua hymyili ivallisesti.

Maugiron poistui huoneesta kumartamattakaan prinssille ja väänsi
mentyään oven kahdesti lukkoon. Mitään sanomatta antoi prinssi hänen
mennä, mutta kuullessaan avaimen kääntyvän lukossa mutisi hän:

-- Varokaa itseänne, hyvät herrat! Karhu on ovelampi kuin
luulettekaan.



14.

Ventre-Saint-Gris.


Yksin jäätyään ja tiedettyään, ettei häntä ainakaan yhteen tuntiin
häirittäisi otti Anjoun herttua tikapuut esille ja tutki niistä mitä
pikkumaisimman varovasti jok'ainoan solmun.

-- Tikapuut ovat lujat, -- puheli hän. -- Näitä ei ainakaan ole
tahdottu käyttää minun niskaini taittamiseksi.

Hän laski niissä olevan kolmekymmentäkahdeksan porrasta, porrasvälin
ollessa viisitoista tuumaa.

-- Nämä ovat tarpeeksi pitkät, -- virkkoi hän -- Siihen nähden ei
siis tarvitse mitään pelätä.

Hän istahti hetkeksi ja alkoi miettiä.

-- Ah! Nytpä tiedänkin, -- ajatteli hän. -- Ehkäpä nuo kirotut
suosikit ovat minulle nämä tikapuut hankkineet. He otaksuvat, että
minä kiinnitän ne balkongiin, ja minun laskeutuessani tulevat he
leikkaamaan tikapuut yläpäästä poikki. Siinäpä ansa onkin?

Vielä muutaman hetken mietittyään hän huudahti:

-- Ei, ei sekään ole mahdollista! He kyllä ymmärtävät, etten minä
uskaltaisi laskeutua alas ennen kuin olisin laatinut huonekaluista
estevallituksen oven eteen, ja heidän sitä purkaessaan, sen he kyllä
käsittävät, ehtisin minä laskeutua alas ja paeta. Mutta kuka kumma on
se ystävä, joka niin hyvin tuntee minun, huoneitteni kaapit?

Äkkiä pälkähti hänen päähänsä ajatus.

-- Bussy! -- huudahti hän.

Eiköhän se vaan ollutkin, kaiken todennäköisyyden mukaan, tuo
varovainen, ovela Bussy, ainoa ystävä, johon herttua saattoi luottaa?
Eiköhän juuri Bussy lähettänyt hänelle tuota paperilappua?

Prinssiä alkoi kuitenkin epäilyttää, vaikkakin kaikki seikat
viittasivat siihen, että Bussy oli kirjeen lähettänyt. Herttua ei
tuntenut kaikkia niitä syitä, joiden vuoksi tuo ylimys kantoi kaunaa
häntä kohtaan, sillä hän ei tiennyt Bussyn rakastavan Méridorin
Dianaa. Kuitenkin hän sitä aavisteli, sillä kun kerran herttua
itsekin oli Dianaan ihastunut, voi hän helposti ymmärtää, miten
vaikeata Bussylle olisi olla rakastamatta tuota nuorta, kaunista
naista. Mutta nuo epäluulot sentään hälvenivät, ja hän piti vallan
luonnollisena, ettei rehellinen Bussy voinut jäädä toimettomaksi
tietäessään herransa olevan vankina. Olisihan Bussy sitäpaitsi jo
seikkailunhalunsa innostamanakin saattanut ryhtyä tähän yritykseen,
ja ehkä tahtoi hän kostaa herttualle hankkimalla hänelle vapauden. Se
oli siis ihan varmasti Bussy, joka oli kirjeen kirjoittanut, Bussy,
joka odotteli.

Saadakseen lähempää selvyyttä asiaan, meni herttua ikkunan luo ja
joesta nousevasta sumusta huolimatta huomasi rannalla kolme suurempaa
olentoa, joita saattoi luulla hevosiksi, ja kaksi muuta pienempää,
jotka kaikki olivat ihmisiä.

-- Kaksi miestä, -- ajatteli hän. -- Luultavasti Bussy ja hänen
ystävänsä Remy.

Frans meni ovelle ja tirkisti avaimenreiästä. Hän näki kahden
vartiansa nukkuvan ja kahden muun pelaavan shakkia. Hän sammutti
kynttilän, avasi ikkunan ja kumartui balkongin yli. Se syvä kuilu,
jota hänen katseensa koetti mittailla, näytti pimeän vuoksi vieläkin
syvemmältä. Hän peräytyi kauhistuneena takaisin. Mutta vapaudella ja
ilmalla on vankiin nähden niin vastustamaton vetovoima, että Frans
huoneeseen takaisin kääntyessään luuli miltei tukehtuvansa, ja se
tunne sai hänet niin valtoihinsa, että hän tunsi kuin jonkinlaista
elämän inhoa ja kuoleman halveksumista. Se terästi masentuneen
ruhtinaan rohkeutta, hän tahtoi käyttää tilaisuutta hyväkseen,
kiinnitti tikapuut balkongiin ja koetti sitten parhaansa mukaan saada
oven sänkykamarinsa puolelta tukituksi. Hän oli vakuutettu siitä, että
tuon "ovilinnoituksen" purkamiseen kuluisi ainakin kymmenen minuuttia,
s.o. kauvemmin kuin mitä hän alaslaskeutuakseen tarvitsisi.

Hän koetti uudelleen tarkastella hevosia tai ihmishaamuja, mutta ei
huomannut kumpaisiakaan.

-- Soisin mieluummin, ettei tuolla alhaalla olisi ketään, -- mutisi
hän. -- Parempi olisi paeta yksin kuin taatun ystävän seurassa, ja
onhan tuo odottava ystävä lisäksi ihan tuntematon tällä hetkellä.

Pimeys oli yhä yltynyt ja uhkaava ukkosilma jyrähteli nyt ensimäisiä
kertojaan. Salama välähteli kerran pilvien välistä, ja prinssi luuli
sen silmänräpäysvalossa erottaneensa ne olennot, joita hän äsken
turhaan oli vallihaudasta tähystellyt.

Kuului hevosen hirnahdus. Ei siis ollut enää mitään epäilystä siitä,
että häntä odotettiin.

Herttua koetteli tikapuita saadakseen varmuuden siitä, että ne olivat
lujasti kiinni. Sitten hän kiipesi balkongin reunan yli ja laski
jalkansa ensimäiselle astuimelle.

Mahdotonta on kuvailla sitä kauheata hätää, joka tällöin vangin
valtasi, kun hänellä näet oli valittavinaan joko nuo petolliset
silkkitikapuut tai veljensä julmat uhkaukset. Mutta kun hän parahiksi
oli saanut jalkansa ensi astuimelle, niin hänestä jo tuntui siltä
kuin olisivat tikapuut, sen sijaan että riippuisivat irrallaan
heiluen, käyneet tukeviksi, ja hän tunsi voivansa laskea jalkansa
seuraavalle astuimelle sen heilahtelematta.

Ystäväköhän vaiko vihollinen piteli kiinni tikapuitten alapäätä?
Olikohan häntä avoin syli vaiko asestettu käsi viimeisellä astuimella
odottamassa?

Ääretön pelko valtasi Franssia. Hän piteli vielä vasemmalla kädellään
kiinni balkongista ja aikoi nousta takaisin.

Näytti siltä kuin olisi se salaperäinen henkilö, joka odotteli
prinssiä muurin juurella, aavistanut, mitä ajatuksia vangin sydämessä
liikkui, sillä siinä samassa tuntui tikapuissa hieno nykäisy.

-- Tikapuita pidellään alhaalla kiinni, -- mutisi hän, -- Minun
putoamistani ei niin ollen toivota. Rohkeutta siis!

Hän alkoi laskeutua alas ja huomasi, että silkkiköysitikapuita
koetettiin saada pysymään ulompana muurista alaslaskeutumisen
helpottamiseksi.

Nyt laskeutui hän miltei nuolen nopeudella, käyttäen enemmän käsiään
kuin jalkojaan. Sen sijaan, että lopulta olisi päässyt maahan,
jota hän vaistomaisesti odotti, tunsi hän jonkun ihmisen tarttuvan
itseensä kiinni ja kuiskaavan: te olette pelastettu.

Sitten hänet kannettiin vallihaudan reunalle ja työnnettiin sieltä
vallin selänteelle. Siellä oli odottamassa toinen mies, joka nosti
hänet takinkauluksesta vallille, auttoi samoin hänen seuralaistaankin
ja juoksi sitten rannalle, missä Fransin ikkunastaan huomaamat kolme
hevosta olivat.

Prinssi ymmärsi nyt, ettei peräytyminen tullut kysymykseenkään ja
että hän oli pelastajainsa vallassa. Hän siis juoksi yhden hevosen
luo ja hyppäsi sen selkään. Hänen seuralaisensa nousivat samoin
kumpikin satulaansa. Toinen niistä, se sama, joka äsken oli hänelle
pelastuksen sanat kuiskannut, virkkoi nyt yhtä lakoonisella ja
salaperäisellä tavalla:

-- Kannustakaa!

He kaikki kolme alkoivat ratsastaa täyttä neliä.

-- Tähän saakka on kaikki käynyt hyvin, -- ajatteli prinssi, -- ja
toivonpa, ettei seikkailun loppu ole muuttuva sen alkua pahemmaksi.

-- Kiitos, kiitos, urhoollinen Bussyni! -- mutisi prinssi
oikeanpuoleiselle toverilleen, joka silmiä myöten oli kietoutunut
isoon, ruskeaan viittaansa.

-- Kannustakaa! -- vastasi toinen, kannustaen asekin hevostaan, niin
että ratsastajat lensivät kuin yön varjot.

Niin päästiin Bastiljinkaivannolle. Sen yli kuljettiin tilapäistä
siltaa myöten, jonka liigalaiset edellisenä iltana olivat rakentaneet
liikenteen helpottamiseksi.

Ratsastajat suuntasivat nyt kulkunsa Charentoniin. Prinssin hevonen
oli kuin siivillä varustetta. Oikeanpuolimainen ratsastaja karahutti
tuossa tuokiossa kaivannon yli ja painoi Vincennermetsään päin,
kuiskaten prinssille entiseen lyhyeen tapaansa: tulkaa! Vasemmalla
ratsastaja seurasi äänetönnä hänen esimerkkiään. Hän ei koko aikana
ollut sanonut sanaakaan.

Prinssin ei tarvinnut kehottaa ratsuaan. Tuo jalo eläin oli päässyt
kaivannon yli yhtä pian kuin toisetkin hevoset. Frans olisi tahtonut
hillitä juoksijaansa, sillä hän pelkäsi, että häntä johdettiin
johonkin ansaan. Se oli kuitenkin myöhäistä. Hevonen oli jo niin
hurjassa menossa, ettei se enää totellut suitsia. Mutta kun hevonen
huomasi, että toisetkin hevoset hiljensivät vauhtiaan, talttui sekin,
ja Frans joutui pian erääseen aukeamaan metsässä, jossa hän kuun
valossa huomasi kahdeksan tai kymmenen kiiltävissä sotavarustuksissa
olevaa ratsumiestä.

-- Aah! -- huusi prinssi. -- Mitä tämä merkitsee, hyvä herra?

-- Ventre-saint-Gris! -- vastasi puhuteltu. -- Se merkitsee sitä,
että me olemme pelastetut.

-- Tekö, Henrik? -- huudahti Anjoun herttua hämillään. -- Tekö olette
pelastajani?

-- No, onko se sitten niin ihmeellistä? Emmekös me ole liittolaisia?

Sitten hän huusi:

-- Agrippa, missä olet?

-- Täällä, -- vastasi d'Aubigné, Navarran kuninkaan seuralainen, joka
ei vielä ollut sanonut sanaakaan. -- Mutta miksi te noin rääkkäätte
hevosia? Ei niitä teillä kuitenkaan ole liiaksi!

-- Kas niin, -- virkkoi Henrik, Navarran kuningas, -- älkää nyt
rähiskö. Kun vaan meillä on vielä kaksi levännyttä hevosta, joilla
nopeasti voimme ratsastaa kaksitoista peninkulmaa, niin muuta emme
tarvitsekaan.

-- Mutta mihin sitten aiotte minut viedä? -- kysyi Frans levottomana.

-- Mihin haluatte, -- vastasi Henrik, -- kun se vaan tapahtuu
joutuun. Sillä d'Aubigné on oikeassa: Ranskan kuninkaan tallissa on
enemmän hevosia kuin minulla ja hän on tarpeeksi rikas ajattaakseen
kuoliaiksi vaikka kaksikymmentä hevosta, jos hänen mieleensä
juolahtaa ottaa meidät kiinni.

-- Olenko todellakin vapaa matkustamaan, minne haluan? -- kysyi Frans.

-- Tietysti. Minä odotan vain käskyänne.

-- No niin, Angersiin sitten!

-- Olkoon menneeksi. Se on luonnollista. Siellähän olette kotonanne.

-- Mutta entä te, serkkuni?

-- Minä eroan teistä, kun saavumme Angersin lähelle, ja kiiruhdan
Navarraan, jossa hyvä Margotini minua odottaa ja ihan varmaan on
minuun suutuksissaan.

-- Mutta eihän kukaan tiennyt teidän olleen täällä.

-- Tulin tänne myymään vaimoni kolmea jalokiveä ja ottamaan selkoa
siitä, tulisiko liiga minut musertamaan.

-- Huomannette, että se ei ole vaarallinen.

-- Huomaan, ja siitä on minun kiittäminen teitä.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Sitä että jos te, sen sijaan että kieltäydyitte rupeamasta liigan
päälliköksi, olisitte ehdotukseen suostunut ja siten yhtynyt minun
vihollisiini, niin olisin minä tullut hirtetyksi. Siksipä minä
saatuani tietää kuninkaan rangaisseen teitä kieltäytymisenne vuoksi
Vangitsemalla teidät, vannoin, että teidät pelastan, ja sen olen nyt
tehnyt.

-- Aina vaan yhtä herkkäuskoinen! -- ajatteli Frans. -- Olisippa
väärin pettää hänet.

-- Matkustakaa Anjouhun, serkkuni, -- virkkoi bearnilainen hymyillen.
-- Joutukaa Anjouhun. Ah, herra Guise! Te luulitte voittaneenne
pelin, mutta minäpä lähetänkin teille haitallisen työtoverin. Varokaa
itseänne!

Samassa tuotiin heille virkeät hevoset. Henrik, navarralainen ja
Frans heilahtivat satulaan ja d'Aubigné seurasi mukisten heidän
perässään.



15.

Ystävättäret.


Sill'aikaa kun Parisissa sihisi ja kihisi kuin sulatusuunissa
suuntasi Monsoreaun kreivitär, isänsä ja kahden palvelijan
saattamana, kulkuaan Méridorin linnaa kohti.

Monesti matkan varrella antoi Diana isänsä ja palvelijain ratsastaa
edellä ja pysähtyi itse jollekin kunnaalle katselemaan taakseen
laaksoihin, eikö kukaan tulisi hänen perässään. Mutta kun hän ei
nähnyt mitään muuta kuin laitumilla maleksivat karjalaumat tai jonkin
kaukaisen kylän kellotapulin, ratsasti hän taas eteenpäin, tullen
jokaisesta turhasta odotuksestaan entistäänkin levottomammaksi.

Hänen isänsä, alati tytärtään katseillaan seuraten, virkahti usein:

-- Elä pelkää mitään, Diana.

-- Mitäpä minä pelkäisin? -- kysyi hän ajatuksissaan.

-- Etkö sinä ole pitänyt silmällä, seuraako Monsoreau sinua.

-- Olen... olen! -- sammalsi hän. Kahdeksantena päivänä he saapuivat
Méridorin linnaan, jossa herra ja rouva Saint-Luc olivat heitä
vastassa. Ja nyt alkoi hupainen elämä.

Parooni ja Saint-Luc olivat metsästelemässä aamusta iltaan,
ja metsästysmelun metsiä kaiuttaessa istuivat Diana ja Jeanne
vieretysten tuuheitten puitten vehmastossa keskenään tarinoiden.

-- Kerroppa, -- virkkoi Jeanne, -- kerro minulle kaikki, mitä sinulle
haudassasi on tapahtunut. Sillä sinähän tosiaankin olit meille
kuollut... Kerro, siskoni. Meitä ei kukaan häiritse.

-- Mitä sanoin sinulle äsken?

-- Et sanonut mitään. Olet siis onnellinen... Mutta mistä sitten
johtuu tuo kyyneleinen katse, tuo kalpeus, nuo väsähtäneet
silmäluomet, tuo suu, joka koettaa hymyillä... voi, Diana, sinulla on
ihan varmaan minulle paljo sanottavaa!

-- Ei ole, ei ole mitään.

-- Oletko siis onnellinen herra Monsoreaun puolisona?

Diana hätkähti.

-- Herra Monsoreaun puolisona! -- toisti hän. -- Mistä syystä
mainitsit sen nimen? Miksi loihdit tuon peikon hereille tässä meidän
rauhassamme?

-- Hyvä on. Nytpä minä tiedän, miksi kauniit silmäsi ovat kyynelissä
ja miksi ne niin usein tuijottavat korkeutta kohti. Mutta vieläkään
en ymmärrä sitä, miksi suusi kokeilee hymyillä.

Diana pudisti surullisena päätään.

-- Olet sanonut minulle, -- jatkoi Jeanne ja kietoi käsivartensa
Dianan kaulaan, -- sanoithan kerran, muistaakseni, että Bussy osotti
sinua kohtaan suurta myötätuntoisuutta.

Diana sävähti tulipunaiseksi.

-- Kreivi Bussy on miellyttävä mies, -- jatkoi yhä Jeanne ja lauloi:

    "Tuo ritari Bussy hän pelvoton
    ja uljas ja rohkea on".

Diana painoi päänsä ystävänsä rintaa vastaan ja jatkoi Jeannen
alkamaa laulua äänellä, joka oli suloisempi kuin lehdon lintusten
sävelet:

    "Ja Amboisen herran ken ystäväks saa,
    ei petä hän, vaikkapa horjuis maa".

-- Voi, puhu, puhu! -- virkkoi Jeanne ja painoi suudelman ystävänsä
otsalle.

-- Jo riittävät nämä hullutukset! -- huudahti äkisti Diana. -- Kreivi
Bussy ei enää ajattelekaan Méridorin Dianaa.

-- Se on paljo mahdollista, -- vastasi Jeanne. -- Mutta minä olisin
taipuvainen luulemaan, että hän suuresti miellyttää Diana Monsoreauta.

-- Elä sano niin!

-- Miksi et pidä sellaisesta puheesta? Diana vastasi hetken
vaitioltuaan:

-- Sanon sinulle, ettei kreivi Bussy enää minua ajattele... ja siinä
hän tekee oikein... Voi, miten heikko minä olin ja miten pelkuri!...
mutisi hän.

-- Mitä sillä tarkoitat?

-- En mitään, en mitään.

-- Kas vaan, Diana, nyt alat taaskin syytellä itseäsi. Sinäkö heikko,
sinäkö pelkuri! Sinäkö, sankaritar! Sinuthan pakotettiin.

-- Niin ainakin kuvittelin... Näin vaaroja, syviä kuin kuilut,
edessäni. Nyt, Jeanne, ne vaarat näyttävät minusta vain
kuvitelluilta, ja niiden kuilujen yli olisi lapsikin voinut hypätä.
Olin arka, sen sanon sinulle. Voi, miks'en saanut aikaa ajatella!

-- Sinä puhut arvoituksilla.

-- Ei, ei se ole niinkään! -- huudahti Diana ja nousi kiihtyneenä
seisomaan. -- Ei, minun syyni se ei ole. Hän se niin tahtoi. Muistan
hyvin, miten kauhea minun asemani oli. Epäilin, horjuin... isäni
tarjosi minulle tukeansa, mutta minä pelkäsin... _hän, hänkin_
tarjosi suojelusta, mutta hän ei tehnyt sitä riittävän vakuuttavalla
tavalla. Mutta olihan Anjoun herttua häntä vastaan yksissä tuumin
Monsoreaun kanssa, niin ehkä väität. No, mitä se olisi tehnyt? Jos
tosiaankin tahdotaan panna täytäntöön jokin asia, jos todellakin
rakastetaan, niin mitkään esteet eivät pidätä. Voi, ei mikään
ruhtinas eikä mikään muukaan mahti maailmassa voi minua, pidättää,
jos minä rakastaisin...

-- Rauhoitu, hyvä ystävä, ja keskustelkaamme...

-- Sanon sinulle, että _me_ olemme olleet _pelkureita_.

-- Me?... Voi, Diana, kenestä sinä puhut?

-- Isästäni ja itsestäni. Elä käsitä minua väärin... isäni on
nuhteeton ylimys ja hän olisi voinut puhua asiasta kuninkaan kanssa.
Minä olen ylpeä enkä pelkää miestä, jos häntä vihaan... mutta,
huomaatko, syy arkuuteeni oli siinä, etten ymmärtänyt _hänen_ minua
rakastavan.

-- Sinä petät itsesi! -- huudahti Jeanne. -- Jos sinä tosiaankin
niin luulisit, niin sinä siitä häntä moittisit, mikäli sinut oikein
tunnen. Mutta sinä et sitä usko, sinä tiedät asian olevan ihan
päinvastoin, lörpöttelijä! -- lisäsi hän, syleillen ystäväänsä
hellästi.

-- Sinäpä olet saanut palkinnon uskoessasi rakkauden voimaan, sinä,
jonka puoliso, saadakseen sinut omakseen, rohkeni vastustaa itseään
kuningastakin, sinä, jonka hänen täytyi salaa viedä pois Parisista,
sinä, joka lemmelläsi korvaat hänen epäsuosioon joutumisensa ja
karkotuksensa.

-- Hän tuntee saaneensakin runsaan korvauksen, vastasi nuori rouva
veitikkamaisesti.

-- Mutta minä... ajatteleppa hiukan eläkä ole itsekäs... minä,
jota tuo nuori, tulinen mies väittää rakastavansa, minä, joka
olen vetänyt Bussyn huomion puoleeni, olen mennyt julkisesti
avioliittoon, olen esiintynyt kaiken hoviväen edessä, eikä hän ole
minuun katsahtanutkaan. Minä, olen niin sanoakseni, jättäytynyt hänen
käsiinsä luostarinpuutarhassa, minne olin järjestänyt kohtauksen
hänen kanssaan. Me olimme kahdenkesken. Siellä ei ollut ketään muita
kuin Gertrud ja Haudonin, hänen molemmat rikostoverinsa, ja minä,
joka ehkä olin vielä suurempi rikoksellinen. Voi, kun ajattelen,
että hän vaikkapa itse kirkosta... sillä hänen hevosensa oli oven
ulkopuolella... olisi voinut viedä minut mukanaan väljän viittansa
sisällä! Näin kyllä, että hän kärsi, että hän oli toivoton minun
vuokseni. Jos hän olisi pyytänyt minua kuolemaan puolestaan, niin
olisin sen tehnyt... No niin! Minä menin pois... mutta hän ei
ajatellut edes koskettaa minun huntuani eikä pyytää minua jäämään.
Varro, varro, ja kuuntele!... Voi, sinä et tiedä, miten minä
kärsin... hän tiesi minun lähtevän Parisista ja palaavan Méridoriin.
Hän tiesi, ettei Monsoreaun kreivi... voi, minä punastun sitä
puhuessani... hän tiesi, ettei Monsoreau oikeastaan ole puolisoni.
Hän tiesi minun olevan yksin. Ja, rakas Jeanne, lukemattomat
kerrat minä tänne tullessani käännyin katsomaan taakseni, sillä
luulin kuulleeni hänen ratsunsa nelistävän takanamme. Mutta se ei
ollutkaan mitään muuta kuin petollista kaikua! Asia on siis niin kuin
olen sanonut: hän ei minua ajattele enää, enkä minä ole Anjouhun
matkustamisen arvoinen... kun Ranskan hovissa kerran on niin paljo
kauniita ja miellyttäviä naisia, joiden pieninkin hymy on enemmän
arvoinen kuin Méridorin metsiin piiloutuneen maalaistyttöraukan
tuhannet tunnustukset. Käsitätkö nyt minua? Olenko oikeassa? Olenko
unohdettu, halveksittu, Jeanne?

Hän oli juuri saanut sanotuiksi nuo sanat, kun samassa lehdikko
kohisi, joukko multaa ja sammalta vierähti alas läheiseltä vanhalta
puistomuurilta, ja muuan mies, hypättyään ensin muurivihreiden ja
villien vattupensasten keskelle, keittäytyi siitä suoraapäätä Dianan
jalkoihin. Tämä päästi huudon.

Jeanne oli kiiruhtanut syrjään, sillä hän oli nähnyt ja tuntenut
miehen.

-- Niinkuin näette, olen minä nyt tässä, -- mutisi Bussy ja suuteli
arvokkaasti Dianan hameenliepeitä.

Nyt tunsi Diana kreivin. Ollen suunniltaan ilosta ja tuon
odottamattoman onnen huumaamana heittäytyi hän miltei tiedotonna
kreivin syliin, vaikka juur'ikään oli soimannut häntä
välinpitämättömyydestä.



16.

Rakastavaiset.


-- Oi! -- kuiskasi Diana ja katsoi ylös. -- Kylläpä te, kreivi, meitä
kauheasti hämmästytitte!

Hän vetäytyi hiljaa irti Bussyn syleilystä ja siirtyi ystävättärensä
luo. Tämä näet oli ensin kohteliaisuudesta siirtynyt muutamia
askeleita syrjemmäksi, mutta sitten, uteliaana kuten naiset yleensä,
tullut jälleen lähemmäksi, ei kylläkään ottaakseen keskusteluun osaa,
vaan kuullakseen kuitenkin siitä jok'ainoan sanan.

-- Mitä, rouva kreivitär! -- huudahti Bussy. -- Näinkö te otatte
minut vastaan?

-- Ei suinkaan, -- virkkoi Diana, -- sillä teittehän todellakin,
kreivi Bussy, varsin ystävällisesti ja hellästi... Mutta...

-- Voi, ei mitään, "mutta"! -- huokasi Bussy ja polvistui uudelleen.

-- Nouskaa ylös, herra kreivi, nouskaa ylös, minä pyydän! huusi Diana.

-- Ah! Sallikaa minun hetkinen olla tässä paikassa, johon niin kauvan
olen halunnut päästä.

-- Kyllä, mutta saadaksenne sen paikan olette te hypännyt yli muurin.
Se ei ole ainoastaan sopimatonta teidän arvoisellenne henkilölle ja
se on myöskin varomattomuutta henkilön puolelta, joka on arka minun
kunniastani.

-- Kuinka niin?

-- Katsokaas, jos joku sattumalta olisi teidät nähnyt...

-- Kuka sitä olisi huomannut?

-- Ehkä joku metsästäjistämme...

-- Ooh, olkaa huoletta, kreivitär! Minä osaan kyllä piilottautua
niin, ettei minua nähdä.

-- Tekö piilottautuisitte? Voi, kreivi Bussy! -- huudahti Jeanne. --
Sepä on ylen romantillista! Kertokaapa siitä meille jotain!

-- Ensin on minun sanottava, että kun en tulomatkalla tavannut
teitä, niin se ei ollut minun syyni. Minä matkustin toista ja
te toista tietä. Te kuljitte Rambouilletin ja minä Chartresin
kautta. Kuulkaahan edelleen ja päättäkää sitten, tokko teidän
Bussy parkanne teitä rakastaa. En rohjennut ratsastaa niin, että
olisin teidät tavannut, vaikka sen kylläkin olisin voinut. Tiedän,
ettei teidän isällänne ollut mitään kiirettä, kun hänellä oli
tyttärensä sivullaan. Mutta minä en tahtonut hänen nähtensä enkä
seurueenne läsnäollessa teitä tavata, sillä minä en tahdo ryhtyä
mihinkään sellaiseen tekoon, joka teidät paljastaisi. Olen senvuoksi
matkustanut niin hitaasti, että olin melkein syödä ratsupiiskani
pelkästä kiukusta.

-- Ritari parka! -- huomautti Jeanne. -- Niinpä näyttekin matkalla
laihtuneen.

-- Te saavuitte lopultakin Angersiin, -- jatkoi Bussy. -- Minä olin
vuokrannut asunnon esikaupungista ja katselin erään uutimen takaa
teidän ohikulkuanne.

-- Hyvä jumala! -- huudahti Diana, -- ettekö siis asu Angersissa edes
oikealla nimellänne?

-- En. Minä olen olevinani matkustava kauppias. Katsokaahan vain
minun kaneelinväristä pukuani. Ei vieläkään ole minua tunnettu.

-- Bussy, kaunis Bussy, voi olla kaksi päivää matkalla tulematta
tunnetuksi! -- huudahti taas Jeanne. -- Sitäpä ei koskaan hovissa
uskottaisi.

-- Harhailtuani sitten kauvan metsässä, -- jatkoi Bussy, -- löysin
lopultakin tuon muurin. Mutta puisto on suuri ja muuri pitkä. Siitä
syystä viivyin neljän tunnin kavutessani milloin sinne, milloin tänne
korkean muurin päälle. Aloin jo tulla lohduttomaksi, mutta illalla
sain teidät nähdä juuri samalla hetkellä kun te menitte linnaan.
Teillä oli seurassanne rouva Saint-Luc. Kiiruhdin silloin siihen
samaan paikkaan, josta te juuri olitte lähtenyt. Näin, että nurmikko
oli tallattu, ja siitä päätin, että te keskipäivän kuumimmaksi ajaksi
olitte valinneet tuon vilpoisan lepopaikan. Antaakseni teille merkin
käynnistäni taitoin muutamia oksia, niinkuin metsästysretkellä
tehdään, ja palasin sitten kaupunkiin.

-- Minä olisin menetellyt kokonaan toisella tavalla saadakseni nähdä
Dianaa, -- selitti Jeanne. -- Olisin mennyt suoraan Méridorin linnaan
ja arkailematta astunut sisälle. Parooni olisi minua syleillyt,
rouva Monsoreau olisi sallinut minun istua viereensä ruokapöydässä,
herra Saint-Luc olisi vakuutellut minulle ystävyyttään ja rouva
Saint-Luc auttanut minua leikinlaskussa. Sehän olisi ollut kaikkein
yksinkertaisinta. Mutta tunnettuahan on, etteivät rakastavaiset
koskaan keksi helpoimpia keinoja. Bussy pudisti päätään.

-- Ei, -- sanoi hän, -- sen ehkä kaikki muut olisivat uskaltaneet,
mutta minä en.

-- Vai niin! -- virkahti Jeanne. -- Näyttää siis siltä, etten minä
ymmärtäisi, mikä on soveliasta.

-- Ei, -- jatkoi Bussy mietteissään, -- ei, minä en voi mennä
linnaan. Paroonin tytär on naimisissa, ja olkoonpa hänen puolisonsa
millainen hyvänsä, niin on hänen isänsä miehen sijassa velvollinen
häntä vartioimaan.

-- Ahaa! -- murahti Jeanne. -- Se on siis läksyksi minulle. Kiitos
kreivi! Minä ansaitsin sen hyvin sekaantuessani hullujen asioihin.

-- Hullujenko? -- toisti Diana.

Hullut ja rakastavaiset ovat yhtä ja samaa.

Näin sanottuaan hän suuteli Dianaa otsalle, kumarsi Bussylle ja
riensi pois. Diana olisi pidättänyt häntä. Mutta Bussy tarttui Dianan
käteen ja esti hänet siitä, niin että he nyt jäivät kahdenkesken.
Diana näki Jeannen laulaen rientävän pois ja poimivan kukkia tien
vierestä. Vihdoin istahti Diana punastuen, ja Bussykin asettautui
siihen nurmikolle hänen jalkojensa juureen.

-- Olenko tehnyt oikein, kreivitär? -- kysyi Bussy. -- Hyväksyttekö
nyt minun menettelytapani?

-- En tahdo teeskennellä, -- vastasi Diana. -- Te sitäpaitsi tunnette
sisimmät ajatukseni. Minä hyväksyn teidän menettelynne, mutta
siihenpä hyväksymiseni pysähtyykin. Sillä äsken, teitä syyttäessäni,
olin mieletön, olin rikollinen.

-- Mitä te puhutte, Diana?

-- Voi, herra kreivi, minä sanon totuuden! Minä en ole velvollinen
tekemään herra Monsoreauta onnelliseksi, mutta toiselta puolen en
voi tehdä onnelliseksi ketään muutakaan. Voin kieltää kreiviltä
seuranpitoni, hyväntahtoisuuteni, rakkauteni. Mutta jos luovuttaisin
ne jollekin toiselle, niin tulisin minä riistäneeksi ne siltä, joka,
vaikkakin vasten omaa tahtoani, kuitenkin on herrani ja mieheni.

Bussy kuunteli kärsivällisesti tätä siveyssaarnaa, jota Dianan lempeä
ääni kuitenkin melkolailla lievensi.

-- Saanko nyt puhua kursailematta? - kysyi Bussy.

-- Puhukaa toki.

-- No niin. Kaikki tuo, mitä olette sanonut, on tullut ulkopuolelta
hampaittenne.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Kuunnelkaa nyt minua kärsivällisesti, niinkuin minäkin teitä äsken
kuuntelin, kun te lavertelitte tuota sofismianne.

Diana hätkähti.

-- Tavallinen siveysoppi on pelkkää sofismia, hyvä rouva, koska se
ei sovellu käytäntöön. Sofisminne vastalahjaksi tahdon sanoa teille
erään totuuden. Teidän miehenne on teidän herranne, sanotte te. Mutta
oletteko itse tuon miehen valinnut? Ette, vaan onneton kohtalo on
yhdistänyt teidät häneen. Tahdotteko siis koko iäksenne alistua tuon
inhottavan pakon seurausten alaiseksi? Siinä tapauksessa tulee minun
teidät hänestä vapauttaa.

Diana avasi suunsa vastatakseen, mutta Bussy ehätti väliin.

-- Voi, minä tiedän, mitä tahdoitte sanoa, -- jatkoi; nuori
mies. -- Te aiotte sanoa, että jos minä haastan hänet kanssani
kaksintaisteluun ja surmaan hänet, niin te ette tahdo nähdä minua
enää milloinkaan. No niin! Vaikkapa minä surusta kuolisinkin, niin
ainakin te tulisitte onnelliseksi ja voisitte vielä onnellistuttaa
jonkin jalon miehen, joka ehkä väliin minun nimeäni siunaisi ja
sanoisi: kiitos Bussy! kiitoa siitä, että vapautit meidät tuosta
inhottavasta Monsoreausta. Ja te, Diana, joka ette uskaltaisi minua
elossaollessani kiittää, teette sen kyllä sitten, kun olen kuollut.

Nuori nainen tarttui kreivin käteen ja pusersi sitä hellästi.

-- Te ette ole vielä edes pyytänyt Bussy, ja te jo uhkaatte.

-- Teitäkö uhkaisin? Jumala on todistajanani ja tuntee tarkoitukseni.
Minä rakastan teitä, Diana, niin vilpittömästi, etten voisi toimia
tavallisen ihmisen tavoin. Tiedän senkin, että te rakastatte minua,
elkää sitä kieltäkökään. Olettehan sen itsekin tunnustanut. Mutta
rakkaus sellainen kuin minun säteilee kuni aurinko ja lämmittää sen
tavoin. Senvuoksi minä en epäile, vaan lankean teidän jalkainne
juureen ja käsi sydämellä, joka ei koskaan oman edun eikä pelon
vuoksi ole valehdellut, sanon teille: Diana, minä rakastan teitä,
lemmin kaikesta sielustani! Diana, minä vannon kuolevani teidän
puolestanne, ja viimeinen huokaukseni tulee olemaan pyhitetty teille.
Jos te lausutte sanat: poistukaa, elkää riistäkö toisen onnea,
niin nousen minä ylös vähääkään huokaamatta, pienintäkään liikettä
tekemättä. Minä poistun tästä paikasta, jossa olen tuntenut itseni
niin kovin onnelliseksi, ja sanon: tämä nainen ei minua rakasta eikä
milloinkaan tule minua rakastamaan. Minä lähden pois, ettekä te enää
koskaan saa minua nähdä. Mutta koska minun uhrautuvaisuuteni teidän
puolestanne on suurempi kuin minun rakkauteni ja koska mieluummin
haluan nähdä teidät onnellisena kuin että toiselta onnen varastaisin,
senvuoksi on minulla oikeus varastaa hänen elämänsä, samalla kun
uhraan oman elämäni. Sen olen tekevä, jotta te ette elinikäänne
tarvitsisi olla sidottuna ettekä tehdä onnettomiksi niitä, jotka
teitä rakastavat.

Diana luki Bussyn kirkkaasta, avoimesta katseesta ylimyksen päätöksen
koko voiman. Hän oivalsi, että Bussy tulisi toimimaan sanojensa
mukaisesti. Ja niinkuin huhtikuun lumi sulaa auringonsäteitten alta,
niin heltyi Dianankin kovuus tuon leimuavan katseen edessä.

-- No niin, -- virkkoi Diana, -- minä kiitän siitä epäoikeutetusta
syytöksestä, jonka nyt minua vastaan teette. Ei ole kovin
hienotunteista saattaa minun katumaan sitä että olen teille
rakkauteni tunnustanut. Mutta tokkohan te rakastaisitte minua
kuolemaan asti, niinkuin äsken väititte? Enköhän koskaan joutuisi
minkään oikun leikkikaluksi? Eiköhän se päivä koskaan koittaisi,
jolloin minun pitäisi katua sitä, etten tullut kuunnelleeksi
Monsoreaun vihattavia rakkaudentunnustuksia? Ei sentään! Ei mitään
ehtoja! Minä olen voitettu ja kuulun teille, Bussy. Jääkää siis
tänne, ja nyt, kun elämäni kuuluu teille, on teidän vaalittava meitä
kumpaakin.

Näin sanottuaan laski Diana toisen kätensä Bussyn olalle ja ojensi
hänelle toisen. Sen painoi Bussy innokkaasti huulilleen.

Nyt kuului Jeannen kevyitä askeleita ja hiljainen rykäisy, ikäänkuin
salainen merkinanto siitä, että hän oli tulossa.

Vaistomaisesti irrottautuivat rakastavaisten kädet toisistaan, ja
Jeanne, joka tuon liikkeen huomasi, virkkoi:

-- Anteeksi, että teitä häiritsen, hyvät ystäväni. Mutta meidän
on palattava kotiin, ettei meitä tultaisi täältä etsimään.
Itsepäisyytenne tähden jäätte te nyt ilman päivällistä, herra kreivi,
vaikka se ei luullakseni maistuisikaan pahalle miehestä, joka on
ratsastellut ja kiipeillyt niin paljo, ja sitäpaitsi menevät teiltä
hukkaan muutamat katseet, jotka teitä kovin miellyttävät. Tule nyt,
Diana.

Näin sanoen tarttui Jeanne ystävättärensä käsivarteen ja veti hänet
mukanaan.

Bussy katseli hymyillen noita kahta ystävystä. Osittain
poiskääntyneenä ojensi Diana hänelle kätensä. Bussy kysyi:

-- Siinäkö kaikki, mitä teillä on minulle sanomista?

-- Me tapaamme huomenna, -- vastasi Diana. -- Sehän on sovittu?

-- Ainoastaanko huomenna?

-- Huomenna ja alati.

Bussy ei voinut olla hiljaa huudahtamatta. Hän painoi intohimoisesti
Dianan käden huulilleen ja, kuiskattuaan vielä kerran jäähyväiset,
poistui tai pikemmin lensi pois, sillä hän tunsi, että oli äärettömän
raskasta erota siitä, jota niin kauvan oli halannut jälleennähdä.

Diana seurasi häntä katseillaan eikä päästänyt ystävätärtään
menemään, ennenkuin Bussyn askelten kaiku oli lakannut kuulumasta.

-- Tahdotko nyt hiukan jutella kanssani, Diana? -- kysyi Jeanne, kun
Bussya ei enää näkynyt eikä kuulunut.

-- Niinpä todellakin! -- vastasi Diana ja hätkähti kuin olisi
ystävänsä puhuttelu hänet jonkinlaisesta unesta herättänyt.

-- Kuulehan! Huomenna menen minä mieheni ja sinun isäsi kanssa
metsästämään.

-- Mitä! Aiotko sitten jättää minut yksikseni linnaan?

-- Tiedäppäs, hyvä ystävä, -- vastasi Jeanne, -- että ovat ne
minullakin periaatteeni ja että on olemassa asioita, joissa minä en
anna yhtään perään.

-- Voi, Jeanne! -- huudahti Diana kalveten.

-- Onko sinulla sydäntä puhua noin kovia sanoja minulle, ystävällesi?

-- Ei ole ystävyyttä, mikä voisi kaikkeen ulottua -- jatkoi Jeanne
entiseen tyyneen tapaan. -- Kaikkea en jaksa kaikkea kestää.

-- Minä luulin, että sinä minua rakastaisit, Jeanne, ja nyt sinä
murratkin sydämeni, -- sanoi Diana kyyneleet silmissä. -- Sinähän
sanoit, ettet voi sitä sietää. Mitä et voi sietää?

-- Katsos, -- kuiskasi Jeanne ystävättärensä korvaan, -- en voi
sietää sitä, että tulisin estäneeksi teitä, rakastavaisraukkoja,
häiritsemättä kohtaamasta toisianne.

Diana sulki nuoren, iloisen rouvan syliinsä ja suuteli hänen
hymyileviä kasvojaan.

Samassa kuuluivat jahtitorvien törähdykset.

-- Meitä kutsutaan, -- virkkoi Jeanne. - Saint-Luc parka käy
kärsimättömäksi. Elä siis ole häntä kohtaan ankarampi kuin mitä minä
olin tuota rakastunutta herraa kohtaan, jolla oli kanelinväriset
vaatteet yllään.



17.

Bussy luovuttaa hevosensa.


Seuraavana päivänä läksi Bussy ani varhain Angersista.

Ei olisi saattanut sanoa, että hän kiiruhti, sillä hän pikemmin
lensi. Diana oli mennyt sisälle linnan terassille, josta näkyi
vihreitten kenttien halki kiemurteleva maantie. Ennen pitkää huomasi
hän sieltä meteoorin lailla lähenevän mustan pilkun. Hän riensi heti
ulos, ettei Bussyn tarvinnut odotella, vaan että hän itse ensimäisenä
ehtisi kohtauspaikalle.

Hän tunsi sydämessään sanomatonta iloa. Niin ylen onnellinen oli hän
nuoruudestaan, kauneudestaan ja rakkaudestaan, että hänestä siinä
eteenpäin rientäessään väliin tuntui siltä kuin olisi hän sielunsa
siivillä kohonnut kohti korkeuksia. Mutta matka linnasta metsään
oli pitkä ja ankara hengästyminen pakotti hänet usein pysähtymään.
Senvuoksi hän ehti kohtauspaikalle vasta samana hetkenä, jolloin
Bussy hyppäsi muurin yli.

Bussy näki Dianan tulevan, riensi hänen luokseen, ja Diana heittäytyi
hänen syliinsä. Heidän tervehdyksensä suli pitkäksi, sydämelliseksi
syleilyksi.

Päivä kulua hurahti kuin tunti. Diana heräsi ensimäisenä tuosta
suloisesta uinailusta, mikä muistuttaa onnesta ja autuudesta
nukahtaneen sielun unta. Bussy pusersi silloin nuorta naista
rintaansa vasten ja virkkoi:

-- Minusta tuntuu siltä, Diana, kuin alkaisi elämäni vasta tänään.
Sillä vasta nyt minä näen selvästi edessäni sen tien, joka johtaa
minut iäisyyteen. Sinä olet se valo, joka minulle kaiken tämän onnen
loistat. En tuntenut ennen tätä maailmaa. Toistan vieläkin sen
saman, mitä sanoin eilen, nimittäin että kun olen alkanut elää sinun
kauttasi, niin tahdon sinun kanssasi myöskin kuolla.

-- Ja minä, -- vastasi Diana, -- minä, joka kerran ilman kaipausta
jättäydyin kuoleman syliin, pelkään nyt, etten saa elää tarpeeksi
kauvan. Mutta miksi et ole tullut linnaan, Ludvig? Isäni pitäisi
itseään onnellisena saadessaan ottaa sinut vastaan. Herra Saint-Luc
on ystäväsi ja hän on vaitelias. Ajattelehan, miten verratonta olisi
saada nähdä toisensa tuntia kauvemmin.

-- Voi, Diana, jos minä olisin tunnin ajan linnassa, niin tahtoisin
olla siellä alati, ja koko maakunta saisi sen pian tietää. Ja kun
sitten huhu joutuisi miehesi korviin, niin hän kiiruhtaisi tänne...
Olethan sinä kieltänyt minua vapauttamasta itseäsi hänestä...

-- Mitä se hyödyttäisi? -- kysyi Diana, äänessään sointu, joka voi
pulpahtaa vain rakastavaisen naisen rinnasta.

-- Säilyttääksemme onnemme on tärkeätä, että salaamme sen koko
maailmalta. Rouva Saint-Luc sen jo tuntee ja Saint-Luc tulee sen myös
saamaan tietoonsa...

-- Voi, mitä varten?

-- Salaisitko sinä, Diana, minulta mitään?

-- En, se on totta.

-- Minä kirjoitin tänä aamuna muutamia rivejä Saint-Luc'ille, pyytäen
saada tavata häntä Angersissa. Kun hän tulee, olen pyytävä hänen
kunniasanaansa siihen, ettei hän sanallakaan mainitse mitään tästä
tapahtumasta. Parisista lähtiessämme näytti kovin uhkaavalta.

-- Olet oikeassa... Sitäpaitsi on isäni niin tunnontarkka mies, että
hän, niin paljo kuin minua rakastaakin, saattaisi syyttää minua
Monsoreaun edessä.

-- Mitä suurin salassapito on siis välttämätöntä... ja jos taivas
jättää meidät vihollistemme käsiin, niin voimme sanoa ainakin sen,
että emme voineet menetellä toisin kuin mitä olemme tehneet.

-- Jumala on hyvä, Ludvig. Elä epäile häntä tänä hetkenä.

-- En epäile jumalaa, vaan pelkään, että jokin ilkeä henki kadehtii
meidän iloamme.

Rakastavaiset vaihtoivat tuhansittain ajatuksiaan, tuhansien
suudelmien höystäminä. Vihdoin kuului metsästystorven ääni lähempänä
linnaa antavan Jeannen ja Dianan kesken sovitun merkin, ja Bussy
riensi kiiruusti pois.

Juuri kaupunkia lähestyessään huomasi hän, että kaupungin portit
aiottiin sulkea kiinni. Bussy oli kannustamaisillaan hevostaan
rivakampaan vauhtiin, kun hän kuuli takanaan nelistävien hevosten
töminää.

Se joka aikoo piilottautua, varsinkin rakastaja, pelkää kaikkea.
Bussykin senvuoksi kysyi itseltään, kumpikohan olisi parempi,
rientääkkö eteenpäin ehtiäkseen ennen ratsastajia vaiko ohjata
ratsunsa sivulle ja antaa toisten ajaa ohitse. Mutta ne toiset
ratsastivat nyt niin tulisesti, että he tuossa tuokiossa olivat
Bussyn kintereillä.

Ratsastajia oli kaksi. Bussy siirtyi sivulle ja näki, miten toinen
ratsastajista kannusti hevostaan, jota sen lisäksi toinen lakkaamatta
löi suitsiremmeillään.

-- Tässähän onkin kaupunki, -- virkkoi toinen gascognelaisella
murteella. -- Vielä kolmesataa lyöntiä ja sata kannustamista,
rohkeutta ja kestävyyttä!

-- Mutta eläin on uuvuksissa. Sehän horjuu eikä pääse enää eteenpäin,
-- vastasi etumainen ratsastaja. -- Uhraisin kuitenkin vaikka sata
hevosta päästäkseni kaupunkiin.

-- Tuo ääni tuntuu minusta tutulta, -- ajatteli Bussy. -- Mutta kas
vaan! Nyt hänen hevosensa huojuu.

Ratsastajat ehtivät nyt Bussyn kohdalle.

-- Varokaa itseänne, herra! -- huusi kreivi. -- Hypätkää alas
satulasta! Teidän hevosenne kaatuu.

Hevonen retkahtikin raskaasti kyljelleen ja sätkytteli jalkojaan,
ikäänkuin olisi yhäkin juoksussa. Mutta pian sen hengitys taukosi,
silmät sulkeutuivat, vaahto sen tukahdutti ja se heitti henkensä.

-- Hyvä herra, -- huusi se, jolta ratsu oli menehtynyt, -- saanko
ostaa teidän hevosenne?

-- Hyvä jumala! -- pääsi Bussyltä.

-- Kuulitteko, mitä kysyin? -- toisti vieras. -- Minulla on kiire.

-- Ooh, hyvä prinssi, ottakaa hevoseni ilmaiseksi, -- vastasi Bussy
omituisen mielenliikutuksen valtaamana, sillä hän oli tuntenut Anjoun
herttuan.

Samassa veti toinen ratsastaja pistoolinsa esille.

-- Rauhoittukaa! -- huusi herttua tuolle epäluuloiselle
puolustajalleen. -- Rauhoittukaa, herra d'Aubigné! Luulenpa totta
totisesti että hän on Bussy.

-- Minä se olenkin, hyvä prinssi. Mutta mikä kumma saa teidät
ratsastamaan hevosia kuoliaiksi tällä tiellä ja tähän aikaan päivästä?

-- Vai on se herra Bussy, -- virkkoi d'Aubigné. -- Siinä tapauksessa,
armollinen herra, ette minua siis enää tarvitse... Sallikaa minun
niin ollen, kuten sanassa sanotaan, palata hänen luokseen, joka minut
lähettänyt on.

-- Mutta ette ennen kuin olette vastaanottanut vilpittömimmät
kiitokseni ja järkkymättömän uskollisuuteni lupauksen, -- sanoi
prinssi.

-- Otan ne kaikki vastaan, armollinen herra, ja tulen ehkä jonakin
päivänä muistuttamaan teitä sanoistanne.

-- Minä olen kuin puusta pudonnut, -- sammalsi Bussy.

-- Etkö siis tätä tiennyt? -- kysyi prinssi epäluuloisella
äänensävyllä, minkä kreivikin huomasi. -- Koska kerran olit täällä,
niin sinä kaiketi minua odottelit, vai kuinka?

-- Tuhannen sarvipäätä! -- tuumaili Bussy itsekseen, oivaltaessaan,
mitä mahdollisia epäluuloja prinssissä voisi herätä hänen salaisen
Anjoussa oleskelunsa johdosta. -- On parasta olla varovainen eikä
paljastaa itseään.

-- Minä tein enemmänkin kuin että vain olisin odotellut teitä,
armollinen herra, -- sanoi hän ääneen. Mutta koska haluatte päästä
kaupunkiin, ennenkuin portit suljetaan, niin nouskaa heti satulaan.

Hän tarjosi nyt hevostaan prinssille, joka parhaallaan kaiveli
kaatuneen ratsunsa satulasta joitakin tärkeitä papereita.

-- Jääkää siis hyvästi, armollinen herra! -- lausui d'Aubigné,
kääntäen hevosensa ympäri. -- Teidän palvelijanne, kreivi Bussy!

D'Aubigné poistui nopeasti. Bussy hyppäsi ratsun selkään herransa
selän taa. Ja heidän siinä niin kaupunkia kohti ratsastaessaan tuli
Bussy ajatelleeksi, että eiköhän tuo mustapukuinen ruhtinas vain
ollutkin se ilkeä henki, joka jo nyt hänen onneansa kadehti. Pian
pääsivät he Angersiin.

-- Mitä nyt tehdään, armollinen herra? -- kysyi Bussy.

-- Riennetään pian linnaan! Minun lippuni on sinne asetettava. Siitä
näkyy, että minä olen saapunut tänne, ja maakunnan aateliston on
tultava koolle.

-- Ei mikään ole sen helpompaa, -- selitti Bussy, ollen olevinaan
myöntyväinen aikaa voittaakseen ja kun hän sitäpaitsi oli liian
hämmästynyt ollakseen puolueeton.

-- Puhaltakaa torviin! -- huusi hän vastaantuleville kaupungin
torvensoittajille.

Mutta nämä vain töllistelivät häneen, kiinnittämättä mitään erityistä
huomiotaan noihin kahteen tomuiseen ja hikiseen ratsastajaan.

-- Kuinka! -- sävähti Bussy, tullen heitä lähemmäksi. -- Eikö isäntää
tunneta talossa?... Kutsukaa tänne virkaatoimittava pormestari.

Tämä käskevä ääni vaikutti soittajiin, ja toinen niistä tuli
lähemmäksi.

-- Ah! -- huudahti hän pelästyneenä, kun ensin oli tarkasti katsellut
prinssiä. -- Siinähän on meidän armollinen herramme ja isäntämme!

Herttua tunnettiin helposti luonnottomasta haljenneesta nenästään,
josta Chicotkin oli tehnyt laulun.

-- Sehän on hänen kuninkaallinen korkeutensa herttua! -- huusi mies
ja tarttui yhtä hämmästyneenä toverinsa käsivarteen.

-- Te tiedätte nyt yhtä paljo kuin minäkin, -- sanoi Bussy. -- Mutta
puhaltakaa nyt torviinne kaikin voimin, niin että koko kaupunki
neljännestunnissa saa tietää hänen korkeutensa olevan täällä.
Sillävälin matkaamme me, teidän korkeutenne, hitaasti linnaa kohti,
ja sinne saavuttuamme on paistinvarras jo toivoakseni otettu esiin
meidän nälkämme sammuttamista varten.

Jo ensimäisten torventörähdysten jälkeen alkoi muodostua useita
ihmisryhmiä. Ja kohta juoksi naisia ja lapsia pitkin kaupunkia
huutaen: Hänen korkeutensa on kaupungissa!... Eläköön herttua!

Raatimiehet, linnanherrat ja etevimmät aateliset kiiruhtivat nyt
linnaan yhä taajenevien väkijoukkojen saattamina.

Niinkuin Bussy jo oli otaksunut, olivat kaupungin ylimykset linnassa
jo ennen prinssin tuloa häntä arvonmukaisesti vastaanottamassa.

-- Hyvät herrat, -- sanoi ruhtinas, -- olen kiiruhtanut tänne kunnon
kaupunkiin Angersiin. Parisissa ovat mitä suurimmat vaarat uhanneet
henkeäni. Olinpa jo kadottanut vapautenikin, mutta hyvien ystävien
avulla onnistuin pakenemaan.

Bussy puri huultaan. Hän ymmärsi sen pilkallisen katseen sisällön,
jonka herttua häneen loi.

-- Ja nyt, -- lisäsi Frans, -- on henkeni ja turvallisuuteni taattu.

Hämmästyneet maistraatinjäsenet huusivat heikosti: eläköön armollinen
herttuamme!

Väkijoukko, ajatellen niitä etuja, joita sille herttuan jokaisesta
matkasta tavallisesti koitui, huusi voimakkaasti: eläköön!

Tuossa tuokiossa oli Fransilla ympärillään hoviväkensä, jota hän
Anjoun herttuana ylläpiti Angersissa ja jonka henkilökunnasta vain
ylhäisimmät tunsivat isäntänsä. Sitten tuli kaupungin aatelisten ja
naisten vuoro, niin että onnentoivotuksia riitti lähes puoleenyöhön.
Kaupungilla toimeenpantiin juhlavalaistus, kiväärejä laukaistiin
kaduilla ja toreilla, ja aina Méridorin linnaan asti toi tuuli
tullessaan Angersin hyvien porvarien ilohuudot ja humun.



18.

Anjoun herttuan valtiotaitoa.


Kun Bussy ja herttua lopultakin jäivät kahdenkesken, virkkoi
viimeksimainittu:

-- Puhelkaamme nyt hetkinen. Tarkkasilmäinen Frans oli huomannut,
että Bussy, heidän toisensa tavattuaan, oli tuntunut tavallistaan
taipuvaisemmalta. Siitä hän hovituntemuksensa perusteella teki sen
johtopäätöksen, että kreivi oli jotenkuten kiusallisessa asemassa
ja että hän, herttua, voisi käyttää sitä hyödykseen. Mutta toiselta
puolen oli Bussylläkin ollut miettimisen aikaa, niin että hän varsin
tyynenä saattoi odottaa herttuan hyökkäystä.

-- Kun viimeksi toisemme tapasimme, olit sinä hyvin sairas, Bussy
parkani!

-- Se on totta, teidän korkeutenne. Olin kovin sairas, ja melkein
kuin ihmeen kautta minä pelastuin.

-- Sinulla oli myös luonasi muuan lääkäri, joka oli kauhean
varovainen sinun parantumisesi suhteen, sillä hän ärhenteli niille,
jotka uskalsivat sinua lähestyä.

-- Sekin on totta, teidän korkeutenne, sillä le Haudouin on minulle
peräti uskollinen.

-- Hän kai pidätti sinua sängyssä, vai kuinka?

-- Pidätti, ja se oli vähällä saattaa minut ihan epätoivoon, kuten
teidän korkeutenne voi huomata.

-- Mutta minusta tuntuu siltä kuin olisit voinut lähettää tohtorin
hiiteen ja tulla minun kanssani ulos.

-- Kyllä kai, -- vastasi Bussy ja käänteli hermostuneesti hattuaan.

-- Mutta, -- jatkoi herttua, -- koska oli kysymys vakavasta asiasta,
et sinä uskaltanut paljastaa.

-- Mistä on kysymys? -- huudahti Bussy ja painoi hatun päähänsä aina
silmiä myöten. -- Luulen teidän korkeutenne sanoneen, että minä
pelkäsin paljastaa itseäni?

-- Juuri niin minä sanoin.

Bussy hypähti ylös tuoliltaan ja huusi:

-- Armollinen herra, te ette usko sanaakaan siitä, mitä nyt sanoitte.
Minun ruumiissani on kaksikymmentä arpea todistamassa, että olen
useamman kerran itseni paljastanut. En ole koskaan ollut pelkuri,
mutta tunnen monta, jotka eivät voi sanoa samaa itsestään, eivät
ainakaan voi sitä todistaa.

-- Teillä on aina kiistämättömät perusteenne, herra Bussy, -- virkkoi
herttua, harmista kalveten, -- ja kun teitä nuhdellaan jostakin,
suurennatte te aina sen moitteen ja kuvittelette olevanne siinä
oikeassa.

-- Ooh, teidän korkeutenne! Minä tiedän hyvin, etten aina ole
oikeassa, mutta tiedän myöskin sen, milloin olen väärässä.

-- Milloinka sitten olette väärässä, jos saan luvan kysyä?

-- Silloinkun palvelen kiittämättömiä ihmisiä.

-- Todentotta, hyvä herra, luulenpa teidän unohtavan itsenne, --
sanoi prinssi ja nousi äkkiä ylös sillä arvokkuudella, mikä hänelle
erinäisissä tilaisuuksissa oli ominaista.

-- Hyvä on, minä unohdan itseni, armollinen herra, -- vastasi Bussy.
-- Tehkää tekin kerran elämässänne se sama: unohtakaa itsenne -- tai
unohtakaa minut.

Bussy astui pari askelta ovea kohti, mutta prinssi ehätti hänen
eteensä.

-- Kiellättekö siis, -- virkkoi herttua, -- että te samana päivänä,
jolloin kieltäydyitte lähtemästä minun kanssani ulos, heti kohta
senjälkeen poistuitte kotoanne?

-- Minä en kiellä koskaan mitään ellen ehkä sitä, jota minua
pakotettaisiin tunnustamaan.

-- Sanokaapa siis minulle, miksi niin itsepäisesti tahdoitte jäädä
kotiin?

-- Asiat pakottivat minut siihen.

-- Kotoiset asiatko?

-- Asiat kotona taikka muualla.

-- Minä otaksuin, että kun jokin ylimys on ruhtinaan palveluksessa,
tämän ruhtinaan asioiden tulisi olla muita tärkeämpiä.

-- Kuka siis tavallisesti on huolehtinut teidän asioistanne,
armollinen herra?

-- Myönnän, että se olette te, ja tavallisesti olenkin huomannut
teidät uskolliseksi ja uhrautuvaksi. Tahdonpa mennä niinkin pitkälle,
että annan teille pahan luontonne anteeksi.

-- Olette varsin hyvä!

-- No, no! Olihan tosin teilläkin hieman syytä olla minuun
tyytymätön: minä näet olin luvannut teille rangaista Monsoreauta.
Mutta onko hän sitten teistä niin vihattava tuo Monsoreau?

-- Ei lainkaan. Minusta hän on vain hirmuisen ruma ja minä olisin
toivonut, että hänet olisi poistettu hovista, jotta minä olisin
päässyt näkemästä hänen inhottavia kasvojaan. Te, armollinen herra,
näytte sitävastoin siitä oliosta pitävän. Mutta eihän makuasioista
pidä koskaan kiistellä.

-- Ooh, jos se kerran oli ainoa syy, niin ei teidän olisi tarvinnut
olla niin kovin myrtyneellä mielellä minua kohtaan kuin mikäkin
pahankurinen lapsi. Ja vielä enemmän teitte väärin siinä, että
ette lähtenyt minun kanssani, mutta sensijaan läksitte yksin
joutavanpäiväisten asioitten takia.

-- Joutavanpäiväisten! Olenko minä tehnyt joutavuuksia, minä? Ja te
juuri äsken moititte minua siitä että... Sanokaapa, armollinen herra,
mitä turhuuksia minä olen tehnyt?

-- Tehän tahdoitte kostaa d'Epernonille ja Schombergille, ellen
väärin käsitä. Minullakin oli sama tarkoitus, mutta aika ei ollut
sopiva.

-- Armollinen herra, mitä te tällä tarkoitatte, jos saan kysyä?

-- Surmatkaa vallan kernaasti ne kummatkin, niin, vaikkapa kaikki
neljä. Olen siitä teille yhä enemmän kiitollinen. Mutta älkää niitä
kiusottako, sillä niiden katkeruus kohdistuu minuun.

-- Mitä minä sitten olen tehnyt kunnon d'Epernonille?

-- Teidän toimestanne on hänen vaatteensa revitty rikki.

-- Vai niin, -- virkahti Bussy. -- Nyt tulee siis saksalaisen vuoro.
Mitä minä olen tehnyt Schombergille?

-- Tahdotteko kieltää, että olette värjäyttänyt hänet siniseksi
indigolla? Kun minä pari tuntia jälkeenpäin hänet näin, oli
hän vieläkin yltäpäältä sininen. Ja sitäkö te kutsutte hyväksi
pilanteoksi?

Nyt alkoi prinssi kuitenkin vasten tahtoaan nauraa, ja Bussykin
räjähti remakkaan nauruun, muistellessaan väriammeeseen pistettyä
Schombergia.

-- Minunko siis, -- kysyi hän, -- luullaan tehneen heille nuo
kepposet?

-- Luuletko sitten minun ne järjestäneen? -- tokasi prinssi.

-- Ja olisiko teillä sitten sydäntä moittia miestä, jolla olisi
ollut tuollaisia päähänpistoja? Ah! Niinkuin äsken sanoin, olette te
kiittämätön ihminen.

-- Olkoonpa niinkin. Jos todellakin poistuit sitä tarkoitusta varten,
niin annan sinulle anteeksi.

-- Onko se varmaa, teidän korkeutenne?

-- On, kautta kunniani. Mutta et sinä vielä ole minusta päässyt.

-- Puhukaa sitten.

-- No, puhutaan sitten minusta itsestäni. Mitä olet tehnyt
auttaaksesi minua?

-- Näettehän, armollinen herra, mitä olen tehnyt: olen kiiruhtanut
Anjouhun.

-- Siis sinä, toisin sanoen, pakenit.

-- Pakenin, sillä pakenemalla pelastin minä myöskin teidät.

-- Mutta etkö sinä, sen sijaan että matkustit näin kauvaksi, olisi
yhtä hyvin voinut jäädä Parisiin? Luullakseni sinä olisit ollut
minulle paljo suuremmaksi hyödyksi Montmartressa kuin Angersissa.

-- En, teidän korkeutenne. Siinä kohden me olemme eri mieltä. Minä
katsoin edullisemmaksi matkustaa Anjouhun.

-- Täytynee teidän kuitenkin myöntää, Bussy, että oikku ei ole mikään
syy.

-- Mutta entä jos sen oikun tarkoituksena oli hankkia teille
puolustajia?

-- No, se muuttaa asian. Kertokaapa, mitä olette tehnyt?

-- Siihen vastaan teille huomenna, armollinen herra, sillä juuri nyt
täytyy minun lähteä.

-- Mitä varten, jos saan kysyä?

-- Neuvottelemaan erään mitä tärkeimmän henkilön kanssa.

-- Vai niin. Mene sitten, Bussy, mutta ole varovainen.

-- Mitä se hyödyttäisi? Emmekös me ole täällä voimakkaimmat?

-- Vaikkapa niinkin, mutta varovaisuus on sittenkin hyvä. Oletko jo
ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin?...

-- Minä olen ollut täällä vasta kaksi päivää enkä tietenkään niin
lyhyessä ajassa ole ehtinyt paljoa aikaansaada.

-- Mutta kaiketikin olet oleskellut täällä salaisesti?

-- Tietysti. Näettehän, millainen puku minulla on ylläni. Käytänkö
minä tavallisesti kanelinvärisiä vaatteita?

-- Missä sinä asut?

-- Kun sen kuulette, armollinen herra, niin käsitätte
uhrautuvaisuuteni... Minä asun eräässä pienessä hökkelissä
kaupunginmuurin lähellä, ja sinne päästään sisälle joen puolelta.
Kertokaapa nyt minulle, teidän korkeutenne, miten pääsitte pois
Louvresta ja miten minä tulin kohdanneeksi teidät maantiellä väsynein
hevosin ja d'Aubigné seurassanne?

-- Minulla on ystäviä.

-- Teilläkö ystäviä? -- tokasi Bussy. -- Ah, prinssi, te laskette
leikkiä!

-- On ystäviä, joita sinä et tunne.

-- Ketäpä ne ovat?

-- Navarran kuningas ja d'Aubigné, jonka äsken näit.

-- Navarran kuningas!... Ah! Sehän on totta, tehän olette samoissa
salaliittopuuhissa!

-- Minä en ole koskaan vehkeillyt, herra Bussy.

-- Vai niin. No, mutta kuinka pääsitte ulos Louvresta?

-- Sänkykamarini ikkunan kautta.

-- Todellakin! Teidän korkeutenne siis tiesi tikapuut?

-- Mitkä tikapuut?

-- Ne, jotka olivat kaapissa.

-- Kuinka ne ovat olleet sinun tiedossasi? -- kysyi prinssi kalveten.

-- Tietäähän teidän korkeutenne, että minulla joskus on ollut onni
päästä siihen huoneeseen.

-- Sisareni Margotin aikana, eikö niin? Sinä siis silloin kiipesit
ikkunan kautta sisälle?

-- Kiipesin, samalla tapaa kuin te sieltä ulos. Mutta minua
ihmetyttää vain se, että te löysitte tikapuut.

-- En minä niitä löytänyt. Minulle annettiin tieto siitä, missä ne
olivat.

-- Kuka antoi tiedon?

-- Navarran kuningas.

-- Ahaa! Navarran kuningas siis tiesi tikapuitten olemassaolon.
Sitäpä minä en olisi koskaan uskonut. Varmaa kuitenkin on, että te
nyt terveenä ja reippaana olette täällä. Nyt me annamme Anjoussa
leimuta ja räiskyä, ja samoin myöskin Angoumoisissa ja Bearnissa.
Siitä on koituva hauska ilotulitus!

-- Mutta etkö sinä puhunut jostain kohtaamisesta, Bussy?

-- Puhuin, ja se on totta se. Mutta tämä hupainen keskustelu sai
minut unohtamaan koko asian. Jääkää hyvästi, armollinen herra!

-- Otatko hevosesi?

-- En, sillä jos se on teidän korkeudellenne tarpeellinen, niin
saatte sen pitää. Minulla on myös toinen.

-- Siinä tapauksessa otan tarjouksen vastaan.

Tuonnempana voimme selvitellä tilimme.

-- Kyllä, armollinen herra, ja suokoon jumala, etten minä silloin
jäisi teille mitään velkaan!

-- Miksikä niin?

-- Siksi, etten voi sietää sitä henkilöä, jonka toimeksi tavallisesti
jätätte laskujenne päättämisen.

-- Bussy!

-- Se on totta, armollinen herra. Olemmehan me sopineet siitä,
ettemme enää puhu tästä asiasta.

Prinssi, joka hyvin tiesi, miten suuresti hän nyt tarvitsi Bussyn
apua, ojensi hänelle kätensä. Bussy tarttui siihen, mutta pudisti
myöskin päätään.



19.

Herra Saint-Luc'in valtiotaitoa.


Keskellä synkkää yötä Bussy palasi asuntoonsa. Mutta sen sijaan, että
toivomuksensa mukaan olisi tavannut siellä Saint-Luc'in, löysikin hän
vain kirjeen, jossa tämä ilmoitti saapuvansa seuraavana päivänä.

Kello kuuden aikaan seuraavana aamuna läksi Saint-Luc kaupunkiin.
Välittämättä erityisemmin väestössä vallitsevasta tavattomasta
liikkeestä meni hän suoraan siihen taloon, jossa Bussy asui.

Ystävykset syleilivät toisiaan sydämellisesti, ja Bussy virkkoi:

-- Paras Saint-Luc! Käykäähän sisälle tähän vähäiseen majaan. Minä
oleksin nykyisin Angersissa.

-- Niinpä niin, -- vastasi Saint-Luc, -- ja vieläpä voittajan tavoin
itse taistelukentällä.

-- Mitä sillä tarkoitatte, hyvä ystävä?

-- Sitä, ettei vaimoni salaa minulta mitään, yhtä vähän kuin minä
häneltä. Sanalla sanoen, rakas Bussy, hän on kertonut minulle kaikki.
Sallikaa minun nyt onnitella teitä, joka olette verraton kaikessa.
Ja kun kerran olette kutsunut minut luoksenne, niin suvaitkaa, että
annan teille hyvän neuvon.

-- Minkälaisen?

-- Vapauttakaa itsenne mahdollisimman pian tuosta vihattavasta
Monsoreausta. Hovissa ei kukaan tunne teidän suhdettanne hänen
vaimoonsa. Hetki siis on suotuisa. Ja kun sittemmin menette lesken
kanssa naimisiin, niin ei kukaan voi sanoa, että olisitte surmannut
miehen hänen vaimonsa tähden.

-- Mainiota ehdotustanne on vain yksi este haittaamassa: olen
luvannut Dianalle säästää hänen miehensä henkeä, ellei hän itse
hyökkää kimppuuni.

-- Siinä teitte väärin, sillä mitään sellaista ei pitäisi koskaan
luvata. Ellette pidä kiirettä, tulee kyllä Monsoreau, joka on viekas
heittiö, saamaan suhteen selville. Ja siitä selon saatuaan hän, jossa
ei ole pisaraakaan ritarillisuutta, yksinkertaisesti salaa murhauttaa
teidät.

-- Tapahtukoon Jumalan tahto! -- vastasi Bussy hymyillen. -- Mutta
paitsi sitä, että tulisin rikkoneeksi Dianalle vannomani valan, jos
hänen miehensä surmaisin...

-- Hänen miehensä!... Tiedättehän hyvin, että Monsoreau ei ole hänen
miehensä!

-- Tiedän, mutta hän on sitä ainakin nimellisesti. Paitsi sitä, kuten
jo sanoin, että rikkoisin vannomani valan, tulisi maailmakin minua
tuomitsemaan.

Sillä sitä, jota kaikki tänään pitävät villipetona, voidaan jo
huomenna pitää pyhimyksenä, jos minä vain otan hänet hengiltä.

-- En minä kehottaisikaan teitä itseänne surmaamaan häntä.

-- Tarkoitatteko ehkä salamurhaajia? Voi, Saint-Luc, se on huono
neuvo!

-- Kuka puhuu murhaajista?

-- Mitä sitten tarkoititte?

-- En mitään, hyvä ystävä. Minussa heräsi muuan ajatus, mutta se ei
vielä ole tarpeeksi kypsynyt, niin että voisin siitä teille puhua.
Minä en pidä Monsoreausta yhtään enemmän kuin tekään, vaikka minä
inhoankin häntä eri syistä. Puhukaamme sen sijaan hänen rouvastaan.

Bussy hymyili ja virkkoi:

-- Te olette uljas toveri, Saint-Luc, ja saatte olla varma
ystävyydestäni. Niinkuin tiedätte, kuuluu ystävyyteeni kolme seikkaa:
kukkaroni, miekkani ja elämäni.

-- Kiitos! Minä otan tarjouksen vastaan, mutta vain sillä ehdolla,
että saan tarjota teille ihan samaa.

-- No, mitä aioitte puhua Dianasta? -- kysyi Bussy.

-- Haluaisin tietää, ettekö aio käydä Méridorissa?

-- Hyvä ystävä, te tiedätte minun epäilykseni.

-- Tiedän. Méridorissa voisitte helposti kohdata Monsoreaun,
vaikkapa hän nyt onkin monen peninkulman päässä sieltä. Teidän olisi
puristettava häntä kädestä, ja kovin tuskallista lienee tarttua
sen miehen käteen, jonka mielellään kuristaisi kuoliaaksi. Samaten
voisitte ehkä nähdä hänen syleilevän Dianaa, ja vaikeata kai olisi
nähdä hyväiltävän naista, jota itse rakastaa.

-- Voi! -- huudahti Bussy harmissaan. -- Te siis varsin hyvin
tiedätte, miksi en voi tulla Méridoriin! Nyt, hyvä ystävä...

-- Joko minun on lähdettävä? -- keskeytti Saint-Luc, käsittäen Bussyn
tarkoituksen väärin.

-- Ei, minä päinvastoin pyydän teitä jäämään, sillä nyt on minun
vuoroni tehdä kysymyksiä.

-- Antaapa kuulua.

-- Ettekö viime yönä kuilut kellojensoittoa ja kiväärinpauketta?

-- Kuulin kyllä. Ja me siellä kotosalla ihmettelimme, että mitä se
mahtoi merkitä.

-- Ettekö tullessanne huomannut tavatonta liikettä kaduilla?

-- Minä juuri aioin kysyä teiltä siihen syytä.

-- Syynä siihen on se, että Anjoun herttua eilen tuli tänne.

Saint-Luc hätkähti, kuin olisi hänelle ilmoitettu jonkin pahan hengen
ilmestyminen.

-- Anjoun herttuako täällä? huudahti hän, -- Hänenhän väitettiin
olevan vankina Louvressa.

-- Juuri siitä syystä, että hänet Louvressa vangittiin, hän nyt on
täällä. Hänen onnistui karata ja hän pakeni tänne.

-- No, mitä muuta?

-- Nähkääs, hyvä ystävä, -- jatkoi Bussy, -- teillä on nyt mainio
tilaisuus kostaa hänen majesteettinsa pikkumainen vainoaminen.
Prinssi on jo muodostanut puolueensa. Hän kokoo pian sotaväkeä, ja me
järjestämme pienen sisäisen sodan.

-- Ohoo! -- virkkoi Saint-Luc vakavana.

-- Ja minä olen lukenut teidät aseveljiemme joukkoon.

-- Kuningastako vastaan? -- kysäsi äkkiä kylmästi Saint-Luc.

-- Minä en sano juuri kuningasta vastaan, vaan niitä vastaan, jotka
ehkä käyvät kimppuumme.



20.

Jatkoa.


-- Rakkahin Bussy! Minä olen tullut Anjouhun nauttimaan maaelämän
rauhaa enkä taistelemaan hänen majesteettiaan vastaan.

Mutta sallitte kai sen, että esittelen teidät hänen korkeudelleen?

Te koetatte turhaan saada minua puolellenne. Minä en pidä Angersista,
vaan olen aikonut heti poistua tästä kaupungista.

-- Paras Saint-Luc. Te tekisitte minulle suuren palveluksen, jos
suostuisitte pyyntööni. Sillä herttua on minulta kysynyt, miksi minä
olen saapunut tänne, ja kun minä en voi sitä hänelle tunnustaa, hän
kun on ollut ihastunut Dianaan ja epäonnistunut suunnitelmissaan
hänen suhteensa, niin olen minä kuvitellut hänelle tulleeni tänne
taivuttamaan maakunnan aatelisia hänen puolelleen. Olenpa sanonut
senkin, että minä nyt juuri tänä aamuna kohtaisin yhden heistä.

-- No, voittehan sanoa puhutelleenne tuota henkilöä ja selittää, että
hän on pyytänyt kuuden kuukauden miettimisajan.

-- Huomaanpa, paras Saint-Luc, ettei teidän järjenjuoksunne ole
hullumpi kuin minunkaan.

-- Kuulkaahan, Bussy. Minä olen tässä maailmassa kiintynyt vain
omaan vaimooni, te rakastettuunne. Sopikaamme eräästä asiasta,
nimittäin siitä, että minä aina olen suojeleva ja puolustava Dianaa,
jotavastoin te puolustatte ja suojelette minun vaimoani. Me siis
tahdomme tehdä liiton niitä turvataksemme, joita rakastamme, mutta
se liitto ei koskaan saa tulla kosketuksiin politiikan kanssa. Vain
siten me pääsemme yksimielisiksi.

-- Huomaan, Saint-Luc, että minun on taipuminen. Sillä tällä kertaa
on teillä valtit käytettävinänne, minä kun tarvitsen teitä, jota
vastoin te vallan hyvin tulette toimeen ilman minua.

-- Päinvastoin! Minähän juuri tarvitsen teidän suojelustanne.

-- Missä suhteessa?

-- Siinä tapauksessa, että kapinalliset aikoisivat ryöstää Méridorin.

-- Olette oikeassa, -- virkkoi Bussy. -- Se olisi tosiaankin
arveluttavaa.

Nyt jyrähtivät kanuunat, ja Bussyn palvelija ilmoitti, että herttua
jo kolme kertaa oli kysellyt kreiviä. Ylimykset erosivat, vannottuaan
toisilleen pitävänsä tuon valtiollisista vaikuttimista vapaan liiton
pyhänä.

Bussy riensi ruhtinaan palatsiin, jonne aatelistoa jo joka taholta
tulvehti. Huhu Anjoun herttuan saapumisesta oli ehtinyt levitä, ja
seudun kaikki kylät ja kaupungit joutuivat liikkeeseen sen uutisen
kuultuaan. Bussy pani toimeen juhlallisen vastaanoton päivällisineen
ja niihin kuuluvine puheineen. Sillä hän toivoi prinssin vastaanoton,
päivällisten ja puheitten aikana saavansa nähdä Dianaa, vaikkapa vain
pikimmältään.

Tuuma onnistui. Bussy ratsasti nelisessä Méridoriin.

Herttua piti sillävälin sangen kauniita puheita ja teki syvän
vaikutuksen puhuessaan liigasta, kosketellessaan varovasti Guisein
kanssa tekemäänsä liittoa ja esiintyessään ruhtinaana, jota kuningas,
parisilaisten hänelle, Fransille, osottaman luottamuksen vuoksi, niin
suuresti vainosi.

Vastausten ja käsisuudelmien aikana silmäili Anjoun herttua
tarkkaavaisesti läsnäolevia aatelismiehiä.

Bussyn palatessa oli kello jo neljä iltapäivällä. Hän hyppäsi alas
ratsunsa selästä ja meni heti hikisenä ja tomuisena herttuan luo.

-- Ah, reipas Bussyni, sinä tunnut olevan toimelias! -- sanoi herttua.

-- Kuten näette, armollinen herra.

-- Varo vain, ettet uudelleen sairastu. Ehkä et vieläkään ole täysin
toipunut.

-- Ooh! Hätä ei ole tämännäköinenkään.

-- Mistä tulet nyt?

-- Tuolta ympäristöltä. Mutta onko teidän korkeutenne tyytyväinen
näihin tervetuliaiskäynteihin? Vieraita kai on ollut paljo?

-- On, verraten runsaasti. Mutta yksi kuitenkin puuttui.

-- Kuka sitten?

-- Sinun suojattisi.

-- Minun suojattini! Kuka hän on, teidän korkeutenne?

-- Méridorin parooni.

-- Ah! -- virkahti Bussy, muuttuen hieman eriväriseksi.

-- Ja kuitenkaan ei häntä olisi unohdettava, vaikka hän unohtaakin
minut. Hänellä on suuri vaikutusvalta tässä maakunnassa. Hän oli
liigan angersilainen kirjeenvaihtaja. Guiset olivat hänet siksi
valinneet, ja ne yleensä ottavat valikoiden uskottunsa. Siis, Bussy,
hänen on tultava tänne.

-- Mutta entäpä jos hän ei sittenkään tulisi?

-- Ellei hän tule minun luokseni, täytyy minun ottaa ensi askel ja
mennä hänen luokseen.

-- Méridoriinko?

-- Miksikäs ei?

Nyt ei Bussy voinut olla heittämättä herttuaan harmin ja
mustasukkaisuuden läpitunkevaa katsetta.

-- No niin, miksi ei, -- virkkoi hän sitten. -- Te olette ruhtinas.
Kaikkihan on teille sallittua.

-- Luuletko hänen yhäkin olevan minulle vihoissaan?

-- Sitä en tiedä. Mistä minä sen tietäisin?

-- Etkö siis ole tavannut häntä?

-- En.

-- Mutta kääntyessäsi maakunnan aateliston puoleen ei sinun olisi
pitänyt unohtaa häntäkään.

-- Minä en olisi sitä laiminlyönyt ellen olisi tiennyt, ettei hän
mielellään haluaisi minua nähdä.

-- Mistä syystä?

-- Koska minun ei onnistunut pitää hänelle antamiani lupauksia. Siitä
syystä en katsonut voivani mennä hänen luokseen.

-- Mutta saihan hän sen mitä halusikin?

-- Mitä niin?

-- Tahtoihan hän saada tyttärestään Monsoreaun kreivittären. Ja hän
saikin sen.

-- Armollinen herra, jättäkäämme keskustelu tästä asiasta, -- lausui
Bussy ja käänsi herttualle selkänsä.

Samassa ilmoitettiin useitten aatelismiesten pyrkivän sisälle.
Herttua riensi ottamaan niitä vastaan, ja Bussy sai aikaa punnita
hänen sanojansa.

-- Mikähän mahtaakaan olla, -- ajatteli hän, -- herttuan tarkoitus
Méridorin paroonin suhteen? Tahtookohan hän vain saada vanhasta
paroonista kunnioitetun ja mahtavan tuen itselleen ja yrityksilleen?
Taikka ovatkohan hänen valtiolliset suunnitelmansa vain keinona,
minkä kautta hän aikoo lähennellä Dianaa?

Bussy harkitsi prinssin nykyistä asemaa: Frans oli veljensä kanssa
riidassa, hän oli paennut Louvresta ja esiintyi nyt kapinanjohtajana
maaseudulla. Bussy asetti ajatuksissaan toiseen vaakakuppiin
prinssin valtiolliset edut ja toiseen hänen rakkaudenhoureensa.
Ja viimeksimainitut tuntuivat hänestä ensinmainittuja paljo
köykäisemmiltä. Hän tunsi olevansa halukas antamaan herttualle
anteeksi hänen kaikki muut vikansa, kunhan vain jättäisi Dianan
rauhaan. Palatsin portilla kohtasi Bussy rehelliset, hymyilevät
kasvot, joiden hän luuli olevan monen peninkulman päässä.

-- Ah! -- huudahti hän iloisesti. -- Vai sinä se oletkin, Remy!

-- Minä, armollinen herra.

-- Aioin kirjoittaa sinulle ja pyytää sinun tulemaan tänne.

-- No, sepä oli hyvä, sillä minä jo luulin, että te minua
nuhtelisitte.

-- Mistäpä syystä?

-- Syystä että olen tullut tänne ilman teidän lupaanne. Mutta
saatuani kuulla Anjoun herttuan paenneen Louvresta ja matkustaneen
maakuntaansa muistui mieleeni, että te olitte Angersissa, ja minä
ajattelin, että ehkä voi syttyä sisällinen sota ja että runsaasti
iskuja kaiketi tultaisiin puolin ja toisin jakelemaan, minkävuoksi
kiiruhdin tänne.

-- Siinä teit oikein, Remy. No, olethan nyt saanut minut käsiisi?

-- Ikäänkuin siinä mitään vaikeuksia olisi ollutkaan! Kysyin herttuan
palatsia ja odottelin teitä tässä portilla, saatuani ensin hevoseni
talliin, jossa luulin nähneeni teidän hevosenne.

-- Sen näitkin, sillä prinssi oli hukannut oman hevosensa. Minä
annoin hänelle Rolandini lainaksi, ja kun hänellä ei ollut muuta
hevosta, niin hän sen piti.

-- Taaskin tunnen teidät tuossa asiassa: tehän oikeastaan olettekin
ruhtinas, ja ruhtinas on vain palvelija.

-- Elä aseta minua niin korkealle. Nyt saat pian nähdä, miten sinun
ruhtinaasi asuu.

Hän vei Haudouinin kaupunginmuurin vierustalla olevaan pikku
asuntoonsa.

-- Nyt näet palatsin, -- virkkoi Bussy. -- Hae nyt asunto itsellesi,
niinkuin parhaiden taidat.

-- Se käy kyllä laatuun. Minä en tarvitse suurta huonetta. Ja
niinkuin tiedätte, voisin minä nukkua vaikka seisoallani, jos niin
tarvittaisiin. Siihen olen nyt tarpeeksi väsynyt.

Nyt ystävykset erosivat. Ja Bussy, tyytyväisenä sen johdosta, että
Diana ja Remy olivat häntä niin lähellä, nukkui heti.

Varhain seuraavana aamuna kiiruhti Bussy linnaan, käskettyään ensin
saattamaan tiedon Remylle, että tämäkin saapuisi sinne. Kreivi
oli halukas näkemään hänen korkeutensa ensimäiset aamuhaukottelut
saadakseen selville hänen ajatuksensa, jos mahdollista, jo ensi
katseista. Herttua heräsi, mutta olisippa saattanut sanoa, että
hänellä, samoinkuin veljellään Henrikillä oli nukkuessaan naamari
kasvoillaan, niin ettei Bussy tuosta aikaisesta aamutervehdyksestään
juuri mitään hyötynyt. Kuitenkin oli hän heti saanut suunnitelluksi
suuren joukon tehtäviä, toisen toistaan tärkeämpiä.

Ensinnäkin kävelymatka muurien ulkopuolella linnoitusten
tutkimistarkoituksessa. Sitten asukkaitten tarkastus. Senjälkeen
käynti asevarastoissa ja määräys kaikenlaisten ampumatarpeitten
hankintaan. Sitten seurasi maakunnan verotuksen arvioiminen, jonka
tarkoituksena olisi asettaa ruhtinaan hyville ja uskollisille
alamaisille pieni lisävero hänen korkeutensa rahavarojen
kartuttamiseksi. Ja viimeksi kirjeiden kirjoittaminen. Bussy
kuitenkin tiesi, ettei tähän viimeiseen kohtaan tarvinnut sentään
panna kovin suurta huomiota, sillä Anjoun herttua hyvin harvoin
kirjoitteli kirjeitä.

-- Vai niin, vai olet sinä jo täällä? -- sanoi herttua herättyään.

-- Olen armollinen herra. En ole voinut nukkua. Teidän korkeutenne
edut ovat yhtämittaa painaneet mieltäni. Mutta mitä me nyt
aamulla kaikkein ensiksi teemme? Mitä teidän korkeutenne sanoisi
metsästysretkestä?

-- Kuinka! Sinä väität koko yön ajatelleesi minun asioitani, ja
tuloksena tästä valvomisestasi ja miettimisestäsi ehdottelet nyt
minulle metsästysretkeä? Mitä se merkitsee?

-- Se on kyllä totta. Sitäpaitsi ei meillä ole ajokoiria.

-- Eikä ylihovijahtimestariakaan, -- huomautti prinssi.

-- Sepä juuri tekisikin metsästyksen hauskemmaksi.

-- Minä en sano samalla tavalla. Omasta puolestani kaipaan häntä.

Herttua lausui nuo sanat äänenpainolla, jonka tarkoituksen Bussy
hyvin käsitti.

-- Tuo arvon mies, teidän korkeutenne ystävä, ei kuitenkaan liene
ollut teidän pelastumistanne avustamassa.

Herttua hymyili ja Bussy lisäsi:

-- Ahaa! Minä tunnen tuon hienon hymyn. Se ennustaa onnettomuutta.
Varokoon Monsoreau itseään!

-- Sinäkö siis kannat kaunaa häntä kohtaan?

-- Mitä varten sitä tekisin?

-- Syystä että hän on ystäväni.

-- Minä päinvastoin häntä siinä tapauksessa säälin.

-- Mitä sillä tarkoitat?

-- Nähkääs, kuta korkeammalle teidän korkeutenne antaa hänen nousta,
sitä alemmaksi hän putoo, kun lankeemuksen päivä kerran tulee.

-- Kas, kun sinä olet tänään hyvällä tuulella! Mutta minä kuitenkin
pysyn mielipiteessäni, nimittäin että Monsoreau olisi nyt täällä
ollut meille hyödyksi.

-- Kuinka niin?

-- Koska hänellä on maatiloja täällä ympäristöllä.

-- Hänelläkö?

-- Hänellä tai hänen vaimollaan.

Bussy puri huultaan. Herttua johti keskustelun siihen kohtaan, josta
tuon jalon kreivin oli edellisenä iltana ollut niin vaikea selviytyä.

-- Niinkö teidän korkeutenne luulee? -- kysyi hän viimein.

-- Tietysti. Méridor on kolmen liöön päässä Angersista. Senhän
tiennet parhaiten sinä, joka toit sieltä luokseni vanhan paroonin.

Bussy katsoi täytyvänsä pitää varansa, jottei paljastaisi itseään.

-- Minä saatoin hänet teidän korkeutenne luo, -- virkkoi hän, -- kun
hän sitä minulta pyysi ja rukoili... Muuten ei minun palvelukseni
häntä paljoakaan hyödyttänyt.

-- Kuulehan! Minulle pälkähtää jotain päähäni. Monsoreau on voittanut
ensi pelin, mutta sinä olet voittava toisen.

-- Mitä teidän korkeutenne tarkoittaa?

-- Se on ihan yksinkertainen juttu. Sinähän tunnet minut, Bussy?

-- Se onnettomuus on tullut osakseni, armollinen herra.

-- Luuletko sinä minua sellaiseksi mieheksi, joka kostamatta voin
sietää loukkausta?

-- Se riippuu asianhaaroista.

Herttua hymyili vieläkin inhottavammin kuin äsken, puri huultaan ja
nyökäytti Bussylle päätään.

-- Selittäkää tarkemmin, armollinen herra!

-- No niin! Ylihovijahtimestari on varastanut minulta nuoren tytön,
jota minä rakastin, tehdäkseen hänet vaimokseen. Minä vuorostani
tahdon nyt varastaa häneltä hänen vaimonsa, tehdäkseni hänestä
itselleni rakastajattaren.

Bussy koetti hymyillä, mutta siitä hymyilystä syntyi vain irvistys.

-- Varastaisitteko hänen vaimonsa? - mutisi hän.

-- Minusta ei mikään ole sen helpompaa, -- sanoi herttua. -- Hän on
nyt palannut isänsä luo. Sinun kertomuksesi mukaan hän halveksii
miestään. Minulla siis ehkä voisi olla syytä otaksua, että hän
pitäisi minua Monsoreauta parempana, varsinkin jos minä lupaan
hänelle... sitä mitä aion.

-- Mitä aikoo hänen korkeutensa hänelle luvata?

-- Tehdä hänet vapaaksi miehestään.

No, miksi ette tehnyt sitä heti? -- oli Bussy huudahtamaisillaan.
Mutta hän malttoi mielensä ja sanoi sensijaan: Tekisikö teidän
korkeutenne todellakin niin kauniin teon?

-- Saathan nähdä. Joka tapauksessa aion käydä Méridorissa.

-- Rohkenisitteko sen tehdä?

-- Miksi en?

-- Haluaisitteko näyttäytyä tuolle vanhalle paroonille, jonka
hylkäisitte, vaikka ensin olitte minulle luvannut...

-- Minulla on mainio selitys käytettävissäni.

-- Mistä pirusta te aina niitä löydätte?

-- Minä sanon hänelle näin: en ole tahtonut purkaa avioliittoa,
sillä Monsoreau, joka tiesi, että te olitte liigan pää-asiamiehiä ja
että minä olin sen päällikkö, oli uhannut ilmiantaa meidät kummatkin
kuninkaalle.

-- Onko tuo teidän korkeutenne omaa sepittämää?

-- Ei se ole kokonaan mielikuvitusta, se minun täytyy tunnustaa.

-- Siinä tapauksessa minä käsitän.

-- Käsität, niinkö sanot? -- tokasi herttua, käsittäen väärin Bussyn
sanojen tarkoituksen.

-- Niin.

-- Minä kuvittelen hänelle asiat siinä valossa, -- jatkoi herttua,
-- että minä, naittaessani hänen tyttärensä, pelastin hänen oman
henkensä.

-- Mainiosti keksitty!

-- Eiköpähän olekin? Mutta käskeppä varustamaan hevoset kuntoon, niin
me ratsastamme katsomaan, miten tuo vanha kunnonmies Méridorissa
jaksaa.

-- Heti! -- vastasi Bussy, ollen miltei pois suunniltaan.

-- Anteeksi, armollinen herra, sanoi hän ovelle ehdittyään, -- kuinka
monta hevosta on varattava?

-- Neljä tai viisi, kuten haluat.

-- Jos jätätte asian minun ratkaistavakseni, niin käsken minä
varaamaan sata.

-- Hyv'on. Sano sitten sata, -- virkkoi prinssi hämmästyneenä. --
Mutta mitä varten tarvittaisiin niin monta?

-- Että meillä päällekarkauksen sattuessa olisi viisikolmatta
käytettävinämme.

Herttua hätkähti ja toisti:

-- Päällekarkauksen sattuessa?

-- Niin. Olen kuullut puhuttavan, -- vastasi Bussy, -- että seutu
on hyvin metsäistä, enkä lainkaan oudoksuisi, jos siellä teidän
päällenne hyökättäisiin.

-- Luuletko niin?

-- Teidän korkeutenne tietää, ettei todellinen rohkeus halveksi
varovaisuutta.

Herttua kävi miettiväiseksi.

-- Minä siis ehkä käsken järjestämään kuntoon sataviisikymmentä, --
virkkoi Bussy ja siirtyi lähemmäksi ovea.

-- Odotahan hetkinen!

-- Mitä teidän korkeutenne käskee?

-- Luuletteko, että minä olen turvassa täällä Angersissa, Bussy?

-- Tietysti, sillä vaikka kaupunki ei olekkaan kovin suuri, on se
kuitenkin lujasti linnoitettu.

-- Kyllä, hyvin linnoitettu. Mutta kuitenkin se voi olla huonosti
puolustettu. Niin urhoollinen kuin oletkin, et sittenkään voi olla
kuin yhdessä paikassa samalla kertaa.

-- Se on kyllä uskottavaa.

-- Ellen minä ole turvassa täällä kaupungissa, enkä minä tietysti
ole, kun kerran Bussy sitä epäilee...

-- Mutta enhän minä ole sanonut epäileväni, armollinen herra.

-- Hyvä, hyvä! Ellen minä vielä ole täällä turvassa, niin tahdon
tulla turvatuksi heti.

-- Hyvin puhuttu, armollinen herra.

-- Minä tarkastan linnan ja varustan sen lujaksi.

-- Olette oikeassa, armollinen herra, lujat varustukset...

Bussy sammalsi. Hänen tapansa ei ollut osottaa pelkuruutta eikä hän
löytänyt sanoja, kun oli puhe varovaisuustoimenpiteistä.

-- Ja vieläkin muuan seikka johtuu mieleeni.

-- Tänä aamuna syttyy runsaasti kauniita ajatuksia, armollinen herra.

-- Minä kutsutankin Méridorin perheen tänne.

-- Teidän korkeutenne. Teillä on totisesti tänään erinomaisesti
hienostunut kyky laatia ehdotuksia, joiden täytyy hämmästyttää...
Mutta nyt meidän on riennettävä linnaan.

Prinssi huusi palvelijoitaan, sillä hän tahtoi nousta pukeutumaan.
Bussy käytti tilaisuutta hyväkseen pujahtaakseen ulos. Eräästä
ulommaisesta huoneesta hän löysikin etsimänsä Haudouinin. Kreivi vei
hänet herttuan virkahuoneeseen, kirjoitti siellä muutamia sanoja,
riensi sitten puutarhaan, poimi sieltä ruusuja kukkavihoksi, kääri
kirjeen vihon ympärille, pyörähti talliin, satuloi Rolandin, pisti
kukkavihon Remyn käteen ja käski hänen nousta hevosen selkään. Sitten
hän saattoi Remyn kaupungin ulkopuolelle, ja muuatta polkua osottaen,
sanoi tälle:

-- Anna nyt Rolandin mennä, mihin se tahtoo. Polun päässä tulee
metsä, sieltä löydät puiston, jonka ympärillä on muuri, ja siinä
kohdassa muurin ulkopuolella, johon Roland pysähtyy, heität sinä
tämän kukkavihon muurin yli.

Kirjelappu oli näin kuuluva: "Odotettu ei saavu, sillä hän, jota ei
odotettu, on saapunut ja on vaarallisempi kuin milloinkaan ennen
syystä että hän yhäkin rakastaa. Tutki silmin ja sydämin kaikki se,
mikä tässä paperissa näkymättömänä piilee".

Remy jätti Rolandin suitset höllälle, ja hepo kiisi täyttä neliä
Méridoriin. Bussy palasi takaisin palatsiin. Prinssi oli jo ehtinyt
pukeutua.

Puoli tuntia ratsastettuaan pysähtyi Remy erään puolittain
sortuneen muurin luo, jolla kasvoi muurivihreää ja jota tuuheat
tammet varjostivat. Siinä hän kääri kirjelipun tiukemmin kukkavihon
ympärille ja "halloota" voimakkaasti huutaen heitti vihon muurin yli.

Hiljainen huudahdus kuului muurin toiselta puolen, ja siitä Remy
ymmärsi, että kukat ja kirje olivat joutuneet oikeisiin käsiin.
Ja kun hänellä ei enää ollut mitään muuta tekemistä, sillä muita
määräyksiä ei hänelle oltu annettu, palasi hän takaisin samaa tietä,
jota oli tullutkin.

Bussy tarkasteli sillävälin prinssin seurassa linnaa. Remy tapasi
hänet juuri kun hän oli tarkastamassa muuatta maanalaista käytävää,
joka johti eräälle salaportille.

-- No, mitäpä tiedät? -- kysyi hän kirjeenkantajaltaan. -- Mitä olet
nähnyt? Mitä olet kuullut? Mitä olet tehnyt?

-- Olen nähnyt muurin, kuullut huudon ja ratsastanut seitsemän
liöötä, -- vastasi Remy lyhyesti oikean spartalaisen tavoin.



21.

Roland.


Herttuan ystävät ja seuralaiset Antraguet, Ribeirac ja Livarot
saapuivat muutaman päivän perästä Parisista Angersiin, jouduttuaan
ensin kaupungin portilla Angersin hyvien porvarien kanssa vähemmän
miellyttävään käsirysyyn, josta heidän ehkä olisi ollut vaikea
suoriutua ilman prinssin ja Bussyn väliintuloa.

Näiden ystäväinsä seurassa saattoi nyt Anjoun herttua toimeenpanna
perinpohjaisia tarkastuksia yltympäri koko linnoituksen.
Ratsastellessaan oli hänellä aina seuralaisinaan nuo kolme niin
odottamatta saapunutta ystävää, joille Angersin porvarit olivat ylen
ylpeileviä, vaikkakaan vertailu heidän ja noiden ratsastustaitoisten
aatelismiesten välillä ei suinkaan olisi ollut heille itselleen
eduksi.

Eräänä kauniina päivänä saapui sinne juhlallisessa järjestyksessä
kaksikymmentäkaksi irtohevosta, kolmekymmentä rahtihevosta ja
neljäkymmentä muulia, jotka hevospaareineen, rattaineen ja
kuormavankkureineen muodostivat Anjoun herttuan kuormaston. Tämä
kaikki tuli kuin taikavoiman kautta Toursista, ja se oli maksanut
tuon sievosen summan viisikymmentätuhatta écuta, jotka herttua oli
siihen tarkoitukseen määrännyt.

Tunnustettava tosin on, että hevosilla oli satulat, mutta niitä
satuloita ei oltu satulasepälle maksettu, ja että raha-arkuissa
riippuivat mahtavat lukot, mutta itse arkut olivat tyhjät. Tämä
viimeksimainittu seikka oli kuitenkin prinssille kunniaksi, sillä hän
olisi voinut täyttää arkut pakkoveroilla. Mutta prinssin luonne ei
sallinut julkista ottamista. Hän piti parempana ottaa salaa. Kaikesta
huolimatta tuo kulkue teki Angersin kaupungissa mahtavan vaikutuksen.

Ruhtinaan uskotut kantoivat heti raha-arkut säiliöön, sillä
tarvittiinhan toki luotettavia henkilöitä kuljettamaan olemattomia
summia. Sitten sulettiin linnanportit uteliaan väkijoukon nenän
edessä. Tämän varovaisuustoimenpiteen vuoksi tuli rahvas vakuutetuksi
siitä, että prinssi oli tuottanut rahaa ainakin pari miljoonaa,
vaikka kysymys päinvastoin koski sitä että kaupungin olisi hankittava
vastaava summa noitten arkkujen täytteeksi.

Siitä päivästä alkaen vahvistui myös huhu Anjoun herttuan
rikkaudesta. Kautta koko maakunnan puhuttiin pian siitä, että herttua
olisi riittävän rikas sotimaan vaikka koko Euroopaa vastaan. Tuo
luottamus hänen rahakirstuihinsa kannustaisi myös hyviä porvareja
kärsivällisesti kestämään sen uuden veron, jonka herttua ystäväinsä
neuvosta aikoi heidän maksettavakseen panna.

Tiet olivat täynnään Anjouhun rientäviä aatelismiehiä, jotka
saapuivat vakuuttamaan prinssille alamaista uskollisuuttaan ja
tarjoomaan hänelle palvelustaan. Anjoun herttua puolestaan haki
alituiseen katseillaan jotain erityistä aarretta. Mutta Bussy
onnistui toimenpiteissään, niin etteivät herttuan haeskelut päässeet
ulottumaan siihen linnaan asti, jossa, Diana asui.

Anjoun herttuan näin jatkaessa tarkastelujaan ja tutkimuksiaan saapui
Monsoreau eräänä päivänä kaupungin portille. Hän oli ratsastanut sinä
päivänä kahdeksantoista liöötä, ja hänen hevosensa oli väsymyksestä
puolikuollut.

Aika, jolloin matkustavainen ei monestikaan ilman vaikeuksia päässyt
kaupunkiin, oli jo ohitse. Angerssissa oltiin niin ylpeitä, että
sinne kait olisi päästetty vaikka kokonainen pataljoona sveitsiläistä
kaartia itse urhoollisen Crillonin johdolla. Herra Monsoreau ilmoitti
heti etsivänsä Anjoun herttuaa. Mutta hän ei kuullut edes vartian
huutamaa vastausta, sillä hänen hevosensa ei näyttänyt voivan pysyä
koivillaan muuten kuin ehkä sen tasapainon avulla, mikä johtui sen
omasta nopeasta vauhdista. Olisi voinut lyödä vetoa siitä, että
hevonen kaatuisi heti pysähdyttyään.

Se pysähtyi tosiaankin palatsin edustalle, mutta Monsoreau oli etevä
ratsastaja ja hevonen oli mainiota rotua. Senvuoksi jäivät molemmat
seisomaan jaloilleen.

-- Missä on Anjoun herttua? -- huusi kreivi.

-- Hänen korkeutensa on jossain tarkastusmatkalla, -- vastasi
vahtisotilas.

-- Saamari! -- ärjyi Monsoreau. -- Minun asiani olisi ollut mitä
tärkeintä laatua. Mitä minun nyt on tekeminen?

Siinä samassa tuli paikalle muuan mies, joka ilmoitti olevansa
hovimestari. Hänelle herra Monsoreau ilmaisi kaikki ristimä- ja
sukunimensä, virkansa ja arvonsa, jotka kuultuaan hovimestari
nöyrästi kumarsi, sillä ylihovijahtimestarin nimi maakunnassa kyllä
tunnettiin.

-- Herra kreivi, -- sanoi hän, -- ettekö suvaitse käydä linnaan
lepäämään? Siitä on kulunut tuskin kymmentä minuuttia, kun hänen
korkeutensa läksi ratsastamaan, eikä hän varmastikaan palaa ennen
kello kahdeksaa.

-- Kello kahdeksaa! Sepä olisi ajan hukkaamista, sillä minulla on
ilmoitettavana sangen tärkeä uutinen, joka pitäisi mahdollisimman
pian saada hänen korkeutensa tietoon. Ettekö voi antaa minulle
hevosta ja opasta?

-- Hevosia täällä kyllä on, herra kreivi, mutta opasta en voi antaa,
sillä hänen korkeutensa ei sanonut, mihin hän aikoo mennä. Mutta
kun kyselette tiellä, niin ehkäpä saatte sen tietää. Sitäpaitsi en
tahtoisi lähettää linnasta pois ainoatakaan miestä, sillä hänen
korkeutensa tahtoo, että linnaa hyvin vartioidaan.

-- Vai niin, -- murahti ylihovijahtimestari. -- Eikö täällä sitten
olla hyvässä turvassa?

-- Ooh, herra kreivi, sellaisten miesten kuin Bussyn,
Livarotin, Antraguetin ja Ribeiracin kera aina ollaan turvassa,
mainitsemattakaan voittamatonta ruhtinasta, hänen korkeuttaan Anjoun
herttuaa. Mutta ymmärrättehän, että...

-- Ymmärrän, että kun ne eivät ole täällä, niin turvallisuus ei ole
niinkään taattua.

-- Aivan niin.

-- Siinä tapauksessa minä otan tallista hevosen ja koetan hakea
käsiini hänen korkeutensa. Voinhan tosiaankin kysellä lähemmin tiellä.

-- Kaiken todennäköisyyden mukaan te sillä tavoin tulette löytämään
hänen korkeutensa.

Monsoreau siirtyi talliin, jossa oli kymmenen tai kaksitoista mitä
kauneinta hevosta. Hän silmäili niitä hevostentuntijan katsein.

-- Minä otan tuon tummanruskean, -- sanoi hän. Satuloikaa se minua
varten.

-- Se on hänen korkeutensa lempihevonen, Roland. -- Sillä hän
ratsastelee joka päivä. Hän on saanut sen lahjaksi kreivi Bussyltä,
eikä se nyt olisi tässä tallissa ollutkaan ellei hänen korkeutensa
tänään koettelisi uusia, Toursista saamiaan hevosia.

-- Näyttää siis siltä, että minäkin osaisin hevosia arvostella.

Minuutissa oli Roland satuloitu ja Monsoreaun kreivi sen selässä.

-- Herttua meni ulos tästä portista ja läksi ratsastamaan tuota katua
alaspäin, -- sanoi hovimestari.

Kun Monsoreau huomasi, että hevonenkin ihan itsestään läksi samalle
suunnalle, virkkoi hän:

-- Kautta kunniani! Voisipa sanoa, että Rolandilla on tarkka vainu!

Kehottamatta porhalsi hevonen täyteen neliseen. Loikkasipa se vielä
oikotiellekin, päästäkseen pikemmin perille, ja pudisteli samalla
päätään, ikäänkuin tahtoakseen ohjista vapautua.

-- Huomaanpa tosiaankin, -- mutisi Monsoreau, -- ettei sinua ole
turhanpäitten kehuttu. No niin, Roland, koska sinä niin hyvin osaat
tien, niin juokseppa vaan!

Hän heitti ohjat Rolandin kaulalle.

Ulkobulevardille päästyään hevonen hetkeksi pysähtyi kuin
harkitakseen, kääntyisikö oikealle vai vasemmalle. Sitten se kääntyi
vasemmalle. Samassa meni siitä muuan talonpoika ohi.

-- Oletteko nähnyt mitään ratsastajajoukkuetta, ystäväni? -- kysyi
Monsoreau.

-- Olen, herra, -- vastasi mies. -- Tuolla kauvempana ne kohtasin.

Hän osotti sille suunnalle, mihin Roland jo oli menossa.

-- Juoksehan, Roland, juokse, -- virkahti silloin ylihovijahtimestari
hevoselleen. Se alkoikin heti ravata.

Hevonen juoksi vielä hetken pitkin bulevardia. Sitten se kääntyi
äkisti oikealle, muutamalle polulle, joka kiemurtelihe halki kedon ja
jonka kahdenpuolen helotti tuhansittain kauniita kukkia. Monsoreau
arveli aluksi pysäyttää Rolandin. Mutta hevonen näytti olevan
asiastaan niin varma, että kreivikin antoi sen mennä menojaan.

Maisemat alkoivat ratsastajasta vähitellen tuntua tutuilta.

-- Mitä nyt! -- puheli hän itsekseen, metsään ehdittyään. -- Tämähän
näyttää siltä kuin tulisimme me Méridoriin. Olisikohan ehkä hänen
korkeutensa ratsastanut sille suunnalle?

Ylihovijahtimestarin otsa synkistyi heti sitä ajatellessaan. Ja
olihan hän tullut sitä joskus ennenkin ajatelleeksi.

-- Ho hoo! -- murahti hän. -- Ja minä kun aioin heti tavata prinssiä
ja vasta huomenna käydä tervehtimässä vaimoani! Olisinkohan ehkä niin
onnellinen, että kohtaisin molemmat samalla kertaa?

Monsoreau hymyili pirullista hymyä.

Hevonen nelisti sillävälin eteenpäin tien tuntemuksessaan täysin
varmana.

Hetken kuluttua se alkoi hirnua. Ja toinen hirnahdus vastasi siihen
Méridorin puiston laidasta.

-- Ahaa! -- virkkoi ylihovijahtimestari. -- Rolandilla tuntuu olevan
siellä tuttuja.

Äkkiä huomasi Monsoreau muurin ja sen viereen kiinnisidotun hevosen.

-- Täällä on joku ihminen, -- sanoi Monsoreau kalveten.



22.

Mitä Monsoreaun kreivillä oli ilmoitettavana.


Monsoreaun kreiviä kohtasi toinen yllätys toisensa perästä.
Méridorin muuri, jonka luo hän oli joutunut kuin jonkin taikavoiman
vaikutuksesta; hevoset, jotka hörhöttivät toisilleen kuin vanhat
tutut kuunapäivänä: tuossa kaikessa oli epäilemättä jotain sellaista,
mikä olisi saanut vähemmänkin epäluuloisen miettiväiseksi.

Lähemmäksi tultuaan, ja se tapahtui, kuten arvata sopii, varsin
joutuisasti, huomasi hän muurin siltä kohdalta olevan melkoista
matalamman. Ihmisjalkain askeleet näyttivät muodostaneen kuin raput
kivien lomiin, ja äskentaitettuja lehviä siellä täällä oksilla.

Yhden ainoan kerran silmättyään huomasi kreivi kaiken, ja
kokonaisvaikutuksesta hän alkoi eritellä yksityiskohtia.

Hevosta oli ensin tarkastettava, ja se tapahtuikin. Vieraalla
hevosella oli hopeallakirjailtu satulavaippa, jonka toisessa kulmassa
oli kirjaimet F. ja A.

Ei siis mitään epäilystä enää. Hevonen oli prinssin, sillä nuo
nimikirjaimethan tarkoittivat Frans Anjoulaista.

Sen huomattuaan muuttuivat kreivin epäilykset todelliseksi peloksi.
Herttua siis oli lähtenyt tälle suunnalle. Kaiken todennäköisyyden
mukaan hän tuli tänne usein, koskapa, tuota muurin viereen
kiinnipantua hevosta lukuunottamatta, myöskin Roland tunsi tien.

Ja kun kerran kohtalo oli johdattanut hänet näille jäljille,
päätti Monsoreau seurata niitä loppuun asti. Se soveltui muutenkin
hänen tapoihinsa sekä ylihovijahtimestarina että mustasukkaisena
aviomiehenä.

Mutta niin kauvan kuin hän viipyisi muurin ulkopuolella, ei hän
tietystikään saisi mitään nähdä. Senvuoksi hän sitoi hevosensa tuon
toisen hevosen viereen ja alkoi sitten reippaasti kiivetä muurille.

Monsoreau oli parahiksi päässyt tähystyspaikalleen, kun hän jo älysi
sinisen naistenkapan ja mustan viitan erään puun juurella. Kappa
kuului tietenkin naiselle ja viitta miehelle. Sitäpaitsi ei hänen
tarvinnut sitä kauvemmin tutkiakkaan, sillä kohta hän näki noin
viidenkymmenen askeleen päässä siitä miehen ja naisen kävelevän
käsitysten poispäin. Pieniä puita oli kuitenkin jonkun verran niiden
edessä.

Onnettomuudeksi Monsoreaulle irtausi muuan kivi muurista ja vieri
suurella jyrinällä maahan.

Sen jyrinän kuultuaan otaksuttavasti ne henkilöt, joiden kasvot
jäivät lehdikon peittoon, olivat käännähtäneet ympäri ja huomanneet
Monsoreaun, sillä siinä samassa kuului kimakka naisen huudahdus.
Heti sen jälkeen kuului lehdosta kahinaa ja ritinää, mistä saattoi
päättää, että nuo kaksi riensivät pakoon kuin säikähtäneet varikset.
Huudon kuultuaan nousi tuskanhiki kreivin otsalle. Hän oli tuntenut
Dianan äänen.

Raivoissaan hän hyppäsi alas muurilta ja alkoi miekka kädessä
tunkeutua puitten ja pensasten lomitse pakolaisten jälkeen.

Mutta ne olivat jo tipotiessään. Ei mikään enää häirinnyt puiston
hiljaisuutta. Pitkissä puistokäytävissä ei näkynyt varjoakaan, ei
pienintäkään ääntä kuulunut, lintujen laulua lukuunottamatta.

Mitä oli tehtävä? Puisto oli suuri. Takaa-ajaessaan saattaisi
helposti kohdata asiaankuulumattomiakin.

Monsoreaun kreivi oivalsi piankin, että tekemänsä havainto olisi
kyllä täksi kerraksi riittävä. Sitäpaitsi hän huomasi olevansa
liiaksi haltioissaan voidakseen menetellä varovaisesti, mikä olisi
välttämätöntä niin pelättävän kilpailijan suhteen kuin Frans oli.
Sillä hän oli vakuutettu siitä, että mies oli prinssi. Mutta jos se
ei olisi prinssi ollutkaan, niin olihan hänellä ylen tärkeä tieto
herttualle vietävänä. Ja kylläpä hän pian huomaisi, oliko prinssi
syyllinen vai ei. Muuan oiva ajatus pälkähti hänen päähänsä. Entäpä
jos hän menisi takaisin muurin yli siitä, mistä oli tullutkin, ja
veisi, paitsi omaa hevostaan, myöskin tuon toisen, tuntemattomalle
kuuluvan hevosen mukanaan.

Siitä kostotuumasta hän sai voimia. Hän pyörähti ympäri ja kiipesi
taas yli muurin. Mutta sen toisella puolen ei enää ollut kumpaakaan
hevosta. Hänen suunnitelmansa oli ollut niin sattuva, että sen oli
hänen vihamiehensäkin hoksannut ja ehtinyt toteuttamaan sen ennen
häntä itseään.

Kiukuissaan päästi Monsoreau raivoisan huudon ja puristi tahtomattaan
kätensä nyrkiksi. Mutta kun hän ei varsin vähällä menettänyt
malttiaan, päätti hän taistella niitä kohtalon oikkuja vastaan,
jotka näyttivät häntä kohti suuntautuneen. Yllättäneestä hämärästä
huolimatta hän alkoi taivaltaa metsän halki muuatta lapsuudestaan
asti tuttua polkua myöten ja pääsi niin viimein Angersiin.

Noin kahden ja puolen tunnin kuluttua kaupungista lähtönsä jälkeen
saapui hän sinne takaisin lopen uupuneena. Mutta yksi ainoa ajatus
risteili hänen aivoissaan. Hän kyselisi vahtisotilailta, kulkisi
kaupunginportilta toiselle ja ottaisi selon siitä, mistä portista on
ratsastanut kaupunkiin mies, jolla oli kaksi hevosta. Hän tyhjentäisi
kukkaronsa, lupaisi kultaa ja maita ja mantuja kaikille, joita
kohtaisi. Ja kyllä kai hän lopulta saisi miehen ulkomuodon selville.

Hän tekisi vahtisotilaalle muutamia kysymyksiä, mutta tämä oli juuri
äsken tullut vartiopaikalleen, eikä tiennyt mitään. Monsoreau meni
päävahtiin hankkimaan tietoja. Äsken vapaaksi päässyt vahtisotilas
oli noin pari tuntia sitten nähnyt hevosen tulevan ilman ratsastajaa
ja menevän linnaan. Vahtisotilas oli ajatellut, että ratsastajalle
oli jotain tapahtunut ja että viisas eläin senvuoksi yksinään palasi
takaisin.

Monsoreau löi kädellään otsaansa. Oli siis selvää, ettei hän saisi
mitään tietää. Hän läksi nyt palatsiin.

Siellä oli reilua elämää, paljo melua ja ylenmäärin iloa. Ikkunat
säteilivät kuin auringot, keittiöt hehkuivat kuin sulatusuunit. Ja
sieltä hulmahti paistettujen metsänotusten ja muitten herkkujen
suloinen tuoksu.

Portti oli jo kuitenkin sulettu. Kreivi huusi portinvartiaa ja sanoi
nimensä, mutta tämä ei tahtonut häntä tuntea.

-- Te olitte äsken suora, ja nyt te olette kumarainen, -- sanoi hän.

-- Se johtuu väsymyksestä.

-- Te olitte kalpea, mutta nyt te punotatte.

-- Kuumuus on siihen syynä.

-- Äsken te ratsastitte, mutta nyt tulette jalan takaisin.

-- Se tapahtuu sentähden, että hevoseni säikähti, heitti minut
satulasta ja juoksi yksin kotiin. Ettekö ole nähnyt hevosta?

-- Olen kylläkin.

-- Menkää kuitenkin ilmoittamaan hovimestarille.

Portinvartija meni. Hovimestari saapui kohta ja tunsi heti Monsoreaun.

-- Mistä herra kreivi tulee tuollaisessa tilassa? -- kysyi hän.

Monsoreau toisti äskeisen tarinansa.

-- Me kävimme hyvin levottomiksi, -- sanoi hovimestari, --
huomatessamme hevosen palaavan takaisin ilman ratsastajaa. Etenkin
oli levoton hänen korkeutensa, jolle minulla oli kunnia ilmoittaa
teidän saapumisestanne.

-- Aah! Vai oli hänen korkeutensa levoton, sanotte te?

-- Hyvin levoton. Ja hän on käskenyt saattamaan teidät hänen luokseen
heti kun olette saapunut.

-- Hyvä on. Tahdon vain ensin käydä tallissa katsomassa, onko mitään
vahinkoa tapahtunut hänen korkeutensa hevoselle.

Monsoreau riensi talliin. Hän tapasi ymmärtäväisen Rolandin samasta
paikasta, josta oli sen ottanutkin. Se söi mitä parhaimmalla
ruokahalulla.

Viitsimättä muuttaa vaatteitaan, sillä Monsoreaun mielestä se
uutinen, joka hänellä oli ilmoitettavana, oli hovitapoja tärkeämpi,
suuntasi ylihovijahtimestari askeleensa ruokasaliin.

Prinssin ylimykset ja hänen korkeutensa itse istuivat parhaallaan
upeasti katetun ja juhlallisesti valaistun pöydän ympärillä. He
olivat juuri käyneet fasaanipasteijojen, villisikapaistien ja
höystettyjen väliruokien kimppuun, ja maistelivat palanpainokseen
hienoa, tummaa cahor-viiniä taikka petollista, helmeilevää
anjou-viiniä, jonka tuoksu kohoo päähän jo ennen kuin on ehtinyt
lasiaan tyhjentää.

-- Hovi on nyt täydellinen, -- sanoi Antraguet punottavana kuin
nuori tyttö ja jo humaltuneena kuin vanha saksalainen ratsastaja, --
täydellinen, niinkuin teidän korkeutenne kellari.

-- Eipäs, eipäs! -- puuttui puheeseen Ribeirac. -- Meiltä puuttuu
ylihovijahtimestari. On tosiaankin häpeä, että me syömme hänen
korkeutensa päivällistä ilman että itse olemme hankkineet siihen
mitään.

-- Minäkin äänestän ylihovijahtimestarin puolesta, -- virkkoi
Livarot, -- samantekevää kenen, olipa se sitten vaikka itse herra
Monsoreau.

Herttua hymyili, sillä hän yksin oli saanut tiedon kreivin
saapumisesta.

Livarot oli parahiksi ehtinyt puhua lauseensa loppuun ja prinssin
hymy tuskin vielä oli ehtinyt hälvetä, kun ovi avautui ja Monsoreaun
kreivi astui sisälle.

-- No, siinä mies, missä mainitaan, -- lausui herttua. -- Te näette,
että onni suosii meitä, hyvät herrat, koskapa se heti lähettää meille
sen, jota toivomme.

Monsoreausta tuntui kummalliselta, että prinssi, vastoin
tavallisuuttaan, esiintyi noin tylysti.

-- Istukaa alas ja käykää käsiksi päivällisiin, -- sanoi herttua,
osottaen kreiville paikan vastapäätä itseään.

-- Armollinen herra, -- vastasi Monsoreau, -- minä olen hyvin
nälissäni, minulla on kova jano ja minä olen perinpohjin väsynyt.
Mutta minä en tahdo syödä, en juoda enkä istua, ennenkuin olen teidän
korkeudellenne ilmoittanut erään varsin tärkeän uutisen.

-- Te kai tulette Parisista, vai kuinka?

-- Parisista, mitä suurimmassa kiireessä, armollinen herra.

-- Hyvä on. Minä kuuntelen teitä. Monsoreau tuli lähemmäksi Fransia
ja, huulillaan hymyily, mutta viha sydämessään, kuiskasi tälle:

-- Armollinen herra, leskikuningatar on tulossa, tehden pitkiä
päivämatkoja. Hän saapuu teidän korkeutenne luo vieraisille.

Herttua, johon kaikkien katseet olivat luotuina, näytti äkkiä tulevan
iloiseksi.

-- Hyvä! -- sanoi hän. -- Minä kiitän teitä, herra Monsoreau!
Tänään, kuten aina ennenkin olette te osottanut olevanne uskollinen
palvelija. Jatkakaamme nyt aterioimista, hyvät herrat.

Ylihovijahtimestari oli saanut paikkansa Livarotin ja Ribeiracin
keskeen. Hänen suruisat ajatuksensa liitelivät vaistomaisesti
Méridorin puistoon, ja häneltä loppui äkkiä ruokahalu. Välittämättä
ympärillään vallitsevasta hälinästä unohti hän sen seurankin, jossa
oli. Hänen otsansa synkistyi ja hänen rinnastaan tunkihe ulos syvä
huokaus, mikä herätti kummastuneitten vierasten huomiota.

-- Te ihan menehdytte väsymyksestä, herra ylihovijahtimestari, --
virkkoi prinssi. -- Parasta kai olisi, että menisitte lepäämään.

-- Neuvo on hyvä, kautta kunniani, -- sanoi Livarot. Ellette sitä
seuraa, niin joudutte vaaraan nukkua lautasellenne.

-- Anteeksi, armollinen herra, -- selitti Monsoreau, päätään
kohottaen, -- minä todellakin olen väsymyksestä nääntymäisilläni.

-- Juokaa, kreivi, -- neuvoi Antraguet. -- Ei mikään poista väsymystä
niin hyvin kuin viini.

-- Sitäpaitsi, -- murahti Monsoreau, -- ihminen juodessaan unohtaa.

-- Ooh! -- huudahti Livarot. -- Eihän hänestä enää ole mihinkään!
Katsokaas vaan, hyvät herrat, hänen lasinsa on vielä täysi.

-- Terveydeksenne, kreivi! -- esitti Ribeirac lasiaan kohottaen.

Monsoreaun oli pakko vastata tervehdykseen ja hän tyhjensi lasinsa
yhdellä siemauksella.

-- Hän juo joka tapauksessa varsin kelvollisesti. Katsokaahan vaan,
armollinen herra, -- huomautti Antraguet.

-- Niinpä kyllä, -- vastasi prinssi, koettaen saada selville kreivin
sydämen ajatuksia.

-- Teidän pitää järjestää meille kunnon metsästysretki, kreivi, --
pyysi Ribeirac. -- Tehän tunnette nämä seudut.

-- Teillä on täällä metsästyspalveluskuntaa ja metsiä, -- huomautti
Livarot.

-- Ja myöskin vaimo, -- jatkoi Antraguet.

-- Niin, -- toisti kreivi koneellisesti, -- minulla on jahtiväkeä,
metsiä ja vaimo. Kyllä, hyvät herrat, totta se on.

-- Järjestäkääpä meille villisianmetsästys, kreivi, -- sanoi prinssi.

-- Minä koetan, armollinen herra.

-- Mitä hittoa! -- huudahti muuan anjoulainen ylimys. -- Te kostatte!
Olipa se kaunis vastaus, vaikka metsä vilisee villisikoja täynnään.
Jos minä menisin metsästämään Méridorin puoleisiin metsiin, niin
sitoutuisin viidessä minuutissa ajamaan esille kymmenen kappaletta.

Monsoreau kalpeni. Hän ajatteli hänkin Méridorin puoleisia metsiä.

-- Niin, niin, huomenna, huomenna! -- huusivat ylimykset yhteen
ääneen.

-- Tahdotteko järjestää meille metsästyksen huomenna, Monsoreau? --
kysyi herttua.

-- Olen aina valmis noudattamaan teidän korkeutenne käskyjä, vastasi
Monsoreau. -- Mutta, niinkuin teidän korkeutenne jo äsken suvaitsi
huomauttaa, minä olen liian väsynyt johtamaan metsästystä huomenna.
Sitäpaitsi pitäisi minun saada hieman tutkia seutuja.

-- Ja täytyyhän hänen, saamari vieköön, saada tavata vaimoaankin!
-- huomautti herttua muhoisasti. Ja siitä tuo miesparka yhä enemmän
lujittui vakaumuksessaan, että juuri herttua oli hänen kilpailijansa.

-- Myönnetään! Myönnetään! -- huusivat iloisesti nuoret miehet.

-- Ja nyt, ylihovijahtimestari, -- sanoi herttua, -- on teidän aika
lähteä nukkumaan.



23.

Saint-Luc'in kiitollisuus


Seuraavana päivänä nousi Monsoreaun kreivi verraten varhain ylös ja
meni linnanpihalle. Hän halusi saada käsiinsä sen tallirengin, joka
jo oli tehnyt hänelle eräitä palveluksia, ja, jos mahdollista, saada
tältä joitakin tarkempia tietoja Rolandista.

Kreivin toivomus toteutui. Upeassa tallissa hän tapasi tarkoittamansa
tallirengin.

-- Kuulkaahan, ystäväni! Onko tavallista, että hänen korkeutensa
hevoset palaavat yksin talliin? Koulitaanko ne siihen?

-- Ei, herra kreivi, -- vastasi tallirenki. -- Minkä johdosta teidän
armonne kysyy sitä?

-- Nähkääs, minä ajattelen Rolandia.

-- Niin, se tuli eilen yksin takaisin. Eikä se minua lainkaan
ihmetytä, sillä Roland on harvinaisen älykäs eläin.

-- On kyllä, -- virkkoi Monsoreau, -- sen olen huomannut minäkin.
Onko sille sattunut ennenkin sellaista?

-- Ei, herra kreivi. Tavallisesti ratsastaa sillä hänen korkeutensa,
joka on mainio ratsastaja eikä hevillä anna heittää itseään satulasta.

-- Roland ei ole heittänyt minuakaan satulasta, hyvä ystävä, --
sanoi kreivi loukkaantuneena siitä että kukaan, tallirenkikään,
saattoi luulla hänen, Ranskan ylihovijahtimestarin, pudonneen hevosen
selästä, -- sillä, vaikkakaan minä en ole yhtä taitava ratsastaja
kuin Anjoun herttua, pidän kuitenkin itseäni kohtalaisen hyvänä
ratsastajana. Olin sitonut Rolandin kiinni puuhun käydäkseni eräässä
paikassa. Palatessani oli hevonen poissa. Otaksuin, että se oli
varastettu taikka että jokin hovimies ohikulkiessaan oli tehnyt
minulle kepposen ja vienyt hevosen mennessään.

-- Se tuli yksinään kotia.

-- Merkillistä se oli, -- jatkoi Monsoreau. -- Ratsastaako siis hänen
korkeutensa usein tällä hevosella?

-- Hän ratsasti sillä melkein joka päivä siihen asti kun uudet
hevoset saapuivat.

-- Tuliko hänen korkeutensa eilen illalla myöhään kotia?

-- Noin tuntia aikaisemmin kuin herra kreivi.

-- Millä hevosella herttua ratsasti? Eikö se ollut ruskea hevonen,
jolla oli valkeat jalat ja tähti otsassa?

-- Ei, herra kreivi. Eilen ratsasti hänen korkeutensa Isolinilla,
joka on tuolla.

-- Eikö prinssin seurueessakaan ollut ketään, jonka olisi ratsastanut
mainitsemani näköisellä hevosella?

-- En tunne ketään sellaisen hevosen omistajaa.

-- Vai niin, -- murahti Monsoreau kärsimättömästi. -- Kiitos
tiedonannosta. Satuloikaa nyt Roland minulle.

Kun se oli tehty, kysyi kreivi:

-- Kuinka paljo saat palkkaa vuodessa?

-- Kaksikymmentä écuta, herra kreivi.

-- Haluatko ansaita kymmenen vuosipalkkaasi yhtenä ainoana päivänä?

-- Tietysti sitä haluaisin, -- vastasi mies. -- Mutta kuinka se
kävisi päinsä?

-- Ota selvä siitä, kuka ratsasti eilen ruskealla hevosella, jolla
oli valkeat jalat ja otsassa tähti.

-- Ah, herra kreivi, se mitä pyydätte on sangen vaikeata. Hänen
korkeutensa luona käy niin monta vierasta.

-- Käy kylläkin, mutta kaksisataa écuta on sekin verrattain kaunis
summa.

-- Tietysti, herra kreivi. Minä lupaankin tehdä parastani.

-- Hyvä on, -- sanoi kreivi. -- Tässä saat heti kymmenen écuta.

-- Paljo kiitoksia, herra kreivi!

-- Sano nyt prinssille, että minä olen lähtenyt linnasta järjestämään
hänen määräämäänsä metsästystä.

Tuskin oli kreivi saanut tämän sanotuksi, kun kolmaskin henkilö
ilmestyi talliin.

-- Herra Bussy! -- huudahti kreivi.

-- Aah! Hyvää päivää, kreivi Monsoreau! Te täällä Anjoussa? Sepä ihme!

-- Ja teidänhän sanottiin olevan sairaana!

-- Sairas minä todella olenkin, -- vastasi Bussy. -- Lääkäri on
määrännyt minun olemaan yhdessä kohden, enkä minä kahdeksaan päivään
ole uskaltanut poistua kaupungista. Ahaa! Aiotteko ratsastaa
Rolandilla? Sen hevosen minä myin hänen korkeudelleen. Ja hän mieltyi
siihen niin, että käyttää sitä miltei joka päivä.

Monsoreau kalpeni.

-- Niin -- virkahti hän, -- se on minusta varsin luonnollista, sillä
Roland on kelpo eläin.

-- Ette erehtynyt, kun valitsitte heti sen hevosen, -- huomautti
Bussy.

-- Emme me tänään ensi kertaa tee toistemme tuttavuutta. Minä
ratsastin sillä jo eilen.

-- Anteeksi, -- jatkoi Bussy. -- Te puhuitte äsken metsästyksen
järjestämisestä.

-- Prinssi haluaa saada hirven.

-- Miltä suunnalta aiotte sen saada käsiinne?

-- Méridorista päin.

-- Hm! Vai niin! -- murahti Bussy, ja hän nyt vuorostaan kalpeni.

-- Ettekö lähde minun mukaani? -- kysyi Monsoreau.

-- Tuhannen kiitoksia, mutta en voi! Menen kotiin lepäämään. Minusta
tuntuu siltä kuin palaisi kuume uudelleen.

-- Ahaa! Onpa tämä kaunista! -- kuului samassa kirkas ääni huutavan
ovelta. -- Kreivi Bussy on siis minun luvattani noussut ylös.

-- Voi, Haudouin! -- virkahti Bussy. -- Nyt minä ihan varmasti saan
nuhteita! Jääkää hyvästi, kreivi.

Bussy ja lääkäri poistuivat.

-- Mikä teidän on? -- kysyi Haudouin. -- Te olette niin kalpea, että
voisinpa melkein luulla teitä sairaaksi.

-- Tiedättekö, mihin hän aikoo mennä? -- kysyi Bussy.

-- En.

-- Hän aikoo lähteä Méridoriin. Hyvä jumala! Mitähän tästä tulee?

-- Kreivitär kieltää.

-- Mutta Monsoreau näki meidät.

-- Kreivitär kuvittelee hänelle, että hän näki väärin.

-- Siihen ei Dianalla ole voimaa.

-- Ooh, kreivi! Te tunnette ehkä liian vähän naisia.

-- Remy, minua aavistuttaa, että se pyöveli vielä toimeenpanee jonkin
surullisen näytelmän Méridorissa. Minun kai sittenkin olisi pitänyt
mennä hänen mukanaan, kun hän sitä kerran minulle ehdotteli. Silloin
olisin voinut olla Dianalle avuksi.

-- Kreivitär selviytyy kyllä ilman apuakin, kuten jo olen sanonut,
ja sitä mieltä olen edelleenkin. Ja meidän on välttämättä tehtävä
samoin. Miksi te menitte ulos vastoin selviä määräyksiä?

-- Olin liian levoton. En voinut kestää.

Monsoreaulla oli omat syynsä ottaakseen uudelleen Rolandin. Hän
tahtoi tulla vakuutetuksi siitä, johtuiko se sattumasta vaiko
totutusta tavasta, että tuo älykäs eläin oli kuljettanut hänet
aina puiston muurille saakka. Hän tietysti antoi Rolandin mennä
sinne, minne se halusi. Ja hevonen kulkikin ratsastajan odotuksen
mukaisesti. He lähestyivät nopeasti Méridoria, eikä kestänyt kauvan,
ennenkuin kreivi oli päässyt muurin juurelle samaan paikkaan, mihin
edellisenäkin iltana oli joutunut.

Nyt siellä kuitenkin oli ihan hiljaista. Ei mitään hirnuntaa kuulunut
eikä mitään muuta hevosta näkynyt.

Monsoreaun kreivi hyppäsi alas satulasta. Mutta ettei hänen ainakaan
tällä kertaa tarvitsisi palata jalkaisin takaisin, kääri hän ohjat
kätensä ympärille ja kiipesi muurille. Kaikki oli hiljaista niin
hyvin muurin sisä- kuin ulkopuolellakin.

Kreivi huomasi tarkoituksettomaksi vainuta ihmisiä, jotka tiesivät
tulleensa huomatuiksi, ja jotka, epäilemättä pelästyneinä
hänen eilisiltaisesta näkemisestään, olivat keskeyttäneet
kohtaamistilaisuutensa tai olivat siihen tarkoitukseen valinneet
jonkin toisen paikan. Hän nousi senvuoksi uudelleen ratsunsa selkään
ja saapui pian Méridorin linnan portille.

Vanha parooni puuhaili koiriensa parissa kreivin ratsastaessa
laskusillan yli. Hän huomasi vävynsä ja otti hänet vastaan
asiaankuuluvan kohteliaasti.

Diaana istui erään tuuhean puun varjossa ja luki. Gertrud nypläili
jotain koruompelusta hänen vieressään.

Paroonia tervehdittyään huomasi kreivi Dianan. Hän laskeutui alas
hevosen selästä ja tuli häntä lähemmäksi. Diana nousi ylös, astui
kolme askelta kreiviä kohti ja tervehti syvään kumartaen.

Miten rauhallinen tai oikeammin sanoen, mikä teeskentelijä! -- mumisi
kreivi itsekseen. -- Voi, minkälaisen myrskynhän minä nostatankin
tässä hiljaisessa ilmapiirissä!

Muuan palvelija tuli saapuville. Ylihovijahtimestari jätti suitset
hänelle ja kääntyi sitten Dianan puoleen, sanoen:

-- Rouvani, minä pyytäisin saada hetkisen puhella kanssanne.

-- Varsin mielelläni -- vastasi Diana.

-- Suvaitsetteko viipyä linnassamme? -- kysyi parooni.

Kiitos! Ainakin huomiseen asti.

Parooni poistui nyt huolehtimaan siitä, että hänen vävynsä huone
järjestettäisiin kuntoon.

Monsoreau antoi Dianalle merkin istua entiselle paikalleen. Itse
istui hän sille tuolille, josta Gertrud juur'ikään oli lähtenyt pois.
Hän loi Dianaan katseen, joka olisi voinut saattaa päättäväisimmänkin
miehen hämmennyksiin.

-- Rouvani, kuka oli puistossa eilen illalla? Diana katseli miestään
rauhallisesti.

-- Mihin aikaan? -- kysyi hän äänellä, josta hänen
itsehillitsemiskykynsä oli saanut karkoitetuksi kaiken epävarmuuden.

-- Kello kuusi.

-- Millä suunnalla?

-- Tuolla metsän puolella.

-- Se on kai ollut joku tuttuni. Minä en kävellyt sinnepäin.

-- Te se olitte, rouvani.

-- Kuinka sen tiedätte?

Monsoreau nolostui eikä tiennyt mitä vastata. Mutta pian taas hänen
vihansa kuohahti.

-- Sanokaa minulle sen miehen nimi.

-- Minkä miehen?

-- Sen, joka käveli teidän kanssanne.

-- Kuinka voin sen sanoa, koska en ole siellä ollutkaan?

-- Se olitte te, sanon minä! -- huusi Monsoreau ja polki jalallaan
maata.

-- Te erehdytte, hyvä herra, -- vastasi Diana kylmästi.

-- Kuinka voitte kieltää asiaa, vaikka minä teidät näin?

-- Vai te itse, hyvä herra!

-- Niin, rouva, juuri minä itse. Miten kiellättekään, vaikka
Méridorissa ei ole ketään muuta naista kuin te?

-- Sekin on erehdys, hyvä herra, sillä Jeanne de Brissac on täällä.

-- Rouva Saint-Luc'ko?

-- Niin, ystävättäreni Saint-Luc.

-- Entä herra Saint-Luc?

-- Ei jätä vaimoaan, kuten hyvin tiedätte. He ovat menneet naimisiin
rakkaudesta, he. Te kai olette nähnyt herra ja rouva Saint-Luc'in.

-- Ne eivät olleet herra ja rouva Saint-Luc. Se olitte te, sillä minä
teidät täydellisesti tunsin. Sitten siinä vielä oli mies, jota minä
en tuntenut, mutta jonka minä olen oppiva tuntemaan, sen vannon.

-- Väitättekö siis yhäkin, että minä olin siellä?

-- Väitän. Minähän sanon teidät tunteneeni ja kuulleeni teidän
huutonne.

-- Kun tulette järkiinne, hyvä herra, olen valmis teitä kuulemaan.
Mutta nyt katson parhaaksi vetäytyä pois.

-- Ette, rouva, -- sanoi Monsoreau, tarttuen Dianan käteen, -- te
jäätte.

-- Hyvä herra, tuossa tulevat herra ja rouva Saint-Luc. Toivon, että
te heidän läsnäollessaan hillitsette vihaanne.

Saint-Luc ja hänen rouvansa näkyivät tosiaankin tulevan eräällä
puistokäytävällä. Heidät oli saanut lähenemään juuri soimaan pantu
ruokakello. He tunsivat heti kreivin ja arvattuaan läsnäolollaan
päästävänsä Dianan pahasta pälkähästä lähestyivät nopeasti.

Rouva Saint-Luc kumarsi syvään Monsoreaulle. Saint-Luc ojensi hänelle
ystävällisesti kätensä. Vaihdettiin muutamia kohteliaita sanoja.
Sitten tarttui rouva Saint-Luc kreivin käsivarteen, Saint-Luc tarjosi
oman käsivartensa Dianalle, ja niin läksivät he ruokasaliin.

Monsoreaun kreivi sai paikan herra ja rouva Saint-Luc'in välissä, ja
Diana, ystävättärensä hienotunteisuuden johdosta, Saint-Luc'in ja
paroonin keskessä. Keskustelu muodostui ylimalkaiseksi ja kosketteli
tietenkin Anjoun herttuan Angersiin saapumista. Monsoreau olisi kyllä
mielellään vaihtanut puheenainetta, mutta hän olikin nyt tekemisissä
tottuneitten pöytätoverien kanssa. Saint-Luc ei lainkaan kieltäytynyt
hänelle vastailemasta. Hän päinvastoin kaikin tavoin imarteli tuota
mustasukkaista aviomiestä. Ja Saint-Luc'in puheliaisuuden vuoksi sai
Diana olla vaiti.

-- Tuo Saint-Luc on narri ja lavertelee kuin kottarainen, -- tuumaili
kreivi itsekseen. -- Hän vielä tavalla tahi toisella ilmaisee minulle
sen, mitä haluan tietää.

Monsoreau ei tuntenut Saint-Luc'ia, sillä hän oli saapunut hoviin
juuri samoihin aikoihin kuin viimeksimainittu oli poistunut.
Ylihovijahtimestari alkoi jutella tuon nuoren miehen kanssa tavalla,
joka yhä enemmän rauhoitti Dianaa. Sitäpaitsi heitti Saint-Luc
silloin tällöin Monsoreaun kreivittäreen katseita, jotka selvästikin
merkitsivät:

-- Olkaa rauhallinen! Minulla on muuan suunnitelma tekeillä.



24.

Saint-Luc'in suunnitelma.


Päivällisten päätyttyä tarttui Monsoreau uudelleen ystävänsä
käsivarteen ja vei hänet mukanaan ulos linnasta.

-- Pidän itseäni enemmän kuin onnellisena tavattuani teidät täällä,
minä kun jo etukäteen pelkäsin Méridorin yksinäisyyttä, -- puheli hän.

-- Ooh! -- intti Saint-Luc, -- onhan teillä täällä vaimonne! Mitä
minuun tulee voisin minä sellaisen seuralaisen kera viihtyä vaikka
erämaassa.

-- Kyllä, kyllä, -- vastasi Monsoreau ja puri huultaan. -- Mutta
kuitenkin...

-- Mitä tarkoitatte?

-- Kuitenkin olen hyvin tyytyväinen tavatessani teidät täällä.

-- Hyvä herra, -- vastasi Saint-Luc, kaiverrellen hampaitaan
kultaisella hammastikulla, -- te olette erittäin kohtelias, sillä
enhän toki luulisi tarvitsevan pelätä hetkeäkään ikävää, kun teillä
kerran on sellainen puoliso ja kun täällä ympäristössä on niin ihana
luonto.

-- Ah! Minä olen viettänyt puolet elämääni metsässä.

-- Sekö on syynä siihen, ettei siellä viihtyisi? -- huomautti
Saint-Luc. -- Minä puolestani luulisin, että kuta kauvemmin asuisin
metsäseuduilla, sitä enemmän oppisin niitä rakastamaan. Katsokaahan
vain, mikä ihana puisto! Minä luulen joutuvani vallan epätoivoon, kun
minun kerran täytyy täältä lähteä. Onnettomuudekseni pelkäänkin, että
se tulee verrattain pian tapahtumaan.

-- Mistä syystä?

-- Voi kreivi! Onko ihminen koskaan oman kohtalonsa herra? Me
olemme kuin lehdet tuulessa ja liitelemme yli ketojen ja laaksojen,
tietämättä minne tuuli meidät vie. Te olette onnellinen, te.

-- Onnellinen! Miksi niin?

-- Kun saatte asua tässä ihanassa seudussa.

-- Ooh! -- virkkoi Monsoreau. -- Luultavasti en minäkään tule täällä
kauvan viipymään.

-- Kyllä te vielä muutatte mielipidettänne.

-- En, minä en kaunista luontoa jumaloi. Ja omasta puolestani
epäilenkin tätä puistoa, jota te pidätte niin kauniina.

-- Te epäilette tätä puistoa, sanotte. Mistäpä syystä?

-- Koska se ei näytä minusta varmalta.

-- Ei näytä varmalta! -- huudahti Saint Luc kummastuneena. -- Aah,
minä ymmärrän! Se on teidän mielestänne liian yksinäinen?

-- En juuri sitäkään tarkoita, sillä minä päinvastoin otaksun, että
täällä Méridorissa käy väliin vieraita.

-- Ei käy, kautta kunniani! -- vastasi Saint-Luc teeskentelemättä. --
Ei ainoatakaan sielua.

-- Todellako?

-- Siihen saatte luottaa, sillä niin on asianlaita.

-- Eikö täällä käy kukaan vieraissakaan.

-- Ei ainakaan minun täällä, ollessani ole kukaan käynyt.

-- Eikö edes kukaan ylimys Angersin hovista silloin tällöin hiivi
tänne hetkiseksi!

-- Ei ainoakaan.

-- Se on mahdotonta.

-- Mutta kumminkin totta.

-- Ooh! Te loukkaatte Anjoun aatelisia.

-- En tiedä, loukkaanko heitä, mutta en todellakaan ole nähnyt heistä
varjoakaan.

-- Voi, siinä tapauksessa minä olen väärässä.

-- Ihan kokonaan väärässä. Mutta palatkaamme siihen, josta te äsken
puhuitte, nimittäin että tämä puisto ei olisi turvallinen. Onko
siellä sitten karhuja vai mitä?

-- Ooh, ei!

-- Entäpä susia?

-- Ei niitäkään.

-- Varkaitakos?

-- Ehkä. Kuulkaahan, herra Saint-Luc, minusta on teidän rouvanne
hyvin kaunis. Onko teillä tapana usein kävellä puistossa?

-- Varsin usein. Hän rakastaa luontoa, niinkuin minäkin. Mutta miksi
teette minulle sellaisen kysymyksen?

-- Vain huvin vuoksi. Oletteko te aina hänen seurassaan, kun hän on
kävelyllä?

-- Aina.

-- Melkein aina pitäisi teidän sanoa.

-- Mutta mitä te, saamari vieköön, tarkoitatte?

-- Ooh, hyvä jumala! En mitään, herra kreivi, taikka en paljo mitään.

-- Mutta kuitenkin?

-- Nähkääs, minulle on sanottu, että... Mutta lupaattehan, ettette
suutu minuun?

-- Minä en suutu koskaan.

-- Sitäpaitsi ovat tällaiset salaisuudet naineitten miesten kesken
tavallisia. Katsokaas, minä olen kuullut, että täällä puistossa olisi
nähty muuan mies hiiviskelemässä.

-- Mieskö?

-- Niin.

-- Joka olisi tullut tänne minun vaimoni takia?

-- En minä nyt sitä sano.

-- Teette väärin, ellette sitä sano, herra kreivi. Sehän on mitä
suurimmassa määrin mielenkiintoista. Kuka sitten olisi sellaista
nähnyt? Puhukaa! Te siis sanotte sen miehen tulleen tänne vaimoni
vuoksi, vai kuinka?

-- No niin, jos minä sanon teille totuuden, niin luulenpa, että mies
ei ole tullut tänne rouva Saint-Luc'in tähden.

-- Kenenkäs tähden?

-- Pelkään, että Diana on ollut kysymyksessä.

-- Ah! -- huokasi Saint-Luc, -- siihen minä pikemminkin olisin
tyytyväinen?

-- Mitä! Soisitteko asian olevan mieluummin siten?

-- Epäilemättä, sillä tiedättehän, ettei itsekkäämpiä ihmisiä, kuin
aviomiehet, ole olemassa.

-- Hm!

-- Uskotteko niin, että jokin mies on harhaillut täällä puistossa?

-- Usko ei enää riitä. Minä olen sen omin silmin nähnyt.

-- Oliko hän yksin?

-- Ei, hän oli Dianan seurassa.

-- Milloin?

-- Eilen illalla.

-- Missä?

-- Tuolla kauvempana.

Monsoreau näytti kohta paikkaa.

-- Ahaa! -- virkkoi Saint-Luc, -- Muuri on tosiaankin ylen huonossa
kunnossa! Minun täytyy ilmoittaa kreiville, että hänen aitauksiansa
vahingoitetaan.

-- Ketä te epäilette?

-- Mistä niin?

-- Muurin yli kiipeämisestä tarkoituksella saada puhutella vaimoasi.

Saint-Luc näytti vaipuneen hetkeksi syviin mietteisiin. Ja Monsoreau
odotteli hartaasti niiden tulosta.

-- Kautta jumalan, -- virkkoi Saint-Luc viimeinkin, -- minä en tiedä
ketään muuta kuin...

-- Kuin... kenen?

-- Kuin... teidät itsenne, -- vastasi Saint-Luc ja katsoi suoraan
kreivin silmiin.

-- Puhutteko pilaa, herra Saint-Luc? -- kysyi kreivi kummastuneena.

-- En lainkaan. Avioliittoni alussa menettelin minä itsekin samalla
lailla. Miksi ette siis tekin voisi niin tehdä?

-- Vai niin. Te ette halua minulle vastata. Myöntäkää se, hyvä
ystävä. Elkää pelätkö mitään... minulla on rohkeutta. Auttakaa minua
arvaamaan, niin teette minulle äärettömän suuren palveluksen.

Saint-Luc näytti miettivältä.

-- Minä en voi arvata ketään muuta kuin teidät itsenne.

-- Antaa tuon leikinlaskun jo jäädä, hyvä herra. Ottakaa asia
vakavalta kannalta, sillä minä sanon teille, että se tosiaankin on
vakava.

-- Se muuttaa asian. Mutta tiedättekö, kuinka se mies tänne tulee?

-- Hän tulee, saakuri vieköön, tänne hiipimällä.

-- Useinko?

-- Usein, siitä olen varma. Muurissa näkyy hänen askeltensa jälkiä.
Katsokaa itse!

-- Niinpä todellakin näkyy.

-- Mutta ettekö ole koskaan ennen huomannut näitä?

-- Ooh! -- virkahti Saint-Luc. -- Kyllä minä sitä melkein epäilin.

-- No, siinä nyt näette, virkkoi kreivi levottomasti huohottaen.

-- Mutta minä en tullut asioita sen pitemmälle ajatelleeksi.
Otaksuin, että se olitte ollut te.

-- Vaan minäpä sanon teille, että minä se en ollut.

-- No, siinä tapauksessa se on ollut joku muu. Ylihovijahtimestari
katseli miltei uhkaavasti Saint-Luc'ia. Tämä puolestaan näytti mitä
rakastettavimman ja välinpitämättömimmän näköiseltä.

-- Haa! -- huusi Monsoreau vihastunein katsein, niin että Saint-Luc
kohotti päänsä ylös.

-- Päähäni pälkähtää jotakin, -- sanoi Saint-Luc, -- Olisikohan se...

-- Sanokaa, mitä ajattelette!

-- Olisikohan se Anjoun herttua?

-- Sitä samaa minäkin hetkisen ajattelin, -- jatkoi Monsoreau. --
Mutta minä olen saanut selville, ettei se ole hän.

-- Mutta herttua on ylen ovela.

-- On kyllä, mutta hän se ei ole.

-- Te väitätte aina, ettei mies ole se, joksi minä häntä otaksun, ja
kuitenkin tahdotte, että minä sanoisin miehen nimen.

-- Tietystikin. Teidän, joka asutte linnassa, pitäisi tietää...

-- Malttakaahan! keskeytti Saint-Luc.

-- Jokohan nyt osutte oikeaan?

-- Minuun iski eräs toinen ajatus. Koska se kerran ei ollut herttua
ettekä te, niin olen se tietenkin minä.

-- Tekö?

-- Niin, miksikäs en?

-- Tekö hiiviskelisitte täällä puistossa, vaikka teillä on oikeus
oleksia täällä niinkuin haluttaa?

-- Miks'ei! Minulla on niin monta päähänpistoa, -- vastasi Saint-Luc.

-- Olisitteko te lähtenyt karkuun huomattuanne minut muurilla?

-- Sellaisen voi tehdä vähemmästäkin syystä.

-- Teillä siis oli jotakin luvatonta tekeillä? -- jatkoi kreivi ja
alkoi tulla kärsimättömäksi.

-- Sitä en voi kieltääkään.

-- Kun minä nyt tarkemmin ajattelen, niin te teette minusta pilkkaa,
-- huusi kreivi kalveten, -- ja olette tehnyt sitä jo neljännestunnin
ajan.

-- Te erehdytte, hyvä herra, -- selitti Saint-Luc, katsahti kelloonsa
ja löi Monsoreauhon katseen, joka sai tämän säpsähtämään, rajusta
luonnostaan huolimatta, -- te erehdytte, sillä sitä on kestänytkin jo
kahdenkymmenen minuutin ajan.

-- Mitä, te loukkaatte minua, herra! huudahti kreivi.

-- Luuletteko sitten, että ette itse loukkaa minua noilla
kiusottavilla kysymyksillänne?

-- Aah, nyt minä näenkin selvästi!

-- Onpa ihme nähdä selvästi kello kymmenen aikaan aamulla! Mitä te
sitten näette? Sanokaa!

-- Näen, että te olette yksissä tuumissa petturin kanssa, sen,
konnan, jota en eilen päässyt surmaamaan.

-- Mitä nyt! -- sanoi Saint-Luc. -- Se on minun ystäväni.

-- Jos niin on asia, niin surmaan minä teidät hänen sijastaan.

-- Äh! Omassa talossanneko? Ja sanomattako kertaakaan: varokaa
itseänne?

-- Luuletteko sitten, että minä jättäisin roistoa rankaisematta! --
huudahti kreivi hurjistuneena.

-- Voi, herra kreivi, kuinka teitä on huonosti kasvatettu ja kuinka
yhdessäolonne metsän villipetojen kanssa on turmellut teidän tapanne!
Hyi sentään!

-- Mutta ettekö huomaa, että minä olen vallan pois suunniltani!
-- ärjyi kreivi ja asettui Saint-Luc'in eteen kädet ja kasvot
vääristyneinä.

-- Tokihan minä tuon näen! Eikä vihastuminen kaunista teitä lainkaan.
Te olette nyt kamalan näköinen, paras kreivi.

Ylihovijahtimestari vei äkisti kätensä miekankahvaan.

-- Ah! -- virkahti Saint-Luc. -- Painakaa mieleenne, että te
itse vaaditte minut taistelemaan kanssanne. Otan teidät itsenne
todistajaksi siihen, että minä olen täysin rauhallinen.

-- Niin oletkin, raukka! -- huusi Monsoreau. -- Niin,
sänkykamarisuosikki, vedä miekkasi esille!

-- Vaivautunette kai siirtymään yli muurin, herra Monsoreau. Sen
takana olemme puolueettomalla alueella.

-- Mitä minä siitä välitän?

-- Mutta minäpä välitän siitä. Minä en tahdo surmata teitä omassa
kodissanne.

-- Hyvä on! -- sanoi Monsoreau ja alkoi kiivetä muurille.

-- Varokaa itseänne! Nouskaa varovasti, kreivi. Tuo kivi tuossa
näyttää kovin epävarmalta. Sitä on epäilemättä paljo käytetty. Elkää
loukatko itseänne! Minä tulisin siitä kovin pahoilleni.

Saint-Luc alkoi nyt vuorostaan kavuta muurin yli.

-- No niin, alahan joutua! -- huusi Monsoreau, vetäen miekkansa.

-- Ja minä kun matkustin tänne maalle huvittelemaan, -- murahti
itsekseen Saint-Luc. -- Onpa tämä hieman omituista huvittelua!



25.

Saint-Luc opettaa Monsoreaulle sen iskun, jonka hän itse oli oppinut
kuninkaalta.


Monsoreau odotti Saint-Luc'ia miekka kädessä ja mitä uhkaavammassa
asennossa.

-- Oletko siellä? -- kirkui kreivi.

-- Vai niin, -- virkahti Saint-Luc. -- Te olette valinnut pahimman
paikan, teidän selkänne kun on vasten aurinkoa. Mutta elkää siitä
häiriytykö.

Monsoreau teki nyt puolikäännöksen.

-- No, olkoon menneeksi, -- jatkoi Saint-Luc. -- Tällä tavoin voin
nähdä, mitä teen.

-- Minua ei tarvitse säästää, -- sanoi Monsoreau, -- sillä minä aion
käydä päälle, täydellä todella.

-- Vai niin! Aiotteko siis ehdottomasti surmata minut?

-- Ettäkö väkisin!... Tietysti... Sitä juuri aionkin.

-- Ihminen päättää, jumala säätää, -- vastasi Saint-Luc ja veti
miekkansa hänkin.

-- Sinä sanot...

-- Minä sanon: Katsokaa tarkoin tuota mätästä, jossa kasvaa valmuja.

-- No, entä sitten?

-- Minä vain tahdon sanoa, että kaadan teidät sille mättäälle.

Näin sanottuaan asettui hän hymyillen miekkailuasentoon.

Monsoreau heilutteli raivokkaasti miekkaansa ja suuntasi
vastustajaansa muutamia varsin hyvin harkittuja iskuja, mutta
Saint-Luc ne yhtä taitavasti väisti.

-- Kyllä te totta tosiaan, kreivi Monsoreau, -- sanoi hän,
vastustajansa hyökkäyksiä torjuen, -- käyttelette miekkaa hyvin
taitavasti, ja kuka hyvänsä muu, paitsi Bussy ja minä, olisi tuosta
teidän viime iskustanne kaatunut.

Monsoreau kalpeni huomatessaan, kenen kanssa hän oli tekemisissä.

-- Teitä kaiketi kummastuttaa, -- jatkoi Saint-Luc, -- kohdatessanne
näinkin mukiinmenevän miekkailijan. Mutta se johtuu siitä, että
kuningas, jonka tiedätte olevan ylen ystävällisen minua kohtaan, on
antanut minulle opetusta miekkailutaidossa ja opettanut minulle muun
muassa erään iskun, jonka minä puolestani aivan heti opetan teille.
Sanon tämän siltä varalta, että jos te siihen iskuun kuolette, niin
saatte jo edeltäpäin tietää kaatuvanne kuninkaan itsensä minulle
neuvomasta iskusta, ja sen luulisi olevan teille itselle suureksi
kunniaksi.

-- Te olette perin hilpeä mies, hyvä herra, -- sanoi Monsoreau
katkerasti ja valmistautui tähtäämään iskun, joka olisi voinut
muurinkin lävistää.

-- Ooh! Yleensä tehdään niin hyvin kuin osataan eikä niinkuin
halutaan, -- vastasi Saint-Luc, heittäytyen sivulle päin ja pakottaen
siten vastustajansa tekemään puolikäännöksen. Siten joutui Monsoreau
seisomaan päin aurinkoa.

-- Kas niin, -- jatkoi Saint-Luc. -- Nyt te seisotte juuri minun
tarkoittamassani paikassa ja voitte odottaa pääsevänne makaamaan
sille mättäälle, jonka minä jo teille näytin. Eikö olekin totta,
että minä hyvin taidokkaasti valmistelin tätä liikettä? Varsin
tyytyväinen olenkin. Äsken teillä ei ollut muuta kuin viisikymmentä
mahdollisuutta sadasta tulla surmatuksi, nyt niitä sensijaan on
yhdeksänkymmentäyhdeksän.

Ja niin notkeasti, niin voimakkaasti ja sellaisella raivolla, ettei
Monsoreau sitä olisi voinut hänestä uskoa eikä kukaan muukaan tuosta
hintelävartisesta miehestä edes aavistaa, suuntasi Saint-Luc viisi
iskua yhtäpäätä ylihovijahtimestaria kohti. Tämä vallan hämmästyneenä
sai vältetyksi noiden sähisevien salamain myrskyn. Mutta kuudennella
iskulla tunkeutui Saint-Luc'in miekka hänen rintaansa.

-- No siinä ovat nyt teidän kaikki sata mahdollisuuttanne, -- lausui
Saint-Luc. -- Ja pankaa tarkoin merkille, hyvä herra, että te
kaadutte juuri tuolle samalle mättäälle, jonka teille näytin.

Kreiviltä putosi miekka kädestä, hänen polvensa horjuivat ja hän
vaipui valmunkukkien päälle, joiden purppuraan hänen oma verensä
sekottui. Saint-Luc pyyhki rauhallisesti miekkansa kuivaksi ja
katseli tarkkaavaisesti niitä asteettaisia muutoksia, jotka
vähitellen muuttavat kuolevan ihmisen kasvot kuolleen elottomiksi
piirteiksi.

-- Ooh, te olette surmannut minut! -- sammalsi kreivi.

-- Niin koetin tehdä, -- vastasi Saint-Luc. -- Mutta kun nyt näen
teidän viruvan siinä kuolemankielissä, olen todellakin pahoillani
siitä mitä on tapahtunut. Te olette kauhean mustasukkainen, se on
totta, mutta te olitte urhoollinen.

Hän laskeutui polvilleen Monsoreaun viereen ja jatkoi:

Jos teillä olisi lausuttavana jokin toivomus, niin lupaan minä,
aatelisen kunniani kautta, sen täyttää. Tiedän kokemuksesta, että
haavoittuneena tavallisesti janottaa. Jos haluatte jotain juotavaa,
niin minä hankin sitä teille.

Monsoreau ei vastannut; hän oli kääntänyt kasvonsa maata vasten ja
kiemurteli nyt siinä verissään kuolemankielissä.

-- Mies parka! -- huokasi Saint-Luc ja nousi ylös. -- Voi ystävyyttä!
Voi ystävyyttä! Sinä olet kovin vaativainen jumaluus!

Monsoreau avasi silmänsä ja koetti nostaa päätään, mutta vaipui
surkeasti valittaen takaisin.

-- No niin, nyt hän on kuollut, -- sanoi Saint-Luc. -- Häntä ei enää
maksa ajatella... Niin, se on helppoa sanoa, mutta, ah, olenhan minä
joka tapauksessa surmannut ihmisen!

Hän kiiruhti takaisin linnaan ja tapasi siellä Dianan ja Jeannen.

-- Suokaa anteeksi, rakastettava linnanrouva, -- virkkoi hän, --
mutta minulla olisi jotain tärkeätä sanomista vaimolleni.

-- Vallan kernaasti, -- vastasi Diana. -- Minä menen siksi aikaa
isäni luo kirjastoon. Jeanne, kun olet saanut puhutuksi asiasi
miehesi kanssa, niin voit hakea minut sieltä.

Nyökäyttäen hymyillen päätään hän riensi pois.

-- Mistä on kysymys? -- kysyi Jeanne hilpeästi. -- Sinä näytät niin
synkältä, rakkaani.

-- Sen kyllä itsekin uskon.

-- Mitä sitten on tapahtunut?

-- Onnettomuus. Luulen, että Monsoreau on kuollut.

-- Kuollut! -- huudahti Jeanne hyvin käsitettävällä kauhulla.

-- Niin ovat asiat.

-- Hän, joka juuri äsken oli täällä ja puhui ja näki...

-- Niin, sepä juuri olikin syynä hänen kuolemaansa! Hän on nähnyt
liian paljo, mutta erittäinkin on hän puhunut liian paljo.

-- Saint-Luc, sinä salaat minulta jotakin, -- jatkoi Jeanne ja
tarttui miehensä käsiin.

-- Minä en salaa mitään, sen vakuutan, en edes paikkaa, jossa hän
kuoli.

-- Missä se sitten tapahtui?

-- Tuolla kauvempana muurin takana, samassa paikassa, mihin Bussy
tavallisesti sitoi kiinni hevosensa.

-- Sinä olet hänet surmannut, Saint-Luc!

-- Tietysti. Kukas muu se olisi voinut olla?

-- Voi sinua onnetonta!

-- Rakas ystävä! Hän haasti minut kaksintaisteluun, hän loukkasi
minua, hän veti miekkansa surmatakseen minut.

-- Kauheata! Kauheata! Mies parka!

-- Hm! Sen kyllä tiesin. Saathan nähdä, että häntä kahdeksan päivän
kuluttua kutsutaan "pyhäksi Monsoreauksi".

-- Mutta sinähän et nyt enää voi jäädä tänne! -- huudahti Jeanne.

-- Juuri sitä samaa minä itsekin ajattelin ja senvuoksi kiiruhdin
tänne pyytämään sinua, hyvä ystävä, että valmistautuisit matkalle.

-- Mutta ei suinkaan hän ole haavoittanut sinua?

-- No, vihdoinkin! Kysymys tosin tulee vähän liian myöhään,
mutta se kuitenkin tekee sinusta ja minusta sovussaeläjiä. En
ole haavoittunut. Olen täysin terve ja reipas. Mutta meidän on
matkustettava mahdollisimman pian, sillä ymmärräthän, että asia voi
tulla ilmi minä hetkenä hyvänsä.

-- Mutta mihin me matkustamme?

-- Parisiin.

-- Parisiinko? No, mutta entä kuningas?

-- Kuningas on jo kyllä unohtanut kaikki entiset. Senjälkeen, kun
me toisemme näimme, on ehtinyt tapahtua paljo asioita. Ja jos
syttyy sota, mikä on varsin luultavaa, niin on minun paikkani oleva
hänen sivullaan. Mutta nyt minun täytyy kirjoittaa muutamia sanoja
Bussylle. Kerro sinä sillä välin kaikki tyyni Dianalle.

Saint-Luc riensi huoneeseensa ja kirjoitti vapisevalla kädellä
seuraavat rivit!

    'Paras ystävä!

    Huhun kautta saat tiedon siitä onnettomuudesta, joka on
    Monsoreaun kreiviä kohdannut. Meillä oli puiston ulkopuolella
    pieni keskustelu muurin rikkoutumisen syistä sekä sellaisista
    hevosista, jotka palaavat yksin kotiin. Tämän keskustelun
    kestäessä kaatui Monsoreaun kreivi muutamalle valmumättäälle niin
    onnettomasti, että hän heti heitti henkensä.

                               Uskollinen ystäväsi _Saint-Luc_.

    J.K. Kun tämä ehkä ensi aluksi tuntuu sinusta hieman
    uskomattomalta, niin tahdon tähän lisätä, että onnettomuuden
    tapahtuessa oli meillä kummallakin miekka kädessämme. Minä
    matkustan heti paikalla Parisiin tervehtimään kuningasta'.

Kymmenen minuuttia myöhemmin läksi muuan paroonin palvelija viemään
tätä kirjettä Angersiin. Samalla ratsastivat myöskin herra ja rouva
Saint-Luc linnasta, jätettyään Dianan ylen alakuloiseksi ja varsinkin
neuvottomaksi siitä tavasta, millä hän tuon surullisen jutun
ilmoittaisi isälleen.

Kun Saint-Luc ratsasti ohitse, käänsi hän päänsä poispäin.

-- Sellaista se on palvelusten tekeminen ystävilleen, -- virkkoi
Saint-Luc vaimolleen. -- Varmaa varmempaakin on, että kaikki ihmiset
ovat kiittämättömiä ja ettei ainoakaan ole minua kiitollisempi.

Monsoreaun kreivitär.



26.

Pienet syyt, suuret seuraukset.


Samaan aikaan kun Monsoreau kaatui Saint- Luc'in miekan lävistämänä,
saapui leskikuningatar, Medicin Katarina, Angersiin. Hänen
vastaanottonsa muodostui jotakuinkin tylyksi. Hän sai kauvan odotella
Angersien porttien ulkopuolella. Viimein päästi hänet Bussy eräästä
pienestä takaportista. Anjoun herttua oli tekeytynyt sairaaksi eikä
mennyt äitiään vastaan. Linnaan päästyään ja herttuan tavattuaan
ilmoitti Katarina tulleensa tuomaan kuninkaan rauhantarjousta, kun
prinssi ensin, Bussyn kehotuksesta, oli viittaillut siihen suuntaan,
että hän pitäisi leskikuningatarta kuninkaan panttivankina.

Bussy oli tämän ensi keskustelun aikana muutamassa herttuan huoneen
viereisessä salakäytävässä. Herttua ainoastaan saattoi nähdä hänen
silmänsä, kun hän pienestä seinäpaperin aukosta tähtäämillään
katseilla tahtoi pitää prinssiä taipumattomana.

Helposti ymmärrettävistä syistä halusi Bussy kostaa, maksoi mitä
maksoi. Anjouhun oli jäätävä niin kauvaksi aikaa kuin Monsoreau
olisi siellä, sillä siten kävisi pitäminen miestä silmällä ja siten
saisi hän myös tilaisuuden tavata Dianaa. Tämä varsin yksinkertainen
valtiotaito vaikutti kuitenkin suuressa määrin koko Ranskanmaan
kohtaloihin. Pienillä syillä on usein suuret seuraukset.

Siitäpä syystä Bussy silmäniskuin, uhkaavin katsein ja kaikenmoisin
elein sai herransa pysymään taipumattoman lujana. Herttua pelkäsi
Bussya ja antoi tämän johtaa itseään. Eikä Fransia todellakaan
koskaan ennen oltu nähty niin päättäväisenä kuin nyt.

Katarina siis tuli kaikin puolin nujerretuksi ja hän ajattelikin
vain kunniakasta peräytymistä, kun vähäpätöinen tapahtuma, joka oli
melkein yhtä odottamaton kuin Anjoun herttuan päättäväisyys, tuli
hänelle avuksi.

Juuri kun keskustelu äidin ja pojan kesken oli: vilkkaimmillaan,
tunsi Bussy äkisti, että joku veti häntä takinliepeestä. Hän katsahti
kärsimättömänä taakseen. Siinä seisoi Remy.

Bussy olisi tahtonut puhua, mutta Remy pani sormen suulleen. Sitten
hän veti herransa hiljaa viereiseen huoneeseen.

-- Mistä on kysymys, Remy? -- kysyi kreivi ylen kärsimättömästi. --
Miksi häiritset minua näin tärkeänä hetkenä?

-- Kirje Méridorista, -- kuiskasi Remy.

-- Vai Méridorista! Kiitos, Remy, kiitos! Missä on se kirje?

-- Kirjeentuoja ei tahdo jättää sitä kenellekään? muulle kuin teille
itsellenne.

Remy avasi viereisen huoneen oven ja viittasi sanansaattajan tulemaan
sisälle.

-- Anna kirje tänne! Minä olen kreivi Bussy.

Samassa pisti hän kultarahan kirjeentuojan kouraan.

-- Kreivitärkö antoi teille kirjeen? -- jatkoi Bussy.

-- Ei, vaan kreivi.

-- Mikä kreivi? -- kysyi Bussy ja tarkasteli päällekirjoitusta.

-- Kreivi Saint-Luc.

-- Ahaa!

Bussy oli hieman kalvennut, sillä kuultuaan sanan "kreivi" oli hän
luullut kirjeen olevan Monsoreaulta eikä hänen vaimoltaan.

Kreivi kääntyi poispäin lukemaan kirjettä ja salaamaan sitä
mielenliikutusta, jota jokainen tuntee saadessaan tärkeän kirjeen,
ellei nyt ole mikään Caesar Borgia, Machiavelli, Medicin Katarina tai
pääpiru itse.

Bussy oli tosiaankin menetellyt viisaasti kääntyessään poispäin.
Sillä tuskin oli hän ehtinyt vilkaista kirjeeseen, kun hän jo sävähti
purppuranpunaiseksi.

Kirjeentuoja poistui.

-- Katsohan, -- virkkoi Bussy, -- mitä Saint-Luc on puolestani tehnyt.

Hän ojensi kirjeen Remylle. Tämä silmäili sitä.

-- Hyvä on! -- sanoi hän. -- Tämähän on mainiota. Herra Saint-Luc on
itse kohteliaisuus. Eläkööt kaikki ymmärtäväiset ihmiset, jotka pikku
sivalluksella kykenevät lähettämään köyhän sieluraukan kiirastuleen!

-- Tämähän on ihan uskomatonta!

-- Tietysti se tuntuu uskomattomalta, mutta asiaan ei se mitään
vaikuta. Nyt on meidän asemamme kokonaan muuttunut.

-- Monsoreau kuollut! Voi, sehän tuntuu minusta unennäöltä, Remy!
Mitä! Enkö minä siis enää milloinkaan näkisi tuota kummitusta, joka
alati on tunkeutunut minun ja onneni väliin? Remy, me kai olemme
pettyneet.

-- Emme pety lainkaan. Lukekaa kirje! "Hän on kaatunut muutamalle
valmumättäälle", -- siihen suuntaanhan siinä oli. Ja vieläpä niin
ankarasti, että siitä kuoli.

-- Mutta siinä tapauksessa ei Diana voi jäädä Méridoriin. Minä en
sitä tahdo. Hänen täytyy muuttaa johonkin muuhun paikkaan, jossa hän
voi olla kätkössä.

-- Pidän Parisia verrattain sopivana siihen, -- vastasi Haudouin. --
Siellä unohtaa varsin hyvin.

-- Olet oikeassa. Hän saa muuttaa takaisin taloonsa Tournellisin
kadun varrelle. Jos hänen leskeysaikansa vietämme huomaamattomina,
jos onni yleensä voi pysyä huomaamattomana.

-- Niin, mutta päästäksemme Parisiin, on rauhan vallittava täällä
Anjoussa.

-- Siinäkin olet oikeassa. Voi, hyvä Jumala! Miten paljo onkaan aikaa
hukkaan kulutettu!

-- Tarkoitatte ehkä sitä, että te nousette hevosen selkään ja
kiiruhdatte Méridoriin.

-- Ei, en minä, vaan sinä. Minun täytyy välttämättä jäädä tänne.
Sitäpaitsi olisi minun läsnäoloni sellaisessa tilaisuudessa miltei
sopimatonta.

-- Mutta miten saan minä häntä tavata? Onko minun mentävä linnaan?

-- Ei, mene ensin puistoon. Ehkäpä hän kävelee siellä minun
saapumistani odotellen. Ellet tapaa häntä siellä, niin mene vasta
sitten sisälle linnaan?

-- Mitä pitää minun sanoa hänelle?

-- Että minä olen puolihullu ilosta.

Bussy puristi nuoren miehen kättä ja meni sitten entiselle paikalleen
käytävään.

Hänen poissaollessaan oli Katarina koettanut saada poikaansa
taivutetuksi sopimaan kuninkaan kanssa ja saapumaan takaisiin
Parisiin. Hän oli kuninkaan puolesta luvannut Fransille täydellisen
anteeksiannon.

-- Henkivartiostosi saat itse valita, -- kuuli Bussy piilopaikkaansa
palattuaan Katarinan sanovan. -- Sen vartiostosi päälliköksi saat
itse määrätä, kenen haluat, vaikkapa kreivi Bussyn, jos niin tahdot.

-- Herttua kävi tämän viimeisen tarjouksen johdosta neuvottomaksi ja
vilkaisi Bussyyn päin, otaksuen tämän silmien vihasta säkenöivän.
Mutta hän päinvastoin näkikin Bussyn iloisena ja hymyillen
nyökäyttävän päätään suostumuksen merkiksi.

-- Mitä tämä merkitsee? -- ajatteli hän. -- Halusiko Bussy sotaa vain
päästäkseen minun henkivartiostoni päälliköksi?

-- Pitääkö minun nyt tarjous hyväksyä? -- kysyi hän ääneen, ikäänkuin
itseltään.

-- Pitää, pitää! -- vastasi Bussy kaikin mahdollisin merkein.

-- Onko minun siis, -- jatkoi herttua, -- lähdettävä Anjousta ja
palattava Parisiin?

-- On, on! -- vastasi Bussy entiseen tapaan.

-- Tietysti on rakas lapseni! -- virkkoi Katarina. -- Onko sitten
niin vaikeata palata Parisiin?

-- Minä en, kautta kunniani, ymmärrä tästä vähääkään, mutisi herttua.
-- Olimme suostuneet siitä, että minä kieltäisin kaiken, ja nyt
neuvoo hän minua rauhaan ja ystävyyteen.

-- No? -- kysyi Katarina tuskallisena. -- Millaisen vastauksen annat?

-- Minä mietin asiata, äiti, -- vastasi herttua, sillä hän toivoi
saavansa Bussyltä lähempiä selityksiä. -- Ja huomenna...

-- Hän taipuu, -- ajatteli Katarina. -- Nyt olen voittanut taistelun.

-- Kun asiata tarkoin punnitaan, -- tuumi herttua itsekseen, -- niin
ehkäpä Bussy sittenkin on oikeassa.

Toisiaan syleiltyään he erkanivat.



27.

Monsoreaun kreivi avaa taas silmänsä.


Remy ratsasti täyttä neliä määräpaikkaansa kohti. Ennen pitkää hän
oli päässytkin puistomuurin luo. Yhtäkkiä pysähtyi hevonen ja alkoi
korskua ja tuijottaa eteensä. Kummastuneena katseli Remy maahan
nähdäkseen, mikä oli se este, joka niin äkkiä oli pysäyttänyt hänen
hevosensa. Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin leveän verijuovan
kukkien välissä.

-- Mitä! -- ajatteli hän. -- Olisikohan Saint-Luc lävistänyt
Monsoreaun juuri tässä?

Hän tähysteli ympärilleen.

Kymmenen askeleen päässä siitä, muutamain pensasten keskellä, huomasi
hän muuria vastaan nojallaan olevan ihmisruumiin.

-- Ah! Siinähän Monsoreau onkin! -- tuumaili hän. Hän laskeutui
satulasta ja kiiruhti kuolleen luo.

-- Onpa tämä kummallista, -- puheli hän itsekseen. -- Tuossa makaa
hän kuolleena, ihan raatona, ja kuitenkin on verilätäkkö tuolla
kauvempana. Ah! Tässäpä on vieläkin muuan jälki. Hän on laahautunut
sieltä tänne. Taikka on sitten tuo kunnon Saint-Luc, joka on itse
laupeus, asettanut hänet istumaan muuria vasten, jottei veri pääsisi
hänelle päähän. Niin, niin se on. Hän on, kautta kunniani, kuollut
silmät auki.

Mutta äkkiä otti Remy askeleen takaperin. Nuo äsken aukiolleet
silmät sulkeutuivat ja entistäänkin kolkompi kalpeus levisi kuolleen
kasvoille.

Remy kävi miltei yhtä kalpeaksi kuin Monsoreau. Mutta koska hän
oli lääkäri, s.o. täydellinen materialisti, mutisi hän, nenäänsä
raaputtaen:

-- Hm! Koska hän sulkee silmänsä, niin se todistaa vain sitä, että
hän ei ole kuollut.

-- Mutta kaikesta materialismista huolimatta horjahtelivat hänen
polvensa tavallisuudesta poikkeavalla tavalla ja hän istahti tai
oikeammin sanoen vaipui maahan. Hänen kasvonsa tulivat silloin ihan
lähelle kuolleen kasvoja.

-- Olen jostakin lukenut, -- ajatteli hän, -- että kuoleman jälkeen
tapahtuu erinäisiä liikeilmiöitä, jotka merkitsevät vain materian,
aineen, kokoonluhistumista tai jotka toisin sanoen ovat alkaneen
häviämisen ensi oireita. Saatanallinen mies! Aikooko hän kuoltuaankin
meitä vaivata! Niin, mutta eivät vain silmät ole ummistuneet, mutta
onpa kalpeuskin lisääntynyt. Muuten on olemassa varma keino sen
seikan selvillesaamiseksi, onko joku kuollut vai ei. Jos näet työnnän
miekkani jalan verran hänen vatsaansa eikä hän liikahda, niin on hän
varmasti kuollut.

Äkkiä avasi Monsoreau silmänsä taaskin. Remy hyppäsi pystyyn kuin
käärmeen puremana, ja hänen otsalleen kihosi kylmä hiki.

-- Hän ei ole kuollut! -- mutisi Remy. -- Niin, siinä sinä nyt
kauniisti ollaan!

-- Omituinen ajatus välähti tuon nuoren miehen aivoissa.

-- Hän elää, -- ajatteli hän, -- se on totta, mutta jos minä hänet
viimeistään, niin on hän kuollut.

Hän katseli Monsoreauta. Tämä puolestaan loi häneen niin kamalan
katseen kuin olisi hän lukenut Remyn sielusta sen ajatukset.

-- Hyi sentään! -- mutisi Remy itsekseen. -- Hyi, miten kurja ajatus!
Jumala on todistajani siihen, että jos hän seisoisi miekka kädessä
tuossa edessäni, niin vallan hartaalla sydämellä hänet taistelussa
surmaisin. Mutta hänen ollessaan tuollaisessa tilassa, olisi
sellainen teko enemmän kuin rikos, se olisi konnantyö.

-- Auttakaa! -- murahteli Monsoreau. -- Auttakaa, minä kuolen!

-- Minä olen tosiaankin kiusallisessa asemassa, -- mietti Remy. --
Olen lääkäri. Velvollisuuteni siis on auttaa kärsivää lähimaistani.
Minä siis tahdon unohtaa olevani Bussyn ystävä ja täytän
velvollisuuteni lääkärinä.

-- Auttakaa! -- toisti haavoittunut.

-- Apua kyllä saatte, -- vastasi Remy.

-- Hankkikaa minulle jokin pappi, jokin lääkäri!

-- Lääkäri on jo tässä ja ehkäpä se tekee papin tarpeettomaksi.

-- Haudouin! -- sammalsi Monsoreau, Remyn tunnettuaan. -- Mikä
sattuma...?

Niinkuin näkyy, oli Monsoreaulla yhäkin entinen! luonteensa.
Kuolemantuskissaankin hän oli luulevainen.

Remy tajusi tuon kysymyksen koko tärkeyden. Tässä metsässä ei ollut
mitään varsinaista tietä eikä sinne saattanut tulla ilman erikoista
asiaa. Kysymys oli siis ihan luonnollinen.

-- Mitä varten olette tullut tänne? -- kysyi Monsoreau vielä kerran,
sillä epäluulo oli valanut häneen voimia.

-- No, saakuri! Koska tuolla jonkun matkan päässä kohtasin Saint-Luc'in
ja hän minulle sanoi: Rientäkää heti metsään; siellä puiston luona
tapaatte kuolleen ihmisen.

-- Kuolleen! -- huudahti Monsoreau.

-- Niin hän otaksui, -- virkkoi Remy. -- Ei häneen pidä silti
vihastua. Silloin minä kiiruhdin tänne ja löysin teidät.

-- Sanokaahan nyt minulle... te puhutte miehelle. Elkää siis pelätkö
sanoa minulle totuutta... sanokaa minulle: olenko kuolettavasti
haavoitettu?

-- Te kysytte paljo, te! Koetan kuitenkin teille vastata.

Kuten olemme nähneet, oli lääkärin tunnontarkkuus ollut ystävän
yksityisetuja suurempi. Mitä varovaisimmin paljasti siis Remy
haavoitetun rinnan.

Miekka oli tunkeutunut rinnan oikeanpuoleiseen osaan, kuudennen ja
seitsemännen kylkiluun väliin.

-- Hm! -- murahti Remy. -- Tuntuuko siinä kovaa kipua?

-- Ei rinnassa, vaan selässä.

-- Mihin kohtaan selkäänne koskee?

-- Lapaluun alle.

-- Miekan kärki on kai sattunut luuhun, -- sanoi Remy. -- Siitä
johtuu kipu.

Hän tutki nyt sitä kohtaa, missä kreivi oli sanonut tuntevansa
kovinta tuskaa.

-- Ei, -- virkkoi hän, -- minä olin erehdyksissä. Miekka ei ole
sattunut mihinkään luuhun. Se on esteettä päässyt menemään sisään ja
ulos. Ah, onpa tämä kaunis miekanpisto, herra kreivi! On todellakin
hupaista hoitaa Saint- Luc'in haavoittamia potilaita. Teitä on
isketty niin, että päivä kuultaa teidän läpitsenne, paras kreivi.

Nyt ilmestyi haavoittuneen huulille punertavaa vaahtoa, ja hän
pyörtyi. Remy otti heti taskustaan pikku veitsen, leikkasi sitten
potilaan paidasta liuskan ja sitoi hänen käsivartensa.

-- Saadaanpa nähdä, -- virkkoi hän. -- Jos vuotaa verta, niin
saattaa, kautta kunniani, tapahtua, ettei Diana-rouva leskeksi
jääkkään. Mutta ellei sitä vuoda... Ai ai! Vuotaapas totisesti!
Antakaa anteeksi, kreivi Bussy, antakaa anteeksi! Mutta lääkärin on
tehtävä velvollisuutensa.

Kun veri hetkisen ikäänkuin epäiltyään oli alkanut pulputa suonesta,
hengähti samalla potilas syvään ja avasi silmänsä.

-- Haa! -- sammalsi hän. -- Luulin jo, että kaikki oli lopussa!

-- Ei, ei vielä, paras kreivi. Onpa vielä mahdollista...

-- Ettäkö minä jäisin eloon?

-- Niin. Mutta sitokaamme ensin haava. Vartokaahan, elkää liikutelko
itseänne! Nähkääs, luonto hoitelee teitä tällä hetkellä sisällisesti,
samoinkuin minä hoitelen ulkonaisesti. Minä asetan kääreen päälle
ja annan veren vuotaa. Luonto verenvuotoa ehkäisee ja hyydyttää
veren. Ah, herra kreivi, luonto on suuri lääkäri. Verensyöksy on jo
asettunut, niin kuin näette. Se käy nyt hyvin, tai oikeastaan on
kaikki nurinpäin.

-- Mitä, nurinko?

-- Teidän itsenne laita on varsin hyvä, mutta siitä huolimatta ovat
asiat hullusti. Minä tiedän kyllä, mitä tarkoitan, minä. Paras
kreivi, pelkäänpä, että minä kaikeksi onnettomuudeksi onnistun
parantamaan teidät.

-- Kuinka, pelkäättekö?

-- Pelkään.

-- Te siis otaksutte, että minä ehkä...

-- Sen pahempi!

-- Olettepa merkillinen lääkäri, herra Remy.

-- Mitä se teille kuuluu, kunhan vain teidät pelastan?

Saatuaan verenvuodon asettumaan, nousi Remy ylös.

-- Joko te nyt minut hylkäätte? -- sammalsi kreivi.

-- Voi, te puhutte liian paljo, paras kreivi. Liika puheleminen on
vahingollista... Mutta minunhan pikemminkin tulisi kehottaa häntä
huutamaan.

-- Minä en teitä ymmärrä.

-- Kaikeksi onneksi. Kas niin, nyt on haavanne sidottu. Minä menen
nyt linnaan hankkimaan teille apua.

-- Miten minun on oltava sill'aikaa?

-- Pysykää hiljaa, pysykää vain hiljaa. Hengittäkää hiljaa ja
koettakaa olla rykimättä. On varottava saattamasta verta liikkeelle.
Mikä paikka on tässä lähinnä?

-- Méridorin linna.

-- Mistä sinne tie menee? -- kysyi Remy, ollen olevinaan täysin
tietämätön.

-- Hypätkää yli muurin, niin pääsette puistoon, tahi kulkekaa muurin
viertä, niin joudutte linnan portille.

-- Hyvä, minä riennän sinne.

-- Kiitos, jalomielinen mies! -- kuiskasi Monsoreau.

-- Jospa todellakin tietäisit, miten jalomielinen minä olen, --
jupisi Remy, -- niin kiittäisit minua vieläkin enemmän.

Hän nousi ratsunsa selkään ja ajoi linnaan. Viiden minuutin kuluttua
hän pääsi perille. Siellä touhuilivat kaikki isäntänsä ruumiin
etsimisessä, sillä Saint-Luc oli, etemmäksi ehtiäkseen, ilmoittanut
väärän paikan.

Remy lensi kuin meteoori heidän keskeensä ja vei heidät mukanaan. Hän
oli varovaisuustoimenpiteissään niin innokas, että rouva Monsoreau
ei voinut olla katselematta häntä kummastuksella. Muuan epäjalo
ajatus välähti hänen aivoissaan ja himmensi hetkeksi hänen sielunsa
enkelimäisen puhtauden.

-- Voi, minä pidin häntä Bussyn ystävänä! -- mutisi Diana, kun Remy
oli poistunut ja vienyt mukanaan kantopaarit ja hihnat, sanalla
sanoen kaikki mitä pelastustoimenpiteisiin tarvittiin.



28.

Herttuan surunvalitusvierailu.


Heti kun keskustelu Anjoun herttuan ja hänen äitinsä välillä oli
päättynyt, riensi ensinmainittu hakemaan Bussyn käsiinsä saadakseen
selville niin odottamatta tapahtuneen käänteen tämän ajatustavassa.

Bussy, joka jo oli ehtinyt mennä huoneisiinsa, otti prinssin
hymyillen vastaan.

-- Mitä! -- sanoi hän. -- Teidän korkeutenne: suvaitsee tulla minun
luokseni?

-- Niin, -- virkahti herttua. -- Tulen pyytämään sinulta selitystä.
Ensin sinä kehotat minua kaikin voimin pysymään lujana äitini
houkutuksia vastaan ja rohkeasti kestämään hyökkäyksen. Mutta
taistelun ollessa kuumimmillaan ja kun minä taidokkaasti olen saanut
väistetyiksi kaikki itseeni kohdistetut iskut, tuletkin sinä ja
sanot: riisukaa haarniska yltänne.

-- Annoin teille kaikki nuo neuvot, armollinen herra, koska en
tiennyt, missä tarkoituksessa kuningatar Katarina oli tänne saapunut.
Mutta nyt havaittuani hänen tulleen puoltamaan teidän korkeutenne
kunniaa ja onnea...

-- Mitä! Minun kunniaani ja onneani! Mitä sillä tarkoitat?

-- No, mitä sitten teidän korkeutenne tahtoo? Voittaa vihollisenne,
eikö niin? Sillä en minä ajattele niinkuin muut, että te nimittäin
uneksitte pääsevänne Ranskan kuninkaaksi.

Herttua tarkasteli Bussya.

-- Muutamat ehkä sellaiseenkin kehottaisivat, -- jatkoi Bussy, --
mutta ne ovat luullakseni teidän pahimpia vihamiehiänne. Jos ne
ovat liian itsepäisiä ja ellette te tiedä, miten pääsisitte niistä
eroon, niin lähettäkää ne minun luokseni. Minä osotan heille, että he
erehtyvät.

Herttua virnisti suutaan.

-- Sitäpaitsi, -- jatkoi Bussy edelleen, -- punnitkaa tarkoin asiaa.
Onko teillä satatuhatta miestä ja kymmenen miljoonaa livreä, oletteko
liitossa vieraiden valtakuntien kanssa ja tahtoisitteko ryhtyä
sotimaan herraanne ja kuningastanne vastaan?

-- Minun herrani ja kuninkaani ei ole arkaillut tarttumasta aseisiin
minua vastaan.

-- Kyllä niinkin. Jos katselette asiaa siltä puolelta, niin olette
oikeassa. Huudattakaa sitten itsenne kuninkaaksi, kruunauttakaa
itsenne ja ottakaa itsellenne Ranskan kuninkaan nimi ja arvo. En
toivo mitään sen enemmän kuin teidän ylenemistänne, sillä ylenenhän
minäkin, jos te kerran ylenette.

-- Kuka puhuu Ranskan kuninkaaksi tulemisesta? -- vastasi herttua
ankarasti. -- Sinä teet kysymyksen, jota en koskaan ole jättänyt
kenenkään ratkaistavaksi, en ole tehnyt sitä edes itselleni.

-- No, niinpä onkin siis kaikki sanottu, eikä meillä enää voi olla
kiistelemistä, koska pääasiassa olemme yhtä mieltä.

-- Ettäkö olemme yhtä mieltä, sanot?

-- Niin, siltä minusta ainakin näyttää. Ottakaa siis vartiostoksenne
jokin kaartinkomppania ja tarjotut viisisataatuhatta livreä.
Pyytäkää, ennenkuin rauhansopimus allekirjoitetaan, sotaveroa
Anjousta sodankäyntiä varten. Kun kerran saatte rahat käsiinne,
niin tietysti ne myös pidätte. Ne eivät sido teitä mihinkään. Sillä
tavalla saatte sotaväkeä, rahaa, valtaa, ja mehän voisimme niillä
päästä... Herra ties miten pitkälle!

-- Mutta tultuani takaisin Parisiin ja kun he kerran ovat saaneet
minut valtaansa, niin he tekevät minusta pilkkaa.

-- Ooh, armollinen herra, nyt ajattelette toisin kuin puhutte. Hekö
tekisivät teistä pilaa! Ettekö kuullut, mitä leskikuningatar teille
tarjoo?

-- Hän on tarjonnut minulle paljo.

-- Sen ymmärrän, ja juuri se teitä hermostuttaa. Mutta onhan hän
kaiken muun ohella tarjonnut teille kaartinkomppanian ja sen
komppanian päälliköksi tulisi herra Bussy. No niin. Ottakaa tarjous
vastaan. Nimittäkää Bussy kapteeniksenne, Antraguet ja Livarot
luutnanteiksenne ja Ribeirac vänrikiksenne. Sallikaa meidän neljän
muodostaa tuo kunniavartiosto. Sittenpähän nähtäisiin, tokko kukaan
rohkenisi tehdä teistä pilaa tai jättäisi teitä tervehtimättä, kun
kuljette ohi, olipa se sitten vaikka kuningas itse.

-- Alanpa jo, kautta kunniani, uskoa, että sinä olet oikeassa,
Bussy. Minä mietin asiaa. Mutta mitä minun sisälle tullessani niin
tarkkaavaisesti lueskelit?

-- Se oli muuan kirje, joka... joka huvittanee teitä vieläkin enemmän
kuin minua. Mitähän minä ajattelinkaan, kun en kertonut sitä teille
heti!

-- Onko se siis jokin tärkeä uutinen?

-- Onpa niinkin. Ja lisäksi surullinen uutinen: Monsoreaun kreivi on
kuollut.

-- Mitä sanot? -- huudahti herttua hämmästyneenä, mutta ei silti
jaksanut salata iloansa. -- Monsoreauko kuollut?

-- Niin on. Olemmehan me kaikki kuolevaisia?

-- Mutta eihän usein noin äkisti kuolla.

-- Se riippuu asianhaaroista. Varsinkin jos tullaan surmatuksi.

-- Onko hänet sitten surmattu?

-- Siltä näyttää.

-- Kuka sen on tehnyt?

-- Saint-Luc, jonka kanssa hän oli joutunut riitaan.

-- Ah! Se kunnon Saint-Luc!

-- Ooh! Enpäs minä ole tiennytkään, että Saint-Luc kuului teidän
ystäviinne.

-- Hän on veljeni ystävä. Ja heti kun teemme sovinnon keskenämme,
tulee veljeni ystävistä myös minun ystäviäni.

-- Sehän on hyvä, armollinen herra. Olenpa iloissani nähdessäni
teidät noin hyvätuulisena.

-- Ja oletko varma siitä, että asia on totta?

-- Saamari! Niin varma kuin ihminen yleensä voi olla. Tässä on kirje
Saint-Lucilta itseltään, ja siinä hän ilmoittaa minulle tapahtumasta.
Ja koska minä epäilin yhtä paljo kuin tekin, lähetin lääkärini Remyn
ottamaan tarkemman selon asioista.

-- Kuollut! Monsoreau kuollut! -- huudahti herttua. -- Kuollut!
_Yksin!_

Tuo sana pääsi hänen huuliltaan vallan teeskentelemättömänä.

-- Hän ei ole kuollut yksin, -- vastasi Bussy, -- sillä Saint-Luc on
hänet surmannut.

-- Ooh, minä tiedän kyllä, mitä tarkoitan, -- sanoi herttua.

-- Onko teidän korkeutenne ehkä antanut jonkin toisen henkilön
toimeksi surmata hänet?

-- En, kautta kunniani! Entä sinä?

-- Minä olen, armollinen herra, liian halpa henkilö, jättääkseni
sellaisia tehtäviä toisten suoritettaviksi. Minun on itseni pakko
tarvittaessa sellaisista suoriutua.

-- Haa! Monsoreau, Monsoreau! -- huudahti prinssi pirullisesti
hymyillen.

-- Kuulkaapas, armollinen herra! Saattaisi luulla, että teillä oli
jotain kaunaa kreiviparkaa vastaan.

-- Ei minulla, mutta sinulla itselläsi sitä oli.

-- Onhan luonnollista, että minä häntä vihasin, -- virkkoi Bussy,
kalveten vasten tahtoaan. -- Eikö näet ollut hänen ansionsa, että
minä teidän korkeudeltanne sain kärsiä julman nöyryytyksen?

-- Vieläkö sitä muistelet?

-- En, armollinen herra, olettehan sen nähnyt. Mutta te, jonka
palvelija, ystävä ja orja hän oli...

-- No niin, no niin, -- murahti prinssi keskeyttäen tuon keskustelun,
joka hänestä alkoi tuntua kiusottavalta. -- Käske satuloimaan
hevoset, Bussy.

-- Satuloimaanko hevoset? Mihin on tarkoitus lähteä?

-- Méridoriin. Tahdon käydä surunvalitusvierailulla Diana-rouvan
luona. Sitäpaitsi olen tuota vierailua jo kauvan ajatellut enkä
tiedä, miksi en sitä jo ennemmin ole tullut tehneeksi. Mutta nyt
en sitä enää tuonnemmaksi lykkää. Saamari! En tiedä, mistähän se
johtunee, mutta tänään minua haluttaisi olla kohtelias.

-- Kautta kunniani, -- sanoi Bussy itsekseen, -- kun nyt Monsoreau
on kuollut eikä minun enää tarvitse pelätä, että hän myisi vaimonsa
herttualle, niin saakoon prinssi vallan mielellään nähdä Dianan.
Jos herttua häntä lähentelisi, niin kyllä hän, Bussy, osaisi
rakastettuaan puolustaa. Käyttäkäämme siis tilaisuutta hyväksemme,
kun sellainen kerran on tarjolla.

Neljännestunnin kuluttua oli prinssi, Bussy ja lukuisa saattue
mukanaan, matkalla Méridoriin.

Tuon mahtavan ratsastajajoukkueen nähtyään riensi linnan
portinvartija vallihaudalle saamaan tietoa vieraitten nimistä.

-- Anjoun herttua, -- huusi prinssi. Portinvartija tarttui heti
torveensa ja puhalsi merkkisoiton, jonka johdosta linnan kaikki
palvelijat kiiruhtivat laskusillalle. Vanha parooni itse ilmestyi
kynnykselle linnan avain kädessään.

-- Onpa uskomatonta, kuinka vähän täällä Monsoreauta kaivataan, --
oudoksui herttua. -- Katsohan, Bussy, miten murheettomilta kaikkien
kasvot näyttävät.

Muuan naishenkilö ilmestyi nyt rapuille.

-- Kas, siinähän kaunis Diana onkin! -- huudahti prinssi. -- Katso,
Bussy, katso!

-- Kyllä minä näen, -- vastasi Bussy. -- Mutta, -- lisäsi hän hiljaa,
-- en täällä näekään Remytä.

Diana tuli todellakin ulos ja hänen perässään kannettiin
paareja, joilla Monsoreaun kreivi lepäsi, silmänsä kuumeesta ja
mustasukkaisuudesta säihkyen. Hän näytti pikemmin intialaiselta
sulttaanilta kuin kuolinvuoteella viruvalta ruumiilta.

-- Ah, mitä tämä merkitsee! -- huudahti herttua Bussyyn päin
kääntyen. Bussy puolestaan oli sävähtänyt yhtä kalpeaksi kuin
nenäliinansa, jonka avulla hän koetti mielenliikutustaan peitellä.

-- Eläköön Anjoun herttua! -- huusi Monsoreau, kohottaen, vaikkakin
vaivaloisesti, kättään.

-- Hiljaa, hiljaa! -- lausui muuan ääni hänen takanaan. -- Te
saatatte verenne liikkeeseen.

Se oli Remy. Loppuun asti lääkärinvelvollisuudelleen uskollisena
käski hän haavoitetun olemaan varovaisen.

Hovissa ei mikään hämmästys kestä kauvan, ei ainakaan kasvojen
ilmeissä. Anjoun herttuakin muutti heti hämmästyksensä hienoksi
hymyilyksi.

-- Voi, paras kreivi! -- huudahti hän. -- Mikä iloinen yllätys!
Voitteko uskoa, että meille jo kerrottiin teidän kuolleen?

-- Tulkaa tänne, herrani, -- sanoi haavoitettu, -- tulkaa, että saan
suudella teidän korkeutenne kättä. Jumalan kiitos! Olen välttänyt
kuoleman ja toivon saavani vielä kauvan ja uskollisesti palvella
teidän korkeuttanne.

Bussy, joka ei ollut ruhtinas eikä aviomies, tunsi kylmän hien
kohoavan ohimoilleen. Hän ei rohjennut katsella Dianaa. Hänen
sydäntään kirveli nähdessään tuon aarteen omistajan niin lähellä ja
jo kahdesti päässeenä irti hänen käsistään.

-- Kreivi Bussy, -- virkkoi Monsoreau. -- Seurattuanne hänen
korkeuttaan tänne, ottakaa vastaan vilpittömimmät kiitokseni, sillä
onhan minun elämästäni kiittäminen milteipä juuri teitä.

-- Mitä! Minuako? -- sammalsi Bussy, luullen kreivin laskevan pilaa.

-- Kyllä epäsuorasti, se on totta, mutta kiitollisuuteni on
sentäänkin yhtä suuri, sillä kas tässä on pelastajani! -- jatkoi hän,
osottaen Remytä, joka ojenteli epätoivoissaan käsiään taivasta kohti
ja olisi halunnut piiloutua vaikka maan uumeniin. -- Tätä miestä
saavat ystäväni kiittää siitä, että vielä elän.

Huolimatta tohtori raukan viittailuista, että sairas pysyisi hiljaa,
puhui Monsoreau kuitenkin lämmöllä siitä huolenpidosta, taitavuudesta
ja uutteruudesta, jota Haudouin oli osottanut.

Herttua rypisti kulmiaan ja Bussy loi Remyhyn kauhean katseen.
Lääkäriparka, Monsoreaun takana seisten, tyytyi vastaamaan vain
kädenliikkeellä, joka merkitsi:

-- Voi, se ei ole minun syyni!

-- Muuten, -- jatkoi kreivi, -- olen kuullut, että Remy on kerran
tavannut teidätkin kuolevana, samoinkuin hän löysi minut. Meidän
välillämme vallitsee nyt ystävyys. Saatte luottaa myötätuntooni,
kreivi Bussy. Kun Monsoreau rakastaa jotain, niin rakastaa hän
kaikesta sydämestään. Ja kun hän taas vihaa, niin on laita ihan sama.

Bussy luuli huomaavansa, että kreivin hehkuva katse tällöin kohdistui
Anjoun herttuaan. Herttua ei huomannut mitään.

Laskeuduttuaan hevosen selästä, tarjosi herttua käsivartensa Dianalle
ja virkkoi:

-- Suvaitsetteko, kaunis kreivitär, ottaa meidät vastaan taloonne,
jonka luulimme suruun vajonneeksi, mutta joka edelleenkin on rauhan
ja ilon koti. Mitä teihin tulee, Monsoreau, niin levätkää te. Lepo on
välttämätöntä haavoittuneelle.

-- Armollinen herra, -- vastasi kreivi, -- ei koskaan voida sanoa,
että niin kauvan kuin Monsoreau elää kukaan muu kuin hän itse
ottaisi teidät vastaan tässä talossa. Palvelijani kantavat minua, ja
kaikkialle, mihin menette, seuraan minä teitä.

Olisi voinut luulla herttuan aavistaneen kreivin todellisen
ajatuksen, sillä hän päästi heti irti Dianan käden.

-- Menkää hänen luokseen, -- kuiskasi Remy Bussyn korvaan.

Bussy lähestyi Dianaa, ja Monsoreau hymyili heille. Bussy tarttui
Dianan käteen, ja Monsoreau hymyili yhäkin.

-- Suuri muutos on tapahtunut, kreivi, -- virkkoi Diana puoliääneen.

-- Voi! -- mutisi Bussy. -- Miksi se ei ollut vieläkin suurempi?



29.

Mitä haittaa voi olla liian leveistä kantotuoleista ja liian ahtaista
ovista.


Bussy ei eronnut Dianasta hetkeksikään. Monsoreaun hyvänsuopa hymyily
soi hänelle vapauden, jota hän ei jättänyt käyttämättä.

-- Voi! -- huokasi hän Dianalle. -- Minä olen totisesti surkuteltavin
ihminen! Saatuani kuulla kreivin kuolemasta kehotin minä prinssiä
palaamaan Parisiin ja sopimaan veljensä kanssa. Hän on siihen
suostunut, ja nyt te kuitenkin jäätte Anjouhun, Diana.

-- Äh, Ludvig, -- vastasi nuori nainen, hellästi Bussyn kättä
puristaen, -- kuinka voittekin sanoa, että me olemme onnettomia?
Niin monta ihanata päivää, niin paljo arvaamatonta onnea, joiden
muistoissa sydämeni vavahtelee, tuon kaikenko siis unohdatte?

-- Minä en unohda mitään, Diana. Päinvastoin muistan minä ne
liiankin hyvin. Ja siinäpä syy juuri on, miksi pidän itseäni niin
surkuteltavana, kun näet kaiken tuon onnen kadotan. Ettekö voi
käsittää minun kärsimyksiäni, jos minun täytyy palata Parisiin, sadan
penikulman päähän teistä! Sydämeni ihan pakahtuu sitä ajatellessani,
Diana.

Diana katsahti Bussyyn. Kreivin katseesta kuvastui niin ahdistava
tuska, että Diana painoi päänsä alas ja vaipui syviin mietteisiin.

-- No niin, -- virkkoi hän äkisti. -- Te matkustatte Parisiin, mutta
minä matkustan myös.

-- Kuinka! Jättäisittekö Monsoreaun?

-- Vaikkapa minä hänet jättäisinkin, niin ei hän jätä minua. Ei,
uskokaa minua, Ludvig, on parempi, että hän tulee mukaan.

-- Haavoitettunako, sairaanako, niinkuin hän nyt on? Mahdotonta!

-- Hän tulee mukaan, sanon minä. Diana siirtyi nyt prinssin luo.
Monsoreau rypisti heti otsaansa.

-- Kerrotaan, -- virkkoi Diana hurmaavasti hymyillen, -- että teidän
korkeutenne rakastaa kukkia. -- Tulkaa, niin minä näytän teille koko
Anjoun kauneimmat kukat.

Frans tarjosi hänelle kohteliaasti kätensä.

-- Minne viet hänen korkeutensa? -- kysäsi Monsoreau levottomasti.

-- Kasvihuoneeseen.

-- Vai niin. Kantakaa minutkin sinne, -- käski Monsoreau.

-- Kautta kunniani, teinkin oikein siinä, etten häntä tappanut, --
ajatteli Remy. -- Jumalan kiitos! Hän kyllä surmaa itsensä.

-- Elkää sanoko herra Monsoreaulle poistuvanne Anjousta. Minä pidän
sitten muusta huolen, -- kuiskasi Diana hiljaa Bussylle.

Bussy meni nyt prinssin luo, ja Monsoreaun kantotuoli poikkesi erään
pensaston taa.

-- Armollinen herra, -- sanoi Bussy, -- olkaa joka tapauksessa
varovainen. Elkää puhuko mitään Monsoreaulle siitä, että meillä on
sopimus tekeillä.

-- Mistä syystä?

-- Hän näet voisi ilmoittaa suunnitelmistamme leskikuningattarelle ja
saada hänet ystäväkseen.

-- Olet oikeassa, -- vastasi herttua. -- Epäiletkö siis Monsoreauta?

-- Epäilen, kautta jumalan!

-- Niin teen minäkin. Otaksunpa, että hän jonkin tarkoitusperän
vuoksi tekeytyi kuolleeksi.

-- Ei kaiketikaan. Kyllä hän on saanut kelpo miekanpiston. Tuokin
Remyn aasi, joka päästi hänet pintehestä, luuli aluksi, että hän oli
kuollut. Sielu on varmaankin naulitsemalla naulittu kiinni sen miehen
ruumiiseen.

Oli jo ehditty kasvihuoneelle. Diana hymyili herttualle yhä
ystävällisemmin.

Prinssi meni ensin sisälle, sitten Diana. Monsoreau olisi seurannut
perässä, mutta kun hänen kantotuoliaan yritettiin siirtää ovesta
sisään, niin huomattiinkin, ettei se siitä mahtunut, sillä ovi oli
liian ahdas. Monsoreaulta pääsi raivostuneen huuto. Diana meni
sisälle välittämättä vähääkään miehensä epätoivoisista eleistä.

Nyt Bussy tajusi Dianan tarkoituksen. Hän jäi Monsoreaun luo ja sanoi
tälle rauhallisesti:

-- Turha vaiva, herra kreivi. Tämä ovi on liian ahdas eikä kantotuoli
sovi siitä sisälle.

-- Armollinen herra, armollinen herra! -- huusi Monsoreau prinssille.
-- Elkää menkö kasvihuoneeseen. Siellä on ulkomaisia kasveja, joista
lemuaa myrkyllisiä tuoksuja, armollinen herra!

Mutta Frans ei kuullut. Onnellisena saadessaan pitää Dianan kättä
omassaan, astui hän, tavallisen varovaisuutensa unohtaen, tuohon
viheriään labyrinttiin.

Bussy kehotti Monsoreauta olemaan kärsivällinen, mutta siitä
huolimatta tapahtui se, mikä olikin odotettavissa: Monsoreau ei
jaksanut kestää kaikkea tuota ruumiillista ja sielullista tuskaa,
hän pyörtyi. Remy ryhtyi taas lääkäriksi ja määräsi, että sairas oli
vietävä takaisin huoneeseensa.

-- Sanokaapa minulle nyt, -- kysyi Remy Bussyltä, -- mitä minun nyt
on tekeminen?

-- Hoo, saamari vieköön! Tee loppuun se työ, jonka niin hyvin olet
alottanut. Jää hänen luokseen ja tee hänet terveeksi.

Sitten hän kertoi Dianalle Monsoreaun tilasta. Diana erosi heti
herttuasta ja riensi linnaan.

-- Onnistuimmekohan? -- kysäsi Bussy Dianalta tämän ohikulkiessa.

-- Niin luulen, -- vastasi Diana. -- Mutta elkää missään tapauksessa
matkustako pois täältä, ennenkuin olette tavannut Gertrudia.

Herttua ei välittänyt kukkasista muuten kuin Dianan seurassa
ollessaan. Heti Dianan poistuttua muistuivat kreivin varotukset
prinssille mieleen ja hän poistui kiireesti kasvihuoneesta.

Sillävälin oli Diana tullut miehensä luo. Hetken kuluttua avasi
kreivi silmänsä. Ensi töikseen hän yritti äkisti nousta ylös. Mutta
sellaista aavistaen oli Remy sitonut potilaan lujasti sänkyyn kiinni.
Kreivi päästi nyt kiukkuisen huudon, mutta katsahdettuaan ympärilleen
hän huomasikin Dianan päänaluksensa vieressä.

-- No, se oli hyvä, -- virkkoi Monsoreau. -- Me matkustamme jo tänä
iltana Parisiin.

Remy alkoi puhua matkustamista vastaan. Mutta Monsoreau ei ollut
häntä kuulevinaankaan.

-- Kuinka voitte ajatella mitään sellaista, te, joka olette
haavoittunut? -- kysyi Diana rauhallisesti.

-- Minä en välitä haavoistani. Mieluummin kuolen kuin näin kärsin.
Vaikka kuolisin matkalla, niin sittenkin matkustamme tänä iltana.

-- Tehdään niinkuin haluatte.

-- Niin, sitä toivoisin. Valmistaudu siis matkalle, minä pyydän.

-- Minä olen pian valmis. Mutta saanko tietää, mistä syystä olette
tehnyt näin äkillisen päätöksen?

-- Sen sanon teille sitten kun teillä ei enää ole mitään kukkia
prinssille näytettävinä tai kun minä olen saanut laitetuksi niin
suuret ovet, että minun kantotuolini mahtuu kulkemaan niistä kaikista.

Diana vain painoi päänsä alas.

-- Mutta, rouva kreivitär... väitti Remy.

-- Kreivi tahtoo niin, -- vastasi Diana, -- ja minun velvollisuuteni
on totella.

Remy oli eräästä Dianan antamasta merkistä huomaavinaan, että hänen
pitäisi lopettaa vastaväitteensä. Hän pysyi senvuoksi ääneti, mutta
ajatteli itsekseen:

-- Ne vievät siltä hengen, ja sitten sitä väitetään lääkärin syyksi.

Sill'aikaa valmistausi Anjoun herttua lähtemään Méridorista.

Gertrud tuli tuomaan Dianalta sellaisia terveisiä, että hänen täytyi
olla kreivin luona eikä hän niin ollen voinut sanoa prinssille
jäähyväisiä. Samalla hän sai kuiskatuksi Bussylle, että Diana
matkustaisi jo samana iltana.

Herttua poistui seurueineen.

Fransilla oli omituiset oikkunsa. Jos Diana olisi ollut häntä
kohtaan kylmäkiskoinen, olisi hän prinssiä haavoittanut, ehkäpä
jouduttanut hänen lähtöään Andersista. Nyt hän sitävastoin oli ollut
ystävällinen, ja hänen hymyilynsä oli kuin houkutellut häntä sinne
jäämään. Kun hän sitäpaitsi ei tiennyt mitään Monsoreaun päätöksestä,
ei hän hetkeksikään lakannut ajattelemasta sitä vaaraa, johon hän
antautuisi, jos hän liian helposti taipuisi leskikuningattaren
toivomuksiin.

Bussy oli sitä jo aavistanut ja hän pani suuren merkityksen tähän
herttuan oikkuun.

-- Bussy, -- virkkoi Frans, -- ei ehkä ole varsin viisasta suostua
liian pian äitini esityksiin.

-- Olette oikeassa. Hänhän kuitenkin kuvittelee olevansa paras
valtiollinen äly maassa.

-- Ymmärräthän sen sijaan, että jos minä pyydän kahdeksan päivän
miettimisajan taikka muuten viivyttelen asiaa kahdeksan päivää,
joiden kuluessa voimme järjestää juhlallisuuksia ja haalia tänne
aateliston koolle, niin saa äitini nähdä, miten voimakkaita me olemme.

-- Se on järkevätä, armollinen herra.

-- Minä jään tänne kahdeksaksi päiväksi, -- sanoi herttua. -- Sillä
aikaa saan kyllä äitini tekemään monta myönnytystä, siitä voit olla
varma.

-- Oikein, armollinen herra. Puristakaa hänestä niin paljo kuin
voitte, mutta varokaa myös, ettei tuosta pitkittämisestä koidu
pahennusta. Esimerkiksi kuningas, joka tuntee teidän aikeenne, voisi
suuttua, sillä hän on ylen kiukkuisa.

-- Sinä olet oikeassa. Minun pitäisi lähettää veljeni luo joku
lähettiläs, joka ilmoittaisi hänelle minun palaamisestani. Siitä
juuri saisinkin ne tarvitsemani kahdeksan päivää.

-- Kyllä, mutta tuo lähettiläs joutuisi suureen vaaraan, -- väitti
Bussy.

Anjoun herttua hymyili pirullista hymyään.

-- Siinäkö tapauksessa, että minä muuttaisin päätöstäni? -- kysyi hän.

-- Niin. Vastoin veljellenne antamaanne lupausta te sen kyllä
tekisitte, jos vain huomaisitte omain etujenne niin vaativan, vai
kuinka?

-- Ehkä.

-- Aivan niin! Ja teidän lähettiläänne pistettäisiin silloin
Bastiljiin.

-- Me emme ilmoittaisi lähettiläälle hänen matkansa tarkoitusta, vaan
antaisimme hänelle kirjeen.

-- Elkää antako hänelle mitään kirjettä, vaan ilmoittakaa hänelle
pikemminkin häntä uhkaavasta vaarasta.

Mutta silloinhan ei kukaan ottaisi tehtävää niskoilleen.

-- Ooh, miksi niin luulisitte?

-- Tunnetteko ketään, joka uskaltaisi sellaiseen ryhtyä?

-- Tunnen yhden: itseni.

-- Sinäkö?

-- Juuri minä. Minä pidän monimutkaisista neuvotteluista.

-- Bussy, Bussy ystäväni! -- huudahti herttua. -- Jos sinä otat sen
tehdäksesi, niin voit luottaa ikuiseen kiitollisuuteeni.

Bussy hymyili, sillä hän tunsi hänen korkeutensa kiitollisuuden
määrän. Herttua luuli hänen epäröivän.

-- Minä annan sinulle matkallesi kymmenen tuhatta écuta, lisäsi hän.

-- Ooh, armollinen herra! Voidaanko sellaisia palveluksia rahalla
palkita?

-- Matkustatko siis Parisiin?

-- Matkustan, vaikka jo tänä iltana, jos niin tahdotte, armollinen
herra.

-- Uljas Bussyni, suostutko siis todellakin?

-- Tiedättehän, että minä palvellakseni teitä, armollinen herra,
menisin vaikka tuleen. Te pidätte täällä Silläaikaa hupaista elämää.
Hankkikaa minulle jos voitte, leskikuningattarelta hyvä apotinpaikka.

-- Minä jo sitä tässä tuumailen, hyvä ystävä. Bussy oli suunniltaan
ilosta. Hän aikoi lähteä heti kun saisi Méridorista merkin.

Merkki viivähti kuitenkin seuraavaan aamuun. Monsoreau oli ankaran
mielenliikutuksen vuoksi tuntenut olevansa niin heikko, että hän
katsoi parhaaksi levätä yönsä Méridorissa.

Vasta seitsemän aikaan aamulla ilmoitettiin Bussylle, että Monsoreaun
kreivi, vanhan paroonin rukouksista ja Remyn varoituksista
huolimatta, oli kantotuolissa lähtenyt Parisiin. Hänen seurassaan
kulkivat ratsain Diana, Remy ja Gertrud. Bussy porhalsi heti samalle
tielle.



30.

Saint-Luc palaa takaisin hoviin.


Niin paljo kuin kuningas luottikin Anjouhun lähettämäänsä
sanansaattajaan, nimittäin äitiinsä, ei hän kuitenkaan Katarinan
matkustamisen jälkeen ajatellut muuta kuin varustautumista veljensä
odotetun hyökkäyksen varalta.

Chicotin kanssa hän kirjoitteli aakkosellisessa järjestyksessä pitkiä
luetteloja niistä henkilöistä, jotka eivät osottautuneet kuninkaan
puoluelaisiksi. Näitä listoja karttui päivä päivältä yhä enemmän. Ja
monesti tuli kuningas vilkaisseeksi varsinkin Saint- Luc'in nimeen.
Muuten kiihdyttivät hänen vihaansa tuota entistä suosikkia kohtaan
hovijuorut sekä Saint- Luc'in pakeneminen Anjouhun, sillä pakenemalla
Méridoriin joutui hän helposti ikäänkuin jonkinlaiseksi herttuan
esiairueeksi Angersissa.

Muuanna iltana, kuninkaan syödessä illallista kuningattaren seurassa,
jonka turviin hän valtiollisten vaarain hetkellä tavallista useammin
hiipi, astui Chicot sisälle.

-- Uu... uh! -- puhkui hän.

-- Mistä on kysymys? -- kysyi kuningas.

-- Herra Saint-Luc on täällä.

-- Saint-Luc? -- Kuningas nousi pöydästä.

-- Suokaa anteeksi, -- sanoi hän kuningattarelle, -- nyt on kysymys
valtionasioista, jotka eivät voine teidän majesteettianne huvittaa.

Kuningatar aikoi nousta pöydästä jättääkseen puolisonsa yksin.

-- Ei, rouvani, -- virkkoi Henrik. -- Jääkää vaan tänne, jos
haluatte. Minä menen virkahuoneeseeni.

-- Voi, sire! -- lausui kuningatar hellän osanottavasti, mitä
hän aina osotti tuota kiittämätöntä puolisoaan kohtaan. -- Elkää
vihastuko, minä pyydän.

-- Suokoon Jumala, etten sitä tarvitsisi tehdä! -- vastasi Henrik,
huomaamatta Chicotin suupielissä väreilevää pilkallista hymyä.

Kun Henrik ja Chicot olivat tulleet ulos huoneesta, virkkoi kuningas:

-- Mitä hänellä on täällä tekemistä, sillä petturilla?

-- Kuka tietää? -- sanoi Chicot.

-- Olen varma siitä, että hän tulee tänne veljeni lähettiläänä,
sillä niinhän kaikissa kapinoissa tapahtuu. Ne muistuttavat sameata
vettä, jossa asianomaiset kalastavat itselleen kaikenlaisia etuja.
Hän on ihan varmasti lietsonut kapinaa ja sillä muka hankkinut
suojeluskirjan tullakseen loukkaamaan minua.

-- Kuka tietää? -- virkkoi Chicot taas.

-- Vielä, -- jatkoi Henrik, kävellen epävakaisin askelin, -- voi asia
olla niinkin, että hän tulee vaatimaan minulta takaisin tiluksiaan,
joiden tulot minä olen pidättänyt. Siinä olen ehkä menetellyt hieman
väärin, kun minä oikeastaan en voi syyttää häntä mistään rikoksesta.

-- Kuka tietää? -- toisti Chicot vieläkin.

-- Sinä kiukustutat minua tuolla ainaisella vatkutuksellasi: kuka
tietää? -- huudahti Henrik.

-- No, luuletko sitten itse huvittavasi muita ainaisilla
kysymyksilläsi?

-- Mutta tokihan tavallisesti jotain vastataankin.

-- Mitä minun sitten pitäisi vastata? Juuri sinä itse kiusotat minua
tyhmillä kuvitteluillasi.

-- Herra Chicot...

-- Herra Henrik...

-- Chicot ystäväni! Sinä näet, miten levoton olen, ja kuitenkin
moitit minua.

-- Heitä sitten hiiteen se levottomuutesi.

-- Mutta kaikki ihmiset pettävät minua.

-- Kuka tietää? Kuka tietää?

Henrikin työhuoneeseen oli uutinen Saint-Luc'in palaamisesta koonnut
kuninkaan uskotut. Saint-Luc seisoskeli siellä vallan rauhallisena
kaikkien vihollistensa keskellä. Kaikkien kummallisinta oli, että
hän oli tuonut vaimonsa mukanaan ja antanut hänen istuutua eräälle
tuolille. Itse hän käveli edestakaisin, käsi miekankahvassa, ja
vastaili uhkaavin silmäyksin häneen kohdistettuihin uteliaihin ja
hävyttömiin katseisiin.

Kaikkien mielet jännittyivät korkeimmilleen kuninkaan astuessa
sisään. Hän tuli, päättäen ajatuksissaan kiihottaa itseään. Hänen
seuralaisensa Chicotin katse oli taas niin rauhallinen ja arvokas
kuin mitä Ranskan kuninkaalla sellaisessa tilaisuudessa olisi pitänyt
olla.

-- Tekö täällä, hyvä herra? -- huudahti kuningas heti.

-- Niin, sire, -- vastasi Saint-Luc arvokkaasti.

-- Teidän läsnäolonne Louvressa minua todellakin mitä suurimmassa
määrin hämmästyttää.

Tämän tylyn lauseen jälkeen vallitsi kuolonhiljaisuus hallitsijan ja
tuon hänen entisen suosikkinsa ympärillä. Saint-Luc ensinnä katkasi
äänettömyyden. Tavallisella tottumuksellaan ja ilman vähintäkään
arastelua hän lausui:

-- Sire, minua puolestani kummastuttaa vain yksi asia, se nimittäin,
ettei teidän majesteettinne nykyisissä oloissa ole odottanut
näkevänsä minua täällä.

-- Mitä se merkitsee, hyvä herra? -- kysyi Henrik kuninkaallisen
ylpeästi.

-- Teidän majesteettianne uhkaa vaara.

-- Vaara! -- huudahtivat hovimiehet.

-- Niin, hyvät herrat, suuri, uhkaava vaara. Vaara, jossa kuningas
tarvitsee kaikkien niiden apua, jotka ovat hänelle uskolliset. Ja
ollen vakuutettu siitä, että sellaisen vaaran aikana, jollaisena minä
sitä nyt pidän, ei kenenkään apu ole tarpeeton, saavun jättämään
kuninkaani jalkain juureen alamaisen pyyntöni saada häntä palvella.

-- Ahaa! -- virkahti Chicot. -- Näetkös nyt, poikani, että minä olin
oikeassa sanoessani: kuka tietää?

Henrik III ei heti vastannut. Hän katsahti ympärilläolijoihin ja
niiden katseista hän huomasi sekä koirankurisuutta että kummastusta.

Mutta Henrik huomasi myöskin sen, että kademieltäkin sisältyi heidän
uhkaaviin katseisiinsa ja eleihinsä. Kuitenkaan ei hän tuota pikaa
aikonut antautua.

-- Herrani, -- virkkoi hän vain, -- te olette täyttänyt ainoastaan
velvollisuutenne, sillä teidän asiannehan on minua palvella.

-- Se on kuninkaan kaikkien alamaisten velvollisuus, sire. Mutta
nykyisin on olemassa monta, jotka unohtavat maksaa velkansa. Minä,
sire, tulen kuitenkin maksamaan oman osuuteni ja pidän itseäni
onnellisena, jos teidän majesteettinne aina suvaitsee lukea minut
velallistensa joukkoon.

Tällaisen nöyrtymisen jälkeen astui kuningas vähän lähemmäksi
Saint-Luc'ia.

-- Siis ei tuloonne ole mitään muita syitä kuin äsken mainitsemanne?

-- Sire, vastasi reippaasti Saint-Luc, huomattuaan kuninkaan
äänensävystä, ettei tämä häntä enää vihannut eikä epäillyt, minä
saavun ainoastaan siitä syystä, jonka jo mainitsin, ja teidän
majesteettinne voi vaikka heti heitättää minut Bastiljiin ja ammuttaa
minut. Mutta minä puolestani olen täyttänyt velvollisuuteni. Sire,
Anjoussa on kapina, Tourainessa se pian puhkee ja Guyennessä
puuhaillaan noihin molempiin liittymistä. Anjoun herttua yllyttää
kapinaan koko länsi- ja etelä-Ranskaa.

-- Siinäpä hänellä luullakseni onkin käytettävänään eteviä apureita,
-- huudahti kuningas.

-- Sire, -- vastasi Saint-Luc, oivaltaen Henrikin; tarkoituksen,
-- herttuata eivät hillitse mitkään neuvot eivätkä esitykset, eikä
kreivi Bussykaan, niin päättäväinen kuin hän onkin, saa haihdutetuksi
sitä pelkoa, jota herttua tuntee teidän majesteettianne kohtaan.

-- Vai niin, -- virkkoi kuningas salaa hymyillen, -- se kapinoitsija
siis vapisee?

Chicot tyrkkäsi kyynärpäällään kuningasta ja tokasi:

-- Väistyppä vähän syrjään, jotta pääsen antamaan herra
Saint-Luc'ille kättä.

Se vaikutti kuninkaaseen. Henrik meni entisen ystävänsä eteen, laski
kätensä hänen olalleen ja lausui:

-- Ole tervetullut, Saint-Luc!

-- Ah, sire! -- huudahti Saint-Luc ja suuteli kuninkaan kättä. --
Minä siis saan jälleen tuntea rakkaan herrani!

-- Saat, mutta minäpä en tunne sinua, -- vastasi kuningas, -- sillä
sinä, Saint-Luc parka, olet hirveästi laihtunut.

Siinä samassa kajahti naisen ääni:

-- Sire, se johtuu surusta, kun olemme pahoittaneet teidän
majesteettinne mieltä.

Vaikka tuo ääni soinnahtikin lempeältä ja kunnioitettavalta, hätkähti
Henrik kuitenkin sen kuullessaan.

-- Rouva Saint-Luc! -- mutisi hän.

Jeanne heittäytyi hänen jalkoihinsa.

-- Nouskaa ylös, rouva, -- sanoi kuningas. -- Minä kunnioitan
kaikkia, jotka kantavat Saint- Luc'in nimeä.

Jeanne tarttui kuninkaan käteen ja vei sen huulilleen. Mutta Henrik
veti sen äkisti pois.

-- Menkää käännyttämään kuningasta, -- virkkoi Chicot nuorelle
rouvalle. -- Te olette, kautta jumalan, riittävän kaunis voidaksenne
sen tehdä.

Mutta Henrik käänsi Jeannelle selkänsä, kietoi käsivartensa.
Saint-Luc'in kaulaan ja poistui huoneisiinsa tämän seurassa.

-- No niin, Saint-Luc, me olemme siis tehneet rauhan, -- sanoi Henrik.

-- Sanokaa, sire, pikemminkin, että te olette antanut armon, --
vastasi Saint-Luc.

-- Hyvä rouva, -- kuiskasi Chicot hämmästyneelle Jeannelle, -- hyvä
vaimo ei saa hyljätä miestään... varsinkaan silloin, kun tämä on
alttiina vaaralle.

Ja sen sanottuaan hän työnsi Jeannen menemään kuninkaan ja
Saint-Luc'in jälkeen.



31.

. . . . .


Taitavan ratsastajan on varsin helppo tavata jalkaisinkulkijat ja hän
voi helposti päästä niistä edellekin. Niin oli Bussynkin laita.

Toukokuu oli jo kulunut lopuilleen ja ilma oli painostavan kuuma,
minkävuoksi Monsoreau käski saattueensa pysähtyä erääseen metsään,
joka oli lähellä tietä. Heidän siellä levätessään ratsastaa porhalsi
Bussy ohitse.

Helposti ymmärrettävistä syistä oli hän kysellyt vastaantulijoilta,
olivatko nämä ehkä nähneet joitakin ratsastajia ja talonpoikain
kuljettamaa kantotuolia. Aina Durtalin kylään saakka oli hän
saanut mitä rauhoittavimpia tietoja. Senvuoksi hän, ollen varma
siitä että Diana kulki hänen edellään, kannusti hevosensa raviin
ja mäentöyräillä silloin tällöin kurkistautui katsomaan, näkyikö
seuruetta lähistössä. Mutta vasten kaikkea odotusta hävisikin
seurue hänen käsistään. Vastaantulijat eivät enää olleet nähneet
kysymyksenalaisia henkilöitä. Ja saavuttuaan la Flechen kylään sai
hän selville, että hän olikin joutunut seurueen edelle, vaikka oli
luullut ratsastavansa sen jälessä.

Nyt hän muisti tien vieressä olleen metsän ja ymmärsi, miksi hänen
ratsunsa oli juuri sillä kohtaa hirnahtanut.

Hän teki heti päätöksensä, pysähtyi kylän kurjimpaan kapakkaan,
istahti erään ikkunan ääreen ja kätkeytyi sen suojustinten varjoon.
Bussy oli tämän kahvilan valinnut oleskelupaikakseen siitä syystä
että sitä vastapäätä oli mitä upein ravintola, johon hän otaksui
Monsoreaun pysähtyvän.

Bussy oli arvannut oikein. Iltapäivällä seurue saapui.

Matkustajat menivät ravintolaan, viimeisenä Diana, joka, mikäli Bussy
oli huomaavinaan, levottomasti silmäili ympärilleen. Bussy ajatteli
aluksi näyttäytyä hänelle, mutta malttoi kuitenkin mielensä.

Tuli ilta. Bussy toivoi, että Remy menisi ulos tai että Diana
näyttäytyisi jossakin ikkunassa. Hän kietoi senvuoksi viitan
ympärilleen ja meni odottelemaan kadulle.

Niin hän odotteli kello yhdeksään asti. Silloin ilmaantui portille
kahdeksan miestä. Neljä niistä meni sisälle.

-- Ahaa! -- ajatteli Bussy. -- Aikovatkohan he ehkä matkustaa yöllä?
Siinäpä olisi Monsoreau mainiosti ajatellut.

Ihan oikein! Seurue läksi taas matkaan.

Diana katseli uudelleen ympärilleen tarkkaavaisesti. Mutta Monsoreau
huusi häntä ja hänen täytyi mennä kantotuolin luo.

Neljä miestä, jotka myöhemmin vuorostaan siirtyisivät kantajiksi,
sytyttivät tulisoihdut palamaan ja astuivat kaksi kummallekin
puolella seuruetta.

Bussykin nousi hevosensa selkään. Nyt hänen ei tarvinnut pelätä
eksyvänsä tieltä eikä kadottavansa kulkuetta näkyvistään, sillä
tulisoihdut olivat mainioita oppaita.

Monsoreau ei päästänyt Dianaa hetkeksikään näkyvistään. Hän puhutteli
taikka pikemminkin soimasi häntä. Kukkaishuoneessa käynti aiheutti
vielä lukemattomia päähänpistoja ja monia katkeria kysymyksiä.

Niin matkattiin eteenpäin. Viimein Bussy, ilmoittaakseen läsnäolonsa,
äkkiä vihelsi pienellä hopeapillillä samaan tapaan, jolla hän
kotonaan tavallisesti kutsui palvelijoitaan.

Remy tunsi heti tuon vihellyksen. Diana vavahti ja katsahti
tohtoriin. Tämä nyökäytti päätään, tuli lähemmäksi ja kuiskasi:

-- Se on hän.

-- Mistä on kysymys? -- huusi Monsoreau. -- Kuka puhuu teille, rouva?

-- Minulleko? Ei kukaan.

-- Ihan varmasti. Minä näin erään henkilöni varjon teitä lähenevän ja
kuulin äänen.

-- Se ääni oli herra Remyn. Oletteko hänellekin mustasukkainen?

-- En, mutta minä tahdon, että puhutaan ääneen. Se minua rauhoittaa.

-- On kuitenkin seikkoja, joita ei voida sanoa kreivin kuullen, --
keskeytti Gertrud, tullen avuksi emännälleen, -- sillä ensiksikin
voidaan puhua asioista, jotka eivät lainkaan koske herra kreiviä, ja
toiseksi voi puhe johtua sellaisiin asioihin, jotka koskevat häntä
liiankin läheltä.

-- Mitä laatua se asia oli, josta Remy puheli kreivittärelle?

-- Se koski hyvin läheisesti herra kreiviä.

-- Mitä! -- huudahti Monsoreau. -- Sanokaa heti, minä tahdon sen
tietää.

-- Minä sanoin, herra kreivi, että jos te tuolla tavoin rasitatte
itseänne, niin kuolette, ennenkuin saamme kuljetuksi kolmattaosaakaan
koko matkasta.

Soihtujen kaameassa valossa saattoi nähdä, miten Monsoreau lensi
kalmankalpeaksi.

-- Hän vartoo teitä tuolla, -- kuiskasi Remy Dianalle tuskin
kuuluvasti. -- Pysäyttäkää hieman hevostanne, niin hän saavuttaa
teidät.

Remy oli puhunut niin hiljaa, että Monsoreau kuuli vain mutinaa.
Mutta hän ponnisti voimiaan, käänsi päätään sivulle ja näki Dianan
olevan takanaan.

-- Jos vielä kerran teette tuollaisen liikkeen, herra kreivi, --
sanoi Remy, -- niin voitte saada verensyöksyn.

Jo aikaisemmin oli Diana käynyt rohkeaksi. Hän pyöräytti nyt
hevosensa ympäri ja odotti Bussya. Samassa laskeutui Remy ratsunsa
selästä, heitti suitset Gertrudin huostaan ja kiiruhti kantotuolin
luo hoitamaan sairasta.

-- Saanko koettaa suonta, -- sanoi hän. -- Lyönpä vetoa siitä, että
herra kreivissä on kuumetta.

Muutamien sekuntien perästä oli Bussy Dianan rinnalla. Rakastavaiset
eivät tarvinneet puhua ymmärtääkseen. Hetkisen he viipyivät
syleilyssä. Bussy ensin katkaisi äänettömyyden.

-- Sinä matkustat, ja minä seuraan sinua.

-- Voi, Ludvig, miten minun päiväni tulevat olemaan ihanat ja yöni
suloiset tietäessäni, että sinä olet minun lähelläni!

-- Mutta päivälläpä hän näkee meidät.

-- Ei näe. Sinä seuraat meitä kauvempana ja ainoastaan minä saan
sinua nähdä. Teitten mutkissa, mäkien kukkuloilla näkyvät sinun
hattusi töyhtö, sinun viittasi koristukset, sinun ilmassa hulmuava
nenäliinasi, ja kaikki nuo puhuvat minulle sinun nimessäsi, että
sinä rakastat minua. Kun minä auringon vaipuessa mailleen ja
hämärän laskeutuessa yli maiden saan nähdä vain sinun vartalosi
varjon lähettävän minulle lentosuudelman, niin voinpa pitää itseäni
onnellisena ja autuaana.

-- Puhu, puhu, rakas Diana. Et voi aavistaa, miten sointuisa on sinun
suloinen äänesi.

-- Ja kun me matkustamme yöllä... ja se tapahtuu usein, sillä Remy
on sanonut, että öinen viileys virkistää sairaan haavaa... öisin
matkustaessamme pysäytän minä, niinkuin nytkin, hevoseni, ja saan
silloin tällöin heittäytyä sinun syliisi ja hetkisen kertoa kaikesta,
mitä päivän kuluessa olen ajatellut.

-- Voi, miten minä sinua rakastan! - kuiskasi Bussy.

-- Katsos, -- jatkoi Diana, -- minä luulen meidän sielujemme niin
läheisesti yhdistyneen, että me, vaikkapa olemmekin erillämme ja
voimatta puhella toistemme kanssa, toisiamme edes näkemättä, olemme
onnellisia pelkän tietoisuuden vuoksi siitä, että olemme toistemme
lähellä.

-- Voi, niin, niin! Mutta saada nähdä sinut, saada sulkea sinut
syliini! Voi, Diana, Diana!

Rakastavaiset unohtivat koko maailman.

Yht'äkkiä kajahti ääni, mikä sai heidät kummankin hätkähtämään,
Dianan pelosta, Bussyn vihasta.

-- Diana! -- kuului ääni huutavan. -- Diana! Missä sinä olet? Vastaa!

-- Voi, se on hän, se on hän! Minä vallan unohdin hänet, -- mutisi
Diana. -- Voi, sinä suloinen unelma! Sinä julma unelma!

-- Kuule! -- virkkoi Bussy, -- kuule, Diana! Me olemme nyt toistemme
omat. Sano vain yksi sana, eikä mikään saa riistetyksi sinua minulta.
Diana, paetkaamme. Kuka voi estää meitä pakenemasta? Katsohan: meille
avautuu maailma, onni, vapaus! Sano sana vain, ja me pakenemme! Vain
yksi sana, ja sinä, vapaana hänestä, olet ikuisesti minun omani.

Nuori mies pidätti häntä hetkisen.

-- Entäpä isäni? -- huokasi Diana.

-- Kyllä, mutta kun hän saa tietää, että minä rakastan sinua...
kuiskasi Bussy.

-- Voi! Ajattele sentään: isä!

-- No niin, en tahdo pakottaa sinua, rakas Diana. Käske, niin minä
tottelen.

-- Kuule, lausui Diana kätensä ojentaen, -- meidän kohtalomme on
tuolla. Olkaamme voimakkaampia kuin se kiusanhenki, joka meitä
seuraa. Elä pelkää mitään. Saat vielä nähdä, voinko minä rakastaa.

-- Hyvä jumala, meidän täytyy siis erota! -- mutisi Bussy.

-- Kreivitär, kreivitär! -- huusi ääni. -- Vastatkaa, muuten hyppään
minä pois tästä riivatun kantotuolista, vaikka siitä tulisi elämäni
loppu!

-- Jää hyvästi! -- sanoi Diana. -- Jää hyvästi! Hän saattaa toteuttaa
uhkauksensa ja se olisi hänen surmansa.

-- Suretko häntä?

-- Sinä mustasukkainen! -- kuiskasi Diana suloisesti hymyillen.

Bussy päästi hänet menemään. Parin sekunnin kuluttua oli hän jo
kantotuolin luona. Kreivi oli jo melkein puolipyörryksissä.

-- Pysäyttäkää! -- huusi Monsoreau. Pysäyttäkää!

-- Saamari vieköön, -- sanoi Remy, -- ette saa pysäyttää! Hän on
hullu. Jos hän tahtoo tappaa itsensä, niin tappakoon.

Kantotuoli solui niinollen edelleen, ja Gertrud kysyi
teeskentelemättä:

Ketä kreivi sitten huutaa? Kreivitärhän on tässä minun vieressäni.
Vastatkaa itse, armollinen rouva. Kreivi varmaankin hourailee.

Sanaakaan sanomatta siirtyi nyt Diana soihtujen valaisemaan piiriin.

-- Voi! -- huudahti Monsoreau. -- Missä te olitte?

-- Missäpä muualla kuin teidän takananne?

-- Olkaa minun lähelläni, ihan minun lähelläni. Elkää jättäkö minua!

Pian päästiin seuraavaan pysähdyspaikkaan. Monsoreau nukkui muutamia
tunteja ja tahtoi sitten taas jatkaa matkaa. Hän ei niin paljo
tahtonut kiirehtiä Parisiin kuin päästä Angersista kauvemmaksi.

Silloin tällöin uudistui kertojamme näytelmä.

Remy tällöin ajatteli: kuolkoon vain mies harmista, lääkärin kunnia
on kuitenkin pelastettu.

Mutta Monsoreau ei kuollut. Hän päinvastoin nähtävästi toipuneempana
saapui kymmenen päivää matkustettuaan Parisiin.

Remy oli todellakin taitava mies, taitavampi kuin mitä oli toivonut.

Matkan varrella oli Diana hellyydenosotuksillaan laimentanut Bussyn
ylpeyttä ja saanut hänet lupaamaan senkin, että hän perillepäästyä
tulisi tervehtimään Monsoreauta ja solmitsemaan sen ystävyyden, jota
tämä niin mielellään oli tahtonut hänelle tarjota!



32.

Anjoun herttuan lähettiläs.


Ei kuulunut Parisiin leskikuningatar Katarinaa yhtä vähän kuin Anjoun
herttuatakaan. Ja uutinen veljesten välien rikkoutumisesta alkoi yhä
enemmän varmistua.

Suosikit kuiskailivat kuninkaalle:

-- Sire, veljellenne on annettu huonoja neuvoja.

Siinä kaikki, mitä niihin aikoihin kuninkaalle rohjettiin sanoa.
Ja kun tiedettiin, että oli olemassa vain yksi ainoa henkilö, joka
uskaltaisi ja kykenisi neuvomaan Fransia, niin katkeruus sen johdosta
Bussya kohtaan kasvamistaan kasvoi.

Eräänä päivänä levisi tieto, että Anjoun herttua oli lähettänyt
lähettilään. Kun uutinen saapui Louvreen, herätti se yleisen
hämmingin. Kuningas vaaleni harmista ja hovimiehet tietystikin
menivät ihan kalmankalpeiksi. He vannoivat surmaavansa tuon
lähettilään mitä julmimmalla tavalla.

He alkoivat tapansa mukaan kiillottaa miekkojaan ja harjoitella
miekkailua.

Chicot pisti miekkansa ja tikarinsa tuppeen ja vajosi syviin
mietteisiin.

Sen huomattuaan kuningas kysyi, mitä Chicot ajatteli.

-- Sire, -- vastasi Chicot kotvasen mietittyään,

-- Anjoun herttua joko lähettää lähettilään tai on lähettämättä.
Hyvää yötä, Henrik!

Juuri kun Chicot aikoi paneutua pikku ettoneelle, kuului äänekästä
puhelua. Kaartinkapteeni astui hämmästyneenä sisälle.

-- Sire, -- sanoi hän, -- Anjoun herttuan lähettiläs on saapunut
linnan portille.

-- Onko hänellä saattuetta? -- kysyi kuningas.

-- Ei, hän on ihan yksin.

-- Niinpä hänet täytyykin ottaa vastaan kaksin verroin kohteliaammin,
Henrik, sillä hän on mies, jolla on sydän paikallaan, -- virkkoi
Chicot.

-- No niin, -- sanoi kuningas ja kalpeni, vaikka koettikin näyttää
rauhalliselta. -- Hovi saa kokoontua valtaistuinsaliin. Minä pukeudun
mustiin, sillä se väri sopii parhaiten silloin kun onnettomuudekseen
täytyy keskustella oman veljensä lähettilään kanssa.

Kuninkaan valtaistuimen ympärille tunkeili soriseva ihmisjoukko.
Surumielisenä ja otsa rypyssä kuningas istui paikalleen. Kaikkien
katseet suuntautuivat sitä ovea kohti, jonka kautta vartioväen
kapteeni oli ohjaava lähettilään sisälle.

-- Sire, -- kuiskasi Queles kuninkaan korvaan, -- tiedättekö
lähettilään nimeä?

-- En, mitä minä sillä teen?

-- Se on Bussy, sire. Loukkaus on siis sitäkin suurempi.

-- Minusta siinä ei tunnu olevan mitään loukkausta, -- vastasi
kuningas, koettaen säilyttää kylmäverisyytensä.

-- Ehkäpä ei teidän majesteettinne sitä huomaa, -- selitti Schomberg,
-- mutta me sen huomaamme.

Henrik ei vastannut. Hän näki vihan kuohuvan valtaistuimensa
ympärillä ja piti itseään onnellisena senvuoksi, että sellainen mahti
oli hänen ja vihollistensa välissä.

-- Tulkoon hän sisälle, -- sanoi nyt kuningas.

Tämän jälkeen vallitsi salissa hiljaisuus. Käytävässä kuului raskaita
askeleita ja kovaa kannusten kilinää.

Pää pystyssä ja katse tyynenä astui Bussy sisään. Hän meni
suoraapäätä Henrikin eteen, tervehti arvokkaasti ja jäi ryhti
reippaana odottamaan kuninkaan puhuttelua. Tuo päättäväisyys
valtaistuimeni edessä soveltui kuitenkin ylimykselle eikä siinä ollut
mitään majesteettia loukkaavaa.

-- Mitä, herra Bussy, tekö se olettekin? -- virkkoi kuningas. -- Minä
luulin teidän olevan kaukana Anjoussa.

-- Sire, minä todellakin olen siellä ollut. Mutta, kuten näette, olen
poistunut sieltä.

-- Mikä syy on saattanut teidät tulemaan pääkaupunkiimme?

Haluni saada käydä teidän majesteettianne alamaisimmasti
tervehtimässä.

Kuningas ja suosikit katsahtivat toisiinsa. He nähtävästi olivat
odottaneet kiivaalta Bussylta kokonaan toisenlaista vastausta.

-- Eikö mikään muu? -- kysyi kuningas ylpeänä.

-- Kyllä, sire, hänen korkeutensa Anjoun herttua on myös käskenyt
minun esiintuomaan hänen kunnioittavimman tervehdyksensä.

-- Eikö herttua antanut teille mitään muuta tehtävää?

-- Antoi. Hän sanoi minulle, että koska hän oli halukas palaamaan
Parisiin leskikuningattaren seurassa, niin hän toivoi, että teidän
majesteettinne saisi jo edeltäpäin tiedon hänen, s.o. teidän
uskollisimman alamaisenne paluusta.

Sanattomana hämmästyksestä ei kuningas kyennyt kyselyjään jatkamaan.
Silloin meni Chicot lähettilään luo ja sanoi:

-- Päivää, kreivi Bussy! Bussy käännähti Chicotiin päin, hämillään
siitä, että hänellä tässä seurassa saattoi olla ystäväkin.

-- Aah! Herra Chicot! Hyvää päivää! -- vastasi hän. -- Miten voi
herra Saint-Luc?

-- Hän voi varsin hyvin.

-- Eikö teillä ole minulle mitään muuta sanomista, herra Bussy? --
keskeytti kuningas.

-- Ei, sire. Se vain, että jos hänen korkeudellaan on jotain
tärkeämpää ilmoitettavaa teidän majesteetillenne, tulee hän itse sen
tekemään.

-- Hyvä on! -- vastasi kuningas ja astui alas valtaistuimeltaan.

Vastaanottotilaisuus oli loppunut ja seurue hajaantui. Mutta Bussy
huomasi, että kuninkaan neljä suosikkia vihanvimmaisina pyörähtelivät
hänen ympärillään.

Muutamassa nurkassa jutteli kuningas kanslerinsa kanssa. Bussy ei
ollut suosikkeja lainkaan huomaavinaan, vaan jatkoi Chicotin kanssa
alkamaansa keskustelua. Mutta ikäänkuin olisi kuningas ollut samassa
vehkeilyssä suosikkien kanssa, kutsui hän äkkiä Chicotin pois. Tämä
kumarsi Bussylle kohteliaasti. Bussy puolestaan vastasi tervehdykseen
samalla mitalla. Nyt hän jäi yksin suosikkien pariin.

Nämä kaikin mahdollisin keinoin koettivat Bussya ärsyttää, mutta
tämä pysyi tyynenä ja vastasi varsin sattuvasti heidän nenäkkäisiin
kysymyksiinsä.

Sitten hän siirtyi poispäin tervehtiäkseen sisäänastuvaa Saint-Luc'ia.

Saint-Luc tunsi, että Bussyn käsi oli kuumeinen. Siitä hän teki sen
johtopäätöksen, että jotain erityisempää oli tapahtunut, ja vei
senvuoksi Bussyn mukanaan salista.

Kuningas saapui nyt suosikkien luo ja nämä kehuskelivat suurisuisesti
loukanneensa Bussya.

-- Hyvät herrat, -- sanoi kuningas, -- italialainen näyttelijäseurue
esittää tänä iltana muutaman huvinäytelmän. Minä pyydän teitä sitä
katsomaan.

Läsnäolijat kumarsivat arvokkaasti ja kuningas poistui suuren oven
kautta juuri siinä samassa kun Saint-Luc pyörähti pienemmästä
ovesta sisälle ja antoi noille neljälle suosikille merkin pysymään
paikoillaan.

-- Anteeksi, herra Quélus, -- sanoi hän, -- asutteko edelleenkin
Saint-Honorén kadulla?

-- Asun, hyvä ystävä. Minkä vuoksi kysytte sitä?

-- Koska minulla on teille pari sanaa sanottavana.

-- Ahaa!

-- Ja teiltä, herra Schomberg, saanen ehkä myöskin kysyä osotettanne?

-- Minä asun Béthisyn kadun varrella, -- vastasi Schomberg ylen
ällistyneenä.

-- D'Epernon, teidän osotteenne minä tunnen, tehän asutte
naapurinani. Entä te, Maugiron?

-- Minä palvelen nykyisin täällä Louvressa.

-- Ahaa, minä alan ymmärtää, te tulette herra Bussyn puolesta, --
virkkoi Quélus.

-- Minä en sano, kenen puolesta tulen. Minulla vain on sanottavana
teille jokunen sana, hyvät herrat, eikä mitään muuta.

-- Hyvä on. Voimmehan siis esimerkiksi mennä Schombergin asuntoon,
sillä se on tässä ihan lähellä.

-- Olkoon menneeksi, hyvät herrat, -- vastasi Saint-Luc.



33.

Saint-Luc suorittaa tehtävänsä.


Kuten sanottu, oli Bussy lähtenyt vastaanottosalista ystävänsä
seurassa. Kulkiessaan tervehti hän kaikkia niitä, joita
hovimiesylpeys ei ollut saanut ihan välinpitämättömiksi niin
pelättävään henkilöön nähden kuin Bussy oli. Sillä näinä raa'an
väkivallan aikoina, jolloin personallinen voima oli kaikki kaikessa,
saattoi urhoollinen ja viisas mies muodostaa itselleen sekä
fyysillisen että moraalisen pikku valtakunnan itsensä ihanan Ranskan
keskelle. Sillä tavalla Bussykin hallitsi Henrik III:nen hovissa.
Mutta, niinkuin jo mainittu, hänet oli tänään valtakunnassaan otettu
verrattain huonosti vastaan.

Heidän tultuaan ulos salista, pysähtyi Saint-Luc ja kysyi:

-- Voitteko ehkä pahoin, ystäväni? Olette niin kalpea kuin olisitte
pyörtymäisillänne.

-- En, -- vastasi Bussy, -- minä vain olen tukehtua vihasta.

-- Mitä! Välitättekö jotain noista houkkioista?

-- Ettäkö heistä välittäisin, te kysytte. Sen saatte pian nähdä.

-- Rauhoittukaa, Bussy.

-- Olettepa te merkillinen, kun vaaditte, että minun pitäisi
rauhoittua. Jos teille olisi sanottu puoletkaan siitä mitä minulle
sanottiin, niin olisi veri jo vuotanut.

-- Mitä sitten aiotte, Bussy?

-- Te, Saint-Luc olette ystäväni. Siitä olette jo antanut mainion
näytteen.

-- Voi, rakas Bussy, -- sanoi Saint-Luc, luullen Monsoreaun olevan
kuolleen ja haudatun, -- siitä asiasta ei kannata puhua. Kyllähän
isku oli kaunis ja onnistui mainiosti, mutta se ei ole minun ansioni.
Sen opetti minulle kuningas pitäessään minua vankina Louvressa.

-- Voi, hyvä ystävä!

-- Maatkoon Monsoreau siellä, missä makaa, ja puhelkaamme mieluummin
Dianasta. Kuinka hän rauhoittui, tuo pikku rukka? Antaako hän minulle
anteeksi? Milloin vietätte häitänne?

-- Annetaan ensin Monsoreaun kuolla.

-- Mitä! -- parahti Saint-Luc hätkähtäen kuin olisi käärme häntä
purrut.

-- Asia on näet sellainen, ettei valmu ole kovinkaan vaarallinen
yrtti, vaikka te aluksi luulitte eikä Monsoreau ole kuollut,
vaikkapa hän kaatuikin valmumättäälle. Hän päinvastoin elää ja on
mielettömämpi kuin ennen milloinkaan.

-- Äh!

-- Se on totta, kautta Jumalan! Hän vain miettii kostoa ja on
vannonut ensi tilaisuudessa teidät surmaavansa.

-- Hän elää, sanotte te. Millainen aasi on hänet sitten henkiin
virotellut?

-- Minun oma lääkärini.

-- Kuinka! Tätä minä en ymmärrä, -- jatkoi Saint-Luc saamastaan
tiedosta murtuneena. -- Minä siis olen menettänyt maineeni, minä
kun kerroin hänen kuolemastaan koko maailmalle. Hän kohtaa nyt
sukulaisensa surupukuihin puettuina. Minun täytyy siis puhdistautua
ja ensi kerralla antaa hänelle tusina iskuja yhden asemasta.

-- Saint-Luc, nyt minä vuorostani pyydän teitä pysymään rauhallisena,
sillä minulla on Monsoreausta enemmän hyötyä kuin otaksuttekaan. Hän
luulee herttuan antaneen teille toimeksi surmata hänet. Ja juuri
herttualle hän on mustasukkainen... Minua hän taas pitää ystävänään,
mikä onkin varsin luonnollista, sillä Remy lurjushan hänet pelasti.

-- Kuinka Remy sai sellaisen kirotun päähänpiston?

-- Vain siksi että hän on perin kunniallinen mies.

-- Hän on haaveilija, se heittiö!

-- Lyhyesti sanoen on Monsoreaun kiittäminen minua pelastuksestaan.
Minun huostaani hän uskoo vaimonsakin.

-- Ahaa! Minä käsitän nyt vallan hyvin, että tuo viimeinen seikka saa
teidät levollisemmin odottamaan hänen kuolemaansa. Mutta kaikesta
huolimatta olen yhäkin sangen hämilläni.

-- Mutta, Saint-Luc, nyt ei olekaan kysymys Monsoreausta.

-- Ei. Nauttikaamme siis elämästä niin kauvan kun Monsoreau on
sairaana. Mutta heti hänen parannuttuaan täytyy minun kai teetättää
itselleni panssaripaita. Ja te puolestanne saatte kysyä Anjoun
herttualta, onko Monsoreau ehkä tehnyt liiton leskikuningattaren
kanssa oppiakseen parhaimman kostamistavan.

Bussy tarttui Saint-Luc'in käsivarteen ja virkkoi:

-- Niin ollen, Saint-Luc, huomaatte siis tehneenne minulle vain
puolittaisen palveluksen.

Saint-Luc näytti hämmästyneeltä sanoessaan:

-- Siinä olette oikeassa. Ja jos tahdotte, että suoritan työni
uudelleen, niin teenpä sen todellakin: jos Monsoreau mulkoilee minuun
keltaisilla silmillään, saa hän kanssani tekemistä.

-- Ei, hyvä ystävä, me annamme Monsoreaun olla alallaan. Ja
jos luulette olevanne minulle jotain velassa, niin pyydän sen
suorittamaan eräällä toisella taholla.

-- Sanokaa sitten, Bussy, mitä tahdotte.

-- Missä suhteessa olette herroihin suosikkeihin?

-- Samallaisissa väleissä kuin koira ja kissa auringonpaisteessa.
Niin kauvan kun se paistaa meillä kaikille, emme sano mitään.
Mutta jos meistä joku saa kohdistumaan itseensä auringonsäteitä
enemmän kuin toiset, niin enpä mene takuuseen hampaitten ja kynsien
käyttämisen mahdollisuudesta.

-- Se ilahuttaa minua. Olettakaa, että säteet sattuvat epätasaisesti:
tahdotteko silloin näyttää hampaitanne ja ojentaa kynsiänne?

-- Minä en ymmärrä teitä, Bussy.

-- Oletteko ystävällinen ja menette herra Quélusin luo? -- kysyi
Bussy hymyillen.

-- Ahaa!

-- Alatteko siis minua ymmärtää?

-- Alan.

-- Tahdotteko olla ystävällinen ja kysyä häneltä, minä päivänä
hänelle parhaiten sopisi joko lävistää minut tai sallia, että minä
lävistän hänet?

-- Mielelläni, hyvä ystävä. Menen heti hänen luokseen.

-- Odottakaa vähän. Mennessänne Quéluksen luo voisitte ehkä samalla
käydä Schombergin luona ja tehdä hänelle samat kysymykset.

-- Hänellekin? Miettikää, Bussy, te otatte liian paljo samalla kertaa.

Bussy jatkoi:

-- Koska olette niin palvelushaluinen, niin kai te käytte myöskin
Louvressa Maugironin luona, jonka otaksun oleskelevan täällä, koskapa
hän kauluksestaan päättäen on vartiopalveluksessa. Hänellekin
tehnette saman kysymyksen?

-- Kokonaista kolme, Bussy! Mitä te ajattelette? Mutta enempää ei kai
sentään enää tulle kysymykseen?

-- Tuleepa niinkin. Tahtonette olla hyvä ja etsiä käsiinne myöskin
d'Epernonin. Hänen kanssaan ette tarvitse kauvan viivytellä. Hän ei
ole mikään vaarallinen mies, mutta on kuitenkin luvun täytteenä.

-- Neljä miestä!

-- Niin, kaikki neljä. Mutta on itsestään selvää, ettei minun
tarvitse teidänlaistanne miestä pyytää osottamaan noille herroille
kaikkea sitä säädyllisyyttä, jota te niin suuressa määrässä omaatte.

-- Olkaa huoletta, ystäväni.

-- Hyvä! Herrat suosikit, nyt on meidän vuoromme nauraa! -- sanoi
Bussy hymyillen.

-- Mutta, ystäväni, ilmoittakaapa nyt taisteluehtonne.

-- Minä en aseta mitään ehtoja, vaan hyväksyn vastustajaini ehdot.

Olemme jo nähneet, miten Saint-Luc kohtasi nuo neljä ylimystä
audienssisalissa ja heidän kanssaan läksi Schombergin asuntoon. Hän
jäi, sen ajan tavan mukaan, odottamaan etuhuoneeseen sill'aikaa kun
suosikit isossa salissa asettautuivat kukin omaan nurkkaansa.

Kun se oli tapahtunut, avautuivat salin ovet, palvelija saattoi
Saint-Luc'in sisälle ja ilmoitti hänen nimensä.

Isäntänä meni Schomberg vierastaan vastaan.

Tämä puolestaan ei tervehtinyt, vaan pani hatun päähänsä. Se
muodollisuus antoi vierailulle sen oikean värityksen ja sisällön.

Schomberg kumarsi ja sanoi, Quélusta osottaen:

-- Minulla on kunnia esitellä teille Jacques de Lévis, kreivi Quélus.

Saint-Luc lähestyi pari askelta, kumarsi kohteliaasti Quélukselle ja
virkkoi:

-- Haluan tavata teitä, hyvä herra. Quélus kumarsi syvään. Schomberg
kääntyi nyt salin toiseen päähän ja lausui:

-- Saan luvan esitellä herra Ludvig de Maugironin.

D'Epernonin edessä suoritettiin sama temppu. Sitten esitteli
Schomberg itsensä. Kun se oli tehty, istuivat suosikit paikalleen.
Saint-Luc yksin jäi seisomaan.

-- Herra kreivi, -- sanoi hän Quélukselle, -- te olette loukannut
Amboisen Ludvig de Clermontia, kreivi Bussya, joka nyt lähettää
teille kohteliaimman tervehdyksensä ja kutsuu teitä kaksintaisteluun
sinä päivänä ja tuntina, jonka te itse suvaitsette määrätä,
taistelemaan elämästä ja kuolemasta teidän sopivimmiksi katsomillanne
aseilla... Hyväksyttekö tämän haasteen?

-- Tietysti hyväksyn, -- vastasi Quélus rauhallisesti. Kreivi Bussy
osottaa minulle varsin suurta kunniata.

-- Minkä päivän määräätte? -- jatkoi Saint-Luc.

-- En tahdo määrätä mitään erityistä päivää, mutta pitäisin
suotavimpana, että se tapahtuisi kuta pikemmin, sen parempi.

-- Entä tuntimäärä?

-- Aamun valjettua.

-- Aseenne?

-- Miekka ja tikari, jos herra Bussy on niihin tyytyväinen.

Saint-Luc kumarsi ja sanoi:

-- Kaikki, mitä te siinä suhteessa määräätte, on oleva lakina kreivi
Bussylle.

Sitten hän kääntyi Maugironin puoleen. Tämä vastasi samalla tavalla.
Samoin myöskin toiset.

-- Mutta, -- huomautti Schomberg, jolle, isäntä kun oli, asia
viimeksi esitettiin, -- me unohdamme erään seikan.

-- Minkä sitten?

-- Ajatelkaahan, että jos me kaikki sattuisimme valitsemaan saman
päivän ja saman tunnin, niin saattaisi herra Bussy joutua hämilleen.

Saint-Luc kumarsi kohteliaasti ja vastasi: -- Tietystikin menisi
herra Bussy hämilleen, niinkuin jokainen ylimys, jonka täytyi
taistella neljää niin urhoollista miestä vastaan. Mutta hän pyytää
ilmoittaa, ettei se olisi hänelle mitään uutta, koska sellaista
kerran ennenkin on sattunut Tournellesin luona Bastiljin lähellä.

-- Onko hän siis valmis taistelemaan meitä kaikkia neljää vastaan?

-- On, teitä kaikkia vastaan, -- vastasi Saint-Luc.

-- Erikseenkö kutakin vastaan?

-- Joko kutakin vastaan erikseen tahi kaikkia vastaan yht'aikaa.

Ylimykset katsahtivat toisiinsa. Quélus alotti sitten keskustelun.

-- Se on herra Bussyn puolelta kauniisti tehty. Mutta, niin
arvottomia kuin me olemmekin, voimme kuitenkin kukin kohdaltamme
yrittää ja vuorotellen hyväksyä kreivin haasteen, ellei, mikä ehkä
olisi vieläkin parempi...

Quélus katsahti ystäviinsä, jotka epäilemättä tajusivat hänen
tarkoituksensa ja antoivat hänelle myöntymismerkin.

-- Ellei, -- jatkoi hän, -- koska emme halua murhata urhoollista
miestä, annettaisiin kohtalon ratkaista, kenen osalle meistä herra
Bussy sattuisi joutumaan.

-- Mutta, -- huomautti d'Epernon, -- mihin me kolme muuta jäisimme?

-- Meistä kolme muuta! Herra Bussylla on varmasti siksi paljo ystäviä
ja meillä tarpeeksi vihollisia, niin ettei niidenkään kolmen tarvinne
seista kädet ristissä. Ettekö ajattele samoin, hyvät herrat? --
jatkoi Quélus tovereihinsa kääntyen.

-- Ihan samaten, -- vastasivat kaikki.

-- Minusta olisi hyvin mieluista, -- sanoi Schomberg, -- että herra
Bussy tuohon tilaisuuteen kutsui myöskin herra Livarotin.

-- Ja minä puolestani, -- lisäsi Maugiron, toivoisin tapaavani siellä
herra Balzak de Entragues'in.

-- Siinä tapauksessa, -- huomautti Quélus, -- tulisi seurakunta
täydelliseksi vasta sitten, kun herra Ribeirac tulisi ystäviensä
mukana.

-- Hyvät herrat, -- vastasi Saint-Luc, -- minä olen ilmoittava
kreivi Bussylle teidän toivomuksenne ja luulen jo edeltäpäin voivani
vakuuttaa, että hän on liian kohtelias jättääkseen ne hyväksymättä.
Minulla ei siis enää ole muuta tekemistä kuin kiittää teitä kreivi
Bussyn puolesta mitä vilpittömimmin.



34.

Monsoreaun kreivin varovaisuustoimenpiteitä.


Monsoreaun haava paranemistaan parani. Mutta eräänä kauniina päivänä
hän sai ankaran iskun kuullessaan Anjoun herttuan leskikuningattaren
seurassa saapuneen Parisiin.

Kreivillä oli levottomuuteen syynsäkin, sillä paluunsa jälkeisenä
päivänä saapui prinssi ylihovijahtimestarin luo muka saamaan tietoa
Monsoreaun terveydentilasta. Ja kuinka hän olisikaan voinut sulkea
porttiaan ruhtinaalta, joka ilmaisi niin suurta osanottavaisuutta!
Prinssi otettiin siis vastaan, ja hän oli ylen kohtelias isäntää,
mutta etenkin emäntää kohtaan.

Heti prinssin poistuttua kutsui Monsoreau puolisonsa luokseen
ja tämän käsivarteen nojautuneena kiersi kolmasti, lääkärin
vastaväitteistä huolimatta, nojatuolinsa ympäri, jonka jälkeen hän
tyytyväisenä istuutui alas. Diana ajatteli, että kreivillä oli jokin
ilkeä tuuma mielessä.

Mutta se kuului Monsoreaun perheen yksityiselämän historiaan.
Palatkaamme siis Anjoun herttuan tuloon, sillä se kuuluu
kertomuksemme olennaiseen puoleen.

Niinkuin hyvin voidaan ymmärtää, ei Frans-herttuan saapumispäivä
ollut niinkään vähäpätöinen herroille havaintojentekijöille. Tätä he
olivat huomaavinaan:

Ylpeyttä kuninkaan puolelta, syvää lempeyttä leskikuningattaren ja
nöyrtyvää karskiutta herttuan taholta. Frans näytti ajattelevan:

-- Miksi olet kutsunut minut takaisin, kun kerran minun palattuani
olet niin happamen näköinen: Louvressa käyntinsä jälkeisenä päivänä
kävi herttua taas haavoittunutta katsomassa. Monsoreau, joka sai
tietää pienimmätkin yksityiskohdat kuninkaan kohtauksesta veljensä
kanssa, koki panna parastaan lietsoakseen herttuan vihamielisyyttä.

Kun hän muuten tunsi voivansa yhä paremmin ja paremmin, tarttui hän
herttuan poistuttua vaimonsa käsivarteen ja kiersi, ei nojatuolinsa,
vaan huoneen ympäri. Sitten hän istui näöltään paljo tyytyväisempänä
kuin ensimäisellä kerralla.

Samana iltana ilmoitti Diana Bussylle tämän vieraisille saapuessa,
että Monsoreaulla ihan varmasti oli jotain erityistä mielessään.

-- Hetkisen kuluttua jäivät Bussy ja Monsoreau kahdenkesken.

-- Kun kuitenkin ajattelen, -- virkkoi Monsoreau Bussylle, --
että tuo ruhtinas, joka on olevinaan minulle niin ystävällinen,
on veriviholliseni, ja että hän Saint-Luc'in kautta tahtoi minut
murhata...

-- Mitä! Murhatako! -- huudahti Bussy. -- Ajatelkaahan toki, herra
kreivi, että Saint-Luc on kelpo aatelismies, että te itse olette
myöntänyt loukanneenne häntä, että olette vetänyt miekkanne esiin ja
että haavanne olette saanut taistelussa.

-- Sen myönnän. Mutta silt'ei ole sanottu, ettei hän olisi toiminut
herttuan yllytyksestä.

-- Kuulkaahan, -- sanoi Bussy, -- minä tunnen herttuan, mutta
vieläkin paremmin Saint-Lucin, ja voin vakuuttaa, että hän on
kiintynyt kuninkaaseen, mutta ei herttuaan. Jos Antraguet, Ribeirac
tai Livarot olisi teitä haavottanut, niin olisi kysymys aivan toinen,
mutta Saint-Luc...

-- Te ette tunne Ranskan historiaa niin hyvin kuin minä, -- keskeytti
Monsoreau, pysyen itsepäisesti kerran omaksumassaan ajatuksessa.

Bussy olisi voinut hänelle vastata, että vaikka hän ei niin hyvin
tuntisi Ranskan historiaa, tuntisi hän sitäkin paremmin Anjoun
historian, varsinkin Anjoun sen osan, missä Méridor oli.

Lopuksi Monsoreau toipui niin paljo, että saattoi kävellä
puutarhassa. Sieltä tultuaan hän virkkoi:

-- Tänä iltana me muutamme pois.

-- Mistä syystä? -- kysyi Remy. -- Eikö täällä ole tarpeeksi raitis
ilma tai eikö teillä ole tarpeeksi seuraa?

-- Päinvastoin, -- vastasi Monsoreau, -- minulla on sitä liiaksikin.
Anjoun herttua väsyttää minua vieraskäynneillään. Hän tuo aina
mukanaan joukon -- ylimyksiä, ja niiden aseitten kalina tekee ylen
pahaa minun hermoilleni.

-- Mihin aiotte sitten muuttaa?

-- Olen käskenyt laittamaan kuntoon Tournellesin kadun varrella
sijaitsevan pienen taloni.

Bussy ja Diana loivat toisiinsa menneistä muistoista kertovan katseen.

-- Mitä, siihenkö hökkeliin! -- huudahti ajattelemattomasti Remy.

-- Vai niin, tunnetteko sen ennestään? - kysäsi Monsoreau.

-- Tunnen, -- vastasi le Haudouin. -- Kukapa ei tuntisi
ylihovijahtimestarin asuntoa, varsinkin sellainen, joka itse asuu
Beautreillesin kadulla?

Monsoreau sai taas siitäkin tapansa mukaan synkkiä epäluuloja.

-- Sinne me muutamme, -- sanoi hän. -- Siellä ei voi ottaa vastaan
enempää kuin neljä henkilöä kerrassaan. Ikkunasta voi jo kolmen sadan
askeleen päästä havaita tulevat vieraat, niin että voi mennä niiltä
piiloon, jos tahtoo.

Bussy puri huultaan. Hän pelkäsi kerran koittavan senkin päivän,
jolloin Monsoreau häntäkin piileskelisi. Diana huokasi. Hän muisti,
miten hän kerran oli nähnyt Bussyn tuossa pikku rakennuksessa
makaavan tajuttomana hänen omassa sängyssään.

-- Herra kreivi ei voi muuttaa sinne, -- sanoi Remy, -- koska
jokaisen ylihovijahtimestarin täytyy ottaa vastaan kaikenmoisia
lähetystöjä, elättää palvelijoita ja yleensä pitää huolta koko
metsästyspuuhasta.

-- Hm! -- murahti Monsoreau, luoden katseen, joka merkitsi: se on
totta.

-- Ja sitäpaitsi, -- jatkoi Remy, -- sillä minä olen yhtä hyvin
sydämen lääkäri kuin ruumiinkin... sitäpaitsi ei teitä tee
rauhattomaksi teidän oma oleskelunne täällä, vaan kreivittären.
Antakaa siis hänen muuttaa sinne.

-- Pitäisikö minun erota hänestä! -- huudahti Monsoreau ja loi
Dianaan katseen, josta pikemmin viha kuin hellyys uhkui.

-- No, erotkaa sitten virastanne ja jättäkää heti virkaerohakemus,
sillä luulenpa, että se on kaikkein viisainta. Teidän täytyy joko
hoitaa virkaanne tai olla sitä hoitamatta. Ellette sitä hoida, on
kuningas tyytymätön, jos taas hoidatte, niin...

-- Minä teen mitä minun tulee tehdä, -- keskeytti kreivi, purren
hampaitaan, -- mutta kreivittärestä minä en luovu.

Kreivi oli tuskin saanut lausutuksi nuo sanat, kun pihalta jo alkoi
kuulua hevosten kavioitten töminää ja ihmisääniä.

-- Taaskin! -- mutisi kreivi.

Samassa astui herttua huoneeseen. Monsoreau huomasi, että herttuan
ensi katse etsi Dianaa. Pian hänen epäluulonsa saivat uutta virikettä
sen kautta, että prinssi oli Dianalle hyvin kohtelias ja oli tuonut
tälle lahjaksi kallisarvoisen, kultakahvaisen tikarin. Kahvasta
muodostui hajupullo, ja terään oli sangen taidokkaasti kirjaeltu
kokonainen metsästysretki.

-- Sallikaa minun sitä katsoa, -- sanoi Monsoreau, peläten, että
jokin kirjelippu oli kätkettynä kahvaan.

Prinssi täytti hänen pyyntönsä.

-- Te, joka olette metsästäjä, -- virkkoi hän, -- ymmärrätte terän
arvon. Kreivitär puolestaan arvostelkoon kahvaa. Kas, päivää, Bussy!
Oletko jo hyvissä väleissä kreivin kanssa?

-- Teidän korkeutenne unohtaa, että te itse tänä aamuna lähetitte
minut ottamaan selkoa siitä, miten kreivi Monsoreau voi.

-- Se on totta, -- sanoi herttua ja istahti Dianan rinnalle. Hän
puheli ensin hiljaa kreivittären kanssa, mutta huudahti hetken
perästä kuuluvasti: -- Tiedättekö, kreivi, tässä sairashuoneessa
on niin tukahuttava ilma, että kreivitär voi pahoin. Tarjoon
siis hänelle käsivarteni tehdäksemme pienen virkistävän kävelyn
puutarhassa.

Mies ja rakastaja loivat toisiinsa katkeran katseen.

-- Saattakaa minua, -- pyysi Monsoreau Bussya.

-- Vai niin, -- virkahti herttua, huomattuaan ylihovijahtimestarin
tulevan perässä, -- tehän kävelette jo varsin hyvin.

-- Kyllä, teidän korkeutenne, -- ja toivon pian voivani saattaa
kreivitärtä, mihin ikinä hän menee.

-- Sehän on kyllä onnekasta, mutta kuitenkaan ei teidän pidä väsyttää
itseänne.

Monsoreau huomasi itsekin, miten oikea tuo huomautus oli, ja istuutui
sellaiseen paikkaan, josta käsin saattoi pitää kävelijät näkyvissään.

-- Kuulkaapas, kreivi, -- sanoi hän Bussylle, -- jos tahdotte olla
oikein kohtelias, niin saattanette minun vaimoani vielä tänä iltana
pikku asuntoomme Tournellesin kadulle. Mielestäni on sittenkin
parempi, että hän on siellä kuin täällä. Saatuani hänet kerran
Méridorista tuon suden kynsistä, ei se tule nielaisemaan häntä
Parisissakaan.

-- Herra kreivi, -- huomautti Remy Bussylle, -- teidän ei sovi
suostua ehdotukseen.

-- Miksikä ei? -- kysyi Monsoreau.

-- Koska kreivi Bussy palvelee Anjoun herttuaa, ei herttua koskaan
antaisi hänelle anteeksi, jos hän olisi avullisena moisessa kujeessa.

-- Mitä minä siitä välitän? -- oli Bussy huutamaisillaan, mutta Remyn
katse sai hänen malttamaan mielensä.

Monsoreau mietti hetkisen ja sanoi sitten:

-- Remy on oikeassa. Minun ei sovi pyytää teiltä sellaista
palvelusta. Minä menen itse hänen mukanaan.

-- Hullutusta! -- tokaisi Bussy. -- Tehän menetätte virkanne.

-- Se on kyllä mahdollista, mutta saan kuitenkin pitää vaimoni.

Samana iltana vei Monsoreau todellakin Dianan Tournellesin kadun
varrella olevaan taloonsa, jonka lukijat jo vanhastaan hyvin tuntevat.



35.

Vierailu.


Herttua oli joutunut vihanvimmoihinsa, kun ei enää ollut tavannut
Dianaa Méridorissa. Hän oli kreivittäreen miltei rakastunut, sitäkin
enemmän, kun naista piiloteltiin hänen katseiltaan.

Toiselta puolen hän taas ei ollut luopunut valtiollisista
toiveistaan. Päinvastoin oli vakaumus hänen oman arvonsa suuruudesta
ylentänyt häntä hänen omissa silmissään melkoisesti. Parisiin
palattuaan hän heti uudelleen alotti salahankkeensa. Hetki olikin
suotuisa. Suuri joukko tyytymättömiä, rohkaistuneina siitä
näennäisestä voitosta, jonka kuninkaan heikkous ja Katarinan viekkaus
oli tuottanut herttualle, hääri hänen ympärillään.

Hän sai pian tietää, että Monsoreau oli muuttanut asuntoa. Prinssi
muisti tuon Bastiljin lähellä olevan, Tournellesin kadun pikku talon
varsin hyvin. Eräänä päivänä hän läksi sinne, mukanaan Bussy ja
joukko nuoria aatelismiehiä.

Prinssi astui sisälle Monsoreaun luo. Tämä lojui nojatuolissa.
Sill'aikaa Diana etuhuoneessa otti vastaan Bussyn ja syleili
häntä. Uskollinen Gertrud piti silmällä, ettei kukaan saisi heitä
äkkiarvaamatta yllättää.

Monsoreau sävähti herttuan nähtyään kalmankalpeaksi.

-- Armollinen herra, -- huudahti hän, -- te täällä, tässä huonossa
hökkelissä! Tosiaankin on tämä liian suuri kunnia minulle
halpa-arvoiselle miehelle.

Hän hymyili pilkallisesti. Prinssi ei ollut sitä huomaavinaan, vaan
meni sairaan luo ja virkahti iloisesti:

-- Missä hyvänsä kärsivä ystävä lieneekin, olen aina valmis käymään
häntä tervehtimässä.

-- Kuulenpa kuin kuulenkin, että teidän korkeutenne mainitsi sanan
ystävä.

-- Niin mainitsin. Kuinka voitte?

-- Paljo paremmin, armollinen herra. Voin kävellä ilman vaivaa ja
kahdeksan päivän kuluttua toivon olevani ihan terve.

-- Lääkärinnekö teille sitten on suositellut tätä Bastiljin ilmaa? --
kysyi prinssi, äänessään mitä luonnollisin sävy.

-- Niin, armollinen herra.

-- Ettekö viihtynyt hyvin edellisessä asunnossanne?

-- En, armollinen herra. Siellä kävi liian paljo ihmisiä, ja se teki
paikan rauhattomaksi.

Kreivi pani noihin sanoihinsa erityisen painon, mutta prinssi ei
ollut sitä huomaavinaan.

-- Mutta teillähän ei ole täällä minkäänlaista puutarhaa?

-- Puutarhaa ei tarvitakaan, teidän korkeutenne?

-- Missä siis kävelette?

-- Minä en kävele lainkaan, armollinen herra. Prinssi puri huultaan
ja heittäysi nojalleen tuolinselustinta vastaan.

-- Te tiedätte hyvin, herra kreivi, -- sanoi hän hetken kuluttua, --
että monet pyrkivät saamaan teidän ylihovijahtimestarin virkaanne,
sillä teitähän pidetään kuolleena.

-- Olen vakuutettu siitä, että teidän korkeutenne voi osottaa asian
olevan päinvastoin.

-- Minä en voi osottaa mitään. Tehän hautaatte! itsenne
vapaaehtoisesti, hyvä ystävä. Te siis olette kuollut.

Nyt oli Monsoreaun vuoro purra huuliaan.

-- Mitä te tahtoisitte minun tekevän, armollinen herra? Minä menetän
epäilemättä virkani, sillä minä pidän jotain muuta sitä edullisempana.

-- Sepä on kovin itserakasta menettelyä teidän puoleltanne!

-- Luonteeni on sellainen.

-- Koskapa niin on laita, niin teillä kait ei ole mitään sitä
vastaan, että kuningaskin saapi sen tietää?

-- Kuka puhuisi siitä mitään kuninkaalle?

-- Nähkääs, jos hän kysyy minulta asiasta, olen pakotettu kertomaan
meidän keskustelumme.

-- Aah, armollinen herra! Hänen majesteetillaan olisi liian paljo
tekemistä, jos hän ottaisi kuunnellakseen kaikkea mitä Parisissa
puhutaan.

-- Mitä puhutaan sitten Parisissa? -- kysäsi prinssi äkkiä ja
käännähti kuin olisi häntä käärme purrut.

Monsoreau huomasi nyt keskustelun muuttuneen liian vakavaksi
sairaalle, joka ei vielä kyennyt tahtonsa mukaisesti toimimaan. Hän
senvuoksi lauhdutti sielussaan kiehuvan vihan, tekeytyi levolliseksi
ja virkkoi:

-- Mitäpä minä, potilasparka, tietäisin? Jos kuningas on tyytymätön
siihen, etten minä kykene hoitamaan virkaani, on hän väärässä, sillä
hän on tavallaan itse syypää minun nykyiseen tilaani.

-- Selittäkää tarkemmin.

-- Eikö Saint-Luc ole kuninkaan ystävä? Sitäpaitsi oli kuningas
opettanut hänelle iskun, jolla hän haavoitti minua, ja ehkäpä hänen
majesteettinsa olikin antanut Saint-Luc'ille sen tehtävän.

Anjoun herttua teki puolittain myöntävän eleen ja sanoi:

-- Voitte olla oikeassa. Mutta kuningas on kuningas.

-- Kyllä, niin kauvan kuin hän sitä on, vai kuinka?

Herttua hätkähti ja murahti:

-- Niinpä niin... Mutta eikö kreivittärennekin asu täällä?

-- Armollinen herra, hän on sairas. Muutoin olisi hän jo aikoja
sitten tullut tervehtimään teidän korkeuttanne.

-- Vai on hän sairas, kreivitär parka! No niin, suru siitä, että
näkee teidän sairastavan...

-- Niin, ennen kaikkea se, ja sitten väsymys matkasta.

-- Toivokaamme, ettei pahoinvointi kestä kauvan. Onhan teillä taitava
lääkäri?

-- On, teidän korkeutenne. Remy on hoitanut minua erinomaisen hyvin.

-- Eikö hän ole Bussyn lääkäri?

-- On kyllä, armollinen herra, mutta kreivi on luovuttanut hänet
minulle.

-- Oletteko siis hyvin ystävällisessä suhteessa Bussyyn?

-- Hän on minun paras ja, voinpa sanoa, ainoa ystäväni, -- vastasi
Monsoreau kylmästi.

-- Jääkää hyvästi, kreivi! -- lausui prinssi ja kohotti raskasta
oviverhoa.

Silloin hän luuli näkevänsä naispukimen katoavan toisesta ovesta, ja
Bussy riensi vartiopaikalleen käytävään.

Herttuan epäluulot lisääntyivät.

-- Me lähdemme nyt pois, -- sanoi hän Bussylle.

Tämä juoksi ulos antamaan seurueelle poisvalmistautumiskäskyä, mutta
yhtä paljo myöskin salatakseen punastumistaan.

Prinssi, jäätyään yksin etuhuoneeseen, tahtoi kiiruhtaa siihen
käytävään, jossa hän luuli nähneensä naisen haamun vilahtavan. Mutta
käännähdyttyään ympäri näki hän Monsoreaun kalmankalpeana seisovan
sillä samalla ovella, josta hän itse juuri oli tullut.

-- Teidän korkeutenne erehtyy ovesta, -- huomautti kreivi
pisteliäästi.

-- Vai niin, -- murahti herttua. -- Kiitos, ystävä! Jääkää hyvästi!

-- Raivostunein sydämin riensi Frans paluumatkalle eikä lausunut
sanaakaan Bussylle, tämän erotessa hänestä herttuan palatsin
portilla. Sisälle päästyään meni herttua heti työhuoneeseensa, ja
sinne Aurillykin hiipi perässä.

-- Aurilly, -- sanoi herttua, -- se aviomies tekee minusta pilkkaa.

-- Ehkäpä rakastaja myöskin, armollinen herra, -- vastasi
luutunsoittaja.

-- Mitä sinä puhut?

-- Totta, teidän korkeutenne. Toivon, että suotte minulle anteeksi,
sillä minä tein sen teidän tähtenne...

-- Jatka! Minä annan anteeksi jo edeltäpäin.

-- No niin. Sill'aikaa kun te viivyitte sisällä, olin minä pihalla
muutamassa vajassa tähystelemässä.

-- No mitä sinä näit?

-- Näin ensin naispuvun, sitten sen kantajan, sitten pari käsivartta,
jotka kietoutuivat hänen kaulaansa, ja lopuksi, koska korvani ovat
hyvin tarkat, kuulin pitkän ja hellän suudelman maiskauksen.

-- Mutta mikä mies se sitten oli?

-- Kahdesta käsivarresta en voi ihmistä tuntea, eikä hansikkailla ole
eri piirteitä.

-- Mutta voidaan tuntea se henkilö, jolle hansikkaat kuuluvat.

-- Kyllähän minusta näytti... mutta se on vain arvelua.

-- Vaikkapa niinkin, mutta sano kuitenkin.

-- No niin, armollinen herra, minusta tuntui siltä, että ne olivat
kreivi Bussyn hansikkaat.

-- Puhvelinnahasta, kullallakirjaillut, niinkö? -- huudahti herttua,
ja asia alkoi vähitellen hänelle selvitä.

-- Ihan sellaiset, -- vastasi Aurilly.

-- Totta kuin totta! Bussy, Bussy se on! -- huudahti herttua.
-- Kylläpä minä olen ollut sokea -- tai paremmin sanoen, moista
rohkeutta en voinut ajatellakaan.

-- Emme kuitenkaan, armollinen herra, voi heti pitää asiaa varmana,
sillä olisihan kreivittären huoneissa mahdollisesti voinut olla jokin
mies piilossa.

-- Kyllä niinkin. Mutta käytävässä seissut Bussy olisi silloin nähnyt
miehen... ja hansikkaat sitäpaitsi...

-- Niin, ja suutelo. Ja sitäpaitsi kuulin minä vielä sanat:
huomisiltana!

-- Olisiko se mahdollista!

-- Armollinen herra, jos tahdomme toimia samoin kuin tässä tuonaan,
saamme piakkoin asioista varmuuden.

-- No huomisiltana siis.

-- Minä odotan teidän korkeutenne käskyjä.

-- Hyvä on!... Haa, Bussy! -- kuiskasi herttua itsekseen. -- Bussy,
isäntänsä pettäjä! Tuo rehellinen Bussy, joka ei tahdo minun pääsevän
Ranskan kuninkaaksi!

Herttua hymyili helvetillistä hymyä ja käski Aurillyn poistumaan,
saadakseen yksinäisyydessä punoa ajatuksiaan.



36.

Urkkijat.


Kello oli kymmenen illalla. Bussy kääri viitan ympärilleen ja
köysitikapuut kainalossa läksi Bastiljin puolelle. Perille päästyään
hän huomasi tulen ikkunassa. Se oli sovittu merkki. Hän heitti
rautakoukuilla varustetut tikapuunsa balkongille, ja ne tarttuivat
heti kiinni.

Diana tuli nyt ulos ja kiinnitti tikapuut vielä paremmin. Sitten hän
antoi Bussylle merkin kiivetä ylös.

Hetki oli varsin sopiva, sillä Bussyn kiivetessä ylös tikapuita oli
Monsoreau, joka jo yli kymmenen minuutin ajan oli ollut kuuntelemassa
puolisonsa oven takana, vaivaloisesti laskeutunut rappuja alas,
pidellen kiinni muutaman luotetun palvelijansa käsivarresta.

Hän meni kadulle, mutta ei ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä.

-- Ellei minulle vain olisi väärin kerrottu? -- sanoi kreivi
palvelijalleen.

-- Ei, armollinen herra. Minä tulin juurikaan herttuan palatsista
ja ystäväni tallimestari vakuutti minulle herttuan käskeneen, että
hevoset oli illaksi satuloitavat. Mutta ehkäpä hän aikookin mennä
muuanne eikä tänne.

-- Minnepäs muuanne kuin tänne? -- mutisi Monsoreau, katse
uhkaavana. -- Kenties olisin kuitenkin tehnyt viisaimmin, jos olisin
jäänyt Dianan huoneisiin. Mutta niillä saattaa olla jokin sovittu
merkki. Diana olisi siinä tapauksessa ilmoittanut miehelle minun
läsnäolostani, enkä minä olisi saanut mitään tietää. Parasta on
sittenkin urkkia täällä ulkosalla. Missä täällä on se piilopaikka,
josta sinun tietämäsi mukaan voi nähdä kaiken, mitä tapahtuu?

-- Tulkaa tännepäin, armollinen herra.

Noin kahdenkymmenen askeleen päässä portilta Bastiljiin päin oli
muutaman läheisen talon purkamisesta syntynyt kiviröykkiö. Sen
raunion keskeen oli palvelija tehnyt sopivan syvennyksen, johon
helposti voi mahtua kaksi ihmistä. Hän levitti siihen viittansa,
kreivi istuutui siihen ja palvelija kyyristäytyi isäntänsä jalkoihin.
Heidän vieressään oli ladattu pyssy.

Palvelija olisi vielä halunnut tarkastaa, oliko ase käyttökunnossa,
mutta Monsoreau esti hänet siitä ja virkkoi:

-- Se on pian tehty. Me vainuamme kuninkaallista otusta, ja hirsipuu
on varattu sille, joka sellaisen ampuu.

Silmillään, jotka paloivat kuin vaanimassa makaavan suden, tähysteli
hän milloin Dianan ikkunaan, milloin kadulle päin. Hän halusi
yllättää toiset, mutta pelkäsi tulevansa itse yllätetyksi.

Monsoreau ehti olla piilopaikassaan tuskin kymmentä minuuttia, kun
jo kahden hevosen varjot tulivat näkyviin Saint-Antoinen kadulla.
Ratsastajat astuivat alas hevostensa selästä Tournellesin hotellin
kulmauksessa ja sitoivat hevosensa kiinni muuriin kiinnitettyihin
rautarenkaisiin.

-- Armollinen herra, -- sanoi Aurilly, -- luulenpa, että tulemme
liian myöhään. Hän on kaiketi lähtenyt suoraan teidän palatsistanne
ja siten ehtinyt kymmentä minuuttia aikaisemmin.

-- Mahdollista se kyllä on, -- vastasi prinssi, -- mutta ellemme saa
nähdä hänen menevän sisälle, saamme ainakin nähdä hänen tulevan ulos.

-- Onko liian uteliasta kysyä, millä tavalla teidän korkeutenne aikoo
menetellä?

-- Ei mikään ole sen helpompaa. Meidän tarvitsee vain kolkuttaa
portille. Sen voit tehdä esimerkiksi sinä, muka kyselläksesi,
miten Monsoreaun kreivi voi. Kaikki rakastavaiset säikähtävät
kolkutuksesta. Sinun mennessäsi portista sisälle tulee hän varmasti
ulos ikkunasta.

-- Entäpä Monsoreau?

-- Mitä pirua hänellä on sanomista? Hän on ystäväni, minä olen
levoton hänen terveytensä vuoksi ja lähetän jonkun tiedustelemaan
hänen tilaansa, koska pidin sitä viimeksi käydessäni huonontuneena.
Sehän on vallan yksinkertaista.

-- Onpa kyllä, armollinen herra, -- vastasi Aurilly.

-- Kuuletko, mitä ne puhelevat? -- kysäsi Monsoreau palvelijaltaan.

-- En vielä, armollinen herra. Mutta ne yhä lähenevät.

-- Kas tuossa on kiviröykkiö, -- virkkoi taas Aurilly. -- Se näyttää
olevan kuin luotu meitä varten, teidän korkeutenne.

-- Kyllä, mutta odottakaahan. Ehkäpä voimme nähdä ikkunaverhojen läpi.

Diana oli sytyttänyt lamppunsa ja heikko valonsäde kimalteli
ikkunasta.

-- Täytyykö minun kärsiä tätä? -- mutisi hän. -- Onko minun
kestettävä tämä häväistys? Ei, ei! Kärsivällisyyteni on lopussa. En
voi nukkua enkä olla valveilla, en edes sairastaa rauhassa, kun tuo
kurja ruhtinas toimettomuudessaan on saanut halpamaisen päähänpiston.
Ei, minä en ole mikään alistuvainen raukka, minä olen Monsoreaun
kreivi. Tulkoon hän vain tänne, niin lävistän minä, kautta kunniani,
hänen aivonsa. Sytytin kuntoon, René...

Kun prinssi huomasi, että oli mahdotonta erottaa mitään ikkunan läpi,
aikoi hän kätkeytyä kiviröykkiöön sill'aikaa kun Aurilly menisi
kolkuttamaan portille. Mutta samassa Aurilly, kaiken säätyerotuksen
unohtaen, tarttui prinssin käsivarteen.

-- Mistä on kysymys? -- kysyi prinssi kummastuneena.

Tulkaa tänne! -- kuiskasi Aurilly. - Ettekö huomaa mitään
välähtelevän tuolla vasemmalla?

-- Näen kuin pienen tulikipinän kiviröykkiössä.

-- Siinä on palava sytytin.

-- Ahaa! -- kuiskasi herttua. -- Kukahan siellä olisi väijyksissä?

-- Jokin Bussyn ystävä tai palvelija. On parasta, että poistumme
hetkiseksi ja tulemme toiselta taholta takaisin. Palvelija antaa
silloin varmasti jonkun merkin, ja me luultavasti saamme nähdä Bussyn
pakenevan.

-- Olet oikeassa, -- vastasi prinssi. -- Tule!

-- Ne menevät tiehensä, -- sanoi Monsoreaun palvelija.

-- Niin menevät, -- vastasi Monsoreau. -- Tunnetko niitä?

-- Minusta näytti siltä, että ne olivat herttua ja Aurilly.

-- Niin minustakin. Mutta minun täytyy tulla siitä vielä varmemmin
vakuutetuksi. -- Tule mukaan!

Monsoreau meni sisälle ja määräsi, että hänen kantotuolinsa oli
tuotava esille.

Mitä herttua oli aavistanut, se tapahtuikin. Monsoreaun aikaansaaman
hälinän vuoksi oli Bussyn täytynyt paeta.

Samana hetkenä, jolloin hän astui maahan, olivat herttua ja Aurilly
Bastiljin kulmauksessa ja näkivät miehen varjon Dianan ikkunan alla.
Varjo katosi nopeasti.

Kantotuoli oli nyt valmis. Monsoreau läksi heti matkalle ja pysähtyi
pian herttuan palatsin edustalle.

Hän pääsi aina vapaasti herttuan luo ja ilmestyi kynnykselle juuri
samassa kun Frans oli ehtinyt heittää hattunsa tuolille. Vaikkapa
salama olisi iskenyt herttuan huoneisiin, ei hän olisi voinut enemmän
hämmästyä.

-- Monsoreaun kreivi! -- huudahti hän kalveten ja vapisevalla äänellä.

-- Minä, armollinen herra, -- sanoi kreivi ja tukehdutti, tai oli
tukehduttavinaan, mielenliikutuksensa.

Hän oli niin kiihdyksissään, että vaipui istumaan tuolille oven
viereen.

-- Voi, -- huudahti herttua, -- tehän ihan surmaatte itsenne, hyvä
ystävä. Luulenpa, että te olette pyörtymäisillänne.

-- Ei sentään, armollinen herra. Minulla on tällä hetkellä ylen
tärkeitä asioita teidän korkeudellenne ilmoitettavana. Kenties
senjälkeen pyörryn, se on kyllä mahdollista.

-- Puhukaa, kreivi, -- änkytti Frans hämmentyneenä.

-- Ei kaiketikaan syrjäisten läsnäollessa. Jäätyään kahdenkesken
alotti Monsoreau:

-- Teidän korkeutenne on kai ihan äsken saapunut kotiin?

-- Niinkuin näette.

-- On varomatonta, että teidän korkeutenne öiseen aikaan kuljeksii
ympäri katuja.

-- Kuka sanoo teille, että minä olisin niin tehnyt?

-- Vaatteissanne oleva tomu, armollinen herra.

-- Herra Monsoreau, -- virkkoi prinssi hyvin ymmärrettävällä äänellä,
-- onko teillä mitään muuta tointa kuin olla ylihovijahtimestarina?

-- On, urkkijan toimi, armollinen herra. Kaikissa ihmisissä on
nykyisin enemmän tai vähemmän sitä vikaa, niin minussa kuin muissakin.

-- Mitä hyödyttää teitä urkkimisenne?

-- Saan selon siitä mitä tapahtuu.

-- Ilmoittakaa nyt minulle, mitä teillä on sanomista. Ehkä sallitte,
että istun?

-- Ei mitään ivaa, teidän korkeutenne, minunlaistani nöyrää
palvelijaa kohtaan, joka ei saavu näin myöhäisellä hetkellä muuta
varten kuin tehdäkseen teille erinomaisen palveluksen. Että minä
istuuduin lupaa pyytämättä, se tapahtui, kautta kunniani, senvuoksi,
etten jaksanut pysyä pystyssä.

-- Palveluksen, -- toisti herttua. -- Palveluksenko?

-- Niin, armollinen herra. Minä saavun luoksenne erään mahtavan
ruhtinaan puolesta.

-- Kuninkaanko?

-- Ei, Guisen herttuan.

-- Ahaa! Se muuttaa asian. Tulkaapa sitten lähemmäksi ja puhukaa
hiljaa.



37.

Herttua allekirjoittaa.


-- No niin, kreivi, mitä teillä siis on minulle Guisen herttuan
puolesta sanomista?

-- Paljo, armollinen herra.

-- Ovatko Guisen herttuat teille kirjoittaneet? Herttuat eivät enää
kirjoita mitään sitten Nicolas Davidin merkillisen katoamisen.

-- Oletteko sitten ollut armeijassa?

-- En, teidän korkeutenne. He ovat saapuneet Parisiin.

-- Ovatko Guisen herttuat täällä? - huudahti herttua.

-- Ovat, armollinen herra.

-- Enkä minä ole niitä nähnyt!

-- He ovat tarpeeksi varovaisia antautumatta itse ja jättämättä
teidän korkeuttanne vaaroille alttiiksi.

-- Mitä heillä on täällä tekemistä?

-- He ovat saapuneet siihen kokoukseen, josta te olette sopinut
heidän kanssaan.

-- Minäkö? Olenko minä tehnyt heidän kanssaan sopimuksen jostain
kokouksesta?

-- Olette. Samana päivänä, jolloin teidän korkeutenne pidätettiin,
saitte te kirjeen herttuoilta ja vastasitte heille minun kauttani,
että heidän oli saavuttava Parisiin toukokuun 31 ja kesäkuun 2
päivän välillä. Meillä on tänään toukokuun 31. Vaikkapa te olisitte
unohtanutkin Guisen herttuat, eivät he kuitenkaan ole unohtaneet
teitä.

Frans hämmästyi. Niin paljo oli tuon mainitun päivän jälkeen
tapahtunut, että hän oli unohtanut kokouksen, niin tärkeä kuin se
olikin.

-- Se on totta, -- sanoi hän. Mutta sitä sopimusta, joka silloin
vallitsi herttuoiden ja minun välillä, ei nyt enää ole olemassa.

-- Jos niin on laita, armollinen herra, niin tekisitte hyvin
ilmoittamalla siitä heille. Sillä minä luulen heidän katselevan asiaa
toisella tavalla.

-- Miten niin?

-- Ehken luulette nyt olevanne heistä erossa, mutta he ainakin vielä
luulevat olevansa sidottuina teihin.

-- Ansa, paras kreivini, syötti, mutta minunlaiseni mies ei annakaan
kahta kertaa narrata itseään.

-- Milloinka teidän korkeutenne siis on tullut narratuksi?

-- Enkö sitten Louvressakaan?

Monsoreaun kreivitär

-- Oliko se Guisen herttuain syy?

-- Sitä en sano, -- mutisi herttua, -- mutta he eivät panneet tikkua
ristiin helpottaakseen minun pakoani.

-- Enkö minä ollut saanut toimekseni sanoa teille teidän tultuanne
Anjouhun, että te alati voitte heihin luottaa, samoinkuin he alati
luottivat teihin, ja että he sinä päivänä, jona te marssitte Parisia
vastaan, olisivat teidän sivullanne?

-- Se on kyllä totta, mutta minä en ole marssinut Parisia vastaan.

-- Armollinen herra, nyt te olette siellä kuitenkin.

-- Olen, mutta minä olenkin palannut veljeni ystävänä.

-- Teidän korkeutenne suvainnee minun huomauttaa, että te olette
Guisen herttuoihin nähden enemmänkin kuin liittolainen.

-- Mitä minä sitten olen?

-- Teidän korkeutenne on heidän rikostoverinsa. Herttua puri huultaan.

-- No eivätkö he ilmoittaneet teille syytä takaisin tuloonsa?

-- Koska he tietävät minun nauttivan teidän korkeutenne luottamusta,
ovat he uskoneet minulle asiainsa syyt ja ehdotuksensa.

-- Ja noiden ehdotusten tarkoituksena on edelleenkin...?

Herttua hätkähti.

-- Tehdä teidän korkeudestanne Ranskan valtakunnan kuningas. Niin,
armollinen herra.

Herttua punastui ilosta.

-- Mutta, -- jatkoi hän, -- onko hetki sopiva?

-- Kun kuningas nimitti itsensä liigan päälliköksi, oli se vain
komediaa, joka alussa sai osakseen hyväksymistä, mutta jota kuitenkin
heti kohta pidettiin sopimattomana. Nyt on käymässä taantumus, ja
koko maa nousee kuningasta ja hänen suosikkiensa hirmuhallitusta
vastaan. Sellaisen tilanteen vallitessa haluavat Guisen herttuat
saada kuninkaalle kilpailijan kruunusta ja heidän valintansa
on luonnollisesti kohdistunut teihin. Luovutteko aikaisemmasta
aikeestanne?

Herttua oli ääneti.

-- No mitä miettii teidän korkeutenne?

-- Minä ajattelen, että...

-- Teidän korkeutenne tietää voivansa puhua minulle suoraan.

-- Ajattelen, -- jatkoi herttua, -- ettei veljelläni ole yhtään
lasta, että kruunu joutuu minulle hänen kuoltuaan ja että hänen
terveytensä on horjuvainen. Miksi siis antaisin nimeni, arvoni ja
luottamukseni hyödyttömään kilpailuun? Mitä varten minä, sanalla
sanoen, antautuisin vaaraan tavoitellakseni kruunua, joka kuitenkin
kerran vaaratta on kuuluva minulle?

-- Juuri siinä teidän korkeutenne onkin erehtynyt. Veljenne kruunu
ei joudu teille, ellette te sitä itse ota. Guisen herttuoista
ei itsestään voi tulla kuningasta, mutta he eivät koskaan tule
hyväksymään kuninkaaksi ketään muuta kuin juuri sen, jota itse
tahtovat. He ovat luottaneet teidän korkeuteenne, mutta jos te
kieltäydytte, hakevat he itselleen jonkun toisen.

-- Kenenkä? -- huudahti Anjoun herttua kulmiaan rypistäen. -- Kuka
muu rohkenisi istua Kaarle Suuren valtaistuimelle?

-- Joku Bourbonin sukuun kuuluva Valois-suvun jäsenen sijasta.
Molemmat polveutuvat Ludvig Pyhästä.

-- Navarran kuningasko siis?

-- Miksikä ei? Hän on nuori ja urhoollinen. Hänellä tosin ei ole
lapsia, mutta hän voi niitä saada.

-- Hän on hugenotti.

-- Hänhän luopui uskostaan Bartolomeuksen yönä.

-- Kyllä, mutta hän on sen uudelleen omaksunut.

-- Armollinen herra, mitä hän kerran on tehnyt pelastaakseen
henkensä, voi hän toisenkin kerran tehdä saadakseen päähänsä kruunun.

-- Kuvittelevatko he siis, että minä ilman muuta luopuisin
oikeuksistani?

-- Luulen sellaisenkin olevan ajateltavissa.

-- Minä tulen rohkeasti taistelemaan heitä vastaan.

-- He ovat kyllä tottuneet taisteluihin.

-- Minä asettaudun liigan etunenään.

-- Liiga on jo nyt heidän hoteissaan.

-- Minä teen liiton veljeni kanssa.

-- Hän on silloin kuollut.

-- Minä kutsun Europan kuninkaat avukseni.

-- Europan kuninkaat julistavat mielellään sotia toisiansa vastaan,
mutta punnitsevat tarkoin, ennenkuin ryhtyvät sotaan kokonaista
kansaa vastaan.

-- Kuinka? Kansaako vastaan?

-- Tietysti. Guisen herttuat ovat valmiit toimeenpanemaan
perustuslaillisen valtiomuodon, vaikkapa tasavallankin.

-- Minun puolueeni ei salli sitä, että Ranskasta tehtäisiin tasavalta.

-- Teidän puolueenne! Voi, armollinen herra! Te olette ollut niin
omanvoitonpyytämätön, että teidän puolueeseenne tuskin kuuluu muita
kuin minä ja Bussy.

-- Mitä varten sitten lainkaan käännytään minun puoleeni, jos minulla
kerran, niinkuin te sanotte, ei ole mitään valtaa?

-- Armollinen herra, te ette voi mitään ilman Guisen herttuoita,
mutta heidän kanssaan te voitte tehdä vaikka mitä. Sanokaa vain yksi
sana, ja te olette kuningas.

Herttua nousi ylös ja käveli levottomana edestakaisin huoneessaan.
Vihdoin hän pysähtyi Monsoreaun eteen.

-- Olet oikeassa, kreivi, sanoessasi, että minulla on vain kaksi
ystävää: sinä ja Bussy.

Nämä sanat hän lausui ystävällisesti hymyillen, sillä hän jo oli
ehtinyt rauhoittua ja tukahuttaa raivonsa.

-- No niin, -- jatkoi kreivi, -- tämä siis on, lyhyesti sanoen,
meidän suunnitelmamme. Kahdeksan päivän perästä on Kristuksen ruumiin
juhla. Kuningas järjestää tuoksi pyhäksi päiväksi juhlakulkueita
kaupungin kuuluisimpiin luostareihin. Kuten teidän korkeutenne
muistanee, esiintyy kuningas sellaisissa tilaisuuksissa ilman
vartioita, taikka jos hänellä niitä olisikin, jäävät ne luostarien
portille odottamaan. Kuningas pysähtyy jokaisen alttarin eteen,
lankee polvilleen ja lukee viisi "pater nosteria" ja viisi "ave
Mariata" ja laulaa seitsemän katumuspsalmia. Hän menee silloin
myöskin Pyhän Genovevan luostariin. Mutta siellä on vähää ennen
sattunut muuan tapaus...

-- Muuan tapaus? -- keskeytti herttua.

-- Niin. Osa laipiota on sattumalta edellisenä yönä pudonnut sisään.
Alttaria, jonka eteen kulkue pysähtyisi, ei niin ollen voida
järjestää asehuoneeseen, vaan luostarin puutarhan sisälle.

-- No!

-- Kärsivällisyyttä, armollinen herra! Kuningas menee sisälle, neljä
tai viisi henkilöä menee hänen mukanaan, ja heidän mentyään suletaan
portit. No niin. Teidän korkeutenne tuntee ne munkit, joiden toimeksi
jää ottaa vastaan hänen majesteettinsa.

-- Ne samat, jotka...

-- Samat kuin silloin, kun teidän korkeutenne valittiin kuninkaaksi.

-- Rohkenisivatko he siis satuttaa kätensä herran voideltuun?

-- Kyllä, mutta vain leikatakseen häneltä hiukset.

-- Uskallettaisiinko se tehdä? -- huudahti herttua hehkuvin katsein.
-- Rohjettaisiinko koskea kuninkaan päätä?

-- Kyllä. Hän ei senjälkeen enää olisikaan kuningas.

-- Mitä sillä tarkoitatte?

-- Ettekö ole kuullut puhuttavan eräästä genovevalaismunkista,
eräästä pyhästä miehestä, joka saarnaa ja vartoo vielä tulevansa
tekemään ihmeitä?

-- Veli Gorenflotistako?

-- Juuri hänestä. No niin, kuningas saatetaan Gorenflotin kopille. Ja
tämä veli saa kuninkaan allekirjoittamaan kruunustaluopumisensa. Kun
se on tehty, astuu sisään Montpensierin herttuatar saksit kädessä.

Frans seisoi ääneti kuin mykkä. Hänen kierot silmänsä laajentuivat
kuin kissalla tämän vaaniessa pimeässä saalistaan.

-- Lopun ymmärrätte hyvin, armollinen herra, -- jatkoi kreivi.
Kansalle ilmoitetaan, että kuningas on alkanut syvästi katua
syntejään ja sanonut tahtovansa jäädä koko iäkseen luostariin. Jos
jotkut rohkenisivat epäillä kuninkaan kutsumuksen todenperäisyyttä,
niin onhan Guisen herttualla hallussaan armeija, kardinaalilla on
kirkko ja Mayennella porvaristonsa. Noiden kolmen mahdin avulla
saadaan kansa uskomaan melkeinpä mitä tahansa.

-- Mutta minuapa tullaan syyttämään väkivallasta, -- huomautti
herttua.

-- Teidän ei otaksuta olleen saapuvillakaan.

-- Minua pidetään kruununanastajana.

-- Teidän korkeutenne unohtaa, että kruunustaluopuminen jo silloin on
tapahtunut.

-- Kuningas ei siihen koskaan suostu.

-- Veli Gorenflot tuntuu olevan ei ainoastaan taitava, vaan myöskin
voimiltaan väkevä munkki.

-- Onko päätös siis jo tehty?

-- On.

-- Eikö pelätä, että minä antaisin sen ilmi?

-- Ei, teidän korkeutenne. Siltä varalta, että te asian
ilmiantaisitte, on jo toinenkin päätös tehty, ja se koskee... teidän
henkeänne.

-- No niin, minä suostun.

-- Mutta teidän täytyy antaa tuo suostumuksenne myöskin kirjallisesti.

-- Olette hullu luullessanne, että minä sellaista tyhmyyttä tekisin.

-- Kuinka niin?

-- Entä jos yritys epäonnistuisi?

-- Juuri siitä syystä tahdotaan teidän korkeutenne allekirjoitusta.

-- Tahdotaanko siis sukeltautua minun nimeni turviin?

-- Niin juuri.

-- Siinä tapauksessa kieltäydyn sitäkin jyrkemmin.

-- Te ette voi enää kieltäytyä.

-- Oletteko hullu?

-- Kieltäytyminen on samaa kuin asian ilmiantaminen.

-- Mutta minähän tulen paljastaneeksi itseni allekirjoituksellani.

-- Kieltäytyessänne teette vieläkin hullummin: tulette syypääksi
omaan kuolemaanne.

-- Frans värisi.

-- Uskallettaisiinko...? -- änkytti hän.

-- Kaikkeen on uskallusta, teidän korkeutenne. Salaliittolaiset ovat
menneet liian pitkälle. Heidän täytyy onnistua mihin hintaan hyvänsä.

Herttua epäröi, ja se oli hyvinkin ymmärrettävää.

-- Minä allekirjoitan... huomenna, -- virkkoi hän viimein.

-- Ei, teidän korkeutenne. Jos te lainkaan allekirjoitatte, tulee sen
tapahtua heti.

-- Mutta Guisen herttuoiden on kai ensiksi esitettävä sopimuskirja,
jonka nojalla minä teen liiton heidän kanssaan.

-- Se on jo tehty. Ja se on tässä.

Herttua luki paperin. Sen tehtyään hän lysähti istumaan pöydän ääreen
tuolille.

Monsoreau ojensi hänelle kynän.

-- Täytyykö minun siis allekirjoittaa? -- virkkoi Frans käsi otsalla.
Hänen päästään huimasi.

-- Jos vain tahdotte. Ei kukaan teitä siihen pakota.

-- Eikö se ole pakkoa, kun minua uhataan kuolemalla!

-- Minä en uhkaa teitä, armollinen herra, taivas minua siitä
varjelkoon, minä vain olen kertonut teille, miten asiat ovat.

Herttua ponnisti viimeiset voimansa, otti, tai, paremmin sanoen,
kiskasi kynän kreivin kädestä ja kirjoitti nimensä paperin alle.

Monsoreau katseli häntä vihasta hehkuvin silmin. Kun herttua oli
saanut nimensä kirjoitetuksi, hän miltei tempaisemalla otti paperin
ja pisti sen povelleen.

Herttua katseli sitä hämmästyneenä, mutta ei tajunnut noitten
kalpeitten kasvojen kolkkoa ilmettä.

-- Ja nyt, armollinen herra, -- sanoi Monsoreau, -- minä pyydän
teidän olemaan varovaisen.

-- Mitenkä niin?

-- Elkää enää kuljeksiko, niinkuin tänä iltana, ympäri katuja Aurilly
mukananne.

-- Mitä tämä merkitsee?

-- Se merkitsee sitä, armollinen herra, että te tänä iltana olette
vainunnut vaimoa, jota hänen miehensä rakastaa ja jonka vuoksi hän on
mustasukkainen siihen määrään, että... että hän saattaa surmata kenen
hyvänsä, joka luvattomasti häntä lähentelee.

-- Tarkoitatteko ehkä itseänne?

-- Tarkoitan, teidän korkeutenne. Minä olen rakastanut Diana
Méridoria, hän on minun omani, ja niin kauan kuin minä hengitän,
ei kukaan saa häntä omakseen, ei edes prinssi. Ollaksenne siitä
vakuutettu vannon kautta kunniani ja tikarini, että se on totta.

Sen sanottuaan hän ojensi tikarinsa melkein prinssin rintaan asti.
Tämä peräytyi taaksepäin ja, pelosta ja raivosta kalveten, virkkoi:

-- Luulen, että uhkaatte.

-- En, prinssini, en. Kuten äskenkin, minä vain ilmoitin teille,
miten asiat ovat.

-- Mitä te siis minulle ilmoitatte?

-- Ettei kukaan saa omistaa minun vaimoani.

-- Ja minä, -- huudahti herttua, -- vastaan sinulle, narri, että
ilmoitat minulle siitä liian myöhään, ja että jo nyt joku muu hänet
omistaa!

Monsoreaulta pääsi mieletön huuto ja hän, tikariansa heiluttaen,
sammalsi:

-- Ette suinkaan se ole te... ettehän te... armollinen herra?

Hänen olisi nyt tarvinnut vain ojentaa kätensä, saadakseen isketyksi
tikarinsa herttuan rintaan.

-- Te olette mieletön sanoi herttua ja vetäytyi syrjään sekä aikoi
soittaa palvelijoitaan.

-- En, minulla on kaikki aistimukseni tallella ja minä kuulenkin
oikein: ettekö sanonut, että joku jo omistaa minun vaimoni?

-- Sanoin, ja sanon sen vieläkin kerran.

-- Sanokaa minulle hänen nimensä ja todistakaa puheenne.

-- Kuka oli tänä iltana väijyksissä teidän talonne luona?

-- Minä itse.

-- No niin, sillä aikaa oli muuan mies teidän vaimonne luona.

-- Näittekö hänen menevän sisälle?

-- En, mutta minä näin hänen menevän ulos -- ikkunasta.

-- Tunsitteko miehen?

-- Tunsin.

-- Ilmaiskaa siis hänen nimensä, armollinen herra, sanokaa, kuka hän
on, taikka minä en vastaa siitä mitä teen.

-- Herra kreivi! Kautta ruhtinaallisen kunniani, kautta jumalan
ja kautta sieluni autuuden lupaan minä, että te kahdeksan päivän
kuluessa saatte tietää, kuka teidän vaimonne rakastaja on.

-- Vannokaa se minulle, armollinen herra.

-- Sen vannon.

-- Hyvä on, armollinen herra! Siis kahdeksan päivän kuluessa, --
lausui kreivi ja löi kädellään rintaansa sille kohdalle, jossa
prinssin allekirjoittama paperi oli, -- kahdeksan päivän kuluessa...
taikka... tehän kyllä ymmärrätte.

-- Tulkaa takaisin kahdeksan päivän perästä. Siinä kaikki, mitä nyt
voin teille ilmoittaa.

-- Hyv'on! Kahdeksassa päivässä minulle palautuvat voimani. Ja se,
joka aikoo kostaa, tarvitsee kaikki voimansa.

Hän teki jäähyväiskumarruksen, mikä samalla näytti sisältävän
uhkaustakin, ja riensi pois.



38.

Muuan kävelymatka Tournellesin kadulle.


Herttuan ystävät olivat nyt palanneet Parisiin. He tunsivat aivan
liian hyvin kuninkaan, herttuan ja leskikuningattaren voidakseen
toivoa, että asiat hyvällä järjestyisivät.

Herttua otti heidät ystävällisesti vastaan ja virkkoi:

-- Hyvät ystävät, teidän surmaamistanne taidetaan suunnitella. Olkaa
varuillanne.

-- Olemme tietenkin, armollinen herra, -- vastasi Antraguet. -- Mutta
eikö meidän pitäisi käydä tervehtimässä hänen majesteettiaan? Olisi
Anjoulle häpeäksi, jos me piilottelisimme, vai kuinka?

-- Olette oikeassa, -- vastasi herttua. -- Jos tahdotte käydä
tervehtimässä kuningasta, tulen minä mukaan.

Nuoret miehet katselivat kysyvästi toisiansa. Silloin astui sisälle
Bussy ja tervehti sydämellisesti ystäviään.

-- Kylläpä te olette viipyneet! -- sanoi hän. -- Mutta mitä minä
kuulenkaan? Aikooko teidän korkeutenne mennä surmauttamaan itsensä
Louvressa, kuten Caesar Kapitoliolla?

-- Mutta, hyvä ystävä, mehän aiomme käydä käsikähmään kuninkaan
suosikkien kanssa.

Bussy hymyili ja virkahti vain:

-- Saammepahan nähdä.

Henrik III ei ottanut herttuan puoluelaisia vastaan. He saivat
turhaan odotella kalleriassa. Quélus, Schomberg, Maugiron ja
d'Epernon tervehtivät heitä kohteliaasti ja vakuuttelivat olevansa
ikävissään sen johdosta, ettei näille suotu sisäänpääsyä.

-- Hyvät herrat, -- sanoi Antraguet, sillä Bussy pysyttelihe
mahdollisimman paljo syrjässä, -- sanoma on varsin ikävä. Mutta kun
se tulee teidän kauttanne, kadottaa se paljo katkeruuttaan.

-- Arvoisat herrat, vastasi Schomberg, -- te olette äärettömän
kohteliaita. Emmeköhän voisi vaihtaa tätä audienssia, josta ei tullut
mitään, pieneksi kävelymatkaksi?

-- Todellakin, hyvät herrat, -- huomautti Antraguet, -- me aioimme
juuri ehdottaa samaa teille.

-- Mutta mihin me menisimme? -- kysyi Quélus.

-- Minä tunnen erään mainion paikan Bastiljin puolella, -- vastasi
Schomberg.

-- Me tietysti tulemme mukaan, hyvät herrat, -- selitti Ribeirac.

Suosikit poistuivat nyt Louvresta herttuan ystävien seurassa. He
suuntasivat kulkunsa Tournellesin ympärillä olevan aitauksen luo,
jota aluetta käytettiin hevostorina ja jonka muodosti muutamia
näivettyneitä puita kasvava ruohokenttä.

Nuo kahdeksan ylimystä olivat pujottaneet käsivartensa toistensa
kainaloon ja juttelivat mitä iloisimmalla tuulella tuhansista
leikillisistä asioista.

Perille päästyään alotti Quélus keskustelun:

-- Katsokaahan, hyvät herrat, miten yksinäinen ja rauhallinen paikka!

-- Olette todellakin oikeassa, -- vastasi Antraguet ja kävi
miekkailuasentoon.

-- No niin, -- jatkoi Quélus, -- nämä herrat ja minä olemme
ajatelleet, että te jonakuna päivänä tahtoisitte tulla tänne meidän
mukanamme kreivi Bussyn todistajiksi. Hän on näet kunnioittanut meitä
haastamalla meidät kaikki neljä kanssaan kaksintaisteluun.

-- Se on totta, -- vakuutteli Bussy hämmästyneille ystävilleen.

-- Otatteko siis haasteen vastaan, hyvät herrat? -- kysyi Maugiron.

-- Epäilemättä, -- vastasivat nuo kolme ylimystä yksimielisesti.

-- Mainiota! -- huudahti Schomberg ja hieroskeli käsiään. -- Nyt
suvainnee itsekukin valita vastustajansa?

-- Minusta sellainen ajatus ei ole hullumpi, -- sanoi Ribeirac
säihkyvin katsein, -- ja siinä tapauksessa...

-- Ei, vartokaahan, -- keskeytti Bussy, -- se ei ole ihan oikein.
Meillä on kaikilla samallaiset tunteet. Antakaamme senvuoksi kohtalon
valita meidän itsekunkin vastustajaksi. Tiedättehän sitäpaitsi, että
se on aivan saman tekevää siinä tapauksessa, jos päätämme, että ne
meistä, jotka ensinnä suoriutuvat vastustajistaan, tulevat auttamaan
toisia.

-- Tietysti, tietysti! -- huusivat suosikit.

-- Siis on meillä sitäkin suurempi syy menetellä Horatiusten tavoin:
vetää arpaa keskenämme.

-- Seuratkaamme heidän esimerkkiään.

-- Mutta ennenkuin saamme tietää vastustajaimme nimet, sopikaamme
ehdoista ja taistelujärjestyksestä. Olisi sopimatonta päättää niistä
vasta sitten, kun arpa jo on vedetty.

-- Se on ihan yksinkertaista, -- huomautti Schomberg. -- Niinkuin jo
herra Saint-Luc sanoi, taistelemme me siksi, kunnes kaadumme.

-- Epäilemättä. Mutta millä aseilla me taistelemme?

-- Miekalla ja tikarilla, -- vastasi Bussy. -- Niiden käyttämisessä
me olemme harjaantuneita.

-- Minä päivänä?

-- Kuta pikemmin, sen parempi.

-- Ei, anteeksi, -- virkkoi d'Epernon, -- minulla on tuhansia asioita
toimitettavana, muun muassa tehtävä testamenttini. Minä siis ehdotan,
että odotettaisiin... kolme tai neljä päivää lisäisivät ruokahalua.

-- Niin puhuu vain urhoollinen mies, -- huomautti Bussy
pilkallisesti. -- Vetäkäämme nyt arpaa.

Schombergin nimi tuli ensiksi, sitten Ribeiracin. Heistä siis tuli
ensimäinen pari. Quélus ja Antraguet tulivat toiseksi. Livarot ja
Maugiron kolmanneksi. Kun Quéluksen nimeä mainittiin, rypisti Bussy
kulmiaan, sillä hän oli toivonut saada tämän vastustajakseen, ja kun
d'Epernon oli huomannut tulleensa Bussyn vastustajaksi, kalpeni hän
niin, että hänen täytyi repiä viiksiään saadakseen väriä kasvoihinsa.

-- Hyvät herrat, -- lausui Bussy, -- mehän kaiketi olemme tuohon
ratkaisupäivään saakka ystäviä, eikö niin? Ettekö nyt tahtoisi syödä
päivällistä minun luonani?

Kaikki kumarsivat suostumuksen merkiksi ja läksivät astelemaan Bussyn
palatsiin, jossa kelpo ateria heitä odotti.



39.

Chicot nukkuu.


Kuningas käveli edestakaisin ja odotteli kärsimättömänä ystäväinsä
palaamista kävelymatkaltaan noiden neljän aatelismiehen seurassa.
Chicot oli matkan päässä seurannut kävelijöitä ja omin silmin nähnyt
sen, mikä kaikilta muilta olisi jäänyt näkemättä. Tultuaan heidän
aikeistaan vakuutetuksi päätti hän käydä ylihovijahtimestarin luona.

Monsoreau oli tavattoman viekas ja ovela, mutta Chicotin pettämiseen
ei hänen kykynsä riittänyt. Gascognelainen esitti ystävällisen
tervehdyksen kuninkaalta. Hänet niin ollen otettiin hyvästi vastaan.

Chicotin saapuessa virui Monsoreau sängyssään. Edellisiltainen
käyntinsä herttuan luona oli riistänyt häneltä hänen heikot voimansa.

Siitä huolimatta saattoi Monsoreau verraten hyvin salata
katkeruutensa Anjoun herttuata kohtaan. Mutta kuta pidättyväisempi ja
varovaisempi kreivi oli, sitä selvemmin oivalsi häntä gascognelainen.

Chicot, joka ymmärsi sairaita, halusi myös saada selville, eikö
kreivin kuume ollut samallaista narrispeliä, jota Nicolas Davidkin
oli potenut. Mutta koetettuaan kreivin suonta, sanoi hän itsekseen:

-- Hän on totisesti sairas eikä kykene mihinkään. Nyt on vielä Bussy
jälellä. Katsotaanpa, mihin hän kykenee.

Hän riensi Bussyn palatsiin. Siellä oli kaikki juhlallisesti
valaistua ja sieltä tuoksahti vastaan ruokien lemuava haju, mikä
olisi saanut Gorenflotin hämmästyksestä huudahtamaan.

-- Viettääkö kreivi Bussy häitään? -- kysyi hän eräältä palvelijalta.

-- Ei, hyvä herra, -- vastasi palvelija. -- Kreivi on vain tehnyt
sovinnon muutamien hoviherrain kanssa ja tuota sovintoa juhlitaan
nyt aterioiden. Ja tuo ateria on komeanpuoleinen, siitä saatte olla
vakuutettu.

-- Hänen majesteettinsa voi siis olla huoletta, jollei vain Bussy
heitä myrkytä, mutta siihen taas ei _hän_ kykene, sen tiedän hyvin,
-- ajatteli Chicot.

Hän palasi Louvreen ja löysi Henrikin kävelemästä miekkailusalissa.
Kuningas jo oli lähettänyt kolme pikalähettiä hakemaan Quélusta,
mutta kun lähetit eivät käsittäneet syytä kuninkaan levottomuuteen,
olivat he ilman muuta pysähtyneet Birague nuoremman luo, paikkaan,
josta kukin, joka kantoi hovipukua, aina tiesi saavansa lasillisen
hyvää viiniä, palasen kinkkua ja syltättyjä hedelmiä.

Chicotin ilmestyessä ovelle huusi Henrik hänelle:

-- No tiedätkö, mihin he ovat joutuneet?

-- Ketkä?

-- Rakkaat ystäväni.

-- He ovat varmaankin jo tällä hetkellä kaatuneet.

-- Onko heidät surmattu? -- kirkui Henrik, tehden uhkaavan liikkeen.
-- Ovatko he kuolleet?

-- Pelkään heidän saaneen kyllikseen...

-- Sinä tiedät ja sittenkin naurat, hävytön! -- keskeytti kuningas.

-- Odotahan, poikani. Sanoessani, että he ovat saaneet kyllikseen,
tarkoitan heidän saaneen tarpeekseen viiniä.

-- Äh, narri, miten sinä säikäytit minua! Mutta miksi herjaat minun
ylimyksiäni?

-- Minä päinvastoin menettelen heitä kohtaan oikeudenmukaisesti.

-- Aina sinä laskettelet... Ole vakava, minä pyydän. Tiedäthän heidän
menneen herttuan ystävien mukana?

-- Tietysti sen tiedän.

-- No mitä siitä on ollut seurauksena?

-- Se mitä juuri sanoin: he ovat varmasti ihan juovuksissa.

-- Entä Bussy?

-- Bussy juuri on hankkinut heille humalan. Hän on vaarallinen mies.

-- Chicot, ole armelias!

-- Bussy tarjoo ystävillesi päivällisen. Pidätkö sitä hyvänä?

-- Bussyko?... Se on mahdotonta... verivihollisilleen.

-- Siksipä juuri, jos he olisivat ystäviä, niin ei heidän tarvitsisi
niin hirveästi juoda toistensa seurassa. Oletpa sinä kovin hyvä
harmitellessasi noiden ihmisten vuoksi. Ne naureskelevat, kilistävät
lasia ja ivaavat sinun hallitustasi. Vastaa sinä tuohon kaikkeen
niinkuin filosofi: he nauravat... no niin, naurakaamme mekin; he
syövät... me myös tahdomme syödä; käske meillekin tarjota jotain
lämmintä ja hyvää; he ivaavat... me menemme sen sijaan nukkumaan,
kun olemme saaneet syödyksi illallisemme. Kuningas ei voinut olla
hymyilemättä.

-- Sinä voit, -- jatkoi Chicot, -- imarrella itseäsi olemalla oikein
viisas. Ranskassa on ollut kuninkaita liikanimiltään paljaspää,
suuri, rohkea, laiska. Mutta olenpa varma siitä, että sinua tullaan
kutsumaan Henrik kärsivälliseksi... Ah, poikani! Kärsivällisyys on
kyllä sekin kaunis hyve, kun kellä kerran ei ole mitään muuta.

-- Minut on petetty, -- virkkoi kuningas. -- Nuo ihmiset eivät
käyttäydy aatelismiesten tavalla.

-- Kylläpä sinä olet levoton ystäviesi puolesta! -- huudahti Chicot
ja vei kuninkaan mukanaan ruokasaliin. -- Sinä murehdit, ikäänkuin he
olisivat kuolleet. Ja vaikka sinulle sanotaan, että he elävät, olet
kuitenkin nurkuvainen.

-- Sinä panet kärsivällisyyteni koetukselle, Chicot.

-- Pitäisitkö sitten parempana sitä, että kullakin heistä olisi
seitsemän tai kahdeksan miekanpistoa vatsassaan. Ole edes
johdonmukainen.

-- Toivoisin voivani luottaa ystäviini, -- virkkoi Henrik kumealla
äänellä.

-- Saamari, luota siis minuun. Olenhan minä sinulla, poikani, kunhan
vain ruokit minua hyvin. Minä tahdon fasaania ja sieniä, -- lisäsi
hän ja ojensi lautasensa.

Henrik ja hänen ainoa ystävänsä menivät varhain levolle, kuningas
huokaillen ja raskain sydämin, Chicot ähkyen ja vatsa täynnä.

Seuraavana aamuna ilmestyivät herrat Quélus, Schomberg, Maugiron ja
d'Epernon. Tavallisuuden mukaan avasi palvelija heille ovet.

Chicot nukkui vielä. Kuningas ei ollut nukkunut. Nähtyään suosikit
hyppäsi hän mielettömänä ylös sängystään ja kiskaisi pois
hajuvesipeitot kasvoiltaan ja käsistään.

-- Menkää tiehenne! -- kirkui hän. Hämmästynyt palvelija ilmoitti
ylimyksille, että kuningas oli käskenyt heidät pois. He katselivat
kummastuneina toisiaan.

-- Mutta, sire, -- sammalsi Quélus, -- me tahtoisimme sanoa teidän
majesteetillenne...

-- Että ette enää ole juovuksissa! -- ärjyi Henrik. -- Eikö niin?

Chicot avasi toisen silmänsä.

-- Anteeksi, sire, -- jatkoi Quélus vakavana. -- Teidän
majesteettinne erehtyy.

-- Enkä minä kuitenkaan ole juonut herttuan ystäväin kanssa, minä!

-- Ahaa! -- virkkoi Quélus hymyillen, -- minä ymmärrän, mutta...

-- Mitä mutta? -- tiuskasi Henrik.

-- Mutta jos teidän majesteettinne sallisi meidän selittää asiamme...

-- Minä vihaan juoppoja ja pettureita.

-- Sire! Sire! -- huusivat yhteen ääneen Schomberg, Maugiron ja
d'Epernon.

-- Kärsivällisyyttä, hyvät herrat! -- sanoi Quélus, hilliten heitä.
Hänen majesteettinsa on nukkunut huonosti ja nähnyt pahoja unia. Kun
me vain saamme hiukan puhella armollisen hallitsijamme kanssa, pääsee
hän täysin hereille.

Tuollainen alamaisen nenäkäs selitys teki vaikutuksensa Henrikkiin.
Hän oletti, ettei mies, joka puhui niin rohkeasti, ollut voinut tehdä
mitään luvatonta.

-- Puhukaa sitten, mutta puhukaa pian, -- sanoi hän.

-- Se on kutakuinkin vaikeata, sire.

-- Kyllä, muutamia asioita puhutaan kierrellen kaarrellen.

-- Ei, päinvastoin, sire, me käymme suoraan asiaan, -- vastasi
Quélus, katsahtaen palvelijaan ja Chicotiin kuin pyytääkseen, että
kuningas lähettäisi ne pois.

Henrik antoi merkin, palvelija poistui, ja Chicot, avaten toisen
silmänsä, virkkoi:

-- Elkää välittäkö minusta mitään, hyvät herrat. Minä makaan kuin
härkä.

Ja silmänsä ummistettuaan alkoi hän kaikin voimin kuorsata.



40.

Chicot herää.


Kun Chicotin kuultiin niin perinpohjaisesti kuorsaavan, ei kukaan
hänestä välittänyt. Sitäpaitsi oli häntä totuttu pitämään kuin
jonakin kuninkaan huoneeseen kuuluvana kapineena.

-- Teidän majesteettinne, -- lausui Quélus kumartaen, -- tuntee
asian vain puolittain, ja rohkenenpa väittää, että siitäkin vain
vähäpätöisimmän osan. Me tosin, eikä sitä aio meistä kukaan kieltää,
olemme syöneet päivällistä Bussyn luona, ja hänen keittiönsä
kunniaksi täytyy minun vielä lisätä, että me saimme hyvän päivällisen.

-- Etenkin oli muuan unkarilainen tai itävaltalainen viini minusta
kerrassaan mainiota, -- huomautti Schomberg.

-- Aah, senkin saksalainen! -- ehätti kuningas. -- Hän rakastaa
viiniä. Sitä olenkin aina ajatellut.

-- Minä olen ollut siitä varma, -- mutisi Chicot. -- Ainakin
kaksikymmentä kertaa olen minä nähnyt hänet juovuksissa.

Schomberg käännähti äkisti Chicotiin päin.

-- Elä välitä minusta mitään, poikani, -- virkkoi Chicot. -- Henrik
voi sanoa sinulle, että minä puhelen unissani.

-- Sire, -- jatkoi Schomberg, -- minä en lainkaan salaa
taipumuksiani, olkoon se sitten pitämistä tai vihaamista. Viini on
hyvää.

-- Elä sano hyväksi sitä, joka saattaa unohtamaan hallitsijansa, --
puhui kuningas nuhtelevalla äänellä.

Schomberg aikoi vastata, mutta Quélus antoi hänelle merkin vaieta.

-- Minä tahdoin sanoa, sire, -- jatkoi Quélus, -- että me aterian
aikana ja erittäinkin sitä ennen olemme mitä vakavimmin keskustelleet
teidän majesteettinne eduista.

-- Sinun johdantosi on varsin pitkä, -- huomautti kuningas; -- se on
tavallisesti pahan merkki.

-- Kylläpä Valoisilainen osaa puhua! -- huusi Chicot.

-- Ahaa, narri mestari, -- virkahti Henrik ylpeästi. -- Ellet nuku,
niin mene tiehesi täältä.

-- Jollen nuku, -- vastasi Chicot, -- niin on siihen syynä se, että
sinun kielesi laulaa kuin kirkonkellot pitkänäperjantaina.

Kun Quélus huomasi, ettei kuninkaallisessa palatsissa voida
keskustella näinkään vakavasta asiasta, sillä siellä aina väännettiin
kaikki asiat pilaksi, niin hän huokasi, kohautti olkapäitään ja nousi
harmistuneena ylös.

-- Sire, -- virkkoi d'Epernon hymyillen, -- nyt on kuitenkin
tärkeästä asiasta kysymys.

-- Tärkeästäkö? -- toisti Henrik.

-- Tietysti, jos yleensä kahdeksan urhoollisen ylimyksen henki on sen
arvoinen, että teidän majesteettinne katsoo tarvitsevansa kiinnittää
siihen minkäänlaista huomiota.

-- Mitä tämä merkitsee? -- huudahti kuningas.

-- Se merkitsee minun odottavan, että kuningas suvaitsisi kuunnella
mitä minä puhun, -- sanoi Quélus.

-- Minä kuulen, poikani, minä kuulen, -- virkkoi kuningas ja laski
kätensä Quéluksen olalle.

-- No niin, sire, minä sanoin teille, että meillä oli ollut vakavia
keskusteluja. Me olemme havainneet kuninkaanvaltaa uhattavan ja
heikennettävän.

-- Kaikki ihmiset liittoutuvat sitä vastaan, -- huomautti kuningas.

-- Se muistuttaa, -- jatkoi Quélus, -- noita pakanallisia jumalia,
jotka, kuten Tiberius ja Galigula, tulivat vanhoiksi voimatta
kuolla ja inhimillisten vaivojen tiellä vähitellen joutuivat
kuolemattomuuteen. Kun nuo jumalat olivat päässeet sinne asti,
olisivat he tulleet yhä enemmän raihnaisiksi, jollei jokin heidän
ihailijansa nuori mies olisi heitä nuorentanut, virotellut ja
uudestaansynnyttänyt laskemalla heidän suoniinsa nuorta, tulista ja
voimakasta verta, jonka kautta heidän elämänsä jälleen nuorentui. No
niin, sire, teidän kuninkaanvaltanne muistuttaa noita jumalia. Se ei
voi elää edelleen muutoin kuin uhrin kautta.

-- Hän haastelee mainiosti, -- murahti Chicot. -- Quélus, poikani,
kiiruhda saarnaamaan Parisin kaduille, ja minä panen vetoon
kokonaisen härän yhtä munaa vastaan siitä, että sinä olet voittava
yksinpä Gorenflotinkin jylisevän kaunopuheisuuden.

Henrik ei vastannut mitään. Hänen mielessään näytti selvästi
jokin muutos tapahtuneen. Alussa hän oli heittänyt moittivia
katseita suosikkeihin. Vähitellen hänet valtasi totuus, hän kävi
miettiväiseksi, synkäksi ja levottomaksi.

-- Jatka, Quélus, -- sanoi hän. -- Sinä näet, että minä kuuntelen.

-- Sire, -- jatkoi tämä, -- te olette suuri kuningas, mutta aateli
on kaikkialle rakennellut esteitä ja aitoja, joiden yli ette enää
voi nähdä, tuskinpa niidenkään esteiden yli, joita mahtavaksi
paisunut rahvas vuorostaan rakentelee. No niin, sire, te, joka olette
urhoollinen, sanokaapa, mitä tehdään sodassa, jolloin pataljoona
on uhkaavasti asettunut kolmenkymmenen askeleen päähän toisesta
pataljoonasta? Pelkurit katsahtavat taakseen ja, jos tie on vapaana,
pakenevat. Urhoolliset sitävastoin hyökkäävät eteenpäin.

-- Hyv'on, eteenpäin! -- huusi kuningas. -- Jumal'aut! Enkö minä
ole ensimäinen ylimys valtakunnassani? Kuka on ollut päällikkönä
ihanammissa taisteluissa kuin mitä minä nuoruusvuosinani taistelin?
Vuosisata, joka nyt lähestyy loppuansa, ei voi mainita monta nimeä
korkeammalla kuin nimet Jarnac ja Moncontour. Siis eteenpäin, hyvät
herrat! Minä olen tavallisuuden mukaan taistelussa kulkeva teidän
etupäässänne.

Chicot nousi istualleen ja virkkoi:

-- Olkaa vaiti, te muut siellä alhaalla. Antakaa minun puhujani
jatkaa. -- Jatka vaan, poikani Quélus, jatka! Sinä olet jo sanonut
paljo kaunista ja totta, mutta sinulla on vieläkin enemmän
sanottavana. Jatka!

-- Chicot, sinä olet, kuten useimmiten muulloinkin, oikeassa. Niin,
minä tahdon jatkaa sanoakseni hänen majesteetilleen, että hetki
on nyt tullut, jolloin kuningasvallan on saatava ne uhrit, joista
äsken puhuimme. Niitä esteitä vastaan, jotka vähitellen ympäröivät
koko kuninkuuden, tulee käymään neljä miestä, tietoisina siitä
että te, sire, heitä innostatte ja että jälkimaailma tulee heitä
kunnioittamaan.

-- Mitä sinä puhut, Quélus? -- kysyi kuningas, ollen yhtä levoton
kuin ihastuksissaankin. -- Keitä ne neljä miestä ovat?

-- Minä ja nämä ylimykset, -- vastasi tuo nuori mies
ylpeydentunteella, joka valtaa ihmisen silloin kun tämä uhrata
henkensä aatteensa puolesta. -- Minä ja nämä ylimykset tahdomme
uhrata itsemme...

-- Mitä tarkoitusta varten?

-- Teidän pelastukseksenne.

-- Lorua! Poikamaisuutta vain! -- huudahti Henrik.

-- Voi, sire! Siinä juuri on muuan yleisen ennakkoluulon ilmaus. Ja
teidän majesteettinne hyvyys meitä kohtaan on niin suuri, ettemme
sano sitä missään muussa muodossa. Mutta, sire, me näemme sen.
Puhukaa, sire, kuin kuningas, elkääkä kuten poroporvari. Elkää
olko uskovinanne, että Maugiron inhoo Antraguetia, että Livarot
on kiusaksi Schombergille, että d'Epernon kadehtii Bussya ja että
Quéluksella on halu käydä Ribeiracin kimppuun. Ei, ei! He ovat
kaikki nuoria, kunniallisia ja jalomielisiä. He voisivat kaikki
rakastaa toisiansa kuin veljiä. Ei mikään yksityinen riita saa meitä
tarttumaan miekkaan. Mutta Ranska on eripurainen Anjoun kanssa. Me
käymme tätä tietä kuin kuningasvallan puolesta taistelijat liigan
sotureita vastaan. Me saavumme teidän luoksenne ja sanomme: siunatkaa
meitä, armollinen herra, hymyilkää niille, jotka käyvät kuolemaan
teidän edestänne. Teidän siunauksenne voi ehkä tuottaa heille voiton,
teidän hymyilynne voi tehdä kevyeksi heidän kuolemansa.

Kyyneliin heltyen avasi Henrik sylinsä Quélukselle ja noille toisille
ja puristi heitä kaikkia rintaansa vasten.

Synkkänä ja vakavana katseli Chicot tuota kohtausta, ja hänen
kasvonsa, jotka tavallisesti olivat välinpitämättömät ja kylmät
taikka ivaan virnistyneet, olivat nyt yhtä jalon ja hyväntahtoisen
näköiset kuin toistenkin.

-- Voi, urhoolliset ystäväni! -- sanoi viimein kuningas. -- Te
osotatte kaunista harrastusta. Teidän aikeenne on jalo, ja minä
olen ylpeä, en siitä, että olen Rankan kuningas, vaan siitä, että
saan olla teidän ystävänne. Kun minä kuitenkin paremmin kuin muut
huomaan oman etuni, niin en tahdo vastaanottaa uhria, josta, jos
te kaatuisitte, olisi seurauksena vain se, että minä joutuisin
vihollisteni käsiin. Anjouta vastaan taisteleminen riittää kyllä
Ranskalle. Minä tunnen veljeni, Guiset ja liigan. Monesti elämäni
varrella olen kesyttänyt rajumpiakin hevosia.

-- Sire, -- virkkoi Quélus, -- teidän majesteettinne sanat tekevät
intomme kaksinkertaiseksi. Minä päivänä tulee taistelu tapahtumaan?

-- Ei milloinkaan! Minä kiellän sen jyrkästi. Ei koskaan, kuuletteko!

-- Antanette, sire, meille anteeksi, -- lausui Quélus. --
Kohtauksesta sovittiin jo eilen. Sanat on sanottu, eikä niitä voida
peruuttaa.

-- Mutta kuningas voi vapauttaa juhlallisimmastakin sitoumuksesta
sanomalla: minä tahdon niin, sillä kuningas voi kaikkea. Sanokaa
vastustajillenne, että minä olen uhannut teitä vihallani, jos te
käytte käsikähmään. Ja että te ette itse sitä epäilisi, niin vannon
minä karkoittavani teidät, jos...

-- Malttakaa, sire! -- keskeytti hänet Quélus. -- Elkää vannoko,
sillä jos me olemme ansainneet teidän vihanne ja jos tuosta vihasta
aiheutuu meidän karkottamisemme, niin me siihen ilomielellä
alistumme, sillä me, kun emme enää oleksi teidän majesteettinne
alueella, saatamme pitää sanamme ja kohdata vastustajamme vieraalla
maalla.

-- Jos ne miehet tulevat pyssynkantaman päähän, panetutan minä ne
Bastiljiin!

-- Sire, -- vastasi Quélus, -- samana päivänä, jona teidän
majesteettinne tekisi sen, vaeltaisimme me paljain jaloin ja köysi
kaulassa Bastiljin päällikön Laurent Testun luo pyytämään, että
meidätkin teljettäisiin vankilaan samoinkuin nuokin ylimykset.

-- Minä siinä tapauksessa hakkautan niiltä päät poikki. Minä olen
kuningas, luulemma.

-- Jos vihamiehillemme sellaista tapahtuisi, sire, leikkaisimme
me kaulamme saman mestauspölkyn juurella, jossa heidän kaulansa
katkaistiin.

Henrik oli hetkisen vaiti. Sitten hän sanoi:

-- Hyvä ja urhoollinen aatelisto!... Ellei jumala siunaa sitä asiaa,
jota miehet sellaiset puolustavat...

-- Elä pilkkaa, -- virkkoi Chicot ja tuli lähemmäksi kuningasta. --
Heillä on jalo sydän. Mutta anna heidän tehdä niinkuin itse tahtovat.
Määrää noille nuorukaisille erityinen päivä, mutta elä sanele
kaikkivaltiaalle minkäänlaisia lakeja.

-- Hyvä jumala, hyvä jumala! -- mutisi Henrik.

-- Sire, me anomme alamaisimmasti, että te suostuisitte meidän
pyyntöömme, -- lausuivat nuo neljä ylimystä syvään kumartaen.

-- No hyvä on! Jumala on oikeudenmukainen ja antaa meille voiton.
Viettäkäämme ensin yhdessä Kristuksen ruumiin juhlaa. Sitten sen
jälkeisenä päivänä...

-- Kiitos, sire, kiitos! Siis kahdeksan päivän perästä!

He kaikki riensivät suutelemaan kuninkaan kättä. Syleiltyään heitä
vieläkin kerran meni Henrik, silmät kyynelissä, rukoushuoneeseensa.



41.

Kristuksen ruumiin juhla.


Kun Monsoreau neljäkymmentäkahdeksan tuntia kestäneen kuumeen jälkeen
taas pääsi jaloilleen, koetti hän urkkia selvän siitä, kuka oli hänen
kunniansa riistäjä. Mutta kun hän ei saanut selville mitään, tuli hän
enemmän kuin ennen vakuutetuksi Anjoun herttuan teeskentelemisestä ja
tämän pahoista aikeista hänen vaimonsa suhteen.

Bussy kävi joka päivä ylihovijahtimestarin luona. Mutta saatuaan
Remyn kautta tiedon Monsoreaun urkkimistoimenpiteistä, ei hän enää
käynyt Dianan luona.

Chicot oli saattanut Gorenflotin luostariin. Tällöin oli ollut
paljo puhetta kuninkaan jumalanpelosta, ja priori oli äärettömän
kiitollinen siitä kunniasta, jota hänen majesteettinsa tahtoi osottaa
luostarille vierailullaan. Se kunnia koituisi suuremmaksikin kuin
alussa oli odotettu. Apotin pyynnöstä oli kuningas luvannut viettää
kokonaisen päivän ja yön yksinäisyydessä heidän luostarissaan.

Chicot siis sai siitä tiedon, ja kun hänellä tiedettiin olevan
suuri vaikutusvalta kuninkaaseen, kehoitettiin hänen väliin käymään
Gorenflotia tervehtimässä.

Hän kävikin luostarissa useamman kerran, ja kun hänellä viittansa
sisällä tavallisesti oli jokunen viinipullo, otti veli Gorenflot
hänet erittäin hyvin vastaan. Hän sulkeutui kokonaisiksi tunneiksi
munkkiystävänsä kanssa tämän koppiin ja kaikki luulivat hänen ottavan
osaa munkin opintoihin ja rukouksiin. Yön juhlallisuuksien edellistä
päivää vasten vietti hän kokonaan luostarissa. Ja siellä alkoi levitä
huhu, että Gorenflot oli saanut Chicotin rupeamaan munkiksi.

Jos ken öiseen aikaan olisi kuljeksinut luostarin läheisyydessä,
olisi hän kohdannut noita merkillisiä munkkeja, joista jo
kertomuksemme ensi luvuissa oli puhetta ja jotka enemmän muistuttivat
sotilaita kuin hengellisiä. Meidän on vielä lisättävä, että
Guisen herttuain palatsissa pidettiin joka ilta neuvotteluja mitä
suurimmassa salaisuudessa.

Suurena juhlapäivänä oli ilma erittäin kaunis, ja kaduille
riputelluista kukista levisi ylt'yleensä ihana tuoksu. Chicot herätti
Henrikin ylös jo hyvin varhain.

-- Ah! -- murahti Henrik, -- sinä herätit minut suloisimmasta unesta,
mitä milloinkaan olen nähnyt. Minä näin unta, että Quélus oli yhdellä
ainoalla miekanpistolla tehnyt Antraguetin kanssa välinsä selviksi
ja oli tahrannut itsensä vastustajansa verellä. Mutta nythän on
jo päivä. Menkäämme rukoilemaan jumalaa, että uneni kävisi kerran
toteen. Tuo minulle jouhipaitani ja ruoskani.

-- Eikö hyvä aamiainen maistuisi paremmalta? -- kysyi Chicot.

-- Sinä pakana! Vai tahdot sinä mennä kuulemaan messua vatsa täynnä!

-- No niin, mutta kellohan on vasta tuskin kahdeksaa, ja sinulla on
aikaa ruoskia itseäsi iltaan asti. Puhelkaamme ensin hieman. Sinä et
sitä tule katumaan, valoisilainen, niin totta kuin nimeni on Chicot.
Sanoppa, poikani, minulle ensin, millä lailla kulutamme päivämme?

-- Ensin me kuulemme messua Saint-Germain-l'Auxerroisissa, sitten
syömme aterian Louvressa ja sitten järjestämme katumuskulkueen
pitkin katuja ja käymme kuuluisimmissa luostareissa. Olen luvannut
Pyhän Genovevan luostarin priorille jäädä sinne huomiseen asti erään
pyhimyksen luo, ja me rukoilemme koko yön aseittemme menestykseksi.

-- Minä tunnen sen pyhimyksen varsin hyvin.

-- Sitäkin parempi. Sinä siis tulet mukaan, Chicot, ja me rukoilemme
yhdessä.

-- Kyllä, ole huoletta. Mutta sanoppa, mitä tekevät veljesi ja hovisi?

-- Ne tulevat mukaan.

-- Entä vartiostosi?

-- Crillon odottaa minua ranskalaisine kaarteineen Louvressa ja
sveitsiläinen kaarti odottaa luostarinportilla.

-- Hyvä, -- sanoi Chicot. -- Nyt olen saanut tarpeeksi tietää.
Tuleeko juhlallisuudesta komea?

-- Toivoakseni jumala suo niin.

-- Sen saamme nähdä huomenna. Mutta onko jo varmasti päätetty, että
sinä menet Pyhän Genovevan luostariin?

-- On.

-- Ja viettääksesikö yön siellä?

-- Niin olen luvannut.

-- Kuulehan, poikani, minä en oikein pidä asian siitä puolesta.

-- Miksi niin?

-- En vain pidä. Päivällisen syötyämme saat kuulla toisen
juhlamenojärjestyksen, ja sen olen minä laatinut.

-- Olkoon menneeksi.

-- Ja vaikkapa et sitä hyväksyisikään, poikani, tapahtuu asia
kuitenkin minun tahtoni mukaan.

-- Mitä sillä tarkoitat?

-- Vaiti! Joku tulee.

Anjoun herttua ilmoitettiin. Hänen mukanaan tuli Monsoreau.

Kun Henrik sai nähdä kreivin, joka näytti kalpeammalta ja synkemmältä
kuin milloinkaan ennen, ei hän voinut olla tekemättä hämmästystä
ilmaisevaa liikettä.

Herttua huomasi sen liikkeen, samoin kreivi.

-- Sire, -- lausui Frans, -- Monsoreaun kreivi tulee tervehtimään
teidän majesteettianne.

-- Kiitos, kreivi, -- virkkoi Henrik. -- Olen käynnistänne sitäkin
enemmän iloissani, kun te olette ollut vaikeasti haavoittuneena, eikö
niin?

-- Kyllä, sire.

-- Se kai tapahtui jollain metsästysretkellä, kuten minulle
kerrottiin?

-- Niin, metsästysretkellä, sire.

-- Mutta voitte kai nyt jo paremmin.

-- Minä olen jo täysin terve.

-- Sire, -- puuttui puheeseen herttua, -- sallitteko, että kreivi
Monsoreau, sittenkun hartaudenharjoitukset on suoritettu, järjestää
metsästysretken Compiègnelle?

-- Mutta, -- huomautti Henrik, -- etkö tiedä, että huomenna...

Hän oli lisäämäisillään: taistelevat neljä ystävääni sinun neljän
ystäväsi kanssa. Mutta hän muisti, ettei salaisuutta sopinut
ilmoittaa, ja jätti sen sanomatta.

-- Minä en tiedä mitään, -- sanoi herttua. -- Teidän majesteettinne
ehkä suvaitsee minulle ilmoittaa...

-- Aioin vain sanoa, -- jatkoi Henrik, -- että kun minä ensi yön
tulen viettämään hartaudenharjoituksessa Pyhän Genovevan luostarissa,
en ehkä huomenna ehtisi valmistautua, mutta voihan kreivi mennä sinne
kuitenkin. Ellei metsästyksestä tulisi mitään huomenna, niin voisihan
se jäädä ylihuomiseen.

-- Kuuletteko? -- sanoi nyt herttua Monsoreaulle.

-- Kuulen, armollinen herra, -- vastasi tämä. Samassa tulivat sisälle
Quélus ja Schomberg.

-- Vielä yksi päivä! -- virkkoi Quélus tervehtien kuningasta.

-- Mutta ei onneksi enempää! -- lisäsi Schomberg. Sillävälin sanoi
Monsoreau herttualle:

-- Te siis karkoitatte minut, armollinen herra?

-- Eikö ylihovijahtimestarin velvollisuutena ole järjestää
metsästysretkiä kuningasta varten? -- kysyi herttua nauraen.

-- Minä ymmärrän, -- vastasi Monsoreau, -- ja näen, miten asia on.
Tänään päättyy teidän korkeutenne määräämä kahdeksas päivä, ja te
lähetätte minut mieluummin Compiègneen kuin täytätte lupauksenne.
Mutta teidän korkeutenne varokoon itseään. Tämän illan perästä voin
minä yhdellä ainoalla sanalla...

Frans keskeytti kreivin puheen ja tarttuen hänen käsivarteensa
virkkoi:

-- Puhukaa hiljaa. Minä päinvastoin aion pitää antamani lupauksen.
Teidän metsästysmatkanne tulee kaikkien tietoon, koska se tapahtuu
viran puolesta.

-- No, entä sitten?

-- Te ette sinne matkustakaan, vaan piiloudutte asuntonne
läheisyyteen. Kun se mies, jonka te haluatte oppia tuntemaan, saa
tiedon teidän matkastanne, tulee hän kyllä paikalle. Mitä sitten
seuraa, on oma asianne, sillä minä en luullakseni ole sitoutunut
mihinkään muuhun.

-- Aa... jos niin on... virkahti Monsoreau.

-- Minä olen antanut kunniasanani.

-- Minulla on vieläkin parempaa: teidän allekirjoituksenne,
armollinen herra, on minulla.

-- Sen tiedän.

-- Hyvät herrat, -- lausui Henrik, -- nyt lähdemme
Saint-Germain-l'Auxerroisiin.

-- Ja sieltäkö Pyhän Genovevan luostariin? -- kysyi herttua.

-- Sieltä, -- vastasi kuningas.



42.

Jatkoa.


Kristuksen ruumiin juhlan edellisenä iltana ja kun kaikki jo
oli kaksintaistelua varten järjestetty kävi Bussy Monsoreauta
tervehtimässä. Viimeksimainittu virkahti silloin muun muassa:

-- Paras kreivi, sallitteko, että annan teille erään neuvon?

-- Ilomielellä, -- vastasi Bussy.

-- Teidän sijassanne minä huomenna matkustaisin pois Parisista.

-- Minäkö? Mistä syystä?

-- En voi sanoa teille muuta kuin että teidän poissaolonne pelastaisi
teidät varsin tukalasta asemasta.

-- Tukalasta asemasta? Mistä sitten.

-- Ettekö tiedä, mitä huomenna tulee tapahtumaan?

-- En lainkaan, kautta kunniani.

-- Eikö Anjoun herttua ole uskonut teille mitään salaisuutta?

-- Ei mitään. Herttua uskoo minulle vain samaa mitä kaikille
muillekin.

-- No niin, minä tahdon sanoa teille, paras kreivi, että huomenna
tapahtuu tärkeitä asioita. Onpa kyseessä kuninkaan erottaminenkin.

Bussy katseli Monsoreauta eräänlaisella epäluulolla, mutta tämän
kasvoista kuvastui pettämätön suoruus.

-- Herra kreivi, -- vastasi Bussy, -- te tiedätte, että minä palvelen
Anjoun herttuaa ja että henkeni ja miekkani ovat hänen. Kuningas,
jolle en koskaan ole tehnyt mitään pahaa, kantaa kaunaa minua vastaan
ja on aina käyttänyt tilaisuutta hyväkseen sanoakseen tai tehdäkseen
minulle jotain loukkaavaa. Juuri huomenna, -- Bussy alensi äänensä,
-- sanon sen teille, mutta vain teille, ymmärrättehän... huomenna
aion senvuoksi uskaltaa panna henkeni alttiiksi nöyryyttääkseni
Henrik Valoisilaista hänen suosikkiensa persoonassa.

-- Oletteko siis päättänyt alistua kaikkiin niihin seurauksiin, joita
voi johtua uskollisuudestanne herttualle?

-- Olen.

-- Tiedättekö ehkä, mihin se kaikki voi johtaa?

-- Tiedän, missä aion pysähtyä. Ja niin paljo kuin minulla olisi
syytä moittia kuningasta, en kuitenkaan koskaan tule nostamaan
kättäni herran voideltua kohti. Annan toisten tehdä, niinkuin
parhaaksi katsovat, ja ketään loukkaamatta puolustan Anjoun
herttuata, jos häntä jokin vaara uhkaa.

Monsoreaun kreivi oli hetken ääneti. Sitten hän laski kätensä Bussyn
olalle ja sanoi:

-- Paras kreivini, Anjoun herttua on raukka ja uskoton ihminen
ja hän voi pelkästä epäluulosta tai pelosta uhrata uskollisimman
palvelijansa, hartaimman ystävänsä. Luopukaa hänestä. Kuulkaa ystävän
neuvoa: oleksikaa huomenna maatilallanne Vincennesissä eli missä
muualla hyvänsä, mutta elkää ottako osaa juhlakulkueeseen.

Bussy katseli tarkkaavaisesti Monsoreauta.

-- Hm! -- murahti hän. -- Miksi sitten itse kuulutte herttuan
puoluelaisiin?

-- Koska minä kunniaani koskevista syistä häntä vielä vähän aikaa
tarvitsen.

-- Niin on minunkin laitani, -- jatkoi Bussy. Monsoreau puristi
Bussyn kättä, ja samassa he erosivat toisistaan. Ylihovijahtimestari
meni Dianan luo ilmoittamaan tälle lähdöstään Compiègneen.

Diana kuunteli sitä uutista ilolla. Hän oli mieheltään saanut kuulla
Bussyn lähestyvästä kaksintaistelusta d'Epernonin kanssa, mutta kun
tätä kuninkaan suosikeista pidettiin vähimmän vaarallisena, ei hänen
pelkonsa ollut kovin suuri.

Bussy oli aikaisin aamulla käynyt herttuan luona, saattanut
tämän Louvreen ja mennyt sitten kuninkaan kulkueen mukana
Saint-Germain-l'Auxerroisiin.

Huomatessaan Bussyn niin innokkaaksi ja iloiseksi oli herttua
tuntenut sisimmässään jonkinlaista omantunnonsoimausta. Mutta kaksi
seikkaa puhui hänen sielussaan sitä vastaan: ensinnäkin se suuri
vaikutusvalta, joka Bussylla oli häneen nähden, herätti pelkoa ja
pani hänen ajattelemaan, että Bussysta ehkä vielä kerran, päästyään
kovin lähelle hänen valtaistuintaan, itse asiassa tulisikin
todellinen kuningas; toiseksi synnytti Bussyn rakkaus Monsoreaun
kreivittäreen ruhtinaan sydämessä mustasukkaisuuden ja haavoitetun
lemmen tuskaa.

Kun hän kuitenkin pelkäsi Monsoreauta melkein yhtä paljon kuin
Bussyakin virkkoi hän itsekseen:

-- Bussy joko on minun mukanani, auttaa minua rohkeudellaan ja
edistää niin ollen asiaani voittoon, jossa tapauksessa minä vähät
välitän Monsoreausta, taikka sitten hylkää minut, ja kun minä siinä
tapauksessa en ole hänelle mitään velkaa, hylkään minäkin hänet
vuorostani.

Prinssi ei jättänyt nuorta miestä hetkeksikään näkyvistään. Hän näki
Bussyn rauhallisena ja hymyilevänä astuvan kirkkoon, ja luovutettuaan
kohteliaasti d'Epernonille edessään olevan paikan, polvistuvan tämän
taakse.

Kun messua oli jonkun aikaa kestänyt, huomasi herttua Remyn tulevan
sisälle ja polvistuvan herransa viereen. Herttua hätkähti, sillä
hän tiesi, että nuori tohtori oli Bussyn uskottu. Hetkisen kuluttua
huomasi hän myös ihan selvästi, että Remy salaa pisti Bussyn käteen
pienen lipun.

-- Se on häneltä, -- ajatteli herttua. -- Diana antaa siinä tiedon
miehensä matkustamisesta.

Bussy pani lipun hattuunsa, avasi ja luki sen. Prinssi huomasi, miten
hänen kasvonsa säteilivät ilosta.

-- Haa! Nyt olet hukassa, jos minut hylkäät! -- mutisi Frans.

Herttua katsahti ympärilleen. Jos hän olisi nähnyt Monsoreaun, olisi
hän tuskin rohjennut odottaa iltaankaan Bussyn ilmiantamista.

Messun loputtua läksi kulkue takaisin Louvreen, jossa ateria oli
järjestetty kuninkaalle tämän omissa huoneissa ja muulle hoviväelle
kalleriassa. Sveitsiläiskaarti oli komennettu riviin koko tien
pituudelta aina Louvren portille asti ja ranskalainen kaarti
Crillonin johdolla seisoi linnanpihalla.

Louvreen päästyään meni Bussy Fransin luo ja lausui:

-- Minä haluaisin puhua pari sanaa teidän korkeutenne kanssa.

-- Etkö voi puhua asiastasi juhlakulkueen aikana meidän kävellessämme
vieretysten?

-- Teidän korkeutenne suvainnee antaa anteeksi, mutta minä juuri
aioinkin pyytää päästä ottamasta osaa juhlakulkueeseen.

-- Mistä syystä? -- kysyi herttua levottomalla äänellä.

-- Tehän tiedätte, armollinen herra, että huomispäivä on tärkeä
päivä, sillä se tulee ratkaisemaan riidan Ranskan ja Anjoun välillä.
Minä siis pyytäisin saada vetäytyä maatalolleni Vincennesiin
voidakseni tämän päivää olla rauhassa.

-- Sinä siis et tule myöskään Pyhän Genovevan luostariin?

-- Teidän korkeutenne, minä haluan olla koko päivän vapaana.

-- Mutta jos minä päivän kuluessa sattuisin tarvitsemaan ystäviäni?

-- Koska teidän korkeutenne ei tarvinne niitä muuhun kuin taisteluun
kuningastaan vastaan, niin katson minä itselläni olevan sitäkin
suuremman syyn pyytää vapautusta. Minä tulen taistelemaan d'Epernonin
kanssa.

Monsoreau oli edellisenä iltana sanonut herttualle, että tämä saattoi
luottaa Bussyyn. Kaikki oli siis sen jälkeen muuttunut, ja tuo muutos
nähtävästi aiheutui kirkossa saadusta lipusta.

-- Sinä siis, -- sanoi herttua, purren hampaitaan yhteen, -- hylkäät
herrasi ja isäntäsi, Bussy?

-- Armollinen herra, sillä, joka huomenna aikoo uskaltaa henkensä
verisessä ja tuimassa kaksintaistelussa, jollainen meidän taistelumme
tulee olemaan, on ainoastaan yksi herra, jolle hän omistaa viimeisen
palveluksensa ja kunnioituksensa.

-- Sinä tiedät, että minulla tänään saattaa olla kysymyksessä kruunun
voittaminen, ja kuitenkin sinä minut hylkäät.

-- Armollinen herra, minä olen palvellut teitä ja palvelen vielä
huomennakin. Elkää pyytäkö minulta enempää kuin elämäni.

-- Hyvä on! -- vastasi herttua karkealla äänellä, -- te olette vapaa,
herra Bussy! Menkää!

Prinssin kylmäkiskoisuudesta välittämättä riensi Bussy kotiinsa.

Herttua huusi Aurillya.

-- No miten on käynyt, armollinen herra? -- kysyi luutunsoittaja.

-- Hän on itse lausunut oman tuomionsa.

-- Eikö hän siis tule teidän mukananne?

-- Ei.

-- Hän kai menee lipussa pyydettyyn kohtaukseen?

-- Menee.

-- Onko siitä ilmoitettu herra Monsoreaulle?

-- Kohtauksesta on kyllä, mutta ei miehen nimestä.

-- Onko teidän korkeutenne siis päättänyt uhrata kreivin?

-- Minä olen päättänyt kostaa ja pelkään enää vain yhtä asiaa: sitä
että Monsoreau luottaa liiaksi omiin voimiinsa ja taitavuuteensa ja
että Bussy mahdollisesti pääsee pälkähästä.

-- Teidän korkeutenne voi olla huoletta.

-- Selitä tarkemmin.

-- Onko kreivi varmasti päätetty uhrata?

-- On, kautta jumalan! Mies, joka pitää minua jonkinlaisessa
holhoustilassa, joka hallitsee minun tahtoani ja minun rakastettuani,
on kuin leijona, jonka vartia minä olen, nopeampi kuin hänen
herransa. Niin, Aurilly, hän on tuomittu ilman sääliä.

-- Hyvä on. Jos hän nyt välttäisikin Monsoreauta, ei hän kuitenkaan
pääse enään toisen käsistä.

-- Kenenkä?

-- D'Epernonin.

-- Sanoppa minulle, miten se on selitettävissä.

Aurilly aikoi vastata, mutta muuan palvelija kutsui samassa herttuaa.
Kuningas oli istunut ruokapöytään ja kummasteli sitä, ettei Anjoun
herttua ollut siinä läsnä.

-- Voit sanoa sen minulle kulkueessa, -- virkkoi herttua Aurillylle
ja meni sitten palvelijan mukana.

Nyt me tahdomme kertoa siitä, mitä d'Epernonin ja luutunsoittajan
kesken oli tapahtunut.

Varhain sinä samana aamuna oli d'Epernon tullut herttuan palatsiin
ja pyytänyt saada puhutella Aurillya. Suosikki oli jo kauan tuntenut
luutunsoittajan ja tämä oli antanut hänelle opetusta musiikissa.
Sitäpaitsi oli d'Epernon viekas gascognelainen, ja useimmista
seikoista, mitä Anjoun herttuan luona tapahtui, sai hän tiedon
Aurillylta.

Voimme vielä lisätä, että hän valtioviisaan ovelasti tunkeutui sekä
kuninkaan että herttuan ystäväksi, horjuen kummankin välillä ja
peläten toiselta puolen vastaisen kuninkaan vihoja, toiselta puolen
taas pysytellen nykyisen hallitsijan suosiossa.

Hän tahtoi nyt puhutella Aurillya lähestyvän kaksintaistelunsa
johdosta Bussyn kanssa, sillä tuo taistelu teki hänet kovin
levottomaksi. Urhoollisuus ei koskaan kuulunut d'Epernonin
luonteeseen, ja oli vaadittu enemmän kuin rohkeutta, oli vaadittu
ylenmääräistä kylmäverisyyttä ajatellessa taistelua Bussyn kanssa:
hänen kanssaan taisteleminen oli samaa kuin varma kuolema.

Kuultuaan ensimäiset sanat, joilla d'Epernon tätä asiaa kosketteli,
osotti luutunsoittaja, joka hyvin tunsi herransa salaisen vihan
Bussya kohtaan, teeskenneltyä osanottoa oppilaansa puolesta ja kertoi
tälle, että Bussy joka aamu kahden tunnin ajan harjoitteli miekkailua
Parisin taitavimman miekkailijan kanssa.

D'Epernon kalpeni, mutta koetti kuitenkin hymyillä ja virkkoi:

-- Minähän siinä tapauksessa olen kuoleman oma!

-- En voi kieltää sitä pelkääväni.

-- Mutta onhan hulluutta taistella miehen kanssa, joka varmasti tulee
toisen surmaamaan! Mutta minä kyllä hänestä selviydyn. Gascognelainen
ei olla huvin vuoksi. Narrihan se olisi, joka vapaaehtoisesti
luopuisi elämästä, varsinkaan kun ei ole elänyt kahtakymmentä
vuotta kauvemmin. Jos Bussy on niin taitava, ei se enää olekaan
kaksintaistelua, vaan suoranainen murha. Ja jos se kerran on murha,
niin eikö, hitto vieköön, murha ole estettävissä...

-- Miten?

-- Murhalla.

-- Tietysti.

-- Kuka estää minua siitä, että minä, ennenkuin hän ehtii murhata
minut, murhaankin hänet?

-- Ei tietystikään kukaan. Minä ajattelin juuri sitä samaa.

-- Se vain on eroa, että minä, sen sijaan että julmasti surmaisin
hänet omin käsin, niinkuin hän aikoi tehdä minulle, jätän sen jonkin
toisen tehtäväksi.

-- Te kai siis palkkaatte muutamia lurjuksia?

-- Niin.

-- Se tulee maksamaan sievosen summan.

-- Minä uhraan siihen kolmetuhatta écuta.

-- Kun miehenne saavat tietää, kenen kanssa he tulevat tekemisiin,
niin tuskinpa saatte enempää kuin kuusi miestä kolmellatuhannella
eculla.

-- Eivätkö kuusi sitten riittäisi?

-- Kuusi! Bussy ehtisi surmata niistä neljä, ennenkuin saisi
pienimmänkään haavan.

-- Jos niin vaaditaan, uhraan minä kuusituhatta écuta.

-- Joko teillä on miehet tiedossa?

-- Minä tunnen kyllä koko joukon toimetonta väkeä, erotettuja
sotamiehiä ja sen semmoisia...

-- Mutta pitäkää varanne: jos he epäonnistuvat, saattavat he
ilmiantaa teidät.

-- Minulla on kuningas puolellani.

-- Se on hyvä se. Mutta kuningas ei voi estää sitä, -- että Bussy
surmaa teidät.

-- Totta se on, totta se on, -- myönteli d'Epernon miettiväisenä.

-- Minä voisin kyllä, sanoi Aurilly, -- mainita toisenkin keinon,
mutta te ehkä ette siihen suostu.

-- Minä suostun vaikka mihin, mikä vaan vapauttaa minut siitä
raivokkaasta sudesta.

-- No niin, muuan teidän vihollisenne vihamies on mustasukkainen.

-- Ahaa!

-- Hän juuri par'aikaa punoo muuatta salajuonta vihamiestään vastaan,
mutta hänellä ei ole rahoja. Noilla teidän kuudellatuhannella
ecullanne voi hän järjestää asian teidän kummankin parhaaksenne. Te
ette kai halua saada teosta aiheutuvaa kunniaa itsellenne?

-- En missään nimessä. Minä en halua mitään muuta kuin että jäisin
kokonaan syrjäiseksi.

-- Lähettäkää siis miehenne määrätylle paikalle ilmoittamatta omaa
nimeänne, niin kyllä toinen osaa käyttää niiden apua.

-- Mutta minun täytyy saada tietää, kuka tuo toinen on.

-- Minä näytän häntä teille Louvressa nyt aamupäivällä.

-- Onko hän siis aatelismies?

-- On.

-- Koska me nyt puhumme afääreistä, Aurilly, niin tahdon sanoa, että
nuo kuusituhatta écuta on milloin tahansa teidän käytettävinänne.

-- Onko asia siis päätetty?

-- On, peruuttamattomasti.



43.

Pyhimyskulkue.


Kun ateria oli syöty, meni kuningas omiin huoneisiinsa pukeakseen
ylleen katumuspukunsa. Hetken kuluttua hän palasi paljain jaloin,
nuora vyöllä ja kapusonki kasvoilla. Sillävälin olivat hovimiehet
pukeutuneet samallaiseen asuun.

Saint-Germain-l'Auxerroisin papit kulkivat etunenässä. Parisin
arkkipiispa kantoi pyhiä rippileipiä. Pappien ja arkkipiispan
välissä kulki takaperin joukko nuoria poikia, jotka heiluttivat
suitsutusastioita, ja joukko nuoria tyttöjä, jotka sirottelivat
kukkia tielle.

Sitten tuli kuningas paljas-jaloin neljän ystävänsä kanssa, jotka
nekin olivat avojaloin, munkinkaaput yllään.

Senjälkeen astui Anjoun herttua tavallisessa puvussaan. Koko hänen
hoviväkensä seurasi mukana valtakunnan ylimpine virkamiehineen.

Louvresta lähtiessä oli kello jo puoli kaksi iltapäivällä. Crillon
ja ranskalainen kaarti olisi tahtonut seurata kuningasta, mutta
tämä antoi merkin, että se oli tarpeetonta. Crillon jäi niin ollen
vartioimaan palatsia.

Kello oli jo lähes kuusi illalla, kun kulkue vihdoinkin saapui
Pyhän Genovevan luostariin. Apotti ja kaikki munkit seisoivat pyhän
rakennuksen kolmella rapulla vastaanottamassa hänen majesteettiaan.

Matkan loppupuolella oli herttua, joka jo aamusta varhain oli
ollut liikkeessä, alkanut tuntea voivansa pahoin väsymyksestä
ja rasituksesta ja oli pyytänyt kuninkaalta lupaa saada mennä
palatsiinsa. Siihen Henrik oli suostunutkin. Prinssin ylimykset
poistuivat myöskin pyhimyskulkueesta, ikäänkuin suorastaan
näyttääkseen, että he kuuluivat herttuan eivätkä kuninkaan
saattueeseen. Mutta varsinaisena syynä oli se, että koska kolmen
heistä seuraavana päivänä tuli ottaa osaa kaksintaisteluun, niin he
tahtoivat olla liiaksi väsyttämättä itseään.

Ja koska muka Quélus, Schomberg, Maugiron ja d'Epernon yhtä hyvin
kuin Livarot, Ribeirac ja Antraguetkin tarvitsivat lepoa, käski
Henrik heidän poistua. Arkkipiispa, joka aamusta asti oli ollut
virkatoimissa eikä ollut, yhtä vähän kuin muutkaan papit, maistanut
ruuan palaa, oli uupumaisillaan väsymyksestä. Kuningas sääli noitakin
pyhiä marttyyrejä ja, ehdittyään luostarinportille, päästi heidät
kaikki menemään. Sitten hän kääntyi priorin puoleen ja virkkoi tälle
tavallisella nenä-äänellään:

-- Tässä minä nyt olen. Minä tulen kurjan syntisen lailla etsimään
rauhaa teidän yksinäisyydestänne.

Priori kumarsi.

Sen jälkeen kääntyi kuningas niiden puoleen, jotka olivat kestäneet
päivän vaivat ja seuranneet häntä tänne saakka, sekä lausui:

-- Minä kiitän teitä, hyvät herrat. Menkää rauhaan!

Kaikki kumarsivat syvään. Kuninkaallinen parannuksentekijä nousi
rappuja ylös, lyöden alinomaa rintaansa. Henrik oli parahiksi päässyt
yli kynnyksen, kun jo portit hänen takanaan sulettiin. Mutta kuningas
oli niin katseisiinsa vaipunut, ettei hän sitä huomannut. Eikä se
sitäpaitsi ollut mitään niin merkillistäkään, hän kun oli lähettänyt
pois kaikki seuralaisensa.

-- Me saatamme ensin, -- lausui priori, -- teidän majesteettinne
hautakappeliin, jonka parhaamme mukaan olemme koettaneet koristaa
sekä taivaallisen että maallisen kuninkaan kunniaksi.

Kuningas nyökäytti päätään suostumukseksi ja seurasi prioria.
Mutta kun hän oli päässyt pois tuosta synkästä pylväskäytävästä,
jossa kaksi riviä munkkia seisoi, ja mennyt kappeliin, kiskaistiin
kaksikymmentä päähinettä niskaan ja näkyviin tuli katseita,
joista säteili ylpeys ja voitonvarmuus. Nuo kasvot eivät olleet
pelkureita eivätkä laiskoja munkinkasvoja, vaan niiden omituisuutena
olivat tuuheat viikset ja tumma iho, ja niistä kuvastui voimaa ja
toimeliaisuutta. Monet niistä olivat täynnänsä arpia, ja ylpeimpäin
kasvojen vierestä näkyivät vilkkaat naisenkasvot.

Tämä nainen leikitteli kultasakseilla, jotka riippuivat hänen
kupeellaan, ja huudahti:

-- Nyt, veljet, olemme vihdoinkin saaneet valoisilaisen käsiimme!

-- Niinpä alan luulla, sisareni, -- vastasi Guisen herttua.

-- Emme vielä, emme vielä, -- mutisi kardinaali. Kuinka niin?

-- Riittääkö meillä porvareita musertamaan Crillon sotureineen?

-- Meillä on vielä parempaa, -- vastasi Mayenne, -- ja uskokaa
minua, ettei tulla ampumaan ainoatakaan laukausta. Kun kuningas
huomaa tulleensa vangituksi, huutaa hän, mutta kukaan ei vastaa
hänen huutoonsa. Me saamme sitten hänet joko houkuttelemalla tai
väkivallalla, mutta kuitenkaan itseämme ilmaisematta, luopumaan
kruunustaan. Ja tieto siitä leviää pian kautta kaupungin, ja meidän
puolestamme tulevat äänensä antamaan sekä porvarit että sotamiehet.

-- Suunnitelma on hyvä ja se tuskin voi olla onnistumatta, --
huomautti herttuatar.

-- Se on kutakuinkin uskallettu, -- virkkoi kardinaali päätään
pudistellen.

-- Kuningas kieltäytyy allekirjoittamasta luopumiskirjaa. -- Hän on
urhoollinen ja saattaa mieluummin valita kuoleman.

-- Kuolkoon sitten! -- huudahtivat Mayenne ja herttuatar.

-- Ei, -- vastasi Guisen herttua päättäväisesti, -- ei! Mielelläni
tahdon ryhtyä hallitsemaan sellaisen ruhtinaan sijasta, joka
itse luopuu kruunustaan ja jota voidaan halveksia, mutta en
murhatun sijasta, jonka kuolemaa surraan. Sitäpaitsi unohdatte
suunnitelmistanne Anjoun herttuan, joka, jos kuningas murhataan,
tulee vaatimaan kruunua.

-- Vaatikoon vain! -- vastasi Mayenne. -- Veljemme kardinaali on
ottanut huomioonsa sen mahdollisuuden, ja Anjoun herttua tietää
luopumissuunnitelmasta. Hän on ollut yhteydessä hugenottien kanssa ja
on siis arvoton hallitsijaksi.

-- Hugenottienko kanssa? Oletko siitä varma?

-- Olen, sillä Navarran kuningas on auttanut häntä pakenemaan.

-- Hyvä on.

-- Sitäpaitsi on itse luopumiskirjaan liitettävä ehto meidän sukumme
hyväksi. Sen ehdon nojalla sinusta tulee valtionhoitaja, ja siltä
paikalta kuninkaanarvoon on vain yksi askel.

-- Kyllä, kyllä, selitti kardinaali, -- tuon kaiken olen ottanut
huomioon. Mutta saattaisi tapahtua, että ranskalainen kaarti
hyökkää luostariin saamaan varmuuden siitä, onko luopuminen tosi ja
vapaaehtoinen. Crillon ei ymmärrä leikkiä, ja hänessä olisi miestä
sanomaan kuninkaalle: Sire, henki on vaarassa, se on selvä se; mutta
pelastakaamme ennen kaikkea kunniamme.

-- Sen tekee kenraali, -- virkkoi Mayenne, -- ja on kyllä ryhtynyt
varovaisuustoimenpiteisiin. Meitä on täällä piiritystä kestääksemme
kahdeksankymmentä aatelismiestä ja lisäksi olen antanut jakaa
aseita sadalle munkille. Me voisimme pitää puoliamme kuukauden
ajan kokonaista armeijaa vastaan, lukuunottamatta sitä, että me,
jos joutuisimme tappiolle, voisimme paeta saaliinemme maanalaista
käytävää myöten.

-- Mutta mitä tekee Anjoun herttua tällä hetkellä?

-- Samaa mitä muulloinkin: kun vaara on kysymyksessä, väistyy hän
aina. Ja nyt hän on mennyt kotiinsa, jonne hän, ollen hyvässä
turvassa Bussyn ja Monsoreaun takana, odottaa uutisia.

-- Hänen pitäisi kuitenkin olla täällä eikä kotonaan.

-- Olet erehdyksissä, veljeni, -- vastasi kardinaali. -- Jos molemmat
veljekset vangittaisiin, pitäisivät sitä rahvas ja aateli salajuonena
kuningassukua vastaan. Meidän tulee olla varovaisia, ettemme
näyttäisi vallananastajilta. Me saamme kruunun perintöoikeuden
nojalla, siinä kaikki. Kun jätämme Anjoun herttuan rauhaan ja
leskikuningattaren asemilleen, niin kaikki puolustajamme meitä
siunaavat ja ihailevat. Ei kenelläkään ole meistä mitään sanomista.
Ainoa seuraus on vain se, että Bussyn ja sadan muun yhtä hyvät miekat
kohotetaan meitä vastaan.

-- Ah, Bussylla on huomenna kaksintaistelu suosikkien kanssa.

-- Ne hän surmaa kaikki, siitä saamme olla iloiset. Sittemmin
valtaamme hänet puolellemme. Minä nimitän hänet armeijan kenraaliksi
Italiaan, jossa sota epäilemättä piakkoin puhkee. Bussy on voimakas
persoonallisuus, ja minä häntä suuresti kunnioitan.

-- Ja todistaakseni, että minä pidän häntä yhtä suuressa arvossa,
lupaan minä leskeksi tultuani mennä hänen kanssaan naimisiin, --
sanoa sukasi herttuatar.

-- Naimisiin hänen kanssaan! -- huudahti Mayenne.

-- Minua paljo ylhäisemmätkin naiset ovat tehneet hänelle vielä
enemmänkin, vaikka hän siihen aikaan ei ollutkaan mikään armeijan
päällikkö.

-- Nyt toimintaan! -- sanoi Mayenne. -- Niistä asioista saamme
keskustella myöhemmin.

-- Kuka on nyt kuninkaan luona? -- kysyi Guisen herttua.

-- Priori ja veli Gorenflot luullakseni, -- vastasi kardinaali. --
Hän ei saa nähdä muita kuin tuttuja kasvoja; muuten se voisi herättää
hänessä epäluuloja. Nyt hän ensin katselee alttaria hautakappelissa
ja rukoilee pyhäinjäännöksiä. Sitten lausuu priori hänelle muutamia
heliseviä sanoja maallisesta turhuudesta, minkä jälkeen veli
Gorenflot, joka tuonnoin piti sen kuuluisan puheensa liigalle,
koettaa houkutella häntä suostumaan siihen, johon emme mielellämme
tahtoisi häntä pakottaa.

-- Sillä tavoin onnistuminen olisi tietysti paljo parempi, -- sanoi
herttua miettiväisenä.

-- Niinpä kyllä. Henrik on taikauskoinen ja heikko, -- virkkoi
Mayenne. -- Minä menen takuuseen siitä, että hän helvetin pelosta
tulee taipumaan.

-- Mutta minä, jatkoi herttua, -- en ole niinkään varma asiasta kuin
sinä. Me olemme nyt kuitenkin laskeneet pyydyksemme likoon emmekä
voi enää peräytyä. Jos priorin yritykset ja Gorenflotin houkutukset
epäonnistuvat, täytyy meidän turvautua viimeiseen keinoon, s.o.
säikäyttää häntä.

Samassa kajahti kellon kumahdus holvissa, jonne hämärä jo alkoi
laskeutua.

-- Kuningas on menossa hautaholviin, -- sanoi Guisen herttua. No,
niin, Mayenne, meidän on huudettava ystävillemme ja näytettävä taas
munkeilta.

Pian peittivät taas kapusongit noita rohkeita otsia, säteileviä
silmiä ja syviä arpia. Sitten alkoi kolmen- tai neljänkymmenen miehen
suuruinen munkkijoukko kolmen veljeksen johtamana lähetä hautaholvia.



44.

Chicot ensimäinen.


Kuningas oli vajonnut syvään hartauteen, ja se ennusti Guisen
herttuoiden suunnitelmille menestystä. Hän kävi hautakappelissa,
mukanaan koko veljeskunta, suuteli pyhäinarkkua ja löi kunkin
toimituksen lopussa rintoihinsa ja lauloi katumuspsalmeja.

Priori alotti kehotuksensa, ja niitä kuunteli kuningas katumusta
osottaen. Vihdoin priori kumarsi Henrikille ja virkkoi:

-- Sire, haluatteko nyt laskea maallisen kruununne iankaikkisen
jalkojen juureen?

-- Haluan, -- vastasi kuningas ja näytti hyvin liikutetulta. Hän oli
nyt tullut kopille, jonka kynnyksellä Gorenflot keikisteli.

-- Täälläkö? -- kysyi kuningas.

-- Juuri täällä, -- vastasi paksu munkki. Henrik astui koppiin ja
lausui liikutetulla äänellä:

-- _Hic portus salutis!_

-- Niin, vastasi priori, -- _tässä on pelastuksen satama._

-- Jättäkää meidät, -- sanoi Gorenflot, tehden majesteetillisen
liikkeen.

Heti sulkeutuivat kopin ovet ja saapuvilla olleet poistuivat.
Huomattuaan, että kopissa oli penkki, istahti kuningas siihen ja
nojasi kyynärpäillään polviinsa.

-- Vai olet sinä nyt täällä, Herodes, senkin pakana! Vai olet täällä,
Nebukadnezar! -- kirkui Gorenflot, asettaen leveät kätensä kupeilleen.

Kuningas näytti hämmästyneeltä ja sanoi:

-- Puhutteko minulle, veljeni?

-- Puhun, kenellekäs muulle? Voiko löytyä sellaisia soimaussanoja,
joita sinä et ansaitsisi?

-- Veljeni! -- mutisi kuningas.

-- Ah! Täällä ei sinulla ole mitään veljeä. Jo kauan olen minä
valmistanut puhetta... ja nyt minä sen sinulle pidän. Se on hyvien
saarnaajien tavan mukaan jaettu kolmeen jaostoon: Ensinnäkin
olet sinä suuri tyranni, toiseksi irstas heittiö ja kolmanneksi
viraltapantu hallitsija. Näistä kolmesta asiasta minä nyt tahdon
puhua.

-- Viraltapantuko, veli?... -- huudahti kuningas pimeästä sopestaan.

-- Niin, juuri nyt viraltapantu. Täällä eivät asiat olekaan niinkuin
Puolassa, etkä sinä pääse täältä pois.

-- Ansa! -- kirkui kuningas.

-- Voi, valoisilainen! Opi tuntemaan, että kuningaskin on vain
ihminen!

-- Tämähän on väkivaltaa, veli, selvää väkivaltaa!

-- Luuletko sitten, että me pidätämme sinut sääliäksemme sinua?

-- Te käytätte uskontoa väärin, veli.

-- Onko olemassa mitään uskontoa? -- huudahti Gorenflot.

-- Voi! -- huokasi kuningas. -- Kuinka voi pyhimys puhua tuollaista?
Te joudutte kadotukseen!

-- Kadotukseen ei jouduta!

-- Tehän puhutte kuin pakana, veljeni.

-- Kas niin, ei mitään siveyssaarnoja, valoisilainen! Oletko valmis?

-- Mihinkä?

-- Luopumaan kruunustasi. Minua on käsketty yllyttämään sinua siihen,
ja sen minä nyt teen.

-- Tehän teette kuolemansynnin.

-- Äh! -- virkahti Gorenflot, pirullinen hymy huulillaan. -- Minulla
on oikeus antaa syntejä anteeksi, ja minä annan itselleni tästä
synnistä jo etukäteen synninpäästön. No niin, veli valoisilainen,
luovu nyt vaan kiltisti kruunustasi!

-- Mistä?

-- Ranskan kruunusta.

-- Mieluummin kuolen.

-- Niinpä sitten kuoletkin... Kas, siinähän tulee priori. Tee pian
päätöksesi.

-- Minulla on kaartini ja ystäväni. Ne kyllä tulevat minua
puolustamaan.

-- Se on mahdollista. Mutta sitä ennen sinut tapetaan.

-- Antakaa minulle edes yksi minuutti ajatuksenaikaa.

-- Ei minuuttiakaan, ei sekuntiakaan!

-- Intonne on teille eduksi, veli, -- sanoi priori ja antoi
kuninkaalle merkin kädellään, ikäänkuin sanoakseen tälle: pyyntöönne
suostutaan. -- Sitten hän taas sulki oven.

Henrik vaipui syviin ajatuksiin.

-- No, -- sanoi Gorenflot, -- mitä kuuluu? Henrik oli istunut siinä
noin kymmenen minuuttia, kun joku koputti ovelle.

-- Se on tapahtunut, -- sanoi Gorenflot, -- hän suostuu.

Kuningas oli nyt kuulevinaan käytävästä jotain ilon ja hämmästyksen
sekaista hyminää.

-- Lukekaa hänelle asiakirja, -- lausui nyt muuan ääni, joka sai
kuninkaan hätkähtämään ja tahtomattaankin katsahtamaan ristikon
läpi. Muuan munkki ojensi kokoonkäärityn pergamenttilehden
Gorenflotille. Tämä luki sen kankeasti kuninkaalle. Kuninkaan tuska
näytti sanomattoman suurelta. Hän piteli kädellään otsaansa ja huusi
vaikertaen:

-- Mutta ellen nyt allekirjoita?

-- Siinä tapauksessa tulette kaksinverroin valmistamaan omaa
tuhoanne, jatkoi Guisen herttuan ääni. -- Pitäkää itseänne kuolleena
maailmalta elkääkä pakottako alamaisianne riistämään henkeä mieheltä,
joka on ollut heidän kuninkaanaan.

-- Minua ei voida koskaan pakottaa, -- sanoi Henrik.

-- Minä aavistin sitä, mutisi herttuatar synkin ja uhkaavin katsein.
Veljeni, jatkoi hän Mayennen puoleen kääntyen, -- antaa kaikkien
asestautua. Nyt on oltava valmiina.

-- Mihinkä? -- kysyi kuningas nöyrällä äänellä.

-- Kaikkeen, -- vastasi priori.

Kuninkaan epätoivo yhä enemmän ja enemmän lisääntyi.

-- Valoisilainen! -- huusi Gorenflot. -- Ennen minä vihasin sinua,
nyt minä sinua halveksin. No niin, allekirjoita heti, muuten saat
kuoleman minun omasta kädestäni!

-- Olkaa kärsivälliset! -- pyyteli kuningas. -- Sallikaa minun
jättäytyä korkeimman turviin!

-- Hän haluaa vielä jonkun aikaa miettiä, -- sanoi Gorenflot.

-- Annettakoon hänelle aikaa keskiyöhön asti, -- vastasi kardinaali.

-- Kiitos, sääliväinen ihminen! -- huudahti kuningas epätoivoissaan.
-- Palkitkoon sen sinulle jumala!

-- Hänellä on tosiaankin heikot aivot, -- virkkoi Guisen herttua, --
ja me teemme Ranskalle palveluksen erottamalla hänet kruunustaan.

Gorenflot oli alkanut syytää suustaan Henrikkiä vastaan mitä
katkerimpia soimauksia ja muistuttaa häntä kaikista hänen
hurjasteluistaan.

Äkkiä kuului luostarin ulkopuolelta kovaa jyrinää.

-- Vaiti! -- huusi Guisen herttua.

Syntyi mitä syvin hiljaisuus. Ja kohta kuultiin luostarin portilta
kaikuvia kumahduksia.

Mayenne juoksi sinnepäin niin nopeasti kuin lihavuudeltaan suinkin
pääsi.

-- Hyvät ystävät! -- huusi hän. -- Aseellinen joukko on portin
ulkopuolella.

-- Häntä on tultu noutamaan, -- sanoi herttuatar.

-- Siinä yksi syy siihen, että hänen on heti allekirjoitettava, --
huomautti kardinaali.

-- Kirjoita nimesi alle, valoisilainen, kirjoita nimesi! -- huusi
Gorenflot jylisevällä äänellä.

-- Tehän myönsitte minulle puoleen yöhön asti ajatusaikaa, -- sanoi
kuningas valittaen.

-- Vai muutat sinä mielipidettäsi, kun luulet saavasi apua, --
vastasi Gorenflot.

-- Tietysti on minulla mahdollisuus...

-- Tulla tapetuksi, niin kyllä, ellette heti allekirjoita, keskeytti
herttuatar kiivaalla ja käskevällä äänellä.

Gorenflot tarttui kuninkaan käteen ja ojensi hänelle kynän. Ulkoa
kuuluva melu yhä kasvoi.

-- Uusi joukko on piirittänyt oikeanpuoleisen rapun, -- ilmoitti
muuan munkki.

-- No niin, kirjoittakaa pian! -- huusivat Mayenne ja herttuatar
kärsimättömästi.

Kuningas tarttui kynään.

-- Sveitsiläiskaarti tulee, -- huudahti priori hengästyneenä. -- Se
on asettautunut kirkkomaan oikealle puolelle. Koko luostari on nyt
piiritetty.

-- Hyvä on. Me tulemme puolustautumaan, -- vastasi Mayennen herttua
päättäväisesti. -- Minkään linnoituksen, jolla on sellainen
panttivanki kuin meillä, ei koskaan tarvitse antautua armoille.

Hän on jo allekirjoittanut! -- ärjyi Gorenflot, kiskaisten
pergamentin Henrikin käsistä. Tämä kätki kasvonsa kapusonkiin.

-- No niin, -- nyt me olemme kuninkaita, -- sanoi kardinaali
herttualle. Pane hyvään talteen tämä kallisarvoinen asiakirja.

-- Mitä meidän on tehtävä? Mitä on tehtävä? -- huusi muuan
esiinjuokseva munkki, jonka kaapun alta huomasi selvästi aseellisen
ylimyksen. -- Crillon on saapunut ranskalaisine kaarteineen ja uhkaa
särkeä portit. Kuulkaa!... kuulkaa!...

-- Kuninkaan nimessä! -- kumahteli Crillonin kuuluva ääni. -- Avatkaa!

-- Nyt meillä ei enää ole mitään kuningasta, -- vastasi Gorenflot
eräästä ikkunasta.

-- Kuka sellaista väittää, lurjus? -- kysyi Crillon.

-- Minä, minä! -- huusi Gorenflot mitä röyhkeimmän ylpeästi.

-- Koettakaapa ampua tuota narria, -- sanoi Crillon sotilailleen, --
niin että hän saa muutamia kuulia vatsaansa.

Nähtyään kiväärejä ladattavan päästäytyi Gorenflot ikkunastaan ja
pudota mätskähti istualleen keskelle koppinsa lattiata.

-- Lyökää ovi sisään, ystäväni Crillon, -- kajahti silloin kesken
hiljaisuutta muuan hyvin tuttu ääni, ja se sai hiukset nousemaan
pystyyn käytävää vartioivilta niin vääriltä kuin oikeiltakin
munkeilta. Sanat lausui mies, joka oli sotamiesten rivien välitse
astunut ihan luostarin rapuille saakka.

-- Kyllä, teidän majesteettinne, -- vastasi Crillon ja löi jyriseviä
iskuja porttiin, niin että muurit vapisivat.

-- Mitä te tahdotte? -- kysyi priori, joka vapisevana oli ilmestynyt
erääseen ikkunaan.

-- Vai te se olette, arvoisa isä Toulon, -- sanoi sama ylevä ja
rauhallinen ääni. -- Antakaahan minulle takaisin narrini, joka lienee
jossain teidän kopissanne. Minulla on ikävä Chicotia. Louvressa
kaivataan häntä.

-- Ja minä, poikani, pidän oikein hauskaa, -- vastasi Chicot,
työntäen pois kapusonkin kasvoiltaan, ja alkoi tunkeutua munkkien
keskitse, jotka kauhusta huudahtaen väistyivät syrjään.

Guisen herttua luki nyt tuon vieläkin kostean allekirjoituksen, jonka
hän niin suurella vaivalla oli saanut käsiinsä. Se kuului:

_Chicot I._

-- Mitä kummaa! Chicot ensimäinen! -- huusi hän. -- Kuolema ja kirous!

-- Voi! Me olemme hukassa! -- änkytti kardinaali. -- Paetkaamme!

-- Hei! -- kirkui Chicot ja antoi vyötäröillään riippuvasta nuorasta
aimo iskuja puolipyörryksissä olevalle Gorenflotille. Hei!



45.

Korko ja pääoma.


Samassa kun salaliittolaiset olivat tunteneet oikean kuninkaan
muuttui heidän hämmästyksensä kauhuksi, ja Chicot I:sen
allekirjoittama luopumiskirja muutti heidän kauhunsa raivoksi.

Chicot heitti kaapunsa syrjään, pani kätensä ristiin rinnoilleen ja
jäi, Gorenflotin paetessa mikäli taisi, liikkumattomana paikoilleen
seisomaan.

Se oli hirvittävä hetki. Raivostuneet ylimykset syöksähtivät
gascognelaista kohti, aikoen kostaa tämän julman pilanteon.

Mutta tuo aseeton mies ja häneen ilvehtivät kasvonsa pidättivät heitä
ehkä enemmän kuin kardinaalin esitykset, joilla hän tahtoi huomauttaa
tovereitaan siitä, ettei Chicotin kuolema mitään hyödyttäisi, mutta
voisi sen heille sitävastoin julmasti kostaa kuningas, joka yksissä
tuumin narrinsa kanssa oli heille tämän kamalan ilveilyn järjestänyt.

Siitä johtui se, että tikarit ja miekat laskeutuivat alas Chicotin
edessä. Sillävälin kajahtelivat kuninkaan uhkaukset selvemmin,
ja kirveeniskut tiheämpään kumahtelivat. Näytti selvältä, ettei
portti voisi kauvemmin moista hyökkäystä kestää. Sitäpaitsi ei sitä
vähimmälläkään tavalla koetettu ehkäistä.

Hetken harkinnan jälkeen antoi senvuoksi Guisen herttua
peräytymismerkin. Se sai Chicotin hymyilemään, sillä niinä öinä,
jotka hän oli viettänyt luostarissa, oli hän tutkinut maanalaisen
käytävän, löytänyt oven ja ilmoittanut sen kuninkaalle, joka taas
puolestaan oli sijoittanut sinne sveitsiläiskaartin päällikön
Tocquenotin. Chicot saattoi siis jo edeltäpäin tietää, että
liigalaiset toinen toisensa jälkeen joutuisivat satimeen.

Kardinaali poistui ensin parinkymmenen ylimyksen kera. Senjälkeen
meni herttua, melkein yhtä monta munkkia mukanaan. Sitten Mayenne,
jota äärettömän suuri vatsansa ja raskas ruumiinsa pidättivät
viimeiseksi. Kun Mayenne ähkyen laahasi ruumistaan Gorenflotin kopin
ohi, ei Chicot enää hymyillyt. Hän nauroi niin, että piteli käsillään
vatsaansa.

Kymmenen minuutin ajan odotteli Chicot kuulevansa, kuinka liigalaiset
peräytettäisiin takaisin maanalaisesta! käytävästä, mutta hänen
suureksi kummakseen tuntuivatkin nämä poistuvan yhä kauvemmaksi.

Gascognelaisen mieleen pälkähti nyt muuan seikka, ja se sai hänet
nauramisen sijasta puremaan hammasta, sillä aika kului, eivätkä
liigalaiset palanneet. Olisivatko he ehkä huomanneet, että käytävän
suulla oli vartioita, ja kenties löytäneet toisen ulospääsytien?

Chicot oli juuri lähtemäisillään kopista, kun samassa ovelle
ilmestyi muodottoman lihava möhkäle, joka, alkaen kiemurrella hänen
jaloissaan, huusi:

-- Voi minua kurjaa! Voi hyvä herra Chicot! Antakaa minulle anteeksi!
Antakaa anteeksi!

-- Mitä ihmettä! -- ajatteli gascognelainen. -- Gorenflothan juoksi
pois ensimäisenä ja palaa nyt yksin, vaikka hänen jo pitäisi olla
matkan päässä.

-- Voi hyvä herra Chicot, armollinen herra Chicot, auttakaa minua! --
ulvoi munkki. - Antakaa anteeksi kelvottomalle ystävälle, joka katuu
tekoaan ja polvillaan rukoilee rikostaan anteeksi!

-- Mistä se johtuu, ettet sinä paennut toisten narrien mukana?

-- Koska minä en mahtunut samasta paikasta kuin toiset, sillä Herra
on vihassaan antanut minulle tämän onnettoman suuren ruumiin! Voi
sinua, onneton maha! sinä viheliäinen ihrapötsö! -- huusi munkki ja
löi molemmin käsin tuota surkuttelemaansa ruumiinosaa. -- Voi, miksi
minä en ole yhtä hintelä kuin te, herra Chicot! On kaunista, mutta
varsinkin onnellista olla heikko!

Chicot ei ymmärtänyt munkin vaikeroimisesta vähääkään.

Pääsivätkö siis toiset jostain ulos? -- kysyi Chicot jyrisevällä
äänellä. -- Pakenivatko ne muut?

-- Mitäpä niiden, herra Chicot, pitäisi sitten tehdä muuta! Tulisiko
heidän odottaa hirttonuoraa? Voi onneton vatsani!

-- Ole hiljaa, -- huusi Chicot, -- ja vastaa minulle! Gorenflot nousi
permannosta polvilleen.

-- Kysykää, herra Chicot, kysykää! Teillä on siihen oikeus.

-- Millä tavalla nuo muut pelastautuvat?

-- Ne juoksevat minkä käpälästä pääsevät.

-- Sen kyllä ymmärrän. Mutta mistä ne pääsivät ulos?

-- Eräästä reiästä.

-- Mistä reiästä, lurjus?

-- Se aukko on hautaholvissa.

-- Sitä tietäkö sinä kutsut maanalaiseksi käytäväksi!

-- En, paras herra Chicot. Maanalaisen käytävän suuta vartioidaan
ulkopuolelta. Samana hetkenä, jolloin suuri kardinaali Guise avasi
sen, kuuli hän jonkin sveitsiläisen sanovan: _mich dürstet_, ja se
kai merkitsee että: _minua janottaa_.

-- Helkkari vieköön! Kyllä minä tiedän mitä se merkitsee! Pakolaiset
ovat siis menneet toista tietä?

-- Ovat, herra Chicot, niinkuin jo sanoin, hautaholvin kautta.

-- Missä se holvi on?

-- Se lähtee pyhätöstä...

-- Sinä valehtelet. Jos he olisivat kulkeneet sen holvin kautta,
olisin minä nähnyt niiden menevän tästä ohitse.

-- Mutta, herra Chicot, juuri senvuoksi, ettei heillä ollut aikaa
tehdä tätä kierrosta, ovat he ryömineet aukosta?

-- Mistä aukosta?

-- Eräästä aukosta, jonka kautta valo pääsee puutarhasta holviin.

-- No, entä sitten?

-- Minut, joka olin liian paksu päästäkseni siitä läpi, kiskottiin
sääristä takaisin, koska olin toisten tiellä.

-- Mutta, -- huudahti äkkiä Chicot, ja hänen kasvonsa kirkastuivat,
-- ellet kerran sinä siitä mahtunut, niin...

-- En mahtunut, vaikka koetinkin kaikin voimin päästä aukosta, mikä
hyvin näkyy olkapäistäni ja rinnastani.

-- Hän, joka on vielä paksumpi kuin Gorenflot, ei siis myöskään voine
siitä päästä, -- ajatteli Chicot itsekseen.

-- Herra Chicot, mitä käskette?

-- Nouse ylös, raukka!

Munkki nousi viipymättä.

-- Saata minut aukolle.

-- Mihin vain haluatte, armollinen herra Chicot.

-- Kulje edellä, lurjus!

Gorenflot alkoi mennä niin pian kuin osasi, ja Chicot napsautteli
häntä kädessään olevalla köydellä. Munkki kiiruhti puutarhaan ja
kääntyi erääseen siellä olevaan tiheään puuryhmään, josta kuului
kumeita valitushuutoja.

-- Tuossa on aukko, -- virkkoi hän hengästyneenä.

Chicot meni sen luo ja näki jotain liikkuvan ruohokossa. Se oli
näköään kuin sellaisen otuksen takapuoli, jota Diogenes tavallisesti
kutsui kaksijalkaiseksi höyhenettömäksi kukoksi, ja sen vieressä oli
miekka ja munkinkaapu.

Näytti selvältä, että henkilö, joka niin onnettomasti oli joutunut
aukkoon, oli riisunut yltään kaiken, mikä lisäisi hänen tilavuuttaan,
niin että hän nyt oli verrattain ohuesti puettu, ja kuitenkin koki
hän, kuten Gorenflot vähän ennen oli tehnyt, äärettömästi ponnistella
päästäkseen aukosta läpi. Kiroillen alkoi hän ähkyä:

-- Mieluummin juoksisin kujanjuoksua koko kaartin halki. Ai, ai,
hyvät ystävät, elkää vetäkö niin kovasti. Minun täytyy päästä
hitaammin. Minusta kyllä tuntuu siltä, että minä tästä pääsen, mutta
se käy hitaasti.

-- Aa! Mayennen herttua! -- mutisi Chicot. -- Nyt hän on joutunut
loukkuun, kuten sanotaan.

-- Ei minua ilman syytä kutsuta Herkuleeksi, -- karjui aukosta karkea
ääni. -- Minä koetan saada irti muutaman kiven tästä muurista.

Hän ponnisteli tosiaankin niin kovasti, että muuan kivi alkoi liikkua.

Chicot tömisti nyt jaloillaan tannerta, saaden karkulaiset
otaksumaan, että siellä juostiin.

-- Nyt ne tulevat! -- kuului holvista huutoja.

-- Vai niin, -- huusi Chicot, ollen olevinaan hengästyksissään
juoksemisesta, -- vai sinä se oletkin, kurja munkki!

-- Elkää virkkako mitään, armollinen herra, -- mutistiin holvissa. --
Teitä luullaan Gorenflotiksi.

-- Haa, sinä jumalaton lurjus! Ja jokaisen sanansa painostukseksi
antoi Chicot, joka vihdoinkin oli päässyt niin kauvan kaipaamaansa
päämäärään, koko jäntevän kätensä voimalla köydestään iskuja siihen
osaan Mayennen ruumista, joka nyt niin mainiosti oli näkyvissä.

-- Olkaa hiljaa! -- kuului taas holvista huutoja. -- Hän pitää teitä
munkkina.

Mayenne päästikin vain hyvin hiljaisia huudahduksia, kokien kaikin
voimin saada kiveä irti.

-- Ah, sinä petturi! -- jatkoi Chicot. -- Kelvoton munkki! Juoppo,
iletys, irstas otus! Siinä saat, tuossa... tuossa!

-- Armoa! -- mutisi Gorenflot, joka tuskassaan luuli itse saavansa
nuo iskut, jotka nyt kohdistuivat Mayenneen. -- Armoa, herra Chicot!

Mutta Chicot, kaukana siitä että olisi hellittänyt, yhä vain kiihtyi
kostonhalussaan ja löi niin armottomasti, että Mayennen täytyi niin
paljo kuin hän jaksoikin hillitä itseään, päästää eräitä valittavia
ääniä.

-- Haa! -- huusi Chicot. -- Mistä syystä ei herra ole sallinut,
että minulla tässä edessäni, tuon kurjan munkinraadon sijasta olisi
Mayennen herttuan korkeasyntyinen ruumis, jolle olen velkaa joukon
iskuja seitsenvuotisen koron kanssa... kas siinä on... siinä on
sinulle... roisto!

-- Chicot! -- ulvoi herttua.

-- Minä itse, minä, Chicot, kuninkaan vähäpätöinen palvelija, jolla
on ainoastaan kaksi käsivartta, mutta joka tällä hetkellä soisi niitä
olevan sata.

Ja yhä kiihtyneempänä iski Chicot entistäkin tiukemmin. Tuskissaan
ponnisti kidutettu kaikki voimansa ja sai vihdoin kiven irti. Samassa
hän piestyin seljin pääsi solahtamaan ystäviensä syliin.



46.

Bussy ja Remy.


Kello oli yksitoista illalla. Anjoun herttua odotteli kärsimättömänä
sitä, että Guisen herttuan lähetti saapuisi ilmoittamaan hänelle
kuninkaan kruunustaluopumisen.

Yht'äkkiä hän kuuli pihalta hevosen kavioiden kapsetta. Hän riensi
katsomaan ikkunasta. Ratsastaja oli laskeutunut alas satulasta. Se
oli Bussy, joka kaartin kapteenina tuli ennen kohtaukseen menoaan
antamaan yön aikana käytettävää tunnussanaa.

Nähtyään tuon urhean, nuoren ylimyksen, jota vastaan hänellä ei
milloinkaan ollut ollut valittamisen syytä, sai hän hetkeksi
tunnonvaivoja. Mutta erään soihdun valaistuksessa näki hän Bussyn
kasvoilla säteilevän niin suurta iloa ja toivoa, että hänen koko
mustasukkainen harminsa jälleen heräsi.

Tietämättä sitä, että herttua häntä katseli, ilmoitti Bussy
tunnussanan, hyppäsi hevosensa selkään ja riensi nelisessä pois.

Hän ratsasti kotiinsa jättääkseen sinne hevosensa. Siellä hän tapasi
Remyn ja ilmoitti tälle aikovansa mennä Dianan luo. Nuori lääkäri
tarjoutui saattamaan häntä vähän matkaa.

-- Te voisitte joutua johonkin ikävään kohtaukseen kaduilla, herra
kreivi, -- sanoi hän.

Bussy hymyili.

-- Niinpä kyllä, armollinen herra, elkää naurako! Minä kyllä tiedän
sen, että te ette pelkää mitään ikävyyksiä ja että tohtori Remy on
heikko toveri. Mutta kahden henkilön kimppuun on vaikeampi käydä kuin
yhden. Ja sitäpaitsi tahdonkin tulla mukaanne antaakseni teille hyvän
neuvon.

-- Sinäkö, Remy? No, tule sitten. Me puhelemme Dianasta. Suurin
huvini on saada nähdä se nainen, jota rakastan, ja sitä lähinnä
suurin on saada puhua hänestä.

-- On olemassa ihmisiä, -- vastasi Remy -- jotka pitävät suurempana
huvina saada puhua rakastetustaan kuin nähdä hänet.

Bussy pisti kätensä nuoren tohtorin kainaloon ja niin he läksivät.

Remy huomautti nyt kreiviä huomispäiväisestä taistelusta ja kehoitti
häntä luopumaan kohtauksestaan kreivittären kanssa ja käymään
levolle. -- Tavallisesti taistellaan huonosti, jos on vähän nukuttu,
-- sanoi hän.

Bussy hymyili. Remy pysyi väitteissään.

-- Katsos, Remy, -- sanoi Bussy, -- kun käteni tarttuu miekkaan,
kiinnittyy se siihen niin lujasti että hermojänteet tuntuva käyvän
teräksen lujiksi ja taipuisiksi, kun taas teräs näyttää saavan eloa,
ikäänkuin se olisi lihaa ja verta. Sillä tavalla muuttuu miekkani
käsivarret ja käsivarteni miekaksi. Ymmärräthän, ettei silloin voi
olla kysymys väsymyksestä. Miekanterä ei väsy.

-- Voi, armollinen herra, -- väitti Remy, -- huomenna on kysymys
taistelusta sellaisesta kuin Herkuleen taistelu Anteusta
tai Theseuksen Minotaurusta vastaan, sanalla sanoen jostain
verrattomasta. Siitä tulee taistelu, jota vastaisuudessa tullaan
nimittämään Bussyn kamppailuksi, ja minä toivoisin, ettette te tässä
taistelujen taistelussa saisi naarmuakaan.

-- Ole huoletta, hyvä Remy. Sinä saat nähdä ihmeitä. Minä miekkailin
tänä aamuna neljän miekkailumestarin kanssa, eivätkä he kokonaisten
kahdeksan minuutin aikana saaneet kertaakaan minuun sattumaan, jota
vastoin minä olin repinyt heidän takkinsa siekaleiksi. Minä hypin
kuin tiikeri.

He olivat nyt tullet Saint-Antoinen kadulle.

-- Jää hyvästi! -- sanoi Bussy.

-- Enkö saa odotella teitä täällä?

-- Mitä se hyödyttäisi?

-- Tahtoisin tulla vakuutetuksi siitä, että te palaatte takaisin
ennen kello kahta, niin että teille jäisi ainakin neljä tai viisi
tuntia nukkumisaikaa ennen taistelua.

-- Mutta entä jos minä annan siihen kunniasanani?

-- Siinä tapauksessa olen levollinen. Enhän toki saata epäillä Bussyn
kunniasanaa.

-- Hyv'on! Minä annan sen sinulle. Kahden tunnin kuluttua olen kotona.

Remy kuljeskeli filosofisin mietelmin pitkin autioita katuja Bussyn
palatsille päin. Mutta hänen juuri käännähtäessään Place Beaudoyerin
kadulle huomasi hän viisi kauhtanoihin kääriytynyttä aseellista
miestä tulevan vastaansa.

Viiden henkilön ulkona olo näin myöhään oli jotain tavatonta. Hän
hiipi senvuoksi erään nurkkauksen taa.

Kun nuo viisi miestä olivat ehtineet hänestä kymmenen askeleen
päähän, pysähtyivät he ja neljä niistä, sanottuaan ystävällisesti
hyvää yötä, meni tiehensä, mutta viides jäi siihen miettiväisenä
seisomaan. Samassa kuu pääsi pilkistämään pilven takaa ja valaisemaan
tuon yökulkijan kasvot.

-- Herra Saint-Luc! -- huudahti Remy. Kuultuaan nimeään mainittavan
kohotti Saint-Luc päätään ja huomasi miehen lähestyvän.

-- Remy! -- huudahti nyt vuorostaan Saint-Luc.

-- Minä itse, -- vastasi tohtori, -- ja olen onnellinen senvuoksi,
ettei minun tarvitse lisätä: teidän palvelijanne, koskapa te näytte
olevan vallan terve. Onko sopimatonta kysyä, mikä on saanut teidät
lähtemään Louvresta näin myöhään yöllä?

-- Asia on sellainen, rakas tohtorini, että minä kuninkaan käskystä
olen kierrellyt ympäri kaupunkia selittääkseni, jos minulta
kyseltäisiin hänen majesteettinsa kruunustaluopumisesta, ettei siinä
ole lainkaan perää.

-- No?

-- Ei ainoakaan ihminen ole sanonut sanaakaan. Ja kun jo pian on
keskiyö enkä minä ole kohdannut ketään muuta kuin Monsoreaun kreivin,
niin päästin ystäväni menemään kotiinsa.

-- Kuinka! Monsoreaunko? Oletteko tavannut hänet?

-- Olen. Hänellä oli kymmenen tai kaksitoista asestettua miestä
mukanaan.

-- Merkillistä! Hänenhän olisi pitänyt olla Compiègnessä!

-- Niin olisi pitänyt, mutta hän ei ole siellä.

-- Entä kuninkaan käsky?

-- Kuka tottelee kuningasta?

-- Tunsiko hän teidät?

-- Niin luulen.

-- Ja oliko teitä vain viisi?

-- Niin, minä ja ystäväni.

-- Eikö hän käynyt teidän kimppuunne.

-- Ei, hän minua päinvastoin väisti, ja se minua kovasti ihmetytti,
sillä minä jo odotin, että siitä tulisi aikamoinen yhteenotto.

-- Minne päin hän läksi?

-- Tixeranderien kadulle.

-- Voi hyvä jumala! -- huudahti Remy.

-- Mistä on kysymys? -- kysäsi Saint-Luc hämmästyneenä.

-- Mikä onnettomuus! Kreivi Bussy!

-- Mitä tarkoitatte, Remy? Tiedättehän, että minä olen hänen
ystävänsä.

-- Voi! Kreivi Bussy otaksui Monsoreaun menneen Compiègneen, ja nyt
on Bussy kreivittären luona.

-- Hm, tämähän alkaa tuntua hyvin vakavalta.

-- Niin, -- jatkoi Remy. -- Monsoreaussa on ihan varmaan syttynyt
epäluuloja ja hän on vain teeskennellyt matkustavansa Compiègneen.

-- Odottakaahan vähän -- virkkoi Saint-Luc ja löi kädellään otsaansa.
-- Anjoun herttualla on sormensa tässä pelissä.

-- Mutta Anjoun herttuahan itse juuri tänä aamuna metsästysretkeä
ehdotteli.

-- Sitäkin suurempi syy. Onko teillä hyvät keuhkot, paras Remy?

-- On, niinkuin palkeet.

-- Juoskaamme siis kaikin voimin. Tehän tunnette talon?

-- Tunnen.

-- Juoskaa siis minun edelläni ja näyttäkää tietä. Nuoret miehet
alkoivat juosta niin nopeasti, että heidän juoksunsa olisi ollut
kunniaksi kahdelle ahdistetulle hirvellekin.

-- Onkohan Monsoreau paljokin meistä edellä? -- kysyi Remy.

-- Noin neljännestunnin matkan edellä, -- vastasi Saint-Luc ja
hyppäsi viiden jalan korkuisen kiviröykkiön yli.

-- Kunhan vain emme tulisi perille liian myöhään, -- virkkoi Remy ja
veti miekan tupestaan.



47.

Murha.


Ilman arkuutta ja epäilyä oli Diana ottanut Bussyn vastaan, sillä hän
oli vakuutettu miehensä poismatkustamisesta.

Ei milloinkaan ennen ollut tuo nuori nainen ollut iloisempi, ei
koskaan ollut Bussy tuntenut itseään onnellisemmaksi.

Diana ajatteli kuitenkin uhkaavaa huomispäivää ja kuvaili tuolle
nuorelle miehelle, että tämän elämä oli hänenkin elämänsä.
Voittaminen ei yksin riittäisi. Bussyn täytyisi voitettuaan paeta
kuninkaan vihaa, sillä Henrik ei kaiketikaan koskaan antaisi
voittajalle anteeksi suosikkiensa tappiota tahi kuolemaa.

-- Voi, -- virkkoi Diana, kietoen käsivartensa rakastajansa
kaulaan ja katsellen tämän kauniita piirteitä. -- Etkö ole Ranskan
urhoollisin ylimys? Miksi sinun siis tarvitsee ajatella kunniasi
kartuttamista? Sinä jo olet niin ylempänä kaikkia muita, ettei ole
ylevää pyrkiä vieläkin kuuluisammaksi. Ethän sinä halua miellyttää
muita naisia, sillä sinähän rakastat minua ja pelkäisit kadottavasi
minut ainaiseksi, eikö niin? Ludvig? Ole arka elämästäsi! Minä en
sano sinulle: ajattele kuolemaa, sillä ei ainoakaan mies ole kyllin
voimakas, riittävän mahtava, surmaamaan minun Ludvigiani muuten kuin
petoksen kautta. Mutta voihan tulla haavoitetuksi, sinähän tiedät
sen, koska minä saan kiittää haavaa siitä, että olen oppinut sinut
tuntemaan.

-- Ole huoletta, -- vastasi Bussy hymyillen. -- Minä pidän varani,
niin ettei minua rumenneta.

-- Ajattelepas, mitä tuskaa tuntisitkaan, jos näkisit minun palaavan
haavoitettuna ja verisenä! No niin! Samaa tuskaa tulisin minäkin
tuntemaan, jos sinut verisenä näkisin. Ole varovainen, urhea
leijonani. Siinä kaikki, mitä sinulta pyydän.

-- Olen, Dianani, -- vastasi Bussy.

-- Voi, Ludvig! Sinä vastaat kuulematta mitä minä puhun. Sinä
katselet minua välittämättä siitä että minä puhun.

-- Niin, minä katselen, miten kaunis sinä olet.

-- Elä nyt ajattele minua. Muista, että asia koskee sinua, sinun
elämääsi, meidän elämäämme. Minä aion nyt sanoa sinulle jotain, mikä
tekee sinut, ei tosin voimakkaammaksi, mutta ainakin varovaisemmaksi.
Minä aion rohkastautua itse katselemaan sinun taisteluasi.

-- Sinäkö?

-- Niin, minä tahdon sen nähdä.

-- Se on mahdotonta, Diana.

-- Ei ole. Kuulehan! Sinä tiedät, että tässä viereisessä huoneessa
on ikkuna pihanpuolella, ja siitä ikkunasta avautuu näköala
Tournellesille.

-- Kyllä, minä muistan sen. Se on noin kaksikymmentä jalkaa korkealla
ja sen alapuolella on rauta-aidake.

-- Tuosta ikkunasta voin sinut nähdä. Asettaudu sellaiseen
asemaan, että sinut näen. Silloin tiedät minun olevan ikkunassa.
Voitpa nähdäkin minut... mutta mitä minä, houkkio, puhunkaan!
Vastustajillasi saattaisi olla jotain etua sinun hajamielisyydestäsi.

Niin, hän ehkä voisi minut surmata sill'aikaa kun minä sinua
katselisin, -- virkkoi Bussy. -- Jos minut olisi tuomittu kuolemaan
ja minä itse saisin valita kuolintavan, niin valitsisin juuri
sellaisen.

-- Mutta eihän nyt ole kysymyksessä kuoleminen. Päinvastoin on
kysymys elämisestä.

-- Ja minä tulen elämään, ole huoletta. Sitäpaitsi on minulla hyvät
taistelutoverit. Sinä et tunne minun ystäviäni, mutta minä ne tunnen.

-- Hyvä on. Minä uskon sinua, rakkaani, mutta kuuntelehan nyt minua
ja lupaa totella.

-- Kyllä, kunhan vain et käske minun jättämään sinua.

-- Juuri sitä aioin sinulta pyytää. Minä vetoan sinun järkeesi.

-- Niinpä ei sinun itsesi olisi pitänyt sitä minulta riistää.

-- Ei mitään korusanoja, kaunis ylimykseni, vaan tottelevaisuutta.
Tottelevaisuudella osoitetaan parhaiten rakkautta.

-- Käske siis.

-- Sinun täytyy erota minusta. Sinun tulee nukkua.

-- Voi, nytkö jo?

-- Minä tahdon rukoilla jumalaa puolestasi ja sitten syleilet sinä
minua jäähyväisiksi.

-- Mutta sinuahan olisikin rukoiltava, niinkuin rukoillaan enkeleitä.

-- No etkö sitten usko, että enkelit rukoilevat jumalaa? -- virkkoi
Diana ja lankesi polvilleen.

Sydämensä syvyydestä ja katse korkeuteen tähdättynä rukoili hän
sitten:

Herra, jos tahdot, että sinun palvelijattaresi on elävä onnellisena
eikä hänen toivottomuudessaan tarvitse etsiä kuolemaa, niin suojele
häntä, jonka olet johdattanut minun tielleni, niin että voisin
rakastaa vain häntä, vain häntä!

Hän oli parahiksi saanut lausutuiksi nuo sanat, ja Bussy oli hieman
kumartunut kietoakseen kätensä hänen ympärilleen ja suudellakseen
hänen otsaansa, kun äkkiä ikkunaruudut helisivät ja kolme asestettua
miestä ilmestyi balkongille samalla kun neljäs kiipesi kallerialle.

Viimeksimainitun kasvoilla oli naamari. Oikeassa kädessään oli
hänellä pistooli, vasemmassa paljastettu miekka.

Bussy seisoi silmänräpäyksen ajan liikkumattomana ja Dianan päästämän
kauhunhuudon jähmetyttämänä. Samalla oli Diana kietonut kätensä
Bussyn kaulaan.

Naamioitu mies antoi merkin. Hänen kolme toveriaan tulivat pari
askelta lähemmäksi Yhdellä niistä oli aseenaan pyssy.

Vasemmalla kädellään siirsi Bussy äkisti Dianan syrjään ja veti
oikealla miekkansa esiin.

-- Eteenpäin, eteenpäin, urhoni! -- huusi haudankaikuva ääni
samettinaamion alta. -- Hän on kauhusta puolikuollut. Pelko on hänet
surmannut.

-- Sinä erehdyt, -- sanoi Bussy. -- En ole koskaan ollut pelkuri.

Diana aikoi tulla hänen lähelleen.

-- Mene syrjään, Diana! -- sanoi Bussy. Mutta kehotusta tottelematta
kiersi Diana toistamiseen käsivartensa hänen kaulaansa.

-- Tahdotko, että he surmaavat minut? - mutisi Bussy.

Diana väistyi nyt sivulle. Hän huomasi, ettei hän tuolla tavalla
voisi auttaa rakastajaansa.

-- Ahaa! -- virkkoi äskeinen kolkko ääni. -- Sehän onkin herra Bussy.
Enpä minä, hullu, olisi tuota uskonut. Toden totta, hyvä, kelpo
ystävä!

Bussy oli vaiti ja puri huultaan ja katseli ympäriltään
puolustusesineitä.

-- Hän on saanut tietää, -- jatkoi pilkallisesti sama synkkä ääni,
-- että ylihovijahtimestari on poissa ja on jättänyt vaimonsa yksin,
minkävuoksi hän on tullut pitämään tälle seuraa. Miten hyvä, mainio
ystävä herra Bussy onkaan!

-- Aah? Vai te se olette, herra Monsoreau! -- virkahti Bussy. --
Hyvä on! Poistakaa naamarinne! Minä tiedän nyt, kenen kanssa olen
tekemisissä.

-- Olkoon menneeksi, -- vastasi Monsoreau ja heitti kauvas mustan
samettinaamarinsa. Diana päästi heikon huudahduksen. Monsoreau oli
kalmankalpea ja hänen hymynsä muistutti pahan hengen hymyä.

-- Kas niin, hyvä herra, -- lausui Bussy, -- tehkäämme tästä loppu.
Minä en pidä meluamisesta. Puheiden pito ehkä soveltuu Homeroksen
urhoille ennen taisteluun menoa. Mutta minä olen vain pelkkä ihminen,
kuitenkin sellainen ihminen, joka ei pelkää. Käykää siis minun
kimppuuni tahi antakaa minun mennä.

Monsoreau vastasi pilkkanaurulla, ja se sai Dianan vapisemaan, mutta
Bussyssa se synnytti mitä kiehuvinta vihaa.

-- Antakaa minun poistua! -- toisti nuori mies ja tunsi veren
kohoavan sydämestä päähän.

-- Ohoo! -- vastasi Monsoreau. -- Vai poistua! Mitä sillä
tarkoitatte, herra Bussy?

-- Mitelkäämme sitten miekkojamme ja tehkäämme selvä asiasta. Minun
täytyy päästä kotiini, ja minä asun kaukana täältä.

-- Eipähän! Te tulette jäämään tänne! Sillävälin näkyi kahden muun
miehen päät balkongin ristikon takaa. He astuivat nyt sisälle ja
asettautuivat toveriensa viereen.

-- Neljä ja kaksi on yhteensä kuusi, -- sanoi Bussy. -- Missä ovat
muut?

-- Ne odottavat oven ulkopuolella, -- vastasi Monsoreau.

Diana vaipui polvilleen ja niin paljo kuin hän koettikin hillitä
nyyhkytystään, kuuli Bussy sen kuitenkin. Hän loi pikaisen silmäyksen
ensin Dianaan, sitten kreiviin.

-- Paras kreivi, -- virkkoi hän hetkisen harkittuaan, -- te tiedätte,
että minä olen rehellinen mies.

-- Kyllä, -- vastasi Monsoreau, -- te olette rehellinen mies samalla
tavalla kuin tuo rouva on rehellinen nainen.

-- Hyvä on, hyvä herra, se on kovaa, mutta ansaittua, ja kaikki vielä
sovitetaan. Mutta huomenna on minulla muuan asia selvitettävänä
noiden neljän ylimyksen kanssa, jotka te tunnette. Ja koska heillä
on etuoikeus, pyydän minä saada tänä iltana väistyä syrjään ja annan
teille kunniasanani siihen, että voitte sen jälkeen tavata minut,
missä haluatte.

Monsoreau kohautti olkapäitään.

-- Kuulkaahan, -- jatkoi Bussy, -- minä vannon kautta jumalan
kuuluvani teille sittenkun olen taistellut herrojen Schombergin,
Quéluksen, Maugironin ja d'Epernonin kanssa. Jos he surmaavat minut,
silloinhan te saatte hyvityksen heidän kätensä kautta. Mutta jos taas
minä heidät surmaan, on teillä itsellänne tilaisuus kostaa.

Monsoreau kääntyi miestensä puoleen.

-- Reippaasti eteenpäin, urhoni! -- huusi hän.

-- Ahaa, minä erehdyinkin! -- sanoi Bussy. -- Tässä ei näy olevankaan
kysymyksessä kaksintaistelu, vaan murha.

-- Kuten haluatte.

-- Näen, että me olemme pettyneet toistemme suhteen. Mutta varokaa
itseänne, varokaa itseänne. Anjoun herttua saattaa julmistua asiasta.

-- Ja kuitenkin on hän itse minut lähettänyt. Bussy värisi ja Diana
kohotti vaikerrellen kätensä korkeutta kohti.

-- Jos niin on, -- vastasi Bussy, -- niin täytyy minun turvautua
Bussyyn yksinään eli vain itseeni. Pitäkää miehuullisesti puolianne,
sankarit!

Ja kuin kädenkäänteessä hän löi kumoon rukoustuolin, veti sen
pöydälle ja heitti vielä sen päälle erään tuolin, niin että hän
muutamassa silmänräpäyksessä oli saanut järjestetyksi itselleen
jonkinlaisen suojamuurin itsensä ja vihollistensa välille. Tämä
liike oli ollut niin nopea, että pyssystä ammuttu kuula sattui vain
rukoustuoliin ja tarttui siihen kiinni. Sillävälin Bussy kaatoi vielä
erään Frans I:n aikaisen pöydän, lisäten siten suojusvarustustaan.

Diana, joka nyt oli suojassa hyökkääjiltä, ymmärsi, ettei hän voisi
muuten kuin rukouksien kautta auttaa rakastajaansa: hän senvuoksi
rukoili ylen hartaasti. Bussy loi katseen ensin häneen, sitten tuohon
tilapäiseen varustukseensa ja virkkoi:

-- Nyt eteenpäin! Mutta minun miekkani pistää. Varokaa itseänne!

Monsoreaun yllytyksestä tekivät roistot liikkeen leijonaa kohti.
Tämä odotteli niitä palavin katsein. Muuan niistä ojensi kätensä
vetääkseen pois rukoustuolin, mutta ennenkuin hän ehti sitä
koskeakaan, halkaisi Bussyn miekka hänen kätensä aina olkapäähän asti.

Mies päästi huudon ja kompuroi ikkunan luo.

Bussy kuuli nyt nopeita askeleita käytävästä ja pelkäsi jäävänsä
kahden tulen väliin. Hän riensi ovelle sulkemaan reikeliä, mutta
se ehtikin avautua ennen. Bussy peräytyi askeleen asettautuakseen
vastarintaan sekä entisiä että uusia vihollisiaan vastaan.

Kaksi miestä syöksähti ovesta sisälle.

-- Voi, rakas isäntä! -- huusi hyvin tuttu ääni. -- Tulemmeko liian
myöhään?

-- Remy! -- huudahti Bussy.

-- Luulenpa, -- huusi toinen ääni, -- että täällä ollaan murhaamassa!

Bussy tunsi tuon äänen ja päästi ilohuudon.

-- Saint-Luc!

-- Minä itse, hyvä ystävä.

-- Ahaa! -- virkahti Bussy. -- Arvelenpa nyt, paras herra Monsoreau,
että teette viisaimmin antaessanne meidän mennä, sillä ellette nyt
lähde pois tieltä, tulemme me kulkemaan teidän ruumiittenne yli.

-- Kolme miestä tänne! -- kirkui Monsoreau.

Kolme uutta roistoa ilmestyi balkongille.

-- Kas vaan! Luulenpa niitä olevan kokonaisen armeijan! -- virkkoi
ilveillen Saint-Luc.

-- Suuri jumala, varjele häntä! -- rukoili Diana.

-- Kurja! -- huusi Monsoreau ja riensi lähemmäksi lyödäkseen häntä.

Mutta Bussy näki tuon liikkeen ja notkeana kuin tiikeri hyppäsi
yhdellä ainoalla loikkauksella yli suojavarustuksensa. Hänen
miekkansa sattui Monsoreaun miekkaan ja satutti tätä kaulaan,
mutta välimatka oli liian pitkä, ja ylihovijahtimestari pääsi vain
vähäisellä naarmulla.

Viisi miestä hyökkäsi nyt Bussyn päälle. Yksi niistä kaatui heti
Saint-Luc'in miekasta.

-- Eteenpäin! -- huusi Remy.

-- Ei, Remy! -- sanoi Bussy. -- Ota ja vie pois Diana!

Monsoreau päästi karjunnan ja tempaisi pistoolin eräältä lähinnä
seisovalta.

Remy epäröi.

-- Mutta entäpä te itse? -- väitti hän.

-- Vie vain pois hänet, vie pois hänet! -- huusi Bussy. -- Minä jätän
hänet sinun huostaasi.

-- Voi hyvä jumala! -- mutisi Diana. -- Voi jumala, auta häntä!

-- Tulkaa, rouva, -- sanoi Remy.

-- En koskaan, en milloinkaan minä häntä hylkää.

Remy nosti hänet syliinsä.

-- Auta, Bussy! -- huusi Diana. -- Auta!

Naisparka houraili. Hän ei enää voinut erottaa ystävää vihollisesta...

-- Mene, mene, -- vastasi Bussy. -- Minä tulen sitten luoksesi.

-- Kyllä, kyllä! -- ulvoi Monsoreau. -- Sen kyllä uskon.

Samassa laukaistiin pyssy.

Bussy huomasi Remyn horjahtelevan ja kaatuvan ja samalla kaatavan
Dianan mukanaan. Bussylta pääsi tuskanhuuto.

-- Ei se ollut mitään, -- sammalsi Remy. -- Minä vain sain kuulan.
Hän on vahingoittumaton.

Bussy käännähti heti ympäri ja samassa heittäytyi kolme miestä hänen
päällensä. Mutta Saint-Luc syöksähti Bussyn ja noiden kolmen väliin.
Niistä yksi kaatui. Toiset kaksi peräytyivät takaisin.

-- Saint-Luc! -- pyysi Bussy. -- Saint-Luc, sen naisen nimessä, jota
rakastat, vannotan minä sinun pelastamaan Dianan!

-- Entä sinä itse?

-- Minä olen mies.

Saint-Luc kiiruhti nyt Dianan luo, joka oli kohottautunut polvilleen,
otti hänet syliinsä ja poistui ovesta.

-- Tännepäin! -- huusi Monsoreau. -- Tänne te miehet, jotka olette
rapuilla!

-- Haa, roisto! Haa, kurja konna! -- ärjyi Bussy.

Monsoreau vetäytyi miestensä taa. Bussy teki pari hyökkäystä. Ensi
kerralla hän lävisti erään pään, toisella kerralla muutaman rinnan.

-- Tämä tekee meille hieman parempaa tilaa, -- sanoi hän, peräytyen
varustuksensa suojaan.

-- Paetkaa! mutisi Remy. -- Paetkaa armollinen herra!

-- Minäkö pakenisin murhaajia! -- huusi Bussy ja kumartuen nuoren
miehen puoleen kuiskasi:

-- Diana täytyy pelastaa. Mutta sano, Remy, mihin paikkaan olet
haavoittunut?

-- Pitäkää varanne! -- sanoi Remy. -- Pitäkää varanne!

Neljä miestä syöksähti nyt todellakin ovesta rapuille. Bussy, huomasi
olevansa saarrettu kahdelta taholta. Mutta hänessä eli vain yksi
ainoa ajatus.

-- Diana! -- huusi hän. -- Diana!

Ja silmänräpäystäkään hukkaamatta hyökkäsi hän samassa noita neljää
miestä vastaan. Niistä kaksi kaatui, toinen haavottuneena, toinen
kuolleena. Sitten hän, Monsoreaun lähestyessä, vetäytyi taas takaisin
varustukseensa.

-- Vetäkää haka kiinni! -- huusi Monsoreau. -- Ja vääntäkää avainta.
Me saamme hänet kiinni.

Viimeiset voimansa ponnistaen oli Remy sillävälin laahautunut Bussyn
jalkoihin, lisäten siten ruumiillaan varustusta.

Syntyi hetken väliaika.

Huojuvin polvin, ruumis seinässä kiinni, käsivarsi taivutettuna ja
miekankärki alaspainettuna seisoi Bussy ja katseli ympärilleen.

Seitsemän miestä virui lattialla, yhdeksän taistelijaa oli vielä
jälellä.

Bussy laski niiden luvun muutamassa silmäyksessä. Mutta nähdessään
yhdeksän miekkaa välähtelevän, kuullessaan Monsoreaun yllyttävän
miehiään, tuntiessaan jalkainsa liukahtelevan veressä tuntui tuosta
urhoollisesta sankarista, joka ei koskaan ollut tuntenut pelkoa,
siltä kuin tuntuisi kuoleman kuva uhkaavana siinä hänen edessään ja
viittaili hänelle kamalin irvistyksin.

-- Yhdeksästä, -- ajatteli hän, -- voin tosin vielä surmata viisi,
mutta jälellejäävät neljä tulevat surmaamaan minut. Voimani saattavat
riittää vielä kymmeneksi minuutiksi. Hyvä on! Näinä kymmenenä
minuuttina tahdon minä tehdä sellaista, mitä ainoakaan ihminen ei
vielä ole tehnyt -- eikä tule tekemään.

Riisuttuaan viittansa ja käärittyään sen kuin kilveksi vasemman
käsivartensa ympärille, syöksähti hän keskelle huonetta, ikäänkuin ei
hänen arvolleen soveltuisi enää taistella suojassa. Siinä hän kohtasi
joukon miekkoja, ja niiden kanssa hänen miekkansa terä kiemurteli
kuin kyy. Kolme kertaa oli hän hyökännyt, kolmasti oli hänen
miekkansa sattunut, ja haalea verivirta valui pitkin miekanterää
hänen rystyilleen. Sillä aikaa oli hän väistänyt parikymmentä
vimmattua iskua. Hänen viittansa oli repeytynyt rääsyiksi.

Murhamiehet vaihtoivat taistelutapansa, nähtyään yhden toverinsa
kaatuvan ja kolmannen peräytyvän. He lakkasivat käyttämästä
miekkojaan. Toiset ahdistivat häntä pyssyjensä perillä, toiset
laukaisivat pistoolinsa, jotka vielä olivat olleet laukaisematta,
mutta hän väisti taitavasti kuulat joko heittäytymällä sivulle tai
kumartumalla alas. Tuona ratkaisevana hetkenä näytti hänen olentonsa
moninkertaistuneen, sillä hän ei ainoastaan nähnyt, kuullut ja
toiminut, vaan hän myöskin arvasi vainoojiensa salaisimmat ajatukset.

Hänet valtasi nyt ajatus, että hän, jos surmaisi Monsoreaun, tulisi
taistelu päättymään. Senvuoksi hän hakikin tätä murhamiestensä
seasta. Mutta tämä, ollen yhtä rauhallinen kuin Bussy oli kiihkeä,
tyytyi vain lataamaan pistooleita miehilleen tai laukaisi niitä
taistelijain takaa.

Mutta Bussylle oli helppoa raivata tietään. Hän hyökkäsi roistojen
keskeen, jotka samassa peräytyivät, niin että hän oli kasvot
vastatusten Monsoreaun kanssa. Tämä tähtäsi ja ampui Bussyä kohti
laukauksen. Kuula sattui Bussyn miekan terään ja taittoi sen pari
tuumaa kahvan yläpuolelta.

-- Aseeton! -- huusi Monsoreau. Aseeton! Bussy peräytyi pari askelta
ja tarttui miekkansa katkenneeseen terään. Silmänräpäyksessä oli se
hänellä kädessään, nenäliina sen suojaksi käärittynä.

Taistelu alkoi nyt uudelleen ja tarjosi harvinaisen näyn. Melkein
aseeton mies taisteli yksinään kuutta hyvin asestettua miestä
vastaan, suojanaan kymmenestä ruumiista muodostunut valli.

Kamppailu muodostui nyt entistään hirvittävämmäksi. Monsoreau,
aavistaen Bussyn haluavan saada itselleen uuden aseen, järjesti
kaikki miehensä hyökkäämään Bussyn kimppuun. Bussy joutui
saarroksiin. Tylsä, rikkinäinen teränpuolikas vavahteli hänen
kädessään. Väsymys alkoi jäykistää hänen käsivarttaan ja hän katsahti
epätoivoissaan ympärilleen, kun äkkiä muuan hänen jaloissaan oleva
ruumis sai eloa, nousi polvilleen ja ojensi hänelle eheän miekan.
Se oli Remy, joka täten viimeisenä ponnistuksenaan osotti Bussylle
uskollisuuttaan.

Bussy päästi ilohuudon ja vetäytyi äkkiä takaperin irroittaakseen
nenäliinan kädestään ja heittääkseen katkenneen terän luotaan.

Sillävälin hiipi Monsoreau Remyn luo ja laukasi pistoolinsa suoraan
tämän päähän. Remy retkahti permannolle kuolleena.

Bussy tämän huomattuaan huusi tai oikeammin sanoen karjui. Kun
hän taas oli saanut puolustamismahdollisuuden, palasivat hänen
voimansakin. Hänen miekkansa viuhusi ainaisena ympyränä ja puhkaisi
milloin käden, milloin ohimon.

Nyt oli ovi vapaa. Nopeana ja notkeana hän hyökkäsi sitä kohti,
koettaen painollaan murtaa sen auki. Mutta reikelit pitivät.

Väsähtäneenä siitä laski Bussy oikean käsivartensa alas ja koitti
vasemmalla kädellään vetää reikeliä auki, kääntäen selkänsä oveen
päin ja kasvonsa roistoihin. Silloin hän sai luodin reiteensä ja
kaksi pistoa lonkkiinsa, mutta hänen oli onnistunut saada reikeli
vedetyksi ja avainta väännetyksi. Riemuiten hän pisti nyt kuoliaaksi
lähimmän roiston, hyökkäsi Monsoreauta kohti ja iski häntä rintaan.
Monsoreau alkoi kiroilla.

-- Ah! -- huudahti Bussy avatessaan ovea. -- Alanpa jo luulla
pääseväni täältä pois.

Neljä jälellejäänyttä roistoa heittivät nyt pois aseensa ja
tarttuivat käsin kiinni Bussyyn. He eivät kyenneet haavottamaan
häntä miekoillaan, sillä hänen ihmeteltävä taituruutensa teki hänet
haavoittumattomaksi. He senvuoksi koettivat saada hänet kuristetuksi.
Mutta miekankahvalla ja terällä iskien sai Bussy sen estetyksi.
Kahdesti tuli taas Monsoreaukin lähemmäksi ja kahdesti hän myös
haavottui.

Kolme miestä oli nyt tarttunut kiinni Bussyn miekkaan ja ne saivat
sen riistetyksi hänen käsistään. Silloin hän tarttui puiseen tuoliin
ja löi sillä kaksi miehistä maahan, mutta kolmannen olkapäähän
sattuessaan tuoli murtui. Mies jäi pystyyn ja iski tikarin Bussyn
rintaan. Bussy tarttui häntä ranteeseen, veti tikarin haavasta
ja käänsi sen terän vastustajaansa kohti ja pakotti hänet siten
lävistämään itsensä. Viimeinen miehistä hyppäsi ulos ikkunasta. Bussy
otti pari askelta seuratakseen häntä, mutta ruumiitten keskessä
makaava Monsoreau nousi nyt vuorostaan ylös ja iski veitsen hänen
polveensa.

Bussy huudahti tuskasta ja haki katseillaan miekkaa ja, sellaisen
saatuansa, työnsi sen niin rajusti ylihovijahtimestarin rintaan, että
se lävisti Monsoreaun, nauliten tämän kiinni lattiaan.

-- Haa! huusi Bussy. -- En tiedä, täytyykö minunkin tässä paikassa
kuolla, mutta ainakin olen minä nähnyt sinun kuolevan.

Monsoreau aikoi vastata, mutta heitti siinä samassa henkensä.

Bussy laahautui nyt käytävään. Veri purskahti nyt polvesta ja
reidestä. Hän katsahti vielä viimeisen kerran ympärilleen.

Kuu pääsi samassa paistamaan pilven lomasta ja sen säteet
valaisivat tuota veren vallassa olevaa huonetta. Säteet kuvastuivat
ikkunaruutuihin, hopeoiden rikkirevityt, kuulanreikien täyttämät
seinät ja valaisten noita kalpeita kasvoja, joille vielä
kuolemassakin oli jäänyt murhamiehen kamala, uhkaava ilme. Nähdessään
tuon taistelukentän, johon hän itse oli niin paljon kuolemaa
kylvänyt, valtasi hänet, niin haavoittunut ja kuolemaisillaan kun
olikin, jonkinlainen ylevyydentunne. Kuten jo oli sanonut, ei kukaan
muu kuolevainen olisi voinut tehdä sitä minkä hän oli tehnyt. Hänen
oli nyt vain paettava, pelastauduttava. Nyt saattoikin hän paeta,
sillä hän jätti jälkeensä vain ruumiita.

Mutta kaikkea ei tuo nuori sankari vielä ollut voittanut. Hänen
päästyään rapuille näki hän aseiden valehtelevan puutarhassa. Muuan
kuula vingahti ja sattui hänen olkapäähänsä. Pihassakin oli siis
aseellisia miehiä.

Silloin muisti hän sen pienen ikkunan, josta Dianan piti katsella
kaksintaistelua, ja laahautui sinnepäin niin nopeasti kuin kykeni.

Ikkuna oli auki. Bussy sulki oven ja pani sen reikeliin, nousi sitten
voimiaan ponnistellen ikkunalle, istui siihen kahanreisin ja ajatteli
hypätä alas alhaalla olevan rauta-aidakkeen toiselle puolelle.

-- Voi, minä en jaksa! -- mutisi hän.

Samassa kuului askeleita rapuilta. Sieltä oli tulossa muuan joukkue.

Bussylla ei nyt enää ollut kykyä puolustautua. Hän kokosi kaikki
voimansa, käyttäen sitä kättänsä ja sitä jalkaansa, joita vielä
saattoi liikutella ja syöksähti alas. Mutta maahan päästyään
liukahti hänen jalkansa erääseen kiveen, sillä hänen kenkäinsä
pohjat olivat käyneet liukkaiksi verestä, ja hän horjahti aidakkeen
terävien rautapiikkien päälle. Muutamat niistä tunkeutuivat kiinni
vaatteisiin, ja hän jäi siihen riipuksiin.

Silloin hän ajatteli ainoata elossaolevaa ystäväänsä ja huusi:
Saint-Luc! Saint-Luc! Tännepäin! Aah! Vai te siellä olette, herra
Bussy? -- vastasi muuan henkilö, joka oli piileskellyt eräässä
läheisessä puuryhmässä.

Bussya värisytti, sillä ääni ei ollut Saint-Luc'in.

-- Saint-Luc! -- huusi hän toistamiseen. -- Tule! Elä pelkää mitään
Dianan vuoksi. Minä olen surmannut Monsoreaun.

Hän toivoi Saint-Luc'in olevan siinä lähistöllä ja tulevan tiedon
saatuaan avuksi.

-- Ahaa! Onko Monsoreau surmattu? -- kysyi eräs toinen ääni.

-- On.

Bussy näki kahden naamioidun henkilön tulevan esiin puuryhmästä.

-- Jumalan nimessä, -- hyvät ystävät, -- huusi hän, -- auttakaa
ylimystä, joka vielä on pelastettavissa, jos te tahdotte antaa
hänelle apuanne!

-- Mitä päätätte, armollinen herra? -- kuiskasi toinen.

-- Varomaton! -- vastasi toinen ääni. Armollinen herra! -- huusi
Bussy, joka oli kuullut heidän kuiskailemisensa, sillä aseman
epätoivoisuus oli tarkistanut hänen kuulohermojaan, -- armollinen
herra! Päästäkää minut tästä irti, ja minä annan teille anteeksi sen,
että olette minut ilmiantanut.

-- Kuuletko? -- virkkoi toinen naamioiduista.

-- Mitä käskette? -- kysäsi toinen.

-- Että sinä päästät hänet...

Sitten hän lisäsi naamarinsa sisällä hymyillen:

-- ... hänen kärsimyksistään...

Bussy käänsi päätään sille taholle, josta tuo pilkallinen ääni kuului.

-- Minä olen hukassa! -- mutisi hän. Samassa pantiin pyssynpiippu
hänen rintaansa, ja laukaus pamahti.

Bussyn pää retkahti olkapäätä vasten ja kädet hervahtivat alaspäin.

-- Kirous seuratkoon sinua, murhaaja! -- huokasi hän.

Hän lausui Dianan nimen ja heitti samassa henkensä.

Hänen verensä tippui aidakkeelta sen naamioidun päälle, jota oli
kutsuttu "armolliseksi herraksi."

-- Onko hän kuollut? -- huusivat ikkunasta miehet, jotka olivat, oven
murrettuaan, tunkeutuneet sisälle.

-- On, -- vastasi Aurilly. -- Mutta paetkaa nyt, hyvät ystävät, sillä
ajatelkaa, että Anjoun herttua oli kreivi Bussyn ystävä ja suojelija.

Miehet eivät mitään muuta toivoneetkaan. He katosivat nopeasti.

-- Mene nyt ylös, Aurilly, -- virkkoi herttua, -- ja heitä ikkunasta
tänne alas Monsoreaun ruumis.

Aurilly kiiruhti ylös ja tapasikin ylihovijahtimestarin ruumiin. Hän
hilasi sen ikkunalle ja heitti siitä alas. Pudotessaan tahri tuo
eloton ruumis herttuan vaatteet verellä.

Frans tutki kuolleen taskuja ja löysi sieltä oman ruhtinaallisen
kätensä allekirjoittaman asiakirjan.

-- Juuri tätä minä etsin, -- sanoi hän. -- Nyt ei meillä ole täällä
enää mitään tekemistä.

-- Entä Diana? -- kysyi Aurilly.

-- Ooh! Rakkauteni häneen on sammunut, ja koska hän ei meitä
tuntenut, niin voit nyt päästää irti sekä hänet että Saint-Luc. He
saavat mennä, mihin haluavat.

Aurilly hävisi.

-- En pääse tälläkään kertaa kuninkaaksi, -- mutisi herttua,
repien paperin tuhansiksi palasiksi. Mutta en joudu myöskään päätä
lyhemmäksi tällä kertaa valtiopetoksesta.



48.

Gorenflot on vähällä tulla hirtetyksi.


Salaliitto oli alusta loppuun ollut oikeata ilveilyä.
Sveitsiläiskaarti, joka oli sijoitettuna salaisen käytävän suulle,
ja Ranskan kaarti, joka oli piirittänyt luostarin korkeasyntyisten
petturien vangitsemistarkoituksessa, eivät saaneet vilahdukseltakaan
nähdä heistä ainoatakaan, sillä he kaikki olivat päässeet karkuun
maanalaista salaholvia myöten.

Kuten sanottu, eivät he nähneet ainoatakaan ihmistä, mistä syystä
Crillon, mukanaan kuningas ja kolmekymmentä miestä, tunkeutui
luostariin.

Kuolonhiljaisuus vallitsi tuossa laajassa rakennuksessa. Kokeneena
soturina olisi Crillon mieluummin halunnut kuulevansa melua, sillä
nyt hän pelkäsi väijytyksen olevan kysymyksessä. Mutta turhaan
avattiin ovia ja ikkunoita, turhaan nuuskittiin joka paikasta. Mitään
ei löytynyt.

Kuningas kulki toisten edellä ja huusi kaikin voimin:

-- Chicot! Chicot! Kukaan ei vastannut.

-- Olisivatkohan he hänet surmanneet, -- arveli kuningas. -- Mutta
siinä tapauksessa he saavat, kautta jumalan, maksaa minun narrini
yhtä kalliisti kuin olisi hän aatelismies.

-- Olette oikeassa, sire, -- sanoi Crillon. -- Hän on todellakin
ylimys mitä urhoollisin.

Chicot ei kuninkaan huutoihin vastannut, sillä hän oli parhaallaan
koputtelemassa Mayennea. Ja se työ oli hänestä niin hauskaa, ettei
hän nähnyt eikä kuullut mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Mutta kun herttua oli päässyt menemään aukosta eikä Chicotin huomio
enää ollut kiintynyt mihinkään erikoiseen, kuuli hän huudot ja tunsi
Henrikin äänestä.

Gorenflot oli sillävälin ollut pelästyksestä puolikuolleena. Niin
typerä kuin muuten olikin, käsitti hän kuitenkin, mikä häntä odotti.

-- Hyvä herra Chicot, -- änkytti hän, pidellen käsillään vatsaansa,
-- onko mahdollista, että te luovutatte minut vastustajilleni, minut,
oman ystävänne Gorenflotin?

-- Senkin retale! -- sanoi Chicot. Gorenflot alkoi ulvoa.

-- Minä, joka olen syönyt niin mainioita päivällisiä teidän
seurassanne! -- huusi hän nyyhkyttäen. -- Minä, joka join niin
hyvällä halulla, että te aina kutsuitte minua sienien kuninkaaksi!
Minä, joka niin paljo pidin Runsaudensarvessa tilaamistanne
lihotetuista kanoista, etten koskaan jättänyt niistä syömättä edes
luita!

Tämä luetteleminen tuntui Chicotista niin ylenmäärin ylevältä, että
se liikutti häntä täydelliseen anteeksiantoon asti.

-- Kaikkivaltias jumala! Siinä ne nyt ovat, -- kirkui Gorenflot. --
Tuossa ne tulevat! Minä olen kuoleman oma. Voi hyvä, armollinen herra
Chicot, auttakaa minua!

Paksu munkki lysähti kauhistuksissaan maahan.

-- Nouse ylös, -- sanoi Chicot.

-- Annatteko minulle anteeksi?

-- Saammehan nähdä.

-- Te löitte minua niin kovasti, että se kyllä riittää.

Chicotilta pääsi raikuva nauru. Tuo munkki parka oli niin
hämmennyksissään, että hän luuli saaneensa Mayennelle annetut iskut.

-- Te nauratte, hyvä herra Chicot! -- sanoi hän.

-- Tietysti minä nauran, houkkio!

-- Saanko minä siis elää?

-- Se ei riipu minusta. Se riippuu kuninkaasta, jolla yksin on valta
päättää sinun elämästäsi.

Samassa alkoi pimeyttä valaista kirkas soihtuvalo. Siinä välähteli
koko joukko miekkoja, ja ne nyt ympäröivät molemmat ystävämme.

-- Aa, Chicot! Rakas Chicotini! -- huusi kuningas. -- Olipa hauskaa
saada nähdä sinut taaskin!

-- Kuulkaahan, hyvä herra Chicot, -- kuiskasi munkki. -- Suuri
hallitsija iloitsee siitä, kun sai nähdä teidät jälleen.

-- No mitä sitten?

-- Ilossaan hän ei kiellä teiltä mitään. Pyytäkää siis häneltä minun
armahtamistani.

-- Täytyykö minun pyytää ilettävältä Herodekselta?

-- Vaiti, vaiti, paras herra Chicot!

-- No, sire, -- kysyi Chicot, -- kuinka monta olette saaneet kiinni?

-- Emme ainoatakaan, -- vastasi Crillon. -- Pettureilla on kai ollut
tiedossaan jokin salainen käytävä.

-- Mutta sinä kaiketikin olet ne nähnyt? -- kysyi kuningas.

-- Tietysti olen ne nähnyt.

-- Kaikkiko?

-- Jok'ainoan ensimäisestä viimeiseen.

-- Minä köyhä, syntinen ihminen... -- mutisi Gorenflot.

-- Ja sinä kaiketi tunsitkin ne kaikki?

-- En sire. Tunsin vain yhden ainoan enkä häntäkään
kasvonpiirteistään.

-- Kuka hän oli?

-- Mayenne.

-- Vai Mayenne, jolle olit velkaa...

-- Olin, mutta nyt me olemme kuitit, sire.

-- Ahaa! Kerroppa se minulle, Chicot!

-- Jonkun toisen kerran, poikani. Nyt meillä on muuta hommaamista.

-- Voi minua ihmisparkaa... -- toisti Gorenflot.

-- Haa! Te olette ottanut yhden vangin! -- huudahti äkisti Crillon ja
laski tukevan kätensä munkin olalle, joka paksuudestaan huolimatta
kuitenkin kumartihe. Chicot viivästytti tahallaan, vastaustaan
hetkisen ja antoi tuon munkki raukan sillä aikaa tuntea kauhun
kammottavia tuskia.

Gorenflot oli vähällä menettää tajuntansa nähdessään ympärillään
niin monta välkkyvää miekkaa, niin monta vihastunutta katsetta.
Hetken kuluttua, jolla aikaa munkki parka odotteli saavansa kuulla
tuomiopasuunan jylinän, vastasi vihdoin Chicot:

-- Sire, katseleppa tarkoin tätä munkkia. Muuan sotamies valaisi
soihdullaan Gorenflotin kasvoja. Tämä ummisti silmänsä.

-- Saarnaaja Gorenflot! -- huudahti Henrik.

-- Minä, köyhä, raukka, ihmisparka... -- ulvoi munkki.

-- Hän juuri, -- vastasi Chicot.

-- Hänkö, joka...?

-- Aivan oikein! -- keskeytti gascognelainen.

-- Ahaa! -- virkahti kuningas ilmeisesti tyytyväisenä.

Kylmä hiki valui virtoina Gorenflotin kasvoilta. Hänellä oli syytäkin
olla peloissaan, sillä miekkoja kilahteli hänen kasvojensa ympärillä
ja muutamat niistä olivat hyvinkin uhkaavia. Hän ne pikemminkin tunsi
kuin näki ja päästi heikon huudon.

-- Odotahan, -- sanoi Chicot. -- Kuninkaan täytyy saada tietää kaikki.

Hän vei nyt Henrikin syrjään ja sanoi tälle.

-- Poikani, kiitä jumalaa siitä että hän on antanut tuon pyhän miehen
syntyä maailmaan, sillä juuri hän on meidät kaikki pelastanut.

-- Kuinka niin?

-- Hänhän ilmaisi minulle koko salaliiton. Ja jos teidän
majesteettinne viholliset saisivat hänet käsiinsä, olisi hän kuoleman
oma.

Gorenflot kuuli vain nuo viimeiset sanat.

-- Kuoleman oma! -- tuskitteli hän ja kaatui maahan.

-- Arvon mies! -- virkkoi kuningas ja loi tuohon lihaläjään
hyvänsuovan katseen. -- Me tahdomme turvata häntä suojeluksemme
kilvellä.

Gorenflot käsitti pikimmältään tuon armollisen katseen ja makasi
liikkumattomana maassa, toinen suupieli hymyssä ja toinen itkun
irvistyksessä.

-- Siinä olet oikeassa, kuningas, sillä hän on korvaamaton palvelija.

-- Mihin me hänet panisimme? -- kysyi kuningas.

-- Niin kauvan kuin hän on Parisissa, on hän suuressa vaarassa.

-- Entä jos minä antaisin hänelle muutamia vartijoita? -- sanoi
kuningas.

Gorenflot kuuli sen ja ajatteli:

-- Herra jumala! Luulenpa pääseväni vankeudella. Siitä pidän enemmän
kuin hirsipuusta, kunhan vain saan riittävästi ruokaa.

-- Ei, -- vastasi Chicot, -- parasta on, että jätät hänet minun
huostaani.

-- No viekin hänet sitten mukanasi ja palaa takaisin Louvreen, jossa
minä tahdon valmistaa ystäviäni huomispäivän varalle.

-- Nouskaa ylös, arvoisa isä, -- virkkoi Chicot munkille.

-- Hän laskee pilaa, -- ajatteli Gorenflot. -- Senkin ilkiö!

-- Nouseppas ylös, senkin retale! -- kuiskasi Chicot ja potkasi häntä.

-- Voi! Tämän kaiken olen minä ansainnut! -- huusi Gorenflot.

-- Mitä hän sanoo? -- kysyi kuningas.

-- Sire, -- vastasi Chicot, -- hän muistelee kaikkia vaivojaan,
paastojaan ja valvomisiaan, ja kun minä nyt lupaan hänelle teidän
majesteettinne suojelusta, katsoo hän sen oikeudenmukaisesti
ansainneensa.

-- Mies rukka! -- virkkoi kuningas. -- Pidä hänestä hyvää huolta,
ystäväni.

-- Olkaa huoletta, sire! Minun seurassani ollessaan ei häneltä puutu
mitään.

-- Ah, herra Chicot! -- huusi Gorenflot. -- Paras herra Chicot, minne
minut viedään?

-- Sen saat pian tietää. Kiitä kuitenkin hänen majesteettiaan, senkin
syntinen elukka. Kiitä, sanon minä! -- kuiskasi Chicot.

-- Mistä, herra Chicot?

-- Kiitä, sanon minä sinulle!

-- Sire, -- sammalsi Gorenflot, -- koska teidän majesteettinne...

-- Niin, niin, -- virkkoi Henrik. -- Minä tiedän, mitä te olette
toimittanut matkallanne Lyoniin, liigan päivinä ja nytkin. Olkaa
huoletta: te tulette saamaan ansioittenne mukaisen palkan.

Gorenflot huokasi syvään.

-- Mene heti talliin noutamaan Panurgea, -- sanoi Chicot.

Munkki poistui mahdollisimman sukkelaan.

-- Nyt, poikani, -- virkkoi Chicot kuninkaalle, -- otat sinä
vartioiksesi kymmenen miestä ja lähetät ainakin toiset kymmenen
Crillonin johdolla Anjoun hotelliin hakemaan veljesi luoksesi, ettei
hän toista kertaa pääsisi käpälämäkeen.

-- Onko veljeni ehkä...?

-- Henrik, -- keskeytti Chicot, -- oletko havainnut minun neuvoni
huonoiksi?

-- En, jumalan tähden!

-- No tee sitten, niinkuin sanon.

Henrik antoi ranskalaisen kaartin överstille käskyn saattaa Anjoun
herttua Louvreen. Crillon, joka ei katsellut prinssiä läheskään
hellämielin, läksi heti matkalle.



49.

Chicot arvaa oikein.


Louvreen palattuaan huomasi kuningas ystäväinsä vaipuneen syvään
uneen.

Hän hiipi heidän luokseen hiljaa, mukanaan Chicot, joka oli, saatuaan
varmaan talteen turvattinsa, rientänyt heti Louvreen.

Yksi sänky oli tyhjä. Se oli d'Epernonin.

-- Ei vieläkään kotona! -- mutisi Henrik. -- Se varomaton! Se
onneton! Se hullu! Ja vaikka hänen on taisteltava Bussyn, tuon
Ranskan urhoollisimman miehen kanssa! Olla sitä ajattelematta!

-- Sire, -- ilmoitti muuan hovipoika, -- herra d'Epernon tulee nyt.

D'Epernon oli toivonut voivansa huomaamatta hiipiä makuuhuoneeseen,
mutta havaittuaan, ettei päässyt häntä odottavasta läksytyksestä,
pysähtyi hän nolostuneena kynnykselle.

-- Ääh! Vai siinä sinä viimeinkin olet, onneton! -- huusi Henrik.
-- Tulehan katsomaan ystäviäsi: he ovat ymmärtäväisiä. He ovat
oivaltaneet huomispäivän tärkeyden. Mutta sinä, onneton, sen sijaan
että olisit rukoillut, niinkuin he ovat tehneet, ja nukkunut, kuten
he nyt tekevät, juoksentelet ympäri kaikenmoisilla seikkailuretkillä!
Kylläpä sinä olet kalpea! Mahdatpa sinä huomenna olla kaunis olio,
kun jo tänä iltana näytät tuollaiselta!

-- Kas niin, -- jatkoi Henrik, -- paneudu vain heti maata, sen minä
käsken, ja nuku sitten. Luuletko saavasi unta?

-- Minäkö? -- huudahti d'Epernon, kuin olisi häntä tuo kysymys
syvästi haavoittanut.

-- Minä kysyn, voitko sinä nukkua? Tiedätkö, että teidän on päivän
sarastaessa taisteltava ja että päivä tähän vuodenaikaan nousee kello
neljä? Kello on nyt kaksi. Sinulla siis on parahiksi kaksi tuntia
lepäämisaikaa.

-- Kaksi tuntia, kun ne hyvin käytetään, riittävät jo paljoon.

-- Luuletko siis voivasi nukkua?

-- Aivan rauhallisesti, sire.

-- Mutta minäpä en sitä luule, minä.

-- Mistä syystä, sire?

-- Koska sinä huomispäivää ajatellessasi tulet levottomaksi. Voi!
Huomispäivä onkin jo tänään. Mutta huolimatta siitä että tuo onneton
päivä on jo tullut en minä tahdo sitä oikein uskoa enkä kykene
uskomaan.

-- Sire, minä lupaan nukkua, mutta teidän majesteettinne on myös
annettava minun se tehdä.

Siinä olette oikeassa, -- huomautti Chicot. D'Epernon paneutui nyt
maata ihan rauhallisesti, ja se näytti Henrikistä ja Chicotista
olevan hyvän merkki.

-- Hän on urhoollinen kuin Caesar, -- virkkoi kuningas.

-- Niin urhoollinen, -- sanoi Chicot päätään pudistellen, -- etten
minä, kautta sieluni autuuden, ymmärrä sitä vähääkään.

-- Katsos, hän nukkuu jo, -- kuiskasi kuningas. Chicot meni
lähemmäksi sänkyä, sillä hän ei uskonut d'Epernonin pelottomuuden
menevän niin pitkälle.

-- Ahaa! -- huusi hän äkkiä.

-- Mitä se on? -- kysyi kuningas. -- Katso itse.

Samalla osotti Chicot d'Epernonin saappaita.

-- Verta! -- mutisi kuningas.

-- Hän on kahlannut veressä, poikani. Millainen sankari?

-- Olisikohan hän haavoittunut? -- jatkoi kuningas tuskastuneena.

-- Ooh! Siitä hän kyllä olisi puhunut ellei hän vain Akhilleuksen
lailla olisi haavoittunut kantapäähän.

-- Mutta katsohan, hänen takissaan on myöskin veritahroja. Mitä
onkaan tapahtunut?

-- Ehkäpä hän on surmannut jonkun harjoitellakseen.

-- Tämä on merkillistä tämä, -- kuiskasi kuningas.

-- Hm, hm!

-- Sinä et vastaa minulle, Chicot!

-- Vastasinhan minä. Minähän sanoin: hm, hm! ja se merkitsee useinkin
paljon, poikani.

-- Voi! -- jatkoi Henrik. -- Millainenhan tulevaisuus minua odottaa!
Onneksi tulen minä huomenna...

-- Sano tänään, poikani. Sinä et ole selvillä ajasta.

-- Se on totta. Tänään tulen minä olemaan rauhallinen, sillä nämä
nuoret miehet surmaavat vastustajansa.

-- Uskotko sen, Henrik?

-- Olen siitä varma. He ovat urhoollisia.

-- Mutta minä en koskaan ole kuullut sanottavan heidän
vastustajiaankaan pelkureiksi, -- huomautti Chicot.

-- En minäkään. Mutta minulla on huoneessani jotain sellaista, mikä
saa minut vakuutetuksi asiasta. Minä näytän sen heti sinulle.

-- Tule sitten.

-- Odota vähän, -- sanoi Henrik. -- Minä en tahdo huomenna, eli
oikeastaan tänään, saattaa ystäviäni missään suhteessa epäiltäviksi
enkä aroiksi. Minä sanon heille hyvästit ja heti.

-- Tee niin, poikani.

Ääni, jolla Chicot nämä sanat lausui, oli niin surumielinen, että
kuninkaasta tuntui kuin olisi kylmä jäävirta valahtanut hänen
suoniinsa, ja kyynel kimmelsi hänen silmissään.

-- Jääkää hyvästi, ystäväni! -- mutisi hän. -- Hyvästi, hyvät ystävät!

Chicot kääntyi poispäin. Hänenkään sydämensä ei ollut kivestä. Mutta
kohta taas, melkein kuin vasten tahtoaan, katsahti hän jälleen noihin
nuoriin miehiin. Henrik kumartui ja suuteli heitä kaikkia otsalle.

Yksi vaivainen vahakynttilä valaisi huonetta, levittäen heikkoa,
surumielistä valoa. Chicot ei ollut taikauskoinen, mutta hänestä
kuitenkin tuntui siltä, että se oli viimeinen hyvästijättö, ja että
nuo nuorukaiset lepäävät kuin kuolinvuoteillaan.

Tuskin olivat kuningas ja Chicot poistuneet, kun d'Epernon jo avasi
silmänsä katsoakseen, olivatko he menneet tiehensä. Nuori mies
hyppäsi sängystään ja alkoi, mikäli voi, puhdistaa vaatteitaan ja
kenkiään verestä.

-- Minulla ei koskaan, -- mutisi hän, -- olisi ollut riittävästi
verta suonissani tuota miestä varten, joka sitä niin paljon tänä yönä
vuodatti.

Sitten hän meni jälleen sänkyynsä.

Henrik oli sillävälin vienyt Chicotin huoneeseensa ja avannut erään
pitkulaisen, silkillä vuoratun ebenholtsilaatikon.

-- Katso, -- sanoi hän.

-- Näen siinä olevan miekkoja, -- vastasi Chicot.

-- Niin, miekkoja, jotka pyhä isämme paavi itse on siunannut. Minulle
on maksanut sievosen summan tämän laatikon kulettaminen Rooman ja
Parisin välillä. Mutta niinpä olenkin saanut miekat.

-- Ovatko ne hyvin terävät? -- kysyi Chicot.

-- Tietysti, mutta suurimman arvon antaa niille niiden pyhyys.

-- Minä ymmärrän. Mutta minua kuitenkin huvittaisi tietää, ovatko ne
terävät.

-- Pakana!

-- Kas niin, poikani, puhukaamme nyt jostain muusta. Oletko
kutsuttanut Anjoun herttuan?

-- Olen. Hän odottaa alhaalla.

-- Miten aiot menetellä hänen kanssaan?

-- Aion sulkea hänet Bastiljiin.

-- Se on viisaasti tehty, mutta valikoi vaan varma vankityrmä.

-- Ole huoletta!

-- Minä tiedän, missä mustaa samettia on kaupan, poikani.

-- Mutta Chicot, onhan hän veljeni!

-- Se on totta se, ja hovissa onkin sinipunerva perhesurun väri.
Aiotko sanoa hänelle jotakin?

-- Aion, vaikkapa vain riistääkseni häneltä kaiken toivon ja
osottaakseni hänelle, että hänen salaiset aikeensa ovat paljastetut.

-- Hm!

-- Onko sinulla mitään sitä vastaan, että minä puhuttelen häntä?

-- Ei, mutta sinun sijassasi minä jättäisin keskustelun aiheen ja
lisäisin vankilan vartiostoa kaksinkerroin.

-- Saattakaa tänne Anjoun herttua! -- käski kuningas.

-- Vaikkapa niinkin, -- virkkoi Chicot päätään pudistellen. -- Minä
kuitenkin pysyn mielipiteessäni.

Kohta senjälkeen astui herttua sisälle. Hän oli hyvin kalpea. Crillon
tuli hänen jälessään ja kantoi hänen miekkaansa.

-- Mistä olet hänet tavannut? -- kysyi kuningas sellaisella äänellä
kuin ei olisi herttua ollut lainkaan saapuvilla.

-- Sire, -- vastasi Crillon, -- hänen korkeutensa ei ollut kotona.
Mutta heti sen jälkeen kun minä teidän majesteettinne käskystä olin
piirittänyt hänen palatsinsa, saapui hänen korkeutensa ja antoi
vastarinnatta pidättää itsensä.

-- Sepä oli onnekasta se, -- vastasi kuningas ylenkatseellisesti.

Sitten hän kääntyi prinssin puoleen ja kysyi:

-- Missä te olitte?

-- Missä tahansa lienen ollutkin, sire, -- vastasi herttua, -- niin
olkaa varma siitä että ajattelin teitä.

-- Sitäpä tässä itsekin aavistin, -- sanoi Henrik, -- ja teidän
vastauksenne osottaa, että minä olen ollut oikeassa ajatellessani
puolestani myöskin teitä.

Herttua kumarsi rauhallisesti ja arvokkaasti.

-- Selittäkää, missä olitte? -- jatkoi kuningas ja meni veljensä
eteen. -- Mitä teitte sill'aikaa kun teidän rikostovereitanne
vangittiin?

Rikostovereitani?

-- Niin, teidän rikostovereitanne.

-- Teidän majesteetillenne on väärin ilmoitettu.

-- Haa, hyvä herra! Tällä kertaa ette päässyt kynsistäni. Teidän
rikollinen uranne on lopussa. Te ette tälläkään kertaa tule saamaan
minun kruunuani.

-- Sire, sire, suvaitkaa rauhoittua. Joku on kiihoittanut teitä minua
vastaan.

-- Konna! -- huusi Henrik vihan vimmoissaan. -- Sinä tulet kuolemaan
nälkään Bastiljin syvimmissä luolissa.

-- Minä odotan teidän majesteettinne määräyksiä ja siunaan niitä,
vaikkapa ne tuottaisivatkin minulle kuoleman.

-- Sanokaa, pöyhkeilijä, missä olitte? - jatkoi kuningas.

-- Sire, minä pelastin teidän majesteettinne ja työskentelin teidän
hallituksenne kunnian ja rauhan puolesta.

-- Mitä! -- huudahti kuningas hämmästyneenä. -- Röyhkeytenne on
tosiaankin vertaistaan vailla!

-- Kas vaan! -- virkkoi Chicot heittäytyen selkäkenoon tuolilleen. --
Kertokaapa se meille, prinssini. Sitä on hauska kuunnella.

-- Sire, -- jatkoi herttua, -- minä olisin ilmoittanut sen heti
teidän majesteetillenne, jos te olisitte kohdelleet minua veljenänne.
Mutta koska minua päinvastoin kohdellaan kuin rikollista, saa aika
puhua puolestani.

Hän kumarsi nyt vieläkin syvempään kuin edellisellä kerralla. Sitten
hän kääntyi Crillonin ja toisten upseerien puoleen ja sanoi:

-- Kuka teistä on se, joka vie ensimäisen kuninkaallisen prinssin
Bastiljiin?

Chicot oli hetkeksi vaipunut syviin mietelmiin, mutta äkkiä välähti
ajatus kuin salamanisku hänen päässään ja hän murahti:

-- Ahaa! Nyt alankin ymmärtää, mistä johtui se että d'Epernon oli
niin kalpea, mutta että hänen jaloissaan sen sijaan oli niin paljo
verta.



50.

Valmistuksia.


Niinkuin jo edellisestä luvusta näkyi, ei kuningas nukkunut koko
yönä. Hän rukoili ja itki. Ja kun hän yleensä oli kaikissa kokenut
mies ja etenkin kaksintaisteluissa, läksi hän kolmen aikaan Chicotin
kanssa katselemaan paikkaa, jossa taistelun piti tapahtua.

Kuningas oli kääriintynyt viittaansa ja hänen kasvojaan varjosti
leveälierinen hattu.

Chicot, joka oli ollut kahdeksan päivää sitten tehdyn sopimuksen
todistajana, näytti nyt paikan, mihin taistelijat asettautuisivat.
Henrik alkoi sitä heti silmäillä, tarkasteli puita ja laski, miten
auringonsäteet sinne kohdistuivat. Sitten hän virkkoi:

-- Quélus saa huonon paikan. Häneen paistaa aurinko oikealta,
juuri hänen näkevään silmäänsä. [Quélus oli eräässä aikaisemmassa
kaksintaistelussa menettänyt vasemman silmänsä.] Maugiron tulee
sen sijaan olemaan ihan varjossa. Huonosti järjestetty. Mitä taas
Schombergiin tulee, ei hänen polvissaan ole erityistä voimaa, mutta
hän saa taakseen puun, ja se voi häntä peräytyessään suojella. Tämä
minua hänen suhteensa rauhoittaa. Mutta Quélus, Quélus parka! --
lisäsi hän ja pudisteli surullisesti päätään.

-- Sinä herätät minussa osanottavaisuutta, -- sanoi Chicot. -- Elä
kiusaa noin itseäsi. Saamari! Sehän käy niinkuin se käy.

Kuningas kohotti katseensa kohti korkeutta ja huokasi:

-- Suuri jumala! Kuule, kuinka hän pilkkaa. Mutta hän on onneksi
narri, sinä tiedät sen.

Chicot kohautti olkapäitään.

-- Entä d'Epernon! jatkoi kuningas. -- Minä en todellakaan ole
oikeudenmukainen. En ajatellut häntä, joka joutuu tekemisiin Bussyn
kanssa. Kyllä hän joutuu pulaan! Katsele vain hänen paikkaansa,
hyvä Chicot! Vasemmalla hänellä on aitaus, oikealla puu, takanaan
kuoppa. Hän on vaarassa kaatua joka silmänräpäys, sillä Bussy on kuin
tiikeri, kuin leijona, kuin käärme. Hänen miekassaan on eloa: se
hyppii, se ojentuu, se vetäytyy, se käyristyy ja se kiemurtelee.

-- Ah! -- murahti Chicot. -- D'Epernonin suhteen en ole lainkaan
levoton.

-- Sinä olet väärässä. Hän antaa surmata itsensä.

-- Hän! Ooh, ei hän niin tyhmä ole. Hän on kyllä järjestänyt
varovaisuustoimenpiteensä.

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- Tarkoitan sitä, että hän ei tule taistelemaan.

-- Uskomaton?

-- Minä tunnen gascognelaiseni, minä. Mutta nyt on parasta, että
palaamme takaisin Louvreen, sillä onhan jo selvä päivä.

-- Luuletko minun jäävän Louvreen taistelun ajaksi.

-- Tietysti sinä jäät sinne, sillä jos sinut nähtäisiin täällä, ja
jos ystäväsi voittaisivat, niin heti sanottaisiin, että sinä olit
hankkinut niille voiton jonkin taikavoiman kautta. Jos he taas
häviäisivät, väitettäisiin sinua syypääksi heidän tuhoonsa.

-- Mitä perustan minä juoruista ja arveluista? Minä tulen viimeiseen
hetkeen saakka rakastamaan ystäviäni.

-- Saat hyvin kernaasti olla vapaa-ajattelija, Henrik, ja minä
kunnioitan sinua siksi että rakastat ystäviäsi. Se on harvinainen
hyve ruhtinaissa. Mutta minä en tahdo, että sinä jätät Anjoun
herttuan yksin Louvreen.

-- Eikö Crillon ole siellä?

-- Ooh, Crillon ei ole mitään muuta kuin puhveli, rhinoceros,
villisika, ylenmäärin urhoollinen ja rohkea. Mutta veljesi on
sitävastoin kyykäärme, sisilisko, kettu, sanalla sanoen: hän
muistuttaa kaikkia niitä eläimiä, joiden voima piilee myrkyssä ja
viekkaudessa.

-- Olet oikeassa, Chicot. Minun olisi pitänyt panetuttaa hänet
Bastiljiin.

-- Enkö sanonut sinulle, poikani, että teit väärin puhutellessasi
häntä?...

-- Sanoit. Hänen varman ryhtinsä annoin narrata itseäni ja uskoin
hänen loruihinsa hänen minulle muka tekemistään palveluksista.

-- Siinäkin lisäsyy epäillä häntä. Mutta joutukaamme takaisin,
poikani.

Jo olivat kaikki Louvressa jaloillaan. Nuoret ylimykset olivat
heränneet ensimäisinä.

Kun kuningas ja Chicot saapuivat, huomasivat he heti d'Epernonin,
joka oli asetuttanut tahkon ylimysten yhteisen huoneen ovelle ja oli
nyt parhaallaan tahkoamassa miekkaansa.

-- Ja sinä sanot, Chicot, ettei hän ole bajardi urhokkuudessa! --
lausui kuningas.

-- Minä väitän vain, että hän on hioja, -- vastasi
välinpitämättömästi Chicot.

D'Epernon huomasi Henrikin ja huudahti!

-- Kuningas!

Tekemästään päätöksestään huolimatta ja kun hänellä ei ollut
voimaakaan siinä pysyä, astui hän nyt huoneeseen.

Kuten jo olemme sanoneet, osotti Henrik usein sekä
majesteetillisuutta että suurta itsensähillitsemiskykyä. Hänen
rauhalliset, miltei hymyilevät piirteensä eivät suinkaan tällä kertaa
vastanneet hänen sydämensä tunteita.

-- Päivää, hyvät herrat! -- sanoi hän. -- Huomaanpa teidän olevan
parhaallaan valmistuspuuhissa.

-- Niin olemme, jumalan kiitos, sire! -- vastasi Quélus.

-- Te näytätte synkältä, Maugiron.

-- Sire, kuten tiedätte, olen minä hyvin taikauskoinen. Ja kun olen
nähnyt pahoja unia, haen voimaa muutamasta pisarasta espanjalaista
viiniä.

-- Hyvä ystävä, -- vastasi kuningas, -- on muistettava... minä puhun
nyt Mironin mukaan, joka on suuri lääkäri... tulee muistaa, sanon
minä, että unet johtavat edellisen päivän vaikutelmista, mutta niillä
ei ole vähintäkään vaikutusta seuraavan päivän tapahtumiin.

-- Niinpä näettekin, sire, -- virkkoi d'Epernon, -- minun jo
puuhailevan varustuksiani, ja vaikka minäkin olen nähnyt pahoja unia,
on minun käsivarteni kuitenkin voimakas ja katseeni selvä.

Sitten hän teki hyökkäyksen seinää kohti ja viilsi siihen pienen
naarmun vastatahkoamallaan miekalla.

-- Niin, -- virkahti Chicot, -- te olette varmaankin uneksinut,
että saappaanne olivat veriset. Se uni ei kuitenkaan ole paha. Se
merkitsee sitä, että teistä vielä kerran tulee Caesar tai Alexander.

-- Urhoolliset ystäväni, -- jatkoi Henrik, -- te tiedätte, että
kysymys on teidän hallitsijanne kunniasta ja että asia, jota
puolustatte, on osittain myöskin hänen asiansa, mutta kunnia
ainoastaan ja yksinomaan hänen, kuuletteko! Elkää siis ajatelko
minun mieskohtaista turvallisuuttani. Viime yönä olen minä sen
saanut turvatuksi niin ettei se enää pitkiin aikoihin joudu vaaraan.
Taistelkaa siis vain kunnian vuoksi.

-- Sire, -- vastasi Quélus, -- kenties me menetämme henkemme, mutta
kunnia tulee pelastetuksi.

-- Hyvät herrat, -- jatkoi kuningas, -- minä tahdon nyt antaa teille
erään neuvon: ei mitään väärinymmärrettyä urhokkuutta! Te ette hanki
minulle oikeutta siten että kaadutte, vaan surmaamalla vihollisenne.

-- Ooh, mitä minuun tulee, -- huudahti d'Epernon, -- niin en aio
säästää vastustajaani.

-- Minä, -- sanoi Quélus, -- en mene vastuuseen mistään, mutta minä
teen voitavani.

Kuningas pani kätensä rinnoilleen. Kenties vapisi tuo käsi, ehkä
löi sydän rajusti. Mutta kuninkaan silmä oli kuiva, hänen katseensa
ylpeä, hän oli kuningas, joka lähetti sotilaitaan taisteluun ja
ystäviään kuolemaan.

Ylimykset olivat nyt valmiit. Heidän oli nyt vain sanottava hyvästit
hallitsijalleen.

Quélus kumarsi ja suuteli kuninkaan kättä, muut tekivät samaten.
D'Epernon polvistui ja virkkoi: Sire, siunaa minun miekkaani.

-- Ei, d'Epernon, -- vastasi kuningas, -- antakaa miekkanne
palvelijoillenne. Minä annan teille paremmat miekat kuin mitä teidän
omanne ovat. Mene hakemaan ne, Chicot.

-- En, poikani, -- vastasi gascognelainen. -- Jätä se tehtävä
kaartisi kapteenille. Minä en ole muuta kuin narri, vieläpä pakana,
ja jumalan siunaus saattaisi muuttua noituudeksi, jos ystäväni
paholainen näkisi sellaisia minun käsissäni.

-- Mitä miekkoja nuo ovat, sire? -- kysyi Quélus, huomatessaan erään
upseerin tuoman laatikon.

-- Italialaisia miekkoja, -- vastasi kuningas. -- Ne on taottu
Milanossa.

-- Kiitos, kiitos, teidän majesteettinne! -- huudahtivat nuoret
miehet.

-- Nyt luulen olevan ajan lähteäksenne, -- sanoi kuningas, voimatta
enää hillitä liikutustaan.

-- Sire, emmekö saa nähdä teitä taistellaksemme sitäkin suuremmalla
uljuudella? -- kysyi Quélus.

-- Ette, se olisi sopimatonta, -- vastasi kuningas. -- On
ilmoitettava teidän taistelevan kenenkään tietämättä ja ilman
että minä olisin antanut siihen lupaa. Elkäämme antako mitään
juhlallisuuden leimaa tälle taistelulle, vaan uskokoon kukin sen
aiheutuneen yksityisestä vihasta.

Sitten hyvästeli Henrik heitä majesteetillisella liikkeellä. Mutta
kun he olivat päässeet näkymättömiin, kun ei enää kuulunut heidän
kannuksiensa eikä haarniskoittensa kalinaa, mutisi hän: Voi, hyvä
jumala!... ja vaipui nojatuoliinsa istumaan.

-- Mutta minä, -- virkkoi Chicot, -- minä tahdon katsella tuota
taistelua. En tiedä, miksi minusta tuntuu siltä kuin olisi
d'Epernonille tapahtunut jotain kummallista.

-- Lähdetkö siis pois luotani, Chicot? -- kysyi kuningas valittavalla
äänellä.

-- Lähden, sillä jos jokin heistä ei täytä velvollisuuttaan, niin
asetun minä hänen paikalleen taistelemaan kuninkaani kunnian
puolesta.

-- Mene sitten.

Kuningas meni senjälkeen huoneeseensa, suletutti ikkunaluukut ja
määräsi, että hiljaisuuden tuli vallita linnassa. Crillonille, joka
tiesi taistelusta, hän sanoi:

-- Jos me voitamme, Crillon, niin tule sisälle kertomaan siitä
minulle. Jos taas meidät voitetaan, lyö kolme kertaa tuohon ovelleni.

-- Kyllä, sire, -- vastasi Crillon.



51.

Bussyn ystävät.


Jos kuninkaan ystävät olivat nukkuneet yönsä rauhassa, niin olivatpa
Anjoun herttuan miehetkin käyttäneet samaa varovaisuustoimenpidettä
hyväkseen. He viettivät yönsä Antraguetin luona, jonka talo oli
valittu kohtauspaikaksi, se kun oli taistelupaikkaa lähinnä.

Kellon lyödessä kolmea, siis kuninkaan ystävien parahiksi päästyä
hereille, olivat he jo kaikki jalkeilla terveinä, iloisina ja hyvin
asestettuina.

Oli ihana aamu, ilma oli raitis ja taivas kirkas.

Ennenkuin ylimykset läksivät matkalle, kysytyttivät he Bussya
Anjoun herttuan luota. Sanantuoja oli saanut vastaukseksi, ettei
Bussya ollut ollut siellä jälkeen kymmenen edellisenä iltana.
Hakija kiiruhti sitten Bussyn asunnolle ja sai kuulla, että kreivi
oli mennyt myöhään edellisenä iltana Remyn seurassa ulos. Muuten
ei Bussyn kotona oltu levottomia hänen poissaolostaan, sillä hän
useinkin oli moisilla matkoilla, ja sitäpaitsi oli tunnettua,
miten urhoollinen ja harjaantunut hän oli, niin ettei hänen
pitempiaikainenkaan poissaolonsa synnyttänyt mitään epäilyksiä.

Kun nuo kolme ystävystä saivat kuulla tuon kaiken, virkkoi Antraguet:

-- Ahaa, nyt minä muistan, että kuningas on määrännyt suuren
metsästysretken Compiègnessä. Monsoreaun on siis täytynyt matkustaa
sinne.

-- Se on totta, -- sanoivat toiset.

-- Siinä tapauksessa, -- jatkoi Antraguet, -- minä tiedän, missä
Bussy on: sill'aikaa kun ylihovijahtimestari ajaa hirveä, hätyyttää
meidän ystävämme naarasta. Olkaa huoletta, hyvät herrat, hän on
lähimpänä taistelupaikkaa kuin me ja saapuu sinne varmastikin ennen
meitä.

He läksivät. Päästyään Sainte-Catherinen kadulle kääntyivät he
kaikki Monsoreaun pikku talolle päin ja hymyilivät, mikä merkitsi
heidän kaikkien ajattelevan samaa asiaa.

-- Sinne näkyy taistelupaikka varsin hyvin, -- virkkoi Antraguet, --
ja minä olen varma siitä, että Diana parka tulee monasti ikkunaan
taistelua katselemaan.

-- Katsohan, -- sanoi Ribeirac, -- luulenpa, että hän jo siellä
seisoo.

-- Kuinka niin?

-- Ikkunahan on auki.

Se on totta. Mutta minkävuoksi siinä on tikapuut, vaikka talossa on
porttikin?

-- Sepä on merkillistä, -- huomautti Antraguet. Kaikki he kiiruhtivat
sinne levottomina. Muuan puutarhuri seisoksi balkongin ulkopuolella
ja näytti tarkastelevan maata.

-- Herra Bussy, -- huusi Antraguet. -- Ettekö jo tule meidän
luoksemme? Kiiruhtakaa, sillä me tahtoisimme ehtiä ensimäisinä
paikalle.

Turhaan he odottivat vastausta.

-- Ei kukaan meille vastaa, -- sanoi Ribeirac. -- Mutta saamari,
miksikä tikapuut ovat tuolla?

-- Mitä teet sinä täällä? -- huusi Livarot puutarhurille. -- Sinäkö
olet nostanut tikapuut pystyyn?

-- Jumala minua varjelkoon! -- vastasi hän.

-- Mitä tarkoitat?

-- Katsokaa tuonne ylös!

He kaikki kolme katsahtivat nyt ylöspäin.

-- Verta! -- huusi Ribeirac.

-- Niin, verta, -- toisti puutarhurimestari.

-- Portti on lyöty sisään, -- selitti Antraguetin palvelija.

Antraguet kapusi heti tikapuita ylös. Balkongille päästyään katsahti
hän huoneeseen.

-- Mitä siellä näet? -- kysyivät toiset, kun näkivät hänen kalpenevan
ja horjahtelevan.

Kauhun huuto oli hänen ainoa vastauksensa. Livarot kapusi nyt myöskin
ylös.

-- Ruumiita, kuolemaa, kuolemaa kaikkialla! -- huusi tuo nuori mies.

He kumpikin astuivat nyt huoneeseen. Ribeirac jäi seisomaan
ulkopuolelle hämmästyksen vallassa. Sillävälin oli puutarhuri
huudoillaan kutsunut siihen kaikki ohikulkijat.

Huoneessa oli ylt'yleensä jälkiä yön kauhistuttavasta taistelusta.
Veritahroja tai oikeammin sanoen verivirtoja näkyi lattialla.
Seinäpaperit olivat miekaniskuista ja pistoolin laukauksista
repeytyneet. Särkyneitä huonekaluja ja vaatekappaleita ja
ihmisruumiitten jäseniä ui tuossa kamalassa verimeressä.

-- Voi, Remy! Remy parka! -- huusi Antraguet.

-- Onko hän kuollut? -- kysyi Livarot.

-- Hän on jo jääkylmä, -- vastasi Antraguet.

-- Kokonaisen ryövärijoukon on täällä täytynyt mellastaa, -- kirkui
Livarot.

Samassa huomasi Livarot auki olevan oven, ja verijäljet osottivat
taistelun ulottuneen sillekin suunnalle. Hän seurasi noita hirveitä
verijälkiä ja tuli rapuille. Piha oli tyhjä ja autio. Sillävälin oli
Antraguet, tulematta hänen perästään, mennyt viereiseen huoneeseen.
Kaikkialla oli verta. Hän meni ikkunan luo, kumartui katsomaan siitä
ulos, ja hänen kauhistuneet katseensa harhailivat tuossa pikku
puutarhassa. Rauta-aidakkeella riippui vielä onnettoman Bussyn
jäykistynyt, verentahraama ruumis.

Ei se ollut huutoa, vaan mörinä, mikä purkautui Antraguetin rinnasta,
kun hän näki tuon näyn. Livarot juoksi sinne.

-- Katso, -- sanoi Antraguet, -- katso, Bussy on kuollut!

-- Bussy on murhattu ja heitetty ulos ikkunasta! -- huusivat he
yht'aikaa. -- Tule tänne, Ribeirac.

Ribeirac syöksähti nyt pihalla olevasta pienestä portista puutarhaan.

-- Katso, hänen kätensä on läpipuhkaistu, hänen rintaansa on ammuttu
kaksi kuulaa, koko hänen ruumiinsa on täynnä haavoja. Voi, Bussy
parka!

-- Kostoa! Kostoa! -- ärjyivät kaikki. Poiskääntyessään Livarot
kompastui erääseen ruohikossa viruvaan ruumiiseen.

-- Monsoreau! -- huusi hän.

-- Mitä! Myöskin Monsoreau!

-- Niin, Monsoreau, täynnänsä reikiä kuin seula ja pää muserrettuna.
Mikä hirveä teurastus!

-- Entä Monsoreaun vaimo! -- huusi Antraguet. -- Diana! Kreivitär
Diana! -- huuteli hän. Kukaan ei vastannut.

-- Bussy! Bussy parka! -- huudahti epätoivoissaan Ribeirac.

-- Niin, -- sanoi Antraguet, -- meidän vaarallisimmasta miehestämme
on tahdottu päästä irti.

-- Se on pelkuruutta, kurjaa raukkamaisuutta! -- huusivat kaikki.

-- Menkäämme herttualle valittamaan, -- virkkoi muuan niistä.

-- Ei, -- vastasi Antraguet. -- Tämän koston täyttämistä emme jätä
kenellekään. Silloin se tulisi huonosti täytetyksi. Hyvät ystävät,
-- jatkoi hän, -- katsokaa tämän mitä urhoollisimman miehen jaloja
kasvonpiirteitä! Katsokaa, kuinka hänen verensä vieläkin vuotaa.
Hän antaa meille esimerkin: hän ei jättänyt kostonsa täyttämistä
kenellekään muulle... Bussy, Bussy! Me tulemme tekemään niinkuin
sinäkin: ole huoletta, me kostamme!

Näin sanoen hän painoi suunsa Bussyn kalpeille huulille, veti
miekkansa ja kastoi sen hänen veressään.

-- Bussy! -- lausui hän juhlallisesti, -- minä vannon sinun ruumiisi
kautta, että tämä veri tulee pestäväksi pois sinun vihollistesi
veressä.

-- Bussy! -- huusivat toiset. -- Me vannomme surmaavamme tai
kaatuvamme. Ei mitään armoa, ei vähääkään sääliä!

Sen sanottuaan laskivat he kaikki kätensä Bussyn ruumiille.

-- Mutta, huomautti Livarot, -- meitä on nyt vain kolme neljää
vastaan.

-- Niin on, -- vastasi Antraguet, -- mutta me emme ole tehneet
murhaa, me, ja jumala antaa viattomille voimaa.

-- Jää hyvästi, Bussy! -- huusivat he kaikki. Kauhun jähmetyttäminä
läksivät he tästä kirouksen talosta. He olivat saaneet selvän
muistutuksen kuolemasta ja tunteneet sitä epätoivon tunnetta, joka
moninkertaistuttaa voimat, tuota jaloa harmistumista, mikä ylentää
ihmisen hänen maallista olemustaan korkeammalle.

He raivosivat tiensä ihmisjoukon halki, joka hetki hetkeltä oli
lisääntynyt. Kohtauspaikalle päästyään, huomasivat he vastustajainsa
jo olevan siellä. Harmissaan siitä, että olivat jääneet viimeisiksi,
jouduttivat he kulkuaan.

-- Hyvät herrat, -- lausui Quélus, tervehtien ylhäisen
ylenkatseellisesti, -- meillä on ollut kunnia odottaa teitä.

-- Suokaa anteeksi, arvoisat herrat, -- vastasi Antraguet. -- Me
olisimme olleet täällä jo ennen teitä ellei yksi tovereistamme olisi
viipynyt.

-- Niin, herra Bussy puuttuu, -- virkkoi d'Epernon. -- Mahtaa olla
vaikeata saada häntä tänään hereille.

-- Me olemme jo odottaneet ja voimme kai vieläkin hetkisen odottaa,
-- sanoi Schomberg.

-- Bussy ei tule, -- vastasi Antraguet. Hämmästys levisi nyt kaikkien
kasvoille. Vain, d'Epernonin kasvot näyttivät hieman erilaisilta.

-- Eikö hän tule? -- huudahti d'Epernon. -- Urhoollisista urhokkain
on siis pelkuri?

-- Se ei ole mahdollista, -- sanoi Quélus.

-- Minkävuoksi hän sitten ei tule? -- kysyi Maugiron.

-- Koska hän on kuollut, -- vastasi Antraguet.

-- Kuollut! -- huudahtivat muut kuninkaan puoltajat, paitsi
d'Epernon. Tämä ei sanonut mitään, mutta kalpeni hieman.

-- Murhattu! -- jatkoi Antraguet. - Ettekö sitä tiedä, hyvät herrat?

-- Emme, -- vastasi Quélus. -- Kuinka me sen tietäisimme? kysyi
d'Epernon.

-- Mutta onko se varmaa? Antraguet veti miekkansa.

-- Se on niin varmaa, -- sanoi hän, -- että tämä miekkanikin on
kasteltu hänen veressään.

D'Epernon yhäkin pudisteli päätään.

-- Tuo veri huutaa kostoa, -- sanoi Ribeirac, -- kuuletteko sen,
herrat?

-- Saattaisi luulla, -- huomautti Schomberg, -- teidän sanojenne
sisältävän arvelun, että muka...

-- Tutkikaa, kenelle rikoksesta on hyötyä, sanovat oikeusoppineet, --
mutisi Livarot.

-- Mitä! -- huusi Maugiron jyrisevällä äänellä. -- Tahdotteko
selittää tarkoituksenne kovasti ja selvästi, hyvät herrat?

-- Me olemme tulleet juuri sitä tarkoitusta varten, -- vastasi
Ribeirac, -- ja meillä on nyt syytä enemmän kuin tarvitaankaan
surmataksemme teidät vaikka sata kertaa.

-- Pian sitten miekat käsiin! -- huusi d'Epernon, vetäen miekkansa.
-- Tapahtukoon se pian!

-- Hohoo! Vai on teillä hyvin kiire, herra gascognelainen! -- sanoi
Livarot. -- Ettepä pöyhkäillytkään noin silloin kun meitä oli neljä
neljää vastaan.

-- Onko meidän syymme, ettei teitä ole kolmea enempää? -- kysyi
d'Epernon.

-- Kyllä, se on teidän syynne! -- kirkui Antraguet. -- Hän on
kuollut, koska hänen mieluummin tahdottiin olevan murhatun kuin
esiintyvän ase kädessä tässä taistelupaikalla. Hän on kuollut
läpipistetyin käsin, niin ettei se käsi enää voisi pidellä miekkaa.
Hän on kuollut, koska mihin hintaan hyvänsä täytyi sammua niiden
silmäin, joiden salamat olisivat tuottaneet tuhon teille kaikille.
Ymmärrättekö jo, vai kuinka?

Schomberg, Maugiron ja d'Epernon ärjyivät vihasta.

-- Jo riittää, herrat, -- keskeytti Quélus. -- Mene syrjään,
d'Epernon. Me taistelemme kolme kolmea vastaan. Nämä herrat saavat
nähdä, tokko me, oikeudestamme huolimatta, tahdomme käyttää
hyväksemme onnettomuutta, jota me yhdessä heidän kanssaan valitamme.
Tulkaa, hyvät herrat, tulkaa, ja kun näette meidän taistelevan
paljaan taivaan alla, jumalan silmien edessä, voitte siitä päättää,
olemmeko me murhamiehiä. Kas niin, aseisiin! aseisiin?

-- Voi, minä vihasin teitä ennen huusi Schomberg, -- mutta nyt minä
teitä halveksin!

-- Ja minä, -- vastasi Antraguet, -- olisin tunti sitten ilomielellä
lävistänyt teidät. Nyt olisin valmis teidät kuristamaan. Pitäkää
varanne, herrat, pitäkää varanne!

-- Pidämmekö takit yllämme? -- kysyi Schomberg.

-- Emme, me tahdomme taistella paljain rinnoin, sydän ilman suojaa,
-- huusi Antraguet.

Nuoret miehet riisuivat nyt osan vaatteita yltään.

-- Kas vaan, -- virkkoi Quélus, -- minä olen hukannut tikarini. Se ei
käynyt hyvin tuppeen, ja luultavasti olen sen pudottanut tielle.

-- Taikka olette sen unohtanut Monsoreaun taloon Bastiljin luo,
-- sanoi Antraguet, -- ja kenties sellaiseen tuppeen, josta ette
uskaltanut sitä kiskaista irti.

Quélus päästi raivon huudon ja kohotti miekkansa.

-- Mutta hänellähän ei ole tikariakaan, herra Antraguet, hänellä ei
ole tikaria! -- huusi juuri saapunut Chicot.

-- Sen pahempi hänelle! -- vastasi Antraguet.

-- Se ei ole minun syyni.

Ja vetäen tikarinsa vasemmalla kädellään kohotti hänkin miekkansa.



52.

Taistelu.


Vaikka Chicot luonnostaan ei ollut mikään tunteellinen ihminen, istui
hän kuitenkin sydän vapisevana eräällä aidakkeella. Hän ei pitänyt
herttuan ystävistä, suosikeita hän inhosi. Mutta kaikki nuo olivat
kuitenkin urhoollisia nuoria miehiä. Heidän suonissaan virtaili jaloa
verta, jonka pian tuli niin runsaana vuotaa.

d'Epernon tahtoi vieläkin olla itsepäinen ja huusi:

-- Mitä, eikö minulla siis ole mitään tekemistä?

-- Ole vaiti, gascognelainen! -- kirkui Antraguet.

-- Minun täytyy saada olla mukana, -- jatkoi d'Epernon. -- Tässähän
tuli olla kahdeksan miestä.

-- Pois tieltä! -- huusi Ribeirac kärsimättömästi.

D'Epernon siirtyi nyt mutisten syrjään ja kohotti ylpeästi päätään,
pistäen samalla miekkansa tuppeen.

-- Tulkaa, sanoi Chicot, -- te urhoollisin urhoollisista, muuten
tahritte saappaanne, kuten eilenkin.

-- Mitä hän sanoo, mestari narri?

-- Hän sanoo, että pian ilmestyy maahan verta ja että teidän täytyy
varoa siihen astumasta, niinkuin teitte viime yönä.

D'Epernon oli mennyt kalmankalpeaksi. Hänen uhkamielisyytensä laukesi
tuohon kuvaukseen. Hän meni istumaan kymmenen askeleen päähän
Chicotista, jota hän ei voinut olla ilman kauhistusta katselematta.

Ribeirac ja Schomberg lähestyivät toisiansa, vaihdettuaan ensin
tavanmukaisen tervehdyksen.

Quélus ja Antraguet, jotka jo hetken ajan olivat olleet valmiita,
alottivat nyt taistelun.

Maugiron ja Livarot vaaniskelivat toisiaan, pyrkien päästä
haluamiinsa asemiin.

Taistelu alkoi samalla hetkellä kun kello Pyhän Paavalin kirkossa löi
viisi.

Raivostus kuvastui taistelevien kasvoilta. Mutta heidän
yhteenpuristuneet huulensa, heidän kalpeutensa, käden vaistomainen
vavahteleminen ilmaisivat, että varovaisuus hillitsi heissä tuon
raivon.

Kului useita minuutteja, ja ne sellaisen aseman vallitessa saattoivat
tuntua iäisyydeltä. Miekat kalahtivat vastakkain. Ei ainoatakaan
iskua oltu vielä annettu.

Väsyneenä tahi ehkä pikemminkin vakuutettuna siitä että oli nyt
tullut tuntemaan vastustajansa laski Ribeirac käsivartensa alas ja
hengähti silmänräpäyksen. Schomberg hyökkäsi askeleen eteenpäin
ja antoi hänelle iskun. Ribeiracin kasvot olivat kalmankalpeat ja
verivirta purskahti hänen olkapäästään. Hän väisti toisen iskun
ikäänkuin tutkiakseen haavansa laatua.

Schomberg aikoi uusia hyökkäyksen, mutta Ribeirac kohotti miekkansa
ja kohdisti häneen iskun, joka sattui hänen kylkeensä. Molemmat
olivat he nyt haavoittuneet.

-- Levätkäämme nyt muutamia sekunteja, jos suvaitsette, -- sanoi
Ribeirac.

Quélus ja Antraguet olivat sillävälin yhä enemmän tulistuneet. Mutta
kun Quéluksella ei ollut minkäänlaista tikaria, oli hänen pakko
väistää vasemmalla kädellään, ja kun tuo vasen käsi oli paljas, tuli
siihen jokaisesta väistämisestä pieni naarmu, niin että käsivarsi
ennen pitkää oli ylt'yleensä veressä. Antraguet sitävastoin, etunsa
huomaten ja ollen yhtä taitava kuin Quéluskin, väisti varsin helposti
vastustajansa iskut. Kolme pistoa oli sattunut Quélukseen, vaikkakaan
ne eivät olleet vaarallisia, ja veri virtaisi kolmesta haavasta hänen
rinnastaan, mutta aina hän haavan saadessaan vain huusi:

-- Ei se ole mitään.

Livarot ja Maugiron olivat edelleenkin varovaisia. Ribeirac tunsi,
että häneltä, sikäli kuin verensä vuoti, alkoivat voimat vähetä,
ja tuskasta mielettömänä hän hyökkäsi Schombergia kohti. Tämä ei
väistynyt askeltakaan takaperin, vaan tyytyi ojentamaan miekkansa
eteenpäin. He pistivät nyt kumpikin toisiaan, missä yrityksessä
Ribeirac sai rintansa lävistetyksi ja Schomberg sai haavan kaulaansa.
Kuolettavasti haavoittuneena vei Ribeirac vasemman kätensä
haavalleen, mutta paljasti sen kautta asemansa. Schomberg käytti
hetkeä hyväkseen ja antoi hänelle uuden iskun. Mutta Ribeirac tarttui
nyt oikealla kädellään kiinni vastustajaansa ja työnsi vasemmalla
kädellään tikarinsa kahvaa myöten hänen rintaansa. Sen terä upposi
suoraan hänen sydämeensä.

Schomberg päästi kumean huudon ja kaatui takaperin, mutta veti
samassa mukanaan maahan Ribeiracin, jolla vielä oli miekka rinnassaan
kiinni.

Nähdessään ystävänsä kaatuvan riensi Livarot, Maugiron kintereillään
hänen luokseen. Hän pääsi eräitä askeleita edelle, niin että hän ehti
auttaa Ribeiracia tämän koettaessa vapautua Schombergin miekasta.
Sen Livarot kiskasi irti ystävänsä rinnasta. Mutta Maugiron hänet
heti saavutti, ja hänen täytyi nyt puolustautua liukastavalla maalla
vaikeassa asemassa ja aurinko vasten kasvoja.

Hetkisen kuluttua sai Livarot iskun päähänsä, niin että häneltä
kirposi miekka kädestä ja hän putosi polvilleen.

Quélus ahdisti ankarasti Antraguetia. Maugiron kiiruhti lävistämään
Livarotin uudella iskulla, ja tämä kaatui. D'Epernonilta pääsi
tällöin kuuluva huuto.

Quélus ja Maugiron hyökkäsivät nyt molemmat Antraguetia vastaan.
Quéluksesta vuoti runsaasti verta, mutta haavat olivat lieviä.
Maugiron oli miltei haavoittumaton.

Antraguet huomasi vaaran. Hän ei vielä ollut saanut pienintäkään
naarmua, mutta hän alkoi tuntea väsymystä. Olisi kuitenkin ollut
turhaa pyytää aselepoa haavoittuneelta, villiytyneeltä ihmiseltä
ja toiselta, joka paloi taisteluhalusta. Yhdellä lyönnillä hän
heitti sivulle Quéluksen miekan, käytti tilaisuutta hyväkseen ja
hyppäsi ketterästi kaidepuille. Quélus teki hyökkäyksen, mutta hänen
miekkansa sattui vain laudoitukseen.

Samassa ahdisti Maugiron Antraguetia sivultapäin.

-- Hän on hukassa, -- sanoi Chicot.

-- Eläköön kuningas! -- huusi d'Epernon. -- Rohkeutta, leijonani,
rohkeutta!

-- Vaiti, hyvä herra, jos suvaitsette! -- sanoi Antraguet. --
Elkää loukatko miestä, joka aikoo iskeä niin kauan kuin kykenee
hengittämään.

Samana hetkenä nousi Livarot polvilleen verilätäköstä, jossa oli
virunut ja iski tikarinsa Maugironin hartioihin. Tämä kaatui
raskaasti ja hervotonna maahan ja huokaili: Voi hyvä jumala! Minä
kuolen.

Livarot vaipui sitten pyörtyneenä maahan. Ponnistelu ja viha olivat
vieneet hänen viimeisetkin voimansa.

Herra Quélus, -- virkkoi Antraguet ja laski miekkansa alas, -- te
olette urhoollinen mies: minä tarjoan teille elämänne.

-- Minkävuoksi minä antautuisin? -- kysyi Quélus. -- Enhän minä vielä
makaa maassa.

-- Ette, mutta te olette täynnä haavoja, jotavastoin minä olen ihan
vahingoittumaton.

Eläköön kuningas! -- huusi Quélus. -- Minulla on vielä miekkani,
herra.

Sitten hän hyökkäsi Antraguetia kohti, mutta tämä väisti hänen
iskunsa, niin raju kuin se olikin.

-- Ei, hyvä herra, nyt teillä ei enää ole miekkaannekaan, -- sanoi
Antraguet, tarttuen Quéluksen, miekkaan kahvan juuresta ja vääntäen
sen hänen kädestään.

-- Voi! -- ärjyi Quélus. -- Miekka, miekka!

Hän syöksähti kuin tiikeri Antraguetin päälle ja iski kummankin
käsivartensa hänen ympärilleen. Antraguet antoi sen tapahtua, siirsi
miekan vasempaan käteensä ja tikarin oikeaan ja alkoi taukoamatta ja
sokeasti iskeä Quélusta, jonka haavoista veri lakkaamatta virtasi
Antraguetin päälle. Mutta mikään ei saanut Quélusta päästämään
irti vastustajaansa. Aina kun sai tikarinpiston hän huusi: eläköön
kuningas!

Hänen onnistui kerran työntää syrjään käsi, joka häntä haavoitti, ja
kiertäytyä kuin käärme vastustajansa ympärille. Antraguetista tuntui,
että hän oli vähällä tukehtua. Hän horjahteli ja kaatui, mutta
ikäänkuin kaikki seikat tänä päivänä olisivat olleet hänelle eduksi,
hän siinä kaatuessaan miltei tukehdutti Quélus paran.

-- Eläköön kuningas! -- mutisi tämä kuolintuskissaan.

Antraguet onnistui vihdoinkin pääsemään irti. Toisella kädellään
tukien hän pääsi kohoamaan ja antoi vastustajalleen iskun, joka
kerrassaan lävisti tämän rinnan.

-- Oletko viimeinkin tyytyväinen? -- sanoi hän. Kaikki oli nyt
lopussa. Kuolemanhiljaisuus ja kauhu vallitsivat taistelupaikalla.

Antraguet nousi verissään seisomaan. Mutta hän oli vain vihollistensa
veren tahraama. Itse hän oli saanut ainoastaan pikku naarmun käteensä.

Kauhistuneena teki d'Epernon ristinmerkin ja pakeni kuin kummituksen
takaa-ajamana.

Chicot juoksi nyt saapuville ja kohotti Quélusta, jonka
yhdeksästätoista haavasta vuoti veri. Tuo liike sai hänet jälleen
virkoamaan tajuihinsa. Hän avasi silmänsä ja virkkoi:

-- Antraguet! Minä vakuutan kautta kunniani, että olen syytön Bussyn
kuolemaan.

-- Minä uskon teidän sanoihinne, -- vastasi Antraguet liikutettuna.
Minä uskon teitä.

-- Paetkaa! mutisi Quélus. -- Paetkaa! Kuningas ei tule antamaan
teille anteeksi.

-- Ei, minä en aio jättää teitä tällä tavoin, vaikkapa mestauspölkky
minua uhkaisi, -- sanoi Antraguet.

-- Pelastakaa itsenne, nuori mies, -- kehotti Chicot, -- elkääkä
kiusatko jumalaa. Te olette ihmeen kautta pelastunut: elkää vaatiko
kahta sellaista samana päivänä.

-- Antraguet meni Ribeiracin luo, joka vielä hengitti.

-- No? -- kysäsi tämä.

-- Me olemme voittaneet, -- virkkoi Antraguet hiljaa, ettei loukkaisi
Quélusta.

-- Kiitos! -- vastasi Ribeirac. -- Kiiruhda nyt pois!

Hän vaipui samassa hengetönnä maahan.

Antraguet otti ensin oman miekkansa, sitten Schombergin, Maugironin
ja Quéluksen miekat.

-- Tehkää loppu minun elämästäni tai antakaa minulle takaisin
miekkani, -- kuiskasi raukealla äänellä Quélus.

-- Tässä se on, herra kreivi, -- vastasi Antraguet ja laski
arvokkaasti kumartaen miekan hänen viereensä.

Kyynel kiilsi haavoittuneen silmässä.

-- Me olisimme saattaneet olla ystäviä, -- mutisi hän.

Antraguet ojensi hänelle kätensä.

-- Hyvä! -- sanoi Chicot. -- Tämä on hyvin ritarillista. Mutta
pelasta nyt itsesi, Antraguet. Sinä ansaitset jäädä eloon.

-- Entä minun toverini? -- kysyi Antraguet. II. 25

-- Minä hoidan niitä kuin olisivat he kuninkaan ystäviä, -- vastasi
Chicot.

Antraguetin palvelija ojensi nyt hänelle viitan, jonka hän kääri
ympärilleen verhotakseen verentahrimat vaatteensa, ja jättäen
kuolleet ja kuolevat palvelijoiden ja aseenkantajien huolehdittaviksi
poistui Antraguet Porte Saint-Antoinen kautta.



53.

Loppu.


Levottomuudesta kalpeana ja pienimmästäkin melusta väristen
käveli kuningas edestakaisin miekkailusalissa ja harjaantuneen
miekkailijan kokemuksella laski ajan, minkä hänen ystävänsä olivat
tarvinneet kokoontuakseen ja taistellakseen vihollistensa kanssa.
Samaten hän otti huomioon kaikki epäsuotuisat seikat suotuisten
ohella, johtuivatpa ne sitten heidän luonteestaan, voimastaan tahi
taituruudestaan.

-- Nyt, -- virkkoi hän itsekseen, -- menevät he Saint-Antoinen kadun
poikki... nyt he menevät aitauksesta sisälle... nyt he vetävät
miekkansa... nyt alkavat otella.

Viimeisen sanan lausuttuaan alkoi kuningas lukea rukouksiaan. Mutta
sydän oli muita tunteita täynnä, ja vain huulet koneellisesti
liikahtelivat.

-- Kun vain Quélus muistaisi sen iskun, jonka olen hänelle opettanut,
ja panisi mieleensä, kuinka hänen samalla kertaa pitäisi väistää
miekanpisto ja itse iskeä tikarillaan, -- ajatteli hän. -- Mitä
Schombergiin tulee, on hän kylmäverinen ja tekee kyllä pian lopun
Ribeiracista... Ellei Maugironille satu mitään erikoista, selviytyy
hän varmasti Livarotista... Mutta d'Epernon, voi! Hän on varmaankin
nyt jo tällä hetkellä kuollut. Onneksi on hän minulle vähimmän rakas
noista neljästä. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi ei tässä riitä se,
että hän on kuollut, sillä Bussy, tuo kauhea Bussy, hyökkää sitten
toisten kimppuun... Voi, ystävä raukat!...

-- Sire! -- kuului Crillonin ääni oven takaa.

-- Mitä! Nytkö jo? -- huusi kuningas.

-- Ei, sire, minä en tuo mitään muuta uutista kuin että Anjoun
herttua pyytää saada puhutella teidän majesteettianne.

-- Mitä hän sitten tahtoo? -- kysyi kuningas oven läpi.

-- Hän sanoo hetken tulleen, jolloin hänen pitää ilmoittaa teidän
majesteetillenne se palvelus, jonka hän on tehnyt, ja hän väittää,
että se ilmoitus jossain määrin haihduttaa teidän majesteettinne
levottomuutta.

-- No tulkoon hän sitten. Tuokaa hänet tänne, -- sanoi kuningas.

Samassa ja juuri kun Crillon kääntyi täyttämään käskyä kuului nopeita
askeleita ja muuan ääni lausui Crillonille:

-- Minä tahdon hetipaikalla puhutella kuningasta...

Kuningas tunsi äänen ja avasi itse oven.

-- Käy sisään, Saint-Luc, -- sanoi hän. -- Käy sisään. Mistä on
kysymys? Mitä sinulle on tapahtunut. Ovatko he kuolleet?

Kalpeana ja verissään syöksähti Saint-Luc kuninkaan huoneeseen.

-- Sire sire! -- huusi hän ja heittäytyi kuninkaan jalkoihin. --
Kostoa! Minä rukoilen teitä, sire!

-- Saint-Luc parka, -- sanoi kuningas, -- mitä sitten on tapahtunut
ja mikä saattaa sinut tuollaiseen epätoivoon?

-- Sire, teidän jaloin alamaisenne, teidän urhoollisin soturinne...

-- Mitä! -- murahti Crillon, joka otaksui olevansa tuohon viimeiseen
arvonimeen yksinoikeutettu.

-- ... on viime yönä murhattu, kavalasti murhattu, -- jatkoi
Saint-Luc.

Yksi ainoa ajatus sydämessään rauhoittui kuningas heti. Ei siis
lainkaan ollut kysymys hänen neljästä ystävästään, koskapa hän
aamulla oli nähnyt ne kaikki yhdessä.

-- Viime yönäkö murhattu? -- kysyi kuningas. -- Kenestä sinä sitten
puhut, Saint-Luc.

-- Sire, minä tiedän hyvin, että te ette rakastanut häntä, -- puhui
Saint-Luc. -- Mutta hän oli uskollinen, ja minä vannon, että hän, jos
niin olisi vaadittu, olisi antanut henkensä teidän majesteettinne
puolesta. Muutoin hän ei olisi ollut ystäväni.

-- Aah! -- huusi kuningas, alkaen ymmärtää, kenestä oli kysymys,
ja hänen kasvoiltaan näkyi, ellei juuri ilon, niin ainakin toivon
välähdys.

-- Kostakaa Bussyn puolesta! -- huudahti nyt Saint-Luc.

-- Bussyn puolesta? -- toisti kuningas ja pani erityisen painon joka
tavulle.

-- Niin, sire, Bussyn puolesta, jonka viime yönä kaksikymmentä
murhamiestä on lävistänyt. Heitä tarvitsikin olla paljo, sillä hän
yksinään oli surmannut niistä neljätoista.

-- Onko Bussy kuollut?

-- On, sire, hän on kuollut.

-- Siinä tapauksessa hän ei tänä päivänä ota osaa kaksintaisteluun!
-- huudahti tahtomattaan Henrik, joka yhä eli tuon ainoan ajatuksensa
vallassa.

-- Saint-Luc heitti kuninkaaseen silmäyksen, jota tämä ei voinut
kestää. Hän kääntyi poispäin ja huomasi Crillonin, joka siinä seisoen
odotteli lähempiä määräyksiä. Henrik antoi hänelle merkin saattaa
Anjoun herttua sisälle.

-- Ei, sire, jatkoi nyt ankaralla äänellä Saint-Luc, -- Bussy ei
ole taistellut tänään: juuri siitä syystä minä tulen rukoilemaan,
en kostoa, tein väärin sanoessani niin teidän majesteetillenne,
vaan oikeutta. Sillä minä rakastan kuningastani ja ennen kaikkea
kuninkaani kunniaa, niin että Bussyn murhalla on tehty teidän
majesteetillenne mielestäni huono palvelus.

Anjoun herttua seisoi nyt ovella kalpeana ja liikkumattomana kuin
kuvapatsas. Polvillaan oleva Saint-Luc ei häntä huomannut.

Saint-Luc'in sanat muistuttivat kuninkaan mieleen sen palveluksen,
jonka Anjoun herttua oli väittänyt hänelle tehneensä. Hänen katseensa
sattui herttuan katseeseen, eikä siinä enää ollut mitään epäilystä,
sillä Frans vahvisti myöntävällä päännyökäytyksellä Henrikin
otaksuman.

-- Tiedättekö, sire, mitä nyt tullaan sanomaan? -- puheli Saint-Luc.
-- Niin, ihmiset sanovat, että jos teidän ystävänne pääsevät
voitolle, niin tapahtuu se siitä syystä, että te olitte surmauttanut
Bussyn.

-- Kuka niin on sanova? -- kysyi kuningas.

-- Saamari, kaikki ihmiset, sire, -- huomautti Crillon, sekaantuen
vasten tavallisuuttaan keskusteluun.

-- Ei, hyvä herra, -- vastasi kuningas, ollen levoton sen johdosta,
että Crillon, joka lähinnä Bussya oli urhoollisin mies hänen
valtakunnassaan, oli nuo sanat sanonut, -- sellaista ei tulla
sanomaan, sillä teidän on ilmoitettava minulle murhaajan nimi.

Saint-Luc huomasi nyt kolmannen henkilön varjon. Se oli Anjoun
herttua, joka oli tullut paria askelta lähemmäksi ja jonka hän nyt
tunsi.

-- Kyllä, sire, -- sanoi hän ja nousi ylös polvistuvasta asennostaan,
-- minä sanon hänen nimensä. Sillä minä tahdon mihin hintaan hyvänsä
pestä teidän majesteettinne puhtaaksi epäilyksestä, että niin
inhottava teko olisi tehty teidän toimestanne.

No sano sitten, -- käski kuningas. Herttua seisoi paikallaan ja
odotti rauhallisena. Hänen takanaan seisova Crillon silmäili häntä,
pudistellen tarkoituksellisesti päätään.

-- Sire, jatkoi edelleen Saint-Luc, -- viime yönä oli Bussy
houkuteltu satimeen. Hänen käydessään tervehtimässä naista, jota
hän rakasti ja joka häntä rakasti, palaa mies, jolle muuan roisto
oli ilmoittanut kohtauksesta, mukanaan joukko murhaajia, jotka
sijoitettiin pihalle, puutarhaan, rapuille ja kaikkialle.

Elleivät kuninkaan huoneen ikkunat, kuten jo olemme maininneet, olisi
olleet tiheitten uudinten peitossa, olisi voitu nähdä, miten herttua,
itsensähillitsemiskyvystään huolimatta, kalpeni nuo sanat kuullessaan.

-- Bussy puolustautui kuin leijona, sire, -- jatkoi Saint-Luc, --
mutta hänen kimppuunsa kävi roistojen joukko ja...

-- Ja hän on kuollut, -- keskeytti kuningas. -- Hän on saanut
ansaitsemansa palkan. Minä on tahdo kostaa avionrikkojan kuolemaa.

-- Sire, minä en vielä ole lopettanut kertomustani, -- jatkoi
vielä Saint-Luc. -- Kun onneton ylimys lähes puolen tunnin ajan
oli puolustautunut huoneessa, kun hän oli voittanut vihollisensa,
pakeni hän haavoittuneena, vertavuotavana ja silvottuna. Olisi
vain tarvinnut ojentaa hänelle auttavan kätensä, minkä minä olisin
tehnytkin, elleivät murhaajat olisi köyttäneet minua, samoinkuin sen
naisenkin, jonka Bussy oli huostaani uskonut, lujasti käsistä ja
jaloista, eivätkä panneet kapulaa suuhuni. Kaikeksi onnettomuudeksi
eivät he olleet muistaneet peittää silmiäni, ja minä näin kahden
miehen lähestyvän onnetonta Bussya, jota, hän kun riippui
rauta-aidakkeen päällä, rautapiikit pitelivät kiinni, tunkeutuen
hänen ruumiiseensa ja vaatteisiinsa. Kuulin haavoittuneen rukoilevan
heiltä apua, sillä hänellä oli oikeus pitää noita kahta miestä
ystävinään. No niin, toinen heistä, sire... on hirveä sitä kertoa,
mutta, uskokaa minua, vielä hirveämpää on sitä nähdä ja kuulla...
tuo toinen käski toisen ampumaan hänet, ja toinen totteli. Crillon
puristi kätensä nyrkkiin ja rypisti kulmiaan.

-- Ja tekö tunnette murhaajan? -- kysyi kuningas vasten tahtoaan
liikutettuna.

-- Tunnen, -- vastasi Saint-Luc.

Sitten hän kääntyi prinssiin päin ja ilmaisten äänessään ja
liikkeissään koko tähän asti hillitsemänsä vihan, lausui:

-- Tämä ruhtinas on murhaaja, samalla ystävä ja murhamies.

Kuningas oli sitä odottanut. Herttua kuunteli sitä silmiäänkään
väräyttämättä.

-- Kyllä, -- vastasi hän rauhallisesti, -- kyllä, herra Saint-Luc
on kuullut ja nähnyt aivan oikein. Minä olen surmauttanut Bussyn,
ja teidän majesteettinne tulee lukemaan sen ansiokseni, sillä
Bussy, joka oli palvelijani, se on totta, aikoi tänä aamuna, minun
vastaanpanostani huolimatta, ryhtyä käyttämään aseita teidän
majesteettianne vastaan.

-- Sinä valehtelet, murhaaja, sinä valehtelet! -- huusi Saint-Luc.
-- Bussy, jonka koko ruumis oli haavoja täynnä, käsi lävistettynä
ja olkapää kuulan murtamana, Bussy, joka riippui rauta-aidakkeella,
olisi herättänyt sääliä kiivaimmissakin vihamiehissään, jotka
varmasti olisivat häntä auttaneet. Mutta sinä, sinä La Molen ja
Coconnan murhaaja, sinä olet murhannut myöskin Bussyn, et senvuoksi,
että hän oli veljesi vihamies, mutta siitä syystä, että hän tunsi
sinun salaisuutesi. Haa! Monsoreau kyllä hyvin tiesi, miksi sinä teit
tämän rikoksen!

-- Tuhannen perkelettä! -- mutisi Crillon. -- Minkävuoksi minä en ole
kuningas!

-- Minua loukataan teidän luonanne, veljeni, -- sanoi herttua pelosta
vavisten, sillä hän ei tuntenut asemaansa varsin varmaksi nähdessään
Saint-Luc'in, hurjan katseen ja Crillonin suonenvedontapaisesti
puristuneen nyrkin.

-- Menkää, Crillon, -- kehotti kuningas. Crillon totteli.

-- Oikeutta, sire, oikeutta! huusi Saint-Luc.

-- Sire, -- virkkoi herttua, -- rangaiskaa minua sitten siitä, että
minä tänä aamuna olen pelastanut teidän majesteettinne ystävät ja
siten antanut loistavan hyvityksen asioillenne, jonka puolesta nyt
minäkin työskentelen.

-- Mutta minä, -- jatkoi Saint-Luc raivostuneena, -- minä sanon
sinulle, että se asia, jota sinä puolustat, tulee olemaan kirottu
asia, ja että missä tahansa liikutkin, kohtaa jumalan viha sinun
askeleitasi. Sire, sire! Onnettomia ovat teidän ystävänne, jos
veljenne on heitä suojellut!

Kuningas värisi. Samassa kuului ulkoa epäselvää hälinää, kiiruisia
askeleita ja sitten äkisti uudistettuja kyselyitä ja vastauksia.
Senjälkeen syntyi mitä syvin hiljaisuus. Kesken tuota hiljaisuutta,
ikäänkuin olisi ääni taivaasta todistanut oikeiksi Saint-Lucin
sanat, kuului kolme harvaa, juhlallista lyöntiä, jotka Crillonin
voimakkaasta kädestä kumahtelivat ovelle.

Kylmä hiki tihkui Henrikin otsalta ja hänen kasvonsa vääristyivät
kauhusta.

-- Voitetut! -- kirkui hän. -- Voi ystäväraukat?

-- Enkö jo sanonut teille äsken, sire! -- huudahti Saint-Luc.

Herttua pani vavisten kätensä ristiin.

-- Näetkö, kurja konna, -- huusi ylevän ylpeästi tuo nuori mies, --
näetkö nyt, miten salamurha pelastaa ruhtinaitten kunnian! Tule siis
ja murhaa minutkin. Minähän olen aseeton!

Näin sanoen hän heitti hansikkaansa vasten herttuan kasvoja. Tämä
karjasi raivosta ja sävähti kalmankalpeaksi.

Mutta kuningas ei nähnyt mitään eikä mitään kuullut. Hän oli antanut
päänsä vaipua käsiinsä.

-- Voi! -- mutisi hän. -- Voi ystäviäni! He ovat voitetut,
haavoitetut. Kuka antaa minulle heistä tietoja?

-- Minä, -- sanoi sisälleastuva Chicot. Kuningas tunsi tuon ystävänsä
äänen ja ojensi kätensä häntä kohti.

-- No? -- kysyi hän tuskissaan.

-- Kaksi on jo kuollut ja kolmas heittää pian henkensä.

-- Kuka on se kolmas, joka ei vielä ole kuollut?

-- Quélus, sire.

-- Missä hän on?

-- Boissyn hotellissa, jonne olen hänet antanut viedä.

Kuningas ei kuullut mitään muuta, vaan syöksähti vaikertaen ulos
huoneesta.

       *       *       *       *       *

Saint-Luc oli vienyt Dianan tämän ystävättären Jeanne de Brissacin
turviin. Siitä johtui se että hänen Louvreen tulonsa viivähti.

Jeanne valvoi kolme päivää ja kolme yötä tuon onnettoman naisen
sairasvuoteen vieressä. Sairasta ahdistivat mitä kauheimmat
hourailut. Unettomuuden ja rasitusten uuvuttamana meni Jeanne
neljäntenä päivänä hetkiseksi lepäämään. Hänen palatessaan
ystävättärensä huoneeseen oli tämä jäljettömiin kadonnut.

Tiedetään, että Quélus, tuo ainoa kuninkaan kolmesta taistelijasta,
joka vielä jäi henkiin taistelun tauottua, huolimatta siitä että
oli saanut yhdeksäntoista haavaa, kuoli kolmekymmentä vuorokautta
kestäneiden kamppailujen jälkeen Henrikin syliin.

Henrik oli lohduton. Hän antoi noille kolmelle ystävälleen pystyttää
mahtavat hautapatsaat, joihin heidän kuvansa luonnollisessa koossa
olivat marmoriin veistetyt. Hän määräsi järjestettäviksi heille
sielumessuja, pappien oli rukoiltava heidän sielunsa autuuden
puolesta, ja hän itse liitti rukouksiinsa tällaisen säkeistön:

    Oi, pääskööt Herran armohon
    Quélus, Schomberg ja Maugiron!

Lähes kolmen kuukauden ajan vartioi Crillon Anjoun herttuaa, jota
kohtaan kuningas kantoi katkeraa vihaa ja jolle hän ei milloinkaan
antanut anteeksi.

Syyskuu oli nyt tullut. Tähän aikaan sai Chicot, joka ei koskaan
jättänyt herraansa ja joka olisi lohdutellut Henrikkiä, jos tämä
yleensä olisi ollut lohdutettavissa, seuraavan kirjeen Beaunen
luostarista. Sen oli kirjoittanut muuan pappi ja oli sen sisältö
tällainen:

    'Paras herra Chicot!

    Ilma on seuduillamme lämmin ja viininkorjuu lupaa tänä vuonna
    hyvää. Kerrotaan, että kuningas, hallitsijamme, jonka hengen
    minä kaiken todennäköisyyden mukaan olen pelastanut, alinomaa
    on suruissaan. Mutta tuokaa hänet tänne meidän luostariimme,
    paras herra Chicot, niin me houkuttelemme hänet maistamaan
    muuatta 1550-luvulta asti säilynyttä viiniä, jota olen löytänyt
    viinikellaristani ja joka on niin mainiota, että se saa ihmisen
    unohtamaan suurimmatkin surunsa. Tämä viini on ehdottomasti
    tekevä hänelle hyvää, sillä minä olen jumalallisista kirjoista
    lukenut sanat, että hyvä viini huojentaa ihmisten sydämet. Se
    kuuluu varsin sointuisalla latinankielellä. Saatte sen itsekin
    lukea. Paras herra Chicot, tulkaa siis tänne kuninkaan, herra
    d'Epernonin ja herra Saint-Luc'in kera, ja te saatte nähdä, että
    me kaikki silloin hieman pullistumme.

                                Korkea-arvoinen priori Gorenflot,
                             joka kutsuu itseään teidän nöyrimmäksi
                                  palvelijakseen ja ystäväkseen.

    P.S. Sanokaa kuninkaalle, ettei minulla vielä ole ollut aikaa
    rukoilla hänen ystäviensä sielujen puolesta, kuten hän on
    käskenyt. Ne suuret puuhat, jotka virkaanasettamisestani ovat
    minulle aiheutuneet, ovat siihen olleet syinä. Mutta heti
    viininkorjuun jälkeen olen heitä muistava.'

-- Amen! -- sanoi Chicot. -- Riivatturaukat tulevat siis kerrankin
saamaan oikein tenhovia esirukouksia Herramme edessä!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Monsoreaun kreivitär II - Historiallinen romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.