Title: Nuori Venäjä
Author: Gusjev-Orenburgski, D.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nuori Venäjä" ***


NUORI VENÄJÄ

Kirj.

D. Gusjev-Orenburgski


Suomentanut

Ilmari Calamnius-Kianto



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1906.



    Vainottuina teidän olla tulee isienne maassa.
    Lastenne synnyinseutua tulee teidän rakastaa.

                                _F. Nietzsche_.

        Alkuperäinen teos pyhitetty

                    _Maksim Gorjkille_.



I.


Neljännes-vuosisataa sitten pidettiin Shitnitskin kihlakuntaa
Staromirskin läänin rikkaimpana alueena. Kihlakunnan pääkaupunki
Shitnitsa, jota vilja-aitat renkaana ympäröitsivät ja jossa yötä-päivää
kaadeltiin ja ammenneltiin jyviä, muistutti näöltään ainaisia
markkinoita, joiden hälinä kantautui yli likaisten katujen, yli
kuhisevan sataman ja yli vienosti väreilevän, sileän joenpoukaman,
mikä kihisi täynnänsä lotjia, hinaajahöyryjä, kansiniekkoja ja
parkkilaivoja. Tuo katujen rapa näytti kultaiselta ravalta, sillä niin
sakeasti oli siihen varissut jyviä sekaan. Senpätähden muistutti koko
kaupunki näöltään äärettömän avaraa lintuhuonetta, jossa kyyhkysparvet,
ikäänkuin kaikki hävittävät heinäsirkkapilvet liitelivät ilmassa,
kilvan jakaen runsaan saaliinsa kanojen, varpusten ja naakkojen kanssa.
Lähi- ja kaukokylien talonpojat tekivät kaupungin vilkkaannäköiseksi
aivan kuin siellä olisi vietetty lakkaamatonta juhlaa. Jo kaukaa
tunsi paikkakuntalainen talonpojat heidän puvustaan, puheestaan,
hevosvaljaistaan, ja erikoisesta käytöksestään.

-- Kas tuossa tulevat savidofkalaiset! -- puheli hän mennen portille,
jota seppelöi heinäkimppu: -- kylläpä ne äänekkäästi kokkapuheitaan
laskettelevat... Se on rikasta väkeä! Pöksät heillä vain ovat
viheliännäköiset, vaikka pönäkkämahaiset nekin!

Ja ottaen lakin päästään astui hän keskelle katua ja kumarsi:

-- Tehkää hyvin ja poiketkaa meille! Meillä on piha avara ja oiva!

Aamulla anivarahin, kuullessaan vankkurien kitinää ja pienten
kulkusten lirinää, on kaupunkilainen kiireenvilkkaa rämäyttänyt
majatalonsa portit sepposeljälleen tai on hän rientänyt avaamaan
"höystetavara-kauppansa" luukut ja ovet.

-- Pajomshtshinan väkipä sieltä matelee! -- on hän silloin murissut
partansa sisään: -- jumaliskyläläiset yhdessä vasiliperäläisten kanssa!

Viimemainitut on hän tuntenut heidän solevasta ulkonäöstään ja
heidän hiukan yrmeästä luonnonlaadustaan. Ne astelevat ryhdikkäästi
kuormiensa äärellä, eivät koskaan karju hevosilleen, juovat viinaa
kohtuullisesti eivätkä saata sietää rivoja puheita; kun pyhäpäivä
heidät sattuu yllättämään kaupungissa ollessa, niin menevät he
arvokkaasti kirkkoon, pulskina ja siististi puettuina, asettuvat
likelle alttariaitausta, tekevät kiihkeästi ristinmerkkinsä ja
lahjoittelevat ruplia sielumessuihin. Ja jos pappi Krjakov sattuu
olemaan siunatun leivän kannossa, niin hän välttämättä tarjoaa jollekin
noista vasiliperäläisistä tai jumaliskyläläisistä. Kaupunkilaisen on
mieluista heidän kanssaan neuvotella omista asioistaan ja usein hän
heille sanookin että:

-- Pajomshtshinan pitäjän ukot ne ovat meidän parhaat ystävämme!

Jos taas sattui kuulumaan hanurin tai balalaikan soittoa ja illan
viileässä valtatieltä kaikui kiivasta rautapohja-anturain kopinaa, niin
kaupunkilainen hymähti:

-- Gnjesdofkalaisetpa siellä pelailevat... Saivatkin hyvän vuoden!

Kainaloissaan heleävärisiä ostosmyttyjä, milloin hoilaten rekilauluja,
milloin täyttäen ilman naurunhohotuksella ja haukkuma-sanoilla, he,
nämät maalaiset, nämät Shitnitsan suositut vieraat, olivat näöltään
kuin mikäkin sotajoukko, joka rauhallisesti valloitti kaupungin, ostaen
sen itselleen miljoonilla kullankarvaisilla jyvillään.

Eipä siis ilman ylpeyttä herra Veseluha-Miropolski, paikkakunnan
sanomalehden "Staromirskin Lehden" toimittaja ja kustantaja lehtensä
etusivulla kehaissutkin, puhuessaan Shitnitskin kihlakunnasta, että:

-- Me sitä elätämme koko Venäjänmaan! Ja jos herra toimittaja sanalla
"me" tarkoitti osaksi itseäänkin, niin sehän oli anteeksiannettava
hairahdus. Ollen kuuskymmenluvun aikuisia kansanystäviä, jospa kohta
valtioneuvoksen puitteisiin pistettynä, oli hän imelästi ihastunut
tuohon hämäränsalaperäiseen "me" sanaan ja ylpeili sen menestyksestä.

-- Me olemme se maataviljelevä väestö, -- puhui hän eräässäkin
kokouksessa, -- me olemme kyntäjäkansa! Me kynnämme mailman vainiot ja
kylvämme ne "ikuisen onnen siemenillä..."

Mutta herra Veseluha-Miropolski ei ollut koskaan mitään kyntänyt.

Ajanpitkään alkoi hänen äänensä yhä epävarmemmin kaikua, kunnes vihdoin
kauppias Tshugunnikov (Rautiainen) huutokaupasta osti "Staromirskin
Lehden".

Tästä-alkaen mahtisana "me" poistui vähitellen näyttämöltä haihtuen
siihen sumuun, josta se ei pitkään aikaan päässyt esiin, ja josta sai
kiittää yhteiskunnallista liikettä, Sen sijaan tuli nyt sana "meidän".
Se kajahti valtavalta ja itsevarmalta. "Meidän politiikkamme", "meidän
taloutemme", "meidän kauppamme", "meidän nuori teollisuutemme..." "Me"
ja "meidän" olivat joutuneet kovaan, mutta epätasaiseen taisteluun
keskenään, -- tuo heikko "me", joka tuskin oli päässyt jaloilleen ja
jo heitetty hallituspoliisin holhouksenalaiseksi, -- sekä tuo ylpeä
"meidän", -- joka kuin karhiainen oli kasvaa putkahtanut virkavaltaisen
järjestelmän katveessa. Elämän syvissä syövereissä riehui niiden
raateleva taistelu, mutta pinnalla tämä tuima ottelo ilmeni sanasotana,
jossa huudettiin ja itkettiin, jossa käytettiin milloin häveliäitä,
milloin hävyttömiä sanoja, -- suurimmaksi osaksi ulkomaisia sentähden
että luotiin sellaista uutta, jolle ei kielessä löytynyt vastaavia
käsitteitä, ja luotiin sitä sellaisella kiireellä ettei ollut aikaa
muovata niitä oman kielen sanajuurista. Näillä peloittavilla ja
viehättävillä sanoilla otsikoittiin Shitnitsan sanomalehtikirjoitukset.
"Maaomaisuuden ekspropriatsiooni...", "Maalais-proletariaatti...",
"Administratsioonin mielivalta...", "Suurtilallisen burshoasiin
lisääntyminen..."

Näitä sanomalehtipätkiä iski kuin pommeja toimiston seiniin.

Ne varoittelivat äärettömän suuresta vaarasta, kasvavasta hirmuhädästä.
Aivan kuin suunnattoman avarasta lattianalaisesta kellarista olisi
huudellut kirjoittajan ääni:

-- Me kuljemme kohti turmiota!

Osan näitä sanomalehtipätkiä nielasi toimiston paperikori, sentähden
että ne koskivat Tshugunnikovin tuttavia, toisen osan ahmasi
painoasiamiehen punainen käärme. Mutta sekin mikä jäljelle jäi,
synnytti pahaa verta. Niinpä kerran juhlapäivällisillä senssori --
paikkakunnan varakuvernööri, -- harmaapäinen, kiiltäväkaljuinen,
ankaraluontoinen ukon-kääpiö, jonka päässä hehkui pari pyöreätä
silmää, virkkoi Tshugunnikoville: -- Kuka teillä on Shitnitsan
kirjeenvaihtajana? Hänen ylhäisyytensä on häneen tyytymätön! Meillä
on painovapaus, julkinen sanavapaus, kaikkea voi meillä arvostella,
mutta...

Hän kohotti kulmakarvojaan, pyöritteli silmiään ja teki vihaisen
liikkeen kädellään. -- Minä varoitan, -- mielivaltaisuutta emme kärsi!

Tshugunnikov tyrmistyi ja tuskin kykeni sopertamaan:

-- Y-ymmärrän... teidän... ylhäisyytenne!

Viikon päästä saapui toimitukselle kirje painoasiamieheltä:

"Viimeinen tiedonanto Shitnitsasta sisälsi salatussa muodossa ilkeän
hyökkäyksen läänin hra päällikköä vastaan. Vaikka moinen kirjoitus ei
ole minun läpipäästämäni, vaadin että viipymättä ilmoitatte minulle
tekijän sukunimen..."

Tämän kirjeen johdosta aiheutui myrskyinen neuvottelu toimituksessa. Ja
vaikka Tshugunnikov alati pelkäsi äkillistä sydänhalvausta, niin hän
silti karahti nyt kasvoiltaan punaiseksi raivosta, ääni kävi käheäksi
ja hän alkoi mutista taloudellisista oikeuksistaan ja suvaitsi tehdä
loukkaavan hyökkäyksen toimittajia vastaan. Samana päivänä luopui kolme
aputoimittajaa toimituksesta ilmoittaen erostaan sanomalehdessä.

Nuot erityiset "kirjeet" lakkasivat paikalla.

Vasta puolen vuoden kuluttua saapui toimitukseen pyyntö palkkion
lähettämisestä -- jonnekkin Solvitshegodskiin.

Mutta ilman kirjeenvaihtajia ei lehti kuitenkaan jäänyt.
Paikkakuntalaiset alkoivat kirjoitella, kirjoitella kaikesta: --
"kastelemattomista kaduista", "kulkurikoirista", "tuntemattomilta
tuvilta kaupunkiin tulvivasta väestä, joka etsi ansiotöitä",
"kerjäläisten ja kulkurien kasvavasta laumasta" ja yhtärintaa "poliisin
toimettomuudesta", "rikosten kehityskulusta omaisuutta vastaan",
"haureuden tavattomasta lisääntymisestä", "holhouslautakunnan
järjestämäin tee-anniskelujen hyväntekevästä vaikutuksesta väestöön",
"juhlallisesta rukoushetkestä piiripäällikön läsnäollessa veljesten
Kandaurovien tehtaan avajaisissa, jossa tilaisuudessa pappi Joonas
Luostarinen piti liikuttavan puheen isäntien oikeuksista ja
palvelusväen velvollisuuksista..."

Totisesti on kaupunki Shitnitsa muuttunut 25:den viimeisen vuoden
kuluessa.

Sinne on ylpeästi kohonnut elevaattori, rakennettu insinööri-mekaanikko
Beresinin järjestelmän mukaan. Päälinjalta kaupunkia kohti ulottuu
haararata. Se on kaunistettu kaikellaisilla rakennuksilla,
katusilloilla, sähkövalolla sekä uudella kellotornilla naisluostarin
vieressä, joka torni on kiev-petsherskiläistä mallia. Jyvä-aittojen
takalistoon on kasvanut kauppaloita ja esikaupunkiosia, tosin
pimeitä ja likaisia, jo syntyessään tuhrautuneen ja rappeutuneen
näköisiä, mutta jotka lisäävät kaupungin väkiluvun 15:destä 30:een
tuhanteen. Kuten ennenkin kitisevät Shitnitsassa yötä päivää vieläkin
viljakuormat, ja hinaajahöyryt kiljuvat kilpaillen Kandaurovin
veljesten tehtaan kumean ulvonnan kanssa. Mutta ei näy enää entistä
määrää kyyhkysiä, eivätkä talonpojat enää anna kaupungille tuota
loppumattoman juhlan näköä. Kuormien perässä astelee nyt nääntyneitä,
likaisia ihmisiä repaleisissa karvanutuissaan, alakuloisina ja
nälkäisinä. Ja kaupunkilainen on jo unhoittanut entisen ystävyytensä
heitä kohtaan. Seisten portillaan; lakki nenälle painuneena, mielessään
hautoen huonoja aikoja, seuraa hän heitä nyrpein katsein, tuontuostakin
vihaisesti huudahtaen:

-- Ka mihin te siinä matelette, sen roistot!! Mutta maalaisia yhä vain
tulla vuovaa loppumattomana jonona rattaille retustettuine vasikoineen,
vihaisesti karjahdellen kurjille hevoskaakeilleen ja alamaisesti
kiskaisten päästään riekaleiset lakkinsa nähdessään kunnianarvoisia
henkilöitä sinisissä kauhtanoissa ja kiiltosaappaissa, joiden varsissa
helisee viinapulloja.

-- Teidän arvonne... Mihinkäs tätä viljakultaa nyt varistetaan?

"Maalaiselot" olivat nyt vaihtuneet "porvali" ja "arenti-eloiksi".
Aivan kuin peili heijasti kaupunki koko kihlakunnan vienti-liikettä.

Uudet valloittajat olivat nöyryyttäneet kaupungin!

Shitnitskiläinen asukas, ollen myötätunteiltaan kovin vaihtelevainen,
näyttelee nyt itsetyytyväisellä ylpeydellä matkustajille kaupungin
uusia merkillisyyksiä: noita kokonaisia tontteja täyttäviä,
kömpelönkolkkoja, jos kohta valiomallisia taloja -- tylyn ja
raskaan arkkitehtuuri-mielikuvituksen luomia, jotka siellä seisovat
kauppiassäädyn palveluksessa.

-- Tästä meidän suuresta kylä-resustamme se on paisunut kerrassaan
kaupunki! -- haastelee hän imelästi nauraa hihittäen: -- aletaan jo
puhella "shitnitskiläisestä sivistyksestä..." heh, läänin pääkaupunki
tästä vielä pamahtaa! Suvaitkaahan udella, mimmoisia rakennuksia
meillä täällä joka nurkassa rehoittaa! Tottatosiaan niitä voi sanoa
taloiksi... heh!

Taloja! sanoo itserakas kaupunkilainen. Mutta me sanomme että
ne eivät ole "taloja"! Ne ovat venäläisen kapitalismin pesiä,
verenhimoisen hämähäkin verkkoja, tosin sellaisia verkkoja, joilta
puuttuu mielikuvitus ja laveus: ne muistuttavat linnoituksia, joihin
itsepintaisesti on tunkeutunut nousukas ylimystö, tuo rähisevä joukko
uusia argonauteja, jotka ovat tulleet entisten, laillistettua ryöstöä
harjoittaneiden ritarien sijaan ja ahnaasti kiinnitarttuvin käsin yhä
repivät rikki tuota vanhaa kultaista lampaannahkaa.

Kas tuossa on kauppias Shapovalovin talo. Nelikerroksinen rakennus,
jonka rintaseinään on puhkaistu kolmekymmentä ikkunaa, vuoroin
suuria, vuoroin pieniä, vuoroin pyöreitä. Pohjakerroksessa on rivi
varastohuoneita rautaisine ovineen, joiden takana säilytetään kymmeniä
tuhansia puutia viljaa. Talonpoikaisvankkureita on näiden ovien edessä
ahtautumaan asti, ympäri taloa riepottelee tuuli heiniä ja olkia --
noiden laihojen hevosluuskien ruokia.

Ja tuossa on kauppias Strishikosinin talo! Tosin sitä vasta nyt
rakennetaan, mutta äärettömät hirsimetsät pakottavat jo kaupunkilaista
puhumaan siitä kunnioittavasti, kiusallisen-kateellisesti:

-- Niin, Strishikosin! Ei siitä ole kauvankaan kun se herra vielä
tulitikkuja möi... Seitsenkertaisen rakennuksen se nyt lykkää!

Kas tuossa vielä on eräs "merkillisyys" -- Shirokosadovin talo:
tyhmä seos maurilaisesta ja venäläisestä tyylistä. Pylväs-pahasia,
risti-ikkunoita, leikkaus-korniiseja, tornitötteröitä nurkissa,
parvekkeita kannattavia kentaureja, näöltään kuin veteenhukkuneita
vainajia, ja samalla kertaa koko talon ulkomuodossa jotakin
pöhöttynyttä ikäänkuin vesitaudissa, jotakin kokoonpuserrettua kuni
pimeydessä harhaileva ajatus.

Ja niin joka-ikisellä kadulla -- samallainen uusi talo.

Niiden valtijat tuntee kuin viisi sormeansa joka-ikinen avojalkainen
katupoika; näiden "maanvalloittajien" rikastumishistoriat, jotka
kulkevat suusta suuhun, muodostavat ei yksin koko kaupungin, vaan koko
kihlakunnan, koko läänin aikakirjat ja kronikat.

Venäläisiä elämäkertoja luodaan täällä jokaisessa kadunkulmassa!

Shapovalov oli alkanut elämänuransa shitnitskiläisessä yömajassa.
Siitä oli jo kauan. Ei kukaan tiennyt mistä hän oli ilmestynyt
shitnitskiläisen taivaanrannan näköpiiriin. Ei kukaan hänestä
silloin alussa ollut piitannut. Ja ehkäpä kaupunkilainen juuri
sentähden, ikäänkuin aavistaen tuon miehen tulon, joka ilmestyi
historian hämäryydestä hehkuvine silmineen, oli päästänyt ketjusta
susikoiransa yöksi talonpoikien kuormia vartioimaan. Vasta
loppuaikoina, kun Shapovalov oli hankkinut kaulaumiston omia
koiria, jotka raivokkaasti haukkuivat hänen aittojensa äärellä,
-- muistivat ihmiset hämärän kertomuksen kauppapalvelijasta, joka
tuhlasi isäntänsä rahat "uusiin asioihin". Ilman tointa, ilman
varoja, ilman tuttavuuksia ventovieraassa kaupungissa, poljettuna
ja potkittuna, hetalehousuissaan ja rikkinäisissä jalkineissa,
-- oli hän palvellut jonkun aikaa poliisilaitoksessakin seisten
vahtina katujen kulmissa, kulkurin viheliäisin katsein tarkastellen
sivukulkijoita, vaan toisinaan myös ryhtyen diplomaatin tehtäviin
sisäpolitiikan alalla. Mutta tämä palvelus oli häntä tympäissyt.
Luonnostaan oli hän toimelias. Vähitellen -- välityskaupalla,
rihkamakaupalla, sittemmin pörssivälityksillä oli hän ehtinyt haalia
kokoon jonkunverran rahoja. Näin eleli hän aina nälkävuoteen asti.
Nälkävuonna hän -- yhdessä lauman kanssa muita ryöstäjiä -- iski kuin
korppikotka kiinni kihlakuntaan. Sieltä hän, noista nälästä ihan
pöhöttyneistä maalaiskylistä osteli maita, kokonaisia kymmenyksiä
yhdellä jauhopussilla. Kuni sotaleiritulella valloitetussa maassa,
asui hän kesäkauden palttinateltassa, tarkoin vartioiden saalistaan,
kunnes koko maa oli kiristynyt hänen kynsiinsä. Toiseksi kesäksi
siirtyi hän kihlakunnan toiseen puoleen, mutta asettui jo asumaan
vanhaan herrashuvilaan. Nyt on hänellä viisitoistatuhatta desjatinaa
omaa ja vuokrattua maata, omat maatalonsa, "omat" talonpoikansa ja
"pesäpaikkansa" kaupungissa.

Strishikosin -- hän taas on eilinen talonpoika.

Ulkomuodoltaankin on hän vielä säilyttänyt talonpoikaisnäkönsä ja
maalais-hyvänsävyisyytensä, vaikka hänen lapsensa jo kulkevatkin
herrashöpeniin ja heleisiin huiveihin pyntättyinä. Hän rakastaa vielä
muistella niitä vuosia, jolloin hän paljain jaloin kävi koulua, missä
pappi häntä opetti kärsivällisyyteen, nöyryyteen ja Jumalan haltuun
heittäymiseen. Ne oppitunnit olivat tuottaneet omat hedelmänsä, kuten
kaikki farisealaisuus ainakin.

Ja Jumalan avullahan minä kaiken olen läpikestänyt! -- naurahti
Strishikosin pehmeästi muistoilleen, hypistellen paksuja kultavitjoja
liivinsä päällä: -- oli se ukki se pappi Joona... Luota sinä vainen
ainukaiseen Luojaan omissa asioissasi, -- niinpä hän selitti, -- mutta
kaikessa muussa alistu esivallan alaiseksi, sillä sen on Jumala sinun
päällesi asettanut... Eläkä ilmoisna ikänä häpeä! -- Ja minä alistuin!
Ja luotin vain lujasti! Ja jos minulla nyt onkin pikkuruisen tuota
maa-pahaista, niin en koskaan unhoita, etten sitä suinkaan ansiosta ole
saanut... heh...

Hän kohotti nenälleen valkoisen sormensa, joka oli koristeltu
kantasormuksilla, lausuen autuaallisen alentuvaisella äänellä:

-- Jumalan avulla tässä on toimeentultuna!

Ja tuo entinen paljasjalkainen pojan-kakara, jonka luonnonoikku oli
lennättänyt kaupunkiin, -- ja joka oli alottanut tulitikkukaupalla,
Strishikosin, hän jakoi nyt yhdessä Shapovalovin kanssa koko
kihlakunnan, repien palasiksi tuon rikkaan saaliin. Ikäänkuin
pitaalitaudin tahrat kuumottivat heidän omistamansa alueet kihlakunnan
kartalla.

Mutta heidän jälkeensä tulla jonottaa vielä satoja muita.

Nämät mustat sotnjat olivat astuneet itsetajuttoman historian
kehityksen leveälle taistotanterelle ja tarttuneet yhteisvoimin sen
jättiläisrattaaseen, vähääkään huomaamatta että tämä ratas pyörii vain
yhteen suuntaan: heidän omaan, sallimuksen määräämään turmioonsa. Se
taloudellinen näytelmä, jossa he olivat esittäneet julmaa osaansa,
paisui paisumistaan sosiaaliseksi näytelmäksi, suureksi, vuosisatoja
sorretun, keskellä verta ja kyyneliä heräävän persoonallisen
itsetietoisuuden näytelmäksi.

Mutta keskellä näitä nousevia maa-loordeja ja maan kuninkaita
kuuluu ensimmäinen sija Shitnitskin kihlakunnan historiassa
_Shirokosadoville_. Raskaine askelineen, synkkinä katseineen nousi
tämä mies kuni uhkaava haamu ylitse koko kihlakunnan heittäen
pahaaennustavan varjon kauvas ympärilleen.

Ollen rappiollejoutuneen staromirskiläisen kauppiaan poika, oli
Porfirus Vlasitsh Shirokosadov [Kirjailija näyttää tahallaan
valinneen tällaisen ivallisen sukunimen. _Shirokosadov_ merkitseisi
suomeksi sellaista henkilöä, jolla on _leveä takapuoli_] kasvanut ja
kasvatettu perheellisen hirmuvallan kuivakiskoisissa olosuhteissa,
perinnöllis-orjallisen maailmankatsomuksen omistavan piirin
lakkaamatta valehtelevassa keskuudessa, tukahduttavassa, ummehtuneessa
räme-ilmassa, jossa hänen sieluunsa oli kiintynyt alituinen paha
painajainen, täynnä unenhoureita, joita hän niin menestyksellisesti
osasi hyväkseen käyttää. Perittyään isältään avaran, voimakkaan
luonnon, oli hän läpikäynyt ministeri Tolstoin järjestelmän mukaisen
koulun, jossa hänestä jo ennen neljännelle luokalle pääsyä oli osattu
tappaa järjen ja sydämmen kaikki hyvät intohimot. Isän despotismi
oli pakottanut hänet yksinäistymään omaan itseensä, ja basaari oli
puhaltanut hänen järkeensä sisällyksen sekä luonut hänen tahdollensa
suunnan. Loppukasvatuksensa hankki hän Venäjän aro-markkinoilla, missä
ryöstökauppa kirgiisien kanssa antoi hänelle runsaasti käytännöllistä
harjoitusta petollisissa nylky-tempuissa sekä viitoitti hänen elämänsä
ohjelman. Mentyään muutamien irstasten vuosien perästä naimisiin isänsä
käskystä -- isänsä, joka ajoissa oli hänet saanut eroitetuksi oikeasta
lemmitystä -- tähdäten suuriin kapitaaleihin -- luopui hän isästään
myrskyisen riidan jälkeen sekä alotti itsenäisen toiminnan. Asetuttuaan
nuorikkoineen ja Aleksandra-nimisine tyttärineen Shitnitsaan asumaan,
loi Shirokosadov samean silmäyksen mailmaan ja astui juopuneen horjuvin
askelin sitä valloittamaan.

Ihan vaistomaisesti ymmärsi hän maanryöstämisen taktiikan, -- ymmärsi
käyttää hyväkseen jokaista talonpojan taloudellista vauriota, ymmärsi
valita silmänräpäyksen, milloin oli edullista tulla tekemään toista
orjakseen.

Tulla tupsahtaa maanmoukilla pakkoaika maksuilleen maanviljelypankkiin,
-- hänpä ymmärtää antaa rahoja sellaisilla ehdoilla, että maat loppujen
lopuksi siirtyvät hänen huostaansa. Sattuu moukilla siemenviljan
puute, -- hänpä vierasvaraisesti aukaisee aittansa, vaan sato taas
siirtyy hänen huostaansa. Mutta kadon tullessa joutuivat talonpojat
täydellisesti hänen valtaansa ja usein he risaksiriistettyinä aivan
ilman taistelua luovuttivat hänelle maansa, sitten nälkäisenä
hyökylaumana täyttääksensä shitniskiläiset esikaupungit ja kauppalat.

Missä hän vain kulki, siellä kuului hänen selkänsä takana orjien
huokauksia ja kirouksia, mutta hän kulki kulkemistaan yhä kauvemmaksi
pitkin kihlakuntaa, noine arvoituksellisen-tylsine, sameine katseineen,
salaten ryöstönsä suunnitelmat, jotka peloittivat suuriakin
maanomistajia terävästi-harkittuine äkkitemppuineen. Kuni kylläinen,
mutta alati ahnas korppikotka kiersi hän hitaasti ympäri piiriään
ja kappale kappaleen perästä jäi hänen kynsiinsä. Tässä työssään ei
hän häikäillyt edes roistomaisuutta, jos sen sopi johtaa lailliselle
pohjalle, ja näinpä hän saattoi tehdä tavallista pitemmän harppauksen
eteenpäin pitkin kipperän lain liukasta ja turmeltunutta tannerta.
Yhdellä ainoalla iskulla hän masensi Savidofkan! Vuokrattuaan näet
savidofkalaisilta talonpojilta maata kahdeksitoista vuodeksi, perustuen
sopimukseen, jonka rikkomisesta oli määrännyt äärettömän suuria
uhkasakkoja, pakoitti hän heidät myömään itselleen maat ikipäiviksi.
Mutta kauppa-kiinnekirja oli asetettu toisen nimelle. Ja Shirokosadov
kiskoi talonpojilta uhkasakot, jotka veivät heidät täydelliseen
tappioon. Sitten, yhdistettyään maahan naapuritilallisten peltosarat,
kiristi hän koko kylää kuin rautainen rengas. Ja niin nyt tuo entinen
suloinen Savidofka on virallisesti muutettu "Shirokosadovoksi"
ja siellä on samanniminen rautatie-asemakin, josta ijäti vierii
shirokosadovilaista viljaa.

Ja myös talonpojista on tullut -- shirokosadovilaisia talonpoikia.

Shirokosadovilaisen tuntee heti: hän on resuinen, likainen, masentunut
tai raju, riippuen asianhaaroista: selvä tai juovuksissa, -- ja
juovuksissa on hän heti kun siihen suinkin on tilaisuutta. Jos te
asemahuoneella satutte näkemään seuraavan näytelmän: juopunut maalainen
riekaleinen paita yllään haukkuu kamalasti jotakin henkilöä viuhtoen
toista kättään ilmassa, päin vaunuihin kuin mikähän traagillisen osan
näyttelijä, vaan toisella kädellä huolellisesti kannattaa puoleksi
putoavia housujaan, jotka viattomasti paljastavat Aatamin alastomuuden,
niin elkää huoliko kysyä urhealta santarmilta, kenet hän "saatteli"
pois asemasillalta... Se oli shirokosadovilainen! Elkää myös kyselkö
itseltään shirokosadovilaiselta, kuinka hän talonpojasta on muuttunut
rapajuopoksi, kujankulkuriksi, koirien vainoomaksi varkaaksi, jota
iloiset puotilaisetkin pieksävät basaarin huviksi. Himein silmäyksin
hän teihin katsahtaa eikä teitä ymmärrä... Kiittäkää onneanne, jos
ei hän teitä hauku pahanpäiväisesti! Ei kukaan niin osaa haukkua
kuin shirokosadovilainen. Hän haukkuu aivan persoonaan käyden isät
ja äidit, sedät ja tädit, veljet ja sisaret... Hän osaa ainoastaan
sadatella. Ja kiroilla kaikkia: vaimoa, lapsia, maan hedelmättömyyttä,
avaruuden äärettömyyttä, aamua ja iltaa, yötä ja päivää! Vieläpä hän
alkaa verestävin silmin uhkaavasti tuijottaa päin taivasta ja huomenna
kentiesi kiroaa itse Jumalaa. Onpa kerran joku shirokosadovilainen
lähetetty Siperiaan siitä että hän pieksi pyhäinkuvia, riivatusti
huutaen:

-- Tulkaa minun lehmiäni ruokkimaan!

Omat lapset hylkäävät shirokosadovilaisen isänsä, jättäen hänet
vapauteensa raivoamaan keskelle vieraita vainioitansa, rypemään
juovuksissa toiselle kuuluvissa pellonojissa, kuolemaan näännyksiin
toisten tilusrajoilla: -- sillä he ovat jo oppineet kunnioittamaan
valloittajaa. Pojat rupeavat puotipalvelijoiksi Shirokosadovon
lähistöön, karjahtelevat tylysti talonpojille, pettelevät
heitä mitoissa ja laskuissa. Ja tyttäret... vaihtavat punaisen
maalaishuivinsa kaupunkilaiseen hattu-hökötykseen, auringon paahtamat
poskiensa punat hajupuutereihin, joita sitten humalapäissään
itsevaltiailla suuteloillaan irti nuoleksii Shirokosadov.

Kuvaamallamme hetkellä ovat Shirokosadovin maatilat jo heittäneet
surmansilmukan Pajomshtshinaankin.

Muinoin rikkaat "jumaliskyläläiset" ovat antautuneet. Ainoastaan
"vasiliperäläiset" ovat olleet varuillaan. Nepä ne vielä häiritsivät
Shirokosadovia, sillä niiden tilukset kulkivat halki Pajomshtshinan.
Toisella puolella pitäjää oli heillä lavea maakaistale, jota molemmilta
puolilta puristivat jumaliskyläläisten maat, mitkä jo ammoin olivat
siirtyneet Shirokosadovin vuokramaiksi. Tuo kaistale se kiilana työntyi
Shirokosadovin maan sisään ollen yksi ympäristön parhaita paloja.
Sitäpaitsi leikkasi se Pajomjoen rantaa, johon olisi ollut erittäin
sopivaa laittaa höyrymyllyn...

Kauvan ja itsepäisesti kierteli pomo tätä maata.

Mutta itsepäisiä olivat vasiliperäläisetkin.

-- Meillä tämä maasarka on kuin morsiamen myötäjäiset! -- puhelivat
he: -- se on parhainta maata... Kuinka sitä voisi poisantaa? vai kuka
rupeaa omaksi vihollisekseen! Mitäs meille itsellemme sitten jäisi?!

Monta kertaa jo ajaa lennätti huutaen kylään piiripäällikkö vaatien
rästejä epätavalliseen aikaan. Monta kertaa jo kylänvanhin kutsui
kyläläiset kokoon maata luovuttamaan peittääksensä yhteiskunnalliset
velat, ja kirjuri lukea rompotti kokoukselle jo valmiiksi
laaditun sopimuskirjan viekkaine ehtoineen, jotka puuttuivat vain
allekirjoitusta.

-- Oman kuolemantuomiommeko allekirjoittaisimme? -- sanoivat
vasiliperäläiset: -- Shirokosadovilta et saamari soi ota mitään
takaisin!

Ja kokouksessa tapahtui myrskyisiä näytelmiä.

Aika-ajottain, pitkien riitojen perästä, rupesivat Shirokosadovin
puoluelaiset pääsemään voitolle esittämällä huikaisevan-houkuttelevia
tulevaisuuden näköaloja. Mutta se oli vain satunnaista riemua --
siihen saakka kunnes kylään ilmestyi eräs Nasarov niminen, nuori,
kaunis talonpoika, jota opettaja kutsui "Sadko-saksaksi", vaan
piiritarkastaja "hirtehiseksi", ja tämä Nasarov oli intohimoinen ja
hehkuvan-kaunopuheinen mies, yksi noita "aatteellisia" talonpoikia
ja kansallisia puhujia, jotka osaavat lumota laumoja tulevaisuuden
kuvilla. Hän oli käynyt maamieskoulun, rakasti syvästi kirjoja,
kaunista, älykästä keskustelua, oli monesti joutunut rangaistusten
ja vangitsemisien alaiseksi maaseutuhallinnon puolelta, oli istunut
tyrmässä lukutupien perustamisista talonpoikien keskuuteen... Kun tämä
mies pääsi esiintymään kansankokouksissa, niin hän heti sai raukeamaan
kaikki shirokosadovilaisten liittolaisten salavehkeet.

Vimmattuun keinoon ryhtyi nyt Shirokosadov. Kunnankirjurin,
kylänvanhimman ja heidän heimolaistensa välityksellä -- jotka olivat
lahjotut Shirokosadovin suosionosoituksilla -- laadittiin paperi
joentakaisen maan luovutuksesta Shirokosadoville 12 vuodeksi, mutta
kun samana vuonna kylässä liikkunut kulkutauti oli hävittänyt paljon
talonpoikia, -- niin kaikki vainajat pistettiin sopimuskirjaan, --
heidän allekirjoituksensa risteineen paistoivat harmaalla arkilla
ja olivat kirjoituksentaitavien oikeiksi todistamat ja kirjurin
allekirjoituksella sekä kylänvanhimman leimasimella varustetut.

Vasiliperäläiset huokasivat raskaasti. Nousi käräjänkäynti, mutta
juttu meni myttyyn, sillä kaikki muodollinen oikeus huomattiin olevan
Shirokosadovin puolella.

Silloin syntyi yhteiskunnallinen liike, jonka kaltaista ei ikinä
ennen oltu nähty Vasiliperän historiassa. Vasiliperäläiset vaelsivat
kuin juopuneina vihan kiihoituksesta moista vääryyden alastonta
rehentelyä nähdessään! Heidän edessänsä olivat murtuneet itse elämän
kermakerrokset, kaikki, mihin he olivat tottuneet uskomaan ja mistä
luulleet puolustusta saavansa. Ollen alussa sekasorron valtaamat, he jo
nyt alkoivat puhella seuraavaan tapaan:

-- Ei keneenkään näy pitävän luottaa! Meidän täytyy itse seistä itsemme
puolesta!

Ne olivat Nasarovin sanoja.

Kaikki alkoivat toistella näitä sanoja, yksin naisetkin.

Kylä jakaantui puolueisiin: kylänvanhimman puolue ja Nasarovin puolue.
Edelliseen yhtyivät kaikki "pomot", jälkimmäiseen -- kaikki köyhät,
kaikki nuoret, kaikki vääryyttä-kärsivät. Siellä täällä syntyi
talonpoikaiskokouksia, joissa usein puhetta johtivat naiset. Ja sillä
aikaa kun ukot vielä etsivät laillisia pelastuskeinoja, ehdottelivat
naiset repäisevänjyrkkiä toimenpiteitä. Nuoret taas alkoivat kuljeksia
parvissa laulaen pohattaan ikkunain alla ja toisinaan lennähti kivikin
ikkunaruutuihin, huutojen kaikuessa:

-- Alas kavaltajat!

Koko talven jatkui mieltenkuohua, vaan kevään tullen syntyi jäykkä,
pahaaennustava hiljaisuus.

Talonpojat sallivat Shirokosadovin rauhassa kynnättää ja kylvättää maat.

Mutta kun viljankorjuu-aika joutui, niin monipäisenä laumana työntyivät
he Nasarovin johdolla sirppeineen ja viikatteineen riidanalaiselle
maalle ja yhdessä yössä leikkasivat, niittivät ja poiskuljettivat
viljat. Syöksähti siihen päällystö, alkoivat tutkimukset, asiakirjat,
kotitarkastukset, vangitsemiset, sukeusi "rikosjuttu omavaltaisesta
ryöstöstä". Talonpojat vaikenivat, ketään ilmiantamatta. Mutta
heidän mielenkiihkonsa ilmeni ryöstössä. Talven kuluessa polttivat
he kylänvanhimman talon, kastelivat eloaumat parilta pomolta, joita
huhu enin syytti kavalluksesta. Piiripäällikkö kulki yhä useammin
vimmastuneena ympäri kylää keräten kaikellaisia huhuja. Vartavasten
hänen pyynnöstään saapui Vasiliperän kylään ristiniekka pappi, isä
Matvei, ja kutsuttuaan kokoon kokouksen rukoushuoneella, puheli näin:

-- Kaikkien ihmissielujen täytyy alistua esivallan alle! Miksikä siis,
rakkaat ystävät, nousette kapinaan kuin saatana Herraa vastaan, teidän
hurskaasti-huolenpitävää päällystöänne vastaan?

Ja sekautuen kylän asioihin, alkoi tuo turmiollinen, koko elämänsä ajan
sotilassaatossa tyrmästä tyrmään lähetetty ihanteen apostoli, saarnata
tekstejä esivaltain synnystä.

Joku talonpojista naurahti ääneensä.

Muut olivat itsepäisesti vaiti.

Taas antoivat talonpojat Shirokosadovin rauhassa kyntää ja kylvää
maansa. Ja taas ennen elonkorjuuta meluavana laumana laulaen vyöryivät
ukot riidanalaiselle vainiolle.

Mutta sielläpä oli heitä vastassa sotamiehiä. Vaiteliaina ja synkkinä
seisoivat nämät kiväärit jalalla.

Heidät nähdessään pysähtyivät talonpojat säpsähtäen.

Syöksähti illan hämärästä esiin piiripäällikkö, seisoen
matkavaunuissaan.

-- Mitä varten olette tänne tulleet? Menkää matkoihinne siivosti!
Hyvällä sanalla!

Astahti esiin Nasarov:

-- Tämä on meidän maa! Ja me olemme tulleet korjaamaan omaa leipäämme!

-- Tämä on Shirokosadovin maa! -- huusi piiripäällikkö.

-- Meidän on maa! -- myös huudahti Nasarov: -- meiltä se on petoksella
viety! Mutta me emme sitä anna!

Silloin kaikki kiihtyneinä yhtyivät huutoon:

-- Meidän on maa! Shirokosadov on meiltä sen varastanut! Tämä on meidän
viljaa! Menkää itse matkoihinne! Taikka me teidät ajamme pois!

-- Suu kiinni! -- ehätti piiripäällikkö: -- hei! apurit! Nasarov
kiinni! Minä sulle nä-näytän, ryökäle... kapinoitsija!

Syntyi tungos ympäri Nasarovia. Talonpojat huusivat mielenkuohussaan
äänensä sorruksiin, akat heristelivät piiripäällikölle koviksi
puristettuja nyrkkejään haukkuen häntä "shirokosadovilaiseksi
koiraksi". Eräs vanha ämmä, Povalihina, eriuskolainen, viskasi häntä
sirpillä ja haavoitti käteen.

Piiripäällikkö kohotti veristyneen kätensä. -- Käskekää ampua! -- huusi
hän kääntyen upseeriin: -- hajoittakaa tuo roistojoukko!

Kuului komento, sotamiehet astahtivat pistimet ojossa ampuma-asentoon.

-- Sotamiehet! -- huusi Nasarov: -- te olette samoja talonpoikia
kuin mekin! Te palaatte huomenna kurjille pelloillenne, mutta teidän
asemestanne tartumme me aseisiin ja astumme teitä ampumaan, vaikka
puolustatte oikeata asiaa! Sotamiehet! Veljet! Ajatelkaa ketä te
palvelette, ketä vastaan te astutte!

-- Suu kiinni, lurjus, suu kiinni! Hirtehinen! -- huusi piiripäällikkö
käheästi.

Hän heilautti käsiään päin upseeriin:

-- Ampukaa... Ohjesääntöjen mukaan! Kapinoitsijoita! Minä vastaan!

Nuori upseeri koetti mielenliikutuksessaan puhua:

-- Hyvät herrat ja naiset! Herrasväet! Poistukaa Jumalan nimessä!
Muuten meidän täytyy ampua! Me olemme velvolliset ampumaan...

-- Ampukaa siis! -- huusi Nasarov: -- ampukaa, jos kerran sielunne
olette kansan sortajille myöneet! Ampukaa! Me seisomme oikean asian
puolesta! Kuolemme, mutta paikaltamme emme hievahda!

-- Ka niin, niin! Ampukaa! -- huusivat naisetkin tunkeutuen eteenpäin.

Lyhtyjen valossa välähtelivät sirpit ja viikatteet; niitä vastaan
likenivät pistimet armotta uhaten.

-- Vasja! Poikani poika! -- huudahti yht'äkkiä vanha ukko Povalihin: --
sinäkinkö käyt meitä vastaan?

Kauhu valtasi meluavan joukon.

-- Vasili! Povalihinin poika! Kehtaa käydä meidän päällemme!

Nuori sotamies viskasi pyssynsä, jääden paikalleen ja rikkoen siten
rintaman.

Mutta rivi puristui kokoon.

Pistimet melkein koskivat laumaan, joka seisoi synkkänä ja
hievahtamattomana.

Nuori upseeri huudahti liikutuksissaan:

-- Seis!!

Ja sotamiehet pysähtyivät silmänräpäyksessä.

-- Komentakaa ampumaan! -- huusi piiripäällikkö.

-- En kai minä voi ampua pamauttaa aseettomia ihmisiä! -- sanoi upseeri
hermostuneesti ja antoi komennuksen: -- kiväärit koplaan! Otetaan
kaikki vangiksi! Sidotaan kaikki tyyni!

Sotamiehet syöksyivät talonpoikien kimppuun. Mutta heitä vastaan
lenteli viikatteita, sirppejä, leilejä ja ruokapusseja. Ukkojen ja
akkojen nyrkit tekivät vimmatusti työtä.

Aamun tultua istui kahdeksan henkeä, niiden joukossa Nasarov, pimeässä
kopperossa Krestofkan poliisilaitoksessa.



II.


Puolimatkassa Shitnitsan ja lääninkaupungin Staromirskin välillä maata
repotti notkon pohjalla Gnjesdofkan kylä. Pappina siellä oli isä
Iivana Gonibjesov. [Pappia kutsutaan venäjänkielellä "isäksi", papin
vaimoa "äidiksi", _Gonibjesov_ on kirjailijan keksimä pappisnimi, se
merkitseisi suomeksi: "pirujen ajajaa". (Suom.)]

Kerran aamulla heti Vasiliperän tapahtumain jälkeen seista törötti
pappilan pihalla heinäkuorma ja Iivana pappi itse omassa persoonassaan
oli sitä purkamassa. Seisten kuorman päällä huusi hän tuontuostakin
rengille:

-- Elä sinä siellä töllistelet

Hänen äänensä oli äreä ja uhkaava. Hänen jokaisessa liikkeessään ilmeni
Goliatin voima. Kohottaen hankoa, työnsi hän sen varmasti heinien
sisään ja jännittäen jäntereitään sekä hiukan punehtuen irroitti
keveästi äärettömän taakan kerrallaan kuormasta. Nostaen sen sitten
päänsä ylitse kuin minkäkin jättiläissateensuojaimen, huuteli hän
hilpeillen omasta väkevyydestään:

-- Oh-hoo-ho-hoo!! Hei! Ota vastaan, tölliskö!

Taakka vyörähti tallin yliselle ja hajosi kahisten laipiolle. Tuuli
riepotteli papin vaaleata tuuheata partaa, kuni leikillä huljuttaen
sitä toiselta hartioita toiselle ja pani pappisviitan helmat hulmuamaan
ikäänkuin naisten hameet, paljastaen kuorman juurella seisovalle
talonpojalle haaltuneet papilliset ruutuhousut, jonka tähden
maalaisukko hieman joutui häpeisiinsä.

Ukko oli vanha ja harmaapäinen, hiukan humalassa, yllään harmaa
karvatakki, päässä lämmin lakki, kovan helteen tähden takaraivolle
työnnetty, jaloissa oli hänellä raskaat, paksulti rasvatut saappaat.
Toisessa kainalossaan piteli hän äärettömän suurta, karttuunihuiviin
käärittyä vehnälimppua, toisessa -- oranssinväristä kanaa, jonka jalat
olivat sidotut ja pursto eteenpäin käännetty. Hänen povestaan kurkisti
viinapullon kirkas kaula.

-- Se on tuota nähkääs, -- puheli ukko käheästi, -- että jos tuota
niinkuin esimerkiksi... että koko tämä meijän talonpoikanen tyhmyytemme
on lähtennä herroista...

Pappi Iivana työnteli hangollaan ja kysäsi sekaan:

-- Mistä herroista?

-- Ka näistäpä näistä että niinkuin jos tuota... herroista! Talonpojan
meininki, kuulkaahan, pappi kulta, se näes on pyhä. Mistä vain tahot,
talonpoika sulle tekee rahaa, -- vaikka lannasta, vaikka liasta, vaikka
kivestä taikka sannasta... rahaa sulle tekee! Jos vähän pellavaa tuli
panneeksi peltoon -- niin heti sulle housut ja paidat saa laittaa. Jos
vehnän siemeniä maahan sirotti, -- niin vuoden läpeensä sinua elättää
täytyy. Jos kirveen otti, kämmeniinsä sylkäsi, ähkäsi ja puuta iski
-- niin heti siihen tulla tomahtaa töpötakki olento ja sanoo että: --
"Me olemme -- herroja. Maks pois, ukko, kruunun veroja puolitoista
ruplaa". Tänään puolitoista, huomenna puolitoista. Ylihuomenna -- hyi
helvetti! Mutta eihän sitä sillä tavalla, pappi kulta, riitä lantaa
eikä peltomutaa! Noh, talonpoika vie kuin viekin housunsa, paitansa
herrain markkinoille, vaan itse piikkosissa passieraa! Ja vehnät myös
myytäviksi ja joka kirveenisku -- myytäväksi! Mutta herrat moittii:
-- "Vähänpä toit! Anna lisää!" Anna ja yhä anna!... no, talonpoika
joutuu ihan ymmälle eikä tiedä, mihin päin pyllistää, joka nurkassa
herrat häntä vahtivat. Poliisi häitä sakkoja kiristelee, piiripäällikkö
-- ruununveroja, kylänvanhin -- rästejä. Huutaen, kiljuen niskaasi
karauttavat. Vai mikä taikakukkaro loppumattomia rahoja se talonpoika
on?! Nykyajan talonpoika on vain nimeltään talonpoika, mutta sisukset
siltä on uloskiskaistu, sentähden että -- vuosi vuodelta sen maa
vähenee, koska hän sen on antanut joko arennille taikka myönyt pois,
ja ruplia yhä nyljetään. Nykyään ne on kunnanmiehetkin -- ja kauppiaat
-- ja vuokraajat -- kaikki ne on talonpojan suhteen -- herroja! Sekä
piiripäällikkö että työnjohtaja ja jokainen kylän läpi matkustavainen,
jos hänellä on lakissa merkki, -- jokainen pitää oikeutenaan
talonpojalle sanan sanoa ja enimmäkseen häntä haukuskelee... Vaan
talonpoika itse ei saa puutteistaan edes puhua missään, siksi ne
nykyään kokouksissakin vain herrat ovat äänessä! Heistä se kaikki
surkeus tulee! Ihan paljaaksi nyljetty ihminen on talonpoika eikä
hänellä enää ole mitään muuta keinoa jäljellä kuin kapina... Olette
kai kuullut, pappi kulta, kuinka Shirokosadov petkutti kuolleillaan
vasiliperäläisiä?

-- Kuullut olen, Vasili Petrovitsh!

-- Mainio mies!... Vaan nyt ne vasiliperäläiset viedään käräjiin! Kas
semmoinen se on se herrain oikeus!...

Vasili Petrovitsh vaipui mietteisiinsä, huokaillen ja hiukan
horjahdellen, jonka vuoksi kanalta pursto pullistui levälleen.

-- Mutta oletkos, herra pastori, kuullut uutisen? -- muisti hän
yht'äkkiä: -- Krestofkan papilta on eukko karannut.

-- Mitäh?!

Iivana pappi heitti heinäkimpun niin varomattomasti että se hajosi
pitkin pihaa tuulen kantamana kaikille suunnille. Nojautuen hankoon,
katsoi hän ukkoa aukiräväytetyillä suurilla silmillään, ja hänen
kasvojensa päivetyksen ja punakkuuden läpi kuulsi huomattava
kalpeneminen.

-- Mitä sinä siellä valehtelet! -- sanoi hän ankarasti.

-- Enhän minä valehtele! -- vastasi ukko, hieman loukkautuneena: --
Mikolai poika ajoi kuormakyytiä Jumaliskylään -- niin siellä kaikki
siitä olivat pakisseet! Menn'yönä oli kyydillä ajaa karauttanut
lukkarin kanssa... Kirjúhalla hevosia vaihettu oli. Kirjúha oli
tietänyt kertoa että se niin oli päätään kadulla käännellyt ja
keikutellut... jotta tullaanko muka perästä.

-- Sinun Kirjúhasi lörpöttelee!

-- Kirjúha ei lörpöttele! -- sanoi ukko vakuuttavasti: -- Kirjúha on --
mustalainen! Vaikka läpi seinän se näkee!

Isä Iivana heitti luotaan heinähangon.

Hänen kasvonsa ilmaisivat rauhattomuutta ja mielenliikutusta.

Käskettyään renki Paramonin viskaamaan heinät loppuun, hyppäsi hän alas
kuormalta.

-- Lähetäänhän huoneisiin, Vasili Petrovitsh, niin saatat selvästi
kertoa. Mitähän lipilapia se on? En ota uskoakseni oikein. Hyvinhän
minä tunnen tuon isä-Matvein. Ja Paula pikkaraisen, hänen eukko
kultansa, myös tunnen. Jo lapsuudesta saakka tunnen! Ystävykset ollaan!
Sellainen oiva, sulosuu naikkonen... Kuinka voin hänestä mokomaa uskoa?
Roskaa, lörpötystä!

Iivana pappi vei ukon poikki avaran pihan, joka oli täynnä vankkureita
ja matkavaunuja, lomitse sahrojen, joiden terissä vielä näkyi
kuivamatonta multaa, ja karhien, joiden hampaat törröttivät päin
taivasta.

-- Äiti hoi! -- huudahti hän astuen huoneeseen: -- tulehan kuulemaan
kummia uutisia!

Papinrouva astui esiin ylt'yleensä jauhoissa, hihat käärittyinä,
kuivana, korkeavartaloisena, kasvoilla huolestuksen ilme. Hänen
yllään oli yksinkertainen tumma puku, ilman hetalettakaan koristusta,
päässä luostarimaisesti sitaistu valkoinen huivi, ja muutenkin hän
kauttaaltaan totisine, ankarine, kerran kaunismuotoisine, mutta
nyt kuivine, kylmine silmien ilmeineen muistutti ennenaikaansa
vanhentunutta palvelijatarta.

-- Mitä uutisia? -- kysyi hän lyhyen-kuivasti.

Ja kuultuaan, virkkoi kylmästi:

-- Aikoja sitten sitä saattoi odottaa. Mitä siinä on kummasteltavaa?
Mitäs muuta semmoiselta väkkärältä saattoi odottaakkaan?
Ulkonäöltäänkinhän tuo oli irstaloinen!

Papin vaimo meni peilin ääreen oikaisten huivinsa ja katsahtaen omaan
kuvaansa kuin vieraaseen.

-- Häpeä nyt toki hiukan, Liina! -- kihisi Iivana pappi. -- Sillä
tavalla ei saa naista parjata! Ja varsinkaan niin hyvää naista kuin on
Paula! Tuiki tuttua!

-- Sinunpa tuo on tuttujasi... Sitä kai sinäkin olet nuoleksinut!

-- Sinulla ei ole omaatuntoa! Minun täytyy sinulle sanoa ettet _sinä_
kaikkine jumalisuuksinesi ole hänen pikkusormensakaan veroinen!

Pappi asteli kuohuksissaan pitkin ruokasalin lattiaa.

-- Kuinka sinä ilkeätkin, kuinka sinä uskallatkin häntä noin nimitellä?
Minä sen sinulta kiellän kerralla ikipäiviksi! Se on kaikki roskaa
mitä puhutaan, minä en usko sanaakaan! Keksittyjä juoruja! Tai vain
väärinkäsitystä! Ja sinun pitää hävetä sillä tavoin puhumasta!

-- Elä sinä siinä hypi! -- sanoi papin eukko kylmästi: -- eläkä käsiäsi
heiluta! Turhaan sinä minua säikyttelet... minä en kuulu pelkureihin.
Minä en osaa sinisilmiä pyörittää niinkuin se sinun... Paulasi! Enkä
toki tahdokkaan. Kyllä minä, ukkokulta, jo aikoja sitten olen sinut
läpi nähnyt!

-- Missä asiassa? -- kummeksuen kääntyi häneen isä Iivana,
epäluottamuksella vaimoonsa katsoen.

Tämä tuijotti häneen häijyn-pilkallisesti.

-- Eläkä sinäkään kehtaa verrata minua keneen tahansa! -- kuohahti
hänkin vuorostaan äkkiä sanomaan: -- kuuletko, elä kehtaa?! Jollei
olisi tuota Liisukkaa, niin luostariin minäkin tästä pakeneisin sinua
pakoon... valkoisten muurien taa hautautuisin!

-- Ja vadelmanpunaisten luostarikellojen alle! -- virkkoi Iivana
pappi pilkallisesti, kääntäen selkänsä ja rummuttaen sormillaan
ikkunanruutuihin. -- Mene vain, onnea matkaan... hauska kai minusta
on! Minä itsekkin olisin jo aikoja sitten mennyt. Vai luuletko sinä
että minusta on maireaa olla pappina. Mutta emmehän me kumpikaan tästä
pääse, rakas ystävä! Etkä sinäkään pelkästä vihastuksesta minnekkään
lähde: ja jos lähtisit, niin eihän sulle jäisi ketä kiusata ja morkata!
Mustasukkaisuudesta, häijyydestä sinä vain olet niin pimeällä päällä!
Minun elämäni ei olisi niin saastainen suo, jos sinulla olisi minua
kohtaan edes pisara rakkautta.

-- Vai rakkautta!!

Papin vaimon kasvot vääristyivät kuni viiltävästä kivusta ja hän
vyöräytti himmenneistä silmistään ikäänkuin sysimustan, synkän aallon
miestänsä vastaan.

Talonpoikaisukko, joka sillävälin oli kärsivällisesti huokaillut
kynnyksen edessä sen näköisenä kuin muka olisi laskenut rakoja
laessa, oli kuitenkin siksi uteliaasti takertunut kuuntelemaan perhe
kohtausta, että oli kokonaan unehuttanut kanan, niin että se havahtuen
pitkällisestä horroksistaan, yht'äkkiä rupesi rapistelemaan siipiään ja
lentää pomahti kaakattaen papineukon jalkoihin, haikeasti kurotellen
kaulaansa. Ukko, haluten saada kanan kiinni, pudotti vehnälimppunsakin,
joka jymähtäen läksi kierimään pitkin lattiaa kunnes puoliympyrän
kierrettyään pysähtyi kanan viereen.

Papilta pääsi nauru ja hän läksi äkkiä pois, mutisten mennessään:

-- Ka siinä papin roskat! Ne lentävät ja kierivät! -- Kestitseisit
meitä, äiti, mieluummin teellä tämän Vasili Petrovitshin kanssa. Se
naittaa poikansa, siksi on tuonut lahjoja.

Papinrouva avasi limppukäärön, pisti liinan pesukomeroon, vaan vei
kanan keittiöön. Palattuaan takaisin, alkoi hän kaataa teetä laseihin
ja siirtäen lasia vieraan eteen, sanoi:

-- Mitäs varten sinä, Vasili Petrovitsh, kanan toit tullessasi?

-- Kuinkas muuten: -- jupisi ukko ymmärtämättä: -- eikös sitä tarvita?

-- Ei olisi haitannut, jos olisit tuonut hanhenkin.

-- Hanhenko! Katsos pe... jumala siunatkoon! Hanhen? Mikäs aihe
minulla... Vai sillä tavalla! Herranen aika, rouvakulta! Emmehän me
toki...

Ja hän ravisteli hämillään ja häpeissään paksusti voideltua päätään.

-- Jätetään siis hanhi vastaiseksi!

-- Niin, hanhi on hyvä lintu! -- sanoi samaan äänilajiin pappi Iivana:
-- se on erittäin rasvainen paisti. Kerrassaan mainio elukka! Siinä on
jotakin sellaista...

Hän näpsäytti sormiaan.

-- Vankkaa, ymmärrätkös... sellaista perusteellista! Niin juuri, kuinka
sitä sanoisin... käsitätkös... hanhimaista! Hajukin siinä on erilainen
kuin muissa linnuissa... se pistää nokkaan!

Syntyi hiljaisuus.

Lehmän ammuntaa kuului jostakin ja myös, kuinka hevonen jossakin
heleästi purra rouskutti ruokiaan polkea tömistäen kengitetyillä
kavioillaan. Joku odottamaton tapaus tuntui saavan aikaan hälytyksen
kanakopissa. Ikkunain sivu lentää suhisti valkoinen kyyhkysparvi
laskeutuen vihreäryönäiseen likalätäkköön, jossa parhaillaan kylpevät
siat siitä vähän häiriytyivät. Kaikilta suunnilta sorisi ikkunaan
maalaispäivän ääniä sulaen sopusointuisesti yhteen maalais-ihmisen
ajatuksien kanssa, jotka kuni säleaita piirittivät sielun pimeää ja
pohjatonta syvyyttä.

-- Kuulkaahan isäntä, -- sanoi papin eukko, -- meillä on yksi lammas
viimeaikoina vähän sairastellut.

-- Ka semmoistahan sitä tapahtuu. Ihmisellekkin, saati sitten
lampaalle... Se on kai, tienmä, emälammas?

-- Ei, se on vuonimaton lammas... sellainen sievä... vaan nyt on
sairastunut! Laihtunut niin kerrassaan ettei ole kuin luut jäljellä.
Ettekö te vaihtaisi sitä meiltä? Teillehän se olisi samantekevää, kun
teidän kuitenkin tarvitsee häiksi teurastaa... Romulammasta ei niin
olisi sääli!

Ukko Vasili Petrovitsh hymyili avuttomasti, loi katseensa ties-miksi
lakeen ja hujautti käsiään.

-- Vaihdetaan vain!

-- No, -- sanoi isä Iivana: -- eukko näkyy olevan valmis sinulta kaikki
viemään... Jätä nyt edes siitoseläimeksi!

Hän kääntyi Vasili Petrovitshin puoleen.

-- Kuulehan, Vasili. Pilaa kai sinä tuonoin laskit että -- kenenkä
kanssa sanoitkaan sen papin rouvan karanneen?

-- Juttuavat että virrenlukijan kanssa. Se kuuluu olevan sellainen
roteva pojannulkki, tietää Kirjúha, tukka musta... kuin korpilla!

-- Onko sillä viikset? -- kysyi Iivana pappi huutavalla äänellä.

-- Ka Kirjúha kertoo, että sillä on semmoiset viikset että niistä
saattaisi vääntää vaikka ruoskanvarren. Ja kova kurkkuääni
päällepäätteeksi! Pahanpäiväisesti oli hevoset säikäyttänyt siltä
Kirjúhalta... "hei! neljä hevosta heti paikalla valjaisiin!" niin oli
komentanut, -- "arkkipiispan käskystä!"

-- Virrenlukija? No se ei ole kukaan muu kuin Rudometov! Esipapin
sukulainen... Kyllä tunnen, kyllä tunnen!

Hän siveli hämmästyneenä partaansa.

-- Mutta mitäs peliä se oikeastaan on... häh? Niin jumalattomasti
pistää vihaksi! Anteeksiantamaton häpeä! Täytyy tästä ajaa veli Matvein
luokse... ihan välttämättömästi täytyy ajaa.

-- Minähän hänet tunsin pienestä tytön tylleröstä asti... koulutytöstä.
Lyhyissä hameissa! Kirjat kainalossa... ja itse niin hilpeä... Aina
vain leikkiä laski ja nauroi! Voi kuinka suloinen ja oivallinen... ja
ystävällinen tyttö se oli! Aivan kuin aurinko! Kun se vain katsahti
ja hymyili, niin kaikki ympärillä hymyili... ja vaikka äsken olisit
itkenyt -- niin heti kyynelet katosivat. Häntä katsellessa minä
aina muistelin satua siitä immestä, joka kulkee omaa polkuaan,
huolettomana... ja jonka jäljessä kukkaset puhkeilevat... Niin se oli
ennen että missä vain Paulinkka neito liikkui -- siellä oli aina melua,
humua ja iloa... Ah, Paulinkka! Kullanmuruksi me häntä kutsuimme!

Pappi nauroi pehmeästi ja hänen kasvoillaan väreilivät kirpeän
mielenliikutuksen ilmeet. Siristävin silmin katsoen Vasili
Petrovitshia, joka myötätuntoisesti puisteli päätään, ja kouristaen
partaansa nyrkin sisään -- jonka vuoksi hänen kasvonsa näyttivät
tavattoman pehmeillä ja hyviltä -- valmistui hän kuvauksiaan yhä
jatkamaan, mutta katsahdettuaan vaimoonsa luopui äkkiä muisteloistaan
peräti säikähtyneen näköisenä. Silmineulan terävin silmin oli tämä
imeytynyt miehensä kasvojen ilmeitä tutkimaan ja hamuili kädellään
pitkin pöytää aivankuin unissakulkija kohtauksessaan.

-- Mikä sinua vaivaa! -- yritti mies huudahtamaan, mutta ei ennättänyt.

Laskematta silmiään miehestään oli näet papin vaimo kohottanut
teekuppinsa ylös ja paiskasi sen nyt voimakkaasti lattiaan. Sirpaleet
lensivät joka suunnalle helisten ja kopisten, ja teet räiskyivät
huonekaluille ja ikkunaruutuihin. Heti tämän perästä nousi eukko ylös
ja riensi kiireesti ulos huoneesta makuukammioon. Vasili Petrovitsh
istui kuin kangistustaudin tapaama vaipuneena tuolille, ja, silmät
revällään, suu ammollaan tuijotti yhä samaan kohti, jossa papin
eukko oli istunut, aivankuin olisi siinä tuonoin nähnyt kummituksen.
Murheellisesti naurahtaen vieraansa hullunkurista ihmettelyä
nähdessään, huoahti Iivana pappi raskaasti, puhjeten sanomaan:

-- Sellaista se elämä on!

Ukko Vasili alkoi joutuisasti hyvästellä koettaen astella mahdottoman
isojen saappaittensa kärjillä ja puhuen pauhaavalla kuiskutuksella:

-- Sen lampaan suhteen rauhoita rouvaa, isä! Kyllä minä vaihdan! Vaan
onpa sillä ihmisellä äkäinen sisu... ukkosenluontoinen!

Hän katosi, polkea narskutellen kupinsirpaleita mennessään.

Kylänraitilla rämisi aisakello vimmatusti, aivankuin joku olisi ajanut
minkä kavioista lähtee.

Räminä vaikeni portin kohdalla.

-- Eihän vain meille tullut? -- virkkoi isä Iivana kurkistaen
ikkunasta: -- no meilleppä hyvinkin. Ja kyytihevosilla! Kukahan se on?

Ja samalla tunsi tulijan:

-- Isä Matvei!

Matvei pappi syöksyi sisään ja vajosi samassa isä Iivanan rintaa
vasten. Nojautuen hänen vahvaan käsivarteensa kulki hän sisään viileään
saliin, jossa uutimet puoleksi olivat alaslasketut ja jossa kärpäset
hermostuttavasti suristen pommittivat ikkunaruutuja. Siellä laskeutui
hän sohvaan surkean epätoivon masentamana. Hän oli vähänläntä, raihnas,
pienikasvoinen mies, vaaleita haituvia poskilla, nokka kuin linnulla,
nyt itkusta sinehtynyt. Silkkinen harmaa pappisviitta soveltui hänen
yllensä kömpelösti ja viitan rintamus oli kyynelistä peittynyt mustilla
juovilla ja tahroilla. Hän uikutteli ja soperteli avuttomasti:

-- Minä lähdin sinun luoksesi! Sillä kenenpäs muun luokse menisin? Kai
sinä jo olet kuullut minun onnettomuudestani? Niin sukkelasti se ruma
huhu lentää! Iivana, hyvä toveri! Millä minä sellaisen kohtalon olen
ansainnut?!

-- Rauhoitu! -- neuvoi isä Iivana pontevan-ankarasti.

-- Ei minulla ole rauhoitusta! Ei! Olen mennyttä miestä... häväisty...
kaikkien silmien edessä...

-- Mitä varten sinä silkkiin itsesi olet pukenut? -- kysyi isä Iivana
häneen tutkivasti katsoen.

-- Silkkiinkö?

Pappi Matvei silmähti ympärilleen kummastuneena.

-- Ilman vaan, erehdyksestä. Samapa se sille... vaikka niinisäkkiin...
sama mulle! Herra Jumala! Miksi minua vainoot ja kuritat? Kuulehan
Iivana hyvä... velikulta! Lähde kanssani!

-- Mihin nyt?

-- Lähdetään! Auta pulasta! Kaupunkiin! _Häntä_ kiinniottamaan... Hänet
täytyy saada käsiinsä! Ennenkuin ihmiset saavat tietää, ennenkuin
huhu saapuu korkeimman papiston korviin! Mikä häpeä ja häväistys on
maineeseeni iskenyt... Koko pappisurani pilannut... Ja miksi? millä
olen sen ansainnut? Enkö ole rakastanut, enkö ole hemputellut!? Kaikki
mukavuudet hankkinut mitä sielu vain halajaa... Paras pitäjä koko
hiippakunnassa... ihan tuottamaan asti... Rikkain pitäjä. Sametissa sai
vaimoni kulkea! Ja hatunhöytäleitä mielinmäärin... Niin juuri! Milloin
vain kaupunkiin menin, niin heti hatun ostin: tiedäthän tuon itse...
kahdentoista hopearuplan maksavia!

-- Ka tiedänhän minä!

-- Hameenkin sille hankin... aivan näinä päivinä... punasilkkisen...
viimeisintä kuosia!

-- Senkin olen nähnyt! -- sanoi karkealla äänellään miettiväisesti
Iivana pappi: -- heleänkirjava se oli!

-- Mutta hän ei siitä huolinut! Emäntä! Kaikki oli hänen vallassaan!
Kaikki sai mitä pyysi! Kullatussa luokissa sai käydä ajelemassa... Itse
ruustinna hänen elämäänsä kadehti... Kuningatar, kuin kuningatar hän
elää sai. Fortepianonkin hälle ostin... Herrajes! Miksi minulle siis
kaikki tämä surkeus!

Pappi parka läiskytteli kämmeniään.

-- Sano sinä, miksi?

-- Hemmottelit pilalle... siinä syy! -- sanoi isä Iivana ankarasti. --
Annoit akkavallan talossa. Ymmärrätkös... silkkihameisiinkin pynttäsit!
Et tiennyt, kuinka eukkoja täytyy pidellä...

Hän ojensi kätensä puristaen sen nyrkiksi, mutta luotuaan
syrjäsilmäyksen ovea kohti, jonne tuonoin papin eukko oli kadonnut,
piilotti nyrkkinsä taskuun ja päästi kauhean rykäyksen kurkustaan.

Kuulematta häntä antoi Matvei pappi pörröisen päänsä vajota käsiensä
varaan, rupesi itseänsä huojuttamaan ja sopersi:

-- Minä kuolen... minä kuolen! Minä en kestä tätä! Se on häpeä! Koko
hiippakunnassa! Minä rakastan häntä! Kuinka hän saattoikin! Kuinka hän
uskalsi? Minä otan eron hänestä!

Hän hypähti pystyyn sohvalta ja huudahti traagillisesti heristellen
ilmassa pieniä nyrkkejään epätoivon huumauksessa:

-- Minä tapan hänet!!

Mutta samassa jo, rysähtäen takaisin sohvalle, riutui heikentyneen
ihmisen asentoon voimatta tarkoittaa edes kärpäsiä, joita ryömi pitkin
hänen märkiä kasvojaan. Hänen rinnassaan vain värisi vielä joku
viimeinen pulputus ja hysteerisesti imi hän ilmaa sisäänsä nytkyttävin
henkäyksin. Käyttäen hyväkseen valitusten välihetkeä, otti Iivana pappi
häntä kiinni kainaloista ja nosti sohvasta suopeasti puhellen:

-- Jokos nyt olet itkaissut? No, kyllä jo riittää ruikutus! Niistähän
nyt nenäsi puhtaaksi! Ja heitä raivostelemiset pois... et sinä
kuitenkaan kelpaa ryöväriksi. Kaikki tässä muka maurilaiseksi
Otelloksi! Tapan -- pah! Hei helkutti -- lähetäänpäs teetä juomaan! Se
on sentään toista. Huuhtele kuumaa vertasi vesikullalla. Ja porujolli
pois! Ei terveen talonpojan kannata pyhää öljyä tyhjään tiputtaa!

Hän saattoi hänet ruokasaliin, istutti pöytään, hypisteli kämmenellään
jäähtynyttä samovaaria, katsahti neuvottomasti makuuhuoneen oveen ja
huokasi.

-- Kone on vähän kylmennyt, näkyy. Mutta ei se mitään, haaleata saat
juoda... sinulle kuuma onkin vahingollista ja siitä vain kiukku
kiihtyy. Kyllähän minä tietysti kiehukettakin saisin, jos muorille
sanoisin... Mutta, hyvä ystävä, satun tässä muistamaan sananparren: elä
häiritse leijonaa hänen luolassaan.

Hän kaasi teetä laseihin.

-- Juokaamme pikkuruinen pisara asian annahan hyväksi, huuhtokaamme
mahamme makealla nesteellä seurassa suloisessa -- ja sitten mars
matkaan... Sillä kyllä mä tästä lähden sinun kanssasi...

Matvei pappi pyyhki kyyneleensä ja huiskutti nenäliinaa vasten
turvonneita kasvojaan niitä viillyttääkseen.

-- Ole niin hyvä, veli Iivana! Jumalan tähden! Sinulla on häneen
vaikutusvaltaa. Sinun puolestasi hän Jumalaa rukoilee. Sinuun minä
kaiken luottamukseni panen!

-- Luota sinä Jumalaan eläkä ihmisiin! No, minä lähden kuin lähdenkin.
Eläkä mangu enää!

Hän kurkottautui ulos ikkunasta ja huusi ukkosenjyrisevällä äänellä:

-- Para-mon hoi!

-- Mi-täh? vastasi renki kaukaa.

-- Käske Abdulia jouduttamaan troikkaa valjaisiin. Rusko aisojen
väliin. Kulkuset mukaan... kaupunkimatkalle!

-- Mitkäs suitset pannaan?

-- Ne vaaleanpunaiset!

Pappi lysähti raskaasti tuolille.

-- No, kerro nyt asiasi! Riittää jo päänriiputus! Missä teillä tuli
sotku vaimosi kanssa? Kuka on oikeassa? Kuka on syypää? Sanon jo
edeltäpäin: olen ankara tuomari! Ja Paulinkan syyksi en usko, sillä
sinut minä tunnen! Kyllä sinä osaat juonitella ja tyhjästä melun nostaa!

Matvei pappi työnsi äänettömänä kätensä poveen, nykäsi sieltä
rutistuneen kirjeen ja pudistaen hartioitaan ojensi sen veli Iivanalle.

-- Lue!

Tämä hypähtelevä käsiala oli hyvin tuttu isä Ivanalle. Hän luki ja yhä
tummempi puna nousi hänen kasvoilleen.

"Matvei!" -- niin kirjoitti siinä Paulinkka miehelleen: -- "Kohtele
edes kerrankin minua ystävällisesti, ymmärrä minua oikein! Minun
maljani on reunojaan myöten täysi, -- se vuotaa ja räiskyy jo yli
laitojen! En jaksa enempää sietää tätä elämää! Tätäkin kirjoittaessa
minä itken... Tämä hiljaisuus minua kalvaa! En näe päivää, en
aurinkoa... aina vain mustan pimeyden! Kas sinä tiesit, mitä elämässäsi
tahdoit, sinun edessäsi kiemurteli monta tietä ja sinä valitsit sielusi
mukaan ja kuljet tietäsi kevein sydämmin, sinun näköpiirisi ovat laveat
ja riemulliset! Mutta minä... minä olen onneton... Minä tiesin vain
että maailma on kaunis ja kun hetkeni tulee, -- minut viedään sinne!
Ja kun sinä tulit, niin minä kirkkaan auringon häikäisemänä sallin
omaiseni luovuttaa sinulle käteni, vavisten ja odottaen... Vaan kun
sitten silmäni avasin, näinkin olevani hautaholvissa! Sinun tiesi on
minulle -- maanalainen kuoppa, sinun ilosi minulle -- epätoivo! Ymmärrä
tämä! Ole ylpeä ja väkevä, ja anna anteeksi minulle, voimattomalle!
Minä en jaksa! Minä olen aivankuin asetettu mustiin kehyksiin ja
harsokankaalla yliripustettu, minä, pienoinen, kaikille outo, kaikkien
vihaama... ja minulla on kylmä, minua vilustaa, minusta tuntuu
kuin viheriä home kasvaisi ympärilleni -- ikäänkuin suon syvyyteen
hukkuneella ihmisellä. Me emme voi enää yhdessä elää! Minä matkustan
kaupunkiin... Anna minulle vapaus, pyydän sinua, -- anna minulle oma
itseni! Anna minun edes sillä tavalla säilyttää sinuun kunnioitukseni!
Jää hyvästi! Sinun onneton, onnistumaton _Paula_."

Isä Iivana käänsi kirjeen ääneti kokoon ja asetti sen pöydälle.

-- Tästä kirjeestä, -- virkkoi hän, -- ei vielä mitään hirveätä käy
selville. Se on kaunis kirje, sielusta lähtenyt!

Isä Matvei pihisi, pöyhisteli, ponnahti tuolilta.

-- Mutta koeta nyt ymmärtää minua! Hänhän karkasi rakastajan kanssa!

-- No niin, sanoi Iivana pappi epäilevästi: -- tällaisen kirjeen
jälkeen en enää sitä ollenkaan usko. Huimapää, romantikko! Sepä tietty,
kukapa voi sietää moisia aatteita... Mutta että tässä olisi jotakin
rumaa... sitä en usko Vai oletko ennen mitään huomannut? Et suinkaan?

-- En tosin! Mutta hän on viekas... viekas. Hän kykenee kaikkeen...
vaikka mihin ilkeyteen. Häntä ei voi uskoa! Jo kauvan olen ollut
hänen kanssaan epäsovussa... mutta olen salannut! Milloin hän itkee
päivätpitkään, sulkeutuu huoneeseensa, istuu eikä tule ulos. Milloin
kulkee häijynä pitkin huoneita, tarttuu jokaiseen sanaani, haavoittaa.
Milloin mikin seikka ei ole hänen mieleensä. Sekaantuu seurakunnan
asioihin, tuomitsee minun toimiani aivankuin se olisi naistenasia.
Tässä tuonoin syntyi meillä kahakka muutaman talonpojan takia, joka
tahtoi passia... Jo aikoja sitten oli hän tuuminnut lähteä pois
talosta, jo aikoja! Ja kun minä sitten sain tämän kirjeen, -- niin ihan
menin sekaisin alussa... en silmiäni uskonut! Oli ilta, taisi yökin
olla, ymmärrätkö... Olin juuri tullut kotiin pitäjältä... Niin siinä
oli kirje vastassa... Minä syöksyin tiedustelemaan palvelijattarelta,
rengeiltä. Ei kukaan tiedä mitään! Riensin kirkonisännän luo. Ei
hänkään mitään! Mutta samalla kulkee tiakka kujalla ja naurahtelee:
mihinkäs, sanoo, se teidän eukko sen lukkarin kanssa lennätti?...
Sinähän tunnet, veliseni, sen Rudometovin, piispan isän sukulaisen!
Varas ja ryöväri! Kiiruhdin kyytitaloon. Niin... niin se kävi...

Isä Matvein punanen naama rypistyi jälleen kuin pesusieni.

-- Vai niin, vai niin, -- jyrisi Ivana pappi. -- Siispä teillä jo
aikaisemmin on ollut sorasointuja... sitä en tietänytkään.

-- Sorasointuja? Herrajumala! Häpeäjuttuja toki ollut on! Vaan mitäs
se... Niitähän on kaikilla, ilman niitä ei päästä. Ei kaikille elämä
ole makea. Ei sitä juosten vain mennä.

-- Niinhän tuo on! -- myönsi Iivana pappi.

Pihalla helisivät kulkuset ja lämpätti aisakello.

-- No, -- sanoi Iivana pappi, -- asia on sotkuinen, kaupungissa sitten
kaikki selvitämme. Mutta se vain on vilpitön neuvoni: elä ajattele
siihen asti yhtään mitään, ja pääasia on ettet kaivele nenääsi...
Sellaiset akat kuin sinun, veliseni, eivät siitä pidä. Eikähän kukaan
räkää rakasta... Varustauppas nyt! Ehkä jotenkuten saamme asian
korjatuksi.

-- Mutta tuota, -- virkkoi Matvei pappi alentaen jostakin syystä
äänensä: -- olisihan minun pitänyt tavata sinun vaimoasi... vaikka
minua hävettääkin.

Iivana pappi raappi niskaansa.

-- Kyllä minä heti hälle sanon. Hän on tänään näet... hieman sairas. Ei
saisi häiritä leijonaa pesässään... Vaan samapa tuo, eipä tässä ilman
sitä kuitenkaan taida päästä.

Hän huokasi ja meni makuuhuoneeseen. Varovaisesti raottaen ovea hän
aluksi pisti sinne päänsä, sitten pujottautui kokonaan, koettaen saada
aikaan niin vähän kuin mahdollista melua.

Makuuhuone, hämärä kammio, jonka ainoa ikkuna oli puoleksi verhottu
vanhalla karttuunipeitteellä, oli jaettu mustalla verholla kahteen
puoliskoon. Toisessa sijaitsi leveä aviosänky, jolla tavallisesti
nukkui isä Iivana. Paitsi tätä vuodetta korkealle pöyhötettyine
patjoineen ja purppuranpunaisine peittoineen, yhtä tuolia, lattiamattoa
ja tusinallista erivärisiä pappisviittoja, joita oli ripusteltu
pitkin seiniä -- ei täällä mitään muuta ollutkaan: tämä epäkodikas
ja autio soppi muistutti näöltään ullakkoa, jossa säilytettiin
myötäjäisiä -- tuota juhlallisesti koristettua vuodetta. Toisessa
puoliskossa, jota himmeästi valaisi pyhimyslampun punerva valo, oli
Äidin sija. Se muistutti näöltään luostarikoppia. Yksinkertainen
kokoonliitettävä sänky, ilman aluspatjaa, peitetty valkoisella
kesäpeitolla; pieni pöytä, jolla "jumalisten" kirjain keskessä
ajelehti aikakauskirja "Niivan" kappaleita sekä joku loppua vailla
oleva ranskalainen romaani, vain puoliväliin aukileikattu; seinillä
miesten ja naisten valokuvia, joista ei Iivana pappi koskaan mitään
ollut tiennyt; öljypainoksia sveitsiläisistä paimenmaja-maisemista,
-- kaikki tämä, pieneen lapsensänkyyn saakka, jossa pehnaten virui
punasenruseva, kesakkokasvoinen viisivuotias tyttönen, -- kaikki huokui
luostarikopperon kodikkaisuutta, jonka asujatar ei vielä kokonaan ollut
reväissyt itseään irti maallisista.

Papin rouva seisoi pyhäinkuvien edessä, joihin pieni lamppu loi
himmeän heijastuksen, ja rukoili. Hänen olentonsa häämötti siinä
mustan-ankarana varjokuvana.

-- Liina! -- kuiskasi isä Iivana. Puoliso kääntyi mieheensä päin.

Hänen silmänsä olivat punaiset itkusta ja kasvojen tavallisen tylyyden
takaa ilmeni jotakin pehmoista. Ja hänen kasvonsa näyttivät Iivana
papista niin surkeilta, vanhenneilta, sairailta ja kuihtuneilta, että
hänellä kalvoi rintaa aivankuin ensikertaa olisi nähnyt vaimonsa.
Miehen kävi sääli vaimoansa! Hän astui vaistomaisesti askelen häntä
kohti ja ojensi hänelle kätensä.

-- Liina! Miksi sinä vielä... olet minulle vihainen? Vaimon kasvot
muuttuivat vielä lempeämmiksi. Hän myös vaistomaisesti liikahtaen
tarttui miestään kädestä.

-- En tiedä. En minä ole vihainen... Minussa on jotakin outoa. Suo nyt
anteeksi...

Sen enempi ei heillä siitä sanoja ollut.

-- Kuules Liina: siellä on Matvei pappi.

-- No mitäs sitten!

-- Etkö sinä tule esiin? Vaimo pudisti hiljaa päätänsä.

-- En voi! Elä huoli pakottaa... He vaikenivat hetkisen.

-- Onko Liisukka terve? -- kysyi pappi jotakin kysyäkseen. Ja
kolistelematta suuteli hän peittoa tyttösen rinnan kohdalta ja sanoi,
kohoten pystyyn ja luoden katseen öljytauluihin:

-- Liina! Minä matkustan... kaupunkiin. Papin puolison kasvot
muuttuivat vähitellen entiseen tylyyteensä.

-- Mitäpäs se minuun kuuluu...

-- No hyvästi siis! Kylmästi vastasi toinen:

-- Hyvästi!

Mies hiipi hiljaa pois tuntien itsensä jollain tavoin rikokselliseksi,
vaikka ei tunnustanut itsessään mitään syytä.

-- Hän on sairas, hyvä veli... käski pyytää anteeksi! -- selitti pappi
virkaveljelleen.

Hevoset seisoivat porrasten edessä rauhattomina, Abdul piteli valmiina
suitsia ja Paramon seisoi portilla valmistautuen sitä aukiremauttamaan.
Herrat papit olivat jo ehtineet istuutua matka vaunuihin, kun yhtäkkiä
palvelijatar kutsui isä Iivanaa takaisin sisään.

Ruokahuoneessa oli häntä odottamassa itse rouva.

-- Tässä on sata ruplaa ja säästökirja. Vie siellä kassaan.

-- Mistä kummasta sinä näin paljon olet kokoonhaalinut? -- ihmetteli
Iivana pappi: -- yhyy, kyllä huomaan mitä merkitsevät kanat ja
lampaat...

-- Mitäs sitten... Itseäkö varten, luulet?... Liisukan nimiin sinä
säästökirjan panet. Me vietämme kituvaa elämää, olkoot edes lapset sitä
viettämättä!

Ja hän liukui jälleen kuin musta varjo makuuhuoneeseensa.



III.


Hevoset pyrähtivät kuin linnut paikaltaan, ryntäsivät hurjasti ulos
portista ja riensivät sakeassa pölypilvessä pois viertotielle.
Abdul sylkäsi ohjaksiin käsissään ja pidätellen kolmivaljakkoa
karahti punaiseksi ponnistuksesta. Tummanruskea aisahepo harppaili
voimakkaasti, kaviot haarallaan. Kellot kalkahtelivat, mutta eivät
päässeet oikein helisemään luokin alla vauhdin kovuudesta. Sivuille
valjastetut hevoset juoksivat kuin kissanpojat. Kailava sivuhepo väänsi
päänsä kokonaan kallelleen, mutta riuhtoi yhä eteenpäin, juoksun
kiihoittamana. Matkavaunt hypähtelivät jokaisesta pikkukivestä ja
kuopasta. Iivana papin parta häälyi olkapäiden takana...

-- Pitele hattuasi -- huusi hän: -- ja ummista silmäsi... muuten tulet
sokeaksi!

Tuuli vinkui heidän korvissaan. Sora hevosten kavioin alla sinkoili
pehmeinä paakkuina, jotka hajosivat lennossa, mutta iskivät vielä
kovasti vasten kasvoja ja vaatteita. Pappien naamat muuttuivat
mustiksi, hatut ja viitat peittyivät paksuun pölyyn: pensaat, kukat,
tiepylväät lensivät vastaan sulautuen kirjavaksi sarjaksi vaunujen
rattaiden vaiheella. Kumpujen takaa tuskin ehtivät kohota näkyviin
nuoret metsiköt, kun ne jo samassa, kasvaen silmissä, riensivät
vastaan, tempasivat silmänräpäykseksi vaunut viheriään siimekseensä, ja
taas pakenivat pois...

-- Huimaako päätä? -- huusi Iivana pappi hillityllä hilpeydellä: --
näin sitä meidän masinalla mennään! Ei edes aisakellot pääse soimaan.
Luuletko näitä hevosiksi? Tuulispäitä ne ovat! Teinpäs hyvät kaupat...
ha ha! Yhdestä neljäkymmentä, toisesta puolentoista sataa. Kailavasta
vain kaksisataa annoin! No voi... se vasta hevonen! Kuulehan veli: on
minulla lempihepo -- jolla vaikka kilpa-ajoon uskallan! Minulla on
oikein... hevoskoulu.

-- I-ihmeellistä! -- yritti Matvei pappi sanomaan, mutta samassa
iso multapaakku iski häntä suoraan vasten huulia, ja hän rupesi
hieroskelemaan ja syljeksimään.

-- Ei se mitään! -- nauraa hohotti Iivana pappi: -- terveellistä sulle
on maistella meidän puolen maata... pyhää, papillista maata!

Hän kohensihe vaunuissaan.

-- Katsos, tästä alkavat minun niittymaani! Eikös ole hyviä? Kohta näet
minun heinärukoni. Vaan en minä tätä maata ole tyhjällä hankkinutkaan!
Se on parhainta koko seutuvilla. Kolme vuotta sitä valloittelin!
Hiisties kuinka paljon votkaa sain juottaa ukkeleille!

Hän huusi:

Abdul! Lisää vauhtia!...

Hevosten huimasta menosta pölähti hirmuinen tomupilvi ilmaan, mutta
pakeni heti kiertyen tupruksi vaunujen taakse. Multapaakut lentelivät
kuin pyrstötähdet jättäen peräänsä pölyisiä jälkiä. Leveällä
niitty-ulapalla, joka aukeni metsänrinnan takaa, kohosi siellä täällä
äärettömän suuria heinäsuovia. Tuulen vingunnan läpi huusi isä
Iivana, ettei sellaisia suovia pysty rakentamaan ainoakaan muu pappi
koko ympäristössä, ei edes lääninrovastilla ole semmoisia, sentähden
että näillä niityillä katovuosinakin ruohot kasvaa, kuivana kesänä
suikertaen maan sisästä kuin sianharjakset. Hän iloitsi niityistään
tehden jäsenillään vilkkaita liikkeitä ja näytellen Matveille, missä
niiden rajat kulkivat. Ne rajat näyttivät olevan siksi kaukana, että
hänen täytyi nousta puoli-seisalleen vaunuissaan, mustana pölystä
ja piittaamatta multapaakuista, joita häntä vastaan lenteli ihan
särjyksiin. Käsi ojona osotteli hän avaruuteen huutaen:

-- Tu-tuolla on raja... metsän reunassa! Mehiläistarha sinne sopisi
hommata! Se on mehiläisten mielipaikka -- nurmi näet on ihan hunajan
sekaista.

Yhtäkkiä hän melkein nousi seisomaan vaunuissa ja alkoi karjua
raivokkaasti:

-- Ro-roi- voi sen roistot ja roikaleet!

-- Mitä on tapahtunut?! -- säpsähti Matvei pappi nostaen naamaansa,
joka muistutti näöltään maanmunaa.

-- Ryövärit!! Mitä ne minulle ovat tehneet! Se on varmaan taas se
kirkonkylän vanhin, konna! Katsohan Matvei, katsohan! Siinä se on
pappiparan elämä...

Iivana pappi töykkäsi renki Abdulia kovaksi puristetulla nyrkillä
selkään.

-- Anna huhkia! Mitäs siinä suutasi ammotat! Kuuletko, anna hevosten
mennä niin paljon kuin kavioista lähtee!

Matkavaunut hyppivät epätasaisella maalla. Matvei pappi varjosti
kädellään silmiään ja koetti katsoa, mikä se niin kiihoitti veli
Iivanan mieltä. Mutta ei hän mitään erikoista keksinyt paitsi muutamia
rauhallisesti laitumellaan lönkytteleviä kauniita, kookkaita härkiä.
Muutamat niistä näykkivät ruohoa ja pureskellen sitä filosoofisella
tyyneydellä, tarkastelivat heitä kohti rientävää troikkaa, toiset
seisoivat suovien ääressä keveästi repostellen niitä kyljestä ja
ajankuluksi puskeksien niitä jäykillä terävillä sarvillaan.

Iivana pappi kiskoi renkiä hartioista ja kähisi:

-- Ryö-vä-rit!!

Suovan takaa hypähti esiin pari paimenpoikaa alkaen vimmatusti pieksää
härkiä pitkillä ruoskillaan.

-- Seis! seis! -- jyrisi Iivana pappi syösten lennossa alas vaunuista.

Läpisäikähtyneet paimenet alkoivat ajaa täyttä laukkaa peljästyneitä
härkiä, ollen itse ääneti, mutta vimmatusti huimien piiskoillaan.

-- Keiden ne nuo ovat? Se-seis! Vaan kyllä minä ne tunnenkin! -- huusi
pappi juoksujalassa karaten pitkin vainiota karkulaisten perään, --
se-seis!! Kylänvanhimman härkiä... Voi sen rosvot! Kyllä minä teille
näytän, mitä tietää näykkiminen pappilan niittyjä! Kyllä minä teille...
Se-seis paikallaan!!

Hänen romoluinen vartalonsa pyöri pitkin niittyä kuin tuuliaispää.
Viitta oli lemahtanut auki ja häälyi ilmassa aivankuin viuhka, ja
pitkät sääret avarissa roimahousuissaan harppoivat sylenpituisia
askelia. Hän koetti tavottaa poikalurjuksia, mutta vikkelät veitikat
pakenivat eritahoille. Pappi syöksähti jälleen härkien perään. Yhdeltä
hänen onnistuikin salvata tie ja hän sai kiinni sitä sarvista.

Härkä nuljautti päätään.

Iivana pappi horjahti, mutta pysyi kuitenkin seisallaan. Hänen kätensä
luisuivat pitkin pakenevan sonnin kaulaa ja selkää ja tarttuivat
lopuksi lujasti häntään.

-- Ähäts, konnat! -- karjui Iivana pappi niin että koko niitty raikui:
-- saanpas minä teitä vastaan todistuskappaleen!

Härkä ryntäili ja riuhtoi kauhuissaan. Mutta Iivana pappi piteli sitä
lujasti molemmin ojennetuin käsin kiinni hännästä, ja liukui härän
perässä kuin liukkaalla jäällä. Härkä rimpuili, tuontuostakin päästäen
pahan mölinän. Iivana pappi vastaili mölähdyksiin haukkumisilla ja
uhkauksilla.

Veli Matvei oli vaunuissaan katketa nauruun. Ajaja Abdulkin hymyili
korviansa myöten. Iivana pappi kyntää hypitteli pitkin vainiota ja,
kääntäen päin Abdulia julmistuneen naamansa, huusi tälle:

-- Mitä sinä pakana naurat? Tule auttamaan!

-- Eipä voi heittää hevosia!

-- Anna ohjakset... Matveille!

Härkä lisäsi vauhtiaan. Iivana pappi samoin. Hänen pappisviittansa
oli pömähtänyt auki kuin kananpursto, hattu oli päästä lentänyt,
hiukset olivat kuin Absalomilla haihtuneet tuuleen. Milloin hän koetti
lyykistyä löytääkseen tukikohdan, milloin oikasi itsensä suoraksi ja
juoksi jättiläisaskelin eteenpäin, käheästi karjuen härälle:

-- Seis, konna! Seis, roisto!

Huomattuaan avuksi rientävän Abdulin, teki härkä äkkikäänteen syrjään.
Iivana papilta pääsi häntä irti ja hän hujautti käsiään ikäänkuin
pyytäen apua taivaista. Silmänräpäys... ja mies makasi maassa, samalla
kun härkä täyttä laukkaa pelastihen pitkin vainiota.

Iivana pappi nousi maasta pölyisenä ja kolkkona.

-- Kenenkä pojanpahuksia ne olivat? -- kysyi hän rengiltä puhdistaen
partaansa mullasta.

Tämä muljautti päätään.

-- A ei tierä...

-- Entä härät?

-- En mie tierä.

Iivana pappi asettui häntä vastaan silmät pyöreinä.

-- Kukas sinä itse olet? Sitä kai myös et tiedä! Voi sinä turkkilaisen
turpa! Yhtä köyttä konnien kanssa... sen rosvojoukon kanssa? Vaan
varrohan, kyllä minä teidän kaikkien perille vielä pääsen...

Hän palasi vaunujen luo jo vähitellen jäähtyneenä, ja puheli rengille,
heittäen häneen teeskentelevän-vihaisia silmäyksiä:

-- Kunhan tästä kaupunkiin päästään, niin vien sinut piispan luo...
kastatan sinut siellä oikeaan uskoon! Sukoilija!

-- Ka en mie tierä... En mie ole täkäläisiä... Kotikylässäni kaikk'
tunnen. A tääll' en tunne! -- puheli toinen.

-- Suu kiinni! Istu pukillasi! Ja aja käyten.

Iivana pappi rymähti raskaasti vaunuihin, katsoi syrjäsilmällä
vihaisesti veli Matveita, mutta sitten ei enää kestänyt pidätystään,
vaan remahti itsekkin nauramaan.

-- Siinä se on papin elämä! Naurakaa, naurakaa! Mutta kun asiaa
oikein tutkii, niin ei ole surkeampaa pukua kuin pappisviitta ja
leveälierinen hattu. Vaikka saisi piispansauvan kultanuppineen, niin
yksi sama kunnia... Mutta herranenaika, mikä oikeus heillä on päästää
toisen laitumille elukoitaan... joskohta papin niityille papin rukoja
repimään! Äh, tietäispä kenen härät ovat, niin kyllä minä siltä
ihmiseltä niskasuonet hieroisin hiekalla ja mudalla, niin ettei omissa
häissänsäkään hyppisi! Mutta siinäpä se ässä on kun ei tiedä!

Iivana pappi osoitti leveällä kätten liikkeellä yli niittyjen.

-- Niska! Eikö papilla ole samallainen niska kuin talonpojalla? Eikö
se samalla tavalla hikoile? Olenhan minäkin kaksi viikkoa niittänyt,
-- ensimmäisenä viikatemiehenä! Olenhan itse suovia pöyhötellyt! Mutta
he vain väittävät: -- "sinulla, pappi-kulta, on kaikkea ylen äijälti!
Ei sinun tarvis heinää kääntää eikä leipää vääntää!" He luulevat että
kaikki minulle tulee itsestään!

-- Niin, maanmoukat! -- virkkoi Matvei pappi halveksuvasta -- sanalla
sanoen: en minäkään heitä rakasta. Äts etten mennyt yliopistoon! Nyt
saisin palvella kaupungissa!

Troikka vieri käyten pylvästetylle maantielle. Abdul kiristi ohjaksia
ja hevoset läksivät menemään täyttä laukkaa. Kellot kalkattivat yli
arojen, jotka alakuloisena avaruutena vilisivät näköpiirissä.

-- Kyllä minä nautin talousasioistani, tokasi Iivana pappi maseasti,
-- mutta kun piti sattua tällainen tapaus... näin surkea! Miksi minä
rupesinkin papiksi? Ihan kuin sokea olen ollut.

Hän vaikeni.

-- Mitä järjettömyyttä se lieneekin!

-- Mutta ei meillä, -- alkoi Matvei pappi puhua, -- jumalankiitos,
Krestofkassa, ole sellaista epäjärjestystä. Kansa on
jumalaapelkääväisiä ja alistuu tottelemaan. Meitä hengellisiä kohtaan
ovat kunnioittavia. Ei meillä pappilan heinäsuoviin kukaan kajoa,
ehei! Meillä, hyvä veli, on tässä kohden sellainen asetus, että
talonpoika kulkee ja katselee ympärilleen... mutta ei edes raakaa
sanaa hän sano, -- virstan päästä jo huomaa hän papilliset kasvot,
-- ja vaikkei olisi oma pappikaan, vaan vieraasta pitäjästä, -- niin
heti lakkiaan kopeloimaan. Kultainen ihminen on meillä Arkadius
Mihailovitsh. Jo kaukaa, niin sanoakseni, kotkan katsein hän huomaa
kaikki epäjärjestykset... ja ne ehkäisee.

-- Mikä Arkadius Mihailovitsh se on?

-- No se Pustovalov. Meidän maapäällikkömme! Etkö sinä todella häntä
tunne? Kaikkihan ne ovat hänen maitaan siellä ympäristössä!

-- Olen hänestä jotain kuullut...

-- Ah mikä hallitsija se on! Millainen isäntä se on! Valtiollinen äly!
Me ennustamme hänelle loistavaa virkauraa. Mikä mies... mikä tarkka
mies!

Matvei puristi kätensä ristiin rintansa päälle, ikäänkuin rukoukseen
valmiina, ja ravisteli pientä päätään.

-- Sellaisia miehiä Venäjä tarvitsee, tarvitsee.

-- Muistaakseni meidän pitäjän ukot tuontuostakin haukuskelevat jotakin
Pustovalovia... Taitaa olla tuttu nimi.

-- Sepä on paha! Kova mies se on! Kihlakunnan keisari! Niinkuin
kaupunki vanhurskasten avulla, niin pysyy isänmaa moisten miesten
avulla pystyssä. Hän on niin sanoakseni ministeri, käytännöllisten
asiain ministeri juuriaan myöten, joka ei tunne teoriaa, vaan
valtioelämän praktiikan: Ilman sellaisia miehiä maamme turmeltuu, usko
laimenee, jumalanpelko katoaa...

-- Konstikas mies näenmä!... Ei, meidän maapäällikkömme on paljon
yksinkertaisempi... häntä ei näy missään, joko hän nukkuu tai onkii
kaloja, ja silloin kun virka-asioihin puuttuu, niin ei siitä muuta
huomaa kuin että ukot huitovat hälle käsiään! Olkoon joku oikeassa tai
väärässä, -- hän saa rangaistuksen, joutuu putkaan... Mutta ollessaan
hutikassa on hän vallan iloinen mies. Tässä yhtenä päivänä tuli
kirkkoon. Edessä sattuu seisomaan uratnikka ja uutterasti rukoilla
posmittaa odotellen rippileipäänsä, -- sellainen paksuhko, pienehkö,
ihan kaljupäinen mies. Vaan maapäällikkö on iso mies, ennen kornettina
palvellut. Meni uratnikan seljän taakse, teki ristinmerkit ja losautti
hartaan suutelon hänen kaljuunsa.

Iivana pappi nauraa hohotti.

-- Tosiaankin yksinkertainen ja vaatimaton mies!

-- Vaatimaton on meidänkin, vaikka viisas... Eikä vain
viisas, vaan kuinka sanoisi... hiljaisesti viisas! Sellainen
tapaus sattui tässä tuonoin ennen Vasiliperän kapinaa. Eräs
talonpoika... varmaan sinullekkin tuttu, Nasarov... kapinoitsija ja
valtiollisesti-rikoksellinen, omisti, minun tarkkojen tietojeni mukaan,
täyden aitan viljaa. Minä vaadin että hän toisi minulle koko puudan
siemenviljaa... Täytettyään pyyntöni hiljaa, virkkoi hän, luoden
jälkeeni ilkeän katseen, kiristetyin hampain, juuri kun oli lähdössä:
"Nylkyri!" -- Kuinka? Vai niin törkeästi sinä pappia kohtelet! Tietysti
heti riensin maapäällikön puheille. Ja mitenkäs kävi? Mitähän joku
toinen hänen asemessaan olisi tehnyt? Pitänyt koko juttua joutavana?
Vaan tämäpä kuulutti kokouksen, johon vaati saman Nasarovin, lähestyi
kaikkien läsnäollessa minua ja pyysi siunausta. Sitten kääntyi
kokouksen puoleen ja sanoi: "Kas tällaisella kunnioituksella ja
hartaudella on meidän kääntyminen hengellisen säädyn edustajain
puoleen. Vaan, sinä Nasarov, mitä olet suvainnut tehdä? Sinun
puolestasi minä täten arvoisalta papiltamme anteeksipyysin. Mutta mitä
minun on tekeminen sinun suhteesi? Millaisen rangaistuksen ansaitset
menettelystäsi?" Niin se sanoi... ja sitten...

-- No mitäs sitten?

-- Yhden sanan vain lausui maapäällikkö, -- lyhyen, pontevan,
läpitunkevan sanan: -- "tyrmään!" Ja tyrmään hän vietiin.

Iivana pappi rykäsi:

-- No, eihän tuo nyt niin kummaa ollut, -- sanoi hän: -- vähän
turhanpäiväistä! Ei, veli... se asia ei kelpaa... Olisi pitänyt
haukkua niin että untuvat pölisee. Vaan ilmiantaminen -- se on minusta
halpaa... ja vaarallista. Sillä voi turmella ihmisen!

-- Mennäppä niiden ryövärien päälle? Tottakai joku rangaistus on
tarpeen.

-- Kenenkä päälle? Pelkällä sanalla voi joskus enemmän lävistää!
Meidän asioissamme sattuu usein, ettei kunniallinenkaan ihminen voi
hillitä itseään raakuuksilta... Sillä millainen on meidän asemamme?
Tunnettuahan se on että me kiristämme joskus liikoja, missä voimme...
ja toisinaan silloinkin, kun se on mahdotonta! Ihminen elää sillä mitä
hän tekee. Niin se on käsitettävä... ja siksi se on siedettävä. Nuhtele
sinä talonpoikaa ja pieksä häntä jumalansanalla niin että sydäntä
viiltää, silloin hän ei tuo sinulle ainoastaan yhtä jyväpuutaa --
kaksikin tuopi ja kaupanpäällisiksi vielä retuuttaa jonkun hanhen. Vaan
sinä!... Äh sinua!

-- Ei saa talonpojan kanssa olla kovin tuttavallisessa suhteessa, --
virkkoi Matvei pappi tyytymättömästä -- muuten hän työntää mahansa
sinun niskaasi, jollei hänessä herätetä kauhua... Millainenkas oli
sekin selkkaus, joka tapahtui Vasiliperän kylässä!

-- Niin, mitä sinä oikein luulet? Onko Shirokosadov oikeassa?

-- Hän on arvossapidetty ja vaikutusvaltainen henkilö. Kaikki häntä
kunnioittavat. Ja sitäpaitsi oli korkea Oikeus hänen puolellaan!

-- Vai Oikeus! Eihän Oikeus koskaan tiedä mitä me kaikki tiedämme...
Konna hän on tuo sinun Shirokosadovisi, sen sulle sanon! Omia
talonpoikiasi raatelee ja kuitenkin kehtaat olla hänen puolellaan...
Ja kuulehan mitä ylipäänsä sinulle sanon: talonpojat, vaikka ovat
semmoisia kuin ovat, ovat kuitenkin lämminluontoista kansaa. Ja minä,
hyvä veli, rakastan heitä! Jumaliste! Heidän parissaan olen jo kauvan
elellyt enkä ole loukkausta heidän puoleltaan nähnyt!

-- Entäpäs heinäsuovasi? -- tokasi Matvei pappi pilkallisesti.

-- Mitäs heinäsuovista! -- Syljen minä niiden päälle! Entäpäs nyt
tärkeäkin seikka, jos härät niitä hiukan puskivat... Se on perheasia!
Puskenhan minä itsekkin joskus talonpoikia. Jos milloin mieliharmi
sattuu, niin tarvitsee vain pistäytyä talonpojan luo ja puhua
sovinnolla ja sydämmellisesti ja hän on valmis sinulle antamaan vaikka
housunsa. Mutta mitä järkeä siinä on, jos minä valituksineni menen
hallintomiesten luo? Sitä hän ei ikinä anteeksianna eikä unhoita! Sinä
syytteinesi rytkytät talonpoikaa... vaan hänellä on sydän avara, kolmea
syltä, siinä piisaa sijaa kaikille. Vaikka hän onkin näöltään mikä on,
vaan tutkihan asioita tarkemmin: onpa hänellä sarka hopeankarvaista
ja niinitallukat kullanhohtavat. Hän se meidät kaikki elättää! Minun
mielestäni ei ole parempaa ihmistä maailmassa kuin on talonpoika!
Vaatimaton, sydän aina kämmenellä... Helppo hänen kanssaan on olla.
Viinalla ja hyväilyllä saat hänet tekemään mitä tahansa!

Iivana pappi vaikeni kotvan.

-- Ja onneton hän on! Jyrisköön ukkonen, piesköön raesade, me saamme
olla huoneessa, vaan hän on taivasalla ja saa iskuja niskaansa. Ja
kukas tosiaan ei häntä niskaan iskisi? Maapäällikkö, piiripäällikkö,
uratnikka, vanginvartija. Ja kaiken lisäksi häntä vielä oma pappi
ahdistaa syytteillään!

-- Opiksi koiralle kylmä sauna, -- sanoi Matvei pappi: -- ehkäpä sen on
ansainnut! Vaan tiedätkös, että sinun sanasi käy juuri yhteen Paulinkan
kanssa. Hänkös minua myös pisteli sen Nasarovin tähden...

Iivana pappi ei mitään vastannut.

He vaikenivat molemmat.

Aurinko jo vaipui liki taivaanrantaa ja näytti auteren vaikutuksesta
suurelta ja purppuranpunaiselta. Ikäänkuin jonkun jättiläisen verinen
silmä olisi aroa tähystänyt! Näkyi enää vain puolet auringon kiekosta
taivaan reunalla... kohta ainoastaan neljäsosa. Kas, nyt enää vain
kultainen kipuna leimahti sillä paikalla, missä aurinko katosi, mutta
samalla sekin sammui. Ja silloin tulipunaiset säteet singahtivat
korkealle pitkin taivaankaarta.

Ilta oli jo myöhä, kun papit saapuivat kaupunkiin.



IV.


Lääninkaupunki Staromirsk sijaitsee äyräillä leveän nevajoen, joka
jakaa sen kahteen osaan: Keskukseen ja laveaan "Joentakalistoon".

Joentakalisto on kuni liejuun uppoamassa. Joka suunnalta ikäänkuin
halkovarastojen, tukkisahojen, tehtaitten, tiili- ja kalkkisavottain
puristamana kantaa se niskassaan totutun köyhyyden ja ijänikuisen
orjasitoumuksen leimaa. Sen katuloilla, joista on mahdoton läpipäästä
syksysateilla ja jotka kesänhelteellä ovat sietämättömän pölyiset,
leikkivät kirkuvin huudoin repaleiset lapset, -- tehtaitten ja
savottain tulevat työntekijät. Katu! -- se on heidän koulunsa, koskapa
vain onnensuosikit heistä kopeutuvat laitakaupungin kouluun, joka
on perustettu kuvernööri Besakin nimellä, sen saman Besakin, joka
kerran lausui: "Köyhien lasten täytyy oppia ainoastaan ja yksinomaa
työntekoon!" Vielä näinä päivinä muistetaan Joentakalistossa vanha
tarina köyhästä leskivaimosta, joka kömpelöön koulurakennukseen,
nahkatehtaasta semmoiseksi muodostettuun, -- vei tyttösensä ja saatuaan
vastauksen: -- "ei voi vastaanottaa, koska ei ole sijaa" -- kuljetti
seuraavana päivänä kouluun -- oman penkkinsä! Kasvamisikänsä nämät
unhotetut lapset vaeltavat pitkin katuja harmonikat käsissä, laulavat
korvia särkeviä rivolauluja, virittävät tappeluita rajupäisten
akkain kesken, ja heidän hurjastelunsa kaijut kantavat "Keskukseen"
saakka, joka jurona ja epäileväisenä katsoo heitä kummulta, kunnes
satasilmäinen yö vaivuttaa heidät alle aitojen, likaisiin ojiin
tai haiseviin kopperoihin, joita asunnoiksi kutsutaan. Öisin tämän
orjapesän samat lapset muuttuvat varkaiksi, jotka nälkäisinä,
hehkuvasilmäisinä tekevät rosvoretkiään keskikaupungille, harhaillen
äänettöminä kuni katuhuorat.

"Keskus" -- se taas on hyvinrakennettu kaupunginosa.

Sen kadut ovat leveät ja kauniit, parhailleen kostutetut ja
puhtaiksihuuhdellut, öisin kalpean sähkövalon valaisemat. "Keskus"
se on, joka ympäristön hallitsee. Sen korkeimmalla huipulla, joen
äyräällä leviää tori, jonka keskellä kohoaa kakssatavuotinen
"kultainen" tuomiokirkko, jota ympäröivät kaupungin parhaat
rakennukset: kuvernöörinpalatsi, kruunun residenssi, kolkko
valtiokassa, pappis-seminaari, vankila ja päävahti. Pitkin äyrästä
suikertelee "puistikko" eli "bulevaardi", jossa illoin soittelee
sotilasorkesteri -- huviksi valitulle yleisölle, joka mahtavasti
keimailee pääkäytävällä, ja jossa on myös "salaisten huokausten polku",
jolla vaeltamista pidetään epäsäädyllisenä. Uhkealta kuvernöörin
parvekkeelta, jota valkoiset pylväät kannattavat, avautuu ihana näkyala
"Takalistoon" ja ympäristöön. Tämä balkongi on -- historiallisesti
merkillinen. Sen vasemmalla puolella on näet säilynyt Pugatshevin
kapinan-aikuisen tykinkuulan puhkaisema reikä. Koleravuonna oli
parvekkeen eteen asetettu lasiruutuja. Sieltä oli kreivi Perovski
katsellut rikoksentehneiden sotamiesten mestausta. Sieltä pitäen oli
kukistettu vierasrotuisia kansoja miljoonien ryöstöjen aikakautena.
Olipa tämä parveke kerran, hirveän tulipalon sattuessa Takalistossa,
antanut paikkakunnan sukkelalle seuramiehelle, valtionrahastonhoitaja
Vertiporohille aihetta vertaamaan kuvernööriä keisari Neeroon,
joka ihaili Rooman paloa. Siitä saakka tämä lisänimi oli säilynyt
kuvernööreillä, ja nykyinen läänin isäntä, siitä kuultuaan, oli lisäksi
hiukan imarreltu ja huomautti karkeasti naurahtaen:

-- Toivoakseni on kuitenkin jonkunlainen eroitus minun ja Neeron
välillä!

Johon piirioikeuden esimies Kuporosov sukkelasti huomautti:

-- Eroitus on oleellinen, teidän ylhäisyytenne: Neero poltti oman
kaupunkinsa, vaan te olette omanne hyvästi rakentaneet.

Ja hän osoitti pehmeällä kädenliikkeellä Joentakalistoa.

Tuo Takalisto näytti balkongilta katsoen häkiltä, jota kaikilta
puolilta ympäröivät elevaattorit, suunnattoman suuret tehtaat, joiden
korkeat piiput savusivat yötäpäivää, -- tiilitehtaat, mustat kuin
köyhimysten haudat. Se näytti maahan upotetulta lokaviemäriltä, johon
oli kasautunut jotain elävää ja viheliäistä, sentähden että äänet
sieltä kantautuivat ylös kuin hätähuudot ja sen laulut kuuluivat
huokauksilta. Oleellisesti oli Kuporosov oikeassa: -- epäilemättä
vallitsi "hyvä järjestys", tuo kirottu ijänikuinen "hyvä järjestys",
jota ylläpidettiin pistinten ja poliisisapelien avulla, tuottamatta
iloa paremmin kuin onnettomuutta edes niille, joita varten sitä
ylläpidettiin. Takalisto oli köyhä rikkauden kustannuksella. Keskus
oli rikas ja vallitsi kaikkea, mutta molemmat olivat ne yhtä
onnettomia. Synkässä siimeksessä, jonka luovat työn ja pääoman
taistelu sekä ennakkoluulot maan alle painettuine terveine järkineen,
huokailevat nykyajan kaupungit levittäen myrkyllistä henkeään kauvas
vihantiin ympäristöihin. Ne ovat äärettömän suuria kehruulaitoksia,
missä orjien vaivat ja vastukset muovataan herrojen haaveelliseksi
hyvinvoinniksi; missä sadat, puoleksi maahanmusertuneet majat
kannattavat palatseja, joissa sallimususkoiset isännät huokailevat
elämän ymmärtämättömyydestä. Ne ovat noita "isäin maan" avaroita
lintuhäkkejä, joissa lapset itkien ja parkuen tappelevat, kunnes
itsekkin muuttuvat noiksi haaveellisen-hyvinvoiviksi isiksi, --
jotka luulevat pahaa painajaisuntansa oikeaksi elämäkseen. Tässä
unessa häämöttää kauppiaan silmään leveäkylkisiä vilja-aittoja,
niin suuria että ne puristavat ilmanrantoja; tuomiorovasti uneksii
juhlallisia nimipäivä-jumalanpalveluksia, uusien myymäläin avajaisia
tai voittojuhlia vihollisista, jotka jo ammoin sitten ovat muuttuneet
ystäviksi; virkamies uneksii setelimerta, jonka yli hän huolellisesti
koettaa purjehtia; poliisipalvelija -- paratiisia, joka on hänelle
määrätty piireihin jaettavaksi... Siinä kaikki, tässä uni-elämässä,
luokkiinsa määriteltynä. Jokaiselle on annettu "tiskinsä", jonka
takana hän on velvollinen seisomaan ja pitämään itseänsä onnellisena,
sentähden että isät ja esi-isät ja esi-isien isät ovat seisoneet
samallaisten tiskipöytien takana ja pitäneet itseänsä onnellisina,
vaikka ovatkin nähneet taivaantähdet ja auringonvalon -- aavemaisten
varjojen vilmehtivässä leikissä. Kaikkiin hengen uteluihin on
olemassa jo ammoin valmiit vastaukset, jotka ovat muuttuneet pyhiksi
sananlaskuiksi; näistä pyhistä sananlaskuista on sitten vuosisatojen
kuluessa muodostunut joko kirjoitettuja tai kirjoittamattomia
sääntösarjoja, jotka määrittelevät jokaisen ihmisen askelen ja jokaisen
huokauksen. Ammoin on mennyt se aika, jolloin oli erämaita, minne
profeetat poistuivat tähdistä tiedustamaan uusia vastauksia kärsivän,
tuon ijäti janoavan, ijäti tyytymättömän sielun kaihokysymyksiin.
Ne erämaat ovat jo asutut, rikotut palasiksi leirialueihin ja
osastoihin, niitä pitkin rientävät ylimääräisillä junilla, "elämän
järjestäjät ja oikeuden varjelijat". Nyt on profeettana --
pakolainen! Hänen intohimoista puhettansa kohdellaan käskemällä
hänet poliisikonttooriin, ottamalla pois passi, lähettämällä hänet
kotiseutunsa arestanttiasemalle, ja pahimmassa tapauksessa -- tyrmään
tai hirsipuuhun! Ja nämät aikoja sitten profeettansa kivittäneet
nykyajan kaupungit -- ne ovat lain suojassa elävien vääränrahan
lyöjien kouluja. Oikea, alkuperäinen kultaraha muovataan siellä vain
maanalaisissa komeroissa, vaan sitä vainotaan. Se väärä raha taas,
jonka on syönyt vuosisatojen home, -- se on käytännössä kouluissa,
raastuvissa, kirkoissa; sillä ostaa ja elää tuo "onnellinen sääty",
jonka ikeen alla ihmiset puristuvat, juopuvat, tulevat hulluiksi tai
kohoavat myös elämän "valtijoiksi" ja jota onnellisimmatkin nimittävät
"kirotuksi!" Elämä kävisi kauheaksi, hirveän sietämättömäksi, jolleivät
uudet kultaiset tuulahdukset kerran puhaltaisi tässäkin suon vetelässä,
halpahenkisessä sopukassa. Sillä uusi ajanjakso on koittanut,
ajanjakso, jolloin lapset äkkiä pakenevat isiensä rakentamista
vankikopperoista. Tämä "paon henki" humisee pitkin "takalistoja"
ja "keskuksia", pitkin toreja ja synkkiä katusolia, se ei salli
nuorten, ylpeiden sydänten nukkua, vaan ojentaa heille leveäkyntisen,
känsäisen, vahvan kansanvaltaisen kätensä. Ei lapsillekaan suo lepoa
tuo outo paratiisi, jota vielä ei ole pirstottu poliisipiireihin,
eikä enää isien jylhää taistelua lastensa kanssa käydä kaikkialla
yhtä hedelmättömästä kuin ennen. Köyhät, huonosti puetut tytöt, jotka
juoksentelevat "kursseilla" pitkin pääkaupunkien katuja, ylioppilaat
ijänikuisissa puseroissaan, nuot usein karkoitetut ja jälleen takaisin
palanneet nuorukaiset, koko tuo nuoriso, joka kantaa tuhansia anomuksia
kaikenlaisiin kouluihin, missä vain on kymmenenkään vapaapaikkaa, joka
lymyy kosteiden katujen kulmissa nähden alati puoleksi nälkää surkeain
elämänvastusten keskellä, joka haaveilee "sosiaalisia mullistuksia" ja
oikeuden ja totuuden riemukulkua, -- kaikki ne ovat porvarien lapsia,
kauppiasten lapsia, joiden välit usein ovat rikkoutuneet vanhempiensa
kanssa, kaikki ne ovat Staromirsk kaupungin lapsia! Kenties heitä
noilla uusilla valituilla urillaan odottelevat uudet "pimeät
kopperot"...

Mutta "paon henki" kuni virkeä luomisaate menee perintönä, ja lapset
ja lastenlapset musertavat viimeisetkin väliseinät, ristikot ja
tiensalvat... Elämän vanha temppeli on haljennut rakoihin ja niiden
rakojen lävitse tirkistelee lempeitä kasvoja, ja säälittä repivät he
alas tämän temppelin, kokonaan, niin ettei mitään jää jäljelle. Nuoret,
terveet kourat kolkuttavat suljetuille oville. Kolkuttavat, kolkuttavat
kovasti... Te avaatte heille oven, te tyrmän asukkaat! Taikka muutoin
ryskyen ja jyristen teidän salpanne romahtavat alas, ja myrsky teidät
pois pyyhkäisee! Vapautetun hengen myrsky! Voimattomat olette te sitä
sammuttamaan, tuntien lähestyvän turmionne... Se on mahdoton sammuttaa.
Sen iskuista putoavat viimeisetkin ruostuneet lukot, hajoavat tuhkaksi
salaperäiset sinetit, ja vapaa ihminen nousee täydessä koossaan,
singoittaa siteet ja hengittää täysin rinnoin mailman avaruuden vapaata
ilmaa! -- --

Kaupungissa vallitsi vielä vilkas liike, sen keskuspuistosta kantausi
avaruuteen soiton säveleitä ja jossakin paikassa Takalistolla
pimpahtelivat vielä viimeiset viulut, kun gnjesdofkalaisen papin
troikka vieri yli torin, saaden harvat ohikulkijat katsahtamaan
puoleensa, ja käännyttyään kapealle kadulle päävahdin ja lääninrahaston
välillä, pysähtyi kauppiaanrouva Skvortsovan portilla, jossa
hengellisen säädyn herrat tavallisesti seisahtivat.

-- Ihanko pappeja? -- kuului käheä ääni. Portin äärestä lankesi korkea,
repaleinen varjo, jonka pää muistutti näöltään haarikkaa, mihin on
pistetty patalakki.

-- Pappeja! pappeja! Profeettoja ja apostoleita! -- sopersi varjo
juopuneella hilpeydellä: -- ah kuinka se on hyvä ja hauska! Aivankuin
armonaurinko taivaasta... Lähettipäs Herra lohduksi tiakka-herkkusuulle
sopivan seuran!

-- Ei vain mahtane olla Koslofkan tiakka, -- kuiskasi Iivana pappi
Matveille: -- nyt sen vältti!

Samalla kapusikin mainittu herra rattaille.

-- Kas pappeja! pappeja! Eihän vain liene tuttuja? Johanneksen hevoset
ja hänen on kulkusetkin! Gnjesdofkan arvoisa pappiko siellä istua
pörröttää?

-- Sama mies!

-- Hyvä Jummala nähköön! Oi riemun kurimusta! Vaan kukas tää toinen on?
-- Isä kulta Matheus, evankelista hurskas! Riemuitse sielun', iloitse
aistin'! Jummalan nimessä... Siunatkaa hengelliset herrat himoitsevaa
tiakkaa!

-- Juopottelustako sinä himoitset? -- hymyili Iivana pappi.

Tiakan hirmuisen iso pää ailahti alakuloisesti.

-- Mistä juopottelusta! -- rupesi hän synkällä äänellä puhumaan: --
silloinhan sitä juopoteltiin, kun tiakaksi vihittiin... Ja oli ne
myös silloin kekkerit, kun vaimo kuoli! Vaan tämä tämmöinen ei ole
juopottelua... Tulinen pätsi: syytipä siihen kuinka paljon tahansa
viinuskaa, niin se heti kuivaa! Sillä lapsissani mua Herra rankaisee...

Kuultuaan kulkusten helinän portilla, astui tulijoita kohtaamaan
myös itse Skvortshiha, "kypsänä ja makeana", kuten hänestä papisto
ylistellen sanoi. Vierasvaraisesti remahtivat portit heti auki;
ilmestyivät rengit ja saivat hoitoonsa hevoset, joita kauvan
taluttelivat edestakaisin pitkin pimeää solakatua. Vieraille annettiin
paras huone -- talonväen sali avaroine itämaisine uudinvuoteineen --
valoisine seinäpapereineen ja akkunoilla seisovine geranium-kukkineen.
Heti kun papit olivat päässeet sisään, kantoi heidän kintereillään
mahdottoman kookas palvelijatar sisään mahdottoman kookkaan samovaarin,
ja heti samalla ilmestyi myös emännän musta kissa kiemailevine
liikkeineen.

Tiakka luikki sisään heti pappien perästä. Lampun valossa hän näytti
kuivalta, pitkältä, kolkolta mieheltä, jolla oli yhteen sykkyrään
kähärtyneet hiukset päälaella, terävä nenä ja aivankuin säikähtyneet
silmät. Milloin hän vaipui synkäksi, milloin hilpeni iloiseksi, --
mutta hänen iloinen äänen sävynsä teki oudon vaikutuksen ikäänkuin
olisi hänessä nauranut itsensä-hirttänyt ihminen. Hän oli läpeensä
rauhaton: milloin nousi seisomaan, milloin istuutui, milloin piilotti
kädet taskuihinsa ikäänkuin etsien niiden syvyyksistä jotain
unhoitettua, milloin hän kömpelösti niillä teki liikkeitä, niin että
hänen varjonsa vuoroin taittui ja taipui.

-- Kuinkas nyt on lapsiesi laita, tiakka? -- kysyi Iivana pappi
peseydyttyään ja puistellen pölyistä viittaansa.

-- Antun, sen nuoremman, ajavat pois seminaarista.

-- No mistä syystä?

-- Tietääpä tuon mistä syystä ajavat... Urhoollisuudesta!

Iivana pappi naurahti:

-- Ja sitä, sinä tiakka, kummastelet!

Tiakka hujautti kämmeniään harittaen sormiaan ja kuuristui kokoon
aivankuin varustautuen lentoon lähtemään.

-- Vaan minäpä en salli Anttuani loukata, en salli! -- huudahti hän
intohimoisella ja kiusautuneella äänellä: -- mitä he hänestä tahtovat
tehdä? Sellaisenko rapajuopon kuin joksi isänsä on tullut? Minä lähden
tästä vielä keisarin puheille! Anttu poikaani minä en vaihtaisi
tuhanteen Petroviin tai Pavloviin. Sillä oman Anttuni minä... Voi
taivasten Herra sentään... Minun Anttu poikaseni!

Hän istahti tuolille ja taas samalla hypähti siltä ylös.

-- Äiti-vainaja... kuoli... Vie hänet, sanoi... Vie hänet, tiakka...
tuo meidän Anttu... Opasta hänet mailmaan! elköönkä hän saako, sanoi,
samaa kokea kuin me... sillä hänellä on sydän... Jumala nähköön! No,
mitäs siitä... Sai nyt kokea mailmaa. Nytpähän tietää, poika! Kaikki
tietää, ketkä kirjastosta noita kirjoja raahasivat. Kaikki, -- niin
hän minulle kertoo, -- tunnen, jotka ottivat, jotka lukivat, --
sentähden että hyvällä, sanoo, meillä ei anneta eikä oteta missään, ja
lukea kuitenkin täytyy. Mutta tokko noin vain voi ilmiantaa tovereita?

-- Ah, se on siitä asiasta! -- virkkoi Matvei pappi mielenkiinnolla,
kuten tutkija: -- kirjavarkaus käsikirjastossa? Äärettömän tärkeä juttu!

-- Niin, pakkokos oli varastaa? -- huusi tiakka: -- kirjoja! Ja mitä
varten varastivat? Lukeakseen! Meille eivät ole antaneet eivätkä anna
meidän lapsillemmekaan! -- Vaan miksikäs sitten kirjat ovat olemassa?
Miksi niitä painetaan? Miksi niitä myödään? Miksi niitä hyllyille
ladotaan?

Joka kysymyksellä viskasi tiakka kätensä ylöspäin, ikäänkuin olisi
valmistautunut voimistelupukin yli hyppäämään, ja silmänsä paloivat
kuin hiilet.

-- Valhetta! valhetta! valhetta! -- rääkyi hän kuin hirmuinen korppi,
laihana ja retuisena: -- läpiläpeensä valhetta! Perinpohjaista
petosta! Eikä ole minulla pelastusta! Pieksäkää minua! läkähyttäkää
minut! Vaan mistä syystä lapsiani... pienokaisiani vainootte? Miksi
heidät pistetään kivipussiin? Häh? Nehän kuuluvat minulle, minulle!
Akatemiaan hän pyrki, Anttu poikani. Taideakatemiaan! Heti kun muka
pääsen tästä... Vaan kuinkas nyt käy? Taas kai pistetään pussiin...
ja orjan leima päälle... hengelliseen säätyyn! Minne sitä kolmannelta
luokalta pääsee? Voi minua kerjäläistä, viheliäistä, köyhää ja
alastonta... ei ole minulla varoja mistä antaa... Paitani antaisin,
vaan sekin on juotu! Isä pappi! Olenko sulle kertonut, kuinka Pietariin
matkustin? Ylioppilas antoi mulle 25 ruplaa. Isälläni oli ollut tuttuja
kauppiaita, -- istuttivat minut härkävaunuun muutaman ajajan taakse!
Härkäin kanssa matkustin puolentoistatuhatta virstaa, talvella...
ne menivät teurastettaviksi, minä opintielle... halusin päästä
taiteilijaksi! Ha-ha-ha! Ha-ha-ha! Ha-ha-ha!

Hän tempasi itseänsä vatsasta ja taipui kaksinkerroin naurusta.
Mutta siltä näytti ettei hän oikein nauranut, vaan kiemuroi hirveän
sisällisen kivun vallassa. Ja kamalaa oli kuulla hänen nauruansa, joka
ei vähääkään soveltunut hänen kiristettyihin hampaisiinsa ja palaviin
silmiinsä.

Isä Iivana kiskasi auki akkunan, josta heti tunkeutui sisään soiton
säveliä.

-- Haluatko rommia teen sekaan, tiakka? -- kysyi hän.

Vastauksen asemasta alkoi tiakka särkyneellä äänellä laulaa:

    Kuinkas virat kestää vo-vois,
    Jollei rommiakin jo-jois!!

Sillä aikaa kun tiakka sekotti rommiaan ja perinpohjin rupesi pappi
Matveille kertomaan kirjasto varkaudesta sekä siitä, kuinka "ne
jesuiitat" tahtovat pakottaa hänen poikaansa ilmiantamaan tovereita,
-- hiipi Iivana pappi hiljaa ulos, soiton sävelten ja kaupunkiliikkeen
houkuttelemana. Hänestä oli mieluista kaupungissa ollessaan maleksia
yönhämärissä pitkin katuja antautumalla epämääräisiin kaihelmiin
tai muistelmiin, -- jonkunlaiseen aatteiden ja mielikuvitusten
säännöttömään virtaan. Kuljeksia ikäänkuin kaukana toisella
taivaankappaleella, hetkeksi irtautuen taloudellisista huolista,
riidoista vaimonsa kanssa, rettelöistä seurakuntalaistensa kanssa.
Silloin tuntui kuin ei olisi ollutkaan sama ihminen, vaan oli joku
muu, vieras sille Iivanalle, joka oli juossut pitkin vainiota pidellen
säikähtynyttä härkää kiinni hännästä. Ja muistaen tämän tapauksen,
nauroi Iivana pappi pitkää naurua hiljaa itsekseen.

Yö oli kostea. Joelta kohosi kevyt usva. Usvan läpi vilkuttivat
Takaliston tulet himmeästi. Puistikosta kuului lakkaamatonta kuhinaa
ja kävelijäin puhetta ja naurunsorinaa; orkesterissa pauhasi torvi:
tor-rre-a-door...

Taivaalla tuikkivat tähdet.

Iivana pappi pannen kädet selkänsä taa poikkesi torille ja luoden
itsestään sähkölampun heijasteessa mustan ja kummallisen varjon, --
joka milloin ajoi häntä takaa, milloin pakeni hänestä poispäin, --
kulki kohti pientä obeliskia, jonka olivat pystyttäneet "kiitolliset
asukkaat muistoksi sotilasmajoituksesta vapautumisesta". Siihen hän
pysähtyi ajatuksiinsa vaipuneena. Kaikki hänestä tuntui satumaiselta
sähkölamppujen valossa: sekä rakennukset että ihmisten liukuvat haamut
että puutarhassa pauhaava orkesteri. Jollakin katukäytävällä kaikuivat
kumeat askeleet. Jossakin puiden takana helisi naisen nauru, suutelon
tapainen suhahti ilmassa... ja hänen nenäänsä tuntui syreenin tuoksu.

Pappi veti ilmaa syvälle keuhkoihinsa. Katunaisen kalpea haamu liukui
arasti häntä kohti, vaan pakeni sitten säikähtyneenä.

Pappi naurahti taas hiljaa. Hänen aivoissaan vilahteli hilpeitä ja
helliä kuvia, jotka epämääräisesti houkuttelivat häntä helosilmäiseen
korkeuteen.

Mutta sattumalta hänen katseensa lankesi seminaariin, ja hän vavahti,
ikäänkuin joku ankara olento olisi katsahtanut häntä tutkivalla
silmällä sielun sisimpään.

Hänelle muistuivat mieleen tiakan sanat: -- "Ne jesuiitat"...

Ja hän vaipui tarkasti katsomaan seminaaria, mitellen katseellaan
sen pimeitä ikkunoita, jotka kuin sokeat silmät tuimasti häneen
tuijottivat, tuoden hänelle mieleen sen mustat koridoorit ja
matalat ummehtuneet luokkahuoneet... Aivankuin hirmuinen varjo
olisi langennut hänen päälleen seminaarista. Sekä häneen että hänen
sieluunsa. Ja itsekkin se seisoi varjossa, minkä tuomiokirkko loi,
ja tässä varjossa se näytti äärettömän isolta laatikolta, jonka
sisästä hämärästi kuului pienten petoeläinten porinaa, tuollaisten
lempeäin ja viattomain vankien, jotka tietämättömyyden nöyryydellä
taivuttivat päänsä ijänikuisen kasvatusopillisen väkivasaran alle,
jolla heidän järkiinsä ja sydämmiinsä oli hakattu -- hurskastelevia
hautakivien päällekirjoituksia, joiden alla heidän rintansa on ijäti
suonenvetoisesti huohottava... ja puhkaistut silmänsä eivät ole näkevät
muuta elämää kuin maan matojen, jotka hautoja kaivelevat. Semmoisessa
laitoksessa ne olivat kasvatetut isä Iivana ja isä Matvei sekä tuo
tiakka, joka niin muistutti näöltään korppia.

Iivana pappi katsoi tutkivasti tummia seiniä, ja kasvattajaan haamut
kuvastuivat hänestä sellaisina kuin hän ne muisti, kaukaisina ja
vieraina, -- mutta niinkuin astroloogin horoskoopissa näkyvinä
tähtisikeröinä, jotka leikitsivät ratkaisevaa osaa hänen elämässään.
Ensinnäkin rehtori... ketun karvain en nokkela munkki, jolla oli
läpitunkevat helosilmät ja joka alati juoksenteli pitkin noita pitkiä,
pimeitä välikäytäviä, kourissaan hiirenhännän tapainen punottu
palmikkoruoska, kaikkialla äkisti ilmestyen luomaan muka järjestystä
ja yhtä äkisti taas kadoten näkyvistä. Hänen unelmanaan oli luoda
järjestystä elämän kaikissa piireissä, -- järjissä, sydämmissä,
käytöksessä. Saatuaan jonkun kiinni itse "rikoksen teossa", esimerkiksi
paperossi hampaissa, kuljetti hän syyllisen kuni hinaajalaivalla
kiskoen omaan asuntoonsa. Ja koridoorit kuiskasivat: -- "joutuipas taas
muuan Babylonin vankeuteen". Tätä vankeutta kesti toisinaan toista
tuntia. Se alkoi kuuluisalla kysymyksellä:

-- Häh?

Jolloin vangittu heti alkoi hikoilla ja kiemurrella.

Ei se ollut vaarallista että hän oli tullut tupakoineeksi. Kaikkihan
tietävät että seminaarioppilaat tupakoivat ja juovat. Mutta hänen
täytyy se tehdä niin etteivät ihmiset näe, sentähden että "meitä
vastaan" on muutenkin paljon syytöksiä.

-- Me olemme -- apostoleita! Meidän täytyy kantaa pappispukumme
puhtaina ja valkoisina, jotta ihmiset meitä kunnioittaisivat ja
kulkisivat meidän ääntämme kohti, kuten lampaat hyvän paimenen ääntä
kohti. Meidän heikkoutemme taas, meidän mustat tahramme, ne meidän
täytyy salata, jollemme voi niistä vapautua. Elämässä täytyy olla
ankara järjestys.

Senjälkeen hän alkoi puhua tupakoimisen vahingollisuudesta, vaikka
itsekkin poltti, jonka kaikki tiesivät, -- puheli kauvan ja
viehättävästi, täydellä asiantuntemuksella, vieläpä koetti huvittaa
vankia. Ja kun tämä jo alkoi tuntea jonkunlaista mielenlaatua
luennoitsijaa kohtaan ja alkoi päästä jännityksestään, niin rehtori
yht'äkkiä rupesi syyttämään oppilasta kaikista hairahduksista mitkä
suinkin olivat tapahtuneet seminaarissa, mainiten että se, joka kykenee
pieneen rikokseen, se kykenee suureenkin, sekaantui ja kompastui
puheessaan tahtoen kysyä, kuka oli särkenyt ristikon alemmassa
koridoorissa päästäksensä yöllä ulos, -- kuka oli vienyt käsikirjaston
avaimen, -- tai kuka piirtänyt luokan taululle rehtorin kuvan, joka
esitti munkkina elävää aasia. Ja voi sitä, joka huumautuneena ja
hämmentyneenä edes kautta rantain jotain tuli ilmaisseeksi: hän joutui
toverien kesken ikuisen ilmiantajan asemaan, vaeltaen yksikseen kuin
hyljätty. Ja jos hän oli heikkosieluinen ja kostonhaluinen, niin
hänestä todella tuli tuollainen ilmiantaja, rehtorin lemmikki ja
välttämätön ase.

Luokalla ollessaan oli rehtori viehättävä kertoja.

Hänellä oli oma teoriansa maasta ja taivaan tähdistä.

"Viimeisen tuomion päivänä maapallo eriää perusosiinsa. Ja koska maan
perusosat yht'aikaa ovat ruumiin perusosia, niin koko maa muuttuu
ylösnousseiksi ruumiiksi. Ja nämät ruumiit, ottaen kuolemattomat
sielunsa, sijoittuvat eri tähtiin, kukin kunniansa mukaan."

Näin hän tulkitsi tekstin: "toinen on kirkkaus kuulla, toinen on
kirkkaus tähdillä".

-- Minne joutuvat syntiset? -- kysyttiin häneltä.

-- Tulevat vaeltamaan kuin Kainit sammuneissa taivaankappaleissa.

Hänen mielikuvitukseltaan ei saata kieltää suurenmoisuutta,
-- mutta mahdotonta on myös olla tunnustamatta, että hänen
kasvatusjärjestelmänsä uhrit voivat joutua ainoastaan sammuneisiin
taivaankappaleihin.

Dogmaattisen jumaluusopin opettaja, herra Vysokov, oli toisenlainen
mies. Hän oli kuin synkkä, salaperäinen jatko rehtorista.

Musta, juro, vaatelias, joka julmasti hymyillen piirteli ykkösiään
arvosteluvihkoihin; mies, jolla aina oli erikoinen mielipide, mies,
joka ei yhden vuoden kuluessa antanut anteeksi hairahdusta, joka
oli tehty vuoden alussa; -- ainokainen, joka lausui mielipiteensä
rikoksentehneiden erottamisesta, vaikka yleinen kasvatusopillinen
sääntö neuvoi anteeksiantoon. Tämä Vysokov nosti itsensä taivaan
korkeuteen, ylemmä rehtorin tähtiä -- ja näki siellä ainoastaan
synkän Jumalan -- rankaisijan, joka näkymättömältä valtaistuimeltaan
lähetteli ainoastaan ruttotauteja ja nälkää, tulvia ja maanjäristyksiä,
ja kaikellaisia onnettomuuksia. Kaiken kurjuuden, kaikki elämän
sattumat selitti hän vain tuon armahtamattoman Jumalan rankaisuksi tai
sallimaksi, kaikki elämän riemut -- vain kiusauksiksi.

-- Kärsivällisyys, -- puheli hän yrmeällä ja hillityllä rintaäänellään:
-- se on ensimmäinen kristillinen hyve.

Hänen rakkautensa Jumalaan oli rakkautta kidutetun orjan, joka suutelee
hallitsijansa ruoskaa, -- rakkaudesta lähimmäisiin puheli hän kuin
vihasta heidän virheisiinsä, jotka loukkasivat Jumalaa. Hänen taivaansa
oli hirmuinen ja hänen kolkko kaunopuhelunsa sai usein arkoihin
sieluihin ja ahtaisiin järkiin istutetuksi tämän kauhun ikipäiviksi.

Tämä kauhu sieluissaan astuivat he elämään sitä oppia levittämään.

Iivana pappi kääntyi väkinäisesti poispäin seminaarista, aivankuin sen
seinistä, sen akkunoista ja korniiseista olisi eroittanut Vysokovin
kasvonpiirteet.

Ja hilpeästi huoahdellen alkoi hän muistella koulun rippi-isää,
joka oli opettanut "homiletiikkaa, se tahtoo sanoa: hengellistä
kaunopuheisuutta". Oi, se oli ollut tykkänään maanpäällinen opettaja!

Pukinpartainen, hieman kyyryselkä, suopea, kasvoiltaan väritön,
katseelta lempeä, -- sellainen hän oli tämä rippi-isä, joka piti
erittäinkin nimisanoista: "pukki", "juustopiirakka", "villavantu". Hän
oli vasta hiljattain, leskeksi tultuaan, siirtynyt maalta kaupunkiin
ja oli vielä täynnänsä maalaismuistelmia. Ollen hyvin raihnainen ja
alentuvainen, tummansinisine rypylänenineen, -- opetti hän enemmän
käytännöllisiä neuvoja kuin tieteitä, joista hänellä ei ollut suuria
luuloja.

-- Teidän pitää aina autuoida talonpoikaa, -- puheli hän, -- niin
hän heti teille lahjoittaa kauniin vasikan! Kultainen hän on tuo
talonpoikaisukko... Täytyy vain osata olla hänen kanssaan mielinkielin.

Pitkään, lauhkeasti, yksitoikkoisesti saattoi hän puhella "vasikoista",
"kukko-kultasista", "muna-pienoisista", aivankuin olisi hourinut ja
nähnyt valveillaan kultaisia unia. Ja kaikkien oppilastenkin edessä
alkoi häämöittää jonkunlaisia kullankeltaisia vainioita, joita pitkin
herttaiset talonpojat vaelsivat kannellen kultaisia vasikoitaan. Verot
kuvautuivat runollisessa loistossa, kaikissa syttyi halu pian päästä
sinne... noille kultaisille vainioille!

Ja tämä uni, tämä houre mielessään astuivat he elämään.

Ja kaikkia sen ilmiöitä katselivat he hautakirjoitusten hassutusten
valossa eivätkä sen kaikkia hirveitä näytelmiä voineet tajuta. Hellät
luonteet sulivat ja turmeltuivat kaksinaisuuden kidutuksissa, sen
välillä mitä tiesivät ja mitä näkivät; kuivat luonteet kovettuivat ja
julmistuivat, ylpeät luonteet -- vimmastuivat ja vajosivat lopuksi
alastomaan halveksumiseen itseänsä, ihmisiä ja kaikkea pyhää kohtaan.

Iivana pappi huokasi ja kääntyi poispäin. Kello päävahdissa löi
verkalleen ja juhlallisesti yhtätoista.

-- Isä pappi! -- kääntyi karkeasti Iivana papin puoleen aikuinen mies
esiliina yllä, ilman lakkia, hiukset hajalla: -- etkö ole sattunut
näkemään Udalovin emäntää? Se näet kuuluu karanneen... Ole hyvä ja sano!

-- En tunne mitään Udalovin emäntää!

-- Voi sinua, veli veitikka... Hänethän koko kaupunki tuntee! Kyllä
minä hänet... Aidan alitse konttaa -- kapakkaan... Isäntä häntä
pieksää... Se on näet urakoitsija, se isäntä... Udalov! Ehkä olet
kuullutkin? Rikas, vanhanajan urakoitsija! -- Hänellä on tehtaita!
Vaan eukkonsa, näes... se on mahtava... Minä, kuulehan, olen salvumies
isännällä... Minä olen näet entinen emännän rakastaja. Udalov
hänet koppoi kynsiinsä... melkein kuoliaaksi rutisti... Siitä se
hänellä alkoi sitten... No voi sun... Pitänee vielä lähteä etsimään
"Plevnasta"...

Hän poistui pikaisin askelin kopistaen saappaitaan.

Hiljaisuus! Jälleen soljahti suutelo ja naisnaurun helähdys kuului
ilmassa, kahdestakin eri paikasta, aivan kuin kukkaisten lehdet
ylhäältä varisten sipaisevat ilman kieliä... Vaan puistossa yhä
kävellään, kävellään -- aivankuin ei sieltä voisi mihinkään muualle
päästä. Ja taas orkesteri urheasti pamahuttaa ilmoille "Vainajain
tanssin", tutun Iivana papille jo siltä ajalta, kun hän täällä oli
kuljeskellut Paulinkan kanssa.

Hän muisti Paulinkan, muisti oman vaimonsa ja huokasi syvään, ja
hengähtäen ilman ulos rinnastaan, alkoi hiljaa kävellä edestakaisin
pitkin toria.

Mitä oli tapahtunut hänen elämässään?

Jotakin enää korjaamatonta...

Aivankuin häneltä olisi sielu kiskaistu pois! Ei kenenkään kanssa
hänellä ole todellista, lemmekästä suhdetta: kaikelle ja kaikille
on hän vieras ja kaikki ovat hänelle vieraat. Ja ainoastaan täällä,
tässä hiljaisuudessa, tässä unhoituksessa, tässä kaukana-olemisessa
kaikista häiritsevistä pikkuasioista, -- hän tuntee ja näkee, millainen
alituinen, ruosteen lailla jäytävä tuska hänessä asuu. Tuolla
jossakin etäällä ovat heinäsuovat, joita härät näykkivät; siellä ovat
pitäjäläiset, joille hän pitää saarnoja "Kolminaisuuden selitysten" tai
"Putjatinan" mukaan, siellä ovat peltosarat kylvöilleen ja hutiloivat
rengit... Kaikki ne ovat vieraita ihmisiä ja hän on heille vieras,
-- joka on sattumalta heidän pariinsa joutunut olosuhteiden pakosta
ja esimiesten käskystä... Koko se elämä on hänelle vieras: hän on
valjastuttanut itsensä sen ikeen alle arvostelutta, sentähden ettei
hänen edessään ole sattunut olemaan muuta mahdollisuutta kuin tämä
ies...

Ja kas sitten... vaimo! Kuinka hän oli mennytkin naimisiin hänen
kanssaan? Mistä syystä? Edes kysymättä, toiselta, tahtoiko tämä vai
ei? Hän oli väkisten tullut menneeksi naimisiin... Seminaarista
päästessä oli hän ollut kuin juovuksissa. Kaikki oli hänestä näyttänyt
valoisalta, kaikki ihmiset -- hyviltä, iloisine kasvoineen. Hän oli
syleillyt jotain naista ja silloin oli heille toivotettu onnea... ja
kohta oli heidät vihitty! Hän oli pitänyt avioliittoa syrjäasiana, --
pääasia muka oli edessäpäin -- elämä! Vieläpä hän muisti kuulleensa
että tällä korkeavartaloisella, hiukan kalpealla, hiukan ylpeällä
neitsyeellä oli romaaninsa... Muistipa hän lisäksi nähneensä kyyneliä
hänen morsiushuntunsa alta, runsaita kyyneliä, jotka häntä hiukan
olivat loukanneet, mutta hänhän tiesi että "kaikki morsiamet itkevät"...

Ja sen jälkeen -- oli alettu elää... Ja sitten...

Huomaamattaan joudutti hän askeleitaan aivankuin ei olisi tiennyt,
mihin rientää torilta.

Ei hän ymmärrä vaimoaan!... Vieraita ovat hänelle ihmiset kaikki!
Vieraita!

Paulinkka... se on toista! Se on hänelle likeisempi! Ja jollei
Paulinkka...

Ja hänestä tuntui kuin ilman Paulinkkaa mailma olisi ollut
autio erämaa! Ihan hirmuinen ilman häntä. Kas siitä se eukko on
mustasukkainen... Vaan hänpä oli tuntenut Paulinkan pienestä tytöstä...
aivan pikkaraisesta... tuollaisesta koulutyttösestä lyhkäsissä
hameissa. Ja hänhän se juuri oli hänet naittanut Matveille? Mutta
rakastaako hän itse ehkä häntä? Tietysti rakastaa... kuten hyvää
naista -- ainoastaan. Kuten suloista naista! Vai onko se synti?! Eikö
sitten voisi häntä rakastaa? Hänhän sitä naista ymmärtää... eikä usko
mitään juoruja... Se on kaikki roskaa, paljasta panettelua! Se nainen
on puhdas, puhdas... ja kunniallinen! Kas huomenna hän lähtee hänet
palauttamaan... ja lepyttää hänet jälleen... Mitä, hän, Iivana sanoo,
sen on Paulinkka tekevä!

Pappi innostui niin mietteissään että teki liikkeitä käsillään suureksi
kummastukseksi päävahdin edessä kävelevälle vartijasotamiehelle, ja
pysähtyi keskelle toria muistelemaan Paulinkan kirjettä.

-- Niin, kentiesi hänkin on onneton! Ja minä kun luulin... sillä onhan
Matvei hyvä mies! Vaan mistä nyt tuulee? Aivankuin meitä elämässä joku
painaisi, estäisi hengittämästä... Aivankuin elämä olisi tyrmä!

Yht'äkkiä kirkkaan sähkövalon hohteessa, ikäänkuin sen elämän
lihaksimuuttumisena, jota oli miettinyt, nousi hänen eteensä nainen
ja horjahdellen heikoilla jaloillaan alkoi soperrella herkästi ja
surkeasti, tuhmansekainen hymy huulillaan:

-- Kauppias! kauppias! Anna juopolle naiselle kolikka... Anna!

Hänen yllään oli hyvin leveä kapotti, aivankuin tehty vanhasta
neulotusta peitteestä, johon hän oli sotkeutunut ja jonka liepeet
pölisten lakasivat maata. Hänen juopoilla kasvoillaan väreili
mielenvikainen hymy ja hän ojenteli käsiään, joissa törröttivät
halvatut sormet.

-- Minä olen se Udaliiha! Minut kaikki tuntevat! Anna, kauppias...
Minä annan takaisin! Anna velaksi! Yksi kolikka vain! Juon vainajain
kunniaksi!

Kyynelet tippuivat hänen silmistään, mutta hän hymyili kuitenkin.

-- Vainajain muistoksi!

Horjahdellen ja nikottaen, aivankuin nyyhkyttäen, tunkeusi hän ihan
kiinni Iivana pappiin, joka kolkosti väristen näki hänen mustat,
mielettömät silmänsä, pyöreät kuin pöllöllä, mutta tummat, pohjattomat
kuin tuntemattoman murheen mailma.

-- Kentiesi sinäkin, kauppias, olet... vainaja? Sinunkin puolestasi
minä juon! Niin, niin! Katsohan vain eläkä sano...

Hän laski papin rinnalle raskaan, kylmän, aivan kuin kuolleen kätensä,
arasti ympärilleen katsahtaen ja kuiskutellen:

-- Miehelleni näet et saa sanoa! Kaikki ovat kuolleet... kaikki...
minäkin!... Mutta hän, se yksi mies... on vielä elossa!

Iivana pappi kopeloi taskustaan lantin ja tahtoi antaa, jotta toinen
poistuisi.

Mutta samalla äskeinen hakumies äkisti koikki esiin poikkikadulta ja,
tehden hirmuisia harppauksia, syöksähti salaa naisen kimppuun.

-- Sainpas sinut kiinni, juopotar! Sinun tähtesi, kirottu, minä tässä
saan väsyksiin laukata... Vaan kyllä sulle miehesi taas maksaa!

Huitoen käsiään kouristuskohtauksessa riuhtoili Udaliiha päästäen
hurjan huudon.

Mies tarttui häneen kiinni ja kuni peto saalistaan, raahasi hänet pois
kuin pussin, joka on sullottu täyteen jotain pehmeää, mutta raskasta
ainetta.

Päävahdissa löi kello verkalleen kahtatoista.

Siellä kolisivat kiväärit, kun vartiomiehiä vaihdettiin.

Puistikosta lensivät rämisevän saksalaisen marssin sävelet: "Mit Bomben
und Granaten..."

Iivana pappi meni verkalleen majataloonsa. Siellä tiakka
romminjuontinsa lopetettuaan yhä vielä, hurjasti huitoen käsiään kuin
korppi siipiään, jutteli jotain pappi Matveille, jonka naama näytti
happamelle ja onnettomalle.

-- Hei tiakka! -- sanoi Iivana pappi: -- jo on aika kunniansa tietää,
meidän on meneminen nukkumaan!

Tiakka vaikeni heti ja alkoi hyvästellä. Hänen kasvonsa muuttuivat
nyreiksi ja onnettomiksi, eikä hänen nähtävästikään tehnyt
mieli poistua oven taa, johonkin pimeään karsinaan, tuskansa ja
mielihauteittensa uhriksi. Pappi Iivanan kävi häntä sääli.

-- Kuinkas on vanhimman poikasi laita, tiakka? kysyi hän lieventääkseen
vahingoissa osotettua tylyyttään: -- äsken sinä jotain pakisit ettei
sinua oikein vetele lastesi suhteen? Eikös vanhin poikasi opiskele
Harkovissa? Eläinlääkärikurssilla? Onkos hällekkin jotain sattunut?

Tiakka rypisti naamaansa ja alkoi raskaasti hengittää.

-- Istuu tyrmässä! -- tokasi hän: -- valtiollisista syistä...

Iivana pappi poistui hänestä muutamia askeleita mitään sanomatta.



V.


Aamun tullen hankkiusi Iivana pappi takakaupungille. Veli Matvein käski
hän odottaa itseään kello kolmeen saakka asunnossaan, mutta sitten
menemään Rudometovin luo.

-- Minä ravaan tästä heti veli Grigori Petrovitshin luo! -- puhui
hän. -- Sillä ihan varmasti luulen että Paulinkka on siellä kotonaan!
Sen naisen minä tunnen! No, mutta jos vastoin luuloa sattuisi jotain
sellaista mikä on oikeus ja kohtuus... että ihmiset rupeaisivat
lörpöttelemään Rudometovin veljenpojasta, -- kuten Jumala suokoon,
-- niin pannaan esipappi tiukalle. Hän etsii veljenpoikansa vaikka
merenpohjasta ja toimii asianhaarojen mukaan.

Matvei pappi huokasi pyörähyttäen pienoista päätään.

-- Jospa Jumala soisi!

-- Luota sinä siihen!

Kääriytyen uuteen mustaan viittaansa ja painaen päähänsä siihen
kerrassaan soveltumattoman ruskettuneen ja läpipölyttyneen
hatun, suuntasi Iivana pappi askeleensa juhlallisesti pitkin
Lääninrahastonkatua kohti Joentakalistoa, herättäen näyllään
kummastusta jossain laihassa porvarissa, joka kauvan katsoi hänen
jälkeensä, vihdoin sylkäsi ja ilkeästi virkkoi:

-- Senkin kellotapuli!

Mentyään leveän, pitkän laskusillan ylitse, uppoutui Iivana pappi
likaisille, kapeille takakaupungin kaduille. Ne olivat hyvin autiot.
Väestö oli hajaantunut tehtaisiin ja torimyymälöihin; lapsikakarat
eivät vielä olleet ryömineet ulos komeroistaan rämpiäkseen rapakoissa
-- noissa viheriäisissä, jotka eivät koskaan kokonaan pohjaan kuivuneet.

Tämä ihmistyhjyys, joka muistutti hautausmaan autiutta, löi leimansa
kömpelöiden, rappeutuneiden rakennusten kaikkeen viheliäisyyteen. Yksi
ainokainen uusi ja valkoinen rakennus, kuni kuningas valtaistuimeltaan,
katseli ylpeästi korkealta perustukseltaan köyhiä naapureitaan.

Iivana pappi sen tunsi.

Punanen lyhty sen sisään käytävällä oli sammutettu ja heilui naristen
tuulessa. Porrasten edessä seisoivat nelipyöräiset ajoneuvot. Kaksi
rotevaa nuorta miestä oli niihin paraikaa istuttamassa kulunutta
palttoota, jonka sisässä näytti liikkuvan jotakin hyvin litistynyttä ja
kokoon kitistynyttä -- aivankuin mikäkin kummitus päivän valossa.

-- Kuka se on? -- kuului ankarasti kysyvän viiksiniekka poliisimies.

-- Vieras! -- vastasi toinen nuorista miehistä, -- Udalovin
puotipalvelija, Ivan Prokofjitsh, saippuatehtaalta. Kolmatta päivää
jo ihan heikkona miehenä. Sairaalaan viedään... hyvä mies näet. Tytär
hällä on mennyt miehelään... tuolle puolelle kaupunkia... sen Udalovin
kanssa! Siitä asti hän...

Palttoo oli vaiti.

Se istutettiin rattaille, mutta se vyörähti sivulle aivankuin kaikki
sairaan luut olisivat pehmenneet elämän "autuudesta" tai ikäänkuin joku
olisi päälleastuen musertanut hänet.

Kapea, ruma poikkikatu, mikä herätti tuskaa kulkukoirassakin, joka
istui pitkän, lialla pirskoitetun aidan luona ja ulvoi nostellen
ilmaan märkää turpaansa, -- johti Iivana papin avaralle pellolle, joka
kaikilta suunnilta oli ojilla ympäri kaivettu. Mättäät ja saviröykkiöt
muistuttivat kiireesti luotuja hautakaivoksia. Tämän savilouhoksisen
vainion äärillä häämötti pitkiä, noella peitettyjä rakennuksia, jotka
muistuttivat näöltään koridooreja. Iivana pappi tunsi ne hyvin: ne
olivat Udalovin tiilivajoja. Niiden vieressä punoitti vastapoltettuja
tiilihautoja. Keskellä vajoja, kuni temppelin harja, kohosi äärettömän
suuri musta katto ylitse jättiläismäisen uunin, jossa tiiliä
poltettiin. Sen raoista tuprusi vielä sakea savu aivankuin hirviön
hengitys, jonka punainen kita viskeli katon alta vainiolle tulipunaisia
heijastuksia. Ja kuitenkin sekä vainio että rakennukset olivat
ihmistyhjät: ei missään näkynyt ainoatakaan elävää sielua.

Poikkikadun nurkan takana, akkunoineen päin tiilitehtaita, seisoi
iloinen pieni valkoinen talo, kirkkaanvihreine kattoineen ja
hakuliaitauksineen, jossa vihersi akasioita. Kaikki sen viisi akkunaa
olivat avatut; niissä näkyi kukkia ja tuulessa vienosti häilyviä
musliini-uutimia. Paraatiovella loisti kirkkaaksi kiilloitettu
vaskinen laatta kaiverruksineen: "kolleegiasessori Grigori Petrovitsh
Perehvatov".

Akkunoista virtasi ulos kitaran säveliä ja laulun hiljaista säestystä.

Iivana pappi tunsi Paulinkan äänen.

Nuorehko palvelustyttö kysyi aluksi:

-- Kuka siellä?

Vaan sitten aukasi hänelle hymyillen oven ikäänkuin jotakin arvaillen,
ja pappi astui hänen perässään hämärän kuistin läpi pitkin sileätä,
maalattua lattiaa pienoiseen etehiseen, jossa riisui viittansa
raskaasti huohottaen ja pyyhkien otsaansa suurella punaisella
nenäliinalla.

Ja astui saliin.

Ikäänkuin likaiselta, haisevalta, myrskyn runtelemalta laivan
kannelta laskeutui hän kapteenin hyttiin. Siellä oli rauhan mailma,
se porvarillisen tyytyväisyyden hiljainen sopukka, jollaisen vain voi
löytää vanhojen, ylimääräisten virkamiesten luona, jotka kymmeniä
vuosia ovat pesäänsä punoneet, -- missä he rauhallisesti ovat
haaveksineet saavansa kuolla jälkeen elämän, jonka ovat koettaneet elää
niin "kunniallisesti" kuin mahdollista, elääksensä sitten toisessa
mailmassa myös yhtä tyytyväisesti. Kaikki oli sinne vuosikymmenien
kuluessa kasattua, kaikki satoja kertoja aseteltua ja mittailtua
ennenkuin se oli saatu paikoilleen, jokaisella esineellä oli oma
historiansa ja omat muistonsa niin että oli vaikeata sanoa: isäntäkö
nämät kaikki kalut omisti vai kalutko isännän omistivat, hänkö
niitä piti vangittuina vai nekö häntä. Kuni kaunis unelma, joka on
toteutunut ja jähmettynyt liikkumattomiin muotoihin, niin seisoivat
siellä vanhanaikaiset, hiukan kömpelöt tuolit akkunain ääressä,
joiden valkoisten musliiniverhojen lävitse valo pehmeästi laskeutui
oleanderein, kiinalaisten ruusujen, fiikusten ja tuijain lehdille,
jotka vuosikausia olivat kasvaneet huoneen lämpöisen sisustuksen
keskessä; liinoilla katetuilla pikkupöydillä seinävierillä seisoivat
lamput punaisten valovarjostimien alla; lepäsivät albumit, joissa
vielä säilytettiin kellastuneita valokuvia eräistä henkilöistä
vannehameet ja krinoliinit yllä. Nurkissa seisoi hyllytorneja
korukaluineen ja ja vanhanaikuisine aikakauskirjoineen. Seinillä
riippui runsaasti kuvia kokonaisesta virkamiesheimosta, ryhmittäin
ja yksittäin: kolleegisihteereitä melankoolisine kasvoineen esiintyi
siellä sekaisin lääninsihteerien kanssa. Kaikki yhdessä ympäröitsivät
jotakin totisenautuaallista byrokraattista naamaa, joka vuorostaan
kunnioituksen sekaisesti hymyili jollekkin vielä totisemmalle
ja autuaallisemmalle naamalle. Ikäänkuin kokonainen sotajoukko
tshinovnikkoja olisi täällä löytänyt itselleen turvapaikan keskellä
köyhyyden ja vaivan huokausten ympäröivää merta! Kaakelimuurin luona
mustalla vahakankaisella sohvalla istui Paulinkka, sormiellen kitaran
kieliä.

Häntä huuhteli auringon pehmoinen valo leikkien uunin valkoisella
pinnalla. Toinen jalka heitettynä toisen ylitse istui hän siinä kuin
mikäkin laulajatar ravintolan estraadilla. Hänen päänsä oli hiukan
uhmaavasti taapäin kallistettu, huuliensa reunojen välissä piteli
hän paperossia, jota tuskin oli poltettu ennenkuin se oli sammunut.
Paulinkan kasvot olivat lempeämuotoiset, harvinaisen valkoiset ja
lapsellisen-pulleat; harmaissa silmissä leimahtelivat ja sammuilivat
kiihkoisat kipunat; hienot, pehmoiset kiharat varjostivat kaunista ja
älykästä valko-otsaa; veitikkamainen hymy väreili purppuranpunaisilla
huulilla, mutta suupieliin oli asettunut joitakin ylpeitä ja samalla
kertaa katkeria piirteitä, aivankuin siellä olisi piillyt ankara
ajatus, jota hän koetti karkoittaa luotaan ja siksi niin huolimattoman
uhmaavaisesti pyöritteli päätään.

Nähdessään Iivana papin pudotti hän puoleksi soittimensa.

Hänen silmänsä himmenivät.

Mutta kohta taas kirkas, hellä puna valahti hänen kasvoilleen ja
ikäänkuin naurunkipinät räiskähtivät hänen silmistään. Työntäen pois
soittimen ja viskaten jonnekkin paperossinsa hypähti hän ylös elävänä
kuin tuli.

-- Voi kuinka hauskaa! -- sopersi hän. Ja tarttui papin molempiin
käsiin.

-- Minä luulin että se on... isä! Vaan kas se onkin Ivan Vasilitsh!
Tätäpä en olisi odottanut! En vähääkään! Kuinka parahiksi tulitkaan!
Jumalani, kuinka parahiksi! Hyvä ystävä, tiedätkös mitä: tänään menemme
välttämättä musiikkia kuuntelemaan -- niinkuin ennen... Eikös niin?
Minulla on niin paljon puhumista sinun kanssasi!

Huomattuaan, että Iivana pappi tavattomalla ihmettelyllä tuijotti
jonnekkin nurkkaan, rupesi hän seuraamaan hänen katsettaan, huomasi
oman heittämänsä paperossinpätkän ja alkoi vielä hilpeämmin ja
kiihkeämmin nauraa.

-- Tupakoitko sinä?! -- virkkoi Iivana pappi.

Nauraen huudahti toinen:

-- Se on naisemansipatsioonia!

Ja alkoi pyörittää pappia pitkin lattiaa.

-- Voi kuinka minusta on hauska! Kuinka hauska!

-- Mikä sinulla on? -- neuvotonna rypistäen kulmiaan kysyi Iivana
pappi: -- aivanhan sinä olet kuin omasta itsestäsi irti! Arvoisa rouva,
maatushkaksi mainittu... ja nyt kuin tytön letukka!

Paulinkka irtausi papista, viskautui sohvalle paiskaten päänsä
selkänojaa vasten, tulipunaisena kasvoiltaan, ja raskaasti läähättäen
naurun seasta jäi katsomaan aurinkoa läpi akkunan.

-- Katsohan! Aurinko kurkistaa akkunaan! Aivan kuin ensikerran sen
näkisin! Aurinko. Armas aurinko! Kuinka kirkas se on! Kuinka siitä
huokuu hellettä ja hilpeyttä!

Mietteliäs ilme laskeusi vitkaan hänen kasvoilleen ja puna pakeni
niiltä.

-- Ivan Vasilitsh, minähän... olen paennut Matvein luota.

-- Tiedän, -- sanoi Iivana pappi.

Papinrouva suoristihen uhmaavasti.

-- Vai tiedät? Mistä tiedät ja mitä tiedät? Ja naurahti äkkiä
katkerasti ja halveksivasti.

-- Ahaa! Lähettiläs! Kyllä ymmärrän!

-- Minä tiedän kaiken! Kirjeesikin olen lukenut. Ja senkin tiedän...
kenen kanssa olet karannut!

Rouva rypisti kulmiaan ja katsoi tutkivasti alta kulmainsa.

-- Jospa nyt niinkin? Mitäs sitten?

Pappi ei katsonut häneen, vaan istahti hänen viereensä.

-- Kuules, Paulinkka! Siellä puhuttiin kaikellaista, käsitätkös...
sanalla sanoen: ei kenenkään suu ollut joutilas! Myös Matvei...
ja meidän kylässä myös juoruttiin... Mutta minä kuitenkin... Sano
minulle... puhtaalla omalla tunnolla... sydämmen rehellisyydellä!

-- Mitä niin?

Pappi ei tiennyt, miten ilmilausua asiansa.

-- Tuota kun... että jos sinä matkustit sen... mikä sen nimi nyt
olikaan... niin tuota... lyhyesti sanoen että eikös teidän välillä ole
joitain suhteita?

Paulinkka oli vaiti, mutta pappi odotti vastausta kääntyen poispäin.

Jotain itsepäisen-uhmailevaa ilmeni hänen kasvoillaan. Hetkisen hän
ikäänkuin epäröi mitä vastata, ja sanoi sitten yhtäkkiä räikeästi ja
täsmällisesti:

-- Ei!

Pappi pyörähti sukkelasti hänen puoleensa loistaen ilosta.

-- Kas niin, kas niin, tiesinhän sen!... -- alkoi hän puhua kuumasti:
-- tiedänhän minä että sinä olet... tuollainen räjähtävä ruutitötterö!
No, joku paikka sinussa on nurin... Hulluksi sinä olet tullut! Mutta
pää ja sydän sinulla on hyvät... jumaliste! Vai mitä! Vai luuletko että
minä koskaan olen uskonut noita lörpöttelyjä? Kyllä kai minä itsestäni
uskoisin vaikka mitä roskaa, mutta sinusta... en milloinkaan!

Naisella värähtelivät huulet.

-- Etkö milloinkaan? Etkö todella uskoisi?

Pappi ihan pursuili innostuksesta.

-- No en! Ja tiedätkö mitä! Niin minä sanoin Matveillekin: tyhjää
lorua! Entäpä nyt sitten että kirjeen kirjoitti ja meni matkoihinsa!
Huimapäisyyttä vain! Ikävä hänellä on. Vaan niinhän tuo on...
kaikillahan meillä on ikävä! Elämä näet kyllästyttää. Elähän huoli,
sanoin minä, kyllä hän tulee takaisin. Ja niin lähdin tänne, kun
tiesin että sinä olet täällä. Tunsin että täällä sinä olet! Tiedätkös,
minulla on vaisto... Mille sinä naurat? Niinpä niin... lähdin matkaan,
koska tunsin että sinä olit täällä. Ja ajattelin: annahan kun hänelle
sanon... Palaa kotiin Paulinkka! Palaa Matvein luo! Hillitse kuumaa
sydäntäsi!

Ja pappi naurahti pehmeästi.

-- Niin minä hänelle sanon... Ja kyllä _hän_ palaa, eikö niin?

Nainen tarttui häntä lempeästi kädestä.

-- Eikös niin? Palaathan?

-- Hautaholviinko? -- kysyi Paulinkka räikeästi kirjeen sanoilla.

Pappi kohosi kiihtyneesti sohvalta.

-- Mitä sinä haet? Mitä sinä kaipaat? -- kiljui hän: -- millaista
elämää sinä tahdot? Sellaista elämää, jollaista ei ole? Sitäkö, jota
ei ole? Katsohan ympärillesi! Kaikki, kaikki niin elävät! Sinä olet
muita vielä onnellisempi. Matvei on älykäs mies... huomiota ansaitseva.
Hän on jo nyt tuomiokapituliin valittu! Hänellä on hyvä pää. Hän, se
pyhä veli, raivaa tien itselleen, -- niin kyllä. Ja pitäjä teillä
on hyvä. Ja talo -- kuin täysi malja! Sinun täytyy koettaa voittaa
luontosi, kyllä teillä sopu syntyy, rakkaus, rauha ja -- ilo! Sinun
pitää riemuita elämästä! Voi sinua miten kirjoitit kirjeessäsi... Miksi
sellaisia sanoja? Aivan suotta ja turhanpäiten!

Ikäänkuin käsillään miettien asteli hän pitkin lattiaa.

-- Katsohan... kaikki me elämme! Ei tietysti kaikki maistu makealle,
ei aina asiat mene mielenmukaan tai hauskasti! On murheita ja
vastoinkäymisiä ja tuskaa... Kaikkea on! Vaan kuitenkin eletään!
Sellaista se elämä on! Eihän se ole meidän määrättävissä. Sillä niitä
me olemme vallanpitäjiä? Kuin valjastetut härät me saamme kiskoa
kuormaamme. Ja kaikki ympärillämme vetävät samaa vaunua, jonka nimi
on elämä. Ja täytyy sietää... minkäs sille saa. Ei ole se meidän
muutettavissa. Ylhäältä se on, Jumalalta. Vaikka on raskastakin --
kärsi pois! Ihmiskohtalo maan päällä on -- kärsiminen. Eikö se ole
niin? Mutta sinä -- mihin sinä tempoilet! Mihin? Mitä sinä haet? Mitä
sinä ajat takaa? Siitä sinun tuskasi johtuukin... Et itsekään tiedä
mitä etsit! Veri sinulla on kuuma... haaveilijatar sinä olet, siinä
kaikki!

Papin pauhatessa kuunteli nainen häntä nöyrän ja heikon näköisenä,
kädet polville solahtaneina. Ja vähitellen se katkeruus, mikä oli
salautunut hänen huultensa poimuissa, levisi hänen kasvoilleen kuin
harmaan, kolean päivän heijastus.

-- Vai haaveilijatar! -- naurahti hän hiljaa. -- Mitä sinä siis minulta
tahdot? No niin... minä palaan... villoja karttaamaan, palvelijattarien
kanssa riitelemään, kanoja kaitsemaan, munia laskemaan, papin
rouvien luo kolmivaljakolla ajelemaan, juoruamaan heidän kanssaan...
pöyhkeilemään heidän edessään muotihatulla, silkkihameilla...
Päiväkaudet piaanolla Straussin säveliä linkuttamaan... niinpä niin...
Vaan entäs sitten?

Pappi tuijotti häneen ääneti, ihmetellen moista elämän kuvausta.

-- Lasken loppuun kaikki munat, paimennan perinpohjin kaikki kanat...
linkutan läpi kaikki valssit... Mutta mitäs seuraa sitten? Niinkö
todella elämän loppuun saakka? Vuosi vuodelta? Vanhenenkinhan minä...
tulee ryppyjä kasvoihin, silmät käyvät sameiksi... Ostan siis
silmälasit ja yhä ruokin kanoja, lasken munia... soittelen valsseja...
ajelen troikalla...

Pappi oli vaiti itsekkin masentuneena moisesta tulevaisuuden
näköalasta, löytämättä sanoja ja osaamatta niitä keksiä.

-- Saathan lapsia! -- sanoi hän sitten.

Nainen hypähti sohvalta säikähtynein kasvoin ja huudahti kiihkeästi:

-- Ei, ei! Jumala varjelkoon! Niitä ei tarvitse tulla!

Ja niin selvä ja käsitettävä oli papista tämä Paulinkan kauhu, että hän
vaikeni.

Mieli yhäti kuohuksissa ajatuksesta, joka oli iskenyt hänen päähänsä
tuosta salaperäisestä ja kummallisesta sanasta "lapsia", asteli tämä
edestakaisin huoneessa kädet selän takana ja kasvot murtuneina.

-- Ei tarvita, ei tarvita! -- toisteli hän. -- Jumala armahtakoon!
Muutoinkin minä sitä pelkään, hirveästi pelkään sitä! Mitä varten
lapsia minulle? Mitä minä heille annan? Kun joka sanassani olen näkevä
petosta? Ei, ei... Ja silloinhan ne minut auttamattomasti, ijäksi
päiväksi sitovat kiinni...

Hän pudistelihen hermostuneesti.

Kaikki hänen tuonoin niin peräti ärtyneiden kasvojensa piirteet
muuttuivat ankaran varmoiksi, mikä tavallisesti on seuraus vain
painavasta, järkähtämättömästä ajatuksesta.

Hän kumartui nostamaan lattialta paperossinpätkänsä.

-- Minä olen kuin tämä paperossinpätkä! -- sanoi hän surkeasti
hymyillen. -- Joku on minut polttanut loppuun... ja viskannut menemään?
Roskakuoppaan! Vai olenko minä ihminen enkä paperossinpätkä? Tokko
minä älyän sitä että todella lepään roskakuopassa? Täytä tämä pätkä
ruudilla, sytytä se... ja se leimahtaa, lentää tietämättömiin... niin
myös minä!

Ivana pappi kohotti päätään.

-- Mitä sinä sanoillasi tarkoitat?

Hän laskeutui jälleen sohvalle katsoen kärsivä ilme kasvoillaan
akkunaan.

-- Minä ymmärrän olevani likakuopassa? Enkä voi minnekkään päästä...
Ja niin minä olen täyttynyt epätoivolla, riuhtaissut itseni irti,
kirjoittanut kirjeen... ja paennut! Minä pakenin! Ja aurinko säkenöi
ja päivä oli kirkas. Mutta silloin tulit sinä ja sanoit: ei olekkaan
aurinkoa, ei olekkaan päivää! Ja nyt minä en tiedä mitä sinulle
vastata. Saavuin kaupunkiin... aivan kuin toisesta kuopasta ryömin
toiseen. Mitä minä täällä nyt teen? Mitä varten minä täällä olen?
Olenko niinä kelienkään hyödyksi? Jos lähden ulos kadulle... niin
mitäs minä siellä? Mihin minä, tällainen pieni, tällainen mitätön
olento menen? Mitä minä osaan tehdä? Ja sitten kaikki tämä ympäristö.
Lapsuudessa se näytti minusta suloiselta. Mutta nyt se minut masentaa.
Kuin mikäkin risuaitaus, jonka takaa täytyy katsella Jumalan
kirkasta päivää... eikä pääse askeltakaan hievahtamaan. Minä pakenin
vankilastani -- enkä päässyt mihinkään.

Puristaen äkkiä kätensä nyrkiksi, huudahti hän pappiin kääntyneenä:

-- Voi, tiedänhän toki itsekkin, etten tästä pääse mihinkään
liikahtamaan!

Iivana pappi ei katsonut häneen.

-- Kai sinä siis palaat? -- kysyi hän hidastellen.
Alakuloisen-näköisenä odotti hän jo vastausta ikäänkuin salaa sitä
peljäten.

Akkunan takaa kuului ääni.

-- Isä tulee! -- sanoi Paulinkka: -- kukahan tuo nainen lienee hänen
kanssaan?

Pappi kurkisti akkunaan.

Ja jälleen hämmästytti häntä savikaivoksisen lakeuden autius.
Jättiläis-ruumisarkkuina häämöttivät pitkät, tyhjät vajat ja ikäänkuin
niiden hautoina ammottivat kuopat. Niiden takana ylhäällä törröttivät
tehtaiden piiput kuni uhkaavat sormet. Monta kertaa ennen oli Iivana
pappi nähnyt tämän maiseman, mutta silloin oli se vilissyt täynnä
elämää, kun piiput tupruttivat savua ja nokea, ja vajojen kattojen alla
ja pitkin tannerta parveili mustia ihmisiä käryn ja savun keskessä,
mikä heihin oli tarttunut äärettömän avarasta uunista, jossa tiilet
paahdettiin; silloin oli tehtaalta kantautunut korviin ääniä, jotka
muistuttivat rautakahleiden kalinaa. Nyt hänestä täällä ihmisautiolla
paikalla tuntui kuljeksivan vain Udalovin emännän haamu.

-- Miksi täällä on niin elotonta? -- kysyi hän.

-- Työmiehet ovat lakossa, -- vastasi Paulinkka mennen samalla isäänsä
vastaan.

Huoneeseen astui sisään Perehvatov, seurassaan nuori tyttö.

Perehvatov, joka oli keskikokoinen, paljosta istumisesta ruunun
tuoleilla kyyryselkäiseksi käpertynyt olento, oli näöltään kuitenkin
kuin arvokas ja tukeva, täysinpalvellut vanha virkamies. Hänen kasvonsa
muistuttivat näöltään muinaisajan kuivettunutta pergamenttia, silmät
tuijottivat päässä kuni puoleksikuluneet painokirjaimet.

-- Katsohan, mikä hauska vieras minulla on mukanani, Paulinkka kulta!
Tutustukaapas toisiinne! Kauppiaan tytär! Shirokosadova, Aleksandra
Porfirjevna! Ylimysnaikkonen putipuhdasta verta...

Hän lausui tämän keveän-matelevasti ja kääntyi heti Iivana papin
puoleen.

Tyttö tervehti Paulinkkaa...

-- Elkää uskoko! Minä olen -- demokraatti, -- puhui esitetty hymyillen.

Neidolla oli yllään tumma kaneelinvärinen puku, joka tiukasti
ympäröi hänen korkeata, soreata vartaloaan; päässä, jonka asento
oli hiukan ylpeä, helotti olkihattu ilman koristuksia. Hän tervehti
vaatimattomasti, puhui yksinkertaisesti, katsoi suoraan silmiin
suurilla, rauhallisilla, tummilla shirokosadovilaisilla silmillään,
jotka himmenivät silloin kun hän jotakin mietti. Keskustellessa välkkyi
niistä älyä ja levollista luottamusta.

-- Tämä on minulla koulupuvusta tehty! -- virkkoi hän vastaukseksi
vaatteista huvitetun Paulinkan äänettömään kysymykseen.

-- Täkäläisessä lukiossako te olette koulunne käynyt?

-- Niin. Entä te? Paulinkka karahti punaiseksi.

-- Minä olen käynyt vain neljä luokkaa...

-- Kuinkas te nyt sillä tavoin teitte? -- kysyi tyttö.

-- Sattui ikävyyksiä... Muutaman tytön takia, juutalaisen...
Desortsevan. Jouduin pahoihin väleihin itse johtajattaren kanssa...

-- Malttakaapas! -- säpsähti Aleksandra Porfirjevna.

-- Minä olen Desortsevan ystävätär! Hän pääsi vuotta ennen koulusta. Te
olette siis se, jota hän on niin monta kertaa muistellut! "Sortaa lasta
ainoastaan senvuoksi että hän ei ole meidän kansakuntaamme kuuluva --
on halpamaista!" -- Voi kuinka hyvin se oli sanottu!

Paulinkka katsoi mielenliikutuksella ja kiitollisesti puhetoveriinsa.

-- Minäkö todella niin lienen sanonut! Herranen aika! Kyllä siitä on
kauvan.

Ja luottamukseen lämmeten, kysyi hän:

-- Mitäs te, neiti, nyt aijotte tehdä? Naimisiinko vai?... noin nuorena?

-- Ensinnäkin sanon teille etten ole mikään nuori! -- virkkoi
Aleksandra Porfirjevna: teitä pettää minun ulkomuotoni. Minä olen jo 22
vuoden ikäinen, vaikka tosin en vielä tiedä mitään.

-- Mitäs te sitten tahdotte tietää?

-- Voi, vähänkös on tarvis tietää! Tahdon tietää elämän, oppia sen
perinpohjin tuntemaan, valmistua siihen niin, jotta voin sitä parantaa
ja itsetietoisesti uudesta luoda. Tahdon olla hyödyllinen yhteiskunnan
jäsen, sen uuden yhteiskunnan, joka on syntymässä mailmaan. Vaan sitä
varten täytyy tietää paljon, oppia paljon. Syyspuoleen matkustan
Pietariin, yliopistoon. Jollen onnistu sinne pääsemään, niin ulkomaille
luistan.

Paulinkka katsoi häneen tutkivasti.

-- Päästääkös isänne teidät menemään? Aleksandra Porfirjevna ei
vastannut heti.

-- Ei. Eihän hän päästä.

-- Kuinkas te siis lähdette?

-- Lähden kuin lähden kuitenkin! -- sanoi neito ja kysäsi vikkelästi:
-- entäs te... mitäs te puuhaatte?

-- Mitäkö minä puuhaan? -- naurahti Paulinkka hämillään: -- minä olen
yksinkertaisesti naimisissa... papin kanssa.

Aleksandra Porfirjevna rypisti hieman kulmiaan ja vilkasi Iivana
pappiin.

-- Minä en rakasta, -- sanoi hän, -- pappeja. He palvelevat pahaa!

Paulinkka sävähti tulipunaiseksi ja tuijotti häneen kummastunein
silmin, aikoi jotakin kysyä, mutta samalla Perehvatov virkkoi hänelle:

-- Paulinkka kulta! -- tarjoatkos meille teetä?

-- Heti paikalla.

Hän läksi ruokasaliin... Perehvatov jatkoi puhettaan, kääntyen nyt myös
Aleksandra Porfirjevnan puoleen.

-- Ukko-raiskan on ikävä yksikseen. Ukko-rukka puhelee itsekseen:
menenpä tästä tehtaan konttooriin, Udalovin luo... numeropeli on
minulle tuttu asia! Kiitos Herralle Jumalalle, -- 35 vuosikultaa olen
istunut rahatoimikamarissa numeroiden ääressä ja ilman sitä peliä ihan
ikävä riipasee. Kuljenpa tai puhelenpa, numeroleikki aina edessäni
väikkyy... Ja onpa se ukolle kuuluva ominaisuus sekin ettei toisinaan
öisin nukuta, -- niin että mitä te arvelette, arvoisa herra? Niinpä se
numeropeli silmissä tanssii!

-- Tottumus on pyhä asia -- sanoi Iivana pappi matalalla äänellä,
hämillään Aleksandra Porfirjevnan tutkivasta ja, kuten hänestä näytti,
vihamielisestä silmäyksestä.

-- Niin, se tottumus! -- kiivastui Perehvatov: -- kun noin kodin
lämpöisessä sopukassa 35 vuotta istua mököttää... Mutta minä palvelen
täällä vasta kolmatta kuukautta -- ja jo toinen lainrikkomus täytyy
kokea! En ole tottunut nykyiseen kansaan, herra pastori... Enkä halua
tottuakaan... siihen olen liian vanha. Ensinnäkin itse Udalov, meidän
kesken sanoen, kunnioitettava herra, on raaka talonpoika. Kun on lakko,
niin silloin tarvitaan taloudellista voimaa, vaan hän jo toista viikkoa
juopottelee. Pääjohtaja... saksalaista sukua. Pölkkypää! Pölkkypää hän
on! Minä hänelle vakuutan: Henrik Karlovitsh, kovaa taloudellista sanaa
tässä tarvitaan... lempeätä vakuutusta tarvitaan, sentähden että nuo
ihmiset tosiaan ovat oikeutetut itselleen lisäpalkkoja vaatimaan ja
täytyy heille siis vakuuttaa asian parantamisen mahdottomuutta, jotta
eivät vast'edes heittäy hävyttömiksi! Vaan se saksalainen makkara jo
aamusta pitäen nielasi oluttynnyrin kitaansa.

Perehvatov heilautti käsiään ja päätään.

-- Luovun koko paikasta, kovin on levoton! Lempoako ne minut tänne
kyyditsivätkin! Rahatoimikamarissa on -- paratiisi. Siellä on vain
rauhallisia numeroita. Vaan täällä on kaikki väki ruti-rauhatonta.
Ja minä olen vanha, vanha, hyvä herra! Ennen meidän aikaan, kun minä
tämän talon pahasen itselleni rakennutin, ei silloin vielä täällä
näkynyt noita piipun-tötteröitä... Alkuperäinen autius silloin levisi
ympärillä... ja rauha vallitsi, arvoisa herra!

-- Taisi olla hyvä nukkua? -- hymyili Aleksandra Porfirjevna.

-- Oli oikein mainiota nukkua! -- tarttui puheeseen kiihkeästi
Perehvatov, tosin vähän kummastellen outoa kysymystä.

Mutta Iivana pappi ymmärsi hänet toisella tavalla ja hyrähti nauramaan.

-- Ettekös te neiti, -- sanoi pappi istahtaen neidon viereen, -- ole
Porfiri Vlasitshin tytär?

Neito siirtyi papista hiukan loitommaksi.

-- Kyllä minä olen hänen tyttärensä, -- sanoi hän kiireesti: --
vaan minä tulin teidän luoksenne, Grigori Petrovitsh, juuri noiden
rauhattomien piippujen johdosta. Me olemme keränneet kaupungissa pienen
kirjaston työväkeä varten...

-- Tekö isänne kanssa?

-- Ei, isä ei tähän ole ottanut osaa... Läheisyydessä ei meillä sille
ole minkäänlaista säilytyspaikkaa. Tehtaalla on mahdotonta, työmiesten
luona on epämukavaa. Mutta tehän voisitte jaella kirjoja aivan
kuin omasta kirjastostanne sentähden että olette alati tekemisissä
työmiesten kanssa.

-- Mutta rohkenen kysästä... Kuinka teidän arvoisa isänne tätä asiaa
arvostelee?

Aleksandra Porfirjevna irvisti hullunkurisesti katsahtaen Iivana
pappiin.

-- Miksi minulta tässä talossa alati kysytään isän mielipidettä? Isäni,
kuulkaahan Grigori Petrovitsh, on oma itsensä, ja minä olen myös oma
itseni. Minä en ole enää lapsi! Voin astua omilla jaloillani. Olen jo
22-vuotias... Syksystä tulen ylioppilaaksi! [Naisylioppilaan nimeä ei
tosin Venäjällä näihin asti ole käytetty; sana _kursistka_ on tarkasti
suomennettuna "kurssien kuuntelijatar". (Suom.)]

-- Ja hiuksenne leikkuutatte? -- hymyili Iivana pappi hyväsydämmisesti.

Aleksandra Porfirjevna katsahti häneen ankarasti.

-- Kylläpä pastorilla on typerät ajatukset!

Pappi säpsähti, hämmästyneenä laskien päänsä.

-- Kas vaan, kas vaan! -- puhui Perehvatov levottomana. -- Minä
tietysti... Mutta miksi te, rohkenen kysyä, olette kääntynyt minun
puoleeni?

-- Minä olen teistä paljon kuullut asianajaja Levandovskilta.

-- Ahaa, Paavo Stepanitshilta... Ah, hyvä herra... Kuinkas muuten,
kuinkas muuten! Mehän olemme hänen kanssaan ystävykset! Kuinka minun
siis on oltava kanssanne? Te olette minuun käynyt käsiksi kovin
äkkiarvaamatta... Minua tietysti ilahduttaa... Mutta nykyäänhän ajat
ovat niin levottomat, ja kirjasto ei ole mikään leikinasia... se on
vaarallista peliä!

-- Te pelkäätte? Ensinnäkin: omasta kirjastostanne ei kukaan voi teitä
estää jakamasta kirjoja, ja toiseksi: te ette välitä virastanne...

-- Äityeni armahani! Minä olen vanha... liian vanha teidän juoniinne...
Suokaa toki anteeksi! Kuinkas te hoksasittekaan ruveta puuhaamaan
sellaisia asioita...

-- Isä hoi! Tee on valmista! -- ilmoitti ruokasalista Paulinkka.

-- Sepä nyt vasta hyvä! -- ilahtui Perehvatov: -- herrasväki, tehkää
hyvin.

-- Jääkää hyvästi! -- toimitti Aleksandra Porfirjevna nousten.

-- Eihän toki vielä, ei meillä näin vain vierasta päästetä... juokaahan
toki teetä ensin. Minä pyydän, minä pyydän... elkää halveksuko ukkoa!
Armahtakaa toki! Porfiri Vlasovitshin tytär... Minusta on niin hauska,
erinomaisen hauska nähdä teidät talossani...

Ja päästäen neidon edellään ruokasaliin, puheli hän Iivana papille,
mutta niin että myös neito sen saattoi kuulla:

-- Shirokosadovilaista verta! He ovat kaikki semmoisia, Shirokosadovit,
hyvä herra... kuin piikiveä!

Kodikkaassa ruokasalissa, joka oli täynnä kukkia, seinillä muotokuvia
ja öljyväripainoksia heleissä ja kullatuissa kehyksissä, -- kun kaikki
olivat istuutuneet pöytään ja Paulinkka oli kaatanut kaikille teetä,
siirsihen papin rouva istumaan Aleksandra Porfirjevnan viereen ja sanoi
hänelle hymyillen:

-- Te miellytätte minua suuresti!

Neito katsoi totisesti häntä silmiin ja lausui:

-- Te myös minua!

-- Kertokaapas minulle Desortsevasta, missä hän on ja missä toimissa?
Hänhän oli silloin vielä lapsi, valmistavalla luokalla, en oikein häntä
muistakkaan: kiharapää semmoinen, silmät kuin mandelipuun kukat... Ihan
hoikkanen varreltaan... Minä häntä kauheasti rakastin! Ääntämistapa
hänellä oli huvittava! Hän saattoi tulla minulle sanomaan esimerkiksi
että: "ettekö halua pi-rukaista?" Ja minä nauroin täyttä-kurkkua ja
suutelin häntä... se oli niin kovin hauska tyttö! Johtajatar sai tietää
meidän ystävyydestämme, kutsui minut luokseen ja sanoi: "te olette
hyvien vanhempien tytär ja kristitty... sopimatonta on että olette
ystävykset juutalaistytön kanssa."

-- Hyi hävytöntä! -- huudahti Aleksandra Porfirjevna karahtaen
punaiseksi. -- Mikä oikeus on noilla ulkokullatuilla pölvänöillä
halveksia kansallisuutta, joka on lahjoittanut mailmalle parhaita
ihmisiä! Kaikki nuo Spinozat, Lassalet, Marxit, kaikki, jotka ovat
työntäneet eteenpäin yhteiskuntaa, tiedettä, taidetta, jotka ovat
intohimoisesti taistelleet ihanteiden puolesta... juuri juutalaiset. He
ovat tuoneet mailmaan sydämmiä tärisyttäviä aatteita, he ovat valaneet
ja yhä valavat mailman kiertokulkuun innostuksen aaltoja! Ja kutka
enempi heitä ovat saaneet kärsiä vääryyksiä jonkun pyhimystarun takia,
historiallisen kummituksen, joka on syntynyt pimeässä muinaisuudessa!
Ei, täytyy olla varustettuna järjellä, joka on synkkä kuin yö,
sydämmellä, joka on kiveä kovempi, kohdellakseen juutalaisia siten
kuin nuot itsetyytyväiset tylsimykset! Vaan nehän kantavat vihansa
kadulle, tekevät juutalaisten elämän sietämättömäksi, ärsyttävät heitä,
harjoittavat juutalaisvastaista politiikkaa panemalla toimeen ryöstöjä
ja murhia! Kuinka paljon täytyykään vielä työskennellä kiskoakseen
ihmissydämmistä pois petoeläintä, noita tylsiä ja itsetyytyväisiä
tunteita!

-- Vaan voipiko sitä sitten? -- sanoi Paulinkka ahnaasti häntä
kuunnellen: -- hävittää ihmisestä petoa?

-- Koko historia johtaa siihen, -- lausui jo rauhallisesti ja lujasti
Aleksandra Porfirjevna: -- kaikki inhimillinen sivistyy, kaikkien
petomaisten muinaisuuden perimysten kanssa aina yhteiskunnallisiin ja
valtiollisiin asti -- käypi vimmattu taistelu!

-- Missä? -- kysyi Paulinkka yksinkertaisesti, kohottaen kulmiaan.

-- Kaikkialla! -- naurahti Aleksandra Porfirjevna: -- silmähtäkää
tarkasti ympärillenne. Ettekös kuule, kuinka ympärillänne historiaa
luodaan?

Hänen katseensa sattui yhteen Iivana papin katseen kanssa ja
suuttuneesti kulmiaan rypistäen siirsi hän sen hänestä pois.

-- Vanhalla mailmalla, -- sanoi hän, -- on paljon puoltajia. Mutta
voiton saavuttavat ne, jotka siitä ovat irtautuneet!

-- Ei, kuulkaahan mitä minä teille sanon, armollinen herrasväki, --
ainoastaan ne, joiden käsiin kaikki rikkaudet keräytyvät! Vai ketkäs
muut, hyvä pastori? -- alkoi Perehvatov pitää puhetta papille: -- Ukko
Udalov juopi itsensä rappioon, se on varma... Ja on jo juonutkin! Hänen
onnettomalta vaimoltaan ei enää vaadita mitään tässä murheen laaksossa:
hän pitää jo itseänsä elävältä haudattuna... Ja lapsi-parat sitten? Se
on eräänlainen kokoelma, arvoisa herra! Eläintieteellinen kokoelma...
Suvaitsetteko tuntea vanhinta tytärtä? Aglaita? Tummakko kuin korpin
siipi, järkeähuikaisevan pulska, pommi-tyttö! Kaikki upseerit hänet
likeisesti tuntevat. Kuka se troikalla nelistää? Aglajushkapa
tietenkin! Kuka miehensä kanssa oikeudessa riitelee? Aglajushkapa
tietenkin! Vaan kerran, hyvä herrasväki, oli tapaus -- hän vietti
yönsä poliisiputkassa... aamulla vasta huomasivat, minkä linnun olivat
häkkiin pistäneet. Niinpä niin... Entäs vanhin poika? Oletteko kuulleet
jutun? Ravintolassa suuressa seurassa kysyä tokasee: paljonko piaano
maksaa? Puolitoista tuhatta! He tuossa! Ja mitäs arvelette, hyvä herra?
Aukasi kannen koko seuran nähden, istuutui päälle ja...

Perehvatov kallistautui Iivana papin puoleen ja sanoi tälle jotakin
korvaan, nauraen.

-- Sepä koko konstailija! -- virkkoi Iivana pappi päätään pudistaen.

-- Matkustaja maan ympäri, arvoisa herra! Ja sitäpaitsi on sillä
miehellä mätähaavoja jo lapsuuden vuosilta... nähtävästi perintöä
isältä. Ainoastaan nuorin poika heillä on ikäänkuin sukuun kuulumaton.
Häntä sanotaan lempeäksi ja älykkääksi mieheksi... lopettaa kohta
opintonsa yliopistossa. Vaan on hänkin tuollainen toivoton ja
sairaloinen.

Samalla Perehvatov kohteliaasti kääntyi Aleksandra Porfirjevnan puoleen.

-- Mitä salaisuuksia suvaitsette supatella tyttäreni kanssa?

-- Juttelen tässä, kuinka meitä kerran syytettiin poliittisesta
epäluotettavaisuudesta! -- sanoi Aleksandra Porfirjevna hymyillen.

-- Vai sellaista! -- tokasi tuikeasti Perehvatov.

-- Minä olin silloin viidennellä luokalla. Meillä muutamilla
ystävättärillä oli silloin tapana iltaisin kokoontua Takaliston
sillalle laulamaan. Meidät ilmiannettiin johtajattarelle, että me muka
laulamme vallankumouksellisia lauluja. Ja arvatkaas, mitä lauloimme?

Hän alkoi koomillisesti hyräillä, heiluttaen päätään tahtiin:

-- Tor-r-ea-door... käy taistelohon! Sitten hän kääntyi jälleen
Paulinkan puoleen.

-- Voi, se oli onnellista aikaa! Vahinko ettette te käynyt koulua
yhdessä kanssani! Silloin sitä osattiin tyttöjä opettaa! Minä ja
Desortseva... Meitä oli seura mitä hurjapäisimpiä neitoja. Me jaoimme
kaupungin keskuudessamme piireihin ja keräsimme varoja rikkailta...
Kukas kehtaa naislukiolaiselta kieltää? Eikö se ole totta? Paljon rahaa
me keräsimmekin. Me tunkeusimme surkeimpiin hökkeleihin, työmiesten,
pesijättärien, suutarien luo... Tietysti me kaikkein ensimäiseksi
pesimme, puimme ja harjasimme tuon köyhän kakaralauman. Neulottiin
yökaudet, pestiin, leikattiin, silitettiin. Sitten ryhdyttiin myös
opettamaan. Koko Joentakalisto muuttui yhdeksi ainoaksi kouluksi!
Lapsikakarat odottelivat meitä kuin pienet kerubit kaduilla... Ja me
tulla pouhasimme heidän luokseen kasvot totisina, ketterin askelin...

-- No, ja tietysti siitä johtokunta sai tietää? -- kysäsi Perehvatov.

Aleksandra Porfirjevnan kasvot kävivät ankariksi.

-- Tietysti! Samovaari kihisi hiljaa.

Akkunasta kurkisti sisään savikaivos-tanteren autius.

Jostakin kaukaa kuului ääniä ja monilukuisten jalkojen töminää.

-- No, tiesinhän minä tuon! -- kivahti päähänsä tarttuen Perehvatov.

Hän hypähti tuolilta, riensi akkunaan juoksujalkaa, ja kurkisti ulos.

-- Heitä ovat! Heitä!!

Akkunan takana vaelsi työmiesjoukko meluavin puhein.

Heti sen jälkeen kajahti ilmassa soitto, räikeästi ja kaikuvasti.

Perehvatov ja hänen perässään kaikki muut karkasivat kiireesti
portaille.

-- Minua niin miellytti se mitä te tuonoin puhuitte juutalaisista! --
virkkoi etehisessä Iivana pappi Aleksandra Porfirjevnalle. -- Mutta te
unohditte Kristuksen... Myös hän oli juutalainen!

Neito katsoi pappia tarkkaavasti, mutta jo lauhkeasti.

-- Vaan mitäs on Kristuksesta jäljelle jäänyt? -- huomautti hän. --
Pappeja vain!



VI.


Työmiehiä oli noin nelisenkymmentä henkeä. Siinä oli savenkaivajia,
punaiseen pölyyn peittyneitä niin että naamat, hiukset ja
vaatteet paistoivat punaiselta. Mustina muurottivat lukkosepät,
ikäänkuin raudasta tehdyt. Keltainen rapa oli möykyiksi kuivunut
tiilenpolttajiin. Heidän välissään vyöryi harmaita kivenhakkaajia kuin
mitähän louhittuja kivenkappaleita. Vähän siistimmin olivat puetut
ainoastaan tehtaalaiset. Mutta heidänkin nokisissa ja ruskettuneissa
naamoissaan näkyi naapuruutta tulenpaahtavista pätseistä. Kaikkien
edellä kulki kaksi miestä rinnakkain.

Toinen oli korkeavartaloinen, hiukan kumarainen kirvesmies, vielä
nuori, mutta sangen totinen kasvoiltaan, joilta parta oli ajeltu ja
joilla pienet viikset ainoastaan hiukan varjostivat karkeita huulia
ja terävää alaleukaa. Hänellä oli tuikeat silmät; keskustellessaan
hän ikäänkuin nosteli jotain raskasta pitkillä, vahvoilla käsillään.
Työtoverit nimittivät häntä "Ljaksanitsh", lyhennykseksi nimestä
"Aleksei Ivanitsh". Hänen vierustoverinsa oli näöltään kuin savipaakku,
joka on nostettu kaivoksen uumenista ja katselee mailmaa alta
sumeain kulmiensa uteliain ja läpitunkevin katsein. Mutta näkyi että
elämäntaistelussa tämä savipaakku oli vahvistunut, karaistunut tulisten
pätsien lieskoissa ja muuttunut rautaiseksi. Hänen päänsä, jossa
törrötti karkeita punasenruskeita hiuksia, painui keveästi leveisiin
hartioihin ikäänkuin olisi se alati, vaikkakin ylpeästi, odotellut
iskua jostakin päin, ja sentähden hänen neljänkymmenen-ikäiset
kasvonsa, jotka olivat vähän turvoksissa ja joissa kasvoi karkea
punaparta, olivat odottavan ja häijyn näköiset.

-- Me tulemme sinun luoksesi, Grigori Petrovitsh, -- alkoi hän puhua
ikäänkuin olisi huutanut tyhjään tynnyriin: -- sinä olet siellä ainoa
järkevä ihminen... aivankuin et vielä olisi villiintynyt! Sinun kanssa
toki saattaa puhella ihmisellisesti, ilman haukkumista. Toveritkin
sanovat: menkäämme ukko Perehvatovin luokse.

-- Mitä te, herraseni, minulta tahdotte?

-- Ole armollinen, tule välittäjäksemme! -- pauhasivat äänet: --
muutamia päiviä sitten sinun onnistui masentaa Muhapelli! Lempo sen
tietää, kuinka se sinulle onnistui.

-- Mikä Muhapelli?

-- Ka se Heikki! naurahtivat työmiehet: -- meillä on hälle oma
liikanimemme keskuudessamme. Ljaksanitsh sen on keksaissut.

-- Muhapelli tosiaan on olemassa! -- hymyili Ljaksanitsh: --
kaljasielu! Hän on myönyt itsensä Udaloville oluttynnyristä. Tuhansia
hän saapi! Vaan eihän meidänkään ole tarvis nälkään kuolla, Grigori
Petrovitsh! Kullakin on pereensä... Tuolla Potapovilla esimerkiksi on
kuusi lasta.

-- Kuusipa hyvinkin! -- säesti Potapov: -- ne täytyy kasvattaa...
opettaa ne täytyy! Vaan eiväthän nuo ole tehtaalle edes koulua
puuhanneet. Meihin katsotaan kuin petoeläimiin...

Potapov pyöritti vihaisesti päätään.

-- Ehei, miksi niin... emme me ole lainkaan petoja! Se että me
teemme halpaa ruumiillista työtä, ei merkitse mitään: ruumiillisella
työllä koko mailina koossapysyy! Kyllä se kulta kirkkaasti kimmeltää
rikkaitten kammareissa, vaan eipä se ilman meitä kimmeltäisi, vaan
maassa makaisi...

-- Oikea ajatus! -- hymyili Iivana pappi Aleksandra Porfirjevnalle.

-- Jääköön siis meidän kouriimme siitä kullasta edes muruset, jotta
voisimme ihmisiksi elää ja lapsiamme kasvattaa, jotta heistä tulisi
oikeita ihmisiä ja saisivat oikeutensa.

-- Mitä oikeuksia te tarvitsette? -- tokasi levottomasti kämmeniään
hieroen Perehvatov.

-- Maallisia, ihmisellisiä oikeuksia! -- huudahti Ljaksanitsh: -- onko
oikein ja kohtuus, että toisilla on kaikki, vaan toisilla ei mitään?
Meille sanotaan -- oikeus on taivaassa! Ei se ole totta, se on maan
päällä, mutta... kätkettynä!

-- No sinä, hyvä herra, et ole oikein, -- säikähti Perehvatov: --
semmoisista puheista eivät kiitä...

-- Mistäs meitä sitten kiitetään? Puhuminen omista asioista on
kielletty, lukeminen on kielletty... kohta tulee ajatteleminenkin
kielletyksi!

Hän loi kolkon katseen tehtaan savupiippuihin, jotka hymyilivät
auringolle, ja lisäsi:

-- Se aika on mennyt! Jos ihminen on oppinut erottamaan hyvän pahasta,
kuinka hän voipi käydä sovitteluihin...

-- Raskasta tämä on! Kerrassaan raskasta! Ja epänormaalia, -- alkoi
taas Potapov puhua: -- ja läpiläpeensä kohtuutonta! Ilman lisäpalkkaa
on meidän mahdoton toimeentulla, -- sen sinä itsekkin näet, Grigori
Petrovitsh. Aika on tukala; töitä ja työtunteja on vain lisätty.
Kruunu on antanut Udaloville urakalla uusia kasarmeja rakennettavaksi.
Kaikki ainekset myös rautasiltaa varten Pajom-joen yli valmistetaan
meidän tehtaassa. Kaksi tuntia on työtä lisätty, -- vaan palkka on
entisellään... Onko se oikein? Lisäksi on töihin tulvinut paljon
kaikellaista kansaa, -- työmiehiä, urakoitsijoita, insinöörejä...
Kaikki on kallistunut, -- asuntovuokrat ja ruoka-aineet... Mutta palkka
on vanhoillaan. Käykös tämmöinen laatuun?

Potapov vaikeni.

-- Herrat toverit! -- alkoi Perehvatov puhua: -- kun minä itse palvelin
rahatoimikamarissa... Tuota ei, kuulkaahan mitä teille sanon. Minä olen
vanha, vanha... minä kieltäyn! Minusta on kovin rauhatonta täällä!
Puhelinhan minä teidän saksalaisenne kanssa, koetin häntä vakuuttaa.
Vaan hän vain häkätti mulle: -- "Lakko! Ei saa olla hempeä lakolle".
No, mistä minä siis tiedän, lakkoko teillä on vai mikä... Silloin kun
minä itse palvelin rahatoimikamarissa...

-- Vaan mitäs se saksalainen oikein sanoi, häh? -- pauhattiin joukossa.

-- Kyllä minä hänelle järkisyyt selitin! Sepä tietty, sillä
mahdotontahan on toimeentulla sillä, mitä te saatte. Vaikka tehtaalla
työ nousee satoihin tuhansiin! Rahatoimikamarissa olen minä tottunut
numeroihin... ja ne vilisevät silmissäni heti kun alan loppusummia
laskea... No niin, -- vaan elkää huoliko minua vaivata enempää...
Vieläpä huutamalla huusi korvaani se saksalainen ja sanonpa teille
muutaman salaisuudenkin: -- oli puuhassa kutsua tarjokkaita
päiväkaupalla... tulityöhön.

-- Niinkö? -- sanoi Potapov synkästi.

Mutta Ljaksanitsh riehahti äkisti vihanpuuskaan.

-- Jos niin... niin kaikki työmiehet nostatamme lakkoon!! -- ja hän
teki liikkeen käsillään ikäänkuin olisi kiskaissut maasta irti jotakin
raskasta.

-- Ei heillä ole siihen oikeutta! -- huusivat työmiehet: -- me teemme
työtä vuosikaupalla, me olemme tänne perheinemme asettuneet! Vai
aikovatko he meidät kadulle viskata?

-- Nähdäänpäs vielä! -- virkkoi Potapov kokonaan pörhistyneenä ja
ikäänkuin karvat pystyssä vihasta:

-- He tahtovat meidät kuljettaa jyrkänteen reunalle? Koettakootpa!
Voimaan on pakko vastata voimalla, -- vaan kuka on väkevämpi, se on
vielä koettelematta!

Ljaksanitsh ikäänkuin voimisteli käsillään.

-- Kaikki me nostatamme lakkoon! -- huusi hän: -- sekä
shilorojevilaiset että neimannilaiset... Loukkaukseen emme taivu!

Hän kääntyi ympäri.

-- Toverit! Oitis tehtaalle!

-- Oitis!!

He kääntyivät siihen suuntaan, josta tehtaan savupiiput häämöttivät.
Aurinko valaisi heidän päättäväisiä kasvojaan. Iivana pappi tarkasteli
heitä miettiväisesti ja hän tunsi heistä uhoavan jonkunlaista
vastustamatonta voimaa.

-- Vaatikaamme itse Muhapelliä! -- kuohui Ljaksanitsh. -- Tulkoon ulos
puhumaan! Vaan jos riitaa rakentaa, niin riidellään vaan!

-- Jääkää hyvästi, Grigori Petrovitsh! -- huusivat työmiehet.

-- Veikkoseni, elkäähän vain tehkö tuhmuuksia! -- koetti Perehvatov
vakuuttaa.

He poistuivat, ja oli kuin heidän käynnissään olisi ollut jotakin
erikoista, mikä ei kuulu tavallisille ihmislaumoille.

Muutamat työmiehistä katsahtivat taaksensa ja hymyillen nyökäyttivät
päitään Aleksandra neidille.

-- Hyvästi Aleksandra Porfirjevna!

-- Hyvästi, toverit! -- vastasi tämä.

Iivana pappi ja Perehvatov katsahtivat kummeksien neiti Shirokosadovaa.

-- Mutta tehän näytte olevan heidän kanssaan ihan veliveikkoset! --
sanoi Perehvatov.

-- Kuinkas minun sitten pitäisi olla heidän suhteensa? Sehän on minulle
kaikki tuttua väkeä...

Edetessään joku työmiehistä vihelsi, joku toinen alkoi laulaa laulua,
jolloin toiset siihen yhtyivät. Savitanner oli hetkeksi elostunut.

Pilvettömältä taivaalta valoi aurinko kultaista valoaan vajojen
mustiin kattoihin; tehtaan piiput ikäänkuin hymyilivät syrjästä vasten
aurinkoa. Nälkäturpainen kulkurikoira ilmestyi keskelle tannerta ja
alkoi ulvoa kuullessaan laulua, joka häipyi tehdasrakennusten taa.

-- Pelkään, -- puhui Perehvatov, -- ettei tämä hyvällä lopu. Heikki
herra ei hevillä suostu myönnytyksiin. Ja ne ovat siellä koonneet
jonkun neuvoston, tahtovat ilmoittaa asian kuvernöörille...

Aamiaisen jälkeen lausui Aleksandra Porfirjevna hyvästit talonväelle,
ja Iivana pappi ja Paulinkka hankkiusivat menemään Rudometovin luo.

He kulkivat kolmen yhdessä pitkin Takaliston autioita katuja.

-- Voi kuinka minä hirveästi pidän teidän vaimostanne! -- virkkoi
Aleksandra Porfirjevna Iivana papille.

-- Mistä ihmeestä te hänet tunnette? -- kysyi pappi.

-- Miten mistä? -- kummasteli vuorostaan Aleksandra Porfirjevna,
katsoen vuoroin Paulinkkaa, vuoroin pappi Iivanaa.

Paulinkka pyrskähti nauramaan, vaan pappi Iivana, käsittämättä
asianlaitaa, joutui kauheasti hämilleen. Silloin vasta Aleksandra neiti
äkkäsi erehdyksensä.

-- Minä kun luulin että Paula Grigorjevna on teidän vaimonne, -- nauroi
hän.

-- Miksi te niin luulitte?

-- Kas kun hän minulle oli sanonut että hänen miehensä on pappi.
Sitäpaitsi te koko aikana ette päästänyt silmiänne irti hänestä.

Paula Grigorjevna kosketti neidin kyynäspäätä ja katsahti kummallisesti
naurahtaen häntä kasvoihin:

Tosiaanko? -- virkkoi hän viekkaasti.

-- No kaikkea!--sanoi pappi pitkään, rykien: -- minä kun en tuota
vähääkään hoksannutkaan. Mutta olettepa te, neiti, aika myrkyllinen!

-- Ka sellainenhan olen! Nähkääs: minä ylipäänsä en liioin suosi
pappeja. Minun käsittääkseni kunnon ihminen ei rupea papiksi...

-- Ohoo! Sepä ankara tuomio! Mutta se on puolueellista...

-- En minä läsnäolevia tarkoittanut.

-- Se ei muuta asiaa!

-- Nähtävästi minä taas teitä satutin. Elkää erehtykö, hyvä ystävä.

-- Ei se mitään, ei se mitään, rakas neiti... löylyttäkää vain! Minulla
on kumara selkä, joka kaiken kestää, vaikka olenkin kunnoton mies...

Aleksandra Porfirjevna rupesi nauramaan.

-- Millenkäs te nauratte?

-- Sille, kun te loukkaannutte. Semmoisesta minä pidän. Ainoastaan
hyvät ihmiset kykenevät loukkaantumaan!

-- Tuopa ei ole hullumpaa logiikkaa!

-- Semmoisen suhteen, mistä en pidä, olen minä aina jyrkkä. Vaan
äskettäin ette minua miellyttänyt...

-- Entäpä nyt? Neito nauroi viekkaasti.

-- Nythän tuota olette kokolailla... Minä tunnen teitä kohtaan
myötätuntoisuutta... kuten oikeaa ihmistä kohtaan.

-- Siitäpä siis kiitos teille! sanoi pappi.

Sillan takaa, mäkirinteeltä, tuli näkyviin ukko Shirokosadovin talo.
Sen edessä oli vähäinen paaluaitaus vanhanaikaisine, kömpelöine
puineen, jotka raappivat akkunoita ja loivat runsaan varjon. Vihreän
seasta näkyi talon pitkä ja matala fasaadi, joka oli maahan painunut,
aikoinaan siniseksi maalattu, mutta nyt jo paikoin virttynyt, ja siinä
tavattoman suuret pimeät akkunat ilman akkunaverhoja, jonkatähden talo
näytti asumattomalta. Portille päästyä sanoi Aleksandra Porfirjevna:

-- Kuulkaahan? Mennäänpä iso-isiin luo! Vaarista se olisi hirveän
hauskaa! Hänen luonaan ei käy juuri ketään, vaan ennen hän eleli hyvin
leveästi...

Iivana pappi katsahti Paulinkkaan.

-- Mieluusti minun puolestani, kunhan vain ei kauvan viivytä.

He astuivat sisään autiolle pihalle, joka oli ruoholla kasvettunut
ja jossa oli tilavia vaunuvajoja ja talleja, näöltään tyhjiä. Myös
sisältä näytti talo asumattomalta. Avarasta salista kävi kylmän uho.
Vanha, päällystetty huonekalusta näytti rapistuneelta. Kuvastimet
kurkistelivat ikäänkuin arastellen seinämiltä. Iso hämähäkki kiipesi
kiireesti kattoa kohti pitkin hienoa lankaa. Myös vierashuoneessa
seisoi raskas, vanhanaikuinen, kolkko huonekalusta, ja laesta riippui
kynttiläkruunu, jota ei pitkiin aikoihin oltu sytytetty. Keveästi
raappivat akkunoita puiden oksat siimestäen hiljaista autiutta. Palkit
narahtelivat tulijain varovaisten askelten alla. Kammottava tunne
valtasi Paula Grigorjevnan ja hän tarttui väkinäisesti Iivana pappia
kynkästä...

-- Mikäs sinulle tuli? -- kuiskasi pappi.

-- Tuntuu niin kummalliselta! Aivan kuin täällä joku olisi kuollut...

Aleksandra Porfirjevna aukasi raskaan, kumeasti narisevan oven. He
tulla töksähtivät huoneeseen, joka heistä näytti elolliselta vain
läpikuljettujen huoneiden autiuden jälkeen. Se oli ukko Shirokosadovin
makuukammio. Siellä vallitsi oikein tuollainen alkuaineellinen
epäjärjestys. Aivankuin olisi kaikista muista huoneista tänne raahattu
kaikki hylkytavara, pinottu läjiin ja ripustettu hajalleen miten
sattui pitkin seiniä. Siinä seisoivat toisiinsa sekaantuneina nojaimet
ja tuolit, jotka näyttivät kerrassaan peloittavilta rapistuksessaan;
pelipöytä kortteineen ja liidunpalasineen oli niin kiinni pienen
napupelipöydän kanssa ettei siitä voinut sivu päästä; tavattoman iso
kirjoituspöytä oli työnnetty likelle sänkyä, joka oli aivan matala
ja leveä kuin arkisohva, ja jonka vuodetta nähtävästi ei milloinkaan
oltu korjattu. Pitkin seiniä roikkui kellastuneita valokuvia ja
arvokkaannäköisten kauppiastyylisten vanhusten öljyvärisiä muotokuvia.
Muudan arkkipiispa katseli ankarasti kuni elävä seinille ripustettujen
halattien, paitojen ja lievetakkien takaa. Vuoteella istui kuluneessa,
pehmoisessa, bukharalaisessa viitassaan, harmaapäinen, ryppykasvoinen
vanhus ja värisi kokonaan kuin vilusta, vaikka aurinko parhaallaan
paistoi tännekkin -- noihin pölyisiin, puoleksi verhottuihin
akkunoihin. Kaula hänellä oli laiha ikäänkuin venyttämällä kavennettu;
ryppyiset kasvot harmaine parran typyköineen näyttivät teräviltä, mikä
kai johtui siitä että niistä tihtasivat tuikeat, kylmät, älykkäät,
myrkyllisen-pilkalliset silmät, joiden syvyydestä päilyi tuo tumma
pohjamuta, mikä niin oli ominaista kaikkien Shirokosadovien silmille.
Vanhus oli jostakin kiihdyksissä ja hypisteli hätäisesti molemmin käsin
viittansa rinnuksia.

-- Vieraat, jotka tulevat oikeaan aikaan, ovat kuin luut, jotka
nälkäiselle viskataan! -- alkoi hän puhua.

Hänen kimakassa äänessään oli valtava sävy.

-- Vaan vieras, joka sattuu sopimattomaan aikaan...? -- alkoi Iivana
pappi.

-- On kuin mahansa täyteen syöneen jälkiruoka! -- naurahti vanhus,
vintilöiden Iivana pappia ja Paulinkkaa lävistävällä, ikäänkuin
hypähtelevällä katseella: -- en tunne, pyhä isä, en teitä enkä
teidän arvoisaa muorianne... Mutta varmaankin olette hyviä ihmisiä!
Heh-heh! Sandra kuljettaa näet luokseni ainoastaan hy-y-viä ihmisiä.
Istuutukaa, pyydämme nöyrimmästi... Kiitos että tulitte vanhaa miestä
katsomaan! Ukko Shirokosadov ei ole nykyisin oikein kurssissaan...
heikontunut, näivettynyt on ukko Shirokosadov! Hänestä ei välitetä!
Nykyisin kaikki isoiset miehet ovat mennyttä kalua... Tilanomistajat...
maanviljelijät... tehtailijat...

Hän yskähti pappi Iivanalle käsittämättömästä suuttumuksesta.

Samalla kohosi pimeästä nurkasta ikäänkuin musta varjo, kömpelö ja
leveä haamu, Porfirius Shirokosadov. Mutaisin silmäyksin hän tuijotti
vieraisiin eivätkä hänen kasvonsa mitään ilmaisseet. Tervehtiessään
ojensi hän jokaiselle paksun, turvettuneen, lyhytsormisen, kummallisen
kylmän kätensä sekä virkkoi isäänsä kääntyen:

Tuulotelkaahan, isäseni, itseänne vierasten seurassa... Voimmehan
puhella perästäpäinkin.

Raskain askelin, josta huonekalut hypähtelivät, vieläpä arkkipiispa
seinällä tärähti, poistui Shirokosadov ulos makuukammiosta. Ja pitkin
etäisiä huoneita kaikuivat hänen painavat askeleensa aivankuin siellä
olisi vaeltanut keskiaikainen ritari täysissä tamineissaan.

Ukko seurasi hänen menoaan vihaisin katsein.

Nähtävästi jokainen pojan sana oli hänen mieltään kuohuttanut.

-- Ja mitä hän noin kopistelee, kopistelee! -- kärisi ukko: --
ruumisarkkuako hän minulle naulata kaputtelee?!

-- Se on hänen käyntitapansa, isoisä kulta. Elkää olko levoton! --
sanoi Aleksandra Porfirjevna istahtaen hänen rinnalleen ja hiljaa
tarttuen häntä kädestä.

Neito suuteli vanhuksen kättä.

Ukko rauhoittui tuokiossa ja hänen silmänsä syttyivät iloiseen liekkiin.

-- Sandra kulta! Sandra pieni! -- jupisi hän: -- Sinun tähtesi juuri
isoisä näin yhä taistelee.

-- Kiitos, vaari kulta, te seisotte takanani kuin vankka vuori. Teihin
minä toivoni asetan, -- puheli neito lempeästi: -- totta tosiaan, vaari
ei ilmianna, kyllä minä sen tiedän!

Ukko suli miltei lapselliseen nauruun.

-- Nähkääs, millainen pojantyttö minulla on? -- sanoi hän ojentaen
Iivana pappia kohti laihat, vapisevat kätensä, jonkatähden hänen
bukharalainen viittansa lemahti auki paljastaen hänen käheästi
huohottavan rintansa: -- kultainen on minulla pojantytär! Hän on minuun
kokonaan kiintynyt! kuin oma tytär ikään! Shirokosadovilaista verta...
talonpoikaista! Jyrkkä ja lempeä yhtaikaa! Me Shirokosadovithan
olemme tallukanpunojien sukua... Järjellä me olemme itsemme ihmisiksi
kehittäneet... emmekä väkivallalla! Katselkaahan tuota muotokuvaa
tuolla seinällä!

Vanhus osoitti isoa öljymaalausta, joka kuvasi kuivakiskoista
talonpoikaa räikeine, älykkäine kasvoineen ja luonteenomaisine tummine
katseineen.

-- Se on maanmuokkaaja... minun siittäjäni! Katsokaahan vaan! Minä en
hylkää sukuani, en häpeä sukuperäni halpuutta. Sillä kuka ihminen,
Herran Jumalan luoma, on syntynyt moukaksi? Sekä aateliset, että
kauppiaat, että talonpojat... ovat kaikki samasta savesta tehtyjä!
Järki... kas se on pääasia! Kahta ihmistä eroittaa toisistaan
ainoastaan järki... ja vielä sielu! Ja kellä ihmisellä sielu vain
on lavea ja puhdas, ja järki terävä -- se totisesti on ruhtinas ja
aatelismies, vaikkapa synnyltään olisikin moukka...

Ukko joutui jälleen mielenkuohuun, kurkotellen hoikkaa kaulaansa.

-- Mutta vaikka tuo Porfirius onkin minun poikani... niin en rakasta
häntä!

-- Vaan minuahan rakastatte, isoisä kulta? -- kysyi Aleksandra neiti
johtaakseen vanhuksen ajatukset toisaanne.

Ukko siveli kämmenillään tytön korvia, veti luokseen ja lähes
autuaallisella hartaudella suuteli häntä.

-- Sinä olet minun ainukaiseni! -- puheli hän mieli liikutettuna: --
kaikki muut ovat vanhuksen hyljänneet eivätkä häntä rakasta! Sinä
yksin olet minut ymmärtänyt. Olet käsittänyt vanhan isoisän! Isoisä on
syntinen ihminen... varas ja rikoksentekijä tämän maan päällä... Mutta
yhden asian vain isoisä osaa... Verensä ja henkensä uhraa sinun tähtesi!

Kyyneleitä näkyi vanhuksen silmissä.

-- Armas isoisä! Miksi sinä tänään olet niin rauhaton?

Ukko ei vastannut, vaan jälleen jännitti hermojaan.

-- Taas kopistelee! Taas kopistelee! Kaukaisista huoneista kuuluva
Shirokosadovin askelten ääni läheni lähenemistään. Tuntui kuin koko
autio talo olisi niitä askeleita seurannut säikähtyneesti kyyristyen
kokoon kylmine sisuksineen.

Ovi aukeni ja Shirokosadov astui sisään.

-- Isä, minä olen luopunut äskeisestä tuumastani! -- alkoi hän puhua
jonkunlaisella sävyntuntumattomalla äänellä, katsomatta ketään
silmiin: -- minun täytyy huomenna matkustaa Bogdanofkaan markkinoille.
Puhutaanpa siis asia heti loppuun... Varsin mukava että täällä on
Aleksandrakin saapuvilla ja tuo arvoisa pappi tuossa... Arvoisa pappi
voipi myös jonkun järkevän sanan lausua.

Raskaasti, kuorsahtaen, laskeutui hän nojatuoliin hiukan haaroittaen
jalkojaan ja antaen paksujen käsiensä pudota polvilleen.

-- Aleksandra! -- sanoi hän: -- etkö ole vielä vehkeilyltäsi heittänyt?

-- Mitä vehkeilyitä? -- katsahti tytär kummastellen.

-- Hankettasi matkustaa Pietariin opiskelemaan... Neidon kasvot
muuttuivat ankariksi ja itsepäiset silmänsä himmenivät kuten isälläkin.

-- Minä en muuttele päätöksiäni! -- sanoi hän kuivasti.

-- Mutta jos minä... käsken?!

-- Minä olen täysikäinen ja voin menetellä itsenäisesti! Minulla
on elämäntarkoitus eikä mikään voi pakottaa minua palaamaan omalta
polultani!

Shirokosadov lyödä lämäytti polviaan lyhvillä sormillaan.

-- Mutta jos minä... käsken?! -- toisti hän itsepäisen-karkeasti: --
minä sylkäsen sinun täysikäisyyttäsi! Minä olen isäsi! Minä sinut olen
kasvattanut... minä sinusta vastaan! Minä tiedän, mikä sinulle on
pahaksi ja mikä hyväksi! Katsohan, tyttö!... Isäsi näkee kaikki! Ja jo
nyt olet sinä huonolla tiellä...

-- Millähän huonolla tiellä minä sitten olen?

-- Kyllä minä tiedän... kyllä tiedän! Sinun joka askeleesi minä tiedän!
Takaliston taivaltajatar! Luuletko sinä etteivät ihmiset huomaa, minkä
roskaväen kanssa sinä repostelet? Minulle siitä puhuvat jo ihmiset,
joilla on valta... Häpäiset oman isäsi! Eikö jo riitä!

Hän polkasi jalkaansa, josta tytär säpsähti.

-- Eikö jo riitä? -- toisti hän: -- olet käynyt lukion läpi... siinä
on tarpeeksi. Olet tullut hemmotelluksi! Tuollainen oppi jo riittää
hyvälle morsiamelle!

-- Morsiamelle?! -- huudahti tytär: -- mitä se merkitsee?

-- Udalov sinua pojalleen kosii! Vanhimmalle pojalle. Udalov...
kauppaneuvos! Tehtailija... Udalov... miljoonanomistaja! Ymmärrätkös?

Hän teki liikkeen käsillään ikäänkuin olisi niillä pidellyt maanpalloa.

-- Kas sellainen ääretön onni sutkahtaa käsiin! Eikö jo riitä,
tytär... eikö jo riitä tuhmuuksia? Tällaista onnea ei saa käsistään
päästää. Paras pari koko läänissä! Me... nousemme kuin vuorelle!
Shirokosadoveihin ei enää ylletä kädellä! Sinä olet vielä tuhma, et
osaa arvostella. Hallitsijatar sinusta tulee! Kaikki on mateleva
jaloissasi sentähden että rahoissa on voima... Ääretön voima! Ja valta!
Ja kuta enemmän on rahaa, -- sitä enempi on valtaa! Ääretöntä valtaa!
Minulla on puolet kihlakuntaa käsissäni... Kaiken jätän sinulle!
Kultaisella kehällä kukistat kaiken, olet hallitseva! Turvaudu vain
järkeen! Udalov -- on ensimmäinen tehtailija! Kuvernöörikin on hänen
käsissään... käypi vieraissa... Ministerinkin on vastaanottanut!

Hän tempoili käsillään kuvittelemiaan valta-alueita.

-- Sitä loistoa! Pääset ruhtinattareksi! Voit koristaa itsesi
ylt'yleensä jalokivillä. Sinä juuri! Shirokosadova! Udalov!
Miljoonanomistaja!! Jolla on kullanetsintäpaikkoja Uraalissa...
sirottele sitten mielinmäärin omia kalliita kiviäsi! Kylve
briljanteissa!

Aleksandra Porfirjevna läiskäytti kämmeniään ja huudahti kiihkeässä
vihastuksessa:

-- Mitä te tarkoitattekaan? Aijotteko tehdä minusta kauppaa?!

Ja vaistomaisella liikahduksella nojautui hän isoisän olkapäähän.

Tämä naurahti häijyn myrkyllisestä.

-- Ei se mitään, Sandra kulta, ei se mitään! -- puhui hän: -- isäsi
marssii suoraan kuin Shirokosadov konsanaan. Mutta hän on hairahtunut
suunnasta. Hän ei marssi eteenpäin, vaan taaksepäin... Meitä vastaan!
Ja sentähden, poika parka, turhaan sinä siinä riehut, -- me sinun
kanssasi taistelemme!

Vanhus ojenteli häntä kohti vapisevia käsiään.

-- En minä teidän kanssanne, isä, halua taistella! -- sanoi
Shirokosadov taas silmähtäen isäänsä raskain katsein: -- ei tämä
meille sovi. Minä tahdon teidät saada vakuutetuksi! Vanha te olette...
ja aivankuin järjiltä mennyt, ette käsitä omia harrastuksianne.
Vaan ettekös juuri te itse kerran minut samalla tavalla naittanut?
Huonostikos kävi?

-- Kadun Herran edessä! -- virkkoi vanhus laskien päänsä, --
niin tosiaan, poika parka!... Olen minä ansainnut tämän nuhteen.
Toisellainen minä silloin olin... En ymmärtänyt. Järjen vain laskin,
vaan sydäntä halveksin... Niinpä sinusta sydämmen tapoinkin...
Syyllinen olen! Sinä olet minun luomani, korppikotka... mutta sinulle
en anna Sandra kultaamme. Enkä annakkaan, sinä korppikotka! Hänpä se
on minun järkeni kirkastanut. Sandra tyttömme kulkee omaa tietään...
kultaisella sydämmellä, haukan järjellä ei voi olla kehnoja teitä...

-- Te olette tullut hulluksi, isä parka! -- nousi Shirokosadov sanomaan.

Mutta ukko huusi jo valtavan shirokosadovilaisen huudahduksensa:

-- Minä tahdon näin!!

Shirokosadov vimmastui.

-- Siispä minä hylkään tyttäreni! Riistän häneltä perinnöt!
Menköön, menköön... omaa tietään! Kyllä minä ne tiet tunnen! Se on
kaikki sitä Sinaiskia! Sen bogdanovilaisen lääninrovastin poikaa!
Ylioppilaskujeita! Kyllä minä tiedän... Roskaa ja moskaa!

-- Eikö teitä hävetä noin puhua! -- leimahti Aleksandra neiti vihasta
paisuen puhumaan. -- Jos minä... jos minä häntä lemmin! Minä en tahdo
salata! Minä en salaa! Ja minä tunnustan nyt teille suoraan: hän on
minun sulhaseni!

-- Kas, kas... kas noin sitä mennään! -- kiljui Porfirius Vlasitsh
osoittaen isälleen tytärtä sormellaan: -- siinä sen kasvatuksen
hedelmät näkee: matkustakoon, matkustakoonpa vielä lisää oppimaan!
Matkustakoon! Mutta sen minä sanon vielä kerran: elköön odottako
kopeikkaakaan rahaa minulta moisiin tomppelimaisiin vehkeisiin!

-- Vai rahaa, vai rahaa! -- kiihtyi äkisti katkonaisesti puhumaan
Aleksandra, Porfiriuksen tytär: -- vai rahaa! Teidän rahanne! Minä
en teidän rahojanne tarvitse... pitäkää ne itse! Minä en tarvitse!
Kurjassa hökkelissä minä tulen elämään, itse aijon elättää itseni
omalla työlläni! Kuuletteko? Minä en tarvitse teidän rahojanne!

Shirokosadov karahti turkinpunaiseksi naamaltaan.

-- Ovatko minun rahani sitten... varastettuja, häh?!...

Silloin nousi vapiseville jaloilleen vanhus ja, kääriytyen viittaansa,
lausui häijyn-käheästi:

-- Vai et anna rahoja? No, ei tarviskaan! Ukko Shirokosadovilla löytyy
vielä joku kolikka mustan päivän varalta... Löytyy kyllä, poika
parka. Vaan sinun rahojasi ei tarvita! Kyselet, onko ne varastettuja?
Kunniallisella kaupalla minä olen ansainnut ne rahat, mutta sinun
rahasi ovat -- köyhiltä puserrettua mehua...

-- Kulta-isoisä, elä huoli, elä huoli! -- keskeytti hänet Aleksandra
neiti: -- elä huoli noin puhua!

Shirokosadov katsoa pöllötti kummastunein ja ikäänkuin unisin silmin.
Aivankuin olisi hän nähnyt ensikertaa sekä isän, että tyttärensä eikä
ollut heitä tuntea, ja heidän puheensa tuntuivat hänestä vierailta
ja oudoilta. Aivankuin koko tunnettu mailma olisi hänen edessään
pyörähtänyt nurin ja ikäänkuin eivät kaikki sen olennot ja ilmiöt enää
olisi olleetkaan samat, millaisiksi hän ne oli tottunut huomaamaan.
Hän vaikeni katsellen samein silmin itkevää tytärtä ja vanhaa isää,
joka kopeloi jotain pitkin seinää vapisevilla, epävarmoilla käsillään.
Kääntyen jyrkästi poispäin, läksi hän ulos huoneesta paukauttaen oven
jälkeensä kiinni. Ja jälleen hänen askeleensa säikyttivät vanhaa taloa
töminällään.

-- Kolistele! Kolistele vaan! -- kähisi vanhus kopeloiden seinältä
lievetakkiaan ja mennen verhojen taa. -- Sandra pieni! -- puhui hän
sieltä: -- avaa akkuna ja huuda Kaaproa valjastamaan hevosta.

-- Mihin te aijotte, rakas isoisä?

-- Ole vaiti! Elä kysele! Me lähdemme yhdessä... Rudometovin luo. Ole
vaiti, Sandra kulta.

Hän tuli esiin verhojen takaa, hullunkurisuuteen saakka kummallisena
ja surkeana kapeissa mustissa housuissaan ja pitkäliepeisessä
sortuutissaan. Hän muistutti näöltään ruokkimattomuudesta kuihtunutta
koiraa. Hänen harmaa, pienoinen päänsä tärähteli hoikan ja hienon
kaulan päässä...

Kun Shirokosadovien lähdettyä Iivana pappi Paulinkan kera kulki talon
rintaman ohitse, vilahti heille hetkeksi pölyisten akkunain takaa
Shirokosadovin kasvot. Tämä seurasi heidän menoaan tylsin ja samein
katsein...



VII.


Kukapa Staromirskissä ei olisi tuntenut esipappi Rudometovia?

Täyteläinen herra, jonka pullean rinnan ritarimerkkeineen peitti
tuuhea, kaunis, musta parta, ja jonka räikeäpiirteisissä kasvoissa
paistoi kaksi kuperaa mustaa silmää, ja jolla sen-ohessa oli karhun
möräkkä ääni sekä päättäväiset liikkeet. Hänen basso-äänensä oli
todella mahtava!

Pyhänhengen kirkon seurakuntalaiset, tullessaan kirkkoon isä
Rudometovin saarnaviikolla, eivät milloinkaan tiedustelleet, kuka
kirkonmenot toimittaa: jo kaukaa kirkonetehisestä kuuluivat temppelin
ytimistä, ikäänkuin petoeläimen häkistä, hänen puhkauksensa.

Rudometov oli ankara ja järkähtämätön. Pitäen itseään
yhteiskunnallisena toimimiehenä, ei hän milloinkaan antanut
aihetta muille luuloille itsestään. Hänen saarnansa jyrisivät
aina turmion uhkauksina. Helvetin hän osasi kuvata sellaisilla
väreillä ja semmoisella tarkkuudella kuin olisi hän persoonallisesti
itse kierrellyt kaikki sen sokkelot ja nähnyt saatanan kasvoista
kasvoihin. Sanottiin hänen muistuttavan olemukseltaan Savonarolaa.
Pappiskokouksessa nosti hän ensimmäisenä kysymyksen välttämättömyydestä
ottaa lapset pois lahkolaisilta.

-- Herrat papit ja sielunveljet! -- jyristi hän koko kokouksen
täydeltä: -- jos me suljemme rosvon vankilaan, lähetämme ryövärin
rangaistuslaitokseen, pitaalitautisen sairaalaan, niin kuinka siis
pitäisi menetellä lahkolaisen suhteen, joka on varas, koskapa
riistää lapselta kasteen autuuden, -- ryöväri, koskapa surmaa hänen
sielunsa, pitaalinen, koskapa tartuttaa synnin saastan lapseen? Mutta
me olemme laupiaat kuten Kristus on laupias: me jätämme vapauteensa
rikoksellisen, odottaen hänen katumustaan ja pelastamme vain hänen
uhrinsa raastaen sen pois synnin kuilusta, johon vanhemmat ja
esivanhemmat...

Hänen partansa vapisi hänen rinnallaan ja silmät hehkuivat päässä.

-- Me emme ole poliisimiehiä! -- huomautti joku nuorista papeista.

Mutta Rudometov ei taipunut.

-- Me olemme korkeimman Jumalan poliisimiehiä! -- sanoi hän: -- sillä
me olemme hänen temppelinsä vartijoita ja hänen laumansa suojelijoita!

Kaiken tämän ohessa oli Rudometov mahtava yhtiökumppani osakeyhtiössä
"Pirogovitsh ja Kumpp." joka lähetteli ulkomaille vuotia ja parkittuja
nahkoja, jonka vuoksi paikkakunnan sivistyneet häntä nimittivätkin: --
Poroporvari pappiskauhtanassa!

Kun Iivana pappi Paulinkan kera astui sisään valoisaan saliin, joka
oli komeasti sisustettu akkunain ääressä rehottavine palmukasveineen,
arkkipiispainkuvineen kullatuissa kehyksissä ja seinäpeileineen, --
vallitsi siellä vilkas mieliala.

Sattui nimittäin olemaan esipapin vanhimman tyttären nimipäivä,
ja tytär soitti juuri pianiinolla "Buurien marssia". Pianiinon
sävelet sulivat yhteen sielunpaimenten matalan puhelun sekä niiden
tahdinmukaisten yskähdysten kanssa, joihin ainoastaan ylidiakooni
Sjeverosapadov (Länsipohjainen) kykeni, mies sylen pituinen,
pyöreäsilmäinen, jonka otsalla paistoi alituisesta jännityksestä
punainen suoni. Useimmiten saattoi hänet nähdä ryyppypöydän ääressä,
jossa häntä kadehti tuomiokirkon diakooni Antilivanov, musta ja lihava
mies, joka käytöksessään lisäksi koetti matkia ylidiakoonia. Sitä
varten hänkin ryki oktaavin mukaan, kuulostellen, eivätkö akkunaruudut
kilise, valitsi itselleen kaikista isoimman juomamaljan, ja mittaillen
läsnäolevia ankarin katsein, kumosi lasinsa aivankuin olisi sen
nielaissut alas kurkustaan. Hänen kanssaan kilisteli lasejaan pari
alidiakoonia, hänen ihailijoitaan, hyvin toinen toisensa näköistä,
molemmat kiharatukkaisia ja molemmat tenorinlaulajia, toinen kuuluva
Paavalin, toinen Pietari Paavalin kirkkoon. He iskivät silmää
toisilleen ja lauloivat puoliääneen ennen joka ryyppäämää:

    Tuossa virta, tuossa silta,
    Lautta viiltää pitkin virtaa...
    Ilon malja juokaamme,
    Kippis, veikot, maljanne!

-- Hah-hah-haa! -- nauroi myötätunteisesti ylidiakooni.

Ja joku akkunanruutu taisi hänelle tosiaankin helähtää vastaukseksi.

Rudometov kiersi hyppysillään viiksiään ja sanoi ylidiakoonille:

-- Hei, antakaas kun minäkin koitan!... Hahhah-haa!

Mutta laulunpätkä ei ottanut häneltä lähteäkseen.

Muutamia "hengellisiä" käveli edestakaisin pitkin salin lattiaa.

Matvei pappi istui likellä pianiinoa sen näköisenä kuin tarkasti
kuunteleisi soitantoa. Mutta hänen kasvoillaan oli kovin huolestunut
ilme. Nähdessään virkaveljensä Iivanan tulevan yhdessä Paulinkan
kanssa, karahti hän punaiseksi ja läksi heitä vastaan.

-- Kas tässä saat takaisin papittaresi! -- sanoi hänelle Iivana pappi.

Ja väistyi heti syrjään kaukaa tarkastellen aviopuolisoita, jotka
siirtyivät akkunan ääreen, ja heti pannen merkille, että veli Matvei
teki liika voimakkaita liikkeitä ja että Paulinkan kasvot näyttivät
liika kylmiltä. Ja jonkunlainen epämieluinen tunne vihlasi hänen
sydäntään, kun hän heidät yhdessä näki. Hän arveli tätä tunnettaan
vihaksi veli Matveita kohtaan. "Eipä tuo mies ansaitseisi..." sopersi
hän itsekseen ikäänkuin käsittämättä tämän ilmilausumisensa merkitystä.

Hänen vieressään puhelivat Tshugunnikov ja Pirogovitsh.

Edellisellä oli tynnyrimäinen ruumiinrakenne ja punaisen parran sisästä
paistoi punainen naama pulloposkineen.

-- Huh-huh! -- huokasi Tshugunnikov pauhaavasti ikäänkuin mies, joka
juuri on palannut kuumasta saunasta. -- Nykyaikoina sanomalehteä
julkaista... se on vaarallista! Sinä olet komersantti, sinä olet duuman
äänivaltainen, hyväntekeväisyys-yhdistyksen jäsen, pankinneuvoston
jäsen... Kirjoititpa kenestä hyvänsä, kaikki ovat sinun ystäviäsi ja
kaikki sinuun loukkaantuvat...

Pirogovitsh naurahti pehmeästi.

Hän oli läpeensä pehmoinen, joustava, siro ja kohtelias, lihavanläntä,
mutta ei vielä pilalle asti, naama sileäksi ajeltu, kullankarvaiset
viikset ja nauravat silmät, joista säteili älyä ja viekkautta.

-- Mutta järjestäisittepä asiat niin, Akindin Sakarinpoika! -- virkkoi
hän: -- pohtisitte jokaista ilmiötä noinvain ylipäänsä kajoamatta
yksityiskohtiin. "Ylimalkaisesti" voipi kaikkea pohtia! Sellainen
menettely ei velvoita mihinkään eikä satuta ketään...

-- Koetan! Mutta entäs... aputoimittajat? Ja Tshugunnikov huoahti
raskaasti.

-- Huh-huh-huu...

Aleksandra Porfirjevna lähestyi Iivana pappia.

-- Arvatkaapas, miksi isoisä saapui tänne? -- sanoi hän loistaen: --
hän tahtoo ottaa rahansa yhtiöstä ja antaa minulle!

Hän oli nähtävästi valmis taputtamaan käsiään ja hyppelemään.

-- Ja niitä rahoja on paljon!

-- Mutta mitäs se asia kuuluu Rudometoviin? -- ihmetteli Iivana pappi.

-- No ettekös tuota tiedä? Hänen käsissäänhän on sekä maallinen että
taivaallinen kauppa! Täällähän jo entisajan "omaa etuaan katsomattomat"
ovat keksineet oivallisen rahatulolähteen... Nyt he istuvat tuolla
kabinetissa, -- sanoi neito nyökäyttäen päätään ovea kohti: -- tilejä
tarkastamassa.

-- Taivaallisiako tilejä? -- hymyili hänelle pappi Iivana.

Neito naurahti hyvin hyvänsuopaisesti.

-- Mennäänpä kuuntelemaan, mikä mukava kiistely tuolla käy.

He läksivät sohvan luo.

Sinne oli keräytynyt paljon väkeä.

Sohvalla istui pieni, harmahko kirkonisännöitsijä hyväsydämmisesti
nauraa hihitellen; hänen rinnallaan istui isä Klaudius, Kolminaisuuden
kaupunkikirkon lihava pappi, jolla oli älykkäät ja ankarat kasvot
kohtuuttoman isoine partoineen, mikä oli karvaltaan kuin lampaanvillaa.

Siellä myös seisoivat ja istuivat: Rudometovin poika, 5:nnen luokan
seminaarilainen, pitkä ja laiha, kasvoiltaan päättäväinen nuorukainen;
isä Klaudiuksen lihavan-valkoverinen sileänaamainen poika; muutamia
harvinaisen vaiteliaita pappeja sekä ylioppilas Udalov.

Udalov puhui kiihkeästi jotakin. Se oli sairaloinen nuorukainen,
hirveän laiha ja kasvoiltaan sinervä. Hänellä oli alati kädessään
paperossi.

-- Niin puhua, -- arvosteli hän pontevasti, -- merkitsee: kaivaa päänsä
taivaalliseen hiekkaan, kuten Nietsche sanoo! Kyllä meille jo riittää
tämä hiekka, hyvät herrat! Meidän täytyy rakentaa maallinen asumuksemme
niin huolettomaksi, että kaikki siinä voimme hengittää vapaasti. Tämä
meidän ihana maamme, jonka me poloiset itse olemme muuttaneet kyynelten
ja kärsimysten laaksoksi!

-- Se ei ole meidän syymme! -- sanoi pappi Klaudius: -- emme me sitä
niin ole rakentaneet!

-- Tiedän!

-- Siinäpä se! Tekin siis sen myönnätte! Asettukaahan vain oikealle
näkökannalle: oletteko te tämän maan ikuinen asukas? Eikös teidän
isänmaanne sijaitse siellä, missä teidän järkenne näkee ainoastaan
nietscheläistä hiekkaa?

-- Minä en ole venäläis-oikeauskoisen näkökannan puoltaja.

-- Suokaa anteeksi: miksi sanotte venäläis-oikeauskoisen? Sehän
on ylipäänsä uskonnollinen näkökanta, ymmärrettävä ja velvoittava
jokaiselle, joka uskoo, ettei hän ole hetkisen elävä maan matonen,
vaan taivaan ikuinen kansalainen. Ja silloin tuntuu tämä maa vain
kolkolta koululta taivaan tulevista kansalaisista. Kas tältä kannalta
arvostellen te ymmärrätte kaikki kyyneleet ja kärsimykset, lailliset
koettelemukset ja onnettomuudet!

-- Ja parkkinahkain kaupan? -- virkkoi seminarilainen Rudometov
hymyilemättä.

Kaikki pärähtivät nauramaan.

-- Totta kai täytyy ylläpitää olemassaoloaan! -- hymyili Klaudius pappi
alentuvaisesti.

-- Koettelemuksia varten kai? -- virkkoi seminarilainen yhtä
kylmäverisesti: -- eikö silloin ole parempi jakaa omaisuutensa ja
lähteä kerjuulle, voidaanhan näet silläkin tavalla olemassa-oloaan
ylläpitää, ja siten kurjuus ja kärsimykset lisääntyisivät... Ja
Kristuksellehan se olisi mieluista!

-- Vääristelijöitä te olette, herrat, -- hiukan loukkaantui Klaudius
pappi: -- ja saivartelevia sofisteja. Ja sofisteja ylipäänsä on koko
nykyajan nuoriso. Etsitään uusia totuuksia silloin kun on ainoastaan
yksi Totuus, ikirauhallinen ja loppumaton, ja yksi tie tähän
Totuuteen... Tämä Totuus on ylpeälle järjelle saavuttamaton! Suurimmat
filosoofiset nerot ovat koettaneet sitä ymmärtää ja määritellä --
eivätkä ole voineet! Vaan levolliselle sydämelle aukenee se itsestään.
Toistan yhä: tämä ei ole yksinomaan venäläisen kirkon näkökanta. Se on
ylimalkaan uskonnollis-filosoofinen näkökanta. Mitä koskee venäläiseen
oikea-uskoisuuteen, niin mikäli siinä on ihmisten tekemää, sikäli on
se kivettynyttä uskontoa, ja minä itse etsin siitä uusia teitä, uusia
sovitelmia Jumalallisen Tahdon kanssa...

-- Voi sinä valhejärkeilijä! sinä vasta ilmestynyt kerettiläinen!
-- nauroi kirkon isännöitsijä: -- viekkaalle tielle olet meitä
viekoittelemassa...

-- Miksi niin? Monet kirkon käytännölliset kysymykset,
avioliittokysymykset, niinhyvin maailman ihmisten kuin hengellisten,
kysymys uskonnollisesta omantunnonvapaudesta ja vihdoin kysymys
ylipäänsä kirkon suhteesta valtioon... Kaikki nämät ovat ajan
paisuttamia kysymyksiä... ja sellaisia on paljon! Ne vaativat
perinpohjaista tarkastusta ja ratkaisua oikeudellisessa hengessä,
uusien elämänvaatimusten hengessä!

-- Siinä olen ihan samaa mieltä arvoisan isän kanssa! -- sanoi
ylioppilas nojautuen tuolin selkämykseen ja heiluttaen itseään: --
on välttämätöntä että elämä uudesta-rakennetaan. Siinä on paljon
puutteita. Mutta satunnaisten maallisten tarpeiden takia ei saa unohtaa
olemassaolon ikuisia juurikysymyksiä. Ei saa kaivautua maalliseen
pölyyn ja siihen tyytyä. Täytyy kääntää katseensa taivasta kohti, päin
tähtiin... Ainoastaan siellä ne palavat loistaen ne tietäjohtavat
kipunat, tuossa mystillisten salaisuuksien mailmassa...

-- Minä en näy voivan kulkea kanssanne yhtämatkaa! -- sanoi
seminarilainen: -- siis hyvästi!

Kaikki nauroivat ääneensä, vaan Aleksandra Porfirjevna taputti
kämmeniään:

-- Hyvä, hyvä, hyvä!

Udalov varisti tuhkaa pöydällä seisovaan kullattuun tuhka-astiaan.

Hän oli totinen ja hiukan synkkä.

-- Taivaan kansalaiset! -- sanoi hän huuliaan kipristäen: -- niin,
jos on olemassa sellainen taivas, niin ei kai meitä ensimäisinä sinne
lasketa. Sentähden että me olemme valhettelijoita! Me kertoilemme
satuja sairaalle lapselle karkoittaaksemme hänestä ilmestyksen joka on
-- juuri me itse!

-- Sepä koko paradoksi! -- huudahti ylioppilas.

-- Ei se ole paradoksi, vaan totuus! Meillä on mainio isänmaa, --
maapallo! Mitä me siitä olemmekaan tehneet? Ah, suokaa anteeksi isä
esipappi! Te kun tietysti sanotte ettemme _me_ sitä ole tehneet.
Ymmärrän! Vaan tehän itse kutsutte maata kouluksi, vaikka teette sen
samanarvoiseksi kuin tyrmän. Ja olemmepa me kylliksi tätä koulua
käyneet ymmärtääksemme sekä kyynelten että kärsimysten syyt... Nyt
ovat elämän puun juuret paljastetut parhaiden ihmisten vaivannäöllä.
Ja nuot juuret ovat huomatut mädänneiksi! Ja tuo mätä on tutkittu
mikroskoopilla. Tuo pilautuneen perinnäisyyden mätä...

Hän kipristeli sairaloisesti huuliaan.

-- Tuon kirotun perinnäisyyden, joka johtaa lapset turmioon!
Tuo yhteiskunnallisten laitosten mätä, jossa orjuus kukoistaa
kaikissa muodoissa, jossa orjavaltiaat lohduttavat orjiaan saduilla
"taivaallisesta hiekasta", itse huohottaen orjuuden pahanhajuisessa
ilmassa... Ei! Täytyy unhoittaa nuo hiekat. Tarvis on tehdä maa
terveeksi, se täytyy kyntää ja kylvää oikeuden, totuuden ja tiedon
siemenillä luodakseen sen päälle kauneuden valtakuntaa, jota voisi
kadehtia itse teidän Jumaluutenne?

Samalla tuli ovelle kiireesti esipappi Rudometov, kovalla äänellä
keskustellen ukko Shirokosadovin kanssa.

Kaikki nousivat esipappia vastaanottamaan.

Tämän kasvot ilmaisivat huolestusta.

-- Terve teille, hyvät herrasväet! -- puhui hän: -- kiitoksia,
kiitoksia vaan! -- vastasi hän nimipäivä-onnitteluihin: -- mutta suokaa
minulle anteeksi! Minun täytyy hetkiseksi reväistä itseni irti seurasta
ja sitten tulen heti takaisin! Minä riennän ja kiiruhdan! Arvoisat
vieraat, käykää ruokasaliin vähän haukkaamaan Jumalan viljaa... Vaan
minulle suokaa anteeksi että käväsen kaupungilla.

Enemmistö läksi siirtymään ruokasaliin, josta astui vastaan komeasti
puettu papinrouva, täysin sovelias esipapin rouvaksi, lihava ja arvokas.

Esipappi viittasi luokseen Tshugunnikovin ja Pirogovitshin.

-- Kumma mies! -- sanoi hän osoittaen kädellään Shirokosadovia: -- kun
vaatii rahojaan takaisin... Ha-ha! No, mitäpäs siinä... Antakaamme
hänelle! Osasipa oikean ajan valita, se täytyy myöntää.

-- Pian tapahtuu kriisi, Vlas Ignatjevitsh! -- sanoi Pirogovitsh
pehmeästi. Shirokosadov teki pilan vuoksi torjuvan liikkeen.

-- Elä sinä minua säikyttele tuommoisilla sanoilla. Sellaisia kuulemaan
olen vanha! Mutta minä tarvitsen rahoja, siis anna! Muuta minä en
tiedä. Riittää! Vanha olen operatsiooni-kauppaan...

-- Huh-huh! -- puhalteli Tshugunnikov: -- mutta ettehän te niitä pane
pankkiin! Sillä tuskinpa sieltä saa sellaista prosenttia...

-- Piilotan sukkaani ja istun itse päälle! -- naurahti ukko
Shirokosadov: -- ja kun kuolema uhkaa, syön hunajan kanssa... Tai otan
-- ja kimnaasin rakennutan kaupunkiimme.

Tshugunnikov katsahti häneen kummastellen ja sanoi:

-- Huh-huh!

Shirokosadov kutsui Aleksandra Porfirjevnan ja hyvästeli talonväen.

Silläaikaa oli lukkari Rudometov salaa hiipinyt Paula Grigorjevnan luo.

Iivana pappi tarkasteli ankarin katsein heitä, huomaamatta että oli
karahtanut punaiseksi kasvoiltaan. Paula Grigorjevna lausui jotakin
kirpeästi Rudometoville ja kääntyi poispäin. Samalla hän yllätti pappi
Iivanan katseen, punastui, hymyili ja meni hänen luokseen.

-- Mitäs me oikeastaan täällä teemme? Ikävä täällä on... Niin täällä
kuin kaikkialla muualla... Sielua ahdistavaa!

-- Mitäs tuo Rudometov sinulle sanoi? -- kysyi Iivana pappi kolkosti.

-- Mitäkö sanoi?

Nainen katsahti viekkaasti pappiin.

-- Oletpa sinä mustasukkainen! Sitäpä en tiennyt!

Pappi kiivastui ja silmähti häntä ankarasti.

-- Elä puhu tuhmuuksia! Etkös häpeä!...

Illalla, paluumatkalla Rudometovista, menivät he kaupungin puutarhaan
kahden, sentähden että veli Matvei oli kieltäytynyt seurasta.

Aurinko oli vielä taivaanreunan yläpuolella, vaan puistikossa
ravintolan edustalla käveli jo yleisö juhlakulussaan, ja ravintolan
parvekkeelta kuului marssin säveliä. Tarjoiluhuoneen sisällä
paukahtelivat korkit, kuului naurua ja lasien helinää. Jossakin
kolahtelivat kumeasti biljaardipallot. Ilmassa leijaili oluen ja
keittiön haju... Kaikki katselivat naureskellen ja supatellen papin
korkeaa vartaloa. Pappi Iivanasta tuntui kiusalliselta.

-- Mennään mieluummin jonnekkin, missä on tiheämmässä puita!...

Synkkään käytävään tultua Paulinkka tarttui pappia käsivarresta.

He nousivat rinteelle ja istuutuivat viheriälle penkille.

Alhaalla suikerteli hopeanhohtava joki ja heidän sieramiinsa tuntui
veden raikas tuoksu. Veneitä souteli pitkin virtaa. Muutamassa
soitettiin hanurilla. Joen takaa häämötti Takalisto. Aurinko vaipui
Takaliston taa, ja sentähden kaikki sen rakennukset, tehtaat ja
tehtaiden piiput näyttivät mustilta auringonlaskun punervan auteren
läpi. Tehtaissa olivat jo tulet sytytetyt, -- siellä tehtiin vielä
työtä.

-- Sovitteko jo miehesi kanssa? -- kysäsi pappi Paulinkalta.

Tämä kosketti keveästi häntä olkapäähän.

-- Kylläpä sinä olet eriskummallinen! -- virkkoi hän surullisesti: --
emmehän toki riidelleetkään.

-- Kai sinä siis lähdet kotiisi?

Paulinkka ei vastannut.

-- Elä huoli myrkyttää minun iltaani. Katso kuinka täällä on kaunista!
Haluttaa kaikki unhoittaa... Katso ympärillesi! Kuinka hellät värit!
Voi miksi en ole taiteilijatar? Minä maalaileisin... Elämällä olisi
aatetta!

-- Mikäs elämän aate se on maalaamisessa?

-- En tiedä... Vaan mitäs aatetta on sitten nykyisessä elämässä?

Kumea tehtaan vihellys humisi ilmassa... Jossakin oli työ loppunut.
Siellä täällä säesti sitä vinkuvat tai hienoääniset vihellykset,
aivankuin tehtaat olisivat toisilleen huutaa huikailleet.

-- Niin sitä eletään päivästä toiseen... -- puheli Iivana pappi
miettiväisesti tarkastaen, kuinka aurinko laskee purppuraiseen sumuun:
-- mitä varten elettäneekään...

Paulinkka nojasihen lempeästi ja katsahti pappia kasvoihin.

-- Sinäkinkö?...

Parvekkeelta lennähteli torven säveleitä: -- tru-tu-tu-tu-tu...

Jo hiipasi auringonkiekko taivaanrantaa ja päivä punersi kuni uniset
kasvot. Mustat savupiiput heijastuivat auringon kiekkoon ikäänkuin
olisivat kasvaneet pitemmiksi. Parvekkeella "jumalat" ikäänkuin
lakkasivat tanssimasta tanssia "Orfeus helvetissä". Pappi ja Paulinkka
tunkeutuivat taas väkijoukkoon. Heidän mennessään sivu ravintolan
ovien, talutettiin sen valkoisia porrasastimia alas erästä henkilöä.

-- Katso! -- sanoi Paulinkka: -- itse Udalov!

Se oli matalakasvuinen, leveähartiainen, lihava vanhus, härkämäisine
juopuneine naamoineen. Häntä kannattivat varovasti kainaloista,
toiselta puolelta toimitsija, toiselta -- itse ravintola-aseman isäntä,
m:r Chick.

Udalov riuhtoili, irmasteli, ja kähisi:

-- Minä olen tsaari... minä olen Jumala!...

-- Poika hoi! Huuda vaunut esiin! Sukkelaan! -- kuiskutti toiselle
palvelijalle m:r Chick.

Palvelija lensi nuolena uloskäytävälle ja huusi sieltä:

-- Udalovin ajuri! Hevoset tänne!

Yleisö väistyi tämän juhlallisen menon edestä.

Udalov kähisi, melkein käsien varassa ulos houkuteltuna, ja karustaen
vasten santaa raskaiksi käyneillä jaloillaan, sopersi:

-- Minä olen mato...

"Jumalat" olivat lopettaneet karkelonsa.

Soitto oli vaijennut.

Samalla silmänräpäyksellä kuului joen takaa kuorolaulun säveleitä.
Jotakin juhlallista, suurenmoista liiteli ilmassa ikäänkuin tuntematon
hymni olisi kohonnut salaperäisestä syvyydestä ja noussut nousemistaan
temmaten kaiken mukaansa. Udalov unohdettiin. Kaikki puistikosta
riensivät joenrinteelle. Vieläpä herra Chick palvelijoineen läksi
juoksemaan yleisön perässä. Näkyi, kuinka puutarhan aidan takana
ajurit nousivat pukeilleen iltaruskon valaisemina ja katselivat siihen
suuntaan, jonne juoksevat ihmiset käsiään huitoen osottelivat.

Iltarusko oli kietaissut taivaankaaren valtaansa kuni tulipalon loimo.

Sen veripunaisella laella häämöttivät sysimustina jättiläismäisten
tehdasten ja savottain savupiippujen varjokuvat. Takaliston kadut
tulvehtivat täynnä väkeä. Oli kuin tuntemattomista maan halkeamista
olisi esiinastahtanut mustia kääpiöitä mailmaa uhkaamaan, ja sankoin,
meluisin parvin vitkallisena virtana täyttänyt kadut ilmassa vipajavine
lippuineen. Ja ikäänkuin yhdestä jättiläisrinnasta syöksyivät ilmoihin
juhlailevan hymnin rohkeat sävelet.

-- Voi mennään sinne, mennään! -- sopersi Paulinkka intohimoisesti: --
mitä se on? Ah, kuinka se on hauskaa! Mitähän siellä on?

Hän kiskoi pappia hihasta, tunkeillen läpi väkijoukon.

-- Mennään! Minä tiedän sinne oikotien.

He alkoivat kiireesti laskeutua pitkin polkua, joka vei heidät rinteen
alimmaiselle kadulle, johon yhteen ryhmään, päädyttäin päin jokeen,
olivat rakennetut tunnettujen tehtailijain talot. Nyt näistä taloista
vilahteli tulia, milloin avautui, milloin sulkeutui akkunoita, joista
kurkisteli hätääntyneitä kasvoja. Siellä täällä astahteli pääovista
esiin näiden majojen isäntiä kokoontuen ryhmiin keskustelemaan.

-- Katso, -- kuiskasi Paulinkka viehkeästi Iivana papille: -- tuolla
ovat Shilorojevit, -- tuolla Nagel... tuolla Kondaurovit!

Pappi katseli kummastellen ympärilleen.

Purppuranpunaisen ruskon valaisemina kerääntyivät nämät lihavat,
mahtavat miehet jokiäyräälle ja keskustelivat äänekkäästi ja
levottomasti käsiään viuhtoen. Kun Paulinkka papin kanssa kiireesti
riensi ohi, virkkoi muuan kookas, harmaapäinen vanhus:

-- Siispä täytyy heti ilmoittaa kuvernöörille!

-- Johan tuo Meier sinne ajaa karautti.

-- Udalovilaiset työmiehet ne ovat nostattaneet kaikki tehtaat
kapinaan...

Laulu paisui, ikäänkuin satoihin alkuperäisiin ääniin olisi liittynyt
tuhansia muita. Ja ilman värähdyksistä tuntuivat talot tärisevän.

-- Joudu, joudu! -- sopersi Paulinkka.

Heidät saavuttivat maata tömistäen eräät puseropäälliset miehet.

Juoksi poliiseja. Nelisti ratsulla poliisimestari. Jostakin kuului
sotilaskomentokin.

Sillalla heidät tavotti Aleksandra Porfirjevna. Hänen tavallinen
rauhallisuutensa oli kadoksissa. Kasvonsa leimusivat, silmät säteilivät.

-- Kuuletteko! kuuletteko? -- hoki hän, -- joutukaa, joutukaa...

Sillan takana sattuivat he hitaasti ja säännöllisesti marssivaan
joukkoon.

Siinä kulki ihmisiä työpukimissa, muutamat eivät olleet edes riisuneet
esiliinojaan. Mikä oli kalpea, mikä päivettynyt kasvoiltaan, mutta ne
olivat rauhallisen-juhlallisia kasvoja. Paisuvien sävelten vihuriin
joutuivat vaeltajat.

-- Tuossa kulkevat shilorojevilaiset työmiehet... ja tuossa
udalovilaiset! -- näytteli kiihkeästi Aleksandra Porfirjevna, -- ne on
nuo mustat... katsokaahan! Nämät taas tässä ovat nagelilaisia...

Monet nyökäyttelivät iloisesti neidolle päätään, paljastivat ne ja
heiluttivat lakkejaan...

-- Tuleeko neiti mukaan?

-- Tulen!!

Eräs hänen vieressään innostui heläyttämään "eläköön"...

Siihen tarttuivat muutkin kauvempana. Ne äänet muuttuivat eräänlaisiksi
uhkaaviksi huudoiksi, joista saattoi erottaa ainoastaan yhden sanan:

-- Alas!... Alas!!!

Ja nämät huudot ulottuivat aina sille rannalle, jossa seisoivat nuot
peljästyneet pomot, joita illan veripunainen rusko valaisi kuin
tulipalon loimotus, mikä myös akkunaruuduissa heijastui.

Paikotellen vilahti jo pappi Iivanallekin tuttuja kasvoja. Kuin
maanmöykky vyöryi mustassa esiliinassaan Potapov. Lujasti astua
tömisteli hänen rinnallaan Ljaksanitsh, kantaen lippua, ja hänen
kasvonsa hehkuivat mielenliikutuksesta.

Iivana pappi luki päällekirjoituksen lipusta ja vavahti peljästyksestä.
Kuni unissa katsahti hän ihmettelevin silmin ympärilleen, ensikerran
elämässään selvittäen itselleen tapahtumain uhkaavan merkityksen:
huomasi ikäänkuin ensikertaa kuilun, johon hänelle tuttu mailma oli
vierähtänyt! Hänestä tuntui kuin hänen päässään olisi kieppunut
tuuliaispää pyörittäen eräänlaisten kuihtuneiden aatteiden pilviä,
mutta rintaan nousi avara tunne, jota hän ei koskaan ennen ollut
kokenut. Hän antautui mukaan tähän soreasti marssivien ihmisten
valtavaan virtaan, katseli noita totisia, jännittyneitä kasvoja,
tarkasteli, kuinka sekasortoinen poliisikunta hääräili hätäyksissään ja
kuinka plutoona sotamiehiä, joka oli piirittänyt yhden poikkikaduista,
tarttui kivääreihin komennuksen mukaan, mutta jähmettyi asentoonsa
liikahtamatta. Hän luuli että joku uusi voima oli kehittynyt maailmaan
sillä aikaa kun hän oli elänyt syrjäisessä sopessaan, uhkaava
voima, jota hän ei vielä käsittänyt... Mutta muistaessaan elämän
todellisuutta, arveli hän, että tuo uusi käsittämätön voima kasvaa
kaikkialla...

Ilta hämärsi.

Joukko hajaantui sulaen lauluineen, jotka riutuivat etäisyyteen.

-- Haluatteko että tutustutan teidät hyviin ihmisiin? -- puhui
kiihtyneesti Aleksandra Porfirjevna: --

Haluatteko?

He astuivat vaijeten neidon jäljessä erääseen pihaan.

-- Onko Vasjenkka kotona?

Harmaapäinen juutalaisvanhus katseli heitä tarkkaavaisesti, hymyili
Aleksandra neidille ja osoitti ääneti korkeata, mustaa vajaa, josta
kuului ääniä. He tunkeutuivat sinne. Vaja oli avara, laipiota puuttuva
rakennus, mustine, paksuine parruineen. Siellä lampun valossa, joka
seisoi pöydällä, asennoi mikä höyläpenkillä, mikä jakkaroilla, mikä
lastuläjällä tai keskellä vasta höylättyjä lautoja -- enimmäkseen
nuorta väkeä, kasvot jännityksissä. Pappiin loivat kaikki ankaran ja
epäilevän silmäyksen, mutta Aleksandra neiti nyökäytti päätään ja
ilmoitti:

-- Omianne ollaan! Elkää peljätkö!

Puhuja, nuori juutalainen, sairaloisuuteen saakka hermostunut
kasvoiltaan ja käsienliikkeiltään, alkoi puhua intohimoisesti ja
kiihkeästi, mielenliikutuksesta korottaen sanakorkoja.

-- Minä sanon... tapaukset paisuvat!!! Minä sanon... nyt on hetki,
jolloin me olemme velvolliset esittämään vaatimuksemme, muodostamaan ne
repäisevän selviksi, tarkasti määritellyiksi, ilman orjan pelkoa. Minä
halveksin raukkamaista kohtuullisuutta, joka pelkää nimittää ruoskaa
ruoskaksi silloinkin, kun se läiskähtää vasten selkää!

Hän ojenteli vihaisesti käsiään.

-- Minä hal-vek-sin!!!

Aleksandra neidon luo tuli nuorukainen, jolla oli vaalea pieni parta.
Hänestä uhosi liiman haju ja hänen vaatteissaan värisi vielä höylän
lastuja.

-- Vasili ystävä! -- kääntyi hänen puoleensa Aleksandra Porfirjevna, --
tutustukaapas kaikki toisiinne...

Neito esitti hänet Iivana papille.

Vasili katsoi lempeäntutkivasti pappi Iivanaa likinäköisillä, suopeilla
silmillään ja alkoi puhua jotakin saksalaisesta valtiosta, Bebelistä,
viimeisestä suuresta sosiaalidemokratian voitosta...

Iivana pappi katsoi kummastuneena ja kuunteli.

Hän etsi silmillään Aleksandra Porfirjevnaa. Mutta tämä oli jo pöydän
ääressä, ja lampunvalo lankesi hänen riemusta kiihtyneille kasvoilleen.
Hänelle paukutettiin käsiä ja huudettiin jotakin joka suunnalta, ja
neito vain nyökäytteli päätään.

-- Hyvät toverit -- puheli hän: -- minä olen tänään niin onnellinen,
niin tyytyväinen! Sillä ei ole korkeampaa onnea kuin nähdä kasvavaa
voittoa, järkevän, järjestetyn voiman voittoa sorron peljästyneestä
hirviöstä... vieläpä lisäksi yhtä uuden mailman voittoa vanhasta.
Mutta minä tahdon kuitenkin lausua muutamia sanoja Mooses Abramitshin
esiintymisen johdosta...

Ja neito alkoi puhua jotakin isä Iivanalle käsittämätöntä.

Pappi silmähti Paulinkkaan.

Tämä katseli ympärilleen avariksi avatuin, kuumeesta loistavin silmin.

       *       *       *       *       *

Myöhään samana yönä saatteli Iivana pappi Perehvatovin luota Aleksandra
Porfirjevnaa. Paulinkka oli jäänyt yöksi isänsä luo.

Pappi astui miettiväisenä, hämärissä tunnelmissa.

-- Mitäs te siinä mietiskelette? -- kysyi Aleksandra Porfirjevna hiljaa.

-- Tuota niin... Kaikki on vähän kummallista... Jotain uutta on
ympärillä! Jotain tuntematonta! Ikäänkuin kaikki ajatteleisivat ja
eläisivät eri tavalla kuin ennen... Kaikki tahtovat jotakin. Ja myös se
on minusta kummallista, että minä... en tahdo mitään.

Hän katseli miettiväisesti neitoa tummilla silmillään hattunsa alta.

-- Ja puhuakseni suoraan, on minulla tästä ikäänkuin omantunnon
vaivoja. Aivankuin ensikertaa olisin alkanut ajatella. Jonkunlaisia
kuolleita ihmisiä olen tähän asti nähnyt... Tai itsekkö minä olen
ollutkin kuollut?! Ja olen nyt nähnyt eläviä... tulisia kuten Makkabeus!

Hän vaikeni.

-- Aivankuin en olisi elänytkään!

Yö kietoi hellään syleilyynsä Takaliston.

Heidän askeleensa kaikuivat kauvas pitkin autioita katuja.

Heidän sivutseen luiskahti katuhuora, joka hiljaa tuntui naurahtavan
jollekkin.

-- Miksi te rupesitte papiksi? -- kysäsi puoliääneen Aleksandra
Porfirjevna.

-- Miksikö?

Pappi oli hetken vaiti.

-- Mihinkäpäs hänestä pääsi?...

Isä Iivana tunsi outoa painoa sielussaan.

-- Ivan Vasilitsh! -- sanoi Aleksandra Porfirjevna, ensi kerran pappia
näin nimittäen.

Ja hän kosketti hiljaa häntä käteen.

-- Suokaa minulle anteeksi! Minähän olen... sellainen hillitsemätön...
Minä loukkasin teitä tuonoin.

-- Miten niin? -- sanoi pappi kummastuneesti katsahtaen neitoon.

-- Lausunnollani... papeista! Minä olen niin tottunut pitämään
pappeja... kansan vihollisina.

-- Ei! -- sanoi äkkiä kuumasti isä Iivana, tuntien terävän pistoksen
sydämmessään: -- ei, minä en ole kansan vihollinen! Että rupesinkin
papiksi... niin kuka tietää... kuinka se tapahtui? Kummallista
tosiaan... Minusta tuntuu kuin olisin kauvan vaeltanut maan alla...
vaan nyt näkyy omituinen valo. Mutta minä en vielä voi ymmärtää, mikä
valo se on... Vaan ponnistanpa kaikki ajatukseni... ja käsitän!

Mutta neitoa yhä kiusasi joku salainen luulo.

Kun olivat jo likellä Shirokosadovin taloa, sanoi neito:

-- Kyllä minä kuitenkin teitä loukkasin! Sitä vähemmin oli minulla
siihen oikeutta, kun minun oma isänikin...

Hän puristi huulensa yhteen ikäänkuin kovassa kivussa.

-- ... kuuluu sortajien luokkaan... Mutta minkäpäs sille... täytyy
hänelle anteeksiantaa. Hän ei siinä kenties ole niin kovin syyllinen...
Hän on vanhan mailman ihmisiä. Tämä mailma on jo meidän suhteemme
voimaton, mutta se on laskenut taakkansa meidän isäimme päälle ja
painanut heidät maan mutaani. -- Ja olenhan kiitollinen isälleni: hän
on minulle antanut elämän ja antanut sivistyksen? Kaksi äärettömän
kallista lahjaa! Sitävastoin minä parannan sen pahan, minkä hän tekee...

-- Kuinka? -- katsahti pappi kummissaan.

-- Te kuulitte mitä äsken puhui Udalov? Hän on mainio poika... eikös
olekkin? Kaikki elämässä on alta-mädännyttä, itse valheen juuret ovat
mädänneet. Tätä valhetta, joka siittää kyyneleitä, suojelevat vielä
vahvasti vanhan mailman ihmiset. Antaakseen sille loistavan näyn, ovat
olemassa työnteettäjät, jotka perustavat suuria rikkauksia, joita eivät
yleis-hyväksi käytä. Antaakseen sille voimaa, ovat olemassa sotamiehet
pistimineen ja tykkeineen; ostaakseen sen vapaaksi -- ovat olemassa
pörssit ja pankit. Laillistuttaaksensa sen -- ovat olemassa tuomarit
ja papit... suokaa minulle taas anteeksi! Jotta tämä valhe saataisiin
hävitetyksi... sitä varten olemme me tulleet!

-- Me! -- toisti pappi ihmetellen tuota tyttöä, joka niin
auktoriteetillisesti opetti hänelle ennen käsittämättömiä asioita: --
ketkä... me?

-- Me! -- sanoi neito kiivaasti: -- kaikki me, jotka vihaamme
vallitsevaa valhetta, jotka janoamme taistella sen kanssa rinta vasten
rintaa... Me, jotka olemme luopuneet meidän isiemme ennakkoluuloista,
hyljänneet ne väliaidat, jotka jakavat ihmiset rikkaisiin ja köyhiin,
ylimyksiin ja orjiin! Me, jotka kumarramme tulevaisuuden aurinkoa...
Me... demokraatit!

Talon jalkaportilla heittivät he hyvästit toisilleen.

-- Aleksandra Porfirjevna, -- pidätti pappi häntä keveästi kädestä: --
mitä te tuonoin lauloitte?

Neito naurahti hiljaa.

-- Tulevaisuuden lauluja!



VIII.


Päivä kallistui iltaan, mutta hellettä yhä jatkui. Hehkuva ilma oli
tukahduttava. Taivaan avaruus näytti harmaalta, pölyiseltä; arojen
vihreys oli vaalennut. Taivaan rannat savusivat, ja kuni keltainen
usva suikersi ylös näkymättömistä maanhalkeamista leijuen vainion
äärillä. Keskellä keltaisia, harmaita, tummanruskeita, pölynkarvaisia
värivivahduksia kohosi lännen taivaalla pahaaennustavana mustana
varjona näköpiirin takaa pilvenlonka, suora kuin selkä. Aurinko siirtyi
sitä kohden ja se siirtyi aurinkoa kohden... Ja ikäänkuin kauhistuneena
kalpeni aurinko upoten lämpimiin höyryihin.

Pappi Iivanan virkapuku oli kostunut, muuttunut harmaasta mustaksi ja
hiukan höyrysi, kuten höyryävät hevosten vedellä huuhdotut kupeet.
Iivana pappi kääntyi päin matkavaunuja ja katsahti pyyteliäästi
tavattoman suuren, pölyllä peitetyn auringonsuojaimen alle, missä
aviopuolisot istua kyyköttivät.

-- Paulinkka! Salli minun, vanhan miehen, riisua viittani... olen
puolitukehduksissa!

-- Mitä tuo on, Ivan Vasilitsh, joutavia seremonioja! - naurahti Paula
Grigorjevna: -- omaa väkeähän tässä vain on!

-- Kyllä, kyllä. Mutta sisarenne vaatii seremoniaa! Kaikki hänelle
pitää käydä kuin isossa mailmassa... mutta minä sitä en osaa! --
puheli isä Ivana riisuen viittansa ja jääden avaraan, vaaleaan
karttuuni-paitaan, joka oli vyötetty kuluneella remmipätkällä.

Hän riisui hattunsakin, ja puuskuttaen kuin mikäkin valaskala,
löyhytteli sillä naamaansa.

-- Ku-kuuma! Huh, ukkonen siitä tulee, rakkaat sisarukset! Kunhan
kerettäisiin ajoissa roomulle ja päästäisiin joen yli.

-- Mikset sitten aja kovemmin? -- murahti auringonvarjon alta Matvei
pappi.

-- Koetappas itse olla valjaissa! Mitenkä sitä tämmösellä helteellä
hevosia hoputtaa? Näethän että ovat ihan vaahdossa...

Hän katsahti lempeästi hevosiin.

-- Hevos-kullat!!

Aurinko muuttui kalpeasta punaiseksi. Ilma oli imeytynyt täyteen
veripunaista heijastusta, taivaskin muuttui veripunaiseksi, ja aro
sinne tänne hajalleen heitettyine yksinäisine heinäsuovineen oli
ikäänkuin veren peitossa. Pilvenlonka ainoastaan pysyi yhä mustana. Se
paisui verkkaan, mutta armahtamatta; sen mustasta rungosta ojentelihen
mustia käsiä taivaan lakea kohti, ikäänkuin joku vihamielinen,
itsevarma olento olisi manannut koko mailmaa kaksintaisteluun. Ja
luonto ympärillä värisi hätääntyneenä. Hätääntyneesti liitelivät
pääskyset, ja kurpat lentää lepattivat surullisesti vihellellen
pakoon. Naakat pötkivät kiireesti yösijoilleen äänestäen ilmaa
kirkuvilla huudoillaan. Suovat, pensaat, mäyrien multakummut näyttivät
tarkkaavasti katselevan valaistuilla puolillaan länttä kohti,
jännittävässä odotuksessa; niiden valaisemattomilta puolilta taas
juoksi pitkiä varjoja.

-- Tästä tulee vielä hauskaa! -- virkkoi Iivana pappi pannen
merkille, kuinka nopeasti pilvi kasvoi: -- tänä kesänä ei ukkosta ole
ollutkaan... Tämä korvaa kaiken. Joko pian päästään joelle? -- kysyi
hän rengiltä.

Abdul nousi ajuripukille, läpi luokin tarkastaen tietä.

Virsta! -- tokasi hän lyhyesti.

Virstako!... No, anna siis mennä. Ukkosella ei roomu lähde liikkeelle,
eikä ole hauska viettää yötänsä ranta-pahasella koivun-käppyräin alla.
Vaan Bogdanofkaan kai karttuu vielä seitsemisen virstaa? No, emme me
tästä pääse kuivina rovastiin. Kyllä saamme löylyn selkäämme!

Mäet ja pensaat kasvoivat nopeasti.

-- Onpa kuumuutta... kuin uunin paahteessa! -- puhkui Iivana pappi. --
Hohoo! Kunpa pääsisi veteen!

-- Tuolla se suuri vesi kulukoo! -- irvisti Abdul nyökäyttäen päätään
pilveä kohti.

-- Ni-niin-e! Jyräyttää ja leimauttaa... Vaan kuinkas sitä sinun
kielelläsi sanotaankaan, -- kääntyi pappi rengin puoleen: -- miksi
ukkonen jyrisee?

Abdul, muhamettilainen renki, pureskeli huuliaan.

-- Allah on kävelyllä, sanoi hän.

-- Tai kenties itse Muhametti? -- naurahti isä Iivana. Abdul mietti.

-- Kekäties... Heillä ei ole -- työtä! Vuoron makailoot, vuoron
kävelööt.

-- Onpa hyvä elämä!

-- On sitä parempaakin! Meidän Mulla Sarmalainen on siellä toki
ollutkin.

-- Missä niin?

Abdul töykkäsi sormensa taivasta vasten.

-- Tuolla! Kaksi päivää makasi, -- tahtoivat hauvata, -- vaan hän nousi
ylös. Ylen kehui!

-- Mitäs hän vielä teki?

-- Pässin paistia söi, tamman maitoa joi... tyttöin kans leikitsi. Ylen
kehui! Sitten vaimo häitä silmät raappi...

-- Minkä tähden?

-- Tyttölöiden... Sitten Mulla saneli: pässi oi', tammanmaito oi', a
tyttöistä ei ole...

Pappi Iivana naurahti.

-- Ei, Abdul, kuulehan! Sinun täytyy välttämättä kastattaa itsesi
kristinuskoon! Jumalahan meillä on yksi sama, uskonto vain erilainen,
vaan totta kai meidän usko on parempi teidän uskoa! Teillähän nuo
paratiisissakin aivankuin maan päällä pässinlihaa jyrsivät ja
tammanmaitoa latkivat! Onko se paratiisi? Semmoinenko paratiisi?
Rikkaalla miehellä on maankin päällä mokoma: sekä pässejä, että
tammanmaitoa, että naisia täys haaremi... Mutta meilläpä, veli kulta,
on paratiisissa... Au-tuus!

Abdul puisteli päätään.

-- Jummala olla juks, usku er'. Kaikk' usku olla hjuva, ku olla iinmine
hjuva. Jummala tuntema jo turpakarvoist', ku olla hjuva. Ku immine olla
paha immine, tattarko, venakkoko... juks-sama... piru-poru... saitanan
käpälillä kävelöö!

Ja renki huutaa kirkasi hevosille kurkkuäänellään, jota ne hyvin
ymmärsivät. Ne huiskauttivat häntiään ja riuhtasivat vielä vinhemman
vauhdin. Mäki yhä yleni. Joelta kävi viileä uho. Hevoset korskahtelivat
imien sieramiinsa raikasta ilmaa.

Yhtäkkiä synkkä varjo lankesi tielle.

Aurinko upposi pilveen.

Pääskyset katosivat, kurpat vaikenivat, kaukana vain huusi levottomasti
myöhästynyt naakka. Suovat ja kummut ikäänkuin lytistyivät maata
vasten. Pilvi, nielaistuaan auringon, värjäytyi silmänräpäykseksi
purppuranpunaisella valolla, mutta pimeni uudestaan ja muuttui
mustaksi, ja vain sinne-tänne ilmaantui harmaita pilkkuja kuni
tykinkuulan kuluneita reikiä. Hirviön pää näytti kasvavan yli
vainioiden, ja sen hiustöyhdöt, vuoroin hopeanharmaat, vuoroin mustat,
pörröttyivät hajalleen pitkin taivaankantta.

Auringon suojaimen alla kävi keskustelu. -- Sanoinhan minä ja sanon
vieläkin, -- murisi tyytymättömänä Matvei pappi: -- että parempi on
olla ensimmäisenä maalla kuin viimeisenä kaupungissa. Täällä minä olen
isäntä paikallani. Edessäni moukat lakki-kourassa seisovat! Täällä minä
tunnen oman valtani. Täällä minä olen oikea pappi ja hallinnonhoitaja
ja jossakin määrin tuomarikin. Yhtaikaa! ja ylipäänsä...

-- Ja ylipäänsä mitä? -- halveksimisen vivahdus äänessään toisti Paula
Grigorjevna.

-- Ja ylipäänsä minä en missään tapauksessa mene kaupunkiin!

-- Minäkö sinua sitten sinne houkuttelen -- kuinka? -- sanoi
kummastellen Matvei pappi: -- mitä sinun siis sinne oli pakko lähteä?
Mikä sinulta puuttuu? Mikä ahnas sielu sinulla lieneekään!

Paula Grigorjevna oli vaiti.

-- Minä kysyn sinulta vihdoinkin! -- huudahti ärtyneesti Matvei pappi:
-- miksi vaikenet? Meidän täytyy puhua asiat selville!

Vastaamatta hänelle kurkisti Paula Grigorjevna varjostimen alta.

-- Ukonilma tulee! -- huudahti hän: -- sepä vasta ihanaa!

Hän laski kiireesti varjostimen kokoon, puhuen kiihkoilevasti:

-- Tuossa tuokiossa tulee ukkonen! Ukkonen... ja salamat! Myrsky!
Kuinka minä rakastan! Minua haluttaisi yhä olla merellä ukonilmalla...
Oikeassa "Sturmissa"! Ivan Vasilitsh, katsohan, kuinka tuo pilvi on
musta... kuinka se on musta!!

Hän osoitti kädellään.

-- Aivankuin linnan muuri liikkuisi... Ja tuolla ovat taistelijat!!
Kohta räjähtää yhteislaukaus! Pommeja ja nuolia lentää! Vaan
alhaalla... taivaanrannalla savuaa jotain harmaata! Ikäänkuin nelistävä
ratsuväki! Nuori papinrouva läiskäytteli kämmeniään.

-- Ukkonen!

-- Kohta saadaan löylyä! -- pilaili isä Iivana.

-- Ei haittaa... en minä sokerista ole!

Matvei pappi kiskoi aitansa ison saalin ja alkoi peitellä vaimonsa
hartioita.

-- Tulee kylmä helteen perästä... Peitä itsesi! Irroittamatta silmiään
pilvestä, työnsi rouva luotaan miehensä käden.

-- Elä koske...

-- Hevoset kiitivät eteenpäin.

Tie yleni vihdoin mäen päälle asti ja kaukaa näkyivät jo joen leveät ja
tummat vedet. Ilmaan levisi kosteutta.

-- Kun minä olin pikkunen tytön letukka, -- puheli Paula Grigorjevna:
-- niin näin ukonilmalla aina lähdin arolle... Meidän talomme sijaitsi
juuri metsän reunassa... Minä mennä tipsutan pilveä vastaan... Myrsky
tulla tuprahtaa, repii ja kiskoo minua yltympäri, mutta minä vain
menen! Ja hauska on... Ja samalla ikäänkuin ikävä jotakin... Niin
i-ikävä, niin i-ikävä! Kunpa joku tulisi -- ottaisi kädestä, veisi...
ihan hirmumyrskyn keskelle, -- sinne, missä ukkonen jyrisee ja salama
leimuaa... Toisinaan tulin läpimärkänä kotiin... Eikä sitten nukuttanut
yöllä... Ja tyyny oli märkä kyynelistä: vaan miksikä itkin, en
tiennyt...

-- Sinun päässäsi on aina ollut tuhmuuksia: -- murisi Matvei pappi
kääriytyen saaliin, joka hänet paikalla muutti mustalaisen näköiseksi.

Vaunut tekivät kolme käännähdystä hiekkaisella tiellä matalan tammisten
keskellä ja vierivät alas roomurantaan.

Roomulta huusivat kymmenet eri äänet:

-- Joutukaa-aa!! Ukkonen tulee-ee!!

Silmänräpäyksessä päästettiin pappien hevoset valjaistaan ja
matkavaunut vieritettiin lauttaan, jossa muutamia talonpoikain
vankkureita kaikellaisine kamssuineen seisoi aisat pystyssä, niin että
vaunuille vielä riitti sijaa. Pappi itse piti silmällä, kuinka hevoset
talutettiin roomuun.

-- Varovammin, hyvät miehet! -- puheli hän: -- minun hevoseni ovat
arat... varsinkin aisahevonen! Hampaansa särkee...

-- Mepä kuulimme että aisakello soi! -- kertoi papin vieressä häärien,
vaikka mitään tekemättä ja toisia vain häiriten, lyhytkasvuinen
roomumies, jolla oli tummansininen nenä ja kyynelöivät silmät: -- ihan
varmaan, ajattelimme, on se pappi! Esivallalla näet on kova-ääninen
kello, vaan pappien aisakellot ne laulavat kuin kuoripojat kirkossa.

Hän mennä kyhnysteli pitkäkasvuisen talonpojan luo.

-- Mihin sinä sitä ohjasta kiskot... pirunpenikka! Silkistä se on
hengellisten suitsi! Ei mikään köydenpätkä!

-- Ka, ka, sinä! -- sadatteli jurosti talonpoika: -- lempsatin nahjus!

Roomu läksi liikkeelle.

Se kynti vielä kirkasta joenpintaa, mutta länsipuolelle, josta pilvi
läheni, näytti jokeen valuvan verellä sekoitettua mustetta. Pilvenlonka
oli jo kadottanut kaikki muotonsa. Se oli kuin kasvava pimeyden valta,
liikkuva kaaos, -- joka vielä oli vaiti ja salasi kauhunsa, joista
ennen itse maapallo oli tärissyt.

Istuen matkavaunuissa ei Paula Grigorjevna päästänyt pilvestä irti
noita suuriksi avattuja, loistavia silmiään, kädet ristissä ikäänkuin
rukoillen jotain tuntematonta, häntä viehättävää jumaluutta.

-- Mitritsh! Vedä kovemmin! -- huusivat talonpojat lautturille.

-- Tulkaa auttamaan! -- kähisi Mitritsh.

-- Kunpa Jumala soisi keretä ennen rajuilman puhkeamista! Katsokaahan
miten pilvet ryömivät...

-- Ei haittaa, pappeja on matkassa!

Talonpojat nauroivat.

-- Mitä tavaraa teillä on kuormissa, veljet? -- kysyi Iivana pappi,
hypistellen kuormaa: -- markkinoillekko matka, vai minne?

-- Bogdanofkaan, markkinoille. Markkinat ovat huomenna. Onhan meillä
kaikenlaista kalua ja kilua... lusikkaa, kuppia, savivatia, lakkia...

-- Hyvinkö käy kaupaksi?

-- Roskatavaraa! -- virkkoi vaunuista isä Matvei.

-- Eikö mitä, siinähän tuo menee! -- puhuivat talonpojat: --
takavuosina oli varsin hyvät markkinat... Mutta nykyvuosina, tiettypä
tuo, on kansa kaikkialla rappeutunut. Ei ole leipää, ei heinää... karja
on muuttunut...

-- Ja rahvas suuttunut! -- kivahti nyreästi pitkä kasvuinen talonpoika
työntäen lakin niskaan ja katsoen pilveä: -- kaikellaisista
ahdistuksista...

Nämät sanat kuullessaan akat kuormilta ikäänkuin sopimuksesta
huokasivat, vaan ukot painoivat päänsä alas.

-- Maapäällikkö... tietysti niin nimitetty hänen jalosukuisuutensa...
on liian ankara... vieläpä sortaakin... eikä aina toimita asioita
oikein!

-- Hänen suhteensa täytyy menetellä itsenäisemmin! -- virkkoi eräs
rauhallinen, pilkallinen ääni: -- ken lakki kourassa selkäänsä
taivuttaa, on itse altis kaikellaiseen sortoon.

Pappi Iivana katsahti puhujaan. Se oli tanakka, kyyryselkäinen
talonpoika, jolla oli levolliset, hiukan kesakoiset, sileäksi ajellut
kasvot. Harjasmaiset viikset peittivät hänen ohuet, päättäväisiksi
puristetut huulensa, vaan katseensa oli kolkon-pilkallinen.

-- Sinäpä urhoollinen olet... mikä on nimesi? -- sanoi Iivana pappi.

-- Nimeni on Aleksi, -- vastasi talonpoika, -- vaan urhoollisuus on
joka miehelle tarpeeseen. Tulista ratsua ei lyödä eikä ruoskita, eikä
irvistävään koiraan ole hyvä koskea! Kalkkuna on iso lintu, vaan ei
siitä ole paljon taikaa, -- mutta hanhi suhisee ja kaulaansa kuikistaa
-- ja sitä syrjätään...

-- Se on oikeata puhetta! -- sanoi pitkäkasvuinen talonpoika: --
maanmoukka on tottunut toraan, -- ei irvistele... Ja sentähden
kaikellaiset roistot hänen seljässään ratsastelevat... Vaan annahan
olla! -- lisäsi hän äkkiä nyreästi: -- se aika on menevä!

-- Älykästä sanaa on hauska kuunnella! -- lausui Aleksi: -- jospa vain
kaikki maanmoukat noin ajatteleisivat... Yksimielisesti!

-- Pian tulevat niin tekemään! -- sanoi jäykästi talonpoika.

Pappi Iivana kuunteli ihmeissään moista keskustelua. Mutta äkisti
tarttui hän hattuunsa ja huusi:

-- Ähäh! Nyt pitäkää varanne, veikot!

Lautta oli saavuttanut jo joen keskikohdan.

Joki karehti kuni rypistäen kasvojaan. Pahaaennustava hiljaisuus
syleili tummia rantoja. Aivankuin linnut olisivat kuolleet, pudonneet
hiekkaan kurpat, jähmettyneet kaislistoonsa sorsat; vimmatusti kirkuen
leijaili vain yli virran kalalokki kuni radaltaan eksyneenä. Hevoset
korskahtelivat säikähtyneesti ojennellen kaulojaan aavistaessaan
ensimmäisiä iskuja, jotka nopeasti ryntäsivät päin yhä mustenevasta
pimeydestä. Mustana varjona syöksähti pilvi jokeen, ja lautta
näytti kantautuvan suoraan hirviön kitaan, tuulen valtaan, joka oli
puhkeamaisillaan hirmumyrskyksi, räiskeineen, vaahtopäisine aaltoineen,
pölypilvineen...

Ja se puhkesikin!

Jo kaukaa näki Iivana pappi, kuinka liikkumattomat puut alavalla
rannalla repalehtivat, mustenivat, pieksivät ilmaa kaikilla
oksillaan, ja sitten yhtäkkiä sujahtivat maahan. Ikäänkuin leikkien
kyykistysleikkiä, karkasivat niiden ylitse maantien ja peltojen
pölypatsaat, nousi hirmuinen vihuri ja huimasti pyörien pärskähti
veteen.

Silmänräpäys vain...

Ja kaikki sekaantui tuhannen-tuppuraan: taivas ja maa, vesi ja rannat,
ja puut...

Kuni joku jättiläisolento olisi puhaltanut mustaa, kosteaa, tomuista
henkeään ilmaan. Ulvovin vihellyksin raastoi tuuli veden pintaa,
rikkoen sen räiskeisiin ja riepottaen ylös pilviin...

Hevoset tömistivät jalkojaan ja karskuttivat hampaitaan.

Kameelinkarvaisten kauhtanoiden liepeet läiskyivät kuin kämmenet; oljet
rippelehtivät kuormissa; akat painautuivat niitä vasten sanellen:

-- Taivaallinen Hallitsijatar! Millaiset himot sinulla on! Ristin voima
olkoon meidän kanssamme!

-- Mitritsh! Vedä! Vedä lujemmin! Ljaksei... auta häntä! Auttakaa
kaikki, veikkoset!

Huutavilta talonpojilta oli tuuli kiskoa parrat irti ja vei ne
näkymättömin käsin yli hiusten...

Paula Grigorjevna oli tyrmistynyt äänettömään riemuun.

Hän katseli suoraan riehuvain elementtien syvimpään kurimukseen,
seurasi jännittynein silmin mustien ja harmaiden, tuulen repimien
pilvenpärskeiden hurjaa lentoa, ja vavahti iloisesti, kun salamat
aivankuin räjähtävät granaatit hänen päänsä yläpuolella vinkkuroiden
sinkoilivat ja ukkosen jyrinä iski veteen halkaisevalla painolla.

-- Mene piiloon, mene piiloon! -- änkytti hänelle peljästynyt pappi
Matvei, -- mene vaunujen alle... tuossapaikassa lankeaa rankkasade!

-- Mene tiehesi! -- sanoi nuori rouva vuorostaan kärsimättömästi.

-- Vedä, Ljaksei, vedä! -- mörisivät talonpojat: -- Mitritsh!

-- Pappi paras! Autappas! -- kääntyi isä Iivanan puoleen Aleksi
nauraen: -- sinähän näytät väkevältä mieheltä...

-- Ka olenhan jonkunlainen! -- arveli Iivana pappi käärien hihojaan: --
hännästä minä hevosen pysäytän!

-- Ihanko laukasta?

-- Pilttuustako sitten luulet, häh?

Ja Iivana pappi yritti tarttumaan köyteen. Mutta samassa
silmänräpäyksessä putosi ylhäältä pilvistä ikäänkuin raskas paino:
-- raivokas tuulenpuuska pusersi lauttaa vasten vettä, syleili sitä
sen kaikilta tervatuilta kupeilta -- kallisti kyljelleen ja syöksi
vimmatulla voimalla eteenpäin. Korskahdellen horjahti Aleksikin
paikoiltaan ja rymähti raskaasti lautanpohjaa vasten, vaan hänen
ylitsensä pyllähti kuperkeikkaa lautturi Mitritsh.

Suristen luisui köysi, retkahtaen höllänä alas.

Monta vuotta siedettyään kahleiden orjuutta, tärskähti nyt lautta,
tuntiessaan olevansa vapaa. Se heilahteli, pysähtyi hetkeksi miettimään
ja läksi sitten nopeasti liukumaan pitkin joen uomaa, hiljalleen
pyörien. Rannat luisuivat ohi, niiden puut notkuivat epätoivossa
ikäänkuin valmistautuen vyörähtämään syvyyteen, ympäri lauttaa
kuohuivat uhkaavina mustat aallot.

-- Köysi on katkennut! Köysi!!

Ihmiset ja eläimet tempasi sekasortoinen pakokauhu.

Pilvet repeilivät, salamat rätisten iskivät rannoille.

Rankkasade kaatui päälle.

Hevoset teutaroivat ja hirnahtelivat surkeasti.

Akat ahersivat kuormainsa päällä, kirkuen rukoussanojaan. Heidän
epätoivoiset huutonsa sulivat yhteen tuulen ulvonnan, sateen sohinan ja
talonpoikain sekasortoisen puhelun kanssa.

-- Hyvät ihmiset!... Nyt ollaan hukassa!

-- Tuolla... alempana... kallioranta!

-- Siellä on salakareja... Ja kosket! Mitritsh touhusi neuvotonna
roomun reunoilla.

-- Herrajumala! Herrajumala! Herrajumala! Kuolema kurja nyt tulee...
Herrajumala! Annushkani, Annushkani, armas akkani! Ja tyttäreni mun...
jääkää hyvästi... tyttäryiseni!...

-- Oi voi voi! -- säestivät häntä akat parkuen. Ja he juoksivat
kuormiltaan roomun laidoille, jossa hääräili Mitritsh, ja matkivat
lautturin liikkeitä...

-- Jumalan sallimus! Jumalan tahto... tämä on sinun tähtesi! -- kiljui
läpisäikähtänyt ja kalpea Matvei pappi vaimolleen: -- tee parannus
rikoksistasi! kadu kuten Joonas...

-- Ei täällä ole valaskaloja! -- sanoi papinrouva halveksivasti.

Riemuisin väristyksin hengitti hän sisäänsä ukkosen ilmaa ja sen
vaaroja, asettaen päänsä rankkasateelle alttiiksi ja ainoastaan
läsnäolevien tähden arastellen paljastamasta poveansa täyttävää iloa.

Pappi Iivana seisoi neuvotonna kädet puuskassa ja suu puoleksi auki.
Hän harkitsi sitä, että vielä on pari virstaa, niin lautta välttämättä
töytää koskeen ja särkyy kiviin.

-- Jumala siunatkoon! -- kajahti äkkiä kuoleman kammottava huuto.

Ja Iivana pappi huomasi, kuinka Mitritsh, rajusti ristien silmiään,
valmistautui hyppäämään veteen. Hänen takanaan tekivät akat ja
talonpojat myös ristinmerkkejä ja ahtautuivat samoin roomun reunalle...

Iivana pappi koppasi Mitritshiä kiinni paidasta, samalla kun Aleksi
sieppasi syliinsä paksun akan-lyllerön, joka myös aikoi hypätä veteen.

-- Mihin sinä ryömit, sen ryöväri? -- huusi Iivana pappi, -- vai
tahdotko hukkua?

Lautturi Mitritsh seisoi silmät muljollaan, mitään älyämättä ja
tutisten kauhusta.

-- Pöljä! -- sanoi pappi samaan nuottiin.

Ja tukkien suun myrskyltä, huudahti hän yli lautan:

-- Väki kaikki! Seis alallanne!!

Josta oli se seuraus että kaikki, yksin hevosetkin, asettuivat ja
vaikenivat, tuntien mahtavan voiman ja jäivät syrinkarin, verestävin
silmin tuijottamaan mieheen, joka oli noussut lautan isännäksi ja
heidän kohtalonsa ohjaajaksi.

-- Lempoko teitä riivaa? -- huusi pappi: -- kun tahallanne hukkua
aijotte! Hei, kiireesti köysiä tänne! Antakaa köysiä!

Ei kukaan ruvennut kyselemään -- miksi.

-- Köysiä! Akat hoi! Köysiä papille...

-- Anna ohjakset! Kierrä, kierrä! -- komensi Iivana pappi. --
Lahonneita ei tarvita! Anna vahvimmat! Sukkelaan!! Abdul, sido! Tänne
kaikki! Sitokaa kiinni! Hoi Aleksi!

Lakkaamatta jyrisi ukkonen. Sadekuuro roiskui alas pilvistä pauhaavana
pimeytenä, jossa rannat näyttivät pyörivän ja vilistävän ohi ja lautta
seisovan paikallaan.

Iivana pappi kiskasi yltänsä kauhtanan.

-- Pastorin rouva! Kääntykää poispäin! -- huusi hän. Hän riisti
saappaansa ja leveät valkoiset housunsa. Paljas paita päällään,
kömpelösti liikkuen, viskellen kädellään kasvoiltaan syrjään märkiä
hiuksiaan, jotka olivat pitkät kuin aallottarella, sitoi hän
ympärilleen rinnan alitse nuoran ja tehtyään ristinmerkin paiskautui
veteen kuni raudan raskas sukeltaja, -- puhalsi korskahdellen veden
sieramistaan, pudisti harjaansa ja alkoi karjua:

-- Löysätkää köyttä... elkää torkkuko! Aleksi! Ryhdy toimeen!

-- Kyllä maar! -- huudahti Aleksi.

-- Laske kovemmin! Ja kun huudan, rupea kiristämään!

Papin suoniset kädet soutivat tahdissa -- yks-kaks -- tasaisesti ja
raskaasti kuin aironlavat, aaltoja halkoen. Hän korskui ja läähätti
kovasti. Pinnistetyllä huomiolla, kauhulla ja toivolla seurasivat
talonpojat ja akat, kuinka hän vähitellen peittyi sadekuuron usvaan,
ulvovien luonnonvoimien mustaan kitaan ja myrskyn pimeyteen.

Pimenneiltä rannoilta näyttivät puut häntä uhkailevan mustilla
haaroillaan, taipuen mataliksi yli veden, ja mustat aallot kuohuivat
ympärillä ilkkuvin loiskein. Salamain räjähtäessä vilahti hänen
pörröinen päänsä vielä pari kertaa ikäänkuin loistaen fosforivalolla.

Sitten se katosi...

Luistava, värisevä nuora vain ilmaisi äänettömällä kielellään että
pappi vielä ui, ja kaikki seurasivat jännitetyin mielin sen värisevää
soljuntaa.

Kamala hiljaisuus syntyi yhtäkkiä taivaalla ja samoin roomussa. Tuuli
hervahti, jyrinä taukosi, sade vain pauhasi...

Köysi retkotti avuttomana.

Kymmenet silmät tähtäytyivät siihen aueten yhä avarammiksi -- kauhulla,
epätoivolla, rukouksella ja toivolla... Ei ukkosen pamahtava jyrinäkään
saanut ketään paikaltaan hievahtamaan aivankuin olisi lautta ollut
täynnänsä patsaiksi muuttuneita vainajia, ja ainoastaan uudelleen
päälleryntäävä rajutuuli pääsi riepottelemaan hiuksia, partoja, saaleja
ja vaatteita.

Yhtäkkiä köysi vavahti, irtautui veden pinnasta, pingottui -- hölleni,
ja jälleen pingottui kuni soittimen kieli. Sukkelasti väänsi Aleksi sen
pylvääseen. Lautta vavahti, heilahti ikäänkuin nöyrästi huoahtaen, ja
kääntyen hitaasti, alkoi hiljakseen lähestyä rantaa!

... Kun kaikki olivat päässeet rannalle, niin Iivana pappi, joka
vaivoin sai itsensä pujotetuksi märkään kauhtanaansa, virkkoi heikon
sointuvasti:

-- Kylläpä nyt tekisi hyvää lämmitellä, veikkoset! Olisikkohan kellään
viinan tilkkaista, pojat?

Silmänräpäyksessä ojentui kuormilta akkojen käsiä pulloineen. Ikäänkuin
taikavoimalla nousivat liepeet ja ukkojen taskuista alkoi työntyä
pulloja ja puolipulloja.

-- Hehheh! Tepä olette hyvin varustettua kansaa!

-- Pappi kulta! Sinun hyväksesi vain! Herra siunatkoon sinua!

-- Oma isämme!!

-- Hyvä, hyvä! Antakaapa vähän purastavaakin! Ämmät! Eikö ole mitään
kuivaa!

Ja hän loi vinon silmäyksen Matvei pappiin, joka surkeana vapisi
vieressä...

-- Haluatko lämmitystä?

-- En ikipäivinä semmoista moskaa ole juonut! -- ähkyi Matvei pappi: --
kunhan tästä pääsisi ensin jonnekkin lämpimään, niin...

-- Vaan minäpä ryyppään! -- sanoi papin rouva, heilauttaen reippaasti
päätään.

Hän meni pappi Iivanan luo, lumoavasti ja riemusilmin häntä kasvoihin
katsoen.

-- Se vasta papinrouva! -- hyväksyi Iivana pappi: -- paloviina on
terveellistä... panee hyytyneen veren kiertämään! Vaan suo anteeksi
ettei ole astiaa!

-- Minäpä juon niinkuin sinäkin... pullonsuusta!

Rouva kohotti pullon kuin maljan huulilleen ja sanoi luonnottoman
korkealla äänellä, hiukan vaaleten, ja katsoen hehkuvine silmineen isä
Iivanaa kasvoihin:

-- Sankarien malja... ja kaiken elämän sankarillisuuden malja!

Ja maistaen paloviinaa, alkoi yskiä niin että kyynelet kihosivat
silmiin.

Hätäilemättä, kallistaen päänsä taaksepäin ja pulputtaen kaatoi Iivana
pappi alas kurkustaan puolisko-pullon koko sisällön, pyyhki sitten
partansa, röyhkäsi ja sanoi:

-- Jo välttää! Vaan nyt me metsänpirua vähän säikäytämme, jott'ei
toista kertaa tule ilveilemään.

Talonpoikain nauraessa kääntyi hän päin pauhaavaa jokea ja vallaten
myrskyltä äänivallan, alkoi karjua:

-- O-hoi-ho-ho-ho-ho-hoo-i...



IX.


Lääninrovastin talon akkunoista vuoti virtanaan valoa, joka loi
himmeitä pilkkuja kadulla sohisevaan raesateeseen. Talo surisi kuin
mehiläiskeko. Mutta kiihkoisa ja meluinen keskustelu salissa vaikeni
heti, kun Iivana pappi seurueineen näyttäytyi. Vain vierushuoneessa
jyrisi vielä joku matalalla naurunäänellä:

-- Voin ilmoittaa teille että hän on... ha-ha! kipperä muija!

Vikkelä naisääni pistihen väliin tähän nauruun:

-- Ettekö muista, ettekö muista, mitä olen sanonut... Krestofkan
papinrouvalta elkää odottako hyvää, sanoin!

Ja aivankuin lattian alle kieri naurunrähinä ja puhe. Vanha
harmaapäinen rovasti nousi hämillään hymyillen vieraita vastaan.

-- Hoo! Isä Johannes! ja isä Mathias! Ja oikein yhdessä emännän kanssa!
Tervetulemaan! Sepä hauskaa, sepä hauskaa!

Hän puristi heidän käsiään ja suudella lopsautti.

-- Olkaa hyvät ja astukaa hökkeliini. Sade taisi teidät tavata? Varmaan
kastelikin? Tehkää hyvin ja kuivailkaa...

-- Sen viheriän käärmeenkö luona?

-- Niin, siellä missä se lie ollutkin! Kaikkea sitä sattuukin...

Ja Iivana pappi selitti sukkelasti rovastille matkalla tapahtuneen
seikkailun ja pyysi kuivaa pukua. Viipymättä ilmestyi jostakin rovastin
kauhtana, etehinen suljettiin ja yleisessä naurunrähäkässä muutettiin
Iivana papille kuivat vaatteet, juhlallisilla tempuilla kuten
arkkipiispalle, mutta valitettavasti oli kauhtana liika ahdas, lyhyt ja
ratisi joka liikahduksella. Sitten avattiin ovi juhlallisesti ja isä
Iivana talutettiin käsivarresta pöydän äpäreen naurulla ja huudoilla:

-- Antakaa tietä Moosekselle, syvyyden kuilusta pelastajalle!

Ja tiakka Sikerov veisata hyräili:

Meren Punaisen ku-ri-mu-us...

Hämmästys oli äkkiä hävinnyt. Huoneissa virisi uudestaan pauhuinen
puhelu.

Viinapöydän ääressä tungeksi enin väkeä. Siellä ryiskeltiin
arvokkaasti, iskettiin silmää toisilleen läpi pullojen, kilisteltiin,
kokkailtiin ja sitten höystepaloja pureskellen ja viiksiä hieroskellen
-- tavattoman suurilla nenäliinoilla -- asteltiin läpi huoneiden
ruokasaliin teepöydän ääreen, jotta päästäisiin sekaantumaan eukkojen
pätevään porinaan, tai piiritettiin miehissä salin nurkassa seisova
korttipöytä, jonka takaa savupilvien keskessä häämötti hengellisen
tuomarin, isä Favorskin lihava olemus, opettaja Sigsaginski ynnä pari
muuta vähäpätöisen näköistä pappismiestä. Favorski, jolla oli pyöreät,
pienet naiskasvot, närä ja hengenahdistus, oli niin muhevanlihava,
että pilkkakirveet hänestä sanoivat että muka autuudenpöhö hänen
päällään lepäjää kuin vesitauti. Usein lasketteli hän sukkeluuksia
keksien harvinaisia nimityksiä korteille, nauroi käheästi omille
oveluuksilleen, niin että kunniamerkit hänen rinnallaan hypähtelivät.
Ja heti kun hän ratkesi nauruun, muikenivat pöytää ympäröivältä
yleisöltä naamat leveisiin hymyilyihin, ja vatsat hytkyivät naurusta.

-- Ruutua-riitua! -- puhui isä Favorski: -- ka hei, mittee sie minun
ruutanoitani vastaan asetat? Ja mittee sie siinä höliset?

Opettaja Sigsaginski ("Vinkkuravääränen"), harmaakasvoinen nuori mies,
jolla oli ankan nenä, säesti hänelle:

-- Mehän, teidän korkea siunauksellisuutenne, iskemme madonreikiä...
Hei vaan te madot, matoseni, matoseni mustat mun!...

Molemmat vähäpätöisen näköiset pappismiehet tokasivat yhteen ääneen:

-- Passia!

Ja sitten yhtaikaa katsahtivat viinapöydällä oleviin makupaloihin.

Isä Favorski pöyristi huuliaan.

-- Vaan entäpäs jos ässäytän sinua pataässällä? Mitäs silloin äliset?

-- Silloin me teidän allenne työnnämme tytön... Jolloin hukka teidät
perii!

-- He-he-he! -- räjähti yleisö nauramaan.

-- Mitä se sanoi? Miten se sanoi? -- kysyi uteliaana nuori tiakka,
jolla oli terävä nenä, mikä ikäänkuin noukki ilmaa, ja joka aikasemmin
oli ollut katketa naurusta: -- niitä kummaa se sanoi, hyvät veljet?

-- Sanoi turmion tulevan neitsyestä...

-- Ahaa, ha, ha, ha! -- pärähti tiakka vinkuvasti nauramaan taivuttaen
ruumistaan mielihyvästä taaksepäin sennäköisenä kuin olisi häntä
kutkutettu kainaloiden alta.

Ja hän juoksi teepöydän ääreen kuiskuttaaksensa sukkeluuden vaimonsa
korvaan, samallaisen nuorekkaan ja yhtä uteliaan kuin hän itsekkin oli.

Tiakan rouva läpsäytti käsiään.

-- Valehtelet?! -- sopersi hän.

-- Jumaliste, totta se on! Ristin kautta sen vannon! Sitten juoksi
häh maistelupöydän ääreen, ja näkyi, kuinka hän siellä teki liikkeitä
käsillään selkä kaksinkerroin naurusta.

Tiakan rouva kumartui ensin oikeanpuoleisen naapurittaren, sitten
vasemmalla istuvan puoleen, ja pian kiersi sukkeluus koko pöytyeen.
Papineukot ja tiakkain rouvat nauroivat hillitysti, hieroen kasvojaan,
jotka hehkuivat hihityksestä, teestä ja viinasta.

-- Kuinka se sopii hyvin tuolle isä Paavalille! -- sanoi rovastin
eukko, säilyttäen levollisen ja arvokkaan ilmeen kauniilla kasvoillaan.

-- Kyllä se Sigsaginskikin osaa sutkauttaa! -- sanoi purren hymyileviä
huuliaan eräs papineukko, kuiva kuin luuranko, kovasti puistaen päätään
ja ikäänkuin mittaillen, kummallekko olkapäälle sen laskisi.

-- Mikä on totta, se on totta... eikä ole synti sitä salata.

-- Lesken leikkiä, minkäpäs hälle voinee!

-- Leskenpä, lesken... täytyy keksiä teräviä sanoja.

-- Puhuvat että kun pitäjällä joku neitsyt synnyttää poikalapsen, hän
ne kaikki ristii Paavaleiksi...

-- Niinpä hyvinkin... niistä tehdään tietysti Paavali Paavalinpoikia...
se sopii sukuperään...

Papineukot nauraa tirskuivat autuaallisesti, mutta tiakan rouva
Ivanovskaja alkoi ihan ulvoa riemusta.

-- Hänenpä pitäisi... sen... -- yritti hän sanomaan.

Mutta yhtäkkiä, vilkaistuaan ympärilleen, huomasi hän Paula
Grigorjevnan istuvan yksikseen akkunan ääressä, puristi huulensa
nopeasti yhteen ja ummisti vasemman silmänsä, tähdäten oikealla
puhekumppaneihinsa.

Nämät pärskähtivät nauruun niin että vähällä olivat lentää istuimiltaan.

Paula Grigorjevna nousi kiivaasti seisomaan.

-- Luulin olevani vieraissa! -- sanoi hän kolkosti. Kaikki vaikenivat
uteliaina.

-- Kuinkas sitten? -- sanoi rovastitar tekeytyen naamaltaan
viattomaksi, vaikka hänen silmissään leikki ilkeä iva: -- mistä te
niin loukkaannuitte, Herra Jumala nähköön? Tietääkseni ei mitään
erityistä... Tietysti on seuranpito meillä yksinkertaista, ei
suurenmailman tapaista...

Hän lisäsi painolla:

-- Me emme ole kaupunkilaisia... vaan maalaisia! Niin, suokaa
anteeksi... me emme ole kaupunkilaisia!

Paula Grigorjevna mittasi rovastitarta uhkaavin katsein.

Heidän katseensa sattuivat hetkiseksi ristitysten ikäänkuin miekkojen
terävät kärjet ennen kaksintaistelun alkua.

-- Vaan eikös pappi, isä Mihail, ole kaupunkilainen? -- kysyi
äkillisen-pilkallisesti Paula Grigorjevna: -- hänhän on tietääkseni
konsistoorin jäsen? Tuo teidän kummi-isänne?

Rovastitar repäsi silmänsä aivan pyöreiksi ja aukasi suunsa, mutta ei
saanut sanaakaan suustaan.

Paula Grigorjevna kääntyi sen kuivalihaisen papineukon puoleen
lävistäen hänet myrkyllisellä silmäyksellä.

-- Mitäs te, rouva, siinä niin epäluottavasti virnistelette? Jollen
erehdy, niin olihan tuo teidän leski-tiakkanne ennen piispan talossakin
käytettävänä?

-- Oh, mitä te, rouva... oh, kuinka te...? -- sopersi kauhistuksissaan
käsiään heiluttaen kuivaverinen piispanrouva ikäänkuin aavetta väistyen
ja valmiina piilottamaan päänsä pöydän alle säästyäkseen yläpuolelta
uhkaavalta iskulta.

Rovastin eukko nousi.

-- Mitä te tahdotte sanoa, rouva?!

-- En mitään erikoista! Yksinkertaisesti vain sitä, ettei teidänkään
ole vallattava jotakin kaupunkilaista... turhaan te itseänne alennatte!

Halveksiva levollisuus oli levinnyt Paula Grigorjevnan kasvoille, ja
hän läksi saliin miesten luo, kääntämättä vähääkään huomiota viuhuvaan
sopotukseen takanaan:

-- Kyykäärme!

Akkunan takaa kujalta kuului samalla kulkusten helinää. Kovasti rykien
ryntäsi etehiseen uusia vieraita, riisuutuivat siellä ähkyen, kuului
suutelun moiskahduksia ja kumeaäänisiä kyselyitä:

-- No, millaiset tulee markkinat?

-- Aika hyvät markkinat!

-- Minä, kuulehan, tarvitsen uudet aisat vankkureihin! Rattaat
seisoivat takapihalla, niin nuo lemmon moukat... varastivat aisani!

-- Ha-ha! Ka sattuuhan sitä...

-- Nykykansa on semmoista... He, he! Mutta kylläpä siellä ulkona on
märkä ilma...

-- Anna olla! Käyhän pöytään, niin kuivaillaan!

-- Taitaa teillä olla kuivikkeita? He-he-he-he-he...

-- Harmaapää lähestyy, harmaapää! -- alkoi kuulua suhina etehisessä ja
sitten pitkin huoneita.

Tiakka Ivanovski kompuroi etehiseen ja lausui tervehdyksen:

-- Harmaapään kasvojen edessä ylösnouskaamme!

Sitten taluttivat Ivanovski ja tiakka Sikerov juhlallisesti huoneeseen
käsivarresta ihramahaisen, läähättävän, vanhan pappismiehen, jolla oli
harmaa harja kuin leijonalla ja pitkä parta kuin Jaakobilla. Hän käveli
onnahdellen kuin jaloille lyöty, tiukasti tirkistellen ympärilleen läpi
silmälasien ja rypistellen sakeita, vielä mustia kulmakarvojaan.

-- Veljet ja isät! Uutisia teille toin, -- puheli hän arvokkaalla
patriarkallisella nuotilla.

Hänet ympäröitiin ja istutettiin sohvaan.

-- Deputaatille paras paikka!

-- Mitä uutisia sinulla on, isä deputaatti?

-- Ensimmäinen uutinen on -- vallan surullinen! Kaikki te tietysti
tunsitte Koslovan tiakan?

-- Kyllä, kyllä! -- toistivat kuorossa kaikki papit: -- mitä hälle on
tapahtunut? Taasko juopotellut? Tai luostariinko mennyt?

Harmaapää pappismies vaikeni efektiä saadakseen ja sanoi sitten:

-- Tullut hulluksi!

-- Mutta minähän näin hänet eilen majatalossa -- sekaantui pöydän
ääreen rientäen Paula Grigorjevna: -- olisiko mahdollista...

-- Mihinkäs aikaan päivästä te hänet suvaitsitte nähdä?

-- Kello viiden tienoissa...

-- Vai niin, mutta kello 10 tuli hän seminaarille ja alkoi paiskella
akkunoihin kivillä, joita oli kerännyt taskunsa täyteen. Tietysti hänet
otettiin kiinni... Vaan hän huusi: -- "Päästäkää irti... Minä heittelen
kuollutta pääkalloa! Miksi se mullistelee silmiään? Eihän tuolla silmiä
olekkaan, vaan paljaat... kuopat! Niihin on vain petokseksi pantu
hehkuvia hiiliä. Vaan se on valhetta! valhetta!"

-- Se oli hänen mielisanojaan, -- huokasi Sikerov.

-- Me tulimme juuri kokouksesta, minä ja isä Kirik Järventakalainen.
Sähkövalo noinikään valaisi... silloin näimme että jotakin
henkilöä ajetaan takaa torilla. Kuihtunut, kuivettunut olento tuin
sähkölennätinpylväs, pää kuin haarikka, kauhtana roikkuu kuin
vaarnassa riippuisi. Ja tanssia hypiskelee, olisittepa nähneet, kuin
mikähän Daavid liitonarkin edessä. Silloin me näimme että se oli --
tiakka! Ja näimme, kuinka tiakka laukkasi ikäänkuin olisi tähtiä
pyydystellyt, laukkasi ja huuteli: -- "Luut kolisevat! Minä olen
ruumiini hyljännyt... ja nyt kolisevat luut..." Hänet otettiin kiinni,
vaan taas hän hyppäsi karkuun ja loikkasi toiseen päähän toria, silmät
kuin kekäleet päässä, käsiään heiluttaen kuin siipiä ja poristen alati
luistansa: -- "Riennän läpi koko mailman ja kolistelen luitani...
Kuuletteko hälytyksen: -- pom, pom..." Pullisti poskensa ja rumpaili
niitä...

-- Se mies on kaiken ikänsä lasikellolla hälytystä soittanut! --
virkkoi korttipöydän äärestä Favorski.

Kaikki naurahtivat hillitysti paitsi Paula Grigorjevna.

Leimahtaen punaiseksi, kohotti tämä vähän päätään ja lausui
repäisevästi:

-- Sitävastoin ei se mies suotta siittänyt lapsia tähän hyvään
mailmaan, vaan kasvatti ihmisiä niistä, jotka hänellä oli.

Samalla nykäistiin taskuista esiin joukko tavattoman isoja nenäliinoja,
ja aivan kuin äkillisestä vilustuksesta näytti kaikille tulleen nuha.

-- Mikäli koskee toista uutista, veljet rakkaat, niin se on vähän
iloisempaa laatua, -- alkoi kiireesti puhua harmaapää pappismies,
sakeain kulmakarvainsa alta tutkivasti syrjäsilmällä katsoen Paula
Grigorjevnaa: -- eilen istunnon päättyessä arkkipiispa sen johdosta
meille kokonaisen puheen saneli. On olemassa esitys, enemmän kuin
uskottava, että kaikki koulut Hallituksen tahdosta siirretään
hengelliseen hallintoalaan.

Mitä erilaisimpia huudahduksia kuului vastaukseksi tähän tiedonantoon.

-- Onko se mahdollista?

-- Mitäs tyhjää! Mistä semmoista kuuluu?

-- Kas sepä mainio asia!

-- No sepä nyt vasta -- ei olisi hullumpaa!

-- Siihen onkin jo syvästi aika! Syvästi aika!

-- Tervehdimme moista toimenpidettä, sydämmen pohjasta tervehdimme!

Tiakka Ivanovski tyrmistyi alussa, käsittämättä inistä oli kysymys,
mutta sopersi sitten hänkin:

-- Mitä kummaa? mitä tulee tapahtumaan? Kai siis palkkakin nousee?

Jostakin nurkasta joukon takaa tunki isä Matvei esiin.

Hänen naamansa loisti.

-- Isä Sylvester! -- puhui hän: -- onko se mahdollista?

-- Otaksuma tietysti vain!

-- Olipa miten oli, meidän on se oikein käsittäminen: se on suuri
unelma! Se on palausyritys suureen muinaisuuteen. Menneisyydestä tulee
tulevaisuus. Se on ensi askel jumalanvaltakuntaan! Tätä minä olen
odotellutkin... ja uskon syvästi että esitys muuttuu teoksi!

Melu huoneissa kasvoi.

Kaikkien mieltä liikutti uutinen ja sen merkitys.

Shirokosadovin saapuminen tapahtui melkein huomaamatta. Ainoastaan
rovasti otti hänet vastaan etehisessä ja tiakka Ivanovski auttoi
teeskentelevästi hymyillen häneltä kalossit jaloista sekä remautti
varalta molemmat oven puoliskot auki tuon pätevän olennon edessä. --

-- Emmepä kaukaan-aikaan ole teitä nähneet, emme kaukaan-aikaan! --
puheli Aleksandra Porfirjevnalle lempeästi rovasti: -- ihan olemme
ikävöineet teitä!

-- Todellako? -- hymyili Aleksandra neito.

Punehtivin poskin ojensi hän kätensä rovastin pojalle ja puristi sitä
toverillisen lujasti.

Nuorukainen oli keskikokoinen, sangen hoikka ja hermostunut, yllään
kulunut, vanha, harmaa ylioppilaan arkitakki; huulensa olivat usein
lujasti ja ivallisesti yhteenpuristetut; likinäköiset, puoleksi
silmälaseilla peitetyt silmänsä olivat katseeltaan hiukan ilkeät,
joskin älykkäät.

Shirokosadov suostui mielellään pappi Iivanan esitykseen "vahvistaa
lihallisia aistejaan".

-- Kuinkas teidän asianne ovat, Vasiljefkan suhteen, Porfiri
Vlasovitsh? -- kysyi mielistelevästi alakuloisennäköinen musta pappi,
joka muistutti muodoltaan mustalaista: -- kulkee huhu, että heidät
huomenna kuljetetaan tuomittaviksi läpi markkinain?

Hän huojutti murheellisesti päätään:

-- Inhimillisten himojen opettavainen näytelmä, kahleihin kytkettyjen
himojen...

Shirokosadov katsoi häneen samein silmin.

-- Miljoona, -- sanoi hän hitaasti pureskellen sanojaan, -- on maahan
kaivettuna hyödytön. Pitää älytä se löytää, kaivaa ylös ja ottaa se
käsiinsä! Vaan mitä tekeekään talonpoika? Makaa nurmensa päällä, jota
ei itse syö, ja haukkuu muita!

-- Todentotta! -- kiemuroi pappi.

Shirokosadov katsoi häneen yhä samein ja tutkivin silmin, jonka vuoksi
papista jo tuntui kiusalliselta.

-- Mistäs te olette kuulleet, -- kysyi verkalleen Shirokosadov: -- että
heidät huomenna tuodaan?

-- Niinhän nuo puhuvat. He kilauttivat marjojaan.

Iivana pappi kaataessaan kurkkuunsa viinamaljaa, säpsähti äkkiä
Aleksandra neidon häntä seuraavasta katseesta. Hänenkin tuli
kiusallinen oltava.

-- Taidanpa olla kovin harras! -- sanoi hän ja läksi pois pöydän
äärestä.

Hän siirtyi akkunan luo, niin että saattoi kuulla Aleksandra
Porfirjevnan keskustelun ylioppilaan kanssa salin autiossa nurkassa,
jonne nuoret olivat piiloutuneet suojaan.

-- Mitä järkeä on noissa väittelyissä ja riidoissa? -- kuului puhelevan
neito: -- varsinkin näinä raskaina aikoina, jolloin meidän kaikkien,
karvoihin katsomatta pitäisi yhtyä yhteistä tarkoitusperää ajamaan!
Ja emmekö me kaikki pyri samalle kaukaiselle rannalle? Toiset vain
tahtovat matkustaa purjelaivassa, toiset höyrylaivassa... Kaikki
väittely tähtää siis samaan!

-- Ei, Aleksandra Porfirjevna, kiitoksia paljon! -- virkkoi ylioppilas:
-- ensinnäkin höyrylaiva kulkee kurssin mukaan järkähtämättömällä
vauhdilla. Vaan purjelaiva on alttiina tuulille ja kulkee niiden
mukaan. Ja minkä tähden minun pitäisi tunnustaa tuollaisen romulaivan
hegemoniiaa, joka tahtoo ennättää tuollaiselle kaukorannalle,
rakentaaksensa sinne mallikeittiön pihvipaistin valmistamista varten?
Minä tahdon työskennellä taattua pihvipaistia varten enkä purjelaivaa
varten, -- ihannetta, ihmisyyttä varten!

-- Kaikki me työskentelemme ihmisyyden hyväksi! lausui neito.

-- Niin, ja olemmekin velvolliset työskentelemään, -- sanoi ylioppilas
lujasti, -- sulautumalla yhteis-rakkauteen ja yhteis-vihaan!

Hän vaikeni hetken.

-- Kuka tietää, -- virkkoi hän miettiväisesti ikäänkuin kurkistaen
omaan tulevaisuuteensa: -- tapaammeko toisemme syksyllä...

Neidon käsi sukelsi vaistomaisesti nuorukaisen käteen ja puristi
sitä ikäänkuin salaa vannotussa valassa, samalla kun silmät
katselivat semmoisella ilmeellä kuin olisi hän saatellut nuorukaista
vaaralliselle, tuntemattomalle tielle... Ja isä Iivana, joka vaivihkaa
heitä tarkasteli, näki neidon silmissä lemmen, avonaisen, kirkkaan
lemmen, vaan samalla omituisen pistävän kivun...

Hän meni nuorten luokse.

-- Mistä te siinä väittelette?

Ylioppilas kohtasi pappia epäystävällisin silmäyksin, mutta Aleksandra
Porfirjevna hymyili hänelle pehmeästi.

-- Me puhumme siitä, mitä ei vielä ole ollut.

-- Tulevaisuuden lauluistako? -- hymyili pappi neidolle.

Tämä nyökäytti hänelle naurahtaen päätään.

-- Mitä te siitä tiedätte, te, tuollainen nuorehko tyttö? -- puhui
pappi leikillä: -- kun teitä katson, niin näytätte te päältäpäin niin
rauhalliselta, vaan sielussa on... kuume!

-- Onko se sitten paha?

Pappi hymyili ja mietti.

-- Ei, eihän se ole paha! -- sanoi hän: -- voi sitä, joka ei ole lämmin
eikä kylmä!

-- Meidän aikanamme liikkuvat yleisen mullistuksen ja höltymisen
aatteet, -- kuului joku kimakasti julistavan yleisen keskustelun
pauhinassa: -- meidän onnettomalla vuosisadalla uhkaa jumalattomuus,
jota nerokkaat vääräuskoiset profeetat istuttavat, ja joka jo on
saastuttanut sivistyneen säädyn, niin että se munaskuitaan myöten
on epäuskoinen, uhkaa tarttua koko meidän hyvään venäläiseen,
oikeauskoiseen kansaan...

Isä Iivana kääntyi nopeasti.

-- Meidän kylvömme on kaikkialla kypsynyt... Vaan nyt se
ristiinnaulitaan.

Puhetta johti Matvei pappi piirissä, joka oli muodostunut sohvan
ääreen. Sohvalla pöydän ääressä, jolla oli teekojeet, likellä
kortinpelaajia, istui rovasti isä Sylvesterin rinnalla.

Rovasti oli täyteläinen mies, joka näytti ikäänsä vanhemmalta,
hiuksensa olivat hyvin harmaantuneet ja kasvot hiukan turvoksissa,
nuot älykkäät kasvot, joissa oli jälkiä joistakin salaisista huolista
ja kentiesi entisistä suruista. Kuunnellessaan puhetoveriaan hän koko
ajan oli vaiti tai teki huomautuksensa hiljaisella äänellä, jolloin
hänen kasvoillaan leikki hyvänsuopea hymy. Mutta väliin näytti kuin tuo
hymy olisi ollut jähmettynyt naamari, ja ikäänkuin hän itse keskellä
lukuisaa joukkoa, joka aina täytti hänen huoneensa, olisi ollut vain
vieraana, jolla ei ollut mahdollisuutta poistua ja joka ajatuksineen
harhaili kaukana omilla maillaan. Ja silloin tuo hymy vähitellen
haihtui hänen kasvoiltaan ja ne muuttuivat laihoiksi, rasittuneiksi,
ankariksi, ja silmistä singahteli mielettömyyden vivahduksia. Mutta
samalla hän heti hiukan rypisti kulmiaan, hymy vaihtui entiselleen, ja
hän kiiruhti tekemään jonkun huomautuksen näyttääksensä että kuunteli
tarkkaavaisesti. Aika-ajoittain hän kirkossa niin unohti itsensä että
oli pakko hänelle muistuttaa esiintymisvuorosta ja silloin tiakka
Sikerov hiipi varpaisillaan köörilavalta alttarille ja keveästi
koskettaen häntä hihaan, kuiskasi:

-- Herra rovasti... alttaripalvelus!

Säätyneuvostossa häntä paljon rakastettiin, varsinkin alempi
kirkonmiehistö. Hän osasi mieskohtaisesti sovittaa kaikki
epäsointuisuudet ja pani tarkastajana paljon huolta kirkkokouluihin.
Mutta huhu kertoi hänen perheriitaisuuksistaan ja mainitsi suopeasti
jostakin vanhasta historiasta opettajattaren suhteen, -- historiasta,
joka ulottui aina rovastiin saakka, jonka jälkeen opettajatar oli
lähetetty piirikunnan äärimmäiseen sopukkaan ja siellä pian kuollut.
Ja siitä saakka hän oli alkanut ryypiskellä ja pitää siitä, että seura
häntä ympäröitsi. Sentähden hänen virkamatkansa pitkin rovastikuntaa
olivatkin papistolle loppumattomien juhlien ja kekkereiden aikaa,
joihin hän itse otti osaa ainoastaan suopeasti hymyilevän varjon
muodossa, varsinkin niistä ajoista asti, kun erään jyrisevän
talonpoikaisrettelön jälkeen hänen vanhin poikansa, joka palveli
Staromirskissä prokuraattorin apulaisena, oli itsensä ampunut.

Mainitsemanamme iltana tuo tavallinen hymy katoili useammin hänen
huuliltaan, ja kaikki huomasivat, että rovasti oli rauhaton ja jostain
syystä kovassa mielenliikutuksessa. Tiakka Sikerov, jolla oli punainen
harja, verhottu katse ja pitkä pukinparta, ja joka aina pysytteli
rovastin läheisyydessä, ollen hänen kirjurinsa ja virkatoverinsa,
huomasi itsekseen, että lusikka vapisi rovastin kädessä, kun tämä
hämmensi jäähtynyttä teetä ja että silmät rauhattomina huomaamatta
seurasivat poikaa että mitä tämä teki: kävelikö huoneessa vai puheliko.
Ja kun poika sattui poistumaan huoneesta, niin rovastin rauhattomuus
yhä kasvoi.

Keskustelu koski päivän uutista ja sentähden vähitellen kaikki
ryhmittyivät sohvan ympäri, vieläpä Iivana pappi ja alakuloinen
pappismies menivät sinne, ja yksin Shirokosadov jäi kuin muistopatsas
mököttämään puolipimeään, virvoituspöydän ääreen.

-- Todentotta, -- kirkui isä Matvei: -- todellinen Jerusalem, toisin
sanoen Kristuksen kirkko, lepää johonkin määrin ikäänkuin raunioina.
Hyenat ja shakaalit vaeltavat välitse seinäin, joita peittää
tuhatvuotinen sammal; mykrät, jotka salassa asuvat, kaivelevat käytäviä
ampumareikiin ja torneihin, koettaen saada perustukset järkytetyiksi.
Ja Jeremian valitusvirsi kuuluu kauvas... Sentähden ovat tulleet
ajat, jolloinka helvetin portit koettavat voittaa kirkon!... Se on se
taistelu karitsan ja louhikäärmeen välillä! Isä Matvei oli hypännyt
mieliratsunsa selkään, ja nyt kiiti hän sillä hillitsemättä, nelisti
huitoen käsiään pitkin noita jumalattomuuden erämaita, uskon raunioiden
keskitse, ratsasti itsevarmana, ilman kauhua ja epäilystä, noille
sepposeljälleen avatuille porteille, joiden takaa hänelle häämöittivät
"Jumalan valtakunnan ankarat rakennukset". Oli tullut, hänen sanojensa
mukaan, "pilkkaajain roviollapolton" aika, myrkyllisten yrttien,
rikkaruohon ja "Jumalan peltoja" pahentavien ohdakkeiden perinpohjaisen
hävittämisen aika.

-- Sillä mitä näemmekään joka-suunnalta ympärillämme? -- kysyi hän
hujautellen laihoja kädenkäppyröitään ja ankarasti rypistäen pieniä
kasvojaan: -- tuo intelligenssi tuolla... tuo niinkutsuttu suurmailman
luokka... Puhdasveristä voltääriläistä ateismia, parhaassa tapauksessa
muodotonta panteismiä -- kas siinä sen uskonto! Tolstoilaiset...
Sosialistit... avioliiton, omaisuuden ja valtakunnallisuuden kieltäjiä!
Jumalien Jumalan sijalle, Isä Luojan ja kaikkeuden rakentajan paikalle
asettavat he itselleen kuten oikeat pakanat... kenet? Hullun filosoofin
Nietschen tai jonkun muun valtiollisten perusteiden musertajan, Saksan
juutalaisen Marxin mallia.

Iivana pappi tunsi yllänsä Paula Grigorjevnan katseen. Ei ensimmäistä
kertaa illan kuluessa kohdannut hän tämän naisen itsepäistä ja
tutkivaa, levotonta ja etsivää katsetta, jossa oli hänelle joku uusi
ilme, mikä häntä sekä pelotti että viehätti ja saattoi neuvottomaksi.
Ja heti kun hän tämän katseen kohtasi, niin oli kuin jotakin olisi
kasvanut hänen rinnassaan, esineet verhoutuivat sumuun ja hän alkoi
hämillään ja epäilevästi viskoa viistoja silmäyksiä tovereihinsa.

Mutta Matvei pappi se sillä-aikaa ennätti ratsastaa konillaan kauvas
vieraille tanterille, kuuntelijainsa jännittyneen huomion alaisena.

-- Katsokaa, kuinka Ranskassa papistoa vainotaan. Tosin ne nyt ovat
tuota mustaa katoolilaista sotajoukkoa! Vaan sielläkin ilmestyy
sama sivistyneiden ja uskomattomien mieletön röyhkeys. Unhotetut
ovat historialliset ansiot. Jumalan palvelijat, hänen totuutensa
kannattajat, karkotetaan koulusta, risti kannetaan ulos tuomiosaleista!

Hän ojensi intohimoisesti kättään.

-- Ja heidän temppelinsä jää tyhjäksi! Se on aikamme ilmiö, aikamme
tuntomerkki että Antikristus on nostanut päänsä! Vaikka se ilmestyykin
vieraassa, puolipakanallisessa valtakunnassa! Entäs meidän venäläiset
saivartelijamme? Hetipaikalla he vastaavat tuohon huutoon! Kohottavat
päänsä, alkavat vainon kirkkokoulua vastaan. Oletteko kuulleet,
lukeneet, kuinka esimerkiksi Tverin kunnallishallitus itsensä kunnosti!
Ja onko se ainoa, joka niin teki? Mutta pilanteko Jumalan kanssa
ei onnistu! Ja Tverin kunnallishallitus on sen saanut kokea... Ja
Ranskanmaa myös on sen kokeva! Sillä, tulkoon Antikristus kuinka
väkeväksi tahansa, mutta sen on pakko tulla sidotuksi ja voitetuksi!
Väkevä on meidän Jumalamme!

-- Suuri ja väkevä on meidän Jumalamme! -- sanoi isä Sylvester
miettiväisestä, hiljaa rummuttaen pöytää sormillaan.

-- Jos olet Jumala, niin tee ihmeitä! -- -- Mutta samalla yhtäkkiä
ja ikäänkuin säikähtyneeltä pääsi nikotus isä Favorskilta aivankuin
häntä olisi hämmästyttänyt tuollaisen järkähtämättömän Jumaluuden
mainitseminen, jota hän sielussaan suuresti pelkäsi.

Kaikki naurahtivat.

-- Arvoisa pappisveljemme tahtoi luultavasti sanoa "Aamenen", vaan se
ei lähtenyt! -- tuli avuksi Favorskille Sigsaginski...

-- Elä valehtele! -- sanoi Favorski! -- se oli vain rommi, joka
mahassani törmäsi piirakaista vastaan...

Iivana pappi katsahti Favorskin vesimäiseen olentoon, ja kohtasi sitten
taas Paula Grigorjevnan silmät. Tämä tuijotti häneen hämärin katsein,
niin että kaikki veri syöksähti papin kasvoihin ja sydän ikäänkuin irti
repesi ja vierähti pois. Ja tuntui kuin olisivat he nähneet ainoastaan
toinen-toisensa koko huoneessa. Pappi huokasi ja siirsi raskaasti
katseensa poispäin. Rauhaton aavistus valtasi hänet, raskas, hidas aate
alkoi kietoa hänen tajuntaansa ikäänkuin usvalla peittäen...

-- Mitä se tuo... onko se niinkuin minä... tappanut jonkun...?

Mutta kuuntelijain huomion terästämänä oli Matvei pappi jo työntänyt
tonkivan kärsänsä pohjaan asti, kaivautunut pyhyyksiinsä perustuksia
myöten ja nelistänyt päätähuimaaviin korkeuksiin, silmät fanaattisessa
kiillossa, viskellen käsiään ikäänkuin manaten taisteluun jotakin
vihattua olentoa.

-- Oikeauskoisuus! Itsevaltius! Kansallisuus! Kas siinä kolme
kulmakiveä meidän elämässämme! Ja niistä ensimmäinen on --
oikeauskoisuus! Sillä mikä on koonnut pyhän Venäjän yhdeksi laumaksi
ja luonut itsevaltiuden? Juuri se! Mikä on yhdistänyt erilaiset
kansallisuudet yhdeksi kansallisuudeksi? Juuri se! Venäjä on aina ollut
oikeauskoisen kirkollisuuden Venäjä, ja siinä on sen voima, sen kunnia,
sen pyhyys, sen etevämmyys muihin kansoihin nähden. Voittamaton ja
vahva on se ollut sisällisille ja ulkonaisille vihollisille niinkauvan
kun luostarit olivat sen valolähteinä, niinkauvan kun hehkuivat
siinä sellaiset uskon auringot kuin patriarkat! Ainapa todellisen
valistuksen aamurusko, uskon ja voiman alku, on lähtenyt kirkollisista
kouluista! Ja minä toistan vielä... minä tervehdin tätä korkeimman
hallituksen aikomusta: antaa koulut _meidän_ haltuumme! Sillä meille
ne historiallisella oikeudella kuuluvat! Eivätkä ainoastaan alemmat
koulut... myös kimnaasit ja yliopistot pitäisi luovuttaa meidän
käsiimme, meidän tarkastuksemme alaiseksi...

-- Suokaa anteeksi! -- kajahti yhtäkkiä kimakka, ivallinen ääni! --
puhutteko koko papiston puolesta vai oman itsenne?

Matvei pappi kääntyi päin puhujaa. Nojautuneena uuniin seisoi
ylioppilas ja hiljakseen huojuttaen ruumistaan hieroi selkäänsä uunia
vasten sekä puhui:

-- Jos te puhutte papiston nimessä, niin olen varma siitä, että papisto
parhaalta osaltaan itse kieltäytyy teidän sanoistanne; jos taas itsenne
puolesta, niin mokomat puheet ovat papin suussa inhoittavat! Te
ruoskitte maan parhaimpia ihmisiä, te koetatte riistää heiltä sen, mitä
he raskaassa taistelussaan ovat luoneet sinä aikana, jona te olette
keräilleet vain sämpylöitä ja kalakukkoja niiltä köyhiltä orjilta,
joita te itse ylistätte lampaiksi...

Hän leimahti vihaan omista sanoistaan:

-- Te väärän nimen käyttäjät, te petturit! Miksi te ojentelette
orjankäsiänne kouluja kohti? Mitä te kykenette opettamaan kansalle?
Henkisen orjuuden kahleita te kutsutte taivaalliseksi Totuudeksi,
ijänikuista halpaa elämän Valhetta -- korkeimmaksi Oikeudeksi! Isä
Matvei pörhistyi ja huudahti parkuen:

-- Maltta-kaa!!!

-- Mitja! Mitja! -- kehoitti rovasti rauhattomasti: -- olenhan sinua
pyytänyt... joko sinä taas...

Hän kohottautui sohvalta ja kaasi lasin, johon oli satuttanut kätensä.

-- Mutta enhän minä voi hillitä itseäni, isä kulta! huudahti ylioppilas
tehden roiman liikkeen käsillään: -- olla vastaamatta mokomiin
puheisiin on häpeällistä!

Isä Matvei astui häntä vastaan:

-- Maltta-kaapa!!

Mutta samalla irtaantuivat intohimot kirkon miestenkin omissa riveissä.

Kuni vihuri oli rynnännyt hengellisten omaan laumaan, heidän laveat
hihansa alkoivat lepattaa, ja itse he kaikki ikäänkuin joutuivat
päästään pyörälle.

-- Oikein, oikein! -- huusivat nuoret: -- me emme ole solidaariset
sellaisten katsantokantojen suhteen!

-- Se on fanatismia!

-- Me teemme tehtävämme ja maallikot omansa! Me itse olemme työntäneet
luotamme sivistyneen säädyn suvaitsemattomuudellamme.

-- Mutta olemmeko me nyt sentään pettureita?

-- Malttakaa! Malttakaahan!

-- Isä Samuli! Elkää vimmastuko!

-- Totta puhuit, isä Matvei! Samassa nousi isä Favorski ja lausui:

-- Se mikä on otettu, täytyy saada takaisin. Se on totinen tosi!
Vaan se että me olisimme pettureita, se on... se on... se on teidän
puoleltanne, Dmitri Viktorovitsh, liikaa sanottu... ja epäviisasta!
Sillä itsekkinhän te olette niin sanoakseni Jessen suvusta lähtöisin...
Kummallista on minun kuulla teidän sanojanne tässä talossa, joka on
ikivanhoista ajoista tunnettu jumalatapelkääväiseksi...

Isä Iivana odotti uteliaana näytelmän jatkoa.

"Keittipäs Matvei puuron!" -- ajatteli hän.

Mutta samassa joku hiljaa kosketti hänen kyynäspäähänsä. Hän vavahti
vaistomaisesti ja kääntyi katsomaan.

Paulinkka kutsui häntä katseellaan seuraansa. Pappi läksi nöyrästi
hänen jälkeensä.

Kulki etehisen läpi, tuli välikäytävään, jossa musta koira töykkäsi
häntä turvallaan ja nuuski häntä tarkasti. Paulinkka luiskahti
jonnekkin lauta-ovien taa, ja pappi tunkeutui kintereillä hänen
jäljessään.

Se oli talon säilytyshuone.

Siinä oli nähtävästi joku asuskellut, koskapa nurkassa lautojen päällä
siltaili likainen höyhenpatja, ja vieressä, leveän, vanhan, punaisen
arkun kannella törrötti kömpelö puinen lyhty, jonka rikkinäisten lasien
läpi vilkkui palava talikynttilän pätkä. Pitkin seiniä hyllyillä oli
munakoppeja, villaläjiä ja leveäkylkisiä kannuja, jotka näyttivät
tärisevän kynttilän vipajavassa valossa. Haisi pilaantuneilta
ruoka-aineilta ja varsinkin sianliikkiön haju pisti kirpeästi nenään.

Katon rajassa olevasta akkunan pahasesta kurkisti sisään yö läpi
hämähäkin verkkojen.

-- Mitä salaisuuksia sinulla on mielessä? -- kysäsi Iivana pappi.

Paulinkka katsoi häneen alhaalta ylös, asettuen hyvin likelle, mutta
oli vaiti. Kynttilänpätkän värisevä valo varjoineen leikki hänen
kasvoillaan. Hänen katseensa oli yhä yhtä tumma ja etsivä, mikä niin
pelotti ja viehätti pappia. Ja tässä puolihämärässä pappi hänet
ikäänkuin ensi kertaa oikein näki: tuon uhkean poven, nuot välkkyvät
silmät, suloisen ja hellän kasvojen soikon.

Kevyt, mutta terävä neula myrkkyineen pisti hänen sydämmeensä.

Hän väistyi hiukan syrjään.

-- No?

Intohimoisesti, vaan kuni unessa, työntyi nainen häntä kohti.

-- Salli minun...

-- No? -- toisti pappi tuntien omituisen heikkouden puuskan.

-- Minä niin... niin sinua... Niin kunnioitan sinua! Salli minun...
kaikesta sielustani... suudella sinua!

-- Mikä päähänpisto! aikoi pappi sanoa, mutta sanoikin:

-- Mitäpäs siinä... no?

Hiukan huudahtaen kavahti nainen ylös, kietoi lujasti kätensä papin
kaulaan ja imeytyi hänen huuliinsa himokkaalla, pitkällä, kuni kauvan
kaivatulla, ahnaalla syleilyllä.

-- Minä en voi... en saata enää hillitä! -- läähätti hän hänen
rintaansa vasten: -- minä tahdon sinua... rakastaa! Minä... sinua...
rakastan! Sankari! Sinä olet... sankari!

Ja ikäänkuin yhteensulautua hänen kanssaan tahtoi hän, liuveta
häneen, ottaa itselleen osan hänen aivojaan ja tulla riemuitsevaksi
voitonsaajaksi, väkeväksi.

-- Ja tämä elävä himo, jota ei ennen ollut kokenut, iski kuin
sähkövirta pappiin, tuulahti häneen tulisena henkäyksenä, kärventi,
poltti kaikki hänen ajatuksensa, aavistuksensa, epäilyksensä, hänen
menneisyytensä ja nykyisyytensä: käsittämättömän riemun viehättävä
mailma avautui hänen eteensä ikäänkuin jokin musta esirippu olisi
humahtaen kiertynyt kokoon ja valo hänet häikäissyt. Kaikki salainen,
mikä hänessä oli elänyt tajuttomana, koko hänen tunteensa tuohon
naiseen, iski häntä päähän aivankuin humuava liekki olisi häntä
korventanut. Hän huoahti, tempasi tuon kiemurtelevan naisen, joka
intohimoisesti itki, puristi kuin karhu syleilyynsä, suuteli hänen
väriseviä huuliaan, joi hänen kyyneliään.

-- Paetkaamme! paetkaamme! -- kuiskasi nainen.

-- Paetkaamme! -- matki pappi toisen perässä puolitajuttomassa tilassa.

Ja hänestä tuntui kuin ei olisi koskaan ollut sitä aikaa, jolloin hän
olisi ollut rakastamatta tuota naista.

-- Sinä olet väkevä... väkevä! -- toisti nainen intohimoisesti: --
mennään pois... jätä kaikki! me olemme täällä vieraita! Sekä sinä...
että minä!

-- ... Että minä! -- toisti pappi kuin kaiku.

-- Me luomme paremman elämän! Me osaamme sen luoda! Miksi meidän täytyy
kitua! Miksi! Etkö sinä kidu sen painon alla? Ja haluathan toki sen
heittää pois?

-- Kenet?! -- kysyi pappi hämmästyneellä säikäyksellä,

-- Pappiskauhtanan!! Pappi havahtui ja säpsähti. Kalpeni ja työnsi
hänet syrjään.

Kaikki hänen entisyytensä kuohahti hänessä.

-- Päästä irti! Sinä olet tullut hulluksi! Unohtanut, kuka minä olen ja
kuka sinä itse!

Ja hän viskasi hänelle sanan, jonka hän tänä silmänräpäyksenä sai
sanotuksi kaikella kastillisella menneisyydellään:

-- Babyloonilainen!

Kuin unessa, vapisevin käsin, vaelsi pappi takaisin saliin ja alkoi
nopeasti kävellä väljällä tilalla, huomaamatta että siellä paraikaa oli
tapahtumassa skandaali.

Korttipöydän ääressä oli peli lakkautettu. Kovasti seisoi ojennetuin
käsin voimattomana vakuutellen:

-- Mitja! Mitja!

Poika ei kuunnellut isäänsä.

Ei, ei, hän ei voi vaijeta, hänen on velvollisuus, hänen on pakko sanoa
noille vasten silmiä koko katkera totuus.

-- Uusi yhteiskunnallinen järjestys lakaisee teidät maan pinnalta,
-- huusi hän vimmastuneena osotellen ihan läheltä pappi Matveita. --
Ainoastaan historiaan jääpi musta lehdensivu! Te ette ole maan suola,
vaan maan rapa!

Te puhutte Ranskan kulttuuritaistelusta, teette vertauksen itsenne
ja länsimaisen papiston välillä... Teillä ei ole oikeutta tähän
vertaukseen! Länsimainen papisto on kulttuurillista, valistunutta,
sivistynyttä! Se on katoolilaisen papiston persoonassa luonut tieteen,
taiteen, kirjallisuuden, laskenut ensimmäisen perustuksen nykyaikuiseen
kansalaisvalistukseen, sivilisatsiooniin! Ne ovat mitä suurimpia
ansioita! Mutta mitä ansioita on teillä?! Millä voitte ylpeillä te?
Sillä alentavalla asemalla, jonka olette vallanneet vuosisatojen
kuluessa ollen voimakkaan palveluksessa heikkoa ja sorrettua vastaan,
unohtaen velvollisuutenne ja apostooliset traditsioonit, alkuperäisen
kunnianne ja omantuntonne!

-- Mi-mitä te puhutte! -- kiljui isä Matvei heilutellen käsiään ja
melkein hypähdellen hillittömässä vihassa: -- tuohan on jumalallisinten
elämänperustusten järkyttämistä... Pyhyydenherjausta!

-- Mitja! Pyydän sinua! -- ulvoi rovasti.

-- Dmitri Viktoritsh! Tehän olette itsekkin hengellistä säätyä! --
sanoi kulmiaan liikuttaen isä Sylvester.

Ylioppilas kääntyi vihaisena ja intohimoisena puhujaan.

-- Ja tekö luulette ettei minuun käy kipeää puhua tätä kaikkea?
Kyllä minuun käy kipeää!... Minussa virtaa teidän verenne... se
perinnöllinen, minussa puhuu teidän esi-isienne ääni, teidän kaukaisten
esi-isienne, jotka ovat johtaneet kansat maan orjuudesta, sanoneet
kuninkaille totuuden vasten silmiä, pelkäämättä vankiloita! Mutta
missä, missä ilmenee teissä esi-isienne jumalylpeä henki?! Missä on
teidän suolanne?!

Hänen äänensä muuttui rinta-ääneksi ja hän aivankuin läähätti.

-- Teidän järkenne ja omattuntonne ovat kahleilla kytketyt! Ja te
suutelette niitä! Te notkistatte heikkoja polvianne tyrmäläisten edessä!

-- Dmitri Viktoritsh! Malttakaahan...

-- Te olette orjia!! Ja tahdotte tehdä muutkin orjiksi. Mutta
mahdotonta on, sanon minä teille, sammuttaa henkeä loppuun asti!
Se virkoaa... Se on jo herännyt, vastustuksen henki, vapaa, ylpeä,
voitokkaan älyn henki... Ja siitä solahtavat irti helisten teidän
ruostuneet kahleenne!! Nousee vapaita Totuuden saarnamiehiä... Vaan te
suistutte pimeyteen...

-- Ei! Mitä tämä on, isä rovasti? -- vinkui ja vihelsi Matvei pappi
muiden pappien muristessa: -- nehän ovat puheita, jotka kuuluvat
sellaiselle vääräuskolaiselle ja Pyhän Kirkon viholliselle kuin on
Tolstoi!

Ylioppilas syöksähti vimmastuneena pöydän ääreen ja kaatoi itselleen
lasin viinaa.

-- Esitän tämän maljan... Leo Tolstoin kunniaksi!!

Ikäänkuin pommi olisi heitetty pappien keskelle!

Salissa syntyi murinaa, melua ja huutoa.

Isä Favorski viskasi pöytään korttinsa ja ilmoitti, että hän lähtee
pois. Missä noin kohdellaan hengellistä säätyä, siellä ei hän, ollen
pappi ja sitä paitsi hengellinen tuomari, voi viihtyä! Mutta rovasti
etsi vuoroin silmillään kadonnutta poikaansa muristen: -- "Mitja,
Mitja! kuinka sinä voitkin!", vuoroin kehoitti isä Paavalia jäämään
alalleen eikä kääntämään liiaksi huomiota tapahtumaan.

-- Nuorison puheita! -- puheli hän: -- meidän vanhusten on pakko antaa
heille anteeksi!

Mutta Paavali pappi vain raivostui näistä sanoista.

Ensinnäkin: mikä vanhus _hän_ oli?

Samalla vaihtui tämä mieltä järkyttävä melu naurun-hohotukseksi. Tiakka
Ivanovski näet kiemurrellen naurusta sopersi juosten toisen luota
toisen luo:

-- Eihän hän ole vanhus! Hi-hi! Se oli oikein! Siihen on paljon
todistajia! Varsinkin hänen omassa pitäjässään...

-- Suu kiinni! -- sanoi yrmeästi tiakka Sikerov repien häntä hihasta.

-- Arvoisat virkaveljet! -- rukoili rovasti, -- jättäkäämme kiistelyt
ja riidat. Pyydän isiä pöytään!

-- "Ja olevi heillä päivisin pikkaraiset kekkerit juominensa ja
kyrsinensä", -- pilaili Sikerov jyrisevällä äänellään.

Vaan Favorski lisäsi yleisessä naurun rähinässä:

-- Kuka kieltää juomasta paksun Paavalin maljaa? [_Paksu_ on venäjäksi
vanhemmassa muodossaan "tolstoi", jota tässä käytetään pilavertauksena
kreivi Tolstoin nimestä.]

Ja kaikki läksivät pitkässä jonossa ruokapöytään.



X.


Yö oli tukahduttavan kuuma ja kostea.

Jotain mustaa, pahaaennustavaa näytti riippuvan yläpuolella maata.
Pilvet yhä vetelehtivät pitkin taivasta yksinäisinä möhkäleinä,
raskaina ja uupuneina, antamatta enää sadetta maalle. Pimeän
painostavana kohosi maan usva niitä kohti.

Rovastin vanha talo nukkui... Pitkin sen täpötäyteen sullotuita
huoneita kuului äänekkäitä huokauksia, ähkäyksiä ja mutinaa, ikäänkuin
itse talo ihmisten maatessa olisi elpynyt tuskittelemaan omia
muistojaan.

Iivana pappi nukkui ylioppilaan kamarissa, pienessä huoneessa, jonka
akkuna oli pihaan päin. Hän heräsi omaan huutoonsa koko ruumis hiessä,
nousi ylös, pöllisteli hurjasti ympärilleen eikä käsittänyt, missä
oli. Ryömi sitten akkunan ääreen, nojausi kyynäspäineen akkunalautaa
vasten ja pisti päänsä ulos ilmaan. Painajainen vaivasi häntä vielä.
Jotain hehkuvaa, sakeaa tuntui virtailevan hänen suonissaan ja painavan
kuin lyijy päätä. Työläästi palasi häneen todellisuuden tunto ja hän
muisti että on rovastin talossa, tuntiessaan pimeässä häämöttävän,
kivestä-rakennetun vajan. Asteettain selveni hänelle muistiin,
kuinka hän eilen oli nauttinut liikoja naukkuja pöydässä ja sitten
kuljeksinut pitkin nukkuvaa markkinatoria vankkurien ja äänettömien
kauppakopperoiden keskellä ikäänkuin olisi tahtonut mennä piiloon
omalta itseltään; oli sitten rasittuneena ja väsyneenä palannut jo
nukkuvaan pappilaan ja paiskautunut lattialle levitetylle huovalle,
koettaen vapautua ajatuksistaan ja nukahtaa. Kuin unenhoureissa
muisti hän, että ylioppilas makasi puseroisillaan, saappaat jaloissa,
aivankuin ei olisi tottunutkaan riisuutumaan yöksi; makasi liikkumatta,
hievahtamatta, kangistuneena kuin ruumis, mutta ei nukkunut, koskapa
toisinaan hiljaa nousi ylös, hiipi kuin varjo akkunaan ja näytti
jotain tarkastelevan. Ja muistui myös mieleen tai unessako se lienee
ilmestynyt Iivana papille, että pari kertaa yön kuluessa ovi oli hiljaa
avautunut ja siitä oli varovasti pistänyt sisään rovastin pää, jonka
kalpeat kasvot olivat tutkineet huonetta. Olipa ukko vielä sopertanut
poikansa nimeä ja joku tuska ja kauhu oli kaikunut siinä hänen
soperruksessaan. Mutta poika ei ollut vastannut. Sitten oli kaikki taas
kadonnut Iivana papin edestä.

Yön kaikki kuiskuttelevat äänet olivat hukkuneet uniseen pimeyteen.

Hän näki unta, että hän aamuhämärissä vaeltaa ristikulkueessa,
kirkonkellojen kaukaa soidessa, leveän, kirkkaan joen rantaan, jonka
nimen hän on aikoja sitten unhoittanut. Häntä kammottaa ja hirvittää
että tuo nimi on unohtunut. Hänen täytyy se muistaa! Hän pinnistää
muistiaan, mutta ihmiset odottavat ja napisevat. Ja tämä napina kasvaa
ja tulee hänen päällensä, häntä uhaten. Ja yhtäkkiä joen hiljaisista
vesistä sukeltaa esiin nainen... Tämä maanittelee häntä luokseen, puhuu
jotakin käsittämätöntä aivankuin vieraalla kielellä. Äkisti erottaa hän
vain yhden sanan:

-- Paetkaamme!

Kauhu ja riemu valtaavat hänet... Hän ponnistelee huutaakseen
naiselle jotakin suurta, voimakasta, mikä kerralla ratkaiseisi kaikki
epäilykset, mutta hänen kielensä on sidottu, hämärä ajatus raukenee, ja
hänen huutonsa on kauhea.

Tästä huudostaan hän juuri heräsikin. Ja nyt, minne hyvänsä hän
siirsikään turvottuneet silmänsä, seisoi hänen edessään tuo unen vaalea
haamu, ja hän tiesi vallan hyvin, kuka se oli, sillä tuolla haamulla
oli Paulinkan kasvot ja katse, joka kiehtoi ja kutsui.

Iivana pappi huokasi raskaasti, kuten yöllä huokaavat hevoset
laitumella.

-- Perkeleen viet-te-lyk-siä!

Hän pudisti kovasti päätään ja alkoi hapuilla pöydältä hattuaan,
koettaen tehdä sen niin hiljaa, jotta ei ylioppilas häiriintyisi. Mutta
kompastuttuaan lattialla olevaan peittoon, huomasi hän kummakseen ettei
vuoteella ketään ollutkaan. Silloin hänelle äkkiä muistui mieleen
kutsuva vihellys akkunasta päin, ja nyt hän omalla tavallaan sen
selitti, taas päästäen raskaan huokauksen:

-- Herra siunatkoon... Lihan himoja... kaikkialla, kaikkialla!

Hän läksi kulkemaan etehiseen varovaisesti astuen yli makaavien
olentojen, ja tultuaan ulos pihaportaille, laskeutui raskain ja
painavin askelin alas porrasastimia.

Hänen ohimoitaan ahdisti veri paukkuen.

Yön kostea pimeys, tuo mykkä ja liikkumaton, ei tuonut huojennusta;
hän hengitti siitä sisäänsä vain vielä herpaisevampaa painostusta,
ikäänkuin koko mailma olisi hourinut yhdessä hänen kanssaan aamuöistä
hourettaan. Rakennusten piirteet siinsivät hänestä kummallisilta,
pelottavilta: vailla päivän hälinän eloisuutta nuot aitat, saunat
ja vaunuvajat näyttivät kuolleilta laatikoilta, omituisilta
ruumisarkuilta, jotka olivat kohonneet maan pinnalle ja häiritsivät
elämää. Tuo avara, maahanpainunut, vaitelias, musta talo, josta
aika-ajottain sukelsi kuuluviin huokaavia säveliä, kuni itsemurhan
tehneen pojan huokauksia, mikä teko oli tapahtunut yhdessä sen
huoneista, oli kuin maahan litistynyt ja samalla itse ahdisti ihmistä
kuin vankilan muuri.

Ja Iivana papin silmien edessä häälyi unen valkoinen haamu yhä huutaen
huutoaan:

-- Paetkaamme!...

Päästettyään auki pappispukunsa ja otettuaan hatun päästään, katseli
Iivana pappi suu puoleksi auki päin taivasta ja huohotti kuin hyvin
väsynyt ihminen.

Tähdet tuikkivat himmeästi hajallaan siellä täällä, kuni silmiään
räpäyttämättä. Kuni raskasten luomien alle peittyivät ne hitaasti
pilviin, sitten taas auetakseen ja rävähtämättä tuijottaakseen,
aivankuin taivaalta olisi maan ylitse kumartuneet katselemaan jonkun
olennon surulliset kasvot.

Takana narahti ovi.

Iivana pappi kääntyi katsomaan. Rovastin kalpeat kasvot tuijottivat
häneen.

-- Tekö se olette, isä Iivana? -- kuiskasi rovasti: -- minä käväsin
juuri huoneessanne. Ettekö ole nähnyt Mitjaa? Minä luulin teidän
yhdessä ulosmenneen...

Hän tuli ulos portaille eikä näyttänyt enää odottavankaan vastausta.

Iivana pappi tunsi hänelle käsittämätöntä ääretöntä hätää rovastin
kuiskeessa ja sanoissa.

Ja sentähden hän, kotvan vaijettuaan, sanoi:

-- Nuorta verta!

Rovasti, puoleksi kuiskaamalla, äännähti alakuloisesti:

-- Ei se ole sitä!

Hän seisoi ja vaikeni kuni tarkasti kuulostaen jotakin. Hevonen tuntui
hörähtävän jossakin. Toisaalla taas hanhi unisesti kahahti. Yölintu
lentää sirisi hiljaa läpi ilman ja häipyi pimeään.

Rovasti laskeutui portaille isä Iivanan rinnalle.

-- Näin minä kuljen... enkä voi nukkua! -- alkoi hän haastella
puolikuiskaamalla kuni peljäten herättää vaikenevan talon salaperäisiä
solia, -- voi niitä lapsia, voi niitä lapsia!

-- Miksi te niin olette levoton? -- virkkoi Iivana pappi: -- nuori
mies... tietysti...

-- Kun Mihail ampui itsensä, -- vastasi rovasti enemmän omiin
ajatuksiinsa kuin Iivana papin sanoihin: -- niin minulla oli aavistus
edeltäpäin... kun hän saapui kotiin, kun minä katsahdin hänen kalpeihin
kasvoihinsa, kun kuulin hänen ensi sanansa: "isä kulta", niin hän
sanoi, "minä tulin teille levähtääkseni... tai kenties saavuin
myötyriksi..." Niin minä näin ikäänkuin mustan kuopan edessäni... Ja
kun hän alkoi puhella petoksesta ja siitä kuinka ihminen on halpa
ja heikko, ja että hän itse on murhaaja! Yökausiin en nukkunut...
ja tahdoin ikäänkuin vartioida jotakin... Enkä kuitenkaan saanut
vartioiduksi!

Hän vaikeni hetkisen.

-- Samoin nytkin... Jotain on tekeillä, jotain on uhkaamassa pääni
päällä... jotain kamalaa! Minä sen jo tunnen... ja näen!

-- Mitä niin? -- katsahti Iivana pappi kummastellen.

-- Kunpa tietäisin minä... Mihail oli keskittynyt ihminen... Vaan
Mitja on tulinen, hillitsemätön, itsepäinen... Kyllä minä pelkään!
Sellainen levoton aika nykyään... Kun hän jonnekkin lähtee... niin ei
puhu mitään... Vaan kun kerran alkaa puhua... niin kaikki on sellaista
sairasta, ärtynyttä! Nykyään liikkuu kaikesta niin ikäviä huhuja... Tuo
Ivanovskikin viittasi johonkin...

-- Kaikellaisia te kuuntelettekin! -- pärähti nauramaan Iivana pappi:
-- sudenkorento se mies on! Rovasti kohottautui.

-- Vaan kenties poika on mennyt vaunuvajaan nukkumaan... Sisällä on
niin kuuma! Annas kun menen katsomaan.

Kuni musta, tuskaileva aave, joka harhailee hautamaisten rakennusten
keskellä, läksi hän kulkemaan hiljaisin askelin tummille ulkohuoneille.

Iivana pappi vuorostaan asteli portin taa. Sivu valkeanhohtavan
kirkon, läpi markkinatorin, joka muistutti näöltään jättiläismäistä
mustalaisleiriä, vaelsi hän niittytielle ja asteli nopeasti sitä pitkin
ikäänkuin koettaen paeta omia ajatuksiaan. Mutta nuot levottomat
ajatukset tempasivat hänet uudestaan vahvaan valtaansa vielä
voimakkaammin kuin eilen hänen harhaillessaan kuurona pimeässä, ja
vaivasivat häntä raskaammin kuin unen painajainen. Hänen päässään kuni
kohoilivat hyökyaallot. Hänessä raivosi jälleen myrsky samallainen kuin
eilen joella, silloin kun hän niin rohkeasti oli heittäytynyt kuohuvaan
syvyyteen ja riemuinnut taistelusta luonnonvoimia vastaan. Mutta
tästä sisällisestä myrskystä hän voi pahoin. Vihuri vei ja riuhtoi
riekaleiksi hänen elämänsä haaveellisen rauhan ja hänen sielunsa avasi
utuiset silmänsä kauhistuakseen sitä, mitä se näki. Hänen tunteensa
olivat olleet tarkoin määriteltyjä ja hänen ajatuksensa kuin labyrintti
vailla uloskäytävää. Nyt hänessä taistelivat ihminen ja pappi
itsetajunnan usvaisella vainiolla. Ja niiden taistelu sisältyi siihen
että ihminen mielettömällä himon huudolla nousi pystyyn suoristaen
koko vartalonsa ja heti taas lankesi, vaan pappi koko ajan rukoili
hänen puolestaan sotkien rukouksen sanat, sekoittaen ne kyyneliin,
rukoili saadaksensa voiton ihmisestä, -- rukoili sitä että ihminen
ijäksi vaikeneisi, vaeltaen jonkun hänelle raivaamaa elämänpolkua,
alla uhkaavan taivaan, päällä maan, joka häntä odotti muuttaakseen
mitättömäksi mullaksi sen, mikä elämässäkin oli ollut kuollutta tuhkaa.

Ihminen läähätti, oli läkähtymäisillään ja nouseskeli maasta kuni
ammuttu huutaen: -- Minäkö se tahdoin?! Se on valhe! Se ei ole totta!
Kun minä puin ylleni pappisviitan, niin iloitsin ainoastaan siitä, mitä
en ymmärtänyt, vaan siitä, mitä ymmärsin, minä itkin! Minkätähden en
siis voi heittää tuota naista, jos tahdon, miksi minun täytyy elää kuin
haudassa, kun koko minun sieluni pyrkii uutta valoa vastaan, vapaaseen
elämään? Miksi tämä uusi elämä on synnillinen?! Tahtoisinpa tietää!
Kaikki se on valhetta!

Mutta pappi puheli lauhkeasti huohottaen: -- Johannes! Johannes!
Turhaa on potkia tutkainta vastaan... Sinun päällesi vuodatetaan Pyhän
Hengen siunaus... Voipiko sen heittää luotaan kuin minkä rievun? Se on
pilkkaa Henkeä vastaan, anteeksiantamatonta syntiä! Rikotko lupauksen,
itselleen Jumalalle antamasi?... Ja mitä varten? Minkä uuden elämän
luulet löytäväsi, valanrikkoja? Eikö omatunto sinua vaivaa, -- eikö
se myrkytä jokaista rikoksellista riemuasi? Vaimosi ja tyttäresi
hylkäämällä -- keneen sinä rakkautesi himon tähtäätkään? Lihanhimo
sinussa puhuu... Masenna... tapa se! Sillä jos sinun silmäsi pahentaa
sinut, niin revi se irti...

Ja papin puolella oli sukupolvien viisaus, perustusten voima,
tekstien varmuus. Ihmisen puolelle jäi vain -- elämän kauhu ja hänen
rakkautensa. Eikä ihminen tiennyt, mitä uutta elämää hän tahtoo. Hän
kuvitteli sitä mielessään vapaaksi kuin aroa, kirkkaaksi kuin ruskoa,
vaikka vailla määrättyjä piirteitä. Mutta pappipa tiesi varmasti tiensä
ja houkutteli sille ihmistäkin.

Iivana pappi meni heikoksi tästä taistelusta.

Hän huokasi äänekkäästi, siristäen silmiään kuin unen popperässä.

-- Saispa edes uineeksi!

Jo virisi aamurusko.

Tähdet sammuivat.

Kuni vaalea hymy kulki pitkin taivasta. Pilvet haihtuivat jäljettömiin,
taivaan laki muuttui aivan puhtaaksi. Niityiltä kohosi usva keveänä
savuna. Jättäen askeleistaan tummat jäljet märkään, sakeaan ruohoon,
harhaili Iivana pappi joelle, ja riisuuduttuaan paiskautui pärskähtäen
veteen aivankuin olisi siihen suistunut satavuotinen puu.

Pieni joki oli hiljainen, melkein rantojen tasalla, täynnä sakeaa,
umpeenkasvanutta kaislikkoa, jonka keskeltä vain muutamin paikoin
päilyi sileitä, hopeanhohtavia kohtia.

Iivana pappi istui kylmässä vedessä etsiskellen jalallaan jäisiä
pohjalähteitä, vaipuipa paineenkin veden sisään, niin että hänen
hiuksensa uiskentelivat pinnalla kuin meriruohot; korskahteli
autuaallisesti säikäyttäen siten ruovostossa piilevät sorsat pahasti
rääkähtelemään. Iso kala tölmäsi hänen jalkaansa vasten. Hän yritti
sitä kiinniottamaan, vaan kiivaasta liikahduksesta nuljahti sekaan niin
että täytyi nielaista vettä suunsa täydeltä. Ja silloin hänelle heti
tuli hauska.

Pukeutuessaan tunsi hän voimansa jälleen virtaavan suoniinsa.

Hänessä syttyi halu elää... elää... Kulkea nopeasti pitkin kasteisia
niittyjä, vasten aamuruskoa, laulaa, huutaa hoilailla... Vetäistyään
rintansa täydeltä ilmaa sisäänsä, alkoi hän keuhkojen täydeltä
hihkailla että:

-- Ho-ho-hei... Pa-et-kaam-me!... Ja itsekkin säikähti.

-- Johannes, Johannes! -- jupisi hän pujottautuen valkoisiin
housuihinsa ja nousten usvaiselle rannalle kuni mikähän aave: -- mihin
asti oletkaan elämässäsi tullut, mitä sinä toimittelet, isä Johannes?

Ja naurahti tavatessaan itsensä tekemässä pilaa tunnetusta saarnasta,
samalla päättäen mielessään ettei hän ainakaan tällä hetkellä tehnyt
mitään rikoksellista.

Vaan niittyjen takaa, kaukaa jostakin vuorirotkosta vastasi hänelle
kaiku kutsuvalla huudolla:

-- Pa-et-kaam-me!!

Hän asteli nopeasti niittyä, pitkin pienen joen rantaa.

Hänen ajatuksensa kävivät rohkeammiksi, vakaantuneemmiksi.

Yhtäkkiä hän pysähtyi kuulostamaan.

Joku puikkelehti varovasti ruovoston läpi.

Äänet olivat huolellisen selvät: ruovot kahisivat, reunoilla sorahteli
vesi, ja airo hiljaa, mutta heleästi läiskyi.

-- Lieneekö metsästäjä vai kalanpyytäjä? -- arveli Iivana pappi
kurkistaen.

Hän tiesi että tämä kaislaa-kasvava joenpahanen yhtyi jonkun matkan
päässä leveään Pajom-jokeen. "Kalastaja" -- arveli hän, -- "on yöksi
laskenut jokeen pyydyksensä". Jo aivan likellä vavahtelivat kaislat
notkistuen venheen edessä, ja hillitty keskustelu kantautui hänen
kuultaviinsa.

-- Minä en ole samaa mieltä kuin sinä! -- kuului puhuvan nuori ääni,
-- en ymmärrä tuota hitaisuutta! En sulata sisässäni. Jolloinkin,
jotakin... Mokomaa venyttelemistä! Minä ymmärrän äkkirynnäkön, ymmärrän
myrskyn!

-- Myrsky tekee kaiken... sepä tietty... varsinkin helteen jälkeen!
-- kuului vastailevan toinen ääni: -- vaan mitäs sitten? Leimahtaa
liekki, korventaa, polttaa... ja sammuu. Lennähtää tuuli tuhkaan ja
hajoittaa sen! Ei, minä ajattelen näin: -- annas jahka metsä kasvaa!
Työntyy maasta ylös summaton voima, hitaasti... mutta varmasti! Suuri
metsä! Haaroineen, juurineen kiinnikasvaa... Ja yltää pilviin asti...
Kurkistaapa vielä, mitä siellä on, pilvienkin takana!

-- Elämä on laveampi sinun teoriiojasi. Sinä... kuinka sen sanoisin...
dogmatiseeraat sen! Ja siitä syntyy vain paikoillaanpysyvä,
kuolemaakituva ilmiö!

-- Miksi niin! Minä sinulle esitän vain voima-ainekset, kun ne
kootaan yhteisesti, ei turhaan, vaan harkinnan mukaan, se merkitsee,
keskinäisesti... Meneppäs koluamaan moiseen metsään kirvespahasinesi,
kun se on niin korkea, että taivasta hiipoo... juokse ruoskinesi ja
nagaikan-raatoinesi ympäri... Ei älähäkkään!

Äänet kuulostivat sangen tutuilta Iivana papista, mutta keskustelu
tapahtui hiljaa eikä hän saanut selvää, keitä keskustelijat olivat.
Hetken päästä taas kuului puhetta veneestä:

-- Laske vasemmalle, rantaa kohti!

-- Siellä on niittyjä!

-- Sitä parempi. Herttainen paikka... Ja kaislikko tässä on sakeaa niin
ettei venettä voi näkyä tielle, joka suikertelee viiniköynnösten ja
orjanruusujen välitse.

-- Mitä puhetta se on... Niitytkinhän teillä alkavat suoraan aittojen
takaa... Vaan tästä tarvitsee vain emäjokeen asti... soutaa... Juuri
tässä joku äsken kuului huutelevan.

-- Jostain kaukaa se ääni kuului. Aamuruskon aikaan äänet niin
hajaantuvat...

-- Taitaapa niin olla...

-- Laske nyt rantaan, Aleksi!

Vene kaivautui kovalla kahinalla kaislikkoon. Iivana pappi oli neuvoton
kuulemansa keskustelun suhteen ja odotti uteliaana, kuka tulee näkyviin
venheestä. Hänen kummastuksekseen hyppäsi siitä maalle ylioppilas ja
hänen perässään sama talonpoika Aleksi, joka oli auttanut Iivanaa
roomuretkellä. Ylioppilas oli pitkävartisissa saappaissa ja sinisessä,
remmillä vyötetyssä puserossa, jonka ylle, hartioille, oli heitetty
arkiunivormu. Hän työnsi haaltunut-reunaisen lättälakkinsa takaraivolle
ja kädet kylkiä vasten painettuina näytti huokuvan yksistään
huulillaan, katsoessaan venheeseen.

-- Sido se kiinni, Aleksi, niin että ei näkyisi, ja pane merkki. Ja
peitä pyssy ruoholla.

Aleksi rupesi asettelemaan venettä ja huomasi yhtäkkiä isä Iivanan.

-- Papin ryökäle! -- huudahti hän pystyyn ponnahtaen. Ja heti samalla
oikasi, tunnettuaan henkilön:

-- Gnjesdofkan pastori!

Ylioppilas kääntyi nopeasti Iivana pappia kohti ja loi häneen ilkeän,
tumman katseen.

-- Kuinka on selitettävissä että te, herra pappi, näin aamun koitteessa
jo olette liikkeellä?

-- Uimassa kävin.

Ja yhä ymmärtämättömänä kysyä tokasi vuorostaan:

-- Mitäs te itse täällä puuhaatte?

-- Eipä niin erikoisia...

-- Taisitte saapua johonkin lemmen kohtaukseen? -- naurahti pappi
hyväsydämmisesti.

Ylioppilas punastui ja näytti taas häijyltä.

-- Sellaiset eivät minun alaani kuulu! -- sanoi hän repäisevästi.

Iivana pappi vaikeni hämilleen joutuen. Puheltuaan jotain puolihiljaa
Aleksin kanssa, sanoi ylioppilas äänekkäästi:

-- No kiitos, Aleksi! Jos vastakin sattuu minulla mieli tekemään
soutelemaan, niin elä kieltäy. Kyllä maksan, elä hätäile...

-- Kiitoksia paljon...

Ylioppilas nostaen lakkiaan Iivana pappia kohti, alkoi nopeasti astua
sumussa ja joutui pian piiloon tuuhean tammiston rikkaruohostoon.
Mutta hänen keskustelussaan Aleksin kanssa oli ollut jotain muuta
kuin mitä viimeiset sanat ilmaisivat eikä isä Iivana voinut käsittää,
kuinka tälle oli päähän pälkähtänyt lähteä yöllä soutelemaan? Eikähän
Aleksikaan ollut tämän puolen väkeä... Vai jahdillako olivat olleet? Ja
mitä hän niin loukkaantui minun sanoistani?

Hän pyrki Aleksin puheille.

-- Terve, terve!

Tämä ahersi veneineen ja vastasi jurosti kääntymättä päin:

-- Päivää!

-- Mitä sinä siinä... noin! Mikset tervehdi kuten pitää?

-- Kuinkas tässä vielä pitäisi?

-- Ka niin että minä pappina voisin antaa siunaukseni... äh sinua!

Aleksi oikasi vartalonsa suoraksi, katsahti pappiin ja taipui sitten
vaijeten ja verkalleen siunauksen saantiin.

-- Missä te äsken kävitte?

-- Ilman vain... tuolla kuljettiin... Oli tarvis kuulemma... erääseen
paikkaan...

Aleksi näytti sangen epäystävälliseltä.

-- Metsästämässäkö, hä? -- uteli pappi.

-- Niin, niin! -- sanoi Aleksi sukkelasti: -- metsästämässä.

-- Annappas tuo pyssy tänne! Anna, sanon... minä vain katson. Minähän
myös olen ennen metsästellyt... entisaikoina!

Aleksi haki pyssyn venheestä. Iivana pappi asetti sen olkaansa vasten,
tähtäsi venheeseen, puuhun, sitten aamuruskoa kohden.

Ja jälleen tunsi mielitekoa jonnekkin vapaampaan.

-- Onko tämä latingissa?

-- Latingissa on...

-- Tule toveriksi! Mennään yhdessä tuonne nevalle!

Ammuskellaan...

-- Tuota... näes... Olemme kaiken ampuneet loppuun... ei ole ruutia, ei
haulia...

-- Mitäs sitten... Onhan pyssyssä yksi latinki? Aleksi virnisti
harjasmaisine viiksineen ja sanoi:

-- Ka mennään, koska mielenne tekee! He astelivat nevan laitaan.

Aamurusko laajeni. Se oli kalpea kuin sairaan kasvot unen jälkeen.
Siitä uhosi kevyt tuulonen, jonka puhallusta tuskin kuului, mutta joka
kuitenkin karkoitti usvan, hajoittaen sen riekaleihin. Koko luonto
ympärillä virisi kalpeaan valonhohtoon, ääriviivat tulivat selvemmiksi.
Mutta etäällä, kylän yläpuolella, kohosi musta pilvi: talonpoikaisakat
näet lämmittivät uunejaan.

-- Hiljaa! hiljaa! -- kuiskasi Iivana pappi.

Hän kyyristyi alas ja pakotti Aleksinkin istuutumaan: kaislikon takaa
aivan likeltä kuului näet sorsan sorahduksia ja äänestä saattoi arvata,
että se oli iso, ja että se oli levoton. Nyt oli Iivana pappi täynnä
iloa, sillä nyt olivat äskeiset kiusalliset ajatukset haihtuneet kuin
sumuriekaleet, ja yhdessä levollisuuden kanssa kasvoi vapaan tahdon,
voiman ja elämännautinnon tunne samoinkuin sen kielletyn nautinnon,
jota hän paraikaa harjoitti.

-- Ole hiljaa!

Sorsa raakahteli yhä hätäisemmin, ja saattoi ihan tuntea, kuinka
se ojenteli kaulaansa ja tarkasteli ympäristöä mustilla, pyöreillä
silmillään.

Hevonen hirnahti jossain kaukana aamuruskon suunnalla, josta kuului sen
kavioiden kumeaa kopsetta.

Kylältä kaikui kukkojen kiekuntaa.

Yhtäkkiä kajahti ilmassa kahaus ja siipien viuhina.

Sorsa läksi lentoon.

Isona, kaakottavana se kohosi kaula ojona, kaartaen korkealta yli
kaislikon, teki valtavan kierroksen ja läksi sitten liitämään yli nevan
rauhattomasti rääkkyen.

Vaan sen perään singahti kuula. Tuntui kuin neva olisi äkkiä
voihkaissut ja sitä niityt säikähtäen säestäneet.

Pilvi höyheniä ja untuvia lensi ilmassa,ja sorsa putosi viuhinalla
lähelle metsästäjiä.

-- Mainiosti! -- karjui Iivana pappi, heittäen pyssyn ja rientäen
juoksujalkaa saaliille.

Ja samalla heti huudahti:

-- Mitä tämä merkitsee?!

Sorsa oli räpäleiksi rikkoutunut ja repeytynyt ja paistoi hänen
silmäänsä yhtenä ammottavana verihaavana.

-- Millä sinun pyssysi oli ladattu? Aleksi katsoi jurosti.

-- Kuuleppas! Eihän siinä ollutkaan hauleja... Vaan mitä?

-- Lyijyä...

-- Kuulia!!

Pappi remautti silmänsä suuriksi.

-- Ketäs te olette olleetkaan metsästämässä?

-- Ka niin... sattuuhan sitä toisinaan... että kettu... tai, susi...

Rovastin sekavat epäilykset johtuivat äkkiä Iivana papin mieleen. Hän
katsoi tutkivasti Aleksiin. Tämän harjasviikset värähtelivät keveästä
hymystä ja kesakoisille kasvoille ilmaantui vivahdus luottavaisuutta.

-- Eilen me sinun kanssasi, herra pappi, yksissä miehin ihmisiä
pelastelimme, -- alkoi hän puhua. -- Minä köyttä pitelin... ja
sinä minuun uskoit! Mutta tänään sinä minuun et usko... pahaa vain
ajattelet! Vaan asia voi vielä kehittyä niinkin pitkälle, etten
minäkään sinuun usko! Käy huhu talonpoikain kesken että sinä olet hyvä
mies, -- siis on parasta että sinulle puhun suoraan. On meillä Dmitri
Viktorotshin kanssa asiahko muuan... keskenämme. Ehkäpä tosiaan olemme
olleet susille sankoja panemassa tai kettuja vahtimassa... tai jotain
muuta... kuka hänet tiennee! Mutta sinua emme ole kutsuneet joukkoomme,
itse sinä olet tullut ja nähnyt... Jos et ole tutkintotuomari, niin
miksipä sinun tarvitsee tietää?

-- Kauniisti puhut!

Aleksi katsoi häneen nauravin silmin.

-- Kauniisti, vaan en kauheasti! Jos se olisi kauheata, niin puhumatta
jäisi. En näet ole mikään lörpöttelijä... Minkä olen nähnyt, en sano
kenellekään! Jos huonolle ihmiselle hyvänkin sanan sanoo, niin hän
kääntää sen huonoksi...

-- Ymmärrän, ymmärrän... Kyllä piisaa! Aleksi käänsi silmänsä pois ja
katsahti aamuruskoon.

-- Kuulkaahan pappi, eikös ole kauniita aamuruskoja tänä kesänä? Kun
sitä ajattelee, niin oikein surku käy että sellaisten taivaanruskojen
alla ihmiset niin huonosti elävät...

-- Huonostiko mielestäsi elävät, Aleksi?

-- Huonosti, herra pastori.

Pappi katsoi häneen läpitunkevasta.

-- Oletko lahkolainen, Aleksi? Toinen naurahti.

-- Mistä sinä niin päättelet? Äskenhän juuri otin sinulta siunauksen!

-- Mitäs sitten! Sinä et ole oikein tavallisen talonpojan kaltainen. Ja
puhuikin niin säännöllisesti... et talonpoikaisesti!

-- Olenhan mailmanrantaa kierrellyt... ja paljon nähnyt! Minähän olen
karkulainen, shirokosadovilainen! Paljon olen ihmisiä nähnyt... hyviä
ihmisiä. Tehtaissa olen elellyt... Lukenut paljon... Hyvä kirja,
herra pastori, nostaa ihmisen aivan kuin vuorelle. Katsot... koko
mailma on kämmenellä! Ja päässä ikäänkuin kasvaa jotakin... suurta ja
voimakasta! Ja alkaa tuntua ahtaalta elämässä... herää halu vapauteen,
suureen tahdon vapauteen... Ja sointuisat aatteet kasvavat päässä...
suuret aatteet... Ja kaikki näkyy uudessa valossa! Jospa kaikki,
herra pastori, saisivat hyviä kirjoja lukea, vapaasti hyvien ihmisten
kanssa sydämmensä pohjasta keskustella, ilman vaaraa, niin ihmiset
ymmärtäisivät toinen toisensa ja oman huonon elämänsä... ja elämä
muuttuisi suureksi, vapaatahtoiseksi... Ja kerran onkin sellainen aika
tuleva!

Iivana pappi katsoi miettiväisesti häneen.

-- Tuleekohan, Aleksi?

Jonkunlainen itsepäinen ilme kasvoillaan virkkoi toinen:

-- Tulee varmasti, herra pastori!

Ja alkoi heti kiirehtiä.

-- Aika on lähteä! Hyvästi!

-- Hyvästi, Aleksi!

Aleksi yritti mennä, vaan kääntyi äkkiä takaisin.

-- Pastori!

-- Mitä sanot?

-- Jos... tuota... siellä sattuu tapahtumaan jotakin...

-- Mitä tapahtumaan?

-- No siellä... kaikkeahan voi sattua! Voi tapahtua ja voi olla
tapahtumatta... Niin elä sano kenellenkään, että olet venheen nähnyt!

Pappi aikoi jälleen kysyä: "Miksikä?", mutta naurahtikin ja sanoi:

-- Käyhän se laatuun! Enhän minäkään ole mikään lörpöttelijä!

Aleksi kääntyi taas menemään ja läksi astelemaan pitkin nevan syrjää.

Iivana pappi katsoi hänen jälkeensä ja ajatteli että elämä on täynnä
arvoituksia. Kaikki esiintyi hänelle ikäänkuin uudessa valossa, ja
hän ihmetteli niitä uusia aatteita, aatteita jostain viehättävästä
vapaudesta ja toisellaisesta elämästä, joita nyt heräsi hänen päässään.
Kaikki hänen ympärillään pyrki johonkin, tempoi ja riuhtoi, ja hän
itsekkin antautui tuohon näkymättömien ajan siipien tuulahdukseen.

Hän katseli sorsaa jalkojensa juurella ja hänen kävi lintua sääli.
Olihan hän siltä riistänyt kaiken, mitä sillä oli, ja nyt se lepäsi
hänen jaloissaan niin nöyränä...

Nyt tästä avaruuden vapaasta linnusta voipi tehdä millaisen pöpön
tahansa, antaa sille minkä mieli-asennon hyvänsä, ja se on seisova
liikkumattomana siellä, minne se asetetaan! Ja jos sen sisuksiin vielä
pistetään vieteri, niin se osaa kaakattaa kuin elävä, alati samalla
äänellä kuin mikä sille on annettu...

Hän tarttui sorsan raatoa jalasta ja lennätti sen menemään kauvas
nevalle.



XI.


Oli kuin neva olisi savunnut... Usva levisi sitä pitkin kuni talven
luminen vaippa.

Mutta usvan takaa yhä kuulsi aamurusko. Taivaan kalpeille kasvoille
valahti punastus; nuorten metsien reunat punastuivat ilosta. Usva
kohosi maasta suikareina, jotka kuni kalpeat käsivarret ojentuivat
taivasta kohti. Musta savutupru kylän päällä hajosi tuulen keveästä
kyhäyksestä, ja oli tämä hajoaminen sen näköistä kuin repaleinen akka
kyyristellen olisi lähtenyt jonnekkin pakoon pötkimään...

-- Isä Iivana!

Iivana pappi vavahti, kääntyen ympäri. Metsiköstä astui esiin
ylioppilas ja lähestyi häntä ystävällisesti hymyillen, ojentaen kätensä.

-- Taisitte ampua linnun?

-- Huvikseni... vanhalta muistilta säikäytin ilmaa.

-- Vaan minä hiljattain jätin teidät tervehtimättä. Mihin te menette?
Mennäänpä yhdessä.

He rämpivät pois rämeeltä ja läksivät taas kulkemaan pitkin jokirantaa
aamunkoittoa kohden, päin kylää.

-- Aleksi minulle kertoi teistä, herra pastori, kuinka te eilen
kunnostitte itsenne roomulla... Sukkelasti te sen teitte!

Ja hän huudahti vilpittömällä innostuksella.

-- Tiedättekö... jumaliste! Sehän oli urotyö!

-- Ka no! -- katsahti kummastellen häntä Iivana pappi: -- kuka nyt
tahallaan hukkumaan? Olihan minulla lautalla omat hevoset.

He kulkivat ihastellen ruskoa, joka heitä valaisi.

-- Kuulitteko eilen minun taisteluni papiston kanssa? -- alkoi Dmitri
Viktorovitsh puhua: -- Enkös haukkunut terveellisesti?

-- Tuimasti, joltisesti!

-- Taisin suuttua? Sellaista minulle sattuu... ja aina aavistamatta!
Minä näet olen rauhoittamaton! Leimahtavat vihaiset ajatukset --
ja mies kadottaa kaiken hillitsemiskykynsä. Isäni tähden pitäisi
tietysti... Vaan mitä rikoksellista minä oikeastaan tein? Enkö totta
puhunut, vai mitä?

Hän loi nauraen karsaan silmäyksen Iivana pappiin aivankuin haluten
häntä ärsyttää.

-- Hieman lievemmin olisi pitänyt puhua, -- sanoi pappi.

Ylioppilas pudisti hartioitaan, pitäen kädet taskuissaan.

-- Niin, vaan tuollainen lievyys minua juuri inhoittaa! Me venäläiset
olemme ylipäänsä pehmeäjäsenistä väkeä... kuin mitähän nilviäisiä!
Sentähden juuri elämmekin suossa! Katsokaa englantilaista... hän on
sitkeä! Ja katsokaa, millaisen vapauden hän on itselleen valloittanut,
kuinka paljon oikeata nähdään hänen ympärillään yhteiskunnallisessa
suhteessa! Minkä arvoinen onkaan jo tuo pelkkä hymni... "Ei
milloinkaan... ei milloinkaan... ei milloinkaan! britannilaiset
orjiks saa!" Ei milloinkaan! -- toisti hän: -- minua miellyttää
tuo kategoorinen kovuus! Siellä ei ole ainoastaan platoonista
rakkautta vapauteen, -- ei, siellä on itsepäinen, jäykkä, leppymätön
viha sortoa vastaan... Ja se on vapauden alkulähde! Me taas, me
venäläiset, lähettelemme vapaudelle vain platoonisia hymyilyjä ja
lentosuuteloita -- silloin kun olisi välttämätöntä valloittaa tämä
vapaus, ja valloittaa se puhtaasti englantilaisella lujuudella... Sillä
tunnustattehan, isä Iivana, että me elämme kauhealla tavalla... kuin
orjat!

Pappi kuunteli häntä vaitiollen ja miettiväisesti.

Aamuruskon hymy valtasi jo taivaan kaaren. Utupilvissä, joita oli
keräytynyt idän taivaalle, ikäänkuin aurinkoa vastaanottamaan,
kultautuivat jo reunat.

-- Mutta jonkun kai täytyy olla siihen syypää? -- virkkoi pappi
kysyväisesti: -- emmehän me ole tätä elämää rakentaneet!

-- Emme me! -- takertui kiinni sanoihin ylioppilas: -- vaan mepä sitä
siedämme! Tätä vierasta elämää, joka meidät murtaa ja meitä kahlehtii,
-- sitä me nöyrästi kannamme hartioillamme, koettamatta sitä heittää
pois, sen pyhällä vihastuksella rikkitallataksemme. Arvostelematta,
vastustelematta taivumme isiemme säätämiin elämänmuotoihin niiden
kaikkine aateoppeineen! Niin on laumottain tehty ihmisestä tyranneja.
Mutta ihminen kantaa omassa itsessään iki-kauniin, oikeuttaharrastavan,
ylevähenkisen elämän lähteen. Ihminen -- se on innostuneen toiminnan
mailma, ijäti värähtelevän, ijäti rauhattoman mailman; vapaan tahdon,
joka kasvaa sekä sisään että ulospäin; intohimon, joka voitokkaasti
luopi uutta ijäti elävänä, kuolemattomana; hänessä on mailma --
aatteen, joka kolkuttaa maata ja taivasta hirvittämättömillä
kysymyksillä... Hän kantaa itsessään ääretöntä voimaa, joka pystyy
nöyrryttämään koko mailman, muuttaaksensa sen oman tahtonsa mukaiseksi!

-- Tuo on hengen ylpeyttä! -- sanoi pappi ihmetyksellä katsahtaen
ylioppilaaseen.

-- Niin! Mutta onko nöyryys, joka panee kaulansa iskuille alttiiksi,
parempi kuin vapaan hengen ylpeys?

Hän kohotti kätensä vihanvimmassa aivankuin valmistautuen tappelemaan
jonkun vihatun olennon kanssa.

-- Olkoot kirotut, -- huudahti hän, -- vaikuttimet, jotka sammuttavat
tämän hengen, jotka tappavat tahdon, kuolettavat himon, masentavat
aatteen! Olkoot kirotut hirmuhallitsijat, jotka niitä luovat! Nuo
vaikuttimet ovat sellaiset, että luonnon ihanimmat antimet: -- tahdon
vapaus, elämän himo ja aatteen oikeus useimmissa tapauksissa vain
lisäävät pahan valtaa! Jokaisella voimalla täytyy olla sille ominainen
purkauksensa! Muutoin voima kuitenkin itsensä ilmaisee, -- mutta
ilmaisee huonolla tavalla! Pahan valta inhimillisessä yhteiskunnassa
-- se on pirstattujen voimien summa. Salatut, valtavat voimat vyöryvät
kaikkialla tajuttomasti etsien purkaustilaisuutta, -- milloin
satunnaisesti kohottaen ihmistä käsittämättömiin korkeuksiin, milloin
syösten hänet alas mittaamattomiin syvyyksiin!

-- Mutta tuohan on totta, Dmitri Viktoritsh!... -- lausui odottamatta
ja kiihkeästi Iivana pappi. -- Kaikki me elämme kuin sumussa! Pyrimme
jonnekkin... vaan minne? Sitä emme tiedä! Ja tutkittaessa käy selville
seuraavaa: pyrkiessämme johonkin hyvään, luomme me itsellemme huonon
ja kiusallisen elämän! Voi kuinka minulle oli vastenmielistä ruveta
papiksi! Ollappa minulla silloin nykyinen kokemukseni... niin en olisi
ruvennut!

-- Taitaa olla raskasta? -- katsahti tutkivasti häneen Dmitri
Viktoritsh.

-- Raskasta on! Toisinaan sietämättömänkin raskasta... koko elämä!
Koetan pettää itseäni talouspuuhilla... niillä näillä... Vaan ei
vetele! Mutta mihinpä kohtalostaan pääsee... Pakeneisin... vaan minne?
Mitä varten elän? Se on tietämätöntä!

-- Onhan teillä elämässä kai joku ihanne?

-- Ihannekko?

Iivana pappi katsahti toveriinsa surullisesti.

-- Minulla on... kuoleman tuska! Ei sen enempää!

-- Vaan kuinkas voi elää ilman ihannetta?! Millainen on silloin
olemassa-olonne aate! Kenelle te olette tarpeen? Kuka on teille
tarpeen? Silloinhan olette onnettomin ihminen mailmassa!

-- Minkäs sille taitaa! -- huudahti Iivana pappi. -- Sellainen on
kohtaloni... Sallimus!

Ylioppilas pudisti hartioitaan.

-- Sallimus? -- se on täysin määrättyjen syiden seuraus, -- sanoi
hän. -- Täytyy oppia tuntemaan nuot syyt, kuten opitaan tuntemaan
syitä fysiikassa tai kemiassa, ja kukistaa pelkäämättä vahingollisten
ilmiöiden idut, kiskoen ne irti kuin mädänneet juuret! Tarkastakaapas
huolellisesti teidän elämäänne -- niin te selvästi huomaatte nuot
syyt... Viskatkaa ne luotanne! Nyt juuri on sellainen aika tullut...
kaikille!

Hän kiivastui jälleen.

-- On tullut aika luoda toisellaisia elämänehtoja, ihanteellisia...
aika yhteiskunnallisten voimien särkemiseen ja uudestaan varustamiseen!
Taistelun aika!! Elämästä ja kuolemasta! Tämä taistelu -- se on
ihanne! Syventykää tähän ihanteeseen, astukaa itse suureen taisteluun
sorrettujen puolesta, jollaista johtavat yksityiset persoonallisuudet,
elämän sankarit! Asettakaa itsekkin joku kivi vapaan ihmiskunnan
temppelin seinään! Tämä maa on jo imeytynyt täyteen kyyneliä, ja
verta on jo kylliksi vuodatettu... Se ei jaksa enempää. Se hengittää
raskaasti ja huohottaa kuin synnyttäjä vaivoissaan... Ja sen vihan
tulivuoret ovat jo valmiit purkaantumaan huuhtoakseen tämän mailman
kaikkipuhdistavan tulipalon lieskoilla!

Hän ojensi kätensä sumua kohti.

-- Katsokaa! Se savuaa, tämä onneton, kärsivä maa!

Yhtäkkiä heidän kasvoihinsa puhalsi raikas tuuli, sumun jätteet
suikersivat ylös kuni ylöskääriytyvä esirippu, ja hajosivat.

Auringon kultainen reuna pilkisti taivaanrannalta.

Aivankuin kaikki taas olisi hymyillyt häntä vastaan!

Vetäisten rintansa täyteen ilmaa, ylioppilas yhtäkkiä huudahti tälle
lempeän valon silaamalle avaruudelle, ikäänkuin iloiten voimien
lisävirrasta ja kutsuen muitakin tähän riemuun.

-- Ih-mi-nen! Tu-le u-los hä-kis-tä-si!!

Ja naurahti kääntäessään pappia kohti hehkuvat kasvonsa.

He seisoivat tienhaarassa.

-- Minä menen oikealle, -- te vasemmalle. Hyvästi!

-- Hyvästi. Kai vielä näemme toisemme?

-- Luultavasti! Mutta kuulkaahan: "Läks' kerran urohia purrella
soutamahan -- ei ykskään elävä inehmo heit' sitten nähnyt oo..."
Sopiiko?

-- Sopii! -- vastasi naurulla toisen nauruun Iivana pappi, riemuiten
jostakin...

Ja he erkanivat.

Ylioppilas asteli suoraan kohti auringon kiekkoa, joka vielä oli suuri
ja paahteeton. Ilmassa näytti häälyvän kultaisia verkkoja. Iivana pappi
suuntasi askeleensa lehtoon kirkon taustalla.

Lehdossa oli vielä hämärä. Siellä harhaili vielä sumu, takerrellen
kiinni puiden lehviin ja haisi kostealta lehtimädältä. Ylhäällä
pesiensä päällä kiertelivät naakat, rauhattomalla raakunnalla lennellen
oksalta oksalle. Ne katsoivat Iivana pappia ankarin silmin, taivuttaen
pääkkösiään ja ikäänkuin haukkuivat häntä joka suunnalta. Jänis
pinkasi säikähtyneesti laukkuuseen ihan hänen jaloistaan ja piiloutui
heti. Paikoin tunkeusivat jo auringonsäteet tiheikköön kuni kultaiset
nuolet, ja niiden satuttamina välkähteli lehdillä kastepisaroita kuin
erivärisiä kyyneleitä. Musta koppakuoriainen lensi suristen ilmassa,
kopsahti kovasti puuta vastaan ja -- rauhoittui. Jostakin ilmestyi
pieniä, hyvin tunkeilevia kärpäsiä, toisaalla visersi lintu heleän
yksitoikkoisesti "pit-pit-juo-juo" ikäänkuin valittaen että -- pitää
juoda!

Jotakin valkoista vilahteli puiden lomitse.

Iivana papilla sydän kouristui.

Häntä vastaan näet oli tulossa Paulinkka. Hänen yllään oli yhä sama
valkoinen puku, sama palmikko kuin eilisiltanakin, aivankuin ei olisi
mennyt maata koko yönä. Hänen kasvonsa näyttivät hiukan kalpeilta ja
laihtuneilta, ja niissä värähteli rauhatonta odottelua. Nähdessään
Iivanan, riensi hän nopeasti tätä vastaan.

-- Tiesin kyllä! -- sanoi hän hymyillen papille ja tutkivasti katsoen
tätä kasvoihin.

Pappi ei kysynyt, mitä toinen tiesi. Hän vältti katsomasta naiseen,
ollen tarkastelevinaan naakkoja, jotka oksilla kiikkuen, epäilevästi
ja vaikenematta raakkuivat. Vieläpä hän luulotteli että Paulinkka
kohta helähtää nauramaan ja katsoo häntä silmiin ja että tuo nainen on
omaatuntoa vailla eikä ole hänellä minkäänlaista häpyä.

-- Hyvää huomenta! -- virkkoi pappi: -- Kävelyssäkös olet?

Paulinkka löi äkkiä kämmeniinsä ja purskahti nauramaan kuin tyttö.

-- Mitä sinä siinä tirskut? -- sanoi pappi nyreästi katsahtaen.

-- No sitäpä sitä että sinä eilen mainiosti onnistuit näyttelyssäsi!

Ja Paulinkka teki kasvonsa ankarannäköisiksi ja sanoi karkealla äänellä:

-- "Babyloonilainen!"

Ja jälleen hyrskähti nauramaan jonkunverran hermostuneesti, niin että
kyynelet kihahtivat silmiin.

-- En ikinä sitä unhoita! Babyloonilainen! Minäkö siis olen
babyloonilainen? No voi sinua, millainen olet...

-- Millainen?

Nainen vaikeni, mutta niin ilmaisevasti että toinen sanoi uskomattoman
ankarasti:

-- Paula! Mihin saakka sinun sekasotkusi ulottuu? Etkö häpeä... olethan
papinrouva! Ja koetat minut vietellä syntiin! Mikä paholainen sinut
onkaan vallannut? Olen aina sinua pitänyt... kunniallisena naisena...

Paulinkka tunkeusi likelle häntä.

-- Sinähän... rakastat minua? Sano!

Pappi väistyi.

-- Tietysti rakastan... kuten hyvää, suloista naista... ja lisäksi kuin
papinrouvaa.

-- Ah, papinrouva, papinrouva! -- yltyi Paulinkka aavistamattoman äkkiä
ilmaisten kaiken mielensä täyttävän hermostuneen jännityksen: -- vai
papinrouva, "maatushka!" Kunniallinen nainen! Koko elämäni ajan on
minua noin koetettu sanoilla solmita sallimatta askeltakaan minnekään
päin! Aivankuin mitkä etiketit on kaikkien päälle liistaroidut
kuin olutpulloihin! Vai olenko minä itse tuon päällekirjoituksen
liistaroinut? Minäkö sen olen tehnyt? Maatushka! Kunniallinen nainen!
Mutta entäpä en tahdo ollakkaan -- en papinrouva enkä "kunniallinen
nainen!" Tahdon olla oma itseni!!

-- Paula! Sinä olet järjiltäsi! Mitä sinä puhut?

-- Ei, en minä ole hullu! Vaan kaikki ovat tulleet hulluiksi aikoja
sitten ja sopertavat sisällyksettömiä sanoja! Elämä on kaikilla
ruokotonta ja valheellista, kaikki pettävät toinen toisiaan. Kaikki
ovat sotkeutuneet aatteettomiin sanoihin, kaikki järjestään! Mikä
papinrouva minä olen? Mieheni Matvei on minulle vastenmielinen. Minut
saatiin houkuttelemalla rupeamaan hänen vaimokseen! Sinäpä se juuri
kehoititkin! Sinä! Erinomaisen sopiva pari! Sinusta tulee pa-pin
rou-va!! Mutta minähän vihaan kaikkia hänen sanojaan, kaikki hänen
ajatuksensa minua inhoittavat... en saata kuulla, kun hän puhuu!
Ymmärrätkö sinä tätä?! Minä kuulen hänen askeleensa kaukaa, kun hän
tulee... ja aivankuin käärme luokseni matelee! Kentiesi, kentiesi
hän on hyväkin mies... kyllä kai! Hyvä mies, mainio mies... mutta
huomenna minä kuitenkin menen pois hänen luotaan ja ikipäiviksi hänet
unohdan... sillä vieras on hän minulle! En rakasta sitä miestä... vaan
toisinaan minä häntä intohimoisesti, vimmatusti vihaan! Ja sentähden
minä tuolle... Rudometoville tuonoin... Minä toimin kuin unessa... Etkö
sinä sitten itse nähnyt sitä minun kaunista avioelämääni? Papinrouva...
kunniallinen nainen! Mutta minä olen yksinkertaisesti vain ihminen...
ymmärrä se! Pelkkä ihminen ja kärsin kauheasti, kauheasti! Enkä jaksa
enempää tällä tavoin, en jaksa! Kyllä minä olen koettanut niinkuin
muutkin... mutta se on minulle vastenmielistä. Kaikki minua inhoittaa.
Läpiläpeensä kaikki! Oma mieheni! Oma kotini! Omat taloustoimeni! Tuo
kirottu talous! Nuot kirotut ihmiset! Kaikki yltympäri ovat kirottuja!
Minä vihaan!

Hän puristi lujasti huuliaan. Hänen silmänsä olivat himmeät ja kuivat,
vaan huulensa vääristyivät ikäänkuin kivusta.

-- Minä vihaan kaikkea ja kaikkia! -- toisti hän intohimoisesti.

Pappi katsoi häneen kauhulla, tahtoen jotakin sanoa, mutta toinen ei
hänen sallinut, vaan tarttuen kädestä puhui:

-- Rakastathan sinä minua?... Miksi sen tahdot siis salata? Miksi sinä
pelkäät totuutta?...

-- Se on syntinen totuus! -- lausui pappi synkästi.

-- Näytä siis minulle, missä totuus on vanhurskas! Minä en voi
enää näin elää! Minä tukehdun. Näin jääden ei tämä elämä ole minun
mukainen... se ei ole minun omani!

-- Millaista elämää sinä kaipaat, Paulinkka?

-- Niin millaista? Mistä minä sen tiedän! Kas minusta näyttää siltä
kuin elämään kasvaisi jotain uutta... Mutta me kuljemme sivu kuin
sokeat emmekä näe!

-- Mitä niin? -- virkkoi pappi miettiväisesti.

-- En tiedä! Tunnen vain! Ja jos sinä tietäisit, millainen, --
mil-lai-nen tuska minua ahdistaa toisinaan! Kuin ruumisarkussa minä
lepään... Ja kansi hiljaa lasketaan alas! Ja naulataan kiinni! Ja
minä kuulen, kuinka vasara paukkuu... kumeasti paukkuu! Ja sitten se
kannetaan ja lasketaan maahan... Ja maanmöykyt synkästi putoilevat
ylhäältä... Tyhjää ja kylmää! Minä olen yksin!!

Hän tarttui pappia kädestä.

-- Paetkaamme! Vie minut pois tästä elämästä! Minä en siedä sitä! Minä
menehdyn! Teen itselleni omankäden oikeutta. Mehän rakastamme toinen
toistamme. Olemme aina rakastaneet. Äsken minä sen ymmärsin, tunnustin
sen itselleni... Me olemme toinen toisemme omat... vaan kaikki muut
ovat vieraita, outoja! Sinä olet väkevä! Heitä pappiskauhtanasi!
Mennään pois! Paetaan yhdessä, käsikädessä sinun kanssasi! Sinä löydät
kaikkialta tien itsellesi!

-- Koeta nyt itse käsittää, -- sopersi hänelle särkyneesti Iivana
pappi: -- mitä sinä puhut?! Tutki ja tunnustele! Kuka on tuo
Matvei? -- pappi! Mutta minä... kuinka mailmassa minä... Sinäkinhän
minulle... ymmärrä oikein... Minä -- olen pappi! Tokihan minulle käy
omalletunnolle että näin olen... täällä sinun kanssasi.

Paulinkka päästi kätensä hervottomina alas ja huudahti sitten äkkiä
vihaisella epätoivolla:

-- No, mennään nyt... Ja pannaan maata omiin hautoihimme! Sinä omaasi
ja minä omaani!...

Hämmästyneenä naisen epätoivon vimmasta, täynnänsä jotain hämärää
ja kummallista sääliväisyyttä häntä ja itseään kohtaan sekä jotain
pakenevaa kohtaan, ojensi pappi väkinäisesti hurmaantuneena kätensä
Paulinkalle.

Ja jälleen hänestä tuntui kuin tulinen myrsky olisi kiertänyt ympäri
lehtoa ja hehkuvat aallot ilmassa läikkyneet. Kaikki hänen aatteensa
ja epäilyksensä vierivät jonnekkin syvään kurimukseen, mailma hukkui
ja -- hän jäi kahdenkesken tämän naisen kanssa, näki ainoastaan hänen
kalpeat kasvonsa eikä mitään kauniimpaa ollut koskaan nähnyt kuin nämät
kasvot. Eikä mitään kalliimpaa ollut hänellä mailmassa... Hän kumartui
sivelemään hänen hiuksiaan, kosketti niitä hehkuvin huulin kallistautui
vasten hänen korvaansa, vasten hänen kiehtovaa poskeansa. Ja jo etsivät
hänen huulensa ystävän huulia...

Kumiseva kellon helähdys kajahti kirkon tornista.

Aivankuin ankara aate olisi liukunut ilmassa, kylmä ja raskas, leviten
pitkin maata ja iskeytyen ilmanrantoihin.

Isä Iivana työnsi luotaan Paulinkan ja poistui lehdosta, kompastellen
polun juuriin kuni sokea.

       *       *       *       *       *

Seistyään aamumenojen ajan kirkon etehisessä, meni Iivana pappi
rippileivän siunausajan tultua alttarille. Rovasti, jonka yllä
oli punainen, silkkinen messukasukka, vyötetty kultatähtisellä
samettivyöllä, toimitti leivänsiunauksen. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat, väsyneet ja rauhattomat. Vartijat kantoivat tuontuostakin
esille tarjottimilla rippileipiä värssyineen ja muistokirjoituksineen,
joiden päällä hohti hopeisia rahoja tai kuulsi monissa käsissä
kuluneita kuparikolikoita. Mukana palvelevat papit -- isä Paavali ja
isä Sylvester, -- riisuttuaan kasukkansa keskustelivat hiljaa. Heidän
keskustelunsa saapui kuin läpi unen Iivana papin korviin.

-- Tuo Ivanovski se kaikki nuuskii! -- puhui isä Paavali: -- tuolla
kellotornissakin se jo miksi lie käynyt ja äsken hiipi takaoven
kautta... Kavala ihminen! Oman pappinsa kanssa lakkaamatta käräjöipi!

-- Niin, niin! -- vahvisti isä Sylvester: -- niinhän tuo minulle on
kertonutkin. Sanoo olevan rauhattoman ajan... Talonpojilla on jotain
mielessä... Ne supattelevat keskenään, tietää hän!

-- Mistä niin? -- tiedusteli uteliaana Paavali pappi.

-- Ka sitäpä hän ei tiedä...

Isä Sylvester naurahti pehmeästi, liikuttaen kulmiaan:

-- Eipäs ole vielä haistanut!

Rovasti lopetti siunauksensa ja puki kiireesti toisellaisen kasukan
päällensä. Papit myös paneusivat juhlatamineisiin ja asettuivat
alttarin molemmille puolille. Asettuessaan alttarin eteen huomasi
rovasti Iivana papin ja viittasi luokseen.

-- Ettekö ole nähnyt Mitjaa? -- kuiskasi hän ja katsoi häntä kasvoihin
hätäytyneesti.

-- Juurikaan kuljeskelin hänen kanssaan jokirannalla.

-- Vai niin! -- sanoi rovasti keveästi huoahtaen. Ja hän yritti
vielä jotain lisäämään, mutta samalla tiakka Sikerov juhlallisena ja
arvokkaana tempasi pois esiripun, suuteli rovastin kättä ja kiivettyään
laululavalle, julisti jyrisevällä äänellä, jollaista ei olisi häneltä
odottanut:

-- Her-ra siu-naa mei-tä!

Rovasti otti evankeliumin ja tehden sillä pyhitetyn alttariliinan
päällä ristinmerkin, alkoi puhua veisaamalla, kohottaen kalpeat,
rauhattomat, säikähtyneen näköiset kasvonsa:

-- Siunattu olkoon valtakuntasi... nimeen Isän ja Pojan ja
Pyhän Hengen... nyt ja ijankaikkisesti ja ijankaikkisesta
ijan-kaik-ki-se-een...



XII.


Puolipäivän rinnassa olivat markkinat parhaassa vauhdissaan.

Tiukkana renkaana kapeita, likaisia ja sekasortoisia katuja ympäröi
Bogdanofka kahta matalaa kumpua. Toisella kohosi kaunis, valkoinen
kirkko, jota vastapäätä seisoi rovastin talo, toisella häämötti
Pustovalovin väkiviinatehdas. Kirkolta tehtaalle johti leveä katu.
Koko avara tori kirkon ympärillä oli ahdettu täyteen tilapäisesti
varustettuja myymälöitä. Laudoista, niinimatoista tai palttinasta
tehtyjen markkinakojujen väliset lukemattomat kujat loistivat
täynnänsä kirjavavärisiä tavaroita. Ilmassa häälyi kuin lippuja:
värillisiä uumanauhoja, helakanpunaisia tai sinisiä vöitä; kärryissä
siellä-täällä kohosi kuormittain kaikellaisia halpoja ja koreita
päähineitä, kiikuskeli tuulessa rapisevia lakkeja kuni mestattujen
päitä. Kasiinitakkeja riipuskeli veljellisesti sarkavaatteiden
rinnalla. Saappaat, käsineet, palttinat, saalit, prenikat -- kaikki
ne maanittelivat noiden koreiksi pyntättyjen, auringonkukan siemeniä
purra-rauskuttelevien maalaisneitojen katseita, pysähyttivät huomion
aroilta akoilta, jotka kateellisina ja toivottomina koskettelivat
tavaroita sormillaan, hyväilivät mielikuvitusta talonpoikaismiehiltä,
jotka mietteissään jäivät seisoa töllöttämään moisten rikkauksien
edessä. Muuan laiha ja hääräilevä maanmoukka, kainalossaan kimppu
valkoisia rihmoja ja päässä liemenvilloista tehty hattu teki kauppaa
värttinän takaa, huutaen:

-- Ka ollah täll' hintoo jo ennestääh, voan maksa sie enemp'!

Humina ja hälinä, lasten itkut ja naurunrähinä, huudot ja hätääntyneen
naakan kirkuminen kirkon ristillä -- kaikki se suli yhteen
kirkonkellojen juhlasoiton ja erään kolikkaa kerjäävän sokean akan
värisevän rukoilun kanssa:

-- Peitä heitä, oi Herra, kasukoilla ja käärinliinoilla... Suojele
heitä, Herra, valkoisella kivimuurilla.

Iivana pappi, joka jo kauvan oli ilman tarkoitusta harhaillut
markkinoilla, pysähtyi akan eteen ja sanoi, häneen tarkasti
katsahdettuaan:

-- No eikös ole Fokanovna? Päivää Fokanovna! Mitä sinä siinä teet? Onpa
kuin olisin sinut mennä vuonna nähnyt -- näkevänä?

Akka seisoi ristin luona, joka kohosi torin keskellä ja vapisi
säikähtyneenä. Hänen vieressään teutaroi pojanvekara, noin 8-vuotinen,
katsoen uteliaana pappia terävillä silmillään.

-- Isä kulta! Gnjesdofkan pappi herra! -- parpatti akka, -- äänestä
sinut tunsin, oma isäni! Terve, rakas pastori! Olen tullut so-ke-ak-si,
rakas oma isä...

-- Kuinkas sinä niin yhtäkkiä tulit sokeaksi?

-- Kyynelistä... Poika kultani mun... näet... oletko kuullut? Kiihotti
kansaa kapinaan. Sotilaita, kuulehhan, kutsuivat... No, saapui
sotilaita... Vaan poika raukan... Kyllähän ne sotamiehet säälivät!
Komentaja, kuulehhan, antoi määräyksen, että sotamiehet ampuisivat
ilmaan... Vaan muuan juntteri... hävytön oli! Mutta silmäni, kuulehhan,
mulla jo ennenkin...

Kirkonkello lyödä läppäsi iloisesti ylhäällä.

-- Jumalan kohtalot ovat tutkimattomat! -- sanoi Iivana pappi, antaen
akalle ison vaskisen viisikopeikkaisen: -- nöyrry eläkä napise!
Koettelemuksia lähettelee meille Herra meidän synneistämme... Samoin
myös Isä Jumala... rankaisee tottelemattomuuden... esivaltaa kohtaan...

Hänen tuli yhtäkkiä paha ja kiusallinen oltava. Hän katsoi akan
tutisevaa päätä... ja vaikeni.

-- Sinunko tämä poikanen on? -- kysyi hän poikaan katsahtaen.

-- Pojan poikanen tämä on... pojalta jäi... Kaikki toiveemme, pappi
kulta... Jahka kasvaa, kai minut ruokkii, vanhan...

Poikanen astahti toisella paljaalla jalalla toisen päälle ja sanoi
hyvin tolkussaan:

-- Miepä jo nytkin olen työmies! Pappi naurahti hänen totisuudelleen.

-- Missä sinä työskentelet?

-- Tehtaan herralla astioita pesen! Siksi minua myös Halstoopiksi
nimitetään.

-- Vai niin... Ja paljonko ansaitset työlläsi?

-- Joka päivä 5 kopeikkaa!

Iivana pappi silitteli pojan pellavapäätä.

-- Kunnon poika! Mutta osaatkos lukea?

-- Jaa minäkö?

Pojan kasvoille ilmestyi naurettavan ylpeä ilme.

-- Heheh! Mie meikäläisille väkiviinalaisille ihan ääneen lueskelen!
Minut on opettanut setä Ljaksei ja luen mie mitä kirjaa hyvänsä!

Ja poika puisteli tyytymättömänä päätään.

-- Vaan elä huoli silittää minun päätäni... Mie en siitä pidä!

Iivana pappi sekausi taas väkijoukkoon. Hänestä tuntui hyvältä
antautua tähän ihmistulvaan. Siellä-täällä tapasi hän tuttavia, jotka
iloisesti huudahdellen kulkivat noissa pahansiivoisissa, meluisissa
ravintoloissa ja noissa markkinakojuissa, joissa myötiin sameaa teetä,
leivottiin bliniä ja ohuita pannukakkuja ja joihin kimeä-ääniset
akat huusivat kävijöitä tai joissa he kovasti torailivat keskenään.
Iivana pappi tarkasteli talonpoikia. Hän tunsi heidät kaikki siellä
ympäristössä ja osasi erottaa, kuka mistäkin on. Tuossa ovat
kalitsheviläiset, lahkolaiset Pajomin takaa, "kirshakit" tai "kahden
herran koirat" -- kuten heitä talonpojat nimittivät. Heidät saattoi
heti tuntea varakkaasta ulkonäöstään ja arvokkaasta, hiukan ylpeästä
käytöksestään... He olivat yhtä totiset ja vaiteliaat kuin heidän
puiset talonsa Kolitshefkassa, jotka ajan hammas oli mustiksi jäytänyt.
Heidän ympärilleen se keskittyikin kauppa. Kauppiaat kauppapöytiensä
takaa kumarsivat heille hyvin huomaitsevasti, ja heidän kauniita ja
koreita eukkojansa varten kaivoivat esiin parhaat tavaransa sievistä
arkuistaan. Kas tuossa olivat bogomilovilaiset, -- laihoja, surkeita
olentoja välkkyvine, nälkäisine silmineen... He vaelsivat kuin varjot
pitkin markkinoita mitään ostamatta ja herättäen siten myöjissä kiukkua.

-- Mitä siinä toljotat? -- huutavat myöjät bogomilovilaiselle.
Tämä siirtyy etemmä. -- Eläkä häiritse! Elä seisahda! -- huudetaan
hänelle toisesta paikasta. Mutta tämä yhä tuijottaa tähtäävin silmin
markkinarikkauksiin, ja vain toisinaan arasti kysäsee ostajalta, joka
juuri on saanut valtaansa ostamansa esineen:

-- Paljonkos maksoit tuosta romusta, arvoisa isäntä?

Tuossa ovat vasiliperäläiset!

Iivana pappi tunsi heidät nurjasta näöstä ja epäilyttävistä katseista:
ikäänkuin olisi heillä mielessä joku salainen tuuma, jonka salasivat
kaikilta. Hän huomasi että missä vain vasiliperäläinen ilmestyi,
kaikki tarkkaavasti ja uteliaasti katsahtivat häneen ja antoivat
hänelle tietä. Juttelut vaikenivat ikäänkuin kaikki olisivat
odottaneet, että nyt se vasiliperäläinen jotain heti sanoo. Myös
kauppiaat myömäpöytiensä takaa, kun milloin vasiliperäläinen sattui
heidän eteensä ja jurosti tiedusteli hintoja, vastailivat hänelle
hiljaa ja kunnioittavasti, uteliaasti häneen katsoen. Näytti että
joku salaisuus kulki pitkin markkinoita käsikädessä vasiliperäläisten
kanssa. Tämä salaisuus liiteli ilmassa yli markkinoiden, piileskeli
ahtailla poikkikaduilla ja kätkihen uteliaan katseen tieltä. Iivana
pappi huomasi tiakka Ivanovskin pujahtelevan väkijoukossa ja ikäänkuin
jotakin nuuskiskelevan. Hän yritti häntä seisauttamaan asiaa
kysyäkseen, mutta hänestä oli kovin vastenmielinen tämä liukas mies.

Samassa hän huomasi oman gnjesdofkalaisensa.

Gnjesdofkalainen -- lörpöttelevä, naureksiva, puhelias olento piti
hyväsydämmisestä juoruamisesta. Hän oli filosoofi siitä päättäen että
katsoi elämää humoristiselta kannalta. Paikkoja vanhassa kauhtanassaan
nimitti hän "onnen tilkuiksi", ollessaan nälkäinen vakuutti hän että
"mahaa kivistää liiasta syönnistä", kun raesade särki oraat, niin
hän leikillisesti surkutteli sitä että "Pyhä Elias profeetta ei
ollut löytänyt muuta paikkaa noppapelilleen!" Se oli hän, joka oli
päästänyt mailmaan lauseen: "maaton sielu". Vieläpä kuollessaankin
gnjesdofkalainen oli uskollinen itselleen, laski näet pilaa että: --
"tarpeeksi tässä jo on elettykin, ja aika on papille saatavansa antaa!"

-- Hei herraskainen! Paljonko maksavat lasten latuskat? -- huusi muuan
gnjesdofkalainen, kädet puuskassa mesileipien edessä.

Hänellä oli yllään paljaista paikoista taitavasti kokoonpantu puku,
mutta oli kasvoiltaan punainen kuin vasta saunasta tullut ja iloinen
kuin mikäkin miljoonanomistaja. Oman pitäjän papin nähdessään hän
ilostui ja samalla pyysi häneltä yhtä ruplaa, selittäen antavansa
takaisin heti kun on saanut myödyksi jonkun punaisen vasikan, jonka
hänen tietääkseen papinkin täytyy tuntea, koskapa vasikka on syntynyt
samana päivänä kuin Vitjushka, minkä pappi on ristinyt. Vaan rupla oli
hänelle ihan välttämätön, sentähden että hän oli naittanut tyttärensä...

-- Ja kukaties se tarvitsee myötäjäisiä!

Iivana pappi antoi nauraen ruplan. Mutta heti kun hän alkoi puhua
varovaisesti ja salamielisesti siitä hämärästä huhusta, mikä kulkee
markkinoilla, vaan jota ei mikään saa selville, -- niin talonpoika
joutui hämilleen ja hänen silmänsä alkoivat vilkkua syrjään.

-- Kekäpä sen tiennöö, pappi kulta! -- sanoi hän.

-- Vaan ehkä olet jotain kuullut, Karppus? Karppus hieroi punasta
partaansa ja raappi niskaansa.

-- Ei se ole meidän asiamme! -- sanoi hän: -- vähänkös sitä näin
narikkapaikoissa lörpötellään! Ei niitä kaikkia huhuja jaksa läpikuulla!

-- Niin, vaan mitäs sitten huhu kertoo? Karppus hämmentyi yhä enemmän
ja toisti:

-- Ka kekäpä sen tiennöö...

Ja ikäänkuin koettaen jollakin keinoin vapautua näistä tiedustuksista,
huusi hän akalle, joka ajoi kuormaa, missä oli uutisperunoita:

-- He-hei, eukko! Missä sinun on pääsi? Akka tarttui hätääntyneesti ja
kiireesti päähänsä. Ja sylkäistyään rupesi kimeästi haukkumaan. Kaikki
ympärillä nauramaan ja Iivana pappi myös nauramaan...

Mutta katsahdettuaan ympärilleen ei hän enää Karppusta nähnytkään.

"Kylläpä niistä kaikista nyt on tullut merkillisen salamyhkäisiä!" --
arveli hän.

-- Mies palaa! Mies on tulessa! -- huudettiin samalla jostain torin
keskeltä.

Väkijoukko tölmäsi sinne hälisten niin että punerva pöly hulmahti
ilmaan. Ja taas kaikui naurun rähäkkä yli markkinain. Iivana pappi
huomasi äskeisen liemenvilla-hattuisen talonpojan valkoisine rihmoineen
ja värttinöineen kainalossa kulkevan pitkin toria ja hänestä lähtevän
hienon savutuprun ja omituisen käryn. Naama näytti säikähtyneeltä.

-- Mitä on tapahtunut? -- kysyi Iivana pappi.

-- Tulitikut syttyivät taskussa. Ja katsos, tasku pahus on palanut!

Pahoillaan viuhtoi mies käsiään, katsoen jalkoihinsa.

-- Mitäpäs taskusta... vaan kun on mahorkka palanut!

Nauravan kansajoukon mukana soljui Iivana pappi yhä kauvemmas,
harhaillen vailla tarkoitusta.

Leveä katu, joka johti alas tehtaalle päin, oli ahdettu täpötäyteen
kuormittain ruoka-aineita, tuoreita vihanneksia, koivuntervaa ja kuivia
kapakaloja.

-- Ostakaa hevosrapoja, rapoja, rapoja! -- karjui muuan pienehkö,
nykänenäinen, kesakkonaamainen ja hyväntuulinen mies.

Ja kirjava vasikka ammua mörähteli hänen vieressään.

Siivoluontoinen nainen kuorman ääressä hymyili arasti ja surullisesti.

-- Ettekö tarvitse piimää, herra pastori?

-- Mitäpä minä sillä!

Siellä kaakattivat hanhet, keskustelivat kanat, ankat, kalkkunat,
kiekuivat kurkuntäydeltä kukot kuni riemuiten juhlasta. Vaan etäämpänä
tehtaalla päin muuttuivat markkinat halko- ja karjakaupaksi, jonne
myös oli pinottu vuorenkorkuisia läjiä puisia karhia ja sahroja,
niskapuita, venheitä, lapioita, säkkejä, ja jossa talonpojat saivat
tarkastella kärsivällisiä vetohärkiä, märehtiviä lehmiä, arkoja hevosia
ja levottomia lampaita.

Näytti kuin rikas ja rehevä seutu olisi lähettänyt lahjansa esille
laaksoista ja rinteiltä.

Moinen ajatus taisi liikkua mielessä tohtorillakin, joka tuli Iivana
pappia vastaan.

-- Venäjää sanotaan köyhäksi maaksi! -- virkkoi hän viekkaan-suopeasti,
iskien silmää papille, ja pienet, valkoiset hampaat irvissä: -- vaan
näillä rikkauksillahan voipi vaikka kuningaskunnan ostaa!

-- Ylenpalttinen tavaran rikkaus! -- vahvisti Iivana pappi: --
aivankuin luvatussa maassa!

Tohtori oli leveärintainen mies, liikkeiltään hiukan karkea. Hän vaelsi
markkinoilla kuin asiantuntija, kädet työnnettyinä housuntaskuihin,
ja pehmeä hattu takaraivolle siirrettynä. Iivana papin sanoille hän
naurahti, vastaten hänelle mielilauseellaan:

-- Juuri niin!

Ja kääntyi lehmää kaupitsevan talonpojan puoleen:

-- Mitä varten sinä siinä lehmää kaupittelet?

-- Ka kun vaativat... -- virkkoi talonpoika arasti.

-- Kuka vaatii?

-- Kuisma Afanasjitsh vaatii... Taitaa olla kylvön tarvis. Ja ei ole
siementä! Mutta Kuisma Afanasjitsh uhkaa käräjillä, ei anna siementä...
Vaan me olemme velkaa, kai se niin on, Kuisma Afanasjitshille...
vanhoista ajoista olemme velkaa...

Sitten tohtori kääntyi isopartaisen talonpojan puoleen samallaisella
kysymyksellä laihan, tummanruskean hevosen suhteen. Talonpoika vastasi
jurosti:

-- Ei oo millä maksaa ränttyä Pustovaloville... Lempo hänet vieköön!

Kokonaisen sarjan jälkeen tällaisia kysymyksiä tuntui Iivana
papista kuin eivät olisi markkinoilla kulkeneetkaan, vaan jossakin
huutokaupassa, missä pikaisesti myödään veloista kaikki talonpojan
omaisuus. Ja aivankuin ensikertaa hän huomasi, kuinka huolestuneet ja
nääntyneet kasvot on sekä myöjillä että ostajilla, kuinka laihoja ovat
nuo kukertelevat kanat ja surkeita kukot, kuinka luurankoisia lehmät,
viheliäisiä hevoset ja surullisen nöyriä härät...

-- Luvattu maa? -- iski hänelle silmää tohtori. Iivana pappi katsahti
totisesti häneen.

-- Ei, tähän näkyykin paremmin sopivan... "Egyptin lihapatain ääressä".

Ja kuta kauvemmas hän kulki markkinamelun ja romun keskellä tämän
tohtorin seurassa, sitä enemmän hänestä näytti että hänen eteensä
aukenee joku hänelle käsittämätön mätähaava, kuni yhtäkkiä olisi
pudonnut pois iloinen naamari ja häneen katsoneet pitaalitautisen
kasvot. Ja aivankuin tämän huutokaupan henkenä, ilmestyi äkkiä heidän
eteensä eräs shirokosadovilainen talonpoika.

Uudenuutukaisesta shirokosadovilaisesta ravintolasta, jonka ovet ja
ikkunat ammottivat sepposeljällään keskellä kaupunkia, oli juuri
kuulunut käsikähmäistä melua ja ryskettä, kuinka tuolit siellä lensivät
lattiaan, astioita helisten särkyi, ja melkein yhteen kyytiin lennähti
ulossysättynä kadulle, alas korkeita ravintolan portaita -- talonpoika.
Hän oli näöltään hurja.

Kookas, mutta hirveän laiha. Läpi repeytyneen, likaisen paidan
paistoivat kylkiluut kuin luurangolla. Avojaloin, reikäiset housut
jalassa, isoine paineen, jossa harmaita hiuksia sikinsokin törrötti,
villisti hehkuvine silmineen oli hän kauttaaltaan ihmisen näköinen,
jota repii sisäinen mielenpuuska: kouhotellen raippalaihoja
käsivarsiaan näytti hän niillä tahtovan temmata jonkun kouriinsa ja
puristaa kuoliaaksi raivossaan.

-- Ahaa! A-ha-ha-haa!! -- huuteli hän juopuneella, hurjalla,
säikähtyneen ulvovalla huudolla: -- ahaa, te kavaltajat! Aha-haa!
Kaiken olette ottaneet! Kaiken!! Ajakaa nyt ulos! He-hee! Hän kähisi
kuin tukehtuvainen.

Iivana pappi tunsi hänet.

-- Tuo on shirokosadovilainen.

Shirokosadovilainen ojenteli käsiään ikäänkuin olisi pitänyt niitä niin
pitkinä, että voipi pyöräyttää tuon katon nurin ja heittää hajalleen
koko talon...

-- Aha-haa! Myöntävät sielut! Ei tuomioistuin ole teitä varten! Ahaa!
Ei ole oikeutta! Ki-ro-tut sielut! Kaikki ryöstitte. Kaikki!!

Hän seisoi ravintolan edessä repaleisena, verille pieksettynä ja huusi:

-- Mihin mie nyt mään? Hänelle naurettiin.

Akkunoista kurkisti puotilaisten humalaisia naamoja, autuaallisessa
naurun mutrussa.

-- Mihin... mie... mään?!

Heikosti seisten notkuvilla jaloillaan, käänsi hän kohti
myymälä-rivistöä turvonneet, mustelmaiset, raadellut kasvonsa.

-- Oikeauskoiset! Olette kaiken ryöstäneet! Hahaa! Kaiken! Kas noita...
sellaisia ne ovat! Pojan ovat ostaneet! Poika heille sielunsa möi!
Kas tuossa he ovat! Aha-ha! Ei ole oikeutta! Tyttärestä ovat tehneet
porton! Kaikki ovat vieneet. Aha-haa! Ei ole oikeutta! Kirotut!
Ki-ro-tut! Kir-rrr-o-tut!

Äkkiä, aivankuin luunsa silmänräpäyksessä olisivat pehmenneet, tupsahti
hän kuin tyhjä säkki istualleen maahan.

-- Minä kuolen! Kuolen tähän... Mihin mie mään? En mihinkään... kaikki
on viety...

Laiha, kalpea nainen kumartui hänen puoleensa.

-- Stepan... mennään...

-- Mihin?

-- Mennään... Stepan...

Päihtyvä mies tuli uniseksi. Nainen retuutti häntä paidan hihasta,
huomaamatta että se repeää, ja katseli ympärilleen avuttoman-arasti.

Palatessaan tohtorin kera rovastin talolle, havaitsi isä Iivana
jonkunlaista hämminkiä, mikä oli levinnyt pitkin markkinatoria.
Muutamia kertoja eroitti hän huudahduksen:

-- Nyt vievät!

Ja tämä sana näkyi pian tulevan vallitsevaksi.

Lauma lapsikakaroita juosta vilisti sivu kirkuen:

-- Nyt vievät! Nyt vievät!

Kiirein askelin harppasivat talonpojat huutaen samat sanat tuttavilleen.

Iivana pappi tunsi sekavaa hätää. Rovastin porrasten edustalla
seisoivat vaunut. Vaahtoiset hevoset huohottivat raskaasti.

-- No, siellä on maapäällikkö... Etemmäksi en tule! -- sanoi tohtori,
ja ojentaen papille kätensä, puristi sitä lujasti: -- jääkää terveeksi,
vaan jos jotain tapahtuu, niin olkaa hyvä ja tulkaa meille...

-- Malttakaapas! -- pysähytti hänet Iivana pappi. Päästämättä irti
tohtorin kättä vei hän hänet porrasten taa käymäportille ja kysyi
salaperäisesti:

-- Mitä siellä oikeastaan, kuulkaa Mihail Vasilitsh, tuolla basaarissa
on tekeillä?

-- Kuinka niin?

-- Minusta liikkuu ilmassa... jotain, jota en käsitä... Aivankuin
jotakin odotettaisiin.

Tohtori nosti kulmiaan.

Mutta hänen kasvoilleen ilmeni levottomuus ja hän väisti katseellaan.

-- En tiedä kerrassa mitään... Mutta mitä te itse olette huomannut?

Ja äkisti hieman väkinäisesti naurahtaen, virkkoi:

-- Sanokaapa minulle, pappi: tiedättekö te, mikä on professionaalinen
salaisuus? Teidän ihmettelevistä kasvoistanne näen, ettette ole
syntinen. No siis, jos minä näen terveennäköisen ihmisen ja huomaan
hänessä oireita sydämmen laajenemiseen... niin voinko minä kaikille
ja jokaiselle siitä puhua? Sitäpä sitä sanotaan professionaaliseksi
salaisuudeksi... Ja tämän jälkeen... jääkää hyvästi!

Hän kumarsi ja läksi.

-- Rovastin talossa vallitsi hiljaisuus.

Aluksi Iivana pappi luuli huoneiden jääneen tyhjiksi ja kaikkien
lähteneen jonnekkin -- maapäällikköä saattamaan. Hän astui saliin
väsyneen ihmisen raskain huokauksin ja pysähtyi kuin kivettynyt:

Sillä siellä olivat kaikki saapuvilla -- koko seurue.

Vieläpä korttipöytäkin seisoi entisellä paikallaan, ja sen ympärille
olivat sijoittuneet eiliset pelaajat, vaikka he nyt jo seisoivat
kuten kaikki muut, ja heidän pöhöttyneillä kasvoillaan leimautui
sellainen kunnioittavuus, että isä Iivana hämmästyneenä katsahti, onko
hänenkin pappisviittansa kunnossa. Papit seisoivat keskikokoisen,
sotilasryhtisen miehen ympärillä. Se mies oli maalaishallituksen
edustaja Pustovalov. Hän oli ikäänkuin selästään poikkilyöty: seisoi
sääret haarallaan, ja samalla kun alapuoli hänen vartaloaan oli
liikkumatonna, niin yläpuoli ruumista horjui, heittelehti syrjään,
vääntelehti oikeaan ja vasempaan, joskohta tämä kaikki tapahtuikin
suurmailman malliin kasvatetun miehen siron-arvokkaalla käytöksellä.
Hän oli täydellisesti hampaaton, hänen riippuvat huulensa, jotka
keskustelussa vavahtelivat, valuivat kuolaa; pitkä nenänsä lihakkaine
kyömyineen oli kruunattu alati putoavalla pensneellä, jonka läpi
katselivat värittömät silmät. Nähtävästi oli tämä mies riittämään-asti
elellyt "kruppilaisten" huvitusten keskellä ja hankkinut itselleen
Salomonin viisauden muutamissa asioissa tullaksensa vanhemmalla
ijällään "kansan isäksi", kuten hän suurennellen itseään kehahteli,
-- tuo jalkaleiniä poteva mies, joka ei ylenkatsonut turmeltuneen
aistillisuutensa nautintona valtansa alaisilla tiluksilla käyttää edes
sellaista, jota hän toveripiirissä pilalla nimitteli "vinjetiksi".
Vieläpä itse kuvernööri oli kerran jotenkin tullut pakotetuksi
lausumaan hänestä, peitellessään erästä "asiaa": -- "Tuo Pustovalov
näyttää pitävän Venäjänmaata suvaitsevaisuuden talona". Nyt,
kuuntelijainsa kunnioittavan huomion alaisena, puhui maapäällikkö,
savuuttaen kallista sikaariaan, puhui keskeytymättä, yksitoikkoisesti,
puisevasti, laskematta ja korottamatta nuottiaan, sellaisen miehen
auktoriteetilla, joka ei ole tottunut sanojen valikoimiseen, sylkeä
tirskutellen ja epäselvästi lausuen sanansa:

-- Kansa... jaa kansa! Minä sanoin: -- mikä on kansa, teidän
ylhäisyytenne? Me istuimme: minä -- näinikään, kuvernööri -- näinikään,
muut neuvoston jäsenet siinä ympärillämme. Minä lausuin: kansa, herra
kenraali, on suuri runko, jolle välttämättömästi tarvitaan pää. Hä?
Mitä? Minä sanon: pää on välttämättömän tarpeellinen! Antakaa meille
pää, teidän ylhäisyytenne... pää tuonne ja pää tänne... Ministeristön
ehdotus on täydellisesti oikea, kun se haluaa eristää kansan.
Laajentakaa meidän valtamme, meidän oikeutemme... me-idän oikeu-temme,
teidän ylhäisyytenne... Hä? Mitä? Ja kaikki käy suurenmoisesti! Me
olemme aina olleet kansan isiä!

Minä sanon: -- minä itse olen kansan isä! Minulla on puolitoista
tuhatta desjatiinaa omaa maata, teidän ylhäisyytenne, -- tässä
piirikunnassa, minulla on tehdas... Minä tunnen kansan ja kansa tuntee
minut... Minä sanon: pää tuonne ja pää tänne... Ha-ha! Kansa! Häh?
mitä? Minä kerron teille kokkajutun, hyvät herrat... Nähtävästi ei
täällä ole naisia? Tämä ei ole näet naisten juttu, hyvät herrat...

Maapäällikkö naurahti äänekkäästi jutulleen ennenkuin vielä oli sen
kertonutkaan, sylkeä tirskutellen ympärilleen.

Häntä liian likellä seisova tiakka Ivanovski painoi hämillään päänsä
olkapäitten väliin, väistyi huomaamatta syrjään ja pyyhki siellä
kunnioittavasti kasvojansa, jonka jälkeen katsahti nenäliinaa aivan
sennäköisenä kuin olisi aikonut sitä suudella.

-- Ettekö halua istahtaa, Arkadius Mihailovitsh, -- kääntyi arasti
maapäällikön puoleen rovasti.

-- Vaan missäs on teidän ruustinnanne? -- tiedusteli maapäällikkö
hienonjuhlallisesti.

Rovasti rientää köpitti ovelle.

-- Ruustinna hoi! Tule heti tänne. -- Arkadius Mihailovitsh haluaa
sinut nähdä!

Ovesta astui hitaasti sisään kirjavasti koristeltu ruustinna, aivankuin
joku olisi hänet sinne työntänyt vieterein päällä. Kasvot hänellä
olivat kunnioittavan-peljästyneet.

-- Ettekö halua nauttia teetä, Arkadius Mihailovitsh, -- puhui
ruustinna hämillään punastuen kuin tyttö maapäällikön katseen alla: --
mutta suokaa anteeksi että meillä on kaikki niin yksinkertaista!

-- Mielihyvällä! Mielihyvällä! Hä? mitä?

-- Olkaa hyvä ja käykää vierashuoneeseen...

Maapäällikköä piiritettiin joka suunnalta kuin mitähän arkkipiispaa.
Hän suuntasi askeleensa vierashuoneeseen horjahtelevin käynnin ja
puhuen kulkiessaan:

-- Se oli tavattoman teräväjärkisesti sanottu. Hä? mitä? Kansa, sanoin
minä, herra kenraali, se on suuri runko...

Nyt kaikki pitivät velvollisuutenaan äänekkäästi ihmetellä maapäällikön
teräväjärkisyyttä, nauraa hohottivat hillitysti, mainitsivat toinen
toisilleen jotain kehuvaa, ja läpi tuon kunnioittavasti-innostuneen
keskustelun kaikui yhä maapäällikön puiseva matalahko ääni:

-- Pää tänne... ja pää tuonne...

Lentävä tuulenpuuska tempasi auki vierashuoneen akkunan.

Ja kun hillitty nauru ja puhe hiukan vaikenivat, kuului akkunaan
omituinen äänten sorina ulkoa. Se oli hälinä markkinoilta. Mutta
nyt se ei enää ollutkaan samaa hilpeätä, eriäänistä hälinää kuin
ennen. Uusia säveliä oli siellä syntynyt, -- rauhattomia säveliä,
jotka silmänräpäyksessä panivat vierashuoneessa olijat jännityksellä
toisiinsa katsahtamaan. Vähitellen ne saivat suuremman painon, hetki
hetkeltä paisuen uhkaavaksi äänten hirmumyrskyksi.

Maapäällikkö kavahti seisomaan.

Rovasti oli hirveästi kalvennut ja tyrmistynyt paikkaansa, kuni
odottaen että kas tuossapaikassa räjähtää hänen allansa se kauvan
peljätty, käsittämätön onnettomuus. Favorski ja Ivanovski syöksähtivät
akkunaan, mutta heitä estivät näkemästä musliiniset uutimet, joihin he
kiireissään sotkeutuivat.

Samalla silmänräpäyksellä alkoi portailta ja käytävästä rymistä
pikaisesti juoksevia askeleita, ja huoneeseen lennähti pörröinen,
veripunanen tiakka Sikerov.

-- Mitä? Mitä se on? Hä? -- huudahtivat hälisten kaikki häntä ahdistaen.

Tiakka heilutti hurjasti käsivarsiaan, silmät muljottaen valkoisina
päässä.

Saatuaan suunsa auki hän ensin kotvan aikaa maiskutti sitä kuni
läkähtyvä, vaan sai vihdoin aivan kuin ampumalla laukaistuksi:

-- Kapina markkinoilla!!



XIII.


Raskaasti huohottaen läksi papisto kiirehtimään markkinapaikalle.
Jotain oli tekeillä ihan sen keskuksessa, shirokosadovilaisen
ravintolan ääressä. Kaukaa näkyi, kuinka pölyn ja rähinän keskellä
siellä häärittiin, juostiin, tehtiin käsien liikkeitä, ratsastettiin
hevosilla. Tuhansia huutoja sekautui pauhaavaksi myrskyksi, joka
kiihoitti ja peloitti. Ivanovski syöksyi eteenpäin kuin ajokoira jälkiä
myöten. Iivana pappi harppaili rovastin rinnalla.

-- Eikö siepata mukaan ristiä kirkosta, herra rovasti? -- huusi
kulkiessaan tiakka Sikerov.

-- Mitä varten sellaista? -- katsahti häneen rovasti kummastuneena.

-- Jos niinkuin sattuisi tarvittamaan asettelemista...

Kera ristin olisi turvallisempi!

Markkinakojujen väliset, äsken niin meluisat kujat olivat nyt tyhjät.
Vain paikoin myymälöiden ääreen oli jäänyt pojan-viikareita, jotka
kiipeilivät katoille huutelemaan toinen-toisilleen saamiaan vaikutelmia.

Väkijoukon kiljunta soljui yhä lähemmä pappeja vastaan, pannen
aavistamaan jotain tavatonta ja kamalaa. Tukahduttava, punainen pöly
kiiriskeli pilvinä ilmassa himmentäen auringon valon. Länsitaivaalle
oli paisunut mustan vuoren kaltainen uhkaava pilventönkkä, luvaten
uuden rankkasateen. Se venyttäysi uhmaten kohti aurinkoa, mutta
tuskinpa kukaan sitä oli joutanut näkemään.

-- Mitä täällä tapahtuu? Mitä? -- hälisi väkijoukkoon yhtyen Ivanovski.

Hänen terävä nenänsä näytti uteliaisuudesta tulleen vielä terävämmäksi
entistään ja silmät olivat ahnaasti imeytyneet naaman sisään. Ei kukaan
hänelle vastannut.

Kaikki painautuivat hätäisesti johonkin yhteiseen keskukseen, nousivat
varpailleen, huusivat... Tavattoman kookas punakarvainen talonpoika,
päätään pitempi kaikkia muita, huitoi käsiään ja karjui kiihkeästi:

-- Ottavat kiin-ni! Kah tuolla! Kah... jo ottavat ki-iin-nii! Sh...
muutaman!

Iivana pappi tunkeutui eteenpäin ja töykkäsi häntä paidan hihaan.

-- Falalei! Mitä on tapahtunut?

-- Rästiläisiä kiinniotetaan! -- selitti Falalei hurjankiihkoisesti:
-- vasiliperäläisiä, jotka maanomistuksesta ovat selkkautuneet. Onpa
taittu viedä heidät... Heikäläiset herrat häätivät! Vaan nyt heitä
kiinniotetaan...

Hän rupesi yhtäkkiä hytkymään jonkunlaisesta suonenvedon tapaisesta
vatsanaurusta.

-- Sssh! Shi! -- Shistovia kiinniottavat!

-- Mistä sinä, perkele, iloitset? -- kääntyivät häneen naapurit
vihaisesti.

-- Miksi lyövät? Miksi antavat lyödä! -- huusivat ympärillä kiihtyneet
henkilöt: -- Povalihinia kiskovat... Ukkohan tuo on!

-- Kas kuinka veri pursuaa!

-- Elä juokse, sanon minä, -- lausui mustanuttuinen mustaverinen
talonpoika.

-- Kukapa tyrmään halunnee! Eikä se ole oikeudenmukaistakaan... Vai
Shirokosadov nielaissut! Ketäpä hän ei olisi nielaissut kitaansa näillä
seutuvilla?

-- Se on lievää puhetta, sanon minä! -- myöntyi äkkiarvaamatta musta
talonpoika kulmiaan rypistäen: -- ihmissyöjä hän on!

Ravintolan katolla seisoi poika-viikareita, akkoja ja
väkiviina-tehtaalaisia, hätiköiviä liikkeitä tehden ja huutaen. Eräs
tehtaalainen huusi jyrisevällä äänellä katonpiipulta:

-- Perkelettäkö sinä häntä parrasta revit!! Ukkohan tuo on!

Ja luultavasti tälle vastaukseksi huusi joku vihaisen repäisevästi:

-- Varo omaa nahkaasi!!

Kuulesti siltä kuin väkijoukon keskuksessa olisi porehtinut
vedenkurimus ja siihen ollut hukkumassa joitakin henkilöitä: sieltä
solui korviin huokauksia, itkua, jykeitä iskunjymäyksiä, käheitä ja
julmistuneita huutoja, jotka saivat tuhatäänisen vastakaijun laumassa.

Aurinko paahtoi.

Taivaalla liukui keveitä hattaroita, karaten eteenpäin ja eriten
hitaasti paisuvasta isosta pilvestä. Tuuli tuprutteli punaista pölyä.
Ilma leijaili täynnänsä kuni hempeitä ja yhtaikaa kirpeitä tunnelmia.

Sikerov hoki alati huolehtien:

-- Antakaapa papille tietä! Ei kukaan häntä kuunnellut.

Tiakka tunkeutui itsepäisesti tuon hikisen, kuumuutta hikoavan,
mehiläispesänä pörisevän väkijoukon läpi, vaan rovasti hänen takanaan
läähättäen, täynnä himmeätä kauhua ja aavistusta, mutisi:

-- Veljet! Veljet! Päästäkäähän läpi... rakkaat veljet!

Ja silloin kun hän vähin aavisti, repesi riehuva lauma kahisten kahtia
ja paiskasi väkevänä aaltona rovastin aivan kurimuksen keskelle. Hänen
päätään huimasi ja hän olisi kaatunut, jollei paikalle ehtinyt Iivana
pappi olisi tarttunut häntä kainaloista.

-- Missä on Mitja? Missä Mitja? Onko hän täällä? -- kyseli sortuneesti
rovasti, harhaillen silmillään kasvoista kasvoihin. Ja huulet hänellä
vapisivat ja kädet ikäänkuin eivät löytäneet sijaa. Hänen rauhallinen
arvokkaisuutensa oli kadonnut. Aivankuin joku käsittämätön ja outo
olento olisi seisonut Iivana papin rinnalla, joku, joka kauvan oli
viekkaasti piiloutunut ja nyt äkkiarvaamatta astui esiin päivänvaloon.
Pieneltä, surkealta, kummalliselta näytti hän nyt, vanhalta,
avuttomalta, kauhun valtaamalta kaikkine kasvonpiirteilleen, kuni
lapselta, joka näkee aavenäkyjä.

-- Mikäs teitä vaivaa? -- kavahti myös Iivana pappi: -- eihän teillä
ole kasvoja!

Mutta rovasti ei häntä enää kuullut, vaan katsoi ahnaasti silmäinsä
edessä tapahtuvaa -- kamalaa kuin kuolemansairaan unenhoure.

Vartijat pitelivät kuutta sidottua talonpoikaa.

Nämät olivat kaikki aikuisia ihmisiä, verille lyötyjä, himmeäkasvoisia,
vaiteliaasti iskuja vastaanottavia olentoja. Seitsemänneltä, nuorelta
mieheltä, olivat kädet kiristetyt yhtä tiukalle kuin rinnustin
valjaissa. Ja tämä karjui vimmatusti ja surkeasti:

-- Veljet rakkaat... voi veliveikkoseni!!

-- Ole vaiti, Paavo! -- sanoi hänelle sidottu vanhus Povalihin; --
mailman tauttahan kärsit!

Tyly lahkolainen, kookas talonpoika vaajanmuotoisine harmaine
partoineen, joka ulottui vyötäryksiin asti, seisoi siinä myös. Toinen
puoli hänen kasvojaan oli rikkilyöty ja partansa vereen tahrattu.

Pörröinen, kauttaaltaan pölyinen uratnikka nelisti lakittomin päin läpi
väkijoukon huutaen:

-- Pois! Pois tieltä! pois!

Tuonoin mainittu pikku poika oli vähällä langeta hänen hevosensa
jalkoihin.

Väkijoukko syöksähti hälisten ja muristen syrjään, väistyen tieltä,
samalla kun joka suunnalta huudettiin:

-- Mistä syystä pieksetään? Koiriako luulette meidän olevan?! Hoi, te
Shirokosadovin kätyrit!

Yskähdellen pölyn tautta, ei uratnikka kuullut huutoja ja tiedusti:

-- Joko olette saaneet kaikki kiinni?

-- Kaikki, herra upseeri! -- vastasivat vartijat.

-- Yksi, kaksi... -- laski uratnikka: -- Sidorov, Povalihin... kolme --
Vlasov... Mutta missä on Nasarov?!

Vartijat katsoivat hämillään ympärilleen ja vaikenivat.

-- Mitäs te, perkeleet!! -- karjui uratnikka vimmatusti heilauttaen
kättään: -- pääkapinoitsijaa!! Ryökä-leet!

-- Väkijoukko! herra upseeri! -- virkkoi yksi vartijoista! -- kuka ne
kaikki tarkastaa!

-- Roistot! Nasarovin tauttahan koko mellakka nousikin!

Ja uratnikka huudahti raivokkaasti pojalle:

-- Elä kiemurtele siinä hevosen jaloissa, pirun penikka!

-- Ei haittaa! -- sanoi vanhus Povalihin: -- anna pojan katsoa, jotta
oppii! Meille kuuluu kuolema, vaan heille elämä...

-- Suu kiinni, nartun poika!

Uratnikka teki äkkikäännöksen hevosellaan ja nelisti huutaen:

-- Nasarovia ei ole! Etsikää Nasarov! Tarkastakaa Manjukinin piha!
Manjukin on hänen lankonsa. Vaan te... hei siellä... ratsastakaa
takalistoon, niityille... Minun täytyy saada käsiini Nasarov!

Vartijat pitelivät lujasti vangituita ja loivat epäileviä
syrjäkatseita väkijoukkoon. Kaikkialla, läheltä ja kaukaa, näkyi
vasiliperäläisten kiihoittuneita kasvoja. Nyt he toinen-toisensa
perästä erkanivat väkilaumasta ja ryhmittyivät vankien taakse
päästellen pistävänmyrkyllisiä huomautuksia, jotka herättivät milloin
naurua, milloin nurinaa. Nuorten äänet huusivat pilkallisesti ja
kiihoittavasti, että pojat hylkäävät omat isänsä, koskapa on syntynyt
Antikristus, jonka palvelijat saattaa eroittaa... erityisistä
tuntomerkeistä! Vahtimiehet iskivät silmää toisilleen, mutta eivät
rohjenneet vastata, huomatessaan että väkijoukon kiihko kasvaa,
ikäänkuin jokin hajanaisuus olisi muodostunut yhtenäisyydeksi
samoinkuin lähteet yhdistyneinä paisuvat virraksi, joka kohisten
rientää salpansa särkien. Katolta uuninpiipun vierestä huusi
viinatehtaalainen pilkallisella jyry äänellä:

-- Katso, katso, oikeauskoinen kansa! Opi oikeutesi puolesta oikein
menettelemään!

-- Joutaisit olla hiukan vähemmällä, Nikiforovitsh, -- huomautti
hänelle paksu akka, esiliina yllään: -- huudat oman pääsi poikki...

-- En minä noita roistoja pelkää!! Vahtimiehet katsahtivat ilkeästi
häneen, mutta olivat vaiti...

Yhtäkkiä he kauhukseen huomasivat että vasiliperäläiset tekivät
yhteisen liikahduksen. Äkkiarvaamatta käheä ääni irtautui kymmenistä
rinnoista:

-- Tuossa hän on! Tuossa... katsokaa! Tuossa hän on!!

Kaikki äänet alkoivat hälistä:

-- Mikä? missä? Kuka niin?

Ja samalla ymmärsivät.

Nyt jo sadat äänet alkoivat kirkua:

-- Tuossa... katsokaa! Ihailkoonpa nyt! Verenimijä! Tuossa hän on!

Kohoten pappien takaa seisoi Shirokosadov tarkastellen väkijoukkoa
samein katsein -- tuo poroporvari turvettuneine käsineen, mutta vielä
talonpoikaisine kömpelyyksilleen, tilanhaltija ja orjainomistaja,
nousukkaiden edustaja...

Kaksi voimaa siinä seisoi toinentoisensa edessä, hehkuen taisteloa
elämästä ja kuolemasta.

Toinen kuin meri, toinen kuin -- kallio.

Meri, joka hedelmättömästi pieksi kolkkoja ja autioita, Jumalan
kiroamia rantoja vastaan. Kallio, joka oli kasvanut synkästä
syvyydestä, siittänyt paljon paasia, joita historian pahanhajuinen
kura peitti, mutta jotka yhä vielä kestivät kuten kaikki nuot kalliot,
jotka varjelevat tietä "elämän vapaaseen kehitykseen", -- kalliot,
jotka orjaihminen on luonut, mutta joita vastaan itsepäisessä, synkässä
taistelussaan ajatus hijoutuu, tunne jalostuu, ja historian pimeydestä
kasvaa ilmi vapaa ihminen...

Satoja nyrkkejä nousi uhkaavasti ilmaan.

Aivankuin iso ja hirveä peto olisi nostanut karvansa pystyyn!

Ja kaikki pilanteko, mikä vielä värisi ilmassa, suli silmänräpäyksessä.
Kaikki, läheiset ja kaukaiset, ymmärtäväiset ja neuvottomat, tempasi
sama tunne, joka pani huohottamaan ja huutamaan käheällä äänellä... Ja
koko tapahtuman merkitys ja noiden vangittujen, verellä tahrattujen
ihmisten asema, kaikki, kaikki se selveni kerralla tuhansille päille,
jotka olivat kääntyneinä sille suunnalle, jonne vasiliperäläisten viha
purkautui. Shirokosadovin kaikki tunsivat, hän oli kaikille hyvin,
vieläpä erinomaisen hyvin tuttu. Jokainen oli ollut hänestä jollakin
tavalla riippuvainen, jokaisella oli häntä vastaan vihaa itsensä
sortamisesta tai sukulaisten ja tuttavain puolesta, jokainen hautoi
jonkun pisaran salattua katkeruutta mielessään... Nyt nämät pisarat
sulivat vihan myrskyksi! Kädet ojentuivat uhkaavina, kiihtyneet kasvot
näyttivät hirveiltä! Vieläpä hänen oman ravintolansa akkunoista ja
katolta huudettiin:

-- Juudas!

Iivana pappi tarttui Shirokosadovin olkapäähän:

-- Paetkaa syntiä!

Mutta hämmästyneenä tämän odottamattoman myrskyn äkkipikaisuudesta,
nähdessään tämän yhteisen vihan, joka näihin saakka oli pysynyt
piilossa, työnsi Shirokosadov sinervän-kalpeana luotaan Iivana papin.
Temmaten revolverin alkoi hän hurjasti sillä huiskia ilmaa. Hän osasi
tuskin pitää sitä kädessään, ei ollut koskaan sillä ampunut, mutta haki
kuitenkin vaistomaisesti vapisevin sormin liipasinta... Ja kummallista
oli nähdä tätä mahtavaa, alati itselleen uskollista ihmisolentoa
kauhistukseen saakka säikähtyneenä; vihan, jonka hän tähän asti oli
tuntenut vain kuulemalta, näki hän nyt kasvoista kasvoihin.

-- Kapinoitsijat... elkää uskaltako! -- huusi hän käsittämättä että
äänellään ilmiantoi koko oman kauhistuksensa.

Silmänräpäys...

Kuni pato olisi särkynyt.

Hänen ympärilleen ahtautui uhkaava, aaltoava, kiroileva ihmisrengas.
Turhaan potkivat jaloillaan ja tempoilivat nyrkeillään vahtimiehetkin,
jotka vaistomaisesti olivat päästäneet vangitut irti. Hekin itse
huusivat yhdessä muiden kanssa. Pieksetty lahkolainen Povalihin
pudisteli intohimoisesti olkapäitään ja reväistyään rikki sidevyyhdit,
nosti kätensä köydenpätkineen ilmaan.

-- Ole kirottu... nyt ja ijankaikkisesti! -- huusi hän yli kaikkien
muiden äänten: -- ja katso, mitä olet meille tehnyt... katso!!

Harmaapäisenä, verisenä muistutti hän näöltään raamatun profeettaa,
joka kivitettiin.

-- Jumala sulle kostaa meidän ja meidän lastemme puolesta! Ei ole
sinulla oleva anteeksiantamusta, Juudas, ei tässä eikä tulevassa
elämässä... Sinun päälläsi on Antikristuksen leima. Katso, mitä
meille olet tehnyt, katso! Sinun kuolemanhetkelläsi me, kuten syystä
suuttuneet tuomarit, olemme seisovat sinun sielusi ääressä niinkuin
nyt, verille lyötyinä!

Ja vihansa hurmauksessa hän ennusti:

-- Sinä meidät olet voittanut vääryydelläsi! Meidän lapsemme voittavat
sinut oikeudella! Sinun omat lapsesi luopuvat sinusta! Ja sinä tulet
kirotuksi kuin Kain!!

Väkijoukko ähkyi, voivotti ja siirtyi yhä likemmäksi.

Shirokosadov heilutti mielettömästi revolveriaan.

-- Menkää pois! Kaikki... kaikki... taikka minä ammun kuoliaaksi!!!

Hän kiljui kuin haavoitettu härkä, joka on yht'aikaa sekä ärsytetty
että kauhistukseen saakka säikähtynyt. Hän uhkaili järjettömästi
myrskyä, joka huokui häntä vastaan sadoista kidoista, ja verestävin
silmin ikäänkuin etsi uhria. Mutta häneen katsoivat -- sadat. Kaikki
pyöri ja kiersi hänen edessään, hyppi ja laukkasi irvistellen terävillä
hampailla... Olipa kuin itse taivas pikaisesti paisuvine pilvineen,
pimenevät puut, tuvat ja ihmiset, kaikki olisi ojentanut häntä kohti
tuhansittain kuolemaa uhkaavia käsiänsä. Iivana pappi, rovasti ja
Ivanovski koettivat raahata häntä pois, kehoittivat häntä pakenemaan
ja piiloutumaan ravintolaan, mutta hän tempoi itsensä heistä irti,
käsittämättä heidän tarkoituksiaan, kuulematta, kuinka pölystä aivan
punaiseksi muuttunut uratnikkakin jo kaukaa hänelle huusi:

-- Mene pois! Shirokosadov... mene pois!! Verisen sumun läpi näki tämä
satoja kasvoja, jotka leimusivat vihasta.

Kiljuntaan vastasi hänkin kiljunnalla.

-- Pääs-s-s-tä-kää!!!

Vaikka ei kukaan häntä pidätellyt.

Hän heristeli edessään revolveria, joka vapisi hänen tärisevässä
kädessään, huomaamatta että painoi liipasimeen.

Yhtäkkiä leimahti laukauksen tuli.

Kaikki voihkasi ympärillä, vaikeni, hajaantui, väistyi. Edessä olevat
painautuivat takana seisovia vastaan, vaan nämät nousivat varpaisilleen
ja kurkottivat kaulojaan. Ja kaikki katsoivat kauhistuneina samaan
paikkaan, minne hurja kuula oli tunkeutunut. Uratnikka pysähytti
hevosensa tyrmistyneenä. Shirokosadov pudotti revolverinsa maahan
ja tuijotti kuni heräävä unissakulkija samein jähmettynein silmin
tarkoituksettomasti vuodattamaansa verta: aivankuin hyökyaalto olisi
vetäytynyt takaisin ja tallatulle paikalle pölyyn jäi Shkalik-poikanen.
Hänen pieni ruumiinsa vavahteli ja värähteli, hajalleen retkahtaneet
pienet kouransa tempoivat ilmaa aivankuin olisi hän sormillaan
houkutellut luokseen jotakin.

Väkijoukosta kiepsahti pojan luo -- Paulinkka.

Kumartui tämän ylitse, nosti Shirokosadovia kohti vääntyneet kasvonsa
ja sanoi:

-- Murhaaja! Kurjan työn teit!!

Hänen valkoinen palmikkonsa oli vierähtänyt hartioilta. Silmäripsissä
värisi vihastuksen kyyneleitä. Hän vapisi koko ruumiiltaan ja näytti
valikoivan sanoja niitä löytämättä. Ja ainoastaan hänen kätensä ojentui
väristen Shirokosadovia kohti.

Ja Shirokosadovin edessä kuni nousivat kostonvarjot. Mies eli kuin
unessa. Veripunaisen usvan läpi näki hän ympärillään vääristyneitä,
vihanvaltaamia kasvoja, näki uhkaavan naisen mielettömän laukauksensa
tuottaman uhrin ääressä. Ja mulkoillen hurjin silmäyksin ympärilleen,
tietämättä mitä sanoa, mitä tehdä, huomasi hän äkisti oman tyttärensä.
Väkijoukosta, jonka väliin neito oli puristunut, kovasti tarttuen
kädellä päähänsä, tähtäsi tämä isäänsä shirokosadovilaisten silmiensä
avartuneella katseella. Ja noista silmistä kauhuineen luki Shirokosadov
jotakin sellaista uutta ja itselleen niin hirmuista että hän alkoi
käheästi ja raskaasti hengittää. Hän ei voinut riistää silmiänsä tuosta
katseesta, pää alaspainettuna kuin härällä, ja kääntyi poistuakseen,
paetakseen mihin hyvänsä, -- ei poispäin väkijoukosta eikä myrskystä,
joka häntä vastaan kuohui, vaan poispäin noista silmistä.

Häntä vastaan ryntäsi rovastin poika.

Vimmastuneena, lakittomin päin, hiukset sykkyrässä, koetti tämä riuhtoa
itseänsä irti toverinsa Aleksin käsistä ja töykkäsi luotaan isänsä,
joka koetti häntä pidättää.

-- Päästäkää! Päästäkää!!

Ja hän huusi ikäänkuin kähisevästi kuiskaamalla:

-- Ähä konna! Kansan sortaja! Minä panen sinun päällesi häpeän leiman!

Hän sai itsensä vihdoin riuhtaisseeksi irti ja syöksyi Shirokosadovia
kohti. Asettui hänen eteensä, heristeli nyrkkejään takanaan ja
valmistautui sanomaan jotakin repäisevää, kuoliaaksi musertavaa.

Mutta siinäpä samassa hänen ja Shirokosadovin väliin pyörähti ja
asettui Aleksandra, Shirokosadovin tytär.

-- Ei tarvita! -- sanoi neito valtavasti.

Ja hän katsoi tiukasti ylioppilaaseen tummalla katseellaan.

-- Dmitri! Ei tarvita... noiden... tähden! Ja edessä tuon vihastuneen
kansanlauman kasvojen, joka hänen sydäntään kunnioitti, vaikka
uhkasikin isää, vannoen ikäänkuin juhlallisen valan, lausahti neito
ilman hämmästystä ja vaikutelman pyyntöä:

-- Minun... rakkauteni tähden sinuun... Ja tulevaisuuden tähden jätä
hänet rauhaan!

Ylioppilas leimahti tulipunaiseksi, väistyen syrjään kummastuneena ja
tutkivasti katsoen neitoa silmiin.

Paulinkka koetti nostaa haavoittunutta poikaa käsivarsilleen ja tahrasi
kätensä vereen.

-- Mitä sinä siinä katsot! -- sanoi hän Iivana papille: -- kantaa tämä
täytyy! Pian! Tule auttamaan...

Pappi työnsi naisen syrjään ja nosti keveästi tuon vapisevan
kantamuksen. Mitäs se, hänelle, jättiläiselle oli nostaa moista
taakkaa? Hän olisi jaksanut nostaa sen vaikka pilviin... mutta hän ei
niistä tiennyt paremmin kuin muistakaan pilvistä -- paitsi näkemistään
sekä vielä niistä, joista puhutaan Apokalypsiksessa. Pörröisenä kuin
leijona, punaisena ja mieli kuohuksissa läksi hän liikkeelle -- ja
ihmiset väistyivät hänen tieltään molemmin puolin. Hän kulki kuin
ahdasta poikkikatua. Ja aivankuin murheen varjoja heitteli väkijoukkoon
se ukkospilvi, joka nyt vihdoinkin oli vallannut auringon. Kuni kumea
vihanmurina jyrisi kaukaa ukkonen. Kuhinalla yhä aukeni papin edessä
kuja, vaan hänen takanaan se pauhulla taas sulkeutui, ikäänkuin siellä
olisi sortunut maahan lahonneita rakennuksia. Ikäänkuin tuo tuhatpäinen
joukko ei olisi voinut tulla entiselleen tapahtuneen murhenäytelmän
johdosta, vaan siitä jo kuului kumeaa murinaa, kuni tulivuoren rinnasta
ennen purkausta. Kajahteli huutoja:

-- Maapäällikkö tulee! Tietä maapäällikölle! Uratnikka karkuutti läpi
väkijoukon.

-- Väistykää! hajaantukaa!

Maapäällikkö ajaa karautti tehtaalta päin vaunuissa, henkivartionaan
joukko ratsastavia tehtaanrenkejä.

Ja äkkiarvaamatta hetken koko jännitys purkautui huutojen myrskyyn:

-- He tappavat meidät!!

Jostakin kuului juopuneen shirokosadovilaisen huuteluja:

-- Hähä! Kah siinä ovat... kah tuossa... Ei ole oikeutta
talonpojalla... Kaikki ne ovat ryöstäneet... nyt tappavat! Ei ole
oikeutta... Hähä! He piirittävät ja ryöstävät meidät!

Joku kehoitti hurjasti, ikäänkuin vasaralla iskien:

-- Annetaan takaisin!

Iivana pappi pysähtyi väkinäisesti. Kaikki, mikä suinkin oli kynnelle
kykenevää, oli taas juoksussa, läähättäen pölyssä, joka kuin vihuri
pyöri ravintolan edustalla.

Maapäällikkö ajoi täyttä laukkaa -- takaisinpäin. Uratnikan hevonen
riuhtoili talonpoikaistupien edustalla, vankkurien välissä. Papit
olivat hajonneet mikä tänne, mikä tuonne eksyneinä toisistaan.

Kaikki, mikä ei päässyt juoksemaan, oli sotkeutunut suunnattomaksi,
kiljuvaksi möhkäleeksi, jonka keskuksesta kuului surkeata ja
epätoivoista huutoa.

-- Paulinkka! Paulinkka! -- kutsui Iivana pappi. Tämä syöksähti
jostakin häntä kohti...

-- Mitä on tekeillä? Hyvä jumala! jumalani!

Ravintolasta kuului avunhuutoja.

Sen katolta leiskahteli tulinen kieli tukehtuen sakeaan savutupruun,
joka peitti koko katon... Akkunoista hyppi ulos ihmisiä, lenteli
pöytiä, penkkejä ja tuoleja. Tarjoilija-nainen raahasi itkien raskasta
arkkua akkunaan, mutta arkku oli leveä eikä mahtunut läpitse.

Jostakin yhä kuului kuin vasaralla iskien:

-- Antakaa takaisin! Polttakaa ne kirotut elävältä! Syttyi raa'an-hurja
meteli.

Aleksi seisoi ravintolan portailla ja huusi:

-- Toverit! Veikkoset! Mitä te teette! Pysähtykää! Päästäkää irti
uratnikka! Te pilaatte asianne! Turhaan, turhaan!

Hän heilutti epätoivoisesti käsiään ja hänen harjastukkansa seisoi
mielenliikutuksesta pystyssä kuin siilillä.

-- Toverit rakkaat! Tämä menee mielettömyyksiin! Heretkää!

Häntä kohden ojentui sadottain käsiä.

-- Anna meidän haltuumme Shirokosadov! Aleksi poltti heitä katseellaan.

-- En anna!

-- Anna pois! Vai pidätkö yhtä hänen kanssaan... petturi!

-- Kitasi kiinni! En minä ole petturi. Minä teitä puolustan teiltä
itsiltänne! Petoja te olette! Milloin matelette kuin orjat, milloin
möyryätte kuin petoeläimet! Mitä te Shirokosadovilla teette? Sellaisia
on sadottain... vai luuletteko hänen olevan yksin? Hänen sijaansa
tulee tuhansia... Hän on teidät tehnyt kerjäläisiksi, vaan te tahdotte
vielä Siperiaankin joutua! Luuletteko että tällainen taistelu kelpaa?
Järkevästi on taisteltava, yhteisvoimin... Hän lyö teidät laudalta
järjellään... Vaan hänellä on vain yksi järki, mutta teillä on tuhansia
järkiä, miljoonia järkiä... Kokonainen joki järkiä! Hukkukoon hän
tähän jokeen... Ja hän on hukkuva ainiaaksi, vaan teistä tulee elämän
herroja! Elkää siis huutako kuin hullut, vaan harkitkaa kuin järkevät
ihmiset.

Hänen äänensä kaikui valtavasti yli hiljenneen väkilauman...



XIV.


Rovastin puolipimeässä virkahuoneessa, missä akkunaluukut olivat
tiiviisti suljetut, istui Iivana pappi haavoittuneen pojan vieressä,
joka makasi tilavalla, vahakankaisella sohvalla. Pääpuolessa seisoi
Paulinkka.

Tohtori sitoi paraikaa haavaa.

Huoneeseen pujahti Matvei pappikin.

-- Kuinkas käy? Tuliko tuntoihinsa? -- sopersi hän. Hänelle ei
vastattu. Iivana pappi vain huitasi kämmentään häneen päin.

-- Pitäisi antaa ehtoollista! -- mutisi Matvei.

-- Häntä ei saa häiritä! -- sanoi tohtori hiljaa.

-- Kuinkas sitten! Sattuu vielä kuolemaan ilman synnintunnustusta! --
kauhistui Matvei pappi.

Tohtori siristi hänelle silmiään ja kääntyi poispäin.

-- Isä Iivana! -- sanoi hän: -- pyytäkääpä syrjäisiä poistumaan
huoneesta.

-- Mene pois, Matvei, mene pois!

Pappi pani kätensä toisen papin niskaan ja työnsi tämän hiljaa ovelle.

Matvei pappi astui ulos huoneesta loukkautunut ilme kasvoilla.

Hänen kintereillään seurasi Paulinkka.

-- Joutaisit vähän hävetä, Matvei!! Rouva katsoi mieheensä vihastunein
silmin.

-- Minä täytän pappisvelvollisuuteni... minulla ei ole mitään
häpeämistä!... Sinä olet tullut hulluksi!

-- Sinä olet sydämmetön muotoilija... kas sellainen sinä olet!
Ihmisillä on sydän repeämäisillään... vaan sinä tulet tölkkimään
kuolleine sanoinesi!

-- Vai kuolleita sanoja!... Mitä sinä noin tuijotat minuun... kuin
vieras olento!

-- Minä olenkin sinulle vieras... tuhatkertaisesi vieras!

Papinrouvan kasvot rypistyivät kuni kivusta.

-- Vihaan minä sinua!!

Mies naurahti surkeanhämmästyneesti ja leimahti sitten äkkiä täyteensä
kiukkua.

-- Vihaat! -- virkkoi hän myrkyllisesti: -- sallippas siis kysyä
sinulta, ketä sinä oikein suvaitset rakastaa?

Ja aviomies viittasi lukkariin päin. Mutta hän ei odottanut vastausta.

-- Ketäkö? -- kivahti Paulinkka: -- tahdotkos tietää, ketä? Tahdotko?
Kyllä minä sinulle sanon!

He seisoivat portailla.

Rankkasateesta porehti lätäköissä kuplia; sateen räiske tukehdutti muut
äänet. Se romisi vasten kattoa, kietoi kadun kuin usvaan ja pirskeet
lensivät tuulen heittäminä vasten aviopuolisoiden kasvoja.

-- Minä rakastan isä Iivanaa! -- sanoi pontevasti Paulinkka.

Matvei pappi katsoi vaimoonsa avariksi avatuin silmin, ikäänkuin
puolustautuen kädellään hänen sanojansa vastaan, mutta ei virkkanut
mitään. Hän oli äkisti käsittänyt, että vaimo oli lausunut toden,
sen toden, joka elämässä ilmilausutaan ehkä vain yhden kerran näin
avoimesti, mutta sanotaan se silloin näin avoimesti kuin tämä rouva
sen sanoi... Mies ymmärsi että jotakin oli häneltä mennyt ainiaaksi,
eikä tuota toivotonta tyhjyyttä heidän välillään voi peittää millään
sanoilla. Ja Paulinkan ihmetykseksi, joka oli odottanut vihaista
mielenpurkausta, sopersi mies ainoastaan sanat:

-- Entäpäs _hän?_

Rouva yritti tulistua, mutta ei räväyttänyt silmiään.

Matvei painoi päänsä alas.

Kaikki hänen häijyt ja myrkylliset ajatuksensa olivat ikäänkuin
kierineet jonnekkin ammottavaan kuiluun, josta sillat olivat särkyneet.
Hän tunsi sielunsa loukatuksi ja onnettomaksi, samalla löytämättä
itsestään inhon tunnetta. Jonkinlainen surkeuden tunne vain paisui
hänessä...

Hän loi verkkaisen silmäyksen vaimoonsa.

Niin, niin, hän on vieras! Hän on häneltä päässyt luiskahtamaan
eräänlaiseen vapauteen... ja puhuu, ja katsoo asioita toisin... Ja
papista näytti hämärältä se mailma, jonne hän oli jäänyt vaimoansa
vaille...

Hän laskeutui hiljaa alas porrasastimelle pää käsiensä välissä,
huomaamatta kuinka sade kastelee hänen pappispukuansa. Autioitunut
markkinatori kuvastui läpi sateen usvan kummallisina varjoina
kömpelöine kauppakojuineen, ylösnostettuine kärrynaisoineen ja
hirsipuun-näköisine salkoineen. Kun hetkeksi rankkasateen sumu raukesi,
niin ikäänkuin remahtivat auki jättiläis-ruumiin käärinliinojen
liepeet ja kaukaa häämötti valkoisia höyryntupruja sammuneen tulipalon
paikalla. Ja tuon höyryn tavoin nousivat ajatukset Matvei papin
sielun syvyydestä. Aivankuin hänen oman tahtonsa syrjäyttämällä ne
vuoroin takertuivat, vuoroin irtautuivat aateyhtymä-lakien mukaan...
"Turmeltunut on nykykansa! Todentotta! Pappi -- toisen papin vaimon
kanssa! Onko moista koskaan kuultu?"...

Mutta näissä ajatuksissaan ei hän enää tuntenut olevan mitään voimaa.

Paulinkka katsoi kummastellen miehensä kokoon lytistynyttä, märkää
vartaloa.

-- Miksi sinä siinä... sateessa kökötät? Mies ei vastannut.

Vaimon kävi häntä sääli.

-- Matvei! -- sanoi hän hiljaa: -- päästä minut pois kotoa!

Mies oli kotvan aikaa vaiti, sanoi sitten ilmeettömästi: --

-- Mihin?

-- En tiedä... Päästä vain! Sinä näet... että minusta ei ole! Kentiesi
minä... lähden... opintoja harjoittamaan.

Ja ihmetellen itsekkin tätä aatetta, tietämättä, mistä sen sieppasi,
toisti hän intohimoisesti:

-- Minähän olen niin oppimaton... niin kovin oppimaton. En tiedä
kerrassa mitään! Pimeydessä vaellan...

-- Mistäpä rahat? -- sanoi mies ontosti. Vaimo sopersi alakuloisesti:

-- Niin, ra-hat-ttt...

Pappi nousi hitaasti lähteäksensä.

-- Matvei! -- huudahti vaimo.

-- No, mitä sulle nyt vielä pitää olla? -- jyrkästi kääntyen sanoi
toinen häijysti: -- en pidätä... mene!... En minä sinua pidätä! Saat
mennä... mihin vain tahdot. Mene matkaasi! Kun kerran olet aikonut,
niin... mitä varten, mitä varten vielä kyseletkin? Miksi puhut
persoonallisesti... sellaisia! Olenkos minä...

Hän meni, mutta etehisen kynnyksellä vielä kerran kääntyi ympäri ja
lausui kiihkeästi:

-- Olenkos minä... mikään konna?!

Piha oli pimennyt mustista pilvistä ja sadekuurosta. Iivana pappi
tiedusti lääkäriltä:

-- Miltäs nyt näyttää?

-- Ei hätää, ei hätää! -- vastasi tohtori, -- kaikki käy oivallisesti!
Vallan mainiosti! Kylkiluun pahanen tosin on irtaantunut, vaan eihän
se mitään. Aatami, kuten tunnettu, tuli toimeen mainiosti ilman
kylkiluutakin... Hän siristi nauraen silmiään Iivana papille.

-- Arveletteko että hän vain paratiisin kadotti? Aatami näet... Hä?
Mutta eihän se ollutkaan kylkiluun tautta, vaan omenan... No, ei hätää
mitään, nyt tämä poikanenkin on maistanut elämän omenaa... tulee
tietämään hyvän ja pahan... Kuka sen tietää vaikka löytäisi tien
takaisin paratiisiin, jahka kasvaa ja vahvistuu...

Tohtori irvisti viekkaasti pienillä, valkoisilla hampaillaan...

Huoneeseen kurkisti varovasti rovasti.

-- Mihail Vasiljevitsh! Ettekö vielä ole vapaa? Uratnikan luo haetaan...

-- Pirupa hänet vieköön... ei haluta lähteä!

-- Kylki kuuluu hänellä vahingoittuneen...

-- No, no, kyllä minä heti tulen.

Tohtori pyysi isä Iivanaa vähän istumaan potilaan vieressä, luvaten
pian palata.

Iivana pappi jäi yksin.

Huoneessa vallitsi hämärä ja hiljaisuus. Poika hengitti hiljaa,
toisinaan heikosti huoaten ja pyrkien tekemään hurjia liikkeitä.
Silloin pappi piteli häntä käsistä ja istui hievahtamatta.

Akkunaluukkuja vasten romisi sade. Kuni tuulta ja rankkasadetta
kuunnellen seisoivat liikkumattomina nojatuolit, jotka olivat
mustalla vahakankaalla päällystetyt. Näytti kuin niillä vähän aikaa
sitten olisi istunut joitakin henkilöitä, jotka nyt olivat huoneesta
poistuneet. Kaapin hyllyiltä katselivat nahkakantiset kirkonkirjat,
ikäänkuin varjellen vainajien salaisuuksia sekä painetut saarnanidokset
kuni peljästyksestä vaijeten. Tässä hiljaisuudessa, yhä vielä
noiden odottamattomien, kuohuvaan kurimukseensa valtavasti mukaansa
tempaavien myrskyjen vaikutuksen alaisena, muisteli Iivana pappi
kaikkia viimeisten päivien tapahtumia ja tarkasteli niiden valossa
omaa elämäänsä. Jotakin, mikä oli häntä väkevämpää, oli kohoamassa
hänen sielustaan, jotakin sellaista, joka ei vielä ollut oikein
aukaissut silmiään, vaan oli jo kerran jättiläismäiseksi paisunut,
eilen vielä hänelle tuntematonna, mutta tänään jo hänen kanssaan
yhteytyneenä. Se oli ollut koko ajan hänen oma itseytensä, mutta hän
ei ollut sitä tuntenut, vaan oli omalta itseltään ollut näihin asti
kuni piiloitettuna, viekkaasti kiinnikytkettynä kuolleilla solmuilla.
Ja jälleen ihminen ja pappi taistelivat hänessä. Mutta tuo pappi enää
tuskin paljonkaan kurkisti luukkujen läpi kalpeilla kasvoillaan ja
hänen äänensä tukahtui rankkasateen sohinaan.

-- Johannes! -- puheli se: -- Johannes! Muistappas sitä Jobia,
joka väitteli Jumalaa vastaan! Kykeneekö ihmisjärki kiistelemään
Kaikkitietävän kanssa? Hänhän on osottanut tien Leviatanille, antanut
merelle hänen rantansa! Mieletön on meri, joka hyrskyy yli äyräidensä.
Hän, joka pilvissä jyrisee, on pirstaava sen aallot pyhän vihansa
myrskyllä! Sillä Hän on antanut ihmiselle elämän lait, kuten merelle
hänen rantansa. Voi sinuas, inehmo lain-alainen, jos sinä pääsi
ylpeästi kohotat taivasta kohti, riidellen Korkeimman kanssa!

Mutta Ihminenkin jo uskalsi repiä rikki hermostuneen-intohimoisesti
nuot aatteensa kuolleet solmut.

-- Riita Korkeimman kanssa! Riitelenkö minä sitten? Minähän vain
hengitän ja ajattelen. Kuinka paljon minä olenkaan peljännyt hengittää
täysin rinnoin? Sillä Hänen edessään minä... Kenelle minä olen tarpeen?
Kenelle minä olen antanut edes pisaran onnea? Mitä varten olen elänyt?
Minä olen kaikille vieras... kaikille! Kaikki etsivät jotakin elämästä,
taistelevat jonkun pyhän puolesta, mikä heille on kalliimpi kuin
elämä... Minkä puolesta minä olen taistellut?... Tai kenenkä puolesta,?
Minähän olen kulkenut pitkin kylmää mailmaa, josta jumala on ryöstetty,
itse kylmänä kuni olisi minulta sydän kiskaistu... Kuka se minulta on
sydämmen vienyt? Riidelköön heidän kanssaan se Kaikkein korkein...
vaan minä en riitele! Minä olen hengittänyt sisääni myrskyn ilmaa,
joka ympärilläni puhaltelee... Enkä enää voi enkä tahdo muuta ilmaa
hengittää. Kaikki ympärilläni pyrkii valoon ja aurinkoon, etsii elämän
totuutta... Vaan minä en tunne elämän totuutta... Ja minun on raskasta
olla! Enkä enempää jaksa tällätavoin. Elköön Korkein minulle asettako
sulkuja... Minä en ole Leviataani, vaan astun niiden ylitse!!

Poika alkoi huokailla.

Pappi kumartui hänen ylitsensä. Pojalla oli kuume ja hengitti
raskaasti. Hänen huulensa lepersivät jotain katkonaista. Iivana pappi
kuunteli herkästi hänen leperrystään ikäänkuin odottaen kuulevansa
jotain tärkeätä, mikä kerralla yhdistää hänen ajatuksensa siihen
keskustaan, johon ne pyrkivät ja leimahtaen valaisevat tietä, jota
hänen on kulkeminen. Mitä on hänelle tämä poika? Miksi hän niin oli
kiihtynyt ja mieleltään liikutettu eikä voi tulla tuntoihinsa, --
aivankuin ei poikaa olisikaan haavoitettu, vaan häntä itseään olisi
kaikin voimin isketty kipeään paikkaan! Ja hänestä jo näytti että tämän
pienen, onnettoman, haavoittuneen pojan täytyy selittää hänelle jotain
tärkeätä, mitä ilman ei elää voi. Tuo terälehtensä vielä aukaisematon
sielu katseli häntä kuumeisten poskien ja puoleksi ummistettujen
silmäripsien alta. Joku lempeä katsoi häntä näistä kasvoista, joku
läheinen, aikoja sitten tuttu... Mutta hän ei tuntenut -- kuka? Ja joku
suuri ajatus vaivasi Iivana pappia, pyrkien määrittymään sanoihin...
Vaan ei voinut!

Kun tohtori taas saapui, läksi Iivana pappi saliin.

Siellä olivat yhä samat olennot, paitsi maapäällikköä ja Shirokosadovia
tyttärineen. Mutta enää ei vallinnut samaa hilpeyttä, keskusteltiin
hillitysti ja hämillään, päitään puistellen, ryypiskeltiin ääneti ja
sitäkin vain järjestyksen vuoksi. Ikäänkuin kova paino olisi pusertanut
koko taloa, joka millä hetkellä tahansa tuntui voivan soraksi sortua!
Rovasti milloin ilmestyi huoneeseen, milloin poistui jonnekkin ja
jälleen palasi, silmäillen kaikkia pyöreillä, neuvottomilla silmillään,
joiden katse kammotti itse isä Favorskiakin.

-- Missä on Mitja? Missä on Mitja? -- jupisi rovasti, keneenkään
kääntymättä.

Ja taas läksi kulkemaan jonnekkin...

Diakooni Ivanovski vain oli muita eloisampi. Hän koikkelehti
kiihtyneenä edestakaisin huoneessa kääntyen milloin minkin puoleen.

-- Minä sen tiesin! Niin, niin... minä sen tunsin jo edeltäpäin. Heidän
olisi pitänyt ottaa kiinni se Nasarov! Niin, niin... Nasarov on heillä
roikanjohtaja, Nasarov on heillä päämies. Puhutaan että heillä on
siellä... rikoksellinen seura! Niin, niin... kamala turmelus! Minä sen
tiesin!

Sikerov, joka vaiteliaana ja surullisena seisoi uunin luona, katsahti
nyreästi Ivanovskiin.

-- Mihinkäs sinä eilen-illalla sähkösanoman lähetit?

Ivanovski heilautti pikaisesti ja säikähtyneesti käsiään.

-- Minkä sähkösanoman? Minkä sähkösanoman?

Sikerov kääntyi hitaasti hänestä poispäin.

-- Siinäpä se! Ei sinun paikkasi ole tässä talossa!... Konna sinä olet!

Ja kaikki katsahtivat Ivanovskiin alta-kulmainsa.

Ivanovski koikkelehti hämmästyneenä pitkin lattiaa ja alkoi puhua,
viinaa kaataen:

-- Häiritseekö jos rauhoitan sydäntäni, isät ja veljet? vai mitä
arvelette?

Ei kukaan hänelle vastannut.

Sade pieksi kovasti akkunoihin aivankuin ruutuja olisivat rummuttaneet
ihmisen sormet jotakin varoittaen. Harmaana hämäränä häälyivät
ukkospilven heittämät varjot läsnäolijain kasvoilla. Eikä kukaan
huomannut että yhtärintaa toisellaisetkin ukkospilvet uhmailivat
ihmisten sieluissa. Matvei pappi istui läjään lytistyneenä syvällä
nojatuolissa. Iivana pappi taas seisoi miettiväisenä akkunan ääressä
ja katseli rankkasateen vipajavaan hämärään, aivankuin kadulla olisi
juoksennellut loppumaton jono tuulen ajamia aaveita, joiden vartalo
ylettyi näkymättömiin korkeuksiin.

-- Minnekkähän se Nasarov oikeastaan osasi piiloutua? -- katkaisi
äänettömyyden isä Sylvester.

-- Minä tiedän minne, minä tiedän! -- sekaantui Ivanovski: --
jos vain minua olisi kuunneltu, aikaa sitten olisi löydetty!
Vaan nyt on rotta jo tipotiessään! Nyt hän jo aikaa sitten on
Pajomin takana, Kalitshefkassa, lahkolaisten luona! Ja siellä ei
kiinniotosta puhettakaan... kyllä siellä piilopaikat löytyy! Kaikki
kalitshefkalaiset ovat jo ulkomuodoltaan salaliittolaisia!

-- Noo-o, -- sanoi epäluottavasti isä Sylvester katsomatta diakooniin:
-- kuinkas hän Kalitshefkaan pääsee...

-- Kuinkako? -- naurahti Ivanovski, -- venheellä tietysti... aivan
yksinkertaisesti!

Iivana pappi kääntyi ja katsahti diakooniin.

-- Minä en suotta ole kellotornissa kiipeillyt! -- lörpötteli
papinapulainen: -- Minulla on tarkka silmä, joka kantaa pitkälle! Näin
venheen, näin... Ja näin kuka venheen ääressä oli... Kaksi tunsinkin,
vaan kolmatta en, eikä se ole tärkeätäkään. Silloin ei minulle vielä
mieleen juolahtanut, mitä varten on venhe... ajattelin, ajattelin...
Mutta nyt sen tie-dän!

Ja hän katsoi iloisin silmin Iivana pappiin.

Oli kuin salama olisi leimahtanut tämän aivoissa. Hän käsitti
silmänräpäyksessä, miksi Aleksi ja ylioppilas olivat varanneet venheen,
-- miksi siinä oli ollut pyssy ja mitä heillä oli aikeissa. Joutuen
kovaan mielenliikutukseen kääntyi hän pois akkunaan päin.

-- Ja kaikkea sinä diakooni hourailetkin! -- sanoi isä Sylvester.

-- Hourailen? Minulla on todistajia! Kysykää tuolta Iivana isältä! Isä
Iivana! Tehän se olitte, joka kävelitte niityllä, jokirannalla?

Iivana pappi katsahti epäystävällisesti diakooniin.

-- No? Minä kävelin... Mitäs sitten?

-- Dmitri Viktoritshin kanssa?

Iivana pappi rypisti kulmiaan.

-- Mitä se sinuun kuuluu, kenen kanssa minä milloinkin kävelen?

-- Mutta veneenhän toki näitte? Te kai seisoitte sen vieressä? -- sanoi
nyökäyttäen ikäänkuin riemuitsevasti päätään diakooni ja kurkotti
Iivana pappia kohti pistävän-terävät kasvonsa.

Iivana pappi räpytti hämillään silmiään. Kaikki katsoivat häneen
uteliaasti. Ruokasalin ovella seisoi Paulinkka ja katsoi myös häntä
rauhattomin ja odottavin katsein. Ja tästä katseesta luki Iivana pappi,
että Paulinkka tietää että hän on venheen nähnyt.

-- En ole nähnyt mitään venhettä! -- huusi hän hirveästi suuttuneena
ja tuntien, kuinka veri kuumana aaltona syöksähti hänen päähänsä: --
ei ole ollut koko venhettä! Ja... piru sinut vieköön minun kimpustani,
salaurkkija!! Spioonin paikka on muualla!

Ivanovski hytkähti ja kyyristyi kuin kissa ennen hyppäystä.

-- Mitäs te haukutte! -- sanoi hän jo karkeasti: -- Noin ei saa
haukkua... Te olette pappi!

Jokin avara tunne valtasi Iivana papin sielun.

-- En ole pappi -- minä! -- huudahti hän villisti nostaen nyrkkinsä
hartioiden kohdalle ikäänkuin aikoen tuossa tuokiossa repiä yltänsä
pappispukunsa: -- en ole minä pappi e-nää! Vaan sinä, poistu silmieni
edestä, ilmiantaja!

Hän siirrähti diakoonia kohden kuni haluten musertaa hänet tuohon
paikkaan.

Muut papit syöksyivät väliin ja hillitsivät virkatoveriansa.

Tämä huusi:

-- Viekää pois edestäni tuo roikale! Minä raastan hänet rikki!!

Ivanovski pakeni säikähtyneenä etehiseen ja änkytti sieltä jotain
pelkurimaista ja uhkaavaa. Sikerov meni myös ja paukautti etehisen
oven kiinni. Katon päällä rämisi ukkonen kumeasti ja ilma pimeni
pimenemistään. Siinä, huoneen sankassa hämärässä, samaan aikaan kun
rankkasateen romina pauhasi ympäri koko talon kuni hyrskyvä hyökyaalto,
seisoi Iivana pappi keskellä häliseviä virkaveljiään, melkein
huutamalla vastaten heidän ihmetteleviin kysymyksiinsä:

-- Minä olen sen päättänyt! Lujasti päättänyt! Peruuttamattomasti! Minä
eroan! Tämä jo riittää!

-- Mikä teitä vaivaa?! -- riehuivat papit ja alipapit ja ilmassa
liehahteli laveita hihoja: -- Mistä tällainen muutos? Miksi näin teette?

-- Siksi että olen lakannut pelkäämästä vapaata ajattelemista.
Olen hengittänyt kuin maan mato! Ryöminyt pilkkopimeässä! Elänyt
kuten on käsketty, vaan en niin, kuten on velvollisuus elää... Jo
riittää! Minä sanon teillekkin: jo riittää! Vai ettekö näe, että näin
eläminen enää on mahdotonta! Se on häpeällistä! Elämä pakenee meidän
luotamme siintävään etäisyyteen... mutta me seisomme paikallemme
kivettyneinä, mustana seinänä... itse emme astu eteenpäin ja estämme
myös muita astumasta! Me olemme heittäneet elämään kokonaisen verkon
tekstejä, valheellisia tekstejä, sentähden että pidämme oikeana niiden
mielivallan, jotka ruhjovat elämän, -- saarnaamme kärsivällisyyttä
niille, jotka ilman sitäkin jo ovat kylliksi kärsineet. Jo riittää,
sanon minä! Kaikki ympärillämme etsivät totuuden paradiisia, oikeuden
paradiisia ja taistelevat intohimoisesti ihanteensa puolesta... Mutta
me?! Jo riittää, sanon minä!!

-- Kyllä hän on tullut hulluksi! -- sanoi hiljaa isä Sylvester.

Iivana pappi käänsi pikaisesti liikutetut kasvonsa puhujaan.

-- Me olemme kaikki hulluja! Elämme itsetajuttomasti -- ajattelemme
sidotuilla ajatuksilla... orjien ajatuksilla! Me olemme lapsuudesta
saakka petetyt ja olemme itse muuttuneet pettäjiksi... Olemme
haavoitettuja kuten tuo poika...

Hän ojensi kätensä sen huoneen suuntaan, jossa poika lepäsi:

-- Lapsuudesta asti haavoitettuja... tosin huomaamattomasti! Järkeen
ja sydämmeen haavoitettuja! Ja tuo haava on muuttunut ainaiseksi
mätäpesäksi, joka riuduttaa henkeä! Ei, ei! Koko elämän täytyy muuttua
toisellaiseksi! Eläköön, ken tahtoo, suljetuin silmin... Minä en voi!
Jo riittää!

Hän tempoili käsillään rintaansa, kuni läkähtyväinen tai kuin olisi
koettanut repiä päältänsä pappispukuansa.

-- Minä tahdon olla vapaa ihminen, palvella vapaata Jumalaa!

Portaiden edustalta kuului aisakellon kalkatusta.

Rämisevät ja kolisevat äänet täyttivät käytävän.

Etehisen aukitemmaistusta ovesta astui hätäisin askelin sisään rovasti,
sinisen-kalpeana ja auki suin, josta huokui viheltävä hengitys. Hän
hieroi käsillään rintansa alustaa pyrkien jotakin ilmoittamaan.

-- Sa... Sa... San...

Mutta hän ei kyennyt saamaan sanaa suustaan.

Kääntyi ja riensi ulos horjuen.

Kaikki voihkasivat ja läksivät hänen jälkeensä.

Isä Iivana riensi rovastin kamariin. Siellä ei ollut ketään. Hän
kumartui pojan ylitse. Tämä katseli avartunein, kuumeesta hehkuvin
silmin.

-- Poika! Tuntuuko sinusta kipeältä?

-- Tuntuu!

Ja yhtäkkiä suuri ajatus, joka oli vaivannut isä Iivanaa, purkaantui.

-- Kipeältä! Kaikista... kaikista tuntuu kipeältä!! Kipeältä... ja
tukalalta! Kiduttavan ahtaalta! Kipeältä sydämmeen! Ahtaalta järkeen!
Sillä ihminen on sorrettu.

Ikäänkuin äärettömiä, aamu-auringon kultaamia lakeuksia näki hän
kultaharjuisten vuorten huipulta. Tuolla alhaalla kärsitään kidutuksia
tietämättä mistä syystä, selvittämättä kidutusteli aiheita; ryömitään
teeskennellen rotkojen ravassa; revitään kappaleiksi toinen toisiaan
käsittämättä tuon taistelun merkitystä, ja keskellä kukoistavan maan
ylellisyyttä, keskellä luonnon rikkauksia houraillaan kuin orjat,
ruoskien silpomina, kurjuuden repaleissa, häpeän kahleissa! Mutta
nyt hän on astunut ylös vuorelle ja näkee ja ymmärtää nuo valheet
kirkastetuin katsein, ja on hänen pyhä velvollisuutensa huutaa ilmi
jotakin, valtavaa ja voimakasta, sellaista että se hätähälytyksen
pauhulla kajahtaisi sydämmissä! Mitä?... Hän ei vielä tiedä, ei tiedä
että... mutta hän tuntee sen jälleen!! Huoneeseen syöksähti Paulinkka.

-- Onko se siis totta?! Sano! Sano! Toista vielä kerran!

Paulinkka hehkui kuni kokonaan tulessa ja värisi hirveästä sisällisestä
liikutuksesta. Aivankuin musta ovi, jota hän itkien kauvan oli
kolkuttanut, olisi remahtanut sepposeljälleen hänen edessään ja hän
saanut nähdä mailman, joka hänet häikäsi.

Pappi ojensi hänelle kätensä.

-- Totta se on!

Eikä enää himon paahde hehkunut häneen tästä naisesta, vaan kirkas
päivä sieltä sädehti vastaan, täynnänsä kauneuksia ja elämää.

Kummastunein, kuumeesta loistavin silmin katsoi sairas poikanen näitä
kahta, lujasti toisiinsa puristunutta olentoa...

Mutta akkunan takana yhä jyrisi ukkonen.

Tuuli löi humisten akkunaluukun auki, ja kuni ulos kutsuvat, vahvat
sormet, naputtivat lasiruutuihin sadepisarat, siinneinä siinä kaameassa
pimeydessä, missä ukkonen kumean valtavasti pamahtelee ja salamat
leimahtelevat -- ikäänkuin valaisten tuntemattomia teitä äärettömiin,
viehättäviin etäisyyksiin...

(Kirjoitettu lokakuulla v. 1904).





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nuori Venäjä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.