Title: Vieras veri - Rakkausnovelleja
Author: Kallas, Aino Krohn
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vieras veri - Rakkausnovelleja" ***


VIERAS VERI

Rakkausnovelleja


Kirj.

AINO KALLAS



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1921.



SISÄLLYS:

Legenda nuoresta Odelesta ja pitaalisesta.
Ruispelto.
Ruutanalammikko.
Luolan korva.
Vieras veri.
Muuan rakkaustarina.
Gerdruta Carponai.



LEGENDA NUORESTA ODELESTA JA PITAALISESTA


Odele Valdemarintytär, tallinnalaisen raatiherran Jürgen Schutten
nuori, vierassyntyinen vaimo, laski helmaansa alttariliinan, jota
hän miehensä nimenomaisesta tahdosta kirjaili Pyhän Johanneksen
pitaalisairaalan kirkkoa varten.

Hän muisti yht'äkkiä uuden sairaan olevan tulossa ja ryhtyi
valmistamaan tuliaiskoria, samoin miehensä tahdosta, jolla oli
sairaalan ylin johto. Hän otti tammisesta, hopeahelaisesta kirstusta
palttinaisia siteitä ja levitti niitä kerroksen korin pohjalle,
sairaan haavoja varten; niitten päälle kaksi valkeasta villasta tehtyä
kädenmuotoista esinettä, joita sairaitten tautinsa merkiksi oli
kannettava. Päällimmäiseksi sensijaan tuli viipale tuoretta liikkiötä,
jolla arveltiin olevan parantavan voiman. Tämä oli raatiherran lahja
jokaiselle uudelle potilaalle. Heidän itsensä sensijaan oli kunkin
tuotava mukanaan ruumisarkku.

Kun kaikki oli valmiina, Odele huhusi palkkapiikaa, mutta talo oli
tyhjä, kaikki palkolliset olivat kiirehtineet turulle katsomaan
kiertävää silmänkääntäjää. Silloin Odele otti kehdosta kymmenkuisen,
juuri heränneen poikansa, avioliittonsa esikoisen, ja lähti lapsi
käsivarrella puutarhaan.

Hän asettui ainaiselle lempipaikalleen, kivipenkille, jonka takana
muuria vasten kasvoi kukkivia ruusupensaita. Puistatus kulki läpi
hänen ruumiinsa. Häntä vilutti alinomaa, kesälläkin, milloinkaan hän
ei saanut kyllikseen aurinkoa. Pohjoinen, kylmä ja pimeä maa, oli kuin
verikin olisi vaalentunut auringon puutteesta!

Hän luulotteli joskus ikävöivänsä takaisin maahan, josta hänen
vanhempansa kauppatavaroilla lastatulla laivalla kerran olivat
purjehtineet Väinäjoen suuhun. Maalla, jota hän ei ollut nähnyt
kuin aivan vähäisenä, säilyi kuin pyhäpäiväinen hohde, ja hän
antoi kiertävien hansakestien kertoa siitä. Aivan varmaan siellä
oli enemmän aurinkoa ja hilpeämpiä, iloisempia ihmisiä. Siellä
oli vihreitä pyökkimetsiä, keltaisia hiekkasärkkiä ja huikaisevan
valkoisia kalkkivuoria, joita meri huuhtoi. Ihmiset puhuivat lempeää,
sorahtelevaa kieltä, joka oli kuin lapsen leperrystä, ja olivat
kultatukkaisia, valko- ja punaverisiä. Mutta syvällä Odelen sydämessä
kyti salainen epäilys näitten näkyjen kangastelevaisuudesta, ikäänkuin
hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin nähdä ne, että nekin olisivat
kutistuneet arkikokoonsa ja haihtuneet.

Hän istui, pitkä, hieno kaula taaksepäin ojossa, suu raollaan kuin
haljennut marja, kasvoilla suovehkan kalpeus.

Odele syytti itseään syvästi tänä hetkenä. Hänen sydämensä oli kova ja
penseä, kaukana laupeudesta ja armahtavasta rakkaudesta. Siinä asusti
inho ja vastenmielisyys eikä suinkaan sääli ja inhimillinen hellyys,
kuten sopi kristityn kirkon tyttärelle ja Jürgen Schutten vaimolle.
Eikö hän nytkin vain pakosta pannut kuntoon koria tai kirjaillut
alttariliinaa pitaalisille!

Ah, Odele kammosi näitä kurjia ihmispoloisia, joita hän miehensä
toimen takia kuitenkin joutui niin usein näkemään. Hän kuuli heistä
alituisesti, mutta ei malttanut antaa miehelleen anteeksi, että tämä
oli suostunut ottamaan sairaalan ylimmän johdon käsiinsä. Alkuaikoina
hän oli alati rukoillut miestään luopumaan siitä, mutta Jürgen
Schutten innostus kasvoi päinvastoin päivä päivältä. Hän välitti viime
aikoina monta vertaa enemmän Pyhän Johanneksen sairaalan asioista kuin
koko kaupungin raatiherran toimestaan. Alituisesti hän suunnitteli
kaikenlaisia parannuksia sairaalalleen; hänen kunnianhimonsa oli
saada johtamansa laitos kaikissa suhteissa Jerusalemin mallisairaalan
veroiseksi, jossa potilaat kolmesti viikossa saivat tuoretta sianlihaa.
Hän oli äsken pannut alulle uuden sairaalakirkon rakennuksen, paitsi
sitä hän aikoi lähitulevaisuudessa rakentaa Pyhän Johanneksen
sairaalalle savutorven, vieläpä kivisaunankin, entisen neljästi
palaneen sijaan. Hän kokeili kaikenkaltaisilla uusilla yrttikeitoksilla
ja lääkkeillä. Hän oli yritteliäs ja touhukas, aina toimessa. Hän
miltei laiminlöi kotiansa, nuorta vaimoaan ja lastansa näitten
viheliäisten ihmiskurjien takia.

Odele sitävastoin ei päässyt kammostaan. Hänen teki pahaa jo nähdessään
kaupungin ulkopuolella Pyhän Johanneksen sairaalan muuritkin ja sen
edustalle pystytetyt neljä puista almupönttöä, mitkä palvelevat
munkkiveljet aika-ajoin tyhjensivät. Hän oli sairas kauhusta,
kuullessaan joskus kaukaa heikon kalinan, mikä lähti sairaitten
puisista kalistimista, heidän varoittaessaan vastaantulijoita. Hän
karttoi miestään, kun tämä palasi sairaitten luota, kaihtaen hänen
kättensä hyväilyjä, samojen kätten, jotka äsken olivat hoitaneet
pitaalisten haavoja. Hän muuttui niin pelokkaaksi, että tuskin
rohkeni enää koskea edes mehiläisten hunajaan, peläten niitten tuovan
tarttumaa kukkien kuvuista, jotka olivat kasvaneet pitaalitautisten
pihamaalla. Hän ei uskaltanut tunnustaa sitä Jürgen Schuttelle, mutta
hän tutki alinomaa salaisesti omaa ja lapsensa ruumista, säikähtyen
viattomintakin ihottumaa ja kylvettäen lastaan hyvänhajuisissa
yrttivesissä. Hänen vastenmielisyytensä sairaita kohtaan oli
voittamaton, ja hän osoitti sen aina, milloin ei voinut välttää
tulemasta tekemisiin heidän kanssaan, huolimatta miehensä pyynnöistä ja
ankarista nuhteista tai omista palavista rukouksistaan, joita hän alati
lähetti Neitsyt Maarialle, anoen, että tämä pehmittäisi hänen sydämensä
penseyden.

Jürgen Schutten nuoren, muukalaissyntyisen vaimon mieli oli muuttunut
araksi ja uneksivaksi vieraalla maalla ja kuolemaantuomittujen
läheisyydessä. Poistuessaan kaupungista joskus lyhyille matkoille hän
pelkäsi tätä äsken valloitettua, miehistä köyhtynyttä Maarianmaata,
jossa soitten ja korpien keskellä vielä oli jätteitä äsken hävitetyistä
linnavarustuksista, ja jossa synkeät ja surulliset naiset häntä joka
askeleella kohtasivat, surren sodassa kaatuneita ja kantaen sydämensä
alla uutta sukupolvea, orjuutettua jo syntymättömänä. Eikä hän
päässyt pelosta, että maarahvaan entiset jumalat, jotka nyt nälissään
uhriteuraan verta turhaan odottivat, kostoa hautoen kylvivät kaikille
ilman kaarille ruton ja pitaalin ituja, ihmisille turmioksi.

Odele rakasti istua lapsi sylissä, kuten nytkin, ja uneksia, mutta
sellaista elämää, missä hänen ajatuksensa askartelivat, ei ollut
missään. Ei ollut täällä, voitetussa, kylmässä maassa, mutta ei ehkä
ollut muuallakaan. Ummistaessaan silmänsä Odele oli näkevinään vain
kauniita ihmisiä, jotka käyskentelivät kuin kuninkaat tai jumalat, ja
hän tunsi kuuluvansa heidän pariinsa, maahan, jota vielä ei oltu luotu,
ja ihmiskuntaan, joka vielä ei ollut syntynyt.

Odelen ympärillä puhuttiin yksinomaan sodasta, kaikki miehet, mitkä
hän tunsi, olivat ottaneet osaa ristiretkeen pakanallista maarahvasta
vastaan. He keskustelivat alati kivenlinkoojista tai uudenaikaisista
piirityskoneista; olutsarkan ääressä istuessaan he kasvot punoittavina
kerskuivat veritöistään. He olivat lannistaneet tämän hurjan ja hullun
heimon, joka ei hyvällä ollut suostunut ottamaan vastaan Pyhän Kasteen
armoa ja luovuttamaan maitaan ja metsiään. He olivat teurastaneet sitä
kuin karjaa; he olivat etsineet sen piilopaikat rämeistä ja korvista;
he olivat sulkeneet satoja sen jäseniä, miehiä, vaimoja ja lapsia
sekaisin, mäenonkaloon ja sytyttäneet sen suuhun roihun, jonka savuun
pakanakoirat tukehtuivat kuin itikat.

Taikka he väittelivät iltakaudet ordon tai piispojen paremmuudesta.
Kummallakin oli puoltajansa, sekä ordolla että piispoilla, ja kiistelyä
kesti yöt läpeensä.

Kaikki tämäntapainen keskustelu oli Odelesta kauheata, ikävää tai
vastenmielistä; hän ei rakastanut sotaa, vaan päinvastoin kammosi
sitäkin. Mutta kun ritarien ja soturien sijaan raatiherran pöydässä
istui hengellisen säädyn miehiä, ja hänen naisenkorvaansa joskus
sattui joku muren munkkien ja pappien puheista, ei hän ymmärtänyt
siitä sen enempää. Hekin väittelivät, kiivastuivat ja punoittivat
äkäisinä; heidän keskustelunsa koskivat sellaisia asioita kuin enkelien
unitilaa ja syöntiä, joita toiset epäilivät, kun sensijaan toiset
olisivat antaneet autuutensa pantiksi niitten totuudesta, taikka sitten
kuolemattoman sielun kokoonpanoa, johon tarvittiin lämpöä, kosteutta,
ilmaa ynnä muita yhtä käsittämättömiä asioita.

Milloinkaan ei Odele kuullut kenenkään puhuvan muusta kuin sodista ja
taas sodista, olleista ja taas tulevista, eripuraisuuksista ja vihasta,
tai sitten taas vallan taivaantakaisista asioista. Ja kaikki olivat
täpötäynnään kateutta ja riitaa, ihan halkeamaisillaan, miekkaveljet
kirkon miehiä kohtaan ja saksalaiset tanskalaisia kohtaan ja taas
päinvastoin.

Sensijaan ei kenenkään mieleen juolahtanutkaan puhua edes vaihteen
vuoksi ruusuista, joita muurin sivusta kasvoi; vain mehiläiset ne
tunsivat! Papit viljelivät yrttejä ainoastaan keittääkseen voiteita
ja sekoittaakseen niitä kaikkivoipaan vihkiveteen. Ja auringon
mennessä mailleen ennustivat ihmiset sadetta ja poutaa pelloilleen ja
myötätuulta tai myrskyä Itämerta purjehtiville kauppalaivoilleen, ja
taivaan syttyessä suureen hehkuun joskus myös ruttotauteja ja uusien
vainoaikojen tuloa. Mutta ei yksikään pysähtynyt haltioituneessa
hurmiossa iltataivasta ihailemaan, unohtaen poudat ja sateet ja nähden
vain pilvien ja värien ihanan ja ihmeellisen leikin.

Ja nuoren Odelen mieltä kiinnittivät kuitenkin ainoastaan turhat ja
ketään hyödyttämättömät asiat. Kaikki, mikä kukki ja kuihtui vain
omaksi ilokseen, pienet lapset, joille aika vielä oli loputonta ja
iäistä, ja jotka sentakia eivät tunteneet kiirettä, ollen lähempänä
elämän alkusalaisuutta; sudenkorennot, joitten sinisiä pyrstörenkaita
hän ajanvietteekseen laski, kiiltäviä kuten taivaansininen emalji;
seisovassa vesilätäkössä syntyvät värit, kirjavat ja sulautuvat kuin
sateenkaaren; ruusut muurin seinustalla.

Mutta hän tunsi, että tästä kaikesta oli vaiettava. Vain kymmenkuiselle
lapselle taisi puhua näistä tyhjänpäiväisistä ja kuitenkin ihanista
asioista, hellinä, yksinäisinä hetkinä, niinkuin nyt tässä auringon
paahtamalla kivipenkillä. Ei edes lapsikaan häntä vuosien päästä
ymmärtäisi! -- hän istuisi skolaarina latinalainen Aelius Donatuksen
kielioppi kädessä, unohtaen emonsa puheet ehtootaivaasta ja ruusuista.
Ja jonakin päivänä hän olisi valmis astumaan äitinsä eteen täydessä
haarniskassa, tappara vyöllä, menossa veritekoihin. Äitien sydämet oli
luotu kaksiteräisen miekan lävistettäviksi, aina Hänestä alkaen, joka
oli tuonut ilmoille Jumalan Pojan.

Lapsi Odelen helmassa liikahti. Odele taittoi muurin seinustalta
suuren, punaisen ruusun, poisti okaat ja antoi lapsen käteen.

Kuului koputus, joka uusiintui pari kolme kertaa. Palkolliset eivät
nähtävästi vielä olleet palanneet. Ja niin Odele nousi itse ja lähti
lapsi sylissä avaamaan puutarhanpuoleista porttia. Hän oli hieman
raukea ja herpaantunut pitkällisestä paahteesta, huulilla hapuili hänen
tavallinen arka ja lempeä hymynsä.

Odele avasi portin. Ulkona, hänen edessään seisoi kaksi miestä, toinen
avojalkaveli ja vanha, toinen vielä nuori, pitaalisen puvussa, mutta
ilman kalistimia ja villakäsiä.

"Oletko Odele Valdemarintytär, raatiherran vaimo?" kysyi avojalkainen.

"Olen", Odele vastasi. "Minulla on kori valmiina."

Ja yhä lasta kantaen hän palasi rakennukseen, otti äsken valmistamansa
korin ja toi sen portille.

"Mieheni, raatiherra Jürgen Schutte, lähettää sinulle tässä, mitä
aluksi tarvitset", hän sanoi katsahtamatta pitaaliseen. Hän aikoi juuri
sulkea portin tuntien taas samaa voittamatonta vastenmielisyyttä, mitä
aina pitaalisten läheisyydessä, kun yht'äkkiä sortunut, mutta vielä
nuori ääni lausui:

"Vaimo, sinä jota sanotaan Odeleksi, ole armollinen ja laupias, kuten
oli pyhän Herramme Äiti. Pitaalinen anoo sinulta ruusua."

Vastoin äskeisiä rukouksiaan valtasi Odelen sietämätön tuska. Ikinä hän
ei tottuisi tähän näkyyn. Hän ei milloinkaan kykenisi palvelemaan näitä
Herran hylkäämiä.

Ja hämmentyneenä, silmät alasluotuina hän sanoi:

"Ruusua? Miksi sinä pyydät hyödytöntä ja turhanpäiväistä ruusua? Mitä
sinä sillä teet?"

Pitaalinen vastasi:

"En mitään. Mutta ethän sinäkään sitä tarvitse. Puutarhasi kasvaa
sadoittain samanlaisia."

Odele, yhä enemmän hämmentyen, vastasi:

"Ruusua? Miksi juuri ruusua? Katso, olen tuonut sinulle korin.
Myöhemmin saat lisää, sillä mieheni pitää teistä huolta, kuten
hyvä isä lapsistaan. Siinä on pehmeitä siteitä haavojasi varten,
kaikkein ohuimmasta palttinasta. Siinä on sianlihaa syödäksesi, ettäs
tervehtyisit."

Ja Odele tunsi äkillisen, kiihkeän halun kiittää miestään ja hänen
puuhiaan Pyhän Johanneksen sairaalassa. Oli kuin hänelle itselleenkin
nyt vasta yht'äkkiä täysin olisi selvinnyt, mikä toimelias ja verraton
mies raatiherra oli.

Pitaalinen sanoi taas samalla taudin tuhoamalla äänellä:

"Minä kiitän sinua, vaimo. Odele on nimesi? Olet siis vieraalta maalta?
Sinä olet kaikki hyvin tehnyt. Mutta anna minulle ruusu, joka on
lapsesi kädessä."

Odele alkoi hengittää syvään, ja levottomuus nousi hänen suoniinsa.

"Minä en ymmärrä sinua", hän sanoi. "Minä en ymmärrä, miksi haluat
ruusua. Olen kuullut miesten puhuvan sodista ja kivenlinkoojista,
vaan en ruusuista. Tahdotko, niin vien viestin miehelleni, että hän
lisää jokapäiväiset ruoka-annoksenne? Hän on raatiherra ja miesten
parhaita. Hän on aikonut antaa teille kolmasti viikossa liikkiötä,
kuten Jerusalemissa. Etkö tyydy siihen? Tahdotko, että kiellän häntä
rakentamasta sairaalaan vankityrmää niskureita ja yltiöpäitä varten?
Raatiherra on oikeamielinen, vaikka kiivas. Tahdotko, että pyydän
sinulle ehompia vaatteita, useammin saunaa?"

Mehiläiset surisivat puutarhassa, muuten oli aivan hiljaista, ja
pitaalinen vastasi:

"Vaimo, oli aika, jolloin halusin kaikkinaista hyvää maan päällä. Ei
ollut sitä hekumaa, mitä aistini eivät olisi tunteneet. Olen ahtanut
aivoihini kaiken opin, minkä aikamme antaa, olen kantanut sotisopaa;
naiset ovat tarjonneet minulle rakkauttaan ruhtinattaresta orjapiikaan
asti. Se kaikki on mennyttä, Herran viha lepää raskaasti päälläni,
enkä enää halua muuta kuin ruusua, joka on lapsesi kädessä. En edes
halua sinua itseäsi, Odele, vaikka näen näillä himmenneillä silmilläni
ruumiisi sulon ja sielusi syvän lempeyden. Mutta ole armelias, anna
minulle, kuolevalle, se, _mitä ei kukaan muu tarvitse._"

"Rauha olkoon kanssasi, Odele Valdemarintytär, Jürgen Schutten vaimo",
puuttui puheeseen vanha avojalkaveli. "Täytä, tyttäreni, Herran
kirooman pyyntö, osoita laupeutta, anna hänelle tuo turhanpäiväinen
ruusu. Hänelle on tänään kirkossa luettu kuolinmessu, kuten tehdään
pitaalisille, puuseppä on valmistanut hänen ruumiskirstunsa, eikä hän
enää kuulu elävien pariin. Ole siis vanhurskas, anna hänelle, kuten
antaisit vainajalle!"

Ja Odele, muistaen rukouksensa Neitsyt Maarialle ja vihdoinkin voittaen
sydämensä penseyden, tarttui lapsensa käsivarteen ja linkosi sillä
ruusun pitaaliselle.

Silloin hän näki kuin näyn:

Taudin saasta, joka peitti hänen edessään seisovan sairaan, varisi
pois kuin suuret, valkeat suomukset. Ammottavat haavat umpeutuivat
arpeutumatta, lohjenneitten sormien sijalle liittyivät niveliin uudet,
-- paiseet siliytyivät näkymättömiksi, himmenneet silmät saivat
takaisin säteilynsä, iho tuonnoisen kuulaan tuoreutensa, kulmakarvat
muinaisen kaarevuutensa, varsi uljaan, rohkean ryhtinsä.

Hän näki, että mies, jota hän oli pitänyt pitaalisena, olikin
rohkeitten, ihanain ihmisten rotua, Luojan sydän oli ilosta sykähtänyt
hänet luodessaan, ja tähdet olivat tanssineet kultaista karkeloa hänen
syntyessään.

Mutta nuori Odele, tallinnalaisen raatiherran ja P. Johanneksen
sairaalan johtajan Jürgen Schutten vihitty vaimo, kaukaa vihreitten
pyökkimetsäin mailta tullut, pakeni kiireesti puutarhaan, sydämessä
sekasorto ja outo riutumus, hiuksissa kultainen, hunajasta huumaantunut
mehiläinen, valmiina pistämään.



RUISPELTO


Jurnas Karheidingin savukkeen pää hehkui punaisena, polttavana pisteenä
läpi hämärän:

"Tuleentuva ruispelto, tuhannet ja taas tuhannet tähkäpäät, joita sama
kohtalo odottaa, korret, jotka taipuvat ja katkeavat yhdessä, vielä
pehmeä jyvä, jossa on jo ensimmäinen tuntu leivän tuoksusta, ruiskukan
virolainen sini, kaikki tämä on minulle erottamattomasti liittynyt
erääseen muistoon.

"Siitä on jo kauan. Olin edellisenä keväänä päässyt ylioppilaaksi,
luin aluksi isäni tahdosta jumaluusoppia, jonka sitten vaihdoin
lainoppiin, olin tavallinen virolainen talonpoikaisylioppilas, ainakin
mitä ulkonaiseen olemukseeni tulee, takki kotikutoista, viirullista
sarkaa, kyläräätälin tekoa, housunlahkeet liian lyhyet, sukat -- tämän
kaikenhan tiedätte. Sisäinen olemukseni oli yhä vielä tähtisumua,
järjestymään pyrkivä, palava kaaos pyöriviä aineosia, jotka luulivat
olevansa tarkoitetut luomaan uppo-uusia maailmoja. Hermot sensijaan
värähtelevät, hienon-hienot, silkkikuituiset kuin konsanaan jonkun
siniverisen ranskalaisen markiisin ennen suurta maanjäristystä.

"Tällaisena tulin viettämään ensimmäistä ylioppilaskesääni kotitalooni.
Kotini oli pohjois-Liivinmaalla, parin kolmen peninkulman päässä
Tartosta. Kaikki tunnette nämä liivinmaalaiset maisemat, apilaniityt ja
joskus harvoin piskuiset, rusottavat tattaritilkut rukiin ja kotivehnän
välillä, paljon pellavaa, yhä enemmän, mitä lähemmäksi Viljandia
tullaan. Vähäisiä, laiskoja niittyjokia hopeapajujen varjossa,
lummejärviä, kuusimetsiä, turvesoita, moisioita hedelmätarhoineen,
virolaisia taloja. Viljavaa, ruokaisaa maata, toinen Tanska! Kullerojen
tuoksua, kukkivan näsiän oksia, myrkkytuoksuisia kuin kurtisaanin
hajuvesi, kuu, joka peittyy punaiseen huntuun.

"Rakastuin heti maalle päästyäni, pohjattomasti ja toivottomasti.
Upposin, hukuin tähän tunteeseen heti kuin umpisukkulaan. Rakkauteni
esine oli naapurimoision metsäherran rouva, minua ainakin kymmentä
vuotta vanhempi, mutta nuori sittenkin, ihana olento, vaaleaverikkö,
intohimoinen ratsastajatar, korvat pienet, kuin ruusunpunaiset
simpukat, otsa hyvin korkea, taaksepäin kalteva, sieraimet hienosti
värähtelevät, päälaella kullanpunainen tukanrunsaus kuin kypsyvä
vehnävainio. Minkälainen hän muuten oli, hyväkö vai paha, viisas,
aistillinen, turhamainen, intohimoinen, mitä siitä tiesin tai kysyin!
Minulle hän oli Nainen. Häneen sisältyivät kaikki salaisuudet, myös
oman nuoren vereni kiihkeä arvoitus.

"Että hän oli naimisissa, että hänellä oli mies ja lapsia, oli minusta
aivan luonnollista; se ei häirinnyt millään lailla rakkauttani.
Tunsinpa hänen miestään kohtaan eräänlaista hyväntahtoisuuttakin,
joka ei ollut kovinkaan etäällä ylemmyydestä. Hänen miehensä oli
tuollainen hiljainen, hyvänsävyinen, kalpeanaamainen, liikkeiltään
leppoisa ja hidas, niin metsäherra kuin olikin, -- hänen tukkansa oli
aina niskasta liian pitkä, joka seikka teki hänet minun silmissäni,
ties mistä syystä, perin nöyrän näköiseksi. Aina kun tapasin hänet
rouvansa seurassa, näin hänen arasti ja ikäänkuin sisäisellä apeudella
tarkkaavan tuota omituista, herkkää ja vaarallista sierainten
värähtelyä, joka oli puhuvampaa kuin sanat.

"Metsäherran luona kävi paljon vieraita, ja niitten joukossa
lähimoision vuokraaja, virolainen Ibrus, roteva, mustaverinen ja
kiiltäväpartainen mies, aina metsästyssaappaat jalassa ja hatussa
liehuva, viheriänmusta kukonsulka. Tunsin häntä kohtaan ensi hetkestä
saakka vaistomaista vastenmielisyyttä, jota voi tuntea vain samaan
sukupuoleen kuuluvaa henkilöä kohtaan. Ja kuitenkin hän oli yleisesti
tunnustettu miellyttäväksi, monessa suhteessa erinomaiseksi mieheksi;
hänellä oli erinäisiä, seuraelämässä hyvin suosittuja ominaisuuksia.
Hän osasi kertoa kaskuja, niin että kuuntelijat vääntelehtivät
naurusta, eivätkä ne sentään koskaan olleet rivoja; hänellä oli
käytöksessään naisia kohtaan oikeaan osattu sekoitus ritarillisuutta,
ivaa ja suojelevaa miehuutta, jota naiset eivät milloinkaan voi
vastustaa; paitsi sitä oli hän yhtä huomaavainen sekä vanhoille että
nuorille naisille. -- Minulle hän sensijaan oli vastenmielinen juuri
miehenä, rotuolentona, voi olla, juuri näitten naisia-voittavain
ominaisuuksiensa takia, mutta etupäässä siksi, että häntä yleensä
mainittiin kauniin metsäherran rouvan rakastajaksi."

"Tämä epäluulo, jolle tosin en ollut saanut mitään varmaa vahvistusta,
ei kyennyt rakkauttani vaimentamaan, päinvastoin. Olin alun alkaen
selvillä rakkauteni täydellisestä toivottomuudesta, tahdoin, halusin
kärsiä, kärsimys oli oleellinen osa rakkaudestani. Mutta minussa
kehittyi sensijaan vähitellen ja vastustamatta muuan toinen halu:
tahdoin saada kiinni nämä kaksi, tahdoin yllättää heidät. Enkä vielä
tänä hetkenäkään kykenisi sanomaan, mikä oli tämän hellittämättömän,
kaikkinielevän haluni alkutekijänä, sekö, että kärsimystuntoni kohoaisi
huippuunsa, vaiko ihan yksinkertaisesti vastenmielisyys, jota tunsin
Ibrusta kohtaan.

"Aloin siis vakoilla heitä joka paikassa ja kaikkialla,
kekseliäisyydellä ja kestävyydellä, jota itse hämmästyin.
Silmälläpitoani helpotti se, että moisio, jonka alueella metsäherran
asunto oli, ja Ibrusen vuokraama moisio olivat toisistaan vain
muutaman virstan päässä, ja kotitalostani oli miltei yhtä pitkä
matka kummallekin taholle. Muistan monta aamuyötä, jotka valvoin
heidän tähtensä jommankumman moision puutarhassa, hiljaisia yöhetkiä
kosteissa, vain keskiyön hetkinä täysin pimeissä puutarhoissa,
sammaltuneiden omena- ja kirsikkapuiden alla, missä piileksin,
vakoillen valontuiketta ikkunoista. Päivä koitti, ja aamu alkoi elää
ympärilläni, liivinmaalainen, kirkas aamu; moision navetassa heräsivät
lyhyestä yöhorroksestaan kukot ja kanat, kyyhkyset alkoivat lennellä
lakastaan, mehiläiset surista pääni ympärillä. Jalkojani alkoi palella
märässä, kasteisessa ruohossa, ja vaatteeni olivat täynnä kimaltavia,
pisaraisia lukinseittejä.

"Isäni soimasi minua tällaisina aamuina yöjuoksusta:

"'Varhain aloitat, junkkari', hän sanoi.

"Ja minä annoin hänen jäädä harhaluuloonsa.

"Nöyryyttävimpänä on mieleeni jäänyt muisto niistä neljästä tunnista,
mitkä kerran odotin läheisessä kaupungissa erään hotellin pihalla.
Istuin heinillä, työrattailla, joilla olin saapunut muka isäni
asioille, mutta todenperään, koska tiesin hänen lähteneen kaupunkiin.
Tiesin hänen olevan tässä hotellissa, jossakin noitten jo pimenneitten
ikkunoitten takana, jotka minuun niin pahansuopina katselivat.

"Kyyröttelin rattailla, palelin, ja pari tähteä ilmestyi taivaalle,
jota näkyi vain kapea kaistale pimeään, hevosen lannalle ja silpulle
haisevaan vajaan. Rakastin häntä sanomattomasti, henkeä ahdistavasti
tällä hetkellä. Näin hänet ajatuksissani, hänen uhkeat hiuksensa,
päälaelle kierrettyinä, hänen päivänpolttaman kaulansa ja valkean
puseron peittämän, korkean rinnan, voimakkaat, läpi hihojen heikosti
punertavat käsivarret. Pihalla kulki hotellin tallirenki lyhtyineen
ja avasi raskaasti raudoitetun portin eräälle maalaiselle, joka ajoi
sisään. Alkoi sataa, ja kaikki kävi kosteaksi, surulliseksi ja vielä
pimeämmäksi ympärilläni; oljista kohosi mädännyt, vastenmielinen haju,
mutta hän ei tullut. Ei tullut... Ja mitä olisinkaan tehnyt tai edes
sanonut, jos hän äkkiä olisi tullut...? Olisin kai vetäytynyt vielä
enemmän kyyryksiin heinien peittoon vanhan, kirjavan hevosloimen alle
ja kuunnellut hänen hameensa kahinaa, hänen kulkiessaan ohi, nauttinut
tuskallisesta ja kipeästä varmuudesta, että olin saanut hänet kiinni...
Mutta hän ei tullutkaan... Voihan olla, että olin erehtynyt paikasta,
voi olla, että hän viime tingassa ei ollut lähtenytkään, -- hän ei
tullut. Ja niin täytyi minun vihdoin viimein lähteä tyhjin toimin, ja
minullekin avautui nariseva ja raskas portti, jonka läpi vieterittömät
rattaani vierivät huonosti kivetylle kadulle.

"Mutta kerran sain heidät kiinni. Ja se tapahtui näin:

"Olin nähnyt heidän lähtevän yhdessä kävelemään, keskellä kirkasta
päivää, pitkin kujaa, kaikkien nähden. Niin varomattomia tai niin
sokeasti rakastuneita he olivat. Hiivin silloin pitkin peltovieriä
heidän jäljissään, kadottamatta heitä hetkeksikään näkyvistäni, ja koko
ajan näin hänen viheriän päivänvarjonsa, jonka rinnalla kaikki muu
viheriä väri, puitten lehdet, itse ruohokin, ikäänkuin kauhtui, kävi
kalpeammaksi.

"Yht'äkkiä he katosivat tiheään, miehenkorkuiseen ruispeltoon, jota
ei vielä oltu leikattu. Vilja meni umpeen heidän takanaan, kaikki
nuo tuhannet ja taas tuhannet korret sulkeutuivat heidän rakkautensa
ympärille kuin varjelevaksi muuriksi.

"He olivat kiinni, auttamattomasti, -- minun vallassani. Heidän
kohtalonsa oli minun käsissäni.

"Heittäydyin pitkäkseni apilavainiolle, joka oli jätetty siementä
kasvamaan. Ruispelto lainehti vieressäni hiljaa, tuleentuneena,
leivoset ponnahtelivat ilmaan, mutta eivät laulaneet.

"Ajattelin omaa kostoani, sitä, että hän nyt oli käsissäni, että
hänen päästäkseen huomaamatta pellosta täytyisi muuttua yhdeksi
noista punakirjavista perhosista, jotka niin laiskasti ja viivähtäen
lentelivät yli viljan.

"Ajattelin, kuinka hänen sieraimensa värähtelivät ja elivät, kuinka hän
tuoksui tuoreelle ruoholle ja ruiskukalle kulkiessaan ohi, tuoksui kuin
tuo liian kukkiva, liian kypsä apilapelto, jossa lepäsin.

"Ensi kertaa heräsi minussa aavistuksena tieto rakkauden olemuksesta.
Mutta ei omastani, ei kiduttavasta, tuskallisesta tulesta, joka
paraikaa poltti veriäni, vaan siitä, minkä tunsivat nuo kaksi tuolla
ruispellossa.

"Kuinka äärettömän onnellisia he olivat, -- äärelliset,
kuolemaantuomitut, katoavat ihmishiukkaset!

"Samalla ilmestyi metsäherra kuusikon laitaan. Näen hänet vieläkin tänä
hetkenä, hänen värittömät ja alakuloiset silmänsä, joissa paloi tuska
ja epäluulo, hänen liian pitkän tukkansa ja parransänkeä työntävän
posken. Hänen vaatteensa olivat täynnä kuusenneulasia.

"Jokin riemahti minussa. Kosto ihan työntyi suoraan pivooni. _Minä_
olin tällä hetkellä kolmen ihmisen kohtalon valtias.

"Metsäherra kääntyi puoleeni: 'Nuori mies', hän sanoi, -- 'oletteko
nähnyt vaimoani?'"

"Silloin, -- niin, silloin minä vastasinkin:

"'Aivan niin. Näin hänen äsken menevän tuota metsäpolkua. Hän oli
yksin.'"

"Hän huoahti helpotuksesta ja kääntyi menemään, minne viittasin.
Hänen tukkansa oli niskasta leikkaamaton, hänen käyntinsä laimea ja
onnettoman miehen.

"Mutta minä nousin, hiivin pois, painuin metsiin, makasin suosyvärin
reunalla ja katkoin kaksin käsin suopursuja ja palasin vasta yösydännä
kotiin."



RUUTANALAMMIKKO


Liivinmaalaisten talojen läheisyydessä näkee usein lammikkoja,
saviperäiseen maahan keinotekoisesti kaivettuja syvennyksiä, joihin on
keräytynyt kerros pohjavettä. Paahtavimmassakaan helteessä ne harvoin
jäävät kokonaan kuiville. Niissä liotetaan pellavia taikka kasvatetaan
ruutanoita; hanhet ja ankat räpylöivät niitten seisovassa vedessä;
suuremmissa pestään pyykkiäkin. Rantojen jyhkeärunkoiset raidat tai
hopeapajut ilmaisevat jo kaukaa niitten olemassaolon; vesi niitten
katveessa on iäti mudankarvaista, sammakonkutuista, huolimatta taivaan
väristä, eikä sillä ole veden tavallista, raikasta eloisuutta. Se on
kuollutta vettä, tuomittu hiljalleen mätänemään savisessa kulhossaan,
ja ruutanalammikkojen yllä on ahtauden, minnekkäänpääsemättömyyden
ankeus.

Leena Merjamin elämä oli alun alkaen tällainen ruutanalammikko.

Isä oli hänellä _popsnik_, muitten mailla eläjä, jostain
Peipsin-puolisesta pitäjästä. Vanhoilla päivillään ukko leskeksi
jäätyään otti toisen eukon, häijyn, ärhentelevän, ja niin meni Leena
Merjamilta yhdellä kertaa isä, meni koti, punaherukat ja _suislepa_
-omenapuu, omat istuttamat menivät, ja vieras käsi taittoi kesäisin
murtuneet sydämet akkunan alta. Veli sensijaan vietiin jo Japanin
sotaan ja sinne jäi; Leena peri hänen räätälinkoneensa.

Joutuessaan töihin suuren sotavuoden alussa samaan taloon, mihin
Hain Murro puutarhuriksi, Leena Merjam oli jo ikäihminen, lähemmä
neljänkymmenen. Hän oli noita hiljaisia, kalvahkoja, joitten tunteen
voimaa on vaikea mitata, ennenkuin se äkillisesti purkautuu; sydän
jo kasvavasta tytöstä heikko, vartalo yhä hintelä ja nuori, silmät
lauhkean ruskeat, sormenpäät täynnä neulanreikiä.

Leena Merjam teki työtä vinokattoisessa ullakkohuoneessa, josta näki
puutarhan ja ruutanalammikon. Eräänä kevätpäivänä tuli Hain Murro
taluttaen hevosta, joka edellisenä päivänä oli ostettu markkinoilta
entisen pakko-otolla viedyn sijaan. Hän vei sen suoraan kaivon
kiertopumpun eteen, aikeissa valjastaa sen.

Uusi hevonen oli nuori, ratsun rotua, työhevoseksi liian
kiihkeäverinen, -- jalat korkeat, valkosukkaiset, kaula ylvästelevä,
harjanheitto ylimyksellinen.

Niin pian kuin mies oli saanut hevosen pumpun varteen polkemaan kaivon
ympyrää, tekikin se jo kolmannella askeleella tenän. Se ei astunut enää
askeltakaan, kaikista kehoituksista huolimatta. Sen jalorotuinen ruumis
alkoi väristä, ja kaviot iskeytyivät saveen; se seisoi itsepäisesti
paikallaan.

Leena katseli yhä jännittyneempänä tätä menoa. Kumpi suoriutuisi
voittajana, mieskö vai hevonen? Molemmat, sekä mies että hevonen,
olivat hyväryhtistä, komeaa rotua, huimaverisiä ja nuoria molemmat.
Mies sydäntyi, sivalsi ruoskalla kapinallista hevosta; -- silloin
hevonen äkillisellä riuhtaisulla tempautui irti ja painalsi pellolle,
mies jäljissä.

Leena avasi ikkunan paremmin nähdäkseen, ja veri tunki suhisten
korviin. Hän kuuli Hainin huudot ja kiroukset, yhä kauempaa, ja
naapurin lasten kirkunan, jotka juoksivat hevoselle vastaan pitkin
kesantoa.

Yht'äkkiä ilmestyivät taas sekä mies että hevonen. Hain tuli
hietakuopalta päin, taluttaen hevosta marhaminnasta, saappaat varsia
myöten savessa ja lakki takaraivolla, -- silmät vauhkoina kummallakin.

Ikkunastaan Leena Merjam näki Hainin uudelleen valjastavan hevosen
pumpun eteen ja hetken päästä sen jo polkevan ympyriäistä rataansa, pää
riipuksissa ja kohtaloonsa alistuneena, niinkuin olisi ikänsä kaiken
kiertänyt kaivon vipua.

Tämä tapahtui keväällä, huhtikuussa, vainioitten tulvehtiessa päivin
vettä, joka öisin jäätyi iljanteeksi. Taivas, joka viikkokausia oli
tavoittanut raitojen latvoja, kohosi kuin kansi.

Hain Murro odotti jo tällöin joka päivä sotaankäskyä.

Hän tiesi sen hyvin, kuten sen tiesivät kaikki muutkin talossa, mutta
ei ollut siitä millänsäkään, nukkui yönsä rauhassa, milloin ei kyliä
käynyt, ja istutti päivin omena- ja luumupuita.

Päivät yhä valkenivat, ja iltaisin laski aurinko punaiseen kuultoon,
joka levisi vastakkaiselle puolen taivasta, yli oraspeltojen ja
ruutanalammen.

Hain kaivoi kaiket päivät pyöreitä aukkoja, täytti ne ruokamullalla,
ja illempana työnsi vesirattaita pitkin puutarhaa valaen puita, jotka
aikoivat uhmata taivaan tuulia lakeudella.

Leena Merjam oli ottanut tavakseen iltaisin työnsä päätyttyä mennä
ruutanalammikolle, missä Hain täytti vesitynnyriä. Pajut rannalla
loistivat urvuista keltaisina, ja veden pinnalla hyllyi viheriää kutua.

He työnsivät rattaat yhdessä ohi navetan puutarhaan, ja Hain keikutti
tahallaan aisoja, niin että tynnyristä roiskuva vesi kasteli Leenan
rinnan ja hihat läpimäriksi.

Mennessään keittiön läpi vaihtamaan puseroa Leena kuuli Kyökki-Riian
ylenkatseellisesti sanovan: "Että viitsiikin, vanha ihminen!" Se
sattui, vaikka ei niin kipeästi kuin oli tarkoitettu, mutta kirveli
kuitenkin pitkät ajat sydänalassa.

Eräänä päivänä sitten näkivät kaikki yksinäisen ratsumiehen, joka
täyttä ravia tuli Ropkan vallantalolta päin yli peltojen taloa kohden.
Se oli vallankasakka, joka toi Hain Peedunpoika Murrolle sotaankäskyn.

Leena Merjam oli seisonut pihalla vallankasakan saapuessa. Mennessään
ullakolle hän tunsi, että jotain samassa tuokiossa ikäänkuin muuttui
kivenraskaaksi, ikäänkuin itse olisi pudonnut ullakolta tai vieläkin
korkeammalta läpi lakien ja lattioiden aina alimmaiseen kellariin asti,
-- kuin kivi!

Hän haki ullakolta kaikkein hämärimmän nurkan, hyyristyi vanhalle
niinimattokasalle ja itki. Hän itki itseään, Hainin sotaanlähtöä ja
kaikkea tätä liian myöhäistä. Kävi yhä pimeämmäksi kattoparrujen
alla. Yht'äkkiä kuului askeleita, Hain tuli vuorostaan ullakolle,
vihellellen, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut; kumartuessaan
ottamaan rautanauloja laatikosta hän huomasi samalla Leenan
niinimattokasalla.

Hän tukahdutti kirouksen, tarttui käsiksi umpimähkään, sai kiinni
Leenasta ja veti viereensä, aivan lähelle. Hän ei kohdannut mitään
vastustusta, he jäivät siihen.

Seuraavana yönä he kohtasivat toisensa samoin ullakolla ja vielä sitä
seuraavana; senjälkeen Hain Murro lähti.

Oli sunnuntaiaamu, poutainen, tyyni, kaikki lakeuden tuulet lepäsivät,
tallin katto kiilsi, ja tyhjä haikaranpesä odotti asukkaita.

Leena saattoi Hainin asemalle ja seesteisessä kevätilmassa taisi
melkein kaupunkiin saakka seurata heidän kulkuaan pitkin pellon
piennarta. He kulkivat kuin mies ja vaimo, mies edellä, laukku selässä,
nainen jäljessä, kädessä nyytti.

Tästä päivästä alkoi Leena Merjamin odotus.

Alussa tuli muutamia nuhraantuneita postikortteja, etäisistä
juoksuhaudoista, seuduilta, joitten nimeä rehellinen virolainen kieli
ei kyennyt lausumaan. Ne sisälsivät enimmäkseen vain hyvinvoinnin
vakuutuksia ja niihin kuuluvan vastakysymyksen, ja nämäkin köyhät
lauseet olivat tarkastusleimalla varustetut.

Leena, korttien opastuksella, koetti iltaisin tutkia suurta karttaa,
joka nuppineuloilla kiinnitettyjä värilippusia täynnä riippui talon
isännän työhuoneessa. Mutta kaikista selityksistä huolimatta jäi hänen
tajuntaansa vain joukko risteileviä viivoja ja järjestyksettömiä
pisteitä, joitten oli määrä merkitä jokia, teitä tai kaupunkeja. Missä
Hain tällä hetkellä oli, ei käynyt hänelle sen selvemmäksi.

Hän tuli toimeen puolella leipäosuudella ja kuivatti loput korpuiksi,
jotka lähetti Hainille noihin tuntemattomiin juoksuhautoihin.

Mutta korttien väliä oli aina useampia viikkoja, joskus enemmänkin.
Sitten tuli kerran syksymmällä kirje, eikä sen jälkeen enää mitään, ei
kirjeitä eikä kortteja.

Leena Merjam aloitti käyntinsä kaikissa mahdollisissa sotaväen
virastoissa, tietoja saadakseen; kaikki vahtisotilaat tunsivat
vähitellen nuo pienet, kalvahkot, mustan huivin reunustamat kasvot ja
ruskeat, anovat silmät. Hän tutki kaatuneiden ja kadonneiden luetteloa
sanomalehdissä, panssaroiden sydänparkansa lujuudella kohtaamaan Hain
Murron nimen. Mutta sitä ei ollut milloinkaan, ei kuolleitten eikä
haavoittuneiden joukossa.

Leena Merjam kävi yhä ompelemassa, kuten oli tehnyt jo parikymmentä
vuotta, vuoroin kaupunkipaikoissaan vuoroin maalla.

Hänen sydämensä oli alkanut heikentyä, ja jalat olivat alati
ajetuksissa; istuessaan veljeltään perimänsä polkukoneen ääressä häntä
usein pyörrytti. Kaupungissa hän tunsi itsensä aina sairaammaksi; hänen
ylleen oli tullut outo ja tuskaisa levottomuus, joka lauhtui vain
maalla.

Hänen työhuoneensa oli yhä sama kaltevakattoinen ullakkokamari.
Sen ikkuna anasti kolmanneksen seinää; siitä näki kitukasvuisen
lehmuskujan ja virstamääriä Ranin moision peltoja, paitsi sitä Riigan
valtamaantien. Tämä maantie lennätinpylväineen oli lepoa silmälle ja
rauhoitti sydäntä; se ikäänkuin irroitti iäti kivistävän odotuksen
ja kiidätti sen pitkin kiiltäviä lankoja, jotka pylväästä pylvääseen
juosten katosivat Riigan-puoleiselle taivaanrannalle.

Vuodenajat vaihtuivat lakeudella. Tuli kesä, ja ilma oli kuin sulaa
lasia, Leenan tehdessä työtä avoimen ikkunan ääressä, heinän ja viljan
pölyn miljoonina hiukkasina lennellessä. Mutta syksyllä tiet muuttuivat
savitahtaiksi, sänget vainioilla huhusivat toisiaan, ja tuuli vei
lehdet lehmuksilta, jotka eivät ottaneet kasvaakseen latvaa tässä
tuulenpesässä.

Vaikeinta oli kuitenkin keväisin, toukokuussa, kun taivas alkoi kuultaa
raitojen ja tuulimyllyn takaa. Ei tiennyt minne mennä iltaisin, niin
oli mielessä verestä kaikki.

Mutta ullakosta erotettiin eräänä päivänä lautaseinällä viljaa varten
lukottu aitta, vaarallisten aikojen takia, juuri samasta nurkasta,
missä kerran niinimattokasa oli ollut.

Ajat muuttuivat yhä tukalammiksi, syötiin hevosenlihaa, leipä
punnittiin kullekin käteen, ja talon isäntä nukkui revolveri pään alla.

Leena yhä odotti.

Sitten, seuraavana talvena, venyi muutamana varhaisena aamuna
päättymätön jono peräytyvää sotaväkeä pitkin Riigan valtamaantietä
kaupunkiin päin. Heidän tykkivankkurinsa seisoivat vielä illan suussa
maantiellä, lähellä yksinäistä taloa, ja niitten korkeihin pyöriin
paistoi kuun säde.

Talo lakeudella oli yötä päivää kuin sotaleirinä. Mutta Hain Murroa ei
ollut niitten repaleisten ja nääntyneitten olentojen joukossa, jotka
tänä helmikuisena päivänä täyttivät maantien.

Kolmannen päivän aamulla saapuivat sensijaan samaa tietä pitkin
toiset, valloittajat, soitoin ja lauluin paukkuvassa pakkasessa ja
kiiltokypärät sädehtien lämmötöntä, kirkasta aurinkoa.

Leena Merjam seisoi hietakuopan harjalla muitten mukana katsomassa
heidän tuloaan. Toiset menivät, toiset tulivat.

Hän vain yhä odotti.

Syyskesästä samana vuonna hän äkkiä sairastui pilkkukuumeeseen, joka
oli seurannut sotajoukkojen mukana. Hänet vietiin koleraparakkiin,
jossa hän sai maata kahdeksatta viikkoa. Tämän ajan kuluttua hän taas
ilmestyi työpaikkaansa, laihana kuin tikku, harmaahipiäisenä ja hiukset
kerittyinä martoa myöten. Hän oli vanha, yhdellä kertaa, auttamatta.

Hän ei ollut vielä täysin toipunut taudin jälkeisestä heikkoudesta, kun
toisena joulupäivänä istuessaan jouten ikkunassa oli näkevinään miehen,
joka kaupungista päin tullen hietakuopan kohdalta poikkesi kylätielle.

Leena Merjam nousi, mutta jalat eivät kantaneet, hänen täytyi uudelleen
istuutua. Silmät ummessa, liikkumatta hän siten istui, kunnes
Kyökki-Riia alhaalta huusi häntä. Silloin hän meni, ohimennen peiliin
katsahdettuaan, ulkonaisesti tyynenä, huivi päässä ja laihtuneilla
harteillaan saali.

Hain Murro seisoi keskellä keittiön lattiaa.

Leena kesti hänen katseensa, ainoastaan sormet saalin alla kenenkään
näkemättä koukistuivat, niinkuin olisivat tahtoneet taittaa toisensa.

Kaikki oli ohi, hän ymmärsi sen. Oli kuin hän olisi sen jo kauan
tiennyt.

Hain istui keittiön pöytään, ja Riia toi hänelle jouluruokia,
verimakkaraa ja rasvassa keitettyä hapankaalia. Hän söi kuin nälkäinen
ja kertoi itävaltalaisesta sotavankeudesta, katsomatta Leenaan.

Leena Merjam jatkoi yhä vuosien vieriessä ompelemistaan, milloin
kaupungissa milloin maalla. Hänen palkkansa kohosi rahan arvon aletessa
kuudestakymmenestä kopeekasta sataan Viron tasavallan markkaan päivässä.

Hän oli alkanut rakastaa ruutanalammikkoa, sen kuollutta, vesikasvien
ja sammakonkudun samentamaa vettä, sen minnekkäänpääsemättömyyttä.

Hän oli ottanut tavakseen istua sunnuntainsa ruutanalammikon reunalla,
kesäisin maalla töissä ollessaan. Hän tunsi sitä kohtaan hellyyttä,
joka oli miltei heimolaisuutta.



LUOLAN KORVA


Vaikka tuomiolle tultaisiin, en silloin enkä nytkään voisi sanoa,
kumpaa heistä kahdesta alussa rakastin. Enhän tuntenut silloin vielä
rakkautta, tyhmä tyttölapsi kun olin, niinkuin sen nyt tunnen: silmien
sokeutta, veren tulipaloja, sielun maailmatmahduttavaa laajennusta.
En tiennyt vielä, mitä on rakastaa toista ihmistä, niin että rajat
raukeavat kahden olemuksen välillä.

Kaikesta tästä en tiennyt. Ja olikin ehkä ihan sattuma vain, että
lopullisesti otin Timuskin enkä Keremiä. Kerem oli silloin juuri
nimitetty jonnekin virkaatekeväksi parin kuukauden ajaksi, Timusk
sensijaan vietti koko kesän kaupungissa, kuten minäkin. Niin sitten
sattui, aivan luonnollisesti, että me sinä kesänä juuri Timuskin kanssa
tulimme olleeksi paljon yhdessä. Soutelimme, purjehdimme Emajokea alas
ja ylös tai kävelimme pitkin peltovieriä kaupungin ulkopuolella aina
metsiin saakka, kuutamossa ja ilmankin kuutamoa. Mitä olisin muutakaan
tehnyt joutohetkinäni? Sitäpaitsi, hän miellytti minua, vaikka joskus
harmittelinkin hänen liiallista itsehyväisyyttänsä, joka tosin oli
vain luonnollisen, terveen ihmisen tasapainoa. Härnäilin häntä siitä,
käskin hänen nimittää vikoja itsessään, ja kun hän ei siihen kyennyt,
ristin hänet herra Virheettömäksi. Siitä hän sydäntyi, mutta se taas
sopi hänelle; sellaisena, tuittupäisenä, hän minua juuri miellyttikin.
Ja muuten, minkäpä hän luonnolleen mahtoi, hän nyt kerta kaikkiaan otti
tämän maailman kuin omenan, -- aina punaiselta puolen, oli tyytyväinen
Luojansa töihin ja itseensä myös.

Sittenkään en tiedä, olisiko lopullista ratkaisua tullut, ellei olisi
sattunut sitä suurta rankkasadetta elokuussa, joka uhkasi piestä
meidät ihan pois maan pinnalta. Olimme kävelyllä, kuten tavallisesti,
muutaman virstan päässä kaupungista, eikä meillä kummallakaan ollut
sateenvarjoa; niinpä ei auttanut muuta kuin mennä suuren heinäsuovan
turviin. Omistaja kai toivotti meidät kymmenesti suohon, mutta me
kaivauduimmekin kuiviin, tuoksuviin heiniin ja jouduimme istumaan
siihen likekkäin kuin linnut pesään. Minua tikehtyäkseni nauratti tämä
meidän istumisemme heinäsuovassa, varsinkin kun ukkonen koko ajan
jyristeli ja sadetta tuli silmäimme edessä valkoisena seinänä. Mutta
Timusk vain yhä totistui totistumistaan, niinkuin olisi alkanut jotain
mietiskellä.

Sateen lakattua lähdimme kohti kaupunkia. Oli tuore, sateenjälkeinen
rehevyys, kosteus ja lämpö, minne vain silmänsä käänsi. Maantien
varsilla tuoksuivat rentoina valkeat ja keltaiset matarat; kaalinlehdet
olivat sateesta kiiltäviä ja täynnä vihreää verta. Maanpinta höyrysi
kuten kylystä tulleen ruumis. Muistan tämän kaiken, muistan senkin,
että tienkäänteessä oli ohra laossa, mutta ohdakkeet jääneet pystyyn.
"Katsokaa ohdakkeita", sanoin Timuskille vain jotain sanoakseni, mutta
Timuskia ei näyttänyt haluttavan puhua, hän vain nyykäytti päätään.

Silloin se tuli ylitseni, kaikesta tästä sateesta, kiillosta ja
tuoksusta, tästä kosteasta lämmöstä, jonka nuori ruumiini huokosillaan
tunsi, näistä lakeista pelloista ja Haaslavan sinisinä kangastelevista
mäistä, -- tuli kuin suuri hellyyden ikävä. Halusin kuulla rakkaita,
hyväileviä sanoja, korvaani kuiskattuina, halusin, että jonkun
käsivarsi kiertyisi ympärilleni, nojata jonkun olkapäähän, saada osani
minäkin tästä luonnon sateen jälkeisestä juhlasta, halusin rakkautta,
hullu tyttö. Jos vieressäni olisi kulkenut Kerem, sensijaan että nyt
kulkikin Timusk, olisin kai kuunnellut häntä, niinkuin nyt kuuntelin
Timuskia. Kun ehdimme kaupunkiin, Rautatiesillan kohdalle, oli kaikki
jo selvää välillämme. Niin kiireesti se kävi, kerran alkuun päästyään.
Juna tuli -- pitkä tavarajuna Riigasta päin, ja siinä sillan varjossa,
junavaunujen ylitsemme rämistessä, suutelimme.

Niin päättyi tämä sadekuuroinen elokuun iltapäivä.

       *       *       *       *       *

Olimme kihloissa tasan kuukauden, sitten jo vietimme häitä, ja
nimenomaan, koska Timusk niitä kiirehti, eikä minullakaan ollut niitä
vastaan mitään tähdellisempää. Päinvastoin, olin hämärästi hyvilläni,
että olisimme jo naimisissa Keremin palatessa. Liekkö tuntoni minua
jo tällöin soimannut hänen takiansa, en tiedä. Orpoja kun olimme,
niin Timusk kuin minäkin, ilman läheisiä sukulaisia, niin emme
kihlauksestamme sen enempää ilmoitelleet, eikä vihkiäisissämmekään
ollut kuin tarpeelliset todistajat.

Olimme ehtineet pari, kolme viikkoa siten elellä uudessa, yhteisessä
kodissamme, kun eräänä päivänä saimme kuulla Keremin saapuneen
kaupunkiin. Eikä sen jälkeen ehtinytkään enää kulua kuin muutama päivä,
ennenkuin kaikki tapahtui.

_Kuinka_ se tapahtui, sillä ei ole silminnäkijää ollut, se jää Luojan
ja Emajoen salaisuudeksi siihen päivään saakka, jolloin kaikki salat
laukeavat. Mutta tosiasiat, kaikille näkyvät, olivat näin: Keremin
ruumis löydettiin eräänä maanantaiaamuna varhain Emajoen rannasta,
missä joki tekee vähäisen polven; se oli kulkeutunut nähtävästi jonkun
matkaa virran mukana ja sitten tarttunut rantapajun juuripehkoon
kiinni; tuommoisen hopeisen, kaitalehtisen halavan, joita Emajoen
ranta kasvaa. Ruumis oli alaston ja kaikesta päättäen ollut vedessä
jo sunnuntai-illasta lähtien. Hänen veneensä, joka oli tavallisia
punavalkeita Puusillan vuokraveneitä, oli virta sensijaan kuljettanut
kauas alaspäin, aina Kaagvereen saakka. Siitä löydettiin hänen
vaatteensa ja saappaansa.

Puusillan venevahti sanoi vuokranneensa veneen sunnuntai-iltapäivänä
kello neljän aikaan määräämättömäksi ajaksi, muuta hän ei tiennyt.
Eräät purjehtijat olivat vielä kello seitsemän aikaan Kwisthentalin
krouvin kohdalla nähneet miehen soutavan yksin vastavirtaa, lakitta
päin. Keremin siivoojatar ei tiennyt muuta, kuin että Kerem kaupunkiin
tultuaan melkein kaikki yöt oli ollut poissa ja tullut vasta aamulla
kotiin.

Mitään kirjettä, mitään selityksiä ei häneltä löydetty, ei hänen
taskuistaan eikä asunnostaan. Hänen raha-asiansa olivat kunnossa,
vähäisiä velkasummia lukuunottamatta.

Keremin kuolema herätti kaupungissa suuren hälinän. Muutamat arvelivat,
että hän oli aikonut uimaan, koska kerran oli riisuutunut, ja sitten
heti vajonnut syvähautaan; toiset, että häntä oli kohdannut halvaus tai
suonenveto. Joki ei ole kesällä siltä kohden, yläpuolelta Kwistenthalin
krouvin, vaikka ajattelisikin hänen soutaneen aina Jänesen sillalle
asti, muuta kuin enintään parinkymmenen sylen levyinen, tulvaveden
laskeuduttua, vaikka kyllä keskeltä syvä.

Minä en ole milloinkaan näitä selityksiä uskonut. Ikinä ei minulle
uskoteta, että hän, Kerem, olisi hukkunut noin vain, niine hyvineen,
Emajokeen. Kun tieto saapui hänen kuolemastaan, näin yht'äkkiä selvästi
kaiken, oman elämäni sekä Kereminkin, niinkuin välähdyksessä.

Ja minun kävi näin: sinä hetkenä, kun kuulin hänet kuolleeksi,
rakastinkin yht'äkkiä häntä. Rakastin häntä siitä hetkestä saakka
mielettömästi, hulluuteen saakka, niinkuin ei ehkä yhtäkään elävää
ihmistä vielä ole rakastettu, niinkuin voi rakastaa vain jo kuollutta,
vainajaa.

Tällaisia asioita ei voi selittää, enkä ole minäkään niitä koskaan
pystynyt selittämään. Olen vain kuullut, että jossain on olemassa
kallioluola, jossa ääni tietyllä kohden kantaa penikulmia, kuin
sitävastoin aivan vieressä et kuule hiiskahdustakaan. No niin, Kerem
ja minä emme sattuneet samaan aikaan tähän luolan korvaan. Hänen minua
huutaessaan en kuullut minä; kun taas minä vuorostani häntä kutsuin, ei
häntä enää ollut.

Kaikki meni, kaikki muuttui elämässäni, ei jäänyt muuta kuin tämä
rakkaus. Ensi ajat vietin joen rannalla, harhailin vetisiä niittyjä
myöhäiseen syksyyn saakka, kävin rantahalavallakin, kunnes tuuli oli
riipinyt siitä viimeisenkin valittavan lehden. Ja siinä joen rannalla
istuessani, virtaveden kiehuttaessa vähäisiä pyörteitä, tunsin, että
kuolleet ovat eläviä voimakkaammat.

He, kuolleet, ovat aina läsnä, aina saavutettavissa. Se on, he
saavuttavat sinut, he voivat hajota niin vähäisiksi ainehiukkasiksi,
että itse ilma on niistä kokoonpantu, että sinun on pakko joka
hengenvedollasi hengittää heidän olemustaan. Eläviä voi matkustaa
pakoon, suojautua lukoin ja muurein, mutta kuolleita vastaan ei ole
mitään turvaa olemassa.

Rakastaa kuollutta on samaa kuin rakastaa muuttumatta, keskeyttämättä,
ikuisesti.

Elämästäni on tämän tapahtuman jälkeen hyvin vähän kertomista.
Timuskin, mieheni, yli-inhimillinen kärsivällisyys ja hyvyys estivät
avioliittoni hajoamasta, en ole häneltä mitään salannut. Ulkonaisen
rauhani saavutin takaisin vuosien vieriessä, sisäisesti pysyin yhtä
parantumattomana. Kaikki yritykseni tehdä sitä, mikä ennen oli minulle
tuottanut iloa tai nautintoa, olivat vain kuin kuuron koe soittokoneen
koskettimia painamalla herättää hermoissaan entisen liikutuksen
kaikuja. Hyvä-olo, ilo tyhjästä, vain tästä pelkästä ihmisolemisesta,
se pysyi iäksi poissa.

Lapsia minulla ei ole. Nuoruus on takanani. Elämäni kiitää kohti
lopullista päämääräänsä, kuten Luojansa jousesta lentoon lähtenyt nuoli.

Mutta sielussani on suuren rakkauden katoamaton poltinmerkki, -- olen
rakastanut.



VIERAS VERI


Hänen nimensä oli Reet, ja hän oli raikkain ja puhdasverisin
saarelaistyttö, mitä ajatella saattaa, Sõrven Säären kylästä,
eteläiseltä Saarenmaalta. Isä oli hänellä kalastaja Treiali-Jaan,
valkopartainen, muhkea mies, joka hieman nilkutti hylkeenpyynnissä
vioittunutta jalkaansa, äiti Panga-Tiiu, samasta kylästä. Paitsi sitä
olivat hänen vaarinsa ja mummonsa sekä isän että äidin puolelta jollei
juuri samasta Säären kylästä, niin ainakin samasta Jämajan pitäjästä,
korkeintaan naapuripitäjistä, Ansikulasta tai Kihelkonnalta.

Niemi, Sõrven Sääri, on nimensä mukainen, se jatkaa Saarenmaan
pituutta kolmellakymmenellä virstalla ja kurkoittautuu kauas mereen
kohti liiviläisten asuinsijaa, kuurinmaalaista Domesnaesiä, jolle se
lähettää vastaan vedenalaiset hietasärkkänsä, kuin tervehdykseksi.
Ennen lopullista mereen sukeltamistaan se luikertaa virstan verran kuin
keltamahainen, selällään kelluva vesikäärme, kaveten loppupäässään vain
lokin leposijaksi.

Sõrve on ammoisista ajoista aina ollut vanhan Jumalan selän takana.
Ennen muinoin erotti sen muusta Saarenmaasta Salmejoki, syntynyt
saarelaisen väkimiehen, Suur-Töllin, veitsen vetäisystä, nyt pääsee
kuivin jaloin yli joen uoman. Mutta yhä vieläkin on se salakuljettaja
hyvässä turvassa, jonka onnistuu piiloittautua Takasõrven metsiin:
siellä ei näe häntä Jumalakaan.

Meri on Säären ympärillä salakavala ja riuttainen: oikea laivojen
kalmisto. Miesmuistoisista ajoista on se hukuttanut laivoja, harva se
vuosi. Säären polvilumpion kohdalla oli maailmansodan ensimmäisiin
vuosiin saakka vilkkumajakka, pelastusasema ja rantavartiosto, siksi
kunnes saksalaislaivojen tykinkuulat pyyhkäisivät sekä ne että osan
Säären kylää pois maan pinnalta. Mutta kaikista majakoista huolimatta
on osaltaan juuri sõrvelaisia ranta-asukkaita varten luotu vanha,
keskiaikainen laki, joka uhkasi rantarosvoja kirkon armopöydästä
erottamisella ja käski heittää heidän ruumiinsa mereen samalta
paikalta, missä he olivat rikkoneet "maan ja meren Herraa sekä
uskovaisia vastaan", kun sensijaan taas haaksirikkoisten pelastajille
oli luvassa vuoden ja neljänkymmenen päivän synninpäästö.

Tätä Sõrven Säären hiekkanauhaa pitkin oli Treiali-Reetan tapana
juosta piipertää pikkutyttönä kuin rantalinnut, aina kauemmaksi, aina
kauemmaksi, kunnes vaahto tarttui varpaitten lomiin, pehmeänä kuin
pellavakuontalo, ja hietasärkkä katosi suureen sineen. Silloin vasta
Reet pysähtyi, äärimmäiselle kielekkeelle, jalat jo vedessä, kahden
aavan ulapan, Ruotsinmeren ja Lõpemeren yhtyessä hänen lapsenjaloissaan.

Hän oli aito pikkuinen sõrvelaisneito jo pienestä pitäin, tämä
Reet, musta hame pitkä, kainaloista alkava ja laskoksille kurottu,
helmasta puna- ja valkoraitainen, laskoksien vakuudeksi kaikkien
sõrvelaistaiteen sääntöjen mukaan leivinuunissa käytetty, -- päässä
punainen piippolakki, jonka tupsu tanssi tuulessa vaaleitten
hiussuortuvain kanssa kilpaa, -- kaukaa katsoen kuin mikäkin punapäinen
kärpässieni.

Hänen lapsuutensa kului tällä lakealla, yksinäisellä rantamalla, jossa
miltei kylän joka talolla oli oma kivijalustainen tuulimyllynsä.
Hän kasvoi venehylkyjen keskellä, jotka hietasärkillä vetelehtivät,
laitalaudat parempiin tarpeisiin vietyinä, ikäänkuin suuret luurangot
vihertävine kylkiluineen, joitten lomitse pikkuturskat ja silakanpojat
pujahtelivat. Hän keräili hiekalta kiviä, joissa oli muinaisten etanain
ja meriäyriäisten jälkiä, ja toisia, jotka olivat huokoisia kuin
kivettyneet pesusienet.

Keväisin sensijaan oli majakan jalustalla joka aamu kuolleita
muuttolintuja, jotka paluumatkallaan kaukaisista maista pesäpaikoilleen
saarenmaalaisille luodoille ja särkille olivat iskeneet päänsä
murskaksi houkuttavaan ja kavalaan majakkalyhtyyn. Reet itki katkerasti
näitten kaukaisten vieraitten kuolemaa, ja hänestä ne olivat perin
säälittäviä, mutta majakanvartia otti asian käytännöllisemmältä
kannalta: hän valitsi niistä syöntikelpoiset, pani pataan ja paistoi
ateriakseen.

Treiali-Jaan, Reetan isä, ja hänen lankonsa Poleühtid kuuluivat
molemmat pelastusveneen miehistöön. Poleühtid oli väkäleukainen,
kipparipartainen vanhapoika, miehuutensa päivät ulkomaalaisella
laivalla purjehtinut. Huhu oli itsepäisesti tahtonut tietää hänet
pitaaliseksi, mutta silloin oli Poleühtid kahdella todistajalla
saunassa tarkastuttanut ruumiinsa ja luvannut katkaista pari kylkiluuta
jokaiselta, joka uskaltaisi vielä sanoa häntä pitaaliseksi; senjälkeen
jätettiin hänet rauhaan. Hän asui lankonsa luona; kun tykinlaukaus
pelastusasemalta pamahti, oli heidän neljännestunnin kuluttua oltava
paikoillaan kunkin hankaimensa ääressä pelastusveneessä kuuden muun
kylänmiehen keralla, millä Jumalan säällä hyvänsä. Heidän öljytakkinsa
ja kaapunsa odottivat venevajassa.

Myrskyisten öitten jälkeen tarjosi Säären ranta aamun valjetessa
valtavan näyn: se oli täynnä laineitten irtimyllertämää _lamua_,
merilevää, joka paarmasi keltaisen särkän pitkinä mustanruskeina
palteina, ja ajelehtivaa lastia. Koko kylän väki oli liikkeellä,
miehet, vaimot ja lapset, ja pelastustyö täydessä käynnissä. Niin
oli ollut satoja vuosia takaperin tällä Sõrven Säären rannikolla,
ja niin oli nytkin. Se oli apaja, aina uudistuva nuotanveto. Meri
antoi kaiken, antoi elatuksen, antoi ajopuun, laivojen sirpaleet,
kallisarvoisen saaliin. Muutaman päivän kuluttua venyivät pitkät
kuormajonot Kuresaarta kohden. Ja lain mukaan tuli pelastajan osaksi
neljännes saaliista, jos se oli vähemmän kuin virstan verran rannasta,
ja kuudennes, jos se oli kauempana.

Nämä olivat juhlahetkiä, muuten oli elämä Sõrven Säären kylässä
vilkkumajakan ympärillä yksitoikkoista ja yksinäistä. Kuresaareen,
saaren ainoaan kaupunkiin, oli viidettä penikulmaa. Kesäisin olivat
kotosalla vain vaimot, lapset ja vanhukset, syksyllä sensijaan, miesten
mereltä palattua, soi iltaisin säkkipilli ja hanuri, ja vietettiin
häitä, kun oli kerrankin aikaa, summakaupalla, viidetkintoista yhteen
menoon. Pantiin kotiolutta, maltaista ja suopursuista, siihen sekaan
viinaa, omenoita ja hunajaa; se kellisti miehen. Koko kylä remusi
jonkun viikon; sitten tuli talvihorros meren jäätyessä, ja keväisin
haettiin Säären taloissa esille kätkyet.

Niin kului elämä Sõrven Säärellä.

Ja niin olisi kulunut nuoren Treiali-Reetankin elämä, ellei hänen
kohtalonsa olisi ollut kaukaisempiin tähtiin kirjoitettu.

Reet oli ehtinyt jo pariinkymmeniin. Hänellä oli aitassaan orsilla
tallella seitsemän sorvelaishametta, kaikki omakutoisia, musta,
keltaliepeinen suruhame kahdeksantena, värillisiä liivejä ja
piippolakkeja vuosien varalle, ja punaisen kirjovakan täysi sukkia
ja kintaita. Hän teki kesäisin kaikki miehen työt, kuten aito
sõrvelaisnainen, tarttui puuauraan ja kynti ajohiekan uhkaaman
perunamaan, mutta raadanta ei näyttänyt kuihduttavan hänen tervettä
saarelaiskauneuttaan. Päinvastoin se puhkesi meren ahavassa yhä
verevämpään kukoistukseen. Hänen hiuksensa, joita hän sunnuntaisin
voilla silitti, olivat hiekanväriset, kädet ja jalat pienet, lanteet
leveät, leuassa vähäinen, houkutteleva kuoppanen.

Hän ei ollut vielä kertaakaan käynyt kotisaartaan ulompana ja
Kuresaaressakin vain lasketut kerrat. Syksyt hän tanssi kaikissa
häissä, mitä Sõrven Säärellä vietettiin, mutta hänen omistaan ei ollut
vielä mitään tietoa. Hän ei pitänyt niillä kiirettä, ja äiti, Tiiu,
soimasi hänen odottavan saksoja muka.

Eräänä kesänä sattui sitten suuri luoteismyrsky, josta Sõrven
rantarahvas vielä vuosikausia puhui. Miehet olivat ulkona koko yön;
päivän koitteessa oli meri repeytyvien pilvijärkäleitten alla äkeä,
sapenkeltainen, ja osa särkkää näkymättömiin uponnut; iso ulkomaalainen
laiva oli haaksirikkoutunut Ruotsinmeren puolelle, lähelle Säärtä.

Treiali-Jaan ja Poleühtid toivat veneessään, joka oli vesilaitaan
saakka täynnä pelastettuja kahvisäkkejä, maihin miehen, jonka he olivat
tavanneet ajelehtimassa laudankappaleen varassa.

Mies oli niellyt kunnolla merivettä, arveluttavat määrät, ja oli
muutenkin ruhjoutunut; hänet pantiin Treialin mökin peräsänkyyn, jossa
hän makasi puhumattomana kuin ajopuu.

Hän oli keskipituinen, vanttera, ja tukka musta kuin terva, ruumiiltaan
ruskea, ja siniset ankkurikuvat käsivarsissa. Hampaansa hän oli
puristanut niin tiukasti yhteen, että ne täytyi puupalikalla avata,
ennenkuin viinaa saatiin kurkkuun kaadetuksi.

Treiali-Reet joutui hoitamaan häntä. Hän istui vuoteen vieressä kädessä
sukankudin, josta oikea sõrvelaistyttö ei unissaankaan luovu, ja
puikkoja liikuttaessaan hän katseli miestä. Milloinkaan hän ei ollut
nähnyt mitään niin mustaa kuin tuon miehen tukka. Se oli niin mustaa,
että se miltei viherti, kuten kukon pyrstöhöyhenet.

Miehen kädet alkoivat hapuilla, ikäänkuin jotain kaivaten. Reet seurasi
sormien haparoivia liikkeitä, keksi nauhan miehen kaulassa ja veti
paidan alta esiin neliskulmaisen, punaisen vaatetilkun. Niin pian kuin
hän oli pannut sen miehen käsiin, rauhoittuivat ne heti, sulkeutuen
kangaspalan ympärille.

Kolmantena päivänä alkoi mies jo puhua. Mutta se oli tuiki ihmeellistä
ja laulavaa mongerrusta, jota ei kukaan ymmärtänyt. Se ei ollut saksaa
eikä venättä, mutta ei myöskään engelskaa, sanoi Poleühtid.

Silloin mies alkoi viittilöidä käsillään, jotka kävivät vielä väleämmin
kuin kieli, ikäänkuin jokainen sormi erikseen olisi puhunut omaa
kieltään.

Reet auttoi hänet istualle, osoitti ikkunasta merta, sitten miestä
itseään ja pudisti päätään.

Hän ymmärsi, että mies tahtoi tietoja toveriensa ja laivan kohtalosta.
Ja hänen sydämensä keventyi, kun mies taas vaipui unenhorrokseen.

Seuraavana päivänä oli mies jo jalkeilla. Hän pudistelihe kuin
vedestä noussut koira, oikoi jäseniään, eikä häntä enää mikään
näyttänyt vaivaavan. Hän seurasi Reetaa rannalle, kun tyttö meni
kaloja perkaamaan, ja sieltä pyykkipadalle. Hän ei jättänyt Reetaa
hetkeksikään, hän kulki tytön jäljissä karjapihaan ja karjapihasta
kaivolle.

Venäläinen majakkapäällikkö tuli häntä puhuttelemaan ja vaatimaan
papereita, mutta mies käänsi taskunsa nurin, ja asia jäi siihen.

Treiali-Jaan oli edellisenä päivänä lähtenyt purjeveneellä
Hiidenmaalle, ja miesväestä oli Poleühtid yksinään kotona. Illalla kun
Poleühtid tapansa mukaan ennen maatapanoaan meni vetämään haikuja ison
merran luo rannalle, oli hän näkevinään kalaveneen takana kaksi varjoa,
jotka sulautuivat yhteen hiekalla. Hän siirsi silloin piippunysänsä
miettiväisesti suunnurkkauksesta toiseen, hänellä oli omat ajatuksensa.

Vielä samana iltana hän mennä köntysti satamaan kuulustelemaan Riigaan
tai Vindaviin lähteviä laivoja ja sopi vanhan Eitean kanssa, että tämä
ottaisi viedäkseen muukalaisen Kuurinmaan rannikolle, heti otollisen
tuulen tultua.

Tämän tehtyään Poleühtid rauhoittui. Mennessään Reetan aitan ohi hän
kuin sattumalta koetteli ovea, mutta se oli sisältäpäin säpissä, ja
kaikki oli hiljaista, tuulimyllyjen liikkumattomista siivistä ja
avosuin nukkuvista merroista alkaen.

Kun Poleühtid seuraavana aamuna merkkien avulla yritteli selittää
vieraalle matkan mahdollisuuksia, hämmensi Reet paraikaa perunakeittoa
avonaisen lieden ääressä koukusta riippuvassa padassa. Ja tulen
hehkusta huolimatta hänen nuoret, verevät kasvonsa kalpenivat äkkiä,
melkein saarenmaalaisen kalkkikiven karvaisiksi, ikäänkuin sydän
yht'äkkiä olisi imenyt kaiken veren itseensä kuin sieni.

Hän istui hetken aikaa nokisella liesikivellä, mitään puhumatta, nosti
sitten keiton tulelta ja lähti aittaansa.

Siellä oli viileää ja hämärää. Orsilla riippuivat omakutoiset hameet,
kaikki kapiot, joita hän vuosikausia oli valmistanut.

Kaikki jäisi ennalleen, Säären kylä ja tuulimyllyt, venehylyt rannalla
ja jokasyksyiset häät säkkipillin säestyksellä.

Ja hän, Reet, Treiali-Jaanin tytär ja Poleühtidin sisarentytär, hän
menisi naimisiin jonkun säärenkyläläisen kanssa, niinkuin kaikki hänen
tyttötuttavansa ja koko sukunsa ennen häntä.

Mutta vierasta hän ei näkisi, ei ennenkuin ylösnousemuksen kellot
kaikuisivat ja sinne tänne sirottuneet luut toisiaan kutsuisivat!

Illalla tuli vanha Eitea ilmoittamaan, että purjelaiva Berta oli
lähtövalmiina ja tuuli nousemassa luoteisesta; seuraavana aamuna, heti
päivän sarastuksessa, oli lähdettävä.

Vieras istui vuoteensa laidalla ja rasvasi hylkeenihralla saappaitaan;
hän näytti ymmärtävän, mistä oli kysymys.

Hän veti saappaat jalkaansa ja lähti rannalle, hetken päästä hiipi Reet
myös tuvasta. Ison merran luona he tapasivat; meri oli täynnä pientä,
hilpeää aallonviriä, ja kylän tuulimyllyt kaikki käynnissä.

He lähtivät kuin yhteisestä sopimuksesta kulkemaan poispäin pitkin
rantaa, vajoten ajohiekkaan joka askeleella, ja kylä jäi kauas heidän
taakseen.

He kulkivat aivan lähetysten, käsivarret toistensa vyötäisillä,
toisiinsa puristautuneina.

Etäämpää rannalta he löysivät veneen ja soutivat merelle. Reet souti,
kuten ainakin saarelaisnaiset, vieras istui perätuhdolla.

He laskivat maihin parin virstan päähän laakealle rannalle, joka ei
kasvanut muuta kuin karkeaa saraheinää. Se oli täynnä tyhjiä vesilinnun
pesiä, ja heidän jalkansa särkivät joka askeleella munankuoria. Muuan
maamyyrän heimolainen oli kaivertanut ontoksi koko maanpinnan, ja
hiekkamättäät olivat täynnä aukkoja. Näkymätön rantaneilikka tuoksui
jossain saraheinän ja hiekan kätkössä.

Muutamat suuret _laglet_, villihanhet, nousivat lentoon heidän
tullessaan.

Aurinko laski, _päike läks jumalihe_, -- meni jumalien kotiin.

Siellä, karkeassa saraheinässä, kajavien kirkuessa heidän päittensä
päällitse, he viettivät hyvästijättönsä hetken.

Seuraavana aamuna vieras lähti, ja Eitea vei hänet Berta-laivallaan
Kuurinmaalle.

Hän ei koskaan tullut takaisin. Mutta yhdeksän kuukautta hänen lähtönsä
jälkeen toi Treiali-Reet ilmoille pojan, jolla oli musta tukka ja
ruskea iho.

Hän muutti myöhemmin poikineen Säären kylästä vielä etäisempään ja
yksinäisempään kylään. Hän elätti työllään sekä itsensä että poikansa,
myöhemmin elätti poika hänet.

Hän oli rauhallinen ja pelkäämätön, kuten ihminen, joka on osansa
saanut eikä enää sen yli halua. Hänen pojastaan tuli mainio
merenkävijä, ja hänellä oli vuorostaan joukko lapsia, kaikki
mustapintaisia, kuten hänkin. Hänen jälkeläisiään elää vieläkin
samassa kylässä, jonka vaaleaverisestä väestöstä he jyrkästi eroavat.
Merimiehinä he ovat saaren parhaita, meressä heti lapsesta lähtien
kuten vesilinnun pojat.

Ja niin tuli valkoverisestä Treiali-Reetasta kantaäiti tummalle
suvulle, jolla oli rohkeampi ja polttavampi poljento verissään,
kaukaisten vesien ja seikkailujen ikävä.



MUUAN RAKKAUSTARINA


Nyt on jo ammoin kaikki ohi, kahdeksaskymmen käsissä, sormet kihdin
koukistamat, jaloissa särky, vaikka kuinka kuppuuttaisi, -- multa alkaa
puoleensa repiä.

Lapsuudestani en puhu sen pitempiä, tietäähän sen, köyhän lapsen.
Äitimuori vain sattui ylen ankara, liekkö liika työ kovettanut, vai
oliko jo luonnostaan, en tiedä. Sain kerrankin iltamyöhällä tuvan
avaimen kantaakseni, kun jostakin kyliltä tultiin, ja sitä sitten
lystikseni heilauttelin hyppysissäni, heilauttelin, kunnes ruohoon
putosi ja siihen kohdalleen hukkui, kuin maan rakoon mennen. Etsittiin
sitä lyhdynkin keralla, ei vain löytynyt. Äiti silloin katajanrisulla
pieksi minut, ison tytön, pahanpäiväiseksi; siitä asti kannoin kaunaa,
enkä ottanut oikein unohtaakseni. Olisi edes koivunoksan ottanut! Isä
sensijaan oli perin hyvä mies eikä meihin lapsiin kajonnut, mitä joskus
talvella suutaroidessaan lestillä tai kengänpohjalla päähän kopautteli.

Kuudentoista vuotiaana piti kodista pois, veljet olivat lähteneet
jo merille. Otin vuosipestin samaan pitäjään, keskulaiseen taloon.
Palvelin siinä parisen, kolmisen vuotta, aikaihmistyin, kasvoin
pituutta, ripilläkin kävin vasta palveluksessa ollessani. Tein työtä,
mitä vain eteeni pantiin, lasta korjasin, lehmiä ruokin ja maantyössä
kävin, mitä vain, en koskaan paljoksunut. Sain vaatetta palkakseni,
villaisen vaatekerran, paitakangasta ja kaksi paria kenkiä, rahaakin jo
aloin saada kymmenen ruplaa vuodessa. En ollut erin kaunis muodoltani
enkä mikään, olinhan vain tavallisen ihmisen kuvio, tukkaa vain kasvoi
niin ylenpalttisesti, ettei tiennyt mihin panna, ihan päänsäryn sain
palmikosta. Olin iloluontoinen ja muutenkin ihmisten seuraan sopeutuva,
ihmiset minusta aina ovat pitäneet ja seuraansa hakeneet. Itsekin olen
sitä ihmetellyt, kun en ketään kumartele enkä edessä kiitä, tosin en
takanakaan koskaan pahaa sanaa kenestäkään puhu.

Mikäpäs siinä siis minun oli mennäkseni, eivät painaneet vuodet, eivät
murheet, kävin kaikki kylän kiikut ja tanssit, kuin maailman lapsi
ikään, tappelupukareita vain en sallinut enkä heidän seuraansa lähtenyt.

Tuli sitten syksyllä samaan taloon Kärlan pitäjästä uusi renki,
Laur-niminen, hyvä käsistään, luonnostaan rehti, mies miehen tekoa.
Se oli kai niin minun osalleni määrätty, koska kohta toinen toiseemme
mielistyimme ja rupesimme yksissä olemaan, niinkuin nuoret ovat,
kävimme tansseissa ja Kuresaaren kaupungissa markkinoilla. Aittaani
vain en laskenut häntä, vaikka monesti pyyteli ja taisi suuttuakin, kun
en suostunut.

Ihmiset rupesivat meitä härnäilemään ja kihlattuna parina pitämään,
emmekä mekään enää kieltäneet, mitä turhasta salata, kun kerran niin
oli. Kynttilänpäivän aikoihin toi Laur sormuksen kaupungista, --
tuossa se on vielä sormessani kihtisormuksen vieressä! -- ja silkin,
isokukkaisen. Aloimme jo vähin kuulostella moisiolta mökin paikkaa
itsellemme, mutta häitä emme vielä kiirehtineet, nuoria ja köyhiä kun
olimme molemmat.

Ja niin meni se rakkaus syvälle sydämeen, ettei sitä sieltä enää muu
kuin kuolema irti saane.

Mutta Jumala se on semmoinen, että se suolaa joka ihmisen kakun, aina
määränsä mukaan.

Kirkkoherra rupesi tahtomaan Lauria kuskikseen, ja niin joutui Laur
pappilaan, kymmenen virstaa talosta, missä minä palvelin. Ja siellä se
sitten tapahtui. Oli siellä kirkkoherralla piikaihminen, Epp-niminen,
Lauria vuotta paria vanhempi, sellainen lyhytkaula, lihavanläntä, --
kuinka lie tullut, vaan Laur laittoi sille lapsen. Mikä lie tullut
erehdys, yhdessä kun aina olivat, liha on heikko, ja synti makea.

Minä kun kuulin siitä, ja kohtahan se tiedoksi tuli, niin sisuni
koveni, ihan kivikovaksi, nuori kun olin ja veriltä kärsimätön vielä.
En ottanut Lauria puheilleni, kirjeet palautin ja Eppua vihasin,
panettelinkin, nimitin rumilla nimillä. Kuka tietää, ehkä olisin
sentään ajan-oloon taas leppynytkin, ja kaikki parhaaksi kääntynyt,
mutta kirkkoherra puuttui puolestaan asiaan ja rupesi vaatimaan, että
Laur naisi Epun. Siinä se sitten oli. Mikä siinä enää rengin neuvoksi,
esivalta oli ankara, tekonen tehty, ja vielä lisäksi, kun sattuikin
olemaan itsensä kirkkoherran piika. Ei siinä pitkiä puheita pidetty,
kuulutuksiin pantiin, ja häät vietettiin ristiäisten kanssa yksin tein.

Mutta minulle koitui siitä kova paikka. En tiedä, lienevätkö kaikki
luojanluomat samanlaisia, vai olisinko tullut muita herkkäverisempi,
sen vain tiedän, että syvälle otti. Tulin kuin nöyräpäiseksi, sairaaksi
vallan, makasinkin monta viikkoa, aina vain poltteessa. Kerran olivat
jo luulleet hengenkin lähteneen ja panneet virsikirjan rinnalleni,
lähtövirrenkin veisanneet, mutta Isämeitää luettaessa olinkin avannut
silmäni. Mutta tukkani lähti taudin jälkeen tykkänään päästä, niinkuin
haravalla heinää tuli joka kerta kammalla sukiessa, mitä niskaan lie
jäänyt lyhyt saparo. Kokosin lähteneet hiukset ja laitatin niistä
Kuresaaressa palmikon, -- muistoksi muka. Jalkeille kun pääsin, lähdin
sen tien pois koko paikkakunnalta, otin pestin Kuresaareen, apteekkarin
luo.

Siellä, vieraissa, oli kevyempi ollakseni. Mutta eräänä päivänä,
kun juuri pihanpuolisilla portailla ahvenia perkasin, näin Laurin
tulevan portista pihalle. En näkevinäni ollut, veitsi vain alkoi käydä
käsissäni niin väleästi, että suomukset sinkoilivat.

Tuli Laur aivan lähelleni, portaitten alapäähän seisattui, ei edes
päivää sanonut, vaan kohta suoraan asiaan, että: "Maret, oletko minulle
vihoissa?"

Minä tätä kysymystä kohta sydämessäni säpsähdin, mutta en sanonut
muuta kuin: "Mitäs minulta kysyt, -- puhukin, hyvä mies, muuta asiaa.
Mene vaimosi luo, onhan sinulla Epp, mitä sinulla on minun kanssani
tekemistä?"

Niin sanoo taas Laur ja sieltä portaitten alapäästä katsoo:

"Sinua minä vain rakastan, että sen nyt tiedät, Maret."

Silloin nousi taas minulle luonto, oikein se vanha Aatami, menin
sisään, hain kätköstä sen palmikon, mikä minulta taudin aikana oli
lähtenyt, vein portaille ja näytin, otin huivinikin ohenneilta
hiuksiltani. "Näin minä olen sinua surrut", sanoin. "Mutta nyt mene
rauhaan, ja olkoon sinulla onni osanasi kaikissa edesottamisissasi."

"Maret", sanoo Laur eikä ota mennäkseen. "Pahoin tein, tiedän sen. Etkö
sinä enää yhtään minusta huoli?"

Mutta silloin minä taas sydämystyin ja sanoin:

"Se on synti ja häpeä, että toisen vaimon mies tulee ja puhuu, mitä ei
enää puhua sovi. Ettäs näytätkin minulle näkösi viimeistä kertaa."

Sipaisin käteni puhtaiksi suomuksista, menin vielä kerran sisään ja
toin sormuksen ja silkin.

"Tuossa on, -- otakin omasi", sanoin.

"En ota minä niitä, -- sinun ovat", se sanoo ja punoittaa kuin
vihapäissään.

Panin ne portaille ja niine hyvineni lähdin, ahvenet vein mukanani, en
taakseni katsonut.

Silloin se meni, näkyi sentään silkin ja sormuksen portailta
korjanneen. Vielä kerran lähetti minulle poikasen kautta sanan, että
tulisin sunnuntaina kirkolle sakariston kohdalle, -- en mennyt enkä
vastausta lähettänyt.

Sen tien se meni. Meni eikä takaisin tullut. En kutsunut minä, eikä
tullut hän. Mutta mihinkä ihminen ikävästään ja rakkaudestaan pääsee?

Se on sen ihmisen ikävä semmoinen, että se juoksee kuin pitkin lankaa,
penikuormia.

Päivällä vielä menettelee, on askarrusta ja touhua, köyhällä
piikaihmisellä liiatenkin, tämän maisen maailman melua yllin kyllin.
Mutta kun tulee yö, ja yksin vuoteellasi valvot, ja sattuu vielä
olemaan tuollainen suviyö, ei iltaa, ei aamua, yhtä kuultoa taivaalla
vain, silloin sen povessasi tunnet, ettei mikään muu kuin kuolema
ikävääsi irroita.

Ja senkin tiedät, että jossain on valveilla toinen, ei tule uni
senkään, vuoteellaan valvoo ja sinua ikävöi.

Kuulin minä heistä silloin tällöin yhtä ja toista, vaikka en
kysellytkään, aina niitä kontinkantajia löytyy. Jotkut kai luulivat
minua sillä hyvittävänsä, toiset tahtoivat nähdä mielipahaani, niin on
ihmisen luonto. Kuuntelin aina niinkuin olisi vieraista puhe ollut.
Laur oli heittänyt kuskina-olon silleen ja ruvennut itselliseksi,
asuivat jossain mökissä moision maalla, vain huoneet olivat omat. Oli
heille syntynyt vielä toinenkin tyttö, ensimmäisen lapsen lisäksi,
joka oli tyttö sekin. Elivät, kituuttivat, niinkuin kaikki muutkin
pien'eläjät, ei se sen kummempaa ollut. Kituliaaksi vain kuului Laur
viime aikoina muuttuneen, koska Epp oli käynyt meidän apteekissa
tippoja saamassa, rinnanpoltteeseen vai mihin lie pyytänyt.

Meni taas muutama vuosi, -- minä yhä vain samaisella apteekkarilla
palvelin, -- kun eräänä syyskuun päivänä tulee se Laurin vaimo, se Epp,
luokseni ja sanoo:

"Nyt taitaa Laur mennä, etkö tulisi vielä kerran katsomaan?"

Sydämeeni tuikaisi kuin tulisella neulalla, mutta olinpa ylpeä sitä
näyttääkseni ja kaikkein vähimmin Epulle. Kysyin vain, niinkuin olisin
oudosta tiedustanut:

"Laurko se minua tahtoi?"

Sanoi Epp ja aivan nöyrästi sanoikin:

"Laur itse, -- kuinkas muuten."

Katsoin sitä, ja sydämeni hieman heltyi, ajattelin: oletpa tainnut
kärsiä sinä, jos minäkin! -- niin oli muuttunut ja kellastunut Epp.

Menin sitten sen kanssa. Leipurin ohi mennessä poikkesin vielä ja ostin
kaksi nippua vesirinkilöitä.

Sillä ei ollut hevosta, Epulla, mentiin jalan, kahden kesken. Syksy
oli, pihlajissa marjat, orjantappuroita kiulukoineen kahden puolen
tietä. Ei puhunut Epp enkä minä. Kerran vain kysäisin:

"Jokos se on Laur kauankin sairastellut?"

Johon Epp vastasi:

"Johan se on kolmatta vuotta."

Sitten mentiin vaiti loput viisi, kuusi virstaa. Eikä se matka sen
pitempi ollutkaan.

Laurin mökillä tuli se vanhempi tyttö vastaan, tunsin heti Laurin
näöstä ja annoin sille vesirinkelit. Kamarin ovea avatessa sydäntäni
kiersi pahasti, olin ihan kynnykselle typertyä, niin jaloista hervotti,
sain sentään Epun takia itseni suoristetuksi.

Näin heti paikalla, että lähtöä tämä oli. Niin oli painunut näöstä,
poloinen, poskiluut korkealla, nenä kapea, ja henki rinnassa korisi.
Mutta minuun vain katsoi tiukkaan kuin seinään naulaten ja luisilla
käsillään viittilöi Eppua pois.

Kun kahden kesken jäimme, niin sanoo:

"Maret, oletko antanut minulle anteeksi?"

Itku tuli kurkkuuni, nousi kuin tulppa, niin etten puhua voinut, en
halaistua sanaa.

Mutta kuoleva yhä tiukkaa:

"Jeesuksen Kristuksen nimessä, oletko antanut minulle anteeksi?"

Silloin minä siihen vuoteen vierelle lysähdin, ei ollut enää voimaa
ruumiissani, olin kuin vyyhti ikään, itkin vain valtoinani ja sanoin:

"Olenhan, olenhan sinulle kaikki anteeksi antanut!"

Silloin se pani silmänsä hetkeksi umpeen ja sanoi sitten, silmät yhä
ummessa:

"Sinua minä vain olen rakastanut, Maret."

Olin siinä sängyn vierellä lattialla polvillani vielä hetken, olisin
voinut olla siinä ikäni kaiken, niin rakasta se oli, autuasta vallan.
Suli siihen itkuuni pois vuosien paha, kuollakin olisin voinut siihen,
hänen viereensä, ei olisi minulla elämästäni surku ollut.

Eikä se muuta enää minulle puhunutkaan.

Kun menin, niin se nukkui, -- Epp seisoi porstuassa, nuorempi lapsi
sylissä, ja vanhempi söi niitä vesirinkilöitä, jotka olin ostanut.

"Hyvästi nyt, Epp", sanoin ja kättä annoin. Aioin vielä jotain Laurista
sanoa, vaan ei tullut nimi yli huulteni, silleen jäi. Mutta sen tiedän,
ettei ollut enää sydämessäni kaunaa, ei Eppua eikä ketään muutakaan
kohtaan.

Yöllä se sitten olikin kuollut. Epp tuli vielä kerran luokseni
kaupunkiin ja toi sen Laurin sormuksen, sanoi niin olleen Laurin
viimeisen tahdon. Otin sen vastaan, kun hän kerran niin oli tahtonut,
mutta sormeeni en pannut, ennenkuin kuulin Epun kuolleen hänenkin,
kymmenisen vuotta takaperin.

Mutta Laurin kuoleman jälkeen en enää niillä maillakaan pysynyt, muutin
pois koko Saarenmaalta aina Tallinnaan asti palvelukseen, ja täällä
sitä sitten on oltu. Kotisaarella en ole siitä lähtien käynyt, kuolleet
ovat kaikki, vanhemmat ja velimiehetkin, jokunen käly lienee elossa.

Se repivä kipu kesti aikansa, asettui sitten ja meni menojaan, mutta
sydän jäi turraksi, ei pystynyt siihen enää ei ilo eikä suru.

Etsin iloni muualta, aloin käydä uskovaisten seuroissa ja tutkia
Jumalan sanaa, tulin herätykseen ja olen lohdutukseni löytänyt.

Kosijoita kävi minulla monta, -- tuli näet vuosien kuluessa aina vähin
sukansääreen pantua. Oli niitten joukossa saksojen kamaripalvelijoita
ja vielä aliupseerikin, olipa kerran talonisäntäkin maalta, leskimies,
oikein puhemiehen keralla. Lähetin ne menemään, jokikisen. Viimeinen
kävi vielä, kun jo lähenin kuuttakymmentä. Nyt ei niitä enää
pariinkymmeneen vuoteen ole kuulunut, rauhaan ovat jättäneet, vanhan
kompuran. On oma kamari, on vanhanpiianlohdutus kukkimassa akkunalla,
on lähetysjuhlat joka kesä, -- ei ole vielä, Luojalle kiitos, puutetta
ollut, ei leivästä eikä särpimestä.

Mutta sen sanon ja totta tarkoitan, vaikka milloin kutsu tulisi, en
esteitä tekisi, valmis olen jättämään tämän maailman ja sen turhuuden,
milloin Herra itse sen neuvossaan hyväksi näkee.



GERDRUTA CARPONAI


1.

Keväällä, vuonna 1710, Suuren Pohjansodan aikana, venäläisten
piirittäessä Riigaa, tuli tappava ruttotauti, mustaksi surmaksi
sanottu, ylämaalta saarille, ensin Hiidenmaalle, sitten Saarenmaalle,
sieltä yli Vähän-Väinän Muhuun ja lopuksi syksyllä yksinäiselle Ruhnun
saarelle.

On monta tarinaa ruton tulosta. Hiidenmaalaiset kalastajat äkkäsivät
eräänä ehtoona oudon, synkän laivan, joka oli laskenut ankkurin lähelle
Eltermaan satamaa. He pitivät neuvoa, mutta soutivat sitten laivalle
muonaa ja särvintä viemään. Lähemmäksi tultuaan he huomasivatkin
laivan aivan autioksi ihmisistä, kansi oli tyhjä, mastot, raakapuut
kuin hylyllä. He aikoivat jo soutaa takaisin maihin, kun laivan
ruumasta äkkiä kapusi kannelle harmaapukuinen, puolentoista jalan
pituinen poikanen, joka oikopäätä hyppäsi partaalta veneeseen.
Kahdesti he heittivät pojan mereen, kahdesti se ponnahti taas purteen,
kuin harmaasuomuinen kala. Mutta rannassa se tuotapikaa hävisi
pähkinätiheikköön, eivätkä he ehtineet nähdä muuta, kuin että sillä
oli saksain vaatteet, kolmikulmainen hattu päässä ja kädessä sauva.
Silloin venekunnan vanhin risti kätensä, ja kaikkia vilutti äkkiä, he
ymmärsivät: nyt oli rutto saapunut saarelle. -- Seuraavana päivänä oli
puolet Eltermaan kylän asujamista ruumiina.

Rutto otti uhrinsa äkkiä; se iti maassa ja putosi kasteena taivaasta.
Ihmiset yllätti kuumeinen, myrkyllinen polte, joka kiehutti suonissa
veren. Heidän päänsä oli kuin pätsissä, jäsenissä hervoton heikkous,
tajunta katosi, ja heidän myrkynsekoittama verensä puhkesi sinisiksi
paiseiksi, jotka peittivät kaulan ja kainalot. Heidän kasvonpiirteensä
vääristyivät ennen kuolemaa tuntemattomiksi, ja järki jätti heidät;
lopuksi he kuolivat muutaman tiiman kuluttua suureen ahdistukseen.

Tapahtui ihmeellisiä ja kauhistavia asioita; kaikki oli mahdollista.
Tulipunaiset kukot istuivat veräjän pielissä ja kiekuivat kuolemaa,
kuka ne ensinnä äkkäsi ja siitä sanankaan virkkoi, kaatui kuolleena
jalkainsa sijalle. Jumala näytti tuiki unohtaneen säätyerotuksen,
jonka hän itse kuitenkin viisaudessaan oli säätänyt saksojen ja
epävapaitten välille. Rutto ei valikoinut eikä tuntenut minkäänlaista
arvonantoa ylhäisiä nimiä tai jalosukuista verta kohtaan. Kenen nimi
oli ruttokirjaan merkitty, se kuoli. Korkeasukuiset maaneuvokset,
moisionomistajat ja ritarit, joitten sukujohto ulottui ristiretkiin
asti, kuolivat kuten kurjin muonarenki tai päiväläinen; toinen
tammipuisessa vuoteessaan, toinen olkikuvollaan. Köyhäinhuoneella
kuolivat sekä hoitajat että hoidokit. Kuresaaren entiset
kauppasaksat sortuivat hävitettyjen talojensa raunioille, joitten
savupiippujen onkaloissa he yrittivät hakea suojaa. Papit vaipuivat
saarnastuoleihinsa syyttäessään tätä perin syntistä sukukuntaa, jonka
raadollisuuden takia rangaistus oli tullut, kellonlyöjät muille
kuolinkelloja soittaessaan. Oli selvää: Jumala oli sulkenut taivaan
ovet ja ikkunat, vain helvetin veräjät olivat selkoselällään.

Ihmiset, etsittyään turhaan turvaa Pyhistä Sakramenteista ja kirkon
alttarilta, alkoivat salaa viedä uhreja Upan kivelle ja Kaarman
uhrihiiteen, pyhien pihlajain juurelle, missä kerran oli vuodatettu
ihmisverta Taaran lepytykseksi. Mutta maarahvaan vanhat jumalat
olivat kuolleet tai vanhuuttaan muuttuneet kuuroiksi ja sokeiksi. Ei
auttanut Kristus, Jumalan ainosyntyinen poika, mutta ei myöskään Taara,
maarahvaan jumala.

Mutta öisin kulki pieni harmaa mies mökistä mökkiin, moisiosta
moisioon. Savupirtin karstainen ovi aukeni hänen edessään yhtä
kevyesti kuin moision vaskikoristeinen, ja hän kosketti nukkujia
teräväkärkisellä sauvallaan suoraan sydänalaan.

Kesä tuli, sen mukana kuivuus ja helle, ja ruton tuho yhä yltyi.
Kokonaiset kyläkunnat kuolivat. Ruumiita vietiin kuormittain
suohautoihin, toinen toisensa päälle kasattuina, niin että nuorten
tyttölasten pitkät, vaaleat kassat viistivät viedessä maata. Mutta
pian ei ollut enää haudankaivajia, kuolleet saivat jäädä silleen, eikä
kukaan rohjennut heihin kajota.

Pellot jäivät kesannoiksi, niityt metsittyivät. Kylmille jääneissä
kylissä, joissa ruumiit yhä hautaamattomina lepäsivät, villiintyivät
oman onnensa nojaan jääneet kotieläimet. Lehmien nähtiin harhailevan
metsiä, ammuen, pakahtuvin utarin. Isännättömässä koirassa heräsi
muinainen hukan luonto; se karkasi lammaskatraaseen, jonka paimeneksi
se oli pantu. Taikka se hiipi luuksi laihtuneena pitkin kuolleitten
kylien nurkkauksia, käsittämättä, minne oli joutunut sen ruokkija ja
valtias. Nälkiintyneet siat murtaantuivat läteistään ja tyydyttivät
nälkäänsä raadoilla ja ruttoisten ruumiilla, jotka eivät olleet
saaneet kirkon siunausta. Sudet jättivät piilopaikkansa suosaarissa ja
Sõrven sekä Karjan metsissä, ja Suuren- sekä Vähän-Väinän jäätyessä tuli
ylämaalta karhu, sekin saaliinjaolle.

Ihmisen heimo näytti olevan tuomittu sukupuuttoon. Elämä oli
pysähtynyt, ihmisen tavallinen arkiaskarrus, kyntö, kylvö,
viljankorjuu, kalan, metsänriistan pyynti, aviot. Jumalan tarkoitus oli
nähtävästi tehdä maa yhtä tyhjäksi ihmisistä, kuin se kerran oli ollut
ennen ihmisen luomista. Mutta tämä maa oli etäällä paratiisista. Se oli
poltettu ja autio, ja vetten päällä liikkui hävityksen henki.


2.

Tänä Jumalan hylkäämänä aikana oli eräässä saarenmaalaisessa
rantapitäjässä seurakunnan paimenena saksalainen Magnus Carponai, joka
oli nainut vapaasukuisen Beata von Krämerin, maaneuvoksen tyttären.
Heillä oli useita lapsia, joista vanhin oli yhdeksäntoistavuotias tytär
Gerdruta. Kuten usein maalla kasvaneet aatelisveriset saksalaisneidot
oli Gerdruta Carponai terve ja kukkea näöltään, kesäisin merituulessa
liiankin ruskeaksi paahtunut, varrelta tasasuhtainen, hiukset
metsäpähkinän väriset, heikosti punertavat, kuten äidinpuolisen
suvun, silmät loistavat, kuten vihreänsininen kalliskivi, kapean,
ylhäisen nenän juuressa vähäinen, soreanylpeä kyhmy. Kun hän äitinsä
rinnalla istui kirkossa pappilan penkissä kopea kaula kumarruksissa,
kuten siveän immen sopii, katselivat häntä poikkeuksetta kaikki
aatelisnuorukaiset, jotka ratsain tai nelivaljakoin olivat saapuneet
saksain jumalanpalvelukseen. Eräänä sunnuntaina jäi hänen serkkunsa
äidin puolelta, Rembert von Rehren, Loonan moisiosta, joka palveli
Kuresaaren linnoituksen varusväessä, iltapäiväksi pappilaan. Oli
elokuun alku, ja tummat kirsikat kypsyivät parhaillaan; silloin
Rembert von Rehren tarttui tikapuihin, nousi puuhun ja alkoi viskellä
kypsiä kirsikoita Gerdrutan päälle. Gerdruta tavoitti niitä kämmenin
ja vyöliinaansa; lopuksi hän heittäytyi puun alle ruohoon pitkäkseen
ja pyyteli huulillaan putoavia kirsikoita, jotka kuulsivat kuin
punaisin merenkulta ja halkeilivat kypsyyttää. Astuessaan tikapuilta
Rembert von Rehren oli kalpea; hän tuijotti herkeämättä kirsikan
vereen Gerdrutan huulilla. Vastatusten seisoessaan he olivat melkein
yhtä pitkiä molemmat, punertavatukkaisia, pitkäkaulaisia, samaa rotua
kumpikin. Pappilan puutarha oli kostea ja hiljainen; sammaltuneen
kirsikkapuun alla he suutelivat toisiaan. Tämä tapahtui, kuten sanottu,
elokuussa. Koko talven Gerdruta Carponai ompeli kapioitaan, häät olivat
määrätyt toukokuun alkupäiviksi. Mutta aika oli ankara ja levoton,
ja maaliskuussa saapuivat kasakat ja tataarit hävittäen maan Muhun
Kuivastesta Sõrven Sääreen saakka. Heidän kintereillään tuli rutto, ja
Rembert von Rehren oli ensimmäisiä upseereja Kuresaaren linnoituksen
varusväessä, jonka se tapasi; häntä seurasi suurin osa varusväkeä.

Kesäkuun lopulla alkoi suuri kuoleminen Carponain seurakunnassa. Se
oli Saarenmaan viljavimpia ja väkirikkaimpia; niin oli siellä rutonkin
tuho suurempi kuin muualla, sillä rutto haki hedelmällisiä seutuja.
Carponai asetti vartioita muista pitäjistä tuleville teille, hän kielsi
päästämästä mieronkiertäjiä ja vieraita pitäjän alueelle. Hän valmisti
jauhetta tulikivestä ja männynpihkasta ja savututti sillä asunnot, hän
priiskoitutti kynnykset etikalla ja sievedellä. Hän antoi sytyttää
kylien ympärille katajavalkeita, joita pidettiin vireillä yötä päivää.
Hän kokosi seurakuntansa kirkkoon yhteisiin rukouksiin. Mikään ei
auttanut. Rutto ei huolinut rukouksista eikä sievesistä; se tunkeutui
läpi tulen ja katajasauhun.

Carponai jatkoi yhä epätoivoista taistelua. Hän pakotti eloonjääneet
puoshaoilla ikkunoitten kautta vetämään esiin ruttoon kuolleitten
ruumiit ja toimittamaanne hautaan. Hänen vaimonsa ja neljä nuorempaa
lastaan kuolivat; kellonsoittajan puutteessa hän itse nousi tapuliin
ja soitti heille sielukellot. Hän ei antautunut; niin kauan kuin vielä
jalkeilla pysyi, hän kävi hoivaamassa sairaita ja tukemassa kuolevia.
Hänen tyttärensä Gerdruta seurasi häntä; silmät sinivihreänä jäänä,
suuret, kylmät, suu kuollut ja kalpea. Eräänä aamuna Carponai tunsi
verissään kiihkeän polton, -- se oli rutto. Hän ei epäillyt hetkeäkään
kuolevansa ja käski tyttärensä Gerdrutan kaivaa kirkon hopeisen kalkin
sekä öylättilautasen maahan kirkon vierustalle. Kun se oli tehty, antoi
hän Gerdrutan tuoda kirkonkirjat, hervottomalla kädellään hän kirjoitti
vaivalloisesti ja suurin kirjaimin _omnes mortui_, -- kaikki kuolleet.

Carponain kuollessa oli päivä jo korkealla. Gerdruta peitti isänsä
ruumiin raidilla, meni ulos ja istui portaitten alimmalle asteelle; hän
ymmärsi olevansa yksin.

Ei ollut enää luotuja, saman muodon mukaan muovailtuja kuin hän;
ihminen, Jumalan kuva, oli kuollut pois.

Suuri sielunahdistus, suurempi ruumiin tuskia, tuli hänen ylitseen,
hän huusi, ja odotti sitten. Mutta sama hiljaisuus jatkui, kukaan ei
vastannut, ei ollut enää ketään.

Silloin Gerdruta päätti odottaa kuolemaa kotinsa portailla. Hän
rukoili saavansa kuolla, hän tarjosi vapaaehtoisesti nuoret jäsenensä,
neitseellisen ruumiinsa rutolle.

Mutta tunnit kuluivat, eikä kuolemaa kuulunut.

Päivän iltaan kääntyessä hän yht'äkkiä muisti, että muuan silmäpuoli,
lähes yhdeksänkymmenenvuotias eukko, Liiva-Ingel, vielä muutama päivä
takaperin oli ollut elossa. Hän muisti kulkeneensa Liiva-Ingelin mökin
ohitse ja nähneensä savun tupruavan räppänästä.

Gerdruta Carponaista tuntui, että itse Jumala lähetti hänelle tämän
ajatuksen. Hän lähti heti matkaan, oikaisten yli karjanummen ja suon,
ja hänen halunsa nähdä elävä ihminen oli niin suuri, että henki oli
salpautua.

Mitä siitä, että tämä ihminen oli tihrusilmäinen, haudanpartaalla
hoippuva, likainen eukko!

Päästyään läpi viimeisen pähkinätiheikön Gerdruta pysähtyi: hänen
edessään katajanummella oli yksinäinen, olkikattoinen mökki. Mutta sen
ovi oli kiinni, räppänä samoin, eikä sauhua näkynyt.

Gerdruta yritti uskotella, ettei eukko ollut tehnyt valkeata.
Mutta avatessaan mökin oven hän näki tutun näyn: vuoteella makasi
Liiva-Ingel, ruttoon kuolleena; ruumis oli nähtävästi jo kylmä ja
löyhkäsi.

Silloin nuori Gerdruta Carponai pakeni suoraa päätä suuriin metsiin
kuin sydämeen satutettuna. Hän ei tiennyt enää mitä teki. Hän vain
juoksi pakoon yksinäisyyttä, joka oli mustaa surmaakin tappavampi.


3.

Gerdruta Carponai ei koskaan jälkeenpäin tiennyt, kuinka kauan hän
oli harhaillut saarenmaalaisilla soilla ja metsissä. Oli aamu hänen
tullessaan merenrannalle, kirkas aamu, jolloin on hyvä elää sekä
hyönteisten että ihmisten. Mutta Gerdruta Carponain sydän oli autio
yksinäisyydestä ja raskautettu kuolemasta: hän päätti pysähtyä tähän ja
kuolla.

Hän kumartui laskeutuakseen somerolle, kun yht'äkkiä kosteassa
rantahiekassa oli näkevinään ihmisen jalan jäljen.

Ei ollut epäilystäkään. Se oli äsken astuttu, lujan jalan jälki,
varpaat ja kantapää selvästi näkyvissä, jalkapohja keskeltä kovera. Sen
takana oli toinen, kolmas, kokonainen jono sileään hiekkaan astutuita
jälkiä, jotka katosivat rantatörmän taakse.

Gerdruta tunsi horjuvansa. Ihmisen jälki! Maailma ei ollutkaan autio.
Hän ei ollut yksin.

Ja syvemmin kuin koskaan edes maailman mahtavien edessä, ylpeä,
jalosukuinen Gerdruta Carponai nyt kumartui ja silmät sulina kyynelistä
suuteli nöyrästi tätä tuntemattoman jalan jälkeä hiekassa.

Mutta ilo oli liian väkevä ja äkillinen hänen nääntyneelle ruumiilleen,
se kaatoi hänet kuin kaislan, hän kadotti tajuntansa ja jäi makaamaan
hiedalle.

Aurinko oli ehtinyt tehdä pitkän kaaren ja sädehti nyt suoraan kohti
rantatörmää hänen vihdoin herätessään. Hän oli nukkunut monta tiimaa.
Hän huomasi tulleensa siirretyksi veden rajaan verkkokasalle, ja hänen
päänsä alle oli pantu kuiva kaislakimppu. Vasemmalla kohosi ranta
korkeana kalliotöyräänä suoraan merestä, törmän alla sensijaan oli
toistakymmentä savupirttiä ja verkkoseipäitä. Meri oli tyyni, mutta
koko ajan kuului kumea kohina, ikäänkuin vedenalaisista mainingeista.

Aivan hänen vieressään paistoi nuori mies kampeloita kahden kiven
välissä. Mies oli maarahvaan tavallisissa pukimissa, yllään karkea,
rohtiminen, kirjavalla vyöllä sidottu mekko, avojaloin. Hän oli hyvin
laiha, vaalea tukka pitkä ja sukimaton, silmät harmaansiniset.

Nähdessään Gerdrutan heräävän hän sanoi maarahvaan kielellä, jättämättä
kampelan paistostaan:

"Kas sa süüa tahad?"

Gerdruta vain nyökäytti päätään. Mies ojensi hänelle kampelan, ja hän
söi. Kala oli tuore, rasvainen, mutta ilman suolaa.

"Kaikki kuolleet?" kysyi mies.

"Kuolleet, -- kaikki", Gerdruta vastasi, samoin maarahvaan kielellä.

"Niin täälläkin", mies sanoi.

He istuivat nyt vaiti, vaivihkaa toisiaan katsellen.

"Minä olen Laes, -- Kadariku-Laes, -- tuosta mökistä", sanoi mies
vihdoin. "Entäs sinä?"

"Gerdruta Carponai", sanoi Gerdruta.

Ja sen sanoessaan hän selvästi tunsi, että se tällä hetkellä oli yhtä
merkityksetöntä kuin tuo valkea hattara, joka paraikaa haihtui päivän
tieltä.

Mies vain kohensi tulta ja sanoi sitten:

"Näin vaatteistasi, että olet saksoja. Mutta meitä ei ole nyt kuin
kaksi eloonjäänyttä koko pitäjässä."

"Minä näin sinun jalkasi jäljet", sanoi Gerdruta.

Mies katseli paahtuneita, ruskeita jalkojaan ja nyökäytti päätään.

"Kävin lähteellä vettä tuomassa", hän sanoi.

Syötyään he lähtivät rantatörmälle. Alkoi jo olla ilta.

Ylhäällä kallion laella kasvoi maatamatavien, lammasten jäytämien
katajapehkojen alla mustanpuhuvia, myöhästyneitä mansikoita, vaikka
marja-aika jo oli ohi.

He kumartuivat poimimaan niitä, antoivat toisilleen ja söivät.
Marjoilla oli ryyditetty, tuoksuva maku. He söivät niitä pitkän aikaa,
niinkuin lapset, -- katajapehkojen liepeistä.

Aleneva aurinko, joka laski kohti kaukaista ja näkymätöntä Ojumaata,
paistoi heitä suoraan silmiin. Ei ollut enää tarvis sulkea sieltä
silmiään. Se leijui harmaassa lämpimässä autereessa eikä säteillyt enää.

"Mikä se kohisee?" kysyi Gerdruta.

"Siellä on toinen kalliotöyräs, veden alla", Laes selitti. "Sinne pitää
kaataa olutta ja viinaa, muuten ei ole kalaonnea."

He istuivat molemmat törmän laella, kylläisinä mansikoista. Ei
kumpainenkaan kysynyt, mitä nyt tulisi. Heidän allaan oli jyrkkä, sadan
jalan korkuinen liuskakivikallio.

Mutta Gerdruta Carponaista alkoi tuntua, ikäänkuin hän olisi syntynyt
uudestaan, ihkauuteen maailmaan.

Hän ei ollut milloinkaan ennen ollut tässä maailmassa. Siinä oli, kuten
entisessäkin, ilmaa, maata ja merta, mutta ihmisiä ei siinä ollut
useampia kuin he kaksi, Kadariku-Laes ja Gerdruta Carponai.

Veden päällitse lentelivät lokit, siivet mustina varjossa, ruohossa
surisi ja kuhisi. Kaikki jatkui luonnossa. Mutta he kaksi olivat ainoat
ihmiset.

Ei ollut enää vapaita eikä epävapaita, saksalaisia eikä maarahvasta,
ei säätyjä eikä luokkia. Kaikki, mitä ihmiset olivat rakentaneet
vuosisatojen kuluessa, oli luhistunut raunioiksi.

Erään tiheän katajapehkon juurella aivan heidän vieressään paistatti
päivää auringon viimeisissä säteissä kyykäärme. Laes huomasi sen
yht'aikaa kuin Gerdrutakin, ja samassa tuokiossa hän oli jo ehtinyt
leikata katajakepin, halkaista kärjen kahtia ja nitistää käärmeen pään
kuin pihteihin.

Gerdruta näki käärmeen kiemurtelevan kepin nenässä,
kellertävämahaisena, selässä mustat juovat, kaksihaaraisen kielen
työntyessä suusta.

"_Rästik_", Laes sanoi, käärmettä tarkoittaen ja kohottaen sen kepillä
ilmaan. Sensijaan hän ei tappanut sitä. Hän heitti sen menemään, kauas
taaksensa.

"Vilja herkee kasvamasta, jos tappaa käärmeen", hän selitti Gerdrutalle.

Mutta Laesin lingotessa käärmettä Gerdruta Carponai näki hänet kuin
ensi kertaa. Näki hänen nuoren, luuksi laihtuneen vartensa, leuan
kauniin, lujan kaaren ja leuan alla tasareunaisen, vaakasuoran arven,
ikäänkuin puukoniskusta jääneen, -- leveäsiipisen nenän, joka silmäin
välistä oli korkea ja suora, kädet, jotka lujuudessaan muistuttivat
sepän moukareja. Eivät rohtimiset vaatteet eivätkä nälän vauriot
voineet peittää tämän ruumiin nuorta voimaa. Jokainen sen liike oli
nopea, tarkoituksenmukainen ja voimaa säästävä.

Samalla hän tunsi Laesin samoin katsovan häneen. Ja hän tunsi
punehtuvansa tästä katseesta. Melkein yht'aikaa he kääntyivät kumpikin
omalle taholleen.

Senjälkeen he eivät enää katsoneet toisiinsa.

He laskeutuivat törmältä rannalle. Kallioseinä oli täynnä
vuorikristallipesäkkeitä, kuin muinaisen lintulajin kivettyneitä
pesiä. Meri oli sileänkirkas, ja sen pohja oli laskettu laakeilla
kallioliuskoilla kuin lattia.

Tällöin, autiolla rannalla, maassa, josta ihmisensuku oli kuollut
pois, he sen tunsivat. Kuolema ikäänkuin meni heille päähän, suurena
huumeena. He päihtyivät siitä kuin väkevästä viinasta. Heidän nuoret
ja terveet ruumiinsa ikävöivät tietämättään toisiaan, luodakseen
uutta elämää hävitettyyn maailmaan. Kaikki ruttonäyt polttivat heidän
aivojaan herättäen niissä oudon hekuman.

Ei ollut muita kuin he kaksi.

Aurinko oli laskenut, kun he palasivat Laesin savupirtin kohdalle.
Laes, kalastaja, avasi oven, ja vapaasukuinen Gerdruta Carponai astui
sisään. Ja heidän rajussa syleilyssään olkivuoteella, kalastajapirtin
nokisessa hämärässä, hehkui heidän kuolemanpelkonsa ja tulevien
sukupolvien elämänhalu. Maailma oli autio, heidän oli kansoitettava se,
ja he olivat kahden kuten ensimmäiset ihmiset.


4.

Se oli tarina Gerdruta Carponaista, suurena mustan surman vuonna
Saarenmaalla.

Kuten pitäjän Suuren Pohjansodan aikuisista kirkonkirjoista näkyy,
kastettiin seitsemän vuotta jälkeenpäin Kadariku-Laesin viisi poikaa
juhannuksen aikaan, kaikki yht'aikaa. Heidän äitinsä, Gerdruta
Carponai, pitäjän entisen kirkkoherran, kunnianarvoisen Magnus
Carponain ja tämän vapaasukuisen puolison Beata von Krämerin tytär,
sai sensijaan sovittaa hairahduksensa istumalla kolmena suvisena
sunnuntaina perätysten isänsä kirkossa huoranrahilla, kaiken kansan
katseltavana. Niinkuin on hänestä omakätisesti kirkonkirjaan
kirjoittanut pitäjän silloinen kirkkoherra Hinrich Bürger, hengenmies
ankara ja toimelias: "-- _hat auf dem berüchtigten Hurenschemel ihre
Sedes halten müssen_".

Joka haluaa, taitaa tämän rahin vielä tänäkin päivänä nähdä, muun
kirkkoromun joukossa: se on puinen, matala penkki, jonka ympärillä on
karsinantapainen aitaus.

Sen jälkeen kuin Gerdruta Carponai täten julkisesti ja seurakunnan
läsnäollessa oli suorittanut katumuksensa ja saanut synninpäästön
alttarilla, vihittiin hänet kristilliseen aviosäätyyn Kadariku-Laesin
kanssa ja otettiin uudelleen kirkon ja seurakunnan pyhään yhteyteen.
Rahvaan suu väittää, että koko pitäjän nykyinen väestö, lähemmä
viidettätuhatta henkeä, saa kiittää olemassaolostaan näitä kahta, jossa
tapauksessa he tosin olisivat parinsadan vuoden kuluessa lisääntyneet
vielä ihmeellisemmin kuin itse Israelin lapset Egyptissä.

Gerdruta Carponain myöhemmistä elämänvaiheista ei ole mitään tietoa.
Hän katosi ihmisten ilmoilta kuin suohautaan kivi, hävisi iäkseen
miehensä alhaiseen säätyyn, vieraan heimon keskuuteen, sukunsa,
säätyläistensä hylkäämänä. Hänen lapsensa olivat kalastajia ja orjia.
Mutta hän oli saanut elää sen, mikä paratiisin ajoista on ollut
ihmisiltä salassa: maailman ilman arvoeroa, säätyjä ja luokkia, ilman
ihmisten kaikkinaista rihkamaa, ainoina asujaminaan rakastava ihmispari.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vieras veri - Rakkausnovelleja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.