Title: Nähtyä ja tunnettua - Kertoelmia ja kuvauksia
Author: Talvio, Maila
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nähtyä ja tunnettua - Kertoelmia ja kuvauksia" ***


NÄHTYÄ JA TUNNETTUA

Kertoelmia ja kuvauksia

Kirj.

MAILA TALVIO.



Porvoossa,
Werner Söderström,
1896.



SISÄLLYS:

Metsälleni
Aatteensa uhri
Vieraalla virralla
Koketti
Öisiä vieraita
Onnemme saari
Mäkelän Kallen morsiamet
Kevätkaihoja
Jouluaattona
Ei vierivä kivi ota sammalta
Helsinkiin
Elävänä haudattu
Yö Adrian merellä
Tuskaa
"Kyllä sinä siihen totut"
Hänen syntymäpäiväkseen
Fanttasiia



Metsälleni.


Oi metsä kotiaitani vierteellä, jonne tie vie peltojen halki, kautta
punaisen portin! Sinulle tahtoisin laulaa henkeni kauneimpia säveliä,
sinä joka olet luonut ajatusmaailmani niin rajattomaksi!

Auringon laita painuu alas, taivaalle jää vieno rusko ja tuulet
liitelevät kaukana muilla mailla. Hanki on pehmeää, keveää
tähtikudosta, metsä henkii lumipuhtautta. Molemmin puolin tietä on
puita, erikokoisia, suoria ja käyriä, solakoita koivuja ja vääntyneitä
leppiä, kaikki huurteisia, hienon-hieno oksaisia, joita heikoin liike
väristyttää. Tämän tien ja metsän minä tunnen niin etten eksyisi
syksyisenäkään yönä. Olenhan tullut tänne elämään nuoruuteni kaikkia
tunteita, uskomaan ainoalle ystävälle senkin, jota en ole kertonut
kellenkään ihmiselle, jota en itse ole ymmärtänyt ja jolle en ole
löytänyt sanallista muotoa. Olen täällä avannut poveni huokaamaan ja
istahtanut puhtoiseen hankeen niinkuin syliin, josta toivoo rakkautta
ja lohtua. Olen ollut siinä kuin tainnoksissa, kuunnellut luonnon syvää
laulua, erämaan ääniä puitten latvoissa ja kinosten alla; koko taivas
on ollut koleanruskoisena ja kuun puolisko kumottanut kuusen oksien
välistä. -- -- --

On kevät, kinokset sulavat, hyhmänä viruu lumi ojissa ja mättäiden
välissä. Koko metsämaa on veden vallassa, ainoastaan puun juurilta
pistäytyy märkiä, vihriöitä puolanvarsia. Kuinka usein olen seisonut
täällä kivellä, kädet kiedottuina lepän runkoon, paljastanut pääni,
antanut tuulen nostella tukkaa ja viileän hengähdyksen tuoda
pisaroita oksilta sulavasta jääkuoresta otsalleni. Katse on seurannut
luikertelevia, viliseviä puroja, kuinka ne leikitellen haarautuvat,
eroavat, yhtyvät koskena kiertämään mätästä, johon on kiinnitetty
pärisevä myllynsiipi... Luikerteleva, leikkivä puro, kiiltävät,
lumiharmaat vesilampareet, puolanvarret, koivujen tuohi -- tuo
kokonaisuus vihertävää, kiiltävän kosteaa, puhdasta, eloon elpyvää
luontoa -- se tuo mieleeni, en tiedä miksi, morsiamen huntuineen,
kruunuineen, kyynelsilmin, värisevin huulin. Ja minä lähden haaveillen
kotiin tuntien sielussani purojen lirinää ja havautuvaa luontoa. -- --
--

Istun yksin kiven vieressä puun juurella, sidon seppelettä valkeista
metsäntähdistä. Oksalla laulaa lintu, taivaan sinervässä avaruudessa
seilailee läpikuultava pilvi. Ilma on kesäinen, aurinko kirkas
ja silmää hyväilee tuoksuva nuori metsä, vihreät mättäät, joilla
mustikka kukkii. Kiven vierillä on tuuheita sananjalkoja ja mättäitten
välistä pistäytyy raivaamatonta vesakkoa, valkoisia koivunrunkoja
ja tähtimuotoisia kukkia lukematon määrä... Seppele vajoo kädestäni
helmaan, tuijotan, tuijotan kauvas, en tiedä minne...

Ahon laidassa on solakka, hiukan kumartuva koivu, notkea ja taipuvainen
niinkuin nuori tyttö, jonka kerran tunsin. Hällä oli vaalea tukka,
siniset silmät ja lapsen sydän. Hän tuli mulle hyvin rakkaaksi.

Meidän tiemme erosivat; hän jäi hymyilemään ihastuneelle maailmalle ja
minut heitettiin tänne erämaan helmaan...

Metsä, metsä! Kerran eroavat meidänkin tiemme. Minä irroitan juureni
kotiseudusta lähteäkseni maailman aukeille. Minä heitän sinut, humiseva
ihana metsäni, heitän lintujen laulaa, ilmojen katkoa, sateitten
piiskata. Mutta sinun tuoreen tuoksusi, vienon henkesi minä vien
mukaani. Se on lävistänyt olentoni; sitä ei maailma voi tukahduttaa.
Sinun lapsesi minä olen, sinun lapseksesi jään... Olisinko suotta
astellut hangillasi, hengittänyt tuultasi, istunut sammalmättäällä, kun
syksy karisteli keltaisia lehtiä ja kurkiparvi kiiruhti eteläänpäin?
Eikö sieluuni ois jäänyt yhtään hiudetta puhtaasta raittiista hangesta,
yhtään nuottia tuultesi huminasta? Lähtisinkö köyhänä, tyhjänä metsäni
rikkaudesta...?

En. Vaan kun kerran lähden, niin aarteen vien minä mukanani
myötäjäisinä sinulta kotini metsä. Minä avaan rintani, suljen sieluuni
sinun ihanuutesi, en päästä mielestäni kuvaasi, vaan syvälle, syvälle
henkeeni painan sen, niin syvälle, että sydänjuuriani aina ympäröi
erämaametsäni puhdas, vieno, rauhaisa ilo. Ja kun tuuliaispää kohtaa
elämän aukealla, kun tunnen huojuvani ja horjuvani, väsyväni uuvuksiin
asti, silloin ojentaun väkiselläkin suoraksi, peitän käsilläni kasvot,
suljen silmäni ja unohdan kaikki. Ja uneksin, että olen kaukana
kotimetsässä, seison ojan vierellä, pää painuneena koivun tuoheen.
Tuuli ruhjoo ja piiskailee, lehdet liitävät rauhaista tietä, ensi lumi
putoo harvaan ja hiuteisena maahan, hiutuat suurenevat, taajenevat,
pehmenevät, lankeevat alas keveinä kuin höyhenet. Vähitellen on
tuulikin tyyntynyt, vaiennut. Erämaa henkii, huokaa hiljaa ja
syvältä. Minä vaivun maahan kasaan, sulan tuskattomaksi, rauhaisaksi,
suruisaksi, hellämieliseksi ja itken.

       *       *       *       *       *

Kaunis kotimetsäni, huoju, laula ja humise! Saata lastasi maailmankin
teillä, kanna tuulien mukana sydänmaan lumipuhdas henkäys sieluuni,
tuudita illalla lepohon, humise hautaani saakka, sinä vanha ystäväni,
metsäni kotiaidan ulkopuolella, joka kerran viihdyttelit nuorta
sydäntäni, kun siellä kaiho raivoili!

Talvella 1892.

       *       *       *       *       *

Siitä on kulunut vuosi. Täältä kaukaa, vieraan maan rannalta lähetän
katseeni viipymään siinä päivässä, joka oli lapsuuteni viimeinen,
viimeinen sydänmaalla, koivuni sisarena, viimeinen sillä maalla, jonka
metsässä olin aavistanut kaukaista, sanatonta onnea. Täältä etäältä
elän uudestaan sen tunteen, jolla erosin kodista, joka oli antanut
työtä ja huolta ja joka juuri niineen oli kaivautunut rintaani niinkuin
naisen rintaan syöpyy se lempi, joka hänelle on tuottanut eninten
kyyneleitä.

Huomenna oli hääpäivä. Hän, sulhaseni, oli tullut aamulla. Olimme
yhdessä istuneet nurmella, pensaitten juurella. Minä olin siinä sitonut
morsiusseppeleeni kruunuineen.

Muistan sen hetken, jolloin taivuin panemaan niitä pensaitten varjoon,
kasteeseen, huomiseksi. Tieltä kuului ääniä ja rattaitten räminää.
Sukulaisia oli tullut häihin ja kotoväki oli juossut vastaan portille.
Minut oli heitetty huomaamatta, heitetty yksin. Ja minä varastin sen
hetken itselleni ja hautasin sen sieluuni syvälle. Ja nyt se elää
siellä ja sukeltaa esiin häikäisevän kauniina ja haikeana muistona...

Vaaleanpunainen rakennus, valkoiset ikkunapielet, avoimet ikkunat ja
kevyet ikkunaverhot, jotka liehahtavat ulos kasvien välitse, valkoinen
lipputanko, upeimmillaan rehoittava nurmikko, tuoksuvat ruusut, puut,
jotka lapsena istutin, jotka ovat kanssani kasvaneet. Tuossa on ikkunan
alla koivuni, kauniina kuin morsian. Se se pukeutuu morsiameksi _joka_
kevät. Minulla ei ole kuin _yksi_. Ja se on huomenna. Tuolta äänistä
eroitan sisarteni, äitini äänet, heidän jotka ovat kanssani jakaneet
sydänmaan tunteet. Huomenna heitän heidät, niinkuin heitän nämät
mieluisat maani, mennäkseni _hänen_ mukanaan, häntä niin likelle, etten
tiedäkkään...

Kuin unessa vaellan sen illan... En siitä muista mitään. Muitten jo
nukuttua, valvon vuoteellani ja tuijotan kesäillan heikkoa hämärää.
Sitten nousen, astun akkunaan, avaan sen, hyväilen kädelläni koivuni
lehviä ja katselen maisemaa, nukkuvaa metsääni. Taivas on pilvessä, yön
ilma siveltää paljasta kaulaani. Se tulee metsästä, jonka hongat ja
mättäät ovat kuulleet puheeni, pellolta jolla olen tuntenut, kylästä
jossa minua rakastetaan ja jonka väkeä minä rakastan...

       *       *       *       *       *

Siitä on kulunut kokonainen vuosi, vuosi siivekäs, onnea täynnä. Mutta
sinua metsäni, jollen saisi muistella, kaihoten katsella, mitä olisi
onneni! Illan tuuli, hyväile entistä kotoani, suutele nuoren koivuni
kruunua, vie sydänmaahan tervehdykseni!

Kesällä 1894.

       *       *       *       *       *

Yllä on taivaan katto, aurinko vaipuu ruskoihin, jotka kuin tuli
leimuavat, metsä on ympärillä tyynenä kuin uimaan laskeva neito ja
kuu valaisee sen takaa. Sumu yhdistää taivaan ja maan rajan meren
kaltaiseksi. Ja minä annan mieleni uida siinä meressä, sukeltaa puun
latvojen pehmeisiin kimppuihin, kiikkua, levätä, tyyntyä kuin nukkuvan
veden syvässä.

Tämä ei ole unta, en haaveile olevani luonasi kotimetsäni, sinä ikäväni
ainainen maali. Tänään tulin, huomenna lähden. Humiskaa koivuni,
laulakaa puuni!

Lehvät lehahtelevat kasvojani vastaan kuin viileät hiuskiharat,
oksat tavottelevat poskeani ja humina vie minut mukaansa. Soitto on
hiljaista, suruisaa. Syksy on kellastuttanut lehdet, tuuli on ruhjonut
oksat. Minut valtaa ääretön halu jäädä tänne, näitä puita lohduttamaan,
tuolle metsälle antamaan rakkauttani. Talvi tulee, kaikki lakastuu,
kaikki jäätyy, kuolee...

Älä pelkää, armaani, en minä lähde rinnaltasi! Minä jään tänne.
Kuinka voisinkaan poistua? Puuna täällä olen kanssasi kasvanut ja
yhtä vähän kuin sinua käy siirtäminen, käy minua. Juureni ovat kiinni
sinun mullassasi, käsivarteni kiedotut vartesi ympäri, lämmin poskeni
peloittaa pakkasen pääsemästä sydämmeesi. Huurre meidät pukee hopeaan
ja kultaan ja helkkyviin helmiin, mutta sydämmessämme vallitsee kesä...
-- -- --

-- Hullu, hullu tyttö! kirkaisee jostakin joku, nauraen ilkeästi.

Se on oma itseni joka tuolla irvistelee. Sillä sinä hetkenä olen minä
kahtena. Toinen seisoo solakkana, nojautuneena koivun runkoon ja toinen
pilkkaa häntä siitä. Hän saa hänet pelästymään, hän hätyyttää hänet
pois. Hän lähtee juoksemaan ja pysähtyy vasta siinä missä aita tulee
vastaan...

Yllä on syvä taivas ja lehtikatto. Auringonlaskut ovat palaneet
loppuun, mutta kuu seisoo hohtavana taivaan toisella laidalla. Sen
valossa liitelee kaikki omituisesti, ikäänkuin näkymättömät kädet
siirtelisivät sumuharsoja. Miten kaunis on talo tuossa, miten pyhyyden
varjostama! Se on lapsuuteni koti!

Siinä hetkessä nuo kaksi ovat sulaneet yhteen ja minä olen taas oma
itseni, polvillani maassa, taipuneena rukoilemaan äärettömyyttä.

Tyyntyneenä nousen ja lähden kävelemään läpi lehtikäytävän. Taitan
oksia, punon ne hiuksiini, koristan niillä pukuni. En sääli, vaikka
taittelen, sillä tiedän, että puut minulle mielellään antavat. Olenhan
minä ne istuttanut, olen niitä vaalinut ja rakastanhan niitä. Ja siinä
kuutamossa seisoen, yksin puitteni keskellä, niiden oksien koristamana,
tunnen seisovani kuin kirkossa, vihittävänä noihin puihin, koko tähän
metsään.



Aatteensa uhri.

Kulttuurikuvaus Liettuasta.


Maalaisrattaat seisahtuivat portin eteen. Laiha, koukkuselkäinen
juutalaisukko kömpihe alas ja ojensi kätensä naiselle, joka avuttomasti
silmäili liian suurta etäisyyttä rattaitten laidan ja maan välillä.
He muodostivat toisilleen mitä huutavimman vastakohdan: mies vanha,
raihnea, likaisissa ryysyissään inhoittava; nainen nuori, upea,
hienossa puvussaan solakka, harvinaisen kaunis. Nainen, katseltuaan
hetkisen, hypähti ikäänkuin äkillisen päätöksen voimasta maahan,
otti esille kukkaronsa ja viskasi sen sisältöä miehen kouraan. Tämä
kumarteli syvästi ja annettuaan hopean kiillon hyväellä silmiään, kätki
sen povensa ryysyihin.

Portti oli auki, kapea hiekkatie vei kukkalavojen läpi asuinrakennuksen
portaille. Nainen miltei juoksi tuon lyhyen välin. Hän tempasi auki
porstuan oven ja jäi hetkeksi läähättäen seisomaan kynnykselle. Hän
yleni siinä niin korkeana, että pää melkein tapaili oven pieltä.
Hänen kasvonsa piirteet olivat jalot, iho puhdas, silmät säihkyvät,
hiukset mustat, vartalon ääriviivat sopusointuisat. Hän oli erinomaisen
kaunis. Ryhti oli ruhtinattaren, jokaisessa liikkeessä käskevää voimaa,
jokaisessa hermossa terveyttä, elämänhalua. Hän oli yksinkertaisessa
surupuvussa, mikä vain sai hänen ihonsa valkeuden ja solakan vartalon
esiintymään koko kauneudessaan.

Porstuassa ei ollut ketään eikä mistään kuulunut ääntä. Toinen ovi vei
kyökkiin, toinen ruokasaliin. Kaikkialla vallitsi mitä silmiinpistävin
yksinkertaisuus ja siisteys. Lattiat olivat maalaamattomat, huoneet
matalat, ikkunat pienet, huonekalut jokapäiväiset. Ruokasalin
kynnykselle hän seisahtui.

Ikkunalautaan nojaten kädellään, seisoi nainen. Hän oli niin
ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän huomannut tulijaa ovella, ennenkuin
tämä päästi pienen naurun. Silloin hän kääntyi. He tuijottivat
toisiinsa hyvän hetken, ennenkuin käsittivät etteivät silmät pettäneet.
Siitä oli vuosia vierinyt kun he olivat toisensa kohdanneet.

-- Eliza...! Eliza Kochanowski!

-- Zofija Dowgird! Ettekö ole saanut kirjettäni?

-- En!

Ja he heittäysivät toistensa syliin ja purskahtivat itkuun. Sitte
he pitkästi katsoivat toisiinsa ja hymyilivät. Seurasi kysymysten
ja huudahdusten sanatulva, niinkuin aina käy kun hetken ajassa
tahdottaisiin saada selville kokonaisten vuosien vaiheet.

-- Voi armaani, että vielä löysitte luokseni! Ja minä luulin, etteivät
silmäni enään milloinkaan teitä näkisi. Te olette muuttunut, kannatte
surupukua. Tiedän kyllä miksi: miehennehän on kuollut.

Zofija rouva puhui lempeällä, sulavalla äänellä ja silitti vieraan
naisen käsivartta. Hänen mainitessaan Elizan miehen nimeä, lensi
ikäänkuin varjo hänen kasvoilleen. Eliza rouva sen huomasi ja totistui
hänkin.

-- Niin on, sanoi hän. -- Siihen liittyy paljon kärsimyksiä. Älkäämme
siitä puhuko. Se on nyt ollutta enkä sitä ikinä tahtoisi takaisin.
Miten hyvä te olette, Zofija, kun ette kylmästi työnnä minua luotanne,
vaan rakastavana annatte minulle anteeksi. Isäni, veljeni eivät
tahtoneet minua nähdä. Voi, elämä on niin kovaa ja vaikeaa. Olen niin
väsynyt, niin väsynyt kaikkeen, koko maailmaan ja itseeni...

Hän heittäysi sohvalle ja purskahti itkuun. Zofija rouva hyväili häntä
ja koetti lohduttaa.

-- Te olette vielä nuori, koko elämä on edessänne. Veljenne ja isänne
tulevat pian unohtamaan kaiken. Eihän yksikään meistä ole virheetön.
-- Mutta te olette matkasta uupunut, enkö saisi tarjota teille jotakin
virvoittavaa?

Zofija rouva oli jo ovella. Eliza tarttui vesilasiin viereisellä
pöydällä ja tyhjensi sen.

-- Tässä kaikki mitä tarvitsen. Jääkää te luokseni, niin olen
tyytyväinen.

Zofija rouva vilkasi huolestuneesti puutarhaan ja istuutui sitte
vieraansa viereen.

-- Olette tekin muuttunut, jatkoi Eliza. -- Hiukset ovat käyneet
harmaiksi, mutta teidän lämmin hymynne se on entisellään. Tuo hymy se
oli, johon minä ensiksi ihastuin... Ja sitte, muistan sen aivan kuin
olisi se eilen tapahtunut, kun te palasitte kaupungista meille, toitte
makeisia tuliaisiksi. Te veitte meidät heinäniitylle, siellä olivat
myöskin pehtoorin lapset. Isä antoi ankaran kiellon, ettei se saa
tapahtua toistamiseen, mutta meidän oli ikävä, meistä oli ollut hauska
noiden Petraksien ja Antanaksien joukossa...

Zofijan kasvoille painui taas varjo. Hänen äänensä kävi vakavaksi.

-- Eräs noista leikkitovereistanne oleskelee paraikaa meillä.

-- No...?

Eliza sävähti ylös mukavasta asennostaan sohvan kulmassa ja katseli
kysyväisenä Zofijaan.

-- Se on juuri nuori Petras Budris, jos muistatte, nykyään tohtori.

Elizan huulilta pääsi hämmästynyt huudahdus. Hänen katseensa tarttui
kattoon, hänen hymynsä värähteli omituisesti.

Ovi avautui. Sama juutalainen, joka oli tuonut Eliza Kochanowskin,
astui sisään. Hän oli laiha kuin luuranko ja käveli koukussa. Kasvot
peittyivät valkoiseen, tuuheaan partaan, niin että ainoastaan nenä,
käyränä ja kuivana kuin petolinnun nokka, ja silmät kiiluvina kuin
käärmeellä, jäivät näkyviin. Lianhaju levisi hänen vaatteistaan. Se oli
kylän postinkuljettaja. Nöyrällä kumarruksella hän laski postilaukun
pöydälle. Zofija rouva nyökäytti vähän päätään merkiksi siitä, että hän
sen näki. Sitte hän jatkoi:

-- Hän oleskelee meillä sairauden tähden. Hänellähän oli lääkärin
paikka likeisessä kaupungissa, mutta siellä kurjissa asunnoissa murtui
hänen ennestään heikko terveytensä. Viime syksynä matkusti hän Krimiin
ja tuli siellä jo paljon paremmaksi, mutta tätä ilmanalaa ei hän
ollenkaan näy sietävän. Hän on taas niin sairas. Minä pelkään, ettei
hän enään syksyä näe.

-- Mutta eikö hän ennen ollut aivan terve? kysyi Eliza osanottavasti,
jotakin sanoakseen. Mutta Zofija ei antanut vastausta. Hajamielisenä
otti hän postilaukun käsivarrelleen ja esitti vieraalleen, että
mentäisiin puutarhaan. Ystävällisesti puhellen ajatteli hän itse
asiassa aivan toisia asioita kuin mistä hän puhui.

Saattoiko tuohon nuoreen, kauniiseen naiseen, Eliza rouvaan luottaa...?

Hän oli rikkaan puolalaisen kreivin tytär, Zofija köyhästä
liettualaisperheestä. He tutustuivat Varsovassa eräässä
kasvatuslaitoksessa, jossa Zofija oli opettajattarena. Eliza tuli
hänen oppilaaksensa ja kiintyi häneen harvinaisella rakkaudella. Hän
kutsuttiin kreivilliselle tilalle suvea viettämään, ja talviajaksi,
jolloin kreivi oleskeli ulkomailla, uskottiin Eliza neiti hänen
huostaansa, sillä Elizan äiti oli varhain kuollut. Kreivin maatilaa
hoiti siihen aikaan muuan liettualainen, puolisivistynyt mies nimeltä
Budris. Hän oli harvinaisen hyväpäinen ja taitava, ja hänen poikansa
Petras näkyi perineen isänsä lahjat. Jo lapsena hän herätti huomiota
kauneudellaan ja sukkelilla vastauksillaan. Kun hän pantiin pienen
naapurikaupungin kouluun, tuli hänestä luokkansa etevin oppilas. Zofija
joutui sittemmin naimisiin saman koulun rehtorin kanssa, jossa Petras
kävi ja he ottivat Petraksen maksutta luoksensa asumaan, koska hän oli
köyhä poika. Mutta suvisin oleskeli poika isänsä luona, jonka kreivi
tuontuostakin uhkasi ajaa pois juoppouden tähden. Petras taas teki sen
hulluuden, että rakastui kreivin ihanaan tyttäreen, Eliza neitiin,
jota kosijat sekä likeltä että kaukaa kävivät hakkailemassa. Tultuaan
ylioppilaaksi loistavilla arvosanoilla, Petras kosi sydämmensä valittua
ja sai rukkaset. Kerrottiin, ettei hän peljästynyt ensimmäisestä
kiellosta, vaan uskalsi uudestaan. Saatuaan toiset rukkaset heitti
hän Eliza neidin rauhaan. Zofija ja hänen miehensä kadottivat hänet
sitte näkyvistään. Kerrottiin vain, että hän Varsovassa innolla oli
heittäytynyt lukuihin ja muihin puuhiin. Hän piti salaa esitelmiä
työväelle ja kirjoitti sanomalehtiin. Puhuttiin, että häntä jonkun
aikaa olisi pidetty vankeudessakin, sekä että hän senjälkeen olisi
heittäytynyt elämään hurjaa elämää. Sitte ei hänestä taas pitkiin
aikoihin kuulunut mitään. Eräänä kauniina päivänä ajaa nuori herra
sille talolle, jossa Zofija rouva viettää leskeytensä päiviä.
Se on Petras Budris. Hän on kuullut, että hänen hyväntekijänsä,
rehtorivainajan leski asuu likellä hänen nykyistä olopaikkaansa ja on
rientänyt häntä tervehtimään.

Eliza neiti taas oli, jaeltuaan rukkasia sinne tänne, vihdoin
kuusitoista vuotiaana mennyt naimisiin erään puolalaisen upseerin
kanssa. Kreivi oli koko kauppaa vastaan, sillä venäläisessä
sotapalveluksessa olevalla katolilaisella ei ole odotettavissa
suurtakaan tulevaisuutta. Eikä Kochanowski voinut ylpeillä korkeasta
syntyperästä enempää kuin erinomaisista luonnonlahjoistakaan. Hänellä
oli ainoastaan komea ulkomuotonsa. Kreivi teki mitä voi naimiskaupan
ehkäisemiseksi, mutta tytär oli itsepintainen. Suhde isän ja tyttären
välillä rikkoutui jo silloin ja aivan kokonaan se loppui, kun
Kochanowski sittemmin kääntyi venäläiskreikkalaiseen uskontoon. Nuori
pari asui Venäjällä, eikä heistä pitkiin aikoihin kuulunut mitään.
Eliza katosi kokonaan entisten tuttaviensa näköpiiristä. Monen vuoden
takaa kerrottiin sitte, hänen kotiseudullaan, että Kochanowski oli
kuollut everstinä, jättäen jälkeensä lesken ja isot velat.

Ja äkkiä ilmestyi sitte sama nuori leski upeana ja kauniina Zofija
rouvan vaatimattomalle asunnolle, jossa tohtori Budris vietti kesää.
Zofija hämmästyi ja ilostui vilpittömästi. Hän ei aluksi muistanut
noita välillä olleita vaiheita, hän näki vain edessään entisen rakkaan
oppilaansa, jolle hän kerran oli ollut äidin sijaisena, joka nyt
rakkauden tarpeessa tuli hänen luoksensa. Hän sulki hänet äidilliseen
syliin. Mutta samassa hän katui sitä avomielisyyttä, jota hän oli ollut
osoittamaisillaan vieraalle, joka oli ollut naimisissa venäläisen
upseerin kanssa ja niin kauvan oleskellut Venäjällä. Hän oli saattanut
muuttua kokonaan toiseksi kuin mitä hän ennen oli. Hän saattoi olla
vaarallinen... Ja miten hänen olonsa hänen luonaan vaikuttaisi
Petrakseen? Se olisi hänelle ehkä vastenmielinen...?

Zofija rouva otti kohteliaasti hänen käsivartensa ja vei hänet
puutarhaan. Siellä lepäsi kirjavalla peitteellä tammen alla mies, kirja
kädessä, paljain päin päiväpaisteessa. Samassa juolahti Zofijan päähän
tuuma ja hän loi katseensa Elizaan, joka melkein ujo ilme kasvoissa
seurasi häntä. Entä jos tohtori rakastuisi tuohon kauniiseen naiseen,
joka oli ollut hänen ensi lempensä? Se olisi ehkä hyvä, se haihduttaisi
hänen synkkiä ajatuksiaan. Ja Zofija lausui:

-- Katsokaa tuolla hän on. Olen hänenkin tähtensä iloissani siitä,
että tulitte meille. Hän on hyvin synkkämielinen ja alakuloinen. Olkaa
hänelle ystävällinen, levittäkää hymynne päiväpaistetta hänen sammuvaan
elämäänsä. Voi hän on sairas, hän ei syksyä näe.

-- Niin mielelläni teen mitä voin, vastasi Eliza hymyillen. Ja Zofija
jatkoi:

-- Odottakaa te täällä. Hän voisi pelästyä, jos äkkiarvaamatta
näyttäytyisitte.

Eliza jäi yksin. Hän istuutui penkille suuren puun alle, taittoi
kukkasen käteensä ja alkoi kenkänsä kärjellä kosketella hiekkaa.

Omituista, miten ihmisten tiet vievät yhteen! Noitakaan molempia hän
ei ollut ajatellut moneen aikaan, nuorta Budrista ei muistanutkaan.
Hän oli pehtoorin poika hänen isänsä maatilalta, hän oli paljasjaloin
juoksennellut pihamailla. Eliza oli nähnyt hänet huoneensa ikkunasta...

Hän oli ollut avaamassa porttia kun herrasväki läksi ajelemaan. Eliza
oli silloin tällöin heittänyt hänelle kirkkaan lantin vaunustaan.
Pienempänä hän oli kiittänyt ja kumartanut, mutta tultuaan suuremmaksi
hän ainoastaan isänsä käskystä oli lähtenyt avaamaan porttia, eikä
ollut nostanut maasta heitettyä rahaa.

Hän oli kaunis poika. Eliza piti hänestä.

Kerran he heinäniityllä olivat joutuneet leikkisille... Kreivi oli
sittemmin ankarasti kieltänyt viemästä Elizaa sinne.

Kun poika tuli koulusta kotiin, kutsutti kreivi hänet sisään näyttämään
todistustansa ja se oli aina niin hyvä, että hänen siitä piti saada
muutamia kymmenruplia "kehoitukseksi"...

Eliza oli tullut kotiin Varsovasta ja kreivi oli saapunut Pariisista.
Petraskin tuli koulustaan. Hän oli viimeisellä luokalla. Oli talvi,
jouluaika, ilma niin leuto ja puhdas. Eliza asteli yksin alas
puukäytävää. Hänen yllään oli kevyt, harmaa talvipuku. Hän oli juuri
ajattelemassa kevättä, kun nuori mies tervehtien häntä lähestyi. Se oli
Budris. Eliza pidätti hänet, ojensi hänelle kätensä ja he astelivat
yhdessä eteenpäin puhuen keväästä. "Kuinka tänään on omituinen
kevättuoksu ilmassa!" "Vaikka onkin talven kovin aika." "Suvi on
sentään kaunis". "Miten petäjikkö on vihreä". Siihen tapaan ja aivan
jokapäiväisesti he juttelivat. Mutta kun sitte pihassa nuori mies
nosti lakkiaan poistuakseen pehtoorin rakennukseen, heitti hän Elizaan
omituisen katseen. Se herätti tytön neljätoistavuotiaassa rinnassa
omituisen vastakaiun. Hän siitä riemuitsi pitkät ajat...

Parin vuoden perästä he tapasivat Varsovassa. Budris häntä kosi.
Tietysti hän hänelle antoi rukkaset. Olihan juopa heidän välillään
siksi suuri. Mutta hänen tuli häntä sääli. Lieneekö Budris sen
huomannut, koska hän toisen kerran rohkeni häntä kosia, hän
talonpoikaisylioppilas! Silloin tuli vastaus siksi jyrkkä, ettei siinä
ollut ensinkään tinkimisen varaa. Heti sen jälkeen meni Eliza naimisiin
toisen kanssa, enemmän oikusta kuin todellisesta taipumuksesta. He
muuttivat kauvas pois Venäjälle. Kaikki siteet hänen entisen ja ja
nykyisen elämänsä välillä rikkoutuivat. Kahdeksan vuoden kuluttua teki
miehen kuolema lopun avioliitosta, joka ei ollut onnellinen. Elizan
valtasi ääretön koti-ikävä. Isäänsä hän ei uskaltanut lähestyä sitte
kun veljet olivat työntäneet hänet luotansa. Hän sai tietää entisen
ystävänsä Zofija Dowgirdin osoitteen ja kirjoitti hänelle tulostaan.
Postikulun huolenpidosta hän sentään tuli odottamatta.

Ja täällä tapaisi hän Budriksen, joka nykyään oli tohtori! Miten hän
häntä kohtelisi? Kuin ventovierasta, vaiko kuin vanhaa tuttua?

Nämät ajatukset risteilivät hänen päässään, kun Zofija rouva tuli häntä
noutamaan. Tohtori astui jo heitä vastaan.

Hän oli pitkä ja solakka, puettuna hienoon, harmaaseen kesäpukuun.
Kasvot olivat hienopiirteiset, silmät loistavat kuin kuumesairaalla,
ihonväri oli läpikuultava ja kummallakin poskella paloi punainen
pilkku. Hän koetti ojentua suoraksi ja tehdä ryhtinsä reippaaksi.
Kävellessään naisia vastaan, hän kädellään sivalti otsaltaan laheaa,
vaaleaa tukkaansa.

-- Me olemme ennestään tutut, alkoi Eliza rouva hymyillen. -- Ette
taida muistaa sitä...

-- Kyllä, vastasi tohtori kohteliaalla kumarruksella. -- Ei minulla
niin huono muisti ole...

Zofija rouva vei vieraansa istumaan nurmelle, suuren, levitetyn
peitteen päälle, josta tohtori vasta oli noussut. Paikkaa varjosi
mahtava tammi. Näköala sieltä oli mitä kaunein. Puutarhan aidan takana
yleni metsäisiä mäkiä, lavoiltaan tuoksuivat kukat, likeiseltä pellolta
kuului työssä olevien tyttöjen laulu, linnut visersivät, niityn halki
vieri Niemen joki, korkeain, metsäisten rantojen välissä.

Zofija rouva avasi hymyillen postilaukun. Ensimmäisenä sattui hänen
käteensä hieno kirjekotelo aatelisine vaakunoineen. Eliza tunsi
sen paikalla siksi, jonka hän pari viikkoa ennen oli lähettänyt
ilmoittamaan tulostaan. Se saapui perille yhtaikaa hänen kanssaan.
Zofija jakeli juhlallisesti postilaukun sisällön itselleen ja
tohtorille. Sillä välin hän puheli:

-- Huomenna jo me teemme huviretken jonnekin, eikö totta? Otamme
mukaamme Jadvigan ja Antanaksen. Teidän, Eliza, pitää tutustua
kauniisiin ympäristöihimme...

Hän ei koko aikana jättänyt tohtoria silmistään. Tohtori oli saanut
kirjeen, ja hän pelkäsi kaikkia kirjeitä, jotka tulivat tohtorille.
Niissä ei koskaan ollut hyviä uutisia. Tämä näkyi sisältäneen
ainoastaan muutamia sanoja. Tohtori sen pisti, luettuaan, tyynesti
taskuunsa. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään erityistä, mutta
Zofija luuli niissä lukeneensa hetkellisen katkeruuden ilmeen. Kaksi
pientä kissanpoikaa, toinen valkoinen, toinen harmaa, oli ilmestynyt
hiekkakäytävälle tepastelemaan.

-- Uskallanko olla utelias, mikä rakkaudenkirje se oli, jonka tohtori
sai? kysyi Zofija rouva leikillisesti.

-- Se oli vain eräältä toveriltani kaupungissa. Ei mitään erityistä.
Terveisiä. Kaikki siellä on hyvin.

-- Voi miten sievät ne voivat olla nuo pienet elukat.

Hän hypähti ylös notkeana ja sulavana, otti kissanpojat käsiinsä ja
painoi ne poskeansa vastaan. Hetkisen kisailtuaan niiden kanssa palasi
hän istumaan.

-- Te, Eliza, saatte nyt keksiä niille nimet, sanoi Zofija rouva.

-- Me nimitämme niitä vain Harmaaksi ja Valkoiseksi. On niiden jo aika
saada oikeat nimet. Mikä teistä on kauniimpi?

-- Ne ovat molemmat niin suloiset, etten todellakaan tiedä. Ehkä
sentään tämä valkoinen. Kummastako tohtori pitää?

-- Harmaasta! Se se on minun lemmikkini.

-- Niin Eliza, näkisitte kuinka tohtori sille antaa voimistelutunteja.
Hän aikoo siitä kasvattaa oikein ideaalikissan.

Eliza rouva kertoi sitte matkastaan juutalaisen rattailla. Toista
ajopeliä ei ollut saatavissa. Hän oli naurusta pakahtumaisillaan
kun hän muisteli sitä tapaa, jolla juutalainen istui, kuinka hän
nuorapiiskallaan letkahutti hevosiansa ja kuinka nämät luimistelivat
korviaan. Kun välistä mentiin alamäkeä, töyssivät rattaat niin, että
luuli lentävänsä ilmaan. Eliza kertoi tämän sangen kuvaavasti. Hän
matki taidolla juutalaisen puhetta ja omia vastauksiaan. Mutta hänen
jäsenensä olivat tuosta retkestä niin arat, että hänen sitte täytyi
lähteä levolle aikaisemmin kuin muut.

Zofijan kasvoilta olivat pilven hattaratkin hajonneet. Hänen uurtuneet
piirteensä olivat hymynä. Hän oli niitä naisia, jotka ovat tottuneet
iloitsemaan toisten ilosta ja itkemään toisten suruja. Toisten edestä
hän oli elänyt koko elämänsä, se oli ollut hänen onneaan. Aina hänellä
oli ollut joku koditon vaalittavanaan. Tällä haavaa oli tohtori
hänen rakkautensa esineenä. Millä hän eli? Hän omisti pienen talon
kaupungissa. Sen vuokrahinta hänelle antoi toimeentulon.

Illalla saattaessaan Elizaa makuuhuoneeseen, jossa lämmin vuode,
kukkurallaan untuvapolstareita häntä odotti, lausui Zofija hänelle
kiitokset siitä, että hän niin oli osannut huvittaa tohtoria.

Oli jo pimeän hämärä.

Ruokasalin sohvalla istui tohtori, kyynäspäät polvilla ja pää käsien
varassa. Hyvän aikaa askareltuaan, Zofija rouva seisahtui hänen eteensä
ja nauraen kysyi, mitä huolia tohtorilla nyt oli olevinaan. Hän koetti
raukka laskea leikkiä niistä asioista, jotka kaikkea muuta kuin leikin
tavoin painoivat hänen mieltään.

Tohtori paljasti hänelle kuolonkalpeat kasvonsa. Hillitty tuska kohotti
hänen rintaansa. Hän ojensi hänelle kirjelipun, jonka posti vasta oli
tuonut. Ikäänkuin aavistaen uusien onnettomuuksien suuruutta, Zofija
rouva hätäisesti tarttui kirjeeseen ja meni lampun valoon. Siinä oli
vain muutamia rivejä:

"Rakas ystävä!

Tänään tehtiin täällä useain ylioppilaitten luona kotitarkastus.
Löydettiin pari vaarallista kirjettä teiltäkin. Santarmit etsivät
teitä. Polttakaa tämä lippu. Kiireessä ystävänne X.X.

X:ssa kesäkuun 15 päivänä".

Kotitarkastus! Santarmit etsivät!

He astuvat rauhalliseen taloon, etsivät säälimättä joka nurkan
ullakosta ja kyökistä alkaen herrasväen makuusuojaan asti, vääntävät
nurin kaikki paikat, eivät sääli laatikon pohjalla lepääviä lippaita,
jotka haaltuneina, värittömien silkkinauhojen suojelemina, säilyttävät
muistoja entisiltä ajoilta. Santarmit viihtyvät varsinkin nuuskimassa
vanhoja kirjeitä ja kirjakaappeja. Ja voi sitä ihmistä, jonka huostasta
tavataan jotakin "kiellettyä"! Hän otetaan armotta, sälytetetään
rattaille santarmien väliin ja viedään tuntemattomille teille, jonnekin
vankeuteen, tuomiotaan odottamaan. Parhaimmassa tapauksessa saa hän
sitä odottaa muutamia viikkoja, pahimmassa vuosia. Tämän kaiken pitäisi
olla jokaiselle kansalaiselle Liettuassa perin tuttua, sillä kuuluuhan
se näillä mailla päivän tapahtumiin. Zofija rouvaakin on kohtalo
koettanut totuttaa, mutta hän ei ole tahtonut saada totutuksi. Joka
kerta kun sanat kotitarkastus ja santarmi kohtaavat hänen korvaansa,
puistahuttavat ne häntä uuden kurjuuden koko voimalla.

Hän naulasi tohtoriin katseensa ja kysyi hätäisesti:

-- Mitä niissä kirjeissänne oli?

-- Hulluinta kaikesta on, etten minä muista kirjoittaneeni mitään, jota
voisi selittää vaaralliseksi, vastasi tohtori. -- Kirjoitin ainoastaan
meidän välisistä raha-asioista ja terveydestäni. Minä en ymmärrä...

Maailmassa löytyy niin paljon, jota ei voi ymmärtää. Kysymys vie
kysymykseen, johtuu siitä uuteen kysymykseen, siitä taas uuteen, ja
tulokseksi tulee sittenkin vain kysymys, hämärämpi vielä kuin edelliset
olivatkaan. Zofija rouva teki itselleen kaikki nuo kysymykset ja
tuijotti pitkän aikaa tohtoriin, joka ääneti viipyi samassa asennossa
sohvalla.

-- Kunhan vain voisi tietää, koska heitä on odotettava tänne, virkkoi
toinen.

-- Ehkä huomenna, ehkä viikon perästä, ehkä kuukauden kuluttua -- ehkä
jo tänä yönä. Ei. Kirje on eilen kirjoitettu. Huomenna vasta voivat
olla täällä.

Zofija läksi askareilleen. Tohtori nousi ylös. Hänen ympärillään tuntui
niin tukahduttavalta, ettei hän tahtonut saada henkeään vedetyksi. Hän
läksi ulos puutarhaan.

Oli jo pimeä. Tammimetsä oli mustana taustana, kauravainiot aidan
toisella puolella heijastivat vaaleammilta. Yksityiset puut puutarhassa
nostivat korkealle upeita lehviään, jotka pimeässä näyttivät vain
satumaisen suurilta varjoilta. Oli aivan hiljaista. Liljat tuoksuivat
väkevästi. Jostakin kaukaa kuului laulua. Tohtori asteli rauhattomana
käytävällä. Hän ei tietänyt, miten järjestää ajatuksiansa. Hänen
vartalonsa oli suorempi ja hänen askeleensa nopeammat kuin pitkiin
aikoihin. Äkkiä risahti suuressa puussa, jotakin putosi maahan. Se
oli kissa, se livahti hänen ohitsensa. Laulu metsästä likeni, välillä
kuului ääniä. Tohtori tunsi sekä laulun että äänet. Toinen nuori mies
olisi siinä langennut haaveiluihin, sillä ääni oli heleä naisääni ja
sen omistaja oli suloinen nuori tyttö, joka unelmiensa urhoksi oli
valinnut juuri tohtori Budriksen. Tohtori oli sen monasti huomannut.
Tyttö kävi miltei joka päivä talossa veljensä kanssa ja toi tuliaisiksi
milloin kimpun marjoja, jonka hän oli poiminut tien viereltä, milloin
ruusun, jonka kiinnitti tohtorin napinläpeen. Hän oli siinä seisoessaan
hänen edessään, nuppineula huulien välissä, aivan vastustamaton,
poskilla ujo puna ja silmissä ensi rakkauden tunnustus.

Ikävissään hän lauleli metsässä. Tohtorin olisi vain tarvinnut rientää
ulos portista hänen luoksensa ottamaan vastaan hänen rakkautensa lahjaa
ja hän olisi autuaana vaipunut hänen rinnalleen. Tohtori hengitti
katkerasti. Hän oli kihlattu toiselle: tuonen tyttäret häntä odottivat
ja santarmit vaanivat saalista vielä heidänkin sylistään!

Sille ei voinut muuta kuin nauraa!

Ja hyvä Zofija rouva häntä vielä toivoi elämään, vaali ja hoivaili.
Mitä olisi hänellä elämästä, jos hän jäisikin elämään? Hän kulkisi
maailmassa kuin aave, kuin vainajan henki, jota toiset ihmiset
pelkäävät, toiset ajavat takaa kuin metsän petoa. Kodittomana,
leivättömänä, murtuneella terveydellä hän eläisi. Mikä ihana
tulevaisuuden kuva! Ja miksi oli hän joutunut tähän tilaan? Siksi, että
hänellä voimakkaana eli rinnassa tunne, jota muualla pidetään hyveenä:
isänmaanrakkaus. Liettuassa se on rikos.

-- Tohtori! kuului portailta Zofija rouvan ääni. -- Joko te taas
kävelette iltakasteessa. Tulkaa paikalla sisään!

Hän oli kokonaan voittanut takaisin mielenmalttinsa. Leikillisesti
uhaten tohtoria nyrkillään hän lähestyi ja piti hänelle nuhdesaarnan.

-- Vai lemmenseikkailuissako tohtori täällä kävelee? Kyllä minä kuulin
metsästä laulun. Jadvigaaa! tule tänne! Kuulkaa, menkää nyt sisään ja
älkää huolehtiko tuon kirjeen tähden. Minä olen noihin asioihin perin
tottunut. Se on ehkä vain uhkaus...

-- Tottunut olen minäkin. Ikävä vain että se luultavasti ei ole pelkkä
uhkaus.

Tohtorin ääni oli kolkko Zofijan leikillisten sanojen rinnalla. Yskä
tukki hänen puheensa. Hetken kuluttua kuului Jadviga toivottavan hyvää
iltaa portilla.

-- Myöhäänpä sinä lapseni laulelet metsässä, sanoi Zofija.

-- Niin täti kulta, minulla on niin pahoja tapoja. Joki on aina illalla
niin ihana, aivan kuin hopeana. Minä rakastan katsella sitä tuolta
ylhäältä ja lauluni kaikuu illoin paremmin kuin päivin. Kuinka tohtori
jaksaa?

Enempää tohtori ei kuullut keskustelusta. Zofija rouva toi hänelle
tietysti sitte terveiset Jadvigalta.

Lausuessaan toisilleen hyvää yötä Zofija ja tohtori vakuuttivat, että
he olivat hyvin väsyneet ja että paikalla nukkuisivat.

-- Emmehän tästä kaikesta lausu sanaakaan rouva Kochanowskille...
olivat tohtorin viime sanat.

Miten hän niin taisteluttomalla tyyneydellä saattoi lausua hänen
nimeänsä? Miten hän niin välinpitämättömästi kuin ventovierasta oli
saattanut kohdata hänet? Se oli hänelle itselleenkin arvoitus. Sillä
ei hän koskaan ollut voinut häntä oikein unohtaa. Pitkien aikojen
takaa, muitten naisten kasvonpiirteitten joukosta oli hänen silmäinsä
eteen sukeltanut tuo hienopiirteinen, tummatukkainen tyttö, jolla oli
oma tapansa viskata taappäin päätään ja koukistaa ylähuultaan. Yhteen
aikaan oli hän häntä ajatellut halveksien, sittemmin olivat kovat
elämän taistelut häneltä himmentäneet hänen kuvansa. Yhä harvemmin hän
livahti hänen muistoonsa. Äkkiarvaamatta hän ihka elävänä ilmestyi
hänen tielleen. Kun Zofija rouva toi tiedon hänen tulostaan, värähti
hänen mielessään omituisesti. Mutta kun hän hänet näki, tyyntyi hän
täydellisesti. Hän oli muuttunut, vanhentunut, hän ei ollut sama kuin
se, johon hän oli rakastunut. Kaikki tunteet olivat tohtorin rinnasta
poissa, kuolleet...

Tulet sammutettiin. Oli aivan hiljaista talossa. Zofija rouva lepäsi
vuoteellaan avoimin silmin, tuijottaen ikkunasta tähtiä taivaalla ja
antaen elämänsä surullisten vaiheiden vieriä silmäinsä ohitse. Välillä
hän kuuli tohtorin yskivän. Kun eräästä yskänkohtauksesta ei tahtonut
tulla loppua, heitti hän vaatteita ylleen ja läksi kynttilä kädessä
huoneeseen, jossa tohtori asui.

Hän oli noussut istumaan vuoteellensa. Aivan nääntyvänä hän hytki
yskästään. Zofija koetti häntä auttaa antamalla rauhoittavia lääkkeitä.
Vihdoin hän äänetönnä retkahti vuoteelleen ja jäi siihen lepäämään
suljetuin silmin. Kyyneleet valuivat Zofijan poskille.

-- Voi tohtori, sanoi hän hiljaa. -- Te olette minulle rakas kuin oma
lapseni. Voisin antaa henkeni teidän edestänne...

-- Kiitos, kiitos.

He olivat pitkän aikaa ääneti. Tohtori hengitti läähättäen.

-- Kuulkaa, suottehan anteeksi, jos kosketan vähemmän hienotunteisiin
asioihin. Teen sen vain siksi, että pelkään että te muiden surujenne
ohessa ajattelette niitä. Mutta tiedättekö, raha-asioita ei kannata
ajatella, kun on niin paljon muuta. Me elämme yhdessä kuin äiti ja
poika: mikä on minun, se on teidän.

Peljäten etteivät hänen sanansa olisi tarpeeksi hienotunteiset, Zofija
äänellään koetti sovittaa niiden mahdollisesti loukkaavaa vaikutusta.
Tohtori painoi hänen kättänsä vastaukseksi. He ymmärsivät toisensa.
Zofija viipyi siinä vuoteen laidalla istumassa kauvan aikaa. Hän tunsi,
että hänen läsnäolonsa rauhoitti sairasta.

Huone oli suuri, katto ja seinät valkoiset. Suurina, muodottomina
kuvina erottautuivat niillä mäntyjen oksat, joita oli tuotu sisään,
jotta tohtori hengittäisi pihkahajua.

-- Tiedättekö, alkoi tohtori, -- kuinka minä oikeastaan menetin
terveyteni?

-- En. Olen sitä monasti aikonut kysyä.

-- Te muistatte minut niiltä ajoilta, jolloin asuin teillä. Olinhan
aivan terve. Tulin sitte ylioppilaaksi Varsovassa. Miesvainajanne
kautta oli meissä, eräässä toverissani ja minussa, tapahtunut
herätys: siitä että olimme tulisia puolalaisia patriootteja,
muutuimme liettualaisiksi ja antauduimme samalla innolla todellisen
isänmaamme palvelukseen. Minä pidin salaa esitelmiä työväelle ja
kirjoitin sanomalehtiin. Ystäväni olivat tietämättäni toimittaneet
painetuksi muutamia esitelmistäni. Santarmit saivat ne käsiinsä kerran
kotitarkastusta tehdessään. Niitä pidettiin erittäin vaarallisina.
Minut vietiin vankeuteen. Siellä sai terveyteni ensimmäisen
kolauksensa. Koppi oli kostea ja homehtunut, puoleksi maanalainen, ja
ruoka... !

-- Ja kuinka kauvan teitä siellä pidettiin? kysyi Zofija, kun tohtori
hetkeksi vaikeni.

-- Neljä kuukautta. Mutta minä en tietänyt, että vankeuteni loppuisi
siihen. Sitä olisi yhtä hyvin voinut kestää neljä vuotta. Nuo neljä
kuukautta tuntuivat ijankaikkisuudelta. Luulin menettäväni järkeni...
Sitte minusta vihdoin ja vaivoin tuli tohtori ja sain paikan
lähikaupungissa. Asujaimet ovat melkein yksinomaan juutalaisia. He
eivät olleet toimittaneet minulle asuntoa, vaan täytyi minun marraskuun
puoliväliin asti asua kesäaitassa, jota ei voinut lämmittää. Se toi
terveydelleni surman. Lyhyt juttu, niinkuin näette.

Zofija rouva tunsi kyllä nuo elämänvaiheet, jotka saadaan mahtumaan
lyhyihin sanoihin ja joista jokainen hetki sentään kestäessään on
sisältänyt kamalia kärsimyksiä. Liettuassa ovat ne tavalliset. Kuinka
monen äidin ainoa poika siellä kuluttaa nuoruuttaan linnassa, minkä
sulhanen lähetettiin Siperiaan, minkä mies katosi tuntemattomille
teille. Zofija rouvan mieskin oli santarmeilla silmäteränä ja
ainoastaan kuolema pelasti hänet. Tohtori taas oli heidän ainaisen
huolenpitonsa esineenä. He tiesivät aivan hyvin, että hänen käsissään
olivat ne langat, jotka nykyään johtivat kansallista liikettä
Liettuassa. Hänen toimestaan olivat perustetut liettuankieliset
sanomalehdet Preussin puolella ja Amerikassa... Mutta varovaisuus oli
ollut niin suuri, ettei mitään todistuksia saatu häntä vastaan... He
eivät voineet muuta kuin väijyä, joka hetki valmiina hyökkäykseen...

Zofija rouva katseli häntä sanomattoman hellästi. Äänetöntä yötä jatkui.

-- Jokainen aate vaatii uhrinsa, sanoi hän hetken kuluttua, -- te
olette ase korkeimman kädessä.

-- Ase korkeimman kädessä! toisti tohtori katkerasti. -- Minä en voi
sanoa muuta kuin: jospa en ikinä olisi syntynyt!

Zofija rouvan poskille vieri kyyneleitä. Hän rakasti häntä kuin omaa
lastaan. Veisivätkö häneltä hänetkin? Häntä väijyttiin kahdelta
taholta. Kummalleko antaisi kernaammin: kuolemalle vaiko --
santarmeille?

       *       *       *       *       *

Kun Eliza seuraavana aamuna astui ulos huoneestaan tapasi hän
ruokasalissa valmiiksi katetun suuruspöydän, mutta ketään ihmistä ei
näkynyt. Ikkunat olivat auki ja sisään tulvi raikasta, tuoksuvaa ilmaa.
Porstuan lattialla leikittelivät kissanpojat. Pehmeillä liikkeillä
ne kierittelivät päälletysten, jotta pienet hännät vain liehuivat,
nutistivat toisiaan niskasta ja potkivat takakäpälillään. Emäkissa
istui vieressä pesten kasvojaan, silloin tällöin hellällä kissanäänellä
nuollakseen leikkiviä poikasiaan.

Eliza astui ulos puutarhaan. Häntä vastaan lehahti keväinen luonto koko
upeudessaan.

Oli vasta lakannut satamasta, taivas oli pehmeässä pilvessä, puitten
lehvät välkkyivät märkyyttään, vesihelmiä varisi oksalta oksalle.
Nurmikot, kukkalavat kylpivät kasteessa, heinähelpeet olivat aivan
taivuksissa kuin luokat. Vihriän keskeltä loistivat liljan suuret
kellot lumivalkeina, vielä puolittain nupussa. Niiden tuoksu ei ollut
väkevää niinkuin öisin, vaan vienoa, viehkeää. Tuuleton ilma kantoi
sitä yltympäri hivelemään heiniä ja puita, se nousi kosteudessa
hautoelemaan niittyjä ja vainioita. Niemenin rannalta näkyi
hopeankarvainen viidakko, josta satakielet viheltivät, kaukaisilta
kummuilta asti kuului käkien kukuntaa, paimentorvi soi, karjankellot
kalkattivat ja aidan takana vainiolla lauloivat tytöt yksitoikkoista,
surumielistä kansanlaulua.

Eliza oli jäänyt seisomaan puutarhan käytävälle. Hänen käsivartensa
riippuivat rentoina, huulet olivat avoimet. Hänen yllään oli väljä,
valkoinen kesäpuku. Likeisestä oksasta putoeli vesipisaroita hänen
hiuksiinsa. Kasteen karistessa soitteli hiljaa. Oli niin tyyntä, niin
lämmintä. Tuo kaikki raikuva elämä oli sopusointuisaa soittoa. Hän
ei uskaltanut hengittää jottei häiritsisi. Kuin lumottuna hän siinä
viipyi. Sieramet vain laajenivat ja rinta kohoeli.

Ikäänkuin salpa asettui menneisyyden eteen. Hän haihtui omasta
mielestään, hän ei ajatellut kuka hän oli eikä missä. Hän oli kielenä
kantelossa, jota tuoksuva ilma laulatti, niinkuin lintua tai puuta. Hän
oli tammena mäellä, jonka oksista kevään nesteet ovat aukaisseet noita
vaaleita terhoja. Hän tunsi rinnassaan ääretöntä riemua ja elonvoimaa.
Hän nosti käsivartensa kaareen päänsä yli, nojasi samalla poskeaan
olkapäälleen, ojensi vartaloaan ja katsellen taivaaseen hän avoimin
huulin hengitti hitaasti, syvästi.

-- "Liettua synnyinmaani, niin olet kuin terveys!" Kuului ihmisääni
talosta päin.

Se oli Zofija rouva, joka suuren Mickiewiczin sanoilla tuli häntä
tervehtimään ja pyytämään teetä juomaan.

-- Niin, se on totta, puhkesi Eliza puhumaan. -- Täällä on aivan
ihanaa, täällä tulee ihminen kuin uudestasyntyneeksi. En tunne itseäni,
niin olen kuin viisitoistavuotias tyttö.

Hän oikaisihe taas ja nosti käsivarsiaan. Hihat valuivat alas ja
valkoinen iho paljastui. Toinen käsivarsi laskeutui Zofija rouvan
olkapäälle. Niin he astuivat ruokasaliin.

Eliza tervehti tohtoria kuin vanhaa tuttua ja tohtori vastasi hänelle
kylmän kohteliaasti. He istuivat vastapäätä toisiaan neliskulmaisen
ruokapöydän ympärillä ja heidän välillään istui Zofija rouva hoidellen
teekeittiötä. Tohtori oli kalpeampi kuin edellisenä päivänä, mutta
hänen liikkeensä olivat tyynet ja hänen silmänsä loivat suoran katseen
siihen henkilöön, jolle hän puhui. Hän puhui vähän eikä koskaan
hymyillyt. Mahdotonta oli nähdä, että hänellä tälläkin hetkellä oli
syytä levottomuuteen. Zofija rouvasta sen paremmin olisi huomannut. Hän
kyllä puhellessaan nauroi ja laski leikkiä, mutta kun vain ulkoa kuului
vähintäkin melua, terottui hänen katseensa ja korvansa seuraamaan sitä,
ja kun rattaat rämisivät ohitse maantiellä, kalpeni hän. Eliza ei
tuntunut huomaavan mitään. Hän nautti täydellisesti olemuksestaan. Hän
oli vallaton kuin nuori tyttö. Kun hän sitte äkkiä sai itsensä kiinni
hullunkurisesta leikkipuheesta, säikähti hän itsekin ja alkoi kiireesti
selitellä:

-- Suokaa anteeksi, pyydän teitä, minä käyttäydyn niin, että minut
pitäisi sulkea arestiin. Mutta tiedättekö, kun vuosikausia on viettänyt
vierailla seuduilla, talvisin nähnyt vain upseereja ja univormuja ja
niiden rouvia, jotka ovat toistensa näköiset kuin marjat metsässä,
ja kun sitte kesäksi on pitänyt muuttaa leirille, jossa on hiekkaa,
hiekkaa ja vaivaisia mäntyjä, ei missään vettä, nielemään sinne
kruudinsavua ja taas näkemään vain univormuja ja upseerinrouvia -- ja
kun sitte äkkiä aukeaa eteen sellainen laidun kuin tämä, ja pääsee
puhumaan vanhojen tuttujen kanssa, niin siinä aivan menettää päänsä...

Hänen anteeksipyyntönsä oli aivan turha, sillä hänen käytöksessään
säilyi aina arvokkaisuus ja leikkipuheitten läpi kuulsi aina hienosti
sivistynyt nainen.

-- Mutta tohtori ei jaksa hyvin tänään, olette niin kalpea, huomautti
hän äkkiä.

-- En nukkunut oikein hyvin yöllä.

Tohtori nosti häneen tyynen, suoran katseensa. Eliza totistui paikalla.

-- Oletteko koskaan koettanut juoda konjakkia ja maitoa? Ettekö? No
mutta sitte teidän paikalla pitää koettaa. Minä valmistan teille
lasillisen. Se on tekevä teille aivan mainion hyvää. Onko teillä Zofija
konjakkia?

-- Minä kyllä tunnen tuon lääkkeen, vastasi tohtori. -- Mutta minulla
on synnynnäinen inho maitoa vastaan.

Eliza oli jo noussut seisomaan, konjakkipullo oli hänen toisessa
kädessään, toisella hän piteli lasia. Väljä hiha oli taaskin valunut
tieltä ja pitsin läpi kuulsi käsivarsi. Hän hymyili hienoa, kohteliasta
hymyä.

-- Vai eikö muuta? No se on helposti voitettu. Lääkärinä te kyllä
olette ihmisille antanut lääkkeitä, jotka eivät aina ole olleet niin
makoset. Suokaa minun nyt ruveta lääkäriksenne!

Ulkoa kuului rattaitten rätinää. Zofija rouva kalpeni ja riensi
katsomaan. Ne matkustivat rauhallisesti ohitse. Mutta Zofija painoi
kädet rinnalleen ikäänkuin tuskaa lieventääkseen. Kun hän palasi
ruokasaliin, tapasi hän Elizan maitolasi kädessä seisomassa tohtorin
edessä.

-- En ole ikänä nähnyt niin itsepintaista ihmistä kuin tämä tohtori.
Juokaa nyt kiltisti. Eihän se ole kuin hetken työ. Minä tuon teille
sitte kukan palkinnoksi...

Tohtorin kumarrus osoitti, että hän täydellisesti käsitti lahjan arvon.
Mutta ei hän sittenkään taipunut. Eliza hymyili ja viekasteli hänelle
turhaan. Vihdoin tuli Zofija hänen avukseen.

-- Niin hän on kuin itsepintainen lapsi, joka ei ymmärrä omaa
parastaan. Häntä täytyy vartioida kuin vallatonta poikaa. Eilenkin oli
hän keskellä yötä puutarhassa kävelemässä, kasteisella nurmella.

Tohtori huokasi syvästi.

-- Olenpa oikein joutunut naisvallan alaiseksi. Kai tuo sitte pitää
juoda, sillä mitä nainen tahtoo, sen tahtovat jumalatkin.

Hän tyhjensi lasin yhtämittaisessa kulauksessa ja asetti sen pöydälle.
Hänen poskensa punottivat hiukan enemmän entistään.

-- No kiitos! hymyili Eliza. -- Nyt saatte kukkanne.

Hän riensi ulos. Tohtori ja Zofija jäivät kahden. Tyyneyden naamio
putosi heidän kasvoiltaan. He puhelivat kuiskaten.

-- Luulen, sanoi Zofija -- että olisi parasta uskoa hänelle kaikki.
Olen varma siitä ettei hän luottamustamme petä. Voimme uskoa hänelle
kirjeemme ja kirjamme säilytettäviksi...

Tohtori hyväksyi tuuman ja samassa tuli Eliza. Asettaessaan ruusua
tohtorin napinläpeen, hän pyysi:

-- Sallittehan te minun nyt joka aamu valmistaa itsellenne tätä
terveellistä lääkettä?

Tohtori loi häneen vapaan katseensa. Eliza oli sanomattoman kaunis.
Hiusaallot kaartivat puhtainta otsaa, piirteet olivat jalot,
kulmakarvojen kohdalta haarautui hieno sinertävä suoni, sieramet olivat
melkein läpikuultavat, kaula uljaassa kaaressa kuin joutsenella.
Tummissa silmissä kuvastui rikas elämä, huulet väreilivät herkästi
jokaista eri tunnetta säestämään. Hän oli kuin itse elämä, kuin itse
nuoruus. Veri karkeloi hänen suonissaan. Tohtori tuli ehdottomasti
verranneeksi häntä siihen nuoreen tyttöön, joka miltei joka päivä kesän
kuluessa oli kiinnittänyt kukkakimppua hänen rintaansa. He olivat
erilaiset kuin yö ja päivä. Mitä liikkuikaan tuon otsan takana, mitä
tunsi tuo povi? Hän oli nainen, joka elämänsä retkellä epäilemättä
oli kokenut yhtä ja toista. Sentään saattoi hän näytellä nuoren tytön
osaa aivan verrattomasti. Tai ehkei hän sitä näytellyt, ehkä se oli
luontoa? Mutta toiselta puolen, saattoiko se olla mahdollista?

Entä jos antautuisi seikkailuihin, tutkimaan tuota luonnetta, oliko se
vilppiä vaiko vilpittömyyttä...

-- Saanhan ruveta lääkäriksenne? pyysi hän. -- Ette usko miten minusta
olisi suloista saada hoitaa jotakuta... Eihän minulla ole ollut
ketään...

-- Pitkiin aikoihin, lisäsi tohtori, muistellen sitä, että hänen
miehensä kuolemasta lienee kulunut vuosi. Samassa hän tuli
ajatelleeksi, että Eliza mahdollisesti saattoi antaa hänen sanoilleen
merkityksen, jota hän ei itse ollut niille tarkoittanut, ja koettaen
tehdä äänensä leikilliseksi, hän jatkoi:

-- No sama se, kiitoksia paljon. Mutta mitä minua noin kannattaa
hoidella? Mitä siitä jos kuolenkin. Luuletteko että minua kukaan suree!

-- Kuka puhuu noin laittamattomasti, nuhteli häntä Zofija. --
Tiedättehän ettei teitä surisi yksi tai kaksi, vaan kokonainen kansa,
kokonainen maa, köyhä Liettuanne.

Eliza ei oikein tietänyt mitä hän sanoisi.

-- Siinä kuulette, naurahti hän. -- Ei. Teidän täytyy tulla terveeksi.
Lupaattehan totella meitä?

-- No lupaan, lupaan.

Iltapäivällä olivat Zofija ja tohtori tapansa mukaan istumassa
puutarhassa. Tohtori soitteli viulua ja Zofija ompeli jotakin
käsityötä. Äkkiä Eliza ilmestyi heidän keskelleen. Hänen kädessään
oli suuri paperiarkki, mustepullo ja kynä, ja tekeytyen vakavaksi hän
virallisella äänellä lausui:

-- Tässä olen nyt kirjoittanut kontrahdin, jonka alle pyydän tohtorin
nimikirjoitusta: "Täten sitoutuu allekirjoittanut nauttimaan kaikkia
mahdollisia lääkkeitä ja käyttämään kaikkia keinoja, jotka voivat
edistää terveyden palajamista".

Eliza asetti tohtorin käteen valmiiksi kastetun kynän. Epäillen tohtori
otti paperin.

-- Tässä sanotaan siis, että minun kritiikittä pitää ottaa kaikki mitä
te suvaitsette minulle antaa.

-- Niin, te saatte _luottaa_ meihin.

-- Luottaa! Teilläpä näyttää olevan oikein lapsen usko. Eikö
luottamustanne koskaan ole petetty? sanoi tohtori leikillisesti.

-- Minun luottamustaniko petetty? kertoili Eliza ikäänkuin itsekseen.
-- On. Kumminkin siksi paljon etten minä puolestani ikänä aio pettää;
ja Zofija rouvan mahdatte tuntea.

-- Mutta tämä on vain puolaksi. Sen tulisi olla myöskin liettuaksi,
sillä minä olen liettualainen.

-- No ehkä tahdotte olla hyvä ja kääntää sen.

Tohtori painui kirjoittamaan. Hänen täytyi varjella mustepulloa
kissanpojilta, jotka juoksentelivat nurmikossa. Mutta Zafija sulki
Elizan syliinsä ja virkkoi liikutettuna:

-- Te te olette oikea mustalaisämmä! Teidän paulojanne olisimme jo
ennen tarvinneet, niin olisi tohtori ehkä nyt terve.

Heidän näennäisesti kevyessä, jokapäiväisessä keskustelussansa sai
jokainen ilman tarkoitusta lausuttu sana merkityksen, jonka juuret
lepäsivät syvällä menneissä ajoissa. Elizan olisi kymmenkunta vuotta
sitte pitänyt antautua hoitamaan tohtoria. Silloin olisi varmaan paljo
ollut toisin. Äkkiä se tunki hänen mieleensä kuin pistos. Tohtorin
ajatus kehittyi aivan samaksi, mutta ei värekään hänen kasvoillaan sitä
ilmaissut.

Sillä tavalla jatkui heidän puhelunsa. Syrjäinen katselija olisi
luullut, että kaikki kävi tasaista, rauhallista menoaan. Ja kuitenkin
olivat he kaikki kolme levottomassa odotuksessa. Zofija oli jo
aamupäivällä järjestänyt tohtorin tavarat ja uskonut Elizan haltuun
hänen nahkalaukkunsa, joka aina oli lukittu ja josta hän joskus oli
maininnut, että se sisälsi hänen "elämänsä työn". Eliza oli siis
äkkiä tehty sekä uskotuksi että suojelijattareksi. Hän pelkäsi heidän
mukanaan, yhteinen vaara liitti hänet heihin. Kun kuului ääniä tai
melua, sävähtivät Eliza ja Zofija, ja kaikki kolme odottivat. Se olikin
vain piika, joka tuli kysymään jotakin emännältään, tai juutalainen
joka tuli kauppaamaan jotakin. Sitä mitä he odottivat, ei kuulunut.

Ja niin kului päiviä.

       *       *       *       *       *

Eliza oli kokonaan voittanut Zofija rouvan luottamuksen, mutta tohtori
pysyi hänelle kylmästi kohteliaana.

Hän ei häntä väitellyt, mutta ei hän myöskään etsinyt hänen seuraansa.
Enimmäkseen istuskeli hän huoneessaan kirjoittamassa, jollei ollut
levolla tai puutarhassa, jossa hänellä tavallisesti oli viulu
toverinaan. Zofija rouvalle hän osoitti lapsellista kunnioitusta. Usein
tuli hän kyökistäkin häntä etsimään ja aterioiden jälkeen suuteli hän
hellästi hänen kättänsä. "Tohtori istuu taas niin yksin kamarissaan.
Eliza, menkää ja ottakaa hänet kävelemään kanssanne", sanoi usein
Zofija rouva. Alussa Elizaa arastutti mennä pyytämään häntä. Näytti
siltä kuin ei hän olisi tahtonut tulla. Mutta sitte hän siihen
tottui. Kun päivä oli lämpimimmillään ja Zofija rouva läksi kyökkiin
valmistamaan päivällistä, hiipi Eliza tohtorin oven taa ja koputti
siihen.

-- Ettekö tahtoisi tulla kävelemään hiukan? Ilma on niin kaunis.

-- Kiitoksia paljon. Kyllä tulen.

Eliza varusti käsivarrelleen kirjavan peitteen ja otti karamelleja
taskuunsa. Tavallisesti oli hän paljain päin ja päivänvarjostin
mukanaan. He astuivat maantietä pitkin, kapakan ohitse, joka oli
metsänlaidassa ja poikkesivat sitte kuusikkoon, josta oli kaunis
näköala, tai menivät he niitylle, josta polku vei korkean heinän halki
joen rantaan. Joskus he kävelivät kylän läpi kirkolle. Kirkko oli
korkealla mäentöyryllä ja tohtori ei saanut nousta mäkiä. Eliza piti
huolta siitä ettei hän kävellyt kovaa ja heti kun hän huomasi punaa
hänen poskillaan, levitti hän peitteen kuivalle paikalle ja houkutteli
tohtorin sille istumaan. Hän ei muka itsekään jaksanut kävellä edemmä
levähtämättä.

Eräänä päivänä oli kova tuuli, aurinkoa ei näkynyt, mutta ilma oli
lämmin ja tuoksu jasmiineista puutarhoissa levisi yltympäri. He olivat
tavanmukaisella kävelyretkellään, menivät aaltoilevan niityn läpi, joka
oli kukassa ja tulivat rantaan. Vanhat puut huojuivat, tuuli ruhjoi
niiden oksia ja käänteli näkyviin lehtien hopeankarvaiset alapuolet.
Ranta oli lakeaa ja hienonhieno hiekka, kuultavan keltaisena, oli
kokoontunut siroiksi kielekkeiksi, jotka ulottuivat kauvas ylöspäin.
Niiden pintoja pitkin lensi tuulessa ikäänkuin savua. Tuontuostakin
hajosivat pilvet ja kirkas aurinko valaisi hiekkakentän, joen, jonka
sameat aallot roiskahtivat korkealle, puut ja viljavainiot. Metsässä
kävi laitumella kylän hevoskarja.

-- Minne asettuisimme lepäämään? kysäsi Eliza.

-- Ehkä menisimme tuonne hiekalle.

Eliza oli mustassa puvussa. Vastatuuli pingoitti hänen hameensa
sileäksi polvien yli, musta pitsihuivi piteli hiuksia. Tohtorin
päällystakkia liehutteli tuuli kuin suurta purjetta, hänen päässään
oli reunaton matkalakki ja keppi oli hänellä kädessään. He asettuivat
istumaan aukealle hiekkakentälle. Siinä oli kuivaa, pehmeää, puhdasta
ja aurinko oli hautonut sen lämpöiseksi. Elizaa nauratti. He mahtoivat
näyttää hyvin hullunkurisilta paimenien mielestä, jotka katselivat
metsänlaidasta. Silloin tällöin pisti pensastosta esiin hevosen pää.
Se kurottautui korkealle, tavotteli puun oksaa ja karsi lehdet suuhun
hampaitten välitse.

-- Minä näinkin koko yön unta hevosista, virkkoi Eliza. -- Senpätähden
niitä nyt on seuranamme.

-- Näettekö usein unia? kysyi tohtori hetken perästä.

-- Aina silloin tällöin.

Siinä oli niin hyvä olla. Aurinko paahtoi selkään. Eliza kaivoi kätensä
hiekkaan ja antoi sen sitte valua sormiensa lävitse, hitaasti kuin
ajanlasista.

-- Minä taas, sanoi tohtori, -- näin unta, että oli sota. Joukot
kahlasivat Niemenin yli ja sytyttivät tuleen kylämme...

-- Niin on epäilemättä joskus tapahtunut, sanoi Eliza totisesti.

He olivat pitkän aikaa ääneti. Tuuli lauloi niin rauhoittavasti,
puitten suhina unetti. Maa heidän ympärillään oli muistojen maata,
toisella puolen jokea Puolan entistä valtakuntaa, toisella puolen
entistä Liettuaa, ja muutaman peninkulman päässä oli Saksa. Joen
yli oli kahlattu, sinne oli ehkä moni sortunut, vieden mukanaan
hautaan toiveita. Ja kuka tietää miten moni sinne vielä on sortuva
tulevina aikoina. Sotajoukot vartioivat maailman rauhaa ja kun ne
nousevat leposijoiltaan, törmäävät ne yhteen juuri näillä mailla.
Ensimmäinen kylä joka sytytetään on tuo tuossa kukoistavien metsiensä,
puutarhojensa keskellä...

Kumpikaan ei lausunut ajatuksiaan, vaikka molemmat ajattelivat
samaa. Totisina he astuivat kotia kohti, tohtori väsyneen näköisenä,
käsivarret rinnalla ristissä, Eliza leimuavin silmin, ylpeässä ryhdissä.

       *       *       *       *       *

Oli sunnuntai. Zofija ja Eliza palasivat kirkosta. Kavutessaan alas
mäentöyryä huomasivat he maantiellä tohtorin, joka oli kävellyt heitä
vastaan. Eliza astui pitkän aikaa ajatuksiin vaipuneena, ikäänkuin ei
hän olisi kuunnellut mitä tohtori ja Zofija keskustelivat. Hän tuijotti
vilkkumatta eteensä ja hymähti välillä itsekseen.

-- Ihmeellistä, sanoi hän äkkiä, etten minä tänään kirkossa voinut
vaipua hartauteen. Se oli mahdotonta.

Zofija kääntyi häneen hämmästyneenä. Tohtori ei näyttänyt sitä
erityisesti ihmettelevän.

-- Oli ehkä liian kuuma, sanoi Zofija.

-- Niin, ja sitte...

-- Mitä? kysäsi Zofija hätäisesti ja odottamatta vastausta, hän jatkoi:
mutta te olette tottunut suurkaupungin kirkkoihin ja komeuksiin.
Minulle meidän vanha kirkkomme on rakkaampi kuin mikään katedraali
maailmassa.

Eliza katui että hän oli tullut lausuneeksi noin, sillä hän huomasi
että Zofija rouva siitä loukkaantui. Hän käänsi sentähden puhelun aivan
toisaalle. Mutta kotiin tultua, kun Zofija rouva oli kadonnut kyökkiin
ja he tohtorin kanssa istuivat kahden puutarhassa, palasi hän siihen.
Tohtori mahtoi hänet toki ymmärtää.

-- Ensin kun astuimme ylös kirkolle, sanoi hän, puut ympärillä
humisivat, viljavainiot alhaalla kylällä aaltoilivat, tuolla vieri
virta ja avonaisista kirkonovista kuului laulua, niin mieleeni jo
lankesi suloinen rauha, samallainen kuin Varsovassa kirkossa ennen kun
olin lapsi. Mutta sitte kun astuimme sisään ja näin nuo kuluneet liput,
alttarilla likaiset liinat ja risaiset matot! Urut rämisivät, naiset
kirkuivat aivan korvani juuressa, ilma oli tukahduttava... Ensin sitä
katselin uutuuden viehätyksellä, mutta sitte saatoin korkeintain sääliä
ja odottaa että messu loppuisi.

Puhuessaan hän katseli eteensä. Tohtori tarkasti häntä vilkkumatta. Hän
ei puhunut pilkatakseen, päin vastoin olivat hänen kauniit kasvonsa
tavallista totisemmat.

-- Vai niin, vastasi tohtori lyhyesti hänen sanoihinsa.

-- Ettekö te ymmärrä minua? hämmästeli Eliza.

-- En.

-- Ette! No, minä selitän. Jos minun henkeni uhkuu yleviä tunteita, jos
minun sieluni sulaa autuuteen, niin minun välttämättömästi täytyy olla
ympäristössä, joka on niiden kanssa sopusoinnussa. Jos ympäristöni on
rumaa, niin se hävittää sielustanikin kauneuden.

-- Käsitteet kauneudesta voivat olla moninaiset, sanoi tohtori tyynesti.

-- Tietysti. Mutta eiköhän ne kaikilla sivistyneillä enemmän tai
vähemmän likentele toisiaan? Emmekö me kaikki juuri kirkossa ennen
kaikkia kaipaa kauneutta? Mitä meillä oikeastaan on jokapäiväisessä
elämässä? Kaikki on menneisyydessämme, suurissa muistoissamme.
Sankarimme lepäävät marmorilevyjen alla kirkoissamme. Siellä saamme
unohdusta, siellä lievennystä. Kuinka monta kertaa siellä pilarien
siimeksessä, kun rintaa on riuhtonut ja sydän on vuotanut verta, olen
rukoillut ja polvillani laahautunut pyhän Maarian alttarin juurelle.
Ja uutena ihmisenä olen sieltä palannut. Ajatukseni tulivat kauneiksi,
sillä ympäristöni oli kaunista...

Ikäänkuin äkkiä pelästyen avomielisyyttään, hän vaikeni ja kätki kasvot
syliinsä. Hän ei voinut sietää tohtorin silmäystä. Outona se tuijotti
häneen. Eikä hän sanonut mitään, katseli vain. Se kiusasi Elizaa, hän
tunsi olevansa ikäänkuin lyöty. Hänen täytyi voittaa takaisin asemansa.
Hän nosti katseensa.

-- Yleensä minä kaikkialla kaipaan kauneutta ja sopusointua. Jos minä
istuudun kivelle metsään, aivan yksinkin, niin järjestän hameeni
lankeamaan kauneiksi poimuiksi. Jos minulla on kultainen rintaneula,
niin en saa siedetyksi hopeista rannerengasta käsivarrellani. Minä saan
siitä tavasta, jolla ihminen pukeutuu, heti vaikutuksen koko hänen
olennostaan, jo ensi näkemältä. Ettekö te ymmärrä tätä?

-- Niin, vastasi tohtori äänellä, joka yhtä hyvin teki vastauksen
kieltäväksi kuin myöntäväksi. -- Mutta ajatelkaa, jatkoi hän sitte
hiljaisella äänellä ikäänkuin hän olisi ollut väsyksissä, -- että te
tuntisitte nuo kaikki ihmiset, jotka vasta näitte kirkossa. Tiedätte
tuosta äidistä, että häneltä vasta kuoli lapsi, tuosta miehestä, että
hänen luonaan hiljan tehtiin kotitarkastus, tuon naisen mies läksi
Amerikkaan, tuo taistelee jokapäiväistä taistelua köyhyyden kanssa,
tuo juo ja perhe kärsii kotona. Silloin te säälisitte jokaista ja te
katselisitte heitä toisilla silmillä.

Eliza oli mietteissään, pää käden varassa hän tuijotti alas eteensä.
Hän ei huomannut, miten väsyneeltä Budris näytti.

-- Minun täytyy lähteä levolle, sanoi tohtori.

Eliza jäi siihen yksin miettimään.

       *       *       *       *       *

Zofija rouva oli varma siitä, että kaunis Eliza täytti tohtorin mielen
öin päivin. Ei sitä tosin saattanut nähdä, sillä tohtori oli aivan
entisellään, mutta hän tunsi sen vaistomaisesti ja iloitsi siitä.
Tohtori ehti siten vähemmin miettiä tautiaan ja huoliaan. Ehkä elämän
toivo hänessä piankin elpyisi. Ja Eliza rouva, hän oli rakastunut,
auttamattomasti. Hän oli kirjoittanut isälleen. Mikähän vastaus
sieltäkin tulisi? Ehkei vastausta ensinkään. Sääli Eliza raukkaa! Hän
toivoo tohtorin parantumista, hän ei sitä epäile hetkenäkään. Mutta jos
hän kuolee, miten hän sen kantaa?

Eliza oli hurmaava olento, mahdotonta oli olla häntä rakastamatta.
Pikku Jadviga neitikin oli häneen aivan ihastunut. Kun hän tohtorin
kanssa oli puutarhassa istumassa, mikä ilo Zofijalle herättää heidät
puheistaan ja asettaa heidän eteensä höyryäviä sokerileivoksia,
sellaisia joista hän tiesi heidän pitävän! "Voi te kultainen olento!"
huudahti usein Eliza, loi häneen kiitollisen katseen kauneista
silmistään ja kurottautui suutelemaan hänen poskeaan. Ja tohtorin
totisille kasvoille lensi miltei hymy. Hän jäi sitte istumaan heidän
kanssaan, he lukivat hänelle ääneen, milloin Mickiewicz'iä milloin
Kondratowicz'ia.

Zofija rouvan luona kävi paitsi oman kylän sairaita, ihmisiä pitkiltä
matkoilta hakemassa lääkkeitä. Zofija keitti niitä itse yrteistä,
joitten terveellisen vaikutuksen hän ollessaan muutamina vuosina
vaarallisesti sairaana, itse oli kokenut vanhojen ämmien neuvosta. "Hän
se on ollut vaarallisin kilpailija praktiikilleni" oli tohtorin tapana
sanoa. Zofija ei lääkkeillään auttanut muita kuin köyhiä. Hän tunsi
kaikki kylän koirat, kissat ja hevoset. Hän piti huolta siitä, että
lapset oppivat lukemaan, kapakoitsijat häntä karttoivat ja juopuneet
vaistomaisesti peräytyivät. Papit häntä pelkäsivät kuin rikoksen
tehnyt rippi-isää. Merkillistä oli millä hän eli, sillä hänen pienen
kaupungintalonsa vuokrahinta ei ollut suinkaan suuri. Mutta hänellä
oli paljon ystäviä ympäri maata ja ne lähettivät hänelle lahjoja
milloin missäkin muodossa, milloin naulan hyvää teetä, milloin uuden
kirjan, milloin muodikkaan puvun. Sentähden hän aina saattoi seurata
aikaansakin. Hänen luonaan kävi kesäisin paljon vieraita. Tänä kesänä
oli hän sentään ilmoittanut tuttavilleen, ettei hän voinut heitä
pitemmäksi aikaa ottaa vastaan, sillä hänen luonaan oleskeli sairas,
joka tarvitsi lepoa.

Tätä sairasta hän rakasti koko sydämmellään. Hän olisi hänen tähtensä
voinut antaa elämänsä ja hänen rintansa pusertui kokoon ajatellessa
että hän kuolisi! Hänen täytyisi hänet haudata, niinkuin hän oli
haudannut kaikki elämänsä unelmat, ja Eliza joka suloisena kuin
lintunen lämpöisiltä mailta oli lentänyt hänen yksinäiseen kotiinsa,
menisi pois, isänsä luo. Hän jäisi yksin, tätä kesää seuraisi pitkä
talvi...

Tai entä jos veisivät tohtorin vankeuteen? Hän oli sitä odottanut joka
päivä. Varsinkin kun postilaukku tuli, olivat kaikki kuumeentapaisessa
jännityksessä sen ympärillä, ja kun ei kirjeitä tullut, vetivät
he helpoituksen huokauksen. Zofija rouva kääntyi sitte likaisen
juutalaisen puoleen ja sanoi hänelle nauraen:

-- Ai ai, teitä, Mooses, kun toitte tyhjän laukun! Mutta menkää nyt
kuitenkin kyökkiin ja sanokaa että antavat teille teetä!

Ja kun juutalainen oli mennyt, lisäsi hän kuiskaten:

-- Se on rikas tuo kuin itse Juudas, mutta kävelee, noin kurjasti
puettuna!

-- Onko se mahdollista! naurahti Eliza.

Zofija oli tottunut sellaiseen.

Hänen rakastaan uhattiin kahdelta puolelta. Mille antaisi mieluummin?
Melkeinpä -- kuolemalle.

       *       *       *       *       *

Päivä oli kuuma. Eliza ja tohtori seisoivat puutarhassa. Heillä oli
kummallakin sylissään kissanpoika ja kumpikin kehui omaansa. Tohtori
oli harvinaisen terveen näköinen, Eliza vaaleassa puvussaan hiukan
unisen näköinen ja kuumuudesta veltto. Zofija kitki rikkaruohoja
kukkalavalta ja vilkasi heihin tuontuostakin. Leikkiessään siinä olivat
he sopusoinnussa keskenään. Jos he joutuivat hiukankin syvällisempiin
aineisiin, olivat heidän mielipiteensä aina ristiriidassa.

Hetken perästä lähtivät he kävelemään. Eliza oli likeisestä
havumetsästä tavannut niin ihanan, kuivan kohdan, jonka hän tahtoi
näyttää tohtorille. He ottaisivat mukaansa peitteen, kirjoja ja
viulun ja Zofija tulisi sinne heitä tervehtimään. He olisivat siellä
päivällisiin asti. Eliza oli aivan innoissaan.

Päivä paahtoi, kärpäset surisivat. Kylän kansa oli heinänteossa
suurella niityllä. Tuntui virkistävältä katsella kirjavaa ihmisjoukkoa,
jonka käsissä viikatteet nousivat, laskivat.

-- Mikä kaunis taulu! sanoi Eliza hymyillen ja viittasi kädellään
niittyä kohti.

-- Minun käy heitä sääli tässä hirveässä kuumuudessa, sanoi tohtori.

-- Mutta ovathan he niin tottuneet! Heistä tuntuu kai samalta kuin
meistä kun olemme tanssineet tulisen masurkan. Ettekö usko?

Tohtori loi häneen pitkän silmäyksen ja Elizasta tuntui siltä kuin
hänet olisi saatu kiinni rikoksesta. He seisahtuivat aitaviereen
katselemaan. Aivan likellä niitti kaksi nuorta tyttöä. He olivat
lyhyissä hameissa, puukengät paljaissa jaloissa, paitahihasillaan.
Kun he kyykistyivät työssään, paljastui päivettynyt rinta. Tohtori
puhutteli heitä ystävällisesti ja kun he antoivat ujoa vastaustaan,
hymyili hän. Eliza näki hänen ensi kerran hymyilevän. Se oli omituista,
myötätuntoista hymyä. Tytöt nauroivat ja pyyhkivät paidanhihalla hikeä
otsaltaan. Toinen heistä oli rokonarpinen.

-- Eivät he olleet mitään kaunottaria, sanoi Eliza, kun he taas kaksin
astuivat tietä. -- Tuota maisemaa pitää katsoa niinkuin nykyajan
tauluja: kokonaisuus on kaunis, mutta jos kiinnittää huomionsa
yksityisyyksiin, niin näkee vain karkeita siveltimen vetoja.

Tohtori loi häneen taas pitkän, tutkivan katseen. Elizan kasvoilla oli
hieno, ystävällinen hymy, mutta hänen sanansa kaikuivat sydämmettömiltä.

-- Miltähän teistä tuntuisi, jos tuossa niityllä näkisitte hääräämässä
joukon tyttöjä pitsiesiliinoissa, kultanahkakengissä, samettinauhoilla
puristetuilla vyötäisillä; jokaisella olisi kihara tukka, punaiset
posket, valkoinen kaula, valkeat, pehmoiset käsivarret, päässä siro
pitsimyssy -- niinkuin kansa hienoston esittämänä tavallisesti esiintyy
kuvaelmissa!

Tohtorin katse ilkkui Elizaa vastaan.

-- Olette oikeassa, myönsi Eliza, -- ei se olisi kaunista ensinkään.

Heidän keskustelunsa ei tahtonut oikein sujua senjälkeen. Heidän
hyvä tuulensa oli poissa, eivätkä he enään yrittäneetkään mäelle
havumetsässä, jonne Eliza alussa oli tahtonut tohtoria, vaan kääntyivät
puolitiestä kotiin.

Itse asiassa eivät he koskaan joutuneet sanasotaan. Ja kuitenkin
tunsivat he elävänsä sotajalalla.

Illalla tuli vieraita. Keskustelu oli vilkasta ja koski
kansansivistystä ja liettualaisten ylioppilaitten tilaa venäläisissä
yliopistoissa. Tohtori oli ikäänkuin keskipisteenä, jolle kaikki
esiinkantoivat tietojaan ja mielipiteitään. Elizalle oli keskustelun
aihe outoa ja hän pysyi sentähden aineen ulkopuolella.

Illallispöydässä istui hän emännän ja Jadviga neidin välillä ja hänelle
osoitettiin kaikkialta suurinta huomaavaisuutta. Mutta ne kysymykset
jotka hänelle tehtiin olivat ulkopuolella sitä ainetta, josta
puhuttiin, ne eroitettiin häntä varten, kohteliaisuudesta, jottei hänen
olisi ikävä. Hän sen kyllä huomasi ja se häntä kiusasi. Hän ilostui
sentähden suuresti, kun hän ulkoa kuuli laulua, -- joka antoi hänelle
aihetta, anteeksi pyytäen, nousemaan pöydästä.

Aurinko oli laskenut, taivas oli toiselta laidalta sininen, toisella
viipyi ruskopilviä. Oli harvinaisen lämmin, ilmassa tuoksui kuivava
heinä ja liljat, joita pilkisti esiin joka mökin pienestä puutarhasta.
Käki kukkui harvaan jostakin etäältä ja rannalla pensaikossa vihelteli
yksinäinen satakieli. Hiljaisuuden halki vieri tyttöjen laulu
kirkkaana, surumielisenä.

Eliza asteli sitä kohti. Se tuli niityltä. Hän avasi veräjän ja käveli
lakastuvan heinän ylitse. Keskellä niittyä seisoi viisi tyttöä,
haravoihinsa nojauneina. He olivat liikkumattomina ja kertoivat
laulussaan ruuttaseppeleistä ja valkoliljoista. Eliza seisahtui, laski
käsivartensa rinnalleen ristiin ja kuunteli kappaleen matkan päässä.
Äkkiä tytöt vaikenivat. He olivat huomanneet hänet vasta silloin. Hän
likeni heitä hymyillen ja toivotti heille hyvää iltaa. Sitte ojensi hän
likeisimmille molemmat valkoiset kätensä.

-- Kuinka te laulatte kauniisti! sanoi hän ystävällisesti.

He olivat haaltuneissa puvuissa, jalat, käsivarret ja kaula paljaina.
He olivat käyneet uimassa, hiukset olivat likomärät ja riippuivat
hajallaan hartioilla. He kerääntyivät Elizan ympärille, sulkivat
hänet piiriinsä ja tarttuen hänen molempiin käsiinsä painoivat he,
vuorotellen kaikki viisi, niihin huulensa. Jos he vain olisivat
tietäneet, että rouva piti heidän laulustaan, niin he kyllä olisivat
käyneet laulamassa täällä jo ennenkin.

Eliza ei itse asiassa ennen ollut huomannut heidän laulunsa kauneutta.
Hänen korvaansa oli usein kohdannut raikuvat laulunsävelet metsästä,
mutta vasta tänä iltana olivat ne hyväelleet hänen mieltään. Hän tunsi
omituista lämpöä, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, hän oli miltei
lankeamaisillaan tuon rokonarpisen tytön kaulaan. Tohtori oli hymyillyt
juuri hänelle.

-- Herrasväki tulee, kuiskahti samassa yksi tytöistä ja kääntyi
salaperäisesti nauraen toveriensa puoleen.

Eliza näki veräjällä joukon naisia ja herroja. Se tympäsi häntä
ihmeellisesti.

-- No niin, sanoi hän jyrkästi tytöille, -- laulakaa eteenpäin!

Ja ylpeällä ryhdillä läksi hän astelemaan tulevia kohti.

Tohtori, hartioillaan Zofija rouvan punainen villahuivi, ja Jadviga
neiti astuivat edellä.

-- Herra tohtori, sanoi Eliza, -- kuinka kauniisti teidän tyttönne
laulavat!

-- Sepä hauska kuulla.

Jadviga tervehti heitä kuin vanhoja tuttuja ja puhutteli heitä
nimeltä. Hänen kättään he eivät suudelleet. Hän jäi heidän joukkoonsa
ja pian oli hän heidän kanssaan laulamassa. Herrasväki kuunteli
kappaleen matkan päässä. Tohtori tapasi hämmästyksekseen heiltä uuden
laulun. Tietysti piti hänen kirjoittaa se muistiin. Hän kaivoi esiin
paperipalan ja kynän ja istuutui aidalle sitä kirjoittamaan. Yksi
tytöistä oli hänelle sitä sanelemassa.

-- Missä te kuulitte tämän laulun?

-- Niemenin toisella rannalla.

-- Kuka sitä lauloi?

-- Eräs vanha, Karaliene niminen ämmä.

-- Vai niin. Sepä on erinomaisen kaunis laulu. Olisikohan tuolla
ämmällä aikaa käydä täällä kerran laulamassa minulle? Ehkä hän osaisi
paljon lauluja?

-- Kyllä hän osaa lauluja sadottain. Mutta hän on niin huono, että
tuskin hän pääsee tänne asti.

-- Pitäisi minun sitte käydä siellä.

-- Tohtori näytti voivan jatkaa puhettaan aivan äärettömiin. Zofija
rouva siitä teki lopun huomauttamalla, että oli aika lähteä kotiin,
kaste jo alkoi langeta.

Vihreänä laaksomaana levisi niitty, sitä ympäröivät tummat metsät
kuin kehyksinä. Ei lehahtanut lehvä, ei liikahtanut oksa, ei kuulunut
kylältä ainoatakaan ääntä ja tyttöjen laulu eteni kaukaiseksi kaiuksi
vain. Jo olivat sammuneet ruskopilvet auringonlaskussakin, idässä
kohosi kuusen latvojen yllä kalpean kirkas taivas ja lännessä oli se
syvän sininen.

Nuoriso leikki puutarhassa. Äkkiä kuului Elizan ääni kutsuvan tohtoria
sisään. Hän seisoi pöydän luona ruokasalissa.

-- Te aivan unohdatte lääkkeenne, sanoi hän nuhdellen. -- Ja ties onko
teille terveellistä olla puutarhassakaan näin myöhään.

Hän nosti häntä vastaan lasin. Ja ikäänkuin äkkiä huomaten
runottomuutta kehoituksessaan, hän hymyillen jatkoi:

-- Ajatelkaa, että tämä on helmeilevää viiniä, Unkarin upeista
rypäleistä puserrettua! Minä sillä ensin kostutan huuliani. Olkaa hyvä!

-- Tässä tulee mielikuvitukselle todellakin vaikea koetus! sanoi
tohtori tarttuessaan maitolasiin. -- Pitää ajatella, että tämä on
viiniä! Ei, tiedättekö, minulta on aina puuttunut tuo fanttasiian
korkea lento, joka voi ihmeitä matkaansaattaa. En voi tyhjentää tätä
lasia.

Hänen äänensä masensi Elizaa ja siinä piilevä pilkka nostatti hänen
kaulansa ylpeästi pystyyn. Hänen huulillaan oli lyhyt vastaus, mutta
hän ei saanut sitä lausutuksi. Tohtori piteli häntä katseellaan, hän
ei päässyt paikalta, hän tunsi olevansa hänen tahtonsa alaisena. Hänen
huulensa väräelivät, hän painoi käsiä rinnalleen kuin hädänalainen joka
rukoilee armoa, pitsin alta kuultavat olkapäät vapisivat. Hän tunsi,
että nyt seuraa joku sanomaton, kamala välttämättömyys, hän menettää
tahtonsa ja vapautensa. Ja kooten viimeiset voimansa hän riuhtaisihe
irti, iski tohtoriin säihkyvät silmät ja sanoi tukahdutetusti:

-- Päästäkää minut irti!

Tohtori tarttui tyyneesti maitolasiin ja tyhjensi sen. Eliza heitti
olkapäilleen huivin mennäkseen ulos, mutta pysähtyi ovelle ja virkkoi
sieltä kuiskaten:

-- Mitä te oikeastaan tahdotte minusta? Te minua tutkitte kuin olisin
lihakappale leikkuupöydällänne, te minulta urkitte tunnustuksia, joita
en vielä ole kellekään ihmiselle ilmaissut. Te nuhtelette minua siitä,
etteivät mielipiteeni ole yhtä demokraattiset ja jalot kuin teidän
mielipiteenne. Ja millä oikeudella? Olenhan ventovieras ihminen, jonka
kohtalo on heittänyt samaan taloon kanssanne...

Hänen silmänsä iskivät tulta ja hän kiinnitti ne tohtoriin. Tohtori
istui pöydän ääressä ja katseli alas eteensä ääneti. Hänen poskillaan
oli heikko puna. Hänen käsivartensa lepäsi suorana pöydällä. Hän nosti
katseensa ja sanoi tyyneesti:

-- Minä selitän teille huomenna, jos tahdotte. Nyt olette liian
hermostunut.

Eliza heitti ylpeästi taapäin päätään ja läksi ulos puutarhaan. Siellä
soi viulu ja laulettiin iloisesti. Nauru raikui kauvas hiljaisessa
illassa. Äkkiä muuan ylioppilaista tempasi viulun ja alkoi soittaa
masurkkaa, toinen kiirehti kumartamaan Jadviga neidille ja kolmas alkoi
pyytää Zofija rouvaa.

-- Eliza rouva, tulkaa tanssimaan, huusi Zofija, -- Eliza rouva, missä
olette? Tulkaa!

Eliza seisoi puuhun nojauneena. Siitä oli kauvan kuin hän oli kuullut
tuon nuotin, sitte oli monta vuotta, se oli ollut Varsovassa. Hän ei
ollut tanssinut pitkiin aikoihin, soitto, niin yksinkertaista kuin se
olikin, meni hänen veriinsä, tietämättään oli hän asettanut vasemman
käsivartensa suoraksi puun oksaa vastaan kuin valmiina masurkkaan
ja oikean kätensä hyppysillä hän piteli hameensa lievettä. Pää oli
pystyssä ja taipuili tanssin mukaan, silmät loistivat ja kengän kärki
tapaili tahtia. Äkkiä seisoi tohtori hänen edessään. Hän kumarsi.
Eliza hymyili häntä vastaan ja muutti käsivartensa puun oksalta
tohtorin käsivarrelle. Vaippuen, kiikutellen he läksivät kiitämään alas
puutarhan käytävää. Muut tanssivat vetäytyivät tieltä. Noin komeaa
paria he eivät olleet nähneet. Nainen liiteli kuin pilvi, seuraavassa
hetkessä tulisesti pyöritelläkseen ympäri.

-- Jesus Maria, kuului samassa Zofija rouvan ääni ruokasalin
avonaisesta ikkunasta.

Viulu lakkasi kuin salaman iskusta. Tanssivat päästivät toistensa
kädet. Tohtori painoi nenäliinaa suunsa eteen ja Eliza tuijotti
kivettyneenä ääntä kohti. Hetken kuluttua tulla läähätti Zofija rouva
puutarhaan. Hän suuntasi askeleensa suoraan tohtoria kohti.

-- Vieläkö te elätte? Kuinka te voitte olla niin varomaton että
tanssitte? Mitä te ajattelette, lapset?

Jumalan kiitos, eikö muuta! He vetivät kaikki helpoituksen henkäyksen.
Eliza oli paikalla muistanut santarmit!

Se ilta loppui surullisesti. Tohtori täytyi saattaa vuoteeseen ja
seuraava yö oli hänelle tuskallinen, onneton.

       *       *       *       *       *

Kalpeina ja levottomina Eliza ja Zofija kohtasivat toisensa aamulla
ruokasalissa. Kumpikaan ei ollut nukkunut.

-- Hän makaa nyt, kuiskasi Zofija. -- Se tekee hänelle hyvää. Tämä oli
hänelle vaikea yö. Hän puheli minulle vain kuolemastaan. Hän pyysi
että me valitsisimme hänen leposijakseen kauniin paikan hautausmaalla,
siellä kulmassa, jota korkeat lehmukset varjostavat ja josta virta
näkyy.

Zofija purskahti itkuun. Eliza lankesi polvilleen hänen eteensä ja
kätki kasvot hänen helmaansa. Veri karkasi poskille, sydämmen täytti
haikea tunne.

Tohtori tahtoi levätä kauniilla paikalla, missä lehmukset humisivat,
mistä virta näkyi. Sentähdenkö, että hän tiesi Elizan viihtyvän
kauniissa ympäristössä...?

-- Hän ei saa kuolla, vaikeroi Eliza, -- hän ei saa kuolla, voi Zofija
mitä me tekisimme?

Zofija lohdutteli häntä. He eivät kuulleet kuinka askeleet lähenivät
ovea. Ovi avautui, kynnyksellä seisoi -- tohtori. Eliza kirkasi
pelästyksestä, mutta Zofija astui hymyillen häntä vastaan.

-- Kas vaan tohtoria, me hullut täällä suremme ja vapisemme teidän
sairauttanne ja tässä te ihka elävänä astutte joukkoomme. Eiköhän olisi
ollut parempi pysyä vuoteessa tänään?

-- Ei minun puolestani kannata huolehtia, ei minun ole mikään, sanoi
tohtori.

-- Olette te kovin kalpea, väitti Eliza, hymyillen kyyneltensä seasta.
-- Voitteko suoda minulle anteeksi? Minä olen kovasti, kovasti katunut
sitä eilistä masurkkaa.

-- Oma syyni se oli. Olin ajattelematon, sanoi tohtori ja istuutui
tyynesti teepöytään.

-- Tänään te lupaatte olla oikein varovainen, eikö totta? Me emme
ensinkään mene kävelemään.

-- Menemme hiukan, vain tänne likelle heinäniitylle, sanoi tohtori. --
Ilma on niin kaunis ja lämmin.

-- Tulee ukkonen, saatte nähdä. Kuumuus on tukahduttava.

Tohtori oli peloittavan kalpea, kuin haudasta noussut. Mutta hän puheli
kuin muina aamuinakin.

-- Missähän Harmaa ja Valkoinen ovat? hämmästeli Zofija.

-- En ole niitä nähnyt koko päivänä.

Eliza jätti teelasinsa kesken ja juoksi kissoja huutamaan. Hetken
perästä hän palasi, kasvoilla voitonriemun ilme.

-- Hyvät herrasväet, nyt saatte nähdä oikein näytelmän! Pyydän tulkaa
heti!

Salaperäisesti hän avasi porstuan oven ja kiirehti itse edellä
jättämättä hetkeksikään silmältä minkä vaikutuksen hänen näytelmänsä
tekisi tohtoriin ja Zofijaan. He seurasivat häntä uteliaina. Puutarhan
käytävällä oli koko kissaperhe. Pienellä harmaalla kissanpojalla oli
hiiri, elävä hiiri, joka vitisi ja yritti pakoon. Emäkissa katseli
ylpeänä sitä taitoa, jolla poikanen osasi pidellä ensimmäistä hiirtään.
Se päästi sitä irroilleen, antoi sen juosta nurmeen, hyökkäsi sitte
sen niskaan, paineli, pyöritteli, kieritteli sitä käpälillään. Se oli
hurjaa leikkiä ja valkoinen pikku kissa yritti mukaan, mutta toinen
murisi sille uhkaavasti ja sen silmät kiiluivat vihriöinä.

-- Tohtorin kissan ensimmäinen hiiri, lausuivat Eliza ja Zofija
ylpeästi kuin yhdestä suusta. -- Mitkä erinomaiset kissantaipumukset
sillä ovat!

Tohtori pudisti päätään ja tekeytyi tyytymättömän näköiseksi.

-- Koko minun kasvatukseni on ollut turhaa. Raaka luonto on saanut
jalansijaa kissassani, josta aioin hienostunutta, sivistettyä eläintä.

Eliza ja Zofija purskahtivat nauruun. Sitte he kaikki istuivat pitkän
aikaa katselemassa kissaperhettä.

Päivä tuli tukahduttavan kuuma. Hengenahdistus näytti vaivaavan
tohtoria. Hän ei saanut olluksi levolla.

Päivällisen jälkeen tuli hän pyytämään Elizaa kävelemään kanssaan. He
suuntasivat askeleensa heinäniitylle. Ukkonen jyrisi etäältä, mutta
taivas oli kirkas ja keveitä, punertavia hattaroita uiskenteli sinessä.

-- Minusta tuntuu siltä, sanoi tohtori, -- että jollen nyt teille puhu,
niin on se myöhäistä.

Hän käveli kumarruksissa, käsivarret olivat ristissä hänen rinnallaan.
Hän oli hienossa, vaaleanharmaassa puvussa, lakki oli asetettu
päälaelle niin, että korkea otsa jäi vapaaksi. Hänen kasvonsa
olivat kalpeat, suu lujasti suljettu, posket kuopilla ja ilmeestä
hänen piirteissään mahdoton päättää mitä hän ajatteli. Eliza astui
hänen rinnallaan, totisena, juhlallisena niinkuin häntä olisi viety
ratkaisemaan elämänsä kohtaloa.

Niitty tuoksui. Heinät olivat jo kuivat ja raoilla. Kauvempana hääri
ihmisjoukko korjaamassa niitä latoihin ennen sateen tuloa. Heiniä
mätettiin suuriin kuormiin ja neljän hevosen vetäminä vierivät ne
täyttä karkua niittyä pitkin maantielle ja sieltä ylös mäelle, jossa
oli kartano. Oli aivan tyyntä, aurinko poltti. Tohtori istuutui
heinärukoon ja Eliza asettui hänen viereensä. Tohtori nojasi
kyynärpäitä polviinsa ja katseli pitkän aikaa ääneti eteensä. Eliza ei
uskaltanut häntä häiritä.

-- Minä tiedän, alkoi tohtori tyynesti, -- että te rakastatte minua. Ja
te tiedätte että minä rakastan teitä.

-- Tiedän, vastasi Eliza hiljaa.

-- Minä olen rakastanut teitä siitä asti kun me kerran vahingossa
lapsina jouduimme leikkimään samaan heinärukoon heinäniityllä.
Muistatteko sitä?

Eliza vastasi tuskin kuuluvasti.

-- Päivä oli kesäinen niinkuin tämäkin ja ukkonen jyrisi
kaukaisuudesta. Me olimme lapsia silloin. Minä olen kärsinyt paljon,
paljon senjälkeen, ja isänmaani surkean kohtalon rinnalla on suurimpana
kärsimyksenäni aina ollut se, etten teitä saanut. Ettekö te silloin
minua rakastanut, ettekö silloinkaan sinä talvipäivänä, jolloin
tapasimme toisemme puukäytävässä ja puhelimme keväästä?

-- Rakastin, kuiskasi Eliza. -- Mutta en ymmärtänyt että se oli
rakkautta. Se oli minusta niin mahdotonta... Ja siinä hän punastui --
juopa minun ja teidän välillänne oli mielestäni niin suuri.

-- Niin, te olitte silloin liian lapsi ymmärtääksenne ett'ei
sivistyneitten ihmisten välillä ole juopaa vaikka ovatkin eri
säätyluokista ja siksi minä odotinkin kaksi vuotta tehdäkseni teille
uudestaan kysymykseni.

-- Voi tiedättekö, minähän olin aivan ilman johtoa, äitini oli kuollut,
isäni matkusteli pitkin maailmaa, Zofija rouva, ainoa, joka oli
minua johtanut, oli mennyt naimisiin ja muuttanut pois. Oikusta minä
menin naimisiin miesvainajani kanssa. Me olimme erään ystävättäreni
kanssa pilalla lyöneet siitä vetoa... Isäni ei häntä kärsinyt, mutta
minä en hänen varoituksistaan välittänyt. Minä otin hänet, hän oli
ulkomuodoltaan niin kaunis... Voi minä olen sen tekoni saanut kalliisti
maksaa. Koko elämäni se on minulta ryöstänyt.

Eliza purskahti itkuun ja väänteli käsiään. Yhä hellempänä tohtorin
katse häntä seurasi.

-- Menisi päiviä ennenkuin saisin teille kerrotuksi kaikki kärsimykseni
avioliittoni ajalta! Monasti minä aioin itseni surmata, mutta en saanut
sitä tehneeksi. Itsemurhassa on mielestäni aina ollut jotakin niin
rumaa. Aioin karata ja jättää mieheni, mutta minne olisin paennut?
Isäni, veljeni olivat minut hyljänneet, Zofija rouvasta en tietänyt
elikö hän edes. Sukulaisia minulla ei ollut.

-- Ajattelitteko te koskaan minua? kysyi tohtori.

-- En. Te olitte mielestäni aivan haihtunut. Vasta täällä kun teidät
tapasin, muistin nuo päivät lapsuutemme ajoilta. Ja te olitte heti
mielestäni niin ihmeellisen tuttu... Mutta minä ajattelin että
rakastitte Jadviga neitiä. Onhan hän niin suloinen. Eilenkin täällä
niityllä, kun tytöt lauloivat, lauloi hän niiden mukana noita lauluja,
joita te niin rakastatte. Hän ymmärtää seurustella kansan kanssa, jota
te niin rakastatte... Miksi...?

Hän katseli tohtoriin kysyvänä.

-- Niin -- sanoi tohtori miettiväisesti, -- miksi minä itse asiassa
en rakastunut häneen? Minä vertasin häntä ja teitä keskenänne ja
sanoin itselleni, että hän se minua oikein ymmärtäisi, minulle oikein
sopisi. Teidän ja minun mielipiteeni aina joutuvat ristiriitaan,
sillä kasvatuksemme on ollut tuiki erilainen. Mutta ihmeellisellä,
salaperäisellä voimalla te minua pitelitte nyt, niinkuin silloin
lapsuuden päivinä... Nyt se oli myöhäistä.

He vaikenivat. Elizan silmät olivat alas painuneet. Pitkät, mustat
silmäripset lepäsivät poskipäillä. Hän aukaisi kosteat silmänsä.

-- Suokaa minulle anteeksi sen mitä tein, en tietänyt mitä tein! Voi
suottehan?

Hän väänsi käsiään ja hänen äänensä rukoili.

-- Olettehan itse kärsinyt yhtä paljon kuin minä. -- Niin, mutta syy
oli minun. Voi minua onnetonta. Kun saisin tehdyn tekemättömäksi!

Hän oli liikuttava kyyneleettömässä tuskassaan. Tohtori katseli häntä
hellästi.

-- Ottakaa minut nyt, lausui hän äkkiä rukoillen, -- antakaa minun
seurata itseänne! Minä hoidan teitä niin hellästi, en luovu luotanne
hetkeksikään. Ottakaa minut vaimoksenne, rakastattehan te minua!

Hän hymyili ja nosti häntä vastaan valkeat, paljaat käsivartensa. Hän
tarttui hänen käteensä ja painoi siihen kuumat huulensa. Tohtori sysäsi
hänet luotaan. Piirteet hänen kasvoillaan olivat kuin kivestä.

-- Se on nyt myöhäistä, sanoi hän kovalla äänellä. -- Minä en
enään kuulu itselleni: olen kuolemalle kihlattu. Minä en saa teitä
omistaa! Jos teitä suutelisin, veisin teidät hautaan mukaani, minun
henkäyksessäni on myrkkyä, minä en saa teitä liketä.

Eliza heittäytyi hänen eteensä ja kietoi kätensä hänen polviensa ympäri.

-- Voi ottakaa minut mukaanne hautaan. Minä tahdon kuolla kanssanne.
Mitä minulla enään on maailmassa jos te menette pois? -- Hyvä Jumalani,
puhdas, pyhä neitsyt, Maariani, kuningattareni, anna hänelle elämä! Hän
on vielä nuori, sinä et voi tahtoa ottaa häntä pois...!

Eliza oli lamassa puun juurella, kasvot ja kädet korotettuina taivasta
kohti. Kun hän hänen nuorta elämäänsä rukoili, hymyili hän kyyneltensä
seasta ja hänen äänensä väräeli.

-- Te rukoilette mahdottomia, sanoi tohtori.

Eliza oli siinä polvillaan kietovan kaunis. Hänen kosteat silmänsä
katselivat kaihoten hänen kasvoihinsa, hänen povensa kohoili, hänen
avoimet huulensa näyttivät janoavina rukoilevan suudelmaa. Hän
väänteli käsiään. Äkkiä tarttui tohtori molemmin käsin pitelemään
otsaansa ikäänkuin hän olisi järkeään peljännyt. Eliza katseli häneen
vilkkumatta. Hän hymyili.

Hänen hymyilynsä huumasi, häikäisi. Eliza laahautui hänen luoksensa
ja heittihe hänen syliinsä. Tohtori tarttui kovin käsin hänen
käsivarsiinsa.

-- Ei edemmä, sanoi hän. -- Nyt me menemme sisään. Posti on kai jo
tullut. Te saatte ehkä kirjeen isältänne. Toiste kerron teille enemmän
itsestäni, jos tahdotte kuulla.

Eliza nousi ja pyyhki kasvonsa. Ääneti he astuivat taloa kohti.
Aitavierellä seisoi ajopeli ja mies sitoi kiinni hevosia. Nähdessään
tohtorin hän tuli häntä tervehtimään ja ojensi hänelle kirjelipun. Se
oli rypistynyt ja ilman päällekirjoitusta.

-- Mistä se on? kysyi tohtori pahaa aavistaen.

-- Apteekkarilta.

Tohtori aukaisi sen ja silmäili läpi lyhyen sisällön. Eliza ei
ennättänyt sitä häneltä kysyä ennenkuin Zofija hymyillen ja liehuttaen
kirjettä ilmassa, likeni heitä.

-- Eliza rouvalle kirje! huusi hän jo kaukaa.

Eliza tarttui siihen vapisevin käsin. Hän tunsi käsialan, hän tunsi
sinetin. Se oli hänen isältään. Tohtori taas ojensi kirjeensä Zofija
rouvalle. Se oli lyijykynällä kirjoitettu. Alla ei ollut nimeä. Se
sisälsi ainoastaan sanat: "Santarmit voivat minä hetkenä hyvänsä olla
teillä".

Zofija kävi kalpeaksi kuin vaate, kauhu painoi leimansa hänen
kasvoihinsa.

-- Jesus Maria! sai hän kuiskatuksi.

Sitte kokosi hän järkensä ja alkoi ryhtyä valmistuksiin odotettujen
vastaanottamiseksi. Luultavasti tekisivät he täällä kotitarkastuksen.
Eliza sai unohtaa kirjeensä ja olla apuna. Mutta mistä päästä he
alkaisivat, mikä oli talossa vaarallisinta? Mikä hävitettäisiin
ensin? Zofija väänsi ovet lukkoon, astui kirjakaapin luo ja avasi
sen. Sitte hän kiiruhti piironkinsa laatikkoa avaamaan, meni taas
takaisin kaapille ja alkoi sieltä etsiä. Pian oli hänen käsissään pieni
kirjaläjä.

-- Nuo ovat poltettavat! sanoi hän hätäisesti. -- Ne ovat
liettuankielisiä kirjoja. Eliza, katsokaa ulos ikkunasta, näkyykö
mitään?

-- Ei mitään.

Uuniin sytytettiin tuli. Sinne heitettiin vanhoja kirjeitä ja
kellastuneita papereja. Zofija oli ne pelastanut edellisistä
kotitarkastuksista. Nyt antoi hän niiden mennä. Hän oli polvillaan
laatikkonsa edessä, tuli loimotti huoneen valkeilla seinillä, punersi
Zofijan kasvot ja valaisi tohtorin taipuneen vartalon, kun hän astui
ohitse. Hän käveli pitkin askelin edestakaisin salin päästä ruokasalin
päähän. Hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet, hiukset roikkuivat
poskille.

-- Eliza, kuiskasi Zofija, -- ottakaa tämä käärö, siinä ovat
miesvainajani kirjeet, en raaski niitä polttaa enkä tahdo että niitä
tutkitaan, piiloittakaa ne jonnekin, vaikka rannalle. Eihän mitään näy
maantiellä?

Eliza kiirehti pois ja tohtori sulki oven hänen jälkeensä. Hetkisen
vielä lisäsi Zofija sytykettä uuniin. Sitte lankesivat hiiltyneet
paperit tuhaksi.

-- Missä minun musta nahkalaukkuni on? kysyi tohtori äkkiä. -- Se
täytyy panna tallelle. Jollen minä palaisi, niin lähettäkää se
ystävilleni, te tiedätte kyllä minne.

-- Kyllä, kyllä. Mutta se on Elizalla.

Heidän piti odottaa Elizaa, joka oli mennyt rantaan. Jokainen hetki
venyi kiusallisen pitkäksi. Vihdoin hän tuli. Laukku käärittiin
vaatteeseen ja kätkettiin puutarhaan, perunamaahan. Ja niin oli kaikki
valmista. Puuhaa oli kestänyt ehkä viisitoista minuuttia. Piti vain
saada talon mieliala rauhaisan näköiseksi, jottei mikään herättäisi
epäluuloa.

Tohtori ja Eliza kävelivät puutarhassa. Taivas oli pilvessä, puissa
pihisi salaperäisesti niinkuin rajuilman edellä. Kukkalatvat loistivat
kirjavina. Liljat vain olivat varisseet. Niiden lehvät lepäsivät lumena
nurmikossa. Latvassa oli vielä pari kukkaa. Ne tuoksuivat vienosti.

-- Mitä kirjoittaa kreivi, isänne? kysyi tohtori.

-- Hän on sairaana ja pyytää minua luokseen.

-- Onko hän maalla?

-- On. Syntymäkodissani, jonka te hyvin tunnette.

Tuntui olevan niin paljon, paljon sanottavaa. Jälestäpäin he
muistaisivat että siitäkin ja siitäkin olisi pitänyt puhua. Mutta
kumpikin antoi nyt kalliitten viimeisten hetkien kulua lausumatta
mitään. He vain katselivat toisiinsa. Äkkiä tohtori seisahtui
liljalavan eteen ja loi Elizaan pitkän katseen.

-- Sanokaa se, pyysi Eliza.

Hän ymmärsi että tohtori aikoi jotakin sanoa.

-- Tahdotteko jatkaa elämäntehtävääni?

-- Minä!... Voi jospa vain voisin!

-- Te voitte. Tulette isänne vanhalle maatilalle Liettuassa. Ruvetkaa
rakastamaan kansaa, joka teitä siellä ympäröi. Saatte nähdä että se työ
tyydyttää.

Elizasta tuntui helpolta ja suloiselta tehdä tuo lupaus. Mutta kun hän
sitte näki tohtorin kasvot ikäänkuin kirkastuneina seuraavan jotakin
kaukaista, kaukaista, valtasi tuska hänen rintansa ja kyyneleettömänä
hän vaipui nurmikolle. Hän kadottaisi hänet, hän ei häntä koskaan saisi
nähdä...!

Zofija rouva oli sillaikaa kyökissä. Oli tuotu marjoja kaupaksi.
Hän läksi ruokasalista noutamaan rahaa ja vilkasi ulos ikkunasta.
Silloin näki hän kaksi miestä sini- ja punakirjavissa puvuissa juosten
likenevän taloa.

Siinä he olivat, santarmit! Ilmoittaisiko hän heistä jo Elizalle
ja tohtorille, jotka istuivat puutarhassa? Siihen ei enään ollut
aikaa. Kalpeana hän hoippui ulos. Portti narisi. Läähättäen miehet
seisahtuivat hänen eteensä. Ylpeällä ryhdillä kohtasi hän heidät ja
kysyi lyhyesti:

-- Mitä herrat etsivät?

-- Meillä on käsky tulla vangitsemaan tohtori Petras Budrista, joka
oleskelee teidän talossanne.

-- Odottakaa tässä.

Hetken kuluttua hän tohtorin ja Elizan seurassa tuli takaisin.
Santarmit uudistivat vangitsemiskäskynsä. Hänen piti seurata
heitä voitin [meidän nimismiestä vastaava virkamies] asunnolle,
jossa santarmipäällikkö odotti. Valmistusajan tuli olla lyhyimmän
mahdollisen. Mitä hän oli tehnyt? Minne hän vietäisiin? Koska hän
pääsisi vapaaksi? Sitä he eivät tietäneet; heille oli vain annettu
vangitsemiskäsky.

Zofija rouva käski miehet ruokasaliin odottamaan ja valmisti heille
teetä. He eivät saaneet istuutua ja kiellettyä oli minkäänlaisten
virvokkeidenkin nauttiminen. Hän sai heidät sentään houkutelluiksi
ottamaan viinaryypyn ja lasin teetä. Siinä heitä kestittäessään kertoi
hän heille tohtorin taudista ja kehoitti heitä hoitamaan häntä hyvin
matkalla.

Äänettöminä tohtori ja Eliza kokosivat tohtorin välttämättömimmät
tavarat pieneen kääröön. Salaa Zofija ja Eliza keräsivät rahansa hänen
kukkaroonsa.

Ilta jo hämärsi. Sataa tuhutti ja ukkonen jyrisi etäältä. Metsä
seisoi pimeänä, hiljaa, silloin tällöin nousi tuuli valtavasti sitä
ravistamaan. Pilviä, suurina kuin vuoret, vieri taivaalle, salama
välähti tuontuostakin valaisemaan maisemaa.

Tohtori veti päällystakin ylleen, Eliza ojensi hänelle lakin, Zofija
kietoi hänen hartioilleen suuren huivin. Santarmit katselivat
äänettöminä. Ei kumpikaan naisista itkenyt, ei kumpikaan valittanut.
Hämärä kätki peittoonsa heidän kärsivät kasvonsa. Kukaan ei ollut
muistanut sytyttää tulta lamppuun.

-- Hyvät herrat, lausui Zofija rouva ja asettui rukoilevana santarmien
eteen, -- hoitakaa tohtoria hyvin! Näettehän että hän on sairas, mies
joka on kuolemaisillaan.

Eliza mittasi heitä leimuvin katsein ikäänkuin hän olisi tahtonut
heidät maahan polkea. Mutta hän ei sanonut mitään.

-- Olemmeko valmiit lähtemään? kysyi toinen santarmeista.

Tohtori tarttui Zofijan käteen ja painoi siihen huulensa. Zofija sulki
hänet syliinsä ja puhkesi valittaen itkemään. Eliza ei tahtonut päästää
tohtorin kättä. Hän painoi sitä rinnalleen ja suuteli sitä uudestaan ja
uudestaan. Kun he astuivat porstuan kynnyksestä, leimahti heleä salama.
Sen salaman valossa näkivät he toisensa viimeisen kerran. Tohtori
nousi rattaille, santarmit asettuivat molemmin puolin. Tuskin sai hän
aikaa ojentamaan kätensä naisille. Piiska läiskähti, hevoset lähtivät
liikkeelle.

Kuin kiinninaulattuina seisoivat molemmat naiset. Salama lämmitti
heitä, sade kasteli heitä. Äkkiä Eliza heräsi.

Hän ei ole kaukana vielä, hänet voi vielä tavata. Hänen _täytyy_ vielä
saada nähdä hänet. Hän heittäytyy santarmipäällikön jalkain juureen
polvilleen. Hän vakuuttaa, hänelle, että hän on viaton. Hänen _täytyy_
päästä vapaaksi!

-- Zofija, sanoi hän vilkkaasti, -- mennään voitin asunnolle. Ehkä
saamme jotakin kuulla.

Zofija suostui siihen, vaikka tietäen, ett'ei se mitään vaikuttaisi. He
pukeutuivat tummiin sadetakkeihin ja kiersivät huivit päähänsä, jott'ei
heitä tunnettaisi. Helmojaan nostellen he astuivat tietä pitkin. Satoi
hiljaa, lämmintä sadetta. Kiiltomatoja näkyi nurmikosta. Ei kuulunut
ääntä mistään. Omituinen toivo oli syttynyt heihin molempiin. Eliza
odotti hengitystään pidellen.

Voitin asunnon ikkunoista loisti tulta. Ohuiden uutimien läpi saattoi
nähdä, että oltiin ruualla. Silloin tällöin kurottautui käsi jotakin
ottamaan tai liikkui varjo edestakaisin.

-- Jääkää te tähän, sanoi Zofija kuiskaten, -- niin minä käyn kyökissä
kyselemässä.

Hän meni. Eliza seisoi pensaikossa, joka jäsen jännitettynä, jokainen
hermo tähystelemässä. Portailta kolahteli ikäänkuin askeleita, sisästä
saattoi kuulla ääniäkin. Hänen kenkiinsä oli tarttunut kerros märkää
hiekkaa, hiukset olivat auenneet ja riippuivat olkapäillä. Päänsä
liikkeillä hänen täytyi estää niitä pääsemästä kasvoille. Heinä hänen
ympärillään oli korkeaa ja tuoksui. Hän kuuli oman sydämmensä lyönnit.
Nyt nousi joku herroista, parrakas pää loi suuren varjon voitin salin
seinälle, hän otti pullon käteensä... Tohtori mahtoi istua kauvempana,
koskei häntä näkynyt... Tohtori tuolla, tuossa risaisessa talossa,
häntä kuljetetaan pois, syytetään, aiotaan vangita. Hänet tappavat
sillä tavalla... Mutta se ei saa tapahtua! Hänen täytyy se estää. Hänen
päätöksensä oli valmis.

Hän astui päättäväisesti ulos pensaastaan, kiiruhti portaille. Hän
säpsähti. Pitkä mies, yksi santarmeista tarttui lämpimällä kädellä
hänen käteensä.

-- Tästä ei päästetä ketään.

-- Väisty, kurja! huusi Eliza. Hän pelästyi. Hän ei ollut huomannut
miestä, joka puoli nukkuen, sinelliinsä käärittynä oli istunut
penkillä. -- Tiedätkö kuka minä olen ja sinä uskallat minuun koskea?

-- Se ei sinua auta, vaikka olisit kuka tahansa. Käänny vain takaisin.

-- Mene paikalla ilmoittamaan santarmipäällikölle, että överstinrouva
Kochanowski tahtoo häntä puhutella. Mene!

Eliza käski äänensä koko mahdilla ja polki jalkaansa maahan, mutta
santarmi nauroi hänelle vastaukseksi. Hän nieli kiukkunsa ja ravistaen
hiukset kasvoiltaan hän pistävällä ivalla jatkoi:

-- Vai niin, et tottele! No tiedänpä mikä sinun tapaisillesi herroille
kelpaa -- -- se on... _kulta!_

Hampaittensa välitse hän sihisten päästi viimeisen sanan, ja asetti
suuren kultaisen rintaneulan santarmin eteen.

-- Sinä saat tämän, jos viet sanan päälliköllesi. Se on kultaa ja kivet
ovat jalokiviä. Sinä saat sen, mutta mene paikalla.

Mies ojensi kättänsä ottamaan neulaa. Hän alkoi ymmärtää ja nähtävästi
heltyä. Mutta samassa tarttui joku takaapäin Elizan olkapäihin. Se oli
Zofija rouva.

-- Tulkaa pois rakkaani, kuiskasi hän, -- me vain pahennamme hänen
tilaansa, jos täällä viivymme. Tuo ei auta. Minä tunnen santarmit.

Hän ei ollut päässyt kyökkiin. Santarmi oli sielläkin ollut
vartioimassa. Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin. Molemmat
naiset astuivat kotiin päin. Välistä voihkasi Eliza tuskallisesti kuin
lapsi joka näkee pahaa unta.

-- Enkö minä saa häntä _koskaan_ nähdä? sanoi hän itsekseen ikäänkuin
omia ajatuksiaan selvittääkseen.

-- Ehkä joskus, vastasi Zofija, -- jos hän elää siksi kuin päästävät
hänet vapaaksi, mutta siitä ei tiedä koska se tapahtuu.

-- Mutta mitä hän on tehnyt? Hänhän oli viaton? Tämä on mahdotonta! He
eivät voi häntä viedä. He tutkivat asian tuolla ja hän tulee kotiin jo
täksi yöksi!

-- Te olette puolalainen nainen, sanoi Zofija rouva, -- ettekä tätä
ymmärrä!

Eliza kääntyi äkkiä ympäri. Valo voitin asunnon ikkunasta näkyi vielä.
Kuului ääniä ja rattaitten räminää. He tekevät lähtöä, he tulevat ehkä
tästä ohitse! Naiset seisoivat henkeä pidätellen. Sataa tuhutti hiljaa.
Ukkonen jylisi etäällä. Oli pilkkosen pimeä.

-- Olkaamme ääneti, kuiskasi Zofija, -- hän kärsisi kaksin kerroin, jos
tietäisi meidän olevan täällä.

He seisahtuivat tiepuoleen aitaa vastaan. Ei kuulunut mitään pitkään
aikaan.

Nyt he tekevät valmistuksiaan, herrat pukevat ylleen. He eivät aavista
mitä on tekeillä. Kun he ovat päässeet siihen, missä vainion aita
alkaa, keskellä pilkkosta pimeää pysähtyvät äkkiä hevoset. Hän, Eliza,
on karannut esiin piilostaan, tarttunut hevosten suupieliin. Hän käy
käsiksi miehiin, hän... hän... keksii viimeisessä hädässä jonkun
keinon. Hänen _täytyy_ keksiä. Taivaan kaikki Pyhät auttakoot! Eliza
järjesti hiuksensa ja työnsi yltään huivin, joka saattoi olla hänen
tiellään. Jo erottautui ääniä, piiska läiskähti, rattaat läksivät
liikkeelle.

-- Nyt, huokasi Zofija rouva -- he hänet vievät, rattaat etenevät, he
menevät toista tietä.

Toista tietä! Elizalta tukahtui henki, ikäänkuin kova koura lakkautti
sydämmen liikunnan. Hän lankesi suin päin maahan. Hetken kuluttua tunsi
hän Zofijan hellän äänen kutsuvan kotiin. He menisivät pelastamaan
laukkua, _hänen_ laukkuaan jonka olivat puutarhaan kätkeneet,
kastumasta. Toisiinsa nojauneena he läksivät ja olivat tuskin päässeet
katon alle, kun rajuilma oli valloillaan. Tuuli ravisti metsää, talon
perustukset tuntuivat huojuvan, ukkosen jyrinä helistytti ikkunoita,
salamat valaisivat yön pimeyden häikäisevän valoisaksi.

Ruokasalin pöytä seisoi vielä katettuna. Piika oli lisännyt hiiliä
teekeittiöön, se kiehua porotti kodikkaasti. Tuossa oli koskemattomana
ja jäähtyneenä teelasi, jonka Zofija oli kaatanut _häntä_ varten.
Kissanpojat olivat nukkuneet sohvalle, emäkissa liikkui levottomana
lattialla ja naukui kun ukkonen jyrisi. Eliza istuutui sohvalle ja
otti syliinsä harmaan pikku kissan. Hänen mieleensä muistui kuinka
se aamulla oli leikitellyt hiiren kanssa. He olivat seisoneet ja
katselleet. Aivan samalla tavalla piteli kova kohtalo nyt _häntä_. Hän
istuu rattailla santarmien välissä, salama valaisee hänen kalpeita,
sisäänpainuneita poskiaan...

Salin pöydällä tapasi Eliza hänen veitsensä ja muutamia revittyjä
paperiliuskoja. Hän ei saanut niitä sommitelluksi yhteen, vaikka
koetti, niistä sai vain yksityisiä sanoja... Sohvan alla oli puun oksa,
jolla hän oli leikittänyt kissoja. Eliza otti sen käteensä... Tohtorin
kamarin ovi oli auki, siellä oli kaikki tavallisessa järjestyksessään,
viulu pöydällä, paperit ja kynät... Kolkko tyhjyys kirkui vastaan
kaikkialta, muistot saivat sydämmen vuotamaan verta joka askeleelta...
Tuontuostakin sanoi Zofija rouva, jotakin hiljaisella äänellä ja
siunaili salamoiden iskiessä.

Äkkiä kuului kova koputus ikkunaan. Naiset säpsähtivät ja molempien
mielessä välähti omituinen toivon tunne. Mutta se oli vain Jadviga,
joka pyrki sisään. Hänen vaatteensa ja hiuksensa olivat läpimärät ja
nyyhkien hän heittäytyi Zofija rouvan kaulaan. Sitte hän meni Elizan
luo, joka äänettömänä, kyynelittä istui ruokasalin sohvalla. Jadviga
lankesi polvilleen hänen eteensä ja painaen huuliaan hänen kädelleen
lausui vähä väliä:

-- Oi, suokaa minulle anteeksi!

Eliza ei ensin häntä huomannut. Vasta vähitellen hän heräsi kuin
unesta kuuntelemaan Jadvigan tunnustusta. Hän oli ollut hänelle
mustasukkainen, hän oli häntä vihannut, panetellut... Tyttö väänteli
omantunnontuskissa ja surussa. Eliza sulki hänet syliinsä ja nojaten
päätään hänen rinnalleen, puhkesi hän hurjasti itkemään.

-- Te annatte minulle anteeksi? rukoili Jadviga.

-- Ei, lapsi, ei ole minulla mitään anteeksi annettavaa. Molemmat
olemme rakastaneet...

Jadviga suuteli hänen kättänsä ja läksi. Läpi rajuilman ja yön kiirehti
hän kotiin. Zofija saattoi hänet puutarhan aitaan asti. Kun hän palasi
sisään, oli Eliza lähtenyt levolle. Zofija istuutui hänen vuoteensa
laidalle.

-- Älkää itkekö rakkaani, lohdutteli Zofija. -- Aatteet vaativat
uhrinsa. Hän ei ole elänyt turhaan. Hän kaatuu kuin urho
taistelutantereelle.

-- Jospa hän kaatuisi, jospa kuolisi! sanoi Eliza hiljaa. -- Antaisin
hänet mielelläni kuolemalle. Mutta minä kurja, julma, vasta polvillani
rukoilin hänelle elämää.

-- Me emme usein tiedä mitä teemme... Antakoon Jeesus Kristus anteeksi!

-- On niin kamalaa ajatella että hän on raakojen ihmisten käsissä,
heidän mielivallassaan, hän jonka sielu on hieno ja arka kuin liljan
kukka... Jumalani, Jumalani älä kuule sitä rukousta, jonka sinulta
vasta rukoilin, vaan ota hänen henkensä luoksesi...

Hän asetti kapeitten sormiensa päät vastatusten rinnalleen ja rukoili
kauvan ja kiihkeästi. Zofija oli polvillaan hänen vuoteensa ääressä. He
eivät enään pyytäneet hänelle elämää eikä kuolemaa, he rukoilivat vain
Jumalan johtoa...

       *       *       *       *       *

Parin päivän perästä läksi Eliza isänsä luo täyttämään rakkaansa
elämäntyötä. Zofija jäi yksinäisyyteensä.

Muutamia päiviä ennen joulua saapui heille sanoma tohtorin kuolemasta.
Hän oli kuollut vankilassa, ennenkuin tutkintoa oli pidetty tai
tuomiota langetettu.



Vieraalla virralla.


Vene liikkuu hiljaa alas virtaa, airot lepäävät, soutajat vaikenevat.
Kuuman päivän ilta on raikas, veden pinnalla vaippuu sumu ja kuu nousee
taivaalle suurena, värittömänä, kukkivien tuomien takaa.

Professori itse pitää perää, soutua hoitaa Mihail Mihailovitsch,
muut istumme kukin tuhdallamme työttöminä. Tuontuostakin laulaa
Julia Ivanovna vienoa kansanlaulua, sillä välin puhelemme Moskovan
tukahduttavasta kuumasta, jota koetamme unohtaa. Pukuja on päästetty
hiukan huolimattomiksi, naiset ovat irroittaneet palmikkonsa; joku
viheltelee, joku huudahtaa ärsytelläkseen kaikua. Jokainen nauttii
vapaudesta, ensimmäisestä kesäpäivästä maalla.

Minullahan on kirje taskussa, kirje Suomesta, kotoa, pikku siskolta,
jonka posti vasta toi. Otan sen esille ja luen salavihkaa alun:

"On yö, mutta en voi mennä levolle, sillä on niin kaunista. Järvi on
tyynenä, peilikirkkaana, ikkuna on auki, satakielet laulavat. Äkkiä
kuulen jonkun kävelevän. Se on Anni, joka nyt vasta tulee kotiin.
Nähdessään minut ikkunassa, tulee hän luokseni ja ojentaa minulle
kukkivan tuomenoksan..."

Enempää en ehdi lukea, sillä nimeäni lausutaan ja minulta kysytään
jotakin. Kätken kirjeen taskuuni odottamaan yksinäistä hetkeä.

Toisella rannalla on mäki, puuton, kivetön. Laudan päällä onkii
paljasjalkainen poika, joka välillä sylkee onkimatoonsa tehdäkseen
sitä maukkaammaksi. Liikahtamatta hän tuijottaa oman kuvansa punaiseen
paitaan, rikkinäisiin housuihin, pitkiin sääriinsä, jotka kertautuvat
veden tyynessä. Mäkeä ylös kävelee venäläisen papin pitkään, mustaan
huokkaan puettu mies. Hänen tukkansa on litistetty lasten käsien
kaulailuun, sillä sylissään hän kantaa lasta, joka hellästi painaa
poskensa hänen poskeensa. Kylällä haukkuu koira. Puutarhojen takaa
näkyvät rakennusten katot ja kirkon risti. Kun veneranta katoo
näkyvistä, vaikenevat vähitellen sen asukkaitten äänetkin. Kosteutta
lankee janoovalle maalle ja hämärää lehdoille, joita aurinko on
polttanut.

Vesi on syvää ja tyyntä kuin syksyisen jään pinta. Metsässä liikkuu
omituinen suhina kuin satakielten hyppimisestä oksalta oksalle.
Ne laulavat vihellellen, viserrellen, raksutellen. Tuomen oksat
retkottavat yli veden pinnan ja satelevat kukkiensa lunta virran
mukaan. Mieleeni tulevat kansanlaulun sanat:

    Tuomi on virran rannalla,
    jonka juurella minä istuin.

Ja minä hyräilen sitä hiljaa itsekseni, uudestaan ja uudestaan. Eteeni
nousee koti sydänmaalla, jonka mökit nyt ovat uneen vaipuneet. Tyynenä
siellä lepää järvi, sumu vaippuu kytömailla, aitan syrjällä seisoo
tuomi. Ja tyttö, joka ei ole saanut unta heinävuoteellaan aitassa,
astuu ulos tuomen juurelle ja taitellen oksaa puusta hyräilee sitä
samaa nuottia:

    Tuomi on virran rannalla,
    jonka juurella minä istuin.

Hameen alta näkyy päivettynyt jalka, paita on karkeana kaulalla,
tukka on valkea ja silmät siniset. Minä hänet hyvin tunnen, hän on
Anni, lapsinahan olemme leikkineet yhdessä. Minun tekee niin mieli
mennä hänen luoksensa, tarttua hänen käteensä niinkuin ennen. Että
juostaisiin kilpaa järvelle, otettaisiin venhe ja lähdettäisiin tuonne
saarelle...

-- Nuori Suometar, nuori suomalainen rouva, mikä teidän on? Joko olette
meihin kyllästynyt? Joko on ikävä?

Heidän kaikkien katseet ovat minuun käännetyt. Olen venheessä vetten
päällä, mutta kanssani ei ole Anni, lapsuuden ystävä; eikä saari tuolla
ole kotosaareni. Professori heittää sikaarinsa veteen ja tarttuu
huolestuneesti käteeni koettaakseen onko minun kylmä, Julia Ivanovna
lakkaa polttamasta paperossiaan, silittää otsaani ja suutelee poskeani.
Ja minä hymyilen heille ja vakuutan että olen ihan terve, että vain
tulin muistaneeksi kotimaatani.

Olen sinä hetkenä enemmän yksin kuin milloinkaan ennen. Mieleen hiipii
kipeys, sydäntä alkaa särkeä, rintaa kuorii sanomaton kaiho. Olen niin
köyhä, niin alastoin, kun ei maakaan allani ole omani!

Se tunne tulee niin suurena että minä nöyrtyneenä, lamautuneena vaivun
läjään. Sydän lyö, posket hehkuvat, hengitys on tukahduttamaisillaan.
Tahtoisin ojentautua pystyyn seisomaan, antaa rinnan laajeta, koko
henkeni voimalla tavotella ajatuksiini kaihoni määrää: Suomea. Mikään
ei mua pitele. Poissa olen, kaukana täältä, siellä missä nyt on kevään
yö ja kalpeina lepäävät järvet. Koivu on siellä sisareni, petäjä
veljeni, jokainen kivi ystäväni, mättäät, nurmet uskottujani. Syliini
minä suljen kukkivat maani, kuiskaan niille miten niitä rakastan,
huuleni painan multaa hyväilemään, polvillani kiitän siitä, että Suomen
omistan.

On jo pimeä kun veneen kokka kolahtaa kotilaituriin. Nurmi on kosteaa,
kilpaa juostaan ylös mäkeä professorin huvilalle. Samovaari kiehua
porisee katetulla pöydällä. Rouvan tuolinkarmille on heitetty kauniisti
ommeltu pyyhinliina. Nälkäisten innolla asetutaan pöytään. Ja minä
sotken tuota vierasta kieltä, ja leikin ja nauran.

Mutta kun kaikki ovat menneet levolle ja minä olen saanut kirjeeni
luetuksi, hiivin ulos pimeään. On kuin kaikki olisi ijäiseen uneen
langennutta ja minä ainoana elollisena olentona seisoisin avaruuden
rannalla. Ja siellä minulle selviää mitä tämä kaikki on. Mieli tyyntyy
ja rinta täyttyy riemulla.

Tämähän on se josta monasti pelkäsin ettei sitä mulla olisi, tunne
isänmaasta. Edessäni on valmiiksi viitattu tie, suuri elintehtävä.

Nuoruuteni -- kaiken, kaiken mitä minulla on, sen annan sinulle Suomi,
ihana kotini! Ota minut kokonaan. En sirpaletta voimistani jaa muualle,
jotten olisi sinulle uskotoin, äiti, sinä jonka metsien huminassa
kasvoin. Pieni on voimani, vähäiset varani, mutta ota vastaan ne! --
Ja sinä taivasten Herra, ota minusta pois pahuus, sillä synnyinmaani
hyväksi sinä panit minut elämään. Synnyinmaani köyhä minut tarvitsee.

Olen painanut kädet rinnalle ja tuijotan eteeni kuolleeseen maisemaan,
jota kuu valaisee. Minua palelee, palelee sieluun saakka. Kuusi, johon
nojaan, ei kysy kyyneleitäni.

Mutta siellä on nyt valoisa kevätyö. Koivun nuput ovat
hiirenkorvalla... Miten sitä rakastan, sitä valoa, sitä kevätyötä, sitä
koivua siellä!

Nyt vasta sen tunnen. Tänneköhän kauvas minun täytyikin tulla jotta
oppisin sen tuntemaan?

Moskovassa keväällä 1894.



Koketti.


I.

Pitkin askelin, syrjään vilkaisematta ja välinpitämättömien näköisinä
astuivat Erkki Berg ja Akseli Latvala tyttökoulun sivutse. Suuri joukko
tyttöjä siinä käveli odottamassa että ovet avattaisiin. Akseli sai
yhtämittaa nostaa lakkiaan, mutta Erkki ei kuin ulkomuodolta tuntenut
ketään koko joukosta.

-- Mutta täytyy sinun toki myöntää, että Anna on kaunis, sanoi Akseli
Erkille jatkoksi heidän keskustelulleen.

-- Kaunis -- niin, kauneus on häälyvä käsite. Se on aivan maun asia.
Minä puolestani en ihaile sellaista kauneutta kuin Annan, hänessä on
liian paljon teeskentelyä, hän on täydellinen koketti.

Erkki tulistui puhumaan kuin loukatun totuuden puolesta. Akseli nauroi.
Samasta asiasta he olivat puhuneet monet monituiset kerrat. Erkkihän ei
tuntenut Annaa. Anna ei ollut koketti, se oli kaikki luontoa hänessä.
Kateelliset tytöt olivat hänelle keksineet sen nimen siksi, että
pojat hakkasivat häntä enemmän kuin heitä. Kukaan toinen ei saattanut
olla niin iloinen kuin Anna, niin veitikkamainen ja vallaton, niin
luonnollinen.

-- Sen sinä vielä itse myönnät, kun sinut tutustutan häneen, vakuutti
Akseli.

No niin, Erkki vain hymyili. Ja oikein häntä nauratti, kun Akseli
johtui uskomaan hänelle syviä salaisuuksia suhteestaan Annaan. He
olivat miltei kihloissa. Yhtenä iltana -- oli kaunein kuutamo ja
huurteiset puut -- he tulivat luistinradalta ja astelivat haaveillen
toistensa rinnalla. Anna tuontuostakin naurahti tavalliseen tapaansa.
Hänen kotiportillaan he seisahtuivat ääneti katsomaan tähtitaivasta.
Silloin Akseli ojensi hänelle kirjeen, jota hän monta päivää oli
kantanut povitaskussaan. Se sisälsi hänen rakkautensa tunnustuksen.

-- Älä nyt sentään levittele tuota juttua kenellekään, lisäsi Akseli
lopetettuaan.

Erkki tietysti lupasi. Mutta oli hän sanomaisillaan, että Annan serkku
Lauri Vaurio hänelle oli uskonut melkein samallaisen jutun itsestään ja
Annasta. Mutta hänkin oli kieltänyt sitä levittelemästä ja Erkki pysyi
luottamukselle uskollisena. Mutta hänen päähänsä välähti samassa tuuma:
pienen kepposen hän panisi toimeen rakastuneille tovereilleen. Sieti
heille hiukan nauraa.

Kertomuksen muodossa, tosin hiukan muutettuna, luettiin heidän
sieluntilansa jo seuraavana lauvantaina konventin sanomalehdestä.
Se herätti toiselta puolen suurta riemastusta, toiselta puolen
suuttumusta. Asianomaiset, sekä Vaurio että Latvala epäilivät paikalla
Erkkiä ja ottivat vuorotellen hänet kanssaan kahdenkesken, vaatien
tilinteolle.

Omituista muutoin, että Anna Vaurio siitä lähtien sangen usein sattui
Erkki Bergin tielle. He kohtasivat toisensa kadulla, porraskäytävissä,
puistoissa, milloin missäkin. Alussa oli uhka ja ilkku Annan
suupielissä, hän katsoi Erkkiin suoraan ja terävästi ja hänen kauniit
silmänsä näyttivät iskevän tulta. Päästyään hänen ohitsensa, Erkki
tavallisesti purskahti nauruun. Mutta vähitellen lauhtuivat Annan
kasvonpiirteet ja pää alaspainettuna, kärsivän näköisenä, hän vältti
Erkkiä niin paljon kuin suinkin. Erkki taas oli utelias näkemään
miten tyttö sitte muuttuisi kun tuo suruisan nöyryyden aikakausi
olisi ohitse. Sentähden hän rupesi etsimään tilaisuutta päästä hänen
seuraansa.

Eräänä päivänä kun Erkki ja Akseli olivat kävelyllä, tapasivat he Annan
niinikään kävelemässä erään toverinsa kanssa. Silloin Akseli heidät
esitti toisilleen ja jättäytyen jälellepäin Annan toverin kanssa,
hän antoi heille tilaisuuden selvittää välinsä. Mutta eihän heidän
puhelustaan tahtonut tulla mitään. Toinen teki kysymyksen, johon toinen
lyhyesti vastasi ja sitte syntyi hiljaisuus. Ilta oli tyyni. Auringon
laskettua oli maa vetäytynyt jäähän. Ei vielä ollut rataskeli, mutta
reki kulki vaivaloisesti niitä likaisia lumijätteitä myöten, joita oli
katukäytävien syrjillä. Taivas oli kirkas ja siellä täällä tuikki tähti.

Äkkiä Anna seisahtui ja nyökäyttäen päätään katumyymälää kohti, hän
teroitti katseensa ja korvansa. Hän seisoi hiukan kumartuneena, huulet
auki, poskilla puna ja silmät rävähtämättöminä.

Katumyymälä oli matala, puoleksi maanalainen puoti, jonka seinillä
riippui teurastettuja lihoja ja pöydillä lepäsi rasvaa ja ihraa.
Jostakin sisähuoneesta kuului iloinen harmonikan sävel ja hyllyltä
näkyi kipsinen rintakuva Runebergista. Katossa paloi käryävä lamppu.

-- Runebergin kuva tuossa ympäristössä! huudahtivat Erkki ja Anna kuin
yhdestä suusta. He purskahtivat kaikki nauruun. Ja äkkiä katosi heidän
väliltään kankeus. Anna ja Erkki juttelivat kuin vanhat tutut. Molemmat
he pitivät runoudesta ja ihailivat Runebergiä. Akselin alkoi jo käydä
kateeksi, hän yritteli yhtyä heidän puheisiinsa, mutta sai niin
hajamielisiä vastauksia, että hän heistä erosi saattamaan kotiin Annan
toveria. Mutta sitte hän paikalla riensi loitolta katselemaan Annan
porttia kohti. Siellä hän, Anna, seisoi Erkin kanssa pitkässä puhelussa
ja tutunomaisesti he vihdoin sanoivat jäähyväiset toisilleen.

Hän oli tehnyt Erkkiin mitä parhaimman vaikutuksen. Hän oli pirteä
tyttö ja hänen käytöksensä oli luonnollista. Erkki muisteli häntä
ensin usein, miten hän käveli, miten hän nauroi. Mutta sitte he eivät
tavanneet toisiaan pitkiin aikoihin ja hän oli jo haihtumaisillaan
Erkin mielestä, kun hän eräänä päivänä äkkiä pujahti häntä vastaan
kadunkulmassa.

-- Minä inhoon tuota tyttöä, sanoi hän ja pusersi pienet kätensä
nyrkeiksi.

-- Ketä tyttöä? kysyi Erkki hämmästyneenä.

-- Te ette enään voi häntä nähdä. Enkä minä tiedä hänen nimeänsä. Mutta
tässä kulmassa me jo vuosikausia olemme kohdanneet toisemme. Hän mahtaa
asua jossakin täällä. Me käymme molemmat koulua -- tietysti eri koulua,
hän ruotsalaista. Me aina katselemme toisiamme...

Annan silmät kääntyivät ylpeästi siihen suuntaan, johon tyttö oli
kadonnut ja hänen äänensä oli uhkaava.

-- No? kysyi Erkki.

-- Siinä ei olekkaan muuta kuin että katselemme toisiimme. Hänen
katsettaan minä en kärsi, en! Jos te tietäisitte -- näin, näin hän
kävellä luhnailee -- Anna näytti hänen käyntiänsä. -- Hän varmaankin
koettaa olla niin keijukaisen kaltainen kuin mahdollista, sillä hän on
kaunis muutoinkin: helakka, hieno iho, ruskeat kauniit silmät, tukka
kihara, musta, hänessä on kaikki kaunista, mutta hän on ihan kuin pikku
sisareni nukki, kiharat kiemurtelevat alas poskille ja kaulalle... Ja
hän se vasta on _koketti!_

Anna oli käynyt kiivaasti ja puhunut kiivaasti. Hänen viimeisissä
sanoissaan oli katkeruutta ja niitä lausuessaan hän käänsi kasvonsa
Erkkiin ikäänkuin hyvitystä vaatien. Mutta Erkki ei sitä nähnyt.

-- Kas etten minä ole häntä huomannut. Teidän pitää joskus näyttää
hänet minulle. Minä tulen sitte auttamaan teitä, tarkoitan, että
yhdessä häntä katselemme.

-- Se on hyvä... Hänellä onkin aina poikakomppaniia kintereillään.

-- No onpa niitä teilläkin, ehätti Erkki hymyillen väliin.

-- Minulla? voi teitä! Anna ravisti päätänsä ja hymyili ikäänkuin
hyväilystä, mutta totistui äkkiä ja huokasi: -- kalliistipa minä olen
saanut pienet valloitukseni maksaa. Teidän luokkalaisennekin kaikki
ovat minua siitä pilkkaamassa ja konventinne sanomalehti...

Erkki punastui. Tyttö oli tietysti kuullut kaikki serkultaan.

-- Onhan siinä joskus ollut pientä pilaa, sanoi Erkki -- mutta ne jotka
ovat sen kirjoittaneet, eivät ole teitä tunteneet.

-- Niin, sanoi Anna katkerasti ja nyökäytti päätään.

He kävelivät sitte ääneti. Erkin rupesi tulemaan sääli.

-- Kun te nyt tulette kotiin, jatkoi Anna -- niin istutte kai
kirjoittamaan minusta sanomalehtiartikkelia... Katsokaa, minä tiedän
kaikki. Lauri on kertonut.

-- Mutta enhän teitä ollenkaan tuntenut, puolustihe Erkki.

-- Ja olitte sittenkin valmis solvaamaan nuorta tyttöä. Minä joka
inhoon kaikkia koketteja, niinkuin nyt itse näitte.

-- Mutta suokaa anteeksi, enhän teitä -- --

-- Joko te nyt sitte myönnätte, etten minä ole koketti?

-- Jo. Täydellisesti.

-- No sitte minä suon teille anteeksi. Mutta tiedättekö, alussa minä
vihasin teitä, olisin voinut vaikka teitä lyödä... Sitte kun minä näin,
miten hyvältä te näytitte, niin vihani lauhtui, tuli teitä sääli, että
olitte tuominnut ihan tuntematonta...

-- Kiitos siitä! -- Erkin ääni oli lämpöinen -- olemmehan nyt selvillä,
olemmehan ystäviä?

Anna loi häneen veitikkamaisen katseen. Hän ojensi jo kätensä, mutta ei
heti antanut sitä Erkille.

-- Uskaltaakohan teihin luottaa...?

-- Voi, neiti Anna...!

-- No, olkoon menneeksi.

He paiskasivat kättä. Anna oli oikeastaan ostamassa itselleen
keväthattua ja Erkki meni hänen mukaansa puotiin. He ostivat sellaisen,
josta Erkki piti ja tinkivät yhdessä siihen valkoisen sulan. Ja heti
sen tehtyään he erosivat. Anna ei antanut Erkin tulla saattamaan
itseään kotiinkaan. Täytyi muka olla järkevä ja ahkera. Anna oli
viimeisellä luokalla ja Erkki tulisi vuoden päästä ylioppilaaksi. Johan
he olivat vanhoja ihmisiä!

Illalla istui Erkki kirjojensa ääressä, pää käden varassa ja silmäili
taivasta. Pilvet olivat terävinä kielekkeinä, kaistaleina, jotka
muuttivat muotojaan ja ennustivat myrskyä. Tyyntä oli vielä Erkin
rinnassa, mutta hän tunsi siinä myrskyn enteet. Naapuritalon puitten
oksien välitse pilkahti tähti, savukiemura nousi suorana ilmaan,
kaikki oli niin omituisen kaunista, kaikki tuntui hyväilevän mieltä.
Hänessä liikkui selittämätön tunne. Oli kuin valkoinen siipipari,
hellä ja hentoinen kuin naisen käsi olisi liidellyt hänen ohitsensa,
sulkainsa untuvilla hivellen hänen poskeaan... Äkkiä näkyi ikäänkuin
kuva, mutta se haihtui samassa, eikä hän saanut selville mitä se oli.
Ilmalinnoja, tuulentupia, tulevaisuuden unelmia! Ensi kevännä hän tulee
ylioppilaaksi. On edessä suuri, suuri maailma...

Erkki heittäysi lukuihinsa eikä tavannut Annaa moneen päivään. Mutta
Vaurio ja Latvala rupesivat tekemään hänelle kiusaa. He kävivät
yhtaikaa hänen kimppuunsa, kyselivät ja koettivat solmia häntä
sanoihinsa.

-- Olit oikeassa kun sanoit Annaa koketiksi. Nyt olemme mekin saaneet
sen selville. Hän on oikkuja ja vehkeitä täynnä.

Erkki oli jo, päästäkseen heistä, myöntämäisillään, että niin se on.
Mutta tietysti Anna serkkunsa kautta saisi tietää kaikki; eikä hän
sitä tahtonut, sillä olihan hän sopinut Annan kanssa, että he olisivat
ystävät.

-- Kyllä se sentään on enemmän luontoa kuin luulette, sanoi Erkki. --
Niinhän minäkin ennen luulin, mutta sitte kun tutustuin...

-- Se on jo saanut sinutkin pauloihinsa, nauroivat pojat
ylenkatseellisesti. -- Onnittelemme sinua itkuihin ja hammasten
kiristykseen!

Eivätkä he huolineet Erkin puolustuksista. Vaurio hankki jo toisen
tytön hakattavakseen, mutta Akseli retkieli pitkiä matkoja tavatakseen
Annaa ja kärsivänä, onnettomasti rakastuneena hän milloin koetti
pehmittää tyttöä maailmaa halveksivalla synkkyydellä, milloin hän
sydämmellisesti pyysi häntä muistamaan sitä yhtäkin kuutamoista iltaa.
Anna valitti kerran Erkille, että hän oli hänestä ihan pääsemättömissä,
hän ei voinut kärsiä tuota ruikutusta, jospa Akseli olisi tietänyt
miten inhoittavalta mies näytti kun hän noin valitti!

Kadulla kävellessään he siitä puhuivat. Äkkiä joku takaapäin tullen
tervehti heitä ja astui ohitse. Se oli Akseli. Hän loi heihin pitkän,
uhkaavan silmäyksen ja hänen huulensa värähtivät ilkeästi.

-- Aih! huudahti Anna ja kalpeni. -- Voi minua, kuinka puhuinkin niin
ääneen! Hän tietysti kuuli kaikki.

Erkki koetti häntä lohduttaa, saattoi hänet hänen asunnolleen ja palasi
sitte kotiin. Hänen huoneessaan, hänen pöytänsä ääressä istui Akseli,
edessään Annan nimikirjoitus Erkin syntymäpäiväkirjassa. Hänen kasvonsa
olivat kuin ukkospilvi, sieramet laajenivat raskaasta hengityksestä,
ja silmistä säihkyi viha. Hän ei vastannut Erkin tervehdykseen, eikä
antanut hänelle kättään.

-- Te olette minut surkeasti pettäneet, alkoi hän vihdoin -- sinä ja
Anna yhdessä, sinäkin, jota minä pidin ystävänä. Kavaltajia te olette
molemmat, minä teitä syvästi halveksin...

-- Kuule, lopeta nyt, niin minä selitän...

-- Sinä olet minulta vienyt Annan, Anna rakasti minua.

-- Että sinä surkeilla kasvoillasi ja jankutuksillasi olet
kyllästyttänyt hänet, sitä hän tänään valitti. Ihan sattumalta hän tuli
siitä puhuneeksi, älä nyt suutu. Minä en ole tahtonut sinua pettää ja
emmehän me niin usein ole olleet yhdessä Annan kanssa.

-- Hän on jo ehtinyt kehua sinun kauneuttasi ja ritarillisuuttasi koko
kaupungille, minä olen ihan kunnoton, roisto Annan silmissä ja se on
sinun ansiosi.

-- Se on valhe!

-- Ja häntä minä vihaan yhtä paljon kuin olen rakastanut. Maailmassa
ei ole käärmettä sellaista kuin hän, kukaan ei niin tiedä kiemurrella,
kierrellä, kietoutua ja myrkyttää niinkuin hän -- -- --

-- Tämä menee liian pitkälle, voit jo lopettaa, muutoin suutun tästä
minäkin -- -- --

-- Suutu, suutu, käy nyrkkisille jos tahdot, hän, Anna, jota minä
rakastin, hän on riepu ja rääsy, nosta se liasta, kiedo kaulaasi...
Minä en huoli sellaisia...!

Erkin nyrkki sattui pöytään niin että mustepullo helisi. Hän ojentausi
suoraksi Akselin eteen, hänen nyrkissään oli voimaa, joka lamautti ja
heikonsi Akselia. Hän oli raivoissaan, mutta hän hilliytyi. Akseliin se
vaikutti niin että hän toiselta puolen olisi ollut valmis sovintoon, ja
toiselta puolen häntä suututti Erkin komentava ryhti.

-- Ota takaisin sanasi! uhkasi Erkki.

-- En ota!

-- Ota takaisin sanasi taikka -- -- --

-- En!

-- Minä sinut vaadin miekkasille, kaksintaisteluun.

-- Osaatko sinä edes ampua? sanoi Akseli pilkallisesti. -- Onko pyssysi
kaatanut edes jänistä tai sorsaa!

-- Nyt ei olekkaan kysymys jänis- tai sorsajahdista, vaan jompikumpi
meistä kahdesta, hyvä herra, minä tai te, jää haavoitettuna tai
kuolleena taistelutantereelle. Huomatkaa se! Vielä kerran kysyn:
otatteko takaisin sananne neiti Vauriosta?

-- En.

He päättivät, että huomenna päivällisen aikaan mentäisiin puistoon
sopimaan paikasta ja valitsemaan aseet. Asia päättyisi "duelliin".

Erkki kiirehti vielä samana iltana lainakirjastoon pyytämään jotakin
kirjaa, jossa kaksintaistelua kuvattiin, sillä hänen käsityksensä siinä
suhteessa olivat vähän hämärät.

Kun Erkki aamulla tuli kouluun, näki hän Vaurion ja Akselin
salaperäisessä keskustelussa. Akseli oli tavallista kalpeampi, he eivät
Erkin kanssa tervehtineet eivätkä vaihtaneet yhtään sanaa. Sattumalta
Erkki ehti nähdä, että Akseli ojensi Annan serkulle hienokoteloisen
kirjeen, jonka päällekirjoitus oli vapisevan käden työtä. Iltapäivällä,
sovittuun aikaan, marssivat molemmat riitaiset sivukatuja kohti,
mennäkseen ulkopuolelle kaupunkia.

Ilma oli niin keväinen, kadut jo kuivat, nurmikot vihriällä laiholla,
aurinko likeni laskuaan, lauvantai-iltaa pyhittämään sunnuntaiksi
soivat kirkonkellot ja ihmisiä oli kävelyllä. Erkki astui eteensä
tuijottaen, katselematta vastaantulijoita, totisena ja synkkänä, Akseli
vilkaisi rauhattomasti ympärilleen, puna ja kalpeus vaihtelivat hänen
poskillaan.

-- Kuule, onko se todellakin niin, sanoi Akseli vihdoin, -- että toisen
meistä täytyy kuolla, näin ihan terveeltään, juuri kun kevät koittaa?
Se on minusta niin omituista.

-- Tietysti. Itsehän te niin olette tahtonut.

Puistossa lauloivat linnut, puut olivat hiirenkorvalla ja tuoksut
leijailivat ilmassa kuin henget. Erkki esitteli että mentäisiin
puhelemaan yksinäiselle penkille syrjemmällä.

-- Kuule, mutta eikö sitä millään voisi estää, että meidän pitää
toisemme tappaa? Me tulisimme jo vuoden perästä ylioppilaiksi.

-- Luuletko sinä että tässä lasketaan leikkiä? Tämä on totisesti totta.
Olisit silloin peruuttanut sanasi, mutta sinä et tahtonut ja nyt se on
myöhäistä.

Erkki oli päättänyt teititellä Akselia, mutta hän unohti sen
kiukuissaan. Hänen äänensä oli synkkä ja käheä. Se vaikutti Akseliin
kuin kuoleman koura.

-- Berg, Latvala, hoooi! kuului äkkiä huuto heidän takaansa. --
Pysähtykää, odottakaa!

Pojat kääntyivät hämmästyneinä. Vaurio siellä juosta pyyhälti.
Hiestyneenä, hengästyksissä hän heidät saavutti. Hetken kuluttua tuli
näkyviin Anna.

-- Mitä sinä meistä tahdot? sanoi Erkki synkästi. -- Meillä ei nyt ole
aikaa.

-- Jumalan kiitos että teidät tapasimme!

Se oli Anna. Hän ojensi molemmat kätensä, toisen Erkille, toisen
Akselille. Askeli sattui saamaan vasemman ja tunsi itsensä jo
onnelliseksi, kun Anna monien aikojen perästä niin ystävällisesti
häntä lähestyi. Tuskan väreet olivat tytön äänessä, posket hehkuivat,
tukkasuortuvia riippui hartioilla ja silmät rukoilivat.

-- Minä pyydän teitä niin hartaasti, suokaa anteeksi, olen ollut paha
sinulle Akseli, ja te herra Berg, suokaa anteeksi -- --! Tulin niin
onnettomaksi, kun kuulin -- -- -- Se olisi ollut hirveää -- -- --

Häntä pöyristytti ja hän sulki silmänsä ikäänkuin kauhealta näyltä.
Akseli yhäkin piteli hänen kättänsä. Mutta Erkki seisoi synkkänä.

-- Neiti, älkää meitä keskeyttäkö. Meidän täytyy mennä.

-- Te ette saa, voi minä rukoilen, tulkaa pois, unohtakaa, tulkaa
ystäviksi... Minun syyni on kaikki -- -- --!

Annan ääni oli itkevän herkkä. Liikuteltuna ja ihastuneena Akseli häntä
katseli.

-- Te ette tiedä mitä sanoja olemme langettaneet toisillemme, niitä ei
voi pestä pois kuin verellä.

-- Verellä! kirkasi Anna ja purskahti itkuun. -- Mitä minä teen, minä
onneton?

Hän lankesi maahan ja otti Erkin molemmat kädet.

-- Sopikaa, tulkaa ystäviksi, minun tähteni! -- Siitä hän rukoilevasti
katseli ylös. -- Erkki pyyhki toisella kädellä otsaansa, huokasi
syvästi ja sanoi sitte:

-- No minä suostun _teidän tähtenne!_

-- Minä taas olen kauvan sitä tahtonut! iloitsi Akseli.

Annan kasvot vetäysivät valoisaan hymyyn, liikutuksissaan hellänä,
kauniimpana kuin koskaan ennen hän ojensi heille kätensä ja lausui
hiljaa:

-- Voi kiitos!

Vähän aikaa he kävelivät ääneti.

-- Nyt mennään juomaan limonaadia ja syömään torttuja, esitti Vaurio.
-- Minä tarjoon.

He istuutuivat penkille vesimyymälän vieressä. Anna oli Akselin ja
Erkin välissä. Vaurio läksi tekemään tilausta.

-- Pois kaikki vanhat vihat, sanoi hän sitte nostaessaan limonaadilasia!

Heidän lasinsa kilahtivat vastatusten ja samassa he kaikki purskahtivat
nauruun.


II.

Oli kulunut vuosi, oli kevät. Akseli oli jo aikoja sitte luovuttanut
Annan Erkille. Annan poissaollessa koko vuoden oli hän hakannut toista,
se toinen oli ollut kiinnittämässä kukkia hänen rintaansa, kun hän
astui ulos puodista, josta valkoinen ylioppilaslakki oli ostettu
päähän. Erkkikin olisi saattanut saada kukkia, mutta hän ei niistä
huolinut, kun ei voinut niitä vastaanottaa Annan kädestä. Hänelle
ei kevät vielä ollut koittanut, häntä ei ylioppilasarvo elähyttänyt
koko voimallaan, ennenkuin Anna hymyllään oli sulattanut talven hänen
rinnastaan ja hyväksymisellään vihkinyt hänen valkoisen lakkinsa.
Äärettömästi hän kaihosi Annaa, niin että välistä tahtoi ääneen
kirkaista.

Oli hän miltei varma Annan rakkaudesta... Tuontuostakin oli hän
saanut häneltä terveisiä hänen nuorempien veljiensä kautta, jotka
nyt vuorostaan olivat koulussa, ja pari kertaa oli Anna kirjoittanut
hänelle ystävällisen vastauksen hänen kirjeisiinsä. Annan kirjeet
olivat aina alkaneet: "Herra Erkki Berg!" tai vaan: "Herra Erkki!" Ei:
"_Hyvä_ herra Erkki!" Erkki oli siitä onnellinen, sillä olisihan se
rakastavalle ollut liian vähän. Rakas-sanaa taas ei tietysti sopinut
käyttää.

Onneksi sattui Erkin kaukaisia sukulaisia asumaan Annan kotipuolella.
Hän ei heitä ensinkään tuntenut, mutta sopihan heihin tutustua. Ja
matkalla kävi poikkeaminen Annan kotiin.

Kuinka hurjasti sydän sykki, kun hän viimeisessä kestikievarissa pesihe
matkapölyistä ja sitte kysyi tietä Rauhalaan. Ja kun hän ajoi pitkän
puukäytävän halki, johon talo jo näkyi, tuntui onni niin tukahduttavan
suurelta, että hän hyppäsi alas polkupyörältään ja kävellen astui
lopputien.

Rakennus oli vanha, suurten koivujen varjostama, takaa pilkoitti järvi.
Piha oli herttaisena nurmikkona. Portailla istui nuori tyttö painuneena
ompelutyöhönsä. Erkin kasvoille lensi puna, hän yskähti, nosti lakkiaan.

-- Herra Berg! Todellako? Kuinka hauska. Nyt minä ymmärrän mitä se käki
merkitsi. Tervetuloa -- ja onnea! Kuinka se on kaunis!

Anna jäi hetkeksi ihaelemaan Erkin lakkia. Erkki ei saanut sanaa
suustaan. Hän vain katseli häntä. Yhäkin kauniimmaksi hän oli käynyt,
hän oli kasvanut ja vartalo oli kehittynyt. Hänessä oli jotakin
totisempaa, naisellisempaa kuin ennen ja hän punastui Erkin katsetta.

-- Tervetuloa vieläkin! jatkoi hän. -- Käykää sisään, olkaa hyvä.
Otetaan polkupyörä tänne etehiseen. Äiti, täällä on eräs tuttavani
Helsingistä, herra Berg. Ratto, Ratto, pois nyt jo!

Viimeiset sanat tarkoittivat koiraa, joka riemuisalla hypyllä ja
haukunnalla otti vastaan vierasta. Pian kokoontui portaille koko perhe,
isä, äiti, veljet ja pikkusiskot. He tunsivat kyllä herra Bergin
nimeltä, sillä olihan Annalla hänen valokuvansa ja kun, Annan ollessa
puuhaamassa teetä, rouva Vaurio ja Erkki keskustelivat, kävi selville,
että he olivat kaukaista sukuakin. Sentähden he kohtelivat Erkkiä kuin
vanhaa tuttua ja pyysivät häntä viipymään luonaan kumminkin muutamia
päiviä.

Mutta Anna, entinen iloinen Anna, mihin hän oli kadonnut? Vakavana,
totisena hän järjesteli kodissaan ja varoitti pikkusiskoja. Ja kun
hän välistä hymyili, teki hän sen niin arvokkaasti. Miten hän oli
voinutkin niin muuttua? Erkki tunsi äkkiä olevansa hänestä hyvin
kaukana. Tuli hänen kasvoihinsa johonkin määrään entinen ilme kun tuli
puheeksi pikku siskon nukki, jonka tämä oli kantanut Erkin syliin. Se
oli punaposkinen, tummatukkainen kaunotar ja miltei liikutetuin mielin
Erkki otti sen käsiinsä.

-- Tämäkö se on, joka oli tuon teidän entisen ystävättärenne näköinen?

Anna nauroi.

-- Se, se juuri. Siitä syystä se onkin ollut minun erityisen hoitoni
alaisena. Muutoin ei se ikinä enään eläisi. Eikö totta, tuollaisia
ihmisiä löytyy?

Illallisen jälkeen he kahden läksivät kävelemään; Anna oli paljain
päin, kevyt huivi olkapäillä. Hän kääntyi tallin ohitse kulkiessa,
rengin puoleen kysymään jotakin, piioille, jotka lypsivät lehmiä oli
hänellä myöskin sanottavaa ja vasta kun tultiin puukäytävään, hyvän
matkan päähän, rupesi hän pitämään huolta Erkistä.

-- Tiedättekö, tänään kun täällä kuljin, lensi käki pääni päällitse ja
minä toivotin -- että te tulisitte meille käymään. Ajatelkaa kuinka
omituista!

-- Todellako! Te toivotitte minua, te ilostuitte tulostani?

-- Tietysti. Onhan täällä jokseenkin yksinäistä ja varsinkin on hauska
tavata teitä kouluajan tuttavia.

Hän tuli jo taas sellaiseksi, jommoisena Erkki oli häntä niin
rakastanut. Erkin kurkkuun nousivat sanat, hän olisi tahtonut kertoa,
miten hän oli kaivannut ja odottanut.

-- Kuinka tuo lakki on kaunis. Kai on ihmeen suloista kun nyt olette
valmis ja kai teillä on ollut paljon pelkoa ja paljon jännitystä ja
paljon työtä -- -- --?

-- On! sanoi Erkki innostuneena.

Nyt vasta oli hänellä kevät, nyt vasta, kun hän, Anna siitä puhui,
tunsi hän valkoisesta lakistaan ääretöntä riemua, nyt tuli työstä
palkka ja hän käveli tuota tietä, jota Anna oli polkenut lapsesta asti,
hengitti hänen kotimetsänsä ilmaa kruunatun sankarin tunteilla.

Anna otti hänen lakkinsa käteensä, katseli sitä joka haaralta, silitti
sinistä vuoria ja antoi sen sitte pois.

-- Kertokaa jotakin Helsingistä. Mitä niille entisille "ritareille"
kuuluu?

Ja Erkki kertoi. Mutta sitte hän tahtoi kuulla jotakin Annasta.

Mitä hänestä sitte oli kertomista! Hiljaisesti aika kului, päivät
olivat aina toistensa kaltaiset. Alussa oli ollut Helsinkiä ikävä,
sitte hän oli tottunut ja nyt hän viihtyi oikein hyvin, kävi paraikaa
rippikoulua, juhannuksena pääsivät jo ripille.

Rippikoulua! Se siis oli syynä hänen tavattomaan vakavuuteensa, olisipa
tehnyt mieli hänet näyttää Akselille ja Laurille. Ne eivät olisi
tunteneet.

-- Onko se teistä hauskaa? kysyi Erkki.

-- Mikä? rippikoulussa käyminenkö? Hauskaa --? No on.

Hän ensin epäili sanoisiko sitä hauskaksi.

-- Siellä selvii niin paljon, jota tarvitsee selvänä tietona elämän
tiellä.

Se ilta kului kuin humaus ja yön Erkki nukkui, korvissaan vielä se
sävel, jota Anna illalla oli soittanut. Seuraavana päivänä läksi hän
Rauhalasta koko perheen saattamana puukäytävän päähän. Siellä tuli
vastaan mies, jolla oli asiaa "herralle". Kun hän oli pistänyt kättä,
kaikille, heitti hän pitkän katseen nuoreen ylioppilaaseen ja lausui:

-- Onkos tämä sitte Anna ryökinän sulhanen?

Erkki ja Anna punastuivat korviin saakka, veljet, jotka kuulivat omat
luulonsa toisenkin suusta, päästivät suuren naurun, äiti selitti, ettei
hänen tyttärensä vielä ollut kihloissa, mutta isä iski merkitsevästi
silmää ja nyökytti päätään. Sitte heitettiin hyvästi ja kaihomielellä
ajoi Erkki kaukaisten sukulaistensa taloa kohti, jonne hänellä enään ei
ollut minkäänlaista halua.

Ja taas kului pitkiä, pitkiä aikoja, jolloin Erkki kaipasi ja odotti.
Kesä loppui, tuli syksy ja talvi töineen yliopistossa. Jouluna läksi
Erkki taas tervehtimään noita kaukaisia sukulaisiaan ja poikkesi
matkalla Annan kotiin. Isä ja äiti sulkivat hänet miltei syliinsä,
Ratto haukkui riemusta ja iloisesti otti Anna ja lapsijoukko hänet
vastaan.

Pari päivää Erkki eli Rauhalassa kuin huumeessa. Tanssiaisissa tanssi
hän Annan kanssa, kuutamoisina iltoina he kävelivät yhdessä, öisin
Erkki näki unissaan vain Annan. Hänelle kävi yhä selvemmäksi, että
hänen täytyy tunnustaa rakkautensa.

       *       *       *       *       *

He olivat kotimatkalla kirkonkylästä, jossa oli ollut kutsut. Päivä oli
kirkas ja kylmä, puut raskaina huurteesta, nojasivat maahan saakka.
Hankien vaipassa lepäsi koko järvi, niemet, saaret. Ja kaikki välkkyi
ja kimalteli. Erkki tunsi, että nyt sen täytyy tapahtua. Annakin
vaikeni ikäänkuin odotuksessa.

-- Kun minä katselen tuota valkoista, joka hohtaa, jota reunustaa tuo
vihriä huurteinen metsä, niin mieleeni johtuu, en oikein tiedä miksi,
morsian, jonka kulmilla myrtti painaa.

Anna puhui hitaasti, hiljaa. Erkki nieli jokaisen sanan.

-- Myrtti painaa? kysyi hän kiihkeästi.

-- Niin, painaa, sillä morsian ei rakasta sitä sulhasta, jolle hän
vannoo kuuluvansa.

-- Mistä se tuli mieleesi?

-- En tiedä. Katsellessani tuota metsää ja lunta. Ja kerran olen ollut
sellaisissa häissä.

Ei kuulunut pitkiin aikoihin muuta kuin reen anturoiden alla lumen
narina ja kulkuset. Erkkiä raateli omituinen epäilys. Sen olivat
synnyttäneet Annan viimeiset käsittämättömät sanat. Hänen täytyi
saada selvyys. Ja hän kääntyi tytön puoleen, katsoi häntä silmiin ja
kuiskasi, että hän häntä rakastaa.

Anna hengitti syvältä ja sulki silmänsä. Erkki meni kuin tainnoksiin.

-- Lausu että sinäkin rakastat minua, kuiskasi hän vihdoin.

-- En voi! Minä sinusta pidän paljon, mutta en rakasta.

Erkki hurjistui, ei ollut mahdollista, ettei hän rakastaisi, hän, jonka
kuvaa hän oli uskollisesti kantanut povessaan vuosia -- --!

-- Sekö olisi uneni loppu, onneni loppu! Rakastatko sinä sitte toista?

-- En.

-- Mutta ehkä sentään --? Se on kamalaa, kamalaa, minä en voi elää
sitä päivää, jolloin toinen sinut saa omakseen. Jos sinä tietäisit
miten olen sinua ajatellut, kaihonnut näinä vuosina, siitä illasta asti
siellä puistossa -- --! Ja jos sinä käsittäisit miten on katkeraa olla
tässä rinnallasi, kun tiedän etten sinua koskaan saa -- -- --!

Erkki purskahti itkuun. Anna oli saanut hänestä sen vaikutuksen, ettei
hän osaa itkeä. Hänen tuli äärettömästi sääli.

-- Erkki raukka! Kuinka se minuun koskee, sanoi hän pehmeästi ja ojensi
peitteen alta hänelle kätensä.

-- Mutta ehkä sinä voisit oppia rakastamaan minua! Minä teen mitä
tahansa, mitä sinä vain tahdot, ei ole niin suurta maalia, etten sitä
saavuttaisi, kun lupaat tulla omakseni.

-- En, en, en voi sinua ikinä rakastaa muuta kuin ystävänä, veljenä.

Erkin hampaat kalahtivat vastatusten. Sitte ei taas kuulunut muuta
kuin lumen narina ja kulkuset. Päivä oli vajonnut ruskoihin, etelässä
välkkyi suuri tähti. Anna viittasi siihen:

-- Katso! hän äänsi kuin toivoa herättääkseen.

-- Niin, sanoi Erkki kolkosti, -- taivaalle nousi tähti ja minun
sydämmestäni se sammui... Sellaista on elämä.

Hetken kuluttua hän jatkoi kovalla, käskevällä äänellä:

-- Älä tästälähin koskaan anna minulle itsestäsi mitään tietoja,
kohtele minua kuin ventovierasta!

-- Niinkö, että meidän ystävyytemme nyt on kokonaan lopussa? kysyi
Anna pelästyneenä, -- se ystävyys, joka minulle on tuottanut niin
paljon onnea? En saa siis sinulta koskaan odottaa tai sinulle lähettää
tervehdystä, kun vanha vuosi vajoo umpeen, ystävänä ylpeillä sinusta
kun olet suorittanut tutkintoja. Olenko ymmärtänyt oikein?

-- Niin.

-- No sitte kiitän sinua näistä olleista ajoista. Sinä olet tuottanut
minulle paljon onnea.

Hänen äänensä värisi hellästi. Seurasi pitkä äänettömyys. Iltarusko oli
muuttunut kiiltäväksi pimeydeksi ja taivas oli tähtiä täynnä. Valot
loistivat vastaan Rauhalan ikkunoista. Ratto rupesi haukkumaan. Jo
ajettiin sisään portista.

-- Anna, suo anteeksi, ollaan ystäviä, pyysi Erkki hiljaa.

Ratto ryntäsi rekeen heidän päällensä. Lamppu kädessä tuli
palvelustyttö kuistille. Etehisessä sai Anna painetuksi Erkin kättä.

Ei ollut Rauhalassa enään mitään, joka olisi Erkkiä pidellyt. Yhtä
katkera kuin suloinen oli hänelle jokainen hetki. Särjetyin sydämmin
läksi hän sieltä.

       *       *       *       *       *

Hän heittäysi hurjasti työhön. Se helpoitti. Mutta hän ei unohtanut.
Ja vähitellen alkoi toivo elpyä hänen rinnassaan kevään kanssa, joka
koitti.

Eräänä päivänä kun Erkki tavallista tyynempänä istui kirjojensa
ääressä, tuli hänelle kirje, jonka päällekirjoituksen hän paikalla
tunsi Annan kirjoittamaksi. Kädet vapisivat kun hän sitä avasi. Anna
ilmoitti hänelle, vanhalle ystävälle, että hän oli kihloissa -- se oli
vastaiseksi salaisuus.

Erkki läksi kävelemään. Maalitonna hän kauvan harhaili, kuljeskeli kuin
mielipuoli. Hän joutui rannalle, jolla hän koulupoikana ollessaan niin
monasti oli kävellyt uneksien ensi lempensä unelmia. Nyt ne piti raataa
mielestä juuria myöten. Hän tunsi kuinka sydän vuoti verta.

Lumet läksivät, jää oli lyyjynharmaata, ilmassa kaikui kevätsäveliä ja
tuoksui tuoreus paisuneista lehtisilmuista. Mustana kuin syksyn yö, oli
Erkin mieli. Istuen yksinäisellä penkillä, valitti hän itsekseen. Hän
ei voinut itkeä, mutta hän puhkesi hiljaa puhumaan.

-- Se on varkautta Anna, jos minä sinua vielä rakastan ja minä en
tahdo varastaa, en ryöstää toiselta hänen omaansa. Tule onnelliseksi
Anna hänen sylissään, minä en tahdo sinua koskaan nähdä, en koskaan
ajatella, en unissanikaan. Minä riistän sinut sydämmestäni, revin sinut
niinkuin satavuotisen hongan juurineen päivineen, työnnän luotani,
tapan ja hautaan. Minä rakastun toiseen tyttöön, sulkeudun hänen
hehkuvalle povellensa ja olen onnellinen, onnellinen -- -- -- yhtä
onnellinen kuin sinä!

Hän läksi kävelemään pitkin rantaa, katseli raskasta jäätä ja ajatteli
sitä toista, jota hän oli rakastava.

Hän olisi hänelle niin hellä, niin rakastavainen, niin
anteeksiantavainen. Hän itkisi hänen surujansa, hän kaipaisi hänen
kanssansa ja auttaisi häntä unohtamaan. Ehkä hänkin, Erkki vielä
saattaisi tulla onnelliseksi, vaikka se _nyt_ tuntui mahdottomalta.

Ja Anna jäisi kesäyön unelmaksi, kangastukseksi meren selälle,
ilmestykseksi taivaan mailta, ruskopilveksi auringon laskemasijoille.



Öisiä vieraita.


Oli jo niin kevätpuolta, että vain sydänyöllä hämärsi. Mutta lauvantain
ja sunnuntain välinen yö tuli pimeä ja kolkko kuin syksyllä. Vettä
satoi, tuuli kierteli solia ja lakasi altaan kaikki mitä eteen sattui.

Tuvassa makasi väki. Keskiyön aikana heräsi joku lapsista pyytämään
vettä. Äiti tapaili piimätuoppia ja löysi sen kyljellään permannolta;
kissa pahanen siinä lie liikkunut. Hän sukasi ylleen hameen, otti
tyhjän tuopin ja läksi unimielin aittaan päin mahlajakaljaa noutamaan.

Tuuli ruhjoi vaatteita, lumensekainen sade piiskasi kasvoja, paljaat
jalat polkivat liejuista pihaa. Pärekoppa oli jäänyt tyhjäksi tallin
eteen, tuuli sitä vieritteli. Lapset olivat jättäneet lehmänkellon puun
oksaan riippumaan ja se soi siinä lämähdellen myrskyn äänten rinnalla,
surkeasti kuin hätähuuto. Vihdoin hän tuli ovelle ja ojensi kätensä
pistämään avainta avaimenreikään. Sieltä tuli tyhjyys vastaan. Hän
luuli tavoittaneensa ovea liian kaukaa ja astui likemmä. Kynnykselle
hän lankesi, heräsi silloin vasta täydellisesti unestaan ja parkasi
kimakasti.

Ovi oli selkosen selällään. Edessä oli musta aukko ja lattialta näkyi
valkosia repaleita... Vaimo silloin aavisti kaikki ja vaikeroimistaan
tukahduttaen juoksi hän säikähtyneenä sisään.

-- Kalle hoi, aitassa on liika. Vieras siellä on käynyt siivoomassa ja
puhdistamassa.

Itkuksi katkesi häneltä ääni, vilusta kalisivat hampaat ja koko olento
värisi.

Kalle sai vaatteet ylleen ja kahlasi kiireesti aittaan pihan poikki.
Vaimo jäi ulos odottamaan, kädet painettuina rinnalle ja korva
teroitettuna kuuntelemaan. Korvessa ympärillä ryski, huojuvat puut
humisivat, niinkuin maailman lopun edellä Jumala olisi lähettänyt
ilmansa lakaisemaan kaikki pois maanpinnalta. Kallesta ei pitkään
aikaan kuulunut mitään. Vaikka olisi siellä sisällä saanut surmansa.

-- Vieras on käynyt, mennyt matkaansa, kuulumatta, näkymättä. Puhtaaksi
on raivannut jälkensä! kuului ääni vihdoin aitasta tyynenä kuin
kaukainen huokaus.

-- Ensinnäkin on korjannut kirkkovaatteeni naulastaan ja tyhjänä on
orsi, jolla vasikannahka riippui kuivamassa.

Vaimo purskahti itkuun.

-- Katsos, veikkonen, ovatko minun hameeni jälellä. Jos se ne vei, niin
mikä minun poloisen eteeni tuleekaan -- -- --!

Hän piteli käsissään hameen helmaa, johon oli pyyhkinyt silmiään,
kuunteli kyyneleitä ja henkeä pidätellen ja luuli tuulen ulvonnasta
eroittavansa, miten miehen kädet haparoivat tyhjiä seiniä.

-- Sillä on mahtanut olla vaimo tai morsian, joka tarvitsi, sillä
tyhjinä ovat sinunkin naulasi.

Vaikeroiden uskalsi vaimo vihdoin mennä aittaan. Hän oli kompastua
voipyttyyn, joka tyhjennettynä sekin oli kumossa permannolla. Kaikki
sille olikin kelvannut!

He toimittivat tulta ja tarkastelivat tuhotyötä.

Kirstu oli avattu ja lattialla hajallaan sen sisältö: torpankontrahti,
kunnankuitteja, lasten parempia leikkikaluja ja nurinkäännetty kukkaro.
Muu kaikki poissa. Eipä siellä suuria ollut ollutkaan. Riepuun
käärittynä oli ollut kymmenen penniä ja se hopeinen sormus, jonka
Kalle kihlasormuksena kerran oli antanut morsiamelleen. Maitopytystä
oli varas juonut, nurin narin se oli viskellyt vaatteet, tarkastellut
taskut, ehtinyt valita parhaat paidat ja löytänyt takimmaisesta
piilosta, monen huivin sisästä silkkiliinasen, jota vaimo tuskin
kirkkoon oli raaskinut panna päähänsä.

Aamun valjetessa löytyi veräjältä toinen saapas, yksi hameista ja
hävinneen laatikon kansi.

Vaimo sai Kallen heti lähtemään naapuritorppaan. Siellä vielä maattiin,
mutta Kallen kertomus pani kaikki mielet vireille. Kalle alkoi siitä,
kun heillä lauvantai-iltana oli menty kylpyyn ja puhui sitte tarkasti
koko asian kulun aina kestävään hetkeen saakka.

Miehet olivat nousseet jalkeille, naiset tekivät tulta ja panivat
kahvipannun kiehumaan. Kalle istui alakuloisena penkillä. Yksin Risto
virui sängyssä pitkällään imien piippuaan. Hän oli jo harmaahapsinen
mies, muutoin pitkä ja roteva kuin jättiläinen. Kukaan ei tietänyt
neuvoa voron jälkiä. Heillä ei eilispäivänä ollut käynyt ketään
vierasta. Mutta kaikesta päättäen tämä ei voinut olla ihan likeltä,
koska se niin oli ollut janoissaan, että oli juonut maidon, ja
vienyt leivät ja voit mukaansa. Vaan ei se taas voinut olla ihan
outokaan, koskapahan oli ymmärtänyt etsiä niin tarkasti kaikki
salaisimmatkin sopet. Ja arveluja tehtiin kaikkiin suuntiin. Kalle
ei niistä innostunut. Hänen alakuloisuutensa oli vaihtunut tyyneksi
alistuvaisuudeksi sallimuksen määräykseen.

-- Mikä on poissa, on poissa, sanoi hän ja miltei rupesi estelemään
varkaushuhun levittämistä.

-- Jollei sinua tietäisi niin rehelliseksi mieheksi, niin voisipa
melkein luulla, että olet hitossa varkaan kanssa, arvelivat naapurit.

Risto oli sillä aikaa noussut istumaan. Hän vajosi puhdistamaan tuhkaa
piippunysästään ja alkoi uudestaan kysellä Kallelta, mitä kaikkia
tavaraa häneltä oli viety ja mimmoiset olivat varastetut vaatteet
olleet. Ja Kalle kertoi taas uudestaan kaikki, piirsi polvelleen
kankaan ruutujen suuruuden, kertoi housuntaskujen luvun, ei unohtanut
mainita, että kuosi oli kaupunginräätälin hienoimpaa, ja että
jokaisessa napissa oli saman räätälin nimi. Risto kuunteli tarkasti
ja lupasi pitää silmänsä auki illalla. Hän oli nimittäin sinä iltana
kutsuttu pelimanniksi kuuliaisiin Kyyhkylän kylään.

-- Jos se on likeisiä, panee se tietysti ylleen ne vaatteet Kyyhkylän
kuulijaisissa.

-- Uskaltaisikohan tuo? Kunhan se vain ei niitä möisi...

-- No ehkä sitte ostaja näyttäytyy niissä.

Olisihan Kallen toivon tuosta pitänyt elpymän, mutta alakuloisena hän
palasi Koivulaansa ja istuutui aitanportaille eteensä tuijottamaan.

Olihan siinä olevinaan rakennuksen alkua, saunaa, aittaa ja navettaa,
mutta kaikki oli pientä ja typistettyä. Tuvan ikkunasta mahtui tuskin
kaksi silmää yhtaikaa katselemaan, katto tapaili miehen päätä. Pellon
turpeet olivat sulamattomat ja alta näkyi ruskomulta, mutta pinnalla
vihannoi kauranoras. Aho antoi niukasti leipää ja halla korjasi
usein vielä nekin viimeiset. Velkaa täytyi tehdä. Tuvassa istui
Loviisa laulellen itkevälle lapselleen. Pian saisivat he kaikki itkeä
nälkäänsä. Ja siitä sitte piti varkaille tasata. Se oli heidän sallittu
osansa.

-- Jaa, jaa, kuka armoton raaskii tulla rosvoamaan näin köyhiin
paikkoihin, kuului Loviisa vaikeroivan.

-- Eivät uskalla suurempiin. Sentähden täytyy köyhien tasata heille.

-- Ja sinä säästit niitä vaatteita kuin silmäterääsi, hyvän maisterin
muistona. Et kirkkoonkaan pannut päällesi. Nyt voro vei! -- Ja
minun sormukseni ja silkkini, ainoat jotka vielä olivat säästyneet
tyttöaikojen turhuudesta. Silloin sitä kokoelin vaatetta ja liinaa,
piti oleman silkit ja sormukset. Ja nyt voro vei kaikki! Kunhan olisin
tuon tiennyt, olisinpa saattanut muuttaa rahaksi ja itse syödä ne
suuhuni. Se silkkikin, josta ennen palkkarahoistani maksoin kahdeksan
markkaa!

Mies ei virkkanut mitään. Hänen kasvoillaan oli sunnuntairauha ja
kädessään virsikirja.

Vaimoa ärsytti tuo velttous.

-- Eivät ne takaisin tule sillä tavalla. Kylälle siitä on lähdettävä
puhumaan. Sinäkö menet vaiko minä?

-- Johan minä niistä puhuin. Ristokin lupasi illalla katsella Kyyhkylän
kuulijaisissa. Mutta mikä on vietyä, se on poissa. Niitä ei enään
tavata. Aitassahan nuo riippuivat tähänkin asti. Mitä virkaa niillä
siellä oli? Tottahan se vieras ne tarvitsi paremmin, tottahan sillä oli
vähemmin kuin meillä. Antaa hänen pitää saamansa!

Hän työnsi viimeiset sanat tulemaan ikäänkuin ne olisivat olleet
hänen omantuntonsa ääni, jonka piti hallita kaikki hänen inhimilliset
mielitekonsa. Loviisaa taas rauhoitti se, että Risto oli saanut
kuulla asian. Sillä Risto, jos kukaan, saattoi vaania varkaan jäljet.
Hänellä oli silmää vaikka kolmen varaksi, liukas kieli ja puheessa
sukkelat käänteet. Mutta hyvää tuulta hänessä ylläpitämään tarvittiin
aina jotakin väkevää juotavaa. Sentähden Loviisa otti niukasta
jauhovarastostaan vadillisen ja vaihtoi sen viinaksi toisesta torpasta.
Maanantain iltapäivänä, jolloin saattoi arvata Riston palanneen
kutsuista, pisti hän pullon Kallen käteen.

-- Lähde nyt Ristolta kuulostamaan.

Jo tiellä tuli Risto Kallea vastaan, matkalla Koivulaan.

-- Aika kaunis on kevään alku, sanoi Kalle kun oli pistetty kättä.

-- Niin on. Ja taidatpa saada housusi takaisin.

-- Jaa ettäkö takaisin?

Kalle seisahtui hämmästyneenä Riston eteen, ja Riston silmät lensivät
pulloon Kallen povitaskussa. Sen johdosta hän sivumennen mainitsi, että
viinatavarat Kyyhkylässä olivat olleet sangen niukat. Kuokkavieraat
sentään olivat tuoneet mukanansa. Itse pääasiaan he eivät kajonneet
ennenkuin Risto oli päässyt istumaan Koivulan tuvan peräpenkille ja
täysi lasi oli hänen edessään. Eilispäivästä vielä väsyneenä hän
veltosti nojausi seinään tai pöytään puhuessaan.

-- Tiedäthän sinä Kyyhkylässä Mattilan talon?

Kalle nyökäytti päätään vastaukseksi. Mattilan poika oli kerran toissa
keväännä poikennut heillä.

-- No se poika, se Jussi kosiskelee siellä erästä Tilta-nimistä
piikatyttöä. Jussi oli kuulijaisiin oikein kutsuttu, mutta Tilta tuli
kuokkavieraana. Miesten sitte siinä kieputellessa polskaa sattui Jussi
istuutumaan penkille minun viereeni. Pimeä siinä oli, sillä lamppu oli
nostettu orren päähän, se kun aina tanssiessa tahtoi sammua, mutta --
niinkuin olin katsellut kaikkien muiden vaatteisiin -- vilkasin minä
häneenkin.

-- Mitä sinä minun vaatteistani katsot? kysyi Jussi.

-- Ilman vain katson, että on hienoa kangasta ja taitaa olla
kaupunginräätälin tekoa? sanoin minä.

Hiukan tutkivasti oli Jussi häntä tarkastanut ja sitte kadonnut
tanssiin. Mutta Risto läksi tekemään tuttavuutta Tiltan kanssa. Ja
saikin hänet houkutelluksi penkille viereensä istumaan.

-- Kunhan nyt tästä Tiltaa viedään Mattilan emännäksi, niin tottahan
sielläkin tarvitaan pelimannia?

Tilta punastui, rupesi nauramaan ja pyyhkimään hikeä otsaltaan.

-- Mitäs turhia Risto! Saavathan ne talon pojat parempiakin.

-- Ei niitä noin kauniita tyttöjä joka niityllä kasvakkaan.

Tilta jo heltyi pyytämään että Risto tulisi ensi sunnuntaiksi
soittamaan heidänkin kuulijaisiinsa ja näytti salavihkaa Ristolle
kättään, jossa oli kannallinen sormus.

-- Aika korea sormuskin jo on! ihaili Risto.

Silloin Tilta sukkelasti peitti kätensä, haukkui sormusta rumaksi ja
vanhanaikaiseksi ja hyppäsi pois. Illempana sai Risto kopatuksi häntä
käsivarresta ja kuiskatuksi:

-- Tänäänkö sinä sen sait?

-- Tänään.

Enempiä todistuksia Ristolla ei ollut. Mutta hän oli ihan varma siitä,
että varas nyt oli hänen käsissään. Itse varkaudesta hän ei ollut
puhunut yleisesti, vain kertonut luotettavimmille tuttavilleen.

-- Mene sinne nyt tarkastamaan tunnetko, tavarat omiksesi, kehoitti hän
Kallea.

Kalle oli vaipunut mietteisiin. Hänen mieleensä muistui se päivä kaksi
vuotta sitte, jolloin he olivat muuttaneet Koivulaan. Loviisan avatessa
eväitä ja Kallen hakatessa puita kahvipannun alle oli kaskeksesta
tullut mies, joka oli pysähtynyt juttelemaan heidän kanssaan. Hän
oli sanonut olevansa Mattilan poika, Jussi. Heidän avukseen hän
oli nostellut kirstua ja muita tavaroita ja saanut kahvia heidän
pannustaan. Olisiko hän silloin huomannut Kallen kirkkovaatteet ja
Loviisan sormuksen?

Kallelle selveni äkkiä koko tuo mahdoton varkaus, että talon poika
tulee köyhästä torpasta varastamaan morsiamelleen sormusta ja itselleen
naimavaatteita. Hän ei tullut tarvitsevana, joka hädissään ottaa kun
ei itsellään ole, vaan hän oli tullut himonsa käskystä. Ja se se oli
joka Kallea niin äärettömästi loukkasi. Hän oli itse koko elämänsä
ajan elänyt köyhyydessä, mutta aina saanut himonsa voitetuksi kun se
oli kiusannut häntä valheeseen tai varkauteen. Sen hän sentään olisi
voinut ymmärtää, jos toinen äärimmäisessä hädässä ja siten ikäänkuin
tahtomattaan olisi tullut kajonneeksi lähimmäisensä tavaraan. Ja jos
hän jälkeenpäin olisi tullut tunnustamaan ja pyytämään anteeksi, olisi
Kalle hänelle mielellään suonut anteeksi. Mutta tulla köyhiin ihmisiin
kun oli talon poika! -- Ja itse asiassa: eihän tämä ollut mitään uutta.
Tapahtuihan niitä varkauksia useinkin, mutta ne eivät koskaan olleet
sattuneet Kalleen niin mieskohtaisesti ja sentähden ei hän ollut tullut
niitä niin syvällisesti ajatelleeksi.

Hän tunsi että hänen oli ryhdyttävä tehokkaisiin toimiin. Sentähden
hän otti leivän kotoa evääkseen ja läksi kävelemään Kyyhkylän Mattilaa
kohti. Varovaisesti hän vakoili tiellä ja sai tietää, että Jussi,
oltuaan useampia päiviä poissa, oli palannut kotiin juuri sinä
sunnuntaina. Joku oli nähnyt hänen kantavan suurta myttyä kainalossaan.
Yhä varmemmaksi Kalle tuli Jussin syyllisyydestä. Totisena hän asteli
ylös Mattilan kujaa ja teki johtopäätöksiä talon varallisuudesta.

Peltojen sänget olivat vielä kyntämättömät, eikä toukoa näkynyt missään
tehtynä. Ojat olivat kaikki päästetyt umpeen, kolme lammasta käveli
katistelemassa vanhaa nurmea pientarilta. Rakennusten katoista oli
tuuli vienyt osia mukaansa ja lovia oli parsittu uusilla päreillä,
joten ne olivat mustan ja valkoisen kirjavat. Piha oli kuin sotkettu
likajärvi, johon jalka vajosi kuin pohjattomuuteen ja jonka rantoina
olivat tuvan kuistin portaat toisella, ja navetan kynnys toisella
puolella. Saarena keskellä pihaa oli kaivo. Olisi senkin kansi sietänyt
korjaamista. Tuvan portaat olivat mädät, rikkinäiset ikkunat tukitut
päreillä ja rievuilla. Porstuasta tuli ulos kaksi laihaa, likaista
sikaa ja likainen oli se nainenkin, joka vastasi Kallen tervehdykseen.

-- Onko nuori isäntä kotona?

-- Ei ole.

-- Viipyyköhän se kauvankin?

-- Pitäisi palata suurukseksi.

Kalle istuutui penkille ja katseli ympärilleen. Sellaiselta siellä
näytti, että Kalle todellakin rupesi uskomaan, että Jussi tarvitsevana
oli käynyt varkaissa. Hänen oma kotinsahan oli köyhä, mutta siellä ei
ollut sitä kolkkoa, häviön ja autiuden köyhyyttä, joka täällä ikäänkuin
kirkui vastaan jokaisesta raosta permannossa, särkyneistä ruuduista ja
kylmästä tulisijasta, josta oli lohjennut kiviä. Ja kun Kalle katseli
ulos ikkunasta olivat siat nousseet kaivonkannelle ja tonkivat siinä
tyhjää kaukaloa.

-- Eiköhän tuota kaivonkantta pitäisi paikata, putoovat sinne vielä nuo
siat, lausui Kalle vihdoin.

-- Näkyy pudonneen taas se lauta, jolla Jussi sitä paikkasi.

Ja nainen kahlasi kaivolle, ajoi elukat alas kannelta ja asetti
laudanpätkän paikoilleen. Hän oli vanhanpuoleinen, mahtoi olla isännän
äiti, ystävällisen näköinen, mutta likainen.

-- Sinne putosi meiltä vasta -- olisiko siitä nyt pari kuukautta? --
varsa. Putosi illalla ja löydettiin aamulla kuolleena.

Kalle päivitteli vahingon suuruutta, jonka jälkeen akka tuli
puheliaammaksi.

-- Paljonpa meille onkin tapahtunut vahinkoja viime aikoina. Hukkasi
syksyllä markkinamatkallaan isäntä sata markkaa hevosen hinnasta.
Talvella paloi saunassa lehmä ja hieho; kun oli se navetan katto niin
hajallinen ja sattui kova pakkanen, niin oli täytynyt muuttaa sinne. Ja
nyt taas tämä varsa kuinka lienee hyppinyt.

-- Olisi se nyt kumminkin korjattava tuo kaivonkansi.

-- Niihän se olisi.

Hetkisen ajan Kalle vielä katseli kuinka siat tonkimalla koettivat
siirtää lautaa sijaltaan. Sitte hän sanoi jäähyväiset ja ajoi siat pois
mennessään kaivon sivutse. Hän oli päättänyt jättää sikseen koko asian.
Liiat varat eivät näkyneet painavan Jussiakaan. Talon poikana hän ei
ollut kehdannut kosia ilman silkkiä ja sormusta, siitä syystä hän oli
ottanut. Varkaus oli tietysti synti, mutta vastatkoon itse teoistansa.
Ja Kalle käveli pää alaspainuneena mietteissään, niin ettei huomannut
ennenkuin hänen edessään seisoi mies, jonka yllä Kalle heti tunsi --
ryöstetyt vaatteensa.

Housut olivat hänelle liian lyhyet, sillä hän oli pitempi ja kookkaampi
kuin Kalle. Uusi lakki oli hänen päässään ja kainalossa mytty. Hän
ei Kallea tervehtinyt enempää kuin ventovierasta ihmistä ja jatkoi
matkaansa vihellellen, kasvonpiirteitten rävähtämättä, pitkin askelin
ja -- Kallen mielestä -- ylpeänä.

Kalle pysähtyi häneen tuijottamaan suu auki. Olisiko hän voinut näyttää
noin viattomalta, jos hän olisi ollut syyllinen? Mutta vaatteet
olivat Kallen. Siitä ei ollut epäilemistä. Hän katosi niin kiireesti,
ettei Kalle ehtinyt häntä edes pysähdyttää. Kalle itse asteli Ristoa
puhuttelemaan.

-- Mennään sinne yhdessä ensi sunnuntaina, neuvoi Risto. -- Silloin ne
kuuluutetaan ja minut pyydettiin pelimanniksi. Eipä Jussi olisi minua
tahtonut, mutta oli Tilta tullut pyytäneeksi.

Ja Risto uskoi Kallelle, että hänellä itselläänkin oli
"selvittämättömiä asioita" Jussin kanssa. Siitä syystä hän oli ruvennut
Jussia heti epäilemään.

Seuraavana sunnuntaina Loviisa ja Kalle Riston seurassa astuivat
Mattilan pihaan. Oli se hiukan kuivanut ja kuusen havuja oli sirotettu
viemään pihan yli. Muutoin oli tupaakin siivottu, ikkunoita paikattu ja
paistetun sianlihan haju tunki ulos asti. Risto astui soittaen sisään,
morsian otti hänet hymysuin vastaan. Hänellä oli uusi pumpulihame
yllään ja valkoinen huivi päässä. Hänellä oli paljon puuhaa ja
edestakaisin hän juoksi tuvan ja kammarin väliä. Hetkeksi hän pysähtyi
puhumaan.

Silloin Loviisa loi katseensa hänen rentoina alas riippuviin käsiinsä
ja näki vasemman käden pisimmässä sormessa tutun sormuksen. Hän astui
häntä lähemmä, tarttui hänen käteensä ja katseli sitä likeltä.

-- Minun sormukseni, minun varastettu sormukseni, jonka minä morsiamena
sain, jonka Kalle markkinoilta osti juutalaiselta, huusi hän.

Hämmästyksissään antoi Tilta äänetönnä hänen vetää sormuksen sormestaan
ja rupesi sitte vasta tekemään vastarintaa.

-- Sehän on minun sulhaseni antama! Anna pois se!

-- Enkä anna, kun minä kerran sain. Ennen minä sen sulhaseltani sain
kuin sinä.

Molemmat naiset seisoivat vastatusten keskellä lattiaa, Loviisa
laihana, kalpeana, kuluneessa puvussa, kasvoillaan syyttäjän varmuus;
Tilta punaposkisena, terveenä, silmissä epäilyksen väre. Hän heitti
kysyvän katseen sulhaseensa, joka väkijoukon halki raivasi itselleen
tietä heidän luokseen.

-- Mitenkäs isäntä niin on antaunut pahan hengen valtaan, että tulee
niin köyhään paikkaan varastamaan, kuin meillekin? sanoi Loviisa.

Hänen katseensa pyysi. Poskilla oli uurrettu tie ikäänkuin kyynelistä.
Jussi nauroi ylenkatseellisesti ja pudisteli olkapäitään. Kalle oli
käsillään ruvennut tunnustelemaan vaatteita hänen yllään. Mitenkä hän
olikin saanut ne niin kulumaan sinä yhtenä ainoana viikkona! Nehän
tuskin mihinkään kelpasivat enään.

-- Ja mihinkäs sinä olet pannut sen havukirveen, jonka sinä kerran
minun laputukiltani veit? huusi joukosta joku.

Useilla näkyi olevan "selvittämättömiä asioita" Jussin kanssa.

Ihmisparvi oli taajana ympärillä ja tarkasteli uhkaavana uhriaan.

-- No saattehan nyt vähemmälläkin omanne, sanoi vihdoin Jussi ja
repiytyi irti Kallen käsistä.

Muitta mutkitta hän heitti takin päältään ja viskasi sen Kallelle.

-- Tilta, anna heille mokomakin sormus!

-- Johan minä sen annoin.

-- Entä minun silkkini ja Kallen housut? kysyi Loviisa.

-- Silkin minä möin. Housut ovat jalassani. Pitäisin mielelläni vielä
tämän illan. Huomenna saat kaikki retkusi!

Hän nauroi huolettomasti leveää nauruaan, tarttui morsiamensa käteen,
pyysi pelimannia soittamaan ja ympäri huoneen he läksivät pyörimään --
sulhanen paitahihaisillaan. Loviisa ja Kalle peräytyivät nurkkaan päin
tieltä. Hetken kuluttua olivat he kotimatkalla.

Ilta oli tyyni ja lämmin. Upeista nupuista varisi vesihelmiä,
metsäpurot lirisivät, linnut lauloivat.

Äänettöminä astelivat Loviisa ja Kalle, toisella sormus kädessä,
toisella takki käsivarrella.

-- Luuletko, että se tyttö tekee eron? Eiköhän hirvitä rupeaminen
varkaan vaimoksi?

-- Hyvätpä nuo näkyivät olleen keskenään vieläkin. Sellaiset ovat
meidän aikamme nuoret. Valhetta ja varkautta eihän sitä pidetä syntinä
eikä häpeänä.

Sitte he kävelivät äänettöminä kotiin asti.

-- Koska sinä menet noutamaan loppuja tavaroita? kysyi kotiveräjällä
Loviisa.

Kalle ei heti vastannut, vaan ripusti ensin takin aittaan.

-- Jätetään sinne koko tavarat. Ei sieltä mitään saa kuitenkaan.
Köyhemmät ne ovat meitä! Minun on tuomio, sanoo Herra. Jumala heitä
auttakoon.

Ja siihen se asia päättyikin.



Onnemme saari.


Kapeitten vesien keskeltä kohoaa saari satojen muitten joukosta. Rannat
ovat korkeat ja vesi alla äkkijyrkkää, niemen kärjessä on kiviraunioon
pystytettynä valkoinen merimerkki. Nuoren metsän halki johtaa polku
huoneille.

Mikä ääretön tunne on sulanut tuon saaren muistoon, mikä sanaton
tuoksu seuraa sen lehtoja! Sitä ajatellessa on kuin katselisin
keväistä metsätähteä tai eläisin elokuun kuutamo-yössä tai suutelisin
rakastettuni lämmintä kättä. Siellähän me vietimme avioliittomme ensi
ajan, me kahden, eikä kenkään ympäristössä meitä tuntenut.

Rakennus on punaiseksi maalattu valkoisine ikkunapielineen, pieni
porstua, pieni kyökki, pieni kamari ja ikkunoista ihanin näköala joka
taholle. Ympärillä kasvaa ehyt-tuohisia, solakoita koivuja, seinuksella
on apilaspelto, sitte kanervikko, josta nousee saraista nurmitynkää ja
helpeisiä heiniä. Maailmalta kuuluu laitumella käyvän karjan kello,
vastaisella rannalla olevan torpanväen puhe ja ulapalla soutavien
airohankojen narina; saaremme ääniä on vain lehtien rapina, aaltojen
loiske ja minun lauluni.

Niin kirkas, ihana kuin elämän ensimmäinen aamu, oli aamu siellä, kun
avojaloin, paitahihasillani astuin maailmaan: veden tyynessä päilyi
taivas ja kalliorannat koivuineen, kaste kiilsi lehdillä ja heinässä ja
aurinko lämmitti kuin äidin syleily! Juoksin rantaan, heitin vaatteet
kivelle, astuin järveen omaa kuvaani vastaan ja pulskauduin, yön
lämmin vielä jäsenissä, viileään veteen korkean kaislikon suojaan.
Vastaisella rannalla kuului vaimo pesuja sotkevan. Ja minä uin pois
kaiken unisuuden, epämääräisyyden, tunsin ihmeellisesti norjuutuvani
kuin olisin kylpenyt ijäisen nuoruuden lähteessä.

Hän vielä nukkuu, kun palajan, ja herää suudelmastani, joka on viileä
kuin vedenneidon.

-- Sinun täytyy jo herätä, et usko miten on kaunista, vesi ihan tyyni,
merimerkki päilyy, kalat hyppivät. Joudu uimaan, sillaikaa keitän minä
kahvia!

Ihan minun täytyy nauraa hänen unisuuttaan. Ja mennessään hän yhä
hieroo silmiään.

Mikä runous noissa pienissä, jokapäiväisissä askareissa, kun ne
kuuluvat yhteiseen kotiimme! Ja me jaamme ne kaikki. Hän hakkaa puut
ja noutaa maidon torpasta, minä saatan hänet kanoottiin ja olen taas
häntä vastaan ottamassa, hän ei tule toimeen ilman minua. Minä keitän
ruuan ja hän istuu kyökissä ja lukee minulle ääneen. Tai istuu hän
viereisessä huoneessa kirjojen keskelle painuneena kirjoittamaan. Tai
hän on nukkunut nurmikkoon, minä saatan nähdä hänen tumman tukkansa,
jota loppumattomasti tahtoisin silittää, huulillani koskettaa.

Usein, kun päivä on kuuma ja koko luomakunta näyttää olevan
nääntymäisillään janoon, työnnämme veneen vesille. Ruokaa, kirjoja,
uimalakana on mukana, majamme ovi lukossa ja me retkeilemme kauvas,
sihisten kohisten pakenee vesi kokkamme tieltä ja vasta lahden
pohjukassa me pysähdymme. Ranta siellä on hienointa hiekkaa ja metsä
seisoo varjoavana kuusikkona, josta pihka tuoksuu...

Mutta tavallisesti olemme iltapäivällä laivasillalla ottamassa vastaan
postia ja kuulemassa uutisia maailmalta. Kun käännymme kotiin päin,
on jo tyyntynyt. Hän soutaa ja minä pidän perää. Pisarat vilisevät
hiljaa alas airon lehdiltä, koko maa kertautuu veden kuvastimeen
ja taivas kaartuu syvänä yläpuolella. Salmen toisella rannalla on
harmaa nuottatalas ja toisella merimerkki. Siitä alkaa näkyä saaremme
kallioranta ja rakennuksen ikkunapielet. On jo yö, kun käymme ylös
polkua. Kanerva on nupussa, kasteisessa heinässä hyppivät sammakot.
Sisällä on kaikki hiljaa, hiljaa, ääneti valmistan vuoteet, äänetönnä
hän tulee vesisankoineen lähteeltä, emme lausu sanaakaan. Koko taivas
on ruskopilvissä, hohteessa vedet saarineen, salmineen, kuin pyhä
uhrilehto on salaperäisenä koivikon siimes, ja heikko ääni vaippuu
veden pintaa pitkin ja yli heinikon latvojen, niinkuin sumuharsot
kahiseisivat. Minä istuudun kivelle suorimaan hiuksiani, ja niitä
kosketellessa heläjää ihmeellisesti kuin kanteleen kaukainen kaiku.

-- Sinä ihana impeni, joko mennään levolle! kuiskaa hän hiljaa
vieressäni...

       *       *       *       *       *

On taaskin ilta.

Istumme penkillä mökkimme edessä. On mustana metsä, mustana taivas ja
punertavina kiitävät pilvet, vaikkei tuulta tunnu. Vesi värisee kuin
pelosta, mustana sekin, metsässä käy rauhaton kahina, puissa hiipivä
hiljaisuus, niinkuin aavistettaisiin jotakin. Kaukaa kuuluu jylhä,
hiljainen ääni ja taivaan pohjalle piirtyy häikäisevä, katkottu viiva.
Se on kuin leikillä tehty ennustamaan, valmistamaan, karkaisemaan
mieliä. On poissa kaikki elämä, pelkäävät eivät edes uskalla läähättää.
Äkkiä nousee tuuli järven takaa ja hengittää syvästi yli maitten. Se
nostaa kaikki tajuntaan ja herättää kuin kirkonkello. Puut taipuvat
maahan saakka, heinät aaltoilevat, vesi nousee kuohuksi, mustuu.
Hetkessä ratkee rikki pilven reuna ja silmiä sokaiseva valo välähtää.
Me istumme rinnatusten toisiimme liittyneinä. Kunhan avautuisi tuo
kirkas ranta, tuo mahtava ovi ja ottaisi meidät sisäpuolelle! Nuorina,
onnemme huipulta, molemmat yhtaikaa!

       *       *       *       *       *

Se _oli_ se aika, eikä se koskaan palaja.

Mutta kaiken rientäessä eteenpäin ja entisyyden kalvetessa, seuraa
tuo avioliittomme ensi aikojen onnen saari niinkuin ukkoispilvi
vastatuuleen. Ja yksinäisyyden hetkinä, hiljaisuuden hyväillessä
nousevat eteeni mielalat niiltä ajoilta. On silloin kuin katselisin
keväistä kukkaa tai suutelisin rakkaani lämmintä kättä, tai haihtuisin
kanervaksi kuutamo-yössä, kasvamaan kalliorannalle, jonka niemen
kärjessä on valkoinen merimerkki.



Mäkelän Kallen morsiamet.


Mäkelä oli vain torppa Sillantaustan kartanon alueella, mutta sen väki
oli varakasta. Mäkelässä ruokittiin kahdeksan lypsävää lehmää ja kaksi
hevosta sekä pidettiin runsaasti työväkeä. Itse perheeseen ei kuulunut
kuin isäntä, emäntä ja poika Kalle. Torppa oli sydänmaalla, kirkosta
kaukana, aukealla mäellä, josta näkyi kauvas, metsien, järvien,
vainioiden ja kylien ylitse.

Kalle oli vanhempiensa silmäterä. Hänen ympärilleen keskittyi kaikki
heidän työnsä ja huolenpitonsa. Mutta hän olikin heille syntynyt heidän
elämänsä syyspuolella, silloin kun he jo luulivat olevansa tuomitut
elämään kaiken ikänsä lapsettomina. Hänestä tuli mitä herttaisin lapsi,
kuinka hän osasi kaulaella ja antaa suuta, laverrella ja liidellä
isän sylistä äidin syliin! Kaikki vieraat, jotka Mäkelässä kävivät,
ihastuivat Kalleen. Naapurin emännät kantoivat hänelle sokeripaloja ja
vehnäisviipaleita ja kylän lapset häntä kohtelivat kuin kuningastaan.
Kun Sillantaustan emäntä silloin tällöin kävi Mäkelässä, piteli hän
pitkän aikaa Kallea polvellaan, näytti hänelle kelloaan ja nauroi hänen
viisaille puheilleen. Kalle kutsui häntä Kello-tädiksi, ikävöi häntä ja
kyseli häntä. Ja kun hän sitte tuli Mäkelään ja Kalle porstuassa kuuli
hänen tervehtivän äitiä, niin hän paikalla tunsi hänen äänensä, heitti
leikkinsä ja karkasi suinpäin häntä vastaan.

-- Kello-täti, Kello-täti! riemuitsi hän lavertelevalla lapsenäänellään.

Ja emäntä otti hänet syliinsä, silitti hänen pellavaista tukkaansa ja
veti esille kellonsa. Sillaikaa äiti, mielihyvän hymy kasvoilla asetti
kahvipannua tulelle ja nuhteli Kallea siitä että hän piti niin isoa
ääntä ja telmi tädin sylissä...

-- Kasvattakaa nyt minulle tästä hyvä vävypoika, naurahti kerran
Sillantaustan emäntä.

-- Voi voi mitä se emäntä puhuu! vastasi hyvillään ja hämillään Kallen
äiti. -- Torpan poikia nyt teidän tyttärillenne...!

-- Rupeatko Kalle minulle vävyksi?

-- Rupean.

Kallen äidin mieleen painui tuo lyhyt keskustelu.

Löytyi vielä toinenkin henkilö, joka kiikutellessaan poikaa
polvellaan, jo uneksi hänelle morsianta. Se oli Kukkolan Santeri, joka
säännöllisesti joka syksy kävi tervehtimässä Mäkeläisiä. Hänen silmänsä
kääntyivät silloin aina ensinnä Kalleen.

-- No jopa se poika on kasvanut! Niin aina, niin aina. Ei aikaakaan
kuin minä jo saan ruveta sille puhemieheksi.

Seuraavana syksynä oli hänellä jo useita morsiamia ehdolla.

Kukkolan Santeri oli muuten kuuluisa mies. Hänen tuttavapiirinsä
ei tuntenut rajoja. Mutta monet perheetpä saivatkin kiittää
olemassaolostaan hänen toimeliaisuuttaan. Hän oli todellakin toimelias.
Hän ei koskaan levännyt eikä koskaan väsähtänyt. Aina hän oli
liikkeellä, aina hymyilivät hänen ahavoittuneet, punaset kasvonsa.

Hänellä oli erinomainen huomiokyky. Varsinkin piti hän kaikkia
naimattomia silmällä ja jos joku joutui leskeksi, merkitsi hän sen heti
kirjoihinsa. Ei niin, että hän olisi jotakin kirjoittanut jonnekin,
sillä sitä taitoa hän ei tuntenut, vaan muistiinsa hän sen piirsi
muitten lukemattomien mies- ja nais-nimien joukkoon. Ja niitä hän
sitte järjesteli pareiksi, rikkaita vanhoja piikoja köyhille nuorille
miehille, köyhiä nuoria tyttöjä varakkaille vanhoille pojille j.n.e.,
aina sen mukaan kuin hän tiesi tarpeen vaativan.

Hänellä ei ollut likeisiä sukulaisia eikä kotia, sillä hän ei pitkiä
aikoja viihtynyt missään. Koko vuoden hän, kainalossaan mytty, jossa
hänen juhlavaatteensa säilyivät, kierteli talosta taloon, ollen
jokaisessa kunnes kyllästyi. Hän parsi nuottaa, sitoi verkkoja, teki
tääppäitä, kalasteli ja metsästeli aina vuodenajan mukaan. Muihin
töihin hän ei pystynytkään, sillä hän oli toissilmänen ja oikeasta
kädestä puuttui kaksi sormea.

Tuttaviensa joukossa oli hänellä erityitse suosikkinsa. Ne olivat
tavallisesti nuoria tyttöjä, jotka jolloinkulloin iltahetkinä olivat
kallistaneet korvansa kuuntelemaan hänen leikkipuheitaan. Niille oli
hän luvannut toimittaa hyvät sulhaset ja niitä hän kehui kaikille
miehille. Hänen erityisessä suosiossaan oli Mäkelän väki, osaksi
sentähden, että emäntä oli hänelle kaukaista sukua. Hän piti itseään
miltei Kallen isoisänä.

Tavattomalla innolla oli hän seurannut pojan kehitystä. Kun nuotta
oli levällään Mäkelän tuvan lattialla ja Kalle tepasteli sen ylitse,
iloitsi hän hänen reippaista liikkeistään ja ylisti hänen kauneuttaan.

-- Niin aina. Sinusta tulee vielä monen tytön riitapala! Mutta sen
sanonkin: älä ota pahankurista. Ota se, jonka _minä_ sinulle hankin,
niin saat taatun akan. Minä tulen sitte vanhoilla päivilläni, kun en
enään jaksa nuottaa parsia, teille asumaan.

-- Mitä turhia se Santeri lapselle latelee, moitti äiti monasti, kun ei
Santeri väsynyt kertoelemasta juttujaan.

-- Turhiako? Odottakaa nyt kunnes tuosta väsytte, eikö maistu miniää
ajatella! nauroi Santeri ja vilkasi ainoalla silmällään emäntään.

-- Taitaapa väsymys jo ehättää ennen kuin siitä voi olla puhettakaan.
Yhtenään kivistää päätäni ja pahojen ilmojen edellä on koko ruumis kuin
tulessa.

Kalle oli mahallaan nuotan päällä, käsillään hän tuherteli kohoja ja
nosti tuontuostakin pyöreää päätään, jotta liinanen tukka heilui.
Hänellä oli terveet, lihavaposkiset kasvot, vilkkaat silmät ja leveä
suu. Santeri, joka istui matalalla tuolilla hänen vieressään, iski
kouransa hänen niskaansa ja ravistaen häntä siinä, virkkoi:

-- Tuotkos mammalles miniän, Kalle?

-- Tuon, sanoi Kalle ja nauroi.

-- Niin aina, niin aina.

Emännänkin piti nauraa. Ja Kalle ryntäsi ylös makaavasta asennostaan,
hiipi takaa äitinsä luo ja piiloutui hänen helmoihinsa. Mutta Santeri
alensi äänensä salaperäiseksi:

-- Eskolassa kasvaa paraikaa tytär, joka on juuri tuon Kallen ikäinen.
Eskola on varakas paikka ja Johanna on ainoa tytär.

Emäntä nauroi.

-- Mutta ennenkuin nuo ovat naima-iässä, voi hänellä olla laumallinen
veljiä ja sisaria.

-- Kyllä niinkin, niin aina, mutta varoja siellä riittääkin tasata. No
ja entäs Sillantaustan Anni? Siinä se on hyväntapainen tyttö, hiljainen
ja sävyisä. Pitääkös Kalle Annista?

-- Kuka se sitten on? kysyi Kalle viattomasti.

-- Etkö tiedä, kuka Anni on? Kartanon Anni, Sillantaustan Kello-tädin
tyttö, joka on yhtä iso kuin Kallekin?

-- Mistä lapsi sitä tietäisi, tuli äiti Kallen avuksi. -- Ei lapsi
koskaan ole Annia nähnyt. Ja mitä tekin Santeri, vanha mies, viitsitte
hullutella! Jättäkää jo juttunne!

Emäntä läksi ulos harmistuneen näköisenä. Mutta Kalle rupesi siitä
lähtien utelemaan Annista. Hän tahtoi nähdä Kello-tädin Annin, hän
itki ja hän pyysi. Kerran kesällä otti äiti vihdoin hänet mukaansa,
hänelle tehtiin sen retken johdosta uudet saappaat ja uusi puku, jonka
itse räätäli neuloi, ja iloisena, täynnä kysymyksiä ja tiedonhalua,
saapui hän Sillantaustan portille, josta käytävä kukkivia syreenejä
vei portaille ja johon kaikenlaisia kirjavia kukkia heloitti pihasta.
Mutta samassa alkoi Sillantaustan iso koira haukkua ja Kalle pelästyi
niin, että rupesi itkemään. Äidin täytyi kantaa hänet kartanolle, mutta
hän ei lakannut itkemästä eikä lähtenyt äidin sylistä koko aikana,
vaikka Anni ja Sillantaustan muut lapset häntä miten houkuttelivat.
Ei auttanut nuhteet eikä uhkaukset. Äiti häpesi pahanpäiväisesti ja
teki sen pyhän lupauksen, ettei koskaan enään vie Kallea minnekkään,
ei kylään, ei kirkkoon, koska hän on niin tyhmä. Senjälkeen ei poikaa
muutamiin päiviin tarvinnut peloittaa muulla kuin Sillantaustan
koiralla, niin hän jo lakkasi pahanteosta. Eikä Kalle edukseen
esiintynyt silloinkaan kun sitte Sillantaustan emäntä tyttärineen
tuli Mäkelään. Kallea ei saatu sisään heitä tervehtimään. Hän karkasi
äitinsä käsistä, juoksi aidan ylitse ruispellolle, piiloutui suureen
ojaan eikä totellut mitään pyyntöä tai käskyä. Turhaan emäntä uhkasi
isoilla koirilla ja pedoilla.

-- Minä en ymmärrä mikä siihen lapseen on tullut, huokasi emäntä
vieraitten mentyä.

-- Sitä on pidetty liika hempeästi. Minäpä annan sitä selkään tänään,
arveli isäntä.

-- Oletko hullu! Kallea selkään! Lapsihan se on vielä.

-- Nuorna vitsa väännettävä. Johan se on seitsemännellä.

Kalle tuli sisään nauraen ja kurotti heti kättänsä ottamaan
vehnäviipaletta pöydältä.

Isä alkoi kuulostelun. Äiti itki, mutta Kalle sai armotta selkäänsä.

Kallesta kasvoi kaunis poika, terävä ja vallaton. Tytöt alkoivat häntä
ilokseen katsella ja Kukkolan Santeri esitti hänelle joka syksy uusia
morsiamia.

-- Mitä turhia, torui aina emäntä, -- jahkahan nyt Kalle on edes
rippikoulun käynyt.

Viidentoista vanhana pantiin Kalle sitte rippikouluun ja samalla
kertaa sattuivat rippikouluun myöskin Eskolan Johanna ja Sillantaustan
Anni. Mutta eivät he toisiaan tavanneet, sillä pojat lukivat isossa
pappilassa ja tytöt kappalaisen luona.

Kotimatkalla he kerran sattumalta kohtasivat. Rippikoulu oli sillä
kertaa loppunut ja renki oli lähetetty noutamaan Kallea. Heillä
oli hyvä hevonen, Mäkelän kuuluisa liinaharja Pikku. Rattaat
poikia täynnä he ajaa karauttivat kirkonkylän läpi ja seisahtuivat
Mankosen kauppapuodille. Kalle astui siinä sisään. Kauppiaan rouva
seisoi myymäpöydän takana näyttelemässä parille naiselle huiveja ja
esiliinakankaita. Kalle pysähtyi ovensuuhun ja hyvän aikaa vaiettuaan,
nostahti hän lakkiaan ja kysyi:

-- Eikö kauppamies itse olekkaan kotona?

Sen hän teki siksi, että hänellä oli suurenlainen ostos tehtävänään ja
hän tiesi että kauppias itse paremmin myöntyi tinkimiseen kuin hänen
rouvansa, joka oli ahneeksi ja tarkaksi tunnettu.

-- On, vastasi rouva, mutta hän on levolla, hän kun ei ole tänään ollut
oikein terve.

Kalle vaikeni ja loi silmänsä kattoon, jossa nahkahihnoja, piiskoja,
lakkeja, kahvipannuja ja muuta kamaa riippui. Hän jäi tarkastamaan
hevosvaljaita. Tytöt myymäpöydän ääressä kuiskailivat keskenään,
epävarmoina siitä mikä oli kauneinta. He olivat molemmat suuriin
huiveihin käärityt ja helmat olivat rypistyneet.

-- No tulkaa nyt tekin, nuori mies, sanomaan, eikö tämä liina ole
korea, kehoitti rouva Mankonen.

Kalle kävi kiinni villavan liinan punaiseen kulmaan, tytöt käänsivät
häntä kohti hymyilevät, nuoret kasvot ja samassa tunsi hän heidät. He
olivat Sillantaustan ja Eskolan tyttäret. Pistettiin kättä ja tehtiin
kaupat. Kalle ei tällä kertaa ostanut kuin karamellejä, päätti jättää
valjaat siksi kunnes kauppamies itse paranisi. Karamellit pyysi hän
saada kahteen eri paperiin.

-- Ehkä mennäänkin yksissä, esittelivät tytöt, -- koska meillä on sama
matka, niin on rattosampi. Jos vain saatte Pikun pidellyksi kunnes
haemme hevosemme kestikievarista!

Oli lauvantai. Hämärsi jo, vaikka päivä tuskin oli yli puolen.
Viikkokausia oli satanut, maat olivat kuin hajoutumaisillaan, tiet
paksuna liejuna, johon rattaat vajosivat akseliaan myöten. Ojissa
seisoi vettä laidan tasalla, suot olivat järvinä ja mäkiä alas vieri
vesi virtoina. Ja yhä satoi lakkaamatta. Metsä oli alastoin, mättäillä
välkkyivät toisiinsa liimautuneina keltaiset lehdet ja pihlajamarjat
upeilivat komeina terttuina. Tytöt ajoivat edellä Sillantaustan
hevosella. Sitä ohjasi Sillantaustan piika, istuen voipytyllä
rattaitten pohjalla. Ikäänkuin vahingossa kääntyi Eskolan tytär välistä
ja vilkasi taakseen. Anni ei koko matkalla ollut näyttänyt kasvojaan.

Kalle jutteli rengin kanssa kotinsa kuulumisia. Kukkolan Santeri oli
paraikaa Mäkelässä. Emäntä oli ollut kipeänä. Sillantaustan isäntä oli
pari kertaa juomapäissään lyönyt vaimoansa. Eskolaan oli syntynyt poika.

-- Vai on se Sillantaustan isäntä niin heittäytynyt viinaan.

-- On se. Jos vaan näin jatkuu, niin ei sitä Sillantausta kauvankaan
pysy nykyisillä haltioillaan.

Ylämäen tullessa nousi Kalle alas rattailta ja meni tyttöjen luo. Taisi
tietää Anni raukka miten kotona viime aikoina oli eletty, koska oli
niin totisena.

-- Mitäs tänne kuuluu? kysyi Kalle.

-- Ei mitään liikoja, vastasi Johanna -- palelee vaan pahasti.

-- Jos kävelisitte lämpimäksenne, esitteli Kalle.

Mutta tytöt pelkäsivät taas jalkojensa kastuvan. Kalle ojensi heille
kummallekin karamellikäärön, meni sitte takaisin rattailleen ja niin
jatkui matkaa kunnes Sillantaustaan ja Eskolaan vievässä tiehaarassa
tuli ero.

Nytpä ilostuisi Santeri, kun saisi kuulla, että he olivat matkustaneet
yhdessä. Kallesta tuntui äkkiä siltä että jompikumpi noista molemmista
tytöistä hänen on naitava, jos hän joskus nai. Molemmat olivat koreat
tytöt, molemmat varakkaista kodeista, Johanna oli vain iloisempi, mutta
äiti piti enemmän Annista. Ja Santeri olisi puhemiehenä. Se oli vanha
sopimus...

       *       *       *       *       *

Kului vuosia. Mäkelän isäntä oli kuollut. Sillantaustassa olivat asiat
huonosti, isäntä joi ja kovin oli talo velkaantunut.

Eräänä kevätpäivänä, kun Kalle palasi metsältä, tapasi hän äitinsä
aittaa siivoamassa. Tyynyjä, polstareita ja kirjavia peitteitä
oli levitetty aidalle. Kevätaurinko paistoi niihin ja tuuli niitä
löyhytteli.

-- Syövät jo koitkin kaikki ryyjyni, sanoi emäntä harmistuneena.

Kalle seisahtui hänen eteensä ja naurahti, sillä hän ymmärsi äitinsä.

-- Onko se minun syyni!

-- On kyllä. Mahtanet jo lähteä tästä naimaan. Eskolassa käy sulhasia
yhtämittaa, eilen oli taas käynyt rikkaan talon poika eikä Johanna
sinua vuosikausia odota.

-- Arvelette siis, että lähtisin Eskolaan, enkä Sillantaustaan taikka
Sarilaan?

-- Sillantaustaan! Se on mennyttä. Sieltä et saisi kuin velkoja. Mutta
Eskolassa on varoja ja tyttöä kehutaan toimeliaaksi.

-- No vaikka niinkin. Mutta Kukkolan Santeri ei tule käymään ennenkuin
syksyllä.

-- Saat sinä aina puhemiehiä ilman Santeriakin. -- Emäntä nauroi
ylenkatseellisesti. -- Vai että sinun pitäisi häntä odottaa! Sepä
puuttuisi. Silloinhan häätkin jäisivät talveen ja sulan aikanahan ne
ovat pidettävät, jotta ihmisten hevoset saa ruokituiksi ulkona. Käskee
niille syöttää talven varoja.

Kalle käveli sen päivän mietteissään. Sitte hän lähetti sanan Kukkolan
Santerille. Ja Santeri tuli kiireesti Mäkelään, mytty kainalossaan.

-- Joko on emäntä väsynyt? Joko miniä kelpaa! Niin aina, sanoi hän
nauraen ja räpäytellen silmäänsä. -- Ihan olin riemusta ratketa
kun sain sanomanne. Kesken heitin kaikki, vaikka paraikaa olin
hieromassa kolmiakin kauppoja. Minne Kalle nyt aikoo? Sarilaanko vai
Sillantaustaan?

-- Sillantaustaan! nauroi emäntä. -- Eikö Santeri tiedä kuinka siellä
asiat käyvät! Ei, Eskolaan.

-- Niin aina, niin aina. Sanovat tytöllä käyvän kovasti sulhasia, pari
talonisäntääkin jo on pyytänyt minua puhemieheksi Eskolaan. Parasta lie
että mennään ajoissa.

Komeasti koristettuna, tiukuset kaulalla, punaiset tupsut ohjaksissa
oli hevonen, jolla he läksivät. Kallella oli kovaksi tärkätty
kaulus ja kiiltävä maniska, Santeri oli pukeutunut juhlalliseen
puhemiespukuunsa, päässä oli pappilan maisterin antama hattu. Tiellä
sattui heitä vastaan Sillantaustan Anni. Hän oli jokapäiväisissä
vaatteissaan ja kantoi koppaa. Kuullessaan rattaiden räminän, vetäysi
hän syrjään ja vasta miesten mennessä ohitse, käänsi hän heihin
kasvonsa. Ne olivat kalpeat, valkeaihoiset kasvot ja suurin, kärsivin
silmin vastasi hän miesten tervehdykseen.

-- Kovasti on laihtunut, sanoi hetken kuluttua Santeri. -- Ja miten
korea se oli vielä vuosi sitte. Niin aina, niin aina.

-- Entäs jos olisimmekin menneet Sillantaustaan naimaan! naurahti
Kalle. -- Olisi Anni päässyt leipiin taas.

-- Mutta Eskolan tytär on niin muhkea morsiameksi. Ja käskisi sitä
sinun kaikkia laihoja lihottaa.

He jatkoivat puhettaan. Matka kului hitaasti, sillä kirsi läksi juuri
maasta ja tie upotti. Eskolan kujaan melkein pelkäsi hukkuvansa,
siinä vajosi hevonen polvia myöten. Kalle jäi kiinnittämään hevosta
aitaan ja Santeri astui edellä porstuaan. Piika oli siellä pesemässä
puuastioita. Hän saattoi vieraat kammariin ja sulki oven heidän
jälkeensä. Istuen kukin tuolillaan ikkunan alla, kuulivat he porstuasta
kiireisiä askeleita ja kuiskaavia ääniä. Vihdoin tuli isäntä sisään,
kätteli vieraita ja istuutui sängynlaidalle. Puhuttiin ilmasta ja
kevään tulosta. Santeri ja isäntä siinä enimmäkseen keskustelivat,
Kalle piti velvollisuutenaan olla vaiti. Hän tarkasteli huonetta. Se
oli entisellään, olihan hän siellä joskus käynyt, mustuneilla seinillä
kuva keisarin kruunauksesta, neitsyt Maarian kuva ja kolmas kuva,
joka esitti jotakin kruununperillisparia hääpuvussaan. Uunin suu oli
nokinen, ikkunasta näkyi vesinen kesantopelto, jonka pientareita
lammaslauma katisteli. Isäntä haukotteli, kyseli välillä Mäkelän
kylvöjä ja kyntöjä, vaikeni taas ja sytytti piippuaan, kehoittaen
vieraitakin tupakoimaan.

-- Mitenkäs emännän terveys sitte on? kysyi hän.

-- Huono tahtoo olla, vastasi Kalle.

Syntyi pitkä hiljaisuus. Santeri rykäsi, yski ja sylkäsi lattiaan.
Sitte hän taskustaan otti harmaan, käärityn nenäliinan ja pyyhki siihen
otsaansa.

-- Niin aina, sanoi hän. -- Senpätähden tää -- hän nyökäytti päätään
Kalleen päin -- on huomannut ja parhaaksi nähnyt hankkia äidilleen
apua. Mäkelässä on nyt jo niin suuri huusholli, ettei emännän
kannatakkaan sairastaa. Ja säästöt ovat karttuneet niin, että niillä
jo ostaa talonkin. Toimeliasta, tervettä emäntää kaipaa Mäkelän nuori
isäntä.

Santeri rykäsi, sylkäsi. Kalle tuijotti lattiaan, isäntä katseli
totisena Santeriin. Puhemiehestä katosi tuon ensimmäisen esipuheen
jälkeen kaikki kankeus ja juhlallisuus. Hän hymyili veitikkamaisesti,
hosui käsillään, käveli edestakaisin ja ylisteli vuoroin Kallea,
vuoroin Johannaa. Kesken kaikkia kuului porstuasta kahvikuppien
kalinaa, ovi avautui ja sisään astui Johanna itse, punaposkisena,
hymysuin, vyöllä valkoinen esiliina ja jalassa uudet narisevat kengät.
Hän asetti kahvipannun arinalle, alkoi tyynesti jutella ilmasta ja
kevään tulosta ja tarjosi sitte kahvia. Ei kuulunut hyvään aikaan muuta
kuin hörppäyksiä höyryävien teevatien laidoilta. Vihdoin Santeri nousi,
kaivoi taskustaan lompakon, jonka ympäriltä hän irroitti nauhan.

-- Tämä Kalle Heikinpoika Mäkelä on tullut sen huomaamaan, että
yksin ei ole ihmisen hyvä olla. Ja mitä sitä edempää lähtisi pajuja
poimimaan, kun kotikylän naapuruudessa koivuja kasvaa...

Siinä hän pysähtyi, katseli tarkasti solmua ja hyppyröi sitä
kynsillään. Kalle istui kyynäspäät polvilla ja tuijotti lattiaan.
Johanna oli lentänyt tulipunaiseksi ja painunut pesemään kahvikuppeja.

Niin aina. Tämä Kalle Heikinpoika Mäkelä pyytäisi siis isännältä ja
emännältä lupaa antaa tämän paperin tyttärelle, Johannalle.

Hän otti lompakosta setelin, kasteli suussa sormensa ja koetti että se
oli yksinkertainen. Sitte silitti hän sen kulmat ja laski sen pöydälle.

-- Mikä paperi se on? kysyi Johanna hätäisesti.

-- Korea raha, virkkoi sängynlaidalta vilkaisten isäntä. -- Sadanmarkan
seteli.

Puhemies tunsi, että hän hyvin oli toimittanut asiansa. Hymyillen hän
likeni Johannaa, joka melkein selinpäin kääntyneenä miehiin kiireesti
pesi kuppejaan.

-- Mitä Johanna nyt miettii?

-- Että lienee vain paras että vieraat vievät pois rahansa. Olenpa
melkein tarpeekseni katsellut rahoja viime aikoma. Ja kai isällä vielä
on varaa elättää minut kotona ja äitikin pitää apunaan.

Kalle ei ymmärtänyt miten noita sanoja oli käsitettävä. Ne sisälsivät
häpeällisesti loukkaavan kiellon. Mutta puhemiehen kasvoilla loisti
voitonvarmuus, joka täydellisesti saattoi rauhoittaa sulhasmiestä.

-- Johannalla on tässä käynyt paljon sulhasia... sanoi isäntä.

-- No niin, virkkoi välinpitämättömästi Kalle, -- jollei kihlani
kelpaa, niin...

-- Älä nyt hätäile, tokasi Santeri väliin. -- Ainahan morsian tarvitsee
ajatusaikaa. Johanna on vain hyvä ja määrää milloin Kalle saa käydä
kuulustamassa täällä, niin ehkä hän silloin saa tuoda mukanaan kellon
tai silkin morsiamelleen lahjaksi.

Santeri säesti sanojansa mitä ystävällisimmällä äänellä ja hymyllä.
Johanna oli seisahtunut ovelle, hänen kätensä jo lepäsi lukolla.

-- En minä noita rahoja ota.

Hänen ylpeytensä ärsytti Kallea. Luuliko hän, ettei tyttöjä muualla
löytynytkään! Kalle levitti suunsa nauruun, hypähti istualtaan, pani
setelin huolimattomasti taskuunsa ja otti hatun käteensä!

-- Käännetään hevoset, Santeri! Lähdetään toiseen taloon.

-- Älä nyt hätäile. Ei sitä vielä tiedä miten asiat kääntyvät. -- Se
oli kuiskaus Kallelle ja sitä seurasi Johannalle veitikkamaisesti
lausuttu: -- taitaa olla tallessa _toisen_ rahat.

-- Vaikka olisi.

Pää kenossa läksi Johanna ulos. Kallekin nousi, kätteli isäntää ja
kiitti kahvista, läksi sitte irroittamaan hevostaan. Santeri jäi vielä
kammariin. Tehtyään viimeisen yrityksen Johannan suhteen ja isännän
kanssa juteltuaan ensisyksyisestä nuotanparsinnasta, hän kahlasi
liejuisen pihan poikki rattaille. Tuvan ikkuna oli päitä täynnä
katsomassa heidän lähtöään.

Santeri oli hämmästyneenä ja harmissaan. Tuollaista häpeää ei hänelle
ammoisiin aikoihin ollut tapahtunut.

-- Ilman morsianta emme palaa kotiin, sanoi Kalle.

-- Niin aina. Saavat ne tällaiset miehet morsiamia muualtakin, jollei
joku suostuisikaan. Olkoon vain ottamatta, mutta en _minä_ sille enään
sulhasia toimita ja nähköön silloin kummoisen saa -- jos saa ensinkään!

Santerin suuttumus lauhtui jota enemmän hän sai purkaa sisuaan ja jota
enemmän hän kävi vakuutetuksi siitä, että Eskolan tytär jäisi vanhaksi
piiaksi. Toiseen taloon menisivät, toisen tytön ottaisivat, saisi
Johanna pitkän nenän!

-- Jos tietäisi ollaanko Sarilassa kotosalla?

-- Kumminkin ollaan Sillantaustassa! sanoi Kalle.

Hän käänsi hevosen Sillantaustan kujalle. Siinä lepäsi laaksossa
punainen talo, laihot ympärillä olivat vihannat, syreenipensaat upeilla
nupuilla ja järven lyyjynkarvaista jäätä paahtoi kevätaurinko. Navetan
ovet olivat auki, sieltä kuului laulua. Pahoin olivat aidat rikki ja
siellä täällä oli ikkunoita parsittu päreillä. Kukko lauloi, lammas
määkäsi, leivoset livertelivät kohotessaan taivasta kohti ja varpuset
visersivät katonräystäillä ja risukasoilla.

Kalle seisahdutti hevosen ja kuunteli laulua navetasta. Olikohan se
Anni, joka lauloi?

-- Jos menisimme suoraan Annin luo? esitteli Kalle.

Santeri oli myöskin tuntevinaan äänen Annin ääneksi. Miehet nousivat
rattailta ja läksivät navettaa kohti, mutta tuskin olivat he ehtineet
puolitiehen, kun he jo näkivät naisen, rusukoppa selässä ja vasu
kädessä astuvan navetan ovesta. Hän lauloi yhä ja häntä seurasi
kintereillä sikolauma, joka vinkui nälissään. Anni se oli. Hän astui
niin reippaasti ja kätteli koppiaan voimalla, joka melkein tuntui
mahdottomalta hänen hennolle olennolleen. Miehet kohtasivat hänet
kaivon kannella, mättämässä ruokaa sikojen kaukaloon. Heidät nähdessään
lensi hänen kasvoilleen polttava puna, hämillään hapuili hän helmojaan
alas ja kiinnitti nuttunsa nappia. Hän oli haaltuneissa vaatteissa,
kyynärpäät olivat paikatut ja hihansuut kuluttamisesta purkaantuneet.
Hänen täytyi pyyhkiä kätensä hameensa helmaan ennenkuin saattoi ojentaa
sen miehille.

-- Mitäs kuuluu? alkoi Santeri.

-- Ei mitään liikoja. Aikainen, korea kevät.

-- Saanee pian päästää lehmät metsään. Joko on montakin poikinutta?

-- Vasta neljä.

-- Kaippa kesään ennättävät useammatkin. Taitaa Sillantaustassa tänä
kesänä tullakin tarpeelliseksi voit, viilit, sinne jos toimitetaan --
pidot.

-- Ei ole pidoista tietoa, vastasi Anni alaspainetuin silmin,
sekoittaen jauhoja sikojen ruokaan.

-- Onhan siellä nuoria, kauniita tyttäriä, eikö niille vietetä
läksiäisiä?

Kalle seisoi kädet housuntaskuissa ja katseli kaivonkantta ja Annia.
Hymyillen seisoi Santeri hänen edessään, käsiänsä liikutellen.

-- Ei, vastasi Anni totisesti, yhäkin alaspainetuin silmin.

-- Mutta ehkä sentään koreimmalle vietettäisi! jos tulisi oikein pulska
sulhanen?

Anni ei vastannut mitään eikä nostanut katsettaan. Hänen rintansa vain
kohoeli entistä enemmän. Santeri otti Kallen kädestä setelin.

-- Tämä Mäkelän Kalle, jonka kanssa jo kävitte rippikoulunkin yhdessä,
se Annia ottaisi leikkitoverikseen Sillantaustan läksiäisiin ja tässä
olisivat kihlarahat.

Käsi, joka setelin otti Santerilta, vapisi. Anni hyppäsi alas
kaivonkannelta ja nosti Kalleen katseen suurista sinisistä silmistään.
Mutta samassa ne vettyivät niin, että hänen piti niitä kuivata huivinsa
kulmalla.

-- Vieraat ovat hyvät ja käyvät sisään kahville, sai hän sanotuksi ja
juoksi sitte edellä talolle.

Kaupat tehtiin ja pian miehet olivat kotimatkalla.

-- Olisimme vain suoraan saaneet mennä Sillantaustaan. Toista Anni
sittenkin on kuin Johanna, arveli Kalle.

Hänen mielessään liikkui suloinen hyvinvointi. Sillantaustan väet
olivat olleet niin ystävälliset, siellä oli hänen kosimistaan pidetty
kunniana, Anni oli näyttänyt onnelliselta ja emäntä oli itkien
vakuuttanut, että juuri Kallea hän aina oli toivonut vävypojakseen.
Isäntä oli huonona sairaana, kai hän pian siitä sammuisi. Sillantausta
oli hyvä talo, ostaisi Kalle pois sen siitä hajoamasta huonoon
hoitoonsa. Kaunis tukkimetsä oli nousemassa. Järven rannalla löytyi
savipohjaisia soita, joista saisi mainioita niittyjä. Panna se talo
oikein kuntoon, niin siellä ruokittaisi viisikymmentä lypsävää.

Kauneilla tulevaisuusunelmillaan ja Santerin myötävaikutuksella
sai Kalle äitinsäkin rauhoitetuksi, sillä aluksi oli emäntä kovin
tyytymätön poikansa naimapuuhiin, Sillantausta kun oli niin
velkaantunut. Mutta sitte heittäysi hän koko tarmollaan puuhaamaan
noita häitä, joita oikeastaan oli valmistettu jo siitä asti kun Kalle
kehdossa makasi.

Vihkimisen tapahduttua Sillantaustassa, istuivat morsian ja sulhanen
penkillä syreenipensaiden alla. Anni oli vaaleansinisessä puvussa,
ruusuja oli hänen rinnallaan ja kahiseva huntu valui alas hänen
hartioilleen. Mäkelän emäntä, joka muiden emäntien seurassa astui
heidän ohitsensa, katseli ylpeydellä miniätänsä. Annin äidin silmissä
välkkyi tuontuostakin kyynel. Kukkolan Santeri, joka oli toimittanut
laulajan virkaa, oli istumassa morsiamen toisella puolella. Suuri musta
koira oli pitkällään hänen jalkojensa juuressa.

-- Ihanhan tuo on niinkuin sama koira, jota Kalle kerran lapsena oikein
pelästyi, sanoi Mäkelän emäntä.

-- Se on sen poikanen, vastasi Anni. -- Muistatkos Kalle kuinka sinä
silloin itkit?

Sillantaustan emäntä vakuutti sen kyllä muistavansa ja sanoi jo silloin
ajatelleensa että Kallesta ja Annista pitäisi tulla pari.

-- _Minähän_ sen aloitin, sanoi Santeri mahtipontisesti. -- _Minähän_
Kallelle ensin kerroin kuka Anni oli. Tuskin teidän kaupoistanne olisi
tullut mitään, jollen _minä_ olisi ollut puuhassa. Näette jokainen
miten Eskolan tyttären kävi, kun ei ottanut ketä minä toimitin:
Sulhanen petti! Niin aina.

-- No aikooko Santeri nyt asettua lepoon tämän nuoren pariskunnan luo?
arveli joku miehistä. -- Niinhän se kerran oli puhe, kun nuotta oli
levällään Mäkelän lattialla ja toimititte Kallelle morsiamia.

Santeri vilkasi ympärilleen ja hymähti harmaan partansa alta.

-- Niin aina, sanoi hän, -- mutta miten kävisikään kaikkien niiden,
jotka luottavat siihen että rupean heille puhemieheksi? Jäisivät
vanhoiksi piioiksi ja pojiksi. En muista tarkkaan joko ensi
Mikonpäivistä käännyn kahdeksallekymmenennelle. Niillä paikoilla se on.
Mutta jos Jumala eteenpäinkin terveyttä suo, niin kiertelenmähän vielä
muutamia vuosia!



Kevätkaihoja.


Päivä on kirkas, kylminä leviävät lumet, talvi on ylimmillään. Kinosten
korkeudesta ei ole mitään sulanut, varpunen kätkee varpaat höyhentensä
suojaan, harakka lentää kankeasti ja pyrähtyy aidan seipäälle istumaan
pörröiseksi keräksi. Metsä ja järven jää kimmeltävät huurteessaan,
aurinko on kirkas ja kylmä, niinkuin se on ollut jo viikkokausia,
tulipunaisena kuin kuumimpana kesäsydänpoutana se on laskenut, aamulla
noustakseen kalpeana kuin sähkövalon säteet. Kuolleena on metsä,
kuolleena järvi, paleltuneena kalliokin ja kuolleena ihmis-sydän
pelkästä ikävästä ja kaihosta.

Nukutteko ikiunta puuni ja maani, uneksitko lämpöä sydän, toivotko
vielä onnea? Oi raukka älä sitä tee, tuohon puuhun ei ikinä voi avautua
silmuja, tuohon metsään ei puhkea kukkaa. Kun leivo palaa ja kinokset
sulavat, silloin se sojottaa alastomana, paleltuneena -- ja sinäkin
olet paleltunut, kuollut kaihoihisi. Sinusta ei voi nousta kukkaa, älä
uneksi, anna unelmasikin haihtua hankien harjoille, laskea maille,
kylmän auringon mukaan...!

Viikkojen kestäessä olen joka päivä rauhoittanut rintaani, silitellyt
kaihoa niinkuin äiti kuumesairaan lapsensa otsalle laskee viileän
käden. Ja hetkeksi jo on voinut tuntua siltä kuin sydän olisi väsynyt
värisemästä, tuska, kaiho, toivo kuolleet, paleltunut koko elinvoimani.
Ja jo minä olen tuntenut olevani koivuna hangessa, lehdettömänä puuna,
jonka oksissa tuuli vain soittelee. On ollut niin hyvä olla, niin
tyyni, niin kylmä... Ja sitte olen katsellut ulos tovereitani, noita
muita puita ja koettanut arvata, mitä ne tuntevat, miten heidän on
ollaksensa.

Maailma on jäätähtiä täynnä, puiden runko, oksat kaikki säteilevinä,
hohtavina auringossa. Ja lieneepä kiiltävä tähtivyö ympäröimässä
minunkin otsaani, niinkuin peittävä jääkalvo. Lumihiutuoita satelee
alas hienoina, kepeinä sirpaleina... muutamat putoavat raskaina,
pyöreinä kuin pisarat. Ja noita raskaita rupeaa putoamaan yhä taajemmin
jota kirkkaammin aurinko loistaa...

Minä karkaan istuimeltani, on ikäänkuin jääkruunu huojuisi hiuksillani,
niinkuin kylmän valtakunta sydämmessäni värisisi lämmön tunnetta,
toivoa peläten.

Olisivatko nuo vesikarpaloita?

Minun täytyy se tietää ja ulos minä riennän... Voi, vesikarpaloita ovat
oksat täynnä ja reikiä on syntynyt lumeen puun juurille, minne niitä on
pudonnut. Räystäs tippuu...! Tämä on kevättä...! Aurinko jo lämmittää,
voi suloinen aurinko, että sinä sentään et ole oppinut luonnollesi
uskottomaksi...! Puuni, maani, tietäkää _kevät tulee_, aurinko
lämmittää!

Kuin hurjana minä mellastelen, aivan kuin lapsi, kun se on pantu
polstarien keskelle seisomaan, jossa saa heittäytyä suin päin
pehmeyteen, loukkautumatta... Mitä siitä jos pohjatuuli puhaltaa sisään
hihoista ja kauluksesta, mitä siitä jos kädet tulevat verenvärisiksi.
Minä tahdon että vedet räystäästä valukoot hiuksilleni, minun ei ole
kylmä, sillä nyt minä sen tunnen että olen elävä ihminen, kevättä,
voimaa lämpöä, täynnä, niin että jos saisin suljetuksi syliini,
povelleni kuolleet puut ja maat, niin niistä nousisi nuppuja.

       *       *       *       *       *

Mutta odotusaikaa kestää. Hanget nousevat, pakkaset eivät vähene,
suojaa ilmaa ei kuulu. Talvi ei enään pääse kasvamaan kovemmaksi,
mutta ei se myöskään jaksa aleta. Turhaan odottaa pulmusta tulevaksi.
Muutosta ei huomaa mihinkään päin, kaikki näyttää seisahtuneen.

Vähitellen rupeaa hankeen ilmestymään epätasaisuuksia, matalia kuoppia,
joita tuskin saattaa huomata. Se alenee hiukan kerrassaan eikä enään
näytä niin pehmeältä ja keveältä. Pinta rupeaa kiiltämään auringon
paisteessa, puun juurille ja kivien vierille syntyy syvennys. Yöt
pakastavat, päivät pehmittävät kinosta, mutta tuo käy aivan vähitellen,
kunnes äkkiä, odottamatta seinivierelle on ilmestynyt kaistale paljasta
maata. Siinä on haaltunutta heinää ja se on painautunut seinään kiinni
ikäänkuin suojaa saadakseen. Maan povi on roudassa eikä elon merkkiä
näy ja yksinäisenä saarena kinoksien keskellä on paljas kaistale raukka
seinivierellä. Mutta toisena aamuna on niitä jo ilmestynyt lisää,
pellot tulevat kirjaviksi, mäkimailla on hanki repaleisena. Jo tulee
niin valoisa ilta, ettei tarvitse sytyttää tulta, jo tapaa hangelta
ensimmäisen hyttysen ja ensimmäisen kärpäsen, jokainen päivä paljastaa
uuden, uuden mättään, kurki huutaa jo suolla, leivonen livertelee
ilmassa, muurahaiset hyörivät pesällään.

Kevät suhisee etelätuulessa, kevät päilyy vesihelmissä, jotka varisevat
alas oksilta metsässä, kevättä huokuu heikko ääni hangessa. Sillä hanki
on vielä tien laidassa korkeana istumasijanani, mutta se ei ole kuivaa,
hienoa höytyä, hiutuvat ovat sulaneet jäähelmiksi, jotka helisevät, kun
niitä heittelee. Ja hangen vierestä pistää esiin puolan varsia ja alla
kiertelee kevätpuroja, aukaisten sulkuja ojassa, sieltä rientääkseen
suurelle suolle. Yksin hangella istun minä ja metsä kertoo minulle
keväistä tarinaansa. On tyynenä mieleni, kaiho poissa, poissa kaikki,
joka repii sydäntä... Ja minä kerron nousevalle keväälle satua minäkin,
kerron keväästä, joka herää sydämmessäni...

Kauniin unelmani, sen jota ei kukaan tiedä, sen saa ottaa tuuli ja
antaa sen väräellä halki metsän, maitten poikki...! Uskotko, metsä,
että ymmärrän kevättäsi, uskotko että ymmärrän iloasi? Kai sinä uskot,
kun minä sanon, lausun sulle ääneen että... että olen rakastunut...!

       *       *       *       *       *

Mutta sitte yhtenä iltana pakastaa niin, ettei seuraava päivä jaksa
sulattaa jäätä. Silloin seisahtuu kaikki elämä, paljaat mättäät
eivät pääse laajenemaan, hanki kannattaa käymisen ja järviä ajetaan.
Vapunpäiväaamuna ruikuttaa kurki surkeasti suolta, illempana asettuu
tuuli ja lunta lankee hienoina hiutuoina. Sataa koko yön, vasta
seuraavana päivänä lakkaa, maa on valkoisenaan, peitossa paljaat
mättäät, peitossa kellastunut heinä, ja pakkanen yltyy.

Kävelen metsässäni tutuilla teillä, katselen hävitettyä valtakuntaani,
jalkani muodostaa askeleita eheään lumeen, niinkuin syksyllä ensi lumen
langettua...

Sydän raukka, että sinäkin unelmoit kevättä, antauduit haaveilemaan...
Hallaa, hallaa sait...!

Sitä kestää niin että saattaa vaipua epätoivoon. Tuuli kieppuu
pohjoisen, koillisen ja idän välillä, lunta tulee lisää, jäät
vahvistuvat. Se on takatalvea tämä, se tuli jäähdyttämään ennenaikaista
kevätriemua.

Vasta kun kuu kääntyy, kääntyy tuulikin ja silloin alkaa kevään
tulo uudestaan. Aurinko paahtaa kuumasti, lämmin nuolee lumet, jäät
rupeavat näyttämään yhä hatarammilta, kevät ikäänkuin ajaa kiinni
myöhästymistään. Metsä rupeaa vivahtamaan epämääräisiin väreihin,
puitten nuput ovat jyvän suuruiset, hyttyset jo tanssivat auringon
laskussa ja seisoessani koivun juurella, hyväilee illan tuuli yhä
lämpöisemmin ja lämpöisemmin poskeani.

Yhtenä iltana olen jo paljain päin, nojaan pääni puuhun ja pitelen
käsiäni ympäröimässä sen runkoa. Tuo punertava rusko taivaalla
ennustaa lämmintä aikaa, joka vie viimeisetkin hanget ja jääryhmät, se
aukaisee hiirenkorvalle lehtisilmut, nurmi jo vihannoi maakaistaleella
seinivierellä, siellä kasvaa nokkonenkin, joka jo osaa polttaa. Kaikki
tämä -- lahoova jää, säpäleet hangista, linnut ja puut, se on juuri
sitä, jota niin olen kaihonnut... kevättä, kevättä! Väkevänä voimana se
hurmaa olentoni, niin että puserrun kovasti koivun runkoa vastaan ja
huuliltani pääsee huuto, kiitosta, riemua täynnä.

1893.



Jouluaattona.


Emäntä oli tuvassa paistamassa torttuja. Kyytipoika, joka juuri oli
palannut kyytiä viemästä, seisoi hiiloksen ääressä lämmittelemässä.
Leivokset olivat rasvanneet emännän kädet kiiltäviksi, hän niitä
nuolasi tuontuostakin. Poika seurasi innolla hänen liikkeitään. Mustin
haukunta pihasta herätti heidät molemmat ajatuksistaan.

-- Taas tuodaan kyytiä, virkkoi emäntä. -- Meiltä menee ylimääräinen
kyyti.

Liinaharja hevonen oli seisahtunut rappujen eteen, nuori herra kiepahti
reestä, kyytimies raastoi alas punaisen puukirstun ja kantoi sen
kuistille. Herralla oli päässä leveäröytäinen huopahattu ja avara
sininen päällystakki, joka väljänä kuin vaatteet linnunpelätinpuilla,
riippui hänen laihan ruumiinsa ympärillä. Emäntä sai hänestä sen
käsityksen, ettei hän ollut mikään oikea herra, vaan ehkä tukkiherra
tai teurastaja. Sentähden hän huomasi tarpeelliseksi varoittaa
kyytipoikaa uskomasta hänelle ohjaksia -- siinä tapauksessa että kyyti
annettaisiin --, ja asettui uhkaavaan asentoon, kuullessaan askelten
likenevän tuvan ovea.

Matkustaja oli solakka nuori mies, kasvoiltaan melkeinpä vielä lapsi.
Arasti hän nosti lakkiaan emännälle.

-- Minä ottaisin kyytiä kaupunkiin, nyt heti.

Hän mursi omituisesti puhuessaan suomea. Päällystakkina hänellä oli
ohut suvipalttoo ja paidasta näkyvä kaulus oli tumman sininen. Hänen
kasvonsa olivat laihat, tukka lyhyt ja tumma, nenä hienopiirteinen,
silmissä ja huulten kaarevuudessa jotakin kärsivää.

-- Meillä ei nyt ole hevosta, kaikki kyydit ovat menneet, vastasi
emäntä lyhyesti.

Hän nosti veitsenkärjellä leivoksia vadille. Lemu sulasta voista ja
paistetuista luumuista täytti koko huoneen.

-- Mutta minä tulen kaukaa, en ole kolmeen vuoteen käynyt kotona.
Minulla on kiire.

Emäntä heitti häneen pitkän katseen. Hän nieli ajatuksensa: vai niin
nuorena olet karannut kotoa! Mitä roistontöitä lienetkään oppinut -- --
-- Ääneen hän sanoi:

-- Meiltä ei anneta hevosia. Ottakaa mistä saatte. Kaksi kyytiä olen
jo tänään lähettänyt. Enempää ei ole pakko panemaan. Siitä menisi sitä
paitsi kaksinkertainen kyytiraha ja ties, kykenisikö sitä jokainen
kulkulainen maksamaan.

Nuori mies päästi kirouksen ja meni kestikievarihuoneeseen. Permanto
oli vasta pesty jouluaaton kunniaksi. Ilma oli kostea ja ummehtunut,
tuli juuri sytytetty uuniin. Hän rupesi päiväkirjasta tutkimaan
kaksinkertaisen kyytirahan suuruutta ja laski kymmenenteen kertaan
kukkaronsa sisällön. Tulos oli mieltä masentava. Ei riittänyt rahaa
edes ruokaan ja paistettu luumunhaju tuvassa oli herättänyt nälän. Hän
istuutui tulen lämpöön jalkoineen, joita paleli.

Ulkona tuuli. Ikkunasta näkyi talvinen maisema, aita, koivu ja jäinen
järvi. Lumi lenteli suurissa pyörteissä ja nurkissa soitteli ja vinkui.
Mitenkähän nyt oli laivalla, laivalla joka kolme vuotta oli ollut
hänellä kotona? Se läikkyi nyt Atlantilla. Ja siellä voi läikkyä koko
komeasti!

Hän tuijotti ulos ikkunasta.

Mäkeä ylös nousi hevonen, perässä vihriä kuorma, joulukuusikuorma...
Se kuorma se likenee paraikaa tuttua pappilaakin... Vanha Mikko
on ajamassa... Kauralyhteitä pystytetään pihaan taivaan linnuille
jouluiloksi. Tytöt tulevat portaille valitsemaan kuormasta kauniinta
kuusta. He ovat paljain päin ja hameisillaan, kädet jauhoissa, posket
joulupuuhista hohtavina ja silmissä salaperäinen, toivova ilme. Ja
vihdoin tulee joukkoon äiti, äiti kulta, sileässä harmaassa hameessaan.
Kuinka hänen totiset kasvonsa ovat kauniit, kuinka suorina hiukset
reunustavat otsaa, joka on tyyni ja valkoinen! Ja kuinka hänen
silmistään loistaa hyvyys, rakkaus! Kuinka saattaakin hennota pahoittaa
äidin mieltä, hänen, joka kärsii jokaisesta nuhdesanasta minkä hänen
täytyy lausua lapsilleen...! Anteeksi äiti armas, unohda kaikki ja
ota minut jälleen syliisi niinkuin ennen, silitä hiuksiani kätesi
laheudella, anna minun levätä rinnallasi... Siitä on niin kauvan kuin
olen ollut kodissa. Kaihoan joulukuusta, jouluvirttä, rakkautta... Äiti
itkit ja kielsit merillekin menemästä, vaikka kaikki muut kehoittivat,
isäkin, kun ei poika menestynyt koulussa...

Kuului hiljainen risahdus, kun hiiltyneet puut pesässä lankesivat
läjään. Mies heräsi ja hypähti ylös. Hän oli nukahtanut kestikievarin
puutuolille. Ruumiissa oli lämmin, suloinen tunne ja nälkäkin oli
unohtunut. Hän veti väljää takkia kireämmälle ympärilleen ja läksi
tupaan.

-- Ehkä te sentään voisitte antaa hevosen tai neuvoa jonkun paikan,
josta voisi saada hevosen.

-- Onhan tässä suuri kylä. Ehkä sieltä antavat.

Emäntä vastasi nytkin lyhyesti. Hänellä oli paljon muuta puuhaa.

Nuori mies läksi. Hän asteli mäkeä alas. Tuuli tarttui hänen
vaatteisiinsa ja lumi tukkosi tietä hänen edessänsä.

Kotiin on kuusi penikulmaa, on aamu, kello on vasta kymmenen. Saattaa
siis ehtiä sinne kunnes joulukuusi sytytetään. Mutta vitkasteluun ei
ole aikaa.

Hän käveli voimiensa takaa. Kylä oli suuri ja herraskartanot näyttivät
muhkeilta. Tuossa pihassa oli renki pystyttämässä kauralyhteitä
ja nuori neiti antamassa määräyksiä. Hänen yllään ei ollut
päällysvaatteita, suuri huivi vain oli kiedottu olkapäitten ympäri.
Tuuli riisti hänen hameensa helmoja, jotka vasta ylettyivät hiukan
polven yli, ja vei hiuksia hänen kasvoilleen. Puuhaten hän huivinsa
alta irroitti kättänsä osoittelemaan rengille ja varoittamaan pikku
siskoja, jotka punaposkisina, teuhaten, mellastivat ympärillä lumessa.

Kuva oli niin kotoinen: ettei kulkijapoika saanut astelluksi ohitse.
Koira huomasi pitkän miehen seisovan maantiellä ja ryntäsi haukkuen
häntä kohti. Hän asteli jo eteenpäin, poikkesi sitte vaatimattoman
talon pihalle.

Pieni rakki ärjähti sieltäkin vastaan, mutta siat tonkivat
rauhallisesti pyttyä, joka oli kumossa, ja harakat raksuttelivat
havuläjillä. Tuvan ovi oli auki, ja huone sinisenään haikua. Emäntä
leipoi vehnäsiä pöydän takana, lapset vaanivat hänen vieressään. Lattia
oli pesty, ikkunalla seisoi suuri talinen haarakynttilä, jalkana sillä
oli leveä nauris, johon oli kaivettu sopiva läpi.

-- Kyllä meiltä saisi hevosta, vastasi emäntä vieraan kysymykseen. --
Kunhan se Antti tulisi kotiin. Sattui tästä kauppamieheen. Mutta jos
istutte odottamaan, ei hänen enää pitäisi kauvankaan viipyä.

Hän istuutui ja otti syliinsä pienen tytön, joka oli yhtä suuri kuin
hänen pikku siskonsa pappilassa. Tällä oli vaaleat hiukset ja siniset
silmät niinkuin hänelläkin. Ujosti lapsi taivutti päänsä ja hypisteli
hameensa karkeaa saumaa. Nuori mies houkutteli häntä kohottamaan
katsettaan. Hän veti esiin kellonsa ja näytti hänelle kiiltäviä
ulkomaalaisia kuparirahoja. Se auttoi: tyttö katseli niihin ensin
arasti, mutta tuli yhä rohkeammaksi. Vihdoin alkoi keskustelu.

-- Mikä sinun nimesi on?

-- Hanna.

-- Ja kuinka vanha sinä olet?

-- Kymmenennellä.

-- Mitä hulluja! -- äiti kauhistui. -- Sinäkö kymmenennellä! Kuinkas
vastaat hyvälle herralle... Noo...! Joka päivähän tuota olet
laverrellut... Kuinka vanha olet? Sano äidille!... Ne-e... No niin!
Neljännellä.

Äiti oli huolestuneena likennyt pientä tyttöään ja poistui nyt ylpeänä
leivoksiansa valmistamaan. Nuori mies jatkoi kuulustelua.

-- No, tiedätkö mikä päivä tänään on?

-- Tiedän. Jouluaatto.

-- Niin, tietäähän Hanna toki sen. Kerroppas nyt hyvälle herralle, mitä
joulusta tiedät. Että silloin... No?

-- Että silloin...

-- Syntyi...

-- Syntyi...

-- No kuka?

-- Että silloin syntyi maailman vapahtaja Jesus Kristus. Hän ei
syntynyt kuninkaan hovissa eikä rikkaitten majoissa vaan alensi
itsensä, otti orjan muodon päällensä ja tuli ihmiseksi...

Lapsi luki sanansa ulkoläksynä, pysähtymättä, niellen sanojen päätteet.
Äiti ei peitellyt ylpeyttään työnsä hedelmistä.

Nuorukainen tunsi ikäänkuin kirren sulavan rinnastaan. Kaikuna
lapsuuden päiviltä soivat lapsen sanat hänen korvissaan. Kotiin,
kotiin! Koti odottaa, jouluilo odottaa. Hänen rintansa riemuitsi, hän
hypähti ylös penkiltä. Kestikievarista täytyi ottaa se ylimääräinen
kyyti, käyköön sitte seuraavassa kestikievarissa miten tahansa. Hän
lausui jäähyväiset ja läksi kestikievariin.

Emäntä oli porstuassa. Hän ei näyttänyt ilostuvan hänen tulostaan
ja lyhyet olivat hänen vastauksensa. Hevosta ei ollut, hevosta ei
saataisi. Nuorukainen hurjistui.

-- Mutta minun täytyy päästä kotiin. Mitä minä teen?

-- Onhan tuossa lämmin huone. Saatte odottaa siellä huomiseksi.

Siellä yksin, jouluaattona, kun kaikki ovat kodissa koolla joulukuusen
ympärillä...!

-- Mutta minun täytyy päästä kotiin. Ajatelkaa toki, että olen ollut
kolme vuotta poissa kaukana kodista. Tepä olette avuton ihminen. Olihan
teillä hevonen äsken. Minä kyllä maksan kaksinkertaisen kyytirahan.

-- Avuton vai...! No niin, minun ei ole pakko antaa hevosta, enkä
teille mokomalle maankulkijalle ja karkurille antaisi, vaikka tallissa
seisoisi kymmenen hevosta.

-- Hävytön akka, minäpä olen papin poika enkä mikään karkuri -- --

-- Papin poika, ha ha ha!

Nuorukainen vimmastui. Hän ei enää punninnut sanojaan ja emäntä lateli
hänelle solvauksia runsaimmalla mitallaan. Nyrkit läiskivät, jalat
polkivat permantoa. Hetkisen perästä hän tapasi itsensä astelemassa
maantietä, alas mäkeä. Tuuli riisti hänen vaatteitansa, lumi pyöritteli
hänen ympärillään tehden yhä paksumpaa vaippaa tielle. Hän ei huomannut
tuulta, ei tuiskua, hän ei kiertänyt päällystakkia ympärilleen, se
roikkui levällään ja paidankaulus päästi kylmää vierimään pitkin koko
ruumiin pintaa. Ympärilleen vilkasematta hän asteli kylän poikki.
Koirat haukkuivat häntä, hän ei sitä huomannut.

Mielessä aaltoili ajatusten myrsky. Hän tunsi olevansa rosvo tai
hylkiö, jota koko maailma potki ja pilkkasi. Sellaisille ei lapsuuden
kotikaan mielellään aukene. Kulkekoon kurja, sortukoon tielle, ei
kukaan itke... Miksi oli hän kaivannut takaisin kotimaahan; miksi
halannut jouluiloa...? Olisipa jäänyt sinne missä häntä naurettiin
ja pilkattiin siitä, että hän oli parempi muita, ettei hän osannut
kiroella yhtä mehevästi kuin muut, ja että hänen vaatekirstustaan
oli tavattu virsikirja. Jo sujui kirous ja juominen, jo painui kirja
käyttämättömiin kirstun pohjalle. Nyt olisi pitänyt jatkaa siellä, kun
jo oli tottunut... Kotimaalle hän ei enää kelvannut, se sulkee häneltä
sylinsä. Mitä hän tekisi, minne hän joutuisi?

Ajatus katkesi. Hän vaipui lumiselle kivelle istumaan. Ympärillä
suhisivat petäjät. Edessä näkyi autio kangas. Alussa pyöritteli
tuisku hänen kivensä ympärillä. Sitte tyyntyi ja rupesi kyentelemään
lunta. Hän tuijotti kuin tajutonna eteensä pitkän aikaa ja hampaat
kalisivat vastatusten. Vaistomaisesti hän kietoi huivia kaulalleen ja
kiinnitti takkiaan. Lumihiutuat lankesivat suurina petäjien oksille ja
hänen vaatteilleen. Kuin tähdet ne välkkyivät, kun niitä yksityisinä
tarkasteli.

Humina puista oli lakannut. Oli aivan hiljaista.

Äkkiä hän keskellä kangasta huomasi punaisen virstantukin ja tunsi
samalla, että vilu karmisteli ruumista. Ajatuskyky selveni: hän
kömpi ylös kiveltään tarkastamaan, pitkäkö matka oli seuraavaan
kestikievariin. Viisitoista virstaa!

Hän teki päätöksen ja läksi kävelemään.

Jo kuuluivat kulkuset mäen päältä. Hänen päähänsä välähti tuuma:
pitäisipä kysyä tuolta, eikö hän ottaisi rekeensä. Hän pysähtyi
odottamaan. Hämmästyneenä näki hän ikäänkuin oman kirjavan
merimieskirstunsa reessä.

-- Emäntä lähetti kuitenkin tämän hevosen herralle. Arveli, että jos
vaikka ohuissa vaatteissa palellutte tielle, niin voidaan siitä syyttää
häntä...

Hevonen pysähtyi. Nuorukainen nousi rekeen. Hän ei kyytipojalle
virkkanut mitään, seurasi vain empimättä hänen tarjoustaan. Apu
tuli, hän ei kysellyt kuka sen lähetti, hän tarttui siihen nälkäisen
kiihkolla. Reki oli puolillaan heiniä. Hän kaivautui syvälle niihin ja
katseli sieltä ympärilleen maailmaan. Oli pehmeä ja hyvä olla, hevonen
juoksi rivakasti. Lumihiutuat lankesivat suurina puille metsässä ja
heinille, jotka olivat hänen peitteenään. Hän ei uskaltanut liikkua,
jottei peite särkyisi. Hän ummisti silmänsä. Hän raukesi uneen.

Vasta kaupungissa kestikievarin pihalla hän heräsi. Kaksinkertainen
kyytiraha oli maksettava ja siitä kukkaro tuntuvasti keveni. Rahat
riittivät sentään onnellisesti seuraavaan kestikievariin, mutta siellä
vaikeudet alkoivat uudestaan, piti saada hevonen, eikä ollut millä
maksaa. Hän jätti kestikievarin isännälle kellonsa pantiksi ja läksi
eteenpäin.

Maat kävivät yhä tutummiksi ja hämärä yhä sakeni. Hänen levottomuutensa
kasvoi. Mäet kertoivat muistelmia, kukkulat kuiskailivat kuluneista
päivistä.

Kylissä lämpisivät saunat, tuli välkkyi joka ikkunasta. Metsän laitaa
pitkin kävi kotipitäjän raja. Siinä oli tien laidassa Raja-Maunun
torppa, saunan ovi oli selällään, aidalla istui valkoisia olentoja.
Hautuneitten vastojen haju tunki tielle. Tuvan ikkunasta tuikki lamppu.

Hänen sydämmensä sykki valtavasti. Kyytimies kiiruhti hevosensa
kulkua. Tuli tuttu kylä tuttuine kestikievarineen. Nuorukainen nousi
reestä suoraa päätä tupaan. Lämmin löyhkä poltetuista kahvista tulvi
häntä vastaan. Kahvipöytä oli katettu, suuri kiiltävä pannu seisoi
hiiloksessa ja vehnäisläjiä yleni pöydillä. Isäntä liinahousuissa ja
paitahihasillaan veteli sauhuja piipustaan peräpenkillä. Kaikki kasvot
olivat tuttuja.

-- Hyvää iltaa. Vieläkö isäntä minut tuntee?

Hän koetti levollisesti ojentaa kätensä tervehdykseksi, vaikka hän
mieluinten olisi langennut isännän kaulaan.

-- No totisesti... Onko se se pappilan Eernesti... Eernesti herra?

-- On, on totisesti.

Isäntä, emäntä, pojat, tyttäret, koko talon väki piiritti hänet, hänen
kättään painettiin, kysymyksiä sinkoili hänen ympärillään.

-- No saa se pappilan herrasväki nyt joululahjan! Ruustinna onkin
itkenyt monet kyyneleet teidän tähtenne. Voi voi, kun sekin kirje
tuli, jossa te kerroitte suuresta myrskystä siellä... en minä niitä
nimiä muistakaan -- meidän vaari sattui juuri silloin olemaan
pappilassa; ruustinna ei syönyt moneen päivään eikä nukkunut moneen
yöhön... Kyllä siitä nyt tulee ilo...! Hevosta valjastaessa ehditte
juomaan kahvikupin. Ei tässä muutoin olekaan liikoja aikoja siihen kun
pappilassa joulukuusi sytytetään. Ja pappilaan on runsas peninkulma.

Kestikievarista pantiin paras hevonen, paras reki, kirkkoryyjyt ja
vällyt. Ja kuitenkin tuntui matka pitkältä. Jota likemmäksi tultiin,
sitä kiihkeämmin sykki hänen sydämmensä. Noissa taloissa oli käyty
vieraissa, noissa torpissa poikettu kesäisillä retkillä, noilla
vainioilla leikitty, noilla vesillä purjehdittu. Jo nousi näkyviin
lumisen maiseman keskeltä vanhan kirkon torni ja sen ympärillä
kirkonkylä, valoa jokaisen hökkelin ikkunassa, kirkko vain pimeänä
lumien keskellä, ikäänkuin odottamassa huomista aamua, jolloin se
paistaisi koko kirkkaudessaan. Tuossa hautausmaa; siellä lepää koivun
alla kaksi pientä siskoa, juuri tuolla on heidän ristinsä, vaikkei sitä
voi eroittaa pimeällä. Kuinka onkin niin pimeää, ei tähteä missään!
Taivas on tasaisessa pilvessä, pehmeässä harmaassa, koko luonto henkii
rauhaa, kulkunenkin soittelee niin pehmeästi kuin se pelkäisi rikkoa
ilman hentoja ääniaaltoja... Tuon mäen takaa tulee näkyviin pappila...

Eernesti herra on jännitettynä odotuksena. Mäkeä noustessa ylös hän
kohottautuu istualtaan... Jo... jo on tuossa puutarhan puiden korkeat
latvat ja lomasta pilkoittaa järveä, tuossa pappila, koti, sen pitkästä
ikkunarivistä tulvii valoa lumelle... Ajetaan ylös kujaa, navetan
ohitse, tallista astuu mies lyhty kädessä, joku nainen kävelee pihassa,
kulkuset kuullessaan hän juoksujalan rientää sisään ilmoittamaan että
vieraita tulee, koira alkaa haukkua, se on vanhan Turvan tuttu ääni...
Eernesti on jo reen laidalla, kun hevonen seisahtuu. Hän riistää oven
auki ja on langeta piian syliin, joka tulee aukaisemaan ovea. Hän
ryntää saliin suoraan, päällysvaatteineen päivineen. Siellä...

-- Äiti! saa hän huudahdetuksi.

Keskellä lattiaa on sytytetty joulukuusi, urkuharmonin kansi on auki
ja koraalikirja jalustallaan, pikku siskoilla on käsissä uudet nuket,
hämmästyksissä he katselevat äitiä, joka itkee kesken kaikkea iloa.
Vanhemmat tytöt tuntevat kyllä Eernestin ja menevät itsestään häntä
tervehtimään. Kuinka he ovat kasvaneet suuriksi! Ja kuinka kaikki
sentään on entisellään!

-- Tiedättekö, ei minulla nyt ole mitään joululahjoja kotiin. Olin
kyllä ottanut mukaani koko joukon simpukoita ja silkkihuiveja, mutta
meri vei ne kaikki...

-- Voi lapseni, mitä sinä puhut! -- äiti sulkee hänet syliinsä
kymmenennettä kertaa ja hymyilee kyyneltensä takaa.

-- Jumalan kiitos että meri säästi meille edes itsesi, hymähtää rovasti
keinutuolistaan.



Ei vierivä kivi ota sammalta.


Silloin oli torppareilla herrain päivät, kun sai kaataa kaskea
niin paljon kuin tahtoi ja jaksoi. Korvet paloivat kulossa, jotta
tervaskannot ratisi ja kiehui eikä siitä kukaan sakottanut. Talon
omistaja asui toisella tilallaan kirkonkylässä kolmen peninkulman
päässä, tuli kerran vuodessa kantamaan verojaan ja kiitteli silloin
sitä joka oli raatanut suurimman kasken. Sellainen tilus esim. kuin
Niemen torppa, joka maksoi 150 markkaa paitsi matkareissua, puoloja,
kehruuksia, kinkerileipiä ja muuta sellaista, kaatoi kaskea 7, 8
tynnörinalaa. Silloin eli torppari. Silloin ei puuttunut leipää ja tuli
vero maksetuksi.

Mutta herra kuoli. Talo kirkonkylässä myytiin veloista ja rouva
rakennutti kartanon sydänmaahan Mainion mäelle, johon muutti asumaan
joukkoineen. Siitä ei ollut hyvää odotettavissa, kun haltija muutti
niin likelle. Siitä varmaankin torpparin oikeudet kärsisivät. Hänen
vapauttaan ruvettiinkin sulkemaan kaikennäköisien rajojen sisään:
kiellettiin ottamasta rehuiksi petäjä- ja kuusipuita, pantiin
kontrahtiin, että hän saa ottaa polttopuut talon maalta _sieltä
mistä määrätään_, kiellettiin päästämästä sikoja väljälle metsälle,
käskettiin laajentamaan peltoja ja komennettiin panemaan lapsia
kiertokouluun. Ja vihdoin viimein rupesi liikkumaan sellainen huhu,
että kasket otetaan kaikki pois, hävitetään koko metsänviljelys ja
torpparin tulee turvautua peltoonsa.

Niemen Matti kun tämän puheen kuuli, piti sitä ensin leikkinä. Sitte
hän rupesi huolehtien sitä uskomaan.

Kasket pois? Mistäs sitte tulee leipää? Pellot eivät kasva ja jos
kasvaisivatkin, ovat sellaisia tilkkusia, että eihän niistä leipä
piisaa. Eihän niistä lähde kuin nälkää. Kasketta ei tule aikaan
mitenkään.

Matti tiesi, että maata löytyy muuallakin ja että kaskia ei kaikkialta
hävitetä. Hän päätti lähteä hakemaan toista paikkaa ja heittää koko
Niemen rouvalle itselleen viljellä. Sillä mistäpä tuo saisi torpparia,
kun ottaa pois metsämaat. Mutta emäntä pani vastaan.

-- Ei vierivä kivi ota sammalta, sanoi hän miehelleen.

Niemen torppaan oli niin totuttu. Se oli hänen syntymäkotinsa. Matti
oli tullut siihen kotivävyksi ja sitte ottanut sen omalle nimelleen.
Siinä oli tehty niin paljon työtä, oli rakennettu pärekatollinen
tupakin, oli soudettu ruuhella pientä lampea, laskettu verkkoja
kaislikkoon, mertoja joen suuhun. Emäntä oli sillä rannalla tottunut
sotkemaan vaatteita, lapset onkivat siellä niin mielellään. He olisivat
sitten saattaneet sattua sellaiseen paikkaan, joka ei olisi ollut niin
likellä järveä. Ja siinä olisi sitte kuitenkin aloitettava uudestaan
työ ennenkuin totuttaisiin. On tietysti totta, että kasketta ei tule
toimeen, mutta saattaisihan rouvalta ensin käydä kysymässä ennenkuin
lähtee uusia tiloja hakemaan.

Ja emäntä läksi kysymään. Hän tahtoi itse puhua rouvalle, sillä hän
oli rohkealuontoisempi kuin Matti. Nyytti kädessä hän astui sisään
pihaan portista, joka oli ihan uusi ja vielä maalaamaton. Pihassa
oli tukkityviä, laudanpätkiä, sahajauhoja, liisteröittyjä, kirjavia
paperiliuskoja maalipyttyjä, lapioita, pöytiä, sanalla sanoen: kaikkia
mitä tarvitaan ja mitä jää rakentaessa taloa sellaista, kuin tämä,
joka puolessa vuodessa oli kohonnut Mainion mäelle. Rakennus oli ulkoa
päin laudoitettu, telineitä myöten kulkivat vielä rakentajat. Kyökin
porstuaan astuttiin kahta rinnakkain huojuvaa lautaa pitkin.

Emäntä seisahtui katselemaan. Hänellä oli täysi oikeus katsella:
heidän, torpparien, rahoilla oli koko koreus saatu aikaan. Eikä hän
oikeastaan tuntenut iloa, paremmin jonkinlaista katkeraa mieltä. Hän
astui kyökkiin. Ristikirjava hame kahisi, vihtoriini-röijy kiilsi.
Helman alta näkyi kengännokka, leveä kuin lapionkärki. Hänen huivinsa
oli uusi, vankka ja kankea. Sieltä sisältä tunki maalin haju häntä
vastaan, helli ja muuri olivat hohtavan puhtaat, kaikki uutta ja
siroista. Nurkassa makasi suuri, mustankirjava koira, suorana kuin
lankavyhti ja kieli pitkällään. Se heräsi ja haukahti pari kertaa
niin mahtavalla äänellä, että emännän sydän sykähti. Se oli hirveän
suuri, oli se toista kuin heidän Musti-rakkinsa. Ja kuinka sillä oli
lystikkäät käpälät ja rinta: ihan kuin mateen nahasta! Mutta minkä
verran se mahtoikaan syödä tuo tuollainen peto. Miehen osan! Koira tuli
emännän luo. Hän piti koirista eikä hän voinut muuta kuin myöntää, että
tämä oli sangen kaunis. Silmät näyttivät niin viisailta. Mutta hän
työnsi sen luotaan, asetti nyytin pöydälle ja avasi sen. Kun rouva tuli
sisältä, loistivat puuvadista, valkoisesta peitteestä häntä vastaan
kypsät, punaiset mansikat. Hän siirsi neulomatyönsä kainaloon, antoi
emännälle ystävällisesti kättä, käski istumaan, kysyi mistä hän oli ja
kiitti marjoista.

-- Niin kauniita marjoja, niin kypsiä, ja niin puhdas vaate!

-- Kyllähän täälläkin osataan pitää puhtautta, vaikka ollaan kirkosta
kaukana.

Emäntä istui totisena penkillä silitellen nenäliinaansa.

-- Ehkä emäntä tahtoo käydä katselemaan tänne sisään siksi kunnes kahvi
joutuu?

Emäntä nousi, sanaa virkkamatta.

-- Tämä on ruokasali.

Siellä istui avonaisen ikkunan edessä tyttö kirja kädessä. Noinhan ne
herrojen lapset ehtivät arkipäivinäkin lukemaan kirjaa. Tuokin, joka on
parhaassa paimen-iässä. Mutta paljain jaloin hän oli ja ystävällisesti
hän tuli tervehtimään, ja johti vielä emäntää sisähuoneisiin.

Kaunista oli kaikkialla. Koreat paperit seinissä, katot valkoiset ja
josjonkinlaista huonekalua. Jota useampien huoneitten läpi käytiin,
sitä kauniimpia sieltä vaan tuli. Emännän silmä oli tarkka ja huomasi
kaikki. Hän koetteli tuolin päällisiä, hän kyykistyi näkemään sohvien
alukset. Kukkien välissä oli korkea, kapea ovi, joka vei kiiltävään
huoneeseen, joka näytti hiukan alenevan muista matalammalle. Hänen
piti sinne juuri mennä, kun hän huomasi olennon liikkuvan vastaansa ja
tunsi olennon omaksi itsekseen. Hän ojensi kätensä suoraksi ja sormet
sattuivat sileään, kylmään lasiin. Peilihän siellä oli! Senverraton
peili! Emännän täytyi hämmästyksestä puhjeta nauruun.

-- Eikö emäntä ole nähnyt semmoista ennen?

-- Missäs minä sitte.

Hän piti kukkasista, koetteli niiden lehtiä ja kyseli nimiä.

-- Meillä kanssa keväiseen aikaan on kukkasia, mutta eihän niitä
talvella käy pitäminen.

-- Miks'ei?

-- Niin, kun paleltuvat. Ja torakat ovat niin pahat syömään. Syövät
yksin väkevät turkinliskotkin.

Tultiin korkeille portaille, jossa mies vielä oli höyläämässä. Sieltä
näkyi kauvas metsää, järveä, ahoa, halmetta.

-- Ei olisi uskonut tällaista taloa nousevaksi Mainion mäelle.

Emäntä oli kokonaan unohtanut kasket. Hän kyseli, katseli, ihmetteli ja
ihaeli. Hän jo rupesi tuumaelemaan kuinka Niemen mustassa tuvassa ja
pienessä kammarissa saataisiin aikaan kaunistavia muutoksia. Hän sai
kukkaissiemeniä ja sai neuvoja niiden hoidosta. Silloin portista juosta
raksutteli pihaan pieni musta, pystykorvainen koira, häntä kipparassa.
Se nuuski ja tähysteli tietä.

-- No mutta Musti! meidän Mustimme! On päässyt karkuun saunasta ja
haistanut jäljet.

Ja koira kuuli emäntänsä äänen ja juoksi suoraa tietä hänen luokseen,
vieläpä rupesi haukkumaan talon tyttöä. Se tuli kuin muistuttamaan
emäntää asiasta, joka oli ajanut hänet tänne ja jonka hän oli ihan
unohtanut ihaellessaan hovin komeutta. Nyt hän kävi totiseksi, ei
kysellyt enään mitään eikä viivytellyt, kun lähdettiin kyökkiin
takaisin. Siellä oli syntyä aika kahakka, kun talon suuri koira huomasi
Mustin läheisyydessään. Mutta rouva joutui hätiin, ajoi ulos koiransa
ja Musti pelasti nahkansa penkin alle, emännän helmojen suojaan, josta
se välistä pisti suippean, pienen kuononsa vainuamaan.

Emäntä sitoi huivinsa lujempaan. Hänen suunsa oli jäykästi supussa. Hän
käänteli ja silitteli suoraksi nenäliinaansa. Niin hän istui sanatonna
ja juhlallisena, kunnes alkoi:

-- Kun ne puhuvat meidän puolellamme, että pitäis otettaman pois
kaskilupa. Sitä minä oikein läksin kysymään. Matti meinasi jo lähteä
kuulustelemaan toista torppaa, mutta minä ehkäisin, sillä muuttamisesta
ei rikastuta ja saahan sitä ensin rouvalta käydä tiedustamassa.

Hän näytti oikein uhkaavalta ja käänteli hurjasti huivia käsissään,
katsellen vilkkumatta rouvaa, joka tyynesti kuunteli.

-- Mutta arvaahan rouva sen, että kasketta ei kukaan elä.

-- Hyvä emäntä, meidän metsämme ovat niin lopussa, ettei...

-- Voi, voi, kuinka sitä löytyy kaskimaata! keskeytti emäntä.

-- Ettei sitä mitenkään voi antaa niin paljoa kuin ennen. Tulee jo pian
puute polttopuista. Emme me hävitä kaikkea kaskiviljelystä yhtaikaa,
mutta vähitellen, vähitellen.

Rouva oli sanomalehdistä ja asiantuntijoilta saanut selville
kaskenpolton varjopuolet ja hän piti nyt emännälle puheen, jossa hän
selitti hyödyn siitä, että uhraa työnsä ja voimansa pellonviljelykseen.

-- No, niinhän se voi olla sen jolla on peltoja. Mutta kun on sellaisia
tilkkusia kuin meidän. -- Laajentaa? Niin kuka siihen ehtii. Se on
työlästä. Ei. Köyhyys siitä tulee ja nälkä. Ja pois on lähdettävä koko
tilalta. Jo muutoinkin on maksettu takuita, kun on se toinen toveri
siinä, se Matti -- hän tarkoitti miestään -- aina ollut sellainen
lerpakko lupaamaan, sekä selvänä ollessaan että juomapäissään.

-- Ohhoh. Juoko teidän miehenne! kysyi rouva osanottavaisesti.

-- Joihan se takavuosina. Mistäs sitä nyt enään juo, kun ei mistään
saa. Ei sillä, että se olisi ollut mulle paha taikka lyönyt, palasipa
kotiin selvänä tai päissään. Ei se minua ole koskaan hätyyttänyt. Mutta
takasi aina muille ja niitä takuita on nyt maksettu pitkin aikoja.
Jos ei saa enään edes kaskeen turvata, niin ei ole edessä muuta kuin:
kerjää!

Rouva koetti välittää ja sovitella, mutta emännän vaatimukset olivat
suuret. Hän malttoi tuskin juoda kahviaan loppuun. Hänessä kiehui
mieliharmi ja kiukku. Hän ei kehdannut sitä ajaa rouvalle, mutta
kotiin. Sentähden hän heti nieltyään kahvin, korjautui pois tyhjine
vatineen, koirineen.

Hän kulki kiireesti leveää polkua, huomaamatta mitään ympärillään.
Hän ei edes muistanut kuunnella lehmän kelloja, tietääkseen mistäpäin
lehmät illalla olivat noudettavat kotiin. Tien yli juoksi jänis, ja
vähän matkan päässä vouskuttava Musti.

Emäntä ajatteli muuttoa Niemen torpasta. Mistä saanee rouva uuden
tulokkaan? Tulijoita löytyy kyllä aina, mutta mimmoisia! Hän ajatteli
jonkinlaisella riemun ilkeydellä sitä, että vaikka täytyisi rouvan
vielä pakostakin antaa kaskea edes kolmatta tynnöriä. Ajatuksiin
vaipuneena hän käveli tuttua, kivistä tietä. Ilma oli kirkas ja lämmin.
Oikein näytti koettavan hyvä pouta alkavalle heinänteolle.

Tuli ylämaa ja mäki. Kahden puolen tien humisi siinä ihana koivumetsä.
Puut olivat niin suuret ja suorat, tuohi niissä niin eheää ja
valkoista. Sieltä näkyi matkan päässä torppa, lakealla niemellä, järven
rannalla, peltojen ympäröimänä. Siinä emäntä seisahtui. Hän ei voinut
astua edemmäksi. Samaa maata, jolla hän nyt seisoi, oli hän ollut
isävainajansa kanssa vierittämässä sulaksi ja isä oli maininnut jo sitä
ennen syöneensä siitä ruiskylvön. Hän oli leikannut siitä talkoolla,
oli nähnyt sen heinettyvän ahoksi, nähnyt metsän kasvavan, taittanut
siitä vastaksia monia kertoja lämpöisinä kesäiltoina. He olivat Matin
kanssa päättäneet kaataa sen kaskeksi ja olivat sitä säästämällä
säästäneet, jotta se sitte oikein kasvaisi. Ja pitikö se nyt jättää
muitten kaadettavaksi? Emäntä tunsi eronhetken tuskaa kurkussaan,
hän tunsi sitä yhä enemmän, jota likemmä hän tuli kotoa, kulkiessaan
läpi vasikkanaan, jossa puut olivat tupsulatvaisia tynkiä, tarkasti
ketettyjä kerpuiksi.

Matti oli veistämässä haravaa tuvan edustalla. Hän kohotti vähän
päätään, kun vaimo tuli kujansuussa, mutta eivät he toisilleen
virkkaneet sanaakaan. Emäntä meni suoraa tietä aittaan vaihtamaan
vaatteita. Lapset eivät uskaltaneet häneltä mitään kysellä, siksi nurja
oli äidin muoto. Hän otti kontin ja varusti siihen evästä. Sen hän
läjähytti miehensä eteen.

-- Lähde nyt, niin olet samalla kirkossa!

Oli näet lauvantai. Matti ei pyytänyt likempiä tietoja. Hän ymmärsi
heti kaikki tyyni.

-- Vai ei luvannut rouva kaskea, saneli hän hiljaa itsekseen ja nähden
vaimonsa malttamattomuuden, lisäsi hän: -- älä nyt hätäile, lähdenhän
minä tästä kunhan nyt kylvystä pääsen.

Ja Matti läksi jo samana iltana, sillä kirkolle oli pitkä matka. Emäntä
jäi kotiin tutustumaan erontekoon Niemen torpasta.

Seuraavana iltana palasi Matti kotiin, alla päin, pahoilla mielin.
Vaimo kyseli ja urkki, mutta Matista ei lähtenyt mitään ennenkuin hän
oli syönyt, kylpenyt ja sytyttänyt piippunsa. Sitte hän vähitellen
alkoi kertoa retkestään. Hän oli tiedustellut torppia monelta
isännältä, mutta ne eivät olleet luvanneet kaskea senkään vertaa, mitä
rouvalta saattoi taivoa.

-- Jaa-a, sanoi emäntä kylmäkiskoisesti. -- Ei kasketta tule aikaan.

Isäntä otti piipun hampaistaan ja sylkäsi tavattomalla kiivaudella.

-- Sinä olet aina sanonut: ei vierivä kivi ota sammalta ja samaa olen
minä tuuminut pitkin matkaa. Muuttamisesta ei ole mihinkään. Jos
sattuisi yksi kohta paranemaan, niin ehkä pahenisi toinen. Jäädään
vaan tähän: ei muuallakaan ole parempaa toimeentuloa. Niemeen on jo
totuttu ja kotiuduttu. Saahan tuosta järvestäkin kalan pataansa, eikä
järveäkään ole joka paikassa. Kaadetaan nyt kaskeksi tuo metsä mäeltä,
koskei rouva sentään heti tykkänään hävitä kaskenpolttoa. Laajennetaan
peltoja sillä välin. Ehkä tästä nyt toimeen tullaan.

-- Niinhän se rouva sanoi tulevaisuudessakin antavansa vesata pikkusen
pensasta. Saathan sinä jo vaikka huomenna mennä rouvan puheille.
Minä kirnuan aikaseen aamulla ja tyhjennän kananpesän, jotta saat
tulijaisiksi.

Matti hymyili jo tyytyväisenä ja rauhoittuneena läksi emäntäkin
askareilleen.



Helsinkiin.


Anna-Kaisa istui potaattia kuorimassa matalalla rahilla hiiloksen
vieressä ja emäntä pani taikinaa peräpuolella tupaa. Anna-Kaisa
oli taas tavallista totisempi, hätäisesti hän käänteli potaattia
hyppysissään ja ilme hänen kasvoillaan oli nyrpeä. Emäntä puheli
päivän kuulumisista, eikä pitkään aikaan ollut huomaavinaan hänen
sanattomuuttaan, mutta vihdoin rupesi se häntä suututtamaan, sitä
kun viime aikoina oli ruvennut ilmestymään yhä useammin, emäntä ei
ymmärtänyt miksi.

Anna-Kaisa oli palvellut Mäkelässä kolme vuotta ja ne vuodet olivat
emännälle olleet helpoituksen vuosia. Kunnon tyttö oli Anna-Kaisa
ollut, esimerkkinä muille palvelijoille, mutta viime aikoina oli
hän jostakin käsittämättömästä syystä käynyt tyytymättömäksi ja
epäystävälliseksi, usein tapasi hänet mietteisiin vaipuneena työnsä
äärestä ja kun häntä silloin puhutteli, karkasi veri hänen kasvoilleen
ja hänen vastauksensa oli lyhyt ja ylpeä. Emäntä oli kärsinyt tämän
kaiken silloin tällöin lempeästi varoittaen. Ehkäpä Anna-Kaisa siitä
tasaantuisi. Kylällä puheltiin, että Jere, naapurin muonamies, joka
oli varakkaanlainen ja paraikaa rakensi itselleen huoneita, tavotteli
Anna-Kaisaa morsiamekseen. Emäntä oli arvellut että tytön kiukkuisuus
ehkä oli johtunut siitäkin. Mutta vihdoin hänen kärsivällisyytensä
loppui ja hän päätti koettaa pahoin sanoin, koskeivät hyvät sanat
auttaneet.

Anna-Kaisa näkyi ikäänkuin aavistavan että ratkaiseva hetki oli tullut,
hän heitteli kiivaasti perunankappaleita vesipataan, poski punotti,
suu oli supussa ja hengitys kulki hätäisesti. Emäntä seisahtui hänen
eteensä.

-- Kuule sinä, Anna-Kaisa, näitä sinun juoniasi on nyt kestänyt niin
kauvan, etten minä niitä enään viitsi katsella. Rupea elämään ihmisenä
entiseen tapaan, taikka...

-- Pääsenhän minä tästä eroon, ei emännän kauvankaan tarvitse minua
katsella. Hankkikaa vaan parempi...

Anna-Kaisa oli kauvan hautonut näitä sanoja, vaikka hän aina oli
lykännyt niitä tuonnemmaksi. Nyt oli emäntä itse antanut niihin
aihetta. Tuntui oikein helpolta, kun oli saanut ne lausutuiksi.

-- Tyytyväinenhän minä olen sinuun ollut, paitsi näinä viime aikoina,
enkä minä tahdo ajaa sinua keskellä vuotta maailman selkään. Sanon
vaan, ettei tämä juonitteleminen kelpaa, rupea entisillesi...

-- Keskellä vuotta! venytteli Anna-Kaisa ivallisesti. -- Ehkä sitä
keskellä vuottakin sentään pääsee katon alle, kun osaa työtä tehdä.
Emäntä tiedustelee vaan parempia piikoja. Minä kyllä menen vaikka tänä
päivänä...

-- Ja minne? kysyn minä. Joko on paikka katsottuna?

-- Tottahan jonnekin joudun, jollen likelle, niin kauvemmaksi.

Anna-Kaisa ja hänen emäntänsä olivat eläneet hyvässä sovussa kolme
vuotta, mutta nyt he riitelivät. Toinen sana synnytti toisen,
Anna-Kaisa haukkui emännälle suut silmät täyteen ja emäntä, jonka
arvolle olisi ollut alentavaa ottaa vastaan piikatytön hävyttömyyksiä,
piti puoliaan voimiensa perään. Loppupäätökseksi tuli, että emäntä ja
Anna-Kaisa eroaisivat niin pian kuin toinen saataisiin Anna-Kaisan
sijalle.

Tämä kaikki oli kuin arvoitusta emännälle. Hän ei voinut käsittää,
mikä oli pistänyt tytön päähän, hänen järkensä mahtoi olla vialla.
Iltapäivällä kun Anni, naapurin emäntä, pistäysi heillä lainaamassa
sikuria, kertoi emäntä hänelle aamuisen riitansa Anna-Kaisan kanssa.
Hän ei tavallisesti sekaantunut kyläläisten asioihin, eikä sallinut
heidän sekaantua omiinsa, mutta tämä asia painoi hänen mieltänsä ja
keventyäkseen hän sen kertoi naapurin emännälle, koska tämä juuri
sattui tulemaan.

Anni nauroi.

-- Ettekö te nyt ole siitä kuulleet, että Anna-Kaisalla on paikka
valmiina Helsingissä ensi kuun alusta!

-- Paikka Helsingissä Anna-Kaisalla...! sai emäntä huudahdetuksi.
-- Minä, joka en koskaan kuuntele, mitä kylällä puhutaan, minä en
ole kuullut mitään. No, ja kummoinen paikka se on ja kuka sen on
toimittanut?

-- Johan siitä nyt on vuosia, puhui Anni, -- kun Heta, meidän Jeren
sisar, läksi Helsinkiin. Eihän hänestä sitte ole kuulunut mitään moniin
vuosiin. Mutta viime markkinoille hän oli ilmestynyt kuin tuulen
tuomana. Komeana rouvana, hattupäisenä hän oli puhutellut Jereä ja
kertonut olevansa hänen sisarensa -- ei ollut sentään tullut ylpeäksi,
vaan tunnusti Jeren veljekseen. Siellä hän näki Anna-Kaisankin ja
ihastui heti, kun Anna-Kaisa oli kasvanut niin kauniiksi tytöksi.
Hän oli hatistellut häntä vyötäisistä, taputellut hänen poskeaan ja
paikalla tarjonnut hänelle myyjättären paikkaa puodissaan -- Hetalla
kuuluu Helsingissä olevan joku anniskelupuoti. Hän oli heti luvannut
Anna-Kaisalle kymmenen markkaa kuukaudelta ja paikalla pistänyt matka-
ja pestirahat kouraan.

Emäntä oli yhä nousevalla hämmästyksellä kuunnellut Heikkilän Annin
kertomusta. Hänelle selveni nyt täydellisesti, miksi Anna-Kaisan käytös
viime aikoina oli ollut niin ynseä. Markkinoiden jälkeen hän juuri oli
muuttunut.

-- Ja nyt vasta te minulle kerrotte tästä, minulle, joka kuitenkin olen
kohdellut Anna-Kaisaa kuin omaa lastani, sanoi hän vihdoin.

-- Kukapa teille uskaltaisi tulla juttuja tuomaan, te olette niin
ylpeä...!

Jonkinlaisella vahingonilolla Anni nautti Mäkelän emännän mielipahasta.

-- Voi minua onneton, kun päästin Anna-Kaisan niille markkinoille! Mitä
Jere sitte sanoo, kun häneltä sisarensa vie morsiamen?

-- Eihän Jeren ja Anna-Kaisan välillä vielä liene ollut varmoja
kauppoja, sillä viime aikoina ei Jere ensinkään ole käynyt veistämässä
huoneitaan. Taitaa ajatella, ettei niitä enään tarvitse, kun tästä
Anna-Kaisakin lähtee muille maille.

Anni nousi jo penkiltä lähteäkseen pois, mutta Mäkelän emäntä pidätti
hänet.

-- No tiedetäänkö, kummoinen ihminen se Heta nykyään on?

-- Niin muhkeaksi sanoivat paisuneen, ettei olisi tuntenut samaksi
ihmiseksi. Hän oli kertonut, että joku ylhäinen herra on hänellä
sulhasenakin. Kai se hankkii Anna-Kaisallekin toisen paremman Jeren
sijaan.

Anni nauroi terävästi, mutta Mäkelän emäntä tunsi kiukun kiehuvan
rinnassaan. Hänen kätensä vapisi, kun hän Annille kaasi kahvia.

-- Eikä Anna-Kaisa yksin lähde. Se ei niin hämmästyttäisikään, jos
piikatyttö, jonka kuitenkin on hankittava leipänsä maailmalta,
lähtisikin, mutta kun talon tyttäretkin, niinkuin Honkapään Alma, jolta
ei pitäisi mitään puuttumaan, lähtevät Helsinkiin palvelusta hakemaan...

Hetken ajan molemmat vaikenivat.

-- No mutta ovatko ne aivan hulluja?!

-- Siltä se vähän tuntuu.

Sillaikaa oli Anna-Kaisa navetassa lehmiä ruokkimassa. Ei häntä olisi
luullut kahdeksantoista vuotiaaksi tytöksi, niin tukeva ja voimakas hän
oli vartaloltaan. Kasvot olivat niin terveet, silmät suuret, vilkkaat,
hiukset tunkivat kiharoina ulos palmikoista päänlaella. Hän hyräili
itsekseen ja jäi vähä väliin mietteisiin vaipuneena seisomaan.

Kuin unessa hän oli elänyt aina siitä asti kun markkinamelussa tuo
muhkea nainen oli pistänyt pestirahat hänen kouraansa. Kuinka hän
oli tullutkin ottaneeksi ne vastaan? Hänhän jo silloin oli pestattu
Mäkelään ja Mäkelässä oli ollut hyvä palvella. Mutta rouvan puhe, hänen
kertomuksensa Helsingistä, sen kauneudesta, suruttomasta, hauskasta
elämästä oli hänet huumannut. Rouva oli sanonut, että Anna-Kaisa
tulee olemaan täydellinen kaunotar, kun hän saa oikeat vaatteet
päälleen, että kaikki tulevat hänestä pitämään, hän pääsee pääkaupungin
tansseihin ja huveihin, niin paljon kuin hän ikinä tahtoo. "Anna-Kaisa
onkin totinen tyttö, joka ei viitsi hyppiä tanssista tanssiin", oli
Jere inttänyt siihen väliin. Heta oli nauranut ja ruvennut kertomaan,
kuinka Helsingissä löytyy kauniita kirkkoja, joissa jokikinen päivä on
jumalanpalvelus ja niin hyviä pappeja...

Anna-Kaisan mielen oli vallannut tunne, jota ei voinut verrata
mihinkään muuhun kuin siihen, jonka hän kerran lapsena oli tuntenut.
Hän oli jouluaamuna ollut kirkossa kummitätinsä kanssa, koko päivän
oli oltu vieraissa kirkonkylässä ja illalla kun lähdettiin kotiin,
ajettiin suuren herraskartanon ohitse. Oli jo pimeä ja kuultavien
uutimien läpi loisti korkeista ikkunoista valo lumelle. Ja kun tultiin
mäentöyrylle, saattoi nähdä sisään. Keskellä lattiaa oli kuusi, jonka
oksilla kiilteli ja välkkyi, sen ympärillä liikkui lapsia kauneissa
puvuissa ja soitto kuului ulos asti. Nuo lapset tuolla mahtoivat olla
onnelliset, he mahtoivat saada, mitä ikinä tahtoivat, leikkikaluja,
makeisia, kahvia vaikka koska, kauniita uusia vaatteita, kaikkea,
kaikkea... Anna-Kaisa oli kummitädin sylissä peitteisiin köytettynä
niin ettei hänestä näkynyt kuin silmät ja nenän pää ja niin kankeana,
että suurella vaivalla saattoi liikkua. Hän ponnisteli ylös ja
käänsi päätään kartanoon päin niin kauvan kuin sitä vain näkyi. Ja
kun se oli kadonnut näkyvistä, teki hänen äärettömästi mieli päästä
hankeen seisomaan ikkunan alle, sinne, mistä saattoi nähdä kuusen,
jonka valoista hohde lankesi lumelle. Ehkä joku noista kauneista,
onnellisista lapsista näkisi hänet, tulisi ulos hänen luoksensa ja
veisi hänet sisään, liikkumaan likellä kuusta, olemaan yhtenä noista
olennoista, jotka saivat kaikki, mitä tahtoivat... "Täti, minä menisin
niin mielelläni tuonne tanssimaan lasten kanssa kuusen ympärille",
sanoi hän, ja täti vastasi: "ole sinä vain, lapseni, tyytyväinen siihen
osaan, jonka Jumala sinulle on antanut. Eivät nuo herraslapset ole
onnellisemmat kuin sinäkään".

Tuo lapsuuden muisto nousi niin elävästi hänen mieleensä. Juuri
samanlaisena kuin silloin herraskartano, kajasteli hänen edessään nyt
Helsinki, ihana Helsinki, jossa elettiin huoletonta, iloista elämää ja
jonka kirkoissa joka päivä oli jumalanpalvelus. Jäisivät tänne ilkeät
maantyötkin, ei tarvitsisi enään ryömiä rapakkoisia teitä, vaan olisi
jalkain alla kivikatu...! Ihmiset haukkuivat Helsinkiä ja kielsivät
häntä menemästä sinne. Anna-Kaisa tiesi kyllä että heidän kävi häntä
kateeksi, olisivat mielellään itse tahtoneet Helsinkiin, kunhan vain
olisi tarjottu paikkoja heillekin...

Anna-Kaisa seisoi unelmiinsa vaipuneena, nojaten olkapäätään pilariin,
joka pidätti läävän kattoa. Miesääni, joka, toivotti hyvää iltaa, sai
hänet säpsähtämään. Ovella seisoi Heikkilän Jere. Anna-Kaisa oli heti
täydessä työssä, eikä ollenkaan näyttänyt huomaavan häntä. Hyvän aikaa
Jere seisoi ääneti, vihdoin hän hitaasti alkoi:

-- Kuules Anna-Kaisa, minulla olisi sinulle hiukan asiaa. Saanko nyt
puhua?

-- Mitähän asiaa sinulla sitte on? Olenpa taitanut sen ennenkin kuulla,
joten voit säästää sanasi.

-- Älä ole noin ylpeä. En ole moneen päivään käynyt rakentamassa
mäellä. Sinun vallassasi on määrätä, heitänkö koko puuhan, vai
rakennanko huoneet valmiiksi. Nyt on sula syksy, voisin jouluksi saada
kammarin katon alle.

-- Vai minustako se riippuu? No rakenna, rakenna sitte, minä en kiellä,
lähdenpä viikon perästä pois koko näiltä tienoilta, joten en ole sinua
häiritsemässä.

Jere tuijotti totisena eteensä. Hänen suuri kouransa lepäsi oven
pielessä.

-- Etkö muista sitä iltaa vuosi takaperin, kun kuunvalossa palasimme
metsähalmeelta? Minä silloin puhuin sinulle, että etköhän rupeisi
kanssani yksiin leipiin, rakentaisin huoneet tuolle korealle mäelle,
hankittaisiin porsas ja...

-- Mitä niistä enään puhuu! Ne ovat minulta aikoja sitte unohtuneet.

-- Mutta ei minulta.

-- No sinä, joka ne muistat, rakenna sinä ja asu rakennuksissasi. Minä
menen Helsinkiin, sisaresi on jo toimittanut minulle paikankin.

-- Ja vielä tänä kesänäkin tunnuit sinä aivan taipuvaiselta. Mutta
jollet enään minusta huolikkaan, niin jää sentään näille maille.
Mäkelässähän sinua on pidetty kuin omaa lasta. Tapasin tuonoin tytön,
joka oli ollut Helsingissä, ja hän kertoi, kuinka siellä satoja
maalaistyttöjä kävelee ilman paikkaa; kaikkien sinne tekee mieli ja
siellä monet sortuvat turmion tielle. Sinä olet nuori ja kaunis, älä
mene.

-- Kiitoksia vaan neuvostasi! Olisit voinut antaa ne omalle
sisarellesi, minähän sinulle olen ventovieras.

Anna-Kaisa astui ylpeästi Jeren ohitse pihaan. Tuvan porstuassa tuli
Heikkilän emäntä häntä vastaan.

-- Tuleeko piankin matka Helsinkiin? kysyi hän.

-- Viikon päästä.

Anna-Kaisa vastasi lyhyesti, hän oli kaikkien puheessa kuulevinaan
ilkeyttä ja ivaa, joka häntä ärsytti äärimmilleen. Tuvassa häntä
odottivat emännän varoitukset kaupungin vaaroista. Hän puhui lempeällä
äänellä, sanoi tekevänsä sen vain rakkaudesta ja heltyi lopuksi
itkemään. Hänestä tuntui niin vaikealta antaa Anna-Kaisan mennä niin
kauvas, ties milloin ja millaisena hän palaisi ja palaisiko koskaan.
Tänne jäisi vanha, sokea äitikin suremaan.

Anna-Kaisa ei hänelle vastannut mitään, rinnassa tuntui ikäänkuin
pistos. Äiti ei tästä vielä tietänyt mitään. Vaikeinta oli mennä
hänelle siitä ilmoittamaan. Melkein vavisten Anna-Kaisa eräänä iltana
likeni saunaa, jossa hänen äitinsä asui kestinä. Oli niin pimeä, ettei
voinut eroittaa omaa kättään, jos piti sitä silmiensä edessä. Satoi ja
tuuli. Anna-Kaisasta tuntui siltä kuin hän olisi menossa varkaisiin.
Oikein hän vavahti, kun koira rupesi haukkumaan tuvan luota. Heikon
tulensäteen johtamana hän löysi ovelle. Siihen hän seisahtui. Sisältä
kuului veisaamista. Se oli tuttua virttä ja ääni oli tuttu, vapiseva
akan ääni. Anna-Kaisa tempasi oven auki.

Leveällä rahilla olkivuoteella istui laiha, vanha eukko. Seinät olivat
mustat, ikkunalla tuikki kitupiikki, suloinen lämmin leijaili ilmassa
ja kiukaan takaa siritti sirkka.

-- Hyvää iltaa, tervehti Anna-Kaisa.

Akka nosti harmaan päänsä ja vaani ympärilleen sokeilla silmillään.

-- Joko sinä lapseni viimeinkin tulet! Kertovat sinun lähteväsi
kaupunkiin. Miksi sinä heität Mäkelän hyvän emännän, mikset rupea
vaimoksi Heikkilän Jerelle, joka on niin kelpo mies kuin ikinä voi
olla, miksi heität minut vanhan äitisi? Minulla on ollut kahdeksan
lasta, jokikinen heistä on ollut isänsä kaltainen ja kaikki ovat he
eläneet kurjaa elämää. Sinä minun viimeinen lapseni, menetkö sinäkin
samaa tietä? Sinä olet ottanut paikan Jeren huonomaineisen sisaren
luona... Älä mene...!

-- Mutta, äiti kulta, sai Anna-Kaisa sanoneeksi. -- Ei se kaupunki
kummempi pahuuden pesä ole kuin muutkaan paikat maailmassa. Siellä on
kirkkoja ja jumalanpalvelus joka päivä. Minä saan siellä hyvän palkan
ja voin siten paremmin auttaa äitiäkin.

-- Minä menen pian hautaan, minä en enään tarvitse paljoa. Mutta sinä
olet nuori, elämä on edessäsi. Sinä menet kaupunkiin, jossa enemmän
kuin kirkkoja on huvipaikkoja. Mutta muista vanhan äitisi sanat: älä
myy sieluasi saatanalle!

Sokea äiti lausui ne sanat kamalalla totisuudella. Anna-Kaisan korvissa
ne kaikuivat vielä, kun hän asteli Mäkelää kohti pimeän kylän läpi.
Hänen rauhansa oli poissa, ilo ja riemu, jolla hän ennen oli ajatellut
Helsinkiin menoa, olivat kaukana. Hän pelkäsi koko Helsinkiä ja
tuumaili rahojen poislähettämistä.

Aamulla näytti taas valoisemmalta, varoitukset olivat ikäänkuin
pahaa unta vain. Ja kokonaan ne poistuivat, kun Honkapään Alma
päivällisaikaan tulla pyyhälti Mäkelään tapaamaan Anna-Kaisaa.

-- Kuules nyt, minä sain kirjeen Helsingistä. Torstai-iltana meidän
pitää olla perillä. Tytöt tulevat asemalle vastaan. Minäkin saan
myyjättären paikan eräässä puodissa aivan likellä Hetan kauppaa. Voi
voi, mitkä päivät meille koittavat!

Alma syleili Anna-Kaisaa ja nauroi ja Anna-Kaisa nauroi. Suurena,
ihanana ja äärettömänä Helsinki kajasteli silmien edessä, aivan
niinkuin muinoin herraskartanossa se, joulukuusi, jonka valossa
ainoastaan iloittiin ja hymyiltiin. Anna-Kaisa oli astumaisillaan sen
lumottuun piiriin... Varhaisena aamuna seisahtuivat Honkapään rattaat
Mäkelän portaitten eteen. Puoliyön aikaan oli jo noustu, Anna-Kaisa oli
keittänyt läksiäiskahvit ja itkenyt emännän ja äitinsä kanssa, joka
eilisillasta asti oli ollut Mäkelässä. Jere oli saapunut auttamaan, hän
se kantoi Anna-Kaisan tavarat rattaille. Oli aivan pilkkosen pimeä,
lyhdystä lankeavassa soikeassa valossa saattoi vielä hetkeksi nähdä
molemmat tytöt, jotka istuivat rinnattaan, Anna-Kaisa itkien, Alma
nauraen hänen lapsellisuuttaan. Sitte läjähytti renki piiskalla hevosta
ja rattaat läksivät liikkeelle, kadotakseen pimeyteen.

Mäkelän emäntä kutsui Jeren kahville ja istuutui itse penkille
Anna-Kaisan äidin viereen. Sokea akka piti käsiään ristissä ja
kiikuttaen laihaa vartaloaan, mutisi hiljaa rukousta. Kukko lauloi,
kiviseltä tieltä kuului vielä rattaiden rätinää. Äänettömyys vallitsi
pitkän aikaa tuvassa.

-- Nyt se meni. Mimmoisena palannee ja palanneeko koskaan, sanoi
vihdoin Mäkelän emäntä.

-- Monet ovat menneet, harvat palanneet, sanoi vapisevalla äänellään
Anna-Kaisan äiti.

Jere pyyhkäsi hihallaan silmiään. Kyyneleet tuppasivat esiin aivan
väkisin.



Elävänä haudattu.


Hän oli nuorena ollut kaunis. Vielä nytkin olivat piirteet hienot,
säännölliset. Tukka oli valunut kutreina kulmille, pää oli ollut
pystyssä, vartalo notkea ja ryhti ylpeä. Heleä nauru oli hurmannut
miehet, poskien puna, palmikon paino houkutellut talon pojatkin
kosimaan piikatyttöä.

Mutta köyhälle miehelle hän oli mennyt ja hänen vaimonaan, hänen
lastensa äitinä oli hänen kukoistuksensa lakastunut. Kaikki ne tuhannet
hetket, ne näkymättömät mielialat, jotka saattavat himmentää silmästä
kiillon, taivuttaa kenon niskan, lamauttaa jäntevyyden, ne mahtuvat
sanoihin _huoli_ ja _työ_. Huoli ja työ olivat hänetkin sokeaksi
tehneet ja vihdoin laskeneet vuoteelle, jossa hän kävi yhä heikommaksi,
vapisevammaksi, yhä raskaammaksi ristiksi pojalleen ja poikansa
vaimolle.

He asuivat sydänmaalla uudistorpassa, jonka hirret mies ja vaimo
olallaan olivat kantaneet kodikseen korvesta. Peltotilkkusesta korjasi
halla joka syksy elon ja ainoa lehmä oli vaihdattava leiväksi. Se
koski kipeästi kun piti olla lisänä sellaisessa paikassa, olla niin
voimattomana, ettei olisi jaksanut liekuttaa lapsen kehtoa, kun se
itki, olla niin köyhänä, ettei ollut leipäpalasta antaa niille, jotka
olivat elämää rakkaammat, joiden hyväksi olisi tahtonut henkensä
antaa. Hänellä itse teossa ei ollut muuta kuin elämää ja henkeä sen
verran, että hän ymmärsi rakkauden elävän itsessään, ymmärsi että hänen
kuolemansa olisi ollut huojennus, ja ettei hän _saanut_ kuolla.

Tupa oli pieni savupirtti, jonka matalasta ovesta täytyi astua
kumarruksissa sisään. Kun kättä nosti, ylettyi se lakeen, joka oli
kiiltävän musta. Ikkunat olivat pienet, talvella oljilla peitetyt.
Hän tunsi jokaisen hirren permannossa ja seinässä, tiesi orret, tiesi
askelten määrän vuoteeltaan kiukaalle, sängylle, jossa mies ja vaimo
makasivat, pöydän luo ja siitä penkkiin. Umpisokeana hän osasi astua
yli kynnyksen ja kumartaa päänsä oven kohdalla, hän tunsi ulkona
likeisimmän ympäristön, tien aidalle, saunaan ja kaivolle. Aikaa
oli ollut oppia kaikkea tuota tuntemaan. Häntä oli tuhansia kertoja
talutettu siitä kynnyksestä, tuhansia kertoja hän oli omin voimin
laahaunut paikasta toiseen, kaatunut, kolahuttanut päänsä ovien pieliin.

Voi niitäkin pitkiä talvisia öitä, kun koko maailma oli rauhan
unessa ja ympärillä kuului tyyni hengitys ja omaan silmään ei tullut
hetkenkään lepo; jäseniä vain särki paljosta makuusta kovalla
vuoteella, jonka lautapohja tuntui olkien alta. Hän itki ensi aikoina
ja väänteli tuskassa, epätoivossa, kun tiesi ulkona milloin valkoisen
lumen ja tähtitaivaan kimaltelevan, milloin kesälämpöisen ilman olevan
tuoksua täynnä ja paimenten metsässä laulelevan! Mutta vähitellen tuli
nykyaika hänelle vieraaksi, unohtuivat kestävän elämän piirteet ja hän
eli elämäänsä uudestaan lapsesta saakka. Hänen ajatuksensa liikkuivat
kuolleitten omaisten haudoilla, hän näki nurmikkomättäitten alta heidän
kasvonsa ja kuuli heidän kutsuvan luoksensa. Koko väki heräsi välistä
siitä, että hän puhui asioista tai ihmisistä, jotka olivat jo maaksi
maatuneet. Hän saattoi olla niin irroillaan koko elämästä, että jo
luuli olevansa kuollut. Silloin tuntui vaikealta herääminen ja entisen
kurjuuden alkaminen uudestaan. Silloin hän rukoili, rukoili, melkein
toivottoman hartaudella, että Luoja hänet todellakin luoksensa ottaisi.

Hänen ainoana ilonaan olivat lapset, niissä koko hänen nykyinen
maailmansa, kaikki mitä elämä saattoi hänelle antaa. Hän oli laulanut
nuoruutensa laulut heidän kätkyittensä ääressä, kertonut heille
lapsuutensa sadut, opettanut heitä lukemaan. Niiden nauru oli ainoa,
joka sai hänen kangistuneet leukansa taipumaan hymyilyksi, niiden
lämpöiset kädet hänen poskellaan olivat kuin aurinko valaisemassa
syksyn alastonta metsää. Mutta viimeiseltä tulivat öitten ja päiväin
tuskat hämäriksi, epäselviksi ja lapset saivat hyväellä hänen kättään,
ilman että hän siitä tiesi tai heräsi. Välistä oli järki valveilla,
välistä kokonaan poissa. Ja kun se palasi, näytti se suuren askeleen
hautaa likemmä, mutta henki ei sittenkään lähtenyt; kitui vaan kurjassa
olennossa, joka ei ajatellut eikä tuntenut.

Vähitellen syntyi häneen tunne, joka nousi kuin ruoho raunioiden
mullasta, toivon tunnehan rupesi haluamaan muutosta, vaikka
minkälaista. Jospa häneltä esim. taittuisi joku jäsen tai kuolisi tuo
pikku tyttö, jolla miniä oli kertonut olevan vaalean tukan ja siniset
silmät. Sitä tukkaa hän oli silitellyt ja suudellut suurimpana ilona.
Vietäköön häneltä vaikka sekin vaikka mikä otettakoon! Kunhan vaan
tuska tulisi uudeksi ja herättäisi hänet horrostilastaan.

Ja muutos tulikin vaikkei juuri siinä muodossa: päätettiin lähettää
hänet omaksi ja muitten huojennukseksi vaivaistaloon!

       *       *       *       *       *

Huomen aamulla hän viedään. Hevonen on jo tilattu, häntä on käytetty
saunassa, turkki on lainattu matkaa varten. Kapineita ei hänellä ole
muuta vietävää kuin vaatteet päällään ja kuolinpuku.

Ilta on pimeä, tähdetön. Takassa palaa tuli. Tupa on siivottu, kahvia
on toimitettu. Lapset ovat kaikki puhtaisiin paitoihin puettu mies
istuu sänkynsä laidalla pää käden nojassa, vaimo askaroitsee.

-- Niinhän nämä ovat kuin äitimuorin hautauskahvit, sanoo hän
kaataessaan kahvia ja purskahtaa itkuun.

Muori itse ei itke. Hän on niin puhtaassa puvussa sängyllä pitkänään.
Laudan kovuus hänen allaan ei tunnu, mieleen eivät muistu enään pitkinä
ne entiset loppumattomat, toivottomat yöt. Ne ovat nyt kaikki jääneet
jälelle päin, nyt on koko elämä lopussa, se elämä, joka kerran eli
nuorta kukoistusta ja kului sokeudessa näitten seinäin sisällä. Kun ne
eivät enään suo suojaa, silloin loppuu elämäkin, silloin hän on kuollut
ja haudattava. Kuin unennäköä on koko menneisyys huolineen, töineen.
Siinä oli sentään niin paljon iloa, niin paljon onneakin ollut,
rakkautta oli saanut ottaa ja antaa ja nyt oli mielessä tilaa vain
kiitollisuudelle, ylistykselle. Ainoa, joka vielä sitoi maailmaan, sitä
hän kosketteli käsillään viimeistä kertaa, siihen hän painoi kuihtuneen
poskensa, sitä rutisti hän povelleen, ikäänkuin olisi tahtonut lopettaa
voimansa siihen liikkeeseen. Täytyihän hänen ottaa maanpäälliseen
hautaansa nuo rakkaat kasvonpiirteet, joita ei hän koskaan ollut
nähnyt, silittää niitä pehmeitä hiuksia, joihin hänen rakkautensa oli
kiinni kasvanut. Ja viimeisen kerran hän korotti vapisevan äänensä ja
kutsui luoksensa lapset niinkuin monasti ennen.

-- Tule, Taavi poikani, lukemaan!

Ja Taavi lukee totisena ulkoa katkismuksensa kysymykset ja vastaukset
sujuvassa jaksossa.

-- Lupaakos Mari parantaa sisälukua?

-- Lupaa.

He jäävät juhlallisina seisomaan ikäänkuin olisivat vieraissa. Ja kun
hän jakaa heille kahvista säästetyn sokeripalan, kiittävät he niinkuin
on opetettu.

-- Ruusa rukkani, tule ottamaan sokeria.

Hän vetää heidät kaikki ympärilleen houkutellen, kunnes saa heidät
teuhaamaan, temmeltämään. Ja hän jää siihen yksin istumaan ääneti ja
kuihtuneena, heikkona kuin laho kanto nuoren metsän keskessä.

Valmistuksia ei tehdä paljon, ei ole erityistä puhuttavaakaan. Ennen
maatapanoa tahtoo pojan vaimo, että laulettaisiin virsi.

-- Niinhän siitä tulee kuin ruumiin lähtövirsi! sanoo muori itsekseen.

Sitte koko väki nukkuu, ja hän yksin valvoo viimeistä yötänsä,
kuuntelee hengitystä ympärillään niinkuin hän pitkinä vuosina joka yö
on tehnyt. Aika ei tunnu pitkältä. Järkikään ei sumene, vuode ei ole
kova. Huomenna viedään hautaa niin likelle, täyttyy kaihottu toivo.
Mutta sydämmen juurissa kirvelee vielä jotakin, vienoa surua, joka
sitoo elämään: kaipaus tänne, halu jäädä _tänne_ sittenkin, tänne,
josta on pyrkinyt pois!

Hän makaa selällään hiljaa aamuun asti, kädet ristissä rinnalla. Päivän
sarastaessa valjastetaan hevonen, hän puetaan lämpöiseen turkkiin,
taivuttaa päänsä talutettaessa kynnyksestä ja sitte hänet peitetään
pehmeisiin heiniin. Mutta hänen sydämmensä tekee silloin viimeisiä
töitään, viimeiset kyyneleensä vuodattaa hänen sielunsa, hän on
tuskasta tukahtua. Veräjällä muistaa hän kysyä, ovatko kuolinvaatteet
mukana. Pojan vaimo palajaa reelle, kumartaa itkettyneet kasvonsa hänen
ylitsensä ja rauhoittaa häntä. Muori ojentaa vielä peitteiden alta
luisevan kätensä ja sopertaa kiitosta.

Sitte alkaa pitkä matka kirkkomiesten seurassa. Metsät ovat lumessa,
anturoista kuuluu nariseva ääni. Hän ei tiedä mistään, on kuin
horrostilassa. Poikansa on häntä ajamassa ja hoitaa häntä hellästi.
Vasta kirkonkylässä hän herää, kun kellot rupeavat soimaan. Hän ei ole
kuullut niitä niin pitkiin aikoihin, että ne ovat melkein unohtuneet.
Nyt hänet valtaa ääretön tunne. Se on pelkoa, pyhyyttä, autuaallisuutta
täynnä, sellainen vavistuttava juhlallisuuden tunne, kuin jos hänet
hautaan laskettaisiin.

       *       *       *       *       *

Silloin hän todellakin oli hautaa likellä.

Kun pojan vaimo muutaman viikon kuluttua läksi vaivaistalolle häntä
katsomaan, oli hän jo kotvan maannut kuolleena haudassaan.



Yö Adrian äärellä.


Matkustajat olivat kokoontuneet laivan kannelle, he istuivat pitkin
penkkejä, enimmäkseen ääneti, kukin vajonneena katselemaan komeaa
vuorimaisemaa, jonka kainaloissa Abbazia ja Fiume lepäsivät, toinen
akaasialehdossa viinitarhojen ympäröimänä, hymyilevänä kuin huoleton
impi, toinen kalliokielekkeille kavunneena kuin uhkarohkea nuorukainen.
Ilma oli lämmin, heikko tuuli liikutteli merta, tuoden tuoksua
oleanderipuista rannalla. Edessä oli aava meri, se upposi rajatta
taivaan laitaan ja ainoastaan aaltojen vaahtopäät harjat osoittivat,
mikä sini kuului taivaaseen, mikä mereen. Pitkiä matkoja seurasivat
vuoret, välistä metsäisinä mäkinä, välistä taas huippuina, joita peitti
ainainen talvi. Niihin lankesi pilvistä omituisia valoja ja varjoja,
milloin ne loimottivat sinipunertavassa hohteessa, viereisen huipun
kuultaessa kullankarvallisena, milloin ne utuisina, harmaina loivat
laaksoihinsa jyrkkiä varjoa, jotka valuivat alas pitkin niiden kylkiä
kuin sysimustat, pehmeät villavyöt. Kun laiva oli päässyt aavalle
merelle ja viimeinen maakaistale oli katoamaisillaan, näkyi vielä
vuorten pitkä jono, huippu huipun vieressä, ikäänkuin joukko päitä,
jotka kurkottautuvat katselemaan toistensa olkapäitten yli.

Aurinko seisoi jo kiinni meren pinnassa. Vaahtopäät laineet näyttivät
huuhtovan sen laitaa ja sen säteet kimmelsivät vedessä. Mutta etenevät
vuoret olivat kuin tulessa, harjanteista näytti nousevan hienoa savua,
ijäiset lumet näyttivät syttyneen tuleen.

Laivan perässä seisoi, erillä muista matkustajista, mies ja nainen.
He olivat molemmat nuoret, puetut matkapukuun ja puhuivat vierasta
kieltä. Hurmaantuneina he katselivat maisemia, hurmaantuneina heidän
silmänsä vaipuivat toisiinsa, ihastuksissa mies kietoi käsivartensa
naisen vyötäisten ympäri, kun tuuli kiikutti laivaa. Ja kun suurempi
laine sitä nostatti, lankesi nainen penkille istumaan ja veti miehensä
perässään. He nauroivat molemmat ja jäivät siihen käsitysten istumaan.
Päät painuivat vastatusten, hiukset koskettivat toisiaan.

-- Mikä hurmaus tässä yksinäisyydessä, kaukana kotoa, yllä taivas, alla
meri, ympärillä suurta, ääretöntä. Ei kukaan tunne meitä, ei kukaan
ymmärrä kieltämme, me olemme kaksin...!

-- Ja aamulla olemme Veneetsiassa. Katso noita aaltoja, ne ovat
ihmeelliset, sinivihriät, läpikuultavat. On aivan kuin joku avaisi
syliänsä ja ojentaisi hempeät käsivarret hyväilemään. Mutta sinä olet
kalpea, kulta, voitko pahoin?

-- Pyörryttää niin omituisesti.

Se oli meritauti, joka oli tulossa. Hän nouti tyynyn alhaalta ja peitti
vaimonsa penkille pitkäkseen. Ja kauvan aikaa hän lepäsi silmät kiinni.
Tuli jo parempi olla, ei pyörryttänyt, kiikutteli miellyttävästi,
niinkuin tuuli mahtaa tuuditella veden neitoja aalloilla. Hän oli siinä
tahdotonna, mitään ajattelematta, rinnassa rauhan, turvallisuuden
tunne. Kun hän avasi silmänsä, kohtasivat häntä miehensä kasvot.

Kuu oli suurena taivaalla. Jollei sitä olisi ollut, olisi ollut
pilkkosen pimeä. Ei näkynyt muuta kuin vettä ja taivasta, kuu katseli
taivaalta veteen ja vedestä katseli toinen kuu taivasta. Muutoin oli
tyyntynyt, vaahto aaltojen harjoilta vähennyt, suuria pilviä vain
uiskenteli ilmassa. Yö näytti tulevan mitä ihanin.

Matkustajat istuivat vielä kannella, muitten muassa vanhanpuoleinen
herra ja rouva kahden tyttärensä kanssa. He puhuivat vuorotellen
kroaattia ja saksaa.

-- Minä en usko meritautia, jatkoi rouva puhettaan. -- Jollei tahdo,
niin ei sitä saa, se on enemmän tai vähemmin teeskentelyä. Olen
matkustanut Välimeren yli Egyptiin ja vaikka kävi kova tuuli, niin en
ollut merikipeä, sillä en tahtonut olla sitä.

-- No en minä nyt tiedä, tahtooko sitä suorastaan kukaan, vastasivat
kuin kuorossa herra ja tyttäret.

He olivat hyvänvoivannäköistä väkeä, puheesta päättäen huviretkellä
Veneetsiaan. Herra läksi sitte tilaamaan ruokaa, sillä syömistä piti
hän parhaana apukeinona merikipua vastaan -- jos sellaista näin tyynenä
yönä voisi tulla kysymykseenkään.

Vähitellen hajosivat matkustajat kannelta, paitsi nuori nainen joka oli
pitkänään ja hänen miehensä, joka istui hänen vieressään.

-- Uskallankohan minä nukkua tähän? Minun on tässä niin hyvä.

-- Kuinka et uskaltaisi armaani? Minä istun vierelläsi ja meri tyyntyy,
minkä ehtii.

Hän silitti hänen poskeaan ja painoi kiinni hänen silmänsä. Hän
kiikkui kuin kehdossa, aallot loiskivat, tuulet lauloivat kehtolaulua.
Jo alkoivat unet liidellä hänen ympärillään. Ne olivat utuiset ja
epäselvät, hän ei saanut yhtään niin kiinni siivestä, että olisi voinut
nähdä sen piirteet. Ne kahisivat hänen ympärillään, hän tunsi niiden
likeisyyden ja nautti siitä. Niin hän nukkui kauvan.

Äkkiä hän heräsi siitä että kasvoille tuli jotakin kylmää, märkää. Hän
nousi istumaan, mutta putosi takaisin pitkäkseen. Hän oli hihnalla
sidottu kiinni penkkiin. Tuuli tarttui hänen huiviinsa ja vei sen
mukanaan. Laiva kallistui niin, että kansi kosketti vettä. Oli
pilkkosen pimeä, satoi, vinkui, ulvoi. Toisessa päässä seisoi pitkä
mies, joka vaivoin pysyttelihe pystyssä. Se ei ollut hänen miehensä.
Missä hän oli, oliko tuuli hänet vienyt...?

Nuori nainen sai hihnan irroitetuksi ympäriltään ja nousi. Hänen
päätään huimasi, myrsky tarttui hänen vaatteisiinsa ikäänkuin
viedäkseen hänet ilmaan. Hän putosi kannelle ja vieri laivan kiikunnan
mukana, kunnes sai kiinni penkin jalkaan. Suuri puupöytä irroittui
sijaltaan, kannen alta kuului hälinää. Äkkiä välähti häikäisevä valo,
pilvi ratkesi liitteissään, salamat iskivät vastatusten kaikista
ilmansuunnista. Aallot vyörivat korkeina kuin vuoret, vaahto vain
hulmusi harjoilla. Salama sammui, kuu jäi näkyviin!

Nainen makasi permannolla suinpäin, pidellen kiinni rauta-aidasta.
Laivan kallistuessa, avasi meri häntä vastaan kitansa, hän tuli sitä
niin likelle, että suolainen pärsky kasteli hänen kasvonsa. Kuu valaisi
tumman kirkkaalta taivaalta.

-- Armaani, oletko peljännyt? kuului myrskyn seasta.

Hän tunsi itseään nostettavan pystyyn kainaloista. Se oli hänen
miehensä.

-- Täällä on täydellinen myrsky. Meidän täytyy mennä alas.

He menivät haparoiden puitteita myöten. Kansi jäi tyhjäksi. Sieltä
kuului hirveä ryske. Penkkejä irroittui permannosta. Säpäleinä ne
hajosivat ilmaan. He eivät päässeet kannen alle, vaan pysähtyivät
laivan perään, sinne missä portaitten suojassa seisoi kaksi pientä
penkkiä seinään kiinnitettyinä. Niille he paneutuivat huppuun, kumpikin
penkilleen ja kiersivät sormensa voimakkaasti pitelemään kiinni.

Tuuli yltyi, satoi, kuu peittyi pilviin, myrsky sen taas paljasti
näyttääkseen hirveän ihanaa näytelmää sen kirkkaassa valossa. Aallot
olivat saavuttaneet kamalan ko'on. Laiva oli niiden käsissä kuin kaarna
tai lastu. Kahden laineen väliseen laaksoon jouduttuaan oli se kuin
haudassa, sieltä saattoi veden läpi nähdä kuun hohteen ja taivaan
sinin, aallon olisi vain tarvinnut kääriytyä peitteeksi laakson päälle,
niin laiva olisi ollut haudattuna.

Nuori nainen katseli näytelmää omituisella mielellä. Ei mistään näkynyt
maata, ei laivaa, ei minkäänlaista apua. Aallot olivat ihanat kaikessa
hirveydessään. Hän tunsi selvästi, että kuolema niistä tuijotti häntä
vastaan.

Täälläkö he kuolisivat, häämatkallaan, kaukana kodista...? Ehkä
se olisikin onnellisinta... he olivat omistaneet toisensa, he
olivat rakastaneet, he olivat tunteneet ajan suurinta autuutta, nyt
jatkaisivat sitä ijäisyydessä. -- Hyvä, suuri, Jumala, rakas isäni, ota
kiitos kaikesta, mitä olet antanut, se on kaikki ollut sinun johtoasi,
sinun huolenpitoasi. Suo anteeksi pahat tekoni... Sinä tiedät parhaiten
kuinka isot ne ovat olleet... Kiitos vielä siitäkin, että annat meidän
kahden kuolla yhdessä...!

Hän tahtoi panna kätensä ristiin, mutta ei voinut, sillä niillä hänen
täytyi pitäytyä penkillä. Kuun säteet taittuivat veden läpi. Hän
katseli tyynesti tuota kauneutta, joka pian hänelle valmistaisi surman.
Yhdeksäs aalto oli aina muita mahtavampi. Sitä hän jännityksessä
odotti. Se se saattoi kaataa kurjan haahden. Ja kun haaksi sitte oli
laskenut sen laaksoon, tarttui hän ajatuksissansa katkenneeseen lankaan.

He, jotka olivat unelmoineet onneaan pohjan kalpean taivaan alla,
valoisina kesä-iltoina rakentaneet avioliittoaan, täälläkö he
hukkuisivat Italian lämpöisessä yössä, vasta kun olivat vihityt
toisilleen... Entä jos aalto tulisi tässä hetkessä, riistäisi heidät
mukanaan, mutta toisen sinne, toisen tänne...?

Häntä väristytti, vilu karmi luita myöten. Hihna, jolla miehensä
oli kiinnittänyt hänet penkkiin, oli jäänyt kannelle. Millä he nyt
sitoutuisivat yhteen, että edes yhdessä saisivat kuolla?

Yhdeksäs aalto oli taas tulossa. Hän nousi kyynärpäilleen ja pingoitti
sormensa pitelemään kiinni. Se oli kamala laine, suurempi kuin mikään
entinen, vaahtoinen, nälkäinen peto. Hetkessä hän käsitti, että tuo
kaataa laivan...

-- Kulta, kuollaan yhdessä...!

Hän huusi, mutta huutoa ei kuulunut. Kylmä käsi tarttui hänen
jalkaansa. Se oli hänen miehensä käsi. Laiva keikahti... Liitteissä
rutisi, hätähuutoja kuului kannen alta, helisten särkyi lamppuja
ja porsliineja... Nainen sulki silmänsä ja tunsi onnea tietäessään
miehensä käden pitelevän itsestään kiinni. Seuraavassa hetkessä avasi
hän silmänsä. Yhdeksäs laine oli ohitse... Hän ajatteli taas.

-- Entä kotona, miten siellä saadaan tieto tästä yöstä...? Siellä
odotetaan kirjettä, käydään levottomaksi, odotetaan, odotetaan...
Kirjettä ei tule, eikä tule mitään tietoa, kuluu kuukausia, kotona
pukeudutaan suruharsoihin... He, jotka hääiltana, kukitettuina,
laululla, läksivät kotimaan rannasta, he ajelehtivat Adrian meren
aalloilla köytettyinä kiinni toisiinsa...

Kyyneleet vuotivat hänen silmistään, hän ei enään muistanut merta
eikä vaaraa, hän ajatteli vain kotimaata ja omaisia ja pingoitti
vaistomaisesti kätensä pitelemään kiinni. Kului pitkä aika ennenkuin
hän muisti, niissä oli. Miehensä painui hänen ylitsensä.

-- Vaara on ohitse, armaani. Kuljemme tuulen mukaan hätäsatamaa kohti.
Yö oli kamala. Pelkäsitkö pahoin?

Aamu valkeni, kuu oli kadonnut. Meren pinta oli melkein tyyni, mutta
mainingit kiikuttivat vielä laivaa. Kannen alla näytti surkealta.
Tukahduttavassa ilmassa matkustajat makasivat, sekasin tutut ja
tuntemattomat, pitkin penkkejä ja permantoa. Kasvot olivat kalpeat,
silmät tuijottavat ja väsyneet, joku vaikeroi, toiset olivat ääneti,
liikkumattomina kuin kuolleet.

-- Tämä on aivan kamalaa, läähätti heikolla äänellä vanha rouva
tuontuostakin. -- Minä olen matkustanut Välimeren yli Egyptiin, enkä
silloin ollut ensinkään kipeä. Mutta tämä on aivan kamalaa...!

Hänen äänensä tukahtui noihin kohtauksiin, jotka kuuluvat meritaudin
luonteeseen.

Nousevan auringon valossa alkoi kaukaisuudesta häämöittää maata, toiset
väittivät, että jo parin tunnin perästä oltaisiin Veneetsiassa.

Miten taivas oli sininen, miten meri hymyili! Ei olisi voinut aavistaa,
että toinen muutama tunti sitte iski salamoita ja toinen ärjyen aukoi
vaahtoista kitaa...

Jo saattoi selvästi eroittaa likenevän sataman, se oli korkea maa
mustine metsineen ja joukosta saattoi tuntea rakennusten haamuja ja
huippuja. Mutta Veneetsia ei se ollut.

Matkustajat olivat kokoontuneet kannelle, jännitetyssä odotuksessa.
Laiva laski ankkurin.

Edessä oli korkeaa vuorimaata, jonka rinteillä viinitarhat upeilivat
ja sypressit korkeina, solakkoina nostivat kruunujaan. Metsästä
pisti esiin rakennuksia ja kirkontorneja, siinä oli nähtävästi
pieni kaupunki. Tie kulki aivan rantaa myöten ja mäkeä ylös nousi
tuontuostakin pieni, näppärä aasi kuormineen, joka kooltaan oli paljon
suurempi kuin vetäjä itse. Maalaistyttöjä näkyi räikeissä, keveissä
puvuissa.

Matkustajat kokoontuivat kapteenin ympärille. Hän oli juuri
menemäisillään lepäämään yön vaivoista.

-- Missä nyt ollaan? Milloin tullaan Veneetsiaan?

Kysymyksiä sateli hänen ympärillään. Oltiin Piranon rannalla. Parin
tunnin kuluttua lähdettäisiin ja oltaisiin illalla Veneetsiassa.



Tuskaa.


Kirjettä ei ole tullut kolmeen viikkoon. Viimeinen oli Veneetsiasta ja
kertoi mielialoja Italian öistä ja gondooli-lauluista. Mutta siitä on
kolme viikkoa. Kirjeitä on saattanut matkalla joutua hukkaan, mutta
jonkun olisi kuitenkin täytynyt ehtiä perille.

Kahden viikon aikana hän on odottanut jokaista postia, odottanut täynnä
kaihoisaa, vapisevaa toivoa. Hän on ottanut kaiken järkensä avuksi,
päättänyt olla tyyni, odottaa levollisesti. Hän on niellyt kyyneleensä,
purrut huulensa kokoon. Mutta sittenkin on hän tottunut alinomaiseen
pelkoon, hänen kuulonsa on harjaantunut eroittamaan pienimpiäkin ääniä.
Hän toivoo jokaiselta tulijalta jotakin tietoa, näkee jokaisessa
onnettoman uutisen tuojan. Ei hän vaikeroi, ei hän kerro kellenkään.
Hän työntää kaikki tunteet syvälle mielensä pohjaan ja hymyilee --
jos sitä hymyksi saattaa kutsua, sitä, joka jäljittelee naurua, kun
sydämmessä vihloo.

Ja tähän päivään hän on koonnut viimeiset voimansa, keräillyt
sirpaleetkin toiveistaan. Ja kirjettä ei tullut!

Hän seisoo portailla liikkumattomana, nojautuneena pilariin. On
helteisen kesäsydämmen keskiyö, jolloin käki jo on laannut kukkumasta
eivätkä pikkulintuset enään viserrä. Taivaanrannalla, siinä missä
aurinko laski, viipyy vielä ruskoa, sumut ovat levinneet vaaleiksi
järviksi, joissa saarina ui kumpujen vihreä.

Jumala oletko sinä minut hyljännyt? sanoo hän yksitoikkoisella,
väsyneellä äänellä ja tuijottaa eteensä. Hän on valkoisessa, väljässä
yöviitassa, käsivarret riippuvat suorina ja hervottomina, kasvot ovat
kalpeat ja silmien tuli on sammumaisillaan.

Oletko sinä minut hyljännyt? lausuu hän uudestaan ääneen. Hän ei
ajattele mitään, ei muista mitään, lausuu ne sanat vaan tottumuksesta,
ulkoa, sillä hän on viime aikoina käyttänyt niitä niin usein, ettei
niihin enään aina riitä henkeä. Hänen sielussaan ei tunnu liikkuvan
mitään, eikä hänen kasvonsa piirteissä vaihtele ainoakaan väre. Silmien
alla on tumma varjo ja poskipäät ovat kylmät. Ei häntä koske kostea
sumuilma, ei se, että ilta on kulunut yöksi. Kaikki on kadonnut hänen
ympäriltään ja sijaan astunut ikäänkuin harmaa sumuharso, jota hiljaa
vedetään eteenpäin hänen ohitsensa. Se on niin laaja, että se peittää
kaikki ja niin hienosti läpikuultava, että se kohottaa liitelemään
poimuihinsa. Ja sitä riittää loppumattomiin. Sille ei löydy missään
päätä. Hän katselee sitä tutunomaisella tyyneydellä, väsymättä,
kyllästymättä, antaa viedä pois itseään sen mukana viettääkseen kaiken
aikansa sumuisessa, harmaassa horrostilassa. Rupee kaukaa kuulumaan
hiljaista ääntä, joka ajoittain soi kuin kaiku kellosta. Ja taivas on
selkeä, sininen. Sumusaatossa hän kulkee, tuntee tukkansa läikkyvän
ja kuulee kuinka kellon ääni kasvaa ja tulee lauluksi, joka vierii ja
johon kaiku vastaa. Se on suruisa sävel kansanlaulua ja laulaja on kai
yksinäinen kulkija. Jo rupeevat sumut särkymään ympäriltä. Hän näkee
metsän vihreän laidan ja taivaan ja hän yhtyy hyräilemään tuota samaa
nuottia.

Yhtäkkiä sävel katkee sikseen. Hän säpsähtää suoraksi nojauvasta
asennostaan, silmään syttyy elämä ja jokaiseen jäseneen vilkkaus.

Entä jos tuo kulkija tuo kirjeen! sen odotetun kirjeen!

Saattaisihan se olla mahdollisuus! Hän ei tee itselleen selvää siitä,
miten ja mistä se olisi joutunut kulkijan haltuun. Hän kokoo hameensa
laahaavat helmat käteensä ja kiiruhtaa portaat alas, kevyesti ja
juosten, pari askelta nurmea pitkin porttiin päin.

Kirje, kirje! se on siis täällä, sitä tarvitsee vaan ottaa!... Ja koko
hänen henkensä ylenee riemuksi. Mutta miten?

Siinä hän seisahtuu äkisti ja näkee hetkessä mahdottomuuden edessään.
Että puoliyön aikana maantienkulkija toisi hänelle kirjeen samana
päivänä, jolloin posti tuli tuomatta. Hulluutta, hulluutta! Ja hymy käy
kankeaksi, käsivarret vaipuvat alas suoriksi, hän lähtee hoiperrellen
sisään ja sulkee oven vanhaan totuttuun tapaan. Mitään ajattelematta
hän saapuu omaan huoneeseensa ja istuutuu vuoteen laidalle. Ei hän itke
eikä tunne unta, mutta kasvot vaipuvat käsiin. Ympärillä kuuluu ääniä
ja yhtä ei voi eroittaa toisesta. Kuni tietä pitkin vaeltavat hänen
ajatuksensa, joista hän ei saa selvää. Vihdoin hän tuntee aavistuksen
tapaisesti Italian lemuavaa, kuumaa ilmaa ympärillään. Marmoripilarit
kuvastuvat veden syvässä. Myrttipuiden varjot ovat mustat, ilma on
läpikuultavaa, sinistä ja täynnä tenhoa. Gondooli liitää tyyntä katua,
laulu soi ja soitto hurmaa ja gondoolin pohjalla nukkuu _hän!_ -- --
-- mies, jonka otsa on korkea ja tukka tumma. Hän hymyilee onnelleen,
mutta se ei ole Veneetsian kuutamoyö, vaan kalpea Suomen taivas ja
kaukainen morsian...

Tyttö hypähtää hurjistuneena ylös ja levittää kätensä. Mutta syli jää
kylmäksi, katse katoaa tyhjyyteen ja hän tuntee kuinka yhtaikaa elämä
on niin kaunista, niin kaihoa täynnä!

Hän hengittää syvästi, niin että tuntee jokaisen solun liikahtavan
sijaltaan. Sydän lyö kuuluvasti ja silmä tuijottaa yhteen kohtaan.
Niin hän seisoo hetken ja tuntee kaihonsa äärettömyyttä. Sitte kaikki
himmenee. Hän väsyy ja laimenee, liikahtaa sänkynsä laidalle, työntää
vaistomaisesti kengät jalastaan ja raukee siihen. Silmät ovat ummessa,
hengitys tulee tasaiseksi, mutta ajatus ja kuulo toimivat koko ajan.

Kaikki on hiljaista, hämärää. Huoneessa on kukkaisten lemua -- -- --

Lumirajan lähelle, Alppien korkeuteen, sinne hänen piti mennä
noutamaan edelweiss-kukkaa... Miksi ei ole kirje tullut, kirje, jossa
kukka oli...? Ehkei hän ole tullut sinne nousneeksi. Tie on vaikea.
-- Tai ehkä -- ehkä hän on liukunut, ehkä jäälohkare jalan alla on
murtunut. Ehkä hän on kompastunut ja kaatunut ja kaatunut pohjattomaan
syvyyteen...!

Nukkuva lepää liikahtamatta. Ainoastaan suu vetäytyy hiukan kokoon ja
kulmakarvojen väliin syntyy uurteita kuin tuskasta.

-- -- Sieltä ei hän ikinä nouse. Ja hänen viimeiset sanansa vie
Alppituuli.

Hän kääntyy vuoteellaan hetken ja raukee uudestaan uneen. Hän tuntee
liitelevänsä jossakin korkealla, ilmassa, ja kuulee tuulien mellastavan
ympärillä. Hän matkustaa, matkustaa kauvan, tuntemattomia, vaarallisia
seutuja, yli syvyyksien, vinhalla vauhdilla. Vihdoin hän palaa ja
tulee tänne samaan, omaan huoneeseensa. Siellä on kaikki entisellään.
Huonekalut ovat samat, kirjoituspöytä valokuvineen, muistoineen on
nurkassa paikallaan. Hän koettelee esineitä, kodistuu ja tutustuu ja
löytää kaikkialta muistoja. Tuossa sohvassa he ovat istuneet yhdessä
pyryisinä talvi-iltoina, kun takkavalkea on punaillut valkoisia seiniä.
Tuossa ovat runot, joita yhdessä luettiin, permannossa tuossa naula,
johon hän kerran oli kaatua. Se piti sitte lyödä syvemmälle, mutta
tuossa se vielä on! -- Hän tulee peilin eteen ja näkee siellä vieraat
kasvot. Ovatko ne hänen omansa? Oi, ovat! Mutta kuinka hän on matkalla
vanhentunut! Kuinka kaikki nuoruuden elämä ja nuoruuden tuoreus ovat
poissa!

Silloin hän lyö nyrkillä otsaansa ja tuska pääsee valloilleen. Hän
huudahtaa tukahdutetusti, itkien.

-- Voi, voi, tiedä sinä, sinä, että _sinulle_ minä kyynelillä hukutin
silmäini väikkeen! _Sinun_ tähtesi on kuihtunut posken hehku. Senkö
tähden menit pois, että kauneuteni on kadonnut...? ... se johonka
sanoit rakastuneesi: henkeni, sydämmeni, ne ovat jälellä. Tule nyt
ja ota! Voi tule, tule, onhan jälellä rakkauteni, jonka itse Jumala
sytytti. Tule, tule!

Askeleita kuuluu: hän tulee.

Ja tyttö tuntee kuinka entinen nuori hymy palaa, hiukset ovat pitkät
ja kähertyvät kulmille ja silmä on tuore ja kirkas. Hän avaa sylinsä
ja unohtaa hetkeksi kaiken. Kun hän katsahtaa ylös, on hänen edessään
kirje ulkomaalta ja siinä vieras käsiala. Mitä se merkitse, mistä se
tulee? Miksi ei hän itse kirjoita päällekirjoitusta. Miksi? -- Ah niin,
sen saattaa ymmärtää: hän on sairas, niin sairas, ettei hän voi!...
Herra Jumala ehkä hän on jo... jo kuollut!

-- Riistä auki se kirje ja lue!

Mutta hän ei voi. Kuni rautakourien pidättämänä hän seisoo
siinä ja tuijottaa kuin naulattuna valkoista lehteä. Hän ei saa
kättään ojennetuksi sitä ottamaan. Käsivarret ovat raskaina, kuin
poikkisahattuina. Kirje on hänen silmissään valkoisena pilkkuna ja
pilkku rupee liikkumaan ja kasvamaan. Itsestään avautuu yksi sen
liimattu kulma, sitte toinen ja vihdoin se laukee auki kokonaan. Hän
ei uskalla katsoa mitä se sisältää. Hän tahtoo kääntyä pois. Mutta hän
ei pääse paikalta, ei voi liikahtaa. Hänen täytyy pakostakin nähdä ja
lukea. Se sisältää enemmänkin kirjoitusta, mutta hän huomaa vaan yhden
ainoan sanan: kuollut.

Hän tuntee horjuvansa ja hoippuvansa ja vihdoin vajoavansa alas.

Kuollut, kuollut! Ijäti poissa, niin ettei hän koskaan tule.

Voi ei! Aina läsnä, kaikkialla mukana, eroittamattomana henkenä
ijankaikkisesti. Oi, hän saa kuolla niin kernaasti, Herra Jumalani! Ota
sinä hänet turviisi. Sieltähän minä saan hänet kerran omakseni.

En minä kuolemaa pelkää. Mutta Herra, minä tahtoisin omistaa hänen
viimeisen hengenvetonsa: anna se minulle jos mahdollista on! Että
saisin sitä katsella eloni tiellä ja siihen kerran kuolla. Että saisin
tietää missä hänen hautansa on. Anna minun poimia kukkanen sinne. Anna
minun itkeä siellä.

Herra Jumala pyysinkö liian paljon? tahdoinko turhia? Suo anteeksi!
Sinä sen tiedät: tapahtukoon sinun tahtosi...

Hän herää ja tuntee poskillaan kuumia kyyneleitä! Hän on niin raukeana
ja väsyneenä. Huoneessa on ruusujen tuoksua ja ulkoa heijastaa vieno
valo, joka ei ole enään yötä eikä vielä aamua. Silloin kuuluu ovella
koputus.

Se on sähkösanoman tuoja. Hän ei siis vielä ole kuollut!

-- Nouse, joudu! Hetket lentävät ja ne ovat kalliit. Matka on pitkä.
Kiiruhda!

Mistä minä saan rahaa?

-- Sinulla on kultainen kello: myy se! Sen antoi tosin vanha isoäitisi
sanoilla: opi siitä kuinka kallis aika on. Sittenhän se on täyttänyt
tarkoituksensa. Nyt on aika kalleimmillaan. Sinulla on pitkä palmikko.
Leikkaa se poikki, myy, ja kiiruhda!

Mutta minä en tule toimeen; en osaa kielestä yhtään sanaa.

-- Älä punnitse! Lähde vaan!

Mutta mistä minä hänet löydän, mistä maasta? Hänellä on monet maat
kulkea. Enhän minä tiedä...!

-- Kiiruhda, kiiruhda! Jumala on sinun kanssasi. Hän on antanut hänen
elää, jotta sinä saisit omistaa hänen viimeiset hetkensä. Nouse
viipymättä, lähde maalitta, älä punnitse mitään. Taikka sinä löydät
hänet kuolleena gondoolin pohjalta kun saavut perille.

Hän on kohounut ylös vuoteeltaan, istuu jokainen jäsen pingoitettuna.
Kasvonpiirteet ovat jyrkät kuin kivestä veistetyt, silmä tuijottaa ovea
kohti rävähtämättä ja käsi painaa sängynlaitaan.

Ei ääntä, ei hiiskahdusta. Ovi ei aukene, askeleita ei kuulu.
Valkoisella seinällä leijailee punertava rusko. Hän muuttaa toisen
kätensä sylistään otsalle: se on märkänä hiestä ja käsi on kylmä kuin
lumi.

Oliko se unta? Ja missä olen ollut?

Hän sivaltaa kädellään kasvojaan: poski on sileä ja kuuma, palmikko
on pitkänä riipuksissa. Hän katselee ympärilleen ja nousee. Häntä
pyörryttää ja pää on raskas. Hän vaeltaa ikkunan luo, avaa sen ja,
nojautuneena pieleen hengittää viileätä ilmaa. Siellä ulkona kiiltää
nousevassa auringon hohteessa jokainen lehti, jokainen heinänhelve
ja hämähäkin verkkosäije. Sumut käärivät metsän sinervään harsoon,
taivaalla värisee rusko ja koko maailma uhkuu heräävää elämää.

Se oli siis vaan unta!

Ja pöydältä hän ottaa kuvan, joka on lasisessa kehyksessä ja palaa sen
kanssa avoimeen ikkunaan. Hän ei sitä katsele, sillä tunteehan hän sen
näkemättäkin. Hän vain pusertaa sitä vastaansa ja rutistaa kätensä
ristiin sen ympärille.



"Kyllä sinä siihen totut!"

(Kuvaus venäläisestä porvarielämästä.)


Rikkaalla kauppamies Kabanoffilla oli Moskovassa omat talonsa ja suuri
hautakivien kauppa. Sitä paitsi oli hänellä vielä tytär, ainoa lapsi,
Maarja Feodorovna. Hautakivien menekki on aina varma ja siten oli
Maarjalle karttunut perintö, joka sai nuorten miesten mielet sykkimään.
Muuten näytti hän sangen kauniilta, kun hän päivällä, hienoston
kävelyaikana ajeli jonkun ystävättären kanssa avonaisissa vaunuissaan,
haalean harmajat, tuliset hevoset edessä. Hänen pukunsa hohti rikkaita
värejä, joita monet silmät kääntyivät katselemaan.

Tanssiaisissa ei hän oikein osannut pitää ryhdissä pitkää vartaloaan,
mutta loistava puku teki hänet sielläkin huomatuksi. Kodissaan
jokapäiväisessä elämässä olisi hän saattanut olla kauniimpi: nenä
oli kovin pysty, tukka epämääräinen väriltään ja huulet ohuet; mutta
poskilla heloitti kaunis puna, jonka hän heti sai palaamaan, kun hiukan
hierasi kädellään.

Hänellä oli ihan nuoresta jo ollut kosijoita, mutta kukaan niistä ei
ollut häntä miellyttänyt. Isä oli jo melkein suuttunut nähdessään
hänen epäkohteliaasti jakelevan rukkasia sellaisillekin herroille
kuin tukkukauppias Utkin esim., joka oli tunnettu taiteen ystävä, ja
sitä paitsi omisti kauniin talon keskikaupungilla. Äiti ei epäillyt
kosijoita vielä tulevan toisia yhtä hyviä. Ja siinä luulossa oli Maarja
itsekin. Mutta aika kului rukkasia jaellessa, niin että Maarja jo
rupesi vanhettumaan. Vuoden perästä hän jo olisi kolmenkymmenen vuoden
vanha.

-- Sinä saat nähdä, että jäät ihan naimattomaksi, sanoi hänen
ystävättärensä, kun hänen viimeinen pyytäjänsä, eräs vanhanpuoleinen
herra, oli poistunut talosta. Maarja nojausi kirjoituspöytäänsä, jota
koristivat kaikenlaiset kirjavat koristukset. Yläpuolella riippuivat
nurkassa pyhät kuvat ja pienestä lampusta levisi punertava hohde.

-- Minä en välitä. Naimattomaksi jäänkin. Tuossa minun on ainoa
ystäväni.

Ja hän viittasi pianiinoa, jonka kannella kaikkien mahdollisten
valssien nuotit lepäsivät läjässä ja joka epävirityksestään ei tahtonut
koskaan oikein päästä. Maarja oli ottanut soittotunteja monta vuotta ja
hiukan laulanutkin. Hänestä oli sanottu, että oikein täristytti, kun
kuuli hänen laulavan esim. Rubinsteinin Asraa. Valssimelodiioista hän
muutoin erityisesti piti; muista tanssisävelistä vähemmin.

Yhtenä iltana oli suuret kutsut Kabanoffilla: viiniä ja ruokaa,
tupakkia ja kortinlyöntiä. Maarjan vanha täti istui sisarensa, Maarjan
äidin vieressä punaisella plyyshisohvalla, jonka takana koko huoneen
kulma oli kuin mikähän lehto riikinkukonhöyheniä ja värjätyitä heiniä.
Molempien naisten puvut olivat kahisevaa silkkiä, avokaulaisia,
pitseillä ja kivillä koristettuja. He vetelivät illallisen jälkeisiä
sauhuja paperosseistaan ja keskustelivat. Maarja istui vastapäätä
upeassa sinisessä silkkiläningissään.

-- Katso kuinka hän on kalpea, kuinka hän näyttää vanhalta. Siitä tulee
pian mahdottomuus! Kukaan ei hänestä huoli.

-- Niin, hän on käynyt kalpeaksi viime aikoina, eikä hän viitsi ajella,
eikä pukeutuakaan enään; on vain ruvennut käymään kirkossa. Suurella
vaivalla minä sain hänet tänään pukeutumaan tuohon pukuun. Itse hän
tahtoi mustaa.

Molemmat sisaret löyhyttelivät viuhkojaan kunnes talon emäntä huomasi
velvollisuudekseen lähteä puhuttelemaan muitakin vieraitaan. Hymyillen
hän siirtyi seuraavaan sohvaan. Mutta täti käveli edestakaisin
lattialla, kurkisteli ja käänteli kuin orava oksalla. Hän seisahtui
sille ovelle, johon punaiset raskaat verhot estivät näkemästä, ja nosti
verhoa. Sininen sauhu siellä aaltoili. Pullojen ääressä istui herroja.
Hän nauroi siinä hetken, tarttui sitte pitkän, hännystakkiin puetun
herran käsivarteen ja veti hänet saliin.

-- Soita jotakin Maarja, sanoi hän heidän astuessaan tämän ohitse.

Maarja nousi ja asettui soittokoneen ääreen, selaili nuotteja ja rupesi
soittamaan jotakin, hiljaa ja hitaasti.

-- Kuinka erinomaisen vienosti hän soittaa, sanoi täti ja sulkien
silmänsä nieli epäpuhtaita säveliä.

-- Vienosti kuin hänen oma olentonsa on vieno! huomautti mustapukuinen
herra.

-- Niin, vieno hän on ja herttainen. Mutta kuulkaa kuinka hänen kätensä
saattavat myrskytäkin!

He seisahtuivat. Ja todellakin oli kuin kokonainen vihan myrsky olisi
pyytänyt lopettaa soittokoneen tuskat. Sitte se taas tyyntyi ja kun se
vihdoin vaikeni, puhkesi mieltymyksen osoitteena käsienpauke hurjasti
valloilleen herrojenkin huoneesta, jossa koko aikana oli reuhattu.
Täti läksi Maarjan luo ja istutti herran hänen viereensä. Sinne hän
heidät heitti keskustelemaan ja näki ihastuneena, kuinka Maarjan posket
rupesivat hohtamaan. Mutta se ei kestänyt kauvan. Pian kuljeskeli
herra yksinänsä ja Maarja oli kadonnut. Herra oli pitkä, lihava,
mustatukkainen, toissilmänen, kasvonpiirteiltään ei suinkaan kaunis,
jollei juuri rumakaan.

Seuraavana päivänä kysyi täti Maarjalta:

-- Kuka niistä herroista sinua enintäin miellytti?

-- Eipä kukaan. En sitä ajatellut ollenkaan.

-- Älä turhia höpise, ettenkö minä nähnyt, kuinka sinun poskesi
kaunistuivat, kun herra Titoff sinua puhutteli. Hän oli ihan ihastunut
sinun soittoosi. Hyvin musikaalinen ihminen!

Maarja hiukan punastui ja purskahti nauruun.

-- Tuo vanha rahjus, tuo toissilmänen! Häntä minä nyt punastuisin!

-- Ah hahhaa! huudahti täti. -- Rakkaus ei sitä katso. Hän on kaunis,
pitkä, komea! Katselin teitä, kun te yhdessä istuitte sohvassa ja sinä
ravistit otsaltasi kiharat. Juuri sellainen pitkä, solakka herra sopii
sinulle. Lyhyttä sinä et koskaan saa ottaa.

-- Solakka tuo nyt sitten on! Sehän on lihava kuin tynnöri. En minä
häntä huolisi mistään hinnasta!

Ja Maarja nauroi ylenkatseellisesti ja istuutui soittamaan.

Täti sai toimeen suuret kutsut ystävättärensä kotiin, jonne tietysti
Kabanoffin perhe pyydettiin. Ja tädin toimesta tuli sinne herra Titoff
myöskin. Hänet sai täti pyytämään Maarjaa tanssiinkin ja kulmiensa
alta tarkasteli hän sitten keskustelussansa muitten kanssa nuorten
mielialoja. Maarja oli kankea ja haluton, herra teki parastaan. Lopulla
he sentään lämpenivät, Maarjakin. Maarjan soittaessa kertoi täti herra
Titoffille kaikki Maarjan lempikappaleet ja johdatti heidät yhdessä
keskustelemaan niistä.

Hyvästi jättäessä oli Maarja luvannut lainata herra Titoffille muutamia
valsseja, joita ehkä ei enään saisi kaupasta, koska ne olivat hyvin
vanhoja. Herra Titoff lupasi itse tulla niitä noutamaan. Ja kun hän
sitten tuli, viipyi hän, kerrassaan ihastuneena pari tuntia kuunnellen
musiikkia. Hämillään hänen täytyi lopuksi pyytää anteeksi, että oli
unohtanut ajan kulun kokonaan.

Maarja istui yksin huoneessaan hänen lähdettyään ja mietti kauvan
omituisia virtauksia, jotka täyttivät hänen sydämmensä. Hän paneusi
polvilleen pyhän kuvan eteen ja rukoili, ei tiennyt oikein mitä,
rukoili ja itki vielä yölläkin.

Kun täti tuli heille muutaman päivän perästä, kysäsi hän heti:

-- No, miten se Titoff nyt sinua miellytti?

Maarja punastui ja peitti kasvonsa käsiinsä. Täti riemastuneena karkasi
istuimeltaan ja kaulaili häntä, suudellen silmiä ja tukkaa.

-- Hän on rakastunut, minun kultainen tyttöni, ja te ette mitään
huomaa, huudahti hän. -- Liekkeinä palaa jo rakkaus poskilla ja uusi,
nuori piirre on kasvoissa. Katsokaa! -- ja hän pyöritti sanatonta
Maarjaa lattialla. -- Sinä olitkin niin kovasti vanhettunut!

-- Enhän minä vielä mitään tiedä, änkytti vihdoin Maarja.

-- Hän ei siis ole mitään sanonut?

-- Ei, ei. Enkä minäkään vielä tiedä...!

-- Mitä sinun nyt pitäisi tietää? -- täti leikillisesti löi häntä
poskelle. -- Sanoppas: onko hän ruma? Mitä?

-- No ei! lausui Maarja hitaasti.

-- Mikä komea mies! Ruma? ei suinkaan! Kuka voisi sanoa, ajatella
rumuutta? Sellainen tukka, sellainen vartalo ja silmät -- -- --!

Itse teossa Maarja ei ollut niitä katsellut. Nyt hänen mieleensä tuli
kysymys: mimmoiset ne ovatkaan? Ja yhä tädin kehuessa hän loi itselleen
sen kuvan, että ne olivat tummat, säihkyvät silmät, tai että ainakin se
yksi silmä oli tumma ja kirkas, sillä toinen oli ihan lasinen, jäykkä
ja väritön. Äkkiä tunsi hän sääliä miesraukkaa kohtaan, jolla ei ollut
kuin yksi silmä.

-- Hän ei siis mitään sanonut vielä? kysyi täti.

-- Ei, sanoi Maarja alakuloisesti.

-- No, hän pian tulee; saat nähdä. Jollet sinä ollut niin ylpeä, että
sinä hänet pahasti pelotit.

Seuraavana sunnuntaina oli Maarja kirkossa. Hänellä oli yllään
musta puku ja hevoset odottivat kadulla. Titoff keksi hänet syvästi
kumartuneena polvilleen ja laittausi odottamaan ovelle, kun hän
väkijoukosta tunkeusi ulos. Hän pyysi saattaa häntä kotiin ja teki niin
pettymystä ilmaisevan liikkeen, kun näki vaunujen ajavan esille, että
Maarjan tuli häntä sääli. Hän lähetti hevoset pois ja sanoi tahtovansa
hengittää raitista ilmaa.

Sillä retkellä kotiin heidän välinsä selveni. Seuraavana päivänä
antoivat vanhemmat siunauksensa.

Sitte kului aika aamusta iltaan suuremmoisissa häävalmistuksissa:
täytettiin kirstut liinavaatteilla, ommeltiin hienot, komeat puvut,
ostettiin huonekalut ja hopeat myötäjäisiksi. Äiti ja täti eivät
muuta ehtineet kuin valmistaa morsianta niin ruhtinaalliseen lähtöön
kuin suinkin. Maarja tuskin ehti viettää muutamia hetkiä sulhasensa
kanssa, kun tämä kauniilta maatilaltaan tuli kaupunkiin. Maarja ei
ollut sitä koskaan nähnyt, sillä eiväthän he olleet kihloissa kuin 3
viikkoa. Neljäntenä sunnuntaina heidät vihittiin ja nuori pari läksi
suuremmoisissa hääpidoissa väsyttyään kotiinsa, jossa sulhasen vanha
äiti otti heidät vastaan.

Pimeä oli ilta, kun Maarja palasi Moskovaan. Oli kulunut kolme
kuukautta häistä. Yksin astui hän alas asemahuoneen portaita, kädessä
pieni matkalaukku. Hän tinki issikan kotitaloonsa, veti silkkiturkkia
tiukasti ympärilleen ja istui rekeen, ajamaan pitkää matkaa.

Lumi narisi reen jalusten alla. Sameat kaasulyhdyt olivat sumussa ja
huurretta asettui silmänripseihin, karvalakkiin ja huivin hienoihin
lankoihin. Issikan pää oli ryysyihin kääritty, hänen vartalonsa
tasattu pölkynmuotoiseksi vaatemytyksi. Ohjasperillään hän silloin
tällöin letkautti ontuvaa hevosta, joka, tottuneena sekä piiskaan että
huutoihin, pysyi tunnotonna koko komennolle. Nainen reessä lupasi
lisätä maksoa, jos vauhti lisääntyisi. Huudot enenivät ja läiskettä
läksi tiukemmin, mutta vauhti oli yhä entinen. Nainen vaikeroi jotakin,
suuttui ja torui, mutta rauhoittui vähitellen.

Hänen huomionsa kiintyi ympäristöön, Kremlin muureihin, joitten mustien
porttiholvien yläpuolella punertavaiset lamput paloivat. Siellä
hän päästi kätensä lämpösestä turkista tehdäkseen ristinmerkkiä ja
kumartui syvästi sitä tehdessään. Suuri oopperahuone oli valaistu.
Ääretön issikkamäärä siellä odotti riveissä ja poliisi piti komentoa.
Konserttisali torin toisessa päässä näytti samaten olevan kansaa täynnä.

Hitaasti, hitaasti kului matka. Kaupunki oli ihan entisellään, ei
mitään uutta. Ihmiset, konsertit, oopperat, kerjäläiset -- kaikki
toimivat entiseen tapaansa, hänen poissaolonsa ei ollut muuttanut
mitään. Olikohan joku edes huomannut, ettei hän enään istunut
vaunuissa, kun harmaat, tuliset hevoset lensivät pääkatuja hienoston
kävelyaikana? -- Tuli vihdoin suuri, valkonen kirkko kullattuine,
komeine kupoolineen. Siellä he olivat toisensa tavanneet kerran.
Issikka ajoi siinä käyttöä ja kiroili hevostaan. Nainen tyrkkäsi häntä
selkään.

-- Ystävä, koeta hiukan kiirehtiä! pyysi hän. Mutta ylämäki esti.
Kirkon kulmassa oli kokonainen rivi ryysyisiä, avopäisiä olentoja,
jotka Kristuksen tähden rukoilivat apua ja näyttivät viallista kättä
tai jalkaa. Hän sulki silmänsä ja korvansa tai hän katseli heitä
suoraan silmiin ja nyökäytti kieltäen päätänsä. Hänen ei ollenkaan
tullut sääli. Issikkakaan ei häntä säälinyt, ajoi vaan tuota samaa
katua, jota he kerran olivat yhdessä kulkeneet kirkosta, silloin kun
hän oli lähettänyt tuliset hevosensa kotiin käydäkseen hänen rinnallaan
-- -- --!

-- Ystävä, koeta kiirehtiä! Minä maksan! pyysi hän taas.

Issikkaa mahtoi jo itseäänkin palella ja hevosta kyllästyttää, sillä
matka oli kestänyt toista tuntia. Hän ryhtyi tehokkaisiin toimiin,
sai hevosen kulkuun ja hiljaisessa juoksussa saavuttiin kotikadulle.
Voi kun siellä oli hiljaista; ei ketään ajajaa. Joku issikka torkkui
kadun kulmassa ja vain kapakan ikkunasta näkyi vilkkaampaa elämää.
Muut talot jo olivat pimeinä. Heikko valo valvoi makuuhuoneissa pyhiä
kuvia. Penkeillä porttien ääressä nukkuivat suurissa turkeissaan
portinvartijat. Nainen sai hevosen maksetuksi, tutun portinvartijan
herätetyksi, sai tietää, että herrasväki oli kotona, ja nousi kiireesti
ylös portaita. Mustassa turkissaan ja lakkia päästään ottamatta hän
astui suoraan äitinsä huoneeseen, jossa tämä vielä valvoi.

-- Maarja!?

Maarja lankesi äitinsä kaulaan. Liikutettuna, itkevänä hän ei vastannut
mitään pitkiin aikoihin. Hellempänä kuin milloinkaan ennen hän hymyili,
katsellessaan tuttua huonetta. Äidin kummastuneena kysellessä hän
vihdoin purskahti itkuun ja puhkesi katkonaisesti kertomaan.

-- Minä en voi siellä enään olla! ottakaa minut pois, kotiinne
takaisin. Lupaan tehdä täällä mitä teetätte vain, mutta minä en --
hänen vaimonaan voi olla -- -- --

Hän lausui inholla sanat "hänen vaimonaan" ja puristi nyrkkinsä
kovasti, kuin olisi hän siihen liikkeeseen tahtonut sulkea syvän
hätänsä. Äiti ei voinut ymmärtää tätä kaikkea; miksi oli tytär niin
laihtunut, miksi oli hänen pukunsa tuollainen, mitä oli hänelle tehty?
Hänen silmänsä katseet tulivat sinertävistä kuopista, iho oli harmaa,
posket sisäänpainuneet, tukka, joka ennen oli ollut huolellisesti
käherrettynä, häilyi pitkinä suortuvina. Kädetkin olivat mustuneet ja
tulleet karkeiksi kuin palvelijan kädet.

Ja Maarja kertoi, itkien, änkyttäen ja toisinaan ihan kiivastuen.

Talo, kaunis maatila, josta hän niin usein oli kertonut, se oli
tavallinen talonpoikaistalo, vaikka tosin kaikista suurimpia ja
ulkopuolelta koristettu kaikenlaisilla veistoksilla ja kirjavimmilla
väreillä. Sisässäkin oli huoneita, joissa vieras vajosi silkkiselle
sohvalle ja näki ympärillään riikinkukonpyrstöjä ja öljymaalauksia.
Mutta _niissä_ huoneissa ei asuttu. Ne seisoivat kylmillään kaiken
talven. Ja asuinhuoneissa oli kuuma, niin, niin kuuma. Ja vuoteissa
eläimiä, että kiehui, juoksevaa, kävelevää ja matelevaa. Aterioidessa
ei koskaan katettu pöytää, vaan pantiin pata keskelle pöytää ja siitä
söivät kaikki lusikoilla, jotka pestiin joka sunnuntaiksi. Veitsiä ei
tarvittu kuin leivän leikkaamiseen, sormet olivat veitsen ja kahvelin
sijaisina. Taloutta hoiti hänen äitinsä, äreä akka, jonka kipeistä
silmistä vesi aina juoksi, joka aina käveli paljaat jalat pistettyinä
tohveleihin ja lammasnahkaturkissa, jossa ei ollut päällystä. Ja paljon
muuta -- --!

Se oli pitkä surullinen juttu, jonka Maarja tässä kertoi, katkerasti
itkien. Samalla hän pyysi, pyysi hartaasti, ettei häntä sinne enään
lähetettäisi. Ei soittaa koskaan, ei koskaan kävellä, ajella, ei levätä
oikeassa vuoteessa, ei syödä katetussa pöydässä, ja mies likainen ja
ahne ja hänen äitinsä vielä kamalampi!

Seuraavana päivänä oli perhe koolla ja tätikin oli kutsuttu hänen
kohtalostaan keskustelemaan. Hän otti selvää kaikista asianhaaroista
eikä ollut ollenkaan hämmästynyt.

-- Sinä kyllä siihen totut! sanoi hän tyynesti ja vakuuttavasti.

Maarja epätoivoissaan vakuutti, ettei se ollut mahdollista.

-- Kaikki vaimot ovat siihen tottuneet. Tiedätkö kuinka minun äitini
sai selkäänsä mieheltään! Tämähän ei ole sinua koskaan lyönyt edes.

-- Kyllä se on pusertanut käsivarsiani, niin että ne ovat sinisinä.

-- Kyllä sinä totut. Kaikki naiset ovat tottuneet. Mitenkäs sitte?
Olisitko mieluummin jäänyt naimattomaksi?

-- Olisin, tuhat kertaa mieluummin!

Täti nauroi ja heilutti päätänsä.

-- Kelpaa sinun puhua. Mutta ajatteleppas: jäädä naimattomaksi! Mies
vaikka mimmoinen on parempi! Kyllä sinä totut!

Täti lausui inholla sanan "naimattomaksi" ja säesti suloisella hymyllä
sanaa "mies". Hän katsoi asian siten päättyneeksi ja palasi muihin
keskusteluihin. Maarja itki ja rukoili ja väänteli. Täti vastasi vaan
hymyillen:

-- Lähde sinä vain takaisin sinne! Kyllä sinä totut. Kaikki muutkin
ovat tottuneet.

-- Sinne takaisin! huokasi Maarja masentuneena kuin kuoleman
julistuksesta.

Täti saattoi hänet itse asemalle ja toisteli hänelle vielä junan
lähtiessäkin, että "kyllä sinä totut, tyttöseni, on siihen muutkin
tottuneet".

Juna läksi ja itkusilmin jäi Maarja ikkunasta ulos tuijottamaan
rientäessään kovaa kohtaloansa kohti.



Hänen syntymäpäiväkseen.


Hän kävelee puutarhassa. On lämmin sunnuntain iltapäivä, heinäkuun
viides. Aurinko paistaa kuin savun takaa pilvettömältä taivaalta.
Heikko tuuli tuskin koskettaa koivujen lehtiä. Hän laulelee ja kävelee
kapeita, hiekoitettuja käytäviä, nurmikkojen keskellä, kävelee kuin
unissaan, tuntien epämääräistä riemua ja ainoana varmana ilona sitä,
että hän on yksin. Hän heittäytyy istumaan tuuhealle nurmelle valkoisen
narsissin viereen, ojentautuu pitkäkseen, nojaa kyynärpään maahan, pään
käteen. Valkea hame on lyhyt, jalka jää näkyviin, kaula paljaaksi.

Metsä raikuu lintujen lauluja, paimentorvia, lehmänkellojen kalketta,
ruusupensaat, narsissit kukkivat. Pellolla kävelee kanalauma,
kissa hioo kynsiään aidalla. Kaikki on salomaan sunnuntairauhaa ja
hän hengittää sitä avoimin huulin, suu hymyssä, katse liidellen
taivaanrannalta tiellepäin ja punaiseen porttiin puurivien päässä.
Ei hän _näe_ mitä hän katsoo, hän _tuntee_ sitä, tuntee, että hän on
yksin, nauttii siitä, että hän uskaltaa katsella suoraan maailmaan,
antaa silmien kertoa sitä, mitä eivät muut saa tietää. Hän tavoittelee
sielullaan, silmillään yhtä ainoaa kuvaa. Se on epäselvä ja hämärä, hän
tahtoisi sen selväksi. Hän koettaa irroittautua ympäristöstä sulkemalla
silmänsä, hän komentaa tahdollaan, haparoi ja pyytää tunteillaan,
mutta kuva vaan haihtuu. Sydän tulee kylmäksi. Ei hän enää harhaile
taivaanrantoja, metsänlaitoja, hän tuijottaa liikkumattomana kauvas
pois, tuijottaa kauvan aikaa, ilman ajatusta, kuitenkin etsien jotakin,
johon kiinnittää tunteensa.

Sieltä löytyi vanha kysymys. Hänen poskilleen levisi puna, hän
painoi luomet syvästi silmilleen ja hengitti pitkällä, hymyilevällä
huokauksella.

-- Missä on _hän?_ mitä tekee hän? -- Ehkä hän ajattelee -- minua!

Hän lämpeni, kuumeni. Narsissi vieressä oli niin valkoinen ja
ruusupensas niin tuoksua täynnä. Hän tunsi niiden läsnäoloa, kuuli
turilasten surisevan, oisi tahtonut syleillä ja rutistaa jotakin
rintaansa vasten, itkeä, vaikeroida. Hän ojensi haikein mielin kätensä
silittämään kukan kulmikasta vartta, taivutteli sitä hiljaa ja
punnitsi, raaskisiko hän sen katkaista.

-- Ei! en minä taita! -- Jos voisin sitoa sen seppeleeseen, koota
värisevät, helpeiset heinät, ruusut -- lähettää ne hälle huomiseksi
tervehdykseksi, ensimmäiseksi onnitteluksi hänen syntymäpäivänään!

Voi, minä ne muodostaisin niin vapaasti, en mättäisi paljon kukkia,
vain pari kauneinta, pitkää, kiikkuvaa heinää ja valkeita ruusuja --
ja hakisin rannalta, mutaisesta nurmesta sen kostean, kalpeankeltaisen
lehdokin, joka tuoksuu vaan illoin ja yöllä, ja silloin niin rajattoman
kauniisti...!

Minä sulkisin niihin kukkiin riemuni ja pelkoni ja tuskani -- kaikki
pitkien vuosien kaihot, särkyneet toiveet -- sulkisin sieluni,
sydämmeni, koko itseni... Ja hänen _täytyisi_ ymmärtää niiden kieltä,
jos hän rakastaisi!

Niin, jos hän rakastaisi!

Mutta hän ei rakasta. Minä en saa hänelle lähettää tervehdystä. Hän
ei koskaan edes saa aavistaa, että hän vei multa rauhan. Ehken minä
häntä koskaan näe. Hän sattui tielleni hetkeksi, luuli ehkä minussa
löytäneensä jotakin jokapäiväisestä eroavaa. Nyt hän viistelee toisten
teitä jossain kaukana, löytää arkipäivän yksitoikkoisuudesta olentoja,
joitten seurassa sydän sykähtää ja joihin tunne pysähtyy. Minä
haihduin, ne haihtuvat nekin, ja uusia astuu sijaan. Se on maailman
menoa, se on luonnollista. Mutta miksi hän ei etene mun mielestäni?
Minä _en tahdo_ häntä työntää luotani! Miksi minä en tahdo? Ja jos
tahtoisinkin, en minä voi. Minä tartun häneen sitkeydellä, kuin hukkuva
oljenkorteen, jotten tarvitsisi haparoida, etsiä ja epäillä, löytyykö
maailmassa mulle rakkautta.

Miksi en rakastunut ennen heihin, jotka minuun rakastuivat? Miksi juuri
_häneen?_

Tai ehkä minä rakastinkin heitä silloin. Se tunne katosi. Mistä minä
tiedän, onko tämä kestävämpää laatua: ehkä se menee samaa tietä?

Ei, ei, ei ja tuhat kertaa ei! Minä rakastan häntä ja vaan häntä, minä
menen hänen tähtensä maailman ääriin, minä heitän kaikki, mikä mulle
tähän saakka on ollut maailmassa kallista! -- -- --

Ja häntä minä en edes oikein tunne! --

Onhan tämä mahdotonta...!

Ennen se oli jonkinlaista myötätuntoisuutta, osanottavaisuutta.
Ja sitten minä ylpeilin siitä että minua "tiirattiin". Minä pidin
"ihailijoitani" kiinni katseilla ja hymyilyillä, erittäinkin kun
näin ettei heidän rakkautensa ollut mitään pohjattoman syvää. Minä
leikittelin, ei minussa löytynyt omaatuntoa, ei edes ylpeyttä. Ne
olivat aikoja, jolloin annoin intohimojen kasvaa vastustamatta. Minä
en saa niitä pois, mun täytyy niitä hävetä vielä menneisyydessäkin,
peljätä niitä, kuin pakeneva takaa-ajajataan.

Tämä tuli tuntemattomana viistämään tietäni, hetkeksi vain, ja häneen
minä tartuin. Hän pakoitti minut jonkinlaisella ihailulla katselemaan
itseään; hän seisoo edessäni muita ylempänä, joukkoa suurempana, minä
en ylety mittaamaan hänen ajatustensa pohjaa. Hän on minua suurempi, --
sentähden rakastan.

Ja kuitenkin: minä omistan jotakin, jota hänellä ei ole ja jota paitsi
koko hänen älynsä ja neronsa on mitätöntä! Horjuvana, heikkona omistan
minä -- Jumalan, mutta hän on työntänyt Jumalan luotaan olemattomien
joukkoon. Hän palvelee _vapautta_, hän ei tiedä, että Jumala on vapaus,
hän eroittaa ne molemmat kahdeksi. -- Hän sortuu maailman taistelussa
ilman Herraa ja sitä olen minä ehkäisevä. Minulla on rajaton valta, kun
mulla on lupaus: "mitä ikänä te rukoilette Isältä minun nimeeni, sen
hän antaa teille". Ja minä olen rukoileva. En minä uskalla rukoilla,
että saisin hänet omakseni, mutta minä uskallan rukoilla, että hän
omistaisi saman Herran, joka on minulla.

Voi sinä kaukainen kultani, jota en edes tunne! et sinä tiedä, että
minä hienoilla taitamattomilla langoilla olen sitonut sinut itseeni!
Mene sinä pois, pois, rakastu ja kahlehdi sielusi muihin. Minun
omakseni jäät sinä kuitenkin ikiajoiksi sieluni syvyyteen. Minä omistan
sinut sellaisena, kuin näin sinut yhtenä puolihämäränä, kylmänä,
kirkkaana kevätiltana, kun istuimme täällä kodissani, salissa, sinä
nojatuolissa, minä sohvan nurkassa. Se oli lyhyt hetki, sanaton ja
kylmä.

Vaan minä rakastin! -- -- --

Hän oli vilkkumatta tuijottanut eteensä, seuraten kuvia, joita muistot
johdattivat mieleen. Nyt hän kääntyi, painoi kasvot käsiin, tunsi
lämmintä väsymystä. Vähitellen hän kohoutui istumaan, piirteli kenkänsä
suippealla kärjellä hiekkaan vakoja ja muodosteli niitä kuvioiksi.

Aurinko oli laskeunut maitaan lähemmäs. Hän nousi ja läksi hyräellen
astumaan sisälle. Hänen täytyi ajaa, nuo aikaiset tunteet luotaan,
etteivät muut niitä huomaisi. Ja hän nauroikin sydämmellisesti,
kiihoittautui kuumeiseen tilaan, ja hänestä sinkoili iloa ympärille.
Hän juoksi sileää tietä kepeänä kuin villatukkonen, tuntien tuskin
jalan maahan tapaavan. Hame oli niin lyhyt, kaula niin avoin ja vapaa.

Ja yö laskeusi tyynenä saloille, ei kuulunut kuin tarhasta lehmien
kellot. Hän avasi ikkunan, siirsi kasvit syrjään, kiipesi laudalle
istumaan, irroitti hiuksensa, nojasi pään pieleen ja antoi käsien
vaipua syliin ristiin. Hän tahtoi odottaa kello kahteentoista, tahtoi
ottaa vastaan seuraavan päivän, _hänen_ syntymäpäivänsä, -- tahtoi olla
ensimmäinen onnittelija. Hän istui äänettömänä ja tyynenä rukoillen,
tietämättä, mitä rukoili.

Yhtäkkiä elostuivat kasvot. Hän säpsähti, luikahti alas ikkunalaudalta,
avasi hiljaa lukitut ovet, hiipi puutarhaan, taittoi hienoja, väriseviä
heiniä, taittoi ruusuja, pisteli niissä kätensä verille, taittoi
valkoisen narsissin. Nurmi oli kasteesta märkä, turilaat hurisivat. Hän
riensi sisään, tyhjensi vaasista entiset kukat, kaasi siihen raitista
vettä. Tuo kukkaisvalikoima oli niin kaunis, ihan hänen mielensä
mukainen. Hän katseli sitä, käänteli kädessään, hyväili, lähensi siihen
kasvojaan.

-- Väinö Saurio, se on _sinulle!_

Hän äänsi sanat hiljaa. Hän tahtoi kuulla oman äänensä niitä lausuvan;
hän hymyili ja käsi, joka kukkia piteli, vapisi. Katse sattui kelloon,
se oli kaksitoista.

Hän laski kukat veteen, lankesi polvilleen pöydän ääreen ja koetti
rukoilla, mutta ei löytänyt alkua eikä loppua.

-- Jumala sinä tiedät, mitä minä tarvitsen: sinun käsiisi minä heitän
itseni ja -- -- _hänet!_

Ja hän jäi pitkäksi aikaa itkemään kuivaa, kyyneletöntä itkua.



Fanttasiia.

(Kuultua Sibeliuksen III:nen impromtun).


Ihmisolennoista on yksi ainoa päässyt kangasmaan salatun valtakunnan
uskotuksi. Se on Kyllikki, Kalliovaaran tytär, joka kesäisin valkealla
ratsullaan ajelee arolla.

Tuulessa kiitävät pilvet, tuulessa aaltoilee koko kangasmaa. Vaivaiset
petäjät taipuvat maahan asti, vankemmat yrittelevät pysymään pystyssä,
mutta tottelevat sitte, nostaakseen seuraavassa hetkessä latvansa
korkeuteen tuulille leikkikentäksi. Parempi leikkilava on sentään
kangas, tuo tasainen ala, joka näkyy loppuvan vasta siinä, missä taivas
alkaa. Ja onpa siinä nyt mieluisa mellastaa, kun kanerva on kukassa,
katajat hopeisella karvalla ja siinä missä ei mitään kasva, lepää
kuiva hiekka, kellertävän kuultavana. Tuuli kyllä tuntee kangasmaan
kultaisen kevätyön, kanervan ja katajan kukintoajan. Silloin on aro
raukka morsiamena, kalpeassa hohteessa kuin koivu kevätyössään, kun
satakieli laulaa ja käki kukkuu. Aron kevätyö, kangasmaan kukintoaika
alkaa vasta silloin kun koivun kukoistus kallistuu syksyksi, kun ensi
hallan henki nostaa päätään suosta... Mutta silloin siellä vallitseekin
viehkeys kuin keväisen taivaan rusko, joka punasena alkaa auringon
laskemasijoilla ja huomaamatta vaihtuu vaaleaksi siniksi. Aron tuoksua
hengittää tuuli, yksinäisyys iloitsee sen käettömästä keväästä, pilvet
hurmaantuvat sen hohteesta ja Kyllikki rakastaa sitä sydämmensä
ensilemmellä. Ei missään hänen kaihonsa niin viihdy kuin siellä.

Nytkin on hän kuullut tuulen laulavan, kaipaus, hänen ainainen
ystävänsä on ruvennut houkuttelemaan: "Kyllikki kultani, lähde arolle,
siellä kukkivat kanervasi ja katajasi ärsyttelevät kauneudellaan!"
Kyllikki on luonut katseensa taivaalle, nähnyt tummien pilvilaumojen
kiitävän. Hän rakastaa tuulta ja pilviä niinkuin kanerviaan, hänen
päätöksensä on kiireessä valmis, ratsu satuloitu ja valkonen hevonen
hiekkapilven ympäröimänä likenee kangasmaata.

Sen selässä istuu tyttö paljain päin, suorana, solakkana kuin
valettu patsas. Hartioilla heiluvat hiukset, tummat ne ovat ja
pitkät kuin Ahdin tyttärillä. Otsa on puhdas, posket kalpeat, mutta
huulet ovat hymyssä ja silmä haaveillen hakee, hakee -- -- -- Kunnes
katse on kadonnut kanervien hohtoon. Silloin hän taivuttaa päätään
tervehdykseksi ja irroittaen toisen kätensä ohjaksista, nostaa sen
hyväilemään tuulen siipeä.

Hän vetää suitsia kireälle ja hevonen seisahtuu. Syvältä hän hengittää,
hänen povensa nousee ja laskee, sieramet laajenevat, hän tuijottaa
eteensä silmällä, jonka ilme on kuin pohjaton meri. Tuuli järjestelee
hänen tukkaansa mielensä mukaiseksi, irroittaa suortuoita ja hajoittaa
hapseja, kun aurinko välistä vilkahtaa pilven alta, kiiltävät ne kuin
kullattuina.

Äkkiä hän säpsähtää ja pingoittaa jalkansa hevosen rintaa vastaan.
Sen katse on käännetty tyttöön ja tyttö katsoo siihen takaisin. He
ymmärtävät toisensa, hevonen lähtee juoksemaan, tyttö silittää sen
kaulaa. Tahdissa kauskavat kaviot, hiekkapilvi seuraa heitä, katajat ja
kanervat kahisevat antaessaan tietä.

-- Jaksatko ystäväni? -- Minä tahtoisin lentää tänä päivänä, koeta
raisu ratsuni minua tyydyttää...!

Hevonen kääntää päätänsä ja luo tyttöön viisaat silmänsä. Kyllikki
hymyilee sille, hellittää ohjaksia, kiristää ja hellittää niitä
uudelleen. Hän ponnistautuu varmemmasti istumaan, kohottautuu suoraksi.
Ja sitte, pilvet pitäkää puolianne, myrskylintu, nyt kiidetään
kilpaa...!

-- Avaruus, äärettömyys, kaihoni hymyilevä ranta, avaa sylisi, nyt minä
tulen...!

Hiekkapilvi heidän ympärillään taajenee, kauske kavioista kasvaa,
tyttö kiikkuu kuin aalloilla, välistä hän kumartaa päätään, taivuttaa
vartaloaan ikäänkuin sukeltaakseen ilmojen halki ja korottaa sitte
päänsä ylpeästi halkaisemaan tuulta. Ja kun tuuli viheltää ja humisee,
jälittelee hän sen ääntä, huutaa sen mukaan ja hypähtää sitte välillä
korkealle istualtaan. Toinen luiskahtaisi alas hevosen selästä,
mutta ei Kyllikki. Ajatuksettomuus, olemattomuus on niin hurmaavaa,
yksin, toverina tuuli, ystävänä yksinäisyys, siskoina sadat soinnut,
jotka syntyvät kun aron hohde ja pilvet, taivas ja maa toisilleen
kuiskailevat...

Hän ei kuulu taivaaseen eikä maahan, hän on pilven siekaleena siinä
välillä, myrskylintuna, joka vaan iloitsee siipiensä nopeudesta,
muistamatta aikaa ja matkan määrää...

Mutta hevonen muistaa. Vauhti hiljenee ja viisas katse kääntyy tyttöön.
Hän säpsähtää ja huulet vetäyvät suruisaan hymyyn.

-- Miksi sinä särjet minun onneani? Etkö nähnyt, miten olin tyyni!

Nuhdellessaan hän silittää hevosensa kaulaa. Hän painuu sitä vastaan,
koskettaa poskellaan sen harjaa, hänen pitkät hiuksensa valuvat
melkein maahan asti. Ja käyttöä kulkien, vierii hetki ja toinenkin.
Hän katselee hiekkaa joka leijailee ja kanervien kalpeutta. Tuoksu
on niin suloinen, mutta haikea kuin kuutamoyön valo tai laulu, jota
tyttö laulaa katsellessaan järven tyyntä. Ja Kyllikin sydämmeen syttyy
kalvavan tuskan tunne. Hän kavahtaa istualtaan, tarttuu suitsiin.

-- Jaksatko? Pois täältä, vaipumasta katselemaan kanervien hohtoa!

Hevonen ymmärtää, se kiitää suoraan eteenpäin tietöntä kangasta.
Petäjät humisevat tuulessa, tuulessa liikkuvat Kyllikin hiukset, mutta
hänen silmänsä tähtävät taivasta. Joskus särkyy pilven reuna ja sen
alta lankee auringon säde hänen paljaalle päälleen ja kanervikkoon joka
kukkii.

-- Kuka minä olen, mikä minä olen? Elänkö vai olenko kuollut? -- tai
onko minua olemassa, onko milloinkaan ollut?

Hän ei kysy sitä ääneen, mutta vaistomaisesti ne ajatukset pusertuvat
ilmoille siitä onnen tunteesta, joka pitää häntä lämpöisessä
helmassaan. Hänen rinnassaan on rauha ja sitä rauhaa kestää niin
kauvan, että Kyllikki unohtaa, että hänen elämässään on löytynyt
tuskaa ja kaihoa. Ehkei tämä sopusointu enään lopukaan ehkei rinta
enään milloinkaan raivoa, tämä lepo kai on juuri se jota kaiho on
halannut...! -- -- --

Hevonen on seisahtunut vuoren rinteelle. He ovat kaukana arolta,
kauempana kuin milloinkaan ovat olleet, hymyilevässä koivumetsässä.
Vuoren revelmissä kasvaa riippukoivuja, niitten oksien välitse paistaa
aurinko paahtavasti kuin etelässä. Vuoren juurelle on jäänyt nurminen
ala, jota kivestä pulppuava lähde kastelee. Heinä siinä on mehevää ja
korkeaa, helpeitten ja ripsien alta katselevat lemmenkukat herttaisesti
kuin lapsen silmät. Lähteen pohjalla näkyy vesililjan varsi, pinnalla
uiskentelee pilvenhattara, keltaiset liljat lemuavat, nurmi tuoksuu.

Hevonen hirnahtaa ja kääntää viisaan katseensa tyttöön. Se on märkä
kuin uitettu, sen mahtaa olla jano. Kyllikki hyppää alas, taluttaa sen
lähteelle, jättää sen juomaan ja, koivuun nojauneena, hän itse katselee
maisemaa, avoimin huulin ikäänkuin imeäkseen sen mehua.

Vesi pitää pientä pauhinaa ja tasaisen puron juoksusta pärskyy
pisaroita kuin helmiä heitettäisiin. Ne tippuvat yksitellen, välkkyvät
auringossa ja putoavat helisten heinikkoon. Lähde laulaa, heinät
nuokkuvat pisaroiden painosta, auringon säteet lankeavat veteen
suorina, kiiltävinä kuin kanteleen kielet.

Täällä lauletaan ijäistä riemua, nuoruutta, elämää. Vuori suojaa
tuulilta, metsä, heinät, ruohot uhkuvat nautintoa. Miten suloista
lienee viettää päivänsä tuossa lähteen varrella, miten ihanaa
kuunnella, kuinka vesihelmet soittelevat kannelta, jonka kultaiset
kielet ylettyvät taivaasta maahan...!

Kyllikki astuu lähteelle ja kumartuu kädellään koskettamaan vettä.
Hänen hiuksensa lankeavat heinälle, pärske vuoren revelmistä kastelee
hänen otsansa. Kuinka kevyesti vesihelmet hyppelehtivät! Välistä joukko
pisaroita yhtyy vierimään samaan kivenkoloon ja silloin näiden soittoon
syntyy ikäänkuin matala akordi. Kyllikki viipyy siinä kauvan, pää käden
nojassa. Äkkiä hän hypähtää ylös.

-- Ei! Pois täältä, kankaalle, sinne missä kaiho viihtyy! En ole minä
rauhan lapsi, en tyynessä voi elää! Hevosen selkään, takaisin sinne
mistä tulin!

-- Iäinen kevät, iäinen riemu ne kuuluvat muille, onnellisille, ei
minulle. Taistelu ja kaipaus niissä minun elämäni sisällys, ilman niitä
en voi elää. Hei, ratsuni raisu, nyt voitamme tuulen nopeudet, nyt
jääkööt pääskyt jälkeemme...!

Pilvet ovat peittäneet auringon. Tahdissa kauskavat kaviot, hiekkapilvi
pitelee heitä vaipassaan, katajat ja kanervat antavat väistyen tietä.
Kyllikki kuulee ympäriltään äänen käskevästi puhuvan:

-- Ja nyt kotiin, pois takaisin elämään! Sinä et ole hengetär, et
pilvenhattara, olet ihminen lihaa ja verta, mene työhösi, olemaan
ihminen niinkuin muut!

Kyllikki purskahtaa itkuun ja kätkee kasvot helmaansa. Tuska kouristaa
rintaa, hän hytkii kuin epätoivoisa.

-- Mene elämään ihmislapsi! Elämä ei ole haaveilua, se on tervettä,
iloista taistelua, niinkuin puron leikki laaksossa... puhuu ääni
ikäänkuin hänen ulkopuoleltaan.

-- Tervettä taistelua! huutaa Kyllikki. -- Minä tottelen, minä menen
elämään. Mutta hetkeksi vielä, anna minun nauttia kaihojeni maailman
suloa...!

Hänen äänensä sulaa soinnuksi, kun hän lausuu tuota pyyntöä. Hän nousee
toiselle polvelleen hevosen selkään, ravistaa tukkansa läikkymään alas
olkapäille, toinen käsi tavoittelee ilman siipeä, toinen ohjaa hevosta.
Katajat hohtavat, kanerva tuoksuu, pilvet vielä kiitävät, mutta tuuli
on tyyntymäisillään.

Kaiho, Kyllikin ainainen ystävä, se on hänen vierellään, pitelee häntä
sylissään valmiina pusertamaan häntä rintaansa vastaan rakastavan
kiihkolla. Kyllikki vapisee siinä autuudesta ja tuskasta. Ja ikäänkuin
tuota käskevää ääntä vastustamaan nousevat vielä kerran tuhannet aron
soinnut ja kuin suurten vesien pauhuna kuulee Kyllikki niiden laulavan
ympärillään.

-- Meidän omamme sinä olet, emme päästä sua koskaan, koskaan...!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nähtyä ja tunnettua - Kertoelmia ja kuvauksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.