Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Liian paljon kultaa
Author: London, Jack
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Liian paljon kultaa" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



LIIAN PALJON KULTAA

Ynnä muita kertomuksia Klondykesta


Kirj.

JACK LONDON


Suomennos



Oulussa,
Kansan Tahto,
1911.

Pohjanmaan Työväen Osuuskirjapainossa.



SISÄLLYS:

Eräs jäännös tertiäriaikakauden kolmannen ja viimeisimmän
  muodostuman ajalta.
Väkijuomatehdas äärimmäisessä pohjolassa.
Uskollisuus.
Liian paljon kultaa.
Tuhat tusinaa munia.
Lit-lit'in naimiskauppa.
Bastardi.
Jees Uck'in tarina.



Eräs jäännös tertiäriaikakauden kolmannen ja viimeisimmän
muodostuman ajalta.


Minä pesen käteni heti alussa hänen suhteensa. Minä en voi omasta
puolestani taata hänen juttujaan eli vastata niistä. Huomatkaa, että
minä kirjotan tämän esipuheen oman rehellisyyteni turvaksi. Minulla on
nimittäin varma, vaikkakin vaatimaton asema, ja minulla on myöskin
vaimo; ja sen yhteiskunnan vuoksi, joka kunnioittaa toimeentuloani
hyväksymisellänsä, sekä vaimoni ja jälkeläisteni vuoksi en voi panna
mahdollisuuksille alttiiksi kuten ennen muinoin. Minä toistan
senvuoksi, että minä pesen käteni hänen suhteensa -- tämän Nimrodin,
mahtavan metsästäjän, rehdin, sinisilmäisen, pisamaisen Thomas
Stevensin suhteen.

Nyt kun olen menetellyt vilpittömästi itseäni ja kaikkia niitä tulevia
kohtaan, joita vaimoni näkee hyväksi lahjoittaa minulle, voin minä olla
jalomielinen. Minä en ole arvosteleva niitä juttuja, joita Thomas
Stevens on kertonut minulle, minä en tule edes lausumaan minkäänlaista
tuomiota niistä. Jos minulta kysytään syytä siihen, voin minä
ainoastaan vastata, että mitään sellaista minulla ei ole. Monta kertaa
olen minä miettinyt, harkinnut ja punninnut, mutta aina tuloksetta --
niin on asian laita todellakin! Luultavasti sen vuoksi, että Thomas
Stevens on liian paljon suurempi minua. Jos hän on puhunut totta --
niin, silloin on kaikki tyyni hyvin. Ja jos hän ei ole puhunut totta,
niin on sittenkin kaikki tyyni hyvin. Sillä kuka voi todistaa jotain
myöten eli vastaan? Minä luovun pulman ratkaisemisesta, ja
heikkouskoiset voivat tehdä niinkuin minäkin olen tehnyt -- mennä
tapaamaan Thomas Stevensiä itseään ja väitellä hänen kanssaan niistä
tapahtumista, jotka minä, jos onni on minulle suosiollinen, olen nyt
kertova. Missä hän on löydettävissä? Se on hyvin helppoa. Jossakin
sillä alueella, jota yhdeltä puolen rajoittavat 53:s pohjoinen
leveysaste ja napa, toiselta puolen oivallisimmat metsästysmaat, jotka
sijaitsevat Siperian itärannikon ja Labradorin äärimmäisen osan
välillä. Että hän löytyy jossain tällä selvästi ilmoitetulla alueella,
siitä voin panna sanani panttiin rehellisenä miehenä, jonka
toivomuksena on jättää rehellisen miehen maine ja nuhteeton elämä
perinnöksi jälkeläisilleen.

On mahdollista, että Thomas Stevens on käsitellyt eri tavalla totuutta,
mutta kun me ensi kerran kohdattiin -- tämä tulee painaa mieleen --
astui hän äkkiä leiriini paikalla, missä luulin olevani vähintäinkin
tuhat peninkulmaa sivistyksen äärimmäisestä rajasta. Nähdessäni nämät
ihmiskasvot, ensimmäiset mitkä minä olin nähnyt kuukausiin, olisin minä
voinut rynnätä ylös ja ottaa hänet syliini, vaikka minä en suinkaan ole
mikään tunteellinen ihminen, mutta hänestä näytti käynti olevan
vähäpätöisin tilaisuus auringon alla. Hän tuli aivan yksinkertaisesti
kävellen luokseni nuotiolle ja heitti lumikenkäni toiselle ja pari
koiraa toiselle puolen, niin että siinä tuli tilaa hänelle nuotion
ääressä. Sanoi että hän oli vaan pistäytynyt katsomaan saadakseen
lainata hyppysellisen soodaa ja nähdäkseen olisiko minulla mitään
kunnollista tupakkaa. Sitten otti hän esille vanhan piippunysänsä ja
täytti sen mahdollisimman huolellisesti, minkä jälkeen hän sanallakaan
pyytämättä suostumustani tyhjensi puolet tupakkakukkaroni sisällöstä
omaansa. Ja se olikin hyvin hyvää lajia. Sitten veti hän syvään
henkeään vanhurskaan miehen mielihyvällä ja nautti hehkuvien,
keltaisten tupakanlehtien savusta.

Oliko hän metsästäjä? Linnustaja? Kullanetsijä? Hän kohautti
olkapäitään. Ei, hän tahtoi vaan katsella hiukan ympärilleen. Oli joku
aika sitten tullut Suurelta Orjajärveltä ja tuumaili nyt kävellä
Yukonin maahan. Asiamies Koshimissa oli puhunut niistä löydöistä, joita
oli tehty Klondykessa, ja häntä hiukan halutti lähteä ja katsoa kuinka
siellä asiat olivat. Minä huomasin, että hän puhuessaan Klondykesta
käytti sen arktista nimitystä. Hän kutsui sitä Reindeer Riveriksi --
kuten seudun vanhimmilla oli tapana, kun he puhuivat _chechaquas_
ja vastatulleiden kanssa yleensä. Mutta hän teki sen niin
teeskentelemättömästi ja aivan kuin luonnollisena asiana, että siitä ei
tuntenut itseään loukatuksi, ja minä annoin hänelle anteeksi. Hän sanoi
myös, että ennenkuin hän meni vedenjakajan yli Yukoniin, olisi hän
tekevä pienen kierroksen Fort o' Good Hopeen.

Fort o' Good Hopeen on kuitenkin pitkä matka pohjoiseen päin, täytyy
mennä yli napapiirin ja siitäkin vielä pitkä matka, läpi seutujen,
mihin harva mies on astunut jalallaan. Ja kun jokin rähjys, jota sen
paremmin ei voi luokittaa, tulee esiin luonnollisesta pimeydestä
kenenkään tietämättä mistä ja heittäytyy alas nuotion ääreen ja alkaa
puhua "kävelemisestä" ja "pienen kierroksen tekemisestä", voi olla aika
herätä ja pudistaa päältään uneliaisuus. Minä katselin ympärilleni.
Minä näin tuuliviirin ja alempana männynoksat, jotka olivat taljojen
alustana, jotka muodostivat makuupaikkani -- minä näin säkit, jotka
olivat täytetyt elintarpeilla, valokuvauskoneen, koirien sieraimista
nousevan huurun, joka leijaili nuotionvalon ympärillä, ja yläpuolella
kaiken tämän leveän valojuovan aamuruskosta, joka ulottui kaakosta
luoteeseen. Minua puistatti. On jotain salaperäistä Pohjoismaan yössä,
joka hiipii salaa kuumevilutuksen kaltaisesti vesiperäisistä suomaista.
Se valtaa jo mielen ennenkuin on edes ehtinyt ajatella sitä. Sitten
pysähtyi katseeni lumikenkiin, jotka makasivat pohjat ylöspäin ristissä
siellä, mihin hän oli heittänyt ne. Heitin silmäyksen myös
tupakkakukkarooni. Vähintään puolet sen runsaasta sisällöstä oli
kadonnut. Tämä oli ratkaisevaa. Mielikuvitukseni ei ollut pettänyt
minua.

Luonnollisesti oli hän melkein mielipuoli kärsimyksistä, ajattelin
minä, yksi niistä villiintyneistä kulkureista, jotka harhailevat maita
ja mantereita kaukana synnyinseudultaan ja kadotettujen sielujen lailla
samoilevat läpi jylhien erämaiden ja yli tuntemattomien syvyyksien. No
niin, jatkakoon hän vaan kuumehoureisia laverruksiaan, kunnes hän
mahdollisesti kokoaa sekavat ajatuksensa. Kuka tietää? Ehkä ei tarvita
muuta kuin kanssaihmisen äänen sointu, kun kaikki taas selviää hänelle.

Minä johdin hänet siis keskusteluun, ja minä jouduin pian
hämmästyksiini, sillä hän puhui metsänriistasta ja erilaisista
metsästystavoista. Hän oli tappanut siperialaisia susia länninmäisessä
Alaskassa ja vuorivuohia Kalliovuorilla. Hän selitti tietävänsä ne
paikat, missä viimeiset puhvelit vielä oleskelivat ja seuranneensa
satoihin tuhansiin nousevaa peuralaumaa ja nukkuneensa Great
Barrensissa myskihärän talvitiellä.

Ja nyt muutin mieleni hänen suhteensa -- ensimmäistä kertaa, mutta en
suinkaan viimeistä -- ja pidin häntä itse totuuden monumentaalisena
kuvana. Mikä oli siihen syynä, sitä en tiedä, mutta henki kehoitti
minua toistamaan erään jutun, jonka olin kuullut muutamalta mieheltä,
joka oli ollut liian kauan maassa paremmin tietääksensä. Se koski niitä
suuria karhuja, jotka oleskelevat St. Eliasvuoren jyrkillä rinteillä,
ja jotka eivät koskaan laskeudu alas tasaisemmalle maalle. Mutta nyt on
meidän herramme luonut nämä eläimet niin sopiviksi jyrkänteillä
oleskelemaan, että niiden jalat ovat toiselta kyljeltä kokonaista
jalkaa pitemmät kuin toiselta. Mikä onkin tavattoman mukavaa, se täytyy
myöntää. Ja minä tarjosin jutun omassa nimessäni, kuvailin näiden
merkillisten eläinten metsästystä koko ajan puhuen yksikön ensimäisessä
persoonassa, indikatiivin preesensissä -- kuvailin kysymyksessä olevan
maan laatua, tein asiaan kuuluvia koristuksia ja annoin kaikelle tälle
muutamia totuudenmukaisia sivellyksiä, odottaen saavani nähdä kuulijani
hölmistyvän.

Mutta ei sinne päinkään. Jos hän olisi epäillyt, niin olisin minä
voinut antaa anteeksi hänelle. Jos hän olisi tehnyt muistutuksia ja
kieltänyt metsästyksen vaarallisuuden, sillä perusteella, että eläimen
oli mahdoton kääntyä ja kulkea toista tietä -- jos hän olisi tehnyt
tämän, sanon minä, niin olisin minä voinut pudistaa hänen kättänsä
todellisena urheilijamiehenä, mikä hän epäilemättä oli. Mutta ei sinne
päinkään. Hän päristi nenäänsä, katsoi minua ja päristi taas. Sitten
ylisti hän asianmukaista tupakkaani, laski toisen jalkansa polvelleni
ja pyysi minua tarkastamaan sen vaatetusta. Se oli innuitimalliin tehty
_mucluc_, ommeltu eläimensuonilla ja ilman minkäänlaisia koristuksia.
Mutta se oli itse nahka, joka oli merkillinen. Se oli hyvinkin puolen
tuuman paksuista, ja se muistutti mursun nahkaa. Mutta siihen loppuikin
sen yhtäläisyys mursun nahkan kanssa, sillä ei koskaan millään mursulla
ole ollut niin ihmeellistä karvan kasvua. Sivuilta ja kehräsluiden
kohdalta olivat pensaat ja lumi kuluttaneet karvan melkein tykkänään
pois, mutta ylempänä ja paremmin suojatulla takapuolella oli se vielä
jälellä -- karkeaa, likaisen mustaa ja hyvin paksua. Vaikeasti sain
karvat taivutetuksi sivulle ja etsin sisempää hienompaa turkiskarvaa,
jollainen tavallisesti Pohjoismaan eläinten turkissa löytyy, mutta
mitään sellaista en löytänyt. Tämän kuitenkin korvasi karvan pituus. Se
oli hyvästi seitsemän eli kahdeksan tuuman pituista.

Minä katsoin miestä kasvoihin, ja hän veti jalkansa pois ja sanoi:
"Oliko teidän karhuillanne St. Eliasvuorella tuollainen nahka?"

Minä pudistin päätäni. "Se ei kuulu niille eikä millekään muulle
eläimelle, eläköön se sitten maalla tai meressä", vastasin minä
suoraan. Nahan paksuus ja karvan pituus oli saanut minut ällistymään.

"Tämä nahka", sanoi hän -- ja hän sanoi sen ilman vähintäkään merkkiä
vaikutuksen tavottelusta -- "on kuulunut mammuttieläimelle."

"Mahdotonta!" huudahdin minä, sillä minä en voinut pidättäytyä siitä
vastalauseesta, joka aiheutui minun epäilystäni. "Mammuttieläin on jo
aikoja sitten kadonnut maapalloltamme, hyvä herra. Tiedämme, että se on
ollut olemassa muinaisina aikoina, niiden kivettyneiden jäännösten
perusteilla, joita olemme löytäneet maasta, ja erään löydetyn luurangon
perusteella, jonka Siperian aurinko näki hyväksi sulattaa jäistä; mutta
me tiedämme myöskin, että nykyään ei löydy ainoatakaan kappaletta
elossa tätä eläinlajia. Löytöretkeilijämme..."

"Teidän löytöretkeilijänne? Kaikkia vielä!" keskeytti hän
kärsimättömästi. "Petollista väkeä. Älkäämme puhuko heistä. Mutta
sanokaa minulle, oi vieras, mitä tiedätte mammuttieläimestä ja sen
olemassaolosta."

Kieltämättä olisi tämä antava aiheen pitkään laivurijuttuun ja minä
asetin syötin koukkuuni kokoamalla mielessäni kaikki tietämäni tätä
asiaa koskevat tosiasiat. Ensiksi huomautin, että eläin oli
esihistoriallinen, ja minä toin esiin kaikki ne tosiseikat, jotka
tiesin tukevan tätä. Minä puhuin Siperian hiekkaharjanteista, joissa
löytyi joukottain vanhaa mammutin luuta; minä puhuin niistä suurista
määristä kivettynyttä norsunluuta, jotka Alaskan Kauppayhtiö osti
innuiteilta; kerroin omin käsin kaivaneeni sorasta kuuden ja kahdeksan
jalan pituisia hampaita Klondykessa. "Kaikkityyni kivettyneinä",
lopetin minä esitelmäni, "ja löydetty kerrostumista, jotka ovat
muodostuneet lukemattomia ajanjaksoja sitten."

"Minulle johtuu mieleen, että minä poikasena näin kivettyneen
vesimeloonin", sanoi Thomas Stevens päristäen nenäänsä -- hänellä oli
tuo kirottu tapa. "Tästä johtuu ettei, vaikkakin erehtyneet ihmiset
joskus harhautuvat luulemaan todellakin kasvattavansa tai syövänsä
niitä, ole olemassa mitään vesimelooneja."

"Mutta on kysymys ruoasta", vastasin jättäen huomiotta hänen
väitteensä, joka oli lapsellinen eikä kuulunut asiaan. "Maan on
tarjottava vehreyttään runsain mitoin elättääkseen niin suunnattomia
luomuksia. Missään pohjolassa ei maa ole niin hedelmällistä. Ergo,
mammuttia ei ole täällä olemassa."

"Annan anteeksi tietämättömyytenne monista seikoista koskien
Pohjoismaita, sillä te olette nuori mies ja olette matkustellut vähän;
mutta, toiselta puolen, olen taipuvainen yhtymään mielipiteeseenne
yhdessä asiassa. Mammuttia ei ole enää olemassa. Mistä sen tiedän?
Tapoin viimeisen oikealla kädelläni."

Näin puhui Nimrod, tuo mahtava metsästäjä. Heitin koiria palavalla
tikulla toivoen niiden lopettavan viheliäisen ulvontansa ja odotin.
Epäilemättä tuo harvinaisen hyväntahtoinen valehtelija avaisi suunsa ja
kuittaisi minulle Pyhän Eliaksen karhustani.

"Se kävi näin", alkoi hän vihdoin puhua, oltuaan asiaankuuluvan ajan
hiljaa. "Olin eräänä päivänä leirissä --"

"Missä?" keskeytin.

Hän heilautti kättään epämääräisesti koilliseen päin, jossa levittäytyi
_terra incognita_, suunnaton alue, johon harvat miehet olivat
vaeltaneet ja vielä harvemmat palanneet takaisin. "Olin eräänä päivänä
leirissä Kloochin kanssa. Klooch oli niin upea pieni _kamooks_ kuin
koskaan on vikissyt jäljillä tai työntänyt kuonoaan leirikattilaan. Sen
isä oli täysiverinen malemutti Venäjän Pastilikista Beringin salmen
rannalta, ja minä elätin sen huolellisesti Hudson Bayn rodun
pitkäjalkaisesta nartusta. Se oli tosiaankin oikea valioyksilö. Ja nyt,
tuona päivänä, joka on muistissani, se sai pentuja puhtaan metsien
villisuden kanssa, harmaan, pitkäjäsenisen, suurikeuhkoisen, hyvin
kestävän. En ole koskaan nähnyt sellaista! Olin aloittanut uuden
koirarodun ja voin odottaa suuria tulevaisuudelta.

"Kuten olen sanonut, se sai pennut turvallisesti. Olin kyykkysilläni
poikueen yllä -- seitsemän vankkaa, sokeata pikku raukkaa -- kun
takaani kuului trumpettien ääni ja messingin kolina. Kuului suhinaa,
niinkuin tuulen puuska ennen sadetta, ja minä olin juuri nousemassa
jaloilleni, kun minut lyötiin kasvoilleni maahan. Samalla hetkellä
kuulin Kloochin huokaisevan, hyvin paljon samaan tapaan kuin mies, joka
on saanut nyrkiniskun vatsaansa. Voitte olla varma, että makasin
hiljaa, mutta käänsin varovasti päätäni, jolloin näin suunnattoman
olennon häilyvän ylläni. Sitten sininen taivas välähti näkyviin, ja
minä pääsin nousemaan jaloilleni. Karvainen lihavuori oli juuri
katoamassa pensaikkoon aukeaman reunalla. Näin vilahduksen sen
takaosasta, jossa oli suoraan pystyssä oleva jäykkä häntä, yhtä paksu
kuin vyötäröni ympärysmitta. Seuraavana hetkenä tiheikössä oli enää
jäljellä pelkkä suunnaton aukko, vaikkakin voin vielä kuulla melua,
joka muistutti nopeasti heikkenevän tornadon ääntä. Pensaikko rutisi ja
ritisi, puut rusahtelivat ja katkeilivat.

"Tavoittelin kivääriäni. Se oli ollut maassa piippu tukkia vasten,
mutta nyt tukki oli pirstaleina ja piippu mutkalla, pyssyn osat
tuhansina kappaleina. Sitten katsahdin narttuun ja -- mitä luulette
minun nähneen?"

Pudistin päätäni.

"Kiehukoon sieluni tuhannessa helvetissä, jos siitä oli mitään
jäljellä! Klooch, seitsemän vankkaa, sokeaa pikku raukkaa poissa --
kaikki poissa! Paikalla, missä se oli makaillut, oli enää limainen,
verinen painauma pehmeässä maassa, yardi läpimitaltaan, reunoilla
muutamia hajanaisia karvoja."

Mittasin lumeen kolme jalkaa, piirsin siihen ympyrän ja katsahdin
Nimrodiin.

"Peto oli kolmekymmentä pitkä ja kaksikymmentä korkea", hän vastasi,
"ja sen torahampaat olivat yli kuusi kertaa kolme jalkaa. En tuona
hetkenä voinut uskoa itseäni, että kaikki tuo oli juuri tapahtunut.
Mutta jos aistini olivat minut pettäneet, olihan jäljellä särjetty ase
ja aukko pensaikossa. Ja oli vielä Klooch -- tai pikemmin oli ollut --
ja pennut. Minun tuli yhä kuumempi ja kuumempi ja minä tunsin, että
minä en koskaan saisi mitään rauhaa sielussani ennenkuin olin syönyt
päivälliseksi käristettyä mammutinjalkaa. Ja minä tiesin myös, että
tämä olisi samaa kuin _skookum mamook pukapuk_. Suokaa anteeksi
maakunnan murre -- minä tarkotan, että oli vaikea taistelu edessä.
Aukko laaksooni oli hyvin ahdas ja vuorenseinämät verrattain jyrkät.
Korkealla aukon toisella sivulla oli muuan mahtava riippuva kallio,
joka runsaasti painoi ainakin kaksisataa tonnia. Juuri sellaista minä
tarvitsinkin. Minä palasin takaisin leiripaikalleni koko ajan pitäen
tarkasti silmällä, että eläin ei pääsisi luikkimaan tiehensä. Minä hain
käsille ampumavarani. Niillähän ei ollut mitään arvoa sen jälkeen kun
pyssy oli tullut säretyksi. Noh, minä avasin patruunat, tyhjensin
niistä ruudin ulos kallion alle ja sytytin sen pitkällä sytyttimellä.
Panos ei ollut erittäin voimakas, mutta vanha kivi siellä ylhäällä
kallistui hitaasti ja putosi alas oikealle paikalle, jättäen töin
tuskin niin paljon tilaa sivuillensa, että vesi pääsi virtaamaan ulos.
Nyt olin saanut hänet käsiini."

"Mutta kuinka voitte saada hänet käsiinne?" kysyin minä. "Onko
milloinkaan kuultu puhuttavan, että mies olisi tappanut mammuttieläimen
käsikirveellä? Eli muutoin mitään sellaista ensinkään?"

"Enkö ole sanonut teille, että olin hulluna kiukusta?" vastasi Nimrod
hiukan äreästi. "Aivan hulluna nartun ja pyssyn vuoksi. Ja sitäpaitsi
-- enkö ollut metsästäjä? Ja eikö tämä ollut uusi ja mitä harvinaisin
metsästys. Käsikirveenikö? Kaikkia vielä! Minä en tarvinnut sitä.
Vartokaa, niin saatte kuulla metsästyshistorian, joka yhtähyvin olisi
voinut tapahtua maailman lapsuuden aikana, jolloin luola-asukkaat
tappoivat saaliinsa kivisillä käsikirveillä. No niin, eikö ole tunnettu
asia, että mies voi kerrassaan väsyttää koiran eli hevosen? Älynsä ja
kestävyytensä kautta?"

Minä nyökäytin.

"Entä sitten?"

Asia alkoi selvetä minulle ja minä pyysin häntä jatkamaan.

"Laakso oli ehkä viisi peninkulmaa ympäriinsä mitaten. Sen aukko oli
sulettu. Mitään tietä sieltä ulos ei löytynyt. Mammuttieläin oli arka
eläin, ja se oli nyt minun armoissani. Minä seurasin sitä jälleen
kintereillä, elämöin kuin paholainen, pommitin sitä kivillä ja ryntäsin
kolme kertaa ympäri laakson sen perässä ennenkuin levähdin syödäkseni
illallista. Voitteko kuvitella sitä esiintymistä? Kilpajuoksu ihmisen
ja mammuttieläimen välillä! Kilpa-ajorata, aurinko, kuu ja tähdet
katselijoina!

"Se vei aikaa kaksi kuukautta, mutta minä tein sen joka tapauksessa. Ja
tämä ei ole mitään haaveellista mielikuvitusta. Ympäriinsä, ympäriinsä
ajoin minä sitä, alituisesti pysytellen sen ympärillä ja syöden
rouhennettua lihaa ja marjoja juostessani. Toisinaan pistin myös
hetkeksi nukkumaan. Luonnollisesti joutui se silloin tällöin
raivoihinsa ja kääntyi ympäri. Silloin täytyi minun pysytellä suomailla
lähellä vedenjuoksua, ja siellä makailin minä ja sadattelin sitä ja sen
esi-isiä ja pyysin huolettomasti sitä tulemaan lähemmäksi. Mutta se oli
liian viisas lähteäkseen suomaalle. Kerran salpasi se minut erästä
vuoren seinämää vasten ja minä ryömin takaperin erääseen syvään
halkeamaan ja odotin. Niin pian kun se pisti sinne kärsänsä ja haparoi
sillä minua, muokkasin minä sitä käsikirveelläni, kunnes se veti sen
jälleen takaisin päästäen samalla ulvonnan, joka oli vähällä halkaista
korvakalvoni. Se oli aivan villinä. Se tiesi, että minä olin sekä en
ollut hänen käsissään, ja tämä teki sen suorastaan hulluksi. Mutta se
ei ollut tyhmä. Se tiesi saavansa olla rauhassa niin kauan kun minä
pysyin vuorenhalkeamassa, ja se päätti pitää minut siellä missä olin.
Siinä teki se riivatun viisaasti, mutta se ei ollut ottanut
ravintokysymystä laskuun. Ei ravintoa eikä vettä löytynyt sillä
paikalla, ja sen vuoksi ei se voinut ryhtyä pitkälliseen piiritykseen.
Se seisoi aukon edessä tuntikausia, tähysteli minua ja ajoi moskiittoja
loitommaksi suurilla, riippuvilla korvillaan. Mutta sitten rupesi sitä
janottamaan ja se alkoi hyppiä, harppailla ja karjua niin että maa
tärisi -- ladellen minulle kaikki ne herjaussanat, mitkä sillä olivat
käytettävänään. Tämän teki se luonnollisesti pelottaakseen minua, ja
kun se luuli, että minä olin riittävästi kauhuissani, vetäytyi se
hiljaan taaksepäin ja koetti luikkia veden luo. Toisinaan annoin minä
sen tulla melkein sinne saakka -- ainoastaan parin sadan yardin päähän
sieltä -- mutta silloin ryntäsin minä ulos kätköstäni ja niin kääntyi
se takaisin, raskaasti ja kömpelösti kuten on luonnollista sellaiselle
vanhalle kiertolaiselle. Sitten kun tämä oli uudistunut useampia
kertoja ja se alkoi väsyä siihen, muutti se menettelytapaa. Se ryhtyi
nopeampaan sotataitoon. Ilman vähintäkään varotusta ryntäsi se tiehensä
kuin mielipuoli virralle päin, laskien ehtivänsä sinne ja sieltä
takaisin ennenkuin minä olisin ehtinyt tulla ulos halkeamasta. Mutta
lopulta luopui se piirityksestä ja lähti vakaisin askelin juomapaikkaa
kohti.

"Tämä oli ainoa kerta, jolloin se sai minut satimeen -- sitä kesti
kolme päivää --, sitten jatkui taas kilpajuoksu lakkaamatta.
Ympäriinsä, ympäriinsä, ympäriinsä mentiin vaan alituisesti juosten
vastoin sen tahtoa. Vaatteeni kävivät rääsyiksi ja riekaleiksi, mutta
koskaan en pysähtynyt korjaamaan niitä. Vihdoin juoksin sieltä ihan
alastomana niinkuin Maa-äidin todellinen poika, ainoastaan vanha kirves
kädessä ja kivi toisessa. Minä en todenteolla pysähtynyt koskaan,
paitsi hiukan nukahtaakseni kallionkoloissa. Mitä eläimeen tulee,
laihtui se huomattavasti -- sen oli täytynyt lopuksi keventyä useita
tonneja -- ja se oli hermostunut kuin koulunjohtajatar nurjalla puolen
avioliittoa. Kun minä lähestyin sitä ja ulvoin täyttä kurkkua eli kun
minä osasin sitä pitkältä matkalta kivellä, hyppeli se kuin vauhko
varsa ja vapisi koko ruumiiltaan. Sitten lähti se kiitäen pois häntä ja
kärsä jäykkinä, pää toisen lavan yläpuolella ja silmät kiiluen
raivosta, samalla kun se sadatteli minua kauneimmalla tavallaan. Se oli
todellakin mitä siveettömin eläin -- sekä murhaaja että herjaaja.

"Mutta lopulta heitti se kaiken tällaisen ja alkoi marista ja
ruikuttaa kuin pieni lapsi. Sen rohkeus oli lannistunut ja se ei ollut
mitään muuta kuin vapiseva, kurja ainejoukkio. Se sai vaikeita
sydämenlyöntikohtauksia ja hoiperteli kuin juopunut, kaatui maahan ja
repi jaloistaan nahan rikki. Ja näytti ikäänkuin se olisi itkenyt. Ja
minä sanon teille, oi vieras, että itse jumalat olisivat voineet itkeä
sen kanssa -- ja te myös niinhyvin kuin jokainen muukin ihminen. Se oli
todellakin surkeaa, ja sitä kesti kauhean kauan myöskin mutta minä
paadutin sydämeni ja pitkitin metsästystä. Viimein olin minä sen
väsyttänyt aivan uuvuksiin ja se heittäytyi maahan, läähättäen, sydän
murtuneena, väsymyksen ja nälän piinaamana. Kun minä huomasin, että se
ei voinut liikkua paikaltaan, leikkasin minä siltä kinttusuonet poikki,
ja sitten kulutin suurimman osan päivää kaivamalla sitä käsikirveelläni
sen lakkaamatta päristellessä ja ähkiessä, kunnes olin vihdoinkin
päässyt riittävän syvälle voidakseni tappaa sen. Kolmekymmentä jalkaa
pitkä oli se, ja kaksikymmentä jalkaa korkea, ja olisi voinut hyvästi
kiinnittää riippumaton sen torahampaitten väliin ja nukkua mukavasti
siinä. Huolimatta siitä, että olin kuluttanut enimmän mehun siitä, oli
se vielä hyvää ravintoainetta, ja yksinään sen neljä jalkaa,
paistettuna kokonaisuudessaan, olisi riittänyt kokonaiseksi vuodeksi
yhden ihmisen ravinnoksi. Minä vietin koko talven sillä paikalla."

"Ja missä sijaitsee tuo laakso?" kysyin minä.

Hän osoitti koilliseen käsin ja sanoi sitten: "Teillä on erinomaista
tupakkaa! Minulla on sitä koko joukko kukkarossani, ja minä olen
muistava sen koko ikäni. Kiitollisuuteni osoitukseksi ja noita
mokkasiineja vastaan, jotka ovat jalassanne, tahdon jättää teille nämä
_muclucs_. Ne voivat olla muistona Kloochista ja sen seitsemästä
sokeasta pikku raukasta. Muuten ovat ne myös muistona tapahtumasta,
jolla ei ole vertaistaan historiassa, nimittäin sekä vanhimman että
nuorimman eläinlajin häviämisestä maanpinnalta. Ja niiden paras
ominaisuus on se, että ne kestävät ainiaan."

Sitten kun jalkineiden vaihto oli tapahtunut, kopisti hän tuhkan
piipustaan, toivotti hyvää yötä pudistamalla kättäni ja lähti
vaeltamaan lumista aavikkoa myöten. Muuten tämän kertomuksen
yhteydessä, jonka todenperäisyydestä en ole aikonut vastata, tahdon
kehoittaa kaikkia niitä, jotka epäilevät sitä, käymään Smithsonian
Institutissa. Jos he ovat varustetut tarpeellisilla suosituskirjeillä,
eivätkä tule sinne lupa-aikana, niin pääsevät he epäilemättä professori
Dolvidsonin puheille. Yllämainitut _muclucs_ ovat hänen hallussaan, ja
hän kertoo -- ei miten ne ovat saadut, vaan mistä aineesta ne ovat
valmistettu. Kun hän vakuuttaa, että ne ovat tehdyt mammutinnahasta,
hyväksyy tieteellinen maailma hänen päätöksensä. Ja mitä muuta
tarvitaankaan?



Väkijuomatehdas äärimmäisessä pohjolassa.

Kertomus erään neuvokkaan Valkosen miehen seikkailusta oudon kansan
keskuudessa Jäämeren rannalla.


Thomas Stevensin luotettavaisuus olkoon minkä arvoinen tahansa ja hänen
mielikuvituksensa tavallisen ihmisen mielikuvitus korkeimpaan
huippuunsa kohonneena, mutta se täytyy joka tapauksessa myöntää, että
hän ei koskaan tehnyt itseään syypääksi sanaankaan, jonka olisi voinut
leimata ilmeiseksi valeeksi... Olkoon niinkin, että hän on ilvehtinyt
todennäköisyyksillä ja hipassut mahdollisuuksien äärimmäistä rajaa,
mutta ei milloinkaan joutunut se koneisto epäkuntoon, joka piti hänen
juttujaan käynnissä. Että hän tunsi Pohjoismaan niin hyvin kuin jonkun
kirjan, sitä ei voi yksikään elävä sielu kieltää. Ja siihen, että hän
oli lavealti maita mantereita kulkenut mies, joka oli astunut
lukemattomia tuntemattomia polkuja, löytyy monta todistusta. Paitsi
omaa persoonallista tuttavuuttani hänen kanssansa, tunnen myös muita
miehiä, jotka ovat tavanneet hänen kaikkialla, mutta pääasiallisesti
tuntemattomien maiden rajoilla. Niinpä esim. Johnsonin, Hudson Bay
yhtiön entisen asiamiehen, joka oli majoittanut hänet erääseen
työpajaan Labradorissa, kunnes hänen koiransa olivat saaneet hiukan
levätä ja hän jälleen kykeni lähtemään. Sitten McMahonin, Alaskan
Kauppayhtiön asiamiehen, joka ensiksi oli tavannut hänet Dutch
Harbourissa ja sittemmin ulommaisilla Aleuteilla. Varmaa on,
että hän on ollut johtamassa erästä Yhdysvaltain aikaisempaa
tutkimusretkikuntaa, ja historia todistaa varmuudella, että hän samassa
tarkoituksessa palveli Länsi-unionia, silloin kun se yritti laskea
trans-alaskalaisen ja Siperian lennätinjohdon Euroopaan. Vielä tunnen
myöskin valaanpyytäjäkapteeni Joe Lamsonin, joka kerran, kun hän oli
kiinnijäätyneenä Mackenzien suuhun, sai laivalleen Thomas Stevensin
vieraaksi -- hän tuli ja tahtoi tupakkaa.

Tämä seikka oli ratkaiseva todistus Stevensin identtisyydestä. Hän etsi
tupakkaa alituisesti ja väsymättömästi. Ennenkuin me olimme ehtineet
tulla oikein tutuiksikaan, opin minä tervehtimään häntä toisella
kädellä ja ojentamaan hänelle tupakkakukkaron toisella. Mutta sinä
iltana, jolloin tapasin hänet John O'Brienin tarjoiluhuoneessa
Dawsonissa, oli hänen päänsä ympärillä savupilvi viidenkymmenen centin
sikaarista, ja tupakkakukkaroni asemesta pyysi hän kultajauhepussiani.
Me seisoimme juuri erään faraopöydän ääressä, ja hän asetti koko pussin
sisällyksen "korkeimmalle kortille". "Viisikymmentä!" sanoi hän ja
mies, joka piti pankkia, nyökäytti. "Korkein kortti tuli esiin ja hän
antoi takaisin pussini, pyysi suoritusta ja veti minut muassaan
vaakakuppien luo, missä vaakamestari aivan välinpitämättömästi maksoi
hänelle viisikymmentä dollaria kultajauheessa.

"Ja nyt juomme lasillisen", sanoi hän. Hetkistä myöhemmin, kun hän oli
asettanut lasinsa pöydälle, selitti hän: "Tämä muistuttaa minua eräästä
pienestä panimosta, joka minulla oli kerran Tattaratmatkalla. Ei, te
ette tiedä mitään siitä paikasta, ja sitä ei ole merkitty kartalle.
Mutta se sijaitsee Jäämeren rannalla, ei niin hirveän monta sataa
peninkulmaa Amerikan rajasta, ja noin puolellatuhannella jumalan
unohtamalla sielulla on siellä olinpaikkansa, annetaan miehiä ja
otetaan vaimoja, palellutaan ja kuollaan silloin tällöin.
Löytöretkeilijöiltämme ovat he jääneet huomaamatta, ja heitä ei ole
otettu mukaan väenlakussa 1890. Kerran oli muuan valaanpyytäjälaiva
joutunut pulaan tuolla kaukana, mutta miehistö, joka taivalsi jäätä
pitkin maihin, lähti kulkemaan itään käsin ja eikä siitä sen koommin
ole kuultu mitään.

"Mutta se olikin saakelin komea tehdas, minkä teimme, Moosu ja minä",
lisäsi hän hetkistä myöhemmin, samalla keveästi huoaten.

Minä ymmärsin, että tuon huokauksen takana mahtoi olla jokin urotyö
eli rohkea seikkailu, minkävuoksi hilasin hänet erääseen kulmaan
roulette- ja pokeripöydän väliin ja odotin, että hänen kielensä
laukeaisi.

"Ei ollut kuin yksi ainoa vika, josta voi syyttää Moosua", alkoi hän,
miettiväisen näköisenä nytkäytellen päätään, "yksi ainoa, mutta myöskin
vaan se. Hän oli indiaani Chipewyamaan äärimmäiseltä rajalta, mutta
vika oli siinä, että hän oli saanut hiukan vihiä raamatusta. Hän oli
jonkun aikaa ollut erään Kanadan ranskalaisen leiritoverina, luopion,
joka aikaisemmin oli harjoittanut kirkollisia opintoja. Moosu ei ollut
koskaan nähnyt kristinuskoa sovitettuna elämään, mutta hänen päänsä oli
ahdettu täyteen ihmeitä, taisteluja, kaitselmuksen toimenpiteitä ja
kaikkea mahdollista, mitä hän ei käsittänyt. Muutoin oli hän kelpo
mies, kätevä matkoilla niinhyvin kuin leiritulellakin.

"Me olimme saaneet kärsiä tavattomasti kumpikin ja olimme kauhean
uupuneita, kun satuimme osumaan Tattaratiin. Olimme kadottaneet sekä
matkatavarat että koirat matkalla vuorenselänteen yli kurjassa
syysilmassa, ja mahalaukkumme olivat kuivuneet selkään kiinni ja
vaatteemme riippuivat rääsyinä, kun laahustimme kylään. Väki siellä ei
juuri paljoa hämmästynyt meidät nähdessään -- heillä oli ollut
valaanpyytäjät jo aikaisemmin siellä -- ja meille annettiin kylän
kurjin hökkeli asunnoksi ja kehnointa ruokaa mitä heillä oli
ravinnoksemme. Minusta tuntui ihmisten käytös oudolta, sillä he
jättivät meidät ehdottomasti yksin. Mutta Moosu selitti sen.

"'Shaman _Sick Tumtum_', hän sanoi, tarkoittaen että shaman eli
poppamies oli mustasukkainen ja oli kehottanut kansaa pysymään meistä
kokonaan erossa. Siitä vähästä mitä hän oli nähnyt valaanpyytäjiä, hän
oli ymmärtänyt, että rotuni oli vahvempi ja viisaampi rotu; niinpä hän
käyttäytyi kuten shamanit ovat aina käyttäytyneet maailman sivu. Ja
ennenkuin lopetan, saatte tietää, kuinka lähellä oikeata hän oli.

"'Näillä ihmisillä on laki', sanoi Moosu, 'sen, joka syö lihaa, tulee
metsästää. Meillä, teillä ja minulla, olisi ongelmia, oi herrani, tämän
maan aseiden kanssa; emme osaa jännittää jousta emmekä heittää keihästä
hyväksytyn tavan mukaan. Senvuoksi ovat shaman ja Tummasook, joka on
päällikkö, panneet päänsä yhteen, ja on säädetty, että meidän tulee
työskennellä yhdessä naisten ja lasten kanssa raahaten lihaa ja pitäen
huolta metsästäjien tarpeista.'

"'Ja se on kovin väärin', kiirehdin vastaamaan, 'sillä me olemme
parempia ihmisiä, Moosu, kuin nuo ihmiset, jotka vaeltavat pimeydessä.
Meidän tulisi lisäksi levätä ja voimistua, sillä tie etelään on pitkä,
ja sillä matkalla eivät heikot voi menestyä.'

"'Mutta meillä ei ole mitään', hän vastusteli, katsellen ympärillään
olevia igloon mädänneitä hirsiä, samalla kun illalliseksi saadun
muinaisen mursun lihan haju yökötti hänen sieraimissaan. 'Ja tällä
muonalla me emme voi selvitä, meillä ei ole mitään muuta kuin pullo
'tuskantappajaa', joka ei täytä tyhjyyttä, joten meidän tulee taipua
uskottomien ikeen alle ja ryhtyä halonhakkaajiksi ja vedenkantajiksi.
Mutta tässä paikassa on kyllä hyvää ruokaa, jota emme voi saada. Oi
herrani, koskaan ei nenäni on valehdellut minulle, joten seurasin sitä
salaisiin kätköihin ja igloon turkispaalien sekaan. Hyviä muonavaroja
nämä ihmiset ovat kiristäneet valaanpyytäjäraukoilta, ja tuo muona on
kulkeutunut vain harvojen käsiin. Ipsukuk-nimisellä naisella, joka asuu
kylän kauimmaisessa laidassa päällikön igloon lähellä, on hallussaan
paljon jauhoja ja sokeria, ovatpa silmäni nähneet hänen kasvonsa olevan
siirapilla voidellut. Ja Tummasookin, päällikön, igloossa on teetä --
enkö ole nähnyt tuon vanhan sian litkivän sitä ahneesti? Ja shamanilla
on paketti 'Tähteä' ja kaksi punttia parasta piipputupakkaa. Mitäs
meillä on? Ei mitään! Ei mitään!'

"Mutta olin tyrmistynyt saatuani tiedon tupakasta enkä vastannut
mitään.

"Ja Moosu, ilmaisten omaa haluaan, katkaisi hiljaisuuden: 'Ja siellä on
Tukeliketa, suuren metsästäjän ja rikkaan miehen tytär. Kunnon tyttö.
Todellakin, oikein mukava tyttö.'

"Ajattelin kovasti yön aikana Moosun kuorsatessa, sillä en kestänyt
ajatusta, että tupakka, jota en voinut polttaa, olisi niin lähellä.
Oikein hän oli sanonut, meillä ei ollut mitään. Mutta asia tuli minulle
selväksi ja aamulla sanoin hänelle: 'Mene tapasi mukaan ovelana ulos ja
hanki minulle luu, joka on käyrä kuin hanhen kaula, ja ontto. Kävele
myöskin nöyränä, mutta pidä silmäsi auki patojen ja pannujen sekä
keittovälineitten suhteen. Ja muista, minulla on valkoisen miehen
viisautta, joten tee kuten olen käskenyt täsmälleen ja nopeasti.'

"Hänen ollessaan poissa sijoitin valaanöljyisen keittolampun igloon
keskelle ja siirsin monet makuuturkikset syrjään saadakseni lisää
tilaa. Sitten erittelin Moosun pyssyn osiinsa ja irroitin piipun hyvin
kätevästi, minkä jälkeen palmikoin joukon sydämiä pumpulista, jota
naiset olivat keränneet suuret määrät kesän aikana. Kun Moosu tuli
takaisin, oli hänellä muassaan luu, minkä olin käskenyt hänen tuoda, ja
hän kertoi, että Tummasookin igloossa löytyi viiden gallonan vetoinen
kerosiastia ja suuri kuparikattila. Minä sanoin nyt, että hän oli
suorittanut asiansa hyvin ja että odottaisimme päivän loppua. Ja kun
keskiyö oli lähellä, pidin hänelle puheen.

"'Tällä päälliköllä, jonka nimi on Tummasook, on hallussaan suuri
kuparikattila ja myöskin tyhjä öljykannu.' Nyt panin aikamoisen palan
sileää piikiveä Moosun käteen. 'Leirissä vallitsee hiljaisuus ja tähdet
tuikkivat. Mene, Moosu -- hiivi hiljaa päällikön igloon ja lyö häntä
tällä vatsaan, lyö lujasti! Ja anna ajatuksen lihasta ja tulevien
päivien hyvästä ravinnosta vahvistaa käsivartesi voimaa. Siellä on
syntyvä huuto ja kirkuna ja koko kylä joutuu kovaan liikkeeseen. Mutta
ole pelkäämätön, Moosu! Kätke liikkeesi ja piilota muotosi yön
pimeyteen ja yleiseen sekasortoon. Ja kun Ipsukuk-nainen on
läheisyydessäsi -- hän joka voitelee kasvojaan siirapilla -- menettelet
sinä samalla tavalla hänen kanssansa, ja sitten kenen kanssa hyvänsä
niistä, jotka omistavat jauhoja ja sokeria ja ovat kätesi ylettyvissä.
Sen jälkeen alat sinä ääneesi valittaa ja vääntelet itseäsi kädet
ristissä ja pidät hirveätä melua osoittaaksesi, että sinuakin on
kohdannut yöllinen väkivalta. Ja sen kautta niitämme kunniaa ja saamme
suuria rikkauksia ja laatikon 'Tähteä' ja parasta piipputupakkaa ja
sinun Tukeliketasi, joka on miellyttävä tyttö.'

"Kun hän oli lähtenyt suorittamaan tehtäväänsä, odotin minä
kärsivällisesti hökkelissämme, ja ajattelin kuinka tupakka tuli yhä
lähemmäksi. Silloin kuului äkkiä kauhun huuto läpi yön, valitus ja
voivotus ja hälinä kaikuivat öisessä ilmassa. Minä tartuin
'tuskantappajaan' ja ryntäsin ulos. Siellä vallitsi tavaton sekasorto,
naiset vaikeroivat ja kaikki olivat kauhun vallassa. Minä työnsin
syrjään ne, jotka olivat tielläni ja pidin pulloa Moosun suulla, minkä
jälkeen hän heti tointui ja lakkasi ulvomasta. Nytkös toiset lyödyt
alkoivat rääkkyä, kaikki he kerjäsivät ja rukoilivat pulloa. Mutta minä
pidin puheen heille, ja ennenkuin he olivat saaneet maistaa tippaakaan
tullakseen lääkityiksi, olin pannut ehdoksi Tummasookin kuparikattilan
ja öljykannun ja Ipsukuk-naisen sokerin ja siirapin, jota paitsi
toisten sairaiden täytyi ostaa itselleen lääkettä eri jauhomäärillä.
Shamani mulkoili vihaisesti kansaa, joka syleili polviani, mutta hän
voi ainoastaan huonosti kätkeä hämmästyksensä ihmetyöstä. Minä kannoin
kuitenkin pääni korkealla, ja Moosu puhkui kuormansa painosta, kun hän
seurasi minua suojaamme.

"Siellä aloin minä heti työskennellä. Tummasookin kuparikattilaan
sekoitin kolme osaa nisujauhoja ja viisi osaa siirappia, ja sitten
lisäsin siihen kaksikymmentä osaa vettä. Sen jälkeen asetin kattilan
aivan lähelle lamppua jotta seos happaneisi lämpimässä ja rupeaisi
käymään. Moosu alkoi nyt käsittää mitä oli tekeillä ja hän sanoi, että
minun viisauteni meni yli kaiken ymmärryksen ja oli suurempi kuin
Salomon -- hän oli kuullut, että tämä oli ollut eräs viisas mies
muinaiseen aikaan. Öljykannun asetin minä lampun yläpuolelle, ja sen
torveen kiinnitin minä luun, joka muistutti hanhen kaulaa. Sitten
lähetin Moosun hakkaamaan jäätä sillä aikaa kun asetin pyssynpiipun
hanhenkaulan kanssa yhteyteen, ja piipun yläpuolelle ladoin jäätä, jota
hän oli tuonut. Piipun suuhun, kauemmas jääkasasta asetin pienen
rautapadan. Kun panos oli kyllin väkevää (ja kesti kaksi päivää
ennenkuin se siksi tuli) täytin kerosikannun sillä ja sytytin tulen
sydämiin, jotka olin palmikoinut. Kun nyt kaikki oli valmisna, puhuin
minä taas Moosulle. 'Mene ulos', sanoin minä, 'kylän etevimpien miesten
luo, ja vie heille tervehdykseni ja pyydä heitä tulemaan iglooni
nukkumaan yö yhdessä minun ja jumalien kanssa.

"Iloisesti lauloi ja suhisi panimoni, kun he alkoivat työntää nahkaa
syrjään, joka riippui sisäänkäytävän edessä, ja pujahdella sisään, ja
minä ladoin lakkaamatta enemmän jäätä pyssynpiipun päälle. Piipun
toisesta päästä tipahti pisara pisaran perästä, tip, tip, tip -- se oli
_hooch'ia_, näettekös. Mutta he eivät olleet koskaan nähneet mitään
sellaista ja he nauraa hihittivät hermostuneesti, minun pitäessä
puhetta juoman ansioista. Puhuessani huomasin kateuden loistavan
shamanin silmistä, niin että kun olin lopettanut, annoin hänen ottaa
paikan Tummasookin ja Ipsukuk-naisen vieressä. Sitten annoin heille
juomaa, ja heidän silmänsä vettyivät ja heidän vatsansa lämpenivät
kunnes he eivät epäilleet enään petosta, vaan halukkaasti pyysivät
lisää. Ja kun olin saanut heidät hyvään alkuun, käännyin toisten
puoleen. Tummasook alkoi kerskailla tappaneensa napakarhun, ja
näytellessään voimiaan oli hän vähällä lyödä enonsa kuoliaaksi. Mutta
ei kukaan mitään sellaista kysynytkään. Ipsukuk-nainen purskahti
itkemään erästä poikaansa, joka neljä vuotta sitten oli kadonnut jään
alle, ja shamani alkoi manata ja ennustaa. Ja niin kävi, että ennenkuin
aamu valkeni, makasivat he kaikki maassa sikeästi nukkuen jumalien
helmassa.

"No niin, nyt kai seuraa jatko itsestään, vai kuinka? Uutinen
taikajuomasta levisi. On melkein mahdoton kuvata sanoin sitä kaikkea.
Kielin voi ainoastaan ilmaista pienen pienen osan niistä ihmeistä,
joita juoma voi saada aikaan. Se lievitti ruumiillisia tuskia, toi
lohtua suruun, herätti eloon vanhat muistot, kuolleiden haamut ja
unohdetut unelmat. Se oli tuli, joka syöpyi veriin yli koko ruumiin, ja
joka paloi polttamatta. Se vahvisti sydäntä, suoristi selkärangan ja
lisäsi miesten rohkeutta. Se antoi tietoja tulevista tapahtumista, sai
aikaan ilmestyksiä ja ennustuksia. Se pulppusi viisautta ja paljasti
salaisuuksia. Ei löytynyt ainoatakaan asiaa, jota se ei olisi voinut
saada aikaan -- ja pian syntyi innokas kilvoittelu siitä kuka saisi
nukkua yhdessä jumalien kanssa. He toivat lämpimimmät turkiksensa,
voimakkaimmat koiransa, parhaimmat lihansa. Mutta minä möin _hooch'ia_
varovaisuudella ja ainoastaan ne pääsivät armoihin, jotka toivat
jauhoja, siirappia ja sokeria. Ja niin suuria tavaravarastoja tulvasi
minulle, että minun täytyi Moosulla rakennuttaa säilytyshuone niitä
varten, iglooni tuli nimittäin heti aivan täyteen. Ennenkuin kolme
päivää oli kulunut, oli Tummasook hävinnyt mies. Shamani, joka
ensimäisen yön jälkeen ei koskaan juonut itseään enempään kuin
puolihumalaan, piti tarkasti silmällä minua ja riippui mukana suurimman
osan viikkoa. Mutta vajaassa kymmenessä päivässä oli myöskin
Ipsukuk-nainen tehnyt lopun kaikesta mitä hän omisti ja meni kotiinsa
heikoin ja horjuvin jaloin.

"Mutta Moosu valitti. 'Oi, herra', sanoi hän, 'me olemme koonneet
suuret määrät siirappia ja sokeria ja jauhoja, mutta asuntomme on vielä
kurja, vaatteemme huonot ja vuodenahkamme kuluneet. Vatsa huutaa lihaa,
jonka tuoksu ei olisi vastenmielinen tähdillekään, ja sellaista teetä,
jota Tummasook ryypiskelee. Ja sitte tekee mieleni myöskin sellaista
tupakkaa, jota on Neewakin, shamanin hallussa, joka tahtoo valmistaa
meidän perikatoamme. Minulla on niin paljon jauhoja, että inhottaa, ja
siirappia loppumattomiin, mutta siitä huolimatta on Moosun sydän sairas
ja hänen vuoteensa yksinäinen.'

"'Vaiti!' vastasin minä. 'Sinun ymmärryksesi on heikko ja sinä olet
narri. Ole hiljaan ja odota, niin voitamme kaiken mitä haluamme. Jos
otamme sen nyt heti, niin supistuu se hyvin vähiin, ja lopuksi tyhjiin.
Sinä olet lapsi valkoisen miehen viisauden suhteen. Pidä kielesi
alallaan ja odota, ja minä olen näyttävä sinulle tien, jota veljilläni
meren toisella puolen on tapana seurata, kun he kokoovat itselleen maan
antimet. Tämä on sitä, mitä kutsutaan 'affääriksi' ja mitä sinä tiedät
'affääreistä?'

"Mutta seuraavana päivänä syöksyi hän kiihtyneenä sisään. 'Oi herra,
ihmeellisiä asioita tapahtuu shamani Neewakin _igloossa_ -- ja me
olemme aivan varmaan hukassa. Ja me emme ole saaneet lämpimiä vaatteita
emmekä maistaa sitä hyvää tupakkaa, senvuoksi että sinä olet ollut niin
hullu siirapille ja jauhoille. Mene nyt ja todista mitä tapahtuu, niin
minä hoidan sillä aikaa panimoasi.'

"Minä menin Neewakin igloon. Ja katso! Hän oli tehnyt itselleen oman
tislauslaitoksen, joka oli viekkaasti muovailtu minun panimoni mukaan.
Ja kun hän sai nähdä minut, kätki hän hyvin huonosti voitonilonsa.
Sillä hän oli lahjakas mies, ja hänen unensa yhdessä jumalien kanssa
aina kun hän kävi igloossani, ei ollut syvä.

"Mutta minä en ollut huolissani, sillä minä tiesin mitä tiesin, ja kun
tulin takaisin omaan iglooni, tein muutamia valaisevia huomautuksia
Moosulle ja sanoin: 'Onneksi kunnioitetaan omistusoikeutta tämän kansan
keskuudessa, joka on saanut osakseen vain muutamia inhimillisyyden
laitoksia. Ja tämän omistusoikeuden kunnioituksen perusteella olemme
sekä sinä että minä lihova, ja sitäpaitsi tulemme perustamaan tämän
kansan keskuuteen uusia laitoksia, joita muut kansat ovat hankkineet
itselleen suurella vaivalla ja monilla kärsimyksillä.'

"Mutta Moosu ymmärsi minua hyvin huonosti, kunnes shamani tuli
säkenöivin silmin ja ääni uhkaavana ja pyysi saada puhutella minua.
'Sillä ei löytynyt jauhoja eikä siirappia koko kylässä', huudahti hän.
'Kaiken sellaisen olette te viekkaudella houkutelleet kansaltani, joka
on nukkunut yhdessä teidän jumalienne kanssa, ja jolla nyt ei ole
mitään muuta jälellä kuin raskas pää ja heikot polvet ja jano, jota ei
voi vedellä sammuttaa. Tämä ei ole oikein; ja minulla on suuri valta
tässä maassa, minkä vuoksi on viisainta, että käymme keskenämme kauppaa
siirapista ja jauhosta, aivan niinkuin tekin olette tehneet heidän
kanssansa'."

Ja minä vastasin: 'Tämä on järkevästi puhuttu ja viisaus asustaa sinun
huulillasi. Me tulemme käymään kauppaa keskenämme. Niin ja niin
paljosta jauhoja ja siirappia annat sinä minulle laatikollisen 'Tähteä'
ja molemmat punttisi piipputupakkaa.'

"Ja Moosu napisi, ja kun vaihtokauppa oli tehty ja shamani mennyt,
nuhteli hän minua.

"'Hullu olet sinä, oi herra, ja nyt olemme todellakin hukassa sinun
mielettömyytesi takia! Neewak tulee tekemään itselleen _hooch'ia_, ja
kun sopiva hetki on tullut, kieltää hän kansansa juomasta muuta
_hooch'ia_ kuin hänen hooch'iansa. Ja sillä tavalla joudumme me
perikatoon, ja meidän tavaramme jäävät arvottomiksi ja igloomme yhtä
kurjaksi ja Moosun vuode yhtä yksinäiseksi ja kylmäksi!'

"Ja minä vastasin: 'Suden ruumiin kautta vannon minä, että sinä olet
hullu, ja sinun isäsi ennen sinua ja sinun lapsesi sinun jälkeesi, aina
viimeiseen polveen saakka. Sinun viisautesi on pahempi tyhmyyttä, ja
sinun silmäsi ovat sokeat näkemään 'affäärejä', joista minä jo olen
ennen puhunut sinulle ja joista sinä et ymmärrä vähääkään. Mene, sinä
tuhansien sukupolvien hullujen poika, ja juo sitä _hooch'ia_, jota
Neewak tekee igloossaan, ja kiitä jumaliasi, että sinulla on valkoisen
miehen viisaus mihin turvautua. Mene! Ja kun olet juonut, voit tulla
takaisin maku vielä kielelläsi, niin että saan tietää mitä siellä
tapahtuu.'

"Ja kahden päivän kuluttua tuli Neewakilta tervehdys ja pyyntö saapua
hänen igloonsa. Moosu meni, mutta minä istuin yksinäni tislauslaitoksen
huminan soidessa korvissani ja puhaltelin ilmaan paksuja savupilviä
shamanilta saamastani tupakasta. Sillä sinä iltana kävi kauppa
huonosti. Ei tullut muita kuin Angeit, eräs nuori metsästäjä, joka oli
kiintynyt minuun. Myöhemmin illalla tuli Moosu takaisin. Hän voi tuskin
puhua naurulta, ja hänen silmänsä loistivat riemusta.

"'Sinä olet suuri mies, oi herra!' sanoi hän. 'Sinä olet suuri mies, ja
juuri sen vuoksi että sinä olet suuri, et sinä ole tuomitseva
palvelijaasi Moosua siitä, että hän niin usein epäilee eikä voi aina
käsittää sinun tekojasi.'

"'Mitä nyt?' kysyin minä. 'Oletko juonut itsesi humalaan? Ja nukkuvatko
he nyt kaikkityyni sikeästi shamani Neewakin igloossa?'

"'Ei, he ovat vihan vimmassa, ja päällikkö Tummasook on kiertänyt
peukalonsa Neewakin kurkun ympäri ja vannonut esi-isiensä luiden
kautta, että hän ei enään koskaan tahdo nähdä hänen kasvojansa. Sillä
katso! Minä tulin Neewakin igloon ja hänen panimonsa kiehui ja poreili,
ja höyry kulki hanhenkaulan kautta aivan niinkuin sinunkin höyrysi, ja
aivan niinkuin sinunkin muuttui se vedeksi, kun se tuli jään kohdalle,
ja sitten tippui se pataan piipun alapäästä. Ja Neewak antoi meille
juomaa, ja katso -- se ei ollut ensinkään sinun juomasi kaltaista, se
ei kirvellyt kieltä eikä kutittanut silmiä, vaan se oli todellakin
paljasta vettä. Ja me joimme -- ja joimme suunnattomasti; mutta
kuitenkin istuimme siellä totisina ja sydän kylmänä. Ja Neewak oli
epätoivoissaan ja hänen muotonsa synkistyi. Ja hän otti Tummasookin ja
Ipsukukin erilleen muusta seurasta ja istutti heidät eteensä, ja juotti
ja juotti ja juotti heitä. Ja he joivat ja joivat ja joivat, ja
kuitenkin istuivat he siinä totisina ja kylminä -- kunnes Tummasook
viimein nousi vihastuneena ja tahtoi takaisin turkiksensa ja teensä,
jotka hän oli jättänyt maksuksi. Ja Ipsukuk huusi myös vihasta heikolla
äänellään. Ja koko joukko tahtoi takaisin mitä he olivat antaneet, ja
siellä syntyi suuri meteli.'

"'Luuleeko tämä koiranpentu, että minä olen valas?' kysyi Tummasook,
joka samassa työnsi sisäänkäytävän edessä riippuvan nahan syrjään ja
seisoi kookkaana edessäni, silmäkulmat rypyssä ja kasvot vihan
tummentamina. Minkävuoksi minä olen täynnä kuin kalanrakko, niin että
minä olen halkeamaisillani ja tuskin voin kulkea painon vuoksi, joka on
sisässäni? _Lalah!_ Minä olen juonut enemmän kuin koskaan ennen, ja
kuitenkin ovat silmäni kirkkaat, polveni tukevat ja käteni vakaa.'

"'Shamani ei voi laittaa meitä nukkumaan jumalien kanssa', valitti
kansa, joka nyt myöskin virtasi meidän luoksemme, 'se käy päinsä
ainoastaan sinun igloossasi.'

"Ja minä nauroin partaani, antaessani _hooch'ini_ kiertää ympäri ja
vieraiden käydessä iloisiksi. Sillä jauhoihin, jotka olin myynyt
Neewakille, olin sekoittanut hyvän joukon soodaa, jota olin saanut
Ipsukuk-naiselta. Ja kuinka olisi hänen juomansa voinut hapata, kun
sooda piti sen tuoreena? Eli hänen _hooch'insa_ tulla _hooch'iksi_, kun
se ei alkanut käydä?

"Tämän jälkeen virtasi meille taas tavaraa ilman minkäänlaista estettä
eli keskeytystä. Turkiksia oli meillä joukottain, naisten valmistamia
käsitöitä, kaikki päällikön tee, ja lihaa loppumattomiin. Eräänä
päivänä jutteli Moosu minulle erityiseksi mielenylennykseksi
kertomuksen 'Josef Egyptissä' -- surkeasti vääristeltynä -- mutta tästä
sain erään ajatuksen ja pian oli puoli heimoa rakentamassa minulle
suuria varastohuoneita. Ja kaikesta riistasta, mikä saatiin, sain minä
parhaimman osan ja panin sen varastooni. Eikä Moosukaan ollut
toimettomana. Hän teki itselleen kortit tuohesta ja opetti Neewakin
pelaamaan nakkia. Hän sai myöskin Tukeliketan isän ottamaan peliin
osaa. Ja niin otti hän eräänä päivänä tytön vaimokseen, ja seuraavana
päivänä muutti hän shamanin taloon, joka oli kylän kaunein. Neewakin
häviö oli perinpohjainen, sillä hän menetti kaikki mitä hän omisti,
mursunnahasta tehdyt rumpunsa, loihtukapistuksensa -- kaikkityyni. Ja
viimein joutui hän halonhakkaajaksi ja vedenkantajaksi ja sai totella
Moosun pienintäkin viittausta. Ja Moosu -- hän korotti itsensä
shamaniksi, eli ylipapiksi, ja hämärän raamatuntuntemuksensa
perusteella sääsi hän uusia jumalia ja teki loihtuja niiden alttarien
edessä.

"Ja minä olin hyvin tyytyväinen siihen, sillä minä näin edulliseksi,
että kirkko ja valtio kävisivät käsikädessä, ja minulla oli mielessä
eräitä viimemainittua laitosta koskevia suunnitelmia. Tapahtumat
kehittyivät aivan niinkuin olin arvannutkin. Hyvää mielialaa ja
hymyileviä kasvoja ei näkynyt kylässä kauemmin. Rähistiin ja tapeltiin
ja mielet olivat kiihdyksissä yötä päivää. Lyötiin korttia, ja
metsästäjät alkoivat pelata keskenään. Tummasook pieksi vaimoaan aivan
hirveästi, ja vaimon veli asettui häntä vastustamaan ja löi häntä
mursunhampaalla, niin että hän huusi täyttä kurkkua keskellä yötä ja
joutui kansan pilkan esineeksi. Asiain näin ollen tuli metsästys
laiminlyödyksi, ja maahan tuli nälänhätä. Yöt olivat pitkiä ja pimeitä,
ja ilman lihaa ei voitu saada _hooch'ia_. Väestö nurisi päällikköään
vastaan. Juuri siihen olin tähdännytkin, ja kun he olivat oikein
perinpohjin nälkiintyneet ja tyytymättömiä, kutsuin koko kylän kokoon
ja pidin suuremmoisen puheen, esiinnyin kuin patriarkka ja ravitsin
nälkäisiä. Moosu puhui myöskin ja tämän puheen sekä sen perusteella
mitä olin tehnyt, valittiin minut hallitsijaksi. Moosu, jolla oli
herran korva, ja joka julisti hänen tuomionsa, voiteli minut
valaanrasvalla, ja hän teki sen liian perusteellisesti, koska hänellä
ei ollut mitään käsitystä sellaisesta juhlamenosta. Ja molemmat jaoimme
kansalle uuden opin kuninkaan jumalallisista oikeuksista. Tarjottiin
_hooch'ia_ ja juhlittiin perinpohjin, ja he taipuivat mielellään uuteen
järjestykseen.

"Siinä kuulette, oi mies, että minä olen ollut ylhäisessä asemassa ja
kantanut purppuraa ja hallinnut kansaa. Ja minä voisin olla vieläkin
kuningas, jos vaan tupakka olisi riittänyt kauemmin, eli jos Moosu
olisi ollut enemmän narri ja vähemmän lurjus. Sillä hän iski silmänsä
Esanetukiin, Tummasookin vanhempaan tyttäreen, ja minä panin vastaan.

"'Oi veli', sanoi hän, 'sinä olet nähnyt soveliaaksi puhua uusien
laitosten perustamisesta tämän kansan keskuuteen, ja minä olen kuullut
sinun sanojasi ja niistä viisastunut. Sinä hallitset jumalan antamalla
oikeudella ja minä nain jumalan antamalla oikeudella.'

"Minä huomasin, että hän nimitti minua veljeksi, ja minä suutuin ja
polin jalkaa hänelle. Mutta hän palasi takaisin kansan luo ja teki
loihtuja kokonaista kolme päivää, ja koko kansa otti osaa hänen
puuhiinsa. Lopuksi pyysi hän heitä kuulemaan herran ääntä, ja niin
julisti hän, että moniavioisuus oli jumalallinen säädös. Mutta hän oli
ovela, sillä hän sääsi, että vaimojen lukuisuuden tulisi riippua
varallisuussuhteista, jotenka hän rikkauksiensa takia pääsi muita
edullisempaan asemaan. Minä en voinut olla ihailematta hänen
neuvokkaisuuttaan, vaikka näkyi selvästi, että menestys oli noussut
hänelle päähän, niin että hän ei ennen olisi tyytyväinen, ennenkuin
kaikki valta ja kaikki rikkaudet olisivat hänen käsissään. Hän tuli
pöyhkeäksi ja ylpeäksi, unohti, että se olin minä, joka olin auttanut
häntä saamaan sen paikan, mikä hänellä oli, ja hän alkoi valmistaa
minun perikatoani.

"Mutta se oli oikein huvittavaa, sillä se kanalja sai aikaan
tavallaan kehityksen tuossa alkuperäisessä yhteiskunnassa.
_Hooch_-monopoolistani oli minulla tulot, joita minä en enään suostunut
jakamaan hänen kanssansa. Hän mietti tätä jonkun aikaa, mutta sitten
keksi hän viimein papillisen verotusjärjestelmän. Hän sääsi kymmenykset
kansalle, piti puheen lihavista esikoisista ja sellaisesta ja esitti
kaikenlaisia vääristeltyjä raamatunlauseita, joita hän oli sattunut
kuulemaan, ja jotka voivat olla hänelle apuna saavuttamaan
tarkoituksensa. Tämänkin kärsin minä ääneti, mutta kun hän esitti
jotain sellaista joka muistutti asteettain kohoavaa tuloveroa, asetuin
minä vastaan, ja minä tein sen sokeudessa, sillä sitä hän oli juuri
toivonutkin. Nyt vetosi hän kansaan, ja he asettuivat hänen
puolellensa, kateellisia kun olivat minun suurista rikkauksistani, ja
kun heidän itsensä täytyi maksaa suuret verot. 'Minkävuoksi meidän
pitäisi maksaa veroja, eikä teidän?' kysyivät he. 'Eikö se ole jumalan
ääni, joka puhuu Moosun -- shamanin -- suun kautta?' Niin täytyi minun
antaa perään. Mutta samalla kohotin minä _hooch'in_ hintaa -- ja heti
oli hän valmis kohottamaan veroni.

"Niin syntyi julkitaistelu välillämme. Minä olin aina kiinnittänyt
erityistä huomiota Neewakiin ja Tummasookiin heidän perinnäisten
oikeuksiensa takia, mutta Moosu syrjäytti minut perustamalla
pappissäädyn ja antamalla heille siinä ylhäiset asemat. Kysymys
vallasta oli joutunut hänen ratkaistavakseen, ja hän ratkaisi sen
niinkuin se usein ennenkin on ratkaistu. Erehdykseni oli se, että minun
olisi pitänyt ruveta shamaniksi ja hänen hallitsijaksi, mutta tämän
huomasin liian myöhään, ja oli sallittu, että minä vetäisin lyhemmän
korren maallisen ja henkisen vallan välisessä taistelussa. Syntyi
ankara riita, mutta kaikki liittyivät heti Moosuun. Kansa muisti, että
Moosu oli voidellut minut kuninkaaksi, ja kaikille oli selvänä, että
valtani lähde ei ollut minussa itsessäni vaan Moosussa. Ainoastaan
jotkut harvat pitivät vielä minun puoltani Angeitin johdolla, Moosun
taas johtaessa kansanpuoluetta. Hän levitti huhua, että minulla oli
mielessä kukistaa hänet ja asettaa omat jumalani, jotka olivat mitä
kelvottomimpia jumalia, hänen jumaliensa sijaan. Ja tässäkin kohden
ehti se viekas kelju ennen minua, sillä sen olin juuri aikonutkin tehdä
-- ajattelin luopua kuninkuudesta, ymmärrättekö, ja taistella
henkisyyttä vastaan henkisillä aseilla. Mutta hän peloitti kansaa minun
jumalieni kelvottomuudella ja pahuudella -- varsinkin mustasi hän
erään, jota hän nimitti 'Biz-e-Nassiksi' -- ja siten tappoi hän
suunnitelmani jo kapaloonsa. Tapahtui, että Tummasookin nuorempi tytär
Kluktu oli voittanut suosioni, ja minä hänen. Minä käännyin isän
puoleen, mutta entinen hallitsija epäsi pyyntöni hyvin jyrkästi --
sittenkun olin maksanut tytöstä hinnan -- ja hän selitti, että tyttö
oli aiottu Moosulle. Tämä meni jo liian pitkälle, ja minä olin aikeissa
mennä hänen igloonsa ja tappaa hänet aseettomin käsin. Mutta sitten
muistin, että tupakka oli loppumaisillaan, ja minä palasin nauraen
kotiini. Seuraavana päivänä manasi Moosu taas ja hän vääristi
kertomuksen leivästä ja kalasta siten, että siitä tuli ennustus, ja
minä voin lukea rivien välistä, että hän tähtäsi suuria lihavarastoja
aitoissani. Kansa luki myös rivien välistä, ja koska Moosu ei
kehottanut heitä menemään metsälle, pysyivät he kotona, ja ainoastaan
jokunen peura ja karhu kaadettiin ja kuljetettiin kotia.

"Mutta minulla oli salaiset tuumani, sitten kun olin huomannut, että ei
ainoastaan tupakka, vaan myöskin jauhot ja siirappi alkoivat loppua.
Muuten tunsin velvollisuudekseni pitää yllä kunnioitusta valkoisen
miehen viisautta kohtaan ja laittaa kiusallisia huolia Moosulle, joka
oli tullut tavattoman pöyhkeäksi siitä vallasta, minkä olin hänelle
antanut. Sinä yönä menin liha-aittoihini ja siellä oli minulla paljon
puuhaa. Seuraavana päivänä olivat kaikki kylän koirat huomattavan
kylläisiä. Ei kukaan epäillyt mitään, ja minä puuhasin yhtä innokkaasti
joka yö -- ja koirat tulivat yhä lihavemmiksi, ja kansa yhä
laihemmaksi. He nurisivat ja pyysivät, että ennustus täyttyisi, mutta
Moosu rauhoitti heitä ja odotti, että heidän nälkänsä tulisi vieläkin
kovemmaksi. Ja aivan viimeiseen saakka ei hänellä ollut vähintäkään
aavistusta heille tekemästäni kepposesta -- tarkotan tyhjiä aittoja.

"Kun kaikki oli valmisna, lähetin Angeitin ja ne muutamat harvat
uskottuni, joita olin salaisuudessa ravinnut, kutsumaan kansaa kokoon.
Ja heimo kokoontui laajalle, kovaksi tallatulle paikalle asuntoni
sisäänkäytävän eteen. Moosu oli myöskin läsnä ja seisoi piirin
sisäreunassa vastapäätä minua, vakuutettuna että minulla oli tekeillä
joku uusi suunnitelma ja valmisna kukistamaan minut ensimmäisellä
sopivalla hetkellä. Minä nousin ja tervehdin häntä kaikkien
läsnäolijoiden edessä. 'Oi Moosu, sinä herran siunattu', alotin minä,
'epäilemättä on se herättänyt sinussa ihmettelyä, että minä olen
kutsunut kansan kokoon. Ja epäilemättä olet sinä, monien
mielettömyyksieni takia, vakuutettu minun tekevän itseni syypääksi
kiivaisiin sanoihin ja ajattelemattomiin tekoihin. Mutta ei -- ei niin.
Sanotaan, että jos jumalat tahtovat jonkun turmiota, tekevät he hänet
ensin mielipuoleksi. Ja se olen todellakin ollut. Minä olen asettunut
sinun tahtoasi vastaan ja pilkannut valtaasi ja tehnyt paljon pahaa ja
kevytmielisiä tekoja. Ja senvuoksi ojensi minua viime yönä ilmestys, ja
minä opin näkemään jumalattoman elintapani. Ja sinä, oi Moosu,
näyttäydyit minulle loistavana tähtenä, ja sinun otsallasi liekehti
tuli ja sydämmessäni tunsin suuruutesi. Minulle selvisi kaikki. Tiesin,
että sinulla on jumalan korva käytettävissäsi, ja että se kuulee
silloin kun sinä puhut. Ja minä muistan, että aina kun olen tehnyt
jonkun hyvän työn, niin olen tehnyt sen jumalan ja Moosun armosta.'

"'Niin lapseni', huudahdin minä, samalla kun käännyin kansan puoleen,
'minkä oikein olen tehnyt ja mitä hyvää olen tehnyt, on se kaikki
johtunut Moosun neuvosta. Niin kauan kun kuuntelin häntä, meni kaikki
hyvin, sitten kun suljin korvani häneltä ja menettelin omien
järjettömien päähänpistojeni mukaan, on kaikki käynyt hullusti. Hänen
neuvostaan kokosin minä lihaa varastoon voidakseni ruokkia nälkäisiä
vaikeina aikoina. Hänen suosiostaan korotettiin minut hallitsijaksi. Ja
miten olen hoitanut virkaani? Suokaa minun sanoa se teille. Minä en ole
tehnyt yhtään mitään. Pääni oli pyörällä vallasta, minä pidin itseäni
Moosua mahtavampana -- ja katsokaa, minulle on käynyt huonosti. Minä
olen hallinnut typerästi, ja jumalat ovat vihastuneet. Katsokaa, te
olette nälän piinaamia, äitien rinnoissa ei ole tippaakaan maitoa, ja
pikkulapset itkevät koko pitkät yöt läpeensä. Ja minä, joka olen
paaduttanut sydämeni Moosua vastaan, en tiedä mitä tehdä, eli miten
voitaisiin hankkia ravintoa.'

"Ja nytkös he alkoivat nyökytellä ja naureskella, ja he kokoontuivat
ryhmiin, ja minä tiesin, että he kuiskuttelivat toisilleen leivästä ja
kalasta. Minä jatkoin nopeasti:

"'Näin tulin huomaamaan oman tyhmyyteni ja Moosun viisauden, oman
kelvottomuuteni ja Moosun kelvollisuuden. Ja koska en enään ole
mielipuoli, tunnustan kaikki ja tahdon sovittaa tekemäni pahan, Minä
loin jumalattomuudessani silmäni Kluktuun ja katso, hän oli aiottu
Moosulle. Hän kuuluu kuitenkin minulle, sillä enkö ole antanut
Tummasookille ne tavarat, jotka hän hänestä vaati? Mutta minä olen
arvoton saamaan hänet, ja hän voi lähteä isänsä igloosta Moosun luo.
Voiko kuu valaista kun aurinko paistaa? Muutoin saa Tummasook pitää ne
tavarat, jotka annoin hänelle tytöstä, ja Kluktu tulee olemaan vapaa
lahja Moosulle, jonka jumala on määrännyt hänen lailliseksi herrakseen.

"Ja sitten vielä! Koska minä olen käyttänyt omaisuuttani väärin ja
teitä sortaakseni, oi lapseni, lahjotan minä kerosikannun ja
hanhenkaulan ja pyssynpiipun ja kuparikattilan Moosulle. Ja koska en
voi enään hankkia itselleni mitään omaisuutta, täytyy teidän mennä
hänen luoksensa, silloin kun haluatte _hooch'ia_, ja hän virkistää
teitä liikoja kiskomatta. Sillä hän on suuri mies, ja itse jumala puhuu
hänen suunsa kautta. Kuulkaahan vielä edelleen -- sydämeni on
pehmentynyt, ja minä kadun mielettömyyttäni. Minä, joka olen hullu ja
hullujen poika -- minä, joka olen pahan jumalan Biz-e-Nassin orja --
minä, joka tiedän teidän vatsanne tyhjiksi, mutta en tiedä, millä ne
voitaisiin täyttää -- minkä vuoksi minä olisin hallitsijana ja ohjaisin
hallitusta sinun turmioksesi? Minkä vuoksi tekisin tämän, joka ei ole
oikein? Mutta Moosu, hän joka on viisaampi kaikkia muita ihmisiä, hän
on luotu ohjaamaan lempeällä ja oikeamielisellä kädellä. Ja kaiken sen
perusteella, mitä nyt olen esittänyt luovun minä kuninkuudestani ja
jätän sen Moosulle -- ainoalle, joka tietää, kuinka te voitte saada
ravintoa nyt, kun mitään lihaa ei maassa löydy.

"Nyt seurasi valtavat käsientaputukset ja kansa huusi 'Kloshe! Kloshe!
mikä merkitsee samaa kuin 'Hyvä! Hyvä!' Minä olin huomannut ihmettelyä
ja levottomuutta Moosun katseessa, sillä hän ei voinut käsittää yhtään
mitään kaikesta tästä, ja hän pelkäsi valkosen miehen viisautta. Minä
olin kaikessa tehnyt hänen mielikseen ja vieläpä myöntynyt
sellaiseenkin, jota hän ei ollut osannut toivoakaan. Ja seisoessani
siinä nyt, itse ryöstettyäni itseltäni kaiken vallan, tiesi hän, että
hetki ei ollut otollinen usuttaa kansaa minua vastaan.

"Ennenkuin he hajausivat ilmoitin minä, että tislauslaitos todellakin
tulisi kuulumaan Moosulle, mutta kaikki _hooch_, mitä minulla oli,
olisi kansan. Moosu koetti vastustaa tätä, sillä ennen emme olleet
antaneet useampien kuin muutamien juopua yhtäaikaa. Mutta kansa huusi
taas 'Kloshe! Kloshe!' ja oveni edessä syntyi tavaton mässääminen. Kun
nyt juoma nousi heille päähän ja he alkoivat tulistua, neuvottelin minä
Angeitin ja niiden harvojen kanssa, jotka olivat pysyneet minulle
uskollisina. Minä määräsin kullekin tehtävänsä ja neuvoin, mitä heidän
piti sanoman. Sitten menin erästä takatietä metsään paikalle, missä
kaksi hyvin kuormitettua rekeä, kohtalaisesti ruokittujen koirien
vetäminä, odotti minua. Kevät lähestyi, huomaattekos, ja hanki kantoi,
joten oli paras aika lähteä matkalle itään päin. Ja sitten oli
tupakkakin kaikki. Siellä metsässä istuskelin minä ja odottelin, sillä
minulla ei ollut mitään pelättävää. Jos he aikoivat ajaa takaa minua,
niin olivat heidän koiransa liian lihavat ja he itse liian laihat
voidakseen saavuttaa minut. Sitäpaitsi otaksuin minä, että koko
esiintyminen päättyisi tavalla, jota varten minä olin tehnyt oivallisia
valmistuksia.

"Ensin tuli eräs miehistäni juosten, ja hänen perässään toinen. 'Oi
herra', huusi ensin tullut läähättäen, 'kylässä vallitsee suuri
hämmennys, ja kaikki ovat pyörällä päästään. Kaikkityyni ovat he
juoneet itsensä humalaan, ja toiset jännittävät jousiaan, ja toiset
vaihtavat kiukkuisia sanoja. Ei koskaan ole siellä ollut vielä
sellaista meteliä.'

"Ja toinen sanoi: 'Minä olen tehnyt niinkuin olet käskenyt, oi herra --
olen kuiskutellut kavalia sanoja kansalle ja muistuttanut kuinka ennen
muinoin asiat olivat. Ipsukus-nainen valittaa ääneen köyhyyttään ja
itkee rikkauksia, jotka ennen kuuluivat hänelle. Ja Tummasook luulee
tulleensa uudestaan hallitsijaksi, ja kansaa kalvaa nälkä ja he
ryntäävät sinne ja tänne.'

"Ja kolmas: Neewak on kukistanut Moosun alttarit ja tekee loihtuja
vanhojen, muinoin kunnioitettujen jumalien alttareilla. Ja koko kansa
muistaa hyvän ravinnon, joka ennen kulki heidän kurkuistaan, mutta jota
he eivät nyt enään saa. Ja ensin tappeli Esanetuk, joka oli _sick
tumtum_, Kluktun kanssa, ja siitä syntyi aika metakka. Sen jälkeen
tappelivat he molemmat -- koska he olivat saman äidin tyttäriä --
Tukeliketan kanssa. Minkä jälkeen he kaikki ryntäsivät tuulispään
tavoin Moosun kimppuun, niin että hänen täytyi juosta pakoon
igloostaan, ja kansa teki hänestä pilkkaa. Sillä miestä, joka ei voi
pitää kurissa vaimojaan, pidetään narrina.'

"Sitten tuli Angeit. 'Suureen pulaan on Moosu joutunut, oi herra, sillä
minä olen kuiskutellut kansalle kaiken mitä olen osannut, kunnes ne
viimein lähtivät hänen luoksensa ja sanoivat, että heillä oli nälkä ja
tahtoivat, että ennustus täyttyisi. Ja he huusivat kovasti: 'Iltwillie!
Iltwillie' (Lihaa.) Moosu käski vihan ja _hooch'in_ kiihottamat
vaimonsa tukkimaan suunsa -- ja niin vei hän koko heimon suorinta tietä
sinun aitoillesi. Hän käski miesten avata ovet ja syömään itsensä
kylläisiksi. Mutta katso -- aitat olivat tyhjät! He seisoivat siinä
mykkinä, kansa oli kauhun lyömänä, ja keskellä tätä syvää hiljaisuutta
korotin minä ääneni. 'Oi Moosu, missä ovat lihat? Me tiedämme, että
siellä on ollut lihaa. Emmekö ole ajaneet otuksia ja kuljettaneet ne
tänne metsästyksen loputtua. Ja on mahdotonta otaksua, että yksi mies
olisi yksin jaksanut syödä ne suuhunsa. Ja me emme ole nähneet eläinten
nahkoja emmekä karvoja. Mihin ovat lihat joutuneet, oi Moosu?
Sinullahan on jumalan korva. Missä ovat lihat?'

"Ja kansa huusi: 'Sinulla on jumalan korva. Missä ovat lihat?' Ja
kauhuissaan tunkeutuivat he yhteen pelosta vapisten. Silloin lähdin
minä kiertämään heidän joukossaan ja puhuin vavisten käsittämättömistä
asioista -- hengistä, jotka tulevat ja lähtevät ja saavat aikaan
vahinkoa -- kunnes he kaikki kirkuivat kauhuissaan ja painautuivat
toinen toisiansa vasten, aivankuin pienet lapset, kun he pelkäävät
pimeätä. Neewak puhui ja syytti siitä onnettomuudesta, joka oli
kohdannut heitä, Moosua. Kun hän oli lopettanut, syntyi siellä
hirvittävä meteli, ja he ottivat jousensa käsille, ja mursunhampaat, ja
nuijat, ja kiviä rantaäyräältä. Mutta Moosu riensi kotiinsa, ja koska
hän ei ollut juonut hooch'ia eivät he voineet saada häntä kiinni, vaan
hoippuroivat sikin sokin ja pääsivät hitaasti eteenpäin. Vielä tällä
hetkellä ulvovat he hänen igloonsa ulkopuolella, ja hänen vaimonsa
riehuvat siellä sisäpuolella, ja hän ei voi saada ääntänsä kuuluville
heidän rähinältään ja huudoltaan.'

"'Sinä olet toimittanut asiasi hyvin, Angeit', sanoin minä ja käskin
sitten: 'Mene nyt, ja ota tämä tyhjä reki ja laihat koirat ja aja
ripeästi Moosun igloolle. Ja ennenkuin kansa, joka on juovuksissa,
ehtii huomata mitään, heität sinä hänet rekeen ja tuot hänet tänne
minun luokseni.'

"Minä odotin hänen takaisin tuloaan, ja sillä aikaa annoin hyviä
neuvoja toisille liittolaisilleni. Kun reki tuli takaisin, oli Moosu
mukana, ja minä huomasin naarmuista hänen kasvoissaan, että hänen
vaimoväkensä oli pitänyt hänestä hyvää huolta. Mutta hän hoippui reestä
alas ja lankesi jalkoihini lumeen ja huusi: 'Oi herra, sinä annat aivan
varmaan anteeksi palvelijallesi Moosulle kaiken sen pahan, minkä hän on
tehnyt! Sinä olet suuri mies! Varmasti annat sinä anteeksi!'

"'Kutsu minua 'veljeksi' -- kutsu minua 'veljeksi', oikasin minä,
samalla kun nostin hänet jaloilleen mokkasiinieni kärellä. 'Tahdotko
totella minua tästä lähtien?'

"'Kyllä herra', vikisi hän, 'ijäti'.

"'Paneudu sitten poikkipuolin reen yli.' Minä otin koirapiiskan
käteeni. 'Ja käännä kasvosi lunta vasten. Ja reipastuppas nyt, sillä
tänään matkustamme itään käsin.' Ja kun hän oli kunnollisesti sidottu
kiinni, annoin hänelle lyönnin lyönnin perästä, ja joka iskulla
luettelin minä ne vääryydet, jotka hän oli tehnyt minulle. 'Tässä on
sinulle tottelemattomuudestasi yleensä -- läiskis! Ja tässä on
tottelemattomuudestasi erityisissä tapauksissa -- läiskis! läiskis!
Tässä on sinulle Esanetukista! Ja tässä on sielusi autuudeksi! Ja tässä
on armollisesta vallastasi! Ja tässä on lihavista esikoisistasi! Ja
tässä ja tässä tuloverostasi ja leivästä ja kalasta! Ja tässä
Kluktusta! Ja tässä jumalallisista oikeuksistasi! Ja tässä kaikesta
tottelemattomuudestasi! Ja sitten lopuksi tämä, jotta sinä oppisit
tästä lähtien esiintymään säädyllisesti ja ymmärtäväisesti! Lopeta nyt
ulvomisesi ja nouse ylös! Pane lumikengät jalkaasi ja mene tuonne
etupäähän polkemaan tietä koirille. Chook! Mushon! Matkaan!'"

Thomas Stevens hymyili hyvin tyytyväisesti itsekseen, samalla kun hän
sytytti viidennen sikaarinsa ja puhalsi savurenkaan toisensa perästä
ylös kattoa kohti.

"Mutta miten kävi Tattaratin kansan?" kysyin minä. "Eikö ollut julmaa
jättää heidät riutumaan nälkään?"

Ja hän vastasi nauraen, parin savurenkaan välillä: "Jäihän heille
lihotetut koirat!"



Uskollisuus.


"Minä sanon mitä teemme -- me annamme noppien ratkaista sen."

"Sama minulle on", sanoi toinen ja kääntyi samassa indiaanin puoleen,
joka oli panemaisillaan lumikenkiä majan nurkkaan. "Kuuleppas,
Billebedam, oleppas niin kiltti ja mene Olesonin majaan ja sano
hänelle, että me haluaisimme lainata hänen noppalaatikkoaan."

Tämä äkillinen pyyntö keskellä neuvotteluja palkoista, polttopuista ja
ruokavaroista hämmästytti Billebedamia. Sitäpaitsi oli vielä varhainen
päivä, eikä hän ollut koskaan nähnyt Pentfieldin ja Hutchinsonin
tapaisten valkoisten miesten askaroivan korttien ja noppien kanssa
ennen päivän työn loputtua. Mutta hänen kasvoillaan oli
järkähtämättömän välinpitämätön leima, joka on ominaista
Yukonindiaanille, ja hän pani kintaat käsiinsä ja läksi.

Vaikka kello oli kahdeksan, oli ulkona vielä pimeä, ja majaa valaisi
tyhjään whiskypulloon pistetty talikynttilä. Se seisoi honkalaudoista
tehdyllä pöydällä sikin sokin olevien likaisten tina-astioiden
keskellä. Lukemattomista kynttilöistä oli tippunut talia pitkin korkeaa
pullonkaulaa ja hyytynyt siihen pienoiseksi jäätiköksi. Pieni huone,
joka täytti koko majan, oli ahdettu yhtä täyteen romua kuin pöytäkin,
ja sen yhdessä nurkassa oli pari makuusijaa, toinen toisensa
yläpuolella, joista peitteet riippuivat alas, samassa asennossa mihin
miehet olivat heittäneet ne noustessaan ylös.

Lawrence Pentfield ja Corry Hutchinson olivat miljoonanomistajia,
vaikka he eivät siltä näyttäneet. Mitään tavatonta ei heissä huomannut;
missä paikassa Michigania tahansa olisivat he menneet parista
oivallisesta tukkipojasta. Mutta ulkona pimeässä, missä ammotti aukko
maassa, oli monta miestä nostamassa ylös soraa ja lokaa ja kultaa aukon
pohjasta, ja muutamilla oli viisitoista dollaria päivältä siitä, että
he kaapivat sitä irti kallionkolosta. Joka päivä kaivettiin kultaa
tuhansien dollarien arvosta ja nostettiin ylös maanpinnalle, ja
kaikkityyni kuului Pentfieldille ja Hutchinsonille, jotka luettiin
Bonanzan rikkaimpien miesten joukkoon.

Pentfield keskeytti hiljaisuuden, joka seurasi Billebedamin
poistumista, latomalla likaiset lautaset ja vadit päällekkäin ja sitten
rummuttamalla tyhjälle paikalle rystysillään. Hutchinson niisti
savuavaa kynttilää ja hieroi ajatuksissaan kynttilän sydämestä
lähtenyttä nokea peukalon ja etusormen välissä.

"Ajatteleppas -- minä toivon, että voisimme matkustaa kumpainenkin!"
huudahti hän äkkiä. "Silloin olisi kaikki selvää."

"Jollet sinä olisi niin vietävän itsepäinen, niin selviäisi se joka
tapauksessa. Sinulla ei ole muuta tekemistä kuin lähteä. Minä pidän
täällä huolen kaikesta sillä aikaa, ja seuraavana vuonna voin minä
lähteä matkalle."

"Minkävuoksi minä matkustaisin? Minulla ei ole ketään, joka odottaa
minua..."

"Omaisesi", keskeytti Pentfield kiivaasti.

"Mutta niitähän on sinullakin", keskeytti Hutchinson. "Tyttö, tarkotan
-- senhän tiedät."

Pentfield kohautti olkapäitään juron näköisenä. "Hän voi kyllä odottaa,
minun mielestäni."

"Mutta hän on odottanut nyt kaksi vuotta."

"Ja yksi vuosi lisää ei tee häntä niin vanhaksi, että häntä ei voisi
tuntea."

"Siitä tulisi kokonaista kolme vuotta. Ajatteleppas sitä, vanha poika
-- kolme vuotta tässä kolkassa maailmaa, täällä kadotukseen tuomittujen
kaatopaikalla!" Hutchinson kohotti käsivarttaan ja päästi melkein
äänekkään valituksen.

Hän oli useampia vuosia nuorempi toveriaan, ainoastaan
kahdenkymmenenkuuden vuoden vanha, ja hänen kasvoillaan oli sellainen
ikävän ilme, jonka huomaa niissä, jotka turhaan ovat ikävöineet
asioita, jotka ovat olleet heiltä kauan kielletyt. Sama ilme oli
Pentfieldin kasvoilla, ja hänen valituksensa ilmeni selvästi olkapäiden
kohautuksessa.

"Minä uneksin viime yönä, että olin Zindkand'illa", sanoi hän.
"Musiikki soi, lasit kilisivät, naiset naureskelivat, ja minä tilasin
munia -- niin, munia, sir -- paistettuja ja käristettyjä ja
sipullettuja munia, valmistettuna kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja
minä nielin ne niin pian kun ne tarjottiin."

"Minäpä olisin tilannut sallaateja ja vihanneksia", arvosteli Hutchinson
nälkäisen näköisenä, "suuren, komean retikan ja sipulia ja retiisejä --
sellaisia, jotka narskuvat hampaissa kun niitä puree."

"Minä olisin kyllä tilannut sellaisia tavaroita munien jälkeen, jollen
vaan olisi herännyt", vastasi Pentfield.

Hän otti lattialta huonosti viritetyn banjon käteensä ja alkoi
näppäillä siitä joitakin epävarmoja säveliä. Hutchinson vavahti ja
huokasi raskaasti.

"Anna olla sen!" huudahti hän äkkiä kiivaasti, kun toinen alkoi soittaa
jotain iloista sävelmää. "Se tekee minut hulluksi. Minä en voi sietää
sitä."

Pentfield heilautti banjon toiselle makuulavitsalle ja alkoi hyräillä.

Toinen vavahti jälleen siinä istuessaan, ja hän painoi päänsä pöytää
vasten. Pentfield jatkoi yksitoikkoista rummuttamista rystysillään.
Kova paukaus ovella veti hänen huomionsa puoleensa. Kuura ryömi
hitaasti ovenpieliä ylös valkoisen vaipan tavoin.

Sitten syntyi hiljaisuus, ja tämä hiljaisuus ei keskeytynyt ennenkuin
Billebedam tuli ja asetti noppalaatikon pöydälle.

"Hm -- hyvin kylmä ulkona", sanoi hän. "Oleson -- hm -- puhutteli minua
ja sanoi, että -- hm -- Yukon on jäätynyt viime yönä."

"Kuuleppas, vanha poika!" huudahti Pentfield ja löi Hutchinsonia
olkapäähän. "Se meistä, joka voittaa, voi lähteä matkalle parempaan
maahan huomenaamulla varhain." Hän otti laatikon ja rämisteli iloisesti
noppia. "Mitä panemme?"

"Pokeria yksinkertaisesti", vastasi Hutchinson. "Heitä sinä ensin."

Pentfield pyyhkäsi rämisten astiat pöydältä ja heitti sille kaikki
viisi noppaa. Molemmat seurasivat innokkaasti niitä silmillään. Ei
löytynyt yhtään samanlaista ja korkein noppa osotti viitosta.

"_Stiff_!" valitti Pentfield.

Pitkän miettimisen jälkeen otti Pentfield ylös kaikki viisi noppaa ja
pani ne laatikkoon.

"Minä heittäisin viitosia sinun sijassasi", sanoi Hutchinson.

"Sitä sinä et tekisi -- et ainakaan ennen kun olet nähnyt tämän",
vastasi Pentfield samalla kun hän heitti uudelleen. Taaskaan ei ollut
yhtään samanlaista, ja tällä kertaa nousi noppien arvo yhdessä jaksossa
kahdesta kuuteen.

"_Stiff_ nytkin!" valitti Pentfield. "On yhtäkaikki jos et heitäkään,
Corry -- sinä et voi hävitä."

Toinen keräsi nopat vastaamatta, pudisti niitä, heitti ne pöydälle ja
näki, että hänkin oli heittänyt kuuden pisteen _stiffin_.

"Voittanut sinut joka tapauksessa, mutta minun täytyy tehdä se
paremmin", sanoi hän, samalla kun hän otti neljä nappulaa heittääkseen
kuutosia. "Ja tässä tulee surmanisku."

Mutta nopat osoittivat kakkosta, kolmosta, nelosta ja viitosta -- siis
vielä kerran _stiff_, eikä parempi eikä huonompi kuin Pentfieldinkään
heitto.

Hutchinson huokasi.

"Ei tapahdu kertaakaan miljoonasta", sanoi hän.

"Ja tuskin yhdelle ihmiselle miljoonasta", lisäsi Pentfield, minkä
jälkeen hän nopeasti kokosi nopat ja heitti. Kolme viitosta tuli
näkyviin, ja pitkän harkitsemisen jälkeen sai hän neljännen viitosen
toisella lyönnillä. Hutchinson näytti kadottaneen kaiken toivonsa.

Mutta ensimäisellä lyönnillään sai hän kolme kuutosta. Toisen silmät
saivat epäröivän ilmeen ja toivo syttyi uudelleen hänen omiinsa.
Hänellä oli yksi heitto jälellä. Yksi kuutonen vielä -- ja hän saisi
matkustaa jään yli suolaveden luo ja kaupunkeihin.

Hän pudisteli nappuloita laatikossa, teki yrityksen heittääkseen, mutta
empi ja jatkoi niitten pudistelemista.

"Anna mennä! Anna mennä! Et kai aijo pitää niitä siinä yöhön saakka!"
huudahti Pentfield kiihkeästi. Hän painoi kyntensä pöytää vasten
ja nojasi itsensä raskaasti sitä vastaan, vaivoin hilliten
mielenliikutustaan.

Nopat vyöryivät ulos ja ylöspäin kääntynyt kuutonen kohtasi molempien
miesten silmät. He istuivat molemmat ja tuijottivat siihen. Syntyi
pitkä hiljaisuus. Hutchinson heitti salavihkaa silmäyksen toveriinsa,
joka näki sen ja antamatta huomata sitä työnsi huulensa ulos
koettaakseen näyttää huolettomalta.

Hutchinson nauroi noustessaan ylös. Se oli hermostunutta, levotonta
naurua. Tällaisessa tapauksessa oli ikävämpää voittaa kuin tapata. Hän
kiersi pöydän ympäri toverinsa luo ja tämä kääntyi hitaasti häntä
kohden.

"Voit olla yhtä hyvin vait, Corry! Minä tiedän kaikki, mitä aiot sanoa
-- että sinä mieluummin tahdot jäädä tänne ja antaa minun matkustaa, ja
kaikkea sellaista -- joten sinun ei tarvitse ensinkään sanoa sitä.
Sinulla on omaisesi Detroitissa tervehdittävänä, ja siinähän on
kylliksi. Muutoin voit sinä suorittaa minulle juuri sen, jonka olisin
tehnyt, jos olisin päässyt matkustamaan."

"Ja se on...?"

Pentfield luki kysymyksen kokonaisuudessaan toverinsa silmistä, ja hän
vastasi:

"Niin, juuri sen. Sinä voit tuoda hänet tänne minun luokseni. Ainoa
erotus tulee olemaan, että meidät saadaan vihkiä Dawsonissa San
Franciscon asemasta."

"Mutta, rakas ystävä", huomautti Hutchinson, "miten ihmeessä minä voin
hänet tänne tuoda? Emmehän ole sisaruksia, ja sitten en ole koskaan
edes nähnytkään häntä, minkävuoksi ei taida olla oikein sopivaa, että
me matkustamme yhdessä. Luonnollisesti ei siinä milloinkaan olisi
mitään pahaa -- sen tiedämme kumpainenkin -- mutta ajatteleppas, miltä
se muista näyttäisi!"

Pentfield kirosi hiljaan -- manaten "miltä se muista näyttäisi"
lämpimimmille seuduille kuin Alaska.

"Ja jos sinä tahtoisit olla niin hyvä ja kuunnella, etkä niin kirotun
pian ala kopeilemaan", jatkoi hänen toverinsa, "niin olet huomaava,
että parasta, mitä näissä olosuhteissa voin tehdä, on antaa sinun
matkustaa tänä vuonna. Eihän ole kuin yksi vuosi seuraavaan ja silloin
voin minä lähteä."

Pentfield pudisti päätään, vaikka hän selvästi taisteli kiusauksen
kanssa.

"Ei käy päinsä, Corry -- hyvä veli! Minä kiitän sinua
ystävällisyydestäsi ja kaikesta tästä, mutta se ei käy päinsä. Minä
häpeisin joka kerta ajatellessani, kuinka sinä orjailisit täällä minun
sijassani."

Eräs ajatus näytti äkkiä heräävän hänessä. Hän alkoi etsiä
makuukomerostaan, penkoi innoissaan kaikki nurin, ja sai lopuksi
käteensä taskukirjan ja kynän, minkä jälkeen hän istui pöydän ääreen ja
alkoi kirjoittaa ripeällä ja varmalla kädellä.

"Kas tässä", sanoi hän ja antoi kirjoituksen toverilleen. "Jos sinä
vaan annat tämän, niin tulee kaikki hyväksi."

Hutchinson luki ja pani paperin pois.

"Mistä tiedät, että hänen veljensä on halukas tekemään vaivaloisen
matkan tänne?" kysyi hän.

"Oo, sen tekee hän kyllä minun tähteni -- ja sisarensa", vastasi
Pentfield. "Mutta hänhän on tottumaton sellaisiin vaivoihin, ja
senvuoksi en tahtoisi uskoa tyttöä yksinään hänen huostaansa. Mutta kun
sinä olet kolmantena käy matka sitävastoin helposti ja varmasti. Niin
pian kun tulet perille, lähdet sinä heidän luoksensa ja valmistat häntä
matkalle. Sitten matkustat itään omaistesi luo, ja kun kevät on tullut,
ovat hän ja hänen veljensä valmiita seuraamaan sinua. Minä tiedän, että
sinä tulet pitämään hänestä heti ensi hetkestä -- ja katsohan tätä,
niin tunnet hänet niin pian kun saat nähdä hänet."

Hän aukaisi kellonsa kuoren ja näytti valokuvaa, joka oli kiinnitetty
sen sisäpuolelle. Corry Hutchinson tarkasteli sitä nähtävällä
ihastuksella.

"Mabel on hänen nimensä", jatkoi Pentfield, "ja on kait parasta, että
sanon sinulle, mitenkä osaat sinne. Niin pian kun tulet San
Franciscoon, otat ajurin ja sanot: 'Ajakaa Holmesille Myrdon
Avenuelle!' Minä ihmettelen todellakin, jos edes tarvitsee sanoa kadun
nimeä. Ajuri tietää joka tapauksessa missä tuomari Holmes asuu. -- Ja
sitten", lisäsi Pentfield lyhyen vaitiolon jälkeen, "ei olisi
pahitteeksi, jos hankkisit minulle muutamia pikkukapistuksia kuten --
hm..."

"Joita nainut mies tarvitsee", naurahti Hutchinson.

Pentfield nyrpisti suutansa.

"Niin juuri -- lautasliinoja ja pöytäliinoja, ja lakanoita ja tyynyjä,
ja kaikkea sellaista. Ja sitten voisit hankkia kunnollisen
pöytäkaluston. Sinä käsität, että hänen olisi vaikea tulla toimeen
ilman sellaisia tavaroita. Sinä voit kuljettaa ne höyrylaivalla
Behringin meren yli."

Hutchinson kannatti innokkaasti tätä ajatusta. Kaikki hänen
epäilyksensä oli kadonnut, ja häntä alkoi yhä enemmän miellyttää
tehtävänsä.

"Minä lupaan, Lawrence, että minä tuon tyttösi tänne oikein hienolla
tavalla", sanoi hän keskustelun päätyttyä, kun he molemmat nousivat
paikoiltaan. "Minä huolehdin ruuanlaitosta ja hoidan koirat, ja
veljelle ei jää muuta tehtävää kuin katsoa, että hänen on hyvä olla ja
tehdä se mitä minä mahdollisesti unohtaisin. Mutta minä olen unohtava
mahdollisimman vähän, sen voin luvata sinulle."

Seuraavana päivänä pudisti Lawrence Pentfield hänen kättänsä
jäähyväisiksi ja seisoi sitten ja katseli hänen ja koirain jälkeen, kun
ne katosivat ylöspäin jääpeitteistä Yukonia matkalla suolaveden luo ja
muuhun maailmaan. Sitten meni Pentfield takaisin Bonanzakaivokseensa,
missä nyt oli monta kertaa ikävämpää kuin tavallisesti, ja hän katsoi
päättävästi kohti lähestyvää pitkää talvea. Siellä oli paljon
tekemistä, valvoa työntekijöitä ja johtaa leikkauksia, kun porattiin
säännöttömiä, rikkaita malmisuonia -- mutta hän ei ollut sieluineen
mukana työssä. Ja samoin oli asianlaita ryhtyipä hän mihin tahansa
siihen saakka, kunnes rakennuksen hirsiseinät alkoivat kohota
kukkulalle kaivoksen takana. Se oli oikein iso talo, huolellisesti
rakennettu ja jaettu kolmeen siistiin huoneeseen. Jokainen hirsi oli
veistetty ja salvettu -- kallista työtä, syystä että työmiehillä oli
viisitoista dollaria päivältä. Mutta Pentfield ei pitänyt minkäänlaisia
kustannuksia liian suurina, kun oli kysymyksessä Mabel Holmesin tuleva
koti.

Hän joudutti innokkaasti rakennustyötä. Hänellä oli myöskin
seinäalmanakka pöytänsä yläpuolella, ja hänen ensimäinen tehtävänsä
joka aamu oli repäistä edellisen päivän numerolappu pois ja laskea,
kuinka monta päivää mahdollisesti olisi vielä jälellä ennenkuin hänen
toverinsa saapuisi alaspäin Yukonia kevätpuoleen. Muuten oli hän
päättänyt, että kukaan ei saisi vielä nukkua uudessa asunnossa
kukkulalla. Sen täytyy olla yhtä uuden ja käyttämättömän hänen
tullessaan kuin se nytkin oli; ja kun uusi asunto oli täydellisesti
valmis, pani hän riippulukon sen ovelle. Ei kukaan, häntä itseään
lukuunottamatta, saanut mennä sinne sisälle, ja hänellä oli tapana
istua siellä tuntikausia, minkä jälkeen hän tuli ulos kasvoillaan
omituisesti säteilevä ilme ja iloinen ja lämmin loiste silmissään.

Joulukuussa sai hän Corry Hutchinsonilta kirjeen. Hän oli äskettäin
tavannut Mabel Holmesin. Hän oli kaikkea mitä hänen tulikin olla
tullakseen Lawrence Pentfieldin vaimoksi, kirjoitti hän. Hutchinson
puhui hänestä innostunein sanoin, ja kirje sai veren kuohahtelemaan
Pentfieldin suonissa. Useita kirjeitä tuli, tuhkatiheään yksi toisensa
jälkeen, ja toisinaan kaksi eli kolmekin samalla kertaa, kun
postinkuletus oli ollut seisahduksissa. Ja kaikissa oli sama
sävy. Corry oli juuri tullut Myrdon Avenueltä, Corry oli juuri
lähtemäisillään Myrdon Avenuelle; eli Corry oli Myrdon Avenuella. Ja
hän viipyi yhä kauemmin ja kauemmin San Franciscossa -- eikä puhunut
mitään Detroitiin matkustamisesta.

Lawrence Pentfieldistä alkoi tuntua, että hänen toverinsa oleskeli
liian kauan Mabel Holmesin kodissa ollakseen matkalla itään omaisiaan
tervehtimään. Hämmästyksekseen huomasi hän tuntevansa tämän johdosta
toisinaan jonkinlaista rauhattomuutta, ja hän olisi tullut vielä
enemmän levottomaksi, jos hän ei olisi tuntenut sekä Mabelin että
Corryn niin hyvin. Mabel taas kirjeissään kertoi enimmäkseen Corrysta.
Muuten ilmeni niissä myöskin epäilys, joka suorastaan läheni
vastahakoisuutta jään yli matkustamiseen ja vihkimiseen Dawsonissa.
Pentfield kirjoitti iloisesti takaisin ja laski leikkiä hänen
pelostaan, jonka hän otaksui johtuvan enemmän matkan vaivojen ja
vaarojen pelosta, kuin tyttömäisestä epäröimisestä.

Mutta ikävä ja pitkä talvi pitkine odotuksineen -- kahden edellisen
samallaisen talven jälkeen -- rasitti häntä. Työn valvominen
kaivoksessa ei tuottanut enään mitään helpoitusta jokapäiväiseen
yksitoikkoisuuteen, ja tammikuun loppupuolella oli hän alkanut aina
vähän väliä pistäytyä Dawsonissa, missä hän jonkun hetken haihdutti
ikävyyttään pelipöydän ääressä. Juuri senvuoksi, että hän saattoi
uskaltaa hävitä, voitti hän, ja 'Pentfieldin onni' tuli vakinaiseksi
sananparreksi faraopelaajien keskuudessa.

Tämä onni seurasi häntä helmikuun puoliväliin saakka. Kuinka kauan sitä
olisi voinut kestää on mahdoton sanoa, sillä erään tapauksen jälkeen ei
hän pelannut koskaan enään.

Se tapahtui ooperahuoneustossa, ja kokonaisen tunnin ajan oli
näyttänyt, että hän ei voisi panna rahoja kortille voittamatta.
Hiljaisuuden vallitessa, joka seurasi erään maksun suoritusta, virkkoi
Nick Inwood -- joka piti pankkia -- aivan sattumalta:

"Noo, miten voipi toverinne siellä kaukana, Pentfield?"

"Luottakaa vaan, että Corryn on hyvä olla", vastasi Pentfield, "ja sen
ansaitseekin hän."

"Jokaisella on makunsa", selitti Nick Inwood nauraen, "mutta minun
mielestäni naimisiin meno ei ole niinkään 'hyvä' asia."

"Naimisiin? Corry?" huudahti Pentfield epäillen, mutta samalla kertaa
tavattomasti hämmästyneenä.

"Niin juuri!" sanoi Inwood. "Minä näin vihkimisen ilmoitetun San
Francisco-lehdessä, joka tuli tänne aamulla jään yli."

"Vai niin -- ja kuka on _hän_?" kysyi Pentfield samallainen
kärsivällinen ja hillitty ilme kasvoillaan kuin on silloin, kun ottaa
osaa johonkin leikkiin ja koko ajan tietää, että kohta kajahtaa
homeerinen nauru jonkun kustannuksella, sitten kun tämä on tullut
petetyksi.

Nick Inwood veti sanomalehden taskustaan ja alkoi katsella sitä,
samalla puhellen:

"En juuri varmaan muista nimeä, mutta luulen, että hänen nimensä oli
Mabel eli jotain sinnepäin -- Mabel -- aivan oikein, tässä se on! Mabel
Holmes, tuomari Holmesin tytär -- kukahan se mahtaa olla."

Lawrence Pentfield ei muuttanut ilmettään, mutta hän ihmetteli, kuinka
joku täällä kaukana Pohjoismaassa voi tietää hänen nimensä. Hän katsoi
vakavasti yhtä toisensa jälkeen saadakseen selville, mikä oli
tarkoituksena tällä pilalla, jota he tekivät hänestä, mutta heidän
kasvonsa kuvastivat ainoastaan vilpitöntä uteliaisuutta. Sitten kääntyi
hän Inwoodin puoleen ja sanoi kylmällä ja vakavalla äänellä:

"Minä uskallan lyödä viisisataa vetoa, että sitä, mitä äskettäin
sanoitte, ei ole ensinkään siinä lehdessä."

Pelaajat katsoivat koomillisella hämmästyksellä häneen.

"Lorua Pentfield! Minä en halua rahojanne."

"Minä luulin sen olevan tarkoituksena", vastasi Pentfield
pilkallisesti, samalla kun hän ryhtyi jälleen peliin ja pani pari
noppaa.

Nick Inwoodin kasvot kävivät punaisiksi, ja ikäänkuin hän ei olisi
ollut täysin varma näkemästään, luki hän hyvin tarkkaan läpi osan
erästä palstaa sanomalehdestä. Sitten kääntyi hän Lawrence Pentfieldin
puoleen.

"Kuulkaapas, Pentfield", sanoi hän nopeasti ja hermostuneesti,
"ymmärrätte kait, että minä en voi sietää tuollaista?"

"Mitä sitten?" kysyi Pentfield kiivaasti.

"Että te soimaatte minua valehtelijaksi."

"En suinkaan", kuului vastaus. "Minä tarkoitin vaan, että te yrititte
kömpelöä sukkeluutta."

"Asettakaa nopat, hyvät herrat", kehoitti se, joka antoi.

"Mutta minä sanon teille, että se on totta", pitkitti Nick Inwood
itsepäisesti.

"Ja minä sanon teille, että minä panen viisisataa vetoa, että sitä _ei_
ole tuossa lehdessä", selitti Pentfield ja heitti raskaan
kultajauhepussin pöydälle.

"Olen pakoitettu, ikävä kyllä, ottamaan rahanne", kuului toisen
vastaus, ja hän pisti lehden Pentfieldin käteen.

Pentfield luki, mutta hän voi tuskin uskoa omia silmiään.
Päällekirjoitus kuului: "Nuori Lochnivar tuli Pohjolasta", ja sitten
kun hän oli ehtinyt niin pitkälle, että nimet Mabel Holmes ja Corry
Hutchinson sattuivat hänen silmiinsä, katsoi hän sanomalehden nimeä ja
ilmestyspaikkaa. Se oli eräs san franciscolainen lehti.

"Rahat ovat teidän, Inwood", sanoi hän lyhyesti naurahtaen. "No, onhan
se hyvä tietää, mitä edes liikekumppani hommailee maailmalla."

Hän otti sanomalehden uudelleen käteensä ja luki kirjoituksen sana
sanalta, hyvin tarkkaan ja hyvin hitaasti. Hän ei voinut enään epäillä.
Corry Hutchinson oli mennyt naimisiin Mabel Holmesin kanssa, se oli
vastaanväittämätön tosiasia. Sanomalehti kertoi hänen olevan yhden
Bonanzan rikkaimman miehen ja Lawrence Pentfieldin (jota San Franciscon
seurapiirit eivät olleet vielä unohtaneet) liikekumppanin sekä mainitun
herran kanssa yhdessä osakkaana useissa muissa Klondyken rikkaissa
malmikaivoksissa. Kirjoituksen loppupuolelta hän luki: "Otaksutaan,
että mr ja mrs Hutchinson pikaisen matkan jälkeen Detroitiin, tekevät
varsinaisen häämatkansa lumoavaan Klondykeen."

"Minä tulen takaisin jälleen - säilyttäkää paikka minulle", sanoi
Pentfield, samalla kun hän nousi ja otti pussinsa, joka sillä aikaa oli
keventynyt viidensadan dollarin arvosta.

Hän kulki katua alaspäin ja osti erään seattlelaisen sanomalehden.
Siinä oli jokseenkin samaa vaikka supistetummassa koossa. Corry ja
Mabel olivat epäilemättä naimisissa. Pentfield palasi takaisin
ooperahuoneustoon ja otti paikkansa pelipöydän ääressä. Hän pyysi saada
pelata rajoittamattomilla nopilla.

Nick Inwood nyökäytti myöntävästi päätään sille, joka antoi. "Ajattelin
juuri lähteä A.C. makasiinille, mutta luulen, että jäänkin tänne
saadakseni nähdä teidän tekevän pahimpanne."

Ja sitä oli Lawrence Pentfield tehnytkin kahden tunnin mielettömän
pelin aikana, sillä silloin purasi pankinpitäjä kären uudesta
sikaarista ja raapasi tulitikulla tulen, samalla selittäen,
että pankki oli säretty. Pentfield kokosi pussiinsa kultahiekkaa
neljänkymmenentuhannen dollarin arvosta, pudisti Nick Inwoodin kättä ja
selitti, että tämä oli viimeinen kerta kun hän pelasi hänen eli
kenenkään muun luona.

Ei kukaan tiennyt eli voinut arvata, että hän oli loukkaantunut, ja
vielä vähemmän, että hän oli loukkaantunut syvästi. Mitään muutosta
hänen käytöksessään ei huomannut. Kokonaisen viikon hoiti hän työtänsä
samoin kuin hän oli aina tehnyt. Sitten luki hän uutisen avioliitosta
eräästä Portlandin lehdestä. Silloin kirjoitti hän eräälle ystävälle,
joka otti huolehtiakseen kaivoksesta, ja hän matkusti ylöspäin Yukonia
koirillaan. Hän seurasi Suolaveden tietä kunnes hän tuli White
Riverille. Hän poikkesi tätä jokea ylös. Viisi päivää myöhemmin tuli
hän eräälle metsästysleirille, joka kuului White Riverindiaaneille.
Illalla pidettiin juhla ja Pentfield istui kunniavieraana päällikön
sivulla. Seuraavana aamuna kääntyi hän paluumatkalle Yukonia kohti.
Mutta hän ei matkustanut yksinään. Nuori indiaaninainen ruokki hänen
koiriansa sinä iltana ja auttoi häntä pystyttämään leiriä.
Lapsuudessaan oli häntä karhu pidellyt pahoin ja hän ontui hiukan.
Hänen nimensä oli Lashka, ja alussa oli hän hyvin hämillään tuon
ihmeellisen valkoisen miehen edessä, joka oli tullut niin äkkiä
"tuntemattomasta" ja mennyt naimisiin hänen kanssansa, tuskin
katsahtamattakaan häneen eli sanomatta sanaakaan... Ja nyt vei hän
hänet kanssansa takaisin "tuntemattomaan".

Mutta Lashkalla oli ollut suurempi onni kuin useimmilla
indiaaninaisilla, jotka menivät naimisiin valkoisten miesten kanssa
kaukana Pohjoismaassa. Niin pian kuin he tulivat Dawsonin, pyhitti
pappi barbaarisen avioliiton, valkoisten tavan mukaan. Ja Dawsonista,
joka Lashkasta näytti ihmeelliseltä unelta, vietiin hän suoraan
Bonanzakaivokselle ja sijoitettiin asumaan kukkulalla olevaan uuteen
taloon.

Kymmenen päivän yleinen ihmettely, joka nyt seurasi, ei koskenut niin
paljon sitä seikkaa, että Pentfield oli ottanut squawin pöytäänsä ja
vuoteeseensa, mutta sitä enemmän toimitusta, jolla heidän yhteytensä
laillistettiin. Juuri se, että avioliitto asianmukaisesti pyhitettiin
kirkon vahvistuksella, oli asia, joka meni yli yleisen ymmärryksen.
Mutta kukaan ei vaivannut Pentfieldiä kyselemällä siitä. Niin kauan
kuin jonkun miehen omituisista päähänpistoista ei ole erityistä
vahinkoa yhteiskunnalle, antaa yhteiskunta miehen olla rauhassa,
eivätkä ne miehet, joilla oli valkoset vaimot, sulkeneet kotinsa ovea
Pentfieldiltä. Vihkimismenot vaikuttivat, että hän ei joutunut
squawmiesten joukkoon ja asettivat hänet kaiken siveellisen moitteen
yläpuolelle, vaikka löytyi monta, jotka väittivät hänellä olevan huonon
maun naisiin nähden.

Ei kuulunut yhtään kirjettä ulkomailta. Kuusi postirekeä oli hävinnyt
jäljettömiin Big Salmonin luona. Muutoin tiesihän Pentfield, että
Corryn ja hänen morsiamensa oli näihin aikoihin jo täytynyt lähteä
pitkälle matkallensa. He olivat luonnollisesti häämatkallansa -- tällä
häämatkalla, josta hän oli niin usein uneksinut omalta osaltaan kahden
yksitoikkoisen vuoden ajan. Hänen ylähuulensa koukistui katkeruudesta
tätä ajatellessaan -- mutta, paitsi että hän oli entistään
ystävällisempi Lashkaa kohtaan, ei hänessä voinut huomata mitään
tavallisuudesta poikkeavaa.

Maaliskuu oli kulunut ja huhtikuu lähestyi loppuaan, kun Lashka eräänä
aamuna pyysi lupaa saada matkustaa useita peninkulmia alempana lahtea
sijaitsevalle Siwash Peten mökille. Peten vaimo, joka oli kotoisin
Stevart Riveriltä, oli lähettänyt sanan, että hänen pikku lapsensa voi
huonosti, ja Lashka, joka oli hyvin äidillinen luonnostaan ja luuli
omaavansa suurta taitoa lasten sairauksiin nähden, ei lyönyt laimin
koskaan mitään tilaisuutta, jolloin hän sai hoitaa muitten naisten
pienokaisia, jotka tässä suhteessa olivat häntä onnellisempia.

Pentfield valjasti koiransa ja ajoi Lashkan kanssa alaspäin
Bonanzalahtea. Ilma oli keväinen. Pakkanen oli kadottanut ankaruutensa.
Maa oli toisin vielä lumen peitossa, mutta juoksevan veden lorina
todisti, että talvi oli hellittämäisillään rautaisen otteensa. Vesi oli
syövyttänyt tien useista kohti, ja siellä ja täällä oli täytynyt tehdä
uusi kiertämällä sula paikka. Juuri sellaisen paikan kohdalla, missä
kaksi rekeä ei mahtunut sivuuttamaan toisiansa, kuuli Pentfield
lähestyvien kellojen helinän ja hän seisautti koiransa. Uuvuksiin
ajettu koiravaljakko, joka veti raskaasti kuormitettua rekeä, tuli
näkyviin kapean polvekkeen takaa. Ohjaustangon vieressä käveli mies,
joka hoiti sitä Pentfieldille tutulla tavalla, ja reen takana kulki
kaksi naista. Hänen katseensa kääntyi takaisin ohjaustangon luona
kulkevaan mieheen. Se oli Corry. Pentfield astui reestä ja odotti. Hän
oli iloinen, että Lashka oli hänen seurassaan. Kohtaus ei olisi koskaan
voinut sattua sopivammin, jos se olisi ollut järjestetty edeltäkäsin,
tuntui hänestä. Ja odotellessaan ajatteli hän, että mitähän he
tulisivat sanomaan, mitä he kykenisivät sanomaan. Mitä häneen tuli, ei
hänen luonnollisesti tarvinnut sanoa yhtään mitään. Heidän asiansa oli
antaa kaikki selitykset, ja hän oli valmis kuulemaan heitä.

Kun he saapuivat kohdalle, tunsi Corry hänet ja hän seisautti koirat.
Ja huudahtaen: "Halloo, vanha poika!" ojensi hän kätensä.

Pentfield pudisti sitä kylmästi ja ääneti. Sillä aikaa olivat molemmat
naiset ehtineet perille ja hän huomasi, että toinen heistä oli Dora
Holmes. Hän sieppasi lakin päästään, niin että sen laidat lepattivat,
ja antoi hänelle kättä, minkä jälkeen hän kääntyi Mabelin puoleen.
Tämä kumartui eteenpäin kauniina ja säteilevänä, mutta näytti
hämmästyneeltä, kun Pentfield ojensi hänelle kätensä. Hän oli aikonut
sanoa: "Kuinka voitte, mrs Hutchinson?" Mutta miten liekin, ei "mrs
Hutchinson" tahtonut tulla hänen suustaan, ja kaikki mitä hän kykeni
sanomaan oli: "Kuinka voitte?"

Asemassa oli niin paljon jäykkyyttä ja neuvottomuutta, kuin hän koskaan
oli osannut toivoakaan. Mabelista huomasi täydellisesti sen
mielenliikutuksen, minkä hän tunsi, mutta Dora, joka nähtävästi oli
otettu mukaan jonkinlaiseksi rauhanrakentajattareksi, huudahti:

"Mitä ihmettä nyt, Lawrence?"

Ennenkuin hän ehti vastata, tarttui Corry häntä käsivarteen ja veti
hänet syrjään.

"Kuuleppas, hyvä veli -- mitä tämä merkitsee?" kysyi Corry hiljaan,
luoden samalla merkitsevän katseen Lashkaan.

"Minä en juuri ymmärrä, että se voisi jollain tavoin liikuttaa sinua",
vastasi Pentfield pilkallisella äänellä.

Mutta Corry kävi suoraan asiaan.

"Mitä indiaaninaisella on tekemistä sinun reessäsi? Kirotun joutavaa
minulle saada selvittää tämä juttu. Toivon kuitenkin, että se
selviintyy itsestään. Kuka hän on? Kenen squawi hän on?"

Nyt antoi Lawrence Pentfiled iskunsa, ja hän teki sen varmalla,
rauhallisella ylpeydellä, joka jossain määrin näytti hyvittävän hänen
kärsimäänsä vääryyttä.

"Hän on _minun_ squawini", sanoi hän. "Indiaaninainen tuolla on mrs
Pentfield."

Corry Hutchinson huokasi syvään ja Pentfield kääntyi hänestä ja meni
molempien naisten luo. Mabel oli suuttuneen näköinen ja näytti
pysyttelevän loitolla. Pentfield pysähtyi Doran eteen ja sanoi
iloisesti, aivan kuin ei olisi mitään erikoista tapahtunut:

"Kuinka olette voineet matkalla? Pidittekö itsenne niin lämpiminä, että
saatoitte nukkua? -- Ja kuinka kesti mrs Hutchinson matkan vastukset?"
kysyi hän heti sen jälkeen luoden katseensa Mabeliin.

"Oh, te herttaisin tyhmeliini", huudahti Dora samalla kun hän syleili
ja ravisti häntä. "Te olette siis nähnyt sen! Minä huomasinkin, että
jotakin oli ilmassa, koska te olitte niin omituisen näköinen."

"Minä -- minä en ymmärrä ensinkään..." änkytti Pentfield.

"Uutinen oikaistiin sanomalehdessä seuraavana päivänä", jatkoi Dora
vilkkaasti. "Meillä ei ollut aavistustakaan, että te saisitte sen
käsiinne. Kaikissa muissa sanomalehdissä se oli oikein -- mutta
luonnollisesti oli se onneton sanomalehti ainoa, minkä voitte saada
käsiinne."

"Odottakaahan hiukan! Kuinka -- kuinka se olikaan?" kysyi Pentfield, ja
hänen sydämensä kutistui äkkiä kokoon säikähdyksestä, sillä hänestä
tuntui ikäänkuin seisoisi hän pohjattoman kuilun partaalla.

Mutta Dora jatkoi lavertelemistaan.

"Ja ajatelkaahan, kun tuli tiedoksi, että Mabel ja minä matkustamme
Klondykeen, niin oli _Every Other Week'issä_, että kun me olemme
poissa, niin tulee 'iloa' Myrdan Avenuelle, mutta tarkoitus oli
luonnollisesti 'ikävää'..."

"Silloin olette..."

"Niin, se olen minä, joka olen mrs Hutchinson", jatkoi Dora, "ja niin
luulitte te tietysti koko ajan, että se oli Mabel!"

"Aivan niin", sanoi Pentfield hitaasti. "Mutta nyt ymmärrän minä.
Reportteri oli vaihtanut nimet... Ja Seattlessa ja Portlandissa olivat
he lainanneet uutisen San Franciscolehdestä."

Hän seisoi vaiti hetkisen. Mabel oli jälleen kääntynyt häntä kohden, ja
saattoi nähdä, että hänen punastuvat kasvonsa loistivat odotuksesta.
Corry näytti olevan hyvin huvitettu rikkinäisistä mokkasiiniensä
käristä, ja Dora heitti salaisia silmäyksiä kauempana reessä istuvan
Lashkan liikkumattomiin kasvoihin. Lawrence Pentfield tuijotti suoraan
eteensä kohden synkkää tulevaisuutta, missä hän näki itsensä istuvan
juoksevien koirien vetämässä reessä ontuva Lashka sivullaan.

Ja sitten korotti hän äänensä ja sanoi hyvin avosydämisesti, samalla
kun hän katsoi Mabelia silmiin:

"Se surettaa minua syvästi. En voinut konsanaan aavistaa mitään
sellaista. Minä luulin teidän menneen naimisiin Corryn kanssa. Ja se on
mrs Pentfield, joka istuu tuolla reessä."

Mabel Holmes kääntyi sisarensa puoleen niin uupuneen näköisenä,
ikäänkuin koko rasittavan ja pitkän matkan aiheuttama väsymys olisi
äkkiä vallannut hänet. Dora kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen.
Corry Hutchinsonin huomio oli edelleenkin kiintynyt mokkasiineihin.
Pentfield katsahti pikaisesti yhtä toisensa jälkeen, sitten palasi hän
rekeensä.

"Emme voi jäädä tänne koko päiväksi, kun Peten pienokainen odottaa",
sanoi hän Lashkalle.

Pitkä piiskansiima suhahti ilmassa, koirat ponnistivat ja reki lähti
liikkeelle.

"Olin vähällä unohtaa, Corry --", huusi Pentfield takaisin, "on
parasta, että otat sen vanhan asunnon. Sitä ei ole käytetty nyt viime
aikoina. Minä olen rakentanut uuden kukkulalle."



Liian paljon kultaa.


Koska tämä on kertomus kullankaivajamaasta -- ja todempi kertomus kuin
se näyttääkään -- voi melkein odottaa, että tässä puhuttaisiin huonosta
onnesta. Mutta se riippuu näkökohdista. Kink Mitchellin ja Hootchinoo
Billin mielipiteen mukaan, on "huono onni" liian lievä ilmaisumuoto
siitä mitä tapahtui, ja että näillä molemmilla miehillä on luja
vakaumus siitä asiasta, on yleisesti tunnettua Yukonin maassa.

Oli syksy 1896, kun molemmat miehet saapuivat Yukonin itäiselle
rannalle ja vetivät esille Peterboroughkanootin eräästä
sammalpeitteisestä vajasta. He eivät näyttäneet juuri hyväntuulisilta.
Koko kesän etsittyään kultaa kärsien lukemattomia vaivoja ja suurta
ravinnon puutetta, olivat he itse lopen laihtuneet ja heidän vaatteensa
riekaleina. Moskiittopilvi surisi ilmassa kumpaisenkin pään ympärillä.
Heidän kasvonsa olivat voidellut kokonaan tinasavella. Molemmilla
oli tönkki tätä kosteata savea, ja niin pian kuin joku kohta
kasvonpeitteestä kuivasi ja putosi pois, voideltiin heti uutta sijaan.
Heidän äänensä olivat saaneet rämäjävän valittavan soinnun ja heidän
liikkeensä osoittivat kärtyisyyttä, joka todisti häiritystä unesta ja
turhasta taistelusta noita pieniä, siivekkäitä petoja vastaan.

"Nuo lurjukset tappavat minut lopuksi", sähisi Kink Mitchell, kun
kanootti sysättiin rannasta virtaan.

"Kas niin, älähän hätäile nyt! Me olemme pian perillä", sanoi
Hootchinoo Bill teeskennelty iloisuus haudankaltaisessa äänessään, joka
kuulosti melkein kamalalta. "Neljässäkymmenessä minuutissa olemme Forty
Milessä ja sitten -- kirottu pikku paholainen!"

Hänen toinen kätensä päästi airon ja suuntasi voimakkaan iskun hänen
niskaansa, minkä jälkeen hän mitä höystetyimpiä kirouksia lasketellen
voiteli uuden kerroksen savea piston saaneelle ruumiinosalle. Kink
Mitchell ei ollut vähintäkään huvitettu tästä esiintymisestä. Hän
käytti ainoastaan tilaisuutta voidellakseen paksumman savikerroksen
omaan niskaansa.

He soutivat yli Yukonin vasemmalle rannalle ja laskivat sitten virtaa
alas kevein aironvedoin, kunnes he neljänkymmenen minuutin sounnin
jälkeen käänsivät veneen äkkiä vasemmalle erään luodon eteläpään
ympäri. Siinä lepäsi Forty Mile äkkiä heidän edessään. Molemmat
kurottausivat ylös ja tarkastelivat näkyä, joka levisi heidän silmiensä
eteen. He katselivat kauan ja tarkasti, antaen veneen sillä aikaa
ajautua virran mukana, ja heidän kasvonsa saivat vähitellen
hämmästyksen ja ihmettelyn ilmeen. Ei ainoatakaan savua kohonnut
satoihin nousevista hirsimajoista. Sieltä ei kuulunut yhtään
puutahalkovan kirveen ääntä, enempää kuin sahan eli vasarankaan. Ei
näkynyt koiria eikä miehiä suurten varastohuoneiden edessä. Ei yhtään
höyrylaivaa ollut rannassa, ei yhtään kanoottia, ei yhtään
tasapohjaista venettä, ei näkynyt minkäänlaisia aluksia. Joki oli yhtä
tyhjä sellaisista kuin kaupunki näytti olevan elämästä ja liikkeestä.

"Näyttää melkein kuin enkeli Gabriel olisi puhaltanut täällä pieneen
torveensa -- ja sinä ja minä olisimme tulleet hiukan myöhään",
huomautti Hootchinoo Bill.

Hän sanoi tämän aivan huolettomasti, ikäänkuin sellaisessa tapauksessa
ei olisi mitään tavatonta eli merkillistä. Ja Kink Mitchellin vastaus
tuli yhtä huolettomasti -- ikäänkuin hänkään ei olisi tiennyt mistään
erityisestä mielenliikutuksesta.

"Elikkä ikäänkuin he kaikki olisivat olleet baptisteja ja ottaneet
alukset matkustaaksensa vesitietä", lisäsi hän.

"Isä-ukko siellä kotona oli baptisti", jatkoi Hootchinoo Bill. "Ja hän
väitti aina, että se oli neljäkymmentätuhatta peninkulmaa lähempänä
sitä tietä."

Siihen loppuikin heidän pilansa. He laskivat rantaan ja kiipesivät ylös
korkeaa rantaäyrästä. He tunsivat epämääräistä, juhlallista pelkoa
vaeltaessaan läpi autioiden katujen. Kaupunki kylpi auringonpaisteessa.
Hieno tuulenhenki sai köydet lepattamaan lipputankoa vasten Caledonia
Dance Hallin suljettujen porttien edessä. Moskiitot surisivat, rastaat
lauloivat ja pikkulintuset hyppelivät nälkäisinä hökkelien välissä;
mutta yhtään ihmistä ei näkynyt eikä ainoatakaan merkkiä ihmiselämästä.

"Olen kuolemaisillani väsymyksestä", sanoi Hootchinoo Bill, ja alensi
tahtomattaan äänensä käheäksi kuiskaukseksi.

Toveri nyökäytti ainoastaan vastaukseksi; häntä ei haluttanut häiritä
äänellään hiljaisuutta. He kulkea laahustivat synkkinä ja äänettöminä,
kunnes he viimein hämmästyivät saadessaan nähdä avoimen oven. Oven
yläpuolelle oli asetettu karkeasti maalattu kyltti, joka ulottui koko
rakennuksen leveyden ja ilmoitti, että tässä oli "Monte Carlo". Oven
luona tuolilla istui mies hattu vedettynä silmille paistattaen itseään.
Hän oli vanha mies. Niin hyvin parta kuin hiuksetkin olivat pitkät ja
valkoiset ja patriarkkaliset.

"Eikö tuo ole vanha Jim Cummings, joka samoin kuin mekin on tullut
liian myöhään ylösnousemukseen?" sanoi Kink Mithell.

"Hyvin luultavaa, että hän ei ole kuullut Gabrielin puhallusta", myönsi
Hootchinoo Bill. "Halloo, Jim -- herääpäs!" huusi hän heti perään.

Ukko liikkui hyvin hitaasti, vilkautti silmäänsä ja mutisi
koneellisesti: "Mitä saa olla, hyvät herrat? Mitä saa olla?"

He seurasivat häntä sisään ja heittäysivät istumaan pitkän pöydän
ääreen, missä muinoin oli puolella tusinalla sukkelalla tarjoilijalla
täysi työ palvellessaan vieraita. Suuri huone, jonka tavallisesti
täytti elämä ja liike, oli nyt hiljainen ja synkkä kuin hauta. Ei
kuulunut noppien räminää eikä norsunluisten kuulien surinaa.
Roulette- ja faraopöydät muistuttivat hautakiviä kanfastipeitteitensä
alla. Ei yhtään hilpeätä naisääntä kuulunut viereisestä tanssisalista.
Vanha Jim Cummings kuivasi lasia kihdinmurtamalla kädellään, ja Kink
Mitchell piirteli nimikirjaimiaan pöydän tomuun.

"Missä ovat tytöt?" huusi Hootchinoo Bill teeskennellyllä hilpeydellä.

"Poissa", vastasi vanhus äänellä, joka oli yhtä heikko ja iäkäs kuin
hän itsekin, ja yhtä vapiseva kuin hänen kätensä.

"Missä ovat Bidwell ja Barlow?"

"Poissa."

"Ja Sweetwater Charley?"

"Poissa."

"Entä hänen sisarensa?"

"Poissa hänkin."

"No, mutta tyttärenne Sally ja hänen pienokaisensa?"

"Poissa -- kaikkityyni poissa." Ukko pudisti surullisesti päätänsä ja
alkoi hajamielisesti käsitellä tomuisia pulloja.

"Mutta sinä suuri pyhä Antonius -- mihin he ovat joutuneet?" puhkesi
Kink Mitchell puhumaan, tuskin kyeten enää hillitsemään itseään. "Ette
kait tarkoita, että rutto on raivonnut täällä?"

"Oo -- mutta ettekö ole sitten kuulleet mitään _siitä_?" Vanhus nauroi
hiljaa. "Hehän ovat kaikkityyni lähteneet matkalle Dawsoniin."

"Mikä se on?" kysyi Bill. "Joku lahtiko? Eli anniskelupaikka? Vai onko
se joku paikkakunta?"

"Ettekö te ole koskaan kuullut puhuttavan Dawsonista?" Ukko nauroi
ääneensä. "Dawsonhan on kaupunki, suurempi kuin Forty Mile -- niin sir,
suurempi kuin Forty Mile."

"Minä olen ollut tässä maassa seitsemän vuotta", ilmoitti Bill
painolla, "ja minä otan vapauden sanoa, että en ole koskaan kuullut
puhuttavan siitä citystä ennen. Halloo! Saammeko vähän lisää tätä
whiskyä! Teidän uutisenne ovat tehneet minut aivan väsyneeksi,
totisesti, sen ovatkin tehneet. Noo, mutta missä sijaitsee sitten tuo
Dawson, josta puhutte?"

"Suurella, aukealla tasangolla lähellä Klondyken suuta", vastasi vanha
Jim. "Mutta missä olette molemmat olleet koko kesän?"

"Sen ei juuri luulisi liikuttavan teitä, missä me olemme olleet",
kuului Kink Mitchellin juro vastaus. "Mutta niin paljon voin minä sanoa
teille, että me olemme olleet siellä, missä on moskiittoja niin
paksulta, että täytyy viskata keppi ilmaan voidakseen nähdä auringon ja
saadakseen tietää mikä aika päivästä jo on. Enkö ole oikeassa, Bill?"

"Aivan oikeassa olet", sanoi Bill. "Mutta tuosta Dawsonpaikasta
puhuttaessa -- kuinka he ovat sinne joutuneet, Jim?"

"Sai kokonaisen unssin pannuunsa erään lahden luota, jonka nimi on
Bonanza, eivätkä he ole tulleet kalliokerrokseen vielä."

"Kuka löysi sen?"

"Carmack."

Kun toverukset kuulivat löytäjän nimen, tuijottivat he toisiinsa inhon
ilme kasvoillansa. Mutta sitten nyökäyttivät he hyvin juhlallisesti.

"Siwash George", virkkoi Hootchinoo Bill halveksivasti.

"Squaw-mies", pilkkasi Kink Mitchell.

"Minä en vaan panisi mokkasiineja jalkaani vaivautuakseni sen takia,
mitä _hän_ on löytänyt", sanoi Bill.

"Sanon samaa", selitti toveri. "Mies, joka on niin hiton laiska, että
ei viitsi panna tikkua ristiin! Juuri sen vuoksi lyöttäysikin hän
indiaanein kanssa yhteen. Luuletteko, että hänen musta lankonsa --
antakaas kun muistelen -- Skookum Jim, vai mitä? luuletteko hänen
olevan siellä mukana?"

Ukko Cummings nyökäytti. "Tietysti -- ja vielä lisäksi -- koko Forty
Mile, lukuunottamatta minua ja muutamia vaivaisia."

"Ja juopporatteja", lisäsi Kink Mitchell.

"Ee-iipäs, sir!" huudahti vanhus vakuuttavasti.

"Minä uskallan lyödä vetoa, että rapajuoppo Henkins ei ole matkassa!"
huusi Hootchinoo Bill varmana.

Jimin vanha naama kirkastui. "Olkoon menneeksi, Bill -- ja nyt olette
hävinneet."

"Miten ihmeessä malttoi se vanha juoppolalli lähteä täältä?" kysäsi
Mitchell.

"He sitoivat hänet ja heittivät hänet veneeseen", selitti vanha Jim.
"He tulivat suoraan tänne, tulivat kun tulivatkin, ja ottivat hänet
tuolilta tuolta nurkasta, kolme juopporattia löysivät he lisäksi pianon
alta. Ja minä sanon teille, että koko joukko lähti sellaisella
kiireellä matkalle Dawsoniin ylöspäin Yukonia, ikäänkuin itse
paholainen olisi ollut heidän kintereillään -- naisia, puolikasvuisia
ja pikkulapsia, koko konkkaronkka. Bidwell tuli minun luokseni ja
sanoi: 'Minä toivon, että te pidätte huolta Monte Carlosta, Jim', sanoi
hän. 'Minäkin lähden mukaan.' -- 'No, mutta missä on Barlow sitten?'
sanoin minä. 'Jo matkalla', sanoi hän, 'ja minä seuraan jälessä
whiskylastin kanssa.' Ja antamatta minulle aikaa kertaakaan sanoa ei,
ryntäsi hän suoraa päätä veneeseensä, ja sauvoi sitten jokea ylös kuin
mielipuoli. Siitä saakka olen ollut täällä, enkä ole tarjonnut
ainoatakaan lasia tätä ennen, vaikka on jo kolme päivää kulunut hänen
lähdöstään."

Molemmat toverukset katsoivat toisiinsa.

"Saakeli sitä, Kink!" puhkesi Hootchinoo Bill puhumaan. "Näyttääpä
ikäänkuin me kuuluisimme senkaltaiseen väkeen, jolla on vaan haarukat
käsillä, kun velliä sataa."

"Mutta siellähän on täydellinen kokoelma pojannulkkeja, juopporatteja
ja kulkureja!" sanoi Kink Mitchell.

"Ja squaw-miehiä", lisäsi Bill. "Ei ainoatakaan oikeata kullankaivajaa
koko roskajoukossa."

"Kaikkien oikeitten kullankaivajain, kuten sinun ja minun, Kink, osana
on", jatkoi hän akadeemisella kaunopuheliaisuudella, "hikoilla ja
raataa Birch Creekin tiellä. Ei ainoatakaan oikeata kullankaivajaa ole
mukana siinä kouhossa Dawsonin matkueessa, ja sen minä sanon suoraan,
että minä en ota yhtä ainoata askelta minkään Carmackin löydön vuoksi.
Ainakin tahdon ensiksi nähdä minkä väristä hiekka on."

"Olen samaa mieltä", myönsi Mitchell. "Juokaamme vielä lasillinen."

Sitten kun he olivat tehneet päätöksensä, vetivät he kanootin maihin,
kantoivat lastin majaansa ja valmistivat päivällisen. Mutta kun
iltapäivä oli käsissä, alkoivat he tulla kärtyisiksi. He olivat
tottuneet siihen hiljaisuuteen, joka vallitsee suurissa erämaissa,
mutta tämä haudankaltainen hiljaisuus kaupungissa kiusasi heitä. He
hämmästyttivät usein itseään koettamalla kuunnella tuttuja ääniä --
"odottivat, että jokin ääntäs, joka ei tehnyt sitä", kuten Bill selitti
asian. He vaelsivat läpi autioiden katujen takaisin Monte Carloon
saadakseen enemmän juomista, ja kulkivat pitkin joen rantaa
höyrylaivojen lastauspaikalle, missä nyt ainoastaan vesi pihisi ja
poreili ja lohet hyppelivät ilmaan, kirkkaat suomut välähdellen
auringonvalossa.

He istuutuivat varjoon varastohuoneen eteen ja keskustelivat
keuhkotautisen asiamiehen kanssa, jonka verensyöksyn pelko oli saanut
jäämään jälelle. Bill ja Kink kertoivat hänelle, kuinka heillä oli nyt
aikomus majoittua mökkiinsä ja levätä kesän raskaan työn jälkeen. He
viittasivat jonkinlaisella mahtipontisuudella, joka puoleksi
oli tarkoitettu herättämään luottamusta ja puoleksi kehoitti
vastaväitteisiin, kuinka perinpohjin he nauttisivat laiskuudestaan.
Mutta asiamiestä ei huvittanut vähääkään tämä. Hän johti keskustelun
heti takaisin suureen malmilöytöön Klondykessa, ja heidän oli mahdoton
saada häntä pois tästä aineesta. Hän ei voinut ajatella mitään muuta,
ei mistään muusta puhua, ja vihdoin Hootchinoo Bill suorastaan suuttui.

"Helvettiin Dawsoneinenne, sanon minä!" huudahti hän.

"Sanon samaa", selitti Kink Mitchell ja jatkoi: "niinkuin se nyt
jotakin olisi -- pelkästään poikaloppien ja paitaressujen huvimatka."

Mutta nyt tuli eräs vene näkyviin alhaaltapäin virtaa. Se oli
pitkulainen ja kapea ja pysytteli aivan lähellä rantaa. Veneessä seisoi
kolme miestä, jotka ponnistelivat kaikin voimin eteenpäin vastavirtaa
pitkillä sauvomilla.

"Nähtävästi Circle Citystä", sanoi asiamies. "Minä olen odottanut heitä
koko iltapäivän. Forty Mile on sataseitsemänkymmentä peninkulmaa edellä
heitä. Mutta he eivät ole, vieköön minut hiisi, kadottaneet
hituistakaan aikaa."

"Ja nyt istumme tässä aivan rauhallisina ja katsomme, kun he ryntäävät
ohi", selitti Bill jonkinlaisella mielihyvällä.

Hän oli tuskin ehtinyt lopettaa lausettaan, kun uusi vene tuli
näkyviin, ja parin minuutin kuluttua seurasi tätä kaksi muuta. Nyt oli
ensimmäinen vene rannalla istuvien miesten kohdalla. Veneessä olijat
eivät lakanneet sauvomasta tervehdyksiä vaihdettaessa, ja vaikka kovan
vastavirran vuoksi vene pääsi hyvin hitaasti etenemään, oli se puolen
tunnin kuluttua kadonnut näkyvistä.

Ja alhaaltapäin tuli ehtimiseen vene veneen perästä, loppumattomiin.
Bill ja Kink alkoivat tulla vielä enemmän pahalle tuulelle. He
vilkasivat vähäväliä varkain, vaanien ja kysyvästi toisiinsa, ja jos
heidän katseensa kohtasivat, katsoivat he hämillään pois. Kunnes
viimein heidän katseensa kohtasivat kummankaan väistämättä.

Kink avasi suunsa jotain sanoakseen, mutta ei saanut sanaakaan
suustansa. Hän istui ja haukotteli, katsoen yhäti toveriaan.

"Juuri minun ajatukseni asiasta, Kink", sanoi Bill.

He katsoivat happamesti toisiinsa, ja ikäänkuin äänettömästä
sopimuksesta nousivat he lähteäkseen asuntoonsa; vähitellen lisäsivät
he vauhtia ja majalleen saapuivat he kaikin voimin juosten.

"Emme voi kadottaa vähääkään aikaa, kun kaikki nuo ryntäävät
eteenpäin", jupisi Kink työntäessään hapatuskannun papuruukkuun
toisella kädellä ja haaliessaan paistinpannua ja kahvikeittiötä
toiseen.

"Emme tietystikään", läähätti Bill, joka jo oli työntäytynyt olkapäitä
myöten vaatesäkkiin jossa heillä oli talvisukkansa ja alusvaatteensa.
"Ja sen minä sanon sinulle, Kink -- älä unohda hiivaa, joka on siellä
hyllyllä uunin takana."

Puoli tuntia myöhemmin olivat he laittamassa venettään matkakuntoon,
asiamiehen lasketellessa sukkeluuksia heikoista kuolevaisraukoista ja
kultakuumeen tarttuvaisuudesta. Mutta kun Bill ja Kink painoivat pitkät
sauvoimensa pohjaan ja alkoivat sauvoa venettä virtaa ylös, huusi hän
heidän jälkeensä:

"No, onnea matkalle sitten! Älkää unohtako merkitä palstaa eli paria
minullekin!"

He nyökäyttivät innokkaasti vastaukseksi ja tunsivat syvää sääliä tuota
onnetonta raukkaa kohtaan, joka oli pakoitettu jäämään jälelle.

       *       *       *       *       *

Kink ja Bill ponnistelivat kovasti. Pohjoismaassa vallitsevan lain
mukaan vievät ryntäyksessä voiton nopeat, palstat valtaavat väkevät --
ja sitten ottaa kruunu etuoikeuksiensa nojalla naapuripalstat
itselleen. Kink ja Bill olivat sekä nopeita että vahvoja. He
suorittivat tuon vaivaloisen matkan pitkin, heilahtavin ottein, joka
tykkänään musersi pari vastatullutta, jotka yrittivät pysytellä heidän
rinnallaan. Lähdettyään Forty Milestä olivat molemmat miehet
sivuuttaneet jok'ainoan Circle Cityn veneen, kun he lähellä Dawsonia
olivat voittaneet veneenpituisen matkan ensimäisestä niistä ja
jättäneet sen miehistön arveluttavan matkan päähän jälkeensä, kun he
alottivat matkan maitse.

"Äh! Tuskin voi nähdä toisiaan savulta", sanoi Hootchinoo Bill nauraen,
kuivatessaan hikeä otsaltaan. Hän katsahti nopeasti tietä pitkin, jota
he olivat tulleet. Siellä näkyi kolme miestä tulevan käyden puiden
välissä. Kaksi muuta seurasi heitä kintereillä, ja heti heidän jälessä
tuli muuan mies ja nainen näkyviin.

"Tule, Kink! Kiirehdi! Kiirehdi!"

Bill joudutti askeleitaan. Mitchell katsahti äkkiä taaksensa.

"Minä lupaan, että he tulevat juoksemaan minkä käpälistä lähtee!"

"Ja tuolla on yksi, joka on jo juossut juoksunsa loppuun", sanoi Bill
ja osoitti tiensyrjään.

Siellä makasi mies selällään ja läähätti äärimmäisilleen uupuneena.
Hänen kasvonsa olivat sinisenkalpeat, silmät olivat pullistuneet päästä
ulos ja lasimaiset -- hän näytti aivan kuolleelta.

"_Chechaquo_!" murahti Kink Mitchell halveksuvasti. Se oli vanhan
"hapatuksen" ylenkatsetta "vihreitä" kohtaan -- heitä, jotka olivat
varustetut "itsestäänkäyvillä" jauhoilla ja jotka käyttivät
hiivajauhoja korppuihinsa.

Molemmilla toveruksilla oli vanhan tavan mukaan aikomus alottaa
etsiminen alhaaltapäin virtaa, mutta kun he eräästä puuhun naulatusta
tiedonannosta näkivät, että jo oli "_Valtaus 87 Alapuolella_" -- mikä
merkitsi samaa kuin runsaasti kahdeksan peninkulmaa Discoveryn
alapuolella -- muuttivat he mieltä. Nuo kahdeksan peninkulmaa
taivallettiin vajaassa kahdessa tunnissa. Tämä oli murhaavaa nopeutta,
kun ottaa huomioon vaikeakulkuiset tiet ja he sivuuttivat
parisenkymmentä uupunutta, jotka olivat vaipuneet tienoheen.

Discoveryssä tiedettiin hyvin vähän miten vesireitin yläosan laita oli.
Carmackin langolla, Skookum Jimillä, oli hämärä aavistus, että palstat
olisivat vallatut niin pitkälti kuin 30:een, mutta kun Kink ja Bill
näkivät _79 Yläpuolelle_ kuuluvat nurkkatolpat, heittivät he
kantamuksensa maahan ja heittäytyivät alas tupakoimaan. Kaikki heidän
ponnistuksensa olivat olleet turhia. Bonanza oli vallattu alusta
loppuun, "niin kauas kuin saattoi nähdä yli seuraavan vuoriselänteen",
valitti Bill samana iltana, kun he paistoivat silavaansa ja keittivät
kahviansa Carmackin nuotiolla Discoveryssä.

"Koettakaa 'Piskuista'", ehdotti Carmack seuraavana aamuna.

"Piskuinen" oli leveä puro, joka laski Bonanzaan _7 Yläpuolella_
kohdalla. He ottivat hänen neuvonsa vastaan kaikella sillä
ylimielisellä halveksumisella, jota "hapatus" tuntee squaw-miestä
kohtaan, ja he viettivät sensijaan päivänsä Adam's Creekin, erään
toisen Bonanzaan laskevan vesistön luona, joka näytti heistä
lupaavammalta. Mutta vanha juttu taasen -- vallattu niin pitkälti kuin
silmä voi kantaa.

Kolmena päivänä kertasi Carmack neuvonsa, ja kolmena päivänä
kuuntelivat he sitä halveksivan näköisinä. Mutta neljäntenä päivänä ei
heillä ollut mitään muutakaan paikkaa tutkittavana ja senvuoksi
lähtivät he kävelemään "Piskuista" ylöspäin. He tiesivät, että siellä
todenperästä ei löytynyt monta valtausta ennestään, mutta ei ollut
heilläkään aikomusta tehdä mitään sellaisia. He tekivät retken sinne
pikemmin päästääkseen pahan tuulensa valloilleen kuin mistään muusta
syystä. He olivat tulleet sekä ruokottomiksi että epäileväisiksi. He
pilkkasivat ja tekivät ivaa kaikesta ja solvasivat jokaista
_chechaquo'ta_, jonka he kohtasivat tiellä.

Valtaukset loppuivat _Numero 23:een_. Jälellä oleva osa vesireittiä oli
vielä valtaamatta.

"Hyvä hirvilaidun", selitti Kink Mitchell pilkallisesti nauraen.

Mutta Bill mittasi vakavan näköisenä viisisataa jalkaa puroa ylöspäin
ja asetti nurkkatolpat. Hän oli saanut käsiinsä kynttilälaatikon
pohjan, ja sen sileälle puolelle kirjoitti hän:

    Tämä hirvilaidun on varattu ruotsalaisille ja _chechaquo'ille_.

                                                Bill Rader.

Kink luki hyväksyvän näköisenä kirjoituksen ja sanoi sitten: "Koska
olen samaa mieltä, niin voin minäkin kirjoittaa mielelläni alle."

Ja niin lisättiin myöskin nimi Charles Mitchell ilmoituksen alle. Monen
vanhan "hapatuksen" kasvot loistivat sinä päivänä nähdessään tuon
sukulaissielun selityksen.

"Noo, miltä tuntui 'Piskuinen'?" kysyi Carmack kun he tulivat takaisin
leiriin.

"Hiiteen koko 'Piskuinen'!" kuului Hootchinoo Billin vastaus. "Minulla
ja Kinkillä on aikomus lähteä etsimään Too Much Gold, kun olemme ensin
levähtäneet."

"Too Much Gold" oli tarumainen vesireitti, josta kaikki "hapatukset"
uneksivat, ja, otaksuttiin, että siellä oli niin paksulti kultaa, että
voidakseen huuhtoa sitä, ensin täytyi sora luoda sulkuihin. Mutta
muutamien päivien lepo, jonka toverukset soivat itselleen ennen
löytöretkeään, sai aikaan pienen muutoksen heidän suunnitelmissaan.
Paikalle saapui nimittäin muuan ruotsalainen, joka nimitti itseään Ans
Handersoniksi.

Ans Handerson oli koko kesän tehnyt työtä päiväpalkalla Miller
Creek'issä, kaukana Sixty Milen luona, ja kun kesä oli mennyt,
oli hän harhaillut ylös Bonanzaa, samalla tapaa kuin moni muu
kullanetsimiskiihkon laineilla ajelehtimaan joutunut kiertolainen,
joita sellaisia tulvi ristiin rastiin yli maan. Hän oli pitkä ja
hontelo. Hänen käsivartensa olivat pitkät kuin esihistoriallisen
ihmisen, ja hänen suurilla rystysillä varustetut kätensä olivat ankaran
työn vääntämät ja kovettamat. Hän oli hidaspuheinen ja -liikkeinen, ja
hänen silmänsä -- yhtä siniset kuin hänen tukkansa oli keltainen --
näyttivät olevan täynnä ikuista unelmoimista, jonka sisältöä yksikään
ihminen ei tiennyt, ja kaikista vähimmän hän itse. Kenties johtui tämä
ikuisen unelmoimisen ilme äärettömästä ja sisällyksettömästä
yksinkertaisuudesta. Joka tapauksessa ymmärsivät hänet tällä tavoin
kaikki tavalliset miehet, eikä Hootchinoo Bill'issä ja Kink
Mitchell'issä ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

Molemmat toverit olivat kuluttaneet päivän vieraskäynneillä
ja juttuamisella, ja iltapuolella he menivät tilapäiseen
kokoontumispaikkaan -- suureen telttaan, jossa kulkurit leväyttivät
väsyneitä raajojaan ja jossa myytiin huonoa whiskyä dollarilla lasi.
Mutta kun ainoa raha, jota käytettiin, oli kultahiekka ja kun liikkeen
omistaja piti ylipainoa vaakakupeissaan, maksoi whisky enemmän kuin
dollarin. Bill ja Kink eivät juoneet ollenkaan, pääasiallisesti siitä
syystä, että heidän ainoa ja yhteinen hiekkapussinsa ei ollut niin
hyvin täytetty, että voi montakaan kertaa käydä vaakakupissa.

"Tiedätkö mitä, Bill -- minä olen saanut vihiä _chechaquo'sta_, jolla
on säkki jauhoja", sanoi Mitchell riemuitsevasti toverilleen.

Bill näytti mielenkiintoiselta ja tyytyväiseltä. Oli puute ravinnosta,
ja molemmat miehet olivat huonosti varustetut tutkimustensa varalta Too
Much Gold'in suhteen.

"Jauhot maksavat dollarin naula", vastasi hän. "Mutta kuinka sinä
luulet saavasi niitä?"

"Annamme hänen ostaa puolet valtauksestamme", vastasi Kink.

"Mistä valtauksesta?" Bill näytti olevan ymmällään. Mutta sitten muisti
sen tilan, jonka hän oli viitoittanut ja varannut ruotsalaisille, ja
hän huudahti: "O-hoo!"

"Mutta minä en saisi silloin kitsastella sen suhteen", lisäsi hän.
"Anna hänen saada kaikki, kunhan vaan sinä pidät varasi -- ole oikein
antelias!"

Bill pudisti päätään. "Jos minä tekisin niin, saattaisi hän pitää
korvansa auki ja jättää kaupan sikseen. Ei -- minä annan sen sijaan
hänen tietää, että tuota paikkaa pidetään erittäin arvokkaana, ja että
me emme koskaan luopuisi puolesta osuudestamme, ellemme olisi kokonaan
vailla elintarpeita. Jälestäpäinhän voimme luovuttaa hänelle koko
hoidon."

"Jollei kukaan huomaa vehkeitämme ja ota valtausta takavarikkoon",
huomautti Bill, vaikka hän tunsikin itsensä sangen tyytyväiseksi, kun
oli toivo saada tuo viitoitettu alue vaihdetuksi jauhosäkkiin.

"Ei", vakuutti Kink rauhoittavasti. "Sillä on numero 24 ja pysyy meillä.
_Chechaqouo't_ ottivat kuitenkin asian vakavalta kannalta ja alkoivat
viitoittaa siitä, mihin sinä olit lopettanut. He ovatkin jo
viitoittaneet yli vedenjakajan. Minä puhuttelin juuri erästä heistä, ja
hän oli tullut takaisin jaloissaan suonenveto."

Juuri silloin he kuulivat ensi kerran Ans Handersonin puhuvan,
pitkäveteisesti ja sanoja tapaillen.

"Minä pidän tilasta", sanoi hän paikan isännälle. "Ja minä luulen, että
otan osuuden."

Molemmat toverukset vilkuttivat silmää toisilleen, ja muutamia
minuutteja myöhemmin istui kummastunut ja kiitollinen ruotsalainen ja
joi huonoa whiskyä yhdessä kahden kovasydämisen muukalaisen
kanssa. Mutta hänen päänsä oli yhtä luja kuin heidän sydämensä.
Kultahiekkapussi oli yhtenään vaakakupissa, ja Kink Mitchell tarkasteli
sitä huolellisesti, mutta Ans Handerson ei kuitenkaan tahtonut sulaa.
Hänen sinisissä silmissään näyttivät ikuiset unelmat päilyvän ikäänkuin
kesäisen järven pinnalla ja loistavan hetkisen, mutta tämä johtui
pikemmin puheesta kullasta ja kuparikattiloista, joista hän kuuli
hämärästi rupateltavan, kuin whiskystä, joka niin helposti solui ulos
hänen kurkustaan.

Molemmat toverukset olivat aivan epätoivoisia, vaikkakin näyttivät
hyväntahtoisilta ja olivat äänekkäitä puheissaan ja teoissaan.

"Älkää välittäkö minusta, ystäväni", Hootchinoo Bill nikotteli, käsi
Ans Handersonin olkapäällä. "Ota toinen drinkki. Juhlimme juuri tässä
Kinkin syntymäpäivää. Hän on partnerini, Kink, Kink Mitchell. Entäs
mikä mahtaa olla nimenne?"

Tämän selvittyä hänen kätensä laskeutui painavana Kinkin selkään, ja
Kink teeskenteli kömpelöä hämillisyyttä sen vuoksi, että oli
toistaiseksi juhlinnan keskipiste, kun taas Ans Handerson näytti
tyytyväiseltä ja pyysi heitä juomaan kanssaan. Tämä oli ensimmäinen ja
viimeinen kerta, kun hän tarjosi, kunnes peli muuttui ja hänen
säästäväinen sielunsa kiihottui uudenlaiseen tuhlaavaisuuteen. Mutta
hän maksoi juomat melko terveennäköisestä pussista. "Ei vähempää kuin
kahdeksansataa siinä", laskelmoi ilvessilmäinen Kink, minkä perusteella
hän käytti ensimmäistä tilaisuutta yksityiseen keskusteluun Bidwellin,
huonon whiskyn ja teltan omistajan kanssa.

"Tässä on pussini, Bidwell", Kink sanoi luottavaisena ja varmana, jonka
vanha hapatus suo toinen toiselleen. "Punnitse siihen vain
viisikymmentä dollaria muutamaksi päiväksi, ja me olemme sinulle
kiitollisia, Bill ja minä."

Senjälkeen toistuivat pussin matkat vaa'alle tiheämmin, ja Kinkin
syntymäpäivän vietto kävi varsin hilpeäksi. Hän jopa yritti laulaa
vanhojen hapatusten klassikkoa 'Kielletyn hedelmän mehu', mutta lopetti
kesken ja hukutti hämmennyksensä uuteen kierrokseen juomia. Bidwellkin
kunnioitti häntä parilla kierroksella talon laskuun; hän ja Bill olivat
kunnon kekkulissa siihen mennessä, kun Ans Handersonin silmäluomet
alkoivat lupsahdella ja hänen kielensä osoitti löystymisen merkkejä.

Bill muuttui hellämieliseksi, sitten luottavaiseksi. Hän kertoi huolensa
sekä kovan onnensa baarin omistajalle ja koko maailmalle yleensä sekä
Ans Handersonille erityisesti. Hän ei tarvinnut mitään näyttelijän
ominaisuuksia osaansa varten. Huono whisky piti siitä huolen. Hän sai
itsensä hyvin surulliseksi itsensä ja Billin vuoksi, hänen kyyneleensä
olivat vilpittömiä kertoessaan, kuinka hän ja hänen partnerinsa olivat
harkinneet myydä puoliosuuden hyvästä maasta vain siksi, että heillä
oli kova puute muonasta. Myös Kink kuunteli ja uskoi.

Ans Handersonin silmät kiilsivät viekkaasti ja hän kysyi: "Paljonko
ajattelitte pyytää?"

Bill ja Kink eivät kuulleet häntä, joten hänen oli toistettava
kysymyksensä. He vaikuttivat haluttomilta. Hän kävi innokkaammaksi,
heilui edes takaisin pitäen kiinni baaritiskistä ja ollen pelkkänä
korvana heidän neuvotellessaan hieman syrjässä ja kiistellessään,
pitäisikö heidän vai eikö ja ollen eri mieltä näyttämökuiskauksin
hinnasta, joka heidän tulisi määrätä.

"Kaksisataa -- hik -- ja viisikymmentä", Bill ilmoitti lopulta, "mutta
ehkä emme sittenkään myy."

"Mikä on kauhean viisasta, jos saan sanoa tähän väliin", vakuutti
Bidwell.

"Niin kyllä", lisäsi Kink. "Emme ole armeliaisuushommissa jakelemassa
ilman ja runsaasti ruotsalaisille ja valkoisille miehille."

"Otetaanpa lisää juomaa", nikotteli Ans Handerson ovelasti vaihtaen
aihetta suotuisampaan ajankohtaan.

Ja sitten, saadakseen aikaan tuon suotuisamman ajankohdan, hänen oma
pussinsa alkoi liikkua hänen suuren taskunsa ja vaa'an väliä. Bill ja
Kink olivat varautuneita, mutta lopulta he antoivat periksi hänen
taivutteluilleen. Tästä hän kävi varovaiseksi ja veti Bidwellin
syrjään. Hän hoippuroi kovasti ja tukeutui Bidwelliin kysyessään:

"Luuletteko, että nuo miehet ovat luotettavia?"

"Aivan varmasti", vastasi Bidwell innokkaasti. "Olen tuntenut heidät
useita vuosia. Vanhoja hapatuksia. Kun he myövät osuuden, niin he
myövät osuuden. Eivät ole mitään petkuttajia."

"Luulen, että ostan", selitti nyt Ans Handerson ja hoippuroi takaisin
toisten luo.

Mutta nyt hän vaipui haaveiluihin ja antoi tietää, että hän tahtoi
saada joko koko valtauksen tai ei mitään. Tämä kiihoitti Hootchinoo
Bill'in vihan vimmaan. Hän piti salamoivan puheen _chechaquo'itten_ ja
ruotsalaisten "pöyhkeydestä". Mutta hän torkahti kesken lauseen, puhe
loppui korisevaan ääneen ja pää vaipui rinnalle. Mutta niinpiankuin
Kink tai Bidwell nipisti häntä, oli hän heti valmis purkamaan uuden
parjaustulvan.

Ans Handerson istui rauhallisena kaiken tämän kuluessa. Jokainen
haukkumasana lisäsi hänen mielestään valtauksen arvoa. Saattoihan niin
suurella vastahakoisuudella olla ainoastaan _yhdenlainen_ todistus
hänelle, ja hän tunsi suurta huojennusta, kun Hootchinoo Bill kaatui
kuorsaten lattialle ja hän saattoi kääntyä hänen helpommin
taivutettavissa olevan yhtiökumppaninsa puoleen.

Kink Mitchell antoi puhutella itseään, mutta hän oli huono laskumies.
Hän vuodatti viljalti kyyneleitä, mutta oli taipuvainen myymään puolet
osuutta kahdestasadasta viidestäkymmenestä dollarista -- tai myös
kaikki seitsemästäsadasta viidestäkymmenestä. Ans Handerson ja Bidwell
koettivat kaikin tavoin saada häntä luopumaan väärästä käsityksestään
murto-osista, mutta heidän ponnistuksensa olivat turhat. Hän valitteli
ja vuodatti kyyneleitä sekä tiskille että heidän hartioilleen, mutta
nämä kyyneleet eivät kuitenkaan voineet poistaa hänen päähänpistoaan,
että jos puoli on kahdensadan viidenkymmenen dollarin arvoinen, niin on
kaksi puolta kolme kertaa arvokkaampi.

Lopultakin -- itse Bidwell'kin muisti vain hämärästi, miten yö oli
kulunut -- tehtiin kauppakirja -- jossa Bill Rader ja Charles Mitchell
luopuivat kaikista oikeuksistaan ja vaatimuksista valtaukseen _24
Eldorado_ -- jonka nimen puro oli saanut joltakin optimistiselta
_checaquo'lta_.

Kun Kink oli allekirjoittanut, koettivat kaikki kolme yhdistynein
voimin saada Bill'iä hereille. Kynä kädessä hän sitten istui kauan ja
huojui edestakaisin asiapaperin yli. Kun kallisarvoinen allekirjoitus
oli viimeinkin saatu tehdyksi ja kauppasumma maksettu, huokasi
ruotsalainen syvään, ryömi pöydän alle ja nukahti. Siellä hän sitten
makasi ja näki kuolemattomia uniaan aamuun saakka.

Mutta päivä oli kylmä ja harmaja. Häntä vilusti. Ensi töikseen hän
itsetiedottomasti ja koneellisesti tunnusteli pussiaan. Hän kauhistui
sen keveyttä. Muisto yön tapauksista selkisi vähitellen hänen
aivoissaan. Sitten hän kuuli karkeita ääniä. Hän avasi silmänsä ja
kurkisteli pöydän alta. Pari aamunvirkkua -- tai oikeammin koko yön
matkalla ollutta miestä keskusteli Eldorado Creekin täydellisestä
arvottomuudesta. Ans Handerson peljästyi, koetteli taskujaan ja sai
käteensä _24 Eldorado'n_ kauppakirjan.

Kymmenen minuuttia sen jälkeen herätti ruotsalainen, silmät rajusti
tuijottaen, Hootchinoo Bill'in ja Kink Mitchell'in jotka nukkuivat
vaippoihinsa kääriytyneinä, ja tyrkytti heille sangen töhryistä
asiapaperia.

"Minä luulen, että otan pois rahani", soperteli hän, "minä luulen, että
otan pois rahani."

Hänellä oli kyyneleitä silmissä ja kurkussa. Ne vierivät pitkin hänen
poskiaan, kun hän lankesi polvilleen toverusten eteen ja kerjäsi ja
rukoili. Mutta Bill ja Kink eivät nauraneet hänelle. He olisivat
niinmuodoin voineet olla kovasydämisempiä kuin olivat.

"Ensi kertaa kuulen nyt miehen itkeä tillittelevän kaivososuuden
tähden", sanoi Bill. "Ja minä otan itselleni vapauden sanoa, että se on
kerrassaan tavatonta."

"Sitä samaa minäkin", selitti Kink Mitchell. "Onhan kaivososuuksien
ostaminen aivan yhtä tavallinen kuin hevosten ostaminen."

Heidän ihmettelynsä oli täysin oikea. He eivät voineet kuvitellakkaan,
että he itse olisivat voineet valittaa liikeasiain tähden, eivätkä
sentähden voineet ymmärtää, että joku muukaan voisi tehdä niin.

"Poloinen raukka _chechaquo'ksi_", murahti Hootchinoo Bill, kun he
näkivät murheellisen ruotsalaisen poistuvan tietä pitkin.

"Nyt Too Much Gold'iin!" sanoi Kink Mitchell rattoisasti.

Ja ennenkuin päivä oli lopussa, olivat he ostaneet Ans Handersonin
kultahiekalla jauhoja ja sianlihaa ja maksaneet niistä huikeita summia
ja kulkivat vedenjakajan yli Klondyke'n ja Indian Riverin välillä
olevia virtoja kohti.

Kolme kuukautta sen jälkeen tulivat he takaisin lumimyrskyn vallitessa
ja joutuivat matkalla _24 Eldorado'on_. Oli pelkkä sattumus, että he
tulivat sinne. He eivät olleet pitäneet silmällä entistä valtaustaan.
Eivätkä he myöskään voineet tuulen pieksämältä lumelta nähdä paljo
mitään, ennenkuin olivat aivan perillä. Juuri silloin helpotti tuuli
hiukan, ja he näkivät kuopan ja sen yläpuolella vintturin, jota eräs
mies hoiti. He näkivät hänen nostavan kuopasta ämpärillisen soraa ja
kaatavan sen kuopan laidalle. He näkivät myös toisen miehen, joka
tuntui merkillisen tutulta, täyttävän kattilan tuolla vastanostetulla
soralla. Hänellä oli suuret kädet ja vaaleankellervät hiukset. Mutta
ennenkuin he ehtivät hänen luokseen, kääntyi hän kattiloineen ympäri ja
kiiruhti muutamaan majaan. Hän oli avopäin ja sulanut lumi juoksi
pitkin hänen kaulaansa, mistä voi ymmärtää hänen kiireensä. Bill ja
Kink kiiruhtivat myös majaan ja huomasivat hänen olevan polvillaan
pesän edessä, missä huuhtoi soraa vedellä täytetyssä astiassa.

Hän oli liiaksi työhönsä kiintynyt, huomatakseen enempääkään, kuin että
joku tuli majaan. He seisoivat aivan hänen vieressään ja katselivat.
Hän pani kattilan hitaasti pyörivään liikkeeseen ja pysäytti sen pari
kertaa, ottaakseen sormin pois suurimmat sorakappaleet. Vesi oli
sameata ja astia oli upoksissa siinä, niin etteivät he voineet nähdä
sen sisältöä. Yhtäkkiä hän nosti kattilan ja kallisti siitä veden
maahan. Keltainen aine jäi kattilan pohjalle, niinkuin voi kirnuun.

Hootchinoo Bill säpsähti. Hän ei ollut koskaan uneksinut noin runsaasta
tuloksesta.

"Kylläpä on paksusti, hyvä ystävä", sanoi hän jurosti. "Kuinka paljon
laskette siinä suunnilleen olevan?"

Ans Handerson ei katsahtanut ylös, mutta vastasi: "Arvelen
viideksikymmeneksi unssiksi."

"Teidän on täytynyt sitten tulla hemmetin rikkaaksi, vai mitä?"

Ans Handerson istui edelleenkin pää painuksissa, puserrellen
kultahiekkaa saadakseen viimeisetkin sorakappaleet pois, ja hän
vastasi: "Luulen, että minulla on hyvinkin viisisataatuhatta dollaria."

"Varjele taivas!" sanoi Hootchinoo Bill, ja hän sanoi sen
kunnioituksesta.

"Varjele taivas!" toisti Kink Mitchell. Ja he menivät hiljaa ulos ja
sulkivat oven jälkeensä.



Tuhat tusinaa munia.


David Rasmussen oli uuttera ihminen, ja niinkuin moni häntä suurempi
mies, takertui hänkin yhteen ainoaan ajatukseen. Ja sentähden, kun hän
kuuli torventoitotuksen Pohjoismaasta, suunnitteli hän uskaliaan
keinotteluyrityksen ja pani sitten liikkeelle koko toimintatarmonsa
toteuttaakseen sen. Hän teki ripeitä ja tarkkoja laskelmia, ja
tulevaisuus näytti hänestä ruusunpunaiselta. Hän oli aivan varma, että
munia myytiin Dawson'issa viidestä dollarilta tusina. Ja tästähän
seurasi eittämättömästi, että tuhat tusinaa munia tuottaisi tuossa
kultaisessa kaupungissa viisi tuhatta dollaria.

Toiselta puolen täytyi myöskin kustannukset ottaa huomioon, ja hän teki
sen ja teki sen sangen tarkasti, sillä hän oli ajatteleva mies,
erinomaisen käytännöllinen ja neuvokas, eikä hän koskaan antanut
sydämensä lämmetä minkäänlaisesta mielikuvituksesta. Jos hän laskisi
kustannukset viideksitoista sentiksi tusinalta, niin nousisi
kokonaissumma tuhannelta tusinalta sataanviiteenkymmeneen dollariin --
jonninjoutava summa suunnattomaan voittoon nähden. Ja jos hän myöskin
otaksuisi, ainoastaan otaksuisi -- tehdäkseen kerran itsensä vikapääksi
tarpeettomaan hullutukseen -- että hänen itsensä ja munien kuljetukseen
menisi sen lisäksi vielä kahdeksansataa viisikymmentä, niin jäisi
hänelle joka tapauksessa neljätuhatta puhdasta voittoa, kun oli myynyt
viimeisen munan ja saanut viimeisen maksun kultahiekassa.

"Sillä katsos, AIma" -- hän teki aina laskelmia vaimonsa kanssa, hauska
ruokasali tulvillaan karttoja, virallisia tiedonantoja, matkailijain
käsikirjoja ja "Alaskan oppaita" -- "katsos, kustannuksista ei voi
oikeastaan puhua, ennenkuin tullaan Dyea'an; matka sinne tekee
viisikymmentä dollaria ensimäisessä luokassa. Ja Dyea'sta Lake
Linderman'iin kuljettavat intiaanikantajat tavaroita kahdestatoista
sentistä naulan -- siis kahdestatoista dollarista sata eli
sadastakahdestakymmenestä tuhat. Jos nyt otaksutaan, että minulla on
tuhat viisisataa naulaa, niin se maksaa satakahdeksankymmentä dollaria
-- sanokaamme varmuuden vuoksi kaksisataa. Olen kuullut eräältä
luotettavalta klondykelaiselta, joka on vasta tullut sieltä, että voin
ostaa itselleni veneen kolmella sadalla. Ja sama mies on sanonut, että
voin olla varma siitä, että saan mukaani pari matkustajaa, jotka
maksavat siitä hyvästä sataviisikymmentä kumpainenkin, niin että minä
siten saan veneen ilmaiseksi, ja sitäpaitsi he voivat auttaa minua
veneen hoitamisessa. Ja -- siinä kaikki! Dawson'issa kuljetan minä
munat maihin veneestä. No, katsokaamme nyt, paljoko kustannukset
kaikkiaan tekevät. -- Viisikymmentä dollaria San Franciscosta Dyea'an
-- kaksisataa Dyea'sta Linderman'iin -- veneen maksavat matkustajat --
siis kaiken kaikkiaan kaksisataaviisikymmentä", laski hän ripeästi. "Ja
sitten sata vaatteisiin", jatkoi hän hyvillä mielin, "jonka jälkeen jää
vielä viidensadan suuruinen vararahasto arvaamattomia tapauksia varten.
Ja mitäpä sellaisia saattaisi sattua?"

Alma kohautti olkapäitään ja rypisti silmäkulmiaan. Jos avara Pohjola
kykenisi nielemään miehen ja tuhat tusinaa munia, niin olisi siellä
aivan varmaan tarpeeksi tilaa muullekin, mitä hän omisti. Tämä oli
hänen ajatuksensa, mutta hän ei sanonut mitään. Hän tunsi David
Rasmussen'in kyllin hyvin.

"Jos otetaan aika kaksinkertaisesti tilapäisten viivytysten varalta,
niin teen minä matkan kahdessa kuukaudessa. Ajattele sitä, Alma!
Neljätuhatta kahdessa kuukaudessa! Se on kokonaan toista kuin ne
vaivaiset sadat kuukaudessa, mitä minulla nyt on. Sitten me
muuttaisimme kauas pois, missä olisi enemmän tilaa -- meillä olisi
kaasuvalo joka huoneessa ja avara näköala -- nykyisen asuntomme vuokra
riittäisi veroihin, vakuutusmenoihin ja veteen, jäisipä siitä vielä
ylikin. Ja saattaahan olla mahdollista, että minä löydän kultasuonen ja
palaan takaisin miljonäärinä. No, sanoppas nyt, Alma -- etkö luule,
että minä olen kohtuullinen laskelmissani?"

Ja tuskinpa Alma saattoi muuta ajatellakkaan. Ja sitäpaitsi: olihan
hänen oma serkkunsa -- tosin etäistä haaraa ja sen lisäksi perheen
musta lammas, hurjapää ja yleisesti tunnettu heittiö -- vastikään
palannut tuosta merkillisestä Pohjolasta, mukanaan satatuhatta dollaria
kultahiekassa, puhumattakaan puolesta osuudesta siihen luolaan, josta
se oli peräisin!

David Rasmussen'in maustekauppias hämmästyi kovin, nähdessään hänen
asettelevan munia vaakakuppeihin syrjäisimmässä tiskin sopukassa, ja
Rasmussen itse hämmästyi vielä enemmän, havaitessaan, että tusina munia
painoi puolitoista naulaa -- hänen tuhat tusinaansa painaisi
niinmuodoin yksistään tuhatviisisataa! Hänen vaatteensa, vaippansa,
keitinvehkeensä ja matkalla välttämätön ruokavarasto eivät siis saisi
painaa mitään! Tämä sotki kerrassaan hänen tekemänsä laskelmat, ja hän
oli juuri aikeissa ruveta sommittelemaan uusia, kun sai ajatuksen
punnita ainoastaan _pieniä_ munia. "Sillä olivatpa ne pieniä tai
suuria, tuhat tusinaa munia on kuitenkin aina tuhat tusinaa munia",
puheli hän rikkiviisaasti itsekseen -- ja nyt hän huomasi, että tusina
pieniä munia painoi ainoastaan yksi ja neljäsosa naulaa. Tämän jälkeen
San Franciscon kaupunki tuli tulvilleen asiamiehiä, ja hämmästyneille
hankitsijaliikkeille ja meijeriyhtiöille tehtiin yht'äkkiä kyselyjä
munista, jotka eivät painaneet enempää kuin kaksikymmentä unssia
tusina.

Rasmussen panttasi nyt pienen huvilansa tuhannesta dollarista, hommasi
vaimonsa pitkä-aikaiselle matkalle sukulaistensa luo, jätti työnsä ja
sonnustautui matkalle pohjoista kohti. Pysyäkseen tekemässään
kustannusarviossa hän osti toisenluokan paikan, joka tuulen vuoksi oli
huonompi kuin välikansipaikka; ja myöhään kesällä hän astui kalpeana ja
horjuen munineen maihin Dyea'ssa. Ennenpitkää hän kuitenkin sai
takaisin ruokahalunsa ja entiset ruumiinvoimansa. Ensimäinen
keskustelunsa Chilkoot-kantajien kanssa sai hänet vilkastumaan ja
parantamaan ryhtiänsä. He pyysivät neljäkymmentä senttiä naulalta
tuolta kaksikymmentä kahdeksan penikulmaa [tarkoitetaan Englannin
peninkulmaa. Suomentajan huom.] pitkältä taipaleelta, mutta kun hän ei
näyttänyt sitä paljoksuvan, nousi heidän vaatimuksensa neljäänkymmeneen
kolmeen. Viisitoista juroa intiaania kiinnitti hänen laatikkojensa
kantohihnat hartioilleen neljänkymmenen viiden sentin palkasta
naulalta, mutta päästi ne irti jälleen, kun eräs likainen ja rääsyinen
skaguaylainen Kroisos, joka oli menettänyt hevosensa White Pass'in
tiellä ja nyt teki viimeisen epätoivoisen ponnistuksen päästäkseen
Chilkoot'ista oli tarjonnut heille neljääkymmentä seitsemää.

Mutta Rasmussen oli väsymätön, ja viidelläkymmenellä sentillä hän sai
kantajia, jotka kaksi päivää myöhemmin laskivat hänen munansa
vahingoittumattomina maahan Linderman'issa. Viisikymmentä senttiä
naulalta tekee kuitenkin tuhat dollaria tonnilta, ja hänen
tuhannenviidensadan naulan painoinen kauppavarastonsa oli tyhjentänyt
hänen vararahastonsa ja jättänyt hänet Tantaluksen pisteeseen, josta
hän joka päivä näki vastarakennettujen veneiden lähtevän Dawson'iin.
Muuten vallitsi väsymätön levottomuus ja huoli leirissä, missä veneitä
rakennettiin. Miehet työskentelivät vimmatusti, aamuvarhaasta
iltamyöhään, niin paljon kuin jaksoivat -- tilkitsivät, takoivat ja
naulasivat mielettömällä kiireellä, minkä syytä ei ollutkaan vaikea
huomata. Päivä päivältä solui lumiraja alemmas pitkin paljaita
vuorenhuippuja, pohjoismyrskyt seurasivat toinen toistaan, tuoden
mukanaan räntäsateita, jääsohjua ja lumipyryjä, ja lahtiin ja seisovaan
veteen tuli pintajää, joka vahveni tunti tunnilta. Ja kaikki vakavat,
koneellisesti työskentelevät miehet käänsivät tuontuostakin kelmeät
kasvonsa merelle päin, katsoakseen oliko se jo jäätynyt. Sillä
jäätyminen oli sama kuin surmanisku heidän toivolleen -- toivolle
päästä kulkemaan pitkin vuolaasti juoksevaa virtaa ennenkuin laivakulku
keskeytyy merellä.

Suureksi surukseen huomasi Rasmussen, että hänellä oli kolme
kilpailijaa. Oli kyllä totta, että yhdellä heistä, eräällä pikkuisella
saksalaisella oli ollut kova onni, ja hän oli aikeissa itse kantaa
tavaravarastonsa jäännöksiä edelleen; mutta molemmilla toisilla oli
pian veneensä valmiina, ja he rukoilivat kauppamiesten jumalaa
pidättämään talven rautakättä vielä päivän. Mutta rautakäsi puristi
maan lujaan otteeseensa. Miehiä paleltui pohjoistuulessa, joka
pyyhkäisi Chilkoot'in yli, ja Rasmussen oli palelluttanut varpaansa,
ennenkuin huomasikaan sitä. Hänelle tarjoutui tilaisuus päästä
matkustajaksi erääseen veneeseen, joka oli juuri matkalle lähdössä,
mutta se maksoi kaksisataa käteistä, eikä hänellä ollut penniäkään.

"Minä luulen, että te voitte odottaa hiukkasen", sanoi ruotsalainen
venerakentaja, joka oli löytänyt Klondykensä sieltä ja oli kyllin
viisas huomatakseen sen, "ainoastaan hiukkasen -- niin minä rakennan
teille oikein hienon veneen, niin totta kuin nimeni on Petter."

Tähän lupaukseen luottaen lähti Rasmussen takaisin Crater Lake'en,
jossa hän tapasi pari sanomalehden kirjeenvaihtajaa, joiden
sekaannnuksiin joutuneet tavarat olivat hajallaan Stone House'sta aina
Happy Camp'iin asti.

"Tjaa", sanoi hän heille, "minulla on tuhat tusinaa munia
Linderman'issa, ja parhaillaan lyödään viimeisiä nauloja veneeseeni.
Minulla on ollut saakurinmoinen onni. Veneet ovat harvinaisia, niinkuin
tiedätte, eikä siellä enää ole ainoatakaan saatavissa."

Tämän jälkeen molemmat kirjeenvaihtajat melkein väkipakolla halusivat
tulla hänen seuraansa. He heiluttivat vihreitä seteleitä hänen
silmiensä edessä ja helistelivät kultarahoja kouransilmässä. Hän ei
tahtonut ensin edes kuunnellakaan heitä, mutta he saivat hänet
houkutelluksi puoliväkisin, ja hän lupasi viimein heidät ottaa,
kummankin kolmestasadasta. Tämän jälkeen he tyrkyttivät hänelle maksun
etukäteen. Ja sill'aikaa kun he kirjoittivat sanomalehdilleen tuosta
tuhat tusinaa munia omistavasta laupiaasta samarialaisesta, oli tämä jo
matkalla takaisin tuon ruotsalaisen veneenveistäjän luo Linderman'iin.

"Kuulkaahan! Antakaa minulle tuo venhe!" kuului hänen tervehdyksensä,
samalla kun hän helisteli kirjeenvaihtajien kultarahoja ja heitti
halukkaita silmäyksiä vasta valmistuneeseen alukseen.

Ruotsalainen tuijotti yksinkertaisen näköisenä häneen ja pudisti
päätään.

"Paljoko se toinen maksaa tästä? Kolmesataa? No, tässä on neljä.
Ottakaa ne".

Hän koetti tyrkyttää hänelle rahoja, mutta ruotsalainen ei huolinut.

"Ei käy päinsä. Olen sanonut, että hän saa venheen. Te saatte luvan
odottaa".

"Tässä on kuusisataa. Viimeinen tarjoukseni. Ottakaa ne nyt tai jääkää
ilman. Voittehan sanoa hänelle, että se oli erehdys."

Ruotsalainen epäröi. "Luulen sen käyvän päinsä", sanoi hän lopulta, ja
kun Rasmussen näki hänet viimeisen kerran, vaivasi miesparka turhaan
päätänsä, selittääkseen erehdyksen sopivalla tavalla toisille
tovereille.

Saksalainen kompastui ja taittoi jalkansa Deep Lake'n jyrkänteellä,
jonka vuoksi hän möi tavaransa dollarista tusinan ja palkkasi rahoilla
intiaaneja kantamaan hänet takaisin Dyea'an. Mutta seuraavana aamuna,
laittautui Rasmussen matkalle kirjeenvaihtajiensa kanssa, ja hänen
molemmat kilpailijansa seurasivat heti jälessä.

"Kuinka paljon teillä on?" kysyi toinen heistä, pieni, laiha mies New
Englannista.

"Tuhat tusinaa", vastasi Rasmussen ylpeästi.

"Oho! Mutta minä lyön vetoa, että lyön teidät laudalta, vaikka minulla
onkin vain kahdeksansataa".

Kirjeenvaihtajat tarjoutuivat lainaamaan hänelle rahaa vetoon. Mutta
Rasmussen hylkäsi tarjouksen, ja yankee löi sen sijaan vetoa toisen
kilpailijan, mustaviiksisen meripojan ja purjehtijan kanssa, joka
lupasi "antaa heidän nähdä hiukkasen, kunhan rupeaa ryskämään". Hän oli
ensimäinen, joka lähti Linderman'ista, ja ottamatta selvää laivakululle
soveliaasta reitistä, hän ohjasi lastatun veneensä keskelle kuohuvia
virtoja kallioitten väliin. Rasmussen ja yankee, jolla myös oli kaksi
matkustajaa, ponnistelivat vaarapaikkojen sivu laatikot selässä ja
vetivät veneensä tyhjinä vaikeakulkuisen väylän läpi Bennettiin.

Bennett oli kaksikymmentä viisi penikulmaa pitkä järvi, kapea ja syvä,
jonkinlainen läpikulkureitti vuorten välitse, jossa myrsky alinomaa
raivosi. Rasmussen leiriytyi erääseen santakuoppaan järven yläpäässä,
jossa joukko miehiä ja veneitä, jotka aikoivat pohjoiseen päin, oli
joutunut arktisen tuulen kynsiin. Hän heräsi aamulla ulvovaan
etelätuuleen, joka toi mukanaan kylmyyttä lumi- ja jääpeitteisiltä
vuortenhuipuilta ja laaksoista ja tuntui kylmältä kuin pohjoistuuli
ikään. Mutta ilma oli selkeä, ja hän näki yankeen katoavan ensimäisen
niemen taakse, vene täydessä purjeessa. Vene toisensa jälkeen lähti
liikkeelle, ja kirjeenvaihtajat halusivat innokkaasti matkalle.

"Me saavutamme hänet ennenkuin saavumme Cariboo Crossing'iin",
vakuuttivat he Rasmussen'ille asettaessaan purjeita kuntoon ja _Alman_
saadessa ensimäiset kovakouraiset hyväilynsä jääkappaleita täynnä
olevalta aallokolta.

Rasmussen oli aina ollut kaikkea muuta kuin merisankari, mutta nyt hän
tarttui peräsimeen päättäväisin ilmein. Hänen munalaatikkonsa olivat
hänen silmäinsä edessä, varmassa säilössä kirjeenvaihtajain
matkatavarain alla veneen pohjalla, ja kuinka olikaan, tuli hänellä
myöskin mieleen pieni huvilansa ja tuhannen dollarin panttaus.

Oli purevan kylmää. Tavantakaa hän veti veneeseen perämelan ja otti
toisen, sill'aikaa kun hänen matkustajansa raaputtivat jäätä
edellisestä. Mihin vain tyrskyt heittivät vettä, muuttui se heti
jääksi, ja priipurjeen puomi, joka lakkaamatta kävi vedessä, tuli
täyteen jääpuikkoja. _Alma_ ponnisteli ja huojui eteenpäin ankarassa
vedenkäynnissä, kunnes sen liitteistä ja saumoista alkoi tihkua vettä,
mutta sen sijaan että olisivat pumpanneet, hakkasivat kirjeenvaihtajat
herkeämättä jäätä ja heittivät sitä mereen. Ei lepoa, ei rauhaa!
Mieletön kilpajuoksu talven kanssa oli alkanut, ja veneet syöksyivät
eteenpäin yhtämittaisena jonona.

"M-m-me emme voi py-pysähtyä, vaikka sielujemme autuus olisi
kysymyksessä", soperti toinen kirjeenvaihtajista, sammaltaen kylmästä,
vaan ei pelosta.

"Aivan oikein! Anna huhkia vaan, ukkoseni!" rohkaisi toinen.

Rasmussen vastasi tylsämielisesti irvistäen. Luoksepääsemättömät rannat
häämöittivät ryöppyävän kuohun läpi, ja ainoastaan aukealla merellä
saattoivat he pysyä samassa vauhdissa sortumatta aaltoihin. Purjeiden
laskeminen olisi ollut sama kuin varma perikato. Useita kertoja he
sivuuttivat veneitä, jotka luovivat kallioiden välissä, ja yhden he
näkivät kolahtavan tyrskyn peittämään karikkoon. Muuan pieni kahden
miehen ohjaama alus heidän takanaan meni kumoon, kun purjeita
käännettiin.

"Pi-pi-pidä varasi, ukkoseni", huusi kirjeenvaihtaja kalisevin hampain.

Rasmussen irvisti ja puristi pakottavat sormensa lujemmin perämelan
ympärille. Parikymmentä kertaa oli meri iskenyt veneen leveään perään
ja heittänyt aluksen oikealta suunnaltaan, niin että purjeet avuttomina
lepattivat, ja joka kerta oli Rasmussen ainoastaan äärimmäisillä
ponnistuksilla välttänyt vaaran. Irvistys oli siten ikäänkuin
vähitellen jähmettynyt hänen kasvoilleen, ja kirjeenvaihtajiin vaikutti
kiihoittavasti katsella häntä.

_Alma_ syöksyi erään yksinäisen kallion ohi sadan yardin päässä
rannasta. Sen huipulta, jota aallot huuhtelivat, päästi muuan mies
rajun huudon, joka kuului myrskyn läpi. Mutta viime hetkellä oli _Alma_
lentänyt sivu, ja kallio näkyi enää mustana pilkkuna kuohujen keskellä.

"Se oli yankee! Mutta missä on merimies?" huusi toinen Rasmussenin
matkustajista.

Rasmussen katsahti olkansa yli tummaan priipurjeeseen heidän takanaan.
Hän oli nähnyt sen sukeltavan esiin sumusta tuulen yläpuolella, ja
tunnin sisään, jolloin hän oli pitänyt sitä silmällä, oli se tullut
vähitellen suuremmaksi. Merimiehen oli nähtävästi täytynyt korjata
joitakin vaurioita, ja nyt hän aikoi korvata menettämänsä ajan.

"Tuolla hän tulee!"

Molemmat matkustajat lakkasivat hakkaamasta jäätä ja vain katsoivat
katsomistaan. Kaksikymmentä peninkulmaa Bennettistä oli heidän takanaan
-- riittävän suuri tila merelle nostattaa pilvenkorkuisia laineita.
Niiden mukana nousten ja laskien syöksähti merimies kuin myrskynjumala
ohi. Suuri purje näytti ikäänkuin tarttuvan veneeseen aallonharjalla,
kohottavan sen vedestä ja heittävän sitten murskaten alas aallon
ammottavaan kitaan.

"Meri ei ota häntä koskaan!" Samassa katosi musta purje näkyvistä
suunnattoman aallonharjan taakse. Seuraava aalto vyöryi saman paikan
yli, sitä seuraava samaten, mutta venettä ei näkynyt. _Alma_ syöksyi
ohi. Silloin näkyi vilahdukselta airoja ja pakkilaatikoita. Käsivarsi
pistäytyi ylös vedestä ja takkuinen pää näkyi aallon harjalla noin
kahdenkymmenen yardin päässä heistä.

Kaikki kolme istuivat hiljaa hetkisen. Kun järven alapää tuli näkyviin,
alkoivat aallot lyödä veneeseen herkeämättä, niin etteivät
kirjeenvaihtajat enää hakanneet jäätä, vaan viskasivat vettä kipoilla.
Mutta tämäkään ei auttanut, ja kirkuvin äänin neuvoteltuaan Rasmussenin
kanssa he tarttuivat matkatavaroihin. Jauhot, sianliha, vaipat,
keittovehkeet, kaikenlainen pikkutavara -- kaikki, mitä he saivat
käsiinsä, lensi laidan yli. Vene osoitti heti kiitollisuuttaan, se otti
vähemmän vettä ja kohosi huomattavasti.

"Kylliksi jo!" huusi Rasmussen, kun he tarttuivat päällimmäiseen
munalaatikkoon.

"Kyllä he-he-helvetissä, nämä myöskin!" kirkui toinen vilusta väristen
ja vimmoissaan. Paitsi muistiinpanojaan, valokuvauskoneitaan ja
filmejään olivat kirjeenvaihtajat uhranneet kaikki matkatavaransa. Hän
kumartui eteenpäin, tarttui yhteen munalaatikoista ja alkoi vetää sitä
tervavaatteen alta.

"Päästä irti! Päästä irti, sanon minä!"

Rasmussen oli onnistunut saamaan esille revolverinsa ja käsi
koukistuneena perämelan yli koetti hän tähdätä. Kirjeenvaihtaja seisoi
teljolla ja heilui edes-takaisin; hänen kasvonsa vääntyivät uhmasta ja
äärettömästä vihasta.

"Voi, Herra Jumala!"

Siten kirkaisi hänen ammattiveljensä, samassa heittäytyen pitkälleen
veneen pohjalle. Kun Rasmussenin huomio kääntyi toisaalle,
oli _Alma_ joutunut keskelle suunnatonta vedenpaljoutta ja pyörähti
ympäri. Purjeet lepattivat, höltyivät ja kääntyivät toiselle puolen,
ja kun puomi hipaisi kauhealla voimalla venettä, pyyhkäisi se
kirjeenvaihtaja-raukan selkä-poikkeimena mereen. Masto ja purjeet
menivät myös samaa tietä. Meri vyöryi veneen yli kun se pysähtyi, ja
Rasmussen syöksyi pumpun luo.

Seuraavan puolen tunnin aikana lensi vene toisensa jälkeen heidän
ohitsensa -- pienempiä veneitä, samansuuruisia veneitä kuin heidän,
pelottavia veneitä, jotka kykenivät muutakin tekemään kuin syöksymään
mielettömästi eteenpäin. Mutta sitten tuli eräs kymmenen tonnin alus,
joka, purjeita uhkarohkeasti vähentäen, pyyhkäisi vastatuuleen ja
lähestyi raskaasti ja kömpelösti.

"Pysähtykää, pysähtykää!" huusi Rasmussen.

Mutta hänen veneensä matala reelinki kolahti raskasta alusta vastaan,
ja henkiinjäänyt kirjeenvaihtaja kiipesi kannelle. Rasmussen lennähti
pakkilaatikkojen yli keulaan niinkuin kissa ja koetti jäykistyneillä
sormillaan solmeta hinausköyttä.

"Tulkaa ylös!" karjasi hänelle muuan punapartainen mies.

"Minulla on täällä tuhat tusinaa munia", kirkui Rasmussen vastaan.
"Ottakaa veneeni hinattavaksenne! Minä maksan siitä."

"Tulkaa ylös!" ulvottiin kuorossa.

Samassa vyöryi vaahtoharjainen aalto heitä kohti, hulvahti aluksen yli
ja upotti _Alman_ puoleksi. Aluksen miehistö irroitti köyden ja kiroili
Rasmussenille nostaessaan uudelleen purjeita. Rasmussen kiroili
takaisin ja alkoi pumpata. Kaatunut masto ja purje pidättivät venettä
kuin ankkuri ikään, ja tämä teki mahdolliseksi taistella vettä vastaan.

Kolme tuntia myöhemmin tuli hän lopen väsyneenä ja melkein
jähmettyneenä, tuskin tietäen mitä sanoi, mutta vieläkin
pumpaten, jäätikköiselle rantakaistaleelle Cariboo Crossing'in
läheisyydessä. Kaksi miestä -- eräs hallituksen kuriiri ja muuan
puoli-intiaanimatkustaja -- auttoi hänet karilta, pelasti hänen
lastinsa ja veti veneen maihin. He olivat matkalle lähdössä
palkoveneellä ja ottivat hänet yöksi alukseensa. Seuraavana aamuna he
matkustivat, mutta hän piti paraana pysähtyä munineen. Ja tämän jälkeen
alkoi yli maan levitä huhu miehestä, jolla oli tuhat tusinaa munia.
Kullanetsijät, jotka saapuivat sinne ennen meren jäätymistä, veivät
mennessään huhun hänen saapumisestaan. Harmaapäiset vanhankansanmiehet
Forty Milessä ja Circle Cityssä, hapatukset, joilla oli kitalaki
nahkasta ja vatsa parkkiutunut papujen syönnistä, alkoivat uneksien
muistella kananpoikasia ja vihanneksia, kun hänen nimensä mainittiin.
Dyea ja Skaguay seurasivat mielenkiinnolla hänen vaiheitaan ja kysyivät
jokaiselta salmen yli tulleelta, kuinka pitkälle hän oli ehtinyt
saapua, ja Dawson -- tuo kultainen, mutta munia vailla oleva Dawson --
kitui tuskaisessa odotuksessa ja kävi jokaisen tulokkaan kimppuun
saadakseen mahdollisesti tietää jotakin hänestä.

Mutta kaikesta tästä Rasmussen ei tietänyt mitään. Seuraavana päivänä
haaksirikkonsa jälkeen hän korjasi _Alman_ ja lähti uudelleen matkalle.
Kauhea itätuuli puhalsi suoraan häntä vastaan Tagish'ista, mutta hän
työnsi airot veteen ja ponnisteli miehuullisesti eteenpäin, vaikka
tuuli painoi venettä taaksepäin ja hänen täytyi tuontuostakin raaputtaa
jäätä airoista. Seudulla vallitsevan tavan mukaan hän nousi maihin
Windy Arm'in luona; kolme kertaa kävi vene karilla ja täyttyi vedellä
Tagish'issa, ja Lake Marsh'issa oli se jäätyä kiinni. _Alma_ kärsi
paljon vaurioita taistellessaan näitä vastuksia vastaan, mutta munat
säilyivät vahingoittumattomina. Nämä hän kannatti takaisin kaksi
peninkulmaa jään yli rantaan, johon hän rakensi varastohuoneen. Tämä
säilyi sittemmin vuosikymmeniä, ja sitä osottivat toisille ne, jotka
tunsivat tarinan.

Puoli tuhatta peninkulmaa jäätynyttä maata oli hänen ja Dawsonin
välillä, ja vesitie oli suljettu. Mutta Rasmussen kääntyi ympäri
omituinen jännittynyt ilme kasvoillaan ja vaelsi järviä pitkin
jalkaisin. Miten hän kesti tämän yksinäisen matkan, mukanaan ainoastaan
vaippa, kirves ja kourallinen papuja, sitä ei tavallinen kuolevainen
saata ymmärtää. Ainoastaan Pohjolan kuljeksiva seikkailija voi sen
jotenkuten käsittää. Riittää kun mainitsemme, että hän joutui keskelle
lumimyrskyä Chilkoot'issa ja menetti kaksi varvastaan haavurille Sheep
Camp'issa. Ja kuitenkin hän pysyi jaloillaan ja hoiti astiainpesua
_Pavona_-laivalla; sieltä hän tuli hiilenkantajana muutamalla laivalla
San Franciscoon.

Peräti laihtunut ja kurja olento kävellä linkutti pankin loistavan
konttorinlattian yli, saadakseen uuden kiinnityksen huvilaansa. Hänen
kuoppaiset poskensa paistoivat tuuhean parran alta, ja hänen silmänsä
näyttivät painuneen syvälle kuoppiin, joista ne kylmästi liekehtien
loistivat. Hänen kätensä olivat ilman, tuulen ja kovan työn parkitsemat
ja kynsien alla oli paksu kerros likaa ja nokea. Hän jutteli epäselviä
asioita munista ja jääesteistä, ja myrskyistä ja merenkäynnistä --
mutta kun pankkimiehet kieltäytyivät antamasta enempää kuin tuhat, kävi
hänen puheensa vielä sekavammaksi ja kosketteli pääasiallisesti koirien
ja koiranruuan hintoja sekä sellaisia seikkoja kuin lumikengät,
mokkasiinit ja talvitiet. Viimein he antoivat hänelle tuhatviisisataa,
mikä oli enemmän kuin pantin arvo, ja hengittivät keveämmin, kun hän
oli tehnyt allekirjoituksensa ja oli oven toisella puolen.

Kaksi viikkoa myöhemmin hän matkusti Chilkoot'in yli kolmella reellä,
kunkin edessä viisi koiraa. Yhtä valjakkoa hän ajoi itse, mukaansa
ottamat kaksi intiaania ajoivat toisia. Lake Marsh'issa he avasivat
säilytyshuoneen ja kuormittivat reet. Mutta ei ollut yhtään tietä, jota
saattoi kulkea. Hän oli ensimäinen, joka matkusti jään yli, ja hänen
osalleen tuli tuo vaivaloinen tehtävä polkea ja raivata tie lumen ja
ahtojään läpi. Takanaan hän huomasi usein leiritulia, joista ohut
savupilvi nousi ilmaan, ja hän ihmetteli, miksi nämä ihmiset eivät
saavuttaneet häntä. Sillä hän oli muukalainen maassa eikä käsittänyt
syytä. Yhtä vähän hän ymmärsi intiaanejansa, jotka koettivat selittää
hänelle asianlaidan. Nämä pitivät tätä liian vaikeana yrityksenä. Ja
kun he napisivat ja kieltäytyivät aamusin lähtemästä eteenpäin, ajoi
hän heidät pistoolillansa uhaten työhönsä.

Kun hän oli päässyt erään jääsillan läpi lähellä White House'a ja
palelluttanut toisen jalkansa -- joka oli vielä ollut hellä ja kipeä
edellisen paleltumisen jälkeen -- odottivat intiaanit, että hän antaisi
perään. Mutta hän uhrasi yhden vaipan, ja jalka käärittynä
muutamanlaiseen mokkasiiniin, hän jatkoi matkaansa etummaisessa reessä.
Siinä oli raskain työ ja intiaanit kunnioittivat häntä siitä, että hän
oli ottanut sen omalle osalleen, mutta salassa he naputtivat otsaansa
ja pudistivat merkitsevästi päätään. Muutamana iltana he koettivat
paeta, mutta kuulien vinkuminen lumessa heidän ympärillään pakoitti
heidät palaamaan takaisin, muristen, mutta täysin vakuutettuina siitä,
että olivat tehneet erehdyksen. Tämän jälkeen he, jotka olivat vain
Chilkoot'in villejä, päättivät tappaa hänet; mutta hän oli kevytuninen
kuin kissa, eivätkä he saaneet tilaisuutta täyttää aikomustaan. Usein
he koettivat selittää hänelle heidän takanaan olevien savupilvien
merkitystä, mutta hän ei ymmärtänyt heitä ja rupesi yhä enemmän
epäilemään heitä. Ja jos he olivat itsepäisiä ja tahtoivat laiskotella,
oli hän kärkäs antamaan heille piiskansivalluksen silmien väliin tai
jäähdyttämään heidän tulistunutta mieltään näyttämällä ladattua
revolveriansa.

Ja niin hän matkusti eteenpäin -- kapinallisine seuralaisineen ja
villeine koirineen sellaista tietä pitkin, jonka vaikeudet saattoivat
lannistaa kaiken rohkeuden. Hänen täytyi taistella saadakseen intiaanit
pysymään matkassa, hän taisteli koirien kanssa pitääkseen niitä
erillään munista, hän taisteli jäitä vastaan, pakkasta vastaan ja
tuskia vastaan jalassaan, joka ei tahtonut parantua. Niin pian kuin
haavaan muodostui uusi nahka, rikkoontui se uudelleen purevassa
pakkasessa, ja viimein tuli reikä niin isoksi, että siihen melkein
mahtui nyrkki. Aamusin, kun hän nousi jaloilleen koko painollaan, pyöri
hänen silmissään ja hän oli vähällä pyörtyä tuskasta; mutta päivän
pitkään jalka meni tavallisesti turraksi, jonka jälkeen pakotus alkoi
uudestaan, kun hän ryömi peitteiden sisään ja koetti nukkua. Ja
kuitenkin saattoi hän, joka ennen oli ollut kirjuri ja istunut kaiket
päivät pulpetin ääressä, raataa niin, että intiaanit olivat
väsymyksestä puolikuolleita -- hän uuvutti koiratkin. Kuinka kovasti
hän teki työtä ja miten paljon hän kärsi, sitä hän ei tiennyt. Hän oli
mies, joka tarttui kiinni yhteen ainoaan päähänpistoon ja kun hän nyt
oli saanut tämän päähänpiston, oli hän kokonaan sen vallassa. Dawson
oli etualalla hänen tajunnassaan ja tuhat tusinaa munia taustalla -- ja
näiden välillä työskenteli hänen oma minänsä, lakkaamatta ponnistellen
saadakseen ne yhteen kimmeltäväksi kultaiseksi pisteeksi. Tämä
kultainen piste oli viisituhatta dollaria, päähänpiston summa ja
jokaisen, mahdollisesti syntyvän, uuden päähänpiston lähtökohta.
Kaikissa muissa asioissa hän toimi koneellisesti. Hänellä ei ollut
mitään käsitystä muista seikoista, nämä hän näki ainoastaan kuin tumman
lasin läpi eikä omistanut niille yhtään ajatusta. Kättensä työt hän
suoritti koneellisesti, ja sama oli laita sellaisenkin toiminnan, jossa
tarvittiin päätä. Hänen kasvojensa ilme kävi sangen tiukaksi; intiaanit
tunsivat pelkoa häntä kohtaan ja ihmettelivät tuota kummallista
valkoista miestä, joka oli tehnyt heidät orjiksi ja pakotti heidät
tekemään työtä niin mielettömästi.

Sitten tuli uusi vaiva Lake Le Borge'ssa, kun lämpömittari laski
enemmän kuin kuusikymmentä astetta nollapisteen alapuolelle. Näin
pakkasessa hän ponnisteli eteenpäin suu auki voidakseen hengittää
vapaammin, ja nyt hän kylmetytti keuhkonsa ja sairasti koko loppumatkan
kuivaa köhäyskää, joka paheni leirisavusta tai ylenmääräisistä
ruumiinponnistuksista. Thirty Mile-joella hän tapasi paljon avovettä,
jossa suuret jääkappaleet vyöryskelivät ja jota kattoi petollinen
reunajää. Tämän reunajään kantavuutta oli mahdoton arvioida, ja siksi
hän uskalsi mennä sille ilman muuta, ottaen revolverin avuksi, kun
hänen seuralaisensa napisivat. Mutta jääsilloilla saattoi ryhtyä
varovaisuustoimenpiteisiin, vaikkakin ne olivat lumenpeittämät. He
kulkivat niiden yli lumikengät jalassa ja pitkät seipäät ristiin
asetettuina käsissä kaikkien sattumien varalta. Kun he olivat päässeet
yli, kutsuivat he koiria tulemaan perässä. Ja sellaisella sillalla,
jossa lumi peitti sulapaikan, löysi toinen intiaaneista loppunsa. Hän
vaipui niin nopeasti, kuin veitsi menee ohuen hyytelön läpi, ja virta
painoi hänet heti jään alle.

Samana yönä karkasi hänen toverinsa heikossa kuunvalossa, ja Rasmussen
häiritsi turhaan suurta hiljaisuutta revolverillaan -- esine, jota hän
käsitteli enemmän innolla kuin taidolla. Kolmekymmentäkuusi tuntia
myöhemmin tuli karannut intiaani Big Salmon'in poliisiasemalle.

"Hm -- hm -- hm... Hauska mies... Mitä sanotte siitä?... Hänen
päänuppinsa aivan vinossa", selitti tulkki ymmälleen joutuneelle
esimiehelle. "Mitä?... Niin -- sekapäinen, aivan sekapäinen mies.
Munia, munia, munia -- aina vaan munia... Ymmärrättekö? Hän tulee kyllä
ajan oloon."

Viipyi useita päiviä ennenkuin Rasmussen tuli -- kaikki kolme rekeä
toisiinsa sidottuina ja kaikki koirat yksissä valjaissa. Se oli
epämukavaa ja vaivaloista, ja missä tie oli vaikeakulkuinen, oli hän
pakoitettu vedättämään reen kerrallaan, vaikkakin hän herkulesmaisilla
ponnistuksilla oli enimmäkseen onnistunut saamaan kaikki menemään
yht'aikaa. Häneen ei näyttänyt tekevän minkäänlaista vaikutusta, kun
poliisi kertoi, että hänen intiaaninsa oli matkalla ylänköseutujen
kautta Dawsoniin ja otaksuttavasti oli nyt puolimatkassa Selkirk'en ja
Stevart'in välillä. Yhtä vähän näytti kiinnittävän hänen mieltään, kun
hän sai tietää, että poliisi oli raivannut tien Pelly'yn asti, sillä
hän oli ruvennut sallimaanuskojan tavoin katselemaan kaikkia
luonnonilmiöitä, hyviä niinkuin pahojakin. Mutta kun hänelle sanottiin,
että Dawsonissa oli nälänhätä, hymyili hän, valjasti koiransa ja lähti
taas matkalle.

Viimeisessä pysähdyspaikassa hän sai selityksen, mitä tuo salaperäinen
savu merkitsi. Kun Big Salmon'issa oli saatu tietää, että tie oli
raivattu Pelly'yn saakka, ei savupilareilla enää ollut mitään syytä
pysytellä Rasmussenin takana, ja kun hän istui kokoonkyyristyneenä
yksin nuotion ääressä, näki hän. joukottain rekiä kiitävän ohi. Ensin
tulivat kuriiri ja puoli-intiaani, jotka olivat vetäneet hänet
Bennettistä, sitten kaksi postirekeä Circle Citystä, sen jälkeen
sekalainen seurue Klondykeen-matkustajia. Sekä koirat että miehet
olivat reippaita ja hyvinruokituita, kun sitävastoin Rasmussen ja hänen
vetäjänsä olivat niin laihoja, ettei heissä ollut paljo muuta kuin luu
ja nahka. Toiset olivat matkustaneet päivän ja levähtäneet kaksi, ja
muutenkin säästäneet voimiansa, voidakseen sitten matkustaa nopeammin,
kun raivattu tie alkoi -- ja hän sitävastoin oli marssinut jok'ainoa
päivä, vaivaten koiriaan yli tarpeen ja kuluttaen niiltä viimeisetkin
voimat.

Mitä häneen itseensä tulee, hän ei voinut murtua. He kiittivät häntä
ystävällisesti siitä vaivasta, jota hän oli kärsinyt heidän tähtensä,
nämä reippaat ja vahvat miehet -- he kiittivät häntä leveästi
irvistellen ja raa'asti nauraen -- ja nyt, kun hän ymmärsi kaikkityyni,
hän ei vastannut sanallakaan. Eikä hän tuntenut sanatontakaan
katkeruutta heitä kohtaan. Kaikki tämä oli merkityksetöntä. Hänen
päähänpistonsa -- tai se tosiasia, joka oli tämän päähänpiston takana,
ei ollut muuttunut. Tässä oli hän ja hänen tuhat tusinaa munaansa -- ja
tuolla oli Dawson... Tehtävä oli muuttumaton.

Little Salmon'issa tuli puute koiranruoasta, ja eläinten täytyi nyt
saada hänen ravintoaan. Täältä Selkirk'een asti hän eli pavuista --
kovista, ruskeista pavuista, suurista pavuista, jotka olivat hyvin
ravitsevia, mutta saivat hänen vatsansa epäkuntoon ja aiheuttivat
ähkykohtauksia joka kolmas tunti. Mutta Selkirk'en toimitusmies oli
pannut portinpielessä olevaan oveen tiedonannon, ettei kahteen vuoteen
yksikään höyrylaiva ollut tullut Yukonia ylös ja että elintarpeitten
hinnat olivat sentähden tavattoman korkeat. Hän tarjoutui kuitenkin
antamaan jauhoja täyden kupin jokaisesta munasta, mutta Rasmussen
pudisti vain päätänsä ja jatkoi matkaansa. Kappaleen matkan päässä
alaspäin hänen onnistui ostaa jäätynyt hevosennahka koirille, kun
Chilkoot'in karjanomistajat olivat teurastaneet hevosensa ja antaneet
kaikki jätteet intiaaneille. Hän koetti itsekin pureskella
hevosennahkaa, mutta karvat tunkeutuivat haavoihin, joita pavut olivat
tehneet hänen suuhunsa, ja se oli sietämätöntä.

Täällä Selkirk'essä hän kohtasi Dawsonista tulevien nälkäisiä
etujoukkoja, ja sitten hän näki heidän kaikkialla laahustavan eteenpäin
tietä pitkin -- kurja joukko ihmisiä. "Ei ole elintarpeita!" oli
seisovana lauseena. "Ei ole elintarpeita, ja siksi heidän täytyi
lähteä." -- "Kaikki ihmiset ovat liian heikontuneita voidakseen toipua
keväällä." -- "Jauhot maksoivat puolitoista dollaria naula, mutta ei
ollut yhtään, joka olisi myynyt."

"Munat?" vastasi yksi heistä. "Dollarin kappale, mutta niitä ei ole
yhtään."

Rasmussen teki nopean laskelman.

"Kaksitoistatuhatta dollaria", sanoi hän ääneen.

"Hä?" kysyi toinen.

"Ei mitään", vastasi Rasmussen ja pakoitti koiransa liikkeelle. --

Kun hän saapui Stewart River'iin, seitsemänkymmentä peninkulmaa
Dawsonista, oli hän menettänyt viisi koiraa, ja toiset olivat
menehtymäisillään väsymyksestä. Hänkin astui nyt valjaisiin ja veti
niillä vähillä voimin, mitä hänellä enää oli jälellä. Mutta kuitenkaan
hän ei voinut päästä enempää kuin kymmenen peninkulmaa päivässä. Hänen
nenänsä ja poskipäänsä, jotka tuontuostakin paleltuivat, olivat saaneet
mustanpuhuvan värin, mikä vaikutti suorastaan epämiellyttävältä.
Peukalo oli myös, hänen ohjaustankoa pidellessään, paleltunut ja tuotti
hänelle kauheita tuskia. Suuret mokkasiinit oli hänellä vieläkin
jalassa, ja pitkin sääriä alkoi tuntua merkillistä kipua. Sixty Milessä
loppuivat pavut, joita hän viime aikoina oli käyttänyt ravinnokseen,
mutta hän pysyi järkähtämättömästi erillään munista. Ehtimiseen
tiepuoleen nujertuen, mutta aina pystyyn nousten, hän kompuroi Indian
River'iin. Siellä hän löysi vastakuolleen hirven ja muutaman anteliaan
vanhankansan miehen, joka antoi hänelle ja hänen koirilleen uusia
voimia, ja Ainslies'issa hän tunsi vaivansa palkituiksi, kun eräs
Dawsonista viisi tuntia sitten tullut kulkuri vakuutti, että hän saisi
yksi ja yksi neljäsosa dollaria jokaisesta munasta.

Hän kiipesi jyrkkää mäkeä ylös lähellä Dawson'in kenttämajoja, sydän
ankarasti jyskyttäen ja polvet vapisten. Koirat olivat niin heikot,
että hänen oli pakko antaa niiden levätä, ja odottaessaan hän nojasi
väsyneenä ohjaustankoa vastaan. Silloin tuli muuan tavattoman
koreannäköinen mies kävellen, puettuna suureen karhunnahkaturkkiin. Hän
katseli uteliaasti Rasmussenia, sitten hän pysähtyi ja heitti tutkivan
silmäyksen koiriin ja kolmeen köytettyyn rekeen.

"Mitä teillä on?" hän kysyi.

"Munia", vastasi Rasmussen käheästi. Hän tuskin kykeni saamaan
kurkustaan muuta kuin kuiskauksen. "Munia? Hurraa! Hurraa!" Hän hyppäsi
korkealle ilmaan, pyöriskeli kuin hullu ja polki jalkaansa maahan.
"Ette kai tarkoita, että teillä on munia kaikissa näissä?"

"Kyllä, kaikissa."

"Oo -- silloin te varmaan olette munantuojamies." Hän kierteli
Rasmussenia ja tarkasteli häntä joka puolelta. "Sanokaa -- oletteko
munantuojamies?"

Sitä ei Rasmussen tiennyt, mutta hän otaksui se olevansa ja nyt näytti
toinen tulevan maltillisemmaksi.

"Mitä tahdotte niistä?" hän kysyi varovaisesti.

Rasmussen tuli rohkeaksi. "Puolitoista dollaria", hän sanoi.

"Seis!" sanoi toinen nopeasti. "Antakaa minulle tusina."

"Minä -- minä tarkoitan puolitoista dollaria kappaleelta", selitti
Rasmussen epäillen.

"Niin kyllä! Minä kuulin, mitä sanoitte. Antakaa kaksi tusinaa. Tässä
on rahat."

Hän otti esiin kultahiekkapussin, pienoisen makkaran kokoisen ja heitti
sen huolettomasti ohjaustangolle. Rasmussen tunsi kummaa väristystä
vatsanpohjassaan, hänen sieramiaan kutitti, ja hänet valtasi melkein
voittamaton halu itkeä. Mutta suurisilmäinen ja utelias kansanjoukko
alkoi kokoontua hänen ympärilleen, ja toinen toisen jälkeen
rupesi kyselemään munia. Hänellä ei ollut vaakakuppeja, mutta
karhunnahkaturkkinen mies kävi noutamassa pari sellaista ja
ystävällisesti punnitsi kultahiekkaa, sill'aikaa kun Rasmussen jakoi
tavaraa. Pian syntyi siinä tungos, siinä tuupittiin ja tyrkittiin ja
meluttiin. Kaikki tahtoivat ostaa, ja kaikki tahtoivat saada ensiksi.
Ja sitä mukaa kuin toisten kiihko nousi, tyyntyi Rasmussen. Tämä ei
saattanut merkitä hyvää. Jotakin täytyi olla heidän ostamishalunsa
takana. Olisi viisainta, että hän lepäisi ensin ja sitten katsoisi
ympärilleen. Kenties munat maksaisivatkin kaksi dollaria kappale. Joka
tapauksessa hän tiesi varmasti saavansa puolitoista, milloin hyvänsä
vain möisi. "Seis!" hän huudahti, myytyään parisataa. "Enempää ei nyt
tule. Minä olen väsymyksestä menehtymäisilläni. Minun täytyy hankkia
itselleni asunto, ja sitten voitte tulla sinne."

Nyt syntyi yleinen valitus, mutta karhunnahkaturkkinen mies hyväksyi
Rasmussenin päätöksen. Kaksikymmentä neljä jäätynyttä munaa kalisi
hänen avaroissa taskuissaan, eikä hän perustanut siitä mitään, oliko
toisilla syömistä vaiko ei. Muuten hänkin näki, että Rasmussen
hädintuskin pysyi pystyssä.

"Tuolla Monte Carlon toisen kulman takana on muuan maja, sellainen
suudapulloikkunoilla varustettu", sanoi hän hänelle. "Se ei ole minun,
mutta minä pidän sitä hallussani. Vuokra on kymmenen dollaria päivältä,
ja se on sangen huokea. Menkää suoraan sinne, niin minä tulen sitten
luoksenne. Älkää unhoittako, että siinä on suudapulloikkunat. --
Tralalaa!" rallatti hän heti jälkeen. "Nyt menen pesääni syömään munia
ja uneksimaan kotiseudusta."

Matkalla asuntoonsa Rasmussen muisti olevansa nälkäinen ja osti
pikkuvaraston elintarpeita muutamasta ruokatavarakaupasta ja paistin
teurastajalta sekä kuivattua kalaa koirille. Hän löysi puheenalaisen
majan ilman vaikeuksia ja antoi koirien olla valjaissa virittäessään
valkeata takkaan ja asettaessaan kahvipannun tulelle.

"Puolitoista dollaria kappaleelta -- tuhat tusinaa -- tekee
kahdeksantoista tuhatta dollaria!" höpisi hän itsekseen puuhaillessaan
takan ääressä.

Juuri kun hän asetti paistin tulelle, avautui ovi. Hän käännähti
ympäri. Siinä oli karhunnahkaturkkinen mies. Hän astui sisään
päättäväisesti, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin määrättyä asiaa,
mutta kun hän näki Rasmussen'in tuli hänen kasvoilleen rasittunut ilme.

"Minä tahtoisin sanoa teille -- niin, minä tahtoisin sanoa teille..."
alkoi hän, mutta keskeytti lauseen.

Rasmussen halusi tietää, tahtoiko hän saada vuokran.

"Tuhat tulimmaista -- minä tahtoisin sanoa teille, nähkääs -- että
munat olivat pilaantuneita."

Rasmussen tunsi jalkansa horjuvan. Hänestä tuntui kuin joku olisi
antanut hänelle äkkinäisen iskun silmien väliin. Majan seinäthän
horjuivat ja olivat kaatumaisillaan... Hän ojensi kätensä pysyäkseen
pystyssä ja sai kiinni tulikuumasta uunista. Viiltävä tuska ja palaneen
lihan haju palauttivat hänen tajuntansa.

"Kyllä ymmärrän", sanoi hän hitaasti, samalla kopeloiden taskujaan. "Te
tahdotte saada rahanne takaisin."

"Rahoista ei ole kysymys", sanoi toinen, "mutta eikö teillä ole toisia
munia -- jotka ovat hyviä?"

Rasmussen pudisti päätänsä. "Parempi on, että otatte rahat."

Mutta toinen kieltäysi ja peräytyi ovea kohti. "Minä tulen takaisin",
sanoi hän, "kun olette lajitellut ja tarkastanut mitä teillä on."

Rasmussen vyörytti majaan hakkuupölkyn ja kantoi munalaatikot sisälle.
Hän teki tämän aivan rauhallisesti. Sitten hän otti kirveensä ja alkoi
rikkoa munia toisen toisensa jälkeen. Hän tutki munan puoliskoja hyvin
tarkasti ja pudotti ne sitten lattialle. Ensin hän otti toisen sieltä,
toisen täältä eri laatikoista, mutta sitten hän särki tahallaan koko
laatikon. Läjä lattialla tuli yhä suuremmaksi. Kahvi kuohui yli ja
palaneen paistin savu täytti huoneen. Rasmussen hakkasi hakkaamistaan
uutterasti ja yksitoikkoisesti, kunnes viimeinenkin laatikko oli tyhjä.

Silloin naputti joku ovelle, naputti uudestaan, avasi ja astui sisään.

"Tuollainen sekasotku!" hän sanoi asettuessaan katsomaan hävitystä.

Särjetyt munat alkoivat sulaa uunista tulevasta lämmöstä ja levittivät
ilkeätä hajua.

"Tuon on täytynyt tapahtua höyrylaivassa", arveli hän.

Rasmussen silmäili häntä kauan tyhjin katsein.

"Minä olen Murray -- Jim Murray -- kaikki ihmiset täällä tuntevat
minut", mies jatkoi, "olen juuri saanut kuulla, että teidän munanne
ovat pilaantuneita, ja tarjoon kaksisataa koko roskasta. Ne eivät ole
niin hyviä kuin kalat, mutta koirille ne kelpaavat kuitenkin".

Rasmussen näytti muuttuneen kiveksi. Hän ei liikahtanutkaan. "Menkää
helvettiin", sanoi hän kiivastumatta.

"Tulkaa nyt järkiinne! Olen hyvilläni voidessani tarjota niin paljon
tuollaisesta moskasta, ja sehän on aina parempi kuin ei mitään.
Kaksisataa. Noo -- mitä sanotte?"

"Menkää helvettiin", toisti Rasmussen hiljaa, "ja laputtakaa siitä
jalkoihinne."

Murray katseli häntä suu auki ja suuresti ihmeissään -- ja sitten hän
peräytyi varovaisesti takaperin, koko ajan silmällä pitäen toisen
kasvoja.

Rasmussen seurasi häntä ulos ja riisui koirat valjaista. Hän heitti
niille kaiken ostamansa kalan ja otti köysinipun olalleen. Sitten hän
meni takaisin majaan ja salpasi oven jälkeensä. Palaneen paistin savu
sai hänen silmänsä kirvelemään. Hän heitti köyden kattoparrun yli ja
mittasi silmillään liikkumatilan. Hän ei näyttänyt olevan siihen
tyytyväinen, sillä hän nosti tuolin makuulavalle ja nousi sille. Sitten
hän teki köyden toiseen päähän silmukan ja pisti päänsä siihen. Köyden
toisen pään hän sitoi kiinni. Ja sitten hän potkasi pois tuolin.



Lit-lit'in naimiskauppa.


Kun John Fox tuli maahan jossa whisky jäätyy kiinteäksi möhkäleeksi ja
voidaan käyttää kirjepainimena kauan aikaa vuodessa, ei hänellä ollut
niitä ihanteita ja harhaluuloja, jotka tavallisesti ovat esteenä
hienomman kasvatuksen saaneen seikkailijan menestykselle. Syntyneenä ja
kasvaneena Yhdysvaltain äärimmäisillä rajoilla, vei hän mukanaan
Canadaan yksinkertaisen ajatustapansa, teeskentelemättömän käytöksensä
ja niin sanoaksemme alkeellisen käsityksensä asioista ja esineistä,
mikä takasi hänelle välittömän menestyksen hänen uudella urallaan.
Oltuaan Hudson-Bay-yhtiössä alhaisarvoisena palvelijana, jonka
tehtävänä oli soutaa matkustajien veneitä ja kantaa selässään heidän
tavaroitaan sellaisten paikkojen yli, missä sitä tarvittiin, kohosi hän
pian toimitusmieheksi ja sai haltuunsa tavaravaraston ylivalvonnan Fort
Angelus'issa.

Täällä hän otti pian -- luonnollisen yksinkertaisuutensa pakottamana --
maassa syntyneen naisen vaimokseen, ja avio-onnen kautta, joka sitä
seurasi, hän vältti sen levottomuuden ja joutavanpäiväisen kaipuun,
joka katkeroittaa vaativampien miesten päivät, tekee heidän työnsä
kelpaamattomaksi ja lopulta valtaa heidät kokonaan. Hän eli
tyytyväisenä ja iloisena, hoiti rehellisesti sitä tointa, joka oli
hänelle uskottu ja otti loistavan ennätyksen yhtiön palveluksessa.
Tähän aikaan kuoli hänen vaimonsa, hänen sukulaisensa vaativat ruumiin
ja hautasivat sen kansan tavan mukaan puun latvaan.

Kaksi poikaa oli hän synnyttänyt hänelle, ja yhtiön käskystä hän
matkusti pienokaisten kanssa kauemmas Koillisen Territorin alueelle,
paikkaan, jota kutsuttiin Sin Rock'iksi, missä hän otti haltuunsa
tärkeän vuotavaraston. Täällä hän vietti useita yksinäisiä ja raskaita
kuukausia, kyllästyneenä nuorten intiaaninaisten huomaavaisuuteen, ja
hänen kasvavat pikku poikansa kärsivät suuresti vailla äidin hoivaa.
Silloin sattuivat hänen silmänsä Lit-lit'iin.

"Lit-lit, niin -- hän on Lit-lit" -- tällä tavoin hän kuvasi häntä
miltei epätoivoisena ensimäiselle kirjanpitäjälle Alexander Mc
Lean'ille.

Mc Lean oli vasta päättänyt skotlantilaisen kasvatuksensa -- "hänen
korvantaustansa eivät olleet vielä kuivat", niinkuin John Fox sanoi --
voidakseen hyväksyä maan tapoja avioliittokysymyksessä. Hän ei
kuitenkaan tuntenut vastenmielisyyttä sitä kohtaan, että toimitusmies
uskoi oman kuolemattoman sielunsa vaaraan -- ja koska Lit-lit herätti
hänessäkin omituista mieltymystä, tunsi hän katkeransekaista
tyytyväisyyttä oman sielunsa autuuden ollessa taatun sen kautta, että
tyttö menisi naimisiin John Foxin kanssa.

Siinä ei tosiaankaan ollut ihmettelemistä, että Mc Lean'in ankara
skotlantilaissielu oli vaarassa sulaa Lit-lit'in silmistä lähtevässä
auringonpaisteessa. Hän oli kaunis, hoikka ja notkea, ei sellainen
suurikasvoinen ja typeränluontoinen, jollaisia intiaaninaiset
ylipäätänsä ovat. Nimen "Lit-lit" hän oli saanut tavastaan liihoitella
kaikkialla; hän lensi sinne tänne kuin perhonen, iloisena ja huoletonna
ja nauraen yhtä helposti kuin hyppien ja tanssien.

Lit-lit oli Snettishane'n, yhden heimon ylhäisimmistä miehistä, tytär,
ja hänen äitinsä oli ollut puoli-intiaani. Tämän Snettishane'n luokse
läksi toimitusmies eräänä päivänä ikäänkuin sattumalta, neuvotellakseen
naimiskaupoista. Hän istui sitten isäntänsä seurassa märistä puista
tehdyn nuotion ääressä, joka piti moskiitot etäällä, ja puhui kaikista
asioista auringon alla, tai kuitenkin kaikesta, mikä esiintyi Pohjolan
auringon alla, avioliittoa lukuunottamatta. John Fox oli vartavasten
tullut puhumaan avioliitosta; tämän tiesi Snettishane, ja John Fox
tiesi, että ukko tiesi sen -- ja sentähden kartettiin juuri tätä
keskustelunaihetta mitä suurimmalla tarkkuudella. Tällaista väitetään
intiaanien oveluuden olevan. Itse asiassa se on läpikuultavaa
naivisuutta.

Tunnit kuluivat, ja Fox ja Snettishane polttivat lukemattomia piippuja
ja katsoivat toisiaan silmiin aivan viattomasti, mikä oli erinomainen
todistus näyttelijälahjoista. Iltapäivällä kulkivat Mc Lean ja hänen
työtoverinsa Mc Tavish heidän ohitseen virralle päin olematta
näkevinäänkään heitä. Kun he tunnin kuluttua palasivat samaa tietä,
olivat Fox ja Snettishane joutuneet kursastelevaan väittelyyn sen
ruudin ja sianlihan laadusta, jota yhtiö tarjosi vaihtokaupassa.
Lit-lit, joka arvasi toimitusmiehen asian, oli sillä välin hiipinyt
majan peräseinän taakse, ja uloskäytävän esiripun takaa piti silmällä
molempia keskustelijoita moskiittovalkean ääressä. Hän oli innoissaan,
onnellinen ilme silmissään, ylpeä kun oli siitä, että niin ylhäinen
mies kuin itse toimitusmies -- joka oli lähinnä Jumalaa Pohjolan
hierarkiassa -- oli valinnut hänet vaimokseen, ja naisellisen
uteliaisuuden pakottamana hän halusi lähempää nähdä, minkänäköinen mies
hän oli. Kirkas auringonpaiste, leirisavu ja ankara ilmanala oli saanut
toimitusmiehen kasvot vaskenkarvaisiksi, niin että Snettishane oli yhtä
vaalea kuin hänkin ja hän itse, Lit-lit, vaaleampi. Tämän johdosta hän
tunsi epämääräistä iloa, mutta vielä enemmän hän iloitsi siitä, että
Fox oli niin suuri ja vahva, vaikka hänen suuri musta partansa melkein
pelotti häntä -- se oli niin ihmeellinen.

Kun Lit-lit oli sangen nuori, oli hän kokematon arvostelemaan miehiä.
Seitsemäntoista kertaa hän oli nähnyt auringon painuvan etelään ja
katoavan taivaanrannan taa, ja seitsemäntoista kertaa hän oli nähnyt
sen palaavan ja valaisevan päivin ja öin, kunnes yö loppui kokonaan.
Näinä vuosina Snettishane oli vartioinut häntä huolellisesti ja ollut
hänen ja kaikkien kosijain välillä, halveksivasti kuunnellen nuoria
metsänkävijöitä, jotka pyysivät tyttöä, ja hyljäten heidän
tarjouksensa, ikäänkuin Lit-lit ei olisi ollut saatavissa mistään
hinnasta. Snettishane oli voitonhaluinen. Lit-lit oli pääoma hänelle.
Ja tästä pääomasta hän toivoi saavansa suunnattoman koron.

Ja kun tuo nuori tyttö oli tällä tavoin kasvanut niin luostarimaisissa
olosuhteissa kuin heimon tavat sallivat, katseli hän nyt tyttömäisen
levottomasti tätä miestä, joka varmasti oli tullut hänen tähtensä --
häntä, joka tulisi hänelle opettamaan kaikki, mitä hänellä vielä oli
elämästä oppimista -- tuota mahtavaa ja vaikutusvoimaista miestä, jonka
sanat tästä puoleen olisivat hänen lakinsa ja joka määräisi hänen
toimensa ja hillitseisi hänen käytöstään jälelläolevina päivinä.

Mutta siinä tähystellessään ja kuunnellessaan, liikutettuna ja vapisten
sen kohtalon edessä, joka nyt oli hänen osakseen tuleva, tunsi hän
pettymystä, kun päivä kului ja toimitusmies ja hänen isänsä edelleen
juttusivat asioista, jotka koskivat muita seikkoja ja joilla ei ollut
naimiskaupan kanssa mitään tekemistä. Kun aurinko painui yhä enemmän
pohjoista kohti ja keskiyö lähestyi, alkoi toimitusmies näyttää selviä
poislähdön merkkejä. Hän kääntyi jo lähteäkseen ja Lit-lit tunsi
sydämensä kutistuvan rinnassaan, mutta hän pysähtyi ja kääntyi
syrjittäin puhetoveriinsa.

"Niin, sepä oli unhoittua, Snettishane", sanoi hän, "minä tarvitsen
squawin, joka pesee ja korjaa vaatteeni."

Snettishane päästi röhkivän äänen ja ehdotti sitten Wanidania, joka oli
vanha eukko ja hampaaton.

"Ei, ei", keskeytti toimitusmies. "Minä tarvitsen vaimoa. Minä olen
paljon miettinyt tätä asiaa ja tulin juuri ajatelleeksi, että te
kenties tunnette jonkun, joka olisi sopiva minulle."

Snettishane näytti miettiväiseltä, ja silloin astui toimitusmies pari
askelta lähemmäs, pysähtyi muka sattumalta ja välinpitämättömästi
neuvotellakseen tästä uudesta satunnaisesta aiheesta.

"Kattou?" ehdotti Snettishane.

"Hänellä on vain yksi silmä", vastusti Fox.

"Laska?"

"Hän on vääräsäärinen. Teidän suurin koiranne, Kips, voisi helposti
hypätä hänen polviensa välistä, kun hän seisoo."

"Senatee?" jatkoi Snettishane.

Mutta nyt oli John Fox suuttuvinaan ja karjasi: "Mitä hullutusta tämä
on? Olenko minä vanha mies, koska sinä tahdot naittaa minut vanhojen
ämmien kanssa? Olenko minä hampaaton? Olenko rampa? Tahi sokea? Tai
olenko niin köyhä, etteivät kirkassilmäiset tytöt voi katsoa minua
mielihyvällä? Katsos -- minähän olen toimitusmies, olen sekä rikas että
ylhäinen, mahtava mies tässä maassa, ja minun sanani saavat miehet
vapisemaan ja tottelemaan!"

Snettishane tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi, vaikka hänen
sfinksinkasvonsa eivät muuttaneet ilmettäkään. Hän oli tartuttanut
toimitusmiehen koukkuun ja saanut hänet puhumaan ensiksi. Snettishanen
ajatuksissa ei ollut tilaa kuin yhdelle aatteelle kerrallaan, mutta hän
kykeni kehittämään tätä aatetta pitemmälle kuin John Fox. Sillä niin
yksinkertainen kuin John Fox olikin, hän voi kuitenkin hautoa päässään
useampia ajatuksia yhdellä kertaa, mikä esti häntä täyttämästä
ainoatakaan niin täydellisesti kuin intiaanipäällikkö.

Snettishane luetteli siis edelleenkin sangen rauhallisesti
vaalikelpoisia nuoria tyttöjä, mutta John Fox hylkäsi ne kaikki heti
nimen kuultuaan, lisäten aina joukon yksityiskohtaisia selityksiä. Hän
näytti vielä kerran jättävän sikseen koko asian ja valmistautui taas
lähtemään kotiinsa. Snettishane näki hänen lähtevän yrittämättäkään
häntä pidättää, mutta huomasi hänen lopultakin pysähtyvän omasta
ehdostaan.

"Tulin juuri ajatelleeksi, että me molemmat olemme unhoittaneet
Lit-lit'in", sanoi toimitusmies. "Tahtoisin tietää, sopiiko hän
minulle."

Snettishane kuunteli ehdotusta aivan välinpitämättömän näköisenä, muta
tämän naamarin taakse hän kätki sydämestä lähtevän naurunsa. Se oli
ratkaiseva voitto. Jos toimitusmies olisi ottanut yhdenkään askeleen
pois lähteäkseen, olisi Snettishane ollut pakoitettu itse mainitsemaan
tyttärensä nimen, mutta -- toimitusmies ei ollut ottanutkaan tätä
ainoata askelta.

Snettishane oli epävarma Lit-lit'in sopivaisuudesta, kunnes pakoitti
valkoisen miehen ottamaan viimeisenkin askeleen toivottuun suuntaan.

"Noo", sanoi toimitusmies miettiväisenä, "ainoa keino päästä asian
perille on kai tehdä ehdotus." Ja nyt hän korotti äänensä. "Minä
tarjoan sinulle Lit-lit'istä kymmenen huopapeitettä ja kolme naulaa
tupakkaa, oikein hyvää tupakkaa."

Snettishane vastasi tekemällä eleen, jonka piti merkitä, että kaikki
huopapeitteet ja kaikki se tupakka, mitä oli koko maailmassa, eivät
korvaisi Lit-lit'iä ja tämän hyveitä. Kun nyt toimitusmies pakotti
hänet itse mainitsemaan hinnan, selitti hän aivan rauhallisesti, että
hän tahtoi viisisataa huopapeitettä, kymmenen pyssyä, kymmenen pulloa
rommia, viisikymmentä naulaa tupakkaa, kaksikymmentä punaista
kangaspalasta, soittorasian ja sitäpaitsi ystävyyttä ja suurinta
kohteliaisuutta toimitusmiehen puolelta sekä paikan hänen kodissaan.

Nyt näytti John Fox saavan raivokohtauksen, josta seurasi, että
peitteitten lukumäärä aleni kahteensataan ja viimeinen vaatimus
pyyhittiin yli -- vaatimus, josta ei koskaan oltu kuultu
mainittavankaan valkoisten miesten ja maan tyttärien välisissä
naimiskaupoissa. Lopuksi, kolme tuntia kestäneitten neuvottelujen
jälkeen, pääsivät he lopputulokseen. Snettishane oli saava
Lit-lit'istään sata peitettä, viisi naulaa tupakkaa, kolme pyssyä,
puteliin rommia sekä ystävyyttä ja kohteliaisuutta -- hinta, mikä John
Foxin väitteen mukaan oli kymmentä peitettä ja yhtä pyssyä korkeampi
kuin minkä arvoinen Lit-lit oli. Ja kun hän läksi kotiinsa
pikkutunneilla, vaivasi hänen mieltään se epämieluisa tunne, että
Snettishane oli hänet hyvästi kyninyt.

Väsyneenä, mutta voitonriemuisena, meni Snettishane sisään käydäkseen
levolle, ja hän huomasi Lit-lit'in ennenkuin tämä oli ehtinyt hiipiä
ulos.

Hän rykäsi merkitsevästi. "Soo -- sinä olet nähnyt. Ja kuullut. Tämän
tähden isäsi sangen suuren viisauden ja ymmärryksen on täytynyt sinulle
esiintyä kirkkaassa valossa. Ota vaarin minun sanoistani ja pidä niitä
ohjeenasi -- mene kun minä sanon: mene! ja tule kun minä käsken
tulemaan, siten voimme lihottaa itseämme niillä rikkauksilla, jotka
kuuluvat tuolle suurikasvuiselle valkoiselle miehelle, joka on yhtä
yksinkertainen kuin iso."

Seuraavana päivänä vahvistettiin kauppa varastohuoneen luona.
Toimitusmies tarjosi whiskyä ennen aamiaista, suureksi ihastukseksi
Mc Lean'ille ja Mc Tavish'ille, antoi koirilleen kaksinkertaisen
ruoka-annoksen ja oli jalkaansa vetänyt paraat mokkasiininsa. Ulkona
tehtiin valmistuksia _potlatch'ia_ varten. Potlatch on sama kuin
"pidot", ja John Fox aikoi viettää häitään Lit-lit'in kanssa
toimeenpanemalla tällaisen potlatch'in, jonka piti olla yhtä komean
kuin morsian oli kaunis. Iltapäivällä kokoontui koko heimo juhlille.
Miehiä, naisia, lapsia ja koiria kestittiin ylenmäärin, eikä siellä
ollut ainoatakaan henkilöä, ei edes tilapäistä kulkijaa ja kiertävää
metsänkävijää toisista heimoista, joka ei olisi tullut osalliseksi
sulhasen anteliaisuudesta.

Lit-lit'ille, joka oli arka ja kyyneliin saakka peloissaan, lahjoitti
partainen puolisonsa uuden pumpulipuvun, parin oivallisia mokkasiineja,
loistavan silkkiliinan pikimustien suortuvien verhoksi, purpuranvärisen
pitkän shaalin hartioille, messinkiset korvarenkaat ja sormukset sekä
koko joukon muita koristeluesineitä, niiden joukossa Waterbury-kellon.
Snettishane saattoi tuskin hillitä itseään, kun näki kaiken tämän --
heti kun hän sai tilaisuuden, veti hän tyttärensä syrjään.

"Ei tänä yönä eikä seuraavanakaan", alkoi hän painostaen sanojaan,
"vaan jonakin lähiyönä minä raakun kuin korppi tuolla virranrannalla,
ja silloin on aika sinun lähteä suurikasvuisen miehesi luota -- hullu
kun hän on -- ja tulla minun tyköni. -- Ei ei", lisäsi hän nopeasti
huomatessaan hänen kasvoistaan, että hän vastenmielisesti kääntäisi
selkänsä ihmeelliselle uudelle elämälleen, "sillä tuskin tämä on
tapahtunut, ennenkuin miehesi, joka on hullu, tulee valittaen majaani.
Ja silloin pitää sinunkin ruveta valittamaan ja sanoa, että se ja se
asia ei ole hyvin, ettet pidä siitä ja siitä, ja ettet voi suostua
olemaan hänen vaimonaan, mutta että voisit tyytyä oloosi, jos saat
useampia peitteitä ja enemmän tupakkaa ja kaikenlaista muuta hyvää
köyhälle, vanhalle isällesi Snettishanelle. Muistahan nyt tämä, kun
minä raakun kuin korppi tuolla virranrannalla."

Lit-lit nyökäytti päätään; sillä oli vaarallista olla tottelematta
isäänsä, sen hän tiesi sangen hyvin. Ja muuten hän vaatikin vain pikku
asioita, lyhyttä eroa toimitusmiehestä, joka sitten tulisi tuntemaan
paljon suurempaa iloa saadessaan hänet takaisin. Hän meni edelleen
juhlaan, ja kun keskiyö saapui, etsi toimitusmies hänet ja vei mukanaan
sisään jälellejääneiden huudahdellessa ja sutkauksia lasketellessa,
missä kaikki squawit osottausivat sangen suuriäänisiksi.

Lit-lit tuli pian huomaamaan, että aviollinen yhdyselämä varastoaseman
esimiehen kanssa oli paljon parempaa kuin hän koskaan oli osannut
ajatellakkaan. Nyt hänen ei enää tarvinnut kantaa puita ja vettä eikä
alituisesti palvella kärtyistä miesväkeä. Ensi kertaa elämässään
saattoi hän loikoilla sängyssään, kunnes aamiainen oli pöydässä. Ja
minkälainen vuode! Puhdas ja upea ja pehmeä ja mukava, jollaista ei
ollut koskaan ennen nähnyt. Ja ruoka! Korppuja, tuoretta ja hyvää
leipää kolmasti päivässä jok'ainoa päivä, ja kaikkea muuta mitä vain
halusi! Sellaista ylellisyyttä hän tuskin saattoi ymmärtää, hänen
suureksi tyytyväisyydekseen toimitusmies kohteli häntä järkevällä
ystävällisyydellä. Foxhan oli jo ennen ollut naimisissa, ja hän ymmärsi
sangen hyvin ajaa höllin ohjaksin, joita ainoastaan toisinaan kiristi,
mutta silloin voimakkaalla kädellä. "Lit-lit on tämän paikan
valtijatar", ilmoitti hän merkitsevästi aamiaispöydässä häiden jälkeen.
"Mitä hän sanoo, sen täytyy tapahtua. Ymmärrättekö?" Ja sekä Mc Lean
että Mc Tavish ymmärsivät. He tiesivät myöskin, ettei toimitusmiehen
tapana ollut pistää sormiaan väliin.

Mutta Lit-lit ei katsonut omaa etuaan uudessa asemassaan. Hän kevensi
miehensä kuormaa heti ottamalla hoitoonsa hänen molemmat poikansa,
hankki heille enemmän hauskuutta sekä jossakin määrin vapautta,
suunnilleen yhtä paljon kuin soi itselleenkin. Molemmat pojat ylistivät
suuresti uutta äitiänsä; Mc Lean ja Mc Tavish lauloivat hekin hänen
ylistystään; ja toimitusmies kehui onnellista avioliittoaan, kunnes
huhu Lit-lit'in hyvästä käytöksestä ja hänen puolisonsa
tyytyväisyydestä levisi kaikkien asukasten keskuuteen Sin Rock'in
piirissä.

Silloin Snettishane, joka valvoi öisin ajatellessaan huikean korkeata
korkoa, katsoi olevan ajan alkaa toimia. Kymmenentenä yönä
avioliittonsa jälkeen Lit-lit heräsi korpin raakuntaan, ja hän ymmärsi
siitä, että Snettishane odotti häntä virran rannalla. Suuressa
onnessaan ei hän ollut unhoittanut isänsä kanssa tekemäänsä sopimusta,
ja nyt se tuli hänen mieleensä yhdessä lapsellisen pelon kanssa, jota
hän tunsi isäänsä kohtaan. Pitkän aikaa hän makasi peloissaan ja
vapisten, halutonna lähtemään, peläten jäädä, mutta viimein peri
toimitusmies voiton tässä hiljaisessa taistelussa -- hänen hellyytensä
ja valtavat lihaksensa sekä voimakas alaleukansa terästivät Lit-Lit'in
hermot, niin että hän päätti jättää korpin raakunnan huomioonottamatta.

Mutta aamulla hän nousi ylös sangen peloissaan ja hoiti tehtäviään
alituisen tuskan vallassa odottaen isänsä tuloa. Päivän kuluessa alkoi
hän kuitenkin saada rohkeutensa takaisin. Hän kuuli John Foxin
perinpohjin haukkuvan Mc Lean'ia ja Mc Tavish'ia jostakin
vähäpätöisestä laiminlyönnistä, ja tämä auttoi häntä voittamaan
pelkonsa. Hän koetti aina olla miehensä näkyvissä, ja kun hän seurasi
häntä suurelle varastohuoneelle ja näki hänen heittelevän suuria
tavarapakkoja ympäriinsä niin helposti kuin jos ne olisivat olleet
höyhenpatjoja, tunsi hän itsensä turvatuksi. Tämä oli hänen ensimäinen
käyntinsä varastolla, ja kun Sin Rock oli suurin jakelupaikka, josta
tavaroita lähetettiin lukuisiin pienempiin varastopaikkoihin, ei ollut
ihmeellistä, että hän joutui ällistyksiinsä nähdessään sinne kasatut
äärettömät rikkaudet.

Tämä näkemys ynnä muisto isä Snettishanen köyhästä majasta, muutti koko
hänen epäilyksensä levollisuudeksi. Hänen vakaumustaan vahvisti vielä
pari toisen poikapuolensa kanssa vaihtamaansa sanaa. "Eikö valkoinen
isä ole sangen hyvä?" hän kysyi ja poika vastasi, että hänen isänsä oli
paras, mitä hän koskaan oli nähnyt. Sinä yönä raakkui korppi uudelleen.
Ja seuraavana yönä kuului raakunta vielä kiivaammalta. Se herätti John
Foxin, niin että hän hetkisen levottomasti heittelehti sinne tänne.
Sitten hän sanoi ääneen: "Vieköön piru tuon korpin!" ja Lit-lit nauroi
ääntä päästämättä siinä hänen vieressään maatessaan.

Varhain seuraavana aamuna näyttäytyi Snettishane onnettomuutta
ennustavin ilmein ja istui syömään aamiaista kyökissä Wanidanin luona.
Hän kieltäytyi kuitenkin syömästä "akkainruokaa", ja hetkisen perästä
hän etsi vävynsä varastohuoneesta, missä vaihtokauppa tapahtui. Hän oli
saanut kuulla, että hänen tyttärensä oli oikea jalokivi naiseksi, ja
sentähden hän oli nyt tullut saadakseen enemmän peitteitä, enemmän
tupakkaa ja useampia pyssyjä -- ennen kaikkea useampia pyssyjä. Hän
nimittäin katsoi tulleensa petetyksi kaupoissa ja hän tuli vaatimaan
oikeutta. Mutta toimitusmiehellä ei ollut peitteitä eikä oikeutta
liikenemään. Tämän jälkeen hänelle ilmoitettiin, että isä Snettishane
oli puhunut lähetyssaarnaajan kanssa Three Forks'issa, ja tämä oli
selittänyt hänelle, etteivät sellaiset avioliitot olleet taivaassa
säädetyt, sekä että hänen isällinen velvollisuutensa oli vaatia
tyttärensä takaisin.

"Minä olen nykyään hyvä kristitty", jatkoi Snettishane, "ja tahdon,
että Lit-lit'ini pääsee taivaaseen."

Toimitusmiehen vastaus oli lyhyt ja suora, sillä hän käski appiukkonsa
mennä siihen paikkaan, missä ne asuvat, jotka eivät ole päässeet
taivaaseen, ja niskaan ja erääseen alempana olevaan ruumiinkohtaan
tarttumalla hän osotti hänelle neuvotun tien ovelle saakka. Mutta
Snettishane hiipi salaa kyökkiin ja tapasi Lit-lit'in isossa salissa.

"Sinä kenties nukuit kuin tukki viime yönä, kun minä kutsuin sinua
virranrannalla", alotti hän synkästi katsoen tytärtään.

"Ei, kyllä minä olin hereillä ja kuulin." Hänen sydämensä löi ikäänkuin
olisi tahtonut tukahduttaa hänet, mutta hän jatkoi vakavalla äänellä:
"ja edellisenä yönä minä myöskin olin valveilla ja kuuntelin, ja samoin
sitä edellisenä yönä."

Tämän jälkeen hän suuressa onnessaan ja peloissaan, että tämä onni
otetaan häneltä pois, alkoi omintakeisesti ja hehkuvasti puolustaa
naisen asemaa ja oikeuksia -- ensimäinen nykyaikainen naisesitelmä,
joka on pidetty viidennenkymmenennen kolmannen asteen yläpuolella.

Mutta hänen puheensa kaikui kuuroille korville. Snettishane kuului
vanhempaan ikäluokkaan. Kun Lit-lit pysähtyi henkeä vetääkseen, sanoi
isä uhkaavalla äänellä: "Tänä yönä minä uudelleen raakun kuin korppi."

Samassa tuli siihen John Fox ja uudisti saman tempun, jolla tahtoi
auttaa Snettishanea lähemmäs taivaallisten vasta-asujia.

Seuraavana yönä raakkui korppi innokkaammin kuin koskaan ennen. Lit-lit
oli kevytuninen, hän kuuli ja hymyili. John Fox heittelehti unissaan
levottomasti sinne tänne. Sitten hän heräsi ja heittelehti vielä
levottomammin. Hän ähkyi ja murisi, kiroili hiljaa ja ääneen, ja
hyppäsi viimein sängystä. Hän hoippuroi pimeässä suureen saliin ja otti
seinältä hauleilla ladatun pyssyn, jonka huoleton Mc Tavish oli
jättänyt laukasematta.

Toimitusmies hiipi varovaisesti rannalle. Raakkuminen oli tauonnut,
mutta hän heittäytyi ruohikkoon pitkälleen ja odotti. Ilma oli kolea,
mutta hyväntuoksuinen, ja päivän helteen jälkeen tuntui ikäänkuin maa
olisi rauhaa henkäillyt. John Fox nukahti.

Viidenkymmenen yardin päässä istui Snettishane pää painuneena polvia
vasten ja selkä John Fox'iin päin -- ja hänkin nukkui, yön hiljaisuuden
voivuttamana. Tunti kului, ja silloin hän heräsi, ja päätään
kohottamatta hän päästi kurkustaan korpin käheän, raakkuvan äänen niin
että yöilma värisi.

Toimitusmies heräsi, ei niinkuin sivistyneen maailman ihminen äkkiä
havahtuu unesta, vaan niinkuin villin uni muuttuu nopeasti ja
itsetietoisesti valveillaoloksi. Yön hämärässä hän näki tumman esineen
ruohikossa ja suuntasi pyssynpiipun sitä kohti. Uusi raakunta kajahti
ilmoille ja hän painoi hanaa. Sirkat lakkasivat laulamasta, metsälinnut
eivät leperrelleet enää ja korpin raakunta muuttui äkkiä hengettömäksi
hiljaisuudeksi.

John Fox kiiruhti paikalle ja kumartui katsomaan tappamaansa saalista.
Hän sai käsiinsä tukun karkeita hiuksia ja tähtien valossa paistoivat
häntä vastaan Snettishanen kasvot. Hän tiesi kuinka sellainen pyssy
hajottaa viidenkymmenen yardin välimatkalla ja hän ymmärsi
pippuroineensa hauleilla Snettishanen selän hartioista alimpiin osiin
saakka. Ja Snettishane tiesi, että toimitusmies tiesi sen, mutta
kumpikaan ei puhunut siitä sanaakaan.

"Mitä sinä täällä teet?" kysyi toimitusmies. "Tähän aikaan pitäisi
vanhojen luitten levätä sängyssä."

Mutta Snettishane vastasi arvokkaasti, siitä huolimatta että haulipanos
poltteli hänen nahkaansa.

"Vanhat luut eivät kaipaa lepoa", sanoi hän juhlallisesti. "Minä itken
tyttäreni tähden, tyttäreni Lit-lit'in tähden, joka elää ja kuitenkin
on kuollut, ja joka varmasti joutuu valkoisen miehen helvettiin."

"Itke sitten tästäpuoleen virran toisella rannalla, kuulomatkan
ulkopuolella", sanoi John Fox ja kääntyi hänestä, "sillä sinun itkusi
on kauhean kovaäänistä ja estää nukkumista öisin."

"Sydämeni on haavoitettu", vastasi Snettishane, "ja minun päiväni ja
yöni ovat mustat surusta."

"Niin mustat kuin korppi", sanoi John Fox.

"Niin mustat kuin korppi", sanoi Snettishane.

Ei koskaan enää kuulunut korpin raakuntaa virranrannalta. Lit-lit tulee
päivä päivältä yhä äitimäisemmäksi ja on sangen onnellinen. John Fox'in
pojat hänen ensimäisestä avioliitostaan ovat saaneet sisaria. Vanha
Snettishane ei käy enää tyttärensä tykönä, ja hän saattaa tuntikausia
ohuella vanhalla äänellään ruikuttaa sitä kiittämättömyyttä, joka
ilmenee lapsissa yleensä, mutta erittäinkin hänen tyttäressään
Lit-lit'issä. Hänen vanhuuttaan katkeroittaa tietoisuus siitä, että
häntä on kaupoissa petetty. Ja John Fox'kin on ottanut takaisin
väitteensä, että hän on maksanut Lit-lit'istä kymmenen vaippaa ja yhden
pysyn liikaa.



Bastardi.


Bastardi oli oikea paholainen. Tämä oli tunnettua ja tunnustettua koko
Pohjolassa. "Helvetinsikiöksi" kutsui häntä moni, mutta hänen herransa
ja isäntänsä oli antanut hänelle tuon häpeällisen nimen "Bastardi".
Mutta nyt oli myöskin Musta Leclère paholainen, niin että he sopivat
hyvin yhteen. Sanotaan, että kun kaksi paholaista sattuu yhteen, niin
silloin syntyy pikkuinen helvetti. Ei ole mitään muuta odotettavissa,
ja sitä voitiin kaikella varmuudella odottaa, kun Bastardi ja Musta
Leclère joutuivat yhteen. Kun he ensi kerran kohtasivat toisensa, oli
Bastardi pieni pentu, laiha ja nälkäinen ja vihaisennäköinen, ja siinä
syntyi haukuntaa ja murinaa, sillä Leclère'llä oli tapana nostaa
ylähuultaan, niinkuin susi, ja näyttää valkeita, julmia hampaitaan. Ja
tässä tilaisuudessa hän nosti sitä, ja hänen silmänsä loistivat
pahuudesta, kun hän kurkottui Bastardia kohti ja veti hänet esiin
ryömivästä läjästä. Oli aivan varma, että he näkivät toisensa läpi,
sillä silmänräpäyksessä Bastardi oli iskenyt hampaansa Leclère'n
käteen, ja Leclère puristi peukalonsa ja etusormensa pennun kurkun
ympärille, niin että oli vähällä sammuttaa sen nuoren elämän.

"_Sacre dame_", sanoi ranskalainen hiljaa, kuivatessaan verta purrusta
kädestään ja katsellessaan pikku raukkaa, joka makasi läähättäen
lumessa.

Leclère kääntyi nyt John Hamlin'in, Sixty Milen aseman varastonhoitajan
puoleen, ja tämä sanoi: "Siinä on alkua, tuossa! Paljonko tahdotte
antaa, m'sieu? Voi, ostakaa se nyt -- ostakaa se heti paikalla!"

Ja siksi, että hän vihasi sitä mitä katkerimmin, osti Leclère Bastardin
ja antoi sille tuon häpeällisen nimen. Viiden vuoden ajan he molemmat
seikkailivat läpi Pohjolan, St Michaelin ja Yukonin suistomaasta
Pelly'yn saakka, ja niinkin kauas kuin Peace River'iin, Athabascaan ja
Isoon Orjajärveen asti. Ja silloin he hankkivat häijyydellään sellaisen
maineen, jollaista ei ennen ollut ollut yhdelläkään ihmisellä eikä
koiralla.

Bastardi ei ollut koskaan tuntenut isäänsä -- siitä syystä hän oli
saanut nimensä -- mutta John Hamlin tiesi, että isä oli ollut suuri
harmaja susi. Äitinsä sitävastoin -- ja hänestä oli hänellä heikko
muisto -- oli muriseva, haukkuva likainen koiranturilas, leveärintainen
ja riippumahainen. Silmät hänellä oli pahanilkiset, elämästä hän piti
kiinni kuin kissa ja oli aina valmis kujeisiin ja pahuudentekoon.
Hänessä ei ollut hiventäkään kunniantuntoa eikä rehellisyyttä,
ja hänen petollisuutensa oli ainoa, josta saattoi olla varma.
Hänen rakkaussuhteensa metsän petojen kanssa todisti yleistä
luonteenturmelusta. Paljon pahuutta ja paljon voimaa oli Bastardin
esi-isissä, ja kun hän oli samaa lihaa ja sama verta peri hän
kaikkityyni. Ja silloin tuli Musta Leclère ja raskaalla kädellään
puristi ja painoi ja muovaili tuota elämänhaluista pentua, kunnes siitä
tuli suuri pahanilkinen peto, ovela, vihainen, kavala, häijy ja ilkeä
kuin helvetinhenki. Sopiva isäntä olisi Bastardista saanut tavallisen,
erinomaisen kelvollisen ajokoiran. Mutta hän ei saanut koskaan siihen
tilaisuutta. Leclère kehitti vain hänen synnynnäistä pahuuttaan.

Bastardin ja Leclère'n tarina on tarina alituisesta sodasta -- viisi
julmaa, säälimätöntä vuotta, joista heidän ensimäinen kohtauksensa
antaa sattuvan kuvan. Minä tahdon alkaa sanomalla, että se oli Leclèren
vika, sillä hän vihasi järjellä ja ymmärryksellä, kun taas tuo
pitkäkoipinen, kömpelö pentu vihasi vain sokeasti ja vaistomaisesti.
Alussa ei sattunut minkäänlaisia hienosti suunniteltuja julmuuksia --
niiden vuoro tuli myöhemmin -- vaan ainoastaan yksinkertaisia
selkäsaunoja ja raakuudenosotuksia. Muutaman kerran vioittui Bastardin
toinen korva tällaisissa pieksäjäisissä. Rikkirevityt lihakset eivät
parantuneet koskaan, ja korva roikkui ja lerpatti aina -- jotta hän
voisi pitää kiduttajansa muistissaan. Eikä hän unhottanut mitään.

Hänen pentuaikansa oli yhtämittaista mielettömän kapinallisuuden aikaa.
Hän veti aina lyhemmän korren, mutta löi aina takaisin: hänen
luonteeseensa kuului lyödä takaisin. Ja häntä oli mahdoton masentaa.
Niin surkeasti kuin hän ulvoikin tuskasta ruoskan- tai nuijaniskujen
sadellessa hänen selkäänsä, onnistui hänen kuitenkin aina saada
ilmoille vihaista murinaa -- selvä todistus siitä kostonhimosta, jota
hän tunsi -- joka ehdottomasti aiheutti lisää lyöntejä. Mutta hän oli
perinyt äitinsä luonteen. Ei mikään näyttänyt saavan häntä hengiltä.
Hän kasvoi ja hyötyi keskellä kurjuutta, lihoi nälkää nähdessään, ja
epätoivoinen taistelu elämästä kehitti hänet yliluonnollisen
terävä-älyiseksi. Hän oli perinyt niinhyvin äitinsä kavaluuden ja vihan
kuin isänsä rajuluontoisuuden ja rohkeuden.

Mahdollisesti se oli hänessä hänen esi-isiensä ominaisuutta, ettei hän
koskaan valittanut. Pennunhaukunta katosi, kun hänen jalkansa
vahvistuivat, ja hän tuli julmaksi ja vaiteliaaksi, iski nopsasti eikä
liikoja varottanut edeltäkäsin. Hän vastasi kirouksiin murinalla,
lyönteihin puremalla, ja hänen vääristynyt naamansa ilmaisi
sammumatonta vihaa. Mutta koskaan enää ei Leclère saanut edes kauheilla
kidutuksillakaan häntä huutamaan tuskasta tai pelosta. Ja tämä
lannistumattomuus vain enensi Leclère'n vihaa ja sai hänet tekemään
vielä saatanallisempia julmuuksia.

Kun Leclère antoi Bastardille vain puoli kalaa, kun taas hänen
toverinsa saivat kokonaisen, meni Bastardi ja otti kalaa toisilta
koirilta. Hän varasti varastohuoneestakin ja teki tuhansittain muita
ryövärintöitä, niin että hän tuli kauhuksi kaikille koirille ja
koiranomistajille. Kun Leclère löi Bastardia ja hellitti Babettea --
Babettea, joka ei tehnyt puoleksikaan niin paljon kuin hän -- heitti
Bastardi hänet kumoon lumeen ja murskasi hänen toisen takajalkansa
valtavilla leuoillaan, niin että Leclère oli pakotettu ampumaan hänet.
Ja veristen tappelujen kautta teki Bastardi itsensä kaikkien toveriensa
herraksi, sääti heille sekä työntekoa että ruokintaa koskevia lakeja ja
piti silmällä, että he myöskin elivät niiden mukaan.

Viiden vuoden kuluessa hän kuuli ainoastaan kerran ystävällisen sanan
ja sai hyväilevän kädensilityksen, ja silloin hän ei ymmärtänyt, mitä
se merkitsi. Hän teki hurjan hyppäyksen, kesyttämätön kun oli, ja hänen
hampaansa loksahtivat yhteen salaman nopeudella. Hän joka lausui tuon
ystävällisen sanan ja antoi hyväilevän kädensilityksen, oli Sunrisen
vasta maahan muuttanut lähetyssaarnaaja. Ja kuuden lähinnä seuraavan
kuukauden aikana hän ei kirjoittanut ainoatakaan kirjettä kotiinsa;
Mc Questionin haavuri matkusti kaksisataa peninkulmaa jään yli
pelastaakseen hänet verenmyrkytyksestä.

Sekä miehet että koirat katsoivat karsaasti Bastardiin, kun hän tuli
leiriin tai asemille. Miehet tervehtivät häntä jalka uhkaavasti
potkasuun valmiina, koirat karvat pystyssä ja torahampaat irvellään.
Kerran antoi muuan mies Bastardille potkun, ja nopeasti kuin susi iski
Bastardi leukansa miehen pohkeisiin, niin että hampaat tunkeutuivat
luuhun saakka. Tämän jälkeen purtu päätti vakaasti ottaa koiran
hengiltä, mutta silloin astui Leclère väliin uhkaavin ilmein ja
metsästyspuukko paljaana. Ottaa Bastardi hengiltä -- _sacre dame_, se
oli huvi, jonka Leclère pidätti itselleen. Sen piti luonnollisesti
joskus tapahtua, tai myöskin -- oh, kukapa sitä voisi tietää? Joka
tapauksessa tulisi arvoitus lopultakin selviämään.

Sillä he olivat tulleet toisilleen suorastaan arvoitukseksi. Toisen
jokainen hengenveto oli kehotus tai uhkaus toiselle. Viha yhdisti
heidät lujemmin kuin rakkaus olisi voinut koskaan tehdä. Leclère nautti
ajatellessaan sitä päivää, jolloin Bastardin rohkeus olisi loppunut ja
hän valittaisi ja vääntelisi isäntänsä jaloissa. Ja Bastardi -- niin,
Leclère tiesi, mikä Bastardilla oli mielessä, hän oli useammin kuin
kerran lukenut sen Bastardin silmistä. Ja sen niin selvästi ja hyvästi,
että hän ehtimiseen katseli olkansa yli, kun Bastardi pysytteli hänen
takanaan.

Toiset miehet kummastelivat sitä, että Leclère hylkäsi ne suuret
summat, joita hänelle tarjottiin koirasta. "Jonakuna kauniina päivänä
te kuitenkin lyötte sen kuoliaaksi, ja silloin olette menettänyt sen
ilmaiseksi", sanoi John Hamlin kerran, kun Bastardi läähätti
kinoksessa, johon Leclère oli potkaissut sen, eikä kukaan tiennyt,
olivatko sen kintut murskana, eikä kukaan uskaltanut mennä katsomaan
sitä.

"Se on minun asiani, se, m'sieu'" vastasi Leclère kuivasti.

Ja he kummastelivat myöskin sitä, ettei Bastardi paennut isäntänsä
luota. Sitä he eivät voineet käsittää. Mutta Leclère ymmärsi sen. Hän
oli mies, joka oleskeli paljon ulkona vapaassa luonnossa, ja hän oli
oppinut ottamaan selvää tuulen suhinasta ja myrskyn pauhinasta, yön
huokauksista, päivänkoiton kuiskauksista ja päivän hälinästä. Jollakin
hämärällä tavalla hän saattoi kuulla ruohon kasvavan, mahlan nousevan
ja silmikoiden puhkeavan. Ja hän tunsi myöskin elollisten ilmiöiden
salaperäisen lausumistavan -- hän käsitti kaniinin liikkeet ansassa,
korpin raskaan siivenlyönnin, varjojen leikin kuunpaisteessa, suden
hiipivän käynnin illan hämärässä ja yön pimeydessä. Hän ymmärsi
Bastardin täydellisesti. Hän käsitti sangen hyvin, miksi Bastardi ei
paennut, ja hän katsoi yhä useammin olkansa yli.

Kun Bastardi oli vihassa, ei häntä ollut suinkaan hauska katsella, ja
useammin kuin kerran hän oli hypännyt Leclère'n kurkkua kohti, mutta
aina valmiina olevan koiraruoskan tyvipää oli pakoittanut hänet
luopumaan aikeistaan, ja vapisevana ja tiedottomana hän oli joka kerta
jäänyt maahan pitkälleen. Täten Bastardi oli oppinut odottamaan sopivaa
aikaa. Kun hän oli päässyt täysiin nuoruuden voimiin, hän katsoi ajan
tulleen. Hän oli leveärintainen ja hänellä oli oivalliset lihakset,
hänen kokonsa oli melkoista suurempi kuin tavallisesti -- hänen
ulkomuotonsa muistutti kieltämättömästi täysiveristä sutta. Leclère
nukkui vaippoihinsa kääriytyneenä, kun Bastardi havaitsi, että nyt oli
aika toimia. Hän hiipi varovaisesti isäntänsä luo, pää painuneena maata
vasten, terve korva taaksepäin vinossa, hiljaisin kissanaskelin.
Bastardi veti henkeään hiljaa, sangen hiljaa, eikä hän nostanut päätään
ennenkuin oli aivan nukkujan vieressä. Hän seisoi hetkisen ja katseli
pronssinväristä paljasta, hengityksen mukana voimakkaasti ja
säännöllisesti nousevaa ja laskevaa kurkkua. Kuola tippui hänen
leukapielistään ja valui pitkin kieltä, ja silloin muistui hänen
mieleensä riippuva korvansa, ne lukemattomat lyönnit, joita hän oli
saanut ja monet kärsimänsä vääryydet, ja hän heittäytyi äänettömästi
nukkuvan kimppuun.

Leclère heräsi kipuun, kun koiran hampaat iskeytyivät hänen kurkkuunsa,
ja kun hän itsekin oli täysi eläin, heräsi hän täydellisesti. Hän
tarttui molemmin käsin Bastardin henkitorveen ja kieri peitteiden alta
päästäkseen koko painollaan vainoojansa kimppuun. Mutta tuhannet
Bastardin esi-isät olivat iskeneet hampaansa lukemattomien hirvien ja
peurojen kurkkuihin, ja hän oli perinyt heidän taitonsa. Kun hän tunsi
Leclère'n painon päällänsä, repi ja raateli hän takajaloillaan
isäntänsä vatsaa ja alaruumista, niin että kynnet tunkivat nahan ja
lihasten läpi. Ja kun hän tunsi päällänsä olevan ruumiin liukuvan
takaisin ja nousevan, raapi hän miehen kurkkua. Toiset koirat, hänen
toverinsa, kokoontuivat heidän ympärilleen murisevaksi piiriksi, ja
Bastardi, joka saattoi vaivoin hengittää ja oli kadottamaisillaan
tajuntansa, tiesi, että he himoitsivat leuoillaan tarttua häneen. Mutta
se ei merkinnyt mitään -- nyt oli miehestä kysymys, miehestä, joka
makasi hänen päällään, ja hän repi ja raateli kynsillään niin kauan
kuin hänellä oli hituisenkaan voimia jälellä. Mutta Leclère kuristi
häntä molemmilla käsillään, kunnes Bastardin oli vaikea saada ilmaa --
kunnes koiran silmät tulivat jäykiksi ja lasimaisiksi, sen leuat
päästivät hitaasti otteensa ja kieli pistäysi mustana ja paksuna ulos
suusta.

"Vai niin? No -- _bon_, sinä piru!" kärisi Leclère suu ja kurkku täynnä
omaa vertansa, kun hän heitti tiedottoman koiran luotansa.

Mutta kun nyt toiset koirat hyökkäsivät Bastardin kimppuun, ajoi
Leclère ne pois kiroten. Ne vetäytyivät takaisin suurempaan piiriin,
istuutuivat ja nuolivat kiihkeästi huuliaan, jokainen karvat pystyssä.

Bastardi tointui nopeasti, ja kun hän kuuli Leclère'n äänen nousi hän
vaivaloisesti jaloilleen ja seisoi huojuen sinne tänne.

"Oo, sinä kirottu kanalja!" Leclère sylki ja kiroili vuoroon. "Minä
näytän sinulle vielä, tiedä se! Sinä saat mitä tarvitset, sinä piru!"

Kun ilma virtaili kuin elämän neste Bastardin väsyneisiin keuhkoihin,
teki hän uuden hyökkäyksen herraansa kohti, mutta hänen leukansa eivät
osuneet maaliin ja loksahtivat yhteen päästäen metallin helinää
muistuttavan äänen. He kieriskelivät nyt molemmat lumessa ja Leclère
hakkasi hurjasti nyrkeillään. Sitten he päästivät irti ja kiertelivät
toisiaan. Leclère olisi voinut siepata veitsensä. Ja hänen pyssynsä oli
maassa hänen jalkainsa juuressa. Mutta hänen villipedon tunteensa oli
herännyt ja raivosi hillittömästi. Hän tahtoi taistella käsillään -- ja
hampaillaan. Bastardi teki uuden hyökkäyksen, mutta Leclère löi hänet
nyrkiniskulla maahan, heittäytyi hänen päälleen ja iski hampaansa
koiran lapaan niin että ne tunkeutuivat luuhun saakka.

Siinä oli alkuperäinen näyttämö ja yhtä alkuperäinen kohtaus --
sellainen, joka oli saattanut tapahtua maailman lapsuusaikoina.
Avonainen paikka synkässä metsässä, ympärillä piiri irvisteleviä
susikoiria ja keskellä kaksi villipetoa taistelun tuoksinassa, muristen
ja purren, mielettömästi raivoten, läähättäen ja puuskuttaen, karjuen,
ponnistellen, hurjina raivosta, mielettömän murhanhimon valtaamina,
iskien, purren ja kynsien kaikessa luonteenomaisessa raakuudessaan.

Mutta silloin onnistui Leclèren iskeä Bastardia nyrkillään korvan
taakse ja koira vaipui taintuneena maahan. Tämän jälkeen Leclère
hyppäsi sen päälle ja hyppeli hyppelemistään rusentaakseen sen maahan.
Bastardin molemmat takajalat olivat poikki ennenkuin Leclère pysähtyi
hengittääkseen.

"Oo-oo! Oo-oo!" kirkui hän pudistaen nyrkkiään, kykenemättä saamaan
muuta ääntä kurkustaan.

Mutta Bastardi oli lannistumaton. Hän loikoi siinä avuttomassa
kurjuudessaan, mutta hänen ylähuulensa kohosi väsyneesti ja vääntyi
irvistykseen, hänellä ei ollut voimia päästää ääntä. Leclère potkasi
häntä, ja Bastardin väsyneet leuat puristuivat isännän säären ympäri,
mutt'eivät jaksaneet tunkea nahan läpi.

Silloin otti Leclère ruoskan ja oli hakata hänet palasiksi, huutaen
joka lyönnille: "Tällä kertaa minä teen lopun sinusta! Vai mitä?
Luciferin nimessä teen kuin teenkin sinusta lopun!"

Viimein hänkin vaipui kokoon lopen väsyneenä ja pyörtymäisillään
verenvuodosta; hän kaatui uhrinsa viereen, mutta kun susikoirat
lähestyivät suorittaakseen kostonsa, käytti hän viimeisiä voimiaan
ryömiäkseen Bastardin päälle ja siten suojellakseen häntä heidän
leuoiltaan.

Tämä tapahtui jokseenkin lähellä Sunrise'a, ja kun lähetyssaarnaaja
muutamia tunteja myöhemmin avasi ovensa Leclère'lle, hämmästyi hän, kun
ei nähnyt Bastardia vetokoirien joukossa. Eikä hänen hämmästyksensä
suinkaan vähentynyt, kun Leclère heitti syrjään osan peitteitä reestä,
nosti Bastardin syliinsä ja kompuroi huoneeseen koiran kanssa.
Mc Questionin haavuri, jolla oli jossain määrin taipumuksia
vetelehtimiseen, sattui juuri olemaan siellä jutustelemassa, ja he
tahtoivat nyt kahden ruveta paikkaamaan Leclèreä.

"_Merci, non_", sanoi hän. "Olkaa hyvät ja auttakaa koiraa ensin. --
Sanoitteko, että antaa sen kuolla? _Non_. Se ei olisi hyvä. Siksi että
minun täytyy se ensin lannistaa. Juuri sen vuoksi se ei saa kuolla."

Haavuri sanoi sitä eriskummalliseksi päähänpistoksi ja lähetyssaarnaaja
piti sitä enteenä. Ja niin voipunut Leclère joka tapauksessa oli, että
kuume tarttui häneen keväällä ja hänen täytyi uudelleen ruveta
sängynomaksi. Bastardin laita oli paljon huonompi, mutta hänen
itsepintainen elämästä-kiinnipitämisensä voitti lopuksi; hänen
takajalkansa paranivat ja koko hänen elimistönsä uudistui, kun hän
useita viikkoja oli maannut sidottuna lattialla. Ja kun Leclère
vihdoinkin toipui ja istui tuhkanharmaana ja vapisevana
auringonpaisteessa oven pielessä, oli Bastardi jo ottanut takaisin
herruutensa ja pakottanut ei ainoastaan omat toverinsa vaan myöskin
lähetyssaarnaajan koirat alamaisuuteen.

Hän ei liikauttanut lihastakaan eikä väräyttänyt karvaakaan, kun
Leclère ensi kertaa kompuroi ulos lähetyssaarnaajaan nojaten ja
hitaasti ja tavattoman varovaisesti istuutui kolmijalkaiselle tuolille.

"_Bon_!" sanoi Leclère. "_Bon!_ Aurinko on hyvä olemassa!" Ja hän
ojenteli laihtuneita käsivarsiaan ja antoi niiden kylpeä lämmössä.

Silloin sattui hänen katseensa koiraan, ja entinen tuli loisti taas
hänen silmistään. Hän asetti kätensä kevyesti lähetyssaarnaajan
käsivarrelle. "_Mon père_ -- tuo Bastardi -- se on oikea paholainen.
Tahdotteko noutaa minulle pistoolin, jotta minä saan nauttia auringosta
levossa ja rauhassa?"

Sitten hän istui monta päivää auringonpaisteessa oven ulkopuolella. Hän
ei nukahtanut koskaan, ja pistooli oli aina hänen polvillaan. Bastardin
tuli tavaksi aamusin heti silmätä, oliko ase tavallisella paikallaan.
Niinpian kun hän sai nähdä pistoolin, kohotti hän hiukkasen ylähuultaan
merkiksi, että hän oli ymmärtänyt, ja Leclère kohotti hänkin
ylähuultaan vastaavaan irvistykseen. Eräänä päivänä lähetyssaarnaaja
huomasi tämän.

"Varjelkoon!" sanoi hän. "Minä luulen varmasti, että eläin käsittää..."

Leclère nauroi. "Kuulkaahan, _mon père_ -- mitä minä nyt sanon, sen se
varmasti ymmärtää."

Ikäänkuin vahvistaakseen vakuutuksen Bastardi kohotti huomattavasti
toista korvaansa tarkasti kuullakseen isäntänsä äänen.

"Minä sanon -- kuole!"

Bastardi päästi kurkustaan murinan, hänen niskakarvansa nousivat
pystyyn ja jokainen lihas näytti jännittyvän odotuksesta.

"Minä nostan aseeni -- kas näin!" Hän antoi teon seurata sanoja ja
tähtäsi suoraan Bastardia.

Koira teki silmänräpäyksessä sivuhyppäyksen ja katosi rakennuksen
nurkan taa.

"Varjelkoon!" huudahti lähetyssaarnaaja kerta kerralta.

"Mutta miksi se ei pakene teidän luotanne?"

Ranskalainen kohautti hartioitaan rodulleen ominaisella tavalla, joka
voi merkitä kaikkea mahdollista, täydellisestä tietämättömyydestä
rajattomaan ymmärtämykseen asti.

"Ja miksi te ette sitten tapa sitä?"

Taas hartioitten kohotus.

"_Mon père_", sanoi Leclère hetken päästä, "aika ei ole vielä tullut.
Se on syntyperäinen piru. Kerran minä vielä muserran sen kappaleiksi.
Niin. Kerran. _Bon_!"

Sitten tuli päivä, jolloin Leclère otti koirat mukaansa ja matkusti
veneellä Forty Mileen, sekä sieltä edelleen Porcupine'en, jossa hän
meni P.C. yhtiön palvelukseen ja kulki löytöretkillä suurimman osan
vuotta. Sen jälkeen hän lähti Koyokuk'ia pitkin hyljättyyn Arctic
City'yn ja palasi sitten takaisin leiriltä leirille Yukonia pitkin.
Näitten pitkien kuukausien kuluessa Bastardi sai perinpohjaista
kuritusta. Hän kärsi paljon kidutusta, häntä kiusattiin nälällä,
janolla, tulella ja pahimmalla kaikesta: musiikilla. Niinkuin
sukulaisensa ei hänkään pitänyt musiikista. Se aiheutti hänelle
äärimmäisiä tuskia, vaivasi joka hermoa, repi jokaista hänen
olemuksensa säiettä. Se sai hänet päästämään pitkiä ulvahduksia,
niinkuin sudet kylminä öinä virittävät valituslaulujaan tähtiä kohti.
Hänen oli mahdoton olla ulvomatta. Tämä oli ainoa heikkous
taistelussaan Leclèreä vastaan, ja tämä heikkous oli hänen häpeänsä.
Toiselta puolen Leclère piti intohimoisesti musiikista -- hän rakasti
sitä yhtä paljon kuin hän rakasti väkijuomia. Ja kun hänen sisimpänsä
tahtoi saada ilmaa, ilmeni se toisella tai toisella tavalla, useimmiten
molemmilla yht'aikaa. Ja kun hän oli juonut ja hänen aivonsa olivat
täynnä laulamattomia lauluja, meni paholainen häneen ja hän tunsi
suurinta nautintoa kiusatessaan Bastardia.

"Nyt meidän täytyy saada pikkuisen musiikkia, kuuletko", oli hänen
tapansa sanoa. "Vai kuinka? Mitä sanot siitä, Bastardi?"

Hänellä oli vain vanha kulunut käsiharmonikka, jota hän piti suuressa
arvossa ja korjaili kärsivällisesti. Mutta se oli paras, minkä rahalla
voi saada, ja sen sisästä hän loihti ihmeellisiä, väräjäviä sointuja,
joita kukaan ei ollut ennen kuullut. Niinpian kuin hän alotti, peräytyi
Bastardi mykkänä ja hampaat yhteenpuristettuina tuuma tuumalta
etäisimpään soppeen. Ja Leclère seurasi perässä suuri nuija toisessa
kainalossa ja soitti, lakkaamatta soitti -- hän seurasi tuuma tuumalta,
askel askeleelta, kunnes ei enää löytynyt lymypaikkaa.

Bastardin oli tapana tehdä ensin itsensä niin pieneksi kuin
mahdollista, ryömiä aivan lattiaan kiinni, mutta kun soitto läheni
lähenemistään, täytyi hänen nousta ylös, hän painoi selkänsä seinää
vasten ja huitoi etukäpälillään ilmaa, ikäänkuin olisi tahtonut päästä
erilleen pauhaavista sävelaalloista. Hän piti edelleenkin hampaitaan
yhteenpuristettuina, mutta koko hänen ruumiinsa vapisi ja värisi
suonenvedontapaisesti ja hän vääntelehti tuskissaan. Viimein hän
kadotti itsensähillitsemiskykynsä, leuat erkanivat toisistaan ja kumea
murina tunkeutui hänen kurkustaan. Hänen sieramensa jännittyivät,
silmäterät laajenivat, karvat nousivat pystyyn avuttomassa raivossa ja
hän päästi pitkäveteisen sudenulvonnan. Se nousi yhtämittaa, paisui
sydäntäsärkeväksi säveleeksi, kuoli tuskaiseen sointuun -- ja sitten
seurasi toinen jakso, oktaavi oktaavilta, sävelmaalaus särkyvästä
sydämestä loppumattomasta tuskasta ja surusta, sävelmaalaus, joka
sitten heikkeni, vaaleni, laskeutui ja hiljaa kuoli.

Ne olivat helvetintuskia. Ja pirullisella terävä-älyisyydellä Leclère
näytti voivan kiusata koiran jokaista hermoa ja saavan sen ilmaisemaan
kaiken surunsa pitkinä valittavina, vapisevina ja nyyhkyttävinä
sävelinä. Se oli todellakin kauhistuttavaa, ja vielä kaksikymmentä
neljä tuntia jälkeenpäin Bastardi oli hervoton ja herkkä, säpsähti
pienimmänkin tavallisen äänen kuullessaan, pelkäsi omaa varjoaan, ja
oli ennen kaikkea ilkeä ja julma omia tovereitaan kohtaan. Mutta ei
näkynyt mitään merkkiä siitä, että hänen rohkeutensa olisi murtunut.
Pikemminkin hän tuli yhä jurommaksi ja vaiteliaammaksi ja odotti
aikaansa horjumattomalla kärsivällisyydellä, joka alkoi vaikuttaa
Leclère'en hämmentävästi ja ahdistavasti. Hän saattoi tuntikausia maata
liikkumatta tulenpaisteessa ja tuijottaa suoraan Leclère'en, silmät
katkerinta vihaa ilmaisten.

Mies tunsi usein, että hän oli joutunut taisteluun itse elämän
perusaineksen kanssa -- tuon vastustamattoman voiman kanssa, joka
auttaa haukkaa ampumaan alas pilvistä höyhenpukuisen salaman lailla,
joka vetää villihanhea yli vyöhykkeiden ja paiskaa leikkivän lohen
kaksituhatta peninkulmaa kuohuvaa Yukonvirtaa pitkin. Sellaisina
hetkinä hän tunsi halua osottaa vastustamatonta elinvoimaansa, ja hän
heittäytyi hurjiin orgioihin, joissa väkijuomat, mieletön soitto ja
Bastardi näyttivät pääosaa ja joitten kestäessä hän vaati taisteluun
kaikkea, mikä oli, mikä oli ollut, ja mikä tuli olemaan.

"Siinä on jotakin", tuumaili hän kun hänen mielenpurkauksensa
koskettivat Bastardin sisimpiä säikeitä ja aiheuttivat pitkäveteisen
kamalan ulvonnan. "Ja minä vedän käsilläni -- näin ja näin.
Hah-hah-haa! Se on hauskaa. Se on todellakin hauskaa! Papit messuavat,
naiset rukoilevat, miehet kiroilevat, pikkulinnut sanovat pii-pii ja
Bastardi laulaa vou-vou -- ja kaikki tämä on sama asia. Hah-hah-haa!"

Eräs kunnianarvoisa pappismies, isä Gautier, nuhteli häntä kerran ja
muistutti hänelle, että hän saattoi odottaa varmaa turmiota. Mutta hän
ei tehnyt sitä toista kertaa.

"No olkoon niin, _mon père_", vastasi Leclère. "Ja minä luulen, että
menen helvetin läpi rätisten, niinkuin katkoyrtti tulen läpi. Vai mitä
arvelette, _mon père_?"

Mutta kaikki huonot olennot saavat lopun niinkuin hyvätkin, ja niin
kävi myöskin Mustan Leclère'n. Kun vesi oli kesän aikana matalalla,
jätti hän Mc Dougall'in ja lähti veneellä Sunrise'en. Hän matkusti Mc
Dougall'ista Timothy Brown'in seurassa ja saapui yksin Sunrise'en.
Tiedettiin, että molemmat matkatoverit olivat olleet riidassa ennenkuin
lähtivät matkalle. _Lizzie_, puhkuva kymmenen tonnin siipialus, joka
oli lähtenyt kaksikymmentä neljä tuntia jälkeenpäin, saapui perille
kolmea päivää ennen Leclère'ä. Ja kun hän saapui, oli hänellä
luodinreikä toisessa olkapäässään ja hän kertoi pitkän jutun
väijytysjoukosta ja murhasta.

Sunrise'ssa oli tehty kultalöytöjä ja olosuhteet siellä olivat
melkoisesti muuttuneet. Kun sinne alkoi virtailla useita satoja
kullankaivajia, suunnattomat määrät whiskyä ja puoli tusinaa hyvin
varustettuja pelureita, hävisi lähetyssaarnaajain monivuotinen työ
intiaanien keskuudessa jäljettömiin. Kun squawien ainainen tehtävä oli
keittää papuja ja pitää tulta naimattomille kullankaivajille, ja kun
nuorilta miehiltä ei riittänyt aikaa muuhun kuin pelaamiseen ja
vaihtokauppaan, tuli lähetyssaarnaaja sängyn omaksi, sanoi "Jumala
auttakoon minua" yhä uudelleen ja uudelleen ja asettui tilinteonpäivää
odottamaan karkeasti veistettyyn pitkään kirstuun. Tämän jälkeen
pelurit siirsivät roulette- ja faraopöytänsä lähetystaloon, josta
sitten kuului noppien kolina ja lasien kilinä vuorokaudet ympäriinsä.

Nyt sattui Timothy Brown olemaan hyvin pidetty näiden Pohjolan
seikkailijain keskuudessa. Ainoa, mistä häntä saattoi moittia, oli
hänen kiivas luonteensa -- muuten pikku-asia, jonka hänen hyvä
sydämensä ja anteeksiantavainen mielensä täydellisesti korvasi.
Toiselta puolen ei Mustassa Leclère'ssä ollut mitään, joka olisi
sovittanut hänen huonot puolensa. Hän oli "musta" ja pysyi sellaisena;
siitä oli riittävästi todistuksia, ja hän oli yhtä vihattu kuin toinen
oli rakastettu. Ja silloin Sunris'en miehet tarttuivat kovin kourin
häneen ja raastoivat hänet Lynch-tuomarin eteen.

Se oli yksinkertainen juttu. Hän oli riitaantunut Timothy Brownin
kanssa Mc Dougall'issa. Timothy Brownin seurassa hän oli matkustanut Mc
Dougall'ista. Ilman Timothy Brownia hän oli tullut Sunrise'en. Näistä
tosiasioista ja hänen yleisesti tunnetusta pahuudestaan vedettiin se
yksimielinen johtopäätös, että hän oli tappanut Timothy Brownin.
Toiselta puolen Leclère tunnusti tosiksi ylläolevat seikat, mutta
kielsi johtopäätöksen todenperäisyyden ja antoi toisen selityksen.
Kahdenkymmenen peninkulman päässä Sunrise'sta hän ja Timothy Brown
olivat juuri sauvomassa venettä louhikkoista rantaa pitkin, kun
yht'äkkiä kajahti kaksi laukausta. Timothy Brown suistui veneestä
veteen ja painui pohjaan jättäen jälkeensä punaisen viirun -- se oli
viimeinen, minkä hän näki Timothy Brownista. Hän itse -- Leclère --
kaatui veneen pohjalle olkapää lävistettynä. Hän makasi hyvin hiljaa ja
pälyili rantaan päin. Hetkisen perästä hän näki parin intiaanin
pistävän päänsä esiin ja tulevan vesirajaan kantaen koivunkaarnasta
tehtyä kanoottia. Kun he laskivat sen vesille, Leclère tähtäsi ja
ampui. Luoti osui toiseen intiaaniin, joka tuupertui kanootista
aivankuin Timothy Brown oli tehnyt. Toinen heittäytyi kanootin
pohjalle, ja niin lähtivät kanootti ja vene kulkemaan vinhaa vauhtia
virtaa alas. Sitten joutuivat molemmat alukset pyörteeseen ja kulkivat
eri teitä muutaman saaren ympäri. Eikä hän sitten enää nähnyt
kanoottia. Mutta päättäen siitä hypystä, jonka intiaani oli tehnyt
ennenkuin kaatui kanootin pohjalle, oli hän varmasti haavoittanut
häntä.

Siinä kaikki.

Leclère'n selitystä ei pidetty riittävänä. Hänelle annettiin kymmenen
tuntia armonaikaa, ja _Lizzie_ meni virralle tekemään tutkimuksia.
Kymmenen tunnin kuluttua tuli vene puhkien takaisin Sunrise'en. Se ei
ollut huomannut mitään. Ei oltu löydetty minkäänlaisia todistuksia,
jotka olisivat antaneet tukea hänen väitteelleen. Nyt suotiin hänelle
aikaa järjestää jälkeenjääpä omaisuutensa, sillä hän oli erään
viidenkymmenen tuhannen dollarin arvoiseksi arvioidun Sunrisessa
sijaitsevan valtauksen omistaja, ja he olivat lainkuuliaista yhtä hyvin
kuin lakiasäätävääkin kansaa.

Leclère kohautti hartioitaan. "Vielä yksi asia", sanoi hän, "eräs pieni
-- miten te taas sitä kutsuttekaan? Eräs _armonosotus_, niin kai se on
-- niin, pieni armonosotus, niin se on. Minä lahjoitan omistamani
viisikymmentätuhatta dollaria kirkolle. Ja minä lahjoitan ajokoirani
Bastardin helvettiin. Ja se pieni armonosoitus? Niin -- että te ensin
hirtätte sen ja sitten minut. Sopiiko se?"

He olivat yhtä mieltä siitä, että se sopi -- järjestyshän oli oleva,
että "helvetinsikiö" raivaa tietä isännälleen. Ja niin siirrettiin
tuomioistuin virranrannalle, missä muuan valtainen petäjä seisoi
erillään muista. Slackwater Charley teki silmukan vetoköyden toiseen
päähän, ja silmukka asetettiin Leclère'n kaulaan. Hänen kätensä olivat
sidotut selän taakse ja häntä autettiin nousemaan korppulaatikon
päälle. Sen jälkeen heitettiin köyden toinen pää muutaman oksan yli,
kiristettiin ja sidottiin lujasti kiinni. Jos sitten olisi potkaistu
laatikko Leclère'n alta, olisi hän jäänyt killumaan ilmaan.

"Nyt me otamme koiran käsiteltäväksemme", sanoi Webster Shaw, joka
toisinaan palveli kaivosinsinöörinä. "Heittäkää silmukka sen kaulaan,
Slackwater."

Leclère veti suunsa irviin. Slackwater pisti mällin poskeensa, teki
silmukan ja heilutti köyttä välinpitämättömästi kädessään. Hän
keskeytti pari kertaa ajaakseen liian lähelle tuppautuneita moskiittoja
kasvoiltaan. Kaikki karkoittivat moskiittoja luotaan, paitsi Leclère,
jonka pään ympärille oli niitä kertynyt kokonainen pilvi. Vieläpä
Bastardikin, joka loikoili pitkänään maassa, ajeli etukäpälillään
lakkaamatta noita kiusanhenkiä silmäinsä ja suunsa ympäriltä.

Mutta kun Slackwater odotti, että Bastardi olisi kohottanut päätänsä,
kuului heikkoa huutoa, ja muuan mies näkyi juoksevan Sunrise'sta päin,
heiluttaen toista kättään. Se oli varaston esimies.

"Odottakaa, odottakaa -- pojat!" läähätti hän, juostessaan heidän
luokseen. "Pikku Sandy ja Bernadotte ovat juuri saapuneet", selitti
hän, hengähdettyään hiukkasen. "Astuivat maihin tuolla alhaalla ja
tulivat oikotietä. Heillä oli Majava mukanaan. Olivat löytäneet hänet
ja hänen kanoottinsa muutamasta kanavasta, ja Majavalla oli pari luotia
ruumiissaan. Hänellä oli ollut Kutz seurassaan -- hän joka pahoinpiteli
squawiaan ja aiheutti rähinää."

"No? Mitä minä sanoin? Kuulitteko?" huudahti Leclère kiihkeästi. "Se se
oli aivan varmaan! Kuulittehan nyt! Minä puhuin totta."

"Nyt on meidän opettaminen noille kirotuille Siwasheille
säädyllisyyttä", selitti Webster Shaw. "He ovat tulemaisillaan
lihaviksi ja pönäköiksi, ja meidän täytyy panna heidät pinteeseen.
Saarretaan koko seurue ja hirtetään Majava. Siinä ohjelmamme. Tulkaa,
niin saamme kuulla, mitä hänellä on sanomista puolustuksekseen."

"Hei, m'sieu'!" huudahti Leclère, kun joukko alkoi hajaantua ja häipyä
hämärään. "Minä haluaisin niin hirveän mielelläni olla mukana siinä
leikissä."

"Oo, me kyllä päästämme teidät irti, kun palaamme takaisin", huusi
Webster Shaw vastaan olkansa yli. "Sill'aikaa voitte mietiskellä
syntejänne ja kaitselmuksen oikkuja. Se tekee teille hyvää, niin että
voitte olla kiitollinen siitä."

Leclèren laita oli niinkuin kaikkien muittenkin miesten, jotka ovat
tottuneet suuriin vaaroihin ja joiden hermot ovat terveet ja kestävät,
ja hän vaipui pitkään odotukseensa -- kuvaannollisesti sanottuna. Ei
voinut olla puhettakaan hänen ruumiinsa vaipumisesta, sillä lujaan
pingoitettu köysi pakotti hänen seisomaan pystyssä. Pienimmästäkin
jalkojen koukistuksesta olisi karkea köysi tunkeutunut hänen kaulaansa,
ja pysty asento vaivasi suuresti hänen haavoittunutta olkapäätänsä. Hän
työnsi alahuulensa ulos ja puhalsi ylöspäin ajaakseen moskiitot
kasvoiltaan. Mutta asemalla oli joka tapauksessa tyydyttäväkin
puolensa. Eihän se mitään, jos kärsiikin hiukan ruumiillisia kipuja,
kun kerta oli päässyt kuoleman kynsistä; se vaan oli paha juttu, ettei
hän saanut olla mukana katsomassa Majavan hirttämistä.

Nämä ajatukset askartelivat hänen aivoissaan kunnes hänen katseensa
sattumalta osui Bastardiin, joka makasi pitkänään maassa, pää
etukäpälien välissä ja nukkui. Nyt saivat Leclère'n ajatukset toisen
suunnan. Hän katseli tarkkaan koiraa ja koetti päästä selville,
nukkuiko se todellakin, vai oliko vain nukkuvinaan. Bastardin kyljet
nousivat säännöllisesti, mutta Leclère oli huomaavinaan, että hengitys
tapahtui hiukan liian sukkelaan; hän havaitsi myös kiihkeätä valppautta
koiran jokaisessa karvassa, mikä todisti, ettei uni ollut todellista.
Hän olisi tahtonut antaa koko valtauksensa Sunrise'ssa, jos olisi
päässyt varmuuteen, ettei koira ollut hereillä, ja kerran kun hänen
jäsenensä naksahtivat, hän katsahti nopeasti ja levottomasti
Bastardiin, saadakseen tietää, liikauttiko tämä itseään. Sitä se ei
silloin tehnyt, mutta muutamien minuuttien perästä se nousi seisalleen
hitaasti ja laiskasti, venytteli itseään ja katsoi tarkasti
ympärilleen.

"_Sacre dame_", kuiskasi Leclère tuskin kuuluvasti.

Kun Bastardi oli päässyt varmuuteen, ettei ketään näkynyt eikä
kuulunut, istuutui hän, väänsi ylähuulensa ikäänkuin olisi tahtonut
hymyillä, katsahti Leclère'en ja lipoi kieltään.

"Minä olen mennyttä miestä", sanoi Leclère ja nauroi kovaan ja
katkerasti.

Bastardi tuli lähemmäksi, vahingoittunut korva lerpallaan ja terve
eteenpäin jännitettynä. Hän piti päätään hauskasti vinossa ja lähestyi
pienin leikkivin askelin. Sitten hän sysäsi ruumiillaan laatikkoa, niin
että se horjahteli. Leclère astui varovasti laidalta toiselle
säilyttääkseen tasapainon.

"Pidä varasi, Bastardi", sanoi hän rauhallisesti. "Minä tapan sinut".

Bastardi murisi tuon turmiota ennustavan sanan kuultuaan ja sysäsi
laatikkoa voimakkaammin. Sitten hän nousi ylös ja hyökkäsi koko
painollaan laatikon kimppuun. Leclère potkasi toisella jalallaan, mutta
köysi kuristi hänen kurkkuaan, niin että hän oli vähällä kaatua
laatikon päältä.

"Hei, hoo! Tiehesi siitä! Eteenpäin!" huusi hän.

Bastardi peräytyi noin parikymmentä jalkaa ja koko hänen esiintymisensä
ilmaisi joustavuutta, ettei Leclère voinut sitä ymmärtää väärin. Hän
muisti, kuinka koira oli usein särkenyt jäätä heittäytymällä koko
painollaan sen päälle, ja kun hän ajatteli tätä, hän ymmärsi, mikä
Bastardilla oli mielessä. Koira kääntyi ympäri ja seisoi hiljaa. Hän
näytti valkeita hampaitaan ja Leclère vastasi samalla tavalla.
Senjälkeen Bastardi hyppäsi ja työnsi laatikkoa koko voimallaan.

Viisitoista minuuttia myöhemmin palasivat Slackwater Charley ja Webster
Shaw takaisin ja huomasivat jotakin, joka muistutti aavemaista,
pimeässä edestakaisin liikkuvaa heiluria. He jouduttivat askeleitaan,
tulivat lähemmäs ja löysivät elottoman ruumiin, johon elävä olento oli
pureutunut kiinni ja repeli ja pudisteli sitä, niin että se joutui
heiluvaan liikkeeseen.

"Hei! Päästä irti -- sinä helvetinsikiö!" huudahti Webster Shaw.

Mutta Bastardi vain muljautti häneen ilkeästi ja murisi uhkaavasti
päästämättä otettaan.

Slackwater Charley otti esille revolverinsa, mutta hänen kätensä
vapisivat ikäänkuin kylmästä, ja hän hutiloi.

"Kas tässä, ottakaa se", sanoi hän ja ojensi aseen Webster Shawille.

Webster Shaw naurahti, tähtäsi Bastardin välkkyvien silmien väliin ja
laukasi. Koiran ruumis vavahti, sätkytteli koipiaan hetkisen ja tuli
sitten yht'äkkiä aivan kankeaksi. Mutta hampaansa se piti yhä
edelleenkin tiukasti yhteenpuristettuina.



Jees Uck'in tarina.


Maailmassa on ollut monenlaisia luopumisia. Mutta pääasiassa ne
kuitenkin ovat samanlaisia. Ja tässä suhteessa voi väittää, että miehet
ja naiset luopuvat rakkaimmastaan maailmassa jonkun vielä rakkaamman
takia. Niin on aina tapahtunut. Niin kävi silloin, kun Aabel uhrasi
laumansa esikoiset. Esikoiset olivat hänelle kalleinta maailmassa,
mutta hän uhrasi ne säilyttääkseen hyvät välinsä Jumalan kanssa. Niin
oli myös Aabrahamin laita, kun hän valmistautui uhraamaan poikansa
Iisakkia kivialttarilla. Iisak oli hänelle sangen rakas, mutta
tutkimattomasta syystä Jumala oli hänelle vielä rakkaampi. Asianlaita
oli kai niin, että Aabraham ehkä pelkäsi Herraa. Mutta olipa tämä nyt
totta tai ei, on senjälkeen pari miljaardia ihmistä todistanut, että
hän rakasti Herraa ja tahtoi palvella häntä.

Ja koska nyt on tullut säännöksi, että rakastaminen ja palveleminen
kuuluvat yhteen, sekä että uhraaminen eli luopuminen on palvelemista,
niin on myöskin Jees Uck, vaikka hän oli ainoastaan tummahipiäisten
rotuun kuuluva nainen, rakastanut niin syvästi kuin kuka hyvänsä. Hän
ei ollut suinkaan perehtynyt historiaan, olipa vain oppinut ottamaan
selvän ilmasta ja tuulesta ja metsäeläinten tavoista. Niinmuodoin hän
ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Aabelista tai Aabrahamista. Ja
koska hän oli jäänyt huomaamatta Holy Crossin hyviltä sisarilta, ei hän
myöskään tiennyt mitään Ruthista, tuosta moabittaresta, joka luopui
itse Jumalasta vieraan maan vieraan naisen takia. Jees Uck oli vain
oppinut kieltäytymään, suunnilleen niinkuin koira pakotetaan luopumaan
varastamastaan, ydintä täynnä olevasta luusta. Ja kuitenkin, kun hänen
aikansa tuli, näytti hän kykenevänsä nousemaan parempiin rotuihin
kuuluvien tasalle ja kieltäytymään todellakin suuremmoisella tavalla.

Tämä on niinmuodoin kertomus Jees Uck'ista, ja samalla myös kertomus
Neil Bonner'ista ja Kitty Bonner'ista ja parista Neil Bonner'in
jälkeläisestä. Jees Uck kuului tummahipiäisten rotuun, se on totta,
mutta hän ei ollut intiaani, eikä myöskään eskimo eikä innuiitti. Jos
mennään ajassa taaksepäin ja seurataan suullisia perintötietoja, niin
löydetään eräs Skolkz, toyoot-intiaani Yukonista, joka nuoruudessaan
vaelsi siihen suureen suistomaahan, jossa innuiitit asuvat, ja siellä
yhdisti itsensä erääseen naiseen, jonka nimi kuuluu olleen Olillie.
Tämä Olillie oli syntynyt äidistä, joka oli eskimo ja isästä, joka oli
innuiitti. Ja Skolkz'ista ja Olillie'sta syntyi Halie, joka niinmuodoin
oli puoleksi toyoot-intiaani ja puoleksi eskimo-innuiitti. Ja Halie oli
Jees Uckin isoäiti.

Mutta nyt oli Halie, jossa oli sekaisin kolmen rodun verta, ja joka ei
kammonut kehittää tätä sekarotuisuutta vielä pitemmälle, mennyt
naimisiin muutaman Shpack-nimisen venäläisen turkiskaupustelijan
kanssa, jota myös aikoinaan kutsuttiin "Isoksi paksuksi".
Shpack oli täällä luokitettu venäläisiin kuuluvaksi sattuvamman
nimityksen puutteessa; sillä Shpack'in isä, eräs slavoonilainen
rangaistusvanki eteläisistä maakunnista, oli paennut
elohopeakaivoksista Pohjois-Siperiaan, jossa hän kohtasi Zimban, joka
oli paimentolaiskansaan kuuluva nainen ja tuli Shpack'in äidiksi.

Ja ellei nyt Shpackia olisi ottanut huostaansa merikansa, joka elää
kurjuudessa Arktisen meren rantamilla, ei hänestä olisi koskaan tullut
Jees Uck'in äidinisää, eikä niinmuodoin olisi mitään tarinaakaan
kerrottavana. Mutta hän joutui merikansan pariin, pakeni heidän
luotaan Kamschatkaan ja tuli sieltä muutamalla norjalaisella
valaanpyydystäjä-laivalla Itämerelle. Vähän senjälkeen hän ilmaantui
Pietariin, eikä viipynyt monta vuotta, ennenkuin hän matkusti samaa
vaivaloista tietä, jota hänen isänsä puoli vuosisataa aikaisemmin oli
kulkenut hätää ja tuskaa nähden. Mutta Shpack oli vapaa mies, ja hän
oli suuren venäläisen turkiskauppayhtiön palveluksessa. Ja tämän
virkansa takia hän matkusti yhä kauemmas itään, kunnes meni Behringin
meren yli Venäjän Amerikaan. Partolik'issa, joka on lähinnä Yukonin
suurta suistomaata, hän otti Halien vaimokseen -- hänet, josta tuli
Jees Uck'in äidinäiti. Ja tästä avioyhteydestä syntyi tyttölapsi
Tukesan.

Yhtiön käskystä Shpack teki pari sataa peninkulmaa pitkän
kanoottimatkan Yukonia ylöspäin Nulaton asemalle. Hän otti mukaansa
Halien ja pikku Tukesanin. Tämä tapahtui 1850, ja samana vuonna
joki-intiaanit hyökkäsivät Nulatoon ja hävittivät sen maan tasalle.
Siellä päättyi Shpack'in ja Halien elämä. Ja tämän kauhean yön aikana
Tukesan katosi. Vielä tänä päivänä toyootit kieltävät olleensa missään
tekemisissä asian kanssa; mutta olipa sen laita kuinka hyvänsä, oli
kuitenkin tosiasia, että tyttölapsi Tukesan kasvoi ja yleni heidän
keskuudessaan.

Tukesan oli naimisissa kahden toyoot-veljeksen kanssa peräkkäin, mutta
kummankaan kanssa hänellä ei ollut lapsia. Toiset naiset pudistelivat
päätään tälle, eikä kukaan heimon miehistä tahtonut ruveta kolmanneksi
mieheksi lapsettomalle leskelle. Mutta tähän aikaan oli monen sadan
peninkulman päässä, Fort Yukonissa, eräs mies, jonka nimi oli 'Spike
O'Brien. Fort Yukon oli eräs Hudson-Bay-yhtiön asema, ja Spike O'Brien
oli yhtiön palveluksessa. Hän oli kelvollinen palvelija, mutta hän sai
sen ajatuksen, että ansio oli huono, ja ajan oloon hän kypsytti tätä
ajatusta ja karkasi. Matkustamiseen takaisin York Factory'yn olisi
mennyt koko vuosi, jos hän olisi kulkenut asemalta asemalle. Ja koska
asemat kuuluivat yhtiölle, hän tiesi, ettei hän sitä tietä kulkiessaan
välttyisi joutumasta yhtiön kynsiin. Ei niinmuodoin löytynyt muuta
keinoa kuin lähteä pitkin Yukonia. Oli kyllä totta, ettei yksikään
valkoinen mies ollut koskaan ennen matkustanut Yukonia pitkin, eikä
yksikään valkoinen mies tiennyt, laskiko Yukon Arktiseen valtamereen
vai Behringin mereen -- mutta Spike O'Brien oli kelttiläinen, ja
vaaroihinjoutumisen mahdollisuus oli hänelle houkutus, jota hän oli
aina seurannut.

Muutamia viikkoja tämän jälkeen hän veti, vaivoissa pahoin runneltuna
ja nälkiintyneenä ja kuumeesta puolikuolleena, veneensä maihin erään
toyootkylän luona, jonka jälkeen hän heti kaatui tiedottomana maahan.
Saatuaan voimansa takaisin hän näki Tukesanin ja mieltyi häneen.
Samoinkuin Shpack'in isä, joka eli korkeaan ikään siperialaisen
paimentolaiskansan keskuudessa, Spike O'Brien olisi saattanut jäädä
ainiaaksi lepuuttamaan väsyneitä raajojaan toyootein luo. Mutta
romanttiset ajatukset valtasivat hänet ja estivät häntä jäämästä sinne.
Niinkuin hän oli matkustanut York Factory'sta Fort Yukoniin, hän
saattaisi kulkea ennen muita Fort Yukonista mereen saakka ja hankkia
itselleen kunnian olla ensimäinen, joka on kiertänyt luoteista väylää
maitse. Hän lähtikin virtaa ales, saavutti halajamansa kunnian, mutta
ei tullut huomatuksi eikä ylistetyksi. Myöhemmin hän piti vierasmajaa
merimiehille San Franciscossa, jossa häntä pidettiin sangen hyvänä
valehtelijana kertomiensa tosijuttujen takia. Siellä synnytti ennen
lapseton Tukesan lapsen. Ja tämä lapsi oli Jees Uck. Olemme käyneet
läpi näin tarkasti hänen sukuluettelonsa osottaaksemme, ettei hän ollut
intiaani, eikä eskimo, eikä innuiitti, eikä oikeastaan mikään muukaan;
sekä näyttääksemme, kuinka puolettomia sukukuntain jätteitä me kaikki
olemme, ynnä kuinka ihmeellisiä teitä se siemen kulkee, josta me
johdamme alkumme.

Huolimatta siitä kiertolaisverestä, -- tai kenties sen takia -- joka
hänen suonissaan virtaili, ja kaikesta siitä mitä hän oli saanut periä
niin monelta eri rodulta, kasvoi Jees Uck'ista erinomaisen ihana
nainen, Hänen kauneutensa oli jonkunverran eriskummallista,
itämaalaista, niin että se olisi saattanut jokaisen kansatieteilijän
ymmälle. Hän oli erittäin hoikka ja norja. Paitsi mielikuvitusrikkautta
ei hänessä näkynyt keltiläisen rodun vaikutusta. Mahdollisesti se
myöskin oli ajanut hänen lämpöisen verensä lähelle ihoa, mikä teki
hänen kasvonsa vaaleammiksi, mutta tämä saattoi olla yhtä hyvin
Shpack'in, tuon "Ison paksun" perintöä, joka oli saanut slavoonilaisen
isänsä ihonvärin. Ja lopuksi hänellä oli suuret loistavat mustat silmät
-- sekarodun silmät, joissa oli kärsivä ilme, mikä todistaa mustan
rodun sekaantumista valkoiseen. Valkoisilta perimänsä veri ja hänen oma
valppautensa tekivät hänet jossakin määrin kunnianhimoiseksi. Muuten
hän oli kasvatuksensa ja maailmankatsomuksensa puolesta täydelleen
toyoot-intiaani.

Eräänä talvena, kun hän oli nuori nainen, osui Neil Bonner hänen
tielleen. Mutta hän osui hänen tielleen samalla tapaa kuin oli tullut
maahankin, nimittäin hiukan vastenmielisesti. Oikeastaan hän oli aivan
vasten tahtoaan tullut sinne. Isänsä, joka leikkasi kuponkeja ja
kasvatti ruusuja, ja äitinsä, joka rakasti seuraelämää, kasvattamana
oli Neil Bonner'ista tullut tuulihattu. Hän ei ollut oikeastaan huono
luonne; mutta miehen, jolla elämä on turvattu, eikä ole mitään tehtävää
tässä maailmassa, täytyy jollakin tavoin osoittaa toimintahaluaan, ja
Neil Bonner oli juuri tässä asemassa. Ja hän nautti täysin siemauksin
vapaudestaan, niin että hänen isänsä -- Neil Bonner vanhempi -- lopulta
kyllästyi häneen, luopui ruusuistaan ja katseli poikansa elämää mitä
suurimmalla hämmästyksellä. Sitten hän meni erään samallaisilla
taipumuksilla varustetun toverinsa luo, jonka kanssa hänen oli tapana
neuvotella kupongeista ja ruusuista, ja nämä molemmat miehet
ratkaisivat nuoren Neil Bonner'in kohtalon. Hänet täytyi lähettää
oppimaan parempia elintapoja -- jotta hän luopuisi harmia tuottavista
hullutteluistaan ja saavuttaisi tasaisen vakavuuden.

Kun tämä päätös oli tehty ja Neil oli hiukan pahoitellut ja häpeillyt,
kävi muu koko helposti. Molemmat vanhat toverukset olivat suuria
osakkeenomistajia P.C. yhtiössä. Ja P.C. yhtiö omisti kokonaisia
laivastoja, jokialuksia ja valtamerihöyryjä, ja paitsi tätä
merenkyntämistä se oli myös ottanut haltuunsa noin satatuhatta
neliöpeninkulmaa maata, joka maantieteilijäin kartoilla on tavallisesti
merkitty valkealla. Ja niin lähetti P.C. yhtiö nuoren Neil Bonner'in
Pohjolaan tekemään työtä ja oppimaan niin hyväksi kuin isänsä. "Viiden
vuoden yksinkertainen elämäntapa kovassa työssä ja kaukana kaikista
kiusauksista tekee hänet mieheksi", sanoi vanha Neil Bonner, jonka
jälkeen hän vetäytyi takaisin ruusujensa pariin. Nuori Neil Bonner puri
hampaitaan yhteen ja tarttui päättäväisin ilmein työhön käsiksi. Hän
täytti paikkansa palvelijana hyvin ja saavutti esimiestensä suosion. Ei
niin, että työ olisi tuottanut hänelle hupia, vaan se oli ainoa keino,
joka esti häntä menettämästä järkeään.

Ensimäisenä vuotena hän toivoi kuolemaa. Toisena vuotena hän kiroili
luojaansa. Kolmantena vuotena hän eli vuoroin näissä molemmissa
mielialoissa ja riitaantui erään esimiehensä kanssa. Hän sukeutui
voittajana riidasta, mutta hänen esimiehensä sai kuitenkin viimeisen
sanan -- ja tämän sanan perusteella Neil Bonner lähetettiin
karkoituspaikkaan, johon verrattuna hänen entinen olinpaikkansa tuntui
hänestä paratiisilta. Mutta hän meni sinne nurkumatta, sillä Pohjola
oli todellakin tehnyt hänestä miehen.

Siellä täällä kartan valkoisilla paikoilla näkyy pieniä ympyröitä,
jotka muistuttavat "o"-kirjainta ja näitten ympyräin jommallakummalla
puolella on luettavana nimiä, niinkuin esimerkiksi "Fort Hamilton" --
"Yanana Station" -- "Twenty Mile" -- mikä saa meidät luulemaan, että
nuo valkoiset seudut ovat täynnä kyliä ja kaupunkeja. Mutta tämä ei ole
mitään muuta kuin tyhjää mielikuvitusta. Twenty Milen, joka on aivan
samallainen kuin muutkin asemat, käsittää yksi pölkkymaja, suunnilleen
yhtä iso kuin tavallinen kulmatalo, jossa on maustekauppa alakerrassa
ja vuokrahuoneita yläkerrassa. Pihan perällä on varastohuone, ja
sitäpaitsi pari ulkohuonetta. Kartanolla ei ole minkäänlaista aitausta;
se ulottuu silmänkantamattomiin. Muita rakennuksia ei ole näkyvissä,
mutta toyootit leiriytyvät toisinaan talveksi peninkulman tai parin
päähän Yukonin varteen. Ja tämä on Twenty Mile, yksi P.C. yhtiön
monista tuntosarvista. Täällä hoitaa yhtiön lähettiläs apulaisineen
vaihtokauppaa intiaanien turkistavaroilla sekä tekee kaikenlaista muuta
kauppaa kuljeskelevien kullankaivajien kanssa, jotka maksavat
ostoksensa kultahiekalla. Täällä odottavat asiamies ja hänen
apulaisensa talvet läpeensä kevättä, ja kun kevät saapuu, kiipeevät he
kiroillen talon katolle, sillä Yukon tulvii yli äyräittensä. Ja tänne
lähetettiin nyt Neil Bonner neljäntenä maassaolovuotenansa pitämään
huolta kaikesta.

Hänellä ei ollut edeltäjää, joka olisi jäänyt palkattomaksi hänen
tähtensä. Hän, joka oli hoitanut asemaa ennen, oli ottanut hengen
itseltään, "sentähden, että paikka oli niin vaikea", sanoi apulainen,
joka vielä pysyi paikallaan. Toyootit kuitenkin lausuivat eriävän
mielipiteensä asiasta, istuessaan leirivalkeansa ääressä. Apulainen oli
kaitaharteinen, heikkorintanen mies, hänen kasvonsa muistuttivat
kuolleen pääkalloa, eikä ohut musta parta voinut peittää poskien
onttoutta. Hän ryki paljon, hänen keuhkonsa tuntuivat olevan lopullaan
ja silmissä oli sellainen raju, kuumeenomainen loiste, niinkuin
kaikilla viimeiselle taudinasteelle joutuneilla keuhkotautisairailla.
Hänen nimensä oli Pentley -- Amos Pentley -- eikä Bonner pitänyt
hänestä, vaikkakin tunsi myötätuntoa tuota kuolemaantuomittua raukkaa
kohtaan. He eivät eläneet erittäin hyvässä sovussa keskenään, vaikka
näiden kahden miehen, kaikista miehistä, olisi pitänyt olla hyvissä
väleissä keskenään ottaen huomioon pitkän talven kylmyys, hiljaisuus ja
pimeys.

Lopulta Bonner päätteli, että Amos oli osaksi vähämielinen, ja jätti
hänet rauhaan tehden itse kaiken työn keittämistä lukuun ottamatta.
Siitä huolimatta Amos näytti vain katkeria katseita ja peittelemätöntä
vihaa häntä kohtaan. Tämä oli Bonnerille suuri menetys, sillä hänen
oman rotunsa hymyilevät kasvot, rohkaiseva sana, toveruuden sympatia
vastoinkäymisten keskellä -- kaikki tämä merkitsi paljon. Talvi oli
vielä nuori, kun hän alkoi tajuta lisäsyitä tällaisessa apulaisessa
siihen, että edellinen asiamies oli havainnut parhaaksi pakottaa
kätensä omaa henkeään vastaan.

Twenty Milessa oli hyvin yksinäistä. Kelmeä lakeus ulottui joka
puolelle horisonttiin. Lumi, joka oli oikeastaan huurua, heitti
manttelinsa maan yli ja hautasi kaiken kuolemanhiljaisuuteen. Sää oli
päiväkausia kirkas ja kylmä, lämpömittari näytti jatkuvasti
neljäkymmentä tai viisikymmentä astetta pakkasta. Mutta sitten tulikin
muutos. Se vähä kosteus, joka oli tihkunut ilmakehään, kerääntyi
harmaiksi, muodottomiksi pilviksi; sää muuttui melko lämpimäksi
lämpömittarin noustessa kahteenkymmeneen pakkasasteeseen, ja kosteus
putoili taivaalta kovina huurukiteinä, jotka sihisivät kuin kuiva
sokeri tai maasta ilmaan potkaistu ohut hiekka. Tämän jälkeen sää
muuttui jälleen kirkkaaksi ja kylmäksi niin pitkäksi aikaa, että oli
kerääntynyt kylliksi kosteutta suojaamaan maata ulkoavaruuden
kylmyydeltä. Siinä kaikki. Ei mitään tapahtunut. Ei myrskyjä, ei
tyrskyäviä vesiä, ei rusahtelevia metsiä, ei mitään muuta kuin
koneentapaista kasaantuneen kosteuden aiheuttamaa sadetta. Ehkä
huomattavin tapaus noiden pitkästyttävien viikkojen aikana oli
lämpömittarin kipuaminen ennen kokemattomaan viiteentoista asteeseen
nollan alapuolella. Korvatakseen tämän iski ulkoavaruus maata
kylmyydellään, kunnes elohopeamittari jäätyi ja spriimittari pysyi yli
seitsemässäkymmenessä asteessa pari viikkoa, jolloin se possahti rikki.
Siten ei saatu selvää, kuinka paljon kylmempää tuli tämän jälkeen.
Toinen tapaus, yksitoikkoinen säännöllisyydessään, oli öiden
piteneminen, kunnes päivä oli enää valon välähdys pimeän ajan välillä.

Neil Bonner oli sosiaalinen olento. Hänen rangaistuksensa aiheuttaneet
hulluttelutkin olivat johtuneet liiallisesta seurallisuudesta. Ja
täällä, maanpakonsa neljäntenä vuonna, hän löysi itselleen seuraa --
mikä olisi tuon sanan ivaamista -- nyrpeässä ja puhumattomassa
olennossa, jonka synkissä silmissä hehkui viha, yhtä katkera kuin se
oli aiheetonkin. Ja Bonner, jolle puhe ja seura olivat elämän henkäys,
kuljeksi ympäriinsä aaveentapaisena muistellen jonkun aiemman
elämänsä yltiöpäisiä ilotteluja. Päivisin hänen huulensa olivat
yhteenpuristuneet, kasvonsa jäykät; mutta iltaisin hän puristi kätensä
nyrkkiin, pyöriskeli peitteittensä sisässä ja itki ääneen kuin pikku
lapsi. Ja hän muisteli usein erästä vaikutusvaltaista miestä kiroten
tätä pitkien tuntien aikana. Myöskin Jumalaa hän kirosi, mutta Jumala
ymmärtää. Hänellä ei ole sydäntä syyttää heikkoja kuolevaisia, jotka
kieltävät Jumalan Alaskassa.

Tänne Twenty Milen asemalle saapui Jees Uck ostamaan jauhoja ja pekonia
sekä helmiä ja kirkkaanpunaisia kankaita ompelutöitään varten. Lisäksi
ja tietämättään hän tuli Twenty Milen asemalle saattamaan yksinäisen
miehen vielä yksinäisemmäksi, ojentelemaan unissaan tyhjiä
käsivarsiaan. Sillä Neil Bonner oli vain mies. Tytön tullessa
ensimmäistä kertaa kauppaan hän katsoi tätä pitkään, niinkuin janoinen
mies saattaa katsoa pulppuavaan lähteeseen. Ja Jees Uck, Spike
O'Brienin perinnöksi jättämän luonteen vaikutuksesta, rohkaisi mielensä
ja katsoi häntä hymyillen silmiin, ei niinkuin tummahipiäisen väen
pitäisi hymyillä kuninkaallisille roduille, vaan niinkuin nainen
hymyilee miehelle. Tulos oli vastustamaton; mutta mies ei huomannut
sitä, vaan taisteli vastaan yhtä ankarasti ja tuskallisesti kuin hän
tunsi vetovoimaa tyttöä kohtaan. Ja tyttö? Niin, hän oli Jees Uck,
kasvatukseltaan täysi toyoot-intiaani.

Hän tuli usein asemalle kauppaa tekemään. Ja usein hän istui suuren
takan ääressä ja jutteli murteellisella englanninkielellä Neil Bonnerin
kanssa. Ja kävi niin, että mies odotti hänen tuloansa, ja niinä
päivinä, jolloin hän ei saapunut, hän oli levoton eikä saanut rauhaa.
Toisinaan häntä rupesi ajatteluttamaan, ja silloin hän kohteli häntä
kylmästi ja päättäväisesti, mikä hämmensi ja haavoitti tyttöä, ja jota
hän ei uskonut oikeaksi. Mutta useimmiten hän ei uskaltanut ajatella
ensinkään, ja silloin oli kaikki hyvin ja silloin syntyi sekä hymyä
että naurua. Ja Amos Pentley, joka läähätti ikäänkuin kuivalle joutunut
kissankala, näki kaiken tämän ja veti suunsa irviin. Hän, joka rakasti
elämää, ei voinut saada elää, ja se kiusasi häntä, kun toinen saattoi
tehdä sitä. Sentähden hän vihasikin Bonneria, joka oli elämää täynnä ja
jonka silmät loistivat riemusta, kun hän sai nähdä Jees Uck'in. Mitä
taas Amos'een tuli, sai pelkkä tytön ajatteleminen hänen verensä
kuohumaan, mitä seurasi verensyöksy.

Jees Uck -- hän joka ajatteli niin alkuperäisesti eikä ollut tottunut
punnitsemaan elämän hienompia puolia -- luki yksinkertaisen ja
luonnollisen käsitystapansa mukaan Amos Pentleyn sielua kuin avointa
kirjaa. Hän varoitti Bonneria, avonaisesti ja suorasti, mutta
harvasanaisesti. Mutta korkeammalla tasolla olevan henkilön
monimutkaisempi ajatustapa oli hämmentänyt Neilin huomiokyvyn, ja hän
nauroi tytön selvälle levottomuudelle. Hänen silmissään Amos Pentley
oli kurja raukka, joka epätoivoisena horjui hautaansa kohti. Ja
Bonnerista, joka itse oli kärsinyt paljon, oli helppo antaa paljon
anteeksi.

Mutta eräänä kirpeänä pakkasaamuna hän nousi aamiaispöydästä ja meni
varastohuoneelle. Jees oli jo siellä, hänen kasvonsa punottivat matkan
jälkeen; hän halusi ostaa jauhosäkin. Muutamien minuuttien perästä Neil
seisoi lumessa sitoen säkkiä rekeen. Kun hän kumartui eteenpäin, tunsi
hän niskansa kankeaksi ja aavisti jotakin kauheaa olevan tulossa. Ja
kun hän oli saanut reen köytetyksi ja yritti ojentautua suoraksi sai
hän äkkiä suonenvetokohtauksen ja vaipui lumeen. Ruumis jännittyneenä
ja vapisten, pää taaksepäin heitettynä, jalat ja kädet levällään, selkä
kaareksi koukistuneena ja suu vääristyneenä hän näytti menevän
kappaleiksi jäsen jäseneltä. Päästämättä pienintäkään ääntä Jees Uck
oli heti polvillaan hänen vieressään lumessa, mutta Neil tarttui
suonenvetomaisesti hänen ranteistaan, ja niinkauan kuin kohtauksia
kesti, hän oli avuton. Ne lakkasivat muutamien hetkien perästä, mutta
Neil makasi heikkona ja melkein tiedotonna, hänen otsansa kylpi hiessä
ja huulet kostuivat vaahdosta.

"Pian!" mumisi hän kummallisella, käheällä äänellä. "Pian! Sisään!"

Neil yritti ryömiä nelinkontin, mutta tyttö nosti hänet pystyyn, ja
nojautuneena hänen nuoriin käsivarsiinsa saattoi hän kulkea nopeammin.
Kun hän pääsi varastohuoneeseen, alkoivat suonenvetokohtaukset
uudelleen, hän irtausi väkisin tytöstä ja vieriskeli lattialla. Amos
Pentley tuli ja katseli tapausta uteliain silmin.

"Oi, Amos!" huudahti Jees Uck hädissään ja avuttomana, "luuletteko,
että hän kuolee?" Mutta Amos kohautti harteitaan ja jatkoi
katselemistaan.

Sitten tuli Bonnerin ruumis hervottomaksi, jännittyneet lihakset
antoivat perään ja hänen kasvonsa saivat helpotuksen ilmeen. "Pian!"
kuiskasi hän hampaittensa välistä -- huulet vapisivat jo uuden
kohtauksen lähestyessä -- "pian, Jees Uck! Lääkettä! Älkää peljätkö!
Vetäkää minut sinne!"

Hän tiesi missä lääkearkku oli, huoneen perällä, uunin takana, ja hän
tarttui suonenvedon kourissa nytkähtelevän miehen jalkaan ja veti häntä
sinnepäin. Kun suonenvetokohtaukset helpottivat, alkoi Neil, vaikkakin
hyvin heikkona ja hyvin sairaana, etsiä arkkua. Hän oli nähnyt koirien
kuolevan aivan samoihin taudinoireisiin kuin hänen omansa, ja hän tiesi
mitä oli tehtävä. Hän otti esiin pullon kloraalihydraattia, mutta hänen
sormensa olivat liian heikot ja voimattomat vetämään korkkia suulta.
Tämän teki Jees Uck hänelle, kun hän sai uuden kohtauksen. Kun kohtaus
oli ohi, tarjottiin hänelle avonainen pullo, ja hän katsoi nuoren
naisen suuriin, mustiin silmiin ja luki niistä, mitä miehet ovat aina
lukeneet oman naisensa silmistä. Hän otti hyvän annoksen lääkettä ja
vaipui sitten nojalleen kunnes uusi kohtaus oli helpottanut. Sitten hän
nousi vaivaloisesti kyynäspäilleen.

"Kuulkaahan, Jees Uck", sanoi hän hyvin hitaasti, ikäänkuin hän, siitä
huolimatta että oli välttämätön kiiruhtaa, olisi peljännyt tehdä niin.
"Tehkää mitä minä sanon. Jääkää tänne luokseni, mutta älkää koskeko
minuun. Minun täytyy olla hyvin hiljaa, mutta te ette saa mennä." Hänen
alaleukansa alkoi jännittyä ja hänen kasvonsa vapista ja vääntyä uuden
kohtauksen lähestyessä, mutta hän koetti taistella sitä vastaan. "Älkää
menkö! Älkääkä antako Amos'enkaan mennä. Ymmärtäkää minut oikein!
Amos'en täytyy jäädä juuri tänne."

Tyttö nyökkäsi merkiksi, että ymmärsi ja sitten sai Neil taas
suonenvetokohtauksen -- ensimäisen kokonaisesta sarjasta, joiden voima
vähitellen laimeni ja jotka uusiutuivat yhä harvemmin. Jees Uck
kumartui hänen ylitsensä, mutta muisti hänen kehotuksensa eikä
uskaltanut koskea häneen. Kerran alkoi Amos näyttää selviä
levottomuuden merkkejä ja näytti siltä kuin hän olisi tahtonut mennä
kyökkiin, mutta Jees esti sen salamoivalla katseellaan, ja senjälkeen
pysyi mies aivan hiljaa, jollei oteta lukuun hänen vaivaloista
hengitystään ja onttoa yskimistään.

Bonner nukkui. Valonpilkahdus, joka osoitti että oli päivä, katosi.
Amos sytytti lampun, alinomaa nuoren naisen silmälläpidon alaisena.
Alkoi tulla ilta. Pohjanpuoleisesta ikkunasta näkyi taivas punertavan
hohdon valaisemana, joka liekehti ja hulmusi ja sitten sammui. Hetkisen
perästä Neil Bonner heräsi. Ensin hän katsoi, oliko Amos vielä siellä,
sitten hän hymyili Jees Uck'ille ja nousi ylös. Jokainen lihas hänen
ruumiissaan oli jäykkä ja hellä, ja hän hymyili surullisesti
puristellessaan ja painellessaan itseään, ikäänkuin olisi tahtonut
päästä varmuuteen vaurioiden suuruudesta. Mutta sitten saivat hänen
kasvonsa vakavan ja virallisen ilmeen.

"Jees Uck", sanoi hän, "ottakaa kynttilä. Menkää kyökkiin. Siellä on
ruokaa pöydällä -- korppuja ja papuja ja sianlihaa -- ja sitten on
vielä kahvia pannussa liedellä. Tuokaa se tänne pöydälle. Kantakaa
tänne myös pikari ja vettä ja whiskyä, jota on kaapin ylimmäisellä
hyllyllä. Älkää unhoittako whiskyä."

Kulautettuaan suuren lasin whiskyä hän alkoi huolellisesti tarkastaa
lääkearkkua, jolloin hän tuontuostakin pani syrjään erinäisiä pulloja
ja astioita jotakin määrättyä tarkotusta varten. Sitten hän ryhtyi
analyseeraamaan tuotuja ravintoaineita. Opiskeluaikanansa hän oli
toisinaan ollut laboratorio-töissä ja hänellä oli riittävästi tietoja
päästäkseen lopputulokseen näilläkin puutteellisilla välikappaleilla.
Nytkähdykset, jotka olivat seuranneet kohtauksia, tekivät asian
yksinkertaiseksi, ja hänen tarvitsi tehdä vain yhdenlainen koe.
Kahvissa ei ollut mitään, ei myöskään pavuissa. Korput hän tutki
erittäin tarkasti. Amos, joka ei tiennyt mitään kemiasta, katseli hänen
puuhiaan uteliaasti. Mutta Jees Uck, jolla oli rajaton usko valkoisten
miesten, etenkin Neil Bonnerin viisauteen, ja joka ei ainoastaan itse
tietänyt mitään, vaan myöskin ymmärsi, ettei hän tiennyt mitään, piti
enemmän silmällä Neilin kasvoja kuin käsiä.

Hän jatkoi aste asteelta, kunnes tuli viimeiseen kokeeseen. Hän käytti
kaitasta lääkepulloa koeputkena ja piti sitä itsensä ja kynttilän
välissä, tarkastaen sakan hiljaista laskeutumista putkessa olevassa
liuoksessa. Hän ei sanonut mitään, mutta hän näki, mitä oli odottanut
näkevänsä. Ja Jees Uck, jonka silmät olivat ikäänkuin nauliutuneet
hänen kasvoihinsa, näki myöskin jotakin -- jotakin, joka sai hänet
syöksymään kuin naarastiikeri Amos'en kimppuun ja ihmeteltävällä
notkeudella ja voimalla heittämään hänet kumoon. Tytön veitsi lensi
tupesta, kohosi ja välähti lampun valossa. Amos päästi röhkivän äänen,
mutta Bonner esti iskun ennenkuin se oli myöhäistä..

"Te olette hyvä tyttö, Jees Uck. Mutta älkää välittäkö tuosta.
Päästäkää hänet!"

Tyttö päästi tottelevaisesti miehen irti, vaikka jokainen piirre hänen
kasvoillaan ilmaisi vastahakoisuutta, ja Amos kaatui raskaasti
lattialle. Bonner kosketti häntä mokkasiinin peittämällä jalallaan.

"Nouskaa ylös, Amos!" käski hän. "Te laitatte itsenne matkakuntoon jo
tänä iltana ja lähdette heti täältä."

"Ette kai tahtone väittää, että..." sopersi Amos vimmoissaan.

"Minä väitän, että te olette yrittänyt saada minut hengiltä", selitti
Neil kylmästi ja rauhallisella äänellä. "Minä väitän myöskin, että te
olette tappanut Birdsall'in, vaikka yhtiö luulee, että hän on itse
surmannut itsensä. Minulle te olitte käyttänyt strykniiniä. Jumala
tietää, mitä te olette hänelle antanut. Minä en voi hirttää teitä. Te
olette jo liian lähellä kuolemaa. Mutta Twenty Milessä ei ole tilaa
meille kahdelle, ja te saatte lähteä. Holy Crossiin on kaksisataa
peninkulmaa. Te voitte päästä sinne, jos vältätte liiallisia
voimanponnistuksia. Minä annan teille ravintoaineita, reen ja kolme
koiraa. Te olette silloin yhtä hyvässä säilyssä kuin jos olisitte
vankilassa, sillä te ette pääse maasta pois. Ja minä annan teille yhden
mahdollisuuden. Te olette jo melkein kuollut. No niin! Minä en lähetä
yhtiölle kertomusta konnantyöstänne ennenkuin keväällä. Siihen saakka
teillä on yksi pelastuksen keino, ja se on kuolema. Niin, menkää nyt
tiehenne!"

"Menkää te sänkyyn!" pyysi Jees Uck, kun Amos oli ohjannut yön
pimeydessä tiensä Holy Crossiin päin. "Te olette vielä sairas mies,
Neil."

"Ja te olette hyvä tyttö, Jees Uck", vastasi hän. "Tässä käteni sen
vahvistukseksi. Mutta teidän täytyy palata kotiin."

"Te ette pidä minusta", sanoi tyttö yksinkertaisesti.

Neil hymyili, auttoi häntä pukemaan _parkan_ yllensä ja seurasi häntä
ovelle. "Aivan liian paljon, Jees Uck", sanoi hän hiljaan, "aivan liian
paljon."

Arktisen yön musta vaippa laskeutui senjälkeen yhä
läpitunkemattomampana maan yli. Neil Bonner teki sen huomion, ettei hän
ollut osannut arvostella tarpeeksi korkealle viihdytystä, jota tarjoaa
sellaistenkin kasvojen läsnäolo kuin murhanhaluisen ja kuolevan
Amos'en! Twenty Mile kävi entistä yksinäisemmäksi. "Jumalan
armeliaisuuden tähden Prentiss -- lähettäkää minulle tänne mies",
kirjoitti hän kolmen sadan peninkulman päässä olevan Fort Hamiltonin
asiamiehelle. Kuuden viikon perästä toi intiaanikirjeenkantaja
vastauksen. Se oli sangen kuvaava. "Helvetti. -- Molemmat jalat
jäätyneet. Tarvitsen hänet itse. Prentiss."

Kaiken kurjuuden lisäksi useimmat toyootit olivat lähteneet sisämaahan
ahdistamaan peuralaumoja, ja Jees Uck oli heidän mukanaan. Kun tyttö
oli nyt kaukana, tuntui tämä seikka tuovan hänet lähemmäksi häntä kuin
koskaan ennen, ja Neil Bonner huomasi hämmästyksekseen, että tytön kuva
palasi yhä uudestaan hänen mieleensä; hän oli näkevinään hänet joko
leirissä tai ulkona kulkemassa. Ei ole hyvä olla yksin. Usein hän tuli
hiljaisesta varastohuoneesta avopäin ja hurjana, ja heristi nyrkkiään
eteläisellä taivaanrannalla näkyvää päivänvälkettä kohden. Ja
hiljaisina, kylminä öinä hän nousi vuoteeltaan ja hoippuroi ulos
pakkaseen, sekä koko keuhkojensa voimalla katkaisi hiljaisuuden,
niinkuin se olisi ollut tunteilla varustettu olio, jonka hän saattoi
herättää. Tai hän karjui myöskin nukkuville koirille, kunnes ne
alkoivat ulvomistaan ulvoa. Hän otti elätiksi takkuisen pedon ja koetti
kuvitella, että se oli se uusi apulainen, jonka Prentiss oli
lähettänyt. Hän vaivasi itseään opettamalla sen öisin nukkumaan
siivosti peitteiden alla ja istumaan pöytään syömään niinkuin ihmiset;
mutta susikoira nousi vastaan, se pakeni pimeisiin nurkkiin, murisi
ilkeästi ja puri häntä jalkaan -- ja lopuksi Bonner ajoi sen ulos
lyöden ja potkien.

Sitten valtasi hänet jonkinlainen henkilöittämisfantasia. Kaikki ne
voimat, joita oli hänen ympärillään, muuttuivat eläviksi olennoiksi,
jotka tulivat elämään yhdessä hänen kanssaan. Hän rakensi
yksinkertaisen pyhäkön, pystytti auringolle alttarin, jolla hän poltti
kynttilöitä, talia ja sianlihaa. Ja aitaamattomalle pihalle,
korkeajalkaisen varastohuoneen viereen, hän teki lumesta paholaisen
kuvan, jolle hän irvisteli ja teki pilaa, kun elohopea laski. Kaiken
tämän leikillään, luonnollisesti. Hän sanoi itselleen, että se tapahtui
leikillä, ja tätä hän toisti lakkaamatta saadakseen itsensä vakuutetuksi
siitä -- ajattelematta, että hulluus on aina taipuvainen esiintymään
teeskentelyn ja leikin muodossa.

Eräänä päivänä keskitalvella tuli isä Champreau, jesuiitta ja
lähetyssaarnaaja, Twenty Mileen. Bonner syöksyi häntä vastaan, veti
hänet mukanaan sisään, syleili häntä ja itki, kunnes pappi teki samoin
pelkästä myötätunnosta. Senjälkeen Bonner tuli raivoksi ilosta ja toi
pöytään parasta mitä talossa oli, sekä vannoi kalliisti, ettei hänen
vieraansa saisi koskaan jättää häntä. Mutta isä Champreau'lla oli kiire
päästä rannikolle veljeskuntansa asioissa, ja hän lähti matkalle
seuraavana aamuna.

Sitten toyootit palasivat talvileirilleen pitkältä
metsästysretkeltänsä. He toivat mukanaan paljon vuotia, ja suuri
vaihtokauppa ja vilkas elämä syntyi Twenty Milessä. Nyt tuli Jees
Uck'kin ostamaan helmiä ja punasta kangasta ja muita esineitä, ja
Bonner alkoi tointua entiselleen. Viikon ajan hän koetti taistella
rakkauttansa vastaan tyttöön. Mutta sitten tapahtui ratkaisu eräänä
iltana, kun Jees nousi lähteäkseen. Hän ei ollut unhoittanut, että oli
kerran hyljätty ja hän oli saanut perintönä sen ylpeyden, joka oli
saanut Spike O'Brienin kiertämään luoteisväylän maitse.

"Minä lähden nyt", sanoi hän, "hyvää yötä, Neil."

Mutta mies seurasi häntä. "Ei, niin ei ole hyvä", sanoi hän.

Ja kun tyttö kääntyi häneen päin ilonvälke silmissään taivuttautui hän
eteenpäin, hitaasti ja juhlallisesti, ikäänkuin olisi suorittanut pyhää
toimitusta, ja suuteli hänen huuliaan. Toyootit eivät olleet koskaan
opettaneet Jees'ille sellaisen suudelman merkitystä, mutta hän ymmärsi
sen kuitenkin ja oli iloinen.

Jees Uck'in tultua sai kaikki heti valoisamman leiman. Hän oli
kuninkaallinen onnessaan ja loppumattoman hyvänmielinen lähde. Hänen
alkuperäisyytensä ja naivisuutensa ilmenivät tavalla, joka valmisti
mieluisia yllätyksiä tuolle hienon maailman hienostuneelle miehelle.
Hän ei ollut ainoastaan lohdutuksena hänen yksinäisyydessään, vaan
hänen luonnollisuutensa vaikutti nuorentavasti hänen kiusattuun
sieluunsa. Tuntui Neilistä siltä kuin hän pitkän vaelluksen jälkeen
olisi palannut takaisin laskeakseen päänsä maaemon syliin. Lyhyesti
sanottuna, Jees Uck'issa hän löysi maailman nuoruuden -- sen nuoruuden
ja voiman ja ilon.

Ja jotta Neil saisi kaikki tarpeensa täytetyiksi ja etteivät he kaksi
kyllästyisi toisiinsa, tuli pian senjälkeen eräs Sandy Mac Pherson
Twenty Mileen -- mies sellainen seuranpitäjä, ettei paremmasta
apua. Hänenlaistaan viheltelijää ei ollut kukaan ennen tavannut
kulkuteillään, eikä mokomampaa balladinlaulajaa oltu koskaan kuultu
leirivalkean ääressä. Eräs jesuiittapappi oli tullut hänen leiriinsä
parisataa peninkulmaa Yukonia ylöspäin, lukeakseen kaikessa kiireessä
viimeisen sanan Sandyn toverille, ennenkuin tämä kätkettiin maanpoveen.
Ja lähtiessään oli pappi sanonut: "Sinä jäät nyt yksin, poikaseni." Ja
Sandy oli surullisena laskenut päänsä. "Twenty Milessä on toinen
yksinäinen mies", oli pappi lisännyt. "Te tarvitsette toisianne,
poikaseni."

Kävi sitten niin, että Sandy tuli tervetulleeksi kolmanneksi henkilöksi
asemalle, veli miehelle ja naiselle, jotka asuivat siellä. Hän otti
Bonnerin mukaansa hirvijahdille ja sudenpyynnille, ja Bonner
taas etsi kuluneen ja huonosti-pidetyn kirjan, ja tutustutti
toisen Shakespeareen, niin että Sandy alkoi deklamoida jambisia
pentameettereita vetokoirilleen, kun ne osottausivat uppiniskaisiksi.
Ja pitkinä iltoina he pelasivat cribbagea ja puhuivat ja väittelivät
kaikista maailman asioista, Jees Uck'in äidillisesti keinuessa
edestakaisin tuolissaan ja korjatessa heidän mokkasiinejaan ja
sukkiaan.

Tuli kevät. Aurinko pistäysi näkyviin etelässä. Maa vaihtoi synkän
lumipukunsa iloisempaan ja kevyempään. Kaikkialla sädehti valoa ja
vilisi elämää. Päivät pitenivät ja yöt muuttuivat valoisiksi. Virta
paljasti povensa ja höyryalusten puskutus kuului läpi erämaan. Tuli
elämää ja liikettä, uusia kasvoja ja uusia tapahtumia. Bonner sai
apulaisen Twenty Mileen, ja Sandy Mac Pherson lähti kullankaivajien
seurassa tutkimaan Koyokuk-maata. Ja Neil Bonnerille tuli sanomalehtiä
ja aikakauskirjoja ja kirjeitä. Ja Jees Uck katseli kaikkea tätä
pahantuulisena, sillä hän tiesi, että Neilin sukulaiset puhuttelivat
häntä toiselta puolen maailmaa.

Tuntematta erityistä mielenliikutusta hän otti vastaan sanoman isänsä
kuolemasta. Postin joukossa oli eräs hellä ja anteeksiantavainen kirje,
jonka isä oli sepittänyt elämänsä viime hetkinä. Siinä oli myös
virallisia kirjeitä yhtiöltä, joka sangen armollisesti antoi Neilille
määräyksen jättää asema apulaiselle, ja myönsi hänelle luvan matkustaa
niin pian kuin hän halusi. Suurikokoisessa asiapaperissa pesän
selvitysmies esitti hänelle lukemattomia luetteloja osakkeista ja
obligatsiooneista, maatiloista, koroista ja irtaimistosta, joka kaikki
hänen isänsä testamentin mukaan olisi hänen omaisuuttaan. Ja hienolla
pienellä kortilla, joka oli varustettu monogrammilla ja sinetillä,
pyydettiin kallista Neiliä palaamaan kotia murtuneen ja rakastavan
äitinsä luo.

Neil Bonner teki ripeästi päätöksen, ja kun _Yukon Belle_ matkalla
Behringin merelle laski puskuttaen rantaan, meni hän laivaan ja
matkusti -- lausuen tuon vanhan valheen pikaisesta paluusta.

"Minä tulen takaisin ennenkuin ensimäinen lumi sataa, rakas Jees
Uck'ini", lupasi hän hänelle ottaessaan viimeisen suudelman rannalla.

Eikä hän ainoastaan luvannut, vaan hänen ajatuksensakin oli pitää
lupauksensa -- aivan niin kuin useimmat miehet sellaisissa
tilaisuuksissa ovat aikoneet tehdä. Hän määräsi uudelle asiamiehelle
John Thompsonille, että hänen vaimolleen, Jees Uck'ille oli annettava
rajaton luotto. Ja viimeinen minkä hän näki _Yukon Bellen_ kannelta
Twenty Milestä, oli ryhmä työmiehiä, jotka puuhailivat pölkkymajan
kimpussa; siitä oli tuleva mukavin ja kodikkain asunto tuhannen
peninkulman alalla jokivarressa -- Jees Uck'in ja Neil Bonnerin asunto
-- minkä piti olla valmis ennen ensi lumen satamista. Sillä se oli
hänen varma ja suora vakaumuksensa, että hän palaisi takaisin. Jees Uck
oli hänelle sangen rakas, ja muuten oli Pohjolalla kultainen
tulevaisuus edessään. Neil Bonner aikoi turvata tämän tulevaisuuden
isänsä rahoilla. Hän hautoi päässään kunnianhimoista unelmaa. Takanaan
neljän vuoden kokemus ja turvanaan ystävällinen yhteistyö P.C. yhtiön
kanssa hän tahtoi palata takaisin ja tulla Alaskan Cecil Rhodes'iksi.
Ja hän palaisi heti ensimäisellä höyrylaivalla, niin pian kuin olisi
saanut järjestetyksi isänperintönsä -- isän, jota hän oikeastaan ei
ollut koskaan tuntenut -- ja lohduttanut äitiänsä, jonka hän oli
unhoittanut.

Syntyi suuri hälinä, kun Neil Bonner palasi arktisilta mailta.
Tulia sytyteltiin ja lihapatoja ripusteltiin niiden päälle,
ja hän otti vastaan kaikki mitä tarjottiin ja kehui hyväksi. Hän ei
ollut ainoastaan tullut pronssinväriseksi, vaan hän oli tullut
sisällisestikin uudeksi ihmiseksi; hänellä oli nyt toinen käsitys
asioista ja tapahtumista, hän oli vakava ja itsensähillitsevä. Hänen
entiset toverinsa joutuivat hämilleen, kun hän kieltäytyi alottamasta
samaa elämäntapaa kuin vanhaan hyvään aikaan; mutta hänen isävainajansa
hyvä ystävä hieroi tyytyväisenä käsiään, ja siitä lähtien kysyttiin
aina hänen mieltään, kun oli kysymyksessä eksyneen nuorukaisen
opastaminen oikealle tielle.

Neljä vuotta oli Neil Bonnerin henkinen elämä ollut kesannossa. Se
vähä, mitä hän tässä suhteessa oli saanut lisää, oli käynyt
valintaprosessin läpi. Se oli niin sanoaksemme puhdistunut kaikesta
alhaisesta ja tarpeettomasta. Hän oli elänyt paljon ja nopeasti
maailmassa, ja erämaassa hänellä oli ollut aikaa järjestää sekavia
kokemuksiaan. Hänen pintapuoliset tarkoitusperänsä olivat menneet
tuulten mukana ja hän oli tehnyt uusia yleistetyille perusteille.
Mitä sivistykseen tulee, hän oli oppinut arvostelemaan sitä kokonaan
toisin. Maantuoksu, joka oli tunkeutunut hänen sieramiinsa, ja luonnon
tarkasteleminen olivat auttaneet häntä erottamaan sivistyksen sisäisen
merkityksen ja selvästi huomaamaan sen sekä kehnouden että voiman. Hän
oli muodostanut itselleen yksinkertaisen pienen filosofian. Tie armoon
kulki puhtaan elämän kautta. Velvollisuutensa täyttäminen oli pyhä.
Täytyi viettää puhdasta elämää ja tehdä velvollisuutensa voidakseen
tehdä työtä. Työnteko oli vapautus. Ja työntekeminen elämän
saattamiseksi yhä rikkaammaksi ja rikkaammaksi oli pyrkimystä
sopusointuun maailmanjärjestyksen ja Jumalan tahdon kanssa.

Mutta Neil Bonner oli alkujaan kaupunki-ihminen. Ja hänen nuori
luonnollinen elämänkatsomuksensa ja käsityksensä ihmisyydestä antoi
hänelle paremman ajatuksen sivistyksestä ja teki sen hänelle
arvokkaammaksi. Päivä päivältä sulki kaupunkiväki hänet yhä paremmin
piiriinsä ja kaupunkielämä kangasti hänelle yhä selvempänä. Päivä
päivältä tuntui sitävastoin Alaska yhä kaukaisemmalta ja
epätodellisemmalta. Ja niin hän sattui yhteen Kitty Sharonin, hänen
omaan sukuunsa kuuluvan naisen kanssa -- naisen, joka laski hänen
käteensä omansa ja veti hänet luokseen, niin että hän unhoitti päivän
ja hetken ja sen ajan vuodesta, jolloin ensi lumi sulaa Yukon-joella.

Sill'aikaa Jees Uck puuhaili suuressa, uudessa talossaan ja kulutti
unelmiin kultaiset kesäkuukaudet. Sitten tuli syksy, pitkän talven
edelläkävijä. Ilma kävi ohueksi ja kirpeäksi, päivät synkiksi ja
lyhyiksi. Virta vieri hitaasti eteenpäin ja ohut jääkerros muodostui
seisovaan veteen. Paimentolaiselämä pakeni etelään ja hiljaisuus
laskeusi maan yli. Ensimäiset lumihiutaleet liihoittivat maahan ja
viimeinen höyryalus taisteli epätoivoisesti jääsohjua vastaan. Sitten
jää kovettui ja peitti laajat alat, niin että Yukon virtasi enää
kapeana uomana. Viimein sekin meni umpeen, virta oli hiljaa, ja
kimmeltävät päivät katosivat pimeyteen.

John Thompson, uusi asiamies, nauroi hänelle, mutta Jees Uck uskoi
onnettomuuden tapahtuneen. Neil Bonner oli kenties paleltunut jossakin
Chilkoot Passin ja St. Michaelin välillä, sillä vuoden viimeisille
matkustajille käy usein huonosti, kun ovat vaihtaneet veneen rekeen ja
heidän täytyy ajaa tunnin toisensa perään ripeästi kulkevalla
koiravaljakolla.

Mutta koiravaljakkoa ei näkynyt tulevaksi kumpaakaan Twenty' Mileen
johtavaa tietä. Ja John Thompson, voimatta salata riemuaan, sanoi Jees
Uck'ille, ettei Bonner luonnollisesti tule enää takaisin. Hän toi
raa'asti esiin toivonsa saada astua poistuneen tilalle. Jees Uck nauroi
hänelle päin kasvoja ja meni suureen taloonsa. Mutta kun keskitalvi
tuli, jolloin toivo kuolee, huomasi Jees Uck, ettei hänellä enää ollut
luottoa varastohuoneessa. Tämä oli Thompsonin työtä, ja hän hieroi
käsiään ja kulki edestakaisin ja asettui ovelleen katselemaan Jees
Uck'in asuntoon päin. Jees möi koiransa kullankaivajaseurueelle ja
maksoi käteisellä elintarpeensa. Ja kun Thompson kieltäytyi antamasta
tavaraa rahallakaan, tekivät toyootit hänen ostoksensa ja kuljettivat
ne pimeän tultua hänen asuntoonsa.

Helmikuussa tuli sinne ensimäinen posti jään yli, ja nyt luki John
Thompson viiden kuukauden vanhan sanomalehden perheuutisten joukosta,
että Neil Bonner oli mennyt naimisiin Kitty Sharonin kanssa. Kun mies
raollaan olevasta ovesta ilmoitti tämän uutisen, nauroi Jees Uck eikä
uskonut häntä. Maaliskuussa hän synnytti yksinäisyydessään poikalapsen,
terveen ihmisvesan, joka herätti hänessä suurta ihastusta. Ja samaan
aikaan seuraavana vuonna Neil Bonner istui toisen vuoteen ääressä ja
ihaili toista ihmisvesaa, joka oli tullut maailmaan.

Lumi suli maasta ja Yukon loi jääpeitteensä. Aurinko vaelsi pohjoiseen
ja sitten taas etelään, ja kun koirista saadut rahat olivat lopussa,
kääntyi Jees Uck oman kansansa puoleen. Eräs taitava metsästäjä, Oche
Ish, tarjoutui pyydystämään metsänriistaa ja lohta hänelle ja hänen
pojalleen, jos hän menisi naimisiin hänen kanssansa. Ja Imego ja Hah Yo
ja Wy Nooch -- kaikki punanahkaisia metsänkävijöitä -- tekivät hänelle
saman ehdotuksen. Mutta hän piti parempana elää yksin ja hankkia lihaa
ja kalaa omalla työllään. Hän neuloi mokkasiineja ja parkoja ja
vanttuita -- lämpimiä, käytännöllisiä esineitä, silmiä hiveleviä
komeine tupsuineen ja helmikirjailuineen -- ja näitä hän möi
kullanetsijille, jotka joka vuosi tulivat yhä suurempina joukkoina
maahan. Tällä tavalla hän ei ainoastaan ansainnut toimeentuloa
itselleen ja lapselleen, vaan myöskin säästi rahaa, ja eräänä päivänä
hän osti paikan _Yukon Bellessä_ ja matkusti höyryaluksella alas
virtaa.

St. Michaelissa hän otti astianpesijän paikan aseman keittiössä. Aseman
palveluskunta kummasteli tuota ihmeellistä naista ja ihmeellistä lasta,
mutta hän säästyi kysymyksiltä, kun koetti olla niin vierova kuin
mahdollista. Mutta ennenkuin kulku Behringin merellä lakkasi, hän osti
paikan erääseen höyrylaivaan, joka lähti etelään päin. Sinä talvena hän
laittoi ruokaa kapteeni Markheimin taloudessa Unalaskassa, ja kun kevät
tuli, jatkoi hän matkaa etelään päin Sitkaan whiskylaivalla. Sitten
hänet nähtiin Metlakahtlassa, joka on lähellä St. Maryä Tan-Handlen
suussa, ja siellä hän työskenteli säilyketehtaassa lohenkalastuksen
aikana. Kun tuli syksy ja Siwash-kalastajat valmistautuivat palaamaan
Puget Soundiin, meni hän parin perhekunnan kanssa suureen seetripuiseen
soutuveneeseen ja heidän seurassaan hän matkusti pitkin Alaskan ja
Canadan rannikkoja, kunnes oli pujoteltu Juan de Fucan kapeiden väylien
läpi, ja hän talutti kädestä poikaansa pitkin Seattlen kovia
kivikatuja.

Siellä hän kohtasi Sandy Mac Phersonin muutamassa tuulisessa kulmassa.
Hän hämmästyi kovin hänet nähdessään, ja kuultuaan Jeesin kertomuksen
suuttui hän -- ei kuitenkaan siihen määrin kuin olisi suuttunut, jos
olisi saanut kuulla jotakin Kitty Sharonista. Mutta hänestä Jees Uck ei
maininnut sanaakaan, sillä hän ei ollut koskaan uskonut siihen juttuun.
Sandy piti kuitenkin Bonnerin matkaa tavallisena häpeällisenä pakona,
ja hän koetti saada Jeesiä luopumaan matkastaan San Franciscoon, jossa
Neil Bonnerin arveltiin olevan. Vaivattuaan itseään turhaan tämän
tähden, auttoi hän häntä, osti hänelle rautatiepilettejä ja näki hänen
jatkavan matkaa; jäähyväisiksi hän hymyili rohkaisevasti Jeesille ja
mutisi sitten jotakin partaansa "kirotusta häpeemättömyydestä".

Meluten ja pauhaten, valon ja pimeyden kautta, keinuen ja heiluen ylös
ja alas, milloin talven lumiin, milloin kesäpukuisiin laaksoihin,
pitkin jyrkänteitä, yli kuilujen ja läpi vuorten kuljetti juna Jees
Uck'ia ja hänen poikaansa etelää kohti. Mutta hän ei peljännyt tuota
korskuvaa rautahepoa, eikä hän myöskään joutunut hämilleen Neil
Bonnerin kansan ylenmääräisen sivistyksen edessä. Tuntui pikemminkin
siltä kuin hän nyt entistä selvemmin olisi pitänyt sitä ihmeenä, että
tuon jumalaisen heimon mies oli sulkenut hänet syliinsä. San Franciscon
huumaava melu, sen loppumaton laivaliike, sen pauhaavat tehtaat ja
ukkosen jyrinää muistuttava katuliike, ei saattanut häntä hämilleen --
hän tuli vain paljon paremmin ymmärtämään, kuinka Twenty Milen ja
intiaanikylän surullinen yksinäisyys oli vaivannut Neil Bonneria. Ja
hän katsahti poikaan, joka piti lujasti kiinni hänen kädestään, ja piti
sitä suurena ihmeenä, että oli synnyttänyt hänet sellaiselle miehelle.

Hän maksoi ajurin ja nousi sitten kivirappusia Neil Bonnerin
sisäänkäytävän ovelle. Vinosilmäinen japanilainen puhui hänen kanssaan
hetken, mutta kun he eivät ymmärtäneet toisiaan, päästi hän hänet
sisään ja katosi. Jees Uck jäi seisomaan eteissaliin, jota hän
yksinkertaisuudessaan piti talon hienoimpana huoneena -- sellaisten
tavarain ja kalleuksien säilytyspaikkana, joilla tahdottiin loistaa ja
häikäistä. Seinät ja katto olivat öljyttyä ja laudoitettua punapuuta.
Lattia oli jäätä liukkaampi, ja Jees Uck etsi itselleen varman
seisomapaikan valtavan taljan päällä, joita oli siellä täällä huoneessa
ja jotka aiheuttivat turvallisuudentunteen tuolla kiilloitetulla
pinnalla. Jykevä takka -- hän piti sitä tavattomana ylellisyytenä --
ammoitti vastaiselta seinältä. Kokonainen valovirta tulvi hillittynä
värjättyjen ikkunanlasien kautta huoneeseen, ja kauimpana hohti
valkoinen marmorikuva.

Hän huomasi kaiken tämän ja enemmänkin, kun vinosilmäinen palvelija
opasti häntä toiseen huoneeseen -- jota hän ehti vain hätäisesti
silmätä -- ja sen läpi kolmanteen. Nämä molemmat voittivat ensimäisen
loistossa. Ja hänestä tuntui, että tuossa suuressa talossa täytyi olla
lukematon määrä samallaisia huoneita. Ne olivat niin pitkiä ja leveitä,
ja katto oli niin kaukana! Jouduttuaan kosketukseen valkoisen miehen
sivistyksen kanssa hän tunsi nyt ensi kerran arkaa kunnioitusta. Neil,
hänen Neilinsä, asui tässä talossa, hengitti sen ilmaa ja laskeutui
siellä levolle iltasin. Kaikki, mitä hän näki, oli kaunista, ja se
miellytti häntä, mutta hän tunsi myöskin, että sen takana oli viisautta
ja valtaa. Se oli kauneuden muotoihin puettu voiman tuntuva ilmaisu, ja
tästä voimasta hänellä oli vaistomainen aavistus.

Ja sitten tuli tuolla kuninkaallisen korkeavartaloinen nainen, jonka
päätä ympäröi kultaista aurinkoa muistuttava hiusgloria. Hän näytti
lähestyvän Jees Uck'ia ikäänkuin aaltoileva musiikki tyynen veden yli
-- hänen pukunsa oli itsessään laulu ja hänen vartalonsa keinui laulun
poljennossa. Jees Uck oli itse sydäntenvallottaja. Olivathan Oche Ish
ja Imego ja Hah Yo ja Wy Nooch, puhumattakaan Neil Bonnerista ja John
Thompsonista ja muista valkoisista miehistä, iskeneet silmänsä häneen
ja tunteneet hänen voimansa. Mutta kun hän nyt näki tuon häntä
lähestyvän naisen suuret siniset silmät ja raikkaan hipiän, ja
arvosteli häntä miehen maun kannalta, tunsi hän itsensä sangen pieneksi
ja vähäpätöiseksi verrattuna tuohon loistavaan ja häikäisevään
olentoon.

"Te haluatte tavata miestäni?" kysyi nainen ja Jees Uck ihmetteli hänen
äänensä puhdasta hopeanhelinää, äänen, joka ei ollut koskaan rumasti
torunut murisevia susikoiria eikä tottunut lausumaan kurkkuäänteitä
eikä kovettunut myrskyssä ja pakkasessa tai nuotiotulen savussa.

"En", vastasi Jees Uck hitaasti ja ajatuksella, voidakseen lausua
ymmärrettävää englanninkieltä. "Minä olen tullut tapaamaan Neil
Bonneria."

"Ja hän on minun mieheni", sanoi tuo kaunis nainen nauraen.

Se oli siis sittenkin totta! John Thompson ei ollut valehdellut tuona
surullisena helmikuun päivänä, kun hän nauroi hänelle ja sulki ovensa
hänen nenänsä edessä. Ja samoinkuin hän kerran oli paiskannut Amos
Pentleyn polvilleen ja kohottanut veitsen lyödäkseen, samoin hän tunsi
tällä silmänräpäyksellä melkein vastustamatonta halua heittäytyä tuon
naisen kimppuun ja riistää elämän ja hengen hänen valkoisesta
ruumiistaan. Mutta Jees Uck hillitsi ajatuksensa ja salasi
kasvonilmeensä, eikä Kitty Bonner aavistanut, kuinka lähellä äkillistä
kuolemaa hän oli vasta ollut.

Jees Uck nyökkäsi merkiksi, että hän ymmärsi, ja Kitty Bonner selitti,
että Neiliä odotettiin kotia millä silmänräpäyksellä hyvänsä. Sitten he
istuutuivat mukaville tuoleille, ja Kitty koetti saada keskustelua
vireille omituisen vieraansa kanssa, ja Jees Uck auttoi häntä vointinsa
mukaan.

"Te luultavasti tutustuitte mieheeni Pohjolassa?" kysyi Kitty.

"Niin. Minä pestä hänen vaatteita", vastasi Jees Uck. Hänen puheensa
oli yht'äkkiä tullut hyvin sekavaksi ja murteelliseksi.

"Ja tämä on teidän poikanne? Minulla on pikku tyttö."

Kitty lähetti noutamaan tytärtään, ja sill'aikaa kun lapset tekivät
tuttavuutta omalla tavallaan, keskustelivat äidit äitien tavalliseen
tapaan ja joivat teetä niin hienoista kupeista, että Jees Uck pelkäsi
ne musertavansa sormillaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaisia
kuppeja, niin hienoja ja kauniita. Ajatuksissaan hän vertasi niitä
naiseen, joka kaatoi teetä, ja vastakohtana hän muisteli toyootein
läkkikippoja ja kalebasseja sekä Twenty Milen kömpelöitä astioita,
joihin hän vertasi itseään. Hän oli lyöty. Oli toinen nainen, joka oli
häntä sopivampi kantamaan ja kasvattamaan Neil Bonnerin lapsia. Aivan
niinkuin Neilin kansa oli ylempänä hänen kansaansa olivat myöskin sen
kansan naiset ylempänä häntä. He olivat miestenvalloittajia, niinkuin
heidän miehensä olivat maailmanvalloittajia. Hän katseli Kitty Bonnerin
pehmeätä hipiätä ja ajatteli omia auringonpaahtamia kasvojaan. Samaten
hän tarkasteli ensin omaa ruskeata kättänsä ja sitten toisen valkoista
-- edellinen oli työstä karkea ja koirapiiskan ja airojen ahkerasta
käsittelemisestä kovettunut, jälkimäinen oli pehmeä kuin vastasyntyneen
lapsen. Mutta huolimatta kaikista näistä lempeyden ja heikkouden
merkeistä katseli Jees Uck noihin loistaviin sinisilmiin yhtä rohkeasti
ja ylpeästi kuin hän oli katsonut Neil Bonnerin ja kaikkien hänen
kansalaistensa silmiin.

"Oo -- sehän on Jees Uck!" sanoi Neil Bonner tultuaan sisään. Hän sanoi
sen rauhallisesti, vieläpä sydämellisen iloisestikin, ja hän meni hänen
luokseen ja pudisti hänen käsiään, mutta katsoi häntä levottomasti
silmiin -- ja Jees Uck ymmärsi hänet.

"Hei, Neil!" sanoi hän. "Te näytätte voivan hyvin."

"Oivallisesti, oivallisesti, Jees Uck", vastasi hän rohkeasti, samalla
salaa tarkastellen Kittyn kasvoja nähdäkseen, mitä oli tapahtunut
näiden kahden naisen välillä. Kuitenkin hän tunsi vaimonsa kyllin
hyvin ja tiesi, ettei hän pienimmälläkään tavalla ilmaisisi, vaikka
mitä olisi tapahtunut.

"No, minä en saata sanoa, kuinka iloinen olen nähdessäni teidät",
jatkoi hän. "Mitä siellä on tapahtunut? Oletteko löytänyt kaivoksen? Ja
milloin tulitte tänne?"

"Oo-o, minä tulla tänään", vastasi hän ja puhui rumimmalla
kurkkuäänellään. "Minä ei tavata kultakaivos, Neil. Te tunte kapteeni
Markheim Unalaskassa? Minä laitta ruokaa hänen talossa pitkän aikaa. En
tuhlata rahoja. Sain vähitellen paljo. Oikein hyvä, minä ajatella, minä
mennä katso valkoisen miehen maa. Sangen kaunis, valkoisen miehen maa,
sangen kaunis", lisäsi hän. Hänen kielensä hämmästytti Neiliä, sillä
Sandy ja hän olivat innokkaasti koettaneet parantaa sitä ja hän oli
osottautunut hyväksi oppilaaksi. Nyt näytti siltä, kuin hän olisi taas
vaipunut oman rotunsa tasalle. Ja hänen kasvoillaan oli tylsä ilme,
josta hän ei saanut selvää. Kittyn kirkas otsa ihmetytti Neiliä
myöskin. Mitä oli tapahtunut? Kuinka paljon oli käynyt ilmi? Ja miten
paljon oli arvattu?

Hänen pohtiessaan näitä kysymyksiä ja Jees Uck'in pohtiessa omaa suurta
kysymystään -- koskaan ei Neil Bonner ollut ollut hänen mielestään niin
kaunis ja ylhäinen kuin sillä hetkellä -- syntyi hetkiseksi hiljaisuus.

"Ajatelkaa, että te tunsitte minun mieheni Alaskassa!" sanoi Kitty
lempeästi.

Tunsitte hänet! Jees Uck ei voinut olla katsahtamatta poikaansa, jonka
hän oli synnyttänyt Neilille, ja Neilinkin silmät suuntautuivat
koneellisesti ikkunan luona leikkiviin lapsiin. Hänestä tuntui kuin
rautainen side olisi puristanut hänen otsaansa. Hänen polvensa
vapisivat ja sydän hypähti hänen rinnassaan. Hänen poikansa! Sitä hän
ei ollut koskaan uneksinutkaan!

Pikku Kitty Bonner, joka ilmavassa puvussaan muistutti keijukaista ja
jolla oli kauniit, ruusunpunaiset posket ja elävät, siniset silmät,
ojensi juuri kätensä ja pani pienen suunsa suppuun koettaessaan
suudella poikaa. Ja hoikka ja notkea, auringonruskettama pienokainen,
jonka yllä oli, näöstä päättäen niin merimatkoilla kuin kovassa
työssäkin ollut, hiuksista tehdyillä rimpsuilla ja tupsuilla
kaunistettu _muclucs_, otti kylmäverisesti vastaan hänen hyväilynsä ja
piti vartalonsa jäykkänä ja kankeana -- mikä on niin tavallista
villikansain lapsilla. Vieraana vieraassa maassa, ilman hämmästystä ja
pelkoa, hän oli ikäänkuin kesyttämätön eläin, joka hiljaa on
varuillansa. Mustat silmät kiintyivät milloin yhteen, milloin toiseen,
ja hän oli hiljaa niin kauvan kuin hänen ympärillään oltiin hiljaa,
mutta heti vaaran uhatessa hän näytti olevan valmis taistelemaan ja
repimään ja riistämään henkensä puolesta.

Erotus tytön ja pojan välillä oli kyllä suuri, muttei ehdoton. Tuossa
Shpack'in, Spike O'Brien'en ja Bonner'in jälkeläisessä oli paljon
voimaa ja ylevyyttä, joka oli ollut ominaista hänen isälleen ja
äidinisälleen sekä sille, jota kerran maailmassa kutsuttiin "Isoksi
paksuksi" ja joka joutui merikansan keskuuteen ja pakeni Kamschatkaan.

Neil Bonner taisteli liikutustaan vastaan ja oli menehtymäisillään
siihen, vaikkakin hänen kasvoillaan leikki edelleenkin hyväntuulinen
hymy ja ilo mieluisan ystävän kohtaamisesta.

"Teidän poikanne, vai kuinka, Jees Uck?" sanoi hän. Ja samassa hän
kääntyi Kittyyn päin. "Oivallinen poika! Tulee varmasti suorittamaan
maailmassa jotakin erikoista."

Kitty nyökäytti hyväksyvästi päätään. "Mika on nimesi, poika?" hän
kysyi.

Pikku villi iski heti salamoivat silmänsä häneen, ikäänkuin olisi
tahtonut tutkia hänen kysymyksensä perusteita.

"Neil", vastasi hän sitten arvellen, kun tutkimuksensa tulos oli
tyydyttänyt häntä.

"Injaanien puhetta", selitti Jees Uck, sepitellen kauheita uusia
sanoja. "Hän puhu injaanien kieli -- _neeal_ -- olla sama kuin
'korppu'. Hän, poika, pitämäs korpuista, kun hän olla pieni -- hän
itkemäs korppujen perään. Hän huutamas 'Nee-al, nee-al', aina vaan
'nee-al'. Ja siksi minä häntä kutsumas niin. Ja nyt olla hänen nimi
vielä Nee-al."

Neil Bonnerin korvia ei mikään puhe ollut koskaan hyväillyt niin kuin
tämä Jees Uck'in valhe. Siinä syy, miksi Kittyn otsa oli niin kirkas.

"Ja hänen isänsä?" kysyi Kitty. "Hän mahtaa olla kaunis mies."

"On -- kyllä", kuului vastaus. "Hänen isänsä on kaunis mies. Se on
varma!"

"Tunsitko sinä hänet, Neil?" kysyi Kitty.

"Tunsinko minä hänet? Kyllä, sangen hyvin", vastasi Neil, ja hänen
ajatuksensa palasivat takaisin autioon Twenty Mileen ja mieheen, joka
kulki siellä suuressa hiljaisuudessa yksin raskaine ajatuksineen.

Ja tähänhän saattaisi Jees Uck'in tarina päättyä, ellei hän olisi
kruunannut työtään. Kun hän palasi takaisin Pohjolaan asumaan suuressa
talossaan, oli P.C. yhtiö laittanut niin, että saattoi hoitaa
liikettään paikalla ilman John Thompsonin apua. Ja uusi asiamies ja
hänen seuraajansa saivat kaikki määräyksen antaa Jees Uck'ille, mitä
ikinä hän halusi, eikä hänen tarvinnut mistään maksaa. Sen lisäksi sama
yhtiö maksoi mainitulle Jees Uck'ille vuosittain viisituhatta dollaria.

Kun hänen poikansa oli tullut sopivaan ikään, otti isä Champreau hänet
hoitoonsa, eikä viipynyt aikaakaan, kun Jees Uck sai säännöllisesti
kirjeitä Marylandin jesuiittakoulusta. Myöhemmin tulivat kirjeet
Italiasta ja sitten Ranskasta. Viimein tuli Alaskaan eräs isä Neil --
mies kyllin kykenevä tekemään hyvää maalleen; hän rakasti äitiään ja
viimein etsi suuremman toimintapiirin sekä sai huomatun ja
vaikutusvaltaisen paikan seudullaan. Jees Uck oli nuori nainen, kun hän
palasi Pohjolaan, ja miehet heittivät häneen vieläkin halukkaita
silmäyksiä. Mutta hän eli vanhurskaan elämää, eikä kelläkään ollut
hänestä muuta sanottavaa kuin hyvää. Hän viipyi jonkun aikaa Holy
Crossin hyvien sisarten luona, ja siellä hän oppi lukemaan ja
kirjoittamaan ja perehtyi käytännölliseen sairaanhoitoon ja
lääkitystaitoon. Senjälkeen hän palasi takaisin suureen taloonsa,
keräsi ympärilleen nuoria tyttöjä toyootien kylästä ja opasti heitä
oikealle elämäntielle. Se ei ole protestanttinen paremmin kuin
katolinenkaan, tuo pölkkymajan koulu, jonka Neil Bonner oli
rakennuttanut vaimolleen Jees Uck'ille; mutta kaikki lähetyssaarnaajat
pitävät siitä kuitenkin yhtä paljon. Ovi on aina avoinna, ja väsyneet
kullanetsijät ja muut matkustajat käyvät mielellään levähtämässä Jees
Uck'in lämpimän lieden ääressä. -- Ja Kitty Bonner riemuitsee
harrastuksesta, jota hänen miehensä osottaa alaskalaisten
valistamiselle, mihin tarkoituksen hän uhraa suuria summia. Kitty
varmaan hyvin usein nauraa ja tekee pilaa miehestään tämän johdosta,
mutta itse asiassa hän on juuri siksi ylpeä hänestä.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Liian paljon kultaa" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home