Title: Hänen isiensä jumala
Author: London, Jack
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hänen isiensä jumala" ***


HÄNEN ISIENSÄ JUMALA


Kirj.

Jack London


Suomentanut

Aito Kare



Helsingissä,
Minerva Oy,
1921.



SISÄLLYS:

Hänen isiensä jumala.
Pohjolan tytär.
Teiden erotessa.
Naisen kestävyys.
Suuri kysymys.



HÄNEN ISIENSÄ JUMALA.


I.

Koskematon, neitseellinen metsä levisi joka suuntaan, -- meluisten
huvinäytelmien ja hiljaisten murhenäytelmien paikka. Täällä käytiin
taistelua olemassaolosta alkuaikaisella petomaisuudella. Englantilaiset
ja venäläiset riitelivät vielä Sateenkaaren maan omistamisesta -- ja
tässä oli pääsyy, -- sillä kultaa jänkit eivät vielä olleet näistä
äärettömistä maa-alueista tavanneet. Susilaumat iskivät hirvilaumoihin
valiten niistä heikkoja ja kantavia, ja seurasivat niitä samalla
hellittämättömyydellä kuin tuhansia ja taas tuhansia sukupolvia
takaperin. Vähälukuiset alkuasukkaat tottelivat noitiaan ja
päälliköltään, karkoittivat pahojahenkiä, polttivat vanhuksiaan,
taistelivat naapureitansa vastaan ja söivät vihollisiaan
mielihyvällä, mikä seikka erinomaisesti todisti heidän vatsojensa
ruuansulatuskelpoisuuden. Mutta tämä tapahtui aikana, jolloin kivikausi
läheni loppuaan. Tuntemattomilla teillä ja kartalla näkymättömillä
aavikoilla näyttäytyivät kansainvaelluksen etumaiset tiedustelijat --
vaaleat, sinisilmäiset, lannistumattomat miehet, rauhattoman rotunsa
ilmi-elävät edustajat. Sattumalta tahi aikomuksella, yksittäin,
kaksittain tahi kolmittain he saapuivat, tietämätöntä mistä;
taistelivat, kuolivat tahi kulkivat etemmäksi, tuntematonta mihin.
Noidat ja poppamiehet koettelivat heitä tuhota, päälliköt lähettivät
sotilaitaan taistelemaan heitä vastaan, kivi törmäsi teräkseen, mutta
turhaan. Kuni vesi, joka juoksee tuntemattomista lähteistä,
tunkeutuivat he läpi pimeiden metsien ja vuorensolien, sousivat yli
jokien kömpelöissä veneissä, tahi mokkasiineihin puettuina tasoittivat
latua koirilleen. He olivat suuren heimon edelläkävijöitä ja heitä oli
monta, mutta nahkoihin kääriytyneet pohjolan asukkaat eivät sitä vielä
tienneet. Monet tuntemattomista kulkijoista taistelivat viimeiseen
saakka ja kuolivat revontulten kylmässä loisteessa, samoinkuin heidän
veljensä tekivät troopillisten maitten tulisessa hiekassa; ja he
tulevat samoin jatkamaan siihen asti, kunnes heidän rodulleen määrätty
aika ja tehtävä on täytetty.

Oli keskiyön aika. Pohjoisella taivaanrannalla näkyi heleänpunaisia
pilviä, jotka vaalenivat länteen ja tummenivat itään päin, ne
osoittivat näkymättömän keskiyön auringon olemassaoloa. Hämärä ja valo
sekaantuivat niin, että yötä ei ollut, -- päivä yhtyi päivään.

Yukonin pinnalla huutelivat villit lintulaumat erilaisilla äänillään
loppumattomia valituksia ja kaiku nauroi ivallisesti tyynen joen
yläpuolella.

Hidasjuoksuisen joen rannalla seisoi kaksi, kolme puunkuorista tehtyä
ruuhta. Norsunluupäiset keihäät, luiset väkänuolet, hirvennahkaisista
hihnoista valmistetut jousen jänteet ja yksinkertaiset, kömpelöt
vitsasverkot osoittivat, että joessa oli parhaillaan lohenkutu.
Läheltä, epäjärjestyksessä olevista nahkateltoista, kuului
kalanpyydystäjien ääniä. Nuorukaiset painiskelivat keskenään tahi
pyörivät tyttöjen jälestä iäkkäämpien keskustellessa keskenään. Heidän
jaloissaan leikkivät ja tappelivat alastomat lapset kieriskellen liassa
yhdessä ruskeiden susikoirien kanssa.

Toisella puolen leiripaikkaa, mutta erillään siitä, oli toinen leiri,
jonka muodosti kaksi telttaa. Se oli valkoisten miesten leiri.
Ymmärrettävästikin leiripaikan valinta oli kokonaan valkoisten tekemä,
niin että väärinkäsitysten sattuessa heidän leirinsä täydelleen
hallitsi intiaanien asemapaikkaa; tappion sattuessa johti toisesta
teltasta suora jyrkkä mäki alas rannalle, -- veneille. Toisesta
teltasta kuului sairaan lapsen kovaääninen itku ja äidin rauhoittava
laulu. Nuotion ääressä keskusteli kaksi miestä, -- puoliverinen ja
valkoinen.

-- Niin! Minä rakastan kirkkoa kuin uskollinen lapsi, Bien! Rakkauteni
on niin suuri, että päiväni ovat kuluneet sitä paetessani ja yöt
raskaissa unennäöissä tehdessäni itselleni tästä rakkaudesta selkoa.
Kuulkaa!

Puoliverisen äänessä tuntui viha ja kosto.

-- Olen syntyisin Punaiselta Joelta. Isäni oli valkoinen, -- yhtä
valkoinen kuin te. Mutta te olette jänkki, hän oli englantilainen ja
gentlemanin poika. Äitini oli päällikön tytär. Niin, toisenkin kerran
haluttiin tietää minkälaista verta virtasi suonissani, sentähden että
asuin valkoisten luona ja isäni sydän sykki minussa. Siellä oli
valkoinen tyttö, joka katsoi minuun ystävällisesti. Hänen isällään oli
paljon maata ja paljon hevosia, hän oli tärkeä henkilö omiensa
keskuudessa ja hänessä virtasi ranskalainen veri. Hän puhui, että
tytöllä ei ole omaa mielipidettä, keskusteli paljon tyttärensä kanssa
ja oli hyvin tyytymätön siihen, mitä tapahtui.

-- Mutta tytöllä oli oma mielipide, sillä me seisoimme pian papin
edessä. Mutta vielä pikemmin tuli hänen isänsä puhuen valheellisia
sanoja ja antaen pettäviä lupauksia, loppujen lopuksi pappi peräytyi
eikä halunnut siunata liittoamme. Niinkuin ei kirkko alussa siunannut
syntymistäni, ei se halunnut myöskään siunata avioliittoani ja pakoitti
minut tahraamaan käteni ihmisverellä, Bien! Tällä tavalla on minulla
syytä rakastaa kirkkoa. Silloin löin minä pappia vasten ajeltua suuta,
jonka jälkeen tyttö ja minä kiireesti ratsastimme Fort Pierreen, jossa
kirkonpalvelija oli hyvä ihminen. Mutta jälkeemme ajoivat tytön isä,
veljet ja ystävät. Taistelimme hevosten selässä siihen saakka, kunnes
olin lyönyt alas satulasta kolme ja loput ratsastivat Fort Pierreen.
Silloin käännyimme tyttä ja minä itään, metsiin ja vuorille. Niin ei
meitä siis vihitty, -- se oli hyvän kirkon ansio, kirkon, jota rakastan
niinkuin uskollinen poika.

-- Mutta huomatkaa naisen kummallisuus, naisen, jonka sydäntä ei
yksikään mies koskaan voi ymmärtää. Yksi niistä, jonka löin satulasta,
oli hänen isänsä, ja jälestä tulevien hevosten kaviot musersivat tämän.
Sen me näimme, tyttö ja minä, mutta minä unohdin sen, eikä hänkään
näyttänyt sitä muistelevan, mutta jälkeenpäin, hiljaisina iltoina, se
nousi välillemme ja myöskin yön hiljaisuudessa, kun lepäsimme tähtien
alla ja olimme yksin. Se oli aina kanssamme. Tyttö ei ajatellut _sitä_,
mutta _se_ istui tulemme ääressä ja saattoi meidät vieraantumaan
toisistamme. Tyttö koetteli vapautua, mutta juuri silloin kohosi _se_
hänen mieleensä; luin sen hänen silmistään ja epätasaisesta
hengityksestään. -- Sitten synnytti hän minulle lapsen -- tytön, ja
kuoli. Menin silloin äitini sukulaisten luo, antaakseni lapsen
imettäjälle. Mutta käteni olivat tahratut ihmisen vereen, niin, kirkon
ansiosta olivat ne ihmisveren tahraamat. Ja ratsastava poliisi
etsiskeli minua, mutta äitini veli, joka silloin oli päällikkönä,
piilotti minut antaen minulle hevosia ja ruokaa. Ja me matkustimme,
tyttäreni ja minä, Hudsonin lahden rannalle, jossa oli vähän valkoisia,
ja kysymykset, joita he tekivät, olivat harvalukuisia. Minä
työskentelin yhtiön metsästäjänä, oppaana ja koirien ajajana, kunnes
tyttäreni kasvoi naiseksi, -- pitkäksi, solakaksi ja kauniiksi.

-- Te tunnette pitkän, yksinäisen talven, joka synnyttää huonoja
ajatuksia ja rumia tekoja. Varaston päällikkö oli kova ja rohkea mies.
Hänessä ei ollut mitään, joka olisi voinut miellyttää naista, mutta hän
kiinnitti huomionsa tyttäreeni, kun tämä tuli naiseksi. Jumalan Äiti!
Hän lähetti minut koirien kanssa pitkälle matkalle, jotta voisi... te
ymmärrätte, hän oli sydämetön ja kova mies. Tyttäreni oli aivan
valkoinen ja hänen sydämensä oli valkoinen ja -- hän kuoli.

-- Yö, jolloin palasin, oli kylmä; ei näkynyt kuuta ja koirat ontuivat.
Intiaanit ja valkoiset katselivat minuun vaieten ja minä tunsin kauhua
tietämättä minkävuoksi, mutta en sanonut sanaakaan, ennenkuin olin
ruokkinut koirat ja syönyt itse, kuten tulee miehen, jonka on pidettävä
huolta asioista. Sitten puhuin pyytäen selitystä, mutta he vetäytyivät
etemmäksi peläten vihaani ja sitä, mitä saatoin tehdä; kuitenkin tuli
asia kerrotuksi, surullinen asia, sana sanalta, ja he ihmettelivät,
että olin niin rauhallinen.

-- Kun he olivat puhuneet, menin päällikön taloon rauhallisempana kuin
nyt siitä kertoessani. Hän pelästyi ja kutsui apuun valkoisia, mutta ne
eivät hyväksyneet hänen tekoaan ja jättivät hänet selviytymään yksin.
Hän juoksi papin taloon. Seurasin sinne. Mutta tullessani taloon
asettui pappi tielleni ja alkoi lempeästi vakuuttaa minulle puhuen,
että vihastunut ihminen ei saa mennä oikeaan eikä vasempaan, vaan on
hänen maltettava mielensä ja muistettava Jumalaa. Vaadin isän
oikeudella, että hän antaisi minun kulkea eteenpäin, mutta hän vastasi,
että voin mennä vain hänen ruumiinsa yli ja pyysi, melkeinpä rukoili
minua. Niin, tässä oli kirkko, taaskin kirkko, ja... minä menin hänen
ruumiinsa yli sekä lähetin päällikön kohtaamaan tytärtäni hänen
jumalansa luokse, tämän valkoisten miesten huonon jumalan luo. --
Alempana olevaan leiriin oli annettu tieto. Nousi melu ja minä poistuin
Suuren Orjajärven alueen kautta, Mackenzien laaksoa alas, yli
Valkoisten Vuorten, ohi Suuren Yukonin lisäjoen ja tulin tänne. Siitä
päivästä tähän saakka ovat teidän kasvonne ensimmäiset, jotka näen
isäni heimoon kuuluvalla miehellä. Mahdollisesti viimeisetkin! Nämä
ihmiset -- minun kansani -- ovat yksinkertaista väkeä ja minulla on
heidän keskuudessaan vaikutusvaltaa. Minun sanani on heille laki ja
heidän jumalanpalvelijansa täyttävät vain minun käskyjäni. Kun puhun
heille, puhun itselleni. Me vaadimme, että meidät jätetään yksiksemme.
Emme tarvitse teitä. Jos sallimme teidän jäädä tuliemme luo, tulee
teidän jälkeenne kirkkonne, pappinne ja jumalanne... Ja tietäkää --
jokaisen valkoisen miehen, joka saapuu asuinsijoillemme, pakoitan minä
kieltämään jumalansa. Te olette ensimmäinen ja minä osoitan teille
hyväntahtoisuutta. Olisi senvuoksi parasta, jos te lähtisitte ja mitä
pikemmin, sitä parempi itsellenne.

-- Minä en ole vastuunalainen veljistäni -- sanoi toinen mies täyttäen
ajatuksissaan piippunsa.

-- Mutta minä tunnen teidän rotunne, -- vastasi puoliverinen. -- Teidän
veljiänne on paljon, ja te sekä seurueenne olette vain muiden edellä.
Ajallaan tulevat toiset vallatakseen maan, mutta minun aikanani se ei
tapahdu. Olen kuullut, että he ovat jo Suuren joen alkuvarsilla ja
kaukana alajuoksun luona ovat venäläiset.

Hay Stockard -- jänkki -- katsoi kummastuneena puoliveriseen. Se oli
hämmästyttävä maantieteellinen paljastus. Fort Yukonissa olevassa
Hudsonin lahden asutuspaikassa oli kokonaan toiset tiedot joen
suunnasta. Otaksuttiin sen laskevan Jäämereen.

-- Siis Yukon laskee Beringin mereen? -- kysyi hän.

-- En tiedä, mutta alempana on venäläisiä, paljon venäläisiä. Voitte
mennä etemmäksi ja näette sen itse, voitte myöskin palata takaisin
veljienne luo, mutta ylös Koyukukiin teidän ei pidä lähteä, sillä
sotilaat ja noidat tottelevat minun määräyksiäni. Niin käsken minä,
Babtiste Punainen, jonka sana on laki, koska minä olen tämän kansan
päällikkö.

-- Mutta jos minä en menisi alas venäläisten enkä takaisin veljieni
luo?

-- Silloin joutuisitte pian jumalanne luo, huonon jumalan luo,
valkoisten miesten jumalan luo.

Punainen aurinko näyttäytyi taivaanrannalla, himmeänä ja verisenä.
Baptiste Punainen nousi, nyökäytti kevyesti päätään ja meni takaisin
omaan leiriinsä keskelle punertavia varjoja ja satakielen lauluja.


II.

Hay Stockard kirosi karkeasti ja voimakkaasti. Hänen vaimonsa kohotti
katseensa padoista ja kupeista silmäten terävästi pitkin jokea. Vaimo
osasi eroittaa miehensä mielenlaadun niistä kirouksista, joita tämä
päästeli. Hän ymmärsi tämän tapauksen ansaitsevan huomiota. Pitkä
ruuhi, auringossa välkkyvine airoineen, tuli poikki joen ja ohjasi
rannalle. Hay Stockard silmäili sitä huolellisesti... Kolme soutumiestä
ojentautui ja kumartui, kumartui ja ojentautui säännöllisessä tahdissa;
mutta punainen vaate, joka oli kääritty yhden miehen pään ympäri,
kiinnitti hänen huomiotaan.

-- Bill! -- huusi hän. -- Hei, Bill!

Kömpelö, jättiläismäinen olento näyttäytyi toisesta teltasta
haukotellen ja hieroen silmiään. Nähdessään kummallisen veneen karkkosi
hänestä heti uni.

-- Oh, helvetti! Piruko niitä tänne kiikuttaa?

Hay Stockard pudisti päätään yrittäen ottaa kiväärin.

-- Parasta ampua hänet, -- sanoi Bill. -- Tuo varmasti turmelee meiltä
kaiken, jos laskemme hänet tänne.

Mutta Stockard hylkäsi tämän äärimmäisen keinon ja pidätti Billiä.
Kaksi intiaania hyppäsi rannalle ja ruuhesta astui maihin valkoinen
matkustaja, eroten toisista silmiinpistävän päähineensä vuoksi.

-- Paavali Tarsolaisen tapaan tervehdin teitä. Olkoon rauha ja Jumalan
armo kanssanne.

Hänen ilmaantumisensa vastaanotettiin jurolla vaiteliaisuudella.

-- Hay Stockard, jumalankieltäjä ja syntinen, tervehdin teitä.
Sydäntänne hallitsee mammona, järkenne on pahan hengen vallassa,
teltassanne on nainen, jonka kanssa teillä on rakkaussuhde; näistä
synneistä käsken minä, Jumalan lähettiläs, Sturges Owen, teitä
kääntymään, katumaan ja puhdistautumaan.

-- Jättäkää nuo lorunne! -- keskeytti Hay Stockard suuttuneena, --
tiedättekö, että Baptiste Punainen on tuolla? -- ja hän osoitti
kädellään intiaanien leiriin.

Sturges Owen, maailman valistaja ja Herran apostoli, meni jyrkänteen
reunalle ja käski saattajiensa tuoda leiritarpeet.

Stockard seurasi häntä.

-- Kuulkaapas, mitä sanon teille, -- sanoi hän tarttuen
lähetyssaarnaajan olkapäähän. -- Pidättekö omaa nahkaanne suuressa
arvossa?

-- Elämäni on Herran kädessä ja minä teen vain Hänen työtään Hänen
viinitarhassaan, -- vastasi mies juhlallisesti.

-- Oh, jättäkää tuo! Mitä pidätte kidutuksesta?

-- Tapahtukoon Herran tahto.

-- Hyvä on, te löydätte sen täältä, mutta minä annan aluksi teille
neuvon. Ottakaa se vastaan tahi ei, niinkuin haluatte. Jos te jäätte
tänne, niin te tulette kukistetuksi. Ettekä te yksin, vaan mekin, Bill,
vaimoni...

-- Vaimonne ei usko pyhään evankeliumiin...

-- Enkä minä. Te tuotatte kärsimyksiä ei vain itsellenne, mutta myöskin
meille. Viime talven palelin yhdessä kanssanne, niinkuin hyvin
muistatte, ja tiedän teidän olevan hyvän miehen. Jos katsotte
velvollisuudeksenne kääntää pakanoita, niin hyvä on, mutta älkää
unohtako mahdollisia seurauksia. Tämä mies -- Baptiste Punainen -- ei
ole intiaani. Hän on samaa juurta kuin mekin. Yhtä päättäväinen kuin
minäkin ja yhtä itsepäinen uskonkiihkossaan kuin te. Kun te molemmat
kohtaatte, niin en sekaannu asiaan, vaikkapa joutuisinkin suoraa päätä
helvettiin. Ymmärrättekö? Seuratkaa neuvoani ja matkustakaa. Jos
lähdette alas, tulette venäläisten luo. Heidän keskuudessaan on
kreikkalaiskatolisia pappeja, jotka auttavat teitä pääsemään yli
Beringin merelle -- sinne mihin Yukon laskee, -- ja sieltä ei ole
vaikea palata sivistyneisiin oloihin. Kuulkaa minua ja matkustakaa
täältä mahdollisimman nopeasti.

-- Se, jonka sydämessä asuu Herra ja jonka kädessä on evankeliumi, ei
pelkää ihmisten eikä saatanan juonia, -- vastasi lähetyssaarnaaja
juhlallisesti. -- Minä tapaan tämän miehen ja koettelen käännyttää
hänet. Yksi kadonnut lammas, joka palautetaan kirkon helmaan, on
suuremman arvoinen kuin tuhannen pakanaa. Se, joka on voimakas pahassa,
saattaa tulla suureksi myöskin hyvässä, siitä on Saulus esimerkkinä:
Lähtiessään Damaskon tielle vangitsemaan kristittyjä hänen korviinsa
kaikui Pelastajan ääni: "Saulus, Saulus, miksi vainoot minua?" Siitä
hetkestä astui Paavali Herran puolelle ja tuli suureksi sielujen
pelastajaksi. Samoinkuin Paavali Tarsolainen työskentelen minäkin
Herran viinimäessä ja kärsin kidutusta, loukkauksia, pilkkaa ja vainoa
rakkaudesta Häneen.

-- Tuokaa pieni teepussi sekä vesikattila, -- huusi hän venemiehilleen;
-- ja älkää unohtako hirvenlapaa ja paistinpannua.

Kun hänen miehensä saapuivat rantaäyräälle, laskeutuivat he kaikki
kolme, leiritarpeet selässä ja käsissä, polvilleen ja kiittivät Jumalaa
aavikon ja joen yli onnellisesti suoritetusta matkasta. Hay Stockard
katseli näitä menoja epäillen ja pilkallisesti; mikään juhlallinen tahi
romanttinen ei liikuttanut hänen kovaa sydäntään. Samaan aikaan
ilmestyi Baptiste. Huomaavaisesti katseli hän kaikkea tätä muistellen
tyttöä, joka jakoi hänen kanssaan vaivat vuorilla ja metsässä sekä
tytärtään, joka makasi jossakin synkän Hudsonin lahden rantamilla.


III.

-- Hitto soikoon, Baptiste, en olisi saattanut ajatellakkaan sitä, en
hetkeäkään. On myönnettävä, että tämä mies on hullu ja merkitsee vähän
asioiden kulussa, mutta kuitenkaan, ymmärrätte, en voi jättää häntä.

Hay Stockard vaikeni, koettaen nähtävästi sovittaa näihin sanoihin
sydämensä karkean siveysopin.

-- Hän on kyllästyttänyt minut aikoja sitten, kyllästyttää minua
nytkin, ja enemmän kuin kerran on hän tuottanut minulle erilaisia
ikävyyksiä, mutta te unohdatte, että me olemme hänen kanssaan samaa
rotua -- hän on valkoinen -- ja... ja minulla ei ole oikeutta ostaa
omaa elämääni hänen elämällään, vaikkapa hän olisi neekerikin.

-- Olkoon niin, -- vastasi Baptiste Punainen. -- Minä osoitin teille
armoa ja annoin mahdollisuuden valita. Tulen pian sotilaineni ja
tapahtuu toinen tahi toinen, -- joko minä tapan teidät tahi te
kiellätte jumalanne. Jättäkää pappi minun haltuuni ja te saatte mennä
rauhassa. Muuten täytyy teidän tuhoutua. Mieheni ovat valmiit aina
lapsista alkaen nousemaan teitä vastaan. Katsokaa, lapset ovat
vallanneet teidän ruuhenne.

Hän osoitti joelle. Alastomat poikaset kaalelivat vedessä kuljettaen
ruuhia. Kun he olivat edenneet ulkopuolelle kiväärin kantaman,
kiipesivät he veneisiin ja alkoivat soutaa.

-- Antakaa pappi minulle ja te saatte ruuhenne takaisin. Ajatelkaa!
Sanokaa mielipiteenne, mutta älkää kiirehtikö.

Hay Stockard pudisti päätään. Hänen katseensa pysähtyi vaimoonsa, jolla
oli lapsi rinnoillaan. Stockard epäröi eikä kohottanut katsettaan
ympärillä oleviin ihmisiin.

Baptisten viimeisten sanojen aikana tuli paikalle pappi.

-- Minä en pelkää, -- sanoi hän. -- Herra pitää minua kädessään ja olen
yksin valmis menemään uskottomien leiriin. Vielä ei ole myöhäistä. Usko
siirtää vuoria. Yhdennellätoista hetkellä voin kääntää heidän sydämensä
oikealle tielle.

-- Nyt on sopiva tilaisuus kaapata tuo kulkuri, -- kuiskasi Bill
vanhemman toverinsa korvaan, osoittaen silmillään Baptisteen. Tehkäämme
hänestä panttivanki ja lopettakaamme hänet, jos hän vastustelee.

-- Ei, -- sanoi Stockard. Annoin hänelle sanani, että tulemme
keskustelemaan rauhassa. Sodan säännöt, Bill, sodan säännöt. Hän on
käyttäytynyt rehellisesti varoittaessaan meitä, senvuoksi en voi rikkoa
sanaani.

-- Hän täyttää joka tapauksessa uhkauksensa kuitenkin, siitä ei ole
epäilystäkään.

-- Se on totta, mutta en halua, että puoliverinen olisi minua
kunniallisempi. Miksikä ei tehdä niinkuin hän haluaa, annetaan hänelle
lähetyssaarnaaja ja niin on asia selvä?

-- Ei, ei -- venytti Bill epämääräisesti.

-- Et siis halua!

Bill punastui kevyesti ja lakkasi väittelemästä. Baptiste Punainen
odotti lopullista päätöstä. Stockard meni hänen luokseen.

-- Kas näin on asia, Baptiste. Saavuin tänne tarkoituksella mennä
Koyukukiin. Minä en tarkoita pahaa, enkä ajattele mitään huonoa,
enempää nyt kuin silloinkaan. Yht'äkkiä ilmestyi tämä jumalanpalvelija,
niinkuin te häntä nimitätte. Minä en häntä tuonut tänne. Hän olisi joka
tapauksessa tullut olinpa minä täällä tahi en. Mutta kun hän on nyt
täällä, niin olen velvollinen tukemaan häntä, koska hän on samaa rotua
kuin minäkin. Jos te itsepäisesti pysytte päätöksessänne, niin kylänne
hiljenee ja tyhjenee, teille jää vähemmän ihmisiä kuin nälän jälkeen.
Totta on, että mekin kuolemme, teidän soturinne...

-- Mutta ne, jotka jäävät jälelle, saavuttavat rauhan ja heidän
korvissaan eivät tule kuulumaan vieraiden jumalien sanat eikä
muukalaisten jumalanpalvelijoiden ääni.

Stockard ja Bill kohauttivat olkapäitään ja poistuivat, puoliverinen
läksi takaisin leirilleen. Lähetyssaarnaaja kutsui seuralaisiaan
ja he laskeutuivat polvilleen rukoukseen. Stockard ja Bill alkoivat
hakata kirveillä muutamia suuria petäjiä ja laittoivat niistä
rintavarustuksen, joka täydelleen vastasi tarkoitustaan. Lapsi nukahti
ja nainen asetti sen nahkojen päälle ryhtyen auttamaan leirin
vahvistamisessa. Kun nämä valmistukset oli suoritettu loppuun,
valitsivat Stockard ja Bill avonaisen paikan ja alkoivat hakata pois
pensaikkoa. Vihollisen leirin taholta kuului sotarumpujen ja noitien
äänet, jotka rohkaisivat väkeä.

-- Pahinta on, että he haluavat hyökätä yllättämällä, -- valitti Bill
heidän kirveet olalla palatessaan takaisin.

-- He odottavat vain keskiyötä, jolloin ei näe ampua hyvin.

-- Siinä tapauksessa lienee parasta alkaa toimia nyt heti.

Bill otti kirveen asemesta kiväärin.

Eräs poppamiehistä, joka seisoi korkeammalla muita heimolaisiaan, oli
selvään näkyvissä. Bill tähtäsi häneen.

-- Onko kaikki kunnossa? -- kysyi hän.

Stockard avasi ampumatarvelaatikon, saattoi vaimonsa vaarattomaan
paikkaan ja antoi merkin.

Bill laukaisi.

Poppamies kaatui. Hetkisen vallitsi hiljaisuus, sitten kohosi raivokas
ulvonta ja joukko nuolia lenteli leiriin.

-- Haluan tehdä sille kulkurille saman tempun, -- huomautti Bill
ladatessaan pyssyään. -- Vannon osaavani häntä silmien väliin.

-- Älä tee sitä, -- virkkoi Stockard pudistaen päätään alakuloisesti.

Baptiste nähtävästi koetteli tyynnyttää sotaisimpia alamaisistaan,
mutta sensijaan, että olisivat täydessä päivänvalossa heittäytyneet
hyökkäykseen, jättivät intiaanit kylänsä ja kääntyivät pikaiseen
pakoon, tuhoatuottavien laukausten saavuttamattomiin. Käännytysinnon
vallassa oleva Sturges Owen päätti ensin mennä yksin pakanoiden luo
yhtä valmiina voittoon kuin kidutukseenkin, mutta vähitellen
uskonkiihko sammui ja luonnollinen itsesäilytysvaisto pääsi
oikeuksiinsa. Ruumiillinen kauhu tuli uskon sijaan, rakkaus elämään oli
suurempi kuin rakkaus Jumalaan. Tämä ei ollut uusi kokemus. Hänet
valtasi ennestään tuttu heikkous. Hän muisti, kuinka hänen
seuralaisensa ohjasivat, ikäänkuin mielipuolet, veneen keskelle uivaa
jääpaljoutta ja kuinka hän vaarallisimmalla hetkellä heitti pois
aironsa alkaen kiihkeästi rukoilla ja pyytää armoa. Nämä muistot eivät
olleet mieluisia. Ne saattoivat hänet häpeämään itseään ja sieluaan,
joka oli niin heikko, että ruumis saattoi saada ylivallan. Mutta
rakkaus elämään! Rakkaus elämään! Hän ei voinut sitä tukahuttaa. Hänen
urhoollisuutensa, jos sitä voi siksi kutsua, johtui uskonkiihkosta, kun
taas Stockardin ja Billin rohkeus johti juurensa syvälle painuneista
esikuvista. Heissä ei rakkaus elämään ollut sen vähäisempi, mutta
rakkaus rodun perintätapoihin oli voimakkaampi; ei senvuoksi, että he
eivät olisi pelänneet kuolemaa, mutta he eivät voineet ostaa elämäänsä
häpeän hinnalla.

Lähetyssaarnaaja nousi ja hetkeksi hänet valtasi halu uhrautua. Hän
ryömi jo puoleksi yli rintavarustuksen mennäkseen pakanoiden luo, mutta
vaipui voihkien, käsien ja jalkojen vapistessa, takaisin.

-- Kuinka heikko minä olenkaan! Kuka minä olen paetakseni Herran
tahtoa? Ennen maailman luomista on kaikki elämän kirjaan kirjoitettu.
Kuinka minä, maan mato, voin muuttaa sivuakaan tahi sen osaakaan siitä?
Tapahtukoon Herran tahto!

Bill tuli hänen luokseen ja sanaakaan sanomatta löi häntä kovasti.
Sitten hän jätti tämän värisevän hermoläjän ja käänsi huomionsa Owenin
seuralaisiin. Mutta heissä ei näkynyt pelkoa ja reippaasti ottivat he
osaa taistelun valmistamiseen. Stockard puheli hiljaa vaimonsa kanssa.

-- Tuokaa lähetyssaarnaaja tänne, -- käski hän Billiä.

-- Nyt, -- määräsi hän, kun Owen seisoi tylsänä heidän edessään, --
tehkää meidät mieheksi ja vaimoksi, mutta heti.

Sitten hän lisäsi, selittääkseen käytöstään Billylle. -- Eihän saata
tietää, kuinka tämä loppuu, senvuoksi aion saattaa asiani
järjestykseen.

Nainen alistui valkoisen herransa toivomukseen. Hänelle ei näillä
menoilla ollut mitään merkitystä. Omalta kannaltaan katsoen hän oli
Stockardin vaimo ensimäisestä päivästä lähtien, kun he olivat yhtyneet.
Läsnäolijat olivat todistajina. Bill seisoi lähetyssaarnaajan vieressä
kiirehtien, kun hän viivytteli. Stockard sanoi naiselle vastaukset ja
kun tuli aika, eikä ollut parempaa sormusta, kiersi hän naisen sormen
oman sormensa ympärille.

-- Suudelkaa morsianta! -- käski Bill. Sturges Owen oli liian
masentunut vastustaakseen.

-- Nyt ristikää lapsi.

-- Kaikkien sääntöjen mukaan, -- määräsi Bill.

-- Uudelle tielle on otettava mukaan kaikki tarpeellinen, -- huomautti
isä ottaessaan lapsen äidiltä. -- Työskentelin kerran Kalliovuorilla ja
minulla oli kaikkea muuta, paitsi ei suoloja. Ei ole milloinkaan sitä
unohdettava. Ja jos nainen ja lapsi joutuvat yöllä vangeiksi, he voivat
joutua ruuaksi intiaaneille.

Kuppi täytti kastemaljakon virkaa ja menojen loputtua vietiin lapsi
vaarattomaan nurkkaukseen rintavarustuksen taa. Tehtiin tuli ja
alettiin valmistaa illallista. Aurinko näkyi pohjoisessa laskeutuen
likemmäksi taivaanrantaa. Taivas tällä suunnalla oli veripunainen.
Varjot pitenivät, valo sammui ja metsän pimeydessä elämä hiljalleen
vaimeni. Vieläpä lintujenkin äänet joella alkoivat hiljetä ja yö
saapui. Mutta intiaanien luona melu vain kasvoi, lyötiin rumpuja ja
laulettiin villejä sotalauluja. Mutta kun aurinko katosi taivaanrannan
taa, lakkasi melu. Ympärille laskeutui puoliyön hiljaisuus. Stockard
laskeutui polvilleen ja alkoi katsella hirsien välitse.

Lapsi rupesi itkemään ja kiinnitti hänen huomionsa. Äiti kumartui
itkevän lapsen yli ja tämä nukahti uudelleen. Tuli hiljaisuus, syvä,
loputon. Silloin kuului äkkiä puolikovaa laulua. Tummia haamuja
näyttäytyi avoimella paikalla. Nuolet suhisivat, jänteet vongahtelivat.
Heille vastattiin kiväärien laukauksilla. Yhtäkkiä voimakkaan käden
heittämä keihäs lävisti Stockardin vaimon tämän kumartuessa lapsensa
puoleen ja nuoli sattui lähetyssaarnaajan käteen.

Taistelu muuttui tulisemmaksi. Koko leirien välinen ala oli ruumiiden
peittämä, mutta jälelle jääneet ryntäsivät eteenpäin ja tulvahtivat yli
rintavarustuksen kuin valtameren aallot. Sturges Owen peittäytyi
telttaan sillä aikaa kun ihmiset kaatuivat ja kuolivat. Stockard
hallitsi jälleen tilannetta työntäen takaisin intiaaneja kuin vikiseviä
koiria. Tumma käsi tempasi heikon lapsen äidin ruumiin alta ja löi sen
voimakkaasti hirttä vasten.

Villien rengas tiukkeni peittäen hänet keihäillä ja luupäisillä
nuolilla. Aurinko nousi ja valaisi kaikki punertavilla säteillään.
Kahdesti syöksyivät intiaanit häneen ja kahdesti ajoi hän heidät
kirveellään takaisin. He kaatuivat, ja hän tallasi heitä jaloillaan,
kuolleita, ja kuolevia. Intiaanit pysähtyivät ja hän nojasi nääntyneenä
kirveeseensä.

-- Vannon kautta sieluni! -- huusi Baptiste Punainen. -- Sinä olet
mies! Sano, ettei ole Jumalaa ja sinä saat elää.

Stockard pudisti kieltävästi päätään.

Sturges Owen vietiin puoliverisen luo. Taisteluun osaaottamatta hän oli
jäänyt koskemattomaksi, mutta hänen silmänsä harhailivat täynnä kauhua
sinne tänne. Jumalankieltäjän sankarillinen vartalo, haavojen ja
nuolien peittämänä, nojautuen rohkeasti kirveeseen, välinpitämättömänä,
lannistumattomana, ylpeänä, kiinnitti hänen harhailevan katseensa. Ja
hän tunsi syvää kateutta tätä miestä kohtaan, joka seisoi niin tyynenä
kuoleman kynnyksellä. Nähtävästi muistutti juuri Stockard Kristusta,
eikä hän, Georg Owen.

Hän tunsi epämääräistä suuttumusta esi-isiinsä henkensä heikkoudesta ja
hänet valtasi viha sitä kaikkivaltiasta voimaa vastaan, joka oli luonut
hänet, palvelijansa, niin heikoksi. Voimakkaampikin mies olisi
tällaisen kauhun vallassa kieltänyt uskonsa ja sellaiselle kuin Sturges
Owen, se oli aivan itsestään selvää. Peläten ihmisiä hän saattoi
päättää kapinoida Jumalaa vastaan. Hänellä oli usko ilman uskon voimaa,
eikä hänellä ollut sielun voimaa.

-- No, missä on nyt sinun Jumalasi? -- kysyi puoliverinen.

-- En tiedä. -- Owen seisoi suorana ja vapisevana kuin lapsi, joka
vastaa katkismustaan.

-- Mutta sinulla on Jumala?

-- Oli.

-- Entä nyt?

-- Ei ole.

Stockard kuivasi veren silmistään ja hymyili. Lähetyssaarnaaja katsoi
häneen uteliaasti. Siihen, mitä tapahtui, hän ei ottanut osaa. Hän oli
katsoja -- matkan päässä. Baptisten sanat ulottuivat juuri hänen
korviinsa.

-- Hyvin hyvä. Katsokaa, tämä mies menee vapaana, eikä hänelle saa
mitään pahaa tapahtua. Menköön hän rauhassa. Antakaa hänelle ruuhi ja
ruokaa. Menköön hän venäläisten luo ja kertokoon heidän papeilleen
Baptiste Punaisesta, jonka maassa ei ole mitään Jumalaa.

He veivät hänet hiukan etemmäksi, missä seisahtuivat katsomaan, kuinka
murhenäytelmä loppuisi. Puoliverinen kääntyi Hay Stockardiin.

-- Täällä ei ole Jumalaa -- toisti Baptiste.

Toinen hymyili vastaukseksi. Eräs nuorista sotilaista otti keihään
varustautuen iskemään.

-- Onko sinulla Jumala?

-- On, minun isieni Jumala.

Baptiste Punainen antoi merkin ja keihäs lävisti Stockardin rinnan.
Sturges Owen huomasi norsunluukärjen pistävän esiin selästä, näki
miehen horjuvan, hymyilevän ja kuuli katkeavan keihään äänen, kun mies
kaatui. Silloin lähti hän alas jokea viedäkseen venäläisille tiedon
Baptiste Punaisesta, jonka maassa ei ole Jumalaa.



POHJOLAN TYTÄR.


-- Te olette -- kuinka sanoisin -- laiska ihminen ja haluaisitte saada
minut vaimoksenne. Se ei ole hyvin. Ei, ei koskaan laiska mies tule
minun miehekseni.

Näin puheli Joy Molineau Jack Harringtonille, ja viime yönä oli hän
puhunut samoin Louis Savoy'lle, mutta ranskaksi.

-- Kuulkaa, Joy!

-- Ei! Ei! Miksikä kuuntelisin laiskoja ihmisiä? Tämä ei ole kaunista:
käytte luonani, koetatte voittaa suosiotani, ettekä tee mitään. Kuinka
te voitte hankkia elatusta perheellenne? Miksi teillä ei ole
kultahiekkaa? Onhan monilla muilla sitä liiaksikin.

-- Minäkin olen työskennellyt ahkerasti, Joy. Joka päivä olen ollut
tiellä tahi joella. Palasin juuri nyt. Koirani väsyivät. Toiset ovat
onnellisia ja löytävät paljon kultaa, mutta minä -- minä en ole
onnellinen.

-- Oh! Mutta kun se mies, muistatteko, Mc Cormack, intiaanivaimonsa
kanssa löysi kultaa Klondykesta, te ette menneet. Toiset menivät ja
ovat nyt rikkaita.

-- Tehän tiedätte, että suoritin etsiskelyjä Tananan yläjuoksun
varsilla enkä tiennyt Eldoradosta ja Bonanzasta mitään ennenkuin oli
liian myöhäistä.

-- Ne ovat vain verukkeita, te ainoastaan -- miten sanoisin --
kierrätte asiaa.

-- Kuinka niin?

-- Olette laiska. Ette viitsi työskennellä. Eldorado-joella on eräs
hyvin rikas valtaus. Eräs mies löi sinne paalunsa ja lähti pois, eikä
kukaan tiedä, minne hän on joutunut. Kuuteenkymmeneen päivään ei kukaan
saa oikeuksia tähän valtaukseen. Senjälkeen toiset miehet, paljon
toisia miehiä, lähtevät matkalle tuulen nopeudella saadakseen ennen
muita valtauspaperit. Heistä tulee rikkaita. He voivat hankkia
perheelleen elatuksen.

Harrington oli hyvin innostunut, mutta peitti sen ja kysyi
välinpitämättömästi:

-- Koska on määräaika?

-- Puhuin tästä asiasta Louis Savoy'n kanssa -- jatkoi tyttö
kiinnittämättä huomiota kysymykseen. -- Luulen hänen voittavan.

-- Vieköön hänet piru!

-- Niin, hän puheli minulle: -- Joy, minä olen vahva, minulla on hyvät
koirat. Minulla on hyvät keuhkot. Koetan voittaa. Sitten te menette
kanssani naimisiin? Ja minä sanoin hänelle... sanoin...

-- Mitä te sanoitte?

-- Sanoin: "Jos Louis Savoy voittaa, tulen hänen vaimokseen".

-- Mutta jos hän ei voita?

-- Silloin ei Louis Savoy tule, niinkuin sanotaan, minun lapsieni
isäksi.

-- Mutta jos minä voitan?

-- Te? Ha, ha! Ette ikinä.

Vaikkapa ärsyttävänäkin, kuten oli laita tässä tapauksessa, Joy
Molineau'n nauru hyväili korvaa. Harrington ei siitä välittänyt. Hän
oli kauan sitten tottunut tällaiseen kohteluun. Hän ei sitäpaitsi ollut
poikkeuksena. Tyttö saattoi kaikki ihailijansa kärsimään samalla
tavoin. Tällaisina hetkinä hän oli ihastuttava: huulet aukenivat,
kasvot punehtuivat pakkasen kirpeistä suudelmista ja silmissä paloi
sellainen ihana ilme, jonka näkee vain naisten silmissä. Hänen
ajokoiransa tunkeilivat hänen ympärillään ja johtajakoira Wolf Fang
asetti pitkän kuononsa hyväillen hänen polvilleen.

-- No, mutta jos minä voittaisin? -- tutki Harrington.

Tytön silmät siirtyivät koirista ihailijaan ja päinvastoin.

-- Mitä sinä sanot, Wolf Fang? Jos hän on voimakas ja voittaa,
rupeammeko hänen vaimokseen? Mitä? Mitä sinä sanot?

Wolf Fang teroitti korviaan ja haukkui Harringtonia.

-- Hyvin kylmä, -- lisäsi tyttö yht'äkkiä naisellisella
epäjohdonmukaisuudella nousten ja laittaen valjakkoaan kuntoon.

Hänen ihailijansa katsoi yhä tyhmänä häneen. Tämä tyttö riisui hänen
älykkyytensä aseista jo heidän tuttavuutensa ensi päivänä, ja
kärsivällisyys sai sijansa Harringtonin hyveiden joukossa.

-- Hei! Wolf Fang! Eteenpäin! -- huudahti tyttö hypäten rekeen ja
koirat lähtivät. -- Hei!

Ne kiisivät Forty Mileen tietä myöten ja Harrington seurasi kulmiensa
alta tyttöä. Siellä, missä tie haaraantuu ja katkaisee joen Fort
Cudahy'in, tyttö pysähtyi ja kääntyi.

-- Ah, te herra Laiskuri, -- huudahti hän, -- Wolf Fang, sano hänelle
"kyllä", jos hän voittaa.

Pian tiesi koko Forty Mile tulevasta taistelusta. Lyötiin vetoja ja
ennustettiin, kuka voittaisi kamppailussa ja kumpaiseen kahdesta
viimeisestä ihailijasta lankeisi Joy Molineaun vaali. Asukkaat
jakaantuivat kahteen leiriin ja kaikki ponnistukset kohdistettiin
siihen, että kumpaisenkin puolueen valittu ehtisi perille ensiksi.
Alkoi taistelu hyvistä koirista, sillä niistä riippui suureksi osaksi
kilpailun tulos. Paitsi naisen valloittamista, jonka rakkaus oli vielä
voitettava, kilpailu koski valtausta, jonka arvo oli vähintäin
miljoonan dollaria.

Kun huhu Mc Cormackin löydöistä Bonanzassa levisi, niin kaikki, Circle
City ja Forty Mile mukaan luettuina, läksivät ylös Yukonia,
lukuunottamatta niitä, jotka, kuten Jack Harrington ja Louis Savoy,
suorittivat etsiskelyjä kaukana lännessä. Hirvien laitumet ja joet
vallattiin ilman mitään järjestystä ja sattumalta tuli vallatuksi yksi
kaikkein kultarikkaimpia paikkoja -- Eldorado.

Olaf Nelson ilmoitti vaatimuksensa viiteensataan jalkaan, asetti
merkkinsä ja katosi. Siihen aikaan sijaitsi lähin ilmoituskonttori
poliisikasarmissa Fort Cudahy'ssa, joen toisella puolen vastapäätä
Forty Milea, mutta kun laajalle levinnyt huhu tiesi, että Eldorado oli
oikea kultamaa, niin pian huomattiin, että Olaf Nelson oli jättänyt
tekemättä tuon matkan Yukonia alas saattaakseen valtauksen
luetteloihin. Ihmiset katsoivat ahneesti omistajatta jäänyttä
valtausta, jossa he tiesivät tuhannen tuhatta dollaria odottavan vain
lapiota ja huuhtelupannua. Mutta kukaan ei voinut koskea valtaukseen,
sillä laki määräsi kuusikymmentä päivää aikaa paalujen lyömisestä
lailliseen ilmoittamiseen ja kaivosoikeuden saamiseen, -- tämän ajan
kuluessa oli paaluttajan oikeus koskematon. Kaikki tiesivät Olaf
Nelsonin katoamisesta ja kymmenet miehet tekivät valmistuksia
voidakseen kiireesti lähteä ja ehtiä ensiksi Fort Cudahy'in.

Mutta Forty Milessa suhtauduttiin tähän verrattain tyynesti. Asukkaat
ponnistivat kaikki voimansa varustaakseen kaikella välttämättömällä
Jack Harringtonin ja Louis Savoy'n, eikä ollut niin mieletöntä, joka
olisi päättänyt ryhtyä yksinään kilpailuun. Ilmoituskonttoriin oli sata
mailia ja otaksuttiin, että molempien kilpailijoiden täytyi neljä
kertaa vaihtaa välillä koiria. Luonnollisestikin oli viimeisellä
valjakolla ratkaiseva merkitys ja näitä kahtakymmentäviittä mailia
varten kilpailijat koettivat hankkia mahdollisimman voimakkaita
eläimiä. Puolueiden taistelu oli niin kova ja koirien kysyntä niin
suuri, että hinnat kohosivat ennenkuulumattoman korkeiksi. Silloin
kääntyivät kaikkien katseet Joy Molineau'hon. Hän ei ollut ainoastaan
koko jutun alkusyy, vaan hänellä oli myöskin parhain koiravaljakko
Chilcootista Beringin mereen. Johtajakoirana ei Wolf Fangilla ollut
vertaistaan. Se, jonka rekeen tämä olisi viimeisellä välillä
valjastettu, olisi varmasti voittaja. Tästä ei ollut epäilystäkään.
Enemmän kuin kerran kiusattiin, että Joy luovuttaisi jommalle kummalle
kilpailijalle koiransa, -- mutta hän oli taipumaton. Ja puolueet
löysivät lohdutusta vain siitä tosiasiasta, että jos ei toinen saanut
hyötyä koiran omistamisesta, ei sitä saanut toinenkaan.

Mutta miehet ovat, niin yksilöinä kuin kokonaisuutenakin, niin luotuja,
että he kuluttavat elämänsä autuaassa tietämättömyydessä naisen sydämen
hienoimmista ja syvimmistä ajatuksista. Näin oli Forty Milen miestenkin
laita. He eivät voineet lukea Joy Molineau'n salaisimpia ajatuksia ja
tunnustivat myöhemmin, ettei heidän onnistunut ymmärtää tämän Evan
tyttären arvoituksellista käytöstä, tyttären, jonka isä kaupitsi maassa
turkiksia, ennenkuin he edes unissaan olivat tätä maata nähneet. Mutta
kaikki nämä olosuhteet eivät olleet vaikuttaneet häneen, eikä hän sen
vuoksi ollut vähemmän nainen. Miehet tiesivät, että hän leikki heidän
kanssaan, mutta he eivät tienneet hänen tarkoitustaan, eivätkä
käsittäneet hänen pelinsä syvyyttä ja viekkautta. He näkivät vain
avoimet kortit, niin että viimeiseen hetkeen saakka Forty Mile oli
viattomassa tietämättömyyden tilassa, eikä ollut mahdollista tehdä
johtopäätöksiä, ennenkuin hän löi esille viimeisen valttinsa.

Noin viikkoa ennen asukkaat lähtivät paikalle, josta Jack Harringtonin
ja Louis Savoy'n matkan piti alkaa. Kilpailijat varasivat tarpeeksi
aikaa ehtiäkseen Olaf Nelsonin valtaukselle muutamia päiviä ennen
määräajan loppua, antaakseen koirille aikaa levätä. Tiellä he
kohtasivat Dawsonin asukkaita, jotka varasivat jo koiravaljakoita
kilpailutien varrelle.

Kaksi päivää kilpailijoiden lähdön jälkeen Forty Mile alkoi lähetellä
omia valjakoitaan -- ensimmäisen seitsemänkymmenenviiden mailin päähän,
toisen viidenkymmenen ja viimeisen kahdenkymmenenviiden. Valjakot
viimeistä väliä varten olivat suurenmoiset ja niin valitut, että
asukkaat viidenkymmenen asteen pakkasessa kokonaisen tunnin
arvostelivat niiden ominaisuuksia, ennenkuin ne lähetettiin.
Viimeisellä minuutilla ilmestyi reellään Joy Molineau. Hän lähestyi Lon
Mc Fanea, jolle oli uskottu Harringtonin valjakko, eikä ehditty
tointua, ennenkuin hän irroitti valjakostaan Wolf Fangin ja sitoi sen
Harringtonin valjakon eteen.

-- Louis Savoy parka! -- puhelivat ihmiset, mutta Joy Molineau väläytti
vain mustia silmiään ja palasi takaisin isänsä majaan.

Oli puoliyö. Olaf Nelsonin valtaukselle oli kokoontunut muutamia satoja
turkiksiin puettuja miehiä, he eivät välittäneet kuudenkymmenen asteen
pakkasesta, vaan olivat jättäneet lämpimät vuoteensa ja asumuksensa.
Muutamat heistä valmistelivat merkkejä alueen valtausta varten.
Kapteeni Constantinen ratsupoliisit valvoivat, että kaikki kävi
sääntöjen mukaan. Oli määrätty, ettei kukaan saanut asettaa paaluja
kuluvan päivän viimeiseen sekunttiin saakka. Pohjoisessa tällaisilla
määräyksillä on Jehovan lain voima, sillä kuula on nopea ja sattuu
maaliinsa kuin salama.

Oli kirkas ja kylmä. Revontulet valaisivat taivasta väreilevine,
leiskuvine valoineen. Karhunnahkaturkkiin kääriytynyt poliisimies astui
esiin pitäen kättään valmiina. Miehet tunkeilivat koiriensa joukossa,
nostivat niitä, selvittelivät hihnoja ja korjailivat valjaita. Sitten
lähestyivät he määrättyä paikkaa pitäen lujasti käsissään paaluja ja
merkkejä. He olivat niin usein liikkuneet alueella, että saattoivat nyt
tehdä kaikki vaikka sidotuin silmin. Poliisi kohotti kättään. Riisuen
liiat turkit ja peitteet, jättäen vain kaikkein välttämättömimmän,
osanottajat olivat valmiit.

-- Valmiit!

Kuusikymmentä paria käsiä heitti rukkaset, yhtämonta paria mokkasiineja
tallasi lujasti lumeen.

-- Eteenpäin!

He hajaantuivat lavealle alalle kaikille neljälle suunnalle, asettaen
merkkejä joka kulmaan sekä keskelle, johon oli pantava kaksi
keskuspaalua. Senjälkeen heittäytyivät he rekiinsä ja kiisivät pitkin
joen jäätynyttä pintaa. Nousi tavaton melu ja huuto. Reki törmäsi
rekeen, koiravaljakko heittäytyi toisen päälle hampaiden välkkyessä ja
karvojen noustessa pystyyn. Kapea joki täyttyi tunkeilevista miehistä.
Piiskojen ja pamppujen lyönnit kajahtelivat milloin siellä, milloin
täällä. Hetki oli tärkeä ja jokaisella kilpailijalla oli tovereita,
jotka koettivat auttaa häntä. Vähitellen, yksi toisensa jälkeen,
tavattomilla ponnistuksilla, reet selviytyivät ja katosivat näkyvistä
pimeyteen.

Jack Harrington näki tungoksen ja odotti rekensä luona, kunnes tie
hiukan selveni. Louis Savoy, tarkkaavasti katsellen kilpatoveriaan,
joka omasi suuren taidon koirien ohjaamisessa, odotti myöskin. Melu
heikkeni, kun he lähtivät liikkeelle, ja noin kymmenen mailia oli
kuljettava, ennenkuin he saavuttivat edellämenijät.

Molemmin puolin tietä oli pehmeä kristallin tapaisista lumikiteistä
muodostunut hanki. Jos joku olisi tahtonut sivuuttaa toisen, olisi
hänen valjakkonsa vaipunut vatsaa myöten lumeen. Senvuoksi miehet
loikoivat hyppivissä reissään ja odottivat.

Mitään muutosta tilanteessa ei tapahtunut koko viidentoista mailin
matkalla Bonanzasta ja Klondykesta Dawsoniin, jossa oli mentävä Yukonin
poikki. Siellä odotti ensimmäinen vaihto. Mutta Harrington ja Savoy
olivat asettaneet valjakkonsa pari mailia kauemmaksi kuin muut.
Sekamelskassa, joka seurasi vaihtoa, sivuuttivat he puolet
kilpailijoista. Ehkäpä noin kolmekymmentä miestä oli edellä, kun he
laskeutuivat Yukonin avaralle lakeudelle. Tilanne oli jännittävä.

Kun joki oli jäätynyt, oli jäänyt noin mailin verran avonaista vettä
molempien suunnattomien jäälohkojen väliin. Vasta äskettäin tämä paikka
oli peittynyt jääkuorella ja muodosti nyt tasaisen, liukkaan pinnan,
ikäänkuin vahatun tanssisalin lattian. Heidän saapuessaan tälle
liukkaalle jäälle nousi Harrington polvilleen pitäen toisella kädellään
rekeä piiskan vimmatusti, räikeiden kirousten säestämänä, suhistessa
koirien päiden yli. Valjakko saapui sileälle pinnalle ja kiisi
eteenpäin kuin tuuli. Vain muutamat koko pohjolassa osasivat ohjata
koiria sellaisella taituruudella kuin Jack Harrington.

Äkkiä alkoi hän kiiruhtaa vielä nopeammin. Louis Savoy, lisäten
vauhtia, seurasi ja hänen etumaiset koiransa kulkivat heti kilpailijan
reen takana. Harrington ei siekaillut. Kadottamatta hetkeäkään hyppäsi
hän odottavaan valjakkoon ja uhkaavalla huudolla kiihoitti levänneet
koirat laukkaan. Savoy teki samoin ja jätetyt valjakot törmäilivät
jälestä tuleviin ja aiheuttivat sekasortoa. Harrington näytti tietä.
Savoy seurasi.

Kun pakkanen koveni kuuteenkymmeneen asteeseen alle nollan, niin miehet
eivät voineet jäädä kauaksi paikoilleen ilman tulta tahi voimakasta
liikettä. Senvuoksi Harringtonin ja Savoy'n täytyi turvautua vanhaan
keinoon, juosta ja ajaa. Hypäten reestä piiska kädessä he juoksivat
kunnes veri lämpeni, asettuivat jälleen rekiin ja ajoivat kunnes tuli
kylmä.

Sillä tavoin, reessä ja juosten, he sivuuttivat toisen ja kolmannen
vaihtopaikan. Viisi mailia pitkä takana oleva jono koetteli heidät
sivuuttaa, mutta turhaan, ainoastaan Louis Savoy ei jäänyt
Harringtonista.

Kun he saapuivat kolmannelle vaihtopaikalle, seitsemänkymmenenviiden
mailin päähän, ajoi Lon Mc Fane viereen; Harrington näki, että Wolf
Fang oli etumaisena ja nyt hän tiesi voittavansa. Ei yksikään
valjakko maailmassa voinut sivuuttaa häntä näillä viimeisillä
kahdellakymmenelläviidellä maililla. Ja kun Savoy näki Wolf Fangin
kilpailijansa valjakon etupäässä, tiesi hän hävinneensä. Hän kirosi
itseään, kirosi naistakin. Mutta lumen tuprutessa kiisi Harrington, ja
Savoy päätti olla jäämättä hänestä sekä päätti koettaa onneaan loppuun
asti. Idässä alkoi vaaleta ja he lensivät eteenpäin kummastellen Joy
Molineau'n tekoa.

Koko Forty Mile oli aikaisin ryöminyt makuunahoistaan ja kokoontunut
tien viereen. Täältä näkyi Yukonin yläjuoksu muutamia maileja, aina
ensimmäiseen käänteeseen saakka. Joen toisella puolella Fort Cudahy'ssa
virkamies odotti kärsimättömästi kilpailun loppua. Joy Molineau seisoi
muutaman sylen päässä tieltä. Hänen ja tien välinen alue oli vapaa.
Kokoonnuttiin sytytettyjen nuotioiden ympärille ja lyötiin
kultahiekalla vetoa koirista. Enimmin asetettiin Wolf Fangille.

-- Tuolla he tulevat! -- huusi intiaanipoika männyn latvasta.

Yukonilla näyttäytyi lumessa musta pilkku, heti sen takana toinen. Kun
nämä pilkut suurenivat, näkyi vielä toisia mustia pilkkuja, mutta
pitkän matkan päässä takana. Vähitellen alkoi näkyä koirat ja reet sekä
miehet, jotka loikoivat niissä.

-- Wolf Fang on etumaisena -- kuiskasi poliisivirkamies kääntyen Joy'n
puoleen. Tämä hymyili.

-- Kymmenen yhtä vastaan Harringtonista -- sanoi Birch Creekin kuningas
kovalla äänellä, ottaen esille pussinsa.

-- Onko teillä mukana kultahiekkaa? -- kysyi Joy poliisivirkamieheltä.

Tämä avasi pussinsa. Tyttö vilkaisi sen sisältöön.

-- Ehkäpä pari sataa, mitä? Hyvä on. Minä suostun. Eroittakaa.

Joy hymyili arvoituksellisesti. Virkamies ymmärsi ja katsoi tielle.

Kaksi miestä seisoi reessä polvillaan raivokkaasti hoputtaen koiriaan.

Harrington oli etumaisena.

-- Kymmenen yhtä vastaan Harringtonista! -- huusi Creekin kuningas
ylvästelevästi heiluttaen kultapussiaan virkamiehen nenän edessä.

-- Suostukaa, eroittakaa! -- sanoi Joy.

Virkamies totteli kohauttaen olkapäitään merkiksi, että hän teki sen
tytön vuoksi, vaikka se olikin hulluutta.

Joy nyökäytti päätään.

Melu hiljeni. Ihmiset lakkasivat lyömästä vetoja. Kallistellen, hyppien
puolelta toiselle lensivät reet villisti heitä kohti. Vaikka Louis
Savoy'n etumainen koira kulkikin heti Harringtonin reen takana, oli
ranskalaisen kasvojen ilme toivoton.

Harringtonin suu oli tiukasti suljettu. Hän ei katsonut oikeaan eikä
vasempaan. Hänen koiransa nelistivät säännöllisessä tahdissa pitkin
tietä, ja Wolf Fang pää alaspäin painettuna ympärilleen katsomatta vei
suurenmoisesti tovereitaan.

Forty Mile pidätti hengitystään.

Ei kuulunut pienintäkään ääntä paitsi jalasten kitinää ja piiskojen
vinkumista. Äkkiä kajahti ilmassa Joy Molineau'n ääni!

-- Hei! Hei! Wolf Fang! Wolf Fang!

Wolf Fang kuuli. Se jätti yhtäkkiä tien ja lähti suoraan emäntänsä luo.
Valjakko seurasi sitä, reki kaatui äkkiä ja Harrington lensi lumeen.
Savoy kiisi ohi kuin salama. Harrington hyppäsi jaloilleen ja näki
hänen lentävän poikki joen ilmoituskonttoriin.

-- Niin, Louis Savoy ajaa todella hyvin -- selitti Joy Molineau tällä
välin virkamiehelle. -- Hän voittaa.

Ja hän voitti.



TEIDEN EROTESSA.


    "Minun täytyy tämä kaupunki jättää
    ja sinut, armaani, tänne heittää --"

               (Schwaabilainen kansanlaulu.)

Laulajan kasvot olivat parrattomat, silmät katsoivat iloisesti; hän
kumartui ja lisäsi vettä kiehuvaan hernekattilaan, otti sitten kekäleen
palavasta nuotiosta ja alkoi häätää pois ruokatavaralaatikolle
tunkeilevia koiria. Hänellä oli siniset silmät ja pitkät, kullanväriset
hiukset. Oli hauska nähdä hänen nuorekasta reippauttaan.

Uusi kuu kohotti tuskin näkyvän sarvensa kumartuneiden, lumella
peitettyjen mäntyjen yli, jotka ympäröivät leiriä eroittaen sen muusta
maailmasta. Ylhäällä oli hyvin kirkasta ja kylmää, tähdet vilkuttivat
nopeasti kylmällä valollaan. Luoteessa vihertävät pilvet ennustivat
revontulten alkua. Kaksi miestä loikoi karhuntaljalla, joka toimitti
vuoteen virkaa. Nahan ja lumen välille oli asetettu kuuden tuuman
paksuudelta havuja. Huopapeitteet olivat kokoonkäärittyinä. Makaavien
selän takana oli esirippu -- kappale purjekangasta, joka oli jännitetty
puiden väliin ja asetettu neljänkymmenen viiden asteen kulmaan. Se
kokosi tulesta säteilevää lämpöä ja ohjasi sen alas makuupaikalle.
Kolmas mies istui reessä ja paikkasi mokkasiinejaan. Oikealla osoitti
kasa jäätynyttä, järeää hiekkaa paikan, missä he joka päivä suorittivat
vaikean päivätyönsä saadakseen kultaa. Vasemmalla törrötti neljä paria
lumikenkiä ollen kulkuneuvoina silloin, kun he halusivat poistua leirin
tallatulta lumelta.

Kummallisen liikuttavana kaikui laulu kylmien pohjolan tähtien alla. Se
ei saattanut raskaan työnsä jälkeen lepääviä miehiä paremmalle
tuulelle. Heidän sydämissään aiheutti se rauhatonta kaipuuta sekä
levottoman tunteen, joka muistutti nälkäisen vatsan kurnutusta ja ajoi
heidän sydämensä etelään, maille, missä oli enemmän valoa ja lämpöä.

-- Jumalan nimessä, Sigmund, lopettakaa! -- murisi yksi joukosta. Hänen
kätensä olivat puristuneet nyrkkiin, mutta hän peitti ne karhuntaljaan,
jonka päällä hän loikoi.

-- Minkävuoksi, Dave Wertz? -- kysyi Sigmund. -- Miksikä en saisi
laulaa, kun sydämeni on iloinen?

-- Senvuoksi, että siihen ei ole mitään aihetta, siinä syy. Katsokaa
ympärillenne ja ajatelkaa ruokaa, jolla olemme turmelleet vatsamme jo
kahdentoista kuukauden ajan, ja ajatelkaa, että elämme ja
työskentelemme kuin juhdat.

Vaiennut Sigmund kultaisine hiuksineen silmäili ympärilleen huurteen
peittämiin koiriin ja höyryyn, joka kohosi miesten hengittäessä.

-- Mutta miksei sydän silti voi olla iloinen? -- nauroi hän. -- Kaikki
on hyvin. Mitä tulee ruokaan -- hän nosti koukistetun kätensä ja
tunnusteli mielihyvällä lihaksiaan, -- jos emme eläisi ja työskentelisi
juhtamaisesti, emme myöskään ansaitsisi työstämme kuninkaallisesti.
Suoni antaa meille kaksikymmentä dollaria kattilallisesta ja mehän
tiedämme sen paksuuden olevan kahdeksan jalkaa. Täällä on toinen
Klondyke -- ja sen tiedämme -- kas, Jim Hawes tietää sen, eikä valita.
Ja kas Hitchcock! Hän ompelee mokkasiinejaan kuten vanha akka ja
odottaa aikaansa. Teillä ei ole vain voimia odottaa ja työskennellä
kevään huuhtelukauteen asti. Silloin tulemme kaikki rikkaiksi,
rikkaiksi kuin kuninkaat, mutta te ette saata odottaa. Te kiiruhdatte
palaamistanne Valtoihin. Sitä minäkin haluan, sillä minä synnyin
siellä, mutta minä voin odottaa, koska kulta päivä päivältä enenee
kattilassa -- keltaisena kuin voi kirnussa. Mutta te haluatte
paremmille päiville ja itkette sitä nyt kuin lapsi. Miksikä en
laulaisi:

    "Kun aika joutuu, kypsyy rypäle,
    Enkä minä kauemmaksi enää etene..."

Koirat, väristen ja ulvoen, tunkeutuivat lähemmäksi tulta. Kuului lumen
narskuva ääni lumikenkien painuessa siihen. Sigmund keskeytti laulunsa
ja heitti kiroillen koiria kekäleellä.

Nuotiotulen valaisemalle alueelle ilmestyi nahkoihin kietoutunut
intiaanityttö, laskeutui lumikengiltä, heitti takaisin oravannahkaisen
huppupäähineensä ja astui heidän luokseen. Sigmund ja tulen luona
istuvat miehet tervehtivät häntä tavanmukaisella halloo-huudolla ja
Hitchcock teki tilaa reessä, jotta tulija voisi istua hänen viereensä.

-- Kuinka voit, Sipsu? -- kysyi hän puhuen kuten tyttökin huonoa
englanninkielen ja Chinook-intiaaniheimon murteen sekoitusta. -- Onko
leirissä nälkä? Minkä on poppamies huomannut syyksi siihen, että
metsästys on huonoa eikä hirviä liiku missään?

-- Nälkä on. Metsästys on huonoa ja olemme aikeissa syödä koirat. Ja
poppamies löysi syyn onnettomuuteen; huomenna toimittaa hän uhrin ja
puhdistaa leirin.

-- Kenet hän on määrännyt uhriksi? Äskensyntyneen lapsen vaiko jonkun
vapisevan ukon, joka on rasitukseksi heimolle ja jolle kuolema on
itselleenkin paras?

-- Tällä kertaa tapahtuu toisin. Koska hätä on suuri, niin ei hän
valinnutkaan ketään muuta kuin päällikön tyttären, minut, Sipsun.

-- Hirveätä! -- sanoi Hitchcock. Hän tuumiskeli ja näkyi selvästi, että
hän oli tavattoman hämmästynyt.

-- Sen vuoksi seisomme nyt siinä, missä tiet eroavat -- te ja minä,
jatkoi tyttö rauhallisesti. Saavuin nähdäksemme vielä kerran toisiamme,
vain yhden kerran.

Hän oli alkeellinen olento ja alkeelliset olivat hänen tapansa
samoinkuin katsantokantansakin. Elämään hän suhtautui stooalaisesti
katsoen ihmisuhreja asiain menoon välttämättä kuuluvaksi. "Voimat",
jotka ohjasivat päivänvaloa ja pimeyttä, vesien juoksua ja pakkasta,
lehtien liikuntaa ja tuulta, olivat pahoja ja tarvitsivat
hyvittelemistä. Ne vaativat sitä monella tavalla -- kuolemalla vedessä,
kun heikko jää murtui alta; karhun käpälissä, sairauden vaivuttamana,
joka saattoi kohdata ihmistä hänen omassa asunnossaan; ensiksi
ilmaantui yskä ja sitten poistuu elämä keuhkoista suun ja nenän kautta.
Silloin saivat "voimat" uhrinsa. Kiinteän johdonmukaisesti liittyivät
seikat toisiinsa ja poppamies sai selville näiden "voimien" tahdon
menetellen ilman sääliä. Se oli luonnollista. Kuolema saapui eri teitä,
mutta loppujen lopuksi oli kaikki Tuntemattoman ja Kaikkivoivan tahdon
ilmausta.

Mutta Hitchcock oli myöhäisemmän sivistyksen lapsia. Hänen
katsantokantansa olivat vapaamielisempiä ja vapaita kaikenlaisesta
auktoriteettiuskosta.

-- Ei, Sipsu! -- sanoi hän. -- Sinä olet nuori ja vielä täynnä elämää.
Poppamies on tyhmä ja hänen valintansa kauhea. Se ei ole tapahtuva.

Tyttö hymyili ja vastasi:

-- Elämä ei ole lempeä. Ensiksikin teki se toiset valkoisiksi, toiset
punaisiksi, ja se on paha. Sitten antoi se teittemme yhtyä ja eroittaa
ne nyt, emmekä me voi mitään tehdä. Kerran aikaisemmin, kun jumalat
olivat vihassa, saapuivat teidän veljenne leiriin. Heitä oli kolme, he
olivat suuria ja valkoisia ja puhuivat, että uhrausta ei tapahdu. Mutta
he kuolivat ja kaikki jäi ennalleen.

Hitchcock nyökäytti päätään, kääntyi tovereihinsa ja sanoi kovalla
äänellä:

-- Kuulkaa, toverit. Jotain pirullisen kauheata valmistellaan
intiaanikylässä. Ne aikovat tappaa Sipsun. Mitä sanotte siitä.

Wertz ja Hawes katsoivat toinen toiseensa eikä kumpikaan puhunut
mitään. Sigmund taivutti päätään ja taputti polviensa välissä olevan
koiran päätä. Hän oli tuonut sen mukanaan kaukaa ja piti siitä paljon.
Itse asiassa oli eräs tyttö, jota hän usein muisteli ja jonka kuvaa hän
kantoi povellaan, antanut hänelle koiran sekä siunauksensa heidän
suudellessaan jäähyväisiksi, kun hän lähti äärimäiseen pohjolaan.

-- Mitä sanotte siitä? -- toisti Hitchcock.

-- Ehkäpä ei asia ole niin vakava, -- vastasi Hawes
välinpitämättömästi. -- On hyvinkin mahdollista, että se on vain tytön
lorua.

-- Se ei ole luultavaa! -- Hitchcock tunsi tulista kiukkua nähdessään
tällaista välinpitämättömyyttä. -- Mutta jos asia on totta, niin on
kysymys siitä, kuinka me siihen suhtaudumme? Mitä teemme?

-- En näe mitään aihetta sekaantua asiaan -- sanoi Wertz. -- Jos asia
on niin, niin se on, siinä kaikki, mitä voimme sanoa. Se on maan tapa,
josta tämä kansa pitää kiinni; uskonto, eikä se liikuta meitä. Meillä
on kylliksi tekemistä kultahiekan kokoamisessa voidaksemme mitä
pikemmin matkustaa tästä Jumalan hylkäämästä maasta. Kelpaako tämä
tyttö kenellekään muulle kuin pedoille? Ja eivätkö nämä punaiset pirut
ole juuri petoja? Olkoon kaikenlainen intoileminen helvetissä!

-- Sitä samaa sanon minäkin, -- myönsi Hawes. -- Meitä on täällä neljä
ja olemme kolmensadan mailin päässä Yukonista ja siis valkoisista. Mitä
voimme tehdä puoltasataa intiaania vastaan. Jos ryhdymme neuvomaan
heitä, kiinnittävät he meihin huomiota ja jos aiomme tapella, tappavat
he meidät. Sitäpaitsi löydämme täältä, Jumalan kiitos, kultaa.
Yksistään senvuoksi en salli sekaantumista.

-- Olen samaa mieltä -- lisäsi Wertz.

Hitchcock kääntyi kärsimättömästi Sigmundiin, joka lauloi hiljalleen.

-- He ovat oikeassa, Hitchcock -- sanoi tämä, -- olen samaa mieltä
toisten kanssa. Jos kuusikymmentä miestä on päättänyt tappaa tytön,
minkä te sille voitte? Hetkinen, eikä meistä jää jälelle ketään. Ja
mitä hyötyä siitä on? Tyttö jää kuitenkin heidän käsiinsä. On
toivotonta ryhtyä vastustamaan kansan tapoja, kun ei meillä ole
kylliksi voimaa.

-- Mutta voimaa on! -- keskeytti Hitchcock, Neljä valkoista merkitsee
sata kertaa enemmän kuin saman verran punaisia. Ja muistakaa tyttöä!

Sigmund taputteli tuumivasti koiraa.

-- Tyttöä minä juuri ajattelenkin. Hänen silmänsä ovat siniset kuin
kesäinen taivas, naurunsa helisee kuin meren laineet, hiukset keltaiset
kuin minulla ja palmikko käsivarren paksuinen. Hän odottaa minua
kaukana täältä, paremmassa maassa. Ja hän on odottanut kauan; nyt kun
näen, kuinka paljon olen koonnut kultahiekkaa, en heitä työtä kesken.

-- Minua hävettäisi katsoa tytön sinisiin silmiin ja muistaa toisen
tytön mustia, tytön, jonka elämä oli minun kädessäni -- vastasi
pilkallisesti Hitchcock. Hänen luonteessaan oli synnynnäinen
ritarillisuuden tunne ja valmius jaloihin tekoihin. Hän saattoi tehdä
teon asian vuoksi, arvostelematta siitä tulevaa hyötyä tahi muita
seurauksia.

Sigmund pudisti päätään.

-- Te ette saa minua pois tolalta, Hitchcock. On olemassa kylmiä
asiallisia olettamuksia ja tosiasioita. Enhän saapunut tähän maahan
turhan takia ja sitäpaitsi olen vakuutettu, ettei kannata nostaa tästä
juttua. Jos sen tekisimme, olisi se vain tytölle itselleen pahempi.
Hänen kansansa tapa on sellainen, ja aivan sattumalta olemme täällä
tämän tapahtuessa. He ovat tehneet niin tuhannen tuhatta vuotta,
haluavat tehdä nyt ja tulevat niin vastedeskin tekemään. Sitäpaitsi,
eiväthän he ole meidän rotuamme. Eikä tyttö myöskään. Ei, minä olen
yhtä mieltä Hawesin ja Wertzin kanssa.

Koirat alkoivat murista ja hän vaikeni kuunnellakseen narinaa lumessa.
Intiaani toisensa jälkeen ilmaantui valaistulle alueelle: korkeina,
peloittavina, vaiteliaina ja nahkoihin käärittyinä kuvastuivat heidän
varjonsa lumelle. Yksi heistä, poppamies, keskusteli Sipsun kanssa --
kuului jyrkkiä kurkkuääniä. Miehen villit kasvot olivat maalatut
kirkkain värein, olkapäiltä riippui sudennahka, jonka kuono ja
välkkyvät hampaat kohosivat hänen päänsä yli. Vielä ei oltu sanaakaan
lausuttu. Säilytettiin varovaisina rauha. Sipsu kohosi ja nousi
lumikengilleen.

-- Hyvästi, Hitchcock -- sanoi hän. Mutta tämä seisoi vastaamatta ja
liikkumattomana heidän kadotessaan valkeaan metsään.

Eroitukseksi monista miehistä Hitchcock ei milloinkaan ollut pyrkinyt
yhtymään kehenkään pohjolan tyttäristä. Rotueroavaisuus ei suinkaan
estänyt häntä käymästä avioliittoon maan tyttärien kanssa. Vaikkapa
niinkin olisi ollut, ei hänen elämänviisautensa olisi siitä kuitenkaan
lukua pitänyt. Mutta hän ei yksinkertaisesti tuntenut siihen mitään
halua. Sipsu? Hän keskusteli mielellään tytön kanssa leiritulen
ääressä, mutta ei niinkuin mies, joka tuntee, että hän on mies ja
tuossa on nainen, vaan niinkuin täysikasvuisen lapsen kanssa. Siinä
kaikki. Mutta tähän sekaantui ritarillisiakin tunteita; huolimatta
esi-isistään ja Uuden Englannin vaikutuksesta oli hän niin luotu, että
elämän arvosteleminen kauppiaan kannalta -- oston ja myynnin -- näytti
hänestä häpeälliseltä ja oli vastenmielistä hänen syvimmille
tunteilleen.

Hän istui siinä vaiti, pää eteenpäin kumartuneena, ikäänkuin esittäen
keskitettyä voimaa, yhtä suurta kuin hänen rotunsa.

Wertz ja Hawes katsoivat tuon tuostakin kysyvästi häneen ja heidän
käyttäytymistavassaan tuntui, vaikkakin heikko, mutta silti huomattava
pelko. Sigmundilla oli sama tunne. Hitchcock oli voimakas ja hänen
voimansa oli usein, heidän elämänsä monissa tilanteissa, tehnyt heihin
vaikutuksen. Ja he odottivat jonkunlaisella pelolla ja uteliaisuudella,
mihin toimenpiteisiin tämä ryhtyisi, kun päättäisi toimia.

Mutta vaitiolo jatkui kauan. Tuli oli melkein sammumaisillaan, kun
Wertz nousi, haukotteli ja tuumaili menevänsä nukkumaan. Silloin
kohottautui Hitchcock koko pituuteensa.

-- Rankaiskoon Jumala teitä, pelkuriraukat! Minä en halua olla
kanssanne tekemisissä! -- Hän puhui verrattain rauhallisesti, mutta
jokaisessa sanassa tuntui voima.

-- Jakakaamme siis, -- jatkoi hän, -- sillä tavoin kuin katsotte
itsellenne sopivimmaksi. Minulla on oikeus neljänteen osaan, se käy
selville sopimuksestamme. Siis kaksikymmentäviisi tahi kolmekymmentä
unssia tulee minulle. Tuokaa vaaka. Jaamme sen heti. Ja te, Sigmund,
mitatkaa minulle neljäs osa ruokatavaroista ja pankaa ne syrjään. Neljä
koiraa on minun, mutta tarvitsen useampia. Annan teille osani
varustuksistani ja työkaluni maksuksi koirista. Ja lisään siihen kuusi
tahi seitsemän unssia. Mitä sanotte siihen?

He menivät syrjään kolmen kesken ja alkoivat neuvotella. Heidän
palattuaan ryhtyi Sigmund puhumaan.

-- Me jaamme teidän kanssanne rehellisesti kaikki, Hitchcock.
Jokaisesta tavarasta saatte teille kuuluvan neljännen osan -- ette
enempää, ettekä vähempää; te voitte sitten ottaa tahi jättää. Mutta
meille ovat koirat yhtä tarpeellisia kuin teillekin, senvuoksi saatte
neljä, ettekä muuta. Jos te jostakin syystä ette halua ottaa osaanne
työkapineista ja varustuksista, niin on se teidän asianne. Jos
haluatte, voitte ne viedä, jos haluatte, voitte ne jättää.

-- Lain kirjaimen mukaan, -- hymähti Hitchcock. -- Mutta olkoon niin.
Minä suostun. Minulla on kiire, enkä voi raahata mukanani kaikenlaista
roskaa.

Jako suoritettiin ilman muita selityksiä: Hitchcock sitoi vähät
tavaransa rekeen, valitsi neljä koiraa ja valjasti ne. Työkalu- ja
varustusosaansa hän ei koskenut, kuitenkin heitti hän rekeensä puolisen
tusinaa koiravaljaita katsahtaen uhmaavasti jälelle jääviin ikäänkuin
tarjoten heille tilaisuuden vastustaa. Mutta he kohauttivat olkapäitään
ja katselivat häntä kunnes hän katosi metsään.

Mies ryömi vatsallaan lumessa. Molemmin puolin näkyi epäselvästi
hirvennahoista tehtyjä telttoja. Siellä täällä ulvoi joku koira
surujaan tahi iski murahtaen kiinni naapuriinsa tämän sopimattoman
käyttäytymisen vuoksi. Eräs koirista lähestyi ryömivää miestä, mutta
tämä ei liikahtanut. Koira tuli lähemmäksi, haisteli ilmaa ja vetäytyi
vielä lähemmäksi, kunnes sen kuono kosketti tuota kummallista olentoa.
Silloin Hitchcock -- se oli hän -- ojentautui yhtäkkiä eteenpäin ja
tempasi nopeasti paljaalla, rukkasesta vapautetulla kädellään eläintä
kurkusta kiinni. Koira kaatui maahan kuoliaana ja mies kulki eteenpäin.
Tällä tavalla ryömi Hitchcock päällikön majalle saakka. Hän makasi
kauan lumessa, kuunnellen sisäpuolelta ääniä ja koettaen arvioida,
missä Sipsu oli. Teltassa oli nähtävästi paljon ihmisiä ja äänistä
päättäen he olivat hyvin kiihtyneitä.

Vihdoinkin kuuli hän tytön äänen ja ryömi ympäri telttaa niin, että
heitä eroitti vain hirvennahka. Silloin kaivoi hän lumeen kuopan ja
työnsi hitaasti päänsä ja hartiansa teltan reunan alle. Kun lämmin
sisäilma tulvehti hänen kasvoilleen, pysähtyi hän odottamaan. Jalat ja
suurin osa ruumiista oli ulkopuolella. Hän ei nähnyt mitään, eikä
rohjennut nostaa päätään. Hänen toisella puolellaan oli kasa nahkoja.
Sen saattoi päättää hajusta, vaikka hän varovaisesti koettelikin niitä
varmistuakseen asiasta. Toiselta puolen kosketti hänen kasvonsa
nahkapukuun, jonka hän tiesi ympäröivän ruumista. Siinä täytyi olla
Sipsu. Vaikka häntä haluttikin odottaa, että tämä olisi puhunut vielä
kerran, niin hän päätti kuitenkin uskaltaa.

Hän kuuli päällikön ja poppamiehen väittelevän tulisesti keskenään ja
etäisimmässä nurkassa vikisi nälkäinen lapsi.

Hitchcock alkoi varovasti kohottaa päätään, kunnes kosketti
nahkapukuun. Hän kuunteli hengitystä, se oli naisen hengitys. Hän alkoi
toimia suuremmalla varmuudella. Hän painoi tyttöä kupeeseen varovasti,
mutta voimakkaasti, ja tunsi, kuinka tämä värähti kosketuksesta. Hän
odotti, kunnes epäröivä käsi luisui pitkin hänen päätään, eikä
pysähtynyt hiuksissa. Seuraavassa hetkessä nosti käsi hiljaa hänen
kasvojaan ja hän katsahti Sipsun silmiin.

Tyttö hillitsi itsensä täydellisesti. Muuttaen asentoaan ikäänkuin
sattumalta, asetti hän kyynärpäänsä mukavasti turkisläjälle ja
järjesteli pukuaan.

Sillä tavoin oli mies kokonaan peitetty. Jälleen ikäänkuin sattumalta,
kumartui tyttö miehen puoleen, niin että tämän täytyi hengittää tytön
käsivarren ja rinnan välitse, ja päätään painaen asetti hän korvansa
miehen huulille.

-- Kun käy päinsä, lähde ulos asunnosta, -- kuiskasi mies, -- mene
pitkin lunta myötätuuleen petäjien luo joen mutkassa. Siellä ovat
koirani ja reki laitettuna matkakuntoon. Tänä yönä lähdemme Yukoniin ja
koska matkustamme nopeasti, niin ota mukaasi koirat, jotka sattuvat
tiellesi, ja tuo ne reen luo.

Sipsu pudisti kieltäen päätään, mutta hänen silmänsä loistivat
riemusta: hän ylpeili siitä, että tämä mies osoitti niin suurta
kiintymystä häneen. Mutta hän oli, kuten kaikki rotunsa naiset, luotu
alistumaan miehen tahdon alle ja kun Hitchcock toisti "menkäämme" ja
teki sen käskevällä äänensävyllä, niin vaikkakaan tyttö ei vastannut
mitään, tiesi mies käskynsä olevan hänelle laki.

-- Äläkä unhoita koiravaljaita, -- lisäsi mies lähtiessään. -- Minä
odotan, mutta älä hukkaa aikaa. Yötä seuraa aina päivä, eikä se
viivyttele ihmisen tahdon takia tuloaan.

Puolen tunnin kuluttua, Hitchcockin koputellessa jalkojaan ja
heilutellessa käsiään, näki hän tytön tulevan taluttaen koiraa
kummassakin kädessään. Niiden lähestyessä Hitchcockin omat koirat
tulivat hyvin kiukkuisiksi ja useamman kuin kerran täytyi hänen käyttää
piiskaansa ennenkuin ne rauhoittuivat.

Hitchcock oli tullut leirille tuulen alta, sillä pieninkin ääni oli
vaarallinen ja saattoi paljastaa hänen läsnäolonsa.

-- Valjasta ne reen eteen, -- määräsi hän tytön asettaessa tuomilleen
koirille vetohihnoja. -- Etumaisiksi valjastan omani.

Tytön täyttäessä käskyä iskivät irti riistäytyneet koirat kiinni
vieraisiin. Vaikkakin Hitchcock riehui nostettuine kiväärinperineen
niiden keskellä, kuului koirien aikaansaama melu nukkuvaan leiriin.

-- Nyt saamme koiria liiaksikin, -- huomautti Hitchcock
yksitoikkoisesti vetäen reestään kirveen.

-- Sinä valjastat, sikäli kun minä heittelen niitä sinulle ja
väliajoilla puolusta valjakkoa.

Hän astui muutamia askeleita eteenpäin ja alkoi odottaa kahden petäjän
välillä. Koirat leirissä olivat kuulleet melun ja hän odotti niiden
ilmautumista. Nopeasti suureneva musta pilkku näkyikin epäselvästi
lunta vasten. Se oli lauman ensimmäinen koira, joka kevyesti loikaten
ja suden tapaan ulvoen osoitti tietä toisille. Hitchcock seisoi
varjossa. Kun koira juoksi hänen ohitseen, tarttui hän sen hypätessä
kiinni etujalkoihin ja heitti sen maahan. Senjälkeen iski hän sitä
korvien väliin ja heitti Sipsulle. Sipsun valjastaessa suojeli hän
kirveellä kulkutietä petäjien välissä, siksi kunnes valkohampainen,
kiiluvasilmäinen, raivokkaasti temmeltävä lauma vetäytyi etemmäksi.
Sipsu työskenteli nopeasti. Kun hän oli valmis, hyppäsi Hitchcock
eteenpäin, sieppasi kiinni ja huumasi toisen koiran heittäen sen
Sipsulle. Hän toisti sen vielä kolmasti, ja silloin oli kymmenkoirainen
valjakko kunnossa.

-- Riittää! -- sanoi hän.

Mutta samalla hetkellä nuori intiaani, joka oli juossut ensimmäisenä,
tarkkaavaisena ja nopeana, tunkeutui läpi koiralauman ja koetteli
lähestyä rekeä. Isku Hitchcockin kivääristä suisti hänet polvilleen ja
siitä vierähti hän kyljelleen. Poppamies, joka oli juossut hänen
jälessään, näki, kuinka hän kaatui saamastaan iskusta.

Hitchcock käski Sipsua ajamaan. Tämä huusi läpitunkevalla äänellä
uu-u-uh, ja eläimet kiisivät eteenpäin kuin vimmastuneina tytön tuskin
ehtiessä heittäytyä hyppelehtivään rekeen. "Voimat" olivat nähtävästi
suuttuneita poppamieheen, koska hän sattui juuri tällä hetkellä olemaan
tiellä. Etumainen koira sotkeutui lumikenkiin ja kaasi hänet, yhdeksän
seuraavaa tallasivat hänet jalkoihinsa ja reki kulki hänen ylitseen.
Mutta hän nousi nopeasti ja yö olisi saattanut loppua herra ties miten,
ellei Sipsu olisi pitkällä piiskalla ehtinyt huitaista häntä silmien
väliin. Senjälkeen siihen saapunut Hitchcock antoi hänelle sellaisen
iskun, että hän vaivoin pääsi ryömimään jälleen tielle. Ja tämä
alkuperäinen teologi kömpi päällikön asunnolle viisastuneena
kokemuksesta, mikäli se koski valkoisen miehen nyrkin voimaa.

Kun hän kertoi tapahtuman neuvotellessaan toisten kanssa -- oli hän
hyvin suuttunut kaikkiin valkoisiin.

Valkoisten leirillä heräsi sillä välin ensiksi Sigmund.

-- Nouskaa, laiskurit! Nouskaa! Ruoka on valmis ennenkuin saatte kengät
jalkaanne.

Dave Wertz heitti päältään karhunnahkan, istuutui ja haukotteli.

Hawes ojenteli paljastaen ohuet käsivarsilihaksensa ja hieroi niitä.

-- Haluaisin tietää, missä Hitchcock vietti tämän yön? -- sanoi hän
ottaen mokkasiininsa. Ne olivat kovat ja hän astui varovasti
sukkasillaan tulen luo sulattaakseen niitä.

-- Olipa hyvä, että hän lähti -- lisäsi Hawes -- vaikka hän olikin
voimakas ja hyvä työmies.

-- Niin. Hän piti vain vähän liiaksi käskemisestä. Se vika hänessä oli.
Sipsun asiat on huonosti. Miksikä Hitchcock niin huolehti tytöstä?

-- En usko siinä olleen mitään vakavampaa. Periaate, ei muuta. Hän
ajatteli, että se ei ollut oikein -- ja tietystikään se ei ole oikein
-- mutta eihän se ole mikään syy, että meidän pitäisi sekaantua asiaan.

-- Periaatteet periaatteina, ne ovat aikanaan hyvät, mutta on paras
jättää ne kotiin Alaskaan lähtiessä. Vai mitä?

Wertz yhtyi toveriinsa ja molemmat ryhtyivät pehmittämään
mokkasiinejaan.

-- Mihin ryhdymme nyt? -- kysyi Sigmund. Hän oli hyvin huolissaan.
Suklaanvärinen vaahto näkyi kahvikattilassa ja olisi pitänyt ruveta
käristämään silavaa. Sitäpaitsi ajatteli hän tyttöä nauravine, kesäisen
meren tapaisine silmineen ja lauleskeli hiljaa.

Hänen toverinsa, jotka olivat vaihtaneet muutamia sanoja, vaikenivat.
Vaikka kello oli yli seitsemän, oli päivän nousuun vielä kolme tuntia.
Revontulet taivaalla sammuivat ja leiri oli keskellä synkkää pimeyttä.
Nuotiotulen valossa noiden kolmen miehen ääriviivat kuvastuivat
selvinä. Hiljaisuuden kehottamana alkoi Sigmund hyräillä lauluaan
kovemmin.

Huumaava kiväärien yhteislaukaus rikkoi yön hiljaisuuden. Hawes
voihkasi, koetti nousta ja kaatui voimattomana maahan. Wertzin pää
painui alas ja hän laskeutui polvilleen. Hän huohotti ja suusta virtasi
tumma vuo. Mutta Sigmund kultaisine hiuksineen ja lauluineen, joka
ikäänkuin jatkuvasti kuului hänen korvissaan, kohotti molemmat kätensä
ylös ja kaatui nuotioon.

Poppamiehen silmät olivat kuin tummat pisteet ja hän oli hyvin huonolla
tuulella, sillä hän riitaantui päällikön kanssa Wertzin pyssyn
omistamisesta ja otti pussiinsa enemmän herneitä, kun hänen osalleen
olisi tullut. Hän otti myöskin karhunnahan haltuunsa ja se aiheutti
kuiskailua heimon keskuudessa. Lopuksi koetteli hän tappaa Sigmundin
koiran, mutta se pakeni ja hän kompastui kantoon nyrjäyttäen
olkapäänsä.

Kun leiri oli ryöstetty, menivät he takaisin omille asunnoilleen ja
naisten kesken vallitsi suuri riemu. Sitten saapui etelästä hirvilauma,
joka joutui metsästäjien saaliiksi ja poppamiestä alettiin kunnioittaa
entistä enemmän. Ihmiset kuiskailivat keskenään, että hän neuvotteli
jumalien kanssa.

Myöhemmin, kun kaikki olivat menneet, Sigmundin koira hiipi takaisin
tyhjään leiriin ja ulvoi koko päivän ja yön kuolleiden luona. Tämän
jälkeen se katosi ja muutamien vuosien kuluttua intiaanimetsästäjät
huomasivat muutoksen susien lajissa. Niihin ilmaantui sellaisia
pilkkuja ja sellaisia erikoisia ruumiinominaisuuksia, joita ei
aikaisemmin oltu huomattu.



NAISEN KESTÄVYYS.


Suden pää ahneine, välähtelevine silmineen ja huurteen peittämänä
raoitti teltan verhoja.

-- Hei! Pois! Siwash! Mene helvettiin, hornan sikiö! -- kuului teltan
sisältä tyytymättömiä ääniä. Bettles löi kiukkuisesti koiraa
tinalautasella ja se katosi kiireesti. Louis Savoy kiinnitti
paikoilleen teltan verhot, potkaisi tielleen osuneen paistinpannun
kumoon ja palasi lämmittämään käsiään uunin luo. Ulkona oli hyvin
kylmä. Kaksi vuorokautta sitten oli spriilämpömittari haljennut
kuudenkymmenen kahdeksan asteen kylmyydestä ja siitä asti oli kylmyys
vain kasvanut ja tullut terävämmäksi. Eikä kukaan voinut sanoa, milloin
pakkanen hellittäisi. Hyvin varomatonta on tällaisena aikana poistua
uunin luota tahi hengittää kylmää ilmaa avonaisen taivaan alla. Välistä
ihmiset sen tekevät ja palelluttavat keuhkonsa. Ilmaantuu kuiva, heikko
yskä, joka huomattavasti kovenee silavaa käristettäessä. Keväällä tahi
kesällä avataan sitten jäätyneeseen maahan rako. Siihen lasketaan
ihmisen ruumis, peitetään sammalella ja jätetään siihen, varmasti
vakuutettuina, että hän herää viimeisenä päivänä -- täysin säilyneenä.
Heikkouskoisille, jotka epäilevät ruumiillista ylösnousemusta
tuomiopäivänä, ei voi kuolemista varten suosittaa parempaa maata kuin
Klondyke. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, että tämä maa olisi sopiva
elävien ihmisten vaatimuksille.

Ulkona oli hyvin kylmä, mutta ei sisälläkään ollut liian lämmin. Ainoan
uunin ympärille kokoontuivat kaikki ja kiistelivät ujostelemattomasti
oikeudesta käyttää sitä. Puolet lattiasta oli peitetty kuusen havuilla;
niiden päällä olivat makuusäkit, ja alla kova, talvinen lumi. Muun osan
lattiasta muodosti mokkasiineilla kovaksi tallattu lumi siihen
asetettuine astioineen, kuppeineen ja muine napaseudun pysähdyspaikkaan
kuuluvine tavaroineen. Uuni oli lämmitetty aivan punaiseksi, mutta
kolmen askeleen päässä siitä oli jääkimpale niin kuivana ja
teräväreunaisena, kuin olisi se juuri hakattu irti joesta. Ulkona
olevan kylmyyden vaikutuksesta kohosi lämpö sisällä ylös. Aivan uunin
yläpuolella, siinä, missä savutorvi kohosi katon läpi, oli pieni ympyrä
kuivaa kangasta; etempänä savutorvesta, keskuksesta, oli ympyrä
kosteata vaatetta muuttuen harmaaksi renkaaksi; ja vihdoin teltan muu
osa, katto ja seinät olivat peittyneet noin puoli tuumaa paksulla,
valkoisella, kristallimaisella huurteella.

-- Oi! Oi! Oi! -- kuuluivat kärsivän nuoren toverin vaikerrukset. Hän
nukkui kääriytyneenä turkiksiin ja oli hyvin nääntynyt, kalpea ja
parroittunut. Hän ei herännyt, mutta tuskalliset huudot tulivat yhä
kovemmiksi ja voimakkaammiksi. Hänen ruumiinsa ojentautui ja vetäytyi
värähdellen kokoon, ikäänkuin vuode olisi ollut nokkosista ja hän olisi
tahtonut siitä vapautua.

-- Täytyy hieroa! -- käski Bettles. -- Hänellä on kouristuskohtaus.

Silloin alkoi puolitusinaa tovereita, jotka sydämestään soivat hänelle
apua, hieroa, hangata, puristella ja käännellä häntä hyväntahtoisesti,
mutta säälimättömästi.

-- Kirottu tie -- mutisi sairas tuskin kuuluvasti heittäen päältään
karvaisen nahan ja istuutuen. -- Minä kiertelin maailmaa, kolme
neljännesvuotta juoksin seiväs kädessä, karkaisin itseäni kaikin
mahdollisin tavoin, ja nyt kun täytyy matkustaa tässä Jumalan
hylkäämässä maassa, minä osoittaudun kapalolapseksi ilman miehuuden
pisaraakaan.

Hän kumartui tulen ääreen ja pyöritteli käsissään savuketta.

-- Minä en valita. Voinhan ottaa lääkettä, mutta minä häpeän omaa
itseäni, siinä se. Suoritettuani nuo kirotut kolmekymmentä mailia olen
niin väsynyt, nääntynyt ja sairas kuin joku suuren maailman keikari
käveltyään viisi mailia valtamaantietä. Kas senvuoksi tunnen itseni
noloksi! Antakaa minulle tikkuja!

-- Älkää hätäilkö, nuori mies -- sanoi Bettles ojentaen palavan
tulitikun ja ottaen isällisen sävyn -- en minä vielä ole unohtanut sitä
aikaa, kun itse aloin täällä liikkua. Kuinka olinkaan näännyksissä!
Välistä tarvitsin kymmenen minuuttia vain noustakseni seisomaan --
jokainen jäsen vapisi ja oli sairas. Kouristus? Minulla oli sellaisia
kohtauksia, että koko leirin täytyi kuluttaa puolipäivää vapauttaakseen
minut niistä. Vasta-alkajaksi sujuu teiltä kaikki erinomaisesti, te
olette oikealla tiellä. Tästä päivästä vuoden kuluttua voitatte te
kävelemisessä koska vain meidät vanhat uroot. Enin teidän puolestanne
puhuu se, että teillä ei ole taipumuksia rasvoittumiseen, joka on monia
ihmisiä lähettänyt Abrahamin helmaan ennen määrättyä aikaa.  -- Rasvaa?

-- Niin. Kysymys on paksuudesta. Paksut ihmiset eivät ole tiellä
suinkaan parhaita kulkijoita.

-- Siitä en ole koskaan kuullut.

-- Ette ole kuulleet? Paksuus ei häiritse lyhyessä ja kovassa
ponnistuksessa, mutta jatkuvassa ponnistuksessa vaaditaan kestäviä
voimia, jotka eivät tarvitse lakkaamatonta kiihoitusta; siellä, missä
vaaditaan lujuutta ja kestävyyttä, on paksuus haittana. Kun on
yhtämittaa työskenneltävä ja tartuttava kiinni johonkin niinkuin koira
tarttuu luuhun, siinä ovat keskikokoiset, jäntevät toverit parhaat. Kas
senvuoksi, hitto vie, paksut ihmiset eivät kelpaa tähän.

-- Se on totta, -- sekaantui puheeseen Loyus. -- Tunnen erään miehen,
paksun kuin puhveli. Hänet tapasi Sutphur Creekissä ja joutui hänen
kanssaan kulkemaan eräs pieni mies, -- Lon Mc Fane. Tehän tunnette Lon
Mc Fanen, pienen irlantilaisen punertavine hiuksineen. He kulkivat ja
kulkivat, kulkivat kauan -- yöllä ja päivällä. Paksu mies, joka oli
hyvin väsynyt, paneutui useasti lumeen. Mutta pieni ivasi ja tyrkki
häntä ja huusi hänelle kuin lapselle. Pienen täytyi ivata ja sysiä
kauan ennenkuin he saapuivat minun majaani. Kolmeen päivään ei mies
kohonnut peitteen alta. Lyön vetoa, etten ole koskaan nähnyt niin
paksua miestä. En koskaan! Hänessä oli, niinkuin sanoitte, paljon
rasvaa.

-- Muistattehan Axel Gundersonin, -- sanoi Prince. Tuo suuri
skandinaavialainen ja ne surulliset tapaukset, jotka olivat sattuneet
hänen kuolemansa yhteydessä, olivat tehneet syvän vaikutuksen
kaivosinsinööriin. -- Hän lepää jossakin tuolla. -- Kaivosinsinööri
osoitti kädellään epämääräisesti salaperäiseen itään.

-- Hän oli paksuin mies, joka koskaan on pohjoisessa kuleksinut ja
juossut hirven uuvuksiin -- lisäsi Bettles; -- mutta hän on poikkeus,
joka vahvistaa säännön. Katsokaa hänen vaimoaan Ungaa -- hän oli pieni,
painoi kaikkiaan noin sata kymmenen naulaa, puhdasta lihaa -- ei
unssiakaan mitään liikaa. Hän oli kestävä ja luja, huolehti miehestään;
vaali häntä tavalla, jota parempaa tuskin lie. Ei ole mitään maassa,
maan päällä tahi maan alla, mitä hän ei olisi tehnyt miehensä takia.

-- Mutta hän rakasti tätä, -- huomautti insinööri.

-- Ei se siinä ole. Tämä...

-- Kuulkaa, veljet, -- puuttui puheeseen Sitka Charley istuen
ruokatavaralaatikolla. -- Te puhuitte rasvasta paksujen miesten
lihaksissa, naisen kestävyydestä ja rakkaudesta. Te puhuitte kauniisti,
mutta minä muistin mitä tapahtui, kun maa oli nuori ja ihmisten
nuotiotulet olivat kaukana toisistaan kuin tähdet. Silloin jouduin
tekemisiin erään paksun, rasvaisen miehen ja erään naisen kanssa.
Nainen oli pieni, mutta hänen sydämensä oli suuri, suurempi kuin paksun
miehen sydän, ja hän oli kestävä. Jouduimme suorittamaan väsyttävän
vaelluksen, tulemaan Suolaisen Veden luo. Kylmyys oli voimakas, lumi
syvä ja meillä oli nälkä. Mutta naisen rakkaus oli kaikki voittava;
tällaista rakkautta korkeampaa ei ole mitään.

Hän pysähtyi ja alkoi hakata kirveellä jääpalasia leveän pölkyn päällä,
joka oli hänen lähellään ja heitti palaset pataan, missä keitettiin
vettä. Miehet istuutuivat lähemmäksi toisiaan ja kouristusta poteva
toveri koetteli löytää mahdollisimman mukavan paikan kangistuneelle
ruumiilleen.

-- Veljet, ihoni on punainen niinkuin kaikilla sivasheilla, mutta
sydämeni on valkoinen. Ensimainittuun on syynä esi-isieni
puutteellisuudet, viimemainittuun -- ystävieni hyvyys. Suuri valo
selveni minulle, kun olin vielä poikanen. Ymmärsin, että maa oli
annettu teille ja teidän rodullenne ja että sivashit eivät voi
kilpailla teidän kanssanne ja ovat hirvien ja karhujen tavoin määrätyt
kuolemaan kylmyyteen. Silloin menin minä lämpimään ja istuin teidän
keskeenne, teidän tulenne luo ja, niinkuin näette, kelpasin teille.
Olen nähnyt elämässäni paljon. Näin kummallisia asioita ja matkoillani
kohtasin erilaisia ihmisiä. Ja senvuoksi suhtaudun asioihin niinkuin
tekin, tuomitsen samalla tavoin ihmisiä ja ajattelen heistä samoin.
Siis kun minä puhun jyrkästi teidän rotunne miehestä, tiedän, ettette
te käsitä sitä väärin; ja kun kiitän jotakin omasta heimostani, te ette
sano minusta -- Sitka Charley on sivashi ja hän ei näe asioita oikeassa
valossa, ei ole uskomista siihen, mitä hän puhuu. -- Niin te ette sano.
Läsnäolijat vahvistivat tämän yksimielisesti. -- Nainen oli nimeltään
Passuk. Sain hänet edullisella kaupalla heimon totemin luona. Minun
sydämeni ei kaivannut naista enkä etsinyt hänen katsettaan. Hänen
silmänsä olivat luodut alas, hän oli arka ja pelokas niinkuin tytöt
yleensä jouduttuaan muukalaisen haltuun, jota he eivät koskaan ennen
ole nähneet. Kun puhuin, ei minun sydämessäni ollut tilaa hänelle,
sillä ajattelin suurta matkaa ja tarvitsin ihmisen ruokkimaan koiria ja
soutamaan kanssani pitkillä jokimatkoilla. Sama peite saattoi lämmittää
kumpaakin, ja valintani sattui Passukiin. Sanoinko teille, että olin
hallituksen palveluksessa? Ellen, niin se teidän tulee tietää. Minut
otettiin sotalaivaan rekien, koirien, ruokatarpeiden ja Passukin kera.
Me ohjasimme pohjoiseen Beringin meren jäiden reunaan, jossa me
nousimme laivasta -- minä, Passuk ja koirat. Minä sain hallitukselta
rahaa, kartan maasta, jota yksikään ihminen ei ollut tähän saakka
nähnyt, sekä paketin. Paketti oli sinetöity ja taitavasti
suojattu ilman vaikutukselta ja minun täytyi viedä se napaseudun
valanpyyntilaivaan, joka oli jäätynyt suuren Mackenzien rannalle. Ei
ole toista niin suurta jokea, paitsi meidän Yukon, kaikkien jokien
äiti.

-- Mutta tämä kaikki ei ole tärkeää, sillä kertomuksellani ei ole
yhteyttä valaanpyyntilaivan eikä Mackenzien rannoilla viettämäni talven
kanssa. Sitten, keväällä, kun päivät tulivat pitemmiksi ja lumi
kovettui, Passuk ja minä menimme etelään Yukonin piiriin. Matka oli
raskas, mutta aurinko osoitti meille tietä. Maa alkoi paljastua ja me
kohosimme ylös virtaa airojen ja sauvoimien avulla, kunnes saavuimme
Forty Mileen. Me menimme rannalle -- hauskaa oli nähdä taas valkoisia
kasvoja. Tämä talvi oli hyvin kova. Pimeys ja kylmyys painoivat meitä
ja niiden mukana tuli nälkä. Jokaiselle ihmiselle antoi yhtiön edustaja
neljäkymmentä naulaa jauhoja ja kaksikymmentä naulaa silavaa. Papuja ei
ollut. Koirat ulvoivat kaiken aikaa, ihmisten vatsat olivat tyhjät ja
heidän kasvonsa peittyivät syvillä rypyillä, vahvat tulivat heikoiksi
ja heikot kuolivat. Paljon oli keripukkiin sairastuneita.

-- Kerran yöllä menimme kaikki varastohuoneelle ja tyhjät hinkalot
saattoivat meidät vielä kovemmin tuntemaan vatsojemme tyhjyyden. Me
keskustelimme hiljaa nuotion valossa, sillä kynttilät säästimme niille,
jotka ehkä kestäisivät kevääseen saakka.

-- Neuvottelimme ja päätimme, että jonkun on lähdettävä Suolaisen Veden
luo ja kerrottava maailmalle meidän onnettomuudestamme. Silloin
kääntyivät kaikkien silmät minuun, sillä he tiesivät minut kokeneeksi
taivaltajaksi. -- Seitsemänsataa mailia -- sanoin minä, Haines
Missioniin ja koko tie viimeiseen tuumaan asti on suoritettava
lumikengillä. Antakaa minulle parhaat koirat ja parasta ruokaa, mitä
teillä on ja minä menen. Ja minun kanssani menee Passuk.

-- He suostuivat. Mutta yksi vastusti -- Long Jeff, leveäluinen ja
paksu. Hän puhui ylpeästi. Omien sanojensa mukaan hänkin oli tottunut
taivaltaja, syntynyt lumikenkien käyttäjäksi ja kasvanut puhvelin
maidolla. Hän sanoi lähtevänsä mukanani siltä varalta, että jos minä en
kestä matkaa, hän toimittaa tiedon perille Missioniin. Olin nuori, enkä
tuntenut ihmisiä. Mistä saatoin tietää, että hänessä puhui vain rasva
ja että todellakin kokenut ja matkustanut mies ymmärtää pitää kielen
hampaiden takana? Siis me otimme parhaat koirat ja parhaat kaikista
ruokavaroista ja läksimme matkalle kolmen kesken -- Passuk, Long Jeff
ja minä.

-- Tehän olette kulkeneet tuoretta lunta myöten, tehneet työtä
sauvomalla ja tottuneet kulkemaan röykkiöihin kokoontunutta jäätä
pitkin, senvuoksi en puhu teille tien vaikeuksista paitsi siitä, että
toisina päivinä me teimme kymmenen mailia, toisina kolmekymmentä, mutta
useimmin kumminkin kymmenen. Ja vaikka me olimme ottaneet parasta
ruokaa mitä oli, niin sekään ei ollut riittävä, vaan meidän oli
säännösteltävä kaikki alusta lähtien. Koirat olivat myöskin
säälittävässä tilassa ja me tuskin saimme pysymään niitä jaloillaan.
Joella, jonka nimi oli Valkoinen, kolmesta reestä jäi vain kaksi ja
matkaa oli tehty vain kaksisataa mailia. Mutta me emme kadottaneet
mitään: koirat, jotka eivät kestäneet, katosivat niiden vatsaan, jotka
jäivät elämään.

-- Ei kohtausta, ei savun hattaraakaan Pelly'n saakka. Täällä laskin
saavani ruokaa ja tänne aioin jättää Long Jeffin, joka valitteli ja
vaivoin jaksoi kestää matkaa. Saavuttuamme Pelly'n löysimme yhtiön
edustajan raskaasti hengittävänä, mutta hänen silmänsä olivat vielä
kuitenkin kirkkaat, elintarvekuoppa oli tyhjä ja hän näytti
lähetyssaarnaajan tyhjän kuopan ja hänen hautansa, jolle oli ladottu
paljon kiviä suojaksi koirilta. Siellä oli myöskin muutamia intiaaneja,
mutta lapsia ja vanhuksia emme heidän joukossaan nähneet, ja oli
selvää, että harvat heistä kestäisivät kevääseen.

-- Ja me menimme eteenpäin kevyin vatsoin, mutta raskaalla sydämellä;
puolituhatta mailia lunta ja hiljaisuutta oli meidän ja Haines
Missionin välillä.

-- Sitäpaitsi oli hyvin pimeä ja puolipäivän aurinko valaisi
epäselvästi eteläistä taivaanrantaa. Mutta jääröykkiöitä oli vähemmän
ja kulku helpompaa, minä ajoin väsymättä koiria ja vietin tiellä koko
päivän aikaisesta aamusta myöhään iltaan.

-- Niinkuin sanoin, Forty Milessä jokainen tuuma oli kuljettava
lumikengillä. Ja lumikengät tuottivat kovaa kipua jaloillemme -- jalat
halkeilivat, peittyivät haavoilla, jotka eivät menneet umpeen. Joka
päivä suurenivat kärsimykset ja kerran aamulla, kun sidoimme
lumikenkiä, Long Jeff alkoi itkeä kuin lapsi. Voidaksemme jatkaa matkaa
asetin hänet kevyen reen etupuolelle, mutta hän otti mukavuuden vuoksi
pois lumikenkänsä. Mutta kun tie oli epätasainen, niin hänen
mokkasiininsa jättivät syviä jälkiä ja näihin jälkiin putoilivat
koirat. Sanoin hänelle siitä jyrkästi, ja hän lupasi olla varovaisempi,
mutta ei pitänyt lupaustaan. Silloin löin häntä piiskalla, ja tämän
jälkeen eivät koirat enää putoilleet. Hän oli lapsi, mikä johtui
kärsimyksistä ja rasvasta.

-- Kun mies makasi tulen luona ja valitti, Passuk keitti ruokaa, auttoi
aamuisin valjastamaan koiria ja iltaisin riisumaan niitä. Hän varoi
koiria, oli aina edessä, tasoitti tietä ja siten helpoitti matkaa.

-- Minun mielestäni oli hänen velvollisuutensa niin tehdä, enkä minä
sitä tuuminut. Minulla oli muuta työtä ja olin sitäpaitsi nuori ja
tunsin naisia vähän. Ja vasta myöhemmin, silmätessäni takaisin, minä
ymmärsin.

-- Mutta mies käyttäytyi arvottomasti. Koirat olivat jo ilmankin
voimattomia, ja hän istui usein salaa rekeen kulkiessaan takana. Passuk
sanoi, että hän ottaa hoitaakseen reen yksin, joten miehellä ei ollut
mitään tehtävää. Aamulla minä annoin hänen osalleen tulevan ruuan ja
pakoitin hänet menemään edelleen yksinään. Sitten nainen ja minä
valjastimme koirat ja lähdimme liikkeelle. Puolenpäivän aikana,
auringon nauraessa meille, saavutimme miehen; kyyneleet olivat
jäätyneet hänen poskilleen. Mutta me jätimme hänet jälelle.

-- Pysähdyimme yöksi, panimme syrjään hänen osalleen tulevan ruuan ja
laitoimme hänelle paikan vuodetta varten; me suurensimme myöskin tulta,
että hän voisi nähdä meidät. Muutamien tuntien kuluttua hän saapui
ontuen, söi ruokansa vaikeroiden ja huokaillen sekä nukkui. Hän ei
ollut sairas, tämä mies. Hän ainoastaan kesti huonosti matkaa, väsyi
pian ja oli nälän uuvuttama. Mutta niin Passuk kuin minäkin väsyimme
yhtä paljon kuin hän, mutta siitä huolimatta me teimme kaikki, hän ei
mitään. Mutta hän oli rasvainen, niinkuin toverimme Bettles meille
kertoi äsken... Kaikesta huolimatta me rehellisesti jaoimme ruuan hänen
kanssaan.

-- Eräänä päivänä kohtasimme kaksi haamua, jotka vaelsivat Hiljaisuuden
maassa, -- valkoisen miehen ja pojan. Kummallakin oli olkapäällään
peite. Yöksi he laittoivat nuotion ja laskeutuivat aamuun asti
peitteilleen. Heillä oli hiukan jauhoja, joita he sekoittivat lämpimään
veteen ja joivat. Mies näytti minulle kahdeksan kupillista jauhoja --
kaikki, mitä heillä oli ja Pelly'n, jossa ei ollut mitään, oli matkaa
kaksisataa mailia. He kertoivat, että heidän jälestään tuli intiaani ja
että he olivat rehellisesti jakaneet hänen kanssaan, mutta hän jäi
jälelle. Minä en uskonut heidän jakaneen rehellisesti, muuten ei
intiaani olisi jäänyt. Ja minä en antanut heille ruokaa. He koettelivat
varastaa kaikista lihavimman koiran, joka kuitenkin sekin oli hyvin
laiha, mutta minä näytin heille revolveria ja käskin heidän lähteä. Ja
he menivät kuin juopuneet Hiljaisuuden maan kautta Pelly'n.

-- Nyt oli meillä vain jälellä kolme koiraa ja yksi reki; koirat olivat
äärettömän laihoja -- pelkkää luuta ja nahkaa. Kun on vähän puita, niin
tuli palaa huonosti ja huoneessa tulee kylmä. Niin oli meidän laitamme.
Kun on vähän ruokaa, tuntuu pakkanen kovemmin, ja meidän kasvomme
mustuivat ja kurtistuivat niin, ettei oma äitimmekään olisi meitä
tuntenut. Ja jalkamme olivat hyvin kipeät. Aamulla, kun läksimme
matkalle, kohosi minulle hiki ponnistuksesta koettaessani pidättäytyä
huutamasta kivusta, jonka lumikengät minulle aiheuttivat. Passuk ei
avannut suutaan, vaan meni eteenpäin tasoittaen tietä.

-- Mutta mies itki.

-- Thirty Milen juoksu oli hyvin vuolas, senvuoksi siinä oli paljon
halkeamia ja avantoja. Saavuimme sille päivällä ja tavoitimme Long
Jeffin, joka lepäsi lähdettyään tavallista aikaisemmin liikkeelle.
Mutta meidän välillämme oli railo. Hän oli kiertänyt railon pitkin
reunajäätä, mutta se oli niin kapea, ettei reki voinut kulkea siitä.
Silloin me etsimme toisen jääsillan. Passuk painoi vähän ja meni edellä
kädessään pitkä seiväs siltä varalta, että uppoaisi. Mutta hän oli
kevyt, lumikengät leveät ja hän pääsi onnellisesti. Sitten alkoi hän
kutsua koiria. Mutta niillä ei ollut lumikenkiä eikä seivästä ja ne
upposivat. Pidin vahvasti rekeä kiinni takaa, kunnes koirat katosivat
jään alle. Totta on, että niitä varten oli vähän ruokaa, vaikkakin
laskin, että sitä riittäisi viikoksi, mutta koirat katosivat.

-- Seuraavana aamuna jaoin kaiken ruuan, jota oli hyvin vähän, kolmeen
osaan, ja sanoin Long Jeffille, että hän voi kulkea meidän kanssamme
tahi ilman niinkuin parhaaksi katsoo, sillä nyt menimme nopeasti. Mutta
hän nyyhkytti ja alkoi surkutella kipeitä jalkojaan ja kovia
kärsimyksiään puhuen hyvin vihaisesti. Minun ja Passukin jalat olivat
myöskin kipeät ja kovemmin kuin hänen, sillä me olimme työskennelleet
koirien kanssa. Long Jeff vannoi mieluimmin kuolevansa kuin menevänsä
eteenpäin; silloin otti Passuk nahkapeitteen ja minä keittoastian sekä
kirveen ja aioimme mennä. Mutta Passuk katsoi miehen osalle jääneeseen
ruokaan ja sanoi: -- Ei pidä tuhlata hyvää ruokaa pienelle lapselle.
Hänen on parempi kuolla. -- Pudistin päätäni, enkä vastannut mitään --
toveri on sittenkin toveri. Silloin puhui nainen ihmisistä, jotka
jäivät Forty Mileen; puhui, että heidän joukossaan on paljon hyviä, ja
että he odottavat minulta ruokaa kevääksi. Kun minä tälläkin kertaa
vaikenin, sieppasi hän vyöstäni revolverin, ja niinkuin veljemme
Bettles sanoi, Long Jeff meni Abrahamin helmaan ennen aikaansa.
Nuhtelin tästä Passukia, mutta hänessä ei ollut katumuksen jälkeäkään,
eikä hän näyttänyt lainkaan surulliselta. Ja sydämessäni minä tiesin,
että hän oli oikeassa.

Sitka-Charley vaikeni ja rupesi heittämään jääpaloja pataan, joka
seisoi uunilla. Miehet vaikenivat, ja heidän selkäänsä värisytti kylmä
ulkona olevien koirien ulvoessa, jotka siten ilmaisivat omia
kärsimyksiään.

-- Päivän toisensa jälkeen me kuljimme, yösijalta toiselle, kuin kaksi
haamua -- Passuk ja minä -- ja me tiesimme voivamme olla tyytyväisiä
tähänkin, jos ei tulisi huonompaa, ennenkuin saapuisimme Suolaiselle
Vedelle. Silloin kohtasimme me intiaanin, joka meni Pelly'n!

-- He, mies ja poika, eivät olleet rehellisesti jakaneet hänen
kanssaan, kertoi hän: eivät olleet jättäneet hänelle jauhoja
kolmeksikaan päiväksi. Hän keitti joka yö kupissaan mokkasiinien
palasia ja söi niitä. Mutta mokkasiineista oli jälellä vain vähän. Hän
oli merenrannalta ja kertoi meille siitä Passukin välityksellä, joka
puhui hänen kieltään. Hän oli vieras Yukonilla, eikä tiennyt tietä,
mutta hänen kasvonsa olivat käännetyt Pelly'n. Kuinka pitkä oli matka?
Kaksi päivää? Kymmenen? Sata? -- hän ei tiennyt, mutta meni Pelly'n.
Takaisin palaaminen oli mahdoton, täytyi siis kulkea vain eteenpäin.

-- Hän ei pyytänyt ruokaa, sillä hän näki, että myöskin me olimme
vaikeassa asemassa. Passuk katsoi minuun ja mieheen epäröiden ikäänkuin
naaraspeltopyy, jonka poikue on vaarassa. Silloin käännyin häneen ja
sanoin: -- "Tämä mies on ryöstetty. Minä annan hänelle osan
varastostamme". Näin, että Passukin silmissä vilahti hetkeksi
mielihyvä. Hän katsoi kauan mieheen ja minuun, hänen suunsa oli
suljettu ja päättäväinen.

-- Ei, -- sanoi hän. -- Suolainen Vesi on täältä kaukana, mutta kuolema
lähellä. On parempi, jos se ottaa tämän vieraan miehen ja menee ohi
minun Charley'ni!

-- Mies meni Hiljaisuuden maan kautta Pelly'n. Sinä yönä itki nainen.
En koskaan ollut nähnyt hänen itkevän tähän saakka...

-- Eikä se johtunut savusta, sillä puut olivat kuivia. Ihmettelin hänen
suruaan ja ajattelin, että naisen sydän pehmeni tien pimeydestä ja
kärsimyksistä.

-- Elämä on kumma asia. Olen ajatellut sitä paljon ja punninnut kauan;
kuitenkin tulee arvoitus joka päivä vain suuremmaksi. Mistä johtuu tämä
kummallinen halu elää? Elämähän on peliä, missä kukaan ei voita. Elämä
merkitsee kovaa työtä ja syvää kärsimystä, kunnes raskas vanhuus
saavuttaa meidät, ja me laskemme kätemme loppuunpalaneen tulen kylmään
tuhkaan. Raskasta on elää! Kärsien ilmestyy lapsi maailmaan ja kärsien
päästää vanhus viimeisen huokauksensa ja kaikki hänen päivänsä ovat
täynnä levottomuutta ja huolta; kuitenkin menee hän kuoleman avattuun
syliin kompastellen, kaatuillen, takaisinpäin katsovin kasvoin,
valmiina taistelemaan viimeiseen hengenvetoon. Mutta kuolema on hyvä.
Ainoastaan elämä ja kaikki elävä on pahaa. Kuitenkin me rakastamme
elämää ja vihamme kuolemaa. Se on hyvin kummallista!

-- Kulkiessamme Passukin kanssa päivällä, me puhuimme vähän. Yöllä me
makasimme lumessa kuin kuolleet ja jatkoimme aamulla matkaamme; me
kuljimme kuin kuolleet ja kaikki ympärillämme oli kuollutta. Ei
oravaa, ei myyrää, -- ei mitään. Joki valkoisessa puvussaan -- ei
äännähtänytkään. Mehu puissa oli jäätynyt. Oli kylmä niinkuin nytkin;
yöllä laskeutuivat tähdet alas ja olivat suuria; ne hyppivät ja
tanssivat, yöllä revontulet nauroivat meitä; syttyi paljon aurinkoja,
koko avaruus loisti ja säteili, lumi oli kuin timanttitomua. Mutta ei
lämmintä, ei ääntä, ainoastaan kylmyys ja hiljaisuus. Niinkuin sanoin,
me kuljimme kuin kuolleet, niinkuin unessa, emmekä laskeneet aikaa.
Meidän kasvomme olivat vain käännetyt Suolaiselle Vedelle, meidän
sielumme halasivat Suolaiselle Vedelle ja meidän jalkamme veivät meitä
sinne.

-- Pysähdyimme Takheenan luona, mutta emme tienneet sitä. Silmämme
katsoivat White Horseen, mutta eivät nähneet sitä. Jalkamme kulkivat
Canyonin epätasaista pintaa, mutta eivät tunteneet sitä. Me emme
huomanneet mitään. Ja kaatuessamme tielle me käänsimme kasvomme
Suolaiseen Veteen päin.

-- Meidän viimeiset ruokavaramme olivat menossa, ja me jaoimme ne
tasan, Passuk ja minä, mutta hän kaatuili useammin ja Caribou
Crossingissa uupui hän kokonaan.

-- Mutta aamulla me makasimme saman peitteen alla, emmekä menneet
etemmäksi. Ajattelin jäädä tähän ja kohdata kuoleman Passukin kanssa
yhdessä, sillä minä olin vanhentunut ja oppinut arvostelemaan naisen
rakkautta. Tämä tapahtui kahdeksankymmenen mailin päässä Haines
Missionista, ja suuri Chilcoot kohotti kaukana yli metsän reunan
avonaisen, tuulille alttiin huippunsa. Passuk puhui hiljaa lähentäen
huulensa minun korvaani, jotta voisin kuulla. Nyt, kun hänen ei
tarvinnut pelätä minun vihaani, puhui hän koko sydämestään, kertoi
rakkaudestaan ja paljosta muusta, jota en ollut ymmärtänyt.

-- Hän puhui: "Sinä olet minun mieheni, Charley, ja minä olin sinulle
hyvä vaimo. Viritin aina sinulle tulen, keitin ruokaa, ruokin sinun
koiriasi, sauvoin sinulle, enkä valittanut. Minä en sanonut, että isäni
majassa oli lämpimämpi tahi että siellä oli enemmän ruokaa. Kun sinä
puhuit, minä kuuntelin. Kun sinä käskit, minä tottelin. Eikö ollut
niin, Charley."

-- Ja minä sanoin: "Niin oli".

-- Hän jatkoi: "Kun sinä tulit ensimmäisen kerran luoksemme, sinä et
katsonut minuun, ostit minut, niinkuin ostetaan koira ja veit mukanasi;
sydämeni nousi sinua vastaan ja täyttyi murheella ja pelolla. Mutta
siitä on kauan. Sinä olit minulle lempeä, Charley, niinkuin hyvä isäntä
on lempeä koirilleen. Sinun sydämesi oli kylmä, -- siinä ei ollut
tilaa minulle, kuitenkin sinä kohtelit minua hyvin ja käyttäydyit
oikeudenmukaisesti. Ja minä olin sinun mukanasi, kun sinä taistelit
suurien asioiden puolesta ja menit suuriin vaaroihin. Minä vertasin
sinua toisiin miehiin ja näin, että heidän keskellään sinä olit
rehellinen, sinun sanasi oli viisas, sinun kielesi totinen. Ja minä
aloin ylpeillä sinusta, sinä täytit minun sydämeni, ja minun ajatukseni
olivat sinussa. Sinä olit kuin aurinko keskellä kesää, joka lähettää
ympärilleen kultaisia säteitä, eikä koskaan poistu taivaalta. Ja mihin
minun katseeni sattuikaan, kaikkialla näin auringon. Mutta sinun
sydämesi oli kylmä, Charley, siinä ei ollut paikkaa minulle."

-- Silloin minä sanoin: "Se on totta. Se oli kylmä. Siinä ei ollut
paikkaa. Mutta se aika on mennyt. Sydämeni on keväällä putoavan lumen
tapainen, kun aurinko paistaa. Kaikki sulaa, vedet kuohuvat, vihreä
ruoho kasvaa ja nousee. Peltopyyt huutavat, kultarintakertut laulavat,
kun talvi on ohi; Passuk, minä olen oppinut tuntemaan naisen
rakkauden."

-- Hän hymyili ja vetäytyi luokseni, jotta voisin hänet puristaa
itseeni. Ja hän sanoi: "Minä olen iloinen". Senjälkeen lepäsi hän
kauan, hiljaa hengittäen, pantuaan päänsä minun rinnalleni. Sitten hän
kuiskasi: "Tie loppuu tähän ja minä olen väsynyt. Mutta nyt haluaisin
puhua muusta. Se tapahtui kauan sitten, kun olin vielä pieni tyttö.
Minä leikin yksin nahkanippujen keskellä isäni majassa; miehet olivat
metsästämässä, naiset ja lapset kantoivat lihaa. Oli kevät ja minä olin
yksin. Suuri, ruskea karhu, juuri talviunesta herännyt, nälkäinen,
karva riippuen suurina takkuina luuksi laihtuneella ruumiilla, pisti
päänsä majaan ja sanoi: 'uuh'. Veljeni oli juuri palannut takaisin
ensimmäisten pyydystettyjen liharekien mukana. Hän alkoi taistella
karhua vastaan tulinen kekäle kädessään, ja valjaissa olevat koirat
iskivät siihen takaa. Oli suuri taistelu ja paljon melua. He astuivat
nuotioon, kekäleet lensivät ympäri ja maja kaatui. Lopuksi makasi karhu
tapettuna ja veljeni kasvoilla oli sen kynsien jäljet. Huomasitko
intiaanissa, joka meni Pelly'n, että hänen rukkasissaan ei ollut
peukaloa, eikä kädessäkään, jota hän lämmitti tulen luona? Hän oli
minun veljeni. Ja minä sanoin, ettei tarvitse antaa hänelle ruokaa. Ja
hän meni Hiljaisuuden maahan ilman ruokaa."

Sellainen, veljeni, oli Passukin rakkaus, hänen, joka kuoli lumeen
Caribou Crossingin luo. Hän rakasti kaikki kestävällä rakkaudella
uhraten veljensäkin miehen vuoksi, joka otti hänet vaivaloiselle
matkalle ja saattoi katkeraan kuolemaan. Ja sellainen oli tämän
naisen rakkaus, että hän uhrasi itsensäkin. Ennenkuin hänen
silmänsä sulkeutuivat lopun edellä, hän tarttui käteeni ja vei sen
oravannahkaisen vaatetuksensa alle. Tunsin siellä täyteläisen pussin ja
ymmärsin syyn hänen heikontumiseensa. Joka päivä me jaoimme kaikki
tasan pienimpäänkin palaan saakka; ja joka päivä hän söi vain puolet
osastaan. Toisen puolen hän eroitti tähän pussiin. Ja hän sanoi: "Tässä
on Passukin tien loppu, mutta sinun, Charley, vie kauemmaksi ja
kauemmaksi, yli suuren Chilcootin Suolaiselle Vedelle. Ja monien
vuosien kuluessa se vie sinua etemmäksi, vieraiden maiden ja
tuntemattomien vesien kautta ja täyttää sinun vuotesi kunnialla ja
suurella maineella. Ja se vie sinut naisten luo, monien hyvien naisten
majaan, mutta milloinkaan et löydä suurempaa rakkautta kuin oli
Passukin."

-- Ja minä tiesin naisen puhuvan totta. Mutta hulluus tarttui minuun,
minä heitin täysinäisen pussin luotani ja vannoin, että minun tieni oli
loppunut. Hänen väsyneet silmänsä katsoivat hellästi ja hän sanoi:
"Ihmisten keskellä Sitka-Charley oli tunnettu rehellisyydestään eikä
koskaan pettänyt sanaansa. Onko hän sen nyt unohtanut ja puhuu turhia
sanoja Caribou Crossingin luona? Eikö hän muista enää ihmisiä Forty
Milessä, jotka antoivat hänelle parhaat ruokansa ja valituimmat
koiransa? Passuk oli aina ylpeä omasta miehestään. Nouskoon hän,
sitokoon lumikengät jalkoihinsa, että Passuk voisi nytkin säilyttää
ylpeytensä."

-- Ja kun hän kylmeni minun käsiini, nousin ja etsin täysinäisen
pussin, sidoin lumikengät jalkaani ja jatkoin horjuen tietäni; polveni
olivat heikot, päätäni pyörrytti, korvissa suhisi ja silmäni pimenivät.
Unohtunut nuoruus palasi luokseni. Minusta tuntui, että istuin
täysinäisten patojen luona juhlien aikana, lauloin ja tanssin laulavien
ja rumpua lyövien miesten ja naisten kanssa.

-- Ja Passuk piteli minua kädestä ja meni minun kanssani. Kun minä
nukuin, hän herätti minut. Kun minä kompastuin ja kaaduin, hän nosti
minut. Kun minä jouduin syvään lumeen, hän vei minut tielle. Ja
sellaisessa tilassa, ikäänkuin järjetön mies, joka näkee kauheita
näkyjä ja horjuu kuin juopunut, tulin minä Haines Missioniin meren luo.

Charley rajoitti teltan verhoja. Oli puolipäivä. Etelässä, tuskin
valaisten jylhää Hendersonia, näkyi kylmä auringonkehä. Sen kummallakin
puolella leiskuivat auringonkoirat. Ja lähellä tietä ulvoi valittavasti
huurteinen koira kohottaen pitkän kuononsa aurinkoa kohti.



SUURI KYSYMYS.


I.

Mrs Saytherin saapuminen Dawsoniin oli aivan ohimenevää -- hän ilmestyi
ja katosi kuin meteoori. Hän saapui keväällä koirilla, mukanaan
ranskalaisia erämiehiä Kanadasta. Mrs Sayther loisti häikäisevästi
lyhyen kuukauden dawsonilaisten keskuudessa ja matkusti jokea ylös
heti, kun jäät lähtivät.

Naisista köyhä Dawson ei mitenkään voinut ymmärtää tätä kiireellistä
matkaa, ja paikalliset neljäsataa olivat surullisia ja tunsivat itsensä
yksinäisiksi, kunnes seudulla tapahtui uusi kumma ja vanhat vaikutelmat
antoivat tilaa uusille. Mrs Saytheriin olivat kaikki ihastuneita ja
ottivat hänet avosylin vastaan. Hän oli kaunis, viehättävä ja
sitäpaitsi leski. Ja senvuoksi hänen kantapäillään seurasi muutamia
Eldoradon kuninkaita, arvokkaita henkilöitä, sekä eteenpäin pyrkiviä
nuoria miehiä, joiden korvat janosivat naisten hameiden kahinaa.

Vuori-insinöörit tunsivat kunnioitusta hänen miehensä, eversti
Saytherin muistoa kohtaan, ja puhuivat suurella juhlallisuudella
Saytherin toimista ja työstä: hän oli ollut Valloissa tunnettu erittäin
kykenevänä vuori-insinöörinä ja nautti Lontoossa vieläkin suurempaa
mainetta. Nousi suuri kysymys, miksikä juuri hänen leskensä, eikä
kukaan muu nainen, saapui tähän maahan. Mutta pohjoisen kasvatit ovat
käytännöllisiä, he ovat aivan välinpitämättömiä teorioista ja pysyvät
lujasti kiinni tosiasioissa. Ja monille heistä Karen Sayther oli hyvin
merkitsevä tosiasia. Hän ei kiinnittänyt huomiota tilanteen tähän
puoleen; parhaimpana todistuksena siitä oli se päättäväisyys ja nopeus,
jolla kieltäytymiset ja hylkäykset seurasivat hänen neliviikkoisen
pysähtymisensä aikana.

Yhdessä hänen kanssaan katosi tosiasia ja jäi vain kysymys.

Sen ratkaisemiseksi antoi seuraavanlainen suotuisa tilaisuus muutamia
viitteitä.

Hänen viimeinen uhrinsa Jack Coughran, asetettuaan ilman toivoa hänen
jalkoihinsa sydämensä ja oikeutensa viiteensataan jalkaan
kultavaltauksia Bonanzassa, lohdutteli itseään onnettomuudessaan
yöllisillä juomingeilla.

Näiden unettomien öiden aikana hän sattumalta tapasi Pierre Fontainen.
Tämä ei ollut kukaan muu kuin Karen Saytherin saattomiesten johtaja.
Tämä kohtaus johti tuttavuuteen ja juominkeihin ja loppujen lopuksi
molemmat tulivat melkoisen juovuksiin.

Hetken kuluttua Pierre Fontaine ja Jack Coughran puhelivat vilkkaasti.

-- Miksikä madame Sayther tuli tähän maahan? Siitä on parempi puhua
hänen kanssaan. Minä en tiedä mitään, koko aikana on hän kysynyt vain
yhdestä miehestä ja lausunut vain yhden nimen. "Pierre" -- sanoi hän
minulle; -- "Pierre, teidän täytyy löytää tämä mies ja minä maksan
teille paljon -- annan tuhat dollaria, jos te löydätte hänet." Miehen
nimi? Kyllä. Miehen nimi on -- minä sanon sen teille -- David Payne.
Niin, m'sieu, David Payne. Koko ajan puhuu hän tästä nimestä. Ja minä
koko ajan ahkerasti silmäilen ympärilleni, mutta en voi häntä löytää,
enkä saada noita tuhatta dollaria.

-- Ah, niin. Kerran saapui muutamia miehiä Circle Citystä, he tunsivat
tämän miehen. Hän on Birch Creekissä, sanoivat he. Madame? Hän sanoi
"hyvä on" ja oli niin onnellisen näköinen kuin voi olla. "Pierre" --
sanoi hän -- "laittakaa valjaat koirille. Matkustamme pian. Jos
löydämme tuon miehen, annan teille lisää tuhat dollaria." Minä sanoin:
"Kyllä, aivan heti! Allons, madame!"

-- Arvelin voivani olla varma, että kaksituhatta dollaria olivat minun.
Mutta mitä vielä! Sitten tuli useampia miehiä Circle Citystä ja he
sanoivat, ettei tämä mies, David Payne, ole siellä, vaan on joku aika
sitten palannut Dawsoniin. Siten ei madamen ja minun matkasta tullut
mitään.

-- Niin, m'sieu. Näinä päivinä puhui madame: "Pierre" -- sanoi hän
antaen minulle viisisataa dollaria -- "ostakaa vene ja sauvomia.
Huomenna lähdemme ylös jokea". Niin, huomenna, ja Sitka-Charley myi
minulle veneen ja sauvoimet viidelläsadalla dollarilla.

Kun Jack Coughran seuraavana päivänä julkaisi tämän uutisen, hukkui
Dawson arvailuihin, kuka oli tämä David Payne ja minkävuoksi hänen
olemassaolollaan oli niin suuri merkitys Karen Saytherille. Ja
todellakin, sinä päivänä, jona Pierre Fontaine oli sanonut, mrs Sayther
ja hänen ulkomaalaiset saattajansa alkoivat sauvoa ylös jokea pitkin
sen itärantaa Klondyke Cityyn ja sitten, väistääkseen putouksia,
nopeasti siirtyivät länsirannalle ja katosivat saarien sokkeloon
eteläiseen suuntaan.


II.

-- Niin, madame, tämä on oikea paikka. Yksi, kaksi, kolme saarta
alempana Stuart-jokea. Tämä on kolmas saari.

Sanottuaan tämän ohjasi Pierre Fontaine veneen rannalle ja asetti sen
perän virtaa vasten, joka työnsi veneen keulan maihin, Pierren, hänelle
ominaisella reippaudella, hypätessä sitomaan veneen kiinni.

-- Odottakaa vähän, madame, minä menen katsomaan.

Hän oli tuskin kadonnut rantapenkereen taa, kun kuului koiran haukuntaa
ja minuutin kuluttua oli hän takaisin.

-- Niin, madame, siellä on maja. Minä tutkin sitä, mutta en löytänyt
sieltä ketään, mutta omistaja ei ole voinut mennä kauaksi, muuten ei
hän olisi jättänyt koiria. Lyön vetoa, että hän palaa kohta.

-- Auttakaa minua nousemaan, Pierre. Minä olen väsyksissä ja minun on
vaikea nousta veneestä. Varovammin, olkaa hyvä.

Taljoista tehdyltä istuimeltaan nousi Karen Sayther ylös -- solakkana
ja kauniina. Mutta jos hän tekikin hennon liljan vaikutuksen tällä
alkuaikaisella paikalla, niin notkeus, jolla hän nojasi Pierren käteen,
puhui toista -- pyöreiden, kiinteiden lihasten jäntevyys sekä
täydellinen varmuus ja notkeus liikkeissä näyttivät, minkälainen voima
kätkeytyi tuohon kauniiseen ruumiiseen.

Huolimatta rauhallisuudesta ja huolettomuudesta, jolla hän astui
rannalle, hänen kasvonsa punastuivat ja sydän löi voimakkaammin. Hän
lähestyi majaa jonkunlaisella kunnioittavalla uteliaisuudella ja hänen
hehkuvat kasvonsa ilmaisivat voimakasta iloa.

-- Katsokaa, katsokaa! -- Pierre osoitti ympärille heiteltyihin
lastuihin puupinon vieressä, -- ne ovat aivan tuoreen näköisiä --
kaksi- tai kolmepäiväisiä, ei enempää.

Mrs Sayther taivutti päätään hyväksymisen merkiksi. Hän koetteli
heittää silmäyksen pienestä ikkunasta, mutta se oli tehty voidellusta
pergamentista, joka kyllä päästi valoa, mutta sen läpi oli mahdotonta
nähdä mitään. Tämän epäonnistumisen jälkeen hän meni majan ympäri
ovelle, kohotti kömpelön säpin puoleksi, mutta muutti sitten
aikomustaan, veti kätensä pois ja säppi putosi paikoilleen. Sitten hän
yht'äkkiä laskeutui polvilleen ja suuteli karkeasti veistettyä
kynnystä. Jos Pierre Fontaine olisi nähnytkin tämän, olisi hän
koettanut salata ja unohtaa sen ainaiseksi. Heti sai yksi venemiehistä
aiheen kummastella harvinaista ankaruutta päällikkönsä äänessä.

-- Hei! Te! Le Goire! Tehkää pehmeämmäksi, mukavammaksi, -- määräsi
hän. Enemmän karhunnahkoja, enemmän peitteitä.

Veneen istuin olikin pian hajoitettu ja enin osa siitä heitetty
rantaäyräälle, mihin mrs Sayther mukavasti sijoittautui ja alkoi
odottaa.

Kallistuen kyljelleen hän katsoi edessään olevaa leveätä Yukonia.
Toisella puolen olevien kaukaisten vuorten yllä oli taivas tumma
näkymättömän metsäpalon savusta ja savupilvien läpi kuulsi heikosti
iltapäivän aurinko heittäen maahan himmeän valon ja epäselvästi
piirtyviä varjoja.

Mikään ei täällä todistanut ihmisen läsnäoloa, ainoakaan ääni ei
rikkonut hiljaisuutta. Maa näytti vaipuneen entisaikojen
tuntemattomuuteen, kietoutuneen selittämättömien salaisuuksien verhoon.

Ehkä mrs Saytherin hermostuneisuus johtui tästä; hän muutti usein
asentoaan katsoakseen milloin ylös, milloin alas jokea, tahi
jännittyneesti tähysteli synkkiä rantoja puoleksi peittyneine
lisäjokien suineen. Kului tunnin verran ja venemiehet oli lähetetty
laittamaan yöksi leiriä rannalle, mutta Pierre ja mrs jäivät
paikoilleen.

-- Kas, sieltä hän palaa, -- sanoi Pierre kuiskaten pitkän hiljaisuuden
jälkeen, katsellen kiinteästi ylös jokea.

Ruuhi airoineen, jotka loistivat vuoroin kummallakin puolella, solui
virran mukana. Perässä näkyi miesolento ja keulassa nainen tahdikkaasti
kumartuen aironvetojen mukaan.

Mrs Sayther ei huomannut naista, ennenkuin ruuhi tuli rantaan, mutta
silloin tämän ainoalaatuinen kauneus kiinnitti hänen huomiotaan.

Tiukasti vartaloa ympäröivä pusero, hirvennahasta koristettuna
mielikuvituksellisilla ompeleilla, vartalon kauniisti pyöristyvät
ääriviivat ja silkkinen, kirkasvärinen, aistikkaasti sidottu liina
tuskin peitti suunnatonta paljoutta sinisenmustia hiuksia.

Mrs Saytherin nopea katse liukui naisen kasvoille ja pysähtyi. --
Kasvot olivat kuin pronssista valetut. Silmät, läpitunkevat, mustat ja
suuret, tuskin huomattavan vinot, katsoivat rohkeasti suorien,
kauniisti muodostuneiden kulmakarvojen alta. Posket, korkeine ja
ulkonevine poskipäineen, olivat kalpeat ja laihat, mutta ilman
pienintäkään merkkiä sairalaisuudesta ja suu ohuine huulineen osoitti
hellyyttä ja voimaa.

Kasvoissa näkyi hyvin heikkoja jälkiä vanhasta mongolilaisesta verestä,
ikäänkuin olisi se aikonut palata pitkien vuosisatojen kuljeskelemisen
jälkeen alkuperäisiin rotuominaisuuksiinsa. Tätä vaikutusta vahvisti
miellyttävä kotkannenä ohuine, liikkuvine sieramineen, ja kotkan
viileys näytti antavan leiman ei vain kasvoille, vaan koko hänen
olennolleen. Hän oli todellakin metsäläistyypin täydellisimmän
kauneuden ilmestys, ja punaisten heimo voi katsoa onneksi, että sen
keskuudessa, vaikkakin harvoin, useiden sukupolvien perästä, syntyy
tällaisia ainutlaatuisia olentoja.

Syvin ja voimakkain aironvedoin tyttö yhdessä miehen kanssa nopeasti
käänsi pienen veneen vasten virtaa ja laski varovasti rannalle.
Seuraavassa hetkessä seisoi hän jo rantaäyräällä nostaen nuoran avulla
neljänneksen äsken tapettua hirveä. Mies yhtyi häneen ja he vetivät
ruuhen yhdessä maalle. Koirat tunkeilivat vikisten heidän ympärillään,
ja kun tyttö lempeästi kumartui niiden puoleen, sattui miehen katse mrs
Saytheriin, joka oli juuri noussut paikaltaan. Hän katsoi, hieroi
silmiään, ikäänkuin ei uskoisi näkemäänsä, ja katsoi taas.

-- Karen, -- sanoi hän yksinkertaisesti lähestyen tätä ja ojentaen
kätensä, -- minä luulin näkeväni unta. Yhteen aikaan keväällä olin
sokeana keväisestä lumesta ja siitä saakka ovat silmäni tehneet minulle
useasti erilaisia tepposia.

Puna yhä kohosi mrs Saytherin poskille ja sydän löi tuskallisen
kiivaasti; hän oli odottanut mitä hyvänsä, paitsi ei tätä rauhallisesti
ojennettua kättä; mutta kadottamatta itsehillintäänsä hän pidättäytyi
ja puristi sydämellisesti miehen kättä.

-- Te tiedätte, David, minä lupasin usein saapua ja yritin, mutta...
mutta...

-- Mutta en kirjoittanut sanaakaan. -- David Payne nauroi ja katsoi
intiaanityttöön, joka meni majaan.

-- Oi, minä ymmärrän, David, ja teidän sijassanne olisin tehnyt samoin.

-- Menkäämme sitten majaan ja hankkikaamme jotain syötävää, -- sanoi
David Payne iloisesti, kiinnittämättä huomiota tahi huomaamatta kevyttä
moitetta naisen äänessä. -- Ja te olette tietysti hyvin väsynyt. Mitä
tietä te tulitte? Ylhäältä? Siis te olitte talven Dawsonissa tahi
saavuitte sinne viimeisellä rekikelillä. Onko tämä teidän leirinne? --
Hän katseli venemiehiä, jotka olivat asettuneet taivasalle tulen
ympärille, ja piti auki ovea pyytäen mrs Saytheriä astumaan sisään.

-- Minä matkustin jäitse Circle Citystä viime talvena, -- jatkoi hän --
ja asetuin toistaiseksi tänne. Aion suorittaa etsiskelyjä Henderson
Creekissä ja jos ei siellä onnista, aion tutkia Stuart-joen rantaa.

-- Te ette ole paljoakaan muuttunut, -- huomautti mrs Sayther, ei
erikoisen asiaankuuluvasti, koettaen johtaa keskustelun
henkilökohtaiselle pohjalle.

-- Hiukan vähemmän lihaa, mahdollisesti, ja hiukan enemmän lihaksia.
Sitäkö tarkoititte?

Mrs Sayther kohautti olkapäitään ja alkoi heikossa valaistuksessa
katsoa intiaanityttöön, joka oli virittänyt tulen ja paistoi suuria
hirvenlihapaloja ohuiden silavaviipaleiden kanssa.

-- Olitteko te kauan Dawsonissa? -- David Payne näperteli puukolla
lautaa ja teki kysymyksen päätään nostamatta.

-- Muutamia päiviä, -- vastasi mrs Sayther seuraten silmillään tyttöä
ja tuskin kuullen. -- Mitä te sanoitte? Dawsonissa? Kuukauden -- ja
olin hyvin iloinen päästessäni sieltä. Äärimäisen pohjolan miehet ovat
suorasukaisia olentoja, niinkuin tiedätte, ja jonkunverran vapaita
tunteissaan.

-- Niin, kaikki muodollisuudet jäävät kotiin yhdessä mukavuuksien
kanssa. Te valitsitte viisaasti ajan matkailullenne. Te voitte
matkustaa maasta ennen moskiittojen ilmestymistä. Se on tosiaankin
onni, jota ette puuttuvan kokemuksenne vuoksi osaa kyllin korkeaksi
arvioida.

-- Niin. Mutta kertokaa itsestänne, omasta elämästänne. Ketä teillä on
naapureina? Onko ketään?

Kysymyksiä tehdessään mrs Sayther ei hellittänyt katsettaan tytöstä,
joka paahtoi tulen luona kahvia. David Payne huomasi vieraansa kiinteän
katseen ja tuskin huomattava hymyily vilahti hänen kasvoilleen.

-- Oli joitakin, -- vastasi hän. -- Muutamia miehiä Missourista ja pari
Cornvallista, mutta he läksivät työskentelemään Eldoradoon.

Mrs Sayther heitti tutkivan katseen tyttöön.

-- Mutta ympärillä on paljon intiaaneja.

-- Melkein kaikki intiaanit ovat jo aikoja sitten muuttaneet Dawsoniin.
Ei yhtään alkuasukasta ole tuhatta mailia lähempänä, paitsi täällä
asuvaa Winapieta, mutta hän on kotoisin Koyukukista.

Mrs Sayther tunsi yht'äkkiä heikkoutta ja vaikka hymy ei kadonnut hänen
silmistään, näyttivät miehen kasvot olevan loppumattoman matkan päässä
hänestä. Vihdoinkin pyydettiin häntä pöytään ja vasta päivällisen
aikana hänelle selveni sen paikan tavat ja olosuhteet, jossa hän oli.
Hän puhui vähän ja pääasiallisesti maasta ja ilmastosta, Silläaikaa
kuin mies kertoi yksityiskohtaisia kuvauksia kaivoksista ja
huuhtomoista kovina talvina.

-- Te ette ole kysyneet minulta minkävuoksi minä saavuin, -- sanoi mrs
Sayther. -- Luultavasti te tiedätte.

He nousivat pöydästä ja David Payne palasi entiselle paikalleen.

-- Saitteko te minun kirjeeni?

-- Viimeisen? Tuskinpa olen saanut. On hyvin luultavaa, että se
kuljeksii jossakin ympäri Birch Creekiä tahi makaa jonkun Alajoella
olevan kaupustelijan talvileirissä. Postin kuljetus näissä paikoin on
kurjaa. Ei järjestystä, ei suunnitelmaa, ei...

-- Älkää olko tuollainen, David! Auttakaa minua. -- Hän sanoi tämän
jyrkästi, käyttäen entisiin suhteisiin perustuvaa oikeutta.

-- Miksi te ette kysy mitään minusta itsestäni? Siitä, jonka te
tunsitte ennen aikaan? Tahi eikö teidän mieltänne kiinnitä enää mikään?
Tiedättekö, että mieheni on kuollut?

-- Minun on todellakin sääli. Kun...

-- David! -- hän oli valmis itkemään pettymyksestä ja
loukkaantumisesta.

-- Olettehan te saanut muutamia minun kirjeistäni? Joitakin niistä
teidän on täytynyt saada, vaikka te ette koskaan vastannut.

-- Todellakaan en ole saanut viimeistä kirjettänne, jossa nähtävästi
kerrottiin miehenne kuolemasta, ja hyvin luultavasti on muitakin
kirjeitä kadonnut, vaikka muutamia kyllä olen saanutkin. Minä luin
niitä ääneen Winapie'lle saattaakseni hänet käsittämään valkeitten
sisartensa turmeltuneisuuden. Ja luulenpa siitä olleen hänelle hyötyä.
Mitä te ajattelette?

Mrs Sayther ei kiinnittänyt huomiota hänen äänensä ivallisuuteen, vaan
jatkoi:

-- Viimeisessä kirjeessä, jota te ette saanut, puhuin, kuten arvasitte,
mieheni, eversti Saytherin kuolemasta. Se tapahtui vuosi sitten.
Kirjoitin myöskin, että te ette matkustaisi luokseni, vaan että minä
itse tulisin teidän luoksenne. Ja kun usein olin luvannut sen tehdä,
niin matkustinkin.

-- Minä en tiedä mistään lupauksista.

-- Aikaisemmissa kirjeissä?

-- Niin, te lupasitte, mutta minä en pyytänyt, enkä vastannut, joten
asia jäi päättämättä. Mutta minä muistan toisen lupauksen, jonka tekin
ehkä muistatte. Siitä on jo kauan.

Hän pani pitelemänsä puun lattialle ja kohotti päätään.

-- Siitä on kauan -- mutta minä muistan selvästi päivän, ajan ja
jokaisen yksityisseikan. Me olimme kauniissa puistossa, te ja minä, --
teidän äitinne ruusutarhassa. Kaikki heräsi, kukki, ja meissä oli
kevät. Minä vedin teidät luokseni -- se oli ensimmäinen kerta -- ja
suutelin teitä tulisesti huulille. Muistatteko?

-- Älkää jatkako, David, älkää jatkako! Tiedän jokaisen piirron
häpeällisestä menneisyydestä. Kuinka usein olenkaan itkenyt! Jospa
tietäisitte, kuinka olen kärsinyt...

-- Te lupauduitte silloin minulle, ja toistitte lupauksenne tuhansia
kertoja sitä seuranneina ihanina päivinä. Jokainen silmistänne lähtevä
katse, jokainen käsienne kosketus, jokainen huuliltanne tuleva ääni oli
lupaus. Ja silloin -- maksaako vaivaa puhua enää -- ilmestyi mies. Hän
oli vanha -- te olisitte kelvannut hänelle tyttäreksi -- ja
jonkunverran kivuloinen, mutta yleisen mielipiteen mukaan erinomainen.
Hän ei tehnyt erehdyksiä, seurasi lain kirjainta ja oli kunnioitettu.
Lopetan kohta, -- hän omisti parikymmentä huonoa huuhtomoa, sitäpaitsi
oli hänellä muutamia maileja maata, hän oli useimpien yritysten johtaja
ja omasi rahoja. Hän...

-- Mutta silloin oli asia toinen, -- keskeytti mrs Sayther. -- Minä
kerroin teille. Ahtaat olot -- raha-asiat, -- puute, -- vanhempani, --
huolet. Te käsitätte, että tämä kaikki muodosti raskaan tilanteen. En
voinut sitä auttaa. Minut uhrattiin, tahi minä uhrasin itseni, niinkuin
haluatte... Mutta, Jumalani! David, minä jätin teidät. Te ette ole
koskaan ollut minulle oikeudenmukainen. Ajatelkaa, mitä kärsin!

-- Eikö se riippunut teidän tahdostanne? Ahtaat olosuhteet?
Taivaankannen alla ei saattanut olla mitään, joka olisi teidät
pakottanut yhtymään tuohon mieheen.

-- Ajattelin teitä koko ajan, -- puolustautui nainen.

-- Minä olin tottumaton teidän tavoillenne arvostella rakkautta. Ja
tähän päivään saakka en ole tottunut. En ymmärrä...

-- Mutta nyt! Nyt!

-- Me puhuimme miehestä, jolle te katsoitte sopivaksi mennä
vaimoksi. Mikä oli tämä mies? Millä hän vangitsi sydämenne? Millä
vastustamattomilla ominaisuuksilla hän oli varustettu? Totta, että
hänellä oli kullan voima -- kaikkivaltias kullan voima. Hän ymmärsi
punnita mahdollisuudet puoleen ja toiseen sekä saada sata sadasta.
Hänellä oli rajoitettu käsitys kaikesta muusta, paitsi tavasta vetää
rahat lähimäisensä taskusta omaansa. Laki suojeli häntä. Siitä ei
syytetä, meidän kristilliset tapamme kehoittavat siihen. Yleisen
mielipiteen mukaan hän ei ollut huono mies. Mutta teidän mielestänne,
Karen, minun, meidän ruusutarhamme mielestä, mikä hän oli?

-- Muistakaa, hän on kuollut.

-- Eihän se muuta asiaa. Kuka hän oli? Suuri, paksu olento, puhtaasti
arkipäiväisine aherteluineen, kuuro laululle, sokea kauneudelle,
kuollut sielunelämälle. Hän oli rasvainen mies, riippuvine, ryppysine
poskineen ja pyöreine vatsoineen, joka todisti hänen mässäyksestään.

-- Mutta hän kuoli. Me elämme. Te ette kuule? Niinkuin sanotte, minä
olin häilyväinen. Minä tein syntiä. Hyvä! Mutta eikö teidänkin täydy
huudahtaa: minä olen rikkonut? Jos minä rikoin lupaukseni, niin tekin
teitte samoin. Teidän rakkautenne -- ruusutarhan rakkaus -- oliko se
ikuinen? Missä se on nyt?

-- Se on täällä nytkin! -- huudahti David intohimoisesti ja löi
rintaansa nyrkillään. -- Ja on aina ollut.

-- Teidän rakkautenne oli suuri, mikään ei voinut olla korkeampaa, --
jatkoi nainen.. -- Eikö teillä ole tarpeeksi jaloutta antaaksenne
minulle, joka itken teidän jalkojenne juuressa, anteeksi?

Mies epäröi. Sanat kuolivat hänen huulilleen. Nainen saattoi hänet
paljastamaan sydämensä ja sanomaan totuuden, jonka hän oli salannut
itseltäänkin. Mrs Sayther katsoi intohimoa säteillen, varmana,
palauttaen muistiin vanhoja muistoja ja molemminpuolisen tunteen. Mies
käänsi kasvonsa, jotta toinen ei saattaisi niitä nähdä, mutta tämä
kiersi hänet ja asettui hänen eteensä.

-- Katsokaa minuun, David! Katsokaa minuun! Minä olen kaikesta
huolimatta sama. Ja te myöskin, jos vain haluatte nähdä. Me emme ole
muuttuneet.

Hänen kätensä jäi miehen olkapäälle, tämä tuskin kuuli hänen sanojaan.
Tulitikun sähähtävä ääni saattoi miehen ennalleen. Winapie,
käsittämättä tapahtuvaa, sytytti vaikeasti syttyvän rasvalampun. Hän
eroittautui selvästi seinän mustaa taustaa vasten, ja lehahtava liekki
valaisi hänen pronssista sulouttaan ja teki hänet kuninkaallisen
kauniiksi.

-- Te näette, se on mahdotonta, -- voihkasi mies, varovasti työntäen
luotaan vaalean naisen.

-- Se on mahdotonta -- toisteli mies -- se on mahdotonta.

-- Minä en ole tyttönen, David, tyttömäisine haaveineni, -- sanoi hän
pehmeästi, rohkenematta kumminkaan astua miehen luo. -- Kuin nainen
minä ymmärrän tämän. Miehet ovat aina miehiä. Yleinen maan tapa. En ole
hämmästynyt. Näin tämän jo aikoja sitten. Mutta tällainen maan tavan
mukainen avioliitto ei ole pätevä?

-- Me emme tee Alaskassa sellaisia kysymyksiä, -- vastasi mies hiljaa.

-- Tiedän, mutta...

-- Hyvä on, tämä on täällä tavanmukainen avioliitto -- ei muuta.

-- Onko lapsia?

-- Ei.

-- Ja ei ole...

-- Ei, ei, ei mitään sellaista, mutta se on mahdotonta...

-- Mutta silloinhan ei ole avioliittoakaan. -- Hän tuli jälleen miehen
luo ja hänen kätensä kosketti lempeästi ja hellästi tämän ahavoituneita
poskia.

-- Tunnen paikalliset tavat hyvin. Miehet tekevät niin alituisesti. Jos
he eivät aio jäädä tänne, eroittautua ainaiseksi maailmasta, tilaavat
he yhtiöltä vuoden ruokatavaramäärän, antavat rahaa ja tyttö on
tyytyväinen. Sitten mies... -- hän kohautti olkapäitään. -- Samoin on
tytön laita täällä. Me voimme tehdä tilauksen yhtiöltä, ei vain
vuodeksi, mutta koko hänen iäkseen. Mikä hän oli, kun te hänet
löysitte? Raaka, lihaa syövä villi, ruokana kesällä kala, talvella
hirvenliha, juhlien aikana ylensyöminen, tavallisesti -- nälkä. Ilman
teitä hän olisi pysynytkin sellaisena. Teidän ilmautuessanne hän tuli
onnellisemmaksi, teidän pois matkustaessanne hän, kun hänen elämänsä on
turvattu, tulee luultavasti onnellisemmaksi kuin jos teitä ei olisi
ollenkaan ollut.

-- Ei, ei, -- vastusti mies. -- Se ei ole oikein.

-- Tulkaa järkiinne, David, avatkaa silmänne. Te olette eri tasolla
hänen kanssaan. Hän ei ole teidän rotuanne. Hän on alkuasukas, kasvanut
maassa, kiinteästi sidottu tähän maahan ja on mahdoton häntä siitä
irroittaa. Synnyttyään villinä, hän kuolee villinä. Mutta me -- te ja
minä -- hallitseva, kasvava rotu, -- olemme maan suola ja sen herrat!
Me olemme luodut toisillemme. Korkein ääni -- rodun ääni, kuuluu
meissä. Järki ja tunne sanovat sen. Teidän vaistonne vaativat sitä ja
te ette voi sitä kieltää. Te ette peittäydy mihinkään sukupolvilta,
jotka ovat takananne. Teidän esi-isänne elivät tuhansia vuosisatoja,
ehkä satojatuhansia vuosisatoja ja teidän rotunne ei saa sammua. Se ei
ole mahdollista: esi-isänne eivät sitä salli. Vaisto on tahtoa
voimakkaampi. Rotu on voimakkaampi kuin te. Tulkaa ennalleen, David,
matkustakaamme. Me olemme nuoria ja elämä on ihana. Tulkaa järkiinne.

Winapie, mennessään majasta ruokkimaan koiria, kiinnitti miehen
huomion. Hän pudisti päätään, toisti tämän liikkeen veltosti useamman
kerran. Mutta naisen käsi liukui hänen niskaansa ja tämän poski
lähestyi hänen poskeaan. Hänen raskas elämänsä kohosi hänen eteensä ja
valtasi hänet -- lakkaamaton taistelu luonnon säälimättömiä voimia
vastaan, surulliset vuodet -- kylmät ja nälkäiset; raa'at ja julmat
yhteenotot villin luonnon kanssa; tuskastuttava autius, jota
yksinäinen, elävä olento ei voinut täyttää. Ja kiusaus kuiskaili
kirkkaasta, lämpimästä maasta, musiikista, valosta ja riemusta; toi
hänen eteensä menneisyyden, joka oli kuin elävä. Väki tunkeili,
väikkyivät unohtuneet näyt, muistuivat iloiset hetket, kuuluivat naurun
purskahdukset ja laulu...

-- Tule, David, tule. Varoja on minulla riittävästi meille molemmille.
Tulevaisuus on turvattu.

Nainen katsoi ympärilleen köyhästi sisustetussa majassa.

-- Maailma on jalkojemme juuressa ja kaikki riemut ovat meidän. Tule!
Tule!

Hän oli miehen sylissä rakastavana, värisevänä ja tämä puristi häntä
lujasti.

Nälkäisten koirien ärinä ja Winapien käskevät huudot hänen koettaessaan
rauhoittaa tappelevia, kuuluivat onttoina paksujen hirsiseinien läpi.

Yht'äkkiä muistui miehen mieleen toinen kuva. Taistelu metsässä
suunnattoman karhun kanssa, suurikäpäläisen ja julman; koirien ulvonta,
Winapien käskevät huudot usuttaessaan niitä petoon; hän itse keskellä
temmellystä, hengästyneenä, voimakkaasti lyövin sydämin, kuoleman
kynnyksellä, koirat, katkaistuine selkärankoineen ja raadeltuine
sisuksineen, kieriskellen tuskissaan, tummanpunainen vuo ihmisen ja
eläinten verta neitseellisen valkoisessa lumessa, peto, ärtyneenä,
villiytyneenä, valmiina puremaan viimeiseen hengenvetoonsa ja lopuksi
Winapie, iskien pitkällä metsästyspuukolla...

Hiki nousi hänen otsalleen. Hän vapautui naisen syleilystä ja vetäytyi
takaisin. Ja nainen, tuntien, että hetki oli ohi, mutta aavistamatta,
mitä miehelle oli tapahtunut, ymmärsi vaistomaisesti, että kaikki
liukui pois hänen käsistään.

-- David! David! -- huudahti hän. -- Minä en jätä teitä! En jätä teitä!
Jos ette halua matkustaa kanssani, me jäämme tänne. Minä jään
kanssanne. Mitä on minulle koko maailma ilman teitä? Tulen täällä
teidän vaimoksenne. Keitän teille ruokaa, ruokin teidän koirianne,
matkustan kanssanne, soudan kanssanne. Voin tehdä sen. Uskokaa minua,
olen voimakas.

Mies ei epäillyt sitä katsoessaan häneen ja työntäessään hänet luotaan,
mutta miehen katse oli tuima ja silmät näyttivät kylmiltä.

-- Minä maksan Pierrelle ja venemiehille, he saavat lähteä. Mutta minä
haluan jäädä kanssanne. Olen valmis menemään kanssanne kaikkialle.
David! David! Kuulkaa minua. Te sanoitte, että minä menneisyydessä
erehdyin -- se on totta, mutta sallikaa minun nyt korjata se, sovittaa
syntini. Jos minä arvostelin ennen rakkautta väärin, sallikaa minun nyt
näyttää, että osaan arvostella sitä oikein.

Hän laskeutui polvilleen ja syleili nyyhkyttäen miehen jalkoja. --
Säälikää minua. Säälikää! Ajatelkaa! Minä odotin monia pitkiä vuosia ja
kärsin! Te ette sitä voi ymmärtää.

Mies kumartui ja nosti hänet ylös.

-- Kuulkaa, mitä sanon teille, -- alkoi mies avaten oven ja auttaen
häntä menemään ulos.

-- Se on mahdotonta. Me emme saa välittää vain itsestämme. Teidän
täytyy matkustaa. Toivon teille onnellista paluuta. Ylimeno Sixty Milen
luona tuottaa teille suuria vaikeuksia, mutta teillä on käytettävänänne
maailman parhaat venemiehet ja te voitatte kaikki esteet. Ehkä nyt
haluatte sanoa -- hyvästi?

Mrs Sayther hillitsi itsensä ja katsoi häneen epätoivoisesti.

-- Jos, jos Winapie... -- hänen äänensä värähti ja hän vaikeni.

Mutta mies ymmärsi ajatuksen ja vastasi: -- Kyllä.

Hämmästyen tämän tunnustuksen kummallisuutta kuiskasi nainen:

-- Se on käsittämätöntä. Uskomatonta. Ei maksa vaivaa puhua siitä.

-- Suudelkaa minua, -- sanoi hän hiljaa ja ojensi kasvonsa lähelle
miestä.

Sitten hän kääntyi ja meni.

-- Hajoittakaa leiri, Pierre, -- sanoi hän kääntyen tähän -- hän yksin
ei ollut nukkunut. -- Me matkustamme.

Nuotion valossa Pierren terävät silmät huomasivat murheen ilmeen hänen
kasvoillaan; mutta Pierre suhtautui tähän odottamattomaan määräykseen
kuin olisi se maailman luonnollisin asia.

-- Hyvä, madame, -- suostui hän. -- Mitä tietä? Dawsoniin?

-- Ei, -- vastasi mrs Sayther verrattain rauhallisesti, -- ei
Dawsoniin, vaan Dyeaan.

Kohta tarttui Pierre nukkuviin saattomiehiin, tyrkkien heitä vihaisesti
ja pannen heidät työhön. Hänen voimakas äänensä kaikui yli leirin.
Hetkessä oli mrs Saytherin pieni teltta korjattu pois, padat ja astiat
koottu, peitteet kääritty, ja miehet kompastellen mättäisiin menivät
veneelle. Täällä rannalla seisoi mrs Sayther odottamassa, kun
matkatavarat asetettiin veneeseen ja hänelle laitettiin paikka.

-- Me nousemme saaren yläpäähän -- selitti Pierre puuhaten pitkän
kiinnitysnuoran kimpussa. Sitten ohjaamme takimmaiseen lahteen, missä
virta ei ole niin nopea. Luulen, että se onnistuu meille.

Hänen herkkä korvansa kuuli viimevuotisessa ruohossa astuvien
jalkojen äänen ja hän käänsi päätään. Intiaanityttö tuli heidän
luokseen. Mrs Sayther huomasi, että tytön kasvot, jotka olivat olleet
välinpitämättömän näköiset kohtauksen aikana majassa, olivat nyt
punehtuneet, näyttivät vihaisilta.

-- Mitä te teitte hänelle? kysyi tyttö jyrkästi mrs Saytherilta. -- Hän
paneutui pitkälleen penkille ja on synkän näköinen. Minä sanoin: "Mitä
on tapahtunut, David? Oletteko sairas?" Hän vaikenee. Sitten sanoo: "Ole
hyvä, Winapie, ja mene pois." Mitä te teitte hänelle? Te olette paha
nainen.

Mrs Sayther katsoi uteliaasti intiaanityttöön, joka sai jakaa sen
miehen elämän, jota hän rakasti, silloin kun hänen itsensä täytyi
matkustaa yksin pimeään yöhön.

-- Te olette paha nainen, -- toisti Winapie hitaasti ja täsmällisesti
niinkuin tavallisesti lausutaan vähän tunnettuja sanoja vieraalla
kielellä.

-- Teidän on parasta matkustaa pois ja olla palaamatta tänne enää. Mitä
te ajattelette? Minulla on vain hänet. Minä olen intiaanityttö? Te
olette amerikkalainen nainen. Te olette kaunis. Te löydätte paljon
miehiä. Teidän silmänne ovat siniset kuin taivas. Teidän ihonne on
valkea ja niin pehmeä.

Tummalla sormellaan siveli hän valkoisen naisen pehmeää poskea. Ja
Karen Saytherin ikuiseksi ansioksi on luettava, ettei hän väistynyt.
Pierre epäröi ja astui puoliaskelta eteenpäin, mutta mrs Sayther antoi
hänelle merkin poistua, vaikka salaa oli sydämessään kiitollinen
hänelle.

-- Ei mitään -- sanoi hän. -- Olkaa hyvä, menkää vähän etemmäksi.

Pierre astui kunnioittavasti muutamia askeleita takaisin, ettei
kuulisi, ja pysähtyi mietiskellen.

-- Valkea, pehmeä, aivan kuin lapsella.

Winapie kosketti toista poskea ja veti pois kätensä.

-- Pian ilmestyvät moskiitot. Iho peittyy pilkuilla; ajettumia, ah,
kuinka suuria; lyöttymiä, ah, miten paljon. Paljon moskiittoja, paljon
täpliä. On parempi, jos matkustatte ennen kuin moskiitot ilmestyvät.
Tämä tie -- hän näytti alas virtaa -- vie St Michaeliin, tämä tie --
näytti hän ylös -- vie Dyeaan. Teidän on parempi matkustaa Dyeaan.
Hyvästi.

Ja se, mitä mrs Sayther teki silloin, saattoi Pierren mitä suurimpaan
kummastukseen. Mrs Sayther syleili intiaanityttöä, suuteli häntä ja
itki.

-- Rakastakaa häntä -- kuiskasi hän.

Sitten laskeutui hän kasvot alaspäin käännettyinä rannalta ja huudahti
taakseen:

-- Jääkää hyvästi -- ja asettautui keskelle venettä. Pierre seurasi
häntä ja asetettuaan peräsimen paikoilleen, antoi lähtömerkin.

Le Goire veteli vanhaa ranskalaista laulua; tähtien heikossa valossa
kumartuivat miehet kuni haamut yli sauvoimien, peräsinairo halkaisi
nopeasti mustaa vettä, ja vene katosi yön pimeyteen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hänen isiensä jumala" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.