Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Seikkailu rosenkreuziläisten luona
Author: Hartmann, Franz
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Seikkailu rosenkreuziläisten luona" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



SEIKKAILU ROSENKREUZILÄISTEN LUONA

Kirj.

T:RI FRANZ HARTMANN


Saksankielestä suomentanut

Kyllikki Ignatius


Ruusu-risti-kirjasto N:o 1.



Viipurissa,
Kustannusosakeyhtiö Tietäjä,
1922.



SISÄLLYS:

      Johdanto.
   I. Kävelyretki.
  II. Teosofinen luostari.
 III. Selityksiä.
  IV. Pöytäkeskustelua.
   V. Alkemiallinen laboratorio.
  VI. Loppu.



JOHDANTO


Tämä novelli, joka ilmestyi Bostonissa vuonna 1839, oli ensimmäinen
yritykseni romaanikirjoittamisen alalla. Menestys oli suuri sekä
Amerikassa että Englannissa, joten kirja vähässä ajassa ilmestyi monena
painoksena. Sen päätarkoituksena oli alkujaan levittää eräitä aatteita,
joita t:ri Carl du Prel "Maallinen luostari"-nimisellä kirjallaan oli
herättänyt eloon Saksassa, englanninkieltä puhuviin piireihin ja niitä
valaista teosofiselta näkökannalta. Missä määrin tässä kerrotut
tapahtumat perustuvat omiin kokemuksiini, jätän järkevän lukijan oman
arvostelun varaan.

Florens, 1899.

_Tekijä_.



I.

KÄVELYRETKI


Pienessä kylässä alppien keskellä, lähellä sitä paikkaa, missä
Etelä-Baijerin ja Itävallan rajat leikkaavat toisiaan, kirjoitan
muistiin seuraavan kokemukseni. Eiliset vaikutelmat ovat vieläkin aivan
selvinä mielessäni ja niiden kautta saamani kokemus on yhtä todellinen,
kuin mikä tahansa jokapäiväisen elämän tapahtuma. Se oli kuitenkin niin
kovin ihmeellinen, että tuskin voin pitää sitä muuna kuin unena. Olin
juuri lopettanut rosenkreuziläisten historiaa koskevat tutkimukseni.
Olin suurella vaivalla lukenut vanhoja, madonsyömiä kirjoja ja
lahonneita käsikirjoituksia, niin vanhoja, että niistä tuskin sai
selvää. Päivät ja puolet yöt olin viettänyt luostarikirjastoissa ja
vanhojen kirjojen kaupoissa ja kaiken, mistä oli vähänkään hyötyä
tutkimuksilleni, olin jäljentänyt ja koonnut. Vihdoinkin oli
vaivaloinen työni valmis ja aikomukseni oli sallia itselleni muutaman
päivän lepoajan Tyrolin alpeilla.

Lumi peitti vielä vuoret, vaikkakin kevät jo oli tehnyt tuloaan
laaksoissa. Olin kuitenkin niin kovin kyllästynyt kaupungin levottomaan
ja meluavaan elämään, että mieleni teki hengittämään vuoriston puhdasta
ja virkistävää ilmaa. Mieleni teki jälleen katselemaan välkkyviä
jäätiköitä, jotka äärettömien peilien tavoin kimaltelivat nousevan
auringon valossa. Halusin antautua siihen tunnelmaan, jonka vallassa
Byron kirjoitti seuraavat säkeistöt:

    "Kun sinä kiireelle vuoren rohkeena kiipeet,
    -- huippuja peittävän pilvien, hankien huomaat;
    kun yli ihmiskunnan sä hengessä nouset,
    -- allasi laaksossa vain vihan viihtyvän näät.

    Vaikkakin ylläsi aurinko kullassa hohtaa,
    allasi maa, meri rannaton, ääretön aukee,
    -- seisot sä siinä kahleissa kallion jäisen,
    ulvovi myrsky ympäri paljaan pääsi;
    siinä huipulle pyrkijän vaivojen palkka."

                            [Suom. Jussi Snellman.]

K:sta lähtevä juna kiidätti minut nopeasti S:n asemalle. Sieltä jatkoin
matkaa jalkaisin. Iloissani hengitin raitista maaseudun ilmaa, joka
ikäänkuin täytti minut uudella elinvoimalla ja haihdutti kaupungin
kiihkeän katuelämän päätä pyörryttävän huumauksen. Kaikkialla
tuoksuivat männyt ja pienet kukat, jotka uskalsivat pilkistää näkyville
paikoilla, mistä lumi oli sulanut. Tie kulki laaksosta vuorta kohden
pitkin joen uomaa. Taustassa kapeni laakso ja vuoren seinämät
tulivat jyrkemmiksi. Siellä täällä näkyi karjatalojen ryhmiä sekä
joitakin talonpoikaistupia, jotka ikäänkuin hiipivät ulkonevien
kallionkielekkeiden lähelle hakeakseen turvaa laakson kautta vinkuvia,
kohisevia myrskyjä vastaan. Aurinko laski läntisen taivaanrannan taakse
kullaten vuorien lumipeitteiset huiput ja pienen rautaristin kyläkirkon
tornissa. Kirkosta kaikuivat Ave Marian säveleet saapuessani O:n.
Sieltä oli aikomukseni tehdä jalkamatkoja vuoristoon.

Kylässä otettiin minut vieraanvaraisesti vastaan ja matkasta väsyneenä
laskeusin aikaiseen levolle, Seuraavana aamuna heräsin pienten kellojen
kilinään laitumelle lähtevien vuohien kaulassa. Nousin avaamaan
ikkunan. Yön varjot pakenivat auringonnousun lähetessä. Päivä sarasti
ja hämärässä avautui silmieni eteen arvokkaiden vuorenhuippujen mahtava
jono. Se muistutti mieleeni Edwin Arnoldin kertoman kuvauksen
näköalasta Prinssi Siddarthan palatsista Vishramvanissa:

    "Vuoristo lepäsi siinä
    valkoisena, tahraa vailla
    taivasta vasten tarkkaan kuvastui
    tietönnä, rajatonna, ihmeellisnä;
    sen ylväs korkeus, ääret ilmavat
    kohotti korkealle aatoksen
    harjuista särmikkäistä, kallioista,
    rinteistä vihannoista, jäätiköistä,
    rotkoista jylhistä ja jyrkänteistä
    ylemmäs, ylemmäs -- se kunnes uskoi
    taivaassa seisovansa, jumalten
    seurassa haastelevan."

                     [Suom. Jussi Snellman.]


Pian olin taas matkalla ja astuin laakson läpi joen kulkua seuraten.
Tällä kohden oli joenuoma hyvin kapea ja vaahtosi ja leikki iloisesti
syöksyessään kivien yli, mutta kauempana laaksossa levisi se suureksi
virraksi, joka levollisena ja majesteetillisena matkaili seudun läpi.
Pitkät vuorijonot näyttivät halkaisevan laaksoa, jossa kuljin, joten
aina uusia laaksoja avautui toisten rinnalle. Monet näistä laaksoista
olivat minulle tuttuja, sillä olin niiden kautta risteillyt
parikymmentä vuotta sitten ja olin tarkalleen tutkinut niiden
salaperäisiä luolia ja metsikköjä. Mutta yhtä laaksoa en tuntenut. Se
johti korkealle kaksijakoiselle vuorelle, jonka huipulle oli mahdoton
päästä ja näytti siltä, kuin ei kuolevaisen jalka sinne koskaan voisi
astua. Näkymätön, mutta vastustamaton voima tuntui vetävän minua tätä
laaksoa kohti. Antauduin sen valtaan ikäänkuin tuntien, että laakson
tutkimattomissa syvyyksissä ja tuon saavuttamattoman vuoren juurella
täyttyisivät sydämeni salaisimmat ja epämääräisimmät toivomukset. Oli
kuin selviäisi siellä arvoitus, jonka ratkaisua en kirjoista ollut
löytänyt.

Aurinko ei vielä ollut noussut taivaanrannan yläpuolelle. Oikealla ja
vasemmalla olevat metsät lepäsivät vielä syvän, yksivärisen mustan
hunnun peittäminä. Astuessani tuohon kapeaan, salaperäiseen laaksoon,
johti tie minut yhä korkeammalle pitkin toisen vuoren seinämää pimeän
metsän halki. Hitaasti ja melkein huomaamatta nousi tie. Ensiksi kulki
se pitkin vaahtoavaa joenuomaa, mutta kuta kauemmaksi tulimme, sitä
heikompana kuului metsäpuron kohina. Yhä kauemmaksi syvyyteen tuntui
virran pauhu haipuvan. Sitten tulivat metsät valoisammiksi ja tummemmat
puut jäivät kauas alapuolelleni. Edessäni ja yläpuolellani kasvoi vielä
siellä täällä puita luoksepääsemättömän vuoren paljailla kielekkeillä.
Yhä nousi tie vuorta kohti. Mutta äkkiä kuulin taas vesiputouksen
kohinan ja uudestaan lähestyin vuorivirran uomaa. Se oli nyt
kallionlohkareiden täyttämä, jotka jättiläisvoima näytti särkeneen
palasiksi ja koonneen sekavaksi röykkiöksi. Kivien välissä vesi
iloisena vaahtosi.

Siellä täällä oli pieniä, ruohopeitteisiä maasarakkeita, kuin
yksinäisiä pöytiä erämaan keskessä. Veden ja ilman vaikutus oli
hävittänyt niiden perustasta suurimman osan huuhtoen pois maan, joten
saarekkeet nyt muodostivat heikoilla jaloilla seisovia pöytiä.
Lujuudesta huolimatta oli niiden lopullinen häviö vain ajasta
riippuvainen, sillä perusta särkyi vähitellen kokonaan.

Polku johti minut yhä ylöspäin, kulkien toisinaan lähempänä jokea,
toisinaan kaukana nousten yli suurten kallionlohkareitten, sitten taas
kohoten notkon pohjasta, jonka sulava lumi oli muodostanut. Näin olin
jo tunkeutunut syvälle salaperäiseen laaksoon, kun nousevan auringon
ensimmäiset säteet näkyivät korkealla yläpuolellani olevilla
kallioilla. Erästä taivastatavottelevaa vuorenhuippua ympäröi ikäänkuin
pyhäinkehä, toisella puolen taas virtasi auringonvalo täydellä
loistollaan laaksoon. Lempeä ilmanhenki tuuditti puiden latvoja ja
koivuja, jotka siellä täällä mäntyjen välistä pilkistäen lepattivat
lehviään. Nyt oli aivan hiljaista, silloin tällöin vain kuului tiaisen
piipitys ja harvemmin vielä kirkui ilmassa haukka, joka pitkin,
kaarenmuotoisin liikkein kohosi taivasta kohden päivätyötään alkamaan.
Vähitellen levisi tuhkanharmaille vuorenseinille ja kallioille kalpea,
hopeanvärinen hohde, mutta rotkoissa ja kuiluissa koettivat paksummat,
siniset varjot yhä vastustaa valon vaikutusta. Katsellessani
taaksepäin, näin laakson laajenevan ja alhaalla taustassa välkkyi joki
kiemurrellessaan seudun läpi. Paljon leveämpänä kuin täältä
lähtiessään, synnytti se tuonne niittyjen keskeen lammikkoja, soita ja
lätäköltä. Toisella puolen kohosivat mahtavat, laajat vuorijonot
taivasta kohden ja huippujen välistä kuulsi yhä uusia niiden takaa.
Vuorten juuret peitti sankka kasvullisuus. Kallionkielekkeet taas
loivat vaihtelevan värisarjan silmien nähtäväksi seinien mustasta
varjosta kaukaisimman kukkulan autereiseen valkeuteen, joka herkkine
värineen näytti sulautuvan taivaan kalpeaan sineen. Sinne tänne yli
seudun valoi nousevan auringon hohde valomeren, joka tunkeutuen kallion
kielekkeiden ja puunoksien välistä ilmoitti päiväntähden lähestymistä.
Korkeammat kukkulat lämpenivät jo auringonsäteistä kauan ennen kun valo
uskalsi alas laaksonpohjaan. Ja kun ne täydellä loistollaan kultasivat
vuorenhuiput, heikkenivät tummat varjot yhä enemmän ja haihtuivat
lopulta kokonaan.

Vihdoin tuli tuo suuri hetki. Aurinko nousi ylevän majesteetillisena
vuorenhuippujen takaa kaikkien nähtäväksi. Varjot pakenivat ja
säteilevä valovirta tunkeusi laaksoon, loisti läpi pimeän mäntymetsän
ja kultasi kaikki vuorenhuiput. Säteet kipinöivät lumi- ja jääkentillä,
joilla ne taittuivat häikäiseväksi valoksi, mutta kallion seinämillä
leikkivät ne pehmein tuhatkimalteisin värivivahduksin.

Polku kiersi kallionkielekkeen ympäri ja äkkiä seisoin tuon
saavuttamattoman vuorijättiläisen juurella. Paikalta, jonne seisahduin,
levisi melkein puuton taival aina huipulle asti. Vain paikka paikoin
versoi pieni kasvi kivilohkareiden välissä, jotka joskus tuon
salaperäisen vuoren korkeuksista suistuneina olivat tänne lohkoutuneet.
Siellä täällä kasvoi sammalta, johon juurtuneet matalat pensaat
kohottivat vaivaisia aavemaisen näköisiä oksiaan taivasta kohden. Nämä
viheriät sammalkentät peittivät tuon saavuttamattoman vuoren rinteet
aina huipun paljaille, harmaille seinille asti. Jättiläismäisinä
vartijoina uhkaavine katseineen nuo huiput hiljaisesti ja liikkumatta
puolustivat linnoitustaan ylöspäin kiipeävää kasvullisuutta vastaan ja
ajoivat sen takaisin laaksoon. Samoin kuin ennen määräämättömien
aikojen kuluessa riehuu nytkin ikuinen taistelu. Vain taistelevien
joukkojen rintamat vaihtelevat vuosien kuluessa. Muuttumattomina kuin
ijäiset totuudet seisovat paljaat, harmaat kalliot korkeudessa. Siellä
täällä koettaa kasvullisuus tehdä hyökkäyksen heidän valtakuntaansa
samoin kuin harhakuvat todellisuuden maailmaan. Mutta kuolema voittaa.
Yhä uudestaan jäävät viheriöivät keitaat alassyöksyvien kallioiden
alle. Mutta sitten voittaa taasen elämä. Kalliot särkyvät ja niiden
murenevilla huipuilla vihertää taas uusi elämä.

Alppien kalkkivuoret ovat tuulen ja sateiden vaikutuksesta lohkeilleet
merkillisiksi muodostumiksi, joiden mukaan huiput ovat saaneet nimensä.
Mielikuvitusta ei tarvitse paljoakaan käyttää, jotta jylhän
Keisarivuoren huipussa näkisimme Keisari Barbarossan muodon pitkine,
punaisine partoineen. Kruunu päässä ja valtikka kädessä istuu hän
valtaistuimellaan talvipakkasesta ja kesäkuumasta välittämättä
odotellen herättämistä uuteen elämään. Hochvogel on kuin kotka siivet
levällään ja Widderhorn kuvaa pässin sarvia. Vuoren juurella on maa
enimmäkseen kivilohkareiden ja hiekkakumpujen peittämä. Niiden välissä
levittää leskenlehti suuria viheliäisiä lehtiään ja munkkikaapun
siniset kellokukat heiluttavat päitään. Syrjäisillä paikoilla kasvaa
edelweiss, muodoltaan samanlainen kuin se edelweiss, jonka olen nähnyt
kasvavan Popocatepetlilla Meksikossa sekä Etelä-Amerikan Kordilleilla.
Täällä kasvaa vuorigentiana, alppiruusu, velhonlehti, arnica montana,
salaperäinen hyperikon ja monta muuta harvinaista kasvia, joilla on
lääkitsevä voima ja salaperäinen vaikutus. Missä maapohja on paksumpaa,
kasvaa hiukan suurempia kasveja, mutta useimmat pienet maakummut ovat
liian matalia jaksaakseen ravita puita. Ne voivat kyllä kasvaa jonkun
matkaa ylöspäin, mutta jonakin päivänä lakaisee myrsky yli kallioiden
ja alkaa hävitystyötään. Mahtavat, vanhat puut, joiden voimakkaat oksat
olivat puhkaisseet maapohjan, makaavat siellä täällä ojentaen
kaarnattomat, haalistuneet oksansa taivasta kohden kuin lihattomat
käsivarret. On ikäänkuin he vielä kuoleman hetkellään olisivat turhaan
apua huutaneet. Kääpiöpuut kasvavat kukkaisruumiitten yli ja ravitsevat
itseään kuolleitten ydinvoimalla.

Näillä vuorilla sulautuvat vuodenajat huomaamatta toisiinsa. Nyt oli
kevät, mutta kuitenkin näkyi kitukasvuisten mäntyjen vihertävien oksien
lomasta punaisia ja keltaisia syksynvärittämiä lehtiä. Jyrkillä
rinteillä kasvava sammal on sekin punertavaa kuin syksyllä. Kuiluissa
ja notkoissa on vielä kuluneen talven lunta ja jäätä. Mutta yläpuolelle
punaisen ja viheriän ja yläpuolelle puhtaan valkoisen lumen kohoavat
vuorenkukkuloiden harmaat joukot. Ne muodostavat pylväskäytävineen ja
kattohuippuineen, kupuineen, suippopatsaineen ja tornineen jumalien
rakentaman kaupungin. Taustassa levittää taivas sinisen tai harmaan
katoksen sen yli. Pieniä puroja virtaa rotkoista rinteiden poikki. Ne
syöksyvät alas kallionkielekkeiltä ja haihtuvat höyryksi, ennenkun ovat
päässeet pohjaan asti. Kalliotkin ovat toisin paikoin onttoja
muodostaen sinne tänne notkoja, jotka osoittavat pienten vesisuonien
voiman silloin kun ne huippujen sulaneesta lumesta ovat paisuneet.

Jonkun aikaa nautin ihanasta näköalasta. Jatkoin sitten matkaani ja
lähestyin vuoripuroa, joka näytti saaneen alkunsa kauempana olevasta
vesiputouksesta. Seurasin sen kulkua. Vesi oli niin ihmeellisen
kirkasta, että pieninkin kivi eroittautui puron pohjassa. Toisin
paikoin näytti se liikkumattomalta, kuin juoksevassa tilassa oleva
auringonsäteitten läpäisemä kristalli. Kun este sattui tielle, vaahtosi
se korkealle kuin äkillisen vihan valtaamana, syöksyen toisinaan taas
pieninä putouksina iloisesti tanssien kivien välissä ja monivärisenä
kimallellen auringossa.

Tässä erämaassa ei mikään muistuttanut mieleen ihmisen olemassaoloa.
Joskus vain näki poikkisahatun puunpätkän, joka viittasi ihmiskäden
hävittävään toimintaan. Vanhoihin, onttoihin ja lahonneihin puihin oli
kokoontunut sadevettä, joka välkkyi auringonpaisteessa pienen peilin
tavoin. Sellaisia varmaankin käyttivät vedenneidot. Veden rannalla
kasvoi pieniä sieniä, jotka mielikuvituksessamme muuttuvat haltioiden
ja keijukaisten pöydiksi, tuoleiksi ja teltoiksi.

Jalkani upposi nyt pehmeään sammalpeittoon, jolla paikoittain kasvoi
suuria valkoisia ohdakkeita. Niiden suipoilla lehdillä välkkyivät
auringonsäteet. Edessäni oli pieni petäikkö kuin keidas erämaassa.
Siellä teki mieleni levätä ja nauttia luonnon ihanuudesta. Laskeusin
pitkälleni mäntyjen varjoon. Kaukaa kuului vuoripuron kohina ja
silmieni edessä haihtui vesiputous höyrypilveksi, jossa aurinko
liekehti kaikissa sateenkaaren väreissä. Vesihöyry putosi
kallionnotkoon, jonka sammalpeitteisellä rinteeellä pieni vesiputous
kaivoi itselleen tien. Sieltä kiiruhti se hopeaisena suihkuna alas
laaksoon jokeen yhtyäkseen.

Kauan katselin veden leikkiä ja kuta kauemmin sitä katselin, sitä
tutummaksi tulivat siinä olevat muodot. Hyvin kauniit, ylimaalliset
olennot näyttivät tanssivan edestakaisin vesihiukkasten keskessä. He
viittasivat käsillään auringonpaisteessa ja pudistelivat vuotavaa
hopeasuihkua hiuksistaan ja liehuvista kiharoistaan. Heidän naurunsa
soi kuin Minnehahaputouksen helinä. Kallion kielekkeillä irvistelivät
maahenget ja tontut katsellen salaa keijukaisten tanssia. Putouksen
yläpuolella näytti vesi ennen syöksyään hiukan peräytyvän, mutta alas
päästyään tunki se kärsimättömänä esteitten läpi, eikä näyttänyt kyllin
nopeasti pääsevän pois kotisijoiltaan. Alhaalta laaksosta kaikui tänne
korkeuksiin äänekäs riemulaulu. Oli kuin puro laulaisi ilostaan
yhtyessään jokeen.

Mistä johtuu, että tällaisia kuvittelemme? Minkätähden annamme
"kuolleille kappaleille" inhimillisen tajunnan ja tunnon? Miksi emme
onnen hetkinä tyydy siihen tietoisuuteen, että elämme ruumiissa?
Minkätähden pyrkii tajuntamme hurjasti pois vankilastaan kaivaten
yhtymistä kaikkialliseen elämään? Onko meidän elämämme vain ruumiimme
elimellisen toiminnan tulos, vai onko se kaikkiallisen elämän ilmennys,
joka samalla yhtyy polttopisteeseen fyysillisessä ruumiissa? Onko
personallinen tajuntamme olemassaolo riippuvainen fyysillisen ruumiin
olemassaolosta ja kuoleeko se tämän mukana? Vai onko olemassa henkinen
elämä, kuuluva ihmisen korkeammalle, kuolemattomalle ja näkymättömälle
itselle, joka tosin määrätyksi ajaksi on yhdistetty fyysilliseen
ruumiiseen, mutta joka kuitenkin voi elää siitä riippumatta? Jos näin
on asia, jos fyysillinen ruumiimme vain on välikappale, jonka avulla
tajuntamme toimii, niin ei tämä välikappale voi olla todellinen
itsemme. Jos tämä edellytys pitää paikkansa, niin on todellinen itsemme
siinä, missä tajuntamme on ja se voi siis olla olemassa ruumiista
riippumatta. Kun hengessämme leijailemme vuorenhuippujen ääriä myöten,
kun vähitellen laskeudumme ja taasen nousemme ylöspäin, kun
mielikuvituksessamme tarkastelemme kaikkia noita kaukaisia paikkoja ja
näemme ne yhtä selvinä kuin aivan läheltä katsottuna, silloin tunnemme
myöskin yhtä suurta iloa ja riemua, kuin jos todella olisimme siellä
olleet. On kuin olisimme jättäneet jälkeemme aineellisen ruumiimme
siitä syystä, että se oli liian raskas kantaakseen henkeämme tuon
taivasta tavoittelevan vuoren huipulle asti. Tietysti täytyy jonkun
tajuntamme ja elämämme osan jäädä fyysilliseen muotoomme, jotta se
kykenisi elämään poissaolomme aikana ja samalla huolehtia sen
elintoiminnoista. Olemmehan lukeneet somnabuleista ja haltioissa
olleista henkilöistä, joiden sisäinen henkinen itse kaikkine tajunnan,
tunnon ja havainnonkykyineen on ollut eroitettuna näennäisesti
kuolleesta ruumiistaan. Se on matkaillut kaukaisissa maissa, on
palannut takaisin ajatuksen nopeudella tuoden mukanaan kuvauksia noista
näkemistään paikoista, kuvauksia, jotka sittemmin ovat oikeiksi
todistetut. Miksi näemme elämän kaikissa kappaleissa, vieläpä
kuolleissakin, jos vain itse kykenemme asettumaan sellaiseen tilaan,
että voimme havaita niiden elävän? Onko maailmankaikkeudessa ylimalkaan
mitään kuollutta? Eikö kivikin pidä osasiaan koossa vetovoiman avulla
ja eikö sitä painolaki vedä maata kohti? Eivätkö veto- ja painovoima
ole energiaa ja eikö voima juuri ole sielu, se sisäinen vaikutin, joka
aiheuttaa näkyväisen, ulkonaisen ilmennyksen, sen, jota sanomme
aineeksi. Sehän lopuksi kuitenkin on samaa kuin voima tai olemus tai
millä nimellä tahdommekaan nimittää asiaa, jota emme voi käsittää. Näin
ollen olisi kaikissa kappaleissa elämä ja sielu. Ja voisimmehan myöskin
ajatella sieluolemuksia, joiden ulkonainen muoto ei ole niin karkea
kuin omamme ja jotka sen tähden ovat fyysillisille aistimillemme
näkymättömiä, vaikkakin sielumme voi ne havaita.

Luonnon hiljaisuudessa muuttuvat ajatukset valve-uniksi ja unet
näyiksi. Kuvittelen, kuinka tässä ihanassa erämaassa viettäisin loput
elämästäni, ehkäpä vielä jakaisin olinpaikkani muutamien samoin
ajattelevien ystävieni kanssa. Kuvittelen, kuinka me yhteisine
harrastuksinemme eläisimme onnellisina yhdessä ja pyrkisimme
totuudentietoon. Täällä, kaukana pintapuolisesta, alhaisesta ja
jokapäiväisestä elämästä kykenisi ihminen saavuttamaan paljon selvemmän
henkisen havaintokyvyn, paljon syvemmän ajatusten keskittämistaidon
sekä paljon korkeamman luonnon salaisuuksien ymmärtämyksen. Kuinka
tarkaksi havaitsemaan sekä ulkonaisia että sisäisiä kappaleita
kehittyisivätkään aistimme! Kuinka tarkasti oppisimmekaan itseämme
tuntemaan! Mitä enää välittäisimme niistä narrimaisuuksista, joita
nimitämme seurusteluksi! Mitä meihin enää koskisi se suuri
hullujenhuone, jota sanomme maailmaksi! Täällä saisimme häiritsemättä
elää omassa itsessämme irroitettuina seuraelämän painostavasta
toiminnasta, joka päivittäin ja hetkittäin saattaa meidät muuttamaan
omaa itseämme -- olemaan siellä, jossa emme mielellämme tahdo olla,
toimimaan, niinkuin emme mielellämme tahdo toimia ja kumartamaan
"tapa"-nimistä jumaluutta, jota kuitenkin sydämissämme halveksimme.

Olisiko meillä hyötyä sellaisesta elämästä ja olisiko siitä hyötyä
muille? -- Jos on totta, että maailma ja me itse olemme aatteesta
rakennetut, niin juuri tällaisessa erämaassa olisi meillä parhaimmat
edellytykset käsittämään aatteita ja niitä muodostelemaan. Ajatuksista
ja aarteista ei voi tulla harhakuvia. Niillä täytyy olla todellinen
olemassaolo, yhtä todellinen ja ehkäpä vielä kestävämpi kuin tämän
maailman objektiivisillä kappaleilla. Mehän tiedämme, että aatteet
jäävät elämään kun muoto, missä ne ilmenevät, on särkynyt. Me tiedämme,
että aatteet, samoin kuin muutkin hedelmät, syntyvät ja tuleentuvat. Ja
kun jokin aate on kypsä, näkyy se henkisellä taivaalla ja jotkut harvat
vastaanottavaiset henget omaksuvat sen. Henget, jotka kykenevät yleviä
aatteita käsittämään ja muodostelemaan ja antamaan niille aineellisen
ilmennysmuodon, voivat tehdä ihmiskunnan hyväksi paljon enemmän
elämällä yksinäisyydessä, kuin ollessaan maailman keskessä, jossa
heidän työtään vähemmän tärkeät asiat alituiseen häiritsevät. --
Aatteet, joita hän muovailee, eivät kuole hänen ruumiinsa kanssa. Ne
heijastuvat siihen suureen peiliin, jota sanomme astraalivaloksi ja
säilyvät maailman muistissa, jotta taas toiset voisivat niihin tarttua
ja niitä hyväkseen käyttää.

Mikä on kaiken lopuksi tuo olento, jota sanomme ihmiseksi? Mikä on tuo
elävä, lihasta, verestä ja luista rakennettu eläimellinen elimistö,
joka elää aikansa ja sitten kuolee ja jota useimmat ihmiset
kunnioittavat niin suuresti, kuin jos se olisi heidän kuolematon
itsensä. Sen mukavuuden tähden he usein ovat valmiit uhraamaan
itsekunnioituksensa, arvonsa, kunniansa ja hyveensä. Onko se muuta kuin
eläin, jonka älytoimintaa hallitsee korkeampi tahto kuin muiden
eläimien? Voiko tämä älytoiminta olla kuolleen aineen mekaanillisen,
kemiallisen ja fysiologisen toiminnan tulos? Jos ei niin ole, mikä
silloin aiheuttaa tuon toiminnan ja voiko sen syy olla muodosta
riippumaton? Mitä on ihminen ilman älyä? Jos äly on hengen ominaisuus,
joka tuntuu välttämättömältä, niin mitä olisi silloin ihminen ilman
henkeä, ilman henkistä älyä?

Miettiessäni näitä kysymyksiä kuului aivan vieressäni typerä naurahdus.
Olin ollut niin syventyneenä omiin ajatuksiini, etten ollenkaan ollut
huomannut vieraan lähestymistä. Nostin katseeni ja näin aivan
vieressäni erään noita puoleksi mielenvikaisia olentoja, joita sanotaan
kretiineiksi ja joita usein näkee Sveitsin ja Savoijin vuoristoissa.
Olin hiukan hämmästynyt ja harmissani tuosta epämieluisasta
keskeytyksestä ja kysyin sentähden jonkun verran jyrkällä äänellä:
"Mitä haluatte?"

Leveä irvistys levisi kääpiön kasvoille, -- kääpiö hän varmaankin oli
-- ja hän vastasi: "Mestari sanoo, että minun on tuotava sinut hänen
luoksensa." -- Hämmästyin hiukan hänen vastaustaan, mutta kun muistin,
että kääpiö oli tylsämielinen ja ettei häneltä niin muodoin voinut
odottaa järkevää vastausta, kysyin vaan: "Kuka on Mestarisi?" -- Hänen
vastauksensa kuului: "Imperaattori." -- Sitä sanaa lausuessa näytti
älyn kipinä valaisevan hänen silmiänsä ja hänen äänensä sointu tuntui
osoittavan, että tuo imperaattori, olkoon hän sitten kuka tahansa,
epäilemättä oli henkilö, jota kretiini ehdottomasti totteli. Koetin
vielä tehdä kysymyksiä kääpiölle saadakseni selvää siitä, kuka hänen
imperaattorinsa oli ja missä hän asui, mutta kaikki ponnistukseni
olivat turhia. Hän oli epäilemättä tylsämielinen, sillä hän vain
irvisteli ja toisti ennen lausumansa sanat. -- Päätin lopuksi kuitenkin
seurata häntä nähdäkseni kuinka seikkailu päättyisi. --

Kretiini astui edellä ja minä seurasin häntä. Hän vei minut tuon
saavuttamattoman vuoren juurelle. Astuessamme kääntyi tylsämieli usein
taaksepäin nähdäkseen seurasinko häntä. Minulla oli hyvä tilaisuus
tutkia hänen pukuansa ja vartaloansa. -- Hän ei ollut kolmea jalkaa
pitempi ja silminnähtävästi kyttyräselkäinen. Yllään oli hänellä ruskea
takki, johon oli kiinnitetty hilkka. Tämä teki hänet pienen P.
Augustinuksen järjestöön kuuluvan kapusiiniläismunkin näköiseksi. Hyvin
suurta päätä ja epäsuhtaisen paksua ruumista kannattivat hyvin hennot,
pienet sääret. Jalat taas näyttivät harvinaisen suurilta. Ehkäpä
riippui hänen pienestä vartalostaan ja kasvojen raikkaasta ja terveestä
väristä, että hän näytti melkein lapselta. Tätä olettamusta vastusti
melkoisen pitkä parta, joka ympäröi hänen kasvojaan. Kädessä kantoi hän
lahon puun oksasta taitettua sauvaa, jonka hän nähtävästi oli tieltä
löytänyt.



II.

TEOSOFINEN LUOSTARI


Seurasin kaameaa opastani ja tulimme pian taas polulle, joka kulki
pitkin joenuomaa. Vesi virtasi rauhallisena valkoisten piikivien
peittämän pohjan yli ja sen mataluus osoitti, että olimme lähellä
lähteitä.

Kulkiessamme tuota salaperäistä vuorta kohti näyttivät sen kiviseinät
nousevan kohtisuorasti maasta, eikä missään näkynyt kohtaa, mihin muu
olento, kuin lintu, olisi voinut astua. Mutta kun lähestyimme sitä,
havaitsin seinässä halkeaman, joka avautui sisäänpäin kuin rotko tai
tunneli. Astuessani siihen huomasin heti, että se kulki mahtavan
kiviseinän halki ja vei meidät toisella puolella olevaan laaksoon.
Muutamilla askeleilla pääsimme tunnelin toiseen päähän ja huuliltani
pääsi riemun ja ihmetyksen huudahdus nähdessäni kaiken sen kauneuden,
joka silmieni eteen levisi.

Edessäni oli saavuttamattomien vuorenhuippujen ympäröimä laakso. Ja
tähän laaksoon olivat luonto ja taito yhteisvoimin luoneet ylimaallista
kauneutta. Se avautui kuin ääretön ulappa silmieni eteen ja sulkeutui
taas taustassa jonkinlaisena amfiteatterina. Maan peitti lyhyt, viheriä
ruoho ja vaahterapuut. Kaikkialla näkyi metsiä ja lehtoja, järviä ja
pieniä puroja. Keskellä maisemaa kohosi ylevä vuorenhuippu korkealle
avaruuden eetteriin. Siihen oli muodostunut notko, jonka yläpuolella
riippui kallionkielekkeitä. Alle jäi ontto paikka kuin mahtavan aallon
pohjaksi, jonka maagillinen sana oli kiveksi kironnut. -- Kiviseinät
laskeutuivat voimakkaasti vedetyin piirtein kohti alempana olevaa
äyrästä ja nousivat sitten taas jyrkkinä mahtavaan korkeuteen. -- Tämän
ylevän kauneuden näkeminen hämmästytti minua kovasti. Oppaanikin näkyi
ymmärtävän yllätykseni, sillä hän seisahtui ja hymyili iloissaan
peittämättömästä ihmetyksestäni. -- Ympäröivä hiljaisuus olisi ollut
täydellinen, ellei sitä olisi häirinnyt pienen putouksen kohina vähän
matkan päässä vasemmalla. Se juoksi jyrkän rinteen yli ja kuvastui
laskiessaan juoksevana hopealankana tummanharmaata kalliota vastaan.
Putouksen yksitoikkoinen kohina juhlallisen hiljaisuuden vastakohtana
tuntui ajanvirran tuohinalta ijäisyyden valtakunnassa. Tunsin toisen
maailman kuin sen, missä tähän asti olin elänyt, laskeutuvan luokseni.
Ilma tuntui puhtaammalta, valo eetterimäiseltä, ruoho viheriäisemmältä
kuin tunnelin toisella puolen. Tunsin olevani rauhan laaksossa,
autuuden ja tyytyväisyyden paratiisissa.

Korkealla huipulla näin eräänlaisen palatsin, linnoituksen tai
luostarin ja lähemmäksi tultuani huomasin sen olevan kivestä tehdyn
lujan rakennuksen. Sen korkeat muurit kohosivat ympäröivien puiden
latvojen yläpuolelle ja jonkinlainen temppelinkupu peitti katon.
Rakennuksen ulkoseinät olivat tiiviisti yhteenliitetyt, muoto oli
suorakulmainen, eikä näyttänyt olevan minkään erikoisen rakennustyylin
mukaan pystytetty. Sitä koristi monet akkunat, pienet tornit,
parvekkeet ja verannat.

Laakson toisella puolella oli luonto ylevä ja kaunis. Harmaat,
jättiläismäiset kalliot kohosivat loppumattomina teräksensinistä
taivasta kohti Korkeimman huipun alapuolelle oli valkoisia pilviä
kokoontunut kuin nauhaksi vuoren ympärille, joten ne näyttivät
eroittavan pään muusta ruumiista. Vuoren alaosa oli osaksi varjojen
peitossa, osaksi heikon, henkimäisen valon kirkastama. Tämä sai aikaan
lumoavan vaikutuksen. Siinä, missä pilvenjoukot kokoontuivat
vuorenseinää vastaan, kuvastui kuin hävityksen maailma. Vuoren seinusta
näytti rikkirevityltä ja autioiden kallionröykkiöiden yksitoikkoisuutta
häiritsi vain lumikinosten jäännökset rotkossa ja kuiluissa.

Kuljimme eteenpäin ja saavuimme leveään lehtikujaan, joka vei
rakennukselle. Siinä huomasin jalon ja arvokkaan näköisen miehen meitä
lähestyvän. Hän oli verhottu keltaiseen kaapuun, päätä peitti
lainehtiva musta tukka ja käynti oli joustava. Kun kretiini näki
miehen, kiiruhti hän hänen luokseen, lankesi polvilleen hänen eteensä
ja hävisi sitten.

Olin kovin hämmästynyt tästä ihmeellisestä tapaamisesta, mutta en
saanut aikaa sitä mietiskelemään, sillä vieras tuli luokseni ja lausui
minut tervetulleeksi. -- Hän näytti noin 35 vuoden ikäiseltä ja oli
vartaloltaan pitkä ja kookas. Katseensa oli lempeä ja ystävällinen ja
näytti tunkevan läpi koko olemukseni ja lukevan kaikki sisäisimmätkin
ajatukseni. "Varmaankin on tuo mies adepti", ajattelin.

"Niin", vastasi vieras, joka oli lukenut ajatukseni. "Olet joutunut
adeptien luo, joita niin paljon olet ajatellut ja joiden tuttavuuteen
niin monasti olet kaivannut pääseväsi. Vien sinut temppeliimme ja
saatan sinut muutamien kulta- ja ruusuristi-veljesten kanssa
tuttavuuteen."

Katsahdin häneen ja tuntui kuin ei tuo mies olisikaan ollut minulle
vieras. Hänessä oli jotain hyvin tuttua, ikäänkuin olisin tuntenut
hänet jo vuosikausia, vaikken muistissani löytänyt hänelle sijaa.
Ponnistelin turhaan aivojani, saadakseni selville, missä ja milloin
olin hänet tavannut tai edes jonkun hänen näköisensä. Mutta taaskin
vastasi rosenkreuziläisjärjestön imperaattori, joka hän tuntui olevan,
lausumattomiin ajatuksiini. "Olet oikeassa. Emme enää ole vieraita
toisillemme, sillä olen usein ollut luonasi, vaikket ole minua nähnyt.
Olen johtanut aatteiden virtaa aivoissasi sinun niitä järjestellessä ja
paperille pannessa. -- Sitä paitsi olet usein käynyt täällä ja
seurustellut minun ja veljien kanssa fyysillisen ruumiisi nukkuessa.
Mutta palatessaan lihasta ja verestä koottuun verhoonsa, ei sielusi ole
jaksanut painaa ruumiin muistiin elettyjä kokemuksiasi. Siksi et ole
herätessäsi muistanut mitään toisella puolella tekemistäsi
havainnoista. Eläimellisen muodon muisti pidättää vain ulkonaisten
aistimien kautta tulleet vaikutelmat. Henkinen muisti herää, kun
tulemme henkiseen tilaan."

Sanoin imperaattorille pitäväni tätä päivää elämäni onnellisimpana ja
valitin vain, etten ainaiseksi voinut sinne jäädä. Tunsin itseni
arvottomaksi elämään olentojen seurassa, jotka olivat niin korkealla
oman kehitysasteeni yläpuolella.

"Emme salli sinun pian lähtevän luotamme", vastasi Mestari. "Saat
riittävästi aikaa tutkiaksesi elämäämme, mutta sinun on mahdotonta
vielä jäädä tänne ainaiseksi. Sinussa on vielä paljon alhaisia ja
eläimellisiä aineksia, jotka muodostavat itsesi osan. Ne eivät kauan
jaksaisi kestää tämän paikan puhtaan ja henkisen ilmapiirin hävittävää
vaikutusta. Koska elimistössäsi ei vielä ole riittävää määrää
todellisia henkisiä aineksia voidaksesi lujasti ja voimakkaasti sitä
vastustaa, niin tulisit tänne jäätyäsi pian hyvin heikoksi ja ruumiisi
kuluisi kuin keuhkotautisen. Et olisi täällä onnellinen, vaan
päinvastoin onneton ja pian kuolisitkin."

"Mestari", sanoin minä. "Ainakin toivon, että täällä ollessani oppisin
tuntemaan niiden suurten, tuntemattomien voimien salaisuuden, joita
sinulla on ja joiden kautta sinä, kuten sanotaan, kykenet muuttamaan
kappaleet toisiksi ja tekemään alemmista metalleista kultaa."

"Siinä ei ole mitään salaperäistä tai ihmeellistä, ystäväni", vastasi
imperaattori. "Ne asiat eivät ole ihmeellisempiä kuin tavallisimmat,
jokapäiväiset luonnonilmiöt. Ne ovat salaperäisiä vain niille, jotka
omien väärien käsitystensä ja arvostelujensa kautta ovat estetyt
totuutta näkemästä. Niiden ei tarvitse meitä hämmästyttää sen enempää
kuin kuun kiertokulku maan ympäri tai kukan kasvaminen. Kaikki riippuu
vain sen alkeisvoiman toiminnasta, jota sanomme tahdoksi ja joka
saattoi itse maailmankaikkeuden syntymään. Se ilmenee olemisen
seitsemällä tasolla monella tavalla sekä mekaanisena, että henkisenä
voimana. Mutta se on aina vaan tuo sama alkuperäinen tahdonvoima, joka
toimii ihmisen elimistön välityksellä ja jota ihminen älynsä avulla
johtaa."

"Siinä tapauksessa", sanoin minä, "olisi etupäässä opittava, kuinka
tahdonvoiman saisi suurenemaan."

"Ei niin", vastasi imperaattori. "Tahto on kaikkiallinen voima. Se
pitää maailmat koossa avaruudessa ja määrää kiertotähtien kulun. Se
täyttää ja läpäisee kaiken, eikä tarvitse voimistuttamista. Se on
itsessään kyllin voimakas kaiken mahdollisuuden aikaansaamiseksi. Sinä
olet vain välikappale, jonka kautta tuo kaikkiallinen voima toimii ja
ilmenee, ja saat tuntea sen täysintä voimaa, jos et pyri vastaan
kapinoimaan.

"Mutta jos kuvittelet itselläsi olevan oman tahdon, jonka toimintatapa
eroaa kaikkiallisesta tahdosta, niin kiertelet vain mielessäsi
kaikkiallisen tahdon pientä osaa ja kapinoit suurta alkeisvoimaa
vastaan.

"Kuta suuremmaksi kuvittelet oman tahtosi, sitä suurempaan ristiriitaan
tulet maailmankaikkeuden alkuperäisen voiman kanssa ja koska vain olet
sangen vähäpätöinen osa maailmankaikkeudesta, joudut häviölle ja
työskentelet itseäsi vastaan.

"Mutta sinun tahdollasi on mahtava voima, jos se yhtyy yleishengen
tahtoon. Tahtosi on voimakkain, kun ei sinulla ole omaa tahtoa, vaan
kaikessa tottelet lakia." --

"Kuinka voimme silloin saada mitään aikaan", kysyin. "Jos emme voi oman
tahtomme voimalla mitään tehdä, niin voimmehan yhtä hyvin olla kokonaan
yrittämättäkään ja vain odottaa, että luonto tekisi tehtävänsä ilman
meidän apuamme."

"Emme saa mitään hyödyllistä aikaan koettamalla käyttää omaa tahtoamme,
mutta ymmärrystämme ja älyämme tulee ja täytyy meidän käyttää johtamaan
ja ohjaamaan luonnossa aina valmiina olevaa kaikkiallista tahdonvoimaa.
Voimme silloin muutamissa minuuteissa aikaansaada asioita, joiden
toimittamiseksi tajuton luonto ilman meidän apuamme olisi tarvinnut
paljon pitempiä ajanjaksoja. Mylläri, joka käyttää virran vettä
myllynsä liikkeelle panemiseksi, ei hanki vettä. Hän ei myöskään koeta
kääntää virtaa kulkemaan ylöspäin lähteitään kohti. Hän ohjaa sen vain
määrättyihin kanaviin käyttäen jo ennestään virtaavaa vettä älynsä
avulla omiin tarkoitusperiinsä. -- Samalla tavalla toimii adepti. Hän
johtaa vain jo ennestään olemassaolevaa voimaa älynsä avulla ja
sentähden hän luonnonlakien mukaisesti aikaansaa määrätyitä toimintoja.
-- Ihmisen äly on ehkä ainoa ominaisuus, jota hän todella voi omakseen
nimittää. Ja korkein älytaso, mille hän voi nousta, on se, missä hän
havaitsee kaikkiallisen totuuden. --

"Näetkö tuolla pilven, joka on kokoontunut vuorenhuipun alle", jatkoi
adepti. "Se jää siihen, kunnes ilmavirta lakaisee sen pois, tai kunnes
lämmönvaihto saattaa sen joko laskemaan tai nousemaan. Jos me sen
hävitämme saattamalla kaikkiallisen luonnonvoiman vaikuttamaan sen
sankkoihin joukkoihin, niin emme toimi luonnonlakeja vastaan, vaan
ohjaamme niitä älymme avulla."

Näin puhuessaan nosti Mestari kätensä kohti vuorenhuippua, jonne pilvet
olivat kokoontuneet ja silmänräpäyksessä näyttivät nuo tiiviit
ainejoukot rupeavan elämään. Ne alkoivat kieriä ja tanssia ja nousivat
lopuksi savupylvään tavoin vuoren huipulle, siitä taas korkealle
ilmaan, joten huipusta tuli tulivuoren näköinen. Sitten ne taas
kokoontuivat korkealle huipun yläpuolelle pieneksi, hopeiseksi
pilveksi, joka kimalteli auringonpaisteessa.

Ihmettelin tätä elämänilmausta pilvessä, mutta adepti, joka luki
ajatukseni, sanoi: "Elämä on kaikkiallinen. Se on samaa kuin tahto.
Ihminen ei itse sitä huomaa, mutta kuitenkin omistaa hän sen
täydellisesti. Hän saa siitä määrätyn osansa astuessaan elämään. Luonto
varustaa hänet sillä, antaa sen hänelle lainaksi, mutta hänen on se
takaisin maksettava lähtiessään pois maailmasta. Vain se ihminen, jonka
onnistuu kätkemään kestävään sisäiseen itseensä määrätyn määrän tätä
elämänprinsiippiä, voi sanoa elämää omakseen ja voi sitä säilyttää
vielä ruumiin kuolemankin jälkeen."

Tämän keskustelun aikana olimme hitaasti lähestyneet rakennusta, ja
olin nyt tilaisuudessa tarkastamaan kaikkia yksityiskohtia sen
ulkonäössä. Se oli ainoastaan kaksikerroksinen, mutta huoneet näyttivät
hyvin ilmavilta. Muodoltaan se oli suorakulmainen, ympärillä kasvoi
tammia ja vaahteroita. Ulompana oli suuri puisto.

Seitsemän valkoista marmoriporrasta johti ylevännäköiselle käytävälle,
jota kaksi mahtavaa graniittipylvästä kannatti. Oven yläpuolelle oli
kultakirjaimilla kaiverrettu: "Jätä tänne astuessasi jälkeesi kaikki
pahat ajatukset."

Astuimme porttikäytävän läpi suureen, kivilaatoilla silloitettuun
eteiseen. Keskellä huonetta oli korkealla jalustalla Gautama Buddhan
kuvapatsas. Seinät olivat koristetut kirjoituksilla, jotka käsittivät
vanhojen viisaiden tärkeimpiä opetuksia. Oikealla ja vasemmalla avautui
ovia pitkiin käytäviin, jotka veivät veljien asuinhuoneisiin, mutta
sisäänkäytävää vastassa oleva ovi vei ihmeelliseen puutarhaan. Siellä
oli puita ja kasveja, joita muuten vain näkee troopillisissa maissa. --
Puutarhan taustassa oli valkoinen marmorinen rakennus, jota peitti
kupukatto, se sama, jonka jo laaksoon astuessani olin kaukaa nähnyt.
Kupukatolla oli hopeinen lohikäärme kultaisen maapallon päällä.

"Tämä on temppelimme kaikkein pyhin", sanoi Mestari. "Sinne et voi
päästä. Jos koettaisit sinne pyrkiä, seuraisi silmänräpäyksellinen
kuolema. Ja joskin voisit elävänä siihen astua, ei se sinua
hyödyttäisi, sillä tämä pyhäkkö pysyy pimeänä jokaiselle, joka ei tuo
mukanaan omaa henkistä valoaan, jumalallisen älyn sammumatonta
soihtua."

Astuimme erääseen käytävään. Vasemmalla puolella oli useita ovia,
joista päästiin veljien huoneisiin. Mutta oikeanpuolisella seinällä,
josta siellä täällä avautui ovia troopilliseen puutarhaan, oli ovien
välissä lukuisia maalatuita maisemakuvia. Yksi kuva esitti intialaista
maisemaa, jonka taustassa oli valkoinen, lumipeitteinen Himalaya.
Etupuolella oli taas eräänlainen kiinalainen pagoda pienine järvineen
ja metsikkökumpuineen.

"Nämä kuvat", selitti Mestari, "esittävät erilaisia järjestöömme
kuuluvia luostareita tai pyhäkköjä. -- Tuo, jonka näet edessäsi,
sijaitsee järven rannalla Tibetin sisäosissa ja siinä asuu eräs
järjestömme korkeimmista adepteista. Kukin kuva näyttää osan siitä
maasta, jossa luostari sijaitsee ja sen kautta saa katselija tarkan
kuvan paikallisluonteesta. Mutta näillä kuvilla on sitäpaitsi eräs
okkultinen ominaisuus, jonka huomaat vasta kun keskityt tarkastamaan
jotain määrättyä kohtaa kuvassa."

Kun sen tein ja keskitin huomioni pyhäkön suureen sisäänkäytävään,
avautui ihmeekseni ovi ja eräs intialainen mies astui siitä ulos. Hänen
voimakas vartalonsa oli verhottu valkoiseen, loistavaan pukuun ja pään
ympärille oli kääritty vaaleankeltainen turbaani. Tunsin hänet heti
tibetiläiseksi adeptiksi, jonka usein juuri sellaisena olin nähnyt
valveunissani. Hänkin näytti tuntevan minut ja nyökkäsi hymyillen
päätään. Kumarsin tervehtien vastaukseksi. Vartija toi sitten näkyville
erinomaisen kauniin hevosen, jolle mies nousi ratsastaen sitten
tiehensä.

Olin sanattomana hämmästyksestä, mutta imperaattori vei minut hymyillen
eteenpäin lausuen Shakespearen tunnetut sanat, jotka hän hiukan muutti
tilanteen mukaisiksi: "Taivaan ja maan välillä on paljon sellaista,
jota eivät teidän filosofinne käsitä."

Astuin toisen kuvan eteen, joka esitti egyptiläistä maisemaa. Etualalla
oli luostari, taustassa pyramiidit. Se oli nähtävästi ympäristönsä
vaikutuksesta synkemmän näköinen kuin edellinen. Seuraavassa kuvassa
oli samantapainen rakennus troopillisessa vuoriseudussa, -- adeptin
selityksen mukaan Etela-Amerikan Kordilleilla. Seuraava kuva esitti
taas muhamettilaista temppeliä minareteineen ja puolikuineen
niiden huipussa. Lausuin hämmästykseni siitä, että kaikki
maailman uskontojärjestelmät näyttivät olevan edustettuina
rosenkreuziläisjärjestössä. Sanoin aina luulleeni, että
rosenkreuziläiset olivat yksi korkeimpia kristillisiä järjestöjä.

Taaskin luki imperaattori ajatukseni ja opasti minua.

"Rosenkreuziläisjärjestö tai kulta- ja ruusuristinjärjestö on
verrattain uudenaikainen nimitys. Sitä käytti ensiksi Johann Valentin
Andrea, joka sepitti kertomuksen ritari Christian Rosenkreuzistä samoin
kuin Cervantes Don Quichote de la Manchasta. Saadakseen naurunalaisiksi
aikansa luulotellut adeptit, reformaattorit ja kullantekijät kirjoitti
hän kuuluisan Fama Fraternitatis-nimisen kirjansa. Ennen hänen
lentokirjasensa ilmestymistä ei rosenkreuziläisen nimellä ymmärretty
ketään määrättyyn järjestöön tai sennimiseen seuraan kuuluvaa henkilöä.
Se oli vain lajinimi, jota käytettiin merkitsemään kaikkia
okkultisteja, adepteja, alkemisteja ja ylipäänsä kaikkia, joilla oli
okkultisia tietoja tai sanoivat itsellään niitä olevan. Sellaisilta
henkilöiltä sopi siis odottaa, että he tunsivat ruusun ja ristin
salaiset, pyhät merkit, merkit, jotka kristillinen kirkko oli
omaksunut, mutta joita se ei ollut keksinyt. Niitä olivat kaikki
okkultistit käyttäneet jo tuhansien vuosien aikana, paljon ennen
kristinuskon perustamista. Nämä merkit eivät kuulu yksin kristilliselle
kirkolle, eikä se myöskään saata niitä hallita. Ne ovat vapaita kuin
ilma kaikille, jotka niiden merkityksen ymmärtävät, mutta
valitettavasti tuntevat sen vain hyvin harvat kristityt. He
kunnioittavat vain ulkonaista muotoa, eivätkä tiedä mitään niistä
elävistä voimista, joita nuo muodot esittävät."

"Silloin voi", sanoin minä, "henkisesti valaistu ihminen olla
järjestönne jäsen, vaikkakaan ei uskoisi niin sanottuihin kristillisiin
uskonkappaleisiin."

Tähän vastasi imperaattori: "Kukaan ei voi olla ylevän järjestömme
jäsen, jonka tieto perustuu vain uskonkappaleisiin, määrättyyn
uskontunnustukseen tai käsityskantaan, jonka toinen ihminen on hänelle
opettanut, -- jonka hän vain kuulopuheiden mukaan on saanut tai
kirjoista lukenut. Tällainen luuloteltu tieto ei ole tositietoa. Emme
tiedä mitään muuta kuin sen, minkä tiedämme siksi, että sen tunnemme,
näemme ja ymmärrämme. Se, mitä tavallisesti sanotaan uskonnoksi, on
vain muistamista.

"Olemme pakoitetut sälyttämään muistiamme lukemattomilla asioilla. Ne
voivat olla joko tosia tai vääriä. Mutta joskin ne ovat tosia, niiden
totena pitäminen vielä pitkiin aikoihin ei ole tietoa. Todellista
tietoa ei voi toinen ihminen toiselleen antaa. Ihmistä voidaan vain
johdattaa näkemään mistä ja millä tavoin hän voi sitä saavuttaa. Mutta
hänen täytyy itsensä käsittää totuus ei vai älyllisesti, ei vain
aivoillaan, vaan etupäässä intuitiivisesti sydämensä avulla.

"Saadaksemme todellista tietoa, täytyy meidän tuntea ja ymmärtää, että
asia on tosi, sekä käsittää syy, miksi ei toisin voi olla. Jos pidämme
totuutta totuutena ilman että meillä on todellista tietoa tästä
totuudesta, on se vain taikauskoa. Siksi ovat myöskin kaikki
tieteelliset, filosofiset ja teologiset järkeilynne vain taikauskoa,
sillä ne eivät perustu todelliselle tiedolle. Nykyaikaisten
filosofienne ja teologienne tieto on aina vaarassa tulla kumotuksi
uusien keksintöjen kautta, jotka eivät sopeudu taidokkaasti tehtyihin,
aistinhavainnoille ja loogillisille todisteluille perustuviin
järjestelmiinne. Totuutta ei voi kumota. Se ei tarvitse perusteita. Kun
se kerran on löydetty henkisen havainnon kautta, kun ihmisen henkinen
äly sen ymmärtää, on se todellista tietoa, eikä sitä mikään voi
järkyttää.

"Meidän järjestöllämme ei sentähden voi olla tekemistä minkäänlaisten
uskontunnustusten tai uskonnollisten käsityskantojen kanssa. Emme
niistä välitä, sillä pyrimme vain todelliseen tietoon. Jos olisimme
kaikki täydellisiä ja voisimme nähdä kaikki totuudet suoranaisen
havainnon kautta, niin emme tarvitseisi kirjoja, emme minkäänlaisia
tutkimusvälineitä, -- emme tarvitseisi tutkia logikkaa, emmekä tehdä
kokeita. Jos olisimme sellaisella täydellisyyden asteella, emme enää
olisi täällä, vaan Nirvaanassa. Olemme kuitenkin vielä vain ihmisiä,
vaikkakin korkealla sen älyllisen eläimen yläpuolella, jota
tavallisesti sanotaan ihmiseksi ja joka ei jälleensynny. Me tarvitsemme
vielä kirjoja ja meillä on kirjastomme. Me tutkimme ajattelijoiden
näkökantoja, mutta emme pidä mitään kirjoja tai mielipiteitä, olkoot ne
itse Buddhan lausumia, erehtymättöminä. Todennamme vain niiden kautta
omia tunteitamme ja omaa ymmärrystämme. Me kunnioitamme kaikkia ja
käytämme heitä hyväksemme. He palvelevat meitä, mutta me emme palvele
heitä."

Tämän keskustelun aikana olimme tulleet kirjastoon, jossa tuhannet
kirjat täyttivät kirjahyllyt huoneen seinillä. Huomasin niiden joukossa
useita vanhoja kirjoja, joista olin kuullut puhuttavan, mutta joita en
koskaan ollut nähnyt. Siellä olivat sibylliniläiset kirjat, joita
sanottiin tulen hävittämiksi, siellä olivat Hermes Trismegistuksen
teokset, josta sanotaan vain yhden olevan tallella ja siellä oli paljon
muitakin kirjoja, arvaamattoman arvokkaita antikvaareille ja vielä
enemmän hermetisen filosofian tutkijoille. Ihmetellessäni, kuinka
veljet olivat saaneet haltuunsa tuollaisia aarteita, sanoi
imperaattori: --

"Ihmettelet varmaankin, kuinka meillä saattaa olla kirjoja, joita ei
enää ole olemassa. Mutta salaisuus piilee siinä, että jokainen asia,
siis myöskin jokainen kirja, joka koskaan on ollut olemassa, on
painanut häviämättömän jälkensä astraalivaloon. Nämä jäljennökset
voidaan määrättyjen okkultisten menetelmien avulla irroittaa tästä
luonnon kaikkiallisesta aarreaitasta ja sitten muuttaa ne näkyväiseen,
kosketettavaan aineelliseen muotoon. Muutamat veljet ovat hyvin
ahkerassa tällaisten kirjojen jäljentämistyössä ja niin hankimme me
itsellemme ilman aineellisia menoja aarteita, joita ei minkäänlaisilla
rahasummilla voida voittaa."

Olin iloinen näistä sanoista. Ne vakuuttivat minulle, että
yksinäisyydessä vietetty elämä ei millään lailla olisi hyödytöntä, vaan
että aatteet todella olivat olemuksia, joita paljon paremmin voitaisiin
nähdä ja käsittää yksinäisyydessä kuin seuraelämän levottomassa pienten
huolien raskauttamassa ilmapiirissä.

Imperaattori vastasi taaskin ajatuksiini: "Tämän luostarimme
perustivat henkisesti hyvin valaistut olennot samojen ajatusten
elähyttäminä, joita nyt näen hengessäsi. Sentähden valitsivat
he tämän paikan salatussa laaksossa, jonka vain harvat tuntevat.
Määrättyjen alkeellisten luonnonvoimien avulla, jotka sinulle vielä
ovat tuntemattomia, loivat he harhakuvan suojelemaan paikkaa
epätervetulleilta tungettelijoilta. Täällä voivat ne, jotka sydämessään
ovat herättäneet toimintaan jokaisen sydämessä uinuvan elämänsiemenen,
kehittää tätä itua yhä edelleen parhaimpien edellytysten vallitessa.
Täällä elämme rauhassa, eroitettuina maailmasta muurilla, jonka yli
ette voi päästä. Ja vaikkakin tämän piilopaikkamme olemassaolo tulisi
tunnetuksi, olisi hyvin helppoa luoda harhakuvia estämään asiattomien
pääsyn luoksemme. Kuitenkaan emme ole ulkomaailmasta eristettyjä,
vaikkakaan emme käy siellä koskaan fyysillisissä muodoissamme.
Harjoittamalla selvänäköisyyden ja selväkuuloisuuden kykyjämme tiedämme
joka hetki, mitä maailmassa tapahtuu ja kun tahdomme tulla
personalliseen kosketukseen kanssanne, jätämme vain fyysillisen
muotomme ja liikumme astraaliruumiissamme. Käymme tervehtimässä ketä
vain haluamme ja näemme kaiken ollessamme itse näkymättöminä.

"Käymme tapaamassa valtiomiehiä, ministereitä, filosoofeja,
kirjailijoita ja vuodatamme heidän aivoihinsa hyödyllisiä ajatuksia,
ilman että he tietävät, mistä nuo ajatukset ovat lähtöisin. Jos heidän
omat mielikuvansa ja arvostelunsa ovat hyvin voimakkaita, niin eivät he
ota vastaan meidän ajatuksiamme. Mutta jo he ovat järkeviä ihmisiä,
joilla on eroittamiskykyä, niin seuraavat he neuvojamme ja hyötyvät
niistä. On totta, että jos panisimme käytäntöön tahdonvoimaamme
suuremmassa määrässä, niin voisimme käyttää ihmisiä automaatteina.
Voisimme saada heidät tekemään kaiken, minkä tahtoisimme. Vieläpä
luulisivat he seuranneensa omia johtopäätöksiään. Mutta se olisi
vastoin järjestömme sääntöjä ja vastoin sitä suurta lakia, joka
sanoo, että jokainen ihminen on oman karmansa luoja. Meille on
sallittu ihmisten neuvominen, mutta emme saa rajoittaa heidän
tahdonvoimaansa. --

"Otamme piiriimme jokaisen, jolla on vaadittavat ominaisuudet", jatkoi
adepti. "On aivan yhdentekevää, mihinkä uskontoon hän oli kasvatettu
ennenkun oli päässyt käsiksi todelliseen tietoon. Mutta tulet
huomaamaan, ettei jokaisella ole näitä ominaisuuksia ja ettei niitä
voida mielin määrin toisille lainata. Okkultistien alimmissakin
asteissa tunnetaan lauseparsi: 'Adeptia ei voida keinotekoisesti luoda,
hänen täytyy itsensä siksi kehittyä'."

"Mestari", kysyin minä, "eikö olisi hyvä niiden ihmisten, joita
kannustaa henkisen kehityksen halu, seurata teidän esimerkkiänne ja
asettua asumaan eristetyille paikoille voidakseen häiritsemättä käyttää
aikansa mietiskelyyn ja ajatusten kokoamiseen. Tiedän että nykyään on
paljon ihmisiä kaikkialla maailmassa, eri kansoissa ja eri
uskontunnustusten seuraajissa, jotka ovat vakuutetut siitä tosiasiasta,
että ympäristö, jossa ihmisten enemmistö, aikamme sivistyneet miehet ja
naiset elävät, ei sovi korkeampaan, todelliseen ja henkiseen
olemassaoloon pyrkiville. He uskovat, että kaikin se, jonka
voittamiseksi ihmiset tavallisesti tämän verrattain lyhyen elämämme
aikana askartelevat, kuten ylpeyden ja kunnianhimon tyydyttäminen,
kullan ja maallisten aarteiden kokoaminen, sukupuolielämän nautinnot,
ruumiinmukavuuden hankkiminen j.n.e. eivät voi olla todellisen elämän
tarkoitusperiä. Mutta he tietävät myöskin, että nykyinen elämä vain on
yksi osa ijankaikkisen elämämme monista ajanjaksoista ja että maallinen
elämä vain on keino määrätyn tarkoitusperän saavuttamiseksi. Sen kautta
voimme voittaa ne edellytykset, joita vaaditaan saadaksemme kasvamaan
jokaisessa ihmisessä piilevän jumalallisen aineksen, saadaksemme
kehittymään sen korkeamman elämän, sen, jota tekin elätte, korkeimman,
mitä ihminen voi saavuttaa, elämän, joka ei ole vaihdosten ja kuoleman
alainen, vaan alati jatkuva."

Adepti oli hymyillen ja kärsivällisesti kuunnellut
ihastuksenpurkaustani ja sanoi sitten: "Kun ihmiset kerran ovat kyllin
kehittyneitä voidakseen kestää eristettyä elämää, niin sallikaa heidän
tulla luoksemme. Mutta jotta ne siihen kykenisivät, on ennen kaikkea
tärkeätä heidän oppia ottamaan edes ensimäiset askeleet todellisen
tiedon tiellä. Vain ne yksilöt, joilla on tätä tietoa, voivat elää
keskenään sopusoinnussa. Niinkauan kun ihmisillä vielä on omat
arvelunsa ja mielipiteensä, eroaa heidän ajatuskantansa ja heidän
makunsa aina jonkunverran muista. Sentähden pelkään, että
suunnittelemasi sopusointuinen seurapiiri hyvinkin pian tulisi
eripuraiseksi, eikä suinkaan kauan eläisi keskenään siinä rauhassa,
jota sisäisen kehityksen saavuttamiseksi vaaditaan.

"En kuitenkaan epäile, ettei näiden epäsuotuisten olosuhteiden
vallitessa voitaisi teosofisia luostareita perustamalla eristettyihin
paikkoihin tehdä melkoisia edistysaskeleita. Jos teillä olisi
yliopistoja, seminaareja, kouluja ja seuroja, joissa opetettaisiin
totuutta, totuutta, jota ei tahraisi vuosisatojen kuluessa
tieteellisten ja teologisten erehdysten ja taikauskon kautta
kokoontunut lika, niin epäilemättä saataisiin suuria tuloksia aikaan.
Nykyisissä sivistysoloissa käytetään kahta menettelytapaa ihmisen
kasvattamisessa. Toinen käyttää välineenään niinsanottua tiedettä,
toinen niinsanottua uskontoa. Tieteen tulokset ja johtopäätökset
perustuvat havaintoihin ja logiikkaan. Logiikka on sangen hyvä
olemassa, mutta havaintokyky, jolle logiikkanne perustuu, rajoittuu
hyvin vaillinaisiin aistillisiin havaintoihin ja sentähden perustuu
itse tiedekin täydelliseen ulkonaiseen harhaan. Tiede on sentähden vain
pintapuolinen ja erehdyttävä, sillä se ei tiedä mitään sisäisestä
elämästä, joka on ulkonaisia ilmiöitä paljon tärkeämpi. Oppinne
perustavista luonnonlaeista ovat vääriä ja sentähden ovat myöskin
johtopäätökset vääriä niinpian kun ne jättävät harhan alueet.

"Älä käsitä minua väärin", jatkoi hän huomatessaan, etten täydellisesti
häntä ymmärtänyt. "En tahdo väittää, ettei nykyinen tiede tiedä mitään
siitä, mikä on asioiden ulkonaisten ilmennysten yläpuolella. Se tietää
sen, minkä se näkee ja ymmärtää, mutta se ei kykene näkemään
ulkonaisten aistillisten havaintojen yläpuolelle. Sentähden tuntee se
vain ulkonaiset vaikutukset. Se tietää hyvin vähän, tuskin mitään,
niistä näkymättömistä syistä, jotka aiheuttavat nuo vaikutukset ja
niitä mietiskellessään erehtyy se. Koska syyt eivät ole seurauksia
omista vaikutuksistaan, vaan päin vastoin vaikutukset ovat seurauksia
sisäisistä, perustassa olevista sysäyksistä, joista tiede ei mitään voi
tietää, niin ei se myöskään voi käyttää niitä perustana, joille
rakentaa lopullinen tulos aiheuttamaan loogillista johtopäätöstä. Se
tietää paljon olemassaolon pienistä yksityisseikoista, kaikkiallisen
elämäntoiminnan viimeisistä ilmiöistä, mutta se ei tiedä mitään itse
elämänpuusta, siitä ijäisestä lähteestä, josta kaikki haihtuvat ilmiöt
ovat kotoisin.

"Mitä sitten tulee nykyajan uskontoon, niin perustuu se ehdottomasti
väärään sanojen ymmärtämiseen, sanojen, joiden tarkoitus alkujaan oli
merkitä määrättyjä henkisiä voimia. Niistä eivät pappinne, eivätkä
maallikkonne mitään tiedä, koska heillä ei ole noiden asioiden oikeaan
ymmärtämiseen vaadittavia kykyjä. He kiistelevät keskenään innokkaasti
määrättyjen elämänperiaatteiden ominaisuuksista, mutta yhtä vähän
toinen kuin toinenkaan puolue tuntee syyn, mistä kiistellään. Näitä
ihmisiä rajoittaa heidän oma personallisuutensa, sentähden ovat heidän
mielestään myöskin ne kaikkialliset prinsiipit ja voimat, jotka
toimivat luonnon työpajassa, kutistuneet personallisiksi ja
rajallisiksi olemuksiksi. Se ylevä ja ääretön voima, jota ihmiset
sanovat jumalaksi ja joka on kaikkialla ja jota ilman ei mikään voi
olla olemassa, on tietämättömien käsityksessä alennettu jonkinlaiseksi
maailman ulkopuolella olevaksi jumaluudeksi. Tämän jumaluuden voivat
kuolevaiset saattaa tahtoaan muuttamaan, se tarvitsee sijaisia täällä
maan päällä ja virkailijoita, jotka pitävät huolta hänen jumalallisten
lakiensa täytäntöönpanosta. Teidän uskontonne ei ole elävän jumalan
puhdasta uskontoa, jumalan, joka elävänä voimana kaikkialla ilmoittaa
tahtonsa. Se on kuolleen ja kykenemättömän jumalan uskontoa, jumalan,
joka kuoli kauan aikaa sitten ja jätti jälkeensä legionittain
pappeja sijastaan maailmaa hallitsemaan. Sentähden ovat nykyiset
uskontojärjestelmät taikauskoa, josta itse totuus on suljettu pois.
Ääretön jumala on pantu pois ijäiseltä valtaistuimeltaan ihmisten
sydämissä ja erehtyväiset, kuolevaiset papit ovat asetettu hänen
sijalleen. Rakkaus on paennut ja pelko hallitsee ihmisiä. Kukin yksilö
hakee omaa autuuttaan ja unohtaa sentähden kokonaan toisten ihmisten
olemassaolon. Kukin yksilö tahtoo toisten kustannuksella tulla
pelastetuksi. Kukin vaatii palkintoa, jota hän ei ole ansainnut. Kaikki
ajattelevat, että eläminen on itse elämän tarkoitusperä ja vain harvat
ymmärtävät, ettei ihmiselämällä voi olla muuta kuin yksi ainoa järkevä
tarkoitus: aina tehdä hyvää. Vain se ihminen voi toivoa aina elävänsä,
joka voittaa elämän elämisen voiman, ei katoavaisessa itsessään, vaan
ihmiskunnan henkisessä olemuksessa.

"Teologianne pitäisi ensi sijassa perustua henkisen totuuden
ymmärtämiseen. Mutta missä löydät hengenmiehen, jolla on henkinen
näkemiskyky ja joka olisi kyllin rohkea uskomaan enemmän omaan
intuitsioniinsa, kuin kirkon määräämiin oppeihin. Jos hän uskaltaisi
omistaa oman näkökantansa ja sitä puolustaa, niin lakkaisi hän kohta
olemasta kirkon palvelija ja saisi kerettiläisen nimen. Meidän
'henkisenä' aikanamme jää kaikki ulkonaisen tutkimuksen varaan, eikä
kannata kehittää sydämen voimaa. Siitä seuraa, että nykyinen
sukupolvemme katselee kaikkea ikäänkuin teleskopin läpi. Se näkee,
mutta ei tunne ja siitä johtuu, että sillä on aivan väärä käsitys sekä
luonnosta, että ihmisestä.

"Ulkonainen ihminen on vain elävä elimistö tai välikappale, jonka
kautta tuo _yksi kaikkiallinen elämä toimii_. Tässä mielessä hän siis
vain on älyllinen eläin. Mutta ihmisen rakenne, erittäinkin hänen
aivonsa, ovat paljon kehittyneemmät alemman eläimen aivoja ja sentähden
kykenee ihminen olemaan maailmankaikkeuden korkeimman prinsiipin,
pyhän, jumalallisen viisaudenprinsiipin, ilmentäjä."

"Jumalallinen viisaus", huudahdin ihmetellen! "Yleisen elämänprinsiipin
olemassaolo näyttää minusta kylläkin ymmärrettävältä, koska voimme
nähdä elettyjä asioita, mutta missä tapaamme jumalallista viisautta,
tai kuinka voidaan sen olemassaolo todistaa? Emmekö kaikkialla
luonnossa näe epätäydellisyyttä? Eivätkö ihmisen tekemät teot ole
täydellisempiä kuin ne, joita sanotaan jumalan tekemiksi? Eikö ihmisen
keksimä mikroskopi ole täydellisempi kuin silmä? Tosiaankin on
ihmisjärki suurempi kuin jumalan viisaus, edellyttäen että jumalaa
ollenkaan on olemassa, joka ylimalkaan ei vielä ole tieteellisesti
todistettukaan."

Lausuin nämä sanat suuresti kiihtyneenä. Minua suretti, kun kuulin
lausuttavan väitteitä, joita ei käynyt todistaminen. Jos adeptit
puhuvat jumalan viisaudesta, ajattelin itsekseni, niin tulisi heidän
myöskin todistaa jumalan olemassaolo.

Imperaattori kuunteli rauhallisesti, kunnes sanatulvani lakkasi ja
vastasi sitten:

"Niin ajatteli perkelekin, että hänen järkensä oli suurempi, kuin
jumalan viisaus ja sentähden lankesi hän helvettiin. Jos tiede voisi
käsittää jumalan olemuksen, niin olisi se jumalaa suurempi, sillä vain
korkeampi tuntee alemman ja voi sitä oikein arvostella. Jumalallisen
hengen työt koko luomakunnassa ovat kyllin päteviä todisteita
jumalallisen hengen olemassaolosta. Se on itsessään se laki, joka
suurta kokonaisuutta hallitsee. Mutta ihmiset eivät käsitä hengen
olemassaoloa sentähden, että jumalallinen henki on hävinnyt heidän
tajunnastaan. Luonto ei ole itse jumala, se on vain jumalallisen hengen
ilmentämisen välikappale. Jos jumalallinen tajunta läpäiseisi koko
luonnon, niin olisi myöskin sen ilmeneminen kaikissa olioissa
täydellinen."

"Mutta missä tapaamme tämän totuuden?"

"Ei ainakaan hulluudessa", kuului vastaus. "Missä olisi jumalan
viisaus, ellei jumalassa? Missä olisi auringonvalo, ellei auringon
valossa? Miten voisimme itsellemme todistaa totuuden olemassaolon,
ellemme tuntemalla totuuden totuudessa? Ymmärtämättömät järki-ihmisenne
ovat kuin luontokappaleita, jotka matelevat laaksossa katseet aina
maahan luotuina. He näkevät kappaleiden värin ja tulevat ehkä
vuosisatojen kuluttua siihen johtopäätökseen, että täytyy olla jokin
yleinen valo, joka nuo värit aiheuttaa. Viisas avaa silmänsä, katselee
ylöspäin ja näkee auringonvalon, joka tunkeutuen puiden lehtien lomitse
värittää kaiken. Tämän havaintonsa tietämiseksi ei hän kaipaa
todistuksia. Näin pääsee hän silmänräpäyksessä totuudentietoon, jonka
todistamiseksi sokea järki vaivaloisia kiertoteitä pitkin
työskentelee."

Ymmärsin, että imperaattorin sanoissa piili totuus, mutta en niitä
käsittänyt. Olin aina koettanut pitää silmäni auki, mutta en senkään
kautta ollut koskaan vielä päässyt asioiden todelliseen perustaan
käsiksi. Olin nyt päättänyt kerrankin päästä selvyyteen ja pyytää
imperaattorilta avainta niihin totuuksiin, joita hän näytti minulta
pitävän salassa. En tarvinnut pukea ajatuksiani sanoihin, sillä adepti
vastasi niihin sanoen:

"Hyvä on, jos olet päättänyt oppia tuntemaan totuuden. Avaimen voin
kyllä sinulle antaa, mutta ovi on sinun itsesi avattava. Ulkonaisten
asioiden tarkastaminen ei riitä niille, jotka pyrkivät jumalalliseen
viisauteen. Sinun täytyy sitä etsiä sielusi syvyydestä, sieltä, mihin
jumaltietoisuus heijastuu, kuin kuu lotuskukkien väliin kirkkaaseen,
rauhalliseen metsälampeen. Maallinen tomu ei saa peittää sielusi
peiliä, intohimon tuulahdus ei saa liikuttaa veden pintaa, muuten
vääristyy jumalan kuva. Mutta sielu, joka on kohonnut kaikkien himojen
yläpuolelle elää ijäisessä rauhassa ja hänen valaistussa olemuksessaan
ilmenee todellisen tiedon valo. Siinä puhuu järjen ääni, hiljaisuuden
ääni."

Näiden sanojen aikana kävi lävitseni heikko puistatus. Oli kuin uusi
maailma olisi avautumaisillaan eteeni, mutta minulla ei ollut
riittävästi voimia tunkeutumaan itseäni ympäröivän sumun läpi. Tässä
sumussa nousivat taas synkät epäilykset mieleeni. Kuinka voisin mitään
etsiä sieluni syvyyksistä? Enhän edes varmasti tiennyt, oliko minulla
sielua ollenkaan. Olivathan sielutieteilijät juuri viimeisen
kongressinsa aikana todistaneet, ettei sielua ollut olemassakaan, vaan
että kaikki niinsanotut sielunominaisuudet, ajatukset ja tunteet olivat
määrättyjä fysiologisia toimintoja hermokeskuksissa ja aivokudoksissa.

"Narrit, jotka eivät löydä omaa itseään", huudahti adepti. "Me emme ole
kuolleita ruumiita, joilla on sielu, vaan olemme eläviä sieluja, jotka
asumme ruumiissa. Ja samoinkuin sielu aiheuttaa ruumiin elämän, niin
aiheuttaa jumalan henki maailmankaikkeudessa maailmansielun elämän."

Lausuessaan nämä sanat oli imperaattori astunut ikkunan luo, jonne
seurasin häntä vaistomaisesti. "Näetkö", jatkoi hän osoittaen
sormellaan vuorille päin, "tuolla on ovi, jonka kautta tulit tänne?
Keskitä koko huomiosi sinne ja koeta sisäisellä näkövoimallasi, joka on
sielun näkövoima, tunkeutua vuoren läpi."

Tein kuten hän käski ja seuraavassa silmänräpäyksessä näin itseni
nukkumassa vuoren toisella puolella, paikassa, jonne olin laskeutunut
levolle. Edessäni oli pitkällään ihmismuoto, jonka kauhukseni tunsin
omaksi ruumiikseni. Kuin ukkosen lyömänä iski päähäni ajatus, että olin
kuollut, mutta kuitenkaan en voinut sitä uskoa, sillä olihan minussa
itsessäni lihaa ja verta ja minulla oli kaikki elimet samoin kuin
tuolla kuolleella ruumiilla silmieni edessä. Olin myöskin aivan
täydellisesti tietoinen omasta itsestäni, jota vastoin tuo edessäni
makaava ruumis ei osoittanut elonmerkkiäkään. Hattu peitti kuolleen
silmät ja kumarruin sitä nostamaan. Mutta olisin yhtä hyvin voinut
koettaa käsivarsillani nostaa vuorta, sillä niissä ei ollut vähintäkään
fyysillistä voimaa. Minut täytti inhon tunne katsellessani tuota
karkean aineellista, eläimen näköistä, järjetöntä olentoa. Siihen
sekoittui kuitenkin salainen ilo siitä, että olin siitä vapaa,
vaikkakin tunsin vielä olevani tuohon ruumiiseen jollakin tavalla
kahlehdittu. Sisäinen ääni tuntui minulle sanovan, ettei toiminnan
aikani aineellisessa maailmassa vielä ollut loppunut. Vieläpä tunsin
jonkinlaista sääliä tuota avutonta ruumista kohtaan ja samassa heräsi
minussa halu koettaa uudelleen antaa sille sielu. Tunsin itseäni
voimakkaasti vedettävän tuota ruumista kohden ja tajunta tuntui
haihtuvan minusta. Silloin kutsui adeptin ääni minut takaisin ja
hätkähdin kuin puoliunesta herätessä. Imperaattori seisoi vieressäni
ikkunan luona.

"Opi nyt", sanoi hän, "eroittamaan olioiden olemus, niiden sielu,
muodoista tai välikappaleista, joissa se itseään ilmentää ja joita se
eri olemisen tasoilla käyttää toimintaansa varten. Ensimmäinen ehto
totuuteen pääsemiseksi on oppia ymmärtämään ero itse olemuksen ja sen
ilmennyksen välillä.



III.

SELITYKSIÄ


"Kuten nyt omasta kokemuksestasi tiedät", jatkoi adepti selityksiään,
"ei ihmisen sielu ole muodoton henkäys, vaan ihminen kaikkine elimineen
on sielu ja aineellinen ruumis on sen karkeasta aineesta rakennettu
puku.

"Sielun elimistö on välikappale, jonka kautta se vaikuttaa sisästä
ulospäin ulkonaiseen maailmaan. Tässä voi kaikkiallinen ja jakamaton
jumalallinen henki yksilöllisesti kehittyä, siinä alkaa se
personallisen olemassaolonsa ja saa siitä sen ravinnon, josta se luo
voimansa. Niinkauan kun ei ihminen tunne niitä toimintoja, jotka
tapahtuvat hänelle itselleen näkymättömässä elimistössään, niin hänellä
tuskin on voimaa näitä toimintoja johtamaan ja hallitsemaan. Hän on
kuin kasvi, jonka olemassaolo on riippuvainen luonnonvoimista, tuulesta
ja sateesta sekä muusta, mikä sattumalta häntä ympäröi. Sillä ei ole
voimaa kasvuaan ehkäisemään eikä myöskään sitä kiiruhtamaan. Mutta kun
ihminen on päässyt tietoiseksi oman sielunsa rakenteesta, kun hän tulee
tietoiseksi omassa elimistössään tapahtuvista toiminnoista, voi hän
niitä johtaa ja hallita ja siten ohjata kehityksensä oikeaan uomaan.

"Hän kykenee ottamaan vastaan ja työntämään luotaan sielullisia
vaikutuksia. Hänestä tulee oma Mestarinsa ja hän saavuttaa niin
sanoakseni _sielullisen paikallistuntemuksen_. Tällainen ihminen nousee
silloin yhtä korkealle yläpuolelle niiden, joilla ei ole tätä tietoa ja
voimaa, kuin eläin on kasvin yläpuolella. Eläin voi etsiä ravintoa
itselleen, voi sitä valita ja hyljätä mielensä mukaan, mutta kasvi on
paikalleen kahlehdittu ja riippuvainen ympäröivistä olosuhteista.
Tietämätön on samoin riippuvainen ympäröivistä olosuhteista, mutta
viisas määrää ne itselleen.

"Vuosisatojen aikana hallitsi niin tietämättömiä kuin oppineita eräs
määrätty taikauskon muoto. Pidettiin ihmistä täydellisenä olentona,
joka ei kyennyt sen suurempaan elimelliseen kehitykseen. Tosin
ymmärrettiin, että sen elonhenki kykeni tietojaan laajentamaan ja että
ihminen vanhempana voi oppia asioita, joita hän ei nuoruudessaan
tiennyt. Mutta itsenäistä ajattelemista ja hengentoimintaa pidettiin
mahdottomana. Se olisi ollut voimaa ilman ainetta, toimintaa ilman
aineellista pohjaa, tyhjää. Ei tiedetty, minne ihminen kokosi
voittamansa tiedot, eikä mitä hänestä kuoleman jälkeen tulisi. Ei
tiedetty tulisiko hän kuoleman jälkeen elämään toisessa tilassa ja ehkä
löytäisi suotuisamman tilaisuuden tietojen hankkimiseen vai voiko hän
kuoleman jälkeen ilman ruumista ollen ensinkään mitään oppia. Ei oltu
selvillä edes fyysillisen ruumiin tarkoituksesta.

"Tiede pani arvottomina tämänlaatuiset tutkimusaiheet syrjään.
Kannatettiin mieluummin sitä näkökantaa, joka opetti aineen täydellistä
haihtumista, kuin että olisi myönnetty luonnossa löytyvän sellaista,
mitä ei vielä tiedetty. Teologien levittämät selitykset eivät olleet
sen tyydyttävämpiä kuin tiedemiestenkään, sillä he uskoivat tai olivat
ainakin uskovinaan, että ihminen oli täydellinen olento. Hän oli
täydellisyyden tilassa lähtenyt luojan kädestä ja oli ennen tekemiensä
pahojen tekojen tähden kahlehdittu tälle planetalle. Oltiin sitä
mieltä, että jos ihminen jumalattoman elämän jälkeen kääntyisi
hurskaasen elämään, voittaisi hän syntiensä anteeksiannon sekä jumalan
suosion. Täten tulisi hänestä kuoleman jälkeen korkeampi olento. Hän
astuisi paratiisiin ja eläisi edelleen lakkaamattomassa ilossa.

"Jokainen itsenäinen ajattelija meidän aikanamme huomaa, etteivät
tällaiset teoriat voi tyydyttää vilpitöntä totuudenetsijää. Mutta
tällaisia olettamuksia ei silloin voitu tosiksi todistaa ei myöskään
vääriksi, eivätkä ihmiset yleensä siihen aikaan ajatelleetkaan.
Siitähän he maksoivat tohtoreilleen.

"'Salaisen opin' julkaisemisen jälkeen joutuivat niin hyvin
tiedemiesten kuin teologien mielipiteet perusteitaan myöten horjumaan.
Yhä yleisemmin ruvettiin tunnustamaan totuus, jota vanhan ajan viisaat
kunnioittivat, vaan jonka nykyinen aikamme kokonaan oli unohtanut,
nimittäin se, että ihminen ei ollutkaan täydellinen olento. Hän ei
olekaan ainaisesti paikalleen jäämään kirottu, vaan on hänen ruumiinsa
ja henkensä alituisten uudistusten ja vaihtelujen alainen.
Tunnustettiin myöskin, että minkäänlaista uudistusta ei voi olla ilman
ainetta, koska ei voimaa ole ilman ainetta. Tiedemiehille todistettiin,
että tiede tuntee hyvin vähän sitä salaperäistä olentoa, jota sanomme
ihmiseksi, että se tuntee vain häntä koskevia ulkonaisia ilmiöitä,
hänen kuortaan, mutta ei mitään siitä elävästä voimasta, joka toimii
fyysillisen ruumiin naamion sisäpuolella. Julkeille teologeille, jotka
uskottelivat, että ihmisen menestys riippui heidän siunauksestaan
tai kirouksestaan, todistettiin, että oikeus on eroittamaton
jumalkäsitteestä ja että vain jumala on kuolematon. Järjelle
todistettiin logiikan avulla, että jumala on jumalhengen olemus
ihmisessä ja että se yksin voi elää eteenpäin, kun ihmisen kaikki
alemmat ja epätäydellisemmät ainekset ovat haihtuneet. Ihminen, jossa
ei jumala ole jumaluudentilassa ei voi ruumiin kuoleman jälkeen hypätä
korkeampaan piiriin, -- piiriä, joka ei vastaa hänen elämänaikana
saavuttamaansa kehitystä.

"Intialaisten viisasten tuntema selitys ihmisen pääasiallisesta
rakenteesta, jonka Theophrastus Paracelsus jo kolmesataa vuotta sitten
esitti ja H.P. Blavatsky myöhemmin julkaisi, nöyryytti tiedemiesten
ylpeyttä ja pappien turhamaisuutta. Kun nämä selitykset tulevat
tutummiksi ja niitä opitaan paremmin ymmärtämään, tulevat ne
todistamaan oppineille, kuinka vähän he tietävät ja tulevat papeille
osoittamaan heille kuuluvan paikan siveysopettajina. 'Salainen oppi'
todistaa, ettei ihminen vielä ole jumala, vaikka jotkut sitä itsestään
kuvittelevat. Se todistaa, että ihminen voi olla älyn kannalta
katsottuna jättiläinen, mutta hengen näkökannalta vain kääpiö. Se
selittää edelleen, että laki, joka fyysillisellä tasolla johtaa
elimistön kasvua, ei sen kautta tule kumotuksi, että se samalla toimii
vastaavan sielullisen tason elimistön sisäpuolella. Se opettaa, ettei
tyhjästä voi mitään syntyä, mutta jos vain itukin jostain on olemassa,
olkoon se näkymätönkin, niin voi se versoa ja kehittyä edelleen.

"Jokaisen tällaisen idun, samoin kuin jokaisen olennon kasvaminen
riippuu, mikäli asiaa tunnemme, määrätyistä edellytyksistä. Nämä
edellytykset voivat perustua joko olion henkiseen toimintaan itseensä,
jos sillä on kykyä niitä itselleen hankkia, tai voivat ne riippua
ulkonaisista syistä, joita ei olio itse saata hallita. Kasvi tai eläin
ei voi kasvaa, ellei sillä ole sitä ravintoa tai niitä olosuhteita,
joita se tarvitsee.

"Katsele puuta, joka kasvaa yksinään aukealla paikalla tuulen ja
tuiskujen hyökkäysten alaisena. Se on voimakas, koska se myrskyn ja
häviön uhalla pysyy pystyssä, jota vastoin sen tiheässä metsässä
kasvavat veljet, jotka latva latvaa vastaan seisoen toisiaan tukevat,
epäitsenäisyytensä tähden ovat heikkoja ja sentähden helposti joutuvat
rajuilman uhriksi.

"Samoin käy älyihmisen. Hän kasvaa opettajien ja ystävien suojaamana
koulumuurien sisäpuolella tai yliopistossa. Häntä tukee kasvattajien ja
kirjojen auktoriteetti. Toinen viittaa aina toiseen. Mutta kun elämän
myrskyt tulevat, tunkeutuvat uudet ja vieraat aatteet hänen mieleensä.
Myrskyt ulvovat ja kaatavat lipun, jolle hän on uskontunnustuksensa
kirjoittanut. Auktoriteetit syöksyvät alas ja hänen ylpeytensä niiden
mukana.

"Mutta niin ei ole asiaintila yksin fyysillisellä ja älyllisellä
tasolla. Myöskin tunteiden valtakunnassa vallitsevat samat lait.

"Se, joka tahtoo kehittää voimiaan, ei saa antaa esteitten itseään
pelottaa. Niiden juurella kasvaa hänen voimansa. Hänen täytyy
varustautua asettamaan mielipiteensä tuulia vastaan, eikä hän saa
kaatua, joskin intohimon myrskyt hänessä nousevat. Hänen täytyy
pakoittautua pitämään siitäkin kiinni, jota hänen luonnollinen makunsa
on taipuvainen vastustamaan ja olemaan sopusoinnussa sen kanssa, mikä
hänestä tuntuu vihamieliseltä. Todellisuudessa on juuri se hyödyllistä
hänen voimiaan terästämään. Hänen täytyy oppia kantamaan vihaa ja
parjauksia, kestämään pahansuopuutta ja vastustusta, tuntemaan tuskaa
ja panemaan arvoa vain elämän todellisille arvoille. Vastustavat
vaikutukset, jotka hänen tielleen nousevat, herättävät myrskyn
riehumaan hänen sydämessään. Mutta saatuaan voiman myrskyä
hallitsemaan, opittuaan intohimojensa kiihtyneille ja hurjille
aalloille sanomaan: 'hiljene', -- silloin tunkeutuvat ensimmäiset
nousevan rauhanauringon säteet hänen sydämeensä. Niiden lämpimän hehkun
edestä pakenee arvostelevan ja punnitsevan järjen kylmä kuuvalo. Uusi,
näkyväistä maailmaa suurempi, avautuu hänen sisäisen silmänsä eteen.
Siinä hän tyytyväisenä avustaa ja löytää ne loppumattoman autuuden
lähteet, joita eivät aistinelämän ihmiset tunne. Silloin ei hän enää
järkeile totuudesta, sillä hän näkee sen sydämessään. Hänen ei enää
tarvitse asettua myrskylle alttiiksi, sillä hän löytää turvan
hiljaisuudessa, ei siksi, että myrskyjä pelkäisi, sillä ne eivät enää
tuota hänelle tuskaa, vaan siksi, että hän tarvitsee voimansa vasta
heränneen henkisen siemenen kehittämiseen. Hän ei enää niitä tuhlaa
hyödyttömästi näkyväisessä maailmassa.

"Tällainen hiljaisuudessa vietetty elämä tuntuu toivottavalta ja
hyödylliseltä vasta silloin, kun ihminen on voittanut määrätyn
kypsyydenasteen. Mutta jos hän vetäytyy pois maailmasta hänen vielä
maailmaa tarvitessaan, koettaa hän pyrkiä taivasmaailmaan alkaen
portaitten yläpäästä. Sallikaa niiden jäädä maailmaan, jotka sitä vielä
tarvitsevat. Kuta suuremmat ympäröivät kiusaukset ovat, sitä
suuremmaksi kasvavat hänen voimansa menestyksellisen vastustuksen
kautta.

"Vain se ihminen, joka oman henkisen piirinsä sisäpuolella kykenee
voittamaan henkensä kaipaamat edellytykset, on kaikista ulkonaisista
olosuhteista riippumaton ja aivan vapaa. Se taas, joka ei henkistä
maailmaa voi synnyttää omaan sieluunsa, tarvitsee ulkonaista maailmaa
sieluaan kehittämään. Henkistä kypsyyttä vailla olevat ihmiset, jotka
vetäytyvät maailmasta pois sitä peläten, eivät ole sankareita, jotka
ovat maailmasta kieltäytyneet. He ovat pelkureita, jotka jättävät
paikkansa, kun taistelu elämän kanssa alkaa. Sellaiset ihmiset usein
vetäytyvät luostareihin vain viettääkseen mukavampaa elämää ja vielä
kaupanpäälliseksi saadakseen pääsylipun taivaaseen. He kuvittelevat
tekevänsä jumalalle otollisen työn viettäessään hyödytöntä ja
merkityksetöntä elämää ja tästä kuvitellusta palveluksesta odottavat he
elämänsä loputtua palkintoa. Mutta palkintokin, jota he odottavat, jää
heidän mielikuvakseen. Kuten aistinihminen kuluttaa aikansa
hyödyttömissä huvituksissa, niin käyttää tällainen hurskaskin aikansa
hyödyttömiin seremonioihin ja rukouksiin. Aistinihmistä kiihoittaa
aistinhuvitusten halu, hurskaita taas toisen puolen ilojen toivo.
Kumpaisetkin toivovat tyydytystä omalle personalliselle itselleen. En
voi nähdä oleellista eroa heidän vaikutintensa ja siveellisten
pyrkimystensä välillä.

"Mutta henkisesti kehittyneen ihmisen laita on aivan toinen.
Jumalallinen prinsiippi on ihmisessä olemassa aivan riippumatta
suhteellisen avaruuden ja ajan rajoituksista. Se on ijäinen ja
itsestään olevainen. Sitä ei vastustus kiihoita, siihen ei vaikuta
vastaan toimiminen, eikä sitä viisastelut häiritse. Kun se kerran on
ihmisessä tullut tietoiseksi omasta voimastaan, ei se tarvitse sitä
kiihoitusta, jota aistillinen elimistö vaatii, eikä se myöskään välitä
ulkomaailmasta tulevista aistimien vaikutuksista. Se on itse se tahto,
joka oman aineensa sisäpuolella luo maailmoita. Se on sielun kaikkien
eläimellisten ja alkeellisten voimien herra, ja niiden levottomuus ei
sitä kiihoita eikä painosta. Se on jumalallinen itse ijäisessä ja
muuttumattomassa puhtaudessaan.

"Ihminen, jossa tämä jumalallinen olemuspuoli kerran on herännyt ja
joka käytännössä on kokenut sisäistä elämää, ihminen, joka on astunut
sisään taivaan kuningaskuntaan ja jaksaa seisoa lujana omilla
jaloillaan, ei enää tarvitse ulkonaisen elämän riehuvien myrskyjen
kasvattavia kokemuksia hankkiakseen vastustuksen kautta itselleen
voimaa. Hänessä ei myöskään koskaan enää nouse halu palata takaisin
maailman huvituksiin ja narrimaisuuksiin. Hän ei vetäytyessään
yksinäisyyteen ole mistään kieltäytynyt, sillä emme sitä voi sanoa
kieltäytymiseksi, että heitämme luotamme sellaista, jota pidämme vain
paheena. Tätä ihmistä ei voi pitää askeettina, sillä hän ei alistu
minkäänlaiseen kidutukseen tai itsensä kurittamiseen. Ei ole itsemme
kieltämistä se, että kieltäydymme sellaisesta, mistä emme itse välitä.
Todellinen askeetti on se, joka elää maailmassa ja jota maailman
kiusaukset ympäröivät, -- jonka sielussa eläimelliset ainekset vielä
ovat toiminnassa ja vaativat halujen tyydyttämistä, -- ihminen, jolla
on käsissään tyydyttämisen keinot, mutta kuitenkin ylevän tahdon
voimalla voittaa eläimellisen itsensä. Kun hän on noussut tuon tilan
yläpuolelle, voi hän vetäytyä maailmasta pois ja käyttää energiansa
itsensä laajentamiseen ja henkisten voimiensa palvelukseen. Silloin hän
on täydellisesti onnellinen, sillä hän voi nyt hankkia kaiken
haluamansa oman sisäisen maailmansa piiristä. Hän ei enää odota
tulevaista palkintoa taivaissa, sillä mitä voisi taivas hänelle enempää
tarjota kuin autuutta, joka hänellä jo on. Hän ei enää kaipaa muuta
kuin kykyä hyvän tekemiseen maailmalle.

"Jos voisitte perustaa teosofisia luostareita, joissa älyllinen ja
henkinen kehitys kävisivät käsi kädessä, joissa opetettaisiin uutta
maailmankaikkeuden peruslakeihin perustuvaa tiedettä ja joissa
ihmisille samalla kertaa opetettaisiin itsensä voittamista, silloin
tekisitte maailmalle hyvän työn. Sellainen luostari tuottaisi myöskin
suurta hyötyä älyllisille tutkimuksille ja sellaisten oppituolien
perustaminen kylväisi henkiselle taivaalle ensiluokan tähtiä, joiden
säteistä virtaisi koko maailman läpäisevän älyllinen valo. Niiden
oppilaat olisivat paljon korkeammalla kehityskannalla, kuin aikamme
materialistiset tiedemiehet ja heidän tutkimuksilleen avautuisi paljon
laajempi työkenttä. He tuntisivat kaikki todella korkeimmat
auktoriteetit, saisivat käyttää kaikkien oppineitten tutkimusten
tuloksia, mutta olisivat samalla vapaita tieteellisen oikeauskoisuuden
rajoituksista ja voisivat siis täysin itsenäisesti ajatella. Näistä
luostareista tulisi älyn keskuksia, jotka valaiseisivat koko maailmaa.
Ja kun itsehillinnän voima kasvaisi samassa suhteessa, kuin
älyntoiminta, niin voisivat niiden asujamet pian saavuttaa adeptiuden
asteen."

Adepti oli lausunut nämä sanat erikoisen suurella lämmöllä, aivan kuin
hänen tarkoituksensa olisi ollut vedota minun myötätuntooni saadaksensa
minut tällaisia luostareita perustamaan. Hänen silmissään oli
myötätunnon ilme ja säälillä ajatteli hän surkean, tietämättömän
ihmiskunnan tilaa, ihmiskunnan, jonka karmaan ei hän järjestönsä
sääntöjen perustalla saanut sekoittua. Minäkin valitin
kykenemättömyyttäni sellaisten luostarien perustamiseen ja toivoin
olevani rikas voidakseni edes yrittää. Mutta heti luki imperaattori
ajatukseni ja sanoi:

"Erehdyt, ei rahojen puute tee tämän aatteen täytäntöönpanoa
mahdottomaksi, vaan mahdotonta on löytää sopivia ihmisiä luostareihin
asumaan, jos sellaisia perustettaisiinkin. Olisimme huonoja
alkemisteja, jos emme kykenisi hankkimaan vaadittavia rahamääriä
tehdäksemme ihmisille tällaisen todellisen hyvän teon. Sen voin sinulle
täysin todistaa, jos sitä haluat. Mutta kulta on ihmisten kirous,
emmekä tahdo sitä kirousta suurentaa. Levitä kultaa ihmisten eteen ja
niissä herää halu saamaan enemmän. Anna heille kultaa ja muutat heidät
perkeleiksi. Ei, emme tarvitse kultaa, vaan ihmisiä, jotka janoavat
viisautta.

"On tuhansia, jotka kaipaavat tietoa, mutta vain harvoja, jotka etsivät
viisautta. Älyllinen kehitys, teräväpäisyys, viekkaus, oveluus ovat
nykyään muka henkisen kehityksen merkkejä. Mutta tämä käsitys on vallan
väärä. Eläimellinen viekkaus ei ole älyä. Teräväpäisyys ei ole
viisautta ja oppineet ovat viimeiset, jotka totuutta kestävät kuulla.
Ovatpa vielä monet okkultistinne ja rosenkreuziläisenne ryhtyneet
tutkimuksiinsa vain kiihkeän uteliaisuuden tyydyttämiseksi. He ovat
koettaneet päästä perille luonnon salaisuuksista voittaakseen tietoa,
jota he sitten tahtoisivat käyttää pirullisten tarkoitusperien
saavuttamiseksi. Osoittakaa meille miehiä ja naisia, jotka eivät pyydä
muuta kuin totuutta, niin pidämme huolta heidän tarpeistaan. Kuinka
paljon rahaa tarvitseekaan se ihminen elatuksekseen, joka ei
mukavuudesta välitä! Kuinka paljon tarvitaankaan keittiön
ylläpitämiseksi ihmiselle, joka ei herkkuja kaipaa! Mitä kirjastoja
tarvitsee se, joka voi lukea luonnonkirjaa! Mitä ulkonaisia kuvateoksia
tarvitaan häntä miellyttämään, joka on aistinelämästä luopunut ja on
tahtonut vetäytyä vain omaan itseensä! Mitä maallisia näköaloja
tarvitseisi tarjota niille, jotka elävät oman sielunsa paratiisissa!
Mitä seuroja kaipaisivat ne, jotka seurustelevat oman korkeimman
itsensä kanssa! Kuinka voimme heitä ilahduttaa, jotka elävät Jumalan
läheisyydessä!

"Niin tosiaankin, se teosofinen luostari, josta uneksin, on vielä
ylevämpi kuin omamme. Se on korkealla tämän maan yläpuolella ja
kuitenkin voidaan se vaivatta perustaa ja ilman kustannuksia. Sen
munkit ja nunnat ovat kohonneet yli itse piirin. He ovat äärettömän
laajan temppelin rakentaneet ja se on kaikkihengen läpäisemä, hengen
joka on kaikkien yhteistä omaisuutta.

"Siellä lakkaa maailmansielun jakautuminen ja yhteys on astunut
sijalle. Siinä luostarissa ei vallitse sukupuolieroavaisuutta, ei
erilaisia makuasioita, ei mielipiteitä, ei toivomuksia. Se on paikka,
minne eivät paheet ulotu. Siellä ei synnytä, ei naida eikä kuolla, vaan
eletään kuin enkelit. Jokainen jäsen on hyvän voiman keskus. Jokainen
voi sukeltaa äärettömään valomereen, -- jokainen on itsessään kaikkea,
mitä hän tahtoo, -- tietää kaiken, mitä hän tahtoo tietää. Hän kasvaa
voimassa ja laajentaa olemustaan, kunnes kykenee kaikkeutta syleilemään
ja on yhtä sen kanssa."

Hetkeksi näytti siltä, kuin adeptin sielu olisi lentänyt Nirvaanan
valtakuntaan, mistä ei meillä kuolevaisilla voi olla mitään käsitystä.
Mutta pian palasi valo takaisin hänen silmiinsä. Hän pyysi hymyillen
anteeksi, että oli antanut tuon aatteen ihanuuden tempaista hänet
mukaansa. Uskalsin väittää, että luultavasti tarvittaisiin miljoonia
ajanjaksoja, ennenkun ihmiset saavuttaisivat sen tilan.

"Oi", sanoi hän, "ne vaatimukset, mitkä meidän aikamme sivistys panee
seuraajilleen, pakoittavat useimmat ihmiset suuntaamaan melkein kaiken
aikansa ja voimansa ulkonaisiin asioihin, sensijaan, että he
käyttäisivät sitä sisäiseen kasvuun. Jokainen ihminen on saanut
määrätyn energiamäärän, jota hän saattaa omakseen sanoa. Kun hän kaiken
tämän energian tuhlaa joko aistin tyydytysten saamiseksi tai älyllisiin
pyrkimyksiin, niin ei hänelle jää mitään jumalallisen idun
kehittämiseksi sydämessään. Kun hän aina hajoittaa henkensä ulospäin,
ei hänellä ole aikaa koota ajatuksiaan sisäänpäin, joka kuitenkin on
välttämätöntä itsetuntemuksen saavuttamiseksi. Työtätekevät luokat,
liikemiehet, tiedemiehet, lääkärit, lakimiehet ja papit, kaikki
toimivat ulkonaisissa asioissa, eikä heille jää aikaa voimien sisäiseen
kokoamiseen. Enemmistö on aina keskittynyt ajamaan takaa varjoja ja
harhakuvia, jotka heille parhaimmassa tapauksessa ovat hyödyllisiä,
niin kauan kun he elävät, mutta joiden hyödyllisyys häviää sydämen
lakatessa lyömästä. Aikansa ja voimansa ovat he käyttäneet
huolehtiakseen niinsanotusta elämän välttämättömyydestä ja he
puolustavat itseään sillä, että se on heidän velvollisuutensa. Mutta
luonto ei välitä puolustuksistamme. Syyn ja seurauksen laki on sokea,
eikä muutu todistuksista. Ihminen, joka kiipeää vuorenhuipulle ja
vahingossa syöksee kielekkeeltä alas, on yhtä suuressa vaarassa taittaa
selkänsä kuin ihminen, joka vapaaehtoisesti on siitä heittäytynyt.
Ihminen, joka ei kykene astumaan eteenpäin, jää yhtä kauas jälkeen,
kuin se, joka ei halua edistyä. Luonto ei kuitenkaan ole niin julma,
kuin miltä se pintapuolisesti katsottuna näyttää. Se, minkä ihminen
elämänsä ylläpitämiseksi tarvitsee, on itse asiassa sangen vähäistä, ja
sangen helposti voidaan hankkia. Sillä luonto on kaikista lapsistaan
yltäkylläisesti huolehtinut. Jos ei joku voi saada itselleen tulevaa
osaa, niin on jokin asia vakavasti poissa tolaltaan, joko hänessä
yksilöllisesti tai kokonaisuuden yhteiskunnallisessa järjestelyssä.
Yhteiskuntaoloissamme on epäilemättä paljon väärää, jonka auttamiseksi
valtiomiehet ja filosofit koettavatkin toimia. Mutta heidän
ponnistuksensa menestyvät vasta kun heidän onnistuu luoda maailmalle
lakeja, jotka ovat sopusoinnussa luonnonlakien kanssa; ei sitä ennen.
Ehkäpä joskus tulevaisuudessa voidaan sellaiseen asioiden tilaan
päästä. Mutta meillä ei ole aikaa sitä odottaa. Jokaisen yksityisen
pitää koettaa luoda sopusointua omaan yksilölliseen elimistöönsä ja
elää luonnonlakien mukaan. Sillä tavalla saadaan sopusointua myöskin
yhteiskunnalliseen elimistöön. Kaikki ne monet asiat, joita sanotaan
elämän välttämättömyyksiksi, ovat vain kuviteltua välttämättömyyttä.
Miljoonat ihmiset elivät ja olivat onnellisia, ennenkuin monet näistä
asioista, joita meidän sivistysolomme pitävät välttämättöminä,
ollenkaan olivat keksittyjä. Välttämättömyyden määritelmä on hyvin
suhteellinen. Kuningas voi pitää välttämättömänä omistaa tusinan
palatseja, aatelismies nelivaljakon. Kerjäläinen pitää yhtä
välttämättömänä ryyppypulloaan, parooni ja ravintolanpalvelija
frakkiansa. Näistä välttämättömyyksistä ja niiden hankkimisen
huolehtimisesta pääseminen on lyhin ja varmin tie. On asetuttava niiden
yläpuolelle, eikä enää saa pitää niitä välttämättömyyksinä. Täten
vapautuisi suuri määrä energiaa, jota sitten voitaisiin käyttää todella
välttämättömien asioiden saavuttamiseen, asioiden, jotka ovat ijäisiä
ja alati kestäviä, eivätkä palvellen ajallisia tarkoitusperiä aikanaan
häviä, kuten edelliset.

"Tuhannet ihmiset työskentelevät päästäkseen perille ulkonaisten
kappalten rakenteesta yksityiskohtia myöten, sekä nähdäkseen sen
kemiallisen tai fysiologisen prosessin, joka niiden sisässä tapahtuu.
Mutta heitä ei vähimmässäkään määrässä innostuta oman rakenteensa
tunteminen, eivätkä siitä välitä, mikä prosessi heidän sisässään
tapahtuu. Kuitenkin tuntuisi viimemainitun prosessin tunteminen paljon
tärkeämmältä, kuin edellinen. Tiede väittää tahtovansa oppia tuntemaan
luonnonlakien hienoimmatkin haaraantumat ja kuitenkaan ei se luo
vähintäkään huomiota siihen kaikkialliseen peruslakiin, josta kaikki
nuo haaraantumat lähtevät. Se on kuin hyönteinen, joka kiipeää
pudonneella lehdellä ja kuvittelee siinä voivansa päästä tuntemaan itse
puun ominaisuudet. Älyllisellä ihmisellä on todella mahdollisuus tutkia
kaikkia luonnonlakeja ulkonaisesti. Mutta ulkonaisten asioiden
tutkiminen on kuitenkin vain toisarvoisen tärkeätä, jos mieli päästä
tuntemaan sisäisen itsemme voimat. Tärkeimmät voimat vaikuttavat
sisässä. Näkyväiset vaikutukset ovat vain toisarvoisia ilmiöitä. Se,
joka pitää toisarvoisten asioiden tietoa tärkeämpänä, kuin sisäisten
asioiden tuntemista, hänellä on itse asiassa hyvin vähän viisauden
tietoa."

"Näitä oppeja eivät kouluoppineemme koskaan tule omaksumaan", arvelin
minä. "He halveksivat teosofian nimeä ja pitävät ulkonaisten asioiden
tuntemista ainoana saavutettavissa olevana tietona, ainoana, jolla on
minkäänlaista arvoa. Tätä tiedon harhakuvaa sanovat he 'eksaktiseksi
tieteeksi'."

"Valitan heidän epätäydellisyyttään", vastasi adepti, "vaikkakin
myönnän heidän mielipiteensä olevan oikeutettuja heidän kannaltaan. He
vastustavat teosofiaa siksi, etteivät he tiedä sen merkitystä. Ja koska
sitä nimeä niin usein käytetään väärin, on se kadottanut todellisen
merkityksensä. Emme voi tietää mitään muuta kuin sen, minkä
teosofisesti tiedämme, sillä teosofinen tieto on asioiden tuntemisen,
näkemisen ja ymmärtämisen tulos. Heidän näkö- ja tunnekykynsä ei
tunkeudu läpi asioiden ulkonaisen pinnan ja siis tuntevat he
teosofisesti vain ulkonaiset ilmiöt. Sisäiset syyt johtavat he
loppupäätelmistä, jotka usein ovat vääriä. On olemassa korkeampi aisti,
jonka avulla adepti kykenee tunkeutumaan tietoisesti asioiden sisimpään
hänen huomionsa käsitellessä kappaletta. Hän voi nähdä asioiden
henkisen syyn, jonka tähden hän myöskin kykenee niitä ymmärtämään. Tätä
eivät nykyajan oppineet käsitä. Koska he vain ovat oppineita ja heillä
on opittu tieto, ei heillä ole viisautta, eikä itsetuntemusta."

Kun adepti oli tämän lauseen lopettanut, kuului yllämme ilmassa pienen
hopeakellon ääni. Katsahdin ylöspäin vaan en nähnyt mitään, joka olisi
voinut tuon äänen aiheuttaa. "Tämä on sen merkki", sanoi adepti, "että
järjestömme jäsenet ovat kokoontuneet seurusteluhuoneeseemme. Menkäämme
ottamaan osaa heidän keskusteluunsa. Varmaankin ovat sinulle
virvokkeetkin jo tervetulleita."



IV.

PÖYTÄKESKUSTELUA


Astuimme eteisestä ulos puutarhaan. Ihmeellisenä vastakohtana sille
jääkenttien ja synkkien mäntymetsien tarjoamalle lumotun romanttiselle
näköalalle, jonka ennen tähän ihmelaaksoon tuloani olin nähnyt, sain
täällä ihailla palmuja ja muita troopillisia kasveja. Korkeat
fuksiapuut kilpailivat upeissa kukkaispuvuissaan ruusupensaikkojen
kanssa. Ilman täyttivät tuoksullaan hyasintit, heliotropit ja tuhannet
muut kasvit, joiden nimeä en muista. Tämä ei kuitenkaan ollut
kasvihuone, sillä muuta kattoa ei ollut, kuin yläpuolella kaareutuva
kirkas, sininen taivas. Ihmettelin, lämmitettiinkö puutarhaa millään
tavoin maanalaisesti ja mieleeni iski ajatus, ettei näin suuri
ylellisyys oikeastaan ollut sopusoinnussa adeptin edellä lausumien
sanojen kanssa. Ne, jotka elävät oman sielunsa paratiisissa, eivät enää
välitä ulkonaisista aistinautinnoista, oli hän sanonut. Mutta adepti
näytti arvanneen ajatukseni jo ennenkuin se oli saanut määrätyn muodon
ja sanoi:

"Olemme luoneet nämä puutarhat tehdäksemme oleskelusi luonamme niin
miellyttäväksi kuin mahdollista. Kaikki puut ja kasvit, jotka täällä
näet, tulevat toimeen ilman puutarhuria. Ne eivät maksa meille mitään
muuta kuin pienen mielikuvitusvoiman ponnistuksen."

Menin ruusupensaan luo ja katkaisin siitä harvinaisen kauniin kukan. Se
oli todellinen ruusu, yhtä todellinen kuin konsanaan mikään ennen
näkemäni. Sen tuoksu oli suloinen ja lehtensä oli se sulkenut
keskipäivän auringolta.

"Varmasti ei tämä kädessäni oleva ruusu ole harhakuva, vaan aivan
todellinen ruusu", väitin vastaan.

Adepti hymyili vastaten: "Mikä on todellisuutta? Asiat näyttävät meistä
joko todellisuuksilta tai unilta riippuen siitä tilasta, missä
tajuntamme kulloinkin on. Muistatko unen, jonka näit muutamia öitä
sitten? Uneksit löytäneesi rahakukkaron. Sen tehdessäsi tiesit
uneksivasi, mutta kuitenkin näytti tuo kukkaro mielestäsi aivan
todelliselta. Arvelit, että jos vaan voisit sen pitää käsissäsi, kunnes
todella heräisit, niin ei se varmaankaan hupenisi käsistäsi. Heräsit
varovaisesti ja hitaasti ja kouristuksentapaisesti pidit kiinni
kukkarosta. Mutta kun avasit silmäsi, et pitänyt kädessäsi kukkaroa,
vaan lakananpielusta."

Hän oli oikeassa. Muistin tarkkaan uneni ja kun adepti niin monasti jo
oli lukenut ajatukseni, en ensinkään ihmetellyt, että hän oli unenkin
nähnyt. Mutta että ruusu olisi ollut unikuva, sitä en tahtonut ottaa
uskoakseni, vaan väitin, ettei se suinkaan voinut olla mielikuvitukseni
tuote.

"Ei se olekaan sinun mielikuvituksesi luoma", vastasi adepti, "vaan on
tulos luonnon mielikuvitusvoimasta, toiminnasta, jota adepti henkisellä
tahdollaan saattaa ohjata. Koko maailmankaikkeus kiertotähtineen,
graniittikallioineen, valtamerineen ja jokineen, koko maa moninaisine
muotoineen, on kaikkiallisen ajatusvoiman, muotojen luojan luoma.
Muodot eivät ole todellisuuksia, vaan aineesta luotuja harhakuvia ja
muodosteluja. Muoto ilman ainetta on mahdottomuus, sitä ei voi olla
olemassa. Ainoa olemus, jonka tunnustamme, on kappalten peruselementti,
akaasha. Siihen, perustuu koko maailmankaikkeuden alkuaine. Tätä
peruselementtiä on kaikkialla näkymättömässä muodossa. Vasta kun se on
kiteytynyt määrättyyn tiivistyksen tilaan, kyllin suureen voidakseen
vastustaa maallisen valon läpitunkevaa vaikutusta, joutuu se
aistillisen havaintomme piiriin ja siitä tulee meille ulkokohtainen
muoto. Luova tahdonvoima läpäisee kaikki kappaleet. Adeptin tajunta
läpäisee koko ympäristön. Sentähden hänen henkinen voimansa saattaa
ohjata luonnon tahtoa luomaan kaikkiallaolevaan aineeseen ne kappaleet,
joita hän on mielessään kuvitellut. Hänen ajatuksensa sisältyy
kaikkiallisen hengen piiriin, jossa hän elää ja on yhtä sen kanssa.
Erään salatieteellisen menetelmän kautta, jota en tällä kertaa
voi sinulle selittää, mutta joka pääasiallisesti perustuu
tahdonponnistukseen, tiivistyvät ne muodot, jotka ovat adeptin
ajatusaineessa luodut ja tulevat senkautta sinulle havaittaviksi ja
todellisiksi."

"Myönnän, etten tätä vielä ymmärrä. Voiko teidän aivoissanne oleva kuva
astua ulos ja pukeutua aineelliseen muotoon?"

Adeptia näytti tietämättömyyteni huvittavan ja hän vastasi nauraen:
"Luuletko ajatuspiirin, jossa ihminen elää, rajoittuvan vain hänen
pääkallonsa sisäpuolelle? Valittaisin siinä tapauksessa ihmisen
olotilaa, sillä hän ei silloin kykenisi näkemään, eikä havaitsemaan
mitään, paitsi ehkä juuri sitä mikä tapahtuu pääkalloon suljetussa
hengen osassa. Koko maailma olisi hänelle läpipääsemätön, käsittämätön
pimeydentila. Hän ei kykenisi näkemään aurinkoa tai mitään muuta
ulkonaista kappaletta, sillä ihminen ei voi nähdä mitään, joka ei ole
hänen oman henkensä sisäpuolella. Mutta onneksi ulottuu jokaisen
ihmisen hengenpiiri aina tähtiin asti. Se ulottuu hänen
havaintopiirinsä rajoihin asti. Hänen henkensä tulee kosketuksiin
kaikkien siinä olevien kappalten kanssa, olkoot ne kuinka kaukana
tahansa hänen fyysillisestä ruumiistaan. Ensiksi tulevat vaikutukset
hänen henkeensä, sitten hänen aivoihinsa. Henkiset vaikutukset tulevat
niinmuodoin hänen ruumiillisten aivojensa sisäpuolelle, joita meidän
siis on pidettävä keskuksena, jonka kautta henki välittää sanomat
personalliselle tajunnalle."

"Personalliselle tajunnalle", huudahdin hämmästyneenä. "Voiko siis
myöskin olla personatonta tajuntaa?"

Tähän kysymykseen vastasi Mestari: "Se, joka vain tajuaa personallisen
olemassaolonsa, ei ole paljoa eläintä korkeammalla. Joka taas itsessään
tajuaa kaiken, on yhtä kaikkeuden kanssa. Hän elää kaikkena kaikessa ja
tajuaa henkisesti oman personallisuutensa, samoin kuin kaikki muutkin
ilmiöt. Henki on valo, personallisuus varjot. Kun viisauden aurinko
nousee ihmissydäntä valaisemaan, kaikkoaa personallisuuden harha hänen
tajunnastaan. Se hajoaa kuin sumu nousevan auringon tieltä."

Näiden selitysten jälkeen adepti, joka nähtävästi vielä havaitsi
mielessäni piilevät epäilykset, vei minut edessämme olevan magnoliapuun
luo. Se oli noin 60 jalan korkuinen ja kauttaaltaan ihanien, suurten,
valkoisten kukkien peittämä. Sitä katsellessani rupesi se näyttämään
yhä hienommalta, vähemmän tiiviiltä. Viheriäinen lehvistö vaaleni ja
tuli harmaaksi, joten valkoiset kukat tuskin enää erottautuivat sitä
vastaan. Se tuli yhä varjomaisemmaksi ja läpikuultavammaksi, kunnes se
vihdoin näytti olevan vain puun henki. Lopulta se kokonaan haihtui.

"Näet siis", jatkoi adepti, "että tuo puu oli olemassa sekä sinun että
minun henkisessä piirissä aivan todellisena. Elämme kaikki
lähimmäistemme henkisessä piirissä. Se, joka on kehittänyt henkistä
havaintokykyä, voi aina nähdä toisen ihmisen hengessä ilmestyvät kuvat.
Adepti luo omat kuvansa. Tavallinen ihminen saa elää toisten ihmisten
ja luonnon mielikuvituksen luomien kuvien ympäröimänä. Me elämme oman
sielumme luomassa paratiisissa ja siellä löydät kaikkea, mitä täällä
näet. Tällä valtakunnalla on kuitenkin hyvin laajat rajat. Se nousee
korkealle yläpuolelle näkyväisen ruumiin ja laajenee, kunnes se on yhtä
kaikkisielun kanssa.

"Ihmiskunta tuntee vain sangen vähän mielikuvituksen voimaa, muussa
tapauksessa se enemmän huolehtisi ajatuksistaan. Kun ihminen luo hyvän
tai pahan ajatuksen, syntyy hänen henkisessä piirissään vastaava muoto,
elementaalikuva. Tämä kuva voi tiivistyä ja saada elämän. Se voi elää
vielä kauan luojansa ruumiillisen kuoleman jälkeen. Se seuraa hänen
sieluaan kuoleman jälkeen, koska luodut ovat luojaansa sidotut."

"Luoko siis jokainen paha ajatus tai kaikki pahan ajatteleminen jonkun
pahan olion ja saattaa sen elämään edelleen?"

"Jokainen ajatus kyllä synnyttää muodon tai voimakeskuksen", vastasi
Mestari, "mutta ne jäävät vain silloin elämään, kun niihin tahdon
kautta vuodatetaan elämää. Jos ei niin käy, kalpenevat ne ja haihtuvat
vähitellen kokonaan. Muutenhan ei ihminen koskaan voisi lukea
rikoksista elämättä henkisesti niiden mukana ja luomatta vahingollisia
elementaaleja. Voit kyllä mielessäsi kuvitella kaikenlaatuisia pahoja
tekoja, jos et tahdo niitä panna toimeen, sillä silloin ei myöskään ole
mielikuvituksesi tuotteilla elämää. Mutta jos mielesi tekee niitä
toteuttamaan ja tahtosi on niihin suunnattu, niin vaikkakin ulkonaiset
asiat estäisivät sinua aikomuksiasi täytäntöönpanemasta, on asia yhtä
paha, kuin jos todella olisit sen tehnyt. Luot senkautta elävän, vaikka
näkymättömän pahan voiman. Tahto se on, joka elähyttää mielikuvat,
sillä tahto ja elämä ovat alkujaan yhtä."

Nähdessään taas epäilysten nousevan mielessäni, jatkoi hän. "Kun puhun
tahdosta eloa-antavana voimana, niin tarkoitan sitä henkistä
tahdonvoimaa, jonka paikka on sydämessä. Se tahdonvoima, joka vain
lähtee mielikuvituksesta, on kuin kylmä kuuvalo. Se tosin valaisee
ruumiin, mutta ei voi sitä lämmittää. Se elävä tahdonvoima, joka taas
lähtee sydämestä, vaikuttaa kuin auringonsäteet. Se herättää elämän
toimimaan kivissä, kasveissa ja eläimissä. Se, mitä ihminen sydämellään
tahtoo, ei se, mitä hänen järkensä kuvittelee, on tosivoimaa. Tätä
luovaa tahdonvoimaa, joka kykenee herättämään eloon ulkokohtaisia ja
näkyväisiä mielikuvia, tapaa ihmiskunnassa onneksi hyvin vähän. Muuten
olisi pian maailma täynnä ruumistuneita hirviöitä, jotka pian sen
hävittäisivät. Nykyisellä sivistysasteella on useimmilla ihmisillä
pahoja haluja kuin hyviä. Mutta heidän tahtonsa ei ole kylläksi
henkinen, ollakseen voimakas. Se lähtee useimmin aivoista kuin
sydämestä. Tavallisesti on se kyllin voimakas vahingoittamaan sitä,
josta se lähti, mutta jättää muut rauhaan. Näet siis, kuinka tärkeätä
ihmisen on hankkia henkistä voimaa, kun hän on siveellinen ja hyvä.
Mutta tämä on salaisuus, jota ennen pidettiin hyvin tarkasti
peitettynä. Jos tahdot siitä hyötyä, niin opi ensiksi tekemään tarkka
ero hyvän ja pahan välillä."

Astuimme nyt goottilaisen käytävän läpi suureen halliin. Valo lankesi
neljästä korkeasta ikkunasta kahdeksankulmaiseen huoneeseen. Keskessä
oli tuolien ympäröimä pyöreä pöytä, seiniä pitkin erilaisia
huonekaluja. Koko joukko veljiä oli jo kokoontunut. Muistin
nähneeni eräiden kuvat historiallisissa julkaisuissa. Mutta eniten
hämmästyin kahden naisen läsnäolosta. Toinen oli kookas ja
arvokkaannäköinen, toinen pienempi ja hennompi, mutta yhtä
jalokasvoinen ja erikoisen kaunis. Minua kovasti ihmetytti tavata
naisia kulta- ja ruusuristiveljesten keskuudessa ja kaikki tuntuivat
huomaavan hämmästykseni. Kun minut oli esitetty läsnäoleville tai
oikeammin sanoen heidät minulle, sillä he näkyivät kaikki tuntevan
minut ennestään, tarttui tuo kookkaampi nainen käteeni ja vieden minut
pöydän luo sanoi hän nauraen:

"Miksi niin hämmästyt, ystäväni, nähdessäsi naisen muotoon puettuja
adepteja tässä miesseurassa? Eihän älyllä ole mitään tekemistä ruumiin
ja sukupuolen kanssa. Kun sukupuolivaistot lakkaavat, niin lakkaa
myöskin sukupuoli. Tule nyt istumaan tänne luoksemme ja nauti näitä
mainioita hedelmiä."

Pöydällä oli valikoima hyvin harvinaisia hedelmiä. Useita niistä en
koskaan ennen ollut nähnyt, koska ei niitä meidän seuduilla kasva. Koko
tuo arvokas seurue istuutui ja kehkeytyi hyvin mielenkiintoinen
keskustelu, johon kaikki ottivat osaa. Tunsin vain syvästi
arvottomuuteni tässä paikassa, vaikka kukin teki parhaansa minua
rauhoittaakseen ja saadakseen minut pitämään itseäni tasa-arvoisena.
Veljet ja sisaret tuskin maistoivat ruokia, mutta iloitsivat
nähdessään, että ne minulle maistuivat. Ja itse asiassa olikin
aamukävelyni ja puhdas vuoristoilma hankkineet minulle oivan
ruokahalun. Vieressäni istuva jalo nainen haihdutti pian ujouteni. Hän
vastasi eräisiin salatieteellisiä ilmiöitä koskeviin kysymyksiini ja
esitti opetustensa valaisemiseksi joitakin käytännöllisiä kokeita.
Tässä esimerkki hänen taidostaan harhakuvien luomisessa.

Olimme puhuneet pelkäämättömyydestä ja horjumattomasta rohkeudesta,
jotka ovat välttämättömiä ominaisuuksia kaikille salatieteellisten
tutkimusten piiriin pyrkivillä, sillä, sanoi hän, niinsanottu
elementaalimaailma hirviöineen ja eläimellisine aineksineen vastustaa
ihmisen henkistä edistystä. Eläimet, elementaalit, jotka elävät
ihmismuodossa eläimellisistä aineksista, saavat ravintoa ihmisten
elinvoimasta ja hänen eläimellisten aineittensa ytimestä. Kun
jumalallinen henki herää ihmisen sydämessä ja sen polttavat säteet
käyvät noihin eläimellisiin aineksiin, niin se substanssi, mistä nuo
loiseläimet saavat ravintoa, häviää ja ne alkavat raivota kuin
villieläimet ainakin. Ne taistelevat elämästään ja ravinnostaan ja
sentähden ovat ne ihmisen henkisen kehityksen suurimpana esteenä ja
vastuksena. Eläen hänen sielussaan ja ollen luonnollisissa olosuhteissa
hänen ulkonaisille aisteilleen näkymättömiä, voivat ne määrätyissä
olosuhteissa tulla objektiivisiksi ja havaittaviksi. Ne elävät
perheyhdyskunnissa ja jatkavat sukuaan kuten maallisetkin eläimet. Ne
taistelevat keskenään ja koettavat hävittää toinen toisensa. Jos
itsekästä ihmistä hallitsee yksi ainoa suuri ja valtava intohimo, niin
todistaa se, että äärettömän voimakas elementaali on ottanut haltuunsa
hänen sielunsa ja ajanut pois tieltään kaikki pienemmät himot.

Sanoin olevan aivan mahdotonta kuvitella ihmisen liikkuvan tuollaisena
eläintarhana ja lausuin toivomuksen saada nähdä tuollainen elementaali
omin silmin, jotta saisin siitä oikean kuvan. "Etkö pelkäisi, jos
saisit nähdä tuollaisen inhottavan olion?" kysyi hän.

Aloin kehua rohkeuttani ja väitin, etten pelkäisi mitään, jota
saatoin silmilläni nähdä ja käsilläni koskettaa. Väitin pelkoa
tietämättömyydestä johtuvaksi ja sanoin sen heti väistyvän tiedon
tieltä.

"Olet oikeassa", myönsi hän. "Ojenna minulle tuo hedelmäkori!" --
Ojensin käteni hänen pyytämäänsä, keskellä pöytää olevaan hedelmäkoriin
tarttuakseni ja olin juuri sen tekemäisilläni, kun huomasin
hirveännäköisen kalkerokäärmeen kohottavan päätänsä hedelmien välistä.
Se helskytteli renkaitaan vihaisen näköisenä. Pelosta kalveten vetäsin
käteni pois ja väistin siten myrkyllisen pureman. Mutta vielä siihen
tuijottaissani kääriytyi se uudelleen kokoon hedelmien väliin, sen
kiiltelevät suomukset hävisivät koriin ja käärme oli poissa
näkyvistäni.

"Jos olisit tarttunut tuohon käärmeeseen", sanoi eräs veli, joka oli
tapausta seurannut, "olisit havainnut sen olevan harhakuvan."

"Tahto ei ole ainoastaan elähyttävä, vaan myöskin hävittävä voima",
selitti imperaattori. "Se saattaa alkuaineen atoomit kokoontumaan
yhteen, se ylläpitää ne siinä asennossa tai hajoittaa ne avaruuteen. Se
on samalla Brahma, Vishnu ja Shiva, -- muotojen luoja, ylläpitäjä ja
hävittäjä."

"Nämä elementaalit hallitsevat meitä", jatkoi kaunis nainen, "jos emme
me niitä hallitse. Kun vain käymme niitä vastaan ilman pelkoa, ovat ne
voimattomia. Meidän tahtomme hävittää ne kokonaan."

Keskustelimme aamiaisen kuluessa kaikenlaisista salatieteellisistä ja
sentapaisista aineista. "Salatiede ja alkemia ovat", sanoi eräs veli,
"samalla kertaa hyvin vaikeasti ja helposti käsitettäviä asioita
Käsitämme ne todella hyvin helposti, jos vaan itse pysymme
luonnollisina ja jos viisauden valossa tutkimme niitä luonnon
salaisuuksia, joilla jokainen ihminen, tylsämielistä lukuunottamatta,
on syntymästään varustettu. Mutta jos väärä kasvatus asettaa viisauden
sijalle keinotekoisen kynttilänvalon, väärän logiikan, viisastelun ja
turhan huolehtimisen, niin unohtaa ihminen luonnollisen tilansa ja
muuttuu luonnottomaksi. Ikuiset totuudet heijastuivat hänen henkeensä,
kun hän vielä oli tietämätön lapsi, jonka äly ei ollut kyllin
kehittynyt niitä älyllisesti tajuamaan. Mutta myöhemmin, älyn
kehittyessä tulivat nuo kuvat arvostelujen ja erehdysten kautta, joilla
hänen henkeään ravittiin, niin vääristetyiksi ja rumennetuiksi, ettei
niiden alkuperäistä muotoa enää saattanut tunteakaan -- Sen sijaan,
että ihminen voisi nähdä itse totuuden, näkee hän nyt vain oman
mielikuvituksensa luomat harhakuvat."

"Tahdotko tällä väittää, että ihminen itsessään voisi päästä tietämään
luonnon salaisuuksista enemmän, kuin mitä muut voivat hänelle opettaa?"

"Kuka neuvoo lapselle, että hän äidinrinnasta saa ravintonsa", kysyi
adepti. "Tarvitseeko eläin kasviopin oppikirjoja tietääkseen, mitkä
ruohot ovat myrkyllisiä, mitkä hyödyllisiä. Noita keinotekoisia
järjestelmiä, joita ihminen on suunnitellut ja jotka sentähden ovat
luonnottomia, emme tapaa luonnonkirjassa. Päästäksemme tietämään nimen,
jonka ihminen on jollekin asialle keksinyt, tarvitsemme ihmisten
opetuksia. Mutta asioiden oleelliset ominaisuudet ovat kokonaan
riippumattomia sille annetuista nimistä. Shakespeare sanoo, että ruusu
pitää ihanan tuoksunsa annettakoon sille mikä nimi tahansa. Nykyisen
kasvatusmenetelmän opettamina tietävät tietysti filosofit kappaleiden
kaikki taidokkaat nimet ja niiden luokitukset, mutta hyvin vähän
tietävät he niiden sisäisistä ominaisuuksista. Mitä tietää nykyajan
kasvitieteilijä niistä kasvien ominaisuuksista, jotka salatieteilijälle
heti pistävät silmään kasvin nähdessään ja joille hän sitten perustaa
lääketieteelliset ja salaiset voimansa. Eläintieteilijän ei tarvitse
selittää lampaalle, että sen on paettava tiikerin lähetessä. Se tietää
vaistonsa avulla, ilman muuta todistusta, että tiikeri on sen
vihollinen. Lampaalle on paljon tärkeämpi tietää, että tiikeri on
petoeläin, kuin että se kuuluu Felis-sukuun. Jos lammas ihmeen kautta
saisi suuremman älyn, saisi se oppia niin paljon tiikerin ulkonaisesta
muodosta, sen anatomiasta, fysiologiasta ja genealogiasta, että se
kokonaan kadottaisi näkemyksensä sen sisäisestä luonnosta ja joutuisi
helposti sen saaliiksi. Niin mahdoton kuin tuo esimerkki onkin, niin
esittää se kuitenkin todella asioita, mitä kouluissanne tapahtuu.
Niissä saa nykyinen sukupolvi niinsanotun tieteellisen kasvatuksen.
Muuten kaikki mahdolliset tiedot ihmisen ulkonaisesta muodosta,
tavoista, millä sitä parhaiten ravitaan, puetaan ja ylläpidetään. Mutta
kaikki tieto siitä todellisesta ihmisestä, joka tuossa muodossa
asustaa, on hävinnyt. Sen tarpeista ei huolehdita, se saa nähdä nälkää,
sitä pahoinpidellään ja kidutetaan ja jotkut 'suuret tieteen valot'
ovat niinkin lyhytnäköisiä, että he kokonaan kieltävät sen
olemassaolon."

"Mutta", keskeytin minä, "eikö se juuri aseta ihmistä eläinmaailmaa
korkeammalle, että hänellä on äly, jonka kautta hän kykenee ymmärtämään
kappaleiden ominaisuudet, kun eläin vain tuntee ne vaistomaisesti?"

"Aivan oikein", vastasi veli, "mutta ihmisen tulisi käyttää älyään
sopusoinnussa järjen kanssa, eikä sitä vastaan. Eläimen vaisto on sama
eläinelimistössä toimiva prinsiippi kuin se, mitä ihmisessä sanomme
järjeksi. Se on sielunvoima, joka kykenee tuntemaan totuuden, jota
vastoin älyn tehtävä on ymmärtää, mitä vaistomaisesti tai
intuitiivisesti sielun kautta tunnetaan tai havaitaan. Jos äly vain
toimisi sopusoinnussa järjen kanssa, niin eivät ihmisolennot olisi
ainoastaan älyllisiä, vaan myöskin viisaita. Mutta tiedämmehän
jokapäiväisen elämämme kokemuksista, ettei älyä suinkaan ehdottomasti
seuraa viisaus. Ovelimmat ihmiset ovat usein paheellisimpia ja
oppineimmat usein hyvinkin järjettömiä."

"Ensimmäinen ja tärkein askel henkisten voimien saavuttamiseen pyrkivän
ihmisen tiellä", jatkoi veli, "on luonnolliseksi tuleminen. Vasta kun
hän on heittänyt luotaan kaiken luonnottomuuksien liikapainon, voi
hänestä tulla henkisesti voimakas. Jos hänestä tulisi henkinen ennen
luonnolliseksi tulemistaan, koituisi hänestä luonnoton henkinen hirviö.
Tällaisia hirviöitä on ollut olemassa ja niitä on vieläkin. Ne ovat
henkisiä pahanvoimia, jotka toimivat ihmismuodoissa. Ne ovat
eriasteisia mustan magian adepteja, noitia ja rikoksellisia."

"Onko siis otaksuttava, että suuret rikoksentekijät aina ovat
jonkunverran maagikoita?"

"Ei ehdottomasti", vastasi veli. "Useimmat rikokselliset eivät tee
rikoksiaan rakkaudesta pahaan, vaan voittaakseen itsekkäitä
tarkoitusperiä. Ne roistot, jotka lähtevät mustan magian tielle,
tekevät rikoksensa sentähden, että he rakastavat pahaa samoinkuin
todelliset adeptit toimivat rakkaudesta hyvään. Mutta tehköön ihminen
hyvää tai pahaa, niin jatkuvat tai useimmiten, uudistuvat hänen tekonsa
ja vihdoin tekee hän ne vaistomaisesti. Siten tulee koko hänen
luontonsa joko hyväksi tai pahaksi. Ihminen, joka kiduttaa kärpästä
vain sitä kiduttaakseen ja koska se häntä huvittaa, on ehkä kauempana
pahan tiellä kuin murhaaja, joka pitää tekoaan välttämättömänä omalle
edistykselleen."

Tulin tässä ajatelleeksi, miten on suhtauduttava niiden oppineiden
ajatuskantaan, jotka kiduttavat eläimiä tieteellisiä tarkoituksia
varten. En tarvinnut lausua ääneen tätä kysymystä, sillä syvä liikutus
kuvastui kaikkien läsnäolijoitten kasvoilla ja eräs adepti sanoi:

"Kun joku kerran tulee kirjoittamaan historian ihmisten typeryydestä ja
siitä johtuvista perkeleellisistä rikoksista, niin on siinä tällä,
himomurhaajan nautinnolle perustavalla vivisektsioonilla tärkeä sija.
Siitä ei vielä koskaan ole koitunut ihmiskunnalle sanottavaa hyötyä,
mutta kyllä äärettömän paljon vahinkoa. Se on erehdyksestä johtunut ja
vie erehdykseen. Ja siitä seuraa lopuksi, että ihmisten mielet
kovettuvat ja heistä tulee perkeleitä. Jo tätä kauheutta ajatellessa
myrkyttyy ilma."

Näiden sanojen aikana olikin rajuilman kylmyys vallinnut huoneessa,
niin että minun oli vaikea hengittää. Mutta adepti viittasi kädellään
ja kohta oli taas kaikki entisellään.

Nyt johtui keskustelu valkoiseen magiaan ja eräitten tibettiläisten
adeptien ihmeellisiin voimiin. Eräs läsnäolijoista oli kerran
matkustanut heidän luonaan ja antoi seikkaperäisen kuvauksen
käynnistään siellä. Mutta, ihmeellistä kyllä ei hänen kertomansa
mielenkiintoinen kuvaus jäänyt minulle mieleen, vaan haihtui
muististani, vaikkakin kaikki muu keskustelu painui syvästi aivoihini.
En muista siitä enää mitään. -- Aamiaisen syötyä jätti imperaattori
minut naisadeptien turviin luvaten pian palata hakemaan minut
alkemiallista laboratoriota katselemaan. Seurasin molempia
suojelijattariani ihanaan puutarhaan.

Kuljimme pitkin täydessä kukassa olevien oleanteripuiden reunustamaa
kujaa ja tulimme pienelle kummulla sijaitsevalle pyöreälle huvimajalle.
Sieltä oli ihana näköala koko alueelle ja kaukana etäisyydessä
kohoaville vuorenhuipuille. Huvimajan katosta kannattivat
marmoripylväät. Mehevä muratti kierteli pylväitä pitkin ylös, peitti
rehevänä koko katoksen ja riippui taas aukeamien välistä alas.
Istuuduimme huvimajaan ja hiukan aikaa vaiettuamme alkoi ystävättäreni,
jota tahdon nimittää Leilaksi, puhumaan:

"Olen vielä sinulle velkaa selityksen siihen asiaan, joka sinua niin
näytti hämmästyttävän tullessasi luoksemme. Ihmettelit nähdessäsi
naissuvun edustajia kulta- ja ruusuristiveljesten keskessä.
Intuitsioonisi oli kyllä puhunut sinulle oikein. Sattuu todella
harvoin, että yksilö saavuttaa adeptiuden naisruumiissa ollessaan. On
kuitenkin poikkeuksia. Tiedät, ettei miehen sielunelimistö
perusteeltaan eroa naisesta, vaan jokaisessa ihmisolennossa on
yhtyneinä miehellisiä ja naisellisia aineksia. Naisessa toimivat
yleensä enemmän naiselliset, miehessä miehelliset. Mutta onhan usein
naisia, joilla on miehekäs luonne ja taas miehiä, joissa naiselliset
ominaisuudet ovat etualalla. Täydellisessä ihmisessä ovat miehelliset
ja naiselliset ainekset melkein yhtä voimakkaita, vaikkakin miehellinen
aines edustaen luonnon luovaa voimaa on hiukan etualalla, naisainesten
edustaessa muodostavaa olemuspuolta. Tämä salatieteellinen laki, jonka
selittäminen veisi meidät tällä kertaa liian syvälle luonnon
salaisuuksiin, selviää sinulle tutkiessasi harmonian lakeja. Huomaat
silloin, että molliakordi on duuriakordin vastakaiku, mutta että suurin
kauneus aina kuitenkin on duurin värinen. On paljon tällaisia
yhdenkaltaisuuksia, mutta jätämme oman älysi tehtäväksi niiden
löytämisen."

"Kun tapaat naisen ruumiissa elävän adeptin, niin voit siitä tehdä sen
oikean johtopäätöksen, että tämä luonnonvastainen asia riippuu niistä
harvinaisen vaikeista olosuhteista ja kokemuksista, joissa adeptin
viimeinen elämä oli eletty. Kasvi kasvaa nopeammin kasvihuoneen
lämmössä, kuin jos ei siitä kukaan olisi huolehtinut. Samaten voi
erikoisen suuri kärsimys kehittää henkisen kukan kasvua ja jouduttaa
kehitysalaa, joka ilman tuota kärsimystä olisi saavutettu ehkä vasta
paljon myöhemmin, jossakin tulevassa ruumistuksessa."

Tämä ilmiö herätti uteliaisuuttani ja pyysin häntä kertomaan minulle
viimeisestä ruumistuksestaan, ennen hänen tuloaan adeptiksi.

"On hyvin vaikea eläytyä menneisyyden muistoihin", vastasi Leila.
"Mutta ehkä sisaremme Helena kuvaisi omaa entistä elämäänsä."

Tähän ehdotukseen vastasi Helena hymyillen: "Mielelläni teen sen
ystävällemme, vaan minun elämäni on hyvin vähän mielenkiintoinen
suhteessa sinun elämääsi. Mutta jos ensiksi aloittaisit kertomalla
omastasi, jatkaisin minä sitten."

"Tehkäämme siis niin", sanoi Leila. "Mutta tehdäkseni asian
yksinkertaisemmaksi ja säästääksemme aikaa, näytän sinulle
kuvaesityksen astraalivalossa. Katso edessäsi olevaan pöytään."

Katselin huvimajan keskessä olevan pöydän kiilloitettuun marmoripintaan
ja näin siinä elävännäköisen kuvan taistelutantereesta. Näin
taistelevia armeijoja pistimineen ja miekkoineen. Näin paljon
ratsastajia ja jalkaväkeä, ritareita loistavissa varustuksissa ja
tavallisia sotamiehiä. Käytiin kiivasta taistelua, kuolleet ja
haavoitetut peittivät maan. Vasemmalla kädellä olevat joukot
perääntyivät, oikealla olevat taas tunkeutuivat eteenpäin. Äkkiä
ilmestyi kaunis nainen täysissä varustuksissa. Toisessa kädessä oli
hänellä miekka, toisessa lippu. Hänen kasvonpiirteensä muistuttivat
naisadeptia vieressäni. Hänet huomatessaan näyttivät vasemmalla olevat
joukot taas saavan uskallusta ja rohkeutta. Viholliset valtasi pelko.
He pakenivat vasemmanpuolisten ajamina. Voitonhuuto kaikui ja kuva
hävisi.

Sitten ilmestyi toinen kuva pöydän pinnalle. Se näytti esittävän
katolisen kirkon sisustaa. Sen täytti suuri joukko kirkon ja valtion
arvohenkilöitä, ritareita, aatelismiehiä, piispoja, pappeja ja kansaa.
Alttarin edessä polvistui täysissä varustuksissa oleva ritari. Hän
näytti olevan kuningas ja eräs piispa virkamerkkiensä koristamana laski
kultaisen kruunun hänen päähänsä. Kuninkaan vieressä seisoi tuo sama
nainen voitonriemuinen hymy kasvoillaan. Juhlallinen soitto kaikuu
kruunua laskettaessa kuninkaan päähän. Hän nousee tuhansien äänten
tervehtimänä ja sitten haihtuu kuva.

Seuraava esittää vankikoppia täyteen ahdattuna inkvisitsioonin
aikaisilla kidutuskoneilla. Siellä oli muutamia mustiin puettuja
miehiä, joiden silmissä paloi vihan tuli, -- toisia punaisiin puettuja,
nähtävästi pyöveleitä. Ihmisiä tulee soihdut käsissä ja heidän
keskessään Leila kahleisiin sidottuna. Hän katselee säälien mustiin
puettuja miehiä. Tuomari tekee hänelle joitakin typeriä kysymyksiä,
joihin hän kieltäytyy vastaamasta ja sitten alkavat pyövelit häntä
kiduttamaan. Käännän pois silmäni ja kun taas katsahdan kuvaan, on se
hävinnyt.

Sen paikalle ilmestyi taas uusi. Se kuvasi polttoroviota, jonka
keskelle oli pystytetty paalu. Siinä riippui vitjat. Kulkue lähestyy.
Sitä johtaa roistomaisen näköiset munkit ja sotilaat ovat vartioimassa
sitä. Munkkien ja pyövelien keskessä kulkee Leila kalpeana,
kärsimyksistä ja kidutuksista riutuneena. Hänen kätensä ovat kahleissa
ja nuora on kääritty kaulan ympärille. Hän nousee roviolle ja sidotaan
paaluun. Yrittäessään puhumaan saa hän vihkivettä kasvoilleen, jota
munkit heittävät estääkseen häntä siitä. Pyöveli tuo palavan
tulikekäleen.

Puu syttyy palamaan ja liekit nielevät tuon ihanan naisen ruumista. En
enää jaksanut sitä katsella, vaan peitin kasvoni. Tiesin nyt kuka Leila
oli. Kun vihdoin olin toipunut siitä vaikutuksesta, minkä tämä kauhea
näky oli minuun tehnyt, lausuin Leilalle suurimman ihastukseni hänen
rohkeudestaan ja kunnostaan. Olin aina ihaillut hänen luonnettaan
historiallisena henkilönä ja olin toivonut, että joskus olisin hänet
tuntenut. Nyt oli hän edessäni, elävänä olentona, nuorena ja
voimakkaana, jalona ja kauniina. Kuolevaisten laskujen mukaan pitäisi
hänen kuitenkin olla 450 vuoden vanha.

Koska adeptien läsnäollessa on turha ajatuksiaan peittää, oli hän jo
huomannut omani ja vastasi niihin.

"Olen vielä paljon vanhempi kuin luuletkaan. Sinä ja minä ja me kaikki
olemme yhtä vanhoja kuin luomakunta. Kun henki, luomisen yön kuluttua
oli herännyt hengittämään ja lähetti keskuudestaan valon, joka sai
maailman syntymään, elimme me jo ja tulemme elämään, kunnes valo palaa
takaisin alkulähteeseensä. Meidän todellisella itsellämme ei ole ikää.
Se on aina nuori ja ikuinen ja riippumaton ajallisista olosuhteista.
Yhtä vähän voidaan ruumiitamme hävittää. Ne ovat niitä peiliä, joihin
henki heijastaa jumalallisen kuvansa. Aine on ikuista samoin kuin
avaruus ja aika. Niinkauan kuin on ainetta, niin kauan kuvastaa siinä
itseään sen sisässä asuva henki. Henki tarvitsee siten omaa kuvaansa
oppiakseen siitä itsensä tuntemista. Ihminen ei ilman peiliä voi nähdä
omaa kuvaansa. Emme siis voi nähdä itseämme ulkokohtaisina, ellemme
astu ulos itsestämme. Se taas on mahdottomuus, koska henki on yksi ja
jakamaton. Sentähden heijastaa se aineessa omaa valoaan ja näkee siinä
itsensä kuin peilikuvassa."

"Mutta hävittihän tuli sinun ruumiisi", sanoin minä, "mistä siis
johtuu, että nyt näen sinut edessäni näkyväisessä ja kosketettavassa
muodossa?"

"Se osa, mikä ruumiistani hävitettiin, oli vain karkein aineellinen
aines fyysillisestä elimistöstäni. Silloin kun tuli hävitti karkean
aineen, nousi astraaliruumiini ylös tulesta ja savusta. Läsnäolevien
suuri joukko ei sitä nähnyt, koska heidän aistimensa ovat niin
karkeita, etteivät ne havaitse muuta kuin karkeimpia aineksia. Mutta
luonani olevat eetterimuodossa oleskelevat ystäväni näkivät sen. He
pitivät minusta hyvää huolta ja lyhyen tajuttomuudentilan jälkeen
heräsin taas ulkonaiseen elämään. Vähitellen tiivistyi taas ruumiini
uudessa olotilassa vallitsevien vaikutusten voimasta ja sentähden olen
nyt tässä edessäsi yhtä näkyväinen ja kosketeltava kuin jos vielä
olisin karkeassa aineellisessa muodossani."

"Otaksun siis, että jokaisen ihmis- ja eläinolennon astraaliruumis voi
fyysillisen muodon jätettyään niin tiivistyä, että kuolleitten henget
voivat näyttäytyä kosketeltavassa ja näkyväisessä muodossa?"

"Se voi kyllä tapahtua ja tapahtuukin toisinaan", vastasi Leila. "Sen
saavat alemmat nekromantiset harjoitukset aikaan. Erittäinkin saattaa
se tapahtua niiden olentojen astraaliruumiille, jotka kuolivat
luonnottoman kuoleman kautta ja joiden astraaliruumiissa siis vielä oli
paljon molekyylejä koossapitävää vetovoimaa. Mutta tällaisilla
keinotekoisesti aineillistuneilla astraaliruumiilla ei ole elämää,
eivätkä ne ole kestäviä. Jotta astraaliruumis kykenisi elämään
fyysillisen muodon kuoleman jälkeen täytyy sen voida elää omaa
elämäänsä jo fyysillisen ruumiin eläessä. Olin jo aikaisempien
ruumistusten aikana saavuttanut tuon henkisen elämäntilan ja
sieluntietoisuuden. Olin tiellä adeptiutta kohti jo ennenkuin synnyin
talonpojan taloon. Lapsuuteni aikana seurustelin henkisesti adeptien
kanssa. Mutta", jatkoi hän, "kuunnelkaamme nyt sisaremme Helenan
kertomusta."

Olin jo kauan aikaa tarkastellut tuon toisen naisadeptin piirteitä ja
tuntui, että olisin joskus ennen hänetkin nähnyt, -- ehkä unissani.
Niin, olin kerran lapsena nähnyt näyn uni- ja valvetilan välissä.
Enkeli tai joku muu ylimaailmallinen olento oli valkoisiin puettuna
leijaillut ilmassa pääni päällä. Kädessä oli hänellä valkoinen lilja,
jota hän ojensi minua kohden. Kuinka usein olinkaan sydämessäni
toivonut, että vielä kerran näkisin tuon ihanan ilmiön ja nyt, jos en
erehtynyt, oli edessäni sama muoto, jonka unissani olin nähnyt.

Nainen oli harvinaisen kaunis. Pitkät mustat suortuvat olivat
omituisena vastakohtana hänen yksinkertaiseen valkoiseen ja ilmavaan
pukuunsa, joka joustavissa poimuissa peitti vartalon. Iho oli kalpea ja
herkkä, profiili puhtaan kreikkalainen, tummat silmänsä näyttivät
tunkeutuvan sieluni läpi ja sytyttivät siellä puhtaan rakkauden ja
kunnioittavan ihailun tulen, jossa ei ollut intohimon tuulahdustakaan.

"Minun elämäni", sanoi Helena, "ei merkinnyt paljoa. Synnyin
Pietarissa, jossa isäni palveli keisarin armeijassa. Hän kuoli
ollessani aivan nuori ja jätti perheensä suureen köyhyyteen. Minua ei
maan päällä mikään kiinnittänyt paitsi äitiäni, sukulaisiani ja
opettajiani. Henkeni avautui ja nautti ylimaallisista iloista.
Haaveksin runoudesta ja katsellessani taivaalla leijailevia pilviä,
näin niissä kauneuden ruumistuvan. Hengessäni seurustelin menneisyyden
sankarien kanssa. Fyysillinen ruumiini ei kuitenkaan jaksanut pysyä
henkeni tasalla. Kylmä, nälkä ja puute vaikuttivat pian sen
hajaantumisen. Täytettyäni kahdeksantoista vuotta jätin kuihtuneen,
keuhkotautisen ruumiini ja veljet ottivat minut avosylin tänne
luokseen."

Hänen hentojen, vaatimattomien kasvojensa ilme täytti sydämeni
myötätunnolla. -- "Eikö maamiestesi joukossa olut ketään, joka olisi
ollut kyllin älykäs huomaamaan nerollisuutesi ja antamaan sinulle
apua?"

"He pystyttivät kallisarvoisen hautapatsaan eräälle Pietarin
hautausmaalle, kun minut ensin oli sinne haudattu", vastasi hän. "Pieni
osa rahoista, jotka tarvittiin tuon hautapatsaan pystyttämiseen, olisi
riittänyt hankkimaan minulle kaikista välttämättömintä, ravintoa ja
terveyttä. Ne jotka minut tunsivat elämäni aikana ja jotka ihailivat
runojani ja lahjojani, olivat yhtä köyhiä kuin itsekin olin. -- Mutta
jättäkäämme nyt menneisyys ja olosuhteet, joissa ihmiset kärsivät oman
karmansa seurauksista. Minunkin köyhyyteni ja kärsimykseni olivat omia
ansaitsemiani. Ja minulla on nyt kyllin syytä ollakseni kohtalooni
tyytyväinen."

Hänen puhuessaan tarkastelin uudelleen hänen piirteitään. Oliko se
todella hän, jonka olin vuosia sitten nähnyt unissani? Hänkö siunaten
taivutti tuon liljan ylitseni? Mistä johtuu se magneetinen virta, joka
tuon vertauskuvan kautta oli tunkeutunut sydämeni syvimpään ja oli
siellä sytyttänyt korkeamman elämän kaipuun? Saattoiko tuo tapahtuma
olla vain uni?

Eikö se ollut täyttänyt sieluni autuudella siitä asti, kun sen näin?
Eikö sen muisto ollut niin syvälle sydämeeni juurtunut, ettei se
tuhansien muitten unien lailla ollut haihtunut?

Helena nousi ja astui ulos pylväitten välisen aukon kautta. Hän
katkaisi muurin vieressä kasvavan valkean liljan. Sen ojensi hän
minulle sanoen:

"Säilytä tämä kukka. Se ei haihdu kuin uni ja sitä katsellessasi
tiedät, etten minäkään ole harhakuva."

Kiitin häntä liikutettuna ja pyysin häntä myöskin tulevaisuudessa minua
suojaamaan samoin kuin ennen. Siihen vastasi hän: "Voimme auttaa vain
niitä, jotka itseään suojaavat. Voimme vaikuttaa vaan niihin, jotka
ovat valmiit ottamaan vastaan vaikutuksiamme. Voimme lähestyä vain
niitä, jotka henkisesti kohoavat meidän piiriimme. Rakkaus vaikuttaa
molemminpuolisena vetovoimana, viha taas työntää luotaan. Puhdas
vetäytyy puhdasta kohtaan, paha pahaa kohtaan. Antaminen synnyttää
vastaanottamisen kyvyn.

"Auringonvalo valaisee kaikkia, mutta kaikki eivät voi sitä nähdä.
Samoin on ikuinen totuudenlähde sammumaton ja kaikkiallinen, mutta vain
harvat avaavat auringonvalolle sydämensä. Koeta aina nousta
eläimellisen piirin yläpuolelle ja koeta tulla kosketuksiin niiden
kanssa, jotka ovat poistaneet itsestään eläimelliset aineksensa ja
elävät hengessä."

Kun nainen oli lopettanut, lähestyi eräs toinen adepti huvimajaa. Hän
oli kasvultaan pieni, mutta hänen kasvoissaan oli niin henkevä ilme,
että heti saattoi nähdä hänen olevan Mestarin. Pää oli melkein kalju ja
muodoltaan hyvin merkillinen. Kaljun kohdan ympärillä oli harmaita
kiharoita ja tunsin hänessä heti erään henkilön, jonka kuvan olin usein
nähnyt ja jonka läheisyyden olin usein selvästi tuntenut. Tahdon sanoa
häntä Teodorukseksi. Elämänsä aikana oli hän ollut rosenkreuziläinen
mestari ja oli ollut tunnettu ihmeellisistä parantamistapauksistaan.

Astuessaan huvimajaan ilmoitti hän, että imperaattori oli kutsuttu
tehtävään, jolla oli suuri merkitys valtiollisessa elämässä. Hän kertoi
leikkiä laskien imperaattorin menneen estämään muuatta valtiomiestä
tekemästä suuren tyhmyyden. Jos hän ei siinä onnistuisi, voisi seurata
suuri sota. Hän oli itse lähetetty viemään minua alkemialliseen
laboratorioon ja selittämään minulle eräitä alkemiallisia salaisuuksia.



V.

ALKEMIALLINEN LABORATORIO


Kuljimme pitkin kaunista käytävää, jonka seiniä koristivat
taiteellisesti veistetyt marmorikuvapatsaat. Ne esittivät vanhan ajan
jumalia ja jumalattaria sekä menneitten aikojen sankareita. "Nämä
kuvapatsaat esittävät elementaarisia prinsiippejä sekä luonnonvoimia
personoituina", huomautti oppaani. Vanhan ajan viisaat arvelivat
niiden ominaisuuksien senkautta helpommin painautuvan ihmisten
ymmärrykseen. Ei kukaan vanhanajan kreikkalainen tai roomalainen aivan
tietämättömiä lukuunottamatta, pitänyt Zeusta, Plutoa, Neptunusta y.m.
personallisuuksina, eikä heitä sellaisina palvellut. Jumalat olivat
vain ruumiittomien luonnonlakien vertauskuvia tai ilmestymismuotoja.
Niinpä ei ihmismuotokaan ole todellinen ihminen, vaan todellisen
ihmisen ja hänen luonteensa vertauskuva ja ruumistuma. Tässä
aineellisessa muodossa ovat ihmisen ajatukset saaneet ulkonaisen
ilmennyksensä. Sen tiesivät vanhan ajan ihmiset, mutta nykyajan
oppineet pitävät sensijaan ulkonaisia ilmennyksiä sisäisinä totuuksina.
Nykyajan aineellinen uskonto on alentanut kaikkiallisen maailmanhengen
rajoitetuksi olennoksi ja tehnyt ylevistä luonnonvoimista personallisia
pyhimyksiä.

Astuimme sitten kehänmuotoiseen saliin, joka teki temppelin
vaikutuksen. Seinissä ei ollut ikkunoita, vaan valo lankesi kupukatossa
olevan kristallilasin kautta. Laesta riippui korkealla päämme päällä
suuri kultainen kaksoiskolmio, jota ympäröi pyrstöään pureva käärme.
Huoneen keskellä ja aivan tuon vertauskuvan alla oli pyöreä
marmoripintainen pöytä ja sen keskellä pienempi hopeaan valettu
samanmuotoinen vertauskuva. Seiniä peittivät kirjahyllyt täynnä
alkemiallista kirjallisuutta. Toisella puolella huonetta oli
jonkinlainen alttari, jota valaisi palava lamppu. Eräällä sivupöydällä
olevat pari sulatuskulhoa ja muutamat pullot sekä kaksi nojatuolia
täydensivät huoneen sisustuksen.

Katselin ympärilleni nähdäkseni sulatusuunin, retortteja ja muita
laitteita, joista alkemiallisissa kirjoissa puhutaan, mutta en nähnyt
mitään. Oppaani luki ajatukseni ja sanoi nauraen: "Luulit varmaankin
näkeväsi täällä koko apteekin. Erehdyt, ystäväni. Koko tuo pitkä
pullojen ja astioiden, sulatuskulhojen, uunien, retorttien, huhmarien,
siilauslaitteitten, puristimien, tislaus- ja härmelaitteiden luettelo,
josta alkemiallisissa teoksissa puhutaan, on vain hullutusta. Ne ovat
keksityt vain johdattamaan harhaan itsekkäitä ja typeriä ihmisiä ja
estämään arvottomia salaisuuksiin tunkeutumasta. Todellinen alkemisti
ei tarvitse työssänsä aineita, joita kaupoista voitaisiin ostaa. Hän
saa tarpeelliset ainekset omasta elimistöstään.

"Niitä näkymättömiä prinsiippejä, joista ihminen on rakennettu,
sanotaan hänen metalleikseen, sillä ne ovat lujempia ja kestävämpiä
kuin hänen lihansa ja verensä. Metallit, jotka ovat syntyneet hänen
ajatuksistaan ja haluistaan, jäävät elämään, kun hänen fyysillisen
ruumiinsa katoavaiset ainekset ovat haihtuneet. Ihmisen eläimelliset
voimat ovat niitä alempia metalleja, joista eläimellinen elimistö on
kokoonpantu. Ne muutetaan jalommiksi siten, että ihmisen paheet
muutetaan hyveiksi. Niiden on kuljettava kaikkien väriasteitten läpi,
kunnes niistä on tullut puhdasta kultaa, kunnes ihminen on puhdas ja
pyhä. Tähän tilaan päästääkseen täytyy ihmisen ehdottomasti tappaa
ruumiinsa karkeimmat ainekset, jotta hengen valo voisi läpäistä karkean
kuoren ja herättää sisäinen ihminen elämään."

"Siis ovat kaikki alkemiallisissa kirjoissa tapaamamme selitykset
käsitettävät kuvaannollisesti, eikä niillä niinmuodoin ole mitään
tekemistä aineellisten substanssien kuten suolan, rikin, elohopean
y.m.s. kanssa", kysyin minä.

"Asianlaita ei ole aivan niin", vastasi adepti "Luonnonvaltakuntien
välillä ei ole jyrkkiä rajoja ja sentähden on vaikutuksilla, jotka
aiheutuvat määrätyistä luonnonlaeista yhdessä luonnonvaltakunnassa,
vastaavaisuutensa toisessa. Henkisellä tasolla tapahtuvat salaiset
asiat heijastuvat niinmuodon heti astraali- ja ainetasoilla. Ne
sopeutuvat vain eri tasojen vaatimiin elinehtoihin. Luonto ei ole
kokoonpantu joukosta alkujaan erilaisia kappaleita ja aineksia, vaan se
on kokonaisuus ja kaikki tähän elimistöön kuuluva on suhteessa
toiseensa ja toisestaan eroittamatonta. Tämän tosiasian tunnustivat jo
vanhat alkemistit, sillä jo Zoharissa tapaamme seuraavat sanat, jotka
kehoitan sinua kirjoittamaan muistikirjaasi, ettet niitä unohtaisi.
'Jokaisella maan päällä ilmenevällä kappaleella on eetterinen
vastakuvansa maan yläpuolella, s.o. sisäisellä tasolla. Maailmassa ei
ole mitään niin mitätöntä, vaikka se siltä näyttäisikin, ettei se olisi
korkeamman tai sisäisemmän kanssa yhteydessä. Jos siis alempi liikkuu,
niin liikkuu vastassa oleva korkeampi sitä vastaan.' Ihmisen
mikrokosmos on täydellinen vastakohta tai esitys luonnosta,
makrokosmoksesta. Ihmisessä ilmenevät kaikki voimat, perusteet,
mehusteet ja ainekset, jotka maailmankaikkeudessa esiintyvät kaikkien
kappaleitten korkeasta ja jumalallisesta henkisestä alkulähteestä aina
kaikkiallisen ainoan elämän karkeimpaan olotilaan, aineeseen asti.
Jokaisessa ihmisolennossa on niitä ydinaineksia, joista kivennäiset,
eläimet ja koko ihmismaailma rakennetaan. Jokaisessa olennossa on
voimia, jotka saattavat hänestä jonakin päivänä kehittymään joko
tiikerin tai lohikäärmeen, käärmeen tai sammakon, viisaan tai roiston,
enkelin tai perkeleen. Nuo elementit, joiden tarkoituksena on kasvaa ja
kehittyä ihmisessä, muodostavat hänen oman itsensä. Katsele pääsi
päällä olevaa kaksoiskolmiota. Se esittää makrokosmosta kaikkine siinä
piilevine voimineen hengen ja aineen läpäistessä toisiaan ja yhtyessä
ikuisuuden äärettömässä kehässä. Ja katsele pienempää vertauskuvaa
pöydällä edessäsi. Se esittää samoja aineksia ihmisrakenteessa. Kun
sinä saat omassa itsessäsi olevan kaksoiskolmion sopusointuun
maailmankaikkeuden kaksoiskolmion kanssa, niin tulee sinun voimistasi
luonnonvoimia ja kykenet järkesi ja tahtosi voimalla johtamaan ja
hallitsemaan niitä toimintoja, jotka itsetiedottomasti tapahtuvat
luonnossa.

"Kaikkiallinen voima, jonka kautta kaikki elämäntoiminnat aiheutuvat,
on elämän olemus. Joka niin osaa elämänvoimaa johtaa ja hallita, että
se alistuu hänen tahtoonsa, on alkemisti. Hän voi luoda uusia muotoja
ja voi lisätä noiden muotojen ainetta. Kemisti ei luo uutta. Hän
muodostelee vain uusia yhdistelmiä ennen olemassaolleista aineksista.
Alkemisti vetää elementtien ainetta luonnon näkymättömästä
varastohuoneesta ja saattaa sen lisääntymään. Kemisti käsittelee
ainetta, jossa elämänprinsiippi on toimettomana s.o. jossa se vain
mekaanisena tai kemiallisena voimana ilmenee. Alkemisti käsittelee
tajuntaa ja luo eläviä muotoja. Kemisti muuttaa rikin näkymättömäksi
ilmaksi ja saattaa taas tämän ilman muuttumaan rikiksi luomatta mitään
uutta. Puutarhuri sitävastoin, joka pistää siemenen maahan hankkien
sille vaadittavat olosuhteet, on alkemisti, sillä hän synnyttää jotain,
joka ei ennen ollut olemassa ja saattaa yhdestä siemenestä hankkia
tuhansia samanlaatuisia siemeniä."

"Mutta", keskeytin minä, "sanotaan, että rosencreuziläiset kykenevät
muuttamaan raudan hopeaksi ja elohopean kullaksi. Kuinka saattavat he
luoda jotain, jota ei ole ennestään?"

Adepti hymyili. "Nykyisen sivistyskauden tietämättömyys puhuu sinun
suusi kautta. Se ei näe totuutta, koska se on nostanut erehdysten ja
tieteellisten arvioimisten muurin itsensä ja totuuden välille. Salli
minun siis kerran vielä huomauttaa, että luonto on yhtenäinen.
Sentähden piilee jokaisessa luonnossa esiintyvässä, pienimmässäkin
ainehiukkasessa koko luomakunnan kaikki mahdollisuudet. Jokainen
hiukkanen voi siten suotuisien olosuhteiden vallitessa kehittyä
maailmankaikkeudeksi, jossa kaikki luonnossa esiintyvät elementit
voivat ilmetä. Tiedemiehenne eivät voi käsittää totuutta, koska
perusopit aineen kokoonpanosta ja voimasta ovat vääriä. Teologianne
dualismi on aiheuttanut sanomatonta kurjuutta, koska se herätti eloon
ainaisen taistelun jumalan ja perkeleen välillä. Tieteellinen
polyteisminne taas häikäisee silmät, hämmentää oppineitten
arvostelukyvyn ja pitää heitä tietämättömyyden kahleissa. Mitä tiedätte
perusaineen ominaisuuksista? Mitä tiedätte erosta aineen ja voiman
välillä? Kaikki tieteenne tuntemat niinsanotut yksinkertaiset aineet
ovat alkujaan tästä perusaineesta kehittyneet. Mutta tämä perusaine on
yhtenäinen, se on vain _yksi_. Siitä johtuu, että jokainen perusaineen
hiukkanen määrätyillä edellytyksillä voi muuttua kullaksi, toisissa
olosuhteissa taas raudaksi ja vielä toisissa elohopeaksi. Sitä
tarkoittivat vanhat viisaat sanoessaan, että kaikki seitsemän metallia
kantavat sisässään kukin toistensa siemenen. He opettivat myöskin, että
kun kappale on toiseksi muutettava, on tuo muutettava kappale ensin
muutettava _prima materiaksi_.

"Mutta", jatkoi hän, "näytät olevan utelias saamaan oman kokemuksesi
perustalla nähdä tämän opin todistetuksi. Katsokaamme, onko mahdollista
saada kultaa kasvamaan omasta idustaan?"

Nousematta suuresta nojatuolista, johon hän oli istuutunut, käski
Teodorus minua ottamaan pöydältä sulatuskulhon ja katsomaan oliko se
tyhjä. Sitten käski hän minua panemaan sen kolmijalalle alttarilla
palavan liekin yli. Tein kuten hän käski. Sitten sanoi hän: "Ota nyt
muutamia taskussasi olevia hopearahoja ja heitä ne kulhoon." -- Otin
taskustani muutaman markanrahan ja viskasin ne kulhoon. Muutaman
minuutin kuluttua rupesivat ne sulamaan ja kun näin hopean tulleen
juoksevaksi sulatuskulhossa, mainitsin siitä adeptille. Hän otti sitten
taskustaan pienen pullon, jossa oli _punaista pulveria_ ja pyysi minua
heittämään kulhoon jonkun verran siitä. Pöydällä oli pieni hopealusikka
ja otin sillä noin kahden gramman verran punaista pulveria pullosta ja
aijoin juuri viskata sen sulatuskulhoon, kun Teodorus esti minut siitä.
Hän sanoi määrän olevan aivan liian suuren ja käski minun käyttää
säästäen pulveria. Hän neuvoi minua panemaan sen takaisin pulloon ja
kuivaamaan sitten lusikan paperilla. Sen sain sitten heittää kulhoon.
Pulverimäärä, joka jäi lusikkaan, oli niin pieni, että sitä tuskin voi
nähdä. Kuitenkin tein hänen neuvojensa mukaan ja viskasin paperipalasen
juoksevan hopean joukkoon. Se paloi silmänräpäyksessä. Sulanut metalli
rupesi nyt vaahtoamaan ja nousemaan, niin että pelkäsin sen kohoavan
yli kulhon laidan. Mutta jokainen kupla halkesi laitaan asti tultuaan
loistaen kaikenlaisissa kauniissa väreissä.

Tätä kesti noin viidentoista minuutin ajan. Sitten lakkasi kiehuminen
ja vaahtoava aine painui takaisin kulhon pohjalle. Kun Teodorus huomasi
juoksevan aineen rauhoittuvan, käski hän minun ottamaan sen tulelta ja
kaatamaan sisällön marmorilaatalle. Tein sen ja hetkessä jähmettyi
massa puhtaimmaksi kullaksi.

"Ota mukaasi tuo kulta", sanoi Teodorus. "Vie se arvioitavaksi, niin
saat vakuutuksen siitä, ettet ole ollut hourujen vallassa."

Olin aivan ihmeissäni ja ajattelin itsekseni, mitä aikalaisemme
antaisivatkaan, jos tietäisivät punaisen pulverin salaisuuden. Teki
mieleni kysyä adeptilta, kuinka pulveria tehtiin, mutta en uskaltanut.
Pelkäsin, että Teodorus voisi luulla minun haluavan tietää tuon
salaisuuden itse rikastuakseni. Adepti luki taas ajatukseni ja sanoi:

"Punaisen pulverin salaisuutta ei voida ihmisille ilmoittaa, ennenkun
he ovat tulleet henkisiksi. Se on salaisuus, jota ei teoretisesti voida
selittää, vaan jokaisen täytyy hankkia itselleen käytännöllinen tieto
siitä. Kuinka voisimme opettaa ihmisiä käyttämään voimia, joita ei
heillä ole ja joiden olemassaolosta he eivät mitään tiedä. Kuitenkin
piilee näiden voimien siemen kunkin ihmisen olemuksessa.

"Olisi hullua otaksua, että kultaa saataisiin muusta aineesta kuin
kullasta. Mutta sisältäähän jokainen aine kullan idun perusaineessaan.

"Luonnon alkemiallisessa laboratoriossa tuottavat rauta ynnä muut
aineet aikojen kuluessa kultaa, koska kullan elementti piilee niiden
perusaineessa. Se kasvaa luonnon elämänprinsiipin vaikutuksesta ja
kehittyy näkyväiseksi kullaksi. Tämä menetelmä, jonka aikaansaamiseksi
tajuton luonto tarvitsee ehkä miljoonia vuosia, voi tapahtua muutamassa
minuutissa, jos luonnon tahdonvoimaa johtaa adeptin usko ja äly. On
yhtä mahdotonta yrittää tekemään kultaa jostain, johon ei kultaa
sisälly, kuin saada omenapuuta kasvamaan kirsikasta. Mutta jos tahdomme
saada omenapuun kasvamaan siemenestä, emme pistä sitä koloon, jonka
olemme kallioon poranneet. Me haemme sille sopivan maaperän, jossa se
lämmön ja kosteuden vaikutuksesta voi ruveta kasvamaan. Sama on
asianlaita, jos tahdomme saada esille kultaa kullan siemenestä tai
prinsiipistä ja meidän on siis hankittava sille sopiva maaperä.
Tuollainen sopiva maaperä on punainen pulveri, jolla on kullan
ilmenemiselle vaadittavat edellytykset. Tiedä siis, ettei ole mitään
kuollutta ainetta maailmankaikkeudessa ja että kivet ja metallitkin
elävät. Niilläkin on tajunta. Kun elämänprinsiippi alkaa toimia
jossakin aineessa, niin ilmenee sen kautta erilaisia värejä, kuten
sulatuskulhossa näit. Jos tuo massa olisi jähmeä ja kylmä, niin
tunkeutuisi elämänprinsiippi metalliin hyvin hitaasti, mutta saaden
kuitenkin aikaan muutoksen. Sulaneessa aineessa sekoittuu sitävastoin
elämää jakava voima perusteellisesti metalliin, kiehuminen tapahtuu ja
muutos on pian täyttynyt. Minkätähden olisi muodon kehitys ja muutos
mahdollinen vain eläinkunnassa. Ainoa ero on vaan siinä, että muutokset
tapahtuvat eläinkunnassa hyvin paljon lyhyemmässä ajassa, joten ihminen
voi niitä tarkata. Kivikunnassa taas tapahtuvat muutokset hyvin
hitaasti, niin että monet sukupolvet kuluvat, ennenkun voidaan havaita
edistystä metallien kasvussa.

"Metallien luomat siemenet piilevät metalleissa. Ei riitä, että kultaa
vaan sulatetaan, jos mieli saada sitä kasvamaan. Se on ensin
palautettava takaisin siihen perusaineeseen, jota alkemistit sanovat
_prima materiaksi_. Se tapahtuu punaista pulveria lisäämällä ja melkein
näkymätön määrä riittää aiheuttamaan suuren kultamäärän kasvamisen. Ne
muutamat pulveriatoomit, joita käytit, olivat jo liikaa muuttamaan
hopean kullaksi, kuten tulet näkemään tutkiessasi kultakimpaletta. Koko
paperissa ollutta määrää ei ole käytetty."

Katselin kultaa, joka ei vielä ollut kyllin jäähtynyttä, jotta voisin
sitä koskettaa ja huomasin sen pinnalla muutamia pieniä rubininpunaisia
helmiä. Ne näyttivät olevan punaisen pulverin hiukkasia, joita siis
massa ei ollut kokonaan imenyt itseensä.

"Mestari", huudahdin minä, "opeta minulle salaisuus. Lupaan sinulle,
etten koskaan tule käyttämään saavuttamaani tietoa itsekkäisiin
tarkoituksiin. Olen kyllin paljon oppinut salatiedettä ymmärtääkseni,
ettei maallinen omaisuus ja maalliset rikkaudet hyödytä henkistä
kehitystä. Itse asiassa ne ovat suuria esteitä niille, jotka pyrkivät
edistyksen tielle. Tahdon totuutta totuuden itsensä tähden, enkä
saavuttaakseni sillä minkäänlaisia etuja. Opeta minulle nuo
salaisuudet, niin unohdan itseni ja uhraan koko elämäni ihmiskunnan
palvelukseen."

"No hyvä", vastasi adepti. "Teen kaiken voitavani osoittaakseni sinulle
tien, jota sinun on kuljettava. Mutta se ei voi tapahtua muutamissa
tunneissa, eikä muutamissa päivissä. Ja järjestömme sääntöjä vastaan
olisi pidättää sinua täällä kauemmin kun auringonlaskuun asti. Teen
sinulle kuitenkin mahdolliseksi oppia tuntemaan alkemian tiedettä.
Annan sinulle kirjan tutkittavaksesi. Jos sydämesi on avoinna ja
henkesi kirkkaana, olen näkymättömänä lähelläsi ja autan sinua
ymmärtämään vertauskuvien kätkemiä salaisuuksia."

Näin sanoen ojensi Teodorus minulle kirjan, jossa oli joukko
vertauskuvilla ja merkeillä varustettuja värillisiä taulukoita. Se oli
vanha kirja nimeltään: "_Die geheimen Figuren den Rosencreuzer des
sechzehnten and siebzehnten Jahrhunderts_" (Kuudennen- ja
seitsemännentoista vuosisadan rosencreuziläisten salaiset merkit).

Kiitin adeptia ja tarkastelin vielä kerran tuota salaperäistä kirjaa.
Selailin sen lehtiä lukien sivujen päällekirjoitukset. Huomasin
sen kertovan suurimmista salaisuuksista, makrokosmoksesta ja
mikrokosmoksesta, ajasta ja ijankaikkisuudesta, salatieteellisistä
luvuista, neljästä elementistä, kaikkialla ilmenevästä kolmiluvusta,
jälleensyntymisestä, alkemiasta, filosofiasta ja Kabbalasta. Itse
asiassa oli se kaikkeustieteen kirja.

"Kun ymmärrät tämän kirjan sisällön käytännöllisesti", sanoi Teodorus,
"et tiedä ainoastaan kuinka tehdään kultaa alemmista metalleista, joka
on meidän taitomme kaikista vähäpätöisimpiä esityksiä, vaan tulet
tuntemaan ruusun ja ristin salaisuudet. Tulet tietämään, kuinka
viisauden kivi on löydettävissä ja se elämänneste, joka nauttijalleen
suo kuolemattomuuden. Tulet tietämään, kuinka elämäntoimintoja on
ohjattava, jotta saataisiin syntymään timantteja ja kalliita kiviä ja
tulet tietämään, kuinka eläimestä kehittyy ihminen ja ihmisestä
taivaallinen olento, jumala. Tämä lopullinen alkemiallinen tehtävä on
ainoa, jolla on minkäänlaista merkitystä. Suhteessa siihen ovat kaikki
muut taidot vain leikintekoa. Mitä hyödyttää ulkonaisten asioiden
hankkiminen, kun voimme itsessämme saavuttaa sen, mikä on ikuista ja
todellista.

"Näissä taulukoissa olevat vertauskuvat ovat kokonaan hengellä
käsitettävät. Jotta sen ymmärtäisit, tahdon sinulle selittää, että
jokaisella okkultisella vertauskuvalla on kolmenlainen merkitys.
Ensimmäinen on ulkonainen ja sen ymmärtää helposti. Toinen on sisäinen
tai salattu merkitys, jonka voi älyllisesti saada selville. Kolmas,
syvin ja salaperäisin merkitys on henkinen ja sitä ei voi selittää,
vaan on se käytännöllisesti koettava hengen kautta.

"Kun luku kolme ilmenee yhdestä ja seitsemän kasvaa kolmesta, -- kun
kolmesta luvusta tai kirjaimesta saadaan neljä yhdistelmää, jotka
alkuperäisen kolmen kanssa muodostavat seitsemän, niin jokaisella
vertauskuvalla ei ole ainoastaan kolme, vaan seitsemän eri selitystä.
Sinua ei ensinkään hyödyttäisi, jos selittäisin sinulle näiden
vertauskuvien erilaiset merkitykset, sillä sellaiset selitykset eivät
olisi todellista tietoa, vaan aivojesi täyttämistä toisten tiedoilla.
Itse on ihminen. Vain se, minkä hän omien kokemustensa kautta
saavuttaa, on hänen omaansa, ei mikään muu.

"Ollessani vielä teidän maailmanne asukas, taistelin monta kovaa
ottelua lääketieteen ja teologian tohtoreitten kanssa. Huomasin
tavallisesti, että kuta oppineemmat tohtorinne olivat, sitä enemmän
olivat he kadottaneet järkensä. Täällä elän rauhassa, enkä välitä
paljoakaan väittelyistänne ja arvosteluistanne, mutta kun sopivassa
tilaisuudessa luon katseeni maailmaan, huomaan, ettei se vielä ole
muuttunut parempaan päin."

"Täytyyhän sinun kuitenkin myöntää", vastustin minä, "että tiede
noitten suurten aikojen jälkeen on tehnyt suuria edistysaskeleita."

"Varmaa on kyllä, että se toisissa asioissa on mennyt eteenpäin, mutta
on taas toisissa mennyt taaksepäin", sanoi hän. "Se on tehnyt paljon
keksintöjä lisätäkseen ruumiillista mukavuutta ja tyydyttääkseen
ihmisten haluja. Mutta sitä mukaa kuin niitä on tyydytetty, ovat ne
lisääntyneet ja uusia tarpeita on hankittu. Monet hyödylliset keksinnöt
ovatkin tehty 'uskottavimpien auktoriteettien' uhalla, eikä heidän
avullaan. Mutta mitä kaikki nämä keksinnöt merkitsevät, kun ihmisten
henkinen hyvä on kysymyksessä? Ne edistävät fyysillisen ruumiin
mukavuutta ja niiden hyödyllisyys lakkaa, kun tämä muoto on lakannut
olemasta. Nämä keksinnöt olisivat kyllä sinänsä hyviä, jos eivät
ihmiset käyttäisi kaiken aikansa niiden nauttimisessa ja sen kautta
jättäisivät huolehtimatta metallien jalostamisesta. Niiden kestävyys on
paljon pitempiaikainen kun ruumiin muodon.

"Useimmat hyödylliset keksintönne olisivat aivan tarpeettomia, jos
ihmiset olisivat sielultaan kehittyneempiä. Paljon paremmat keksinnöt
olisivat tehneet ne mitättömiksi, samoin kuin ruuti ja kanuunat ajoivat
tieltään nuolen ja jousen. Olette sangen ylpeitä rautateistänne ja
sähkösanomalaitoksestanne, mutta mitä ne hyödyttävät ihmisiä, jotka
ajatuksen nopeudella voivat liikkua paikasta toiseen kuinka kauas
tahansa. Opettakaa luonnon elementtejä asettumaan tieteen vaunujen
eteen, niin nousette ilmaan kuin kotka ja liitelette sen halki."

"Olisin onnellinen, jos voisit minulle näyttää, kuinka ihminen
ajatuksen nopeudella voi liikkua paikasta toiseen", huudahdin. "Minusta
tuntuu ihmisruumiin paino voittamattomalta esteeltä."

"Hengessä uudestisyntyneen ihmisen ei tarvitsekaan ottaa mukaansa tuota
raskasta ruumista", vastasi Teodorus. "Mitä tai kuka on ihminen? Onko
hän puoleksi eläimellinen elimistö, joka syö, juo ja kävelee ja joka
käyttää melkein puolet elämästään nukkumiseen, -- tuo luiden ja
jänteiden, veren ja herkkien hermojen massa, joka estää hengen vapaata
liikkumista, joka on itseensä kahlehdittu tai onko ihminen tuo
näkymätön olento, joka ajattelee, tuntee ja tietää olevansa olemassa?"

"Epäilemättä on ihmisen ajatteleva minuus itse ihminen."

"Jos sen myönnät, niin täytyy sinun myöskin myöntää ihmisen itsensä
olevan siellä, missä hän ajattelee olevansa ja tekee havaintojaan,
toisin sanoen siellä, missä hänen tajuntansa on. Ajatteleminen on
hengen, eikä fyysillisen ruumiin omistama kyky. Kaikkialla, missä
henkemme tätä kykyään käyttää, oleskelee todellinen itsemme. Jos ei
fyysillinen ruumiimme olekaan mukana, niin mitä tarvitsemme siitä
huolehtia. Ajatteleminen on hengen kyky ja henki on kaikkiallinen. --
Kun opimme ajattelemaan fyysillisistä aivoistamme riippumatta, niin
voimme tätä kykyämme käyttää kaikkialla maailmankaikkeudessa ottamatta
mukaan fyysillistä ruumistamme.

"Elämä, tunne ja tajunta eivät ole ruumiin ominaisuuksia, ne ovat
näkymättömän, mutta todellisen ihmisen toimintoja ja kun hän kerran on
oppinut tuntemaan todellisen olemuksensa ja omat voimansa, niin voi hän
kiinnittää tajuntansa mihinkä paikkaan tahansa tällä planeetalla."

"Nämä aatteet ovat niin valtavia, etten niitä vielä kylläksi käsitä,
mutta pelkään, että tiedemiehet, jotka eivät tahdo nousta yläpuolelle
itse luomaansa järjestelmää, eivät koskaan tule niitä tunnustamaan."

"Niin on", sanoi adepti. "Nykyisen sukupolven oppineet eivät niitä
ymmärrä ja tunnusta, mutta tulevaisuudessa tulevat ne käsitettäviksi
kaikille, jotka eivät ole oppineita ainoastaan ruumiissa, vaan myöskin
sydämessä. Meidän älyllisen vuosisatamme aikana ovat useimmat älylliset
ihmiset keskittäneet tajuntansa aivojen sisäpuolelle ja elävät
niinmuodoin vain talonsa yläkerrassa. Mutta aivot eivät muodosta
tärkeintä osaa talossa, jossa ihminen asuu. Elämän keskus on sydän ja
jos ei tajunta keskity elämän keskuspaikkaan, niin eroittuu se elämästä
ja lakkaa lopulta kokonaan olemasta. Kehoittakaa niitä, jotka tahtovat
kehittää intuitsiooniaan, ajattelemaan sydämellä, eikä vain tutkimaan
aivoillaan. Kehoittakaa heitä päivä päivältä laskemaan ajatuskykynsä
elämän keskukseen, sydämeen, kunnes koko heidän tajuntansa siihen
keskittyy. Ensin näkevät he kaiken pimeytenä, mutta jos he jatkavat
kokeitaan, tulevat he pian näkemään keskipisteessä valon, valon, joka
hengen valaisee. Tämä sammuttamaton valo lähettää säteensä tähtiin asti
ja siinä heijastuvat menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus.

"Luonnon suurimpia salaisuuksia ei ensinkään ole vaikea käsittää, jos
vain mieluummin katselemme niitä, kuin omia harhakuviamme. Korkeimmat
aatteet ovat helppoja ymmärtää, jos vain tahdomme niitä ymmärtää,
emmekä jää pitämään kiinni omista luomistamme. Ihmisen mieli on kuin
peili. Siinä heijastuvat maailmanhengessä leijailevat aatteet, kuin
hiljaisessa järvessä, joka uskollisesti kuvastaa yläpuolellaan
leijailevia pilviä. Kun järven pintaa kosketetaan, vääristyvät kuvat.
Ja kun vesi sekoitetaan, häviävät ne kokonaan. Mutta yhtä vähän kuin
saituri, joka koko elämänsä ajan on aarteitaan tarkannut ja suojellut,
niistä luopuisi, yhtä vähän voimme odottaa nykyajan tiedemiehen tai
filosofin luopuvan omista ajatustavoistaan. Luen sydämestäsi halun
perustaa tosijärkevä seura. Varotan sinut kuitenkin sitä varten
kääntymästä oppineitten puoleen, sillä jos sen teet, valitset
huonoimman keinon aatteesi toteuttamiseksi ja voit olla varma sen
epäonnistumisesta."

"Tunnustan jo asiaa ajatelleeni ja etsineeni keinoja sen
toteuttamiseksi. Tahtoisin perustaa seuran tai koulun, jossa
täydellisyyteen pyrkijät voisivat käyttää voimansa hyödyllisten ja
kestävien asioiden saavuttamiseksi olematta pakoitettuja maailman
harhakuvia seuraamaan. Olen hengessäni jo hakenut paikkaa, missä
sellaisen seuran jäsenet voisivat elää sisäistä hengen elämää.
Tahtoisin mielelläni perustaa teosofisen luostarin, jossa samoin kuin
tekin, voisimme luonnon suuruuden, ylevyyden ja hiljaisuuden
ympäröiminä pyrkiä adeptiuden tielle paeten nykyaikaisen
yhteiskuntaelämän orjuutta. Mutta mielestäni tuntuu aivan mahdottomalta
valita jäsenemme tietämättömien ja sivistymättömien joukosta."

"Etsi niitä puhtaitten ja hyveellisten joukosta", vastasi Teodorus.
"Valitse sellaisia, joita ei pimitä ennakkoluulot ja ennakkoarvostelut.
Opeta heitä kehittämään henkistä havaintokykyään ja pian on ympärilläsi
maailman valistunein seura. Se, mitä nykyään sanotaan oppineisuudeksi
ja sivistykseksi, on vain tulosta hyödyttömästä, pintapuolisesta
tiedosta. Ihmisten on pakko sitä hankkia, koska he eivät osaa kehittää
henkisiä kykyjään. Jos tätä viimeksimainittua työtapaa käytettäisiin ja
harjoitettaisiin, niin pian astuisi todellinen tieto pelkän
oppineisuuden, varmuus epäselvyyden, vakaumus epäilyksen, todellinen
luottamus epävarman toiveen sijalle. Jos jokainen kuvittelemasi
luostarin asujain olisi vailla itserakkautta ja ilman omia mielikuvia,
vaan päinvastoin jokainen olisi elävä peili, johon jumalallinen viisaus
ilman vääristelyä voisi kuvastua, niin olisi luostarisi koko maailman
suurin kaunistus. Sellainen henkisen älyn keskus loistaisi henkisellä
taivaalla kuin ensiluokan aurinko. Yksi ainoa sellainen keskus
riittäisi valaisemaan maailmaa viisaudellaan ja sen henkiset säteet
loistaisivat kiertotähtemme äärimmäisille rajoille asti."

"Mikä sitten estää perustamasta tällaista älyn keskusta", kysyin minä.

"Ei muu kuin ihmisten epätäydellisyys", vastasi adepti. "On kaksi
lähdettä, joista nämä esteet nousevat itsetuntemukseen ja
kuolemattomuuteen pyrkivien tielle. Toiset esteet tulevat sisäisestä
ihmisestä itsestään, toiset ulkonaisen elämän olosuhteista. Sisäiset
esteet aiheutuvat kootuista tieteellisistä ja teologisista
mielipiteistä ja elävistä elementaalivoimista, jotka toimivat ihmisen
eläimellisessä olemuspuolessa. Kun ulkonaiset vaikutukset ravitsevat ja
voimistuttavat niitä, niin rumistuvat ne mitä erilaisimmilla tavoilla.
Ne ilmentävät eläimellisiä haluja ja älyllisiin saavutuksiin yhtyneinä
muodostavat ne sen vaarallisen rikosten luokan, johon luetaan
kunnianhimo, turhamaisuus, ahneus, kärsimättömyys, oman hyödyn
etsiminen j.n.e. Kukin tällainen eläimellinen aines tai elementaali voi
kehittyä melkein älylliseksi, vaikkakin järkeä vailla olevaksi
olemukseksi, kunnes sellaiset lopuksi muodostavat ihmisen todellisen
minän. Maailma on tuollaisia älyllisiä tai puoleksi älyllisiä
ihmismuodoissa eläviä elementaaleja täynnä, -- ihmisiä, joiden järki on
enemmän tai vähemmän kumautettu. Tapaat niitä joka päivä kadulla,
saarnatuoleissa, tuomioistuimilla, oppisaleissa ja markkinapaikoilla.
Ihmisen pääpyrkimyksenä tulisi olla pitää henkensä valtakunta vapaana
moisista tunkeilijoista, jotta viisauden kuningas voisi siellä
häiritsemättä hallita. Hänen velvollisuutensa olisi ryhtyä
herkulestaisteluun näitä eläimiä ja älyllisiä elementaaleja vastaan,
niin että niistä tulisi kuninkaan palvelijoita, ei hänen käskijöitään.
Voimmeko sen tehdä, kun kaikki voimamme alati ovat suunnatut
ulkonaiselle tasolle, kun emme koskaan ole rauhassa omassa talossamme,
kun elämän harhakuvat meitä aina kahlehtivat? Voimmeko sen tehdä, kun
aina kiinnymme aistinnautintojen etsimiseen tai niin sanottuihin
älyllisiin pyrkimyksiin, jotka kohdistuvat ulkonaisten asioiden
tietämiseen, mutta eivät välitä omaa itseä koskevan tiedon
hankkimisesta? Voimmeko edes toivoa kykenevämme kokoamaan voimia
sisäisimpään keskipisteeseen ja niitä sieltä käsin käyttämään, kun aina
lähetämme ne ulos kehän ulkorajaa kohti? Voimmeko samalla kertaa
tuhlata ja koota voimia?

"Voiman, joka voisi kehittyä voimakkaaksi keskuksessa, täytyy olla
keskukseen suunnattu, sillä vain vastustuksen kautta voidaan sitä koota
ja voimistaa. Kuningas, joka lähtee valtakunnastaan ja jättää sen
suojelusta vaille, löytää palatessaan toisia hallitsijan paikalla.
Tullaksemme luonnon herroiksi, täytyy meidän taistella omat
taistelumme, emmekä saa odottaa, että luonto taistelisi meidän
puolestamme. Kuta enemmän sielun kanavien kautta tulevat kiusaukset
saattavat ihmiselimistön eläimelliset ainekset elämään ja toimimaan,
sitä kuumemmaksi käy taistelu, ja sitä voimakkaammaksi tulee myöskin
voitokkaasti vastustavan ihmisen tahto. Tämä on se taistelu, jonka
suuri Gautama Buddha taisteli ja voitti viisauden bodhipuun alla
istuessaan.

"Annan sinulle järkevän ja tieteellisen selityksen kehityksen
merkityksestä ja henkisestä myötätunnosta. Ja jotta et luulisi minun
ilmoittavan vihkimättömiltä peitettyjä salaisuuksia, kehoitan sinua
tutustumaan suuren kreikkalaisen filosofin Plotinuksen kirjoihin,
joissa hän esitti samoja salaisuuksia jo vuosisatoja sitten.

"Plotinuksen mukaan ei mikään ilmiö ole 'todellisuus', vaan kaikki
maailmankaikkeuden ilmiöt ovat harhakuvia, joita sisäinen todellisuus
on toiminnan kautta luonut. Ihminen ei voi nähdä omia kasvojaan ilman
peiliä. Yhtä vähän voi todellisuus herättyään unestaan pitkän Pralayn
jälkeen nähdä itseään ilman peilin apua. Mutta mikään muu substanssi
kuin se, mikä kuuluu todelliselle, ei voi olla peilinämme. Sentähden
astuu todellinen ikäänkuin ulos omasta keskipisteestään ja katselee
itseään. Siten syntyy älynvoima, jonka kautta todellinen näkee ne
kuvat, mitkä heijastuvat sen omassa aineessa. Ja tämä voima, joka
suuntautuu keskipisteestä kehään päin, sanotaan hengeksi tai tahdoksi.
Sama toiminta tapahtuu, jos ihminen keskityksen kautta suuntaa
ajatuksensa kohti omaa tajunnankeskustaan, joka on sydämessä ja siten
koettaa nähdä, mitä hänen sisässään tapahtuu. Tämä keskihakuinen voima
kohtaa vastustusta keskuksessa, palaten takaisin keskipakoisena
voimana. Näin syntynyt keskipakoinen voima on sitten yhdyssiteenä
keskuksen ja kehän, hengen ja aineen, luojan ja luotujen, jumalan ja
luonnon välillä tai millä nimillä näitä asioita tahtonet merkitä.

"Jos suuntaat henkesi voiman sisäänpäin keskustaa kohden, etkä keskitä
sitä ulkonaisiin aistillisiin asioihin, niin vastustus, jonka se
keskuksessa tapaa, aiheuttaa sysäyksen takaisin päin. Kuta voimakkaampi
on käyttämäsi keskihakuinen voima, sitä voimakkaampi on täten
syntynyt keskipakoinen voima, toisin sanoen, sitä voimakkaampi on
sielusi. Sielun voimistuessa muuttuu näkymätön, mutta kuitenkin
aineellinen substanssi, joka läpäisee näkyvän fyysillisen ruumiisi,
korkeammanlajiseksi aineeksi. Siten sinä vähitellen voit tulla kokonaan
sieluksi, ilman karkeata fyysillistä ruumista. Mutta jo kauan ennen sen
ajan täyttymistä, voit sielusi voimalla vaikuttaa aineessasi."

Huomautin Teodorukselle, että nämä aatteet olivat liian suuria ja liian
uusia, jotta heti voisin ne käsittää, mutta lupasin painaa ne mieleeni.

"Se on oikein", vastasi adepti. "Ja pidän siitä huolta, että ne todella
jäävät mieleesi."

"Jos Plotinuksen opit pitävät paikkansa", sanoin minä, "niin ovat
epäilemättä useimmat henkiset ajattelijamme harhateillä, sillä he
uhraavat koko elämänsä ulkonaisten asioitten tutkimiseen ja välittävät
hyvin vähän siitä, mikä heissä itsessään tapahtuu."

"Siksi he häviävätkin harhakuvineen", vastasi adepti. "Oppineille olisi
ehkä parempi, jos he tietäisivät hiukan vähemmin tieteellisistä
teorioista ja sensijaan hankkisivat enemmän käytännöllistä tietoa
itsestään. Olisi parempi, jos heillä olisi vähemmän terävää järkeilyä
päässään ja enemmän henkistä voimaa. Jos esimerkiksi se aika ja ne
voimat, joita tuhlataan afrikalaisten apinoiden tapojen tutkimiseen,
käytettäisiin henkisen selvänäköisyyden hankkimiseen, niin olisi se
heille parempi. Jos he koettaisivat hankkia itselleen kykyä parantamaan
sairaita käsien päälle panemisella, eivätkä myrkyttäisi ihmisiä
ruiskuttamalla heihin vahingollisia aineksia, niin tekisivät he paljon
hyvää ihmiskunnalle. Tuhannet ihmiset työskentelevät ahkerasti koko
ikänsä saamatta kuitenkaan mitään hyödyllistä aikaan. Samoin tuhannet
ihmiset työskentelevät sekä henkisesti että koneellisesti tehtävissä,
jotka mieluummin saisivat olla suorittamatta. Paljon useammat ihmiset
työskentelevät vahingoittaakseen ja hävittääkseen ihmisten
terveydentilaa, kuin tauteja parantaakseen. Useammat levittävät
harhaoppeja kuin opettavat totuutta. Useammat hakevat sellaista, mistä
ei ole hyötyä, kuin sellaista, jolla on tosi arvoa. He elävät
äärimmäisyyksien vallassa ja katoavat niiden kanssa. He etsivät kultaa
ja kulta jää jälelle heidän kuollessaan.

"Esteet, joita ulkomaailman olosuhteet asettavat tiellenne ovat niin
läheisessä yhteydessä sisäisten esteitten kanssa, että niitä ei käy
hyvin eroittaminen. Ulkonaiset kiusaukset herättävät sisäisiä haluja ja
sisäiset halut taasen vaativat ulkonaisia keinoja tyydytystä
saadakseen. Ihmisten joukossa on tuhansia, joilla ei ole kylläksi
voimaa jättämään turhan seurustelun, naurettavat tottumukset ja
narrimaiset käytöstavat, joista he sisäisesti kuitenkin ovat kasvaneet
pois ja joita he inhoavat. He alistuvat niihin, koska ne ovat
muotihulluuksia ja tapoja, joita vastaan sotiminen olisi sovinnaisuuden
kannalta rikos.

"En usko ihmisluonnon siveelliseen pahennukseen. Tiedän kyllä, että
ihmisen eläimelliset olemuspuolet vaistomaisen itsesäilytysvaiston
kiihoittamina nousevat vastustamaan hänen korkeampien olemuspuoltensa
kehitystä. Ne tuntevat, että korkeamman syntyminen aiheuttaa alemman
kuoleman. Mutta tiedän myöskin, että jokaisessa ihmisolennossa piilee
hyvän voima, joka voi kehittyä, jos harkitaan sille vaadittavat
olosuhteet. Ihmisessä on sekä korkeampia että alempia aineksia
ja itsestämme riippuu, mitä tahdomme itsessämme kehittää.
Kirsikansiemenestä ei voi kasvaa muuta kuin kirsikkapuu, ohdakkeen
siemenestä vain ohdake, mutta ihminen on voimien yhtymä, josta
kaikenlaisia siemeniä voi kasvaa. Siitä voi kasvaa sika tai tiikeri,
enkeli tai perkele, viisas tai hullu oman mielen mukaan.

"Alituinen ajometsästys kullan, mukavuuden ja huvitusten hankkimiseksi
vaikka jo kaiken tarpeemme omistamme, on nykyisen sivistyksen
luonteenominaisuus. Mutta se ei välttämättä merkitse, että ihmiset
ovat ahneita ja rikoksellisia tai että he elävät siveellisessä
alennustilassa. Kaikki tämä aiheutuu pikemmin fyysillisellä tasolla
ilmenevistä sysäyksistä. Ihminen tietää vaistomaisesti, ettei hän,
olkoon hän sitten kuinka rikas tai kuuluisa tahansa, ole saavuttanut
sitä tilaa, jossa hän olisi täysin vapaa ja johonka hän tahtoisi
pysähtyä. Hän tuntee, että hänen on johonkin pyrittävä, mutta ei tiedä
mihin. Koska ei hän tunne korkeampaa elämää, koettaa hän hankkia
itselleen alemman elämän tarjoamaa hyvää. Siten tuhlaa hän voimansa
turhaan. Hän on kuin perhonen tai korento, joka on pudonnut järveen ja
turhaan koettaa pelastua uppoamasta uimalla pois rannasta, koska hän ei
tiedä, missä pelastus on löydettävissä. Ihmisen suurin kirous on
tietämättömyys omasta todellisesta luonnostaan ja lopullisesta
päämäärästään. Jokaisen ihmisen pääpyrkimyksenä siis tulisi olla tuon
tietämättömyyden voittaminen.

"Mutta on valitettavasti totta, että tietämättömyys ja itserakkaus ovat
läheisesti toisiinsa yhdistetyt.

"Jos ihminen, joka jo tietää hiukan enemmän oman luontonsa
vaatimuksista, käyttää kaiken voimansa korkeampaan tilaan pyrkiäkseen,
-- jos hän uskoo omaan rohkeuteensa ja riistäytyy irti tapojen
kahleista, niin ei hän saisi rauhassa elää omassa seurakunnassaan. Ja
jos hän muuttaisi toiseen, kohtaisi häntä siellä sama vihamielisyys.
Hän joutuisi tekemisiin ihmisten kanssa, jotka vihaavat valoa, koska he
ovat pimeydessä kasvaneet. He käsittäisivät häntä väärin, he
epäilisivät hänen vaikuttimiaan ja vainoaisivat häntä. Ja voi häntä,
jos hänellä on joitakin inhimillisiä heikkouksia, joihin
siveyssaarnaajat voivat iskeä myrkkyhampaansa. Siellä, missä pimeys
asuu, siellä inhotaan valoa. Sinne, minne tietämätön ihminen astuu,
kokoontuvat hänen ympärilleen nöyrinä palvelijoina kateus, epäluulo,
pelko ja muut paholaiset.

"Mutta se, mitä ei yksi ihminen ponnistuksillaan jaksa saavuttaa,
voidaan monen yhteisillä ponnistuksilla voittaa. Tämä laki näyttää
vallitsevan kaikkialla luonnossa. Kun vaadittava määrä ihmisiä vain
uskaltaisi vetäytyä pois maailman narrinäyttämöltä ja kieltäytyisivät
sen hullutuksista elääkseen sopusoinnussa toistensa kanssa, niin
olisivat he yhtyneinä kyllin voimakkaita vastustamaan tapahirviön
hyökkäyksiä. Paikoilleen jäädessään he ehkä joutuisivat sen valtaan.

"Samoin kuin nyt oli ennenkin ihmisiä, jotka tiesivät korkeamman ja
sisäisemmän elämän olemassaolosta ja koettivat pyrkiä voittamaan
kaipaamansa henkisen elämän edellytyksiä. Sellaisia ihmisiä ei ollut
ainoastaan kristillisissä maissa, vaan myöskin pakanoiden joukossa.
Tuhansien vuosien aikana on ollut pyhättöjä, loosheja, järjestöjä,
luostareita, hartaushuoneita ja erakkomajoja ja niihin ovat ihmiset
paenneet voidakseen häiritsemättä elää korkeampaa elämää turvassa
ulkomaailman hyökkäyksiltä. Heidän alkuperäinen tarkoituksensa oli
epäilemättä kunnioitettava. Vaikkakin monet tuollaiset yhdyskunnat
kadottivat arvonsa ja alkuperäisen luonteensa, kun ne eivät pysyneet
jalojen ja raskaitten toimien työpajoina, vaan tulivat laiskuuden ja
joutilaisuuden pesäpaikoiksi, niin ei se riippunut alkuperäisestä
periaatteesta, vaan siitä, että ihmiset olivat kadottaneet tietonsa
ihmisen todellisesta luonnosta, hänen voimistaan ja päämäärästään.

"Tällainen alennustila levisi erikoisesti Euroopassa keskiajalla
ja sen jälkeen, jolloin luostareissa elettiin sangen paheellista ja
ylellistä elämää. Siihen aikaan ei niissä välitetty mitään korkeamman
elämän edellytyksistä, vaan muodostuivat ne laiskottelijoiden ja
teeskentelijöiden pesäpaikoiksi. Niistä ei enää levinnyt siunausta
maahan, vaan niistä tuli maan vaiva. Ne ryöstivät rikkaita ja köyhiltä
imivät ne kuin vampyyrit viimeisen veritilkan. Niin jatkui, kunnes
rikosten malja oli täysi.

"Europassa on vielä paljon luostareita ja Amerikassa kasvaa niiden
lukumäärä. Materialisti katselee niitä syrjäsilmällä, mutta
ennakkoluuloton tarkastelija myöntää, että ne tekevät paljon hyvää.
Toiset ovat perustaneet kouluja, toiset sairashuoneita ja ennen kaikkea
ovat armeliaisuussisaret voittamattomia sairaanhoitajattaria. Monet
palvelevat siten jaloa aatetta ja tekevät ihmiskunnalle paljon hyvää.
Mutta niiden hyödyllisyys voisi olla tuhatkertainen, jos henkisen
tiedon valo, pyhä henki, jota he rukoilevat, astuisi alas heidän
luokseen.

"Jos uskonnolliset yhdyskunnat kykenisivät kehittämään todellista
henkisyyttä ja niiden joukossa olisi todella uudestisyntyneitä ihmisiä,
niin voisimme niissä nähdä henkisten voimien vuodatusta. Harjoittavatko
meidän luostariemme asujamet tietoisesti henkisiä voimia? Voivatko he
tietoisesti parantaa sairaita kätten päällepanemisella? Ovatko heidän
sisäiset aistimensa kyllin avautuneita näkemään ja kuulemaan,
muistamaan, haistamaan ja tuntemaan asioita, jotka ovat keskitason
ihmisen aisteille havaitsemattomia? Voivatko he varmuudella puhua
tulevista tapahtumista paitsi loogillisten johtopäätöksien avulla? Mitä
he itse asiassa tietävät vaatimuksista, joita tarvitaan korkeampaan
tajunnantilaan pääsemiseksi? Mitä he tietävät keinoista, joiden avulla
saavutetaan adeptius ja tietoinen tulevainen olotila? Mitä tietävät
munkkimme ja nunnamme ihmissielun rakenteesta ja erittäinkin niistä
sieluista, jotka ovat heidän huoleensa uskotut? Mitä kokemuksia heillä
on siitä korkeasta tilasta, jota sanotaan Samadhiksi? Jos heidän
joukossaan sattuu joku olemaan, joka voi kokea transsitilaa tai joka
painostaan huolimatta saattaa nousta ilmaan tai jonka kautta jokin
okkultinen ilmiö saattaa tapahtua, niin tietävätkö he silloin, mitkä
syyt aiheuttavat mainitut tulokset tai pitävätkö he noita tapauksia
selittämättöminä ja yliluonnollisina? Eivätkö he pidä pyhimyksinä
ihmisiä, jotka tuollaiseen kykenevät?

"Heidän ei auta luulotella, että sellaiset ihmiset voivat jakaa muille
syntien anteeksiantoa, sillä sitä ei voida todistaa. Kun ei heillä
itsellään ole henkisiä voimia, eivät he niitä myöskään voi toisille
jakaa. Ja jos he sellaisia voimia ovat antavinaan toisille, niin
missä ovat vaikutukset? Tulevatko tietämättömät viisaiksi, kun he
ovat vedellä kastetut? Saavatko he uskon, jotka ovat kokeneet
konfirmatsioniseremonian? Tuleeko syntinen viattomaksi, kun synnin
taakka anteeksiannon kautta on nostettu hänen omaltatunnoltaan?
Voivatko he ulkonaisten seremoniojen kautta saada sisäisen olemuspuolen
kasvamaan? Tuleeko se, joka eläimenä astuu kirkkoon, myöskin eläimenä
sieltä pois?

"Nämä ovat turhia kysymyksiä, enkä tahdo, että ymmärtäisit minua väärin
ja luulisit minun epäilevän uskonnollisten yhteiskuntiemme ja
luostariemme asujainten vaikuttimia. Tunnen useita heistä
personallisesti ja olen huomannut heidän olevan hyviä ja hyväntahtoisia
ihmisiä. Mutta kaiken sen hyvän, minkä he tekevät, voisivat he tehdä
yhtä hyvin ja paljon paremminkin, jos he olisivat tutkineet
sieluelimistöään ja sen toimintaa. Silloin he tietoisesti kykenisivät
kehittämään noita korkeampia kykyjä, jotka tiedottomasti ovat
kehittyneet muutamissa jäsenissä ja jotka tuon odottamattoman ja
luonnottoman kehityksen johdosta ovat saaneet ihmeittentekijäin tai
pyhimysten nimen.

"Kuinka sellainen ihminen voi olla henkinen johtaja, jolla ei ole
henkisiä voimia ja joka ei edes tiedä niiden olemassaolosta? Mitä
sanoisit kirurgista, joka ei tuntisi anatomiaa, -- mitä lääkäristä,
joka ei potilastaan tuntisi, -- mitä sokeasta maalarista, kuurosta
soittoniekasta, huonopäisestä matematikosta? Mitä siis on ajateltava
sielunlääkäristä, joka ei mitään tiedä sielusta ja sen ominaisuuksista?
Eikö meillä ole syytä sellaisen lääkärin taitoa epäillä?

"Jos luostarien ja uskonnollisten yhdyskuntien jäsenet käyttäisivät
aikansa ja voimansa hankkiakseen itsetuntemusta sekä ihmisen todellisen
rakenteen tutkimiseen ja henkisten voimien voittamiseen, niin heidän
käyttökelpoisuutensa kasvaisi aivan äärettömiin. Ei enää olisi
tarpeellista hoitaa sairaita, sillä he voisivat niitä parantaa käsien
päällepanemisella. He eivät enää tarvitseisi kastaa ihmisiä vedellä,
sillä he voisivat vuodattaa pyhyyden henkeä heidän päälleen. He eivät
enää tarvitseisi rippiä, sillä he voisivat syntisen ajatukset lukea.
Eivätkö he paremmin voisi täyttää velvollisuuksiaan, jos he olisivat
viisaita, kuin tietämättöminä ollen? Eikö olisi parempi, jos heillä
itse olisi kykyä tehdä se, mitä he odottavat rukoustensa tuloksena
tuntemattomalta voimalta? Kun joukko saa kuulla, että jossakin
luostarissa on ihmeittentekijä tai pyhimys, niin eikö se kiiruhda sinne
saamaan hänen siunaustaan? Minkälainen maine olisikaan silloin
sellaisella yhdyskunnalla, jonka kaikki jäsenet olisivat pyhimyksiä,
ihmeittentekijöitä, joiden voimaa ei epäiltäisi?

"Mutta kuinka voivat munkit ja nunnat hankkia sellaisia kykyjä? Kuinka
voisivat he kyetä sellaisiin tutkimuksiin? Sanotaan olevan kymmenen
kertaa vaikeamman voittaa vanha erehdys, kuin löytää totuus ja siinä
onkin vaikeus? Sivu, joka on täyteen kirjoitettu, on ensin pyyhittävä
tyhjäksi, ennenkuin sille voidaan uutta kirjoittaa. Heidän täytyy tulla
lapsiksi voidakseen astua oman sielunsa sisällä olevaan valtakuntaan.
Ensin täytyy heidän raivata pois se kuona, joka aikojen kuluessa on
temppelin etuhuoneeseen kokoontunut, väärä oppi ja taikausko, --
kuolleet muodot, joista henki on kaikonnut. Pitkinä tietämättömyyden
aikoina on tuo kuona kasaantunut ja on ajan mukana saanut arvon. Nunnat
ja munkit polvillaan kumartavat lähetessään tuota rikkaläjää, mutta
eivät uskalla sitä hävittää. Viisaiksi tullakseen pitäisi heidän ensin
oppia tuntemaan omien oppiensa, vertauskuviensa ja kirjojensa
aatteellinen merkitys, joista he nyt vain tuntevat ulkonaisen muodon ja
kuolleet kirjaimet. Heidän olisi pakko perustaa siveysoppinsa ihmisen
jumalalliseen olemuspuoleen eikä itsekkäisiin toivomuksiin päästä
pyhyyden tielle rangaistuksen pelosta.

"Joskus tulevaisuudessa saavuttavat ihmiset tämän tilan, mutta ei
vielä. Vuosisatoja tulee vielä kulumaan, ennenkuin totuudenauringon
valo pääsee läpäisemään sen tiheän harson, joka verhoaa ihmisten
mielet. Katso jääkenttiä, jotka peninkulmittain peittävät vuorien
seinämät. Ne leviävät laaksoon asti usein sadan jalan paksuisina
jääkuorina, vuosisatojen kuluessa kokoontuneina. Railoja ja rotkoja on
siellä täällä ja kun ihminen joskus putoaa tuollaiseen kuiluun, voidaan
hänen jäännöksensä löytää vuosien kuluttua jäävuoren juurelta.

"Vaihtelu, ikuinen vaihtelu saa kaiken kehityksen aikaan luonnossa.
Jähmettyneimmissä ja puhdasoppisimmissakin uskonnonjärjestelmissä,
pimitetyimmissä ja tietämättömimmissäkin sydämissä ja aivoissa tapahtuu
alati jatkuva muuttuminen. Opit, joita keskiajan saarnastuoleilta ja
oppi-istuimilta levitettiin, ovat suureksi osaksi haihtuneet. Perkeleen
suuruus on niin kutistunut, että ihmiset tuskin ollenkaan enää häntä
pelkäävät ja samassa määrässä kuin pappisvalta on pienennyt, on
jumalkäsite suurentunut.

"Pitääkö edistysmielisen maailman odottaa, kunnes laillisesti
virkaanasetetut totuudenvartijat ymmärtävät sen aarteen todellisen
arvon, jota he vartioivat? Pitääkö meidän odottaa, kunnes he ovat
puhdistaneet jalokiven kuoresta, jonka he vuosisatoja ovat antaneet
olla paikoillaan. Sanantuojat kaukaisesta idästä, jossa viisauden
aurinko on noussut, ovat kantaneet meille kallisarvoisia helmiä ja
puhdasta juoksevaa kultaa.

"Miksikä pitäisi niiden, jotka näkevät aamuruskon sarastavan, peittää
silmänsä ja odottaa, kunnes sokeat ilmoittavat auringon nousseen
vuorten takaa? Eivätkö valaistuksen saaneet ihmiset voisi perustaa
yhdyskuntia, joilla olisi kaikki oikeauskoisten luostarien edut, mutta
ei niiden varjopuolia. Eivätkö he voisi perustaa puutarhaa, jossa
viisauden jumalallinen lotuskukka kasvaisi ja voisi aukaista lehtensä
taikauskon rikkaruohon sen kasvua ehkäisemättä? Sellaisessa paikassa
voisi sielu hengittää puhdasta henkistä ilmaa, jota ei tietämättömyyden
myrkkykukan tuoksu pilaisi. Se saisi kasvaa taikauskon häiritsevän
vaikutuksen estämättä. Siellä kasvaisi elämänpuu tiedonpuun juuresta ja
levittäisi oksiaan totuuden näkymättömään valtakuntaan. Sen hedelmät
tekisivät kuolemattomiksi kaikki, jotka niitä maistaisivat."

"Mutta sellainen laitos tarvitseisi opettajakseen adeptin", keskeytin
minä. "Tahtoisitko sinä olla opettajana siinä?"

Tähän vastasi Teodorus: "Siellä missä apua tarvitaan, on apu aina
saatavissa, sillä _luonnossa ei ole tyhjää paikkaa_."

Tällä hetkellä kuulin taas tuon näkymättömän hopeakellon äänen ilmassa.
Adepti nousi sanoen, että hänen täytyi poistua muutamaksi minuutiksi,
mutta että odottaisin, kunnes hän palaisi takaisin. Hän jätti
laboratorion. -- Olin yksin ja selailin innokkaasti kirjaa, joka
sisälsi _rosenkreuziläisten salaiset merkit_ ja huomioni kiintyi
erikoisesti ylösalaisin käännettyyn viisikannan merkkiin, jonka alemman
kolmion kärjet olivat ylöspäin käännetyt. Äkkiä kuulin äänen aivan
tuolini takaa: "Tässä merkissä piilee ikuisuus ja aika, jumala ja
ihminen, enkeli ja perkele, taivas ja helvetti, vanha ja uusi Jerusalem
kaikkine asujamineen ja luotuineen."

Käännyin hämmästyneenä katsomaan taakseni ja näin vieressäni
munkkikaapuun puetun miehen, jolla oli erittäin älykkäät kasvot. Hän
pyysi anteeksi, että oli keskeyttänyt ajatusjuoksuni ja sanoi minun
olleen niin syventyneen tuon merkin tutkimiseen, etten huomannut hänen
tuloaan huoneeseen.

Avoin katse, miellyttävät piirteet, älykäs ilme vaikuttivat, että
vieras voitti koko luottamukseni ja kysyin hänen nimeään.

"Olen Teodoruksen famulus", vastasi vieras, "tai pikemmin hänen
oppilaansa. Minua sanotaan leikillä hänen älylliseksi prinsiipikseen,
koska minun on toimitettava työ tuon vanhan herran nukkuessa."

Pidin tuota huomautusta hyvin hullunkurisena. -- Vieras tarjoutui
näyttämään minulle laboratorion kaikkine merkillisyyksineen, jonka
esityksen ilomielin otin vastaan. Hän näytti minulle paljon ihmeellisiä
esineitä. Monista olin lukenut alkemiallisista teoksista, mutta jotkut
olivat minulle aivan uusia. Lopuksi tulimme suljetun kaapin luo, joka
herätti uteliaisuuttani ja kysyin sentähden, mitä se sisälsi.

"Tämä kaappi", vastasi munkki, "sisältää eräitä suitsutuspulvereita,
joiden avulla voidaan nähdä elementaalihenkiä."

"Onko se mahdollista", huudahdin. "Oi, kuinka mielelläni tahtoisinkaan
nähdä näitä henkiä! Olen lukenut niistä niin paljon Paracelcuksen
kirjoissa, mutta en koskaan ole ollut tilaisuudessa niitä näkemään."

"Kaikkia lajeja ei ole hauska nähdä", vastasi munkki. "Maahenget ovat
ihmisennäköisiä, mutta voivat laajentaa ruumistaan. Vuorenhaltijat ja
maahiset ovat tavallisesti pahankurisia ja karkeita ja parempi on
jättää ne rauhaan. Joskus niistä kuitenkin on tullut hyviä ystäviä
ihmisten kanssa, jolloin he ovat ihmisille näyttäneet salatuita
kaivoksia ja aarteita. Ilmahenget tai sylfit ovat paljon kavalampia,
emmekä voi heidän ystävyyteensä luottaa. Salamanterit, jotka elävät
tulessa, ovat kauheita kiusanhenkiä ja paras on olla olematta
tekemisissä heidän kanssaan. Sitävastoin ovat vedenneidot ja
aallottaret suloisia olentoja ja ovat mielellään ihmisten kanssa
tekemisissä."

"Toivon, että kerran pääsisin näkemään noita vesihenkiä", huudahdin.
"Luulen kuitenkin niiden kuuluvan tarujen valtakuntaan. Ennen aikaan
kertoivat merimiehet vedenväestä ja merenneidoista, joita he olivat
nähneet matkan päässä laivasta. He kertoivat merenväen olevan
ihmisolentoja, joiden yläruumis oli miehen tai naisen näköinen, mutta
alaruumis oli kalanpyrstö. He kertoivat pitkiä taruja merenneitojen
kauneudesta, heidän hulmuavasta tukastaan, heidän ihanasta laulustaan.
Heitä sanottiin myöskin sireeneiksi ja kerrottiin, että kuultuaan
heidän äänensä unohti ihminen kaiken muun tuon laulun tähden, jonka
lumoihin hän oli tullut. Kerran sattui, että tuollainen seireeni
saatiin kiinni ja kävi ilmi, että se vain oli eräs ihmeellinen kala,
_Halicore cetacea_. Sitä voitiin matkan päästä värinsä tähden pitää
ihmisenä ja sanottiin sen haukkuvan kuin koiran. Ehkä nuo merenneidot
ja aallottaret, joista puhut, myöskin vain ovat kaloja?"

"Erehdytte kokonaan, rakas herraseni", vastasi munkki. "_Halicore_ on
kala, mutta merenneidot ja aallottaret ovat luonnon elementaalihenkiä,
jotka elävät vesielementeissä, eivätkä tavallisissa oloissa näy
ihmissilmällä, jonkatähden niitä ei myöskään saada kiinni. Ne ovat
melkein ihmisolentoja, mutta paljon eetterisempiä ja kauniimpia.
Eräissä olosuhteissa voivat ne tulla ihmiselle näkyväisiksi. Vieläpä
voivat he saada aineellisen muodon ja jäädä elämään maan päälle.
Kerrotaan sellainen tapaus, että eräs kreivi meni naimisiin merenneidon
eli nymfin kanssa ja eli hänen kanssaan enemmän kuin vuoden. Eräät
teologit peloittivat hänet kuitenkin sanoessaan hänen vaimoaan
perkeleeksi. Kreivi oli juuri niihin aikoihin rakastunut erääseen
kauniiseen maalaistyttöön ja sentähden oli pappien sekaantuminen asiaan
hänelle sangen tervetullut. Hän sai siten syyn ajaa laillisen vaimonsa
luotaan, mutta tämä kosti ja kolmantena päivänä häiden jälkeen
löydettiin kreivi kuolleena vuoteestaan. Merenneidot ovat hyvin
kauniita, voimakkaita ja uskollisia rakkaudessaan, mutta sanotaan
niiden olevan hyvin mustasukkaisia."

Kuta enemmän munkki puhui vesinymfeistä, sitä voimakkaammaksi kasvoi
haluni niitä nähdä. Pyysin häntä polttamaan tuota salaperäistä
suitsutusta ja lopuksi myöntyi hän pyyntööni. Hän viskasi palasen
kuivaa vaahterankaarnaa sekä muutamia laakeripuunlehtiä hiilikulhoon
lisäten muutamia hiilenpalasia. Sitten sirotti hän siihen hiukkasen
tuota salaperäistä pulveria ja heti nousi valkoinen savu ja täytti
sumuna huoneen, levittäen samalla suloista tuoksua. Kappaleet näkyivät
vielä jonkun aikaa sumun läpi, mutta pian katosivat ne. Huoneen seiniä
ei enää näkynyt. Ilma oli jonkinlaisessa aaltoiluliikkeessä ja oli
tavallista tiiviimpää. Tämä ei kuitenkaan minua painostanut, vaan
päinvastoin tunsin siitä suurta iloa ja tyytyväisyyttä. Lopulta
tiesinkin olevani vedessä, joka minua kannatti. Uin ja kuitenkin oli
ruumiini niin kevyt kuin höyhen, joten en tarvinnut tukea estämään
itseäni vajoamasta. Näytti kuin vesi aina olisi ollut oma elementtini
ja olisin siinä syntynyt. Aivan pääni yläpuolella loisti valo, nousin
pinnalle ja katselin ympärilleni. Olin keskellä merta ja tanssin
aaltojen kanssa ylös ja alas. Oli hohtava kuutamoyö. Ylläni oli
täysikuu. Se heitti säteensä veden pinnalle ja loi hopeaisen juovan
väriseville ja vaahtoaville aalloille, joilla timantit kimaltelivat ja
liekehtivät. Kauempana näkyi ranta ja vuorijono, joka näytti minusta
hyvin tutulta. Vihdoin tunsin sen Ceylonin rannaksi Colombon ja Gallen
välisine vuorenjonoineen. Varmaankaan en erehtynyt, sillä tunsinhan
aivan selvästi Adamspeakin. -- En koskaan unohda sitä ihanaa tunnetta,
josta nautin tässä eetterikylvyssä Indian valtameressä kuutamoyön
valossa. Näytti kuin kiihkeimmät toivomukseni olisivat täyttyneet. Olin
vapaa kuolevaisesta ruumiistani ja sen painosta, mutta olin kuitenkin
oma itseni. En tuntenut eroa sen ruumiin välillä, jossa nyt olin ja sen
välillä, jossa ennen suitsuttamista olin asunut. Tämä ruumiini oli niin
kevyt, että mielestäni yhtä hyvin olisin voinut nousta ilmaan, kuin
uida aalloilla.

Kuule! Hiljainen ääni soi korviini ilmojen halki. Se kaikui
ihmisääneltä. Se läheni ja nyt kuulin selvästi ihmisäänten soinnukkaan
laulun. Käännyin suuntaan, mistä laulu kuului ja näin kolme olentoa
uimassa aalloilla sukeltaen ylös ja alas ja lähestyen minua. Nuo
olennot näyttivät laskevan leikkiä keskenään ja pian eroitin kolme
kaunista naisolentoa liehuvine hiuksineen. Kauniimpana muita oli eräs,
joka näytti kuningattarelta ja jolla oli vesiruusuista punottu seppele
ohimoillaan. He lähestyivät yhä ja huomattuaan minut, pysähtyivät. He
neuvottelivat keskenään, mutta uteliaisuus voitti pelon ja he tulivat
aivan lähelle minua puhellakseen kanssani. Heidän äänensä oli
soinnukas, heidän kielensä outo, mutta kuitenkin ymmärsin sanat.
Huomattuaan minut kuolevaiseksi, näyttivät he yhtä kiihkeästi haluavan
minun luokseni, kuin minä heidän seuraansa.

He kutsuivat minua luokseen asuntoonsa ja kertoivat ihanasta
linnastaan. Se oli rakennettu kauniista näkinkengistä ja sijaitsi
koralliriuttojen välissä syvällä valtameressä. Helmet, jotka sitä
koristivat, olivat asuurinsinisiä kuin aallot, jotka loistivat sisään
kuultavien seinien läpi. Siitä on kerrottu monta kaunista tarinaa,
mutta kukaan kuolevainen ei vielä ollut sitä nähnyt. Huomautin olevani
minäkin kuolevainen ja etten voinut heidän elementissään elää, mutta
kaunis kuningatar nousi yläruumiineen aaltojen päälle. Hän hymyili ja
nyökäytti suloista päätään, jolloin timanttivirta näytti vuotavan hänen
aaltokiharoistaan. "Tule", kuiskaa hän. "Mitään pahaa ei sinulle
tapahdu, sillä minun rakkauteni suojelee sinua." -- Hän levittää
ihananmuotoiset käsivartensa minua kohti, koskettaa olkapäihini ja
hänen kosketuksestaan haihtuu tajuntani. Aistillisen nautinnon huuma
käy läpi ruumiini ja haihdun vesielementtiin. Hiljaa kuulen vielä
aaltojen kohinan hiekan yli loiskiessaan. Tunnen, että toivomukseni on
täyttynyt. Vielä hetki, enkä enää tiedä mistään.



VI.

LOPPU


Kertomukseeni on vain hyvin vähän enää lisättävää. Heräsin ja
avatessani silmäni olin sammalvuoteella mahtavan petäjän varjossa,
johon nähtävästi olin nukahtanut. Aurinko oli vielä korkealla
läntisellä taivaalla. Korkealla ilmassa kaarteli kaksi korppikotkaa
tehden pitkiä kierroksia ja niiden huudoissa luulin uudelleen tuntevani
nymfikuningattaren äänen. Toisella puolen laaksoa kuohui vielä
vesiputous vaahtoavana ja ilmaan suihkuva vesi putosi alas
sammalpeitteeseen maahan.

"Oi", huudahdin suruissani. "Oliko kaikki, minkä näin, vain unta? Oliko
kaikki, mikä näytti niin todelliselta, vain arvojeni harhaa? Miksi en
kuollut kuningattaren syliin, jotta siten olisin pelastunut tästä
kauheasta heräämisen hetkestä." Noustessani lankesi katseeni
valkoiselle liljannupulle takkini napinreijässä. Uskoin tuskin silmiäni
ja luulin olevani aivohäiriön vallassa. Kosketin liljaa. Se ei
hävinnyt, vaan oli yhtä todellinen kuin maa, jolla seisoin. Se kuului
erääseen kasviluokkaan, joka ei kasva näillä kylmillä leveysasteilla,
vaan on kotoisin lämpimimmistä maista. Muistin kullan ja pistin käteni
taskuun. Siellä oli muutamien hopearahojen joukossa loistavan puhdas
kultakimpale. Mutta pienet rubiinihelmet olivat karisseet pois.
Palautin mieleeni tuon kallisarvoisen kirjan, mutta tunsin samassa
käyttäytyneeni sangen sopimattomasti Teodoruksen mentyä pois. Olin
ilman lupaa tarkastanut hänen laboratorionsa ja olin langennut hänen
famuluksensa kiusauksiin.

Kuljin melkein lentämällä vuorta alas kylään vievää tietä pitkin. En
välittänyt ihanasta näköalasta, en nähnyt vuorenhuippuja, joita laskeva
aurinko kultasi, en kuullut hiljaista virran kohinaa. Tuli pimeä ja
täysikuu nousi yli kukkuloiden, samanlainen kuin se, jonka muutamia
tunteja sitten olin nähnyt Indian valtameressä. Laskin aikaeron Saksan
ja Ceylonin välillä ja huomasin, että todella olin voinut nähdä
kuutamon Bengalin lahdessa auringon loistaessa alpeilla.

Tulin O:n, enkä huomannut kylän asukasten ihmetteleviä katseita. He
pitivät minua varmaankin mielipuolena juostessani hurjasti pitkin
katuja. Tulin matkustajakotiin ja juoksin portaita ylös omaan
huoneeseeni. Astuessani sinne näin pöydällä tuon arvokkaan kirjan:
"_Kuudennen- ja seitsemännentoista vuosisadan rosenkreuziläisten
salaiset merkit_". Ensimäiselle sivulle olivat seuraavat sanat
lyijykynällä kirjoitetut:

    'Ystäväni! Valitan, että niin äkkiä jätit meidät, enkä voi nyt
    kutsua sinua uudelleen käymään luonamme. Sen, joka tahtoo elää
    rauhan laaksossa, täytyy olla kyllin voimakkaan vastustamaan
    kaikkia kiusauksia, yksin vesikuningattarenkin kuiskeita. Tutki
    tätä kirjaa käytännöllisesti. Tee kehä neliöksi. Hävitä metallit,
    puhdista ne kaikista huonoista aineksista. Kun tässä onnistut,
    niin tapaamme toisemme uudelleen. Olen luonasi, kun minua
    tarvitset.

                                             Veljellisin terveisin
                                                   Teodorus.'

Voi ymmärtää, etten väsymyksestäni huolimatta malttanut mennä aikaiseen
levolle. Kävelin vielä kauan aikaa edestakaisin huoneessani ja
ajattelin tämän päivän merkillisiä tapahtumia. Koetin löytää rajan
näkyväisen ja näkymättömän, ulkokohtaisen ja sisäkohtaisen, unen ja
todellisuuden välillä ja huomasin, ettei rajoja olekaan. Kaikki
nimitykset ovat suhteellisia, eivätkä riipu ulkokohtaisilta tai
sisäkohtaisilta näyttävien asioiden luonnosta, vaan omasta
luonnostamme. Toisessa olotilassa näyttävät meistä jotkut asiat
todellisilta, toiset harhakuvilta, toisessa tilassa taas se, mikä
mielestämme ennen oli todellista, nyt on unta. Ehkä koko maallinen
elämämme lopuksi ei olekaan muuta kuin harhaa.

Kuljeskellessani huoneen ympäri kiintyi silmäni isännän raamattuun
seinähyllyllä. Teki mieleni avata se umpimähkään ja katsoa, mitä sillä
oli sanottavaa. Tein sen ja silmäni kiintyivät apostoli Paavalin toisen
Korintilaiskirjeen kahdenteentoista lukuun, jossa sanotaan:

"Tunnen miehen Kristuksessa, joka neljätoista vuotta sitten temmattiin
kolmanteen taivaaseen -- oliko hän ruumiissa, en tiedä, vai poissa
ruumiista, en tiedä, Jumala sen tietää. Ja minä tiedän että se sama
mies -- oliko hän ruumiissa vai poissa ruumiista, en tiedä, Jumala sen
tietää, -- temmattiin paratiisiin ja kuuli sanomattomia sanoja, joita
ihmisen ei ole lupa puhua."





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Seikkailu rosenkreuziläisten luona" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home