Title: Merirosvon Testamentti
Author: Stevenson, Robert Louis
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Merirosvon Testamentti" ***


MERIROSVON TESTAMENTTI

Kirj.

Robert Louis Stevenson


Suomennos



Haminassa,
Erl. Wlrkin kustannuksella,
1899.

Haminan Kansankirjapainossa.



SISÄLLYS:.

I. Vanha merirosvo.

      I. Vanha merikarhu ravintokissa "Amiraali Benbow".
     II. "Musta Koira" ilmestyy ja katoo.
    III. Billyn seikkailuja.
     IV. Musta merkki.
      V. Merimiehen arkku.
     VI. Sokean loppu.
    VII. Kapteenin paperit.

 II. "Hispaniolan" kokki.

   VIII. Minä matkustan Bristoliin.
     IX. Yksijalkasen kapakka.
      X. Ruutia ja aseita.
     XI. Matka.
    XII. Mitä kuulin omenatynnyrissä.
   XIII. Sotaneuvottelu pidetään.

III. Seikkailuni rannalla.

   XIV. Kuinka seikkailuni alkoivat.
    XV. Ensimäinen yhteentörmäys.
   XVI. Aarresaaren mies.

IV. Piiritys.

  XVII. Tohtori jatkaa kertomusta: Kuinka laiva antautui.
 XVIII. Jatkoa tohtorin kertomukseen. Maihin meno.
   XIX. Jatkoa tohtorin kertomukseen. Ensi päivän taistelujen loppu.
    XX. James Hawkin's jatkaa taas kertomusta: Varustuksen piiritys.
   XXI. Silverin lähetystö.
  XXII. Hyökkäys.

 V. Seikkailuni merellä.

 XXIII. Kuinka seikkailuni merellä alkoivat.
  XXIV. Laskuvesi.
   XXV. Venheeni retkeily.
  XXVI. Minä poistan merirosvolipun.
 XXVII. Israel Hands.
XXVIII. Kultaa loppumattomasti.

VI. Kapteeni Silver.

  XXIX. Vihollisen leirissä.
   XXX. He tapasivat käskijänsä.
  XXXI. Kunniasana.
 XXXII. Aarretta etsimässä.
XXXIII. Ääni puusta.
 XXXIV. Päällikön kaatuminen.
  XXXV. Loppu.



I.

Vanha merirosvo.



Ensimäinen luku.

Vanha merikarhu ravintolassa "Amiraali Benbow".


Kun tartun kynään, niin palajan niihin aikoihin, jolloin isälläni oli
"Amiraali Benbow"-niminen ravintola ja muuan päivän paahtama
ruskeaihoinen merimies, jolla oli iso arpi otsassa, ensi kerran astui
kattomme alle.

Muistan, yhtä hyvin kuin jos asia olisi vasta eilen tapahtunut,
kun hän vaappuen tuli ravintolan eteen ja hänen takanaan kulki mies
työntäen käsikärryjä, joissa oli merimiehen arkku. Hän oli pitkä,
jykevärakenteinen mies, jolla olivat päivän paahtamat ruskeat kasvot.
Hänen kätensä olivat käsnäiset ja arpiset ja kyntensä olivat mustat.
Likasen valkea, sapelin iskun tuottama arpi ylettyi yli toisen posken.
Muistan, että hän loi yleiskatsahduksen paikkaan ja samalla vihelteli
ja puoli ääneen hyräili muuatta merimiehen laulua, jota hänen sittemmin
kuulin usein laulavan.

Sitten koputti hän ovelle jonkinlaisella kepillä, ja kun isäni avasi
oven, niin pyysi hän röyhkeästi lasin rommia. Kun sitä hänelle tuotiin,
niin joi hän sen hitaasti, ikäänkuin tuollaisen tavaran tuntija
konsanaankin ja samalla katseli läheisyydessä olevia kallioita ja
ovikilpeämme.

"Tämähän on hauskannäköinen paikka eikä olleskaan hullumpi
groggin-juontipaikka", sanoi hän vihdoin. "Käykö täällä paljon väkeä?"

Isäni vastasi, että ikävä kyllä ei.

"Sitten sopii minulle. Kuuleppas, poikani", huusi hän miehelle, joka
työnsi käsikärryjä, "ajappas esiin ja kanna arkku sisään. Aijon viipyä
täällä hetken aikaa. Olen hyvin vaatimaton. En pyydä muuta kuin rommia,
kinkkua ja munia sekä luvan käydä tuolla kukkulalla laivoja
katselemassa. Kuinkako teidän tulee minua kutsua? Kutsukaa kapteeniksi.
Ahah! Kyllä huomaan, miltä kohdalta kenkä puristaa! Tuossa on!"

Hän heitti neljä kultarahaa kynnykselle. "Sanokaa minulle, kun nuo ovat
lopussa", sanoi hän hyvin ylpeästi.

Joskin hänen vaatteensa näyttivätkin kuluneilta ja joskin hänen
puhetapansa oli raaka, niin ei hän silti tavalliselta matroosilta
näyttänyt, vaan paremmin perämieheltä tai laivurilta, joka oli tottunut
siihen, että häntä toteltiin tai joka muutoin antoi nyrkin heilua.
Mies, joka työnsi käsikärryjä, kertoi että vieraamme oli edellisen
päivän aamuna saapunut "Kuningas Yrjö"-ravintolaan ja oli sitten
tiedustellut rannikolla olevia ravintolia ja että hän oli valinnut
meidän ravintolamme siksi, että tämä oli niin yksinäinen. Tämä oli
kaikki, mitä saimme vieraastamme tietää.

Yleensä oli hän hyvin vaitelias. Joka päivä kuljeskeli hän joko ympäri
rakennusta tai sitten kallioilla kaukoputki kädessään. Koko illan hän
taas istui eräässä tarjoiluhuoneen nurkassa lähellä takkaa ja joi hyvin
vahvaa rommitotia. Tavallisesti ei hän vastannut mitään, jos häntä
puhuteltiin, vaan päästi vain nenä-äänen, joka muistutti sumutorven
ääntä. Sekä me itse että vieraamme opimme pian antamaan hänen olla
rauhassa. Tultuaan tavallisilta päiväkävelyiltään, kysyi hän
säännöllisesti, oliko joku merimiehen näköinen mies kulkenut tästä
sivuitse maantietä pitkin.

Alussa luulimme, että hän ikävöi sellaista seuraa, joka kuuluisi samaan
yhteiskuntaluokkaan kuin hän itsekin oli, mutta huomasimme sittemmin,
että hän juuri sellaista tahtoi välttää. Kun joku merimies matkalla
Bristoliin sattumalta tuli ravintolaamme sisään, niin tarkasteli ukko
tätä ensin oviverhojen takaa ennenkuin astui huoneeseen ja oli sitten
aina niin hiljaa kuin haudassa.

Eräänä päivänä otti hän minut muista syrjään ja lupasi minulle
antavansa hopearahan kunkin kuukauden ensi päivänä, jos pitäisin tarkan
vaarin eräästä merimiehestä, jolla oli vain yksi jalka, ja heti kun
sellainen ilmaantuisi, ilmottaisin siitä hänelle. Tämä salaperäinen
henkilö teki öitteni unet niin kamaliksi, että katsoin kyllä tuon
kuukausipalkan ansaitsevani.

Kumminkin pelkäsin paljoa vähemmin kapteenia itseään kuin jotain muuta,
joka hänet tunsi. Toisina iltoina nautti hän rommitotia paljoa enemmän
kuin mitä hänen päänsä oikein sieti ja silloin istui hän ja lauleli
vanhoja merimieslaulujaan olleskaan välittämättä muista sisällä
olijoista. Toisinaan tuli hän raivopäiseksi ja pakoitti pelosta
vapisevan seuran kuuntelemaan hänen ryövärijuttujaan tai yhtymään
värssyjen loppukertoon. Eikä hän sallinut kenenkään ennen poistua
ravintolasta kuin hän oli juonut itsensä niin humalaan, että nukkui.

Enimmin pelottivat ihmisiä hänen kamalat merikertomuksensa. Ja jos voi
luottaa hänen omiin juttuihinsa, niin oli hän viettänyt elämänsä
sellaisten olentojen parissa, jotka olivat kurjimmat luoduista
olennoista, jotka koskaan ovat merellä liikkuneet. Ja se puhetapa
jolla hän nämät kertomukset esitti, pelottivat kunniallisia
paikkakuntalaisiamme yhtä paljon kuin ne rikoksetkin, joita hän
kuvaili. Isäni väitti aina, että ravintolansa joutuisi rappiolle, koska
asukkaat pian kyllästyisivät vieraamme hirmuvaltaan. Mutta minä luulen,
jos totta puhutaan, että meillä oli etua hänen vierailustaan luonamme.
Kun ensi peljästys oli ohi, niin oli paikkakuntalaisten mielestä oikea
nautinto kuunnella ukon juttuja. Olivathan ne jotain vaihtelua
maaelämän yksitoikkoisuudessa. Olipa muutamia nuorukaisia, jotka olivat
häntä kovin ihailevinaan ja jotka kutsuivat häntä "oikeaksi vanhan ajan
merikarhuksi" ja väittivät, että tuollaiset voimat ne tekivät Englannin
merellä peljättäväksi.

Yhdessä suhteessa oli hän saattaa meidät perikatoon. Ne kultarahat,
jotka hän oli antanut etukäteen, olivat nimittäin jo aikoja sitten
lopussa, mutta isäni ei kumminkaan uskaltanut häneltä vaatia lisää,
vaikka kuukausi kului toisensa jälkeen. Jos vähimmälläkään tavalla
tästä hänelle huomautettiin, niin aivasti hän niin, että se tuntui
karjumiselta ja "katsoi ulos" isäparkani huoneestaan.

Koko sinä aikana kun kapteeni asui meillä, ei hän tehnyt mitään muita
muutoksia puvussaan, kuin että silloin tällöin osteli sukkia joltain
lankakauppiaalta. Takkiansa paikkaili hän itse kamarissaan ja vihdoin
oli se kokonaan paikoista kokoonpantu. Mitään kirjeitä ei hän koskaan
saanut eikä myöskään lähettänyt, eikä koskaan puhellut muitten kuin
naapuriemme kanssa ja näittenkin kanssa vain juovuksissa ollessaan.
Hänen isoa merimiesarkkuaan ei kukaan meistä ollut nähnyt avoimena.



Toinen luku.

"Musta Koira" ilmestyy ja katoo.


Muutama kuukausi sen jälkeen kuin kapteeni oli meille saapunut,
tapahtui ensimäinen niistä salaperäisistä tapahtumista, jotka
vapauttivat meidät kapteenista, joskin eivät hänen asioistaan. Oli
tavattoman ankara talvi ja isäni oli niin heikkona, että hänellä ei
ollut suuria toiveita kevääsen asti elämisestä. Äitini ja minä hoidimme
ravintolaa omalla vastuullamme eikä meillä ollut aikaa omistaa
suurempaa huomiota vastenmieliselle vieraallemme.

Oli purevan kylmä tammikuun aamu. Kapteeni oli noussut ylös tavallista
aikaisemmin ja mennyt rannalle hattu niskassa ja veitsi sivullaan sekä
messinkinen kaukoputki kädessään. Äitini oli ylhäällä sairaan isäni
luona ja minä katoin aamiaispöytää kapteenille. Äkkiä astui sisään
mies, jota en ollut ennen nähnyt. Hänellä olivat kalpeat kasvot ja
vasemmasta kädestään puuttui kaksi sormea. Ja vaikka hänellä olikin
puukko vyöllään, niin ei hän silti miltään tappelijalta näyttänyt.
Pidin alati vaarin merimiehistä, olivatpa nämät sitten yksi- tai
kaksijalkaisia, ja muistan, että tämä vieras saattoi minut vallan
hämmästymään. Hän ei näyttänyt merimieheltä, mutta kumminkin toi hän
meren hajua mukanaan.

Kysyin, miten voin häntä palvella ja hän pyysi rommia. Mutta kun menin
tätä noutamaan, istuutui hän pöydän viereen ja viittasi minua
lähemmäksi.

"Onko tämä toverini Billin pöytä?" kysyi hän ja katsoi minuun.

Sanoin hänelle, etten tuntenut hänen toveriaan Billiä, vaan että pöytä
oli katettu eräälle vieraalle, jota me kutsuimme kapteeniksi.

"Hyvä", sanoi hän, "tuo sopii toveriini Billiin. Hänellä on arpi
toisessa poskessa ja hän on turkasen hupasa mies varsinkin silloin, kun
hän on hutikassa. No, onko toverini Bill sisällä huoneessaan?"

Vastasin, että hän oli lähtenyt ulos.

"Mitä tietä hän meni, poikaseni?"

Selitin hänelle tien sekä mainitsin, milloin odotamme kapteenin
palaavan. Vieras meni oven taakse ja katsella vaani sieltä, kuin kissa
hiirtä. Kerran menin maantielle katsomaan, eikö kapteenia näy tulevan,
mutta hän huusi minut heti takasin, ja kun en heti totellut, muuttui
hänen naamansa kauhean näköiseksi. Kiroten niin kauheasti, että oikein
vavahdin, käski hän minun palaamaan takasin.

"Minulla on itselläni poika", sanoi hän, "ja te olette niin toistenne
näköisiä kuin kaksi marjaa, ja hän on sydämeni ylpeys. Mutta tärkein
pojille on kuri, ymmärrätkös, poikaseni. Joshan olisit Billin kanssa
purjehtinut, niin et olisi antanut itsellesi kahdesti samaa käskeä.
Bill ei koskaan sellaista suvainnut, eikä nekään, jotka hänen kanssaan
purjehtivat... Ei, mutta tuoltahan tuleekin vanha Bill kaukoputki
kädessään! Jumala siunatkoon hänen vanhaa sydäntään! Nyt menemme
tarjoiluhuoneeseen ja asetumme oven taakse, poikaseni. Hämmästytänpähän
hieman Billiä. Jumala siunatkoon hänen vanhaa sydäntään."

Pelkäsin hieman, mutta kun olimme asettuneet oven taakse, niin pelkäsin
vieläkin enemmän, kun näin, että itse muukalainenkin oli peloissaan.
Hän otti puukon tupestaan ja nieleksi kuin olisi hänellä ollut kuula
kulkussaan.

Vihdoin tuli kapteeni sisään, paiskasi oven jälestään kiinni ja
katsomatta oikealle tai vasemmalle meni sitä paikkaa kohti, jossa pöytä
oli katettu.

"Bill", sanoi muukalainen äänellä, jonka hän koetti tehdä
mahdollisimman lujaksi ja rohkeaksi.

Kapteeni pyörähti ympäri kantapäällään ja katsoi meihin. Ruskeus hänen
kasvoiltaan oli kadonnut ja nenänsäkin oli vallan sininen. Hän näytti
aivan sellaiselta kuin olisi hän nähnyt edessään kummituksen tai jotain
vieläkin pahempaa. Kunniasanallani voin vakuuttaa, että minun oikein
kävi häntä sääliksi, kun yhdessä silmänräpäyksessä näin hänen muuttuvan
niin vanhan ja sairaan näköiseksi.

"Kas niin, Bill, sinähän tietysti tunnet vanhan laivatoverisi", sanoi
vieras.

Kapteeni sanoi läähättäen: "Musta Koira!"

"Kukapas muu se sitten olisi", vastasi vieras, joka näytti hieman
tyyneemmältä. "Aivan oikein, Musta Koira, joka tahtoi tervehtiä
Bill-toveriaan Amiraali Benbow-ravintolassa. Ah, Bill, ollemmepa
nähneet koko joukon asioita ja tapahtumia siitä päin, kun minä pääsin
näistä kahdesta kynnestäni", lisäsi hän pitäen ylhäällä raadeltua
kättään.

"Kas niin", vastasi kapteeni, "sinä olet ollut minua viekkaampi. Tässä
olen. Puhu suusi puhtaaksi! Mistä on kysymys?"

"Sehän olet sinä, Bill, ihan ilmi elävänä", sanoi Musta Koira. "Tahdon,
että tämä rakas lapsi tuo minulle lasin rommia, ja sitten istumme ja
puhelemme, kuten vanhat laivatoverit konsanaankin."

Kun tulin takasin rommia tuoden, niin istuivat he jo kumpikin eri
puolella kapteenin aamiaispöytää, Musta Koira lähinnä ovea. Hän istui
syrjittäin, niin että toisella silmällään voi pitää laivatoveriaan ja
toisella pakomatkaa silmällä.

Minua pyysi hän menemään ja jättämään oven selki selälleen. "Älä
tirkistele avaimen reijästä, poikaseni", sanoi hän, jonka jälkeen
poistuin.

Ponnistin voimiani kuullakseni heidän keskusteluaan, mutta pitkään
aikaan en kuullut muuta kuin matalaäänistä puhetta. Vihdoin tulivat
äänet kovemmiksi ja voin silloin tällöin kuulla muutamia sanoja, jotka
enimmäkseen olivat kapteenin kiropuheita.

"Ei, ei, ei! Lopeta jo!" huusi hän kerran. "Jos meidän kerran pitää
joutua hirsipuuhun riippumaan, niin hirttäkööt sitten meidät koko
joukon!"

Nyt kuului äkkiä kauhea määrä sadatuksia ja muuta meteliä. Tuolia ja
pöytiä heitettiin nurin, kuulin tuskan huudahduksen ja näin Mustan
Koiran hurjasti pakenevan kapteeni kintereillään. Kummallakin olivat
puukot paljaina ja pakenevan vasemmasta olkapäästä vuoti verta. Oven
luona antoi kapteeni viimeisen iskun, joka varmaan olisi musertanut
pakenevan selkärangan, jollei suuri ovikilpemme olisi sattunut eteen ja
sen alaosassa näkyy vielä tänäänkin iso lovi.

Siihen loppui taistelu. Kun Musta Koira oli päässyt tielle, niin
osottautui hän haavastaan huolimatta ensimäisen luokan pikajuoksijaksi
ja puolen minutin kuluttua oli hän kadonnut kunnaan taakse. Kapteeni
taas seisoi ja katseli ovikilpeä ikäänkuin mieletön.

"Jim", sanoi hän, "rommia!" ja tämän sanottuaan horjahti hän seinää
vasten ja nojasi seinään toisella kädellään.

"Oletteko haavoitettu?" kysyin minä.

"Rommia", toisti hän. "Minun täytyy päästä täältä. Rommia, rommia!"

Juoksin hakemaan rommia, mutta olin niin pyörryksissä kaikesta minkä
olin nähnyt ja kuullut, että särin yhden lasin. Kun koetin avata
tynnyrin tappia, niin kuulin jonkun raskaasti putoavan siinä huoneessa,
jonka juuri olin jättänyt. Hyökkäsin sisään ja näin kapteenin makaavan
pitkin pituuttaan lattialla. Samassa tuli äskeisestä melusta
säihkähtynyt äitini minua auttamaan. "Oi tätä surkeutta, joka
talossamme vallitsee", huudahti äitini, "ja isä parkasi on niin
sairas!"

Me emme osanneet muuta luulla kuin että ukko oli saanut kuolinhaavan
taistelussa muukalaisen kanssa, Minä toin kumminkin rommia ja koetin
sitä kaataa hänen kurkkuunsa, mutta hampaansa olivat kovasti
yhteenpurrut ja leukansa olivat vahvat kuin raudasta. Tuntui oikein
helpottavalta, kun tohtori Livesey tuli isääni katsomaan.

"Ah, herra tohtori!" huudahdimme, "mitä tulee meidän tehdä. Mihin
kohtaan häntä on haavotettu?"

"Haavotettu?" sanoi tohtori, "hänellä ei ole enemmän haavoja kuin
teillä, tai minullakaan. Hän on saanut halvauksen. Kas niin, rouva
Hawkins, menkää nyt miehenne luo, mutta älkää puhuko hänelle tästä
mitään. Täytyypä koettaa parastani pelastaakseni tuon vintiön
arvottoman elämän. Jim, tuoppas minulle pesuastia!"

Kun minä palasin, pesuastia mukanani, oli tohtori jo käärinyt ylös
hänen hihansa ja näin kapteenin suuren ja jänteisen käden. Se oli
selvästi ja komeasti kirjailtu monessa paikassa ja yhdessä paikassa oli
nimi Billy Bones. Olkapään luona oli kuvattu hirsipuu ja siihen mies
roikkumaan.

"Profeetallista!" sanoi tohtori viitaten viimemainittuun kirjailuun.
"Ja nyt, armollinen herra Billy Bones, jos se on nimesi, katsomme,
minkä väristä veresi on. Jim, sanoi hän, pelkäätkö verta?"

"En, herra."

"Hyvä! Pidä sitten pesuastiata!" Samassa otti hän veitsen ja avasi
suonen.

Koko joukko oli verta jo vuotanut, ennenkuin kapteeni aukasi silmänsä
ja katseli ympärilleen hämärin katsein. Ensiksi tunsi hän tohtorin ja
rypisti otsaansa. Sitten käänsi hän katseensa minuun ja näytti tuntevan
helpotusta. Mutta äkkiä muuttui hänen kasvojensa väri, hän koetti
nousta ja huudahti: "missä on Musta Koira?"

"Täällä ei ole mitään mustaa koiraa", sanoi tohtori. "Te olette juoneet
rommia ja saaneet halvauksen. Enkä millään erinomaisella ilolla
pelastanut teitä haudasta. Kuulkaas nyt mr Bones!"

"Se ei ole minun nimeni", keskeytti hän.

"Saman tekevä", vastasi tohtori, "mutta minä tunnen erään sen nimisen
merirosvon ja lyhyyden vuoksi kutsun teitä sillä nimellä. Ja tahdon
teille sanoa, että lasillinen rommia ei tosin teitä tapa, mutta kun te
otatte yhden lasillisen, niin otatte useammankin ja tohdinpa lyödä
millaisen vedon hyvänsä, että jollette kerrassaan lopeta väkijuomien
nauttimista, niin olette kuoleman oma, -- kuuletteko sen, -- ja
joudutte siihen paikkaan, johon olette kuuluvakin. Mutta koettakaahan
nyt hieman ponnistella voimianne, niin autamme teidät sänkyyn."

Suurella vaivalla onnistui meidän kuljettaa hänet rappuja ylös ja
asettaa hänet sänkyyn, jossa hänen päänsä vaipui tyynylle ja hän oli
mennä tainoksiin.

"Muistakaa nyt", sanoi tohtori, "että sana rommi on teille sama kuin
kuolema."

Sitten tarttui hän minun käteeni ja me menimme isäni luo.

"Tuo ei ollut mitään", sanoi hän kun oli sulkenut oven jälestään, "minä
laskin hänestä siksi paljon verta, että hän kyllä tyyntyy. Mutta viikon
ajan pitää hänen levätä hiljaa ja se on paras sekä hänelle itselleen
että teille. Mutta jos uusi tuollainen kohtaus sattuu, niin silloin hän
kuolee."



Kolmas luku.

Billyn seikkailuja.


Kapteeni seurasi tottelevaisesti lääkärin määräyksiä ja paranikin
nopein askelin, mutta kävelemään ei hän vielä päässyt, vaan loikoi
vuoteellaan, joten minä sain häntä entistä enemmän palvella ja sitä
paitsi kutsui hän minut usein luokseen juttelemaan. Eräänä iltana
istuin hänen luonaan, koska hän oli käskenyt minun tulemaan kanssaan
juttelemaan. Mutta hän oli jotenkin vähäpuheinen ja jokin näytti olevan
hänen sydämellään. Parisen kertaa aukasi hän jo suunsa aikoen jotain
puhua, mutta vaikeni. Vihdoin sanoi hän:

"Kuuleppas Jim, haluatkos kuulla jotain elinvaiheistani? Mutta jos
tahdot kuulla, niin silloin hanki minulle lasi rommia, sillä muutoin
eivät juttuni oikein suju."

Minä koetin estellä ja muistutin, mitä tohtori hänelle rommista sanoi.

"Mutta sanoihan tohtori, ettei yksi lasillinen minua vahingoita ja
enempää ei sinun huoli tuoda. Ja jollet tuo, niin en kerrokaan."

Uteliaisuus oli minussa niin suuri etten voinut olla hänen pyyntöään
täyttämättä. Lähdin siis rommia hakemaan ja toin sitä hänelle
lasillisen.

Sen saatuaan otti hän muutamia kulauksia, asetti sitten tyynyn
taakseen, jotta hän oli mukavassa asennossa ja alkoi kertoa:

"Olen ylhäisten vanhempien lapsi ja he tahtoivat antaa minulle hienon,
säätyni mukaisen kasvatuksen, ja kun tulin kouluikään, niin panivat he
minut Englannin kuuluisimpaan oppilaitokseen. Mutta täällä en
viihtynyt. Tein kaikellaisia konnankureja, joitten johdosta minut
erotettiin koulusta. Nyt koettivat vanhempani antaa minulle kotona
opetusta, hankkimalla minulle taitavia kotiopettajia, voidakseen
paremmin pitää käytöstäni silmällä. Mutta turhaan menivät heidän
yrityksensä saada minusta kunnon ihmistä. Mieleni teki seikkailuihin ja
siksi lähdin vanhempieni pyynnöistä ja rukoilemisista huolimatta
merelle. Pääsin laivapojaksi erääseen purjelaivaan, joka jonkun päivän
perästä lähti Intiaan. Laivassa oli kova komento, selkääni sain usein
ja se seikka, että sain vanhempia miehiä palvella, nöyrrytti kopeata ja
itsepäistä luontoani. Kun olin hieman merikomentoon tottunut, niin
tunsin merimiehen toimessa hyvin viihtyväni. Matkamme kului hyvin,
kunnes tulimme Kanariasaarten kohdalle. Silloin nousi sellainen myrsky,
että luulimme viimeiset päivät olevan käsissä. Olin kauheasti
merikipeänä enkä kyennyt kojustani liikahtamaan. Laiva huojui ja
keikkui kuin mikäkin lastupala aalloilla. Pari purjetta vei myrsky
mukanaan ja sitäpaitsi teki se muitakin pienempiä vahinkoja laivalle.
Kolme vuorokautta raivosi myrsky. Kun siitä olimme selvinneet,
jatkoimme matkaamme mitään muuta kummempaa matkalla tapahtumatta kuin
että meitä ajoi muuan merirosvolaiva jonkun matkaa takaa, mutta
pääsimme pakoon. Onnellisesti saavuimme perille.

"Tämä oli ensimäinen merimatkani. Ensi kerran karkasin laivasta, kun
palvelin eräällä orjia kuljettavalla laivalla ja kuljimme Guinean
lahdesta Kuubaan mukana kolmesataa orjaa. Kun lähdimme Ranskasta, jossa
laivaan pestausin, en tietänyt, että laiva kulki sellaisilla retkillä,
Olin silloin vielä nuori ja viaton, niin että kun näin sen kohtelun,
joka orjien osaksi tuli, niin päätin perille päästyä karata laivasta.
Toiset laivamiehet sitä vastoin olivat tuollaiseen tottuneet, niin että
se ei heistä ollut mitään. Orjat olivat laivaruomassa kolme aina
yhdistettynä kahleilla toisiinsa. Tunnin ajaksi pääsivät he silloin
tällöin kannelle pienempi määrä kerrassaan. Ruokaa annettiin heille
kahdesti päivässä. Selkäänsä saivat he vähäpätöisistäkin syistä ja oli
tapana, että vaikka vain yksikin noista kolmesta rikkoi, niin toisetkin
kaksi saivat siitä rangaistuksen, 'kun eivät toveriaan estäneet.'

"Kun olimme päässeet perille, niin karkasin eräänä yönä laivasta ja
vaikka minua kovasti etsittiinkin ja ajettiin takaa, niin onnistuin
pakenemaan. Sain samoilla soissa ja metsissä sekä nähdä nälkää ja muuta
kurjuutta. Erään kerran ahdisti minua iso käärmekin ja koipieni
sukkeluutta saan kiittää siitä, etten silloin joutunut tuon käärmeen
makupalaksi.

"Niin kauan samoilin pakoretkilläni, kun arvelin, että laiva on jo
purkanut lastinsa ja lähtenyt uutta noutamaan, jolloin uskalsin lähteä
ihmisilmoille. Tulin Havannaan ja onnistuin pääsemään erääseen isoon
espanjalaiseen purjelaivaan, joka lähti Barceloonaan Espanjaan.
Matkamme sujui nopeasti ja hauskastikin, kunnes olimme tulleet jo
Välimerelle. Silloin nousi iso myrsky ja tämä ajoi meidät Marokon
rannikolle. Kun olimme olleet pari vuorokautta myrskyn kynsissä, jonka
johdosta laiva oli saanut ankaran vuodon, niin että me saimme olla
vuorokauden läpeensä pumppuamassa ja siksi olimme läpiväsyneet, niin
näimme kolmannen päivän aamuna erään prikilaivan lähestyvän meitä hyvin
uhkaavan näköisenä. Arvasimme heti, että nyt saamme merirosvojen kanssa
tekemistä. Siksi varustauduimme taisteluun, vaikka kyllä aavistimme,
kuinka meille tulee käymään, näännyksissä kun olimme. Kun priki tuli
lähemmäksi, nosti se ylös merirosvolipun ja samassa näimme savun
pöllähtävän sen sivusta ja tykin kuula vinkui laivamme peräkeulan
sivuitse. Sitten annettiin meille merkki 'antautukaa', johon
kieltävästi vastasimme. Nyt vinkui toinen kuula ja täysin purjein kiiti
priki meitä kohti. Paeta emme yrittäneetkään ja siksi vastasimme heidän
'tervehdykseensä' laukasemalla tykin hyökkääjää kohti. Kuula sattui
siihen ja pyyhkäsi mennessään osan kajutasta. Laivasta kuului melua
tuon johdosta, mutta meitä kohti se silti kulki, ja kun tuli lähemmäksi
niin alkoivat rosvot ampua pyssyillä. Me vastasimme samoin, joskin
harvakseen, sillä matka oli vielä pitkä ja kapteeni käski säästää
laukauksia, kunnes rosvot tulisivat lähemmäksi, jolloin laukaukset
paremmin tehoisivat. Vihdoin oli priki niin lähellä, että aloimme voida
erottaa siinä olevia ihmisiä, jolloin kapteeni käski alkaa laivaan
kivääritulen. Molemmat perämiehet parin miehen avustamana ampuivat
molemmilla laivassamme olevilla tykeillä. Kiivaasti vastasivat
rosvotkin ja samalla laskettiin prikistä muutamia purjeita alas ja se
käänsi meille toisen laitansa voidakseen tarpeen tullen käyttää koko
sivustansa tykkejä. Tykkejä eivät rosvot ruvenneet ankarammin
käyttämään, vaan he kyllä pitivät yllä ankarata kiväritulta. Me
koetimme kätkeytyä mastojen suojaan, mutta silti kaatui ja haavoittui
meikäläisiä paljon. Tykkimiehemme eivät olleet ehtineet montakaan
laukausta ampua, kuu heidät ammuttiin. Kapteeni oli saanut kuulan
oikean jalkansa läpi, mutta innokkaasti hän silti johti taistelua.
Mutta lopulta oli meitä vain 5 28:ta jälellä ja silloin nostimme
valkean lipun sekä lopetimme ampumisen. Nyt tuli laivasta venhe, jossa
oli 12 henkeä, laivaamme kohti ja he vangitsivat meidät sekä ottivat
laivamme haltuunsa.

"Täten olin joutunut merirosvojen käsiin ja samalla tuli kohtaloni
ratkaistuksi sellaiseksi, että minustakin tuli merirosvo. Meidät
vietiin merirosvo-laivaan ja sitten alettiin purjehtia kohti Marokon
rannikkoa. Aluksi saimme kokea kovaa kohtaloa, mutta kun rosvot
huomasivat, että pysyimme siivolla, niin alkoivat he muuttua meille
ystävällisemmiksi. Viiden vuorokauden jälkeen saavuimme heidän
kotipaikoilleen ja meidät vietiin kovasti kahlehdittuina maalle sekä
suljettiin ensi aluksi pimeään kuoppaan, jossa saimme olla syömättä ja
juomatta vuorokauden ajan. Kätemme ja jalkamme turposivat kovin ja
yleensä alkoi elämämme näyttää hyvin synkältä. Mutta sitten otettiin
meidät kuopasta, annettiin ravintoa, joskin niukastikin ja pantiin
ankaraan työhön, jossa ei ruoskaa säälitty.

"Vaikeata oli tuo, mutta mikäs auttoi: Laivan pursimies, joka oli
taistelussa haavoittunut, kuoli tuollaisesta rääkkäyksestä ja
kapteenimme ampuivat he, kun näkivät, ettei hänestä miestä tule. Siten
oli meitä vain kolme jälellä, muuan skandinaavialainen, ranskalainen ja
minä. Kumppanini olivat vanhempia ja perheellisiä miehiä, jonka vuoksi
he päättivät pakenemalla pelastautua ja kehoittivat minuakin tekemään
samoin, mutta huomaten tuon pakoyrityksen hyvin hengenvaaralliseksi, en
siihen suostunut ja tämän tein vielä toisistakin syistä. Eräällä
rosvolla oli näet kaunis tytär, joka osoitti minulle ystävyyttä ja
tähän hieman pihkaannuin. Ja toisena syynä oli se, että jäämällä
merirosvojen pariin, toivoin saavani seikkailuhaluni tyydytetyksi,
sillä vähitellen alkoi minussa näet nousta halu päästä heidän
miehikseen. Mutta kun taas mietin, että siinä toimessa tulee
lähimäisiään murhata, niin tuntui se raa'alta. Hyvät ja pahat henget
minussa kauvan taistelivat. Mutta miten olikaan, jäin vapaaehtoisesti
heidän pariinsa ja otin hellät hyvästit tovereiltani, jotka eräänä
pimeänä yönä päättivät paon kautta hankkia itselleen vapauden.
Kyyneleet silmissä toisistamme erosimme ja he lähtivät kulkemaan kohti
tuntemattomia kohtaloja tai paremmin sanoen kohti kuolemataan, sillä
pitkälle eivät he päässeetkään, kun heidät keksittiin, ja kun eivät
pysähtyneet käskettäissä, ammuttiin heidät kuoliaiksi.

"Mutta minulle kävi hyvin, sillä kun he huomasivat, etten ottanut
pakoyritykseen osaa ja näkivät, että olin rivakka poika, niin alkoivat
he kohdella minua hyvin ja pyysivät, että rupeaisin heidän ammattiinsa
ja siihen suostuinkin. Minut otettiin rosvousretkille mukaan, mutta
alussa pidettiin käytöstäni silmällä, vaan kun he näkivät, että
mukaannuin oloihini, niin sain olla aivan vapaana ja vieläpä aloin
päästä pelkäämättömyyteni tähden arvoonkin heidän keskuudessaan.

"Ja näitä retkiä tehtiin sitten usein, joskus voittaen ja toisinaan
saaden selkäämme. Niitten kaikkien kertominen kävisi tässä pitkäksi ja
sitä paitsi eivät raa'at teot ole hyvät kertoa sinullaisellesi nuorelle
miehelle. Kerronpa vain sen tapauksen, jolloin sain tämän arven
naamaani.

"Olin silloin ollut merirosvojen parissa 15 vuotta ja monta murhaa oli
jo omallatunnollani. Olin kohonnut jo perämieheksi ja sellaisena
palvelin eräällä portugalilaisilta anastetulla laivalla 'Johan
Braganza.' Se oli tavattoman luja laiva ja samalla erinomaisen
nopeakulkuinen, niin että sillä sekä sai kiinni että myös tiukan tullen
pääsi pakenemaan. Monta hyvää saalista sillä oli napattukin. Kapteenina
oli muuan italialainen Giocomo Castillari, joka oli raain ja
pelkäämättömin ihminen kuin olen eläissäni nähnyt. Sellaista sanaa kuin
sääliväisyys ei hän ollut luullakseni koskaan kuullut, sillä toimistaan
päättäen ei hän ainakaan näyttänyt siitä mitään tietävän.

"Siis, kuten jo sanoin, olin kauvan jo ollut merirosvona, kun eräänä
päivänä luovailimme lähellä Aleksandrian kaupunkia. Olimme kuulleet,
että sieltä piakkoin lähtisi muuan ranskalainen laiva, jossa oli
kallisarvoinen lasti, m.m. paljon rahoja. Tosin olimme kuulleet, että
siinä oli myös paljon väkeä ja runsaat ampumavarat, mutta päätimme
silti koettaa. Ja illalla, kun alkoi käydä pimeäksi, näimmekin
Aleksandriasta päin tulevan komean fregattilaivan laskien täysin
purjein vienossa tuulessa. Me aloimme purjehtia poispäin, sillä päätimme
hyökätä sen lumppuun yöllä. Kun oli jo tarpeeksi pimeä, teimme
käännöksen ja aloimme pyrkiä fregattia kohti. Sivutulet sammutimme,
niin että pimeän tähden ei fregatista voitu tuloamme huomata. Fregattia
oli meidän taas helppo pitää silmällä, kun ei muita laivoja näkynyt.
Vasta kun olimme aivan lähellä, huudettiin sieltä meille 'keitä olette'
ja samalla kuula vinkui laivamme sivutse, johon me vastasimme samoin ja
laskimme sitä kohti niin, että yhteentörmäys sattuisi sen etukeulassa.
Ampuminen oli mielestämme pimeässä hyödytön ja siksi päätimme käydä
käsikähmään, jossa eivät muut ampuma-aseet kuin revolverit tulleet
kysymykseen. Ranskalaiset ampuivat ahkerasti saamatta kumminkaan mitään
vahinkoa aikaan. Me olimme kaikki etukeulassa valmiina isoilla
koukuilla kiinnittämään laivamme fregatin sivuun ja hyökkäämään sen
kannelle. Olimme kauheassa jännityksessä. Me olimme hiljaa kuin
haudassa, mutta fregatista ammuttiin kiivaasti ja sieltä kuului melua
ja hätähuutoja, Yö oli niin synkkä, ettei toista edessään nähnyt ja
tämä oli meistä mieleen.

"Äkkiä kuului kovaa ryskettä ja samassa kajahti kamala
hyökkäyshuutomme. Haat iskettiin fregatin sivuun ja kapteeni ja minä
etupäässä hyökkäsimme fregattiin sapelit käsissä. Nyt syntyi
helvetillinen mellakka. Ammuttiin, iskettiin miekoilla ja tikareilla,
kuului kirouksia ja kuolevien korinaa ja haavoitettujen voihkimista,
tartuttiin toisiinsa käsiksi ja heitettiin maahan ja viereksittiin
siinä toisten jaloissa. Potkittiin, purtiin, lyötiin nyrkeillä eli
toisin sanoin olimme muuttuneet petoeläimiksi, jotka raivosimme kuin
mielettömät ja koetimme toisiamme murhata. Minä jouduin käsikähmään
erään vahvan miehen kanssa. Tikarit olivat meillä kummallakin toisessa
kädessä ja toisella pitelimme toistemme rinnoista. Hän iski minua
tavoittaen päähän, mutta sain hieman väistetyksi, niin että isku sattui
tähän poskeeni, josta nyt tämä arpeni on katoamattomana muistona,
Samalla iskin tikarillani hänen sormilleen, niin että hän irroitti
kätensä rinnoistani. Tämä iskuni vapautti hänet myös parista
sormestaan.

"Taistelua kesti kauvan aikaa, mutta lystin loppu oli kumminkin se,
että ranskalaiset miesvoimallaan pakoittivat meidät peräytymään
laivaamme, irroittamaan koukkumme ja pyrkimään aika kyytiä pakoon. Ja
laivamme nopeus olikin nyt hyvään tarpeen, sillä sitä ja pimeyttä
saamme kiittää, että me taistelussa eloon jääneet säilytimme eheänä
nahkamme. Ranskalaiset näet ajoivat meitä vimmatusti takaa ja ampuivat
kanunoillaan, kumminkaan pimeyden tähden osaamatta.

"Kuten arvannet, sain tällaisia kahakoita kestää hyvin monta, joista
useimmiten selvittiin voittajina, mutta toisinaan saatiin selkäänkin.
Vähitellen sain yhä suurempaa luottamusta ja kunnioitusta virkaveljieni
joukossa, ja kun onnistuimme anastamaan erään hollantilaisen fregatin,
niin pääsin minä sen kapteeniksi ja nyt aloin voida ruveta rikkauksia
kokoomaan, joita niinä 10 vuotena, jona olin kapteenina, karttuikin
paljon. Sääntönä oli näet, että saaliista sai kapteeni kolmanneksen,
toisen saivat perämiehet, joita aina oli kaksi ja viimeisen
kolmanneksen sai miehistö, joka sai sen jakaa miten tahtoi.
Ryöstöretkiä teimme hyvin laajalti, mutta paras saalispaikka oli
kumminkin Välimeri. Kävimmehän myöskin keski- ja etelä-Amerikan
rannoilla espanjalaisia ja portugaalilaisia, siirtomaitten kalleuksilla
lastattuja laivoja 'verottamassa', vaikka se oli hyvin vaarallinen
toimi, sillä niillä pahuksilla oli myöskin usein sotaväkeä mukanaan tai
ainakin paljon miehistöä ja aseita. Mutta jos tehtävä olikin
vaarallinen, niin onnistuessaan se kyllä vaivat palkitsikin. Kerrankin
kaappasimme haltuumme sellaisen kultalinnun, joka antoi minunkin
osalleni hieman yli miljoonan pesetasta, joskin siinä lystissä menetin
toisen perämieheni ja 10 miestä 38 miehestäni. Silloinkin olimme jo
niin tiukalla, että olisi täytynyt peräytyä, vaan mieleeni johtui
keino, jota eräs virkaveljeni kerran oli käyttänyt, ja sitä päätin
minäkin koettaa. Heitimme espanjalaisen laivan kannelle pari
astiallista vuoriöljyä, joka silloin oli melkein tuntematonta, ja
sytytimme sen palamaan. Tuosta säikähtyivät espanjalaiset kuin
mielettömät ja kiipesivät kiireimmän kautta mastoihin, joista me heidät
ampua napsauttelimme alas ja pakotimme tähteet antautumaan. Mutta yksi
niistä, muuan nuori poika, ei antautunut, vaan seisten maston jatkolla
ampui revolverillaan ja haavoitti paria meikäläistä. Kyllähän koetimme
häntä saada ampumalla alas, mutta emme tarkanneet. Silloin tarjoutui
eräs miehistä, jota kutsuttiin Kuls-Jackiksi, menemään mastoon ja
nuivertamaan tuon nullikan. Tuo teko kysyi rohkeutta, sillä poika ampua
räksytteli ahkerasti parilla revolverillaan, mutta puukko hampaissa
kapusi Jack vain vantteja myöten. Me pidimme poikaa lämpymänä antaen
kuulan silloin tällöin vinkua hänen korvansa läheisyydessä. Vihdoin
pääsi Jack niin lähelle, että alkoi voida puukollaan tavotella poikaa,
mutta tämä iski Jackia näpille revolverillaan, sillä kuulat olivat
häneltä loppuneet. Mutta Jack ei helpottanut, vaan kapusi ylös ja antoi
tuolle pojan veitikalle sellaisen iskun, että hänellä ei enään täällä
matoisessa maailmassa ollut taisteluhalua.

"Kun nyt tuonkin olimme raivanneet tieltä, oli laivan miehistö
vallassamme ja palavan petroleumin sammutimme heittämällä paksuja
resuja tulen päälle, joka oli itsestäänkin sammunut niistä kohdista,
mistä vuoriöljy oli palanut loppuun. Muutamia meikäläisiä lähti laivaan
ja vangeista suurin osa vietiin meidän laivaamme, mutta kolme jätettiin
anastettuun laivaan meikäläisten avuksi, ja sitten lähdimme
purjehtimaan kotimaita kohti."

Kun kapteeni oli tämän kertonut, otti hän pitkän kulauksen rommitotiaan
ja sanoi sitten minulle:

"Oltuani aikani merirosvona ja saatuani mielestäni tarpeeksi rahoja ja
myös murhia omalletunnolleni, päätin luopua moisesta ammatista ja
antautua rauhaan ja lepoon. Ja siksi valitsin tämän teidän
ravintolanne, sillä tämä näytti mielestäni rauhalliselta paikalta ja
sellainenhan tämä on tähän asti ollutkin, vaan näkyvätpä nuuskivan
olinpaikkani täälläkin, sillä tuo Musta Koira oli yksi vanhoja
virkaveljiäni ja on sillä selvittämättömiä asioita kanssani. Minun
entisessä ammatissani syntyi näet usein verisiäkin otteluja keskenämme,
kun emme olleet milloin yksimielisiä saaliin jaossa. Tuollaisessa
kahakassa hän kerran menetti pari sormeaankin ja nyt rupeaa hän minua
vainoilemaan ja aikoi täällä käydessään passittaa minut paremmille
purjehdusvesille, mutta oli itse vähällä saada saman kohtalon ja teidän
ovikilpeänne saakin hän kiittää, ettei niin käynyt."

Nyt lopetti kapteeni äkkiä puhelunsa, ummisti silmänsä ja näytti
ikäänkuin nukahtavan. Tuo pitkä kertomus oli kai häntä liiaksi
rasittanut. Minä jätin hänet lepäämään ja lähdin hiljoilleen pois.



Neljäs luku.

Musta merkki.


Seuraavana aamuna menin kapteenin huoneeseen mukanani lääkkeitä ja
vilvoittavia juomia. Hän näytti väsyneeltä ja liikutetulta. "Jim",
sanoi hän, "sinä olet ainoa, jolla on jotain arvoa tässä talossa ja
tiedät myöskin, että aina olen ollut ystävällinen sinua kohtaan eikä
ole mennyt yhtään kuukautta ilman, etten olisi antanut sinulle neljää
penceä [1 pence = 12 1/2 penniä] hopeassa. Ja nyt poikaseni, koska minä
olen näin surkeassa tilassa ja kaikki ovat minut hyljänneet, niin
etköhän toisi minulle muutaman pisaran rommia?"

"Tohtori", aloin minä.

Nyt kirosi hän ja sanoi:

"Tuo tohtori-tolvana ei olleskaan ymmärrä meriväkeä. Olen ollut maassa,
jossa toiset ovat kuolleet kuin kärpäset keltakuumeeseen, mutta minä
olen rommin avulla pysynyt hengissä. Se toimittaa minulle sekä ruuan
että juoman tehtävät. Katsos, Jim, kuinka käteni vapisevat", jatkoi hän
ja äänensä muuttui melkein kuiskaukseksi... "Ja voitko arvata, kenen
minä äsken näin tuolla nurkassa?... Ei, minä en tahdo sitä ajatella!
Jim, tohtorihan sanoi, ettei lasillinen rommia minua vahingoita... Ja
sinä saat guinean yhdestä ainoasta lasillisesta!"

"Minä en välitä muista rahoistanne", vastasin minä, "kuin niistä, jotka
olette isälleni velkaa. Tuon teille lasillisen, mutta en yhtään
enempää."

Kun toin ja ojensin hänelle rommilasin, niin tarttui hän siihen
ahneesti ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.

"Ah", sanoi hän, "johan tuntuu hieman paremmalta!... Ja nyt poikaseni,
sanoiko tohtori, kuinka kauvan minun pitää tällä lailla loikoa?"

"Vähintäinkin viikon aika."

"Tuli ja leimaus!" kirkasi hän, "koko viikon! Silloin ennättävät ne
antaa minulle mustan merkin, nuot roistot, ja anastaa kaiken
omaisuuteni. Tuollaisia voi kutsua kunnon laivatovereiksi! Mutta minä
olen säästäväinen mies, joka en koskaan ole tuhlannut rahojani enkä
niitä hävittänyt. Mutta enpä heitä pelkää ja olenpa heitä kavahtava!"

Näin puhuessaan oli hän suurella vaivalla kohonnut istualleen sängyssä.
Hän tarttui olkapäähäni niin kovasti, että minulta oli päästä huuto.
Päästyään istumaan sängyn laidalle, vaikeni hän.

Sitten mumisi hän: "tohtori on tehnyt minut heikoksi. Pane minut taas
makaamaan."

Mutta ennenkuin ehdin häntä auttamaan, oli hän vaipunut vanhalle
paikalleen ja loikoi siinä hetkisen aikaa vallan hiljaa.

"Jim", sanoi hän vihdoin, "sinähän näit sen miehen."

"Mustan Koiranko?" kysyin minä,

"Niin juuri, ja sen miehen kanssa ei ole hyvä joutua tekemisiin, mutta
niitä on toisia vielä pahempia. Siis, kun en voi päästä matkoihini,
niin muista, että he tavottelevat minun arkkuani... No, jos voit saada
käsiisi jonkun hevosen, niin ratsasta vaikkapa tuon tohtori Avuttoman
luokse ja sano hänelle, että hän kokoaa väkeä niin paljon kuin suinkin
saa ja asettaa ne tähän ravintolan ympärille... Minä olin ensimäisenä
perämiehenä kapteeni Flintillä ja olen ainoa, joka tunnen tuon paikan,
sillä hän puhui minulle siitä Savannahissa kun oli kuolemaisillaan...
Mutta älä nyt tarpeettoman hätäisesti lennä, sillä ei ole mitään hätää,
jolleivät he ehdi antaa minulle mustaa merkkiä eli jollet toistamiseen
saa nähdä Mustaa Koiraa tai yksijalkaista merimiestä -- ja ennen
kaikkia häntä, Jim!"

Minä kysyin: "mutta mitä tarkoitatte tuolla mustalla merkillä,
kapteeni?"

"Se on manuu rikosasiassa, poikaseni. Annan sinulle tiedon, jos he
siinä onnistuvat. Mutta nyt pidäkin tarkkaa vaaria ja lupaan
kunniasanallani, että jaan rahat kunniallisesti kanssasi, Jim."

Hän houraili vielä hetkisen ja äänensä tuli heikommaksi. Annoin hänelle
lääkkeitä, joita hän otti kuin lapsi, huomauttaen: "jos kukaan merimies
on koskaan tarvinnut lääkkeitä, niin olen minä se mies." Sitten vaipui
hän äkkiä raskaaseen, horrosmaiseen uneen ja minä jätin hänet.

Samana iltana kuoli isärukkani vallan äkisti ja minulle tuli muutakin
miettimistä kuin kapteenin jutut. Surumme, naapurien vierailut,
hautajaisvalmistukset ja ravintolan hoito -- kaikki nämät vaikuttivat
sen, että minulle ei juuri jäänyt aikaa kapteenia ajatella.

Seuraavana aamuna tuli hän rappuja alas tarjoiluhuoneeseen, sekä kuten
tavallisesti, nautti aamiaisensa ja rommia, ja pelkäänpä, että sitä
tavallista enemmän. Illalla ennen hautausta oli hän niin humalassa kuin
koskaan ennen ja hyvin loukkaavalta tuntui kuulla hänen suruhuoneessa
laulavan rumia merimieslaulujaan. Mutta hän oli niin heikko, että me
kaikki luulimme hänen kuolevan, ja lääkäriäkään, joka erään
sairauskohtauksen tähden oli usean penikulman päässä, ei ollut isäni
kuoleman jälkeen näkynyt lähistössä.

Kuten sanottu, oli kapteeni käynyt heikoksi, eikä hän näkynyt saavan
takasin, vaan päin vastoin kadottavan voimiaan. Hän ei jaksanut enään
tehdä tavallisia kävelymatkojaan ja kävellessään kulki hän seiniä
pitkin ja hengitti hyvin raskaasti. Ja humalassa ollessaan oli hänellä
se kauhea tapa, että hän veti puukon tupestaan ja asetti sen eteensä
pöydälle. Läsnäolevista näytti hän välittävän entistä vähemmin ja
tavallisesti näytti hän ajatuksiinsa vaipuneelta.

Niin päästiin isäni hautauksen jälkeiseen päivään. Kello kolmen aikana
iltapuolella seisoin oven vieressä ja surullisena muistelin isääni, kun
äkkiä näin jonkun harvakseen astuskelevan meille päin. Hän oli
luultavasti sokea, sillä kepillä koetteli hän eteensä ja hänellä oli
suuri viheriä varjo silmiensä ja nenänsä edessä, käveli kumarassa, joko
sitten vanhuuden tai väsymyksen vaikutuksesta ja oli puettu vanhaan
merimiehenkaapuun, joka ilmeisesti rumensi häntä. En koskaan eläissäni
ole nähnyt kammottavamman näköistä ilmiötä. Hän pysähtyi jonkin matkan
päähän ravintolasta ja virkkoi puoleksi laulamalla, hyvin surkealla
äänellä:

"Eikö joku armelias ihminen tahtoisi sanoa sokealle raukalle, joka on
kadottanut silmiensä kalliin valon taistelussa isänmaan ja kuningas
Yrjön -- Jumala häntä siunatkoon -- puolesta, missä osassa maata minä
nyt olen?"

"Te olette Amiraali Benbow-nimisen ravintolan luona, ukkoseni",
vastasin minä.

"Kuulen äänen", sanoi hän -- "nuoren ihmisen äänen. Tahtoisitteko
ojentaa minulle kätenne, nuori ystäväni, ja taluttaa minut sisään?"

Minä ojensin käteni ja tuo kauhea silmätön olento tarttui siihen kuin
ruuveilla. Tuosta hämmästyin minä niin että koetin vetäytyä takasin,
mutta sokea veti minut yhdellä kätensä liikkeellä aivan luokseen.

"Ja nyt, poikaseni, vie minut kapteenin luo!"

"Kunniasanallani vakuutan, etten uskalla", vastasin minä.

"Vai niin on asianlaita", sanoi hän ilkeästi hymyillen, "vie minut heti
tai muutoin muserran kätesi!"

"Se on teidän itsenne tähden. Kapteeni ei enään ole ennallaan, vaan
istuu paljastettu puukko kädessään. Eräs toinen..."

"Kas niin, mars!" keskeytti hän minut enkä koskaan ole kuullut,
kylmempää ja julmempaa ääntä kuin tuon sokean. "Taluta minut suorastaan
hänen luokseen, ja kun olen hänen näkyvissään, niin huuda: tässä on
muuan ystäväsi, Bill! Ja jollet näin tee, niin teen minä, mitä
lupasin."

Sitten puristi hän kättäni, jotta olin pyörtyä. En muistanut enään
peljätä kapteenia, aukasin oven ja huusin vapisevalla äänellä ne sanat,
jotka minut oli käsketty sanomaan.

Kapteeni parka kohotti silmiään ja jo ensi näkemässä haihtuivat hänen
päästään rommihöyryt ja hän tuli vallan selväksi. Myös koetti hän
nousta seisoalleen, mutta ei päässyt.

"Kas niin, Bill, istu vain paikoillasi", sanoi kerjäläinen. "Minä en
tosin näe, mutta kuulen sitä paremmin. Kauppa mikä kauppa. Ojennappas
esiin vasen kätesi! Poikani, tartuppas hänen vasemman kätensä
kämmeneeseen ja pane se minun oikeaan käteeni."

Me tottelimme häntä molemmat, ja minä näin, että hän sen kätensä
kourasta, jolla piteli keppiä, otti jonkun esineen ja pani sen
kapteenin kouraan, joka paikalla sulkeutui.

"Ja nyt se on tehty", sanoi sokea, päästi käteni irti ja mennä nilkutti
tavattoman nopeasti huoneesta maantielle sekä katosi pian näkyvistä.

Viipyi hyvän aikaa ennenkuin kapteeni ja minä selvisimme entiselleen.
Mutta vihdoin, ja samalla kun minä päästin hänen rantemuksensa, veti
hän kätensä takaisin ja katsoi kouransa sisään.

"Kello kymmenen!" huusi hän. "Kuusi tuntia. Mutta petämmepä heidät
kuitenkin!" Ja sen sanottuaan nousi hän kiivaasti ylös.

Mutta äkkiä hän horjahti, vei käden kurkulleen ja seisoi hetkisen
äänettömänä sekä kaatui sitten päästäen omituisen korahduksen pitkin
pituuttaan lattialle. Kiiruhdin heti hänen luoksensa ja huusin äitiäni.
Mutta kaikki oli turhaa, kapteeni oli saanut halvauksen ja kuollut.

Tosin en ollut koskaan miehestä pitänyt, joskin viime aikoina olin
alkanut hieman häntä sääliä, mutta kummallista kyllä, kun näin hänet
kuolleena, niin puhkesin ankaraan itkuun.



Viides luku.

Merimiehen arkku.


Luonnollisesti kerroin heti äidilleni, mitä kapteeni oli houraillessaan
sanonut merimiesarkustaan. Tosin osa kapteenin rahoista -- jos
nimittäin hänellä sellaisia oli, oli tuleva meille, mutta hyvin vähän
luultavaa oli, että kapteenin laivatoverit, ja etupäässä ne kaksi,
jotka olin nähnyt, nimittäin Musta Koira ja tuo sokea kerjäläinen,
olisivat halukkaat luopumaan pienimmästäkään osasta saaliistaan
maksaakseen sillä kuolleen ystävänsä velat. Jos olisin seurannut
kapteenin käskyä ja ratsastanut tohtori Liveseyn luokse, niin silloin
olisi taas äitini jäänyt yksin ja ilman suojaa ja sitä taas en
tahtonut. Muutoin näytti meistä kummastakin mahdottomalta pitempää
aikaa asua talossamme, sillä pieninkin ääni ja yksinpä seinäkellonkin
käynti saattoi meidät levottomiksi. Olin toisinaan kauhusta menehtyä,
kun ajatella kapteenia, joka oli kuolleena lattialla, ja sitä, että
tuo kauhea, sokea kerjäläinen ehkä kuljeksii lähistössä ja voi palata
millä hetkellä tahansa. Siksipä oli nopeasti tehtävä päätös. Ja me
päätimme lähteä lähellä olevasta kylästä apua etsimään ja paljain päin
ryntäsimme ulos, jossa jo alkoi hämärtää.

Kylä olikin vain muutaman sadan askeleen päässä ja toisella suunnalla
kuin se, josta tuo sokea mies tuli ja johon hän näytti myös menevän
takaisin, joka seikka minua suuresti ilahutti. Kauvan emme tiellä
viipyneet, vaikka toisinaan pysähdyimme kuuntelemaan, mitään
erinomaisempaa kumminkaan kuulematta.

Oli jo pimeä, kun kylään ehdimme, enkä koskaan unhota sitä suloutta,
jonka tunsin, kun näin, kuinka herttaisesti tuli loisti ovista ja
ikkunoista. Mutta mitään apua emme voineet kylästä saada, sillä kukaan
ei tahtonut tulla kanssamme ravintolaamme, vaan heti, kun kuulivat
minun mainitsevan kapteeni Flintin nimen, kiiruhtivat huoneisiinsa. Hän
näytti olevan paikkakunnalla tunnettu ja vieläpä huonolla tavalla.
Muutamat miehistä, jotka palasivat töistään, kertoivat nähneensä tiellä
tuntemattomia miehiä, joita arvelivat salakuljettajiksi. Ja eräs
viimeksi tulevista kertoi nähneensä pienen aluksen olevan ankkuroittuna
sillä paikalla, jota me kutsuimme Kittin luolaksi. Kaikki kyllä
olisivat olleet valmiit ratsastamaan tohtori Liveseyn luokse, joka asui
toisaalla päin kuin ravintolamme oli, mutta tänne ei sitä vastoin
kukaan tahtonut tulla meitä auttamaan ravintolamme puolustamisessa.

Sanotaan, että pelkuruus on tarttuvaa, mutta että rohkeus taas
rohkaisee toistakin. Kun kaikki olivat sanoneet sanottavansa, niin
sanoi äitini, että hän ei tahtonut menettää rahoja, jotka kuuluivat
hänen turvattomalle pojalleen, ja jollei teistä pelkuriraukoista kukaan
uskalla, niin uskallamme me, Jim ja minä. Ja sen arkun me avaamme,
vaikka se tuottaisikin meille kuoleman.

Minä luonnollisesti sanoin seuraavani äitiäni. Kaikki moittivat meidän
tyhmää uhkarohkeuttamme, mutta kukaan ei tahtonut tulla kanssamme.
Ainoan, mitä he hyväksemme tekivät, oli se, että he antoivat minulle
ladatun pistoolin, jolla voisin itseäni puolustaa, jos päällemme
hyökättäisiin. Sitä paitsi lupasivat he pitää satuloittuja hevosia
valmiina, jotta voisimme paeta, jos meitä paluumatkalla ajettaisi
takaa. Ja erään pojan piti ratsastaa tohtorin luokse noutamaan
aseellista apua.

Sydämeni sykki rajusti, kun me tuona kylmänä yönä lähdimme
uhkarohkealle retkellemme. Me hiivimme pitkin pensasaitaa nopeasti ja
ääneti, mutta emme huomanneet mitään epäiltävää, ja pääsimme
ravintolaan, jonka oven suljimme jälestämme.

Seisoimme hetkisen pimeässä. Sitten toi äitini kynttilän ja käsi
kädessä nousimme huoneeseen, jossa kapteenin ruumis oli aivan samassa
asennossa kuin mihin me sen olimme jättäneet.

"Laske ikkunaverhot alas, Jim", kuiskasi äitini, "sillä he voivat tulla
ja katsoa akkunasta."

Minä tein, kuten käskettiin. "Ja nyt, Jim", sanoi äitini, "etsi hänen
arkkunsa avain!"

Minä laskeusin polvilleni ja siinä oli lähellä hänen kättään pieni
paperilappu, jonka toinen puoli oli musta. Tämä oli kai se musta
merkki, ja kun otin sen ylös, niin näin, että sen toisella puolella oli
kirjoitettu: "olet rauhoitettu kello kymmeneen asti tänä iltana."

Juuri kun olin tämän lukenut, alkoi vanha kellomme lyödä, ja sen
lyöntien synnyttämä ääni pelotti meitä kovin, mutta tuossa lipussa
oleva uutinen oli ilahuttava, sillä kello oli vasta kuusi.

"No, Jim, missä on avain?" sanoi äitini.

Aloin kopeloida kuolleen taskuja. Muutamia kuparirahoja, sormustimen,
lankaa, parsineulan, palasen tupakkaa, hänen käyräpäisen veitsensä,
taskukompassin ja nuuskataulikan vain löysin hänen taskuistaan, mutta
en avainta, ja siksi oli epätoivoinen.

"Mutta ehkäpä hänellä onkin se kaulassaan", arveli äitini.

Minä rohkasin itseni ja aukasin hänen paitansa kaulan kohdalta, ja
siellä riippui avain tosiaankin pikilangassa, jonka leikkasin poikki
hänen omalla veitsellään. Tämä löytö täytti meidät molemmat riemulla.
Heti ryntäsimme rappuja ylös siihen huoneeseen, jossa hänen arkkunsa
oli ollut aina siitä asti, kun hän tuli meille. Ulkonäöltään se oli
tavallisen merimiehen arkun näköinen.

"Annas minulle avain", sanoi äitini, ja vaikka lukko olikin jäykkä,
niin aukasi hän sen ja löi kannen auki.

Väkevä tupakin ja tervan haju pöllähti arkusta, mutta ylinnä näimme
siellä vain hyvin siistin vaatekerran, joka oli hyvästi harjattu ja
sievästi pantu kokoon. Vaatteet näyttivät siltä, kuin ei niitä koskaan
olisi käytetty. Niiden alta löysimme parin kauniita pistooleja,
muutamia tankoja purutupakkaa, vanhan espanjalaisen taskukellon sekä
ison joukon vähäpätöisiä pikku esineitä, pari kompassia ja muutamia
omituisia intialaisia näkinkenkiä. Kaikkein viimeksi löysimme vanhan
merimiehentakin alla vahakankaalla päällystetyn paketin, joka näytti
sisältävän papereja, sekä purjekankaasta tehdyn pussin. Ja kun tätä
puistelimme, niin kuului sieltä kullan kilinää.

"Tahdonpa näyttää noille roistoille, että olen kunniallinen nainen",
sanoi äitini. "Siksi otankin vain sen, mikä minulle on tuleva, enkä
äyriäkään enempää. Piteles pussiani!" Tuon pussin oli meille lainannut
eräs kylän vaimoista, mrs Grossley. Sitten alkoi äitini ottaa pussista
rahoja niin paljon kuin kapteeni oli meille velkaa ja pani rahat omaan
pussiimme.

Mutta tuo oli pitkällinen ja vaikea tehtävä, sillä rahat olivat eri
maista ja eri arvoisia, -- dubloneja, louisdoreja, guineoita y.m. sikin
sokin. Guineat olivat harvinaisempia ja vain näillä osasi äitini
selvästi laskea, kuinka paljon niissä hänen saatavansa tekivät.

Kun olimme puoleksi valmiit lähtemään, niin laskin äkkiä käteni äitini
kädelle, sillä olin kuullut äänen, joka saattoi sydämeni kutistumaan.
Kuulin näet sokean kepinkolahdukset jäätyneellä maantiellä. Se läheni
yhä lähemmäksi ja me seisoimme henkeämme pidätellen. Sitten lyötiin
kepillä kovasti oveen ja kuulimme, kuinka joku väänteli oven ripaa
päästäkseen sisään. Mutta sitten syntyi hiljaisuus joksikin aikaa sekä
ulkona että sisällä, kunnes kepin kolina taas alkoi kuulua maantiellä
ja sanomattomaksi riemuksemme se yhä meistä eteni, kunnes vihdoin
tykkenään lakkasi kuulumasta.

"Äiti", sanoin minä, "ottakaa kaikki ja lähdetään", sillä minä olin
vakuutettu, että suljettu ovi näytti varmaan epäilyttävältä ja että
meillä olisi pian koko ampiaispesä niskassamme.

Mutta peljästynyt äitini ei tahtonut pienintäkään osaa enempää kuin
mitä hänelle oli tuleva, samalla taas kieltäytyen vähempäänkään
tyytymästä. Ja kellokaan ei ollut vielä seitsemäkään. Hän kyllä tiesi
oikeutensa, sanoi hän, ja aikoi ottaa omansa. Mutta silloin kuului
vihellys kaukaa kukkulalta ja tämä oli kylliksi meille.

"Otan, mikä minulla jo on", sanoi äitini ja nousi ylös.

"Ja minä otan tämän tasottaakseni laskun", sanoin minä ja sieppasin
vahakankaaseen käärityn paketin.

Kynttilän jätimme tyhjän arkun viereen ja aloimme laskeutua rappuja
alas. Ja pian olimme huoneesta ulkona ja laputimme aika kyytiä kylää
kohti. Emmekä olleetkaan liian aikaisin liikkeelle lähteneet, sillä
sumu hävisi pian ja kuu kumotti täydessä kirkkaudessaan. Myös kuulimme
askeleita, ja kun katsoimme taaksemme, niin huomasimme, että eräällä
tulevista oli lyhty, jonka valo meitä yhä läheni.

"Lapseni", sanoi äitini, "ota rahat ja juokse, sillä minä pyörryn!"

"Nyt on meillä molemmilla kuolema edessä", ajattelin itsekseni ja
kiroilin naapurien pelkuruutta ja itsekseni moitin äitini rehellisyyttä
ja ahneutta sekä hänen äsköistä uhkarohkeuttaan ja nykyistä
heikkouttaan. Mutta onneksi olimme ravintolan lähellä olevan pienen
sillan luona ja sen alle kannoin äitini. Vallan häävissä turvassa emme
silti olleet, sillä silta oli niin matala, että meidän täytyi istua
hyvin kumarassa ja sitäpaitsi oli se niin kapea, että se ei meitä
kokonaan estänyt näkymästä. Myös olimme niin lähellä ravintolaa, että
kuulimme kaikki mitä siellä toimitettiin.



Kuudes luku.

Sokean loppu.


Uteliaisuuteni oli tavallaan suurempi kuin pelkoni. Minä ryömin esiin
sillan alta niin paljon, että hyvin voin nähdä koko maantien aina
ravintolamme edustalle saakka ja tuskin olin päässyt tähän asentoon,
kun viholliseni alkoivat saapua. Se mies, jolla oli lyhty, kulki hieman
toisten edellä, joita näytti olevan 7 tai 8. Kolme heistä kulki
rinnakkain käsi kädessä ja minä huomasin, että keskessä oleva oli tuo
sokea kerjäläinen. Pian kuulin myös hänen äänensä.

He pysähtyivät Amiraali Benbowin edustalla ja näyttivät olevan
hämmästyksissään, kun huomasivat oven olevan auki. Mutta hiljaisuus ei
ollut pitkällinen, sillä sokea huusi kovalla äänellä ja raivossaan:

"Sisään, sisään!" ja samalla kiroili heidän hitaisuuttaan.

Neljä tai viisi heistä tottelivat heti käskyä ja kaksi jäi tuon kauhean
kerjäläisen kanssa oven ulkopuolelle. Syntyi hetkeksi hiljaisuus, mutta
sitten kuului hämmästyksen huudahdus ja joku huusi sisältä: "Bill on
kuollut!"

Mutta sokea kiroili vielä kerran heidän kuhnailemistaan, ärjyen:
"tutkikaa hänen vaatteitaan, kirotut tomppelit, ja te toiset menkää
ylös ja tuokaa hänen arkkunsa alas!"

Minä kuulin, kuinka vanhat rappumme natisivat, kun he astelivat niitä
myöten ja tuntui, kuin olisi koko huonekin vapissut. Sitten kuului taas
uusia hämmästyksen huudahduksia. Kuulin, että kapteenin huoneen akkuna
lyötiin rikki ja sitten pisti siitä muuan mies päänsä ulos ja huusi:

"Pew, he ovat olleet täällä ennen meitä, Joku on pannut ylös alaisin
kaikki, mitä arkussa on."

"Onko se siellä?" kirkui Pew.

"Rahat ovat siellä."

Sokea kirkasi ja sanoi vähät välittävänsä rahoista ja huusi: "minä
tarkotin Flintin papereja."

"Niitä emme löydä", kuului vastaus.

"Katsoppas sinä siellä, onko Billillä ne päällään!" huusi sokea
uudestaan.

Muuan miehistä ilmausi ovelle ja huusi: "Bill on jo 'tutkittu', joten
häneltä ei löydy mitään."

"Sen on tuo poika tehnyt! No olimpa aika tolvana, kun en puhkaissut
hänen silmiään", huusi sokea. "Pari minuuttia sitten olivat he täällä
ja olivat sulkeneet ovet. Nyt juoksuun, pojat, ja koettakaa saada
heidät kiinni."

"He ovat jättäneet tänne kynttilän", sanoi mies, joka oli ikkunassa.

"Kääntäkää talo ylös alasin", kiljui Pew ja iski kepillään maahan.

Me kuulimme raskasta astuntaa, ovia lyötävän rikki ja huonekaluja
säpäleiksi sekä kaikkea muuta melua, jonka jälkeen miehet tulivat ulos
ja selittivät, että he eivät olleet meitä mistään löytäneet. Samassa
kuului vihellys, joka oli saattanut sekä minut että äitini
levottomaksi, tällä kertaa kahdesti peräkkäin.

"Se on Dirkin merkki", sanoi yksi heistä. "Pojat, meidän täytyy lähteä
täältä."

"Täältäkö, senkin jänishousu", kirkui Pew. "Dirk on aina ollut kurja
pelkuri. Hajaantukaa eri tahoille ja etsikää käsiinne poika ja akka!...
Olisivatpa minulla silmät!"

Ja näitä hänen sanojaan seurasivat niin kauheat kiroukset että niitä on
mahdoton toistaa.

"Kuules Pew, me olemme saaneet rahat käsiimme", sanoi muuan.

"Paperit ovat he luultavasti kätkeneet", sanoi toinen. "Kas niin Pew,
tyydy vain rahoihin äläkä seiso täällä ja kiukuttele!"

Pew joutui nyt raivoihinsa, hän päästeli kauheita kirouksia ja huitoi
kepillään ympärilleen oikeaan ja vasempaan ja silloin tällöin sattuivat
hänen kovat iskunsa johonkuhun. Toiset taas vuorostaan kiroilivat
sokeata roistoa ja koettivat saada kepin pois hänen käsistään.

Tämä meteli tuli meidän pelastukseksemme, sillä sen kestäessä kuului
toisellaisia ääniä kylään päin olevalta kunnaalta, nimittäin
nelistävien hevosten kavioiden töminää. Melkein samaan aikaan kuului
pistoolin paukahdus siltä taholta, jossa pensaita oli. Ja tämä näytti
olevan viimeinen vaaranilmaisu-merkki, sillä merirosvot alkoivat paeta
aika kyytiä, mihin vain kukin pääsi. Minuutin perästä ei heistä enää
ollut ketään muita jälellä kuin Pew. Toiset olivat hyljänneet hänet
joko kauhean pelon valtaamina tai sitten kostaakseen. Hän juoksi
edestakasin kuin mieletön ja huuteli toverejaan. Vihdoin kääntyi hän
väärälle taholle ja juoksi aivan läheltäni kylää kohti, huutaen:

"Johnny, Musta Koira, Dirk (ja muita nimiä), toverit, ettehän kai
tahtone hyljätä vanhaa Pewiä!"

Juuri samassa näkyi kuutamossa muutamia ratsumiehiä, jotka ajoivat
hurjaa nelistä mäkeä alas.

Nyt huomasi Pewkin erehdyksensä ja kirkaisten kääntyi puroa kohti,
jonne putosi suin päin. Mutta paikalla oli hän pystyssä ja ollen vallan
suunniltaan hyppäsi lähimmän ratsun jalkoihin. Ratsumies koetti
pelastaa hänet, mutta turhaan. Päästäen huudon, joka kuului selvästi
yössä, vaipui Pew maahan. Hevonen tallasi häntä kavioillaan ja juoksi
edelleen, mutta Pew loikoi kasvot maahan päin hengettömänä.

Minä astuin esiin piilostani ja huusin ratsumiehille. Mutta he olivat
itsekin pysähtyneet sattuneesta onnettomuudesta säikähtyneinä ja nyt
huomasin minä, keitä he olivat. Yksi heistä oli se poika, joka oli
kylästä lähetetty lääkäriä noutamaan. Muut olivat tullimiehiä, jotka
hän oli tavannut tiellä ja sitten pyytänyt heidät mukaansa. Tieto
Kittin luolan luona olevasta aluksesta oli saapunut tullipäällysmies
Dancenkin korviin ja hän päätti yöllä lähteä sinnepäin. Ja tätä seikkaa
saimme me, äitini ja minä, kiittää pelastuksestamme.

Pew oli kuollut. Äitini tointui pian ja surkutteli vain rahojensa
kadottamista. Sillä väliin ratsasti tullipäällysmies mikä hevosen
kavioista lähti, Kittin luolalle, mutta tie oli huono, niin että kun
hän väkineen ehti paikalle, oli alus jo matkalla, joskin vielä lähellä
rantaa. Mr Dance huusi alukselle, mutta sai sellaisen vastauksen, ettei
olisi kuutamossa, sillä muutoin saa hän lyijyä ruumiiseensa ja samassa
vinkui kuula aivan läheltä häntä. Heti sen jälkeen sivuutti alus niemen
ja katosi näkyvistä.

Mr Dance seisoi rannalla hetken aikaa sanaakaan virkkamatta ja nolon
näköisenä, Vihdoin virkkoi hän: "olempa kumminkin iloinen, että
onnistuin tallaamaan munsööri Pewin liikavarpaille."

Minä olin nimittäin ehtinyt kertoa koko tapauksen. Sitten palasin mr
Dancen kanssa Amiraali Benbowiin ja siellä vallitsi täydellinen
hävityksenkauhistus.

"Te sanotte, että he saivat rahat käsiinsä, Hawkins. Mutta mitä he
sitten etsivät, vai enemmänkö rahoja?"

"Tuskinpa vain, herraseni, sillä he etsivät luullakseni niitä, jotka
ovat povitaskussani. Ja minä tahtoisin saada ne varmaan talteen."

"Aivan oikein poikaseni", sanoi hän, "ehkä minä otan ne vastaan."

"Minä arvelin, että ehkä tohtori Livesey mahdollisesti", virkoin minä,

"Aivan oikein", keskeytti hän, "tohtori onkin kunnon mies ja sitä paitsi
tuomioistuimen jäsen. Ja kun oikein asiata ajattelen, niin voinhan minä
itsekin ratsastaa sinne ja ilmoittaa asiasta joko hänelle tai tuomari
Trelawneylle. Voitte tehdä minulle seuraa, mr Hawkins, jos tahdotte."

Minä kiitin tarjouksesta ja me palasimme kylään, jossa hevoset olivat.

Kun olin puhunut asiasta äidilleni, olivat kaikki jo satulassa.
"Dogger", sanoi mr Dance, "teillä on hyvä hevonen ja antakaa tämän
pojan istua takananne."

Heti olin ratsun selässä ja pitelin kiinni Doggerista. Tullipäällysmies
komensi "eteenpäin" ja rivakkaa ravia ajaen lähti joukko tohtori
Liveseyn talolle päin.



Seitsemäs luku.

Kapteenin paperit.


Kun pysähdyimme tohtorin talon luona, niin näimme, että siellä vallitsi
pimeys. Mr Dance pyysi minua nousemaan ratsun selästä ja koputtamaan
ovelle. Palvelustyttö aukasi heti oven.

"Onko tohtori Livesey kotona?" kysyin minä.

"Ei ole, sillä hän meni herraskartanoon päivällisille ja aikoo siellä
olla yötä."

"No sitten lähdemme sinne heti, pojat", sanoi mr Dance.

Sinne oli lyhyt matka ja minä juoksin Doggerin hevosen vieressä
pidellen kiinni jalustinremelistä. Kun olimme tulleet pitkää
viertotietä myöten herrastalon edustalle, niin nousi mr Dance
satulasta, otti minut mukaansa ja meni heti sisään.

Palvelija kuljetti meitä matoilla peitettyjä rappuja myöden ja vei
vihdoin suureen kirjastohuoneeseen, jossa tuomari ja tohtori istuivat
piiput hampaissa takkavalkean kummallakin puolen.

En koskaan ollut nähnyt niin läheltä tuomaria. Hän oli komea mies,
ollen yli kuusi jalkaa pitkä. Hänen karkeapiirteiset kasvonsa olivat
päivänpolttamat ja ryppyiset, jollaisiksi ne olivat tulleet hänen
pitkillä matkoillaan. Hänen silmäripsensä olivat hyvin mustat ja alati
liikkeessä ja ilmasivat kiivasta, vaikkei silti häijyä luonnetta.

"Astu sisään, mr Dance", sanoi hän hyvin ryhdikkäästi ja
ystävällisesti.

"Hyvä ilta, Dance", sanoi tohtori päätään nyökäyttäen. "Ja hyvä ilta,
ystäväni Jim! Mikäs onnensattuma teidät on tänne tuonut?"

Tullipäällysmies seisoi suorana ja jäykkänä ja kertoi tapauksen kuin
ulkoläksyn. Molemmat herrat istuivat etukumarassa ja katsoivat
toisiinsa sekä ollen kovin hämmästyksissään antoivat piippunsa sammua.
Ja kun kertomus alkoi lähetä loppuaan, rupesi tuomari kävelemään pitkin
askelin edestakasin huoneessa, ja tohtori oli ottanut päästään
jauhotetun tekotukkansa luultavasti siksi, että paremmin kuulisi.

Vihdoin oli mr Dance päässyt kertomuksensa loppuun.

"Mr Dance", sanoi tuomari, "te olette kelpo mies. Sen seikan, että te
ratsastitte kuoliaaksi tuon konnan, pidän luonnollisimpana asiana
maailmassa, ja tuo Hawkins näyttää myös olevan poika, jolla on ryhtiä
itsessään. Hawkins, oletko hyvä ja helistät tuota kelloa. Mr Dancen
tulee saada kulaus olutta."

"Vai on sinulla, Jim", sanoi tohtori, "ne, joita nuot etsivät."

"Olkaa hyvä, herraseni", sanoin minä ja jätin hänelle vahakankaaseen
käärityn paketin.

Tohtori katseli sitä hyvin tarkoin ja näytti kuin olisivat hänen
sormensa syyhynneet halusta saada avata se. Mutta sitä ei hän
kumminkaan tehnyt, vaan pisti sen hyvin tyyneenä takkinsa taskuun.

"Tuomari", sanoi hän, "niin pian kun Dance on saanut oluensa, tulee
hänen tietysti lähteä virkatoimiinsa, mutta minä annan Jim Hawkinsin
maata luonani ja teidän luvallanne ehdotan, että lähetämme hakemaan
hänelle jotain illalliseksi."

"Kuten tahdotte, Livesey", sanoi tuomari. "Hawkins ansaitseekin saada
kunnon illallisen."

Minulle tuotiin oivallista kyyhkyspaistia, joka asetettiin eräälle
sivupöydälle ja hyvällä halulla minä popsinkin maukasta paistia.

Tuomari ja tohtori puhelivat keskenään tapahtuman johdosta, jolloin
keskustelu kääntyi kapteeni Flintiin. "Luulenpa, että olette kuullut
hänestä puhuttavan", sanoi tohtori.

"Josko olen?" huudahti tuomari. "Verenhimoisin merirosvo kuin on
koskaan merellä purjehtinut! Olenpa omin silmin nähnyt hänen purjeensa
Trinidadin edustalla ja se romminimijä-raukka, jonka laivalla silloin
satuin matkustamaan, säikähtyi tästä niin, että pyrki aika kyytiä
satamaan."

"No hyvä, minäkin olen kuullut hänestä puhuttavan täällä Englannissa.
Mutta pääasia on: oliko hänellä rahoja?"

"Rahoja! Ettekö sitten koskaan ole kuullut kertomusta hänestä? Mitäpä
muuta tuollaiset sitten tavottelisivat, jolleivät juuri rahoja?"

"Tehän olette niin kiihkeä, ettei minulla ole suunvuoroakaan. Enpä
tahdokaan muuta tietää kuin seuraavan seikan: otaksutaanpas, että
minulla täällä taskussani olisi jollainenkin opas sille paikalle, johon
Flint on haudannut aarteensa, niin olisiko tuolla aarteella jokin
suurempi arvo?"

"Suurempi arvo!" huudahti tuomari. "Jos teillä on sellainen opas, josta
puhutte, niin silloin annan minä varustaa Bristolin satamassa laivan,
joka lähtee tuota aarretta etsimään. Minä otan teidät ja nuoren
Hawkinsin mukaani ja minun täytyy saada se aarre käsiini, vaikka sitten
pitäisikin sitä etsiä kokonainen vuosi."

"Hyvä", sanoi tohtori, "jollei Jimmillä ole mitään vastaan, niin
avaamme käärön." Sitten pani hän sen edessään olevalle pöydälle. Käärö
oli ommeltu, ja kun tohtori oli saksillaan ratkonut ompeluksen auki,
niin tuli paketista esiin kaksi esinettä: kirja ja sinetöitty paperi.

"Tarkastakaammepas ensin kirja", sanoi tohtori. Sen ensi sivulla oli
vain sanoja, jotka eivät olleet keskenään missään yhteydessä.

"Tästä emme liikoja viisastu", sanoi tohtori Livesey ja käänsi lehden.
Seuraavat kymmenen sivua sisälsivät omituista kirjanpitoa. Sivun
yläosassa oli päivämäärä ja alaosassa yhteissumma, mutta minkäänlaista
kirjotusta ei ollut, vaan erilaisia ristejä numeroitten välissä. Niinpä
näytti, että jollakin oli ollut saatavana kesäkuun 12 p. 1745
seitsemänkymmentä puntaa, mutta syytä selittämässä oli vain 6 ristiä.
Joskus oli mainittu paikankin nimi, kuten "Caracasin edustalla", eli
oli paikka merkitty pituus- ja leveysasteet määräämällä, kuten esim.
"62° 17' 20", 19° 2' 40."

Muistiinpanot käsittivät lähes 20 vuotta. Rahamäärät aina kasvoivat ja
lopussa oli jotenkin iso kokonaissumma, joka oli useat kerrat laskettu
väärin. Ja sen lopussa olivat sanat: "Billy Bonesin mestarinäyte."

"Tästäpä en liikoja viisastu", sanoi tohtori.

"Mutta onhan asia selvä kuin päivä!" huudahti tuomari. "Sehän on tuon
kurjan roiston tilikirja. Ristit merkitsevät niitten laivojen ja
kaupunkien nimiä, jotka hän oli upottanut ja ryöstänyt. Summat ovat
tuon roiston osinkoja. "Caracasin edustalla" merkitsee, että joku laiva
ryöstettiin tällä rannikolla, ja Jumala armahtakoon niitä ihmisparkoja,
jotka kuuluivat laivan miehistöön. He ovat kai jo aikoja sitten
muuttuneet koralleiksi!"

"Aivan oikein", sanoi tohtori. "Puheistanne huomaan matkustamisen
hyödyllisyyden."

Kirjan muu sisältö oli jotenkin vähäpätöistä, paitsi tiedot, jotka
koskivat eri paikkojen purjehdusväyliä, sekä taulu, jossa Englannin,
Ranskan ja Espanjan rahat olivat keskenään verratut.

"Ompa ollut koko sukkela mies!" huudahti tohtori. "Häntä ei ollut
helppo nenästä vetää."

"Ottakaammepas nyt paperi tarkastettavaksi", sanoi tuomari.

Paperi oli muutamista kohden sinetöitty sormustimella sinetin asemasta
-- ehkäpä samalla, jonka minä löysin kapteenin taskusta. Kun tohtori
oli hyvin varovasti avannut käärön, niin putosi sieltä erään saaren
kartta, jossa oli mainittu, millä pituus- ja leveysasteella saari on,
kulkuväylä, kukkuloitten nimet, lahdet sekä paljon muuta, joka on
tärkeätä sen tietää, joka aikoo ankkuroida sen rannikolla. Saari oli
noin 10 englannin penikulmaa pitkä ja viisi leveä, ja siinä oli kaksi
oivallista, maan suojaamaa satamaa sekä keskellä "Kaukoputki"-niminen
kukkula. Sitten oli siinä kolme punaisella musteella tehtyä ristiä --
kaksi pohjoisrannalla ja yksi lounaisella rannalla sekä sievällä
käsialalla kirjoitettu sanat: tässä on iso kasa rahoja.

Samalla kohdalla paperin toisella puolella oli samalla käsialalla
kirjoitettu sanat: korkea puu, kaukoputkesta katsottuna pohjoiseen
päin, Benrangelinsaari idänpuoleiseen etelään.

Kymmenen jalkaa.

Hopeaharkot ovat pohjoisessa kätköpaikassa. Ne löytää, kun kulkee
itäiseltä kukkulalta kymmenen syltä eteläänpäin mustasta kalliosta.

Aseet löytyvät hietakukkulassa, joka on pohjoisen sisääntuloväylän
pohjoisessa päässä, hieman itäpohjaan päin.

Enempää ei se sisältänyt, mutta sen lyhyydestä huolimatta tulivat
tuomari ja tohtori tavattoman iloisiksi.

"Livesey", sanoi tuomari, "lopettakaa viheliäinen toimenne. Huomenna
matkustan minä Bristoliin ja kolmen viikon, ehkä kymmenen päivän
kuluttua on minulla oleva parahin laiva ja valituin miehistö koko
Englannissa. Hawkins seuraa mukana kajuuttapoikana. Te, Livesey,
tulette laivalääkäriksi ja minä amiraaliksi. Mukaan otamme Redruthin,
Joycen ja Hunterin."

"Trelawney", sanoi tohtori, "minä ja Jim seuraamme mukana, mutta on
yksi henkilö, jota minä pelkään."

"Ja sen koiran nimi on mikä", huusi tuomari.

"Te itse, sillä te ette malta pitää suutanne kiinni. Me emme ole
ainoat, jotka tiedämme näitten paperien olemassaolosta. Nuot lurjukset,
jotka hyökkäsivät ravintolan kimppuun, ovat rohkeita ja pelkäämättömiä
veitikoita, -- olkaa siitä vakuutettu -- ja samoin ne, jotka olivat
laivassa. Enkä luule heidän olevan kaukanakaan ja voinpa panna vaikka
pääni siitä pantiksi, että he tulevat panemaan kaikki konstinsa
liikkeelle saadakseen nuot aarteet käsiinsä. Ja kukaan meistä ei saa
olla yksin, kunnes olemme päässeet merelle. Minä ja Jim olemme sillä
aikaa aina yksissä. Te otatte Joycen ja Hunterin mukaanne Bristoliin ja
se pankaa ennen kaikkea mieleenne, ettette virka tästä kellekään niin
halaistua sanaa."

"Livesey", sanoi tuomari, "teillä on aina oikein. Minä vaikenen kuin
muuri."



II.

"Hispaniolan" kokki.



Kahdeksas luku.

Minä matkustan Bristoliin.


Viipyi kauvemmin aikaa kuin mitä tuomari oli arvellut, ennenkuin me
olimme valmiit lähtemään. Ensimäisistä suunnitelmistamme ei mitään voitu
toteuttaa, eipä edes sitäkään että minä ja tohtori olisimme oleksineet
yksissä. Tämän näet täytyi matkustaa Lontooniin puhuttelemaan muuatta
lääkäriä, että tämä ottaisi hänen sairaansa hoitaakseen. Tuomari
hääräili ahkerasti Bristolissa ja kuten vanki elin minä herrastalossa
vanhan metsävahti Redruthin ankaran valvonnan alaisena. Mutta tuskin
huolinee minun sanoakaan, että ajatukseni sekä päivällä että yöllä
olivat kaukana noitten aarteiden luona. Nämät unelmani "Aarresaaresta"
olivat ainoana lohdutuksenani ja muuten olisikin elämäni käynyt
vallan sietämättömäksi.

Niin kuluivat viikot, kunnes tohtori Liveseylle saapui kirje, jonka
kuoressa oli näin kuuluva lisäys: "jollei kirjeenomistaja itse ole
saapuvilla, niin saa sen avata Tom Redruth tai nuori Hawkins."

Kirjeessä, jonka luin ääneen, olivat seuraavat hauskat uutiset:

    "Ravintolassa 'Vanha ankkuri' Bristolissa 1 p. maalisk. 17--.

    Rakas Livesey. -- Laiva on rakennettu ja varustettu, ja on
    ankkuroituna ja lähtöön valmiina. Komeampaa alusta kuin
    'Hispaniola', joka on 200 tonnin vetoinen, ei ole kukaan nähnyt.
    Sen sain käsiini vanhan ystäväni Blandlyn kautta, joka osoitti
    minulle erinomaista uhraavaisuutta ja samaa tekivät kaikki
    Bristolissa, kun saivat kuulla siitä satamasta -- aarteesta --
    johon laiva oli määrätty lähtemään."

Tässä keskeytin minä lukemisen ja sanoin:

"Redruth, tuosta ei tohtori pidä. Tuomari on siis kumminkin
lörpötellyt."

"No kelläpäs olisi siihen parempi oikeus kuin hänellä", vastasi ukko.

En ruvennut kiistämään vastaan, vaan jatkoin:

    "Pahin puuha oli laivaväen saamisessa. Mutta satuinpa kerran
    puhumaan asiasta eräälle vanhalle merimiehellä, joka tuntee
    kaikki merimiehet Bristolissa. Hän pitää nykyään kapakkaa,
    mutta on menettänyt terveytensä ja halusi päästä laivakokiksi.
    Ja minä otin hänet pelkästä säälistä. Häntä kutsutaan Pitkäksi
    John Silveriksi ja hänellä on vain yksi jalka, mutta sen seikan
    minä katson hänen puoltolauseekseen, sillä se ammuttiin häneltä
    eräässä meritaistelussa, johon hän otti osaa kuolemattoman
    amiraalimme Haikin johdolla. Minkäänlaista eläkettä ei hänellä ole.

    Kas niin! Minä luulin tavanneeni vain kokin, mutta olinpa
    tavannutkin kokonaisen miehistön. Silver ja minä kokosimme
    muutamassa päivässä joukon mitä oivallisimpia vanhoja pikitakkeja.
    Yksi ja toinen heistä ei juuri ole miellyttävän näköinen, mutta
    kukistamaton rohkeus loistaa heidän katseistaan ja olempa
    vakuutettu että me voisimme taistella vaikka fregatin kanssa.

    Pitkä John erotti kaksi niistä kuudesta, jotka minä olin ehtinyt
    palkata, osottaen minulle, että nuot olivat sellaisia tuiman
    veden krapuja, jotka eivät olleskaan kelvanneet seikkailuretkille
    lähdettäessä.

    Älkää nyt kadottako hetkeäkään, Livesey, jos vähänkään minua
    kunnioitatte. Käskekää nuoren Hawkinsin mennä Redruth mukanaan
    tervehtimään äitiään ja tulkaa sitte aika kyytiä Bristoliin.

                                             _John Trelawney_.

    J.K. Unhotimpa sanoa, että Blandly on saanut kapteeniksi oivan
    merenkulkijan. Jörömäinen hän tosin hieman on, mutta muutoin oikea
    aarre. John Silver on hankkinut oivallisen perämiehen, jonka nimi
    on Arrow. Pursimies taas osaa soittaa säkkipillillä, niin että
    komealla 'Hispaniolallani' on koko komento käyvä kuin sotalaivalla.

                                                       J.T.

    J.K. J.K. Hawkins saa olla yötä äitinsä luona.

                                                       J.T."

Voitte helposti arvata millaiseen kiihkoon ja intoon tämä kirje saattoi
minut. Minä halveksin kovin vanhaa Tom Redruthia, joka aina vain marisi
ja valitti, vaikka jokainen alemmista metsävahdeista olisi ilomielin
ottanut vastaan hänen toimensa.

Seuraavana aamuna lähdimme Redruth ja minä "Amiraali Benbowiin", jossa
tapasin äitini hyvinvoipaisena. Tuomari oli korjauttanut ja uudestaan
maalauttanut kaikki ja lahjoittanut muutamia uusia huonekaluja,
joista huomattavin oli komea nojatuoli, jossa äitini istuskeli
tarjoiluhuoneessa. Myös oli hän hankkinut äidilleni uuden, joskin minun
mielestäni huonon apulaisen, jotta hän ei olisi avutta minun
poissaollessani.

Yö oli kulunut ja jo seuraavan päivän iltapuolella patikoimme me
Redruthin kanssa maantietä pitkin. Runsaita kyyneleitä vuodattaen
sanoin minä hyvästit äidilleni ja sille talolle, jossa syntymästäni
alkain olin elänyt. Viimeiset ajatukseni koskivat kapteenia, jonka niin
usein olin nähnyt kuljeksivan pitkin rannikkoa, kolmikulmainen hattu
päässä ja vanha messinkinen kaukoputki kädessä. Seuraavassa
silmänräpäyksessä käännyimme oikealle ja kotini katosi näkyvistämme.

"Kuningas Yrjö"-ravintolan luona astuimme raitiovaunuihin, jossa minä
jouduin istumaan Redruthin ja erään vanhan, komeannäköisen herran
väliin. Kylmästä yöilmasta huolimatta makasin kuin tukki usean
asemanvälin.

"Missä olemme?" kysyin minä, kun heräsin.

"Bristolissa", vastasi Tom. "Astuppas vaunuista!"

Mr Trelawney oli asettunut asumaan erääseen ravintolaan, joka oli
lähellä satamaa, jotta paremmin voi valvoa töitä kuunarilla. Sinne tuli
meidänkin mennä ja ilokseni kulki tie pitkin rantalaituria, joten näin
ison joukon erisuuruisia ja eri kansallisuutta olevia aluksia. Vaikka
olinkin koko elämäni ajan asunut rannikolla, niin en mielestäni koskaan
ollut niin lähellä merta kuin nyt. Tervan ja suolan haju oli jotain
uutta. Näin monta vanhaa merimiestä, joilla olivat renkaat korvissa
sekä tuuheat viikset ja tervatut piiskatukat. [Silloin kun kertomuksen
aihe tapahtui, käytettiin yleensä tekotukkia, joissa oli takana jäykkä,
naisten palmikontapainen, lyhyt piiska.] Kaikesta näkemästäni olin niin
ihastunut, että tuskin olisin enemmän voinut ihastua, vaikka olisin
nähnyt yhtä suuren joukon kuninkaita ja arkkipiispoja.

Ja nyt olin minäkin pääsevä merelle! Merelle kuunarilaivassa, jossa oli
säkkipilliä puhaltava pursimies ja päivänpolttamia, laulavia
merimiehiä. Merelle kohti tuntematonta maailmaa ja etsimään
maahankaivetuita aarteita!...

Kun vielä kuljin näissä ihanissa unelmissa, tulimme äkkiä suuren
ravintolan edustalle ja kohtasimme tuomari Trelawneyn, joka puettuna
meriupseerin tapaan tuli ravintolasta ulos hymyhuulisena ja
erinomaisesti jäljitellen merimiesten käyntiä.

"Vai olette te jo täällä!" huudahti hän. "Ja tohtori tuli eilen illalla
Lontoosta. Oivallista! Miehistö on siis täysilukuinen!"

"Ah, herraseni", huudahdin minä, "milloin lähdemme purjehtimaan?"

"Milloinko lähdemme? Huomenna!"



Yhdeksäs luku.

Yksijalkasen kapakka.


Kun olin lopettanut aamiaiseni, antoi tuomari minulle kirjeen, joka oli
osotettu John Silverille, ravintolassa "Kaukoputki" ja ilmoitti, että
minä helposti löydän tuon ravintolan, jos kuljen pitkin sataman laitaa
kulkevaa katua ja pitäisin silmällä pientä kapakkaa, jossa on suuri
messinkinen kaukoputki ovikilpenä.

Kapakka näytti hyvin hauskalta. Ovikilpi oli äsken maalattu ja komeat,
punaset ikkunaverhot olivat ikkunoissa ja lattia oli siististi
hiekotettu. Katu kulki rakennuksen kummaltakin puolen ja käytävä oli
kummallekin kadulle, joka vaikutti sen, että selvästi voi nähdä pieneen
huoneeseen huolimatta siellä olevista runsaista savupilvistä.

Vieraat olivat enimmäkseen meriväkeä ja puhelivat niin kovalla äänellä
että minä melkein pelkäsin mennä sinne sisään.

Kun siinä seisoin ja epäilin, niin tuli viereisestä huoneesta muuan
mies ja heti olin vakuutettu siitä, että se oli Pitkä John. Hänen vasen
jalkansa oli polven kohdalta poikki ja vasemmassa kainalossaan oli
hänellä sauva, jota hän liikutteli ihmeteltävän taitavasti ja sen
avulla hän hyppi kuin lintu. Hän oli hyvin roteva ja harteikas ja
kasvot paksut kuin sianliikkiö, sileäksi ajellut ja kalpeat, mutta
miellyttävännäköiset ja hymyilevät. Hän näytti olevan hyvällä tuulella
ja vihelteli liikkuessaan pöytien välissä ja hänellä oli ystävällinen
sana tai olalletaputus aina suosituimpien vieraitten osaksi.

Totta puhuakseni olin jo heti, kun luin tuomarin kirjeestä Pitkästä
Johnista, epäillyt häntä samaksi yksijalkaseksi merimieheksi, jota niin
kauvan olin vahtinut vanhassa "Amiraali Benbowissa", mutta
ajatellessani Mustaa Koiraa ja sokeata Pewiä ja verratessani heidän
rosvomaisia naamojaan tämän kapakoitsijan hyvinvoipaan naamaan,
katosivat epäilykseni heti.

Rohkasin itseni ja astuin kynnyksen yli sekä menin suoraapäätä Pitkän
Johnin luo, kun hän oli puhelemassa erään vieraansa kanssa.

"Oletteko mr Silver?" kysyin minä ojentaessani hänelle kirjeen.

"Kyllä poikaseni. Mutta kukas sinä olet?" Kun hän sitten näki kirjeen
näytti hän siltä kuin olisi rähähtänyt nauruun.

"Ohoo!" sanoi hän kovalla äänellä ojentaessaan minulle kätensä. "Nythän
huomaan, että oletkin uusi kajuuttapoikamme. Hauskaa tavata", ja hän
tarttui käteeni leveällä kämmenellään.

Samassa nousi muuan kauvempana istuvista vieraista ja ohjasi askeleensa
ovea kohti, joka oli aivan hänen vieressään, ja silmänräpäyksessä oli
hän ehtinyt ulos. Mutta hänen kiireensä oli vetänyt huomioni puoleensa
ja tunsin hänet heti siksi mieheksi, jolta puuttui kaksi sormea ja joka
ensinnä oli käynyt kapteenia tervehtimässä "Amiraali Benbowssa."

"Ottakaa hänet kiinni! Tuo oli Musta Koira!" huudahdin minä.

"Viis' välitän siitä, kuka hän on, mutta hän ei ole maksanut
juomisiaan. Harry, ulos ajamaan häntä takaa!"

Eräs oven lähellä istuvista hyökkäsi heti ulos.

"Vaikka hän olisi amiraali, niin tulee hänen kumminkin maksaa, mitä hän
on nauttinut!" karjui Silver. Sitten päästi hän käteni irti ja sanoi:
"minkä sanoit hänen nimensä olevan? Musta --?"

"Koira. Eikö mr Trelawney ole puhunut merirosvoista? Hän, joka juoksi
ulos, oli yksi niistä."

"Vai niin!" huusi Silver. "Minun huoneessani! Ben, juokse ulos
auttamaan Harrya. Vai noita lurjuksia se olikin. Morgan, tekö joitte
hänen kanssaan? Astukaa esiin, sanon minä!"

Vanha, harmaahapsinen merimies, jolla olivat mahogninruskeat kasvot,
tulla hoippuroi esiin väännellen tupakkimälliä suussaan.

"Kuulkaas Morgan", sanoi Pitkä John, "oletteko tavanneet ennen tuota
Mustaa... Mustaa Koiraa?"

"En, herra", sanoi Morgan päätään pudistaen.

"Ettekö tietäneet edes hänen nimeäänkään?"

"En, herra."

"Se oli teidän onnenne, Morgan", huudahti Silver, "sillä muussa
tapauksessa ette olisi koskaan saanut panna jalkaanne huoneeni
kynnyksen sisäpuolelle. No, mitä hän teille sanoi?"

"Sitäpä en oikein tiedä", vastasi Morgan.

"Mitä tyhmyyksiä te nyt puhutte", huusi Pitkä John. "Te ette oikein
tiedä? Kas niin, suoraa puhetta vain! Mitä hän puhui?"

"Me puhelimme laivan maalaamisesta."

"Te tarvitsisitte totta tosiaan tulla maalatuksi. Kas niin, hyvästi!"

Kun ukko mennä kyhjötteli paikoilleen, kuiskasi Silver minulle:

"Tom Morgan on perin rehellinen ukko, joskin tavattoman
yksinkertainen... Mutta tuo Musta Koira, -- kukahan hän mahtoi olla?...
Ai, nyt muistan. Hän on toisinaan käynyt täällä erään sokean
kerjäläisen seurassa."

"Olette vallan oikeassa", sanoin minä. "Minä tunnen tuon sokeankin
miehen. Hänen nimensä on Pew."

"Juuri niin", huudahti Pitkä John. "Hän oli aivan haikalan näköinen!
Minä ne pahukset opetan! Mustan Koiran saan kyllä käsiini, sillä Ben on
nopea juoksija."

Kaiken tämän lausui hän mitä vihaisimmalla äänellä, mutta epäilykseni
olivat samassa uudelleen heränneet, kun sain nähdä Mustan Koiran ja
siksi päätinkin pitää tarkalla silmällä tulevaa kokkiamme. Mutta hän
oli minua viekkaampi, ja kun nuo kaksi miestä palasivat hengästyneinä
takaa-ajosta ja sanoivat kadottaneen näkyvistä takaa-ajettavan
kansanjoukossa, ja kun kapakan isäntä haukkui heitä tämän johdosta mitä
pahimmilla haukkumasanoilla, niin silloin olisin voinut mennä vaikka
takaukseen Pitkän Johnin viattomuudesta.

"Rakas Hawkins", sanoi hän. "tämä on hyvin kovaa sellaisesta miehestä
kuin minä olen. Ja mitähän kapteeni Trelawney minusta ajattelee, kun
saa kuulla, että tuollainen roisto on istunut huoneessani ja juonut
rommiani... No, mutta voittehan te sentään kertoa kapteenille asian
oikean laidan... Te tosin olette vain nuorukainen, mutta teillä on pää
oikeassa varressa. Mutta mitähän minä heille voin, minä, joka saan
hyppiä tiiman luudanvarren kanssa... Ah, sitä roistoa! Jospa tuo olisi
tapahtunut minun nuorena ollessani! Mutta nyt..."

Hän keskeytti äkkiä puheensa ja katsoa töllisteli, ikäänkuin hän olisi
jotain miettinyt.

"Hänen nauttimuksensa!" huudahti hän. "Kolme annosta rommia! Vieköön
minut piru, kun unhotin periä saatavani häneltä!"

Sitten vaipui hän rahille istumaan ja nauroi niin että kyyneleet
kierivät silmistä. Minä en voinut olla häneen yhtymättä ja yhdessä
nauroimme niin että seinät kaikuivat.

Kun kuljimme pitkin satamalaituria, niin osottautui hän hyvin hauskaksi
mieheksi. Hän selitti minulle erilaisten laivojen taklauksen,
kantavuuden ja kansallisuuden, myös työn, jota kussakin laivassa
tehtiin, yksi otti lastia sisään, toinen purki ulos ja kolmas
valmistautui lähtemään satamasta. Näitä tiedonantoja valaisi hän
jutuillaan laivoista ja merimiehistä ja niin kauvan kertaili noita
monimutkasia merimieslauselmia, kunnes minä osasin ne vallan ulkoa.
Aloin huomata, että seurassani oli mitä parhain laivatoveri.

Kun me saavuimme ravintolaan, istuivat tuomari ja tohtori yhdessä
oluthaarikan ääressä ja valmiina lähtemään kuunarille sitä
tarkastamaan.

Pitkä John kertoi kapakassa sattuneen kohtauksen alusta loppuun hyvin
asiallisesti ja samalla aivan todenmukaisesti. "Eikös ollut niin,
Hawkins?" sanoi hän silloin tällöin ja minä sain koko ajan vakuuttaa
todeksi hänen kertomuksensa.

Molemmat herrat olivat harmissaan siitä, että Musta Koira oli päässyt
käsistä, mutta kaikki olimme siitä yksimielisiä, että asialle ei voitu
mitään tehdä ja sitten kun Pitkä John oli saanut toimenpiteistään
asianomaiset kiitokset, otti hän kainalosauvansa ja katosi.

"Kaikki miehet laivalle kello neljä iltapuolella!" huusi tuomari
hänelle.

"Hyvä on, kapteeni!" huusi kokki käytävässä.

"On totta, tuomari", sanoi tohtori, "että minä en suuresti luota teidän
hommiinne, mutta se minun täytyy myöntää, että tuo John Silver on
oikein minun mieleiseni."

"Se mies onkin harvinainen", vahvisti tuomari.

"Ja nyt", lisäsi tohtori, "saa Jim kai seurata meitä laivalle vai
kuinka?"

"Luonnollisesti. Ota lakkisi, Hawkins, niin menemme alusta katsomaan."



Kymmenes luku.

Ruutia ja aseita.


"Hispaniola" oli jotenkin kaukana ja saimme kulkea monen laivan
sivuitse ennenkuin ehdimme perille. Ja kun vihdoin saavuimme laivalle,
niin otti meidät vastaan ja lausui tervetulleeksi perämies, mr Arrow,
joka oli vanha, päivänpaahtama merikarhu, renkaat korvissa ja hieman
sameakatseinen. Hän ja tuomari olivat oikein hyviä ystäviä, mutta
huomasin, että sama ei ollut laita mr Trelawneyn ja kapteenin kanssa.

Tällä jälkimäisellä olivat terävät silmät ja hän näytti olevan
tyytymätön kaikkeen kuin laivalla oli. Ja pian saimmekin syyn tietää,
sillä tuskin olimme ehtineet kajuuttaan ennenkuin muuan merimiehistä
tuli sinne ja ilmoitti, että kapteeni Smollett haluaa puhella herrojen
kanssa.

"Olen aina kapteenin käytettävänä ja pyytäkää hänet tulemaan tänne",
sanoi tuomari.

Kapteeni tulikin heti sisään ja sulki oven perästään.

"No, kapteeni Smollett, mikäs mieltänne painaa? Toivoakseni on kaikki
hyvin."

"Lienee parasta, herraseni", sanoi kapteeni, "puhua suoraa kieltä,
vaikkapa siitä suuttuisittekin. Minä en pidä koko hommasta, en
miehistöstä enkä perämiehestäni. Siinä lyhyesti ja selvästi
ajatukseni."

"Ehkä ette pidä laivastakaan", kysyi tuomari ja sikäli kuin minusta
tuntui, oli hän hyvin kiukuissaan.

"Sen suhteen en voi mitään sanoa, sillä en ole nähnyt, mihin se kelpaa.
Hyvä se kyllä näyttää olevan. Enempää en siitä voi sanoa."

"Ehkä ette pidä työnantajastannekaan", kysyi tuomari.

Mutta nyt puuttui tohtori puheeseen, sanoen: "lopettakaapas jo!
Tuollaiset kysymykset ovat vain omiaan synnyttämään pahaa verta.
Kapteeni on sanonut joko liian paljon tai liika vähän ja mielelläni
tahtoisin, että hän selittäisi sanansa. Te sanoitte, ettette pidä
hommasta. Miksi?"

"Minä otin paikan niin kutsutuilla salaisilla määräyksillä ja minut
käskettiin viemään alus sinne, johon tämä herra käskisi. Siihen saakka
on kaikki hyvin. Mutta nyt minä huomaan, että jokainen miehistöstä
tietää enemmän kuin minä. Ja minun mielestäni tuo ei ole rehellistä
peliä, vai mitä te arvelette?"

"Ei ole", sanoi tohtori.

"Lisäksi saan kuulla, että me lähdemme aarretta etsimään -- tämän saan
kuulla miehistöltäni, huomatkaa se. Mutta nyt on sana 'aarre' hyvin
arveluttava sana. Minä en olleskaan pidä aarteidenetsimis-retkistä ja
varsinkin, jos ne ovat salaisia ja tämä salaisuus -- pyydän anteeksi,
mr Trelawney -- on ilmoitettu papukaijoille."

"Kelle papukaijoille?" kysyi tuomari.

"Se on vain sellainen puhetapa", sanoi kapteeni. "Minä tarkotan sillä
sitä, että salaisuus on päästetty julkisuuteen. Enkä luule, että te,
herraseni, tiedätte, mikä on kysymyksessä. Mutta minä tahdon sanoa
ajatukseni: on kysymyksessä elämä tai kuolema."

"Aivan oikein puhutte", vastasi tohtori. "Yrityksemme on tosin
uhkarohkea, mutta niin taitamattomia emme me ole kuin te luulette. Te
sanoitte vielä, ettette pidä miehistöstä. Eivätkö he ole hyviä
merimiehiä!"

"Minä en heistä pidä, herraseni. Ja jollette pane pahaksenne, niin
sanon, että minun olisi itseni pitänyt saada toimittaa miehistön
palkkaus."

"Voittepa olla oikeassa", sanoi tohtori. "Teidän olisi pitänyt olla
ystäväni mukana miehistöä valikoidessa, mutta jos jokin erehdys on
tapahtunut, niin ei se ollut tahallinen."

"Ja te ette pidä myöskään perämiehestä?"

"En, herra. Luulen, että hän on hyvä merimies, mutta hän on liian
toverillinen miehistön kanssa ollakseen hyvä esimies. Perämiehen tulee
säilyttää arvonsa -- eikä hän saa juoda yhdessä miehistön kanssa
etukeulassa."

"Tarkotatteko, _että hän juo_", huudahti tuomari.

"En, herra, vaan sitä, että hän on liian tuttavallinen."

"No kapteeni, sanokaappas suoraan ja lyhyesti, mitä haluatte", sanoi
tohtori.

"Olkoon menneeksi, herrani! Oletteko ehdottomasti päättäneet ryhtyä
tähän retkeen?"

"Ehdottomasti", vastasi tuomari.

"Hyvä! öitten saanen kai vielä lisätä jonkun sanasen. Miehet panevat
kruutia ja aseita etukeulaan. Ja kun kerran on niin hyvä paikka täällä
kajuutan alla, niin miksei niitä voi yhtä hyvin panna tännekin? Ja
sitten on teillä vielä miehistön joukossa neljä omia miehiänne ja
näistä kertoi minulle kolme, että he tulevat asumaan etukeulassa.
Miksei yhtä hyvin täällä peräkeulassa kajuutan vieressä?"

"Ja sitten vielä?" kysyi mr Trelawney.

"Vain yksi asia, sillä tässä on jo liian paljon lörpötelty."

"Se on totta", myönsi tohtori.

"Tahdon sanoa teille sen, minkä itse olen kuullut, että teillä on erään
saaren kartta, ja kartalla on ristejä, jotka ilmaisevät missä aarre on;
ja että saari on --" ja kapteeni mainitsi tarkasti pituus- ja
leveysasteet.

"Sitä en ole virkkanut kenellekään elävälle sielulle", huudahti
tuomari.

"Miehistö vain näkyy sen tietävän", huomautti kapteeni.

"Livesey, sen olette joko te tai Hawkins ilmaisseet", huudahti mr
Trelawney.

"Samapa se, kuka sen on tehnyt", vastasi tohtori, ja minä huomasin
ettei kapteeni eikä tohtori näkyneet panevan suurta painoa tuomarin
vakuutuksille. Ja samoin tein minäkin, sillä olin jo huomannut,
millainen lörppö hän oli, mutta luulenpa, ettei hän tosiaankaan ollut
miehistölle ilmaissut saaren asemaa.

"Siis, herraseni! Minä en tiedä kellä tuo kartta on, mutta minä
ehdotan, että se pidetään salassa sekä minulta että mr Arrowilta tai
muussa tapauksessa pyydän paikalla eroni."

"Minä ymmärrän", sanoi tohtori. "Te haluatte, että pidämme asian
salassa ja muodostamme varustusväen peräkannen miehistöstä, johon
kuuluu ystäväni oma väki, ja otamme haltuumme kaikki laivalla olevat
aseet ja koko kruutivaraston. Lyhyesti sanoen: te aavistatte
salaliittoa."

"Älkää pahastuko, herraseni", vastasi kapteeni Smollet, "mutta teillä
ei ole oikeutta panna sanoja suuhuni. Kellään kapteenilla ei olisi
oikeutta lähteä merelle, jos hänellä olisi vähintäkään syytä noin
sanoa. Mitä mr Arrowiin tulee, niin luulen hänen olevan täysin
kunniallisen miehen. Ja samaa voin sanoa muutamista laivamiehistäkin,
ja voivatpa he kaikkikin olla sellaisia. Mutta minä olen vastuunalainen
laivan turvallisuudesta ja joka miehen hengestä. Ja minä huomaan, että
kaikki ei käy kuten pitäisi ja siksi täytyy minun pyytää teitä
ryhtymään muutamiin varovaisuustoimenpiteisiin tai myöntää minulle
ero."

"Kapteeni Smollet", sanoi tohtori hymyillen, "oletteko kuulleet tuota
lausetta _geniunt monten nascitur ridiculus mus?_ (Vuoria hommataan,
mutta syntyykin vain naurettava hiiri.) Suokaa anteeksi, että
esiintymisenne muistutti minua tuosta lauseesta. Ja voinpa lyödä vaikka
vetoa siitä, että te sisään tullessanne tarkotitte paljoa enemmän."

"Tohtori", vastasi kapteeni, "te olette tarkkanäköinen. Kun tulin tänne
sisään, niin ajattelin pyytää eroa, sillä luulin, ettei mr Trelawney
olisi tahtonut kuulla sanaakaan."

"Enkä olisikaan", huudahti Trelawney. "Jollei Livesey olisi ollut
täällä, niin olisin lähettänyt teidät hiiteen. Teen, kuten haluatte,
mutta silti eivät ajatukseni teistä ole entistä paremmat."

"Kuten haluatte", vastasi kapteeni, "mutta te olette kyllä huomaava,
että minä teen velvollisuuteni."

Sitten kumarsi hän ja katosi.

"Trelawney", sanoi tohtori, "luulenpa että te kaikista muistutuksista
huolimatta olette onnistuneet saamaan kaksi kunnon miestä mukaanne
laivaan, nimittäin hänen, joka juuri poistui, ja John Silverin."

"No Silver ehkä sellainen lienee", ärjäsi tuomari, "mutta tuo toinen on
vallan kelvoton, sillä hänen esiintymisensä on epämiehuullista eikä
olleskaan merimiesmäistä ja ennen kaikkea se ei ole englantilaista."

"Ehkä, mutta senhän sitten näemme", vastasi tohtori.

Kun tulimme kannelle, oli miehistö jo alkanut uudestaan lastata ruutia
ja aseita kapteenin ja mr Arrowin valvoessa työn menoa.

Uudet laitokset miellyttivät minua. Kuusi makuupaikkaa oli laitettu
peräkeulaan, ja vain kapean, pitkin vasenta laitaa kulkevan käytävän
kautta olivat nämät keittiön ja miehistön asunnon yhteydessä. Alkuaan
oli tarkotuksena, että kapteeni, mr Arrow, Hunter, Joyce, tohtori ja
tuomari pitäisivät nämät paikat, mutta nyt päätettiin, että Redruth ja
minä saamme kaksi ja kapteeni ja mr Arrow saavat yhdessä maata
välikannella. Matalaa siellä tosin oli, mutta siellä oli kumminkin
tilaa kahdelle riippumatolle, ja perämiehellä ei puolestaan näyttänyt
olevan mitään sanomista tätä järjestystä vastaan. Ehkä hänelläkin oli
ollut jonkunlaisia epäluuloja miehistöä kohtaan.

Me puuhailimme kaikki innokkaasti edellämainitussa työssä, kun kaksi
viimeksi pestattua miestä ynnä John Silver astuivat venheisiin.

Kokki kiipesi laivalle vikkelästi kuin apina ja niin pian kuin hän
huomasi, mitä oli tekeillä, virkkoi hän:

"Halloo, pojat, mitäs tämä merkitsee?"

"Me lastaamme ruutia uuteen paikkaan", vastasi muuan miehistä.

"Mitä hittoa tämä on..." alotti Pitkä John.

"Se tapahtuu minun käskystäni", vastasi kapteeni terävästi. "On parasta
että lähdette keittiöön, sillä väki tarvitsee illallista."

"Paikalla, kapteeni", sanoi kokki, teki kunniaa ja katosi kannen alle.

Kuulin kapteenin sanovan tohtorille, että "minä en tule tällä matkalla
miksikään miehistön suosikiksi."

Myönnän, että kapteenin suhteen olin tuomarin kanssa samaa mieltä ja
pelkäsin häntä kovin.



Yhdestoista luku.

Matka.


Olin kauhean väsyksissä, kun pursimies vähää ennen aamunkoittoa puhalsi
pilliinsä ja miehet rupesivat nostamaan ankkuria ylös. Mutta vaikka
olisin ollut puolta väsyneempi, en sittenkään olisi tahtonut olla
poissa kannelta, sillä kaikki oli minusta niin uutta ja miellyttävää.

Mutta kun siinä parhaillaan seisoin ja nautin tuosta vilkkaasta
näytelmästä, alkoi Pitkä John kuuluvalla äänellä laulaa:

    "Oli viistoista ruumispaareilla."

Ja koko miehistö yhtyi laulaen:

    "Oh hei, oh hoo.
    Toiset kasteli kulkkujaan rommilla,
    Oh hei, oh hoo."

Tuntui kuin olisin kuullut kapteeni-vainajan äänen "Amiraali Benbowin"
tarjoiluhuoneessa, mutta ennenkuin ehdin pitemmälle mietteissäni, oli
laivan ankkuri ylhäällä ja me aloimme matkamme Aarresaarta kohti.

En aio tässä kertoa kaikkia matkan yksityiskohtia, eikä niissä
kummempaa ollutkaan. Laiva osottautui erinomaiseksi ja miehistö
oivalliseksi ja kapteeni näytti ymmärtävän ammattinsa perin pohjin.
Mutta ennenkuin tulimme Aarresaaren pituusasteelle, sattui tapauksia,
joista aion lähemmin kertoa.

Ensiksi näyttäytyi mr Arrow paljoa huonommaksi kuin mitä kapteenikaan
oli häntä pitänyt, sillä miehistö ei totellut häntä olleskaan, vaan
kukin teki mitä tahtoi, ja sitten alkoi hän näyttäytyä tuon tuostakin
kannella silmät sameina ja posket punaisina osottaen siten olevansa
juovuksissa. Mutta emme voineet saada selville, mistä hän oli
väkijuomia saanut. Kun häneltä humalassa ollessaan sitä kysyimme, niin
nauroi hän meille vasten naamaa, ja selvänä ollessaan kielsi hän
kovasti mitään muuta kuin vettä maistaneensa.

Mutta ei siinä kyllin, että hän osottautui huonoksi esimieheksi ja
vaikutti pahentavasti miehistöön, vaan oli selvää, että hän menettäisi
henkensä, jos saa tuolla tavoin jatkaa. Siksi ei meitä olleskaan
hämmästyttänyt, kun kuulimme hänen eräänä pimeänä yönä kovassa
merenkäynnissä pudonneen mereen.

Tuon uutisen kuultuaan virkkoi kapteeni: "no täten pääsimme panemasta
häntä rautoihin."

Mutta olimmepa ilman perämiestä ja meidän täytyi korottaa joku miehistä
tähän virkaan. Pursimies Job Anderson, joka oli sopivin, sai osaksi
hoitaa perämiehen tointa säilyttäen vanhan arvonsa. Mr Trelawney oli
myös vanha merenkulkija ja oli usein vahdissa kauniilla ilmalla.
Purrenohjaaja Israel Hands oli vanha meriveitikka, jolle voi uskoa
tiukan tullen vaikeitakin tehtäviä.

Hän oli erinomaisen hyvä ystävä Pitkän John Silverin kanssa, josta
tämän yhteydessä tahdon muutaman sanan sanoa. Huolimatta siitä, että
hän oli raajarikko, liikkui hän erinomaisen vikkelästi laivalla.

"Pitkä John Silver ei olekaan mikään tavallinen mies", sanoi
purrenohjaaja minulle. "Nuorena kävi hän oikean koulunkin läpi ja puhuu
kuin kirjasta, jos niin tahdotaan. Ja rohkea on hän kuin leijona. Olen
nähnyt hänen selviävän taistelussa neljän kanssa, vaikka hän oli aivan
aseeton."

Koko miehistö kunnioitti ja vieläpä tottelikin häntä ja hänellä oli
erikoinen tapa kutakin puhutella ja osottaa palvelustaan. Minulle oli
hän aina ystävällinen, kun milloin menin keittiöön, jonka hän aina piti
erinomaisen siistinä. Astiat olivat kiiltävän kirkkaat ja yhdessä
nurkassa oli hänen papukaijansa häkissään.

"No, Hawkins", sanoi hän toisinaan, "tulehan puhelemaan hetkisen aikaa
Johnin kanssa, sillä ei kukaan ole tervetulleempi kuin sinä, poikaseni!
Istuhan, niin saat kuulla viimeiset uutiset. Kapteeni Flint -- minä
kutsun papukaijaani kapteeni Flintiksi tuonnimisen kuuluisan merirosvon
mukaan, -- ennustaa, että me saamme onnellisen matkan. Eikös niin,
kapteeni?"

Papukaija vastasi säännöllisesti: "hopeata loppumattomat määrät,
hopeata loppumattomat määrät", niin kauvan, kunnes John peitti sen
häkin nenäliinallaan.

"Tuo lintu on", sanoi hän, "ainakin kahdensadan vuoden vanha ja jos
kuka on asioita nähnyt, niin on se nähnyt, rakas Hawkins. Se on ollut
Madagaskarilla ja Malabarissa, Surinamissa, Providencessä ja
Portobellessa. Se oli myös mukana, kun ne nostivat meren pohjasta erään
hopearahoilla lastatun laivan ja silloin oppi hän huutamaan nuot sanat:
'hopeata loppumattomat määrät'. Mutta sanoppas, ukkoseni, oletko
milloinkaan ruutia haistellut?"

"Kyllä kai", kirkasi papukaija.

Mitä tuomarin ja kapteeni Smollettin väleihin tulee, niin täytyy minun
myöntää, että edellinen halveksi jälkimäistä. Kapteeni ei koskaan
muulloin puhunut kuin silloin, kun häneltä kysyttiin ja silloinkin
hyvin lyhyesti. Hän näytti muuttaneen mielipiteensä väestön suhteen ja
laivaan oli hän erinomaisen ihastunut. "Mutta", lisäsi hän, "me emme
ole vielä kotona ja olisin iloinen, jos tämä matka jo olisi
suoritettu"'.

"Jospa tuo mies olisi sanonut sanankaan vielä, niin olisin vestänyt
häntä vasten naamaa", oli tuomarilla tapana sanoa tohtorille, kun
kapteeni oli nuot sanansa sanonut.

Kaikki miehet laivalla olivat tyytyväisiä ja kummallistahan muutoin
olisi ollutkin. Kaksinkertaiset annokset annettiin konjakkia joka päivä
ja sitä paitsi ylimääräiset annokset, jokaisen miehistöön kuuluvan
miehen nimi- ja syntymäpäivänä. Omenatynnyri oli aina avattuna
keskilaivalla ja kukin sai siitä ottaa niin paljon kuin halusi. Ja
jollei tätä omenatynnyriä olisi ollut, niin ei olisi koskaan kuulta
varottavaa ääntä ja tietämätöntä on, kuinka meille olisi käynyt --
mutta koska se on pitkä juttu, niin kerron sen erikseen.

Olimme matkallamme ehtineet niin pitkälle, että jo seuraavan päivän
aamupuolena olisi Aarresaaren pitänyt tulla näkyviin. Laivan suunta
oli E.L.E. ja tuuli ja merenkäynti oli tasaista. Olimme kaikki
erinomaisella tuulella, kun olimme niin lähellä seikkailuretkemme
päämäärää.

Heti auringon laskettua, kun olin saanut kaikki päivätyöni tehdyksi ja
aijoin lähteä makuulle, pisti päähäni, että yksi omena ei tekisi pahaa
ja siksi juoksin kannelle. Vahti piti tähystystä etukeulassa ja
peränpitäjä vihelteli hiljakseen. Tämä oli ainoa ääni kuin kuulin
paitsi veden loiskinaa laivan keulaa vasten.

Ryömin omenatynnyriin, jossa oli vain muutamia omenia jälellä. En
muista, kuinka vaivuin uneen tai olin vaipumaisillani, mutta äkkiä
tunsin, että joku istautui nojaten olkapäänsä tynnyriä vasten. Aioin
hypätä tynnyristä, kun samassa kuulin John Silverin äänen ja tuskin oli
kuullut kymmentäkään sanaa, kun en mistään hinnasta olisi tahtonut
itseäni ilmaista. Lojoin siellä ja kuuntelin vapisten pelosta ja
uteliaisuudesta, sillä noista sanoista huomasin, että kaikkien
kunniallisten miesten henki laivalla riippui kokonaan minusta.



Kahdestoista luku.

Mitä kuulin omenatynnyrissä.


"En, en minä", sanoi Silver, "Flint oli kapteenina ja minä
puujalkoineni toisena perämiehenä. Samassa kahakassa, jossa minä pääsin
jalastani, kadotti Pew-vainaja korpinsilmänsä. Se oli häijy tohtori,
joka sahasi jalkani poikki, vaikkei hän osannutkaan kirjoittaa
lääkemääräystä latinaksi, mutta hänet hirtettiin kuin koira, kuten
kaikki muutkin ja päivänpaisteessa sai hän kuivua Corso Castlessa.
Niin, kuten sanottu, se tapahtui silloin kun purjehdin Flintin kanssa
ja minä itse olin toisena perämiehenä..."

"Oo", keskeytti muuan nuorekas ja ihmettelevä ääni, "mahtoi olleen
kelpo mies se kapteeni Flint!"

"No miksei, mutta ei Daviskaan vallan huonompi ollut", sanoi Silver.
"Mutta missä ovat nyt kaikki vanhat laivatoverini? Esimerkiksi kaikki,
jotka purjehtivat Flintin kanssa? Missä on nyt Pew, hän, joka pääsi
korpinsilmistään? Sanokoon se, joka voi, minä en uskalla. Mutta se mies
ainakin osasi käsitellä veistä pitkillä sormillaan."

"Kun kaikki käy selville, niin ei elämä ole suuren arvoinen", virkkoi
siihen se nuorukainen, joka äsken oli ihmetellyt Flint-rosvoa.

"Eipä tosiaankaan, jos on sellainen pöllöpää kuin sinä olet", huudahti
Silver. "Mutta kuulkaapas pojat! Olette tosin nuoria, mutta kun
katselen teitä, niin huomaan, että te ette mitään tikkoja ole, ja
siksipä tahdon teille puhua aivan kuin täysikasvuisille miehille."

Lukija voi kuvitella tunteeni, kun kuulin tuon kauhean vanhan roiston
-- olin nyt selvillä, että hän oli sellainen -- puhuvan muille yhtä
imartelevalla äänellä kuin minullekin. Jos olisin voinut, niin
luulenpa, että olisin hänet tappanut pistämällä hänet tikarilla tai
ampumalla hänet kuoliaaksi. Hän jatkoi puheluaan aavistamatta että
löytyi kuulijakin:

"Tässä on kysymys onnen etsijöistä, ja kun tämä retkeily on suoritettu,
niin on meillä rahaa satoja puntia, sen sijaan kun nyt on vain muutamia
kuparirahoja. Mutta enimmät teiltä menevät rommiin ja muihin
hyödyttömiin asioihin ja sitte lähdette merelle taas paljailla
paitasillanne. Mutta sellainen ei ole minun tapani. Minä sijoitan
rahoistani vähän sinne, vähän tänne, jotta ei herätä epäluuloja.
Ottakaa se huomioon, että minä olen viisikymmentävuotias. Tämän retken
jälkeen aion minä asettua levossa asumaan kunniallisena ihmisenä. Ja
kuinka alotin elämänratani? Etukeulassa asuen, kuten sinäkin."

"Vai niin", sanoi toinen, "mutta täherahat ovat nyt poissa, vai kuinka?
Tämän jälkeen ette uskalla näyttäytyä Bristolissa."

"No missä luulet siis rahojeni olleen", kysyi Silver.

"Tietysti pankeissa ja muualla Bristolissa."

"Mutta nyt on vaimollani koko varasto ja 'Kaukoputki' on myyty ja
vaimoni on laputtanut matkoihinsa minua kohtaamaan. Ja jospa tahtoisin,
niin voisinpa sanoa sinulle mihin, sillä luotan sinuun, mutta en tahdo
tehdä tovereitasi kateellisiksi."

"Ja voitteko luottaa vaimoonne?" kysyi toinen.

"Tämänlaatuiset ihmiset kuin me olemme, eivät luota koskaan toisiinsa
ja siinä tekevätkin vallan oikein", vastasi kokki. "Mutta minulla on
oma tapani ja kanssani ei ole hyvä leikitellä. Muutamat meikäläisistä
pelkäsivät Pewiä ja toiset taas Flintiä, mutta Flint pelkäsi minua,
joskin hän samalla minusta ylpeili. Flintin miehistö oli hurjin kuin on
koskaan laivan kannella astunut. Itse Belzebuhkaan ei olisi uskaltanut
lähteä merelle niiden kanssa. Minä en ole mikään kerskuja ja sinä näet
myös, että minun kanssani on helppo tulla toimeen, mutta silloin kun
olin aliperämiehenä, ei ollut hyvä mennä kutsumaan Flintin vanhoja
merirosvoja lampaankaritsoiksi. Olisinpa tahtonut nähdä sinun itsesi
vanhan Johnin laivalla."

"Kuulkaappas", sanoi nuorukainen, "minä en ole puoliakaan pitänyt tästä
yrityksestä ennen niin paljon kuin nyt, kun olen puhellut kanssanne.
Mutta nyt on tässä käteni."

"Ja kunnon poika sinä oletkin", vastasi Silver ja pudisti nuorukaisen
kättä niin sydämellisesti, että omenatynnyri tutisi.

Minä käsitin koko keskustelun sisällön. "Onnen etsijät" merkitsivät
vallan yksinkertaisesti tavallisia merirosvoja. Ja ehkäpä tuo
ainoakin laivalla oleva kunniallinen mies oli houkuteltu rikokseen
taipuvaiseksi. Ja aavistukseni pian toteutuikin. Kun Silver oli hiljaa
viheltänyt, tuli näet kolme miestä kannelle ja istuutuivat toisten luo.

"Dickiin voimme luottaa", sanoi Silver.

"No senhän arvasin", vastasi purren ohjaaja Israel Handsin ääni. "Dick
ei olekaan mikään pöllöpää." Hän käänsi mälliä poskessaan ja sylkäsi.
"Mutta kuulehan Pitkä John, minä alan ikävystyä tähän. Minä olen saanut
jo kyllikseni kapteeni Smollettista, sillä hän on jo kylliksi kauvan
minua kiusannut. Tahdon mennä tuonne kajuuttaan ja maistaa heidän
viinejään ja herkkujaan. Juuri sitä nyt tahdon!"

"Israel", sanoi Silver, "minään nerona sinua ei tosin ole koskaan
pidetty, mutta ovathan sinulla siksi isot korvat, että luulen voivan
sinun niillä kuunnella. Kuule siis, mitä minä sanon: sinä ryömit
etukeulaan, teet lujasti työtä, puhut siivosti ja elät raittiisti,
kunnes minä sinut näistä velvollisuuksista vapautan. Pane se mieleesi,
poikani!"

"Kyllä ja enhän ole muuta sanonutkaan", murisi purrenohjaaja. "Milloin
olen jotain sanonut?"

"Milloin!" huudahti Silver. "Ethän muuta teekään kuin lörpöttelet. Etkö
käsitä, että tohtorin ja tuomarin täytyy auttaa meitä saamaan aarre
laivaan ja sitte vasta voimme nähdä, mitä teemme. Jos voisin teihin
kirottuihin koiriin luottaa, niin antaisin viedä meidät puolimatkaan
takasin, ennenkuin ryhtyisin toimiin."

"Mutta olemmehan kaikki täällä laivalla merimiehiä", sanoi nuori Dick.

"Tarkoitat kai, että me osaamme ohjata suunnan mukaan", keskeytti
Silver, "mutta kuka määrää ensin suunnan? Jos minä saisin määrätä, niin
antaisin kapteenin kuljettaa laivaa, kunnes pääsisimme tunnetuille
vesille. Silloin ei tulisi pettyneitä suunnitelmia kysymykseen. Mutta
tunnen teidät ja siksi teenkin heistä lopun saaren luona, kun olemme
saaneet aarteen laivaan, vaikka se onkin synti ja häpeä. Mutta tehän
ette ole milloinkaan tyytyväisiä ja minua sydäntä myöten koskee, kun
täytyy purjehtia tuollaisten raukkojen kanssa kuin te olette."

"Ei niin kiivaasti, Pitkä John", huudahti Israel. "Löytyy muitakin
sinun vertaisiasi. Taitava tosin olet, sitä ei kukaan kielläkään --
mutta löytyy muita..."

"Vai niin", vastasi Silver. "Löytyy muita. Missä? Pew oli, mutta hän
kuoli kerjäläisenä. Flint oli samaa maata, mutta hän kuoli rommista
Savannahissa."

"Kyllähän _oli_ kelpomiehiä, mutta missä he nyt ovat?"

"Ja", sanoi Dick, "jos mekin tahdomme olla noitten vertaisia, niin mitä
on meidän näille tekeminen?"

"Niin puhuu mies!" huudahti kokki ihmetellen. "Tuo osottaa neroa! Mutta
suoraan sanoen, miten luulette, että asian kanssa on meneteltävä.
Teurastammeko heidät heti kuin siat, joka olisi Flintin tai Billy
Bonesin tapaista?"

"Tuo tuntui niin Billyn ääneltä", sanoi Israel. "'Kuolleet koirat eivät
pure', virkkoi hän aina. Nyt on hänkin kuollut."

"Kuollut kuin koira", vakuutti Silver. "Mutta pankaa huomioon, että
minä olen hieno luonne, herrasmies sormenpäähän saakka. Luonnollisesti
äänestän minäkin kuolemaa, mutta vasta silloin kun aika on sovelias."

"John", huudahti Hands, "sinä olet kelpo mies!"

"Niin ei sinun huoli sanoa ennenkuin olen sen osottanut", sanoi Silver.
"Yhden ehdon kumminkin panen, nimittäin sen, että saan osalleni
Trelawneyn, jonka pässinpään tahdon omin käsin vääntää nurin." Ja hän
lisäsi: "hyppääpäs Dick tynnyriin ja nouda minulle omena, sillä
kurkkuni on kuiva liiasta lörpöttelystä."

Voitte kuvailla kauhistukseni! Olisin hypännyt tynnyristä ja juossut
vaikka henkeni edestä, jos minulla olisi ollut kylliksi voimia, mutta
sekä jäseneni että rohkeuteni olivat lamauksissa. Kuulin Dickin
nousevan seisalleen, mutta heti sen jälkeen kuului Hands virkkavan:

"Annahan olla! Mitä helkkaria sinä John omenoilla teet? Ottakaamme sen
sijasta annos rommia!"

"Dick", sanoi Silver, "luotan sinuun. Tässä on avain ja mene ja laske
tuoppi rommia täyteen!"

Kauhustani huolimatta luulin nyt käsittäneeni, miten mr Arrow sai noita
väkijuomia, jotka tekivät hänestä lopun.

Dick oli vain lyhyen ajan poissa ja silloin puhui Israel kokin korvaan.
Minä voin kuulla vain muutamia sanoja, mutta kumminkin pääsin siten
tärkeiden tietojen perille. Loppusanat kuuluivat näin: "ei kukaan muu
heistä tahdo olla kanssamme asiassa mukana." Luultavasti oli meillä
siis vielä uskollisia miehiä laivalla.

Kun Dick palasi, niin otti kukin vuoronsa jälkeen tuopin käteensä ja
ryyppäsi siitä. "Yrityksemme malja!"... "Vanhan Flintin malja!"...
"Meidän kaikkien ja aarteen malja!"

Juuri samassa loi kuu kirkkaan valonsa tynnyriin, ja samassa kuului
myös tähystäjän huuto: "maa on näkyvissä!"



Kolmastoista luku.

Sotaneuvottelu pidetään.


Heti syntyi vilkas liike kannella. Minä kiipesin nopeasti tynnyristä ja
hiivin peräkeulaan ja tulin sitten takasin kannelle sopivaan aikaan
rientääkseni yhdessä Hunterin ja tohtori Liveseyn kanssa etukeulaan.

Sinne oli jo koko miehistö kokoontunut. Oli syntynyt samalla sumua kuin
kuukin nousi. Kaakkoon päin meistä näkyi kaksi matalaa kunnasta,
toisistaan noin kahden englannin penikulman päässä ja toisen takana
kohousi kolmas korkeampi kukkula, jonka huippu oli sumun peitossa.
Kaikki kolme näyttivät olevan keilan muotoisia.

Kun olin tämän kaiken nähnyt aivan kuin unessa, kuulin kapteeni
Smollettin antavan käskyjä. "Hispaniolan" suuntaa muutettiin pari
suuntaa ylemmäksi ja nyt kulki se sillä tavoin, että saaren itäinen
sivu näkyi hyvin.

"Ja nyt miehet", sanoi kapteeni, "sanokaapas, onko teistä kukaan ennen
nähnyt tuota saarta?"

"Kyllä, herra", vastasi Silver, "minä olen nähnyt. Otin kerran tuolta
saarelta vettä, kun kerran palvelin kokkina eräässä kauppalaivassa."

"Eikös ankkuripaikka ole eteläänpäin, saaren takana?" kysyi kapteeni.

"On. Sitä kutsutaan Benrangelin saareksi. Merirosvot asustelivat siellä
muinoin ja meillä oli laivassa muuan mies, joka tiesi heidän
nimensäkin. Tuota kukkulaa, joka on pohjoiseen päin, kutsutaan
'Etumastoksi' ja saarella on kaikkiaan kolme kukkulaa, jotka antavat
eteläänpäin. Korkeinta, jonka huippu on sumun peitossa, kutsutaan
'Kaukoputkeksi'."

"Minulla on täällä kartta", sanoi kapteeni Smollett, "katsokaas onko
tämä oikea paikka!"

Pitkän Johnin silmät hehkuivat innosta, kun hän otti kartan käsiinsä.
Mutta heti hänen ensi katseestaan näin hänen pettyneen, sillä tämä ei
ollut se, jonka me löysimme Billy Bonesin arkusta, vaan täydellinen
jäljennös siitä -- paitsi että siitä puuttuivat punaset ristit ja
kirjoitetut muistiinpanot. Mutta kumminkin onnistui hän salaamaan
pettymyksensä.

"Kyllä, herraseni, tuo on oikean paikan kartta ja se on lisäksi hyvin
piirustettu. Ihmettelen, kuka sen on tehnyt, sillä luulen, että
merirosvot olisivat siihen kykenemättömät. Ah, tässähän onkin kapteeni
Kiddin ankkuripaikka eli siis sama paikka, josta toverini mainitsi.
Tätä eteläistä sivua pitkin käy vahva virta ja läntisellä sivulla se
käy pohjoseen päin. Olitte oikeassa, kun teitte tuon viimeisen
liikkeen..."

"Kiitoksia paljon", keskeytti hänet kapteeni. "Kun milloin neuvojanne
tarvitsen, niin kysyn teiltä. Nyt saatte mennä."

Olin hämmästyksissäni siitä kylmäverisyydestä, jolla John myönsi saaren
tuntevansa ja olinpa puoleksi peloissani, kun hän läheni minua ja
ruumistani puistatti, kun hän laski kätensä olalleni ja virkkoi:

"Tämä on hauska paikka mennä maihin. Täällä voi uida ja kiipeillä
puihin ja ajella vuohia sekä kiipeillä noilla kukkuloilla aivan kuin
itse olisi vuohi. Tunnenpa tulevani uudelleen nuoreksi... mutta sehän
onkin totta, minähän unhotinkin puujalkani. On hauskaa olla nuori ja
omistaa kymmenen varvasta eikä sitä silloin niin liikoja valita
liikavarpaista, vaikkapa niitä muutamia olisikin. Jos haluatte jotakin
tietoja, niin kysykää vain vanhalta Johnilta. Hän on kyllä
käytettävänänne."

Sitten taputti hän minua ystävällisesti olalle ja katosi kannen alle.

Kapteeni Smollett, tuomari ja tohtori Livesey keskustelivat keskenään
peräkannella, ja niin innokkaasti kuin paloinkin halusta saada kertoa
historiani, en uskaltanut sitä tehdä. Samassa huusi tohtori Livesey
minua. Hän oli unhottanut piippunsa alas ja käski minun mennä sitä
noutamaan. Mutta niin pian kuin olin tullut häntä kylliksi lähelle,
jotta voin puhua hänelle ilman että kukaan kuuli, kuiskasin hänelle:
"tohtori, saisinko teitä puhutella? Menkää alas kajuuttaan te, tuomari
ja kapteeni ja lähettäkää jollain tekosyyllä minua noutamaan. Minulla
on kauheita uutisia kerrottavana!"

Tohtorin haahmo muuttui, mutta hän sai heti takasin mielenmalttinsa ja
hän virkkoi minulle kovalla äänellä: "kiitos, Jim, muuta en
tahtonutkaan tietää."

Sitten teki hän käännöksen ja liittyi muihin. He puhelivat keskenään
jonkun sekundin ajan ja vaikkei kukaan heistä huudahtanut eikä edes
viheltänyt, niin oli kumminkin selvää, että tohtori oli esittänyt
pyyntöni. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuulin kapteenin antavan
käskynsä Job Andersonille ja merkkivihellys kutsui kaikki miehet
kannelle.

"Poikaseni, tämä maa on matkamme päämäärä. Mr Trelawney on antelias,
kuten kaikki tiedämme ja olen ilmoittanut hänelle, että kaikki ovat
täyttäneet velvollisuutensa. Hän, tohtori ja minä menemme alas
kajuuttaan juomaan teidän maljanne ja te saatte runsaasti groggia
juodaksenne meidän maljamme. Oikea merimiesten 'eläköön' mr
Trelawneylle."

Tietysti seurasi tätä kehotusta "eläköön"-huuto, mutta se kaikui niin
selvästi ja sydämellisesti, että minun, suoraan sanoen, oli hyvin
vaikeata uskoa, että nuot miehet juonittelivat henkeämme vastaan.

"Eläköön kapteeni Smollett!" huusi Pitkä John ja toiset siihen
innokkaasti yhtyivät.

Nuot kolme herraa menivät sen jälkeen kannen alle ja hetkisen kuluttua
tuli käsky, että Jim Hawkinsin piti tulla alas kajuuttaan.

Kaikki kolme istuivat pöydän ympärillä pullo espanjalaista viiniä ja
viinirypäleitä edessään. Tohtori oli asettanut tekotukkansa polvilleen
ja tämän tiesin merkitsevän sitä että hänen mielensä oli kiillottunut.
Kajuutan ikkuna oli auki, sillä yö oli lämmin ja kuu paistoi ikkunasta
sisään.

"No, Hawkins", alkoi tuomari, "sinullahan on jotain sanottavaa. Annas
kuulua."

Minä tein, kuten käskettiin ja kerroin niin lyhyesti kuin voin kaikki
yksityiskohdat siitä keskustelusta, jonka olin kuullut. Kukaan ei minua
tällöin keskeyttänyt eikä kukaan heistä tehnyt pienintäkään liikettä,
mutta kaikkien katseet olivat herkeämättä tähdätyt minuun.

"Jim", sanoi tohtori, "istuhan."

He kaasivat minulle lasillisen viiniä ja panivat kourani täyteen
viinirypäleitä, jonka jälkeen kaikki kolme joivat maljani sekä
kiittivät minua ansioistani ja rohkeudestani.

"Kuulkaapas, kapteeni", sanoi tuomari, "teillä on oikein ja minulla
väärin. Myönnän olleeni koko aasi ja nyt odotan määräyksiänne."

"Ette suurempi aasi kuin minäkään", vastasi kapteeni. "Tavallisesti
huomataan edeltäpäin, kun väestö milloin hommaa kapinaa, mutta tämä
miehistö on minut täydellisesti pettänyt."

"Anteeksi, kapteeni", sanoi tohtori, "sen on tehnyt Silver, joka on
kerrassaan omituinen mies."

"Minusta hän sopisi erinomaisen hyvin riippumaan raakapuun nenään",
vastasi kapteeni, "mutta mitäs tässä toimittaa lörpötellä. Tässä
asiassa huomaan olevan kolme, neljä kohtaa, joista mr Trelawneyn
luvalla pyydän saada huomauttaa."

"Te olette kapteeni, herraseni, ja teillä on valta puhua", sanoi
tuomari jalomielisesti.

"Ennen kaikkia täytyy meidän jatkaa entiseen tapaamme, koska emme voi
kääntyä takaisin, sillä jos minä antasin tällaisen määräyksen, niin
nousisivat he heti kapinaan. Ja onhan meillä aikaa -- ainakin siksi
kuin olemme aarteen löytäneet. Ja kolmanneksi on meillä uskollistakin
väestöä laivalla. Nyt on asia niin, että mellakka tässä syntyy ennemmin
tai myöhemmin ja minä ehdotan, että me panemme sen toimeen silloin, kun
he sitä vähimmin osaavat aavistaa. Voimmehan luottaa teidän omiin
palvelijoihinne, mr Trelawney?"

"Kuten minuun itseeni."

"Täten on meitä seitsemän, nuori Hawkins siihen luettuna. Ja sitten on
kysymys noista luotettavista miehistä."

"Luultavasti Trelawneyn omista eli niistä, jotka hän palkkasi ennenkuin
alkoi luottaa Silveriin."

"Ei", keskeytti tuomari, "Hands on minun palkkaamani."

"Minä luulin voivani luottaa Handsiin", lisäsi kapteeni.

"Ja ajatelkaa, että he ovat kaikki englantilaisia", huudahti tuomari.
"Herraseni, minulla olisi erinomainen halu räjähyttää koko laiva
ilmaan."

"Minä puolestani", jatkoi kapteeni, "luulen, että ainoa, minkä me
voimme tehdä, on se, että meidän täytyy olla asemillamme ja pitää heitä
tarkasti silmällä. Minä myönnän sen olevan työlästä ja mukavampaa olisi
panna kahakka toimeen, mutta sitä emme uskalla ennenkuin tunnemme
väkemme."

"Jim", sanoi tohtori, "voi auttaa meitä enemmän kuin kukaan muu, sillä
miehet eivät häntä pelkää ja Jim on poika, jolla ovat silmät päässään."

"Hawkins, minä luotan sinuun erinomaisesti", lisäsi tuomari.

Tunsinpa olevani melkein epätoivossa, sillä mitähän minä voin
toimittaa, joskin omituisesta sattumuksesta minun kauttani turvallisuus
saavutettiin.

Ja sitten oli 26 miehestä vain 7 sellaisia joihin voimme täydellisesti
luottaa ja näistäkin yksi oli vain poikanen, joten oli taisteltava 6 19
vastaan.



III.

Seikkailuni rannalla.



Neljästoista luku.

Kuinka seikkailuni alkoivat.


Kun seuraavana aamuna tulin kannelle, oli saaren ulkonäkö kokonaan
muuttunut. Vaikka tuuli oli paljon asettunut, niin olimme purjehtineet
yöllä pitkän matkan ja olimme nyt tyyneessä, noin puolen penikulman
matkan päässä saaren kaakkoispäästä, joka oli alavaa rannikkoa.
Harmaalta vivahtavat metsät peittivät siitä suurimman osan ja tämän
yksitoikkoisuuden keskeyttivät vain siellä täällä olevat hietikot sekä
muutamat havupuut, jotka näkyivät muita korkeampina joko yksin tai
ryhmissä ollen. Mutta kaikki näytti olevan yksitoikkoista ja synkkää.
Kukkulat kohousivat paljaina ja ne olivat omituisesti muodostuneet ja
erittäinkin oli "Kaukoputki", joka oli muita noin 400 jalkaa korkeampi,
omituisen näköinen.

Meillä oli ikävä aamupuoli-työ tehtävänä, sillä tuulen merkkiäkään ei
näkynyt. Venheet laskettiin veteen ja niihin pantiin miehiä ja laivaa
hinattiin kolme tai neljä penikulmaa saaren niemen ympäri ja sitä
kapeaa väylää pitkin, joka johtaa Benrangeliu saaren takana olevaan
satamaan. Minä tarjouduin seuraamaan muuatta venhettä, jossa minulla ei
tietysti ollut mitään tehtävää. Kuumuus oli sietämätön ja miehet
murisivat kovin työstä. Anderson oli käskijänä siinä venheessä, jossa
minä olin, mutta sen sijasta että hän olisi pitänyt miehiä komennossa,
murisi hän yhtä paljon kuin muutkin miehet.

"No onpa hyvä", sanoi hän samalla kiroten, "että tätä ei riitä
ijankaikkisesti."

Tätä pidin minä huonona merkkinä, sillä tähän saakka olivat miehet
mielellään ja iloisesti menneet työhönsä. Mutta pelkkä saaren näkeminen
oli höllentänyt kurin ohjat. Koko matkan ajan seisoi Pitkä John
peränpitäjän vieressä tarkastellen laivaa. Hän tunsi väylän kuin viisi
sormeaan ja vaikka syvyyden mittaaja kaikkialla löysi vettä enemmän
kuin mitä kartalla oli merkitty, niin ei John kertaakaan epäillyt.

Olimme juuri sillä kohdalla, johon ankkuri oli merkitty kartalla, noin
kolme neljännesosan penikulman päässä kummastakin rannasta, manner
toisella ja Benrangelin saari toisella puolella. Pohja oli tasainen
hiekkapohja. Ankkurimme laskemisesta syntynyt kolina säikäytti lentoon
ison parven lintuja, jotka hetkisen lentelivät ja kirkuivat, mutta
sitten katosivat metsään ja kaikki oli nyt hiljaa.

Paikka oli kokonaan maan ympäröimä ja kätketty metsän varjoon. Puut
olivat aivan rannalla ja ranta oli enimmäkseen tasaista. Kunnaat olivat
ympärillä amfiteaatterin tapaan ja jonkun välimatkan päässä toisistaan.
Kaksi pientä jokea laski erääseen lammikkoon. Ja puiden lehdissä tällä
osalla rannikkoa oli myrkyllinen väriloisto. Laivasta emme nähneet
minkäänlaista rakennusta, sillä niin tiheä oli metsä.

Ei käynyt pienintäkään tuulen henkäystä eikä kuulunut muuta ääntä kuin
se jonka maininki synnyttää loiskiessaan rantakiviä vasten. Ja
omituinen, ummehtunut haju vallitsi ankkuripaikalla, haju, jonka
märänneet lehdet ja puut synnyttävät. Huomasin, että tohtori veti ilmaa
nenäänsä ikäänkuin olisi haistellut märännyttä munaa.

"En tiedä, löytyykö täällä aarteita", sanoi hän, "mutta siitä voin
panna tekotukkani pantiksi, että kuumetta täällä kyllä liikkuu."

Jos miehien käytös oli jo venheissä ollut levottomuutta herättävä, niin
muuttui se vallan uhkaavaksi, kun he tulivat laivaan. He istuutuivat
kannelle ja murisivat keskenään. Pienimmätkin käskyt otettiin vastaan
karsain silmin ja niitä toteltiin vastenmielisesti ja huolimattomasti.
Ja näytti luotettaviinkin sama tauti tarttuneen. Näkyi selvästi, että
salaliitto uhkasi meitä.

Emmekä me kajuutassa olevat olleet ainoat, jotka huomasimme vaaran.
Pitkän Johnin tavaton uutteruus ja hänen auliutensa auttamaan
kaikkialla, kun kellään muulla ei siihen näyttänyt olevan halua, oli
meistä pahin merkki siitä, että iltapuoli tulee olemaan kuuma.

Me pidimme neuvottelun kajuutassa.

"Herraseni", sanoi kapteeni, "jos minä uskaltaisin antaa vielä yhden
käskyn, niin olisimme pelastetut. Nyt on meillä vain yksi mies, johon
voimme luottaa."

"Ja kukahan se on", kysyi tuomari.

"Silver", vastasi kapteeni. "Hän on yhtä halukas kuin te tai minä
tasoittamaan kaikki, joskin tuo onkin vain kavala kepponen. Mutta
laittakaamme niin, että hänen ei huoli sitä kauvemmin käyttää,
Antakaamme miehille lupa mennä iltapäivällä maihin. Ja jos he kaikki
menevät, niin silloin kyllä puolustamme laivaa syntyvän taistelun
aikana. Mutta jollei heistä kukaan mene, niin silloin pidämme kajuutan
hallussamme ja Jumala kyllä suojelee niitä, joilla on oikeus
puolellaan. Ja huomatkaa sanani: 'jos jotkut menevät maihin, niin tuo
Silver heidät mukanaan takasin ja lauhkeina kuin lampaat'."

Ja niin päätettiinkin tehdä. Ladatut pistoolit annettiin kaikille
luotettaville miehille. Hunterille, Joycelle ja Redruthille annettiin
tieto tuumastamme ja he ottivat uutisen vastaan paljoa pienemmällä
hämmästyksellä, mutta suuremmalla rohkeudella kuin mitä me osasimme
luullakaan. Kapteeni meni kannelle ja kääntyen miehistön puoleen
virkkoi:

"Pojat, meillä on tänään ollut vaikea päivä. Maihin pistäytyminen ei
ketään vahingoita. Venheet ovat vielä vedessä ja kellä vain on halu,
saa mennä maihin iltapäivällä. Minä ammuu laukauksen tuntia ennen
auringonlaskua."

Nyt loppui tyytymättömyys. Kaikki kohottivat voimakkaan "eläköön", joka
kaikui kaukaista kunnasta vasten ja pelotti ison joukon lintuja lentoon
ankkuripaikan lähistössä.

Kapteeni oli kyllin viisas laittautuessaan matkoihinsa jättäen Silverin
haltuun matkan järjestämisen ja luulenpa että se olikin erinomaisen
viisaasti tehty. Sillä jos hän olisi pysynyt kannella, niin ei hän
olisi kauvemmin voinut teeskennellä olevansa tietämätöin asian oikeasta
laidasta. Silver oli kapteenina ja hänellä oli tavattoman kapinallinen
miehistö.

Vihdoin oli kaikki matkalle valmista. Kuusi miestä jäi laivaan ja
kolmetoista, niiden joukossa Silver, aikoivat mennä venheisiin. Nyt
johtui mieleeni yksi niistä hurjista aatteista, jotka niin suuressa
määrin auttoivat pelastustamme.

Jos Silver kerran jätti kuusi miestä, niin silloin oli selvää, että
meidän joukkomme ei voinut anastaa eikä puolustaa laivaa. Ja kun vain
kerran kuusi jätettiin, niin silloin oli selvää että joukkomme ei
tarvinnut minun apuani. Siksi pisti päähäni mennä maihin.

Nopeasti kiipesin yli laivan laidan ja laskeusin lähimpään venheeseen,
joka samassa loittoni laivasta.

Ei kukaan mun minua huomannut kuin peränpitäjä, joka sanoi: "oletko se
sinä Jim? Painas pääsi alemmaksi!"

Mutta Silver loi toisesta venheestä minuun terävän katseen ja kysyi,
olenko minä mukana. Nyt aloin tekoani katua.

Venheitten miehistöt sousivat kilpaa rantaa kohden, mutta meidän
venheemme, joka oli hieman edellä, oli kevyempi kulkemaan ja siksi
jätti se pian kilpailijansa hyvän matkan jälkeensä. Ja kun venheen
kokka sattui erääseen rannalla kasvavaan puuhun, niin tartuin minä sen
oksiin ja nakkausin maalle sekä kätkeydyin lähimmän pensaan taa, Silver
ja hänen venheensä olivat meistä noin sadan kyynärän päässä.

"Jim, Jim", kuulin hänen huutavan.

Mutta minä aloin juosta metsään päin ja juoksin niin kauvan kuin
jaksoin.



Viidestoista luku.

Ensimäinen yhteentörmäys.


Tarkastelin uteliaana sitä maata, jossa olin. Olin juossut suon yli ja
olin nyt hiekkaisella paikalla, jossa kasvoi muutamia havupuita. Sen
toisessa laidassa oli omituisennäköinen, kaksihuippuinen kunnas, jota
kirkas auringonpaiste valaisi.

Kuljeskelin sinne tänne puiden lomassa. Näin muutamia käärmeitä ja yksi
niistä kohotti sihisten päänsä minua kohti. En osannut aavistaakaan
että tämä oli tuo vaarallinen kalkkalokäärme.

Mutta äkkiä syntyi eloa metsikössä. Muuan metsäsorsa pöllähti rääkkyen
lentoon ja sitä seurasivat toiset, joten lintuja oli iso joukko ja ne
lentelivät edestakasin kovasti kirkuen. Tämän johdosta päätin, että
jotkut laivatovereistani lähestyivät paikkaa, enkä siinä erehtynytkään.
Sillä pian kuulin kauvempaa ihmisääniä, jotka kuunnellessani yhä
lähenivät.

Tämän johdosta hätäännyin hieman ja kätkeysin erään matalakasvuisen
puun alle, jossa olin hiljaa kuin haudassa.

Kuulin Silverin äänen ja hän kuului puhuvan jotain pitempää asiata ja
hänen puheensa toiset tuon tuostakin keskeyttivät. Ja äänen painosta
päättäen puhuivat he jotain vakavata, mutta selvästi en kuullut yhtään
sanaa.

Vihdoin lakkasivat äänet lähenemästä ja linnutkin tyyntyivät ja
palasivat lähellä olevaan lammikkoon.

Voin selvästi sanoa, mistäpäin äänet tulivat. Ryömin ääneti nelinkontin
sinnepäin ja vihdoin voin puiden lehtien lomitse nähdä John Silverin ja
erään toisen miehistä, kun he olivat keskustelussa keskenään.

"Toveri", sanoi Silver pitkän, ja kirouksilla höystetyn sanatulvan
jälkeen, "oletko minun puolestani vai minua vastaan? Vastaa, Tom!"

"Silver", sanoi puhuteltu, "sinä olet vanha ja sinä olet kunniallinen
tai ainakin sinua sellaisena pidetään, mutta ennenkuin luovun
velvollisuuksistani, ennen luovun oikeasta kädestäni."

Nyt kuului kamala kirkaisu, joka kaikui kallioita vasten pelästyttäen
linnut lentoon.

Tämän kuultuaan oli Tom hypännyt kuin hevonen, kun sitä kannustetaan,
mutta Silver ei vähintäkään hievahtanut. Hän seisoi vallan tyyneenä
sauvaansa nojaten ja ikäänkuin karate, joka on valmis puremaan.

"John", sanoi merimies ja ojensi kätensä.

"Pois käpäläsi", huusi Silver ja väistyi hieman taaksepäin.

"Kernaasti minun puolestani, John Silver. Sinun huono omatuntosi
saattaa sinut minua pelkäämään. Mutta sanohan taivaan nimessä, mitä tuo
merkitsi?"

"Tuoko", sanoi Silver kamalasti irvistellen, "luulen, että se oli
Alan."

Tom parka päästi kauhunhuudahduksen.

"Alanko?" huudahti hän. "Rauha hänen sielulleen. Hän oli kelpo
merimies. Ja mitä sinuun tulee, John Silver, niin olet sinä kauvan
ollut toverini, mutta tästä päivästä alkain et ole. Kernaammin tahdon
kuolla kuin koira kuin luopua velvollisuudestani. Sinä olet tappanut
Alanin, vai kuinka? Tapa minutkin, jos voit, mutta sinua halveksin!"

Sen sanottuaan käänsi hän selkänsä Pitkälle Johnille ja alkoi astua
rantaa kohti. Mutta pitkälle ei hän ehtinyt, kun John kirkaisten
tarttui oksaan ja heitti sauvansa menemään. Sen pää sattui Tom parkaa
hartioitten väliin. Hän levitti äkkiä kätensä ja vaipui maahan.

Rusahduksesta päättäen oli hänen selkärankansa katkennut eikä hän
koskaan enään noussut. Vikkelänä kuin apina hyppäsi Silver, vaikka oli
kainalosauvatta, seuraavassa silmänräpäyksessä hänen kimppuunsa ja iski
kaksi kertaa puukkonsa päätä myöten turvattomaan ruumiiseen.

Tämän nähdessäni pyörryin minä, ja kun tulin tajuntaan, niin seisoi tuo
ihmispeto sauvansa varassa ja hattu päässä eikä näyttänyt panevan
mitään huomiota uhriinsa, vaan pyyhki vain kylmäverisesti ruohonipulla
puukkoaan.

Sitten antoi John vihellysmerkin, jonka tarkotusta minä en käsittänyt,
mutta joka herätti minussa kauhua. Sillä jos useat hänen miehistään
saapuisivat ja minut keksittäisiin, niin ehkä tulisi osakseni Alanin
tai Tomin kohtalo.

Kun olin poistunut piilopaikastani, kuulin yhä selvemmin askelien
lähestymistä. Pelko antoi minulle nopeutta ja juoksin aika kyytiä
tietämättä mihin. Vihdoin saavuin sellaiseen osaan saarta, jossa puita
oli tavallista harvemmin ja jossa ilmakin oli raittiimpi kuin tuolla
järven rannalla.

Ja nyt näin jotain joka saattoi minut vapisevin sydämin paikalla
pysähtymään.



Kuudestoista luku.

Aarresaaren mies.


Jyrkän ja kallioisen kukkulan sivusta irtautui rapaa ja putosi rapisten
puiden välitse. Silmäni kääntyivät vaistomaisesti sinnepäin ja minä
näin olennon, joka nopeasti syöksyi puunrungon taa. Se kauhu, jonka
tämä uusi ilmiö minussa herätti, vaikutti sen, että minä heti
pysähdyin. Minusta tuntui, että olin sulettu molemmilta puolin.
Takanani olivat murhaajat ja edessäni tuo kummallinen olento ja siksi
aloinkin katsoa edullisemmaksi valita vaara, jonka tunsin kuin vaaran,
jota en tuntenut. Niinpä näytti itse Silverkin minusta vähemmin
pelottavalta kuin tuo salaperäinen olento. Käännyin ympäri ja aloin
astua venheitä kohti tuon tuostakin vilkaisten taakseni.

Nyt näyttäytyi haahmo uudelleen ja teki laajan kiertävän liikkeen sekä
alkoi seurata minua nopeasti kuin hirvi.

Nyt näin että se oli inhimillinen olento, joka käveli kahdella jalalla
ja heti johtuivat mieleeni kuulemani jutut ihmissyöjistä. Nähtyäni,
että se oli ihminen, joskin mahdollisesti villikin, tyynnyin jossain
määrin ja kauhuni Silveriin nähden lisääntyi taas. Kun siinä seisoin
hiljaa ja mietin, miten pakenisin, tulin ajatelleeksi pistooliani ja
nyt rohkasin itseni ja astuin päättävästi tuota tuntematonta kohti.

Hän epäili, vetäysi takasin, astui sitten taas eteenpäin ja ihmeekseni
ja hämmästyksekseni heittäysi polvilleen ja rukoillen piti käsiään
ristissä.

Pysähdyin vielä kerran ja kysyin: "kuka te olette?"

"Ben Gunn", vastasi hän ja äänensä tuntui heikolta ja se kitisi kuin
ruostunut lukko, "minä olen Ben Gunn raukka enkä ole puhunut kolmeen
vuoteen kenenkään kristityn ihmisen kanssa."

Nyt huomasin että hän oli valkoinen niinkuin minäkin ja lisäksi vielä
että hänen kasvonsa olivat tavallaan miellyttävätkin. En koskaan ennen
ollut nähnyt yhtään kerjäläistä niin ryysyisenä kuin hän oli. Pukunsa
oli pantu kokoon vanhoista purjekankaan palasista, jotka olivat
kiinnitetyt napeilla ja puupalasilla. Vyöllään oli hänellä
messinkihakasilla varustettu nahkavyö, joka muutoin oli ainoa ehyt
kappale hänen puvussaan.

"Kolme vuotta!" huudahdin minä. "Kärsittekö haaksirikon?"

"En, poikaseni, vaan minut jätettiin tänne saareen."

Mieleeni muistui se kauhea rangaistus, jota merirosvot käyttävät, kun
nimittäin jättävät rikoksellisen johonkin autioon saareen ja antavat
hänelle mukaan vain hieman ruutia ja kuulia.

"Koko kolme vuotta", jatkoi hän, "ja koko ajan olen minä elänyt vain
vuohista, marjoista ja simpukoista. Nyt alan minä ikävöidä kristillistä
ravintoa. Ei kai teillä ole palastakaan juustoa mukananne? Vai ei."

"Jos minä koskaan pääsen takasin laivaan, niin saatte juustoa niin
paljon kuin haluatte", sanoin minä.

Koko tämän ajan oli hän hypistellyt lakkiani, silitellyt käsiäni ja
tarkastellut kenkiäni sekä osottanut lapsellista tyytyväisyyttä, kun
sai olla ihmisen läheisyydessä. Mutta viimeiset sanani saivat hänet
hämmästymään.

"Jos koskaan pääsette takasin, sanoitte. Kuka teitä sitten estää?"
kysyi hän.

"Ette te ainakaan, siitä olen varma."

"Olette oikeassa", huudahti hän. "Mutta sanokaa minulle, toveri, mikä
on nimenne?"

"Jim", vastasin minä.

"Jim, Jim", toisti hän nähtävällä mielihyvällä. "Jim, te luultavasti
luulette, ettei minulla koskaan ole ollut jumalista äitiä, joka on
minua vaalinut?"

"Sitäpä en voi varmasti tietää."

"Sellainen minulla oli ja minä osasin katkismukseni alusta loppuun. Ja
sittenkin minulle piti näin käymän. Mutta se oli sallimus, joka saattoi
minut tänne... Ja tiedättekö mitä Jim", lisäsi hän muuttaen äänensä
kuiskaavaksi, "minä olen rikas."

Olin nyt vakuutettu, että miesparka oli tullut heikkomieliseksi
yksinään ollessaan ja luulon, että kasvoni piirteet ilmasivat
ajatukseni, sillä hän toisti äänen painolla:

"Rikas! rikas! sanon minä. Ja minä sanon teille erään asian ja teen
teistä oivan miehen. Jumala siunatkoon teitä siitä, että te olitte
ensimäinen, joka kohtasitte minut!"

Äkkiä ilmeni uhkaava katse hänen silmiinsä.

"Sanokaa nyt minulle totuus, Jim. Eihän tuo laiva ole kapteeni Flintin
laiva", kysyi hän.

Päähäni pisti sukkela aatos. Luulin tavanneeni liittolaisen ja siksi
vastasin hänelle heti:

"Ei se ole Flintin laiva ja Flint itsekin on jo kuollut. Mutta minä
voin teille sanoa totuuden. -- Laivalla on muutamia Flintin miehiä ja
meistä muista se on hyvin ikävä juttu."

Hän kysyi hätäisenä:

"Eihän kai erästä yksijalkaista miestä?"

"Silverkö?" kysyin minä.

"Silver. Se tosiaankin oli hänen nimensä."

"Hän on laivan kokki ja salaliiton johtaja."

Hän piti ranteuksestani, ja kun kuuli vastaukseni oli hän vääntää sen
sijoiltaan.

Minä kerroin koko retkemme historian.

"Te olette kelpo poika, Jim", sanoi hän vihdoin. "Luottakaa vain Ben
Gunniin, kyllä hän selvittää asiat. No luuletteko, että teidän
tuomarinne osottautuisi anteliaaksi, jos minä auttaisin hänet pulasta?"

Vakuutin hänelle tuomarin olevan anteliaimman ihmisen maailmassa.

"Minä en tarkoita", jatkoi Ben Gunn, "että hän antaisi minulle
portinvartijan tai lakeijan toimen, sillä sellainen ei ole minun makuni
mukaista, vaan luuletteko hänellä olevan halun antaa minulle vaikkapa
sanoisimme tuhat puntaa?"

"Siitä olen vakuutettu, että sen te saatte, sillä tarkoitushan oli,
että kaikki laivalla olevat jakaisivat keskenään aarteen."

"Ja matkustaisivat kotiinko?" kysyi hän hyvin viekkaan näköisenä.

"Luonnollisesti", huudahdin minä. "Tuomari on hieno mies. Ja
toisekseen, jos noista muista pääsemme kuitiksi, niin tarvitsemme kyllä
apuanne kotimatkalla."

"Kaiketikin", sanoi hän. "Sitä kyllä tarvittanee."

Hän näytti tuntevan suurta helpotusta.

"Kuulkaapas nyt, mitä minä sanon", jatkoi hän, "Tahdonpa vain yhden
asian teille sanoa, nimittäin sen, että palvelin silloin Flintin
laivalla, kun hän kaivoi aarteen maahan. Hän ja kuusi muuta olivat
maissa melkein koko viikon ja me toiset olimme sillä aikaa
'Valaskala'-nimisellä laivalla. Eräänä päivänä palasi Flint pikku
venheellään yksin laivaan sininen side päänsä ympärillä. Aarre oli
kätketty ja nuot kuusi miestä kuolleet ja haudatut. Juuri silloin nousi
aurinko ja me huomasimme, että hän oli kalpea kuin ruumis. Miten oli
hän menetellyt, sitä ei kukaan meistä voinut käsittää, sillä olihan hän
yksin kuutta vastaan. Billy Bones oli perämiehenä, Pitkä John
aliperämiehenä ja he kysyivät häneltä, missä aarre oli. 'Heh', sanoi
hän, 'voittehan mennä maihin ja jäädä sinne etsimään, jos tahdotte,
mutta se on varma että laiva lähtee matkalle.'

"Sattuipa sitten niin, että minä kolme vuotta sitten olin eräässä
toisessa laivassa ja me purjehdimme läheltä tätä saarta. 'Pojat',
sanoin minä, 'tuolla on Flintin aarre, menkäämme maihin ja etsikäämme
se.' Kapteeni oli tuumaa vastaan, mutta toverini olivat kaikki
yksimielisiä ja me menimme maihin. Kaksitoista päivää etsivät he
aarretta ja suuttuivat yhä enemmän minuun, kunnes he eräänä aamuna
palattuaan laivaan, sanoivat minulle: 'mitä sinuun tulee, Benjamin
Gunn, niin tässä on sinulle pyssy, lapio ja kirves ja sinä voit olla
täällä etsimässä aarretta omaksi hyödyksesi.'

"Täten olen, Jim, kolme vuotta ollut täällä ja siitä päivästä aikain en
ole maistanut murustakaan kristillistä ravintoa."

Tämän jälkeen puhua höpisi hän kaikellaista, ja kun oli lopettanut,
sanoin minä.

"Hyvä on, mutta minä en käsitä sanaakaan siitä, mitä te olette puhunut.
Mutta millä ilveellä pääsen minä laivaan?"

"Totta tosiaan on se pulmallinen seikka, mutta minulla on venhe, jonka
olen omin käsin rakentanut ja se on tuon valkean kallion alla. Ja
luulen, että koetamme sitä pimeän tultua. Mitä nyt?" keskeytti hän.
"Mitähän se oli?"

Sillä juuri samassa, vaikka oli vielä pari tuntia aikaa
auringonlaskuun, kuului kanuunan paukahdus.

"Kahakka on alkanut!" huusin minä. "Seuratkaa minua!" Ja unhottaen
pelkoni aloin syöksyä ankkuripaikkaa kohti ja Ben Gunn pysyi helposti
rinnallani.

"Vasemmalle, vasemmalle" sanoi hän. "Pysykää puiden alla! Tuolla ammuin
ensimäisen vuohen."

Hän puheli järjettömiä juttuja juostessamme eikä näyttänyt odottavan
vastauksia kysymyksiinsä.

Kanuunan laukausta seurasi kiväärin laukauksia, jonka jälkeen seurasi
hetken hiljaisuus. Neljännespenikulman päässä näin lipun liehuvan
metsän yllä.



IV.

Piiritys.



Seitsemästoista luku.

Tohtori jatkaa kertomusta: Kuinka laiva antautui.


Kello oli noin puoli kaksi, kun molemmat "Hispaniolan" venheet lähtivät
maihin. Kapteeni, tuomari ja minä pidimme neuvottelun kajuutassa ja jos
olisi käynyt pieninkään tuulen henkäys, niin olisimme me hyökänneet
noiden kuuden laivaan jääneen salaliittolaisen kimppuun, katkaisseet
ankkuriköyden ja lähteneet merelle. Mutta tuulta puuttui ja lisäksi
tuli Hunter ilmoittamaan, että Jim Hawkins oli hiipinyt erääseen
venheeseen ja muiden mukana mennyt maihin.

Emme koskaan Jimiä epäilleet, mutta olimme levottomia hänen
turvallisuudestaan ja onnensattumaksi katsoimmekin enään hänen
pelastustaan. Me syöksyimme kannelle. Täällä istuivat rosvot purjeen
suojassa ja rannalla näimme venheitten olevan lähellä joen suuta mies
kummassakin venheessä.

Odottaminen oli kiusallista ja siksi päätettiin, että Hunter ja minä
lähdemme maihin pikku venheellä saamaan tietoja.

Rannalla olevat venheet olivat laivan vasemmalla puolella. Mutta Hunter
ja minä ohjasimme venheen suoraan kartalle merkittyä varustusta koitti.
Niille kahdelle, jotka olivat jätetyt venheisiin näytti tulevan
tavattoman kiire meidät nähdessään ja he näkyivät keskustelevan, mitä
tekisivät. Jos he olisivat laputtaneet matkoihinsa ja antaneet asiasta
tiedon Silverille, niin olisi ehkä käynyt vallan toisin. Mutta heillä
olivat määräyksensä luullakseni ja siksi jäivät he paikoilleen.

Kun olin astunut maalle, oli minulla vain noin sadan kyynärän matka
varustukseen. Tämä oli rakennettu mäen kunnaalle ja sen sisällä oli
lähde. Sinne mahtui noin pari tusinaa ihmisiä ja se oli varustettu joka
puolelta ampumareijillä.

Tämän ympärillä oli paljaaksi raivattu ala ja lisäksi oli ympärillä
puuvallitus, jossa ei ollut minkäänlaista ovea -- ja jonka hävittäminen
olisi vaatinut kauan aikaa ja paljon vaivaa.

Erittäinkin veti huomiotani puoleensa lähde. "Hispaniolassa" oli meillä
kyllä aseita, ampumavaroja, ruokatavaroita ja viiniä, mutta puuttui
vettä. Seisoin ja mietin juuri tätä, kun kuului kuolevan huudahdus ja
ensi ajatukseni oli, että nyt ne tappoivat Jim Hawkinsin.

Hetkeäkään hukkaamatta syöksyin rantaan ja venheeseeni. Onneksi oli
Hunter kova soutaja ja venhe aivan kuin lensi ja pian olimme laivalla.

Luonnollisesti olivat täällä kaikki hyvin hämmästyksissään. Tuomari oli
vaalea kuin palttina ja mietti onnettomuutta, johon oli meidät
saattanut ja muuan etukeulassa olevista miehistä oli yhtä peloissaan.

"Tuo on tottumaton sellaiseen työhön", sanoi kapteeni Smollett
nyökäyttäen päällään sinne päin. "Hän oli vähällä pyörtyä huudon
kuullessaan ja olisi millä hetkellä tahansa valmis yhtymään meihin."

Minä ilmoitin kapteenille suunnitelmani ja yhdessä mietimme sen
toimeenpanon yksityiskohtia.

Vanha Redruth pantiin kajuutan ja miehistön asunnon väliseen käytävään
ja hänelle annettiin neljä kivääriä ja patja suojukseksi. Hunter souti
venheen peräkeulassa olevan aukon kohdalle ja minä aloin lastata siihen
ruutia, kivärejä, korppuja läskitynnyreitä, astian konjakkia ja
rohtoarkkuni.

Sillä aikaa olivat tuomari ja kapteeni kannella ja jälkimäinen sanoi
purrenohjaajalle: "Mr Hands, meitä on laivalla kaksi, joilla
kummallakin on pistoolinsa. Jos kukaan teistä kuudesta antaa
pienimmänkään merkin, niin on hän kuoleman oma."

He hämmästyivät kovin ja lyhyen neuvottelun jälkeen syöksyivät he
kaikki etukeulaan kai aikoen hyökätä käytävää pitkin kimppuumme
takaapäin. Mutta kun he näkivät Redruthin odottavan heitä suljetussa
käytävässä, niin tekivät he käännöksen ja yksi pisti päänsä kannelle.

"Pääsi alas, koira!" karjasi kapteeni.

Pää katosi heti ja sen jälkeen emme kuulleet mitään noista
jänishousuista.

Panimme venheen niin täyteen kuin suinkin uskalsimme ja Joyce ja minä
astuimme siihen ja aloimme suunnata kulkua aika kyytiä maata kohti.

Myös tämä toinenkin matkamme herätti huomiota niissä, jotka rannalla
pitivät vahtia ja eräs heistä hyppäsi maalle ja katosi. Olin puoleksi
aikeissa muuttaa tuumani ja hävittää heidän venheensä, mutta sitten
pelkäsin, että jos Silver ja hänen kumppaninsa ovat lähistössä, niin
voimme menettää kaikki.

Pian pääsimme maihin samaan paikkaan kuin ensi kerrallakin ja aloimme
kantaa tavaroitamme varustukseen. Ensi kerralla menimme kaikki kolme
raskaat taakat mukanamme vallien luo ja heitimme tavarat niiden
sisäpuolelle. Sitten jätin minä Joycen niitä vartioimaan ja annoin
hänelle kuusi kivääriä. Hunter ja minä palasimme venheelle ja toimme
sieltä uudet kantamukset ja tätä teimme, kunnes olimme kaikki
kantaneet. Palvelijat jäivät varustukseen ja minä sousin kaikin voimin
takasin "Hispaniolaan."

Toisen lastin tuominen näytti uskaliaammalta kuin mitä se tosiaan oli.
Noita toisia tosin oli luvultaan paljoa enemmän kuin meitä, mutta
meillä olivat aseet. Maissa olevista miehistä ei taas kellään ollut
kiväriä ja ennenkuin he ehtisivät tulla pistoolin kantaman matkan
päähän, olisimme me ehtineet päästää heistä puolen tusinaa hengiltä.

Kaikki pelkuruus oli tuomarista kadonnut. Me lastasimme venhettä kuin
olisi henki ollut kysymyksessä. Lastina oli sianlihaa, ruutia ja
korppuja ynnä kiväri sekä neljä hakaa. Muut aseet sekä jälellä olevan
ruudin heitimme veteen.

Veden lasku alkoi ja laiva kääntyi. Ääniä kuului sieltä päin, jossa
nuot kaksi venhettä olivat ja vaikka tämä tyynnytti meitä Joycen ja
Hunterin kohtalon suhteen, niin kiiruhdimme kuitenkin lähtöämme.

Redruth vetäysi takasin paikastaan käytävässä ja laskeusi venheeseen,
jonka me veimme sitten keskilaivalle, jotta se oli likempänä kapteeni
Smollettia.

"No, pojat", sanoi tämä, "kuuletteko minua?"

Ei minkäänlaista vastausta kuulunut.

"Minä puhun sinulle, Abraham Gray."

Ei vieläkään mitään vastausta.

"Gray", jatkoi kapteeni hieman kovemmalla äänellä, "minä poistun
laivasta ja käsken sinun seuraamaan kapteeniasi. Tiedän, että sinä olot
pohjaltasi kunnon mies ja uskallampa väittää, ettei teistä kukaan
tositeossa ole niin kehno kuin miksi hän nyt itsensä osottaa. Minä
pidän kelloa kädessäni ja annan 30 sekunttia miettimisaikaa."

Syntyi lyhyt hiljaisuus.

"Kas niin, kunnon poikani", jatkoi kapteeni, "älä mieti niin kauvan.
Jokainen sekuntti saattaa oman ja näitten herrojen hengen vaaraan."

Äkkiä syntyi elämää alhaalla ja sieltä tuli kannelle Abraham Gray
veitsen haava leuvassaan ja syöksyi kapteenin luo kuin koira, joka on
kuullut isäntänsä vihellyksen.

"Minä liityn teihin, herra", sanoi hän.

Ja heti olivat hän ja kapteeni luonamme venheessä, ja me loittonimme
laivasta. Mutta vielä emme olleet maissa varustuksiemme takana.



Kahdeksastoista luku.

Jatkoa tohtorin kertomukseen: Maihin meno.


Tämä viides matka oli vallan erilainen kuin edelliset. Ensiksi oli
venheemme runsaammin lastattu kuin mitä se oikein sieti, sillä siinä
oli viisi täysikasvuista miestä, joista tuomari, Retruth ja kapteeni
olivat kukin yli kuusi jalkaa pitkiä, ja lisäksi vielä kruutia,
sianlihaa ja leipää.

Kulku kävi tosin helpommin sitten, kun lasti oli sopivammin sijoitettu,
mutta sittenkin tuskin uskalsimme hengittää.

Ja lisäksi tuli vielä laskuvesi. Mutta pahin kaikista oli se, että
virta painoi meidät varsinaisesta suunnasta, ja aikomastamme
maallenousupaikasta niemen taakse. Ja jos olisimme antaneet virran
viedä, niin olisimme tulleet maihin samassa paikassa, jossa
kapinoitsijain venheet olivat ja kapinoitsijat voivat milloin tahansa
hyökätä kimppuumme.

"Minä en voi ohjata varustusta kohti", sanoin minä kapteenille, sillä
minä pidin perää ja kapteeni ja Redruth hoitelivat airoja. "Ettekö voi
soutaa hieman voimakkaammin?"

"Emme venhettä upottamatta. Teidän täytyy panna parastanne
peränpidossa."

"Tällä menolla emme pääse koskaan maihin", sanoin minä vihdoin.

"Meidän täytyy pyrkiä vasten virtaa", ilmoitti kapteeni, "sillä jos
kerran joudumme maallenousupaikan vasemmalle puolelle, niin on vaikea
sanoa missä silloin pääsemme maihin, jolleivät venheet hinaa meitä
sinne."

"Virta on hieman heikentynyt, herra", sanoi Gray, joka istui
etukeulassa, "voitte helpottaa hieman peräsintä."

"Kiitos, poikaseni", sanoin minä ikäänkuin ei välillämme olisi koskaan
mitään tapahtunut. Olimme nimittäin päättäneet kohdella häntä aivan
kuin hän olisi aina ollut meidän miehiä.

Äkkiä virkkoi kapteeni sanan "tykki" ja luulinpa hänen äänensä hieman
muuttuneen.

"He eivät koskaan voi saada tykkiä maihin", sanoin minä, "ja kaikissa
tapauksissa eivät he sitä voi kuljettaa metsän läpi varustukseen."

"Katsokaahan perään päin", sanoi kapteeni. Olimme kokonaan unhottaneet
pitkän viisinaulasen ja nyt huomasimme kauhuksemme, että nuot viisi
roistoa olivat sen kanssa hommailemassa. Myös muistin nyt tykkiä varten
aijotut kuulat ja kruudin, jotka olivat jätetyt laivaan ja että rosvot
voivat helposti saada ne käsiinsä.

"Israel oli Flintin tykkimiehenä", sanoi Gray kiihkeästi.

Vaarasta välittämättä ohjasimme venheen kulun suoraan
maallenousupaikkaa kohti ja olimme jo siksi paljon loitonneet virrasta,
että minä jotenkin helposti voin hoidella peräsintä, mutta täten tuli
venheemme laita heidän tykinkuulilleen hyväksi maalitauluksi.

Minä sekä näin että kuulin paloviinasta punasen Israel Handsin laskevan
tykinkuulan laivan kannelle.

"Kuka on tässä parhain ampuja?" kysyi kapteeni.

"Epäilemättä mr Trelawney", vastasin minä.

"Mr Trelawney, tahdotteko tehdä sen palveluksen että ammutte jonkun
noista miehistä, mieluimmin Handsin", sanoi kapteeni.

Mr Trelawney oli kylmä kuin rauta. Hän tarkasteli pyssynsä sytytintä.

"Käsitelkää pyssyänne varovasti!" huusi kapteeni, "sillä muutoin kaatuu
venhe. Jokainen pitämään sitä kohdallaan, kun hän tähtää."

Tuomari kohotti pyssynsä, souto lakkasi ja me nojasimme venheen toiseen
laitaan, jotta se pysyisi pystyssä.

Nyt oli heillä tykki kunnossa ja Israel, joka latauslaitos kädessään
seisoi aukolla, oli tietysti paras ampumataulu. Mutta meillä ei ollut
onnea, sillä samassa kuin Trelawney laukasi, taivutti roisto itseään
eteenpäin ja laukaus sattui erääseen toiseen, joka kaatui. Hänen
kirkasunsa pani muutkin rosvot liikkeelle ja minä näin heidän rientävän
venheisiinsä.

"Tuolta tulevat venheet", sanoin minä.

"Antaa heidän mennä", huusi kapteeni. "Nyt emme heille mitään voi,
sillä muutoin menee oma venheemme pohjaan, ja jollemme pääse maihin, on
kaikki hukassa."

"Vain toinen venheistä on miehitetty", sanoin minä. "Toisen miehistö
kulkee kai maitse meidät kohdatakseen."

"Silloin saavat he pötkiä pakosalle", vastasi kapteeni. "Ymmärrättehän,
mihin merimies maalla kelpaa! Niitä minä en pelkää, vaan tykin
laukauksia."

Sillä välin olimme kulkeneet hyvän matkan eteenpäin ja saaneet jotenkin
vähän vettä venheeseen. Ja noin neljänkymmenen aironvedon matka oli
enään maihin. Miehitettyä venhettä ei meidän tarvinnut enään peljätä,
sillä se oli jäänyt niemen taakse. Laskuvesi joka äsken oli kulkuamme
hidastuttanut, hidastutti nyt vihollisiamme.

"Jospa uskaltaisin, ampuisin vielä kerran", sanoi kapteeni.

Mutta laivassa olevien rosvojen aikomus ei ollut luopua laukauksestaan.
He eivät edes katsoneetkaan kaatunutta toveriaan, vaikkei hän ollutkaan
kuollut ja minä näin, että hän koetti ryömiä pois.

"Valmis", huusi tuomari.

"Lakatkaa soutamasta", käski kapteeni.

Hän ja Redruth työnsivät takasin niin kovin, että peräkeula vaipui
veden alle. Samassa pamahti tykin laukaus. En tiedä mihin kuula lie
mennyt, mutta luulen sen menneen päittemme yli.

Mutta nyt vaipui venheemme perä veden alle ja kivärimme kastuivat
kokonaan, paitsi kahta, minun ja kapteenin. Meille itsellemme ei käynyt
mitään vahinkoa.

Ääniä läheni metsästä rantaa pitkin. Me emme pelänneet ainoastaan sitä,
että pääsy varustukseen meiltä suljettaisiin, vaan vieläpä sitäkin
kuinka Hunter ja Joyce voisivat säilyttää mielenmalttiinsa, jos heidän
kimppuunsa hyökkää 6 miestä. Sen tiesin, että Hunter oli luja mies, ja
myös, että Joyce oli oiva palvelija ja hyvä vaatteiden puhdistaja,
mutta epäilin hänen sotilaskuntoaan.

Näitä seikkoja tuumiessamme kaahlasimme maihin niin pian kuin voimme
ja jätimme mereen venheemme ynnä puolet siinä olevasta lastista.



Yhdeksästoista luku.

Jatkoa tohtorin kertomukseen. -- Ensi päivän taistelujen loppu.


Yhä selvemmin kuuluivat merirosvojen huudot metsässä ja pian kuulimme
heidän askeleensakin, kun he juoksivat sekä oksien taittumisia, kun he
tunkeutuivat viidakon läpi.

Aloin huomata asian käyvän hyvin vakavaksi ja siksi tarkastelin
pyssyäni.

"Kapteeni", sanoin minä, "Trelawneyn pyssy ei kelpaa mihinkään. Antakaa
hänelle omanne."

Kun samalla huomasin, että Gray oli aseeton, annoin hänelle kirveeni.
Meistä kaikista tuntui hyvältä, kun näimme hänen sylkevän kouraansa,
rypistävän kulmiaan ja heiluttavan kirvestään ilmassa. Oli selvää, että
hän oli kokonaan meidän puolellamme.

Astuttuamme vielä neljäkymmentä askelta eteenpäin, tulimme
metsänreunaan ja näimme varustuksen edessämme. Me saavuimme vallituksen
luoksi sen eteläiselle sivulle samaan aikaan kuin kapinoitsijat, Job
Andersson etunenässä, meluten näyttäytyivät lounaisella sivustalla.

He pysähtyivät kuin kiinninaulatut. Ja ennenkuin he olivat tointuneet
hämmästyksestään saivat tuomari Hunter ja Joyce tilaisuuden laukaista
pyssynsä. Laukaukset eivät tosin kaikki sattuneet, mutta niillä oli
vaikutuksensa. Yksi kapinoitsijoista kaatui ja muut tekivät paikalla
käännöksen ja pakenivat metsään.

Kun olimme uudestaan ladanneet kivärimme, menimme vallituksen
ulkopuolelle kaatunutta vihollista tarkastamaan. Tämä oli aivan
hengetön, sillä kuula oli mennyt hänen sydämensä läpi.

Me aloimme jo iloita menestyksestämme, kun juuri samalla hetkellä
pamahti pistoolin laukaus metsiköstä, kuula vinkui korviemme sivuitse
ja Tom Redruth parka vaipui maahan. Sekä tuomari että minä vastasimme
laukaukseen, mutta kun meillä ei ollut, mihin tähdätä, niin hukkasimme
kai turhanpäiten kruutia. Sitten latasimme taas uudelleen pyssymme ja
aloimme tarkastella Tom Redruthia.

Kapteeni ja Gray tutkivat hänen tilaansa, mutta minä näin heti, että
hän pian kuolee.

Meidän nopea vastauslaukauksemme oli luultavasti uudelleen hajoittanut
kapinoitsijat, sillä esteettä saimme nostaa vanhan metsänvahdin
aitauksen sisäpuolelle sekä kantaa hänet verta vuotavana varustukseen.

Tuomari lankesi itkien kuin lapsi polvilleen hänen viereensä ja suuteli
hänen kättään.

"Kuolenko minä, tohtori", kysyi Tom.

"Tom poikani", sanoin minä, "sinä pääset kotiin."

"Olisin niin mielelläni ensin tahtonut antaa heille pöllyä pyssylläni",
vastasi hän.

"Tom", sanoi tuomari, "sano että sinä annat minulle anteeksi."

"Sopisiko se minulta teitä kohtaan? Mutta olkoon sitten niin. Amen!"

Hetkisen vallinneen hiljaisuuden jälkeen pyysi Tom, että joku lukisi
rukouksen, "sillä niinhän on tapana, herra", lisäsi hän ikäänkuin
anteeksi pyytäen. Ja vähän sen jälkeen, sanaakaan enään virkkamatta
heitti hän henkensä.

Sillä aikaa oli kapteeni ottanut hänen taskustaan ja vaatteittensa alta
muutamia esineitä, kuten Englannin lipun, raamatun, kokoonkäärityn
liinan, kynän, mustetta, logi-kirjan sekä muutaman naulan tupakkia.
Kapteeni oli löytänyt kaatuneen hongan, josta oksat olivat taitetut,
aitauksen sisäpuolelle. Hunterin avulla oli hän nostanut sen
varustuksen yhteen nurkkaan. Sitten oli hän kiivennyt katolle ja
nostanut lipun ylös.

Tämä näytti tuottavan hänelle suuren helpotuksen. Hän palasi
varustukseen ja alkoi laskea varastoja ikäänkuin ei muuta ajattelemista
olisi ollutkaan, mutta siitä huolimatta ei hän päästänyt Tomia
näkyvistään. Ja kun kaikki oli tarkastettu läheni hän toinen lippu
kädessään ruumista ja peitti sen lipulla.

Sitten kutsui hän minut syrjään.

"Tohtori Livesey", sanoi hän "kuinka monen viikon kuluttua odotatte
risteilijälaivaa Bristolista?"

Minä sanoin hänelle, että ei ollut kysymys viikoista, vaan kuukausista.
Ja että jollemme ehdi elokuussa takasin, niin silloin vasta lähettää
Blandy laivan meitä etsimään, mutta ei ennen. Laskekaa itse, sanoin
minä.

Kapteeni pudisti päätään ja sanoi: "siiheksi ehtii meille käydä hyvin
huonosti."

"Mitä tarkoitatte?" kysyin minä.

"On harmillista, että menetimme toisen lastimme. Mitä kruutiin ja
kuuliin tulee, niin niiden suhteen kyllä tulemme toimeen, mutta
ruokavaroja on niin vähän, että tuskin tulemme toimeen."

Samassa lensi kanuunan kuula sihisten yli varustuksen katon.

"Ohoo", sanoi kapteeni, "ampukaa te vain! Teillä, poikaseni on nyt jo
vähän kruutia?"

Toisen kerran tähtäsivät he paremmin ja kuula putosi vallituksen
sisäpuolelle pöllyttäen ilmaan aikamoisen hiekkapilven saamatta muuta
vahinkoa aikaan.

"Kapteeni", sanoi tuomari, "huonetta ei voi laivalta nähdä ja siksi,
ampuvat he kai lipun mukaan. Eiköhän olisi parempi, että lippu otetaan
alas?"

"Ottaako alas lippuni", huudahti kapteeni, "ei ikänään."

Ja luulen, että kaikki olimme hänen kanssaan samaa mieltä, sillä siten
osotimme vihollisillemme, että heitä halveksumme.

Koko illan jatkoivat he ampumista kumminkin ilman tulosta.

"Tällä kertaa on hyvä seikka vallitsemassa", huomautti kapteeni.
"Edessämme oleva metsä on luultavasti vihollisista vapaa ja vesi on
taas laskeutunut koko joukon ja niin muodoin on varastomme kuivalla.
Kuka haluaa mennä läskiä noutamaan?"

Gray ja Hunter tarjoutuivat paikalla ja hyvin varustettuina hiipivät he
varustuksen ulkopuolelle, mutta heidän lähettämisensä ei osoittautunut
olevan miksikään hyödyksi. Kapinoitsijat olivat rohkeampia kuin
luulimmekaan ja he panivat yhä suuremman luottamuksen Israelin kanuunan
laukauksiin. Sillä neljä tai viisi heistä oli kovassa touhussa
kuljettamassa pois tavaroitamme ja niitä kantaen kahlasivat he
lähistössä olevaan venheeseen ja jota airon avulla pideltiin, ettei se
päässyt menemään virran mukana. Silver oli perässä ja antoi määräyksiä.
Hänen miehistään oli jokainen varustettu pyssyllä, joita he olivat
ottaneet omasta salaisesta varastostaan.

Kapteeni taas istui noiden kahden lähdettyä logikirjaansa kirjoittamaan
ja tässä seuraa alku hänen muistiinpanoistaan.

"Aleksanteri Smollett, kapteeni, David Livesey, laivan lääkäri, Abraham
Gray, puuseppä, John Trelawney, laivan omistaja, John Hunter ja Richard
Joyce omistajan palvelijoita, maamiehiä -- nämät ainoat ovat pysyneet
uskollisina koko laivan miehistöstä. Ruokavaroja on heillä kymmeneksi
päiväksi, jolloin niitä tulee antaa hyvin pienissä annoksissa, tulivat
maihin tänään ja nostivat Englannin lipun varustushuoneen katolle.
Tuomas Redruthin, laivanomistajan palvelijan ampuivat kapinoitsijat;
James Hawkins, kajuuttavahti..."

Ja samassa surkuttelin Jim Hawkins-paran kohtaloa.

Huuto kuului maanpuolelta.

"Joku huutaa meitä", sanoi Hunter, joka oli vahdissa.

"Tohtori, tuomari, kapteeni, halloo! Hunter oletteko siellä", kuului
huuto.

Ja minä syöksyin ovelle nähdäkseni Jim Hawkinsin terveenä ja
vahingoittumattomana kiipeävän vallituksen yli.



Kahdeskymmenes luku.

James Hawkins jatkaa taas kertomusta: Varustuksen piiritys.


Niin pian kuin Ben Gunn näki Englannin lipun, pysähtyi hän, tarttui
käteeni ja istuutui.

"Katsokaas", sanoi hän, "tuolla ovat ystävänne, siitä olen varma."

"On paljon todennäköisempää, että siellä on merirosvoja", vastasin
minä.

"Ei", huusi hän. "John Silver olisi nostanut mustan lipun, jossa on
pääkallo ja luita. Nuo ovat ystäviänne ja nyt ovat he vanhassa
varustuksessa, jonka Flint monta herran vuotta sitten rakennutti."

"No hyvä", sanoin minä, "ehkä olette oikeassa. Sitä suurempi syy on
minulla kiiruhtaa ja yhtyä ystäviini."

"Ei, toverini", huomautti Ben. "Te olette kelpo poika, jollen erehdy,
mutta poika te vain kaikissa tapauksissa olette. Minä en lähde sinne,
vaikka minulle annettaisiin kaikki rommi maailmassa. Minä, nähkääs
tahdon ensin teidän päällysmiestenne kunniasanan."

Hän nipisti minua käsivarresta hyvin veitikan näköisenä.

"Kun Ben Gunnia tarvitaan, niin tiedätte, Jim, mistä hän löydetään.
Aivan samasta paikasta, josta te hänen tänään löysitte. Sillä, joka
tulee, pitää olla jotain valkeata kädessään ja hänen pitää tulla
yksinään. Ben Gunnilla ovat nähkääs omat mielijohteensa."

"Hyvä", sanoin minä, "luulenpa ymmärtäväni teidät. Teillä on jokin
ehdotus ja te tahtoisitte tavata tuomarin tai tohtorin. Te olette
siellä tavattavissa, missä minäkin teidät tapasin. Eikö niin?"

"Ja puolesta päivästä alkain k:lo 6 saakka", lisäsi hän.

"Hyvä on", sanoin minä, "saanko nyt mennä?"

"Mutta ettehän vain unhota?" kysyi hän tuskallisen näköisenä. "Minulla
ovat omat aatteeni. Noja", lisäsi hän yhä pitäen minua kädestä,
"voittehan nyt mennä... Kuulkaas Jim, jos te tapaatte John Silverin,
niin älkää Herran tähden myökö minua. Luvatkaa se minulle!"

Tässä keskeytti hänen puhelunsa kova pamaus ja samassa tuli tykin kuula
suhisten puitten lävitse ja laskeutui hiekkaan noin sadan askeleen
päähän meistä. Seuraavassa silmänräpäyksessä lähdimme pakosalle eri
taholle.

Kun kuulat vinkuivat metsässä etsin minä kätköpaikan toisensa jälkeen.
Kumminkin olin hieman rohkaissut itseäni ja tehtyäni pitkän kaarroksen
ryömin puitten lomitse rantaan.

Aurinko oli juuri laskeutunut ja merituulet puhalsivat metsässä ja
panivat ankkuripaikan harmaan pinnan väreilemään. Nousuvesi oli taas
vetäytynyt kauvaksi ja suuret alat rantahiekasta olivat kuivina. Päivän
kuumuuden jälkeen tuntui ilma kolealta.

"Hispaniola" oli edelleenkin ankkuripaikalla -- mutta merirosvon lippu
liehui mastossa. Kun seisoin ja katselin merelle päin, kuului taaskin
tykinlaukaus.

Seisoin rannalla ja tähystelin. Näin, että useat miehet rannalla
lähellä varustusta hävittivät jotain kirveillään -- laivavenhettä,
kuten sittemmin sain tietää. Jonkun matkan päässä lähellä joen suuta
leimusi iso valkea puitten välissä ja tämän niemen ja puitten väliä
kulkivat miehet tullen mennen. Miehet hoilasivat kuin lapset ja heidän
äänestään tuntui, että he olivat maistelleet rommia.

Vihdoin luulin voivani palata varustukseen. Kun nousin seisoalleen näin
jonkun matkan päässä kohoavan matalan pensaikon keskestä yksinäisen
kallion, joka oli jotenkin korkea ja omituisen valkea väriltään. Nyt
selvisi minulle, että se oli sama valkea kallio, josta Ben Gunn oli
maininnut ja että sieltä löydämme venheen, jos sellaista joskus
tarvitsemme.

Hyvän aikaa kuljettuani saavuin varustushuoneen rannanpuoleiselle
sivulle ja sen varustusväki otti minut riemuiten vastaan. Hyvin tiheä
metsä ympäröi varustuksen -- ja liiankin tiheä. Metsä oli kaikkialla
yhtä tasaista ja yhtä korkeata. Maan puolella se oli pelkkää
mäntymetsää, mutta merenpuolella se oli sekalaista.

Kylmä iltatuuli puhalsi raoista kömpelösti rakennettuun varustukseen ja
peitti lattian hienolla hiekalla. Myös meilläkin oli hiekkaa silmissä,
hampaitten välissä, illallisessa ja vieläpä keittokattilassammekin.
Savupiippunamme oli nelikulmainen aukko katossa. Vain vähäinen osa
savusta kulki tämän kautta, jota vastoin enin osa jäi sisälle
kirveltäen silmiämme ja saaden meidät rykimään. Saadakseni kuvan
täydellisemmäksi, lisään vielä että Graylla olivat kasvot kääreissä sen
haavan tähden, jonka hän oli saanut luopuessaan kapinoitsijain
toveruudesta sekä että vanha Tom Redruth-parka makasi kankeana ja
jäykkänä hautaamattomana Englannin lipun peitossa.

Kapteeni Smollett määräsi meille kullekin vahtipaikkamme. Tohtori, Gray
ja minä saimme yhden vartiopaikan, tuomari, Joyce ja Hunter toisen.
Niin väsyneitä kuin olimmekin, lähetettiin kaksi meistä noutamaan puita
ja kaksi taas sai toimekseen kaivaa hauta Redruthille. Tohtori
määrättiin kokiksi ja minä olin vartioimassa sisäänkäytävää. Kapteeni
kulki edestakasin rohkaisten meitä.

Kerta toisensa jälkeen tuli tohtori käytävään saamaan raitista ilmaa ja
hänen silmänsä olivat savusta punaset ja aina oli hänellä joku sana
minulle sanottavana.

"Tuo Smollett on parempi mies kuin minä", sanoi hän kerran. "Ja kun
minä sen sanon, niin merkitsee se paljon, Jim."

Toisen kerran tuli hän ja seisoi hetkisen aikaa hiljaa. Sitten kallisti
hän päätään sivulle päin ja katsoen minuun virkkoi: "minkälainen mies
tuo Ben Gunn on?"

"Enpä oikein tiedä, mutta luulen, ettei hän ole oikein viisas."

"No jos kerran häntä sellaiseksi luulet, niin varmasti hän sellainen
onkin", virkkoi tohtori. "Mieheltä, joka on kolme vuotta pureksinut
kynsiään autiolla saarella, ei voi vaatia, että hän näyttäisi niin
viisaalta kuin sinä tai minä. Juustoako hän ikävöi vai mitä?"

"Juustoa", vastasin minä.

"Kuuleppas, Jim, nyt näet, kuinka hyödyllistä on olla herkkusuu.
Olethan varmaan nähnyt nuuskataulikkani, mutta et koskaan ole nähnyt
minun nuuskaavan -- vain siksi, että taulikassani on palanen juustoa,
erittäin ravitsevaa, jota valmistetaan Italiassa. Ja sen annan minä Ben
Gunnille."

Ennenkuin olimme syöneet illallisen, hautasimme vanhan Tomin hiekkaan
ja seisoimme hetkisen aikaa paljain päin hänen hautansa ympärillä.
Olimme tuoneet koko joukon polttopuita, mutta kapteenin mielestä niitä
oli liian vähän. Hän sanoi, että meidän täytyi ryhtyä huomenna samaan
työhön uudestaan, mutta paljon reippaammin.

Kun olimme syöneet läskimme ja kukin oli saanut annoksen konjakkia,
niin istuutuivat nuo kolme päällikköä varustuksen nurkkaan
keskustelemaan vastaisista toimistamme.

Heidän järkensä näytti olevan pysäyksissä. Varastot olivat niin pienet,
että meidän tulisi antautua ennenkuin apua ehtisi saapua. Paras
toivomme oli kumminkin se, että saisimme merirosvoja niin paljon
tapetuksi, että he joko laskisivat merirosvon lipun alas tai lähtisivät
purjehtimaan "Hispaniolalla." Heidän lukumääränsä oli alentunut 19:sta
15:sta. Kaksi muuta oli haavoittunut lievemmin ja yksi, nimittäin se,
joka ammuttiin tykin vierestä, pahasti haavoittunut ja ehkäpä
kuollutkin. Meidän tuli käyttää tilaisuutta hyväksemme tuhotaksemme
heidät ja samalla varjellaksemme itseämme. Tässä suhteessa oli meillä
kaksi hyvää liittolaista -- rommi ja ilmanala.

Mitä edellisen liittolaiseen tulee, niin oli se jo avustamassa, sillä
vaikka olimmekin puolen Englannin penikulman matkan päässä, niin
kuulimme kapinoitsijain laulavan ja meluavan aina myöhään yöhön saakka.
Ja tohtori sanoi lyövänsä vetoa siitä että puolet heistä sairastuisi
viikon kuluessa, ilman lääkkeitä kun olivat ja oleskelivat
epäterveellisessä seudussa.

Minä olin kovin väsyksissä ja vaivuin heti sikeään uneen.

Kun seuraavana aamuna heräsin, niin olivat toiset olleet jo kauvan
ylhäällä ja kantaneet ison taakan puita. Minä heräsin meluun, kun joku
sanoi: "rauhanlippu!" Ja sitten kuului joku huutavan: "se on Silver!"
Hyppäsin heti pystyyn, hieroin silmiäni ja kiiruhdin seinässä olevan
ampuma-aukon luo.



Kahdeskymmenesensimäinen luku.

Silverin lähetystö.


Kaksi miestä seisoi vallituksen ulkopuolella ja toinen heistä heilutti
valkeata vaatekappaletta. Toinen taas, joka oli Silver itse, seisoi
tyynenä vieressä.

Oli jotenkin varhaista ja aamu oli tavattoman kylmä. Taivas oli kirkas
ja pilvetön ja puitten latvat loistivat ruusunvärisinä auringon
paisteessa. Silver ja hänen apulaisensa olivat kokonaan varjossa ja se
valkea höyry, joka oli noussut suosta, ulottui heitä polviin saakka.
Paikka oli epäterveellinen ja kuumetta synnyttävä.

"Pysykää sisällä", sanoi kapteeni, "sillä voinpa lyödä vetoa, että
tässä piilee jokin petos." Sitten huusi hän merirosvoille: "Keitä
siellä? Pysykää alallanne tai muutoin ammumme teidät."

"Rauhan lippu", huusi Silver.

Kapteeni oli varoillaan, ettei kavalasti ammuttu luoti sattuisi häneen
ja sitten kääntyi hän meihin sanoen:

"Tohtori, olkaa varuillanne! Tohtori pitäköön huolta pohjoisesta, Jim
itäisestä ja Gray läntisestä sivustasta. Kaikki lataamaan pyssyjä!
Reippaasti ja varovasti!"

Sitten kääntyi hän taas kapinoitsijoihin päin.

"Mitä te tahdotte rauhanlipullanne?" huusi hän. Toinen näistä vastasi:
"Kapteeni Silver haluaa tulla kanssanne keskustelemaan ja tekemään
sovinnon."

"Kapteeni Silverkö? Minä en tunne ketään kapteeni Silveriä. Kuka hän
on?" huusi kapteeni.

Ja me kuulimme hänen lisäävän itsekseen: "kapteeni? Sepä luulen olevani
minä eikä kukaan muu. Liian nopeastipa sitä arvossa noustaankin."

Pitkä John vastasi:

"Se olen minä, herraseni, sillä pojat ovat valinneet minut kapteeniksi
sen jälkeen kuin te poistuitte laivasta", ja hän pani erityisen painon
sanalle poistuitte. "Me olemme halukkaat antautumaan, jos vain voimme
tulla yksimielisyyteen kanssanne. Pyydän vain kunniasananne
teiltä, kapteeni Smollett, että sallitte minun mennä terveenä ja
vahingoittumattomana tästä linnoituksesta ja että annatte minulle
minutin ajan päästä ampumamatkan ulkopuolelle ennenkuin ammutte."

"Silver", sanoi kapteeni, "minulla ei olo vähintäkään halua puhella
kanssanne, mutta teitä haluttaa puhua minulle, niin voitte tulla. Siinä
kaikki. Ja jos teillä on petos mielessä, niin syyttäkää itseänne ja
Jumala armahtakoon teitä."

"Siinäpä onkin kylliksi", huusi pitkä John iloisesti. "Yksi sana teiltä
on riittävä ja minä tiedän, että te olette hieno mies."

Me näimme, että rauhanlippua kantava mies koetti estää Silveriä
menemästä, mutta tämä nauroi ääneensä hänelle ikäänkuin pelon ajatus
olisi ollut jotain aivan luonnotonta. Sitten läheni hän aitausta,
heitti kainalosauvansa sen yli ja erinomaisen vikkelyytensä ja voimansa
avulla pääsi itsekin yli aitauksen. Mutta hyvin vaikeata oli hänen
kulkea kukkulata ylöspäin, sillä jyrkässä rinteessä monien kantojen
välissä ja pehmeässä hiekassa oli hän sauvoineen yhtä avuton kuin laiva
käännöksessä. Mutta hän selviytyi kumminkin kuin mies ja seisoi vihdoin
kapteenin edessä, jolle hän teki siron kumarruksen. Parhaimmat vaatteet
olivat hänellä yllään.

"Vai siinä te nyt olette", sanoi kapteeni. "Istukaa, jos tahdotte."

"Ettekö salli minun tulla sisään, kapteeni?" pyysi John valittavalla
äänellä, "sillä on surkeata istua hiekassa näin kylmänä aamuna."

"Kuulkaas Silver", vastasi kapteeni, "jos te olisitte tahtoneet pysyä
kunniallisena miehenä, niin voisitte nyt istua keittiössänne. Oma
syynne. Te olette joko laivan kokki -- ja sellaisena kohtelen teitä
ystävällisesti -- eli kapteeni Silver, tavallinen kapinoitsija, ja
sellaisena ollen on paras, että menette ja hirtätte itsenne."

"Hyvä on, kapteeni", sanoi Silver ja istuutui osoitettuun paikkaan
hiekalle. "Tämähän on oikein hauska paikka. Kah, tuollahan on Jimkin!
Hyvä huomenta, poikaseni! Nöyrin palvelijanne, herra tohtori. Tehän
asutte täällä kuin onnellinen perhe konsanaan, jos niin saan luvan
sanoa."

"Jos teillä on jotain sanottavaa, niin on parasta, että teette sen
heti", sanoi kapteeni.

"Aivan oikein, kapteeni Smollett", vastasi Silver. "En voi kieltää,
että te eilen illalla selviydyitte erinomaisen hyvin. Mutta kauvemmin
ei se voi niin mennä. Tahdon sanoa teille, etten minä eilen ollut
humalassa, vaan kauhean väsyksissä ja jos minä olisin herännyt
sekuntinkaan aikasemmin, niin olisi asia saanut toisen käänteen.
Silloin emme olisi sitäkään miestä menettäneet."

"Ja sitten", sanoi kapteeni erinomaisen tyyneenä, vaikka viimeiset
sanat hänelle olivatkin vallan käsittämättömät.

Minä puolestani aloin jo arvella, että Ben Gunn oli käynyt
vierailemassa merirosvojen luona silloin kun nämät olivat aivan
juovuksissa ja ilokseni huomasin vihamiehiämme enään olevan vain
neljätoista.

"Asianlaita on seuraava", virkkoi Silver. "Me tahdomme saaressa olevan
aarteen ja meidän täytyy saada se. Sellaiset ovat meidän ehtomme. Te
taas luullakseni haluatte kernaasti pelastaa henkenne niin pian kuin
mahdollista ja ne ovat taas teidän ehtonne. Teillähän on kartta vai
mitä'?"

"Paljon mahdollista", sanoi kapteeni.

"Aivan varmasti, sillä tiedän asian. Minä tarkotan, että me tahdomme
tuon kartan haltuumme. Ainakin minä puolestani en muutoin koskaan ole
teille itsellenne tahtonut mitään pahaa."

"Se ei minuun kuulu, herraseni", keskeytti kapteeni. "Me tiedämme aivan
tarkkaan, mitä te aioitte tehdä, mutta siitä vähät välitämme, sillä nyt
ette voi niin tehdä, ymmärrättekö."

"Jollei Abe Gray..." huudahti Silver.

"Seis mies!" keskeytti kapteeni. "Gray ei ole kertonut mitään enkä minä
ole häneltä kysynyt mitään. Nyt tiedätte tarpeeksi, vintiö."

Tämä pieni pahantuulen ilmaus näytti vaikuttavan masentavasti
Silveriin, mutta pian sai hän itseensäluottamuksen takasin.

"Näen että poltatte tupakkia, kapteeni", sanoi hän, "ja minä otan
vapauden tehdä samoin."

Hän pani tupakkia piippuunsa ja sytytti sen, jonka jälkeen molemmat
istuivat jonkun aikaa ääneti poltellen milloin katsellen toisiaan
milloin pannen uutta tupakkia piippuihin. Heidän katselemisensa tuntui
yhtä hauskalta kuin jos olisi ollut teaatterissa.

"Tuollaiset, kuten sanoin, ovat siis vaatimuksemme", sanoi vihdoin
Silver. "Teidän tulee antaa meille kartta, joka osottaa aarteen paikan
ja sitten lakkaatte ampumasta merimiesparkoja ja katkomasta heidän
kaulojaan, kun he makaavat. Jos näin teette, niin saatte vapaasti
valita toisen kahdesta ehdotuksesta: joko tulette kanssamme laivaan,
kun aarre on sinne viety, ja minä lupaan kunniasanallani, että lasken
teidät jossain sopivassa paikassa maihin. Tai jos mieluummin tahdotte,
niin saatte jäädä tänne, ja varsinkin tämä olisi suotavaa, sillä
muutamilla miehistämme on selvittämättömiä seikkoja kanssanne.
Ruokavarat jaamme tasan kanssanne ja minä annan teille kunniasanani,
kuten ensimäisessäkin ehdossa, että minä lähetän ensimäisen laivan,
joka tulee näkyviin, tänne teitä noutamaan. Teidän täytyy myöntää
ehtojeni olevan erinomaiset."

Kapteeni Smollett nousi seisomaan ja karisti tuhkan piipustaan ja
virkkoi: "joko nyt olette sanoneet sanottavanne?"

"Sellaiset ovat loppuvaatimukseni ja jos ne hylkäätte; niin saatte
minusta vain kuulla pyssynlaukauksien kautta", vastasi John.

"Kuulkaa siis, mitä minullakin on sanomista", vastasi kapteeni, "Jos
tulette tänne yksitellen ja aseettomina, niin panen teidät rautoihin ja
Englantiin saavuttuamme jätän teidät oikeuden käsiin. Mutta jollette
tule niin passitan teidät, niin totta kuin nimeni on Aleksanteri
Smollett, jokaisen helvettiin. Te ette koskaan löydä aarretta ettekä te
osaa kuljettaa laivaa, ettekä koskaan voita meitä. Nämät ovat viimeiset
sanani teille. Sillä vannon taivaan nimessä että minä ajan kuulan
kalloonne, kun ensi kerran teidät tapaan. Laputtakaa nyt täältä
tavallista sukkelaampaan."

Silverin kasvot olivat kamalat nähdä. Hänen silmänsä tuijottivat
kamalasti. Hän karisti tupakat piipustaan.

"Antakaa minulle joku, joka auttaa minut aitauksen yli", karjui hän.

"En anna", vastasi kapteeni.

"Kuka tahtoo auttaa minua?" kirkui John.

Ei kukaan meistä hievahtanutkaan paikoiltaan. Päästellen mitä
kamalimpia kirouksia kompuroi John hietikössä sauvansa avulla.
Tultuaan lähteen luoksi, sylki hän siihen huutaen: "tämä on
hyvästijättötervehdykseni. Ja tunnin päästä sären vanhan linnoituksenne
kuin rommiastian. Naurakaa te vain! Viimeksi naurava makeimmin nauraa!"

Ja kauheasti kiroten lähti hän kulkemaan edelleen. Muutaman
epäonnistuneen yrityksen jälkeen auttoi hänen kumppaninsa hänet
aitauksen yli ja pian katosivat he metsään.



Kahdeskymmenestoinen luku.

Hyökkäys.


Niin pian kuin Silver oli kadonnut, kääntyi kapteeni katsomaan
sisälläolijoita, joista vain Gray oli paikoillaan.

Silloin näin hänen ensi kerran äkäisenä.

"Paikoillenne", karjasi hän ja me palasimme vartiopaikoillemme. "Gray,
te hoiditte virkaanne, kuten kelpomiehen tulee. Mr Trelawney, minä
ihmettelen teitä! Ja tekin tohtori, joka olette kantanut kuninkaallista
pukua!"

Tohtori palasi paikoilleen ja muut kiiruhtivat lataamaan pyssyjä.

Kapteeni seisoi jonkun aikaa ääneti ja sanoi sitten: "poikani, tunnin
kuluttua he tulevat. Ei tarvinne sanoa, että meitä on vähemmin kuin
heitä, mutta me taistelemme suojuksessa. En vähintäkään epäile, ettemme
voisi pitää heitä kurissa, mutta se riippuu kokonaan teistä."

Sitten kävi hän vielä kerran katsomassa, että kaikki oli kunnossa.

Rakennuksen kahdella lyhemmällä sivustalla, idän ja lännen puolella oli
vain kaksi ampumareikää. Eteläisellä sivulla, jossa oli käytävä, oli
niinikään kaksi ampumareikää. Meillä seitsemällä oli parikymmentä
pyssyä. Polttopuut olivat ladotut neljään pöydänmuotoiseen kasaan ja
kullakin näillä pöydällä oli ladattuja pyssyjä puolustusta varten.
Huoneen keskellä olivat kirveet.

"Sammuttakaa tuli", sanoi kapteeni, "sillä nyt ei enään ole kylmä eikä
ole hyvä, että meillä ovat silmät savua täynnä."

Tuli sammutettiin.

"Hawkins ei ole ollenkaan saanut aamiaista. Saatte itse sitä hommata ja
syödä vartiopaikallanne. Kiiruhtakaa, poikaseni. Hunter, antakaapas
konjakkia."

Kun tämä tapahtui, täydensi kapteeni puolustussuunnitelmaansa.

"Tohtori, te otatte ovesta vastataksenne, mutta älkää paljastako
itseänne. Pysykää huoneen sisällä ja ampukaa avaimenreijästä, Hunter
saa itäisen ja Joyce läntisen sivustan. Te mr Trelawney, joka olette
paras ampuja, ja Gray otatte pohjoisen sivustan, jossa on viisi
ampuma-aukkoa. Siltä sivustalta suurin vaara uhkaa. Te Hawkins ja minä,
kun emme ole erittäin taitavia ampujia, lataamme pyssyjä."

Pian auringon noustua oli hiekkakin polttavan kuuma ja pihka kiehui
varustuksen hirsissä. Takit riisuttiin päältä ja ampujat avasivat
paitansa kauluksen auki ja käärivät hihat ylös.

Näin seisoimme kaikki paikoillamme kuumuuden ja jännityksen vallassa.

Näin kului tunti.

"Kirotut", sanoi kapteeni, "tämäkin käy ajan pitkään ikäväksi. Gray
viheltäkäähän hieman, että rupeaisi tuulemaan."

Ja juuri samassa saimme ensimäiset tiedot hyökkäyksestä.

"Anteeksi, herrani, jos näen jonkun, niin pitääkö minun ampua?"

"Niinhän olen sanonut", ärjäsi kapteeni.

"Kiitoksia herra", vastasi Joyce tyyneesti.

Nyt taas seurasi hetken hiljaisuus, mutta tuo huomautus oli jännittänyt
näkömme ja kuulomme. Seurasi taas muutaman sekunnin ajan hiljaisuus,
mutta sitten Joyce kohotti kivärinsä ja laukasi. Mutta tuskin oli hänen
pyssynsä pamahtanut, kun metsästä pamahti laukaus toisensa jälkeen
varustuksen jokaiselta sivulta. Muutamia kaulia sattui rakennukseen,
mutta ei yksikään niistä päässyt seinän läpi. Sitten äkkiä valkeni, ja
kun savu hajosi, näytti metsä tyyneltä ja tyhjältä niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut.

"Tarkkasitteko?" kysyi kapteeni.

"Luullakseni en", vastasi Joyce.

"Ladatkaa hänen pyssynsä Hawkins. Kuinka monta luulette hyökkääjiä
olleen teidän sivustallanne, tohtori?"

"Kolme laukausta ammuttiin meidän sivustaamme kohti. Minä näin kaksi
kuulanreikää aivan lähekkäin ja kolmannen hieman kauvempana."

"Kolme", toisti kapteeni, "ja kuinka monta oli teidän sivustallanne, mr
Trelawney?"

Mutta tähän ei ollut niin helppo vastata. Tuomari sanoi kuulleensa
seitsemän laukausta, mutta Gray kahdeksan tai yhdeksän. Itäiseltä ja
läntiseltä sivustalta oli kuulunut vain yksi laukaus. Oli siis selvää,
että hyökkäys tapahtuisi pohjoiselta sivulta ja että muilta sivuilta
oli vain näennäisiä vihollisuuksia odotettavana. Mutta kapteeni ei
muuttanut määräyksiään. Jos kapinoitsioitten onnistuisi tulla aitauksen
sisäpuolelle, niin he hänen arvelunsa mukaan anastaisivat jokaisen
ampuma-aukon ja ampuisivat meidät kuin rotat omassa linnoituksessamme.

Muutoin ei meillä ollut liikoja aikoja tuumimiseen, sillä äkkiä ja
hurjasti hurraten syöksyi metsästä esiin pieni joukko kapinoitsijoita
pohjoista sivustaa kohti ja hyökkäsivät suoraan aitausta kohti. Samalla
alkoi uusi ampuminen ympärillä olevasta metsästä. Yksi kuula tuli
vonkuen oven kautta ja muserti tohtorin pyssyn.

Piirittäjät kiipesivät kuin apinat aitauksen yli. Tuomari ja Gray
ampuivat herkeämättä. Kolme miestä kaatui, kaikki aitauksen
sisäpuolella. Mutta näistä oli yksi kai enemmin pelästynyt kuin
vahingoittunut ja siksi olikin hän pian jaloillaan ja katosi puitten
joukkoon.

Kapinoitsioista oli kaksi kaatunut, yksi paennut, neljä oli saanut
jalansijan puolustusalueemme sisällä, ja seitsemän tai kahdeksan miestä
kukin luultavasti useammalla pyssyllä varustettuna, pitivät yllä
puitten suojaamina vilkasta, joskin hyödytöntä ampumista.

Nuot neljä syöksyivät kovasti huutaen rakennusta kohti ja puitten
suojassa olevat miehet melusivat heitä rohkaistakseen. Muutamia
laukauksia laukaistiin, mutta niillä ei näyttänyt olevan mitään
vaikutusta. Pian olivat nuo neljä kimpussamme.

Pursimies Job Andersonin pää näkyi keskimäisen ampuma-aukon kohdalla.

"Noitten kimppuun!" kirkui hän käheällä äänellä.

Samassa tarttui toinen kapinoitsia Hunterin pyssyn suuhun, väänti
pyssyn hänen käsistään ja työnsi sen sisään ampuma-aukon kautta sekä
iski kauhealla iskulla miesparan tunnottomana maahan. Kolmas oli taas
kulkenut rakennuksen ympäri ja ilmestyi ovi-aukon kohdalle sekä
hyökkäsi kirves kädessä tohtorin kimppuun.

Asemamme oli suuresti muuttunut. Hetkinen sitten olimme suojassa
ampuneet suojattomia vihollisia, mutta nyt olimme suojattomia emmekä
voineet torjua hyökkäystä.

Varushuone oli savua täynnä ja tätä seikkaa on meidän kiittäminen, että
olimme verraten hyvin turvassa. Huutoa ja melua ja pistoolin laukauksia
kaikui korvissani.

"Ulos pojat, tappelemaan avonaisella kentällä", huusi kapteeni,
"Kirveet esiin!"

Minä otin yhden puuröykkiöltä ja samalla otti joku toisen kirveen sekä
antoi heikon iskun rystöilleni. Syöksyin oven kautta ulos ja joku, jota
en tuntenut, oli takanani. Aivan edessäni ajoi tohtori takaa muuatta
kapinoitsijaa ja samassa huomasin, että hän väistettyään hyökkäyksen
antoi tälle iskun niin että tämä kaatua rojahti maahan.

"Ympäri rakennusta, pojat", huusi kapteeni.

Minä tottelin koneellisesti, käännyin itäänpäin ja syöksyin kirves
sojossa huoneen nurkan sivu. Samassa olimme Andersonin kanssa
vastatusten. Rajusti karjaisten heilautti hän kirvestään päänsä päällä.
Minulla ei ollut aikaa arkailla, mutta kun minua edelleenkin aseella
uhattiin niin yks kaks hyppäsin sivulle, ja sillä seurauksella, että
kadotin jalansijani pehmeässä hiekassa ja syöksyin päistikkaa
jyrkännettä alas.

Kun olin tullut oven kautta ulos, niin olivat muut rosvot kiivenneet
aitauksen yli meidät nitistääkseen. Mutta sillä välin, kuin minä taas
ehdin päästä jaloilleni, oli taistelu loppunut ja voitto oli meidän.

Gray, joka oli seurannut aivan kintereilläni, oli yhdellä iskulla
lyönyt kuoliaaksi tuon jättiläismäisen pursimiehen ennenkuin tämä oli
ehtinyt tointua harhaan sattuneesta iskustaan. Toinen taas ammuttiin
ampuma-aukon luona juuri kuin hän oli ampumaisillaan tämän kautta
sisään ja makasi nyt kuolonkalpeana savuava pistooli kädessään. Tohtori
oli päästänyt kolmannen päiviltä. Neljästä, jotka olivat kiivenneet
aitauksen yli, oli vain yksi, joka oli päässyt ehjin nahoin. Tämä, joka
oli hylännyt kirveensä taistelupaikalle, kiipesi aitauksen yli
päästäkseen pakoon.

"Ampukaa, ampukaa!" huusi tohtori. "Ja te, pojat, palatkaa takasin
suojukseen."

Mutta ei kukaan hänen käskyään totellut, sillä ei yhtään laukausta
laukaistu, ja neljäs hyökkääjistä onnistui pääsemään pakoon sekä katosi
muitten mukana metsään, Kolmen sekunnin kuluttua oli piirittäjistä
jälellä vain ne viisi, jotka olivat kaatuneet.

Tohtori, Gray ja minä syöksyimme huoneeseen, sillä eloon jääneet voivat
palata millä hetkellä hyvänsä ja ampuminen voi alkaa uudelleen.

Huone oli jotenkin vapaa savusta ja nyt voimme nähdä, mitä voittomme
oli meille maksanut. Hunter makasi tainnuksissa ampuma-aukkonsa
kohdalla ja Joyce taas oman aukkonsa kohdalla pää kuulan lävistämänä ja
hengettömänä. Keskellä huonetta kohtasivat kapteeni ja tuomari toisensa
ja molemmat olivat yhtä kalpeita.

"Oletteko haavoittunut?" sanoi mr Trelawney.

"Jokos ne menivät pakoon?" kysyi kapteeni Smollett.

"Joka kappale, mutta viisi heistä on ainaiseksi lakannut juoksemasta",
vastasi tohtori.

"Viisi!" huudahti kapteeni. "Sepä on jo jotain! Nyt ovat meillä paljon
paremmat toiveet kuin alussa, sillä silloin oli meitä luuloni mukaan
seitsemän yhdeksäätoista vastaan."



V.

Seikkailuni merellä.



Kahdeskymmeneskolmas luku.

Kuinka seikkailuni merellä alkoivat.


Merirosvot eivät palanneet emmekä kuulleet edes yhtään laukaustakaan
metsästä. He olivat saaneet "päiväannoksensa", kuten kapteeni sanoi, ja
me saimme pitää paikkamme sekä saimme tilaisuuden syödä päivällistä ja
tutkia haavoittuneitten tilaa. Tuomari ja minä laitoimme päivällisen
huoneen ulkopuolelle uhkaavasta vaarasta huolimatta. Ne äänekkäät
valitukset, joita tohtorin sairaat päästelivät, saattoivat meidät niin
hajamielisiksi, että tuskin tiesimme mitä teimme.

Kahdeksasta kaatuneesta oli vain kolme elossa -- se kapinoitsijoista,
joka oli kaatunut ampuma-aukon kohdalla, Hunter ja kapteeni Smollett.
Näistä kuoli ensiksimainittu ja Hunter ei myöskään koskaan tullut
tajuntaansa. Seuraavana yönä kuoli hän pienintäkään ääntä päästämättä.

Kapteenin kaksi haavaa -- ensimäisen sai hän Job Andersonin
laukauksesta, -- olivat kovat, mutta eivät vaaralliset ja tohtori
vakuutti hänen tulevan terveeksi. Mutta seuraavina viikkoina ei hän
voinut liikuttaa kättään eikä jalkaansa eikä edes puhuakaan.

Se isku, jonka minä olin saanut rystöilleni, oli aivan vähäpätöinen.

Päivällisen jälkeen istuivat tuomari ja tohtori kapteenin luona sekä
pitivät lyhyen neuvottelun ja lopetettuaan sen otti tohtori hattunsa ja
pistoolinsa, pisti kirveen vyöhönsä, kartan taskuunsa ja lähti pyssy
olalla yli vallituksen pohjoseen päin.

"Mitä ihmettä", sanoi minulle Gray, kun istuimme huoneen toisessa
päässä, "onko tohtori hullu?"

"Ei kai", sanoin minä. "Kyllä hän varmaan meistä viimeiseksi hulluksi
tulee."

"Olkoonpa niin, toveri", sanoi Gray. "Mutta jollei hän ole hullu, niin
olen minä."

"Minä arvelen, että tohtorilla ovat omat tuumansa ja jos oikein arvaan,
niin meni hän etsimään Ben Gunnia."

Minäkin sain hyvän tuuman. Minä kadehdin tohtoria, joka sai kuljeskella
puitten viileässä varjossa, jota vastoin minä sain paistua kuumuudessa
ja nähdä edessäni olevaa kurjuutta.

Koko ajan, kun pesin varushuonetta puhtaaksi verestä ja samoin silloin
kun pesin astioita päivällisen jälkeen, lisääntyi kateuteni ja kun olin
korppujen läheisyydessä, täytin taskuni niillä, sillä siten ei minun
tarvitsisi nälkää heti nähdä, jos aikomallani retkeilyllä jotakin
tapahtuisi.

Sitten otin pari pistoolia ja kun minulla oli kuulia ja kruutia niin
arvelin olevani hyvin varustettu.

Suunnitelmani oli seuraava. Aioin lähteä hiekkasärkälle, joka erottaa
ankkuripaikan avoimesta merestä, etsiä valkea kallio, jonka edellisenä
iltana olin nähnyt ja saada selvyys, oliko Ben Gunn kätkenyt sinne
venheensä. Ja vieläkin arvelin, että tämä tekoni oli hyvä. Tyhmää
asiassa oli vain se, että aioin mennä retkelleni luvatta ja salassa.

Minulle sattui hyvä tilaisuus. Tuomari ja Gray muuttivat kapteenin
haavakääreitä. Tie oli vapaa. Minä hyppäsin aitauksen yli ja ennenkuin
kukaan poissaoloani huomasi olin jo tiheässä metsässä kaukana toisten
kuuluvilta.

Tämä oli toinen hullutukseni ja ensimäistä pahempi, sillä nyt jätin
vain kaksi tervettä miestä varustusta suojelemaan, mutta kuten ensi
kerrallakin, johtui siitä meidän kaikkien pelastus.

Ohjasin kulkuni saaren itäistä rantaa kohti. Iltapuolta oli jo hyvän
matkaa kulunut, mutta silti oli vielä tavattoman lämmin. Etäällä kuului
maininkien loiske ja puitten lehtien liikkeestä päätin tuulen koko
lailla tyyntyneen. Pian saavuttivat minut kylmät ilmanvirtaukset, ja
kun olin vielä muutamia askeleita ottanut, näin meren lepäävän
tyyneenä.

Astuin reippaasti rantapengertä pitkin ja arvellen tulleeni kylliksi
kauas eteläänpäin, hiivin pensasten suojaan ja varovasti ryömin
hiekkasärkän reunaan.

Takanani oli meri, edessäni ankkuripaikka. Merituuli alkoi jo tyyntyä.
Ankkuripaikalla, joka oli vasemmalla Benrangelin saaresta oli vallan
tyyntä, kuten silloinkin kun ensi kerran tulimme tähän paikkaan.
Merirosvojen lippu liehui "Hispaniolan" mastossa.

Sen vieressä oli venhe, jonka perässä istui John Silver ja pari miestä
nojasi laivan peräkeulassa kaidepuiden yli. Toisella heistä oli
punainen myssy päässä eli siis sama lurjus, jonka joku tunti sitten
olin nähnyt varustuksemme aitauksen sisäpuolella. Hetkisen kuluttua
loittoni venhe laivasta ja ohjasi kulkunsa maata kohti sittenkuin
punaisessa myssyssä oleva mies ja hänen toverinsa olivat poistuneet
kajuuttaan.

Aurinko oli laskeutunut "Kaukoputki"-nimisen kukkulan taakse ja sitä
mukaan kuin sumu alkoi levetä tuli pimeyskin yhä syvemmäksi. Huomasin
että minun täytyi kiirehtiä löytääkseni venheen samana iltana.

Valkeakallio, joka jotenkin selvästi näkyi yli matalan metsän, oli
vielä noin kahdeksan penikulman matkan päässä hietasärkälle päin ja
viipyi hyvän aikaa ennenkuin pääsin sen luoksi, sillä toisinaan täytyi
minun kulkea nelinkontin. Oli jo melkein yö ennenkuin pääsin sen luo.
Aivan edessäni oli hyvin pieni ruohoakasvava aukeama, jota matala
polvenkorkuinen metsä ympäröi ja tämän keskellä näin pienen
nahkateltin. Minä ryömin aukealle, nostin teltin laitaa ja siellä oli
Ben Gunnin valmistama vene. Se oli tavattoman pieni ja mielestäni liian
pieni minullekin, joten minun oli vaikea uskoa että se kannattaisi
täysikasvuista miestä. Se muistutti _coracle_-nimisiä venheitä, joita
vanhat brittiläiset käyttivät.

Luulisi, että olin kylliksi puuhannut sinä iltana, mutta niin ei ollut
asianlaita. Mieleeni johtui uusi tuuma; yön suojassa soutaa
"Hispaniolan" luoksi, katkaista ankkuriköysi ja siten päästää laiva
ajelehtimaan rannalle. Minä olin näet sitä mieltä että kapinoitsijoilla
ei aamulla kärsimänsä tappion jälkeen ollut muuta mielessä kuin nostaa
ankkuri ja lähteä merelle. Tämä oli mielestäni estettävä ja nyt arvelin
sen helpoimmin käyvän päinsä, kun näin että he olivat jättäneet
vartijansa venheettömiksi.

Istauduin odottamaan pimeätä ja söin illalliseksi korppuja. Yö oli
varsin sopiva tuumani toimeenpanoon. Sumu oli peittänyt koko
taivaankannen ja kun viimein auringonsäde oli kadonnut, peitti synkkä
pimeys Aarresaaren. Ja kun vihdoin otin venheen olalleni ja aloin
kompuroida paikoiltani näkyi vain kaksi kohtaa ankkuripaikalta. Toinen
niistä oli mäen rinteellä, jossa voitetut kapinoitsijat juopottelivat,
toinen taas oli kapea valojuova, joka ilmasi laivan ankkuripaikan.
Laiva oli kääntynyt ja sen kokka oli minua kohti. Ainoat tulet kuin
siinä olivat, loistivat kajuutasta.

Minun täytyi kaahlata hyvän matkaa upottavassa hietikossa ja usein
upposin nilkkoihin saakka ennenkuin pääsin veden rajaan ja laskin
venheeni veteen.



Kahdeskymmenesneljäs luku.

Laskuvesi.


Vene oli hyvin sopiva minun suuruiselleni ja painoiselleni henkilölle,
mutta samalla oli se hyvin vaikea ohjata. Olipa Ben Gunnkin myöntänyt
sen olevan hyvin vaikean ohjata ennenkuin siihen tottui.

Minä taas en ollenkaan tietänyt, kuinka sitä oli käsiteltävä ja jollei
onni olisi minua nyt niin erinomaisesti suosinut kuin muulloinkin, niin
olisi minun täytynyt luopua tuumastani. Ennenkuin näet aavistinkaan,
tempasi vesi minut mukaansa ja minä olin "Hispaniolan" ankkuriköyden
vieressä ja tartuin siihen kiinni. Köysi oli niin pingotettu kuin
kanteleen kieli.

Yksi ainoa puukonsivallus vain ja Hispaniola olisi ajelehtinut veden
mukana.

Tähän saakka oli kaikki käynyt hyvin, mutta sitten johtui mieleeni,
että on hyvin vaarallista äkkiä katkaista kireälle jännitetty köysi ja
tästä olisi varmasti seurauksena että horjakka veneeni menisi kumoon.
Istuessani ja tätä miettiessäni tuli tuulen puuska, joka ajoi
"Hispaniolan" virranuomaa kohti ja ilokseni huomasin, että samassa
ankkuriköysi hölleni niin että se vaipui veteen.

Nyt tein päätökseni. Otin veitseni ja leikkasin poikki köydensäikeen
toisensa jälkeen, niin että vain kaksi säiettä pidätti laivaa. Sitten
rupesin taas tyyneesti odottamaan uutta tuulenpuuskaa, joka löysentäisi
taas köyttä, jotta saisin katkaista nuo kaksikin säiettä.

Koko ajan olin kuullut kajutasta kovaa ääntä, mutta muut asiat olivat
kiinnittäneet siihen määrin huomioni, etten ollut joutanut tarkemmin
kuuntelemaan. Nyt kun minulla ei ollut muutakaan tekemistä, rupesin
tarkkaavaiseksi.

Toinen ääni oli Israel Handsin, kapteeni Flintin entisen tykkimiehen
ääni. Toinen taas luultavasti punaisessa yömyssyssä olevan "ystäväni"
ääni. Molemmat tuntuivat olevan juovuksissa ja he jatkoivat yhä
juomista, sillä siinä kuunnellessani aukasi toinen miehistä kajuutan
akkunan ja heitti tyhjän pullon mereen. Mutta he eivät ainoastaan
olleet juovuksissa, vaan vieläpä tavattoman riitaisella päällä.
Kirouksia kuului tiheään ja luulen että he pian ryhtyvät käsikähmään.

Rannalla näin taas suuren leiritulen, jonka ympärillä rosvot olivat ja
he kuuluivat laulavan jotain raakaa merimieslaulua. Kärsitty tappio ei
näyttänyt heihin paljoa vaikuttaneen.

Vihdoin tuli taas tuulenhenkäys, köysi löyseni ja minä katkasin jälellä
olevat säikeet.

Venheeni ajautui laivaa kohti, joka alkoi kulkea virran mukana. Minä
ponnistin kovasti voimiani, sillä pelkäsin venheeni menevän kumoon, ja
kun huomasin, etten voinut venhettäni suoraan ohjata täältä, käänsin
suunnan suoraan peräkeulaa kohti. Vihdoin pääsin irti vaarallisesta
naapuristani ja juuri kuin vetelin viimeisiä airovetoja, huomasin, että
hieno köysi riippui yli laivan laidan peräkeulassa. Paikalla tartuin
siihen. En voi selittää, miksi sen tein, sillä se tapahtui jotenkin
vaistomaisesti. Mutta kun olin saanut köydestä kiinni ja huomasin sen
olevan kiinnitetyn, alkoi uteliaisuus saada minussa vallan ja minä
päätin katsoa kajutan ikkunasta, miten siellä sisällä elettiin. Vedin
köyden varovasti luokseni ja kun luulin tulleeni kyllin lähelle,
kapusin köyden avulla laivan kuvetta ylös niin että näin kajuutan katon
ja osan ikkunastakin.

Laiva ja venheeni kulkivat nyt hyvää kyytiä virran mukana ja me olimme
leiritulen kohdalla. Alus nytki kovin ja minä ihmettelin, miksi ei
vartijoina olevat tästä tulleet levottomiksi. Mutta kun katsoin
ikkunasta kajuuttaan, selvisi syy. Näin, että Hands ja hänen toverinsa
tappelivat keskenään kuristaen toisiaan kurkusta.

Minä laskeuduin venheeseeni ja vieläkin oli tuo kamala näky silmissäni,
jotka sulin tottuakseni pimeyteen.

Äkkiä hämmästyin siitä että venheeni sai kovan nykäyksen. Samalla kulki
se sivullepäin ja näytti muuttavan suuntaansa. Nopeus oli samalla
suuresti lisääntynyt.

Katsahdin ympärilleni. Vesi kupluili ympärilläni ja sillä oli fosforin
kaltainen väri. Laiva ajautui eteläänpäin. Katsahdin taakseni ja nyt
näin, että leirituli oli aivan takanamme, joten me olimme tehneet aivan
suorakulman muotoisen mutkan. Yhä lisääntyvällä vauhdilla ajautui laiva
merelle päin.

Äkkiä teki laiva jyrkän, noin kahdenkymmenen asteen suuruisen
käännöksen ja samassa kuului huutoa laivasta. Kuulin poljettavan jalkaa
kajuutan lattiaan ja tiesin että nuo juopot olivat tulleet
keskeytetyiksi kahakassaan huomattuaan onnettomuutensa.

Minä laskeusin pitkin pituuttani pienen venheeni pohjalle ja jätin
sieluni luojani haltuun. Luultavasti olin siten loikonut hyvän aikaa
keinuen aaltojen mukaan ylös ja alas ja tuon tuostakin kasteli minua
merenvaahto. Vähitellen valtasi väsymys minut ja minä vaivuin
jonkinlaiseen horrostilaan ja nukuin uneksien kodistani ja "Amiraali
Benbowista."



Kahdeskymmenesviides luku.

Venheeni retkeily.


Oli kirkas päivä, kun minä heräsin ja huomasin olevani Aarresaaren
lounaisessa päässä. Aurinkoa varjosti vielä "Kaukoputki" kukkula, joka
tässä kohdassa ulottui melkein mereen saakka, joka oli hyvin
kivikkorantanen.

Ensimäinen ajatukseni oli pyrkiä maihin, mutta siitä tuumasta täytyi
minun luopua, sillä tämän huomasin olevan saman kuin antautua
vapaehtoisesti kuolemaan. Sekä minä itse että venheeni olisimme
musertuneet rantakiviä vasten.

Kumminkin onnistui minun, ainakin omasta mielestäni, löytää parempi
tie. Pohjoiseenpäin Villikissan niemestä on pitkä, matala hiekkasärkkä.
Tästä taas pohjoiseenpäin oli vielä niemi -- Metsäniemi, jota pitkät
havupuut peittivät aina merenrantaan saakka.

Minä muistelin, mitä Silver oli sanonut siitä merenvirrasta, joka
kulkee pohjoseenpäin pitkin Aarresaaren läntistä rantaa. Ja kun
minä olopaikastani huomasin olevani sen vallassa, niin katsoin
parhaaksi jättää Villikissan niemi taakseni ja säästää voimiani
maallenousu-yritykseen Metsäniemen luona, joka oli miellyttävämmän
näköinen.

Tuuli puhalsi hiljaa ja tasaisesti etelästä päin, se yhdensuuntaisesti
virran kanssa ja aallot nousivat ja laskeutuivat keskeymättä.

Jos ilma olisi ollut toisellainen, niin olisin jo aikoja sitten
joutunut surmansuuhun, mutta ihmeellistä kumminkin oli, että pieni
venheeni selvisi näin hyvin meressä. Hetkisen kuluttua kasvoi
rohkeuteni ja minä nousin istualleni koetellakseni taitoani
melomisessa. Mutta pieninkin liike vaikutti sen, että venhe oli kaatua
ja minun täytyi taas laskeutua entiseen asentooni, jolloin se taas
kulki tasaisesti. Olin aivan märkä ja lisäksi peloissani siitä, miten
pääsisin maihin, kun venheessäni ei voinut olleskaan liikkua.

Mielenmalttiani en kumminkaan kadottanut. Lakillani aloin ajaa vettä
venheestäni. Sitten nostin pääni yli laidan, saadakseni selville,
kuinka venheeni niin helposti voi kulkea aaltojen välissä. Aloin
tuumia, voisinko jollain tavoin nyästä venheeni maihin ja vähän
tuumittuani ryhdyin toimeen. Lojoin venheessä käsivarsieni nojassa
hyvin väsyttävässä asennossa ja tuon tuostakin tein pikku nykäyksen
saadakseni venheeni keulan käännetyksi maata kohti. Vaikeata se oli,
mutta vähitellen huomasin siinä onnistuvani. Tosin huomasin, etten
pääsisi maihin Metsäniemen luona, sillä olin tullut siitä noin sadan
kyynärän verran itäänpäin ja olin lähellä rantaa. Viheriöitten
puittenlatvojen näin heiluvan tuulessa ja olin vakuutettu siitä, että
seuraavan niemen luona pääsisin maihin.

Ja olipa jo aika päästäkin, sillä jano alkoi minua vaivata. Polttava
auringonpaahde oli kuivannut suolaveden, joka minut oli kastellut ja
suolaa oli huulillani. Puitten näkeminen niin lähellä itseäni melkein
saattoi minut kaipuusta kipeäksi, mutta virta vei minut niemen sivu ja
samassa minä näin näyn, joka johti ajatukseni vallan toiseen suuntaan.

Aivan edessäni, noin Englannin penikulman matkan päässä näin
"Hispaniolan" purjeissa ja olin nyt varma, että minut otettaisiin
kiinni, mutta siihen määrin kiusasi minua jano, etten tietänyt,
pitäisikö minun iloita vai surra tästä näystä ja siksi minä vain katson
töllistelin ja ihmettelin.

"Hispaniolassa" oli ylhäällä isopurje ja pari halkaisijaa ja valkea
purjekangas läihmi kuin lumi tai hopea päiväpaisteessa. Laiva alkoi
kääntyä yhä enemmän länteenpäin, joten luulin, että sieltä oli minut
huomattu ja nyt ruvettiin ajamaan takaa. Mutta sitten se äkkiä kääntyi
vastatuuleen, pysähtyi ja purjeet läpättivät.

"Sellaiset kömpelöt raukat", ajattelin itsekseni, "ne ovat vielä
varmaan aivan humalassa ja mitähän kapteeni Smollett sanoisi tuollaista
nähdessään."

Sen jälkeen kääntyi laiva useita kertoja sekä myötä- että vastatuuleen,
josta huomasin, ettei kukaan sitä ohjannut. Mutta missähän lienevät
miehet olleet? Joko he olivat juoneet itsensä kuoliaiksi tai olivat
sitten poistuneet laivasta ja jos minun onnistuisi päästä laivaan, niin
voisin ehkä saattaa sen kapteenin haltuun.

Virta kuljetti sekä venhettäni että laivaa etelää kohti, mutta laivan
purjehdus kumminkin oli niin säännötöntä ja salaperäistä että se ei
yhtään mennyt eteenpäin, vaan ehkä paremmin taaksepäin. Jos minä vain
olisin uskaltanut nousta istualleni ja ruveta melomaan, niin olisin
epäilemättä saanut laivan kiinni.

Vihdoin uskalsin nousta istualleni, mutta sain heti tervehdykseksi
merenvaahtoa silmilleni. Nyt en kumminkaan hellittänyt, vaan aloin
kaikin voimin ja mahdollisimman varovasti meloa tavatakseni
"Hispaniolan".

Sen saavutinkin pian, mutta ketään elävää olentoa ei kannella näkynyt.
Laiva näytti hyljätyltä tai olivat sitten miehet rutihumalassa. Ehkäpä
voin sulkea heidät sisään ja tehdä mitä tahdon laivalle.

Ponnistin yhä enemmän voimiani ja aloin taas lähetä laivaa, vaikka tämä
oli kääntynytkin kerran myötätuuleen ja päässyt minusta niin paljon
edelle että aloin joutua epätoivoon.

Olin laivasta enään vain noin sadan kyynärän päässä, kun tuli
tuulenpuuska ja taas pitensi väliämme.

Vielä kerran valtasi minut epätoivo, mutta sitten taas tuli mieleni
iloiseksi. Laiva näet kääntyi ympäri useamman kerran, kunnes se joutui
aivan luokseni. Se näytti minusta äärettömän korkealta, kun katsoin
sitä matalasta paikastani.

Mutta nyt käsitin äkkiä vaaran, sillä venheeni oli aallon harjalla ja
laivaa kuletti toinen aalto aivan minua kohti. Laivan nokkapuu oli
pääni päällä. Minä hyppäsin ylös, tartuin kädelläni siihen ja
riippuessani vielä siinä, kuulin tärähdyksen, joka syntyi, kun laiva
oli syöksynyt venheeni päälle ja musertanut sen. Nyt kiipesin laivaan,
jossa sain olla ilman vähintäkään toivoa voida palata takasin.



Kahdeskymmeneskuudes luku.

Minä poistan merirosvolipun.


Nokkapuuta myöten tulin laivaan jouduttuani sinä ennen kerran veteen,
kun laiva nyökkäsi eteenpäin. Päistikkää syöksyin laivan kannelle
vasemmalle puolelle. Iso purje kätki minulta osan peräkeulaa. Yhtään
elävää olentoa ei näkynyt kannella, jossa näkyi paljon jalanjälkiä.
Tyhjä pullo, josta kaula oli katkaistu vieri edestakasin kannella.

Kuljin edemmäksi ja nyt näin vahtimiehet. Punamyssynen makasi kannella
jäykkänä ja kädet leväällään ja suu ammollaan. Israel Hands taas nojasi
laivan laitaa vasten pää painuneena rinnoille ja kasvoiltaan
kuolonkalpeana. Punamyssynen vieri edestakasin vähintäkään asentoaan
muuttamatta ja Handskin luisui yhä enemmän peräkeulaan päin. Vihdoin
näin hänen kasvoistaan vain hänen toisen kasvonsa ja toisen puolen
viikseistään.

Tarkastellessani huomasin mustuneita veripilkkuja heidän ympärillään ja
nyt luulin varmasti että he olivat tappaneen toisensa humalapäissään.

Kun siinä tätä kaikkea katsoin ja ihmettelin ja kun laiva hetkisen
aikaa oli paikoillaan, rupesi Hands taas samaan asentoon, jossa hän oli
tullessani. Häntä katsellessani valtasi minut ensin sääli mutta kun
muistin, mitä olin omenatynnyrissä kuullut hänen sanovan, niin katosi
kaikki säälintunne.

Minä menin peräkeulaan päin aina ison maston luo saakka.

"Hyvä päivä, mr Hands", sanoin minä ivallisesti.

Hän mulkoili silmillään, mutta hän oli liian tiedoton, jotta olisi
voinut edes hämmästyäkään. Hän kykeni sanomaan vain sanan "konjakkia."

Minulla ei ollut aikaa hetkeäkään kadottaa ja siksi riensin peräkeulaan
päin ja kajuuttaan.

Se näky, joka täällä tarjoutui eteeni, on mahdoton kuvailla. Kaikkien
varastopaikkojen ovet olivat murretut auki karttaa etsiessä. Lattialla
oli paksu likakerros. Kajutan valkeaksi maalatuissa seinissä oli
likaisten käsien jälkiä. Tusinoittain tyhjiä pulloja vieri kolisten
lattialla. Muuan tohtorin lääkeopillisista kirjoista oli pöydällä ja
puolet lehdistä oli revitty. Luultavasti näillä olivat rosvot
sytytelleet piippujaan. Tämän hävityksen keskellä loi nokinen lyhty
himmeätä valoaan.

Minä menin viinikellariin, jossa kaikki astiat olivat tyhjät ja hirveä
määrä tyhjiä pulloja. Luultavasti ei kukaan kapinoitsijoista ole ollut
selvänä siitä päin kuin salaliitto alkoi. Vihdoin löysin Handsille
pullon, jossa oli hieman konjakkia jälellä, ja itselleni suuren
viinimehupullon sekä palan juustoa. Nämät mukanani menin kannelle,
kätkin oman varastoni, otin hyvän kulauksen vettä vesisäiliöstä ja
sitten vasta annoin konjakkia Handsille.

"Ah", sanoi hän sittenkuin hän ahnaasti oli juonut osan juomasta,
"sitäpä juuri tarvitsinkin."

Minä olin asettunut erääseen nurkkaan syömään.

"Voitteko pahoin?" kysyin minä.

Hän murisi jotain, jota en tarkemmin kuullut. Sitten sanoi hän: "jos
vain tohtori olisi laivassa, niin silloin kyllä paranisin parista
annoksesta. Mitä toveriini tulee" -- hän nyökäytti päällään
punamyssyiseen päin -- "niin on hän aivan kuollut. Hän muutoin ei
ollutkaan mikään oikea merimies. No mistä sinä tulet?"

"Nähkääs, mr Hands, minä olen tullut laivaan ottaakseni sen haltuuni.
Ja nyt saatte pitää minua kapteeninanne, kunnes teille toisin
määrätään."

Hän loi minuun vihaisen katseen, mutta ei virkkanut mitään. Väri hänen
poskilleen palasi vähitellen, joskin hän vielä näytti jotenkin
kalpealta eikä voinut istua suorana.

"Kuulkaas mr Hands", jatkoin minä, "en voi kärsiä tuota lippua ja jos
suvaitsette, niin vedän sen alas, sillä parempi on, ettei ole mitään
lippua kuin tuollainen lippu."

Minä menin lippuköyden luo, vedin lipun alas ja heitin sen mereen.

"Jumala varjelkoon kuningasta", sanoin minä ja heitin lakkini ilmaan.
"Ja nyt ei enään ole kapteeni Silveriä olemassa."

Hands loi minuun kavalia katseita ja leukansa oli rintaa vasten
painuneena.

"Minä luulen, kapteeni Hawkins", sanoi hän vihdoin, "että teillä on
halu päästä maihin, ja jospa siis hieman puhelisimme."

"Sanokaa vain, mitä teillä on sydämellänne, mr Hands", sanoin minä ja
jatkoin aterioimistani hyvällä ruokahalulla.

"Tuo mies", alotti hän ja nyökäytti päätään kuolleeseen päin, "oli
nimeltään O'Brien ja hän oli irlantilainen. Hän se nosti purjeet, jotta
lähtisimme matkoihimme. Nyt on hän kuollut ja minä en voi käsittää,
kuka laivaa ohjaisi. Ja jollen minä anna ohjausta, niin et sinä
itsestäsi kykene laivaa ohjaamaan. Kuules nyt, sinä annat minulle
ruokaa ja juomaa sekä vaatepalan, jolla voin sitoa haavani, ja minä
sanon sinulle, miten sinun on meneteltävä. Se on mielestäni rehellistä
peliä."

"Tahdon ilmoittaa teille vain yhden asian", sanoin minä, "etten minä
nimittäin aio tulla kapteeni Kiddin ankkuripaikalle. Minä aion pyrkiä
pohjoiseen väylään ja siellä laskea ankkuriin."

"Sitä en milloinkaan ole kieltänytkään", huusi hän. "Minä olen valmis
kuljettamaan laivan, vaikka mestauspaikalle, jos niin tahdot."

Asia näytti siis olevan ratkaistu ja kolmen minuutin kuluttua purjehti
"Hispaniola" vaikeuksitta myötätuulessa pitkin Aarresaaren rannikkoa
hyvässä toivossa voivansa ennen puolta päivää sivuuttaa pohjoisen
niemen sekä pääsevänsä ennen nousuvettä pohjoiseen väylään, jonka
jälkeen odottaisimme laskuvettä maihin mennäksemme.

Minä jätin nyt peräsimen ja menin alas oman arkkuni luo, josta otin
silkkisen nenäliinan. Tällä sitoi Hands minun avullani suuren
ammottavan haavansa, jonka hän oli saanut polveensa. Sitten söi hän ja
otti vielä pari kulausta konjakkia, jolloin hän alkoi näyttää paljon
pirteämmältä, istui suorempana, puhui kovemmin ja selvemmin ja näytti
minusta kaikin puolin uudelta ihmiseltä.

Tuuli oli meille erinomaisen suotuisa, laiva kiiti sen kuljettamana
kuin lintu eikä viipynyt kauvan ennenkuin kiersimme saaren pohjoisen
niemen.

Omatuntoni, joka minua oli äsken kovin nuhdellut paostani, oli nyt
rauhoittunut, luultavasti suuren anastukseni johdosta. Olisinkin ollut
kaikkeen tyytyväinen, jollei minua olisivat kiusanneet purrenohjaajan
ivalliset katseet ja pilkallinen hymyily. Tuossa hymyilyssä oli jotain,
joka ilmaisi sekä tuskaa että heikkoutta -- se oli ukon epämääräistä
hymyilyä. Mutta sen lisäksi oli siinä hitunen ivaa, ja kavaluutta oli
hänen kasvonpiirteissään.



Kahdeskymmenesseitsemäs luku.

Israel Hands.


Kuten lukija muistanee ei meillä ollut ollenkaan ankkuria, mutta Israel
Hands ilmoitti minulle, miten minun pitäisi menetellä saadakseni laivan
ankkuroiduksi.

"Kapteeni", sanoi hän hymyillen tuota ilkeätä hymyilyään, "emmekö heitä
laivatoverini ruumista mereen. En minä omasta puolestani tuosta liikoja
välittäisi, mutta ei tuo ruumis ole juuri mikään erinomainen
koristuskaan laivassa, vai mitä?"

"En ole kylliksi vahva, enkä pidä sellaisista toimista. Minun
puolestani saa hän pysyä paikoillaan."

"Tämä 'Hispaniola' on onneton laiva", jatkoi Hands silmäänsä
vilkuttaen. "Ajatelkaa, että niin monta kunnon merimiestä on saanut
panna henkensä alttiiksi. No luuletteko, että ihminen kuolee tarkkaan
tai herää eloon uudestaan."

"Ruumis voidaan tappaa, mutta ei sielua. Se teidän pitäisi jo
edeltäpäin tietää. O'Brien tuolla on nyt toisessa maailmassa. Ehkä
katselee hän meitä."

"Näyttää siltä kuin olisi ajan tuhlausta tappaa ihmisiä. Ja nyt toivon,
ettette suutu, jos pyydän teitä menemään kellariin ja tuomaan minulle
pullon jotain viiniä, sillä konjakki on liian vahvaa pääkallolleni."

Purrenohjaajan sammaltava puhe tuntui minusta luonnottomalta. Ja
toiseksi minä en olleskaan uskonut hänen viinirakkauteensa. Koko juttu
tuntui jotensakin tekosyyltä. Hän tahtoi vain saada minut kannelta
poistumaan -- se oli selvää. Mutta en voinut käsittää, missä
tarkotuksessa. Minua ei hän olleskaan katsonut silmiin. Koko ajan
hymyili hän ja hänen kasvonpiirteensä näyttivät minusta epäilyttäviltä.
Kumminkin olin valmis vastaamaan, sillä huomasin olevani voiton
puolella.

"Vai viiniä. Tahdotteko punasta tai valkoista?"

"Se on samantekevää kurjalle pikitakille. Pääasia on, että sitä on
paljon ja väkevää."

"Hyvä on. Minä tuon teille hieman portviiniä, mr Hands, mutta viipyy
hyvän aikaa ennenkuin saan sen käsiini."

Minä riensin nyt kajuutan rappusia alas niin meluavasti kuin voin,
sitten riisuin kengät jaloistani, juoksin varovasti pitkin suljettua
käytävää, kiipesin pitkin miehistön kajuuttaan vieviä rappuja myöten ja
pistin pääni ulos ovesta. Tiesin, ettei hän odottanut minua sieltä
näkevänsä. Kuitenkin ryhdyin kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin, ja
pahimmat epäluuloni näyttivät olevan aiheutettuja.

Hän oli käsiensä ja polviensa avulla noussut asennostaan, ja vaikka hän
kärsikin suuria tuskia liikkuessaan, niin kulki hän jotenkin reippaasti
kannen yli. Puolen minuutin kuluttua oli hän vasemmalla laidalla olevan
vesiaukon kohdalla, otti esiin palan köyttä sekä pitkän veitsen, joka
oli päätään myöten veressä. Hän katseli sitä hetken aikaa, aukasi
terän, koetti sitä kättään vasten, kätki sitten aseen takkinsa alle ja
palasi entiselle paikalleen.

Tätä juuri halusinkin tietää. Israel voi liikkua. Hän oli asestettu ja
minut oli hän aikonut uhrikseen. Mitä hän sitten aikoi tehdä, siitä ei
minulla ollut aavistustakaan.

Sillä aikaa kun näillä mietteillä vaivasin päätäni, oli myöskin ruumis
ollut toimessa. Minä hiivin takasin kajuuttaan, vedin kengät jälleen
jalkaani ja otin ensimäisen viinipullon jonka tapasin, jonka jälkeen
menin kannelle.

Hands oli aivan samassa asennossa kuin silloinkin, kun minä hänet jätin
kokoonpainuneena ja silmät ummessa ikäänkuin ei hän voisi auringonvaloa
sietää. Kun tulin hänen luoksensa, katsahti hän ylös, otti minulta
pullon ja katkasi siitä kaulan taitavasti, kuten konsanaan se, joka on
tällaiseen tottunut, ja otti kunnon kulauksen, Sitten oli hän taas
jonkun aikaa liikkumatta, kunnes otti tupakkikääryn ja pyysi minua
leikkaamaan siitä hänelle palasen, sanoen:

"Minulla ei ole veistä enkä ole kyllin vahva purasemaan siitä palasta.
Ah, Jim, minä pelkään, että loppuni on kohta lähellä. Leikkaa minulle
palanen poikaseni, luulen että se tulee olemaan viimeinen
tupakkimällini."

"Hyvä on, minä leikkaan teille mällin. Mutta jos luulisin loppuni
olevan niin lähellä kuin te luulette teidän loppunne olevan, niin
kristittynä minä lukisin rukouksiani."

"Sanoppas miksi?"

"Miksikö?" huudahdin minä. "Te kysyitte minulta äsken kuolemasta. Te
olette viettänyt elämänne synnissä, valheessa ja verenvuodatuksessa.
Tappamanne mies on juuri paraillaankin jalkojenne juuressa ja te vielä
kysytte miksi!"

Hän otti taas pitkän kulauksen ja sanoi hyvin juhlallisesti:
"kolmekymmentä vuotta olen minä kulkenut merellä ja kokenut sekä hyvää
että pahaa, mutta hyvästä en vielä koskaan ole nähnyt mitään hyvää
johtuvan. Sellaisesta, joka ensi iskun antaa, minä pidän. Kuolleet
eivät pure. Ja nyt poikaseni", lisäsi hän muuttuneella äänellä, "nyt
olemme saaneet kylliksi tästä hassutuksesta. Vesi on nyt sopiva.
Ottakaa nyt määräykseni varteen, kapteeni Hawkins, niin purjehdimme
satamaan ja sitten on sekin tehtävä suoritettu."

Meillä oli tuskin enään kahtakaan peninkulmaa kuljettavana ja minä
luulin olleeni hyvä ja täsmällinen oppilas ja myös olin siitä
vakuutettu, että Hands oli erinomainen luotsi.

Tuskin olimme kiertäneet niemet, kun maa ympäröi meidät. Pohjoisen
väylän rannat kasvoivat tiheätä metsää, kuten eteläisenkin sataman.
Mutta vedenpinta oli pitempi ja kapeampi. Aivan suoraan edessämme,
väylän eteläpäässä näimme laivahylyn, joka oli hajoamistilassa. Tuo
näky oli synkännäköinen, mutta se osotti ankkuripaikan olevan tyyneen.

"Katsos tuonne", sanoi Hands, "tuolla on oivallinen ankkuripaikka.
Pohja on tasanen hiekkapohja ja puita ja kukkia niin paljon ympärillä
että laiva näyttää olevan kuin puutarhassa."

"Ja kun olemme saaneet laivan pysähtymään, niin mitenkä saamme sen
irti?" kysyin minä.

Hän lausui minulle vastaukseksi joukon merimieslauselmia, joista minä
en puoliakaan käsittänyt, ja alkoi sitten minua käskeä.

"Hieman vasemmalle -- kas niin -- suoraan -- oikealle -- hieman
vasemmalle -- suoraan -- suoraan!"

Hengittämättä kuuntelin käskyjä, kunnes hän äkkiä huusi: "ja nyt
poikaseni, myötätuuleen!"

"Hispaniola" teki äkkikäännöksen ja alkoi kulkea metsäistä rantaa
kohti.

Näitten jännittävien liikkeitten aikana en joutanut pitämään Handsia
tarkalla silmällä ja unhotin vaaran, joka minua uhkasi, ja olisin
voinut kaatua vähimmättäkään puolustuksetta henkeni pelastukseksi,
jollei minut olisi vallannut äkillinen levottomuus ja saanut kääntämään
pääni Handsiin päin. Ehkä olin kuullut jotain melua tai nähnyt hänen
varjonsa. Ehkä riippui se myös jonkinlaisesta vainusta, mutta pääasia
vain oli, että kun käännyin Handsiin päin oli hän tulossa minua kohti
veitsi oikeassa kädessään.

Kumpikin päästimme huudahduksen. Mutta kun minun huudahdukseni oli
kauhistuksen huuto, oli hänen hyökkäävän sonnin raivoisaa mölinää.
Samassa syöksyi hän eteenpäin ja minä hyppäsin sivulle ja aloin juosta
etukeulaa kohti. Pakoon lähtiessäni päästin peräsintangon irti ja tämä
kääntyi vasempaan päin sattuen Handsin rintaan. Tuo seikka oli minun
pelastukseni, sillä se esti hetkeksi Handsin minua takaa ajamasta.

Ja ennenkuin hän oli ehtinyt tointua, olin minä päässyt pois siitä
nurkasta, johon hän oli minut ahdistanut, ja nyt oli minulla koko
laivan kansi hallussani. Minä pysähdyin isonmaston luokse, otin
pistoolin taskustani, tähtäsin hyvin kylmäverisesti, vaikka Hands jo
oli päässyt jaloilleen ja ryntäsi minua kohti, sekä painoin liipasinta.
Hana putosi, mutta pamausta ei kuulunut. Ruutitapissa oleva ruuti oli
varmaan kastunut. Minä kiroilin huolimattomuuttani, kun en jo aikoja
sitten ollut uudestaan ladannut ainoata asettani. Silloin ei minun
olisi tarvinnut, kuten nyt, olla kuin mikäkin pakeneva lammas
teurastajan kynsissä.

Oli kummallista, että tämä haavoittunut mies voi liikkua niin nopeasti.
Hänen harmahtavat hiuksensa olivat pudonneet hänen silmilleen ja hän
oli raivosta punainen kuin punaiseksi maalattu ovikilpi. Minulla ei
ollut aikaa koettaa toista pistooliani eikä minulla ollut haluakaan
siihen, sillä olin varma, että se oli käyttöön kelpaamaton, kuten
toinenkin pistoolini. Huomasin selvästi, ettei minun sopinut noin vain
peräytyä, sillä silloin olisi hän ahdistanut minut etukokkaan, kuten
äsken oli tehnyt peräkeulassa. Ja kun hän täten olisi saanut minut
kynsiinsä, niin olisin saanut surmani hänen verellätahratusta
veitsestään. Asetin käteni isomastoa vasten, joka oli hyvin paksu ja
jännityksellä odotin, mitä tapahtuisi.

Kun Hands näki, että minä aioin hänen kanssaan leikkiä "haukkaa ja
kyyhkystä", niin pysähtyi hänkin ja näytti miettivän. Tuota leikkiä
olin lapsena monasti leikkinyt, mutta milloinkaan ei ollut sydämeni
niin rajusti tykkinyt kuin nyt. Toivoin kumminkin voivani paeta vanhaa
miestä, jonka toinen jalka vielä lisäksi oli vioittunut.

Kun seisoimme ja vartioimme toisiamme, törmäsi "Hispaniola"
hiekkasärkkään ja kallistui oikealle sivulle niin paljon että kansi
muodosti 45 asteen kulman. Samalla vierimme yhdessä rymäkässä
kallistuneelle puolelle ja vieläpä niin lähellä toisiamme, että pääni
sattui Handsin jalkaan. Minä pääsin ensiksi jaloilleni, sillä Hands oli
saanut irlantilaisen ruumiin päällensä. Laivan kallistuminen oli tehnyt
kannen sopimattomaksi kilpatantereeksi ja siksi täytyi minun tuumia
sopivampi pakopaikka ja tämä pian, sillä viholliseni oli niin lähellä
että hän melkein kosketti minua.

Nopeasti syöksyin perämaston köysiä myöten ylös enkä pysähtynyt ennen
kuin vasta jatkon kohdalla.

Nopeuteni oli minut pelastanut, sillä veitsen isku oli sattunut noin
tuuman verran vain minusta, kun kiipesin köysiä ylöspäin. Hands seisoi
alhaalla suu auki töllistellen minua.

Nyt, kun minulla oli aikaa käyttää sitä hyväkseni, panin uutta ruutia
ruutitappiin, joka teko näkyi tekevän huomattavan vaikutuksen Handsiin,
sillä hän huomasi, että hän ei enään ollut voitonpuolella. Hetkisen
epäröityään alkoi hänkin hiljakseen kivuta köysiä myöten minua kohti
veitsi hampaissa ja kärsien suuria tuskia. Minulla olivat molemmat
pistoolini kunnossa ennenkuin hän oli ehtinyt puoliväliinkään. Sitten
lausuin hänelle pistooli kummassakin kädessäni: "Jos astutte
askeleenkin, niin muserran kallonne! Kuolleet eivät pure", lisäsin
pilkallisesti.

Hän pysähtyi hetkiseksi ja hänen kasvonilmeistään minä huomasin, että
hän mietti, miten tekisi. Minä en voinut olla ääneen nauramatta hänen
surkealle asemalleen. Vihdoin alkoi hän puhua pysyen muutoin aivan
entisessä asemassaan, paitsi että hän otti veitsen suustaan:

"Jim, minä luulen olevan viisainta, että teemme sovinnon. Minä olisin
teidät nitistänyt, jollei laiva olisi äkkiä kallistunut. Mutta minulla
ei ole onnea ja siksi täytyy minun antaa perää, vaikka se onkin
vaikeata vanhasta merimiehestä, sillä tehän, Jim, olette vasta
poikanen."

Kun minä kuuntelin ja hymyilin voitonvarmana hänen puheilleen, kohotti
hän äkkiä oikean kätensä ja jokin suhahti ilmassa kuni nuoli. Minä
tunsin kipua olkapäässäni ja huomasin olevani naulittu mastoon kiinni.
Äkillisen tuskan johdosta laukenivat molemmat pistoolini yhtaikaa ja
samassa putosivat ne käsistäni. Mutta ne eivät pudonneet yksinään, vaan
niitä seurasi Hands, sillä päästäen puoleksi tukahutetun huudahduksen,
putosi hän pää edellä veteen.



Kahdeskymmeneskahdeksas luku.

Kultaa loppumattomasti.


Hands kohousi vielä kerran vedenpintaan, mutta vaipui sitten pohjaan,
ja kun vesi lakkasi väreilemästä, niin näin hänen kauhistuneena
lepäävän tasaisella hiekkapohjalla. Muutamia kaloja kulki hänen
sivutseen. Toisinaan näytti hän veden liikkeitten johdosta ikäänkuin
nousevan istualleen, mutta kuollut hän sentään oli, sillä hän oli sekä
ammuttu että hukkunut ja oli nyt kalojen ruokana samalla paikalla,
jonka hän oli aikonut minun kuolinpaikakseni.

Tuskin olin tullut tästä seikasta vakuutetuksi, kun tunsin itseni
sairaaksi, heikoksi ja pelästyneeksi. Lämmin veri juoksi pitkin
selkääni ja rintaani. Veitsi, joka oli naulannut minut mastoon kiinni,
tuntui polttavan kuin hehkuva rauta. Nämät tuskat voin kumminkin
kärsiä, mutta enin kiusasi minua se seikka, että pelkäsin putoavani
mastosta veteen purrenohjaajan ruumiin viereen.

Minä puristauduin mastoon molemmin käsin kiinni, niin kovin että
kynsiäni pakoitti ja suljin silmäni ikäänkuin vaaraa peittääkseni.
Mutta vähitellen palasi mielenmalttini, valtasuoni alkoi tykyttää
säännöllisemmin ja taas tunsin olevani itseni herra.

Ensi ajatukseni oli temmaista veitsi irti, mutta joko se sitten oli
liian kovasti kiinni tai puuttui minulta rohkeutta ja siksi kauhistuen
luovuin tuumastani. Mutta omituista juuri, että kauhunväristykseni teki
käänteen asiassa. Veitsi olikin näet ollut vähällä mennä harhaan ja
väristys tempasi irti sen ohuen nahkapalan, jonka se oli ruumiistani
lävistänyt. Verta nyt tosin tuli runsaammasti, mutta minä olin taas oma
herrani ja mastoon oli nyt naulittuna vain takkini ja paitani.

Nämät tempasin irti kiivaalla liikkeellä ja sitten laskeusin alas
oikeanpuolen mastoköysiä myöten. Sidoin haavani parhaani mukaan, se ei
ollut syvä eikä vaarallinen eikä olleskaan estänyt käden liikkeitä.
Sitten tarkastelin ympäristöäni, ja kun laiva tavallaan oli omani, niin
päätin vapauttaa sen viimeisestä matkustajastaan, nimittäin O'Brienin
ruumiista. Tartuin sitä vyötäryksiin kiinni, otin vauhtia ja heitin sen
kuin jauhosäkin yli laidan. Kuului kova vedenpausaus ja ruumis vaipui
pohjaan. Punanen lakki kohousi vedenpintaan. Kun vesi asettui, näin
Israelin ja hänen makaavan rinnakkain ja kumpikin liikkui veden
liikkeiden mukaan. O'Brien, vaikka olikin vielä hyvin nuori mies, oli
kumminkin kaljupäinen.

Nyt olin yksin laivallani. Vesi oli lakannut nousemasta ja aurinko oli
jo niin laskeumaisillaan, että vasemman rannan puitten varjot alkoivat
ylettyä jo ankkuripaikkaan saakka. Iltatuuli oli alkanut puhaltaa ja
vaikka kaksihuippuinen itäinen kukkula estikin sen voimaa, niin
alkoivat köydet vinkua ja alasriippuvat purjeet lepattaa.

Minä huomasin, mikä vaara alusta uhkasi. Perämaston purjeen laskin alas
niin että se pudota jyrähti kannelle. Enemmän puuhaa minulla oli isosta
purjeesta, mutta sainhan senkin vihdoin alas. Ja nyt oli "Hispaniolan"
kuten itsenikin antauduttava onnen haltuun.

Ankkuripaikka oli nyt kokonaan varjossa. Alkoi tuntua viileältä. Vesi
myös laskeutui kovasti ja laiva meni yhä enemmän kallelleen.

Minä menin etukeulaan päin ja tarkastelin. Vesi näytti olevan kylliksi
matala ja ulottui vain vyötäröihin saakka, kun köyttä myöten laskeudin
veteen. Iloisena kaahlasin maihin ja "Hispaniola" oli kallellaan
isopurje vedessä. Samassa katosi aurinkokin ja tuuli humisi rannalla
kasvavien puitten latvoissa.

Nyt tuli minun niin pian kuin mahdollista pyrkiä takaisin
varustukseen ja kehua teoistani. Luultavasti minä saisin torumisia
kuljeksimisestani, mutta merkitsihän "Hispaniolankin" takaisin saaminen
jotain ja toivoin että kapteeni Smollettkin tunnustaisi, etten ollut
aikaani turhaan käyttänyt.

Näitä miettien aloin ohjata kulkuani varustusta kohti. Minä muistin
että idänpuolisempi niistä kahdesta joesta, jotka laskevat kapteeni
Kiddin ankkuripaikan kohdalla, sai alkunsa kaksihuippuisen kukkulan
luota. Tähän suuntaan ohjasin kulkuni eikä kauvan viipynytkään kuin
olin sivuuttanut kukkulan ja kahlasin joen yli.

Tulin sen paikan läheisyyteen, jossa olin tavannut Ben Gunnin ja kulin
nyt varovasti, tähystellen sivuilleni. Kun tulin molempien huippujen
välisestä aukeamasta, näin häilyvän tulen kajastavan taivaanrantaa
vasten, ja otaksuin, että Ben valmisti illallistaan, Kumminkin
hiljakseen ihmettelin hänen huolimattomuuttaan, sillä kun minä näin
tulen, niin voihan sen yhtä hyvin nähdä Silverkin suolla
kuljeksiessaan.

Vähitellen pimeni yö yhä enemmän, tähtiä oli vain vähän ja nekin hyvin
sameat ja tunsin oikein sydämmellistä iloa nähdessäni kuun nousevan
taivaalle. Se nousi yhä korkeammalle ja korkeammalle. Kuun valossa
saavuin varustuksen luo, josta ei kuulunut ääntäkään. Varovasti hiivin
ollen varjossa vallituksen ympäri ja vihdoin kiipesin sen ylitse
sisään. Sieltä kuului kuorsaamista.

"Kuinka huonoa vartioimista he pitävät!" virkoin itsekseni. "Jos nyt
Silver toverineen hyökkäisi heidän kimppuunsa, niin ei heistä kukaan
näkisi huomista päivää. Niin käy kuin kapteeni on haavoitettu." Ja
vielä moitin itseäni kun olin heidät jättänyt, niin että heidän
vartijaväkensä oli niin vähäinen.

Astuin sisään ja aioin paneutua maata tavalliselle paikalleni ja
samalla hiljakseen nauroin ajatellessani, kuinka toverini
hämmästyisivät nähdessään aamulla minut joukossaan.

Jalkani sattui johonkin nukkuvaan ja tämä käänsi kuvettaan ja
yskähteli kumminkaan heräämättä.

Mutta äkkiä kuului kamalaa kirkumista pimeässä:

"Kultaa loppumattomasti, kultaa loppumattomasti, kultaa
loppumattomasti!"

Minä kauhistuin. Silverin vihreä papukaija, kapteeni Flint! Se piti
siis parempaa vartioimista kuin muut ja ilmasi tuloni kamalalla
kirkumisellaan.

Minulla ei ollut aikaa tointua. Papukaijan kirkumisen johdosta
havahtuivat nukkuvat ja kavahtivat pystyyn. Kauheasti kiroten huusi
Silver:

"Kuka siellä?"

Minä käännyin juoksemaan pakoon, mutta töytäsin erästä miestä vasten ja
vetäysin takasin, jolloin toinen mies otti minua takaapäin kiinni.

"Tuo tänne tulisoihtu, Dick", sanoi Silver ja muuan mies meni ulos
palaten tulisoihtu kädessä.



VI.

Kapteeni Silver.



Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.

Vihollisen leirissä.


Tulisoihdun punainen valo, joka valasi varustuksen sivustan, osotti
minulle, että pahimmat epäluuloni olivat toteutuneet. Kapinoitsijoitten
hallussa oli sekä varustus että varastot. Ja vielä enemmän lisäsi
kauhuani se seikka, etten nähnyt olleskaan vankeja.

Merirosvoja oli kaikkiaan kuusi. Näistä oli viisi jalkeillaan,
punakkoina ja kasvot turvoksissa, kuudes loikoi maassa käsiinsä
nojaten, kuolonkalpeana. Verinen side pään ympärillä osotti, että hän
äsken oli haavoittunut.

Papukaija istui Pitkän Johnin olkapäällä. John näytti tavallista
kalpeammalta ja totisemmalta.

"No vieköön minut itse piru, sehän on Jim Hawkins. Kas niin, ole
rauhassa, en minä ole sinulle vihoissani!"

Sitten istuutui hän tupakkitynnyrille ja alkoi panna tupakkia
piippuunsa.

"Kuulkaas nyt, te toiset, te voitte käydä heti makaamaan, sillä ei
teidän tarvitse olla ylhäällä Jim Hawkinsin tähden... No Jim, tämähän
oli oikein mieluinen odottamattomuus vanhalle John-paralle. Minä jo
heti huomasin, että olet aika veitikka, mutta empä kumminkaan tällaista
odottanut."

Minä on vastannut mitään. He olivat asettaneet minut selkä seinää
vasten ja siinä seisoin ja katselin Silveriä kasvoihin päältä näyttäen
hyvin rohkean näköisenä, mutta sydämessäni vallitsi synkin epätoivo.

Silver veti pari sauhua piipustaan ja jatkoi sitten:

"Katsokaas, Jim, koska te nyt olette tullut tänne, niin tahdon vain
sanoa, että olen aina teistä pitänyt. Te olette sukkela poika ja aivan
samallainen kuin minä nuorena. Kapteeni Smollett on erinomainen
merimies, sen tunnustan tuomiopäivänäkin, mutta kauhean ankara
kurinpidossa. 'Velvollisuus on velvollisuus', sanoo hän, siinä hän
onkin oikeassa. Varokaa vain kapteenia. Tohtori myös on teille hyvin
vihainen... 'Tuo kiittämätön vintiö', sanoi hän. Te ette voi enää mennä
heidän luoksensa. 'Herrasväki ei ole kotona', sanotaan teille siellä.
Ja jollette hanki itsellenne miehistöä, jonka muutoin luulen olevan
hyvin vaikeata, niin lienee viisainta, että jäätte kapteeni Silverin
palvelukseen."

Tästä hänen lörpötyksestään kävi selville, että ystäväni, Jumalan
kiitos, olivat hengissä. Ja vaikka kyllä uskoinkin Silverin juttuihin,
että he olivat minulle vihoissaan, niin tunsin kumminkin selittämätöntä
helpotusta.

"Jos pidätte palveluksesta, niin silloin liittykää meihin, mutta
jollette -- niin silloin voitte häikäilemättä sanoa 'en.' Sehän on
suoraa puhetta, laivatoveri."

"Minun täytyy niinmuodoin vastata", sanoin vapisevalla äänellä, sillä
aavistin että kuolemanvaara minua uhkasi.

"Eipä ole kiirettä, poikaseni", sanoi Silver. "Teidän seurassanne kuluu
aika niin nopeasti."

Rohkasin hieman itseäni ja sanoin: "mutta minun täytyy tietää, miten
asiat ovat, miksi olette te täällä ja missä ovat ystäväni?"

"Mitenkö asiat ovat", virkkoi muuan kapinoitsijoista, "kylläpä hän
pitäisi itseään onnellisena, jos tietäisi!"

"Elikä olisit niin hyvä ja pitäisit kitasi kiinni niin kauvaksi kuin
sinulta kysytään", karjasi Silver uhkaavalla äänellä. Sitten kertoi hän
minulle lempeällä äänellä, että tohtori oli sinä aamuna tullut heidän
luoksensa kantaen valkoista lippua ja ilmoitti, että laiva oli mennyt
tiehensä. Tämän johdosta he keskustelivat tohtorin kanssa. Missä
tohtori ja toiset oleksivat, ei hän sanonut tietävänsä.

Sitten veteli hän taas rauhallisesti muutamia sauhuja ja kertoi sitten
tohtorin lausuneen poislähtiessään:

"Meitä on neljä ja yksi on haavoittunut. Mitä tuohon poikaan tulee,
niin en tiedä, missä hän on, enkä välittelekään tietää."

Kun Silver sanoi tämän olevan kaikki, mitä tarvitsen tietää ja nyt
käski minun valitsemaan, kenen puolelle liityn, niin kerroin heille
rohkeasti, että se olen minä, joka olen saattanut heidän yrityksensä
tyhjäksi. Omenatynnyrissä olin kuunnellut heidän keskustelunsa,
katkaissut ankkuriköyden ja tappanut laivaa vartioimaan jätetyt miehet
ja lopuksi vienyt laivan sellaiseen paikkaan, josta he eivät koskaan
sitä löytäisi. "Minä en pelkää teitä enempää kuin kärpäsiä. Tappakaa
minut tai säästäkää minut, se on samantekevä. Jos minut säästätte, niin
olkoon se unhotettu, mikä on tapahtunut, ja kun te olette oikeuden
edessä vastaamassa merirosvouksestamme, niin koetan parastani
pelastaakseni teidät. Valitkaa siis."

Ei kukaan heistä liikahtanut paikaltaan, vaan katsoivat he
hämmästyneinä minuun.

Minä jatkoin: "mr Silver, luulen teidän olevan parhaimman täällä
olevista ja toivon, että kerrotte tohtorille, kuinka minä esiinnyin."

Hän lupasi sen tehdä ja vieläpä lausui hän tuon lupauksen sellaisella
äänellä, että luulin rohkeuteni tehneen heihin hyvän vaikutuksen.

Mutta rohkeuteni oli saattanut toiset raivoon ja he luettelivat muita
tekojani, joilla olin heitä vahingoittanut, muun muassa ottanut kartan
Billy Bones-vainajalta. Ja eräs heistä, Morgan-niminen syöksyi ylös
veitsi kädessään aikoen minut tappaa, mutta tuosta hänet esti Silver
virkkaen:

"Seis, mies! Luuletko sinä olevasi kapteeni? Varo itseäsi!"

Tuo estäminen synnytti toisissa tyytymättömyyttä ja muuan heistä
murisi, että hän ennen antaa hirttää itsensä kuin rupeaa enää Silverin
komennettavaksi.

Tämän johdosta syntyi ankara riita Silverin ja toisten kapinoitsijain
välillä, jonka johdosta nämä menivät ulos pitämään keskenään
neuvottelua.

Me jäimme kahden kesken Silverin kanssa huoneeseen ja tämä virkkoi
kuiskaten:

"Pitäkää nyt varanne, Jim Hawkins, sillä te voitte helposti tulla
tapettavaksi ja vieläpä piinattavaksikin. Vaan nyt olen minä teidän
puolellanne, sillä näen, että te olette kelpo poika. Mutta mitäs nyt
oikein teemme?"

Minä aloin hieman käsittää asemaani ja virkoin: "arveletteko, että
kaikki on hukassa?"

"Niin arvelen, mutta minä pelastan teidän elämänne, jos te vain
pelastatte Pitkän Johnin hirsipuuhun joutumasta."

"Kyllä, jos vain voin", vastasin epätoivoisena.

Hän meni tulisoihdun luo, joka oli halkopinoon pistetty ja sytytti
uuden piipun.

"Ymmärrä minua oikein Jim. Minä olen nyt tuomarin puolella ja kyllähän
minä tiedän, että sinä olet vienyt aluksen johonkin turvalliseen
paikkaan, vaikken tiedä minne, ja kuinka se on tapahtunut."

Hän kaasi hieman konjakkia tinapikariin.

"Saako olla ryyppy, laivatoveri?" kysyi hän ja kun vastasin
kieltävästi, virkkoi hän: "minä tarvitsen pisaran. Kuules Jim", virkkoi
hän äkkiä, "miksi antoi tohtori minulle kartan?"

Kasvoni ilmaisivat niin teeskentelemätöntä hämmästystä, ettei hän
katsonut tarpeelliseksi enemmän kysellä.

"Niin hän tosiaankin teki, mutta siinä piilee jotain, mitä sitten
liekin."

Sitten otti hän vielä kulauksen ja puisteli päätään ikäänkuin olisivat
hänellä olleet synkät käsitykset tulevaisuudesta.



Kolmaskymmenes luku.

He tapasivat käskijänsä.


Sitten kuin rosvot olivat hyvän aikaa neuvotelleet, palasi yksi heistä
huoneeseen ja pyysi kohteliaasti saada hetkiseksi lainata tulisoihtua.
Silver suostui siihen, jonka jälkeen pyytäjä vetäysi takasin jättäen
meidät pimeään. Minä menin lähimmän ampuma-aukon luo ja katsoin ulos.
Jonkun matkan päässä pitivät kapinoitsijat kokoustaan ja yksi heistä
piteli tulisoihtua. Toinen heistä taas oli polvillaan joukon keskellä
ja minä näin veitsen hänen kädessään. Muut olivat eteenpäin kumarassa
ja katselivat viimemainitun toimia. Minä näin, että hänellä paitsi
veistä oli myös kirja kädessään, sitten nousi hän seisoalleen ja kaikki
alkoivat astua varustusta kohti.

Ovi aukeni ja muuan miehistä astui sisään oikea koura kiinni
puristettuna. Hänen käyntinsä oli viivyttelevä ja katseensa epäröivä.

"Astu esiin!" karjasi Silver, "En minä aio sinua syödä ja kyllä minä
säännöt tunnen enkä myöskään ole epäkohtelias lähetystöä kohtaan."

Merirosvo laski jotain Silverin käteen ja vetäysi sitten varovasti
toveriensa luoksi ovelle.

Silver tarkasteli sitä, jonka hän oli vastaan ottanut.

"Musta merkki! Sitäpä aavistin!" huomautti hän. "Mistä olette saaneet
paperia? Kas vain! Tämä ei ennusta hyvää, sillä se on otettu
raamatusta! Kuka hullu on leikannut paperia raamatusta?"

"Enkös sitä sanonut!" huudahti Morgan. "Minähän sanoin, ettei se
ennusta hyvää."

"Nyt olette kauniisti tehneet", jatkoi Silver. "Teidät hirtetään joka
sorkka. Ja kellä pässinpäällä teistä raamattu oli?"

"Dickillä", sanoi joku.

"Vai niin, vai Dickillä! Silloin on parasta, että Dick lukee
rukouksensa", sanoi Silver.

Mutta nyt puuttui puheeseen muuan pitkä mies, jolla olivat kellertävät
silmät:

"Jopa tuota lörpöttelyä riittää. Tämä miehistö on antanut teille mustan
merkin sääntöjen mukaisen neuvottelun jälkeen. Katsokaa mitä sen
toisella puolella on kirjoitettu ja lörpötelkää sitten."

"Kiitoksia, Georg", vastasi Silver. "Sinä olet aina ollut taitava
asioissa ja osaat säännöt ulkoa. Se minua ilahuttaa. Ah! Pantu viralta!
Kas vain! Vai niin on asianlaita! Tämä on kaunista käsialaa ja se kai
on sinun käsialaasi, Georg? Minua ei ollenkaan ihmetyttäisi, jos
sinusta tulisi kapteeni minun jälkeeni Ole hyvä ja lainaa minulle
tulisoihtua, sillä piippuni ei pala."

"Kas niin", sanoi Georg, "ei teidän enää huoli ilveillä tämän miehistön
kanssa. Te olette olevinanne sukkela, mutta nyt te olette hyljätty.
Ehkä tahdotte nousta istuimeltanne ja otatte osaa äänestykseen."

Halveksivasti huomautti Silver, että jos Georg kerran luulee säännöt
tuntevansa, niin silloin tietäköön myös, että hän, Silver, on kapteeni
niin kauvan kunnes ovat pulasta selvinneet. Toinen taas puolestaan
luetteli, mitä vastahakoisuuksia Silver oli heille aikaansaanut ja
arveli olevan kylliksi syitä tämän hirttämiseen. Silver taas kumosi
kohta kohdaltaan heidän syytöksensä kauheasti kiroillen ja ajaen syyn
kokonaan toisten niskaan. Sen tehtyään vaikeni Silver ja Georgin ja
hänen toveriensa kasvoista voi kyllä nähdä, ettei noita sanoja oltu
turhaan lausuttu.

"Se oli numero yksi", sanoi Silver ja päästeli niin kauheita kirouksia,
että niitä on mahdoton kertoa.

Ja lopetettuaan kiroilemisensa, heitti hän lattialle paperin, jonka
minä tunsin samaksi kartaksi, kuin olin löytänyt Billy Bonesin arkusta
ja ihmettelin suuresti, miksi tohtori oli sen antanut Silverille.

Mutta jos kartan näkeminen oli minusta hämmästyttävää, niin tuntui se
kerrassaan uskomattomalta rosvojen mielestä. He syöksyivät sen kimppuun
kuin kissat hiiren niskaan. Se kulki kädestä käteen ja toinen tempasi
sen toiselta. He kiroilivat ja nauroivat. Kaikki vakuuttivat sen olevan
kapteeni Flintin kartan.

"Tuo on kyllä hyvä", sanoi Georg, "mutta mitä hyötyä meillä on
aarteesta, kun meillä ei kumminkaan ole laivaa, jolla voisimme viedä
sen pois."

Nyt syöksähti Silver ylös ja karjui:

"Minä varotan sinua viimeisen kerran, Georg! Jos sanot sanankaan vielä,
niin olet kuoleman oma! Kuinkako voimme viedä aarteen? En minä tiedä,
mutta sinun ja teidän toisten pitäisi osata se sanoa, teidän, jotka
olette laivani hävittäneet. Mutta sinä et osaa, sillä sinä et ole
kekseliäämpi kuin harmaa sika. Mutta kohteliaasti sinä ehkä osaat puhua
ja niin sinun tuleekin tehdä, Georg Merry."

"Se on oikein", sanoi ukko Morgan.

Ja nyt uhkasi Silver luopuvansa kapteenin toimesta ja käski
valitsemaan, kenen tahtoivat hänen sijaansa, mutta toiset alkoivat
huutaa: "Silver, Silver, Silver on meidän kapteenimme!"

"Vai sellainen ääni nyt on kellossa. No sitten luulen, että sinä
Georg, saat vielä jonkun aikaa odottaa ja voitpa olla iloinen, etten
minä ole pitkävihainen."

"Ja sinä, Jim, saat pitää tämän mustan merkin, jolla nyt ei liene
mitään merkitystä", sanoi Silver.

Minä otin sen ja se oli noin 10 pennin rahan kokoinen paperilappu,
jonka toinen puoli oli tyhjä ja toisella puolella oli muutamia sanoja
raamatusta. Painettu puoli oli mustattu kivihiilellä ja tyhjälle
puolelle oli samalla aineella kirjoitettu "erotettu." Minä säilytän
lappua vieläkin, vaikka kirjoitus siitä on hävinnyt.

Näin päättyivät yölliset riidat. Miehet ottivat ryypyn ja rupesivat
sitten levolle.



Kolmaskymmenesensimäinen luku.

Kunniasana.


Olin ollut jonkin aikaa valveilla, kun ulkoa kuului huuto:

"Ohoi! Tohtori on täällä!"

Siellä oli todellakin tohtori. Mutta ilooni tämän kuullessani sekaantui
suruakin. Minä ajattelin karkumatkaani ja minua hävetti nähdä tuon
ystävällisen miehen kasvoja. Silver meni tohtoria vastaan ja huusi:

"Vai niin, tohtori! Hyvä huomenta, herra! Georg, autappas tohtoria
pääsemään aitauksen yli!"

Sitten ilmoitti hän tohtorille minun olevan varustuksessa, johon
tohtori vain vastasi "hyvä, hyvä, mutta velvollisuus ensin, huvi
sitten" ja pyysi saada nähdä sairaita.

Ja tultuaan varustukseen, loi hän ensin ankaran katseen minuun ja alkoi
sitten puuhailla sairaitten kanssa liikkuen ja puhellen kuin liikkuisi
jossain rauhallisessa englantilaisessa perheessä.

"Hyvin käy, poikaseni", sanoi hän miehelle, jolla oli pää käärittynä.
"Teillä oli onni, kun pelastuitte niin helposti... No, Georg, mitenkäs
on teidän laitanne? Teillä on omituinen ihonväri ja maksanne on aivan
piloilla. Otitteko tuota lääkettä?... Kuulkaas, pojat, ottiko hän
lääkettä?"

"Kyllä hän otti, herra", sanoi Morgan.

"Nähkääs, kun minä nyt olen vankilanlääkärin tapainen", sanoi tohtori
mitä ystävällisimmällä äänellä, "niin katson kunnia-asiakseni pitää
huolta, ettei kuningas Yrjön hirsipuulta mene yhtään miestä hukkaan."

Lurjukset katsahtivat toisiinsa, mutta sanaakaan virkkamatta nielivät
tuon katkeran pillerin.

"Dick ei tunne voivansa oikein hyvin", virkkoi muuan.

"Vai ei! Astukaapas esiin, Dick, ja näyttäkää minulle kielenne. Kas
niin, eipä minua olleskaan kummastuta, että hän tuntee olevansa hieman
pahoinvoipa, sillä tuollainen kieli pelottaisi koko rykmentin
ranskalaisia pakosalle. Tässä on uusi kuumekohtaus. En voi käsittää,
kuinka te voitte elää tässä epäterveellisessä paikassa. Te Silver ette
tosin tyhmä ole, mutta eipä teillä näy olevan vähintäkään aavistusta
terveysopista."

Sittenkun tohtori oli tarkastellut jokaista rosvoa ja antanut heille
tarpeellisia lääkkeitä, sanoi hän minulle:

"Ja nyt, poikaseni, tahtoisin hieman puhella kanssasi."

Georg Merry seisoi oven luona syleksien ja irvistellen sen johdosta,
että hän oli juuri nauttinut pahanmakuista lääkettä. Mutta tuskin oli
hän kuullut tohtorin sanat, kuin hän kääntyi ympäri ja kiroten karjasi:
"ei."

Silver iski sauvallaan lattiaan ja huusi Merrylle "hiljaa." Sitten
jatkoi hän tavallisella äänellään:

"Minä ajattelin juuri samaa, kun tiedän, että te pidätte paljon
pojasta. Me olemme kaikki hyvin kiitollisia teille ystävällisyydestänne
ja luotamme teihin ja nautimme lääkkeitänne kuin olisivat ne totia.
Hawkins, te saatte mennä, jos annatte kunniasananne ettette karkaa."

Minä suostuin tähän.

"Te tohtori, menette aitauksen ulkopuolelle, ja kun olette päässeet
perille, otan minä pojan mukaani, mutta hänen pitää jäädä aitauksen
sisäpuolelle, vaan sehän ei teitä estä puhelemasta. Hyvästi, tohtori!
Paljon terveisiä tuomarille ja kapteeni Smollettille."

Vastaväitteet, joita Silverin ankarat katseet vain olivat kyenneet
hillitsemään, puhkesivat esiin tohtorin lähdettyä. Häntä syytettiin
kaksimielisyydestä, enkä tietänyt miten hän saisi roistojen raivon
asettumaan. Mutta jonkun aikaa kiroiltuaan ja näitä haukuttuaan,
onnistui hänen vihdoinkin.

Sitten käski hän heitä tekemään tulen ja mennä nilkutti sauvaansa
nojaten ulos.

"Hiljoikseen, poikaseni", sanoi hän minulle. "Jos he näkevät meidän
kulkevan liian nopeaan, niin hyökkäävät he kimppuumme."

Me lähenimme aitausta ja niin pian kuin tulimme kuulomatkan päähän
toisistamme, pysähtyi Silver ja sanoi:

"Tohtori, tämä poika tässä kyllä kertoo, miten pelastin hänen elämänsä
ja että he sentähden tahtoivat panna minut viraltani. Ja muistakaa,
että nyt ei ainoastaan ole kysymyksessä minun henkeni vaan myös pojan."

Silver oli kokonaan muuttunut sen jälkeen kun hän oli tullut ulos
varustuksesta. Poskensa olivat sisäänpainuneet ja äänensä vapisi.

"Ettehän kai tarkota, että olette peloissanne?"

"Tohtori, minä en ole mikään arka raukka. Mutta minä myönnän suoraan,
että minua puistattaa hirsipuuta ajatellessani. Te olette niin hyvä ja
suora mies, etten koskaan ole tavannut parempaa. Ja varmaan ette unhota
sitä vähäistä hyvää, minkä olen tehnyt, yhtä vähän kuin monia pahoja
tekojanikaan. Nyt menen syrjään ja jätän teidät Jimin kanssa kahden
kesken. Kirjoittakaa tämäkin minun hyväkseni."

Hän poistui luotamme jonkun verran ja kävi eräälle kannolle istumaan.

"Vai olet sinä, Jim, täällä", sanoi tohtori surumielisesti. "Mitä
keittää, sitähän sitä syöpi. On ikävätä, että minun täytyy se sanoa,
mutta silloin kun kapteeni Smollett oli terve, et sinä koskaan olisi
juossut matkoihisi. Mutta nyt sinä uskalsit, kun hän oli kipeä.
Jumalauta, tekosi oli raukkamainen!"

Minä aloin itkeä ja sanoin: "tohtori, olen kylliksi siitä itseäni
moittinut ja olisin jo hengetönnä, jollei Silver olisi tullut väliin.
Mutta uskokaa minua, että minä kyllä uskallan kuolla, mutta kidutusta
pelkään..."

"Jim", keskeytti tohtori ja hänen äänensä oli kokonaan muuttunut,
"hyppää aidan yli ja juoksemme pakoon!"

"Tohtori, minä olen antanut kunniasanani", vastasin minä.

"Sen kyllä tiedän, mutta eipä tässä muukaan auta. Minä otan häpeän
päälleni, mutta minä en voi jättää sinua tänne. Kiipeä yli ja me
juoksemme matkoihimme kuin antiloopit."

"Ei, tohtori, sillä olen vakuutettu, ettette tekään kunniasanaanne
söisi. Mutta te ette antanut minun puhua loppuun. Jos he rupeavat minua
kiduttamaan, niin voi sattua, että ilmoitan heille jotakin laivasta.
Minä olen näet oman henkeni kaupalla anastanut laivan ja se on nyt
pohjoisessa väylässä."

"Laivan!"' huudahti tohtori.

Minä kerroin lyhimmittäin seikkailuni, joita hän äänettömänä kuunteli.

"Näkyy olevan niin sallittu, että kaikki mitä sinä teet, koituu
pelastukseksemme, ja sinä luulet että me jättäisimme sinut nyt
pulaan!... Silver!" huusi hän äkkiä. "Minä tahdon antaa teille hyvän
neuvon", sanoi hän kun Silver läheni meitä. "Onko teillä hyvin kiire
saada aarre käsiinne?"

"Pojan ja oman elämäni voin pelastaa vain aarretta etsimällä", vastasi
Silver. "Sen kyllä itsekin käsitätte."

Silver pyysi tohtorin selvittämään menettelynsä, mutta tämä kieltäytyi
sanoen, että hänellä ei ollut oikeutta sanoa, sillä se ei ollut hänen
salaisuutensa. Sen hän kumminkin lupasi, että jos he tästä pulasta
pääsevät, niin hän tulee panemaan parastaan pelastaakseen Silverin.

Silverin kasvot säteilivät ilosta ja hän huudahti: "eipä oma äitinikään
olisi voinut paremmin sanoa!"

"Ja vielä yksi neuvo: pitäkää poika aina läheisyydessänne! Hyvästi,
Jim."

Tohtori pudisti kättäni, kumarsi Silverille ja poistui nopein askelin
metsään.



Kolmaskymmenestoinen Luku.

Aarretta etsimässä.


"Jim", sanoi Silver, kun olimme kahden kesken, "jos minä pelastin
teidän henkenne, niin pelastitte te taas minun henkeni ja sitä en
unhota. Tohtori tahtoi teitä karkaamaan ja minä huomasin, että te
kieltäydyitte sitä tekemästä. Ja nyt, Jim, lähdemme aarretta etsimään."

Varustuksen luona olevan tulen luota huusi eräs miehistä meille, että
aamiainen oli valmis ja me istuimme hietikkoon sinne tänne syöden
korppuja ja suolasta sianlihaa. Ruokaa olivat he valmistaneet kolme
kertaa enemmän kuin mitä me jaksoimme syödä ja aterian loputtua viskasi
muuan miehistä raa'asti nauraen tähteeksijääneet ruuat tuleen. En
koskaan ole nähnyt ihmisiä, jotka niin vähän kuin nämät olisivat
huolehtineet huomisesta päivästä.

Kuu olimme lopettaneet aterian, sanoi Silver:

"Niin, pojat, on onni, että teillä on Pitkä John mukananne, joka ohjaa
ja laittaa kaikki parhain päin. Taas sain minä tohtorilta tietää
kaikki, mitä tahdoinkin tietää. Heillä on laiva tallessa, mutta missä,
sitä en tienä. Vaan kunhan olemme saaneet aarteen käsiimme, niin
kyllähän löydämme laivankin ja silloin olemme me ylimmät kukot
rikkatunkiolla. Ja Jimin otamme mukaamme, ja kun olemme löytäneet
aarteen, niin annamme osan sitä hänellekin."

Miehet olivat erinomaisen hyvällä tuulella, mutta minä olin hyvin
alakuloinen kohtaloani ajatellessani, sillä olihan meitä vain kaksi,
toinen rampa, toinen pahanpäiväinen poikanen viittä vahvaa ja hurjaa
miestä vastaan.

Miehet ryhtyivät varustautumaan aarteen etsimistä varten, ja kun he
olivat ottaneet mukaansa työkaluja, aseita, ruokaa ja juomaa, lähdimme
matkalle. Minulla ei ollut mitään aseita ja vyötärykseni ympärillä oli
nuora, jonka toisesta päästä Silver piteli kiinni ja minä seurasin
häntä kuin orja tai tanssiva karhu. Me menimme rantaan, jossa oli kaksi
venhettä ja näillä lähdimme soutamaan.

Soutaessa ei kartasta ollut mitään puhetta. Siinä oleva punainen
risti oli jotenkin epämääräinen tienosottaja ja kartan takapuolella
olevat paikan tuntomerkit olivat myös hyvin epämääräiset. Korkea puu
oli huomattavin tunnusmerkki. Ankkuripaikan ympärillä oli noin
kahden tai kolmensadan jalan korkeuteen kohouva rinne yhtyen
"Kaukoputki"-kukkulaan ja jatkui siitä eteläänpäin päättyen
"Perämasto"-nimiseen kukkulaan päin. Se kasvoi erikorkuisia havupuita.
Mikä näistä oli "korkea puu", voitiin ratkaista vain kompassin avulla
ja sille paikalle päästyä.

Jokaisella oli kumminkin oma "korkea puunsa" ennenkuin oltiin
puolimatkaakaan soudettu. Pitkä John kohautti hartioitaan ja pyysi
heitä odottamaan. Soudettuamme kauvan aikaa pääsimme joen suuhun. Me
laskimme vasemmalle rannalle ja aloimme nousta maihin.

Metsän näkö muuttui sitä mukaa kuin kuljimme sinne ja se osa saaresta,
jota lähenimme, näytti hyvin miellyttävältä. Ilma oli raitis ja
virkistävä ja tämä tuntui meistä suloiselta auringon paahteessa.

Joukkomme hajaantui ja hoilaten kulkivat miehet eteenpäin. Me kulimme
Silverin kanssa toisten jälestä ja minä sain häntä tukea ja estää
kaatumasta.

Olimme täten jonkun aikaa kulkeneet kun munan miehistä päästi kauhun
huudahduksen. Hän oli siis löytänyt jotain muuta kuin aarteen. Kaikki
riensimme hänen luokseen ja näimme ihmisen luurangon.

Puvunriepaleista tunnettiin se merimiehen luurangoksi. Mutta suurin
huomio kääntyi siihen seikkaan ettei luuranko näyttänyt olevan
luonnollisessa asennossa.

"Minunpa vanhaan pässinpäähäni on pistänyt omituinen ajatus", sanoi
Silver. "Tämähän on Benrangelin saaren korkein kohta. Päättäkääs
siitä."

Huomattiin että ruumiin asento oli samassa suunnassa saaren kanssa ja
kompassi osoitti I.E.I.

"Enkös sitä aavistanut", huusi Silver. "Tämä on kapteeni Flintin
tienosottaja, vaikka kyllähän minua puistattaa ajatellessani tätä
seikkaa. Flint ja kuusi miestä olivat täällä ja Flint tappoi heidät
kaikki ja asetti heidät kompassin mukaan. Nämät sääret ovat pitkät ja
hiukset ovat olleet keltaset. Hän on varmaan Allardyce. Sinähän, Tom
Morgan, muistat Allardycen?"

Tom sanoi muistavansa ja kertoipa että tämä oli lainannut häneltä
veitsenkin maihin mennessään. Tätä ruvettiin etsimään, mutta ei
löydetty ja koska kapteeni Flintin tapana ei ollut ottaa taskuista
tavaroita, niin päättivät miehet, että asia ei ollut luonnollinen.

"Mutta lähdetäänpäs aarretta etsimään", keskeytti Silver puhelut.
"Sitten voitte taas lörpötellä."

Me lähdimme kulkemaan edelleen, mutta emme meluten, vaan ääneti.
Merirosvon luuranko oli tehnyt kamalan vaikutuksen.



Kolmaskymmeneskolmas luku.

Ääni puusta.


Osaksi levähtämistä osaksi tyyntymistä varten tuosta kamalasta näystä
istuutui koko seurue niin pian kuin päästiin rinteen ylimmälle
kohdalle.

Näköala oli hyvin laaja eikä kuulunut muuta ääntä kuin kaukaa
maininkien loisketta ja hyönteisten surinaa. Merellä ei näkynyt yhtään
purjetta.

Silver seisoi ja teki tutkimuksia kompassin avulla ja virkkoi sitten:

"Tosin löytyy kolme korkeata puuta melkein suorassa linjassa
Benrangelin saaresta katsottuna, mutta silti luulen aarteen löytämisen
olevan pikku asian. Ehkä syömme ensin päivällistä."

"Minulla ei ole olleskaan ruokahalua", mumisi Morgan. "Kun ajattelen
kapteeni Flintiä, niin..."

"Voit kiittää luojaasi, että Flint on nyt kuollut", sanoi Silver.

Kun siinä istuimme ja kuiskaillen puhelimme, kuului eräästä puusta
edessämme terävä, hieman vapiseva ääni laulavan:

    "Ja viisitoista makasi kirstussa
    Oh hei, oh hoo tänne rommia."

En koskaan ole nähnyt sellaista kauhua kuin se, joka nyt valtasi
kapinoitsijat. He olivat aivan kalpeina. Pari heistä syöksyi ylös ja
pari taas piteli toisistaan kiinni. Morgan viereksi tuskissaan maassa.

"Se on Flint!" parkasi Merry.

Laulu oli vaiennut yhtä äkkiä kuin se oli alkanutkin aivan kuin olisi
joku kädellään tukkinut laulajan suun.

"Kas niin", änkytti Silver, kasvoiltaan aivan harmaana. "Tämä ei
kelpaa. Tuo ääni ei ole kummituksen, vaan sellaisen, jossa on sekä
lihaa että verta."

Puhuessaan näytti hänen rohkeutensa palaavan ja samassa kasvojensa
väri.

Toisetkin alkoivat jo hieman tointua ja kuuntelivat hänen rohkaisevaa
puhettaan, kun äskeinen salaperäinen ääni hiljaa huusi: "Dorby M'Graw!
Dorby M'Graw!" Sitten ääni hieman kohosi ja kiroten se huusi: "mene
hakemaan rommia, Dorby!"

Merirosvot seisoivat kuin maahannaulitut ja heidän silmänsä
pullistuivat kuopistaan. Vielä kauvan senkin jälkeen kuin ääni oli
vaijennut seisoivat he kauhun valtaamina ja tuijottivat eteensä.

"Tämä riittää!" läähätti yksi. "Lähdetään!"

"Ne olivat hänen viimeiset sanansa", virkkoi Morgan. "Viimeiset sanat,
mitkä hän laivassa ollessaan lausui."

Dick otti esiin raamattunsa ja rukoili hartaasti. Hän oli saanut hyvän
kasvatuksen ennenkuin lähti merelle ja joutui tällaiseen seuraan.

Silver ei vieläkään masentunut, vaikka kuulinkin, että hampaat hänen
suussansa kauhusta kalisivat.

"Tässä saaressa ei ole ketään muita kuin me, joka olisi kuullut
Dorbysta puhuttavan", mumisi hän. "Laiva-toverit!" huusi hän sitten
suurella voimanponnistuksella. "Minä olen tullut tänne saadakseni tuon
aarteen käsiini enkä aio antautua ihmisille enkä itse pirullekaan.
Kapteeni Flintiä en pelännyt hänen eläissään enkä aio nytkään peljätä,
kun hän on kuollut. Neljännespenikulman päässä tästä on 700,000 puntaa.
No pojat!"

Mutta ei pienintäkään merkkiä rohkeuden palaamisesta näkynyt hänen
tovereissaan.

"Seis John!" sanoi Merry. "Älä uhmaile henkiä vastaan!"

Toiset olivat liian peloissaan voidakseen mitään vastata ja he olisivat
menneet heti pakoon, jos olisivat uskaltaneet, ja pelko pakoitti heidät
pysymään Johnin tykönä.

"Henkiä?" sanoi John. "Ehkä. Mutta oletteko koskaan kuulleet henkien
puheen kaikuvan. Mitä heillä on kaiun kanssa tekemistä? Minä vain
kysyn."

Tämä todistus näytti minusta jotenkin heikolta, mutta hämmästyksekseni
rohkaisi se Georg Merryä.

"Sinä et ole tyhmä, John!" sanoi hän. "Ylös pojat! Muutoin tuntui
minusta että se muistutti paljon erään ääntä..."

"Olet oikeassa!" huudahti Silver ja kirosi. "Ben Gunnin ääntä!"

"Aivan oikein!"

"Mutta eihän se asiata auta, sillä Ben Gunn ei tällä saarella ole
enemmän elävänä kuin Flintikään."

"Kuka turkanen nyt Ben Gunnia pelkäisi!" ärjäsi Merry ja toiset
yhtyivät häneen.

Tuo rohkasi miehiä ja he lähtivät kulkemaan, Merry edellä kantaen
Silverin kompassia. Ei kukaan näyttänyt Ben Gunnista välittävän.

Dick piti kumminkin edelleen raamattua kädessään ja pelokkaana katseli
ympärilleen. Silver teki ivaa hänen pelostaan.

Me saavuimme ensimäisen korkean puun luoksi, mutta huomasimme, ettei se
ollut oikea. Vihdoin tulimme kolmannen korkean puun luoksi, joka näkyi
kauvas merellekin.

Mutta se ei ollut puun korkeus, joka teki tovereihini mahtavan
vaikutuksen, vaan tieto siitä, että jossain sen varjoissa oli
kätkettynä maahan 700,000 puntaa. Heidän silmänsä säihkyivät ja
käyntinsä reipastui ajatellessaan sitä nautintorikasta, joutilasta
elämää, joka heitä odotti.

Silverin sieramet laajenivat ja vapisivat ja hän nyki hermostuneesti
liinasta, jolla minä olin köytetty sekä loi minuun murhanhaluisia
katseita. Hän ei koettanutkaan salata ajatuksiaan, jotka minä voin
lukea niinkuin kirjasta.

Dick, joka oli jäänyt jälkeemme, vuoroin luki rukouksia, vuoroin taas
kiroili.

"Hurraa", huusi Merry ja etumaiset alkoivat juosta. Mutta kauvan he
eivät olleet ehtineet juosta, kun seisahtuivat.

Me Silverin kanssa kiiruhdimme kulkuamme ja olimme pian toisten luona.

Mutta masentava näky kohtasi meidät. Edessämme oli kuoppa, joka oli
joku aika sitten kaivettu, sillä ruohoa kasvoi sen pohjalla. Siinä oli
myös taittunut lapionvarsi ja kuokka.

Oli selvää, että kätkö oli löydetty ja ryöstetty. 700,000 punnan aarre
oli kadonnut.



Kolmaskymmenesneljäs luku.

Päällikön kaatuminen.


Ensinnä tointui tästä hämmästyksestä, jonka vertaista lie tuskin
koskaan nähty, Silver, jonka koko elo riippui tästä aarteesta.

"Jim", sanoi hän minulle, "ota sinä tämä, jos tässä sattuisi mellakka
syntymään", ja näin sanoen ojensi hän minulle kaksipiippuisen
pistoolin.

Samassa alkoi hän tyyneesti mennä pohjoista kohti ja pian oli kuoppa
meidän kahden ja noitten viiden merirosvon välillä. Minua katseli hän
nyt ystävällisin katsein ja tunsin itseni liikutetuksi näistä hänen
alituisista mielenmuutoksistaan ja siksi kuiskasin hänelle ivallisesti:
"Vai olette taas kääntänyt toisen tuulen mukaan."

Hän ei vastannut mitään. Merirosvot syöksyivät kuoppaan kauheasti
kiroillen ja kaivoivat käsillään ja heittelivät laudanpalasia sivulle.
Morgan löysi kahden guineen kultarahan ja kiroillen näytti sitä
toisille, jotka pitelivät rahaa vuorotellen käsissään.

"Onko tämä ne 700,000 puntaa, senkin liikkuva saatana", karjui Merry
näyttäen rahaa Silverille.

"Kaivakaa vain pojat! Ehkä löydätte lopuksi multasienen", sanoi tämä
hävyttömästi.

"Multasienen", ulvoi Merry. "Kuulkaa toverit, mitä se sanoo! Hän tiesi
kaikki edeltäpäin, jonka näkee jo hänen naamastaankin!"

"Vai alat sinä, Merry, taas pyrkiä kapteeniksi", sanoi Silver
tyyneesti.

Mutta nyt olivat kaikki ehdottomasti Merryn puolella. He alkoivat
kiivetä ylös kaivannosta ja loivat hurjia katseita taakseen.

Se oli minusta hyvä asia, että he kaikki asettuivat toiselle puolelle
kuoppaa kuin Silver.

Täten seisoimme kahakkaan valmiina, mutta kumpikaan puoli ei uskaltanut
alkaa. Vihdoin sanoi Merry:

"Toverit, noita on kaksi, toinen vanha raajarikko, joka on meidät tänne
narrannut ja toinen tuo penikka, jonka sydänverta tahtoisin nähdä. Ja
nyt pojat...!"

Hän kohotti kätensä ja aikoi ryhtyä taisteluun, kun samassa kuuluu:
pau! pau! pau! väijytyspaikasta. Merry putosi päistikkaa kuoppaan ja
toinen makasi koipiaan sätkytellen haudan partaalla. Eloonjääneet kolme
juoksivat pakoon minkä ehtivät.

Samassa astuivat piilopaikoistaan esiin tohtori, Gray ja Ben Gunn
savuavat piiput käsissään. He yhtyivät meihin.

Tohtori ensin tuumi, että ryhtyisimme ajamaan pakolaisia takaa, mutta
sitten luopui hän siitä ja me päätimme anastaa venheet ja siten estää
heidän pakonsa.

Me lähdimme marssimaan ja Silver koetti seurata mukana parhaansa
mukaan, mutta jäi meistä noin kolmekymmentä askelta jälelle.

"Tohtori hoi! Eipä kiirettä! Katsokaahan!" huusi hän.

Kiirettä ei ollutkaan, sillä eräällä aukealla näimme heidän juoksevan
hurjassa paossa perämaston kukkulaa kohti. Me olimme heidän ja
venheitten välillä, niin että istuuduimme levähtämään.

Silver tuli luoksemme ja kiitti tohtoria siitä hyvästä, joka oli tehty
hänen ja minun henkeni pelastukseksi.

Tohtori lähetti Grayn noutamaan hakoja, jotka rosvot olivat paetessaan
jättäneet kuopalle ja me aloimme mennä venheitten luoksi. Matkalla
kertoi tohtori muutamin sanoin, mitä oli tapahtunut. Tuo puolihupsu Ben
Gunn oli saarella kuljeksiessaan löytänyt aarteen, kaivanut sen ja
suurella vaivalla kuljettanut sen erääseen luolaan, joka oli
kaksihuippuisen kukkulan luona. Ja siellä oli se ollut jo kaksi
kuukautta ennen "Hispaniolan" tuloa.

Tohtori oli minun neuvoni mukaan etsinyt ja saanut käsiinsä Ben Gunnin
ja tältä urkki tiedot, missä aarre oli. Ja huomattuaan lisäksi, että
laivakin oli mennyt matkoihinsa, antoi hän Silverille kartan, jolla nyt
ei ollut mitään arvoa. Samoin hylkäsivät he varustuksen vietyään ensin
tarpeelliset määrät ruoka- ja ampumavaroja luolaan, jossa sai olla
turvassa ilmastokuumeelta ja myös vartioida aarretta.

Sitten kertoi hän, että he minut pelastaakseen, kun näkivät meidät tänä
aamuna olevan liikkeellä, olivat ryhtyneet siihen keinoon, että
lähettivät Ben Gunnin edeltäpäin pelottelemaan ja viivyttämään niin
kauvan, että tohtori ja Gray ehtivät piilopaikkoihinsa.

"Ja te ette siis olisi yhtään välittäneet, vaikka ne olisivat hakanneet
lihapulliksi vanhan Johnin. No olipa onni, että Hawkins oli mukanani."

"Emme vähintäkään", vastasi tohtori ystävällisesti.

Tultuamme venheitten luo särki tohtori toisen niistä ja toiseen
astuimme me ja aloimme soutaa pitkin tyyntä veden pintaa.

Sivuuttaessamme kaksihuippuisen kukkulan näimme sen luolan suun, jossa
aarre oli ja sen luona seisoi pyssyynsä nojaten tuomari. Me viuhutimme
hänelle hattujamme ja hurrasimme.

Soudettuamme noin kolme (englannin) penikulmaa, kohtasimme iloksemme
pohjoisen väylän suulla "Hispaniolan", joka ominpäinsä risteili
edestakaisin. Viimeinen nousuvesi oli irroittanut sen matalasta ja jos
tuuli olisi ollut kova tai vesi tavallista korkeampi, niin emme
luultavasti koskaan olisi nähneet rakasta laivaamme tai tavanneet sen
sitten rannalle ajautuneena. Mutta nyt ei siinä ollut muuta
epäkunnossa, kuin hieman iso purje. Toinen ankkuri laitettiin kuntoon
ja heitettiin puolen sylen syvyiseen veteen. Me sousimme takaisin
Rommilahteen, joka oli lähinnä aarteen kätköpaikkaa. Gray sousi yksin
takasin laivaan sitä vartioimaan.

Vähän matkan päässä luolasta kohtasimme tuomarin. Minulle oli hän
ystävällinen eikä virkkanut paostani mitään. Silverin kohteliaan
tervehdyksen johdosta punastui hän ja virkkoi tälle:

"John Silver, te olette täysiverinen roisto. Minua on pyydetty, etten
ryhtyisi mihinkään toimenpiteisiin teitä kohtaan, enkä ryhdykään. Mutta
muistakaa että monta murhaa on omallatunnollanne."

Tämän johdosta Silver kumartaen kiitti, mutta tuomari ärjäsi hänelle
kieltäen kiittämästä.

Sitten menimme luolaan, jossa suuren tulen ääressä loikoi kapteeni
Smollett ja etäisimmässä nurkassa näimme isot kasat kultaa sekä rahoina
että kankina. Tämä oli kapteeni Flintin aarre, jota me olimme niin
kaukaa tulleet hakemaan ja joka oli maksanut seitsemäntoista
ihmishenkeä ja saarella oli vielä kolme, jotka olivat ottaneet osaa sen
kokoamiseen -- Silver, Morgan ja Ben Gunn.

"Astu sisään, Jim, sillä sinä olet tavallasi hyvä poika, vaikken minä
toiste tahtoisi lähteä kanssasi merelle. Mutta mitäs teillä, Silver, on
täällä tekemistä?"

"Minä palajan täyttämään velvollisuuttani", vastasi tämä.

"Vai niin", virkkoi kapteeni.



Kolmaskymmenesviides luku.

Loppu.


Joka päivä kuljetimme äärettömät määrät eri maitten rahoja laivaan.
Silver sai olla aivan vapaana vartioimisesta ja huolimatta
nenästyksistä koetti hän olla mahdollisimman kohtelias ja siten
saavuttaa toisten suosion. Muut kuin Ben eivät hänelle antaneet
suurempaa arvoa kuin koiralle. Tämä nimittäin näytti vieläkin pelkäävän
entistä perämiestään. Noista kolmesta kapinoitsijasta emme muuta
kuulleet kuin kerran laulaa hoilailevan ja kerran ampuavan.
Neuvoteltuamme päätimme jättää heidät saareen, josta Ben ja Gray olivat
hyvin iloissaan ja jätimme heille isot määrät ampuma- ja ruokavaroja
sekä vaatteita, lääkkeitä ja tupakkia y.m. elintarpeita.

Eräänä päivänä lähdimme matkalle ja purjehdittuamme saaren uloimman
niemen sivutse, näimme nuot kolme rosvoa rannalla polvillaan rukoillen
että ottaisimme heidät mukaan. Mutta sitä emme voineet tehdä ja tohtori
huusi heille, missä varastot olivat.

Nähtyään, että heidät jätetään saareen, laukasi yksi heistä pyssynsä
meitä kohti ja kuula meni läheltä Silverin päätä. Me pysyttelimme
piilossa kunnes olimme ampuma-matkan ulkopuolella ja puolen päivän
aikana katosi itse saarikin näkymästä.

Me ohjasimme matkamme espanjalaiseen Ameriikkaan, ja kun väkeä oli
vähän ja matka oli myrskyinen, niin olimme melkein näännyksissä perille
päästyämme.

Täällä otimme väkeä lisää ja lisäsimme ruokavarojamme. Täällä myös
pääsimme Silveristä, sillä eräänä yönä karkasi hän ottaen mukaansa
säkillisen rahoja. Olimme tyytyväisiä, että näin vähällä hänestä
pääsimme.

Onnellisesti saavuimme Bristoliin, jossa juuri aikoivat lähettää laivan
meitä etsimään. Täällä jaoimme rahat, joista Ben Gunn sai tuhat puntaa,
mutta hukkasi ne kolmessa viikossa ja pääsi sitten portinvahdiksi, jona
loppuikänsä vietti ollen paikkakunnan poikien suosikki. Kapteeni
Smollett palasi taas merelle ja Gray rupesi lueksimaan sekä osti
itselleen sitten ison laivan, jota kapteenina kuljetti loppuikänsä.

Silveristä emme koskaan kuulleet mitään. Tohtori ja tuomari ryhtyivät
entisiin toimiinsa ja minä laitoin uuteen kuntoon "Amiraali Benbowin",
jota rupesin yhdessä äitini kanssa hoitamaan. Merelle ei mieleni enää
tehnyt.

Loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Merirosvon Testamentti" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.