Title: Lähtevien laivojen kaupunki
Author: Kallas, Aino Krohn
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lähtevien laivojen kaupunki" ***


LÄHTEVIEN LAIVOJEN KAUPUNKI

Kirj.

Aino Kallas



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.



SISÄLLYS:

I

Bernhard Riives.
Vanhan Orgin kuolema.

II

Saarenmaalainen intermezzo.
   Uskontunnustus.
   Meillä on kuollut mukana.
   Kultalaiva.
   Ylitse muurin.
   Vaeltava kynttilä.
   Ihminen.
   Näky.
   Tuiskuhiekka.
   Lähtevien laivojen kaupunki.
   Saarenmaan kiitos.

III

Pimeys.
Vieras.
Yksi kaikkien edestä.
Lasnamäen valkea laiva.



I



BERNHARD RIIVES


Eräs Itämerenmaakuntain rankaisuretkikuntaan kuulunut nuori upseeri
kertoi:

"Olimme kuudenkymmenen matruusin kanssa saapuneet muutamaan Vironmaan
rantapitäjään. Pitäjä, josta tulimme, oli ollut kapinan kaikkein
pahimpia pesäpaikkoja, melkein kaikki aatelismoisiot olivat tuhkana;
olimme sentähden mekin puolestamme käyttäneet kaikkea mahdollista
ankaruutta. Olimme suoraan sanoen väsyneet näkemään verta, niin
matruusit kuin ylipäällikkömmekin, minusta puhumattakaan. Siihen ei
koskaan aivan totu, ajan pitkään se alkaa etoa sydäntä, paitsi siinä
tapauksessa, että siitä juopuu.

"Tekemättä mitään sopimusta tai edes keskenämme siitä puhumatta,
olimme tällä kertaa päättäneet antaa armon käydä oikeuden edellä. Sitä
suuremmalla syyllä, kun koko pitäjässä ei oltu poltettu kuin yksi
ainoa moisio, ja sekin todistettavasti kiertävän, muualta tulleen
kapinallisen joukon toimesta. Pienempiä lainvastaisuuksia oli tietysti
tehty kosolta, oli suljettu krouvi, vaadittu lakon uhalla muonamiehille
uusia palkkaehtoja, jotka sopimukset moision omistaja hengenhädissään
oli allekirjoittanut, oli pidetty kapinallisia kokouksia ja puheita
j.n.e. Vangitsimme ja kuulustelimme kymmenkunnan miestä, pääsyylliset
sensijaan, kiihoittajat ja kokousten toimeenpanijat olivat kaikki
teillä tietymättömillä. Ainoastaan sen talokkaan, joka oli johtanut
muonamiesten lähetystöä, saimme kiinni. Hän oli varoituksista
välittämättä pysynyt kodissaan, josta matruusit hänet toivat
sotasoikeuden eteen. Hänen nimensä oli Bernhard Riives.

"Neuvottelimme rangaistavien suhteen parin aatelisen ja pitäjän
kirkkoherran kanssa, ja kaikki kehoittivat lievään rangaistukseen,
johon itsekin olimme taipuvaiset. Ainoastaan parooni, jonka luona
muonamiesten lähetystö oli käynyt, vaati Bernhard Riivekselle
kuolemanrangaistusta, varoittavaksi esimerkiksi koko pitäjälle.
Hänellä tuntui olevan vanhaa kaunaa tätä miestä kohtaan, joka, kuten
perästäpäin kuulin, oli uskaltanut laillisen oikeuden tietä mittauttaa
talonsa entisen oikean rajan, joka tuli kulkemaan yli paroonin
apilaniityn. Vähän aikaa sinne tänne keskusteltuamme hän kuitenkin
suostui vaihtamaan rangaistuksen kahdeksisadaksi lyönniksi, jota
korkeampaa rangaistusta emme tässä pitäjässä ottaneetkaan käytäntöön.

"Annoimme siis tuoda sisään talollisen Bernhard Riiveksen. Hän oli
suurikasvuinen talonpoika, hänen kasvonsa olivat tyynet, täysiparran
reunustamat ja kulmikkaat. Harmaansinisten silmien älykäs ja herännyt
katse oli yhtaikaa sekä itsetietoinen että masentunut. Pelko oli
kaukana hänen olemuksestaan, mutta hän ei näyttänyt odottavan
mitään hyvääkään. Hän ei ollut millään lailla röyhkeä, vielä
vähemmän mateleva, hän oli päinvastoin ikäänkuin jo sivuuttanut nämä
ominaisuudet, jotka pitkäaikainen orjuus luo. Koko hänen olennossaan
oli jotain vaikuttavaa, ihmisiä tiedottomasti hallitsevaa, hänen
raskaat hartiansa näyttivät olevan luodut toisia eteenpäin työntämään.
Hän oli niitä talonpoikia, joitten lapset tavallisesti muodostavat
sivistyneen säädyn ensimäisen polven.

"Päätöksemme oli, kuten sanottu, valmis, mutta kuulustelimme kuitenkin
häntä näön vuoksi.

"Oliko hän kehoittanut muonamiehiä lakkoon? Oli. Miksi hän sen oli
tehnyt? Koska heidän tilansa oli sietämätön. Oliko hän johtanut
muonamiesten kokousta ja kirjoittanut uudet sopimuskaavat? Oli. Oliko
hän käynyt muonamiesten kanssa moisiossa? Oli. Miksi juuri hän oli
ottanut tämän asian johtaakseen? Koska juuri hän, saatuaan parin vuoden
koulusivistyksen, piti velvollisuutenaan auttaa muita, jotka eivät
olleet sitä saaneet. Oliko hän moisiossa sanonut: jollette allekirjoita
nyt, niin teette sen viikon kuluttua toisella musteella? Ei, hän ei
ollut käyttänyt minkäänlaisia uhkauksia. Oliko hän ollut kunnantalolla
pyhäinkuvaa repimässä? Ei, sitä hän ei ollut tehnyt.

"Hän antoi kaikki vastauksensa varmasti ja yksikantaan, mutta yhtaikaa
välinpitämättömästi, ilman toivoa, ikäänkuin olisi aavistanut
kuulustelun muodollisuuden. Hänen harmaat ja viisaat silmänsä eivät
katselleet ketään meistä.

"Seurasi muutamain todistajain kuulustelu. Kaikki ilman poikkeusta
todistivat ainoastaan hyvää Bernhard Riiveksestä. Hän oli itse ostanut
talonsa vapaaksi ja maksanut suurimman osan velasta, mikä Vironmaan
läänissä on harvinaista. Hän oli ollut kaikenlaisissa kunnallisissa
luottamustoimissa ja aina osoittanut malttia sekä älyä. Ainoa, mitä
häntä vastaan muistutettiin, oli, ettei hän koskaan käynyt kirkossa
eikä ehtoollisella. Ylipäänsä ei hänellä tuntunut olevan yhtään
vihamiestä.

"Minun tehtäväkseni tuli lukea hänelle tuomio. Hänet tuotiin taas
sisään, ja hän seisoi edessäni lammasnahkaturkissaan, joka edestä oli
auki. Ensi kertaa tunsin, että hänen silmänsä pysähtyivät minuun, ja
vaikka katseeni oli kädessä pitämässäni paperissa, tunsin kuitenkin
koko ajan näitten tutkivain ja älykästen silmien katseen. Muistan
tuumineeni, mahtoiko hän ymmärtää venättä.

"Luin siis tuomion ensin venäjäksi, ja koska osaan kutakuinkin viroa,
-- olen Narvasta -- käänsin sen suoraa päätä viroksi.

"Kun pääsin sanoihin 'kaksisataa lyöntiä' kuulin hänen kiristävän
hampaitaan. Katsoin häneen, hän oli kalpean ja villin näköinen,
ikäänkuin hänen tavallinen itsehillintänsä olisi hetkeksi pettänyt.
Mutta hän ei sanonut sanaakaan.

"Annoin käskyn viedä hänet pois. Näin hänen kääntyessään ovessa, että
hänen hartiansa nytkyivät kuin vilutautisen.

"Pienemmät syylliset rangaistiin ensin. En mennyt rangaistuspaikalle,
hermoni olivat jonkinlaisessa hajoomistilassa, ja toivoin hartaasti,
että kaikki pian päättyisi.

"Olin jäänyt yksin huoneeseen, jossa järjestelin papereita. Yhtäkkiä
aukeni ovi, ja Bernhard Riives työntyi sisään, kahden matruusin
kiinnipitelemänä. Peljästyin nähdessäni hänet, ja vasten tahtoani
tarttui käteni ladattuun revolveriin.

"Hän oli kauhea katsella. Hänen lakkinsa oli poissa, ja vaatteet
useasta kohden rikkirevityt, ikäänkuin hän olisi tullut käsikähmästä,
toinen poski vuoti verta kuin pistimen haavasta. Kaikki jonkinlaisen
talonpoikaissivistyksen luoma luja itsekuri oli kadonnut, hän oli
kuin astunut monta monituista sukupolvea takaisin heimonsa sotaisia
vaistoja kohti. Hänen arvokkaisuutensa ja ylemmyytensä olivat sensijaan
ennallaan, samoin hänen tiedottomat johtajaominaisuutensa; hän
muistutti pakana-aikojen heimopäälliköltä siinä seisoessaan.

Mutta hurja hulluus, joka oli katsonut hänen silmistään tuomiota
lukiessa, oli kadonnut, ja sensijalla liikkumaton, jääksi jähmettynyt
katse.

"Mitä tahdot?" kysyin häneltä.

"En anna itseäni piestä", hän sanoi tyynellä uhalla.

"Olet saanut tuomiosi", sanoin.

"Vaikka, -- mutta _se ei sovi_ minulle, -- minä en ole orja, että minua
vitsoin pieksetään."

"Sinut oltiin vähällä tuomita kuolemaan, mies", sanoin.

"Hän säpsähti, vaikeni ja katsoi minuun.

"Voit kiittää ylipäällikön armoa, että pääset kahdellasadalla
lyönnillä", jatkoin. "Voit mennä!"

"Käskin sotamiesten tarttua häneen, mutta hän rynnistäysi irti.

"Mitä nyt!" huusin kärsimättömästi.

"Minua ei lyödä!" hän toisti.

"Mies, punnitse sanojasi!" tiuskasin hänelle. "Voimme ammuttaa sinut!"

"Ampukaa sitten, jollette muuta osanne", hän sanoi.

"Menin ylipäällikön puheille. Ihmiselämä on kopeekan arvoinen,
ajattelin, ja merkillinen tyhjyys, irrallisuus hajaannutti ajatukseni
lepattaviksi kuviksi... Väkisinkin koetin pitää niitä kurissa,
pakoittaa niitä kulkemaan määrättyä sotilaallista uraa, ainoaa
niille oikeaa. Kuitenkin tunsin hetkellistä heikkoutta. Mitä oli
meidän tekeminen? Olimme kumpikin neuvottomia. Uskalsin ehdoittaa,
että armahtaisimme hänet täydellisesti, mutta tajusin itsekin, että
senkautta kadottaisimme kaiken arvon kansaa silmissä. Se ei käynyt
laatuun, emme voineet sivuuttaa rangaistusta.

"Ylipäällikkö otti asian tyynemmin.

"Antaa hänen itse valita raippojen ja kuolemanrangaistuksen välillä",
hän sanoi. "Se pehmittää hänet, saat nähdä."

"Menin taas Bernhard Riiveksen luo ja ilmoitin hänelle ylipäällikön
päätöksen. Hän kuunteli minua ääneti.

"Koetin hinnasta mistä hyvänsä hellyttää hänet.

"Onko sinulla vaimo?" kysyin.

"On", hän vastasi yksikantaan, aivan kuten kuulustelussakin.

"Entä lapsia?"

"On -- viisi", hän vastasi.

"Jumalan nimessä, -- ajattele sitten heitä mies."

"Pelkäsin hänen tähtensä ja yhtaikaa halusin hartaasti murtaa hänen
itsepäisyytensä, jonka sisimmät syyt eivät olleet minulle täysin
selviä. Kuitenkin oli hänessä jotain, jolle salaisesti tein kunniaa.

"Hän ei vastannut, vaan näytti taistelevan itsekseen.

"Kuule nyt minua", sanoin, "tule järkiisi! Näethän, tahdon parastasi.
Sinä olet vahvarakenteinen ja kestät hyvin rangaistuksen, sairastat
viikon ja olet terve taas."

"Enhän minä sitä pelkää", hän sanoi:

"Miksi sitten, vastaa toki!"

"En voi. Siinä kaikki. Luonto ei lupaa, en voi. Voin kuolla, mutta en
voi antaa itseäni piestä."

"Teitä on aina lyöty", sanoin. "Kun vielä olitte orjia, lyötiin teitä
aina. Isääsi on pieksetty, isoisääsi samoin."

"Se on totta, meitä on aina lyöty", hän myönsi. "Mutta minua ei enää
lyödä. Minä olen syntynyt vapaana."

"Nyt hän oli taas löytänyt itsensä. Hänen kulmikkaisiin,
suuripiirteisiin kasvoihinsa ilmestyi taas sama talonpoikaissivistyksen
tasapaino, jonka olin heti alussa niissä huomannut.

"Lapsesi, mies! Viisi lastasi, jotka jäävät orvoiksi, jos sinut
ammutaan."

"Heidän on parempi kasvaa isättöminä kuin orjan lapsina. Ampukaa minut!"

"Hän sai tahtonsa täyteen. En ollut läsnä, kun hänet ammuttiin, en
edes tahtonut nähdä hänen ruumistaan, jonka hänen vaimonsa ja vanhin
poikansa veivät pois, en edes kuulla kertomusta hänen viimeisistä
hetkistään.

"Mutta minun mielipiteeni on: tässä talonpojassa, tässä Bernhard
Riiveksessä suoristui seitsensatavuotisen orjuuden selkä."



VANHAN ORGIN KUOLEMA


1.

Moision uudelle navettarakennukselle tehtiin paraikaa pärekattoa.
Se täytti koko takapihan sivu-alan; järeistä, harmaista kivistä
liitetty seinä kohosi jykevänä kuin kirkon muuri, ja vielä lasittomat
ikkuna-aukot ammottivat pitkulaisina. Kurkihirsi oli enää puoliksi
näkyvissä, -- se oli aarniohonka, joka aikoja lukemattomia oli moision
puistossa humissut. Mutta nyt istui sen selässä kahareisin mies ja
kalkutteli vasaralla kattonauloja päreisiin.

Sellaista navettarakennusta ei oltu nähty yli kymmenen kihlakunnan.
Piirustuksetkin oli tuotu jostain kaukaa merien takaa, sieltä, mistä
karjarotukin oli peräisin, ja vierasta kieltä murtava rakennuttaja oli
armollisen herran kanssa käynyt perustuksia mittaamassa. Eivät olleet
navetan seinäkivetkään näiltä mailta, harmaata kiveä ne olivat, kovaa
kuin rauta. Kolmensadan sarvipään kytkyeitten piti navetassa tilansa
saada, sillä armollinen herra aikoi ensi vuonna taas karjaansa lisätä.
Oli siellä laitoksia monimutkaisia, joista oudon silmä ei heti selkoa
saanut; oli lämpöjohto, joka putkia myöten työnsi kuumaa ilmaa pitkin
navettaa, oli ilmanvaihtaja, joka alati ristivedon avulla piti ilman
puhtaana, ja erityinen vesijohto raikasta vettä heruttamassa.

Kaikki moision muut rakennukset jäivät varjoon uuden navetan rinnalla,
yksin päärakennuskin, joka suuruudestaan huolimatta oli matala ja
vanhanaikuinen; ei piisannut pitäjän kirkkokaan navetalle komeudessa,
sillä tällä karjakirkolla oli torninsakin, monta jalkaa korkea,
johon vesi suureen säiliöön pumputtiin. Ja eräänä aamuna oli tornin
harjalle ilmestynyt ristikin, joka kuitenkin ennen pehtorin tuloa yhtä
salaperäisesti katosi, kuin oli ilmestynytkin. Mutta kirkoksi siitä
pitäin navetta ristittiin.

Lehmät, kiiltokarvaiset, rauhalliset maidonantajat kulkivat joka aamu
tulevan asuinsijansa ohi, -- ynähtivät sen suurille ikkunoille ja
puskivat koetteeksi sarvensa kivinurkkaukseen.

Oli hyvin helteinen päivä ennen juhannusta. Miehet hikoilivat ylhäällä
katolla päreitä pannessaan, he olivat siellä korkealla puiston
satavuotisten lehmusten ja tammien tasalla. Armollinen herra oli äsken
tehnyt tavallisen aamuisen tarkastuskävelynsä ja taas poistunut; työ
kävi vähän veltompaa vauhtia, ruoka rupeamaa odotellessa.

Lastukasalla navetan seinämällä seisoskeli vanha Org, moision entinen
paimen, virsut jalassa. Parina viime vuonna hän ei ollut enää
paimenessa käynyt, vaan sai elinaikaisesta raatamisestaan moisiolta
pienen eläkkeen.

Siitä huolimatta hän kesäisin omaksi ratokseen seurasi karjan jälkiä.
Sinne häntä alati veti, suoreunaisille rinteille, siellä hän kannon
nenässä yhä päivänsä vietti, suokoivujen harmahtavaa tuohta näperteli
ja katseli, kuinka nuoremmat nyt juosta kipittivät lehmiä suon reunalta
hätyyttämään.

Hän kiroili kirkkaasti lehmiä, sätti niitä kuin järkeviä olentoja,
joitten pitäisi käsittää hänen sanansa ensi kuulemalta; vihaisina
hyrräsivät kurkkuärrät hänen suustaan, mutta huolimatta karkeista
kirouksistaan, hän ei milloinkaan lyönyt lehmiä.

Siitä asti kuin navettarakennukseen oli ryhdytty, ei häntä enää
muualla näkynyt. Jo perustaa pantaessa hän oli ollut läsnä, hänen
virsunsa löntystivät hitaasti ja säännöllisesti rakennuspaikalle,
jossa hän päivänpaahtaman hirren nenän istuimekseen valitsi. Hän puhui
harvoin työmiesten kanssa, kärsi heidän kompasanansa hievahtamatta,
ilman että olisi tutissut harmaata sänkeä työntävä leuka. Itsekseen
mitä vähän joskus pakinoi, mutta ei paljoa kysellytkään, päiväkaudet
vain istuskeli piippunysä suussa. Joskus meni itse rakennukseenkin,
tarkasteli epäluuloisena tornia ja hanoja, joitten merkitystä ei
ymmärtänyt. Sattui toisinaan joku hyvänsuopa mies hänelle niitten
merkitystä selittämään, silloin hän urahti hyvillään, täynnä
kunnioittavaa ihmettelyä. Tekivät hänelle joskus koiranhampaat
pilaakin, ilveilivät ja valehtelivat suut silmät täyteen; ukko ensin
uskoi, mutta keksi kuitenkin vihdoin kepposen ja päästi kuuluville
kaikki kuratinsa.

Päivällislypsylle, joka pihan toisessa päässä toimitettiin, hän
sentään malttoi lastukasaltaan kömpiä, -- kun luuli piikahepakkojen
korvien välttävän, niin puheli lehmille, kullekin erikseen, nimitteli
niitä kaikkein koreimmilla kiroussanoilla, kuten lempinimiä olisi
jaellut. Sitten alkoi murahdellen kertoa niille navetasta, saisivat
asua kuin saksat ikään, ei ollut papillakaan sellaista linnaa, muuta
kuin sunnuntaisin, kun saarnastuolissa seisoi. Katsella saisivat alati
lystiksensä maantielle suurista ikkunoista, -- niinkuin armolliset
rouvat salin ikkunoissa hepenissään istuvat ja ohikulkijoita
tirkistävät. Pakisi lopuksi vielä kaikista uusista laitoksista,
vesijohdosta ja ilmanvaihtajasta, -- lehmien liikkumattomat silmät
katsoa muljottivat, ja leuat märehtiä jauhoivat, -- kauempaa kuului
maidon tasainen sohina.

Kerran joku sattui hänelle kertomaan erään paroonin tallista, jossa
pilttuut olivat mustaa, kallista kiveä, -- se pilasi hänen hyvän
tuulensa pariksi päiväksi, -- kelläkään ei olisi saanut olla parempaa
kuin hänen lehmillään.

Nyt hän tapansa mukaan taas seisoskeli lastukasalla, jota aurinko
paahtoi, niin että olisi luullut sen tuleen räsähtävän, -- katolla
kalkahtelivat säännölliset vasaraniskut, ja kurkihirsi lyheni,
valkoisten päreitten peittoon kadoten.

Joku mies tuli kivikuormaa ajaen mäkeä ylös. Hevonen teki keskimäessä
tenän, seisahtui äkkiä. Mies sivalsi ruoskalla koninsa laihoja kupeita,
joitten nahan alta kuultavat lihakset heti uuteen ponnistukseen
pingottuivat.

"Vedäkin, -- kuka käski hevoseksi ruveta, -- olisit ruvennut lehmäksi,
jos laiskotella tahdot!"

Miehen kokkapuhe kuului navetan katolle saakka, josta vastaukseksi
pärähti monikurkkuinen naurun rämäkkä. Olisit lehmäksi ruvennut, --
hevosraiska!

Org lastukasallaan muikautti myös suutaan, se oli hänestä sukkela sana.

Mutta yhtäkkiä joku mies sanoa kivahti katolta, päreeseen naulaa lyöden:

"Lehmiksi tässä täytyy kohta ihmistenkin ruveta, jos mieli syödä ja
juoda kunnolla. Rakennetaan karjalle kirkkoja, mutta muonamiehet..."

Se oli muuan äsken kaupungista tullut kiertävä työmies.

Kuului yksinäinen naurun yritys, joka naurajansa kurkkuun tyrehtyi.

Kukaan ei puhunut pitkään aikaan mitään.

Mutta oli kuin olisi katolla äkkiä alkanut itää ja kasvaa jotakin,
niinkuin kasvavat äkkiä sadehöyrystä myrkylliset sienet. Miesten pään
päällä alkoi sakeutua sankka pilvi, taivaan selkeydestä huolimatta, --
he työskentelivät yhtä äkkiä kuin laukeemaisillaan olevan ukkospilven
alla. Jokaisessa se erikseen hautui, kasvoi nopeasti kuin räikeävärinen
myrkkysieni, toinen ei toiselle ajatustaan lausunut. Mutta kullekin
oli merkillisen selvää yhtäkkiä: tässä minä nyt istun navetan katon
harjalla ja lehmille korkeaa kattoa kalkuttelen, ja itse elän lapsineni
kuin sikolätissä. Eivätkä he tienneet, mistä enemmän hämmästyä, tästä
ajatuksestako, vaiko siitä, että se vasta nyt ilmestyi.

Pieni pila hevosesta ja lehmästä kierähti kuin kipinä kuloruohoon.
Mutta ilmiliekkiin ei se hevillä leimahtanut, kyti vain kuin kosteissa
sammalissa.

Vasarat kalahtelivat kilk, -- kalk...

Aivan niinkuin ainaisina arkipäivinä, -- ei mitään eroitusta.

Ainoastaan kummallinen, painostava helle paahtoi kattoa, helle, joka
näytti auringosta sydämiin siirtyneen, ja niissä nyt poltti ja sokaisi.

Org lastukasallaan kummeksi katolla vallitsevaa hiljaisuutta, --
vihdoin hän vetäytyi nurkkauksen suojaan, johon jäi puolitorkuksiin,
lakkireuhkana silmillä.

Aurinko yhä vain tulikuumana paahtoi, kaikki iti ja kasvoi sen
säteissä. Jotain suurta ja muodotonta se hautoi, jotain alkuvoimaista,
-- syvää, lainehtivaa levottomuutta pinnalta tyynissä mielissä, --
ihmisten ensi yritystä ymmärtää itseään ja omaa tilaansa.

Pari päivää senjälkeen kävi moision armollisen herran puheilla
muonamiesten lähetystö pyytämässä: "että he saisivat asua yhtä hyvin
kuin moision lehmät".


2.

Vanha Org näki eräänä joulukuisena yönä ihmeellistä unta. Hän oli
seisovinaan navetan salvoksella, ja työmiehet rupesivat yhtäkkiä
sitä punamullalla sivelemään. Katonkin panivat punaiseksi, niin
että välkkyi. Org silloin meni navettaan, mutta siellä vasta silmät
repesivät, -- miehiä oli sielläkin suti pivossa ja väripönttö vieressä,
-- ja eikös ne turkaset tuhranneetkin paraikaa lehmiä punaisiksi!
Juuri sivelivät suurta Kirjoa, jolla oli vaikea tähti otsassa.
Heleänpunaisiksi ne lehmät värjättiin, kuin tulen liekkejä selkään ja
kupeihin.

Org aikoi juuri heille sanoa: ettekös herkeä, vietävät, mutta samalla
joku miehistä uhkasi häntäkin sudilla, josta tippui punaista väriä.

Siihen hän heräsi. Tupa oli punertavan valoisa.

Hän nousi, avasi oven, -- hänen edessään oli lakea pelto, -- lunta oli
vielä hyvin vähän.

Kuusimetsän takaa paistoi punainen ruskotus.

Org ajatteli hyvin hitaasti.

Yhtäkkiä tuntui, kuin olisi pieni palava kipinä jostakin iskeytynyt
suoraan hänen aivoihinsa.

Moisio paloi...

Palava kipinä yhä uursi ja poltti, -- hän tunsi päässään äkillistä
kipua.

Hän ei ollut koskaan eläissään ollut pakoitettu niin nopeasti
ajattelemaan.

Yhtäkkiä hänelle selvisi: lehmät!

Hän urahti jotain syvällä kurkkuäänellä, tulisella kiireellä sitoen
virsun nauhoja.

Nyt hän jo oli matkalla punaista valoa kohti, joka veti häntä
puoleensa, kuin tuli kärpästä.

Hän ei ollut koskaan pitänyt itseään erittäin tarpeellisena mailmassa,
mutta nyt hänestä yhtäkkiä tuntui, ettei ilman häntä voitaisi tulla
toimeen. Moisiosta pitäisivät kyllä muut huolen, mutta kuka pelastaisi
lehmät...

Hän kiroili yhtämittaa juostessaan, lakki putosi päästä ja alkoi
huppelehtia pitkin pellon sarkaa, -- hän vain juoksi...

Hän oli moision takapihalla ja oli horjahtaa maahan kovasta vauhdista.
Navetta oli paikoillaan, sen korkea kattoharja leikkautui mustana
liekitsevään valoon, joka tuli sen takaa.

Moision päärakennus paloi.

Org kiitti jumalaa siitä, että päärakennus paloi eikä navetta. Hän
tunsi yhtäkkiä juosseensa liian kiivaasti, henki ei ollut kulkea
rinnassa.

Ammunta navetassa kävi yhä kumeammaksi. Se oli hirveä, mölisevä kuoro,
epätoivolle ja tuskalle viritetty.

Org tunsi taas aivoissaan kuin kipinän polttoa. Mutta hän meni
kuitenkin ensin päärakennukselle katsomaan, olisiko apua tarpeen.

Hän näki heti, että sitä oli mahdoton pelastaa, se paloi joka neljästä
nurkastaan.

Ihmisiä oli piha ja puutarha täynnä.

"Onhan puutarhan lammikossa vettä", hän sanoi ensimäiselle, jonka
kiinni sai.

Mutta se katsoi häneen kuin hourioissa oleva, hymyillen kummallista
hymyä, eikä vastannut mitään.

Sivurakennuksesta, missä tulta vielä oli vähän, kannettiin huonekaluja
pihalle.

Org laahautui sinne nähdäkseen, voisiko auttaa.

Pihalla oli jo ennestään suuri röykkiö huonekaluja, -- kullatuita
sohvia ja tuoleja silkkipäällyksineen, mattoja, ritarien ja
avokaulaisten aatelisneitosten muotokuvia.

Yhtäkkiä Org näki ihmeekseen, kuinka joku palavalla soihdulla alkoi
röykkiötä sytyttää.

Tällöin Orgin aivoissa pieni, polttava kipinä syttyi selväksi tuleksi.
Hän, joka koskaan ei ollut paljoa ajatellut, alkoi yhtäkkiä ajatella,
niinkuin olisi äkillinen valo hänen aivoissaan valjennut.

Yhtäkkiä hän ymmärsi, että kaikki nämä ihmiset eivät olleetkaan
saapuneet sammuttamaan, kuten hän ensin oli luullut, vaan sytyttämään.

He olivat omin käsin sytyttäneet moision, niinkuin heidän esi-isänsä
sen kerran omin käsin olivat rakentaneet.

Eivätkä he ainoastaan moisiota polttaneet, vaan jotain muuta, jotain
hirveän raskasta, jotain hyvin, hyvin vanhaa...

Ja heistä tuntui, kuin olisi se muodottoman raskas ja kauhea nyt savuna
ilmaan hajonnut, -- niinkuin ei sitä olisi enää ollutkaan olemassa...

He katselivat savua ja luulivat sen nyt haihtuvan savun mukana...

Orgia itketti yhtäkkiä kaikki nämä ihmiset ja heidän kurjuutensa.

Mutta yhtäkkiä hän heräsi ajattelemaan sitä, miksi tänne oli tullut.

"Miksi lehmät niin ammuvat?" hän kysyi.

"Ne ovat kaksi päivää lypsämättä", vastasi hänelle joku, joka vieritti
suurta viinitynnyriä.

Org ymmärsi senkin, hän ymmärsi tänään kaikki. Ne, jotka olivat
vierittämässä seitsemänsatavuotista painoa yltään, -- ne eivät ehtineet
ajatella, että kaksisataa lehmää oli lypsämättä.

Hän alkoi kiireesti juosta navettaa kohden. Kukaan ei pidättänyt häntä,
jokaisella oli oma puuhansa.

Hän pääsi sivuovesta sisään.

Korvia särkevä mölinä täytti navetan, -- se oli alituista ammuntaa,
herkeämätöntä, turhaa avunhuutoa.

Muutamat vahvimmat lehmät olivat riuhtoutuneet kytkyeistä irti ja
temmelsivät ympäri navettaa, puskien toisensa verille.

Mutta useimmat makasivat kuin kuumeessa, silmät kiiltävinä, läähättäen,
alituisesti ammuen...

Kaikki ammuivat, -- toiset hiljaa, valittavasti ynisten, ikäänkuin
jo huomaten kaikki turhaksi; toiset kurkun täydeltä, vahvalihaksisen
kaulan kurkoittuessa...

Heinät hinkaloissa olivat loppuun kolutut, muutamat jyrsivät hinkalojen
puuseinämiä nälissään.

Hiljainen, tasainen yninä oli tehdä Orgin hulluksi. Näillä kohtaloonsa
alistuneilla oli kuumeesta suurentuneet silmät, suuret, liikkumattomat
kuin lasista.

Hän lähestyi yhtä, -- se käänsi kärsivästi päätään, -- silmät
rävähtivät väsyneesti, -- yhtäkkiä se sai kuin raivokohtauksen ja puski
pitkät sarvensa hinkaloon, jotta rusahti.

Org koetteli sen utaria, ne olivat kivenkovat, kuumat, turvoksissa.

Hän alkoi lypsää lehmää, suoraan maahan, oljille.

Mutta samalla hänelle selvisi tehtävänsä mahdottomuus: eihän hän voinut
kahtasataa lehmää yksinään lypsää...

Hänen päänsä oli kuin tulessa ja hiljainen yninä ikäänkuin tunkeutui
sinne, soi hänen korvissaan ja aivoissaan.

Koko navetta oli kuin muuttunut alimmaksi helvetiksi, jossa alituinen
voihkina vallitsi.

Org tunsi sekaisin menevänsä, jos kauemmin navetassa viipyisi.

Hän juoksenteli jo nytkin edestakaisin pitkin navettasiltaa, hirveästi
kiroillen.

Eiväthän lehmät olleet mitään pahaa tehneet, minkä ne sille mahtoivat,
että kivisessä kirkossa asuivat.

Hänestä tuntui, kuin kohdistuisi kaikkien kuumeen ja nälän kanssa
kamppailevien elukoitten valitus häneen, -- niinkuin kaikki mölisevät,
ammuvat kurkut olisivat häntä kohden suunnatut...

Muuan lehmä kaatui ihan hänen silmäinsä edessä kyljelleen, kovissa
tuskissa, kuin suonenvedossa, vaahtoa pursui kidasta...

Org ei jaksanut enää kestää, hän pakeni, -- ikäänkuin koko karja olisi
ollut kintereillä vihaisena, puskevana laumana.

Ulkona oli valoisaa kuin päivällä. Puiston aarniokuuset paloivat
latvoistaan korkeina ilotulituspatsaina.

Org pidätti jokaisen, joka tielle sattui.

"Lehmät, -- lehmät!" hän hoki.

Hänen kielensä ei enää taipunut muuta sanomaan, siinä sanassa oli koko
hänen epätoivonsa.

Mutta hän kohtasi vain houreisia, kiihkoisia katseita, jotka
tuijottivat häneen käsittämättä, mitä hän sanoi, -- tulen sokaisemia
silmiä, joissa itsessä paloi outo, villi tuli.

"Lehmät!" hän sopersi.

Hän ei tiennyt, olivatko kaikki nämä ihmiset juovuksissa, ja jos
olivat, viinastako vaiko jostain muusta.

Heissä oli jotain viinan päihtymystä väkevämpää.

Sen hän vain käsitti, ettei kukaan aikonutkaan auttaa häntä.

Mutta yhtäkkiä hän näki, kuinka joku kiipesi navetan nurkkausta myöten
katolle, päre hampaissa.

Hänen aivonsa ikäänkuin paloivat liian nopeasta ponnistuksesta poroksi,
jäljelle jäi vain hillitön, sokea vimma...

He aikoivat polttaa navetan...

Vaikka olisi nähnyt oman mökkinsä palavan, ei se olisi häneen niin
koskenut... Kirkonkin olisivat voineet polttaa poroksi hänen silmäinsä
edessä...

Nyt niitä juoksi yhä useampia navettaa kohti, -- heidän varjonsa
kasvoivat pitkiksi lumella.

Org tunsi kummallista tyhjyyttä päässään, ikäänkuin siitä olisi
sisällys valunut pois.

Hän juoksi takaisin navettaan, enää tietämättä, mitä teki, hän mylvi,
ammui kilpaa lehmien kanssa, keskellä sekasortoa...

Hän alkoi päästää niitä kytkyeistä irti, toisia toistensa jäljestä,
lehmät kasaantuivat yhteen rykelmään, syöksyivät epätoivon vimmalla
toistensa päälle, ammottavia haavoja puskien, tallaten jalkoihinsa
heikommat...

Mutta ei yksikään ymmärtänyt törmätä avonaista sivuovea kohti.

Org mylvi kurkkunsa täydeltä, irroitellen vitjoja ja kytkyeitä.

Katolta kuului päreitten räiskyntää, se oli syttynyt tuleen.

Kuumeesta puolihullut elukat kasaantuivat monipäiseksi, monisarviseksi
hirviöksi.

Kitkerä, tukehduttava savu alkoi pilvenä tunkeutua navettaan.

Org ei ajatellut enää itseään, tuskin muistikaan, kuka oli, -- hän
kuului mielestään tähän samaan karjaan.

Hän komenteli ja käski sitä, hän oli sen johtaja, mutta nyt hän
ikäänkuin puhui sen omaa kieltä, jota se ymmärsi.

Yksi ainoa järkevä ajatus leimahti vielä hänen sammuvissa aivoissaan:

"Miksi he eivät tahdo pelastaa karjaa, -- sellaista kallista karjaa, --
miksi eivät avaa pääovia ja kanna ulos elukoita?"

Ja sitten vastaukseksi siihen, viimeisenä, mitä hän ylipäänsä enää
selvästi ajatteli:

"Lehmistähän se kaikki alkunsa sai, ne kun asuivat paremmin kuin
muonamiehet, -- nyt kostettiin lehmille."

Tuli kuumotti jo läpi katon, -- palavia kekäleitä alkoi tippua.

Se kiihdytti elukat äärimmilleen...

Mutta Orgia ei enää helvetillinen mylvinä häirinnyt. Hän otti itse
siihen osaa, juoksennellen ympäri navettaa, joka hetki vaarassa saada
kuolettavan iskun tai potkun.

Yhtäkkiä hän kompastui johonkin ja kaatui...

Hän kompuroi ylös, -- hänen edessään makasi kuollut lehmä, -- äsken
poikinut.

Vasikka, aivan tahmainen vielä, horjui heikoilla jaloillaan ja
kurottautui etsimään emänsä utaria.

Silloin Orgissa heräsi jotain, mikä ei ollut enää ajatusta, vaan
eräänlaista vaistoa, hän otti vasikan syliinsä ja alkoi kantaa sitä
ikkunaa kohden...

Yhtäkkiä oli kaikki muu hänelle yhdentekevää, -- hänen korvansa
lakkasivat kuulemasta, hän luuli kaiken hiljenneen ympärillä.

Ainoastaan vasikan tahmaisen ruumiin hän tunsi sylissään.

Hän kantoi sitä kuin lasta.

Kuumuus navetassa kävi tukahduttavaksi.

Hän saapui ikkunan luo, joka ei ollut kovin korkealla. Hän yritti sitä
avata, mutta ei löytänyt hakaa, silloin hän iski ikkunan säpäleiksi.

Hän nosti vasikkaa ikkunaa kohden, sen pehmeä turpa hipaisi hänen
kättään, -- nyt hän sai sen ikkunan tasalle...

Mutta samalla putosi katosta jotain raskasta, palavaa suoraan hänen
päälleen.

Hän typertyi navetan sementtilattialle, ynisevän vasikan päälle.



II



SAARENMAALAINEN INTERMEZZO.



USKONTUNNUSTUS.


Olen nähnyt sen monesti ennenkin, sataman merkkitornin, avonaiset,
ruosteenruskeat kiertoportaat, joitten yläpäässä paloi valkea lyhty,
ja aina ajatellut käärmettä, jonka tulisen silmän tuikkiva merkkituli
muodosti. Ruosteenruskeatko vaiko viheriähköt, -- samantekevä, "levy
säilytetään" ei pidä paikkaansa silmämme pikavalokuviin nähden.

Niin, olen nähnyt sen, olen nähnyt niin paljon muuta ympärilläni,
esineitä ja ihmisiä, olen tuntenut ne ulkopuolellani oleviksi, olen
alati aistinut ne kuten minulle kuulumattomina, olen yrittänyt niitä
kuvaamaankin, havainnollistuttamaan ulkonaisia aistimuksiani minulle
oikeastaan vieraasta mailmasta, jonka ulkokuoren ainoastaan näin ja
tunsin, mikäli aistimeni riittivät sen vaikutteita välittämään.

Olenko itse muuttunut, onko mailma ympärilläni muuttunut? Miksi nyt
ikäänkuin haihtuvat, katoavat käsistäni ulkonaiset muodot, värit ja
viivat, ja jää jäljelle ainoastaan vertauskuva, joka syntyy oman
sieluni koskettaessa määrättyä esinettä? Silmäni näkevät, korvani
kuulevat, tunto-, haju-, makuaistini toimivat kuten ennenkin, mutta
jokin uusi ja tuntematon voima minussa itsessäni kokoo nämä erinlaiset
heijastussäteet suureksi sisäiseksi polttokuvioksi, joka syöpyy
olemukseeni. Kaikki aistimeni voisivat lamautua, silmäni sammua,
korvani kuuroutua, tuntoni turtua, ja minä aistisin kuitenkin mailman,
todellisemmin kuin ennen.

Eivät enää ympäröi minua minulle vieraat, kylmät esineet, olen kuin
hajautunut alkuosiksi, jotka ovat tunkeutuneet minulle ennen outoihin
ja tuntemattomiin olioihin... Mailma on minulle tuttu, ikäänkuin olisin
seurannut joka puun kehitystä, siitä asti kuin se siemenenä mullan
sylissä iti. Tunnen oman elämykseni kaikkialla.

Eikö tuijota se minua vastaan tänäkin tummana iltana ruskean
kiertokäärmeen salaperäisesti tuikkivasta silmästä, -- aivojen
vuosi, järjen ylivaltiuden aika! Enkö ole ylentänyt minäkin tänä
vuonna jumalakseni järjen vaskikäärmettä, palvonut vilkkutulta, jota
inhimilliseksi järjeksi nimitetään? Merentakaisen sataman merkkitorni,
aivokäärme, kirkas ja kimmeltävä yli matalan vesijättömaan! Tervehdin
sinua!



MEILLÄ ON KUOLLUT MUKANA.


Laiva lähestyy satamaa, meillä on kuollut mukana.

Muuan maankiertäjä sõrvelainen työmies, yksi monista, jotka keväisin
Saarenmaalta lähtevät työnhakuun mantereelle, edustava Saarenmaan
ainoata varsinaista vientitavaraa, inhimillistä työvoimaa. Riian
satamassa hän hinautti itsensä henkitoreissaan kahden armeliaan
toverinsa nojassa kapteenin tietämättä laivalle, haluamatta kuolla
köyhien sairaalaan vieraassa kaupungissa. Se oli hänen viimeinen
ponnistuksensa. Keulaan, pakkalaatikoitten ja tynnyrien väliin,
purjevaatekasalle hän oli kätkeytynyt, kunnes kuolonkorina antoi hänet
ilmi. Hän oli koko loppumatkan useamman tunnin ajan matkustajain
ja laivaväen uteliaisuuden ja päivittelyjen esineenä, antaen
tilaisuutta helppohintaiseen armeliaisuuteen, johon ihmiset aina ovat
alttiita, -- itse jo tuiki tunnotonna, sananpuhumattomana, viimeisten
suonenvetoisten puistatusten hirveällä säännöllisyydellä toistuessa.
Hänen kuolinkamppailunsa oli pitkällinen. Hän kuoli vasta, kun hänen
kotisaarensa sinertävänä pitkänä juovana sukelsi luoteisen vesistä.

Mutta hän pääsi tahtonsa perille. Häntä ei haudattaisi minnekkään
suuren satamakaupungin köyhäin kirkkomaahan, josta hänet kuin mistäkin
vuokra-asunnosta muutaman vuoden päästä poispotkittaisi, vaan sinne hän
pääsisi, Jämajan kalastajakalmistoon, suuren Ruotsin meren rannalle,
valkoiseen hyvään rantahietaan. Seisoisi mustan, kauas vesille
katsovan ristin juurella siellä juhannuspäivänä pappi, ja hänellekin
sanan puhuisi, kaikkia kuolleita muistaisi, mereen jääneitä ja maassa
maatuvia, kaikkia siunaisi, pieniä lahonneita puuristejä kalastajain
ja merenkävijäin haudoilla. Mereltä tulisi myötätuulessa paisuvin
purjein venekunta toisensa jäljestä, ja kalmiston kummuilla kyykkisi
sõrvelaisnaisia ja lapsia raitaiset hameet yllä, jokunen vanhus tai
puolikasvuinen poika joukossa, aikamiesten ollessa merillä. Siellä hän
valkeassa rantahiekassa lepäilisi, eipä muukalaisena, vaan kotoisena,
omana kylänmiehenä ja odottelisi toisiakin tulevaksi aikansa ratoksi.

Sininen juova luoteisen vesissä on nyt hajonnut hietasärkiksi ja
merentakaisiksi metsiksi.

Vainaja on peitetty tahraisella purjevaatteella. Kapteeni kulkee
kallella kypärin ja sättien pitkin kantta, ja matkustajat vihoittelevat
viivytystä, joka heitä satamassa viranomaisten tulon ja pöytäkirjan
laadinnan takia odottaa.

Me lähestymme satamaa, meillä on kuollut mukana.

Kuinka olisi, viranomaisten saavuttua ja kynäin rapistessa pöytäkirjan
lehdillä, astua esiin ja sanoa:

"Arvoisa herra oikeudenpalvelija! Täällä on vielä toinenkin vainaja..."

On vainajia, joitten kuolinsyistä ei koskaan tehdä pöytäkirjaa. He
kuolevat, koska heidän täytyy kuolla.

Mutta minäkin haluaisin haudata kuolleeni yksinäiselle hietasärkälle,
jossa ajohiekka kasvaa kinoksiksi, tuuli kuljettaa pieniä
vaahtokimpaleita kuin irtolunta, ja rantaneilikka tuoksuu näkymätönnä
kuin salaisuus.



KULTALAIVA.


Kuka ei liene kuullut kultalaivasta kerrottavan? Yli sata vuotta
sitten purjehti suunnattomalla rahasummalla lastattu laiva
Saarenmaan läntisen rannikon ohitse, joka on täynnä merenalaisia
riuttoja ja vaarallisia matalikkoja. Se teki haaksirikon, vajosi
pohjaan laivaväkineen ja aarteineen. Siitä pitäin on sitä etsitty,
naarattu, sukellettu, joukolla ja yksitellen, viranomaisten käskystä
ja kalastajain alotteesta, kaikki turhaan... Isoisät kertovat
isäinsä tarkalleen määränneen laivan uppoamispaikan, näytetään
taloja, joitten nurkkauksesta pitää kuvitella vinon viivan merelle
vedetyksi; missä viivat yhtyvät, siellä on muka laiva. Kuinka moni
kampela- ja silakkaverkkojen kokija on tyyninä iltoina tähystänyt
syvyyteen aarretta hakien, toivoen valkeain latuskain kampelalehtien
ja silakkahopean sijaan onnen kaupalla nostavansa verkon täyden
kultarahoja... Kultalaiva kummittelee sekä merenpohjassa että
aivoissa...

Istuin laivan kannella, jota paraikaa hinattiin satamaan. Satujen saari
otti meidät vastaan sumulla ja tihkusateella. Mutta sumu oli lämmin, ja
sade availi kastanjain ja sireenien silmuja.

Yhtäkkiä kuulin jonkun sanovan lähelläni:

"Kultalaiva on löydetty!"

Ja kun heristin kuuloani, kuulin toisen siihen vastaavan:

"Kuulin jo, -- sitä yritetään nostaa."

Ajaessani halki vesijättömaiden, myöhemmin katajaketojen, vesiperäisten
soitten, yli saarenmaalaisten jokien joka kesä kuivuvien uomien,
ajattelin kultalaivaa.

Kultalaiva, -- meidän sisimmän, meidän tiedottomimman romantismimme
ilmaus! Me tarvitsemme sitä vertauskuvana, ikuisena vastalauseena,
se nousee meille kangastuksena samasta ijäti selittämättömästä
sielumme mysteriosta, josta kohoavat ijäisyyden kaipaus ja usko
yliluonnollisiin. Köyhät kalastajat sõrvelaisissa savupirteissään,
joitten elämä on yksitoikkoista ja karua kuin karjanummi, he
tarvitsevat sitä vastalauseeksi arkipäivänsä autiudelle, heidän
täytyy uskoa, että se jossain on olemassa, ihmeellinen, satumainen,
mahdoton... ei haudantakainen, kuten kirkossa kuulutetut autuudet,
vaan käsinkoskettava, maanpäällinen, aistittava ja kuitenkin
yliluonnollinen, -- seitsemän miljoonaa ruplaa sulassa, keltaisessa
kullassa, jokaisen heidän saavutettavanaan. He syntyvät ja kuolevat,
ja heidän poikansa syntyvät ja kuolevat, he käyvät karheiksi ja
ahavoittuneiksi merellä, ja heidän vaimonsa äestävät kotosalla pieniä
soraisia pellontilkkuja ja kulkevat puuauran takana, kuihtuen varhain
ja rumentuen raskaasta ruumillisesta työstä, ja vihdoin he kuolevat,
tuijottaen karstaiseen lakeen, joka on nähnyt heidän syntyvän. Mutta
sillä välin he soutelevat ulapan vihreitä vesiä, Ruotsin meren, jota
pitkin heidän etäiset esi-isänsä, rohkeammat ja voimakkaammat heitä,
purjehtivat vieraita kaupunkeja polttamaan, ja sama seikkailuhalu
panee heidät laskemaan koukkuhakojaan ja luotirihmojaan kultalaivan
löytääkseen... He näkevät sen meren syvyydestä kuultavan kultaisin
mastoin, kullalla silatuin sivuin...

Yö oli lämmin ja hienosti utuinen, ja katajapehkot olivat hämärässä
kuin yhtä monta pehmeätä päänalusta, jotka uneksijaansa odottivat.



YLITSE MUURIN.


Harmaakivimuurien yli, kyllin korkeitten, suojellakseen ohikulkijan
silmältä puutarhat, kyllin matalain puitten kumartua ylitse, varisee
autioille, öisille kaduille kukkavihma. Katu on täynnä kuolevain
kukkain tuoksua. Niinkuin pienet, karanneet sanansaattajat lentelevät
tuulentuomat terälehdet ympärillä, lukemattomat, lemuavat viestit
muurintakaisista puutarhoista. Oi näitten näkymättömäin kätten tuskin
tuntuvia hyväilyjä, sanoja, jotka suhisevat ympärillä, kevyinä ja
hapraina kuin tuoksu, -- salainen rakkauden tunnustus, yhä uudelleen,
yhä uudelleen yölle kuulumattomasti kuiskattu! Tuoksuvia sanoja, jotka
ohikulkijaa odottavat keskiöiseltä, merentakaiselta kadulta!

Aamuun on vielä aikaa, ja kaupungin paimen ei vielä ole sitonut
virsunrihmojaan ajaakseen kaupungin lukuisan lehmikarjan saraheinää
kasvavalle vesijättömaalle. Raatihuoneen tornista ei vielä viito
viiri, joka ilmoittaisi varhaisen laivan tulon etäiseen satamaan,
eivätkä ratise vielä sõrvelaiset rattaat kampelakuormineen toria kohti,
kirjavapukuisten, piippolakkisten vaimojen torkkuessa sukankudin
kädessä kalasaavien takana. Yövartijain tuntihuuto kadun kulmassa on
vaiennut vuosikymmeniä takaperin.

Minkälainen pieni yksilö parka on tämä nukkuva kaupunki, tuomittu
elämään loisena toisista, elinvoimaisemmista elimistöistä, vailla
itsenäistä verenkiertoa, loitolla suurista kulkuväylistä, hiljainen,
merenpakoinen kaupunki, jossa menneisyys puhuu äänekkäämmin kuin
nykyisyys! Pienet valkoiset talot nukkuvat punaiset tiilikattonsa
silmille vedettyinä ja vihreät ikkunaluukut suljettuina. Merentakainen
uni on rauhallinen ja sikeä, vaikka ovet ja veräjät ovatkin ilman
salpaa ja lukkoa.

Heräjä, kunnon kuresaarelainen porvari, katso, kukkatuoksu virtaa
kenenkään kysymättä puutarhastasi kadulle! Omenat ja kirsikat jäävät
sinulle, mutta tuoksu, vangitsematon, menee kaiken ilman tietä,
sekaantuen yön ihanaan ja seesteiseen kuulakkuuteen. Oi näitä
vartioimatta jääneitä salaisuuksia, jotka yön tullen muurin yli
tulvehtivat, tervehdyksiä tähdettömän alkukesän yön ja kukkivain
puutarhain välillä, vähäisten kukkakeijukaisten karkeloa epätasaisella
ja huonosti kivitetyllä kadulla, valkeaa kukkasuitsutusta kesän
alttarille...

Katu on tyhjä, ja yön kuuleva korva kokoo eksyneet, lentelevät sanat.



VAELTAVA KYNTTILÄ.


Helteistä päivää oli seurannut helteinen yö yli merentakaisen
kaupungin. Puutarhojen muurit ja talojen valkeat seinät säteilivät
päivällä keräämäänsä paahdetta kadulle, ne jäähtyivät hitaasti,
yöilman imiessä kuumuuden itseensä. Yö oli vain kuin pitennetty päivä.
Rannalla, veden rajassa, löyhkäsi liejulle ja jodille. Rantalevien
ja kaislojen välille seisahtunut vesi mätäni hiljalleen, ja sen
väriasteikko vaihteli viheriästä sinipunervaan. Pienet laineet
kuljettivat kuun heijastuskuviota uimakojun luota yhä lähemmäksi
rantaa, ja taivas laakean vesijättömaan yläpuolella sammui.

Eivät ole unta varten tällaiset yöt! Mitä varten lienevätkään? Eivät
myöskään rakkautta varten. Mätäkuun yöt, helteiset, raukeat, keltaisen
kuutamon valaisemat, -- maa sateenjanosta nääntyneenä, kuivuuden
kuumeessa, ruoho kuloksi kuivettuneena, pensaitten lehdet tahmeassa,
valkeassa pölyssä, jota ei virkistävä sade viruta. Meri laiskana,
tyynenä, vetäytyen yhä edemmäksi rannasta, liejua ja mutaa paljastaen,
kooten kirkkautensa jonnekin autereisen taivaan rannan taakse.

Suuret, ilkeät paarmat ampuvat läpi liikkumattoman ilman. Kaikki
näivettyy, vesi mätänee, meri kuivuu, taivas on reunoistaan tiukasti
maassa kiinni kuin kärpässatimen kupu, ja maasta lähtevä henkäys on
täynnä edellisen päivän kuumia höyryjä, myrkyllisiä, kuten kerran
keuhkoissa jo kiertänyt ilma.

Kaksikerroksinen rakennus, jonka yläkertaa valkoiset kalkkikivipatsaat
kannattavat, on pimeä, mutta ikkunat ovat selkoselällään. Yhtäkkiä
syttyy tuli kulmahuoneessa, ja joku liikkuu kynttilä kädessä läpi
koko huonerivin. Vaeltava kynttilä! Ikkuna syttyy, toinen sammuu. Ei
ehdi nähdä mitään, vain varjoja vilahtaa, suuria, muodottomia, jotka
kynttilän liekki herättää eloon seinillä. Ehkä kuolee joku paraikaa,
henkisesti tai ruumiillisesti, ja kamferin ja myskin tuoksu virtaa
kadulle... Kynttilän liekki liehuu, vaikka tuulta ei ole nimeksikään.
Ja taas ammottaa koko ikkunarivi tyhjyyttä ja pimeyttä.

Yö on helteinen ja raskas, ja ajattelu vaivaloista, huohottavaa kuin
hengitys. Emme koskaan saa tietää kaikkea, emme koskaan kaikkea
edes itsestämme... Kynttilä vaeltaa, ikkuna syttyy, toinen sammuu,
ja varjot kiipeevät seinillä... Eivät ikinä ole sielumme ikkunat
yhtaikaa valaistut. Aavistus herää, mutta ennenkuin siitä on syntynyt
ajatus, ei sitä ole enää olemassa, se on jo liuennut takaisin ikuiseen
olemattomuuteen, sielun salattuun alkuaineeseen.

Sielumme ikkunat ovat pimeät: sisällä kuollaan.



IHMINEN.


Loiva hietasärkkä oli illan hämärässä harmaa, yksivärinen, ja tähän
harmauteen sulivat hiedalle kuivumaan levitetyt verkot, korkeat
merileväkasat ja avokitaisten mertojen takana meren kiilloton,
tuhkankarvainen pinta.

Jotain tummaa, liikkumatonta, kuin ajopuun kaltaista, kyyhötteli aivan
vesirajassa, -- nuoren harmaahylkeen, hallin, pää ja eturuumis, jotka
se oli kosteille, pyöreille kiville kohottanut. Lähellä harmaita
kalastajavenheitä, yöteloille asetettuja, se siinä levollisesti
loikoili, pelkäämättä, hievahtamatta, harmaana osana maiseman öisestä
harmaudesta, vähäisten virilaineitten huuhtomana, jotka sillä kuin
elottomalla esineellä leikittelivät, ennen lopullista maatamenoaan.
Aavistamatta rannan asutusta, se kelletteli rannan haileassa vedessä,
pitkämatkaisena, eksyneenä tuntemattomalle, ystävälliselle rannalle,
jonka harmaus oli unettavaa ja rauhoittavaa.

Yhtäkkiä tuli mäntyjen ja tammien pimennosta tumma haahmo, seisahtui,
lakealle hiedalle ehdittyään paneutui pitkälleen, hitaasti ja
kuulumattomasti mahallaan ryömien. Minkäänlaista varjoa ei syntynyt,
kuun ensi neljännes oli vain kuin valkea sakara, käyrä hopearihma,
ja alkukesän lyhyt yö kylmä ja vaalahko. Ajohiekka rapisi tuskin
kuuluvasti, alempana, missä se oli hyrskystä ja vaahdosta kostea, se
ei edes rapissutkaan. Musta haahmo ryömi hitaasti eteenpäin, kahden
suuren merran välitse kalastajaveneitten suojaan ja pysähtyi muutaman
kumolleen vajonneen ruuhen taakse.

Koko maisema oli taas eloton. Halli oli yhä hievahtamatta, kivenheiton
päässä, etukäpälät ja sileä, ympyriäinen pää hietikolla.

Yhtäkkiä kuului pamahdus, halli käännähti nuolennopeasti ja sukelsi...
Meren pinta oli tyhjä.

Muutama henkeäpidätetty tuokio... Sen täytyy tulla esiin, -- elävänä
tai kuolleena... Mitään ei näy.

Mutta yhtäkkiä etäällä, verkkoseipäitten tumman rivin ulkopuolella
kelluu pinnalla jotain ympyriäistä. Halli ui poispäin, vaivalloisesti,
haavoittuneena. Se on pelastunut.

Vihasin ihmistä. Ihmistä, joka tuliluikullaan rikkoo luonnon öisen
levon ja vieraanvaraisen rannan ystävällisen vastaanoton, --
jonka ensimäinen vaisto on murhavaisto. Hiekka oli armeliaampi,
vieraanvaraisempi kosteassa pehmeydessään, millä se kaukomatkaiselle
vieraalle leposijan tarjosi, katajat ja männyt ajohiekkaan
tunkeutuneine juurineen olivat valmiit varjelemaan, suviyö lähestyi
ystävänä ja unta-antavana, meri oli leppoisan hailea, ja mainingit
hyväileviä, -- ainoastaan ihminen ilmestyi vihollisena, verta janoovana.

Vihasin ihmistä.



NÄKY.


Säikytettyinä katajaiselta laitumeltaan, missä vähäisen, savipohjaisen
hetteen ääressä piehtaroivat, lyhyttä kuloheinää lammasten kera
jytystäen, -- vauhkoina kumeasta jyrinästä, joka maantieltä läheni
paksun pölypilven peitossa, syöksyivät saarenmaalaiset hevoset,
hiirakko ja kaksi ruosteenkarvaista laukkia yli matalan kiviaidan
maantielle, painautuen kiivaaseen ja sokeaan juoksuun. Näin niitten
kirmaisevan ohi, matalakasvuisina, sitkeälihaksisina, kuten rodun
tunnus kuuluu, silmät kekäleinä, sydän sävähtäen hurjasta, hullusta
kauhusta, vaahtoavat sieraimet särpien tomua, joka valkeana kohoo
tulikuivasta maasta. Heti heidän kintereillään automobiili, uuden
uutukainen, sätkyttävine koneineen ja torven törähdyksineen, uuden ja
vielä tiheämmän pölypilven peitossa.

Kilpajuoksu, vinha ja intohimoinen, pitkin Sõrven tasaista, kivikovaa
maantietä! Hevoset ovat jo suunniltaan, pyöräpäisiä, heidän viisaat
eläinaivonsa ovat lakanneet ajattelemasta, he syöksyvät nyt eteenpäin
sokeasta, sisäisestä pakosta, tietämättä enää miksi ja mihin,
pakahtumaisillaan, valmiina henkijättöinä tien oheen ojentumaan,
tuntematta enää tietä. Tomu laskeutuu kilpajuoksijain takana kuin
jauhoitus nummen rokoko-katajiin tien molemmin puolin, nummi ja
hete seuraavat välittömästi toisiaan kuten aallon harja ja pohja,
tuulimyllyt Salmen kylän kohdalla ojentavat käsivartensa pidättääkseen.
Ja kuten usein rannikolla, alkaa aivan selkeälle taivaalle lännestä
äkkiä kiehua pilvihuuruja, ikäänkuin jostain pahansuovasta ja
näkymättömästä noidanpadasta, kiireesti kattaen äsken kuulakkaan
taivaan, juosten kilpaa pitkin taivaan kantta uhkaavina, mustina
kuvajaisina.

Ja näitten vihamielisten, vinhojen pilvijättiläisten päällä minä
näin näkymättömän Uudenajan Hengen, juuri kun hän seitsensiimaisella
sähköruoskallaan aikoi ruhtoa vanhan, esi-isäin pyhittämän puuauran
tien ohessa.

Minä peitin kasvoni saarenmaalaiseen raitahuiviin, kuten muinaiseen
virolaiseen itkuliinaan, ja murehdin mennyttä Saarenmaata.



TUISKUHIEKKA.


Itse hedelmättömyys heilimöi... Päivä paahtaa hiekkasärkkien autiutta,
ja tomuna hienoksi keventynyt hiekka kohoo tuulen mukana ilmaan...
Hiekkasärkkien kukkapöly, jonka on määrä hedelmöittää hävityksellä ja
tyhjyydellä saari, tuiskuhiekka, rantakalastajan kauhu! Saraheinän
juuret eivät pysty sitä kiinnipitelemään, mutta rannalla kytkevät sen
tuulen nujertamat petäjät, kasvaen leveyttä pituuden sijaan, lannistaen
levottoman hiekan, keräämällä sen kuin kummuksi alleen sadoin sitkein
juurin. Kalastajapirtin seinää millä sen hävityshaluinen vapaus
sensijaan temmeltää mielin määrin, tupruttaen perunamaat ja laihat
laitumet umpeen valkoista, auringonkimalteista jauhoa, jossa ei kortta
kasva. Kujiin päästyään se kiihtyy kiipeämään pitkin aitovieriä,
loivina, tuulen lakaisemina laineina, joitten hyökyharjaan aidanseipäät
uppoavat. Saaren sisä-osiin saakka se kylvää virstamääriä hedelmätöntä
kukkapölyään, ja niin syntyvät hiekkalakeudet, joilla hevonen kahlaa
raskaasti ja vaivaloisesti, joka askeleella pehmeään ja petolliseen
hiekkaan vajoten.

Tuiskuhiekka, mustalainen kaikkien vakavien ja viljavien maalajien,
sitkeän saven ja kuohkean mullan joukossa, vapaudelle, ilmalle ja
auringolle vannoutunut kulkuri, jonninjoutava tyhjäntoimittaja,
kykenemätön tuottamaan muuta kuin värittömän, väkevätuoksuisen
rantaneilikan, joka ei kelpaa kenenkään karjanrehuksi! Kaikkien eikä
kenenkään, vaihtava omistajaa kenenkään kysymättä, lukuunottamaton
kaikissa ostosopimuksissa ja kauppakirjoissa, kaikkiin karttoihin
merkitty otsakkeella "kelpaamatonta maata".

Minä olen kai ainoa, joka armastan sinua, ajohiekka!

Minunkin ajohiekkaolemukseni odottaa turhaan, että tuhannet rakastavat
ja hedelmälliset ajatukset sen kytkisivät maankamaraan, olkoon se oma
tai vieras, minäkin olen kyllästynyt kaikenmailmankansalaisuuteen,
minustakin olisi autuaallisempaa muuttua rehelliseksi mullaksi, ja olla
vaikkapa vain niukkasatoinen pelto kalastajapirtin pientarilla, joka
kasvattaa laihon leiväksi monille.

Mutta niinkuin saarenmaalainen tuiskuhiekka, niin lentää minunkin
levottomuuteni, ilman isänmaata, tuottaen vain rantaneilikan, jota ei
kukaan näe, koska se ei kelpaa pureskeltavaksi. Ja niinkuin ajohiekka
rauhattomalla retkellään värisee auringossa, niin värisee joskus
minunkin maantieteellisesti sitomaton sieluni kaikkeuden kauneudesta,
vaikka sen ei koskaan enää ole sallittu tajuta, kuinka autuaallista on
rakastaa yhtä maanrahtua yli kaikkien muitten ja yli kaiken ymmärryksen!



LÄHTEVIEN LAIVOJEN KAUPUNKI.


Hän oli puolihupakko, ikänsä kaiken saarellaan asustanut, ei edes
Riiassa käynyt; oli yksi porvarisklubin kantajäseniä, jossa joi ja
pelasi joka ilta faaraota, kotona omassa punakattoisessa talossaan
elostellen huuhkajainsa ja papukaijainsa seurassa, joita koko talo oli
täynnä. Kuten meri oli vetänyt varmat rajat hänen liikuntatarpeelleen,
niin oli hänen ajatuksellaan yhtä varmat rajat, joitten yli hän
ei päässyt. Hänen aivonsa olivat sekavat ja haaveelliset, kuten
viljelemättä jäänyt kolkka, jonka varjoisassa sekasorrossa nokkoset ja
takiaiset viihtyvät, vailla selvän ajatuksen suoraviivaisia vakoja.

Hänen suurin intohimonsa, paitsi faaraopeliä, oli käydä satamassa
lähteviä laivoja saattamassa. Hän ei koskaan, kuten muut, mennyt
tuleville vastaan, hän vain saatteli lähtövuoroisia. Tätä hän nimitti
"hyvästijätöksi". Hän tahtoi totutella heittämään hyvästi, se oli
hänestä tärkeintä. Se oli hänen elämänfilosofiansa yksinkertainen ydin.

Hän kompuroi jäykillä jaloillaan kolme kertaa viikossa neljä virstaa
aamuhämärissä pitkin entistä merenpohjaa, jonka yli lokit nälkäisinä ja
ärtyisinä kirkuen lentelivät, niitten siipien paistaessa pikimustilta
varjossa vasten nousevaa aurinkoa, keväisin, jolloin lähtevät olivat
enimmäkseen mannermaalle siirtyvää työväkeä, ja lähtö toivorikasta,
kyyneletöntä. Hän oli siellä myöhäiskesän kuulakkaina iltoina, jolloin
ilma itse jo on täynnä hyvästijättöä, ja saaren yllä aavistuksista ja
lähestyvästä talven yksinäisyydestä tiheä alakuloisuus, yksinjäämisen
autius. Hän näki keltaisten, suurien vankkurien kuljettavan kuormittain
poismatkustavia kylpyvieraita, merentakaisen kaupungin vaikeitten,
viheriäluukkuisten talojen yhä tyhjetessä, ja villiviinin lehtien
muuttuessa veriruskeiksi, ennenkuin ne käpristyivät kokoon mustiksi
käärylöiksi, kuin koteloihinsa palanneet perhoset.

Hän ei saattanut erityisesti ketään, mutta hän seisoi laiturilla,
nosteli hattuaan ja liehutti nenäliinaansa. Hän seisoi siellä vielä,
kun muut jo olivat aikoja sitten palanneet kaupunkiin takaisin.
Silloin hänkin vihdoin lähti paluumatkalle, nähdäkseen tyhjentyvien
pikkutalojen ikkunoissa, ruukkukasvien takana, naapuriensa
ikävystyneet, kyltyneet kasvot, heidän kurkistellessaan vaikenevalle
kadulle.

Hän ei saatellut ainoastaan laivoja, hän saatteli samoin muuttolintuja,
hän tiesi, milloin eri lajit tekivät lähtöä, ja hän seisoskeli
kuihtuneilla apilaniityillä taivasta kohti kurkoitellen, jossa kurkien
kiila lensi ohitse, niin että hän taisi kuulla niitten siipien havinan,
kuten kuuli elämän humun, joka ei koskaan enää hänen kohdalleen
pysähtynyt.

Hän seisoskeli sänkipellolla, mustain peltovaristen pitäessä
kiviaidalla syyskäräjiään, -- kuin musta, saarella talvehtiva
peltovaris hänkin.

Hän opetteli heittämään hyvästi!

Hänen hämärissä aivoissaan oli siis tietoisuus elämän suuresta ja
vaikeasta viisaudesta. Heittää hyvästit hilpeälle seuralle, heittää
hyvästit rakastetulle ihmiselle, vapaaehtoisesti, ajoissa, ilman
katkeruutta, kiittää kaikesta ja mennä eteenpäin. Heittää hyvästi
kuolemaan tuomitulle tunteelle, kiitollisena hyvästä, kiitollisena
pahasta, -- mikä vaikea ja kalliisti opittava taito, inhimillisen
rohkeuden mittapuu! Elämämme on alituista hyvästijättöä, ja se päättyy
suureen hyvästijättöön ja laivojen lähtöön.



SAARENMAAN KIITOS.


Minä kiitän kaislarantoja, jotka eivät ole maata eivätkä vettä, ja
joitten punaisissa ruovonpäissä siniset vesikorennot kiikkuvat, uuden
vesilintujen suvun juurimättäissä hautuessa. Minä kiitän hietarantoja,
jotka varjottomaan aukeuteensa vangitsevat auringon paahteen, niin
että on alati kahden hehkun, kahden kimalluksen välissä, joista toinen
tulee taivaasta, toinen maasta. Minä kiitän autiorantoja, puuttomia,
merenpakenemia, joille pesii vain Alakuloisuuden yölintu.

Minä kiitän katajia, jotka savuavat keltaista kukkapölyä kuin
tulikivijauhetta ja sähähtävät leiskuviksi tulisoihduiksi, kun ne
nummella iltansa iloksi tyvestä sytyttää. Palavat pensaat, joista
puhuu Saarenmaan henki, kuten muinoin Jehoova! Minä kiitän niitten
suojatteja, tarhakäärmeitä, siilejä ja vähäisiä kuorietanoita,
ainoastaan kyytä en kiitä, vaan puristan sen puupihteihin ja panen
väkiviinapurnukkaan.

Minä kiitän saarenmaalaisia kesäjokia, joitten en kuuna kullan
valkeana ole nähnyt juoksevan, en myötä- enkä vastavirtaa. Oi, niitten
iilimatojen mustaa ilkeyttä, jotka asustavat saarenmaalaisten jokien
saviuomissa! Mutta olkoon se heille anteeksi annettu!

Minä kiitän saarenmaalaisia tuulimyllyjä, sekä levossa että liikkeessä,
joitten vastataistelijaksi silmäni turhaan haeskeli Don Quixotea,
vaikka varmasti päättelin hänenkin jossain täällä piileskelevän,
romantiikan saarella. Minä pyydän nöyrimmästi anteeksi kaikilta
lokeilta, tiiroilta, kaakkureilta ja muilta, joille minua vielä ei ole
esitetty, jos häiritsin heitä niinä aurinkoaamuina, jolloin heille ja
myyrille yksinkuuluvalla luodolla loikoilin.

Minä kiitän sinua, Saarenmaan sankari, Suur-Töll, -- vaikka et
antanutkaan häiritä vuosisataista untasi, kuulin kuitenkin jättirintasi
huounnan, joka kerta kun korvani maata kohden kallistin. Näenkö minä
vielä noususi?

Minä kiitän sata-ihmeistä Saarenmaata, joka minulle, oudolle ja
maattomalle, avasi tylyn kauneutensa salaisuudet!



III



PIMEYS


Lievä kuume tekee työtään minussa. Näen sen pienistä kuumepisteistä,
jotka karkelevat parantolan leimalla varustetulla paperilla, koskaan
kuitenkaan yli määrätyn rajan ponnahtamatta. Muuten ei mikään
vastenmielinen tunne sitä elimistössäni ilmaise. En tunne mitään
raukaisevaa huumetta, joka lamaisi aivoni tai täyttäisi ne hirveillä
houreilla tai antaisi minun aavistaa äkillistä ja välttämätöntä
loppua. Päinvastoin, minun on mieluista olla. Tunnen tavallista
suurempaa selkeyttä ja yritteliäisyyttä ajatuksissani ja taipumusta
mahdollisimman valoisaan katsantotapaan. Kuinka kaukana ovat ne
aamut, jolloin alati heräsin väijyvään alakuloisuuteen, joka masensi
elintarmoni, ennenkuin nouseva päivä sen ehti jännittää uuteen
ponnistukseen! Tietoisuus taudista ei vaivaa minua enää kuten olentooni
väkisin tunkeutunut vieras esine, -- se on jo osa minusta, se panee
maata kerallani ja nousee aamulla kanssani.

Kaikki aistini ovat hereillä ja herkistyneinä, uskon, että ne voisivat
valmistaa minulle aivan uusia nautintoja. Voisin nähdä näkymättömiä
värivivahduksia ja kuulla seinien läpi. Nopeampi palaminen liuentaa
elimistössäni ennen aavistamattomia nautinnonmahdollisuuksia, samoin
kuin keittäessä kuumuuden kautta syntyy joukko ennen olemattomia
hienoja maku- ja tuoksutuntuja. Jos tätä lievää kuumetilaa jatkuu, niin
ehtii se aivan varmaan kehittää minussa kuudennen aistin, joka paraikaa
tietoisuuteni pohjalla viettää itiöelämäänsä. Siunattu pikku kuume!

Makaan ja ajattelen veripisaraa, jonka tuonnoin sormestani puristin
kahdeksansatakertaisen suurennuslasin alle; ajattelen, että se
vielä eli, eli minusta eroitettunakin, ja sen punaiset verisolut
kihisivät itsetiedottomassa liikunnossa, kunnes hyytyivät kuolleeksi,
kankeaksi rengasketjuksi. Oliko se niinä muutamina sekunteina, mitkä
se ulkopuolella minua eli, vielä osa minusta, elinkö sillä hetkellä
kahdessa osassa? Ja miksi itsetiedottomassa liikunnossa? Ehkä olen
kokoonpantu milliardeista itsetietoisista olennoista, jotka paraikaa
elimistössäni olemassaolostaan taistelevat taudin itiöitä vastaan?
Puolustavatko ne minua vaiko vain itseään? Onko niillä käsitystä
kokonaisuudesta, jota minä nimitän minuudekseni? Vai onko jokainen
tuollainen punainen verisolu itsekylläinen ja vain itsestään vastaava
olento? Paraikaa on todellinen sota- ja piiritystila minussa, valkeat
verisolut ahdistavat keuhkotaudin itiöitä, ja punaiset tanssivat
hurjaa sotatanssia pitkin koko suoniverkkoa. Ja minä lepään leveässä,
valkoisessa vuoteessa ja tunnen tanssin koko olennossani. Pitkin koko
ruumistani karkelevat hätääntyneet, huumaantuneet verisolut, jotka
sisääntunkeutunut vihollinen on kiihoittanut liikkeelle. Mutta minä,
koko tämän sodan temmellystanner, tunnen sen vain nautintona. Tiedän,
että palan ja kulun, ja että polttoaine kerran on oleva lopussa, mutta
tunnen suurinta passiivisuutta itsessäni tapahtuvaa liikuntoa kohtaan.
Olen aivan tyyni, ikäänkuin elämäntunnon äkillisen kohoamisen olisi
aiheuttanut rakkaus, kunnianhimo, tai jokin keinotekoinen huumausaine,
eikä hivuttava, minut vähitellen tappamaan tuomittu tauti.

Riemuitsen kirjavista kipinöistä, jotka siunattu pikkukuume iskee
muuten niin haluttomista ja laiskoista aivoistani, jotka ovat
tylsistyneet yhtä ainoaa ajatusta saivartaessaan. Iloitsen vereni
vilkkaasta vauhdista, joka sykyttää sydäntäni, ikäänkuin elämäni
kaikkein odotuksellisimpina ja aavistusrikkaimpina aikoina. Iloitsen
koko itsepetoksestani, koko piilosillaolosta, jota järkeni kanssa
leikin, koko tästä elämän hedelmällisimpien ja uskaliaimpien hetkien
valheheijastuksesta.

Ja minusta tuntuu, kuin palaisi valkean talon joka komerossa tällainen
petollinen elämäntunto, jolla ei ole sytykettä todellisuudessa, --
ikäänkuin virvatulen yöllinen ja vihertävä liekki, joka jonakuna
kuumeettomana aamuna on tuomittu kitumaan kuin märjän tuhkan alla ja
muuttumaan maatamatavaksi alakuloisuudeksi.

       *       *       *       *       *

Illalla kiipeevät kuumepisteet pari pikkuruista astetta korkeammalle,
ja yhä enemmän miellyttää minua tautini. Epäilemättä se on esteettisin
kaikista hivuttavista taudeista, jotka tavallisesti lähestyvät meitä
rumuudella, ja joista rumin on vanhuus. Kaikki ne ovat inhoittavia
ja ala-arvoisia ihmiselle, tämä yksin ei. Ne ovat kekseliäitä kuin
keskiaikainen pyöveli, joka vähitellen teloitti uhrinsa, ne nyhtävät
ensin hiuksemme ja hampaamme, koukistavat suoran ryhtimme, tekevät
meistä linnunpelättejä, ennenkuin armahtavat lopullisella häviöllä.
Kuinka vastenmielistä ja jokapäiväistä olisi kuolla vatsatautiin ja
sappikiviin, kuinka iljettävää maata vainajana mätäpaiseet ruumiissa!
Keuhkotauti on keksitty kaikkia niitä varten, jotka tahtovat kuolla
kauneudessa, se täyttää kaikki romanttisen sielun vaatimukset.
Keuhkotauti on kaunosielujen tauti. Siinä on jotain läpeensä
tunteellista ja hiutuvaa, jo vanhastaan se on ollut kiitollinen
kuolintapa runoudessa, ja monen kirjan hentomieliset sankarittaret
ovat sen avulla heittäneet hyvästit elämälle. Tietysti heillä on ollut
mahdollisimman vähän ysköksiä, ja tietysti he ovat oivaltaneet oikeaan
aikaan kuolla, ennen luurangoksi laihtumista, sitä heidän ihanteellinen
sielunsa ei sallisi. Mutta aivan varmaan he olivat ruumiillisesti
olennoinneet tämän taudin kauneuslajin. Onko olemassa muuta tautia,
jolla olisi oma kauneusmuotonsa? En usko sitä. Keuhkotauti sensijaan
ei hävitä, ei ainakaan ensi asteillaan, ruumiin kauneutta, se vain
muuttaa sen. Voi puhua keuhkotautisesta kauneustyypistä. Onko
olemassa muuta tautia, jolla olisi kyky, ainakin aika ajoin, kohottaa
toivehikkaisuutta ja iloisuutta? En usko sitä. Mutta keuhkotauti,
samalla kun se lahjoittaa sielulle hentomielisen herkkyyden ja
aika ajoin leimahtavan iloisuuden, samalla se luo ruumiille
aivan erityisen kauneusmuodon, josta ei voi erehtyä. Botticelli
maalasi Venuksensa keuhkotautisen lemmittynsä mukaan, siitä hänen
soljuvat olkapäänsä, hänen pitkä joutsenkaulansa, koko hänen ilmava
kauneutensa. Keuhkotaudin luoma kauneus on eteeristä, se hävittää
ruumiista aineellisuuden ja henkevöi aistillisuuden. Se luo heleän ja
herkkävaihteisen ihon, kukoistavaa terveyttä kangastelevat täplät ja
katseelle tunteellisen, kostean kiillon.

Ihmeellinen tauti! Kaikki siinä on petosta. Se on kuolemaa
elämän naamio kasvoilla. Se pettää sekä sielun että ruumiin.
Keuhkopuolikkaillasi luulet vielä voivasi hengittää kaikki maisen
paratiisin tuoksut!

       *       *       *       *       *

Ja minä maatessani valkoisen talon valkoisessa huoneessa, ja
kuumepisteitten paperilla karkeloidessa, aloin ajatella kuolemaa.

Kun olemme kaiken muun mailmassa kokeneet, alkaako silloin
kuolemanuteliaisuutemme?

Kuolemaa ei ole vielä yksikään ihminen kokenut, sillä kokemus
on yhteenveto hetkellisistä aistimuksistamme, mielialoistamme,
tietoisuuden saavuttaneista elämyksistämme, mutta tätä yhteenvetoa ei
ole yksikään meistä tehnyt. Yhtä vähän kuin tiedämme, millaista on
syntyä, yhtä vähän tiedämme, millaista on kuolla. Ehkä on syntyminen
yhtä peloittava ja tuskallinen olotilan muutos kuin ikinä kuolema.
Vainajat vaikenevat, ja äskensyntyneitten huuto on meille salattua
kieltä. Ruumiimme tuntee kasvamisen ja elämän antamisen nautinnot ja
tuskat, mutta kuoleman tuskia ja nautintoja se ei tunne, koska se itse
samalla häviää.

Minkälaista on häviämisen nautinto, liukeneminen, sammuminen, loppu...
loppujen loppu? Minkälaista on se, minkä jumalat ovat meiltä salanneet?

Yksinäisyydestä ja pikkukuumeesta kiihtyneet aivoni kuvittelivat suuret
pensaikot kukkivia jasmiineja, jotka minua ympäröitsisivät kuollessani.
Ei minkään kukan tuoksu ole niin kiihoittanut aistejani kuin jasmiinin.
Siinä on jotain selittämättömän makeaa ja imelän väkevää, se panee
uneksimaan kaikenlaisista itämaisista huumausaineista ja myrkyistä. Se
voisi kiihoittaa minut rikoksiin ja kiellettyyn rakkauteen ja herättää
valekuolleista vielä kerran tajuamaan aistien iloa. Jasmiinin tuoksu
tekisi kuolemani hiljaiseksi sammumiseksi, ja minun elämäni eroaisi
minusta yhtä arvoituksellisesti kuin tuoksu, tämä ääretön joukko
äärettömän pieniä ainehitusia, eroaa kukasta yöhön.

       *       *       *       *       *

Valvoin suurimman osan yötä. Illalla sammutin itse sähkövalon.
En voi kuulla käytävästä lyhyttä, leikkaavaa naksahdusta, joka
kädenkäännähdyksellä tappaa valon ja päästää pimeyden tulvimaan
ympärilleni. On kuin katkeisi sillä hetkellä elämänlanka, jotain elävää
leikataan poikki, ikäänkuin valon valtasuoni. Mutta kun itse sammutan
valon, teen sen tyynesti ja tietoisesti, ja katselen ilman pelkoa
pimeyteen ja ulkolyhdyn luomaan ikkunaruutujen heijastukseen valkealla
seinällä vuoteeni jalkopäässä.

Valvoin, tuntematta tuttua levottomuutta, joka muuten aina unettomina
öinä vaanii, seuraavan aamun raukeutta ajatellessa. Elämä oli yhtäkkiä
lakannut asettamasta vaatimuksiaan minulle. Se oli yhtäkkiä itse
leimannut minut hylkyromujensa joukkoon, minut, joka vielä äsken olin
luulotellut olevani tarpeellinen jäsen yhteiskunnassa. Mutta samalla
se oli myös kadottanut valtansa ylitseni; minun suhteeni eivät enää
merkinneet mitään tunnit eikä sekunnit, ei yön eikä päivän ikuinen
vaihtelu.

Ja tänä yönä, jolloin kuume alituisesti ravitsi aivojani
taisteluhaluisella ja kiihtyneellä verellä, elin ikäänkuin monta elämää
yhtaikaa. Ominaisuudet, jotka tähän saakka sovussa ja näennäisessä
sopusoinnussa olivat minussa asustaneet, alkoivat yhtäkkiä kukin
kasvaa, yli rajojensa, kunnes ne eivät enää mahtuneet minun minuuteni
rajoihin, vaan irtautuivat, lähtivät liikkeelle monina minuuksina, jotka
kaikki olivat minusta alkunsa saaneet.

Puoleksi hereillä, puoleksi unissa minä näin näitten niin erinlaisten,
mutta minulle kuitenkin niin tuiki tuttujen olentojen elävän kunkin
erikoista elämäänsä, näin heidän syntyvän eri puolilla maapalloa, näin
heidän liikkuvan, rakastavan, rikkovan kunkin omalla tavallaan, näin
heidän kärsivän minulle vieraita kärsimyksiä ja värisevän minulle
tuntemattomista nautinnoista, näin heidän uskaltavan siinä, missä minä
heikkona epäröin, samalla kun minä seurasin heitä uteliaisuudella ja
kateudella. Näin heidät kunkin eheinä ja jakamattomina, niin rumuudessa
kuin kauneudessa, sensijaan että minussa oli rumuus ja kauneus, rohkeus
ja heikkous rinnatusten, alati taistelevina alkuaineina.

Huolimatta jääkylmästä viimasta, mikä avatusta ikkunasta virtasi,
keinuivat edessäni koko ajan tänä unettomana ja kuumeisena yönä
varsillaan huojuen suuret ja loistavat kukat, ikäänkuin monen monta
ja lukematonta elämänmahdollisuutta, joita en koskaan ole elänyt enkä
koskaan tule elämäänkään.

       *       *       *       *       *

Heräsin seuraavana aamuna kuumeettomana. Pakkanen oli vaihtunut
kosteaksi, kaikkeen tarttuvaksi usvaksi. Jokaisen puun ympärillä oli
suuri ympyriäinen vesiallas, ne näyttivät kuin lammikoissa kasvavan, ja
lumi painui hitaasti maan sisään.

Kuumepisteitten karkelo on lopussa, ne muodostavat tasaisen,
ikävän viivan paperilla, matkien pienten pyöreitten verisolujen
kuolonkangistusta.

Sapekkaana ja ilkeänä herää kuumeettoman aamun harmaudessa itseivani...
Minkälainen itsepetoksen ilveily, kuumeen karnevaali eilen, millaisia
pöyhistyneitä ajatuksia viime yönä!

Herään, sielussani syvä vastenmielisyys tautia kohtaan, joka eilen
vielä minusta näytti terveyttäkin kauniimmalta. En tahdo katsoa ketään,
en nähdä ketään. Lienkö itse muille yhtä vastenmielinen, kuin muut ovat
minulle? Minua iljettää heidän alituiset rykimisensä, heidän soinnuton
äänensä, heidän kylmät kätensä ja hermostunut elämänhalunsa... Onko
minussa vielä niin paljon terveen ihmisen luonnollista vaistoa
jäljellä, että taudin ja sairaitten läheisyys vaikuttaa minuun
vastenmielisesti? Minkälainen kallisarvoinen ja turha jäännös menneiltä
ajoilta! Mitä se nyt minua hyödyttää? En tee sillä mitään.

Luultavasti vaikutan aivan samalla tapaa täysin terveisiin. Heidän
täytyy tuntea vastenmielisyyttä minua kohtaan, ja he ovat oikeassa,
täysin oikeassa. Miksi emme tunnustaisi sitä, -- ainakin tänä harmaana,
kuumeettomana aamuna, jolloin aivot työskentelevät kuin huonosti
voideltu, jyskyvä kone, äänekkäästi ja meluavasti, tuottaen ainoastaan
järkeä ja taas järkeä...

Niin, kuumeen karnevaali on ohitse, mielikuvituksen ja unien kirjavat
serpentininauhat lepattavat repaleina, ja ajatukset ovat alakuloisesti
maahan hajoitettuja kuin kadun lokaan tallattu ja liuennut
konfettisade. Tuhkaa, järjen tuhkaa kaiken ylle!

Utu tihkuu ulkona. Istumme nurkissa ja vaikenemme, väsyneinä puhumaan.
Vaitiolomme on täynnä vihamielisyyttä ja vakoilemista... Olemme kuin
kaikki numeroidut, mutta ei kukaan halua olla ykkönen, ja me katselemme
loppumattomalla vihamielisyydellä näkymättömiä numeroja toisissamme.
Ehkä onkin siinä salaisen, melkein ruumiillisen vastenmielisyytemme
syy? Heitämme ehkä ajatuksissamme arpaa, kuka meistä ensin on kuoleva.
Joku meistä tekee luetteloa kaikista parantolan asukkaista, kenen nimen
kohdalle hän ensimäiseksi on piirtävä ristin? Luuleeko hän olevansa
muita parempi?

Pelkään, ettei kellään meistä ole kuumetta tänään.

Joku ajattelee ääneen, niin että muutkin sen kuulevat:

"Hän, pikku tyttöni, juoksi vastaani ja yritti minua suudella. Ja
minä... minä työnsin hänet pois!"

Kaikista vaikeuksista, mitä tauti hänelle on tuottanut, tuntuu tuo
pakosta, tartunnan pelosta poistyönnetty suudelma tällä hetkellä
kaikkein raskaimmalta.

Mutta me muut tunnemme yhtäkkiä hetkellistä vapautusta... Tämä
pikkuinen ajatus, itsessään niin hentomielinen, irroittaa meissä
hautuvan kyynelherkkyyden, meidän itsesäälimme, marttyyriytemme
tunteen, ja se kohoo kuin armahtava auer liian selvän ja kuumeettoman
järkemme eteen.

       *       *       *       *       *

Makaamme iltapäivällä ulkohallissa, parikymmentä elävää, vaikenevaa
sarkofaagia. On pakollinen vaitiolon hetki. Sähkölamppu palaa jossain
kauempana rakennuksen kulman takana, ja sen valo väreilee ylös, alas
pitkin suurten koivujen lumesta paljaita kylkiä. Kauempana, sumuisen
ja näkymättömän järven yllä on pimeys. Koivut ovat sen rajana, niitten
takana se lepää, liikkumattomana, täynnä uhkaa, mutta uskaltamatta
lähestyä. Mutta se ei pakenekaan. Me voimme sen nähdä koko ajan.

Sinne on kuin kertynyt, tihentynyt kaikki, mitä pelkäämme, mutta mistä
emme puhu. Siellä vaanii ainainen vaitiolo, ainainen mykkyys, jolla ei
ole vastausta antaa meidän aroille kysymyksillemme.

Sielu muuttuu niin pieneksi ja pelokkaaksi pimeyden edessä, säikkyväksi
ja väriseväksi kuin lapsen.

Ja ajatukset, joita ei mikään kuume kultaa, vaeltavat järkevinä ja
harmaina:

Oi herkkäuskoinen ja oman mielikuvituksesi harhaanviemä! Kuoleman
traagillisuus on siinä, että se estää meitä nauttimasta omasta
traagillisuudestamme. Sinäkin tahtoisit olla omissa hautajaisissasi,
jos vain seuraavana aamuna saisit kahvisi ja vehnäisesi tavalliseen
aikaan.

Kuolema on sinulle vain tyhjä sana ja kiihtyneitten aivojesi aave,
kun sensijaan makuhermosi todistavat todeksi kahvin ja vehnäsen
olemassaolon.

Kaikki eilinen oli koristelua ja itsepetosta... Niin kauan kuin
kuvittelet jasmiinipensaikkoja ja kuolemaa kauneudessa, et tiedä vielä
mitään kuolemasta. Luulet irtauneesi elämästä, ja oletkin kiinni sen
pienimmässäkin ilmaisumuodossa...

Tahtoisit kuolla kuvastimen edessä... Mutta se on vain
teaatterikuolemaa, niin kuollaan vain näyttämöllä, missä tikarit ovat
terää vailla, ja veri vain punaista marjamehua. Et tunne kärsimystä,
sillä et koskaan ole halunnut muuta kuin nautintoa. Et osaakaan kärsiä,
osaat vain nauttia...

Näetkös, kuinka kuitenkin pelkäät pimeyttä koivunrunkojen takana... Ei
ole olemassa mitään kuolemaa kauneudessa.

On vain olemassa hirveä, liikkumaton pimeys järven yllä, alati
vakoileva, ja vihdoin viimein yllättävä pimeys.

Parikymmentä elävää sarkofaagia tuijottaa pimeyteen, ja sähkövalon
heijastus karkelee pitkin koivujen kylkiä.

Ja minun itseivani jatkaa:

Kerran se on alkava liikkua, vyöryä, niellen kaikki, mitä eteen sattuu,
ja sinä makaat silloin kuten nytkin, kapaloituna ja avuttomana, ja
silmät täynnä kauhua, kuten lapsen...

Ja minä tiesin yhtäkkiä, etten mitään tiennyt.

En tiennyt vielä mitään taudista enkä kuolemasta.



VIERAS


Matushka kutsui illalliselle, seisoen lasikuistilla koko venäläisessä
mahtavuudessaan, ja ainainen surupuku yllään, jota hän herkeämättä
käytti ainoan tyttärensä kuoleman jälkeen, posket hienosti hehkuen
piirakkataidon salaisuuksista ja vieraanvaraisuuden tyydytyksestä.

Puutarhasta vastasivat batjushkan ja vieraan äänet,
jasmiinipensaikkojen takaa.

Yli sorahiekkaan raivatun puutarhan tuntui kahdelta puolen meren
näkymätön läheisyys suolaisena, kalseana tuntuna, johon lakeudet ja
karjanummet lisäsivät kuivan kuloheinän tuoksun. Pähkinäpensaikko ja
korkeat kastanjat varjosivat kujan, niin että ainoastaan pienen valkean
kirkon vihreät sipulikuvut piirtyivät kylmänkeltaista taivasta vasten.

Ilmassa oli sekä iltaa että jälkikesää.

Mutta kesken puitten tummenevan vihreyden loistivat kirsikat
aistillisena, herkullisena värituntuna, nuokkuen lasinkuultavina ja
kypsinä, keskellä sammuvaa, saarenmaalaista maisemaa.

Batjushka, virolainen syntyään, valkea, moneen kertaan pesty
kotikauhtana yllään, yhtä haalistunut kuin harmaat hiukset ja partakin,
johdatteli vierastaan pitkin puutarhan käytäviä, kasvoilla lempeä,
väsynyt hymy, ikäänkuin haalistunut sekin.

Vieras, Paul Karask, oli puutarhassaolijoista nähtävästi ainoa, joka
tajusi tämän seudun ja illan kuivahkon ja suljetun kauneuden, jonka
antaumattomuus ja arkuus häntä kiihoitti, ja hänellä oli täysi työ sitä
sisällisesti selvitellessään. Mutta hän näytti varmasti päättäneen
nauttia tästäkin kauneuslajista, kärsien vain siitä, ettei ollut läsnä
ketään, jolle olisi voinut lahjoittaa hetkellisen tunnelmansa, mikä yhä
eheämpänä alkoi selkeytyä hänen kauneustajunnastaan.

"Antakaa anteeksi matushkalle, jos hän alkaa taas puhua Mashasta,"
batjushka sanoi, heidän kumartuessaan kirsikkapuun alitse. "Hän ei voi
toisin, se keventää hänen sydäntään, hän on täällä niin yksin, raukka."

"Oliko teidän tyttärenne nimi Masha?" kysyi vieras hajamielisesti,
ja pari lasinpunaista kirsikkaa putosi hänen olkapäälleen. "Maria
Aleksandrovna?" hän jatkoi, yhtäkkiä herkistyen. "Ja hän on kuollut?"

"Viisi vuotta takaperin", batjushka vastasi. "Niin, Maria
Aleksandrovna..."

Vieras jättäytyi yhtäkkiä jälkeen ja musersi huomaamatta kirsikan,
jonka pursuva mehu punasi hänen sormensa. Hänen sydämensä alkoi
yhtäkkiä sykkiä, levottomasti ja epämieluisasti.

"Tekin jo huomenna lähdette, Paul Karlovitsh", sanoi batjushka.
"Tulitte maata mittaamaan ja nyt jo lähdettekin. Mitä me teistä
oikeastaan tiedämme? Emme mitään. Oletteko edes naimisissa vai ettekö?"

Mutta ennenkuin vieras ehti vastata, päätyi batjushka jo
katajakepillään ankkoja hätyyttämään ja ehätti huohottaen vasta
kuistilla vieraan.

Ruokasalissa oli pöytä kukkuroillaan. Syötiin piiraita ja savustettua
kampelaa ja alotettiin uudelleen juustopiimästä ja ankanpaistista,
kunnes saavuttiin kirsikoihin ja sajuun. Välillä juotiin madeiraa
tomuisesta pullosta. Batjushka söi hitaasti ja vaieten, matushka ei
syönyt melkein ollenkaan, hän istui pöydän toisessa päässä venäläisen
vilkkaana ja kyynelherkkänä, pakinoiden yhtämittaa. Ilma oli täynnä
pölyä ja vieraanvaraisuutta. Vieras sensijaan söi valikoimalla ja
huolellisesti, kuten ihminen, joka ei päästä yhtäkään nautintoa
ohitsensa, mutta vaikka hän näennäisesti oli täysin kiintynyt
tähän mieluisaan toimeen, ilmaisivat hänen käsiensä eleet sisäistä
hermostumista.

"Oliko teidän tyttärenne Maria Aleksandrovna jonkun aikaa Pietarissa?"
hän kysäisi yhtäkkiä aivan levollisesti.

"Oli melkein vuoden ajan," batjushka vastasi, vähän hämmästyneenä. "Hän
opiskeli siellä laulua. Vaan miksi te sitä kysytte?"

"Muuten vaan... Tunsin Pietarissa erään Maria Aleksandrovnan... Mutta
hänen vanhempansa asuivat muistaakseni Liivinmaalla."

"Mepä muutimmekin tänne vasta pari vuotta takaperin," sanoi batjushka.
"Siirsivät minut, vanhuksen, vääryyttä tekivät..."

"Ehkä te tapasittekin juuri meidän Mashan", sanoi matushka. "Oliko hän
kaunis?"

"Hyvin kaunis", vieras sanoi.

"Masha oli kaunis", sanoi matushka. "Kaikki sen myönsivät. Hän oli
minun näköiseni."

"Jevgenia Ivanovna on ollut kaunotar nuorena", hymyili batjushka
anteeksi pyytävästi.

"Oliko Maria Aleksandrovna naimisissa?" vieras kysyi.

"Hän kuoli kahdeksan kuukautta jälkeen häitten", vastasi matushkan
värisevä ääni.

"Häneltä ei jäänyt siis lapsia?"

"Hän kuoli ennenaikaiseen lapsivuoteeseen, se on, hän..."

Batjushkan silmistä lennähti ehkäisevä, varoittava silmäys, mutta
matushka jatkoi:

"Hänen ei olisi lainkaan tarvinnut kuolla... Mutta on hirveitä asioita,
joista ei ehkä pitäisi puhua."

"Niin, sinä olet oikeassa, parempi on vaieta", säesti batjushka.

"Pavel Karlovitsh on pian satojen virstojen takana", intoutui matushka.
"Nähkääs, hänen miehensä, kauppias Pichelbaum, piteli häntä pahoin,
sentähden hän kuoli."

"Jätetään nämä asiat!" sanoi batjushkan särkynyt basso. "On asioita,
joita emme koskaan voi tietää."

Mutta matushkan ryppyisillä poskilla paloivat heleät täplät.

"Mashalla oli ollut rakastaja ennen naimistaan, kihloissa ollessaan,
vaikka emme sitä tienneet, emmekä nytkään tiedä kuka... Mitä me täällä
meren takana tiesimme, mitä hän teki Pietarissa? Kannan sydämessäni
vihaa vuosikausia enkä tiedä ketä kohtaan... Jos tyttäreni olisi
hukkunut, en sanoisi mitään, ymmärtäisin, alistuisin, en kapinoisi.
Sanoisin, se oli kohtalo, korkea, vihreä vesiseinä. Mutta nyt vihaan
ihmistä, jota en tunne. Voin antaa anteeksi aallolle, joka hukuttaa
lapseni, mutta en ihmiselle, joka hävittää hänet."

"Ihmisellekin täytyy antaa anteeksi", sanoi batjushka.

"Olenkin antanut anteeksi Pichelbaumille... Hän oli kärsinyt vääryyttä,
voin sen käsittää... Mutta en voi antaa anteeksi toiselle, jota en
tunne..."

"Täytyy, täytyy...", batjushka sanoi, huojuttaen valkoista päätään.

"Eipä niinkään", matushka kiihoittui. "Ihmisellä on silmät, joita voin
hellyttää, korvat, joita voin anella, on käsi, johon voin rukoillen
tarttua, voin järkyttää hänet kyyneleilläni... Mutta kohtalo, se on
kostea, vihreä vesiseinä..."

"Tyynnyhän, tyynnyhän, rakkaani", rauhoitteli batjushka, itse silmät
vesissä.

Mutta matushka jatkoi:

"Kun ajattelen, että ehkä olen nähnyt hänet, että näillä käsilläni,
niin, näillä käsilläni olen kantanut ruokaa hänen eteensä, että hänen
sormensa ovat hipaisseet oveni ripaa..."

"Eikö hän koskaan ilmoittanut nimeä?" kysyi vieraan hillitty ääni.
Kirsikat olivat koskematta hänen lautasellaan.

"Ei, -- ei koskaan. Hän ei ollut niinkuin minä, hänessä oli isänsä
verta, hän osasi vaieta. Minä sanoin vielä vähää ennen hänen
kuolemaansa: sanoisit nyt, Masha, keventäisit omaa sydäntäsi, ja
meidänkin olisi helpompi. Mutta hän vaan katseli minua ja pudisti
päätään. Ja niin hän kuolikin."

Kaikki vaikenivat. Huoneessa oli melkein hämärä. Ei kukaan koskenut
enää ruokiin, jotka jäähtyivät kukkuraisella pöydällä.

Yhtäkkiä vieras kysyi läpi hiljaisuuden ja alkavan pimeän:

"Onko Pichelbaum uusissa naimisissa?"

"Hän on jo monta vuotta ollut uusissa naimisissa", batjushka vastasi.

Matushkan kyynelettömät, kuin kuivuneet silmät katselivat yhä samaa
ajatusta ajellen tyhjyyteen.

"Minun täytyy sanoa teille kaikki, koska kerran aloin. Te teette niin
vähän kysymyksiä, ja kuitenkin tahtoo teille kertoa, väkisinkin...
Nähkääs, me emme tienneet siitä mitään, vannon sen teille, luulin
antavani hänet avioliittoon kuin tuosta viereltäni... Mutta Mashalla
oli ollut suhde, oli ollut rakastaja, -- ja sentakia Pichelbaum piteli
häntä pahoin. Hän on lyönyt Mashaa juovuspäissään ja selvänäkin...
Pichelbaum itse kertoi sen jäljestäpäin, hän syytti meitä, jotka emme
mitään tienneet. Hän ei uskonut edes lasta omakseen, hän vihasi sitä,
ennenkuin se syntyikään..."

"Suvaitkaahan, kunnianarvoisa Jevgenia Ivanovna", puuttui nyt vieras
puheeseen, "eikö tämä ihminen, josta puhutte, voi olla kohtalo hänkin?
Ehkä oli hänen syntymätähtiinsä kirjoitettu, että hänen täytyi hävittää
teidän perheonnenne, tahtomattaankin?"

"Vaikkapa vaan, vaikka niinkin", intoutui matushka, "mutta ihmiselle
tahtoo kostaa, tahtoo rangaista hänet, nöyryyttää hänet, tahtoo silmän
silmästä, hampaan hampaasta".

"Ja miksi juuri teidän pitää kostaa, Jevgenia lvanovna?"

"Ei kostaa, ei kostaa", batushka hymisi.

"Mutta minähän olen äiti. Minä tuntisin hänet tuhansista äidin
vaistollani, vihani vaistolla."

"Oletteko niin varma siitä, Jevgenia Ivanovna?"

Matushkan mustat silmät pysähtyivät hämmentyneinä vieraan
hermostuneisiin sormiin.

"Te ette usko sitä, Pavel Karlovitsh?"

"En ole sanonut, etten usko. Ette siis ole koskaan ketään epäilleet?"

"Emme ketään."

Syntyi hiljaisuus. Kaikkien kolmen katseet hipaisivat hitaasti toisiaan
läpi hämärän, joka esti kasvonpiirteitä näkymästä.

Kuten äänikoneen neula, elävöittäen kuolleet levyt, hitaasti kiertää
hiuksenhienoja juovia, niin alkoi heidänkin kaikkien sielussa
raatelevasti, julmasti kiertää muistojen terävä neula, pakoittaen
soimaan vaienneet säveleet.

"Pimeä on. Täytyy sytyttää kynttilät", sanoi matushka soinnuttomasti.

Ja hän haparoi tulitikkuja. Kesti loppumattoman kauan, ennenkuin
vihdoin kuului tuttu raapaisu. Hän sytytti kaksi hopeahaarukkaista
kynttilää pöydällä, ja hänen kätensä vapisi.

Yhtäkkiä hänen katseensa pysähtyi vieraan kalpeihin kasvoihin, ja hän
kysyi epävarmalla, tunnustelevalla äänellä:

"Kuinka te äsken sanoittekaan, Pavel Karlovitsh, -- ettekö tekin ollut
Pietarissa?"

Ja lyhyessä väliajassa, mikä kului kysymyksestä vastaukseen, ehti
kolmen ihmisen välillä syntyä kohtalokas yhteenkuuluvaisuuden tunne,
joka kytki heidät eroittamattomasti ja elinijäksi toisiinsa.



YKSI KAIKKIEN EDESTÄ


Se tapahtui kaukaisessa kalastajakylässä, etäällä moisiosta, etäällä
kirkosta, vielä kauempana saaren ainoasta kaupungista, hietasärkällä,
jonka ainoa ajoittainen vieras, sekin harvinainen, oli eksynyt harmaa
halli, paennut Ruhnun ruotsalaisia hylkeenpyytäjiä.

Heinäaikaan alkoi kiertää huhu, että Soorun Andreksessa oli pitaali.

Soorun Andres, kalastaja, jonka savupirtti oli lähinnä verkkopihaa, oli
jo useita vuosia tuntenut ajoittaista raukeutta, joka viime aikoina
kiihtyi pitkin ruumista säteileviksi kivuiksi, samalla kun hänen
käsivarsiinsa alkoi ilmestyä ruskeita laikkoja, jotka sormenpäällä
painaessa hävisivät muun ihon karvaisiksi. Huolimatta alussa taudistaan
sen enempää, hän kävi kalassa kuten ennenkin, sillä hänellä oli
elätettävänään, paitsi vaimoa, kolme alaikäistä lasta, mutta vuoden
päästä paheni hänen tilansa. Haettiin puoskarimuori, joka saunoitti
hänet perinpohjaisesti, lasten kurkistellessa saunan rikkinäisestä
ruudusta, kuinka isää hierottiin. Andres itse ei sanonut mitään, hänen
suuri, roteva ruumiinsa oli lavalla avutonna naisten käsissä, hänen
alistuessaan talttumuksella kaikkeen.

Hän oli silloin melkein neljänkymmenen vuoden vanha, ikänsä kaiken
terve ja vankkarakenteinen.

Hän tervehtyi välillä, kävi taas koko kevään kalassa, mutta tultuaan
eräänä alkukesän aamuna apajalta, hän haki täyden vesirainnan ja alkoi
veden kalvossa ryppykulmin tarkastella muotoaan, sivellen kädenselällä
silmäkulmiaan, joitten iho oli sinertävän kiiltäväksi pingoittunut,
niin että kulmakarvat olivat hävinneet. Katseltuaan aikansa mitään
puhumatta, hän työnsi jalallaan rainnan kumoon kynnykselle ja käski
lyhyesti vaimoaan Tiiua: "Vie pois!"

Sen jälkeen hän laitatti itselleen makuusijan lieden ääreen, valitellen
herkeämätöntä ja yhtämittaista vilua, ja sieltä hän laajenneilla,
lasimaisilla silmillään, joitten luomet riippuivat raskaina ja
velttoina, katseli läpi savuhämärän pirtissä liikkujoita.

Ruskeat laikat hänen käsivarsissaan olivat muuttuneet pieniksi,
pakoittaviksi kuhmuiksi, ja samanlaisia kuhmuja alkoi ilmestyä hänen
kasvoihinsakin, turvottaen ne tuntemattomiksi.

Koko kylä kävi häntä katsomassa, naiset usein, miehet harvemmin. Jotkut
peloittivat, toiset lohduttivat häntä, kolmannet antoivat neuvoja,
ja hän totteli kaikkia, suurella ja alistuvalla kärsivällisyydellä,
niellen kaikki ilkeät ja pahanmakuiset lääkkeet, joita hänelle
tarjottiin.

Jonkun ajan kuluttua hän taas oli jalkeilla ja teki koko talven
kotiaskareita, punoen koppia ja verkkoja korjaten, mutta seuraavana
kesänä heinäaikaan, hän taas jäi makuulle, tällä kertaa valittaen
kuumetta. Ja hänen kasvonsa olivat oudon kiiltävät, ikäänkuin
paisuneet, nahan pingoittuessa yli muuttuneiden piirteiden; samoin
hänen kätensä ja jalkansa.

Silloin ymmärsi hän itse, ja muut myöskin, että hänessä oli pitaali, ja
yli koko kylän levisi avuttomuuden ja tulevan tuhon tunto, ikäänkuin
jokin suuri ja armoton vitsaus olisi ollut tulossa kaikille yhteisesti.
Ja moni tutkiskeli itseään sanan valossa, etsiskellen salaisia
syntejään, joittenka tähden heitä nyt kuritettiin, yhteisesti. Äidit,
pelkoa täynnä, kylvettivät lapsiaan saunassa, tutkien heidän ruumiinsa
päästä jalkoihin, hakien hirvittävän taudin merkkejä ja säikähtyen
viattomintakin ihottumaa. Mutta lääkärin tuontia ei kukaan ajatellut,
sillä kylä oli perimmäisessä Sõrvessa, hietanummien ja korpien takana,
ja siellä oli aina eletty ja kuoltu omin neuvoin, ilman apua. Andreksen
vaimo Tiiu, nuorin, vuoden vanha lapsensa käsivarrella, meni naapurista
naapuriin, kunnes oli käynyt koko kylän yltympäriinsä. Sinä iltana oli
sankka sumu, johon upposi laakea hietasärkkä verkkoineen ja mertoineen,
ainoastaan kylän kolmen tuulimyllyn siivet jäivät kellumaan pinnalle,
uiskennellen aavemaisessa, valkeassa vedessä.

Ja Reinun Kaarelin suuri oinas eksyi laumasta ja takertui sarvistaan
mertaan ja oli siten koko yön, kunnes aamulla paimenpoika päästi irti
vapisevan, pelosta puolikuolleen eläimen, joka huppuroituaan hiekassa
katosi metsään.

Ja Teiste Marilla kävi painajainen suuren, tiheän jouhiseulan muodossa,
josta tihkui jauhoa, valkeata kuin kalkki, suut silmät täyteen,
tukahduttaen hengityksen ja sokaisten silmät.

Koko kalastajakylä valvoi sen yön, paitsi lapsia, etsiskellen Jumalan
aivoitusta ja keinoa, joka kääntäisi heistä pois lähestyvän vitsauksen.

Seuraava päivä oli sunnuntai, ja kylä valkoisella, kimaltavalla
hietasärkällä selvisi sumusta. Mutta miehistä ei kukaan varustautunut
kirkkoon, vaan aamusta alkaen he istuskelivat verkkopihalla, jonka
hiekkaista neliötä kymmenkunta harmaata verkkovajaa piiritti, tyhjien
verkkoseipäitten ojentuessa rivittäin, kuin joukko ohuita ristejä.

He pitivät neuvoa keskenään, hiljaisena ja synkkänä lautakuntana,
kutsumatta vaimoja avuksi, tuntien vastuunalaisuuden koko kyläkunnan
tuhosta ja menestyksestä, joka oli heidän käsiinsä uskottu. Ja heidän
joukossaan oli useita Andreksen kasvintovereita ja läheisiä sukulaisia,
mutta melkein kaikki olivat samaa kalastajajoukkuetta, ja heillä oli
yhteiset kalavedet ja yhteiset verkot ja merrat.

Mutta puolipäivän aikaan, vaimojen kirkosta palatessa, he antoivat
kutsua Andreksen ja osoittivat hänelle paikan ulompana omaa piiriään,
muutaman luhistuneen vajan kynnyksellä.

Eikä kukaan heistä halunnut aloittaa, sillä he olivat kaikki tyyni
hyviä tovereita, ja vitsaus oli kaikille yhteinen, itsekunkin syntien
rangaistukseksi, eikä heistä kukaan ollut varma, ettei se ensi kerralla
kohtaisi häntä ja hänen huonettansa, sillä he tiesivät kyliä, joissa
oli viisi ja kuusi ja enemmänkin pitaalisia.

Mutta kun he näkivät sairaan kysyvät ja ahdistetut silmät, eivät he
voineet kauemmin vaieta, vaan vanhin heistä sanoi, toisten pannessa
pois piippunsa:

"Me tiedämme kaikki, ettäs olet pitaalinen."

Ja taas he vaikenivat, ja taivaalla soutivat säikähtyneet, pakenevat
pilvet, juuri heidän päittensä päällitse.

Taas sanoi vanhin:

"Meitä on yhteensä neljättäkymmentä henkeä, lapset yhteenluettuina, ja
sinä olet yksin. Eikö ole oikeampi, että yksi kadotetaan, kuin että
kaikki kansa hukkuisi?"

"Katso, meidän aivoituksemme ei ole sinua hukata, vaan tahdomme sinua
syöttää ja juottaa, kunnes kuolet. Mutta ettet tartuttaisi meitä
kaikkia, niin myös vaimoasi ja lapsiasi, niin suljemme sinut Reinun
Kaarelin vanhaan talliin ja uskomme, että mielisuosiolla sallit sen
tapahtua?"

Eikä kukaan sanonut sanaakaan, ei tuomarit eikä tuomittava, sillä
tässä lautakunnassa ei ollut asianajajaa eikä puolustuspuhetta, ja
tuuli tuprutti ajohiekkaa auringonkimaltavana pilvenä silmiin, ja
lokit lensivät kalantähteitä tähystäen yli verkkopihan, jossa ihmiset
julistivat Jumalan tuomiota.

Seuraava päivä oli yhtä kirkas kuin edellinenkin, täynnä meren ja
auringon kimallusta. Lapset juoksentelivat aamun alkaen yhdestä mökistä
toiseen, pehmeässä ajohiekassa. Reinun Kaarel, kylän toisessa päässä,
loi lannantähteitä tallistaan ja kantoi sinne olkia. Suurin osa
kalastajia oli jäänyt kotiin, mutta pysyttelihe kotosalla, ilmestyen
joskus mökkinsä ovelle, levottomasti tähystellen Reinun Kaarelin
pirttiin päin. Naiset toivat vettä toistensa kaivoista ja supisivat,
punakirjavat sõrvelaishameet välkkyen auringossa.

Kello yhden aikaan saapui Reinun Kaarel vanhan, valkopartaisen
kalastajan kanssa Soorun Andreksen mökille. Ei kumpikaan mennyt sisään.
Reinun Kaarel vain raoitti ovea ja huusi: "Tule ulos!"

Ensin ilmestyivät Andreksen kolme vanhinta lasta, kaksi poikaa ja
tyttö, pistivät päänsä ovesta ja pakenivat suin päin sisään. Hetken
kuluttua he tulivat uudestaan yksitellen ja jäivät risupinon viereen
kaikki kolme, uteliaina ja totisina.

Tuvasta ei kuulunut hievahdustakaan. Reinun Kaarel istuutui
hakkuutukille ja sytytti piippunsa, ja valkopartainen katseli
aurinkoista merta, silmiään siristellen.

Yhtäkkiä tuli Andres kiireesti ulos, kaikkein kuluneimmissa
vaatteissaan ja pieni nyytti kädessä. Nuorin vanhemmista lapsista
alkoi ensin huutaa, hänet nähdessään, ja sitten huusivat kaikki kolme,
herkeämättä.

"Tiiu, -- ota lapset!" käski Andres kähisevällä pitaalisen äänellä.

Mutta lapset olivat jo ennättäneet edelle, ja juoksivat pitkin kujaa
kylän toista laitaa kohden, yhä kirkuen, ja heidän edellään kymmenkunta
säikähtynyttä lammasta.

Andres lähti edeltä Reinun Kaarelin ja valkopartaisen välissä, ja Tiiu
seurasi jäljempänä, huohottaen itkusta ja sylilasta kantaen.

Heidän kulkiessaan olkikattoisten savupirttien ohi, näkyi nurkkauksien
takana joka paikassa uteliaita ja totisia kasvoja. Yksi ja toinen
liittyi kulkueeseen, jättäytyen jonkun matkan päähän, mutta joukko
paljaskinttuisia lapsia juosta kirmasi aivan heidän vieressään.

"Lapset pois!" hätyytti Reinun Kaarel.

Lapset painuivat tuulimyllyn kivijalustan taakse ja sieltä livistivät
yli kiviaidan, Reinun Kaarelin mökkiä kohden.

Andres ei lausunut halaistua sanaakaan, yhtä vähän kuin hänen
saattajansakaan. Tien käänteessä pysähtyi valkopartainen ja tarjosi
Andrekselle tulta.

Yhtäkkiä tuli Andreksen takkuinen paimenkoira suurella hälinällä ja
uikuttaen kuin pahaa aavistaen ja takertui isäntänsä polviin kaksin
käpälin.

"Pankaa koira kiinni!" sanoi Andres. Joku jälkijoukosta, joka nyt
oli kasvanut ainakin kymmeneen henkeen, tarttui koiraan ja sulki sen
läheiseen aittaan, jossa se alkoi kynsiä ovea ja ulista.

Kulkue poikkesi nyt rantanummelle, edeten hitaasti ja synkkänä kuin
hautajaissaatto. Ajohiekka vajotti joka askeleella. Pitkin meren rantaa
tuli toisia, yhteensä toistakymmentä henkeä, paitsi lapsia.

Reinun Kaarelin pirtti oli aivan kylän äärimmäisessä laidassa, muita
suurempi ja paremmin rakennettu. Vanha, käyttämätön ja rapistunut talli
seisoi erillään muista uudemmista rakennuksista, puuttomalla aukealla,
ovi avoinna. Vallitsi haudan hiljaisuus, kaukaa vain kuului aittaan
suljetun koiran ulina.

"Tahdotkos nyt sitten mielisuosiolla mennä, ja onko se myöskin oma
totinen tahtosi?" sanoi valkopartainen.

"On", kuului pitaalisen kurkusta.

Jotkut naisista kävivät tallin ovella sisään kurkistamassa ja
peräytyivät kiireesti, mutta pari pientä poikaa pujahti sisään, josta
Kaarel heidät käsipuolesta talutti ulos.

Yhtäkkiä kääntyivät kaikkien silmät Tiiuun, joka oli lyyhistynyt maahan
istualleen ja itki kimakoin, vihlovin vedoin, rintalapsen kierähtäessä
suulleen hiekkaan.

"Kiireesti, kiireesti!" hoputti Reinun Kaarel valkopartaista.

He tarttuivat molemmat Andrekseen, kumpikin olkapäästä ja työnsivät
häntä tallin avointa ovea kohden. Mutta Andres ikäänkuin kooten kaikki
entiset voimansa, pudisti yhdellä olkapään sysäyksellä heidät pois ja
astui itse ovesta sisään, enää kääntymättä.

Silloin Reinun Kaarel otti kiireesti taskustaan sinne kätketyn
irtolukon ja aikoi sulkea oven, kun Andres yhtäkkiä kääntyi:

"Odottakaa, täällä on poika", hän sanoi.

Ja tallin pimeimmästä nurkasta, olkikuvolta, hän sai käsiinsä
kuusivuotiaan poikansa, joka oli sinne piiloutunut, pyöröpäisenä ja
tuhrusilmäisenä itkusta.

Hän nosti pojan ulos, ja senjälkeen sulki Reinun Kaarel oven, suurella
irtolukolla, pistäen avaimen taskuunsa.

He seisoivat kaikki paljain päin, kuin pyhää toimitusta tehtäessä,
hartaina kuten esi-isänsä vuosisatoja takaperin toimittaessaan
lepytysuhria kiivastuneille jumalille pyhissä uhrilehdoissaan, ja
yhtäkkiä alkoi Teiste Mari virren, jota muuten veisattiin vain
hautajaisissa, ja he veisasivat sen kaikki seitsemän säkeistöä alusta
loppuun, hitaasti ja venyttäen, suljetun tallin edessä.



LASNAMÄEN VALKEA LAIVA


Tapahtui sinä keväänä, että lähes kaksisataa Järvamaan talonpoikaa,
maltsvetin lahkolaisia, sanottuaan aikaisemmin moisioille maansa
irti, jätti siemenen kylvämättä ja pellot kyntämättä, ja alkoi
vaeltaa Tallinnan rantaa kohden, odottaakseen valkeaa laivaa, jonka
heidän uskonisänsä profeetta Maltsvet oli luvannut. Ja niille, jotka
peloittivat heitä moisionisäntäin vihalla, he vastasivat yksin suin,
että raskas ja sikeä uni oli tuleva yli kaikkien, jotka yrittäisivät
estää Herran valittuja lähtemästä uuteen Kaananiin, joka hersyi maitoa
ja hunajaa.

Kun he viimeistä kertaa yöpyivät leiriksi muutaman kylän niitylle,
tuli heitä katsomaan paljon rahvasta, kuten kaikkialla, missä he
näyttäytyivät, mutta he kestivät kaikki pilkkapuheet närkästymättä,
niitä sanojilleen takaisin sinkoomatta, Herramme esimerkkiä
seuraten, niin naiset valloillisten hiustensa, kuin miehet viinan
maistamattomuutensa takia, jota heiltä kuuliaisuus profeetan käskylle
vaati. Koska heitä enää vain muutaman tiiman matka eroitti paikasta,
jossa heidän oli odotettava Herran kunniaa ja ihmettä, rukoilivat ja
veisasivat he innolla iltamyöhään, vahvistautuen sanan rieskalla ja
tutkistellen pyhää kirjaa, johon heidän toivioretkensä jo ammoin oli
merkitty; hevosten levätessä kauempana, vankkurien luona.

Kun maltsvetit seuraavana aamuna tekivät lähtöä, seisoi kyläkauppias
Meritsin nuori vaimo Maie paraikaa leivinuunin edessä, ja hänen
paljaat käsivartensa olivat yhä taikinassa, ja hiukset ohimoilla
kosteat ja kiharaiset kuumuudesta. Kuultuaan melun ja rattaitten
ratinan, hän kiiruhti portille, hätääntyen kahden pienen poikasensa
takia, jotka tuokio takaperin olivat pihamaalla leikkineet, ja haki
heitä katseellaan suuresta väenvilskeestä, löytämättä. Silloin hän
kuuli jonkun sanovan selkeällä ja tajuttavalla äänellä: "Katso, kaksi
jauhattavat kedolla, ja yksi otetaan", ja samalla hänen sydämensä
täytettiin suurella levottomuudella, näitten sanojen johdosta,
ikäänkuin taikina, johon hapatus heitetään, niin että hän unohti
tykkänään poikansa, niin myös leivät uunissa, ja meni sisään,
hoiperrellen kuin puoliunessa.

Hän seisoi avoimen leivinuunin edessä kauan aikaa, muistamatta sen
suuta sulkea, kädet rentoina kupeille hervahtuneina, kypsyvän leivän
tuoksun kohotessa hänen sieramiinsa. Talo oli typötyhjä, sillä kaikki
olivat juosseet kylän raitille.

Niin hän seisoi, kauan aikaa, kunnes hiljaisuus herätti hänet. Hän
riensi puodin ikkunaan ja näki raitin tyhjäksi, tomun laskeutuessa
hitaasti ja kullankarvaisena auringosta.

Silloin hän taas kääntyi päin huoneeseen, hämärin silmin, ja yhä kuin
unessa, alkoi kiireesti kerätä kapineita, umpimähkään, mitä tielle
sattui, mutta laski yhtäkkiä kantamuksensa pöydälle ja siihen jätti.
Hän ei sitonut edes huivia päähänsä. Hänen kätensä olivat tahmeat
taikinasta, ja vaatteet jauhoiset, kun hän juoksujalkaa lähti raitille.
Hän muisti kahta poikaansa, jotka olivat leikkineet kaivon luona,
muisti leipiä uunissa ja lukkoamatonta puodin ovea ja juoksi eteenpäin,
varmana ehättävänsä toivioretkeläiset maantiellä.

Niinpian kuin oli saavuttanut heidät, haihtui hänestä yhtäkkiä
kaikkinainen epäily, ja hän tunsi haluavansa puhua, kuten edellisenä
ehtoona oli maltsvetien leirissä kuullut parin naisen puhuvan,
unhoittaen arkuutensa ja sanoen suurella äänellä:

"Totisesti, profeetta Maltsvet on lähettävä uskovaisilleen laivan
Lasnamäen rantaan, ja hän käskee kansansa kokoontua niitylle, jossa
nuori nurmi kasvaa. Ja hänen laivansa on oleva valkea kuten poutapilvi
tai kuten meren vaahto."

Mutta monet hänen ympärillään kysyivät: "Kuka tämä on?" Ja toiset
vastasivat: "Ei hän taida olla maltsvetien parista, sillä hänen
hameensa on kirjava, ja hiukset palmikolla."

Silloin hän vastasi kaikille yhteisesti:

"Miksi te kysytte? Minä en ole kukaan, minulla ei ole nimeä eikä lasta,
ei miestä eikä kotia."

He tyytyivät siihen eivätkä kysyneet häneltä sen enempää, vaan
ymmärsivät, että Herran Henki oli puhunut vaimon suun kautta,
valituillensa vahvistukseksi. Auringon paahtaessa suoraan hänen
varjottomiin silmiinsä, tarjosi muuan nainen hänelle huivia, mutta hän
ei huolinut siitä, vaan irroitti hiuksensa, päästäen ne valloilleen
valumaan, kuten maltsvetien vaimojen ja tyttärien tapa oli. Ja ne
olivat hyvin pitkät ja kiharaiset ja kattivat hänen kirjavan hameensa.

Hänelle tehtiin tilaa vankkureilla, mutta hän sanoi tahtovansa
mieluummin kulkea jalkasin ja luovutti tarjotun paikan lapselle, jonka
jalkapohjat olivat rakoilla, itse tukien väsyneitä ja kanneskellen
uupuvien äitien lapsia, vuorotellen, hän, ennen itse heiveröinen.
Hänelle tarjottiin ruokaa, mutta hän hylkäsi sen päätään pudistaen,
ja kun häneltä kysyttiin, sanoi hän isoovansa ja janoovansa vain
vanhurskautta ja taivaallista laivaa, lykäten pois kädet, jotka
hänelle leipää kurkoittivat, ja kaikki, jotka kuulivat hänen sanansa,
ihmettelivät hänen uskoansa. Eikä hän loppumatkalla enää puhunut,
vastaten vain tarpeellisimpiin, ja hänen sallittiin olla yksin,
mutta hänen silmäteränsä olivat yhä laajentuneet ja täynnä kaukaisia
kangastuksia, jotka hän yksin näki, vaieten niistä.

Muutamat sanoivat: "Katso, Tiskren hurskas neitsyt on keskellämme!"

Toiset, jotka edellisenä vuonna olivat kuulleet Tiskren neitseen
puhuvan, vastasivat: "Eihän toki, tämä on nuorempi, ja hänen hiuksensa
ovat väriltään kuin hunaja ennen hyytymistään."

Mutta oli niitäkin, jotka sanoivat: "Eikö tämä ole Maie Merits,
rihkamakaupasta? Eikö hänen miehensä myynyt minulle Pärtynpäivän
tienoilla nelikollisen silliä? Eikö hänellä ole kaksi piskuista lasta
kotona? Kuinka hän siis on täällä meidän keskellämme?"

Toiset taas nuhtelivat heitä, sanoen: "Eikö tosin profeetta
Maltsvetillakin ole toinen nimi, samanlainen kuten kaikkien muitten
meidän seastamme? Eikö hänkin ole ollut kaikkinaisissa maallisissa
askareissa, kuten krouvarina ja myllärinä? Eikö hän ole vaihtanut
hevosia ja ollut kuten yksi meistä? Miksi siis vieroisimme tätä vaimoa,
joskin hän joskus on tehnyt muutakin, kuin julistanut Herran ihmettä.
Pois se!"

Kaikkein maallisimmat uskovaisista kysyivät: "Onko hänellä edes
lupakirja? Kuinka hän aikoo lähteä kanssamme kaukaiselle maalle?
Onko hänellä miehensä ja moision omistajan lupakirja ja maaherran
allekirjoitus?"

Mutta että heidän joukossaan oli paljon samankaltaisia irtolaisia,
ilman lupakirjaa, niin ei kukaan halunnut häntä häiritä, sillä heidän
kaikkien odotuksensa oli ylenpaltinen, ja heidän suvaitsevaisuutensa
suuri.

Saavuttuaan Lasnamäen rantaniitylle, lähelle Tallinnaa, he istuutuivat
kaikki nuorelle, keltakukkaiselle nurmelle, iloisessa odotuksessa,
yhteensä kolmattasataa henkeä, kumpaakin sukupuolta, lapset ja
imeväiset niihin luettuina. Eikä heillä ollut, paitsi tarpeellisimpia
keittokaluja ja vaatevaroja, mitään mukanaan, lukuunottamatta viikon
eväitä. Hevoset, joilla olivat tulleet, he lähettivät takaisin, sillä
he olivat myyneet ne jo ennen lähtöään, kuten olivat rahaksi muuttaneet
huoneensa ja irtaimistonsa, elonsa ja raavaskarjansa.

Tuskin he olivat pysähtyneet, kun muuan sokea ja korkeakasvuinen
nainen aloitti virren: "Nüüd hüa maakene, oled sina jälle käes", sillä
hän luuli jo perille saavutun, ja hänen huulensa olivat avoimet, ja
sieraimet värähtelivät, hengittäen olemattomia tuoksuja kukista,
jotka eivät ikinä olleet itäneet hänen pihansa pientarilla, ja
hän ojensi kätensä suoraan eteenpäin, ikäänkuin lämmitellen niitä
paahtavamman auringon paisteessa, ja hänen harmaan kaihin kattamat
silmänsä räpyttivät avuttomasti, ikäänkuin olisivat väkisin halunneet
nähdä profeetan kuuluttamat viinamäet. Mutta kun hänelle ilmoitettiin
hänen erhetyksensä, ei hän käynyt murheelliseksi, vaan antoi taluttaa
itsensä ihan veden rajaan, johon hän kärsivällisenä jäi odottamaan,
taluttajaansa tarttuen, jottei harhautuisi ihmishälinässä, kun
lähtömerkki annettaisi.

Koska Maltsvet, heidän profeettansa, oli kieltänyt heitä polvistumasta,
niin he toimittivat rukouksensa pystyssä seisoen, kasvot siniseen
mereen päin, josta heille oli apu tuleva, ja heidän pukunsa oli musta
ja harmaa, joskus harvoin valkoinen, samoin profeetan sanojen mukaan,
ja heidän vaimojensa ja tyttäriensä hiukset valloilliset.

Taas he istuivat rantakiville, ja joku esilukijoista avasi raamatun,
jossa koko heidän retkensä oli ennustettu ja vartavasten heidän
tähtensä kirjaanpantu, sillä he eivät tehneet mitään, mitä Sana ei
käskenyt eivätkä luopuneet mistään, mitä Sana ei kieltänyt.

Kirjoitettu oli: Järvamaan talonpojat elivät kaikkinaisessa ahdingossa,
ruumiin ja sielun, ja vaivattiin aivan ankarasti vierailta isänniltään,
kuten Israelin rahvas Egyptin faaraoilta.

Kirjoitettu oli: Herra oli herättävä työorjuudessa ja vitsain alla
huokaavalle kansalleen profeetan, jonka sanan kennoissa olisi makeampaa
hunajaa, kuin pappien ja veljesseurakunnan lukijain, ja tämän profeetan
nimi oli Johannes II elikkä Maltsvet, maallisella nimellä myöskin Juhan
Leinbergiksi kutsuttu.

Ja kirjoitettu oli: Maltsvet oli johdattava uskovaisensa Egyptin
orjuudesta autuaammille asuinsijoille, tullen heidän tykönsä valkealla
laivalla.

He olivat uskonisänsä käskyä totellen luopuneet värillisistä vaatteista
ja silmäinkoreudesta ja palmikoiduista hiuksista, ja nuoret tytöt
kirjavista nauhaseppelistä, ja heidän huulensa olivat puhtaat viinasta
ja väkevistä, sianlihasta ja tupakanhajusta.

Mutta missä heidän Kaananinsa oli oleva, sitä ei heistä yksikään
tiennyt. He olivat kuulleet profeettansa kyliä kiertäessään puhuvan
kaukaisesta, lämpimästä maasta, jonka Herra oli valituilleen varannut,
jossa ei ollut isäntää eikä orjaa, ei yökylmiä eikä lunta, vaan
vihertäviä viinamäkiä ainaisessa auringossa ja siunaavassa sateessa.
He olivat kuulleet tämän maan nimenkin, mutta se oli haihtunut heidän
aivoistaan. He tiesivät vain, että profeetta Maltsvet oli lähtenyt
sinne ennen heitä ja lupauksensa mukaan oli tuleva heitä noutamaan
valkealla laivalla Lasnamäen rannasta.

Sentähden he eivät sallineet lasten tänä iltana kerätä risuja, eikä
yhtään pataa pantu tulelle kivien väliin, eivätkä he myöskään aukoneet
nyyttejään eivätkä säkkejään, kuten muina iltoina, yhtä vähän kuin
he valmistivat makuusijojakaan, itselleen tai lapsille, sillä kaikki
tämä oli heidän mielestään vähäuskoisuuden merkki, joka Jumalan
pitkämielisyyttä kiusaisi. Suuremmat lapset laskeutuivat hiekalle
likekkäin, kuten karitsaiset kedolla, mutta vähäisemmät itkivät itsensä
uneen äitiensä sylissä.

Ja sokea vaimo istui hievahtamatta, sormet taluttajansa ranteen
ympärillä, tykyttävää valtimoa tunnustellen, odottaen sen kiivaamman
lyönnin hänelle heti ilmoittavan, kun laiva ilmestyisi näköpiiriin, ja
sulkien käyttämättömät silmänsä.

Mutta vaimo, joka oli juossut pois miehensä ja lastensa luota, ja jota
ei kukaan tuntenut, oli huuhtonut käsivartensa valkeiksi merivedessä
ja istui toisten joukossa, hiusten kätkiessä hänen kasvonsa muilta,
eikä hän muistanut rahtuakaan siitä, mikä oli ollut, eikä kuka hän oli,
sillä hän oli uudestaan syntynyt tänä päivänä.

Äidit, joilla oli monta lasta, huolehtivat, kuinka he laivan tullessa
saisivat kaikki lapsensa mukaan, ettei yksikään puuttuisi, ja he
kokosivat pienokaisiaan liepeisiinsä, kuten kana kokoo poikasiaan.

Silloin Maie, keskittäessään katseensa suoraan aurinkoon, tunsi
äkillistä häikäisyä, ja kaikki hänen edessään haihtui valosumuun, ja
tästä maidonkarvaisesta autereesta, joka täytti taivaanrannan, alkoi
haahmoittaa valkea laiva.

Hän näki sen aivan selvästi, ei sisäisin silmin, vaan maallisin,
ruumiillisin, sen liukuessa vitkaan pitkin tyyntyvää vettä, ilman airon
loisketta, sivuttain, kyntäen pitkän, hitaasti häviävän, hopeaisen
vesivanan, -- purjeitten pingoittuessa hapraina kuin valkeat hattarat.

"Minä näen, -- minä näen!" hän huusi kuuluvalla äänellä.

Ihmiset piirittivät hänet, tarttuivat häntä hartioihin, ja hänen
hiuksensa lankesivat tiheinä ja kultaisina yli kasvojen.

"Minä näen valkean laivan!" hän sanoi.

"Missä se on? Näytä se meille!" hän kuuli ympärillään huudettavan.

Silloin hän tunsi, kuinka kaikkien näitten satojen ihmisten ikävä
ikäänkuin valui häneen, kunnes hänen sielunsa kävi ahtaaksi. Hän
itse hävisi, kuoli pois, ikäänkuin hänen ruumiinsa ja sielunsa rajat
olisivat murtuneet, hänen elämänsä haihtui olemattomaksi, ja hän
itse sen keralla, mutta yhtäkkiä elivät hänessä kaikki, jotka hänen
ympärillään riutuivat kipeästä ja ylen suuresta odotuksesta. Heidän
odotuksensa ja kyyneleensä kerääntyivät häneen kuten säiliöön, ja hän
näki ja odotti yhtäkkiä kaikkien puolesta.

"Ettekö näe, te sokeat?" hän sanoi. "Avatkaa silmänne, valkea laiva,
jonka profeetta on luvannut, lähestyy meitä."

Samalla kävivät hänen jäsenensä kankeiksi, ja vaimot ottivat vastaan
hänen maahan vaipuvan ruumiinsa ja asettivat hänet hiekalle, jossa hän
makasi taintuneena, pitkien hiustensa päällä.

Mutta miehet sälyttivät taakat selkäänsä ja kantoivat ne veden rajaan,
ja vaimot huusivat lapsiaan, ja rintalapset parkuivat, ja monet nuoret
miehet kahlasivat matalassa vedessä, niinkauas kuin pääsivät, ja vielä
toiset veisasivat vastaanottovirttä, mutta väkevämmät eivät työntäneet
heikompia, ja kellä oli vanha ja vaivaloinen isä tai äiti, tuki häntä,
sillä he olivat kaikki yhdistetyt rakkaudessa.

Mutta kun he pari tuntia täten olivat odottaneet, väsyivät useimmat, ja
he sanoivat toisilleen: "Se oli vain ennustus. Vieras vaimo, jota emme
tunteneet, on ennustanut. Hän on saanut merkin ennen meitä."

Ja taas toiset sanoivat: "Huomenna tai ylihuomenna tulee laiva!"

Vaimot hoitelivat Maiea ja priiskoittivat hänen kasvojaan vedellä,
kunnes hän tuli tajuihinsa, mutta hän ei puhunut enää sanaakaan sinä
yönä.

Aamupuoleen yötä alkoivat useat lapset vaikertaa vilua, ja äidit
paljastivat povensa ja lämmittivät heitä oman rintansa lämmöllä,
riisuen osan vaatteistaan ja peittäen niillä palelijat. Kun päivä alkoi
sarastaa, valtasi heidät outo raukeus, ja moni nukahti, mutta useimmat
valvoivat, uupumusta vastaan taistellen, ja uusi päivä täytti heidät
uudella uskolla ja odotuksella.

He valmistivat lapsille aterian, mutta hylkivät itse ruokaa, karkaisten
itseään kylmällä lähdevedellä, eivätkä he tunteneet mitään nälkää.

Puolipäivän aikaan alkoi kaupungista päin niityn laitaan kokoontua
joutilasta ja uteliasta väkeä, jotka kysyttelivät ja haastattelivat
heitä. He kärsivät kuten aina kaikki kompasanat vaiti ja vastaamatta,
harjoittautuen kärsivällisyydessä ja anteeksiannossa, varmoina
pilkkaajiensa pikaisesta häpeästä.

Seuraavina päivinä oli heidän odotuksensa levollista ja varmaa, eikä
yksikään heistä epäillyt, ja nurina oli kaukana heistä. Ehtoisin alkoi
heidän varsinainen varrontansa, ja he olivat niin varmoja laivan
tulosta, että he aina kiireesti kokosivat päivän kuluessa hajaantuneet
kapineet, etteivät turhaan kuluttaisi aikaa, kun kutsu tulisi. Ja he
sammuttivat kaikki tulet, paitsi yhtä, jota he aina pitivät vireillä,
merkiksi mereltä tulijoille.

Heidän uskonsa vahvistettiin monin kerroin, kun leiri kasvoi, uusien
uskonveljien ja valkean laivan odottajien saapuessa rantapitäjistä, ja
he antoivat auliisti tilaa vieressään, jakaen, mitä heillä jakaa oli.
Mutta viidennestä päivästä alkaen he alkoivat säännöllisesti keittää,
tosin pyytäen Herralta anteeksi tätä epäuskon ja malttamattomuuden
merkkiä, sillä eivät ainoastaan lapset karttaneet ruokaa, vaan moni
aikuinenkin tunsi nälän hiukaisua, häpesi sitä ja koetti karkoittaa
mielestään, kunnes antoi myöten, kaluten kovaa leipäkannikkaa, muilta
varkain, lopulta sanoen ääneen itselleen ja toisille, ettei Herra
suinkaan tahtonut heidän nälkään nääntyvän.

Kun ensimäinen viikko oli ohitse, oli heitä jo viidettä sataa henkeä
Lasnamäen niityllä ja rannalla. Heikompien valitettua väsymystä, he
vuorottelivat öisin valvonnassa, niin että aina oli niitä, jotka
tähystivät merta, öin ja päivin, ettei öljy heidän lampuistaan
loppuisi, kuten tyhmien neitsyitten yljän tullessa.

Mutta Maie kulki heidän keskellänsä, ja hänen aivoissaan hämärsi
tieto jostakin, mitä hänen oli mahdoton muistaa. Hänen ajatuksensa
pysähtyivät alati hetkeen, jolloin hän tunsi ihmistungoksen
ympärillään, mutta mitä sen tuokion takana oli, ei hän tiennyt. Joskus
tuli hänelle ajatuksia, joita hän ei omikseen tuntenut, ikäänkuin
mureneina jostakin kadonneesta ja kaukaisesta olennosta. Istuessaan
rannalla ja nähdessään lasten paahtavan puolipaljaita jäseniään
hiekassa, hän halusi mennä ja silittää heidän päätään, ja kun hänen
sormensa hajamielin haroivat lapsen hiuksia, herätti hiusten hipaisu
tutun tunnon, jonka hän varmasti oli ennenkin elänyt, mutta missä ja
milloin?

Jaksamatta sitä selvittää, hän loittoni lapsista, palatakseen taas
heidän luokseen, tuntien heidän parissaan selvimmin kadonneen itsensä
läheisyyden. Hän jakoi heille melkein koko ruokaosansa, sillä hänen
ruumiinsa ei tarvinnut kuin nimeksi ravintoa, eikä hän nukkunut
sydänyön hetkeä kauempaa, mutta hän ei tuntenut silti uupumusta, ja
usko säteili hänestä. Iltasin, auringon laskun aikaan, hän tunsi
levottomuutta ja sydämenkouristusta, ja jos toiset silloin kokoontuivat
odottavina hänen ympärilleen, jäykisti kuolonkankeus äkkiä hänen
jäsenensä, mutta yli huulten tulvi vuolas sanavirta, sillä hänen
henkensä harhaili kaukaisilla mailla, etäällä niistä, jotka hänen
ympärillään olivat.

Ja ne, jotka häntä kuuntelivat, näkivät hänen kahlaavan läpi
lujasänkisen ja korkean vehnän, ja hänen kätensä punnitsivat tähkien
painavuutta, ja he näkivät hänen karistavan jyviä pivoonsa ja ylistävän
niitten valkeutta, ja hetken päästä he näkivät hänen astuvan yhä
ylemmäksi, ja nyt hän riipi heille rypäleitä, ja niitten mehu vuosi
pitkin hänen sormiaan, ja hän itse ja he kaikki huumaantuivat tästä
kultaisesta mehusta, ja hänen hurmionsa tarttui heihin.

Ja hän kysyi heiltä:

"Tahdotteko te taivaallista vaiko maallista hyvyyttä?"

Silloin he muistivat pitkiä työpäiviään ja kaikkinaista orjuuttaan, ja
että heille jo vuosisatoja taivaalliset hyvyydet olivat tarjona olleet,
niin he vastasivat nyt:

"Me halajamme taivaallista hyvyyttä, mutta katso, me ikävöimme myös
niitä, kuin maan päällä tarjona ovat."

Hän vastasi heille:

"Teidän pitää molempia saaman."

Hän puhui heille profeetta Maltsvetistä, jota hän ei koskaan ollut
nähnyt, ja hän kuvaili häntä heille, niinkuin olisi nähnyt hänet
edessään ruumiillisin silmin ja selkeämmin kuin yksikään heistä, ja
he kysyivät hämmästyneinä: "Missä hän on nähnyt profeetta Maltsvetin?
Taitaako tämä vaimo nähdä, mitä muut eivät näe?"

Ja heidän odotuksensa oli riemullinen, ja heidän uskonsa suuri.

Mutta eräänä iltapäivänä meni taivas pilveen, ja alkoi sataa
tihkusadetta, iltaan asti ja koko yön läpeensä. He peittivät lapset
yöksi, eikä kukaan napissut, sillä he olivat kaikki karkaistuja ja
säihin tottuneita. Kun seuraavana päivänä yhä satoi, niin myös toisena
ja kolmantena, hakivat he olkia ja heiniä läheisestä kylästä, ja
rannanpuoleinen rahvas tarkasteli tuulen merkkejä ja vakuutti sateen
pian herkeävän, ja heidän ainoa huolensa oli, etteivät he tainneet
pitää merkkitulta alati vireillä, ponnistuksistaan huolimatta.

Mutta sadetta jatkui kuusi päivää ja yötä, ja alava rantaniitty,
jaksamatta imeä itseensä niin suurta veden paljoutta, muuttui
hyllyväksi hetteeksi. Tuskin oli sade tauonnut, kun tuuli kääntyi
pohjoiseen, ja heidät yllätti laakealla rannalla pohjoismyrsky,
joka lakaisi yli heidän leirinsä kolme päivää. Silloin alkoivat
äidit ensimäisinä nurista palelevien lapsukaistensa takia ja sanoa:
"Pystyttäkää toki sateensuojia kaikkein vähäisemmille!"

Mutta uskonkiihkoisimmat miehistä vastasivat: "Pois se! Emmekö me
jaksa tätä piskuista vaivaa kärsiä autuuden takia, joka meille luvattu
on? Rakennammeko me majoja, niissä torkkuaksemme, kun Herran laiva on
tulossa?"

He kovettivat korvansa ja paaduttivat sydämensä, mutta lasten äidit
olivat itsepintaisia eivätkä lakanneet heitä karttamasta, ja lasten
isät olivat myöntyväisempiä kuin muut, ja niin oli toisen viikon
lopulla muutamia vaajoja vajotettu hiekkaan, ja niitten yli pingoitettu
peitteitä.

Ja ilma oli taas ihana ja lämmin, sillä oltiin kesäkuussa.

Muuan maltsvetien lapsista oli löytänyt vesilinnun pesän rannalta
heinämättäiden välistä ja kävi joka päivä sitä katsomassa, sanoen
itselleen: "Kun pesässä on viisi munaa, tulee valkea laiva."

Mutta kun pesään ei enää mahtunut yhtään munaa, hän sanoi:

"Niinpian kuin poikaset tulevat esiin munista, tulee valkea laiva."

Kun pesä oli täynnä poikasia, hän sanoi:

"Jahka ne oppivat uimaan, niin tulee valkea laiva."

Ja hän kävi joka päivä pesällä eikä muistanut enää ollenkaan tähystää
merelle, sillä se oli hänestä tarpeetonta.

Mutta kolmannen viikon alussa sairastui erään Kolgarannan kalastajan
kaksiajastaikainen poika kuumeeseen ja kouristuksiin ja heitti henkensä
äitinsä vuoroin vaikeroidessa ja soimatessa. Hänen miehensä naulasi
kokoon pari lyhyttä, höyläämätöntä laudanpätkää ja kantoi kirstun
olallaan kaupunkiin, mutta äiti seurasi taampana eikä ollut tyytyväinen
lapsensa valkeaan laivaan.

Ja kaupungista takaisin tultuaan hän oli vieläkin tyytymättömämpi ja
alkoi napista suurella äänellä ja sanoa, ettei hän tarvinnut mitään
valkeaa laivaa, vaan tahtoi lapsensa takaisin, joka oli saanut taudin
kosteudesta ja yökylmästä. Mutta hänen miehensä, joka oli hurskas ja
jumalaapelkääväinen, sulki kiireesti hänen herjaavan suunsa, ennenkuin
se ennätti enempää syntiä tehdä, eikä hän senjälkeen enää uskaltanut
mitään ääneen puhua, mutta hänen huulensa liikkuivat lakkaamatta,
sopottaen sekavia sanoja.

Siitä asti alkoivat äidit peljätä pienokaistensa takia, sillä heitä
oli paljon leirissä, ja oli niitä, jotka ehdoittivat, että lapset
lähetettäisi pois, mutta toiset eivät suostuneet siihen, sillä he
halusivat kaikki yhdessä lähteä luvattuun maahan.

Keltaiset kukat niityn laidassa, missä niitä ei tyystin maahan
tallattu, antoivat sijaa sinipunerville, vihdoin punaisille ja
sinisille, ja kun lapsi eräänä aamuna meni vesilinnun pesälle, oli
se tyhjä, ja silloin hän pitkistä ajoista tähysti merta, mutta
avovesi oli aurinkoinen ja laaja, eikä hän voinut eroittaa muuta kuin
uiskentelevan, untuvaisen vesilinnunpoikueen, vaan ei mitään valkeaa
laivaa.

Ja hän oli ollut niin varma uskossaan, että nyt sensijaan kadotti
kaiken malttinsa ja kysyi itkien jokikiseltä, jonka tapasi: "Eikö
tulekkaan koskaan valkeaa laivaa?"

Kaikki, joitten puoleen hän kääntyi, lohduttivat häntä ja käskivät
kärsivällisesti odottaa, mutta sanat oli sanottu, ja lapsi oli lausunut
ne ensimäisenä, eivätkä ne singonneet siniseen ilmaan, kuten sanat
tavallisesti.

Valkea laiva viipyi yhä, mutta sensijaan tulivat kaikkinaiset taudit
vedestä ja maasta, kuin myös ilmasta. Alkoi luuvalo, käpristäen
kokoon heidän jäsenensä, puhkeilivat paiseet, ja alkoi kalvaa ankara
sydänalanahdistus, hivuttavan kuumeen keralla. Ne, jotka olivat
janoonsa juoneet ojan ruosteista vettä, hourasivat korkeassa kuumeessa
maahan levitettyjen olkien päällä, ja heidän päänsä oli tulikuuma, ja
heidän aivonsa täynnä kangastuksia, ja he tahtoivat väkisin ryöstäytyä
hoitajiensa käsistä valkealle laivalle vastaan, jonka heidän kuumeesta
palavat silmänsä näkivät. Ja hoitajat seurasivat heidän katsettaan,
pidätellen heitä, ja tunsivat kateutta kuumesairaita kohtaan, jotka
olivat onnellisia näyissänsä.

Imettävistä äideistä ehtyivät monet, ja nyt tuli rintalasten vuoro
sairastua, ja kohta senjälkeen hiukan isompien. Monesta perheestä
sairastivat kaikki lapset ja osa aikuisiakin, ja yhdeksän tahi kymmenen
lasta heitti tänä aikana henkensä, kuollen neuvottomien ja rukoilevien
äitiensä käsiin. Mutta oli paljon niitä, joitten usko vain vahvistui
kaikkinaisesta vaivasta.

Kun Maie eräänä päivänä oli huomaamattaan mennyt maantielle saakka,
näki hän pitkin tietä miehen lähestyvän raskain ja laahaavin askelin,
ja jäi tahtomattaan odottamaan tulijaa, mutta hänen kasvonsa olivat
kankeat ja liikkumattomat, kuten unissakävijän.

Kun mies oli ehtinyt Maien kohdalle, hämmästyi hän suuresti ja kalpeni,
mutta Maie katseli häntä kuin vierasta eikä tervehtinyt.

Silloin mies sanoi aivan hiljaa: "Maie, etkö tunne minua?"

Ja Maie vastasi: "Totisesti, minä en tunne sinua, vaan näen sinut
tänään ensi kertaa."

Mies sanoi: "Sinä olet laihtunut ja sairas. Tule, niin vien sinut
kotiin."

Mutta Maie vastasi: "Sinä erehdyt, sillä minulla ei ole kotia, ei
miestä eikä lasta, vaan minä puhun niitä, kuin Herran ovat."

Hän kääntyi mennäkseen, mutta hänen kultaisten hiustensa kiilto oli
sammunut, ikäänkuin ne olisivat kauhtuneet sateesta ja auringosta.

Seuraavana päivänä hän näki saman miehen vielä kerran, toisella
puolen maantietä, jossa hän istui kuin odottava, aivan rauhallisena
ja tomuisena. Mutta iltapäivällä, juuri kun hän tunsi Hengen olevan
tulossa, ja hän jo viittasi lähellä seisojille, huomasi hän yhtäkkiä
taas saman miehen, tällä kertaa maltsvetien keskellä. Silloin hänen jo
puoliksi kangistuneet jäsenensä yhtäkkiä uudelleen oikenivat suoriksi,
ja hän jäi tuijottamaan mieheen, ja jokin ajatus kolkutti hänen
aivoissaan herkeämättä. Ja hän sanoi kaikille:

"Minä en voi puhua tänään", ja meni rannalle ja poimi hiekasta
raakunkuoria, ja hänen tultuaan takaisin, oli mies mennyt.

Ilma oli poutainen ja ihana, eikä heillä ollut yhtään siimestä,
ja aurinko paahtoi heitä katveettomalla niityllä, ja he kärsivät
kuumuudesta, kuten äsken kylmyydestä. Helle hervotti heidät uneliaiksi,
ja he olisivat halunneet vain nukkua, ja valvonta rasitti heitä.

Mutta jo kolmantena viikkona olivat heidän ruokavaransa tyystin
lopussa, sillä ei kukaan ollut aavistanut odotuksen kestävän näin
kauan, ja he olivat toivoneet valkean laivan olevan kukkuroillaan
muonaa. Ja heidän pienet poikasensa kävivät ongella, ja ensin he
kurittivat heitä siitä, mutta lopulta ei kukaan enää kieltänyt, eivätkä
he myöskään voineet estää lapsiaan juoksemasta maantielle, jossa
armeliaat ja uteliaat ihmiset antoivat heille almuja.

Ensin he ostivat leipää ja kalaa ohiajavilta talonpojilta, ja
parempiosaiset jakoivat vähäosaisille, niinkauan kuin heillä jakaa oli,
sillä he olivat kaikki yhtä valittua joukkoa. Mutta heitä oli paljon,
ja heidän rahansa hupenivat nopeasti, ja nälkä alkoi heidän keskellänsä.

Silloin alkoi yksi ja toinen leirissä napista ja sanoa: "Onko Maltsvet
unohtanut uskovaisensa? Istuuko hän yksinään Kaananin lihapatain
ääressä ja virvoittaa itseään viinamäen runsaudella, sillaikaa kun
hänen valittujaan vaivataan näljältä ja kaikkinaisilta taudeilta?"

Toiset sanoivat:

"Onko valkea laiva tehnyt haaksirikon, ennenkuin ehti Lasnamäen
rantaan? Onko tapahtunut onnettomuus?"

Ja oli niitäkin, jotka sanoivat: "Miksi te petätte itseänne ja
toisianne silmänlumeilla? Menkää kotia ja kyntäkää tyhjät vainionne!
Valkeaa laivaa ei ole, ja Maltsvet on kelmi ja petturi!"

Toiset nuhtelivat näin puhujia kauhistuneina ja sanoivat:

"Meidän uskomme on ylen heikko, ja Herra koettelee meitä."

Mutta kun nälkä oli heikontanut odottajien ruumiit, ja varjoton
aurinko päivät pääksytysten paahtanut heidän päätään, muuttui heidän
odotuksensa. He istuivat vuoroin penseässä, tylsässä epätoivossa, ja
valkea, rutikuiva hiekka valui heidän väsyneitten sormiensa lomitse,
ja heistä oli yhdentekevää, oliko aamu vai ehtoo. Rannanpuoleiset
kalastajat alkoivat ajatella verkkojaan, jotka he lähtökiireissä
olivat polkuhintaan myyneet tai muuten lahjoittaneet, ja kun he
iltasin näkivät lähikylän miesten lähtevän apajalle, seurasivat he
heidän pieniä purjeitaan, ikäänkuin ne olisivat olleet luvatun valkean
laivan, ja heidän oli yhtäkkiä ikävä työtä, josta olivat luopuneet.
Peltomiehet näkivät tyhjät, mustat vainiot, joissa ei yksikään
vihertävä viljan korsi todistanut keväisestä työstä, ja oli kuin marras
maa olisi syyttänyt heitä, jotka olivat sen jättäneet rikkaruohojen
kilpakentäksi. He kärsivät työttömyydestä vielä enemmän kuin
syömättömyydestä, ja heidän silmänsä olivat arat ja anteeksianovat, kun
he kuulustelivat ohiajajilta vuodentulon toiveita ja kalansaalista.

Maien puheet olivat sekavia ja outoja näinä aikoina, niin
etteivät lähestulkoonkaan kaikki niitä oivaltaneet, vaikka hänen
loveenlankeemisensa kesti nyt entistä kauemmin, ja hän taisi puhua
pari tuntia yhtämittaa. He ymmärsivät, että hän kuin unissaan hapuili
jotain, mikä hävinnyt oli, ja hänen äänensä oli usein uikuttava, ja hän
valitti ääneen, silmät ummessa, ettei nähnyt enää selvään laivaa.

Ja taas oli niitä heidän joukossaan, jotka sanoivat: "Mitä te odotatte?
Mennään kotiin, ennenkuin näännymme."

Mutta kun he ajattelivat, että heidän entinen elämänsä alkaisi
uudestaan, niinkuin ei mitään olisi ollut, kauhistuivat he hengessänsä,
heräten tympeydestään, sillä he olivat myyneet kaikki, mitä heillä
oli, eikä ollut kattoa eikä seiniä enää, jotka he olisivat tainneet
omikseen nimittää, eikä jalantäyttä maata, joka olisi heidän omansa
ollut. Silloin he eivät jaksaneet käsittää, että Herra olisi unohtanut
ja hyljännyt heidät, jotka olivat kaikki alttiiksi antaneet, ja niin
värähti heidän nälän näännyttämissä aivoissaan kuumeinen odotus, eikä
heidän mielikuvituksellaan ollut enää mitään rajaa.

Heidän leirilleen kertyi katselijoita päivä päivältä, ja kaupungista
samosivat sankat joukot, ilvehtiviä tai sääliviä ihmisiä, mutta suurin
osa oli vain uteliaita. Yritteliäät kaupustelijat eivät jättäneet
pystyttämästä kojujaan niityn laitaan, ja kuten muinoin Jerusalemin
temppelissä, niin kaupittiin nyt maltsvetienkin taivastemppelissä
kaiken päivää kuin turulla ja markkinoilla, ja oli paljon melua ja
kompia ja ilakoimista ilmassa niityn ympärillä, kunnes sydänyö sen
lopetti.

Mutta eräänä yönä istui sokea vaimo unta saamatta, ja hänen kätensä
alkoi hapuilla, ikäänkuin olisi tavoittanut uunin lämmintä kylkeä,
ja hänen korvansa herkistyivät kuullakseen heinäsirkan siksutuksessa
kaiun uunisirkan unettavasta soitosta, johon hän öisin oli tottunut.
Ja hän herätti taluttajansa ja sanoi hänelle: "Mitä minulla on
valkeasta laivasta, jota silmäni eivät koskaan selitä, ja Kaananista,
jossa astuntani on yhtä avutonta kuin täällä? Eikö ole samantekevä,
lämmittääkö sammuneita silmiäni risuvalkean loiste tai lämpimän maan
aurinko?" Senjälkeen hän paneutui maata, mutta aamulla hän talututti
itseään ympäri leiriä ja heitti kaikille hyvästi, päivitellen heidän
käsiensä laihuutta, eikä yksikään yrittänyt häntä pidättää, kun hän
kääntyi maantielle.

Sinä iltana nurisivat muutamat nuoret miehet äänekkäästi keiton
viheliäisyyttä ja pitivät neuvoa keskenään, ja huomenkoitteessa he
olivat kateissa, ja joku oli nähnyt heidän kulkevan kaupunkiin päin.
Heitä odotettiin ehtooseen saakka, mutta kun aurinko laski, eikä ketään
kuulunut, ymmärsivät kaikki, että oli turha heitä odottaa.

Silloin Kolgarannan kalastajan vaimo, joka oli vaiennut lapsensa
kuolemasta saakka, nousi ja kulki pitkin leiriä ja sanoi kaikille,
jotka kuulla tahtoivat, mutta eritoten äideille, joilla oli pieniä
lapsia:

"Mitä te turhaan kiusaatte Jumalaa? Tahdotteko, että hän hukkaa teidät
ynnä lastenne kanssa? Ettekö näe, että Hän on kääntänyt kasvonsa pois
meistä?"

Illalla hän lähti ja paljon muita hänen kerallaan, mutta hänen
miehensä, joka oli hurskas ja uskossaan luja, jäi, ja jäljelle
jääneitten luku oli yhä suuri, eivätkä he tienneet, mitä heidän tekemän
piti, sillä Lasnamäen niityllä odotti heitä nälkäännääntymys, mutta
kotona raipat ja orjuus.

Ja vielä kerran he tutkiskelivat itseään ja syyttivät vähäuskoisuuttaan
ja ylitsekäymisiään siitä, että Herra näin koetteli heitä. Sillä mitä
merkitsi Herrain Herralle lähettää valkea laiva Lasnamäen rantaan?
Hänen ei tarvinnut muuta kuin lausua poutapilvelle: "Laskeu laivaksi
Tallinnanmaan rantaan, sillä katso, siellä odottaa minua valittu
kansani, johon minä mielistyin." Tai mitä merkitsi Herran sanoa
suurimmalle sotalaivalle kaukaisella reitillä: "Käänny kulussasi, sillä
sinua tarvitaan Lasnamäen rannassa."

Ehkä he kuitenkin olivat vihoittaneet Herran ylönsyömisellä ja
ylönjuomisella ja silmäinpyynnöllä? Ehkä Hän vaati heiltä vielä jotain?
He olivat valmiit luopumaan kaikesta, jos heillä vielä olisi jotain
antaa. He olivat kestäneet nälkää ja tauteja viisi viikkoa Lasnamäen
niityllä, mutta olivat yhä alttiit, jos Herra niin tahtoi.

He rukoilivat, niinkuin eivät olleet viikkokausiin enää rukoilleet,
epätoivon uskolla: "Vaadi meiltä! Vaadi meiltä kaikki! Anna meille
merkki, että tiedämme tahtosi!" Heidän ylitseen heittyi heijastus ensi
kutsumuksen ajoista, jolloin profeetta Maltsvet vielä kiersi kyliä ja
herätti sieluja, uutta uskoa julistaen, ja jolloin heidän sydämensä
halu oli kieltäytyä kaikesta, mikä ennen oli heille himoruokaa ollut.

Ja ihmiset, jotka olivat paastonneet siitä saakka, kun emo heidät
parmailtaan vieroitti, kantoivat nyt kokoon viimeisetkin ruuantähteet
ja polttivat ne, lepyttääkseen Jumalan, joka oli heihin julmistunut.
He kaatoivat hiekkaan kaljat ja maidot, kellä vielä jäljellä oli, ja
särkivät keitinastiat, ettei kukaan kiusaukseen lankeisi, ja heidän
paastonsa olisi täydellinen. Suuren kiihkon tullessa heidän ylitseen,
he tukkesivat lähteet ja täyttivät ne soralla, ja kovettivat korvansa
nälkäisten lasten parkunalta eivätkä armahtaneet edes sairaitakaan.

He näkivät taas valkean laivan, kuten odotuksensa ensi päivinä, ja
kuten Henki oli sen vaimon suun kautta ennustanut, ja he tiesivät, että
jos heidän uskonsa olisi kyllin luja, niin ihme tapahtuisi. He näkivät
sen lähestyvän ulapalta, keskeltä satamavesien järeitten sotalaivojen
ja kauppa-aluksien, hopeaisen laivan, valkean kuin meren raakun,
valmiin mahduttamaan heidät kaikki ja viemään heidät kevyesti keinuen
autuaammille asuinsijoille.

Ja jos ihmisten ikävä kelvolliseksi havaitaan Herran edessä, niin oli
heidän uhrinsa totisesti suuri.

Mutta kolmannen päivän illalla heidän paastonsa alusta alkaen, kun
kaikki olivat koolla rannalla, tapahtui, että eräs Järvamaan mies alkoi
pidellä päätään ja hihkua kuin humaltunut, vaikka ei tilkkaakaan viinaa
ollut kulkenut hänen huultensa yli, ja kaikkien rannalle kokoontuneiden
nähden juosta pitkin rantaa sinnepäin, missä kalaveneet olivat. He
näkivät hänen kompastuvan ja taas juoksevan ja koko ajan huitovan
käsillään, vaikka aaltojen kohina esti hänen ääntään kuulumasta. Kun
hän oli ehtinyt veneitten luo, näkivät he hänen työntävän veneen
vesille ja melovan päin ulappaa, yhdellä airolla.

He olivat kaikki vaiti hämmästyksestä, odottaen hievahtamatta, mitä
tuleman piti.

"Hän soutaa vastaan valkealle laivalle", sanoivat jotkut.

Mutta yhtäkkiä he näkivät, kuinka hän heitti melan käsistään, kurkoitti
kätensä kuin jollekin näkymättömälle vastaan ja astui yli veneen
partaan, arvelematta, kuten olisi astunut lujalle mantereelle, kadoten
heidän silmistään. Silloin pääsi heidän kurkuistaan huuto, pitkä ja
epätoivoinen, ja he huusivat kauan, tietämättä lopulta itsekään miksi,
ja juoksivat pitkin rantaa. Ja vain muutamilla oli kyllin mielenmalttia
soutaa ulapalle ja ryhtyä naaraamaan ruumista, joka seuraavana aamuna
vedettiinkin vedestä ja pantiin rannalle, menneenvuotisten kaislojen
päälle.

Mutta heidän silmäinsä kaihit putosivat, ja he tiesivät yhtäkkiä
kaikki, että heidän toivioretkensä oli päättynyt, ja he alkoivat koota
kapineitaan, lähteäkseen kotiin, etsien Maiea, purkaakseen hänelle
pettymyksensä. Mutta Maie istui ojan reunalla, selin muihin, kädet
velttoina ja väsyneinä helmassa, johon hän oli koonnut sinisiä ja
punaisia kukkia. Hänen kultaisten hiustensa kiilto oli sammunut, mutta
hänen silmänsä olivat yhä liikkumattomat kuin unissakävijän.

Vaikka ei kukaan sanonut, tunsi hän kuitenkin, istuessaan paljaat jalat
niittyojassa, että kaikki odottivat hänen avaavan suunsa ja puhuvan.

Mutta hänellä ei ollut heille mitään sanomista.

Hän koetti muistutella, kuka oli ja mistä oli, ja maariankämmenet
tuoksuivat hänen sylissään, ja hän sormieli avuttomana niitten juuria,
jotka olivat vahanvalkoiset kuin kuolleen lapsen käsi; mutta hän ei
muistanut mitään.

Silloin tuli hänen luokseen muuan maltsvetien lapsista, joka oli ollut
maantiellä kaupunkilaisten huvimatkailijain luona ja toi almunantimena
kädessään suuren kaistaleen äsken leivottua ja vielä lämmintä leipää.

Ja koska Maie alati oli hyvä lapsille, taittoi lapsi hänelle puolet
leivästään.

Maie tarttui siihen kuin unessa, mutta äsken kypsyneestä, pehmeästä
ruisleivästä nousi tuttu tuoksu hänen sieramiinsa, ja hän tunsi aluksi
sietämätöntä nälkää, mutta seuraavana tuokiona hän yhtäkkiä näki
avoimen leivinuunin ja paistuvat leivät uunissa.

Hän piteli päätään, ja läpi aivojen sävähti ajatus: "Herran tähden,
leivinuuni pitää sulkea."

Samalla sanoi joku, jota hän ei nähnyt, aivan hänen korvansa juuressa:
"Mitä sinä täällä teet? Mitä sinä odotat?"

Ja heti hän hervahti heikoksi, lyyhistyen kokoon, ja hänen muistinsa
palasi.

Hän näki molemmat poikansa, jotka leikkivät pihalla kaivon luona,
ja vanhemman hiha oli kyynäspäästä rikki. Puodin ovi oli auki, ja
elttaantuneen sillin haju nousi avoimesta nelikosta.

Hän muisti miestään, poikiaan, arkipäiväistä askarettaan,
puodintaus-kamaria ja uunissa paistuvia leipiä, ja hänen kätensä
palmikoitsivat vaistomaisesti vanunutta tukkaa, samalla kun hänen
sydämensä oli sairas ikävästä.

"Valkeaa laivaa ei ole", hän sanoi, nousten seisomaan, heikkona ja
horjuen kuin pitkästä taudista.

Eikä kukaan häntä pidättänyt, sillä jokaisella oli oma murheensa, ja
niin pujottautui Maie Merits läpi tungoksen maantielle ja alkoi kulkea
kohti kotia, odotettuaan viisi viikkoa ihmettä Lasnamäen niityllä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lähtevien laivojen kaupunki" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.