Title: Nahkaratti
Author: Doyle, Arthur Conan
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nahkaratti" ***


NAHKARATTI

Kirj.

A. Conan Doyle


Suomennos



Tampereella,
Isak Julinin kustannusliike ja kirjakauppa,
1910.



Ystäväni Lionel Dacre asui Avenue de Wagramin varrella Pariisissa.
Hänen pieni rauta-aidan ja ruohokentän ympäröimä talonsa sijaitsi
Riemuportin vasemmalla puolella. Luulen, että se sijaitsi siinä jo
ennenkuin avenue'a oli olemassakaan, sillä harmaat kivilaatat olivat
sammaltuneet ja muurit ajan vaikutuksesta ikäänkuin valkoisen homeen
peitossa. Kadulta katsottuna näytti rakennus pieneltä ja, jos oikein
muistan, ei siinä ollut enempää kuin viisi ikkunaa, mutta takasivulla
oli sen jatkona hyvin suuri huone. Juuri siinä oli Dacren salaisille
tieteille omistettu kirjasto, ja siinä hän myöskin säilytti ne
harvinaiset esineet, joihin hän itse oli kiihkeästi mieltynyt ja jotka
hänen ystäviään huvittivat. Rikas kun oli, hienostunut ja omituinen
luonteeltaan, oli hän käyttänyt suuren osan elämästään ja
omaisuudestaan saadakseen kootuksi alallaan ainoan, kuten väitettiin,
talmudilaisia, salaperäisiä taikakapineita käsittävän kokoelman, joista
moni oli sangen harvinainen ja suuriarvoinen. Hän oli suuresti
mieltynyt ihmeellisyyksiin ja ennen kuulumattomiin asioihin ja
sanotaankin, että hänen kokeilunsa, saadakseen selville tuntemattomia
seikkoja, ovat menneet kohtuuttomuuksiin. Ollessaan englantilaisten
ystäviensä seurassa, ei hän koskaan niistä huolinut kertoa, vaan puhui
tutkijan tai taiturin tapaan; mutta eräs samaa suuntaa edustava
ranskalainen on minulle kertonut, että loihtutaidon kaikki irstaudet
ovat kootut tuohon suureen, korkeaan saliin, jonka seinät ovat peitetyt
kirjalaudakoilla ja merkillisiä esineitä sisältävillä kaapeilla.

Hänen ulkoasunsa ilmaisi kyllin selvästi, että hänen kiihkeä
mieltymyksensä sielutieteilyyn oli pikemmin tiedollista kuin henkistä
luonnetta. Hänen jäykissä piirteissään ei näkynyt jälkeäkään
asketismista (lihansakurituksesta), mutta hänen suuri pääkallonsa, joka
pilkisti hänen harvasta tukastaan kuin lumihuippu hongan latvasta,
kätki sisäänsä paljon tiedollista voimaa. Hänen tietonsa olivat
suuremmat kuin viisautensa ja luonteensa ei vetänyt vertoja hänen
lahjakkaisuudelleen. Nuo pienet kirkkaat silmät, jotka olivat syvällä
hänen täyteläisissä kasvoissaan, loistivat älykkäisyydestä ja elämän
uteliaisuudesta, mutta nuo silmät olivat hekumallisen ja itsekkään
miehen. Mutta tämä on hänestä jo kylliksi -- hän on jo kuollut,
miesrukka, kuollut juuri siihen aikaan, jolloin hän vihdoinkin luuli
keksineensä elämänveden. Minä en aijo kertoa hänen omituisesta
luonteestaan, vaan siitä hyvin ihmeellisestä ja käsittämättömästä
tapahtumasta, joka oli yhteydessä vierailemiseni kanssa hänen luonaan
aikaisin keväällä vuonna --82.

Olin tutustunut Dacreen Englannissa, sillä tutkimukseni British-museon
asyrialaisessa kokoelmahuoneessa tapahtui samaan aikaan, jolloin hän
oli koettanut selittää erään salaperäisen, babylonialaisissa tauluissa
löytyvän ajatuksen, ja meidän yhteiset harrastuksemme lähentyivät
toisiaan. Tilapäiset huomautukset olivat johtaneet meidät päivittäiseen
ajatustenvaihtoon ja nämä taasen vuorostaan jommoiseenkin ystävyyteen.
Ensi kerran matkustaessani Pariisiin, olin luvannut käydä häntä
tapaamassa ja kun minulle tuli tilaisuus täyttää sopimuksemme, asuin
eräässä pienessä huvilassa Fontaineblaussa. Iltajunat lähtivät
sopimattomalla ajalla, ja hän pyysi sentähden olemaan yötä luonaan.

"Minulla on ainoastaan yksi ylimääräinen vuode", sanoi hän osoittaen
kirjastohuoneessa olevaa leveätä sohvaa, "mutta minä toivon, ett'ette
nuku siinä huonosti."

Makuuhuone oli omituinen korkeine, ruskeilla kirjoilla peitettyine
seinineen, mutta kirjatoukalle, olletikin sellaiselle kuin minä olin,
eivät mitkään koristukset olisi olleet miellyttävämmät, ei mikään
tuoksu sen suloisempi kuin sellainen mieto, hieno haju, joka leviää
vanhoista kirjoista. Sanoin hänelle, ett'en voinut toivoa itselleni
mitään parempaa makuuhuonetta tai enemmän mieltäni tyydyttäviä
koristeita.

"Vaikka seinäpaperit eivät olekaan komeat eikä nykyaikaiset, ovat ne
ainakin kallisarvoiset", sanoi hän katsellen kirjalaudakkeitaan. "Olen
maksanut niistä esineistä, jotka teitä täällä ympäröivät enemmän kuin
neljännesmiljoonaa. Kirjat, aseet, kivet, puuleikkaukset, gobeliinit,
taulut -- täällä löytyy tuskin mitään, jolla ei olisi elämäkertaansa,
joka tavallisesti on kuulemisen arvoinen."

Näin sanoessaan istui hän lieden toisella puolella ja minä toisella.
Hänen lukupöytänsä oli hänen oikealla puolellaan ja sen yläpuolella
suuri lamppu kullalle hohtavine tulineen. Puoliksi kokoonkääritty vanha
käsikirjoitus oli keskellä pöytää, monien merkillisten taideteosten
ympäröimänä, joiden joukossa oli muuan suuri ratti, sentapainen, jota
käytetään viinisäiliötä täytettäessä. Se näytti olevan puusta,
reunustettu himmeällä kuparireunustimella.

"Tuopa omituinen", sanoin minä. "Millainenkohan entisyys mahtaa olla
tällä ratilla?"

"Niin", vastasi hän, "sepä kysymys, jonka minun on täytynyt tehdä
itsellenikin. Antaisin paljon jos saisin sen tietää. Ottakaa se ja
tarkastakaa sitä."

Seurasin kehoitusta ja huomasin, että se mitä olin pitänyt puuna olikin
todellisuudessa nahkaa, vaikkakin jo vanhuutensa tähden kovettunutta.
Ratti oli niin suuri, että siihen hyvin mahtui tuopillinen nestettä.
Kuparireunustin ympäröi sen ylimmäistä osaa, mutta torvikin oli
metallilla kehystetty.

"Mitä sanotte siitä?" kysyi Dacre.

"Luulen että se on kuulunut jollekulle keskiajan viinikauppiaalle tai
juomanpanijalle", vastasin minä. "Olen Englannissa nähnyt nahkaisia
juoma-astioita seitsemänneltätoista vuosisadalta -- niin kutsuttuja
'mustia taskumatteja' -- saman värisiä ja yhtä kovia kuin tämäkin."

"Niin luulen minäkin sen olevan peräisin samoilta ajoilta", sanoi
Dacre, "ja sitä on varmaankin käytetty astioita täytettäessä jollain
juoksevalla aineella. Jos aavistuksissani on perää on se viinikauppias,
joka sitä on käyttänyt, ollut omituinen samoin kuin täytettävä
astiakin. Ettekö näe itse ratin torvessa mitään erikoisempaa?"

Kun pidin esinettä valoa vasten huomasin, että noin viiden tuuman
etäisyydellä kuparoidusta kärjestä oli nahkareunustan kapea torvi
hangattu ja naarmuiltu ikäänkuin sitä olisi joku tylsällä veitsellä
raapinut. Ainoastaan tältä kohtaa oli sileä, musta pinta revitty.

"Joku on koettanut leikata torven poikki", sanoin minä.

"Näyttääkö se naarmulta?"

"Se näyttää revityltä ja raapitulta. Mitä työkapinetta siinä lienee
käytettykin on se vaatinut paljon voimaa jättääkseen tuollaisia
merkkejä niin kovaan aineeseen, mutta mitä te asiasta arvelette? Näen,
että tiedätte enemmän kuin puhutte."

Dacre hymyili ja hänen pienet silmänsä vilkuivat veitikkamaisesti.

"Mahtaako teidän viisaat tutkimuksenne käsittää myöskin unien
sielutiedettä?" kysyi hän.

"Minä en ole edes tietänyt, että sellaista onkaan", vastasin minä.

"Herraseni, tuo kohokivikehyksen yläpuolella oleva kirjalaudakko on
täynnään sitä ainetta käsitteleviä kirjoituksia alkaen Albertus
Magnus'esta j.n.e. Se on itsenäinen tiede."

"Tiede puoskareita varten."

"Puoskarit ovat aina tienraivaajia. Tähtienselittäjästä on kehittynyt
tähtitieteilijä, taikakemististä oikea kemisti, hypnotiseeraajasta
kokeileva sielutieteilijä. Eilispäivän puoskari on huomenna professori.
Vieläpä niinkin oikulliset asiat kuin unet, järjestetään kyllä
ajanpitkään. Kun se aika tulee, eivät meidän tuolla kirjalaudakoilla
olevat ystävämme ole olleet ainoastaan haaveilijoille tyydytykseksi,
vaan ovat ne myöskin perustaneet tieteen."

"Olettakaa että niin on, mutta mitäpä tekemistä on unien tieteellä
suuren mustan kuparireunustaisen ratin kanssa?"

"Sen kyllä kerron. Te tiedätte, että minun käytettävänäni on
käskyläinen, joka aina on etsimässä harvinaisuuksia kokoelmiini.
Joku päivä sitten oli hän kuullut kerrottavan, että eräällä
rantakaupustelijalla oli hallussaan kaikenlaista vanhaa romua, jota oli
löydetty erään hyvin vanhan Rue Mathurin kadun varrella sijaitsevan
talon kaapista. Vanhan talon ruokasali oli koristettu vaakunakilvellä,
jonka muodosti punaiselle hopea-alustalle asetetut orret ja parrut ja
joka tutkittaessa huomattiin olevan Nicolas de la Reynien -- erään
Ludvig neljännentoista aikuisen korkean virkamiehen -- vaakuna. Ei ole
epäilystäkään siitä, ett'eivät toisetkin kaapissa olleet esineet ole
peräisin saman kuninkaan aikaisimmilta vuosilta. Tästä voidaan päättää,
että ne kaikki ovat kuuluneet Nicolas de la Reynielle, joka, mikäli
minä tiedän, oli se herra, jonka pääasiallisena huolena oli säätää ja
valvoa sen ajan verisiä lakeja."

"Entä edelleen?"

"Nyt pyydän teitä taasen ottamaan tuon ratin käsiinne ja vielä kerran
tarkastamaan ylimmäistä kuparireunustaa. Voitteko nähdä siinä
kirjaimia?"

Siinä oli todellakin muutamia ajan hampaan kuluttamia piirtoja. Näytti
siltä kuin jos siinä olisi ollut useita kirjaimia, joista viimeinen oli
vähän B-kirjaimen näköinen.

"Teidän mielestänne näyttää tuo B:ltä?"

"Niin näyttää."

"Niin minustakin. Olen aivan vakuutettu siitä, että se on B."

"Mutta alkoihan sen miehen nimi, josta kerroitte, R-kirjaimella-"

"Aivan niin. Siinäpä se mutka juuri onkin. Hän omisti tämän merkillisen
kapineen, mutta kuitenkin on siinä toisen nimikirjaimet. Mitenkä se on
mahdollista?"

"Sitä minä en käsitä. Voitteko sen selittää?"

"Minulla on siitä kyllä omat ajatukseni. Huomaatteko vähän matkan
päässä siitä toisen, reunalla olevan piirron?"

"Huomaan, eikö siinä ole kruunu?"

"Kyllä se on kruunu. Mutta jos tarkastelette sitä kirkkaassa valossa,
niin huomaatte pian, ett'ei se ole mikään tavallinen kruunu. Se on
vaakunakruunu, jonkin määrätyn arvon merkki, ja tämä kruunu on
muodostettu neljästä kuulasta ja mansikanlehdestä, jotka vuorotellen
seuraavat toisiaan, se on siis markiisin kruunu. Tästä voimme tehdä sen
johtopäätöksen, että se henkilö, jonka nimikirjaimet loppuvat B:llä,
oli oikeutettu käyttämään sellaista kruunua."

"Tämä rattipahanen on siis kuulunut jollekulle markiisille?"

Dacre vastasi epäilevästi hymyillen: "Tai ainakin jollekin
markiisiperheen jäsenelle. Niin paljon olemme oppineet tästä
kuparireunustassa olevasta kaiverruksesta."

"Mutta mitä tekemistä kaikella tällä on unien kanssa?" -- En tiedä,
oliko jotain Dacren kasvojen ilmeessä tai hänen käytöksessään, joka
vaikutti niin, että minut sanalla sanoen valtasi vastenmielinen kauhun
tunne katsellessani tuota revittyä nahkarattia.

"Olen useammin kuin kerran saanut unien kautta sangen tärkeitä
tietoja", sanoi isäntäni tavanmukaisella opettavalla äänellään, "jos
johonkin esineeseen nähden olen epäilevällä kannalla, olen ottanut
tavaksi asettaa sellaisen esineen vuoteeni läheisyyteen toivossa saada
siitä lähempiä tietoja. Menettelytapa tuntuu minusta kaikkea muuta
vaan ei epävarmalta, vaikkei se vielä olekaan tullut käytäntöön
puhdasoppisen tieteen palveluksessa. Minun selitteeni mukaan tulee
jokaisen esineen, jolla on ollut yhteyttä johonkin väkivaltaiseen
ihmisen mielenliikutuksen ilmaisuun, olkoonpa se sitten iloista tai
surullista, säilyttää määrätty vaikutus tai aateyhteys, jonka se sitten
voi ilmaista henkilölle, jolla on vaikutelmille taipuisa mielenlaatu.
Taipuisalla mielenlaadulla en tarkoita mitään säännötöntä sellaista,
vaan kehitettyä ja kasvatettua, sellaista kuin teidän tai minun."

"Tarkoitatte, että jos minä nukkuisin esimerkiksi tuon vanhan, seinällä
riippuvan miekan vieressä, niin voisin mahdollisesti uneksua jostain
verisestä tapauksesta, jossa miekka on ollut?"

"Sopiva esimerkki, sillä totta on, että miekkaan nähden olen niin
menetellytkin ja nähnyt sen omistajan kuoleman. Hän kaatui jossain
kapinassa, jota en lähemmin ole onnistunut saamaan selville. Jos
ajattelette asiaa tarkemmin, tulette vieläkin kansan kesken käytännössä
olevista tavoista huomaamaan, että esi-isämmekin antoivat niille
tunnustuksensa, vaikka me viisaudessamme olemmekin passittaneet ne
taikauskon maailmaan."

"Esimerkiksi?"

"Niin, esimerkiksi on tapana panna kappale hääkakkua päänalusen alle,
jotta näkisi miellyttäviä unia. Se on monella vanha tapa, josta saatte
lukea tätä alaa käsittelevästä pienestä kirjoituksesta, jota juuri
valmistan. Mutta palataksemme itse kysymyksessä olevaan asiaan, oli
minulla eräänä yönä tämä ratti vieressäni, kun nukuin, ja mitä silloin
uneksuin, selvisi jokseenkin hyvin mihin tarkoitukseen sitä oli
käytetty ja mistä se oli lähtöisin."

"Minkälaista unta näitte?"

"Minä uneksuin --" Hän vaikeni ja hänen suuret kasvonsa loistivat
innokkaasta harrastuksesta. "Se oli todellakin hyvä ajatus", sanoi hän.
"Siitä tulee varmaankin mieltäkiinnittävä koe. Te itse olette
erinomainen sielullinen henkilö, teidän hermonne ovat kovin alttiit
vaikutuksille."

"En koskaan ole sellaisissa asioissa itseäni koetellut."

"Sittenpä koetamme teitä tänä yönä. Haluatteko tehdä minulle sen suuren
palveluksen, että tänä yönä nukkuessanne tuolla sohvalla, annatte tämän
vanhan ratin olla päänalaisenne vieressä?"

Hänen pyyntönsä tuntui minusta hiukan omituiselta, mutta oikullisen
luonteeni tähden olen utelias näkemään kaikkea tavatonta ja
eriskummaista. En uskonut vähääkään Dacren selitteisiin enkä odottanut
kokeesta mitään tulosta. Kuitenkin minua huvitti tehdä se. Juhlallisen
näköisenä asetti Dacre pienen pöydän sohvan viereen ja laski ratin
pöydälle.

Vielä hetken aikaa juteltuamme toivotimme toisillemme hyvää yötä ja hän
poistui.

Istuin jonkun aikaa sammuvan valkean ääressä ja tupakoin, ajattelin
niitä ihmeellisiä asioita, joista juuri olin kuullut ja ihmettelin, jos
jokin salaperäinen kokemus minua odotti. Kuinka suuresti epäilinkään,
oli Dacren itseluottamuksessa jotain vaikutusvoimaista, ja koko
ympäristö, tuo suuri huone seinillään omituisia, osaksi salaperäisiä
esineitä, vaikutti minuun juhlallisesti. Vihdoin riisuuduin, sammutin
lampun ja laskeuduin levolle. Kauvan aikaa väänneltyäni ja heiteltyäni
itseäni vuoteessa nukuin. Koetan nyt mahdollisimman tarkasti kertoa sen
näytelmän, joka minulle unessa esitettiin. Se on muistissani selvempänä
kuin mikään valveilla näkemäni tapaus.

Minä näin holvin muotoisen huoneen. Nurkista nousi neljä pylvästä tai
tukea, jotka yhtyivät kupumaiseen kattoon. Rakennustapa oli karheata,
mutta hyvin lujaa. Huone oli nähtävästi osa suuresta rakennuksesta.

Kolme tummiin vaatteisiin puettua miestä mustine samettihattuineen
istui rivissä punaisella matolla päällystetyllä korokkeella. Heidän
kasvonsa olivat juhlallisen, mutta samalla surullisen näköiset. Heidän
vasemmalla puolellaan seisoi kaksi, pitkiin kaapuihin puettua miestä,
käsissään salkut, jotka näyttivät olevan täynnä papereita. Oikealla,
kasvot minuun käännettyinä, seisoi pienikasvuinen nainen, hänen
tukkansa oli vaalea ja silmänsä vaaleansiniset -- aivan kuin lapsen.
Hän oli jo jättänyt varhaisimman nuoruusijän, kuitenkaan ei häntä vielä
voinut sanoa keski-ikäiseksikään. Hän oli pikemmin lihava kuin laiha,
ja hänen ryhtinsä ilmaisi ylevyyttä ja itseluottamusta. Kasvonsa olivat
kalpeat, mutta levolliset -- ihmeelliset kasvot, kauniit, mutta
kuitenkin viekkaat, niissä oli piirre, joka merkitsi julmuutta ja joka
selvemmin näkyi hänen pienillä suljetuilla huulillaan ja pyöreällä
leuallaan. Hän oli verhottu jonkinlaiseen avaraan, valkoiseen pukuun.
Hänen vierellään seisoi laiha, sangen levoton pappi, joka kuiskasi
jotain hänen korvaansa ja lakkaamatta heilutti ristiinnaulitun kuvaa
hänen silmäinsä edessä. Hän käänsi päätään ja katsoi, ristiinnaulitun
kuvasta välittämättä, noita kolmea tummiin puettua miestä, joita minä
pidin hänen tuomareinaan.

Minun heitä katsellessani nousivat nuo kolme miestä ylös ja sanoivat
jotain, mutta minä en voinut eroittaa sanoja, vaikka luulenkin
huomanneeni, että keskimmäinen mies puhui.

Sitten menivät he ulos huoneesta, paperisalkkua kantavien miesten
seuraamina. Samassa silmänräpäyksessä tuli meluten huoneeseen muutamia
miesroikaleita repaleisissa vaatteissa ja poistivat ensin punaisen
maton ja sitten ne laudat, joista lava oli tehty, niin että huone nyt
kokonaan näkyi. Monet, hyvin omituiset huonekalut kiinnittivät
huomiotani. Siellä oli vuode puisine pyörineen, siinä oli veivi, jonka
avulla vuodetta saattoi lyhentää tai pidentää. Siellä oli myöskin
puuhevonen ja monia muita hyvin merkillisiä esineitä ja kapistuksia, ja
vieläpä joukko köysiä väkipyörien varassa. Huone ei lainkaan eronnut
nykyajan voimistelusaleista.

Tuokion kuluttua tuli näyttämölle uusi henkilö. Hän oli laiha,
pitkäkasvuinen olento, mustissa vaatteissa, raivokkaine, ankarine
kasvoineen. Hänen näkemisensäkin sai minut kauhistumaan. Hänen
vaatteensa olivat tahraiset ja kiilsivät rasvasta. Hänen esiintymisensä
oli pitkäveteistä ja valtavan arvokasta, ikäänkuin hänen olisi
tarvinnut vain näyttäytyä ollakseen koko aseman herrana. Huolimatta
hänen inhoittavasta ulkonäöstään ja epäsiististä puvustaan, oli nyt
kaikki hänen asiansa, hänen huoneensa, ja ainoastaan hän oli siellä
isäntänä. Vasemmalla kyynärvarrellaan oli hänellä nippu kapeita
nauhoja. Kalpea nainen katseli häntä tutkivasti kiireestä kantapäähän,
kuitenkaan kasvojensa ilmettä muuttamatta. Se oli rohkeata, vieläpä
uhmaavaa. Toinen oli papin laita. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat,
ja minä näin kuinka hikipisarat juoksivat alas hänen korkeata, kaarevaa
otsaansa pitkin. Hän kohotti kätensä rukoukseen ja niin vaipui hän alas
ja mumisi joitakin epäselviä sanoja naisen korvaan.

Mustapukuinen mies astui nyt esiin, otti yhden niistä nauhoista, joita
hänellä oli vasemmalla käsivarrellaan ja sitoi naisen kädet. Hänen
sitoessaan ojensi nainen nöyrästi kätensä hänelle. Sitten tarttui hän
voimakkaasti naisen käsivarteen ja talutti hänet puuhevosen luo, joka
korkeudeltaan ulottui hiukan hänen vyötäröittensä yläpuolelle. Hän
nosti hänet sen selkään selälleen, niin että kasvot olivat kattoon
päin, samalla kun kauhun valtaama pappi syöksyi ulos huoneesta. Naisen
huulet liikkuivat vilkkaasti, ja vaikk'en kuullutkaan mitään, ymmärsin
kuitenkin, että hän rukoili. Hänen jalkansa riippuivat alas hevosen
kummaltakin puolelta, ja minä näin, että nuo raa'at pyövelit olivat
sitoneet hänen jalkansa ja pistäneet nuoran päät lattiaan
kiinnitettyjen rautarenkaiden läpi.

Nähdessäni nuo onnettomuutta tuottavat valmistukset, valtasi minut
tuskallinen tunne, ja kuitenkin pidätti minua kauhun lumous, enkä
voinut luoda pois katsettani tuosta salaperäisestä näytelmästä. Sisään
oli tullut eräs mies kantaen vesiämpäriä molemmissa käsissään. Toinen
mies toi kolmannen ämpärin, jotka sitten asetettiin puuhevosen viereen.
Toisella miehellä oli kädessään puinen kauha, jonka hän antoi
mustapukuiselle miehelle. Samassa lähestyi eräs pyöveleistä kantaen
jotain tummaa esinettä, jonka minä unessakin olin tuntevanani. Se oli
nahkaratti. Hirmuisella voimalla työnsi hän sen -- mutta minä en
kestänyt kauvempaa. Minun hiukseni nousivat kauhusta pystyyn. Minä
vääntelin itseäni, taistelin ja riuhtaisin itseni irti unen pauloista,
tulin kimakasti huutaen taasen todellisuuteen ja löysin itseni,
kauhusta vapisten, makaamassa tuossa suuressa kirjastossa, jonne kuu
kumotti sisään ikkunasta ja loi valoaan hopealla kirjaillun, mustan
pitsityksen vastakkaiselle seinälle. Oi, mikä onni, että taasen saa
olla yhdeksännellätoista vuosisadalla -- että keskiajan salaperäisistä
vankiholveista taasen on päässyt siihen maailmaan, jossa inhimillinen
sydän lyö ihmisrinnassa! Nousin istualleni vuoteen reunalle, ja
jokainen jäseneni vapisi, vuoroin olin kiitollinen, vuoroin peloissani.
Kuinka sellainen oli voinut tapahtua -- oli saanut tapahtua ilman,
ett'ei Jumalan käsi ollut lyönyt pahantekijöitä maahan! Oliko tämä
kaikki vain mielikuvitusta, vai mahtoiko se kuvata jotain tositapausta
maailmanhistorian synkimmältä, julmimmalta aikakaudelta? Minä kätkin
kuuman pääni vapiseviin käsiini. Mutta yht'äkkiä olin tuntevinani, että
sydämeni lakkasi sykyttämästä, pelkäsin niin kovin, etten voinut edes
huutaa. Pimeässä lähestyi jokin.

Miehenkin rohkeus masentuu, kun kauhu seuraa kauhua. Minä en voinut
ajatella, en rukoilla, ainoastaan istua paikoillani ja tuijottaa
jäätyneen kuvan tavoin mustaan olentoon, joka minua tuossa suuressa
huoneessa lähestyi. Mutta kun se oli tullut kuuvalon muodostamaan
valkoiseen juovaan, hengitin taasen.

Se oli Dacre, ja näytti siltä, että hän oli yhtä peloissaan kuin
minäkin.

"Tekö se olitte? Sanokaa minulle, mikä teitä vaivaa?" kysyi hän
käheällä äänellä.

"Oi, Dacre, kuinka olenkaan iloinen kun tulitte! Minä olen ollut
helvetissä. Se oli hirmuista!"

"Se olitte siis te, joka huusitte?"

"Niin, minä kait se olin."

"Se kuultiin koko talossa. Se herätti palvelusväenkin." Hän otti
tulitikulla valkean ja sytytti lampun. "Kyllä minä luulen, että saamme
itsellemme takkavalkean", sanoi hän, heittäen samalla muutamia lapuja
hehkuville hiilille. "Mutta sepä kauheata, kuinka te olette kalpea,
ystäväni. Näyttää siltä, kuin olisitte nähnyt kummituksen."

"Niin olenkin -- olen nähnyt monta."

"Nahkaratti on siis vaikuttanut?"

"Vaikka saisin kaikki maailman aarteet, en toista kertaa nukkuisi
sellaisen kapineen läheisyydessä."

Dacre vapisi pidätetystä naurusta.

"Minä odotinkin, että te saisitte hyvin vilkkaan yön", sanoi hän.
"Mutta te vahingoitatte itseänne kun huusitte niin kamalasti; se oli
kaikkea muuta vaan ei suinkaan hauskaa kuulla sillä tavoin huudettavan
kahden aikaan aamulla. Sanoistanne päättäen oletan, että olette nähnyt
koko tapauksen kaikessa kauheudessaan."

"Mitä tarkoitatte?"

"Vesikidutusta -- 'Omituinen kysymys' joksi sitä silloisen suuren
hirmuvaltijaan aikana kutsuttiin. Kestittekö loppuun saakka?"

"En. Minä heräsin, Jumalan kiitos, ennenkuin se oikein alkoikaan."

"Teillä oli onni myötänne. Minä kestin kolmanteen ämpäriin saakka.
Niin, se juttu on nyt vanha, ja he lepäävät jo haudoissaan, niin että
on yhdentekevää, kuinka he ovat sinne joutuneet. Teillä ei arvatenkaan
ole vähintäkään käsitystä, mitä oikeastaan olette nähnyt?"

"Varmaankin jonkun rikollisen vesikidutuksen. Naisen täytyi todellakin
olla suuri pahantekijä, jos hänen rikoksensa on ollut jossain suhteessa
rangaistukseen."

"Se pieni lohdutus meillä todellakin on", sanoi Dacre ja kääri yöviitan
ympärilleen sekä siirtyi lähemmäksi tulta. "Hänen rikoksensa on ollut
jokseenkin oikeassa suhteessa rangaistukseen -- se tahtoo sanoa, ellen
ole erehtynyt kuka hän on."

"Kuinka hänen henkilökohtaisuutensa on todistettavissa?"

Vastaukseksi otti Dacre kirjalaudakolta erään vanhan, arkinkokoisen
kirjan.

"Tästä saatte kuulla", sanoi hän. "Tämä on kirjoitettu
seitsemännentoista vuosisadan ranskankielellä, mutta minä käännän sen
teille. Sitten saatte itse päättää, olenko onnistunut arvoituksen
ratkaisemaan vai enkö."

"Vanki vietiin tutkittavaksi parlamentin rikosoikeuteen, syytettynä
mestari Dreux d'Aubrayn, hänen isänsä ja hänen molempain veljiensä,
herrojen d'Aubrayn, joista toinen oli sivilikuvernööri, toinen
parlamenttineuvos, murhasta. Tuskin uskottiin, että hän olisi voinut
tehdä sellaisia rikoksia, sillä hän oli ulkonäöltään lempeä, hänen
vartalonsa oli hento ja hänellä oli vaalea iho ja siniset silmät. Sen
jälkeen kun tuomioistuin kuitenkin oli selittänyt hänet syylliseksi,
tuomittiin hänet ylimääräiseen piinakuulusteluun, jotta hänet siten
pakotettaisiin ilmaisemaan kanssarikollistensa nimet, jonka jälkeen
hänet tuli rattailla kuljettaa Grèven torille ja siellä mestattaman.
Hänen ruumiinsa piti sitten poltettaman ja tuhka heitettämän tuuleen!

"Asiakirja on päivätty 16 p:nä heinäkuuta v. 1676."

"Erittäin mieltäkiinnittävää, mutt'ei todistavaa", sanoin minä. "Kuinka
tiedätte, että ne molemmat naiset ovat sama henkilö?"

"Siihenpä juuri halusinkin tulla. Minä luen teille enemmän: 'Kun
pyöveli lähestyi tunsi nainen hänet niistä nauhoista, jotka hänellä
olivat käsivarrellaan, ja hän ojensi pyövelille kätensä ja sanaakaan
lausumatta katseli häntä kiireestä kantapäähän', onko niin?"

"Kyllä se pitää paikkansa."

"'Hän katseli silmääkään räpäyttämättä puuhevosta ja renkaita, jotka
olivat repineet niin monta jäsentä ja saaneet aikaan niin monta
tuskanhuutoa. Kun hän sattui katsomaan niihin kolmeen vedellä
täytettyyn ämpäriin, jotka olivat tuodut häntä varten, sanoi hän
hymyillen: 'Herrani, kaikki tuo vesi on tuotu tänne minun
hukuttamisekseni. Ei suinkaan teidän tarkoituksenanne mahtane olla
pakoittaa niin pientä ihmistä, kuin minä olen, nielemään sitä kaikkea?'
Luenko vesikidutuksessa tapahtuneet yksityiskohdatkin?"

"Älkää Jumalan nimessä tehkö sitä!"

"Tässä on ajatus, jonka täytyy saada teidät vakuutetuksi siitä, että
tämä asiakirja tarkoittaa samaa tapahtumaa, jonka te tänä yönä näitte."

Dacre luki edelleen:

"'Tuo hyvä Abbé Pirot, joka ei voinut olla niitten tuskien todistajana,
joita hänen rippilapsensa täytyi kärsiä, oli kiiruhtanut pois
huoneesta'. Olenko oikeassa?"

"Kyllä, minä olen siitä aivan vakuutettu. Ei voi tulla kysymykseenkään,
ett'eikö loppupuoli olisi yhtäpitävä näkemäni unen kanssa. Mutta kuka
oli tuo kaunis nainen, jonka päivät päättyivät niin surullisella
tavalla?"

Dacre tuli nyt viereeni ja laski pienen lampun pöydälle vuoteen
lähelle. Samalla kun hän otti tuon salaperäisen ratin käteensä, käänsi
hän sen kuparireunustan niin, että lamppu siihen hyvin valaisi. Niin
katsottuna näkyi kaiverrus selvemmin kuin edellisenä iltana.

"Olemme jo sopineet siitä, että tämä kruunu on markiisiarvouden
merkki", sanoi hän. "Olemme myös sitä mieltä, että viimeinen näistä
kirjaimista on B."

"Niin, kyllä se on aivan varma."

"Jos nyt koetamme saada selville toiset kirjaimet vasemmalta oikealle,
niin ne ovat M, M, pieni d, A, pieni d ja lopuksi B."

"Kyllä te olette aivan oikeassa. Pienet d-kirjaimet näen aivan
selvään."

"Se, mistä teille äsken luin, on virallinen asiakirja, joka on tehty
Marie Madeleine d'Aubrayn, Brinvilliersin markiisittaren kuulustelussa.
Hän oli yksi kaikkien aikojen kuuluisimpia murhaajia ja myrkyttäjiä."

Minä istuin ääneti, haltioissani tuosta tavattomasta tapauksesta ja
niitten todistusten täydellisyydestä, joilla Dacre selvitti sen oikean
merkityksen. Muistin heikosti tuon naisen elämäkerran, hänen hurjat
irstailunsa, hänen sairaan isänsä kylmäverisen kidutuksen ja alhaisista
voitonpyyteistä tehdyn veljiensä murhan. Muistin myöskin, että se
rohkeus, jota hän osoitti elämänsä loppuhetkillä, oli jossain määrin
lieventänyt hänen kauhistuttavan elämänsä tekemää vaikutusta, ja että
koko Pariisi oli päivitellyt hänen viimeisiä hetkiään ja koroittanut
hänet marttyyriksi muutamia päiviä myöhemmin, kun se oli kironnut hänet
murhaajana. Ainoastaan yksi seikka oli minulle epäselvä.

"Kuinka olivat hänen nimikirjaimensa ja arvomerkkinsä tulleet
kaiverretuiksi rattiin? Ei suinkaan mahdettu keskiajalla mennä
aateluuden jumaloimisessa niin pitkälle, että vesikidutuskojeet
koristeltiin aatelisilla arvomerkeillä?"

"Se seikka on tuottanut minullekin päänvaivaa", sanoi Dacre, "mutta se
voidaan selittää hyvin yksinkertaisesti. Juttu herätti aikoinaan suurta
huomiota, ja mikään ei ole luonnollisempaa kuin se, että La Regnie,
poliisipäällikkö, piti ratin muistonaan. Ei tapahtunut usein, että
ranskalainen markiisitar sai alistua vesikidutukseen. Se, että toisten
tiedoksi esine varustettiin nimikirjaimilla, oli aivan hänen
tapaistaan."

"Entä tuo sitten?" sanoin minä osoittaen rikkinäistä ratin torvea.

"Hän oli julma kuin naarastiikeri", sanoi Dacre kääntäen pois päänsä.
"Luultavasti oli hänellä vahvat ja terävät hampaatkin."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nahkaratti" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.