Title: Monsoreaun kreivitär I - Historiallinen romaani
Author: père, Alexandre Dumas
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Monsoreaun kreivitär I - Historiallinen romaani" ***


MONSOREAUN KREIVITÄR I

Historiallinen romaani

Kirj.

ALEXANDRE DUMAS

Suomennos.



Porissa,
Otto Andersin'in kustannuksella,
1912.

Otto Andersin'in kirjapainossa.



SISÄLLYS:

  1. Saint-Luc'in häät.
  2. Saint-Luc'in häät (jatkoa).
  3. Se joka avaa portin, ei aina astukaan siitä sisälle.
  4. Unta on joskus hyvin vaikea erottaa todellisuudesta.
  5. Vastanaineet.
  6. Vastanaineet (jatkoa).
  7. Miten kuningas vietti illan.
  8. Kuninkaan kääntymys.
  9. Kuningas pelkää sitä, että on ollut pelkuri, ja Chicot
     pelkää tulevaa pelkoansa.
 10. Kuinka Herran ääni erehtyi ja puhui Chicot'ille,
     vaikka luulikin puhuvansa kuninkaalle.
 11. Bussyn tutkimukset.
 12. Mikä Bryan de Monsoreau oli miehiään.
 13. Miten Bussy taas löysi sekä valokuvan että sen henkilön,
     jota kuva esitti.
 14. Kuka oli Diana de Méridor.
 15. Neuvotteluja.
 16. Avioliitto.
 17. Avioliitto (jatkoa).
 18. Henrik III:nen tapa matkustaa.
 19. Veli Gorenflot.
 20. Yö luostarikirkossa.
 21. Lisää seikkailuja.
 22. Muuan sukutietolöytö.
 23. Matkatoveri.
 24. Lapseton ukko.
 25. Talo Saint-Antoinen kadun varrella.
 26. Isä ja tytär.
 27. Gorenflot'in herääminen.
 28. Gorenflot'in mietelmät.
 29. Gorenflot ratsastaa aasilla.
 30. Enemmän seikkailuja matkalla.
 31. "Kultaisen joutsenen" ravintola.
 32. Munkki ripittää asianajajaa, ja päinvastoin.
 33. Taistelu.
 34. Anjoun herttua.
 35. Chicot ja kuningas.



1.

Saint Luc'in häät.


Palmusunnuntaina vuonna 1578 vietettiin loistavaa juhlaa siinä
upeassa palatsissa, jonka Montmorencyn kuuluisa perhe äskettäin oli
rakentanut. Tämä perhe oli sukua kuninkaallisille ja senvuoksi se
kaikessa kilpailikin ruhtinaallisten sukujen kanssa. Kuningas Henrik
III:nen suosikki Francois d'Epinay de Saint-Luc oli tänä päivänä
mennyt naimisiin Jeanne de Cossé-Brissac'in kanssa, ja juuri sen
johdosta juhla oli järjestetty.

Päivällinen oli syöty Louvressa, ja kuningas, joka hyvin
vastenmielisesti oli antanut suostumuksensa tähän avioliittoon, oli
juhlien aikana hyvin ankaran näköinen, mikä ei lainkaan soveltunut
tuon iloisen juhlan henkeen, ja hänen musta pukunsakin oli
täydellisessä sopusoinnussa katkerain kasvonpiirteitten kanssa. Tämä
kuninkaan vakavuus herätti kaikissa läsnäolevissa synkkiä tunteita,
varsinkin nuoressa morsiamessa, johon kuningas heitti jotenkin
ystävällisiä silmäyksiä.

Kuitenkaan ei kukaan ihmetellyt tätä kuninkaan synkkää katsantoa
juhlain kestäessä, syynä siihen oli muuan niistä hovisalaisuuksista,
joita kaikki mitä varovimmin koettavat karttaa, niinkuin purjehtija
kiertää vedenalaisia kareja, joihin alus, jos se niihin törmää,
ehdottomasti tuhoutuu.

Päivällinen oli juuri lopetettu, kun kuningas äkkiä nousi ylös, ja
kaikkien muidenkin täytyi seurata hänen esimerkkiään, niidenkin,
jotka vielä olisivat tahtoneet nauttia pöydän antimista. Saint-Luc
loi nyt pitkän katseen nuoreen vaimoonsa, ikäänkuin senkautta
rohkeutta saadakseen. Sitten hän lähestyi kuningasta ja virkkoi:

-- Suvainneeko teidän majesteettinne osottaa minulle armon
kunnioittamalla läsnäolollanne niitä tanssiaisia, jotka minä tänä
iltana aion teidän kunniaksenne toimeenpanna Montmorencyn palatsissa?

Synkkämielisen ja harmistuneen näköisenä käännähti Henrik III ympäri,
mutta kun kerran tuo syväänkumarteleva Saint-Luc oli esittänyt
pyyntönsä ylen rukoilevin äänin ja katsein, vastasi kuningas
kuitenkin:

-- Kyllä, herraseni, me tulemme, vaikka te tosin ette ansaitsekaan
tätä meidän ystävyytemme osotusta.

Rouva de Saint-Luc kiitteli nöyrästi kuningasta; mutta Henrik käänsi
hänellä selkänsä, lausumatta kohteliasta sanaakaan.

-- Mitä onkaan kuninkaalla sinua vastaan? kysyi nyt nuori vaimo
puolisoltaan.

-- Rakas ystäväni, vastasi Saint-Luc, sitten myöhemmin, kunhan tuo
ankara viha on ehtinyt haihtua, minä sen sinulle sanon.

-- Mutta onko varmaa, että se lainkaan haihtuu? huomautti Jeanne.

-- Sen täytyy haihtua, vastasi sulhanen.

Neiti de Brissac ei vielä tarpeeksi kauvan ollut ollut rouva de
Saint-Luc'ina, jotta olisi tahtonut olla itsepäinen. Hän tukahutti
senvuoksi uteliaisuudentunteensa ja päätti lykätä kysymystensä
tekemisen sopivampaan aikaan, jolloin hän kyllä pakoittaisi
Saint-Luc'in niihin vastaamaan.

Montmorencyn palatsissa odoteltiin Henrik III:nen saapumista juuri
sillä hetkellä, josta tämä kertomuksemme alkaa. Kello oli yksitoista,
eikä kuningasta vielä kuulunut.

Saint-Luc oli kutsunut näihin tanssiaisiin niin hyvin kuninkaan
ystävät kuin omatkin miehensä. Hän oli lähettänyt kutsun myöskin
prinsseille ja näiden ystäville, etupäässä Alenconin herttualle,
josta nyttemmin Henrik III:nen noustua valtaistuimelle, oli tullut
Anjoun herttua. Mutta tämä herttua ei ollut saapunut edes Louvreen,
ja näytti siltä, ettei hän ilmestyisi näihinkään Montmorencyn
palatsissa pidettäviin tanssiaisiin.

Navarran kuningas ja kuningatar oleskelivat Béarnissa ja olivat ilmi
riidassa kuninkaan kanssa, syystä että olivat käyneet hugenottien
etunenään. [Hugenotit = protestanttisuuteen kallistuva uskonlahko.
Suoment. muist.]

Niinkuin tavallista oli, kuului myöskin Anjoun herttua
vastustuspuolueeseen, mutta se ei tapahtunut julkisesti, vaan salassa
ja siten, että hän aina piiloutui ystäviensä selän taakse.

Oli itsestään ymmärrettävissä, että herttuan seurapiiriin kuuluvat
jalosukuiset olivat alituisessa epäsovussa niiden jalosukuisten
kanssa, jotka elivät kuninkaan suojassa ja lähettyvillä, ja
siitä johtui, että ainakin pari kertaa kuukaudessa taisteltiin
kaksintaisteluja, joissa useinkin joku surmattiin tai vaikeasti
haavotettiin.

Medicin Katarina oli päässyt toiveittensa perille. Hänen rakkain
poikansa oli noussut sille valtaistuimelle, jota Katarina oli
tavoitellut tälle pojalleen tai oikeammin sanoen itselleen, ja hän
hallitsikin poikansa nimessä, vaikka teeskentelikin kääntyneensä
kokonaan pois näistä maallisista ja antautuneensa huolehtimaan
yksinomaa sielunsa autuudesta.

Saint-Luc, ollen itsekin kovin levoton sen johdosta, ettei
kuninkaallisia alkanut kuulua, koetti kuitenkin rauhoittaa appeansa,
joka oli miltei pois suunniltaan tuosta uhkaavasta epäsuosiosta.
Varmasti vakuutettuna, kuten muutkin, kuningas Henrikin ystävyydestä
Saint-Luc'ia kohtaan, hän oli luullut naittavansa tyttärensä
kuninkaan suosikille, ja kuitenkin alkoi nyt näyttää siltä kuin
olisikin hänen vävypoikansa epäsuosioon joutunut aatelismies.
Saint-Luc koetti kaikin tavoin tyynnyttää, vaikkei itsekään ollut
tyyni, ja hänen ystävänsä Maugiron, Schomberg ja Quélus tuota
hermostuneisuutta vielä liehakoivilla valituksillaan lisäsivät.

-- Voi, rakas ystäväni, virkkoi Quélus, luulenpa tosiaankin, että
sinä tällä kertaa olet hukassa. Kuningas on sinulle vihoissaan siitä,
että olet nauranut hänen neuvoskunnalleen, ja herttua sen johdosta,
että olet nauranut hänen nenälleen.

-- Ei suinkaan, vastasi Saint-Luc; kuningas ei voi saapua siitä
syystä, että hän on tehnyt toivioretken erääseen Vincennermetsässä
sijaitsevaan luostariin, ja herttua pysyy kotonaan, koska hän on
rakastunut erääseen naiseen, jota en muistanut kutsua näihin juhliin.

-- Mutta, väitti Maugiron, etkö huomannut kuninkaan katsetta
päivällisten aikana? Oliko se sopusoinnussa pyhiinvaellusretken
kanssa? Mitä Anjoun herttuaan tulee, niin onhan mahdollista, että
olet oikeassa, mutta mikseivät hänen ystävänsä voisi saapua? Näetkö
heitä täällä ainoatakaan? Et, et edes Bussya, tuota kerskailijaa.

-- Niinpä niin, hyvät herrat, huomautti Brissac'in herttua ja
pudisteli murheellisena päätään, minusta tämä tuntui täydelliseltä
epäsuosiolta. Voi, hyvä jumala, millä tavalla onkaan minun
perheeni, joka aina on ollut kuninkuudelle uskollinen, saattanut
vihastuttaa kuninkaan? -- Näin sanoessaan kohotti tuo vanha hovimies
epätoivoissaan molemmat kätensä taivasta kohti.

Nuoret herrat katselivat Saint-Luc'ia ja nauroivat ääneen, ja se yhä
enemmän liikutti marsalkkaa. Ajatuksiinsa vaipuneena kysyi morsian
itseltään, millä tavalla Saint-Luc oli voinut loukata kuningasta.

Saint-Luc sen tiesi, ja juuri siitä syystä hän oli kaikista
levottomin.

Äkkiä kuului salin ovelta huuto: Kuningas tulee.

-- Ah! huudahti marsalkka iloissaan, nyt en pelkää mitään; jos nyt
herttuakin vielä tulee, niin olenpa tyytyväinen.

-- Mutta minua, mutisi itsekseen Saint-Luc, minua kuninkaan läsnäolo
pelottaa enemmän kuin hänen poissaolonsa; sillä varmasti saapuu
hän tänne ainoastaan tehdäkseen minulle jonkin kepposen, ja aivan
samanlaisesta syystä jää Anjoun herttua tänne tulematta.

Näistä alakuloisista mietteistään huolimatta hän riensi kuitenkin
kuningasta vastaan. Kuningas oli nyt viimeinkin jättänyt mustan
pukunsa ja esiintyi mitä komeimmin puettuna.

Mutta samalla hetkellä kun Henrik III näyttäytyi yhdellä ovella,
ilmestyi vastakkaiselle ovelle toinenkin Henrik III, aivan
samanlaisessa ulkoasussa, niin että hovimiehet, jotka olivat
rientäneet ensinmainittua kohti, äkkiä pysähtyivät ja jäivät siihen
paikkaansa neuvottomina seisomaan.

Henrik III huomasi tämän ja kysyi:

-- No, hyvät herrat, mistä on kysymys? Kaikuva nauru kajahti
vastaukseksi.

Jo luonnostaan jotenkin ärtyinen ja varsinkin tässä tilaisuudessa
kärsimätön kuningas rypisteli silmäkulmiaan, mutta Saint-Luc riensi
hänen luokseen ja virkkoi:

-- Sire [Sire (lue: Siir) = herra; romaanissa mainittuna aikana
käytettiin tätä arvonimeä ainoastaan hallitsijoita puhuttaessa.
Suoment. muist.], teidän hovinarrinne Chicot on pukeutunut aivan
samalla lailla kuin teidän majesteettinnekin ja nyt hän antaa naisten
suudella kättään.

Henrik III alkoi nyt nauraa, sillä Chicot sai harvinaisen suuressa
määrässä käyttää vapauttaan tuon viimeisen valois'ilaisen hovissa.

Mutta Chicot ei ollutkaan mikään tavallinen narri. Ennenkuin hänestä
tuli Chicot, oli hänen nimensä ollut de Chicot. Hän oli siis
aatelismies, mutta Mayennen herttua oli kohdellut häntä huonosti
ja hän oli senvuoksi paennut Henrik III:nen turviin. Mutta tämän
kuninkaan suojeluksen hän palkitsi useinkin laskettelemalla suustaan
ylen katkeria totuuksia.

Kuuleppas, mestari Chicot, kaksi kuningasta on täällä liikaa! huusi
Henrik III.

-- Siinä tapauksessa, vastasi Chicot, voit sallia minun näytellä
kuningasta omalla tavallani. Näyttele sinä itse veljeäsi Anjoun
herttuaa; ehkäpä voidaan sinulle sitten sanoa asioita, joista saat
selville, et sitä mitä hän ajattelee, vaan sitä mitä hän tekee.

-- Huomaanpa todellakin, virkkoi kuningas ja katseli vihaisesti
ympärilleen, ettei anjoulainen veljeni ole täällä.

-- Siinä siis vieläkin yksi syy, mikä kehottaa sinua ottamaan hänen
paikkansa, huomautti Chicot. Minä olen nyt Henrik ja sinä olet Frans.
Minä nousen valtaistuimelle ja sinä voit tanssia; minä otan sinun
sijastasi kuninkaankujeet hartioilleni, ja sinä, hallitsijaparka,
voit sill'aikaa hiukan huvitella.

Nämä sanat kuultuaan kuningas katsahti Saint-Luc'iin.

-- Oletpa oikeassa, Chicot, virkkoi kuningas, minä tulen tanssimaan.

-- Aivan varmaan, ajatteli Brissac, olin minä erehtynyt luullessani
kuninkaan olevan meihin vihastunut; hänhän on päinvastoin mitä
parhaimmalla tuulella.

Ja hän juoksenteli edestakaisin ja onnitteli itseään sen johdosta,
että oli tullut antaneeksi tyttärensä miehelle, joka oli niin
kuninkaan suosiossa.

Sillävälin oli Saint-Luc lähestynyt nuorta vaimoaan. Tämä ei ollut
juuri kaunis, mutta silmänsä olivat kauniit, hampaat valkoiset ja iho
lumoava.

-- Ystäväni, virkkoi hän miehelleen, mistä se johtuu, että
kuninkaan on väitelty olevan minulle vihoissaan? Hänhän on nyt koko
täälläoloaikansa minulle hymyillyt.

-- Etpä sanonut noin silloin kun nousimme päivällispöydästä; hänen
katseensakin oli sinua silloin pelästyttänyt.

Mutta varmasti olikin hänen majesteettinsa silloin huonolla tuulella;
nyt sitävastoin...

-- Nyt ovat asiat vieläkin pahemmin, keskeytti Saint-Luc; kuningas
hymyilee yhteenpuristetuin huulin: se on pahan merkki. Ystävä
raukkani, kuningas ihan varmaan suunnittelee meihin nähden jotain
epämieluista yllätystä. Voi, älä katso minuun niin hellästi, minä
pyydän; käännä minulle pikemmin selkäsi. Katsos, tässäpä juuri
tuleekin Maugiron; ole rakastettava häntä kohtaan.

-- Ystäväni, huomautti Jeanne hymyillen, sinäpä annat
minulle jotenkin omituisen tehtävän; jos minä täyttäisin sen
kirjaimellisesti, niin voitaisiinpa luulla...

-- Ah! huokasi Saint-Luc, olisippa suotavaa, että jotain sellaista
todellakin luultaisiin.

Hän käänsi selkänsä yhä enemmän hämmästyneelle vaimolleen ja meni
puhuttelemaan Chicot'ia, joka näytteli osaansa mitä hullunkurisimman
vakavasti.

Henrik, joka nyt käytti hyväkseen tuota kuninkuudesta vapautumistaan,
tanssi lakkaamatta, mutta ei päästänyt Saint-Luc'ia hetkeksikään
näkyvistään.

Väliin kuningas kutsui hänet luokseen kertoakseen hänelle jonkin
kaskun. Ja olivatpa nuo jutut hupaisia tai eivät, oli niillä
kuitenkin sellainen vaikutus, että Saint-Luc niille ääneensä nauroi.
Joskus tarjosi kuningas hänelle konvehtirasiastaan manteleita
tai hedelmiä, ja Saint-Luc tietenkin kehui niitä mainioiksi. Jos
Saint-Luc hetkeksikin sattui katoamaan muihin saleihin vieraitansa
puhutellakseen, niin lähetti kuningas heti jonkun upseerinsa häntä
noutamaan. Ja hymyillen Saint-Luc palasikin herransa luo, joka ei
näyttänyt olevan tyytyväinen ilman hänen seuraansa.

Kesken solinan kuului yht'äkkiä vihastunut ääni ja osui kuninkaankin
korviin.

-- Luulenpa kuulevani Chicot'in äänen! huudahti Henrik. Kuuleppas,
Saint-Luc, kuningas tuntuu tulevan pahalle tuulelle.

-- Kyllä, sire, vastasi Saint-Luc, huomaten kuninkaan tarkoituksen,
luulen, että hän on joutunut riitaan jonkun kanssa.

-- Meneppä katsomaan, mitä se on, jatkoi kuningas, ja tule sitten
heti takaisin ilmoittamaan siitä minulle.

Samanlaisella nenä-äänellä, jolla kuningas väliin puhui, kuultiin
Chicot'in todellakin huutavan:

-- Ja kuitenkin olen minä julkaissut ylellisyyskieltoja! Mutta jos
ne eivät riitä, julkaisen minä useampia, niin monta, että ne vielä
kerran riittävät; jos minun asetukseni eivät ole hyviä, niin on
niillä ainakin se hyvä puoli, että niitä on monta. Belzebubin kautta,
kuusi hovipoikaa, herra de Bussy, sepä on aivan liian paljo!

Näin sanoen Chicot pani poskensa pullolleen, heilautti ruumistaan ja
asetti kätensä lonkkiensa päälle, aivan niinkuin kuningaskin usein
teki.

-- Mitä hän sanoo Bussystä? kysyi kuningas, kulmiaan rypistellen.

Saint-Luc aikoi juuri vastata kuninkaalle, kun vierastulva äkkiä
jakaantui kahtia, tehden tilaa kuudelle hovipojalle, jotka olivat
puetut kultakirjailtuihin vaatteisiin ja joiden rinnassa komeili
herransa jalokivistä säteilevä vaakuna. Heidän jälestään tuli nuori,
ryhdillään ylhäinen ja katseitaan karski, kaunis aatelismies; miehen
yksinkertainen, tumma samettipuku muodosti täyden vastakohdan hänen
hovipoikainsa koreille pukimille.

-- Bussy! huudettiin joka taholta; Amboisen Bussy!

Monet riensivät nyt tätä nuorta miestä vastaan, toiset siirtyivät
sivulle, päästääkseen hänen kulkemaan edelleen.

Maugiron, Schomberg ja Quélus olivat siirtyneet kuninkaan viereen,
ikäänkuin häntä puolustaakseen.

-- Katsokaas, virkkoi ensinmainittu, tarkoittaen Bussyn odottamatonta
ilmestymistä ja Anjoun herttuan poisjäämistä, tuossa tulee renki,
mutta missä on isäntä?

-- Kärsivällisyyttä! vastasi Quélus; rengin edellä kulkevat rengin
rengit. Rengin herra tulee kai perästä.

-- Kuuleppas Saint-Luc, lausui Schomberg, kuninkaan suosikeista
nuorin, mutta myöskin urhoollisin, Bussy kunnioittaa sinua kovin
huonosti; katsoppa vaan hänen mustaa pukuansa. Tuhat tulimaista!
soveltuuko tuo nyt häihin?

-- Ei, katkaisi Quélus, se pikemminkin sopisi hautajaisiin.

Ah! mutisi Henrik, jospa nämä olisivatkin hänen omat hautajaisensa ja
jospa hän kantaisäkin tuota surupukua oman kuolemansa muistoksi!

-- Anjoun herttua, virkkoi Maugiron, ei kuitenkaan saavu. Oletkohan
silläkin taholla epäsuosiossa, Saint-Luc?

Tuo _"-kin"_ pääte kajahti hyvin epämiellyttävältä Saint-Luc'in
korvissa.

-- Mitä varten hänen pitäisi tulla Bussyn jälestä? huomautti
Quélus. Ettekö muista, että kun hänen majesteettinsa teki
Bussylle sen kunnian, että kysyi tältä, tahtoisiko hän palvella
hänen majesteettiaan, niin tämä vastasi, ettei hänen, joka oli
clermontilaista sukua, tarvinnut palvella ketään, vaan saattoi hän
tyytyä palvelemaan ainoastaan omaa itseään, ollen vakuutettuna siitä,
että hän oli yhtä hyvä ruhtinas kuin kukaan muukaan maailmassa.

Kuningas rypisti silmäkulmiaan ja puri huultaan.

-- Siitä huolimatta, jatkoi Maugiron, näyttää kuitenkin siltä, että
hän palvelee Anjoun herttuaa.

-- Siinä tapauksessa, vastasi Quélus kylmästi, on Anjoun herttua
jotain enemmän kuin meidän kuninkaamme.

Tämä huomautus haavoitti Henrik III:tta mitä syvimmin, sillä hän aina
oli salaisesti vihannut veljeänsä Anjoun herttuata. Hän kalpenikin
silminnähtävästi, vaikkei vastannutkaan mitään.

-- Malttakaa, malttakaa, hyvät herrat, keskeytti Saint-Luc vavisten;
kunnioittakaa nyt hieman minun vieraitani älkääkä häiritkö iloista
mielialaa hääpäivänäni.

Nämä Saint-Luc'in sanat saivat nähtävästi Henrikin ajattelemaan
jotain muuta, ja hän toisti:

Niin, älkäämme häiritkö iloa Saint-Luc'in hääpäivänä.

Mutta nuo sanat hän lausui omituisella äänellä, minkä Saint-Luc
kylläkin huomasi.

-- Vai niin, huudahti Schomberg, Bussy on nyt siis Brissac'in perheen
liittolainen, koskapa Saint-Luc tahtoo häntä puolustaa! Tuntuupa
minusta tosiaankin siltä, ettei tässä matoisessa maailmassa, jossa
tuskin kyetään itseänsä puolustamaan, ainakaan tarvitse puolustaa
muita kuin sukulaisiaan, liittolaisiaan ja ystäviään.

Kuningas loi Saint-Luc'iin vihaisen katseen.

Sen murtamana riensi tämä sanomaan:

-- Minä en puolusta häntä vähintäkään.

Tällävälin oli Bussy tullut lähemmäksi ja aikoi juuri tervehtiä
kuningasta, kun Chicot, muka harmistuneena siitä, että näkisi toisen
saavan osakseen sen kunnianosotuksen, jonka olisi tullut kuulua
hänelle, huudahti:

-- Kuuleppa Bussy, Amboisen Bussy, Clermontin Ludvig, Bussyn
kreivi... koskapa sinua välttämättä on kutsuttava kaikilta nimiltäsi,
jotta kuulisit. Etkö näe oikeata Henrikkiä, hullujen kuningasta? Tuo,
jonka luokse nyt menet, on Chicot, minun hovinarrini, hän, joka tekee
niin monta hullutusta, että minä väliin olen aivan haljeta naurusta.

Bussy meni kuitenkin Henrikin luo, mutta tämä virkkoi:

-- Ettekö kuule, herra de Bussy, että teitä huudetaan?

Ja suosikkiensa nauraessa käänsi kuningas tälle nuorelle soturille
selkänsä.

Bussy punastui harmista, mutta oli ottavinaan kuninkaan huomautuksen
todeksi, ja, ikäänkuin ei olisi hovimiesten pilkallista hymyilyä
huomannutkaan, kääntyi Chicot'in puoleen sekä virkkoi:

-- Ah, anteeksi, sire! Mutta onpa olemassa kuninkaita, jotka niin
paljo muistuttavat narreja, että teidän tulee antaa minulle anteeksi,
kun luulin teidän hovinarrianne kuninkaaksi.

-- Hm! mutisi Henrik, mitä hän sanoo?

-- Ei mitään, sire, virkkoi Saint-Luc, joka koko illan näytti
toimivan rauhanvälittäjänä.

-- Kuulkaapa, herra Bussy, se on todellakin anteeksiantamatonta,
lausui Chicot ja nousi varpailleen, aivan niinkuin Henrikin oli
tapana tehdä, kun hän milloin tahtoi näyttää majesteetilliselta.

-- Pyydän anteeksi, sire; olin hajamielinen.

-- Siihen ovat teidän hovipoikanne syynä, lausui Chicot
tyytymättömällä äänellä. Te joudutte häviölle hovipoikainne vuoksi:
se on tunkeutumista meidän oikeuksiimme.

-- Kuinka niin? kysyi Bussy, oivaltaen, että kun hän vastasi narrille
samassa äänilajissa, niin sen naurettavuus kohdistui kuninkaaseen.
Uskallanko pyytää teidän majesteetiltanne selitystä?

-- Kultakirjailtuja pukuja tuommoisille lurjuksille! jatkoi Chicot,
osottaen hovipoikia sormellaan, samalla kun te, jalosukuinen,
clermontilainen, melkein ruhtinas, käytte puettuna vaan mustaan
samettiin.

-- Sire, selitti Bussy ja käännähti kuninkaan suosikkeihin päin, asia
on sellainen, että kun eletään aikana, jolloin lurjukset pukeutuvat
ruhtinaitten tavoin, niin luulenpa ruhtinaitten osottavan hyvää
makuaistia pukeutuessaan lurjuksiksi, jotta heidät voitaisiin näistä
erottaa.

Tämän säväyksen saivat nuo komeasti puetut suosikit äskeisen
irvistelynsä palkaksi.

Henrik katsahti harmista kalpeneviin ystäviinsä. Nämä näyttivät vaan
odottavan merkkiä herraltaan hyökätäkseen Bussyn kimppuun. Quélus,
joka oli kiukustunein ja olisi jo -- ellei kuningas olisi sitä
nimenomaan kieltänyt -- aikoja ennen käynyt otteluun Bussyn kanssa,
asetti jo kätensä miekankahvaan. -- Oliko tuo tarkoitettu minulle ja
minun ystävilleni? kysyi nyt Chicot.

Näin sanoen oli narri näyttävinään niin naurettavan arvokkaalta ja
loukkaantuneelta, että puolet koko seurueesta purskahti nauramaan.
Toinen puoli ei nauranut, mikä olikin vallan luonnollista, sillä
juuri se oli naurun esineenä.

Tällävälin oli Bussyn kolme ystävää, riitaa aavistaen, tullut Bussyn
luo. Nämä olivat d'Entragues, Livarot ja Ribeirac.

Saint-Luc arvasi Bussyn tulleen prinssin puolesta saamaan rettelön
aikaan. Hän tuli yhä enemmän levottomaksi, riensi Quélus'en luo ja,
pistäen kätensä miekankahvaan, huudahti:

-- Jumalan nimessä, ystäväni, malta mielesi!

-- Malta itse, vastasi tämä. Tuo roisto tarkoittaa yhtä hyvin sinua
kuin minuakin; se joka sanoo jotain jostain meistä, hän sanoo sitä
meistä kaikista, ja se joka tarkoittaa meitä kaikkia, hän loukkaa
kuningasta.

-- Quélus, Quélus! jatkoi Saint-Luc, muistappa Anjoun herttuaa,
joka kätkeytyy Bussyn selän taakse ja joka aina on paljo valppaampi
silloinkun on poissa, ja paljo pelättävämpi, silloinkun ei ole
näkyvissä. Et kai tahdo loukata minua ajattelemalla, että minä
pelkäisin renkiä; hänen herraansa ainoastaan minä pelkään.

-- Vieppäs tuhatta! huusi Quélus, mitä meidän tarvitsee pelätä, kun
me kerran kuulumme Ranskan kuninkaalle? Jos me rohkenemme käydä
vaaroihin hänen puolestaan, niin kyllä hän meitä suojelee.

-- Kyllä sinua, kyllä; mutta minua... jatkoi Saint-Luc alakuloisena.

-- Kissa vieköön! vastasi Quélus, minkävuoksi sitten menit naimisiin,
kun kerran tiedät miten kateellinen kuningas on ystäväinsä onnesta?

-- Itse kukin on omaa itseänsä lähinnä, ajatteli Saint-Luc, ja koska
minä tahdon elää rauhassa ainakin avioliittoni neljätoista ensimäistä
päivää, niin koetanpa järjestää asiat siten, että saan Anjoun
herttuan ystäväkseni.

Tällaisin tuumin hän jätti Quélus'en yksikseen ja siirtyi Bussyn luo.



2.

Saint-Luc'in häät (jatkoa).


Noiden pilkallisten sanojensa jälkeen Bussy kohotti ylpeästi
päätään ja näytti odottavan vastausta. Mutta kaikki olivat kuin
mykkiä. Muutamat eivät kuninkaan läsnäollessa uskaltaneet osottaa
hyväksymistään sille, mitä olivat kuulleet; toiset taas eivät Bussyn
nähden uskaltaneet ilmaista hylkäävää ajatustaan.

Tämä viimeksimainittu, huomattuaan Saint-Luc'in lähestyvän, luuli nyt
viimeinkin tavanneensa sen, jota etsi.

-- Herrani, sanoi hän, varmaankin aiheuttavat äsken lausumani sanat
sen keskustelun, jota näytte haluavan?

-- Äsken lausumanne sanatko? toisti Saint-Luc mitä kohteliaimman
näköisenä; anteeksi, mutta minä en ole kuullut mitään, en kerrassaan
mitään. Havaitsin teidät ja halusin vaan lausua teidät tervetulleeksi
ja kiittää teitä siitä kunniasta, minkä läsnäolollanne talolleni
osotatte.

Bussy oli joka suhteessa voittamaton henkilö; urhoollinen
uhkarohkeuteen asti, mutta samalla oppinut, sukkela ja säädyllinen.
Hän tunsi Saint-Luc'in rohkeuden ja ymmärsi vallan hyvin, että
isännän ominaisuus esti hänen tällä hetkellä tuota rohkeuttaan
näyttämästä. Kenelle muulle tahansa Bussy olisi virkkanut tavallisen
sananpartensa tai oikeammin kaksintaisteluvaatimuksensa; mutta nyt
hän tyytyi vaan kumartamaan Saint-Luc'ille ja muutamin ystävällisin
sanoin vastaamaan tämän kohteliaisuudenosotukseen.

Ahaa, virkkoi Henrik, huomattuaan Saint-Luc'in keskustelevan Bussyn
kanssa, luulenpa, että kukkopoikani antaa tuolle kerskailijalle
pienen läksyn.

Siinä hän tekee oikein; mutta minä en tahdo, että hänet tapetaan.
Riennä, Quélus; ei, älä sinä, Quélus, sinulla on huono pää; vaan
sinä, Maugiron: mene sinä tuonne kuulemaan, mitä hän sanoo.

Maugiron riensi pois, mutta Saint-Luc sen huomasi ja saapui jo
puolitiessä häntä vastaan.

-- Mitä sanoit tuolle Bussy-narrille? kysyi kuningas.

-- Minäkö, sire?

-- Niin, sinä juuri.

-- Minä sanoin hänelle hyvää iltaa, vastasi Saint-Luc.

Siinäkö kaikki? mutisi kuningas.

Saint-Luc huomasi tehneensä tyhmyyden ja jatkoi senvuoksi:

-- Minä lausuin hänelle hyvää iltaa, sire, mutta lisäsin samalla,
että minä huomis-aamuna saisin kunnian sanoa hänelle hyvää huomenta.

Tämä valhe oli olevinaan viittaus kaksintaisteluun.

-- Ahaa, virkkoi Henrik, sitäpä minä aavistinkin, hurjuri!

-- Mutta teidän majesteettinne suvainnee pitää tämän salaisuuteni
omana tietonaan! lausui Saint-Luc.

-- Ohoo, sanoi Henrik, en minä kysele tätä tehdäkseni sinulle
esteitä. Onpa totisesti totta, että jos sinä vapautat minut tuosta
miehestä, saamatta itse naarmuakaan, niin...

Suosikit heittivät tällöin toisiinsa salaisia silmäyksiä, mutta
Henrik III ei ollut niitä huomaavinaan.

-- Sillä, jatkoi kuningas, tuo narri on siihen määrään röyhkeä,
että...

-- Niin kylläkin, puuttui Saint-Luc puheeseen; mutta olkaa kuitenkin,
sire, vakuutettu siitä, että hän ennemmin tahi myöhemmin on löytävä
voimakkaampansa.

-- Hm! hm! mutisi kuningas ja rypisti otsaansa; hän pitelee
miekkaansa kuin aika mies. Miksei mikään hullu koirakaan häntä pure?
Siten pääsisimme hänestä paljo helpommalla.

Hän katseli Bussya karsain silmin. Tämä käveli noitten kolmen
ystävänsä kanssa edestakaisin salissa ja teki pilaa niistä, joiden
tiesi olevan Anjoun herttuan pahimpia vihollisia ja jotka siis
tietysti kuuluivat kuninkaan parhaisiin ystäviin.

-- Hitto soikoon! huudahti Chicot, älkääpäs noin loukatko minun
rakastettavia jalosukuisiani, herra de Bussy; sillä niin kuningas
kuin olenkin, vedän miekan huotrastani, aivan kuin olisin narri.

-- Haa, tuota hullua! mutisi Henrik; kunniani kautta, hän ei ole
oikeassa!

-- Jos Chicot vielä jatkaa tuota pilaansa, niin minä häntä kuritan,
sanoi Maugiron.

-- Älä tee sitä, Maugiron; Chicot on aatelismies ja on hyvin arka
kunniastaan. Sitäpaitsi hän ei ole enimmin rangaistava, sillä hän ei
ole hävyttömin joukosta.

Tällä kertaa ei enää ollut epäilemistäkään kuninkaan tarkoituksesta.
Quélus antoi merkin d'O'lle [d'O (lue: Doo) oli yksi kuninkaan
suosikeista. Suoment.] ja d'Epernon'ille.

-- Hyvät herrat, virkkoi hän, vietyään heidät syrjempään,
neuvotelkaamme. Sinä, Saint-Luc, juttele kuninkaan kanssa ja saata
päätökseen se rauhanneuvottelu, jonka niin onnellisesti näyt
alottaneen.

Saint-Luc piti mieluummin viimemainitusta seikasta; hän lähestyi
senvuoksi kuningasta ja Chicot'ia, jotka par'aikaa puhelivat
keskenään.

No, kysyi d'Epernon, mitä sinulla on meille sanomista? Minä olin
juuri hakkailemassa Joyeuse'n rouvaa, ja sanonpa jo edeltäkäsin,
että ellei asiasi ole mitä tärkeintä laatua, en anna sinulle tätä
häiritsemistäsi anteeksi.

-- Minä vaan tahdon ilmoittaa teille, hyvät herrat, vastasi Quélus,
että minä tanssiaisten päätyttyä lähden viipymättä metsästysretkelle.

-- Hyvä! virkkoi d'O; millaiselle metsästysretkelle?

-- Villisikajahdille.

-- Mitä hullutusta tuo nyt on! Lähteäppä kylmässä ilmassa metsiin ja
rämeisiin?

-- Vaikkapa niinkin; mutta minä menen sentään.

-- Yksinkö?

-- En, Maugironin ja Schombergin seurassa; me metsästämme kuninkaan
laskuun.

-- Ahaa, minä ymmärrän! huudahti Schomberg ja Maugiron yht'aikaa.

-- Kuningas haluaa, että hänelle huomenna tarjotaan villisian pää.

-- Jolla on alaskäännetty kaulus, sanoa säväytti Maugiron,
tarkoittaen Bussyn yksinkertaista, alaspäin käännettyä kaulusta.

-- Mutta mistä sitten on kysymys? virkkoi d'O.

-- Ooh, katseleppa ympärillesi, ystäväni; etkö näe kenenkään nauravan
sinulle vasten kasvoja?

-- Kyllä, Bussyn luullakseni.

-- No, mutta eikö hän sinun mielestäsi olisi villisika, jonka pää
saattaisi miellyttää kuningasta?

-- Ja luuletko, että kuningas...?

-- Juuri hänpä sitä toivookin, keskeytti Quélus.

-- Hyvä, olkoon menneeksi! Siis metsästämään!

Bussy oli huomannut tämän neuvottelun ja, arvaten sen koskevan häntä
itseään, saapui lähemmäksi ja virkkoi ystävälleen:

-- Ei, mutta katsokaapa, miten nuo seisovat yhdessä ryhmässä! Sehän
on oikein liikuttavaa; luulisipa näkevänsä Damonin ja Pythiaan,
Castorin ja...; mutta missä onkaan Pollux?

-- Pollux on mennyt naimisiin, vastasi d'Entragues, ja siitä syystä
on nyt Castor jäänyt parittomaksi.

-- Mutta mistä mahtanevatkaan ne keskustella? kysyi Bussy ja loi
suosikkeihin halveksivan katseen.

-- Lyönpä vetoa siitä, virkkoi Ribeirac, että ne neuvottelevat
jostain uudesta voitelukeinosta.

-- Ei suinkaan, hyvät herrat, sanoi Quélus hymyillen; me puhumme
metsästyksestä.

-- Mutta eiköhän nyt, herra Cupido, ole liian kylmä ilma metsästää;
tehän voitte palelluttaa kätenne.

-- Ooh, vastasi Maugiron yhtä kohteliaasti, meillä on verrattain
lämpimät käsineet ja villavuoriset vaatteet.

-- No, sittenpä voin olla rauhallinen, virkkoi Bussy; aiotteko mennä
metsälle hetikin?

-- Jo tänä yönä, vastasi Schomberg.

-- Minä tahdon siitä sitten ilmoittaa kuninkaalle, virkkoi Bussy;
sillä mitäpä sanoisikaan hänen majesteettinsa, jos huomisaamuna saisi
tietää, että hänen ystävänsä ovat saaneet nuhan ja rintakolotuksen?

-- Älkää suotta vaivatko itseänne, hyvä herra, sanoi Quélus; hänen
majesteettinsa jo tietää, että me aiomme mennä metsästämään.

-- Leivosia kai? virkahti Bussy, ivallinen ilme katseessaan.

-- Ei, herraseni, jatkoi Quélus; aiomme metsästää villisikoja. Meidän
täytyy välttämättä saada villisianpää.

-- No, herra de Bussy, tuletteko mukaan metsälle? kysyi d'O.

-- En, vastasi tämä samaan tapaan; minun täytyy huomenna
olla Anjoun herttuan luona herra de Monsoreaun vastaanoton
tapahtuessa. Armollinen herra on, kuten tiedätte, nimittänyt hänet
ylihovijahtimestariksi.

-- Mutta entäpä yöllä? kysäsi Quélus.

-- Ooh, tänä yönä on minulla yhtä vähän aikaa; olen luvannut saapua
kohtaukseen erääseen taloon Saint-Antoinen etukaupunkiin.

-- Vai niin, puuttui d'Epernon puheeseen; oleskelisikohan
Margareta-kuningatar ehkä tuntemattomana Parisissa? Olemme kuulleet
teidän olevan de La Molen perillisen.

-- Se on totta; mutta minä luovuin joku aika sitten tuosta
perinnöstä, ja tarkoitan nyt kokonaan toista henkilöä. Herra de
Quélus, minä aioin pyytää teiltä pienen neuvon.

-- Hyvin mielelläni. Vaikken olekaan lakimies, voin kuitenkin kehua
antavani erittäin hyviä neuvoja, etenkin ystävilleni.

Väitetään, että Parisin kaduilla liikkuminen on vaarallista;
Saint-Antoinen etukaupunki on verrattain autio; mitä tietä neuvotte
minun kulkemaan?

-- Kautta kunniani, vastasi Quélus, jos olisin teidän sijassanne,
niin menisin Pré-aux-Clerc'in luona lossilla joen ylitse toiselle
puolelle, ja sieltä kulmauksessa olevan tornin luota kulkisin
rantakatua Grand-Châtelet' iin päin. Sen jälkeen seuraisin
Tixéranderien katua, joka johtaa Saint-Antoinen etukaupunkiin päin;
päästyänne Saint-Antoinen kadun toiseen päähän ja kuljettuanne
selkkauksitta Tournelles'in hotellin ohi, on luultavaa, että te ehjin
nahoin pääsette tarkoittamaanne taloon.

-- Kiitän teitä hyvistä neuvoistanne, herra de Quélus, lausui Bussy.
Tehän mainitsitte Pré-aux-Clerc'in luona olevan lossin, kulmauksessa
olevan tornin, Grand-Châtelet'iin päin vievän rantakadun ja sitten
Tixéranderien ja Saint-Antoinen kadut? Minä en poikkea askeltakaan
tältä tieltä, olkaa varma siitä.

Bussy kumarsi ja meni, lausuen samalla ääneen d'Etragues'ille:

-- Noista ihmisistä ei päästä rauhaan; mennään pois.

Bussy ja hänen ystävänsä poistuivat, kääntyen kuitenkin useamman
kerran ympäri ja katsellen taakseen.

Suosikit seisoivat aivan rauhallisina paikoillaan eivätkä olleet
huomaavinaan mitään.

Kun Bussy käveli viimeisessä salongissa, missä rouva de Saint-Luc
oli, antoi miehensä tälle pienen merkin. Naisille ominaisella
tarkkanäköisyydeliä ymmärsi Jeanne heti sen tarkoituksen; hän riensi
heti Bussyn luo ja virkkoi tälle:

-- Ah, herra de Bussy, nykyisin ei puhuta mistään muusta kuin eräästä
sonetista, jota väitetään teidän sepittämäksenne.

-- Kuningasta vastaanko, hyvä rouva?

-- Ei, mutta kuningattaren kunniaksi. Oi, lukekaapa se minulle, minä
pyydän.

-- Mielelläni, hyvä rouva, sanoi Bussy ja tarjosi rouva de
Saint-Luc'ille käsivartensa. Sitten he poistuivat toisiin huoneisiin,
ja Bussy luki ulkoa rouvalle sonettiaan.

Tällävälin oli Saint-Luc huomaamatta tullut suosikkein luo. Quélus
virkkoi nyt:

-- Otusta ei ole vaikea seurata näin selviltä jäliltä. Siis
Tournelles'in hotellin luona, lähellä Porte Saint-Antoinea.

-- Ottaako kukin palvelijansa mukaansa? kysyi d'Epernon.

-- Ei, ei, vastasi Quélus. Minä kyllä miestä vihaan, mutta minua
hävettäisi, jos rengin keppi sattuisi häneen; siihen hän on liian
hyvä aatelismies.

-- Menemmekö kaikki kuusi samalla kertaa? kysyi Maugiron.

-- Kaikki viisi, mutt'ei kaikki kuusi, huomautti Saint-Luc.

-- Ah, sehän on totta, olimme vähällä unohtaa, että sinä olet
viettänyt häitäsi tänään, virkkoi Schomberg.

-- Hyvät herrat, sanoi nyt Saint-Luc; vaimoni ei minua pidätä, mutta
kyllä kuningas.

-- Kuinka? Kuningasko?

-- Hän juuri, hänen majesteettinsa tahtoo, että minä olen mukana
saattamassa häntä takaisin Louvreen.

Nuoret miehet katsahtivat hymyillen toisiinsa, mutta sen hymyn
tarkoituksesta ei Saint-Luc päässyt lainkaan selville.

-- No niin, sanoi Quélus, kuningas tuntee sinua kohtaan niin
ääretöntä ystävyyttä, ettei hän voi olla ilman sinun seuraasi.

-- Muutoin me emme Saint-Luc'ia tarvitsekaan, huomautti Schomberg. Me
siis jätämme hänet kuninkaalleen ja rouvalleen.

Nyt kuului Henrikin ääni huutavan Saint-Luc'ia.

-- Hyvät herrat, lausui tämä, onnea retkellenne ja jääkää hyvästi
niin kauvaksi.

Hän riensi pois, mutta sen sijaan, että olisi mennyt kuninkaan luo,
hiipikin hän vieraita täynnä olevain huoneitten halki muutamalle
ovelle, jonka lähistöllä Bussy edelleenkin oli tuon nuoren rouvan
seurassa. Tämä oli tehnyt parastaan viihdyttääkseen Bussyä seurassaan.

-- Aah, hyvää iltaa, herra de Saint-Luc! lausui nuori aatelismies.
Mutta tehän näytätte hyvin innostuneelta! Ehkäpä aiotte mennä mukaan
sille suurelle metsästysretkelle, joka on kyseessä? Se kyllä olisi
todistuksena rohkeudestanne, mutta ei lainkaan kohteliaisuudestanne.

-- En, hyvä herra, en minä sinne mene; minä olin juuri teitä
etsimässä.

-- Todellako?

-- Pelkäsin jo sitäkin, että olitte ehkä jo mennyt tiehenne. Hyvä
Jeanne! virkkoi hän nuorelle vaimolleen, mene sanomaan isällesi, että
hänen tulee puhutella kuningasta muutaman silmänräpäyksen ajan; minun
täytyy lausua jokunen sana herra de Bussylle.

Jeanne ei käsittänyt tuosta kaikesta mitään, mutta noudatti kuitenkin
miehensä toivomusta.

-- Mitä on teillä minulle sanomista? herra de Saint-Luc? kysyi Bussy.

-- Tahdon sanoa teille, herra de Bussy, vastasi Saint-Luc, että jos
olette luvannut saapua johonkin kohtaukseen tänä iltana, teette
parhaiten, kun lykkäätte kohtauksen huomiseksi, sillä Parisin
kadut eivät ole turvallisia. Ennen kaikkea menettelette viisaimmin
karttaessanne Tournelles'in hotellin seutuja, sillä siellä on sopiva
paikka salaväijyjille. Jumala varjelkoon minua ajattelemasta, että
sellainen mies kuin te voisitte mitään pelätä; mutta ajatelkaa
kuitenkin asiata ja punnitkaa minun sanojani.

Siinä silmänräpäyksessä kuului Chicot'in huuto:

-- Saint-Luc, Saint-Luc, älä piilottaudu sillä lailla! Huomaathan,
että minä sinua odotan.

-- Sire, tässä minä olen, vastasi Saint-Luc ja riensi esiin.

Narrin vieressä seisoi Henrik III, jonka hartioille jo muuan
hovipoika asetteli raskasta kärpännahkavuorista viittaa, samalla kun
toinen ojensi hänelle hansikkaita -- ne ulottuivat kyynärpäihin asti
-- ja kolmas silkkivuorista samettinaamaria.

-- Sire, virkkoi Saint-Luc, kohdistaen sanansa kumpaankin Henrikkiin,
minä ehkä saan kunnian kantaa tulisoihtua teidän kantotuoleillenne
asti.

Sitäpä sinä et saa tehdä, vastasi Henrik, Chicot menee omalle
taholleen, minä taas omalleni. Ystäväni ovat kelvottomia, antaessaan
minun palata yksin Louvreen, samalla kun itse tahtovat huvitella
leikkimällä laskiaisnarreja. Huomaat siis, ettet voi jättää minua
kulkemaan yksin. Sinä olet nyt nainut ja vakava mies; sinun on
vietävä minut takaisin kuningattaren luo. Tule, ystäväni.. Hohoi!
Tuokaa hevonen herra de Saint-Luc'ille. Älkää kumminkaan, se on
tarpeetonta, lisäsi hän; minun kantotuolini on riittävän leveä; tässä
on tilaa kahdellekin.

Jeanne oli kuullut jok'ainoan sanan tästä keskustelusta; hän olisi
tahtonut puhua, sanoa pari sanaa miehelleen, ilmoittaa isälleen, että
kuningas aikoi viedä Saint-Luc'in mukanaan; mutta tämä pani sormen
suulleen merkiksi, että vaimonsa pysyisi vaiti.

Helkkari! mutisi Saint-Luc itsekseen; nyt, kun olen koettanut saada
Anjoun Frans'in ystäväkseni, pitää minun karttaa yhteentörmäystä
Valois'in Henrikin kanssa! Sire, lisäsi hän ääneen, tässä minä olen,
teidän palvelijanne. Olen niin kiintynyt teidän majesteettiinne, että
vaikka teidän majesteettinne käskisi minun seuraamaan itseään aina
maailman ääriin, niin minä olisin valmis sen tekemään.

Nyt syntyi seurueessa syvä hiljaisuus, jotta kaikki voisivat
kuulla kuninkaan jäähyväissanat morsiamelle ja hänen isälleen.
Jäähyväissanat olivatkin mitä herttaisimmat.

Jäätyään yksin kamarineitostensa kanssa Jeanne meni huoneeseensa ja
polvistui muutaman pyhimyksenkuvan eteen. Senjälkeen hän käski, että
hänet jätettäisiin yksin.

Herra de Brissac lähetti kuusi palvelijaansa Louvren portille
odottamaan nuoren sulhasen paluuta ja saattamaan häntä kotiin.
Mutta kahden tunnin odotuksen jälkeen palasi yksi palvelijoista
ilmoittamaan marsalkalle, että kaikki Louvren portit olivat suljetut
Ennen viimeisen portin sulkemista oli vartiossa oleva kapteeni
sanonut:

-- On turhaa odottaa kauvemmin; ei ainoakaan ihminen tule enää tänä
yönä Louvresta ulos; kuningas on mennyt makuulle, ja kaikki ihmiset
jo nukkuvat.

Marsalkka kertoi tämän tyttärelleen. Jeanne selitti olevansa liian
levoton voidakseen mennä nukkumaan ja että hän aikoi olla valveilla
sinne asti, kunnes miehensä palaisi takaisin.



3.

Se joka avaa portin, ei aina astukaan siitä sisälle.


Se aukea paikka, jonka yhdellä puolen oli Porte Saint-Antoine ja
Brétagnen hotelli, oli verrattain laaja, mutta päivälläkin siinä
liikkui hyvin vähän ihmisiä ja iltaisin se oli vallan tyhjä, sillä
öiset kulkijat näyttivät mieluummin käyttävän Bastiljin puoleista
tietä, turvautuakseen tarpeen tullen tornivartijaan, joka saattaisi,
vaikkakaan ei mieskohtaisesti tulla avuksi, huutamalla kutsua apua
tai ainakin säikäyttää ilkivallantekijöitä. Tähän aikaan olivat
näet kadut oikeita ryövärien pesiä, ja yövartijan ammattia tuskin
tunnettiin.

Yö, jonka kuluessa tuonnempana kerrottavat tapahtumat tapahtuivat,
oli niin kylmä, pimeä ja usmainen, ettei kukaan linnoituksen
ulkopuolelta olisi voinut havaita yövartijaa, ja vaikeatapa olisi
tämänkin ollut erottaa ohikulkijoita.

Lähellä Porte Saint-Antoinea, kaupungin sisäosaan päin, oli yhdellä
puolen Saint-Paulin kirkko ja toisella puolen Tournelles'in hotelli.
Juuri tämän rakennuksen päässä, Sainte-Catherinen kadulle päin,
muodosti muuri kulmauksen. Se oli juuri se sama paikka, josta
Saint-Luc oli puhunut Bussylle.

Ei ainoatakaan lyhtyä ollut valaisemassa koko tätä vanhan Parisin
osaa.

Tänä yönä, joka oli alkanut tiukanpuoleisella pakkasella ja päättyi
kovaan lumisateeseen, ei noilla jäätyneillä kujilla kuulunut
ainoankaan kulkijan askeleita. Mutta sitävastoin olisi tottunut
silmä saattanut Tournellesin hotellin mainitussa kulmauksessa
erottaa muutamia tummia haamuja, joiden liikkeistä saattoi päättää,
että ne olivat ihmisiä, jotka liikkumalla koettivat säilyttää
ruumiinlämpöään, samalla kun väliin seisoskelivatkin ja näyttivät
odottelevan jotain seikkailua.

Torninvartija, joka pimeässä ei näitä mustia varjoja nähnyt, ei olisi
voinut kuulla heidän keskustelijaankaan, sillä niin kovin hiljaa nuo
varjot puhelivat, ja kuitenkin oli tuo keskustelu verrattain tärkeätä.

-- Kirottu Bussy oli oikeassa, -- sanoi muuan varjoista. -- Tämä
yö muistuttaa todellakin paljo sitä yötä, joka johtuu mieleeni
Varsovasta, silloinkun Henrik oli Puolan kuninkaana, ja jos tämä vain
pysyy näin kylmänä, niin saattaapa täällä tosiaankin paleltua, kuten
hän jo ennusti.

-- Hui hai, Maugiron, -- vastasi eräs toinen. -- Sinähän vaikertelet
kuin akka. Lämmin nyt ei tosin kyllä ole, mutta vedäppä kappa
silmillesi ja pistä kätesi taskuihin, niin etpä tunne vähääkään vilua.

-- Saattaapa tosiaankin, Schomberg, -- puuttui kolmas puheeseen,
-- helposti huomata, että sinä olet saksalainen; mutta mitä minuun
tulee, niin vuotavat jo huuleni verta ja viikseni ovat kankeana
kuurasta.

Käsien laita on hullummin, -- lausui neljäs; -- löisinpä vetoa, ettei
minulla sormia olekkaan, niin vähän niissä enää on tuntoa.

-- Mikset lainannut äidiltäsi puuhkaa, Quélus parka? -- jatkoi
Schomberg; -- tuo kunnon rouva olisi kyllä mielellään lainannut
sen sinulle, varsinkin jos olisit sanonut tarvitsevasi sitä
metsästäessäsi Bussya, jota hän rakastaa kuin ruttotauti.

-- Vielä vähän kärsivällisyyttä, -- virkkoi viides; -- olen varma
siitä, että te pian saatte kiroilla liian kovaa kuumuutta.

-- Kunpahan taivas sen soisi!

-- No, luulenpa, että rukouksesi kuultiin paikalla, sillä näenpä
jonkun tulevan tuolta Saint-Paulin katua pitkin.

-- Erehdys! Hän se ei voi olla.

-- Miks'ei?

-- Koska hänen piti kulkea toista tietä.

-- No, olisiko nyt kumma, jos hän olisi aavistanut väijytystä ja
senvuoksi valinnut toisen tien?

-- Sinä et tunne Bussya. Hän kulkee sitä tietä, jota on sanonut
kulkevansa, vaikka saisi tietää pirun itsensä häntä siellä
odottelevan.

-- Miten liekään, -- puuttui Quélus puheeseen, -- mutta tuolla tulee
kaksi ihmistä.

-- Totta totisesti, niinpä tuleekin, -- vakuuttelivat pari muuta.

-- Käykäämme päälle, -- virkkoi Schomberg.

-- Hei, hei! -- huusi d'Epernon. -- Älkäämme tappako ketään
kunniallista porvaria tai rehellistä rouvaa. Katsokaas, nyt ne
pysähtyvät!

Itse asiassa olivatkin nuo kaksi kulkijaa, nähtävästi epätietoisina,
pysähtyneet Saint-Paulin kadun päähän.

-- Ahaa, -- kuiskasi Quélus, -- mahtoivatkohan ne nähdä meidät?

-- Miten se olisi ollut mahdollista? Mehän tuskin näemme toisiamme.

-- Olet oikeassa. Mutta katso, nyt ne kääntyvät vasemmalle,
pysähtyvät erään talon eteen ja näyttävät etsivän jotakin.

-- Niinpä tosiaankin tekevät.

-- Näyttää siltä kuin aikoisivat ne jonnekin, -- virkkoi Schomberg.
-- Jokohan nuo ehkä pääsisivät meiltä karkuun?

-- Hm! -- virkahti Maugiron, -- ei se voi olla hän, sillä hänhän oli
aikonut tulla Saint-Antoinen etukaupunkiin, mutta nämähän sitävastoin
tulivat suoraan pitkin Saint-Paulin katua.

-- Ätsh! -- ärähti Schomberg. -- Ken tietää, vaikka se lurjus olisi
antanut väärän ilmoituksen matkansa suunnasta.

-- Niin, eipä olisi mahdotonta sekään, -- vastasi Quélus.

Tämän otaksuman johdosta hyökkäsivät suosikit kuin joukko nälkäisiä
koiria paljastetuin miekoin portin edustalla seisovia kahta miestä
vastaan.

Toinen näistä oli juuri saanut pistetyksi avaimen lukkoon ja
oli avaama isillään portin, kun hyökkääjien melu sai nuo kaksi
salaperäistä vaeltajaa kääntymään ympäri.

-- Mitä tämä merkitsee, d'Aurilly? -- kysyi toinen heistä. --
Aikovatkohan ne hyökätä meidän kimppuumme?

-- Ah, armollinen herra, -- vastasi portin avaaja, -- siltä se
tosiaankin näyttää. Ilmaisetteko itsenne vai haluatteko pysyä
tuntemattomana?

-- Asestettuja miehiä! Väijytys!

-- Varmastikin jokin kilpailija, joka on päässyt jäljillemme; sitä
jo aavistin! Nainen on liian kaunis, teidän korkeutenne, voidakseen
pysyä huomaamattomana.

-- Rientäkäämme sisälle, d'Aurilly. Piiritys kestetään paremmin
portin sisä- kuin ulkopuolella.

-- Tietysti, armollinen herra, ellei linnoituksen sisäpuolella ole
vihollisia; mutta ken tietää, ellei vaan...

Hän ei ehtinyt jatkaa puhettaan. Sillä nuolen nopeudella olivat
nuoret jalosukuiset kulkeneet sen noin sadan askeleen pituisen
välin, joka heidät rakennuksesta erotti. Quélus ja Maugiron,
jotka olivat hiipineet pitkin muurin vierustaa, syöksähtivät
portin ja sisällepyrkijäin väliin katkaistakseen näiltä kaiken
paon mahdollisuuden, samalla kun Schomberg, d'O ja d'Epernon
valmistautuivat hyökkäämään näiden kimppuun.

-- Iskekää! Iskekää! -- kirkui Quélus, noista viidestä lihavin.

Se, jota toverinsa äsken oli nimittänyt armolliseksi herraksi ja
kysynyt tältä, tahtoisiko hän pysyä tuntemattomana, kääntyi nyt
Quélukseen päin, astui askeleen tätä kohti ja, pannen ylpeästi
kätensä ristiin rinnoilleen, virkkoi kumealla ja pitkäveteisellä
äänellä:

-- Luulenpa, herra Quélus, teidän sanovan: iskekää! puhuessanne
Ranskan kuninkaallisesta prinssistä.

Quélus hätkähti hämmästyneenä takaisin. Anjoun herttua! -- huusi hän.

-- Anjoun herttua! toistivat toiset.

-- No niin, hyvät herrat, -- jatkoi Frans jyrisevällä äänellä,
aiotteko vieläkin huutaa: iskekää!

-- Armollinen herra! änkytti d'Epernon, -- se oli vaan pilaa; antakaa
meille anteeksi!

-- Teidän korkeutenne, -- virkkoi vuorostaan d'O, -- emme
voineet aavistaa tapaavamme teidän korkeuttanne tässä autiossa
kaupunginosassa.

-- Pilaa? toisti Frans, välittämättä d'On huomautuksesta. -- Onpa
teillä merkillinen tapa lasketella pilaa, herra d'Epernon. Sanokaapa
sitten, kenelle pila oli tarkoitettu, koska se kerran ei ollut
minulle.

Teidän korkeutenne, -- vastasi Schomberg arvokkaasti, -- me näimme
Saint-Luc'in lähtevän Montmorencyn hotellista ja kulkevan tännepäin,
ja se tuntui meistä niin kovin oudolta, niin että halusimme tietää,
mikä oli saattanut sulhasen hylkäämään morsiamensa.

Anteeksipyytely oli verrattain hyvin keksitty. Sillä luultavasti
saisi Anjoun herttua seuraavana päivänä tietää, ettei Saint-Luc
todellakaan ollut viettänyt Montmorencyn hotellissa yötään.

-- Herra de Saint-Luc? Pidättekö siis minua hänenä?

-- Pidimme, teidän korkeutenne, -- vastasivat kaikki nuo viisi
aatelismiestä yht'aikaa.

-- Mutta miten on mahdollista sekottaa meitä kahta toisiimme? --
kyseli nyt Anjoun herttua. -- Herra de Saint-Luchan on päätään
pitempi minua.

-- Se on totta, teidän korkeutenne, -- vastasi Quélus. -- Mutta hän
on täsmälleen yhtä pitkä kuin herra d'Ayrilly, jolla on kunnia olla
teidän korkeutenne seurassa.

-- Ja sitäpaitsi on yö jotenkin pimeä, lisäsi Maugiron.

-- Ja kaiken lopuksi jatkoi Quélus -- ei teidän korkeutenne saattane
epäilläkään, että meillä olisi teidän korkeaan persoonaanne nähden
pienintäkään ilkeyteen vivahtavaa aikomusta, ei edes siinäkään
tapauksessa, vaikkapa kysymys koskisi vaan teidän korkeutenne
huvitusten häiritsemistä.

Sill'aikaa kun Frans kuunteli näitä enemmän tai vähemmän uskottavia
vastauksia, joita nuoret aatelismiehet pelon tai hämmästyksen
valtaamina jakelivat, oli hän taitavasti askel askeleelta d'Aurillyn,
tuon luutunsoittajansa ja tavallisen yöseikkailutoverinsa, seuraamana
päässyt etenemään sivummaksi portilta ja oli nyt sellaisen välimatkan
päässä siitä, ettei sitä vallitsevan pimeän vuoksi enää voinut
erottaa toisista porteista.

-- Minun huvitusteni? -- toisti herttua, äänessään katkera sävy. --
Mikä on saattanut teidät siihen luuloon, että minä täältä haen jotain
huvitusta?

-- Ooh, teidän korkeutenne, joka tapauksessa, lienettepä tullut tänne
missä tarkoituksessa tahansa, pyydämme, että suotte meille anteeksi.

-- Hyvä. Hyvästi, hyvät herrat!

-- Teidän korkeutenne, -- lisäsi d'Epernon, -- voi olla vakuutettu
meidän vaiteliaisuudestamme ja...

Herttua, joka jo oli astunut pari askelta poispäin, kääntyi
nyt äkisti ympäri, rypisti silmäkulmiaan ja huudahti rajusti:
vaiteliaisuutta! Kuka pyytää teiltä mitään sellaista?

-- Teidän korkeutenne, -- vastasi d'Epernon, -- me luulimme, että
teidän korkeutenne näin myöhään ja mukananne uskottunne...

-- Te erehdytte. Kuulkaa nyt, mitä teidän pitää uskoa ja mitä minä
tahdon muidenkin uskovan.

Nuo viisi aatelismiestä jäivät kuuntelemaan kunnioittavasti vaieten.

-- Minä aioin mennä -- jatkoi Anjoun herttua hyvin hitaasti,
ikäänkuin tahtoen leikkaamalla saada jok'ainoan sanansa painumaan
kuulijainsa mieleen -- Manasse-juutalaisen luo, joka ennustaa
kämmenestä ja kahvista. Niinkuin tiedätte, asuu hän Tournellesin
kadulla. Aurilly havaitsi teidät teidän ohimennessänne ja piti teitä
vartiovuorollaan kiertelevinä jousimiehinä. Myöskin olemme me --
lisäsi hän jonkinlaisella hilpeydellä, mikä pelotti niitä, jotka
tämän ruhtinaan luonteen tunsivat -- oikeina yöaaveina hiiviskelleet
muurien vieruksia ja piileskelleet porttiholveissa säästyäksemme
teidän ankarilta katseiltanne.

Näin puhuessaan oli prinssi vähitellen päässyt Saint-Paulin kadulle
ja oli nyt niin lähellä Bastiljin vartiopaikkoja, että hänen
äänensä jo olisi kuultu, jos hänen kimppuunsa olisi vielä yritetty
hyökätä. Hän näet tunsi siksi hyvin veljensä juurtuneen vihan, että
hän, kuninkaan suosikkien kunnioittavista anteeksipyytelemisistä
huolimatta, edelleenkin näitä epäili.

-- Ja kun te nyt -- jatkoi prinssi -- tiedätte, mitä teidän pitää
uskoa ja, ennen kaikkea, mitä teidän tulee minulle sanoa, niin jääkää
hyvästi, hyvät herrat!

Aatelismiehet kumarsivat prinssille. Tämä vielä poistuessaankin
katsahti useamman kerran taakseen.

-- Teidän korkeutenne, -- virkkoi d'Aurilly, -- vannon, että
noilla ihmisillä on paha mielessä. Nyt on keskiyö ja, niinkuin ne
huomauttivat, me olemme autiossa kaupunginosassa. Rientäkäämme
takaisin palatsiin, teidän korkeutenne.

-- Ei, -- sanoi prinssi ja pysäytti hänet. -- Meidän on päinvastoin
käytettävä tilaisuutta hyväksemme, kun he nyt ovat menneet pois.

-- Teidän korkeutenne erehtyy, -- huomautti d'Aurilly. -- Eivät ne
suinkaan ole menneet tiehensä, vaan, kuten teidän korkeutenne itsekin
voi nähdä, ainoastaan palanneet piilopaikkaansa. Ettekö niitä näe,
armollinen herra? Ne seisovat tuolla Tournellesin hotellin kulmassa.

Frans tähysteli sinnepäin ja havaitsi d'Aurillyn olevan oikeassa. Nuo
viisi jalosukuista olivat taas asettuneet entiseen vartiopaikkaansa,
ja näyttipä jotenkin uskottavalta, että heillä oli käymässä jokin
yritys, jonka prinssin ilmestyminen oli keskeyttänyt, taikka aikoivat
he sitten vainuta prinssin ja tämän seuralaisen jälkiä tullakseen
vakuutetuiksi siitä, menivätkö nämä todellakin Manasse-juutalaisen
luo.

-- Millaisen päätöksen suvaitsee teidän korkeutenne tehdä? kysyi
d'Aurilly. -- Olen valmis tekemään, mitä teidän korkeutenne käskee.
Mutta minusta olisi tänne jääminen nyt varomatonta.

-- Tuhannen tulimaista! -- mutisi prinssi. -- Vierailusta luopuminen
on kuitenkin kiusallista.

-- Tietenkin, armollinen herra. Mutta sehän voidaan lykätä. Ja,
niinkuin minulla on ollut kunnia sanoa, talohan on vuokrattu
kokonaiseksi vuodeksi. Me tiedämme naisen asuvan ensimäisessä
kerroksessa; olemme lahjoneet hänen kamarineitonsa ja meillä on
portin avain. Tällaiset edut puolellamme käy meidän odottaminen.

-- Oletko varma siitä, että sait portin auki?

-- Olen.

-- Mutta lukitsitko sen myöskin?

-- Lukitsin, teidän korkeutenne.

Vaikka d'Aurillyn vastauksen äänensävy olikin täydellisimmän
vakuuttava, on meidän kuitenkin huomautettava, ettei hän ollutkaan
niin ihan varma siitä, oliko tosiaankin tullut portin lukinneeksi.
Hänen varma vastauksensa rauhoitti kuitenkin prinssiä.

-- Mutta minä olisin kuitenkin itse tahtonut tulla vakuutetuksi...

-- Siitäkö, mitä nuo tuolla aikovat? Ah, teidän korkeutenne!
Pelkäämättä erehtyväni voin vakuuttaa, että he ovat asettuneet
väijymään jotakin. Teidän korkeudellanne on paljo vihamiehiä. Ken
tietää, mitä kaikkea he saattavat uskaltaa?

-- Hyv'on! Menkäämme sitten, mutta vielä me kuitenkin myöhemmin
palaamme takaisin.

-- Emme ainakaan tänä yönä, armollinen herra. Älkää moittiko minun
varovaisuuttani. Minä en näe tässä mitään muuta kuin salajuonen.
Ja tämä pelko on luonnollinen, syystä että onhan minulla kunnia
seurata ensimäistä kuninkaallisen suvun prinssiä... sen saman kruunun
perillistä, jota niin monet eivät toivoisi koskaan hänen päässään
näkevänsä.

Nämä viimeiset sanat tekivät Fransiin sellaisen vaikutuksen, että hän
heti päätti lähteä pois. Kuitenkaan ei hän tehnyt sitä kiroilematta
huonoa onneaan ja kuvittelematta vielä vast'edes jonkin sopivan
tilaisuuden tullen kostavansa noille viidelle jalosukuiselle sen
kepposen, jonka he täten olivat hänelle tehneet.

-- Palataan sitten palatsiin, -- virkkoi hän. -- Siellä tapaamme
Bussyn, sillä nyt hän ainakin lienee palannut noista kirotuista
häistä. Hän lienee kuitenkin hakenut siellä jotain riitaa, mistä
johtuu, että hän ehkä jo on tappanut tai tulee tappamaan jonkin
noista sänkykamarisuosikeista. Ja se on ainoa seikka, mikä minua
hieman lohduttaa.

-- Niin, armollinen herra, -- lisäsi d'Aurilly, -- toivokaamme Bussyn
suhteen parasta. En toivo mitään sen enempää ja luotan, niinkuin
teidän korkeutennekin, Bussyyn äärettömästi.

He menivät nyt matkoihinsa.

Mutta kun he parahiksi olivat ehtineet kääntyä Jouyn kadun
kulmauksessa, niin havaitsivat nuo viisi aatelismiestä Tison'in kadun
päässä ratsastajan.

-- Nyt -- virkkoi Quélus -- on hän vihdoinkin käsissämme!

-- Mahdotonta! arveli Maugiron.

-- Miksi niin?

-- Koska tuo mies ratsastaa yksin. Mutta meistähän hän jäi
Livarot'in, d'Entragues'in ja Ribeirac'in seuraan, ja ne eivät ole
sallineet hänen ratsastaa yksin.

-- Mutta hän se on kuitenkin, -- huomautti d'Epernon. -- Etkö kuule
hänen äänekästä hymähtelyään tai tunne hänen karskia ryhtiään? Hän on
todellakin yksin.

-- Siinä tapauksessa -- virkkoi d'O -- piilee siinä jokin salajuoni.

-- Salajuoni tahi ei, -- vastasi Schomberg, -- niin on se kuitenkin
hän, ja siispä aseisiin, aseisiin!

Se oli tosiaankin Bussy. Hän ratsasti vallan huolettomana pitkin
Saint-Antoinen katua. Niinkuin muistamme, oli Saint-Luc häntä
varottanut, mutta niistä epäluuloista huolimatta, joita tuo
Saint-Luc'in puhe oli hänessä herättänyt, oli hän, ystäväinsä
itsepintaisista rukouksista välittämättä, eronnut heistä Montmorencyn
hotellin portilla.

Teko oli juuri niitä uhkarohkeita temppuja, joita tuo urhoollinen
översti rakasti.

Sitäpaitsi oli Bussy ajatellut, että Saint-Luc, joka ei lukeutunut
hänen ystäviinsä ja jonka osanottavaisuus aiheutui vain oikeastaan
hänen kiusallisesta asemastaan, että Saint-Luc, sanomme, oli
kehottanut häntä näihin varovaisuustoimenpiteisiin saattaakseen
hänet vihamiestensä silmissä naurettavaksi, jos jotkut todellakin
olisivat asettuneet häntä väijymään. Ja Bussy pelkäsi naurunalaiseksi
joutumista paljo enemmän kuin vaaraa. Hän oli vihamiestensäkin
kesken tunnettu urhoollisuudesta, mikä joskus saattoi johtaa mitä
uhkarohkeimpiin yrityksiin vain tuon yleisen arvonannon säilyttämisen
tarkoituksessa. Oikean muinaisajan sankarin tavoin oli hän siis
eronnut kolmesta urhoollisesta toveristaan, jotka olisivat halunneet
tulla hänen mukanaan. Yksinään, ilman muita aseita kuin miekkansa
ja tikarinsa, suuntasi hän kulkuaan sitä taloa kohti, missä häntä,
päinvastoin kuin mitä olisi voinut luulla, ei odottanut rakastajatar,
vaan kirje, jonka Navarran kuningatar hänelle heidän ystävyytensä
muistoksi aina kerran kuukaudessa lähetti, ja jonka tuo urhoollinen
ylimys, kuningatar Margot'ille antamansa lupauksen mukaisesti, itse
persoonallisesti yön aikaan kävi kirjeentuojalta noutamassa.

Hän oli minkään häiritsemättä päässyt Sainte-Catherinen kadulle,
kun hänen valpas ja harjaantunut katseensa havaitsi pimeässäkin ne
ihmisolennot, joita Anjoun herttua ei heti ollut älynnyt.

Bussy laski noitten tummien haamujen lukua.

-- Kolme, neljä, viisi, -- virkkoi hän, paitsi palvelijoita, jotka
ovat kätkeytyneet johonkin toiseen lymypaikkaan ja syöksyvät esiin
herrainsa huudon kuultuaan. Ne näyttävät pitävän minua arvossa.
Mutta tuleepa tästä joka tapauksessa tiukka työ yhden ainoan miehen
osaksi. Kunnon Saint-Luc ei siis minua pettänytkään, ja vaikkapa hän
nyt olisikin ensimäisenä ojentamassa miekkansa minua vastaan, niin
sanoisinpa kuitenkin: kiitos varotuksesta, toveri!

Näin ajatellen hän ratsasti eteenpäin ja tunnusteli, pääsikö oikea
käsivarsi vapaasti liikkumaan kapan alla, jonka hän aivan huomaamatta
oli aukaissut.

Ja juuri tällöin kuului Schombergin huuto: aseisiin! Ja nuo viisi
ylimystä syöksähtivät yht'aikaa esille.

-- Vai niin, hyvät herrat, -- lausui Bussy lujasti, mutta
rauhallisella äänellä. -- Bussyparka siis onkin se villisika, joka
oli kaadettava? Kuulkaapas, hyvät herrat, villisika tulee kyllä
raapimaan eräitä naarmuja muutamien teikäläisten nahkaan. Te tiedätte
minun pitävän lupaukseni.

-- Se on kyllä mahdollista, vastasi Schomberg, -- mutta se ei estä
sitä, herra Bussy d'Amboise, että te olette epäkohtelias hölmö,
koskapa ette älyä astua alas hevosenne selästä puhutellessanne meitä,
jotka seisomme.

Samassa tunsi Bussy hevosensa horjahtavan, sillä Schomberg oli
harvinaisen taidokkaasti, josta taidostaan hän jo oli näyttänyt monta
esimerkkiä, heittänyt jonkinlaisen metsästysveitsensä hevosen toiseen
takajalkaan.

Eläin vaipui vavisten maahan.

Valmiina kaikkeen oli Bussy silmänräpäyksessä hypännyt alas satulasta
ja heilutti nyt paljastettua miekkaansa.

-- Haa, konna! Se oli minun lempihevoseni, -- huusi hän. -- Sen saat
kalliisti maksaa!

Ja kun Schomberg, rohkeutensa innostamana, ei ollut oikein laskenut
itsensä ja Bussyn miekan välistä matkaa, ojentuikin äkkiä Bussyn
käsivarsi, ja hänen miekkansa tunkeutui syvälle Schombergin reiteen.

Schomberg päästi huudon.

-- No, -- virkkoi Bussy, -- enkö minä pidä sanaani? Nyt on jo yksi
saanut nahkansa naarmuihin. Sinun olisi, hölmö, pitänyt iskeä Bussyn
ranteeseen eikä hevosen polveen.

Ja tuossa tuokiossa oli Bussy suunnannut pitkän miekkansa kärjen
noiden neljän muun kasvoja ja rintaa kohti, ja, halveksien avun
huutamista, kääri nyt kappansa vasemman käsivartensa ympärille
jonkinlaiseksi kilveksi sekä vetäytyi takaperin päästäkseen muurin
viereen, jota vastaan hän saattoi nojata, tulematta ahdistetuksi
selkäpuolelta. Kaiken tämän tapahtuessa antoi hän kymmenen iskua
minuutissa ja tunsi tällöin useinkin pehmeätä suhahdusta, joka
merkitsi sitä, että miekka oli sattunut vihollisen ruumiiseen.
Silmänräpäykseksi hänen jalkansa liukahti ja hän tuli tahtomattaan
katsoneeksi maahan päin. Tätä hetkeä käytti Quélus hyväkseen
antaakseen hänelle iskun sivulta.

Haavotettu! huusi Quélus.

-- Kyllä, takkiin, -- vastasi Bussy, joka ei halunnut tunnustaa asiaa
oikeata laitaa.

Senjälkeen hän syöksähti Quélusta kohti ja mitteli niin taitavasti
miekkaansa tämän kanssa, että tuon nuoren miehen ase lensi hänestä
kymmenen askeleen päähän. Mutta Bussy ei ehtinyt täydentää tuota
voittoaan, sillä siinä samassa ahdistivat häntä d'O, d'Epernon ja
Maugiron raivokkaina. Schomberg oli nyt saanut haavansa sidotuksi ja
Quélus oli hakenut miekkansa. Bussy huomasi niin ollen, että hänet
joka puolelta piiritettäisiin, ellei hän silmänräpäyksessä pääsisi
muurin viereen.

Hän hypähti taaksepäin ja pääsi siten kolmen askeleen päähän
vihollisistaan. Mutta taaskin oli pian neljä miekkaa hänen
kimpussaan. Se oli jo kuitenkin myöhäistä, sillä tehtyään vielä
yhden harppauksen taaksepäin oli hän muurin luona ja pääsi tukemaan
sitä vasten. Siinä seisoi hän nyt, väkevänä kuin Akilles, hymyillen
vain niille lukemattomille miekaniskuille, joita hänen päänsä ympäri
suhisi. Mutta äkkiä tunsi hän kylmän hien kohoovan otsalleen ja hänen
silmissään musteni. Hän oli unohtanut haavansa, ja nämä pyörtymisen
merkit muistuttivat häntä siitä.

-- Ahaa! sinä siis vihdoinkin antaudut! -- huusi Quélus ja iski yhä
hurjemmin.

Päätä itse, onko asia niin, -- vastasi Bussy.

Näin sanoessaan antoi hän Quélus'elle miekanlappeellaan niin
voimakkaan iskun ohimoon, että tämä tupertui takaperin.

Hurjana raivosta päästi Bussy nyt kauhean huudon ja hyökkäsi
eteenpäin. D'O ja d'Epernon väistyivät tieltä, Maugiron oli nostanut
Quélus'en ylös ja piteli häntä käsiensä varassa. Bussy taittoi
jalallaan tämän miekan, haavotti taitavalla pistolla d'Epernon'ia
käsivarteen, ja silmänräpäyksen ajan hän oli voittajana. Mutta Quélus
tuli taas pian tuntoihinsa, Schomberg, vaikka olikin haavottunut,
alotti taistelun uudelleen, neljä miekkaa välähteli taaskin Bussyn
pään päällä, jo toisen kerran luuli hän olevansa hukassa. Hän
vetäytyi askel askeleelta takaisin päästäkseen jälleen muuriin
kiinni. Hän tunsi selvästi, että voimansa olivat lopussa. Miekka
ei enää osunut siihen suuntaan, johon epäselvä ajatus sen oli
tarkoittanut, vasemmalla kädellään tavotteli hän muuria, kosketti
sitä, ja kivien kylmyys häntä hieman virkisti. Mutta hänen suureksi
ihmeekseen antoikin tämä muuri perään. Siinä olikin puolittain
aukinainen portti. Silloin heräsi Bussyssa jälleen toivo; hän kokosi
kaikki voimansa tätä ratkaisevaa silmänräpäystä varten. Vielä
neljännesminuutin ajan olivat hänen hyökkäyksensä niin tiheitä, että
hän sai torjutuiksi kaikki miekat luotaan tai että vihollisensa
olivat pakoitetut laskemaan ne alas. Äkkiä vetäytyi hän portista
sisään ja, päästyään onnellisesti sisäpuolelle, painalti porttia niin
voimakkaasti, että se jysähtäen paukahti lukkoon.

Nyt oli taistelu päättynyt ja Bussy oli vaarasta vapaa; hän oli
voittaja, sillä hän oli pelastunut.

Ilostajuopunein silmin katseli hän porttiluukun tiheän ristikon läpi
vihollistensa kalpeita kasvoja. Hän kuuli mielettömiä miekaniskuja
turhaan suunnattavan tukevaa tammiporttia vastaan, kuuli huutoja
ja kirouksia. Vihdoin hänestä tuntui siltä kuin maa ja muuri hänen
jalkainsa alla horjuisivat. Hän astui muutamia askeleita eteenpäin ja
oli tullut pihamaalle. Siellä hän vaipui uupuneena muutamalle rapulle.

Senjälkeen hän ei enää tiennyt mitä tapahtui: hänestä tuntui kuin
olisi hän astunut alas haudan hiljaisuuteen ja yöhön.



4.

Unta on joskus hyvin vaikea erottaa todellisuudesta.


Ennenkuin Bussy oli mennyt tainnoksiin, oli hänessä ollut vielä
sen verran tolkkua, että oli pistänyt nenäliinansa haavan kohdalle
vaatteiden alle ja tiukentanut miekanhihnaa siltä kohdalta, mikä niin
ollen muodosti jonkinlaisen siteen haavaan, josta jo oli vuotanut
niin paljo verta, että hän pyörtyi.

Mutta olkoonpa nyt niin, että elinvoimat hänen aivoissaan vielä
tuon näennäisen tajuttomuudenkin aikana toimivat, taikka että tämä
taintumustila oli lakannut ja sen sijaan tullut kuume, jonka jälkeen
hän uudelleen vaipui tainnoksiin, tuo kaikki oli yhdentekevää siihen
nähden, mitä Bussy näki tai luuli näkevänsä ollessaan tuossa unen tai
todellisuuden tilassa.

Hän oli nyt huoneessa, jonka huonekalut olivat veistokuvilla
koristetut, jonka seinäpaperit olivat täynnänsä mytologisia kuvioita
ja jossa oli maalattu katto. Siellä oli kaksi akkunaa, ja niiden
väliin oli asetettu nuoruutta ja kauneutta säteilevän naisen kuva.
Bussysta tuntui siltä kuin kuvan kehyksenä olisi vaan jonkinlainen
ovenpielus. Maaten pitkänään ja liikkumattomana sängyssä ja kuin
jonkin yliluonnollisen voiman kahlehtimana katsella tuijotteli Bussy
noita kuvioita Oliko hän nähnyt ne ennen, vai näkikö hän ne nyt ensi
kerran? Tähän kysymykseen hän ei voinut antaa itselleen vastausta,
sillä siksi oli hänen päänsä aivan liian epäselvä.

Mutta yht'äkkiä astui naisenkuva ulos kehyksestään, ja ihastuttava
olento, valkoiseen villapukuun pettuna, hiukset hulmuavina läheni
häntä. Tämä nainen oli niin ihmeellisen kaunis, että Bussy teki rajun
liikkeen heittäytyäkseen hänen jalkoihinsa. Mutta hän tunsi olevansa
sidottuna sänkyyn samallaisilla siteillä kuin ruumis on kahlittu
hautaansa.

Tuo tunne sai hänen tarkastelemaan sänkyä, jossa makasi. Se
näytti olevan hienotekoinen sänky Frans I:sen ajoilta valkoisine,
damastikankaasta tehtyine verhoineen.

Seinille piirretyt kuviot eivät enää kiinnittäneet Bussyn huomiota.
Muotokuva oli nyt hänelle kaikki kaikessa, ja hän koetti kiinnittää
katsettaan siihen tyhjään sijaan, minkä oli täytynyt jäädä kehyksen
sisäpuolelle: mutta sen kehyksen edessä leijaili kuin pilvi, eikä hän
päässyt siitä selville. Hänen katseensa kohdistui uudelleen tuohon
salaperäiseen olentoon, ja Bussy alkoi kohteliaasti häntä puhutella.

Mutta yht'äkkiä nainen hävisi, ja tumma ruumis asettautui Bussyn ja
naisen väliin.

Bussy tästä kovin harmistui ja kävi niin kiukkuiseksi tuota vierasta
kohtaan, että hän, jos vaan olisi kyennyt liikkumaan, ihan varmasti
olisi käynyt hänen kimppuunsa. Hän jo todella sitä yrittikin, mutta
se oli hänelle mahdotonta.

Samassa kuuli hän vastatulleen lausuvan:

-- No, viimeinkin siis olen saapunut perille!

Olette, hyvä herra, ja nyt voitte ottaa siteen kasvoiltanne, vastasi
niin suloinen ääni, että Bussyn kaikki sydänhermot siitä vavahtelivat.

Bussy teki liikkeen nähdäkseen, oliko tuo suloääninen nainen sama,
jota muotokuva esitti. Mutta hänen yrityksensä olivat tuloksettomia.
Hän ei nähnyt mitään muuta kuin nuoren, miellyttävän miehen, joka
otti siteen silmiltään ja jäi oudoksuen katselemaan ympärilleen.

-- Hiikkariin tuo mies! ajatteli Bussy.

Hän koetti saada puetuksi tuon ajatuksensa sanoiksi tai teoksi; mutta
niin toinen kuin toinenkin oli vallan mahdotonta.

Ah, nyt minä ymmärrän, -- virkkoi nuori mies ja lähestyi sänkyä, --
Te olette haavottunut, hyvä herra, eikö niin? Sallikaa minun katsoa;
me koetamme teitä lääkitä.

Bussy tahtoi vastata, mutta ei kyennyt. Hänen silmiään verhosi kuin
lasimainen kalvo ja hänen sormenpäissään pisteli kuin tuhansin
neuloin.

-- Onko haava kuolettava? -- kysyi taas se suloinen ääni, mutta
samalla niin osaaottavaisen surumielisenä, että se sai kyynelet
kihoamaan Bussyn silmiin.

-- Sitä en vielä tiedä, mutta olen sen pian teille sanova, -- vastasi
nuori mies. -- Tajutonna hän kuitenkin on.

Vain tämän saattoi Bussy vielä käsittää: hän tunsi vielä kerran
kuulevansa kuin jotain poistuvain hameitten kahinaa. Sitten hänestä
tuntui siltä kuin valettaisiin kuumaa rautaa hänen kylkeensä, mutta
senjälkeen hän kokonaan menetti tajuntansa.

Kun hän tästä horrostilastaan heräsi, tunsi hän kylmän tuulen
hivelevän kasvojaan, ja karkeita ääniä osui hänen korviinsa. Hän
avasi silmänsä nähdäkseen, riitelivätkö ehkä nuo seinälle maalatut
kuviot keskenään, ja hän koetti tarkastella, vieläkö muotokuva oli
paikoillaan. Mutta hän ei nähnyt seiniä eikä kattoa eikä kuvaa;
kaikki olivat kadonneet. Hänen oikealla puolellaan seisoi harmaisiin
vaatteisiin puettu mies, valkea, verentahraama esiliina edessään,
mikä oli kääritty paremmin toiselle puolelle; vasemmalla puolellaan
näkyi muuan augustinolaismunkki, joka koetteli kädellään hänen
päätään. Etupuolella seisoi jokin vanha nainen ja kuului mutisevan
eräitä rukouksia.

Bussyn harhaileva katse kiintyi pian erääseen suunnattomaan
kivimöhkäleeseen, joka näkyi vähän tuonnempana hänen edessään, ja
hän tarkasteli sitä hyvin huomaavaisesti saadakseen selville, mikä
se oli. Hän tunsi silloin Templen harjoineen, ja sen yläpuolelta
kirkkaan talvisen taivaan, jota nouseva aurinko kultaili.

Bussy havaitsi makaavansa ihan yksinkertaisesti kadulla tai oikeammin
sanoen Temppelitornin vallihaudan vierustalla.

-- Kiitoksia, paljo kiitoksia, hyvät ihmiset, -- virkkoi hän, --
vaivastanne tuodessanne minut tänne. Minä tarvitsin ilmaa, mutta
olisihan sitä voitu hankkia minulle avaamalla akkuna, ja minä olisin
maannut paremmin damastisängyssä kuin täällä kadulla. Mutta hyvä
näinkin. Jollette vielä ole saaneet maksua, niin löydätte minun
taskustani joukon kolmattakymmentä kultapalaa; ottakaa ne, hyvät
ystävät, ja jakakaa keskenänne.

-- Herra, -- sanoi lahtari, -- emme me ole kantaneet teitä tänne.
Te olitte jo täällä ennen meidän tuloamme, ja me havaitsimme teidät
kulkiessamme tästä ohi päivän koittaessa.

-- No, entäs nuori tohtori? -- kysyi Bussy. -- Oliko hänkin täällä?

Ympärilläolevat katsahtivat kummastuneina toisiinsa.

-- Hän hourii vielä, -- virkkoi augustinolaismunkki päätään
pudistellen; sitten hän sanoi Bussylle: -- luulen tekeväsi parhaiten,
jos tunnustat syntisi, poikani.

Bussy tuijotti munkkiin.

-- Täällä ei ole mitään lääkäriä, nuori miesparka, -- virkahti eukko.
-- Te olitte aivan yksin ja hyljättynä. Tuolla lumessa voitte nähdä
äskeisen makuusijanne.

Bussy tunsi kylkeänsä pakottavan, muisti saaneensa miekanpiston,
vei kätensä sisälleen ja huomasi nenäliinan olevan haavan päällä,
miekanhihnan kiinnipitämänä.

-- Onpa tämä merkillistä! huudahti hän.

Ympärilläseisojat noudattivat nyt saamaansa lupaa ja jakaen rahoja
keskenään valittivat kovalla äänellä haavotetun surkeutta.

-- Kas niin, -- virkkoi Bussy huomattuaan rahat jaetuiksi, -- nyt on
kaikki hyvin, hyvät ystävät. Viekää nyt minut takaisin palatsiin.

-- Sen me kyllä teemme, nuori miesrukka, teurastaja on vahva, ja
sitäpaitsi on hänellä hevonen, jota voitte käyttää.

-- Niin onkin, -- selitti teurastaja. -- Sekä minä että hevoseni
olemme käytettävissänne, jalo herra.

-- Hyvä on, poikani, -- virkkoi munkki. -- Sill'aikaa kun lahtari
noutaa hevostaan, voitte saada rippinne.

-- Taivaan kautta! -- huudahti Bussy ja nousi ylös. -- Toivonpa,
ettei minun tilani ole niinkään vaarallinen. Järjestäkää siis, isä,
asiat niin, että voitte ripittää jotain sellaista, jolla on kiiruumpi
kuin minulla. Minulla on vilu ja minä tahdon mahdollisimman pian
päästä palatsiin lämmittelemään.

-- Mikä sitten on palatsinne nimi?

-- Bussyn hotelli.

-- Mitä sanotte! -- huudahtivat kaikki muut. -- Bussyn hotelli.

-- Niin, minkävuoksi se on teistä niin kummallista.

-- Te kuulutte siis Bussyn väkeen?

-- Olen Bussy itse.

-- Bussy! -- huusivat kaikki. -- Jalo Bussy, urhoollinen Bussy,
kuninkaallisten suosikkien kauhistus! Eläköön Bussy!

Näin sanoen nostivat he tuon nuoren miehen käsivarsilleen ja
kantoivat hänet voittokulussa palatsiin, mutta munkki meni tiehensä
ja, laskien rahaosuuttaan, mutisi:

-- Jos mies kerran on tuo kirottu Bussy, niin ei minua lainkaan
ihmetytä, ettei hän halunnut rippiä.

Palatsiinsa saavuttuaan kutsutti Bussy luokseen lääkärinsä, joka ei
pitänyt haavaa vaarallisena.

-- Sanokaa minulle, -- kysyi Bussy, -- onko tämä haava jo ollut
sidottuna?

-- Sitä en todellakaan voi sanoa, -- vastasi tohtori.

-- Ja sanokaa minulle, -- jatkoi Bussy, -- onko haava niin
vaikealaatuinen, että se olisi saattanut minut hourailemaan?

-- Epäilemättä.

-- Tuhannen vietävä! -- huudahti Bussy. -- Silloinhan olisivat kai
nuo koreat seinät, komea sänky, muotokuva ja ihastuttava nainen
samoinkuin tohtorikin, joka oli sokkosilla ja jolle minä olin
huutamaisillani: varokaa, polttaa, polttaa! -- silloinhan olisi
kaikki tämä ollut vaan hourailua, eikä mikään muu totta, paitsi se,
että minä taistelin kuninkaan suosikkien kanssa. Mutta missäs me
tappelimmekaan? Ahaa, jopa muistan, se tapahtui lähellä Bastiljia.
Minä nojasin muuria vastaan, ja muurissa oli portti, joka aukeni
oikeaan aikaan. Suurella vaivalla sain sen paiskatuksi lukkoon
ja sitten tulin pitkään käytävään; mutta sitten en muista enää
mitään, ennenkuin tulin tuntoihini. Mutta tulinkohan minä tosiaankin
tuntoihini, vai onko tuo kaikki ollutkin unta? Mutta toden totta,
hevoseni lienee kai löydetty kuolleena paikalta. Tohtori, olkaa hyvä
ja huutakaa joku palvelijani tänne.

Tohtori huusi palvelijan sisälle.

Bussy sai nyt tietää, että hevonen vertavuotavana ja haavotettuna
oli laahautunut palatsin portille, missä se päivän sarastaessa oli
tavattu hirnumassa. Talossa oli heti syntynyt hälinä. Bussyn kaikki
uskolliset palvelijat olivat rientäneet häntä etsimään, ja monet
niistä olivat vieläkin sillä tiellään.

Siis vain muotokuva on unta, -- virkkoi Bussy, -- ja senhän tietysti
täytyikin sitä olla: sillä kuinka olisi mahdollista, että kuva astuu
ulos kehyksestään puhuttelemaan lääkäriä, jonka silmien edessä on
side? Minä olen narri voidessani ajatella mitään tuollaista. Ja
kuitenkin kaikitenkin oli muotokuva niin kovin miellyttävä!

Bussy koetti nyt mielessään muistella, miltä tuo kuva oli näyttänyt,
ja sitä muistellessaan hän tunsi ruumiissaan suloista puistatusta,
kuin jonkinlaista horkkaa, jonka rakkaus synnyttää ja joka samalla
kertaa sekä lämmittää että jäädyttää sydäntä.

-- Ja kaikkea tuota minä olisin uneksinut! -- huudahti hän, tohtorin
sitoessa hänen haavaansa. -- Kautta Jumalan! Se on mahdotonta.
Sellaista unta ei voida nähdä!

Hän alkoi jo ainakin sadatta kertaa toistaa mielessään: Minä olin
tanssiaisissa, Saint-Luc varotti minua Bastiljin seuduista, olin
Antraguet'in, Livarot'in ja Ribeirac'in seurassa, mutta erosin heistä
ja läksin rannalle päin. Tournellesin hotellin luona sain minä
roistot näkyviini; ne hyökkäsivät päälleni ja haavoittivat hevoseni.
Me tappelimme urhoollisesti, minä jouduin pitkään käytävään, tunsin
voivani pahoin, ja sitten... Ah! siinä minä nyt taaskin olen; tuo
_sitten_ tappaa minut. Se on kuumetta, hourailua, unta, tuo _sitten_.

-- Ja sitten, -- lisäsi hän huoaten, -- löysin itseni Temppelitornin
vallihaudan luota, missä muuan augustinolaismunkki halusi minua
ripittää. Mutta minä kyllä vielä otan asiasta selon, jatkoi hän
hetken vaitioltuaan. -- Sanokaapas minulle, tohtori, tarvitseeko
minun pysytellä neljäätoista päivää sisällä tämän naarmun tähden,
niinkuin minun piti olla viime kerralla?

-- Riippuu asianhaaroista. Voitteko kävellä ja liikutella itseänne?

-- Voinpa niinkin, -- vastasi Bussy. -- Tuntuu aivan siltä kuin
minulla olisi elohopeata säärissäni.

-- Kävelkääpä kerran huoneen ympäri, jotta saan nähdä.

Bussy hyppäsi ylös sängystään ja osotti puheensa todeksi kävelemällä
nopeasti huoneen ympäri.

-- Siitä tulee pian hyvä, -- virkkoi tohtori, -- kunhan ette vain
nouse hevosen selkään ratsastamaan kymmentä peninkulmaa ensimäisenä
päivänä.

-- No, sepä vasta oli kunnon puhetta, tohtori! -- huudahti Bussy.
-- Kuitenkin olen nähnyt toisenkin lääkärin tänä yönä. Hänen
kasvonpiirteensä ovat niin kiintyneet muistiini, että jos hänet vielä
kerran tapaan, tunnen hänet paikalla, sen voin vastata.

-- Jalo herra, -- sanoi tohtori, -- häntä ei maksa vaivaa etsiä;
miekanpistosta johtuu aina hieman kuumetta, se pitäisi teidän
paraiten tietää, teidän, joka niin monta kertaa olette saanut niitä
tuntea.

-- Ah! -- huudahti Bussy, saaden äkkiä päähänsä erään ajatuksen,
sillä hän ei mitenkään voinut olla ajattelematta tuota salaperäistä
yötä. -- Olisikohan uneni ehkä alkanutkin jo portin ulko- eikä
sisäpuolella? Kenties ei ole olemassakaan mitään kivitettyä käytävää
enemmän kuin mitään damastisänkyäkään tai muotokuvaa? Ehkäpä ne
lurjukset luulivat minun kuolleen ja kantoivat Temppelitornin luo?
Siinä tapauksessa on varmaa, että kaikki muu on unennäköä. Suuri
Jumala! Jos on totta, että minun on kiittäminen heitä tästä unestani,
joka saa kaiken vereni kuohumaan, niin vannonpa tuhoavani heidät
viimeiseen mieheen.

-- Jalo herra, -- sanoi tohtori, -- jos haluatte tulla pian
terveeksi, niin ette saa olla noin raju.

-- Lukuunottamatta Saint-Luc'ia, -- jatkoi Bussy kuuntelematta
tohtorin sanoja. Mitä häneen tulee, on kysymys aivan toinen; hän
on käyttäytynyt minua kohtaan kuin ystävä. Minä teen ensimäisen
tervehdyskäyntini hänen luonaan.

-- Mutta ette ennen kello viittä iltapäivällä, -- huomautti tohtori.

-- Olkoon menneeksi, -- vastasi Bussy. -- Mutta minä vakuutan teille,
etten tule sairaaksi siitä, jos menenkin ulos ihmisiä tapaamaan,
mutta pikemminkin siitä, että pysyn täällä hiljaa yhdessä kohdin ja
istun yksinäni.

-- Se saattaa kyllä olla mahdollista, -- myönnytti tohtori. Te
olette joka suhteessa merkillinen potilas. Tehkää niinkuin haluatte,
armollinen herra: minä määrään teille vain yhden seikan, ja se on,
ettette hanki itseenne uutta miekanpistosta, ennenkuin tämä entinen
on parantunut.

Bussy lupasi noudattaa tohtorin määräystä niin hyvin kuin taisi, ja
annettuaan pukea itsensä noudatti hän kantotuolinsa esiin ja käski
viedä itsensä Montmorencyn hotelliin.



5.

Vastanaineet.


Ludvig clermontilaista, joka tavallisemmin tunnettiin Amboisen
Bussyn nimellä, pidettiin kuudennentoista vuosisadan suurimpina
sotapäällikköinä, vaikkapa hän kuolikin jo parahiksi kolmenkymmenen
vuoden vanhana. Hän oli kaunis mies ja oikea ylimys. Kuninkaat
ja ruhtinaat tavottelivat hänen ystävyyttään, ja kuningattaret
suvaitsivat jaella hänelle mitä herttaisimpia hymyilyjään. Bussy oli
La Molen jälkeen tullut Navarran Margaretan suosituksi, ja tuo kelpo
kuningatar, joka tuon entisen suosikkinsa kuoleman jälkeen kaipasi
lohdutusta, oli kauniin Bussyn vuoksi tullut tehneeksi niin monta
tyhmyyttä, että hänen puolisonsakin, Henrik, siitä harmistui, Henrik,
joka ei muuten tuollaisista juuri paljoa perustellut, -- tyhmyyksiä,
joita hänen lankonsa Frans, Anjoun herttua, ei koskaan olisi
antanut hänelle anteeksi, ellei tuo rakkaus olisi tehnyt Bussysta
hänen puoluelaistaan. Tälläkin kertaa uhrasi herttua kaikkensa sen
levottoman kunnianhimonsa vuoksi, joka koko elämänsä ajan tuotti
hänelle niin paljo kärsimyksiä.

Mutta kaiken tämän aikana ei Bussy ollut, kuten ennenkään, tuntenut
vähintäkään pelkoa, ei edes tähän asti tiennyt, mitä rakkaus oli.

Henrik III oli tarjonnut Bussylle ystävyyttään, mutta Bussy oli siitä
kieltäytynyt lausumalla, että kuninkaitten ystävät olivat samalla
niiden renkejä ja väliin vielä pahempaakin sekä ettei sellainen
tarjous hänelle kelvannut. Henrik III:nnen oli täytynyt niellä
tämä loukkaus, mikä muuttui yhäkin loukkaavammaksi sen kautta että
Bussy otti Fransin herrakseen. Frans oli, kuten sanottu, Bussyn
herra, ei kuitenkaan samalla tavalla kuin häkinvartija on leijonan:
hän palvelee ja ruokkii sitä, ettei se repisi häntä kappaleiksi.
Sellainen oli tämä Bussy, jota Frans aina työnti edellään. Bussy sen
kyllä tiesi, mutta se sopi juuri hänen suunnitelmiinsa.

Hänen ajatuskantansa muistutti Rohanin perheen mielilausetta:
kuningas en voi olla, ruhtinaana oloa ylenkatson, olen Rohan. Bussy
ajatteli: Ranskan kuningasta minusta ei tule, mutta Anjoun herttuasta
se voi tulla, ja silloin tulee minusta _hänen_ kuninkaansa.

-- Onko herra de Saint-Luc kotona? kysyi Bussy palatsiin saavuttuaan.

-- Ei, armollinen herra, -- vastasi portinvartija.

-- Mistä minä sitten saan hänet käsiini?

-- Minä en tiedä, -- vastasi vanha palvelija. -- Me olemme kaikki
hyvin levottomia, sillä herra de Saint-Luc ei eilisillasta alkaen ole
ollut kotona.

-- Mitä sanotte? -- huudahti Bussy epäillen.

-- Asia on siten kuin minulla on ollut kunnia sanoa, armollinen herra.

-- Onko sitten rouva de Saint-Luc kotona?

-- On.

-- Menkää sanomaan hänelle, että olisin iloinen, jos saisin tulla
häntä tervehtimään.?

Viiden minuutin kuluttua palasi portinvartija ilmoittamaan, että
rouva de Saint-Luc odotti häntä.

Bussy meni rappuja ylös. Jeanne otti hänet vastaan isossa
salissa. Hän oli hyvin kalpea, hänen silmänsä olivat punaiset
nukkumattomuudesta ja hänen kasvoiltaan saattoi havaita kyynelten
jälkiä.

-- Olkaa tervetullut, herra de Bussy, huolimatta siitä pelosta, jota
teidän läsnäolonne minussa herättää, -- lausui tuo nuori nainen.

-- Mitä te tarkoitatte, hyvä rouva? -- kysyi Bussy. -- Kuinka saattaa
minun läsnäoloni herättää teissä pelkoa.

-- Ah! onhan teidän ja Saint-Luc'in kesken viime yönä tapahtunut
kaksintaistelu. Myöntäkää se!

Minun ja herra de Saint-Luc'in kesken? -- huudahti Bussy
hämmästyneenä.

-- Niin. Hänhän lähetti minut pois saadakseen puhutella teitä hieman
kahdenkesken. Te olette Anjoun herttuan palveluksessa, ja Saint-Luc
on kuninkaan. Teillä on varmastikin ollut jokin riita keskenänne,
herra de Bussy. Minä rukoilen teitä; sanokaa minulle totuus. Tehän
näette minun levottomuuteni. Saint-Luc tosin läksi kuninkaan
seurassa, mutta tehän olette voineet sopia kohtauksestanne jossain
muualla. Oi, minä vannotan teitä, sanokaa, mitä Saint-Luc'ille on
tapahtunut!

-- Hyvä rouva, -- vastasi Bussy. -- Se mitä minulle sanotte, on
tosiaankin kummallista. Odotin teidän kysyvän kuinka on minun haavani
laita, ja nyt olisikin minun päinvastoin tehtävä selkoa toisesta
henkilöstä.

-- Ah! Onko Saint-Luc todellakin teitä haavoittanut? Te olette
taistellut hänen kanssaan! -- huudahti Jeanne. Olinhan sittenkin
oikeassa.

-- Ettepä niinkään, hyvä rouva. Saint-Luc'illa ja minulla ei ole
ollut pienintäkään käsikähmää, eikä hän, Jumalan kiitos, ole minua
haavottanut. Päinvastoin on hän tehnyt kaiken voitavansa saadakseen
sen estetyksi. Hän kai jo on puhunut teille siitä ystävyydestä, mikä
nyttemmin meidän välillämme vallitsee?

Hänkö? Kuinka hän olisi voinut siitä minulle puhua, kun minä en ole
saanut häntä nähdäkään?

-- Ettekö ole häntä nähnyt?

-- Ah, en! En lainkaan.

-- Mutta missä ihmeessä hän sitten mahtaa olla?

-- Sitäpä juuri aioin itsekin kysyä teiltä, -- huokasi Jeanne.

-- Mutta kertokaahan toki, hyvä rouva, mitä kaikkea on tapahtunut,
-- lausui nyt Bussy, arvaten asiain oikean laidan. -- Tämähän on
naurettavaa.

Rouvaparka katsahti Bussyyn hämmästyksissään.

-- Ei, ei, se on hyvin ikävää, tarkoitin sanoa, -- jatkoi Bussy
äkisti. -- Minun haavastani on vuotanut niin paljo verta, ettei pääni
ole vallan selvä. Kertokaa nyt, taivaan tähden, tämä surkea juttu.

Jeanne kertoi nyt kaiken mitä tiesi, nimittäin että kuningas oli
käskenyt Saint-Luc'in seuraamaan itseään, että Louvren portit oli
sulettu ja että vartija oli lähettänyt pois herra de Brissac'in
palvelijat.

Hyvä! -- virkkoi Bussy. -- Nyt ymmärrän kaiken: hänen majesteettinsa
on vienyt Saint-Luc'in kanssaan Louvreen, ja sinne päästyään ei
Saint-Luc ole saanut lähteä sieltä pois.

-- Miksikä ei? -- kysyi Jeanne.

-- Ooh, hyvä rouva, -- vastasi Bussy neuvottomana, -- ettehän toki
vaadi minun ilmaisemaan valtiosalaisuuksia?

-- Mutta -- jatkoi nuori rouva selittelyjään -- sekä minä että
isäni olemme käyneet Louvressa, ja vastasivat, etteivät meidän
tarkoitustamme ymmärtäneet ja että herra de Saint-Luc ihan varmaan
olisi kotonaan.

-- Siinäpä vieläkin lisätodistus siihen, että Saint-Luc edelleenkin
on Louvressa, -- huomautti Bussy.

-- Niinkö luulette? -- kysäsi Jeanne äkkiä.

-- Olen siitä varma, hyvä rouva. Haluatteko itse tulla siitä
vakuutetuksi?

-- Kuinka se voisi käydä päinsä?

-- Sallikaa minun pitää siitä huolta.

-- Mutta minä vakuutan teille, että minun palatsiin menoni on aivan
turhaa; minut ihan varmasti palautetaan sieltä takaisin samalla
tavalla kuin viime kerrallakin. Sillä jos hän todellakin siellä
olisi, niin miksi sitten en saisi häntä nähdä?

-- Tahdotteko todellakin tulla Louvreen tapaamaan miestänne?

-- Mutta ellei hän ole siellä?

-- Minä vakuutan, että hän on siellä.

-- Merkillistä! Mutta herra de Bussy, pääsettekö te itse tosiaankin
Louvreen?

-- Pääsen, syystä etten minä ole rouva de Saint-Luc.

-- Minä en teitä ymmärrä.

-- Tulkaa vaan mukaan ja luottakaa minuun.

-- Te käytte yhä enemmän ja enemmän käsittämättömäksi. Te väitätte,
ettei rouva de Saint-Luc saa tulla Louvreen, ja kuitenkin tahdotte
itse viedä minut sinne.

-- En lainkaan, rouvaseni; en minä tahdo viedä sinne rouva de
Saint-Luc'ia, naishenkilöä!... Hyi!

-- Te teette minusta pilaa, herra de Bussy, ja se on väärin tehty,
sillä näettehän tuskani.

-- Eipä niinkään, kaunis rouvani; kuunnelkaa nyt vaan minua ja
ymmärtäkää. Te olette kaksikymmenvuotias, teillä on mustat silmät
ja pitkä vartalo ja te muistutatte minun nuorinta hovipoikaani:
muistatteko sitä soreata poikaa, jolle kultavaatteet eilenillalla
niin hyvin sopivat?

-- Ooh, mitä hullutuksia, herra de Bussy! -- huudahti Jeanne
punastuen.

-- Kuulkaapas, tämä on ainoa keino, joka minulla on teille
ehdotettavana. Tehän voitte sen joko hyväksyä tai hylätä. Tahdotteko
tavata miestänne, sanokaa!

-- Antaisin kaikkeni maailmassa saadakseni häntä nähdä!

-- Minä lupaan, että saatte hänet nähdä ilman että siitä koituu
teille vähintäkään vaivaa.

-- Niin... mutta...

-- Olen sanonut teille, millä tavalla.

-- Olkoon sitten menneeksi, herra de Bussy. Minä alistun
ehdotukseenne. Pyytäkää sitten joltain hovipojaltanne minulle
vaatteet lainaksi. Lähetän jonkin kamarineitsyeni niitä noutamaan.

-- Ei, hyvä rouva, sitä ei tarvita. Minä lähetän teille jonkun niistä
uusista puvuista, joita olen niille lurjuksille valmistuttanut
kuningattaren ensi tanssiaisia varten; koetan valita sellaisen, jonka
luulen teille parhaiten sopivan. Sitten tapaamme toisemme ja menemme
yhdessä Louvreen.

Jeanne hymyili ystävällisesti ja, ojentaen kätensä Bussylle, virkkoi:

-- Annatteko minulle anteeksi epäilykseni, herra de Bussy?

-- Sydämestäni, rouvaseni; minullahan on nyt tilaisuus järjestää
seikkailu, joka saa koko Europan nauramaan. Siis oikeastaan olenkin
minä teille kiitollisuuden velassa.

Kun Bussy oli jättänyt nuorelle rouvalle hyvästit, palasi hän
kotiinsa järjestämään asioita kuntoon tämän suunnitellun naamiohuvin
varalle.

Illalla Bussy ja rouva de Saint-Luc kohtasivat toisensa edeltäpäin
sopimassaan paikassa. Ellei tuon nuoren naisen yllä olisi ollut hänen
oman hovipoikansa puku, ei Bussy olisi häntä tuntenut. Hän olikin
tuossa valepuvussaan vallan hurmaava. Vaihdettuaan muutamia sanoja
suuntasivat he askeleensa Louvrea kohti.

Matkalla tuli heitä vastaan niin lukuisa seurue, että se täytti
melkein koko kadun ja sulki heiltä tien. Jeanne pelästyi; mutta
vartijoista ja soihduista tunsi Bussy Anjoun herttuan, joka
sitäpaitsi oli helposti tunnettavissa ratsastamistavastaan ja
valkeasta samettiviitastaan.

-- Teidän korkeutenne! Teidän korkeutenne! -- huusi Bussy niin
kovasti kuin keuhkoistaan sai irti.

Hevosten kavioitten kopseesta ja yleisestä äänten sorinasta
huolimatta osui tämä huuto herttuan korviin, ja hän pyörähytti heti
ympäri ja ylen iloisena huudahti:

-- Sinäkö, Bussy? Luulin sinun olevan kuolettavasti haavottunut ja
aioin juuri tulla sinun taloosi.

-- Tosiaankin, teidän korkeutenne, -- vastasi Bussy edes kiittämättä
prinssiä tämän osanottavaisuudesta. Ellen tällä hetkellä ole
kuollut, niin on minun siitä kiittäminen ainoastaan omaa itseäni.
Hankittepa minulle tosiaankin kauniita seikkailuja, armollinen herra!
Saint-Luc'in eilisissä tanssiaisissa oli oikea ryövärikopla. Niin,
eipä siellä ollut ainoatakaan muuta teidän puoluelaistanne kuin minä,
ja ovatpa ne, kautta kunniani, olleet lähellä vuodattaa jok'ainoan
veripisaran minusta.

-- Kautta taivaan, sen saavat ne kalliisti maksaa, Bussy; niiden on
maksettava minulle sinun veresi, pisara pisarasta!

-- Teidän korkeutenne sanoo nyt niin, -- jatkoi Bussy vanhaan
vapaaseen tapaansa --, ja kuitenkin olen minä varma siitä, että te
hymyilette ensimäiselle, joka teitä vastaan tulee.

-- No, -- vastasi prinssi, -- tuleppa siis mukanani Louvreen, niin
saat omin korvin kuulla.

-- Mitä saan kuulla, teidän korkeutenne?

-- Saat kuulla sen, mitä minä olen sanova veljelleni.

-- Mutta minäpä en tulekaan kanssanne Louvreen, jos vaan torain
saanti on kysymyksessä. Sitä saattavat prinssit ja suosikit pitää
hyvänään, jos haluavat.

-- Ole vaan levollinen ja luota siihen, että minä tulen ottamaan
asian vakaalta kannalta.

-- Lupaako teidän korkeutenne, että sovituksesta tulee loistava?

-- Minä lupaan, että sinä tulet olemaan siihen tyytyväinen. Mutta
taidatpa yhäkin epäillä, luulemma?

-- Teidän korkeutenne, minä tunnen teidät niin hyvin.

-- Tule mukaan, sanon minä. Minä vastaan siitä, että he tulevat
saamaan puheenaihetta.

-- Eipä milloinkaan saattaisi onni olla tämän suosiollisempi, --
kuiskasi Bussy Jeannen korvaan. -- Noiden hellien veljesten kesken
syntyy kauhea kiista, ja sillävälin saatte te tavata miestänne.

-- No, -- jatkoi prinssi, -- vieläkö pysyt epäilyksissäsi vai
täytyykö minun antaa ruhtinaallinen sanani pantiksi?

-- Eihän toki, sehän ennustaisi onnettomuutta, -- vastasi Bussy. --
Minä seuraan teitä omalla uhallani, tulipa mitä tuli, armollinen
herra, ja jos minua loukataan, niin minä kostan.

-- Ei, uljas ylimykseni, -- sanoi herttua, -- ei ole sinun, vaan
minun asiani kostaa. Tiedä, -- lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä, --
että minulle on tunnettua, ketkä sinun kimppuusi kävivät.

-- Äh! -- intti Bussy. -- Teidän korkeutenne olisi nyt viitsinyt
vaivautua kuulustelemaan moisia asioita.

-- Kyllä, sanonpa sinulle, että olen itse heidät nähnyt.

-- Missä sitten, teidän korkeutenne?

-- Porte Saint-Antoinen luona, jonne itselläni; oli asiaa, -- vastasi
prinssi. -- Ne hyökkäsivät minunkin kimppuuni ja olivat vähällä minut
murhata, jo aavistinkin, että ne ehkä väijyivät sinua, muutoin...

-- Mitä te tarkoitatte, armollinen herra?

-- Oliko sinulla silloin tuo hovipoika mukanasi? -- kysäsi prinssi
kuin ohimennen ja keskeytti sen uhkauksen, jonka juuri oli aikonut
lausua.

-- Ei, teidän korkeutenne, -- vastasi Bussy. -- Olin ihan yksinäni;
mutta entä te?

-- Minun seurassani oli Aurilly, -- selitti prinssi..

-- Mutta minkävuoksi sinä olit yksin?

-- Senvuoksi, että halusin säilyttää maineeni pettämättömästä
rohkeudestani.

-- Ja haavottivatko ne sinua? -- keskeytti hänet prinssi hänelle
ominaisen pikaisesti, kun ei ollut halukas kuulemaan pistopuhetta.

-- Teidän korkeutenne, en halua tehdä heille sitä iloa, että
myöntäisin sen. Mutta, meidän kesken sanoen, sainpa kuitenkin melko
piston kylkeeni.

-- Äh, ne roistot! -- huudahti herttua. Aurilly oli siis oikeassa
vakuuttaessaan, että niillä oli paha mielessä.

-- Kuinka? -- huudahti Bussy. -- Te huomasitte salajuonen; teillä
oli mukananne Aurilly, joka käsittelee miekkaa yhtä hyvin kuin
luuttuakin. Hän oivalsi, että niillä oli paha mielessä. Teitä oli
kaksi, ja niitä vain viisi. Ettekä te jääneet väijyksiin auttaaksenne
sitä, jonka päälle ne hyökkäisivät?

-- Mutta mitä minun sitten sinun mielestäsi olisi pitänyt tehdä?
Enhän minä tiennyt, ketä asia koski.

-- Äh, teidän korkeutenne, kun te kerran tunsitte kuningas Henrik
III:nnen ystävät, niin olisi teidän pitänyt arvata, että asia koski
jotakin teidän omaa ystäväänne, ja koskapa ei juuri löydy ketään
muuta kuin minä, jolla on rohkeutta olla teidän ystävänne, niin
olihan helposti arvattavissa, että ne vaanivat juuri minua.

-- Ehkä olet oikeassa, rakas Bussyni, -- vastasi prinssi. -- Mutta
minäpä en silloin sitä ajatellut.

-- Ette, ette, -- huokasi Bussy, sillä hän ei löytänyt mitään muuta
sanaa, jolla olisi voinut ilmaista ajatuksensa herrastaan.

Pian saavuttiinkin Louvreen. Vartija oli todellakin saanut käskyn,
ettei saisi päästää ketään sisälle, mutta tämä ei tietenkään voinut
koskea valtakunnan ensimäistä miestä lähinnä kuningasta. Prinssi ja
hänen seurueensa katosivat siis heti nostosillan holviin.

-- Teidän korkeutenne, -- virkkoi Bussy heidän päästyään
linnanpihalle, -- pitäkää nyt puolianne ja muistakaa, että
lupauksenne tulee täytetyksi. Minun täytyy täällä sillävälin
keskustella pari sanaa erään henkilön kanssa.

-- Jätätkö minut sitten, Bussy? -- kysyi herttua levottomana, sillä
hän olisi toivonut Bussyn olevan saapuvilla.

-- Minun täytyy. Mutta olkaa varma siitä että kun ottelu käy
kuumimmilleen, saavun minä paikalle. Huutakaa vaan lujasti,
armollinen herra, niin että minä teidät kuulen, sillä ellen kuule
teidän huutavan, en tietenkään saavu sinne kuninkaan puheille.

Kun nyt herttua astui drabanttisaliin, hiipi Bussy Jeannen seuraamana
sisimpiin huoneisiin.

Bussy tunsi Louvren yhtä hyvin kuin oman palatsinsa. Hän nousi eräitä
kivirappuja myöten, kulki parin tyhjän korridoorin halki ja pääsi
viimein jonkinlaiseen eteishuoneeseen.

-- Odottakaa minua täällä, -- sanoi hän Jeannelle.

-- Oi, Jumalani, jätättekö minut tänne yksikseni? -- kysyi nuori
nainen pelästyneenä.

-- Se on aivan välttämätöntä, hyvä rouva. Minun täytyy ottaa selko
tiestä ja hankkia teille sisäänpääsy.



6.

Vastanaineet. (Jatkoa).


Bussy meni suorastaan Henrik III:nen sänkykamariin, joka muinoin oli
ollut Kaarle IX:nen asehuoneena. Silloin olivat jahtitorvet, pyssyt
kirjat ja käsikirjoitukset tätä huonetta koristelleet. Henrik III
oli sinne sen sijaan asetuttanut kaksi sametti- ja silkkipeitteistä
sänkyä, aiheeltaan vallattomia tauluja, pyhäinjäännöslippaita,
paavin vihkimiä pyhiä esineitä, itämaisia hajutyynyjä sekä sievosen
valikoiman komeita floretteja.

Bussy tiesi varsin hyvin, ettei Henrik nyt ollut tässä huoneessa,
koska tämä oli antanut audienssin veljelleen. Mutta yhtä hyvin hän
tiesi myöskin sen että kuninkaan huoneen vieressä oli toinen huone
sitä hänen suosikkiaan varten, joka kulloinkin sattui kuningasta
enimmän miellyttämään. Ja kun Henrik oli ystävyytensä puolesta ylen
vaihettelevainen ruhtinas, niin olivat tässä huoneessa eri aikoina
saaneet olla vuorotellen Maugiron, d'O, Schomberg, d'Epernon ja
Quélus, ja tällä kertaa piti siellä, mikäli Bussy arveli, asuntoaan
Saint-Luc, jota kohtaan, kuten olemme nähneet, kuninkaan hellyys oli
käynyt mm voimakkaaksi, että hän oli hennonnut riistää tuon nuoren,
miehen tämän vaimolta.

Seikka oli se, että Henrik III, tämä merkillinen luonne, tämä samalla
kertaa pikkumainen, syväajatuksinen, pelkuri ja urhoollinen ruhtinas,
joka aina oli ikävystynyt, unelmoiva ja levoton, tarvitsi alituista
huvia, retkeilyjä, naamiohuveja ja vehkeilyjä; öisin valoa, iloista
rattoisuutta, rukouksia ja hurjasteluja. Hänen olisi pitänyt syntyä
jossain itämaisessa kaupungissa orjien, eunukkien, filosofien ja
sofistein pariin; hänen hallituksensa olisi silloin tullut huomatuksi
hentomielisistä irstailuista ja ennen tuntemattomista hullutuksista,
muistuttaen sekä Neroa että Heliogabalusta.

Kun Bussy ei epäillytkään tapaavansa täällä Saint-Luc'in, koputti hän
näihin huoneisiin vievän eteisen ovelle.

Vartiossa oleva kapteeni avasi oven.

-- Herra de Bussy! -- huudahti hän kummastuneena.

-- Niin, juuri minä itse, paras herra de Nancey, -- vastasi Bussy. --
Kuningas haluaa puhutella herra de Saint-Lucia.

-- Hyvä on, -- vastasi kapteeni. -- Siitä ilmoitetaan herra de
Saint-Lucille.

-- Mutta mitä herra de Saint-Luc parka sitten tekee? -- jatkoi Bussy.

-- Hän leikkii Chicot'in kanssa, armollinen herra, odotellessaan
kuningasta, joka on mennyt vastaanottosaliin.

-- Sallitteko, että hovipoikani odottelee minua täällä? -- kysyi
Bussy.

-- Varsin mielelläni, -- vastasi upseeri.

-- Tule sitten sisälle, Jean, -- virkkoi Bussy nuorelle
seuralaiselleen. Hän osotti muuatta akkunanloukkoa, ja rouva parka
meni sinne heti kuin kätköön.

Hän oli sinne juuri parahiksi ehtinyt, kun Saint-Luc astui samassa
sisälle. Kohteliaisuudesta siirtyi herra de Nancey niin kauvas
huoneen toiseen päähän, ettei hän voinut kuulla mitä puhuttiin.

-- Mitä kuningas taaskin tahtoo minusta? -- kysyi Saint-Luc
vihaisesti. -- Vai niin, se olettekin te, herra de Bussy.

-- Minä itse, paras Saint-Luc. Mutta ennen kaikkea -- tässä hiljensi
Bussy ääntään -- kiitos minulle tekemästänne palveluksesta!

-- Ah, -- virkkoi Saint-Luc, -- olihan luonnollista, etten minä
voisi sallia, että teidän kaltaisenne urhoollinen ylimys tulisi
salakavalasti murhatuksi. Kuitenkin pidin teitä tällä hetkellä
kuolleena.

-- Eikä siitä paljo puutukkaan, mutta _ei paljo_ tällaisessa
tapauksessa merkitse samaa kuin _jotenkin paljo_.

-- Kuinka niin?

-- Niin, olen päässyt pälkähästä saamalla kylkeeni aimo miekanpiston,
jonka kuitenkin, mikäli otaksun, olen tullut koron kanssa
Schombergille ja d'Epernonille takaisin maksaneeksi. Mitä tulee
Quélus'een, niin saa hän kiittää kovaa pääkoppaansa. Se oli kovempia,
mitä milloinkaan olen tavannut.

-- No kertokaapa sitten minullekin seikkailunne; se minua hieman
lohduttaisi, -- virkkoi Saint-Luc ja haukotteli niin että olisi
luullut leukojen repeävän.

Siihen ei minulla nyt tällä hetkellä ole aikaa, paras Saint-Luc.
Sitäpaitsi olen tullut tänne kokonaan toisesta syystä. Teillä on
täällä luullakseni melkoisen ikävä.

-- Kuninkaallisen ikävä, se olisi oikea sana.

-- No, niinpä voinkin teitä sitten hiukan huvittaa. Hitto vieköön,
palvelus ansaitsee vastapalveluksen, mikäli ajattelen.

-- Oletpa oikeassa, eikä teidän palveluksenne ole suinkaan
vähäpätöisempi kuin minun teille tekemäni, sillä voihan kuolla
ikävään yhtä hyvin kuin miekanpistoonkin. Se käy kyllä hitaammin,
mutta sitäkin varmemmin.

-- Kreivi parka! -- vastasi Bussy. -- Kuten jo epäilinkin, olette te
vankina.

-- Niin, siinä määrin kuin sitä yleensä voi olla. Kuningas väittää,
ettei kukaan muu kuin minä voi häntä huvittaa. Hänen majesteettinsa
on tosiaankin oikein hyvä. Sillä eilispäivästä asti olen minä
irvistellyt hänelle paljo pahemmin kuin hänen apinansa ja ollut häntä
kohtaan hävyttömämpi kuin hänen hovinarrinsa.

-- No, enkö voi tehdä teille mitään palvelusta?

-- Voittepa niinkin, -- virkkoi Saint-Luc, -- voitte mennä minun
kotiini tai paremmin sanoen marsalkka de Brissac'in luo rauhottamaan
vaimoani. Hän on tietenkin hyvin levoton minun vuokseni ja pitää
minun menettelyäni lievimmin sanoen kummallisena.

-- No, mitä pitäisi minun sanoa hänelle?

-- Hitto vieköön, kertokaa hänelle mitä itse olette nähnyt, että minä
olen vankina enkä pääse pois Louvresta ja että kuningas lakkaamatta
lörpöttelee minulle ystävyydestään ja hyveistään.

-- No, mitäpä te hänelle vastaatte? -- virkahti Bussy nauraen.

-- Minä vastaan hänelle, että minä olen, kun on kysymys ystävyydestä,
kiittämätön peto, ja kun tulee kyseeseen hyve, olen minä turmeltunut
olento, mikä ei kuitenkaan estä häntä jatkamasta ja yhä uudelleen
huokailemasta: Ah, Saint-Luc, onko sitten hyve pelkkää tyhjää
sanahelinää? Kun hän on näin sanonut ensin ranskan kielellä, sanoo
hän sen sitten latinaksi ja toistaa vihdoin kreikaksi.

-- Niin, no mitä tahdotte hänen tekevän? Hän luulee voivansa
käännyttää teitä. Mutta oliko siinä kaikki, mitä aioitte minulta
pyytää?

-- Oli. En tiedä, minkä muun palveluksen voisittekaan minulle tehdä.

-- No, niinpä on palvelukseni sitten jo täytetty.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Nähkääs, minä arvasin, mitä oli tapahtunut, ja olen jo edeltäpäin
ilmoittanut siitä rouvallenne.

-- No mitä hän vastasi?

-- Aluksi hän ei ottanut minua uskoakseen, mutta -- lisäsi Bussy ja
katsahti akkunaan päin -- toivonpa, että hän viimein tulee siitä
vakuutetuksi. Pyytäkää siis minulta jotain muuta, jotain vaikeata,
vaikkapa vallan mahdotontakin. Silloinhan olisi hauskaa sitä koettaa.

-- No, rakas Bussyni, minä pyydän teidän sitten muutamain
silmänräpäysten ajaksi lainaamaan ritari Astolfin siivellisen hevosen
ja tuomaan sen akkunaani. Minä nousen teidän taaksenne sen selkään,
ja te lennätätte minut kotiin vaimoni luo. Sitten olette vapaa
jatkamaan matkaanne mielenne mukaan vaikka kuuhun.

-- Ystäväni, -- virkkoi Bussy, -- olisi paljo yksinkertaisempaa viedä
tuo hevonen vaimonne luo, niin että hän voisi lentää sen selässä
tänne.

-- Tännekö?

-- Niin, juuri tänne. Eikö se olisi vieläkin lystillisempää,
sanokaapas? Sitten teillä ei enää olisi ikävä.

-- Eipä olisikaan, kautta kunniani! minulla on täällä tosiaankin
hyvin ikävä. Kysykää vain Chicot'ilta. Tästä aamusta alkaen en
ole sietänyt häntä nähdäkseni, ja kolmasti olen jo käskenyt hänet
ulos. Se narri siitä niin raivostui, että me olisimme voineet
kuolla nauruun hänen vihanpurkauksensa nähdessämme, mutta, mitä
arvellettekaan, minä en edes vetänyt suutani hymyyn. Luulenpa että
jos vaan tätä olotilaa kauvemmin jatkuu, niin minä joko aivan
yksinkertaisesti murhaan hänet huvittaakseni itseäni taikka annan
sitten hänen tappaa itseni.

-- Älkää, piru vieköön, leikitelkö sillä lailla. Tiedättehän, että
Chicot on varma ampuja. Sitäpaitsi olisi teillä ruumisarkussa
vieläkin ikävämpi kuin täällä, vai kuinka? Mutta kuulkaapas,
haluatteko, että lahjoitan teille hovipoikani?

-- Kiitoksia paljo, -- sanoi Saint-Luc -- Minä inhoan hovipoikia.
Kuningas on antanut minulle luvan haetuttaa tänne kenen tahansa
palvelijoistani, mutta minä hylkäsin kuninkaan kohteliaan tarjouksen.
Tarjotkaa hänet kuninkaalle, joka parhaallaan valikoipi itselleen
uutta palvelusväkeä. Mitä minuun itseeni tulee, niin en tästälähin
salli kenenkään muun palvelevan itseäni kuin naisten.

-- Ah, -- intti Bussy vastaan. -- Sopisihan nyt ainakin koettaa.

-- Bussy, -- vastasi Saint-Luc kiihottuneena, -- ette menettele
ystävällisesti tehdessänne minusta pilaa tällä tavalla.

-- Mutta kun minä sanon tietäväni, mitä teiltä puuttuu.

-- Ei, ei, tuhat kertaa ei!

-- Halloo, poika, tule tänne!

-- Hiisi vieköön! -- huudahti Saint-Luc yhä vihassaan kiihtyen.

Hovipoika riensi punehtuneena piilopaikastaan esiin.

-- Oo! Mitä tämä on? -- mutisi Saint-Luc vallan nolostuneena,
tunnettuaan Jeannen.

-- No? -- kysyi Bussy. -- Lähetänkö hänet nyt pois.

-- Ei, ei! -- huudahti Saint-Luc. -- Ah, Bussy, Bussy, nyt se olenkin
minä, joka jään teille ikuisen ystävyyden velkaa.

-- Te tiedätte, Saint-Luc, että teidän ääntänne eivät syrjäiset
kuule; mutta muistakaa, että teidät kyllä nähdään.

-- Se on totta, -- vastasi Saint-Luc ja vetäytyi taaksepäin.

Herra de Nancey, oudoksuen Saint-Luc'in liian ilmeikkäitä eleitä ja
kasvonpiirteitä, alkoi tosiaankin tarkata keskustelua, kun äkisti
kuninkaan vastaanottohuoneesta kuuluva melu käänsi hänen huomionsa
puoleensa.

-- Ah! -- huudahti hän. -- Kuningas varmaankin riitelee jonkun kanssa!

-- Niinpä todellakin luulen, -- vastasi Bussy ja oli olevinaan
levoton. -- Koskisikohan se ehkä Anjoun herttuaa, jonka kanssa minä
tulin tänne?

Vartiotapitävä kapteeni vei nyt kätensä miekankahvaan ja riensi
kalleriaan, josta tosiaankin kuului verrattain ankaraa riitelemistä.

-- Sanokaapa nyt, enkö järjestänyt asioita hyvin? -- virkkoi
Bussy Saint-Luc'ille. -- Tuolla ovat Anjoun herttua ja kuningas
tukkanuottasilla keskenään, ja koska se epäilemättä on mitä maukkain
huvinäytelmä, niin kiiruhdan minä sinne, jottei se jäisi minulta
näkemättä. Käyttäkää te sill'aikaa tilaisuutta hyväksenne, ei
paetaksenne, se ei maksaisi vaivaa, sillä kuningas saisi teidät
kuitenkin pian käsiinsä, vaan viedäksenne varmaan talteen tämän
hovipojan, jonka minä nyt luovutan teille. Käykö päinsä kätkeä hänet
johonkin?

-- Käy, hitto soikoon. Sitäpaitsi, ellei se mielellään kävisi päinsä,
niin täytyy sen väkisin käydä päinsä. Mutta onneksi olen minä
olevinani sairas ja pysyn hyvin siivosti kamarissani.

-- Niinpä jääkää siis hyvästi, Saint-Luc, ja te, hyvä rouva,
muistakaa minuakin esirukouksissanne!

Tyytyväisenä siihen, että oli saanut tehdyksi Henrik III:lle
tällaisen kepposen, läksi Bussy hyvin iloisena vastaanottohuoneesta
ja riensi kalleriaan, jossa kuningas, vihasta punottaen, koetti
raivostuneelle Anjoun herttualle todistella, että juuri Bussy itse
oli ollutkin päällehyökkääjänä tuossa yöllisessä kahakassa.

-- Minä vannon ja vakuutan, sire, -- huusi Anjoun herttua, -- että
d'Epernon, Schomberg, Maugiron, d'O ja Quélus väijyivät häntä
Tournellesin hotellin luona.

-- Kuka sen on teille sanonut?

-- Olen nähnyt sen itse, sire, omilla silmilläni.

-- Pimeässäkin? Yöhän oli sysimusta.

-- Niinpä en tuntenutkaan heitä kasvoistaan.

-- Mistä sitten? Olkapäistä ehkä?

-- Ei, sire, äänestä.

-- Ne siis puhuttelivat teitä?

-- Tekivätpä vielä enemmänkin: luulivat minua Bussyksi ja hyökkäsivät
kimppuuni.

-- Teidänkö kimppuunne?

-- Juuri minun.

-- Entä mitä teillä tekemistä oli Porte Saint-Antoinen luona?

-- Mitä se teihin koskee?

-- Haluan sen tietää. Olen utelias tänä päivänä.

-- Olin matkalla Manassen luo.

-- Manassen, senkö juutalaisen?

-- Niin, tehän tavallisesti käytte Ruggieri-nimisen ennustajan luona.

-- Käyn, missä haluan; minä olen kuningas, minä.

-- Tuollainen on kiertelevän vastauksen antamista.

-- Muuten, -- jatkoi kuningas --, olenkin se minä, joka tässä saan
sanoa. Bussy on heittänyt kaksintaisteluhansikkaansa ja se tapahtui
Saint-Luc'in tanssiaisissa.

-- Bussyko siis olisi vaatinut viiden henkilön samalla kertaa
kanssaan taisteluun! Ei, suokaa anteeksi, sire. Bussy on urhoollinen,
mutta ei kuitenkaan mikään hullu.

-- Mutta, helkkari vieköön, kun minä kerran sanon, että itse kuulin
haasteen! Sitäpaitsi hän sellaiseen kyenneekin, koska hän, kaikista
teidän selityksistänne huolimatta, on haavottanut Schombergia
reiteen, d'Epernonia käsivarteen ja oli ollut vähällä lyödä
kuoliaaksi Quéluksen.

-- Vai niin, todellako? -- virkkoi herttua. -- Siitä hän ei ole
maininnut mitään. Minäpä lausun siitä hänelle tunnustukseni.

-- Mutta minä, -- huomautti kuningas --, en aio ollakaan kohtelias,
vaan aion päinvastoin rangaista tuota taistelupukaria muille
varoitukseksi.

-- Ja minä, -- lausui nyt herttua --, minä, jota teidän ystävänne
ahdistelevat, haluaisin tietää, olenko minä teidän veljenne vaiko en,
ja löytyykö koko Ranskassa, teidän majesteettianne lukuunottamatta,
ainoatakaan ihmistä, joka rohkenee katsoa minua kasvoihin luomatta
katsettaan alas kunnioituksesta tai pelosta.

Nyt astui Bussy esille.

-- Sire, -- lausui hän, -- suvainnette vastaanottaa minun alamaisen
tervehdykseni.

-- No, kas siinä hän onkin! huudahti Henrik.

-- Minusta tuntui, sire, siltä, että te suvaitsitte puhua minusta, --
virkkoi Bussy.

-- Kyllä, -- vastasi kuningas, -- oli oikein hyvä, että tulitte.
Minun mielestäni teidän ulkomuotonne todistaa sitä, että voitte
hyvin, huolimatta siitä, että minulle on väitetty teidän olevan
sairaan.

-- Suonen iskeminen puhdistaa ihoa, sire, -- vastasi Bussy.
Senpävuoksi minun siis täytyy näyttääkin terveeltä.

-- No, koska teitä on haavotettu ja pahoinpidelty, niin vedotkaa
tuomioistuimeen, herra de Bussy, ja minä lupaan, että teille tullaan
osottamaan oikeutta.

-- Anteeksi, sire, -- väitti Bussy vastaan, -- minua ei ole
haavotettu eikä lyöty eikä minulla ole mitään valittamista.

Henrik katseli kummastuneena Anjoun herttuaa.

-- Luullakseni te väititte niin, -- sanoi kuningas.

-- Bussy on saanut miekanpiston, vastasi Anjoun herttua.

-- Onko se totta? -- kysyi kuningas Bussyn puoleen kääntyen.

-- Tietysti sen pitää olla totta, teidän majesteettinne, kun
teidän veljenne kerran niin sanoo, -- vastasi Bussy. -- Ensimäinen
kuninkaallinen prinssi ei voi valehdella.

-- Ja vaikka te olette saanutkin miekanpiston, -- jatkoi Henrik, --
niin ettekö kuitenkaan aio valittaa?

-- Minä en valittaisi, sire, muuten kuin siinä tapauksessa, että
minulta hakattaisiin poikki oikea käsi, mikä saisi aikaan sen, etten
itse kykenisi kostamaan. Vaikkakin, -- lisäsi tuo jäykkäniskainen
taistelupukari, -- toivon pahimmassa tapauksessa voivani tehdä sen
vasemmalla kädellä.

-- Häpeämätön! -- mutisi Henrik.

-- Sire, -- virkkoi Anjoun herttua, -- te puhuitte juuri äsken
oikeudesta. Hyvä on! Antakaa sitten oikeutta, me emme halua mitään
sen enempää. Määrätkää tutkimus toimeenpantavaksi, niin että saadaan
selville, kuka on järjestänyt salaväijytyksen ja suunnitellut
murhayrityksen.

Henrik punastui.

-- Ei, -- vastasi hän. -- Tällä kertaa tahdon mieluummin olla
tietämättä, ketä lurjukset ovat, ja antaa niille kaikille
anteeksiannon. Sen sijaan vaadin, että näiden kiihkeitten vihamiesten
on solmittava rauha keskenään, ja minä olen pahoillani siitä,
että Schomberg ja d'Epernon haavainsa vuoksi eivät ole nyt täällä
saapuvilla. Kuulkaapas, Anjoun herttua, kuka minun ystävistäni oli
teidän käsityksenne mukaan kiivain? Teidän pitäisi olla helppo tähän
vastata, koska te kerran väitätte nähneenne heidät.

-- Sire, -- vastasi herttua, -- se oli Quélus.

-- Se on kyllä totta, -- vastasi Quélus, -- minä en sitä kiellä.
Teidän korkeutenne on aivan oikeassa.

-- Hyvä on, -- jatkoi nyt Henrik. -- Herra de Bussyn ja herra de
Quélus'en on nyt kaikkien nimessä tehtävä sovinto.

-- Mitä sillä tarkoitatte, sire? -- kysyi Quélus.

-- Minä tahdon, että te heti paikalla syleilette toisianne minun
läsnäollessani.

Quélus rypisti kulmakarvojaan.

-- Mitä, signor, -- virkkoi Bussy, kääntyen Quélus'en puoleen ja
matkien italialaisen Pantalonin eleitä. -- Ettekö tahdo suoda minulle
sitä kunniaa?

Tämä käänne tuli niin odottamatta ja Bussy näytteli osansa niin
hyvin, että kuningas itsekin alkoi nauraa.

-- Kas niin, hyvä herra, se on kuninkaan tahto, -- jatkoi Bussy.

Näin sanoen kietoi hän käsivartensa Quélus'en kaulaan.

-- Toivon, ettei tämä merkitse mitään, -- kuiskasi Quélus Bussylle.

-- Olkaa huoletta, -- kuiskasi jälkimäinen vastaukseksi. -- Me kyllä
vielä jonakin kauniina päivänä tapaamme toisemme.

Harmista punaisena vetäytyi Quélus takaisin, mutta Bussy pyörähti
kantapäillään ja läksi audienssisalista, hankittuaan siellä tällä
syleilemisellään itselleen verivihollisen.



7.

Miten kuningas vietti illan.


Tämän kohtauksen jälkeen, joka oli alkanut traagillisesti ja
päättynyt koomillisesti ja josta huhu pian levisi yli koko kaupungin,
siirtyi kuningas harmistuneena huoneisiinsa. Chicot seurasi hänen
mukanaan ja pyysi illallista.

-- Minulla ei ole nälkä, -- vastasi kuningas lyhyesti ja meni
sänkykamariinsa.

-- Se on mahdollista, -- vastasi Chicot, -- mutta niinpä olenkin minä
sitä enemmän nälissäni.

Kuningas ei ollut Chicot'in sanoja kuulevinaankaan. Hän näytti olevan
aikeissa mennä Saint-Luc'in huoneeseen, joka vain ohuen lautaseinän
kautta oli erotettuna hänen huoneestaan.

-- Varro täällä, narri. Minä tulen pian takaisin, -- sanoi hän.

-- Älä pidä kiirettä, poikani, -- virkkoi Chicot, -- älähän toki
pidä kiirettä. Kuitenkin toivon itsekin, -- jatkoi hän itsekseen,
kun näki kuninkaan menneen tiehensä, että annat minulle hiukan aikaa
järjestääkseni sinulle pienen yllätyksen.

Chicot kutsui nyt palvelijan sisälle.

-- Kuningas on muuttanut mielipidettään, -- sanoi narri. Hän tahtoo
hyvän illallisen itselleen ja Saint-Luc'ille. Erityisesti hän on
määrännyt, että viiniä ei saa puuttua.

Palvelija riensi täyttämään Chicotin antamia määräyksiä, eikä voinut
epäilläkään, etteivät ne olisi olleet kuninkaan omia.

Henrik oli, kuten sanottu, mennyt Saint Luc'in luo. Tämä taas,
saatuaan jo edeltäpäin tiedon majesteetin tulosta, oli pannut
maata ja antanut erään vanhan palvelijan ryhtyä lukemaan itselleen
rukouksia. Palvelija oli seurannut Saint-Luc'ia Louvreen ja joutunut
sinne vangiksi samoinkuin isäntänsäkin. Kauvempana eräässä nurkassa
istui syvään uneen vaipuneena Bussyn sinne tuoma nuori hovipoika.

Kerran vain vilkaistuaan huomasi kuningas kaikki tämän.

-- Kuka tuo nuorukainen on? -- kysyi hän levottomasti.

-- Teidän majesteettinnehan on antanut minulle luvan kutsua tänne
jonkin hovipojistani.

-- Ahaa! No, kuinka sinun laitasi nyt on?

-- Sire, minussa on kovaa kuumetta, -- vastasi Saint-Luc.

-- Niin, oletpa tosiaankin aivan tulipunainen kasvoiltasi, poikaseni,
-- jatkoi kuningas. -- Annappa kun koettelen sydämenlyöntiäsi.
Tiedät, että minussa on hiukan lääkärin vikaa.

Saint-Luc ojensi kätensä. Hän oli silminnähtävästi huonolla tuulella.

-- Sydämenlyönti on todellakin kovin epätasaista, virkkoi kuningas.
-- Minä haetan tänne henkilääkärini ja valvon itse sinun luonasi.

-- Sire, sitä en minä voisi milloinkaan sallia.

-- Minä annan laittaa vuoteen itselleni tänne sinun kamariisi,
Saint-Luc. Me puhelemme koko yön. Minulla olisi tuhansia asioita
kerr...

-- Ah! -- keskeytti hänet Saint-Luc epätoivoissaan. -- Te sanotte
olevanne lääkäri, sire, ja olevanne minun ystäväni, ja kuitenkin
tahtoisitte estää minua nukkumasta. Onpa teillä, sire, lääkärinä
totta tosiaankin hyvin omituinen tapa kohdella potilaitanne, ja
ystävänä yhtä omituinen tapa kohdella ystäviänne.

-- Mutta haluatko sitten olla ihan yksin, niin sairas kuin oletkin?

-- Sire, minullahan on hovipoikani Jean.

-- Mutta hänhän nukkuu?

-- Juuri sillä tavoin tahdonkin itseäni vartioitavan; sillä silloin
ne eivät estä minua nukkumasta.

-- Salli siis minun valvoa edes samoin kuin hänkin. Minä en tule
puhuttelemaan sinua muulloin kuin valveilla ollessasi.

-- Sire, minua on hyvin vaikea saada hereille, ja jokaisen täytyy
olla hyvin tottunut minuun voidakseen antaa minulle anteeksi kaikki
ne hullutukset, joita minä latelen suustani, ennenkuin pääsen
täydellisesti hereille.

-- No, tee sitten kuten haluat, mutta tule nyt ainakin hetkeksi minun
luokseni.

-- Olkoon menneeksi, sire, mutta minä sanon jo edeltäkäsin, että
minusta tulee mahdollisimman huono hovimies, sillä minä olen niin
uninen, että voin nuuskahtaa mihin tahansa.

-- Sinä saat haukotella niin paljo kuin haluat.

-- Miten paljo te kiusaattekin, sire, vaikka teillä on niin monta
muuta ystävää!

-- Nepä ovatkin nykyisin ihanassa tilassa! Bussy on löylyttänyt niitä
kelpo lailla. Schomberg on saanut miekanpiston reiteensä, d'Epernon
ranteeseensa, Quélus on vieläkin tuperruksissa eilen saamastaan
iskusta ja tämänpäiväisestä syleilystä. Vielä ovat jälellä d'O, joka
ikävystyttää minut kuoliaaksi, ja Maugiron, joka tiuskuilee minulle.
Kas niin, herätä nyt tuo passarikunttura, niin että hän voi auttaa
yöviittaa, yllesi.

-- Jos teidän majesteettinne tahtoo olla armollinen ja jättää minut
yksikseni, niin olen minä viiden minuutin kuluttua teidän luonanne.

-- Olkoon sitten niin. Voit sillävälin muistutella mielessäsi
joitakin hupaisia juttuja, joille saamme nauraa.

Tämän jälkeen meni kuningas, joka näin oli osaksi saanut tahtonsa
läpi ajetuksi, vähemmän tyytymättömänä huoneeseensa.

Ovi oli parahiksi sulkeutunut hänen mentyään, kun hovipoika äkkiä
hyppäsi ylös tuoliltaan.

-- Ah, Saint-Luc! -- huusi hän. -- Vieläkö nytkin jätät minut? Voi,
jumalani, tätä tuskaa! Minä kuolen kauhusta, jos vaan havaitaan,
että...

-- Rakas Jeanne, -- keskeytti Saint-Luc ja osotti vanhaa palvelijaa,
-- Gaspard on täällä. Hän suojelee sinua kaikilta vaaroilta.

-- Kenties on parasta, että minä menen tieheni, -- virkkoi nuori
rouva punastuen.

-- Jos välttämättä niin tahdot, Jeanne, -- vastasi Saint-Luc
murheellisena, -- niin annan saattaa sinut takaisin Montmorencyn
hotelliin, sillä ulosmenokielto koskee ainoastaan minua. Mutta jos
olet yhtä hyvä kuin olet kaunis ja jos vähänkään säälit Saint-Luc
parkaa, niin voisit odottaa häntä hetkisen. Minä tulen olemaan niin
lopen sairas, että kuningas aivan pian väsyy niin ikävään seuraan ja
ihan varmaan lähettää minut pois.

Jeanne loi katseensa alas.

-- Mene sitten, -- virkkoi hän, -- niin minä odottelen. Mutta minä
sanon niinkuin kuningas, että älä viivy kauvan.

-- Jeanne, minun rakas Jeanneni, -- sanoi Saint-Luc. -- Luota siihen,
että minä palaan mahdollisimman pian takaisin sinun luoksesi.
Sitäpaitsi olen saanut erään ajatuksen, jonka palattuani kerron
sinulle.

-- Antaako se ajatus sinulle vapautesi takaisin?

-- Minä toivon sitä.

-- Mene sitten, ystäväni.

-- Gaspard, -- jatkoi Saint-Luc, -- katso perään, ettei kukaan saa
tulla tänne sisälle, sulje ovi neljännestunnin kuluttua ja lähetä
avain minulle kuninkaan luo. Mene sitten kotipalatsiini sanomaan,
ettei kenenkään tarvitse olla levoton kreivittären tähden, äläkä
palaa takaisin ennenkuin huomisaamuna.

Gaspard lupasi täyttää nämä määräykset.

Saint-Luc puserti vaimonsa kättä ja riensi sitten Henrikin luo, joka
jo oli alkanut käydä kärsimättömäksi.

Yksin jäätyään Jeanne levottomana mietti keinoja, miten selvitä tästä
tukalasta asemasta.

Kun Saint-Luc astui kuninkaan huoneeseen, tuoksahti häntä vastaan
niiden kukkien synnyttämä väkevä lemu, joita Henrik aivan
sananmukaisesti jaloillaan tallasi. Kylmästä vuodenajasta huolimatta
näkyi siellä ruusuja, jasmiineja, orvokkeja ja neilikoita, ja niistä
muodostui pehmeä ja lemuava matto tuon turhamielisen kuninkaan
jalkojen alle.

Kattoa koristivat mitä kauneimmat maalaukset, ja huoneessa oli, kuten
ennemmin on sanottu, kaksi sänkyä, toinen niistä tavattoman suuri.
Tämän sängyn ympärillä oli kullasta ja silkistä kudottu verho, johon
oli maalattu mytologisia kuvia ja Ceneuksen historiaa kuvailevia
tapahtumia, Ceneuksen, joka väliin oli mies, väliin nainen.

Akkunain uutimet olivat samaa vaatetta kuin sänkyverhokin. Katosta
riippui kullattu, hopeainen lamppu kultaketjuissaan, ja siinä paloi
öljyä, josta levisi huoneeseen mitä suloisin tuoksu. Sängyn oikealla
sivulla seisoi kultainen satiiri, pitäen kädessään kynttiläjalkaa,
jossa paloi neljä paksua, ruusunväristä, hajuvesillä höystettyä
vahakynttilää. Niistä, samoinkuin lampustakin, levisi riittävästi
valoa tähän avaraan huoneeseen.

Kuningas istui ebenholtsinojatuolissaan. Hänen paljaat jalkansa
lepäsivät kukkien päällä joita oli siroteltu matolle, ja polviensa
päällä hän piteli seitsemää tai kahdeksaa espanjalaisrotuista
koiranpenikkaa. Kaksi kamaripalvelijaa kähersi ja kampasi parhaallaan
hänen hiuksiaan, viiksiään ja ohutta, pörröistä partaansa.

Kolmas voiteli kuninkaan kasvoja punaisella, hyvänhajuisella
seoksella. Ja silmät ummessa sekä indialaisen jumalan vakavuudella ja
majesteetillisuudella antoi kuningas palvelijainsa toimittaa tämän
iltapuhdistuksen.

-- Saint-Luc, -- kysyi hän kärsimättömästi, -- missä on Saint-Luc?

Siinä samassa Saint-Luc astuikin sisälle. Chicot tarttui hänen
käteensä ja saattoi hänet kuninkaan luo sanoen:

-- Kas tässä on ystävä Saint-Luc. Käske nyt hänenkin hankauttamaan
itseään tuolla iskoksella, sillä muuten hän haisee sinusta pahalle,
sinusta, joka itse haiset niin hyvälle, taikka sitten sinä haiset
liian hyvälle hänestä, joka itse ei haise millekään. Mutta joutuin
tänne voide ja kammat! Minäkin haluan koettaa, miltä se maistuu.

-- Chicot, -- vastasi kuningas, -- sinun ihosi on niin karkea, että
se kuluttaisi kaikki minun pumadani, jotka parahiksi itselleni
riittävät, ja sinun tukkasi on sellainen, että se särkisi rikki minun
kampani.

-- Minun ihoni on käynyt karkeaksi sinun palveluksessasi, sinä
kiittämätön ruhtinas, ja minun hiukseni ovat jäykistyneet siitä että
sinä ikävystytät minua siinä määrin, että ne itsestään nousevat
pystyyn. Mutta jos sinä kiellät voitelun minun ulkonaiselta
ihmiseltäni, niin sitä pahempi, enpä sanokaan enää mitään, poikani.

Henrik kohautti olkapäitään, ikäänkuin ollakseen ylen vähän narrin
pilasta huvitettu.

-- Älä häiritse minua lörpötyksilläsi, -- virkkoi hän. Sitten hän
kääntyi Saint-Luc'in puoleen ja kysyi:

-- No, poikaseni, miten on pääsi laita?

Saint-Luc vei käden otsalleen ja huokasi.

-- Voitko ajatella, -- jatkoi Henrik, -- että olen nähnyt
tuon Amboisen Bussyn. Ai, sinähän poltat minut! -- huusi hän
kamaripalvelijalleen.

Tämä lankesi hämmästyen polvilleen.

-- Amboisen Bussyn? -- toisti Saint-Luc levottomana.

-- Niin, -- jatkoi kuningas. -- Mutta ajattele, että niitä typeriä
lurjuksia oli viisi eivätkä kuitenkaan saavuttaneet tarkoitustaan.
He sietäisivät tulla telotetuiksi. Jos sinä, Saint-Luc, olisit ollut
mukana, niin luuletko, että olisit onnistunut paremmin?

-- On mahdollista, etten minä olisi ollut tovereitani onnellisempi,
-- vastasi Saint-Luc.

-- Äh, mitä sinä lörpöttelet! Minä löisin tuhannen ecun vedon siitä,
että sinä satuttaisit Bussyn kymmenen kertaa sill'aikaa kun hän saa
sattumaan vain kuusi kertaa. Huomenna tahdomme koettaa. Miekkailetko
usein.

-- Kyllä, minä harjoittelen itseäni melkein joka päivä, kun vaan voin
hyvin, mutta sairaana en kelpaa mihinkään.

-- Kuinka monesti sait minuun viime kerralla sattumaan?

-- Tarkoitan, että olimme suunnilleen tasaväkisiä.

-- Niin, mutta minä miekkailen paremmin kuin Bussy. Ole hyvä
äläkä revi minulta viiksiäni irti! -- huusi Henrik toiselle
kamaripalvelijalleen.

Tämäkin lankesi polvilleen.

-- Sire, -- sanoi Saint-Luc, -- neuvokaa minulle jokin lääke
sydämenahdistusta vastaan.

-- Täytyy syödä, -- vastasi kuningas.

-- Olet oikeassa, valoisilainen, -- lausui Chicot, -- ja kun minulla
on sydän- tai vatsatauti ja kun en tiedä, kumpaako lajia se on, niin
seuraan sinun neuvoasi.

Samalla kuului kummallista ääntelemistä, niinkuin apinan leukain
lätinää tämän syödessä.

Kuningas kääntyi häneen päin ja näki, miten Chicot oli syönyt jo
miltei kokonaan sen kahdelle hengelle tuodun aterian, jonka tämä
kuninkaan nimessä oli tilannut.

-- Mitä hiivattia sinä teet, Chicot? -- kysyi kuningas.

-- Minä voitelen itseäni sisäpuolelta, -- vastasi Chicot, -- koska en
saa tehdä sitä ulkonaisesti.

-- Ah, sitä lurjusta! -- huusi Henrik ja teki niin kiivaan liikkeen
päällään, että kamaripalvelijan pumadan tuhrimat sormet tunkeutuivat
kuninkaan suuhun.

-- Syö, poikani! -- sanoi Chicot vakavasti. -- Minä en ole niin
tyrannillinen kuin sinä, vaan sallin mielelläni, että sinä voitelet
itseäsi, kuten haluat, sekä sisä- että ulkopuolisesti.

-- Sinä tukahdutat minut! -- kiljui kuningas vihastuneena
kamaripalvelijalleen, joka polvistui samaten kuin toisetkin.

-- Mene noutamaan vartiota pitävää kapteenia! -- huusi Henrik, --
mene heti!

-- Mitä on kapteenilla täällä tekemistä, poikani? -- kysyi Chicot ja
maiskautteli suutaan.

-- Hänen on tultava lävistämään sinut miekallaan, ja niin laiha kuin
ruumiisi onkin, paistatetaan se minun koiraini ruuaksi.

Chicot nousi ylös ja huusi:

-- Chicot'in lihaa sinun koirillesi! Aatelismies paistiksi
rakkiloillesi! Antakaa hänen tulla, tuon kapteenin, niin saammepahan
nähdä, poikani!

Näin sanoen veti narri esiin pitkän miekkansa ja teki niin
hullunkurisia hyökkäyksiä kamaripalvelijoita vastaan, että kuningas
ei saattanut olla nauramatta.

-- Minulla on nälkä, -- sanoi kuningas vaikeroivalla äänellä, -- ja
tuo lurjus on syönyt minulta kaikki.

-- Kas miten sinä olet oikullinen, Henrik! -- virkkoi Chicot. -- Minä
tarjosin sinulle illallista, mutta sinä et sitä halunnut. Sinulle
on kuitenkin vielä hiukan lihanlientä jälellä. Minä olen ravittu ja
menen nyt maata.

-- Minäkin menen tieheni, -- sanoi Saint-Luc. -- Sillä jos minä
täällä vielä istun, pettää minun kunnioitukseni kuningastani kohtaan.
Minä saan ihan varmaan kuumekohtauksen, sillä minä tunnen ankaraa
puistatusta.

-- Ota sitten nämä mukaasi, -- lausui kuningas ja ojensi
Saint-Luc'ille muutamia koiristaan.

-- Mitä minun on näille tehtävä, sire?

-- Aseta ne viereesi sänkyyn, ne vetävät sinusta taudin itseensä.

-- Minä kiitän, sire, -- vastasi Saint-Luc ja asetti ne takaisin
koriin, -- en luota lääkkeisiin.

Senjälkeen hän kumarsi kuninkaalle ja poistui huoneesta. Chicot oli
myöskin poistunut. Kamaripalvelijat panivat nyt kuninkaan kasvoille
hienon liinaisen naamarin, joka oli voideltu hyvänhajuisella
pumadalla. Sitten pukivat he hänen ylleen ruusunpunaisesta silkistä
ommellun yöryijyn, pumpuleilla täytetyn. Kun se oli tehty, ojensivat
he hänelle parin mitä hienoimpia nahkaisia hansikkaita. Nämä
hansikkaat ulottuivat aina kyynärpäihin saakka, ja nekin olivat
öljyllä ja hajuvesillä voidellut.

Kun nämä kuninkaallisen pukemistaidon salaisuudet oli saatu
selvitetyiksi, tarjottiin kuninkaalle lihanlientä kultakupista, mutta
ennenkuin hän vei kupin huulilleen, kaatoi hän siitä puolet erääseen
toiseen kuppiin ja käski sen viedä Saint-Luc'ille.

Sitten tuli Meidän Herramme vuoro, joka tänä iltana, nähtävästikin
Henrikin suuren hajamielisyyden vuoksi, sai verrattain huolimattoman
kohtelun osakseen. Sillä kuningas luki vain yhden ainoan rukouksen
eikä pyhään helminauhaansa edes koskenutkaan. Senjälkeen hän nousi
lämmitettyyn sänkyynsä.

Päästyään viimein oikein kunnolleen noiden lukemattomien tyynyjen
väliin, käski hän ottamaan kukat pois ja avaamaan akkunan minuutin
ajaksi ilmanvaihdon vuoksi, minkä jälkeen marmoriuuniin sytytettiin
palamaan suuri viiniköynnöksistä kyhätty takka, joka leimahti
hetkisen kuin meteori, mutta ehti kuitenkin ennen sammumistaan
levittää miellyttävää lämpöä huoneeseen.

Sitten sulki kamaripalvelija sängyn uutimet ja laski sisälle
kuninkaan mielikoiran Narcissuksen, joka yhdellä loikkauksella
hyppäsi sänkyyn, käännähteli muutaman kerran ja asettautui sitten
makaamaan herransa jalkoihin.

Lopuksi sammutettiin kynttilät ja niiden sijaan sytytettiin heikosti
valaiseva yölamppu palamaan, jonka jälkeen sekin kamaripalvelija,
jonka tehtävänä nämä viimeksimainitut askareet olivat olleet,
varpaisillaan poistui huoneesta.

Ja huolettomampana, tyytyväisempänä ja uneliaampana kuin hänen
valtakuntansa toimettomat munkit ei Ranskan kuningas viitsinyt
muistaa edes sitä, että Ranskan valtakunta oli olemassa, sillä
muutaman minuutin kuluttua hän nukkui.

Puoli tuntia myöhemmin näkivät ne, jotka vielä kallerioissa
valvoivat ja jotka saattoivat nähdä kuninkaan akkunaan, miten
kuninkaallinen lamppu vihoviimein kokonaan sammui ja kuun hopeaiset
säteet punertavan valon sijaan siihen lankesivat. Luonnollisestikin
he ajattelivat, että hänen majesteettinsa nukkui. Kaikellainen
melu linnan sisä- ja ulkopuolella oli lakannut, ja kaikki oli niin
äänetöntä, että olisi voinut kuulla yökön siipien suhinan Louvren
pimeissä käytävissä.



8.

Kuninkaan kääntymys.


Kun kaksi tuntia oli tätä syvää hiljaisuutta kestänyt, kuului
yht'äkkiä kauhea huuto kuninkaan makuuhuoneesta. Vielä kuului jokin
raskas esine putoavan ja helinä, kuin olisi jokin posliiniastia
mennyt rikki. Siihen tuli vielä lisäksi levottomain askelten ääniä,
minkä jälkeen kuului uudelleen huutoa ja koirain haukuntaa.

Heti on valot sytytetty, miekkoja vedetään esiin, ja unisten
vartijain askeleet kumahtelivat pitkissä käytävissä.

-- Aseisiin! huudetaan joka taholta. -- Aseisiin! Kuningas huutaa;
rientäkää kuninkaan luo!

Ja kilpaillen siitä, kuka ensin ehtisi, syöksähtävät siinä
samassa sisälle kaartinkapteeni, sveitsiläisen kaartin översti,
hovipalvelusväki ja sotilaat, niin että kuninkaan huoneessa tuossa
tuokiossa loimuaa ainakin parikymmentä tulisoihtua.

Muutaman kumoonkaatuneen nojatuolin ja särkyneitten posliinikuppien
vieressä ja sen huiskinhaiskin heitellyn sängyn etupuolella, josta
peite ja lakana olivat pudonneet lattialle, seisoi Henrik omituisessa
yöpuvussaan naurettavana, kalpeana, hiukset pystyssä ja silmät
tuijottavina. Hänen oikea kätensä oli ojossa ja se vapisi kuten
tuulen heiluttelema lehti. Vasenta kättään hän suonenvedontapaisesti
piteli sen miekan kahvassa, johon koneellisesti oli sattunut
tarttumaan. Yhtä levottomana kuin herransakin seisoi koira ulvoen
hänen jalkainsa juuressa.

Kuningas näytti kauhusta vallan mykistyneeltä, eikä ainoakaan hänen
ympärillään olevista rohjennut tätä äänettömyyttä häiritä, vaan
kaikki katselivat levottomina toisiinsa ja tuskaisina vartoivat
selitystä. Puoleksipuettuna ja väljään kappaan kietoutuneena riensi
nuori, vaaleakutrinen kuningatar, Lothringin Lovisa, tuo lempeä ja
herttainen olento, joka eli pyhimyksen elämää, puolisonsa huudosta
kauhistuneena sisälle.

-- Voi hyvä jumala, sire, -- huusi hän, vavisten vielä enemmän kuin
muut, -- mitä on teidän majesteetillenne tapahtunut?... Teidän
huutonne on kuulunut minun huoneisiini saakka, ja minä olen rientänyt
tänne kuulemaan, mitä on tapahtunut.

-- Ei mitään... ei mitään, -- sammalsi kuningas liikuttamattakaan
tuijottavia silmiään, jotka näyttivät kuin ilmasta hakevan jotain
kaikille muille näkymätöntä esinettä.

-- Mutta teidän majesteettinne on huutanut, -- jatkoi kuningatar. --
Voiko ehkä teidän majesteettinne pahoin?

Kauhu Henrikin kasvoilla oli niin ilmeinen, että se vähitellen
tarttui kaikkiin läsnäolijoihin. Kuningasta tarkastettiin, jotta
saataisiin varmuus siitä, ettei häneen ollut sattunut salamanisku tai
ettei mikään käärme ollut häntä purrut.

-- Ah, sire! huudahti kuningatar. -- Älkää, jumalan tähden, jättäkö
meitä tällaiseen levottomuudentilaan, tällaiseen ahdistukseen!
Haluatteko lääkäriä, sire?

-- Lääkäriä? -- toisti kuningas entisellä kamalalla äänellään. -- Ei,
ei mitään lääkäriä, vaan rippi-isää! Ruumis ei ole sairas, vaan sielu.

Nyt alettiin tutkia oveja, akkunoita, lattiata, kattoa, mutta ei
missään näkynyt jälkeäkään siitä näkymättömästä esineestä, joka niin
kovasti näytti kuninkaan mieltä järkyttäneen.

Tähän tapahtumaan liittyvä salaperäisyys yhä vaan lisääntyi, sillä
kuningas edelleenkin innokkaasti pyysi saada rippi-isää.

Heti nousi pikalähetti ratsun selkään, ja tuhansia kipinöitä säihkyi
hevosen kavioista Louvren linnanpihalla. Viiden minuutin kuluttua
saapui, unestaan herätettynä tai oikeammin sanoen vuoteestaan,
ylöskiskottuna, palatsiin jesuiittaluostarin pääpappi. Hänen
tullessaan melu taukosi ja hiljaisuus sai jälleen vallan, mutta
levottomia kyselyjä ja johtopäätöksiä edelleenkin tehtiin, sillä
kuninkaan pyyntö kaikkia kovin kauhistutti.

Seuraavana aamuna on kuningas noussut hereille ennenkuin kukaan
muu ja antanut määräyksen, että Louvren portit piti suljettaman
kaikilta muilta paitsi luostarin pääpapilta. Senjälkeen hän kutsuu
luokseen rahastonhoitajansa ja juhlamenojenohjaajan, ottaa sitten
messukirjansa, lukee rukouksia ja leikkaa irti pyhäinkuvia sekä
määrää äkisti, että hänen ystäväinsä on kokoonnuttava hänen luokseen.

Tämän käskyn johdosta riennettiin ensin Saint-Luc'in luo, mutta
havaittiin hänen olevan entistäkin enemmän sairaana. Hänen
sairautensa oli muuttunut syväksi horrostilaksi, niin että hän oli
ainoa koko palatsissa, joka ei ollut kuullut mitään yöllisestä
sekasorrosta, vaikkakin hänet erotti kuninkaasta ainoastaan ohut
lautaseinä.

Kun Henrik saa kuulla tämän, tekee hän ristimerkin ja antaa
määräyksen, että hänen apteekkarinsa on noudettava sairaan luo.
Senjälkeen käskee hän, että Louvressa on otettava käytäntöön
Augustinolaisluostarin ankarat säännöt. Sitten käy kuningas mustiin
puettuna ja synkkänä ohi Schombergin, joka ontuu, ohi d'Epernonin,
jolla on käsivartensa siteissä, ohi Quélus'en, joka vieläkin tuntee
taistelun jälkiä päässään, ohi d'O'n ja Maugironin, jotka pelosta
vapisevat. Ohikulkiessaan hän heitä ruoskii ja käskee heidän ruoskia
itseään niin paljo kuin jaksavat, d'Epernon huomauttaa silloin, että
koska hänen oikea kätensä on siteissä, pitäisi hänen päästä vapaaksi
juhlamenoista, sillä hän ei kykene antamaan vuorostaan takaisin
niitä iskuja, joita itse saa toisilta, mikä olisi kuin jonkinlainen
epäsointu ruoskimis-sinfoniassa. Henrik vastaa hänelle silloin, että
hänen katumuksensa sen kautta käy jumalalle sitäkin otollisemmaksi.
Kuningas itse on ensimäinen antamaan esimerkin riisuessaan vaatteet
yltään ja ruoskiessaan itseään kuin marttyyri. Chicot tapansa mukaan
aikoo nauraa ja ilveillä, mutta kuningas luo häneen katseen, joka
merkitsee sitä, ettei sellaiseen nyt ole oikea aika. Narri ottaa
silloin ruoskan ja alkaa ruoskinnan, mutta sillä erotuksella, että
hän, sen sijaan että ruoskisi itseään, ruoskiikin muita, ja kun
hän ennen pitkää havaitsee, ettei hänen lähentyvillään enää ole
ainoatakaan selkää, alkaa hän heitellä iskujaan vasten tauluja ja
kuvanveistoksia.

Tämä katumustoimitus näyttää kuningas Henrikkiä vähitellen
tyynnyttävän, vaikka hän vieläkin näyttää olevan hyvin kiihdyksissä.

Kiiruusti hän lähtee huoneistaan ja käskee odottamaan itseään siellä,
ja tuskin hän on ehtinyt poistua, niin ruoskiminen heti kuin jostain
lumousvoimasta lakkaa. Ainoastaan Chicot edelleenkin ruoskii d'O'ta,
jota hän inhoo, ja tämä maksaa hänelle takaisin minkä jaksaa, niin
että sitä jo melkein saattoi sanoa ruoskimis-kaksintaisteluksi.
Henrik menee sillävälin kuningattaren luo, lahjoittaa hänelle
kultaisen kaulanauhan, joka oli maksanut viisikolmattatuhatta
écusta, suutelee häntä kummallekin poskelle, mitä hän ei ole
tehnyt kokonaiseen vuoteen, ja pyytää häntä riisumaan päältään
kuninkaallisen puvun ja pukeutumaan katumusvaatteisiin.

Lothringin Lovisa, aina lempeä ja mukaantuvainen, suostuu siihen
heti, mutta kysyy vain, minkävuoksi hänen puolisonsa, lahjoitettuaan
hänelle niin kallisarvoisen kaulanauhan, nyt tahtoo, että hänen
pitäisi pukeutua säkkiin ja tuhkaan.

-- Minun synteini tähden, -- vastaa Henrik.

Tämä vastaus on kyllin riittävä kuningattarelle, joka paremmin kuin
kukaan muu tuntee sen syntipaljouden, minkä vuoksi hänen puolisonsa
tarvitsee katumusta. Puolisonsa toivon mukaan menee hän senvuoksi
pukeutumaan niinkuin tämä haluaa.

Kuninkaan saapuessa takaisin huoneisiinsa alkaa siellä ruoskiminen
uudelleen, d'O ja Chicot ovat verentahraamat. Kuningas kiittää heitä
siitä ja kutsuu heitä ainoiksi ja todellisiksi ystävikseen.

Kymmenen minuutin kuluttua saapuu kuningatar, katumuspukuun
pukeutuneena. Heti jaetaan vahakynttilöitä koko hoviväelle, ja
kuninkaan tahtoon taipuen lähtevät hienot hovimiehet, kauniit
hovinaiset ja nuo hyvät parisilaiset paljasjalkaisina, ankarasta
pakkasesta huolimatta, Montmartreen. Aluksi kalisevat hampaat
kylmästä, mutta useat kulkijat ovat jo lämminneet ruoskinnasta,
varsinkin ne, jotka Chicot'in läheisyydessä oleksivat. d'O on
lopultakin tunnustanut tulleensa voitetuksi ja pysytteleikse
viidenkymmenen askeleen päässä narrista tämän takapuolella.

Kello neljä oli tuo surkea kävelymatka lopussa, luostari oli saanut
runsaita lahjoja, hovihenkilökunnan jalat olivat turvoksissa ja
kaikkien selät kuin nyljetyt. Kuningattarella oli ollut yllään
karkeasta kankaasta neulottu puku. Oli itketty, rukoiltu, paruttu,
laulettu psalmeja ja poltettu suitsutussavua.

Kaikki tämä oli toimitettu kuninkaan tahdon täyttämiseksi, ilman
että kukaan olisi voinut keksiä syytä, miksi tämä ruhtinas, joka
paria iltaa aikaisemmin oli ollut niin iloinen ja tanssinut niin
innokkaasti, nyt niin yht'äkkiä oli masentunut.

Hugenotit, liigalaiset ("liittolaiset") ja vapaa-ajattelijat osasivat
antaa oikean arvon tälle äkilliselle masennuspuuskalle, ja nauraen he
olivat katselleet tämän parannuksentekijäjoukon ohikulkua.

Kuningas palasi takaisin kokonaan paastoavana, selkänsä ja
olkapäänsä täynnä pitkiä punaisia ja sinisiä naarmuja. Hän ei
eronnut kuningattaresta koko päivänä, ja jokaisen tien varrella
olevan kappelin luona lupasi hän tälle suuria summia ja suunnitteli
pyhiinvaellusmatkoja, joita tekisi hänen seurassaan.

Chicot, ruoskimisesta väsyneenä ja nälissään sen tavattoman
ruumiinliikunnan johdosta, johon kuningas ystävänsä oli velvoittanut,
oli muutamain hovin vapaamielisten kanssa Montmartren luona hiipinyt
puutarhaan erääseen sen ajan sangen huomattuun ravintolaan, siellä
virkistellyt itseään viinillä ja syönyt kokonaisen paistetun ankan
sekä sen jälkeen hiipinyt takaisin paikallensa kulkueeseen, joka nyt
oli paluumatkalla Louvreen. Kaksinkertaisin voimin hän nyt ruoski
kaikkia niitä, jotka olivat hänen lähellään, ja antoi siten mitä
täydellisimmän synninpäästön, kuten hän itse sitä nimitti.

Illan tultua tunsi kuningas jo tähän kaikkeen väsyneensä. Hän
tarjoilutti itselleen ylen yksinkertaisen illallisen, hauteli
runneltua ruumistaan ja meni sitten tapaamaan Saint-Luc'ia ja
havaitsi tämän olevan valveilla ja sangen hilpeällä päällä.

Kuningas oli paljo entisestään muuttunut. Kaikki hänen ajatuksensa
olivat nyt kääntyneet pois inhimillisten asiain turhuudesta kohti
katumusta ja kuolemaa.

-- Ah! -- virkkoi hän kovin surullisesti. -- Jumala on menetellyt
oikein tehdessään elämän niin katkeraksi!

-- Miksikä niin, sire? -- kysyi Saint-Luc.

-- Sillä kun on väsynyt tähän maailmaan, niin toivoo vaan kuolemaa,
sitä lainkaan pelkäämättä.

-- Anteeksi, sire! -- vastasi Saint-Luc. -- Te puhutte oman
käsityksenne mukaisesti, mutta mitä minuun tulee, niin en suinkaan
halua kuolla.

-- Kuuleppas, Saint-Luc! -- vastasi kuningas ja pudisti päätänsä. --
Jos tahtoisit menetellä oikein, niin seuraisit minun neuvoani tai
paremmin sanoen esimerkkiäni. Jos haluat, niin minä hylkään kruununi,
ja sinä hylkäät vaimosi, ja sitten menemme me kumpikin luostariin.
Minulla on siihen jo edeltäpäin paavin suostumus, ja jo huomispäivänä
voimme tehdä asiaankuuluvat lupaukset. Minä aivan yksinkertaisesti
annan kutsua itseäni veli Henrikiksi.

-- Anteeksi, sire! Te ette enää välitä kruunustanne, koska olette
sitä jo niin kauvan kantanut. Mutta minä sitävastoin en ajattele
lainkaan samalla tavalla vaimostani, jonka juuri äsken olen saanut.
Suokaa siis anteeksi se etten voi ehdotusta hyväksyä.

-- Saint-Luc parka! lausui kuningas ja puristi käsiään vastakkain.

-- Eilen, sire, olisitte vallan hyvin voineet ehdotella minulle
luostarielämää, sillä silloin olin raskasmielinen ja synkkä,
silloin olisin ilomielin mennyt kaivoon tai luostariin, yhdentekevä
kumpaanko, mutta tänään on asia, piru vieköön, kokonaan toinen!

-- Luulenpa, että kiroilet, Saint-Luc! -- virkkoi, kuningas.

-- Kiroilenko, sire? Onkohan se mahdollista? Mutta onhan teidänkin
tapanne joskus kiroilla, mikäli muistan.

-- Niin olen kyllä tehnyt, Saint-Luc, mutta tästälähin en sitä enää
tee.

-- Minä puolestani en uskalla sanoa sitä samaa. Tosin aion kiroilla
mahdollisimman vähän, mutta siinä onkin kaikki, mitä voin luvata.

-- Saint-Luc, -- lausui kuningas hetken jälkeen, -- tahdotko viettää
tämän yön minun huoneessani?

-- Mitä minä siellä tekisin?

-- Kas, me sytytämme paljo kynttilöitä palamaan. Minä panen maata,
sinä istut minun sänkyni vieressä ja luet minulle.

-- Ei, paljo kiitoksia, sire!

-- Sinä siis hylkäät minut, Saint-Luc. Sinä hylkäät minut?

-- En, sire, en lainkaan. Minä tahdon täyttää teidän toivomuksenne,
mutta sillä ehdolla, että teidän majesteettinne käskee tuomaan
sisälle komean illallisen ja lähettää noutamaan musiikkia ja...

-- Saint-Luc! Saint-Luc! -- huusi kuningas raivoissaan.

-- En voi sille mitään, sire, että olen iloinen ja hilpeä tänä iltana.

Henrik ei vastannut mitään.

-- Saint-Luc, -- virkkoi hän vihdoinkin kumealla äänellä, -- satutko
milloinkaan näkemään unta?

-- Hyvinkin usein sire.

-- Mitä ajattelet unista?

-- Ajattelen, että ne joskus ovat meille todellisuuden korvauksena,
ja juuri viime yönä sain nähdä ihanan unen.

-- No, millaista unta sitten näit?

-- Näin unta, että kaunis vaimoni...

-- Niin, -- virkkoi kuningas, -- Eeva oli myöskin kaunis, ja
kuitenkin on hän tuottanut turmion meille kaikille.

-- Ahaa, sire, siitäkö siis johtuu teidän tunnonvaivanne?

-- Olen minäkin uneksinut jotain, -- mutisi kuningas.

-- Hyvä on, sire, -- jatkoi Saint-Luc. -- Minä näin unta, että
vaimoni oli muuttunut pikku lintuseksi ja lennellä liiteli tänne
Louvreen.

-- Voi sinua maailmallista ihmistä! -- vastasi kuningas.

-- Sire, voitte mielellänne kutsua minua maailmalliseksi. Jos minä
nyt tänä yönä valvon teidän luonanne, niin tahdon saada edes jonkin
korvauksen, hukkaanmenneestä unestani. Jos siis teidän majesteettinne
tahtoo haetuttaa soittajia ja...

-- Riittää, jo riittää, Saint-Luc, -- keskeytti hänet kuningas
ja nousi seisomaan. -- Sinä tuottaisit turmion sekä minulle että
itsellesi, jos minä vielä viipyisin täällä. Hyvästi siis! Toivon
jumalan lähettävän sinulle terveellisen ilmestyksen, joka saa sinun,
yhdessä minun kanssani katumaan syntejäsi ja ajattelemaan sielusi
autuutta.

-- Minä sitä epäilen, sire. Olenpa siitä niin varmakin, että
neuvon teidän majesteettianne ajamaan kuta pikemmin sen parempi
tuon Saint-Luc-lurjuksen ulos portista, koska hän on kieltäytynyt
tekemästä parannusta.

-- Ei niin, Saint-Luc. Minä toivon, että sinussa vielä tapahtuu jokin
herätys, sellainen, minkä minäkin olen saanut osakseni, ja nyt minä
menen rukoilemaan, sinun puolestasi.

-- Hyvää yötä sitten, sire!

Nyt alkoi Saint-Luc hyräillä ensimäistä värssyä muutamasta
kevytmielisestä laulusta, jota kuningas hyvällä tuulella ollessaan
tavallisesti lauleli. Henrikille tuli silloin kova kiire rientää
tiehensä Hän sulki oven ja omaan huoneeseensa mennessään mutisi:

-- Suuri jumala, sinun vihasi on oikeudenmukainen, sillä maailma
muuttuu yhä pahemmaksi ja pahemmaksi!



9.

Kuningas pelkää sitä, että on ollut pelkuri, ja Chicot pelkää tulevaa
pelkoansa.


Tultuaan takaisin Saint-Luc'in luota havaitsi hän koko hovin käskynsä
mukaisesti kokoontuneen suureen kalleriaan. Hän jakeli nyt erinäisiä
suosionosotuksia ystävilleen, se on, hän lähetti d'O'n, d'Epernonin
ja Schombergin maalle, uhkasi Maugironia ja Quélusta ankarasti
rangaista, jos he vielä kerran rohkenisivat antautua riitaan Bussyn
kanssa, ojensi viimeksimainitulle kätensä suudeltavaksi ja puristi
veljeänsä Fransia kotvasen sydäntänsä vasten.

Tällävälin lähestyi se tunti, jolloin kuninkaalla oli tavanmukainen
iltavastaanottonsa, mutta saattoipa helposti havaita, että Henrik
mahdollisimman pitkälle viivytti tätä tilaisuutta. Vihdoin löi
Louvren kello kymmenen, ja Henrik katsahti tutkivasti ympärilleen
kuin valitakseen ystäväinsä seasta sen, jonka tuli olla hänen
esilukijanaan Saint-Luc'in sijasta, joka oli pyytänyt siitä
tehtävästä päästä.

Chicot oivalsi kuninkaan ajatuksen ja huudahti tavanmukaisella
rohkeudellaan:

Kuuleppas, Henrik, sinä katselet minua niin ystävällisesti tänä
iltana. Ehkäpä haet jotakin, jolle tahtoisit lahjoittaa jonkin
lihavan abotinpaikan kymmentuhannen livren tuloineen? Hitto vieköön,
miten mainio priori minusta tulisikaan! Anna se paikka minulle,
poikani, anna se minulle!

-- Tule minun kanssani, Chicot, -- lausui kuningas. -- Hyvää yötä,
hyvät herrat! Minä menen nyt nukkumaan.

Chicot kääntyi nyt hovimiesten puoleen, pyöräytti viiksiään ylöspäin
ja Henrikin ääntä matkien toisti:

-- Hyvää yötä, hyvät herrat! Me menemme nyt nukkumaan.

Hovimiehet purivat huuliaan ja kuningas harmista punastui.

-- Kuulkaa! Lähettäkää meille minun parturini, minun
hiuksenkähertäjäni ja kamaripalvelijani, -- jatkoi Chicot, -- mutta
ennen kaikkea minun pumadani!

-- Ei, niitä ei tarvita mitään tänä iltana, -- sanoi kuningas. --
Paasto on alkanut ja minä olen katumuksentekijä.

-- Mutta minäpä pidän hirveästi pumadasta, minä, -- intti Chicot.

Kuningas ja narri menivät nyt kuninkaalliseen sänkykamariin.

-- Kuules, Henrik, -- virkkoi nyt Chicot heidän makuuhuoneeseen
tultuaan, -- siis olen minä tänä iltana sinun suosikkisi ja
välttämätön seuralaisesi. Olen siis kaunis ja rakastettava tänään,
minä.

-- Ole vaiti, narri! -- vastasi kuningas. -- Ja te, -- sanoi hän
kamaripalvelijalleen, -- saatte poistua täältä.

Palvelijat tottelivat. Henrik ja Chicot jäivät kahdenkesken ja Chicot
jäi kummastuneena katselemaan kuningasta.

-- Miksi lähetit ne pois? -- kysyi hän. -- Eiväthän ne ole
vielä meitä voidelleet. Aiotko ehkä itse voidella minut omalla
kuninkaallisella kädelläsi? Hyv'on! Sekin voi olla katumuksentekoa
yhtä hyvin kuin mikään muukaan.

Henrik ei vastannut. Kuningas ja narri katselivat hetken toisiaan
äänettöminä.

-- Rukoilkaamme! sanoi Henrik viimein.

-- Paljo kiitoksia! vastasi Chicot. -- Sepä ei ole kovinkaan hauskaa.
Jos sinä siitä syystä toit minut tänne, niin palaanpa mieluummin
takaisin siihen huonoon seuraan, josta juuri läksin. Hyvästi,
poikani! Hyvää yötä!

-- Pysähdy! -- käski kuningas.

-- Ah! -- virkkoi Chicot. -- Tämähän muistuttaa tyranniutta! Sinä
olet oikea itsevaltias. Minulla on täällä ikävä, minulla. Koko
päivän olet pakoittanut minun ruoskimaan rikki ystäväini ihoa, ja
nyt tahdot, että leikki taas tänä iltana uudelleen alotetaan. Hitto
soikoon, Henrik, luovu jo tuosta! Meitä ei ole enempää kuin kaksi, ja
kun ruoskintaan ottaa vain kaksi osaa, niin sattuu jok'ainoa isku.

-- Vaikene, hurja lörpöttelijä, -- jatkoi kuningas, -- ja ajattele
katumuksen ja parannuksen tekemistä!

-- Vai siihen sitä taas tultiin! Minunko pitäisi katua? Mitä luulet
minun tarvitsevan katua? Kenties sitä, että olen ruvennut narriksi
munkille? No niin, tunnenpa tosiaankin sitä katuvani.

-- Ei ainoatakaan herjausta, lurjus, ei ainoatakaan herjausta! --
sanoi kuningas.

-- Kuulehan! -- jatkoi Chicot. -- Haluaisin mieluummin olla
suljettuna leijonahäkkiin tai apinaparven seuraan kuin olla hullun
kuninkaan parissa. Hyvästi! Nyt minä menen tieheni.

Kuningas otti avaimen pois ovesta.

-- Henrik, -- virkkoi Chicot, -- minä sanon sinulle, että sinä näytät
sangen kamalalta, ja ellet anna minun mennä, niin huudan apua; minä
huudan, minä lyön ovet rikki ja samoin akkunat. Muista, että olen
sinulle sen sanonut!

-- Chicot, -- virkkoi kuningas kovin surullisella äänellä, Chicot,
ystäväni, sinä teet pilaa minun tuskastani.

-- Ahaa, minä ymmärrän, -- vastasi Chicot; -- sinä pelkäät olla
yksin. Niinhän aina tyrannit pelkäävät. Ota kuitenkin minun pitkä
miekkani ja anna minulle tuppi, niin menen tieheni. Mitäpä sanot
siitä?

Kuultuaan sanan "pelkäät" sai Henrik epämääräisen puistatuksen.
Sitten hän äkkiä nousi ylös ja alkoi kävellä pitkin askelin
edestakaisin huoneessa. Hänen ulkomuotonsa ilmaisi mitä suurinta
mielenliikutusta, hänen kasvonsa olivat niin äärettömän kalpeat,
että Chicot tosiaankin alkoi uskoa kuninkaan olevan sairaan. Ja
nähtyään, miten kuningas tuijottavin katsein teki lattialla useamman
kierroksen, virkkoi hän:

-- Poikani, mitä sinulta puuttuu? Kerro huolesi ystävällesi
Chicot'ille.

Nämä sanat kuultuaan pysähtyi kuningas narrin eteen ja, katsellen
häntä terävästi, sanoi:

-- Niin, sinä olet ystäväni, ainoa ystäväni.

-- Valenceyn apotinpaikka on vapaana, -- huomautti Chicot.

-- Kuulehan, Chicot, -- jatkoi Henrik, -- voitko olla vaitelias?

-- Samoin myöskin Pithiviersin apottikunta, jossa saa syödä niin
hyviä lintupasteijoja.

-- Narrimaisista puolistasi huolimatta, -- jatkoi kuningas, -- olet
sinä hyväsydäminen mies.

-- No, niinpä annakin sitte minulle rykmentti äläkä apottikuntaa.

-- Olet kaiken lisäksi hyvä neuvonantaja.

-- Siinä tapauksessa on parasta, että teet minusta valtioneuvoksen,
vaikka ei sentään, sillä kun asiaa tarkemmin ajattelen, huomaankin
pitäväni enemmän rykmentistä tai apottikunnasta. Minä en halua päästä
valtioneuvokseksi, sillä silloin täytyisi minun aina olla samaa
mieltä kuin kuningas.

-- Vaiti, vaiti, Chicot! sillä hetki lähestyy, tuon kauhun hetki.

-- Vai niin, joko se taaskin purkaantuu Sinun päällesi? -- kysyi
Chicot.

-- Sen saat itse nähdä ja kuulla. Odota vain!

-- Mitä minä saan nähdä ja kuulla?

-- Odota, sanon minä. Saat omin korvin kuulla kaikki ja tulla asiasta
vakuutetuksi.

Ei, ei, sanon minä. Minä en tahdo odottaa. Mikä hiisi on sinut,
Henrik, tehnyt noin hulluksi?

-- Oletko sinä rohkea, Chicot?

-- Siitä saatan todellakin kerskailla. Mutta enpä piru vieköön,
sallikaan urheuttani tällä tavoin koeteltavan. Kun Ranskan ja Puolan
kuningas huutaa ja pauhaa keskellä yötä, niin että sitä on synti
ja häpeä kuulla, silloin olen minä, köyhä parka, ainoa, jonka on
pidettävä sinulle seuraa. Hyvästi, Henrik! huuda upseereitasi,
sveitsiläistä kaartiasi, linnanhuovejasi, ja anna minun mennä tieheni
vaaran edestä, jota en tunne enkä näe.

-- Minä käsken sinun jäämään tänne, -- lausui kuningas vakavasti.

-- No sepä oli, kautta kunniani, mukavaa: te tahdotte komentaa pelkoa
itseään, sire.

-- Kuulehan, ystäväni, -- virkkoi nyt kuningas. -- Tahdonpa kertoa
sinulle kaikki tyyni, koska minun se välttämättä on tehtävä,
saadakseni sinut vaikenemaan.

-- Hyv'on! -- vastasi Chicot ja veti huostrastaan tavattoman suuren
miekkansa. -- Kun kerran tietää, mitä pitää pelätä, niin silloin osaa
myöskin puolustautua. Kerroppa nyt, kerro poikaseni.

Näin sanoen istahti Chicot mukavasti suureen nojatuoliin ja asetti
paljastetun miekkansa polviensa väliin.

-- Viime yönä, -- alotti Henrik, -- minä makasin ja olin vaipunut
uneen...

Niin minäkin, huomautti Chicot.

-- Silloin tunsin äkkiä hienon tuulahduksen hivelevän kasvojani.

-- Aah, se oli vain koirasi, joka nälissään nuoleksi voidetta
kasvoiltasi.

-- Minä heräsin kovin hämmästyneenä ja tunsin, miten partani karvat
naamion alla kauhusta nousivat pystyyn.

-- Ooh, sinun tarinasi synnyttää minussa suloisen puistatuksen,
-- virkkoi Chicot ja ryömi kokoon siihen nojatuoliinsa ja painoi
leukansa miekkansa kahvanpäähän.

-- Silloin, -- jatkoi kuningas, mutta niin hiljaisella ja
vapisevaisella äänellä, että Chicot hädintuskin saattoi sanoja
kuulla, -- silloin kuului tässä huoneessa ääni niin valittava, että
se sai sydämeni sisimmät kielet väräjämään. Kurja syntinen, -- niin
sanoi ääni. Kuule minua, sinä paatunut, oletko vakaasti päättänyt
edelleenkin jatkaa jumalatonta elämääsi?

-- Älä, sanoiko ääni tosiaankin niin, huudahti Chicot. -- No,
silloinpa tuntuu Meidän Herramme ääni melkoisesti muistuttavan sinun
kansasi ääntä, mikäli minä asioita käsitän.

-- Senjälkeen, -- jatkoi taas kuningas, -- seurasi tuhansia muita
moitteita, joita, minä sen vakuutan, oli hyvin kiusallista kuulla.

-- Kuule! keskeytti Chicot. -- Sano minulle hiukan enemmän poikaseni.
Kerro minulle, mitä ääni sanoi, niin että minä saisin tietää, onko
Meidän Herramme kaikesta täysin selvillä.

-- Jumalaton! -- kirkui kuningas. -- Jos sinä epäilet, niin minä
rankaisen sinua.

-- En, -- vastasi Chicot, -- en lainkaan epäile. Ihmettelen vain,
että Meidän Herramme aina tänne asti on viivytellyt antaessaan
sinulle nämä moitteet. Hän on tullut hyvin pitkämieliseksi
vedenpaisumuksen jälkeen. Mutta siitä huolimatta, poikani, pelkäsitkö
tosiaankin kovasti?

-- Pelkäsin. Hiki valui suurina karpaloina ohimoiltani ja veri
jähmettyi suonissani.

-- No se oli luonnollista. Silloin sinä rupesit huutamaan, ihmisiä
syöksyi sisälle, he etsivät kaikkialta, mutta mistään ei Meidän
Herraamme löydetty. Poikani, ole nyt vilpitön ja sano vasten tapaasi
suora totuus: mitä ajattelee rippi-isäsi tästä ilmestyksestä?

-- Hän värisi, teki ristinmerkin ja kehoitti minua katumaan, niinkuin
jumala on käskenyt.

-- Ihan oikein. Mutta mitä sanoi hän itse ilmestyksestä tai oikeammin
sanoen äänestä?

-- Hän sanoi, että se oli Sallimuksen lähettämä, että se oli ihmetyö
ja että minun tulisi ajatella valtakunnan parasta. Niinpä olenkin jo
tänä aamuna ..

-- Mitä olet tehnyt tänä aamuna, poikani?

-- Minä olen antanut satatuhatta livreä jesuiitoille ja sitten olen
ruoskittanut verille omani ja hovimiesteni ruumiit.

-- Oikein! Entä sitten?

-- Niin, sitten, niin... Mitäpä arvelet siitä, Chicot? Mutta minä
en nyt puhukaan ilveilijälle, vaan kylmäveriselle, rauhalliselle
miehelle, ystävälle.

-- Sire, virkkoi Chicot, -- arvelenpa, että painajainen on ollut
Teidän majesteettinne kimpussa.

-- Sinä siis luulet?..

-- Että kaikki tyyni on ollut vain unta, joka ei uudistu, ellei
teidän majesteettinne sitä kovin paljon ajattele.

-- Untako? -- sanoi Henrik ja pudisti päätänsä. -- Ei, ei, minä olin
täysin valveilla, sen voin sinulle vakuuttaa.

-- Sinähän nukuit, Henrik?

-- Enpäs, minä vain loikoilin silmät auki. Näin kuun välähtelevän
akkunan läpi, näin, miten miekankahvani koriste juuri siinä paikassa,
missä sinä nyt olet, oudosti kimalteli.

-- Miten oli lampun laita?

-- Se oli sammunut.

-- Rakas poikani, se oli unta, unta vain!

-- Mutta miksi et usko, Chicot? Eikö satu väliin, että jumala puhuu
kuninkaille, kun hän tahtoo toimittaa jonkin suurtyön täällä maan
päällä.

-- Tietenkin hän heille puhuu, -- vastasi Chicot -- mutta niin
hiljaa, etteivät he koskaan sitä kuule.

-- No, ymmärrätkö nyt miksi tahdon sinun jäämään luokseni? kysyi
kuningas.

-- Enpä totta tosiaankaan ymmärrä, -- vastasi Chicot!

-- Katsos, senvuoksi että saisit omin korvin kuulla mitä ääni sanoo.

-- Ja että minun luultaisiin laskettelevan pilaa kun sitten kerron
kuulemani muille! Chicot on niin vähäpätöinen, niin halpa, niin
narrimainen olento, ettei kukaan häntä usko, vaikka hän jotain
kertoisikin. Se ei ollut hullummin ajateltu, poikaseni.

-- Miksi et pikemmin usko, että minä saatan sinun tietoosi tämän
salaisuuden koeteltuun ystävyyteesi luottaen?

-- Ooh, älä valehtele, Henrik! Sillä jos ääni vielä kerran puhuu,
tulee se kaiken muun lisäksi moittimaan sinua vielä tästä valheesta,
ja sinulla on kyllä jo ennestäänkin tarpeeksi monta syntiä
omallatunnollasi. Mutta, vaikkapa niinkin, minä suostun tuumaan.
Minulla ei sitäpaitsi ole mitään sitä vastaan, että saan kuulla
Meidän Herramme äänen. Kentiespä sillä on jotain minullekin sanomista.

-- No niin, mitä minun on nyt tehtävä?

-- Sinun on mentävä makaamaan, poikani.

-- Mutta kenties on parempi että olen valveilla? -- Luuletko ehkä
voivasi estää Meidän Herraamme puhumasta, jos seisot suorana
lattialla? Kuningas ei ole muuta kuin kruunuansa korkeampi muita
ihmisiä, ja kun hänellä ei ole sitä päässään, niin, usko minua
Henrik, hän ei ole suurempi kuin hekään, usein paljo pienempi.

-- Hyvä on! -- virkkoi kuningas. -- Sinä siis jäät tänne, etkä nuku?

-- Sitä en voi luvata. Unen laita on sama kuin pelonkin, poikaseni.
Se ei riipu asianomaisen omasta tahdosta...

-- Mutta sinähän ainakin tahdot koettaa pysytellä hereillä, vai miten?

-- Kyllä koetan, ole huoletta. Minä nipistän itseäni silloin tällöin.
Sitäpaitsi herättäähän minut ääni.

-- Älä tee pilaa äänestä, -- sanoi Henrik, joka jo oli nostanut
toisen jalkansa sänkyyn mutta kiskaisi sen takaisin.

-- Kuules! huomautti Chicot. -- Pitääkö minun auttaa sinua pääsemään
sänkyysi?

Kuningas huokasi syvään ja silmäiltyään levottomasti joka suunnalle
ryömi väristen sänkyynsä.

-- Nyt, -- virkkoi Chicot, -- on minun vuoroni. Hän heittäysi
pitkäkseen nojatuoliin ja sulloi tyynyjä ympärilleen.

-- Miten voitte, sire? -- kysyi hän.

-- Enpä hullummin, -- vastasi kuningas. -- Entä sinä?

-- Mainiosti. Hyvää yötä, Henrik!

-- Hyvää yötä, Chicot! Älä nuku!

-- En nuku, sen suhteen kyllä pidän varani, -- vastasi Chicot ja
haukotteli niin että suunsa oli revetä.

Senjälkeen torkahtivat he kumpikin, kuningas teeskennellen
nukkuvansa, Chicot nukkuakseen todellakin.



10.

Kuinka Herran ääni erehtyi ja puhui Chicot'lle itse, vaikka luulikin
puhuvansa kuninkaalle.


Noin kymmenen minuutin ajan olivat kuningas ja Chicot liikkumatta,
mutta yht'äkkiä lensi kuningas ylös, heräten siitä suloisesta
uupumistilasta, mikä tavallisesti käy unen edellä. Myöskin Chicot
hypähti pystyyn, ja molemmat katselivat hämmästyneinä toisiaan.

-- Mistä on kysymys? -- kysyi Chicot.

-- Tuulenhenki, tuulenhenki! -- kuiskasi kuningas.

Samalla hetkellä sammuivat vahakynttilät, joita pieni, kultainen
kuvapatsas piteli käsissään, senjälkeen lamppu ja huonetta valaisi
vain takkavalkean viimeiset jätteet.

-- Sepä oli merkillistä! huudahti Chicot ja nousi seisomaan.

Vaiti! Ääni kuuluu pian, -- sanoi Henrik ja ryömi kyyryyn siinä
sängyssään.

Samassa kuului todellakin terävä, kolea ääni, joka aivan sängyn luona
kuului lausuvan nämä sanat:

-- Paatunut syntinen, oletko siellä?

-- Olen, Herra, -- vastasi kuningas, ja hänen hampaansa kalisivat
pelosta.

-- Hm! -- myhähti Chicot. Olipa se verrattain käheä ääni tullakseen
taivaasta. Mutta vaikkapa niinkin, kamalaa se joka tapauksessa on.

-- Kuuletko minua? -- kysyi ääni.

-- Kuulen, Herra, vastasi Henrik, -- ja minä olen nöyryyttänyt itseni
sinun vihasi edessä.

-- Luuletko siis totelleesi minua jatkoi ääni, -- sen kautta että
olet kujeillut itseksesi koko päivän, ilman että sydämelläsi on siinä
ollut vähintäkään osaa?

-- Hyvin sanottu! huudahti Chicot. Kuningas puristi tutisten käsiänsä
vastakkain.

Chicot'in hiljaa lähetessä hänen sänkyänsä.

-- No, onneton! -- mutisi Henrik. Uskotko nyt?

-- Varro vähän, -- vastasi Chicot.

-- Mitä sinä täältä haet?

-- Ole vaan vaiti! Hiivi hiljaa pois sängystäsi ja anna minun tulla
sinne sinun sijaasi.

-- Miksikä niin?

-- Kas että taivaan viha kohdistuisi minuun sinun sijastasi.

Luuletko sitten että minä sen kautta säästyisin?

-- Sopiihan meidän koettaa.

Ystävällisen itsepintaisesti veti hän sitte Henrikin ulos sängystä ja
ryömi itse sinne.

-- Mene nyt istumaan minun nojatuoliini Henrik, ja anna minun olla
hetkinen rauhassa.

Henrik teki, niinkuin oli pyydetty, sillä hän alkoi vähitellen
ymmärtää narrin tarkoituksen.

-- Sinä et vastaa, -- jatkoi ääni. -- Se merkitsee sitä, että sinä
edelleenkin paadut synneissäsi.

-- Ah, anteeksi, Herra, anteeksi! virkkoi Chicot, puhuen nenäänsä ja
matkien kuninkaan ääntä.

Sitten hän kääntyi Henrikkiin päin ja sanoi:

-- Eikö sinusta ole kovin hupaista, poikani, ettei hyvä Jumala
tunnekaan Chicot'ia?

-- Kuinka se on mahdollista?

-- Odota, niin saatpa nähdä.

-- Onneton! -- lausui ääni.

-- Niin, Herra, -- vastasi Chicot. -- Minä olen paatunut, kauhea
synnintekijä.

-- Tunnusta sitten syntisi ja kadu.

-- Minä tunnustan, -- vastasi Chicot, -- että olen ollut suuri
petturi serkkuani Condéta kohtaan, jonka vaimon olen vietellyt, ja
minä kadun sitä.

-- Mitä sinä sanot? mutisi kuningas. -- Oletko vaiti! Siitä
tapahtumastahan on kulunut jo kauvan.

-- No, -- sanoi Chicot, -- siirtykäämme johonkin muuhun asiaan.

-- Jatka! puhui ääni.

-- Minä myönnän, -- jatkoi nyt tuo vale-Henrik, -- että olen
menetellyt roistomaisesti puolalaisia kohtaan, jotka olivat valinneet
minut kuninkaakseen, siinä että heidät yöllä salaa hylkäsin ja vein
mukanani kruunulle tulevat jalokivet. Tätäkin minä kadun.

-- Lurjus! kuiskasi Henrik. -- Se on unohdettu jo aikoja sitten.

-- Mutta minunhan täytyy edelleenkin narrata ääntä, huomautti Chicot.
-- Anna minun olla rauhassa.

-- Puhu! kehoitti ääni edelleen.

-- Minä tunnustan, -- sanoi Chicot, -- että olen riistänyt Ranskan
kruunun veljeltäni Alenconin herttualta, jolle se oikeudenmukaisesti
kuului, koska minä jo muodollisesti olin siitä luopunut ottaessani
vastaan Puolan kruunun, ja minä kadun sitäkin.

-- Roisto! -- mutisi Henrik.

-- Siinä ei ole vielä kaikki, -- jatkoi ääni.

-- Oi, ei olekaan! Minä tunnustan senkin että minä yksissä neuvoin
äitini Medicin Katarinan kanssa olen koettanut karkoittaa Ranskasta
lankoani, Navarran kuningasta, tuhottuani kaikki hänen ystävänsä
sekä sisartani Margaretaa, surmautettuani kaikki hänen rakastajansa.
Kaikkea tätä minä vilpittömästi kadun.

-- Voi sinä konna! sähisi kuningas hampaitaan purren.

-- Henrik, poikani, älkäämme suututtako Herraa koettamalla salata
sitä, minkä hän jo tietää yhtähyvin kuin mekin.

-- Mutta nyt ei ole kysymys politiikasta, -- jatkoi ääni.

-- Vai niin, -- vastasi Chicot ylen valittavalla äänellä, -- lienee
kysymys minun elämäntavoistani, eikö niin?

-- Juuri niin, -- vastasi ääni.

-- Totta on, oi Herra! jatkoi Chicot, yhä vain nenäänsä puhuen, --
että minä olen veltto, elostelija, laiskuri, typerä ja tekopyhä
olento.

-- Niin, se on totta se -- vastasi ääni koleasti.

-- Ja minä olen kohdellut huonosti naisia, varsinkin jaloa vaimoani.

-- Vaimoansa tulee rakastaa niinkuin itseänsä ja enemmän kuin mitään
muuta! -- jyrisi ääni.

-- Ah! -- huokasi Chicot, -- siinä suhteessa olen paljo syntiä tehnyt.

-- Ja sinä olet johdattanut toisiakin synnintekoon senkautta että
olet näyttänyt huonoa esimerkkiä.

-- Se on totta, varsin totta.

-- Sinä olet ollut vähällä saattaa tuon Saint-Luc paran tuhon omaksi.
Lähetä hänet jo huomenna takaisin omaistensa luo.

-- Ahaa! -- kuiskasi Chicot. -- Ääni tuntuu olevan hyvin läheistä
sukua Cossen talon väen kanssa.

-- Ja ellet nimitä häntä herttuaksi, niin tulet iankaikkisesti
palamaan siinä samassa uunissa, jossa Sardanapalus, Nebukadnezar ja
marsalkka Retz sinua odottavat.

Henrik huokasi levottomasti, sillä tämän uhkauksen kuultuaan tarttui
häneen hirveä pelko.

-- Mutta etkö huomaa, -- kuiskasi Chicot, -- kuinka taivas pitää
Saint-Luc'in puolta? Saattaisipa hyvällä syyllä uskoa, että hän saa
Meidän Herraltamme kaiken mitä haluaa.

Henrik ei näyttänyt kuuntelevan Chicot'in pilahuomautuksia, tai eivät
ne ainakaan, jos hän ne ehkä kuulikin, saaneet häntä rauhoittumaan.

-- Minä olen hukassa, -- huudahti hän. -- Minä olen hukassa! Tämä
ylhäältä tuleva ääni tappaa minut, minä tunnen sen.

-- Ylhäältä tuleva, niinkö sinä sanot? Ei, korkeintaan se tulee
sivulta.

-- Kuinka, sivultako? -- huudahti Henrik.

-- Niin, sillä etkö kuule, poikani, että ääni tulee tuosta seinästä?
Meidän Herramme asuu ihan varmasti Louvressa. Luultavasti menettelee
hän samaten kuin Kaarle Suuri: hän kulkee Ranskan kautta astuakseen
alas helvettiin.

-- Jumalankieltäjä! Herjaaja! huusi Henrik.

-- Se kunnia, mikä sinulle, Henrik on osotettu, on suuri, ja minä
onnittelen sinua sen johdosta, mutta pidän sinua sentään kovin
kylmäkiskoisena. Sillä sinuthan erottaa hyvästä Jumalasta vain
ohut lautaseinä etkä kuitenkaan mene hänen luokseen visiitille.
Valoisilainen! Minä en tunne sinua enää. Sinä et ole kohtelias.

Samalla hetkellä leimahtivat muutamat hiilet takassa palamaan
levittäen huoneeseen hieman valoa ja valaisten Chicot'in kasvot.
Niistä huokui sellaista hilpeyttä, että kuningaskin sitä kummeksui ja
lausui moittien:

-- Kuinka tulet laskeneeksi pilaa, Chicot. Miten sinä uskallat.?

-- Tietysti minä uskallan ja tahdon että sinäkin teet samoin. Tee nyt
neuvoni mukaan, poikani.

-- Tahdotko siis, että minun pitäisi mennä?

-- Tahdon. Mene katsomaan, onko Meidän Herramme todellakin
viereisessä huoneessa.

-- Mutta entä jos ääni edelleenkin puhuu?

-- Olenhan minä täällä vastaamassa, ja hyväpä onkin, että minä
jatkan keskustelujani sinun nimissäsi. Ääni silloin luulee, että
sinä vieläkin olet täällä sisällä. Sillä sinun täytyy myöntää, että
taivaallinen ääni on hyvin herkkäuskoinen eikä näytä varsin hyvin
tuntevan väkeänsä. Miten onkaan mahdollista, että minä kokonaisen
neljännestunnin olen saanut soittaa suutani, ilman että se olisi
minua tuntenut. Onpa se tosiaankin nöyryyttävää henkiolennolle.

Henrik rypisti kulmiaan. Mutta Chicot'in pila oli jo kuitenkin osaksi
järkyttänyt hänen käsittämätöntä herkkäuskoisuuttaan.

-- Luulen sinun olevan oikeassa, Chicot, -- virkkoi kuningas: --
Minua todellakin haluttaa mennä katsomaan.

-- Tee niin, poikani. Mutta kiiruhda! -- sanoi Chicot.

Henrik avasi nyt hiljaa sen käytävän oven, joka vei viereiseen
huoneeseen, siihen samaan, jossa Saint-Luc, niinkuin muistetaan, oli.
Hän oli parahiksi ehtinyt astua muutaman askeleen, kun jo kuuli äänen
uudistavan nuhdesaarnansa. Chicot vastaili mitä vaikertelevimmalla
äänellä.

Kun kuningas ehti kauvemmaksi käytävään, huomasi hän kummakseen,
miten, samalla kun Chicotin ääni tuntui kuuluvan kauvempaa, tuo
ihmeellinen ääni sitävastoin tuntui lähenevän ja että se kuulosti
tulevan Saint-Luc'in huoneesta.

Kuningas aikoi koputtaa ovelle, mutta samalla hän huomasikin,
että valoa kiilui avaimenreijästä. Hän rupesi siitä tirkistämään.
Hänen kalmankalpeat kasvonsa muuttuivat äkkiä verenpunaisiksi, ja
hieroessaan silmiään erottaakseen paremmin, ettei se, mitä hän näki,
ollut harhanäkyä, hän huudahti:

-- Kautta Jumalan! Kuinka on mahdollista, että minusta uskalletaan
tehdä näin hävytöntä pilaa?

Kas tässä selitys siitä, mitä Henrik näki. Huoneen yhdessä nurkassa
seisoi Saint-Luc, tohvelit jalassa ja yöviitta yllään ja puhui
jonkinlaiseen puhetorveen kaikki ne uhkaavat sanat, joita kuningas
oli pitänyt ylhäältä tulevana äänenä, ja hänen olkaansa vasten
nojaten seisoi yöpuvussaan nuori nainen, joka silloin tällöin tempasi
puhetorven hänen kädestään ja puhui siihen kaikkea sellaista, mitä
koirankurisuutensa hänelle mieleen johdatti, tehden samalla äänensä
mahdollisimman voimakkaaksi. Ne kumpikin nauroivat tukehtuakseen joka
kerta kun ottivat suunsa pois puhetorvesta, sillä Chicot vastaili
yhäkin mitä valittavimmalla äänellä ja matki täydelleen kuninkaan
nenäänsäpuhumista.

-- Saint-Luc'in vaimo! Reikä seinässä! Petosta! -- mutisi Henrik. --
Oo, ne roistot saavat sen minulle kalliisti maksaa!

Kuullessaan erään lauseen, joka oli entisiäkin loukkaavampi, astui
Henrik askeleen takaperin ja potkasi oven auki hämmästyttävän
voimakkaasti.

Puolialaston Jeanne riensi kirkuen sänkyyn ja kääriytyi sen verhon
sisään. Kauhusta kuolonkalpeana, puhetorvi kädessään, Saint-Luc
polvistui kuninkaan eteen, jonka kasvot raivosta olivat liidunvalkeat.

-- Ah! -- huusi Chicot kuninkaan huoneessa, -- ah! armoa! Minä huudan
avuksi pyhän neitsyen ja kaikki pyhimykset!... Minä kuolen.

Mutta ei kumpikaan viereisessä huoneessa olevista näyttelijöistä
ollut tässä naurettavassa näytelmässä ehtinyt sanoa ainoatakaan
sanaa, niin äkisti oli näytelmän aihe muuttunut. Henrik ensimäisenä
keskeytti äänettömyyden.

-- Pois! -- huusi hän, ja raivolla, mikä ei suinkaan ollut
hallitsijan arvon mukaista, tempasi hän puhetorven Saint-Luc'in
kädestä ja kohotti sen ylös sillä lyödäkseen Saint-Luc'ia.

Mutta sukkelasti, kuin käärmeen puremana, syöksähti Saint-Luc ylös ja
lausui:

-- Sire, teillä ei ole oikeutta lyödä minua muuhun paikkaan kuin
päähän. Minä olen aatelismies.

Henrik heitti puhetorven syrjään, mutta samassa otti sen Chicot
ylös. Kun näet Chicot oli kuullut oven potkaistavan sisään, oli hän
ymmärtänyt, että välittäjä oli nyt tarpeen, minkävuoksi hän heti
paikalla riensi hätään.

Hän jätti Henrikin ja Saint- Luc'in aloilleen, juoksi sängyn luo,
sillä hän aavisti, että joku oli siellä kätkössä ja veti sieltä esiin
vapisevan nuoren rouvan.

-- Katsos, -- huusi hän, -- Aatamia ja Eevaa syntiinlankeemuksen
jälkeen! Sinä kai karkoitat heidät pois, Henrik?

-- Karkoitan, -- vastasi kuningas jylhästi.

-- Odotappa sitten, niin saat minusta miekka kädessä vartioivan
enkelin, -- jatkoi Chicot ja, asettuen kuninkaan ja Saint-Luc'in
vähin, ojensi puhetorven molempain rikollisten päitten yli sekä
lausui:

-- Tämä on minun paratiisini, jonka te nyt tottelemattomuutenne
kautta olette menettäneet. Minä kiellän teitä tänne palaamasta.

Saint-Luc oli kietonut käsivartensa vaimonsa uumien ympärille
puolustaakseen tätä, jos niin tarvittiin, kuninkaan vihaa vastaan.
Chicot kuiskasi hänelle:

-- Jos teillä on hyvä hevonen, niin kannustakaa sitä niin kauvan,
kunnes se kaatuu kuoliaana maahan, mutta laittakaa vaan asiat
niin, että olette täältä kahdenkymmenen liöön päässä jo varhain
huomisaamuna.



11.

Bussyn tutkimukset.


Sillävälin oli Bussy palannut asuntoonsa. Hän mietiskeli lakkaamatta
edellisen yön seikkailujaan.

-- Se on ainakin varmaa, -- sanoi hän itsekseen, -- että minun
kimppuuni on hyökätty ja että minut on haavotettu, sen tunnen täysin
tarkasti. Bastiljin tienoossa minun päälleni käytiin, kun olin
menossa Saint-Antoinen esikaupunkiin noutamaan Navarran kuningattaren
kirjettä. Siis oli hyökkäyspaikka siellä, lähellä jotakin porttia, ja
siinä portissa oli luukku, jonka läpi minä katselin, sittenkun portti
oli tullut paiskatuksi kiinni, ja silloin minä näin, miten kalpea
Quélus oli ja miten hänen silmänsä säkenöivät. Sitten tulin johonkin
pitkään käytävään, ja sen päässä oli rappu, johon minä kompastuin,
ja lopuksi löysin itseni paljaan taivaan alta kadulla makaamasta ja
vieressäni seisoivat munkki, teurastaja ja muuan vanha nainen.

-- Mutta mistä se johtuu, että kaikki muut unet niin äkisti mielestä
haihtuvat, mutta tämä sen sijaan syöpyy sinne yhä syvemmälle? Ah, --
huokasi Bussy, -- siinäpä juuri piileksii asian merkillisyys!

-- Eihän ole mahdollista, -- jatkoi hän, -- että unesta jäisi jälelle
sellainen vaikutus. Minä näen sielussani, milloin vain tahdon, koko
huoneen, seinäpapereissa ja katossa olevat kuviot, damastiverhoisen
sängyn, valokuvan ja sen kauniin, vaaleanverisen naisen, vaikkakaan
en ole ihan varma siitä, olivatko ehkä nainen ja valokuva yksi ja
sama. Vihdoin näen nuoren lääkärin, joka silmät peitettyinä tuotiin
minun sänkyni ääreen. Kaikki tämä on niin ollen minun johdikkeenani.
Näidenhän pitäisi riittää tuntomerkeiksi, ja minä olisin ylen tyhmä,
ellei minun onnistuisi saada valaistusta asiaan. Nyt Bastiljin
kentälle!

Tämä päätös oli kylläkin kaikkea muuta mutta ei lainkaan viisas
sellaisen miehen tekemäksi, joka edellisenä iltana vähällä oli
tulla murhatuksi juuri samassa paikassa, jonne nyt aikoi mennä.
Bussy otti kuitenkin lujimman miekkansa, kietoi kapan hartioilleen,
nousi kantotuoliinsa ja käski sen pysäyttämään Roi de Sicile-kadun
päässä. Siellä hän nousi pois kantotuolistaan ja käski palvelijansa
odottamaan, minkä jälkeen hän läksi Bastiljiin päin.

Kello oli yhdeksän, ja Parisin kadut olivat autiot ja tyhjät.
Bussy katseli ympärilleen, tunteakseen jälleen sen paikan, missä
hänen hevosensa oli kaatunut hänen altaan, ja luuli sen piankin
löytäneensä. Hän alkoi nyt jotenkin tarkoin tutkia jokaista porttia
havaitakseen luukun, josta oli katsellut Quélusta. Mutta kaikissa
porteissa oli samallainen luukku ja porttien sisäpuolella käytävä,
mikä ei suinkaan ollut mitään kummallista, kun ajatellaan, että
portinvartijoita siihen aikaan ei yksityisten taloissa käytetty,
mistä syystä kolmeneljäsosaa taloista oli rakennettu juuri tähän
tapaan.

Kautta jumalan! -- virkahti Bussy harmissaan. -- Jos minä nyt
kolkutan jok'ainoalle portille, kyselen jok'ikiseltä vuokralaiselta
ja tuhlaan tuhat ecua saadakseni palvelijat ja kamarineitsyet
puhumaan, niin saanhan toki vihdoinkin selville sen, mitä haluan.
Oletetaan, että taloja on viisikymmentä ja että minä käyn kymmenessä
talossa kunakin iltana, niin en tarvitse enempää kuin viisi iltaa.

Bussy oli juuri lopettanut yksinpuhelunsa, kun hän yht'äkkiä havaitsi
heikon valon, joka vuoroon nousi ja laski.

Tämä valo läheni hitaasti. Se pysähtyi väliin ja heilahti milloin
oikealle, milloin vasemmalle.

-- Bastiljin seutu on ihan varmaan ihmeellinen paikka, -- ajatteli
Bussy. -- Mutta tahdonpa kuitenkin odottaa ja katsoa, mitä tämä
kaikki merkitsee.

Voidakseen tehdä mukavammin havaintojaan kietoi Bussy viittansa
ympärilleen ja rupesi nojalleen muuatta porttia vasten. Yö oli niin
pimeä, ettei ihmistä voinut erottaa neljän askeleen päästä.

Lyhty sillävälin kuitenkin lähenemistään läheni, heilahdellen
mitä omituisemmin kummallekin puolelle. Mutta kun Bussy ei ollut
taikauskoinen, tuli hän piankin vakuutetuksi siitä, ettei valo
ollut mitään niitä virvatulia, jotka niin kauheasti matkustavaisia
keskiajalla pelästyttivät, vaan pelkästään tavallinen lyhty, jota
jokin ihminen kantoi.

Muutamain sekuntien kuluttua osottautui tämä johtopäätös oikeaksi.
Noin kolmenkymmenen askeleen päässä havaitsi Bussy tumman varjon,
josta vähitellen muodostui elävä olento, lyhty vasemmassa kädessään.
Ensi näkemällä näytti tämä olento kuuluvan noiden kunnianarvoisten
juomarien veljeskuntaan, sillä vain juopumuksen laskuun saattoi panna
ne ympyrät, joita hän kierteli, ja sen merkillisen kärsivällisyyden,
jolla hän kompasteli kuoppiin.

Sattuipa hän kerran liukahtamaankin, ja aimo jysäys, jota seurasi
lyhdyn omituinen liike ylhäältä alas, näytti merkitsevän sitä, että
jaloiltaan epävakainen yökulkija oli löytänyt tanakamman pohjan.

Bussyssa alkoi herätä jonkinlainen myötätunto, jota jalo mieli aina
juopunutta, apuatarvitsevaa olentoa kohtaan tuntee, ja hän juuri
aikoi lähestyä tätä Backuksen palvelijaa, mutta huomasikin lyhdyn
taas niin kiiruusti kohoavan, että hän havaitsi lyhdyn kantajalla
olevan ruumiissaan enemmän voimia kuin mitä olisi ollut syytä otaksua.

-- Ahaa! -- mutisi Bussy. -- Vieläkin seikkailu; siltä se ainakin
näyttää.

Lyhty läheni taas, ja sen valossa Bussy kummakseen havaitsi, että sen
kantajan silmien edessä oli side.

-- Onpa todellakin merkillinen päähänpisto olla sokkosilla lyhty
kädessä, varsinkin sellaisella maalla kuin mitä tämä on, -- ajatteli
Bussy. -- Mahtanenko minä taaskin nähdä unta?

Hän näki taas sokkomiehen kulkevan muutamia askeleita eteenpäin.

-- Toden totta! -- virkahti Bussy. -- Luulenpa, että tuo houna
puhelee itsekseen. Hän ei ihan varmaan ole juopunut eikä hullu, vaan
yksinkertaisesti jokin matematikko, joka hakee ratkaisua johonkin
probleemiin.

Tämän päätöksen tehtyään kuuli Bussy miehen hokevan:

-- Neljäsataakahdeksankymmentäkahdeksan,
neljäsataakahdeksankymmentäyhdeksän, neljäsataayhdeksänkymmentä...
sen pitäisi olla tässä lähellä.

Sen jälkeen irrotti tuo salaperäinen mies kääreen silmiltään ja
huomattuaan olevansa erään talon edessä, meni sen portille ja katseli
sitä tarkoin.

-- Ei, tämä se ei ole.

Senjälkeen hän veti taas siteen silmilleen ja jatkoi laskemistaan.

-- Neljäsataayhdeksänkymmentäyksi, neljäsataayhdeksänkymmentäkaksi,
neljäsataayhdeksänkymmentäkolme. Nyt minun pitäisi olla perillä.

Hän otti taaskin pois siteen, meni sitä lähinnä olevalle portille,
missä Bussy seisoi, ja tutki sitä.

-- Hm, hm! -- myhähti hän hetken kuluttua. -- Se saattaisi olla
tämäkin. Ei, kyllä, ei! Nämä kirotut portit ovat ihan toistensa
kaltaisia.

-- Saman havainnon olen minäkin tehnyt, -- sanoi Bussy itsekseen. --
Tämä seikka lujittaa minun luottamustani laskumestariin.

Tämä asetti nyt taaskin kääreen silmilleen ja jatkoi laskemistaan
aina neljäänsataanyhdeksäänkymmeneenyhdeksään.

-- Jos nyt suoraan edessäni on portti, niin sen täytyy olla oikean,
-- virkkoi hän.

Siinä oli tosiaankin portti, ja se oli juuri sama portti, jonka
pimentoon Bussy oli kätkeytynyt. Kun siis tuo otaksuttu matematikko
kohotti lyhtyään ja otti kääreen silmiltään, joutui hän seisomaan
Bussyn kanssa ihan vastakkain.

Mitä ihmettä! -- huudahti Bussy. -- Tässähän lääkäri onkin! Te
sidoitte eilen erään aatelismiehen, jota oli haavotettu kylkeen.

-- Kyllä, ja te olette se sama aatelismies. Minäpä en osannut odottaa
tapaavani teitä täällä.

-- Mitä te sitten etsitte?

-- Sitä taloa, jonne minut haettiin.

-- Ettekö siis tuntenut sitä entuudestaan? Kuinka olisin sitä voinut
tuntea? Minuthan saatettiin sinne sidotuin silmin.

-- Oletteko siis tosiaankin ollut tässä talossa?

-- Olen, joko tässä tai jossakin noissa toisissa, en voi sanoa missä,
koska juuri parast'aikaa olen sitä etsimässä.

-- Hyväpä on! huomautti Bussy. -- Niinpä en olekaan nähnyt unta.

-- Mitä tarkoitatte? Minä en teitä ymmärrä.

-- Nähkääs, minun täytyy teille sanoa, että luulin koko tämän
tapahtuman olleen unta vain -- miekanpistosta lukuunottamatta, kuten
ymmärrätte.

-- Sitä en lainkaan ihmettele, sillä minä aavistin, että siinä piili
jokin salaisuus.

-- Niin juuri, salaisuus, jonka minä haluaisin saada selville.
Tahdotteko auttaa minua siinä suhteessa?

-- Hyvin mielelläni.

-- Mikä on nimenne, ystäväni?

-- Hyvä herra, -- vastasi nuori lääkäri, -- minä en tahdo nousta
suurten hevosteni selkään, kuten sanotaan. Tiedän, että minun pitäisi
tuollaisen kysymyksen kuullessani ylpeästi ojentautua suoraksi ja
käsi kupeella sanoa: entä teidän oma nimenne, hyvä herra? Mutta
teillä on pitkä miekka ja minulla vain lansettini. Sitäpaitsi te
näytätte jalosukuiselta, mutta minä sen sijaan olen märkä ja likainen
korvia myöten. Niinpä vastaankin vallan vilpittömästi, että nimeni on
Remy-le-Haudouin.

-- Kiitän luottamuksestanne! Minä olen Clermontin kreivi Ludvig,
Bussyn herra.

-- Amboisen Bussy! Bussy sankari! -- huusi nuori lääkäri
teeskentelemättömän ihastuksissaan. -- Olisitteko tuo kuuluisa
Bussy!...

-- Olen, minä itse, vastasi Bussy ujostellen. -- Ja kun me nyt olemme
tehneet keskenämme tuttavuutta, niin olkaapa hyvä ja tyydyttäkää
hieman minun uteliaisuuttani. Kuinka te osuitte tulemaan tähän.

-- Niin, onpa se kylläkin merkillistä. Herra kreivi, kuulkaapas,
mitä minulle on tapahtunut. Minä asun Beautreillisen kadun varrella,
viidensadan askeleen päässä täältä. Olen köyhä kirurgi ja olen
opiskellut verrattain paljo saamatta kuitenkaan mitään suurempaa
tunnustusta. Nyt sattui kahdeksan päivää sitten, että muuan mies
arsenaalin toisella puolen sai syvän puukonpiston. Minä ompelin
haavan kiinni, ja siitä sain ympäristössä jonkinlaista mainetta.
Siitä on minun kiittäminen sitäkin onnea, että minut edellisenä yönä
herätti suloinen ääni.

-- Naisäänikö? -- huudahti Bussy.

-- Niin. Mutta, jalo herra, pankaa tarkoin huomioonne, mitä minä
sanon. Niin kokematon kuin olenkin, olen kuitenkin varma siitä, että
se oli jonkin palvelijattaren ääni.

-- No, mitä teitte silloin?

-- Minä nousin ylös ja avasin oveni. Mutta tuskin olin tullut
etehiseen ennenkuin kaksi pientä kättä, jotka eivät olleet erittäin
hienot, käärivät siteeni silmieni eteen.

-- Ilmanko mitään virkkamatta?

-- Sanottiinpa tietenkin jotain. Minulle puhuttiin: Tulkaa, älkää
koettako katsoa, mihin menette, olkaa vaitelias, ja kas tässä on
teille palkintonne.

-- Ja millainen oli palkkionne?

-- Minun käteeni pistettiin kultarahoilla täytetty kukkaro.

-- Entä mitä te vastasitte?

-- Että minä olin valmis seuraamaan ihastuttavaa saattajatartani.
Enhän minä tiennyt, oliko hän ihastuttava vaiko ei. Mutta minä
ajattelin, ettei kohteliaisuus, vaikkakin hieman liioiteltu, voisi
vahingoittaa.

-- Ja te menitte vastaansanomatta?

-- Tietystikin menin. Sillä olen usein lukenut sellaisista
tarinoista ja aina havainnut, että niistä lääkärille johtui jotakin
miellyttävää. Minä siis läksin. Minua kuletettiin kovaa, jäätynyttä
maata myöten, ja minä laskin aina viiteensataankahteen askeleeseen
saakka.

-- Se oli varovaisesti tehty, ja teidän pitäisi nyt olla oikealla
portilla.

-- Niin, ainakaan ei minun pitäisi olla sieltä kaukana, koska minä
nyt olen laskenut neljäsataayhdeksänkymmentäyhdeksän askelta, ellei
se nuori nainen kuletellut minua kiertoteitä, jota minä hänestä
melkein epäilen.

-- Mutta voittehan kai tehdä joitakin havaintoja?

-- Panin merkille kaiken, sikäli kuin henkilö, joka ei voi nähdä,
yleensä saattaa merkille panna. Minä kuljin portista, porttikäytävän
halki ja sitten rappuja myöten, joissa oli kaksitoista porrasta.

-- Ja oliko ovi aivan siinä vieressä?

-- Ei, ensin oli luullakseni korridoori, sillä minä kuulin, että
kolme eri ovea avattiin. Kuultuani sitten miellyttävän naisäänen
lausuvan muutamia sanoja vietiin minut siihen huoneeseen, jossa te
makasitte, ja minun käskettiin ottamaan side pois silmiltäni.

-- Missä minä silloin olin?

-- Te makasitte eräässä damastiverhoisessa sängyssä.

-- Huoneessa, jonka seinäpapereita mytologiset kuviot koristivat?

-- Aivan niin. Ja sitten oli vielä kahden akkunan välissä...

-- Nuoren, ihastuttavan tytön muotokuva?

-- Niin. Hyv'on! Sitten minä sidoin haavanne.

-- Ja sen teittekin mainiosti, sillä jo tänä aamuna oli haava melkein
parantunut.

-- Siitä on teidän kiittäminen erästä minun keksimääni salvaa.
Monesti, kun en ole tiennyt, keneen kohdistaisin kokeiluni, olen
vedellyt haavoja omaan ihooni, ja vamma on parantunut aivan heti.

-- No, herra Remy, kertokaapa enemmän!

-- Sitten te menitte jälleen tajuttomaksi, ja ääni kysyi, miten
teidän laitanne oli.

-- Missä oli nainen tämän kysymyksen tehdessään?

-- Hän oli jossain sivuhuoneessa, niin etten minä voinut häntä nähdä,
ja minä vastasin, ettei teidän haavanne ollut vaarallinen ja että se
piankin paranisi.

-- Näyttikö hän siitä rauhoittuvan?

-- Oo, hän näytti tulleen vallan ihastuksiinsa, sillä hän huudahti:
Ah, hyvä Jumala, vai niin onnellisesti!

-- Sanoiko hän todellakin niin? Rakas herra Remy! Minä tahdon toimia
teidän parhaaksenne. Entä sitten?

-- Sitten oli kaikki päättynyt. Teidän haavanne oli sidottu, minulla
ei enää ollut mitään tekemistä, ja ääni lausui minulle: Jatkakaa,
hyvä herra, niinkuin olette alkanutkin, älkääkä saattako ikävyyksiä
naisparalle, joka on toiminut vain myötätuntoisuudesta. Asettakaa
jälleen side silmillenne ja sallikaa saattaa itsenne kotiin ilman
vastaväitteitä.

-- Ja lupasitteko te?

-- Lupasin. Minä annoin siihen kunniasanani.

-- Ja oletteko sen pitänyt?

-- Senhän näette itsekin, -- vastasi nuori mies varsin naivisti, --
koskapa juuri nyt haen porttia.

-- Mainiota! virkkoi Bussy. Se on kaunis ominaisuus, ritarillinen
ominaisuus, ja vaikka se minua eräässä suhteessa harmittaakin, en
kuitenkaan voi olla sanomatta: Ojentakaa minulle kätenne, herra Remy!
Te ansaitsisitte olla aatelismies.

-- Hyvä herra, -- sanoi Remy, minulle on oleva ikuiseksi kunniaksi
se että olen saanut puristaa urhoollisen Bussyn kättä. Kuitenkin on
minulla jotain sydämelläni.

-- Mitä niin?

-- Nähkääs, kukkarossa oli kokonaista kymmenen kultarahaa, ja se on
aivan liian paljo sellaiselle, joka ottaa viisi sou'ta käynneistään
silloinkun ei tee niitä ihan ilmaiseksi. Juuri sentähden olen nyt
etsimässä taloa.

-- Jättääksenne ehkä kukkaron takaisin.

-- Aivan niin.

-- Paras herra Remy. Minä vakuutan, että te olette aivan liian
tunnollinen. Te olette nämä rahat rehellisesti ansainnut, ja ne
kuuluvat teille.

-- Niinkö arvelette? -- kysyi Remy ylen tyytyväisenä.

-- Minä menen siitä vastuuseen. Ainoa seikka siinä vain on se, ettei
tuon naisen olisi tullut sitä teille maksaa, sillä minä en tunne
häntä eikä hän minua.

-- Siinä siis vieläkin yksi syy, mikä velvoittaa minun jättämään
rahat takaisin.

-- En minä sano sitä. Tahdoin vain huomauttaa, että minäkin olen
teille velassa.

-- Tekö velassa minulle?

-- Olen, ja minä aion sen myöskin maksaa. Mitä te teette Parisissa?
Antakaa kuulua... sanokaa... luottakaa minuun, paras herra Remy...

-- Mitäkö minä teen Parisissa? En mitään, herra kreivi. Mutta kyllä
minä jotain tekisinkin, jos minulla vain olisi potilaita.

-- No sehän sopii vallan mainiosti. Minä hankin teille heti yhden
sellaisen: tahdotteko saada minun kanssani tekemistä. Minä olen hyvä
"kundi". Tuskin näet kuluu päivääkään, etten minä joko saisi itse
tai antaisi muille jotain ruumiinvammaa. Puhukaa... tahdotteko ottaa
paikataksenne ne naarmut, joita minä saan tai annan?

-- Ah, herra kreivi! -- virkkoi Remy. -- Minä olen aivan liian
vähäpätöinen voidakseni...

-- Ei sinnepäinkään, hitto vie! Te päinvastoin olette juuri sellainen
mies, jota minä tarvitsen. Teillä on yhtä kevyt käsi kuin naisella,
ja teillähän on sitäpaitsi tuo verraton salvanne.

-- Mutta, armollinen herra...

-- Te tulette asumaan minun luonani... te saatte omat erityiset
huoneenne, omat palvelijanne. Ottakaa vastaan minun tarjoukseni
tai muuten saatatte minut kovin pahalle mielelle. Sitäpaitsi te
ette vielä ole suorittanut tehtäväänne loppuun, teidän on vieläkin
sidottava minun haavani, rakas Remy.

-- Herra kreivi, -- vastasi nyt nuori lääkäri, -- minä olen niin
haltioissani, etten tiedä, miten taitaisin iloani ilmaista. Minä siis
saan opiskella ja minä saan käytännöllistä kokemusta!

-- Ei, minähän sanon haluavani teitä ainoastaan itseäni varten... ja
ystäväni, kuten ymmärrätte. Ettekö satu muistamaan jotain vieläkin
liikuttavampaa seikkailua?

-- En, en ainoatakaan.

No auttakaapa minua sitten pääsemään asiasta hiukan selville, jos se
suinkin on mahdollista.

-- Millä tavalla sitten, herra kreivi?

-- Niin, kuuleppas! Te, joka olette havaintokykyinen mies, joka
luette askeleet, kompuroitte pitkin seinävieriä ja tunnette ihmiset
äänestä, te ehkä voitte sanoa, mistä johtuu se että sittenkun te
olitte minut sitonut minut kannettiin talosta kadulle Temppelitornin
vallihaudan luo?

-- Teidätkö, herra kreivi?

-- Juuri minut. Oletteko te jollain tavoin ollut avullisena tässä
minun siirtämisessäni?

-- En suinkaan. Minä päinvastoin olisin pannut sitä vastaan, jos
minun neuvoani olisi kysytty... Kylmä ilma olisi voinut olla teille
mitä vahingollisin.

-- Siis en koskaan tule hullua hurskaammaksi. Tahdotteko auttaa minua
vielä hetkisen talon etsinnässä?

-- Minä tahdon kaikkea, mitä te vaan tahdotte, armollinen herra.
Pelkään vain, ettemme pääse mihinkään tulokseen, sillä ovathan nämä
talot kaikki toistensa kaltaisia.

-- Olkoot, -- sanoi Bussy. -- Mutta meidän on tultava tänne uudelleen
päiväs-aikana.

-- Kyllä, mutta päivällä meidät ehkä huomataan.

-- Silloin meidän on tehtävä erinäisiä kysymyksiä, ja niinpä me
lopuksi saavutammekin tarkoituksemme. Meitä on nyt kaksi emmekä me
juoksentele unia utelemassa, vaan olemme tekemisissä todellisuuden
kanssa. Ja uskokaa minua, Remy, se jo on paljo se!



12.

Mikä Bryan de Monsoreau oli miehiään.


Ei se ollut iloa, vaan jonkinlaista huumausta, jota Bussy
tunsi tultuaan vakuutetuksi siitä että hänen unikuvansa olikin
todellisuutta ja että tuo kaunis nainen todellakin oli osottanut
hänelle jalomielistä vieraanvaraisuutta. Hän ei tahtonut päästää
käsistään myöskään sitä nuorta lääkäriä, jonka juuri äsken
oli henkilääkärikseen korottanut. Remyn täytyi nousta hänen
kantotuoliinsa, sillä kreivi pelkäsi, että jos hän vain hetkeksikin
hänestä eroaisi, lääkäri livahtaisi kuin henki hänen käsistään.
Hän aikoi senvuoksi viedä hänet kotiinsa Bussyn hotelliin ja pitää
häntä siellä seuraavaan päivään asti, saadakseen sitten ajatella,
päästäisikö hän hänet vapaaksi vaiko ei. Koko kotimatkan ajan sateli
uusia kysymyksiä, mutta eipä Remy tiennyt juuri paljoa enemmän
kuin Bussykaan, paitsi että hän oli vakuutettu siitä, ettei ollut
uneksinut, koska hän ei ollut ollut tainnoksissa. Mutta jokaiselle
rakastuneelle nuorelle miehelle, ja Bussy oli päivänselvästi
rakastunut, merkitsee jo paljo se, että hänellä on toveri, jolle hän
voi puhua siitä naisesta, jota rakastaa. Remy häntä tosin ei ollut
nähnyt, mutta se olikin Bussyn silmissä päinvastoin ansioksi, sillä
näin ollen voi Remy saada hänet käsittämään, miten paljo ylempänä
nainen joka suhteessa oli muotokuvaansa.

Bussy olisi mielellään halunnut koko yön puhua tuosta tuntemattomasta
naisesta, mutta Remy alotti lääkärintehtävänsä selittämällä, että
haavottuneen tuli nukkua tai ainakin maata pitkällään levollisesti.
Väsymys ja kipu neuvoivat kreiville samaa, ja nämä kolme yhtynyttä
mahtia hänet viimein voittivatkin.

Hän ei kuitenkaan mennyt makuulle, ennenkuin oli osottanut uudelle
kotilääkärilleen asunnoksi kolme huonetta, joissa hän itse nuorempana
oli asunut ja jotka sijaitsivat Bussyn hotellin kolmannessa
kerroksessa. Tultuaan sitten vakuutetuksi siitä, ettei nuori lääkäri,
joka näytti olevan uuteen asuntoonsa tyytyväinen, salaa pakenisi
palatsista, siirtyi hän omaan upeaan asuntoonsa.

Seuraavana aamuna herätessään hän huomasi Remyn seisovan sänkynsä
vieressä. Tuo nuori mies oli viettänyt yönsä voimatta uskoa onneensa,
ja hän odotteli vain Bussyn heräämistä tullakseen vakuutetuksi siitä,
ettei hän nyt vuorostaan ollut nähnyt unta.

-- No, -- kysyi Remy, -- miten voitte, armollinen herra?

-- Mainiosti, paras lääkärini. Entä te itse? Oletteko tyytyväinen?

-- Olen, niin tyytyväinen, jalo suojelijani, etten tahtoisi vaihtaa
asemaani kuningas Henrik III:nen kanssa, vaikka hän eilispäivän
kuluessa lienee harpannutkin monta askelta taivaanvaltakuntaa
kohti. Mutta eipä tässä nyt siitä olekaan kysymys, vaan meidän on
tarkastettava haavaa.

Se näytti varsin pian paranevan. Bussy oli nukkunut hyvin, ja kun
kerran uni ja onnellisuudentunne tulivat kirurgille avuksi, niin eipä
hänellä enää ollut juuri mitään tekemistä.

-- No, -- kysyi Bussy, -- mitäpä sanotte haavasta?

-- Minä sanon, etten mielelläni antaisi teidän tietää, että te jo
olette melkein terve, pelosta että te lähetätte minut takaisin
Beautreillisen kadulle, viidensadankahden askeleen päähän tuosta
kuuluisasta talosta.

-- Josta me vielä otamme selon, etkö usko, Remy?

-- Anteeksi! -- huomautti Remy. -- Luulen, että te sanoitte minua
sinuksi, armollinen herra?

-- Niitä, joista pidän, minä sinuttelen. Loukkaannutko siitä?

-- Enhän toki, päinvastoin! -- huudahti nuori mies, kokien tarttua
Bussyn käteen ja suudella sitä. -- Luulin kuulleeni väärin. Oi,
armollinen herra, te teette minut niin äärettömän iloiseksi!

-- Rakas ystäväni, minä toivon vain, että sinäkin puolestasi pitäisit
minusta hiukan, että katsoisit olevasi täällä niinkuin kotonasi ja
että sinä sallit minun, sill'aikaa kun muutat tänne tavarasi, olla
läsnä tänään ylihovijahtimestarin virkaanasettajaisissa.

-- Ah, virkkoi Remy, -- nythän te jo taas olette valmis tekemään
uusia hullutuksia!

-- En, päinvastoin lupaan olla hyvin järkevä.

-- Mutta teidänhän täytyy nousta ratsun selkään?

-- Niin täytyy. Se on aivan välttämätöntä.

-- Jos teillä on oikein hiljainen konkari, niin ottakaa sitten tänään
se, minkä haluaisitte satuloida sille naiselle, joka on niin sen
muotokuvan näköinen -- te tiedätte kyllä minkä.

-- Kuuleppas Remy. Sinäpä, toden totta, olet löytänyt oikean tien
sydämeeni. Minä pelkäsin kovin, ettet sinä sallisi minun ottaa osaa
tähän metsästykseen, tai oikeammin sanoen tähän leikkiin, sillä
hovinaiset, samoinkuin kaupungin muutkin uteliaat naiset, tulevat
siihen myös osaaottamaan. Nyt, rakas Remy, ymmärtänet jo, että tuon
salaperäisen naisen täytyy olla hovin naisten tai kaupunkilaisten
naisten joukossa. Varmastikaan hän ei ole mikään yksinkertainen
porvaristyttö. Kauniit seinät, maalattu katto ja damastisänky,
sanalla sanoen, kaikki tuo aistikas ylellisyys todistaa sitä, että
hän on ylhäinen tai ainakin varakas nainen. Arveleppa, että minä
kohtaisin hänet metsästysretkellä?

-- Kaikki on mahdollista, -- vastasi Remy filosofisesti.

-- Paitsi talon löytäminen, -- huokasi Bussy.

-- Ja sitten sinne pääseminen, vaikka se löydettäisiinkin, -- lisäsi
Remy.

-- Ooh, minä kyllä tiedän erään keinon: minä hankin itseeni uuden
miekanpiston, -- huomautti Bussy.

-- Hyvä on, -- virkkoi Remy. -- Se antaa minulle toivoa saada jäädä
teidän luoksenne.

-- Olkaa huoleti siihen nähden, -- sanoi Bussy. -- Minä en, kautta
kunniani, nyt tahdo olla ilman sinua.

-- No niin, -- virkkoi nuori lääkäri, -- on siis päätetty, että te
otatte osaa metsästysretkeen saadaksenne selon naisesta, ja että minä
palaan Beautreillisin kadulle koettaakseni hakea tarkoitettua taloa.

-- Olisipa somaa, -- pisti Bussy väliin, -- jos me, kun ensi kerran
tapaamme toisemme, olisimme kumpikin etsimisessämme onnistuneet.

Vincennerin metsässä oli todellakin määrätty suuri metsästysretki
toimeenpantavaksi Monsoreaun kreivin ylihovijahtimestarin toimeen
asettamisen johdosta. Edellisen päivän katumuskulkue ja kuninkaan
ankara parannuksenteko olivat aluksi panneet monen epäilemään, tokko
kuningas mieskohtaisesti tulisikaan mukaan. Sillä kun kuningas
väliin sai tällaisen jumalisuuden puuskan, sattui useinkin, ettei
hän moniin viikkoihin poistunut Louvresta, ellei hän mennyt
hartaudenharjoituksessaan niin pitkälle, että läksi suoraapäätä
johonkin luostariin. Mutta koko hovin suureksi kummastukseksi
saatiinkin aamulla tietää, että kuningas oli lähtenyt Vincennerin
torniin metsästääkseen yhdessä veljensä ja koko hovinsa kanssa.

Kello yhdeksän olivat siis kaikki koolla, ja uusi hovimies, jota
tuskin kukaan tunsi ja joka senvuoksi oli yleisen uteliaisuuden
esineenä, esiintyi uljaan mustan ratsun selässä. Kaikkien katseet
suuntautuivat häneen.

Hän oli noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen mies,
rotevakasvuinen, kasvoissa rokonarpia. Hänen ihonsa muutti väriään
aina erilaisten mielenliikutusten mukaan, ja siitä syystä hänen
ulkomuotonsa ensi näkemältä teki epämiellyttävän vaikutuksen.

Puettuna vihreästä kankaasta tehtyyn hopeakaluunaiseen takkiin,
jota koristivat olkalaput, joihin kuninkaan vaakuna oli kirjaeltu,
kantaen vasemmassa kädessään metsästyskeihästä ja oikeassa sauvaa,
joka hänen, tällaisissa tilaisuuksissa vallitsevien juhlamenojen
mukaisesti, oli annettava kuninkaalle, saattoi Monsoreaun kreivi
todellakin näyttää uljaalta ritarilta, mutta mikään kaunis
aatelismies hän ei suinkaan ollut.

-- Hyi kuitenkin, miten ruman lepakon te olette tuonut meille
herttuakunnastanne, armollinen herra! -- sanoi Bussy Anjoun
herttualle. -- Tuollaisiako aatelismiehiä teidän suosionne etsii
maaseudulta? Vakuutanpa, ettei hänen moistaan löydy edes itse
Parisista, joka kuitenkin on jotenkin suuri kaupunki ja jossa
asuu verrattain runsaasti rumia miehiä. Väitetään, että te hyvin
lämpimästi olette suositellut häntä kuninkaalle.

-- Kreivi de Monsoreaun on palvellut minua uskollisesti, -- vastasi
Anjoun herttua lakoonisesti, -- ja minä palkitsen häntä sen johdosta.

-- Hyvin puhuttu, armollinen herra. Ja onhan kaunista, että
ruhtinaat osaavat antaa tunnustusta, sitäkin kauniimpaa, kun se on
niin harvinaista. Mutta ellei mitään muuta vaadita, niin tuntuupa
minusta, että olen minäkin palvellut armollista herraa uskollisesti,
ja minä pyydän teidän olemaan vakuutettu siitä, että minä kantaisin
ylihovijahtimestarintakkia paljo paremmin kuin tuo pitkä kummitus.
Ei, mutta katsokaapas, hänellähän on punainen parta. Se oli vielä
lisäkaunistus!

-- Minä en ole kuullut, -- vastasi Anjoun herttua, -- että
hovitoimeen päästäkseen pitäisi olla luotu Apolloksi tai
Antinoukseksi. Minä katson sydämeen enkä kasvoihin, tehtyihin
palveluksiin, en herran valittuihin.

-- Teidän korkeutenne epäilemättä pitää minua kovin uteliaana, --
jatkoi Bussy, -- mutta minun täytyy tunnustaa kykenemättömyyteni
arvaamaan, minkä palveluksen herra de Monsoreau on saattanut teidän
korkeudellenne tehdä.

-- Oletpa oikeassa, Bussy, -- vastasi herttua äreästi. -- Olet, kuten
sanottu, ylen utelias, ja vieläpä aivan liian kovin.

No niin, sellaisia ne ovat ruhtinaat! -- huudahti Bussy vanhaan
arkailemattomaan tapaansa. -- He kyselevät alituiseen, ja heille
täytyy vastata kaikkeen, mutta jos kerrankin rohkenee tehdä heille
itselleen kysymyksen, ei heiltä saa milloinkaan vastausta.

-- Oikeassa olet, -- sanoi herttua, -- mutta voithan kysyä Monsoreaun
kreiviltä itseltään.

-- Sepä oli todellakin kelpo neuvo, -- huomautti Bussy, -- ja hänen
suhteensa hänhän on vain alhainen aatelismies -- on minulla aina
keinoni jälellä, ellei hän anna vastausta.

-- Millainen keino?

-- Sanon hänelle, että hän on epäkohtelias herra.

Asiaa sen enempää ajattelematta käänsi nyt Bussy selkänsä prinssille
ja lähestyi hattu kourassa herra de Monsoreauta, joka, ollen kaikkien
katseitten esineenä, ihailtavan kylmäverisesti odotti, että kuningas
tulisi vapauttamaan hänet tästä epämiellyttävästä tarkastelemisesta.

Nähdessään Bussyn iloisena ja hymyillen hattu kourassa lähenevän
muutti hänkin muotonsa hiukan iloisemmaksi.

-- Anteeksi, hyvä herra, -- lausui Bussy, -- mutta te näytte olevan
niin kovin yksinänne. Olisikohan ehkä se suosio, jota te nykyisin
nautitte, jo värvännyt teille yhtä paljo vihollisia kuin teillä oli
ystäviä kahdeksan päivää ennen kuin teidät ylihovijahtimestariksi
nimitettiin?

-- Kyllä, herra kreivi, voisinpa melkein vannoa sen päälle. Mutta
saanenko kysyä, minkävuoksi saan kunnian tulla häirityksi tässä
yksinäisyydessäni?

-- Kas, -- sanoi Bussy tyhmänrohkeasti, -- se johtuu siitä suuresta
ihailusta, jota Anjoun herttua on saanut minun teitä kohtaan
tuntemaan.

-- Millä tavalla sitten?

Hän on kertonut minulle teidän viimeisen urotyönne, sen saman, jonka
johdosta teidät nimitettiin ylihovijahtimestariksi.

Herra de Monsoreau kalpeni tällöin niin kauheasti, että hänen
kasvojensa rokonarvet näkyivät mustina täplinä hänen kellertävällä
ihollaan. Samalla hän loi Bussyyn katseen, joka ennusti
vihanpurkausta.

Bussy huomasi menetelleensä tyhmästi, mutta hän ei ollut niitä
miehiä, joiden tapana oli peräytyä. Pikemminkin hän kuului niihin,
jotka useinkin höystävät tyhmänrohkeuttaan nenäkkyydellä.

-- Te sanotte, herra kreivi, -- lausui ylihovijahtimestari, -- että
herttua on kertonut teille minun viimeisestä urotyöstäni?

-- Aivan niin, hyvä herra, -- vastasi Bussy, -- ja senvuoksi minä
hartaasti haluaisin kuulla kertomuksen siitä teidän omasta suustanne.

Herra de Monsoreau puristi metsästyskeihästä suonenvedontapaan
nyrkiksi puristuneessa kädessään, ikäänkuin hän olisi tahtonut sillä
Bussyn lävistää.

-- Kautta kunniani, -- virkkoi hän, olisin varsin halukas antamaan
tunnustukseni teidän kohteliaisuudellenne ja suostumaan pyyntöönne,
mutta kaikeksi onnettomuudeksi tulee juuri tuossa kuningas ja estää
minun sitä tällä haavaa tekemästä. Mutta jos niin haluatte, niin
voihan se tapahtua vähän myöhemmin.

Kuningas saapui nyt ratsastaen. Hän ei näyttänyt olevan kovinkaan
mieltynyt herra de Monsoreauhon, mutta otti kuitenkin verrattain
ystävällisesti sen sauvan, jonka ylihovijahtimestari polvistuen
hänelle ojensi.

Nyt alkoi metsästys.

Bussy asettui sellaiseen paikkaan, että saattoi nähdä kaikkien
ratsastavan ohitse, ja hän tutki tarkoin kaikki naiset nähdäkseen,
eikö hän niiden joukossa tapaisi muotokuvan alkuperää. Mutta se oli
turha vaiva. Paljo kauniita ja miellyttäviä naisia oli kyllä mukana,
mutta sitä suloista olentoa, jota hän etsi, ei ollut niiden mukana.

Hän oli niin ollen pakotettu tyytymään ystäväinsä seuraan, ja
Antraguet oli, kuten ainakin, hilpeä ja veitikkamainen.

-- Olemme saaneet hirveän ruman ylihovijahtimestarin, -- sanoi hän
Bussylle. -- Mitäpä sinä sanot hänestä?

-- Hän on kamala. Neuvoppa minulle hänen vaimonsa.

-- Ylihovijahtimestari on poikamies, ystäväiseni, -- vastasi
Antraguet.

-- Kuka on sen sinulle sanonut?

-- Rouva de Veudron, jonka mielestä hän on varsin kaunis mies ja joka
mielellään tahtoisi tehdä hänet neljänneksi miehekseen. Katsoppa
vaan, miten hän ruskealla hevosellaan laskea karauttaa miehen perään.

-- Mikä on hänen maatilansa nimi? -- kysyi Bussy.

-- Oo, hänellä on niitä niin monta.

-- Onko hän sitten rikas?

-- Niin väitetään. Mutta siinäpä onkin kaikki. Hän näet lienee
alempaa aatelia.

-- Kuka sitten on tuon maalaisjunkkarin rakastajatar?

-- Hänellä ei ole ketään. Tuo jalo ritari näyttää pitävän kunnianaan
olla omaa erityistä lajiaan. Mutta Anjoun herttua viittailee sinulle.
Riennä hänen luokseen!

-- Odottakoon hän hiukan. Tuo kreivi kiihottaa vimmatusti minun
uteliaisuuttani. Hän on minusta eriskummallinen, vaikken itsekkään
voi sanoa mistä syystä. Minä aavistan, että saan vielä jotain
tekemistä hänen kanssaan.

-- Livarot hänet tuntee, -- jatkoi Antraguet. -- Hän on samalta
seudulta kotoisin. Tuleppa tänne, Livarot! Kerro meille jotakin
tuosta Monsoreausta.

-- Mielelläni. Kerronpa siis muutamin sanoin, mitä tiedän ja mitä
ajattelen hänestä. Minä pelkään häntä.

-- Hyvä on. Kun nyt olet sanonut, mitä sinä hänestä ajattelet, niin
sano meille myöskin, mitä hänestä tiedät.

-- No niin, kuulkaapa siis... Noin puoli vuotta sitten olin eräänä
iltana matkalla enoni maatilalta ja ratsastin juuri Méridorin metsän
halki, kun äkkiä kuulin kauhean kirkunan ja samassa näin valkean
tamman ilman ratsastajaa nelistävän ohitseni. Kannustin hevostani,
ja erään pitkän käytävän päässä havaitsin mustalla hevosella
ratsastavan miehen. Mutta tämä mies ei ratsastanut tavalliseen
tapaan, vaan hän niin sanoakseni lensi eteenpäin. Sama tukahutettu
kirkuna kuului uudelleen, ja minä huomasin, että mies piteli edessään
satulassa naista, jonka suun päälle hän oli pannut kätensä. Minulla
oli metsästyspyssyni mukanani. Te tiedätte, että minun kuulani
tavallisesti sattuu verrattain hyvin. Minä tähtäsin, ja kautta
kunniani olisin hänet tappanut, ellei juuri samalla hetkellä kuin
minun piti laukaista sytytin oli sammunut. Sitten kysyin eräältä
halonhakkaajalta, mikä hän oli miehiään tuo mustalla hevosella
ratsastaja, ja hän vastasi minulle, että se oli herra de Monsoreau.

-- No mutta, -- huomautti Antraguet, -- eihän naisenryöstö ole mitään
tavatonta, vai miten, Bussy?

-- Ei suinkaan, -- vastasi Bussy, mutta pitää niiden toki antaa
huutaa, jos ne vain haluavat.

-- Kuka oli sitten nainen? kysyi Antraguet.

-- Sitä ei ole koskaan saatu tietää.

-- Hyvä! -- virkkoi Bussy. -- Se mies on joka tapauksessa hyvin
omituinen ihminen ja hän herättää minussa mitä suurinta mielenkiintoa.

-- Varmaa vain on, sanoi Livarot, -- että tuolia jalolla herralla on
kamala maine.

-- Onko hänestä jotain muutakin kerrottavaa?

-- Ei, itse asiassa. Hän ei ole koskaan tehnyt mitään julkista pahaa.
Väitetäänpä vielä niinkin, että hän on alustalaisiaankin kohtaan
verrattain hyvä mikä ei kuitenkaan estä sitä, että häntä siellä
ympäristöllä pelätään kuin itse pirua. Sitäpaitsi hän on yhtä mainio
metsästäjä kuin Nimrod, eikä kuninkaalla ole koskaan ollut hänen
vertaistaan ylihovijahtimestaria. Hän sopii tähän toimeen paremmin
kuin Saint-Luc, jolle toimi ensin oli aiottu, mutta joka sen menetti
Anjoun herttuan väliintulon vuoksi.

-- Etkö kuule, että Anjoun herttua sinua huutaa? -- virkkoi Antraguet.

-- Ooh, anna hänen vain huutaa. No tiedätkö, mitä kerrotaan
Saint-Luc'ista?

-- En. Onko hän yhäkin kuninkaan vankina? -- kysyi Livarot nauraen.

-- Kyllä kai hän on, -- selitti Antraguet, -- koska häntä ei näy
täällä.

-- Eipä niinkään, ystäväiseni. Hän on viime yönä kello yhden aikaan
matkustanut tarkastamaan vaimonsa maatiloja.

-- Onko hänet karkotettu?

-- Kyllä kai, siltä se kumminkin näyttää.

-- Saint-Luc karkotettu, se ei liene mahdollista!

-- Se on niin totta kuin evankeliumi, hyvä ystävä. Marsalkka de
Brissac on sen itse minulle tänä aamuna kertonut.

-- No sepä on jotain niin harvinaista, ettei herra de Monsoreaunkaan
olemus sille vertoja vedä!

Livarot'in ja Antraguet'in seuraamana ratsasti nyt Bussy viimeinkin
Anjoun herttuan luo.

-- Ah, armollinen herra, -- huudahti Bussy, -- miten kelpo mies
onkaan tuo herra Monsoreau!

-- Vai niin arvelet? No oletko kysynyt häneltä, minkä palveluksen hän
on minulle tehnyt?

-- Olen. Hän ilmaisi minulle aivan kohteliaasti, että hän on teidän
korkeutenne, hankkija, asiamies.

-- Kuinka sinä sanoit? -- kysyi herttua ja hänen otsansa samassa
synkistyi. -- Mitä tämä pila merkitsee, Bussy?

-- Se merkitsee sitä, armollinen herra, että hän teitä varten
kuljettelee naisia suurella, mustalla ratsullaan, ja että hän, ne kun
epäilemättäkään eivät tiedä sitä kunniaa, mikä heitä odottaa, pitää
kättään niiden suun edessä estääkseen niitä huutamasta.

Herttua rypisti kulmiaan, puristi uhkaavasti kätensä nyrkkiin,
kalpeni ja alkoi ratsastaa niin vimmattua neliä, että Bussy
ystävineen jäi kotvasen matkan jälkeen.

-- Ahaa, -- virkkoi Antraguet. -- Pila oli mainio!

-- Se oli sitäkin parempi, -- huomautti Livarot, -- koska kaikki
eivät näytä pitävän sitä pilana.

-- Hitto vieköön! -- virkkoi Bussy. -- Näyttääpä siltä kuin olisin
minä satuttanut herttuata kovin arkaan kohtaan.

Kohta sen jälkeen kuultiin herttuan huutavan:

-- No, Bussy, missä olet? Tuleppas tänne!

-- Täällä minä olen, armollinen herra, -- vastasi Bussy ja ratsasti
prinssin luo. Tämä päästi raikuvan naurun.

-- Luulenpa, armollinen herra, -- sanoi Bussy, -- että te nauratte
sille, mitä minä äsken teille sanoin.

-- En, Bussy, en minä sille naura.

-- Ah, sitäpä mieluumminkin olisin tahtonut, sillä olisihan minulla
silloin ollut se ansio, että olin saanut ruhtinaan nauramaan,
ruhtinaan, joka harvoin näyttää iloiselta.

-- Ei, Bussy, minä nauran sille, että sinä sepittelet tarinoita
saadaksesi tietää asian oikean laidan.

-- Minä vakuutan, armollinen herra, että olen puhunut teille totta.

-- Hyvä niinkin. Mutta kerroppa nyt, kun me olemme kahden kesken,
minulle tuo pikku juttusi. Mistä olet saanut kuulla sen, mitä minulle
sanoit?

Méridorin metsästä, armollinen herra. Tälläkin kertaa herttua
kalpeni, mutta ei sanonut mitään.

-- On ihan varmaa, -- mutisi Bussy, -- että herttua on jollain
tavalla sekoittunut juttuun ryöväristä ja mustasta hevosesta,
naisesta ja valkeasta tammasta.

-- Armollinen herra, -- jatkoi Bussy ääneen ja nauroi nyt hän
vuorostaan herttuan vakavalle katsannolle. -- Jos te haluatte jotain
erityistä palveluksentekoa, niin sanokaa se meille. Me kyllä sitten
koetamme parastamme, vaikkapa meidän tarvitsisi viedä voitto herra de
Monsoreausta.

-- Bussy, -- vastasi herttua, -- minulla olisi tosiaankin
pyydettävänä sinulta muuan palvelus, ja minä tahdon sinulle nyt
ilmaista, mitä laatua se on.

Kerttua vei nyt Bussyn hiukan syrjemmäksi.

-- Kuulehan! -- virkkoi hän. -- Minä olen sattumalta kirkossa nähnyt
erään kauniin naisen. Ja kun hänen kasvonpiirteensä, joita tosin
huntu verhosi, muistuttivat minulle erästä naista, jota olen suuresti
rakastanut, niin tulin minä seuranneeksi häntä ja ottaneeksi selon
siitä, missä hän asuu. Hänen kamarineitsyensä on lahjottu ja minulla
on hänen asuntonsa portin avain.

-- Hyvä, armollinen herra. Tähän astihan näyttää kaikki käyneen hyvin.

-- Odotahan, niin saat kuulla. Väitetään, että hän on siveä, vaikka
onkin vapaa, nuori ja kaunis.

-- Ah, armollinen herra, nythän me joudumme mielikuvituksen maille.

-- Kuuleppas, sinä olet rohkea ja pidät minusta, ainakin mikäli itse
väität.

-- Minulla on omat hetkeni.

-- Rohkeutesiko hetket?

-- Ei, mutta ne hetket, jolloin minä teidän korkeudestanne pidän.

-- No, onko nyt ehkä sattumalta sellainen hetki?

-- Kenties on.

-- Nyt pitäisi minun hyväkseni tehdä sellaista, jota tavallisesti
tehdään vain omaksi hyväkseen.

-- Ahaa! -- virkkoi Bussy. -- Pitäisikö minun ehkä mennä hakkailemaan
teidän rakastajatartanne, niin että teidän korkeutenne tulisi
vakuutetuksi siitä että hän on yhtä siveä kuin kauniskin? Siihen minä
kyllä suostun.

-- Ei, tarkoitus olisi saada tietää, käykö joku muu hänen luonaan.

-- Kuulostaa vain. Tämähän alkaa käydä monimutkaiseksi! Selittäkää
hieman selvemmin, armollinen herra.

-- Minä tahtoisin, että sinä piilottautuisit johonkin sopivaan
paikkaan ja sitten sanoisit minulle, kuka on se mies, joka käy hänen
luonaan. Jos suostut tekemään minulle tämän palveluksen...

-- Niin tekee teidän korkeutenne minusta vuorostani
ylihovijahtimestarin heti kun paikka tulee avonaiseksi?

-- Kautta kunniani, Bussy, minä pidän sinut sitäkin suuremmalla
syyllä muistissani, kun en vielä koskaan ole tehnyt mitään hyväksesi.

-- Kas, kun teidän korkeutenne on itsekin sen huomannut!

-- Sen olen jo aikoja sitten sanonut itselleni.

-- Mutta tietysti hyvin hiljaa, kuten ruhtinaiden on tapana puhella
sellaisista asioista. Myönnän kuitenkin, armollinen herra, että
antamanne tehtävä minua kovin vähän miellyttää.

-- Sinähän kuitenkin tarjouduit tekemään minulle jonkin palveluksen,
ja nyt olet heti valmis peräytymään.

-- Mutta tehän, hitto vie, tahdotte, että minun pitäisi toimittaa
urkkijan tehtäviä, armollinen herra!

-- Eihän toki, ainoastaan ystävänpalvelusta. Älä sitäpaitsi
luule sen olevan niinkään helppoa. Kenties siinä vielä tulee
miekanmittelykin kysymykseen.

Bussy pudisti päätään.

-- Armollinen herra, -- sanoi hän, -- on olemassa tehtäviä, jotka
parhaiten suorittaa itse, vaikkapa onkin ruhtinas.

-- Kieltäydytkö sinä siis?

-- Kieltäydyn, kautta kunniani, armollinen herra. Herttua rypisti
kulmiaan.

-- No minä sitten seuraan sinun neuvoasi ja menen itse, ja jos minut
surmataan tai haavotetaan, niin muista, että olin pyytänyt ystäväni
Bussyn ottamaan tai antamaan sen saman miekanpiston, mutta että hän
ensi kerran elämässään oli varovainen.

-- Teidän korkeutenne, -- vastasi Bussy. -- Tässä muuanna iltana te
sanoitte minulle: Bussy, minä vihaan noita suosikkeja, jotka aina
kiusaavat ja loukkaavat meitä. Sinähän voisit mennä Saint-Luc'in
häihin ja hakea riitaa heidän kanssaan ja maksaa heille heidän
velkansa. Minä menin sinne, armollinen herra. Niitä oli viisi,
minä olin yksin. Minä uskalsin niitä uhmailla. Ne asettautuivat
väijyksiin, karkasivat kimppuuni, tappoivat hevoseni, ja kuitenkin
minä haavotin niistä kahta ja olin vähällä tappaa kolmannen. Tänään
te pyydätte minun ahdistamaan naista. Suokaa anteeksi, armollinen
herra, tämä on niiden palvelusten ulkopuolella, joita ruhtinas voi
ritarilta pyytää, ja minä niinollen kieltäydyn.

-- Hyvä on! -- sanoi herttua. -- Minä siis teen tehtäväni yksin
taikka Aurillyn seurassa, niinkuin viimeksikin.

-- Mitä! -- huudahti Bussy, tuntien kuin harson silmiltään putoavan.
-- Oliko teidän korkeutenne samoissa puuhissa, kun te tässä
tuonnoissa iltana satuitte yhteen niiden hienojen herrain kanssa,
jotka olivat minua vaanimassa?

-- Olinpa niinkin.

-- Teidän kaunis tuntemattomanne, -- kysyi Bussy, -- asuu siis ehkä
Bastiljin kentän puolella?

-- Niin asuu, ja se on seutua, jossa voi tulla pahoinpidellyksi,
senhän tiedät omasta kokemuksestasi.

-- Onko teidän korkeutenne käynyt siellä tarkastusmatkalla sen yön
jälkeenkin?

-- Olin minä eilen.

-- Näkikö teidän korkeutenne sitten mitä?

-- Näin erään miehen hiiviskelevän siellä lähistöllä. Hän
epäilemättäkin koetti ottaa selkoa siitä, vaaniskeliko häntä kukaan.
Koska hän luultavasti huomasi minut, pysytteli hän itsepintaisesti
naisen asunnon edustalla.

-- Oliko mies yksin, armollinen herra? -- kysyi Bussy.

-- Oli noin puolen tunnin ajan, mutta sitten tuli hänen luokseen
toinen mies ja sillä oli lyhty kädessään.

-- Ahaa! -- virkahti Bussy.

-- Silloin alkoivat kappaan kääriintynyt mies..., -- jatkoi prinssi.

-- Ensimäiselläkö siis oli kappa yllään? -- keskeytti Bussy.

-- Niin. Silloin alkoivat, kuten sanottu, kappaan kääriintynyt ja
lyhtyä kantava mies puhella keskenään, ja kun näytti siltä, etteivät
he niinkään pian lähtisi paikaltaan, läksin minä sieltä tieheni.

-- Harmissanne tuosta kaksinkertaisesta vastoinkäymisestä?

-- Tietystikin, kautta kunniani, minä myönnän sen. Jos minä siis
onnistun pääsemään tuohon taloon, joka vallan hyvin saattaa olla
jokin ryövärienpesä...

-- Niin ei teillä olisi mitään sitä vastaan, että siellä teidän
sijastanne murhattaisiin yksi teidän ystävistänne.

-- Vai niin sinä puhut! Ei, minä toivoisin, että tuo ystävä, joka
ei ole ruhtinas ja jolla ei ole niitä vihollisia, mitä minulla on,
ja joka sitäpaitsi on tuollaisiin seikkailuihin tottunut, ottaisi
selon sen vaaran suuruudesta, mikä minua siellä ehkä odottaa, ja
ilmoittaisi sen minulle.

-- Teidän sijassanne, armollinen herra, minä luopuisin kaikista
ajatuksista tuon naisen suhteen.

-- En, en lainkaan. Siihen hän on aivan liian kaunis.

-- Mutta tehän sanotte itse, että tuskin olette häntä nähnytkään.

-- Olen nähnyt häntä tarpeeksi paljo tietääkseni, että hänellä on
ihastuttavan vaaleat hiukset, jumalalliset silmät, verraton iho ja
hurmaava vartalo. Oivaltanet hyvinkin, ettei sellaisesta naisesta
mielellään luovuta.

-- Oivallan, armollinen herra, sen tosiaankin ymmärrän. Minua teidän
asemanne jo alkaa säälittää.

Herttua silmäili Bussya.

-- Se on, kautta kunniani, totta.

-- Etkö laske leikkiä?

-- En. Ja todistukseksi siitä voin sanoa, että jos teidän
korkeutenne tahtoo antaa minulle toimintaohjeita ja näyttää minulle
kyseessäolevan talon, niin olen minä valmis vartioimaan talon
edustalla tänä iltana.

-- Oletko siis muuttanut mielipidettäsi?

-- Ah, armollinen herra, eihän kukaan muu ole erehtymätön kuin meidän
pyhä isämme Gregorius XIII. Sanokaa vain minulle, mitä minun on
siellä tehtävä.

-- Sinun on kätkeydyttävä jonkun matkan päähän siitä portista, jonka
sinulle tulen näyttämään, ja jos joku mies menee taloon, on sinun
seurattava häntä saadaksesi selon siitä, kuka hän on.

-- Mutta entä jos hän sisään mentyään sulkee portin kiinni?

-- Olenhan sinulle sanonut, että minulla on avain.

-- Aah, se oli totta. On siis vain yksi seikka otettava varteen,
nimittäin se, etten erehdyksestä seuraisi väärää miestä ja että avain
kuuluisikin johonkin toiseen porttiin.

-- Ooh, portin suhteen ei voi erehtyä. Siinä on sisäpuolella
porttikäytävä. Sen päätyttyä on raput vasemmalla puolella. Noustuasi
kaksitoista porrasta tulet korridooriin.

-- Kuinka teidän korkeutenne tietää tuon kaiken, vaikkette itse
koskaan ole käynyt koko talossa?

-- Olenhan sinulle sanonut, että kamarineitsyt on lahjottu, ja hän on
kertonut minulle kaikki tyyni.

-- Piru vie, miten mukavaa onkaan olla prinssi! Jos se olisin
ollut minä, niin olisin itse saanut ottaa selon talosta, mennä
porttikäytävään, lukea raput ja osata korridooriin. Se olisi vaatinut
hirveän pitkän ajan, ja taivas tiesi, olisinko sittenkään onnistunut.

-- Suostutko siis tuumaan?

-- Voiko teidän korkeudeltanne milloinkaan mitään kieltää? Teidän
korkeutenne tahtonee kai tulla näyttämään minulle portin.

-- Ei se nyt ole tarpeellista. Metsästysretkeltä palatessamme teemme
pienen mutkan, kulkemalla Porte Saint-Antoinen ohitse, ja silloin
minä näytän sinulle talon.

-- Vallan mainiosti, armollinen herra. Mutta mitä minun on tehtävä
sille miehelle, jos hän näyttäytyy?

-- Ei mitään muuta kuin seurattava häntä, kunnes saat selville kuka
hän on.

-- Se on hieman vaikeata. Voipa esim. tuo mies olla niin varovainen,
että pysähtyykin puolitiehen ja siten keskeyttää minun tutkimukseni.

-- Minä jätän koko asian sinun huostaasi menetelläksesi niinkuin
parhaaksi näet.

-- Teidän korkeutenne siis sallii minun toimia niinkuin toimisin
itseäni varten?

-- Kyllä, aivan täydellisesti.

-- Minä toimin sitten niin, armollinen herra.

-- Mutta tästä ei saa mainita sanaakaan meidän nuorille
kavaljeereillemme.

-- Aatelisen kunnian kautta sen vakuutan!

-- Etkä ota ketään mukaasi.

-- En. Vannon meneväni yksin.

-- Hyv'on. Se on siis päätetty. Kotimatkalla kuljemme Bastiljin ohi:
minä osotan sinulle portin... sinä tulet mukanani minun kotiini...
minä annan sinulle avaimen... ja tänä iltana...

-- Näyttelen minä teidän korkeuttanne; se on päätetty.

Bussy ja herttua liittyivät nyt taas metsästysretkeen, jota ylen
taitavasti johti herra de Monsoreau.

Kuningas oli ihastuksissaan, ja ylihovijahtimestari sai kuulla
kohteliaisuuksia sekä häneltä että herttualta.

-- Armollinen herra, -- sanoi Monsoreau viimeksimainitulle, -- olisin
kovin onnellinen, jos olen osannut toimia teidän mieliksenne, koska
minun on juuri teitä tästä toimestani kiittäminen.

-- Mutta te tiedätte, hyvä herra, -- puuttui herttua puheeseen, että
jos edelleenkin haluatte pysyä minun suosiossani, täytyy teidän tänä
iltana lähteä Fontainebleauhon. Kuningas tahtoo metsästää siellä
ylihuomenna ja sitä seuraavina päivinä, eikä ole liikaa, että te
käytätte yhden päivän tutustuaksenne metsään.

-- Minä tiedän sen, armollinen herra, -- vastasi Monsoreau, --
ja olen jo järjestänyt kaikki kuntoon matkustaakseni ensi yönä
määräpaikkaan.

-- Ah, siinähän herra de Monsoreau onkin! -- virkkoi Bussy. --
Tästälähin ei teidän ole ajattelemistakaan lepoa, ei yöllä eikä
päivällä.

Tätä sanoessaan näytti Bussy ivalliselta, ja herttua loi Monsoreauhon
läpitunkevan katseen.

Tämä oli Bussyn sanoista kalvennut niinkuin ensi kerrallakin, ja
hänen kasvonsa olivat käyneet yhtä kamaliksi.



13.

Miten Bussy taas löysi sekä muotokuvan että sen henkilön, jota kuva
esitti.


Kello viisi iltapäivällä palasi kuningas hoveineen Parisiin
Saint-Antoinen esikaupungin kautta, ikäänkuin hänellä olisi ollut
aavistus Anjoun herttuan toivomuksesta.

Monsoreaun kreivi oli sanonut ruhtinaille hyvästit selittämällä
lähtevänsä jo heti Fontainebleauhon. Seurueen kulkiessa Bastiljin ohi
tahtoi kuningas kiinnittää ystäväinsä huomiota linnoituksen jylhään
ja synkkään ulkonäköön, ikäänkuin muistuttaakseen heitä siitä, mikä
heitä odotti, jos heistä joskus tulisi hänen vihollisiaan.

Monet yskän ymmärsivät ja olivat kahta vertaa huomaavaisempia hänen
majesteettiaan kohtaan.

Sillävälin virkkoi Anjoun herttua aivan hiljaa Bussylle, joka
ratsasti hänen vieressään:

-- Katsoppas oikealle, Bussy, ja pane merkille tuo pieni puutalo,
jonka päädyssä on madonnan kuva. Laske sitten silmilläsi siitä
eteenpäin neljä taloa.

-- Hyvä on, -- vastasi Bussy.

-- Se on järjestyksessä viides, -- jatkoi herttua, -- juuri tuo, joka
on Sainte-Catherinen kadun vastapäätä.

-- Minä näen sen, armollinen herra. Huomaatteko, miten akkunat
kaikkialla ovat uteliaita kasvoja täynnä?

-- Lukuunottamatta sitä taloa, jota minä tarkoitan, -- huomautti
herttua. -- Siinähän kaikki akkunat ovat suljetut.

-- Mutta siellähän kuitenkin siirretään muuatta uudinta syrjään, --
virkkoi Bussy sykähtelevin sydämin.

-- Ilman että siellä kuitenkaan ketään näkyy, -- vastasi herttua. --
Ah, hänet on kai viety sinne kätköön, tai piiloutuu hän sitten itse.
Joka tapauksessa on tuo talo oikea. Kotiin päästyämme annan sinulle
avaimen.

Bussy koetti tunkea katsettaan tuon puoleksi avonaisen uutimen läpi,
mutta turhaan.

Palatsiinsa päästyään kysyi Bussy heti Remyltä, kuinka tämä oli
yrityksissään onnistunut.

-- Minä aioin juuri tehdä teille saman kysymyksen, armollinen herra.

-- Etkö siis ole saanut mitään selkoa?

-- Taloa on yhtä vaikea löytää päivällä kuin yölläkin. Epäilen neljää
tai viittä eri taloa, jotka ovat vieretysten.

-- Silloinpa, -- virkkoi Bussy, -- luulen olleeni sinua onnellisempi.

-- Kuinka niin, armollinen herra? Oletteko tekin ollut siellä selkoa
ottamassa?

-- En. Olen vain kulkenut siitä ohitse.

-- Ja oletteko tuntenut portin?

-- Niin toivon.

-- Ja milloin saan tietää teidän löytäneen sen onnen, jota etsitte?

-- Varhain huomisaamuna.

-- Ettekö tarvitse minua sillävälin?

-- En, en millään lailla, rakas Remy.

-- Ettekö tahdo minuakaan mukaanne?

-- Se on aivan mahdotonta, hyvä ystävä.

-- Mutta olkaa sitten ainakin varovainen, armollinen herra.

-- Ah! -- virkkoi Bussy nauraen, on hyödytöntä puhua minun
varovaisuudestani. Sen ominaisuuden suhteen minut kyllä jo tunnetaan.

Bussy söi päivällistään ikäänkuin ei lainkaan olisi tiennyt,
missä, miten ja milloin hän söisi. Kun kello oli lyönyt kahdeksan,
otti hän parhaimman miekkansa, pisti, kuninkaan äsken antamasta
kiellosta huolimatta, pari pistoolia vyöhönsä ja kuljetutti itsensä
kantotuolissaan Saint-Paulin kadulle.

Sinne saavuttuaan tunsi hän pian tuon pikku madonnankuvalla
varustetun talon, laski sitten neljä seuraavaa taloa, tuli
vakuutetuksi siitä että viides oli oikea, ja meni sitten, väljään
kappaansa kääriintyneenä, loitommaksi, asettuen Sainte-Catherinen
kadun kulmaukseen ja vakaasti päättäen odottaa siellä kaksi tuntia,
ja että, ellei ketään sen ajan kuluessa näyttäytyisi, hän senjälkeen
toimisi omin neuvoin.

Saint-Paulin kello oli juuri lyönyt yhdeksän, kun Bussy alotti
vartioimisensa.

Tuskin oli hän ehtinyt seisoa siinä kymmentä minuuttia, kun hän jo,
kovasta pimeästä huolimatta, näki kahden ratsastajan lähestyvän.
Päästyään Tournellesin hotellin kohdalle ratsastajat pysähtyivät.
Toinen niistä astui alas satulasta ja antoi ohjat toiselle, joka
luultavasti oli palvelija, ja nähtyään tämän palaavan takaisin
samaa tietä, jota he olivat tulleetkin, ja häviävän pimeyteen
suuntasi toinen askeleensa sitä taloa kohti, jonka Bussy oli saanut
vartioitavakseen.

Talon lähelle tultuaan katseli tuo tuntematon varovasti ympärilleen
joka puolelle ja meni sitten portista sisälle.

Bussy kuuli, että portti suljettiin. Kreivi odotteli hetkisen
peläten, että tuo salaperäinen henkilö ehkä oli jäänyt tähystelemään
portinluukusta. Muutamain minuuttien kuluttua avasi Bussy itse hiljaa
portin ja astui siitä sisään.

Hän havaitsi, ettei luukku ollut korkeammalla kuin että hän saattoi
katsella siitä, ja kaiken todennäköisyyden mukaan oli hän juuri siitä
samasta luukusta nähnyt Quélus'en.

Mutta Bussy ei nyt ollut tullut vanhoja muistojaan virittääkseen. Hän
kulki siis verkalleen eteenpäin, hamuillen porttikäytävässä puoleen
ja toiseen, kunnes hän vasemmalta puolelta löysi nuo tutut raput.
Siellä hän hetkeksi pysähtyi kahdestakin syystä. Ensiksi tunsi hän
polviensa horjuvan ja toiseksi hän luuli erään äänen sanovan:

-- Gertrud, kerro emännällesi, että minä olen täällä ja tahdon häntä
tavata.

Nuo sanat kuulostivat niin käskeviltä, ettei niihin ollut
vastaansanomista. Hetken kuluttua kuuli Bussy naisäänen vastaavan:

-- Herra on hyvä ja käy salonkiin. Emäntäni tulee sinne pian.

Sitten kuuli Bussy vielä yhden oven suljettavan. Hän ajatteli Remyn
laskemia portaita. Hän laski nyt vuorostaan kaksitoista porrasta ja
pääsi eteiseen.

Hän muisti nyt käytävän ja kolme ovea ja astui varovasti muutamia
askeleita eteenpäin, hapuillen käsillään ympärilleen. Hän löysi jo
yhden oven, nähtävästi sen saman, josta tuo tuntematon mies oli
kulkenut. Sitten hän kulki eteenpäin ja löysi vielä oven, tunnusteli
sitä, ja käteensä osui avain, minkä jälkeen hän, väristen kiireestä
kantapäähän asti, väänsi lukon auki ja avasi oven.

Huone, johon Bussy nyt joutui, oli aivan pimeä, lukuunottamatta
sitä heikkoa valoa, mikä virtasi sisälle sisempänä olevan salongin
puoliavoimesta ovesta. Hän tarkasteli niitä katon ja seinäin
osia, joihin tuo heikko valo kohdistui, ja tunsi jälleen ne samat
mytologiset kuviot, jotka hän jo kerran ennenkin oli nähnyt. Hän
hamuili käsillään ja löysi veistokuvasängynkin. Nyt hänen ei enää
tarvinnut lainkaan epäillä. Hän oli tosiaankin samassa huoneessa,
jossa eräänä yönä haavotettuna ja vieraanvaraisesti kohdeltuna oli
herännyt.

Bussyn sydän löi yhä voimakkaammin, kun hän nyt piiloutui laajan
sänkyverhon taa kuunnellakseen. Hän kuuli tuon tuntemattoman miehen
kävelevän levottomasti edestakaisin viereisessä huoneessa, väliin
äkkiä pysähtyvän ja hampaittensa välistä mutisevan: no, eikö hän
koskaan tulekaan?

Pian kuului avautuvan ovi jostain salongin toiselta puolelta. Naisen
kevyitä askeleita kuului matolta, silkkihameen kahina osui Bussyn
korviin, ja tämä nuori mies kuuli naisäänen pelokkaasti, mutta
samalla halveksien puhuvan:

-- Tässä minä olen, hyvä herra. Mitä te taaskin tahdotte minusta?

-- Ho hoo! -- virkkoi Bussy itsekseen. -- Jos tuo herra on rakastaja,
niin täytyy minun itseään aviomiestä vilpittömästi onnitella.

-- Hyvä rouva, -- vastasi tuo niin kylmästi vastaanotettu vieras, --
minulla on kunnia ilmoittaa teille, että koska minä huomenna olen
pakoitettu matkustamaan Fontainebleauhon, niin tulen viettämään tämän
yön täällä.

-- Tuotteko mitään tietoja isästäni? -- kysyi nainen. -- Te muistatte
millaisen sopimuksen teimme eilen: kun minä suostuin tulemaan teidän
puolisoksenne, niin tapahtui se sillä ehdolla, että joko minun isäni
tulisi Parisiin tai saisin minä palata hänen luokseen.

-- Heti kun minä olen palannut takaisin Fontainebleausta, matkustamme
me hänen luokseen, sen vakuutan kunniasanallani. Mutta sillävälin...

-- Ei, hyvä herra, älkää sulkekokaan sitä ovea, se on turhaa. Minä en
vietä ainoatakaan yötä saman katon alla teidän kanssanne, ennenkuin
olen saanut rauhottavat tiedot isäni kohtalosta.

Nainen lausui nämä sanat varmalla äänellä ja puhalsi nyt kimeän
vihellyksen pieneen hopeapilliin. Sillä tavalla niihin aikoihin
kutsuttiin palvelijoita sisälle.

Samalla avautui se ovi, josta Bussy oli tullut sisään, ja nuoren
naisen kamarineitsyt riensi esiin. Hän oli kookas ja tanakkatekoinen
maalaistyttö, joka jo näytti odottaneen tätä emäntänsä kutsumusta
saapuakseen heti paikalle.

Salonkiin astuessaan hän jätti oven selko selälleen. Huoneeseen,
jossa Bussy oli, tuli siten yhä enemmän valoa, ja hän havaitsi nyt
akkunain välissä olevan muotokuvan.

-- Gertrud, -- lausui nainen, -- sinä et saa mennä nukkumaan, vaan on
sinun oltava minun läheisyydessäni, niin että voit kuulla, kun sinua
huudan.

Kamarineitsyt poistui.

Bussy hiipi hiljaa ovelle tarkastellakseen oven ja seinän välisestä
raosta. Mutta niin hiljaa kuin hän menikin, narahti lattia hänen
jalkainsa alla juuri samana hetkenä, jolloin hän ryhtyi raosta
tähystelemään.

Narinan kuultuaan kääntyi nainen ympäri, ja Bussy tunsi muotokuvassa
näkemänsä naisen, unelmainsa hengettären.

Vaikkei mies mitään kuullutkaan, käännähti kuitenkin hänkin ympäri.
Ja Bussy tunsi miehen Monsoreaun kreiviksi.

-- Ahaa! -- virkkoi Bussy itsekseen. -- Valkea tamma... ryöstetty
nainen... kaikesta päättäen saan olla jonkin kauhean jutun
todistajana.

Bussy näki naisen seisovan kalpeana ja halveksuvin ryhdein. Monsoreau
oli istuutunut: hän ei ollut kalpea, vaan kellervänvihreä, hän polki
jalkaansa lattiaan ja pureksi kynsiään.

-- Hyvä rouva, -- virkkoi viimein Monsoreaun kreivi, -- ei enää
halunne teeskennellä minulle olevansa vainottu uhri. Olette
Parisissa, olette minun talossani. Ja vieläkin enemmän: te olette
Monsoreaun kreivitär, minun vaimoni.

-- Kun minä kerran olen teidän vaimonne, niin miksi te sitten
kieltäydytte viemästä minua isäni luo? Miksi sitten yhäkin pidätte
minua piilossa maailman silmiltä?

-- Oletteko sitten unohtanut Anjoun herttuan, hyvä rouva?

-- Tehän olette vakuuttanut, ettei minulla, kun minä kerran olisin
tullut teidän vaimoksenne, enää olisi mitään pelättävää hänen
puoleltaan.

-- Hyvä rouva, minun on edelleenkin oltava varovainen.

-- Hyvä! Järjestäkää nuo varovaisuustoimenpiteenne ja tulkaa sitten
takaisin.

-- Diana, -- virkkoi kreivi, jonka viha nähtävästi yhä yltyi, --
Diana, älä laske leikkiä pyhästä avioliitosta. Annan sinulle sen
neuvon.

-- Laittakaa asiat siihen kuntoon, hyvä herra, ettei minun tarvitse
epäillä miestä, ja minä tulen pitämään avioliittoa kunniassa.

-- Minusta kuitenkin tuntuu siltä, että minun olisi toiminnallani
pitänyt saavuttaa teidän täydellinen luottamuksenne.

-- Enpä luule, että teidän menettelytapaanne olisi johtanut yksistään
osanottavaisuutenne minun parhaakseni. Ainakin on sattuma teitä
suuresti auttanut.

-- Ah! Tämä on jo liian paljo! -- huudahti kreivi. -- Minä olen
omassa talossani, te olette minun vaimoni, ja tulkoonpa teille vaikka
itse helvetti avuksenne, niin kuulutte te sittenkin tänä yönä minulle.

Bussy vei kätensä miekankahvaan ja astui askeleen eteenpäin, mutta
Diana ei antanut hänelle aikaa astua sisälle.

-- Kuulkaa, -- lausui Diana ja veti tikarin esiin pukimensa
liepeistä, katsokaahan, miten minä teille vastaan.

Näin sanoen hän syöksähti siihen huoneeseen, jossa Bussy oli,
paiskasi oven kiinni, pani sen hakaan ja, Monsoreaun uhkaillessa ja
ovelle kolkuttaessa virkkoi:

-- Te tunnette minut, hyvä herra, ja jos rikotte ovesta pienenkään
palasen, niin tapaatte minut kuolleena kynnykseltä.

-- Olkaa levollinen, hyvä rouva, -- kuiskasi Bussy, sulkien Dianan
syliinsä, -- te saatte puolestanne kostajan.

Diana oli päästämäisillään huudon, mutta hän oivalsi, että ainoa
vaara saattoi uhata häntä vain oman miehensä taholta. Hän senvuoksi
pysyi vaiti, vaikka vapisi rajusti.

Monsoreaun kreivi polki mieletönnä lattiaa, mutta kun hän
epäilemättäkin oli vakuutettu siitä, että Diana panisi uhkauksensa
täytäntöön, poistui hän viimein salongista ja löi oven mennessään
kiinni. Sinne sisälle kuului, että hän lähti tiehensä koko talosta,
kulkien rappuja alas.

Hyvä herra, -- lausui nyt Diana, irrottautuen Bussyn käsivarsista ja
vetäytyen askeleen taaksepäin, -- kuka te olette ja miten te olette
tullut tänne?

-- Rouvani, -- vastasi Bussy, avasi salongin oven ja polvistui
Dianan eteen, -- olen sama mies, jonka hengen te olette pelastanut.
Miten voisittekaan luulla, että minä olen tunkeutunut tänne jossakin
pahassa tarkoituksessa tai että olisin suunnitellut jotain teidän
kunniaanne vastaan?

Salongista tuleva valohohde valaisi nyt nuoren miehen
kasvonpiirteitä, ja Diana tunsi hänet heti.

-- Oi, tekö täällä, hyvä herra! -- huudahti hän ja pusersi käsiään
yhteen. -- Te täällä! Oletteko sitten kuullut kaiken?

-- Olen, sen pahempi, hyvä rouva.

-- Mutta kuka te sitten olette?

-- Hyvä rouva, minä olen Clermontin Ludvig, Bussyn kreivi.

-- Tekö tuo urhokas Bussy! -- huudahti Diana teeskentelemättä ja
aavistamatta, miten suurta riemastusta tuo hänen huudahduksensa
nuoren miehen sielussa herätti.

-- Ah, Gertrud, -- jatkoi hän, kääntyen kamarineitsyensä puoleen,
joka oli kuullut emäntänsä jonkin kanssa puhelevan ja kauhuissaan
rientänyt sisälle, Gertrud, minun ei enää tarvitse pelätä mitään,
sillä tästä hetkestä lähtien uskon kunniani Ranskan urhoollisimman ja
ritarillisimman aatelismiehen käsiin.

Sitten hän ojensi kätensä Bussylle ja virkkoi: -- Nouskaa ylös, hyvä
herra. Minä tiedän, kuka te olette. Nyt täytyy teidän vuorostanne
saada tietää, kuka minä olen.



14.

Kuka oli Diana de Méridor.


Bussy nousi ylös onnen hurmaamana ja astui Dianan seurassa siihen
samaan salonkiin josta Monsoreaun kreivi juuri äsken oli lähtenyt.

Hän katseli Dianaa ihaillen ja kummastellen. Hän ei ollut rohjennut
uskoa, että se nainen, jota hän etsi, voisi kestää vertailua hänen
unelmainsa naisen kanssa, ja kuitenkin hän nyt havaitsi todellisuuden
kohoovan vielä yläpuolellekin kaiken sen, jota hän oli pitänyt
pelkkänä mielikuvana.

Diana oli kahdeksantoista tai yhdeksäntoista vuoden ikäinen ja oli
siis nuoruutensa ja kauneutensa ensi kukoistuksessa. Ei saattanut
erehtyä Bussyn katseen ilmeistä. Diana havaitsi hänen ihailevan
itseään, eikä hän rohjennut häiritä Bussyn tunteita.

Lopulta katsoi Diana parhaaksi katkaista tämän vaitiolon.

-- Hyvä herra, -- lausui hän, -- te olette vastannut minun toiseen
kysymykseeni, mutta ette toiseen. Minä kysyin teiltä, kuka te olitte,
ja te olette sen minulle sanonut. Mutta minä kysyin teiltä myöskin,
kuinka te tänne tulitte, ja tähän kysymykseen te ette ole vastannut.

-- Rouvani, -- vastasi Bussy, -- niistä muutamista sanoista, jotka
sain selville teidän keskustelustanne herra de Monsoreaun kanssa,
olen havainnut, että syyn minun täällä olooni aivan yksinkertaisesti
selittää se kertomus, jonka te ystävällisesti olette luvannut minulle
jutella. Ettekö minulle juur'ikään sanonut, että minä saisin tietää,
kuka te olette?

-- Sanoin kylläkin, kreivi. Minä olen kertova teille kaikki, --
vastasi Diana. -- Teidän nimenne on jo riittävä luottaakseni teihin,
sillä olenpa useinkin kuullut mainittavan tätä nimeä, kun on ollut
kysymys urhoollisesta ja ritarillisesta miehestä, jolle voi uskoa
kaikkensa.

Bussy kumarsi.

-- Eräistä kuulemistanne sanoista, -- jatkoi Diana, -- olette jo
ehkä käsittänyt, että minä olen parooni de Méridorin tytär, erään
anjoulaisen vanhimman ja jaloimman nimen ainoa perijätär.

-- Olenpa, -- virkkoi Bussy, -- kuullut puhuttavan eräästä parooni
de Méridorista, joka Pavian taistelussa olisi voinut pelastua, mutta
joka, saatuaan tietää, että kuningas oli vankina, jätti miekkansa
espanjalaisille ja pyysi saada seurata Frans I:tä Madridiin. Hän ei
eronnut kuninkaasta ennenkuin sai palata Ranskaan neuvottelemaan
kuninkaan lunnaista.

-- Hän oli minun isäni, hyvä herra, ja jos te milloin satutte
astumaan Méridorin linnan suureen saliin, niin näätte siellä tuon
uskollisuuden muistomerkkinä Leonardo da Vincin maalaaman kuningas
Frans I:sen muotokuvan.

-- Ah! -- huomautti Bussy. -- Siihen aikaan ymmärsivät ruhtinaat
palkita uskollisia palvelijoitaan.

-- Espanjasta palattuaan isäni meni naimisiin. Hänen kaksi ensimäistä
lastaan, kaksi poikaa, kuoli, ja se tuotti isälleni suuren surun,
sillä hän siten kadotti nimensä jatkumisen toivon. Kuningaskin kuoli
pian. Silloin isäni tuska muuttui toivottomuudeksi. Muutamien vuosien
kuluttua siirtyi hän pois hovista ja meni puolisoineen Méridorin
linnaan. Siellä synnyin minä kymmenen vuotta veljieni kuoleman
jälkeen.

Kaikki isäni rakkaus kohdistui nyt minuun. Hänen tunteensa minua
kohtaan ei ollut hellyyttä, se oli jumaloimista. Kolmen vuoden
kuluttua syntymisestäni kuoli äitini. Se oli uusi, kauhea isku
isälleni.

Minä kasvoin ja vaurastuin hänen hoivissaan. Minä olin hänelle kaikki
kaikessa, ja hän oli minulle samoin. Niin tulin kuudentoista vuoden
vanhaksi aavistamattakaan, että oli olemassa toinenkin maailma kuin
se, jossa elin isäni, joutsenieni ja turtturikyyhkyisieni parissa,
ajattelematta, että tämä rauhallinen elämä milloinkaan voisi lakata,
ja tietystikin sitä koskaan toivomatta.

Méridorin linnaa ympäröivät joka puolelta laajat metsät, jotka
omisti Anjoun herttua. Niissä vilisi runsaasti metsäpeuroja,
metsäkauriita ja hirviä, joita ei kukaan ajatellutkaan häiritä ja
jotka, kun ne saivat olla kokonaan rauhassa, viimein tulivat aivan
kesyiksi. Muutamat niistä tunsivat minun ääneni, niin että ne
juoksivat luokseni, kun minä niitä huusin. Niiden joukossa oli muuan
naarashirvi, Daphne, joka oli niin kesy, että söi minun kädestäni.

Muutamana keväänä ei sitä näkynyt kokonaiseen kuukauteen. Minä luulin
sen kuolleen ja itkin sitä kuin hyvää ystävääni, kun sitten eräänä
päivänä näin taas saman hirven kahden pikku vasikan seurassa. Aluksi
nuo pienokaiset minua pelkäsivät, mutta nähtyään emänsä nuolevan
kättäni ymmärsivät ne, ettei niiden tarvinnut mitään pelätä, ja
tulivat nekin vuorostaan luokseni.

Samoihin aikoihin levisi huhu, että Anjoun herttua oli lähettänyt
jonkin varakuvernöörin provinssin pääkaupunkiin. Muutamain päiväin
perästä saatiin tietää, että tämä jo oli saapunutkin ja että hän oli
kreivi de Monsoreau.

Oi, miksi tuntui tuo nimi niin epämiellyttävältä minun korvissani ja
silloin kun kuulin sitä ensi kertaa lausuttavan? En voi selittää tätä
tuskallista mielenliikutusta muuksi kuin aavistukseksi.

Kului kahdeksan päivää. Ympäristössä puhuttiin hyvin eri tavalla
tästä Monsoreaun kreivistä. Eräänä aamuna kajahtivat metsässä
metsästystorvet ja koirain haukunta. Minä juoksin aina puiston
kalleriportille asti ja ehdin juuri parahiksi näkemään, miten minun
Daphneni salamannopeudella kiiti ohitse, liuta koiria perässään.
Vasikat juoksivat mukana.

Heti sen jälkeen näin miehen ratsastavan mustalla ratsulla samaan
suuntaan. Hän oli herra de Monsoreau.

Minä huusin, olisin tahtonut pyytää armoa tuolle suojattiraukalleni,
mutta hän joko ei kuullut minun ääntäni tai ei siitä välittänyt, niin
metsästysinnon vallassa kun oli.

Lainkaan ajattelematta sitä, miten levottomaksi saisin isäni, jos
hän saisi tietää poissaoloni, juoksin samalle suunnalle, minne olin
nähnyt miehen ratsastavan. Toivoin kohtaavani kreivin itsensä tai
jonkin hänen seuralaisensa pyytääkseni heitä lakkaamaan hirveni
ahdistamisesta. Tietämättä minne menin juoksin näin puolen liöötä
[lieue (lue: liöö) on vanha ranskalainen tiemitta, vastaten
tavallisimmin noin 4,5 kilometriä. Suoment.]. Olin kadottanut
näkyvistäni sekä hirven, koirat että metsästäjän. Kohta en enää
kuullut koirain haukuntaakaan. Vaivuin erään puun juurelle ja aloin
itkeä. Hetken kuluttua kuuluivat metsästäjät lähenevän. Nousin heti
ylös ja riensin sinnepäin, mistä kuulin ääniä.

Eräässä metsän aukossa näin tosiaankin Daphneparan huohottaen
juoksevan ohitseni. Sillä oli nyt ainoastaan toinen vasikkansa
mukanaan. Toinen oli nähtävästi uupunut ja joutunut koirain
revittäväksi.

Emä itsekin näytti väsyneeltä. Sen ja koirain välinen matka oli sama
kuin ensi kerrallakin. Hirven juoksu oli muuttunut epätasaiseksi
hypinnäksi, ja ohi rientäessään se surullisesti vaikeroi.

Turhaan huusin kaikin voimin. Herra de Monsoreau ei nähnyt mitään
muuta kuin takaa-ajamansa eläimen, ja hän ratsasti eteenpäin ehkä
vieläkin nopeammin kuin ensi kerralla.

Hänen takanaan näkyi kolme tai neljä metsästyspalvelijaa, jotka
torvin ja huudoin yllyttivät koiria. Metsästysseurue kiiti ohitse
kuin myrskytuuli ja katosi metsään.

Olin epätoivoissani, mutta pian aloin toivoa, että seurue vielä
kolmannenkin kerran kulkisi ohitseni. Kuljin senvuoksi pientä polkua
myöten, jonka tiesin johtavan Beaugén linnaan. Tämä linna oli
Anjoun herttuan oma, ja oli sinne matkaa isäni linnasta lähes kolme
liöötä. Se tuli piakkoin näkyviini, ja vasta nyt minä muistin, että
olin kävellyt nuo kolme liöötä, että olin yksin ja että kotini oli
verrattain kaukana.

Myönnän, että minut valtasi jonkinlainen epävarma levottomuudentunne
ja että minä tällöin ajattelin vain menettelyni varomattomuutta ja
sopimattomuutta. Kuljin erään padon reunustaa, sillä aioin pyytää
puutarhurin, joka usein oli antanut minulle kukkia, kun olin ollut
siellä isäni keralla, saattamaan itseäni kotiin, mutta silloin taas
kuulin metsästysseurueen lähenevän. Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan.
Melu kasvoi, ja minä unohdin kaiken muun. Melkein samalla hetkellä
näin naarashirven syöksähtävän metsästä esiin padon toiselta puolen.
Se oli nyt yksinään, sillä se jo oli kadottanut toisenkin vasikkansa.
Veden näkeminen näytti antavan sille lisää voimia. Se syöksyi patoon
kuin tahtoen tulla minun luokseni.

Alussa hirvi ui jotenkin reippaasti. Minä katselin sitä kyyneleet
silmissä ja melkein yhtä paljo henkeä pidättäen kuin se itsekin.
Mutta vähitellen sen voimat väsyivät, jota vastoin koirat, jotka nyt
olivat päässeet niin likelle saalistaan, näyttivät kaksin verroin
ponnistavan voimiaan. Pian ne hirven saavuttivatkin. Samana hetkenä
ilmestyi herra de Monsoreau metsän reunaan. Hän hyppäsi hevosensa
selästä maahan ja juoksi padon luo. Minä ponnistin kaikki voimani
huutaakseni ojennetuin käsin: armahtakaa eläintä! Ihan varmasti
hän kuuli minun huutoni, sillä hän kääntyi ympäri, ja minä näin
hänen hyppäävän veneeseen, jonka hän oli irrottanut ja jolla hän
nyt nopeasti läheni hirviparkaa. Olin aivan varma siitä, että herra
de Monsoreau riensi täyttämään toivomustani, kun äkkiä näinkin
hänen vetävän esiin metsästysveitsensä: sen leveä terä välähti
auringonpaisteessa, ja minulta pääsi huuto, sillä hän oli iskenyt
aseen kahvaa myöten eläimen kaulaan. Verivirta pulpahti haavasta
ja punasi veden. Hirviparka päästi valittavan äänen, kohosi miltei
pystyyn vedenpinnan yläpuolelle ja kaatui sitten kuoliaana veteen.

Minulta pääsi huuto miltei yhtä surkea kuin Daphnelta ja minä
nyykähdin taintuneena siihen padon reunalle.

Kun taas tuntoihini tulin, niin havaitsin makaavani Beaugén linnassa.
Isäni, joka oli haettu paikalle, oli itkien vieressäni istumassa.

Seuraavana päivänä sain palata takaisin Méridoriin, missä en
kuitenkaan kolmeen neljään päivään kyennyt lähtemään huoneestani.

Neljäntenä päivänä ilmoitti isäni minulle, että koko minun
sairastamiseni ajan oli herra de Monsoreau, joka oli nähnyt minua
pyörtyneenä kannettavan pois, joka päivä tullut tiedustelemaan minun
terveydentilaani. Hän oli ollut ihan onneton saatuaan tietää, että
hän vasten tahtoaan oli joutunut tähän tapahtumaan syypääksi, ja oli
anonut lupaa saada pyytää minulta anteeksi, ilmoittaen, ettei hän
rauhoittuisi ennenkuin saisi kuulla tuon anteeksiannon minun omasta
suustani.

Olisihan näyttänyt kovin omituiselta, jos minä olisin kieltäytynyt
häntä vastaanottamasta. Vastenmielisyydestäni huolimatta en voinut
hänen pyyntöänsä kieltää.

Päivää myöhemmin hän sitten saapui. Minä oivalsin oman asemani
naurettavuuden, sillä onhan metsästäminen huvia, johon naisetkin
usein ottavat osaa. Se siis olinkin minä, jonka tavallani tulin
pyytää anteeksi tuo omituinen mielenliikutukseni, osottaessani
niin suurta hellyyttä Daphneparkaa kohtaan. Nyt tuli kreivin vuoro
teeskennellä epätoivoaan, ja parikymmentä kertaa hän kunniansa kautta
vakuutti, että jos hän olisi osannut aavistaakaan, miten suurta
hellyyttä minä hänen uhriansa kohtaan tunsin, olisi hän ilomielellä
eläimen säästänyt. Nuo selittelyt eivät kuitenkaan tehneet minuun
lainkaan vakuuttavaa vaikutusta, ja kreivi poistui luotani
ymmärtämättä sitä, mitä minä hänestä sydämessäni ajattelin.

Poistuessaan hän pyysi isältäni luvan saada pian palata takaisin.
Hän oli syntynyt Espanjassa ja saanut kasvatuksensa Madridissa, ja
isääni huvitti keskustella hänen kanssaan siitä maasta, jossa hän
itsekin niin kauvan oli oleskellut. Sitäpaitsi oli kreivi syntyisin
hyvästä perheestä, oli maakunnan varakuvernöörinä ja vielä, mikäli
kerrottiin, Anjoun herttuan suosikki. Isälläni ei niin ollen ollut
mitään syytä kieltää häneltä tuota hänen pyyntöään.

Tästä hetkestä alkaen hävisi minulta ellei juuri onneni, niin
ainakin rauhani. Piakkoin havaitsin, minkä vaikutuksen olin kreiviin
tehnyt. Alussa hän kävi vain kerran viikossa, mutta pian kahdesti,
ja viimein hän tuli joka päivä. Minä näin, että isäni oli huvitettu
hänen puheistaan, jossa aina oli jotain hyvin järkevää. En luullut
tarvitsevani olla tyytymätön, sillä mitäpä minulla olisi ollutkaan
valittamista? Kreivi oli minulle kohtelias kuin rakastetulleen ja
arvokas kuin jos olisin ollut hänen oma sisarensa.

Eräänä aamuna tuli isäni luokseni tavallista vakavamman näköisenä,
mihin kuitenkin näytti sisältyvän jonkinlainen tyydytyksen tunne.

-- Lapseni, -- virkkoi hän minulle, -- olethan, aina vakuuttanut
olevasi onnellinen, jollei sinun tarvitse minusta erota?

-- Ah, isäni! -- huudahdin minä. -- Tiedäthän, että se on minun sisin
toivomukseni!

-- Se on hyvä, Dianani! -- jatkoi hän ja kumartui suutelemaan minun
otsaani. Vain sinusta itsestäsi riippuu tämän toiveesi toteutuminen.

Minä aavistin, mitä hänellä oli minulle sanomista, ja menin niin
kauhean kalpeaksi, että hän vetäytyi takaperin ennenkuin ehti
huulillaan koskettaa minun otsaani.

-- Diana, lapseni! -- huudahti hän. -- Oi jumalani, mikä sinulle tuli?

-- Herra de Monsoreau, eikö niin? -- änkytin minä.

-- Niin, minkävuoksi ei? -- kysyi hän hämmästyneenä.

-- Oi, ei milloinkaan, isä, jos vähääkään lastanne rakastatte, ei
milloinkaan!

-- Diana rakkahin, -- lausui hän nyt, -- kuinka minä voisinkaan sinua
mihinkään pakoittaa. Tiedäthän, että minä vain sinua pyydän. Ajattele
yhden viikon aika asiaa, ja jos, kahdeksan päivän kuluessa...

-- Oi, ei, ei! -- huudahdin minä. -- Se on tarpeetonta. Ei kahdeksaa
päivää, ei kahdeksaa tuntia, ei ainoatakaan minuuttia. Ei, ei, oi, ei!

Minä ratkesin itkemään.

Isäni lohdutteli minua. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt minun
itkevän sillä lailla, hän sulki minut syliinsä ja yhä lohdutellen
lupasi kunniasanallaan, ettei hän enää milloinkaan puhuisi tästä
naimiskaupasta.

Kuukauden ajan herra de Monsoreau todellakin pysyi poissa, enkä
minä kuullut hänestä edes puhuttavan, kun isälleni ja minulle
eräänä aamuna lähetettiin kutsu saapua suuriin juhliin, jotka herra
de Monsoreau aikoi järjestää Anjoun herttuan kunniaksi. Herttuaa
varrottiin vieraaksi siihen maakuntaan, jonka nimellä häntä
itseäänkin kutsuttiin. Juhlat pidettäisiin Angersin kaupungintalolla.

Kirjeen mukana seurasi personallinen kutsu myöskin prinssiltä. Tämä
kirjoitti isälleni muistavansa muinoin nähneensä hänet kuningas
Henrikin hovissa, ja että hänelle taaskin olisi mieluista hänet nähdä.

Ensin tunteeni sanoi minulle, että minun oli pyydettävä isäni
kieltäytymään kutsuista, ja varmasti olisin saanutkin hänen
taipumaan, jos kutsu olisi tullut vain herra de Monsoreaulta. Mutta
prinssilläkin oli kutsussa osansa, eikä isäni rohjennut loukata hänen
korkeuttaan kieltäytymällä juhlaan saapumasta. Menimme siis näihin
pitoihin. Herra de Monsoreau otti meidät vastaan niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut. Hän kohteli minua samoinkuin kaikkia muitakin
naisia, ja minä tunsin olevani onnellinen sen johdosta, etten minä
hänen puoleltaan joutunut minkään erityisen huomaavaisuuden esineeksi.

Mutta lainkaan samanlainen ei ollut asia Anjoun herttuaan nähden.
Jo alussa hän kiinnitti katseensa minuun. Minä tunsin sen katseen
kiusaavan itseäni. Ja selittämättä isälleni syytä, miksi halusin
päästä pois tanssiaisista, pyysin sitä häneltä niin kauvan, että me
vihdoin läksimme ennen muita.

Kolmen päivän kuluttua ilmestyi Monsoreaun kreivi Méridoriin. Näin
hänet kaukaa ja vetäydyin omaan kamariini.

Pelkäsin, että isäni kutsuisi minua, mutta sitä hän ei tehnyt. Puoli
tuntia myöhemmin näin herra de Monsoreaun ratsastavan tiehensä,
eikä kukaan ollut ilmoittanut minulle hänen käynnistään. Ja
vieläkin enemmän: ei edes isäni maininnut minulle hänestä. Luulin
vain huomaavinani, että hän tämän käynnin jälkeen oli entistäänkin
vakavampi.

Kun eräänä päivänä tulin kävelyltä, ilmoitettiin minulle, että herra
de Monsoreau vieraili isäni luona. Isäni oli useamman kerran kysellyt
minua ja levottomana ihmetellyt, minne minä olin mahtanut mennä, sekä
käskenyt minun palattuani siitä hänelle heti ilmoittamaan.

Samassa tulikin isäni luokseni.

-- Lapseni, -- virkkoi hän minulle, -- muuan syy, jonka mainitseminen
sinulle on tarpeetonta, pakoittaa minun muutamiksi päiviksi eroamaan
sinusta. Älä kysele minulta mitään. Ajattele vain, että sen syyn
täytyy olla kovin tärkeän, joka saa minun kahdeksan, tai neljäntoista
päivän, ehkäpä kuukaudenkin ajan olemaan näkemättä sinua.

Minua puistatti, vaikken voinutkaan aavistaa sitä vaaraa, mikä minua
uhkasi. Mutta herra de Monsoreaun kaksi viimeistä käyntiä eivät
ennustaneet minulle mitään hyvää.

-- Mihin minä sitten siksi aikaa menen, isäni? -- kysyin minä.

-- Sinä matkustat Luden linnaan, sisareni luo, missä saat olla
kätkössä kaikkien katseilta. Asia järjestetään siten, että pääset
sinne yön aikaan.

-- Etkös sinä, isäni, tule mukaan?

-- En, minun täytyy jäädä tänne poistaakseni kaikki epäluulot.
Talonväkenikään ei saa tietää sitä, mihin sinä matkustat.

-- Mutta ken sitten minut sinne vie?

-- Kaksi henkilöä, joihin minä saatan luottaa.

-- Oi, hyvä jumala!

-- Lapseni, -- virkkoi isäni, -- sen täytyy tapahtua.

Olin isäni rakkaudesta niin vakuutettu, etten tehnyt mitään
vastaväitteitä enkä pyytänyt minkäänlaista selitystä. Sovittiin vain
siitä että Gertrud, imettäjäni tytär tulisi mukaan.

Kello kahdeksan aikaan illalla -- oli hyvin pimeä ja kylmä, sillä
talvi jo oli tullut -- tuli isäni minua noutamaan. Läksimme talosta
aivan hiljaa, kuljimme halki puutarhan, ja hän itse avasi erään
pienen, metsään päin johtavan portin. Siellä tapasimme jonkinlaiset
hevospaarit ja kaksi miestä. Isäni puheli heidän kanssaan kotvasen ja
jätti minut heidän huostaansa, mikäli minusta näytti. Sitten nousin
minä paareille, ja Gertrud istui minun viereeni. Isäni syleili minua
vielä kerran, ja senjälkeen me läksimme matkaan.

En tiennyt, että minua uhkasi mikään vaara ja että minun
senvuoksi olisi ollut pakko lähteä Méridorin linnasta. Kyselin
siitä Gertrudilta, mutta hän ei tiennyt siitä sen enempää kuin
minäkään, enkä minä uskaltanut puhutella saattajiamme, joita en
tuntenut. Jatkoimme niin matkaamme mitä äänettömimmin ja, mikäli
näytti, tarkoin harkituita kiertoteitä myöten. Noin kahden tunnin
kuluttua, juuri kun minä paarien yksitoikkoiseen liikuntaan olin
uinahtamaisillani, herätti Gertrud minut äkkiä ylös, tarttuen
käsivarteeni, sillä paarit olivat pysähtyneet.

-- Ah, hyvä neiti, -- virkkoi tuo tyttöparka, -- mitä nyt onkaan
tapahtunut?

Minä pistin pääni ulos uudinten välistä ja näin, että meidän
ympärillämme oli kuusi ratsastajaa. Saattajiltamme, jotka olivat
tahtoneet puolustautua, oli riistetty aseet ja heidät oli sidottu.

Olin liian pelästynyt kyetäkseni huutamaan apua, ja mitäpä meidän
huutomme sitten olisivat merkinneetkään?

Se henkilö, joka näytti olevan tuon naamioidun joukon johtaja, läheni
nyt paareja ja virkkoi:

-- Olkaa levollinen, hyvä neiti, mitään pahaa ei teille tule
tapahtumaan, mutta teidän täytyy seurata meitä.

-- Mihin sitten? -- kysyin minä.

-- Erääseen paikkaan, jossa teitä, tarvitsematta pelätä mitään,
tullaan kohtelemaan kuin kuningatarta.

Tämä lupaus kauhistutti minua paljo enemmän kuin mitä uhkauskaan
olisi tehnyt. Oi isäni, isäni! -- änkytin minä.

-- Kuulkaas, hyvä neiti, -- kuiskasi minulle Gertrud, -- minä tunnen
tämän seudun, minä olen teille uskollinen, olen väkevä, ja olisimmepa
kovin onnettomia ellei meidän onnistuisi paeta.

Tämä lohdutus, jonka palvelijaparkani tahtoi minulle antaa, ei
tietysti lainkaan minua rauhoittanut. Onhan kuitenkin suloista tuntea
toisten osanottoa suruunsa, niin että minäkin jo hieman rohkaseuduin.

-- Hyvä on, hyvät, herrat, -- sanoin minä. -- Mehän olemme
turvattomia naisia emmekä siis voi puolustautua.

Meidän matkamme kääntyi nyt kokonaan toiselle suunnalle. --

Niinkuin helposti saatamme ymmärtää, kuunteli Bussy mitä
tarkkaavaisimmin Dianan kertomusta. Versovassa lemmessä on miltei
uskonnollista tunnetta sitä henkilöä kohtaan, jota on alkanut
rakastaa. Nainen, jonka sydän kerran on omakseen valinnut, on
tämän vaalin kautta tullut kohotetuksi kaikkien muitten naisten
yläpuolelle. Häntä katsellaan kuin jonkinlaisen suurennuslasin läpi,
hän tulee ikäänkuin kirkastetuksi. Kaikki hänen liikkeensä ovat kuin
suosionosotusta, jokainen hänen sanansa kuin armo. Hänen katseensa
ilostuttaa, hänen hymyilynsä ihastuttaa rakastajaa.

Nuori mies oli niin ollen antanut tuon kauniin kertojan kuvailla koko
aikaisemman elämänsä, ajattelemattakaan häntä keskeyttää. Jok'ainoa
yksityiskohta tuosta elämästä, jota Bussy tunsi olevansa kutsuttu
suojelemaan, teki häneen syvän vaikutuksen. Äänettömänä ja miltei
henkeään pidättäen kuunteli hän Dianan puhetta kuin olisi hänen koko
olemassaolonsa riippunut jok'ainoasta sanasta.

Kun nyt tuo nuori nainen hetkeksi kertomuksensa keskeytti, ei
Bussy jaksanut hillitä kärsimättömyyttään, vaan huudahti käsiään
puristellen: Oi, jatkakaa, jatkakaa!

Diana ei voinut olla huomaamatta sitä mielenkiintoa, minkä hän
nuoressa miehessä oli herättänyt: ääni, eleet ja kasvojenilmeet
olivat täydessä sopusoinnussa tämän lausuman toivomuksen kanssa.
Diana hymyili surumielisesti ja jatkoi:

-- Me matkustimme noin kolme tuntia, minkä jälkeen paarit
pysähtyivät. Minä kuulin jonkin portin sarannoissaan narisevan,
muutamia sanoja vaihdettiin, paarit läksivät taas liikkeelle, ja
minä olin huomaavinani, että me kuljimme erään nostosillan yli. En
erehtynytkään, sillä tirkisteltyäni ulos havaitsin, että olimme
saapuneet linnanpihalle.

Mutta mikä linna se olikaan? Sitä en tiennyt minä eikä Gertrudkaan.
Monesti matkan varrella me olimme koettaneet tutkistella seutua,
mutta olimme nähneet vain metsää. Olimme kuitenkin otaksuneet, että
meidän eksyttämiseksemme oli kuljettu kaikenmoisia kiertoteitä tässä
metsässä.

Paarien ovi avattiin, ja sama mies, joka meitä jo oli puhutellut,
pyysi meidän nyt astumaan ulos.

Minä tottelin mitään virkkamatta. Kaksi miestä, jotka epäilemättä
kuuluivat linnan palvelusväkeen, olivat tulisoihtuineen tulleet
ottamaan meitä vastaan. Meille annetun julman lupauksen mukaisesti
osotettiin meille, vankeudestamme huolimatta, mitä suurinta
kunnioitusta. Me menimme soihdunkantajien mukana. He saattoivat
meidät muutamaan upeasti kalustettuun sänkykamariin.

Kelpo illallinen oli katettu pöydälle.

-- Te olette täällä kotonanne, hyvä neiti, -- virkkoi mies, joka
jo kahdesti ennen oli meitä puhutellut. -- Ja koska kamarineito on
teille tarpeellinen, niin saatte pitää tuon, jonka olette tuonut
mukananne. Hänen huoneensa on tässä teidän huoneenne vieressä.

Me vaihdoimme Gertrudin kanssa iloisen silmäyksen.

-- Jos haluatte jotain, -- jatkoi naamioitu mies --, niin koputtakaa
vain tuohon oveen. Siinä huoneessa on aina joku henkilö valveilla ja
hän täyttää heti käskynne.

Tästä näennäisestä huolenpidosta me havaitsimme, että meitä
vartioitiin.

Sitten naamioitu mies kumarsi ja poistui. Me kuulimme hänen panevan
mennessään oven lukkoon.

Nyt me olimme Gertrudin kanssa kahdenkesken. Gertrud virkkoi
hiljaisella äänellä:

-- Huomasiko neiti, että me nousimme vain muutamia portaita pihaa
ylemmäksi?

-- Huomasin.

-- Siis olemme alakerroksessa.

-- Tietystikin.

-- Ja senvuoksi, -- lisäsi Gertrud hiljemmin ja kiinnitti katseensa
akkunain ulkopuolella oleviin luukkuihin, -- senvuoksi...

-- Ellei noissa akkunoissa vaan ole mitään rautaristikkoa, --
keskeytin minä.

-- Niin, ja onko neidillä uskallusta?

-- Uskallusta! -- toistin minä. -- Ah, ole vaan huoletta, kyllä minä
sitä saan!

Minä menin akkunan luo ja koetin saada selville sen hakoja. Minä tai
pikemminkin Gertrud löysi ne kohta, ja luukku saatiin auki.

Minulta pääsi ilohuuto: minkäänlaista rautaristikkoa ei akkunoissa
ollut.

Mutta Gertrud jo oli saanut selville syyn tähän vartijoittemme
puolelta tapahtuneeseen otaksumaamme huolimattomuuteen: rakennuksen
sillä sivustalla aivan rakennuksessa kiinni oli leveä pato. Olimme
siis vieläkin varmemmassa tallessa kuin jos akkunain edessä olisi
ollut rautaristikko.

Vaan kun minä nyt katsahdin ympärilleni, niin tunsinkin heti
paikat: me olimme vankeina Beaugén linnassa, jossa, kuten jo olen
maininnut, niin usein olin ollut isäni kanssa ja jonne minut kuukausi
aikaisemmin oli kuletettu samana päivänä, jolloin Daphneparkani
surmattiin.

Beaugén linna kuului Anjoun herttualle, ja vasta nyt minulle kuin
salamaniskusta selvisi asian oikea laita. Minä katselin patoa synkän
tyytyväisenä. Se saattaisi olla viimeisenä turvapaikkana väkivaltaa
ja häpeätä vastaan.

Me panimme luukut jälleen kiinni, ja minä heittäysin sänkyyn. Gertrud
istahti muutamaan nojatuoliin ja nukahti.

Parikymmentä kertaa lensin minä sinä yönä pystyyn, äärettömän kauhun
valtaamana. Mutta sitä pelkoa ei aiheuttanut mikään muu kuin se
asema, johon olin joutumat. Ei mitään ilkeitä tarkoituksia itseäni
kohtaan ollut havaittavissa. Päinvastoin linnassa kaikki nukkuivat,
tai ainakin olivat nukkuvinaan, eikä minkäänlainen melu häirinnyt yön
hiljaisuutta.

Aamu vihdoinkin sarasti, ja samassa määrässä kuin ympäristöt tulevat
näkyviin yön hämärästä vahvistui minun alkuperäinen pelkonikin.
Pakeneminen oli kerrassaan mahdotonta ilman ulkoapäin tullutta apua.
Ja mistäpä tuo apu sitten tulisi?

Lähempänä yhdeksää koputettiin meidän ovellemme. Minä menin Gertrudin
huoneeseen sanomaan tälle, että hän päästäisi pyrkijät sisälle.

Samat palvelijat, jotka me jo edellisenä iltana olimme nähneet,
tulivat nyt korjaamaan pois illallisruokaa, johon emme olleet
koskeneetkaan, ja järjestämään aamiaista.

Gertrud teki niille eräitä kysymyksiä, mutta mitään vastaamatta
poistuivat ne huoneesta.

Minä palasin takaisin huoneeseeni. Kaikki oli minulle nyt selvillä.
Anjoun herttua oli nähnyt minut Monsoreaun kreivin toimeenpanemassa
juhlassa. Hän oli mieltynyt minuun. Isälleni oli asiasta kerrottu
ja hän oli tahtonut pelastaa minut ja saattaa minut turvaan niiden
vainoojien tieltä, joiden alaiseksi minä epäilemättä joutuisin.
Senvuoksi hän oli lähettänyt minut pois Méridorista, mutta hänen
varovaisuutensa oli ollut hyödytöntä, sillä pakomme oli tullut ilmi
joko uskottomain palvelijain tai onnettoman sattuman kautta, ja minä
olin joutunut sen saman miehen käsiin, jolta hän oli tahtonut minut
piilottaa.

Gertrudin hartaista pyynnöistä minä join kupillisen maitoa ja söin
palasen leipää. Koko aamupäivän me suunnittelimme mielettömiä
pakosuunnitelmia. Me näimme sadan askeleen päässä venheen airoineen
rantaruohikkoon kiinnitettynä: Jos tuo vene olisi ollut meitä
lähempänä, olisimme varmasti voineet pelastua.

Meille järjestettiin päivällinen samoinkuin aamiainenkin oli
järjestetty. Minä istuin pöytään, mutta yht'äkkiä, kun olin taittanut
palan leipää, putosi siitä pieni paperilappu.

Minä avasin sen nopeasti. Se sisälsi vain nämä sanat:

"Muuan ystävä pitää teidän kohtaloanne silmällä. Huomenna saatte
tietoja hänestä ja isästänne".

On helppo käsittää, miten iloiseksi minä tulin. Sydämeni sylkytti
niin että rintani oli haljeta. Näyin lapun Gertrudille, ja
jälelläolevan osan päivästä kulutimme odotellen ja toivoen.

Toinen yö kului yhtä rauhallisesti kuin ensimäinenkin. Vihdoinkin
tuli tuo niin hartaasti odotettu aamiaistunti, sillä en lainkaan
epäillyt löytäväni taaskin leivästä paperilapun. En erehtynytkään.
Tähän lappuun oli kirjoitettu seuraavaa:

"Se henkilö, joka teidät on ryöstättänyt, saapuu Beaugén linnaan
tänä iltana kello kymmenen. Mutta ystävä, joka harrastaa teidän
parastanne, saapuu akkunanne alle kello yhdeksän ja tuo kirjeen
isältänne, joka pyytää teidän osottamaan hänelle sitä luottamusta,
mitä te ilman tätä kirjettä hänelle tuskin osottaisitte. Polttakaa
tämä lappu".

Minä luin uudelleen ja yhä uudelleen tämän kirjeen ja heitin
sen sitten tuleen. Käsiala oli minulle vallan vierasta, ja minä
tunnustan, etten saattanut lainkaan tietää, keneltä se lappu mahtoi
olla.

Me jäimme Gertrudin kanssa arvailemaan. Ainakin sata kertaa riensimme
me akkunan ääreen katsomaan, näkyisikö ketään padon luona tai metsän
laidassa. Mutta kaikki oli äänetöntä ja autiota.

Noin tunnin kuluttua päivällisestä koputettiin ovellemme. Tämä
oli ensi kertaa, jolloin luoksemme pyrittiin muuhun aikaan kuin
ateriatunteina. Koska emme voineet sulkea oveamme sisäpuolelta, emme
voineet muuta kuin päästää tulija sisälle.

Se oli sama henkilö, joka oli puhutellut meitä jo hevospaareilla
ollessamme ja sittemmin linnanpihalla. Hänen kasvojaan en voinut
tuntea, sillä aikaisemmin meitä puhutellessaan oli hän ollut
naamioitu. Mutta jo ensimäisistä sanoista, jotka hän lausui, minä
tunsin hänet äänestä.

Hän jätti minulle kirjeen.

-- Kenen puolesta tulette, hyvä herra? -- kysyin minä.

-- Jos neiti suvaitsee lukea kirjeen, -- vastasi tämä, -- niin saa
neiti sen siitä kyllä nähdä.

-- Mutta minä en tahdo lukea tätä kirjettä, koska kerran en tiedä,
keneltä se tulee.

-- Neidillä on oikeus tehdä niinkuin neiti vaan haluaa. Minun on
käsketty jättämään tämä kirje, ja minä jätän sen tähän teidän
jalkainne juureen.

Mies asetti todellakin kirjeen lattialle ja poistui sitten huoneesta.

-- Mitä minä nyt teen? -- kysyin minä Gertrudilta.

-- Jos uskaltaisin antaa neidille neuvon, niin kehoittaisin lukemaan
tuon kirjeen. Ehkäpä saamme siitä selville jonkin uhkaavan vaaran,
jotta sitten voimme välttää.

Neuvo oli niin älykäs, että minä peruutin aikaisemman päätökseni ja
mursin kuoren auki.

Tässä Diana keskeytti hetkeksi kertomuksensa, nousi ylös, avasi
pienen piirongin ja otti sieltä esille erään kirjeen.

Bussy silmäili päällekirjoitusta ja luki: Méridorin Dianalle.

Ja katsahtaen nuoreen naiseen hän lisäsi:

-- Tämä on Anjoun herttuan käsialaa.

-- Ah! -- vastasi Diana huoaten. -- Hän ei siis minua pettänytkään!

Kun Bussy epäili ottaa kirjettä esiin, jatkoi Diana:

-- Lukekaa, hyvä herra. Onhan sattuma saattanut teidän tietoonne
elämäni tärkeimmät tapahtumat. Minulla ei enää saa olla mitään teiltä
salattavaa.

Bussy luki:

    'Onneton ruhtinas, jonka sydämeen teidän taivaallinen kauneutenne
    on syvästi koskenut, saapuu tänä iltana kello kymmenen teidän
    luoksenne pyytämään anteeksi käyttäytymistään teitä kohtaan,
    käyttäytymistään, jota hän ei mitenkään muuten voi puolustaa kuin
    sen voittamattoman rakkauden nimessä, jota hän teitä kohtaan
    tuntee

                                                    _Frans_.'

-- Siis on tämä kirje todellakin Anjoun herttualta? -- kysyi Diana.

-- On, -- vastasi Bussy. -- Se on hänen käsialaansa ja siinä on hänen
omakätinen nimikirjoituksensa.

Olisiko hän sitten ehkä vähemmän syyllinen kuin mitä minä olen
luullut? -- huokasi Diana.

-- Kuka? Prinssikö? -- kysyi Bussy.

-- Ei, mutta Monsoreaun kreivi.

Nyt Bussy vuorostaan huokasi.

-- Jatkakaa, -- pyysi hän, -- ja me koetamme sitten arvostella oikein
sekä ruhtinasta että kreiviä.

Diana jatkoi:

Tämä kirje, jota minulla ei ollut mitään syytä pitää väärennettynä,
koska se kaikin puolin soveltui minun omiinkin epäilyksiini, ilmaisi
minulle, niinkuin Gertrud jo oli aavistanut, sen vaaran, mikä minua
uhkasi, ja teki minulle tuon tuntemattoman ystävän väliintulon
sitäkin kalliimmaksi, kun hän isäni nimessä tarjosi minulle apuansa.
Minun koko toivoni liittyi niin ollen häneen.

Aloimme uudelleen tähystellä akkunasta, mutta emme havainneet mitään,
mikä olisi antanut meille jotain toivoa.

Tuli pimeä. Neljä tai viisi tuntia oli meidän vielä odottaminen,
ennenkuin ratkaiseva hetki tulisi, ja me varroimme mitä suurimman
tuskan valtaamina.

Noin seitsemän seudussa me näimme hienon sumun nousevan padosta.
Mutta tästä sumusta huolimatta me saatoimme erottaa esineet, tai
olivat sitten silmämme pimeyteen jo tottuneet.

Kun meillä ei ollut kelloa, emme ajan kulumista varmaan tienneet,
mutta yht'äkkiä me näimme metsän laidassa muutamien varjojen
liikkuvan. Nuo varjot näyttivät varovasti lähenevän. Kentiespä
olisimme pitäneetkin niitä vain näköhermojemme leikittelynä, ellemme
olisi kuulleet hevosen hirnuntaa.

-- Ne ovat ystäviämme, -- mutisi Gertrud.

-- Tai on se sitten prinssi, -- sanoin minä.

-- Ooh, prinssikö? -- vastasi hän. -- Hän ei piilottelisi tuolla
tapaa.

Tämä huomautus haihdutti epäilykseni ja rauhoitti minua. Meidän
tarkkaavaisuutemme yhä jännittyi.

Kohta näimme erään miehen lähestyvän. Minusta näytti siltä että hän
erosi erilleen muutamista muista metsän laitaan jääneistä henkilöistä.

Tämä mies meni suoraan venheen luo, irrotti sen, nousi siihen, ja
venhe liukui äänettömästi padon yli.

Aina sitä mukaa kuin se läheni kiinnitin minä katsettani voidakseni
nähdä pimeyden läpi. Luulin heti tuntevani Monsoreaun kreivin pitkän
vartalon ja synkät kasvonpiirteet, ja viimein, kun hän oli vain
kymmenen askeleen päässä, en enää lainkaan epäillyt, että se oli hän.

Nyt minä pelkäsin tuota apua miltei yhtä paljo kuin vaaraakin.

Seisoin äänettömänä ja liikkumatta akkunan vieressä, niin ettei hän
voinut minua nähdä. Päästyään muurin juurelle kiinnitti hän venheensä
erääseen rautarenkaaseen, ja pian näin minä hänen päänsä akkunan
tasalla.

Tällöin minä en voinut pidättää hiljaista huudahdusta.

-- Ah, suokaa anteeksi! -- virkkoi Monsoreaun kreivi. -- Minä luulin,
että te minua odotitte.

-- On totta, että jotain odotin, hyvä herra, -- vastasin minä. --
Mutta minä en tiennyt, että se olitte te.

Katkera hymyily ilmestyi minun näin sanottuani kreivin kasvoille.

-- Kuka vartioi Méridorin Dianan kunniaa ellen minä ja hänen isänsä?

-- Minulle lähettämässänne kirjeessä te, hyvä herra, ilmoititte
saapuvanne tänne isäni nimessä.

-- Aivan niin, hyvä neiti, Ja koska ajattelin, että te minua ehkä
epäilisitte, niin lukekaa tästä paroonin lähettämä kirje.

Emme olleet sytyttäneet kynttilöitä, mutta takkavalkean valossa näin
minä lukea:

    'Rakas Dianani! Monsoreaun kreivi on ainoa, joka voi sinut
    uhkaavasta vaarasta pelastaa, ja se vaara on äärettömän suuri.
    Usko itsesi aivan kokonaan hänen huostaansa aivan kuin hän olisi
    paras ystäväsi, minkä taivas on voinut avuksemme lähettää.

    Myöhemmin sanon sinulle, mitä sisimmästä sydämestäni toivoisin
    sinun tekevän, jotta saisimme hänelle velkamme maksetuksi. Minä
    olen sinun isäsi ja pyydän sinun uskomaan sanojani, ja pyydän
    vielä, että olet armelias itsellesi ja isällesi'.

Eihän minulla oikeastaan ollut mitään Monsoreaun kreiviä vastaan. Se
vastenmielisyys, jota hän minussa herätti, oli pikemmin vaistomaista
kuin mihinkään tosisyihin perustuvaa. Minulla ei ollut häntä vastaan
mitään muuta muistuttamista kuin että hän oli tappanut minun hirveni,
ja sehän oli jotenkin lievä rikos metsästäjään nähden.

-- Hyvä herra, -- sanoin minä, -- olen lukenut isäni kirjeen. Hän
sanoo, että te aiotte viedä minut täältä pois, mutta hän ei sano
minne.

-- Minä vien teidät Méridoriin.

-- Saanko minä siis taaskin nähdä isäni?

-- Kahden tunnin kuluttua.

-- Ah, hyvä herra, jos te puhutte totta... Minä keskeytin lauseeni.
Kreivi nähtävästikin tahtoi kuulla ajatuksen loppuun.

-- Voitte luottaa minun myötätuntooni, -- lisäsin minä vapisevalla
äänellä, sillä minä aavistin, mitä hän tuosta myötätunnosta saattoi
odottaa.

-- Hyvä neiti, -- virkkoi nyt kreivi, -- oletteko sitten valmis
tulemaan minun mukanani?

Minä katsahdin levottomasti Gertrudiin. Saattoi helposti havaita,
etteivät kreivin synkät kasvonpiirteet herättäneet hänessäkään
luottamusta.

-- Ajatelkaa, että jokainen minuutti, mikä kuluu, on kalliimpi
kuin mitä milloinkaan voitte aavistaa, -- sanoi kreivi. -- Olen jo
viipynyt täällä lähes puolen tuntia. Kello on kohta kymmenen, ja
silloin saapuu prinssi Beaugén linnaan. Jos hän ehtii saapua, en
minä voi muuta kuin panna hyödyttömästi elämäni alttiiksi, elämäni,
jonka menettämistä tällä hetkellä en ajattele, sillä toivon nyt vielä
voivani pelastaa teidät.

-- Mutta miksi ei isäni ole tullut tänne?

-- Urkkijat ympäröivät teidän isäänne. Hän ei voi astua askeltakaan
ilman että saataisiin selville, mihin hän menee.

-- Entä miten on teidän itsenne laita? -- kysyin minä.

-- Mitä minuun tulee, on asia kokonaan toinen. Minähän olen prinssin
ystävä ja uskottu.

-- Mutta, hyvä herra, -- huudahdin minä, -- kun te kerran olette
prinssin ystävä ja uskottu, niin...

-- Niin petän minä hänet teidän tähtenne. Niin, se on totta. Mutta
sanoinhan minä teille äsken myöskin sen, että minä uskallan panna
elämäni alttiiksi pelastaakseni teidän kunnianne.

Kreivin sanoissa oli niin vakuuttava ääni, että vaikka minusta olikin
kovin vastenmielistä jättäytyä hänen turviinsa, en kuitenkaan tullut
väittäneeksi mitään vastaan.

-- Kuulkaa! -- sanoi kreivi. -- Jos vielä epäilette, niin katsokaapas
tuonne!

Hän viittasi kädellään ja minä näin joukon ratsastajia, jotka
lähenivät linnaa.

-- Mitä nuo ovat? -- kysyin minä.

-- Siinä saapuu Anjoun herttua seurueineen, -- vastasi kreivi.

-- Neiti, neiti! -- huusi Gertrud. -- Siinä tapauksessa meillä ei ole
yhtään aikaa hukattavana!

-- Olemme jo kuluttaneet liiaksi kallista aikaa -- virkkoi kreivi. --
Tehkää, jumalan tähden, heti päätöksenne!

Minä horjahdin istumaan muutamalle tuolille. Voimani pettivät.

-- Kuulkaa, -- sanoi kreivi, -- kuulkaa, kuinka ne kolkuttavat
portille. Viiden minuutin kuluttua on jo myöhäistä.

Minä koetin nousta, mutta en voinut.

-- Tule auttamaan minua, Gertrud, -- sammalsin.

-- Ah neiti! -- virkkoi tuo tyttö parka. -- Ettekö kuule, että portti
avattiin? Ettekö kuule, miten hevosten kaviot tömisevät pihalla?

-- Kuulen, kuulen, -- vastasin minä ja koetin nousta, mutta voimani
pettivät.

-- Ah, eikö muussa olekaan vikaa? -- sanoi Gertrud ja sieppasi minut
ylös niin keveästi kuin olisin ollut lapsi sekä jätti minut kreivin
syliin.

Tuntiessani tämän miehen kosketuksen itseeni minä hätkähdin, niin
että olin pudota hänen sylistään veteen. Mutta hän pusersi minua
lujasti rintaansa vasten ja laski minut sitten venheeseen. Gertrud
tuli perästä.

Nyt huomasin, että huntuni oli pudonnut veteen ja että meidän pakomme
ehkä sen avulla saataisiin selville.

-- Huntuni, minun huntuni! -- virkoin minä kreiville. -- Ottakaa pois
minun huntuni!

-- Ei, on parempi, että se jää siihen, -- vastasi hän.

Sitten hän tarttui airoihin ja alkoi kiiruusti soutaa.

Samalla havaitsimme, että huoneeseeni ilmestyi valoa ja että siellä
ihmishaamuja liikuskeli edestakaisin.

-- Olenko pettänyt teitä, -- lausui Monsoreaun kreivi, -- ja eikö
aika jo ollut täpärällä?

-- Kyllä, kyllä, hyvä herra, -- vastasin minä. -- Te olette
todellakin minun pelastajani.

Me näimme nyt, että kamariin astui muuan mies, jonka edestä kaikki
muut siirtyivät syrjään. Tämä mies tuli avonaisen akkunan luo,
kumartui katsomaan siitä alas, huomasi vedessä uiskentelevan hunnun
ja päästi huudon.

-- Näettekö nyt, että olin oikeassa jätteessäni hunnun veteen? --
sanoi kreivi. -- Herttua otaksuu teidän heittäytyneen veteen, ja
sill'aikaa kun hän teitä sieltä etsityttää on meidän helpompi paeta.

Minua värisytti havaitessani, miten tarkkanäköisesti hän jo edeltäpäin
oli tuonkin seikan osannut ottaa lukuun.

Siinä samassa laski venhe rantaan.



15.

Neuvotteluja.


-- Tuskin olimme päässeet maihin, ennenkuin seitsemän tai kahdeksan
miestä riensivät meitä vastaan. Ne olivat kreivin saattueeseen
kuuluvia, ja niiden joukosta olin minä tuntevinani ne kaksi, jotka
olivat kulkeneet paariemme mukana silloinkun ratsastajat, jotka
sittemmin veivät meidät Beaugén linnaan, karkasivat kimppuumme.
Muuan tallirenki piteli suitsista kahta hevosta, joista toinen oli
kreivin musta ratsu ja toinen eräs valkea hepo, minua varten varattu.
Kreivi auttoi minua pääsemään satulaan. Gertrud saisi ratsastaa erään
palvelijan kanssa samalla hevosella.

Me läksimme eteenpäin täyttä neliä. Minä huomasin kreivin pitelevän
ratsuni suitsia, vaikka olinkin hänelle sanonut osaavani aivan hyvin
ratsastaa. Mutta hän vaan selitti minulle, että hevoseni oli hieman
pelkuri.

Olimme ratsastaneet noin kymmenen minuuttia, kun kuulin Gertrudin
huutavan itseäni. Käännähdin ympäri ja näin, että muutamat miehet
olivat lähteneet kulkemaan ihan päinvastaiseen suuntaan ja veivät nyt
Gertrudia mukanaan metsään päin, samalla kun kreivi ja muu seurue
tuli minun mukanani.

-- Gertrud! -- huusin minä. -- Hyvä herra! Miksei Gertrud tulekaan
meidän mukanamme?

-- Se on välttämätön varovaisuustoimenpide, -- vastasi kreivi. Jos
meitä lähdetään ajamaan takaa, täytyy meillä heitä sotkeaksemme olla
kahdet jäljet. Nyt tullaan kummallakin taholla kertomaan, että muuan
nainen, eräitten miesten seuraamana, oli nähty ratsastavan ohitse.
Niin ollen saatamme toivoa, että Anjoun herttua lähtee väärälle
taholle ja ajaa takaa palvelijatartanne teidän asemestanne.

Vaikkakin tämä vastaus tuntui vallan luonnolliselta, ei se kuitenkaan
minua rauhoittanut. Mutta mitäpä minä taisin tehdä? Minä huokasin ja
jäin odottamaan, mitä tuleman piti.

Muuten kulki kreivi todellakin sitä tietä, joka vei Méridoriin.
Me ratsastimme niin nopeasti, että meidän jo noin neljännestunnin
kuluttua olisi pitänyt saapua linnaan. Mutta päästyämme muutamaan
metsässä olevaan tienristeykseen, jonka minä hyvin tunsin, kääntyi
kreivi äkisti vasemmalle ja läksi ratsastamaan linnasta poispäin
vievää tietä. Minä aloin heti huutaa, ja ratsuni kiivaasta kulusta
huolimatta tuin jo kädelläni satulasta hypätäkseni maahan, kun kreivi
kiersi käsivartensa minun ympärilleni, nosti minut pois satulasta ja
asetti minut eteensä oman hevosensa selkään. Valkea ratsuni, joka nyt
tunsi olevansa vapaa, pakeni hirnuen metsään.

Tuo kaikki tapahtui niin nopeasti, että minä tuskin olin ehtinyt
huudahdustakaan päästää, ennenkuin kreivi jo oli pannut kätensä minun
suulleni estääkseen ääneni kuulumasta.

-- Hyvä neiti, -- virkkoi hän, -- minä vannon toimivani ainoastaan
teidän isänne tahdon mukaisesti, mistä annan teille selvät todisteet
ensimäisessä pysähdyspaikassamme. Ellei tämä todistus ole teille
riittävä, niin vakuutan kautta kunniani, että tulette pääsemään
vapaaksi.

-- Mutta tehän, hyvä herra, sanoitte vievänne minut isäni luo!

-- Niin kylläkin sanoin, sillä te epäilitte tulla mukaani, ja
silmänräpäyksenkin enempi epäilys olisi tuottanut hänelle, teille ja
minulle turmion, mikä teidän jo olisi pitänyt huomata. Kuulkaapas, --
jatkoi kreivi ja hillitsi hieman hevostaan, -- haluatteko aiheuttaa
isänne kuoleman? Tahdotteko syöstä itsennekin turmioon? Sanokaa vain
yksi ainoa sana, jaa minä vien teidät heti Méridorin linnaan.

-- Tehän mainitsitte voivanne esittää todistuksia siihen, että
toimitte isäni tahdon mukaisesti.

-- Mainitsin. Ja tässä on todistus, -- virkkoi kreivi. -- Ottakaa
tämä kirje ja lukekaa se ensimäisessä majapaikassamme. Jos te kirjeen
luettuanne edelleenkin haluatte palata linnaan, niin toistan minä,
kautta kunniani, että teillä on siihen vapaus. Mutta jos pidätte
isänne käskyjä kunniassa, niin olenpa varma siitä, ettette sinne
palaa.

-- Hyvä on, hyvä herra, rientäkäämme sitten pysähdyspaikkaamme, sillä
minä haluan päästä selvyyteen siitä, missä määrin olette puhunut
minulle totta.

-- Mutta muistakaakin sitten, hyvä neiti, seuraavanne minua
vapaaehtoisesti.

-- Vapaaehtoisesti kylläkin, sikäli kuin nuoren tytön voidaan sanoa
toimivan vapaasti silloinkun hänellä toisella puolen on isänsä
kuolema ja oma häpeänsä silmäinsä edessä ja toisella puolen pakko
turvautuminen mieheen, jota hän tuskin tuntee. Mutta samapa se.
Minä seuraan teitä vapaaehtoisesti, hyvä herra. Siitä voitte saada
varmuuden heti, jos vaani suvaitsette antaa minulle hevosen.

Kreivi antoi nyt eräälle ratsupalvelijalleen merkin, että tämä
astuisi satulastaan alas. Minä hyppäsin kreivin hevosen selästä
maahan, ja hetken perästä ratsastin uudella hevosella hänen sivullaan.

-- Valkea ratsu ei liene täältä kaukana, -- virkkoi kreivi sille
miehelle, joka oli luovuttanut minulle hevosensa. -- Koeta hakea se
käsiisi metsästä. Tapaat meidät La Châtressa.

Minua puistatti. La Châtre oli kymmenen liöön päässä Méridorin
linnasta Parisiin päin.

-- Hyvä herra, -- sanoin minä, -- minä tulen mukaanne. Mutta La
Châtre'ssa me selvitämme ehtomme.

-- Se on toisin sanoen sitä, hyvä neiti, -- vastasi kreivi, -- että
te La Châtre'ssa tulette antamaan minulle määräyksiänne.

Tämä näennäinen alistuminen ei minua lainkaan rauhoittanut. Kuitenkin
minä, koskapa minulla ei ollut muutakaan keinoa välttää Anjoun
herttuan ahdistelemisia, jatkoin äänettömänä matkaani. Päivän
sarastaessa me saavuimme La Châtre'en. Mutta sen sijaan että olisimme
ratsastaneet suoraan kylään ohjasimmekin hevosemme muutamalle
syrjäiselle tuvalle.

Minä pysäytin äkisti hevoseni.

-- Mihin me nyt menemme? -- kysyin minä.

-- Kuulkaahan, hyvä neiti, -- vastasi kreivi. -- Minä olen
jo huomannut teidän oivallisen ymmärryksenne, ja juuri tähän
ymmärrykseenne minä nyt vetoon. Kuinka me voisimmekaan, koettaessamme
paeta ruhtinaan edestä, joka lähinnä kuningasta on valtakunnan
mahtavin mies, mennä sisälle tavalliseen ravintolaan kylän keskelle,
missä ensimäinen talonpoika, joka meidät näkisi, antaisi meidät ilmi?
Yhden ihmisen voisi kyllä lahjoakin, mutta ei kokonaista kyläkuntaa.

Kreivin kaikkiin sanoihin sisältyi niin paljo tarkkanäköisyyttä,
etten minä voinut väittää mitään vastaan.

Tupaan tultuamme näytti siltä, että meitä jo oli odotettu. Minun
huomaamattani oli joku joukkueestamme jo edeltäpäin ratsastanut
tänne. Ja aimo takkavalkea rätisi loimuten tuvan viereisessä pienessä
siistissä kamarissa, jossa valmiiksi laadittu vuode oli odottamassa.

-- Tässä on teidän huoneenne, hyvä neiti, -- lausui kreivi. -- Minä
nyt vartoon teidän määräyksiänne.

Sitten hän kumarsi ja jätti minut yksin.

Otin heti esille isäni kirjeen... Tässä se on, kreivi Bussy. Minä
otan teidät tuomariksi. Lukekaa itse.

Bussy otti kirjeen ja luki:

    'Rakas Dianani! Jos sinä, kuten otaksun, pyyntöni mukaisesti
    olet seurannut Monsoreaun kreiviä, niin on hän jo varmaankin
    sinulle sanonut, että sinä onnettomuudeksesi olet liian
    paljo miellyttänyt Anjoun herttuaa ja että tämä ruhtinas
    on kuljetuttanut sinut Beaugén linnaan. Päätä siis tästä,
    mitä sinun on tuon ruhtinaan puolelta pelättävä ja millainen
    kohtalo sinua uhkaa. Mutta onpa olemassa keino tämän häpeän
    estämiseksi, häpeän, jota minä en jaksaisi kestää, ja se on
    siinä, että sinä ojennat kätesi jalolle ystävällemme. Kun
    sinä kerran olet Monsoreaun kreivitär, tietää kreivi kyllä
    suojella vaimoansa, ja hän on vannonut sen tekevänsäkin kaikin
    ajateltavissa olevin keinoin. Toivomukseni siis on, rakkahin
    lapseni, että tämä avioliitto solmitaan mahdollisimman pian.
    Ja jos sinä minun toivomukseni täytät, niin annan minä sinulle
    isällisen siunaukseni ja rukoilen Jumalan lahjoittamaan sinulle
    kaiken sen onnellisuuden, jollaista hänen rakkautensa jakelee
    sinunlaisillesi sydämille.

                                            Sinun oma isäsi'.

-- Jos tämä kirje todellakin on teidän isänne kirjoittama, hyvä
rouva, -- sanoi Bussy, -- niin onhan se, sen pahempi, aivan liian
selvä.

-- Kyllä se on hänen, siitä ei ole epäilemistäkään. Mutta kuitenkin
luin minä sen kolmasti läpi, ennenkuin tein mitään päätöstä. Hetken
kuluttua kutsuin minä kreiviä.

Hän astui heti sisälle, ja siitä sain selville että hän jo oli
odotellut oveni ulkopuolella.

-- No, -- kysyi hän, -- oletteko lukenut kirjeen?

-- Olen, -- vastasin minä.

-- Epäilettekö edelleenkin minun alttiuttani ja kunnioitustani?

-- Jos olen sitä epäillyt, niin on tämä kirje saanut minun muuttamaan
mielipiteeni. No, hyvä herra, jos minä nyt suostun seuraamaan isäni
neuvoa, niin mitä aiotte tehdä?

-- Aion viedä teidät Parisiin, hyvä neiti, koska teidän on siellä
helpoin pysyä salassa.

-- Entäpä isäni?

-- Heti kun kakki vaarat on vältetty, tuon paroonin teidän luoksenne.

-- Hyvä on! Minä olen valmis jättäytymään suojelukseenne
määräämillänne ehdoilla.

-- Minä en määrää mitään, hyvä neiti, -- vastasi kreivi, -- esitän
vain keinon teidät pelastaakseni.

-- No niin. Minä otan tarjoamanne pelastuksen vastaan, mutta kolmella
ehdolla.

-- Puhukaa, hyvä neiti.

-- Ensimäinen niistä on se, että Gertrud annetaan minulle takaisin.

Hän on jo tuolla ulkona, -- vastasi kreivi. Toinen on se, että te ja
minä matkustamme Parisiin kumpikin eri teitämme.

-- Juuri sitä samaa aioin minäkin teille ehdottaa rauhoittaakseni
teitä...

-- Ja kolmas ehto on sellainen, että avioliittoamme, ellen minä
puolestani pitäisi sen ratkaisemista välttämättömänä, ei solmita
muuten kuin isäni läsnäollessa.

-- Se on minunkin hartain toivomukseni, ja minä luotan hänen
siunaukseensa, niin että taivaskin sitten liittoamme siunaisi.

Minä en voinut enää puhua. Olin luullut kreivin näitä kolmea ehtoa
vastustavan, mutta ne päinvastoin näyttivät sopivan hänen omiinkin
suunnitelmiinsa.

-- Ja nyt, hyvä neiti, -- sanoi Monsoreaun kreivi, -- sallinette,
että minä vuorostani annan teille eräitä neuvoja?

-- Puhukaa vaan, hyvä herra.

-- Ensimäinen olisi sellainen, että te matkustaisitte yönaikaan.

-- Siihen suostun.

-- Sitten, että te jättäisitte minun huolekseni pysähdyspaikkojen
valinnan. Kaikki varovaisuustoimenpiteeni tarkoittavat vain yhtä
ja samaa asiaa, nimittäin sitä, että te pääsisitte turvaan Anjoun
herttualta.

-- Jos te, hyvä herra, kuten väitätte, todellakin minua rakastatte,
niin ovathan etumme yhteisiä. Minulla siis ei ole mitään
vastaväitteitä.

-- Lopuksi pyydän teidän tyytymään siihen asuntoon, jonka teille
Parisista valitsen, miten koruton ja syrjäinen se sitten tuleekin
olemaan.

-- Minä en haluakaan mitään muuta kuin saada elää huomaamatonta
elämää. Ja kuta koruttomampi, kuta syrjäisemmässä paikassa asunto on,
sitä parempana sitä pakolainen pitää.

-- Niinpä siis olemme kaikessa yksimielisiä, hyvä neiti. Ja
toimiakseni määräämänne suunnitelman mukaisesti ei minulla näin ollen
ole muuta tekemistä kuin vakuuttaa teille nöyrää kunnioitustani,
lähettää tänne teidän palvelijattarenne ja valita teidän
matkustamiseenne.

-- Ja minä puolestani tahdon toimia yhtä jalomielisesti kuin tekin,
-- vastasin minä. -- Pitäkää lupauksenne, niin pidän minäkin omani.

-- En toivo mitään muuta, -- virkkoi kreivi, -- ja tämä lupaus
saattaa minut vakuutetuksi siitä, että minusta piankin tulee
onnellisin kuolevaisista.

Tämän sanottuaan kreivi kumarsi ja poistui huoneesta.

Viiden minuutin kuluttua tuli Gertrud sisälle.

Suuri oli tuon hyväsydämisen tytön ilo, sillä hän oli luullut, että
hänet tahdottiin minusta ainiaaksi eroittaa. Minä kerroin nyt hänelle
kaikki. Minä tarvitsin jonkin henkilön, jolle voin suunnitelmani
kertoa, jonkin, joka voi auttaa minua niitä toteuttaessani ja joka,
jos niin tarvittiin, ymmärtäisi totella jo ensimäistä viittausta.
Monsoreaun kreivin myöntyväisyys minua oudoksutti. Minä luulin jonkin
petoksen piilevän siinä sopimuksessa, jonka äsken olimme keskenämme
tehneet.

Juuri kun olin saanut Gertrudille tämän kaiken kertoneeksi kuulimme
hevosen kavioiden kopsetta. Minä riensin akkunaan ja näin kreivin
ratsastavan pois samaa tietä, jota me olimme tulleetkin. Mutta miksi
hän näin palasi takaisin, edelleen matkustamatta, sitä en voinut
käsittää. Hän oli kuitenkin ensi ehdon täyttänyt jättäessään minulle
Gertrudin. Nyt pois matkustamalla täytti hän toisen. Minulla siis ei
ollut mitään valittamisen syytä. Sitäpaitsi hänen poismenonsa minua
joka tapauksessa rauhoitti, menipä hän sitten mille suunnalle tahansa.

Olimme tuvassa koko päivän. Illalla tuli luoksemme mies, joka
näytti olevan joukkueen johtaja, ottamaan vastaan, kuten hän sanoi,
määräyksiäni. Koska minusta vaara näytti vähenevän aina sitä mukaa
kun pääsisin kauvemmaksi Beaugén linnasta, vastasin hänelle, että
olin valmis jatkamaan matkaa milloin hyvänsä. Viiden minuutin
kuluttua hän saapui taas ja ilmoitti, että kaikki oli kunnossa.
Portin ulkopuolella tapasin valkean ratsuni. Se siis oli löydetty.

Me matkustimme yhtä mittaa koko yön ja pysähdyimme vasta päivän
vaietessa. Laskujeni mukaan olimme kai kulkeneet lähes viisitoista
liöötä. Muuten oli kreivi järjestänyt asiat kaikkien mahdollisuuksien
varalta, niin ettei väsymys ja kylmä saisi minua rasittaa. Tamma,
jolla ratsastin, oli mainion tasainen kulussaan. Ja tuvasta
lähtiessäni levitettiin hartioilleni turkisvuorinen viitta.

Kaiken matkaa osotettiin minulle alituista huomaavaisuutta ja
kunnioitusta. Oli jotenkin varmaa, että joku matkusti meidän
edellämme järjestämässä jo etukäteen levähdyspaikkojamme, mutta oliko
se kreivi itse, sitä en ole koskaan saanut tietää, sillä sopimuksemme
mukaisesti en nähnyt häntä kertaakaan koko matkalla.

Seitsemännen päivän illalla näin eräältä mäeltä suuren joukon
rakennuksia. Se oli Parisi.

Me pysähdyimme nyt yön tuloa odottaaksemme. Pimeän tultua läksimme
taas matkaan. Kaupunkiin päästyämme ratsastimme suoraan Bastiljin
lähistölle. Täällä kohtasimme erään miehen, joka näytti meitä
odottavan ja joka virkkoi:

-- Tässä se on.

Portti oli auki, ja alimmalle rapulle asetettu lamppu valaisi
koko eteisen.

-- Hyvä neiti, -- sanoi saattueen johtaja, -- te olette nyt päässyt
perille. Tähän päättyy nyt tehtävämme, jona oli ollut saattaa teidät
tänne.

Saattajamme tervehtivät nyt kunnioittavasti ja: ratsastivat tiehensä.

Gertrudin ensi tehtävänä oli sulkea portti, ja me nousimme sitte
rappuja ylös. Me tulimme tähän samaan taloon, jossa te, kreivi
Bussy, ja minä nyt olemme. Tultuani makuukamariin sain suureksi
hämmästyksekseni nähdä siellä oman muotokuvani.

Kuvan tunsin heti. Se oli riippunut isäni huoneen seinällä Méridorin
linnassa. Kreivi oli epäilemättäkin pyytänyt sitä isältäni ja saanut
sen.

Minua puistatti, sillä tästä uudesta havainnostani tein sen
johtopäätöksen, että isäni jo nyt piti minua Monsoreaun kreivin
puolisona.

Me kuljimme kautta koko asumuksen. Se oli kolkko, mutta mitään
sieltä ei puuttunut. Kaikissa huoneissa oli tuli viritetty takkaan,
ja ruokasalissa odotti meitä hyvin katettu pöytä. Vilkaisin siihen
ohimennen ja huomasin, että siihen oli katettu vain yhdelle. Se minua
hieman rauhoitti.

-- Neiti, -- virkkoi Gertrud, -- te näette nyt, että kreivi pitää
loppuun asti lupauksensa.

-- Niin näkyy, sen pahempi, -- vastasin minä huoaten. -- Olisin
pikemmin suonut, että hän muutamia niistä olisi rikkonut. Siten hän
olisi vapauttanut minut omista lupauksistani.

Seuraavana päivänä Gertrud meni ulos katsastelemaan. Hänen palattuaan
sain tietää, että me asuimme Saint-Antoinen kadun varrella,
Tournellesin hotellin vastapäätä, ja että tuo meidän oikealla
puolellamme ylenevä linnoitus oli Bastilji.

Nämä tiedot eivät muuten minulle mitään merkinneet. En tuntenut
Parisia, koska en milloinkaan ennen ollut siellä ollut.

Päivä kului ilman mitään erityisempää, mutta kun minä illalla aioin
istuutua illallispöytään, kuului portilta kolkutusta.

Gertrud ja minä katsahdimme hämmästyneinä toisiimme. Kolkutus
uusiutui, ja nyt se oli kovempaa kuin ensi kerralla.

-- Mene katsomaan, kuka siellä on, -- sanoin minä.

-- Entä jos se on kreivi? -- kysäsi hän nähdessään minun kalpenevan.

-- Jos se on kreivi, -- vastasin minä väkinäisesti, -- niin avaa
portti hänelle. Hän on rehellisesti pitänyt lupauksensa, ja hän on
saapa nähdä, että minäkin pidän omani.

Hetken kuluttua tuli Gertrud takaisin.

-- Se on kreivi, -- virkkoi hän.

-- Käyköön hän sisälle, vastasin minä. Gertrud siirtyi syrjään
kreivin tieltä, joka jo oli ilmestynyt kynnykselle.

-- No niin, hyvä neiti, -- kysyi hän, -- olenko nyt uskollisesti
täyttänyt sopimukseni.

-- Olette, hyvä herra, ja minä teitä siitä kiitän, -- vastasin minä.

-- Suvainnette siis, että tulen näin tervehdyskäynnille? -- lisäsi
hän hymyillen. Siihen hymyyn sisältyi hieman ivaa.

-- Käykää vaan sisään, hyvä herra.

Kreivi tuli lähemmäksi, mutta jäi seisomaan, kunnes minä annoin
hänelle merkin, että hän istuisi.

-- Tuotteko mitään tervehdyksiä? -- kysyin minä.

-- Mitä ja keneltä, hyvä neiti?

-- Isältäni Méridorista.

-- Minä en tule Méridorin linnasta enkä ole paroonia edes nähnyt.

-- No tuletteko ehkä Beaugésta Anjoun herttuan luota?

-- Tulen. Olen ollut Beaugéssa ja puhellut herttuan kanssa.

-- No?

-- Hän pelkäsi, että te olisitte kuollut.

-- Te kai koetitte saada hänet siitä vakuutetuksi?

-- Tein kaikki mitä voin esittääkseni asiat siinä valossa.

-- Missä herttua nyt on?

-- Parisissa. Hän saapui tänne eilen illalla.

Monsoreaun kreivitär 181

-- Miksi hän niin äkisti on palannut takaisin?

-- Koska ei mielellään viihdytä siellä missä luullaan naisen kuoleman
olevan alituisena muistuttajana.

-- Oletteko tavannut häntä hänen Parisiin saavuttuaan?

-- Olen. Tulen juuri suoraan hänen luotaan.

-- Onko hän puhunut teille minusta?

-- Minä en antanut hänelle siihen aikaa. Pyysin hänen täyttämään
erään lupauksen, jonka hän oli minulle antanut. Hän on nimittäin
luvannut, että minut niiden palvelusten vuoksi, joita olen hänelle
tehnyt, nimitetään ylihovijahtimestariksi.

-- Vai niin! -- sanoin minä surullisesti hymyillen, sillä mieleeni
johtui Daphne-parkani kuolema. -- Te olette pelottava metsästäjä.
Minä sen varsin hyvin muistan. Te olette varmaan täysin oikeutettu
tuohon toimeen.

-- En minä saa sitä tointa taitavuudestani metsästäjänä, hyvä neiti,
saan sen vain prinssille tekemistäni palveluksista. Minulla kylläkään
ei ole minkäänlaista oikeutta tähän toimeen, mutta Anjoun herttua ei
rohkene olla minua kohtaan kiittämätön.

Noissa vastauksissa, huolimatta siitä kunnioittavasta äänestä, millä
ne lausuttiin, oli jotain mikä minua kauhistutti, sillä niistä huokui
järkähtämätön tahdonvoima.

Olin hetken ääneti.

-- Onko minun lupa kirjoittaa isälleni? -- kysyin minä.

-- Epäilemättä. Mutta ajatelkaapa, että teidän kirjeenne voivat
joutua toisiin käsiin.

-- Onko minun kielletty menemästä ulos?

-- Teiltä ei ole kielletty mitään, hyvä neiti, mutta minä pyydän vain
huomauttaa teille siitä, että teidän jälkiänne voidaan urkkia.

-- Kaiketi saanen ainakin sunnuntaisin käydä kuulemassa messua?

-- Turvallisuutenne vuoksi olisi parempi, että jättäisitte sen
tekemättä, mutta jos sitä nyt välttämättä haluatte, niin seuratkaapa
yksinkertaista neuvoani ja käykää vain Sainte-Catherinen kirkossa.

-- Missä se kirkko on?

-- Tämän talon vastapäätä kadun toisella puolen.

-- Kiitän teitä, hyvä herra, tästä luvasta. Syntyi taas vaitiolo.

-- Milloin saan tämän jälkeen teitä nähdä, hyvä herra?

-- Odotan teidän lupaanne, milloin saan tulla takaisin.

-- Miksi te sitä tarvitsisitte?

-- Tietystikin. Olenhan aina tähän asti ollut teille vieras.

-- Teillä siis ei lainkaan ole avainta tähän taloon?

-- Sellaiseenhan on oikeus ainoastaan teidän miehellänne.

-- Hyvä herra, -- vastasin minä, ollen enemmän kauhuissani tästä
kovin nöyrästä vastauksesta kuin mitä olisin ollut, jos se olisi
lausuttu tiukemmassa äänilajissa, -- te tulette takaisin silloinkun
teitä haluttaa tai silloinkun luulette itsellänne olevan minulle
jotain tärkeätä sanottavaa.

-- Minä kiitän teitä, hyvä neiti, minä tulen käyttämään hyväkseni
tätä lupaa, mutta en käytä sitä väärin... ensimäisenä todisteena
siitä on se, että minä pyydän edelleenkin vakuuttaa teille
kunnioitustani ja saan lausua jäähyväiset.

Näin sanoen kreivi nousi lähteäkseen.

-- Joko nyt lähdette? -- huudahdin minä yhä enemmän hämmentyneenä
hänen menettelytavastaan, jota en lainkaan olisi odottanut.

-- Hyvä neiti, -- vastasi kreivi, -- minä tiedän, että te ette
rakasta minua, enkä minä halua väärinkäyttää teidän asemaanne, mikä
pakoittaa teidän suvaitsemaan minun huolenpitoani. Kun minä en liian
usein käy teitä katsomassa, niin toivonpa, että te vähitellen totutte
minun läsnäolooni. Ja niin ollen tulee teidänkin uhrautumisenne
siedettävämmäksi, kun hetki saapuu, jolloin teistä tulee minun
vaimoni.

-- Hyvä herra, -- sanoin minä ja nousin ylös, minä tunnustan
täydellisesti teidän vilpittömän esiintymisenne, ja sanojenne
kalseudesta huolimatta osaan antaa niille niiden arvonsa. Olette
oikeassa, ja minä olen osottava teille samaa vilpittömyyttä,
jota te puolestanne olette osottanut minulle. Minulla oli eräitä
ennakkoluuloja teihin nähden, mutta toivon, että aika huuhtoo ne pois.

-- Sallikaa minun, hyvä neiti, -- virkkoi kreivi, -- yhtyä tähän
toivomukseen, tuota onnellista hetkeä odotellessani.

Sitten hän kumarsi niin kunnioittavasti kuin olisi ollut minun
halvin palvelijani, antoi Gertrudille, joka oli kuunnellut meidän
keskusteluamme, merkin valaista hänen ulospääsyään ja läksi huoneesta.



16.

Avioliitto.


-- Hän on kautta jumalan, kummallinen ihminen, -- huomautti Bussy.

-- Onpa kyllä, hyvin kummallinen onkin, sillä hänen rakkaudessaan
minuun näyttää piilevän vihan koko katkeruus. Senvuoksipa Gertrud
palattuaan näkikin minun olevan surullisemman ja säikähtyneemmän kuin
milloinkaan ennen. Hän koetti minua rauhoittaa, mutta selvästi näkyi,
että tyttö parka oli itse yhtä levoton kuin minäkin. Se jäätävä
kunnioitus, se pilkallinen alistuvaisuus ja ne tukahutetut intohimot,
jotka niin leikkelevinä sisältyivät hänen sanoihinsa, kauhistuttivat
minua paljo enemmän kuin suoraan ilmaistu tahto, jota vastaan minä
kyllä olisin voinut taistella.

Seuraavana päivänä oli sunnuntai. Niin pitkälle taaksepäin
kuin muistan en ole jumalanpalveluksessa läsnäoloani koskaan
laiminlyönyt. Kuulin Sainte-Catherinen kirkon kellojen kutsuvan
minua. Näin ihmisten vaeltavan Herran huoneeseen. Käärin tiheän
hunnun ympärilleni ja kiiruhdin Gertrudin kera olemaan kellojen
kutsumukselle kuuliainen.

Kirkkoon päästyäni hain syrjäisimmän sopukan ja piiloutuin ihan
seinän viereen. Gertrud asettautui kuin suojaksi ihmisjoukon ja minun
väliin, mutta tällä kertaa se ei olisi ollut tarpeellista, sillä ei
anoakaan ihminen näyttänyt kiinnittävän meihin vähintäkään huomiota.

Seuraavana päivänä tuli kreivi taas ja kertoi minulle, että hänet
oli nimitetty ylihovijahtimestariksi. Anjoun herttuan vaikutusvalta
oli hankkinut hänelle tämän toimen, joka jo puolittain oli luvattu
eräälle kuninkaan suosikille, Saint-Luc'ille. Se oli saavutus,
jota Monsoreaun kreivi tuskin oli uskaltanut toivoa. Hän kertoi
minulle tuon uutisen nähtävästikin siinä toivossa, että hänen uusi
arvonimensä jouduttaisi minun suostumustani, mutta hän ei lainkaan
näyttänyt tahtovan minua pakoittaa. Hän ei ollut itsepäinen, hän
luotti vain lupaukseeni ja asiain kehittymiseen.

Minä puolestani aloin toivoa, että kun Anjoun herttua piti minua
kuolleena eikä siis mitään vaaraa ollut otaksuttavissa, minä pääsisin
kreiville antamastani lupauksesta vapaaksi.

Kului viikko. Sen kuluessa kävi kreivi kahdesti luonani, ollen yhtä
kylmä ja kunnioittava kuin ennenkin.

Seuraavana sunnuntaina menin taaskin kirkkoon ja asettauduin samaan
paikkaan kuin ensi kerrallakin. Varmuudentunteesta johtuu usein
varomattomuus: rukousteni aikana oli huntuni pudonnut maahan...
jumalan huoneessa ajattelin ainoastaan jumalaa... Rukoilin
parhaallaan hartaasti isäni puolesta, kun tunsin Gertrudin tarttuvan
äkisti käsivarteeni. Hänen täytyi toistaa tuo varoitusmerkki
saadakseen minut hartaudestani havahtumaan. Nostin pääni pystyyn,
katsahdin koneellisesti ympärilleni ja havaitsin kauhukseni Anjoun
herttuan, muutamaan pilariin nojaten, tutkivan minua katseillaan.

Muuan henkilö, joka pikemmin näytti hänen uskotultaan kuin
palvelijaltaan, seisoi hänen vieressään.

-- Se oli Aurilly, -- huomautti Bussy, -- herttuan luutunsoittaja.

-- Luulenpa todellakin, -- virkkoi Diana, -- että juuri tuon saman
nimen Gertrud sittemmin minulle mainitsi.

-- Jatkakaa, hyvä rouva, -- pyyteli Bussy, -- olkaa armelias ja
jatkakaa! Nyt alan ymmärtää jo kaikki tyynni.

-- Vedin heti harson kasvoilleni, mutta se oli liian myöhäistä.
Hän oli nähnyt minut. Ja vaikkei hän olisikaan minua suorastaan
tuntenut, niin oli häneen kuitenkin syvästi vaikuttanut minun,
yhdennäköisyyteni naisen kanssa, jota hän oli rakastanut ja jonka
hän luuli joutuneen surman suuhun. Nousin ylös ja kiiruhdin kirkon
ovelle, mutta sinne päästyäni näin hänet taaskin. Hän oli pistänyt
sormensa vihkivesiastiaan ja ojensi minulle vihkivettä.

En ollut sitä huomaavinani, vaan menin hänen ohitseen, mutta taakseni
katsomattakin ymmärsin, että meitä seurattiin. Jos olisin tuntenut
Parisin, olisin koettanut johdattaa herttuan johonkin harhaan,
mutta en vielä milloinkaan ollut kulkenut mitään muuta tietä kuin
sitä, mikä vei asunnostani kirkkoon, enkä minä tuntenut ainoatakaan
ihmistä, jonka luona olisin voinut pyytää itselleni neljännestunniksi
vieraanvaraisuutta. Minulla ei ollut ainoatakaan ystävää, oli vain
yksi ainoa puolustaja, jota pelkäsin enemmän kuin vihollista.

-- Voi hyvä jumala! -- mutisi Bussy. -- Miksei sallimus tai kohtalo
jo ennemmin ole ohjannut minua teidän tiellenne?

-- Samana iltana, -- jatkoi Diana, -- kävi Monsoreaun kreivi luonani.
En tiennyt itsekään, pitikö minun kertoa hänelle seikkailuni, mutta
hänpä itse haihduttikin kaikki epäilykseni siinä suhteessa.

-- Te kysyitte minulta, -- sanoi hän --, oliko messussa käyminen
kiellettyä, ja minä vastasin teille, että teillä oli vapaa
toimintavalta, mutta että te menettelisitte viisaimmin, jos olisitte
sinne menemättä. Ette tahtonut minua uskoa. Tänä aamuna olette ollut
kuulemassa messua Sainte-Catherinen kirkossa. Prinssi joka kaikeksi
onnettomuudeksi sattui olemaan siellä, on teidät nähnyt.

-- Se on totta, hyvä herra, ja minä olin epätietoinen siitä,
kertoisinko sen teille, koska en varmaan tiennyt, tunsiko prinssi
minut todellakin.

-- Teidän näkemisenne on tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Teidän
samannäköisyytenne sen naisen kanssa, jota hän kaipaa, on ollut
hänestä vallan harvinainen. Hän on seurannut teidän jälkiänne
ja toimeenpannut tutkimuksia, mutta ne ovat kaikki olleet ihan
tuloksettomia, sillä kukaan ei tiedä teistä mitään.

-- Hyvä jumala! Mitä luulette hänen aikovan tehdä? -- huudahdin minä.

-- Herttua on intohimoinen ja järkkymätön luonne, -- vastasi
Monsoreaun herra.

-- Oi, toivonpa, että hän on minut unohtava!

-- Sitä en usko. Kun teidät kerran on nähnyt, ei teitä niin hevillä
unohdeta. Minäkin olen tehnyt kaikkeni unohtaakseni teidät, mutta en
ole voinut.

Nyt havaitsin kreivin katseessa ensimäisen intohimonkipinän. Ennen en
ollut sitä huomannut.

Tämä kauhistutti minua enemmän kuin mitä minua oli aamupäivällä
prinssin näkeminen kauhistuttanut.

Olin hetkisen ääneti.

-- Mitä aiotte tehdä? -- kysyi kreivi.

-- Enkö voisi muuttaa asuntoa, muuttaa johonkin Parisin toiseen
laitaan, tai, mikä vieläkin parempi, palata Anjouhun?

-- Tuo kaikki ei lainkaan hyödyttäisi, -- vastasi Monsoreaun kreivi
päätään pudistellen. -- Anjoun herttua on kauhea vainukoira:
menittepä te mihin tahansa, niin aina hän on kintereillänne, kunnes
saa teidät viimein käsiinsä.

-- Voi hyvä jumala! Te minut pelästytätte!

-- Se ei ollut tarkoitukseni. Sanon teille vaan sen, miten asiat
ovat, en mitään muuta.

-- No, minä siis vuorostani saanen tehdä teille saman kysymyksen,
jonka te äsken teitte minulle. Mitä te aiotte tehdä, hyvä herra?

-- Sen pahempi, -- vastasi kreivi katkerasti, -- olen minä mies,
jolla on vähän neuvokkuutta. Olen maininnut teille erään keinon. Se
keino ei teitä tyydytä. Minä luovun siitä, mutta pyydän, ettei minun
tarvitse ajatella mitään muutakaan keinoa.

-- Mutta, hyvä jumala, ehkäpä vaara ei olekaan niin suuri kuin miksi
sitä luulette!

-- Sen on teille tulevaisuus osottava, hyvä neiti, -- sanoi kreivi ja
nousi ylös. -- Joka tapauksessa sanon vielä kerran, ettei kreivitär
Monsoreaun nykyisin tarvitsisi läheskään niin paljo pelätä prinssiä,
koska minä tämän uuden virkani vuoksi tulen ihan kokonaan olemaan
riippuvainen kuninkaasta, ja siis minä ja vaimoni voisimme tietenkin
luottaa hänen suojelukseensa.

Minä vastasin vain huokaamalla. Se mitä kreivi sanoi oli hyvin
todennäköistä.

Monsoreaun kreivi oli hetkisen vaiti, ikäänkuin antaakseen minulle
aikaa vastatakseni, mutta minulla ei ollut siihen voimia. Hän oli
noussut seisomaan ja oli nyt aikeissa lähteä. Katkera hymy leikki
hänen huulillaan. Hän kumarsi ja poistui huoneesta.

Luulin kuulleeni hänen kiroilevan rappuja alas mennessään.

Huusin Gertrudia, joka kreivin täällä oleskellessa tavallisesti oli
kabinetissa tai makuukamarissa. Hän kiiruhti luokseni.

Minä seisoin toisen akkunaverhon takana, niin että saatoin kenenkään
huomaamatta nähdä kaiken, mitä kadulla tapahtui. Seisoimme siinä
akkunan ääressä noin neljännestunnin, mutta mitään emme huomanneet.

Kun Gertrud seuraavana päivänä meni ulos, puhutteli häntä muuan nuori
mies: se oli sama henkilö, jonka hän edellisenä päivänä oli nähnyt
prinssin seurassa. Miehen kysymyksiin ei Gertrud mitään vastannut,
niin että mies lopulta tuli kärsimättömäksi ja meni matkoihinsa.

Tämä tapaus minua äärettömästi kauhistutti. Se tuntui olevan alkuna
vainoon, mikä ei suinkaan päättyisi tähän ensimäiseen yritykseen.
Pelkäsin, ettei kreivi sinä iltana saapuisi luokseni ja että yön
aikana ehkä aiottaisiin tunkeutua asuntoomme. Lähetin siitä syystä
kreiville sanan, ja hän saapui heti.

Kerroin hänelle kaikki ja kuvailin hänelle tuon nuoren miehen
ulkomuotoa, sikäli kuin Gertrud oli sen minulle kuvaillut.

-- Hän on Aurilly, -- virkkoi kreivi. -- Mitä Gertrud on hänelle
vastannut?

-- Gertrud ei ole vastannut hänelle mitään.

Kreivi näytti hetkisen miettivän.

-- Hän on menetellyt väärin ollessaan vastaamatta, -- sanoi kreivi.
-- Nyt on kysymys ajan voittamisesta. Tänään olen vielä Anjoun
herttuasta riippuvainen. Mutta neljäntoista päivän kuluttua,
ehkäpä jo kahdeksan päivän perästä, herttua päinvastoin on minusta
riippuvainen. Asiaa on siis pitkitettävä. Toivo antaa hänelle
kärsivällisyyttä, jyrkkä kielto sitävastoin voi saada hänen tekemään
epätoivoisen päätöksen.

-- Oi, kirjoittakaa isälleni! -- huudahdin minä. -- Hän on
heittäytyvä kuninkaan jalkain juureen, ja kuningas on säälivä ukon
kyyneleitä.

-- Se riippuu siitä, millä tuulella kuningas sattuu olemaan, ja
siitä, onko hänen politiikkansa mukaista olla sillä hetkellä Anjoun
herttuan ystävä vai vihamies. Muuten tarvitaan kuusi päivää sanan
saattamiseen isällenne, ja isänne tarvitsee toiset kuusi päivää
tänne saapuakseen, ja näiden kahdentoista päivän kuluessa voi Anjoun
herttua, ellemme me häntä siitä estä, saada paljo aikaan.

-- Millä tavalla sitten voisimme häntä estää? Kreivi ei vastannut.
Minä ymmärsin, mitä hän ajatteli, ja loin katseeni alas.

-- Hyvä herra, -- sanoin minä lyhyen äänettömyyden jälkeen, --
antakaa Gertrudille määräyksenne. Hän tulee ne täyttämään.

Tuskin huomattava hymyily väreili kreivin huulilla minun näin ensi
kertaa turvautuessani hänen suojelukseensa.

Hän keskusteli sitten vähän aikaa Gertrudin kanssa, minkä jälkeen hän
kääntyi minun puoleeni ja virkkoi:

-- Hyvä neiti, minut huomattaisiin, jos nyt lähtisin täältä. Parin
tunnin kuluttua on pimeä. Sallitteko, että kulutan tämän ajan teidän
seurassanne?

Kreivillä oli melkein oikeus sitä vaatiakin, ja kuitenkin hän tyytyi
vain pyytämään. Minä viittasin hänelle merkin, että hän sai jäädä.

Nyt vasta huomasin, miten hyvin kreivi kykeni hillitsemään
itsensä. Tuossa tuokiossa oli hän saanut poistetuksi tähän meidän
seurusteluumme liittyneen molemminpuolisen nolouden, ja hänen
puheensa tuli vähitellen vaihtelevaksi ja huvittavaksi. Kreivi oli
matkustellut paljo, nähnyt paljo, ajatellut paljo. Ja kahdessa
tunnissa tulin minä jotenkin hyvin tajunneeksi sen, mistä johtui,
että tuolla merkillisellä miehellä oli ollut niin suuri vaikutus
isääni. --

Bussy huokasi.

Pimeän tultua kreivi nousi ylös ja sanoi jäähyväiset. Senjälkeen
asettausin minä Gertrudin kanssa akkunaan nähdäksemme kadulle.
Tällä kertaa erotimme selvästi kaksi miestä, jotka pitivät taloamme
silmällä. Useamman kerran lähenivät he porttia. Olimme sammuttaneet
valot, niin etteivät he voineet nähdä meitä. Lähempänä yhtätoista
miehet menivät tiehensä.

Kun Gertrud seuraavana päivänä meni kaupungille, kohtasi hän
taas saman nuoren miehen, jonka ennenkin oli nähnyt. Tämä tuli
häntä vastaan ja teki hänelle kysymyksiä samoinkuin edellisenäkin
päivänä. Tällä kertaa Gertrud ei ollut niin vaitelias, vaan vaihtoi
muutamia sanoja hänen kanssaan. Seuraavana päivänä hän oli vieläkin
puheliaampi ja kertoi miehelle, että minä olin erään virkamiehen
leski, että minulla ei ollut omaisuutta ja että minä elin hyvin
yksinäistä elämää. Mies olisi halunnut tietää vieläkin enemmän, mutta
hänen oli sillä kertaa tyytyminen jo saamiinsa tiedonantoihin.

Seuraavana päivänä tuntui Aurillyssä heränneen epäilyksiä sen
kertomuksen suhteen, jonka Gertrud oli hänelle sepittänyt, sillä hän
puhui nyt Anjousta, Beaugésta ja mainitsipa Méridorinkin.

Gertrud vastasi, että kaikki nuo nimet olivat hänelle aivan
tuntemattomia.

Silloin ilmoitti mies hänelle olevansa Anjoun herttuan uskottu ja
että herttua oli nähnyt minut ja rakastunut minuun. Senjälkeen hän
teki loistavia tarjouksia tahtoen, että minä päästäisin prinssin
luokseni.

Joka ilta tuli herra Monsoreau minua tervehtimään, ja minä kerroin
hänelle, mitä kunakin päivänä oli tapahtunut. Hän viipyi nyt
tavallisesti luonani kello kahdeksasta puoleen yöhön saakka. Mutta
selvästi näkyi, että hän oli hyvin levoton.

Lauvantai-iltana näin minä hänen tulevan luokseni tavallistaan
kalpeampana ja liikutetumpana.

-- Hyvä neiti, -- sanoi hän minulle, -- teidän täytyy luvata, että te
tiistaina tai keskiviikkona suostutte herttuan rukouksiin.

-- Mitä varten? -- kysyin minä.

-- Koska herttua on päättänyt raivata tieltään kaikki esteet, koska
hän tällä hetkellä on ystävällisissä suhteissa kuninkaaseen, eikä
kuninkaan apuun siis ole luottamista.

-- Mutta tapahtuuko sitten ennen tiistaita jotain sellaista, mikä
meidät pelastaa?

-- Ehkäpä. Joka päivä vartoan sitä tapahtumaa, mikä tekee prinssin
minusta riippuvaksi. Joudutan sitä tapausta, en ainoastaan
toivomuksin, vaan myöskin teoin. Huomenna minun täytyy jättää teidät
yksin ja matkustaa Monsoreauhon.

-- Täytyykö? -- sanoin minä levottomasti, mutta siihen
levottomuuteeni sisältyi salaista iloakin.

-- Täytyy, -- vastasi kreivi. -- Minun täytyy siellä tavata muuan
henkilö voidakseni jouduttaa sitä tapahtumaa, josta äsken puhuin.

-- Entäs jos me vielä tiistaina olemme samallaisessa asemassa kuin
nytkin, niin mitä silloin on tehtävä? Oi, jumalani, jumalani!

-- Mihinpä minä voisin ryhtyä ruhtinasta vastaan, kun minulla
ei ole mitään oikeutta teitä puolustaa? Teidän täytyy alistua
välttämättömään kohtaloonne.

-- Oi, isäni, isäni! -- huudahdin minä. Kreivi katseli minua
terävästi.

-- Te siis inhoatte minua kutakuinkin paljo? -- virkkoi hän.

-- Ooh, hyvä herra!

-- Mutta mistä te siis saatatte moittia minua?

-- Ah, en mistään, päinvastoin!

-- Enkö ole ollut uskollinen kuin ystävä, kunnioittava kuin veli?

-- Te olette kaikin puolin käyttäytynyt kuin kunnon mies.

-- Enkö ole saanut omaa lupaustannekin?

-- Olette.

-- Olenko kertaakaan teitä siitä muistuttanut?

-- Ette.

-- Ja kuitenkin, vaikka olosuhteet nyt kerran ovat sellaisia, että
teidän on valitseminen kunniallisen ja halveksittavan aseman välillä,
te mieluummin haluatte tulla Anjoun herttuan jalkavaimoksi kuin
kreivi Monsoreaun puolisoksi.

-- Sitä minä en sano, hyvä herra.

-- Mutta tehkää sitten päätöksenne.

-- Päätökseni on jo tehty.

-- Tullaksenneko Monsoreaun kreivittäreksi?

-- Niin, mieluummin kuin Anjoun herttuan jalkavaimoksi.

-- Mieluummin kuin herttuan jalkavaimoksi! Onpa tuo vaihtoehto
tosiaankin houkutteleva!

Minä en vastannut mitään.

-- Hyvä niinkin, -- sanoi nyt kreivi. -- Minä käsitän teidät.
Koettakoon Gertrud kaunein sanoin saada ne pysymään poissa tiistaihin
asti, niin sittenpähän saamme nähdä.

Seuraavana päivänä meni Gertrud tavallisuuden mukaan kaupungille,
mutta Aurillya hän ei nähnyt. Hänen palattuaan olimme me levottomia
miehen poisjäämisestä kuin mitä ennen olimme olleet, kun hän oli
käynyt Gertrudia puhuttelemassa. Gertrud meni vielä kerran ulos vain
sitä varten, että olisi tuon miehen tavannut, mutta ei onnistunut
nytkään.

Lähetin hänet silloin kreivin luo, mutta tämäkin oli poissa, eikä
kukaan tiennyt, missä hän oli.

Tunsimme olevamme yksinäisiä ja hyljättyjä. Ensi kertaa huomasin nyt,
miten kerrassaan väärin olin kreiviä kohtaan menetellyt.

-- Oi, hyvä neiti, -- huudahti Bussy, -- älkää pitäkö niin kiirettä
antaessanne anteeksi tuolle miehelle. Hänen käyttäytymisessään on
jotain, mitä emme vielä jaksa käsittää, mutta jonka kyllä lopuksi
saamme selville. --

-- Tuli ilta ja uusi pelko sen mukana. Olin valmistautunut kaikkeen
muuhun kuin jättäytyäkseni elävänä Anjoun herttuan käsiin. Olin
varannut itselleni tämän tikarin ja päättänyt surmata itseni
prinssin silmien edessä samana hetkenä kun hän yrittäisi tehdä
minulle väkivaltaa. Laitoimme kaikenmoisia varustuksia ovien eteen.
Kadulle vievässä portissa ei -- sen pahempi -- ollut sisäpuolella
minkäänlaista hakaa. Sammutimme lampun ja asetuimme tavallisuuden
mukaan vartiopaikkaamme akkunan luo.

Kaikki oli hiljaista kello yhteentoista asti, mutta silloin
näimme viiden miehen tulevan Saint-Antoinen kadulta. He näyttivät
neuvottelevan ja asettautuivat sitten lymypaikkaan Tournellesin
hotellin luo.

Aloimme vavista pelosta, sillä noilla miehillä luultavasti oli
joitakin pahoja aikomuksia meihin nähden. Ne pysyivät kuitenkin
aloillaan, mutta neljännestunnin kuluttua niiden saapumisesta
huomasimme kaksi muuta miestä Saint-Paulin kadun kulmauksessa. Kuu
pilkisti pilvien välistä, ja Gertrud ehdi nähdä, että toinen näistä
viimeksimainituista oli Aurilly.

-- Siinä on, sen pahempi, prinssi uskottuineen, -- mutisi hän.

-- Niin on, -- vastasin minä väristen, -- ja nuo viisi muuta ovat
heidän apureitaan.

-- Mutta he eivät pääse sisään muuten kuin lyömällä portin rikki, ja
räiskeen ja melun kuullessa rientävät kyllä naapurit meille avuksi.

-- Miten voit luulla naapurien tekevän sitä? Eiväthän he meitä
tunnekaan, ja mitä syytä heillä olisikaan käydä käsikähmään meitä
puolustaakseen? Onnettomuudeksemme, Gertrud, ei meillä ole ketään
muuta todellista puolustajaa kuin kreivi.

-- No, miksi neiti sitten alinomaa kieltäytyy rupeamasta
kreivittäreksi?

Minä vain huokasin.



17.

Avioliitto (jatkoa).


Sillä välin olivat ne kaksi henkilöä, jotka olivat näyttäytyneet
Saint-Paulin kadun kulmauksessa, hiipineet talojen seinuksia myöten
ja pysähtyneet meidän portillemme.

Me avasimme hiljaa akkunan kuunnellaksemme.

-- Oletteko varma siitä että se on juuri tämä? -- kysyi muuan ääni.

-- Olen, armollinen herra, ihan varma. Tämä on viides talo
Saint-Paulin kadulta lukien.

-- Ja luuletko avaimen käyvän?

-- Luulen. Olen ottanut kohojäljennöksen lukosta.

Minä tartuin Gertrudin käsivarteen ja puristin sitä
suonenvedontapaisesti.

-- Entä kun olemme päässeet sisälle? -- jatkoi sama ääni.

-- Sisälle päästyämme saatte minun antaa huolehtia lopusta.
Kamarineitsyt meille kyllä avaa oven. Teidän korkeudellanne on
taskussaan kulta-avain, joka on yhtä hyvä kuin tämäkin.

-- No, avaa sitten portti!

Senjälkeen kuulimme, miten avainta lukossa väännettiin. Mutta äkkiä
syöksähtivät ne henkilöt, jotka näyttivät piileskelevän vaanimassa
Tournellesin hotellin luona, prinssiä kohti ja huusivat: iskekää!
iskekää!

Tästä kaikesta en käsittänyt lainkaan mitään, aavistin vain,
että jokin odottamaton apu oli tullut pelastukseksemme. Lankesin
polvilleni ja kiitin taivasta.

Prinssin tarvitsi kuitenkin vain näyttää itsensä ja mainita nimensä,
niin jopa kaikki äänet vaimenivat, kaikki miehet laskeutuivat alas,
ja päällekarkaajat peräytyivät askeleen takaperin.

-- Niin, niin, -- huomautti Bussy, -- eihän se ollutkaan prinssi,
jota he halusivat, se olin minä.

-- Joka tapauksessa, -- jatkoi Diana, -- sai tämä päällehyökkäys
prinssin lähtemään pois, ja nuo viisi aatelismiestä siirtyivät
takaisin Tournellesin hotellin luo. Oli otaksuttavaa, ettei meidän
ainakaan tänä yönä tarvinnut mitään pelätä. Seisoimme kuitenkin
akkunassamme odotellen ihan vaistomaisesti jotain erikoisempaa vielä
tapahtuvan.

Emme tarvinneetkaan kauvan odottaa. Muuan ratsastaja ilmestyi
pian näkyviin. Nähtävästi juuri häntä nuo viisi aatelismiestä
odottivatkin, sillä he huusivat heti: aseisiin! ja syöksyivät häntä
vastaan.

Nähdessämme teidän mitä urhoollisimmin taisteltuanne vetäytyvän
takaperin tukeaksenne asuntomme porttia vasten, heräsi Gertrudissa
ja minussa ajatus mennä avaamaan teille portti. Hän loi minuun
kysyvän katseen ja minä vastasin myöntävästi. Mutta me, niinkuin jo
olen teille sanonut, olimme laatineet kaikenmoisia murroksia oviemme
eteen. Huonekalujen syrjään siirtäminen vei minuutin, ja samalla
hetkellä kun pääsimme eteiseen, kuulimme portin paiskattavan kiinni.

Kumpikin jäimme liikkumattomina seisomaan. Ken oli sitten tuo
sisäpuolelle tullut henkilö, ja miten hän oli päässyt portista?

Pian kuulimme askeleita porttikäytävästä. Näimme horjuvan ja käsiään
ojentelevan miehen: hän kaatui hiljaa vaikertaen ensimäisille
portaille.

Oli selvää, ettei tätä miestä enää ahdistettu. Hän oli sulkenut
portin, jonka herttua kaikeksi onneksi oli jättänyt auki. Sillä
tavoin hän oli päässyt vainoojainsa käsistä rauhaan, ja oli nyt
vaarallisesti, ehkäpä kuolettavastikin haavoittuneena sortunut
rapuille.

Missään tapauksessa ei meillä ollut mitään pelättävää. Päinvastoin
tarvitsi tuo mies meidän hoivaamme ja apuamme.

-- Mene hakemaan lamppu, -- sanoin minä Gertrudille.

Hän riensi sisälle ja toi sieltä pian valoa.

Emme olleet erehtyneet: te olitte pyörtynyt. Tunsimme teidät
samaksi sankariksi, joka vähäistä ennen oli niin miehuullisesti
puolustautunut, ja ilman mitään epäilyä päätimme me avustaa teitä
kaikilla käytettävissämme olevilla keinoilla.

Hetken perästä olimme saaneet kannetuksi teidät minun huoneeseeni ja
asetetuksi teidät sänkyyn.

Teidän tajuttomuudentilaanne kesti yhäkin, ja välskärin apu näytti
olevan tarpeen. Gertrud muisteli kuulleensa jostain merkillisestä
parantamistapauksesta, jonka muuan nuori, Beautreillisen kadulla
asuva lääkäri muutamia päiviä aikaisemmin oli suorittanut. Hän tiesi
lääkärin asunnon ja tarjoutui mennäkseen häntä noutamaan.

-- Mutta, -- sanoin minä hänelle, -- lääkärihän ehkä saattaisi
ilmaista meidät.

-- Olkaa huoletta, -- vastasi Gertrud, -- minä kyllä osaan olla siinä
suhteessa varovainen.

Gertrud on samalla sekä reipas että varovainen, ja minä luotan häneen
täydellisesti. Minä siis annoin hänen mennä.

Hän palasi pian takaisin nuori lääkäri mukanaan. Lääkäri oli
suostunut tulemaan hänen mukaansa silmät sidottuina. Minä jäin
salonkiin, mutta hänet saatettiin siihen huoneeseen, jossa te
makasitte.

Siellä hän sai ottaa siteen pois silmiltään.

-- Niin, -- virkkoi Bussy, -- tuo tapahtui juuri samana hetkenä,
jolloin minä tulin tajuihini. Minä näin muotokuvan ja luulin näkeväni
teidän astuvan sisälle.

-- Minä tulin sisälle tosiaankin, -- sanoi Diana. -- Levottomuuteni
oli varovaisuuttani suurempi. Tein nuorelle lääkärille muutamia
kysymyksiä, hän tutki teidän haavanne, meni takuuseen teidän
hengestänne, ja minä jonkun verran rauhoituin.

-- Kaikki tuo on painunut minun muistiini, mutta vain hämäränä unena.
Ja kuitenkin, -- jatkoi tuo nuori mies, pannen käden sydämelleen --,
oli siinä jotain, mikä lakkaamatta sanoi minulle, etten minä ollut
uneksinut.

-- Kun välskäri oli teidät sitonut, -- jatkoi vuorostaan Diana, --
otti hän taskustaan pienen pullon ja kaatoi siitä muutamia pisaroita
huulillenne. Se oli hänen selityksensä mukaan lääkettä, joka antaisi
teille unta ja lieventäisi kuumetta.

Aivan kohta lääkkeen nautittuanne ummistuivat teidän silmänne
jälleen, ja te vaivuitte samallaiseen tajuttomuudentilaan, mistä
äsken hetkisen olitte ollut hereillä. Minä peljästyin, mutta lääkäri
vakuutti, ettei mitään vaaraa ollut olemassa ja että teidän vain oli
annettava nukkua.

Sitten pani Gertrud taas siteen lääkärin silmille ja saattoi hänet
takaisin asuntoonsa, mutta Gertrud oli matkalla havaitsevinaan, että
lääkäri laski askeleitaan, ja se meitä pelästytti. Me päätimme siis
hävittää kaikki merkit teille osottamastamme vierasvaraisuudesta.
Mutta tärkeintä oli saada teidät itsenne meiltä pois.

Minä kokosin kaiken rohkeuteni. Kello oli kaksi aamulla, ja kadut
olivat tyhjät ja autiot. Gertrud otti kantaakseen teitä. Minä autoin
häntä, ja niin veimme teidät Temppelitornin vallihaudan luo. Sitten
palasimme takaisin, ihmetellen itsekin rohkeuttamme, kun olimme,
me kaksi turvatonta naista, rohjenneet mennä ulos siihen aikaan
vuorokaudesta. Mutta jumala varjeli meitä: emme tavanneet ainoatakaan
ihmistä eikä meitä koko matkalla ollut kukaan edes nähnytkään.

Päästyäni taas omiin huoneisiini minä pyörryin.

-- Ah! -- huudahti Bussy. -- Kuinka minä voin milloinkaan palkita
teille kaiken sen hyvän, mitä puolestani olette tehnyt?

Syntyi hetken äänettömyys. Sainte-Catherinen tornikello kuului lyövän
kaksi.

-- Kello on kaksi, -- huudahti Diana hätkähtäen, -- ja te yhäkin
olette täällä!

-- Oi, -- rukoili Bussy, -- älkää ajako minua pois ennenkuin olette
kertonut minulle kaikki, ennenkuin olette sanonut minulle, miten
voisin olla teille veljen, ja sanokaa tälle veljellenne, mitä hänen
olisi tehtävä sisarensa hyväksi.

-- Ei mitään nyt enää, sen pahempi, -- virkkoi nuori nainen. -- Nyt
on kaikki myöhäistä.

-- Mutta mitä tapahtui seuraavana päivänä? -- kysyi Bussy.

-- Gertrud tapasi kadulla Aurillyn, joka nyt oli itsepäisempi kuin
milloinkaan ennen. Hän ei kuitenkaan sanallakaan maininnut edellisen
yön tapahtumista, mutta pyysi herransa puolesta kohtaushetkeä.
Gertrud oli suostuvinaan, mutta pyysi kohtauksen lykkäämistä
keskiviikoksi, siis tähän päivään asti, voidakseen saada minut
suostumaan asiaan. Aurilly lupasi, että hänen herransa odottaisi
siihen asti.

Illalla saapui Monsoreaun kreivi. Me kerroimme hänelle kaiken muun
paitsi teitä koskevaa puolta asiassa. Sanoimme hänelle, että herttua
edellisenä iltana oli avannut portin väärällä avaimella, mutta että
hänen kimppuunsa samana hetkenä, jolloin hänen piti astua portista
sisään, oli hyökännyt viisi miestä, joiden joukossa olivat herrat
d'Epernon ja Quélus. Kuulin nämä kaksi nimeä mainittavan ja ilmaisin
sen kreiville.

-- Minä jo olen kuullut siitä puhuttavan, -- sanoi kreivi. -- Hän on
siis hankkinut itselleen väärän avaimen. Sitäpä aavistinkin.

-- Eikö lukkoa voitaisi muuttaa? -- kysyin minä.

-- Hän teettää silloin uuden avaimen, -- vastasi kreivi.

-- Mutta jos portin sisäpuolelle laitetaan haka?

-- Siinä tapauksessa hän murtaa portin.

-- Miten on sen tapauksen laita, jonka, sikäli kuin sanoitte, piti
tehdä herttua teistä riippuvaksi.

-- Se on lykkäytynyt epämääräiseksi ajaksi. Jäin mykkänä seisomaan,
ja kylmä hiki kohosi otsalleni. Oivalsin, ettei minulla Anjoun
herttuan välttämiseksi ollut mitään muuta keinoa kuin suostua
tulemaan kreivin puolisoksi.

-- Hyvä herra, -- sanoin minä, -- herttua on uskottunsa kautta
ilmoittanut suostuvansa odottamaan keskiviikko-iltaan asti. Pyydän
teidän saapumaan tänne tiistaina.

-- Minä tulen, hyvä neiti.

Sanaakaan lisäämättä hän nousi ylös ja poistui. Minä seurasin häntä
katseillani. Sen sijaan että olisi mennyt kotiinsa asettui hän
Tournellesin hotellin muurin viereen ja näytti päättäneen vartioida
minun asuntoani koko yön.

Jok'ainoa näyte tuon miehen kiintymyksestä itseeni oli kuin uusi
tikarinpisto sydämeeni.

Nuo kaksi päivää kuluivat nopeasti kuin sekunnit, eikä mikään seikka
meidän yksinäisyyttämme häirinnyt. Sitä mitä minä noina kahtena
päivänä kärsin, tuntien nopeata kulkua kuunnellessani, on mahdoton
sanoin kuvailla.

Kun tiistai-ilta joutui, olin minä aivan masennuksissa. Olin äänetön
ja päältäpäin nähdenkin tunteeton kuin kuva. Sydämeni vain rajusti
sykki, mutta koko muu olentoni näytti lakanneen elämästä.

Gertrud pysyttelihe alinomaa akkunan ääressä. Minä istuin tässä,
missä nytkin istun. Tuontuostakin kuivailin kylmää hikeä otsaltani.

Äkkiä ojensi Gertrud kätensä. Tuo liike, joka ennen olisi saanut
minut vapisemaan, ei nyt tehnyt minuun vähintäkään vaikutusta.

-- Neiti! -- virkkoi hän. -- Neljä miestä... minä näen neljä
miestä... ne tulevat tännepäin... nyt ne avaavat portin... ne tulevat
sisälle...

-- Tulkoot, -- vastasin minä paikaltani liikahtamatta.

-- Mutta nuo neljä miestä ovat ihan varmasti Anjoun herttua, Aurilly
ja kaksi heidän seuralaistaan.

Ainoaksi vastaukseksi siihen otin minä tikarini esiin ja asetin sen
viereeni pöydälle.

-- Ah! Antakaa minun ainakin mennä katsomaan! -- huusi Gertrud ja
riensi ovelle.

-- Mene vaan, -- vastasin minä. Hetkisen kuluttua tuli Gertrud
takaisin.

-- Neiti, -- sanoi hän, -- se onkin kreivi.

Piilotin taaskin tikarin poveeni mitään virkkamatta ja käännyin
sitten kreiviin päin, joka jo oli tullut sisälle. Epäilemättä hän
hämmästyi minun kalpeuteni vuoksi.

-- Onko totta, mitä Gertrud sanoi, -- huudahti hän -- että luulitte
minua herttuaksi ja että olisitte, jos se olisi ollut hän, surmannut
itsenne?

Tämä oli ensi kertaa, jolloin näin hänen tulleen liikutetuksi. Mutta
oliko tuo liikutus sitten todellista vaiko teeskenneltyä?

-- Gertrud on menetellyt väärin kertoessaan sen teille, hyvä herra,
-- vastasin minä. -- Mutta koska siellä ei ollutkaan herttua, niin
onhan kaikki taas hyvin.

Nyt oli hetken äänettömyyttä.

-- Niinkuin tiedätte, en minä ole tullut yksin, -- sanoi kreivi.

-- Gertrud mainitsi, että teitä oli neljä henkilöä.

-- Aavistatteko, ketä nuo muut ovat?

-- Otaksun, että yksi niistä on pappi ja että muut kaksi ovat
todistajiamme.

-- Oletteko siis valmis tulemaan minun puolisokseni?

-- Olihan se jo päätetty. Tahdon vain muistaa sopimuksemme olleen
sellaisen, ettei minua -- ellen itse puolestani myönnä sitä
välttämättömäksi -- vihitä muuten kuin isäni läsnäollessa.

-- Muistan tuon ehdon täydellisesti, hyvä neiti, mutta luuletteko,
että välttämättömyys sitä nyt vaatii?

-- Kyllä niin luulen.

-- Entä mitä muuta?

-- Minä olen, hyvä herra, valmis vihittäväksi teidän kanssanne.
Mutta huomatkaa, mitä nyt teille sanon: minä en missään tapauksessa
todellisuudessa tule teidän puolisoksenne, ennenkuin olen saanut
nähdä isäni.

Kreivi rypisti silmäkulmiaan ja puri huuliaan.

-- Hyvä neiti, -- sanoi hän, -- tarkoitukseni ei ole teitä millään
muotoa pakoittaa. Jos vaaditte lupauksenne takaisin, niin minä sen
teille annan: te olette vapaa. Mutta...

Näin sanoen kreivi meni akkunan luo.

-- ... mutta, -- sanoi hän, -- katsokaahan tuonne!

Nousin ylös sen sisäisen voiman ajamana, mikä pakoittaa meitä saamaan
varman vakuutuksen onnettomuudestamme, ja akkunan alla havaitsin
kappaan kääriintyneen miehen: mies näytti koettavan pyrkiä taloon.

-- Oi, hyvä jumala! -- huudahti Bussy. -- Ja te sanotte, että tämä
tapahtui eilen?

-- Niin, hyvä kreivi, noin kello yhdeksän eilisiltana.

-- Jatkakaa! -- kehoitti Bussy.

-- Hetken perästä saapui muuan toinen mies, ja sillä oli lyhty
kädessään. Hän alkoi keskustella ensinmainitun kanssa.

-- Mitä noista kahdesta miehestä ajattelette? kysyi kreivi Monsoreau
minulta.

-- Ajattelen, että siinä on herttua uskottuineen, -- vastasin minä.

Bussy huokasi syvään.

-- Määrätkää nyt, -- jatkoi kreivi, -- jäänkö minä tänne vai onko
minun poistuttava?

Hetkisen minä epäilin -- niin, huolimatta isäni kirjeestä, huolimatta
antamastani lupauksesta, huolimatta minua uhkaavasta vaarasta minä
vieläkin epäilin, ja ellei noita kahta miestä olisi ollut tuolla
ulkona...

-- Voi minua onnetonta! -- huudahti Bussy. -- Kappaan kääriintynyt
mies olin minä, ja tuo toinen, joka kantoi lyhtyä, oli se sama nuori
lääkäri, jonka te olitte tänne haetuttanut!

-- Tekö se olitte? -- huudahti Diana hämmentyneenä.

-- Minä se olin, minä, joka tultuani yhä enemmän ja enemmän
vakuutetuksi siitä, että uneni olikin ollut todellisuutta, koetin
saada selon siitä talosta, jossa minua oli hoidettu, siitä huoneesta,
johon minut oli saatettu, siitä naisesta, tai oikeammin sanoen
enkelistä, joka eteeni oli ilmestynyt. Ah! Eikö minulla olekin oikeus
huudahtaa: voi minua onnetonta!

Bussy näytti murtuneelta.

-- Oletteko siis nyt hänen puolisonsa? -- kysyi hän hetken kuluttua.

-- Eilispäivästä alkaen, -- vastasi Diana.

Syntyi uudelleen vaitiolo, jota ei häirinnyt mikään muu kuin heidän
kummankin huokaileva hengitys.

-- Mutta, -- kysäsi Diana äkisti, -- kuinka olette päässyt tähän
taloon?

Bussy näytti hänelle mitään virkkamatta avainta.

-- Avain! -- huudahti Diana. -- Kuinka olette saanut tämän avaimen?
Kuka on sen teille antanut?

-- Eikö Gertrud ole luvannut saattaa prinssiä tänä iltana teidän
luoksenne? Prinssi on havainnut herra Monsoreaun ja minun tässä
ulkopuolella: hän pelkäsi jotain ansaa ja lähetti minut puolestaan
tänne.

-- Ja te otitte tuon tehtävän suorittaaksenne? -- sanoi Diana
moittien.

-- Se oli ainoa keino päästäkseni teidän luoksenne. Voitteko olla
niin epäoikeuden mukainen, että viitsitte suuttua minuun siitä että
olen etsinyt elämäni korkeinta autuutta ja suurinta tuskaa!

-- Olen teille vihainen siitä syystä, -- virkkoi Diana, -- että olisi
ollut parempi, jos te ette olisi minua enää nähnyt. Silloin olisitte
minut unohtanut.

-- Ei, hyvä rouva, -- sanoi Bussy, -- te erehdytte. Jumala itse on
päinvastoin minut tänne lähettänyt ottamaan selvän siitä ovelasta
suunnitelmasta, jonka uhriksi te olette joutunut. Kuulkaa: samana
hetkenä, jona teidät näin, omistin elämän teille. Se tehtävä, jonka
otin suorittaakseni, alkaa juuri nyt. Te kai haluatte saada jotain
tietoa isästänne?

-- Ah, kyllä!

-- Hyv'on! -- sanoi Bussy. -- Otan hankkiakseni teille tietoja
hänestä. Pitäkää vaan ystävällisessä muistossanne se mies, joka tästä
hetkestä alkaen elää ainoastaan teitä varten.

-- Mutta entä avain? -- huomautti Diana levottomasti.

-- Avaimen, -- vastasi Bussy, -- annan tässä nyt teille, sillä en
tahdo ottaa sitä vastaan keneltäkään muulta kuin teiltä. Aatelisen
kunniani kautta voin kuitenkin vakuuttaa, ettei mikään sisar ole
milloinkaan uskonut avainta uskollisemman ja kunnioittavamman veljen
haltuun kuin mitä minä olen.

-- Luotan urhoollisen Bussyn sanoihin, -- lausui Diana ja ojensi
hänelle avaimen takaisin.

-- Hyvä rouva, -- virkkoi Bussy, -- neljäntoista päivän kuluttua
saamme tietää, mikä mies herra Monsoreau oikeastaan on.

Hän kumarsi arvokkaasti ja poistui huoneesta.

Diana kuuli hänen menevän. Hänen askeltensa kaiku oli jo kauvan
sitten lakannut kuulumasta, mutta sykkivin sydämin ja silmät
kyynelissä Diana yhäkin vaan kuunteli.



18.

Henrik III:nen matkustamistapa.


Noin kello kahdeksan seudussa seuraavana aamuna vaelsi joukko
väljiin kappoihin kääriintyneitä aatelismiehiä ratsain Louvren
isosta portista ulos. Niiden jälestä tulivat hovipojat, sitten iso
liuta lakeijoita ja viimeisenä ihan kuninkaan hevospaarein edellä,
komppania sveitsiläiskaartia.

Nämä paarit, joita kahdeksan upeasti koristeltua muuliaasia veti,
ansaitsevat puolestaan erityisen kuvauksen.

Se muistutti jotain tavattoman suurta, neljän pyörän päälle asetettua
laatikkoa. Se oli noin viisitoista jalkaa pitkä ja kahdeksan jalkaa
leveä ja oli sisäpuoleltaan hyvin topattu. Siellä missä tie oli huono
käytettiin kahdeksan muuliaasin sijasta suurta härkälaumaa.

Tähän laatikkoon mahtui kuningas Henrik III hoveineen,
lukuunottamatta kuningatarta, joka hyvin harvoin matkusti puolisonsa
mukana.

Paitsi itseään kuningasta matkusti näissä merkillisissä ajopeleissä
hänen henkilääkärinsä Marc Miron, hänen kappalaisensa, jonka nimeä
emme tiedä, hänen hovinarrinsa Chicot sekä viisi tai kuusi suosikkia,
joista tällä kertaa olivat mukana Quélus, Schomberg, d'Epernon,
d'O ja Maugiron. Lisäksi oli niissä pari suurta vinttikoiraa,
jotka silloin tällöin haukotellen kurkottivat käärmemäisiä päitään
noitten istuvain, loikovain, seisovain tai polvillaan olevien
henkilöiden keskeen. Lopuksi oli siellä vielä kori, jossa oli pieniä
englantilaisia koiranpentuja, ja sitä koria kuningas piteli joko
polvillaan tai sitten kaulassaan riippuvassa nauhassa.

Katokkeesta riippui kullatuista teräslangoista tehty lintuhäkki, ja
sen sisällä oli mitä kauneimpia turtturikyyhkysiä. Tällä kertaa oli
noissa kuninkaallisissa paareissa vielä pari kolme apinaa, koska nuo
eläimet siihen aikaan olivat muodissa viimeisen valoisilaisen hovissa.

Marmorinen madonnankuva oli asetettu paarien perällä olevaan
kullattuun komeroon. Madonnan, katse näytti näkemästään hyvin
hämmästyneeltä.

Kaikissa sen aikuisissa suorasanaisissa ja runomuotoisissa
pilakirjoituksissa -- ja niitä oli paljo -- oli varsin usein
kosketeltu noita kuninkaallisia paareja, ja niitä nimitettiinkin
Noakin arkiksi.

Kuninkaan istuinpaikka oli ihan madonnankuvan alla. Hänen jalkainsa
juuressa istuivat Quélus ja Schomberg, ja kutoivat nauhaa. Se olikin
sen ajan nuorten miesten vakavimpia toimia, ja muutamat olivatkin
siinä taidossa kehittyneet sangen pitkälle. Muutamassa nurkassa istui
Maugiron ja ompeli harso-ompelusvaakunaansa uutta lauselmaa, jonka
hän luuli omaksi keksinnökseen, vaikka olikin sen vain palauttanut
entuudesta muistiinsa. Toisessa nurkassa keskustelivat kappalainen
ja lääkäri keskenään. D'O ja d'Epernon, silmät yhäkin unisia,
tähystelivät silloin tällöin uudinten välistä ja haukottelivat
kilpaa vinttikoirien kanssa. Lopuksi nähtiin Chicotin istuvan
portaalla, sääret paarien ulkopuolella, niin että hän mielensä
mukaan voi laskeutua ajopelistä alas ja nousta niihin takaisin, ja
hänen kuultiin lakkaamatta laulavan virsiä, lukevan pilakirjoituksia
sekä ajan vallitsevan vimman mukaisesti sepittävän tilapäisiä
pilkkarunoja, ja hovimiehiin nähden hän osasi käyttää niissä
sellaisia vertauksia, että ne olivat hyvin epämieluisia niille,
joihin hän tällä tavoin sattui hyökkäyksensä kohdistamaan.

Kun oli päästy Place du Châteletin kohdalle, alkoi Chicot veisata
virttä.

Kappalainen käännähti silloin ympäri ja rypisti silmäkulmiaan.

-- Chicot, ystäväni, -- virkkoi kuningas, -- varoppas vähän. Iske
suosikkeihini niin paljo kuin haluat, ole häijy minua itseänikin
kohtaan, sano mitä haluat meidän Herrastamme, sillä jumala on hyvä,
mutta älä iske ivaasi kirkkoa vastaan.

-- Kiitos neuvosta, poikani, -- sanoi Chicot. -- Minä en huomannut
arvoisaa kappalaistamme, joka mielellään tahtoo saada olla rauhassa,
varsinkin ateriatuntien aikana. Ei lainkaan virsiä, sanot sinä.
Sinähän haastelet kuin kruunu. Se on liian vanhanaikaista. Sen sijaan
tahdon minä laulaa sinulle aivan uuden laulun.

-- Millä säveleellä? -- kysyi kuningas.

-- Aina samalla säveleellä, -- vastasi Chicot ja alkoi täyttä kurkkua
laulaa:

Miljoona velkaa on Henrikillä...

-- Enemmän minulla on velkaa, -- sanoi Henrik. -- Sinun runosepollesi
on väärin ilmoitettu, Chicot.

Chicot jatkoi mistään välittämättä:

    Miljooneja velkaa on Henrikillä,
    sitä suosikit kylläkin suurentaat.
    Mut Henrikki velkansa maksais millä?
    Hänpä rahvaalta riistää mannut maat.
    On onneton se, joka joutuu vaan
    nyt lurjusten kynsiin: hän hoklaistaan,
    tahi myypi hän itsensä nahkoineen
    noiden petojen nieltäväks tuimikseen.

-- Hyvä! -- huusi Quélus, yhäkin kutoen silkkinauhaansa. -- Sinulla
on kaunis ääni, Chicot. Annappa kuulua toisen värssyn, ystäväni.

-- Kuulehan valoisilainen, -- virkkoi Chicot, vastaamatta mitään
Quélus'elle, -- kielläppäs ystäviäsi kutsumasta minua ystäväkseen,
sillä se loukkaa minua.

-- Puhu runomittaan, Chicot, -- sanoi kuningas, -- sinun proosastasi
ei ole juuri mihinkään.

-- Olkoon menneeksi, -- vastasi Chicot ja alotti taas:

    On puku niillä niin hirmuinen,
    sitä kunnon neito ei kehtais kantaa.
    Kun päätään he kääntävät sivullen,
    eipä kaulus tahtoisi perää antaa.
    Ah, katsos tärkkäystä tuota vaan!
    Ei kelpaa nyt vehnäliistarikaan,
    riisryynit kun tärkiksi jauhetaan.

-- Mainiota! -- huudahti kuningas. -- Etkö se olekin sinä, d'O, joka
olet keksinyt riissitärkkäyksen?

-- Ei, sire, -- huomautti Chicot. -- Se on herra Saint Mégrin, joka
viime vuonna kaatui Mayennen miekan lävistämänä. Hänellä ei ole
mitään muuta kuin tuo tärkkinsä ja se tapa, jolla hän Guisen herttuan
kanssa taisteli, toiseen maailmaan päästäkseen. Jos häneltä otetaan
tärkkinsä pois, niin jää hän puolitiehen.

Välittämättä mitään kuninkaasta, jonka kasvonpiirteet tuon viimeisen
huomautuksen kuullessaan synkkenivät, jatkoi Chicot:

    Ja tukka on kammattu keskolaiseen...

-- Huomatkoon, että kysymys edelleenkin on hänen majesteettinsa
suosikeista, -- keskeytti Chicot itse.

-- Kyllä, kyllä, antaa tulla vaan, -- virkkoi Schomberg.

Chicot jatkoi:

    Ja tukka on kammattu keskolaiseen:
    se on edestä pitkä ja takaa lyhyt.
    Jos tahdot sa puhkaista muotipaiseen,
    toki suosikkeihin sa ensinnä yhyt.

-- Laulusi on jo liian vanha, -- sanoi d'Epernon.

-- Vanhako? -- ihmetteli Chicot. -- Sehän on vasta eilispäivältä.

-- Hyv'on! Mutta muoti onkin muuttunut tänä aamuna. Katso itse!

Nyt otti d'Epernon pois päähineensä ja näytti Chicotille, että hänen
tukkansa oli yhtä lyhyt otsalta kuin niskastakin.

-- Hyi, miten ruma pää! -- sanoi Chicot. Sitten hän jatkoi:

    Ne nyt päähänsä hierovat rasvat ja talit,
    siksi kaikuvat naurusta narrien salit,
    -- hiusrasvan lie laatinut itse piru.
    Entä päähine? Tuommoinen tirunliru!

-- Minä hyppään neljännen värssyn yli, -- sanoi Chicot, -- se on
kovin epämoraalinen. -- Senjälkeen hän taas jatkoi:

    Niin ettäkö es'isät urhokkaat,
    joiden maineesta usein iloita saat,
    kera miekan, ja kilven taistellen
    tuollaisia kankeita kaullalleen
    kai huolivat? Tuskinpa tukkaakaan
    he tuommoiseks suostuivat piippaamaan!

-- Erinomaista! -- huusi Henrik. -- Jos veljeni olisi täällä, niin
olisi hän sinulle, Chicot, ylen kiitollinen.

-- Ketä sinä kutsut veljeksesi, poikani? -- sanoi Chicot. -- Onko se
ehkä Josef Foulon, Pyhän Genovevan luostarin apotti, jonka edessä
sinun väitetään tekevän luostarilupauksesi?

-- Ei, ei se hän ole, -- huomautti Henrik, joka hyväntahtoisesti
suvaitsi vastata Chicotin pilaan. -- Minä tarkoitan veljeäni Fransia.

-- Ahaa, oletpa oikeassa. Hän ei ole veljesi Herrassa, hän. Hyvä,
hyvä, sinä tarkoitat Fransia, Jumalan armosta Ranskan kuninkaallista
prinssiä, Brabantin, Luxenburgin, Gelderin, Alenconin, Anjoun,
Tourainen, Berryn, Evreuxin ja Châtaan-Thierryn herttuaa, Flanderin,
Hollannin, Zeelannin, Zutphenin, Mainen, Perchen, Nantesin, Meulonin
ja Beaufortin kreiviä, Frieslannin ja Mechelnin herraa, Belgian
vapauden puolustajaa, jolle luonto on antanut yhden nenän ja rokot
kaksi, ja josta minä olen sepittänyt seuraavan laulun:

    Ei kumma ole laisinkaan,
    jos kaksi nenää Fransill' on.
    Ken naamiota käyttää vaan,
    kaks nokkaa saa se kelvoton.

Suosikit räjähtivät täyttä kurkkua nauramaan, sillä Anjoun herttua
oli heidän personallinen vihamiehensä, ja prinssiin kohdistettu
epigrammi sai heidät hetkeksi unohtamaan ne solvaukset, jotka Chicot
juuri äsken oli heihin itseensä suunnannut.

Kuningas, johon tähän asti oli sattunut vain muutamia kipinöitä
tuosta ilotulituksesta, nauroi vieläkin makeammin kuin nuo
toiset. Jaellessaan sokeria ja leivoksia koirilleen, kohdisti hän
pistopuheensa veljiinsä ja ystäviinsä.

Äkkiä huudahti Chicot:

-- Se ei ole lainkaan politisesti meneteltyä sinun puoleltasi.
Henrik, se on liian rohkeata ja varomatonta.

-- Mikä niin? -- kysyi kuningas.

-- Chicotin kunnian kautta, sinun pitäisi olla vaiti semmoisista
asioista. Hyi!

-- Mistä asioista? -- uteli Henrik kummastuneena.

-- Siitä, mitä sinä sanot itsestäsi kirjoittaessasi nimesi. Voi,
pikku Henrik, voi, poikani!

-- Pitäkää varanne, sire, -- virkkoi Quélus, joka Chicotin
teeskennellyn ystävyyden takaa vainusi jotain ilkeyttä.

-- Mitä hittoa sinä meinaat, narri? -- kysyi kuningas.

-- Kuinka sinä kirjoitat nimesi? Selitäppäs!

-- Hitto vieköön... minä merkitsen... minä kirjoitan Henri de Valois.

-- Hyvä. Huomatkaa nyt, hyvät herrat, -- jatkoi Chicot, etten minä
ole sitä hänelle sanellut. Katsokaamme. Noiden kolmentoista kirjaimen
joukossahan on V-kirjain?

-- Tietysti on. Aikaahan Valois V:llä.

-- Ottakaapa esiin muistikirjanne, herra kappalainen, sillä nyt
saatte kuulla sen nimen, joka teidän tästälähin on kirjoitettava, kun
on kysymys hänen majesteetistaan. Henri de Valois on vain muodostelma.

-- Kuinka?

-- Niin, se on vain muodostelma. Minä sanon teille pian kuninkaamme
oikean nimen. Kuten sanottu: Valois-nimessä on V. Kirjoittakaa V
muistikirjaanne.

-- Se on jo tehty, -- sanoi d'Epernon.

-- Eikö siinä ole myöskin i?

-- On kyllä. Se on Henri sanan viimeinen kirjain.

-- Mitähän varten tyhmät ihmiset näin erottelevat kirjaimia
toisistaan, vaikka ne kuuluvatkin yhteen, -- puhui Chicot. --
Kirjoittakaa nyt i V:n viereen. No, joko se on tehty?

-- Jo, -- myönnytti d'Epernon.

-- Hakekaamme nyt l kirjain. Onhan sekin tässä nimessä, eikö niin?
Sitten a, se on myöskin. Sitten vielä toinen i ja lopuksi n. Hyv'on!
Osaatko nyt lukea, Nogaret?

-- Minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, etten osaa, -- virkkoi
d'Epernon.

-- Mitä sinä puhut, lurjus! Luuletko ehkä olevasi liian ylhäinen,
niin että sinulla olisi oikeus olla tyhmä?

-- Hullu! -- huusi d'Epernon ja heristi kepillään Chicotin päätä.

-- Lyö vaan, mutta tavaa myöskin, -- sanoi Chicot.

D'Epernon alkoi nauraa ja tavata.

-- Vi-lain, vilain, -- luki hän. [Vilain = heittiö, roistomainen.
Suom. muist.]

-- Hyvä! -- huusi Chicot. -- Näethän, Henrik, miten se alkaa. Nyt
olemme löytäneet sinulle oikean ristintänimesi. Toivonpa, että sinä
myönnät minulle eläkkeen, sittenkun olen saanut selvän myöskin
sukunimestäsi.

-- Sinä hankit itsellesi kelpo selkäsaunan, Chicot.

-- Mistä hankitaan ne raipat, joilla aatelismiehiä lyödään, poikani,
sano, tuodaanko ne Puolasta?

-- Luulenpa kuitenkin, -- virkkoi Quélus, -- ettei herra Mayenne
säästänyt sinua, Chicot parka, tavatessaan sinut rakastajattarensa
luota?

-- Se tilinpäätös on edelleenkin selvittämättä, -- vastasi Chicot.

-- Saatpa nähdä, Quélus, sanoi d'Epernon, -- että on sinun syysi, jos
meiltä nyt sukunimi jääpi kuulematta.

-- Älä pelkää, -- selitti Chicot, -- sen kyllä muistan.

-- No sano se sitten! -- huusivat kaikki yhteen ääneen.

-- Jälelläolevien kirjainten joukossa on meillä ensinnäkin iso H.
Kirjoita siis H muistiin, Nogaret.

D'Epernon totteli.

-- Sitten e ja r. Tuonnempana Valois nimessä on o. Senjälkeen
valitsemme d ja e kirjaimet, jotka yhdessä s kirjaimen kanssa, jolla
sukunimi päättyy, muodostavat sanan... tavaa, d'Epernon... H, e, r,
o, d, e, s.

-- Herodes, -- sanoi d'Epernon.

-- Vilain Herodes! -- huudahti kuningas.

-- Oikein, -- sanoi Chicot, -- niin sinä joka päivä kirjoitat nimesi,
poikani.

Näin sanoen Chicot vetäytyi takaperin, ollen olevinaan ylen
kauhuissaan.

-- Herra Chicot, -- virkkoi Henrik, -- te menette sopivaisuuden
rajojen yli.

-- Minäkö? -- kysäsi Chicot. -- Minä sanon vaan asian niinkuin se on,
minä, enkä mitään muuta. Mutta sellaisiahan kuninkaat ovat. Kun sanot
niille kerrankin totuuden, niin ne heti tulevat häijyiksi.

-- Olisipa tuo tosiaankin varsin kaunis sukutiedollinen selitys! --
sanoi Henrik.

-- Älä kiellä sitä, poikani, -- puhui Chicot. -- Se on aivan
paikallaan kuninkaalle, jonka kaksi tai kolme kertaa kuukaudessa
täytyy turvautua juutalaisiin.

-- On tavallista, että tuon lurjuksen aina täytyy saada viimeinen
sana sanotuksi! -- huudahti kuningas. -- Ollaanpas vaiti, hyvät
herrat, niin ettei hän ainakaan saa iloita kenenkään vastauksesta.

Heti syntyi mitä syvin hiljaisuus. Tätä äänettömyyttä, jota Chicot ei
lainkaan näyttänyt olevan halukas katkaisemaan, oli kestänyt muutamia
minuutteja, kun Noyersin kadun kulmauksessa huomattiin narrin äkkiä
hyppäävän paareista alas, raivaavan tiensä saattojoukkueen läpi ja
heittäytyvän polvilleen erään verrattain kauniin talon eteen.

-- Mitä nyt, pakana! -- huusi kuningas. -- Jos aiot polvistua
jossain, niin tee se edes ristin edessä, joka on Sainte-Genevièven
kadun keskellä, äläkä tuon talon edessä, joka ei ole mikään kirkko
eikä edes kappeli.

Chicot ei vastannut siihen mitään, vaan rukoili kuuluvalla äänellä
seuraavan rukouksen, jota kuningas kuunteli sanaakaan siitä
kadottamatta:

-- Kaikkivoipa, oikeamielinen jumala... tunnen tämän jälleen ja
olen tunteva tämän koko elämäni ajan... tässä on se talo, jossa
Chicot on saanut kärsiä, joskaan ei sinun tähtesi, oi jumala, niin
ainakin erään sinun luomasi olennon tähden. Chicot ei ole milloinkaan
rukoillut, että Mayennelle, hänen kärsimystensä aikaansaajalle,
tai mestari Nicolas Davidille, niiden toimeenpanijalle, tapahtuisi
jotain pahaa. Ei, oi Herra! Chicot on ollut kyllin viisas
odottaakseen, sillä Chicot on kärsivällinen. Chicot on jo kuuden
vuoden ajan liittänyt herroilta Mayennelte ja Nicolas Davidilta
tulevan saatavansa korot pääomaan. Kymmenen koron mukaan sadalta,
joka on laillinen korko, koskapa itse kuningaskin maksaa sen
muilta lainatessaan, kasvaisi siis pääoma seitsemässä vuodessa
kahdenkertaiseksi. Salli siis, suuri jumala, että Chicotin
kärsivällisyys kestää vielä yhden vuoden, niin että ne viisikymmentä
raippaa, jotka Chicot tässä talossa Lothringin prinssilurjuksen ja
tuon normandialaisen asianajajaroiston käskystä on saanut ja joiden
vuoksi Chicotin ruumiista vuosi tuopillinen verta, kasvaisivat
kumpaankin lurjukseen nähden erikseen kahdeksi tuopiksi verta
ja sadaksi raipaksi. Älköön Mayennella, niin paksu kuin onkin,
älköönkä Nicolas Davidilla, niin pitkä kuin hän taas on, riittäkö
verta Chicotin velan maksuksi, vaan jääkööt he velkaa ainakin
viisitoista tai kaksikymmentä prosenttia ja heittäkööt henkensä
kahdeksannellakymmenellä tai kahdeksannellakymmenelläviidennellä
lyönnillä.

Kaikkien pyhimysten nimeen!

-- Amen! -- sanoi kuningas.

Chicot suuteli sitten maata ja kaikkien katselijain suureksi
kummastukseksi -- he eivät tuosta näytelmästä rahtuakaan käsittäneet
-- meni jälleen istumaan entiselle paikalleen kuninkaallisiin
hevospaareihin.

-- Kuuleppas, -- sanoi kuningas, jonka arvokkuudesta nyttemmin oli
haihtunut suuri annos, mutta jolla vielä kuitenkin oli oikeus saada
vastaus tekemiinsä kysymyksiin, -- kuuleppas, mestari Chicot! Mitä
merkitsee koko tuo pitkä, merkillinen litania, mitä merkitsevät
kaikki nuo lyönnit rintaan ja yleensä koko tämä sinun meininkisi tuon
maallisen talon edustalla?

-- Sire, -- vastasi Chicot, -- kaikki tämä merkitsee sitä että Chicot
on samallainen kuin kettu. Chicot nuolee niin kauvan niitä kiviä,
jotka ovat hänen omalla verellään tahritut, kunnes hän kykenee samoja
kiviä vasten musertamaan niiden päät, jotka ovat hänen vertaan
vuodattaneet?

-- Sire, -- huudahti Quélus -- lyönpä vetoa siitä, että Chicotin
rukouksella on yhteyttä sen saman asian kanssa, josta me äsken
puhuimme, sillä hänhän mainitsi, niinkuin teidän majesteettinne
kuuli, Mayennen herttuan nimen.

-- Lyökääpäs vetoa, kreivi Quélus, -- virkkoi Chicot, -- lyökääpäs
vetoa, niin te voitatte.

-- Puhuuko hän sitten totta? -- huudahti kuningas.

-- Puhun, sire, -- jatkoi Chicot. -- Tässä talossa oli Chicotilla
rakastajatar, hyvä ja ihana olento. Eräänä iltana Chicotin ollessa
tämän rakastajattarensa luona piiritytti muuan mustasukkainen
ruhtinas talon, otatti Chicotin kiinni ja antoi piestä häntä niin
julmasti, että Chicotin oli hypättävä akkunasta kadulle. Koska oli
aivan ihme, ettei Chicot siinä ruhjoutunut kuoliaaksi, polvistuu
hän nyt joka kerta talon ohitse kulkiessaan, rukoilee rukouksen ja
kiittää Herraa, joka oli pelastanut hänet niin suuresta vaarasta.
-- Voi Chicot parkaa! Ja te juuri äsken häntä tuomitsitte, sire!
Kuitenkin minusta tuntuu siltä että sellainen toiminta kuin hänen
aivan hyvin soveltuu hyvälle kristitylle.

-- Pideltiinkö sinua hyvinkin pahoin, Chicot parkani?

-- Kamalan pahasti, mutta ei kuitenkaan niin pahasti kuin olisin
halunnut.

-- Kuinka niin?

-- Nähkääs, minulla ei olisi ollut mitään sitä vastaan, vaikka olisin
saanut vakavammankin iskun.

-- Syntiesikö takia?

-- Ei, mutta Mayennin vuoksi.

-- Ahaa, minä ymmärrän. Sinun tarkoituksesi on maksaa Caesasille...

-- Caesarilleko? Ooh, ei. Älkäämme sekottako henkilöitä, sire:
Caesar, hän on tuo suuri kenraali, tuo urhoollinen soturi, tuo
veljeksistä vanhin, hän, joka tahtoo tulla Ranskan kuninkaaksi. Se
on sinun asiasi, se, poikani. Maksa sinä, Henrik, omat velkasi. Minä
kyllä maksan omani.

Henrik ei pitänyt siitä, että hänelle puhuttiin Guisen herttuasta.
Chicotin huomautus sai hänet senvuoksi niin vakavalle tuulelle, että
ehdittiin aina Bicêtreen asti, ennenkuin täten keskeytynyt keskustelu
taas oli päässyt käyntiin.

Louvren ja Bicêtren väliseen matkaan oli tarvittu kolme tuntia, ja
toivehikkaimmat laskivat saavuttavan Fontainebleauhon seuraavan
päivän iltana, jota vastoin pessimistit olisivat olleet valmiit
lyömään vetoa siitä, ettei sinne päästäisi ennenkuin kolmantena
päivänä puolenpäivän seudussa.

Chicotin ajatus oli se, ettei sinne lainkaan saavuttaisi.

Illempana kuljettiin erään ravintolan ohi, jonka nimi oli "Ranskan
hovi." Sieltä lemusi siihen raittiiseen ulkoilmaan paistien suloinen
tuoksu ja sen kyökistä kuului hilpeätä melua.

Chicotin nenää kutittelivat ohikuljettaessa nuo miellyttävät tuoksut.
Hän kumartui ulommas paareista ja näki ravintolan rapuilla seisovan
useita väljiin viittoihin kääriintyneitä miehiä. Muuan miehistä oli
pieni ja paksu ja sen kasvot olivat kokonaan joutuneet leveälierisen
hatun varjoon.

Kaikki nuo miehet riensivät sisälle heti kun olivat huomanneet
kulkueen. Mutta tuo lyhyt ja paksu mies ei ehtinyt sisään yhtä
pian kuin toiset, Chicotilla oli siis tilaisuus tarkastella
häntä likemmin. Samana hetkenä, jolloin tuo paksu mies pujahti
ravintolaan, hyppäsi gascognelaisemme alas kuninkaallisista paareista
ja pyydettyään hevosensa eräältä hovipojalta, joka talutti sitä
suitsista, eristäytyi hän hämärän turviin koko saattueesta. Kun
viimeiset ratsastajat olivat kadonneet näkymättömiin ja kun pyörien
jyrinäkin oli lakannut kuulumasta, hiipi hän esiin piilopaikastaan
ja lähestyi porttia, ikäänkuin olisi ollut tulossa Fontainebleausta.
Päästyään akkunan luo loi hän pikaisen katseen ruudun läpi ja
havaitsi suureksi tyytyväisyydekseen, että nuo äskeiset miehet
yhäkin olivat siellä ja niiden joukossa myös se lyhyt ja paksu,
johon hänellä oli ollut kunnia kiinnittää erityistä huomiotaan.
Kun Chicotilla kuitenkin tuntui olevan omat syynsä siihen, että
tämän henkilön ei tarvinnut häntä tuntea, tilasi hän pullon viiniä
viereiseen huoneeseen, mutta valitsi siellä itselleen sellaisen
paikan, ettei kukaan hänen sitä näkemättään voinut kulkea ulos eikä
sisälle.

Chicot saattoi tästä kamaristaan silmäillä siihenkin toiseen. Siellä
hän nyt näki tuon paksun ja lyhyen miehen, joka kaikesta päättäen
oli vakuutettu siitä, ettei hänen tarvinnut pelätä urkkijoita,
koskapa hän antoi loimuavan, viiniköynnöksistä viritetyn takkavalkean
valaista täydelleen koko olentoaan.

-- Enpä erehtynytkään, -- ajatteli Chicot. -- -- Jo rukoillessani
rukoustani Ryuerssin kadulla oli kuin olisin aavistanut tämän miehen
ilmestymistä. Mutta minkävuoksi hän tulee noin salaisesti ystävämme
Herodeksen hyvään pääkaupunkiin? Miksi hän väistyi piiloon nähdessään
meidän kulkevan ohi? Eiköhän hyvä jumala enää myöntäisikään minulle
niitä odotusvuosia, joita häneltä olen rukoillut, vaan pakoittaisi
minun maksamaan velkani ennenkuin otaksuinkaan?

Chicot huomasi piankin suureksi ilokseen, että hän saattoi siitä
paikaltaan ei ainoastaan nähdä vaan myöskin onnellisen sattuman
kautta kuulla miesten kaikki keskustelut. Tämän havainnon tehtyään
hän alkoi mitä tarkkaavaisimmin kuunnella.

-- Hyvät herrat, -- virkkoi tuo paksu ja lyhyt mies seuralaisilleen,
-- luulenpa että jo on aika lähteä matkalle. Kulkueen viimeinen
osasto on jo aikoja sitten mennyt ohitse, ja minä otaksun, että tie
tähän aikaan on vapaa.

-- Ihan vapaa, armollinen herra, -- vastasi muuan ääni, joka sai
Chicotin hätkähtämään. Tuo ääni oli sellaisen henkilön, johon Chicot
ei vielä ollut kiinnittänyt vähääkään huomiotaan, sillä hän oli
pitänyt silmällä vain päähenkilöä.

Viimeksi puhunut henkilö oli se, jota hän armolliseksi herraksi oli
kutsunut, tavattoman pitkä. Hän oli yhtä kalpea kuin tuo toinen oli
punakka, ja yhtä matelevainen kuin tuo toinen oli ylpeä.

-- Haa, mestari Nicolas! -- mutisi Chicot hienosti nauraen. -- Sinä
kaakotat; se on hyvä! Käypä mainion hyvin tällä kertaa, jos me
erkanemme, puhuttelematta toisiamme.

Chicot tyhjensi sitten lasinsa ja maksoi laskunsa, niin ettei mikään
häntä pidättäisi silloin kun hän katsoisi parhaaksi poistua.

Tämä varovaisuustoimenpide olikin paikallaan, sillä nuo seitsemän
henkilöä, jotka olivat kohdistaneet Chicotin huomion itseensä,
maksoivat laskunsa hekin, tai oikeammin sanoen, tuo paksu ja lyhyt
mies maksoi niiden kaikkein puolesta. Senjälkeen he nousivat
ratsujensa selkään, kääntyivät Parisiin vievälle tielle ja hävisivät
yön hämärään.

-- Hyvä, sanoi Chicot. -- He menevät Parisiin. -- Niinpä käännyn
minäkin sinne takaisin.

Hän hyppäsi hevosensa selkään ja seurasi miehiä taampaa, kadottamatta
hetkeksikään näkyvistään heidän harmaita viittojaan. Joukkue
ratsasti kaupunkiin Porte-Saint-Antoinen kautta ja katosi sitten
mehiläisparven tavoin Guisen hotelliin, joka ikäänkuin näytti heidän
tuloaan odottavan, sulkeakseen kohta senjälkeen porttinsa.

-- Vai niin, -- tuumiskeli Chicot, asettautuen syrjään Quatre Filsin
kadun kulmaukseen, -- tässä siis ei olekkaan Mayenne yksin pelissä,
vaan myöskin Guise. Tähän asti tämä juttu on ollut vain vähän
kummallista, mutta nyt alkaa tämä kaikki käydä jo huvittavaksi.
Kärsivällisyyttä vaan!

Chicot odotti todellakin hyvän aikaa huolimatta siitä että häntä
paleli ja että hän oli nälissään. Viimein avautui taaskin palatsin
portti: mutta noiden seitsemän viittoihin kääriintynnen ratsumiehen
sijasta ilmestyikin sieltä nyt seitsemän genovevalaismunkkia,
jotka, kapusonkeihinsa kietoutuneina, läksivät kulkemaan nöyrästi
kumartunein päin ja suunnattoman suuria rukousnauhojaan nypistellen.

-- Ohoo! -- huudahti Chicot itsekseen, -- mikä odottamatoin ratkaisu!
Onko siis Guisen hotelli niin täynnänsä pyhyyttä, että sudetkin
siellä muuttuvat lampaiksi heti kun ovat astuneet sen portista
sisälle? Tämä kaikkihan käy yhä huvittavammaksi.

Chicot seurasi sitten munkkeja samoinkuin oli seurannut ratsastajia.
Hän oli varma siitä että noiden kaapujen sisässä nyt olivat samat
henkilöt, joita viitat olivat vähän aikaisemmin verhonneet.

Munkit kulkivat Seinen yli ja kääntyivät Sainte-Genevièven kadulle.

-- Hm, hm! -- ajatteli Chicot. -- Pitäisiköhän meidän nyt kääntyä
takaisin Fontainebleauhon? Siinä tapauksessa en ole kulkenut lyhintä
tietä. Mutta ei. Me emme tule matkustamaan niin kauvas.

Munkit pysähtyivät tosiaankin Pyhän Genovevan luostarin eteen
ja astuivat sen eteiseen, jonka pimennosta näkyi muuan samaan
veljeskuntaan kuuluva munkki tarkoin tutkivan sisälletulijain käsiä.

-- Piru vieköön! -- ajatteli Chicot. -- Näyttääpä siltä kuin pitäisi
kaikilla luostariin tänä iltana pyrkijöillä olla puhtaat kädet.
Siellä ihan varmasti on kysymyksessä jotain tavallista harvinaisempaa.

Chicot joutui nyt verrattain hämilleen sen johdosta, miten saisi
pysäytetyiksi nuo seuraamansa henkilöt näkyvissään. Neuvottomana
katseli hän ympärilleen ja kummastuksekseen huomasi, että kaikkia
luostariin suuntautuvia katuja myöten vaelsi munkkeja, muutamat
yksin, toiset kaksittain, ja että ne kaikki painautuivat luostariin.

-- Ahaa, ajatteli Chicot, -- tänä iltana mahtaa olla
munkkiveljeskunnan kokous, johon Ranskanmaan kaikki
genovevalaismunkit ovat kutsutut. Kautta kunniani, tämä on ensimäinen
kerta, jolloin minun tekee mieleni ottaa osaa munkkikunnan kokoukseen.

Yhä vaan tulvi munkkeja eteiseen, ja ne kaikki näyttivät käsiään tai
jotain kädessään olevaa merkkiä.

-- Menisin hyvin mielelläni tuonne sisälle noiden mukana, -- ajatteli
Chicot, -- mutta voidakseni sen tehdä kaipaan kahta ehdottomasti
välttämätöntä kappaletta: ensinnäkin tuota kunnioitustaherättävää
munkinkaapua ja toiseksi tuota merkkiä, jota nuo näyttelevät veli
portinvartijalle. Sillä niillä varmastikin näkyy olevan joku merkki.
Ah, veli Gorenflot, veli Gorenflot, olisitpa sinä nyt käsissäni,
kunnon ystäväni!

Tämä huudahdus pääsi Chicotilta muistellessaan muuatta
genovevalaismunkkia, joka useinkin oli hänen pöytätoverinaan silloin
kun hän ei sattunut syömään Louvressa.

Munkkeja näkyi edelleenkin virtaavan luostariin niin suurin joukoin,
että olisi pian luullut puolten parisilaisista kääriintyneen kaapuun.
Väsymättä tarkasteli portinvartija yhtä tarkkaavaisesti heidän
käsiään.

-- Saapa nähdä, -- mutisi Chicot, -- eiköhän tuolla tänä iltana
puuhailla jotain eriskummallista. Minun täytyy yhäkin jatkaa
tutkimuksiani. Kello on nyt kahdeksan, ja almujenkerääminen
on toimitettu. Minun siis pitäisi tavata veli Gorenflot
_Runsaudensarvessa_, sillä juuri nyt on hänen illallisensa aika.

Chicot kannusti hevostaan ja ratsasti täyttä neliä Saint-Jacquesin
kadulle, jonka varrella tuo Runsaudensarvi-niminen ravintola
sijaitsi. Siellä kävivät tavallisesti ylioppilaat ja viiniinmenevät
munkit.

Chicotkin siellä hyvin tunnettiin, ei jokapäiväisenä vieraana, vaan
eräänä niistä salaperäisistä kävijöistä, jotka silloin tällöin
pistäytyivät uhraamaan muutamia kultakolikoita ja hiukan järkeään
mestari Claude Bonhometin ravintolassa.



19.

Veli Gorenflot.


Ilta oli niitä kylmiä talvi-iltoja, jolloin ravintolasalien
ikkunoista hohtavat takkavalkeat tuntuvat kaksinverroin
houkuttelevammilta.

Chicot astui aluksi saliin ja katseli siellä uteliaana ympärilleen
joka soppeen, mutta kun hän ei mestari Clauden vieraitten seassa
nähnytkään etsimäänsä henkilöä, meni hän, koteutunut taloon kun oli,
suorastaan keittiöön.

Isäntä seisoskeli siellä erään hengellisen kirjan lukemiseen
syventyneenä, odotellen samalla sitä että tavattoman suurelle
paistinpannulle asetettu rasva ehtisi sulaa ja saisi tarpeeksi
korkean lämpömäärän, jotta siihen voisi sekottaa paistettavia
aineksia. Chicotin sisään astuessa kohotti mestari Bonhomet päätään.

-- Vai te se olette, hyvä herra, -- sanoi hän ja paiskasi kirjan
kiinni. -- Hyvää iltaa ja hyvää ruokahalua!

-- Kiitos, hyvä ystävä, tästä kaksinkertaisesta toivomuksesta, vaikka
toinen puoli tuleekin siitä teidän eduksenne. Mutta käyhän sekin
päinsä.

-- Kuinka niin? Mitä te tarkoitatte?

-- Niin, tiedätteköhän, etten minä mielelläni syö yksin.

-- Jos niin on laita, hyvä herra, -- sanoi Bonhomet ja kohotti
vihreätä lakkiaan, -- niin voin minä kyllä tehdä teille seuraa.

-- Kiitos, rakas isäntäni! Tiedän teidät sangen hyväksi
pöytätoveriksi. Mutta asia on nyt sellainen, että minä etsinkin
muuatta toista.

-- Kenties veli Gorenflotia? -- kysyi Bonhomet.

-- Häntäpä juuri, -- vastasi Chicot. -- Joka hän on alottanut
illallisensa?

-- Ei, ei vielä. Mutta pitäkäähän kuitenkin kiirettä.

-- Minkävuoksi minun pitäisi kiiruhtaa?

-- Nähkääs: hän on viiden minuutin kuluttua lopettanut illallisensa.

-- Veli Gorenflot ei ole illallistaan vielä alottanutkaan, ja
kuitenkin hän on lopettanut sen jo viiden minuutin kuluttua, sanotte
te?

-- Hyvä herra, -- sanoi mestari Claude, -- tänään on keskiviikko, ja
paasto alkaa.

-- No, entä sitten? -- kysyi Chicot äänellä joka ilmaisi, ettei hän
paljo luottanut Gorenflotin uskonnolliseen tunnontarkkuuteen.

-- Niin, mitäpä minä tietäisin? -- virkkoi Claude ja teki liikkeen
ikäänkuin sanoakseen: en minä ymmärrä tästä kaikesta enempää kuin
tekään, mutta niin se kuitenkin näyttää olevan.

-- Ihan varmaan, -- jatkoi Chicot, -- on hänen ruumiillisessa
ihmisessään jotain epäkunnossa. Vain viisi minuuttia Gorenflotin
illallista varten! Tänään saattaa kohtalo minut ihmeellisten asiain
todistajaksi.

Chicot siirtyi nyt erääseen pieneen, yksinäiseen huoneeseen, jonka
punaruudukkailla uutimilla varustetun lasioven hän paiskasi auki.
Siellä hän puhdistamattoman kynttilän valossa näki tuon kunnon
munkin, joka välinpitämättömän näköisenä lautasellaan pyöritteli
vedessäkeitettyä pinaattiannosta. Hän koetti saada tuota annostaan
mehukkaammaksi sekottelemalla siihen muutamia juustonsiruja.

Veli Gorenflot oli noin kolmenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen ja
suunnilleen viiden jalan pituinen. Mutta tuon lyhyehkön vartalon
korvasi kuitenkin, kuten tuo arvon veli itse väitti, ruumiinmuotoja
ihailtava sopusuhtaisuus. Sillä se mitä hänen pituudestaan puuttui
tuli korvatuksi toisaalle. Hänen selkänsä näet oli ainakin kolmen
jalan levyinen, mikä, kuten tiedetään, vastaa lähes yhdeksän jalan
ympärimittaa.

Hänen herkulesmaisten olkapäittensä keskestä yleni lihakseton kaula.
Onnettomuudeksi oli tämä kaulakin sopusoinnussa muun ruumiin kanssa,
s.o. se oli lyhyt ja paksu, mistä johtui että veli Gorenflot,
ankaramman mielenliikutuksen sattuessa, oli aina lähellä saada
halvauksen. Mutta tietoisena tuosta häntä aina uhkaavasta vaarasta ei
veli Gorenflot koskaan kiivastunutkaan. Harvoinpa häntä näki niinkään
hämmästyneenä kuin nyt, jolloin Chicot äkkiarvaamatta astui sisään.

-- Hei, rakas ystävä! Mitäpä te siinä puuhailette? -- huudahti
gascognolaisemme, katsellen vuoroon pinaattiin, vuoroon Gorenflotiin,
väliin puhdistamattomaan kynttilään ja väliin vedellä täytettyyn
lasiin, johon värikkeeksi oli tipahutettu muutamia pisaroita viiniä.

-- Niinkuin, hyvä veli, näette, syön minä illallista, -- vastasi
Gorenflot äänellä, joka soinnahti yhtä kimeästi kuin hänen
luostarinsa kellot.

-- Sanotteko tuota illallisen syömiseksi? Vihanneksiako ja juustoa?
Laskette leikkiä!

Monsoreaun kreivitär

-- Meillä on tänään paaston ensimäinen keskiviikko. Ajatelkaamme
myöskin autuuttamme, hyvä veli, autuuttamme, -- sanoi Gorenflot
nenäänsä puhuen ja loi hurskaasti katseensa taivasta kohti.

Chicot seisoi nolostuneena. Hänen katseestaan huomasi, että hän jo
useamman kerran oli nähnyt Gorenflotin kokonaan toisella tavalla
viettävän pyhää paastoaikaa.

-- Autuuttamme, -- toisti hän. -- Mitä helkuttia on vedellä ja
vihanneksilla meidän autuutemme kanssa tekemistä?

-- Kirjoitettu on: perjantaina älköön kukaan syökö lihaa, älköönkä
myöskään keskiviikkona, -- vastasi Gorenflot.

-- Mutta miten te söitte aamiaisenne?

-- Aamiaista en ole lainkaan syönyt hyvä veli, -- vastasi munkki, yhä
enemmän nenäänsä puhuen.

-- Vai niin! Ellei kysymys sitten ole muusta kuin nenäänsä
puhumisesta, -- virkkoi Chicot, -- niin olen minä valmis kilpailemaan
siinä maailman kaikkien genovevalaismunkkien kanssa. Kun kerran ette
ole syönyt aamiaista, -- jatkoi hän, nenäänsä korottaen, -- niin
mitäpä olette sitten tehnyt, hyvä veli?

-- Olen kirjoittanut puhetta, -- vastasi Gorenflot ja kohotti ylpeänä
päätään.

-- Ahaa! Puhetta! Missä se tulee pidettäväksi?

-- Tänä iltana luostarissa.

-- Vai niin! -- ajatteli Chicot, -- puhe luostarissa tänä iltana.
Sepä kuuluu hauskalta.

-- Minä mietinkin nyt juuri lähteä sinne, sillä kuulijani tulevat
muuten ehkä kärsimättömiksi, -- sanoi Gorenflot ja pisti suuhunsa
ensimäisen lusikallisen juustopinaattiansa.

Chicot muisti nyt tuon suuren munkkijoukon, jonka hän oli nähnyt
hiipivän luostariin, ja ajatellessaan, että Mayennen herttuakin
kaiken todennäköisyyden mukaan oli siellä, ihmetteli hän kovin sitä,
miksi Gorenflot, jota tähän saakka ei oltu pidetty kaunopuhujana,
juuri tänä iltana oli valittu puheenjohtajaksi Lothringin prinssille
ja niin suurilukuisalle seurakunnalle.

-- No sanoppas muuta! virkkoi hän. -- Mihin aikaan teidän on tuo
puheenne pidettävä?

-- Kello yhdeksän ja puoli kymmenen välillä, hyvä veli.

-- Hyvä. Kello on vasta neljännestä vailla yhdeksän. Toivon teidän
viipyvän vielä viisi minuuttia. Piru vieköön! Siitähän on jo kulunut
enemmän kuin kahdeksan päivää, kun me viimeksi söimme yhdessä!

-- Se ei ole teidän eikä minun vikani, -- vastasi Gorenflot, --
eikä meidän ystävyytemme siitä vähääkään kärsi, saatte olla siitä
vakuutettu, rakkahin veli. Asemannehan vaatii teidän alituiseen
olemaan suuren kuninkaamme Henrik III:nen lähettyvillä, hänen, jota
jumala varjelkoon! Ja minun säätyni veloittaa minun keräämään almuja
ja lukemaan rukouksia. Ei siis lainkaan ole kummallista, että me niin
harvoin tapaamme toisiamme.

-- Niinpä niin, -- sanoi Chicot. -- Mutta juuri senvuoksi minusta
onkin sitä suurempi syy pitää aina tavatessamme hiukan hauskaa.

-- Minäkin olen siitä hyvin iloissani, -- vastasi Gorenflot mitä
ystävällisimmin silmäyksin, -- mutta kuitenkin täytyy minun nyt
poistua teidän luotanne.

Munkki oli juuri nousemaisillaan ylös.

-- Syökäähän toki edes vihanneksenne, -- virkkoi Chicot, asettaen
kätensä hänen olalleen ja pakoittaen hänen siten pysymään paikoillaan.

Gorenflot katsahti pinaattiinsa ja huokasi. Sitten hän loi silmäyksen
punertavaan veteen ja käänsi siitä päänsä pois.

Chicot havaitsi nyt tulleen sopivan ajan hyökkäyksen tekemiseen.

-- Ettekö vielä muista tuota pikku päivällistä, jonka tässä
tuonnoissa päivänä söimme Porte Montmartressa, jossa me, sill'aikaa
kun suuri kuninkaamme Henrik ruoski itseään ja muita, pureksimme
paistettua ankkaa ja krapupasteijoja ja joimme tuota herkullista
bourgogneviiniä. Miksikä te sitä kutsuittekaan?

-- Se oli muuan minun synnyinseudultani peräisin oleva viinilaji, --
sanoi Gorenflot.

-- Niin, niin, nyt minäkin sen muistan. Se on sitä samaa maitoa, jota
te olette imenyt aina siitä lähtien kun tulitte tähän maailmaan, te
Noakin kelpo jälkeläinen.

Alakuloisesti hymyillen nuoleksi Gorenflot suupieliään.

-- Mitä piditte siitä viinistä? -- kysyi Chicot.

-- Se oli hyvää, -- vastasi munkki. -- Mutta löytyypä kuitenkin
parempaakin.

-- Niinpä isäntämme Claude Bonhomet tässä eräänä iltana väittikin,
että hänellä on kellarissaan sellaista viiniä, joiden rinnalla hänen
Porte Montmartressa olevan virkaveljensä viinit ovat vaan viheliäistä
kuraa.

-- Niin, se on totta, -- myönsi Gorenflot.

-- Mitä, onko se mahdollista? -- huudahti Chicot. -- Ja kuitenkin
istutte te juomassa punaiseksi värjättyä vettä, vaikka teidän vain
tarvitsisi ojentaa kätensä saadaksenne tuollaista viiniä? Hyi
kuitenkin!

Näin sanoen Chicot tarttui Gorenflotin lasiin ja kaasi sen sisällön
lattialle.

-- Kaikella on oma aikansa, hyvä veli, -- huomautti Gorenflot. --
Viini on hyvää, kun sen juotua ei ole muuta tekemistä kuin ylistää
jumalaa, joka meille sen on lahjoittanut. Mutta kun on pidettävä
puhe, silloin on vesi suositeltavampaa, ei tietenkään maun vuoksi,
mutta kumminkin hyödyn vuoksi.

Äh, murahti Chicot. -- Minä, jonka myös on pidettävä puhe,
ja luulenpa siinä onnistuvanikin, aion pyytää pullon tuota
bourgogneviiniä. Ja sanokaapa, Gorenflot, minulle, mitä neuvoisitte
minun ottamaan palanpainoksi?

-- Ottakaa mitä muuta hyvänsä, -- vastasi munkki, -- mutta älkää
tällaista pinaattia. Tämä on kaikista huonointa.

-- Hyi! -- sanoi Chicot, otettuaan veli Gorenflotin lautasen ja
haistettuaan sitä. -- Hyi!

Sitten hän kääntyi ja huusi isäntää. Tämä nähtävästikin oli jo ollut
varuillaan ja ilmestyi heti kynnykselle.

-- Mestari Claude! Tuokaa tänne pari pulloa sitä viiniä, jota te
tässä eräänä iltana niin kovin kehuitte.

-- Pari pulloa! sanoi Gorenflot. -- Mitä te niin paljolla teette, kun
minä kerran en mitään maista?

-- Jos te olisitte tahtonut juoda mukana, niin olisin minä tilannut
neljä pulloa, ehkäpä kuusi, olisinpa voinut sanoa: tuokaa niin paljo
kuin sitä teillä on! -- virkkoi Chicot. -- Mutta kun saan juoda
yksinäni, ei juominen tunnu niin hyvältä, ja kaksi pulloa riittää
varsin hyvin.

-- Kaksi pulloa on tosiaankin kohtuullista, -- huomautti Gorenflot,
-- ja ellette lisäksi syö muuta kuin eräitä yksinkertaisia
ruokalajeja, niin ei rippi-isällänne ole teille mitään huomautettavaa.

-- En tietenkään, -- sanoi Chicot. -- Rasvaa paaston aikana! Hyi toki!

Sillaikaa kun mestari Bonhomet meni kellariin noutamaan sieltä noita
kahta pulloa, pujahti Chicot ruokasäiliöön ja otti sieltä esiin
lihotetun kanan.

-- Mitä te siellä teette, hyvä veli? -- uteli Gorenflot, joka
osanotolla seurasi Chicotin kaikkia liikkeitä, -- mitä teette siellä?

-- Niinkuin näette, isken minä kynteni toutaimeen, niin ettei kukaan
muu pääse tähän käsiksi.

Paaston aikana on näitä tällaisia ruokatavaroita hyvin vähän
saatavissa.

-- Toutaimeen! -- huudahti Gorenflot hämmästyneenä.

-- Tietystikin tämä on toutain, -- sanoi Chicot, ja pisti tuon
herkullisen linnun nenänsä alle.

-- Milloin toutain on saanut nokan? -- kysyi munkki.

-- Nokan? -- myhähti gascognelainen. -- Missä se on? En minä näe
tässä muuta kuin kitaset.

-- Entä nuo siivet? kysyi munkki.

-- Eviähän ne ovat.

-- Entäpä höyhenet?

-- Nehän ovat suomuja, rakas Gorenflot. Tehän taidatte olla
hiprakassa!

-- Hiprakassa! -- huudahti Gorenflot. -- Hiprakassa! Ah, sepä
sattuikin paikalleen: minä, joka olen syönyt vain pinaattia ja juonut
vettä!

No, niinpä onkin sitten pinaatti ja vesi noussut teille päähän.

-- Loruja, arveli Gorenflot. -- Tuossahan on isäntämme. Hän
ratkaiskoon asian.

-- Minkä niin?

-- Sen, onko tuo toutain vai kana.

-- Olkoon menneeksi. Mutta ensin hänen täytyy vetää korkit
viinipulloista, sillä minä tahdon tietää, onko viini oikeata. Vetäkää
korkit pois, mestari Claude!

Mestari Claude teki työtä käskettyä ja kaatoi puoli lasia Chicotille,
joka tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Sitten hän maiskutti suutaan,
istahti alas ja virkkoi:

-- Ah, minä olen huono viinintuntija! Minun kieleni ei maista
lainkaan mitään. On mahdotonta sanoa, onko tämä parempaa tai
huonompaa kuin Porte Montmartren viini. Enpä ole varma edes siitä,
vaikka tämä olisi samaa viiniä.

Gorenflotin silmät säkenöivät katsellessa Chicotin lasin pohjalle
jääneitä rubiininpunaisia pisaroita.

-- Kuulkaapas, hyvä veli, sanoi Chicot ja kaatoi noin sormustimen
täyden viiniä munkin lasiin, -- tehän olette täällä maailmassa
palvellaksenne lähimäisiänne. Selittäkää nyt minulle.

Gorenflot tarttui lasiin, vei sen huulilleen ja imi hitaasti ne
muutamat pisarat, joita siinä oli.

-- Se on kyllä samaa lajia, -- virkkoi hän. -- Se on varmaa, mutta...

-- Mutta? toisti Chicot.

-- Mutta sitä oli liian vähän voidakseni sanoa, oliko se huonompaa
vai parempaa.

-- Kuitenkin tahtoisin minä sen mielelläni tietää, -- sanoi Chicot.
-- Enpä, hitto vie, tahdokkaan, että minua petetään. Jollei teidän
hyvä, veli, tänä iltana olisi pidettävä puhetta, niin pyytäisin minä
teidän tosiaankin vielä kerran maistamaan viiniäni.

-- No, olkoon menneeksi, teidän vuoksenne, -- vastasi munkki.

-- Sepä oli kunnon miehen sana, -- lausui Chicot. Näin sanottuaan hän
kaatoi munkin lasin puolilleen.

Gorenflot kohotti lasin huulilleen yhtä juhlallisesti kuin äskenkin
ja maisteli sen sisällön yhtä vakavasti.

-- Tämä on parempaa, -- sanoi hän, -- sen minä takaan.

-- Äh! Te pidätte isännän puolta.

-- Sen, joka on tottunut juomaan, -- huomautti Gorenflot, -- tulee
ensi siemauksesta tuntea laji, toisesta hyvyys ja kolmannesta ikä.

-- Ikä, te sanotte, -- tokaisi Chicot. -- Silloinpa olisin halukas
tietämään, miten vanhaa tämä viini on.

-- Se on varsin helppoa saada tietää, -- selitti Gorenflot ja ojensi
lasiaan. -- Kaatakaa minulle vain kaksi tippaa, niin minä sanon sen
heti.

Chicot kaatoi munkin lasin melkein täyteen. Munkki tyhjensi sen
hitaasti, mutta yhteen hengenvetoon.

-- Tämä on vuodelta 1561, -- sanoi hän, pannen lasin takaisin
pöydälle.

Niin, joulun seudusta vuodelta 1561, -- vakuutteli Claude Bonhomet.
-- Se sattui ihan oikein.

-- Veli Gorenflot, -- sanoi nyt gascognelainen ottaen hatun päästään
ja kumartaen munkille, -- Roomassa on julistettu pyhimykseksi monta
sellaista, jotka olisivat sen paljo vähemmin ansainneet kuin te.

-- Tämä johtuu vain pienestä tottumuksesta, hyvä veli, -- väitti
Gorenflot ujosti.

-- Ja taipuvainen myös, -- arveli Chicot. -- Eipä tottumus, hitto
vie, yksinään riitäkään, siitä olen itsekin todistuksena, minä, jolla
nyt toki hiukan lienee tähänkin tottumusta. Mutta mitä nyt aiotte
tehdä?

-- Nousen ylös, kuten näette.

-- Mitä varten?

-- Lähteäkseni luostariin.

-- Maistamattako minun toutaintani?

-- Aah, sehän oli totta, -- huudahti Gorenflot. -- Näyttää siltä,
kunnon veli, että te vieläkin vähemmän ymmärtäisitte ruokia kuin
juomia. Mestari Bonhomet, mikä elukka tämä on?

Gorenflot näytti isännälle tuota kiistan esinettä. Isäntä katseli
tuollaisen kysymyksen tekijää kummastuneena.

-- Niin, -- puuttui Chicotkin puheeseen, -- teiltä kysytään, mikä tuo
otus on?

-- Tule ja puserra! -- huudahti isäntä. -- Kanahan se on!

-- Kana! -- kertasi Chicot kummastunein katsein.

-- Tietystikin! -- jatkoi mestari Claude.

-- No, onko teillä vieläkin jotain vastaanväittämistä? kysyi
Gorenflot riemuissaan.

-- Niin, niin, -- sanoi Chicot, -- näyttääpä siltä kuin olisin minä
väärässä. Mutta kun minun mieleni kerran tekee syödä tuo kana syntiä
tekemättä, niin tehkää minulle, hyvä veli, ainakin se palvelus...
pyydän teitä molemminpuolisen ystävyytemme nimessä... että kastatte
sen muutamilla vesipisaroilla toutaimeksi.

-- Ahaa! -- virkkoi Gorenflot nauraen.

-- Niin, minä pyydän teitä, -- jatkoi gascognelainen, -- sillä muuten
tulen ehkä tehneeksi syntiä, syömällä kiellettyä ruokaa.

-- Olkoon menneeksi, -- sanoi Gorenflot, joka, ollen luonnostaan
kelpo pöytäkumppani, nyt oli alkanut tulla paremmalle tuulelle.
Siihen kai oli osaltaan vaikuttanut tuo kolme kertaa tapahtunut
viinin maisteleminenkin. -- Mutta eipä tässä enää olekkaan vettä.

-- Jossain on kirjoitettu, en muista varmaan missä: voit hätätilassa
käyttää hyväksesi sitä mitä sinulla on. Tarkoitus pyhittää
välikappaleet. Kasta viinillä, hyvä veli, kasta viinillä. Elukasta
voi tosin siten tulla vähemmän katolilainen, mutta ei silti huonompi.

Chicot täytti munkin lasin ääriään myöten. Nyt oli ensimäinen pullo
tyhjennetty.

-- Bacchuksen, Comuksen ja Momuksen nimeen kastan minä sinut
toutaimeksi, -- sanoi Gorenflot.

Sitten hän kastoi sormenpäänsä viiniin ja pudotti niistä muutamia
pisaroita kanan päälle.

-- Kas niin, -- virkkoi gascognelainen, munkin lasia kilistäen,
-- tyhjentäkäämme nyt lasi vastakastetun kunniaksi. Tulkoon hän
mahdollisimman pian paistetuksi, ja täydentäköön mestari Claude
Bonhometin taitavuus ne ominaisuudet, joita tällä kanalla jo
luonnostaan on!

-- Niin, vastakastetun malja! -- huusi Gorenflot nauraen ja iski
nahkaansa lasillisen bourgognea, jonka Chicot oli hänelle kaatanut.
-- Toutaimen malja! Tämä on totta, kautta kunniani, oivallista viiniä.

-- Mestari Claude, -- sanoi Chicot, -- pankaa heti tämä toutain
paistumaan. Voidelkaa se tuoreella voilla, johon on sirotettu
hienoksihakattua läskiä ja maustesipulia. Kun se alkaa muuttua
ruskeaksi, niin pankaa pari käristettyä leivänpalaa paistinpannulle
ja tarjoilkaa se sitten lämpöisenä.

Gorenflot ei sanonut sanaakaan, mutta hän näytti hyväksyvän nuo
annetut määräykset katseellaan ja nyökäyttämällä päätään tuskin
huomattavasti. Se näytti merkitsevän täydellistä suostumusta.

-- Vielä, -- jatkoi Chicot, huomattuaan tarkoituksensa onnistuneen,
-- vielä, mestari Bonhomet, me haluamme sardelleja ja makrilleja.
Olemme paastoavaisia niinkuin hurskas veli Gorenflot juuri huomautti,
ja minä tahdon täydellisen paastopäivällisen. Hei, odottakaapas...
kaksi pulloa tätä teidän mainiota viiniänne vuodelta 1561.

Keittiöstä alkoivat höyryt vähitellen tunkeutua munkin nenään. Vesi
kihosi hänen suuhunsa, hänen silmänsä säkenöivät, mutta vielä hän
jaksoi hillitä itsensä ja tekipä vielä liikkeen noustakseen ylöskin.

-- Mitä! -- huudahti Chicot. -- Aiotteko lähteä pois juuri nyt, kun
tässä pitäisi maistaa toutainta?

-- Minun täytyy se tehdä, hyvä veli, -- sanoi Gorenflot, ja loi
katseensa taivasta kohti, ikäänkuin antaakseen Meidän Herrammekin
ymmärtää, miten suuren uhrauksen hän nyt aikoi tehdä.

-- On kuitenkin hyvin varomatonta pitää puhe paastottuaan.

-- Minkävuoksi? -- kysyi munkki.

-- Sillä teidän hengityksenne tekee tenän, hyvä; veli. Galenus sanoo:
Ihmisen kieli on heikko ja herpaantuu helposti.

-- Se on, sen pahempi, totta, -- selitti Gorenflot, -- sitä olen
monesti itsekin saanut kokea. Jos minulla olisi ollut riittävän
vahvat keuhkot, olisi minusta tullut oikea kaunopuhuja.

-- Siinä sen nyt näette, -- virkkoi Chicot.

-- Onneksi, -- jatkoi Gorenflot ja istahti taas paikalleen, --
onneksi on minussa sitä enemmän hartautta.

-- Niin kyllä, mutta ei hartauskaan yksin riitä. Teidän sijassanne
maistaisin minä näitä sardelleja ja joisin muutaman tipan tätä
nektaria, jumaltenjuomaa.

-- No, ojentakaapa sitten tänne yksi sardelli ja yksi ainoa lasi
viiniä.

Chicot pani sardellin munkin lautaselle ja kaatoi viiniä hänen
lasiinsa.

No, miltäs tuntuu? kysäsi Chicot, joka, narratessaan munkkia syömään
ja juomaan, itse pysyi verrattain kohtuullisena. -- Miltäs tuntuu?

-- Tunnenpa todellakin olevani vähemmän heikko kuin äsken, -- vastasi
Gorenflot.

-- Mutta piru vieköön! virkkoi Chicot, -- kun on pidettävä puhe, niin
ei riitä että tuntee itsensä, kuten te sanotte, vähemmän heikoksi,
vaan täytyy tuntea olevansa voimakas ruumiiltaan ja sielultaan. Ja
teidän sijassanne, -- jatkoi gascognelainen, -- minä tuohon tilaan
päästäkseni söisin toutaimen kummankin evän. Sillä ellette syö tämän
enempää, saatatte te haiskahtaa viinille.

-- Kas pentele! -- sanoi Gorenflot. -- Olettepa oikeassa. Sitä minä
en tullut ajatelleeksi.

Ja kun kana juuri tällöin tuotiin pöytään, leikkasi Chicot siitä heti
yhden jalan, joita hän eviksi kutsui. Munkki maisteli sitä ja söi.

-- Kautta jumalan! -- huudahti Gorenflot. -- Kylläpä tämä onkin
mehukasta kalaa!

Chicot leikkasi nyt toisen "evän" ja pani senkin munkin lautaselle,
tyytyen itse siiventynkään.

-- Entä miten tämä viini on hyvää! -- jatkoi Chicot, vetäen korkin
kolmannesta pullosta.

Sittenkun Gorenflotin suuri vatsa kerran oli päässyt alkuun, ei
mies enää lainkaan voinut hillitä itseään, vaan hän pureksi toisen
siiventyngänkin niin paljaaksi, ettei siihen jäänyt mitään muuta kuin
pelkät luut. Senjälkeen hän huusi Bonhometia ja sanoi tälle:

-- Mestari Claude, minä olen hyvin nälissäni. Ettekö äsken tahtonut
tarjota minulle läskipannukakkua.

-- Tietysti, -- sanoi Chicot, -- sehän on jo tilattu. Vai kuinka,
Bonhomet?

-- Totta kai, -- vastasi isäntä, sillä hän ei koskaan vastustellut
vieraitaan tällaisissa asioissa.

-- No, tuokaa se sitten tänne, mestari Claude! -- huusi munkki.

-- Viiden minuutin kuluttua, -- vastasi isäntä, oivallettuaan
Chicotin salaisen silmäniskun, ja riensi heti valmistamaan tuota
tilattua annosta.

-- Ah! -- virkkoi Gorenflot ja antoi tavattoman suuren nyrkkinsä,
jossa oli kahveli, vaipua pöydälle -- Nyt tuntuu olo tosiaankin
paremmalta.

-- Eikö asia siis ole niinkuin minä sanon? -- huomautti Chicot.

-- Ja jos pannukakku nyt olisi tässä niin haukkaisin sen yhtenä
ainoana suupalana, aivan samoin kuin nyt tyhjennän tämän lasin
yhdellä siemauksella.

Säkenöivin silmin tyhjensi nyt munkki kolmannesta pullosta
neljänneksen.

-- Vai niin, -- sanoi Chicot, -- ette siis tuntenut voivanne varsin
hyvin?

-- Olin aivan uuvuksissa, hyvä ystävä, -- vastasi Gorenflot. -- Tuo
kirottu puhe oli minut lopen väsyttänyt. Kokonaiseen kolmeen päivään
en mitään muuta ajatellutkaan.

-- Mutta niinpä sen sitten täytyy ollakin mainion, -- tuumi Chicot.

-- Kerrassaan! vastasi munkki.

-- Lukekaapa sitä hiukan meidän tässä pannukakkua odotellessamme.

-- Ei, sitä en tee, -- sanoi Gorenflot. -- Kristillinen puhe pöydän
ääressä! Oletko milloinkaan kuullut sellaisesta puhuttavankaan, herra
narri? Ehkäpä kuninkaasi hovissa?

-- Siellä kyllä pidetään verrattain kauniita puheita kuningas
Henrikille, jota jumala varjelkoon! -- virkkoi Chicot ja nosti
hattuaan.

-- Mitä ainetta niissä kosketellaan? -- kysyi Gorenflot.

-- Siveyttä, -- vastasi Chicot.

-- Sitäpä mahdankin uskoa! -- huusi munkki,, heittäytyen selkäkenoon
tuolin selustinta vastaan. -- Mutta siitä huolimatta on sinun
kuninkaasi kutakuinkin siveetön otus.

-- Minä en tiedä, onko hän siveellinen vai ei, -- sanoi Chicot,
-- mutta sen kuitenkin tiedän, ettei minun ole tarvinnut olla
todistajana mihinkään sellaiseen, jota olisin tarvinnut punastua.

-- Sen kyllä, hitto vieköön, uskon, -- vastasi munkki. -- Siitä
lienee jo kauvan, jolloin sinä olet osannut punastua, senkin vetelys!

-- Mitä! -- huudahti Chicot. -- Minäkö vetelys! Minäkö, joka olen
itse säännöllisyys, itse pidättäväisyys ruumiiltani ja sielultani!
Minäkö, joka otan osaa kaikkiin juhlakulkueisiin ja kaikkiin
paastoihin!

-- Mutta entäpä sinun Sardanapaluksesi, sinun Herodeksesi, sinun
Nebukadnezarisi! Vai teeskenneltyjä kulkueita ja paastoja! Onneksi
aletaan jo kokonaan osata ulkoa tuo sinun kuninkaasi Henrik III,
jonka piru periköön!

Tällöin tuli mestari Bonhomet sisälle, pitäen toisessa kädessään
tuota kaivattua pannukakkuvatia ja toisessa kahta avaamatonta
viinipulloa.

-- Tuokaa tänne, tuokaa tänne! -- kirkui munkki silmät sädehtien ja
nauraen niin makeasti, että kaikki nuo hänen kaksikymmentäkaksi lujaa
hammastaan selvästi näkyivät.

-- Mutta, rakas ystäväni, -- huomautti Chicot, -- tehän sanoitte,
että teidän olisi pidettävä puhe?

Se on minulla täällä, -- vastasi munkki, lyöden otsaansa, johon alkoi
kohota sama punottava väri kuin poskiinkin.

-- Kello puoli kymmenen, -- muistutti Chicot.

-- Ah, minä vaan narrasin, -- sanoi munkki.

-- Milloinka siis puhe on pidettävä?

-- Kello kymmenen.

-- Kello kymmenenkö? Minä luulin, että luostari sulettaisiin kello
yhdeksältä.

-- Sulettakoon vaan, -- sanoi Corenflot ja katseli kynttilänvaloa
täysinäisen lasinsa läpi, -- se ei minua liikuta; minulla on avain.

-- Luostarin avain! -- huudahti Chicot. -- Teilläkö olisi luostarin
avain?

-- Se on täällä taskussani, -- vastasi Gorenlfot ja löi kämmenellään
kaapuunsa.

-- Mahdotonta! -- intti Chicot. -- Minä tunnen luostarinsäännöt. Olen
ollut katumusmatkalla ainakin kolmessa luostarissa. Avainta ei uskota
tavallisen veljen huostaan.

-- Mutta tässä se nyt kuitenkin on, -- sanoi Gorenflot, heittäytyen
tuolinsa selustinta vasten ja näyttäen Chicotille muuatta pientä
rahaa.

-- Mitä! Rahaako? -- tokaisi Chicot. -- Ahaa, minä ymmärrän! Te
lahjotte portinvartijan päästäksenne sisälle silloinkuin haluatte, te
paatunut syntinen!

Gorenflot nauraa hohotti, niin että suu leveni korviin asti, ja
änkytti, hymyillen herttaisesti kuin autuuttatunteva juopunut:

-- Muuta ei tarvita.

Sitten hän aikoi pistää rahan taskuunsa.

-- Odottakaapas, odottakaapas, -- keskeytti Chicot. -- Kas peijakas,
miten soma raha!

-- Varustettu kerettiläisen kuvalla, selitti Gorenflot. -- Siihen on
sydämen kohdalle kaivettu reikä.

-- Kun tätä tarkoin katselen, -- sanoi Chicot, niin näenpä, että se
on Navarran kuninkaan rintakuvalla varustettu raha, ja sen läpi on
tosiaankin reikä porattu.

-- Tikarinpisto, niin, -- puhui Gorenflot. -- Kuolema
kerettiläiselle! Se, joka kerettiläisen tappaa, on jo etukäteen
tullut julistetuksi pyhimykseksi, ja minäkin puolestani lahjoitan
sille, jumala minua armahtakoon, paratiisiosuuteni.

-- Ahaa! -- mutisi Chicot itsekseen. -- Nyt alkaakin asia minulle
selvitä. Mutta tuo syntinen ei vielä ole tarpeeksi humalassa.

Hän täytti uudelleen munkin lasin ja huusi:

-- Kuolema kerettiläiselle ja eläköön messu!

-- Siis, -- virkkoi Chicot, joka muisti veli portinvartijan
tarkastelleen kaikkien luostarinkirkkoon pyrkivien käsiä,
-- siis teidän tarvitsee mentyänne näyttää vain tuota rahaa
portinvartijalle... ja...

-- Minä pääsen sisään, -- täydensi Gorenflot.

-- Ilmanko mitään vaikeuksia.

-- Hm! Yhtä helposti kuin tämä viini solahtaa kurkustani alas.

Näin sanoen nielaisi munkki uuden naukun tuota ihanaa juomaa.

-- Se merkitsee, -- jatkoi Gorenflot, joka nyt oli aivan juovuksissa,
-- se merkitsee, että veli Gorenflotille avataan ovet selkoselälleen.

-- Ja te pidätte sitte puheenne?

-- Minä pidän puheeni, -- toisti munkki. -- Näin se käy: Minä astun
sisälle, ymmärräthän, Chicot, minä astun sisälle.

-- Tietystikin ymmärrän. Olen pelkkänä korvana.

-- Tulen siis sisään, kuten sanottu. Seurakunta on suurilukuinen ja
hyvin valikoitua. Siellä on parooneja, kreivejä, herttuoita.

-- Ehkäpä prinssejäkin?

-- Niin, prinssejäkin, -- toisti munkki. -- Olet oikeassa, ei
pienempiä eikä suurempia kuin prinssejä. Minä käyn hyvin nöyränä
Liiton uskottujen joukkoon.

-- Liiton uskottujen? -- toisti nyt vuorostaan Chicot. -- Mitähän se
uskollisuus mahtaa merkitä?

-- Minä käyn Liiton uskottujen joukkoon. Veli Gorenflotia huudetaan,
ja minä astun esille.

Näin sanoen nousi munkki seisomaan.

-- Kyllä, niinhän se käy, -- virkkoi Chicot. -- Jatkakaa!

-- Minä esiinnyn, -- jatkoi Gorenflot ja koetti kasvonilmeillään
kuvata sanoja, mutta ehti hädintuskin ottaa yhden ainoan askeleen
lattialla, kun jo retkahti pöydännurkkaa vasten ja kaatui nurin.

-- Hyvä! -- virkkoi Chicot, nostaen hänet pystyyn ja asettaen
tuolille istumaan. -- Te astutte esiin,, tervehditte kuulijakuntaanne
ja sanotte?

-- Ei, en minä sano mitään. Ne ovat ystävät, jotka sanovat.

-- No, mitä sanovat sitten ystävät?

-- Ystävät sanovat: Veli Gorenflot! Hm! Kaunis nimi liigalaiselle,
veli Gorenflot!

Ja munkki mainitsi useamman kerran tyytyväisenä omaa nimeänsä.

-- Kaunis nimi liigalaiselle! -- toisti Chicot. -- Minkähänlaisia
salaisuuksia tuo juopporatti tulisi ilmaisemaan? -- lisäsi hän hiljaa
itsekseen.

-- Sitten alan minä, -- jatkoi munkki, samalla kun hän torkahteli,
nousi ylös ja nojautui seinää vasten, sillä hän oli aivan liemenä.

-- Te alatte? -- kysyi Chicot, pidellen häntä lujasti seinää vasten
kuin Pajazzo Arlekinia.

-- Minä alotan: Hyvät veljet, nyt on kaunis päivä valtaistuimelle.
Veljet, onpa nyt ihana päivä oikealle valtaistuimelle.

Chicot havaitsi nyt, että oli aivan mahdotonta saada munkista enää
mitään selkoa, minkävuoksi hän päästi tämän irti. Veli Gorenflot
romahti alas ja satutti jaloillaan pöytään, niin että eräitä tyhjiä
pulloja putoili lattialle.

-- Amen! -- virkkoi Chicot.

Miltei samana hetkenä alkoi kuulua ankara kuorsaaminen, niin että
tuon pikku huoneen ikkunaruudut helisivät.

-- Hyvä! -- sanoi Chicot. -- Ravinto tekee vaikutuksensa. Ystävämme
uinailee vähintäänkin kaksitoista tuntia, ja minä voin arkailematta
riisua vaatteet hänen yltään.

Chicot irroitti ensinnäkin munkin kaapun nyörit ja veti sen sitten
hänen päältään. Senjälkeen hän käänsi Gorenflotin ympäri kuin
ruissäkin, kietoi hänet pöytäliinaan, solmitsi servietin hänen
päähänsä, pisti hänen kaapunsa oman viittansa alle ja meni keittiöön.

-- Mestari Bonhomet, -- sanoi hän, pistäen tämän kouraan kultarahan,
-- tässä on illallisestamme ja siitä, että pidätte toistaiseksi
huolta hevosestani, sekä erittäinkin siitä, ettette herätä tuota
kunnon veli Gorenflotia, joka nukkuu vanhurskaan unta.

-- Hyvä, -- vastasi isäntä, joka huomasi olevan parasta tyytyä tähän
yksinkertaiseen selitykseen, -- hyvä, luottakaa vaan minuun herra
Chicot.

Chicot kiiruhti S:t Etiennen kadulle, missä hän kääri Gorenflotin
kaapun ympärilleen ja otti rahan toiseen käteensä. Kello oli nyt
neljännestä vaille kymmenen, ja hän riensi sykkivin sydämin Pyhän
Genovevan luostarikirkkoa kohti.



20.

Yö luostarikirkossa.


Kääriessään munkinkaapun ylleen oli Chicot varovaisena tehnyt itsensä
harteikkaammaksi oman viittansa ja muiden vaatteittensa avulla,
jotka kaapu kokonaan peitti. Hänen partansa väri oli sama kuin
Gorenflotillakin, ja vaikkakin tämä oli syntynyt Saônen, jota vastoin
tuo toinen oli nähnyt päivänvalon Garonnen varrella, oli Chicot
kuitenkin niin usein huvitellut matkimalla tuon ystävänsä ääntä,
että hän tällä matkimisellaan osasi johdattaa syrjäiset harhaan.
Ja tiedetäänhän, ettei munkinkaapuun kääriintynyttä henkilöä voida
tuntea muusta kuin äänestä ja parrasta.

Chicotin saapuessa oltiin kirkonovi juuri sulkemaisillaan.
Gascognelainen näytti reikäniekkaa rahaansa ja pääsi heti sisälle.
Kaksi munkkia kulki hänen edellään, hän meni niiden perässä ja
saapui heidän seurassaan kappeliin, jonka hän jo entuudestaan tunsi,
sillä hän oli usein ollut siellä kuninkaan keralla, joka piti Pyhän
Genovevan luostaria erityisessä suojeluksessaan.

Kuorin alla, joka oli kahdeksaa tai kymmentä jalkaa varsinaista
kirkkoa korkeammalla, oli maanalainen kirkko. Luostarikirkkoa
valaisivat tällä kertaa vain muutamat harvat lamput.

Chicot huvittelihe aluksi laskemalla munkkien lukumäärän.
Varsinaisessa kirkossa oli satakaksikymmentä ja kuorissa kaksitoista,
siis yhteensä satakolmekymmentäkaksi. Nuo kuorin kaksitoista
munkkia olivat asetetut riviin alttarin eteen. Chicot havaitsi
tyytyväisyydekseen, ettei hän ollut ihan viimeinen noiden pariin
liittyessään, joita Gorenflot oli Liiton uskotuiksi kutsunut. Hänen
jälestään saapui vielä kolme munkkia, ja nämä, väljiin, harmaisiin
kaapuihinsa kietoutuneina, asettuivat kuoriin.

Muuan pieni kuoripoika läksi nyt kävelemään ympäri kirkkoa ja
nähtävästi laski läsnäolijain lukua, minkä jälkeen hän kuiskasi
jotain noille kolmelle viimeksitulleelle munkille.

-- Meitä on satakolmekymmentäkuusi, -- lausui tämä munkki kaikuvalla
äänellä Se on Herran luku.

Heti nousivat nuo varsinaiseen kirkkoon polvistuneet
satakaksikymmentä munkkia seisaalleen ja kävivät sitten istumaan
tuoleille tai penkeille. Nyt sulettiin kirkonovet.

Niin rohkea kuin Chicot olikin, tunsi hän kuitenkin sydämensä
tavallista kovemmin värähtelevän, kuullessaan lukon rautojen
narahtavan. Hieman tointuakseen istahti hän saarnastuolin edustalle,
ja hänen katseensa kiinnittyi noihin kolmeen viimeksi saapuneeseen
munkkiin, jotka näyttivät olevan tämän seurakunnan mahtavimmat.

Heitä varten oli tuotu nojatuolit esiin, ja he istuivat niihin kuin
kolme tuomaria. Heidän takanaan istuivat nuo kaksitoista muuta
munkkia.

Nyt soitettiin kolmasti pienellä kellolla kuin äänettömyyden merkiksi.

-- Veli Monsoreau, -- lausui sama munkki, joka jo ennenkin oli
puhunut, -- mitä uutisia tuotte Anjoun maakunnasta Yhdistyksellemme?

Kaksi seikkaa sai Chicotin kuuntelemaan entistäänkin
tarkkaavaisemmin: ensinnäkin se, että tämä ääni kuulosti niin
voimakkaalta ja käskevältä kuin olisi se pikemmin ollut tarkoitettu
tulemaan taistelussa olevan soturin rautakypärän alta kuin
munkinkaapun sisästä. Toinen seikka oli Monsoreaun nimen kuuleminen.

Kookaskasvuinen munkki nousi nyt reippain askelin saarnastuoliin.
Chicot koetti saada nähdä hänen kasvonsa, mutta se oli mahdotonta.

-- Hyvä, -- ajatteli hän, -- ellen minä saa nähdä noiden kasvoja,
niin eivät hekään saa nähdä minun kasvojani.

-- Hyvät veljet, -- alkoi nyt puhua ääni, jonka Chicot heti tunsi
ylihovijahtimestarin ääneksi. -- Anjoun maakunnasta saapuneet
uutiset eivät ole läheskään rauhoittavia. Meiltä tosin ei puutu
siellä myötätuntoa, mutta edustajiakaan ei meillä siellä ole.
Liiton laajentaminen tässä maakunnassa oli uskottu parooni
Méridorin huostaan. Mutta jouduttuaan epätoivoon tyttärensä
äskettäin tapahtuneen kuoleman johdosta, on ukko surussaan tullut
laiminlyöneeksi pyhän Liigan asian, emmekä me nykyisin voi
ottaa häntä lukuun, niin kauvan kuin hän suree tuota sattunutta
onnettomuuttaan. Mitä minuun itseeni tulee, tuon minä Yhdistykseen
kolme uutta jäsentä. Neuvosto ratkaiskoon, otetaanko nämä kolme
veljeä, joista minä vastaan yhtä hyvin kuin itsestäni, pyhän
Yhdistyksen jäseniksi.

Kuului suostumuksensorinaa. Ja veli Monsoreau astui paikalleen.

-- Veli La Hurière! -- huusi sama munkki, joka näytti toimivan
jonkinlaisena airueena. -- Ilmoittakaa meille, mitä olette
toimittanut Parisissa.

Toinen munkki nousi nyt vuorostaan saarnastuoliin.

-- Veljet! -- puhui hän. -- Te tiedätte parhaiten, miten minä olen
ollut katoliselle opille uskollinen ja kuinka minä olen antanut tästä
uskollisuudestani näytteen sinä suurena päivänä, jolloin se sai
voiton. Niin, hyvät veljet, minä olen alati ollut, jumalan kiitos,
suuren Guisen Henrikkimme uskollinen puoltaja ja herra Bermeltä sain
minä täyttääkseni ne käskyt, jotka nyt olen täyttänyt aina niin
pitkälle, että surmasin omat vuokralaiseni. Tämä uskollisuuteni
pyhälle asialle sai aikaan sen, että minusta tehtiin yhden
kaupunginkorttelin tarkastusmies, ja minä rohkenen sanoa, että se oli
uskonnolle onnellinen seikka. Olen näin ollen saanut selville kaikki
kerettiläiset Saint-Germain-l'Aauxerroisin korttelista, jossa l'Arbe
Secin kadulla edelleenkin pidän Tähti-nimistä ravintolaa teidän
palvelukseksenne, veljet. Ja merkittyäni ylös kerettiläisten nimet
ilmaisen minä ne ystävillemme. En tosin nykyisin janoa yhtä paljo
kuin ennen hugenottien verta, mutta kuitenkin pidän suuressa arvossa
sen pyhän liiton tarkoitusperiä, jonka perustamista me puuhaamme.

-- Nyt on pidettävä korvat auki, -- ajatteli Chicot. -- Tuo La
Hurière oli, ellen väärin muista, hurja kerettiläisten murhaaja ja on
Liigan suuressa suosiossa.

-- Puhukaa, puhukaa, -- kehottivat useat äänet yht'aikaa.

La Hurière, joka nyt katsoi sopivan hetken tulleen, puhelahjojensa
käyttämiseen, johon hänellä harvoin oli tilaisuutta, vaikka hän luuli
kaunopuhujaksi syntyneensäkin, ajatteli hetkisen, rykäsi ja jatkoi:

-- Ellen erehdy, hyvät veljet, niin ei tehtävänämme ole ainoastaan
yksityisen kerettiläisyyden tukahduttaminen. Hyvien ranskalaisten
täytyy olla vakuutettuja siitä, ettei heidän milloinkaan tarvitse
lukea kerettiläisten joukkoon niitä ruhtinoita, jotka ovat kutsutut
heitä hallitsemaan. No niin, veljet. Millä kannalla ovat nyt siinä
suhteessa asiamme? Frans II, joka lupasi olla uskollinen asiallemme,
on kuollut lapsettomana, myöskin Kaarle IX, joka olikin innokas, on
lapsetonna kuollut. Kuningas Henrik III, jonka uskoa ja tekoja minun
ei käy tutkiminen eikä tuomitseminen, tulee nähtävästi kuolemaan
lapsettomana. On vielä jälellä Anjoun herttua, mutta hän on myöskin
lapseton ja näyttää lisäksi olevan pyhästä Liigasta välinpitämätön.

Tällöin keskeyttivät puhujan useat äänet, joista varsinkin erotti
ylihovijahtimestarin. Tämä lausui: Miksi välinpitämätön? Mistä saatte
aiheen sanoa niin?

-- Sanon välinpitämätön, koska hän ei vieläkään ole liittynyt
Liigaan, vaikkakin se korkea-arvoinen veli, joka äskettäin huusi
minua, on luvannut sen hänen puolestaan.

-- Kuka sen on sanonut, ettei hän ole meihin liittynyt? -- kysyi sama
ääni. -- Onhan juuri äsken uusia jäseniä ilmoitettu. Teillä ei ole
oikeutta epäillä ketään ennenkuin nimilaput on aukaistu.

-- Se on totta, -- sanoi La Hurière. -- Minä siis odotan vielä
vähän aikaa. Mutta Anjoun herttua, joka hänkin on kuolevainen ja
lapseton... sillä on huomattava, että heidän suvussaan kuollaan
nuorina... kenelle silloin kruunu joutuu? Niin, hurjimmalle
hugenotille, mitä ajatella voi, kaksinkertaiselle luopiolle,
Nebukadnezarille.

Myrskyisät suostumuksenhuudot keskeyttivät nyt La Hurièren.

-- Niin, minä tarkoitan Henrik bearnilaista jonka vastustamiseksi
tämä Yhdistys etupäässä on muodostunut, Bearnin Henrikkiä, jonka
useinkin luullaan olevan Paussa tai Tarbesissa lemmenseikkojaan
selvittelemässä, mutta jota kuitenkin saa tavata Parisissa.

-- Parisissako? -- huudahtivat monet yht'aikaa. -- Parisissa! sehän
on mahdotonta.

-- Hän on täällä! huudahti La Hurière. -- Hän oli täällä samana
yönä, jolloin rouva de Sauves murhattiin. Hän on täällä ehkäpä tällä
hetkelläkin.

-- Kuolema bearnilaiselle! -- kirkuivat useat.

-- Niin, kuolema hänelle! huusi La Hurière. -- Jos hän sattumalta
tulee Tähti-ravintolaan, niin lupaan minä... mutta sinne hän ei
tule. Kettua ei kahta kertaa vangita samaan loukkoon. Hän menee
kyllä asumaan muualle jonkin hyvän ystävänsä luo, sillä on sillä
kerettiläisellä ystäviä. No niin. Juuri näiden ystäväin lukua on
koetettava saada vähennetyksi. Yhdistyksemme on pyhä, Liigamme
on laillinen, sen on pyhittänyt ja siunannut pyhä isämme, paavi
Gregorius III. Minä vaadin, ettei tätä enää pidetä salassa, vaan
että kortteleiden tarkastusmiehille jaetaan listoja, niin että
he voivat kiertää talosta taloon ja kehottaa kaikkia kunnon
kansalaisia merkitsemään niihin nimensä. Ne, jotka sen tekevät,
olkoot ystäviämme, mutta niitä, jotka siitä kieltäytyvät,
pidämme vihollisinamme. Ja jos vielä tilaisuus tarjoutuu uuteen
Bartolomeuksen-yöhön, mikä oikeille uskovaisille näyttää tulevan yhä
välttämättömämmäksi, niin teemme me sen saman, jonka kerran ennenkin
olemme tehneet, ja säästämme siten Herraltamme vaivan erottaa
ohdakkeet nisuista.

Tätä puhetta palkittiin myrskyisin suosionosotuksin. Kun ne olivat
loppuneet, korotti sama munkki, joka jo ennenkin oli puhunut, äänensä
ja lausui:

-- Pyhä yhdistys kiittää veli La Hurièreä hänen innokkuudestaan.
Hänen tekemänsä ehdotus otetaan harkittavaksi ja äänestys siitä
toimeenpannaan korkeimmassa neuvostossa.

Uusia hyvähuutoja. La Hurière kumarteli monta kertaa, laskeutui
sitte saarnastuolista alas ja meni istumaan paikalleen, ikäänkuin
voitonriemunsa painosta nääntyneenä.

-- Ahaa, -- mutisi Chicot. -- Alanpa jo tätä hieman käsittää. Poikani
Henrikin katolilaisuuteen luotetaan vähemmän kuin Guisein. Koska
Mayennellä on sormensa tässä pelissä, niin on luultavaa, että Guiset
aikovat keskelle valtiota muodostaa itselleen pikku yhteiskunnan,
jota he aikovat hallita niin että suuri Henrik, joka on kenraali,
ottaa osalleen armeijan, paksu Mayenne ottaa porvarit ja tuo kuulu
kardinaali kirkon. Ja seuraus siitä on oleva se, että Henrik
poikani jonakin kauniina päivänä saa havaita, ettei hänellä ole
hallittavanaan mitään muuta kuin rukousnauhansa, ja hänen pyydetään
hyvin kohteliaasti vetäytymään johonkin luostariin. Tämä on, kautta
sieluni autuuden, hyvin järjestettyä! Niin, mutta... onpa vielä
jälellä Anjoun herttua, onpa saakuri soikoon! Miten hänestä sitten
päästään?

-- Veli Gorenflot! -- huusi nyt sama ääni, joka jo oli huutanut
ylihovijahtimestarin ja La Hurièren nimet. Mutta oliko nyt niin, että
Chicot oli ajatuksiinsa vaipunut, tai ei hän sitten ollut tuohon
nimeen tottunut, vaikkapa hän oli anastanutkin veli Gorenflotin nimen
ja kaapun, pääasia oli, ettei hän vastannut.

-- Veli Gorenflot! -- toisti kuoripojan ääni, joka oli niin sointuva
ja kimeä, että Chicot sen kuullessaan säpsähti.

-- Ahaa! -- mutisi hän. -- Tuopa onkin luullakseni naisen ääni.
Niinkö että tässä kunnianarvoisessa kokouksessa ovat sekaisin ei
ainoastaan eri säädyt, vaan myöskin eri sukupuolet?

-- Veli Gorenflot! -- uudisti sama naisääni. -- Ettekö ole täällä?

-- Ohoo! -- mutisi Chicot. -- Veli Gorenflot, sehän olen minä.

Sitten hän lausui kuuluvasti, munkin nenä-ääntä matkien:

-- Kyllä, kyllä! Täällä minä olen. Olin niin syventynyt vakaviin
mietteisiin, joita veli La Hurièren puhe oli minussa herättänyt,
etten kuullut, kun nimeäni huudettiin.

Kumea suosionosotuksensorina kuului tällöin La Hurièren puheen
vuoksi, joka edelleenkin piti kaikkien mieliä jännityksessä. Tämän
sorinan kestäessä ehti Chicot tointua.

Voisi ajatella, ettei Chicotin ehkä olisi tarvinnut vastata mitään,
kun Gorenflotia huudettiin, sillä kaikilla läsnäolijoilla oli
kaapupäähine vedetty pään yli. Mutta, kuten muistetaan, oli kaikkien
lukumäärä selvillä. He niin ollen tunsivat toisensa ja odottivat
toisiansa. Jos siis läsnäolevia olisi käyty tarkemmin tutkimaan, mikä
luonnollisestikin olisi tapahtunut, elleivät nimeltään mainitut olisi
vastanneet, niin olisi petos heti tullut ilmi ja Chicotin asema olisi
voinut käydä varsin arveluttavaksi.

Chicot siis ei hetkeäkään epäillyt. Hän nousi mahdollisimman
kumaraisena saarnastuoliin ja sinne kavutessaan veti hän kauhtanaansa
yhä enemmän kasvoilleen.

-- Hyvät veljet, -- alotti hän äänellä, joka vallan erehdyttävästi
muistutti munkin ääntä, -- minä olen tämän luostarin almujenkerääjä,
ja te tiedätte, että tämä toimeni oikeuttaa minun tunkeutumaan
kaikkiin asumuksiin. Minä siis tätä oikeuttani käytän Herran
kunniaksi. Veljet, -- jatkoi hän, muistellen Gorenflotin puheen
alkua, mikä niin häpeällisesti oli tullut keskeytyneeksi, -- hyvät
veljet, tämä on ihana päivä valtaistuimelle, tämä päivä, joka nyt
meidät täällä yhdistää. Puhukaamme kursailematta, veljet, koska nyt
olemme Herran huoneeseen kokoontuneet.

Mikähän Ranskan kuningaskunta on? Ruumis. Pyhä Augustinus on sanonut:
_Omnis civitas corpus est, s.o._ "jokainen valtio on ruumis." Mikä on
nyt ruumiin hyvinvoimisen ehto? Hyvä terveys. Miten ruumiin terveys
säilytetään? Siten, että isketään varovasti suonta, silloinkun voimia
näyttää olevan liiemmälti. Kun siis on otaksuttavaa, että katolisen
uskon vihamiehet ovat voimakkaita, koskapa me niitä pelkäämme, niin
täytyy tästä suuresta ruumiista, jota me yhteiskunnaksi kutsumme,
vielä kerta iskeä suonta. Tätä kuulen joka päivä hokevan niiden
uskovaisten, joilta kuletan luostariin munia, kinkkua ja rahaa.

Tämä Chicotin puheen alkuosa teki kuulijoihin eloisan vaikutuksen.
Tuo suostumuksensorina antoi Chicotille hiukan ajatuksenaikaa. Sitten
hän jatkoi:

-- Ehkä voidaan tehdä se huomautus, että kirkko inhoo verta. Mutta
huomatkaahan, rakkaat veljet: jumaluusoppineet eivät sano, mitä verta
kirkko inhoo, ja minä voisin panna härän vetoon yhtä munaa vastaan
siitä, etteivät he suinkaan tarkoita kerettiläisten verta. Ja vielä
toinenkin huomautus, hyvät veljet! Olen sanonut kirkko: mutta me emme
ole vain pelkkä kirkko, me. Veli Monsoreaulla, joka äsken tässä niin
kaunopuheliaasti esiintyi, on, siitä olen vakuutettu, metsästysveitsi
vyössään. Veli La Hurière käyttää mainiosti paistinvarrasta: _Veru
agreste, lethiferum tamen instrumentum_. Minä itsekin, joka nyt puhun
teille, hyvät veljet, minä Jakob Nepomuk Gorenflot, olen heilutellut
muskettia Champagnessa ja avustanut hugenottien polttamista heidän
pyhättöihinsä. Tämä olisi minulle ollut tarpeeksi kunniakasta ja
vakuuttanut minulle paratiisin autuuden. Niin ainakin luulin. Mutta
silloin syttyi äkisti omassatunnossani arvelu: hugenotteja oli ennen
niiden polttamista pidelty hieman pahoin. Se lienee hyvää asiata
vahingoittanut, niin ainakin rippi-isäni väitti. Niinpä riensinkin
ottamaan munkinkaapun ylleni. Ja saadakseni huuhdelluksi itsestäni
sen tartunnan, joka minuun kerettiläisistä ehkä oli jäänyt, olen
siitä hetkestä asti tehnyt lupauksen olla pidättyväinen kaikesta ja
seurustella vain hyvien katolilaisten kanssa.

Tämä Chicotin puheen toinen osa teki ainakin yhtä hyvän vaikutuksen
kuin ensimäinenkin, ja itsekukin näytti ihailevan niitä keinoja,
joita Herra oli käyttänyt veli Gorenflotin käännyttämiseksi.

-- Nyt on minun vielä, -- jatkoi Chicot, -- puhuminen johtajista,
joitten suhteen minun, halvan veljen, käsityksen mukaan olisi
erinäisiä huomautuksia tehtävä. On kylläkin kaunista ja varsinkin
varovaista, että öiseen aikaan munkinkaapuihin kääriintyneinä
hiivitään tänne veli Gorenflotin puhetta kuulemaan. Mutta minusta
tuntuu siltä, ettei noiden johtajain velvollisuus supistu vain tähän.
Niin suuri varovaisuus voi aiheuttaa salajuonia noiden kirottujen
hugenottien taholta, jotka -- se täytyy myöntää -- ovat huimapäisiä,
kun tappelusta tulee kysymys. Minä siis vaadin, että me käymme asiaan
käsiksi tavalla, joka on arvokkaampaa sellaisille rohkeille miehille
kuin mitä me olemme tai miltä me ainakin tahdomme näyttää. Mitä me
haluammekaan? Kerettiläisyyden perinpohjaista hävittämistä... No
niin, sitähän voidaan, mikäli minusta näyttää, ääneen ja julkisesti
julistaa vaikka katoilta. Miks'emme kulje kautta Parisin katujen
pyhänä juhlakulkueena, sen sijaan että hiiviskelemme yövarkaitten
tavoin, jotka jok'ainoassa kadunkulmassa pelkäävät näkevänsä
yövartijan? Mutta missä on se mies, joka tahtoisi antaa esimerkin?
kysytte te. Hyv'on! Sen olen tekevä minä, Jakob Nepomuk Gorenflot,
minä, pyhän genovevalaismunkiston halpa veli, tämän luostarin
vähäpätöinen ja nöyrä almujenkerääjä, minä sen teen, ja haarniska
rinnallani, kypärä päässäni ja musketti käsivarrellani lähden, jos
niin vaaditaan, kulkemaan niiden hyvien katolilaisten etunenässä,
jotka tahtovat minua seurata. Saisimmehan täten ainakin johtajamme
häpeään. Nyt he piilottautuvat, ikäänkuin kirkon puolustaminen olisi
vain jonninjoutava asia!

Chicotin puhe oli mieleen useille sellaisille liiton jäsenille, jotka
pitivät parhaana keinona tarkoitustensa saavuttamiseen samantapaista
Bartholomeuksen-yötä, mikä kuusi vuotta aikaisemmin oli toimeenpantu,
ja jotka siis johtomiestensä hitautta paheksuivat. Niinpä nyt tämä
puhe sytyttikin useimmissa sydämissä pyhän liekin leimuamaan. Ja
lukuunottamatta noita kolmea munkkia, jotka yhäkin pysyivät ääneti,
alkoi koko seurakunta yksimielisesti huutaa: Eläköön messu! Ylistetty
olkoon urhoollinen veli Gorenflot! Juhlakulkue! Juhlakulkue!

Innostus oli sitäkin suurempi, kun tämä nyt kysymyksessäoleva
veli ensi kertaa esiintyi tällaisessa valaistuksessa. Tähän
asti olivat hänen lähimmät ystävänsä kylläkin pitäneet häntä
innokkaimpiin kuuluvana, mutta sellaisiin innokkaihin, joita
itsensäsäilyttämisvaisto piteli varovaisuuden rajoissa. Nyt sen
sijaan ei ollut hiventäkään jälellä siitä arkuudesta, jota hän
ennen oli osottanut. Veli Gorenflot oli nyt äkisti syöksähtänyt
esiin ja täysin taisteluvalmiina. Tämä suuri hämmästys oli hänelle
loistava hyvitys, ja monet, joiden ihastus oli sitäkin suurempi, kun
tämä kaikki tapahtui niin odottamatta, asettivat mielessään veli
Gorenflotin, joka saarnasi ensimäistä yleistä juhlakulkuetta, Pietari
Erakon rinnalle, joka oli ensimäistä ristiretkeä saarnannut.

Onnettomuudeksi tai ehkäpä juuri onneksi sille, joka tämän
innostuksen oli aiheuttanut, ei tuon innostuksen jatkuminen kuulunut
johtajien suunnitelmiin. Muuan niistä kolmesta munkista, jotka eivät
olleet ottaneet osaa tuohon yleiseen hyväksymishuutoon, kuiskasi
muutaman sanan kuoripojan korvaan. Ja pian kuultiin naisäänen
kolmasti huutavan:

-- Hyvät veljet! On jo aika erota. Kokous on päättynyt.

Puoliääneen puhellen nousivat munkit ylös, ja aikoen seuraavassa
kokouksessa yksimielisesti pyytää juhlakulkueen toimeenpanemista,
jota miehuullinen veli Gorenflot oli ehdottanut, painautuivat
he verkalleen ovea kohti. Moni heistä läheni saarnastuolia
onnitellakseen veli Gorenflotia sen puheen johdosta, jonka hän
niin hyvällä menestyksellä oli pitänyt. Mutta Chicot, joka epäili,
että hänen äänensä, johon kaikesta huolimatta liittyi hieman
gascognelaista murretta, niin lyhyen välimatkan päästä tunnettaisiin,
ja että hänen vartalonsa, joka oli kahdeksan tuumaa pitempi kuin veli
Gorenflotin, ehkä herättäisi kummastusta, oli laskeutunut polvilleen
ja näytti Samuelin tavoin syventyneen yksityiseen keskusteluun Herran
kanssa.

Kuitenkaan ei Chicot ollut päässyt tarkoituksensa perille. Mayennen
herttuan näkeminen oli saanut hänet erkanemaan kuninkaan seurueesta.
Ja Parisiin sai hänet palaamaan Nicolas Davidin näkeminen. Niinkuin
jo aikaisemmin olemme kertoneet, oli Chicot tehnyt kaksinkertaisen
kostolupauksen. Mutta kun hän oli liian vähäpätöinen henkilö
uskaltaakseen julkisesti käydä Lothringin sukuun kuuluvan prinssin
kimppuun, täytyi hänen kärsivällisesti jäädä odottamaan sopivaa
tilaisuutta. Vaan sitä hänen ei tarvinnut ajatella Nikolas Davidin
suhteen, joka oli vain vähäinen normandialainen asianajaja ja joka
ennen oli ollut sotilaana.

Chicot näki munkkien toisen toisensa perästä menevän ulos ja
tunnusteli niiden kaapujen ja kapusonkien alta mestari Nicolas
Davidin pitkää ja hintelää vartaloa. Silloin hän sattumalta huomasi,
että kutakin munkkia heidän poistuessaan, tarkastettiin samalla tapaa
kuin sisääntullessakin ja ettei kukaan päässyt ulos ennenkuin oli
näyttänyt portinvartijalle merkkiä, jota tämä hyvin tarkoin tutki.
Ensin luuli Chicot nähneensä väärin ja epävarmuuden tunne valtasi
hänet hetkeksi. Mutta tuo epävarmuus muuttui pian varmuudeksi, ja se
sai hiukset nousemaan hänen päässään pystyyn ja kylmän hien kohoomaan
hänen otsalleen.

Veli Gorenflot oli hänelle kyllä ilmaissut sen merkin, jolla hän
pääsi sisälle, mutta oli unohtanut ilmaista sitä, jonka avulla hän
pääsisi sieltä ulos.



21.

Lisää seikkailuja.


Chicot riensi saarnastuolista alas saadakseen, jos mahdollista, nähdä
tuon vaaditun merkin ja hankkiakseen sen itselleen, jos se suinkin
kävisi päinsä.

Päästyään viimeisten ulospyrkijäin luo ja noustuaan varpailleen,
paremmin nähdäkseen, sai hän todellakin selville, että merkkinä oli
pieni tähdenmuotoinen raha.

Gascognelaisellamme oli taskussaan jotenkin runsaasti pientä rahaa,
mutta kaikeksi onnettomuudeksi ei ainoatakaan tuon vaaditun rahan
muotoista, sillä eihän sillä tavalla silvottu raha tietenkään ollut
käyttökelpoinen.

Chicot seisoi epäröiden. Jos hän menisi ovelle eikä voisi näyttää
tähdenmuotoista rahaa, niin hänet tietysti saataisiin ilmi ja hän
joutuisi satimeen. Hän ryömi muutaman pilarin ja rippituolin väliin.
-- Jos minä nyt, -- ajatteli hän, -- hukkaan oman asiani, niin
hukkaan minä myös kuninkaallisen Henrik-hupsun asiat, Henrikin,
josta minä hullu pidän, vaikka teenkin hänestä pilaa ja olen hänelle
epäkohtelias.

Nyt huusi kuoripoika:

-- Onko täällä enää ketään? Ovet suljetaan heti.

Ei kukaan vastannut. Chicot kurkisti päätään ja huomasi kirkon olevan
tyhjän, lukuunottamatta noita kolmea munkkia, jotka vielä istuivat
kuorissa.

-- Hyvä, -- tuumaili Chicot, -- kunhan vaan ikkunoita ei suljeta,
niin olen tyytyväinen.

-- Tehkäämme nyt tarkastuskierros, -- sanoi kuoripoika
portinvartijalle.

-- Saamari vieköön! -- ajatteli Chicot. -- Tuon kuoripojan soisin
minä hiiden kattilaan!

Portinvartija sytytti vahakynttilän.

Ei silmänräpäystäkään saanut nyt hukata. Portinvartija tulisi
kulkemaan neljän askeleen päässä Chicotista, ja tämä tulisi
huomatuksi. Chicot siirtyi nyt taidokkaasti ympäri pilaria ja
pysyttelihe aina varjon kohdalla sen siirtyessä, avasi vihdoin
rippituolin, joka oli vain ha'alla suljettu, pujahti sinne sisälle ja
veti oven kiinni.

Portinvartija ja kuoripoika kulkivat ihan siitä ohitse.

-- Saakuri! -- mutisi Chicot. -- Tämä portinvartija, tuo kuoripoika
ja nuo kolme munkkia eivät ikipäiviksi jää tänne kirkkoon. Kun
he ovat menneet tiehensä, nostan minä tuoleja penkkien päälle ja
toivoakseni pääsen ikkunasta ulos... mutta ulos tultuani joudunkin
minä pihalle, eikä piha ole lainkaan samaa kuin katu. Voisi olla
yhtä hyvä viettää yönsä tässäkin rippituolissa. Gorenflotin kaapu
on lämmin. Tästä tulisikin vähemmän pakanallinen yö kuin jos sen
ehkä jossain muualla viettäisin, ja senhän minä lukisin autuuteni
tulopuolelle.

Portinvartija sammutti nyt lamput, niin että koko kirkossa vallitsi
synkkä pimeys. Samassa löi kello kaksitoista.

-- Piru periköön! -- ajatteli Chicot. -- Ollappa puolenyön aikaan
yksinään kirkossa! Jos poikani Henrik olisi minun asemassani, niin
pelkäisi hän luullakseni aika lailla. Ja nyt, Chicot, ystäväni, hyvää
yötä!

Chicot koetti saada mahdollisimman mukavan asennon siinä
rippituolissaan, sulki ovessa olevan pikku ha'an ja ummisti silmänsä.

Hänen silmänsä olivat tuskin kymmentä minuuttia olleet ummessa ja
hänen aistimustensa harhaileva liitely tiesi unen lähestymistä, kun
yht'äkkiä kimeä lyönti, niinkuin olisi isketty johonkin kuparilevyyn,
kajahti kautta kirkon.

-- Mi... mitä! -- sanoi Chicot itsekseen, aukaisi silmänsä ja
kuunteli. -- Mitäpä tämä merkitsee?

Samassa sytytettiin kuoriin muuan lamppu, ja sen sinertävä valo
valaisi noita kolmea munkkia, jotka yhäkin liikkumattomina istuivat
paikoillaan. Chicotissa oli eräänlaista taikauskoista pelkuruutta.
Niin rohkea kuin tämä gascognelainen olikin, ei hän kuitenkaan ollut
aivan vapaa aikansa ennakkoluuloista. Hän teki ristinmerkin ja mutisi
hiljaa:

-- _Vade retro, Satanas!_ [Mene pois minun tyköäni, saatana. Suom.]

Mutta kun valo ei näiden sanojen painostuksesta sammunut, minkä
se varmasti olisi tehnyt, jos se olisi ollut helvetin liekkiä, ja
kun nuo kolme munkkia, tästä hänen "Vade retro'sta" huolimatta,
edelleenkin istuivat paikoillaan, alkoi gascognelainen arvella, että
hän olikin tekemisissä luonnollisen valon kanssa ja, ellei ihan
oikeitten munkkien, niin kuitenkin lihaa ja verta olevien ihmisten
kanssa. Kuitenkin häntä värisytti.

Silloin nousi verkalleen muuan kuorin lattian kivistä. Harmaa
kapusonki ilmestyi synkän aukon suulle, ja vähitellen kohosi sieltä
kokonainen munkki, jääden seisomaan marmorilattialle, samalla kun
kivi hiljaa liukui paikoilleen. Tämän nähdessään katosi Chicotilta
viimeinenkin luottamus niihin loitsusanoihin, joita hän ennen oli
niin varmoina pitänyt. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, ja hän jo
alkoi uskoa, että kaikki Pyhän Genovevan luostarin apotit ja munkit
nousisivat sillan alta haudoistaan.

-- Veli Monsoreau, -- sanoi yksi kuorin kolmesta munkista sille, joka
niin kummallisella tavalla oli siihen ilmestynyt, -- onko hän, jota
me odotamme, jo saapunut.

-- On, armolliset herrat, -- vastasi puhuteltu..

-- Avatkaa hänelle ovi.

-- Ahaa, -- ajatteli Chicot. -- Tässä huvinäytelmässä tuntuu olevan
kaksi näytöstä, ja minä olen nähnyt niistä vasta ensimäisen.

Tästä pikku pilastaan huolimatta oli Chicot edelleenkin hyvin
peloissaan. Veli Monsoreau meni sillävälin avaamaan holvin ovea.

Keskimäkien munkki siirsi nyt päänsä yli vedetyn kapusongin sivulle.
Kun täten hänen kasvonsa paljastuivat, huomasi Chicot niissä suuren
arven, josta parisilaiset niin innostuneina tunsivat sen miehen, jota
jo pidettiin katolilaisten sankarina ja josta odotettiin koituvan
heidän marttyyrinsa.

-- Suuri Guisen Henrik omassa korkeassa persoonassaan, -- mutisi
Chicot kummastuneena. -- Ja hänen kaikkein typerin majesteettinsa
Henrik III luulee hänen parhaallaan olevan piirittämässä La Caritétä!
Aa, nyt minä alan käsittää! Tuo, joka istuu hänen oikealla puolellaan
ja joka siunasi läsnäolijoita, on Lothringin kardinaali, ja
vasemmanpuolinen, hän, joka puhui kuoripojalle, on ystäväni Mayennen
herttua.

Ikäänkuin hetipaikalla vahvistaakseen Chicotin arvailut oikeiksi,
siirsivät nuo toisetkin munkit päähineensä syrjään silmiltään.
Oikeanpuoleisella tuli näkyviin kuulun kardinaalin ilmeikkäät
piirteet, leveä otsa ja läpitunkeva katse. Vasemmalla paljastuivat
Mayennen herttuan arkipäiväiset kasvot.

-- Ahaa! Nytpä sinut tunnenkin, -- virkkoi Chicot, -- sinä ylen vähän
pyhä, mutta sangen syntinen kolmiyhteys. Saammepa nyt nähdä, mitä
sinä aiot sanoa ja tehdä. Olen pelkkänä silmänä ja korvana.

-- Luulitko hänen tulevan? -- kysäsi arpiniekka veljeltään
kardinaalilta.

-- Minä en sitä ainoastaan luullut, -- vastasi tämä, -- vaan olin
siitä ihan yhtä varma kuin siitäkin, että minulla on kaapuni sisällä
kaikki, mitä pyhään voitelemiseen tarvitaan.

-- Vai niin, -- tuumaili Chicot, -- tuntuupa siltä kuin aiottaisiin
täällä jokin voidella. Ja minullakin on aina ollut ääretön halu saada
olla läsnä jossain voitelutilaisuudessa. Sattuipa se mainiosti!

Tällävälin nähtiin noin parinkymmenen munkin, kapusongit päitten
ympärillä, tulevan holvin ovesta ja asettautuvan kirkkoon. Yksi
heistä nousi, herra Monsoreaun ohjaamana, kuoriin ja asettui Guisen
oikealle puolelle.

Guisen herttua katsahti tuota joukkoa, joka oli äskeistä paljo
vähälukuisempi syystä että se kaikesta päättäen oli erikoisesti
valikoitua, ja, tultuaan vakuutetuksi siitä, että kaikki häntä
tarkasti kuuntelisivat, alkoi puhua:

-- Hyvät ystävät, aika on kallis. Minä siis käyn suoraan aikaan.
Te olette juuri äsken kuulleet... sillä minä otaksun, että te
olette ottaneet osaa aikaisempaan kokoukseen... Te olette äsken
kuulleet esitettävän erinäisiä valituksia siihen suuntaan, että
muutamat meidän ensimäisistä miehistämme, sekin ruhtinas, joka
on valtaistuinta lähinnä, muka olisivat ajatuskannaltaan meidän
asiamme suhteen velttoja, jopa kelvottomiakin. Hetki on tullut,
jolloin meidän on osutettava tälle ruhtinaalle sitä kunnioitusta
ja oikeutusta, mitkä olemme hänelle velkaa. Te saatte nyt kuulla
hänen itsensä puhuvan, ja te, jotka harrastatte sitä että pyhän
Liigan ensimäinen päämäärä saavutetaan, saatte itse päättää, missä
määrin teidän johtajanne ansaitsevat niitä moitteita kylmyydestä ja
välinpitämättömyydestä, joita äsken teki täällä muuan pyhän Liigan
veli, jolle emme ole katsoneet tarpeelliseksi tätä salaisuuttamme
ilmaista, minä tarkoitan munkki Gorenflotia.

Tämän nimen lausui Guisen herttua äänellä, joka ilmaisi
vastenmielisyyttä tuota taisteluhaluista genovevalaismunkkia kohtaan.
Ja se sai Chicotin siinä rippituolissaan hilpeälle tuulelle.

-- Veljet, -- jatkoi herttua, -- se ruhtinas, jonka myötävaikutusta
meille oli luvattu, se ruhtinas, jonka vähintäkään suostumusta,
tännetulemisesta puhumattakaan, me tuskin olimme osanneet edes
toivoa, tämä ruhtinas on tässä.

Kaikkien katseet kiintyivät uteliaina Lothringin prinssien oikealla
puolella seisovaan munkkiin.

-- Armollinen herra, -- lausui Guisen herttua ja kääntyi tuon
munkin puoleen, joka nyt oli yleisen tarkkaavaisuuden esineenä,
-- Jumalan tahto näyttää minusta selvältä. Sillä koska te olette
suostunut liittymään meihin, niin se osottaa sitä että asiamme on
oikea. Sallikaa, prinssi, minun tehdä teille pieni pyyntö: poistakaa
kapusonki silmiltänne, niin että teidän uskottunne saavat omin silmin
tulla vakuutetuiksi siitä että te olette pitänyt sen lupauksen, jonka
me teidän niinessänne olemme heille antaneet, lupauksen, joka on
ollut niin mieluinen, etteivät he ole rohjenneet sitä uskoa.

Tämä salaperäinen henkilö, jota Guisen Henrik näin puhutteli,
siirti nyt päähineensä syrjään. Chicot, joka sen kauhtanan alta oli
odottanut saavansa nähdä jonkin lothrinkilaisen prinssin, josta ei
vielä ollut kuullut puhuttavan, havaitsi hämmästyksekseen Anjoun
herttuan kalpeat kasvonpiirteet, niin kalpeat, että ne muistuttivat
marmoripatsasta.

-- Ahaa, -- virkkoi Chicot, -- veljemme Anjou. Hän ei siis väsy
tavottelemasta valtaistuinta toisten turvin.

-- Eläköön Anjoun herttua! huudahtivat kaikki läsnäolijat.

Frans kävi entistäänkin kalpeammaksi.

-- Älkää pelätkö mitään, armollinen herra, -- sanoi Guisen Henrik. --
Tämä kirkko on kuuro, ja portit ovat hyvin suletut.

-- Onnistunut varovaisuus! -- mutisi Chicot.

-- Hyvät veljet, -- virkkoi Monsoreaun kreivi. -- Hänen korkeutensa
pyyntö saada puhua muutamia sanoja tälle seurakunnalle.

-- Hän puhukoon, hän puhukoon! huusivat kaikki yhteen ääneen. -- Me
kuuntelemme.

Nuo kolme Lothringin prinssiä kääntyivät nyt kumarrellen Anjoun
herttuan puoleen. Tämä näytti olevan maahan luhistumaisillaan.

-- Hyvät herrat, -- alotti hän niin kumealla ja väräjävällä
äänellä, että hänen ensimäisiä sanojaan hädintuskin saattoi
kuulla, -- hyvät herrat, minä uskon, että Jumala, joka usein
näyttää välinpitämättömältä ja kuurolta tämän maailman asioiden
suhteen, päinvastoin alinomaa pitää kaikkinäkevän katseensa meihin
kiinnitettynä, ja että hän vaan näennäisesti pysyy toimettomana ja
mykkänä, korjatakseen jonakin päivänä, ennemmin tahi myöhemmin,
jonkin odottamattoman iskun kautta ne hairahdukset, joita ihmisten
hurja kunnianhimo synnyttää.

Herttuan puheen alku oli, samoinkuin hänen oma luonteensakin,
verrattain synkkä. Hetkisen vaiettuaan jatkoi hän jonkunverran
varmemmalla äänellä:

-- Minäkin olen tarkastellut tätä maailmaa, ja kun minun heikko
katseeni ei jaksanut tunkeutua yli maailman, olen kiinnittänyt
katseeni Ranskaan. Mutta mitä olen minä tässä kuningaskunnassa
nähnyt? Niin, koko kristillisen uskon olen nähnyt perustuksiaan
myöten järkytettynä, Jumalan oikeat palvelijat hajotettuina
ja vainottuina. Olen mittaillut sen kuilun syvyyttä, joka jo
kaksikymmentä vuotta on ollut kerettiläisyyden kautta avoinna,
kerettiläisyyden, joka kalvaa uskonoppeja, pyrkien muka pääsemään
varmemmin lähemmäksi Jumalaa, ja minun sieluni on ollut, samoinkuin
profeetankin, tuskan läpitunkema.

Kuului hyväksymisen sorinaa. Herttua oli näyttänyt olevansa
osaaottavainen kirkon kärsimyksille, mikä jo sinänsä oli sama kuin
sodanjulistus niitä vastaan, jotka tätä kirkkoa vainosivat.

-- Tässä syvässä murheessani, -- jatkoi prinssi, -- hiipi korviini
huhu, että useat jalosukuiset miehet, hurskaat ja esi-isien
tavoille uskolliset, aikoivat lujittaa vioittunutta alttaria. Olen
tarkastellut ympärilleni, ja minusta on tuntunut siltä kuin jo nyt
olisin sen viimeisen tuomion todistajana, jolloin Jumala erottaa
kadotetut valituista. Toisella puolen ovat kadotetut: olen kauhulla
vetäytynyt heistä pois. Toisella sivulla ovat valitut. Ja minä olen
nyt tullut heittäytyäkseni heidän syliinsä. Hyvät veljet! Tässä minä
olen.

Voimakkaat hyväksymishuudot, joihin Lothringin prinssit olivat
antaneet merkin, kajahtivat nyt kautta kirkon. Sitten otti
kardinaali, joka seisoi herttuata lähinnä, askeleen häntä kohti ja
lausui:

-- Onhan teidän korkeutenne saapunut tänne vapaaehtoisesti?

-- Aivan vapaaehtoisesti.

-- Kuka on siis teille kertonut pyhästä salaisuudesta?

-- Mies, joka on uskonnon innokas puolustaja, kreivi Monsoreau.

-- No niin, -- sanoi nyt vuorostaan Guisen herttua, -- kun nyt teidän
korkeutenne kuuluu meikäläisiin, niin suvainnette sanoa meille, mitä
aiotte tehdä pyhän Liigan hyväksi?

Aion kaikin tavoin palvella roomalais-katolista uskontoa, -- vastasi
tulokas.

-- Hitto vieköön: -- puhui Chicot itsekseen. Ovatpa nämä, kautta
kunniani, kovin typerää väkeä, koska he luulevat tarvitsevansa
piileskellä sanoakseen moisia asioita. Mikseivät he ihan suoraan
esitä asiaa korkealle herralleni Henrik III:lle? Kaikki tuo
olisi juuri hänen makunsa mukaista. Juhlasaattueet, kuritukset,
kerettiläisyyden tukahduttaminen niinkuin Roomassa, polttoroviot
niinkuin Flanderissa ja Espaniassa. Taivas minua varjelkoon, mutta
minunpa mieleni tekisi nousta ylös tästä rippituolistani ja mennä
esittelemään itseni, niin syvästi on tuon Anjoun hyvän herttuan puhe
minua liikuttanut! Jatka, sinä majesteetin mainio veli, jalo nauta,
jatka!

Ikäänkuin tämän kehoituksen varteenottaen jatkoi Anjoun herttua
tosiaankin:

-- Mutta uskonnon asia ei ole ainoa tarkoitusperä, mihin näiden
jalosukuisten on pyrittävä. Mitä minuun itseeni tulee, niin olen
ottanut huomiooni erään toisenkin päämäärän.

-- Miksipä niin? -- ajatteli Chicot. -- Olen minäkin aatelismies. Ja
asia koskee siis minua yhtä paljo kuin muitakin. Puhu, Anjou, puhu!

-- Teidän korkeutenne! Teitä kuunnellaan mitä tarkkaavaisimmin, --
huomautti kardinaali.

-- Ja meidän sydämemme sykähtelevät toivosta, puuttui Mayennen
herttua puheeseen.

-- Tahdon siis kantaani selittää, -- jatkoi Anjoun herttua ja koetti
tunkea levottoman katseensa kirkon pimeyteen, kuin tullakseen
vakuutetuksi siitä, ettei hänen sanojaan kuulisi kukaan muu kuin ne,
jotka ansaitsivat saada hänen luottamuksensa.

Monsoreaun kreivi oivalsi prinssin levottomuuden ja rauhoitti häntä
hymyilemällä hieman ja heittämällä häneen silmäyksen.

-- Niin, -- jatkoi prinssi, alentaen tuntuvasti ääntään, -- kun
aatelismies on ajatellut, mitä hän on velkapää jumalalleen, niin
ajattelee hän senjälkeen, mitä hän on velkaa...

-- Kuninkaalleen! -- kuiskasi Chicot.

-- Maalleen, -- jatkoi herttua. -- Ja hän tekee itselleen kysymyksen,
nauttiiko hänen isänmaansa tosiaankin sitä kunniaa ja hyvinvointia,
mitä se voisi nauttia. Sillä oikean jalosyntyisen on nauttimistaan
eduista kiittäminen ensinnäkin jumalaa ja sitten isänmaataan.

Kuului vilkasta hyväksymistä.

-- No, mihin kuningasraukka sitten jää? kysäsi Chicot itsekseen.

-- Kysyin siis itseltäni, -- jatkoi herttua, jonka ulkoneviin
poskipäihin vähitellen alkoi kohota kuumeinen puna, -- nauttiiko
maani sitä rauhaa ja onnekkuutta, jota tämä kaunis ja ihana Ranska
ansaitsee nauttia, ja seuraukseni minä näin, ettei niin ollut
asianlaita. Hyvät veljet, todellisuudessa on tämä valtakunta
taistelevien tahtojen, melkein yhtä mahtavien, haluttuna saaliina.
Hallituksen tahdon heikkoudessa, tuon tahdon, joka unohtaa, että sen
alamaistensa parhaaksi tulisi hallita kaikkea, joka vain silloin
tällöin hetkellisesti muistaa tätä kuninkuuden periaatetta ja
silloinkin melkein aina soveltaa sitä niin sopimattomalla tavalla,
että mahtisanat ovat enemmän vahingoksi kuin hyödyksi, tuossa
heikkoudessa, sanon, on Ranskan paha henki taikka sen johtomiesten
sokeudessa, joiden tiliin kaikki paha on luettava. Mutta vaikka emme
tunnekaan oikeata syytä tahi vaikka sitä ehkä enintään epäilemme,
niin on onnettomuus silti yhtä tuhoava. Enkä minä puolestani aseta
sitä kaikkea pahaa, mitä tapahtuu, niin paljo kuninkaan itsensä
niskoille, kuin niiden rikosten seuraamukseksi, joita Ranska on
uskontoa vastaan tehnyt, ja niiden jumalattomuuksien syyksi, joita
kuninkaan erinäiset väärät ystävät harjoittavat. Tämä, hyvät herrat,
on saanut minut vakuutetuksi siitä, että minun, voidakseni palvella
sekä kirkkoa että valtaistuinta, on liittyminen niihin, jotka kaikin
keinoin pyrkivät hävittämään kerettiläisyyden ja syöksemään vallasta
uskottomat neuvonantajat. Tämän, hyvät herrat, tahdon minä tehdä
Liigan hyväksi, liittyessäni nyt siihen.

-- Ahaa! -- mutisi Chicot, -- nyt pistää pukinsorkka esiin!

Tämä Anjoun herttuan puhe, joka lukijoistamme ehkä on tuntunut
pitkältä, sillä onhan sen aikuisesta politikasta jo kulunut kolme
ja puoli sataa vuotta, innostutti kuulijoita siihen määrin, että
useimmat heistä olivat tulleet ihan prinssin luo kuullakseen hänen
jok' ainoan sanansa.

Näytelmä oli tosiaankin harvinainen. Kaikkien kapusongit olivat
siirretyt pois kasvoilta. Ja niinpä tulivat näkyviin nuo jalot,
rohkeat, vilkkaat kasvojenpiirteet ja uteliaisuudesta loistavat
silmät. Kaikkea tätä valaisi vain yksi ainoa kuorissa hienosti
tuikkava lamppu, jota vastoin muu osa kirkkoa oli pimeätä.

Joukon keskeltä saattoi erottaa Anjoun herttuan kalpeat kasvot.
Hänen korkea otsansa varjosti kuoppaisia silmiä ja hänen suunsa
avautuessaan muistutti pääkallon kamalaa irvistystä.

-- Armollinen herra, -- virkkoi nyt Guisen herttua, -- kiittäen
teitä niistä sanoista, joita juuri äsken olette lausunut, luulen
pitävän ilmoittaa teille, että teidän ympärillänne on vain ystäviä,
jotka kunnioittavat ei ainoastaan äsken ilmaisemianne periaatteita,
vaan myöskin teidän personallisia ominaisuuksianne. Ja jos teidän
korkeutenne sitä epäilisi, niin saa tämän kokouksen loppu teidät
vakuutetuksi siitä paljo tuntuvammalla tavalla kuin mitä olette
otaksunutkaan.

Anjoun herttua kumarsi ja loi levottoman katseen ympärilläseisojiin.

-- Ahaa! -- mutisi Chicot. -- Ellen kovin erehdy, onkin tämä vasta
alkunäytöstä. Ja tästä kaikesta päättäen tulee tapahtumaan jotain
sellaista, mikä on paljo tärkeämpää kuin kaikki nuo tähän asti
lausutut hölynpölyt yhteensä.

-- Jos teidän korkeutenne, -- virkkoi kardinaali, huomattuaan
prinssin levottoman katseen, -- ehkä tuntisi jonkinlaista pelkoa,
niin toivon, että pelkkä niiden henkilöiden nimien mainitseminen,
jotka nyt tällä hetkellä ovat teidän ympärillänne, teitä rauhoittaa.
Tässä ovat herrat d'Entrageus, Ribeirac ja Livarot, nuoria
ylimyksiä, jotka teidän korkeutenne ehkä tuntee ja jotka ovat yhtä
urhoollisia kuin lojaalisiakin. Tässä ovat vielä hiippakunnan
päämies Castillonista, parooni Lusignan, herrat Cruse ja Leclere,
kaikki vakuutettuja teidän kuninkaallisen korkeutenne viisaudesta ja
onnellisia saadessaan teidän suojeluksessanne työskennellä uskonnon
ja valtaistuimen vapauttamiseksi niitä rasittavasta ikeestä. Me siis
kiitollisina otamme vastaan ne käskyt, joita teidän korkeutenne
suvaitsee meille antaa.

Anjoun herttua ei voinut olla tekemättä ylevämmyyden tunteen
aiheuttamaa liikettä. Nuo Guiset, jotka muulloin olivat niin ylpeitä,
ettei heitä koskaan oltu onnistuttu kukistamaan, puhuivat nyt
tottelemisesta:

Mayennen herttua jatkoi:

-- Syntyperänne ja ymmärtämyksenne vuoksi olette te, armollinen
herra, liiton luonnollinen päämies, ja me odotamme teiltä ohjeita
siihen, miten meidän on meneteltävä noiden kuninkaan väärien ystävien
suhteen, joista täällä äsken puhuimme.

-- Mikään ei ole sen yksinkertaisempaa, -- vastasi prinssi kuumeisen
innostuneesti, mikä innostus heikoissa sieluissa useinkin korvaa
rohkeuden puutetta. -- Kun myrkylliset loiskasvit kukoistavat
vainiolla, jonka rehevää viljaa ne turmelevat, niin on sellainen
vahingollinen rikkaruoho juurineen irti kiskottava. Kuninkaan
ympärillä ei ole ystäviä, vaan hovimiehiä, jotka ovat hänelle
turmioksi ja tuottavat Ranskanmaalle ja kristikunnalle alituista
häpeätä.

-- Se on totta, -- virkkoi Guisen herttua kumealla äänellä.

-- Sitäpaitsi, -- jatkoi kardinaali, -- estävät nuo hovimiehet
meidän, hänen majesteettinsa todellisten ystäväin, häntä
lähestymästä, mikä oikeus kuitenkin pitäisi meille kuulua
virka-asemamme ja syntyperämme vuoksi.

-- Jättäkäämme siis, -- puuttui Mayennen herttua kiihkeästi
puheeseen, -- jättäkäämme siis Liigan muille puolustajille uskonnon
asioista huolehtiminen. Meillä taas on muuta ajattelemista. On
henkilöitä, jotka meitä uhmailevat, jotka meitä loukkaavat, jotka
alinomaa osoittavat kunnioituksen puutetta sitä ruhtinasta kohtaan,
jota meidän ennen muita tulee kunnioittaa ja joka on meidän
päämiehemme.

Anjoun herttuan otsalle nousi puna.

-- Tuhotkaamme, -- jatkoi Mayenne, -- viimeiseen mieheen nuo kirotut
sikiöt, joita kuningas meidän kustannuksellamme rikastuttaa, ja
sitoutukoon meistä kukin surmaamaan niistä yhden. Meitä on täällä
kolmekymmentä. Laskekaamme, kuinka monta heitä on.

-- Se on viisasta puhetta, -- sanoi Anjoun herttua, -- ja te,
Mayennen herttua, olette jo suorittanut tehtävänne.

-- Sitä, mikä nyt jo on suoritettu, ei oteta lukuun, -- vastasi tämä.

-- Teidän täytyy antaa meillekin jotain tekemistä armollinen herra,
virkkoi Entragues. -- Minä otan osalleni Quelus'en.

-- Ja minä Maugironin, -- sanoi Livarot.

-- Ja minä Schombergin, -- lisäsi Ribeirac.

-- Hyvä, hyvä! -- jatkoi herttua. -- Ja sitten on meillä vielä Bussy,
minun urhoollinen Bussyni, joka kyllä ottaa parin heistä osalleen.?

-- Entä me sitten, entäpä me? -- huusivat kaikki muut liigalaiset.

Kreivi Monsoreau astui nyt esiin.

-- Ahaa, -- ajatteli Chicot, jota ei enää naurattanut. -- Tahtoo kai
ylihovijahtimestarikin olla mukana metsästyksessä.

Eikä Chicot erehtynytkään.

-- Hyvät herrat! -- lausui Monsoreaun kreivi. -- Pyydän saada
kiinnittää hetkeksi huomiotanne. Me olemme päättäväisiä miehiä,
mutta kuitenkin me pelkäämme puhua avoimesti keskenämme. Me olemme
ymmärtäväisiä ja kuitenkin takerrumme pikkumaisuuksiin. Hyv'on,
hyvät herrat, enemmän uskallusta, enemmän rohkeutta, enemmän
avosydämisyyttä! Ei tässä nyt ole kysymys kuningas Henrikin
suosikeista eikä siitä vaikeudesta, mitä saamme kokea lähestyessämme
hänen majesteettinsa persoonaa. Meitä kaikkia, hyvät herrat,
huolestuttaa seuraava seikka: Nykyinen hallituksemme on sellainen,
ettei Ranskan aateli voi sitä sietää: litanioita, mielivaltaa,
voimattomuutta, hurjasteluja, ääretöntä tuhlausta pidoissa,
jotka saavat koko Europan hymyilemään, kitsastelemista kaikessa,
mikä koskee sotalaitosta ja taiteita. Sellainen menettely ei ole
taitamattomuutta eikä heikkoutta, se on mielettömyyttä, hyvät herrat.

Synkkä hiljaisuus seurasi ylihovijahtimestarin sanoja. Niiden
vaikutus oli sitäkin syvempi, kun kukin itsessään ajatteli juuri
sitä samaa, mitä tämä nyt ääneen oli lausunut, niin että kaikki
hätkähtelivät, ikäänkuin olisivat kuulleet oman äänensä kaiun. Heitä
värisytti se että he kaikki olivat yhtä mieltä puhujan kanssa.

Kreivi Monsoreau, kovin ymmärtäen, että tämä äänettömyys oli vain
hyväksymisen merkkiä, jatkoi:

Pitääkö meidän elää toimettoman ja velton kuninkaan alaisina sinä
hetkenä, jolloin Espanja sytyttää polttoroviot, jolloin Saksa näkee
uusien kerettiläislahkojen versoavan luostarien hämäristä, jolloin
Englanti taipumattomalla politiikallaan silpoo sekä aatteita että
päitä? Kaikki kansat puuhaavat jotain kunniakasta. Me sitävastoin
nukumme. Suokaa anteeksi, hyvät herrat, että olen sanonut tämän näin
suuren ruhtinaan läsnäollessa, ruhtinaan, joka ehkä perheellisten
ennakkoluulojen vuoksi on minun rohkeuttani moittiva. Meitä, hyvät
herrat, on kokonaisen neljän vuoden ajan hallinnut... ei kuningas,
vaan munkki.

Nyt puhkesi myrsky valloilleen. Nuo äsken niin rauhallisesti ja
kylmästiharkitsevat miehet hoilasivat kuin hullut.

-- Alas valoisilainen! huudettiin. -- Alas Henrik-munkki! Me tahdomme
hallitsijaksemme jalon ruhtinaan, ritarillisen kuninkaan, vaikka
tyranninkin, jos niin vaaditaan, mutta emme munkkia!

-- Hyvät herrat, hyvät herrat, lausui Anjoun herttua teeskennellen,
-- antakaa anteeksi, minä pyydän, veljelleni, joka pettää itse
itseään tai, oikeammin sanoen, antaa muiden pettää itseään!
Sallikaahan minun toivoa, että Liigan valpas väliintulo ja meidän
ehdotuksemme saattavat hänet taas oikeille jälille.

-- Sähise, käärme, sähise! -- puhui Chicot itsekseen.

-- Armollinen herra, -- virkkoi nyt puolestaan Guisen herttua, --
teidän korkeutenne on ehkä liian äkillisesti saanut kuulla liiton
vilpittömän ajatuksen, mutta te olette sen nyt joka tapauksessa
kuullut. Niin, nyt ei enää ole kysymys bearnilaista, tuota kaikkien
hullujen linnunpelätintä vastaan. Ei ole kysymys liitosta kirkon
ylläpitämiseksi, sillä se kyllä voi itsekin pitää itsensä pystyssä.
Hyvät herrat, nyt on kysymys Ranskanmaan aatelin kohottamisesta siitä
alennustilasta, missä se nyt on. Liian kauvan on meitä pidättänyt se
kunnioitus, jota teitä kohtaan tunnemme. Liian kauvan on se rakkaus,
jota me tiedämme teidän tuntevan perhettänne kohtaan, pidättänyt
meitä mielikuvituksen rajoissa. Nyt, armollinen herra, on kaikki
ilmaistu, ja teidän korkeutenne saa nyt nähdä Liigan varsinaisen
kokouksen menon, johon tämä, mitä täällä juuri on tapahtunut, on
ollut vain alkuvalmistusta.

-- Mitä te tarkoitatte, herttua? kysyi prinssi, sydämensä sykähdellen
sekä levottomuutta että kunnianhimoa.

-- Armollinen herra, -- jatkoi Guisen herttua, -- me emme ole,
niinkuin ylihovijahtimestari aivan oikein lausui, yhtyneet
kiistelemään kuluneista teoreettisista kysymyksistä, vaan toimimaan
tarmolla. Tänään me valitsemme itsellemme päällikön, joka kykenee
kunnioittamaan ja rikastuttamaan Ranskan aatelistoa. Ja kun jo
vanhojen frankkien ikivanha tapa oli päällikköä valitessaan
antaa hänelle arvonmukainen lahja, niin tarjoamme me nyt tässä
valitsemallemme johtajalle...

Anjoun herttua seisoi äänetönnä ja liikkumatta. Ainoastaan hänen
kalpeudestaan saattoi aavistaa hänen mielenliikutuksensa.

-- Hyvät herrat, -- jatkoi Guisen herttua, ottaen takana olevalta
penkiltä erään verrattain raskaan esineen ja nostaen sen molemmin
käsin ylös, -- hyvät herrat, tässä on se lahja, jonka minä kaikkien
meidän nimessä lasken prinssin jalkain juureen.

-- Kruunu! -- huudahti Anjoun herttua ankaran mielenliikutuksen
valtaamana, -- kruunuko minulle, hyvät herrat!

-- Eläköön Frans III! -- huusivat kaikki, niin että kirkon holvi
tärähteli.

-- Minäkö? Minäkö? -- änkytti herttua, vavisten samalla sekä ilosta
että kauhistuksesta. -- Minäkö? Mutta sehän on mahdotonta! Eläähän
veljeni vielä, ja veljeni on Herran voideltu.

-- Me erotamme hänet, -- sanoi Guisen herttua, -- ja jäämme
odottamaan sitä, että Jumala hänen kuolemallaan vahvistaa sen vaalin,
jonka nyt olemme toimittaneet, tai pikemminkin sitä, että joku hänen
alamaisistaan, väsyneenä tähän kunniattomaan hallitukseen, myrkyn tai
tikarin avulla jouduttaa Jumalan tuomiota!...

-- Hyvät herrat, -- virkkoi Anjoun herttua entistäänkin heikommalla
äänellä, -- hyvät herrat!

-- Armollinen herra! puhui nyt vuorostaan kardinaali, -- tässä on
nyt meidän vastauksemme teidän korkeutenne äsken lausumaan jaloon
arveluun, että Henrik III oli Herran voideltu. Mutta me olemme hänet
erottaneet: hän ei enää ole Jumalan valitsema. Te, armollinen herra,
tulette olemaan se. Tämä temppeli on yhtä kunnioitettava kuin Reimsin
temppelikin, sillä täällä ovat Parisin suojeluspyhimyksen, pyhän
Genovevan, maalliset jätteet levänneet. Tänne on Clovis, Ranskan
ensimäinen kristitty kuningas, haudattu. Armollinen herra, tässä
pyhässä temppelissä sanon minä, joka kuulun kirkkoruhtinaisiin ja
joka, ilman että se osottaisi mitään liioiteltua kunnianhimoa, voin
toivoa kerran tulevani sen päämieheksi: armollinen herra, tässä on
voiteeksi pyhää öljyä, jonka paavi Gregorius XIII on lähettänyt.
Nimittäkää, armollinen herra, Reimsin vastainen arkkipiispa,
nimittäkää konnetaabeli, ja muutamassa hetkessä on teistä tullut
voideltu kuningas, ja teidän veljeänne Henrikkiä sitävastoin,
ellei hän mielisuosiolla luovuta teille kruunua, tullaan pitämään
vallananastajana. Sytyttäkää alttarilla olevat kynttilät!

Siinä samassa astui esiin kuoripoika, joka nähtävästi oli tätä
määräystä jo odotellut, sakaristosta, kynttilänsytytin kädessään,
ja muutamissa minuuteissa oli alttarille ja kuoriin sytytetty
viisikymmentä vahakynttilää. Alttarilla näkyi nyt jalokivistä
säteilevä hiippa ja liljoilla koristeltu leveä miekka. Nuo olivat
arkkipiispanhiippa ja konnetaabelimiekka. Pimeähkössä kirkossa, jota
kuorin valot eivät jaksaneet valaista, kajahti nyt urkujenääni: _Veni
creator!_

Tämä harvinainen yllätys, jonka nuo kolme Lothringin prinssiä
olivat järjestäneet ja jota Anjoun herttuakaan ei ollut odottanut,
teki syvän vaikutuksen läsnäolijoihin. Rohkeat tunsivat yhäkin
rohkaistuvansa, ja heikot tunsivat tulevansa väkeviksi.

Anjoun herttua ojentihe suoraksi ja astui, nopeammin kuin mitä olisi
odottanut, suoraan alttarin luo, otti hiipan vasempaan käteensä ja
miekan oikeaan, palasi niiden kanssa Guisen herttuan ja kardinaalin
luo, jotka jo edeltäpäin odottivat saavansa kysymyksessäolevan
kunnian, pani hiipan kardinaalin päähän ja sitoi miekan herttuan
vyölle.

Yksimieliset hyväksymishuudot seurasivat tätä toimitusta, joka oli
sitäkin odottamattomampi, kun prinssin horjuvainen luonne oli hyvin
tunnettu.

-- Hyvät herrat, -- lausui prinssi läsnäolijoille, -- sallikaa, että
Mayennen herttua, Ranskan marsalkka, merkitsee ylös teidän nimenne,
sillä sinä päivänä, jolloin minusta tulee kuningas, lyödään teidät
kaikki ritareiksi.

Suosionosotukset kävivät kaksinkertaisiksi.

-- Hitto vieköön! virkkoi Chicot itsekseen, -- olisipa tässä nyt
mainio tilaisuus saada sininen nauha! Sitä tilaisuutta ei minulle
enää milloinkaan satu, ja kuitenkin täytyy minun nyt jättää se
käyttämättä.

-- Nyt alttarille, sire! -- sanoi kardinaali:

-- Herra Monsoreau, översti, herrat Ribeirac ja d'Entragues,
kapteenit, herra Livarot, luutnantti henkivartiostossani, -- puhui
Anjoun herttua, -- asettautukaa niihin paikkoihin kuorissa, joihin
nyt saamanne arvo teidät oikeuttaa.

Mainitut henkilöt menivät, oikean kruunauksen juhlamenojen
mukaisesti, niihin paikkoihin, jotka he hovisääntöjen mukaan olivat
oikeutetut saamaan.

-- Hyvät herrat, -- jatkoi Anjoun herttua, kääntyen toisten puoleen,
-- pyytäkää te kaikki minulta jotakin, ja minä toivon, ettei
kenenkään tarvitse poistua täältä tyytymättömänä.

Sillävälin oli kardinaali siirtynyt alttarin taa ja pukeutunut siellä
papilliseen asuun, minkä jälkeen hän astui sieltä esiin, kädessään
pyhä voide, jonka hän pani alttarille. Sitten hän antoi kuoripojalle
merkin, ja tämä toi raamatun ja ristin. Kardinaali otti vastaan ne
kummankin, asetti ristin raamatun päälle ja ojensi ne sitten Anjoun
herttualle, joka pani niiden päälle sormensa.

-- Jumalan nimessä, -- lausui Anjoun herttua, -- lupaan minä
kansalleni voimassapitää ja kunnioittaa pyhää uskontoamme, niinkuin
hänen kaikkeinkristillisimmän majesteettinsa ja kirkon vanhimman
pojan tulee. Tämän minä vannon Jumalan nimessä ja hänen pyhän
evankeliuminsa kautta!

-- Amen! vastasivat kaikki läsnäolijat yhteen ääneen.

Guisen herttua, joka juuri oli nimitetty konnetaabeliksi, meni nyt
alttarin luo ja laski sille miekkansa. Kardinaali sen siunasi. Sitten
hän veti miekan tupesta, tarttui kiinni sen terään ja ojensi sen
uudelle kuninkaalle, joka tarttui sen kahvaan.

-- Sire, -- puhui hän, -- ottakaa tämä miekka, joka Herran
siunauksen kera on teille annettu, niin että te sillä ja pyhän
hengen avulla kykenette taistelemaan kaikkia vihollisianne vastaan
ja suojelemaan ja puolustamaan pyhää kirkkoa ja sitä kuningaskuntaa,
joka on teidän huostaanne uskottu. Ottakaa tämä miekka jakaaksenne
oikeutta, suojellaksenne leskiä ja turvattomia ja hillitäksenne
sattuvia epäjärjestyksiä. Niin että te kunnian ja kaikkien hyveiden
ympäröimänä ansaitsette olla hallitsemassa hänen sivullaan, jonka
esikuva te täällä maan päällä olette, ja joka ikuisesti hallitsee
isän ja pyhän hengen kanssa.

Anjoun herttua laski miekan alas, niin että sen kärki kosketti
lattiaan, ja kohotettuaan sitä sitten taivasta kohti antoi hän sen
Guisen herttualle.

Kardinaali otti nyt pyhän voiteen ja teki peukalollaan ristinmerkin
polvistuneen herttuan otsalle sanoen:

-- Minä voitelen sinut pyhällä öljyllä kuninkaaksi isän, pojan ja
pyhän hengen nimeen.

Senjälkeen hän tarttui molemmin käsin kruunuun ja piteli sitä
prinssin pään yllä, laskematta sitä kuitenkaan siihen. Guisen ja
Mayennen herttuat astuivat nyt esiin ja pitelivät kruunua yksi
kummaltakin puolelta, ja kardinaali, joka piteli sitä vain vasemmalla
kädellään, lausui, kohottaen siunaavaisesti oikean kätensä prinssin
yli:

-- Kruunatkoon sinut Jumala kunnian ja oikeuden kruunulla!

Sitten hän painoi kruunun prinssin päähän ja lisäsi:

-- Ota vastaan tämä kruunu isän, pojan ja pyhän hengen nimessä!

Kaikki vetivät miekkansa huotristaan, kohottivat ne ylös ja huusivat:
Eläköön kuningas Frans III!

-- Sire, -- sanoi nyt kardinaali Anjoun herttualle, -- tästä päivästä
lähtien hallitsette te Ranskanmaata, sillä teidät on voidellut paavi
Gregorius XIII, jonka edustaja minä olen.

-- Tihulainen! -- tuumaili Chicot. -- Kylläpä tämä kaikki käy
juhlallisesti!

-- Hyvät herrat, -- lausui Anjoun herttua, nousten ylpeänä ja
majesteetillisena pystyyn, -- en koskaan ole unohtava niiden
kolmenkymmenen jalosukuisen nimeä, jotka ensimäisinä havaitsivat
minut arvokkaaksi heitä hallitsemaan. Ja nyt hyvästi, hyvät herrat!
Sulkekoon teidät Jumala pyhään suojelukseensa!

Niin hyvin kardinaali kuin Guisen herttuakin kumarsivat, mutta Chicot
huomasi, että nuo kaksi Lothringin prinssiä, sill'aikaa kun Mayennen
herttua saattoi uutta kuningasta alttarilta, hymähtivät pilkallisesti
toisilleen.

-- Kies'avita! -- tuumi gascognelainen. -- Mitähän tämäkin merkitsee?
Ja mitä tämä näytelmä tarkoittaa, jos kerran kaikki pettävät?

Anjoun herttua meni alas holviin, jonne läsnäolijatkin yksi
toisensa perästä häntä seurasivat, lukuunottamatta noita kolmea
veljestä, jotka poistuivat sakaristoon, portinvartijan sammutellessa
kynttilöitä.

Kirkkoa valaisi nyt vain yksi ainoa lamppu.



22.

Muuan sukutietolöytö.


Chicot nousi nyt siinä rippituolissaan suoraksi, oikoakseen
herpaantuneita jäseniään. Hän otaksui, että tämä kokous olisi ollut
viimeinen, koskapa kello oli jo kaksi yöllä. Mutta äkkiä näki hän
suureksi kummastuksekseen noiden kolmen Lothringin prinssin tulevan
sakaristosta takaisin. He olivat riisuneet yltään munkinkaaput ja
esiintyivät nyt tavallisissa pukimissaan.

Heti heidän ilmestyttyään päästi kuoripoika niin kimakan ja makean
naurun, että se tarttui Chicotiinkin. Hänkin alkoi nauraa, tietämättä
miksi.

Mayennen herttua lausui kiiruusti:

-- Älä naura niin kovaan, sisko! Ne tuskin ovat vielä ehtineet ulos
ja saattavat kuulla.

-- Hänen siskonsa! -- mutisi Chicot ylen hämmästyksissään. -- Olisiko
siis tuo kuoripoika tosiaankin nainen?

Tämä siirsi nyt kapusonkinsa taakse. Ja silloin tulivat näkyviin
todellakin sirot ja ihastuttavat naisenkasvot.

Hän oli Guisen herttuan sisar, rouva Montpensier, vaarallinen
seireeni, joka oli osannut munkinkaapuunsa taitavasti salata kaltevat
olkansa ja vähäisen ontumisensa.

Tuossa ruumiissa, johon Jumala oli liittänyt enkelin pään, asui
helvetillinen sielu. Chicot hänet heti tunsi, sillä hän oli usein
nähnyt hänet tämän serkun, kuningatar Louisen luona.

-- Ah, veli kardinaali, -- virkkoi herttuatar reippaasti, -- kylläpä
sinä osaat mainiosti näytellä vanhurskasta! Entä miten hyvin sinä
puhut Jumalasta! Minä jo eräänä hetkenä sinua ihan pelkäsin ja luulin
sinun ottavan asian toden kannalta. Ja hän kun antoi voidella ja
kruunata itsensä! Äh, kuinka hurjalta hän näytti kruunu päässään!

-- Yhdentekevää, -- vastasi herttua. -- Me olemme nyt saaneet aikaan
sen, mitä olemme tahtoneet, eikä Frans voi nyt enää peruuttaa
sanojaan Monsoreau, jolla epäilemättä on jotain salaista, yksityistä
hyötyä tästä kaikesta, on saattanut asiat sellaiseen päätökseen, että
me voimme olla varmoja siitä ettei Anjou meitä hylkää, niinkuin hän
teki La Molelle ja Coconnosille, vaikka olisimme lähellä mestauslavaa.

-- Ooh, -- virkkoi Mayenne, -- sitä tietä ei meidänlaisia ruhtinaita
niinkään helposti saada astumaan.

Chicot oivalsi nyt, että Anjoun herttua oli pantu pussiin. Ja koska
hän inhosi prinssiä, olisi hän tuosta koirankujeesta tahtonut
syleillä Guisejä, Mayenneä tietenkään lukuunottamatta.

-- Ovathan kaikki ovet hyvin suljetut? -- kysyi kardinaali.

-- Ovat, siitä minä vastaan, -- sanoi herttuatar. -- Voinhan muuten
mennä katsomaan.

-- Älä, älä, saatat olla väsyksissä, pikku kuoripoikaparkani.

-- En lainkaan. Täällä on ollut liian hauskaa voidakseen väsyä.

-- Mayenne! Sinähän sanoit hänen olevan täällä? -- kysyi herttua.

-- Sanoin.

-- Mutta enpäs minä ole häntä nähnyt.

-- Sen kyllä uskon. Hän on piilossa.

-- Missä sitten?

-- Eräässä rippituolissa.

Nämä sanat kajahtivat Chicotin korvissa kuin ilmestyskirjan
satatuhatta pasuunaa.

-- Kuka on piilossa rippituolissa? kysyi hän levottomana itseltään.
-- Hitto vieköön! Enpä voi otaksua sitä miksikään muuksi kuin omaksi
itsekseni!

-- Hän siis on nähnyt ja kuullut kaiken? -- jatkoi herttua kyselyään.

-- No, mitä se tekee? Eikös hän ole meikäläisiä?

-- Tuo hänet tänne, Mayenne, -- sanoi herttua.

Mayenne laskeutui alas kuorista, näytti katselevan ympärilleen ja
astui sitten suoraan sitä rippituolia kohti, jossa gascognelainen oli
piilossa. Chicot oli lujaluontoinen mies. Mutta tällä kertaa hänen
hampaansa kauhusta kalisivat ja kylmä hiki tihkui hänen otsaltaan.

-- Ha haa, -- ajatteli hän ja alkoi vetää miekkaansa kaapun alta
esiin, -- enpä aiokaan raukan tavoin kuolla tähän onkaloon! Voinpa,
piru vieköön, katsella kuolemaa suoraan kasvoihin, ja koska minulla
nyt on hyvä tilaisuus, niin saanenpa ainakin tuon roiston surmatuksi
ennenkuin itse tulen tuhotuksi.

Pannakseen tämän rohkean aikeensa täytäntöön, oli Chicot jo saanut
miekan käteensä ja vienyt kätensä ovenripaan, sitä aukaistakseen, kun
herttuatar huusi:

-- Ei siinä, Mayenne, ei siinä! Tuossa toisessa, joka on vasemmalla
puolen, kaikkein viimeisessä!

-- Ah! -- huokasi gascognelainen niin syvään, että Gorenflot olisi
voinut häntä siitä kadehtia, -- sepä sattui parhaaseen aikaan. Mutta
kuka hemmetti on sitten tuossa toisessa?

-- Tulkaa ulos, mestari Nicolas David, -- sanoi Mayenne, -- täällä
nyt ei ole muita.

-- Täällä minä olen, armollinen herra, -- virkkoi rippituolista
ryömivä mies.

-- Hyvä on, -- tuumi gascognelainen, -- minä kaipasinkin sinua tästä
juhlasta, mestari Nicolas. Mutta nytpä saankin sinut käsiini ihan
etsimättäni.

-- Olettehan nähnyt ja kuullut kaiken? -- kysyi Guisen herttua.

-- Olen kuullut jok'ainoan sanan, mitä täällä on sanottu ja tulen
muistamaan pienimmätkin yksityiskohdat kaikesta. Siitä saatte olla
vakuutettu, armollinen herra.

-- Te siis voisitte jättää tästä kaikesta täydellisen selostuksen
hänen pyhyytensä Gregorius XIII:nen lähettiläälle? -- kysyi herttua.

-- Voisin.

-- Veljeni Mayennen herttua on sanonut minulle, että te olette
tehnyt kerrassaan ihmeitä meidän hyväksemme, -- jatkoi herttua. --
Kertokaapa, mitä kaikkea olette tehnyt.

Kardinaali ja herttuatar tulivat nyt uteliaina! heitä lähemmäksi.

-- Olen tehnyt sen, mitä olen luvannut, armollinen herra, -- vastasi
Nicolas David. -- Se tahtoo sanoa, että olen keksinyt keinon, jonka
avulla te voitte saada Ranskan kruunun.

-- Vai senkin! -- mutisi Chicot. Koko maailmahan haluaa päästä
Ranskan kuninkaaksi! Paras näkyy olevan pohjalla.

Chicot oli taas saanut entisen iloisuutensa, sillä olihan hän
ennen muuta niin odottamattomalla tavalla välttänyt uhkaavan
vaaran. Toiseksi hän oli saanut selville täydellisen salaliiton.
Kolmanneksi hän siten oli löytänyt keinon kukistaakseen kaksi pahinta
vihamiestään, Mayennen ja Nicolas Davidin.

-- Mutta jos laittomuus siinä on ylen silmiinpistävä, -- virkkoi
Guisen herttua, -- niin voimme luopua koko keinosta. En tahdo saada
niskaani kaikkia kristikunnan n.s. laillisia kuninkaita.

-- Tämän väitteen olen jo ottanut huomioon, armollinen herra, --
selitti asianajaja, kumartaen herttualle. Kokeneena juristina
olen ottanut selvää erilaisista asiakirjoista, jotka antavat
vahvistuksen väitteelleni kruunun perimysoikeuteen nähden. Saada
todistus laillisuudesta on samaa kuin voittaa kaikki. Ja siihen
nähden olen minä, armolliset herrat, saanut selville, että te olette
kruunun laillisia perillisiä ja että Valoisin suku on ainoastaan
valtaanpäässyt sivuhaara.

-- Varmuus, jolla Nicolas David lausui nämä sanat, herätti hänen
korkeissa kuulijoissaan uteliaisuutta ja iloa.

-- On kuitenkin vaikeata todistaa, -- puuttui Guisen herttua
puheeseen, -- että Lothringin suku, niin ylhäistä kuin se onkin,
voisi kilpailla etevämmyydessä Valoisin suvun kanssa.

-- Sepä on sittenkin todistettavissa, armollinen herra, -- sanoi
mestari Nicolas ja veti taskustaan esille erään pergamentin.

Herttua otti pergamentin asianajajan kädestä.

-- Mikä tämä on? -- kysyi hän.

-- Lothringin suvun sukutaulu.

-- Ja kuka on suvun kantaisä.

-- Kaarle suuri, armollinen herra.

-- Kaarle suuri! -- huudahtivat kolme veljestä yht'aikaa, tosin
ilmaisten hieman epäilystään, mutta samalla myös jonkin verran
tyytyväisyyttä. -- Sehän on mahdotonta! Olihan ensimäinen Lothringin
herttua, -- jatkoi Guise, -- vain Kaarle suuren aikalainen, mutta
hänen nimensä oli Ranier eikä hän lainkaan ollut tuon suuren keisarin
sukulainen.

-- Odottakaahan, armollinen herra, -- virkkoi Nicolas. -- Ymmärrätte
kai, etten minä aio esittää todistusta siten, että se hetipaikalla
voidaan kumota. Ennen muuta tarvitaan pitkää oikeudenkäyntiä,
joka antaa parlamentille ja kansalle tekemistä, ja sillä aikaa te
voitte voittaa puolellenne, ette kansaa, sillä se jo nyt on teidän
puolellanne, vaan parlamentin. Kuulkaa nyt seuraavaa, armolliset
herrat: Ranier, ensimäinen Lothringin herttua, oli Kaarle suuren
aikalainen. Gilbert, hänen poikansa oli Ludvig hurskaan aikalainen.
Henrik, Gilbertin poika, eli taas yksin ajoin Kaarle kaljupään kanssa.

-- Mutta... -- väitti Guisen herttua.

-- Hieman kärsivällisyyttä, armollinen herra. Tässä siis juuri
saavumme pääasiaan. Kuulkaahan nyt tarkoin. Bona...

-- Niin, -- huomautti herttua, -- hän oli Ricinin, Ranierin toisen
pojan tytär.

-- Oikein! -- jatkoi asianajaja. -- Kenen kanssa hän joutui naimisiin?

-- Lothringin Kaarlen, Ludvig IV:nen, Ranskan kuninkaan pojan kanssa.

-- Niin se oli, -- sanoi David. -- Lisätkää tähän: Lotharin veljen
kanssa, Lotharin, jolta, silloin kun hän oli nimeltään Ludvig V,
vallananastaja Hugo Capet riisti Ranskan kruunun.

-- Ah, ah! -- huudahtivat yht'aikaa Mayennen herttua ja kardinaali.

-- Jatkakaa, -- lausui Guisen herttua, -- tuossa kaikessa on jotain
totta.

-- Lothringin Kaarle siis peri veljensä Lotharin tämän suvun
sammuessa. Nyt on Lotharin suku sammunut, siis olette te, hyvät
herrat, Ranskan kruunun ainoat ja oikeat perijät.

-- Saakuri! -- ajatteli Chicot, -- tuo skorpiooni on myrkyllisempi
kuin luulinkaan!

-- Mitäpä on tästä sanottava, veli? -- kysyivät kardinaali ja
Mayennen herttua.

-- Minä sanon, -- vastasi herttua, -- että täällä Ranskassa
kaikeksi onnettomuudeksi on olemassa muuan laki, jota kutsutaan
"saalilaiseksi" ja joka, sen pahempi, tekee tyhjäksi kaikki meidän
vaatimuksemme.

-- Sitä väitettä olen odottanutkin, armollinen herra! -- huudahti
David ylpeästi ja itserakkaasti.

-- Mutta mainitkaapa ensimäinen esimerkki saalilaisen lain
sovelluttamisesta.

-- Valoisin Filipin nouseminen valtaistuimelle vastoin Englannin
Edvardin oikeutettua vaatimusta.

-- Milloinka se tapahtui? Guisen herttua koetti muistella.

-- Vuonna 1328, -- sanoi kardinaali arvelematta.

-- Siis 341 vuotta Hugo Capetin vallananastuksen jälkeen ja 240
vuoden kuluttua Lotharin suvun sammumisesta. Siis oli teidän
esi-isillänne ollut oikeus kruunuun jo 240 vuotta ennen kuin
saalilaista lakia alettiin sovelluttaa. Ja tietäähän jokainen, ettei
millään lailla ole sellaista taannehtivaa vaikutusta.

-- Te olette taitava mies, mestari Nicolas David, -- sanoi Guisen
herttua ja katseli ihaillen asianajajaa, vaikka siihen ihailuun oli
liittynyt jonkun verran halveksumistakin.

-- Se on mainiosti harkittua, -- virkkoi kardinaali.

-- Kerrassaan erinomaista! -- myönsi herttuatar. -- Minä siis nyt
olen kruununprinsessa enkä mene naimisiin kenenkään sen halvemman
kanssa kuin ehkä Saksan keisarin.

-- Ja tuollaista sekamelskaako tarvitsisi minunlaiseni mies! --
mutisi Guisen herttua. -- Pitäisikö nyt alistua siihen, että kansan
totellakseen tulisi tarkastella moisia pergamentinlehtiä, kun se sen
sijaan saisi nähdä miehen aateluuden tämän silmäin säihkystä ja tämän
miekanpitelystä?

-- Oikeassa olet Henrik, ihan oikeassa. Jos vain kasvot otettaisiin
huomioon, niin tulisi sinusta heti kuningas, sillä nuo toiset
ruhtinaathan sinun rinnallasi näyttävät, mikäli väitetään, kerrassaan
roskaväeltä. Mutta, niinkuin mestari Nicolas David juuri äsken
sanoi, oikeusjuttu kruunun saamiseksi on välttämätön, ja kun se
kerran on voitettu, niin onpa, kuten sinä itse olet sanonut, meidän
kilpemme yhtä hyvä kuin niidenkin, jotka istuvat Europan muilla
valtaistuimilla.

-- No, niinpä onkin tämä sukutieto oikea, -- sanoi Guisen Henrik
huoaten. Ja kas tässä, mestari Nicolas David, on teille ne kaksisataa
kulta-écuta, jotka veljeni Mayennen herttua on pyytänyt minun teille
jättämään.

-- Ja tässä on vielä toiset kaksisataa korvaukseksi siitä uudesta
tehtävästä, jonka annamme teidän toimitettavaksenne, lausui
kardinaali asianajajalle. Tämän silmät tyytyväisyydestä säkenöivät,
kun hän solahutti kultarahat syviin taskuihinsa.

-- Puhukaa, armollinen herra. Olen valmis kuulemaan teidän
korkeutenne käskyjä.

-- Emme voi jättää teidän toimeksenne tämän sukutaulun viemistä
Roomaan pyhälle isälle Gregorius XIII:lle, sukutaulun, johon hänen on
annettava hyväksymisensä, ennenkuin se mihinkään kelpaa. Te olette
liian halpa henkilö voidaksenne päästä Vatikaanin ovista sisälle.
Meidän täytyy siis se tehtävä jättää Pierre de Gondylle.

-- Kyllähän nämä Gondyt, -- puuttui puheeseen herttuatar, --
ovat älykästä väkeä, mutta meidän ei ole niihin luottamista.
Heitä kannustaa vain oma kunniahimonsa, ja senhän ne voivat saada
tyydytetyksi yhtä hyvin palvelemalla kuningas Henrikkiä.

-- Sisaremme on oikeassa, -- virkkoi Mayennen herttua tavalliseen
suoraan tapaansa. -- Emme voi uskoa asiatamme Pierre de Gondylle yhtä
varmasti kuin Nicolas Davidille, joka on meidän puoluelaisiamme ja
jonka me voimme hirtättää silloinkuin mielemme tekee.

Tällä herttuan leikinlaskulla, jonka hän ihan kursailematta lausui
asianajajan kuullen, oli tuohon liigalaisparkaan mitä omituisin
vaikutus. Hän räjähti räikeään nauruun, josta samalla kuvastui mitä
suurin kauhu.

-- Veljeni Kaarle vain laskee leikkiä, -- sanoi Guisen Henrik tuolle
kalpenevalle asianajajalle, -- ja mehän tiedämme, että te olette
asiallemme uskollinen. Sen olette jo monta eri kertaa osottanut.
Kuitenkin olen jo etukäteen ryhtynyt varovaisuustoimenpiteisiin.
Pierre de Gondyn on vietävä tuo sukutaulu Roomaan, tietämättä
itsekään siitä mitään. Paavi saa sen sitten joko hyväksyä taikka
hylätä, ilman että Gondyllä on siitä aavistustakaan. Te, Nicolas
David, saatte matkustaa jotenkin samoihin aikoihin hänen kanssaan
ja odotella häntä Chalons'issa, Lyonissa tai Avignonissa, meiltä
saamainne määräysten mukaisesti. Niin ollen tulette te olemaan ainoa,
joka tuntee tehtävän salaisuuden. Näettehän siis, että yhä olette ja
tulette jäämäänkin meidän uskotuksemme.

David kumarsi.

-- Ehtosi tiedät, ystävä parka! -- mutisi Chicot. -- Tulet
hirtetyksi, jos vähääkään luikertelet. Mutta ole huoletta! Sillä
pyhän Genovevan kautta vannon minä, että sinä nyt tällä hetkellä
heilut kahden hirsipuun välillä, mutta että se niistä, joka nyt on
sinua lähinnä, on juuri se, jonka minä aion sinulle valmistaa.

Nuo kolme veljestä pukeutuivat taas kaapuihinsa ja poistuivat,
samoinkuin heidän sisarensa, kirkosta. David meni heidän perästään.

Portinvartija sulki oven, sammutti kuorissa tuikkavan lampun ja meni
sitten tiehensä.

Kului viisi, Chicotin mielestä hyvin pitkää minuuttia, ilman että
mikään häiritsi hiljaisuutta ja pimeyttä.

-- Hyv'on! -- tuumi gascognelainen. -- Nyt tuntuu näytelmä viimeinkin
olevan lopussa. Onpa jo aika koettaa päästä täältä pois.

Chicot, joka nähtyään hautain aukenevan ja rippituoleissa olevan
asukkaita, oli luopunut ensi aikomuksesta jäädä kirkkoon aamun
sarastukseen asti, ryömi nyt varovasti ulos rippituolistaan. Hän oli
jo aikaisemmin muutamasta nurkasta huomannut tikapuut, joita kaiketi
käytettiin ikkunain puhdistamiseen. Hän ei hukannut hetkeäkään.
Hapuillen käsillään eteensä hän hiipi hiljaa eteenpäin, ja hänen
onnistui, kolinaa synnyttämättä, päästä tikapuitten luo, jotka hän
sitten nosti ikkunaa vasten. Kuun valossa hän huomasi, ettei ollut
laskelmissaan erehtynyt: ikkuna oli luostarin kirkkotarhan puolella,
ja sen takana taas oli Bordellen katu.

Hän avasi ikkunan, asettui siihen kahanreisin istumaan ja ilon tai
pelon aiheuttamalla voimalla siirsi tikapuut kirkon sisäpuolelta sen
ulkopuolelle. Laskeuduttuaan kaikella kunnialla maahan, piilotti hän
tikapuut erääseen pensaaseen, hiipi sitten kadun vieressä olevan
muurin juurelle ja kiipesi siitä ketterästi yli, pudottaen muutamia
irtonaisia kiviä kadulle.

Näin pitkälle päästyään Chicot hieman hengähti. Saaden vain
muutamia pieniä naarmuja, oli hän välttänyt vaaran, jolloin hänen
henkensä useamman kerran oli ollut hiuskarvan varassa. Hän riensi
nyt Saint-Jacquesin kadulle eikä pysähtynyt ennenkuin oli päässyt
Runsaudensarven ravintolan luo. Sen ovelle hän koputti.

Mestari Claude Bonhomet tuli itse avaamaan. Hänen tapaisensa mies
hyvin tiesi, että pikku epäjärjestyksistä kyllä tulee runsas maksu.
Hän pitikin enemmän noista ylimääräisistä tuloista kuin tavallisista.

Heti paikalla hän tunsi Chicotin, huolimatta siitä, että tämä oli
lähtenyt sieltä ulos aatelismiehenä ja palasi nyt takaisin munkkina.

-- Ah, tehän se olettekin, hyvä herra! -- virkkoi hän. -- Tervetuloa!

Chicot pisti ecuun rahan hänen kouraansa.

-- Miten veli Gorenflot jaksaa? -- kysäsi hän.

Leveä, irvistystä muistuttava hymyily levisi ravintoloitsijan
kasvoille. Hän avasi pikku huoneen oven ja sanoi:

-- Katsokaa itse!

Veli Gorenflot kuorsasi ihan samassa paikassa, johon Chicot oli hänet
jättänytkin.

-- Kas hiivattia, sehän on minun kunnon ystäväni! -- virkkoi
gascognelainen. -- Aavistamattasi olet sinä nähnyt merkillisen unen.



23.

Matkatoveri.


Näiden tapahtumain jälkeisenä päivänä olisi lukijamme, jos hän olisi
kulkenut Parisista Angersiin vievää tietä, Chartresin ja Nogentin
välillä huomannut kaksi ratsastajaa, aatelismiehen palvelijoineen.

Edellisenä iltana olivat nämä ratsastajat, hevoset vaahdossa,
saapuneet Chartresiin. Olipa toinen hevosista sortunutkin
tuomiokirkon edustalle. Ja kun se sattui tapahtumaan juuri siihen
aikaan, jolloin uskovaiset menivät messuun, oli Chartresin
porvareille ollut aika hupaista katsella tuota puolikuollutta
hevosta. Sen omistaja ei taas näyttänyt tapahtuneesta vahingosta
vähääkään välittävän, ikäänkuin hevonen olisi ollut jokin
jonninjoutava arvoton koni. Olivatpa muutamat huomanneet senkin, että
pitempi ratsastaja oli pistänyt ecun muutaman pojan kouraan, jotta
tämä johdattaisi matkustavaiset johonkin läheiseen ravintolaan. Saman
ravintolan takaportista olivat matkustajat puoli tuntia myöhemmin
ratsastaneet edelleen uusilla, levänneillä hevosilla.

Päästyään avoimelle kedolle, läheni pitempi ratsastaja lyhempää ja,
sylinsä levittäen, virkkoi:

-- Paras pikku vaimoni, nyt voit syleillä minua kaikessa rauhassa.
Sillä nyt meillä ei enää ole mitään pelkäämistä.

Rouva Saint-Luc -- sillä hänpä se juuri olikin -- kumartui
miellyttävästi hiukan sivulle ja siirtäen väljää viittaansa, johon
oli kietoutunut, laski kätensä nuoren miehen olkapäälle, katsoi häntä
syvälle silmiin ja painoi suudelman hänen huulilleen.

-- Ah! -- huudahti Saint-Luc. -- Miten suloista onkaan tuntea
olevansa vapaa! Oletko sinä, Jeanne, milloinkaan ollut vapaa?

-- Minäkö? -- vastasi tuo nuori nainen reippaasti. -- En milloinkaan!
Vasta nyt voin ensi kerran sanoa olevani täysin vapaa. Isäni oli
epäluuloinen. Äitini ei juuri koskaan kävellyt ulkosalla. Minä
en koskaan saanut pistää nokkaani oven ulkopuolelle muuten kuin
opettajattaren, kahden kamarineitsyeen ja pitkän lakeijan seurassa,
niin etten muista juoksennelleeni nurmikolla kertaakaan sen perästä
kun vallattomana pikku lapsena juoksentelin yli Méridorin laajain
metsäin ystäväni Dianan seurassa, jolloin me useinkin jouduimme niin
eksyksiin, ettemme saaneet selkoa toisistamme. Mutta sinä, rakkahin
Saint-Luc, sinä kai ainakin olet ollut vapaa?

-- Minäkö vapaa?

-- Niin, tietysti. Mieshän...

-- Senpähän tiedät! En koskaan. Minähän olen aina oleskellut
kuninkaan luona enkä ankarain hovisääntöjen vuoksi ole koskaan saanut
sieltä poistua. Heti kun hetkeksikään erkanin hänen seurastaan,
kuulin hänen vaikeroivan äänensä alituiseen huutavan:

-- Saint-Luc, hyvä ystäväni minulla on ikävä, tule ikävöimään minun
kanssani. -- Vai vapaa minä olisin ollut! Jopahan jotakin! Ei minun
ruumistani silloin olisi kureliivi kuristanut eivätkä kaulukset
kaulaani puristaneet. En silloin olisi tarvinnut tukkaani kähertää,
enkä olisi huolinut tuosta pirullisesta barettipäähineestä, joka
nuppineuloin oli pääkuoreeni kiinnitetty. Ah, ei, ei, paras Jeanne,
luulenpa olleeni vielä enemmän sidottu kuin mitä sinä olet ollut!
Mutta niinpä nyt näetkin, miten minä vapaudestani nautin. Se on,
kautta jumalan, ihanaa, ja miten kumman lailla sen tuleekaan
itseltään riistäneeksi, kun kerran on vapaus valita.

-- Mutta entä jos meidät saadaan kiinni, Saint-Luc? -- huomautti
nuori rouva ja katsahti levottomasti taakseen. -- Entä jos meidät
teljetään Bastiljiin?

-- Ooh, kyllä me osaamme pysytellä piilossa, -- vastasi Saint-Luc.

-- Niin, -- myönnytti Jeanne, -- kai me säilymme turvassa. Jos sinä
tuntisit Méridorin, sen suunnattomat tammimetsät, sen loppumattomat
polut, sen kirkkaat, solisevat purot, jotka luikertelevat katveisten
lehdikköjen lomitse, niin sinä saisit kaiken tuon keskellä nähdä
tämän pikku valtakunnan kuningattaren, näiden Armidan puutarhain
haltiattaren, kauniin, verrattoman Dianan. Sinä tulet häntä
rakastamaan, Saint-Luc, siitä minä olen vakuutettu.

-- Minä rakastan häntä jo etukäteen, koska hän kerran on sinua
rakastanut.

-- Oi, olenpa varma siitä, että hän vieläkin minua rakastaa ja on
aina rakastava! Diana ei ole oikullinen eikä hänen ystävyytensä
ole vain hetkellinen. Ajatteleppa, miten autuasta elämää me
tulemmekaan viettämään siinä kukkaisasumuksessa, jonka kevät pian
on ihanimmilleen sulostuttava! Diana hoitaa isänsä taloa. Meidän ei
siis tarvitse olla levottomia. Vanha parooni on soturi Frans I:sen
ajoilta, jonka menneisyydestä on vain yksi ainoa muisto: Marignanon
voitto ja Pavian tappio. Nykyisin häntä johtaa vain yksi ainoa ajatus
ja yksi ainoa tulevaisuuden toivo: hänen rakas Dianansa. Me voisimme
asua Méridorissa ilman että hän koskaan saisi sitä tietää. Ja jos hän
sen saa tietää, niin tarvitsee meidän vain pitää hänen puoltaan, kun
hän sanoo, että Diana on maailman kaunein tyttö ja että Frans I on
suurin sotapäällikkö, mitä milloinkaan on ollut olemassa.

-- Se on oleva ihanaa, -- sanoi Saint-Luc, -- mutta minusta tuntuu
siltä, että minulla paroonin kanssa tulee syntymään vakavia kiistoja.

-- Mistä niin? Frans I:stäkö?

-- Ei. Hänen sotaherransa minä jätän rauhaan. Mutta mitä tulee tuohon
maailman kaikkein kauniimpaan tyttöön, niin...

-- Eihän minua voi lukea tyttöihin kuuluvaksi, sillä olenhan minä
sinun vaimosi!

-- Ah, todellakin, niinhän se onkin! -- myönnytti Saint-Luc.

-- Ajatteleppas, rakkaani, meidän elämäämme! -- jatkoi Jeanne.
-- Aamusta iltaan me samoilemme metsiä, jotka ovat sen pikku
paviljonkimme ympärillä, sen saman, jonka Diana asunnoksemme antaa.

-- Rientäkäämme, Jeanne, -- kiirehti Saint-Luc.

-- Minä jo nyt niin mielelläni olisin Méridorissa.

He kannustivat hevosiaan, ja nämä kiitivät nopeasti eteenpäin. Niin
he pääsivät Chartresista Mansiin ja viipyivät siellä, ollen melkein
täydellisesti turvassa kaikelta etsinnältä, koko päivän. Seuraavana
päivänä he tulivat siihen hietaiseen metsäseutuun, joka ulottui
Guecelardista Ecomoyhin, ja olivat iloissaan siitä, että vielä samana
iltana ehtisivät Méridorin linnaan.

Saint-Luc oivalsi nyt, että he olivat pelastuneet, sillä hän tunsi
kuninkaan vaihtelevan mielenlaadun, joka oli väliin äkkipäinen,
väliin veltto. Hän tiesi, että kuningas siinä mielentilassaan,
jossa oli Saint-Luc'in poistuessa ollut, olisi joko lähettänyt
heidän jälkeensä kaksikymmentä pikaratsastajaa ja sata sotamiestä
ja käskenyt niiden noutaa heidät kuolleina tai elävinä eteensä,
tahi olisi häneltä ehkä päässyt syvä huokaus ja hän olisi, käsiään
sängystään ojennellen mutissut:

-- Ah, Saint-Luc, sinä petturi! Miksi en ole sinua jo ennen tuntenut?

Mutta kun pakolaiset eivät olleet nähneet mitään pikaratsastajia
eivätkä ainoatakaan sotamiestä, niin oli todennäköistä, että Henrik
III mainitussa tilaisuudessa oli ollut välinpitämättömällä tuulellaan.

-- Hyvä! -- ajatteli Saint-Luc. -- Rajuilma onkin nyt sen sijaan
kohdistunut Chicot parkaan, joka, niin hullu kuin onkin -- ja ehkäpä
juuri senvuoksi, että hän on hullu --, oli antanut minulle niin
mainion neuvon. Minä pääsen koko pälkähästä korkeintaan sillä, että
tulen antaneeksi aihetta enemmän tai vähemmän sattuvaan pilkkarunoon.

Äkkiä huomasi Saint-Luc, miten hänen vaimonsa laski kätensä hänen
käsivarrelleen. Hän hätkähti, sillä se ei ollut mitään hyväilyn
tapaista.

-- Katsoppas: -- huusi Jeanne.

Saint-Luc käännähti ympäri ja huomasi kaukaa ratsastajan, joka
matkusti samaa tietä kuin hekin ja joka näytti kannustavan ratsuaan.

Tuon henkilön äkillistä ilmestymistä piti Saint-Luc pahana enteenä,
joko siitä syystä, että todellisuus tahtoi nyt häiritä hänen iloista
mielioloansa, tai senvuoksi, että hänen osottamansa tyyneys oli
teeskenneltyä ja että hän yhäkin pelkäsi jotain kuninkaan oikkua.

-- Meidän on paettava, -- virkkoi Jeanne ja kannusti hevostaan.

-- Ei, -- vastasi Saint-Luc, sillä tuntemastaan pelokkuudesta
huolimatta ei hän vielä ollut mahtiaan menettänyt. -- Ei ole tarpeen.
Tuo ratsastajahan on, sikäli kuin saatan nähdä, aivan yksinäinen,
eikä meidän tule lähteä yhtä ihmistä karkuun. Voimmehan ratsastaa
sivulle ja antaa hänen mennä ohitse, niin voimmehan sitten jatkaa
matkaamme.

-- Mutta entä jos hän pysähtyy?

-- No, jos hän pysähtyy, niin saammehan silloin nähdä, kenen kanssa
olemme tekemisissä, ja voimme sitten toimia asianhaarain mukaan.

-- Olet oikeassa, -- vastasi Jeanne, -- ja on väärin, että minä
pelkään, kun minulla kerran on Saint-Luci'ni suojelijanani.

-- Mutta kun kumminkin oikein asiata ajattelen, niin lienee sentään
parasta, että pakenemme metsään, -- jatkoi Saint-Luc, katsahdettuaan
vielä kerran tuntemattomaan, joka, heti pakolaiset huomattuaan oli
päästänyt ratsunsa täyteen neliseen, -- sillä hänen hattunsa nauha ja
hänen kaulusröyhelönsä herättävät minussa hiukan epäluuloa.

-- Ah, kuinka voivat nauha ja röyhelö sinua pelästyttää?

-- Nauhan väri on juuri hovin muotia ja kaularöyhelö on ihan äsken
leikattu. Sitäpaitsi ovat tuollaiset nauhat kallisarvoisia, niin
ettei niitä mikään köyhä maalais-aatelismies kanna. Ei, hyvä Jeanne,
kyllä meidän on kiiruhdettava, sillä tuo ratsastaja näyttää minusta
korkean herrani ja kuninkaani lähettiläältä.

-- Niin, joutukaamme, -- myönnytti nuori rouva ja värisi kuin
haavanlehti ajatellessaan sitä mahdollisuutta, että hänen pitäisi
erota miehestään.

Mutta pakeneminen oli helpommin sanottu kuin tehty. Kuusia oli niin
tiheässä, että niiden oksat muodostivat kuin jonkinlaisen muurin, ja
hieta oli niin pehmoista, että hevoset upposivat siihen kovin syvälle.

-- Oi, hyvä jumala, juuri meitähän tuo ratsastaja ajaa takaa! --
huudahti nuori rouva.

-- Kautta kunniani, -- virkkoi Saint-Luc, pysäyttäen hevosensa, --
jos hän ajaa meitä perästä, niin katsotaanpa mitä hän haluaa. Sillä
jos hän hyppää alas hevosen selästä, niin tapaa hän meidät tuossa
tuokiossa.

-- Hän pysähtyy, -- huomautti Jeanne.

-- Näkyypä hän laskeutuvan alaskin, -- lisäsi Saint-Luc, -- ja
tulevan tänne metsään. Minä menen häntä vastaan.

-- Odotappas! -- virkkoi Jeanne, pidättäen miestään. -- Minusta
tuntuu siltä, että hän huusi.

Sidottuaan hevosensa kiinni muutamaan puuhun, tunkeutui tuo
tuntematon mies metsään ja huusi:

-- Kuulkaahan, jalo herra! Älkää hiidessä pitäkö tuollaista kiirettä!
Olen löytänyt erään esineen, jonka te olette hukannut. Pysähtykäähän
toki, pikku herra palvelija! -- jatkoi tuntematon. -- Te olitte
unohtanut rannerenkaanne Courvillen majataloon. Helkkari vieköön!
Nainen ei jätä saattajaansa tuolla tavoin jälkeensä, vaikkapa hän
olisikin itse kunnon rouva de Cossé. Äitinne nimessä, pyydän, älkää
antako minun juosta tällä lailla!

-- Minäpä tunnen tuon äänen! -- huudahti Saint-Luc.

-- Ja hän mainitsi minun äitini nimen.

-- Oletko sitten unohtanut rannerenkaasi, ystäväni?

-- Olenpa niinkin! Huomasin sen vasta tänä aamuna, mutta en voinut
muistaa, mihin sen olin jättänyt.

-- Oo, sehän on Bussy, meidän ystävämme! -- huudahti Saint-Luc ja
riensi tulijaa vastaan.

-- Saint-Luc! En siis erehtynytkään, -- virkkoi Bussy iloisella
ja soinnukkaalla äänellään ja yhdellä harppauksella loikkasi
vastanaineiden luo. -- Hyvää päivää, hyvä kreivitär! -- jatkoi hän
nauraen ja ojensi Jeannelle esineen, jonka tämä tosiaankin oli
unohtanut Courvillen majataloon.

-- Tuletteko pidättämään meidät kuninkaan nimessä, herra Bussy? --
kysäsi Jeanne hymyillen.

-- Minäkö? En, kautta taivaan! En ole hänen majesteettinsa kanssa
niin hyvä ystävä, että saisin sellaisia toimia tehtäväkseni. Löysin
teidän rannerenkaanne Courvillesta ja siitä päätin, että te olette
matkalla tännepäin. Kannustin hevostani, sain teidät näkyviini,
oivalsin heti, ketä te olitte, ja olen nyt; tahtomattani tullut
ajaneeksi teitä takaa. Suonette minulle anteeksi.

-- Siis vain sattuma, -- virkkoi Saint-Luc, joka yhäkin hiukan
epäili, -- on saattanut teidät matkustamaan samaa tietä meidän
kanssamme?

-- Niin, sattuma, tai paremmin sanoen sallimus, -- vastasi Bussy.

Viimeinenkin epäilyksen hiven katosi nyt Saint-Luc'ista, nähdessään
tuon kauniin ylimyksen säteilevät kasvot ja hänen verrattoman
hymyilynsä.

-- Siis tekin olette matkalla? -- kysyi Jeanne.

-- Matkalla olen, -- vastasi Bussy ja hyppäsi ratsunsa selkään.

-- Mutta ette ainakaan meidän tapaamme? Nimittäin epäsuosioon
joutumisen vuoksi.

-- Eipä paljo puutu!

-- Mihin sitten matka?

-- Angersiin päin. Entä teillä?

-- Sinne meilläkin.

-- Ahaa! Jopa ymmärrän. Brissac on noin kymmenen liöön päässä täältä,
ja te kai aiotte pelästyneiden kyyhkysten lailla etsiä suojaa
esi-isien linnasta. Sehän on vallan jumalallista, ja minä kadehtisin
teidän onneanne ellei kateus olisi niin suuri vika.

-- Ah, herra Bussy, -- sanoi Jeanne myötätuntoisuuttaan ilmaisten, --
menkää naimisiin ja te tulette yhtä onnelliseksi kuin mekin olemme.
Minä vakuutan, että on hyvin helppoa olla onnellisia, kun vaan
rakastaa toisiaan.

Näin sanottuaan hän loi hymyillen katseensa Saint-Luciin, ikäänkuin
vaatiakseen tämän todistamaan väitteensä todenperäisyyden.

-- Hyvä rouva, -- vastasi Bussy, -- minä epäilen sellaista
onnea. Eipä aina teidän tavallanne päästäkään kuninkaallisilla
etuoikeuksilla naimisiin.

-- Lorua! Teitähän kaikki rakastavat.

-- Kun kaikki rakastavat, hyvä rouva, -- vastasi Bussy huoaten, --
niin on se sama kuin ei kukaan rakastaisi.

-- No niin, -- virkkoi Jeanne, katsahtaen merkitsevästi mieheensä,
-- sallikaapa, että me naitamme teidät. Se ensinnäkin olisi hyväksi
turvaksi monelle tuntemalleni naineelle miehelle. Sitten lupaan minä
vielä, että te saisitte tuntea sitä autuutta, jonka olemassaolon nyt
kiellätte.

-- Minä en kiellä sellaisen autuuden olemassaoloa, hyvä rouva, --
vastasi Bussy, taaskin huoaten, -- minä vain väitän, ettei se autuus
tule minun osakseni.

-- Tahdotteko, että minä toimitan teidät naimisiin? -- toisti rouva
Saint-Luc.

-- Jos tahdotte naittaa minut oman mielenne mukaan, niin minä vastaan
kieltävästi, mutta jos naitatte minut minun oman makuni mukaan, niin
silloin suostun.

-- Te sanotte tuon sellaisella äänenpainolla kuin olisitte päättänyt
jäädä poikamieheksi.

-- Ehkäpä.

-- Te kai sitten olette rakastunut sellaiseen naiseen, jonka kanssa
ette saa mennä naimisiin?

-- Arvatkaa, herra kreivi, -- virkkoi Bussy, -- ja pyytäkää
vaimoltanne, ettei hän iskisi tuhansia tikarinpistoja minun sydämeeni.

-- Olkaa varuillanne Bussy. Te saatatte minut tosiaankin
kuvittelemaan, että olette rakastunut vaimooni.

-- Siinä tapauksessa täytyy teidän toki myöntää, että minä olen ylen
tunnollinen rakastaja ja että aviomiehet menettelevät väärin, jos
ovat minulle mustasukkaisia.

-- Se on totta, -- vastasi Saint-Luc muistaen, että se oli
juuri Bussy, joka oli tuonut hänen vaimonsa Louvreen. -- Mutta
samantekevää. Myöntäkää kuitenkin, että sydämenne ei enää ole teidän
omanne.

-- Sen myönnän, -- vastasi Bussy.

-- Rakkaudestako vaiko jostain oikusta se johtuu? -- kysyi Jeanne.

-- Äärettömästä rakkaudesta, hyvä rouva.

-- Minä teen teidät terveeksi: minä toimitan teidät naimisiin,
niinkuin jo sanoin.

-- Sitä minä epäilen.

-- Ja minä teen teidät niin onnelliseksi kuin miksi te yleensä
ansaitsette tulla.

-- Äh, hyvä rouva. Ainoa onneni nykyisin on saada olla onneton.

-- Minä olen kovin itsepäinen, sen sanon teille jo edeltäpäin, --
vakuutteli Jeanne.

-- Olen sitä minäkin, -- vastasi Bussy.

-- Teidän täytyy taipua, kreivi.

-- Kuulkaapas, hyvä rouva, -- virkkoi nyt tuo nuori mies. --
Matkustakaammepa nyt yhdessä hyvinä ystävinä. Ensinnäkin me, jos
suvaitsette, ratsastaa karahutamme pois tältä hietamaalta ja sitten
valitsemme majapaikaksemme tuon soman pikku kylän, joka näkyy tuolta
kauvempaa.

-- Niin, sen tai jonkin muun.

-- Samapa se, minulle se on ihan yhdentekevää.

-- Tuletteko siis meidän mukanamme?

-- Tulen, siksi kun saavun sinne, jonne aion, ellei teillä
puolestanne ole mitään sitä vastaan.

-- Päinvastoin. Mutta vielä parempi olisi, että tulisitte sinne,
mihin me aiomme.

-- Ja mihin sitten?

-- Méridorin linnaan.

Veri kohosi Bussyn kasvoille ja virtasi sitten takaisin sydämeen. Hän
meni niin kalpeaksi, että olisi paljastanut itsensä, ellei Jeanne
siinä samassa olisi hymyillen katsahtanut mieheensä.

-- Vai Méridorin linnaan, hyvä rouva, -- virkkoi Bussy, toinnuttuaan
sen verran, että kykeni hyvin lausumaan sen nimen. -- Mikä linna se
on, jos saan luvan kysyä?

-- Se on maatila, jonka muuan hyvä ystäväni omistaa, -- vastasi
Jeanne.

-- Teidän hyvä ystävänne... joka... joka nytkin oleksii maatilallaan?
-- jatkoi Bussy.

-- Tietenkin, -- vastasi rouva Saint-Luc, ollen kokonaan tietämätön
niistä tapahtumista, joita kahden viimeisen kuukauden kuluessa
Méridorin linnassa oli sattunut. -- Ettekö sitten koskaan ole
kuullut puhuttavan parooni Méridorista, joka on Poitoun varakkaimpia
ylimyksiä, ja...

-- Ja...? -- toisti Bussy huomatessaan, että Jeanne katkaisi
lauseensa.

-- Ja hänen tyttärestään, Diana Méridorista, kauneimmasta tytöstä,
mitä maa milloinkaan on päällään kantanut?

-- En, hyvä rouva, -- vastasi Bussy ja oli vähällä tukehtua
mielenliikutuksesta.

Ja sill'aikaa kun Jeanne vielä kerran omituisin silmäyksin katsahti
mieheensä, kysyi tuo kaunis ylimys sielussaan itseltään, mikä
kumman kohtalo hänet oli satuttanutkin noiden ihmisten pariin,
jotka puhuivat Diana Méridorista ja jotka ikäänkuin kaikuna tulivat
vastanneeksi hänen sydämensä ainoaan ajatukseen.

Olikohan tarkoitus tutkia häntä? Se ei ollut lainkaan luultavaa.
Mahtoiko se olla jokin ansa? Sehän oli miltei sula mahdottomuus.
Saint-Luc oli lähtenyt Parisista jo ennenkuin hän oli saanut tietää,
että Monsoreaun kreivitär oli Diana Méridor.

-- Onko tästä vielä pitkältäkin matkaa linnaan? -- kysyi Bussy.

-- Seitsemän liöötä luullakseni. Ja loisinpa vetoa siitä, että
vietämmekin yömme siellä emmekä tuossa pikku kylässä, josta äsken
mainitsitte. Tehän tulette meidän mukanamme, vai kuinka?

-- Tulen, hyvä rouva.

-- No, -- virkkoi Jeanne, -- se on jo askeleen ottamista lähemmäs
sitä autuutta, jota teille ehdotin.

Bussy kumarsi. Hetkisen olivat he kaikki ääneti. Mutta Bussy, joka
vielä halusi saada yhtä ja toista tietää, rohkaistui vihdoin tekemään
muutamia kysymyksiä.

-- Millainen mies on se parooni Méridor, josta te puhuitte?

-- Täydellinen ylimys, entisajan ritari.

-- Kenen kanssa hänen tyttärensä on naimisissa? -- kysyi nyt Bussy,
koettaen saada ääneensä mahdollisimman varmaksi.

-- Dianako naimisissa?

-- Mitä kummallista siinä olisi?

-- Ei mitään. Mutta Diana tietystikään ei ole naimisissa, sillä
silloin olisin minä siitä ensimmäisenä saanut tiedon.

Tuskallinen huokaus pulpahti Bussyn rinnasta.

-- Neiti Méridor on siis isänsä luona? -- kysyi hän.

-- Niin toivomme, -- vastasi Saint-Luc korostaen sanojaan, siten
vaimolleen osottaakseen, että oli häntä ymmärtänyt ja että hän
hyväksyi hänen ajatuksensa ja suunnitelmansa.

-- Ah, katsokaapas tuonne! -- huudahti yht'äkkiä Jeanne ja kohottausi
satulassaan. -- Tuolla jo näkyvät linnantornit! Näettekö, herra
kreivi?

-- Näen, näen, -- vastasi Bussy niin voimakkaan mielenliikutuksen
valtaamana, että se häntä itseäänkin hämmästytti. -- Kyllä minä näen.
Se on siis Méridorin linna.

Ja tuota uljasta herraskartanoa katsellessaan muistui hänelle
mieleen vanki parka, joka oli kätketty Saint-Antoinen kadun varrella
sijaitsevaan ahtaaseen asuntoon.

Vielä kerran hän huokasi, mutta nyt se ei ollut yksistään
tuskanhuokaus. Lupaamalla autuutta oli rouva Saint-Luc saanut hänet
jo melkein toivomaan.



24.

Lapseton ukko.


Kahden tunnin kuluttua he saapuivat Méridorin linnaan.

Bussy oli kysynyt itseltään, pitäisikö hänen noille hyville
ystävilleen kertoa se seikkailu, jonka kautta Diana oli joutunut
pois Méridorista. Mutta jos hän kerran asiasta jotain mainitsisi,
olisi hänen ilmaistava paitsi sitä, minkä koko maailma kohta saisi
tietää, myöskin sellaista, jonka hän vain yksin tiesi ja jota hän
ei kenellekään tahtonut ilmaista. Hän niin ollen luopui aikeestaan,
sillä siitä olisi aiheutunut lukemattomia uteluja, kyselyjä ja
viittauksia.

Sitäpaitsi tahtoi Bussy Méridorissa esiintyä kokonaan outona
henkilönä. Hän halusi ilman mitään valmistelua nähdä parooni
Méridorin, kuulla hänen puhuvan Monsoreaun kreivistä ja Anjoun
herttuasta. Sanalla sanoen: hän tahtoi tulla vakuutetuksi, ei siitä,
missä määrin Dianan kertomus oli totuudenmukainen, sillä hän ei
hetkeäkään ollut epäillyt tuon enkelinpuhtoisen olennon tiedonantoja,
vaan siitä, eikö Diana ehkä jossain suhteessa ollut saattanut erehtyä
ja oliko se selonteko, jota hän niin osanottavaisesti oli kuunnellut,
kaikin puolin paljastanut asiain oikean laidan.

Niinkuin näkyy, otti Bussy huomioonsa kaksi seikkaa, jotka
pysyttävät miehen rakkauden huumeessa ollessaankin järkevyyden
piirin sisäpuolella: hän oli näet varovainen uskottujensa valinnassa
ja hän tahtoi omistaa tuolle jumaloimalleen olennolle mitä syvintä
kunnioitusta.

Ja niinpä joutuikin rouva Saint-Luc, naisellisesta
tarkkanäköisyydestään huolimatta, kokonaan väärään käsitykseen Bussyn
tunteista; ja Bussyn itsensähillitsemistaito sai rouvan vakuutetuksi
siitä, että tuo nuori mies nyt vasta ensi kertaa kuuli Dianan nimeä
mainittavan ja luuli kai saavansa nähdä vain tavallisen mukiinmenevän
maalaistytön.

Senvuoksi hän valmistautuikin nauttimaan Bussyn pian huomattavasta
hämmästyksestä.

Kuitenkin häntä itseäänkin hämmästytti muuan seikka, se nimittäin,
että kun vartija torventoitotuksella oli antanut tiedon vieraiden
saapumisesta, ei Diana kiiruhtanutkaan nostosillalle, vaikka hän
ennen aina tuon merkin kuultuaan oli niin tehnyt. Dianan sijasta
näkyi linnan portista kompuroivan ukko, vuosien koukistama, keppi
tukenaan. Iltatuuli läikytteli hänen lumivalkeita hiuksiaan.

Kaksi isoa koiraa kintereillään hän meni nostosillan yli. Päästyään
rintavarustukselle kysyi ukko heikolla äänellä:

-- Kuka kunnioittaa ukko parkaa tulemalla häntä tervehtimään?

-- Minä! Minä, paras parooni Augustin, -- kajahti nuoren rouvan
reipas ääni.

Mutta sen iloisen hämmästyksen ilmeen sijaan, jota Jeanne oli
odottanut näkevänsä, ukko vain kohotti päätään ja tuijotti tulijoihin.

-- Te, -- virkkoi hän, -- te? Minä en näe mitään. Ken te sitten
olette?...

-- Voi hyvä Jumala! -- huudahti Jeanne. -- Ettekö sitten enää minua
tunne? Ah, onhan totta, että valepukuni...

-- Antakaa anteeksi, -- lausui ukko, -- mutta en enää näe juuri
lainkaan. Vanhuksen silmät eivät kestä itkemistä, ja kun ne itkevät
liian paljo, niin kyyneleet himmentävät niiden näön.

-- Ah, rakas parooni, -- virkkoi nyt nuori rouva, -- huomaanpa
todellakin, että silmänne ovat käyneet ylen heikoiksi. Sillä muuten
olisitte te kyllä, valepuvustani huolimatta, minut tuntenut. Minun,
siis täytyy sanoa teille nimeni: minä olen kreivitär Saint-Luc.

-- Saint-Luc! -- toisti ukko. -- Minä en tunne teitä.

-- Tyttönimeni oli Jeanne de Cossé Brissac.

-- Ah, hyvä Jumala! -- huudahti ukko ja koki vapisevin käsin saada
rautaporttia auki.

Jeanne, joka ei vähääkään ymmärtänyt tästä omituisesta vastaanotosta,
jota hän oli kuvitellut aivan toisenlaiseksi ja jonka hän luki ukon
vanhuuden ja hänen heikontuneitten sielunvoimainsa syyksi, hyppäsi,
huomattuaan tulleensa tunnetuksi, ratsunsa selästä alas ja heittäytyi
vanhan tapansa mukaan paroonin syliin. Tällöin hän huomasi, että ukko
itki.

-- Ukko itkee ilosta, -- ajatteli hän. -- Ah! Sydänhän on aina niin
nuori.

-- Tulkaa, -- virkkoi ukko, suudeltuaan Jeannea otsalle.

Ikäänkuin ei olisi rouvan seuralaisia huomannutkaan, palasi parooni
hitain askelin linnaan, koirat perässään.

Linna näytti hyvin omituiselta ja surumieliseltä. Kaikissa ikkunoissa
oli sisäpuoleiset luukut suljetut, ja koko linnaa olisi voinut
verrata tavattoman suureen hautaan. Ne muutamat harvat palvelijat,
joita siellä täällä liikuskeli, olivat muotiinpuetut. Saint-Luc loi
katseen rouvaansa ikäänkuin kysyäkseen, tällaisenako tämä oli luullut
linnan tapaavansa. Jeanne sen katseen ymmärsi ja kun hän itsekin
halusi päästä tuosta kiusallisesta epävarmuudentunteesta, tarttui hän
paroonin käteen ja kysäsi:

-- Mutta missä on Diana? Eikö hän kaikeksi onnettomuudeksi olisikaan
täällä kotona?

Ukko pysähtyi äkisti, kuin salaman satuttamana, katseli nuorta rouvaa
kauhun ilme kasvoillaan ja huokasi:

-- Diana!

Tuon nimen kuultuaan katsahtivat koirat herraansa ja päästivät
surkean ulvonnan.

Bussya väkistenkin värisytti. Jeanne katsahti Saint-Luciin, eikä
tämä puolestaan tiennyt, pitikö hänen mennä eteenpäin vaiko kääntyä
takaisin.

-- Diana! -- toisti ukko, kuin olisi hän tarvinnut aikaa
ymmärtääkseen tuon hänelle tehden kysymyksen. -- Ettekö siis tiedä...?

Hän alkoi suonenvedontapaisesti nyyhkyttää.

-- Mutta missä hän sitten on? Ja mitä on tapahtunut? -- huusi Jeanne
hämmästyksissään.

-- Diana on kuollut! -- vastasi ukko ja epätoivoisin liikkein ojensi
kätensä taivasta kohti. Hän vaipui rappujen ensi portaille, jonne
saakka jo oli ehditty kulkea, puristi päätään käsillään ja heilutteli
sitä edestakaisin, ikäänkuin karkottaakseen mielestään sen surullisen
muiston, joka lakkaamatta häntä kiusasi.

-- Kuollut! -- huudahti Jeanne kalmankalpeana kauhusta.

-- Kuollut! -- toisti myöskin Saint-Luc ukko rukan suruun osaaottaen.

-- Monsoreau on siis saattanut ukon siihen luuloon, että Diane olisi
kuollut! -- ajatteli Bussy.

-- Kuollut! Kuollut! -- toisteli parooni. -- He ovat hänet surmanneet!

-- Voi, vanhaa ystävääni! -- änkytti Jeanne ja puhkesi tuon
surusanoman kuultuaan, kyyneliin, mikä keino estää heikon naissydämen
menehtymästä.

-- Mutta vaikka niinkin on, -- virkkoi ukko vaivaloisesti ylös
kompuroiden, -- vaikka taloni on tyhjä ja autio, on se kuitenkin yhtä
vierasvarainen kuin ennenkin. Käykää sisälle.

Jeanne tarttui ukon käsivarteen ja astui sisään. Toiset seurasivat
perässä.

Salonkiin päästyään istahti ukko, tai paremmin sanoen horjahti,
muutamaan nojatuoliin.

Jeanne ei rohjennut katkaista äänettömyyttä. Hän pelkäsi
kysymyksillään repivänsä auki ukon haavoja, eikä hän kuitenkaan,
aivan samoin kuin kaikki muutkin nuoret ja onnelliset, saattanut
uskoa kuulemansa onnettomuuden todenperäisyyttä. Eräänä ikäkautena ei
käsitetä, mitä kuolema on, sillä sitä ei ajatella.

Parooni täytti itsestään hänen toivomuksensa kysymällä:

-- Sinähän, paras Jeanne, sanoit olevasi naimisissa. Onko tämä herra
sinun miehesi?

Tätä sanoessaan parooni osotti Bussya.

-- Ei, parooni Augustin, -- vastasi Jeanne. -- Tämä toinen on kreivi
Saint-Luc.

Saint-Luc kumarsi syvään tuolle onnettomalle, isälle. Tämä tervehti
häntä hyväntahtoisesti ja suvaitsi hiukan hymyilläkin. Senjälkeen hän
loi väsyneen katseensa Bussyyn ja virkkoi:

-- Kuka on sitten tämä toinen herra? Onko hän miehesi veli vai onko
hän sinun omia sukulaisiasi?

-- Ei, tämä herra ei ole sukulaisemme, vaan ystävämme. Hän on
Clermontin Louis, Amboisen kreivi Bussy, hänen korkeutensa Anjoun
herttuan seuralainen.

Nämä sanat kuultuaan ukko hätkähti, kavahti seisomaan ja heitti
Bussyyn salamoivan katseen, mutta sitten, ikäänkuin tuon äänettömän
uhmauksen lamauttamana, vaipui takaisin nojatuoliinsa ja päästi syvän
huokauksen.

-- Mitä tämä merkitsee? -- kysyi Jeanne.

-- Tunteeko parooni teidät? -- kysäsi Saint-Luc Bussylta.

-- Minulla on ensi kertaa kunnia nähdä parooni Méridoria, -- vastasi
Bussy rauhallisesti. Hän yksin oli oivaltanut, minkä vaikutuksen
Anjoun herttuan nimen kuuleminen oli ukkoon tehnyt.

-- Haa! -- Vai kuulutte te Anjoun herttuan hoviväkeen! -- sanoi
parooni. -- Te olette tuon villipedon seuralainen, tuon pahan hengen,
ja uskallatte sen vielä tunnustaa. Ja teillä on rohkeutta näyttäytyä
minun edessäni!

-- Onko hän hullu? -- kysyi Saint-Luc hyvin hiljaa puolisoltaan,
katsellen kummastuneena paroonia.

-- Tuska on varmaankin tehnyt hänet mielipuoleksi, -- vastasi Jeanne
väristen.

Parooni Méridorin sanoja seurasi vieläkin uhkaavampi katse kuin
ensimäinen. Mutta Bussy, joka aina osasi olla kylmä ja rauhallinen,
kesti tuon katseen, pysyen mitä arvokkaimmassa asennossa, eikä
vastannut sanaakaan.

-- Niin, tuo villipeto, -- jatkoi ukko, jonka pää näytti yhä enemmän
menevän sekaisin, -- tuo murhamies, joka on surmannut tyttäreni!

-- Isä parka! -- mutisi Bussy.

-- Mutta mitä hän sanookaan! -- huudahti Jeanne kysyvä ilme
katseessaan.

-- Ettekö sitten tiedä, -- jatkoi ukko ja tarttui Jeannen ja
Saint-Luc'in käsiin, -- ettekö sitten tiedä, Anjoun herttua on
surmannut minun Dianani, että Anjoun herttua on surmannut minun
lapseni, minun tyttäreni!

Ukko lausui nämä viimeiset sanansa niin katkeralla äänellä, että
kyyneleet kihosivat itse Bussynkin silmiin.

-- Hyvä parooni, -- virkkoi nyt rouva Saint-Luc, -- vaikkapa niinkin
olisi, vaikka minä tosin en voi pitää sitä mahdollisena, niin ei
teidän kumminkaan pidä tuosta hirveästä onnettomuudesta syyttää tätä
mitä oikeamielisintä ja ritarillisinta ylimystä. Sillä nähkääs,
hyvä ystäväni! Herra Bussy ei tiedä koko asiasta mitään. Hänhän
itkee niinkuin mekin. Olisiko hän tullutkaan tänne, jos hän olisi
aavistanut sellaista vastaanottoa! Ah, paras parooni! Kertokaa!
meille rakastamanne Dianan nimessä, miten tämä kamala onnettomuus on
tapahtunut.

-- Ettekö siis tiedä mitään? -- kysyi ukko Bussyn puoleen kääntyen.

Tämä kumarsi vaieten,

-- Ah, hyvä Jumala! -- huokasi Jeanne. -- Eihän siitä ainoakaan
ihminen mitään tiedä.

-- Dianani on kuollut, eikä hänen paras ystävänsäkään sitä tiedä!
Mutta tottahan on, etten minä ole kirjoittanut enkä puhunut siitä
kenellekään. Minusta tuntui siltä, ettei kukaan enää voisi elää, kun
minun Dianani kerran oli kuollut. Minusta tuntui, kuin pitäisi koko
maailma häntä surra.

-- Puhukaa, puhukaa! Se lieventää teidän tuskaanne, -- kehotti Jeanne.

-- No niin, -- lausui parooni nyyhkyttäen. -- Tuo halpamainen
ruhtinas, Ranskan aatelin häpeäpilkku, sai nähdä minun Dianani ja,
huomattuaan hänet kauniiksi, ryöstätti hänet ja kuljetutti hänet
Beaugén linnaan raiskatakseen hänet, kuin olisi hän ollut jonkin
halvan maaorjan tytär. Mutta minun jalo, siveä Dianani valitsi
mieluummin kuoleman. Hän syöksyi ulos ikkunasta veteen. Ja ainoastaan
hänen huntunsa löydettiin veden pinnalta.

Jeanne oli vallan kaamea liikutuksesta. Hänkin katseli kreiviä
jonkinlaisella kauhulla.

-- Ah, kreivi Bussy! -- huudahti Saint-Luc. -- Sehän on kauheata!
Teidän täytyy hylätä tuo konnamainen ruhtinas. Sellainen jalo sydän,
kuin teillä on, ei voi kiintyä ryöväriin, murhaajaan!

Mutta sen sijaan, että olisi vastannut Saint-Luc'in kehotukseen,
astui Bussy askeleen parooni Méridoria kohti.

-- Herra parooni, -- lausui hän, -- tahdotteko suoda minulle kunnian
saada keskustella kanssanne kahdenkesken?

-- Ah! Tehkää se! -- huudahti Jeanne.

-- Puhukaa, hyvä herra, -- lausui parooni vavisten.

Bussy kääntyi nyt Saint-Luc'in ja tämän vaimon puoleen, loi heihin
merkitsevän silmäyksen ja virkkoi:

-- Suostumuksellanne, hyvät ystävät, pyydän saada jäädä kahdenkesken
paroonin kanssa.

Saint-Luc puolisoineen poistui salongista. Kun ovi oli heidän
mentyään sulkeutunut, lähestyi Bussy paroonia ja kumarsi syvään.

-- Herra parooni, -- lausui hän, -- te olette äsken minun kuulteni
syyttänyt sitä ruhtinasta, jonka palveluksessa minä olen, ja tuon
syytöksen olette tehnyt niin ankarassa muodossa, että minä olen
pakotettu pyytämään selitystä.

Ukko teki halveksumista osottavan liikkeen.

-- Oi, älkää käsittäkö väärin minun kunnioittavia sanojani. Minä
pyydän syvimmästi osaaottaen ja toivoen voivani lieventää teidän
tuskaanne, herra parooni, että kertoisitte minulle yksityiskohdittain
sen surullisen tapahtuman, josta äsken mainitsitte kreivi ja
kreivitär Saint-Lucille. Selittäkää: onko asia tosiaankin niinkuin
luulette ja onko jo kaikki toivo mennyttä?

-- Hyvä herra, -- vastasi ukko, -- minä tosiaankin toivoin hetkisen.
Muuan ylevämielinen ja oikeuttarakastava ylimys, Monsoreaun kreivi,
rakasti tytär parkaani ja seurasi hänen vaiheitansa.

-- Monsoreaun kreivi! Voisitteko ehkä selittää minulle, millaista
hänen käyttäytymisensä tässä asiassa on ollut?

-- Ah, hän käyttäytyi jalosti ja arvokkaasti, sillä Diana oli
hylännyt hänen kosimistarjouksensa! Siitä huolimatta hän ensimäisenä
kertoi minulle herttuan halpamaisista suunnitelmista. Juuri hän
minulle neuvoi, miten voisin tehdä ne tyhjiksi. Pelastaakseen
tyttäreni teki hän vain yhden ainoan vaatimuksen, joka yhä enemmän
paljasti hänen luonteensa jalouden: hän pyysi näet, että jos hänen
onnistuu pelastaa Diana herttuan käsistä, saada Diana puolisokseen,
niin että hän, nuori, toimelias ja rohkea kun oli, paremmin voisi
suojella häntä tuon mahtavan ruhtinaan ahdisteluilta, joille hänen
isä raukkansa ei mitään mahtanut. Minä suostuin siihen ilomielin,
mutta -- sen pahempi -- se oli turhaa. Hän saapui liian myöhään
ja sai todetuksi vain sen, että Diana parka kuoleman kautta oli
pelastautunut häpeästä.

-- Eikö Monsoreaun kreivi ole antanut itsestään mitään tietoa tuon
onnettoman tapauksen jälkeen? -- kysyi Bussy.

-- Tuosta kauheasta tapahtumasta on kulunut ainoastaan yksi kuukausi,
ja tuo onneton ylimys ei kaiketikaan ole tahtonut näyttäytyä minulle,
kun hänen jalot suunnitelmansa kerran raukesivat tyhjiin.

Bussy painoi surullisena päänsä alas. Kaikki oli hänelle nyt
selvillä. Hän oivalsi nyt, millä tavoin Monsoreaun oli onnistunut
ryöstää tuo nuori tyttö ruhtinaalta ja miten Monsoreau pelkäsi
prinssin saavan selville, että tytöstä oli tullut hänen vaimonsa.
Tuon pelon vuoksi oli sitten Monsoreaun täytynytkin kuvitella tytön
isä raukalle, että tyttö olisi kuollut.

-- Mitä aiotte sanoa, herra kreivi? -- kysyi ukko, huomattuaan nuoren
miehen otsan synkistyvän.

-- Hyvä parooni, -- vastasi Bussy. -- Minä olen Anjoun herttualta
saanut toimekseni saattaa teidät Parisiin, sillä hänen korkeutensa
haluaa tavata teitä.

-- Tavata minua! -- huudahti parooni. -- Pitäisikö minun joutua
näkemään tuo mies kasvoista kasvoihin! Mitäpähän sillä murhamiehellä
olisi minulle sanomista?

-- Ken tietää? Ehkäpä hän tahtoo puhdistaa itsensä.

-- Ja vaikkapa hän voisikin itsensä puhdistaa, -- huudahti ukko, --
niin onhan tyttäreni kuitenkin kaikitenkin kuollut! Ei, kreivi Bussy,
ei! Minä en lähde Parisiin.

-- Herra parooni, -- sanoi Bussy vakaalla äänellä, -- sallikaa että
olen itsepäinen. Velvollisuuteni on saattaa teidät Parisiin, ja juuri
sitä varten olen tänne tullutkin.

-- No niin! Minä lähden sinne! -- huudahti ukko vihasta vavisten. --
Mutta voi niitä, jotka ovat tehneet minut onnettomaksi! Kuninkaan
on kuultava minun valituksiani, ja ellei hän sitä tee, niin vetoan
minä Ranskan kaikkiin ylimyksiin. Unohdinpa, -- mumisi hän, -- tässä
tuskassani, että minulla on käsissäni muuan ase, jota vielä en ole
lainkaan käyttänyt. Niin, herra kreivi, minä lähden mukaanne.

-- Ja minä, herra parooni, -- virkkoi Bussy tarttuen hänen
käteensä, -- toivotan teille sitä kärsivällisyyttä, sitä tyyneyttä
ja arvokkuutta, mitä jokaisen kristityn tulee osottaa. Jumalan
laupeus jaloja sydämiä kohtaan on loppumaton, ettekä te vielä
tiedä, mitä hän ehkä on teidän varallenne varannut. Pyydän vielä,
että te ette siihen päivään saakka, jona tuo laupeus ehkä ilmenee,
pidä minua vihollisenanne, sillä te ette aavista, mitä minä tulen
teidän hyväksenne tekemään. Huomenna me siis, herra parooni, jos
suvaitsette, päivän vaietessa lähdemme matkalle.

-- Minä suostun, -- vastasi ukko ja tuli vasten tahtoaankin
liikutetuksi siitä lämmöstä, millä Bussy lausui nuo viimeiset
sanansa. -- Siihen saakka, lienettepä sitten ystävä tai vihamies,
olette te minun vieraanani, ja minä saatan teidät huoneeseenne.



25.

Talo Saint-Antoinen kadun varrella.


Kreivi ja kreivitär Saint-Luc eivät olleet tointua hämmästyksestään.
Bussy oli saanut parooni Méridorin lähtemään Parisiin!

Aamun tultua otti parooni jäähyväiset vierailtaan ja pyysi heidät
jäämään linnaan. Mutta kun se Saint-Lucista ja hänen puolisostaan
tuntui epämiellyttävältä, päättivät he mahdollisimman pian lähteä
Méridorista ja siirtyä läheisyydessä olevaan Brissacin linnaan.

Bussy ei tarvinnut pitkää aikaa omituisen esiintymisensä
esittämiseen. Hän kuiskasi muutamia sanoja nuoren kreivittären
korvaan. Tämän katse heti hyvin omituisesti kirkastui.

Ukko ei ollut siitä mitään huomannut. Katsellen esi-isiensä linnaa
hyväili hän koneellisesti koiriansa ja antoi liikutetulla äänellä
eräitä määräyksiä palvelijoillensa jotka näyttivät alakuloisilta ja
surullisilta. Noustuaan sitten vanhan lempiratsunsa selkään viittasi
hän kädellään Méridorin linnalle jäähyväiset ja läksi ratsastamaan
sanaakaan sanomatta.

Iskien iloisesti silmää vastasi Bussy Jeannen hymyilyyn ja pyörähteli
siinä ystäviään hyvästellessä useamman kerran. Juuri heidän
erotessaan oli Jeanne kuiskannut hänelle:

-- Jopa te esitättekin merkillistä osaa, kreivi! Minähän olin
luvannut, että teitä Méridorissa odottaa onni, ja nyt päinvastoin
juuri te itse tuottekin täältä paenneen onnen tänne takaisin.

Matkan varrella koetti Bussy, osottaen ukolle mitä suurinta
huomaavaisuutta, saavuttaa tämän luottamusta ja siten hälventää
ukon alussa kuohahtunutta vihastumista. Ja siinä hän epäilemättä
onnistuikin, sillä kun he seitsemännen päivän aamulla saapuivat
Parisiin, lausui parooni Méridor matkatoverilleen seuraavat sanat,
mitkä todistivat hänessä mielenmuutoksen tapahtuneen:

-- Onpa ylen kummallista, kreivi: nyt olen lähempänä onnettomuuttani
kuin milloinkaan ennen ja kuitenkaan en ole läheskään niin levoton
tänne saapuessani kuin mitä olin Méridorista lähtiessäni.

-- Kahden tunnin kuluttua, hyvä parooni, -- virkkoi Bussy, -- tulette
te arvostelemaan minua juuri niinkuin minä teitä haluankin.

Matkustajamme saapuivat Parisiin S:t Marselin etukaupungin kautta.

-- Minne me nyt menemme? -- kysyi ukko. -- Louvreen kaiketikkin?

-- Minä vien teidät ensin omaan kotiini, herra parooni, -- virkkoi
Bussy, -- niin että voitte hetkisen levähtää.

Kreivin talonväki jo miltei luuli, ettei se enää koskaan saisi nähdä
herraansa. Palattuaan näet Dianan luota kotiinsa oli hän hiipinyt
sisälle eräästä takaportista, johon vain hänellä oli avain. Sitten
hän itse oli satuloinut hevosensa ja lähtenyt matkalle ilman että
häntä olisi nähnyt kukaan muu kuin Remy-le-Haudouin. Hänen äkillinen
katoamisensa, ne vaarat, joiden alaisena hän edellisenä päivänä oli
ollut, ja hänen seikkailunhalunsa olivat saattaneet monenkin siihen
luuloon, että hän oli joutunut vihollistensa virittämien salajuonien
uhriksi.

Ainoastaan Remy, tuo nuori lääkäri, oli hyvällä tuulella ja väitti
Bussyn elävän ja voivan hyvin. Remy oli näinä päivinä usein
palatsista poissa, eikä kukaan tiennyt, missä hän kävi.

Niinpä saapui hän kerrankin tuollaiselta salaperäiseltä retkeltään
ja sattui pääsemään palatsiin juuri siinä samassa kun palatsin piha
kajahteli kreivin saapumista ilmaisevista ilohuudoista.

-- Olette iloisia nähdessänne minut elossa, -- virkkoi Bussy. --
Kiitos siitä! Ette kaiketi usko, että minä itse olen nyt tässä, vaan
että se on minun varjoni. Mutta uskokaahan kuitenkin, että minä se
sittenkin olen. Auttakaa nyt heti tätä herraa alas hevosen selästä ja
pankaa tarkoin mieleenne, että minä pidän häntä suuremmassa arvossa
kuin jotain ruhtinasta.

Bussy itse saattoi vanhuksen rappuja ylös ja osotti hänelle paljon
enemmän huomaavaisuutta kuin mitä hän itse oli saanut osakseen
Méridorin linnassa. Vanha parooni tunsi suurta mielihyvää tämän
hyväntahtoisen kohteliaisuuden johdosta. Ystävällisesti hymyillen
tarttui hän siihen kullattuun pikariin, jossa kreivi itse ojensi
hänelle tervetuliaisjuoman.

-- Kiitos, kiitos, hyvä herra, -- sanoi ukko. -- Mutta emmekö jo pian
lähde sinne mihin aiomme?

-- Kyllä, hyvä parooni, aivan pian. Olkaa ihan levollinen, sillä tuo
tapahtuva kohtaus tuottaa minulle yhtä paljo iloa kuin teillekin.

-- Mitä te tarkoitatte, kreivi, ja mistä johtuu se, että te miltei
aina puhutte minulle arvoituksilla?

-- Minä sanon teille, herra parooni, että on olemassa laupias
kohtalo, ja että me nyt olemme lähellä sitä hetkeä, jolloin minä
teidän nimessänne voin kääntyä tuon kohtalon puoleen.

Kummastellen katseli parooni Bussya. Mutta Bussy teki kädellään
kunnioittavan liikkeen ikäänkuin sanoakseen: minä palaan hetken
kuluttua. Sitten hän riensi ulos.

Niinkuin hän arvasi, oli Remy oven takana. Bussy tarttui heti tuon
nuoren miehen käsivarteen ja veti hänet mukanaan muutamaan kamariin.

-- No, paras Hippokrates, miten pitkälle ovat asiamme kehittyneet?

-- Mitkä asiat?

-- Helkkari, tietenkin S:t Antoinen kadun asiat!

-- Luulen, että olemme päässeet ylen tärkeään kohtaan, ainakin teidän
mielestänne, armollinen herra: minulla näet ei ole mitään uutta
kerrottavana.

Bussy hengitti helpommin.

-- Eikö siis mies ole palannut takaisin? -- kysyi hän.

-- On kylläkin. Mutta onnistumatta. Tähän juttuun kuuluu isäkin,
joka kaikesta päättäen tulee tekemään asiassa päätöksen, ja tuota
poissaolevaa henkilöä näytään joka päivä odotettavan.

-- Hyvä on! -- virkkoi Bussy. -- Mutta kuinka olet saanut kaiken tuon
tietoosi?

-- Tehän ymmärrätte, armollinen herra, -- vastasi Remy avomielisesti,
-- ettei minulla teidän poissaolossanne ollut mitään tekemistä
lääkärinä, mutta olen koettanut toisella tavalla käyttää vapauttani
teidän hyväksenne.

-- No kerroppa sitten: mitä olet tehnyt? Kerro paras Remy. Olen
pelkkänä korvana koko mies.

-- Nähkääs, teidän matkustettuanne vuokrasin pikku huoneen S:t
Antoinen ja S:te Catherinen katujen kulmauksesta, ja siitä saatoin
pitää silmällä tarkoittamaamme taloa. Mutta pianpa sainkin selville,
että minun täytyi käyttää vieläkin tehokkaampia keinoja.

-- No?

-- Minä... minä rakastuin.

-- Hm! -- myhähti Bussy voimatta käsittää, mitä hyötyä hänellä
saattoi olla Remyn rakkaudesta.

-- Asia on niinkuin olen teille sanonut, -- toisti nuori tohtori
vakavana. -- Minä rakastuin kuin hullu.

-- Keneen?

-- Gertrudiin.

-- Gertrudiinko? Monsoreaun kreivittären kamaripalvelijaanko?

-- Juuri häneen, kamarineitoseen. Minä en ole mikään aatelismies,
niin että minun olisi lupa rakastua ylhäisiin naisiin.

-- Remy parka, -- sanoi Bussy, -- ole varma siitä, että pidän
uskollisuuttasi suuressa arvossa. Mutta jatka!

-- Niin, armollinen herra, vastasi Remy. -- Lähemmin ajatellen ei
siinä sittenkään ole niin paljon valittamista. Gertrud on ylen
siivo tyttö, kahta tuumaa minua pitempi, ja hän jaksaisi varsin
helposti tarttua minua kaulukseen ja pidellä minua suoralla kädellä
koholla, mikä osottaa, että tytöllä on verrattain hyvin kehittyneet
käsivarsilihakset. Se on aikaansaanut minussa häntä kohtaan
kunnioituksen, josta hän on mielissään. Ja kun minä aina myönnyn
hänen puheisiinsa, niin ei meille synny koskaan väittelyä. Hänellä on
lisäksi eräässä suhteessa ihailtavaa nerokkuutta: hän kertoo asiat
mainion hyvästi.

-- Vai niin hän tekee!

-- Niin. Minä saan häneltä tietää kaiken mitä talossa tapahtuu...
Hm, mitähän te, herra kreivi, siitä sanotte? Luullakseni ette ole
pahoillanne saadessanne eräitä tietoja siltä taholta.

-- Paras Remy. Sinä olet hyvä henki, jonka sattuma tai kohtalo on
minulle lähettänyt. Olet siis hyvissä väleissä Gertrudin kanssa?...

-- Olen, se on vallan varmaa, -- vastasi Remy ja oli olevinaan asian
johdosta kovin ylpeä. -- Eilen illalla käväsin hänen luonaan ja
puhelin hetkisen.

-- Miten pääsit niin pitkälle?

-- Päivää sen jälkeen, kun olin muuttanut mainitsemaani pieneen
kamariin, odottelin pikku-portilla, että sydämeni valittu menisi
ostoksilleen torille, missä hän tavallisesti käy joka aamu kahdeksan
ja yhdeksän välillä. Kymmentä yli kahdeksan näin hänen tulevan ulos
ja heti riensin häntä vastaan.

-- Tunsiko hän sinua enää?

-- Tunsi. Hän päästi huudon ja alkoi juosta tiehensä. Minä nelistin
perässä ja minun oli ylen vaikea saada häntä kiinni, sillä hän
luikerteli taitavasti kuin paholainen, mutta olivatpa helmukset
kuitenkin hieman tiellä.

-- Jesus! -- parkaisi tyttö.

-- Pyhä neitsyt! -- kirkaisin minä.

Tämän huutoni vuoksi sai hän kaiketikin minusta hyvän ajatuksen. Joku
toinen minua pakanallisempi olisi varmaankin huudahtanut "helkkaria"
tai "pirun vietävää."

-- Tohtori! -- virkkoi hän.

-- Ihanainen kamarineitoseni! -- sanoin minä. Silloin hän hymyili.
Mutta pian hän taas tuli vakavaksi ja lausui:

-- Te petytte, hyvä herra. Minä en tunne teitä.

-- Mutta minäpä tunnen teidät, -- huudahdin minä. -- Sillä minä elän
vain teitä varten ja olen ihastunut teihin siinä määrässä, että olen
muuttanut vanhasta Beautreillisin kadun varrella olleesta asunnostani
S:t Antoinen kadulle, S:te Catherinen kadun kulmaukseen. Asuntoa olen
muuttanut ainoastaan siitä syystä, että saisin usein nähdä teidät.
Ja jos teidän vielä joskus tarvitsisi käyttää minun apuani sitomaan
jonkun nuoren ylimyksen haavoja, niin ei teidän tule hakea minua
entisestä asunnostani, vaan uudesta.

-- Olkaa hiljaa! sanoi tyttö.

-- No, näettehän nyt, että olen oikeassa! -- vastasin minä. -- Ja
sillä tavoin alkoi tai oikeastaan uudistui meidän tuttavuutemme.

-- Niin ettäkö sinä nyt tällä hetkellä olet?...

-- Niin onnellinen kuin rakastaja yleensä voi olla... Gertrudin
rakastaja, ymmärrättehän. Kaikki on sopusuhtaista tässä maailmassa.
Ja minä olen enemmänkin kuin onnellinen, minä olen ylen autuas, koska
olen päässyt niin pitkälle kuin halusinkin teitä! palvellakseni.

-- Mutta entäpä jos hän epäilee?...

-- Ei hituistakaan. En ole sanaakaan maininnut teistä. Eihän toki
soveltuisikaan, että Remy-le-Haudoin parka olisi tuttu niin ylhäisten
miesten kanssa, kuin kreivi Bussyn. Olen vain huolettomasti kysäissyt
häneltä: kyllä kai teidän nuori isäntänne nyt jo voi paremmin?

-- Mikä isäntämme? -- kysyi tyttö.

-- Se nuori herra, jonka haavat minä sidoin teidän luonanne.

-- Ei hän ollut minun isäntäni, -- vastasi siihen tyttö.

-- Oo, antakaa anteeksi! Minä otaksuin niin... vain ajattelin... --
jatkoin sitten juttuani.

Oi, hyvä Jumala, ei hän ollut isäntä, -- vastasi tyttö minulle
huoaten. -- Se nuori mies parka oli meille vallan outo. Olemme
nähneet hänet ainoastaan yhden kerran sen perästä.

-- Tiedättekö edes hänen nimeänsä? kysyin minä.

-- Tiedämmepä kyllä.

-- Kaiketi olette sen kuullut ja myös unohtanut?

-- Eipä niinkään. Ei sellaista nimeä unohdeta.

-- Kuka hän sitten oli?

-- Oletteko koskaan kuullut puhuttavan kreivi Bussystä?

-- Helkkari, -- vastasin minä, -- Bussystäkö, urhoollisesta
Bussystäkö?

-- Niin juuri, sillä se oli hän.

-- Entäs naishenkilö?

-- Emäntäni on naimisissa, hyvä herra.

-- No, saahan silti olla naimisissa ja uskollinen ja kuitenkin joskus
ajatella jotain kaunista nuorta miestä, jonka on sattunut näkemään...
etenkin silloin kun tuo nuori mies on haavoittunut.

-- Ollakseni vilpitön, -- virkkoi Gertrud, -- en minäkään voi
väittää, että emäntäni ei häntä ajattelisi.

Bussy kovin punastui.

-- Me puhelemmekin hänestä kahdenkesken ollessamme, -- jatkoi sitten
Gertrud.

-- Kelpo tyttö! -- huudahti kreivi.

-- No, mitäpä te hänestä sanotte? -- kysyin minä vuorostani.

-- Minä kerron hänen urotöistään, mikä onkin helppoa, sillä eihän
Parisissa muusta puhutakkaan kuin niistä miekanpistoista, joita hän
antaa ja saa. Olenpa emännällekin opettanut muutaman muodissa olevan
pikkulaulun.

-- Ah, minä tiedän! -- vastasin. -- Eikö se kuulu tällä tavalla:

    "Tuo ritari Bussy hän pelvoton
    ja uljas ja rohkea on.
    Ja Amboisen herran ken ystäväks saa,
    ei petä hän, vaikkapa horjuis maa."

-- Mainiosti! huudahti Gertrud. -- Emäntäni ei milloinkaan laula
mitään muuta laulua kuin tuota.

Bussy pudisti nuoren lääkärin kättä. Omituinen autuuden väristys
tuntui hänen suonissaan.

-- Ja onko tuossa nyt kaikki, mitä sinulla on kerrottavaa? -- kysyi
hän. Ihminenhän on haluissaan täyttymätön.

-- Kaikki on siinä, armollinen herra. Mutta ennen pitkää saan kyllä
enemmänkin tietää. Eihän, kissa vieköön, yhdellä kertaa voi saada
kaikkia asioita selville.



26.

Isä ja tytär.


Tämä Remyn kertomus teki Bussyn ylen onnelliseksi, sillä hän sai
siitä selville kaksi seikkaa: ensiksi että Monsoreauta yhäkin
entiseen tapaan vihattiin ja että häntä, Bussya, samassa määrässä
rakastettiin.

Hänen mielestään ei aikaa lainkaan ollut hukattavissa, ja jokainen
hetki, joka pitkittäisi ukko raukan tuskia, olisi kuin rikos.
Tytärtään itkevä isä on niin onneton, että henkilö, joka häntä voisi
lohduttaa eikä tee sitä mahdollisimman pian, menettelee kuin väärin.

Bussy ja parooni läksivät heti ulos, Remy mukanaan. Vanhus oli
kovin alakuloinen ja levoton. Millä tavalla tulisi herttua hänet
vastaanottamaan ja mitä uutta ikävyyttä tuosta kohtaamisesta
aiheutuisi?

Väliin loi hän katseensa Bussyyn ja kysyi itseltään, mikä kumma voima
sai hänen sokeasti seuraamaan tuota ylimystä, joka palveli sitä samaa
ruhtinasta, jonka syytä kaikki hänen kärsimyksensä olivat. Eikö
hänen pikemminkin pitäisi asettua Anjoun herttuata vastaan ja sen
sijaan, että Bussyn saattamana menisi tämän luo, lähteäkin suorastaan
Louvreen ja heittäytyä valituksineen kuninkaan eteen? Mitäpä
prinsseillä olisikaan hänelle sanomista? Millä tavoin prinssi voisi
häntä lohduttaa? Eikö prinssi ollut niitä, jotka tuhlaavat muutaman
sanan niiden haavain lievittämiseksi, joita itse ovat antaneet,
sanan, joka panee haavan yhä enemmän kirvelemään hetken kuluttua?

Sillävälin saavuttiin S:t Paulin kadulle. Taitavan sotapäällikön
tavoin oli Bussy lähettänyt Remyn jo edeltäpäin tutkimaan maaperää ja
järjestämään pääsyä linnoitukseen.

Remy kääntyi Gertrudin puoleen ja palasi pian ilmoittamaan
isännälleen, ettei mikään estänyt pääsemästä heitä Monsoreaun
kreivittären huoneisiin.

Helposti ymmärrettävistä syistä puhuivat tällöin Bussy ja Haudoin
hyvin hiljaa keskenään.

Kerran katsahti parooni kummastuneena ympärilleen.

-- Mitä! -- mutisi hän. -- Täälläkös Anjoun herttua asuu?

Hänessä alkoi herätä jotain epäilystä talon yksinkertaisen ulkomuodon
vuoksi.

-- Ei aivan hän, -- vastasi Bussy hymyillen, -- mutta vaikkapa se ei
olekaan hänen asuntonsa, niin on se ainakin sellaisen naisen, jota
hän on rakastanut.

Pilvi levisi nyt vallan ylimyksen otsalle.

-- Hyvä herra, -- sanoi hän hevostaan pidättäen, -- me maalaiset emme
ole tottuneet tämmöisiin. Kevytmieliset parisilaiset järkyttävät
meidän mieliämme niin suuresti, ettemme me voi saapua heidän
salaperäisiin kohtauksiinsa. Jos Anjoun herttua tahtoo tavata parooni
Méridoria, niin on se mielestäni tapahtuva hänen omassa linnassaan
eikä hänen rakastajattarensa talossa. Sitäpaitsi, -- lisäsi vanhus
huoaten, -- miksi tahdotte te, joka näytte olevan kelpo mies, viedä
minut sellaisten naisten luo? Saattaaksenneko minun ymmärtämään,
että Diana parkani vielä eläisi ellei hän olisi valinnut kuolemaa
mieluummin kuin häpeän?

-- Malttakaa, malttakaa, hyvä parooni, -- virkkoi Bussy, -- älkää
etukäteen tehkö mitään vääriä johtopäätöksiä. Aatelisen kunniani
kautta ei tässä ole lainkaan kysymys mistään sellaisesta, jota te
tarkoitatte. Nainen, jonka saatte nähdä, on täysin siveellinen ja
ansaitsee kaikkien kunnioituksen.

-- Ken hän sitten on?

-- Hän on... erään tuntemanne ylimyksen puoliso.

-- Niinkö? Mutta minkä vuoksi sitten sanotte, hyvä herra, että
prinssi on häntä rakastanut?

-- Koska minä aina puhun totta, herra parooni. Astukaa sisälle ja
päättäkää itse!

-- Muistakaa, että minä murehdin lastani ja että te sanoitte minulle:
Toivokaa, Jumalan armo on suuri. Luvata minulle lohdutusta on melkein
samaa kuin luvata minulle ihmeitä.

-- Käykää sisään, -- kehoitti Bussy ystävällisesti hymyillen.

Parooni laskeutui ratsunsa selästä. Gertrud oli rientänyt portille
ja katseli kummastellen Remytä, Bussya ja vanhusta voimatta
aavistaakkaan, mikä kohtalon oikku oli saattanut nuo kolme yhteen.

-- Riennä ilmoittamaan Monsoreaun kreivittärelle, -- virkkoi Bussy,
-- että minä olen palannut ja haluan heti puhutella häntä. Mutta,
sielusi tähden, -- lisäsi hän hiljaa, älä mainitse sanaakaan mukanani
olevista henkilöistä!

-- Monsoreaun kreivitär! -- huudahti ukko hämillään. -- Monsoreaun
kreivitärkö?

-- Astukaa vaan sisälle, herra parooni, -- puheli Bussy ja työnsi
vanhusta hiljaa eteiseen.

Vanhuksen kavutessa horjuvin askelin rappuja ylös kuului Dianan
värähtelevä ääni lausuvan:

-- Kreivi Bussy, niinkö sanot, Gertrud! kreivi Bussy! Tulkoon hän
sisälle!

-- Mikä ääni! -- huudahti parooni ja seisahtui äkkiä rapuille. --
Mikä ääni! Voi, hyvä Jumala!

Samassa ilmestyi ylimmälle rapulle Diana, auringonsäteiden sattuessa
hänen kasvoilleen. Hän oli hurmaavampi kuin ennen milloinkaan.

Nähdessään tämän näyn, jota vanhus piti ylenluonnollisena
ilmestyksenä jostain toisesta maailmasta, pääsi häneltä huuto, ja
hänen siinä ojennetuin käsin ja tuijottavin silmin seisoessaan oli
hän niin kauhistuneen ja mielipuolen näköinen, että Diana, joka oli
syöksähtämäisillään hänen syliinsä, hämmästyneenä siitä pidättäytyi.

-- Diana siis elää! -- mutisi parooni. -- Diana, Dianani, jonka jo
sanottiin kuolleen. Oi, hyvä Jumala!

Ja iäkäs soturi murtui nyt ilosta, hänen horjuvat polvensa eivät
enää tahtoneet häntä kannattaa, ja ellei hän olisi tarttunut Bussyyn
kiinni, olisi hän kaatunut rapuilta alas tuon rakastamansa olennon
nähden, joka näyn lailla leijaili hänen väsyneissä silmissään.

-- Voi, hyvä Jumala! -- huudahti Diana esiin rientäen. -- Mikä on
tullut isälleni, kreivi Bussy?

Ja kauhistuneena siitä omituisesta vaikutuksesta, jonka tämä kohtaus,
mistä hän luuli isällään olleen edeltäpäin tiedon, oli aikaansaanut,
katsahti nuori nainen kysyvästi ympärilleen.

-- Parooni Méridor piti teitä kuolleena ja murehti teitä, niinkuin
isän tuleekin sellaista tytärtään murehtia, -- vastasi Bussy.

-- Kuinka! -- huudahti nyt Diana. -- Eikä kukaan ole päästänyt häntä
harhaluulostaan?

-- Ei kukaan, ei kukaan! huokaili vanhus, alkaen vähitellen tointua
mielenliikutuksestaan. - Ei edes kreivi Bussy.

-- Kiittämätön! -- virkahti Bussy hieman moittivalla äänellä.

-- Kyllä, -- vastasi vanhus, -- olette oikeassa, sillä tämä
hetki haihduttaa kaiken tuskani. Oi Dianani, rakkahin Dianani!
-- jatkoi hän ja suuteli tytärtään ja ojensi kätensä Bussylle.
Sitten, ikäänkuin olisi jokin tuskallinen muisto tai uusi pelon
tunto tahtonut hiipiä hänen sydämeensä siellä vallitsevan ilon
vastapainoksi, hän virkkoi:

-- Mutta, kreivi Bussy, tehän sanoitte, että minä saisin nähdä
Monsoreaun kreivittären. Missä hän on?

-- Oi, isäni! -- mutisi Diana.

Bussy kokosi kaiken voimansa ja virkkoi:

-- Te näette hänet silmäinne edessä. Monsoreaun kreivi on teidän
vävynne.

-- Mitä? -- änkytti ukko. -- Monsoreaun kreivikö minun vävyni? Ja
kaikki nämä ihmiset, sinäkin, Diana, olette pitäneet sen minulta
salassa!

-- En uskaltanut kirjoittaa sinulle peläten, että kirje ehkä joutuisi
herttuan käsiin. Sitäpaitsi luulin sinun tietävän kaikki.

-- Mutta mistä syystä, -- kysyi vanhus, -- on tämä kaikki pidetty
minulta salassa?

-- Voi, isäni, selitä se itse, jos voit, -- huudahti Diana. -- Miksi
on Monsoreaun kreivi pitänyt sinua siinä uskossa, että minä olisin
kuollut? Miksi ei hän ole ilmoittanut sinulle sitäkään, että hän on
minun mieheni?

Parooni vapisi kuin olisi häntä pelottanut tutkia tuota
hämäräperäisyyttä. Hän loi arastelevia ja kysyviä katseita
tyttäreensä ja Bussyyn.

Sillävälin oli tultu saliin.

-- Monsoreaun kreivi vävyni! -- sammalsi parooni Méridor yhäkin
hämmennyksissään.

Eihän sen pitäisi sinua kummastuttaa, -- huomautti Diana
surullisesti. -- Olethan itse käskenyt antamaan käteni hänelle.

-- Olen, jos hän pelastaisi sinut.

-- No niin, hän on pelastanut minut, -- sanoi Diana kumealla äänellä
ja vaipui rukoustuolinsa ääreen. -- Hän on pelastanut minut,
vaikkakaan ei onnettomuudesta, niin ainakin häpeästä.

-- Mutta miksi hän sitten on pitänyt minua siinä luulossa, että sinä
olit kuollut? -- huudahti ukko. -- Miksi antoi hän minun kuihtua
epätoivosta, kun hän yhdellä ainoalla sanalla olisi voinut virottaa
minut elämään?

-- Oi, siinä piilee jotakin! -- huudahti Diana. -- Isä, ethän jätä
minua enää? Kreivi Bussy, suojelettehan meitä, suojelettehan?

-- Ikävä kyllä, hyvä rouva, -- vastasi nuori mies syvään
kumartaen, -- mutta minun ei sovi enemmälti tunkeutua teidän
perhesalaisuuksiinne. Saatuani kuulla miehenne omituisesta
menettelystä olin velvollinen hankkimaan teille suojelijan, jolle
huoletta voitte uskoa asianne. Tämän suojelijan olen nyt hakenut
Méridorista. Te olette nyt saanut isänne, ja minä siirryn syrjään.

-- Hän on oikeassa, -- virkkoi vanhus surullisesti. -- Monsoreaun
kreivi on peljännyt Anjoun herttuan vihaa, ja kreivi Bussy pelkää
sitä myöskin.

Diana loi nuoreen mieheen katseen kuin olisi se tahtonut sanoa:

-- Voitteko te, jota urhoolliseksi Bussyksi kutsutaan, Monsoreaun
tavoin pelätä herttuan vihaa?

Bussy ymmärsi Dianan katseen tarkoituksen ja hymyili.

-- Herra parooni, -- virkkoi hän, -- suokaa minulle anteeksi se
omituinen kysymys, jonka pyydän teidän tekemään, ja te, hyvä rouva,
joka tiedätte harrastukseni teidän parhaaksenne, antakaa anteeksi
tekin.

Isä ja tytär katsoivat äänettöminä toisiinsa.

-- Herra parooni, -- jatkoi Bussy, -- olkaa hyvä ja kysykää
Monsoreaun kreivittäreltä...

Hän korosti näitä viime sanoja. Nuori nainen vaaleni. Bussy sen
huomasi ja jatkoi:

-- Kysykää tyttäreltänne, onko hän onnellinen siinä avioliitossa,
jonka te olette hänelle määrännyt ja johon hän on suostunut.

Diana puristi käsiään ja heltyi itkemään. Se oli hänen ainoa
vastauksensa Bussyn kysymykseen. Selvempää vastausta hän ei olisi
voinut antaakkaan. Vanhan parooninkin silmiin kyyneleet kihosivat,
sillä hän alkoi oivaltaa, että hänen kovin pitkälle kehittynyt
ystävyytensä kreivi Monsoreaun kanssa oli suureksi osaksi ollut syynä
hänen oman tyttärensä onnettomuuteen.

-- Onko siis tosiaankin totta, -- kysyi Bussy, että te, herra
parooni, olematta siihen viekkaudella, tai väkivallalla pakotettu,
olette antanut tyttärenne käden Monsoreaun kreivittärelle?

-- Olen, jos hän tyttäreni pelastaisi.

-- Ja hän on sen todellakin tehnyt. Minun ei siis tarvitse teiltä,
herra parooni, kysyäkään, aiotteko lupauksessanne pysyä.

-- Sanansa pitäminen kuuluu kaikille, etenkin aatelismiehille,
niinkuin te itse tiedätte paremmin kuin kukaan muu, hyvä herra.
Monsoreaun kreivi on pelastanut tyttäreni hengen. Siis tyttäreni
kuuluu Monsoreaun kreiville.

-- Ah! huokasi nuori nainen. -- Miksi en olekin kuollut?

-- Hyvä rouva, -- sanoi Bussy, -- kuten nyt näette, olin oikeassa
sanoessani, ettei minulla täällä enää ole mitään tekemistä. Isänne
jättää teidät Monsoreaun kreiville, ja te itse olette luvannut kuulua
hänelle, heti kun saatte nähdä isänne terveenä ja reippaana.

-- Ah, älkää särkekö sydäntäni, kreivi! -- huudahti Diana ja tuli
nuorta miestä lähemmäksi. -- Isäni ei tiedä, että minä sitä miestä
pelkään; hän ei tiedä, että minä sitä vihaan. Isäni itsepäisyydessään
pitää häntä pelastajanani, mutta minä, minä, joka vaistomaisesti
häntä vihaan, väitän varmasti: se mies on minun pyövelini.

-- Diana, Diana! huudahti vanhus. -- Onhan hän pelastanut sinut!

-- Kyllä, -- huusi nyt Bussy, joka ei enää jaksanut pysyä
varovaisuuden ja harkinnan rajoissa, -- kyllä. Mutta jos teille on
kuviteltu vaaran olleen suuremman kuin mitä se itse asiassa oli, jos
koko vaara oli vain tekaistua, jos... mistä minä tiedän?... kuulkaa
minua, herra parooni, tässä kaikessa piilee salaisuus, jonka minä
tulen paljastamaan. Ja sen voin teille vakuuttaa, että jos minulla
olisi ollut onni olla Monsoreaun kreivin asemassa, niin olisin
minäkin teidän kauniin, viattoman tyttärenne häpeästä pelastanut,
mutta kautta sieluni autuuden, minä en olisi tahtonut häneltä
korvausta tuosta palveluksestani.

-- Hän rakasti tytärtäni, -- virkkoi paroni Méridor, joka kyllä
itsekin oivalsi Monsoreaun kreivin käyttäytymisessä ilmenneen
inhottavuuden, -- ja täytyyhän rakkaudelle antaa anteeksi.

-- Entäs minä sitten! -- huudahti Bussy. -- Ettekö luule minun...

Mutta hämmästyneenä itsekin tästä varomattomasta puuskauksestaan,
joka vastoin hänen omaa tahtoaan oli vähällä paljastaa hänen
salaisuutensa, malttoi Bussy kuitenkin hillitä mieltänsä. Vain
tulinen katse näytti selittävän lopunkin keskenjääneestä lauseesta.
Diana sen tarkoituksen kuitenkin ymmärsi, ehkäpä sellaisenaan
vieläkin paremmin kuin loppuun lausuttuna.

-- Hyvä on, -- puhui nyt Diana punastuen. -- Olettehan ymmärtänyt
minua? Ystäväni, veljeni... olettehan itse tahtonut, että minä teitä
noilla nimillä nimittäisin, ja mielelläni sen teenkin... ystäväni,
veljeni voitteko tehdä jotakin hyväkseni?

-- Mutta Anjoun herttua, Anjoun herttua! -- mutisi ukko, joka alati
ajatteli prinssin vihaa kuin uhkaavaa pilveä.

-- Minä en, herra parooni kuulu niihin, jotka ruhtinasten vihaa
pelkäävät, -- vastasi nuori mies, -- ja erehtyisinpä kovin, jos
luulisin siltä taholta olevan mitään pelättävissä. Jos niin haluatte,
parooni Méridor, teen minä teidät prinssin kanssa niin hyväksi
ystäväksi, että juuri hän on puolustava teitä Monsoreaun kreiviä
vastaan, jonka puolelta luullakseni varsinainen vaara uhkaakin, varma
vaara, vaikkakin tuntematon, vielä näkymätön, mutta ehkä kuitenkin
sellainen, joka ei ole vältettävissä.

-- Mutta jos herttua saa tietää Dianan elävän, on kaikki hukassa, --
lausui vanhus.

-- Ah, -- huokasi Bussy. -- Aina huomaan, että te kaikesta puheestani
huolimatta kuitenkin luotatte paremmin Monsoreaun kreiviin kuin
minuun. Älkäämme siitä siis enää puhuko. Hyljätkää siis tarjoukseni,
herra parooni, kieltäytykää vastaanottamasta sitä tehokasta apua,
jota minä olisin tahtonut teille tarjota. Heittäytykää sen miehen
syliin, joka niin arvokkaalla tavalla on teidän luottamuksenne
palkinnut. Niinkuin olen sanonut, on tehtäväni nyt päättynyt. Minulla
ei ole täällä enään mitään tekemistä. Jääkää hyvästi, herra parooni!
Hyvästi, hyvä rouva! Te ette näe minua enää. Hyvästi!

-- Oi! -- huudahti Diana, tarttuen nuoren miehen käteen, -- oletteko
nähnyt minun hetkeäkään epäilevän? Oletteko kuullut minun ajatelleen
hänestä muutoin kuin yhdellä tavalla? Ette. Polvillani minä teitä
rukoilen: älkää hyljätkö minua, kreivi Bussy, oi, älkää hyljätkö
minua!

Bussy pusersi kauniin rukoilijan käsiä, ja hänen vihansa hälveni
kokonaan, niinkuin hälvenee lumi toukokuun auringon säteissä.

-- Koska niin on, -- lausui Bussy, -- niin teidän tahtonne
tapahtukoon! Minä otan, hyvä rouva, suorittaakseni sen pyhän
tehtävän, jonka nyt toimekseni annatte, ja kolmen päivän sisällä...
sillä minun täytyy tavata prinssiä, jonka kerrotaan kuninkaan kanssa
menneen pyhiinvaellusmatkalle Chartresiin... kolmen päivän sisällä te
näette minut jälleen, niin totta kuin nimeni on Bussy.

Lähestyessään nyt Dianaa paloi hänen katseessaan kuin juopumuksen
huumaava tuli, ja hän kuiskasi:

-- Me olemme liittoutuneet Monsoreauta vastaan. Muistakaa, ettei hän
ole tuonut isäänne teidän luoksenne, älkääkä olko minulle uskoton.

Sitten hän syöksyi ulos ovesta.



27.

Gorenflotin herääminen.


Erotessamme viimeksi Chicotista oli hän ihastuneena jäänyt
katselemaan veli Gorenflotin häiriintymätöntä unta. Hän pyysi
hotellin isännän olemaan sanallakaan mainitsematta siitä, että hän
oli lähtenyt ulos kello kymmenen illalla ja tullut takaisin vasta
kello kolme aamulla.

Koska mestari Bonhomet oli pannut merkille, että milloin narri ja
munkki söivät yhdessä, maksoi narri aina, niin hän piti narria
suuressa arvossa, jota vastoin hän munkista verrattain vähän välitti.
Hän lupasi senvuoksi Chicotille olla yön tapahtumista sanaakaan
hiiskumatta. Sitten hän poistui vieden Chicotin neuvon mukaan
kynttilän mennessään.

Kuitenkin tuntui Chicotista ylen vaikealta saada kaikki pimeässä
uudelleen järjestetyksi, niin ettei Gorenflot herätessään mitään
huomaisi. Senvuoksi hän puhalsi takassa olevat hiilet hehkumaan.

Tämän puhaltelemisen kestäessä lakkasi Gorenflot kuorsaamasta ja
mumisi:

-- Hyvät veljet, on raju ja myrskyinen ilma. Se on Herran hengitys,
joka panee minun puhumaan.

Sen jälkeen hän alkoi uudelleen kuorsata.

Chicot odotti hetken, siksi kunnes uni taas oli voittanut
Gorenflotin, ja alkoi sitten kiskoa munkkia irti pöytäliinan sisästä.

-- Huu! -- puheli Gorenflot. -- Millainen kylmyys! Se estää
viinirypäleet kypsymästä.

Chicot oli nyt hetkisen hiljaa.

-- Te tunnette harrastukseni, veljet, niin kirkon kuin Guisen
herttuankin hyväksi.

-- Lurjus! -- sanoi Chicot.

-- Olen lausunut ajatukseni, -- jatkoi Gorenflot. -- Mutta se on
vallan varmaa, että...

-- Mikä on varmaa? -- kysyi Chicot ja kohotti munkkia ylös
kääriäkseen viitan hänen ylleen.

-- Se on varmaa, että ihminen on viiniä voimakkaampi. Veli Gorenflot
on painiskellut viinin kanssa, niinkuin Jaakoppi enkelin kanssa, ja
Gorenflot on voittanut.

Munkki avasi nyt toisen silmänsä ja huomasi Chicotin...

-- Mitä? -- Onko täällä aaveita? -- mutisi hän.

-- Hän on vielä ihan sekaisin, -- virkkoi Chicot, kietoi kaapun
munkin ympärille ja veti kapusongin hänen päähänsä.

-- No, sepä oli hyvä, -- mutisi munkki. -- Sakastinvartija on
sulkenut kuorin oven, niin että nyt ei enää tunnu vetoa.

-- Nyt saat herätä silloinkun haluat, -- puhui Chicot.

-- Herra on minun rukoukseni kuullut, -- mutisi munkki, -- ja
pohjatuuli, jonka hän lähetti viinirypäleitä vahingoittamaan, on
vaihtunut leppoiseksi länsituuleksi.

Chicot teki nyt pöytä- ja ruokaliinoista itselleen lattialle
jonkinlaisen vuoteen ja laskeusi maata.

Hänen kasvoillensa kohdistuvat päivän ensi säteet ja isännän
keittiössä rähisevä ääni saivat Gorenflotin vihdoinkin puolittain
hereille. Vaivaloisesti hän kömpi istualleen ja alkoi tarkastella
pöydällä vallitsevaa epäjärjestystä. Sitten siirtyi hänen katseensa
Chicotiin, jonka toinen käsivarsi oli huolimattomasti heitetty otsan
yli, niin että hän munkin huomaamatta saattoi nähdä kaikki tämän
liikkeet. Chicot oli kuorsaavinaan ja tekikin sen niin luontevasti,
että se entistä enemmän todisti hänen mainiota matkimiskykyään.

-- On jo selvä päivä, -- huudahti munkki, -- saamari soikoon! Vallan
selvä päivä. Näyttääpä siltä kuin olisin täällä viettänyt yöni...
Entä luostari! Tuhannen sarvipäätä!

Hän alkoi nyt sitoa viittaansa kiinni, sillä Chicot ei puolestaan
ollut pitänyt sen sitomista välttämättömänä.

-- No, olkoon miten tahansa, -- jatkoi munkki, -- olen joka
tapauksessa nähnyt merkillistä unta. Olin olevinani kuollut ja
ympärilleni oli kääritty veren tahraama vaate.

Gorenflot ei ollutkaan ihan kokonaan erehtynyt. Hän oli kerran
hetkiseksi herännyt ja pitänyt silloin pöytäliinaa, johon Chicot
oli hänet kietonut, käärinliinoina ja viinin jättämiä merkkejä
veripilkkuina.

-- Onneksi se olikin vain unta, -- virkkoi Gorenflot ja katsahti
jälleen ympärilleen.

Hänen silmänsä sattuivat Chicotiin, joka huomatessaan munkin häntä
katselevan, yhä enemmän kuorsasi.

-- Onpa hauskaa katsella juopunutta ihmistä, virkkoi Gorenflot. --
Ah, miten hän on onnellinen voidessaan noin nukkua! Helppoapa se
onkin, sillä hän ei ole minun vaatteissani.

Hän huokasi nyt niin äänekkäästi, että se huokaus luultavasti olisi
herättänyt gascognelaisen, jos tämä todellakin olisi nukkunut.

-- Herättäisinköhän hänet kysyäkseni häneltä neuvoa? -- puheli
munkki. -- Hän on hyvä neuvonantaja.

Chicot kuorsasi kaikin voimin.

-- En, -- jatkoi Gorenflot, -- hän voisi pitää itseään minua
etevämpänä. Voinhan hänettäkin keksiä jonkin hyvän valheen... Mutta
olipa se vale sepitetty miten hyvästi tahansa, niin vaikea minun
on kuitenkin suoriutua ilman arestia. Enhän minä tosin niin kovin
pelkääkkään itse arestia, mutta siihen kuuluu vain vettä ja leipää,
ja se on pahinta. Jospa minulla olisi edes hiukan rahaa, jolla voisin
lahjoa veli vanginvartijan!

Kuultuaan viimeisen toivomuksen veti Chicot taskustaan
runsassisältöisen kukkaronsa ja kätki sen varovasti alleen. Se ei
ollut lainkaan turha varovaisuustoimenpide, sillä Gorenflot alkoi
ryömiä lähemmäksi ja mutista:

-- Jos hän olisi hereillä, ei hän kieltäisi minulta muutamaa écuta.
Mutta minä en tahdo häiritä hänen lepoansa... ja senvuoksi otan tuon
lantin häntä itseään herättämättä.

Veli Gorenflot alkoi nyt kopeloida nukkujan taskuja.

-- Onpa kummallista, -- puheli munkki, -- ettei taskuissa ole mitään.
Ehkäpä hänellä on jotain hatussaan?

Chicot tyhjensi nyt salaa kukkaronsa sisällön käteensä ja pisti
tyhjän kukkaron housuntaskuunsa.

-- Hm! Hatussakaan ei ole mitään, -- haasteli munkki. -- Sepä
merkillistä! Ystäväni Chicot on ymmärtäväinen narri eikä liiku
koskaan ilman rahaa. Ah, minä vanha veitikka! -- lisäsi hän irvistäen
niin makeasti, että suu venyi korviin asti, -- minähän unohdin sinun
housuntaskusi.

Hän hiivitti kätensä Chicotin housuntaskuun ja veti sieltä esiin
tyhjän kukkaron.

-- Voipas vietävää! -- mutisi hän. -- Kuka nyt lystin maksaa?

Munkki nousi äkkiä ylös, hiipi tosin vielä epävarmoin, mutta
kuitenkin jo nopein askelin huoneesta, pujahti keittiön kautta ulos,
sanomatta isännälle sanaakaan, ja riensi sitten tiehensä.

Pussi seljässä jatkoi nyt tuo almunjakajaveli kulkuaan, teeskentelevä
mietiskely kasvoillaan, jota ohikulkijat saattoivat ajatella
hartaudeksi, mutta joka kuitenkin oli kokonaan muuta. Sillä
veli Gorenflot mietti lakkaamatta keksiäkseen jonkin sopivan
hätävalheen, joihin munkit ja sotilaat turvautuvat, sattuessaan
juopotteluretkillään viivähtämään.

Luostarin luo päästyään näyttivät nyt sen portit hänestä entistäänkin
synkemmiltä. Ja hän teki ikäviä johtopäätöksiä siitä että havaitsi
portille kokoontuneen useita keskenään keskustelevia munkkeja, jotka
levottomina tähystelivät kaikille ilmansuunnille. Mutta ehdittyään
parahiksi Saint-Jacquesin kadun kulmauksen ohi, syntyi veljien
kesken, kun he hänet olivat nähneet, sangen vilkas liike, ja se sai
hänet vallan kauhistumaan.

-- He puhuvat minusta, -- mutisi hän, -- he osottelevat minua. Minua
on yöllä etsitty. Poissaoloni on synnyttänyt suuttumusta. Minä olen
hukassa!

Hänen päätään huimasi. Hänessä välähti ajatus paeta. Mutta useita
munkkeja jo riensi häntä vastaan. Häntä ehdottomasti ajettaisiin
takaa. Veli Gorenflot tunsi sitäpaitsi itse liiankin hyvin, ettei
häntä oltu luotu juoksijaksi. Hänet kyllä piankin saataisiin kiinni
ja köytettynä laahattaisiin luostariin.

Häpeissään hän siis lähestyi tovereitansa, jotka näyttivät arkailevan
puhutella häntä.

-- Ah! -- mutisi Gorenflot. -- Ne eivät ole minua tuntevinaankaan.
Minä olen heille häpeäksi!

Viimein läheni heistä muuan Gorenflotia ja virkkoi:

-- Rakas veli parka!

Gorenflot huokasi ja nosti silmänsä taivasta kohti.

-- Tiedättekö, että priori, luostarin esimies, teitä odottaa?

-- Ah, hyvä Jumala!

-- Niin, -- lisäsi kolmas, -- hän on sanonut, että heti kun te
palaatte luostariin, on teidät saatettava hänen eteensä.

-- Sitäpä juuri pelkäänkin, -- ajatteli Gorenflot.

Ja pikemmin kuolleena kuin elävänä hän astui luostariin, jonka portti
paiskahti kiinni hänen sisälle päästyään.

-- Aa... tekö se olette? -- huudahti portinvartija. -- Tulkaa pian,
pian! Arvoisa priori teitä odottaa.

Portinvartija tarttui Gorenflotin käteen ja vei tai oikeammin sanoen
laahasi hänet priorin huoneeseen.

Priorin vihastunutta katsetta peläten katseli Gorenflot vain alas.
Hän tunsi seisovansa esimiehensä edessä, jonka syystä pitäisi olla
kiukustunut.

-- Ah! Vihdoinkin olette siis täällä! -- sanoi priori.

-- Kunnianarvoisa isä..., änkytti munkki.

-- Kuinka levottomiksi te olette saattanutkin meidät! -- jatkoi
priori.

-- Te olette aivan liian hyvä, isä, -- jatkoi Gorenflot, joka ei
voinut käsittää sitä hiljaista äänensävyä, jolla häntä puhuteltiin.

-- Teitä on pelottanut tulla tänne takaisin yöllisen tapauksen
jälkeen, eikö niin?

-- Myönnän, etten ole uskaltanut, -- vastasi munkki, ja kylmät
hikikarpalot kohoilivat hänen otsalleen.

-- Ah, rakas veli, -- puhui priori, -- te olette menetellyt hyvin
ajattelemattomasti!

-- Sallikaa, että selitän teille, isä...

-- Mitäpä teidän tarvitsee minulle selittää? Teidän
mielenpurkauksenne...

-- Eikö minun tarvitse teille mitään selittää? Se onkin parempi,
sillä en todellakaan tiennyt, miten sen tekisin.

-- Sen hyvin käsitän. Hetken innostus, kiihtymys on teidät vallannut.
Sellainen innostus on hyve, sellainen kiihtymys on pyhä tunne.
Mutta liiallisuuteen menevät hyveet saattavat kääntyä virheiksi ja
kunnioitettavimmatkin tunteet vähitellen muuttua moitittaviksi.

-- Antakaa anteeksi, isä, -- sanoi Gorenflot. -- Mutta jos te nyt
tästä jotain käsitättekin, niin en minä ainakaan käsitä. Mitä te
puhuitte mielenpurkauksesta?

-- Siitä teidän viime öisestä.

-- Luostarin ulkopuolellako? -- kysyi munkki pelokkaasti.

-- Ei, vaan luostarissa.

-- Olenko esiintynyt mieltäosottavasti luostarissa?

-- Juuri te.

Gorenflot kynsäsi nenäänsä. Hän alkoi ymmärtää, että nyt oli jokin
erehdys kysymyksessä.

-- Minä olen yhtä hyvä katolilainen kuin tekin, mutta kuitenkin minä
kauhistuin teidän uskaliaisuuttanne.

-- Uskaliaisuuttaniko? -- virkkoi Gorenflot. -- Olenko siis ollut
uskalias?

-- Enemmän kuin uskalias, hyvä ystävä. Te olette ollut vallan rohkea.

-- Ah, liian kiivas mielenlaatu on annettava anteeksi. Minä teen
parannuksen, isä.

-- Kyllä niinkin, mutta kuitenkin täytyy minun sekä omasta että
teidän puolestanne pelätä mielenpurkauksenne seurauksia. Jos asia
olisi tapahtunut vain meidän keskuudessamme, niin ei se olisi mitään
haitannut.

-- Kuinka? -- kysyi Gorenflot. -- Tuntevatko sen siis muutkin?

-- Tietysti. Tiedättehän itsekin, että enemmän kuin sata maallikkoa
oli saapuvilla, ja ne kuulivat joka sanan puheestanne.

-- Puheestani? -- toisti Gorenflot, joutuen yhä enemmän ja enemmän
ymmälle.

-- Myönnän, että se oli kaunis, myönnän, että suuri menestyksenne
saattoi teidät liiaksi innostumaan, että yksimieliset
suosionosotukset menivät teidän päähänne. Mutta mennä niin pitkälle
kuin ehdottaa juhlasaattuetta kautta Parisin katujen, aikoa pukea
ylleen haarniskat ja kypärät ja kääntyä kaikkien hyvien katolilaisten
puoleen, se teidän täytyy myöntää olleen jo liikaa.

Gorenflot seisoi siinä hämmästyksestä mykkänä.

-- On kuitenkin yksi keino saada kaikki korjatuksi, -- jatkoi priori.
-- Se hengellinen kiihkeys, joka teidän jaloa sydäntänne polttaa,
voisi vahingoittaa teitä Parisissa ollessanne, missä niin monta
urkkijaa on kintereillänne. Toivon senvuoksi teidän lähtevän...

-- Mihin, isä? -- kysyi Gorenflot, vakuutettuna siitä, että hänen
olisi meneminen arestiin.

-- Maaseudulle.

-- Karkoitus! -- huudahti Gorenflot.

-- Jos jäätte tänne, saattaa käydä paljo pahemmin, rakastettu veli.

-- Mitä minulle sitten voisi tapahtua?

-- Voisitte joutua rikosoikeudellisen syytteen alaiseksi, mistä
kaiken todennäköisyyden mukaan aiheutuisi elinkautinen vankeus,
ehkäpä mestauslavakin.

Gorenflot oli kulmankalpea. Hän ei voinut käsittää, millä tavalla
hän olisi tehnyt itsensä syypääksi elinkautisen vankeuden tai
kuolemanrangaistuksen ansaitsemiseen juopuessaan ravintolassa ja
vietettyään yönsä poissa luostarista.

-- Parhain veli, jos te alistutte tähän tilapäiseen karkoitukseen,
niin te ette ainoastaan vältä vaaraa, vaan saatte myös tilaisuuden
istuttaa uskon siemeniä maaseudullekin. Yöllä tekemänne ehdotus
on täällä vaarallinen ja mahdotonkin toimeenpanna, mutta Parisin
ulkopuolella se ehkä kävisi päinsä. Matkustakaa siis mahdollisimman
pian, veli Corenflot. Se saattaa jo olla myöhäistäkin, jos vaan
poliisi on saanut käskyn vangita teidät.

-- Kunnianarvoisa isä, mitä te sanotte? -- änkytti munkki, ollen
yhä enemmän hämillään siitä, että tuohon hänen heikkoudensyntiinsä
pantiin nyt niin suuri paino, -- poliisi, te sanotte? Mitä minulla on
sen kanssa tekemistä?

-- Teillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, se ehkä voisi saada
tekemistä teidän kanssanne.

-- Onko minut sitten ehkä ilmiannettu?

-- Voisinpa lyödä siitä vetoa. Matkustakaa siis, matkustakaa:

-- Matkustakaa, sanotte te, arvoisa isä, -- puhui Gorenflot
avuttomana. -- Se on helppo sanoa. Mutta millä minä matkustaessani
elän?

-- Ah, mikään ei ole sen helpompaa! Tehän olette luostarin
almujenkerääjä. Siinä on teidän tulolähteenne. Keräyksenne kautta
olette te tähän asti elättänyt muita, nyt te keräyksellänne elätätte
itseänne, ja sitäpaitsi ei teillä siinä suhteessa ole mitään
pelättävää. Sillä edustamanne mielipiteet hankkivat teille kyllä
riittävästi puolustajia, niin ettei teiltä ole puuttuva mitään. Mutta
matkustakaa jumalan tähden! Matkustakaa, älkääkä palatko, ennenkuin
teitä kutsutaan!

Gorenflotin tullessa ulos riensivät kaikki munkit häntä vastaan
saadakseen koetella hänen käsiään ja vaatteitaan. Menivätpä muutamat
kunnianosotuksissaan niinkin pitkälle, että suutelivat hänen kaapunsa
liepeitä.

-- Hyvästi! -- virkkoi heistä muuan häntä syleillen. -- Hyvästi! Te
olette pyhä mies. Muistakaa minua rukouksissanne.

-- Ätsh! -- ajatteli Gorenflot, -- minä olen pyhä mies! Enpä vielä
ennen ole moista kuullut.

-- Jääkää hyvästi, -- sanoi muuan toinen ja pusersi hänen kättään, --
jääkää hyvästi, te uskon urhokas soturi!

-- Hyvästi, marttyyri! -- puheli kolmas ja suuteli hänen kaapuaan. --
Sokeutta on meissä vielä, mutta valon hetki on pian koittava.

Gorenflotia heiteltiin siten sylistä syliin ja kohteliaisuuksia
sateli hänelle satelemistaan hänen saapuessaan luostarin portille. Se
sulettiin heti hänen siitä mentyään. Hän loi tuohon porttiin katseen,
jota on mahdoton kuvailla, ja hän poistui Parisista miltei takaperin,
ikäänkuin olisi kuolon enkeli uhkaillut häntä välkkyvällä miekallaan.

Ainoat sanat, mitkä hänen suustaan pääsivät hänen saapuessaan
kaupungin portille, kuuluivat näin:

-- Piru vieköön! Ell'eivät nuo jok'ikinen ole hassuja, niin olen minä
itse sitten pähkähullu!



28.

Gorenflotin mietelmät.


Aina siihen surulliseen päivään asti, jolloin veli Gorenflotia
kohtasi tämä odottamaton onnettomuus, ei hän, joka luotti hyvään
jumalaan ja luostarin keittiöön, milloinkaan ollut ajatellut
itselleen muuta kuin nuo ylimääräiset vierailut Runsaudensarven
ravintolassa. Ja noita ylimääräisiä vierailuja, jotka riippuivat
vanhurskaitten ihmisten hyväntahtoisuudesta, ei käynyt järjestäminen
muuten kuin raha-almujen välityksellä. Niiden almujen pysähdyspaikka
oli mainittu ravintola, josta niitä liikeni luostariin vain sikäli
mitä jäi yli siitä summasta, minkä hän oli matkalla kuluttanut. Tosin
hänellä oli ystävänsä Chicot, joka rakasti hyvin katettua pöytää
ja iloista seuraa. Mutta Chicot vietti verrattain epäsäännöllistä
elämää. Munkki tapasi hänet väliin kolmena, neljänä päivänä
perättäin, mutta sitten saattoi kulua neljätoista päivää, kuukausi,
kuusi kokonaista viikkoakin, ilman että munkki häntä kertaakaan
kohtasi. Jospa Gorenflotilla kuitenkin olisi ollut rahoja. Mutta
priorin vastaus hänen kysymykseensä oli ollut yksinkertainen ja
vailla kaikkea apostolista hyväntahtoisuutta, niinkuin muutama
Luukas-evankelistan lause:

-- Etsikää, niin te löydätte!

Kuitenkin tuntui hänestä mieluisimmalta välttää häntä uhkaava vaara,
tuntematon, mutta ääretön vaara, mikäli hän oli priorin sanoista
saanut selvää. Munkki parka ei kuulunut niihin, jotka saattoivat
käyttää valepukua ja siten eksyttää takaa-ajajat. Hän päätti niin
ollen heti lähteä matkaan ja riensi siinä tarkoituksessa kiiruisin
askelin kaupungin portista ulos ja hiipi varovasti, mahdollisimman
hintelöksi tekeytyen, yövartiain ja sotilasten ohi, sillä hän
pelkäsi, että poliisi jo ehkä häntä vainusi, niinkuin Pyhän Genovevan
luostarin priori oli varotellut.

Mutta päästyään nyt vapaaseen luontoon istahti hän tien viereen
ja, nojaten ihraista leukaansa leveään käteensä, alkoi syventyä
miettimään nykyistä tilaansa.

Gorenflot huokasi syvään, sillä kello oli nyt lähes yhdeksän eli siis
se aika, jolloin luostarissa syötiin päivällistä, sillä munkit, jotka
eivät ajan sivistyneisyyden vaatimuksia seuranneet, söivät vielä
vuonna 1578 vanhan, hyvän tapansa mukaan päivällistä kello kahdeksan
aamulla.

Koko joukko ajatuksia syntyi paastoavan Gorenflotin aivoissa.
Pää-ajatus, josta hänen oli vaikeinta luopua, oli siinä, että
hän palaisi Parisiin, menisi luostariin ja selittäisi priorille
tyytyvänsä mieluummin vankeuteen kuin maanpakolaisuuteen, että hän,
jos niin vaadittiin, alistuisi kuritukseen ja ruoskintaankin, kun
hänelle vain annettaisiin hänen ateriansa, joiden luvun hän nyt
tahtoi vähentää viideksi päivää kohti.

Tätä ajatusta, joka enemmän kuin neljännestunnin ajan kierteli
munkkiparan aivoissa, seurasi toinen, hieman järkevämpi, nimittäin
että hän heti menisi Runsaudensarven ravintolaan ja lähettäisi sieltä
noutamaan Chicotin ellei tämä vielä siellä olisi. Hän kuvailisi
narrille tätä surullista asemaansa, johon hän Chicotin Bachuspitojen
johdosta oli joutunut, pitojen, joihin hänkin, Gorenflot,
heikkoudessaan oli ottanut osaa, ja pyytäisi tältä jalomieliseltä
ystävältään pientä raha-apua.

Noin neljännestunnin punnitsi Gorenflot vieläkin tätä
suunnitelmaansa, sillä hän oli harkitseva mies eikä suunnitelmakaan
ollut hullumpi.

Lopuksi hän teki vielä kolmannenkin suunnitelman, hieman rohkean
kyllä, että hän näet toista tietä, Porte Saint-Germainen kautta,
palajaisi takaisin Parisiin ja jatkaisi salaisesti almujenkeräämistä
kaupungissa. Hän tunsi hyvän "ostajapiirinsä" ja hyvätuloisimmat
paikat ja tiesi erityisiä pikku katuja, joiden varsilla hän tiesi
asuvan hyviä ystäviä, jotka harjoittivat tuottavaa siipikarjakauppaa
ja jotka harvoin jättivät pistämättä jotain lihotettua kukkoturvakkoa
almunkerääjän pussiin. Hän muisteli kiitollisena eräitä taloja,
joissa kesällä syltättiin hedelmiä ja muuta sen tapaista, mikä
Gorenflotin oman arvelun mukaan tapahtui etupäässä siitä syystä, että
nuo ihmiset sittemmin saisivat jättää almunkerääjän pussiin, hänen
isällisen siunauksensa vastalahjaksi, jonkin purkin kiisseliä tai
tusinan syltättyjä pähkinöitä taikka laatikollisen kuivatuita omenia,
joiden pelkkä hajukin jo saattoi herättää kuolleet haudoistaan.

Tämä viimeinen suunnitelma häntä varsinkin miellytti. Hän ajatteli
että itse luonto oli määrännyt hänelle sellaisen elintavan. Mutta
toteuttaakseen tämän suunnitelman ja voidakseen viettää tuota
suloista elämäntapaa täytyisi hänen jäädä Parisiin ja olla aina
vaarassa joutua poliisien tai hengellisten viranomaisten tielle,
jotka kaikki nuo olivat vaarallisia seikkailuihin ryhtyneelle
munkille. Sitäpaitsi oli vielä huomioonotettava muuan seikka:
Pyhän Genovevan luostarin rahastonhoitaja ei kylläkään jättäisi
luostaria almujenkerääjättä. Gorenflot saattaisi niin ollen tavata
toisenkin almunkerääjän, jolla olisi laillisempi oikeus ammattinsa
harjoittamiseen.

Tämä ajatus sai Gorenflotin värisemään, ja hänellä oli siihen
tosiaankin syytäkin.

Näin pitkälle oli hän mietiskelyissään päässyt, kun hän kaukaa
huomasi ratsastajan saapuvan täyttä neliä. Ratsastaja laskeusi
hevosensa selästä erään talon luona, joka sijaitsi noin sadan
askeleen päässä siitä, missä Gorenflot istui. Mies kolkutti. Hänelle
avattiin, ja pian pujahti ratsastaja hevosineen portin sisäpuolelle.
Aivan heti palasi ratsastaja, jonka Gorenflot tunsi viitastaan,
kuitenkin portista takaisin ja kätkeytyi muutaman lähellä olevan
kiviröykkiön taa.

-- Tässä on varmasti kyseessä jokin salajuoni, -- mutisi Gorenflot.
-- Ellei minun tarvitsisi pelätä seurauksia, tekisin minä sen
tyhjäksi.

Piilossa oleva mies huomasi nyt Gorenflotin, joka siinä edelleen
entisessä paikassaan käsi leukaa varten istui. Vieras oli nyt
huolettomasti kävelevinään kiviröykkiön takana.

-- Tuo ryhti, -- puheli Gorenflot, -- tuo vartalo... minusta tuntuu
siltä kuin tuntisin ne entuudestaan. Mutta ei, sehän on mahdotonta.

Tuntematon mies, joka oli kääntynyt selin Gorenflotiin, kumartui nyt
äkisti alas. Kuului hevosen kavioiden kapsetta.

Kolme miestä, joista kaksi näytti olevan palvelijoita, tuli
muuliaaseilla ratsastaen. He sivuuttivat tuon tuntemattoman miehen
häntä joko näkemättä tai kiinnittämättä häneen erityistä huomiotaan,
jota vastoin tuo vaaniskeleva mies näytti tarkoin heitä tähystelevän.

-- Minäpä sainkin estetyksi rikoksen tapahtumasta, -- tuumiskeli
Gorenflot, -- ja minun läsnäoloni täällä, juuri tänä hetkenä, kuuluu
sekin jumalallisen tahdon ilmauksiin. Sellainen tarvittaisiin
vieläkin, jotta minä saisin aamiaisen itselleni.

Ratsastajain ohimentyä riensi mies takaisin taloon.

-- Hyv'on, -- puheli Gorenflot, -- tämä seikka, ellen kovin suuresti
erehdy, hankkii minulle sen mitä nyt haluan. Väijyksissä oleva
ihminen ei pidä siitä, että hänet on huomattu. Minulla on nyt
salaisuus tiedossani, ja olipa se vaikka vain kuuden äyrin arvoinen,
käytän minä sitä kuitenkin hyväkseni.

Vitkastelematta ohjasi Gorenflot askeleensa taloa kohti. Mutta kuta
lähemmäksi rakennusta hän tuli, sitä selvemmin muisti hän ratsastajan
sankarilliset kasvot, hänen pitkän miekkansa ja ne sapekkaat
silmäykset, joita hän oli noihin toisiin ratsastajiin luonut. Kaikkea
tuota ajatellessaan Gorenflot mutisi:

-- Luulen varmasti erehtyneeni. Sellainen mies ei missään tapauksessa
anna säikäyttää itseään.

Ovelle ehdittyään tuli Gorenflot siitä täydellisesti vakuutetuksi
ja kynsi epäillen korvallistaan. Äkkiä hänen kasvonsa kuitenkin
kirkastuivat. Jotakin välähti nyt päähäni, ajatteli hän.

-- Sepä oli mainio ajatus, -- toisti hän itsekseen. -- Minä sanon
hänelle näin: jokaisella ihmisellä on suunnitelmansa, toivomuksensa
ja mielihalunsa. Jos te annatte minulle vähän rahaa, niin minä
rukoilen teidän suunnitelmainne toteutumisen puolesta. Jos hänen
aikomuksensa ovat huonoja, niin tarvitsee hän sitäkin suuremmalla
syyllä esirukousta puolestaan ja ihan varmaan antaa minulle almun.
Minä puolestani ryhdyn sitten punnitsemaan asiaa ensimäisen
asiantuntijan kanssa, jonka saan käsiini. Sillä täytyyhän toki
saada tietää, onko rukoiltava sellaisten suunnitelmien puolesta,
joita ei tunne ja joita ehkä on syytä epäillä. Minä teen sitten
tuon asiantuntevan henkilön neuvon mukaisesti, ja edesvastuu
asiassa lankeaa siis hänen niskoilleen eikä minun. Ellen minä ehkä
tapaisikaan ketään, jolta voisin kysyä neuvoa, niin saattaisinpahan
omalla vastuullanikin rukoilla hänen toiveittensa toteutumisen
puolesta. Tulenhan kuitenkin hankkineeksi itselleni aamiaisen tuon
paha-aikeisen miehen almuilla.

Tämän päätöksen tehtyään hiipi Gorenflot rakennuksen luo ja
odotti siellä. Viiden minutin kuluttua avautui portti. Hevonen
ratsastajineen ilmestyi taas näkyviin.

Gorenflot tuli nöyränä lähemmäksi.

-- Hyvä herra, -- virkkoi hän, -- jos viisi _pater nosteria_ ja viisi
_ave Mariaa_ teitä miellyttäisi, niin...

Mies käännähti ympäri.

-- Gorenflot! huudahti hän.

-- Herra Chicot! -- lausui munkki vallan hämmennyksissään.

-- Mihin helkkunaan sinä, veli, olet menossa? -- kysyi Chicot.

-- Sitäpä en tiedä. Entäs te?

-- Minä kyllä tiedän, mihin minä menen, -- vastasi Chicot. -- Minun
tieni kulkee suoraan eteenpäin.

-- Onko matkan määrä kauaksikin?

-- Aina sinne asti, mihin pysähdyn. Mutta koskapa sinä, veli, et voi
selittää syytä täällä oloosi, epäilen minä muuatta asiaa.

-- Mitä niin?

-- Sitä että sinä olet nuuskimassa minua.

-- Hyvä Jumala! Minäkö nuuskimassa teitä? Taivas minua varjelkoon!
Minä vain teidät huomasin, siinä kaikki.

-- Mitä sitten näit?

-- Näin teidän vaaniskelevan niitä ratsastajia, jotka tästä menivät
ohi.

-- Sinä olet hullu.

-- Mutta tehän piilouduitte noitten kivien taa ja tähystelitte sieltä
hyvin tarkasti.

-- Kuulkaapas, Gorenflot! Minä aion rakennuttaa itselleni talon tähän
kaupungin edustalle. Nuo kivet ovat minun, ja minä tahdoin vain
tutkia, onko niiden laatu hyvää.

-- Se muuttaa asian, -- vastasi munkki, uskomatta Chicotin puheista
sanaakaan.

-- Mutta mitä sinulla itselläsi on täällä kaupungin ulkopuolella
tekemistä?

-- Ah, herra Chicot! Minut on karkoitettu, -- vastasi Gorenflot ja
huokasi syvään.

-- Mitä?

-- Karkoitettu, sanon minä.

Näin sanoen kietoi Gorenflot kaapun ympärilleen ja näytti
sellaiselta, jolle suuri onnettomuus myöntää oikeuden turvautua
kanssaihmistensä apuun. -- Veljeni ajavat minut luotaan, -- jatkoi
hän. -- Minä olen hyljätty, minut on pantu pannaan.

-- Äh! Mistä syystä?

-- Kuulkaahan, herra Chicot, -- virkkoi munkki, pannen kätensä
sydämelleen. -- Uskokaapa minua tahi älkää, mutta, kautta kunniani,
minä en tiedä siihen syytä.

-- Ellei se vaan johdu teidän viimeisestä renttuilemisestanne, veli?

-- Laskette julmaa pilaa, -- vastasi Gorenflot. -- Tiedättehän vallan
hyvin mitä minä olen tehnyt eilis-illan jälkeen.

-- Tiedän, -- jatkoi Chicot, -- mitä teitte kello kahdeksan ja
kymmenen välillä, mutta missä olitte kymmenestä kolmeen, sitä en
tiedä.

-- Kuinka? kymmenestä kolmeenko?

-- Niinpä tietenkin, sillä kello kymmenen te menitte tiehenne.

-- Minäkö? -- virkkoi Gorenflot ja tuijotti gascognelaiseen.

-- Te, ja minä teiltä vielä kysyin, mihin te aiotte mennä.

-- No, mihin minä sanoin meneväni?

-- Te vastasitte menevänne luostariin pitämään puhetta..

-- Tuossa kaikessa on siis kuitenkin hieman perää, -- mutisi
Gorenflot ällistyneenä.

-- Saamari vieköön! Tietysti se on totta. Te luittekin osan
puheestanne, joka oli verrattain pitkä ja joka sisälsi raskaita
syytöksiä kuningas Henrik III:ta vastaan.

-- Ah! -- ähki Gorenflot.

-- Niin raskaita, -- jatkoi Chicot, -- ettei minua lainkaan
ihmetyttäisi, vaikkapa teitä ajettaisiinkin takaa kapinoitsijana.

-- Te saatte minulta silmät auki, herra Chicot. Näytinkö minä ihan
valveillaolevalta puhuessani teidän kanssanne?

-- Minun täytyy myöntää, veli, että tosiaankin näytitte minusta hyvin
omituiselta. Varsinkin oli teidän katseissanne kovin tuijottava ilme.
Olisi voinut luulla teidän puhelevan unissanne.

-- Kuitenkin, -- virkkoi Gorenflot, -- olen minä varma siitä, että
ellei itse piru ole ollut mukana pelissä, heräsin minä tänä aamuna
Runsaudensarvessa.

-- No, onko siinä mitään kummastuttavaa?

-- Mitä? Eikö se sitten ole kummallista, koska te kerran väitätte
minun poistuneen sieltä kello kymmenen eilen illalla?

-- Niin kyllä, mutta tehän tulitte takaisin kello kolme aamulla, ja
todistuksena siitä voin mainita, että te jätitte oven auki, ja minua
paleli niin vietävästi.

-- Jos tuo, mitä puhutte, on totta...

-- Se on sula totuus. Kysykää mestari Bonhometilta, niin saatte
kuulla. Hän juuri avasi teille portinkin. Sanonpa teille senkin, että
te takaisin tullessanne olitte kovin pöyhkeä, ja minä sanoin teille:
Hyi sentään, veli! Pöyhkeys ei sovi miehelle, kaikista vähimmän
munkille.

-- Mistä syystä minä sitten olin pöyhkeä?

-- Siksi että teidän puheenne oli saanut menestystä ja että Guisen
herttua, kardinaali ja Mayennen herttua, jota Jumala varjelkoon,
olivat lausuneet teille kohteliaisuuksia, -- vastasi gascognelainen
hattuansa kohottaen.

-- Niinpä onkin minulla nyt kaikki selvillä, -- sanoi Gorenflot.

-- Sehän on hyvä se. Te siis myönnätte olleenne mukana tuossa
kokouksessa... miksi hiivatiksi te sitä kutsuittekaan? Ahaa, nyt minä
muistankin, pyhäksi Liitoksi. Niin se oli.

Gorenflot painoi päänsä alas ja huokasi.

-- Minä olen unissakävijä, -- virkkoi hän. -- Sitä en ollut voinut
aavistaakaan.

-- Unissakävijä! -- toisti Chicot. -- Mitä se merkitsee?

-- Se merkitsee sitä, herra Chicot, -- vastasi munkki, -- että
minussa henki voittaa aineen siinä määrässä, että aineen maatessa on
henki valveilla ja antaa tehtäviä aineelle, jonka täytyy totella.

-- Vai niin, veli, -- jatkoi Chicot, -- tuohan kovin muistuttaa
noituutta. Jos teissä asustaa paha henki, niin ilmaiskaa se
avomielisesti minulle. Mies, joka puhuu unissaan, joka käy unissaan,
joka pitää alentavia puheita unissaan kuningasta vastaan, hänen
laitansa ei, hitto vie, ole oikein. Pakene pois, Belzebub! _Vade
retro, Satanas!_

Ja Chicot käänsi ratsunsa ympäri.

-- Siis tekin minut hylkäätte, herra Chicot? Ah, sitäpä en olisi
teistä uskonut!

Ja tuo epätoivoon joutunut munkki alkoi nyyhkyttää.

Chicot heltyi tuon selvän epätoivon edessä.

-- Kuuleppas, mitä sinä sanoitkaan?

-- Ah, en tiedä. Tulen ihan hulluksi. Pääni on sekaisin ja vatsani on
tyhjä. Auttakaa minua, herra Chicot!

-- Te puhuitte matkustavanne.

-- Puhuin. Se oli totta. Minäkin teille sanoin, että kunnianarvoisa
priori on käskenyt minun matkustamaan.

-- No, mihin sitten aiot matkustaa?

-- Sitä en tiedä, -- vastasi Gorenflot ja kohotti molemmat kätensä
taivasta kohti. -- Armeliaisuuden nimessä, herra Chicot, lainatkaa
minulle kaksi ecua matkarahoiksi.

-- Minä teen enemmänkin kuin sen, -- vastasi Chicot. -- Minä otan
teidät mukaani.

Gorenflot katseli gascognelaista epäillen, ikäänkuin ei olisi
rohjennut toivoakaan niin suurta hyväntahtoisuutta.

-- Mutta sillä ehdolla, että te käyttäydytte hyvin siivosti. Sen
sijaan saatte olla miten jumalaton tahansa. Suostutteko tarjoukseeni?

-- Suostunko muka siihen, -- virkkoi munkki. -- Suostunko muka
siihen... Mutta onko meillä runsaasti matkarahaa?

-- Katsokaapa tätä! -- sanoi Chicot ja veti esiin täysinäisen
kukkaron.

Gorenflot hykähti ilosta.

-- Paljoko siinä on? kysyi hän.

-- Sataviisikymmentä pistoolia.

-- No, mihin me matkustamme?

-- Saattepahan nähdä.

-- Entä milloin syömme aamiaista?

-- Heti.

-- Mutta millä tavalla minä matkustan? -- kysyi Gorenflot levottomana.

-- Et ainakaan minun hevosellani. Sen sinä heti ratsastaisit
kuoliaaksi.

-- No, mitenkäs sitten?

-- Näes, vallan yksinkertaisesti. Sinulla on vatsaa kuin
Silenuksella, sinä olet juoppo niinkuin hänkin. Hyv'on. Jotta
yhdenmukaisuus tulisi vieläkin täydellisemmäksi, ostan minä sinulle
aasin.

-- Te olette minun kuninkaani, herra Chicot! Te olette minun
aurinkoni! Ostakaa vanha aasi. Te olette jumalani! Mutta sanokaahan,
missä me syömme aamiaista.

-- Tässä, hiikatti ollen, juuri tässä. Katso, mitä tuonne portin
päälle on kirjoitettu, ja lue, jos osaat!

Oli tosiaankin tultu jonkinlaisen ravintolan luo. Gorenflot tähysteli
silmillään Chicotin osottamaan suuntaan ja luki:

_Täällä saadaan kinkkua, munia, ankeriaspasteijoja ja valkosta
viiniä._

On mahdotonta kuvailla Gorenflotin kasvoissa tapahtunutta muutosta
hänen nähtyään tuon kirjoituksen. Hänen piirteensä kävivät
säteileviksi, hänen silmänsä kiiluivat, hänen suunsa levisi auki ja
sieltä näkyi kaksi riviä kiiltävän lujia hampaita.



29.

Gorenflot ratsastaa aasilla.


Syynä siihen, minkävuoksi Chicot nyt oli niin välinpitämätön oman
vatsansa vaatimuksista, joille hän tavallisesti, niin narri kuin
olikin tai ainakin kehasteli olevansa, antoi yhtä suuren arvon kuin
konsanaan mikään munkki, oli se, että hän ennen Runsaudensarvesta
lähtöään oli syönyt varsin hyvän aamiaisen. Väitetäänhän sitäpaitsi
kiihkeitten intohimojen huonontavan ruokahalua, ja Chicotia painoi
nyt todellakin voimakas intohimo.

Munkin istuessa suurustamassa ravintolassa hankki Chicot aasin, jolle
Gorenflot heti antoi nimen Panurge.

Chicot katsahti aamiaispöytään ja teki sen johtopäätöksen, että hän,
silti olematta tyranni, saattoi vaatia toveriltaan, että tämän olisi
tultava toimeen ilman päivällistä. Hän virkkoi sellaisella äänellä,
johon Gorenflot ei rohjennut mutista vastaan:

-- Hei, toveri! Nyt me lähdemme. Ja Melunissa me syömme illallista.

Chicotin ääni oli niin käskevä ja hän oli osannut tuohon lujaan
vaatimukseensa liittää niin suloisen lupauksen, että Gorenflot heti
toisti:

-- Meluniin! Meluniin!

Viivyttelemättä nousi Gorenflot tuolille ja siitä aasinsa selkään.
Ylpeänä kuin se jumalaistarujen olento, johon Chicot täydellä syyllä
oli häntä verrannut, ratsasti hän ravintolasta.

Ketterästi kuin kokenut ratsastaja ikään hyppäsi Chicot ratsunsa
selkään, ja niin alkoivat ratsastajat painaa hienoa ravia. Näin
kulettiin neljä liöötä ja sen jälkeen hetkinen levähdettiin. Munkki
heittäysi nurmikolle nukkumaan. Chicot sitävastoin teki laskelmiaan.
Matkustaisivatko he kymmenen liöötä päivässä? Korkeintaan sellaisen
matkan saattoi vaatia aasin ja munkin yhteisiltä voimilta.

Chicot pudisteli päätään.

-- Se ei vetele, -- mutisi hän katsellen nurmikolla nukkuvaa
Gorenflotia. -- Tuo ei vetele. Jos tuo kaapumekko haluaa seurata
minua, täytyy hänen matkustaa vähintäänkin viisitoista liöötä
päivässä.

Chicot nykäsi Gorenflotia.

-- Olemmeko jo Melunissa? -- huudahti munkki puolihorroksissa. --
Minulla on nälkä.

-- Emme, toveri, -- vastasi Chicot, -- emme vielä. Ja senpävuoksi
sinut herätänkin. Meidän täytyy kiiruhtaa mahdollisimman nopeasti. Me
matkustamme, hiisi vieköön, liian hitaasti.

-- Ettekö sitten pidä hitaasta matkustamisesta, herra Chicot? Mikä
meillä on hätänä? Kuta kauvemmin viivymme matkalla, sitä kauvemmin
saamme olla yksissä. Minähän matkustan uskonnon levittäjänä ja
te huviksenne, eikö niin? Hyv'on, kuta hitaammin me matkustamme,
sitä pikemmin pääsee uskonto leviämään ja sitä paremmin voitte te
huvitella. Minua haluttaisi viipyä muutamia päiviä Melunissa. Siellä
saa syödäkseen, mikäli olen kuullut, mainioita ankeriaspasteijoja, ja
minä niin mielelläni tahtoisin vertailla Melunin pasteijoja muualla
saataviin pasteijoihin. Mitäpäs siitä sanotte, herra Chicot?

-- Minä sanon, -- vastasi gascognelainen, -- mielipiteeni olevan ihan
päinvastainen, nimittäin sen, että me matkustamme mahdollisimman
nopeasti emmekä jääkään Meluniin syömään, vaan illastamme vasta
Montereaussa voittaaksemme takaisin sen ajan, jonka olemme hukanneet.

Gorenflot tuijotti matkatoveriinsa, ikäänkuin ymmärtämättä sitä mitä
oli kuullut.

-- No niin, nyt meidän on lähdettävä, -- kehotti Chicot.

Munkki, joka oli pitkänään nurmikolla, kädet pään alla, nousi
verkalleen ylös ja huokasi.

-- Mutta, -- jatkoi Chicot, -- jos tahdotte jäädä jälkeen ja
matkustaa niinkuin teille on mukavinta, niin onhan se vapaassa
vallassanne.

-- En, enhän toki, -- virkkoi Gorenflot, ajatellen kauhulla sitä
hyljättyä asemaansa, josta hän äsken ikäänkuin ihmeen kautta oli
pelastunut. -- En lainkaan. Minä tulen mukananne, herra Chicot. Pidän
teistä liian paljo raskiakseni teistä erota.

-- No, nouskaakin sitten satulaan, toverini, -- sanoi Chicot.

Gorenflot vei aasinsa muutaman paalun luo ja onnistuikin pääsemään
selkään tällä kertaa ei kuitenkaan kahanreisin, vaan jalat aasin
samalle kupeelle, naisten ratsastustapaan. Hän väitti sellaisessa
asennossa olevan mukavamman tarinoida. Asianlaita oli kuitenkin
sellainen, että munkki siinä asennossa saattoi ratsastaa nopeammin
kuin ennen, pitelemällä kiinni aasin harjasta ja hännästä.

Chicot päästi ratsunsa täyteen raviin, ja aasi seurasi ulvahdellen
perässä.

Ensi hetket olivat Gorenflotille kauheita. Onneksi oli se ruumiinosa,
jonka päällä hän istui, siksi laaja, että hänen oli helpompi kuin
jonkin muun pitää tasapainoa.

Chicot höllensi väliin ohjia ja tähysteli tarkasti eteensä tielle,
mutta kun hän ei havainnut siellä mitään haluamaansa, lisäsi hän
entistä enemmän vauhtia.

Gorenflot oli alussa vaiti, sillä hänellä oli täysi työ
pysytelläkseen aasinsa selässä. Mutta päästyään hiukkasen
hengähtämään ja huomattuaan Chicotin alituisen eteensä tähystelevän
kysäsi hän:

-- Mitä te tutkitte, paras herra Chicot?

-- En mitään, -- vastasi tämä, -- minä vain katson, mihin me olemme
menossa.

-- Ooh, Meluniin! Niinhän te itse äsken sanoitte.

-- Mutta emmehän me liikahda paikaltamme, toveri!

-- Kuinka! Emmekö liikahda paikaltamme? -- huudahti munkki. -- Mehän
lasketamme lakkaamatonta ravia.

-- Neliseen, neliseen! -- huusi gascognelainen ja kannusti hevostaan.

Esimerkkiä seuraten alkoi Panurgekin nelistää sellaista vauhtia,
ettei se ennustanut ratsastajalle mitään hyvää. Gorenflotin hätä
suureni.

-- Kuulkaahan, kuulkaahan, herra Chicot! -- huusi hän heti kun kykeni
jotain puhumaan. -- Sanotteko tätä huvikseen matkustamiseksi? Minusta
tämä ei ole lainkaan huvittavaa.

-- Eteenpäin, eteenpäin! -- vastasi Chicot.

-- Mutta tie on pahaa ja lisäksi vastamäkeä.

-- Hyvät ratsastajat laskevat aina neliä ylämäessä.

-- Kyllä, mutta minäpä en pyri olemaankaan hyvän ratsastajan
kirjoissa.

-- No, jääkää sitten jälkeen.

-- En, helkkarissa, -- huudahti Gorenflot. -- Sitä en suinkaan halua.

-- No eteenpäin siis!

Chicot kannusti hevosensa vieläkin tiukempaan neliseen.

-- Kas niin, nyt alkaa Panurge korahdella, -- kirkui Gorenflot. --
Nyt se pysähtyy!

-- Jää hyvästi sitten, toveri! -- huusi Chicot.

Gorenflotin teki aluksi mieli vastata samalla tavalla. Mutta silloin
hän muisti, että hevosella, jota hän sydämensä pohjasta sadatteli
ja joka kantoi selässään niin mielikuvituksellista olentoa, oli
myöskin kukkaro kannettavanaan, ja se oli juuri tuon miehen taskussa.
Hän niin ollen alistui kohtaloonsa, painalti sandaaleillaan hurjan
aasinsa kylkeä ja pakotti sen taas neliseen.

-- Panurge parkani kaatuu! -- vaikeroi munkki saadakseen siten
Chicotin ajattelemaan omaa etuaan, koskapa tämä ei muuten toverinsa
vaikeasta asemasta välittänyt. -- Panurge kaatuu. Se on ihan varma.

-- No, anna sen kaatua, toveri, -- vastasi Chicot, hiljentämättä
tehdyn huomautuksen johdosta vähääkään ratsastustaan. -- Kaatukoon
vaan, niin ostamme muuliaasin.

Ikäänkuin olisi aasi ymmärtänyt nuo uhkaavat sanat, kääntyi se samana
hetkenä pois valtatieltä pienelle polulle, jonne Gorenflot tuskin
jalkaisinkaan olisi uskaltanut mennä.

-- Auttakaa! -- kirkui munkki. -- Auttakaa! Minä putoan jokeen!

-- Vielä mitä! -- vastasi Chicot. -- Jos te putoatte jokeen, niin
vastaan minä siitä, että te pysytte pinnalla.

-- Ah! -- vaikeroi Gorenflot, -- minä hukun, se on varma! Ja kaikki
tämä tapahtuu siitä syystä, että minä olen unissakävijä!

Chicot oli nyt päässyt muutamalle mäennyppylälle ja pysäytti äkisti
ratsunsa.

Gorenflot, joka oli huonompi ratsastaja kuin Chicot ja jonka ohjina
suitsien asemesta oli vain marhaminta, jatkoi sillävälin menoaan.

-- Pysähdy, helkkarissa, pysähdy! -- ärjyi Chicot. Mutta aasi oli nyt
saanut halun nelistää, ja aasin päähänpistot ovat hyvin itsepäisiä.

-- Pysähdytkö, -- kirkui Chicot, -- taikka, kautta aatelisen
kunniani, lähetän kuulan koipiisi!

Kun Chicotin ääni kajahti ja yhä kovemmin ja kovemmin ja munkki jo
oli kuulevinaan sen kuulan suhinaa, jolla häntä uhattiin, teki hän
liikkeen, joka oli varsin helppo sen tavan takia, jolla hän istui:
hän näet hyvin hiljaa ja varovasti laskeutui aasin selästä alas.

-- Kas niin! -- virkkoi hän saatuaan jalkansa maahan ja pidellen
molemmin käsin marhaminnasta. Aasi oli vetänyt häntä mukanaan
pari askelta, mutta sitten pysähtynyt. Gorenflot kääntyi ympäri
katsellakseen Chicotin kasvoilta sitä tyytyväisyyttä, minkä tämä
hänen taitavasti suorittamansa liike pitäisi toisessa herättää. Mutta
Chicot piilotteliheksi erään kallion takana ja vielä yhäkin viittaili
ja uhkaili.

Tuo varovaisuus saattoi munkin ajattelemaan, että jotain mahtoi
piillä sen takana. Hän tähysteli eteensä ja huomasi viidensadan
askeleen päässä kolme muuliaaseilla ratsastavaa miestä. Hän tunsi
heti ratsastajat samoiksi, joita Chicot jo aikaisemmin kiviröykkiön
takana oli vaaniskellut.

Chicot seisoi paikallaan siksi kun ratsastajat olivat häipyneet
näkymättömiin. Vasta sitten hän meni toverinsa luo.

-- Kuulkaapas, -- virkkoi Gorenflot, jonka kärsivällisyys alkoi
loppua, -- selittäkääpäs minulle, herra Chicot, mitä me tässä
oikeastaan kujeilemme. Äsken meidän piti ratsastaa neliä, ja nyt
meidän on pysähtyminen tähän keskelle tietä.

-- Hyvä ystävä, vastasi Chicot, -- minä tahdoin saada selville,
onko teidän aasinne hyvää rotua ja oliko minua petetty, sillä olin
maksanut siitä kaksikymmentäkaksi livreä. Nyt olen vakuutettu asiasta
ja olen varsin tyytyväinen kauppaan.

Helposti ymmärrettävistä syistä ei munkki tuollaista selitystä
uskonut ja hän aikoikin siitä toverilleen huomauttaa. Mutta hänen
sävyisä luontonsa sai voiton ja kuiskasi hänen korvaansa, ettei
hänen pitäisi ryhtyä mihinkään enempään väittelyyn. Mielipahaansa
salaamatta vastasi hän siis vain:

-- Olkoon menneeksi! Minua kovin väsyttää ja minulla on nälkä.

-- No, mitä siihen tulee, -- jatkoi Chicot ja taputti iloisesti
munkkia olalle, -- niin olenpa minäkin väsynyt ja nälissäni, ja
ensimäisessä ravintolassa, joka eteemme tulee, me voitelemme
sisuksia, sen lupaan varmasti, toveri.

-- Sepä hyvä, -- virkkoi munkki, nousten aasinsa selkään. --
Rientäkäämme siis viipymättä etsimään sitä siunattua paikkaa.

Kaivattu ravintola ilmestyikin pian matkustavaistemme eteen, mutta
Gorenflotin suureksi hämmästykseksi käskikin Chicot hänen laskeutua
alas aasinsa selästä ja tehdä kierroksen ravintolan ympäri.
Gorenflot, jonka tajuntakyky oli nopeasti edistynyt, huomasi pian
syyn siihen: nuo kolme ratsastajaa, joiden jälkiä Chicot näytti
seuraavan, olivat näet pysähtyneet ravintolan portin edustalle.

-- Siis noiden kirottujen ihmisten oikun mukaan meidän täytyy
järjestää matkamme, aikamme ja ateriamme. Se on hävyttömän ikävää!

Hän huokasi syvään.

Panurge, joka puolestaan huomasi, että tahdottiin poiketa suoralta
tieltä, minkä koko maailma, yksinpä aasitkin, tietävät olevan
lyhimmän pysähtyi äkisti ja näytti olevan haluton kulkemaan eteenpäin.

-- Katsokaas, -- virkkoi Gorenflot valittaen, -- minun aasinikaan ei
tahdo enää lähteä.

-- Vai ei se tahdo lähteä? -- sanoi Chicot. -- Odotahan, odotahan!

Hän meni muutaman pensaan luo ja leikkasi siitä viittä jalkaa pitkän
vitsan, paksun kuin sormen ja samalla kestävän ja taipuisan.

Panurge ei kuulunut niihin tyhmiin nelijalkaisiin, jotka eivät ota
selkoa siitä, mitä niiden ympärillä tapahtuu. Aasi oli silmillään
seurannut jokaista Chicotin tekemää liikettä ja alkoi epäilemättä
tuntea häntä kohtaan jonkinlaista kunnioitusta. Ja kun Panurge luuli
Chicotin tarkoituksen ymmärtävänsä, riensi se heti nopein askelin
eteenpäin.

-- Panurge menee nyt! -- huusi munkki Chicotille.

-- Menköön vaan, -- tuumaili toinen. -- Sille, joka matkustaa aasin
ja munkin seurassa, ei ruoska ole milloinkaan tarpeeton kapine.

Ja gascognelainen otti kuin ottikin vitsan mukaansa.



30.

Vieläkin seikkailuja matkalla.


Kuitenkin näyttivät Gorenflotin vastoinkäymiset nyt olevan
vähenemässä, varsinkin siltä päivältä. Sillä mutkan tehtyään tulivat
he taas suurelle valtatielle ja pysähtyivät muutamaan toiseen noin
kolmeneljännes liöön päässä olevaan ravintolaan. Chicot vuokrasi
huoneen, jonka ikkunat olivat maantielle päin, ja tilasi huoneeseensa
illallista, mutta selvästi saattoi huomata, että syöminen oli
hänestä vain sivuseikka. Hän söi vähän, mutta sitä enemmän tähysteli
ja kuunteli kaikkea mitä taisi. Tuota tähystelemistä kesti kello
kymmeneen asti. Mutta kun Chicot siihen mennessä ei ollut mitään
nähnyt eikä kuullut, antoi hän määräyksen, että hänen hevosensa ja
munkin aasi olivat pidettävät matkavalmiina päivän valetessa.

Gorenflot, joka hyvän aterian nautittuaan oli vaipunut suloiseen
yltäkylläisyyden uinailuun, päästi sen kuullessaan syvän huokauksen.

-- Päivänvaletessako? -- virkahti hän.

-- Niin, saamari soikoon! -- jatkoi Chicot. -- Sinun on totuttava
nousemaan ylös siihen aikaan.

-- Mistä syystä? -- kysyi Gorenflot.

-- Entä sinun aamusaarnasi?

-- Luostarin priori on minut niistä vapauttanut, -- vastasi munkki.
Chicot kohautti olkapäitään, ja sana "laiskureita!" purkautui hänen
huuliltaan.

-- Niinpä niin, laiskureita, -- virkkoi Gorenflot. -- Ja miksikäs ei?

-- Ihminen on syntynyt työntekoon, -- huomautti gascognelainen
vakavasti.

-- Mutta munkki levätäkseen, -- selitti Gorenflot. -- Ovathan munkit
poikkeuksia tavallisista ihmisistä.

Ollen tyytyväinen tähän selitykseensä, mikä näytti saaneen itse
Chicotinkin vakuutetuksi asiasta, astui Gorenflot arvokkaana
huoneesta ulos ja ohjasi sitten askeleensa sänkyynsä, jonka Chicot,
peläten munkin mahdollisia varomattomuuksia, oli valmistuttanut omaan
makuuhuoneeseensa.

Seuraavan aamun sarastaessa olisi veli Gorenflot, ellei olisi
nukkunut mitä sikeimmässä unessa, saattanut nähdä, miten Chicot nousi
ylös ja meni ikkunan luo tähystelemään uudinten välistä. Vaikka
olikin ikkunaverhojen suojassa, peräytyi Chicot kuitenkin hetkisen
kuluttua askeleen takaperin, ja jos Gorenflot olisi ollut valveilla,
olisi hän kuullut ennenmainittujen muuliaasien kavioitten äänen
kivetyllä pihalla.

Chicot riensi heti Gorenflotin luo ja puisteli häntä siksi kunnes hän
viimein avasi silmänsä.

-- Enkö siis saa hetkenkään lepoa? -- änkytti Gorenflot, vaikka oli
nukkunut kymmenen tuntia yhtäpäätä.

-- Pian ylös! -- huusi Chicot. -- Me matkustamme heti paikalla.

-- Entä aamiainen? -- kysyi munkki.

-- Sen saamme Montereauhin mennessämme.

-- Mikä paikka on Montereau? -- kysyi nyt maantiedettä ylen vähän
taitava munkki.

-- Montereau, -- vastasi gascognelainen, -- on kaupunki, jossa
syödään aamiaista. Siinä on sinulle tarpeeksi tietoja. Vai eikö?

-- On, -- virkkoi Gorenflot yksikantaan.

-- Nyt, veikko, -- sanoi gascognelainen, -- menen minä maksamaan
laskumme. Ja ellette viiden minuutin kuluttua ole valmis, matkustan
minä yksin.

Munkin pukeutumiseen ei yleensä tarvita pitkää aikaa. Gorenflot
tarvitsi siihen kuitenkin kuusi minuuttia. Portille ehdittyään
huomasi hän Chicotin sotilaallisen täsmällisenä päässeen jo vähän
matkaa edelle.

Tällä kertaa piti Chicot sanansa, ja aamiainen syötiin Montereaussa.

Siten jatkettiin matkaa monta päivää. Eräänä iltana tuli Chicot ylen
pahalle tuulelle, sillä hän ei päivällisten jälkeen ollut nähnyt
takaa-ajettaviansa.

Tuskin oli päivä ehtinyt sarastaa, kun hän jo oli jalkeilla ja
kiskomassa toveriaan hereille. Jo matkan alusta pyyhkäsivät he täyttä
ravia, mikä ennen pitkää kiihtyi mitä nurjimmaksi neliseksi. Mutta
niin nopeasti kuin matkustivatkin eivät he kuitenkaan saaneet mitään
muuliaaseja näkyviinsä. Keskipäivän aikaan olivat aasi ja hevonen
menehtyä uupumuksesta. Chicot meni nyt muutamaan Villeneuve-le-Roin
sillan luona sijaitsevaan tullitaloon.

-- Oletteko nähnyt kolmen matkustajan ratsastavan tästä tänä aamuna
ohi muuliaaseilla? -- kysyi hän.

-- Emme, mutta kyllä eilen illalla seitsemän seudussa, -- vastasi
tullivartija.

-- Panitteko merkille, miltä ne näyttivät?

-- Paninpa niinkin ja näin ne niinkuin muutkin matkustajat.

-- Millaista väkeä ne näyttivät olevan?

-- Yksi näytti isännältä ja toiset kaksi palvelijoilta.

-- Juuri niitä tarkoitankin, -- sanoi Chicot.

Hän pisti ecun tullimiehen kouraan.

Sitten hän mutisi itsekseen:

-- Vai eilen illalla seitsemän seudussa! Ne ovat kaksitoista tuntia
edellä. Mutta reippautta!

-- Kuulkaapas, herra Chicot, -- virkkoi munkki, -- te sanotte, että
reippautta. Sitä kyllä on minussa itsessäni, mutta katsokaapas vaan
Panurgea.

Tuo eläin parka, joka jo kaksi päivää oli yli voimainsa ponnistellut,
todellakin horjui.

-- Ja katsokaapa hevostannekin, -- jatkoi Gorenflot, -- katsokaahan,
missä tilassa se on!

Jalo eläin oli yltäpäältä vaahdossa, ja veri näytti tahtovan pusertua
hevosparan silmistä. Chicot tutki tarkoin kumpaakin elukkaa ja näytti
olevan samaa mieltä toverinsa kanssa. Gorenflot hengitti hieman
keveämmin.

-- Kuuleppas, veli almujenkerääjä, tässä on nyt tehtävä nopsa päätös.

-- Mutta senhän teimme jo pari päivää sitten!

-- On välttämätöntä, että me erkanemme, -- sanoi Chicot, käyden
suorastaan asiaan.

-- Äh! -- murahti Gorenflot, -- aina vaan samaa pilaa! Erota! Mitä
varten?

-- Te matkustatte liian hitaasti, toveri.

-- Vai niin! Minähän riennän kuin tuuli. Olemmehan tänä aamuna
laskeneet neljä viisi tuntia yhtä kyytiä.

-- Eikä se sittenkään riitä.

-- Lähtekäämme siis heti matkaan. Kuta nopeammin me matkustamme, sitä
pikemmin pääsemme perille. Sillä kait me kuitenkin kerran johonkin
määräpaikkaan saavumme.

-- Hevosenipa ei pääse eteenpäin eikä teidän aasinnekaan.

-- No, mitä meidän sitten on tehtävä?

-- Me jätämme ne tähän ja otamme ne taas palatessamme.

-- Entäpä te? Meinaatteko jatkaa matkaa jalkaisin?

-- En, me ostamme itsellemme muuliaasit.

Chicot tuli pian takaisin, tuoden tullessaan kaksi muuliaasia,
joilla he sinä päivänä ratsastivat kaksikymmentä liöötä. Illalla
sai Chicot erään hevosenkengityspaikan edustalla ilokseen nähdä
kolme muuliaasia, mutta gascognelaisen tottunut silmä havaitsi
pian, että silavyöt ja muulien omistajat olivat poissa. Satulat
oli otettu niiden selästä, ja niin hyvin isäntä kuin palvelijatkin
olivat tipotiessään. Ja elukoiden ympärillä hääriskeli joukko
Chicotille tuikituntemattomia henkilöitä, jotka näyttivät arvioivan
niiden hintaa: muuan hevoskauppias, hevosenkengittäjä ja pari
fransiskaanimunkkia.

-- Meneppä tuonne, -- virkkoi Chicot Gorenflotille, -- ja lähentele
noita munkkeja. Vie ne johonkin syrjään ja puhele heidän kanssaan --
munkeilla ei kait liene mitään salattavaa toisiltaan. Ota selville,
mistä nuo muuliaasit ovat tulleet, mitä ne maksavat ja mihinkä niiden
omistajat ovat menneet.

Gorenflot totteli. Hän palasi takaisin hetken perästä.

-- Ensinnäkin olen saanut kuulla, -- kertoi hän, -- että olemme
matkalla Lyoniin.

-- Sen tiedän minäkin, -- vastasi Chicot.

-- Se muuliaasien omistajista, joka on näyttänyt isännältä, on toisen
palvelijan seurassa lähtenyt Avignoniin päin.

-- Entä toinen palvelija?

-- Hän on jatkanut matkaa Lyoniin.

-- Hyvä! Mutta miksi on isäntä lähtenyt Avignoniin? Luulin hänen
aikoneen Roomaan. Mutta, -- jatkoi Chicot kuin itsekseen -- minähän
kyselen sinulta asioita, joita et tunne.

-- Tunnenpa niinkin, -- vastasi Gorenflot.

-- Kuinka! Tunnetko?

-- Tunnen. Hän on lähtenyt Avignoniin syystä että hänen pyhyytensä
paavi on lähettänyt sinne erään lähettilään, jolla on valtuutus
toimia hänen nimessään.

-- Hyv'on! -- virkkoi Chicot, -- minä ymmärrän!... Entä muuliaasit?

-- Muuliaasit olivat perin uupuneet ja he olivat myyneet ne eräälle
hevoskauppiaalle, joka taas puolestaan tarjosi niitä fransiskaaneille.

-- Kuinka paljosta?

-- Viidestätoista pistoolista kappaleelta.

-- Mutta kuinka he senjälkeen ovat matkaa jatkaneet?

-- Hevosilla, jotka he olivat ostaneet eräältä ratsumestarilta, joka
taas oleksii täällä hankkimassa hevosia rykmentin tarpeeksi.

-- Helkkari vieköön, toveri! -- huudahti Chicot. -- Sinä olet kelpo
mies, ja vasta tänään osaan antaa sinulle oikean arvon. Mutta
saata nyt päätökseen asti tämä asia, kun sen niin onnellisesti
olet alottanut. Ota meidän muuliaasimme ja tarjoa niitä kymmenestä
pistoolista fransiskaaneille. He kai pitävät sinun kauppaasi
edullisempana.

-- Niin ne tekevätkin, -- sanoi Gorenflot. -- Muuten minä ilmiannan
heidät heidän priorilleen.

-- Hyvin ajateltu, toveri! Sinä esiinnyt yhä enemmän eduksesi.

-- Mutta kuinkas me, -- kysyi Gorenflot, -- jatkamme matkaamme?

-- Hevosilla, hyvä ystävä.

-- Ai ai! -- mölähti munkki ja kynsäsi korvallistaan.

-- Mitä nyt? -- virkkoi Chicot. -- Sinähän olet kelpo ratsastaja!

-- Äh, -- murahti Gorenflot, -- hätätilassa kylläkin.

Chicot meni kauppalan majataloon. Sieltä hän löysi ratsumestarin
ja osti tältä heti kaksi hevosta. Ratsumestari merkitsi
ne matkalla kuolleiksi ja saattoi se siitä syystä myydä
kolmestakymmenestäviidestä pistoolista.

Gorenflot sai myös pian asiansa toimitetuksi. Hän oli myynyt
muuliaasit fransiskaanimunkeille. Varsin tyytyväisenä salli Chicot
hänen mennä juomaan pullon viiniä. Munkki joi kaksi. Sitten he
kumpikin nousivat ratsujensa selkään.

Kun Gorenflot huomasi illallisensa ikäänkuin lentävän edellään,
kannusti hän reippaasti hevostaan. Sitäpaitsi oli hän nyt jo
edistynyt ratsastamistaidossa: sen sijaan että olisi pitänyt toisella
kädellään kiinni harjasta ja toisella hännästä, niinkuin ennen oli
tehnyt, tarttui hän nyt molemmin käsin satulannuppiin ja laski
menemään sellaista kyytiä kuin Chicot vaan toivoi. Lopuksi innostui
hän vieläpä enemmänkin kuin suojelijansa. Sillä joka kerta kun Chicot
hiljensi nelisensä raviksi, antoi munkki mennä neliä ja huutaa
hoilasi hevoselleen.

Ja niinpä hyvistä harrastuksista seuraa ansaittu palkinto: seuraavan
päivän iltana oli Chicot saavuttanut mestari Nicolas Davidin, joka
edelleenkin esiintyi palvelijan puvussa, eikä enää päästänytkään
mestaria näkyvistään. Kahdeksantena päivänä Parisista lähdettyään
saapuivat he kaikki kolme illan suussa Lyoniin.

Tämä tapahtui suunnilleen samaan aikaan, jolloin Bussy ja kreivi ja
kreivitär Saint-Luc saapuivat Méridorin linnaan.



31.

"Kultaisen joutsenen" ravintola.


Mestari Nicolas David, palvelijaksi pukeutuneena valitsi asunnokseen
kaupunkiin päästyään sen parhaan majatalon, nimittäin "Kultaisen
joutsenen".

-- Onko sinullakaan mitään sitä vastaan, jos me menemme asumaan
"Kultaiseen joutseneen?" -- kysyi gascognelainen matkatoveriltaan.

-- Eipä vähintäkään.

-- Mene vuokraamaan sieltä meille huone. Sano, että odotat jotain
sukulaistasi. Asettaudu senvuoksi odottelemaan minua portille.
Minä kävelen sillävälin muualla enkä tule sinne, ennenkuin tulee
pimeä, jolloin toivon löytäväni sinut sovitulta paikalta. Kun tulet
tuntemaan huoneiston, niin vie minut meidän huoneeseemme niin etten
tapaa ketään sellaista, jonka en haluaisi minua näkevän. Ymmärrätkö?

-- Täydellisesti, -- vastasi Gorenflot.

-- Valitse suuri ja valoisa huone mahdollisimman lähellä sitä
huonetta, jonka tuo kaupunkiin äsken saapunut matkustaja on
vuokrannut. Huoneen tulee olla kadunpuoleisen, niin että minä voin
nähdä majataloon tulevat ja sieltä poistuvat henkilöt. Elä millään
ehdolla mainitse minun nimeäni ja lupaa runsaat juomarahat.

Gorenflot suoritti tehtävänsä mitä parhaiten. Huone vuokrattiin, ja
iltapuoleen saapui Chicot. Munkki, viekkaana kuin kaikki muutkin
kirkonpalvelijat, vaikka yleensä ovatkin luonnostaan tyhmänpuoleisia,
ilmoitti Chicotille, että heidän huoneensa, huolimatta siitä että
sillä oli toinen sisäänkäytävä kuin Nicolas Davidin huoneella,
kuitenkin oli ihan viimeksimainitun huoneen vieressä ja että sen
erotti siitä vain lautaseinä, jonka tarvittaessa saattoi helposti
porata läpi.

-- Se mitä nyt olet minulle sanonut, -- virkkoi Chicot, -- ansaitsee
palkinnon, ja sinä saat tänä iltana illallispöydässäsi Xeres-viiniä.
Totisesti sinä sitä saat, niin totta kuin nimeni on Chicot.

Chicot kutsutti nyt isännän sisälle. Tämä saapui, mutta ilmoitti,
että hänen ensin täytyi puhua muutama sana erään toisen
matkustavaisen kanssa.

Chicot arvasi että tämä matkustavainen oli hänen ystävänsä asianajaja.

-- Mitäpähän heillä olisi toisilleen puhumista? -- virkkoi Chicot.

-- Luuletteko ehkä, että isäntä ja tuo teidän matkustavaisenne ovat
salaisessa liitossa keskenään?

-- Saamari! Näettehän sen selvästi, koskapa tuo lurjus, joka juuri
oli täällä sisällä ja joka luullakseni oli isäntä...

-- Kyllä hän oli isäntä itse, -- huomautti munkki.

-- Koska hän alentuu puhuttelemaan palvelijaksi puettua miestä.

-- Ooh, -- sanoi Gorenflot, -- hän on nyttemmin muuttanut pukua. Minä
olen hänet nähnyt. Hän on kokonaan mustiin puettu.

-- Ahaa! -- virkkoi Chicot. -- Isäntä siis varmasti tietää
salaisuuden.

-- Ettekö tahdo, että minä koettaisin ripittää hänen eukkoaan? --
kysäsi Gorenflot.

-- En, -- vastasi Chicot. -- Minusta olisi parempi, että sinä
kävelisit hieman kaupungilla.

-- Entäpä illallinen? -- huomautti Gorenflot.

-- Sen annan minä kattaa valmiiksi sinun poissaollessasi. Tuossa on
ecu, jolla voit odotellessasi pitää lystiä.

Parahiksi oli Gorenflot ehtinyt päästä ulos, kun Chicot jo otti
esille poran ja kaivoi sillä reiän seinään. Seinän paksuuden vuoksi
hän tosin ei voinut nähdä sen takana olevan huoneen kaikkia osia,
mutta kun hän pani korvansa reiän kohdalle, saattoi hän jotenkin
selvästi kuulla kaikki mitä huoneessa puhuttiin.

Huoneessaolijat olivat kuitenkin asettuneet sellaiseen paikkaan, että
Chicot selvästi näki isännän ja Nicolas Davidin, jotka keskustelivat
keskenään.

Chicot tosin ei saanut ihan joka sanasta selkoa, mutta sen verran
hän kuitenkin sai keskustelusta selville, että Davis kerskui
uskollisuudellaan kuninkaaseen ja puhui eräästä tehtävästä, jonka
herra de Morvilliers oli hänen suoritettavakseen uskonut.

Davidin puhuessa kuunteli isäntä kylläkin hyvin arvokkaasti, mutta
samalla jonkun verran välinpitämättömästi, sillä hän vastaili vain
lyhyesti. Chicosta tuntui hänen katseessaan ja äänessään olevan
eräänlaista ivaa joka kerta kun David puhui kuninkaasta.

-- Ha haa -- ajatteli Chicot, -- eiköhän isäntämme vain lienekin
liigalainen? Siitä minun otettava selko.

Ja kun Nicolas Davidin kamarista ei enää kuulunut mitään tärkeämpää
keskustelua, odotti Chicot vuorostaan, että isäntä nyt tulisi häntä
tapaamaan.

Viimein ovi avattiinkin.

Isäntä piteli lakkia kädessään, mutta hänen kasvoillaan oli sama
ivallinen ilme kuin asianajajan kanssa keskustellessaankin.

-- Istukaa alas, paras herra, -- sanoi Chicot. -- Ennenkuin ryhdymme
tekemään erityistä sopimusta, pyydän teidän aluksi kuulemaan, mitä
minulla on teille sanomista.

Isäntä ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä ja teki kädellään merkin,
että hän halusi jäädä seisomaan.

-- Te olette nähnyt minun saapuneen erään munkin seurassa, -- jatkoi
Chicot.

-- Olen.

-- Vaietkaa! Elkää puhuko siitä kenellekään! Tämä munkki on
karkoitettu.

-- Vai niin, -- virkkoi isäntä. -- Olisiko hän ehkä joku valepukuinen
hugenotti?

Chicotin kasvoilta kuvastui loukattu arvokkuus.

-- Hugenotti! -- sanoi hän inhoten, -- kuka sanoo hänen olevan
hugenotin? Tietäkää, että tämä munkki on minun sukulaiseni ja ettei
minun sukulaisissani ole ainoatakaan hugenottia.

-- Ooh, hyvä herra, sellaista on ennenkin nähty.

-- Ei milloinkaan minun perheeni keskuudessa. Tämä munkki päinvastoin
on hugenottien vannoutunut vihollinen ja on joutunut hänen
majesteettinsa epäsuosioon, majesteetin, joka, kuten tiedätte,
hugenotteja suojelee.

Isäntä näytti innostautuvan Gorenflotin kohtalosta.

-- Vaiti! -- virkkoi hän, pannen sormen suulleen, ja tuli lähemmäksi.

-- Kuinka! Mistä syystä? -- kysyi Chicot. -- Olisiko tällä ehkä
sattumalta jokin kuninkaan puoluelainen?

-- Minä pelkään, että on, -- virkkoi isäntä ja pudisteli päätään. --
Tässä viereisessä huoneessa asuu myös muuan matkustaja.

-- Siinä tapauksessa, -- sanoi Chicot, -- lienee parasta, että
minä ja sukulaiseni heti lähdemme tiehemme, sillä maanpakolaisena,
vihattuna...

-- Mihinpä te sitten menisitte?

-- Meillä on runsaasti osotteita, joita olemme saaneet ystävältämme,
ravintolanisäntä La Hurièreltä.

-- La Hurière! Tunnetteko La Hurièren?

-- Vaiti! Siitä ei saa puhua, mutta me tutustuimme häneen
Bartholomeuksen yönä.

-- Vai niin, -- myhähti isäntä. -- Huomaan, että te ja sukulaisenne
olette jumalaapelkääväisiä ihmisiä. Tunnen minäkin La Hurièren. Te
siis sanotte, hyvä herra, että teidän sukulaisenne...

-- Että hän varomattomasti on saarnannut hugenotteja vastaan, että
hänellä on ollut harvinainen menestys ja että hänen majesteettinsa,
mielettömänä siitä menestyksestä, mikä hänelle paljasti kansassa
vallitsevan mielialan, ajattaa häntä takaa pannakseen hänet vankilaan.

-- Entä sitten? -- kysyi isäntä teeskentelemättömästi osaaottaen.

-- Silloin minä vein hänet pois.

-- Ah, rakas herra, siinä teitte vallan oikein.

-- Guisen herttua on kyllä tarjoutunut häntä suojelemaan.

-- Mitä sanotte? Guisen Henrik? Henrik arpinenko?

-- Ei, Henrik pyhä.

-- Niinkuin sanotte, Henrik pyhä.

-- Mutta minä pelkään sisällistä sotaa.

-- Hyvä, -- sanoi isäntä, -- jos kerran olette Cuisen herttuan
ystäviä, niin tunnette kai tämän.

Nyt teki isäntä jonkinlaisen vapaamuurarimerkin, jonka perusteella
liigalaiset tunsivat toisensa.

Sinä merkillisenä yönä, jonka Chicot oli viettänyt Pyhän Genovevan
luostarissa, ei hän ollut huomannut vain tätä merkkiä, joka ainakin
parikymmentä kertaa oli toistettu hänen silmäinsä edessä, vaan
myöskin toisen merkin, jolla edelliseen vastattiin.

-- Tietysti minä tuon tunnen. Entä te tämän?

-- Paras herra, -- puhui nyt isäntä, -- pitäkää minun taloani
omananne, pitäkää minua ystävänänne. Minä ajattelen teitä veljenäni,
ja jos teiltä puuttuu rahaa, niin...

Tähän vastaukseksi veti Chicot taskustaan kukkaron, joka, vaikka sitä
olikin vähän tullattu, kuitenkin vielä oli kunnioitettavan täysi.

-- Saadakseni teidät yhä enemmän vakuutetuksi asiasta, -- lisäsi
Chicot, -- tahdon sanoa teille, että me matkustamme oikean uskon
levittämisen tarkoituksessa ja että matkakustannuksemme suorittaa
pyhän liiton rahastonhoitaja. Neuvokaa siis meille sellainen
majatalo, missä meillä ei ole mitään pelkäämistä.

-- Saamari! -- virkkoi isäntä, -- te ette voi missään olla paremmassa
turvassa kuin täällä. Muistakaa, että minä sen teille sanon.

-- Mutta tehän juuri äsken mainitsitte jostain henkilöstä, joka asuu
viereisessä huoneessa?

-- Mainitsin kyllä. Mutta pitäköön hän varansa, sillä jos vaan
kerrankaan huomaan hänessä mitään urkkijan oireita, ajan hänet ulos
portista, niin totta kuin nimeni on Bernovillet. Sanokaa vain sana,
ja minä ajan hänet ulos ovesta.

-- Ei, ei! Miksikä niin? -- jatkoi Chicot. -- Antakaa hänen
päinvastoin olla. On parasta pitää vihollisensa lähellään. Silloin
niitä ainakin voi pitää silmällä.

-- Oletteko oikeassa? -- vastasi Bernovillet ihastuen.

-- Mutta mistä syystä otaksutte tämän miehen olevan meidän
vihollisemme? Sanon _meidän_ vihollisemme, -- lisäsi gascognelainen
mitä herttaisimmin hymyillen, -- sillä huomaanhan jo, että me olemme
veljiä.

-- Epäilemättä, -- vastasi isäntä. -- Kas, hyvä ystävä, minä epäilen
tuota miestä, koska hän saapui tänne lakeijan puvussa ja sittemmin
puki ylleen jonkinlaisen asianajajan puvun. Nyt minä kuitenkin
väitän, ettei hän ole asianajaja eikä palvelija, sillä minä hänen
viittansa alta, joka oli heitetty tuolille, näin pitkän miekan
kären. Lisäksi on hän hyvin omituisella tavalla puhunut minulle
kuninkaasta ja lopuksi on hän sanonut saaneensa jonkin tehtävän herra
de Morvilliersilta, joka, kuten tiedätte, on itse Nebukadnezarin
ministeri.

-- Herodes, niinkuin minä häntä nimitän.

-- Sardanopolus, -- lisäsi isäntä.

-- Hyvin sanottu! -- huusi Chicot.

-- Ah! Huomaan, että me ymmärrämme toisiamme.

-- Kyllä me ymmärrämme, -- vastasi Chicot. -- Minä siis jään tänne.

-- Niin toivon.

-- Mutta ei sanaakaan minun sukulaisestani!

-- Ei ainoatakaan sanaa, sen lupaan.

-- Eikä minusta itsestänikään.

-- Miksi te sitten minua luulette? Mutta hiljaa, tuolta tulee joku.

Gorenflot ilmestyi kynnykselle.

-- Ah, hänhän se onkin, tuo arvon mies! huudahti isäntä mennen
munkkia vastaan ja tehden liigalaisten merkin. Gorenflot sekä
hämmästyi että kauhistui.

-- Vastaa, vastaahan veljeni, -- sanoi Chicot. -- Isäntämme tietää
kaiken ja tuntee myöskin salaisuuden.

-- Minkä salaisuuden? -- kysyi Gorenflot.

-- Pyhän liiton, -- virkkoi Bernovillet hiljaa. Gorenflot teki
vaaditun merkin, ja se ylenmäärin ilahdutti isäntää.

-- Mutta, -- sanoi Gorenflot, jonka mieli teki muuttaa
keskusteluainetta, -- minullehan oli luvattu Xeres-viiniä.

-- Xeres, Malaga, Alicante ja kaikki muutkin kellarini viinit ovat
teidän käytettävissänne, hyvä veli.

Gorenflot ei tuosta kaikesta tajunnut kerrassaan mitään. Kolmena
päivänä perättäin hän joi itsensä humalaan: ensimäisenä päivänä
Xerestä, toisena Malagaa ja kolmantena Alicantea.

Näinä päivinä ei Chicot ollut lähtenyt mihinkään huoneestaan, vaan
oli aamusta iltaan pitänyt asianajajaa silmällä. Isäntä, joka luuli
Chicotin tuota otaksuttua rojalistia pelkäävän, teki asianajajalle
senkin seitsemän kepposta. Mutta ei mikään -- siltä ainakin näytti
-- saanut suuttumaan Nicolas Davidia, joka Kultaisen joutsenen
ravintolaan oli määrännyt kohtauksen Pierre de Gondyn kanssa eikä
mitenkään tahtonut lähteä tuosta asunnostaan, peläten herttuoiden
lähettilään ehkä eksyvän hänestä. Siitä syystä eivät asianajajaa
näyttäneet isännän loukkaukset lainkaan liikuttavan. Mutta heti kun
mestari Bernoville oli pannut poistuessaan asianajajan oven kiinni,
oli Chicot tähystyspaikaltaan havainnut, miten Nicolas David kaikin
keinoin koetti purkaa vihaansa.

Jo tulonsa jälkeisenä päivänä, isännän vastenmielisyyden huomattuaan,
oli hän, nyrkkiään ovea kohden puiden, sanonut:

-- Odotappa vain viisi tai kuusi päivää, senkin lurjus, niin kyllä
sen vielä saat minulle maksaa! Chicot siis tiesi tarpeeksi. Hän oli
vakuutettu siitä, ettei Nicolas David lähtisi ravintolasta, ennenkuin
olisi saanut lähettilään vastauksen.

Mutta viikon kuluttua Nicolas David sairastui, sen jälkeen kun
isäntä, Chicotin vastaväitteistä huolimatta, oli antanut asianajajan
ymmärtää, että hän, isäntä, mahdollisimman pian tarvitsi tämän
asuttavana olevan huoneen. Isäntä kehoitti hänen lähtemään talosta,
koskapa hän vielä saattoi kävellä. Mutta asianajaja pyysi saada jäädä
seuraavaan päivään, jolloin hän toivoi voivansa paremmin. Seuraavana
päivänä hän kuitenkin oli paljo sairaampi.

Isäntä tuli itse kertomaan tämän uutisen ystävälleen liigalaiselle.

-- Tiedättekös mitä? -- virkkoi hän käsiään hieroen, --
tuo rojalistimme, tuo Herodeksen ystävä, taitaa joutua
kenraalitarkastuksen alaiseksi.

Liittolaisten kesken tarkoitettiin _kenraalitarkastuksella_
muuttamista tästä maailmasta toiseen.

-- Äh, -- murahti Chicot. -- Luuletteko hänen sitten kuolevan?

-- Hänessä on kovin ankara kuume ja hän heittelehtii sängyssään kuin
mielipuoli. Lääkärit eivät ymmärrä sen taudin laatua.

Chicot näytti miettiväiseltä.

-- Miltä hän näyttää? -- kysyi hän.

-- Hän on kalmankalpea ja huutaa vimmatusti.

-- Mitä hän sitten puhuu?

-- Hän huutaa: varjelkaa kuningasta! Kuninkaalle on pahaa tekeillä.
Ja sitten hän väliin sanoo odottavansa jotain henkilöä Avignonista ja
haluavansa tavata sitä ennen kuolemistaan. Eikö olisi hassua jos hän
kuolisi täällä?

-- Olisippa kyllä, varsin somaa, -- arveli Chicot. -- Mutta minä
en kuitenkaan toivoisi hänen kuolevan, ennenkuin tuo Avignonista
odotettu henkilö on saapunut.

-- Miksi niin? Kuta pikemmin hän kuolee, sitä pikemmin hänestä
pääsemme.

-- Niinpä tietenkin, mutta minä en ulottaisi vihaani niin pitkälle,
että toivoisin ruumiin ja sielun tuhoutumista, ja kun kerran tuo
Avignonista saapuva henkilö tulee häntä ripittämään, niin...

-- Mutta käsittänette kai, ettei koko tuo Avignonjuttu ole mitään
muuta kuin kuumehouretta, jonka hän on päähänsä saanut, ja ettei hän
suinkaan odota ketään.

-- Kukapa tietää! -- tuumaili Chicot.

-- Ah, te olette tosi kristitty, te!

-- Paha on hyvällä palkittava, niin neuvoo jumalallinen laki.

Isäntä poistui mitä syvimmin Chicotia ihaillen.

Gorenflot, joka ei ottanut mihinkään näihin tällaisiin osaa, rupesi
silminnähtävästi lihomaan. Kahdeksan päivän kuluttua huojui rappu
hänen allaan ja hän hädintuskin mahtui niissä kulkemaan, niin että
hän eräänä iltana kummastellen lausui Chicotille luulevansa rappusten
kavenneen. Muuten ei hän lainkaan ajatellut Nicolas Davidia, ei
liigaa eikä uskonnon valitettavaa rappeutumista. Hänen ainoana
huolenaan oli koettaa valikoida sopivia viinilajeja niihin runsaisiin
ruokiin, joita hän itselleen tilaili. Isäntä, joka kerta kun näki
hänen menevän ulos tai sisälle, vain hämmästyksissään ihmetteli:

-- Kukapa olisi voinut aavistaa, että tuo paksu munkki on niin mainio
kaunopuhuja!



32.

Munkki ripittää asianajajaa, ja päinvastoin.


Päivä, jolloin ravintola vapautuisi epämiellyttävästä vieraastaan,
näytti vihdoinkin sarastavan. Mestari Bernovillet syöksähti Chicotin
kamariin niin täyttä kurkkua nauraen, että gascognelaisen täytyi
hetkinen odottaa, ennenkuin sai tietää syyn siihen.

-- Se kuolee! -- huusi tuo laupias ravintolanisäntä. -- Se heittää
henkensä! Viimeinkin se oikaisee sorkkansa!

-- Ja sekö nyt teistä sitten on niin hauskaa? -- kysyi Chicot.

-- Tietysti. Mutta onpa se kallista kujetta.

-- Mikä on kujetta?

-- Ähäh! Tunnustakaa vaan suoraan, että te, hyvä ystävä, olette
saaneet aikaan sen kepposen.

-- Minäkö järjestänyt kepposia? Mitä te tarkoitatte? Mitä on hänelle
tapahtunut?

-- Mitäkö hänelle on tapahtunut? Tehän tiedätte hänen alituiseen
huutaneen sitä henkilöä, jonka piti saapua Avignonista.

-- Onko tuo henkilö siis vihdoinkin saapunut?

-- On.

-- Oletteko nähnyt hänet?

-- Olen, piru vieköön!

-- Minkä näköinen hän on?

-- Avignonista tullut mieskö? Hän on pieni, laiha ja punakka.

-- Se on hän? -- huudahti Chicot.

-- No, kas niin, oikeassapas olin! Tehän se juuri hänet noudatitte
tänne, koskapa tiedätte, minkä näköinen hän on.

-- Lähettiläs on siis tullut! Kertokaapas minulle kaikki hyvin
tarkoin, veli Bernovillet.

-- Sen olen tekevä. Noin tunti takaperin näin erään pienen miehen
ratsastavan ison hevosen selässä ja pysähtyvän portille.

-- "Onko mestari Nicolas täällä?" kysyi ratsastaja. Tiedättehän, että
tuo rojalisti lurjus on sillä nimellä ottanut täällä asunnon.

-- "Kyllä hän on täällä", vastasin minä.

-- Ilmoittakaa hänelle, että se henkilö, jota hän on odottanut
Avignonista, nyt on saapunut.

-- Aivan heti, hyvä herra. Mutta minun täytyy jo edeltäpäin
huomauttaa teitä eräästä asiasta -- mestari Nicolas, joksi te häntä
kutsutte, on kuolemaisillaan.

-- Sitä suuremmalla syyllä on teidän toimitettava mitä pikemmin minun
terveiseni perille.

-- Mutta hän on hyvin sairas. Hän on saanut tarttuvan kuumetaudin.

-- No, kiiruhtakaa sitten, taivaan tähden! -- puhui mies.

-- Tahdotteko siis välttämättä, vaarasta huolimatta, tavata häntä?

-- Minun _täytyy_ häntä tavata, sanon minä.

Se pieni mies puhui niin rajulla ja käskevällä äänellä, ettei mikään
vastustus voinut tulla kysymykseen. Minä siis saatoin hänet kuolevan
huoneeseen.

-- Onko hän nyt siellä? -- kysyi Chicot.

-- On. Ja eikö olekin hassua? Mikä onnettomuus, ettei voi kuulla,
mitä ne puhuvat!

-- Mutta mikä estää teitä menemästä sinne sisälle?

-- Hän lähetti minut pois teeskennellen ripityttää itsensä.

-- Mutta voittehan kuunnella oven takana.

-- Siinä olette oikeassa, -- virkkoi isäntä ja riensi huoneesta ulos.

Chicot puolestaan kiiruhti heti omalle tähystyspaikalleen ja
näki Pierre de Gondyn istuvan sairaan pääalusen vieressä. Mutta
he kumpikin puhelivat niin hiljaa, ettei Chicot erottanut heidän
keskustelustaan ainoatakaan sanaa. Viiden minuutin kuluttua nousi de
Gondy ylös, sanoi jäähyväiset ja meni tiehensä.

Chicot riensi ikkunan luo.

Ratsupalvelija piteli suitsista sitä suurta hevosta, josta isäntä oli
puhunut. Pian ilmestyi siihen myöskin Guisen herttuain lähettiläs,
nousi nopeasti satulaan ja läksi ratsastamaan suoraa päätä Parisia
kohti.

-- Saamari! -- murahti Chicot. -- Kunpahan tuo mies vaan ei veisi
mukanaan sukutaulua. Mutta minä hänet kyllä ehdin saada kiinni,
vaikkapa minun pitäisi ajaa kymmenen hevosta kuoliaiksi. Mutta ehkäpä
ei sentään, -- jatkoi hän, -- sillä nuo asianajajat ovat viekkaita
kettuja, varsinkin tämä, ja minä epäilen... Mutta haluaisinpa tietää,
-- lisäsi hän ja käveli kärsimättömänä edestakaisin lattialla,
ikäänkuin olisivat hänen ajatuksensa kohdistuneet kokonaan toiselle
taholle, -- tahtoisinpa tietää missä Gorenflot lurjus majailee!

Siinä samassa tuli isäntä takaisin.

-- Mies on matkustanut pois, -- sanoi hän.

-- Rippi-isäkö?

-- Juuri hän, vaikkei hän olekaan mikään rippi-isä yhtään enempää
kuin minäkään.

-- Miten sairas voi?

-- Hän on keskustelun jälkeen mennyt tainnoksiin.

-- Oletteko varma siitä, että hän edelleenkin on huoneessaan?

-- Piru vieköön! Hän kait ei lähde huoneestaan, ennenkuin hänet
viedään hautaan.

-- Hm! Menkää nyt hakemaan tänne minun matkatoverini mahdollisimman
pian.

-- Vaikkako hän olisi juovuksissakin?

-- Vaikka juovuksissa, olkoon missä tilassa tahansa. Se tapahtuu
hyvän asian tähden.

Bernovillet riensi heti ulos. Hän oli asiaansa innostunut mies.

Nyt oli Chicotin vuoro saada kuume. Hän näet ei tiennyt, pitikö hänen
rientää de Gondyn jälkeen vaiko mennä Nicolas Davidia tapaamaan.
Jos asianajaja olisi niin sairas kuin mitä ravintolanisäntä väitti,
oli luultavaa, että hän oli jättänyt paperinsa de Gondylle. Siitäpä
syystä Chicot kävelikin levottomana huoneessaan, sivellen kädellään
otsaansa ja hapuillen aivoissaan harhailevista ajatuksista sitä
johtotähteä, mikä ehkä päästäisi hänet tästä epäselvyyden pälkähästä.

Viereisessä huoneessa oli ihan hiljaista, eikä Chicotikaan voinut
tähystyspaikaltaan erottaa mitään muuta kuin sängynnurkan.

Yht'äkkiä kuului ääniä rapuilta. Chicot hätkähti: munkki sieltä tulla
jyrysi.

Mukanaan isäntä, joka turhaan pyysi häntä vaikenemaan, kapusi
Gorenflot ylös rappuja, kovaa melua pitäen.

Chicot ehätti ovelle.

-- Vaiti! ole hiljaa, juoppolalli! -- huusi hän.

-- Juoppolalli, vaikka on vain hiukkasen maistellut! -- hihkui
Gorenflot.

-- Kuulehan, tulehan tänne! Ja te, Bernovillet, tehän tiedätte...

-- Kyllä minä tiedän, -- vastasi isäntä merkitsevästi ja poistui
huoneesta.

-- Tule tänne, sanon minä! -- jatkoi Chicot ja veti munkin
huoneeseen. -- Meidän on puheltava vakavasti, jos sinä vaan siihen
kykenet.

-- Oh! -- ähkyi Gorenflot, -- te laskette leikkiä, toveri. Minä olen
yhtä vakava kuin aasi juodessaan.

-- Eli juotuaan, -- huomautti Chicot ja kohautti olkapäitään.
Hän antoi munkin istuutua. Hänen katseensa oli niin vakava, että
Gorenflotkin nyt ymmärsi täytyvänsä kuunnella.

-- No niin, mistä nyt _taaskin_ on kysymys? -- kysäsi Gorenflot,
otaksuen Chicotin jälleen valmistavan hänelle ikävyyksiä.

-- Katsohan -- vastasi Chicot ankarasti, -- kysymys on siitä, ettet
sinä lainkaan näy ajattelevan kutsumuksesi täyttämistä. Sinä kulutat
päiväsi juopotteluun, eikä uskonnon asia sillä välin suinkaan edisty.

Gorenflot tuijotti hämmästyneenä nuhtelijaan.

-- Minäkö? -- virkkoi hän viimein.

-- Juuri sinä. Katsoppa vaan, minkä näköiseltä nytkin näytät. Kaapusi
on repaleinen, ja sinä itse olet jossain tapellut, koska silmäsi on
sinertävä.

Ettäkö minä? -- jatkoi Gorenflot, hämmentyen yhä enemmän noista
nuhteista, joihin Chicot ei ollut häntä totuttanut.

-- Niinpä kyllä. Olet liassa polvien yläpuolelta. Ja minkälaista
likaa sitten! Savea! Se todistaa, että sinä olet ottanut humalan
jossain esikaupungissa.

-- Se on kyllä ihan totta, -- myönsi Gorenflot.

-- Voi sinua, syntinen! Ja genovevalaismunkki! Jos olisit edes
fransiskaani, niin kävisi se jotenkuten päinsä. Varo itseäsi tuolla
tavoin vastaisuudessa käyttäytymästä, sillä muuten minä erkanen
sinusta. Ja onpa Lyonissa sitäpaitsi poliisejakin.

-- Armahtakaa minua, hyvä suojelijani! -- änkytti munkki ja alkoi,
ellei juuri itkeä, niin kuitenkin ulvoa kuin petoeläin.

-- Hyi! -- nuhteli Chicot. -- Ja sinun tuolla tavoin hummaillessasi
on tässä vieressä muuan naapuri ihan kuolemaisillaan.

-- Se on totta, -- myönsi Gorenflot katuvaisin katsein.

-- Sanoppa nyt: oletko kristitty? Jaa tahi ei?

-- Olen minä kristitty? -- huudahti Gorenflot, syöksähtäen ylös.
-- Olenko minä muka kristitty! Sen vannon paavin hatun kautta,
että olen, ja sen voisin todistaa vaikka pyhän Laurentiuksen
tulikoetuksella.

Ja kädet ojennettuina, ikäänkuin vannoakseen valan, hän alkoi laulaa,
niin että ikkunaruudut vähällä olivat särkyä:

    "Mua kristityksi kutsutaan,
    ma siitä rikkauteni saan".

-- Jo riittää, -- virkkoi Chicot, -- kun kerran olet kristitty, niin
elä salli veljesi kuolla ripittämättä.

-- Oikeassa olet. Missä sitten on tuo veljeni? Minä hänet kyllä
ripitän, -- sanoi Gorenflot. -- Mutta ensin tahdon saada jotain
juodakseni, sillä minä kuolen janoon.

Chicot ojensi munkille ison pikarillisen vettä, ja munkki kulautti
sen melkein pohjaan.

-- Ah, poikani, -- sanoi hän, -- nyt alan nähdä paljo selvemmin.

-- Sepä on toki hyvä, -- vastasi Chicot, aikoen käyttää hyväkseen
tuota valoisampaa silmänräpäystä.

-- No, mutta ketä minun on ripitettävä?

-- Naapuri parkaamme, joka on kuolemaisillaan.

-- Lähetä sille tuopillinen hunajalla sekoitettua viiniä, -- neuvoi
Gorenflot.

-- Sitä en häneltä kylläkään kadehti, mutta hän tarvitsee pikemmin
sielun kuin ruumiin ruokaa. Sinun on mentävä hänen luokseen.

-- Luuletteko minun olevan siihen tarpeeksi valmistuneen, herra
Chicot? kysyi munkki hämillään.

-- Sinäkö? En ole nähnyt sinulla siihen tehtävään olevan milloinkaan
enemmän kutsumusta kuin juuri nyt. Sinun tulee johdattaa hänet
oikealle tielle, jos hän on eksynyt harhaan. Sinun on näytettävä
hänelle suorin tie paratiisiin, jos hän sitä vaan haluaa.

-- Minä riennän hänen luokseen.

-- Elähän! Odotahan vähän! Minun täytyy selittää sinulle miten sinun
on meneteltävä.

-- Mitä varten? Ikäänkuin minä en kahteenkymmeneen vuoteen olisi
oppinut kutsumustani täyttämään!

-- Kyllä hyvinkin, mutta sinun tulee täyttää ei ainoastaan oma
kutsumuksesi, vaan myöskin minun tahtoni, jolta sinun on kysyttävä
neuvoa.

-- Teidänkö tahtonne?

-- Niin. Ja jos sinä sen täsmällisesti täytät, niin, huomaappa, mitä
nyt sinulle sanon, niin sijoitan minä tuhat écuta Runsaudensarven
ravintolaan sinun kontollesi, juodaksesi tai syödäksesi, kumminpuolin
vaan haluat.

-- Syödä ja juoda samalla kertaa, siitä minä enimmin pidän.

-- Olkoon menneeksi. Tuhat écuta sinä saat, jos vaan ripität kuolevan.

-- Tietysti minä hänet ripitän, vaikka siihen paikkaan menehtyisin.
Mutta sanokaapa minulle nyt, millä tavoin minun tulee häntä ripittää.

-- Kuule sitten: tuo munkinkauhtanasi herättää suurta kunnioitusta.
Sinä puhut Jumalan ja kuninkaan nimessä. Sinun täytyy
kaunopuheliaisuutesi avulla pakottaa tuo mies antamaan sinulle ne
paperit, jotka hän juur'ikään sai Avignonista.

-- Mutta mitä varten minä häntä siihen pakottaisin?

Chicot katsahti sääliväisesti munkkiin.

-- Ansaitaksesi nuo tuhat écuta, senkin pöllö! -- sanoi hän.

-- Aivan oikein, -- vastasi Gorenflot. -- Nyt minä menen.

-- Odotahan vähän. Hän tulee sanomaan sinulle, että hän juuri äsken
antoi ripittää itsensä.

-- No, jos hän kerran jo on ripityttänyt itseään, niin mitäpä minulla
siellä silloin enää on tekemistä?

-- Sinun on vastattava hänelle, että hän valehtelee ja että se
henkilö, joka äsken kävi hänen luonansa, ei ollut mikään rippi-isä,
vaan pelkkä vehkeilijä samoin kuin hän itsekin.

-- Mutta silloin hän suuttuu.

-- Mitä sinä siitä välität? Hänhän on kuolemaisillaan.

-- Se on totta.

-- Sitten sinun tulee puhua Jumalasta, perkeleestä ja mistä vaan
tahdot, mutta tavalla tahi toisella on sinun järjestettävä asiat
siten, että saat käsiisi Avignonista tulleet paperit.

-- Mutta entä jos hän kieltäytyy luovuttamasta niitä minulle?

-- Siinä tapauksessa on sinun evättävä häneltä synninpäästö, sinun on
julistettava hänet kirkonkiroukseen, pantava pannaan.

-- Taikka minä riistän häneltä paperit väkisin.

-- Tee kuten haluat. Mutta näytäppä nyt, oletko riittävän selvä
voidaksesi täsmälleen täyttää minun määräykseni?

-- Aivan säntilleen, sen saatte nähdä.

Näin sanoen nosti Gorenflot kätensä leveille kasvoilleen,
ikäänkuin sivelläkseen niiltä pois kaikki juopumuksen jälet. Hänen
katseensa muuttui tyyneksi, vaikkakin, jos sitä olisi lähemmin
tarkastellut, siinä olisi voinut huomata jotain tuijottavaa. Hänen
suustaan pääsi vain arvokkaita sanoja, ja kaikki hänen liikkeensä
ilmaisivat selvyyttä, vaikkapa hän vielä vapisikin hieman. Hän astui
juhlallisena ovea kohti.

-- Varro vähäsen! -- sanoi Chicot. -- Kun hän on luovuttanut sinulle
paperit, niin pitele niitä lujasti toisessa kädessäsi ja koputa
toisella kädelläsi seinään.

-- Mutta entä jos hän ei annakkaan niitä minulle?

-- Niin koputa kuitenkin.

-- Hyvä on.

Gorenflot läksi nyt huoneesta. Sillä aikaa Chicot, ollen mitä
ankarimman mielenliikutuksen vallassa, asetti korvansa seinää vasten
voidakseen kuulla vähäisimmänkin melun. Muutaman minuutin kuluttua
astui munkki naapurin huoneeseen. Asianajaja kohosi ylemmä sängyssään
ja tuijotti sisälletulijaa.

-- Päivää veljeni! -- virkkoi Gorenflot, astui keskelle huonetta ja
ojensi suoraksi paksun vartalonsa.

-- Mitä haette täältä, isä? -- mutisi sairas heikolla äänellä.

-- Poikani, minä olen vain munkki parka ja olen saanut tietää teidän
olevan vaarallisesti sairaana. Senvuoksi olen tullut puhumaan teille
sielunne autuudesta.

-- Minä kiitän, -- sanoi kuoleva, -- mutta luulen teidän
huolenpitoanne tarpeettomaksi. Nyt minä tunnen voivani vähän paremmin.

Gorenflot pudisti päätään.

-- Niinkö luulette? -- kysyi hän.

-- Olen siitä varma.

-- Se on vain saatanan juoni, saatanan, joka tahtoo, että te
kuolisitte ilman rippiä.

-- Siinä tapauksessa saatana pettyy, -- virkkoi sairas, -- sillä minä
olen juuri äskettäin ripityttänyt itseni.

-- Kenen edessä?

-- Erään avignonilaisen papin. Gorenflot pudisti vielä kerran päätään.

-- Se ei ollut mikään pappi, -- virkkoi hän.

-- Kuinka! Eikö se ollut pappi?

-- Ei.

-- Kuinka sen tiedätte?

-- Minä tunnen hänet, -- vastasi Gorenflot niin varmalla äänellä,
että asianajaja hämmentyi, niin vaikeata kuin yleensä onkin saada
asianajajia hämmästymään.

-- Niin ollen, koska teidän terveydentilanne ei ole parempi, --
jatkoi munkki, -- ja koska tuo mies ei ollut mikään pappi, on teidän
annettava ripittää itsenne.

-- Minä en pyydä mitään muuta, -- vastasi asianajaja hieman
kovemmalla äänellä, -- kuin että saan ottaa ripin keneltä itse haluan.

-- Teillä ei enää ole aikaa haetuttaa ketään muuta, poikani.
Sitäpaitsi, koska minä kerran olen täällä...

-- Mitä! Eikö minulla ole aikaa? -- huudahti sairas äänellä, joka
alkoi kuulostaa yhä voimakkaammalta. -- Mutta kun minä sanon teille,
että voin paremmin, kun vakuutan, että tällä kertaa varmasti vältän
kuoleman...

Gorenflot pudisti kolmannen kerran päätään.

-- Mutta minä, -- sanoi hän yhtä varmasti, -- minä, poikani,
vakuutan, ettei minulla ole vähääkään toivoa teidän toipumisestanne.
Teidät on tuominnut kuolemaan niin hyvin lääkäri kuin jumalallinen
Sallimuskin. On julmaa sanoa se teille, sen hyvin ymmärrän. Mutta
sitä tietähän me kaikki ennemmin taikka myöhemmin matkaamme. On
olemassa vaaka, oikeuden vaaka, ja onhan sitäpaitsi lohduttavaa
kuolla, kun tietää heräävänsä toisessa elämässä. Siis, rakas lapseni,
ripityttäkää itsenne.

-- Minäpä vakuutan teille, isä, että tunnen itseni paljo
voimakkaammaksi, ja se todennäköisesti johtuu teidän pyhästä
läsnäolostanne.

-- Erehdystä, poikani, erehdystä, -- selitti Gorenflot. -- Viimeisenä
hetkenään tuntee ihminen jonkinlaista liekehtivää elinvoimaa, se
on kuin lamppu, joka sammumisensa edellä vielä kerran leimahtaa.
Selittäkääpä nyt, -- jatkoi munkki ja istahti sängyn reunalle, --
tunnustakaapa minulle pyyteenne, salahankkeenne ja vehkeilynne.

-- Pyyteeni, salahankkeeni ja vehkeilyni! -- toisti Nicolas David,
jota alkoi hieman pelottaa tuo merkillinen, hänelle tuiki tuntematon
munkki, joka nähtävästi hyvinkin tunsi hänet itsensä.

-- Ne juuri, -- jatkoi Gorenflot ja näytti ihan rauhassa
valmistautuvan kuuntelemaan. -- Sittenkun olette puhunut minulle
kaiken, annatte te minulle paperit. Kentiespä Jumala suo minun
silloin antaa teille synninpäästö.

-- Mitkä paperit? -- huudahti sairas äänellä niin voimakkaalla, että
olisi voinut luulla hänen olevan täysin terveen.

-- Ne paperit, jotka tuo luuloteltu pappi on tuonut teille
Avignonista.

-- Mutta kuka on sanonut teille, että tuo luuloteltu pappi on
tuonut minulle mitään papereita? -- kysyi asianajaja, pistäen
toisen jalkansa ulos sängystä. Hänen äänensä oli niin raju, että
Gorenflot hätkähti ja oli hämmentyä tehtävässään. Hän siitä kuitenkin
pian tointui ja ajatteli sopivan hetken tulleen osottaakseen
päättäväisyyttään.

-- Hän, joka sen on sanonut, tietää mitä sanoo, -- virkkoi munkki.
-- Siis paperit tänne, paperit, taikka minä en anna minkäänlaista
synninpäästöä.

-- Haa! Vai tarvitsen minä sinun synninpäästöäsi, roisto! -- huudahti
David, syöksähtäen ylös sängystä ja tarttuen Gorenflotin kurkkuun.

-- Hyvänen aika! huudahti tämä. -- Tehän hourailette! Ettekö siis
halua ripityttää itseänne?

Asianajajan peukalo, joka taidokkaasti oli osunut munkin kurkun
kohdalle, keskeytti hänen puheensa, ja siitä seurasi korinan tapainen
sähinä.

-- Kyllä minä ripitän sinut, minä, sinä kirottu munkki! -- huusi
asianajaja David. -- Ja mitä hourimiseen tulee, niin saatpa nähdä,
tokko se estää minua kuristamasta sinua kuoliaaksi.

Veli Gorenflot oli väkevä, mutta kaikeksi onnettomuudeksi oli hän nyt
siinä herpoutumisen tilassa, jolloin juopumus vaikuttaa hermostoon
ja veltostuttaa sen, mikä tavallisesti tapahtuu samalla kertaa kuin
siveelliset ominaisuudet toiselta puolen alkavat jälleen voimistua.

Hän siis kykeni ainoastaan nousemaan tuoliltaan, tarttumaan molemmin
käsin kiinni asianajajaan ja heittämään hänet luotaan. Totuus vaatii
sanomaan, että veli Gorenflot, niin väsähtänyt kuin olikin, kuitenkin
antoi Nicolas Davidille niin voimakkaan sysäyksen, että tämä lensi
selälleen kauvas lattialle. Mutta vihasta mielettömänä hän nousi
ylös, tarttui siihen pitkään, vaatteittensa alla olevaan miekkaan,
jonka mestari Bernovilletkin oli nähnyt, vetäisi sen huotrasta ja
syöksyi munkkia kohti.

-- Nyt onkin sinun vuorosi ripityttää itsesi, -- sanoi hän karkealla
äänellä, -- taikka muuten täytyy sinun kuolla.

Gorenflot selvisi humalastaan täydellisesti, tuntiessaan kylmän
miekankären kaulallaan.

-- Ahaa! -- virkkoi hän. -- Te ette siis ollutkaan sairas. Se olikin
siis vain teeskentelyä.

-- Sinä unohdat, ettei nyt enää olekkaan sinun vuorosi kysellä, vaan
ainoastaan vastata. Kuka sinä olet?

-- Senhän vallan hyvin näette, -- vastasi munkki.

-- Se ei ole mikään vastaus, -- virkkoi asianajaja, puristaen
lujemmin miekkansa kahvaa.

-- Mutta varokaahan, helkkarissa! Jos te tapatte minut ennenkuin
ehdin vastata, niin ettehän saa mitään tietää.

-- Se on totta. Mikä nimesi?

-- Veli Gorenflot.

-- Oletko siis tosiaankin munkki?

-- Olenpa tietenkin.

-- Mistä johtuu se, että sinä olet Lyonissa?

-- Siitä että minut on karkoitettu.

-- Kuka on neuvonut sinua tähän majataloon?

-- Sattumus.

-- Kuinka kauan olet täällä ollut?

-- Kuusitoista vuorokautta.

-- Mistä syystä olet urkkinut minun puuhiani?

-- Sitä en ole tehnyt.

-- Mistä sitten tiesit minun saaneen joitakin papereita?

-- Koska minulle oli niin sanottu.

-- Kuka sen sinulle sanoi?

-- Hän, joka lähetti minut tänne teidän luoksenne.

-- Kuka sinut sitten tänne lähetti?

-- Sitä en voi teille sanoa.

-- Mutta se sinun kuitenkin täytyy sanoa.

-- Odottakaa, odottakaa! -- kirkui munkki. -- Malttakaa! Minä huudan
apua, minä huudan...

-- Ja minä sinut tapan.

Munkilta pääsi huuto. Veripisara kimalteli jo asianajajan
miekankäressä.

-- Mikä on hänen nimensä? -- kysyi hän.

-- Ah, nyt en voi enää pidättäytyä, -- huokaili munkki. -- Olen ollut
ilmaisematta sitä niin kauvan kuin olen voinut.

-- Se on kyllä totta. Sinä olet pelastanut kunniasi. Mutta sanoppa
nyt, kuka sinut on tänne lähettänyt.

-- Hän on...

Gorenflot yhäkin epäili. Hän ei mielellään olisi ilmaissut ystäväänsä.

-- Sano heti paikalla! -- ärjäsi asianajaja ja polki jalkaansa
lattiaan.

-- Enhän minä siitä mihin pääse. Hän on Chicot.

-- Kuninkaan narriko?

-- Hän juuri.

-- Ja missä hän on nyt?

-- Tässä, -- kuului siinä samassa kolmas ääni. Chicot oli ilmestynyt
kynnykselle kalpeana, vakavana ja paljastettu miekka kädessä.



33.

Taistelu.


Kun mestari Nicolas sai nähdä tuon miehen,, jonka hän tunsi
pahimmaksi vihollisekseen, teki hän kauhua ilmaisevan liikkeen.

Gorenflot käytti tilaisuutta hyväkseen heittäytyäkseen syrjään ja
siten pelastaakseen kaulansa asianajajan miekan tieltä.

-- Auttakaa minua! -- huusi hän. -- Auttakaa!

Hän tahtoo minut tappaa!

-- Ahaa, paras herra David! -- virkkoi Chicot. -- Vai te se
olettekin! Onpa hauskaa tavata teitä.

Sitten gascognelainen kääntyi munkin puoleen ja sanoi tälle:

-- Paras Gorenflot, sinun läsnäolosi munkkina oli täällä äsken
tarpeellinen, kun luultiin tämän herran olevan kuolemaisillaan, mutta
nyt, voidessaan paremmin, hän ei enää tarvitse mitään rippi-isää,
vaan saa hän sen sijaan tekemistä aatelismiehen kanssa.

David koetti saada huulilleen halveksivaa hymyilyä.

-- Juuri niin, sellaisen aatelismiehen kanssa, joka näyttää teille
olevansa oikeata lajia, -- jatkoi Chicot. -- Gorenflot, menkääpä
huviksenne vartioimaan porstuaan, ettei kukaan saa häiritä minua
keskustellessani tämän herran kanssa.

Gorenflotista ei ollut mikään mieluisempaa kuin päästä Nicolas
Davidista mahdollisimman kauvas. Hän riensi ulos paljo keveämmin
askelin kuin oli tullut sisälle. Chicot sulki sitten oven ja pani
reikelin hakaan.

David tunsi alussa helposti selitettävää mielenliikutusta, mutta pian
hän siitä tointui, sillä hän luotti taitavuuteensa miekkailijana,
huomattuaan olevansa tekemisissä vain yhden ainoan henkilön kanssa.
Kun gascognelainen oli saanut suletuksi oven ja kääntynyt ympäri,
näki hän Davidin nojaavan sänkyään vastaan, ja miekka kädessään
hilpeästi hymyilevän.

-- Pukekaa vaatteet yllenne, herra, -- sanoi Chicot. -- Annan teille
siihen aikaa, sillä en halua olla edullisemmassa asemassa kuin
tekään. Tiedän, että olette taitava miekkailija, mutta se on minulle
ihan samantekevää.

David alkoi nauraa.

-- Pila on mainio, -- virkkoi hän.

-- Onpa kyllä, varsinkin minun mielestäni, koska olen sen itse
sanonut. Ja se tulee teistä pian tuntumaan vieläkin paremmalta,
sillä olettehan älykäs mies ja ymmärrätte sellaisia asioita. Mitäpä
luulette minun täältä hakevan, mestari Nicolas?

-- Kaiketikin niitä iskuja, jotka minä jäin teille Mayennen herttuan
nimessä velkaa sinä päivänä, jolloin te niin ketterästi hyppäsitte
ulos ikkunasta.

-- En, hyvä herra, ne minulla ovat kylläkin mielessäni ja minä kyllä
maksan ne takaisin sille henkilölle, joka minulle ne antoi, olkaa
varma siitä. Mutta nyt minä olen tullut hakemaan muuatta sukutaulua,
jonka herra Pierre de Gondy juuri äsken on teille jättänyt.

David kalpeni.

-- Mitä sukutaulua?

-- Sitä, joka osottaa, niinkuin tiedätte, että Guisein herttuat
suorassa linjassa polveutuvat Kaarle Suuresta.

-- Ahaa, -- sähähti David, -- te olette siis urkkija, hyvä herra.
Minä pidin teitä vain narrina.

-- Minä olen, jos teitä niin haluttaa, kumpaakin: urkkija, saadakseni
teidät hirtetyksi, ja narri, voidakseni sitten hirttämisellenne
nauraa.

-- Minäkö tulisin hirtetyksi?

-- Siekailematta, hyvä herra. Toivoakseni ette voi vaatia
kaulanne katkaisemista, sillä sellainen oikeus kuuluu ainoastaan
aatelismiehille.

-- Mutta kuinka se voi käydä päinsä, jos saan luvan kysyä?

-- Aah, ei mikään ole sen helpompaa. Minun vain tarvitsee kertoa
totuus. Minun täytyy sanoa teille, paras herra David, että minä
viime kuussa olin saapuvilla eräässä kokouksessa, joka pidettiin
Guisen herttuoiden ja rouva de Montpensierin kesken. Pyhän Genovevan
luostarissa.

-- Tekö?

-- Minä olin rippituolissa, niinkuin tekin, mutta vastakkaisella
puolella olevassa. Niissä on surkean epämukavata istua, vai kuinka?
Minulla oli enemmänkin syytä sitä valittaa, minä kun olin pakotettu
odottamaan kokouksen loppua, ja se kesti melko kauvan. Kuulin kaikki
puheet, näin Anjoun herttuan kruunaus-ilveilyn, mikä ei lainkaan
huvittanut. Sen sijaan meni tuo pikku loppunäytös aika lailla mukiin
-- tuo Lothringin herttuoiden sukutaulu, jonka oli tarkastanut,
korjannut ja parantanut mestari Nicolas David.

-- Vai tunnette te siis sukutaulun, -- virkkoi David, vaivoin
vihaansa hilliten.

-- Tunnen, -- vastasi Chicot, -- minusta se oli harvinaisen
hyvin suunniteltu. Mutta saattaapa sellainen suuri ymmärrys olla
onnettomuudeksikin: voi niin pian tulla hirtetyksi. Onpa synti,
ajattelin minä, sallia niin kelpo miehen, kuin Davidin, tulla
hirtetyksi, miehen, joka on mainio miekkailija, etevä asianajaja
ja vieläpä päälle päätteeksi hyvä ystäväni, kun kerran voin en
ainoastaan pelastaa hänet joutumasta nuoran jatkoksi, vaan myös avata
hänelle tien onneen ja menestykseen. Kun siis kuulin teidän puhuvan
matkustamisestanne, päätin minäkin seurata jäljissänne, minkä olen
tehnytkin. Kaiketi ymmärrätte, etten minä ole matkustanut perässänne
Parisista Lyoniin päästääkseni teidät taas käsistäni. Kaivoin pienen
reiän tuohon seinään, ja olen voinut siitä pitää teitä mahdollisimman
paljo silmällä. Myönnänpä saaneeni siitä nauttiakin useamman kerran
päivässä. Vihdoin te sairastuitte, ja isäntä aikoi ajaa teidät täältä
tiehenne. Olitte sitoutuneet tapaamaan herra de Gondyta "Kultaisessa
joutsenessa" ja pelkäsitte, että tuo herra ehkä saisi teidät muualta
käsiinsä. Sairaus siis saattoi olla teeskentelyä, enkä minä siihen
kokonaan uskonutkaan. Mutta olisihan voinut olla myöskin todellista.
Ja kun me kaikki olemme kuolevaisia, minkä seikan totuudesta te pian
tulette vakuutetuksi, niin minä lähetin luoksenne siivon munkin,
ystäväni ja matkatoverini, herättämään teissä katumusta ja saamaan
teidän tekemään parannuksen. Mutta, paatunut syntinen kun olette, te
tahdoitte hänet tappaa. Nyt olen minä itse tullut tänne sanomaan:
sopikaamme asiasta, tahdotteko luopua yrityksestänne?

-- Millä tavalla?

-- Otaksukaamme, että te tosiaankin olisitte ollut sairas,
ajatelkaamme, että ystäväni Gorenflot olisi teidät ripittänyt ja te
olisitte antanut hänelle hänen pyytämänsä paperit. Silloin olisin
minä antanut teille anteeksi ja laulanut sydämeni pohjasta teille
kuolinvirrenkin. No niin, minäpä en tahdo olla elävää kohtaan
sen ankarampi kuin kuolluttakaan. En siis voi muuta kuin sanoa
teille nämä sanat: Herra David, te olette mainio mies, te osaatte
miekkailla, ratsastaa, riidellä, narrata itsellenne rahoja. Sanalla
sanoen: te voitte tehdä mitä hyvänsä. Olisi vahinko, jos sellainen
mies äkisti häviäisi maan päältä, missä hänet on määrätty niin
monessa asiassa onnistumaan. No niin, paras herra David, luopukaa
pois salaliitosta. Uskokaa minua. Rikkokaa välinne Guisein kanssa!
Antakaa paperit minulle, ja aatelisen kunniani kautta minä lupaan
sovittaa teidän välinne kuninkaan kanssa.

-- Mutta entäpä jos minä en teille niitä anna? -- kysyi Nicolas.

-- Ellette niitä anna, lupaan yhtä pyhästi surmata teidät. Tuntuuko
tämä teistä edelleenkin yhtä naurettavalta, herra David?

-- Tietysti.

-- Mutta jos annatte minulle paperit, -- jatkoi Chicot, -- jää
kaikki unhotuksiin. Te ette minua ehkä usko, herra David, sillä
teillä on huono luonne ja te kuvittelette, että minun vihani teitä
kohtaan on sammumaton. Niin ei kuitenkaan ole. Tietysti minä teitä
vihaan, se on totta, mutta vielä enemmän vihaan minä Mayennen
herttuaa. Antakaa minulle aseet käsiini häntä vastaan, niin minä
pelastan teidät. Ja jos vielä haluatte minun tähän puheeseeni
lisäävän jotain sellaista jota ette koskaan usko, kun kerran ette
itse rakasta ketään muuta kuin omaa itseänne, niin tietäkää sitten,
että minä pidän kuninkaasta, niin typerä, turmeltunut ja oikullinen
kuin hän onkin, sillä juuri hän on suojellut minua tuota Mayennen
teurastajaa vastaan. Minä tahdon, että minun Henrik kuningas parkani
saa hallita kaikessa rauhassa, mikä kävisi mahdottomaksi, jos Guiset
ja Nicolas Davidin sukutaulu häntä vastustavat. Antakaa siis minulle
tuo sukutaulu, niin minä kunniani kautta lupaan olla ilmaisematta
nimeänne ja toimia teidän onneksenne.

Näin puhuessaan Chicot katseli hyvin tarkkaavaisesti Davidia. Hän ei
kuitenkaan kertaakaan huomannut mitään muutosta asianajajan kolkossa
katseessa, ei pieninkään parempi tunne näyttänyt lieventävän noita
kamalia piirteitä.

-- Huomaan, -- jatkoi Chicot, -- hyvät puheeni hukkaan menneiksi.
Te siis ette minua usko. Minulle jää siis vain yksi ainoa keino
rangaista teitä minua kohtaan tekemistänne vääryyksistä ja saada
maailma vapautetuksi miehestä, joka ei luota rehellisyyteen eikä
ihmisyyteen. Minä teidät hirtätän. Hyvästi, herra David!

Tämän sanottuaan astui Chicot takaperin askeleen ovea kohti,
päästämättä kuitenkaan asianajajaa näkyvistään.

Tämä sitävastoin astui askeleen eteenpäin.

-- Ja luuletteko, että minä teidät päästäisin täältä ulos! -- huusi
asianajaja. -- Enpä suinkaan, rakas urkkijani, enhän toki, Chicot
ystäväni. Sen, joka on perillä moisista salaisuuksista, täytyy
kuolla! Ken uhkaa Nicolas Davidia, hänen täytyy kuolla! Kun tullaan
sisälle sillä tavoin kuin te, niin on kuoltava!

-- Te puhutte ihan minun toivomuksieni mukaan, -- vastasi Chicot
yhtä kylmäverisesti. -- Minua vain hieman epäilytti, koska varmasti
olen teidät surmaava. Antakaa siis paperit minulle, -- lisäsi hän
jyrisevällä äänellä, -- taikka minä teidät tapan ja ilmaisen vielä
paikankin, miltä kohdalta ruumista: minä lävistän teidän kurkkunne
samasta paikasta, josta te äsken aioitte iskeä ystäväni Gorenflotin
suonta.

Chicot oli parahiksi saanut nuo sanat lausutuiksi, kun jo David
raivoisasti naurahtaen syöksähti hänen päällensä.

Taistelijat olivat suunnilleen yhtä pitkät. Mutta Chicotin laihuus
peittyi hänen vaatteisiinsa, jota vastoin asianajajan pitkä ja laiha
varsi oli suojaton. Hän muistutti pitkää ja notkeata käärmettä,
mutta, niinkuin Chicot jo oli hänelle sanonut, hänellä oli
vertaisensa vastustaja vastassaan. Chicotista, joka miltei joka päivä
harjoitti miekkailua kuninkaan kanssa, oli noiden harjoitusten kautta
kehittynyt yksi taitavimmista miekkailijoista koko valtakunnassa,
minkä myöskin Nicolas David pian huomasi. Hän peräytyi askeleen
taaksepäin.

-- Ahaa! -- huudahti Chicot, -- luulenpa, että te jo alatte minua
ymmärtää! Sepä hyvä! Sanon siis vielä kerran: antakaa paperit tänne!

David vastasi vain hyökkäämällä uudelleen gascognelaisen kimppuun,
ja uusi miekkailu alkoi, tuimempi kuin ensimäinen, vaikkapa Chicot
edelleenkin tyytyi vain väistämään toisen iskuja. Tämä toinen yritys
päättyi samalla tavalla kuin ensimäinenkin: asianajaja näet peräytyi
muutamia askeleita.

-- Nyt on minun vuoroni, -- sanoi Chicot ja astui askeleen eteenpäin.

Chicotin lähetessä koetti David häntä väistää. Vihdoin sai Chicot
häntä miekallaan pistetyksi siihen paikkaan, johon oli ennustanutkin:
miekka tunkeutui asianajajan kurkkuun.

-- Kas siinä nyt saitte sen, minkä lupasin, -- virkkoi Chicot.

David ei vastannut. Hän vaipui lattialle ja hänen suustaan tulvahti
hiukan verta.

Chicot peräytyi nyt vuorostaan muutaman askeleen. Sillä vaikkapa
käärmettä haavoittaakin kuolettavasti, saattaa se vieläkin hiukan
liikahtaa ja pistää.

David koetti laahautua sänkynsä luo, ikäänkuin vielä jotain
salaisuuttaan säilyttääkseen.

-- Ahaa! -- huusi Chicot. -- Luulin, että olet yhtä ovela kuin kettu,
mutta sinähän päinvastoin oletkin tyhmä kuin aasi! Minä en tiennyt,
mihin olit kätkenyt paperisi, mutta nyt sinä sen minulle itse näytät.

Ja Davidin kiemurrellessa kuoleman tuskissa riensi Chicot sängyn
luo ja löysi päänaluksen alta pienen pergamenttikäärön, jota David,
uhkaavaa vaaraa aavistamatta, ei ollut arvannut paremmin piilottaa.

Samana hetkenä kun Chicot avasi käärön katsoakseen, oliko siinä juuri
se asiakirja, jota hän haki, kohottausi David raivostuneena ylös,
mutta kaatui samalla ja heitti henkensä.

Silmät ilosta säkenöiden tutki Chicot pergamenttia ja pani sen sitten
povitaskuunsa. Sitten hän asetti vainajan, joka oli kuollut melkein
ilman ulkonaista verenvuotoa, sillä haavan laadun vuoksi oli veri
juossut sisäänpäin, sänkyyn pitkäkseen, kasvot seinään päin, avasi
oven ja huusi Gorenflotia.

-- Kylläpä te olette kalpea! -- virkkoi munkki sisälle tultuaan.

-- Olen, -- vastasi Chicot. -- Tämän miesraukan viimeiset hetket ovat
mieltäni jossain suhteessa liikuttaneet.

-- Onko hän sitten kuollut? -- kysyi Gorenflot.

-- Niin on ainakin syy otaksua, -- vastasi Chicot.

-- Vaikka hän äsken oli niin terve!

-- Liian terve. Hän halusi niellä esineitä, jotka olivat hänelle
liian vaikeasti sulavia, ja hän on kuollut jostain sellaisesta, mikä
on mennyt väärään kurkkuun.

-- Ah! -- virkkoi Gorenflot. -- Se roisto aikoi kuristaa minut,
kirkonmiehen! Senvuoksi on Jumala antanut hänelle kurituksen.

-- Antakaa hänelle anteeksi, veli. Tehän olette kristitty.

-- Minä annan hänelle anteeksi, vaikkapa hän säikäyttikin minua melko
lailla.

-- Mutta se ei riitä, -- huomautti Chicot. -- Teidän täytyy sytyttää
eräitä vahakynttilöitä ja mutista muutamia rukouksia hänen tomunsa
ääressä.

-- Mitä varten?

-- Kysyt mitä varten? Siksi, ettei sinua vangita murhaajana.

-- Minäkö murhaaja! Tuon miehen murhaaja! Eikö vielä muuta? Hänhän
päinvastoin tahtoi murhata minut.

-- Niinpä vainenkin! Ja kun hän ei siinä onnistunut, niin hänen
verensä joutui kuohuksiin, verisuoni ratkesi rinnassa, ja niin tuli
hänestä loppu. Siis te jo huomaatte, Gorenflot, olleenne syynä
hänen kuolemaansa. Tosin kylläkin viaton syy. Mutta ennenkuin
syyttömyytenne tulisi selvitetyksi, saattaisitte te joutua moniin
ikävyyksiin.

-- Luulen teidän olevan oikeassa, herra Chicot.

-- Sitäkin suuremmalla syyllä, kun tässä Lyonin hyvässä kaupungissa
on verrattain valpas poliisi.

-- Jeesus! -- mutisi munkki.

-- Tehkää siis niinkuin olen sanonut, veli: jääkää tähän. Kerratkaa
kaikki rukoukset, joita muistatte tai ette muista, ja lähtekää sitten
matkalle illalla, älkää liian kiiruusti, mutta ei myöskään liian
hitaasti. Tunnettehan tuossa kulmauksessa asuvan hevosenkengittäjän?

-- Tunnen. Juuri häneltä minä sain eilen illalla tämän iskun, --
sanoi Gorenflot, sinistynyttä silmäänsä osottaen.

-- Liikuttava muisto tosiaankin! No niin! Minä järjestän asiat siten,
että te saatte sieltä hevosen, ymmärrättehän? Nouskaa satulaan ja,
jos hiukankin olette omasta itsestänne selvillä, osaatte kyllä
Parisiin. Villeneuve-le-Roi'ssa myytte hevosenne ja otatte Panurgen
takaisin.

-- Aa, tuon kelpo Panurgen! Mutta, -- lisäsi munkki kovin
surullisella äänellä, -- millä minä elän matkustaessani?

-- Kun minä kerran annan, niin annan minä riittävästi enkä jätä
ystäviäni kerjuulle, niinkuin tehdään Pyhän Genovevan luostarissa, --
sanoi Chicot. -- Tässä saat!

Ja Chicot veti taskustaan kourallisen kultarahoja ja kaatoi ne munkin
leveälle kämmenelle.

-- Jalo mies! -- huudahti Gorenflot. -- Sallikaa minun jäädä
luoksenne tänne Lyoniin! Minä pidän tästä Lyonista.

-- Mutta oivalla toki yksi asia, sinä kolminkertainen pöllö! Minä en
jää tänne, minä, vaan lähden matkalle niin joutuun, etten neuvoisi
sinua lähtemään mukaani.

-- Kuten haluatte, herra Chicot, vastasi Gorenflot säyseästi.

-- Se on hyvin, toveri, -- jatkoi Chicot. -- Nyt minä sinusta pidän.

Chicot siirtyi nyt isännän luo, vei tämän syrjään ja virkkoi:

-- Mestari Bernoville, aavistamattanne on talossanne sattunut tärkeä
tapahtuma.

-- Noh? -- kysäsi isäntä tuijottaen. -- Mitä on tapahtunut?

-- Tuo mieletön rojalisti, uskonnon vastustaja, tuo inhottava
hugenottien suosija...

-- On tänä aamuna tavannut erään Roomasta saapuneen lähettilään.

-- Sen kyllä tiedän, koskapa itse sen teille kerroinkin.

-- No niin. Pyhä isämme paavi, jolle on uskottu kaiken oikeuden
jakaminen, niin maallisen kuin hengellisen, on vartavasten lähettänyt
tuon lähettilään tämän kapinoitsijan luo, vaikkei tämä aavistanut,
missä tarkoituksessa.

-- Mitä varten hän sitten tuli?

-- Menkää sairaan kamariin, mestari Bernovillet, kohottakaa peitettä
ja katsokaa hänen kaulaansa, niin saatte syyn tietää.

-- Mitä te puhutte? Te minut pelästytätte.

-- En sano enää mitään. Tämän oikeuden on sallittu tapahtua teidän
talossanne, mestari Bernovillet. Paavi on senkautta osottanut teille
suuren kunnian.

Sitten pisti Chicot kymmenen écuta isännän käteen ja riensi talliin
noutamaan hevosiaan. Isäntä kiiruhti rappuja ylös Davidin kamariin ja
löysi siellä Gorenflotin, joka oli lukemassa rukouksiaan. Bernovillet
meni sängyn luo ja kohotti täkkiä. Hän näki haavan Chicotin
ilmoittamassa paikassa.

-- Noin kaikki uskonnon viholliset hukkukoot! -- sanoi hän ja teki
salaisen merkin Gorenflotille.

-- Amen! -- vastasi munkki.



34.

Anjoun herttua.


Oli muuan huhtikuun viimeisiä päiviä. Chartresin tuomiokirkko upeili
juhlakoristeissaan.

Paljain jaloin oli kuningas astunut kirkkoon ja seisoi nyt keskellä
kirkkoa. Hän silmäili ympärilleen nähdäkseen, olivatko kaikki hänen
hovimiehensä ja ystävänsä uskollisesti saapuneet. Mutta eräät,
joiden jalkoja katukivet olivat rasittaneet, olivat panneet kengät
jalkoihinsa, ja toiset lepäilivät nälkiintyneinä ja väsyneinä jossain
tien varrella olevassa majatalossa, johon olivat hiipineet. Vain ani
harvat olivat pitkine katumusviittoineen ja paljasjalkaisina astuneet
kirkon kostealle lattialle.

Se uskonnollinen seremonia, jonka piti hankkia Ranskalle
kruununperillinen, oli nyt tapahtuva: pyhän neitsyen kaksi paitaa,
joiden ihmeitätekevää vaikutusta siinä suhteessa ei saatettu
epäillä, se kun niin usein ennenkin oli toteutunut, kaivettiin nyt
esille kultaisista arkuistaan, ja kansaa tulvahti joukottain tähän
juhlatilaisuuteen.

Yleisen hiljaisuuden vallitessa kuuli Henrik III merkillistä ääntä,
joka muistutti hiljaista naurunhohotusta, ja vanhan tavan mukaan
etsi hänen katseensa Chicotia, sillä hänestä tuntui siltä, ettei
kukaan muu viitsisi nauraa niin juhlallisessa tilaisuudessa. Se
ei kuitenkaan ollut Chicot, joka oli naurahtanut nuo pyhät paidat
nähdessään. Chicotia ei näkynytkään tuossa pyhässä toimituksessa,
ja se kuningasta kovin harmitti. Olihan Chicot hänestä hävinnyt,
niinkuin muistetaan, jo matkalla Fontainebleauhon, eikä hän sen
jälkeen ollut kuullut narrista mitään. Nauraja oli mies, joka
ihan äskettäin näytti saapuneen kaupunkiin, sillä hänen loistava
ratsastuspukunsa oli kauttaaltaan tomussa.

Huomattuaan kuninkaan käännähtävän, jäi hän hetkeksi kunnioittavana
seisomaan.

Henrik, joka oli tyytymätön senvuoksi, että tuo mies oli saapunut
niin myöhään ja että sillä oli kokonaan erilainen puku kuin toisilla,
loi häneen vihaisen katseen.

Vastatullut ei näyttänyt siitä kuitenkaan olevan millänsäkään, vaan
astui eteenpäin ja polvistui sen tuolin viereen, jossa Anjoun herttua
istui. Tämä, joka näytti pikemminkin vaipuneen syviin ajatuksiin kuin
hartaudenharjoituksiin, ei pannut mitään huomiota siihen, mitä hänen
ympärillään tapahtui. Hetken kuluttua hän kuitenkin uinailuistaan
heräsi, kääntyi äkkiä sivulle ja huudahti puolittain kuuluvasti:
Bussy!

-- Hyvää päivää, armollinen herra! -- sanoi ylimys, kuin olisi
tavannut herttuata edellisenä iltana ja ikäänkuin ei mitään
merkittävämpää olisi heidän viime näkemästään tapahtunut.

-- Mutta oletko ihan pois suunniltasi? -- virkkoi prinssi.

-- Kuinka niin, armollinen herra?

-- Koska olet lähtenyt oleskelupaikastasi, missä sitten lienet
ollutkin, ja tullut tänne Chartresiin näkemään madonnan paitoja.

-- Armollinen herra, minun täytyy saada puhutella teitä hetimiten.

-- Miksi et ole tullut ennemmin?

-- Koska se on ollut mahdotonta.

-- Mutta mitä kaikkea onkaan tapahtunut niinä lähes kolmena viikkona,
jotka sinä olet ollut häveissä?

-- Juuri siitä tahdon teitä puhutella.

-- Kai sinä odotat siksi kunnes pääsemme ulos kirkosta.

-- Täytyyhän se tehdä, jaa juuri se minua kiusottaakin.

-- Vaiti! Tämä pian päättyy. Sitten menemme minun asuntooni.

Kuningas veti nyt tosiaankin oman paitansa ylle pyhän neitsyen
karkean paidan, ja hovinaistensa avulla kommaili kuningatar samaa.
Sitten polvistuivat kuningas ja kuningatar valtaistuinkehyksen alle
ja olivat kotvasen vaipuneina hartaisiin rukouksiin. Sillävälin
painoivat muut, hallitsijaa miellyttääkseen, otsansa lattiaan.
Vihdoin nousi kuningas ylös, riisui yltään pyhän paidan, tervehti
arkkipiispaa ja kuningatarta ja suuntasi askeleensa kirkon ovelle.
Mutta äkkiä hän, huomatessaan Bussyn, pysähtyi.

-- Haa, hyvä herra, -- sanoi hän, -- meidän hartaudenharjoituksemme
ei näytä teitä miellyttävän, koskapa ette voineet riisua yltänne
kultianne ja silkkejänne, vaikka kuninkaanne on pukeutunut tomuun ja
tuhkaan.

-- Sire, -- vastasi Bussy arvokkaasti, vaikka harmista hiukan
punastuikin, -- ei kukaan minua hurskaammin haluaisi ottaa osaa
teidän majesteettinne hartauteen, mutta minä palaan nyt juuri
pitkältä ja vaivaloiselta matkalta ja sain vasta tänä aamuna
tietää teidän majesteettinne matkustaneen Chartresiin. Olen niin
ollen matkustanut kaksikymmentäkaksi liöötä viidessä tunnissa,
sire, ehtiäkseni ajoissa tänne. Siinä syy, miksi en ole ehtinyt
vaihtaa vaatteita, eikä sitä teidän majesteettinne muuten olisi
huomannutkaan, jos olisin jäänyt Parisiin sen sijaan, että nyt
saavuin nöyränä liittämään rukoukseni teidän majesteettinne
toivomuksiin.

Kuningasta näytti tämä vastaus tyydyttävän, mutta kun hän samalla
tuli katsahtaneeksi ystäviinsä, joista eräät kohauttelivat Bussyn
selityksen johdosta olkapäitään, pelkäsi hän pahoittavansa heidän
mielensä, jos käyttäytyisi ystävällisesti veljensä puoltajaa kohtaan,
ja meni mitään sanomatta edelleen.

-- No, -- virkahti herttua, -- huomasitko miten Schomberg, Quélus ja
Maugiron kohauttelivat olkapäitään sinun anteeksipyynnöllesi?

-- Sen näin hyvinkin selvästi, -- vastasi Bussy välinpitämättömästi.

-- No?

-- Luuleeko teidän korkeutenne, että minä tahtoisin surmata
aatelismiehen kirkossa? En, sitä tehdäkseni olen liian hyvä kristitty.

Herttua meni nyt sanomaan jäähyväiset veljelleen, joka, kaiketikin
pyhän neitsyen vaikutuksesta, oli verrattain myötätuntoisella
mielellä ja antoi siis Anjoun herttualle luvan palata Parisiin,
milloin tämä vaan halusi. Herttua ja Bussy riensivät heti
ensinmainitun asuntoon.

-- Hyvä ystävä, -- sanoi prinssi, -- kerroppa nyt minulle
seikkailusi. Arveleppa: minä jo luulin sinun kuolleen.

-- Sen kyllä arvaan, armollinen herra.

-- Voinet kuvitella, että koko hovi jo oli mielissään sinun
katoamisesi johdosta. Mutta nyt ei ole siitä kysymys. Sinä läksit
minun luotani ottamaan selkoa eräästä kauniista, tuntemattomasta
naisesta. Kuka hän oli, ja onko minulla mitään toiveita hänen
suhteensa?

-- Kyllä, herra, te saatte niittää, mitä olette kylvänyt, nimittäin
suuren häpeän.

-- Kuinka sanoitte, hyvä herra? -- kysyi herttua, ollen enemmän
kummastuksissaan noista omituisista sanoista kuin Bussyn
halventavasta äänilajista.

-- Kuulin sen jo teidän korkeutenne, -- vastasi Bussy kylmästi. On
siis turhaa sanoa sitä uudelleen.

-- Selittäkää lähemmin, hyvä herra, ja jättäkää arvoitukset ja
pistosanat Chicotin huoleksi.

-- Hyvä on, armollinen herra. Minä tyydyn vain terästämään hiukan
teidän muistianne.

-- Mutta ken sitten on tuo nainen?

-- Minä luulen, että teidän korkeutenne oli hänet tuntenut.

-- Oliko se siis hän? -- huudahti herttua.

-- Oli, armollinen herra.

-- Ja oletko sinä hänet nähnyt.

-- Olen.

-- Onko hän puhutellut sinua?

-- Tietysti. Vain kummitukset eivät puhu. Muuten oli ehkä teidän
korkeudellanne syytä pitää häntä kuolleena, ja ehkäpä te sitä myöskin
toivoitte.

Herttua kalpeni ja seisoi kuin murtuneena kuullessaan nuo sanat
mieheltä, jolta hänen pikemminkin olisi pitänyt odottaa imartelua.

-- Niin, armollinen herra, -- jatkoi Bussy, -- vaikka te miltei
olitte pakottanut nuoren naisen etsimään marttyyrikuolemaa, on hän
kuitenkin siitä pelastunut. Mutta älkää rauhottuko liian pian älkääkä
vielä uskoko asian tulleen ratkaistuksi. Sillä samalla kun hän on
pelastanut henkensä, on hän joutunut vielä pahemman onnettomuuden
uhriksi kuin mitä kuolema olisi ollut.

-- Mitä sitten on hänelle tapahtunut? - kysyi herttua liikutettuna.

-- Hänelle on tapahtunut, armollinen herra, sellaista, että muuan
mies on pelastanut hänen kunniansa ja elämänsä, mutta että se sama
mies on vaatinut häneltä tuosta työstään niin kalliin palkan, että
hänellä oli täysi syy katua ottaneensa lainkaan pelastustarjousta
vastaan.

-- Jatka!

-- No niin, armollinen herra, välttääkseen joutumasta Anjoun herttuan
jalkavaimoksi, on neiti de Méridor heittäytynyt miehen sellaisen
syliin, jota hän inhoo.

-- Mitä sinä puhut?

-- Minä sanon, että Diana de Méridor nykyisin on Monsoreaun
kreivittärenä.

Tavallisesti niin kalpea ruhtinas sävähti nuo sanat kuultuaan
tulipunaiseksi.

-- Kristuksen veren kautta! -- huusi hän raivostuneena. -- Onko tuo
tosiaankin totta.

-- On, kautta Jumalan, koska minä olen sen sanonut, -- vastasi Bussy,
katse ylpeänä.

En minä sitä tarkoittanut, -- sanoi prinssi, -- enkä minä lainkaan
epäile teidän uskottavuuttanne, Bussy. Minä tahdoin vain itseltäni
kysyä, oliko mahdollista, että joku minun ylimyksistäni olisi
uskaltanut ryöstää minulta sen naisen, jota minä rakastin.

-- Miksikäs ei? -- vastasi Bussy.

-- Ehkä siis sinäkin olisit tehnyt samoin?

-- Minä olisin menetellyt vieläkin paremmin, armollinen herra. Olisin
sanonut teille, että te olitte tahrannut kunnianne.

-- Malttakaahan hetkinen, Bussy, -- virkkoi herttua, joka nyt jo
hieman tointui. -- Olkaa hyvä ja kuulkaa minua. Ymmärrätte, hyvä
ystävä, etten minä koetakaan puhdistautua.

-- Siinä teette väärin, hyvä prinssi, sillä te ette ole tavallista
ylimystä parempi, kun on kysymys kunnianasioista.

-- Hyv'on! Juuri siitä syystäpä minä pyydän teitä Monsoreaun
tuomariksi.

-- Minuako?

-- Teitä juuri. Ja teidän tulee sanoa minulle, eikö hän ole
käyttäytynyt minua kohtaan kuin petturi.

-- Teitäkö kohtaan?

-- Niin, minua kohtaan, jonka tarkoitukset hän tunsi.

-- Ja teidän korkeutenne tarkoituksena oli...

-- Saada Diana rakastamaan itseäni.

-- Saadako hänet rakastamaan?

-- Niin, mutta etten missään tapauksessa käyttäisi väkivaltaa.

-- Ja sekö oli tarkoituksenne, armollinen herra? -- kysyi Bussy
ivallisesti hymyillen.

-- Epäilemättä, ja se tarkoitus minulla oli viimeiseen hetkeen asti,
vaikka Monsoreau koetti sitä kaikin mahdollisin verukkein vastustaa.

-- Armollinen herra, mitä te sanotte? Onko tuo mies siis tahtonut
pakottaa teitä häväisemään Dianan?

-- On.

-- Neuvoillaanko?

-- Kirjeillään. Haluatteko nähdä yhden niistä?

-- Ah! -- huudahti Bussy, -- voiko tätä kaikkea uskoa!

-- Odota hetkinen, niin saat nähdä. Herttua otti nyt pienestä
laatikosta esille kirjeen ja ojensi sen Bussylle.

-- Lue, -- sanoi hän, -- koskapa epäilet ruhtinaasi sanojen
todenperäisyyttä.

Bussy otti vapisevin käsin kirjeen ja luki:

    'Armollinen herra. Teidän korkeutenne voi olla levollinen. Asia
    järjestyy hyvin helposti, sillä nuori henkilömme matkustaa tänä
    iltana kahdeksaksi päiväksi erään tätinsä luo, joka asuu Luden
    linnassa. Mitä tuon nuoren tytön ennakkoluuloihin tulee, niin
    vakuutan minä, että ne haihtuvat heti kun hän saa nähdä teidän
    korkeutenne. Sillävälin olen minä toimessa... ja vielä tänä
    iltana on hän oleva Beaugén linnassa.

    Teidän kunink. korkeut. uskollinen palvelija

                                      _Bryant de Monsoreau_.'

-- No, mitäpä sanot siitä? -- kysyi prinssi, kun Bussy kahdesti oli
lukenut kirjeen läpi.

-- Minä sanon, että teitä palvellaan hyvin, armollinen herra.

-- Päinvastoin, minut on petetty.

-- Olette oikeassa: minä unohdin lopputuloksen.

-- Se konna! Hän on kuvitellut minulle, että tyttö olisi kuollut.

-- Tyttö, jonka hän teiltä varasti. Se oli alentava teko. Mutta,
-- lisäsi Bussy purevan ivallisesti, -- Monsoreaun kreiville antaa
anteeksi hänen rakkautensa.

-- Haa! Luuletko niin!

-- Hm, -- myhähti Bussy, -- minulla ei ole siihen nähden mitään
määrättyä mielipidettä. Minä luulen niin, jos tekin niin luulette.

-- Kerro nyt minulle, millä tavalla hän on menetellyt.

-- Hän on kuvitellut nuoren tytön isälle, että tyttö oli viety
pois teidän määräyksestänne. Hän saapui Beaugén linnaan tuoden
tytölle kirjeen Méridorin paroonilta. Suostutettuaan tytön lähtemään
mukaansa sulki hän hänet Saint-Antoinen kadun varrella sijaitsevaan
taloon, jossa hän, alituiseen pelotellen tyttöä teidän muka pahoilla
aikomuksillanne, sai viimein tytön pakotetuksi menemään avioliittoon
kanssaan.

-- Ja eikö tuo ole mitä inhottavinta halpamaisuutta? -- huudahti
herttua.

-- Se on vain räikeämpää kuin teidän oma menettelynne, -- vastasi
Bussy ujostelematta.

-- Haa, Bussy? Saatpa nähdä, enkö minä ole kostava.

-- Kostava! Teidän korkeutenne, sitä te ette tee.

-- Kuinka?

-- Ruhtinaat eivät kosta, armollinen herra. He rankaisevat. Teidän
tulee nuhdella Monsoreauta hänen halpamaisuudestaan ja rangaista
häntä siten, että annatte neiti Méridorille takaisin hänen entisen
vapautensa.

-- Kuinka se kävisi päinsä?

-- Ei mikään ole sen helpompaa: avioliitto on solmittu pakotuksesta,
sillä ei siis ole mitään lain voimaa. Purattakaa se. Silloin te,
armollinen herra, menettelisitte arvokkaan ylimyksen ja ylevämielisen
ruhtinaan tavoin.

-- Ahaa! -- virkkoi prinssi epäluuloisena. -- Mikä lämpö sanoissa!
Sinä siis olet erittäin huvitettu tästä asiasta?

Minäkö? En hituistakaan. Mutta mikä minua huvittaa, armollinen
herra, on se, ettei kenenkään tarvitsisi sanoa, että Bussy palvelee
uskotonta ruhtinasta ja kunniatonta miestä.

-- Hyvä on! Sinä saat nähdä. Mutta kuinka tämä avioliitto saataisiin
puretuksi?

-- Vallan helposti: käyttämällä tytön isän välitystä.

-- Mutta hänhän on Anjoussa?

-- Eipä olekkaan, armollinen herra. Hän on tyttärensä luona
Parisissa. Puhukaa hänen kanssaan, armollinen herra. Saakoon hän
teissä vihamiehen asemesta ystävän.

-- Milloin saan häntä tavata?

-- Heti kun pääsemme Parisiin.

-- Hyvä! Asia on ratkaistu, minä annan ruhtinaallisen sanani sen
vakuudeksi.



35.

Chicot ja kuningas.


Hiljaista oli Louvressa, sillä kello oli vasta yksitoista
aamupäivällä. Kaikki tahtoivat olla häiritsemättä kuningasta, joka
lepäili rasittavan pyhiinvaellusmatkan jälkeen.

Kaksi ratsastajaa saapui samaan aikaan, mutta eri tahoilta, Louvren
pääportille.

-- Ah! Herra Chicot! -- huudahti toinen.

-- Kas vaan, kreivi Bussy! -- vastasi jälkimäinen.

-- Te kai tulette tervehtimään kuningasta? -- kysyi Bussy.

-- Luullakseni tekin?

-- En. Minä tulen tapaamaan Anjoun herttuata. Tiedättehän, herra
Chicot, -- lisäsi Bussy hymyillen, -- ettei minulla ole onnea kuulua
kuninkaan suosikkeihin.

-- Se on kuninkaan vika eikä teidän. Bussy kumarsi.

-- Hyvä herra, -- sanoi hän, -- tahdotteko ystävällisesti tehdä
minulle pienen palveluksen?

-- Varsin mielelläni.

-- Hyvä on! Te saatte liikkua Louvressa missä haluatte, jota vastoin
minun täytyy jäädä eteissaliin. Olkaa senvuoksi hyvä ja ilmoittakaa
Anjoun herttualle, että minä olen täällä.

-- Anjoun herttua aikoo epäilemättä käydä tervehtimässä hänen
majesteettiaan. Miksi ette tule minun kanssani?

-- Minä pelkään saavani happamia silmäyksiä kuninkaalta.

-- Se kyllä ennen pitkää muuttuu, olkaa siitä varma.

-- Ahaa! Te olette siis ennustajakin, herra Chicot?

-- Välistä. Tulkaa siis, herra Bussy.

He menivät nyt kumpikin sisälle: toinen ohjasi askeleensa Anjoun
herttuan huoneisiin, toinen kuninkaan makuukamariin.

Henrik III oli juuri herännyt. Hän oli soittanut kelloa, ja joukko
palvelijoita ja hovimiehiä oli syöksähtänyt kuninkaan huoneeseen. Jo
oli lihanliemet, mausteviinit ja lihapasteijat tuotu sisälle, kun
Chicot varsin hilpeänä astui korkean herransa eteen. Ennenkuin sanoi
hyvää päivääkään alkoi hän heti syödä vadista ja juoda kultamaljasta.

-- No, kautta Jumalan! -- huusi kuningas ihastuksissaan, vaikka
olikin olevinaan suuttunut, -- luulenpa, että siinä on Chicotin
lurjus, se karkuri!

-- Mitä sanot, poikani? -- virkkoi Chicot, istahtaen kursailematta
tomuisine saappaineen kultaisin liljoin kirjailtuun nojatuoliin,
jossa Henrikin oli tapana istua. -- Me kai unohdamme sen pienen
Puolanmatkan, jolloin näyttelimme paimenten osaa, sill'aikaa kun
Puolan herrat esittivät koiria...

-- No niin, taaskin on minun kiusanhenkeni täällä, -- sanoi Henrik.
-- Olenkin saanut olla rauhassa kolme viikkoa.

-- Äh! -- murahti Chicot. -- Aina sinä valitat. Voisippa sinua,
saamari vie, luulla joksikin omaksi alamaiseksesi! Selitäppä nyt,
mitä olet tehnyt minun poissaollessani, pikku Henrikkini? Olet kai
hallinnut tätä Ranskan kaunista kuningaskuntaa ylen hupaisesti, vai
miten?

-- Herra Chicot, te unohdatte, kuka olette?

-- Näyttääkö kansa kieltään, häh?

-- Hullu!

-- Onko ketään hyvin käherrettyä pikku herraa hirtetty? Ah, anteeksi!
Minä en huomannut teitä, herra Quélus.

-- Chicot, meistä tulee vihamiehiä.

-- Sanoppa myös, onko meidän taikka juutalaisten raha-arkuissa yhtään
rahaa? Se ei olisi lainkaan hullumpaa, sillä me tarvitsemme hiukan
huvittelua. Elämä tuntuu, kautta kunniani, kovin ikävältä!

Näin sanottuaan hän mielihalulla alkoi pistellä suuhunsa keltaisiksi
paistetuita pasteijoja.

Kuningas alkoi nauraa. Niin hän tavallisesti aina lopuksi teki.

-- No, -- sanoi hän, -- missäpä sinä olet ollut niin kauvan? Olen
etsityttänyt sinua Parisin kaikista pahamaineisista paikoista.

-- Oletko siis etsityttänyt myöskin Louvren?

-- Ehkäpä sinä kaiken lopuksi olet ollutkin katumusmatkoilla.

Ihan oikein. Olen hiukan tutkistellut uskontoa, nähdäkseni, missä
kunnossa se oli. Mutta se ei ollutkaan niin pian tehty. Olen saanut
kyllikseni munkeista. Hyi, moisia kurjia olentoja!

Tällöin astui sisään Monsoreaun kreivi ja tervehti kuningasta hyvin
kunnioittavasti.

-- Vai te se olette, herra ylihovijahtimestari, -- sanoi Henrik. --
Milloinka järjestätte meille komean metsästyksen?

-- Silloin kun teidän majesteettinne haluaa. Olen juuri saanut
tietää, että S:t Germainen-Layessa on runsaasti villisikoja.

-- Villisiat ovat kovin vaarallisia, -- puuttui Chicot puheeseen. --
Ellen väärin muista, oli Kaarle IX vähällä menettää henkensä eräällä
villisikametsästysretkellä, ja sitäpaitsi ovat metsästyskeihäät
raskaita ja tekevät rakkoja meidän hienoihin käsiimme. Eikö niin,
poikani?

Herra Monsoreau katsahti karsaasti Chicotiin.

-- Kuulehan, -- sanoi gascognelainen Henrikille, -- siitä ei ole
pitkää aikaa, kun sinun ylihovijahtimestarisi kohtasi suden.

-- Kuinka niin?

-- Koska hän minusta niin paljo muistuttaa sellaista eläintä.
Varsinkin on silmä hämmästyttävän yhdennäköinen.

Monsoreaun kreivi kalpeni vihasta ja virkkoi? -- Herra Chicot, minä
en ymmärrä narreja, kun en ole elänyt hovissa, ja tahdon saada teille
sanotuksi, että en pidä loukkauksista kuninkaani läsnäollessa,
kaikkein vähimmin ollessani täällä virka-asioilla.

No niin, hyvä herra, -- sanoi Chicot, -- te olette meidän hovimiesten
suora vastakohta. Meistä on viimeinenkin narritemppu ollut hyvin
hupainen.

-- Mikä narritemppu? -- kysyi Monsoreau.

-- Se että teidät nimitettiin ylihovijahtimestariksi. Te huomaatte
siitä, että vaikkei minun pikku Henrikkini olekkaan ihan niin suuri
narri kuin minä, on hän kuitenkin paljo suurempi hullu.

Monsoreau loi kamalan silmäyksen gascognelaiseen.

-- No, no, -- virkkoi Henrik, riitaa peläten, -- puhukaamme nyt
jostain muusta, hyvät herrat.

-- Puhutaan vaan, -- myönnytti Chicot, -- puhutaanpa vaikka Charterin
madonnasta ja hänen ansioistaan.

-- Ei mitään jumalattomuuksia, Chicot! -- huusi kuningas ankarasti.

-- Minäkö puhuisin jumalattomuuksia? -- puolustihe Chicot. Luulenpa,
että pidät minua kirkonpalvelijana etkä soturina!

Hyvä herra, -- sanoi Monsoreau hyvin hiljaa Chicotille, -- ettekö
haluaisi hiukan keskustella kanssani tuossa ikkunankomerossa?

Kuinka sellaista kysyttekään? Sen teen mitä suurimmalla mielihyvällä.

-- Mennään sitten syrjään.

-- Mielelläni, vaikka kauvas metsään, jos teitä vaan haluttaa.

-- Jättäkää nuo huomautuksenne: täällä ei niille voi kukaan nauraa,
-- virkkoi Monsoreau, mennen narrin seurassa ikkunankomeroon. -- Nyt
on meidän puhuttava totuutta, herra Chicot, herra hullu, herra narri.
Aatelismies, pankaa mieleenne, aatelismies kieltää teitä nauramasta
hänelle ja pyytää teitä ajattelemaan, ennenkuin määräätte kohtauksen
johonkin metsään, sillä siellä kasvaa koko joukko keppejä ja vitsoja,
ja ne kyllä kelpaavat toimittamaan saman tehtävän kuin nekin, joilla
Mayenne niin vakavasti teitä kuritutti.

Haa! -- sanoi Chicot ilman huomattavaa mielenliikutusta, vaikka hänen
tummat silmänsä salamoivatkin. -- Haa, hyvä herra! Te muistutatte
minulle siitä, mitä minä olen Mayennelle velkaa. Tahdotteko ehkä
saada minusta velkamiehen itsellenne, niinkuin minä olen hänen
velallisensa?

-- Käsittääkseni te, hyvä herra, unohdatte suurimman velkojanne.

-- Se väitteenne minua kummastuttaa, herra kreivi, sillä voinpa
kehua, että minulla on hyvä muisti. Kuka siis on tuo velkoja, jos
saan luvan kysyä?

-- Mestari Nicolas David.

-- Aa, mitä häneen tulee, niin te erehdytte, -- vastasi Chicot
kolkosti hymyillen. -- Hänelle en enää ole mitään velkaa. Hänen
saamisensa on maksettu.

Samassa saapui siihen kolmaskin ja puuttui keskusteluun. Se oli Bussy.

-- Kas, siinähän on herra Bussy, -- sanoi Chicot. -- Tulkaapas
minua hiukan auttamaan. Herra Monsoreau on, kuten näette, vetänyt
minut tänne syrjään ja tahtoo ahdistaa minua kuin hirveä. Sanokaa,
herra Bussy, hänelle, että hän erehtyy, että hän onkin tekemisissä
villisian kanssa ja että villisika hyökkää metsästäjän päälle.

-- Herra Chicot, -- puheli Bussy, -- luulenpa teidän menettelevän
väärin herra ylihovijahtimestaria kohtaan, jos otaksutte, ettei hän
pidä teitä sinä, mikä olette, nimittäin hyvänä aatelismiehenä. Hyvä
herra, -- jatkoi Bussy kreivin puoleen kääntyen, -- minulla on kunnia
ilmoittaa teille, että Anjoun herttua haluaa teitä puhutella.

-- Minuako? -- kysyi Monsoreau levottomasti.

-- Juuri teitä, hyvä herra, -- vastasi Bussy.

Monsoreau loi Bussyyn katseen, joka näytti tahtovan tunkeutua hänen
sielunsa pohjaan. Kreivi vain rauhallisesti hymyili.

Anjoun herttua odotteli vastaanottohuoneessaan, lueksien sitä
kirjettä, minkä lukijamme jo tuntevat. Kuultuaan oviverhojen
siirtyvän, luuli hän Monsoreaun tulevan ja kätki nopeasti kirjeen.

Bussy astui sisälle.

-- Armollinen herra, hän tulee heti.

-- Eikö hän epäile mitään?

-- No, mitäpä siitä, jos epäilisikin? kun te kerran olette hänet
vähäpätöisestä henkilöstä ylentänyt, niin voittehan tehdä hänet
jälleen vähäpätöiseksi.

-- Tietysti, -- vastasi herttua, katseessaan hajamielisyyden ilme,
niinkuin tavallisesti aina, milloin pontevuus tuli kysymykseen.

-- Näyttääkö hän teistä tänään vähemmän rikolliselta kuin eilen?

-- Sata kertaa enemmän. Hänen rikoksensa ovat sitä laatua, että ne
tuntuvat sitä suuremmilta, kuta enemmän niitä ajattelee.

-- Onhan asia, -- huomautti Bussy, -- sitäpaitsi ihan yksinkertainen.
Hän on petollisesti ryöstänyt nuoren, jalosukuisen tytön, hän
on kaikenmoisin petoksin ja keinoin, jotka ovat aatelismiehelle
arvottomia, pakottanut hänet kanssaan avioliittoon. Hänen täytyy
itsensä pyytää tuon avioliiton purkamista, tai on sitä pyydettävä
teidän hänen sijaansa.

-- Kyllä se on päätetty.

-- Ja isän ja tyttären nimessä on minulla teidän kunniasananne
takeena siitä?

-- On.

-- Pankaa mieleenne, että he tuskallisina odottavat teidän ja tuon
miehen välisen keskustelun tulosta.

-- Nuori tyttö tulee pääsemään vapaaksi, Bussy, minä sen sinulle
lupaan.

-- Ah! -- huokasi Bussy. -- Jos sen saatte aikaan, niin toimitte
todellakin ylevämielisen ruhtinaan tavoin.

Näin sanoen hän tarttui herttuan käteen, siihen käteen, jolla oli
päätetty niin monta väärää lupausta, ja suuteli sitä kunnioittavasti.

Samassa kuului etuhuoneesta askelia.

-- Hän on nyt siinä, -- sanoi Bussy.

-- Tulkaa herra Monsoreau sisälle! -- huusi Frans niin ankaralla
äänellä, että Bussy luuli voivansa pitää sitä hyvänä merkkinä.

Tämä nuori ylimys, joka oli miltei varma asiansa onnistumisesta, ei
voinut pidättää katseestaan eräänlaista ylpeyden ivaa Monsoreaun
kreiviä tervehtiessään. Ylihovijahtimestari puolestaan vastasi Bussyn
tervehdykseen lasimaisella katseella, jonka taakse hän visusti salasi
sielunsa tunteet.

Bussy siirtyi etuhuoneeseen, missä oli useita muitakin aatelismiehiä.
Hän näytti päältäpäin verrattain tyyneltä ja antamatta kenenkään
huomata sitä kauheata ahdistusta, joka hänen sieluaan painoi,
odotteli hän tuskallisena tuon hänelle niin tärkeän keskustelun
tulosta.

Riittävästi tunsi Bussy Monsoreaun oivaltaakseen, ettei tämä
mielisuosiolla antautuisi. Mutta Anjoun herttuahan tarvitsisi vain
lausua tahtonsa julki saadakseen hänet tottelemaan, taikka saattaisi
hän miehen kokonaankin lannistaa.

Äkkiä kuului kajahtavan prinssin ääni, ja se tuntui käskevältä.

-- Ah! -- ajatteli Bussy, ollen ilosta pois suunniltaan, -- herttua
pitää sanansa!

Mutta tuon huudahduksen jälkeen ei herttuan ääntä enää kuulunut.
Yht'äkkiä avautui ovi herttuan huoneeseen, ja sieltä sisäpuolelta
kuului iloisia ääniä.

Bussy tiesi, että herttua oli ylihovijahtimestarin kanssa
kahdenkesken ja että heidän keskustelunsa, jos se olisi jatkunut
hänen toivomaansa suuntaa, olisi pitänyt olla kaikkea muuta kuin
iloista. Nuo odottamattomat äänet saivat hänet senvuoksi vapisemaan.

Pian kuuluivat äänet lähempää, oviverho kohotettiin ylös. Monsoreau
oli tulossa selin takaisin, syvään kumartaen, ja herttua saattoi
häntä ovelle asti ja lausui:

-- Hyvästi, hyvä ystävä! Asia on päätetty.

-- Hyvä ystävä! -- mutisi Bussy. -- Oi, mitä se merkitsee?

-- Siis, armollinen herra, -- sanoi Monsoreau, -- on asian julkiseksi
tekeminen nyt teidän korkeutenne mielestä parasta?

-- Niin on, -- vastasi herttua, kaikki tuo salakähmäisyys on vain
lapsellista.

-- Minä siis, -- virkkoi ylijahtimestari, -- esittelen hänet tänä
iltana hänen majesteetilleen.

-- Tehkää se pelkäämättä. Minä valmistan asiata jo edeltäkäsin.

Herttua kumartui sitten ihan lähelle ylihovijahtimestaria ja kuiskasi
jotakin tämän korvaan.

-- Se kaikki on toimitettu, armollinen herra, -- vastasi tämä.

Monsoreau kumarsi vielä kerran herttualle, joka nyt katsahti
ympärilleen, mutta ei huomannut Bussya, sillä tämä seisoi oviverhon
laskosten takana.

-- Hyvät herrat, -- sanoi Monsoreau, kääntyen aatelismiesten
puoleen, jotka kumartelivat! tälle uudelle, Bussyakin etevämmälle
suosikille, -- hyvät herrat, suvaitkaa minun ilmoittaa teille muuan
uutinen: hänen korkeutensa on antanut minulle luvan tehdä tunnetuksi
avioliittoni neiti Diana de Méridorin kanssa, ja saan minä kunnian
esitellä hänet tänä iltana hovissa.

Bussy horjui: vaikkakaan isku ei ollut odottamaton, oli se kuitenkin
niin valtava, että hän sen johdosta tunsi aivan kuin luhistuvansa
kokoon. Vaistomaisesti siirsi hän oviverhon syrjään. Hän seisoi nyt
herttuan kanssa kasvot vastatusten. He olivat kumpikin kalmankalpeat,
vaikkakin erilaisista syistä, ja he loivat toisiinsa katseen, joka
Bussyn puolelta ilmaisi halveksumista ja Anjoun herttuan puolelta
kauhua.

Monsoreau tunkeutui aatelismiesjoukon läpi, joukon, josta sateli
hänelle kohteliaisuuksia ja onnitteluja.

Bussy teki liikkeen mennäkseen herttuan luo. Mutta tämä huomasi, mitä
hänellä oli odotettavissa, ja ehti laskea oviverhon alas ja sulkea
oven: kuului, miten avainta lukossa käännettiin.

Bussy tunsi veren pakkautuvan sydämeensä. Hänen kätensä siirtyi
vaistomaisesti vyössä riippuvaan tikariin ja hän veti tikarin kuin
koneellisesti ulos tupesta, sillä intohimonsa olivat useinkin alussa
hillittömät. Mutta syvä ja katkera tuska tukahutti hänen vihansa. Hän
huomasi kuitenkin, että jos hän jäisi siihen, hänen surunsa saattaisi
tehdä hänet naurunalaiseksi. Senvuoksi hän riensi alas linnanpihalle,
hyppäsi ratsunsa selkään ja alkoi täyttä neliä ratsastaa S:t Antoinen
kadulle päin.

Parooni ja Diana odottelivat rauhattomina Bussyn lupaamaa vastausta.
He näkivät nuoren ylimyksen palaavan kalpeana ja murtuneen näköisenä.
Diana oivalsi kaiken ja parkasi. -- Rouva, -- huusi Bussy, --
halveksikaa, vihatkaa minua! Luulin olevani jotakin tässä maailmassa,
ja olenkin vain mitätön atoomi, tomuhiukkanen. Luulin voivani saada
jotain aikaankin, enkä kykene repimään edes sydäntä rinnastani.
Hyvä rouva, te olette tosiaankin Monsoreaun kreivin puoliso, hänen
laillinen vaimonsa, tänä hetkenä julkisesti siksi tunnustettu, ja
teidät tullaan tänä iltana esittelemään hovissa. Mutta minä olen
houkkio raukka, viheliäinen hupsu, tahi oikeammin, niinkuin te, herra
parooni, sanoitte, Anjoun herttua on pelkuri konna.

Ja niin sanottuaan hän, jättäen isän ja tyttären mitä
kuvaamattomimman kauhun valtaan, syöksähti tuskasta ja raivosta
mielipuolena ulos huoneesta, heittäysi ratsunsa selkään, kannusti
sitä hurjasti, ja käsi suonenvedontapaisesti sydäntä painaen, lensi
pois kuin kauhuaherättävä henkinäky.

_Ensimäisen osan loppu._





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Monsoreaun kreivitär I - Historiallinen romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.