Title: Punainen jumala
Author: London, Jack
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Punainen jumala" ***


PUNAINEN JUMALA

Kirj.

Jack London


Suomentanut

Aito Kare



Helsingissä,
Kustannusliike Mimerva O.-Y.,
1921.



SISÄLLYS:

Punainen jumala.
Tuo lutka...
Isä Tarwater.



PUNAINEN JUMALA.


Kas noin! Basset katsoi kelloonsa ja vertasi äkillistä jyrähdystä
mielessään arkkienkelin pasuunantörähdyksiin. -- Kaupungin muurien,
ajatteli hän, pitäisi luhistua tuollaisesta valtavasta ja
vastustamattomasta käskystä. Lukemattomia kertoja oli hän turhaan
koettanut keksiä syytä tuohon tavattomaan jyrinään, joka kuului läpi
koko seudun, tunkeutuen ympärillä asuvienkin heimojen kyliin.
Vuorensola, josta ääni tuli, kajahteli sen kovasta aaltoilusta kunnes
se tulvi yli ja täytti taivaan ja maan valtavalla pauhinallaan. Sairaan
hillittömällä mielikuvituksella kuvitteli hän sen olevan jonkun
alkuajan titaanin, joka oli poissa suunniltaan epätoivosta ja vihasta.
Yhä korkeammalle ja korkeammalle kohosi ääni, kehoittavana ja käskevänä
rajussa sävelvoimassaan ja tuntui, kuin olisi se ollut aiottu korvien
kuultavaksi ulkopuolella meidän aurinkokuntamme ahtaita rajoja. Se
sisälsi myös jyrisevän vastalauseen siitä, ettei ollut korvia, jotka
kuulisivat ja ymmärtäisivät, mitä se tahtoi ilmituoda.

Sellaisena näyttäytyi se sairaan miehen mielikuvituksessa. Hän
ponnisteli yhä ääntä eritellen. Se oli jyrisevä kuin ukkonen, pehmeä
kuin kultaisen tiu'un ääni, ohut ja suloinen kuin jännitetyn
hopeajousen näppäys -- ei, se ei ollut mitään tästä kaikesta, ei
myöskään mitään tähän vivahtavaa. Hänen sanakirjassaan ja
elämänkokemuksissaan ei ollut ilmaisutapaa tai miellettä kuvaamaan tätä
ääntä.

Aika kului. Minuutit muuttuivat neljännestunneiksi, neljännestunnit
puolitunneiksi ja yhä jatkui ääni; sen alkuperäinen äänivoima vaihtuu
ehtimiseen, mutta siihen ei tullut uutta voimaa -- se himmeni, kajahti
ja kuoli pois yhtä valtavana kuin oli alkanutkin. Muodostui kokonainen
kaaos sekavaa mutinaa, lörpöttelyä ja kuiskauksia. Se vetäytyi vihdoin
hitaasti pois, huokaus huokaukselta, jättiläissyliin, joka oli sen
synnyttänytkin; se nyyhkytti esiin uhkaavia raivon kuiskauksia ja
vietteleviä onnen kuiskauksia, koettaen saada itsensä kuulluksi, uskoa
jollekin avaruudessa häilyvän salaisuutensa, jonkun suunnattoman
kallisarvoisen ja tärkeän tiedon. Se muuttui kuin äänen haamuksi, joka
oli kadottanut uhmansa ja lupauksensa ja muuttunut joksikin, joka
jatkuvasti toistui sairaan miehen tietoisuudessa useita minuutteja sen
jälkeen kuin se oli lakannut. Kun Basset ei enää voinut sitä kuulla,
katsoi hän kelloonsa. Oli kulunut tunti siitä, kun arkkienkelin
pasuunantörähdykset olivat kokonaan lakanneet.

-- Täälläkö kuoleman pimeys nielisi hänet? ajatteli Basset samalla kun
hän muisti revolverinsa ja katseli kuumeen hävittämiä, luurankomaisia
käsiään.

Mielikuvitus viekoitteli hänet vetämään suunsa hymyyn -- Childe
Rolandille, joka vei taistelutorven huulilleen yhtä heikoin käsivarsin
kuin hänkin. -- Oliko kulunut kuukausia vai vuosia, kysyi hän
itseltään, kun hän ensi kerran Ringmanus-rannalla oli kuullut tuon
salaperäisen kutsun? Hän ei olisi voinut vastata siihen, vaikka hänen
elämänsä olisi ollut kysymyksessä. Pitkäaikainen sairaus oli ollut
hirvittävä.. Hän oli tietoisesti voinut laskea useita kuukausia, mutta
hän ei voinut laskea niitä pitkiä väliaikoja, jotka hän vietti
horrostilassa. -- Kuinka oli kapteeni Batemanin laita neekeripyydystäjä
"Narilla?" ihmetteli hän; ja oliko kapteeni Batemanin juoppo perämies
jo kuollut deliriumiin?

Näistä tyhjistä tuumiskeluista johtui Basset ajatuksissaan eteenpäin
muistellen kaikkea, mitä oli tapahtunut sen päivän jälkeen Ringmanuksen
hiekkarannalla, kun hän ensi kerran kuuli äänen ja tunkeutui viidakkoon
sen jälkeen. Sagawa oli tehnyt vastaväitteitä. Hänestä tuntui, kuin
näkisi hän yhä edessään nuo ihmeelliset, pienet apinakasvot pelon
valtaamina, selkä kuormitettuna luonnontuotteilla täytetyillä
laatikoilla ja kädessä Bassettin perhosverkko ja haulikko, uikuttaen
etelämeren englanninkielellään: "Minua olla liian pelkuri metsäss'.
Ilkeä mies olla metsäss'".

Bassett hymyili surullisesti tätä muistellessaan. Pieni poikanen New
Hanoverista oli pelännyt, mutta näyttänyt olevansa uskollinen ja
hetkeäkään epäröimättä seurannut häntä pensaikkoon etsimään ihmeellisen
äänen lähdettä. Se ei ollut mikään tulella kaiverrettu puunrunko, joka
oli lähettänyt sodan julistuksiaan viidakkoon, oli Bassett sanonut
itselleen. Hänen seuraava olettamuksensa ei myöskään ollut pitänyt
paikkaansa, nimittäin se, että äänen lähde tai syy ei voinut olla
kauempana kuin tunnin matkan päässä ja että hän helposti ehtisi
takaisin iltapäiväksi "Nariin". "Iso melu ei olla hyvä, se olla
paholainen", oli Sagawa selittänyt ja hän oli ollut oikeassa, sillä
ennen päivän loppua oli hän saanut päänsä katkaistuksi. Bassettia
puistatti. Sagawan oli varmaankin syönyt tuo ilkeä mies, joka
"asustamas' metsäss'". Hän näki hänet edessään sellaisena kuin hän oli
nähnyt hänet viimeksi, isännän haulikko ja koko luonnontieteellinen
kalusto riistettynä, maaten kapealla polulla, jossa hänet hetki sitten
oli surmattu. Niin, kaikki oli tapahtunut minuutissa. Bassett oli
nähnyt hänen kärsivällisesti ponnistelevan eteenpäin taakkoineen.
Sitten olivat Bassettin omat onnettomuudet alkaneet. Hän katsoi
huonosti parantuneita, typistettyjä vasemman käden etu- ja
keskisormiaan ja hankasi niillä varovasti syvää arpea niskassa.
Vaikkakin pitkävartista tomahawkia oli heilutettu salamannopeudella,
oli hän ollut kylliksi nopea liikkeissään väistyäkseen syrjään ja
osaksi välttyäkseen iskulta. Kaksi sormea ja ilkeä päähaava olivat
olleet hinta, jonka hän oli saanut maksaa hengestään. Toisella
kiväärinsä piipulla oli hän surmannut villin, joka oli vähällä ollut
tehdä lopun hänen elämästään, ja toisella oli hän passittanut
iankaikkisuuteen erään Sagawan yli kumartuneista metsäläisistä ja
saanut ilokseen nähdä, että laukaus oli osunut juuri mieheen, joka
juoksi pois Sagawan pää kainalossaan. Kaikki oli tapahtunut
kädenkäänteessä. Ainoastaan hän itse, surmattu villi ja Sagawa olivat
jälellä tuolla villisikojen tallaamalla polulla. Pimeästä viidakosta
molemmin puolin ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hän muisti selvästi,
kuinka kauhistunut hän oli ollut. Ensimäisen kerran elämässään oli hän
surmannut ihmisolennon ja hän tuli melkein sairaaksi inhosta
nähdessään, mitä hän oli tehnyt.

Sitten oli jahti alkanut. Hän oli vetäytynyt villisikapolkua ylöspäin
pakoon seuraajiaan, jotka olivat hänen ja rannan välillä. Heidän
lukumääräänsä ei hän voinut arvata. Heitä voi olla yksi, mutta myöskin
sata, niin hyvin pysyttäytyivät he piilossa. Että muutamat heistä
olivat kavunneet puihin ja siellä kiipeilivät eteenpäin pitkin
viidakkokattoa, siitä oli hän varma, vaikkei hän eroittanutkaan heistä
muuta kuin vilahduksen silloin tällöin. Mikäli hän voi kuulla, ei
mitään jousia jännitetty, mutta vähän väliä vinkuivat nuolet hänen
ohitseen -- mistä ne tulivat, ei hän tietänyt -- tai sattuivat puiden
runkoihin ja putoilivat maahan hänen viereensä. Ne olivat luupäisiä ja
varustettuja höyhenvarsilla, ja höyhenet, jotka olivat reväistyt
kolibrien rinnoista, kiilsivät kuin jalokivet.

Kerran -- nyt, kauan aikaa jälkeenpäin, hymyili hän tätä ajatellessaan
-- oli hän huomannut yläpuolellaan varjon, joka silmänräpäyksessä
pysähtyi, kun hän kohotti katseensa. Hän ei voinut eroittaa mitään,
mutta päätti uskaltaa vaaran ja oli laukaissut suuren panoksen karkeita
hauleja. Kirkaisten kuin hullu kissa oli varjo silloin romahtanut alas
puidenkorkuisten sanajalkojen ja kämmekkäiden läpi ja pudonnut hänen
jalkojensa juureen yhä ulvoen raivosta ja tuskasta sekä iskenyt
hampaansa hänen paksuihin saappaisiinsa. Hän puolestaan ei myöskään
jäänyt toimettomaksi, vaan oli vapaalla jalallaan tehnyt lopun
ulinasta. Siitä saakka oli Basset niin tottunut erämaaelämään, että hän
naurahti ihastuksesta, kun tämä muisto palautui hänen mieleensä.

Minkälainen yö olikaan seurannut! Ei ollut ihme, että hän oli saanut
niin voimakkaan ja vaihtelurikkaan kuumekohtauksen, ajatteli hän
muistellessaan unetonta, tuskallista yötä, jolloin haavoista johtunut
kipu ei ollut mitään verrattuna tuhansien moskitokärpästen pistoksiin.
Oli ollut mahdotonta estää niiden puremista, sillä hän ei ollut
uskaltanut sytyttää tulta. Ne olivat kirjaimellisesti ruiskuttaneet
hänen ruumiinsa täyteen myrkkyä, niin että hän päivän laskiessa oli
hoippunut sokeasti eteenpäin melkein kiinniturvonnein silmin,
välittämättä siitä, tulisiko hänen päänsä hakatuksi ja keitetyksi
kattilassa kuten Sagawan. Kahdessakymmenessäneljässä tunnissa oli hän
tullut lopen väsyneeksi niin sielultaan kuin ruumiiltaankin. Hän oli
tuskin tajuissaan, niin hullu oli hän tuon hirmuisen myrkkyannoksen
jälkeen. Useita kertoja laukaisi hän haulikkonsa hyvällä menestyksellä
jälkeensä hiipiviä varjoja kohden. Pistävät päivähyönteiset ja mäkärät
kiusasivat häntä tavattomasti ja hänen verinen haavansa houkutteli
laumottain tungettelevia kärpäsiä, jotka takertuivat häneen kiinni ja
jotka täytyi sivaltaa pois tahi musertaa rikki.

Kerran ennen päivän loppua kuuli hän jälleen tuon harvinaisen äänen,
joka tuntui tulevan kaukaa, mutta kuitenkin mahtavasti voitti lähemmät
sotarumpujen äänet metsässä. Jo tällöin teki hän erehdyksen. Luullen,
että hän oli mennyt ohi äänen ja että se oli hänen ja Ringmanuksen
rannan välillä, oli hän luullut kääntyneensä sitä kohden, vaikka olikin
todellisuudessa kulkenut yhä syvemmälle ja syvemmälle salaperäisen
saaren sydämeen. Sinä yönä ryömi hän banyanipuun juurien väliin ja
nukkui nääntymyksestä, moskiittojen tehdessä hänen kanssaan mitä
halusivat.

Seurasi sitten päiviä ja öitä, epäselviä kuin uni. Jotenkin selvästi
muisti hän kumminkin tulleensa äkkiä keskelle neekerikylää ja nähneensä
vanhusten ja lasten pakenevan viidakkoon. Kaikki, paitsi yhtä, olivat
paenneet. Aivan lähellä yläpuolellaan oli hän kuullut vaikerrusta kuin
olisi siellä ollut pelokas tai sairas eläin. Ja kun hän katsoi ylös,
näki hän tytön tai nuoren naisen, joka riippui yhdestä käsivarrestaan
polttavassa auringonpaisteessa. Hän oli ehkä riippunut siinä useita
päiviä. Se näkyi hänen paisuneesta, ulosriippuvasta kielestään. Vielä
hiukan elämää näkyi hänen kauhistuneessa katseessaan. Tyttö oli
auttamattomasti kadotettu, ajatteli hän nähdessään kuinka turvonneet
tytön jalat olivat, joka todisti, että hänen jäsenensä olivat runnellut
ja luut murskatut. Hän päätti ampua tytön ja tähän päättyi näky. Hän ei
voinut muistaa, oliko hän sen tehnyt vai ei, yhtä vähän kuin hän
saattoi muistaa, kuinka oli joutunut kylään tai kuinka oli onnistunut
hiipimään sieltä pois.

Monta irrallista kuvaa tuli ja meni Bassetin muistissa hänen
läpikäydessään ajatuksissaan näitä hirveitä seikkailujaan. Hän muisti
tulleensa erääseen toiseen, tusinan verran taloja käsittävään kylään,
ja ajaneensa pyssyllään pakosalle kaikki muut paitsi erään vanhan
miehen, joka oli kykenemätön pakenemaan ja joka sylki häntä ja kirosi
ja vikisi hänen kaivaessaan esiin maauunin. Tämän hehkuvien kivien
päältä hän veti paistetun porsaan, joka lähetti ruokahalua kiihoittavan
tuoksun lehtikierrosten läpi, joihin se oli kääritty. Silloin oli hänet
ensikerran vallannut käsittämätön julmuudenhalu. Syötyään ja
porsaankinkku kädessään valmiina lähtemään oli hän suurennuslasillaan
sytyttänyt erään majan olkikaton.

Mutta syvimmälle oli kuva kosteasta ja kärsivällisyyttä kysyvästä
viidakosta syöpynyt Bassetin aivoihin. Se haisi suorastaan
inhoittavalta ja siellä vallitsi ainainen hämärä. Harvoin tunkeutuivat
auringonsäteet tämän sata jalkaa hänen päänsä päällä olevan
lehtikatoksen läpi. Ja tämän katoksen alla aaltoili liikkuva virta
kummitusmuotoisia tuhohyönteisiä elämän epäonnistuneimmissa muodoissa.
Ne olivat syntyneet kuolemasta ja elivät kuolemasta. Kaikessa tässä
liikkui hän ympäri liukuvien ihmissyöjävarjojen seuraamana, jotka eivät
rohjenneet antautua taisteluun, mutta jotka varmasti ennemmin tai
myöhemmin tulisivat syömään hänet. Basset muisti, että hän valoisampina
hetkinään oli verrannut itseään haavoittuneeseen härkään, jota
preeriakoirat seurasivat liian pelkureina tappelemaan tämän kanssa
hänen lihastaan, vakuutettuina siitä, että tämä ehdottomasti lopuksi
kaatuisi ja he saisivat tyydyttää himonsa. Niinkuin härkä sarvillaan ja
kavioillaan piti preeriakoirat matkan päässä, herätti hänenkin pyssynsä
pelkoa näissä Salomoninsaarten villeissä, näissä hämäräperäisissä
kummitusviidakkomiehissä Guadalcanalin saarella.

Silloin tuli hän hedelmällisille tasangoille. Äkkiä loppui viidakko
kuten Jumalan kädessä olleen miekan poikkileikkaamana. Tämä
viidakkoreuna, pystysuora ja yhtä musta kuin ne inhoittavat
salaisuudet, joita se kätki syvyydessään, kohosi suorana sadan jalan
korkeuteen. Ja heti sen laidasta alkoi ruoho -- pehmeänä, hienona
laidunruohona, joka olisi ihastuttanut mitä maamiestä hyvänsä
samoinkuin hänen karjaaansakin, ja joka levitti sametinhienoa
vihreyttään yli peninkulmaisten tasankojen suuren saaren selänteelle,
sen korkealle harjanteelle, jonka joku alkuaikainen maanjäristys oli
paiskannut esille hammasmaisena, troopillisten sateiden syövyttämänä,
mutta vielä murentumattomana. Mutta ruoho! Hän oli kahlannut sitä
kymmenen, kaksitoista metriä ja heittäytyi sitten kasvoilleen
hengittäen sen tuoksua ja tahtomattaan purskahtaen itkuun.

Hänen itkiessään oli tuo ihmeellinen ääni alkanut jymistä jälleen --
jymistä, hän oli usein ajatellut, oliko oikein käyttää sitä sanaa
jostakin niin mahtavasta ja samalla kertaa niin hivelevän suloisesta
äänestä. Hän ei ollut sellaista koskaan kuullut. Ja mahtava se oli ja
siinä oli sellainen syvä sointu kuin olisi se tullut kummituksen
kuparinielusta. Ja kuitenkin houkutteli se hänet tämän peninkulmien
levyisen ruohoaavikon yli, ja se oli kuin siunaus hänen kauan
kiusatulle ja tuskien raatelemalle sielulleen.

Hän huomasi loikovansa ruohossa märin kasvoin, mutta ei enää
nyyhkyttäen, vaan kuunnellen ääntä ja ihmetellen, kuinka hän oli voinut
kuulla sen Ringmanuksen rannalle. Muutamat sattumalta yhtyneet
ilmavirrat, ajatteli hän, olivat tehneet mahdolliseksi, että ääni
tunkeutui niin kauas. Sellainen sattuma voi tapahtua kerran tuhannessa
tai ehkä kerran kymmenessätuhannessa päivässä, mutta se ainoa päivä,
jona tämä oli tapahtunut, oli ollut juuri se päivä, jolloin hänet oli
laskettu maihin "Narista" hänen mennäkseen ja täydentääkseen muutaman
tunnin ajan kokoelmiaan. Hän oli erikoisesti etsinyt erästä
viidakkoperhosta, jonka siipien väli oli jalan levyinen, yhtä sametin
tumma värittömyydessään kuin viidakonkatto, jonkavuoksi se elikin
korkealla puussa, niin että sitä ei voinut saada alas muuten kuin
haulikonlaukauksella. Tämän vuoksi oli Sagawa kantanut hänen
kaksipiippuistaan.

Kaksi päivää ja yötä oli hän kulkenut päästäkseen yli tämän vihertävän
ruohovyön. Hän oli kokenut vaikeita kärsimyksiä, mutta takaa-ajo oli
loppunut viidakon reunaan. Ja hän olisi kuollut janoon, ellei ukkossade
seuraavana päivänä olisi valanut häneen uutta elämää.

Ja sitten oli Balatta tullut. Ensimäisessä varjossa, päästyään
ruohoaavikon yli vuoriviidakkoon, oli Basset laskeutunut maahan
kuollakseen. Ensiksi oli tyttö huudahtanut ihastuksesta nähdessään
kuinka avuton hän oli ja aikonut lyödä hänen pääkuorensa sisään
paksulla puunoksalla. Se oli ehkä hänen täydellinen avuttomuutensa,
joka oli hellyttänyt tytön tahi ehkäpä tämän naisellinen uteliaisuus
esti häntä. Joka tapauksessa pidättäytyi hän Bassetin kohottaessa
silmänsä uhkaavan iskun alla, ja hän näki tytön tarkastelevan itseään
mielenkiinnolla. Mikä erikoisesti tyttöä ihmetytti, olivat hänen
siniset silmänsä ja valkea ihonsa. Tyttö oli aivan kylmäverisesti
kyykistynyt alas hänen viereensä, sylkenyt hänen käsivarrelleen ja
sormenpäillään hieronut pois päivien ja öiden lian ja viidakkoliejun,
joka värjäsi hänen synnynnäisen valkean ihonsa.

Ja tytössä oli kaikki häntä ihmetyttänyt, sillä hänessä ei ollut
mitään, joka muistutti tavallisia naisia. Hän hymyili heikosti
ajatellessaan tyttöä, sillä tämä oli ollut yhtä tietämätön vaatteista
kuin Eeva ennen viikunanlehtijuttua. Hän oli samalla kertaa tanakka ja
laiha harvinaisen pitkin käsin ja jaloin, lihakset kuin nuora,
peittyneenä jo lapsuudesta saakka likakerrokseen yhdestä ja toisesta
sadekuurosta huolimatta. Tyttö oli rumin perikuva naisesta, minkä hän
pitkänä tutkimusaikanaan koskaan oli tavannut. Hänen rintansa oli
samalla kertaa kypsynyt ja nuorekas, ja mikään muu ei muistuttanut
hänen naisellisesta turhamaisuudestaan kuin porsaansaparo, joka oli
pistetty riippumaan hänen vasemman korvalehtensä nipukkaan. Saparo oli
niin äsken leikattu, että siitä vielä tippui verta hänen olkapäälleen,
hyytyen siihen kuin vahakynttilän pisarat. Ja hänen kasvonsa! Vääntynyt
ja kurttuinen yhtymä apinan piirteitä, suu, joka oli nipistetty sisään
pitkän ylähuulen alapuolella ja välittömästi yhtyi sisään kääntyneeseen
leukaan, ja pari tihruisia, surkeita silmiä, jotka räpyttelivät kuin
marakatin silmät rautagallerian takana.

Ei edes vesi, jota tyttö lehdessä kantoi hänelle eikä vanha, puoleksi
mädäntynyt porsaanpaistikaan, jota tämä tarjosi hänelle, voinut
lieventää tytön hirveätä rumuutta. Kun hän oli hetken vastahakoisesti
syönyt, ummisti hän silmänsä päästäkseen näkemästä tyttöä, vaikkakin
tämä ehtimiseen kaivoi hänen silmänsä auki katsoakseeen niiden sinistä
väriä. Silloin kuului ääni. Basset tiesi, että se oli lähempänä, paljon
lähempänä, ja vaikka hän oli kulkenut niin pitkiä, väsyttäviä teitä sen
jälestä, tiesi hän sen vielä olevan monen tunnin matkan päässä. Tyttöön
teki se yllättävän vaikutuksen. Tämä käänsi kasvonsa poispäin ja voihki
hampaiden kalistessa kauhusta. Mutta kun ääni oli elämöinyt kokonaisen
tunnin, sulki Basset silmänsä ja vaipui uneen Balattan lakaistessa
hänestä sillä välin kärpäsiä.

Hänen yöllä herätessään oli tyttö poissa. Mutta Basset tunsi
voimistuneensa ja olevansa nyttemmin niin moskiittomyrkyn kyllästämä,
ettei enää tuntenut sen aikaansaamaa tulehdusta, ja hän sulki silmänsä
nukkuen keskeytymättä auringonnousuun. Hetken kuluttua tuli Balatta
takaisin mukanaan puoli tusinaa naisia, jotka vaikkakin rumia,
selvästikään eivät olleet niin epämuodostuneita kuin hän. Tytön
käytöksestä näkyi, että hän piti Bassettia löytötavaranaan, omana
omaisuutenaan, ja ylpeys, jolla tyttö näytteli häntä muille, olisi
ollut naurettava, jollei Bassetin tila olisi ollut niin epätoivoinen.

Vielä senkin jälkeen, kun hän tämän hirmuisen vaelluksen jälkeen
lyyhistyi kokoon kylän noitatalon eteen leipäpuiden varjoon, oli tyttö
näyttänyt suurta kekseliäisyyttä koettaessaan saada hänet pitää. Ngurn
-- Basset sai sittemmin tietää hänen olevan kylän poppamiehen, papin
eli puoskarin -- oli tahtonut saada hänen päänsä. Kaikki nämä
irvistelevät ja vääntelevät apinaihmiset, jotka olivat yhtä
eläimellisiä ja alastomia kuin Balattakin, olivat tahtoneet saada hänen
ruumiinsa paistinuuniinsa. Silloin vielä ei hän ymmärtänyt heidän
kieltään, jos voidaan käyttää sanaa kieli niistä yksinkertaisista
äänistä, joilla he ilmaisivat ajatuksensa. Mutta Basset oli kyllä
ymmärtänyt, mistä he olivat riidelleet, erikoisesti silloin, kun he
nipistelivät, rutistelivat ja peukaloivat hänen ruumistaan aivankuin
olisi hän ollut teuraseläin.

Balattan oli ollut pakko luopua vaatimuksistaan, kun tapahtui jotakin
odottamatonta. Erään miehistä, joka oli uteliaisuudesta sormeillut
Bassetin pyssyä, onnistui jännittää hana ja laukaista se. Perän isku
miehen vatsakuoppaan ei ollut pahin seuraus, sillä haulipanos oli
murskannut erään metrin päässä seisoneen riitelijän pääkuoren.

Myöskin Balatta oli paennut muiden kera ja sillä välin kun he
palasivat, oli Basset ottanut pyssynsä, vaikka hänen aistinsa alkoivat
samentua kuumekohtauksesta. Hänen hampaansa kalisivat vilusta ja hänen
sumenevat silmänsä näkivät tuskin mitään, mutta hän piti kuitenkin yllä
häipyvää tajuntaansa siksi, kunnes oli herättänyt villeissä
kunnioitusta yksinkertaisilla noitakeinoillaan, kompassilla,
taskukellolla, suurennuslasilla ja tulitikuilla. Lopuksi oli hän
asiaankuuluvalla, kauhua herättävällä juhlallisuudella ampunut
kuoliaaksi porsaan pyssyllään ja sitten kadottanut tajuntansa.

Basset koetteli käsivarsilihaksiaan nähdäkseen, kuinka paljon voimia
hänellä oli jälellä, ja nousi hitaasti ja horjuen. Hän oli hirveästi
laihtunut, mutta koko toipumiskautenaan niiden monien kuukausien
aikana, jolloin hän oli ollut sairaana, ei hän koskaan ollut tuntenut
itseään näinkään voimakkaaksi kuin nyt. Hän pelkäsi uutta
taudinkohtausta, sillä hänellä oli ollut niitä monta. Ilman lääkkeitä,
vieläpä ilman kiniiniäkin oli hänen onnistunut pitää itsensä hengissä
tässä mitä vaarallisimmassa ilmasto- ja malariakuumeen pesässä. Mutta
voisiko hän jatkuvasti kestää? Se oli hänen alituinen kysymyksensä.
Hänhän oli tiedemies ja hän ei tahtonut kuolla ennenkuin hänen oli
onnistunut ratkaista äänen salaisuus.

Keppiin nojaten horjui hän nuo muutamat askeleet noitataloon, missä
kuolema ja Ngurn hallitsivat. Noitatalo oli Bassettin mielestä melkein
yhtä inhoittavan pimeä ja pahalta haiseva kuin viidakko. Mutta siellä
sisällä saattoi hän aina tavata rakkaan ammattiveljen ja puhetoverin
Ngurnin, joka aina oli valmis kertomaan juttuja tai keskustelemaan
istuessaan tuossa kuolemantuvassa ja sen himmeässä savussa nokkelasti
käännellessään ja väännellessään ihmiskalloja, jotka riippuivat katon
kannattimissa. Pitkän sairautensa toipumisajat oli Basset käyttänyt
oppiakseen ne sielutieteelliset perusteet ja lausumisvaikeudet siinä
kielessä, jota Ngurnin, Ballattan ja Gngngn heimo puhui. -- Gngngn oli
se tyhjäpäinen, nuori päällikkö, joka kulki Ngurnin talutusnuorassa ja
oli, niinkuin kuiskailtiin, Ngurnin poika.

-- Puhuuko punainen tänään? kysyi Basset, joka oli jo tottunut vanhan
miehen iljettävään puuhaan siinä määrin, että hän alkoi tuntea
mielenkiintoa polttamisprosessin edistymiseen.

Tuntijan katsein tarkasteli Ngurn kalloa, joka hänellä tänään oli työn
alla.

-- Viipyy kymmenen päivää ennenkuin voin sanoa "valmis", sanoi hän. Ei
koskaan ole kellään ollut valmistettavanaan tällaisia päitä.

Basset hymyili itsekseen ukon vastahakoisuudelle puhua hänen kanssaan
tuosta punaisesta. Niin oli aina ollut. Ei milloinkaan missään
olosuhteissa ollut Ngurn tai joku muu tästä ihmeellisestä heimosta
antanut hänelle pienintäkään vihiä punaisen oikeasta olemuksesta.
Ruumiillistunut täytyi tuon punaisen olla voidakseen päästää tuon
ihmeellisen äänen, ja vaikka häntä kutsuttiin punaiseksi, ei Basset
ollut varma siitä, että punainen todella oli hänen värinsä. Hänen
tekonsa ja hänen voimansa olivat kyllä riittävän punaisia päättäen
niistä hämäristä viittauksista, joita Basset oli kuullut.

-- Punainen, oli Ngurn sanonut, ei ollut ainoastaan suunnattomasti
naapuriheimojen jumalia voimakkaampi, janoten aina elävien ihmisuhrien
punaista verta, vaan vieläpä itse naapurijumaliakin uhrattiin ja
kidutettiin hänelle. Hän oli jumalana tusinalle samanlaisia
liittoutuneita kyläkuntia kuin tämä, joka oli liiton keskipiste ja
johtava kylä. Kiitos punaisen jumalan olivat monet vieraat kylät
tulleet hävitetyiksi, vieläpä aivan poispyyhkäistyiksi ja vangit
uhratuksi punaiselle. Niin oli meidän päivinämme ja niin oli ollut
ammoisista ajoista vanhojen perintätietojen mukaan. Kun hän, Ngurn, oli
nuorimies, olivat heimot kaukaa ruohoaavikon takaa tehneet hyökkäyksen
kylään. Syntyneessä taistelussa olivat Ngurn ja hänen miehensä ottaneet
monta vankia. Yli kymmenen tusinaa lapsia oli vuodattanut verensä
punaiselle ja monen monet miehet ja naiset vielä sen lisäksi.

Jymisyttäjä oli toinen Ngurnin antama nimi salaperäiselle jumalalle.
Välistä kutsuttiin häntä myöskin Suureksi huutajaksi, Jumala-ääneksi,
Linnunkurkuksi, häneksi, jolla oli sointuvampi ääni kuin
hunajalinnulla, Auringonlaulajaksi ja Tähtien pojaksi.

-- Minkätähden Tähtien pojaksi, kysyi Basset turhaan Ngurnilta. Tämän
vanhan poppamiehen mukaan oli punainen aina sieltä, missä hän nytkin
oli, laulanut ja jyrissyt tahtonsa ihmisille. Mutta Ngurnin isä, joka
repaleiseen ruohomattoon käärittynä vielä riippui noitatalon
savustuneiden katonkannattamien välissä, oli ollut toista mieltä. Tämä
edesmennyt, viisas mies oli uskonut, että punainen polveutui
tähtitaivaalta, sillä minkävuoksi -- niin tuumi hän -- olisivat vanhat
ja unohtuneet esi-isät muuten kutsuneet häntä tähtien pojaksi? Basset
ei voinut muuta kuin myöntää, että tässä väitteessä näytti olevan
perää. Ngurn vakuutti, että pitkän elämänsä kaikkina vuosina oli hän
nähnyt monta tähtiyötä, mutta ei ollut koskaan löytänyt mitään tähteä
ruohotasangolta tahi viidakosta -- vaikka oli etsinyt. Hän oli tietysti
nähnyt tähtien putoavan (niin kuului hänen vastauksensa Bassettin
huomautukseen), mutta hän oli myöskin nähnyt itsevalaisevia mättäitä ja
pilaantuneita lihapalasia ja tulikärpäsiä pimeinä öinä ja nuotioiden
liekkejä ja kirkkaasti palavia paloöitä, mutta missä olivat nuotiot ja
kekäleet ja hehku, kun ne olivat palaneet, sammuneet ja hehkuneet.
Vastaus: muistossa, vain muisto lakanneesta olemassaolosta, kuten
muisto täyttyneistä pyyteistä. Missä oli eilispäivän nälkä? Kiitävä
muisto villisiasta, jota metsästäjän nuoli ei ollut tavannut.

-- Muisto ei ole mikään tähti, väitti Ngurn. Kuinka voisi muisto olla
tähti? Ja koko pitkän elämänsä ajan oli hän aina nähnyt tähtitaivaan
muuttomattomana. Ei koskaan ollut hän nähnyt yhdenkään tähden jättävän
tavallista paikkaansa. Sitäpaitsi olivat tähdet tulta ja punainen ei
ollut tulta -- mutta nämä vastentahtoa päässeet sanat eivät sanoneet
Bassettille mitään.

-- Puhuuko punainen huomenna? kysyi hän.

Ngurn kohautti olkapäitään ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Kuka tietää?

-- Ja sitä seuraavana päivänä -- entä sitä seuraavana päivänä?
tutkisteli Basset.

-- Minä tahtoisin mielelläni savustaa sinun pääsi, sanoi Ngurn
muuttaakseen puheenaihetta. Se on erilaisempi muita päitä. Ei kellään
poppamiehellä ole sellaista päätä. Sitäpaitsi käsittelisin sitä hyvin
huolellisesti. Ottaisin itselleni aikaa monta kuukautta. Kuukaudet
tulisivat ja menisivät ja savu olisi hyvin heikko ja minä itse keräisin
polttoaineet savustukseen. Nahka ei rypistyisi. Sen pitäisi tulla yhtä
sileäksi kuin sinun nahkasi nyt on.

Hän nousi ja mustista katonkannattimista, jotka monien pääkallojen
savustaminen oli mustuttanut ja jossa päivänvalo oli hämärä, otti hän
alas olkimattoon käärityn käärön ja alkoi avata sitä.

-- Tässä on sellainen pää kuin sinun, sanoi hän, mutta huonosti
savustettu.

Basset heristi korviaan kuullessaan viittauksen, että se oli
valkoisen miehen pää, sillä hän oli aikoja sitten tullut siihen
vakaumukseen, että nämä viidakkoasukkaat keskellä suurta saarta eivät
olleet milloinkaan olleet tekemisissä valkoisen miehen kanssa.
Hän oli huomannut, että nämä eivät ollenkaan tunteneet tuota
bechede-mer-englantia, joka oli yleisesti käytännössä Etelämeren
länsiosassa. Eivätkä he myöskään tunteneet tupakkaa eivätkä ruutia.
Harvat, kallisarvoiset veitsensä, siderautapaloista valmistetut ja
vielä kallisarvoisemmat tomahawkinsa, tehdyt halpahintaisista
kirveistä, joita käytetään vaihtovälineinä kaupassa alkuasukkaiden
kanssa, oli hän luullut heidän saaneen sodassa viidakkoheimoja vastaan
ruohotasangon tuolla puolen ja että nämä vuorostaan olivat ne
vaihtaneet pensastolaisilta, jotka asuivat rantojen koralliriutoilla ja
tulivat silloin tällöin tekemisiin valkoisten miesten kanssa.

-- Eivät ne ymmärrä savustaa päitä, selitti vanha Ngurn samalla kun hän
likaisesta matosta otti esiin ja laski Bassetin käsiin jotakin, joka
epäämättömästi oli valkoisen miehen kallo.

Se oli aivan varmasti vanha ja että se oli kuulunut valkoiselle
miehelle, todistivat sen vaaleat hiukset. Hän olisi voinut vannoa, että
se oli kerran istunut jonkun englantilaisen kaulassa ja että se oli
menneiden aikojen englantilainen, päätti hän siitä paksusta
kultarenkaasta, joka oli vieläkin kiinnitetty kuivattuun korvalehteen.

-- Niin, sinun pääsi... alkoi poppamies jälleen mieliaiheensa.

-- Minä sanon sinulle erään asian, keskeytti Basset, joka sai
mielijohteen. Kun minä kuolen, toimitan minä pääni sinun
savustettavaksesi, jos sinä ensiksi annat minun nähdä tuon punaisen.

-- Minä saan sinun pääsi joka tapauksessa, kun sinä olet kuollut,
vastasi Ngurn torjuen. Hän lisäsi villin karkealla avomielisyydellä:

-- Sitäpaitsi et sinä tule elämään kauan. Sinä olet nyt jo melkein
kuollut mies. Sinä tulet aina heikommaksi. Muutamien kuukausien
kuluttua olet sinä oleva käsissäni täällä ja minä kääntelen sinua
edestakaisin savussa. On oleva hauskaa pitkinä iltapäivinä käännellä
päätä, jonka minä olen tuntenut niin hyvin kuin sinun. Ja minä aion
puhella kanssasi ja kertoa sinulle ne monet salaisuudet, joita sinä
haluat tietää. Se ei tee mitään, sillä silloin olet sinä kuollut.

-- Ngurn, uhkasi Basset, äkkiä suuttuen.

-- Sinä tunnet pikku jymisijän tässä raudassa. (Hän osoitti
kaikkivoipaa ja yleisesti pelättyä pyssyään.) Minä voin tappaa sinut
koska hyvänsä ja silloin sinä et saa minun päätäni.

-- Silloin saa Gngngn sen, tahi joku muu minun kansastani. Ja silloin
tullaan sitä kumminkin kääntämään ja vääntämään savussa. Mitä ennemmin
sinä tapat minut pikku jymisijälläsi, sitä sukkelammin joutuu sinun
pääsi savussa käännettäväksi, puheli Ngurn sävyisästi.

Basset tiesi hävinneensä keskustelun.

-- Mikä on se punainen? ihmetteli Basset tuhannennen kerran seuraavalla
viikolla kootessaan voimiaan. Mikä synnytti tämän ihmeellisen äänen?
Oliko tämä Auringonlaulaja, tämä Tähtienpoika, tämä salaperäinen
jumaluus yhtä eläimellisesti muodostunut kuin nämä mustakähäräiset,
apinanmuotoiset ihmiseläimet, jotka häntä palvelivat ja jonka
hopeankirkkaan ja härkämäisesti jymisevän laulun ja määräykset hän niin
kauan oli kuullut matkan päästä, joka oli hänelle tabu.

Hänen ei ollut onnistunut saada Ngurnia luopumaan päivänselvästä
kannastaan saada savustaa hänen päänsä, kun hän oli kuollut. Gngngn,
vaikka tyhmyri ja päällikkö, oli liian tyhmä ja liian paljon Ngurnin
vaikutuksen alainen lukuunotettavaksi. Jälelle jäi Balatta, joka
jatkuvasti palvoi häntä siitä hetkestä saakka, kun hän oli kaivanut
valkoisen miehen silmät auki nähdäkseen niiden sinisyyden ja pakoittaen
tämän näkemään hirveän naisellisen rumuutensa. Tyttö oli nainen ja
Basset oli kauan tietänyt, että ainoa tapa saada hänet pettämään
heimonsa oli vetoaminen hänen naissydämeensä.

Basset oli turhan tarkka. Hän ei ollut koskaan voittanut Balattan
hirvittävän rumuuden aikaansaamaa ensimäistä kauhuaan. Kotona
Englannissa oli naisten sulo parhaimmissakin tapauksissa tehnyt häneen
vain heikon vaikutuksen.

Mutta päättäväisyydellä, joka on ominaista ainoastaan miehelle, joka on
päättänyt tulla marttyyriksi tieteensä takia, ryhtyi hän kukistamaan
luontaista inhon tunnettaan, alkaen mielistellä tätä sanomattoman
vastenmielistä neekeritärtä.

Häntä puistatti, mutta poiskäännetyin kasvoin salasi hän irvistyksensä
ja nieli inhonsa laskiessaan kätensä liasta rupisille olkapäille ja
tuntiessaan hänen villaisen, pilaantuneelle öljylle haisevien hiustensa
hivelevän kaulaansa ja hartioitaan. Mutta hän melkein huusi, kun tyttö
heti alussa tuli aivan hervottomaksi ja päästi kurkustaan ihmeellisiä,
lyhyitä, kuhertelevia ääniä pelkästä ihastuksesta ja röhki niinkuin
sika. Se oli jo liikaa. Ja seuraava näytös tässä ihmeellisessä
rakkauskomediassa oli se, että hän otti tytön mukaansa joelle ja pesi
hänet jonkunverran puhtaammaksi.

Sitten omistautui hän tytölle kuin uskollinen ritari aina
niinkauaksi kerrallaan, kun hänen tahtonsa jaksoi hallita hänen
vastenmielisyyttään. Mutta hän ei suostunut avioliittoon, jonka
solmimista kaikkine asiaankuuluvine heimotapoineen tyttö innokkaasti
esitti. Onneksi olivat "tabu"-lait hyvin ankarat. Niinpä esimerkiksi
Ngurn ei saanut koskea krokodiilinnahkaan, -lihaan tai -luihin. Niin
oli säädetty hänen syntyissään. Gngngn taas ei saanut koskettaakaan
naista. Jos tällainen häväistys sattui, voitiin se sovittaa ainoastaan
syyllisen naisen kuolemalla. Erään kerran Bassetin tulon jälkeen oli
sattunut, että eräs yhdeksän vuotias tyttö, joka juoksi ja leikki, oli
kompastunut ja kaatunut pyhän päällikön päälle. Balatta kertoi
kuiskaamalla, että tyttö oli kadonnut ja maannut kolme päivää ja kolme
yötä kuolevana punaisen edessä. Mitä tuli Balattaan, niin hänelläkin
oli tabunsa ja se oli leipäpuunhedelmät. Tästä oli Basset kiitollinen.
Olisihan hänen tabunsa voinut olla vesi.

Itselleen hankki Basset myös erikoisen tabun. Hän ei voinut mennä
naimisiin, selitti hän, ennenkuin Etelänristi oli taivaalla
korkeimmillaan. Tuntien tähtitiedettä sai hän näinollen yhdeksän
kuukauden lykkäyksen ja hän luotti siihen, että hän tässä ajassa olisi
joko kuollut tai onnistunut pakenemaan rannikolle, opittuaan tuntemaan
punaisen jumalan ja hänen ihmeellisen äänensä lähteen. Aluksi oli hän
luullut punaisen olevan jonkun jättiläismäisen patsaan, kuten Memnonin
patsas, josta lähti erilaisia ääniä riippuen auringonpaisteesta
johtuvista lämmön vaihteluista. Mutta senjälkeen kun eräässä
taistelussa otettujen vankien uhraus oli toimitettu yöllä, kovassa
sateessa, ei aurinko voinut näytellä mitään osaa ja kun punainen
tällöin oli ollut vielä tavallista äänekkäämpi, hylkäsi Basset tämän
otaksuman.

Balattan ja välistä miesten tahi toisten naisten seurassa sai hän
kompasseineen vapaasti liikkua kolmelle suunnalle, mutta neljäs, missä
punainen oli, oli tabu. Hän mielisteli Balattaa hiukan enemmän -- ja
näki, että tämä pesi itseään useammin. Tuo ikuinen naisellisuus teki
hänet mahdolliseksi mihin uhrauksiin hyvänsä rakkautensa vuoksi. Ja
vaikkakin tytön pelkkä näkeminen saattoi Bassetin voimaan pahoin ja hän
joutui suunniltaan epätoivosta koskettaessaan tätä ja vaikka tytön
hirvittävä rumuus oli hänen silmissään kuin painajainen, ei hän
kumminkaan voinut välttyä näkemästä, mitenkä viettien lait vaikuttivat
tyttöön saattaen tämän oman elämän vähemmän kallisarvoiseksi kuin
tulevan puolisonsa onnen. Julia eli Balatta? Missä oli ero? Tuo
sivistyksen hellä ja pehmeä tuote, vaiko tämä alkuaikojen eläimellinen
perikuva ihmisnaaraasta? Ei ollut mitään eroa.

Basset oli ennenkaikkea luonnontutkija, vasta toisessa sijassa ihminen.
Hän teki kokeitaan syvällä Guadalcanalin viidakossa niinkuin olisi
tehnyt niitä kemiallisessa laboratoriossaan. Hän nostatti teeskenneltyä
hehkuaan villittäreen, Samalla kohottaen määräysvaltaansa saadakseen
tämän näyttämään punaisen jumalan itselleen kasvoista kasvoihin. Tässä
uusiutuu vanha juttu, tuumi hän, naisen täytyy maksaa, ja eräänä
päivänä se tapahtuikin, kun he molemmat olivat pyydystämässä nimetöntä,
tähän asti tuntematonta, pientä, mustaa kalaa, puoleksi ankeriasta,
puoleksi suomuspeittoista, joka eli makeassa vedessä ja jota pidettiin
täydellisenä herkkuna, joko sitten raakana tai paistettuna, tuoreena
tai mädänneenä. Balatta syöksyi suin päin viidakkomaan liejuun, otti
hänen nilkkansa käsiinsä, suuteli hänen jalkojaan ja päästeli
kurnuttavia ääniä, jotka saivat kylmät väreet kulkemaan pitkin Bassetin
selkäpiitä. Tyttö pyysi, että Basset mieluummin tappaisi hänet kuin
vaatisi tätä viimeistä todistusta hänen rakkaudestaan. Tyttö kertoi
hänelle niiden kauheista rangaistuksista, jotka olivat rikkoneet
punaisen tabun -- kokonaisen viikon piina, jonka yksityiskohtia tyttö
likaan painautuneena vikisten kertoi, kunnes Basset ymmärsi, että hän
oli vielä vain kokematon poika tiedoissaan, minkälaisiin hirmuisuuksiin
ihmiset olivat valmiit ryhtymään toisiaan vastaan. Mutta Basset tahtoi
yksipäisesti saada tahtonsa perille, hän tahtoi ratkaista punaisen
laulun arvoituksen, vaikkakin tytön pitäisi kuolla pitkällä ja
tuskallisella kuolemalla, kiljuen kauhusta. Ja Balatta, joka oli vain
nainen, myöntyi. Tyttö kuljetti hänet kielletylle alueelle. Eräs jyrkkä
vuori pisti esiin pohjoisesta ja kohtasi etelästä tulevan niemekkeen
sulkien syliinsä joen, jossa he kalastivat, syväksi, pimeäksi rotkoksi.
Kun he olivat menneet kappaleen matkaa rotkoa, kohosi tie jyrkästi
kunnes he tulivat kalkkikivivyöhykkeelle, joka veti puoleensa Bassetin
geoloogin silmät. Alinomaa kiiveten, vaikkakin hänen usein täytyi
pysähtyä, niin väsynyt ja heikko hän oli, kulkivat he metsän peittämiä
kukkuloita, kunnes tulivat autiolle ylätasangolle. Basset näki, että se
oli mustaa, vulkaanista hiekkaa ja tiesi voivansa pienellä magneetilla
vetää luokseen kokonaisen miehen kantamuksellisen teräväsyrjäisiä
hiekkajyviä, joiden päällä hän käveli.

Pitäen Balattan kättä ja ohjaten häntä eteenpäin saapui hän sitten
päämaaliin -- selvästi keinotekoiseen, suunnattomaan luolaan keskellä
ylätasankoa. Katkelmia käsikirjasta merenkulkijoille Etelämerellä
juolahti hänen mieleensä. Medana oli löytänyt saaret ja antanut niille
Salomoninsaarten nimen, luullen löytäneensä tämän hallitsijan kuuluisat
kaivokset. Basset oli nauranut vanhan merenkulkijan lapselliselle
herkkäuskoisuudelle ja kuitenkin seisoi hän nyt itse syvyyden reunalla,
joka täydellisesti muistutti Etelä-Afrikan timanttikaivoksia.

Mutta se, mitä hän näki alhaalla, ei ollut mikään timantti. Se oli
pikemminkin helmi, helmenkimaltelevine, heijastavine väriloistoineen,
mutta niin suuri, että kaikki maailman helmet yhteenkoottuina eivät
riittäisi sitä muodostamaan; väriltään se ei ollut mikään helmi eikä
mikään muukaan, johon sitä voisi verrata, sillä se oli punaisen jumalan
väri. Ja Basset ymmärsi heti, että tämä oli punainen jumala.
Täydellisesti ympyränmuotoinen kattila, läpimitaltaan runsaasti
kaksisataa jalkaa ja syvyydeltään sata jalkana. Hän vertasi tätä väriä
jaappanilaiseen lakkaan. Hän otaksui todellakin sen olevan jotain lajia
kiilloitusta, jonka olivat saaneet aikaan ihmiset, mutta aivan liian
hienoa, että olisi voinut otaksua sen olevan näiden villien työtä.
Kirkkaampana kuin kirkas kirsikanpunainen oli väri niin rehevä kuin
olisi se maannut punaisella pohjalla. Se kimalteli ja säteili auringon
valossa kuin olisi se imenyt valovoimaa useista kerrostumisista
punaista.

Turhaan koetteli Balatta suostutella häntä olemaan laskeutumatta alas.
Tyttö heittäytyi suulleen maahan, mutta kun hän jatkoi kulkuaan
spiraalinmuotoista tietä kattilan seinämiä myöten, seurasi tyttö
häntä kyyristellen ja vaikeroiden pelosta. Että tämän punaisen
ympyränmuotoisen kuilun kovertaminen oli maksanut paljon vaivaa, oli
selvää. Ajatellessaan liittoutuneitten kahdentoista kylän asukkaita,
heidän yksinkertaisia työaseitaan ja alkuperäisiä työtapojaan ymmärsi
Basset, että tuhansien sukupolvien työ tuskin olisi saanut aikaan tätä
tavatonta syvennystä.

Pohja oli peitetty ihmisluilla ja niiden välissä oli luonnottomia ja
pahoin runneltuja kyläjumalia puusta ja kivestä. Muutamat, koristellut
sopimattomilla totemikuvioilla ja -piirroksilla, olivat koverretut
neljän- tai viidenkymmenen jalan pituisista puista. Hän pani merkille,
että siellä ei ollut hai- ja kilpikonnajumalia, jotka olivat niin
tavallisia rantakylissä ja häntä hämmästytti kypäriaiheisten kuvien
runsaus. Mitä tiesivät nämä viidakkovillit Guadalcanalin pimeimmässä
sopessa kypäreistä? Olivatko Medanan sotilaat kantaneet kypärää ja
tunkeutuneet näin kauas useita satoja vuosia sitten? Mistä olivat
viidakkomiehet muuten saaneet nämä aiheet?

Basset meni yli jumalanjätteillä ja luilla peitetyn lattian vikisevä
Balatta kintereillään, astui punaisen varjoon ja meni niin lähelle
korkeaa ja äkkijyrkkää seinää, että hän saattoi koskettaa sitä
sormenpäillään. Ei, se ei ollut lakattu. Ei sen pinta myöskään ollut
sileä, vaan reiällinen ja epätasainen, siellä ja täällä pilkkuja, jotka
olivat todisteena kuumuudesta ja sulamisesta. Aine oli metallia,
vaikkakin aivan erilaista metallia tahi metalli-alkuainetta, mitä hän
tunsi. Mitä väriin tuli, johtui hän siihen vakaumukseen, että se ei
ollut siveltyä. Se oli metallin oma väri.

Hän liikutti sormenpäitään, joita hän tähän saakka oli pitänyt aivan
hiljaa, painoi ne vasten pintaa ja tunsi, kuinka koko jättiläismäinen
pyörylä sai eloa ja antoi vastauksen. Uskomatonta! Niin kevyt kosketus
niin äärettömän suureen massaan! Mutta se kaikui hänen sormenpäittensä
kosketuksesta rytmikkäissä väreilyissä jotka muuttuivat kuiskauksiksi,
suhinaksi ja muminaksi -- mutta ääni oli niin aivan uutta, niin
ilkamoivan hillittyä, että se väreili kuin säteilevää herkkyyttä
yllättävässä suloudessaan; oli kuin pieni keiju olisi puhaltanut
torveen ja Basset oletti, että juuri sellaiselta kuuluisi, jos jumala
soittaisi kelloa ja lähettäisi nämä ääniaallot läpi maailmanavaruuden
maahan.

Hän heitti kysyvän katseen Balattaan, mutta tämä oli, kuullessaan hänen
esiinkutsumansa äänen, heittäytynyt kasvoilleen maahan, missä hän
voihkien makasi luitten välissä. Basset jatkoi ihmeen tutkimista. Se
oli ontto ja ei ollut muodostunut mistään maassa tunnetusta metallista,
oli lopputulos. Entisaikojen kansa oli aivan oikein antanut sille nimen
Tähtienpoika. Ainoastaan tähdistä oli se voinut tulla ja se ei ollut
minkään sattuman luoma. Se oli korkean älyllisen taidon tulos. Niin
täydellinen muoto ja sellainen täsmällinen, määräperäinen onttous ei
voinut olla sattuman luoma. Se oli aivan varmasti viisauden lapsi,
etäisen ja käsittämättömän, joka työskenteli puhtaasti älyllisesti
aineen kanssa. Hän tuijotti hämmästyneenä ihmeteosta ja hänen
aivoissaan kohisi joukko villejä arvailuja koskeva tätä kaukaa tullutta
vierasta, joka oli uskaltautunut läpi avaruuden yön, kiitänyt ohi
tähtien ja seisoi nyt hänen yllään ja hänen edessään kärsivällisten
ihmissyöjien esiinkaivamana kahden maailman ilmakehän tulikylpyjen
kiilloittamana ja karkaisemana. -- Mutta oliko väri kuumuuden
aikaansaama muunnos johonkin tunnettuun metalliin? Tahi oliko se tälle
metallille ominainen? Hän pisti kynäveitsensä siihen saadakseen
selville aineen laadun. Silmänräpäyksessä täyttyi koko kattila
mahtavista kuiskauksista, terävästi vastustelevista, se oli melkein
kullan kilinää, jos kilinä-sanaa voidaan käyttää kuiskauksista; niiden
sävy nousi ja laski, ääniaaltojen molemmat päät uhkasivat lakata
kiertelemästä ja yhtyä yhdeksi härän ärjyntää muistuttavaksi ääneksi,
jonka hän monta kertaa oli kuullut tabu-välimatkalta.

Unohtaen kaiken varovaisuuden ja senkin, että se voisi maksaa elämän,
huumaantuneena tästä yliluonnollisesta ja tavattomasta, kohotti hän
käsivartensa voimakkaaseen iskuun veitsellä, mutta Balatta esti hänet.
Tyttö nousi polvilleen ja epätoivoisella kauhulla löi käsivartensa
hänen ympärilleen ja vannotti häntä pysähtymään. Villissä halussaan
vaikuttaa häneen puri tyttö itseään käsivarteen, niin että hampaat
tunkeutuivat luuhun saakka.

Hän tuskin huomasi mitä tyttö teki, mutta antoi koneellisesti myöten
hellemmille vaikutteille ja pidätti veistään. Hänestä oli ihmiselämä
kutistunut merkityksettömäksi tämän tähtien maailmoista tulleen
valtavan muistutuksen edessä korkeammasta elämästä. Kuten tyttö olisi
ollut koira, pakoitti hän pienen, ruman villitytön nousemaan ylös ja
seuraamaan itseään kierroksella ympäri pyörylän. Kun hän oli mennyt
kappaleen matkaa tapasi hän jotain kauheaa. Keskellä kaikkea muuta
tunsi hän auringonpolttamat, surkastuneet jäännökset siitä
yhdeksänvuotiaasta tytöstä, joka oli sattunut loukkaamaan Gngngn
henkilökohtaista tabua.

Etäämpänä, jatkuvasti peitettynä luilla ja ihmisten ja jumalien
kuvilla, jotka muodostivat lattian vanhaan uhrihuoneeseen, tapasi hän
koneiston, joka saattoi punaisen jymisemään yli viidakoiden ja
ruohotasankojen aina kauas Ringmanuksen rannalle. Se oli alkeellinen ja
yksinkertainen kuten koko tuon punaisen täydellinen luoma. Jonkunlainen
riippuva muurinmurtaja, viidenkymmenen jalan pituinen hirsi
veistettyine jumalineen, toinen toisensa yläpuolella, jokainen kypärään
puettuna ja jokainen istuen krokodiilin avatussa kidassa; laitos
asetettiin liikkeelle köynnöskasveista punotun nuoran avulla pyramiidin
huipulta, joka oli tehty kolmesta suuresta puusta. Pyramiidin puihin
oli myöskin kuvattu irvisteleviä, karkeita jumalankuvia näytteeksi
nykyään elävien ihmisten käsityksestä taiteesta ja jumalista.
Muurinmurtajasta riippui liaaniköysi, jonka avulla hirsi voitiin
suunnata ja asettaa voimakkaasti liikkeeseen mahtavaa punaisen
kimaltelevaa seinää vastaan.

Täällä toimitti Ngurn jumalanpalveluksia omasta ja kahdentoista
heimonsa puolesta. Basset nauroi kovasti, melkein kuin mieletön
ajatellessaan, että tämä ihmeellinen sanantuoja, jonka viisaat olennot
siivekkäänä olivat lähettäneet avaruuksien halki, oli pudonnut keskelle
austraalianneekereitä ja tullut apinamaisten ihmissyöjävillien ja
pääkallometsästäjäin palvomaksi. Oli niinkuin Jumalan sana olisi
pudonnut lokaan ja rapakkoon helvetin pohjalle, kuin jos Jehovan
kivitaululle kirjoitetut käskyt olisivat ripustetut eläintarhaan, tahi
kuin jos vuorisaarna olisi pidetty raivoavien hullujen keskellä.

       *       *       *       *       *

Viikot kuluivat hitaasti. Yöt vietti Basset omasta vapaasta tahdostaan
noitatalon tuhkalattialla alati heiluvien, vähitellen savustuvien
päiden alla. Syynä tähän oli, että tämä oli tabu halveksitulle
naissukupuolelle ja senvuoksi turvapaikka Balattaa vastaan, joka tuli
aina tunkeilevammaksi ja vaarallisemmaksi intohimossaan, mitä
korkeammalle Etelänristi nousi ja luvattu hääpäivä lähestyi. Päivänsä
kulutti Basset riippumatossa leipäpuun varjossa noitatalon
ulkopuolella. Tähän ohjelmaan tuli keskeytys, kun hän hävittävien
kuumekohtausten aika-ajottain tiedottomaksi saattamana makasi päiviä ja
öitä pääkallotalossa. Hän ponnisteli voittaakseen kuumeen, saadakseen
elää, jatkaakseen elämäänsä, tullakseen vahvaksi ja aina vahvemmaksi,
kunnes hän eräänä päivänä olisi kyllin vahva uskaltaakseen yli
ruohoaavikon ja tuon kaukaisen viidakkovyön kautta tullakseen
rannalle, jossa voisi tavata jonkun laivan, joka oli värväämässä
neekerityöntekijöitä. Hän palaisi sivistyneeseen maailmaan ja
sivistyneiden ihmisten luo kertomaan toisten maailmojen
sanansaattajasta, jota villi-ihmiset palvoivat ja joka makasi syvällä
Guadalcanalin sydämessä.

Toisina öinä, maatessaan kauan valveilla leipäpuun alla, katsoi hän
tuntikausia tähtien hidasta kulkua länteen, mustan viidakkoseinän taa,
joka oli raivattu edemmäksi, että saataisiin avoin paikka kylää varten.
Hänellä ei ollut niinkään pintapuoliset tiedot tähtitieteessä ja
sairasta miestä huvitti tuumia näiden uskomattoman kaukaisten
aurinkojen näkymättömiä maailmoita, joissa elämä aivankuin arka vieras
hiipi esiin materian yömustista komeroista paistattaakseen itseään
valossa. Hän saattoi yhtä vähän ajatella rajoja ajalle kuin
avaruudelle. Ei mitkään syövyttävät radiumitutkimukset olleet
horjuttaneet hänen käsitystään voiman säilymisestä ja aineen
katoamattomuudesta. Taivaankappaleita on ollut kaikkina aikoina.
Kaikkien täytyy noudattaa ja totella samoja lakeja. Senvuoksi, päätti
ja tunnusti hän, täytyi maailmojen ja elämän olla jotain, jotka
liittyvät kaikkiin aurinkoihin, niinkuin ne kuuluvat tähän erikoiseen
aurinkoon ja hänen omaan aurinkokuntaansa. -- -- --

       *       *       *       *       *

Ei mikään valkea mies ja vielä vähemmin joku muu mies jostain toisesta
viidakkoheimosta ollut saanut nähdä punaista jumalaa säilyttämällä
henkeään. Näin oli laki, jota Ngurn oli usein saarnannut Bassetille. On
olemassa jotain, jota kutsutaan yleiseksi veljeydeksi, oli Basset usein
vastannut hänelle. Mutta sen oli Ngurn juhlallisesti kieltänyt.
Punainen ei ottanut huomioon mitään yleistä veljeyttä. Ainoastaan
heimosta syntynyt mies saattoi nähdä punaisen ja säilyttää henkensä.
Mutta nyt, kun Bassetin rikollisen salaisuuden tunsi ainoastaan
Balatta, jonka suun pelko tulla uhratuksi punaiselle kuitenkin sulki,
oli tilanne kokonaan toinen. Hänen tarvitsi vain voittaa uusiutuvat
kuumekohtaukset, jotka heikonsivat häntä ja palata ihmisten ilmoille.
Sitten tulisi hän takaisin tutkimusseurueen kanssa, ja vaikkapa koko
Guadalcanalin väki pitäisi hävittää, pakoittaisi hän punaisen sydämestä
esiin tiedonannon toisesta maailmasta meidän maailmallemme.

Mutta Bassetin kohtaukset tulivat yhä tiheämmiksi, hänen lyhyet
toipumisensa aina voimattomimmiksi, hänen aika-ajottaiset
tiedottomuuskohtauksensa aina pitemmiksi ja huolimatta kaikesta, mitä
hänen tavattoman voimakas ruumiinrakenteensa hänelle uskotteli, tuli
hän lopullisesti siihen tulokseen, että hän ei voisi elää niinkauan,
että kulkisi yli ruoho-aavikon ja vaarallisen rantaviidakon kautta
meren rannalle. Hän kadotti toivonsa Etelänristin kohotessa yhä
korkeammalle taivaalle, ja nyt tiesi Balattakin hänen kuolevan ennen
hänen tabunsa määräämää hääpäivää. Ngurn teki itse matkoja kooten
polttopuita Bassetin pään savustukseen ja kerskui hänelle, kuinka
taitavasti hän tulisi sitä pitelemään, kun Basset oli kuollut. Basset
itse otti asian rauhallisesti. Elämä oli vaipunut liian kauaksi ja
liian syvälle hänessä, että hän olisi ollut peloissaan edessäolevasta
sammumisesta. Hän jatkoi itsepäisesti taisteluaan vuorottelevia
täydellisiä ja puolittaisia tiedottomuuskohtauksiaan vastaan, joiden
aikana hän ikäänkuin uneksuen ja poissaolevana ihmetteli, oliko hän
todellakin kerran nähnyt punaisen jumalan tahi oliko kaikki ollut vain
kuumehouretta.

Sitten tuli päivä, jolloin kaikki sumuja hämähäkinverkot haihtuivat;
hän tunsi aivonsa kirkkaiksi kuin kellojen kumina, käsittäen selvästi
ruumiillisen heikkoutensa. Hän ei saattanut kohottaa kättä eikä jalkaa.
Hänellä oli niin vähän voimaa ruumiinsa yli, että hän tuskin tiesi
sellaista olevankaan. Ruumiilla oli ainoastaan heikko kiinnike sieluun
ja lyhyinä selvinä hetkinään tiesi hänen sielunsa, juuri selvyytensä
kautta, että välttämätön hyppäys pimeyteen oli lähellä. Hän tiesi lopun
olevan käsissä, tiesi, että hän todella omine silmineen oli nähnyt tuon
punaisen sanansaattajan maailmojen välillä, tiesi, että hän ei saisi
elää viedäkseen tiedonantoa ihmiskunnalle tästä tiedoituksesta, joka,
sikäli kun hän saattoi ymmärtää, ehkä jo kymmenen tuhatta vuotta
oli odottanut Guadalcanalin sisässä tullakseen jonkun ihmisen
kuulemaksi. Ja Basset teki urheasti päätöksensä, huusi Ngurnin ulos
leipäpuunvarjoon ja neuvotteli vanhan poppamiehen kanssa viimeisten
hetkiensä järjestelystä, viimeisestä seikkailustaan elävässä elämässä.

-- Minä tunnen lain, sanoi hän lopuksi. Se, joka ei kuulu sinun
heimoosi, ei saa katsoa punaiseen ja säilyttää henkeään. Minun täytyy
joka tapauksessa kuolla. Teidän nuoret miehenne kantavat minut punaisen
eteen ja minä saan nähdä hänet ja kuulla hänen äänensä ja sitten kuolla
sinun kädestäsi, Ngurn. Sillä tyydytettäisiin kolme asiaa: laki, minun
haluni, ja sinun odotuksesi saada niin paljon aikaisemmin haltuusi
minun pääni, jota kaikki valmistuksesi tarkoittavat.

Ngurn oli samaa mieltä ja sanoi:

-- On parasta niin. Sairas mies, joka ei voi tulla terveeksi, on
mieletön, jos hän haluaa elää vielä vähän aikaa. On siis parasta
silloin kuolla. Sinulla on ollut hyvin vaikeaa viime aikoina. Minulle
kyllä on ollut hyvä saada puhella niin viisaan miehen kanssa. Mutta me
emme ole puhuneet paljon viimeisinä kuukausina. Sensijaan olet sinä
ottanut asunnon pääkallotalossa, elämöinyt kuin kuoleva sika tahi
puhunut paljon ja kovasti omalla kielelläsi, jota minä en ymmärrä. Se
on häirinnyt minua; sillä minua miellyttää ajatella valon ja pimeyden
kummallisia asioita käännellessäni päitä, joita savustan. Sinun suuri
melusi on siis estänyt minua etsimästä sitä syvää viisautta, jonka
täytyy tulla omakseni ennenkuin kuolen. Mitä sinuun tulee, jonka yli
pimeys jo laskeutuu, on parasta, että kuolet nyt. Ja minä lupaan
pitkinä tulevina päivinä käännellessäni päätäsi savussa, että kukaan
heimoni miehistä ei ole meitä häiritsevä. Ja minä kerron sinulle monia
salaisuuksia, sillä minä olen vanha ja hyvin viisas mies ja minä annan
sinun kuulla viisauden viisauden jälkeen kääntäessäni savussa päätäsi.

Valmistettiin paarit ja puolitusinaa miehiä kantoi Bassetin
olkapäillään viimeiseen pieneen seikkailuun, joka oli lopettava hänen
elämänsä suuren seikkailun. Ruumiilla, jota hän tuskin tunsi, sillä
myöskin tuska oli jättänyt sen, ja selvin, kirkkain aivoin, joka salli
hänen rauhallisella innostuksella nauttia ajatuksen takaisin
palanneesta terävyydestä, makasi hän heiluvilla paareilla ja nähden
haalistuneen maailman liukuvan ohitseen tarkasteli hän viidakkokaton
alla hämärtyvää päivää ja ylätasangon vulkaanista hiekkaa.

He kantoivat hänet kattilan spiraalitietä, joka kiersi loistavaa,
hehkuvan punaista jumalaa, jonka säteilevä kiilto ja valo aina
näyttivät olevan valmiit muuttumaan sointuvaksi lauluksi ja
vaikuttavaksi jyminäksi. Ja yli uhrattujen jumalien ja ihmisten luiden
kantoivat he häntä, ohi toisten vielä elävien uhrien tuolle
kolmijalkaiselle hirsipuulle valtavine muurinmurtajineen.

Täällä nousi Basset vaivaloisesti Ngurnin ja Balattan auttamana ylös,
alaruumiinsa varistessa heikkoudesta ja tutki punaista kirkkain,
kaikkinäkevin katsein.

-- Kerran, Ngurn, sanoi hän siirtämättä silmiään välähtelevästä,
väräjävästä pinnasta, jossa kaikki kirsikanpunaiset värivivahdukset
keskeymättä leikkivät alituisesti jännitettyinä muuttuakseen ääneksi,
silkinhienoksi lauseeksi, hopeankirkkaaksi kuiskaukseksi, jousien
kultaiseksi surinaksi, keijujen sametinpehmeäksi soitoksi tahi ukkosen
mahtaviksi ääniksi.

-- Minä odotan, sanoi Ngurn pitkän väliajan jälkeen pitäen huomaamatta
tomahawkiaan iskuvalmiina.

-- Kerran, Ngurn, huudahti Basset, pitää sinun antaa punaisen puhua
niin, että minä voin sekä nähdä että kuulla häntä. Iske silloin, kun
minä kohotan käteni ylös, sillä silloin kumarran minä päätäni niin,
että isku sattuu niskaan. Mutta minä, Ngurn, joka seison aikeissa
iankaikkisesti sanoa jäähyväiset päivän valolle, tahtoisin mielelläni
kuolla punaisen ihmeellisen äänen majesteetillisenä kaikuessa
korvissani kuolinhetkenäni.

-- Ja minä lupaan, että koskaan ei mikään pää ole tullut paremmin
savustetuksi kuin sinun, vakuutti Ngurn hänelle, antaen miehille merkin
asettaa paikoilleen köysi, joka saattoi vipuvarren liikkeeseen. --
Sinun pääsi tulee olemaan suurin mestarityö minun kokoelmassani.

Basset hymyili nääntyneesti vanhuksen turhamaisuudelle. Silloin vetivät
miehet takaisin koverretun hirren ja päästivät sen sitten. Seuraavassa
silmänräpäyksessä valtasi hänet ihastus kuullessaan tuon äkillisen
jyminän. Mutta minkälaisen jyminän! Se oli pehmeä kuin kaikkien jalojen
metallien yhteensoinnutettu ääni. Arkkienkeli puhui siinä, se oli
suurenmoisempi kuin kaikki muut äänet, se oli ylimaailmallisella
viisaudella kyllästetty, se oli Jumalan ääni, käskevä ja kiehtova. Ja
kuinka ihmeellinen oli tämä metalli maailmanavaruuksista! Basset näki
omin silmin värien vaihtuvan ääneksi, kunnes koko näkyvä pinta tässä
mahtavassa kattilassa kumisi, vapisi ja suitsutti ääntä tahi väriä, hän
ei tiennyt kumpaista. Tässä silmänräpäyksessä olivat kaikki
epäselvyydet aineen yhtenäisyydestä kadonneet, voiman ja aineen
yhteensulautuminen ja toisiinsa sisältyminen ei enää ollut kauemmin
hänelle mikään salaisuus.

Aika kului. Ngurn herätti Bassetin lopultakin kärsimättömällä eleellä.
Basset oli kokonaan unohtanut vanhan poppamiehen. Salamannopea
mielijohde saattoi hänet nauramaan itsensä käheäksi. Hänen pyssynsä oli
hänen vieressään paareilla, hänen tarvitsi vain painaa liipasinta
murskatakseen päänsä.

Mutta miksi hän pettäisi poppamiehen? oli Bassetin seuraava ajatus.
Vaikka Ngurn oli pääkallometsästäjä, ihmissyöjä, yhtä paljon apina kuin
ihminen, niin oli hän joka tapauksessa pelannut rehellistä peliä niin
hyvin kuin ymmärsi. Ei, päätti Basset, olisi suuri synti ja
epärehellinen teko pettää viimeisellä hetkellään vanhaa miestä. Hänen
päänsä oli Ngurnin ja Ngurn saisi sen savustaa.

Basset kohotti ylös kätensä merkiksi, kumartui eteenpäin kuten oli
sovittu, niin että ensimäinen selkänikama paljastui, unohti Balattan,
joka oli vain nainen ja sitäpaitsi nainen, jota ei rakastettu.
Näkemättä tiesi hän, että teräväksi teroitettu kirves kohosi ilmaan
hänen takanaan. Ja tässä silmänräpäyksessä, viimeisen edellisessä,
lankesi Tuntemattoman varjo yli Bassetin, tunne tulevasta
hämmästyksestä, kun verho poistuisi. Kun hän tiesi, että isku oli jo
lähtenyt, juuri kun kirves silpoi lihaa ja hermoja, oli hän näkevinään
Medusan, Totuuden rauhalliset kasvot ja samaan aikaan kun kirves tapasi
esiinsyöksyvän pimeyden, näki hän päätään hitaasti ja keskeytymättä
käännettävän ja väännettävän savussa leipäpuun vieressä olevassa
noitatalossa.

Waikiki, Honolulu, 22 toukok. 1916.



TUO LUTKA...


Löytyy sellaisiakin kertomuksia, jotka ovat tosia -- niitä ei voi
koskaan nokkelinkaan kynänpyörittäjä panna kokoon. Ja samasta syystä on
sellaisia kertojia, joita ei koskaan voida epäillä. Sellainen mies oli
Julian Jones, vaikkakin epäilen, uskovatko useimmat lukijoista tähän
hänen kertomaansa kaskuun. Mutta minä uskon siihen. Minä olen niin
varmasti vakuutettu sen totuudesta, että vapaaehtoisesti, vieläpä
halukkaastikin, olen pannut yritykseen rahoja, ja itse voitosta tai
tappiosta välittämättä päättänyt lähteä kaukaiseen maahan.

Tapasin hänet Panama-Pacific-näyttelyn Australian talossa. Seisoin
erään osaston edessä, jossa oli jäljennetty maapallon toisella puolen
löydetyt suurimmat kultakimpaleet. Ne olivat muhkuraisia,
epämuodostuneita ja kulmikkaita, ja oli yhtä vaikea olla uskomatta
niitä oikeaksi kullaksi kuin uskoa tilastollisiin tietoihin niiden
arvosta ja painosta.

-- Näitä kutsuvat kengurumetsästäjät kultakimpaleiksi, sanoi mahtava
basso-ääni yli olkani seistessäni suurimman kultamöhkälettä esittävän
jäljennöksen edessä.

Käännyin ja katsoin ylös Julian Jonesin harmaansinisiin silmiin.
Katsoin ylös, sillä hän oli noin kuusi jalkaa, neljä tuumaa pitkä.
Hänen karkeat, hiekankeltaiset hiuksensa olivat yhtä värittömät ja
haalistuneet kuin hänen silmänsäkin. Aurinko oli ehkä vaalistanut hänen
värinsä, joka tapauksessa oli hänen kasvoillaan jälkiä vanhasta,
voimakkaasta ruskettumisesta, joka kauan sitten oli muuttunut
kullanväriseksi. Kun hän käänsi katseensa näytteillä olevasta esineestä
minuun, panin merkille hänen omituisen ilmeensä; näytti kuin olisi hän
turhaan koettanut muistutella mieleensä jotain hyvin painavaa seikkaa.

-- Mitä huomautettavaa teillä on tuosta kultakimpaleesta, kysyin minä.

Epämääräinen, tuumiva katse katosi hänen silmistään ja hän murahti:

-- Sen suuruus, arvelen minä.

-- Niin, se tuntuu suurelta, myönsin minä. Mutta se on varmasti oikea.
Australian hallitus tuskin uskaltaisi...

-- Suuri! keskeytti hän halveksivalla, ylenkatseellisella ilmeellä.

-- Suurin, joka on koskaan tavattu, aloin minä.

-- Koskaan tavattu! Hänen värittömät silmänsä paloivat hänen
jatkaessaan: luuletteko, että jokaisesta tavatusta kultakimpaleesta
puhutaan sanomalehdissä ja näyttelykirjoissa.

-- No niin, vastasin miettivästi, jos löytyy sellaisia, joista ei
puhuta, en tiedä, kuinka saamme niistä kuulla. Jos todellakin suuri
kimpale tahi kimpaleenlöytäjä mieluummin vaatimattomana tahtoo punastua
ilosta yksinäisyydessä.

-- Niin ei ole asia, huomautti hän kiireesti. Minä näin sen omilla
silmilläni ja muuten olen aivan liian karaistu punastuakseni. Olen
rautatiemiehiä ja olen oleskellut sangen paljon kuumissa maissa. Olin
ennen ruskea kuin mahonki -- oikea, vanha mahonki ja enemmän kuin
kerran on minua luultu sinisilmäiseksi espanjalaiseksi...

Nyt oli minun vuoroni keskeyttää ja sen minä teinkin.

-- Oliko se kimpale suurempi kuin tämä täällä, herra --?

-- Jones, Julian Jones on nimeni.

Hän kaivoi rintataskustaan esiin sen nimiselle henkilölle osoitetun
kirjekuoren, jossa oli San Franciscon leima; ja minä vuorostani
luovutin hänelle korttini.

-- Hauskaa tutustua teihin, sir, sanoi hän ojentaen minulle kätensä ja
hänen basso-äänensä kaikui kuin olisi hän tottunut puhumaan kovassa
melussa. -- Olen luonnollisesti kuullut puhuttavan teistä ja nähnyt
kuvanne sanomalehdissä j.n.e. ja ehkä minun ei pitäisi sitä sanoa,
mutta haluaisin kumminkin teidän tietävän, että minä en pane suurtakaan
arvoa teidän Mexikosta kirjoittamillenne artikkeleille. Teillä on
asiasta aivan nurinkuriset käsitteet. Te teette saman erehdyksen kuin
kaikki muutkin "ulkomaalaiset" luullessanne, että meksikolainen on
valkoinen mies. Sitä hän ei varmastikaan ole. Sitä ei ole niistä kukaan
-- ei meksikolainen murjaani, ei latinalais-amerikkalainen eikä koko
lauma. Katsokaas, sir, ne eivät ajattele, suunnittele tai työskentele
niinkuin me. Onpa heidän kertomataulunsakin aivan erilainen. Te
luulette seitsemän kertaa seitsemän tekevän neljäkymmentäyhdeksän,
mutta sitä eivät ne luule. Ne laskevat toisella tavalla. Ja ei edes
valkoinen ole niistä valkoista. Minä annan teille erään esimerkin. Jos
ostetaan talontarpeiksi kahvia, yksi naula tahi kymmenen naulaa
kerrallaan...

-- Kuinka suuri oli kultakimpale, josta puhuitte? kysyin päättävästi.
Yhtä suuri kuin tämä täällä?

-- Suurempi, sanoi hän rauhallisesti. Suurempi kuin koko roska, joka on
täällä näytteillä, suurempi kuin koko roska yhteensä ja vielä vähän
lisää. Hän vaikeni ja katsoi minuun epäröimättä. -- En käsitä, miksikä
en puhuisi teille tästä asiasta yksityiskohtaisemmin. Teillä on
sellainen maine, että olette luotettava ja olen lukenut, että teillä on
ollut sangen ihmeellisiä kokemuksia kaukaisissa maan paikoissa. Minä
olen kauan etsinyt jotakin, joka löisi tässä yrityksessä tuumansa
lukkoon minun kanssani.

-- Te voitte luottaa minuun, sanoin minä.

Ja tässä vedän esille nyt koko jutun, mustaa valkealle, aivan niinkuin
hän kertoi sen minulle istuessamme penkillä taidepalatsin luona järven
rannalla, kalalokkien kirkuna korvissamme. Niin, hänen olisi pitänyt
pitää sopimuksensa minun kanssani. Mutta minähän kiiruhdan tapahtumien
edelle.

Kun olimme menossa etsimään istumapaikkaa, tuli pieni naishenkilö,
ehkä kolmikymmenvuotias, kuihtunein ihoin, muistuttaen enin
talonpoikaisvaimoa, rynnäten nuolennopeudella hänen luokseen ja
räpytellen kuin lokit tuolla ylhäällä sekä tarttui lujasti hänen
käsivarteensa voimalla ja tarkkuudella, joka tuntui koneelliselta.

-- Vai niin, täälläkö sinä nyt olet! huusi nainen. -- Sinä kiertelet
teitä pitkin ajattelematta minua hituistakaan.

Tulin muodollisesti esitetyksi äskensaapuneelle. Oli selvää, ettei hän
ollut koskaan kuullut puhuttavan minusta ja hän tarkasteli minua
pahantuulisesti viekkailla, mustilla silmillään, jotka olivat aivan
lähekkäin, ollen pyöreät ja levottomat kuin lokin.

-- Sinä aiot kai puhua hänelle tuosta lutkasta? sanoi nainen.

-- Kas niin, Sarah, tässä on kysymys liikeasioista, sanoi Jones
valittavalla sävyllä. Minä olen niin kauan etsinyt sopivaa henkilöä ja
kun nyt olen tavannut hänet, täytyy kai minulla olla oikeus antaa
hänelle vähän vihiä siitä, mitä on tapahtunut.

Pieni naikkonen ei vastannut, hän puristi yhteen ohuet huulensa kuin
olisi hän saanut suunsa täyteen nuppineuloja. Hän katsoi suoraan
eteensä Jalokivitorniin niin tuimin ilmein, ettei mikään
auringonpilkahdus voinut sitä lieventää. Menimme hitaasti järvelle
onnistuen löytämään vapaan penkin ja istuimme sille huoaten
helpoituksesta saadessamme vapauttaa näyttelyssä väsyneet jalkamme
kannattamasta ruumiinpainoamme.

Kaksi joutsenta purjehti yli kimaltelevan veden ja lähestyi meitä. Kun
heidän epäilyksensä meidän maallisen hyvyytemme puutteesta
vahvistuivat, kääntyi Jones puoleksi selin seuraajattareensa elämän
tiellä ja kertoi minulle juttunsa.

-- Oletteko koskaan olleet Ecuadorissa? Totelkaa neuvoani ja älkää
matkustako sinne koskaan. Vaikka sen otan takaisin, te ja minä ehkä
menemme sinne yhdessä, jos te luotatte minuun ja teillä on kylliksi
rohkeutta uskaltautuaksenne matkalle. Niin, siitä ei ole kovinkaan
monta vuotta, kun minä saavuin sinne Australiasta puoleksi mädänneellä,
vanhalla lastilaivalla, joka tarvitsi neljäkymmentä päivää tullakseen
perille. Seitsemän solmua oli sen laatikon vauhti parhaimmillaan ja
meillä oli ollut neljätoista päivää kestävä myrsky pohjoiseen Uudesta
Zeelannista ja me saimme konevian kahden päivän päässä Pitcairn
Islannista.

-- Minä en kuulunut miehistöön. Olen junankuljettaja. Mutta olin tullut
tutuksi laivurin kanssa Newcastlessa ja hän pyysi minua seuraamaan
vieraanaan Guayaquiliin. Minä olin, nähkääs, kuullut, että palkat sillä
amerikkalaisella rautatiellä, joka menee Andien yli Quitoon, olivat
nousemassa. Mutta Guayaquil...

-- On kuumepesä, huomautin minä.

Julian Jones nyökkäsi.

-- Thomas Nast kuoli kuumeeseen tuskin kuukausi maihinnousunsa jälkeen
siellä. Hän oli meidän suuri amerikkalainen piirustajamme, lisäsin
minä.

-- En tunne häntä, sanoi Julian Jones lyhyesti. Mutta sen minä tiedän,
että hän ei suinkaan ollut ensimäinen, joka meni sillätavoin. Te saatte
kuulla kuinka tämä selvisi minulle. Luotsiasema on noin 60 mailia
alaspäin jokea.

-- Kuinka on kuumeen laita? sanoin minä luotsille, joka tuli aikaisin
aamulla kannelle. -- Näettekö tuon hampurilaisen parkkilaivan, sanoi
hän ja osoitti isoa ankkurissa makaavaa laivaa. -- Kapteeni ja
neljätoista miestä on jo kuollut, kokki ja kaksi matruusia ovat sen
juuri tekemäisillään ja he ovat ainoat, jotka ovat jälellä.

-- Ja hän ei todellakaan ollut väärässä. Samaan aikaan kuoli
Guayaquilissa neljäkymmentä henkeä päivässä keltakuumeeseen. Mutta se
oli pikkuseikka, kuten myöhemmin tulin huomaamaan. Paiserutto ja
isorokko raivosivat, punatauti ja keuhkokuume sulattivat väkeä kokoon
ja rautatiellä raivosivat taudit kaikista pahimmin. Niin olivat asiat.
Niille, jotka halusivat matkustaa, oli se pahempi kuin kaikki muut
taudit yhteensä.

-- Kun me heitimme ankkurin Guayaquilin luo, tuli puolitusinaa
laivureita toisista laivoista kannelle, ja varoittivat meidän
laivuriamme päästämästä maihin muita kun niitä, joista hän halusi
päästä. Eräs soutuvene tuli ja otti minut Duranista, joka oli toisella
puolen jokea ja joka on rautatien päätepiste. Niillä oli mukanaan mies,
joka lensi pitkin nuoraportaita kolme harppausta kerrallaan, niin kiire
oli hänellä päästä kannelle. Kun hän tuli sinne, ei hänellä ollut aikaa
puhua kenellekään meistä. Hän kumartui yli laivan partaan, puristi
nyrkkiään Duranille ja huusi: Nyt tulit kumminkin nolatuksi! Nyt tulit
nolatuksi!

-- Kuka on tullut nolatuksi? kysyin minä. -- Rautatie, sanoi hän
päästäen irti hihnan ja otti esiin suuren Coltrevolverin, joka hänellä
oli helposti saatavilla vasemmalla sivullaan. Minä olin siellä
sopimusaikani loppuun -- kolme kuukautta -- mutta pääsin sieltä
sittenkin. Minä olin konduktööri.

-- Ja se oli se rautatie, johon minä olin aikonut palvelukseen. Mutta
se ei ollut mitään siihen verraten, mitä hän kertoi myöhemmin. Rautatie
meni Duranista, joka on samalla korkeudella kuin meri ja kohoaa
kahdentoistatuhannen jalan korkeuteen Chimborazzolla ja kymmeneen
tuhanteen jalkaan Quitolla, vuorijonon toisella puolen. Ja tie oli niin
vaarallista, että juna ei voinut kulkea öisin. Matkustajien
piletteineen täytyi nousta pois ja nukkua kylissä junan odottaessa
päivän valkenemista. Ja joka junassa oli osasto Ecuador-sotilaita ja ne
olivat kaikista vaarallisimpia. Niiden olisi pitänyt suojella
matkustajia, mutta niin pian kuin tuli riitaa, tarttuivat ne
kivääreihinsä ja yhtyivät rosvojoukkoon. Nähkääs, niin pian kuin
junaonnettomuus tapahtui, olivat ecuador-indiaanit ensimäiset, jotka
huusivat: Kuolema kaikille gringoille! Niin tapahtuu aina ja he löivät
kuoliaaksi junahenkilökunnasta ja gringomatkustajista kaikki ne, jotka
eivät olleet menettäneet henkeään junaonnettomuudessa. Niin, se on
heidän laskutapaansa, joka on aivan erilainen kuin meidän, niinkuin
sanoin joku hetki sitten.

-- Ja hitto vie, ennenkuin päivä oli lopussa, tulin itse vakuutetuksi
siitä, että tuo entinen konduktööri ei valehdellut. Se oli Duranissa.
Minun piti tehdä ensimäinen matkani Quitoon, aioin lähteä seuraavana
aamuna -- sinne meni vain yksi läpikulkujuna vuorokaudessa. Oli
puolipäivä, ensimäistä päivää kun olin siellä, noin neljän aikaan, kun
höyrypannu "Kuvernööri Hancockilla" [suuri höyrylautta, joka kuljetti
rautatiematkustajia joen yli Guayaquiliin] räjähti ja se upposi
kuudenkymmenen jalan syvyyteen aivan laiturin viereen. Tämä oli kova
onnettomuus, mutta se antoi aiheen vielä kovempaan. Puoli viiden aikaan
alkoi tulla suuria, täyteen ahdettuja junia. Oli juhlapäivä ja ihmiset
olivat tehneet matkoja sisämaahan Guayaquilista ja nyt tuli väkijoukko
takaisin.

Ja väki -- sitä oli viisi tuhatta -- tahtoi tulla lautatuksi yli ja
lautta makasi joen pohjassa eikä se ollut meidän vikamme. Mutta sitä se
oli meksikolaisen laskutavan mukaan. -- Lyökää kuoliaaksi gringot!
huusi eräs heistä. Ei ollut mitään tehtävissä. Useat meistä pääsivät
pakoon töin tuskin. Minä juoksin henki kurkussa ensimäisen
koneenkäyttäjän jälkeen ja kannoin hänelle yhden hänen pienokaisistaan
juuri kun veturin piti lähteä liikkeelle. Nähkääs, siellä kaukana,
poissa kaiken kunnian ja rehellisyyden rajoilta, täytyy heidän
kumminkin aina pelastaa veturit, kun tulee rettelöitä, sillä ilman
niitä ei voitaisi jatkaa liikennettä. Puolitusinaa amerikalaisnaisia ja
yhtä monta lasta istuivat kokoonsullottuina meidän muiden kanssa
vaununlattialla ja Ecuador-sotamiehet, joiden olisi pitänyt suojella
henkeämme ja omaisuuttamme, latasivat kiväärinsä ja lähettivät peräämme
luotisuihkun niin kauan kuin olimme ampumamatkalla.

Yövyimme kappaleen matkaa sisämaahan ja päivän valetessa palasimme
katsomaan, miltä siellä näytti. Ja kylläpä oli kaunista. Jokaisen
tavaravaunun ja matkustajavaunun, jokaisen vaihteen, vieläpä
ratapölkytkin oli meksikolainen roistoväki heittänyt jokeen
kuudenkymmenen jalan syvyyteen "Kuvernööri Hancockin" viereen. Ne
olivat polttaneet konetallin, sytyttäneet hiilivaraston ja heitelleet
korjaustyökappaleet hujan hajan. Niin, ja kolmesta toveristamme oli
tehty loppu ja meidän täytyi mitä suurimmalla kiireellä heidät haudata.
Siellä on ympäri vuoden hyvin kuuma.

Julian Jones piti pitkän välin tarkastellen olkansa yli vaimonsa
kasvoja tämän istuessa pahantuulisin ilmein ja tirkistellessä suoraan
eteensä.

-- En ole unohtanut kultakimpaletta, vakuutti Jones minulle.

-- Etkä tuota lutkaakaan, sähähti pieni naikkonen, kuten näytti,
järvellä uiskenteleville nokikanoille.

-- Minulla on ollut kultakimpale koko ajan tähystimessä...

-- Sinun ei olisi koskaan pitänyt asettua tuohon vaaralliseen maahan,
jatkoi hänen vaimonsa.

-- Kas niin, Sarah, sanoi Jones pyytävästi, minähän työskentelin sinua
varten. Ja minulle sanoi hän ikäänkuin selvitykseksi: Vaara oli suuri,
mutta niin oli tuloskin. Muutamassa kuukaudessa ansaitsin minä
kuitenkin viiteensataan kullassa. Ja Sarah istui Nebraskassa
odottaen...

-- Ja me olimme olleet kihloissa kaksi vuotta, surkutteli vaimo itseään
Jalokivitornille.

-- Kiitos lakon ja sen, että minä olin joutunut mustalle listalle ja
saanut lavantaudin Austraaliassa j.n.e., jatkoi Jones. Ja minulla oli
onnea, rautatiellä. Minä näin tovereita, äskettäin Valloista tulleita,
sammuvan muutamia viikkoja tulonsa jälkeen. Jos eivät taudit ja
rautatie tappaneet heitä, niin tekivät sen meksikolaiset. Mutta se ei
ollut sallittu minulle, ei edes silloinkaan, kun ajoin neljänkymmenen
jalan syvyiseen tulvan synnyttämään läpeen. Kadotin lämmittäjäni ja
konduktöörini ja liikkuvan kaluston tarkastajan (joka sattumalta oli
matkalla Duraniin tapaamaan morsiantaan); murjaanit leikkasivat heidän
nuppinsa ja pistivät ne seipäisiin. Mutta minä makasin hiljaa kuin
rotta hiilisäiliössä, päälläni kaksi jalkaa hiiliä ja ne luulivat minun
jo muuttaneen autuaammille metsästysmaille -- makasin siellä päivän ja
yön, kunnes tuli rauhallisempi. Niin, minulla oli onnea. Pahin, mikä
minulle sattui oli se, että vilustutin itseni kerran ja toisen kerran
oli minulla paise. Mutta ne toiset kaverit! Ne kuolivat kuin kärpäset
joko keltakuumeeseen, keuhkotulehdukseen tahi murjaanien ja rautatien
kautta. Ikävintä oli, ettei minulla ollut heistä mitään seuraa. Tuskin
olin tullut jonkun kanssa lähemmin tuttavaksi, kun hänelle pälkähti
päähän kuolla, paitsi erästä lämmittäjää, joka oli nimeltään Andrews ja
joka tuli pähkähulluksi.

-- Minä tienasin jobbauksellani koko hyvin ainakin alussa ja asuin
Quitossa eräässä kivitalossa, jonka katto oli oikeista espanjalaisista
tiilistä. Ja minulla ei ollut koskaan mitään riitaa murjaanien kanssa,
minä annoin niiden ajaa hiilisäiliössä ja halkovaunussa. Olisinko
heittänyt ne pois? Ei tullut kysymykseen. Minä näin kyllä, kun Jack
Harris ajoi pois muutamia ja sain olla hänen hautajaisissaan _muy
pronto_...

-- Puhu engelskaa, sähähti nainen hänen vieressään.

-- Sarah ei salli minun puhuvan espanjaa, sanoi Jones
anteeksipyytävästi. Se tekee hänet niin hermostuneeksi, että minä olen
luvannut antaa sen olla. Niin, kuten sanottu, minä voin erinomaisesti
ja kaikki meni hyvin ja minä panin palkastani syrjään tullakseni
takaisin Nebraskaan ja mennäkseni Sarahin kanssa naimisiin, kun tapasin
Wahnan --

-- Tuon lutkan, sihahti Sarah.

-- Kas niin, Sarah, rukoili hänen jättiläismiehensä, minä ainoastaan
mainitsen hänet, muutenhan en voi puhua kultakimpaleesta. Se tapahtui
eräänä iltana, kun ajoin tyhjää konetta Amatoon, noin kolmekymmentä
mailia Quitosta. Seth Manners oli lämmittäjänäni. Minun piti opettaa
häntä hoitamaan konetta itse ja minä annoin koneen hänen haltuunsa ja
istuin itse hänen paikalleen ja ajattelin tätä Sarah'ia. Minä olin
juuri saanut häneltä kirjeen, missä hän kuten tavallisesti pyysi minua
tulemaan kotiin ja kuten tavallisesti puhui kuinka vaarallista oli
naimattomalle miehelle, kuten minä, kuljeskella irtolaisena ympäri
maata, joka on täynnä señoritoja ja fandangoja. Herra Jumala, olisipa
hän nähnyt heidät! Oikeita linnunpelättimiä, sitä juuri ne olivat,
naamat maalattu valkeiksi kuin ruumiilla ja huulet punaisiksi kuten --
kuten jollain niistä verisistä rautatieuhreista, joita minä olin ollut
auttamassa maahan.

Oli ihana huhtikuunilta, ei tuulahdustakaan, ja jättiläissuuri kuu
loisti yli Chimborazzon huipun. Se on aika suuri. Rautatie kiipeää
sille kaksitoistatuhatta jalkaa yli meren ja kuitenkin on huippu vielä
kymmenentuhatta jalkaa korkeammalla.

Minä ehkä torkahdin vähän, Sethin hoitaessa konetta, mutta hän jarrutti
niin lujasti, että olin vähällä lentää ulos ikkunasta.

-- Mitä pirua -- aioin minä sanoa ja armias saatana, sanoi Seth ja me


tirkistimme molemmat siihen, mikä seisoi radalla. Minä yhdyin Sethin
sanoihin. Siinä oli indiaanityttö -- ja voitte uskoa kun sanon, että
indiaanit eivät ole missään suhteessa meksikolaisen roistojoukon
kaltaisia. Seth oli onnistunut pysähdyttämään kaksikymmentä jalkaa
tytöstä ja me olimme kuitenkin alamäessä! Mutta tyttö, hän...

Minä näin mrs Julian Jonesin tulevan jäykäksi kuin lauta, vaikka hän
piti katseensa uhkaavasti kiinnitettynä nokikanoihin, jotka
uiskentelivat pitkin vedenpintaa meidän alapuolellamme.

-- Tuo lutka, sähähti nainen taas. Jones oli pysähtynyt kuullessaan
sähähdyksen, mutta jatkoi heti:

-- Hän oli pitkä tyttö, notkea ja hoikka, te tunnette sen lajin;
tavattoman pitkät, mustat hiukset riippuivat irrallaan pitkin hänen
selkäänsä hänen seisoessaan hituistakaan pelkäämättä levitetyin
käsivarsin pysäyttääkseen koneen. Hän oli puettu johonkin ohueeseen,
joka ei ollut kangasta eikä pantterinnahkaa, pehmeään, pilkulliseen ja
silkinhienoon. Tässä kaikki mitä hänellä oli päällään....

-- Tuolla lutkalla, sihahti mrs Jones väliin.

Mutta mr Jones jatkoi ja näytti kuin ei hän olisi kuullut keskeytystä.

-- Helvetillinen paikka jarruttaa konetta, sanoin Sethille,
laskeutuessani alas radalle. Menin meidän koneemme ohi tytön luo ja
ajatelkaa, hän seisoi silmät kiinni. Hän vapisi niin, että sen saattoi
havaita kuutamossa. Ja hän oli paljain jaloin.

-- Mikä hätänä? sanoin minä, enkä erikoisen ystävällisesti. Hän
vavahti, näytti heräävän horroksesta ja avasi silmänsä. Olivatpa ne
suuret, mustat ja kauniit. Uskokaa minua, hän oli oikea kaunotar....

-- Se lutka! Tämä sähähdys peloitti pari nokikanaa pitkän matkan
päähän. Mutta Jones oli saanut varmuutta eikä räpäyttänyt
silmäänsäkään.

-- Minkätähden pidätät konetta? kysyin minä espanjaksi. Ei vastausta.
Hän tirkisteli ensiksi minuun, sitten puuskuttavaan veturiin ja puhkesi
sitten itkemään, mikä ei ole intiaaninaiselle tavallista, se teidän
täytyy myöntää.

-- Jos sinä aiot saada ilmaista kyytiä, jatkoin minä, niin saat sitä
rusentuneena puskurin ja etuvalojen välissä, ja palomiehiemme tehtävänä
on raapia sinut siitä pois.

-- Paikallinen espanjankieleni ei ollut kehuttavaa, mutta havaitsin
hänen ymmärtäneen, vaikka hän vain pudisti päätään eikä puhunut mitään.
Mutta pyhä Pietari, kylläpä hän oli komea!

Vilkaisin pelokkaana mrs Jonesiin, joka oli varmaan seurannut minua
silmänurkastaan, sillä hän mumisi: -- Jos ei olisi ollut, niin
luuletteko hänen ottaneen tuon lutkan asumaan luokseen?

-- Annahan olla, Sarah, hän protestoi, tuo ei ole reilua. Sitäpaitsi,
minähän tässä kerron. -- Kuulkaa nyt! Seth kiljui minulle, ette kai aio
jäädä tänne koko yöksi?

-- No niin, sanoin tytölle, nouse tänne ylös. Mutta ensi kerran kun
haluat kyydin, älä valitse veturia asemien välillä. Hän seurasi mukana,
mutta kun tulin astimille ja käännyin nostaakseni hänet ylös, hän oli
kadonnut. Palasin takaisin, mutta hänestä ei ollut jälkeäkään. Ylä- ja
alapuolellamme oli pelkkää kalliota, ja rata näkyi sata metriä
eteenpäin selvänä ja tyhjänä. Ja sitten keksin hänet kyyristyneenä
aivan puskuria vasten, niin lähelle että miltei astuin hänen päälleen.
Jos olisimme lähteneet liikkeelle, olisimme ajaneet sekunnissa hänen
ylitseen. Tuo kaikki oli niin järjetöntä, etten koskaan käsittänyt
hänen toimiaan. Ehkä hän yritti itsemurhaa. Tartuin häntä ranteesta ja
nykäisin hänet melko rivakasti jaloilleen, mihin hän mukautui. Naiset
kyllä tietävät, milloin mies tarkoittaa totta.

Katsahdin tuosta jättiläisestä tämän pieneen, linnunsilmäiseen
puolisoon ja pohdin, oliko hän koskaan tarkoittanut totta tämän
suhteen.

-- Seth vastusteli alussa, mutta onnistuin nostamaan tytön veturiin ja
istutin hänet viereeni.

-- Ja luulen Sethillä ollen kiirettä veturin ajamisessa, mrs Jones
huomautti.

-- Minähän olin häntä juuri opettanut, sanoinhan sen jo, selitti mr
Jones. -- Niin, sitten me tulimme Amatoon. Tyttö ei ollut avannut
kertaakaan suutaan ja tuskin oli kone pysähtynyt, kun hän hyppäsi pois
ja hävisi. Muitta mutkitta. Ilman kiitoksen sanaa.

-- Mutta seuraavana aamuna, kun me tulimme lähteäksemme Quitoon,
mukanamme tusina rautatiekiskoilla lastattuja vaunuja, istui tyttö
kojussa ja odotti meitä ja päivänvalossa saatoin nähdä, kuinka paljon
kauniimpi hän oli kuin illalla.

-- Vai niin, tyttö on ottanut teidät ottopojakseen, irvisteli Seth. Ja
siltä se todellakin näytti. Tyttö seisoi siellä ja katseli minuun --
meihin -- niinkuin uskollinen koira, jonka luottamuksen on voittanut
hyvällä ruualla ja joka tietää, ettei häntä potkaista. -- Painu
tiehesi, sanoin minä hänelle _pronto_ (mrs Jones muistutti itsestään
vaikeroimalla kuullessaan espanjalaisen sanan). Näetkös, Sarah, minä en
tahtonut tietää hänestä, en edes alussa.

Mrs Jones jäykistyi. Hänen huulensa liikkuivat äännettömästi ja tiedän
kyllä, minkä sanan ne muodostivat.

-- Eniten suututti minua Sethin pilkka. -- Te ette voi karistaa häntä
niskoiltanne, sanoi hän. -- Te olette pelastaneet hänen elämänsä...
Sitä en ole, vastasin terävästi, se olit sinä... Mutta tyttö uskoo,
että te olette sen tehneet ja niinhän se melkein olikin, vastasi hän.
-- Ja nyt kuuluu tyttö teille. Se on maan tapa, sen te kyllä tiedätte.

-- Pakanallista, sanoi mrs Jones, ja vaikkakin hänen katseensa oli
suunnattu Jalokivitorniin, tiesin hyvin, ettei hänen huomionsa ollut
kiintynyt sen rakennustaiteelliseen puoleen.

-- Tyttö on tullut sisäköksi teille, naureskeli Seth. Minä annoin hänen
höpistä, mutta sitten panin minä hänet luomaan hiiliä paljon ja
pitkään, että hän pitäisi kitansa kiinni. Niin, kun olimme tulleet
sille paikalle, mistä olin ottanut tytön, heittäytyi tämä polvilleen,
löi käsivartensa jalkojeni ympärille ja itki kenkäni märäksi. Mitä voin
minä tehdä? --

Ilman että, sikäli kuin minä voin nähdä, lihaskaan liikahti, antoi mrs
Jones ymmärtää, että _hän_ kyllä olisi tiennyt, mitä olisi pitänyt
tehdä.

-- Ja kun me tulimme Quitoon, teki tyttö täsmälleen samoin kuin ennen
-- hän hävisi. Sarah ei usko minua koskaan, kun kerron siitä
helpoituksesta, jota tunsin hänestä päästessäni. Mutta niin se ei
saanut jäädä. Minä tulin kotiin kivitalooni ja söin erinomaisen hienon
päivällisen, jonka taloudenhoitajattareni oli minulle valmistanut. Hän
oli puoleksi meksikolainen, puoleksi indiaani ja oli nimeltään Paloma.
-- Sano, Sarah, enkö ole puhunut sinulle, että hän oli vanhempi kuin
isoäiti ja näytti enemmän korpilta kuin kyyhkyseltä. Minä en voinut
kestää syömistä hänen kanssaan. Mutta tehtävänsä toimitti hän hyvin ja
oli harvinaisen säästäväinen; hänestä oli ilo tinkiä.

-- Iltapäivällä, pitkän päivällislevon jälkeen, kenen, ellen tuota
vietävän tyttöä, tapasinkaan keittiössä ja niin kotiutuneena kuin
kuuluisi hän sinne. Ja vanha Paloma istui tytön jalkojen juuressa ja
hieroi hänen polviaan ja jalkojaan kuten reumatismisen ja sen minä
tiesin, ettei tytöllä sitä ollut, sillä olinhan nähnyt hänen kulkevan,
ja koko ajan säesti hän tätä toimitusta jonkunlaisella ihmeellisellä
laulunlirutuksella. Silloin päästin minä pirun irti. Sarah tietää,
etten minä koskaan ole voinut kärsiä talossa naisia -- nuoria,
naimattomia naisia, tarkoitan. Mutta se ei auttanut. Vanha Paloma piti
tytön puolta ja sanoi, että jos tämä meni, niin hänkin lähti. Ja hän
haukkui minua tomppeliksi moneen eri muotiin, useampaan kuin englannin
kielellä voidaan sanoakaan. Jos sinä, Sarah, olisit kuullut sellaisia
sanoja, niin sinä olisit pitänyt hänen espanjalaisesta mongerruksestaan
ja sinä olisit pitänyt myös Palomasta. Hän oli kiltti mummo, vaikka
hänellä ei ollut hampaita ja hänen kasvonsa olisivat tukahduttaneet
suuren, vahvan miehen ruokahalun alkuunsa.

-- Minä annoin perään. Minun täytyi. Paitsi että hän väitti
tarvitsevansa Wahnan apua taloudessa (jota hän ei kuitenkaan
tarvinnut), ei vanha Paloma koskaan puhunut, minkä vuoksi hän suojeli
tyttöä. Wahna oli joka tapauksessa hiljainen olio, joka ei käynyt
koskaan ulkona, eikä ollut kenenkään tiellä. Hän istui vain sisällä,
lörpötteli Paloman kanssa ja auttoi pikku askareissa. Mutta ei viipynyt
kauan ennenkuin huomasin, että hän pelkäsi jotakin. Hän hypähti ylös
niin pelokkaan näköisenä, kun joku tuli, niinkuin esimerkiksi, jos tuli
toveri, joka tahtoi vähän haastella tahi tahtoi pelata erän korttia.
Minä koetin urkkia Palomalta, mikä tytön oli, mutta silloin näytti
muija niin juhlalliselta ja heilutti päätään ikäänkuin kaikki helvetin
pirut voisivat koska hyvänsä tulla meille vierailemaan.

-- Mutta sitten, eräänä päivänä sai Wahna vieraan. Minä olin juuri
tullut kotiin matkalta ja istuin ja seurustelin hänen kanssaan --
pitihän minun olla kohtelias, vaikkakin hän oli tunkeutunut luokseni ja
asettautunut vakavasti minun talooni -- silloin sain nähdä ihmeellisen
ilmeen hänen silmissään. Ovessa seisoi indiaanipoika. Hän oli tytön
näköinen, mutta oli nuorempi ja jäntevämpi. Tyttö vei hänet mukaansa
pois keittiöstä ja heillä täytyi olla pitkälti loruamista, ennenkuin
poika poistui pimeän tullen.

Ennenkuin viikko oli lopussa, tuli hän takaisin, mutta minä en häntä
tavannut. Kun minä tulin kotiin, työnsi Paloma minulle suuren
kultakimpaleen, jota Wahna oli lähettänyt pojan hakemaan. Se siunattu
kimpale painoi pulskasti kaksi naulaa ja oli arvoltaan yli viidensadan
dollarin. Paloma selitti, että Wahna tahtoisi minun ottavan sen
ikäänkuin maksuksi hänen pelastamisestaan. Ja minun täytyi se ottaa
kotirauhan vuoksi.

-- Kauan aikaa tämän jälkeen tapahtui toinen vieraskäynti. Me istuimme
takkavalkean ääressä...

-- Hän ja lutka, huomautti mrs Jones.

-- Ja Paloma, lisäsi Jones kiireesti.

-- Hän ja hänen keittäjättärensä ja sisäpiikansa istuivat takkavalkean
ääressä, oikaisi nainen häntä.

-- Niin, minä myönnän, että Wahna piti minusta sangen paljon, selitti
Jones rohkeasti, mutta lisäsi sitten varovasti, -- enemmän kuin oli
hyvä tytölle, koska minulla ei ollut mitään tunnetta häneen.

-- Kuten sanottu, hän sai toisen vieraskäynnin. Tulija oli pitkä,
laiha, valkotukkainen vanha indiaani, jolla oli nenä niinkuin kotkalla.
Hän tuli suoraan sisään ilman koputtamatta. Wahna päästi pienen huudon,
joka oli puoleksi valittava, puoleksi läähättävä ja heittäytyi
polvilleen minun eteeni, ja katsoi minuun pyytävin silmin kuin
metsäkauris ja katsoi mieheen kuin takaa-ajettu eläin, jonka pitää
kuolla, mutta joka ei tahdo kuolla. Sitten katsoivat hän ja ukko
toisiinsa minuutin, joka tuntui pitkältä kuin kokonainen elämä. Paloma
oli ensimäinen, joka sanoi jotain hänen omalla kielellään ja ukko
vastasi hänelle. -- Mutta herra minun pelastajani, kyllä mahtoi hän
olla korkea ja mahtava mies. Paloman vanhat polvet tutisivat ja hän
takertui ukkoon kiinni kuin koira. Ja kaikki tämä tapahtui minun omassa
talossani. Minä olisin voinut ottaa häntä niskasta ja paiskata ulos,
jollei hän olisi ollut niin vanha.

-- Ihmettelen, oliko se, mitä hän sanoi Wahnalle, yhtä hirveää kuin
hänen muotonsa. Hän suorastaan sylkäsi sanat tytölle. Mutta Paloma
jatkoi vikinäänsä ja koetteli olla ukolle mieliksi ja sanoi sitten
jotain, joka näytti vaikuttavan ukkoon, sillä tämän naama valkeni. Hän
alentui vielä katsahtamaan minuun ja teki sitten kysymyksen Wahnalle.
Tyttö painoi alas päänsä ja näytti nololta ja vastasi sitten yhdellä
sanalla ja päänpudistuksella. Senjälkeen kääntyi ukko ja meni tiehensä.
Minä arvaan tytön sanoneen "ei."

-- Sitten punastui Wahna aina, kun hän näki minut. Hän oli jonkun aikaa
keittiön puolella. Mutta lopuksi alkoi hän jälleen oleskella sisällä
suuressa huoneessa. Hän oli vielä hyvin kaino, mutta hän seurasi koko
ajan minua suurilla silmillään.

-- Se lutka, kuulin selvästi. Mutta Julian Jones ja minä olimme
tottuneet siihen.

-- Minä en kiellä, että jo itsekin rupesin tuntemaan häneen
mielenkiintoa, -- mutta en sillä tavalla kuin Sarah tahtoo alituiseen
väittää. Se oli se kahden naulan kultakimpale, joka pyöri mielessäni.
Jos Wahna kertoisi, mistä se oli tullut, voisin minä sanoa hyvästit
rautatielle ja mennä Nebraskaan Sarahin luo.

-- Ja sitten saivat asiat toisen käänteen -- erään sattuman vuoksi.
Tuli kirje Wisconsinista. Tätini Eliza oli kuollut ja testamentannut
minulle farminsa. Karkasin ilosta sitä lukiessani, mutta minä olisin
voinut hillitä iloani, sillä lopuksi poimivat tuomioistuimet ja
asianajajat kaiken -- en senttiäkään saanut pitää ja vielä tänäänkin on
minun niskoillani kuoletuslainoja.

-- Mutta sitä en silloin tiennyt ja valmistauduin lähtemään jälleen
ihmisten ilmoille, Paloma loukkaantui ja Wahna itki. Elä matkusta! Elä
matkusta! Se oli hänen tavallinen laulunsa. Mutta minä sanoin itseni
irti paikastani ja kirjoitin kirjeen tälle Sarahille -- enkö
kirjoittanut, Sarah?

-- Sinä iltana, kun istuimme takkavalkean ääressä oikeassa
hautajaistunnelmassa, elähtyi Wahna todella ensi kerran.

-- Älkää matkustako, sanoi hän minulle ja vanha Paloma säesti häntä
nyökäyksellä. Minä näytän teille, mistä veljeni toi sen kultakimpaleen,
jollette matkusta. -- Myöhäistä, sanoin minä, ja kerroin hänelle
minkävuoksi.

-- Ja kerroit hänelle, että minä odotin sinua Nebraskassa, huomautti
mrs Jones jääkylmästi.

-- Ei, Sarah, miksikä olisin haavoittanut indiaanityttöraukan tunteita.
Sitä en luonnollisestikaan tehnyt. No, hän ja Paloma puhuivat vähän
indiaanien kieltä ja sitten sanoi Wahna: -- Jos te jäätte, näytän
teille suurimman kultakimpaleen, mitä koskaan on tavattu. -- Kuinka
suuri? kysyin minä. Yhtä suuri kuin minä? Hän nauroi. Suurempi kuin te,
sanoi hän, paljon, paljon suurempi. -- Se ei pidä paikkaansa, sanoin
minä. Mutta tyttö sanoi, että hän oli nähnyt sen ja Paloma puolsi
häntä. Heidän kuvauksensa mukaan päättäen olisi pitänyt uskoa, että
tämän yhden kimpaleen arvo oli miljoonia. Paloma ei ollut koskaan
nähnyt sitä itse, mutta hän oli kuullut siitä puhuttavan. Se oli
heimosalaisuus, johon ei häntä oltu vihitty, koska hän oli vain
puoliverinen.

Julian Jones pysähtyi ja huokasi.

-- Ja ne olivat niin yksipäisiä, että minä lopuksi suostuin...

-- Tuon lutkan houkutuksiin, pisti mrs Jones väliin oikeassa
silmänräpäyksessä.

-- Ei, vaan kultakimpaleen. Kiitos olkoon täti Elizan farmin, olin minä
riittävästi rikas voidakseni lopettaa rautatiellä, mutta en ollut
kumminkaan niin rikas, että olisin voinut halveksia suuria rahoja ja
minä en voinut muuta kuin uskoa noita molempia naisia. Ajatelkaas,
minusta voisi tulla uusi Wanderbild tai P.J. Morgan. Niin minä
tuumiskelin ja koetin saada tietoja Wahnalta. Mutta hän ei antanut. --
Tulkaa mukaani, sanoi hän. Parin viikon kuluttua voimme olla jälleen
täällä, mukanamme niin paljon kultaa kuin molemmat jaksamme kantaa, --
Mehän voimme ottaa mukaamme kuorma-aasin tahi kokonaisen joukon
kuorma-aaseja, esitin minä. Mutta siihen hän ei suostunut ja Paloma
sanoi hänen olevan oikeassa. Se oli liian vaarallista. Indiaanit
ottaisivat meidät kiinni.

-- Me läksimme matkaan, me kaksi, kun tulivat kuutamoyöt. Me liikuimme
vain öisin ja olimme päivisin hiljaa. Wahna ei tahtonut antaa minun
laittaa tulta ja minä kaipasin kahvia aivan hirveästi. Me tulimme
korkealle Andeille; lumentäyttämissä vuorisolissa oli meillä
vaikeuksia, mutta tyttö löysi tien ja vaikkakaan me emme tuhlanneet
aikaa, viipyi kuitenkin kokonaisen viikon ennenkuin olimme perillä.
Minä tiedän osapuilleen minne me menimme, sillä minulla oli
taskukompassi ja kunhan minä vaan ylimalkaan menen oikeaan suuntaan,
niin löydän minä kyllä tien, kiitos sen vuorenkukkulan, josta ei voi
erehtyä; sellaisia vuorenhuippuja löytyy vain yksi maailmassa. Minä en
puhu mitään sen muodosta, mutta kun te ja minä lähdemme Quitosta, vien
minä teidät suoraan sille.

-- Ei ole mikään helppo asia kiivetä vuorelle ja sitä ei ole vielä
syntynyt, joka tekisi sen yöllä. Meidän täytyi odottaa päivän
valkenemista ja me tulimme huipulle vasta auringonlaskun jälkeen. Minun
pitäisi käyttää tuntikausia kertoakseni viimeisestä kiipeämisestämme,
mutta sitä en tee. Huippu oli tasainen kuin biljaardi, alaltaan noin
neljännes acrea ja melkein vapaa lumesta. Wahna kertoi, että
tavallisesti vahva tuuli puhalsi täällä ylhäällä ja esti lumen
kokoontumasta.

Me olimme hengästyneitä ja minä sain vuorikouristuksen niin
voimakkaana, että minun täytyi paneutua makuulle. Kun kuu nousi, aloin
minä tutkimukseni. Se ei vienyt kauan aikaa, mutta minä en nähnyt enkä
haistanut mitään, joka muistuttaisi kultaa. Ja kun minä kysyin
Wahnalta, nauroi hän vain ja taputti käsiään. Sillävälin rupesi minua
pyörryttämään niin kovasti, että minun täytyi istuutua suurelle kivelle
ja odottaa, että se menisi ohi.

-- Käy toimeen nyt, sanoin minä, kun tunsin itseni paremmaksi. Lakkaa
nauramasta ja sano minulle, missä kultakimpale on. -- Se on lähempänä
teitä kuin minä koskaan voin tulla, sanoi hän, ja hänen suuret silmänsä
saivat kaihoisan ilmeen.

-- Te gringot olette kaikki tyyni samanlaisia. Teidän sydämenne ikävöi
vain kultaa ja naisia te ette laske miksikään.

-- Minä en sanonut mitään. Nyt ei sopinut puhua hänelle Sarahista.
Mutta Wahna pudisti pois alakuloisuuden ja alkoi jälleen nauraa ja
ilvehtiä.

-- Mitä pidätte siitä? kysyi hän.

-- Mistä?

-- Kultakimpaleesta, jonka päällä istutte. Minä hyppäsin ylös, niinkuin
olisi se ollut hehkuva kamiini. Mutta se oli vain kivipaasi. Tunsin
itseni pettyneeksi. Joko oli tyttö tullut hulluksi tai oli se hänen
tapansa laskea leikkiä. Hitonmoista, olipa se sitten vaikka kummin
tahansa. Tyttö ojensi minulle kirveen ja kehoitti minua iskemään
kiveen. Sen tein ja joka kerran tuli esiin keltaisia paikkoja. Suuri
jumala -- se oli kultaa! Koko siunattu kiviharkko.

Jones kohottautui äkkiä koko pituuteensa ja kohotti ylös molemmat
pitkät käsivartensa, kasvot käännettyinä etelätaivaalle. Hänen
liikkeensä oli peloittanut joutsenen, joka oli tullut likelle
epäitsekkäässä, ystävällisessä aikomuksessa. Kun se ryntäsi takaisin,
sattui se yhteen erään vanhan rouvan kanssa, joka kadotti
pähkinäpussinsa. Jones istuutui jälleen ja jatkoi:

-- Kultaa, voitteko ajatella, puhdasta, selvää kultaa ja niin paljon,
että minä voin iskeä siitä liuskoja. Se oli peitetty jonkinlaisella
vedenpitävällä värillä, asfaltilla tai jollakin muulla sen tapaisella.
Ei ollut ihmeellistä, että minä olin luullut sitä kiveksi. Se oli
kymmenen jalkaa pitkä, vähintäin viisi läpimitaten ja suippeni
molempiin päihin kuin muna. Katsokaa tätä.

Hän otti taskustaan nahkapussin ja otti siitä esille öljyttyyn
silkkipaperiin käärityn esineen, sitten pani hän minun käteeni liiskan
puhdasta, pehmeätä kultaa, noin kymmenendollarin rahan suuruisen.
Yhdellä sivulla näkyi harmaata väriä, jolla se oli ollut peitetty.

-- Tämän iskin minä toisesta päästä, jatkoi Jones käärien liuskan
paperiin ja pannen sen jälleen nahkapussiin. Ja onni oli, että panin
sen taskuuni, sillä äkkiä kuulin lausuttavan takanani sanan korkealla
äänellä, -- tahi se oli pikemminkin rääkynä kuin sana. Ja siinä seisoi
sama ukko kotkannenineen, joka oli ollut luonamme illalla. Ja hänellä
oli ympärillään kolmisenkymmentä indiaania -- kaikki solakoita, nuoria
miehiä.

Wahna heittäytyi maahan ja alkoi vaikeroida, mutta minä sanoin hänelle:

-- Nouse ylös ja koeta saada heidät ystäviksi minun vuokseni.

-- Ei, ei huusi hän, tämä on kuolema. Hyvästi, _amigo_...

Mrs Jones hypähti ja hänen miehensä innostus jäähtyi hänen jatkaessaan.

-- Nouse sitten ylös ja auta minua tappelemaan heidän kanssaan, sanoin
minä hänelle. Ja hän teki sen. Hän oli kuin hornanhenki tuolla maailman
huipulla, puri ja kynsi hampain ja kynsin kuin oikea villikissa. Ja
minä en myöskään ollut toimettomana, vaikka minulla ei ollut muuta kuin
kirves ja pitkät käsivarteni. Mutta niitä oli liian monta ja siellä ei
ollut minulle mitään selkäsuojaa. Kun heräsin tajuntaan muutamien
minuuttien kuluttua, olivat ne halkaisseet kalloni. -- Koettakaas tätä
näin.

Julian Jones otti päästään hatun ja vei minun sormeni paksujen,
hiekankeltaisten hiuksien läpi, kunnes ne tapasivat syvennyksen. Se oli
vähintäin kolme tuumaa pitkä ja tunkeutui syvälle pääkuoreen.

-- Kun tulin tajuihini, loikoi Wahna suoraksi ojennettuna kivipaadella,
ja ukko seisoi vieressä ja parpatti jotain juhlalliseen sävyyn, kuin
olisi se ollut oikea uskonnollinen toimitus. Kädessään hänellä oli
iskuveitsi -- tiedättehän, ohut, terävä liuska jotain vuolukiveä,
sellaista, josta ne tekevät myös keihään kärkiä. Minä en voinut
liikuttaa kättänikään, sillä ne pitivät minusta kiinni ja sitäpaitsi
olin minä aivan kuitti. Ja -- niin, siitä vuolukiviveitsestä tuli tytön
loppu ja minulle ne eivät suoneet edes kunniaa kuolla tuolla heidän
pyhällä vuorellaan. Ne paiskasivat minut alas sieltä kuin haaskan.

-- Ja korpit eivät myöskään minua nokkineet. Minusta tuntuu kuin
näkisin vielä kuun kimaltelevan lumihuipulla kun putosin. Minun oli
kuljettava viisisataa jalkaa ilmojen kautta, mutta minä pääsin
vähemmällä. Minä pysähdyin suureen lumikinokseen eräässä kuilussa. Ja
kun heräsin (useita tunteja senjälkeen, sillä oli suuri, valoisa päivä,
kun olin viimeksi nähnyt auringon) makasin oikeassa lumikellarissa eli
tunnelissa, jonka vesi oli muodostanut sulaneeseen lumeen vuotaessaan
kuiluun. Eräs kallionkieleke oli nimittäin juuri sen paikan
yläpuolella, johon olin pudonnut. Jos olisin sattunut lentämään
hiukankaan jommalle kummalle puolelle, kierisin minä varmasti siellä
vielä tänäkin hetkenä. Pelastumiseni oli suoranainen ihme, sitä se
juuri oli.

-- Mutta minä sain kärsiä siitä. Meni enemmän kuin kaksi vuotta,
ennenkuin ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Kaikki mitä tiesin oli, että
minä olin Julian Jones ja olin joutunut mustalle listalle sen suuren
lakon aikana ja että olin naimisissa Sarahin kanssa. Niin, se on
silkkaa totta. Minä en tiennyt mitään väliajasta, ja kun Sarah koetti
puhua siitä, sain minä pääni kipeäksi. Minä luulen, että olin
jonkunverran vialla päästäni ja tiesinkin sen.

-- Ja sitten eräänä iltana istuessani verannalla ulkopuolella Sarahin
isän taloa Nebraskassa, tuli Sarah ja asetti kultaliuskareen käteeni.
Hän oli juuri löytänyt sen repaleisen vuorin välistä makuusäkistä, joka
oli ollut minulla Ecuadorissa -- vaikka minä en kahteen vuoteen ollut
tiennyt olleeni Ecuadorissa tai Australiassa tahi missään muuallakaan.
Niin, minä istuin vain siellä ja tirkistelin kultaliuskaan kuunvalossa,
kääntelin sitä ja ihmettelin, mikä se mahtoi olla ja mistä se oli
tullut, mutta silloin selveni äkkiä päässäni, aivankuin joku verho
olisi repeytynyt ja minä näin Wahnan makaavan ojennettuna kivipaadelle
ja ukon kotkannenineen seisovan ja heiluttavan vuolukiviveistä ja... ja
kaiken sen. Tarkoitan: kaiken sen, mitä oli tapahtunut, kun ensiksi
lähdin Nebraskasta siihen saakka kunnes kaivauduin esiin lumesta, kun
ne olivat paiskanneet minut alas vuorenhuipulta. Mutta kaiken, mitä oli
sitten tapahtunut, olin minä aivan unohtanut. Kun Sarah sanoi, että
minä olin hänen miehensä, en tahtonut häntä kuulla. Koko hänen
perheensä ja pappi, joka oli vihkinyt meidät, tulivat ja todistivat
asian, ennenkuin minä uskoin. -- Sitten kirjoitin Seth Maunersille.
Rautatie ei ollut vielä ottanut häntä ja hän selvitti asian minulle.
Minä näytän teille hänen kirjeensä. Minulla on se hotellissa. Eräänä
päivänä, kirjoitti hän, kun hän oli tavallisella vuorollaan, ryömin
minä radalla. Minä en seisonut suorana, minä vain ryömin. Ensiksi luuli
hän minua vasikaksi eli suureksi koiraksi. Minä en näyttänyt ihmiseltä,
sanoi hän ja minä en tuntenut häntä. Niin paljon kuin minä voin
ymmärtää, oli se kymmenen päivää minun ilmareissuni jälkeen vuoren
huipulta. Minä en tiennyt, mitä olin syönyt. Ehkä en ollut syönyt
kerrassaan mitään. Sitten tulin minä lääkärien hoitoon Quitoon ja
Paloma piti minusta huolta (se oli kai hän, joka oli pannut
kultaliuskan makuusäkkiini), mutta sitten selvisi, että minä olin
pähkähullu ja rautatie lähetti minut takaisin Nebraskaan. Niin ainakin
Seth minulle kirjoittaa. Itse en tiedä mitään. Mutta Sarah täällä, hän
tietää. Hän oli kirjeenvaihdossa rautatieyhtiön kanssa, ennenkuin ne
lähettivät minut tieheni.

Mrs Jones vahvisti hänen sanansa nyökäyksellä, huokasi ja näytti
selvästi halukkaalta keskeyttämään.

-- Senjälkeen en minä en ole voinut tehdä työtä, jatkoi hänen
miehensä. Enkä ole voinut tuumia, kuinka saisin selville sen suuren
kultakimpaleen. Sarahilla on omia rahoja, mutta hän ei pane siihen
penniäkään...

-- Et koskaan enää mene _siihen_ maahan, huudahti nainen.

-- Mutta Sarah, Wahna on kuollut -- senhän sinä tiedät, sanoi Julian
Jones.

-- Minä en tiedä mistään mitään, sanoi hän päättävästi, paitsi sen,
että _se maa_ ei ole oikea paikka naineille miehille.

Hän rypisti huulensa yhteen ja tuijotti kauas sinne, missä ilta-aurinko
teki laskuaan. Minä tutkin hetken hänen vaaleita, sivistymättömiä,
ohuita ja taipumattomia kasvojaan, ja kadotin kaiken toivon hänen
avustuksestaan.

-- Kuinka voitte selvittää sen, että siellä löytyi sellainen paljous
kultaa, kysyin minä Julian Jonesilta. -- Oliko mahtava kultameteoori
pudonnut taivaasta?

-- Ei suinkaan, hän pyöritti päätään. Sen olivat indiaanit sinne
tuoneet.

-- Niin korkealle vuorelle -- ja niin suuren ja raskaan harkon!
huomautin minä.

-- Se oli helppo asia, hymyili hän. Minä vaivasin päätäni tällä
arvoituksella usein, sitten kun olin saanut takaisin muistini. "Mutta
kuinka helvetissä" -- oli minulla tapana alkaa ja sitten kulutin
tuntikausia laskien ja laskien. Ja kun viimein keksin sen, tunsin
itseni aika tomppeliksi, niin helppoa se oli. Hän piti pienen välin ja
sanoi sitten: He eivät vieneet sitä sinne.

-- Mutta tehän sanoitte juuri, että he veivät!

-- He tekivät sen, eivätkä tehneet sitä, kuului hänen arvoituksellinen
vastauksensa. Luonnollisesti eivät he koskaan vieneet tuota
jättiläissuurta harkkoa sinne ylös. Se, mitä he veivät ylös -- se oli
sen sisällys.

Hän odotti, kunnes näki minun kasvojeni alkavan selvetä.

-- Ja sitten sulattivat ja hitsasivat he luonnollisesti kaikki kullan
yhdeksi kappaleeksi. Tehän tiedätte, että ensimäiset espanjalaiset
olivat joukko ryöväreitä ja murhaajia ja heidän johtajansa oli
nimeltään Pizarro. He kulkivat kautta maan niinkuin muuli- ja
sorkkatauti ja teurastivat indiaaneja kuten karjaa. Nähkääs,
indiaaneilla oli suunnattomasti kultaa. No, mitä espanjalaiset eivät
ottaneet, sen kokosivat eloonjääneet indiaanit tähän suureen harkkoon
vuorenhuipulla ja se on levännyt siellä koko ajan ja odottanut minua --
ja teitä, jos haluatte olla mukana asiassa.

Ja täällä, järven rannalla Taidepalatsin luona loppui minun
tuttavuuteni Julian Jonesin kanssa. Kun minä olin suostunut panemaan
yritykseen rahat, lupasi hän etsiä minut seuraavan päivän iltapäivänä
hotellistani ja näyttää minulle Seth Mannersin ja rautatieyhtiön
kirjeet ja sopia lähemmin asiasta. Mutta hän ei tullut. Illalla soitin
hänen hotelliinsa; sain ovenvartijalta tietää mr Julian Jonesin ja
hänen vaimonsa matkustaneen aikaisin iltapäivällä.

-- Oliko mrs Jonesin onnistunut saada hänet mukaansa Nebraskaan? Minä
muistin, että sanoessani hänelle illalla jäähyväiset huomasin hänen
hymyilevän tavalla, joka muistutti viisaan Mona-Lisan kuuluisaa hymyä.

Kohala, Hawaji, 5 toukok. 1916.



ISÄ TARWATER.


Oli kesä 1897 ja Tarwaterin perheessä vallitsi levottomuus. Isoisä
Tarwater, joka oli asianomaisesti ollut hallittuna ja ohjattuna
kymmenen vuotta, oli jälleen päässyt vauhtiin. Tällä kertaa oli
kyseessä Klondykekuume. Ensimäinen ja varmin merkki tällaisesta oli,
että hän lauloi. Mutta hän lauloi aina samaa laulua ja siitäkin muisti
hän vain ensimäisen säkeistön eli oikeammin vain kolme säettä. Ja perhe
tiesi, että hänen jalkojaan poltti, ja että hänen aivonsa paloivat
vanhasta hulluudesta, kun hän koroitti sortuneen, käreän äänensä, joka
nyt oli vain piipitys:

    Kuni Argon, aikoina antiikin,
    tie kotimme rannoilta vie,
    -- ta ta, ta ta, ta ta, ta ta --
    Talja kultainen määrä matkamme lie...

Kymmenen vuotta sitten oli hän laulanut samaa säkeistöä psalmin
säveleellä, kun hän oli saanut halun matkustaa kultaa huuhtomaan
Patagoniaan. Lukuisa perhe oli estellyt häntä, mutta se oli vaikea
tehtävä. Kun he eivät mitenkään muuten onnistuneet horjuttamaan hänen
päätöstään, olivat he lähettäneet hänen luokseen asianajajan
uhkauksella sulkea hänet hulluinhuoneeseen ja asettaa hänelle
holhooja, ja tämä olikin luonnollista, kun oli puhe miehestä, joka
neljännesvuosisataa sitten oli keinotellut pois koko omaisuutensa, niin
että oli jäänyt vain kymmenen tynnyrinalaa laihaa maata, entistä
valtion maata, ja joka ei senjälkeenkään ollut esiintynyt parempana
liikemiehenä.

Asianajajan lähettäminen John Tarwaterin luo oli samaa kuin
sinappilaastari. Sillä hänen käsityksensä mukaan oli juuri tuo joukkio
ennen muita poiminnut useimmat Tarwater-tynnyrinalat. Niin, että
patagonilaisen kuumeen aikana ajatuskin asianajajista ja rettelöistä
oli kyllin riittävä saamaan hänet luopumaan tuumistaan. Hän todisti
kiireesti, ettei hän ollut hullu, luopumalla aikeestaan ja lupaamalla,
ettei hän matkusta Patagoniaan.

Sitten hän näytti, kuinka hullu hän todellakin oli, luovuttamalla
pyytämättä perheelleen Tarwater-Flatin kymmenen tynnyrinalaa, talon,
ladon, ulkohuoneet ja vesioikeuden. Hän jätti heille myöskin ne
kahdeksansataa dollaria, jotka hänellä olivat pankissa säästettyinä
hävitetystä omaisuudestaan. Mutta tässä ei perhe nähnyt mitään syytä
sulkea häntä hulluinhuoneeseen, sillä silloin olisivat hänen tekonsa
menettäneet laillisen voimansa.

-- Isoisän laita ei ole oikein, sanoi Mary, hänen vanhin tyttärensä,
joka itse oli jo isoäiti, kun hänen isänsä lopetti tupakanpolton.

John Tarwater ei pidättänyt itselleen muuta kuin parin vanhoja hevosia,
nelipyöräiset rattaat, jommoisia käytetään vuoristossa, ja yhden
huoneen väentäyttämässä talossa. Ja sitten oli hän selittänyt ei
haluavansa olla kenestäkään riippuvainen ja tehnyt sopimuksen
kuljettaakseen kaksi kertaa viikossa Yhdysvaltojen postin
Kentervillestä Tarwatervuoren yli Old Almadeen -- joka oli ajottain
työn alla oleva elohopeakaivos ylämaassa, jossa harjoitettiin
karjanhoitoa. Vanhoine hevosineen tarvitsi hän kaiken aikansa
tehdäkseen nuo kaksi vuoroa viikossa edestakaisin. Ja kymmenen vuoden
aikana, sateessa ja auringonpaisteessa, ei hän ollut laiminlyönyt
ainoatakaan matkaa. Eikä kertaakaan ollut hän jättänyt maksamatta
viikkomaksuaan ruuasta Marylle. Toivuttuaan patagoniakuumeestaan oli
hän itsepäisesti halunnut tehdä tällaisen täysihoitosopimuksen ja
täsmällisesti suorittanut maksun, vaikka hänen pitikin jättää pois
tupakanpoltto voidakseen sen tehdä.

-- Hm, sanoi hän rappeutuneelle vesipadolle vanhan Tarwatermyllyn
yläpuolella, jonka hän oli rakennuttanut sahaamattomista hirsistä ja
joka teki mahdolliseksi ensimäisille uudisasukkaille viljellä
vehnäänsä.

-- Hm, eivät ne koskaan voi asettaa minua vaivaistaloon niin kauan kuin
huolehdin itse itsestäni. -- Ja kun ei minulla ole penniäkään, jota
laillisesti voin kutsua omakseni, ei ole luultavaa, että
asianajajalurjukset pääsisivät kimppuuni.

Mutta juuri tällaisten ajatusten ja omaisuutensa hävittämisen vuoksi
katsottiin John Tarwaterin olevan hiukan hullun!

Hänen ensimäistä kertaa virittäessään laulua: "Kuni Argon, aikoina
antiikin", oli ollut vuosi 1849, kun hän kaksikymmentäkaksi
vuotiaana, pahasti Californiakuumeen vallassa, oli vaihtanut
kaksisataaneljäkymmentä tynnyrinalaa maata Michiganissa, tästä
neljäkymmentä viljeltyä, neljään härkävaljakkoon ja kuormavaunuun sekä
samonnut yli tasankojen.

-- Me poikkesimme Fort Halliin, mistä Oregonsiirtolaiset ohjasivat
pohjoiseen ja käännyimme etelään, Californiaan, oli hänellä tapana
lopettaa kuvauksensa tästä vaivaloisesta matkasta.

-- Ja Bill Ping ja minä pyydystimme harmaakarhuja lassolla Cache
Sloughin näreikössä Sacramentossa.

Sitten oli hän ollut ajomiehenä ja kullankaivajana useita vuosia ja
sen, mitä hän oli ansainnut valtauksillaan Mercedpiirissä, oli hän,
noudattaen rotunsa ja aikansa maanälkää, kiinnittänyt maahan ostamalla
uutisviljelyksiä Sonoma Countyssä.

Kymmenen vuotta oli hän kuljettanut postia Tarwaterkylän kautta
Tarwaterlaaksoon ja yli Tarwatervuoren -- suurin osa tästä maa-alueesta
oli ollut hänen -- ja koko tämän ajan oli hän haaveillut voittavansa
ennen kuolemaansa tämän maan takaisin. Ja nyt kulki hän, koukistunut
selkä suorempana kuin vuosikausiin, sinisten, lähekkäin olevien silmien
välkähdellessä, ja viritti vanhan laulunsa.

       *       *       *       *       *

-- Siellä hän kulkee -- kuulkaas häntä, sanoi William Tarwater.

-- Aivokoppa tyhjää täynnä, nauroi Harris Topping, päivätyöläinen,
Annie Tarwaterin mies ja hänen yhdeksän lapsensa isä.

Keittiön ovi aukeni ja vanha mies tuli sisään huolebdittuaan
hevosistaan. Hän ei enää laulanut, mutta Mary oli riitainen poltettuaan
kätensä ja sentakia, että eräs lapsenlapsista ei voinut sulattaa
asianomaisesti laimennettua lehmänmaitoa.

-- Mitä hyödyttää tuo melu, isä? torui hän. -- Se aika on ohi, jolloin
saatoit painautua sellaiselle tielle kuin Klondykeen, ja laulamalla et
pitkälle pääse.

-- Saattaapa olla, vastasi hän rauhallisesti. Lyönpä vetoa, että jos
voisin matkustaa Klondykeen, poimisin riittävästi kultaa ostaakseni
takaisin kaiken Tarwatermaan.

-- Vanha hullu! huomautti Annie.

-- Sinä et voisi ostaa sitä vähemmällä kuin kolmellasadallatuhannella
ja vähän enemmälläkin, kuului Williamin koetus nolata hänet.

-- Silloin pistäisin minä liiveihini kolmesataatuhatta ja vähän
enemmänkin, vastasi ukko rauhallisesti.

-- Sinä et voi, jumalankiitos, mennä sinne, muuten sinä kyllä keräisit
kultaa, huudahti Mary. Höyrylaivamatkat maksavat rahaa.

-- Minulla on ollut rahoja, sanoi hänen isänsä alakuloisesti.

-- Niin, mutta nyt sinulla ei ole, niin että -- heitä se pois
mielestäsi, neuvoi William. Ne ajat ovat ohi... samoinkuin nekin,
jolloin pyydystelit lassolla karhuja Bill Pingin kanssa. Ei ole enää
mitään karhuja.

-- Niin, mutta kuitenkin...

Mutta Mary keskeytti hänet. Hän otti päivän sanomalehden keittiön
pöydältä ja heitti sen suuttuneesti vanhan isänsä nenän eteen.

-- Mitä sanovat klondykelaiset? Täällä se seisoo painettuna. Vain
nuoret ja vahvat miehet voivat kestää Klondykessä. Siellä on pahempi
kuin pohjoisnavalla. Ja he ovat itse jättäneet jälkeensä monia
kuolleita. Katsokaa heidän valokuviaan. Sinä olet neljäkymmentä vuotta
vanhempi kuin vanhin heistä.

John Tarwater katsoi, mutta hänen silmänsä muuttuivat toiselle sivulle,
jossa oli myös huomiotaherättäviä kuvia.

-- Ja katsokaa valokuvia kultakimpaleista, joita ne ovat tuoneet sieltä
mukanaan, sanoi hän. Kullan minä kyllä tunnen. Enkö itse huuhtonut
kahtakymmentä tuhatta Mercedissä? Ja olisin voinut saada satatuhatta,
jos ei tuo vietävän rankkasade olisi murtanut patojani. Jospa minä vain
olisin Klondykessä...

-- Pähkä hullu, sähähti William toiselle aiotun sivuhuomautuksen siksi
kovasti, että ukko kuuli.

-- Kaunis tapa puhua isälleen, sanoi vanha Tarwater lempeästi
nuhtelevalla äänellä. Minun isäni olisi ruoskinut pirun nahastani
vaununremmillä, jos olisin puhunut hänelle tuolla tavoin.

-- Mutta sinä _olet_ sekaisin, isä, alkoi William...

-- Olet ehkä oikeassa. Mutta minun isäni ei ollut hullu. Ja hän olisi
sen tehnyt.

-- Ukko on lukenut muutamia sanomalehtien jatkoromaaneja miehistä,
jotka ovat luoneet onnensa neljänkymmenen ikäisenä, sanoi Annie
ivallisesti.

-- Miksikä ei, tyttöseni? kysyi hän. Ja miksikä ei voi onnistua
täytettyään seitsemänkymmentä. Minä olen täyttänyt seitsemänkymmentä
vasta tänä vuonna. Ja minä voin kyllä vuolla kultaa puuveitsellä, jos
vain pääsisin Klondykeen...

-- Mutta sinne sinä et pääse, keskeytti Mary.

-- No niin, huokasi hän, jos en pääse, niin lienee parasta mennä sitten
nukkumaan.

Hän nousi, pitkänä, laihana, suonikkaana ja kyhmyisenä, komeana miehen
rauniona. Hänen takkuiset hiuksensa ja partansa eivät olleet harmaat,
vaan lumivalkeat, samoinkuin ihokarvatupsut hänen suurten luisevien
sormiensa selällä. Hän meni ovelle, aukaisi sen, huokasi ja pysähtyi,
heittäen silmäyksen takaisin huoneeseen.

-- Niin, mutta joka tapauksessa... mumisi hän valittavalla sävyllä...
polttaa minun jalkapohjiani aivan hirveästi.

       *       *       *       *       *

Kauan ennen perheen liikkumista seuraavana aamuna oli ukko Tarwater
puhdistanut ja valjastanut hevosensa lyhdynvalossa, laittanut
aamiaisensa ja syönyt sen sekä lähtenyt Tarwaterlaaksoa pitkin matkalle
Keltervilleen. Tällä hänen tavallisella matkallaan, jonka hän oli
kontrahdin allekirjoitettuaan tehnyt tuhat neljäkymmentä kertaa, sattui
tällä kertaa kaksi tavallisuudesta poikkeavaa seikkaa. Hän ei ajanut
Keltervilleen, vaan kääntyi maantietä myöten etelään Santa Rosaan.
Vielä merkillisempää oli paperiin kääritty paketti hänen jalkainsa
juuressa. Se sisälsi hänen siistin, mustan pukunsa, jota Mary oli
mielipahoin nähnyt hänen käyttävän, ei sen vuoksi, ettei se olisi
saanut olla siisti, vaan senvuoksi -- ukko oli arvannut tämän salaisen
ajatuksen -- että se pysyisi kyllin hyvänä, että hänet voitaisiin siinä
haudata. Ja Santa Rosassa vaihtoi hän pukunsa eräässä puodissa
käytettyihin vaatteihin ja sai kaksi ja puoli dollaria siitä. Samalta
kohteliaalta vaatekauppiaalta sai hän neljä dollaria kauan sitten
kuolleen vaimonsa vihkisormuksesta. Hevoset ja vaunut myi hän
seitsemästäkymmenestäviidestä dollarista, vaikka hän sai vain
kaksikymmentäviisi käteistä. Kun hän sattui kadulla tapaamaan Alton
Grangerin, jolle hän ei ollut koskaan maininnut niistä kymmenestä
dollarista, jotka oli lainannut tälle vuonna 74, muistutti hän tätä
asiasta ja sai heti maksun. Hänellä, jolta kaikista vähimmin voitiin
odottaa rahoja, oli ihmeellistä kyllä tällä kertaa -- kaupungin suurin
juopporatti, jolle Tarwater oli usein tarjonnut groggin entisinä,
onnellisimpina aikoinaan. Ja häneltä lainasi John Tarwater yhden
dollarin. Lopuksi matkusti hän iltapäiväjunassa San Franciscoon.

Kymmenen, kaksitoista päivää sen jälkeen nousi hän maihin Dyean
hiekkarannalla keskelle pahinta Klondykekiihkoa, kantaen säkkiään,
jossa oli huopapeitteitä ja vanhoja vaatteita. Ranta oli kuin riehuva
hulluinhuone. Kymmenentuhatta tonnia varusteita makasi ympäri
siroiteltuina ja kaksi kertaa kymmenentuhatta ihmistä ahersi keskellä
niitä ja huusi itsensä käheäksi niiden vuoksi. Rahtimaksu indiaanien
selässä Chilcootin yli Lehmusjärvelle oli kohonnut kuudestatoista
kolmeenkymmeneen senttiin naulalta, toisin sanoen, kuusisataa dollaria
tonnilta. Ja napaseudun talvi läheni. Kaikki tiesivät sen ja kaikki
tiesivät, että näistä kahdestakymmenestä tuhannesta ihmisestä saisivat
hyvin harvat kulkea yli vuorisolan, sillä välin kuin toiset saisivat
talvehtia ja odottaa kevät-tulvia.

Tällainen oli näky John Tarwaterin astuessa maihin ja ohjatessa
kulkunsa suoraan rannalta Chilcoot-tielle, laulaen vanhaa lauluaan. Hän
näytti itse aika lailla "antiikkiselta", eikä hänen tarvinnut
erikoisesti huolehtia tavaroistaan, sillä niitä hänellä ei ollut. Sen
yön nukkui hän paljaalla maalla viisi mailia yläpuolella Dyean, joka
oli kanoottiliikenteen loppupiste. Täällä muuttui Dyeajoki kohisevaksi
vuorivirraksi, joka sai aina uutta voimaa kaukana olevien jäätiköiden
sulamisesta.

Ja täällä tapasi hän aikaisin seuraavana aamuna pienen miehen, joka
painoi tuskin enempää kuin neljäkymmentäviisi kiloa, tulevan hoippuen
yli joenportaiden, vähintäin sadan naulan painoinen jauhotaakka
selässään. Hän näki tämän miehen kompastuvan suinpäin portailta alas
hiljaa virtaavaan veteen, missä oli vettä vain kahden jalan syvyydeltä
ja aikovan ilman muuta hukkua. Miehellä ei ollut mitään erikoista halua
heittäytyä niin helposti kuolemaan, mutta jauhot hänen selässään
painoivat liian paljon ja vetivät hänet alas.

-- Kiitos, ukkoseni, sanoi hän Tarwaterille, kun tämä oli vetänyt hänet
maihin.

Hänen aukaistessaan kenkiään ja kiertäessään vaatteitaan kuiviksi,
puhelivat he. Sitten veti hän esille kymmenen dollarin kultarahan ja
ojensi sen pelastajalleen.

Vanha Tarwater pudisti päätään ja värisi, sillä jääkylmässä vedessä oli
hän saanut jalkansa polviin saakka märiksi.

-- Mutta minä en kieltäytyisi, jos te tahtoisitte tarjota minulle palan
ruokaa.

-- Ettekö te ole syöneet aamiaista? kysyi pieni mies peittämättömällä
uteliaisuudella. Hän oli nimeltään Anson ja oli yli neljänkymmenen
ikäinen.

-- En palaakaan, vastasi John Tarwater.

-- Missä ovat varusteenne? Lähetetyt edelle?

-- Ei ole mitään varusteita.

-- Luuletteko te voivanne ostaa ruokavaroja täällä?

-- Minulla ei ole dollariakaan ostaakseni. Mutta se ei ole niin tärkeää
kuin lämmin ruokapala olisi nyt.

       *       *       *       *       *

Ansonin leirissä, kappaleen matkaa tästä paikasta, tapasi Tarwater
jäntevän, punapartaisen, nuoren, noin kolmikymmenvuotiaan miehen, joka
seisoi kiroamassa tuoreista piilipuunoksista laitettua nuotiota. Hänet
esitettiin Charlesiksi ja hän käänsi pahantuulensa Tarwateriin, joka
hyvänsävyisesti, mistään välittämättä ryhtyi hoitamaan nuotiota,
käyttäen hyväkseen aamutuulta, jonka toinen, tyhmästi kyllä, oli
sulkenut kivillä kokonaan pois. Kohta syntyi veto ja pian tuli savua
vähemmän ja tulta enemmän. Kolmas seurueessa, Bill Wilson eli Pitkä
Bill, niinkuin häntä kutsuttiin, tuli kantaen sadanneljänkymmenen
naulan painoisia varustuksiaan ja sitten tarjosi Charles aamiaisen,
jota Tarwaterkin piti huonona. Puuro oli puoliraakaa ja
pohjaanpalanutta, paistettu läski hiiltynyttä ja kahvi alapuolella
kaiken arvostelun.

Kohta kun he olivat hotkineet aamiaisensa, ottivat kolme kumppanusta
kantoremminsä ja ohjasivat kulkunsa alas tielle mennäkseen noin mailin
päässä olevalle lähimmälle leiripaikalle, jossa heidän jälellä olevat
varusteensa olivat. Vanhalle Tarwaterille tuli kiire. Hän pesi astiat,
kokosi polttoaineita, laittoi repaleisen kantoremmin, teroitti
leikkelyveitsen ja käsikirveen ja järjesti lapiot ja kuokat niin, että
niitä oli helpompi kantaa.

Se, mikä häntä ihmetytti lyhyen aamiaisen aikana, oli suuri arvonanto
Charlesia kohtaan, jota Anson ja Pitkä Bill osoittivat. Kerran, ennen
puolipäivää, Ansonin huoahtaessa kannettuaan uuden satanaulaisen
taakan, teki Tarwater varovaisen vihjauksen huomiostaan.

-- Katsokaas, asian laita on näin, sanoi Anson. Me olemme jakaneet
johtajatehtävät. Jokaisella on erikoisalansa. Minä olen puuseppä. Kun
me tulemme Lehmusjärvelle ja puut ovat kaadetut ja sahatut lankuiksi,
rakennan minä veneen. Pitkä Bill on metsänkaataja ja kaivostyöläinen.
Niin että hän hankkii hirret ja muut kaivostarpeet. Enin osa
varusteistamme on meidän edellämme. Me olimme aivan rahattomia, kun
olimme maksaneet indiaaneille, jotka kantoivat suurimman osan
varusteitamme Chilcootiin. Meidän neljäs kumppanimme on siellä ylhäällä
ja hän itse kantaa tavarat alas toiselle puolelle. Hän on nimeltään
Liverpool ja ammatiltaan merimies. Niin että silloin kun vene on
valmis, on se hän, jonka tulee purjehtia meidät tavaroidemme kanssa yli
järvien ja putouksien Klondykeen.

-- Ja Charles -- tuo mr Crayton -- mikä on hänen erikoisalansa? kysyi
Tarwater.

-- Hän on liikemies. Kun on järjestettävä ja tehtävä liikeasioita,
silloin on hän käskijä.

-- Hm, sanoi Tarwater tuumivasti, on erinomainen onni, että niin monta
erikoistuntijaa on koottu samaan yritykseen.

-- Enemmän kuin onni, myönsi Anson. Ja se oli pelkkä sattuma. Jokainen
meistä kulki aluksi yksin. Me tapasimme toisemme höyrylaivalla San
Franciscosta ja lyöttäydyimme yhteen. -- Mutta nyt minun täytyy mennä.
Charles voi suuttua, jos en minä kanna niin paljon kuin pitäisi. No,
eihän kukaan voi pyytää, että mies, joka painaa vain neljäkymmentäviisi
kiloa, jaksaisi kantaa yhtä paljon kuin mies, joka painaa
seitsemänkymmentäkaksi.

-- Jääkää tänne ja laittakaa meille jotain päivälliseksi, sanoi Charles
Tarwaterille tullessaan seuraavan kantamuksensa kanssa ja huomattuaan,
mitä ukko oli saanut aikaan kätevyydellään.

Ja Tarwater laittoi päivällisen, joka todellakin oli päivällinen, pesi,
paistoi oikealla tavalla läskin ja pavut illaksi ja paistoi leivän
pannussa niin maukkaaksi, että nuo kolme kumppanusta melkein
heittäytyivät sen kimppuun. Sitten kun hän oli saanut iltapesun
käsistään, kiskoi hän päreitä ja tikkuja aamiaistulta varten, neuvoi
Ansonille keinon pitää kengät pehmeänä, joka on jokaiselle
jalankävijälle ehdottomasti välttämätön, lauloi: "Kun Argo aikoina
antiikin" ja kertoi heille suuresta kansainvaelluksesta yli aavikoiden
vuonna 49. -- Totisesti ensimäinen hauska ja toverillinen leiri maihin
tulomme jälkeen, huomautti Pitkä Bill tyhjentäen piippunsa ja alkaen
vetää kenkiään mennäkseen makuulle.

-- Niin, enkö ole tehnyt sitä teille hiukan helpommaksi, pojat? kysyi
Tarwater reippaasti.

Kaikki nyökkäsivät. -- No, silloinpa aion tehdä teille erään
ehdotuksen. Voitte vastata myöntäen tai kieltäen, mutta kuunnelkaa nyt.
Teillä on kiire ehtiä perille ennen kuin jäätyy. Yhden teistä täytyy
kuluttaa puolet aikaansa laittaakseen ruokaa, vaikka hän voisi
käyttää aikansa paremmin kantamalla taakkoja. Jos minä huolehdin
ruuanlaittamisesta teille, sujuu muu homma teiltä paljon pikemmin. Jos
ruoka paranee, paranee teidän kantokykynnekin. Ja minä voin myöskin
vapaina hetkinäni kantaa vähän ja enkä niin aivan vähänkään.

Pitkä Bill ja Anson olivat juuri alkaneet myöntävästi nyökätä, kun
Charles esti heitä.

-- Mitä haluatte tästä palkkioksi? kysyi hän vanhalta mieheltä.

-- Sen saatte itse määrätä.

-- Se ei ole liikemäistä, vastasi Charles terävästi paheksuvalla
sävyllä. Te olette tehneet alun, sanokaa siis loppukin.

-- Niin, minä ajattelen...

-- Että me elättäisimme teitä koko talven? keskeytti Charles.

-- Ei, sir, sitä en pyydä. Mutta minusta tuntuu, että jos minä saisin
seurata teitä Klondykeen, ei se olisi paljon pyydetty.

-- Teillähän ei ole pisaraakaan ruokatarpeita, ukkoseni. Te tulette
kuolemaan nälkään, kun olette saapunut perille.

-- Olen huolehtinut itsestäni sangen hyvin pitkän aikaa,
vastasi vanha Tarwater leikillinen pilkahdus silmissään. Olen
seitsemänkymmenenvuotinen, enkä vielä ole kuollut nälkään.

-- Kirjoitatteko sitoumuksen, että huolehditte itsestänne Dawsoniin
tultuamme? kysyi liikemies.

-- Kyllä, kuului vastaus.

Charles esti molempia kumppanuksiaan ilmaisemasta suostumustaan tähän
sopimukseen.

-- Vielä eräs asia, ukkoseni. Meitä on seurueessa neljä ja jokaisella
meillä on sananvalta tällaisissa kysymyksissä. Nuori Liverpool on,
mukanaan enin osa varusteitamme, meidän edellämme. Hänellä on myöskin
oikeus sanoa sanansa asiaan ja hän ei ole täällä.

-- Minkälainen mies hän on? kysyi Tarwater.

-- Hän on yksinkertainen merimies ja luonteeltaan kiivas ja jäykkä.

-- Vähän riitainen, lisäsi Anson.

-- Ja kiroilee niin jumalattomasti, täydensi Pitkä Bill, mutta
oikeudenmukainen hän on.

Anson vakuutti tämän päätelmän oikeaksi päännyökkäyksellä.

-- No niin, pojat, teki Tarwater yhteenvedon, minä olen lähtenyt
Californiaan ja päässyt sinne. Ja nyt aion minä Klondykeen. Ei löydy
mitään, joka voisi minua estää, ei mitään. Minä aion ottaa
kolmesataatuhatta maasta. Eikä mikään estä minua, ehdottomasti ei
mikään, sillä minä yksinkertaisesti tarvitsen nuo rahat. Minä en välitä
kiukkuisesta mielenlaadusta, niin kauan kun poika on oikeudenmukainen.
Minä seuraan teitä voittoon ja tappioon ja työskentelen hyväksenne,
kunnes ehdimme hänen luokseen. Jos hän sitten ei suostu esitykseeni,
jää se vain minun häviökseni. Mutta en voi kuvitella hänen kieltävän,
sillä silloin alkaa jäätyminen ja minulle on silloin myöhäistä tulla
takaisin näillä mahdollisuuksilla. Ja koska minä ehdottomasti _aion_
Klondykeen, on hänen ehdottomasti mahdoton sanoa: ei.

Vanhasta John Tarwaterista tuli huomiotaherättävä mies kulkutiellä,
jolla vilisi erikoisia miehiä. Näiden tuhansien miesten keskellä,
joista jokainen kantoi selässään puolen tonnia varusteita ja kulki
jokaisen mailin kaksikymmentä kertaa, tuli hän tunnetuksi nimellä
"Joulu-ukko". Työskennellessään lauloi hän iänikuista lauluaan
ukkoäänellään. Ei kukaan niistä kolmesta miehestä, joihin hän oli
liittynyt, voinut moittia hänen työtään. Hän oli kyllä hiukan kankea
jäsenistään -- hän tunnusti itse, että hänellä oli reumatismi. Hän
liikkui hitaasti ja tuntui kuin olisi se jyrsinyt häntä hänen
liikkuessaan, mutta hän ei laiskotellut koskaan. Viimeisenä makuulla
iltaisin, nousi hän ensimäisenä aamulla, niin että toiset kolme saivat
lämmintä kahvia ennenkuin he läksivät ensimäiselle vuorolleen. Ja
aamiaisen ja päivällisen välillä, samoinkuin päivällisen ja illallisen
välillä laittoi hän aina niin, että kerkesi itsekin hakemaan muutamia
kantamuksellisia. Mutta kuusikymmentä naulaa oli suurin määrä, jonka
hän jaksoi kantaa. Hän voi hallita seitsemääkymmentäviittä,
mutta ainoastaan poikkeuksellisesti. Erään kerran koetti hän
yhdeksääkymmentä, mutta kaatui tielle ja oli sitten oikein huonona pari
päivää.

Työtä! Vaelluksella, jolla ahkerimmatkin vasta ensikerran oppivat
tietämään, mitä oli työ, ei kukaan työskennellyt voimiinsa nähden
kovemmin kuin ukko Tarwater. Epätoivoisina talven lähestymisestä ja
vastustamattoman kullanhimon houkuttelemina työskentelivät miehet
kunnes jokainen voimanpisara oli käytetty, niin että he kaatuivat
tielle. Toiset laskivat kuulan kalloonsa tultuaan vakuutetuiksi
epäonnistumisestaan. Muutamat tulivat hulluiksi ja toiset purkivat
yhtiökumppanuutensa kuluttavien ponnistusten masentamina ja sanoivat
irti koko elämän kestäneitä ystävyyssuhteita tovereihin, jotka olivat
yhtä hyviä kuin he ja yhtä liikarasittuneita sekä äärimmilleen
saatettuja.

Työtä! Ukko Tarwater kykeni piristämään kaikkia, vaikkakin hänen
luitaan pisteli ja naksutteli ja hän sitäpaitsi oli saanut vaikean
yskän viime aikoina. Myöhään ja varhain, tiellä tahi leirissä tien
vieressä, aina oli hän menossa, aina hommasi hän jotain ja aina
kutsuttiin häntä joulu-ukoksi. Väsyneet kantajat lepäsivät kaatuneella
puunrungolla eli kivellä sen paikan vieressä, jossa ukko lepäsi ja
sanoivat: laula meille, isä, laulusi vuodelta neljäkymmentäyhdeksän. Ja
kun hän oli kähissyt laulunsa, nousivat he kantamuksineen, selittivät,
että se oli oikein virkistävää ja lähtivät jälleen.

-- Jos joku on ollut mies puolestaan, sanoi Pitkä Bill molemmille
kumppaneilleen, niin kyllä se on meidän vanha poikamme.

-- Se on varma se, lisäsi Anson. Hän on arvokas lisäys yhtiöömme
ja minulla puolestani ei ole mitään vastaan tehdä hänet
yhtiökumppaniksemme täydellä todella...

-- Ei tule kysymykseenkään! keskeytti Charles Crayton. Kun tulemme
Dawsoniin, olemme hänestä kuitit, niin on sopimus. Jos me pitäisimme
hänet, saisimme me vain hänet haudata. Lopuksi tulee siellä nälänhätä
ja me saamme säästää jokaista muonagrammaa. Huomatkaa, että me olemme
elättäneet häntä varastoistamme koko ajan. Ja jos meillä on ensi vuonna
puutetta ruokavaroista, niin tiedätte te kyllä syyn. Mitään
höyrylaivoja ruokatavaroineen ei tule Dawsoniin ennenkuin puolivälissä
kesäkuuta ja siihen on yhdeksän kuukautta aikaa.

-- No niin, sinä olet pannut likoon yhtä paljon rahaa ja työtä kuin me
toisetkin, myönsi Pitkä Bill, niin että sinulla on oikeus sanoa sanasi
neuvotteluissa.

-- Ja sen sanan aion minä myöskin sanoa, selitti Charles nousevalla
kärsimättömyydellä. Ja on onni teille tyhmine tunteellisuuksinenne,
että on joku, joka ajattelee puolestanne, muuten kuolisitte nälkään
jok'ikinen. Tulee nälänhätä, sanon minä. Olen tutkinut tilannetta.
Jauhot tulevat maksamaan kaksi tahi kymmenenkin dollaria naula ja
myyjiä ei ole. Pankaa mieleenne sanani.

Koko matkan yli kivisten tasankojen ylös pimeätä vuorisolaa Sheep
Campille, ohi riippuvien ja alati uhkaavien jäätiköiden "Portaille" ja
"Portailta" pitkin äkkijyrkkiä, kiiltäviä kallionlohkareita, missä
kantajat kiipesivät käsin ja jaloin, laittoi ukko Tarwater ruokaa,
kantoi taakkoja ja lauloi. Syksyn ensimäiset lumimyrskyt työnsivät
hänet yli Chilcootsolan, yläpuolella puurajan. Ne, jotka olivat
alapuolella, vieraanvarattoman Kraterijärven rannalla, ilman
polttopuita, kuulivat myrskyävästä pimeydestä ihmeellisen äänen, joka
lauloi:

    Kuni Argon, aikoina antiikin,
    tie kotimme rannoilta vie,
    -- ta ta, ta ta, ta ta, ta ta. --
    Talja kultainen määrä matkamme lie.

Ja lumituiskussa näkivät he pitkän, luisevan haamun työntyvän esiin
lumivalkoisin parroin, josta ei eroittanut luntakaan, kantaen
kuudenkymmenen naulan painoista taakkaa.

-- Joulu-ukko! huusivat he. Ja sitten seurasi kolminkertainen jymisevä
eläköönhuuto joulu-ukolle.

       *       *       *       *       *

Kaksi mailia Kraterijärvestä oli Happy Camp -- jota kutsuttiin sillä
nimellä senvuoksi, että siellä tavattiin ensimäiset puut, niin että
voitiin jälleen lämmitellä tulen ääressä. Niitä tuskin voitiin kutsua
puiksi, sillä ne olivat vaivaiskuusia, jotka hädin tuskin ulottuivat
jalan verran yli mättäiden, kierrellen ja kaarrellen kuin käärmeet.
Täällä, tiellä, joka johti Happy Campiin, lepäsi vanha Tarwater
varusteineen kallion seinään nojaten ensimäisessä päivänpaisteessa,
joka oli seurannut puolta tusinaa hämäriä päiviä. Tie kulki ympäri
tämän kalliopaaden, miehet taakkoineen laahustivat hitaasti eteenpäin
ja miehet tyhjine kantoremmeineen kiiruhtivat reippaasti takaisin uusia
taakkoja hakemaan. Kaksi kertaa koetti ukko Tarwater nousta kulkeakseen
edelleen, mutta lyyhistyi kummallakin kerralla jälleen takaisin,
väsyneiden jäsenien varoittaessa häntä tuhlaamasta enempää voimiaan.
Kiven takaa kuuli hän tervehtiviä ääniä, tunsi Charles Craytonin äänen
ja ymmärsi, että he vihdoinkin olivat tavanneet nuoren Liverpoolin.
Charles ryhtyi suoraan asiaan ja Tarwater kuuli joka sanan Charlesin
hyvin vähän ylistelevästä kuvauksesta hänestä ja esityksen antaa hänen
seurata mukana Dawsoniin.

-- Kirotun tyhmä esitys, kuului Liverpoolin huomautus Charlesin
vaiettua. Vanha, seitsemänkymmenvuotinen äijän käppyrä! Jos hän on
viimeisillään, niin miksikä helvetissä ryhdyitte tekemisiin hänen
kanssaan? Jos tulee nälänhätä, ja siltä näyttää, tarvitsemme me
jokaisen hiukkasen muonaa itse. Meillä on muonaa vain neljälle, eikä
viidelle.

-- Se on totta, kuuli Tarwater Charlesin sanovan. Älä suutu. Se vanha
äijä suostui luovuttamaan ratkaisun sinulle, kun olemme sinut
tavanneet. Sinun tarvitsee vain polkaista jalkaa ja sanoa ei.

-- Tarkoitatko, että minä ajaisin pois ukon, senjälkeen kun te olette
rohkaisseet häntä ja käyttäneet hyväksenne hänen työtään Dyeasta tänne
saakka?

-- Se on voimia kysyvä matka, Liverpool, ja ainoastaan kovimmat voivat
kestää sen, koetti Charles selittää.

-- Ja minun pitäisi toimittaa kaikki epämiellyttävimmät tehtävät? sanoi
Liverpool, ja Tarwater alkoi kadottaa rohkeuttaan.

-- Niin, siltä näyttää, sanoi Charles. Sinä saat ratkaista.

Mutta ukko sai rohkeutensa jälleen takaisin, sillä nyt tuli kokonainen
ryöppy vannomisia, josta hän eroitti sellaista kuin: Saatanan
verikoirat! -- Ei, vieköön teidät kaikki piru! -- Minä tiedän kyllä
tahtoni! -- Kuolema, kirous ja helvetti. Äijän käppyrä seuraa meitä
Yukoniin, niin että sen tiedätte, helvetinsikiöt. -- Vaivaloinen? Te
ette tiedä mikä on vaivaloinen, jollen minä sitä teille opeta. Minä
annan kaikkien varustuksien lentää ilmaan ja painua helvettiin, jos
joku teistä koettaa tehdä hänelle jotain. Niin, koettakaapas, niin
saatte nähdä... silloin uskotte viimeisen päivän tulleen ja näette
herramme salaman iskevän keskelle leiriä!

Liverpoolin sanatulva oli niin virkistävä, että vanhus nousi
kantamuksineen aivan helposti, ilman pienintäkään vaikeutta ja
painautui Happy Campin tielle.

Happy Campista Pitkällejärvelle, Pitkältäjärveltä Syväjärvelle ja
Syväjärveltä yli tavattomien vuoriharjanteiden Lehmusjärvelle kävi
kuluttava kilpajuoksu talven kanssa. Miehet katkaisivat selkänsä tai
saivat sydänhalvauksen, he istuivat tienviereen ja itkivät
väsymyksestä. Mutta talvi ei antanut armoa. Syysmyrskyt riehuivat ja
jäisissä sadekuuroissa ja voimiakysyvässä lumimyrskyssä uurastivat
Tarwater ja seurue, johon hän kuului, viimeisine varustuksineen
rannalle.

Siellä ei tullut mitään lepoa. Järven toisella puolella, kappaleen
yläpuolella kohisevaa virtaa, valitsivat he itselleen kuusimetsän ja
rakensivat sinne sahansa. Käsin, tällaiseen sahaukseen sopimattomalla
pitkällä sahalla, sahasivat he hirsiään lankuiksi. He työskentelivät
yötä päivää. Kolme kertaa pyörtyi ukko Tarwater yövuorollaan. Päivisin
laittoi hän ruokaa kuten ennenkin ja välihetkinään auttoi hän Ansonia
rakentamaan venettä virran alapuolella, sittenkun tuoreet lankut olivat
lasketut sinne virtaa pitkin.

Päivät lyhenivät. Tuuli kääntyi pohjoiseen ja tuntui kuin eivät myrskyt
aikoisi lakata koskaan. Aamuisin ryömivät väsyneet miehet vuoteistaan
ja istuivat sukkasillaan sulattaen jäätyneitä kenkiään tulessa, jonka
Tarwater aina heille sytytti. He puhuivat yhä enemmän ja enemmän
lähenevästä nälänhädästä. Viimeinen elintarvelaiva Beringistä
oli veden vähyyden vuoksi jäänyt Yukonin tasankomaiden alkuun, satoja
maileja pohjoiseen Dawsonista. Se makasi itse asiassa vanhan
Hudsonbaykomppanian asemalla Fort Yukonissa, pohjoisella napapiirillä.
Jauhot olivat nousseet kahteen dollariin naula Dawsonissa, mutta
kukaan ei halunnut myydä. Bonanza- ja Eldoradopomot, joilla oli rahaa
kuin ruohoa, matkustivat kotiin, koska he eivät saaneet ostaa
minkäänlaista ruokaa. Miners Committee takavarikoi kaikki elintarpeet
ja säännösteli uuden jakelun ankarasti. Eräs mies, joka oli salannut
elintarpeita, ammuttiin kuin koira. Samoin oli eräs varas passitettu
iankaikkisuuteen.

Ja näiden kärsimysten aikana, jotka olivat nitistäneet jo niin monta
nuorempaa miestä, alkoi vanha Tarwater nyt uupua. Hänen yskänsä oli
tullut aivan hirveäksi ja jos eivät hänen läpiväsyneet toverinsa olisi
nukkuneet kuin tukit, olisi hän pitänyt heitä valveilla yskällään
kaiket yöt. Hän alkoi myöskin tulla viluiseksi, niin että hän puki
itsensä kaksinkertaisiin vaatteihin ennenkuin hän ryömi makuulle. Kun
hän oli lopettanut pukeutumisensa, ei hänen säkissään ollut jälellä
riepuakaan. Kaikki, mitä hänellä oli, oli hän käärinyt vanhojen,
luisten jäseniensä ympärille.

-- Ajatelkaas, sanoi Pitkä Bill, jos hän nyt panee päälleen kaiken,
mitä hänellä on, kun ei ole muuta kuin kaksikymmentä astetta alle
nollan, mitä tekee hän silloin, kun tulee viisi-, kuusikymmentä astetta
alle nollan?

He vetivät karkeasti veistetyn veneensä alas virtaa, olivat kymmenen,
kaksitoista kertaa kadottamaisillaan sen ja sousivat yli Lehmusjärven
etelänpuoleisen pään ankarien syysmyrskyjen riehuessa. Seuraavana
aamuna aikoivat he lastata ja lähteä suoraan pohjoiseen, vaarallista,
viiden sadan mailin pituista tietä yli järvien, pitkin vesiputouksia ja
ahtaita jokilaaaksoja. Mutta ennenkuin nuori Liverpool meni sinä iltana
makuulle, oli hän hiukan ulkona. Kun hän tuli takaisin, nukkui jo koko
seurue. Hän herätti Tarwaterin ja puhui hänen kanssaan.

-- Kuulkaa, isä, sanoi hän. Te olette saaneet luvan seurata mukana
veneessämme, ja jos joku on matkalippunsa ansainnut, niin te. Mutta te
tiedätte olevanne jo iäkäs ja teidän terveydessännekään ei ole juuri
kehumista. Jos te seuraatte meitä, sorrutte te, se on varma kuin
helvetti. -- Odottakaahan, kunnes olen puhunut loppuun, ukkoseni.
Hinta ylimenosta on kohonnut viiteensataan dollariin. Minä olen
ollut etsimässä ja saanut matkustajan. Hän palvelee Alaskan
kauppatuomioistuimessa ja hänen täytyy päästä perille. Hän on tarjonnut
kuusisataa dollaria päästäkseen veneeseemme. Siitä tulee afääri. Te
myytte oikeutenne ylimenoon hänelle, pistätte taskuunne kuusisataa
dollaria ja lähdette etelään Californiaan, niinkauan kuin se vielä käy
päinsä. Te voitte olla Dyeassa kahdessa päivässä ja viimeistään viikon
kuluttua Californiassa. Mitä sanotte siitä?

Tarwater ryki ja yski hetken ennenkuin hän sai niin paljon ilmaa, että
saattoi puhua.

-- Poikani, sanoi hän, kerron sinulle jotain. Minä ajoin vuonna
neljäkymmentäyhdeksän neljä härkäpariani yli aavikoiden kadottamatta
yhtään. Minä ajoin ne suoraan Californiaan ja ajoin sitten kuormia
niiden kanssa Sutterista American Bariin. Nyt aion minä Klondykeen. Ei
mikään voi minua estää, ei kerrassaan mikään. Minä aion matkustaa tällä
veneellä, sinun ollessa peräsimessä, Klondykeen saakka ja aion kaivaa
maasta kolmesataatuhatta. Tällaisten olosuhteiden vallitessa on vastoin
kaikkea tervettä järkeä myydä lippuni. Mutta kiitos tarjouksesta,
poikani, kiitoksia vain.

Nuori merimies ojensi innokkaasti kätensä vanhalle miehelle.

-- Jumal'auta, isä, teidän on matkustettava. Te olette juuri oikea
mies. Hän heitti silmäyksen peittämättömällä halveksimisella sinne,
missä Charley Crayton makasi punaisine partoineen ja kuorsasi. --
Näyttää kuin ei herramme enää tekisi sellaisia kuin te, isä.

He kamppailivat pohjoista kohti, vaikka vanhat, kokeneet
Klondykenkävijät pudistelivat päätään ja ennustivat, että he
jäätyisivät kiinni järviin. Että jää saattoi peittää järvet minä
hetkenä hyvänsä, oli selvää, ja senvuoksi ei matkaa voitu lykätä. Tätä
silmälläpitäen päätti Liverpool ohjata täyteen lastatun venheen
väkevään virtaan, joka yhdisti Lehmusjärven Bennettjärveen.
Tavallisesti laskettiin veneet pitkin virtaa ja lasti kannettiin
maitse. Sittenkin olivat monet tyhjät veneet tulleet murskatuiksi.
Mutta nyt ei ollut aikaa sellaisiin varovaisuuksiin.

-- Nouskaa maihin, isä, sanoi Liverpool varustautuessaan laskemaan
rannalta koskeen.

Vanha Tarwater pudisti valkoista päätään.

-- Minä seuraan lastin mukana, selitti hän. Se on ainoa tapa tulla
perille. Katsos, poikani, minä saavun Klondykeen. Ja jos minä olen
veneessä, niin silloin tulee vene myöskin Klondykeen. Jos minä nousen
pois, kadotatte te todennäköisesti venheen.

-- Ei kelpaa, että se on lastattu liian täyteen, selitti Charles ja
hyppäsi odottamatta maihin, juuri venheen lähtiessä.

-- Seuraavalla kerralla odotat poistumiseesi minun lupaani! huusi
Liverpool juuri kun venhe joutui virtaan. Enkä minä salli useampia
huvikävelyjä putouksien ohi, enkä ajanhukkaa odottaessamme sinua
jälleen venheeseen.

He olivat kymmenessä minuutissa virran alapuolella Charlesin kulkiessa
maitse puoli tuntia, ja odottaessaan häntä Bennettjärven päässä,
puhelivat he useiden peloittavien olioiden, kotimatkalla olevien
Klondykekävijäin kanssa. Nälänhätä oli pahempi kuin koskaan ennen.
Luoteinen ratsastava poliisi, joka oli leiriytynyt Marshjärven päähän,
missä kullanetsijät tulivat Canadan alueelle, kieltäytyi päästämästä
maahan ainoatakaan, jolla ei ollut mukanaan seitsemääsätaa naulaa
elintarpeita. Dawsonissa odotti tuhat henkeä koiravaljakkoineen
pakkasten tuloa, voidakseen päästä jäälle. Kauppayhtiö ei voinut
täyttää elintarvehankintasitoumuksiaan ja yhtiökumppanit katsoivat
korteista, kuka lähtisi kotiin ja kuka jäisi jälelle.

-- Se muuttaa asian, selitti Charles, kun hän sai kuulla ratsastavan
poliisin asettamista elintarverajoituksista. Nyt on parasta, että sinä
käännyt takaisin, ukkoseni.

-- Nouse veneeseen, käski Liverpool. Me menemme Klondykeen ja ukko
seuraa meitä.

Etelämyrsky antoi hyvän tuulen ja kiitos suuren, Liverpoolin
valmistaman purjeen, lensivät he eteenpäin pitkin Bennettjärveä.
Painavat varusteet muodostivat sellaisen pohjalastin, että hän saattoi,
kuten kokenut merimies ainakin, pitää mahdollisimman suuren vauhdin.
Kun tuuli muuttui neljä astetta lounaiseen juuri heidän tullessaan
Caribou-salmeen, auttoi se heidät yhtyneille Tagish- ja Marsh-järville.
Auringon laskiessa ja hämärän saapuessa purjehtivat he myrskyssä yli
vaarallisen Great Windy Armin ja näkivät kaksi muuta venelastia
kullanetsijöitä kaatuvan ja hukkuvan.

Charles halusi, että he menisivät maihin yöksi, mutta Liverpool jatkoi,
ohjaten pitkin Tagishia ristiaallokon ärjyessä ja tulien, joita olivat
sytyttäneet uponneiden eli hätäänjoutuneiden veneiden haaksirikkoiset,
siellä täällä tuikkiessa. Kello neljä aamulla herätti hän Charlesin.
Vanha Tarwater, joka oli hereillä ja paleli, kuuli Liverpoolin käskevän
Craytonin mukaansa perään ja istuttavan hänet viereensä ohjaustuhdolle,
josta Tarwater saattoi kuulla yksipuolisen keskustelun.

-- Kuuleppas, Charles ystäväni, ja tuki turpasi, alkoi Liverpool. Minä
haluan, että sinä painat päähäsi erään asian ja pidät sen siellä:
poliisin on laskettava ukko maihin. Ymmärrätkö sinä? Hänen on päästävä
perille. Kun meidän tavaramme tutkitaan, on niistä viidesosa hänen,
ymmärrätkö. Sillä tavoin tulee meidän osallemme tosin hiukan vähemmän,
mutta me läpäisemme kumminkin. Kuule nyt ja paina mieleesi: siinä
tilaisuudessa ei saa tulla kysymykseen mitään salaisia ilmeitä tahi
kuiskauksia.

-- Luulet ehkä minun aikovan kavaltaa sen vanhan äijän, alkoi Charles
vastahakoisesti.

-- Sitä juuri luulin, keskeytti Liverpool hänet, vaikka en sanonut sitä
suoraan. Kuule nyt ja älä unohda sanojani: minä en kysy, mitä sinä nyt
ajattelet. Pääasia on, mitä sinä tulet tekemään. Me tulemme
poliisiasemalle joskus iltapäivällä ja silloin on meidän pidettävä
kieli hampaiden takana, niin että se ei takerru mihinkään kiinni. Minun
ei tarvitse sanoa enempää.

-- Jos sinä luulet, että minä aion -- -- -- alkoi Charles jälleen.

-- Kas niin, vaiensi Liverpool hänet, minä en tiedä, mitä sinä aiot,
enkä halua tietää. Minä haluan sinun vain tietävän, mitä minä aion. Jos
tapahtuu jotain koirankujeita, jos poliisi lähettää ukon takaisin, aion
minä valita ensimäisen rauhallisen paikan, johon tulemme ja jättää
sinut sinne maihin. Sitten aion antaa sinulle sellaisen selkäsaunan,
että tähdet tanssivat silmissäsi. Älä unhoita, mitä olen sanonut. Siitä
ei tule mitään lasten leikkiä, vaan oikea säännöllinen, miesmäinen
selkäsauna, sellainen kuin pari kelpo nyrkkejä voi saada aikaan. En lyö
sinua kuoliaaksi, ainoastaan puolikuoliaaksi.

-- Mutta mitä voin tehdä? vaikerteli Charles.

-- Vain yhden asian, olivat Liverpoolin viime sanat. Rukoile! Pyydä
niin hartaasti kuin voit, että ukko pääsee ohi poliisin. Siinä kaikki.
Mene nyt makuulle.

       *       *       *       *       *

Ennen heidän tuloaan Le Barge-järvelle peitti maan lumi, joka ei
sulaisi puoleen vuoteen. He eivät voineet laskea venhettään sille
rannalle, jolle olivat aikoneet, sillä siellä oli reunajäätä. Joen suun
sisäpuolella, ennen sen järveen laskemista, tapasivat he satakunta
myrskynajamaa kullanetsijävenettä. Pohjoisesta, pitkin koko järvien
pituutta, puhalsi loppumaton lumimyrsky. Kolmena aamuna yrittivät he
taistella sitä ja sen synnyttämiä mahtavia laineita vastaan, jotka
muuttuivat jääksi lyödessään venheeseen. Toisten ponnistellessa
airoissa hakkasi Tarwater jäätä ja heitti sen yli laidan, onnistuen
sillä tavoin säilyttämään ruumiinlämpönsä ja henkensä.

Joka kerran näiden kolmen päivän aikana olivat he pakoitetut kääntämään
selkänsä myrskylle ja soutamaan suojaisempaan jokeen. Neljäntenä
päivänä olivat ne sata venettä lisääntyneet kolmeksi sadaksi ja ne
kaksituhatta ihmistä näissä veneissä tiesivät, että suuri myrsky
ennusti Le Bargen jäätymistä. Järven toisella puolen voisivat he
vahvojen virtojen ollessa avoimina vielä monta päivää nopealla
vauhdilla jatkaa matkaansa, mutta jos he eivät pääsisi sinne heti,
olisivat he tuomitut makaamaan jäissä lähimmät kuusi kuukautta.

-- Tänään lyömme itsemme läpi, selitti Liverpool. Me emme käänny
takaisin millään ehdolla. Jos joku kuolee airoihinsa, on hänen
herättävä jälleen ja jatkettava.

Ja he pääsivät läpi; hämärän laskeutuessa oli heillä puoli järveä
takanaan ja he jatkoivat koko illan ja kun tuuli lakkasi, nukkuivat he
airoissa ja heräsivät Liverpoolin koputtaessa venheen laitaan. He
ponnistivat ja yrittivät kuin iänkaiken kestävässä unessa. Tähtien
syttyessä muuttui järvi kuin ryppyiseksi paperiksi ja peittyi
jääriitteeseen, joka kilisten musertui kuin lasi airojen siihen
laskeutuessa.

Kun päivä, kirkas ja kylmä, valkeni, kääntyivät he eräälle joelle,
jättäen jään peittämän järven taakseen. Liverpool etsi vanhan
matkustajansa ja näki, että hän oli avuton ja puolikuollut. Hän ohjasi
reunajäälle tehdäkseen tulen ja lämmittääkseen Tarwateria ulko- ja
sisäpuolisesi, mutta Charles vastusti tätä ajanhukkaa.

-- Tämä ei ole mikään liikeasia, niin että sinun ei tarvitse pistää
siihen hyppysiäsi, sanoi Liverpool hänelle. Minä hoidan veneen. Nouse
siis maihin ja hakkaa polttopuita äläkä aivan vähänkään. Minä huolehdin
ukosta. Sinä, Anson, tee tuli rannalle. Ja sinä, Bill, aseta
Yukonkamiini lämpiämään. Vanha isä ei ole niin nuori kuin me muut ja
jälellä olevalla matkalla tarvitsee hän tulta kamiinissa pysyäkseen
lämpimänä.

Kaikki tuli tehdyksi. Ja sitten ohjasi hän venheen, joka oli kuin
jokihöyry tupruavine kamiinitorvineen, voimakkaaseen virtaan. Se
raapaisi pohjaa, kohosi vesivuorelle kahden vastakkaisen virranuoman
yhtymäpaikassa ja syöksyi, Pohjolan talven yhä lähetessä, ahtaisiin
soliin. Suuri ja pieni Salmon-river ajoivat pääjokeen laskiessaan
siihen jääsohjua. Yötä päivää kasvoi reunajää, kunnes se tyynemmissä
paikoissa ulottui jo sadan metrin päähän rannasta. Ja vanha Tarwater
istui kaikissa vaatteissaan pitäen tulta kamiinissa. Yötä päivää
jatkoivat he matkaansa uskaltamatta pysähtyä uhkaavan jäätymisen
pelosta ja kaikkialla seurasi heitä jääsohju.

-- Kuinka voit, vanha veikko? huudahti välistä Liverpool.

-- Suurenmoisesti, tietysti, sanoi Tarwater.

-- Millä voin palkita sinua, poikaseni, kysyi Tarwater välistä tulta
laittaessaan ja nuoren merimiehen lämmitellessä pitääkseen yllä
ruumiinlämpöään, istuessaan jään peittämällä peräpenkillä ja
ohjatessaan.

-- No, voithan laulaa tavallisen vanhan laulusi vuodelta
neljäkymmentäyhdeksän, kuului aina vastaus.

Ja Tarwater koroitti kähisevän, pienen äänensä ja sen hän teki
silloinkin, kun venhe kääntyi ja laski Dawsonin rantaan ja koko
Dawsonin satamaväki heristi korviaan kuullakseen voittolaulun.

    Kuni Argon, aikoina antiikin,
    tie kotimme raunioilta vie
    -- ta ta, ta ta, ta ta, ta ta --
    Talja kultainen määrä matkamme lie...

Charles ajoi tahtonsa läpi, mutta hän teki sen niin huomaamatta, että
ei kukaan seurueesta, kaikkein vähimmin merimies, saanut tietää mitään.
Hän näki kaksi suurta, avonaista proomua täyteen ihmisiä ahdettuina ja
sai kysyttyään tietää, että ne olivat ihmisiä ilman muonaa, jotka
varmuuslautakunta oli koonnut yhteen ja lähetti pitkin Yukonia.
Viimeinen Dawson höyrylaiva ottaisi ne peräänsä toivoen ehtivänsä ennen
jäätymistä Fort Yukoniin, missä kasaantuneet höyrylaivat olivat. Joka
tapauksessa tulisi Dawson vapautetuksi näistä muonankuluttajista.
Charles meni siis kaikessa hiljaisuudessa Varmuuslautakuntaan ja antoi
vihjauksen Tarwaterin yli-ikäisyydestä ja siitä, että hän oli ilman
rahaa ja elintarpeita. Tarwater oli viimeinen, joka otettiin kannelle
ja kun nuori Liverpool tuli takaisin venheelleen, näki hän
rantapengermältä proomujen häviävän joen mutkaan Moosehidevuoren taa.

Proomut kulkivat koko ajan jääpalasten välissä ja onnistuivat useita
kertoja sivuuttamaan jäälauttoja Yukonissa, kunnes jäätyivät kylki
kylkeen elintarvelaivojen väliin noin sadan mailin päähän Dawsonista.
Täällä, pohjoisella napapiirillä, vietti vanha Tarwater talvensa.
Useiden tuntien päivittäisellä työllä -- hän hakkasi halkoja
höyrylaivayhtiölle -- ansaitsi hän elatuksensa. Vapaana aikanaan ei
hänellä ollut muuta tehtävää kuin istua ja puhdistaa paalumajaansa,
missä hän asui.

Lämpö, lepo ja riittävä ruoka paransivat hänen vaikean yskänsä ja
tekivät hänet niin vahvaksi ja reippaaksi, kun hänen iällään oli
mahdollista. Mutta heti joulun jälkeen ilmestyi keripukki tuoreiden
vihannesten puutteen vuoksi ja kullanetsijä toisensa jälkeen paneutui
vuoteeseen ja kadotti tämän lisäonnettomuutensa johdosta kaiken toivon.
Mutta niin ei Tarwater tehnyt. Jo ennenkuin ensimäiset oireet hänessä
näyttäytyivät, oli hän turvautunut ainoaan tuntemaansa parannuskeinoon,
nimittäin ruumiinliikuntoon. Kauppakomppanian lahonneesta
varastohuoneesta veti hän esille vanhat ruostuneet ketunraudat ja
höyrylaivan kapteenilta lainasi hän itselleen pyssyn.

Tällä tavoin varustettuna luopui hän halonhakkuusta ja alkoi ansaita
enemmän kuin tarvitsi elääkseen. Hän ei käynyt alakuloiseksi, kun
keripukki tarttui häneenkin. Hän hoiti ketunrautojaan ja lauloi
lauluaan. Eikä mikään pessimisti voinut horjuttaa hänen vakaumustaan,
ettei hän poimisi kolmeasataatuhatta Alaskan kultaa maasta.

-- Mutta täällähän ei ole mitään kultaa, sanoi eräs hänelle.

-- Kultaa voidaan tavata melkein missä hyvänsä, se pitäisi minun
tietää, joka olen huuhtonut vuonna neljäkymmentäyhdeksän, ennenkuin te
olitte syntynytkään, vastasi hän. -- Mitä oli Bonanza-Creek muuta kuin
hirvilaidun? Ei yksikään kullanetsijä löytänyt sitä ja kuitenkin
huuhtoivat ne sitten sieltä viidensadan dollarin pannuja ja ottivat
näin irti viisikymmentä miljoonaa dollaria. Eldorado ei ollut huonompi.
Kuka tietää, ehkäpä juuri tämän tuvan alla tahi sen takana makaa
miljoonia odottamassa, että sellainen onnen kultapoika kuin minä tulisi
ja kaivaisi ne ylös.

Mutta tammikuun lopulla sattui hänelle onnettomuus. Joku suuri eläin,
hän otaksui sen olleen ilveksen, tarttui hänen pienempiin
ketunrautoihinsa ja vei ne mennessään. Mahtava lumimyrsky keskeytti
hänen etsiskelynsä ja hän kadotti sekä tien että paikallistunnun. Vain
muutamien tuntien päivänvalo vallitsi keskellä kaksikymmentuntista
pimeyttä ja mitä enemmän hän ponnisteli hämäryydessä ja alituisesti
putoilevassa lumessa, sitä pahemmin joutui hän eksyksiin. Onneksi
kohoaa lämpö aina kun Pohjolassa sataa lunta, niin että sensijaan kun
se tavallisesti oli neljä-, viisi- ja kuusikymmentä astetta nollan
alapuolella, oli se nyt vain viisitoista. Ja hänellä oli lämpimät
vaatteet sekä kokonainen tulitikkulaatikko. Tilansa äärimmäiseksi
helpoitukseksi sai hän tapetuksi viidentenä päivänä haavoittuneen
hirven, joka painoi yli puoli tonnia. Hän rakensi sen viereen itselleen
risumajan ja siihen kuusenhavuista lattian ja varustautui viettämään
täällä talven, mikäli ei pelastusretkikunta tapaisi häntä tahi hänen
keripukkinsa pahenisi.

Mutta parin viikon odotuksen jälkeen ei mitään retkikuntaa näkynyt ja
hänen keripukkinsa oli kieltämättä tullut pahemmaksi. Ulkopuolelta
tulevalta pakkaselta suojasi häntä kuusenhavuseinämä ja hän nukkui
tuntikausittain tulensa ääressä, mutta joskus makasi hän myöskin
valveilla useita tunteja.

Valveillaolohetket tulivat yhä harvemmiksi ja olivat puoleksi horrosta,
talven vallan kohotessa ylimmilleen. John Tarwaterin yksilöllisen
itsetietoisuuden kipinä painui yhä syvemmälle ja syvemmälle hänen
sisimpään olemukseensa, joka on ollut olemassa ennenkuin ihmisestä oli
tullut ihminen, kun hän ensimäisenä kaikista eläimistä tunsi itsensä ja
laski perustuksen moraalille uneksuessaan kauheita unia hirviöistä,
jotka eivät olleet muuta kuin hänen siveysoppinsa hillitsemiä himoja.

Niinkuin kuumetautinen herää silloin tällöin tietoisuuteensa, heräsi
myöskin vanha Tarwater, paahtoi hirvenlihansa ja laittoi tulen; mutta
aina kauemmin ja kauemmin makasi hän horroksissa ja ei voinut
tietoisuudessaan eroittaa, mitkä olivat valveilla uneksimista tahi
uneksimista unessa. Ja täällä, ihmisen kirjoittamattoman historian
tuntemattomissa, pimeissä kuiluissa, tapasi hän -- ajatuksille ja
aisteille saavuttamattomina, liitelevinä unikuvina eli niinkuin hullun
mahdottomina mielikuvina -- ne hirviöt, jotka ensimäisen ihmisen
siveysvaisto oli luonut ja jotka senjälkeen ovat aina häntä seuranneet
ja saattaneet hänet hourailemaan, kuinka hän voisi heitä paeta tahi
taistella heitä vastaan.

Seitsemänkymmenen vuotensa painamana sai vanha Tarwater täällä
loputtomassa, hiljaisessa pohjolassa kuin morfiiniruiskeen alkuihmisen
lapsellisuutta. Kuoleman siipien suhistessa ryömi Tarwater kokoon ja
alkoi, niinkuin hänen aikojentakainen esi-isänsä, lapsi-ihminen, luoda
taruja ja palvoa aurinkoa sankarinaan, itse sankarinluojana ja
sankarina etsiessään mittaamatonta aarretta, jota oli niin vaikea
löytää.

Lopuksi hänen täytyi löytää aarre -- niin kuului tiedottoman miehen
varjovaltakunnan horjumaton vakaumus -- tahi myöskin laskeutua
kaikkinielevään mereen, tuohon mustaan valonnielijään, joka joka ilta
nieli auringon, niin että se sammui... auringon, joka aina aamulla
syntyi uudelleen idässä ja oli tullut ihmisen ensimäiseksi
vertauskuvaksi kuolemattomuudesta uudestasyntymisen kautta. Syvällä
hänen tajunnassaan (häipyvän tajunnan hämärässä lännessä) oli tämä
kaikki kuoleman lähestyvää varjoa, johon hän hitaasti laskeutui.

Mutta kuinka olisi hän voinut paeta näitä pimeyden hirviöitä, jotka
hänessä itsessään ollen, hitaasti nielivät hänet? Hän oli laskeutunut
liian syvälle voidakseen paeta tahi edes tuntea halua paeta.
Todellisuus oli lakannut hänelle olemasta. Hänen sisimpänsä pimeistä
kammioista ei todellisuus voinut päästä ulos. Hänen vanhuutensa painoi
häntä liiaksi; heikkouden, sairauden, hiljaisuuden ja pakkasen
aikaansaama horrosmainen tajuttomuus oli liian syvä. Ulkoapäin pitäisi
todellisuuden vaikutuksen tulla, ennenkuin hänen tajuntansa sen
käsittäisi. Muuten liukuisi hän varjovaltakunnan kaiken olemattomaksi
tekevään syvään pimeyteen.

Mutta se tuli, tämä sysäys todellisuudesta, ja tapasi hänen
korvakalvoihinsa kuin korkeaääninen, pärskyvä aivastus. Lämpömäärässä,
joka kahteenkymmeneen päivään ei ollut kohonnut viidestäkymmenestä
asteesta alle nollan, ei tuntunut tuulahdustakaan ja eikä pieninkään
ääni rikkonut hiljaisuutta. Niinkuin opiuminpolttaja vuoteellaan tähtää
silmänsä haaveittensa kentiltä pienen komeronsa ahtaisiin seinämiin,
tuijotti vanha Tarwater sumuisin silmin eteensä yli sammuvan tulen
suureen hirveen, joka tarkasteli häntä hämmästyneenä. Hirvi laahasi
haavoittunutta jalkaansa ja näytti olevan aivan nääntynyt; myöskin tämä
oli kierrellyt varjojen maassa ja herännyt todellisuuteen, ollessaan
astumaisillaan Tarwaterin tuleen.

Tarwater veti hervottomasti suuren, paksun, villavuorisen nahkakäsineen
oikeasta kädestään. Kun hän koetti painaa liipasinta, huomasi hän, että
etusormi oli liian voimaton. Hitaasti ja varovasti -- se vei useita
minuutteja -- kuljetti hän paljasta kättään huopapeitteiden alla
nahkatakkinsa sisään paidalleen ja siitä verrattain lämpimään
kainalokuoppaan. Viipyi melkoisen aikaa ennenkuin sormi saattoi
liikkua, sitten vei hän yhtä hitaasti pyssyn olkapäähänsä ja ampui
tulen toisella puolella olevaa suurta eläintä.

Laukauksen jälkeen vaipui toinen varjojen maailmassa kulkeneista
pimeyteen ja toinen nousi heräten valoon horjuen kuin juopunut
keripukin heikontamin jaloin, vavisten hermostuneisuudesta ja
pakkasesta ja kuivasi vapisevin sormin sumuisia silmiään tuijottaen
todellisuuteen, joka niin äkkiä oli palannut. Hän ravisti itseään ja
ymmärsi, että hän kauan -- kuinka kauan, sitä hän ei tiennyt -- oli
maannut kuoleman käsivarsilla. Hän sylkäisi tarkoituksella, kuuli
syljen sähisevän ilmassa ja teki sen huomion, että täytyi olla sangen
kylmä, paljon kylmempi kuin 60 astetta alle nollan. Tänä päivänä näytti
lämpömittari todellakin Fort Yukonissa seitsemänkymmentäviisi astetta
alle nollan, ja kun jäätymisraja on kolmekymmentä astetta yli nollan,
oli siis sataviisi astetta kylmää.

Tarwaterin aivot alkoivat vähitellen kirkastua ja työskennellä. Täällä
suuressa yksinäisyydessä asui kuolema. Tänne oli kaksi haavoittunutta
hirveä laahautunut. Kun kova pakkanen kirkasti taivaan, oli hän
arvioinut molempien hirvien tulleen idästä. Siis idässä päin täytyi
löytyä ihmisiä -- valkoisiako vai indiaaneja, sitä hän ei tiennyt,
mutta joka tapauksessa ihmisiä, jotka ehkä voisivat auttaa häntä hänen
avuttomuudessaan ja vetää hänet pimeyden meren yli todellisuuteen.

Hän liikkui hitaasti, mutta joka tapauksessa hän liikkui, varustautui
pyssyllä, ampumatarpeilla, tulitikuilla ja kahdellakymmenellä naulalla
hirvenlihaa. Sitten käänsi hän, kuin nuorentuneena, selkänsä
vaaralliselle lännelle ja ontui nousevaa aurinkoa kohden...

Monta päivää tämän jälkeen -- kuinka monta, sitä hän ei saanut koskaan
tietää -- tuli hän, houraillen ja näkyjä nähden, vanhaa
kullankaivajalauluaan laulaen, kuin hukkunut, joka kamppailee
säilyttääkseen tajuntansa -- eräälle lumenpeittämälle jokilaakson
pengermälle ja näki alhaalta nousevan savun ja ihmisiä, jotka
keskeyttivät työnsä nähdessään hänet. Hän laskeutui alas mäeltä, koko
ajan laulaen, ja kun hän vaikeni vetääkseen henkeään, kutsuivat he
häntä joulupukiksi, isä-jouluksi, harmaaparraksi, viimeiseksi
mohikaaniksi ja joulu-ukoksi. Tultuaan heidän keskelleen seisoi hän
aivan hiljaa, sanaa sanomatta, suurien kyyneleiden juostessa hänen
poskiltaan. Hän itki hiljaa kauan aikaa, mutta istuutui sitten kaikkien
jäsentensä naksahdellessa lumelle, kuin olisi äkkiä tullut toisiin
ajatuksiin ja kaatui tästä asennosta rauhallisesti ja hiljaa pyörtyen
kyljelleen.

       *       *       *       *       *

Vähemmässä kuin viikossa oli vanha Tarwater pystyssä ja ontui ympäri
paalumajaa hoitaen taloutta, laittaen ruokaa ja pesten viidelle
kullankaivajalle. He olivat oikeita uranuurtajia, sitkeitä ja
voimakkaita, ja olivat tunkeutuneet niin pitkälle napapiirin sisälle,
että eivät tienneet mitään Kondykevimmasta. Tämän uutisen toi hän
heille ja nyt vasta kuulivat he tästä ensimäisen kerran. He elivät
melkein yksinomaan peuran ja hirven lihasta ja savustetusta lohesta,
lisänä metsämarjoja ja mehukkaita, villejä juuria, joita he olivat
kesällä koonneet. He olivat unohtaneet, miltä kahvi maistui; he tekivät
tulen auringonlasilla, kuljettivat matkoillaan tervaksia ja polttivat
piipuissaan kuivia lehtiä, jotka kirvelivät kieltä ja karvastelivat
sieramia.

Kolme vuotta sitten olivat he lähteneet tutkimusmatkalleen Kyokuksin
lähdepaikoilta suoraan yli Mackenzien suun Jäämeren rannalle. Täällä
olivat he valaanpyyntilaivoilla nähneet viimeiset valkoiset miehet ja
varustautuneet viimeisen kerran valkoisen miehen elintarpeilla, jonka
pää-asiallisesti muodostivat suola ja tupakka. Vetäytyessään pitkällä
vaelluksella etelään ja länteen päin Yukonin ja Porcupinen
yhtymäkohtien kautta Fort-Yukonissa, olivat he tässä joessa tavanneet
kultaa ja pysähtyneet sitä huuhtomaan.

He tervehtivät ilolla Tarwaterin tuloa eivätkä koskaan väsyneet
kuulemaan hänen juttujaan vuodelta neljäkymmentäyhdeksän ja rupesivat
kutsumaan häntä nimellä Vanha sankari. Kuusenoksista keittivät he teetä
ja keitteellä, joka oli valmistettu raitapuun jätteistä, happamista ja
karvaista juurista ja sipuleista, joita he kaivoivat maasta, paransivat
he hänen keripukkinsa niin, että hän lopetti ontumisensa ja alkoi taas
saada lihaa luurankoonsa. Ja he eivät voineet nähdä mitään syytä,
miksikä ei hän löytäisi rikasta kultasuonta.

-- Me emme tiedä, kuinka käy niiden kolmensadantuhannen kanssa,
sanoivat he hänelle eräänä aamuna ennen työhön menoaan, mutta mitä
sanotte sadastatuhannesta, Vanha sankari? Sen arvoisen luulemme me sen
valtauksen olevan, jonka olemme teidän lukuunne eroittaneet.

-- Hyvä, pojat, vastasi vanha Tarwater ja kiitos teille;
sadastatuhannesta voin sanoa, että se on kyllä varsin kaunis alku. En
luonnollisestikaan aio lopettaa ennenkuin minulla on täydet
kolmesataatuhatta. Sen takia minä olen tullut tänne.

He nauroivat ja taputtivat käsiään hänen kunnianhimolleen ja tuumivat
täytyvänsä katsoa hänen osalleen jonkun enemmän antavan valtauksen. Ja
vanha sankari tuumaili, että kevään tullen ja hänen tultua täysin
terveeksi lähtee hän hiukan itsekseen silmäilemään ympärilleen.

-- Kuka tietää, sanoi hän ja osoitti vuoren rinnettä toisella puolen
laaksoa, ehkäpä tuolla jokaisen mättään alla on kultaa.

Hän ei sanonut enempää, mutta kun aurinko nousi korkeammalle ja päivät
tulivat pitemmiksi ja lämpimämmiksi, katseli hän usein vuoren
puolitiessä olevaa ylätasankomuodostumaa. Ja eräänä päivänä
suojailmalla meni hän yli joen ja kiipesi ylätasangolle. Aurinko oli
sulattanut maan noin tuuman syvyydeltä. Eräässä sulaneessa paikassa
kumartui hän tarttuen turpeeseen suurilla, luisevilla käsillään ja
vetäisi sen ylös juurineen. Aurinko välkkyi jollakin, joka kimalteli
keltaiselta. Hän pudisti kädessään olevaa turvetta ja karkeat
kultapalat rapisivat kuin haulit maahan. Siinä oli kultainen talja
valmiina nyljettäväksi.

Alaskan aikakirjat eivät ole kokonaan sivuuttaneet ryntäystä Fort
Yukonista kesällä 1898 Tarwatervuoren ylätasangolle. Ja Tarwater möi
valtauksensa Bowdie-yhtiölle täsmälleen puolesta miljoonasta ja lähti
Californiaan ratsastaen muuliaasilla pitkin uutta maantietä, jonka
reunoilla oli tuon tuostakin mukavia matkailijamajoja, aina Fort
Yukonin satamaan saakka.

Ensimäisenä ruokailuaikana valtamerihöyryssä St. Michaelsista tarjoili
hänelle eräs valkotukkainen tarjoilija kuihtuneine kasvoineen ja
keripukin runtelemine ruumiineen. Tarwaterin täytyi katsoa häneen kaksi
kertaa ennenkuin hän tunsi miehen Charles Craytoniksi.

-- Onko sinun käynyt huonosti, poikani? kysyi Tarwater.

-- Tavallinen huono onneni, selitti toinen tunnettuaan tervehtijän.
Ainoastaan yksi seurueestamme sairastui keripukkiin. Se oli oikea
helvetti. Nuo kolme muuta ovat työssä ja terveinä ja aikovat hankkia
elintarpeita suorittaakseen etsiskelyjä talvella White Riverillä. Anson
ansaitsee kaksikymmentäviisi päivässä puuseppätyöllään, Liverpool saa
kaksikymmentä hirsien hakkaamisesta sahalle ja Pitkä Bill neljäkymmentä
päivässä ensimäisenä sahurina. Minä yritin niin hyvin kuin saatoin ja
jos minä en olisi saanut keripukkia....

-- Niin, varmasti, poikaseni, sinä olet tehnyt parhaasi, mikä ei
kumminkaan ole paljon, sillä sinä olet ilkeä luonteeltasi ja sinulla on
luontainen vastenmielisyys työhön. Minä sanon sinulle erään asian. Sinä
et kelpaa näihin hommiin, koska olet raajarikko. Minä maksan
kapteenille sinun lippusi muistoksi retkestä, jonka teimme yhdessä, ja
sinä voit laskeutua kyljellesi ja olla rauhassa jälelläolevan osan
matkaa. Ja minkälaiset mahdollisuudet sinulla on noustessasi maihin San
Franciscossa?

Charles Crayton kohautti olkapäitään.

-- Tiedätkö mitä, jatkoi Tarwater, sinä voit saada työtä minun
tilallani, siksi kunnes saat muuta.

-- Ja tulla teidän tilanhoitajaksenne, alkoi Charles innokkaasti.

-- Ei, kiitos! selitti Tarwater painolla. Ainahan tarvitaan
kuopankaivajia ja halonhakkaajia ja ilmanala on ihana...

Tarwater tuli kotiin kuin tuhlaaja iso-isä, jonka takia teurastettiin
juotettu vasikka. Mutta ensiksi, ennen pöytään istumistaan, täytyi
hänen hiukan silmäillä ympärilleen. Ja pojat ja tyttäret, vävypojat ja
miniät menivät tyytyväisinä hänen mukanaan ja heidän täytyi
liioitellulla nöyryydellä puristaa vanhaa, luisevaa kättä, jolla oli
jaettavana puoli miljoonaa. Hän meni edellä, eikä mikään hänen edes
leikillä lausumansa väite, vaikka se olisi ollut kuinka hullu ja
mahdoton hyvänsä, kohdannut mitään vastaväitteitä seurueen taholta. Kun
hän pysähtyi sortuneen padon viereen, jonka hän oli rakentanut
sahaamattomista hirsistä, loistivat hänen kasvonsa ja hän näki yli
Tarwaterlaakson ja kaukana kohoavat Tarwatervuoret -- nämä kaikki
olivat nyt taas hänen.

Hänelle tuli mieleen ajatus, joka saattoi hänet kääntämään pois
kasvonsa, niistämään ja salaamaan jotain silmissään kimaltelevaa.
Saapuvilla olevan perheensä seuraamana meni hän sortuneelle ladolle.
Hän otti maasta vanhan lahonneen vaunun vivun.

-- William, sanoi hän, muistatko sitä pientä keskustelua, joka meillä
oli vähää ennen Klondykeen lähtöäni. Niin, varmasti muistat sen,
William. Sinä sanoit minun olevan hullun. Ja minä sanoin, että minun
isäni olisi piessyt vaununvivulla pirun nahastani, jos olisin puhunut
hänelle sillä tavoin.

-- Sehän oli vain leikkiä, mielisteli William.

William oli harmahtava, neljänkymmenenviiden ikäinen mies ja hänen
vaimonsa ja täysikasvuinen poikansa seisoivat yhdessä ja katsoivat
uteliaasti, kuinka iso-isä Tarwater otti päältään takkinsa ja jätti sen
Maryn pideltäväksi.

-- Tule tänne, William! sanoi hän käskevästi.

William tuli, vaikkakin vastahakoisesti.

-- Tästä saat maistaa sitä, mitä minun isäni antoi minulle sangen
usein, selitti vanha Tarwater antaessaan pojalleen vaunun vivulla iskun
yli olkapään pitkin selkää. Huomaa, että minä en lyö sinua päähän.
Minun isälläni oli kirotun hupainen luonne ja hän ei katsonut niin
tarkkaan, mihin hän löi tahtoessaan piestä pölyn takistani. -- Älä
aseta kyynärpäitäsi noin. Voisit saada niihin erehdyksessä ravakan
iskun. Ja sano minulle nyt, William poikani, eräs asia: oletko koskaan
luullut minua hulluksi?

-- En! huusi William, hyppien ja tanssien kovasti. Sinä et ole hullu,
isä! Luonnollisesti et ole hullu!

-- Sinäpä sen sanoit, huomautti Tarwater lyhyesti, heittäessään pois
vaununvivun ja alkaessaan panna päälleen takkia. -- Ja nyt menemme kai
sisälle syömään.

Glen Ellen, Californiassa, 14 p. syyskuuta 1916.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Punainen jumala" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.