Title: Onnen suosikki - Romaani
Author: London, Jack
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Onnen suosikki - Romaani" ***


ONNEN SUOSIKKI

Romaani

Kirj.

JACK LONDON

Englannin kielestä suomentanut

Kerttu Tuura

Alkuperäinen nimi: Burning Daylight



Helsingissä,
Lindstedt'in antikvaarinen kirjakauppa,
1912.

Helsingin Uusi Kirjapaino O.Y.



I OSA.



I LUKU.


Oli hiljainen yö Tivolissa. Tarjoilupöytään, joka ulottui avaran,
veistämättömistä hirsistä salvetun tuvan poikki, nojaili puolisen
tusinaa miestä, joista kaksi keskusteli kuusenhavuteen ja kalkkijuoman
suhteellisista eduista keripukin parannuskeinoina. He pohtivat asiaa
alakuloisen näköisinä ja vaipuivat vähäväliä synkkään äänettömyyteen.
Toiset tuskin kuuntelivat heitä. Vastakkaisella seinällä olivat
pelipöydät rivissä. Crappöytä oli tyhjä. Yksi ainoa mies oli
farao-pöydän ääressä, rulettihyrrä ei juhlapäivän aattona pyörinyt ja
pelinhoitaja seisoi tulikuuman, räiskyvän uunin edessä jutellen nuoren
tummasilmäisen, kauniskasvoisen ja kaunisvartaloisen naisen kera, joka
Juneausta Fort Yukoniin saakka tunnettiin nimellä "Neito". Kolme miestä
pelasi pokeria, mutta panokset olivat pienet, eikä pelaajissa ollut
innostusta, kun ei ollut katsojiakaan. Perällä olevan tanssihuoneen
lattialla tanssi kolme ikävystynyttä paria valssia viulun ja pianon
soiton mukaan.

Circle City ei ollut autio, eikä rahaakaan ollut niukalti. Moosehide
Creekin kaivostyömiehet olivat saapuvilla ja kullankaivuu lännessä
ja kullanhuuhtelu kesällä oli ollut hyvätuloksista ja miesten pussit
olivat raskaat kultahiekasta ja metallilohkareista. Klondikea ei
oltu vielä löydetty, eivätkä Yukonin kaivostyömiehet olleet oppineet
kaivamaan kultaa syvältä eivätkä puita polttamalla sulattamaan roudan
jäädyttämää maata. Mitään työtä ei saanut talvella ja heillä oli tapana
talvehtia Circle Cityn tapaisissa suurissa leireissä pitkän napaseudun
yön kestäessä. Päivät olivat ikäviä, heidän pussinsa olivat hyvin
täynnä ja ainoa ajanviete oli löydettävissä kapakoista. Mutta nyt oli
Tivoli todellakin tyhjä ja Neito, joka seisoi uunin luona, haukotteli
peittelemättä ja sanoi Charles Batesille:

"Ellei pian tapahdu jotakin, menen nukkumaan. Mikä leiriä vaivaa?
Ovatko kaikki kuolleet?"

Bates ei viitsinyt vastata, vaan rupesi kiertämään savuketta. Dan
MacDonald, Pohjois-Yukonin ensimäinen ravintoloitsija ja pelaaja,
Tivolin ja sen pelien omistaja, kulki yksin aution lattian poikki ja
liittyi pariin uunin luona.

"Onko joku kuollut?" kysyi Neito häneltä.

"Näyttää siltä kuin olisi", kuului vastaus.

"Sitten on koko leiri kuollut", päätti Neito ja haukotteli toisen
kerran.

MacDonald nauraa virnisteli ja nyökkäsi ja avasi suunsa puhuakseen, kun
samassa pääovi avautui ja muuan mies tuli huoneeseen. Kylmä ilmavirta
muuttui huoneen lämpimässä usvaksi, joka leijaili hänen ympärillään
polviin saakka ja virtasi lattian poikki vähitellen hälveten, kunnes
se kahdentoista askeleen päässä uunista kokonaan haihtui. Vastatullut
otti luudan ovipielen naulasta ja karisti lumen intiaanisaappaistaan ja
pitkistä saksalaisista sääryksistään. Hän olisi näyttänyt kookkaalta
mieheltä, ellei jättiläismäinen Canadan ranskalainen olisi tullut
tarjoilupöydän äärestä puristamaan hänen kättään.

"Hoi Daylight!" tervehti tämä. "Tekee vanhoille silmilleni hyvää nähdä
sinua."

"Hoi, Louis, milloin olet oppinut noin koreasti puhumaan?" sanoi
tulokas. "Tule ottamaan naukku ja kerro meille kaikki mikä koskee Bone
Creekia. No, vanha veikko, puristahan kättäni vielä kerran. Missä on
toverisi? Olen juuri häntä etsimässä."

Toinen harvinaisen kookas mies tuli tarjoilupöydän äärestä lyömään
kättä. Olaf Henderson ja Ranskalais-Louis, molemmat Bone Creekin
osakkaita, olivat seudun kookkaimmat miehet, ja vaikka he tuskin olivat
puolta päätään pitemmät kuin äskentullut, näytti tämä heidän rinnallaan
aivan pienikasvuiselta.

"Hoi Olaf, siinäpä kaipaamani mies", sanoi Daylightiksi nimitetty.
"Huomenna on syntymäpäiväni ja aijon hankkia teille kaikille
pääntäyteisen humalan -- ymmärrättekö? Ja sinulle myös, Louis.
Voittehan ottaa humalan minun syntymäpäivänäni -- vai? Tule ottamaan
ryyppy, Olaf, niin kerron sinulle kaikki."

Vastatullut oli nähtävästi tuonut lämpöaallon huoneeseen. "Sehän
on Burning Daylight", huusi Neito, joka ensimäiseksi tunsi hänet
hänen tullessaan valoon. Charles Batesin tiukat piirteet kävivät
lauhkeammiksi, kun hän näki hänet, ja MacDonald liittyi noihin kolmeen
tarjoilupöydän ääressä. Burning Daylightin tultua kävi koko huone
äkkiä valoisammaksi ja hauskemmaksi. Viinurit ryhtyivät työhönsä.
Puhelu tuli äänekkäämmäksi. Joku nauroi. Ja kun viulunsoittaja, joka
kurkisti etuhuoneeseen, huomautti: "Se on Burning Daylight", vilkastui
valssintahti huomattavasti, ja tanssijat, joihin yleinen mieliala
tarttui, alkoivat pyöriä aivankuin olisivat todella olleet huvitetut
tanssista. He tiesivät vanhastaan, ettei mikään ollut laimeata, kun
Burning Daylight oli saapuvilla.

Hän kääntyi selin tarjoilupöytään ja näki naisen uunin luona ja sen
innokkaan tervetulijaiskatseen, jonka tämä loi häneen.

"Terve, Neito, tyttöseni", huusi hän. "Terve Charley. Mikä teitä
kaikkia vaivaa? Miksi näytätte siltä kuin maksaisivat ruumisarkut vain
kolme unssia? Tulkaa kaikki juomaan. Tule sinäkin hautaamaton vainaja
ja kerro, mikä sinua vaivaa. Tulkaa kaikki. Nyt on minun yöni ja aijon
käyttää sitä. Huomenna täytän kolmekymmentä ja sitten olen jo vanha
mies. Tämä on viimeinen nuoruuden hurjasteluni. Oletteko kaikki mukana?
Siis toimeen! Juokaamme!"

"Malttakaahan, Davis", sanoi hän miehelle, joka jakoi kortit
farao-pelissä, ja joka oli työntänyt tuolinsa taaksepäin. "Haluanpa
nähdä, tarjoanko minä teille vai te meille muille."

Hän otti takkinsa taskusta raskaan kultahiekkapussin ja nimitti
korttinsa.

"Viisikymmentä", sanoi hän.

Farao-pelin pankinpitäjä otti pakasta kaksi korttia. Burning Daylight
voitti. Pankinpitäjä töhersi summan paperilapulle ja ravintolan
punnitsija punnitsi viidenkymmenen dollarin arvosta kultahiekkaa
vaakakupissa ja pani sen Daylightin pussiin. Kun valssi oli
takahuoneessa päättynyt, keksi Daylightin silmä nuo kolme paria, joita
pianon- ja viulunsoittaja ja ravintolanpitäjä olivat seuranneet.

"Tulkaa kaikki mukaan!" huusi hän. "Juokaamme! Tämä on minun yöni ja
yö sellainen, jollaisia ei usein tulekaan. Juokaa, te siwashit ja
lohensyöjät. Nyt on minun yöni, tietäkää se --"

"Sydäntä kutkuttava, oikein syyhyttävä yö", pisti Charley Bates väliin.

"Olet oikeassa, poikani", sanoi Burning Daylight iloisesti. "Syyhyinen
yö, mutta se on nähkääs minun yöni. Olen vanha, syyhyinen uros-susi.
Kuunnelkaa ulvontaani."

Ja hän ulvoi kuin yksinäinen harmaa susi metsässä, kunnes Neito pisti
sievät sormensa korviinsa ja rupesi värisemään. Hetkistä myöhemmin
liiteli Neito hänen käsivarttensa tukemana tanssilattialla, missä
kohta oli käymässä vilkas skotlantilainen tanssi, johon nuo kolme
muuta naista ja heidän toverinsa yhtyivät. Miehet ja naiset tanssivat
intiaanisaappaissa ja huoneessa vallitsi kohta kova melu, Burning
Daylight oli sen keskus ja eloa-antava kipinä, joka leikinlaskuin ja
pistopuhein ja teeskentelemättömällä iloisuudellaan herätti heidät
siitä apeudesta, johon he olivat vaipuneet ennen hänen tuloaan.

Ilma huoneessa muuttui hänen tultuaan. Hän näytti täyttävän sen
tavattomalla elinvoimallaan. Miehet, jotka tulivat kadulta, tunsivat
sen heti, ja vastaukseksi heidän kysymyksiinsä nyökähyttivät viinurit
takahuoneeseen päin ja sanoivat, asian tyhjentävästi selittäen:
"Burning Daylight on hurjalla päällä." Ja tulijat jäivät ja viinurit
saivat työtä heitä palvellessaan. Pelaajat innostuivat ja pian olivat
pöydät miehiä täynnä, kortit läiskähtivät pöytiin ja rulettihyrrän
surina kuului yksitoikkoisena ja voitokkaana käheiden miesäänten ja
heidän kiroustensa ja naurunsa ylitse.

Harvat tunsivat Elam Hamishia muulla nimellä kuin Burning Daylightin.
Tämä nimi oli entisinä aikoina annettu hänelle sen johdosta,
että hänellä oli tapana aamuisin penkoa toverinsa esiin heidän
villahuovistaan ja valittaa, että päivä jo on palava: "_burning
daylight_". Häntä pidettiin vanhimpana uutisasukkaana kaukaisen
napaseudun erämaassa, jossa kaikki miehet ovat uutisasukkaita,
tienraivaajia. Miehet sellaiset kuin Al Mayo ja Jack McQuestion olivat
olleet ennen häntä; mutta ne olivat tulleet maahan Rockien poikki,
Hudson Baymaasta idässä. Hän sitä vastoin oli ensimäisenä kulkenut
Chilcootin ja Chilcatin poikki. Keväällä 1883, kaksitoista vuotta
aikaisemmin oli hän kahdeksantoistavuotiaana nuorukaisena kulkenut
viiden toverin kera Chilcootin poikki. Hän oli palannut takaisin yhden
kera. Neljä oli kuollut tapaturmaisesti valkeaan, kartoittamattomaan
erämaahan. Ja kaksitoista vuotta oli Elam Hamish yhä kaivanut kultaa,
väliin napaseudun pimeässäkin.

Eikä kukaan ollut kaivanut niin itsepintaisesti ja kestävästi. Hän oli
kasvanut mieheksi maan keralla. Hän ei tuntenut mitään muuta maata.
Sivistys oli unelma jostakin entisestä elämästä. Forty Milen ja Circle
Cityn kaltaiset leirit olivat hänen mielestään pääkaupunkeja. Eikä
hän ollut ainoastaan kasvanut maan keralla, vaan hän oli auttanut
sen luomisessa, muokkaamaton kun se oli. Hän oli tehnyt historiaa
ja maantiedettä ja ne, jotka seurasivat häntä, kirjoittivat hänen
vastoinkäymisistään ja kartoittivat ne jäljet, jotka hänen jalkansa
olivat polkeneet.

Sankareille annetaan harvoin sankarin arvo, mutta tämän nuoren maan
-- yhtä nuoren kuin hän -- sankareista pidettiin häntä vanhimpana.
Ijältään oli hän heitä edellä. Teoissa oli hän heitä etevämpi. Kun
kestävyyttä kysyttiin, tiedettiin hänen voivan uuvuttaa vahvimmankin
heistä. Sitäpaitsi pidettiin häntä voimakkaana, rehellisenä ja
moitteettomana miehenä.

Joka maassa, missä elämä on sattuman varassa, jonka kanssa on helppo
leikitellä ja joka on helppo heittää hukkaan, muuttuvat miehet
huvin ja vaihtelun tarpeen vuoksi miltei tahtomattaan pelaajiksi.
Yukonissa panivat miehet kultaa etsiessään elämänsä alttiiksi ja
ne, jotka löysivät kultaa maasta, pelasivat siitä toisten kanssa.
Eikä Elam Hamish ollut mikään poikkeus. Hän oli ennenkaikkea
oikea miesten mies ja vaisto pelata elämän uhkapeliä oli hänessä
voimakas. Ympäristö oli ratkaissut minkä muodon tämä peli saisi.
Hän oli syntynyt maatilalla Iowassa ja hänen isänsä oli muuttanut
Länsi-Oregoniin, millä kaivosalueella Elam vietti poikavuotensa. Hän
ei ollut oppinut tuntemaan mitään muuta kuin uhkapelin, jossa oli
suuret panokset. Rohkeus ja kestävyys auttoivat siinä pelissä, mutta
suuri hyvä kohtalo jakoi kortit. Rehellistä työtä varman, vaikka
niukan voiton eteen, ei pidetty minkäänarvoisena. Mies pelasi korkeata
peliä. Hän pani alttiiksi kaikki ja jos hän sai vähemmin kuin oli
odottanut, hävisi hän pelin. Siispä oli Elam Hamish kaksitoista
vuotta hävinnyt. Hän oli nostanut edellisenä kesänä rehellisesti
ansaitsemansa kaksikymmentätuhatta dollaria ja jättänyt jälelle
toiset kaksikymmentätuhatta. Mutta, kuten hän itse vakuutti, siinä ei
ollut enempää kuin että sillä saattoi hankkia hyvän humalan. Hän oli
ahertanut kaksitoista vuotta ja neljäkymmentätuhatta oli pienoinen
voitto siitä panoksesta -- sillä saattoi kustantaa ryypyn ja tanssin
Tivolissa, yhden talven vetelehtimisen Circle Cityssä.

Yukonin miehet muuttivat vanhan säännön sananparreksi: _vaivoin
hankittu on helposti menetetty_. Skotlantilaisen tanssin päätyttyä
tarjosi Elam Hamish taas kaikille. Juomat maksoivat dollarin lasilta,
kullan arvoksi oli laskettu kuusitoista dollaria unssilta, läsnä oli
kolmekymmentä henkeä, jotka noudattivat hänen kutsuansa ja joka tanssin
välillä olivat kaikki läsnäolijat Elamin vieraina. Tämä oli hänen
yönsä eikä kenenkään muun sallittu maksaa mistään. Eipä silti, että
Elam Hamish olisi ollut juomari. Hän ei pitänyt whiskystä. Hän oli
liian elinvoimainen ja voimakas, liian terve sielultaan ja ruumiiltaan
vajotakseen alkoholin orjuuteen. Samoillessaan intiaanien teitä ja
virtoja pitkin vietti hän kuukausia yhteenmenoon nauttimatta mitään
kahvia väkevämpää, olipa hän ollut vuoden yhteen menoon juomatta
kahvia iltaisin. Mutta hän piti seurasta ja koska Yukonissa ainoan
seuran tuottaman huvituksen saattoi löytää ravintolasta, taipui hän
käyttämään tätä keinoa. Hänen poikavuosinaan olivat kaikki miehet
Lännen kaivosalueella tehneet niin. Hänestä se oli sopiva tapa miehelle
hankkia seuraa ja huvitusta. Hän ei tuntenut mitään muuta keinoa.

Hän oli mies, jonka erotti joukosta, vaikka hänen pukunsa oli
samanlainen kuin kaikkien muitten miesten Tivolissa. Hänellä oli
jalassa pehmeät, ruskeat hirvennahkaiset intiaanisaappaat, jotka olivat
intiaanien tapaan kirjaillut helmillä. Hänen avarat housunsa olivat
vallan tavallista mallia, hänen takkinsa oli tehty villahuovasta.
Pitkät villalla vuoratut nahkahansikkaat riippuivat hänen kupeellaan.
Ne riippuivat Yukonin tavan mukaan nahkahihnasta, joka kulki kaulan
ympäri ja ristiin hartioilta. Hänen päässään oli turkislakki, jonka
korvalaput oli työnnetty ylös ja jonka leukanauhat riippuivat
irrallaan. Hänen laihat ja pitkähköt kasvonsa muistuttivat poskiluitten
alla olevien kuoppien takia intiaania. Päivän polttama hipiä ja mustat,
terävät silmät lisäsivät tätä vaikutusta, vaikka ihon pronssiväri
ja silmien muoto olivat valkean miehen. Hän näytti vanhemmalta kuin
kolmenkymmenenvuotiaalta ja kuitenkin oli hän paljaiksi ajeltuine ja
rypyttömine kasvoineen miltei poikamainen. Tämä ikämiehen ulkonäkö
perustui johonkin, jota ei voinut tarkoin määritellä. Se tuli miehen
suorittamista maineteoista, siitä, mitä hän oli kestänyt ja kokenut,
ja mikä oli kätkettynä arki-ihmisen olemuksen taa. Hän oli elänyt
seikkailurikasta elämää, täynnä jännitystä, ja jotakin kaikesta tästä
välähteli hänen silmissään, värähteli hänen äänessään, ja näytti alati
kuiskivan hänen huuliltaan.

Hänen huulensa olivat ohuet ja taipuvaiset sulkeutumaan tiiviisti
tasaisten valkoisten hampaiden eteen. Mutta niiden tylyyttä lievensivät
suupielten kaartumat ylöspäin. Nämä kaartumat tekivät hänet lempeän
näköiseksi samoinkuin silmäkulmien pienet rypyt tekivät hänen
kasvonsa iloisiksi ja nauraviksi. Nämät miellyttävät pikkupiirteet
pelastivat hänet luonnonlaadusta, joka pohjaltaan oli kesyttämätön ja
joka muussa tapauksessa olisi ollut julma ja kova. Nenä oli laiha,
suurisieraiminen, sirorakenteinen ja suuruudeltaan sopusoinnussa
kasvojen kanssa; korkea otsa oli kaunis ja sopusuhtainen, ikäänkuin
korvatakseen kapeutensa. Intiaania muistuttivat vielä hänen hiuksensa,
jotka olivat hyvin suorat ja hyvin mustat, ja niiden kiilto, jonka vain
hyvä terveys saattoi lahjoittaa.

"Palavan päivän palavat kynttilät", sanoi nauraen Dan MacDonald
kuullessaan ilon remahduksen tanssihuoneesta.

"Ja hänessä on miestä sytyttämään ne, vai mitä, Louis?", sanoi Olaf
Henderson.

"Kyllä, voit lyödä vetoa siitä", sanoi Ranskalais-Louis. "Se poika on
silkkaa kultaa -- --"

"Ja kun Jumala kaikkivaltias huuhtoo esille Daylightin sielua
viimeisenä suurena huuhdontapäivänä", keskeytti MacDonald, "täytyy
Jumalan kaikkivaltiaan rakentaa vesipato, tavallinen huuhdontakattila
ei sellaisessa kullan paljoudessa riitä."

"Hyvä", mutisi Olaf Henderson katsoen vanhaan pelaajaan syvästi
ihaillen.

"Oikein hyvä", vahvisti Ranskalais-Louis. "Luulenpa, että otamme naukun
sen päälle, vai?"



II LUKU.


Kello oli kaksi aamulla, kun tanssijat keskeyttivät tanssinsa
puoleksi tunniksi saadakseen jotakin syötävää. Ja juuri sillä
hetkellä ehdotti Jack Kearns, että pelattaisiin pokeria. Jack Kearns
oli suurikasvuinen lihava mies, joka Bettlesin kera oli tehnyt
onnettoman retken löytääkseen erään paikan Koyokukin pääjuoksun
varrelta, kaukana napapiirin pohjoispuolelta. Tämän jälkeen oli Kearns
menettänyt paikkansa Forty Milessä ja Sixty Milessä, ja ryhtyi sitten
toisenlaisiin keinotteluihin tilaamalla Yhdysvalloista pienen sahan
ja jokihöyrylaivan. Edellisen olivat jo intiaanit ja koirat hinanneet
Chilcootin salmen poikki ja sen piti tulla Yukoniin varhain kesällä,
jäiden lähdön jälkeen. Myöhemmin kesällä, kun Beringin meri ja Yukonin
suupuoli olivat jäästä vapaat, piti höyrylaivan tulla virtaa ylöspäin
täydessä ruokatavaralastissa.

Jack Kearns ehdotti pokeria. Ranskalais-Louis, Dan MacDonald ja Hal
Campbell (joka oli keksinyt Moosehidessa malmisuonen), kaikki nämä
kolme, jotka eivät tanssineet syystä, ettei ollut tarpeeksi tyttöjä,
yhtyivät ehdotukseen. He etsivät parhaillaan viidettä miestä, kun
Burning Daylight ilmestyi takahuoneesta Neito käsipuolessaan ja
tanssijat kintereillään. Vastaukseksi pokerinpelaajien kysymykseen tuli
hän heidän pöytänsä ääreen nurkkaan.

"Teitä tarvitaan, jotta peli saataisiin käyntiin", sanoi Campbell.
"Millainen onni teillä on?"

"Se on varmasti hyvä tänä yönä", vastasi Burning Daylight innokkaasti
ja tunsi samalla Neidon varottavasti puristavan käsivarttaan. Neito
odotti häntä tanssiin. "Minulla on varmasti onni myötäni, mutta menen
mieluummin tanssimaan. En halua riistää teiltä kaikkia rahojanne."

Ei kukaan väittänyt vastaan. He pitivät hänen kieltoaan lopullisena, ja
Neito puristi hänen käsivarttaan johdattaakseen hänet illallisseuraan,
kun hänen mielensä muuttuikin. Se ei johtunut siitä, ettei häntä
olisi haluttanut tanssia, eikä siitä, että hän olisi tahtonut loukata
tyttöä. Se johtui vain siitä, että tuo vaatelias puristus hänen
käsivarteensa sai hänen vapaan-miehenluontonsa kapinoimaan. Tästä
hänen luonneominaisuudestaan johtui, ettei hän kaivannut ketään naista
toverikseen. Hän oli naisten suosikki siitä huolimatta, ettei hänellä
ollut heistä yleviä ajatuksia. He olivat leikkikaluja, osa elämän
leikin tarjoamasta huvista. Hän piti naisia whiskyn ja pelin veroisina,
ja oli pannut merkille, että oli paljon helpompi lähteä juomien
ja korttien äärestä kuin naisen luota, kun mies kerran oli oikein
kietoutunut pauloihin.

Hän oli oman itsensä orja, mikä on luonnollista terveelle
itsekkäisyydelle, mutta hän ei tahtonut olla kenenkään toisen orja.
Rakkauden suloinen orjuus oli jotakin, jota hän ei käsittänyt.
Miehet, jotka hän oli nähnyt lemmenpauloissa, tuntuivat hänestä
mielenvikaisilta, ja hulluutta ei hänen mielestään kannattanut
tutkistella. Mutta miesten toveruus oli jotakin toista kuin naisten
rakkaus. Toveruudessa ei ollut orjuutta. Toveruus on kuin liikeyritys,
missä miehet rehellisesti jakavat keskenään voiton, eivät vainoa
toisiaan, vaan jakavat vaarat samoillessaan intiaanipolkuja, jokia ja
vuoria tavoitellessaan onnea ja rikkautta. Mies ja nainen vainoavat
toisiaan ja toisen tai toisen täytyy saada toinen alistumaan. Toveruus
on vallan toisellaista. Siinä ei ole mitään orjuutta; ja vaikka hän,
joka todella oli voimakas eikä vain voimakkaan näköinen, antoi paljon
enemmän kuin sai, ei hän antanut mitään pakosta, vaan antoi kaiken
kuninkaallisen loistavana lahjana. Ja hän jakoi anteliaasti lahjoina
työtään ja sankarillisia ponnistuksiaan. Jos saa kantaa päiväkausia
myrskyisissä vuorisolissa ja poikki sääskiparvien peittämien soitten
kaksi kertaa niin suuria taakkoja kuin toverinsa, niin siinä ei ole
epärehellisyyttä eikä pakkoa. Kukin yrittää parhaansa mukaan. Se oli
rehellistä kauppaa, se kuului yrityksen luonteeseen. Muutamat miehet
ovat voimakkaampia kuin toiset -- se on totta. Mutta kun jokainen tekee
voitavansa, on peli rehellistä, kunnian vaatimukset on täytetty ja
kaikki on rehellisesti jaettu.

Mutta naiset olivat vallan toisellaisia. Naiset antoivat vähän ja
vaativat kaikki. Naisilla oli esiliinannauhat ja he olivat halukkaat
kietomaan ne jokaisen miehen ympärille, joka vain pari kertaa
katsahtikin heidän puoleensa. Sellainen oli Neitokin, joka haukotteli
suun täydeltä hänen tullessaan ja oli onnellinen kun pääsi hänen
kanssaan tanssimaan. Yksi tanssi kävi päinsä, mutta jos tanssi hänen
kanssaan kaksi ja kolme kertaa ja vielä useammin, puristi Neito hänen
käsivarttaan, kun häntä pyydettiin pokeria pelaamaan. Se oli tuo
inhottava esiliinanauha, ensimäinen niistä monista pakotusyrityksistä,
joita Neito tulisi häntä kohtaan tekemään, jos hän vain kerrankin
alistuisi. Eipä silti, ettei hän ollut soma tyttö, terve ja voimakas ja
kaunis katsella, ja erinomainen tanssimaan sen lisäksi, mutta hän oli
nainen, jolla oli kaikki naisen halut sitoa hänet esiliinannauhallaan
ja kietoa hänet käsistä ja jaloista merkitäkseen hänet poltinraudalla,
Kernaammin pelasi hän pokeria. Sitäpaitsi piti hän pokerista yhtäpaljon
kuin tanssista.

Käsivarressa tuntuva puristus herätti hänessä vastustushalun ja hän
sanoi:

"Haluaisin tavallani antaa teille kaikille häviön."

Taas tunsi hän käsivarttaan puristettavan. Neito koetti kietoa
esiliinannauhan hänen ympärilleen. Murto-osan sekunnista oli hän
villi-ihminen, jota vallitsi mieletön pelko, ja halu murhata tuo
nainen heräsi hänessä. Tänä äärettömän lyhyenä hetkenä oli hän aivan
peljästetyn tiikerin kaltainen, jonka täyttää raivo ja pelko kun se
huomaa satimen. Ellei hän olisi ollut muuta kuin villi, olisi hän
hurjana paennut tai hyökännyt naisen kimppuun ja surmannut hänet.
Mutta samalla liikkui hänessä kurin taltuttamien sukupolvien veret,
kurin, jonka avulla ihmisestä on saatu epätäydellinen yhteiskuntaeläin.
Hienotunteisuus ja myötätunto taistelivat hänessä ja hän hymyili
katsoessaan Neitoa silmiin ja sanoi:

"Mene hankkimaan jotakin suuhunpantavaa. Minun ei ole nälkä. Ja pian
tulen taas tanssimaan. Yöhän on vasta alulla. Mene, tyttöseni."

Hän irroitti käsivartensa ja taputti tyttöä leikillisesti olkapäälle ja
kääntyi samalla pokerinpelaajani puoleen.

"Heittäkäähän panosraja, niin tulen mukaan."

"Rajana on katto", sanoi Jack Kearns.

"Ottakaa pois katto."

Pelaajat vilkaisivat toinen toiseensa ja Kearns sanoi: "Katto on
poissa."

Elam Hamish vaipui tyhjään tuoliin, aikoi ottaa esiin kultapussinsa,
mutta muutti mieltään. Neito näytti hetkisen nyrpeältä, sitten läksi
hän muiden tanssijoiden pariin.

"Tuon sinulle voileivän, Daylight", sanoi hän katsahtaen olkansa takaa.

Daylight nyökäytti päätään. Tyttö hymyili hänelle anteeksiantavaisesti.
Hän oli katkaissut esiliinannauhan, eikä hänen ollut tarvinnut liian
kovasti loukata tytön tunteita.

"Pelatkaamme merkeillä", ehdotti hän. "Rahat saavat aina pöydän
epäjärjestykseen... Jos se teitä miellyttää?"

"Minä olen halukas", vastasi Hal Campbell. "Minun merkkini vastaavat
viittä sataa."

"Minun samoin", vastasi Hamish, ja toisetkin määräsivät omien
merkkiensä arvon. Ranskalais-Louis, joka oli kohtuullisin heistä,
määräsi omat merkkinsä sadan dollarin arvoisiksi kunkin.

Alaskassa ei tähän aikaan ollut roistoja eikä väärinpelaajia. Pelattiin
rehellisesti ja miehet luottivat toisiinsa. Miehen sana oli yhtä hyvä
kuin hänen kultansa vaakakupissa. Merkki oli litteä, pitkulainen
pikkulaatta, noin sentin arvoinen. Mutta kun pani merkin peliin ja
ilmoitti sen arvoksi viisisataa dollaria, niin sen arvoksi hyväksyttiin
viisisataa dollaria. Voitti sen ken tahansa, hän tiesi merkin
liikkeeseenlaskijan lunastavan sen kultahiekkamäärällä, jonka arvoksi
vaaka osoitti viisisataa dollaria. Kun merkit olivat erivärisiä, ei
omistajan ollut vaikea eroittaa niitä muitten merkeistä. Näinä Yukonin
seudun alkuaikoina ei kukaan vielä edes uneksinutkaan pelata panokset
pöydällä. Mies vastasi pelitappioistaan koko omaisuudellaan, eikä
kukaan välittänyt siitä missä hänen omaisuutensa oli tai minkälainen se
oli.

Hamish nosti ja joutui jakajaksi. Onneaan parantaakseen hän kortteja
sekottaessaan käski viinuria tuomaan lasin kaikille läsnäoleville.
Antaessaan ensimmäisen kortin vasemmalla istuvalle MacDonaldille hän
sanoi:

"Menkää nyt syvälle kaivokseen, likanaamaiset eskimot ja
siwashi-lurjukset. Menkää kaivoksen pohjalle ja kaivakaa syvään!
Vetoköysi tiukalle! Vääntäkää vipua kaikella väellä, kiskokaa
vetonuoria koko voimallanne ja painollanne! Hei -- juu! Hei -- juu! Tie
auki ja lakit käteen! Tässä tulee vielä ankara työ ennenkuin aamuun
päästään. Ja muutamat vielä saavat mustelmia... oikein tuntuvia."

Kun peli pääsi alkuun, vaikenivat pelaajat miltei kokonaan, vaikka
heidän ympärillään jatkui liikettä ja hälinää. Elam Hamish oli
sytyttänyt kipinän. Tivoliin tuli kaivostyömies toisensa jälkeen ja jäi
sinne. Kun Burning Daylight oli hurjalla päällään, ei kukaan muukaan
ollut murheellinen. Tanssilattia oli täynnä. Kun naisia ei riittänyt,
kääri moni mies silkkinenäliinan käsivarteensa naisellisuutensa
merkiksi ja tanssi muiden miesten kanssa. Kaikki pelipöydät olivat
tungokseen asti täynnä ja pitkän tarjoilupöydän ääressä juttelevien ja
uunin eteen kokoontuneiden miesten ääniä säesti rahojen säännöllinen
kilinä ja rulettihyrrän vuoroon vaimeneva ja vuoroon kiihtyvä terävä
surina. Kaikki Yukonin yölle ominaiset sekalaiset ainekset olivat
Tivolissa.

Pelionni vaihteli yksitoikkoisesti, sillä mitään hyviä kortteja ei
ollut kukaan vielä saanut. Seurauksena oli, että korkea peli muuttui
peliksi pienillä panoksilla, vaikkei mikään peli kestänyt kauvan.
Milloin voitti toinen, milloin toinen.

Mutta kello kolmelta alkoivat pelaajat saada hyviä kortteja. Nyt
tuli se suurhetki, jota miehet poker-pelissä odottavat viikkokausia.
Sanoma tästä levisi kautta Tivolin. Katselijat kävivät hiljaisiksi.
Etäämpänä seisovat lakkasivat juttelemasta ja tulivat pöydän luo.
Pelaajat jättivät muut pelipöydät ja tanssihuone jäi tyhjäksi, ja
lopulta seisoi poker-pöydän ympärillä alun toistasataa henkeä taajassa,
äänettömässä ryhmässä. Katsojat olivat alkaneet lyödä vetoja suurista
summista ennenkuin voitto oli ratkaistu ja vedot pienenivät jälleen,
kun ratkaisu viipyi. Kearns oli jakanut kortit ja Ranskalais-Louis oli
avannut pelin yhdellä merkillä, jonka arvo oli sata dollaria. Campbell
"kuulosti".

Mutta Elam Hamish, joka sitten oli vuorossa, löi pöytään viisisataa
dollaria, huomauttaen MacDonaldille, että oli hyödyttänyt tätä.

MacDonald vilkaisi vielä kortteihinsa ja pani peliin tuhatta dollaria
vastaavat merkit. Kearns, joka kauvan tarkasteli korttejaan, kuulosti
lopulta. Ranskalais-Louis sai siis, päästäkseen peliin, suorittaa
yhdeksänsataa dollaria, jotka hän suorittikin, samoin kauvan
aprikoituaan. Campbell sai niinikään suorittaa yhdeksänsataa saadakseen
jäädä peliin ja ostaakseen uudet kortit, mutta kaikkien ihmeeksi hän
noiden yhdeksän sadan lisäksi pani peliin vielä tuhat dollaria.

"Olettepa lopulta päässeet vauhtiin", Hamish huomautti, kun hän näki
panokset ja vielä lisäsi tuhat dollaria. "Aamuun päästessä peli
varmaankin kohoaa ja parasta on, että te kaikki varustaudutte."

"Samat sanat", jatkoi MacDonald ostaen uudet kortit kahdella tuhannella
dollarilla ja pannen peliin vielä tuhat dollaria.

Peli oli nyt päässyt sille asteelle, että pelaajat täysin tajusivat
suurten summien olevan kysymyksessä. Vaikkei heidän kasvoistaan näkynyt
mitään, oli joka mies tahtomattaan jännityksessä. Jokainen koetti
näyttää luonnolliselta ja jokaisen "luonnollisuus" oli erilainen. Hal
Campbell teeskenteli tavallista varovaisuuttaan. Ranskalais-Louisin
mielenkiinto ilmeni selvästi. MacDonald säilytti tavallisen
hyväntahtoisuutensa, vaikka se ilmeni hiukan liioitellussa muodossa.
Kearns oli kylmä, intohimoton ja epäluuloinen ja Elam Hamish taas oli
yhtä leikkisä ja iloinen kuin aina. Yksitoista tuhatta dollaria oli jo
pelissä ja merkit olivat sikin sokin läjässä keskellä pöytää.

"Minulla ei ole enää merkkejä", huomautti Kearns valittaen. "Meidän on
parasta ruveta pitämään kirjaa."

"Olen hyvilläni, että kestätte", kuului MacDonaldin rohkaiseva vastaus.

"En minä vielä lopeta. Minulla on tuhat dollaria jo pelissä. Millainen
on peli nyt?"

"Kuulostaminen maksaa kolmetuhatta dollaria, muttei kukaan estäne teitä
korottamasta."

"Korottamasta -- hiiteen. Uskokaa siihen, että minä saan kortteja yhtä
hyvin kuin tekin". Kearns katsoi korttejaan. "Sanonpa teille, Mac, mitä
teen. Minulla on sellaiset kortit, että kuulostan kolmella tuhannella."

Hän kirjoitti summan paperiliuskalle, piirsi siihen nimensä ja heitti
sen keskelle pöytää.

Kaikkien katseet kohdistuivat Ranskalais-Louisiin. Hän hypisteli
korttejaan hetkisen hermostuneesti. Sitten hän kirahti. "Ei ainoatakaan
kunnon korttia, perhana vie!" ja heitti äkeissään korttinsa hylättyjen
korttien läjään.

Seuraavassa silmänräpäyksessä alun toistasataa silmäparia suuntasi
katseensa Campbelliin.

"En huolisi korttejanne, Jack", hän sanoi, suorittaen pakolliset kaksi
tuhatta dollaria.

Silmät kääntyivät Hamishiin, joka kirjoitti jotakin paperipalaselle ja
työnsi sen keskemmälle pöytää.

"Aijon opettaa teille kaikille, ettei tämä ole mikään pyhäkoulu
eikä armeliaisuusseura", hän sanoi. "Näen teidät, Jack, ja korotan
tuhannella. Kas tässä, Mac, rahat, jotka saatte korteillanne."

"Minä en korteistani suurin kostu, mutta kuitenkin vielä korotan
tuhannella", oli MacDonaldin vastaus. "Onko teillä, Jack, vielä
kortteja?"

"Onhan täällä muutama". Kearns hypisteli korttejaan pitkän aikaa. "Ja
minä tulen niillä peliin. Mutta teidän täytyy saada tietää millainen
on asemani. Ensin höyrylaivani, Bella tiedättehän, jonka arvo on
kaksikymmentätuhatta yhtä varmasti kuin se on unssin arvoinen. Sitten
minulla Sixty Miles'issa on viidentuhannen arvosta kaivososakkeita
säästössä. Ja tiedätte, että minulla on saha tulossa tänne. Se on nyt
Linderman-järvellä, ja lotja on rakenteilla. Hyväksyttekö?"

"Tulkaa vaan peliin, olette täysin kelvollinen", oli Daylightin
vastaus. "Ja kun kerran tällaisista tuli puhe, niin minäkin samalla
mainitsen, että minulla on kaksikymmentätuhatta Macin kassakaapissa, ja
toisen kahdenkymmenen arvosta Moosehiden kaivososakkeita. Tunnettehan
kaivokset, Campbell. Kelpaako?"

"Varmasti, Daylight."

"Korkeako peli nyt on?" Kearns kysyi.

"Kuulostaminen kaksituhatta."

"Te saatte varmasti pietin, jos tulette peliin", varoitti Daylight.

"Minulla on erinomaiset kortit", sanoi Kearns, pannen kahdentuhannen
arvoisen paperiliuskaleensa yhäti kasvavaan läjään pöydän keskellä.
"Tunnen miten selkääni syyhyttää."

"On minullakin tavalliset kortit", Campbell ilmoitti, pistäen
paperilappunsa kasaan. "Mutta niillä ei kannata korottaa."

"Minun korteillani kannattaa", Daylight pisti väliin ja kirjoitti
sitten ääneti paperilapulle. "Kuulostan tuhannella ja korotan toisella
mokomalla."

Neito, joka seisoi hänen takanaan, teki sellaista, mitä ei miehen paras
ystäväkään ole oikeutettu tekemään. Kurottautuen Daylightin olkapään
ylitse, otti hän käteensä tämän kortit ja katsoi niitä, pitäen samalla
noiden viiden kortin kuvapuolta suojellen rintaansa vasten. Hän näki,
että siinä oli kolme kuningatarta ja kaksi kahdeksikkoa, mutta kukaan
ei arvannut mitä hän näki. Kaikki pelaajat tarkkasivat hänen kasvojaan
kun hän katsoi kortteja, mutta ne eivät ilmaisseet mitään. Hänen
kasvonsa olivat kuin jäästä, sillä niiden ilme oli sama ennenkuin
hän katsoi, hänen katsoessaan ja jälkeenpäin. Ei ainoakaan lihas
värähtänyt, sieraimet eivät rahtuakaan laajentuneet eivätkä silmät
välähtäneet. Hän asetti kortit kuvapuoli alaspäin takaisin pöydälle ja
häntä tarkkaavat katseet kääntyivät hitaasti poispäin saamatta tietää
mitään.

MacDonald hymyili hyväntahtoisesti. "Näen panoksenne, Daylight, ja
korotan nyt kahdella tuhannella. Millaiset kortit teillä on, Jack?"

"Älähän hätäile, Mac. On minullakin kortit. Panen kolme tuhatta. Ja
sitten on vielä Daylightinkin vuoro."

"Niin onkin", Daylight myönsi Campbellin heitettyä pöydälle korttinsa.
"Hän tietää mitä hänellä on ja pelaa sen mukaisesti. Minä kuulostan
kahdella tuhannella ja sitten saatte nähdä kuka voittaa."

Kuolonhiljaisuudessa kuuluivat vain noiden kolmen pelaajan hillityt
äänet. Kolmekymmentäneljä tuhatta dollaria oli jo pelissä, ja peli
oli vielä tuskin puolessa. Neidon hämmästykseksi Daylight piti kolme
rouvaansa, hylkäsi kahdeksikkonsa ja vaati kahta uutta korttia. Ja nyt
ei Neitokaan uskaltanut katsoa, mitä hän oli saanut. Hän tunsi valtansa
rajan. Eikä Daylightkaan katsonut. Nuo kaksi korttia olivat pöydällä
kuvapuoli alaspäin kuten jakaja oli ne heittänyt.

"Haluatko kortteja?" kysyi Kearns MacDonaldilta.

"Omani riittävät", kuului vastaus.

"Voitte pyytää, jos haluatte, sen tiedätte", varoitti Kearns häntä.

"En välitä."

Kearns osti itselleen kaksi korttia, muttei katsonut niitä.

Hamish antoi korttiensa vielä olla pöydällä.

"En milloinkaan lähde pelistä kesken", sanoi hän hitaasti, katsoen
ravintoloitsijaan. "Antakaa tulla, Mac."

MacDonald tarkasteli korttejaan huolellisesti, ollakseen täysin varma
siitä, ettei hänellä ollut huonoja, kirjoitti summan paperipalaselle ja
pani sen pöydällä! olevaan läjään, virkkoen vain:

"Viisi tuhatta."

Kearns, jota kaikkien silmät tarkkasivat, katsoi kahta uutta korttiaan,
laski kaikki korttinsa ollakseen varma siitä, ettei hänellä ollut
liikoja kortteja ja kirjoitti jotakin paperipalaselle.

"Korotan vain pienellä tuhannella, juuri niin paljolla, että voin pitää
puoliani Daylightia vastaan."

Jännittyneiden katselijain katseet suuntautuivat Daylightiin, joka
niinikään tarkasteli saamiaan uusia kortteja ja laski, oliko hänellä
todella kaikkiaan viisi.

"Korotan vielä viidellä tuhannella... voidakseni pitää puoliani teitä
vastaan, Jack."

"Ja minäkin korotan viidellätuhannella, pitääkseni puoliani Jackia
vastaan", sanoi MacDonald vuorostaan.

Hänen äänensä oli hieman käheä ja värähtelevä ja suupielet vavahtelivat
hermostuneesti hänen puhuessaan.

Kearns oli kalpea, ja hänen kätensä vapisi, kun hän kirjoitti summan
paperille. Mutta hänen äänensä oli muuttumaton.

"Minä korotan vielä viidellätuhannella", sanoi hän.

Daylight oli taas kaikkien huomion esineenä. Katossa palavista
öljylampuista lankesi valo hänen hikiselle otsalleen. Poskien
pronssiväri oli tummentunut veren noustessa päähän. Hänen mustat
silmänsä säihkyivät ja hänen sieramensa olivat laajentuneet ja
jännittyneet. Sieraimet olivat suuret. Ne olivat perintöä villeiltä
esi-isiltä, joilta hän myös oli perinyt erinomaiset keuhkonsa ja avaran
henkitorvensa.

"Kortit paranevat tänä iltana kerta kerralta", huomautti Kearns. "Ja
sen vuoksi on velvollisuus sanoa: korota, Jack, korota. Ja minä korotan
viidellä tuhannella."

Daylight nojautui tuolinsa selkämystään ja katseli öljylamppuun samalla
kun laski ääneen.

"Viime kierroksella oli aika yhdeksäntuhatta, ja minä kuulostin ja
korotin yhdellätoista tuhannella -- siis yhteensä kolmekymmentä
tuhatta. Voin enää vastata vain kymmenestä". Hän kumartui eteenpäin ja
katsahti Kearns'iin. "Ostan siis kymmenellä tuhannella."

"Voitte korottaa jos haluatte", Kearns vastasi. "Koiranne ovat
viidentuhannen arvoiset tässä pelissä."

"Koiriani en pane peliin. Te saatte voittaa kultahiekkani, jopa
huuhdontasoranikin, mutta koiristani ette saa ainoatakaan. Ilmoitin jo
ostomääräni."

MacDonald tuumiskeli kauan. Kukaan ei liikahtanut, ei ainoatakaan
kuiskausta kuulunut. Katselijoiden kasvoissa ei ainoakaan lihas
värähtänyt. Kukaan ei vaihtanut jalkaa. Hiljaisuutta ei häiritty.
Kuului vain ilmaveto valtavassa takassa ja ulkoa hirsiseinän
vaimentamaa koirien ulvontaa. Yukonissa ei joka yö pelattu näin
suurista summista. Tämä peli oli suoraan sanoen korkein, mistä seudun
historia tiesi kertoa. Vihdoin ravintoloitsija virkkoi:

"Jos joku toinen voittaa, saa hän kiinnityksen Tivoliin."

Molemmat toiset nyökäyttivät päätään.

"Siis minäkin ostan kortit."

MacDonald lisäsi läjään viiden tuhannen lippunsa.

Kukaan ei enää halunnut uusia kortteja. Yhtaikaa miehet vaijeten
laskivat korttinsa pöydälle, kaikkien katselijoiden kurottaessa
kaulaansa paremmin nähdäkseen. Daylightilla oli neljä rouvaa ja ässä,
MacDonaldilla neljä sotamiestä ja ässä sekä Kearnsilla neljä kuningasta
ja kolmonen. Kearns pyyhkäsi panokset molemmilla käsivarsillaan omalle
pöydänsyrjälleen. Hänen kätensä vapisivat.

Daylight otti ässänsä ja pannen sen MacDonaldin ässän viereen hän sanoi:

"Tämä minut petti, Mac. Tiesin, että vain kuninkaat saattoivat voittaa
minut, ja hänellä oli ne."

"Minkälaiset kortit teillä oli?" hän vilkkaasti kysyi kääntyen
Campbellin puoleen.

"Neljän samanvärisen sarja, joka olisi voinut jatkaa kummallekin
taholle -- hyvät pelikortit."

"Varmasti. Siitä olisi voinut tulla viiden sarja tai olisitte ainakin
saanut viisi samanväristä."

"Kyllähän minä sitä ajattelin", sanoi Campbell murheissaan. "Minulle
juttu maksoi kuusituhatta."

"Olisitte jatkanut", Daylight sanoi naurahtaen. "Silloin en minäkään
olisi saanut neljättä rouvaani. Nyt on minun tehtävä matkasopimus Billy
Rawlinsin kanssa ja sitten kiireesti Dyeaan. Suuriko on saaliinne,
Jack."

Kearns ryhtyi laskemaan, mutta oli liian hermostunut. Daylight veti
panosläjän puoleensa pöydän poikki ja järjesti sitten varmoin sormin
pelimerkit ja velkakirjat eri läjiin ja laski hämmentymättä summan.

"Sata kaksikymmentäseitsemän tuhatta", ilmoitti hän. "Olette nyt
varakas mies, Jack."

Voittaja hymyili, nyökäytti päätään, mutta ei saanut sanaa suustaan.

"Tarjoisin ryypyt", MacDonald sanoi, "mutta tämä talo ei enää ole
minun."

"Kyllä se on teidän", sanoi Kearns, ensin kostuttaen kielellä huuliaan.
"Velkakirjanne on rahanarvoinen kuinka kauan tahansa. Mutta minä
tarjoan juomat."

"Ryypätkää mitä haluatte, voittaja maksaa!" huusi Daylight kaikille
ympärillään oleville, nousi samalla tuoliltaan ja tarttui Neidon
käsivarteen. "Pistetään tanssiksi, kuuletteko. Yö on vasta alullaan;
ja huomenna minulla on paljon puuhia. Kuulkaa Rawlins, minä suostun
tuohon sopimukseen. Minä lähden matkaan tänä aamuna kello yhdeksän --
vai? Tulkaa kaikki mukaan! Missä viulunsoittaja on?"



III LUKU.


Tämä oli Daylightin yö. Hän oli remuavan juhlan keskipiste ja johtaja,
väsymätön ilontuoja, joka tartutti kujeilunhalun muihinkin. Mikään kuje
ei ollut liian hurja hänen tovereidensa mielestä, ja kaikki yhtyivät
ilonpitoon, vaikka se vähitellen muuttuikin mielettömäksi hoilaamiseksi
ja hurjaksi hihkumiseksi. Kenenkään ei tarvinnut olla huolissaan eikä
kainostella. Yukonissa tiedettiin, että kun yö oli Burning Daylightin,
niin viha ja murhe oli kiellettyä. Hänen yönään ei kukaan uskaltanut
riidellä. Ennen sellaista joskus oli tapahtunut ja miehet olivat
silloin oppineet, mitä kelpo tappelu on ja he olivat saaneet sellaisen
löylytyksen, jonka ainoastaan Burning Daylight saattoi antaa. Hänen
yönään täytyi nauraa ja olla onnellinen tai mennä kotiin.

Daylight oli väsymätön. Tanssien välillä hän maksoi velkansa Kearnsille
antamalla kahdenkymmenen tuhannen arvosta kultahiekkaa ja siirtämällä
hänelle oikeutensa Moosehiden valtauksiin. Samaten järjesti hän
matkasopimuksensa Billy Rawlinsin kanssa ja ryhtyi lähtövalmisteluihin.
Hän lähetti sananviejän kiireesti hakemaan Kamaa, koirain-ajajaansa,
joka oli fananaw-intiaani ja oli joutunut kauas heimonsa asuinsijoilta
valkoihoisten anastajain palvelukseen. Kama tuli Tivoliin, pitkänä,
laihana, jäntevänä, turkit yllään, äänettömänä ja välittämättä
juhlijoista, jotka remusivat hänen ympärillään Daylightin antaessa
hänelle määräyksiään.

"Jaa", sanoi Kama, laskien sormillaan määräyksiä. "Saatava kirjeitä
Rawlinsilta. Tavarat rekeen. Ruokaa Selkirkiin saakka -- kai haluatte
koiranruoan riittävän Selkirkiin saakka."

"Riittävästi koiranruokaa, Kama."

"Jaa. Laittaa reki kuntoon kello yhdeksäksi. Tuoda lumikengät. Ei tuoda
telttaa. Entä mitä muuta?"

"Ei mitään", vastasi Daylight päättäväisesti.

"Paljon pakkasta."

"Luuletko työtämme helpoksi, vai? Viemme paljon kirjeitä sinne ja
tuomme takaisin paljon kirjeitä. Olet voimakas mies. Paljon pakkasta,
paljon työtä, kaikki hyvin."

"Ehdottomasti hyvin", murahti Kama alistuen kohtaloonsa. "Valmis kello
yhdeksän."

Hän teki täyskäännöksen intiaanisaappaittensa koroilla ja lähti
huoneesta, järkähtämättömänä, sfinxin kaltaisena, tervehtämättä ketään,
katsahtamatta oikeaan tai vasempaan. Neito vei Daylightin syrjään
muista.

"Kuulehan Daylight, sinulla on varmaankin matti kukkarossasi", sanoi
hän hiljaa.

"En ole mikään kitupiikki."

"Minulla on kahdeksan tuhatta Macin kassakaapissa", alkoi hän.

Mutta Daylight keskeytti hänet. Esiliinannauha kangasti hyvin lähellä
hänen mielikuvituksessaan ja hän arkaili kuin kesytön varsa.

"En tarvitse", sanoi hän, "Rahattomana tulin maailmaan, rahattomana
lähden ja rahattomana olen kulkenut suurimman osan elämääni. Tule,
menkäämme tanssimaan."

"Mutta kuulehan", suostutteli Neito. "Minä en tarvitse rahojani.
Lainaisin ne sinulle -- alkuun päästäksesi", lisäsi hän nopeasti
nähdessään Daylightin käyvän levottomaksi.

"En huoli keltään apua", oli vastaus. "Tulen omillani toimeen. Ja kun
sitten jolloinkin pääsen hyvälle saaliille, on se kokonaan minun. Ei
kiitos, tyttöseni! Olen hyvin kiitollinen. Aijon nyt hankkia leipäni
postinkuljetuksella."

"Daylight", mutisi tyttö hellästi.

Ja taitavasti teeskennellen äkkinäistä hurjapäisyyttä Daylight vei
tytön tanssihuoneeseen. Ja kun he liitelivät valssin pyörteissä,
mietiskeli Neito sitä, miten kova sydän olikaan tuolla miehellä, joka
vei häntä karkelossa ja vastusti kaikkia hänen houkutuksiaan.

Kello kuudelta aamulla, polttavasta paloviinasta huolimatta,
Burning Daylight vielä täysissä voimissaan väänsi joka miehen käden
tarjoilupöytään. Kädenvääntäminen tapahtui siten, että kaksi miestä
asettui vastatusten, oikean käden kyynärpäät tarjoilupöydällä, ja
tarttuivat kumpikin vastustajansa oikeaan käteen, koettaen sitten
painaa vastustajansa kättä pöytään. Mies toisensa perästä tuli
mittelemään voimiaan hänen kanssaan, mutta kukaan ei taivuttanut hänen
kättään pöytään. Kookkaisuudestaan huolimatta joutuivat Olaf Henderson
ja Ranskalais-Louis tappiolle. Kun he väittivät hänen saavan voitostaan
kiittää salatemppuja ja erikoisesti harjoitelleen lihaksiaan tätä
varten, haastoi hän heidät toisenlaisille kilpasille.

"Kuulkaa, te kaikki!" huusi hän. "Aijon tehdä kaksi temppua: ensin
punnitsen kultahiekkapussini ja panen sitten sen veikkaan, että teidän
kaikkien nostettua lattiasta niin monta jauhosäkkiä kuin kykenette,
minä panen vielä kaksi säkkiä lisää ja nostan kaikkityyni pulskasti
lattiasta."

"Minä suostun, hitto vie, vetoon!" jyrisi Ranskalais-Louisin ääni
ylinnä muita.

"Maltahan!" huusi Olaf Henderson. "Kelvannen minäkin yhtä hyvin kuin
sinäkin. Minä otan puolet vedosta."

Daylightin kultahiekkapussi punnittiin ja sen arvoksi tuli neljäsataa
dollaria, ja Louis ja Olaf jakoivat keskenään vetomäärän. MacDonaldin
varastosta haettiin viidenkymmenen naulan jauhosäkkejä. Muut miehet
koettivat ensin voimiaan, He asettuivat kahdelle tuolille, jauhosäkit
pantiin lattialle ja sidottiin yhteen köydellä. Useat saattoivat täten
nostaa neljä tai viisisataa naulaa, kun taas muutamien onnistui nostaa
kuusisataakin. Sitten kävivät nuo kaksi jättiläistä käsiksi säkkeihin,
sitoen yhteen seitsemänsataa naulaa yhteensä painavat jauhosäkit.
Ranskalais-Louis lisäsi vielä yhden säkin ja nosti seitsemänsataa ja
viisikymmentä naulaa. Olaf lisäsi vielä yhden säkin, mutta kumpikaan
ei voinut nostaa kahdeksaasataa naulaa. Kerran toisensa perästä he
koettivat, hiki virtasi heidän otsaltaan ja heidän luunsa narskuivat.
Kumpikin sai säkkiläjän liikkumaan, mutta he eivät saaneet sitä
kohoamaan lattiasta.

"Hitto vie, Daylight, tässä vedonlyönnissä sinä suuresti erehdyit",
sanoi Ranskalais-Louis ojentautuen ja nousten tuolilta. "Vain rautainen
mies voi tehdä sen. Sata naulaa enemmän, mukamas! Ei kymmentäkään
naulaa enempää."

Säkit tuotiin, mutta kun kaksi säkkiä oli lisätty, astui Kearns väliin.

"Vain yksi säkki on pantava lisää."

"Kaksi!" huusi joku. "Kaksi oli määrä vedossa."

"He eivät nostaneet viimeistä säkkiä", pani Kearns vastaan. "He
nostivat vain seitsemänsataa ja viisikymmentä."

Mutta Daylight torjui jalomielisesti tämän välitysyrityksen.

"Mitä hyödyttävät kaikki teidän turhat puheenne? Mitä siitä, jos onkin
yksi säkki liikaa. Jollen voi nostaa kolmea säkkiä lisää, en voi
varmasti nostaa yhtäkään. Sitokaa ne yhteen."

Hän seisoi tuoleilla, kyyristyi ja taivutti hartiansa taaksepäin,
kunnes sai köyden käsiensä väliin. Hän muutti hiukan jalkaansa,
jännitti lihaksensa nostaakseen, ja antoi niiden sitten jälleen höltyä,
ikäänkuin koetellen, millä tavoin parhaiden saisi taakan nousemaan
lattialta.

Ranskalais-Louis, joka katseli epäuskoisena hänen yritystään, huusi:

"Päin mäntyä menee, Daylight!"

Daylightin lihakset jännittyivät toisen kerran ja nyt täydellä todella,
kunnes hän oli pinnistänyt kaikki voimansa ja aivan huomaamatta, ilman
äkillistä nykäystä tai ponnistusta, kohosi yhdeksänsadan naulan taakka
lattiasta ja heilui edestakaisin hänen jalkojensa välissä.

Olaf huokasi kuuluvasti. Neito, joka oli tietämättään jännittänyt
lihaksensa niin, että teki kipeää, nyt herpaantui. Ranskalais-Louis
mutisi kunnioittavaisesti:

"Eläköön m'sieu Daylight! Minä olen suuri lapsi. Te olette suuri mies."

Daylight päästi taakkansa lattialle, hypähti tuolilta ja meni muiden
edellä tarjoilupöydälle päin.

"Punnitkaa!" huusi hän työntäen pussinsa punnitsijalle, joka pani sinne
neljänsadan dollarin arvosta kultahiekkaa vetonsa hävinneiden pusseista.

"Tulkaa kaikki mukaan!" sanoi Daylight kääntyen. "Juokaa mitä haluatte.
Voittaja maksaa."

"Tämä on minun yöni!" huusi hän kymmenen minuuttia myöhemmin. "Olen
yksinäinen uros-susi ja olen nähnyt kolmekymmentä talvea. Tämä on
syntymäpäiväni, minun ainoa päiväni vuodessa, ja minä voin juottaa
joka miehen humalaan. Tulkaa kaikki ulos. Aijon heittää teidät kaikki
lumeen. Tulkaa pihalle, te arkajalkaiset, uudet tulokkaat ja te
entisajan miehet, niin minä kastan teidät."

Meluava joukko virtasi ulos ovista, kaikki muut paitsi viinurit ja
pahimmat viinan jumalan palvelijat. MacDonaldissa heräsi yht'äkkiä oman
arvon tunto, ja hän läheni Daylightia käsi ojona.

"Mitä? Tekö ensin?" sanoi Daylight nauraen ja puristi hänen kättään
kuin tervehtiessä.

"Ei, ei", vastusti toinen kiireesti, "Aijoin vaan onnitella teitä
syntymäpäivänne johdosta. Kohteliaisuudesta voitte paiskata minut
lumeen. Mitä mahdollisuuksia on minulla pitää puoliani miestä vastaan,
joka nostaa yhdeksänsataa naulaa?"

MacDonald painoi sata kahdeksankymmentä naulaa ja Daylight tarttui
häneen vain toisella kädellään, sitten nosti hän ravintolanomistajan
äkkiä maasta ja heitti hänet suin päin lumeen. Nopeasti lennätti hän
sitten lähimmät puolitusinaa miestä lumeen. Vastarinta oli hyödytöntä.
He lensivät suinpäin hänen käsistään, loukkaantumatta, kaikenlaisiin
hullunkurisiin asentoihin pehmeään lumeen. Pian kävi vaikeaksi tähtien
himmeässä välkkeessä eroittaa niitä, jotka jo oli heitetty lumeen ja
niitä, jotka odottivat vuoroaan, ja Daylight rupesi tunnustelemaan
heidän selkäänsä ja hartioitaan, päättäen heidän tilansa siitä,
olivatko ne vai eivätkö olleet lumisia.

"Joko olette kastettu?" kuului hänen yksitoikkoinen kysymyksensä, kun
hän ojensi hirveät kätensä.

Muutama kymmen virui jo lumessa pitkässä rivissä ja toiset polvistuivat
teeskennellen nöyryyttä, ripottivat lunta päänsä päälle ja väittivät,
että toimitus oli täytetty. Mutta viisi miestä seisoi pystyssä --
Pohjois-Amerikan itäisten aarniometsien uutisasukkaita ja rajamaan
miehiä, jotka olivat innokkaat kilpailemaan joka miehen syntymäpäivänä.

He olivat käyneet oppia ja kasvaneet miehiksi mitä ankarimmassa
koulussa, he olivat monien mellakoiden ja tappeluiden vanhoja
sankareita, he olivat veren ja hien uupumattomia miehiä. Eikä
heiltäkään puuttunut sitä, mitä Daylightillä oli niin suuressa
määrin, nimittäin aivojen ja lihasten miltei täydellistä
sopusuhtaisuutta. Heille ja heidän elämässään se oli luonnollista,
eikä se Daylightillekaan ollut mikään ansio. Tämän lahjan hän oli
jo saanut syntyessään. Hänen hermonsa olivat herkemmät kuin heidän,
hänen sieluntoimintonsa, joista tahdon toiminta oli täydellisimmäksi
kehittynyt, olivat nopeammat kuin heidän. Hänen lihaksensakin, vaikka
ne ainekokoomukseltaan olivatkin samallaiset kuin heidän, tottelivat
tahdon käskyjä nopeammin kuin heidän lihaksensa. Hän oli nyt sellainen.
Hänen lihaksensa toimivat nopeasti ja rajusti kuin räjähdysaine. Hänen
ruumiinsa oli vipu, joka toimi yhtä varmasti, oli kysymyksessä leikki
tai tosi. Ja kaiken tämän lisäksi hänessä oli tuota yliluonnollista
voimaa, jonka on saanut osakseen tuskin yksi ihminen miljoonista --
voimaa, joka ei riipu ruumiin suuruudesta, vaan sen laadusta, elimistön
erinomaisuudesta ja lihasten aineen verrattomuudesta. Hän pani
lihaksensa toimimaan niin nopeasti, että ennenkuin toinen sen huomasi
ja ryhtyi vastarintaan, lihasten toiminnan tarkoitus jo oli saavutettu.
Ja hän puolestaan huomasi vastustajan aikoman otteen niin nopeasti,
että hän joko kokonaan vapautui siitä, tai teki ajoissa vastaotteen.

"Vai olisi minun käytävä käsiksi kaikkiin teihinkin", Daylight virkkoi
tuolle odottavalle ryhmälle. "Voitte tekin yhtä hyvin heittäytyä lumeen
ja kastaa itsenne. Te saatatte voittaa minut jonakin muuna päivänä,
mutta syntymäpäivänäni haluan tulla tunnustetuksi miesten parhaaksi.
Pat Hanrahan näyttää kovin halukkaalta. Tulehan, Pat."

Pat Hanrahan, entinen ammatti-nyrkkeilijä ja suurtappelija, astui
esiin. Nuo kaksi miestä kävivät toisiinsa käsiksi, mutta kohta alussa
Daylight teki puoli-nelsonin ja lennätti armotta irlantilaisen pään ja
hartiat lumihankeen. Joe Hines, entinen merimies, joutui samallaisella
tempulla hankeen niin rajusti kuin olisi hän pudonnut kaksikerroksisen
rakennuksen harjalta -- ennenkuin hän vielä ennätti olla varuillaan,
väitti hän.

Tämä kaikki ei vielä ollut uuvuttanut Daylightia. Hän ei edes
ollut hengästynyt. Itse asiassa ei hänen ponnistuksiinsa ollutkaan
kulunut aikaa. Hänen ruumiinsa toimi hetken äkisti ja rajusti ja
sitten se seuraavana hetkenä jälleen vaipui lepoon. Niinpä Doc
Watson, harmaapartainen, raudan-vankka mies, jonka menneisyydestä
ei kukaan mitään tietänyt, pelätty tappelupukari, joutui hankeen
sekunnin murto-osassa, ennenkuin hän ennätti tehdä tavallisen rajun
hyökkäyksensä. Kun hän juuri kyyristyi hyökätäkseen, oli Daylight
hänen kimpussaan ja lannisti hänet hirveällä vauhdilla täydellisesti.
Olaf Henderson, joka otti oppia tästä, aikoi nujertaa Daylightin
yllättämällä ja hyökkäsi hänen kimppuunsa sivulta, kun Daylight juuri
ojensi kättään auttaakseen Watsonin pystyyn. Daylight kaatui kättensä
varaan saaden kylkeensä aimo töytäyksen Olafin polvesta. Olaf itsekin
kompastui Daylightiin. Ennenkuin hän ennätti nousta oli Daylight
keikauttanut hänet selälleen ja pesi lumella hänen kasvojaan ja
korviaan, pistäen muutaman kourallisen lunta hänen niskaansakin.

"Hitto vie, olen minä mies siinä kuin Daylightkin", Olaf mutisi
hangesta kömpiessään, "mutta kautta Jupiterin, en tosiaankaan ole ennen
nähnyt sellaista heittoa."

Ranskalais-Louis oli viimeinen noista viidestä ja hän oli nähnyt
tarpeeksi tietääkseen olla varuillaan. Hän kierteli ja kaarteli
hyvän aikaa ennenkuin ryhtyi asiaan. Ja hyvän aikaa he sitten vielä
ponnistelivat kummankaan saamatta voittoisaa otetta. Ja vihdoin,
juuri kun kamppailu alkoi käydä jännittäväksi, Daylight teki yhden
tavallisista salamannopeista liikkeistään. Hän muuttui pelkäksi
joustavaksi vipuvoimaksi, ja sitten hänen lihaksensa äkkiä toimivat.
Ranskalais-Louis rynnisteli niin että hänen suuret luunsa rutisivat ja
kuitenkin hän joutui suin päin hankeen.

"Voittaja maksaa!" huudahti Daylight päästyään vastustajastaan ja
rientäen ennen muita Tivoliin. "Tulkaa kaikki! Tätä tietä!"

He nojasivat pitkään tarjoilupöytään kaksi- tai kolmimiehisissä
ryhmissä ja tömistelivät lämpimikseen intiaanisaappaitaan lattiaan --
ulkona oli pakkasta enemmän kuin kuusikymmentä astetta [Fahrenheitin
asteikon mukaan]. Bettles, vanhain miesten parhaimpia oli kyseessä
työ tai vaara, lakkasi hoilaamasta laulua "sassafras-puun juuresta"
ja hoiperteli Daylightia onnittelemaan. Mutta samassa hänen päähänsä
pälkähti, että hänen oli pidettävä puhe, ja hän korotti äänensä
kaikuvaan mahtiponteen:

"Sanon pojat teille, että minä ylpeilen siitä, että voin
sanoa Daylightia ystäväkseni. Me kuljimme entiseen aikaan
yhdessä tuntemattomia intiaani-polkuja, ja hän on, piru vie,
kahdeksantoista-karaattista kultaa saappaista ylöspäin, senkin vanha
syyhyinen koiraluuska, on totisesti. Hän oli poikakloppi, kun hän
ensin tuli tälle seudulle. Hänen ijässään teillä, pojat, tuskin
korvantaustat vielä olivat kuivat. Hän ei ole milloinkaan ollut
kakara. Hän on syntynyt täysikasvuisena miehenä. Ja sanon teille, että
siihen aikaan täytyikin miehen olla mies. Silloin ei täällä ollut
veltostuttavaa sivistystä, niinkuin nyt jo alkaa olla." Bettles vaikeni
niin kauvan, että ennätti kiertää käsivartensa Daylightin niskaan,
pusertaen hänet karhumaiseen syleilyyn. "Kun minä ja sinä, Daylight,
ajoimme koirillamme tänne Yukon'iin muinoin, niin ei taivaasta satanut
lihalientä eikä kukaan antanut ryypyn paineeksi ilmaista ruokaa.
Viritimme nuotiomme siihen, missä joku otus joutui saaliiksemme, ja
enimmäkseen me elimme lohenperkkeillä ja kaniinien sisälmyksillä --
enkö ole oikeassa?"

Mutta kuullessaan naurunrähäkän, jonka hänen viime sanansa synnyttivät,
hän päästi Daylightin karhunsyleilystään ja kääntyi julmistuneena
joukkoon päin.

"Naurakaa vain, räkänokat, naurakaa! Sanon teille suoraan, ettei teistä
parhainkaan ole kelvollinen solmimaan Daylightin saapasvarsien pauloja.
Eikö totta, Campbell? Eikö totta, Mac? Daylight on vanhaa kaartia, yksi
vanhoja, rehtejä erämiehiä. Ja siihen aikaan ei ollut höyrylaivaa eikä
postinkulkua, ja meidän oli hengenpitimiksi pureskeltava lohensuolia ja
kaniinien perkkeitä."

Hän katsahti voitonriemuisana ympärilleen ja hänen puhettaan
seuranneiden hyvä-huutojen joukosta kuului kehoituksia, että Daylight
nousisi puhumaan. Tämä ilmoittikin suostuvansa. Haettiin tuoli ja hänet
autettiin sille seisomaan. Hän ei ollut selvempi rähisevää joukkoa,
jonka yläpuolelle hänet oli korotettu -- hurjaa, karkeavaatteista
joukkoa, missä joka miehellä oli jalassaan intiaanisaappaat tai
eskimolais-kengät. Rukkaset riippuivat joka miehen kaulalla, ja
nahkaset korvalaput oli nostettu ylös, joten ne muistuttivat muinaisten
viikinkien kypäränsiipiä. Daylightin tummat silmät välähtivät ja
väkevät juomat olivat tummentaneet hänen poskiensa pronssivärin.
Häntä tervehtivät joka taholta innokkaat huudot, jotka saivat hänen
silmänsä kosteiksi epäilyttävällä tavalla, vaikka useat äänet olivatkin
sammaltavia, humalan sotkemia. Niin, siten ovat miehet käyttäytyneet,
juhlineet, tapelleet ja reuhanneet joko pimeissä luolissa tai nuotion
ääressä kyyröttäen, Rooman keisaripalatseissa ja ryöväriritarien
kalliolinnoissa, tai nykyajan pilvenpiirtäjissä ja merikaupunkien
tillikoissa. Juuri sellaisia olivat nämäkin miehet, jotka napaseudun
yössä loivat valtiota, suurisuisia, juopuneita ja räyhääviä, leväten
muutamina hurjina unhotuksen hetkinä sankarillisen kamppailunsa
julmasta todellisuudesta. He olivat nykyajan sankareita, eivätkä olleet
missään suhteessa huonompia kuin muinaisajan.

"Noh, pojat, en oikeastaan tiedä, mitä sanoisin", alkoi Daylight
verkkaan ja hiljaisesti puhua, järjestellen sekavia ajatuksiaan ja
tunteitaan. "Kerronpa teille pienen kaskun. Minulla oli alhaalla
Juneaussa yhtiömies. Hän oli kotoisin Pohjois-Carolinasta ja hänellä
oli tapana kertoa minulle tämä sama juttu. Se tapahtui vuoristossa
hänen kotiseudullaan, ja silloin oli häät. Saapuvilla olivat koko perhe
ja kaikki ystävät. Pappi oli juuri pääsemässä loppuun ja sanoi: 'Ne
jotka Jumala on yhteen laittanut, niitä ei ihmisten pidä eroittaman'.

"'Pastori', sanoi sulhanen, 'minusta sananne eivät sattuneet
muodollisesti vallan oikein. Haluan, että vihkimiseni tapahtuu
moitteettomasti.'

"Kun savu oli hälvennyt, katsoi morsian ympärilleen ja näki kuolleen
sulhasen, kuolleen papin, kuolleen veljen, kaksi kuollutta enoa ja
viisi kuollutta häävierasta.

"Silloin huokasi hän syvään ja lausui: 'Luulenpa uudenaikaisten,
nopeasti laukeavien revolverien vieneen hiiteen tulevaisuudentoiveeni.'

"Ja niin sanon minäkin teille kaikille", lisäsi Daylight, kun
naurunrähäkkä oli hiljentynyt, "Jack Kearnsin neljä kuningasta ovat
vieneet hiiteen tulevaisuudentoiveeni. Minulla on matti kukkarossani ja
minun on taivallettava Dyeaan --"

"Aijotko lähteä karkuun?" joku kysyi.

Hänen kasvonsa vääntyivät lyhyen silmänräpäyksen ajaksi vihasta, mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä oli hänen hyvä tuulensa palannut.

"Tiedän, että vain leikillänne pistätte nenänne asiaan, joka ei teille
ensinkään kuulu", hän sanoi hymyillen. "Tietenkään minä en aijo karata
näiltä mailta."

"Vannomatta paras, Daylight", sanoi sama ääni.

"Pysyn sanassani. Tulin ensimäisenä Chilcootin poikki vuonna 83.
Kuljin solassa lumimyrskyssä, paita riekaleina ja eväinäni kupponen
jauhoja. Sain sinä talvena elantoni Juneaussa ja keväällä kuljin vielä
kerran solan poikki. Ja sitten vielä kerran pakoitti nälänhätä minut
lähtemään. Seuraavana keväänä palasin ja vannoin, etten milloinkaan
poistuisi täältä ennenkuin olin päässyt varakkaaksi. Ja täällä olen
pysynyt ja täällä minä nyt olen enkä aijo lähteä täältä. Vien postin ja
palaan rehellisesti. En pysähdy yöksikään Dyeaan. Ennätän Chilicootiin
pian, vaihdan koiria ja otan postin ja koiranruokaa. Ja vannon vielä
kerran kautta helvetin tulen ja Johannes Kastajan pään, etten pötki
paremmille markkinoille ennenkuin olen täällä koonnut omaisuuden. Ja
sanon teille, ettei se saakaan olla mikään tavallinen omaisuus."

"Mikä sinusta on rikkaus?" kysyi Bettles alhaalta, hellästi hyväillen
Daylightin jalkoja.

"Niin, kuinka paljon? Mikä on teidän mielestänne rikkaus?" huusivat
toiset.

Daylight mietiskeli hetkisen tiukkaan.

"Neljä tai viisi miljoonaa" sanoi hän hitaasti kohottaen kättään,
vaatien hiljaisuutta, kun hänen ilmoittamansa määrä otettiin vastaan
ivahuudoin, "Niin, minä olen itsepäinen ja panen alkumääräksi
miljoonan. Enkä lähde maasta unssiakaan vähemmällä."

Taas kuului ivahuutoja. Koko Yukonista ei siihen mennessä vielä oltu
saatu edes yhteensä viiden miljoonan edestä kultaa eikä kukaan ollut
tehnyt sadantuhannen löytöä, miljoonista puhumattakaan.

"Kuulkaa kaikki. Olette nähneet Jack Kearnsin voiton tänä yönä.
Näitte hänen epäröivän, ennenkuin hän osti uudet kortit. Hänen kolme
kuningastaan eivät riittäneet. Mutta hän tiesi, että hän vielä saattoi
saada yhden kuninkaan, se oli hänen voittomahdollisuutensa -- ja hän
sai tuon kuninkaansa. Ja vakuutan teille, että minullakin on kortit ja
voittomahdollisuuteni. Yukonissa löydetään kohta oikea kulta-aarre. En
tarkoita tavallisia Moosehiden ja Birch Creekin kaltaisia kultasuonia.
Tarkoitan oikein huikeata kullanrunsautta. Sanon teille, että se
synnyttää kansanvaelluksen, jota ei mikään voi estää. Sinne saatte
seurata intiaanisaappaitteni jälkiä lähimmässä tulevaisuudessa,
jos mielitte löytää minut -- jossakin Stewart-joen, Indianjoen ja
Klondike-joen seutuvilla. Kun olen tuonut postin takaisin, lähden
sinne niin nopeasti, että lumi vaan tuiskuaa ympärilläni. Kultaa
tulee, toverit, kultaa pelkästä ruohikostakin, sata dollaria yhdestä
huuhdontakattilasta. Te luulette, että helvetti on irti, kun tämä
kultalöytö on tehty."

Hän kohotti lasinsa huulilleen.

"Toivon, että te kaikki silloin tulette upporikkaiksi."

Hän joi ja astui alas tuolilta, joutuen toisen kerran Bettlesin
karhunsyleilyyn.

"Jos olisin teidän sijassanne, Daylight, en lähtisi tänään",
neuvoi Joe Hines, käytyään katsomassa oven ulkopuolella olevaa
väkiviina-lämpömittaria. "Nyt on oikein paukkuva pakkanen. Nyt on
kuusikymmentä kaksi astetta kylmää ja lämpömittari vielä alenee. On
parempi odottaa ilmanmuutosta."

Daylight nauroi ja vanhat erämiehet hänen ympärillään nauroivat.

"On juuri teidän keltanokkien tapaista", sanoi Bettles, "pelätä pientä
pakkasta. Ja anteeksiantamattoman vähän te tunnette Daylightia, jos
luulette, että pakkanen häntä pidättää."

"Voi ainakin jäädyttää hänen keuhkonsa, jos hän nyt lähtee matkaan",
kuului vastaus.

"Jäädyttää paperia ja siirappikaramellia! Kuulkaahan, Hines,
olette ollut näillä mailla kolme vuotta. Ette ole vielä tottunut
ilmanalaan. Olen nähnyt Daylightin taivaltavan yhdessä päivässä
viisikymmentä penikulmaa Koyokukia pitkin, kun lämpömittari näytti
seitsemääkymmentäneljää."

Hines ravisti päätään murheellisena.

"Keuhkot siellä jäätyy", valitti hän. "Jos Daylight lähtee taipaleelle
ennenkuin tulee ilmanmuutos, ei hän ikinä pääse perille -- ja hänen on
taivallettava levähtämättä."

"Dyeaan on tuhat penikulmaa", ilmoitti Bettles kiiveten tuolille ja
tukien huojuvaa ruumistaan kiertämällä kätensä Daylightin kaulaan.
"Sanon, että sinne on tuhat penikulmaa ja suurin osa tiestä on ummessa,
mutta lyön vetoa, että Daylight ennättää Dyeaan kolmessakymmenessä
päivässä."

"Se on keskimäärin kolmekymmentäkolme penikulmaa päivässä", varoitti
Doc Watson, "ja olen toki itsekin ollut taipaleella. Lumimyrsky
Chilcootissa tukkeisi häneltä tien viikoksi."

"Mitä vielä", vastasi Bettles, "Daylight suorittaa vielä paluumatkankin
kolmessakymmenessä päivässä ja minä lyön vetoa viisi sataa dollaria,
että niin käy kuin sanon lumimyrskyistä huolimatta."

Sanojensa vahvikkeeksi otti hän esiin aimo makkaran kokoisen
kultahiekkapussin ja löi sen tarjoilupöytään. Doc Watson paiskasi
pussinsa viereen.

"Malttakaahan!" huusi Daylight. "Bettles on oikeassa ja minäkin haluan
olla vedossa mukana. Lyön vetoa viisi sataa dollaria siitä, että olen
kuudenkymmenen päivän kuluttua tästä päivästä Tivolin ovella Dyean
posti mukanani."

Kuului epäluuloista murinaa ja tusina miehiä otti esiin pussinsa. Jack
Kearns tunkeutui joukkoon ja vaati puheenvuoroa.

"Minä yhdyn vetoon, Daylight", huusi hän, "Kaksi yhtä vastaan, ettette
tee sitä -- seitsemässäkymmenessä päivässä."

"Ei mitään almuja, Jack", kuului vastaus. "Vetosumma on sama
kummallakin puolen ja aika on kuusikymmentä päivää."

"Seitsemänkymmentäviisi päivää ja kaksi yhtä vastaan, ettette tee
sitä", intti Kearns. "Rantajää on haurasta."

"Mitä minulta voitatte, on teidän", sanoi Daylight. "Ette, piru
vieköön, saakaan sitä tällä tavalla annetuksi minulle takaisin. En
tahdo lyödä vetoa kanssanne. Te koetatte antaa minulle rahaa. Mutta
sanonpa teille jotakin, Jack, minulla on vielä muita mahdollisuuksia.
Voitan sen takaisin lähipäivinä. Odottakaahan vaan, kunnes suuri
kultasuoni löytyy. Silloin pelaamme me, te ja minä, sellaista peliä,
jota ei miehen tarvitse hävetä."

He puristivat toistensa kättä.

"Luonnollisesti tekee hän sen", kuiskasi Kearns Bettlesin korvaan. "Ja
minä lyön vetoa, että Daylight on saapunut takaisin kuudenkymmenen
päivän kuluessa."

Billy Rawlins päätti vedon ja Bettles syleili Kearnsia innoissaan.

"Kautta Jupiterin, tahtoisinpa minäkin olla mukana tässä vedossa",
sanoi Olaf Henderson, vetäen Daylightin pois Bettlesin ja Kearnsin
luota.

"Voittaja maksaa!" huusi Daylight, päättäen vedon. "Ja minä tulen
varmasti voittamaan, ja kuusikymmentä päivää on pitkä ryyppyjen väli,
joten minä maksan nyt. Sanokaa mitä juomia haluatte!"

Whisky-lasi kädessä kiipesi Bettles takaisin tuolilleen ja keinuen
edestakaisin lauloi ainoaa taitamaansa laulua: --

    Pyhäkoulun peruukeitten
    Kera Henry Ward Beecher on,
    käy sassafras-juuresta juttu.
    Mutt' kielellä paatuneitten
    sanan selvitys ei lie mahdoton:
    mehu kielletyn puun on tuttu.

Ja sitte joukko kertasi kuorossa:

    Mutt' kielellä paatuneitten
    sanan selvitys ei lie mahdoton:
    mehu kielletyn puun on tuttu.

Joku avasi ulko-oven. Heikko, harmaa valo kajasti huoneeseen.

"Päivä jo nousee, päivä jo nousee -- burning daylight, burning
daylight", huusi joku varoittaen.

Daylight vaikeni kesken puhettaan, meni ovelle ja laski korvalappunsa
alas. Kama seisoi ulkona reen vieressä. Se oli pitkä, kapea laitos,
kuusitoista tuumaa leveä ja seitsemän ja puoli jalkaa pitkä ja sen
liistepohja oli kuusi tuumaa raudoitettuja jalaksia ylempänä. Siinä
oli hirvennahkahihnoilla sidotut, keveät purjekankaaseen käärityt
postipussit ja ruokaa ja tarpeita koirille ja ihmisille. Sen edessä
kyyrötti tavalliseen köyteen valjastettuina viisi huurrekarvaista
koiraa. Ne olivat husky-koiria [_husky_: tavattoman vahva, kestävä,
ilkivaltainen ja viisas susikoira] saman suuruisia ja -värisiä,
kaikki tavattoman kookkaita ja kaikki harmaita. Julmasta kuonosta
tuuheaan häntään saakka olivat ne niin metsäsusien näköisiä, kuin
herneet samassa palossa ovat toistensa näköiset. Susia ne olivatkin,
kesytettyjä tosin, mutta ulkonäöltään ja luonnonlaadultaan susia.
Ylinnä kuorman päällä, sidehihnojen alle työnnettyinä ja valmiina heti
käytettäviksi, oli kaksi paria lumikenkiä.

Bettles osoitti napaseudun jäniksennahoista tehtyä vaippaa, joka pisti
esiin pussin suusta.

"Tämä on hänen vuoteensa", sanoi hän. "Kuusi naulaa jäniksennahkaa.
Lämpöisin peite, minkä alla hän milloinkaan on nukkunut, mutta minä
en piru vieköön pysyisi siinä lämpimänä, enkä minäkään ole kehnoimpia
miehiä kylmää kestämään. Daylightilla palaa helvetin tuli ruumiissaan."

"En tahtoisi olla tuon intiaanin vaatteissa", huomautti Doc Watson.

"Daylight näännyttää hänet, näännyttää hänet varmaan", lauloi Bettles
riemuiten. "Minä kyllä tiedän. Olen ollut Daylightin kera taipaleella.
Se mies ei ole milloinkaan elämässään ollut väsyksissä. Ei tiedä edes,
mitä väsymys on. Olen nähnyt hänen tekevän työtä neljänkymmenen viiden
asteen pakkasessa sukat märkinä. Joku toinen mies olisi menettänyt
siinä henkensä."

Tällä välin Daylight sanoi jäähyväisiä niille, jotka parveilivat
hänen ympärillään. Neito tahtoi suudella häntä ja vaikka Daylight oli
whiskyn juonnista tullut hiukan humalaan, osasi hän nytkin välttää
esiliinannauhan. Hän suuteli Neitoa, mutta hän suuteli yhtä hartaasti
noita kolmea muutakin naista. Hän veti käsiinsä pitkät käsineensä,
ravisti koirat jalkeille ja asettui paikalleen ohjaustangon luo.
[Ohjaustanko on vankka kanki, joka pistää esiin reensevin toisesta
sivusta ja jolla rekeä ohjataan]

"Hei, liikkeelle kaunottaret!" huusi hän.

Koirat jännittivät koko painollaan kiinnitysköysiä, kumartuivat
syvään ja kaivoivat käpälänsä lumeen. Ne vinkuivat kärsimättömästi ja
ennenkuin reki oli kulkenut parisenkymmentä jalkaa eteenpäin, täytyi
Daylightin ja Kaman juosta pysyäkseen tasalla. Ja juosten laskeutuivat
miehet ja elukat alas rantaäyrästä Yukon-joen jäälle ja katosivat
harmaassa aamuhämärässä näkyvistä.



IV LUKU.


Joenjäällä, missä oli tie tallattu ja missä lumikengät olivat
tarpeettomat, kulkivat koirat kuusi peninkulmaa tunnissa. Pysyäkseen
niiden tasalla, oli noiden kahden miehen pakko juosta. Daylight ja Kama
pitelivät vuorotellen ohjaustankoa, sillä siinä oli ankarin työ, kun
samalla piti ohjata kiitävää rekeä ja pysytellä sen edellä. Toinen mies
tuli reen jälessä ja hyppäsi silloin tällöin rekeen levähtääkseen.

Se oli tiukkaa työtä, mutta se sai mielen virkeäksi.

He kulkivat juosten suurimman osan tallatusta tiestä. Heidän oli sitten
vielä kuljettava tallaamatonta tietä, missä kolme peninkulmaa tunnissa
oli hyvä ennätys. Sitten ei tullut enää kysymykseen reessä-ajo eikä
levähtäminen eikä juoksu. Silloin olisi reen ohjaaminen helpompaa ja
mies tuli siihen levähtämään, täytettyään ensin tehtävänsä kulkueen
etunenässä, tallattuaan lumikengillä tietä koirille. Se työ oli kaikkea
muuta kuin virkistävää. Ja sitten heillä vielä oli edessään taipaleita,
missä oli peninkulmittain kuljettava pitkin rosoisia jääröykkiöitä,
jolloin onnen ollessa suotuisa eteni vain pari peninkulmaa tunnissa.
Olipa sellaisiakin välejä, lyhyitä tosin, mutta mahdottomia kiertää,
missä oli rajusti ponnisteltava, jos mieli päästä peninkulman tunnissa.

Kama ja Daylight eivät puhelleet mitään. Heidän työnsä laatu esti
heitä nyt puhelemasta eikä muutenkaan ollut heidän luonteensa mukaista
rupatella työtä tehdessä. Silloin tällöin, kun oli välttämätöntä,
he lausuivat jonkun yksitavuisen sanan, Kama enimmäkseen tyytyi
vain murahtelemaan. Välistä joku koirista vinkasi tai ärähti, mutta
ylimalkaan koira-valjakko juoksi ääntä päästämättä. Kuului vain reen
jalasten kolkahtelua ja kitinää ja reen liitosten narinaa.

Aivankuin seinän läpi oli Daylight Tivolin surinasta ja
melusta siirtynyt vallan toiseen maailmaan -- äänettömyyden ja
liikkumattomuuden maailmaan. Ei mikään liikkunut. Yukon uinaili kolmen
jalan paksuisen jäävaippansa alla. Ei tuulen henkäyskään puhaltanut.
Ei nestekään virrannut rannoilla kasvavien aarniokuusten ytimissä.
Puut, joita painoi niin suuri lumitaakka kuin niiden oksat saattoivat
kannattaa, olivat kuin kivettyneitä. Pieninkin vavahdus olisi saanut
lumen putoamaan, mutta ei lumihiukkanenkaan pudonnut. Reki oli ainoa,
missä oli liikettä ja elämää tässä juhlallisessa hiljaisuudessa ja
jalasten korvia-viiltävä kitinä teki äänettömyyden vielä tuntuvammaksi.

Se oli kuollut maailma ja sitäpaitsi harmaa maailma. Sää oli
kylmä ja kirkas; ilmassa ei ollut yhtään kosteutta eikä usvaa;
taivas oli kuin harmaa vaippa. Tämä johtui siitä, että vaikkei
ollut pilvenhattaraakaan taivaalla pimittämässä päivän kirkkautta,
niin ei ollut aurinkoakaan valaisemassa. Kaukana etelässä kiipesi
aurinko säännöllisesti puolipäivä-piiriin, mutta sen ja jäätyneen
Yukonin välillä oli maapallon kaartuma. Yukon oli yön varjossa ja
päiväkin oli todellisuudessa vain pitkä hämärä. Neljännestä vailla
kaksitoista, kun joen laajassa polvekkeessa avautui näköala etelään,
näkyi taivaanrannalla auringon ylimmäinen reuna. Mutta se ei noussut
luotisuoraan. Sen sijaan nousi se viistoon ja oli puolipäivän hetkenä
vain kohottanut himmeän reunansa näköpiirin yläpuolelle. Se oli heikko,
kalpea aurinko. Sen säteissä ei ollut lämpöä, ja ihminen saattoi
silmiään vahingoittamatta katsoa suoraan siihen. Ennenkuin se oli
ennättänyt puolipäivänpiiriin, alkoi se kallistua takaisin näköpiirin
alapuolelle ja neljännestä yli kaksitoista heitti maa jo varjonsa yli
maiseman.

Miehet ja koirat kiiruhtivat eteenpäin. Daylight ja Kama olivat
villi-ihmisiä. He saattoivat syödä epäsäännöllisesti, kun sattui
ahmivat he aikalailla, ja kun sattui kulkivat he pitkiä taipaleita
syömättä mitään. Samoinkuin koiratkin, söivät he vain kerran päivässä,
ja harvoin enempää kuin naulan kuivattua kalaa mieheen. Heillä oli
kova nälkä, ja kuitenkin olivat he erinomaisissa voimissa. Samoin kuin
susienkin tapahtui heidänkin ruoansulatuksensa ankaran säästeliäästi
ja täydellisesti. Ruoassa ei ollut mitään arvotonta. Viimeinenkin
ruoanhiukkanen muuttui voimaksi. Kama ja Daylight olivat vallan susien
kaltaisia. He polveutuivat sukupolvista, jotka olivat kärsineet ja
kestäneet, ja hekin kestivät. He tunsivat yksinkertaisen, alkeellisen
säästäväisyyden. Vähäiset ruoka-annokset muuttuivat suunnattomaksi
voimaksi. Ei mitään mennyt hukkaan. Sivistyksen veltostuttama mies,
joka istuu koulupöydän ääressä, olisi laihtunut ja tullut alakuloiseksi
eläessään ruoalla ja juomalla, jolla Kama ja Daylight pysyivät täysissä
ruumiinvoimissa. He tiesivät, mitä ei koulupöydän ääressä istuva mies
milloinkaan tiedä, sen nimittäin, mitä on olla aina luonnollisesti
nälissään, niin että voisi syödä joka tunti. Ruokahalua ei heiltä
koskaan puuttunut, he purivat ahnaasti kaikkea, mitä vaan oli tarjolla,
eivätkä tienneet mitään huonosta ruoansulatuksesta.

Kello kolmelta iltapäivällä muuttui pitkä hämärä yöksi. Tähdet
syttyivät taivaalle, näyttäen hyvin läheisiltä ja kirkkailta ja
niiden valossa taivalsivat vielä koirat ja miehet eteenpäin. He
olivat väsymättömiä. Eikä tämä ollut yhden päivän saavutus, vaan
ensimäinen kuudestakymmenestä sellaisesta päivästä. Vaikka Daylight
oli viettänyt yön nukkumatta, tanssien ja juoden, ei se tuntunut
jättäneen häneen mitään jälkiä. Tähän oli kaksi selitystä: ensiksikin
hänen tavaton elinvoimansa, ja toiseksi se seikka, että sellaiset yöt
olivat harvinaisia hänen elämässään. Koulupöydän miehen työkykyä olisi
enemmän vahingoittanut kuppi kahvia ennen maatapanoa, kuin Daylightia
vahingoitti kokonainen juoden ja remuten vietetty yö.

Daylight kulki ilman kelloa, hän _tunsi_ ajan kulun. Kun kello hänen
arvelunsa mukaan oli kuusi, rupesi hän katselemaan leirinpaikkaa.
Eräässä joen polvekkeessa kulki tie joen poikki. Kun he eivät olleet
löytäneet sopivaa paikkaa, pyrkivät he vastakkaiselle rantaäyräälle,
joka oli penikulman päässä. Mutta puolitiessä oli heitä vastassa
jääröykkiö, joka vaati yhden tunnin ankarat ponnistukset. Viimein keksi
Daylight sen mitä etsi, kuivuneen puun rantaäyrään suojassa. Reki
saatiin sinne ylös. Kama mutisi tyytyväisesti ja leirinteko alkoi.

Työnjako oli erinomainen. Kumpikin tiesi mitä hänen oli tehtävä.
Daylight pilkkoi kirveellä kuivuneen männyn. Lumikengällä ja toisella
kirveellä lapioi Kama kahden jalan paksuisen lumikerroksen Yukonin
jäältä ja louhi jääpalasia keittämistä varten. Kuivalla koivuntuohella
saatiin valkea syttymään ja Daylight ryhtyi ruoanvalmistushommiin,
Kaman irroittaessa reen ja antaessa koirille näiden annoksen kuivattua
kalaa. Ruokasäkin hän heitti korkealle puuhun, jott'eivät koirat
ulottuisi siihen hyppäämällä. Sitten hän kaatoi nuoren kuusen ja
karsi sen oksat. Aivan nuotion äärestä tallasi hän kovaksi pehmeän
lumen ja peitti tallatun paikan oksilla. Tälle lattialle hän laski
omansa ja Daylightin vaatesäkit, joissa oli kuivia sukkia ja
alusvaatteita ja heidän makuuvaippansa. Kamalla kuitenkin oli kaksi
jäniksennahkavaippaa, kun Daylightilla oli vain yksi.

He puuhasivat uutterasti, puhelematta, menettämättä yhtään aikaa
turhaan. Kumpikin teki mitä tarvittiin, ajattelematta jättää toiselle
pienintäkään sattuvaa tehtävää. Niinpä Kama näki, milloin tarvittiin
lisää jäätä ja toimitti sitä, ja Daylight korjasi lumikengän, jonka
koira oli telmiessään työntänyt pois paikaltaan. Silläaikaa kun kahvi
kiehui, silava kärisi ja omenamunkkitaikina oli sekoitettu, ennätti
Daylight panna tulelle suuren padallisen papuja. Kama tuli takaisin,
istahti kuusenoksille ja ryhtyi odottaessaan paikkaamaan valjaita.

"Luulenpa, että Skookum ja Booga hankkivat tappelua", huomautti Kama
heidän aterioidessaan.

"Pidä niitä silmällä", kuului Daylightin vastaus.

Ja tämä oli heidän ainoa keskustelunsa aterian aikana. Mutisten
hampaittensa välistä kirouksen juoksi Kama yht'äkkiä kekäle kädessään
koirien luo ja eroitti tappelevat elukat käyttämällä sitä aseenaan.
Daylight pani syödessään jäälohkareita tinapannuun sulamaan. Aterian
päätyttyä kohensi Kama tulta, pilkkoi lisää puita aamuksi ja palasi
kuusenhavuvuoteelle ja rupesi taas valjaita korjaamaan. Daylight
leikkasi silavasta suuria palasia ja pani ne porisevaan papupataan.
Molempien intiaanisaappaat olivat märät ja ankaran pakkasen vioittamat;
kun ei heidän enää tarvinnut jättää kuusenhavulavaansa, riisuivat
he saappaansa ja ripustivat ne lyhyille oksille kuivamaan nuotion
ääreen ja käänsivät niitä vähäväliä. Kun pavut olivat kypsyneet kaatoi
Daylight osan niistä säkkikankaasta tehtyyn yhden ja puolen jalan
pituiseen ja läpimitaten kolmen tuuman suuruiseen pussiin. Tämän
hän sitten asetti lumeen jäätymään. Loput pavuista jätettiin pataan
aamiaiseksi.

Kello oli yli yhdeksän ja he olivat valmiit käymään levolle. Koirien
kiista ja tappelu oli aikoja sitten lakannut ja väsyneet eläimet
makasivat kyyryssä lumessa, jokaisen kuono ja jalat yhdessä rykelmässä
tuuhean sudenhännän peittämänä. Kama levitti makuuturkkinsa ja sytytti
piippunsa. Daylight kiersi itselleen ruskeasta paperista savukkeen ja
nyt syntyi illan toinen keskustelu.

"Luulen, että kuljimme lähes kuusikymmentä penikulmaa", sanoi Daylight.

"Niin luulen minäkin", sanoi Kama.

He kääriytyivät vaippoihinsa riisuutumatta, kumpaisellakin yllään
villainen Mackinaw-takki _parkan_ [parka: kevyt, hiippaniekka, hameen
tapainen puuvillapuku] asemasta, jota he ennen olivat käyttäneet.
Nopeasti, melkein samassa kuin olivat sulkeneet silmänsä, vaipuivat he
uneen. Tähdet karkeloivat hyisessä avaruudessa ja revontulet loimusivat.

Daylight heräsi pimeässä ja herätti Kaman. Vaikka revontulet vielä
loimusivatkin, oli uusi päivä jo alkanut. Aamiaiseksi oli heillä
lämmitettyjä omenamunkkeja, lämmitettyjä papuja, kuivattua silavaa
ja kahvia. Koirat eivät saaneet mitään, vaikka ne etäämmällä ahnaina
kärkkyivät istuen lumessa, häntä kietoutuneena käpälien ympärille.
Herkeämättä ne vähä väliä nostivat vuoroon toista, vuoroon toista
etukäpäläänsä, aivankuin olisi pakkanen niitä nipistellyt. Pakkanen
oli pureva. Kylmää oli vähintään 65 astetta ja kun Kama paljain
käsin valjasti koiria täytyi hänen usean kerran mennä nuotion ääreen
lämmittelemään kohmettuneita, sormiaan. Miehet laittoivat yhdessä
reen matkakuntoon. He lämmittelivät käsiään viimeisen kerran, vetivät
kintaat käsiinsä ja ajoivat koirat rantatörmältä jokitielle. Daylightin
arvelun mukaan oli kello seitsemän tienoissa, mutta tähdet karkeloivat
vielä yhtä loistavina avaruudessa vihertävien revontulten liekehtivien
säteitten himmeästi kajastaessa taivaanlaella.

Kaksi tuntia myöhemmin tuli äkkiä pimeä -- niin pimeä, että he
saattoivat pysytellä tiellä vain etupäässä vaistonsa avulla; ja
Daylight tiesi nyt, että hänen ajanarvioimisensa oli ollut oikea. Se
oli aamunkoittoa ennustava pimeys, joka ei missään ole sen tuntuvampi
kuin Alaskassa talvella. Hitaasti, kuin varkain, tunkeutui harmaa
valo läpi pimeyden, ensin tuskin huomattavasti, niin että he miltei
hämmästyen huomasivat tien häämöittävän jalkojensa alla. Sitten
saattoivat he nähdä rekeä lähinnä olevan koiran ja vähitellen vihdoin
koko valjakon ja lumiaavikot kummallakin puolen tietä. Sitten kangasti
lähin rantaäyräs hetkisen jälleen hävitäkseen näkyvistä, kangasti vielä
toisen kerran ja jäi vihdoin näkyviin. Muutaman minuutin kuluttua tuli
etäisempikin ranta, joka oli noin peninkulman päässä, vaatimattomasti
näkyviin ja edessä ja takana saattoi nähdä koko jäätyneen virran ja
vasemmalla jonon teräväpiirteisiä, lumipeittoisia vuoria. Ja siinä
kaikki. Aurinko ei noussut. Hämärä pysyi hämäränä.

Kerran juoksi ilves tien poikki juuri etumaisen koiran kuonon alitse ja
katosi valkeaan metsään. Koirissa heräsivät metsänelävän vaistot. Ne
päästivät metsästysulvonnan, ravistelivat kaulanauhojaan ja kääntyivät
tieltä lähteäkseen ajamaan ilvestä. Daylight huudahti kimakasti,
ponnisteli ohjaustangosta pidellen ja sai reen kaatumaan pehmeään
lumeen. Koirat pysähtyivät, reki käännettiin pystyyn ja viisi minuuttia
myöhemmin kiitivät he taas eteenpäin kovaksi tallatulla tiellä. Ilves
oli ainoa elonmerkki, mitä he olivat kahteen päivään nähneet ja sekin
juostessaan pehmeästi ja äänettömästi ja pian kadoten näkyvistä oli
aaveen kaltainen.

Kello kahdeltatoista, kun aurinko pilkisti esiin maapallonkaartuman
takaa, he pysähtyivät ja laittoivat pienen nuotion jäälle. Daylight
hakkasi kirveellä palasia jäätyneestä papukeitosta. Sulatettuna ja
lämmitettynä oli tämä heidän koko ateriansa. He eivät keittäneet
kahvia. Daylight ei sanonut tarvitsevansa päivän paistaessa sellaista
ylellisyyttä. Koirat tappelivat keskenään ja katselivat halukkaasti
miesten aterioimista. Vain yöksi saivat ne kalanaulansa. Väliaikana ne
saivat vain raataa.

Ankaraa kylmyyttä yhä jatkui. Vain rautaiset miehet kestävät
taivaltamista sellaisessa kylmyydessä ja Kama ja Daylight olivat
rotunsa parhaimpia. Mutta Kama tiesi, että toinen oli häntä
voimakkaampi, ja lähtöhetkestä alkaen hän oli tiennyt joutuvansa
tappiolle. Eipä silti, että hän olisi pienimmässäkään määrässä
vähentänyt ponnistuksiaan tai auliuttaan, mutta häntä heikensi
kuorma, jota hän kantoi mielessään. Hänen käytöksensä Daylightia
kohtaan oli kunnioittava. Ollen järkähtämätön, vaitelias ja ylpeä
ruumiinvoimistaan, näki hän kaikki nämät ominaisuudet ruumiillistuneina
valkoihoisessa toverissaan. Siinä oli mies, joka oli etevä
seikoissa, joissa kannattaa olla etevä, eikä Kama voinut olla häntä
kunnioittamatta, -- vaikkei hän millään tavalla osoittanut sitä. Ei
ollut kumma, että valkoisen miehen rotu voitti, ajatteli hän, kun
se synnytti tämänkaltaisia miehiä. Mitä voitonmahdollisuuksia oli
intiaaneilla niin kestävän ja jäntevän rodun rinnalla? Ei intiaanikaan
taivaltanut niin kylmällä säällä, ja heillä oli kuitenkin takanaan
tuhansien sukupolvien kokemus; mutta nytpä olikin tuo veltosta Etelästä
tullut Daylight heitä etevämpi, hän, joka vain nauroi heidän pelolleen
ja taivalsi kymmenen ja kaksitoista tuntia vuorokaudessa. Ja Daylight
luuli voivansa kestää kolmenkymmenenkolmen penikulman päivämatkoja
kuusikymmentä päivää. Odottakoonpa vain kunnes tuli lumipyry tai kunnes
pääsivät umpiteille tai hauraalle rantajäälle, joka reunusti sulia
paikkoja.

Siihen mennessä pani Kama parastaan, ei milloinkaan nurkunut eikä
milloinkaan koettanut päästä tehtäviään täyttämästä. Lämpömittarin
näyttäessä kuuttakymmentäviittä astetta nolla-asteen alapuolella
on hyvin kylmä. Koska vesi jäätyy lämpömittarin näyttäessä
kolmeakymmentäkahta astetta nolla-asteen yläpuolella, on siis
kuusikymmentäviisi astetta kylmää yhdeksänkymmentäseitsemän astetta
jäätymäpisteen alapuolella. Jonkinlaisen käsityksen tämän merkityksestä
voi saada kuvittelemalla samanlaista lämpömäärän eroa päinvastaiseen
suuntaan. Lämpömittarin näyttäessä sataa kahtakymmentä yhdeksää
lämpöastetta, on polttavan kuuma päivä, ja kuitenkin tämä lämpömäärä on
vain yhdeksänkymmentä seitsemän astetta jäätymispisteen yläpuolella.
Kun kaksinkertaistuttaa tämän eroituksen, saa jonkunlaisen käsityksen
pakkasesta, jossa Kama ja Daylight taivalsivat pimeän ja pimeän välillä
ja yön pimeässäkin.

Kaman posket paleltuivat ahkerasta hieromisesta huolimatta ja liha
muuttui mustaksi ja sierottuneeksi. Niinikään paleltuivat lievästi
hänen keuhkokudoksensa -- vaarallinen juttu ja selvä syy siihen, miksi
ihmisen ei tule kuudenkymmenen viiden asteen pakkasessa tarpeettomasti
ponnistella ulkoilmassa. Mutta Kama ei milloinkaan valittanut ja
Daylightilla oli lämmityslaitos ruumiissaan, hän kun nukkui yhtä
lämpimästi kuuden naulan jäniksennahkojen alla kuin Kama kahdentoista
naulan.

Toisena yönä, viidenkymmenen peninkulman matkan jälkeen leiriytyivät
he lähellä Alaskan ja Luoteisalueen rajaa. Paitsi viimeistä lyhyttä
taivalta Dyeaan oli loppumatkalla kuljettava Kanadan aluetta pitkin.
Tien ollessa kovaa ja kun ei pitkään aikaan ollut satanut lunta, laski
Daylight ennättävänsä Forty Mile'en neljäntenä yönä. Hän ilmoitti sen
Kamalle, mutta kolmantena päivänä alkoi lämpömittari nousta ja he
tiesivät, että lunta oli odotettavissa; sillä Yukonissa seuraa lauhkeaa
ilmaa aina lumisade. Tänä päivänä he tapasivat kymmenen penikulman
laajuisia jääröykkiöitä, missä heidän oli käsivoimillaan nostettava
reki tavaroineen päivineen suurten jäälohkareitten yli ja laskettava
se taas alas. Koirat olivat tässä hyödyttömät ja sekä ne että miehet
väsyivät kovin epätasaista tietä pitkin ponnistellessaan. Yhden tunnin
ylimääräinen juoksu korvasi vain osan menetetystä ajasta.

Kun he aamulla heräsivät oli heidän vaippojensa päällä kymmenen
tuuman paksuinen lumikerros. Koirat olivat hautaantuneet sen alle
eivätkä mielisuosiolla nousseet mukavasta pesästään. Tämä uusi lumi
tiesi vaivaloista kulkua. Reen jalakset eivät luistaneet hyvin ja
yhden miehistä täytyi kävellä koirien edellä ja tallata tie kovaksi
lumikengillä. Lumi oli aivan erilaista kuin se, minkä etelässä asuvat
tuntevat. Se oli kovaa ja hienoa ja kuivaa. Se muistutti lähinnä
sokeria. Jos potkaisi sitä, niin se lensi suhisten kuin hiekka.
Hiukkasten välillä ei ollut mitään vetovoimaa, eikä sitä voinut
puristaa lumipalloksi. Se ei ollut muodostunut hiutaleista, vaan
kristalleista -- pienistä säännöllisistä huurre-kristalleista. Se ei
itse asiassa ollutkaan lunta vaan huurretta.

Sää oli suoja, vain kaksikymmentä astetta jäätymispisteen alapuolella
ja molemmat miehet, jotka olivat nostaneet ylös korvalappunsa ja
riisuneet kintaansa, hikoilivat eteenpäin ponnistellessaan. He eivät
ennättäneet sinä yönä Forty Mileen, ja kun he seuraavana päivänä
sivuuttivat tämän leirin, pysähtyi Daylight vain jättääkseen postin ja
ottaakseen lisää koiranruokaa. Seuraavan päivän illalla leiriytyivät
he Klondike-joen suulle. He eivät olleet tavanneet ristinsieluakaan
Forty Milesta lähdettyään ja he olivat tallanneet tien itselleen.
Nyt talvella ei kukaan ollut kulkenut joenjäätä pitkin Forty Milesta
etelään ja koko talven aikana tulisivat he olemaan ainoat, jotka siitä
olivat kulkeneet. Siihen aikaan oli Yukon autio maa. Klondike-joen ja
valtameren välillä oli kuusi sataa peninkulmaa lumenpeittämiä erämaita
ja koko tällä alalla oli vain kaksi paikkaa, joissa Daylight saattoi
odottaa näkevänsä ihmisiä. Molemmat olivat eristettyjä postiasemia,
Sixty Mile ja Fort Selkirk. Kesällä saattoi kohdata intiaaneja
Stewart- ja White-joen suulla, Big ja Little Salmonin varrella ja Lake
Le Bargessa, mutta talvella olivat nämätkin, sen hän hyvin tiesi,
seuranneet hirvilaumojen jälkiä vuoristoon.

Tänä yönä, heidän leiriytyessään Klondike-joen suulla, ei Daylight
pannut levolle kun illan tehtävät oli suoritettu. Jos joku valkoinen
mies olisi ollut saapuvilla, olisi Daylight huomauttanut, että
kultakuume häntä poltti. Näin ollen sitoi hän lumikengät jalkaansa,
jätti lumeen kyyristyneet koirat ja raskaasti hengittävän Kaman
jäniksennahkojensa alle ja kiipesi lakealle paikalle korkean
rantaäyrään yläpuolella. Mutta tuuheat kuuset peittivät häneltä
näköalan ja hän raivasi itselleen tien lakean paikan poikki ylös
ensimäiselle jyrkästi viettävälle vuorelle. Täältä saattoi hän nähdä
idästä suorassa kulmassa virtaavan Klondiken ja etelästä laajasti
kaartuvan Yukonin.

Vasemmalla myötävirtaan katsottuna näkyi selvästi tähtien tuikkeessa
Moosehide Mountain. Luutnantti Schwatka oli antanut sille nimen, mutta
hän, Daylight, oli ensimäisenä nähnyt sen kauvan ennemmin kuin tuo
peloton tutkimusmatkailija oli kulkenut Chilcootin poikki ja lautalla
Yukonia alas.

Mutta vuori kiinnitti vain ohimennen hänen huomiotansa. Daylightin
mielenkiinto kohdistui suureen lakeuteen, jonka rannoilla oli runsaasti
syviä paikkoja laivojen laskea maihin.

"Varmasti sopiva kaupunginpaikka", mutisi hän. "Tilaa
neljänkymmenentuhannen miehen leirille. Tarvitaan vain kultasuoni
ennenkuin siitä mitään syntyy". Hän mietti hetkisen. "Kymmenen dollaria
saa kerralla huuhtelukattilasta ja siitä tulee suurin kansanvaellus,
mitä Alaskassa on milloinkaan nähty. Ja jollei se ole täällä, niin on
se jossakin täällä lähellä. On varmaan hyvä ajatus matkan varrella
pitää silmällä kaupunginpaikkoja."

Hän seisoi vielä hetkisen katsellen autiota tasankoa ja kuvitellen
mielessään, miltä seutu näyttäisi kansanvaelluksen päivinä.
Mielikuvituksessaan hän sijoitti sahat, suuret varastohuoneet,
ravintolat ja tanssisalit, ja pitkät kadut, joiden varsilla olivat
kullankaivajien hökkelit. Ja näitä katuja näki hän tuhansien miehien
kulkevan edestakaisin ja varastohuoneitten edustalla oli raskaita
kuormarekiä, joiden eteen oli valjastettu pitkät rivit koiria.
Niinikään hän näki toimeliaitten tavaranvälittäjien kulkevan alas
pääkatua Klondiken jäälle lähelle sitä kuviteltua paikkaa, missä
huuhdontalaitosten piti olla.

Hän nauroi ja karkoitti näyn silmistään, laskeutui alas ja kulki
tasaisen paikan yli leiriin. Viisi minuuttia sen jälkeen kun hän oli
kääriytynyt vaippaansa, avasi hän silmänsä ja nousi istumaan ihmetellen
sitä, ettei ollut vielä vaipunut uneen. Hän vilkaisi vieressään
nukkuvaan intiaaniin, hiipuvaan nuotioon, noihin viiteen koiraan,
jotka makasivat sudenhäntä kuonon ympärille kiedottuna ja noita neljää
lumessa törröttävää lumikenkää.

"Kylläpä tämä tuottaa minulle päänvaivaa", mutisi hän. Hänen
mieleensä johtui poker-peli. "Neljä kuningasta!" Hän irvisteli tätä
ajatellessaan. "Se oli peliä, se!"

Hän laskeusi jälleen levolle, veti vaippansa liepeen niskaansa ja
korvalappujensa päälle, sulki silmänsä ja vaipui tällä kertaa uneen.



V LUKU.


Sixty Milessa he hankkivat lisää ruokavaroja, lisäsivät kuormaansa
muutaman naulan kirjekääröllä ja jatkoivat keskeytymättä matkaa.
Forty Milesta lähtien oli tie ollut umpea ja niin tuli tästälähin
olemaan aina Dyea'an saakka. Daylight kesti matkan vaivaloisuudet
erinomaisesti, mutta Kaman voimat alkoivat uupua. Hänen ylpeytensä esti
häntä mitään puhumasta, mutta keuhkojensa kylmettymistä ensimäisessä
tuimassa pakkasessa ei hän voinut salata. Paljain silmin näkymätön oli
se keuhkokudoksen reuna, jota pakkanen oli vioittanut, mutta se alkoi
nyt vihoitella ja synnytti kuivaa yskää. Jokainen erikoisen ankara
ponnistus kiihdytti yskäkohtauksia. Veri kokoontui hänen silmiinsä,
kunnes ne pullistuivat kuopistaan, ja kyyneleet valuivat hänen poskiaan
pitkin. Silavasta paistaessa lähtevä käry olisi tuottanut hänelle
puolen tunnin yskänpuuskan, ja hän pysytteli huolellisesti tuulen
puolella Daylightin valmistaessa ruokaa.

He ponnistelivat päivät päästään loppumattomasti pehmeässä,
tallaamattomassa lumessa. Se oli kovaa, yksitoikkoista työtä, siinä ei
ollut sitä iloa ja veren liikkeelle panevaa vauhtia, jota kokee kun
kiitää eteenpäin pitkin kovaa pintaa. Milloin oli toinen etumaisena
lumikengissä, milloin oli toinen, aina oli se kovaa, itsepintaista
ponnistelua. Oli tallattava kyynärän korkuinen kerros tomun-hienoa
lunta ja leveä, kankaalla päällystetty lumikenkä vajosi miehen painosta
kaksitoista tuumaa pehmeään lumeen. Lumikengillä ponnisteleminen
sellaisella kelillä vaatii paljon enemmän lihasvoimia kuin tavallinen
käveleminen. Askel askeleelta ei jalkaa noustessa voinut nostaa ja
laskea vinosti. Sen täytyi nousta luotisuoraan. Kun lumikenkä oli
painunut lumeen, oli sen kärjen edessä pystysuora kahdentoista tuuman
korkuinen lumiseinä. Jos jalka kohotessaan meni hiukkasenkaan viistoon,
tunkeutui lumikengän kärki lumiseinään ja painui alaspäin kunnes
lumikengän pää sattui miehen sääreen. Jalan täytyi siis joka kerta ja
koko ajan nousta suorasti kaksitoista tuumaa ennenkuin saattoi astua
askeleen eteenpäin.

Tätä osittain poljettua tietä pitkin tulivat sitten koirat,
ohjaustankoa pitelevä mies ja reki. Parhaimmassakin tapauksessa, kun
he ponnistelivat niinkuin ainoastaan valiomiehet saattavat tehdä,
he ennättivät vain kolme peninkulmaa tunnissa. Tämä vaati pitempää
päivätyötä ja Daylight kohottikin työajan kahdeksitoista tunniksi
vuorokaudessa hankkiakseen ylijäämän tapaturmien varalle. Kun kolme
tuntia kului leirin kuntoonpanemiseen yöksi ja papujen keittämiseen,
aamiainen aamulla ja leirin purkamiseen ja papujen lämmittämiseen
päivälliseksi, jäi yhdeksän tuntia nukkumiseen ja voimienkokoomiseen,
eivätkä miehet yhtä vähän kuin koiratkaan hukanneet montakaan minuuttia
näistä yhdeksästä tunnista.

Selkirkissa, mikä on Pelly-jokea lähellä oleva postiasema, ehdotti
Daylight, että Kama jäisi sinne ja yhtyisi häneen hänen palatessaan
Dyeasta. Muuan intiaani Lake Le Bargesta oli halukas rupeamaan hänen
sijaisekseen, mutta Kama oli itsepäinen. Hän murahteli jotakin
kiitollisuudesta ja siinä kaikki. Koiria Daylight kuitenkin vaihtoi ja
jätti oman uupuneen valjakkonsa lepäämään siksi kunnes palaisi takaisin
ja lähti matkaan kuudella uudella koiralla.

He olivat olleet taipaleella kello kymmeneen sinä yönä kun saapuivat
Selkirkiin ja kello kuusi aamulla he jo lähtivät liikkeelle tuolle
lähes viiden sadan peninkulman pituiselle erämaantaipaleelle, joka oli
Selkirkin ja Dyean välillä. Sää muuttui taas kylmäksi, mutta olipa
pakkanen tai suoja, oli tie yhtä kaikki ummessa. Kun lämpömittari
oli laskeutunut viiteenkymmeneen asteeseen saakka, oli kulku vielä
vaivaloisempaa, sillä ankaralla pakkasella olivat lumikristallit
hiekkajyvästen kaltaisia, eivätkä reenjalakset niillä luistaneet.
Koirien täytyi vetää lujemmin kuin olisi tarvinnut samalla lumella
lämpömittarin osoittaessa kahtakymmentä tai kolmeakymmentä astetta
kylmää. Daylight kohotti päivän työajan kolmeksitoista tunniksi. Hän
säilytti huolellisesti saavuttamansa ylijäämän, sillä hän tiesi, että
vaikeakulkuisia taipaleita oli edessä.

Ei ollut vielä keskitalvi käsissä, ja myrskyinen Fifty Mile-joki
osoitti hänen arvelunsa oikeaksi. Se oli useissa kohdin sulana ja
rantajäät molemmin puolin olivat hauraita. Monin paikoin, missä
vesi loiski jyrkkiä syvävesisiä kalliorantoja vasten, oli rantajää
mahdotonta kulkea. He kääntyivät ja kiertelivät milloin kulkien
virran poikki, milloin palaten takaisin ja joskus täytyi heidän tehdä
toistakymmentä yritystä ennenkuin löysivät tien erikoisen pahojen
paikkojen poikki. Se oli hidasta kulkua. Jäälauttoja oli ensin
koeteltava ja joko Daylight tai Kama kulki edellä lumikengät jalassa
ja pitkä tanko poikittain kädessä. Jos maa petti, saattoivat he
pitää kiinni tangosta, joka muodosti sillan heidän ruumiinsa tekemän
aukon yli. Monta sellaista tapaturmaa sattui kumpaisellekin heistä.
Viidenkymmenen asteen pakkasessa ei vyötäisiin saakka kastunut mies
voi kulkea paleltumatta; siispä jokainen kylmä kylpy tiesi viivykettä.
Niin pian kuin märkä mies oli päässyt varmalle jäälle, alkoi hän juosta
edestakaisin, jottei olisi kohmettunut, sillä aikaa kuin kuiva toveri
sytytti tulen. Tämän ääressä voitiin muuttaa vaatteet ja kuivata
kastuneet vaatteet vastaisen tapaturman varalle.

Asioita pahensi vielä se seikka, ettei tällä vaarallisella joen
jäällä voinut kulkea pimeässä ja heidän työpäivänsä supistui kuudeksi
tunniksi, minkä puolihämärää kesti. Joka hetki oli kallis ja he
koettivat toimia niin, ettei ainoaakaan hetkeä kulunut hukkaan.
Ennenkuin harmaa päivä vielä kajastikaan, oli leiri purettu, reki
laitettu matkakuntoon, koirat valjaissa ja molemmat miehet kyyröttivät
nuotion ääressä. Eivätkä he pysähtyneet päivällistäkään syömään.
Näin ollen oli heidän ennätyksensä paljon pienempi kuin Daylightin
määräksi panema, sillä joka päivä he kuluttivat ylijäämää, jonka olivat
aikaisemmin saavuttaneet. Oli päiviä, jolloin he ennättivät vain
viisitoista peninkulmaa ja päiviä, jolloin he ennättivät kaksitoista.
Ja muuatta pahaa, yhdeksän peninkulman taivalta kulkeakseen he
tarvitsivat kaksi päivää, kun heidän oli pakko jättää joen jää ja
kantaa rekensä ja tavaransa vuorien yli.

Viimein he pääsivät Fifty Mile-joelta ja tulivat Lake Le Bargen
jäälle. Täällä ei ollut avantoja eikä jääröykkiöitä. Enemmän kuin
kolmenkymmenen peninkulman laajuudelta oli jää tasaista kuin pöytä,
lunta oli kolmen jalan paksuinen kerros ja se oli pehmoista kuin
jauho. Kolme peninkulmaa tunnissa oli heidän paras ennätyksensä, mutta
Daylight juhli Fifty Milelta lähtöä tekemällä työtä myöhään. Kello
yhdeltätoista aamupäivällä he ennättivät järven rannalle. Kello kolme
iltapäivällä, kun napaseudun yö on pimein, alkoivat he merkeistä
päättäen lähetä toista rantaa, ja ensimäisten tähtien syttyessä olivat
he selvillä asemasta. Kello kahdeksan illalla he jättivät järven
taakseen ja ennättivät Lewes-joen suulle. Täällä pysähtyivät he
puoleksi tunniksi lämmittääkseen papukeittoa ja antaakseen koirille
ylimääräisen kala-annoksen. Sitten jatkoivat he kulkuaan virtaa pitkin
kello yhteen yöllä, jolloin he rakensivat tavanmukaisen leirin.

He olivat sinä päivänä olleet taipaleella kuusitoista tuntia, koirat
olivat liian uuvuksissa tapellakseen keskenään tai muristakseen
edes, ja Kama oli viimeiset peninkulmat kulkenut miltei nilkuttaen;
mutta Daylight oli seuraavana aamuna jo kello kuudelta liikkeellä.
Kello yhdeltätoista oli hän White Horsen rannalla ja tänä yönä
leiriytyi hän Box Canonin luo, viimeinen vaikeakulkuinen joenjäätaival
takanaan ja edessään jono järviä. Ei ollut helppoa seurata häntä. He
olivat taipaleella kaksitoista tuntia vuorokaudessa, kuusi tuntia
puolihämärässä ja kuusi pimeässä. Kolme tuntia meni keittämiseen,
valjaiden korjaamiseen, leirin tekoon ja purkamiseen ja loput yhdeksän
tuntia nukkuivat koirat ja miehet kuin tukit. Kaman rautainen voima
murtui. Päivä päivältä tämä hirveä kulku kalvoi hänen elinvoimaansa.
Päivä päivältä hän kulutti varavoimaansa. Hänen liikkeensä tulivat
hitaammiksi, hänen lihaksensa veltostuivat, ja hän ei enää kävellyt
muuten kuin nilkuttaen. Mutta hän ponnisteli urheasti, ei milloinkaan
laiminlyönyt tehtäviään, eikä milloinkaan pienimmälläkään tavalla
valittanut. Daylight oli laiha ja uupunut. Hän näyttikin väsyneeltä,
mutta tavalla tai toisella hän ihmeellisen ruumiinrakennuksensa avulla
yhä kulki eteenpäin, armotta. Kaman silmissä ei hän milloinkaan ollut
suuremmoisempi kuin noina viimeisinä päivinä heidän kulkiessaan
etelärajan yli. Intiaani, jonka voimat alkoivat olla lopussa, näki
hänen ponnistelevan eteenpäin innolla ja kestävyydellä sellaisella,
ettei Kama ollut milloinkaan nähnyt tai uneksinut saavansa nähdä moista
inhimillisessä olennossa.

Tuli aika, jolloin Kama ei voinut kulkea etunenässä tallaamassa tietä,
ja kun hän antoi Daylightin koko päivän raataa lumikengissä, oli se
todistus siitä, että hänen voimansa olivat vallan lopussa. Marshista
Lindermaniin ulottuvan järvi jonon he kulkivat järvi järveltä ja
alkoivat nousta Chilcootille. Oikeastaan piti Daylightin leiriytyä
solan viimeiselle kukkulalle pimeän tultua, mutta hän jatkoi matkaa
alas Sheep Campiin, sillä hänen takanaan raivosi lumimyrsky, joka olisi
viivyttänyt häntä kaksikymmentäneljä tuntia.

Tämä viimeinen ankara ponnistus mursi Kaman kokonaan. Aamulla ei hän
voinut enää tehdä työtä. Kun hän jännitettyään kaikki voimansa pääsi
istumaan, ähkyi hän ja vaipui takaisin makuulle. Daylight suoritti
molempien työn purkaen leirin, valjastaen koirat, ja kun kaikki oli
kunnossa, kääri hän kaikki makuuvaipat avuttoman intiaanin ympärille ja
laski hänet kuorman päälle. Kulku luisti hyvin, viimeinen taival oli
menossa. Hän ajoi koirat Dyea Canonin halki ja pitkin kovaksi tallattua
tietä, joka vei Dyea Postiin. Ja Kaman ähkyessä kuormalla ja Daylightin
juostessa ohjaustangosta pidellen välttäen joutumasta kiitävän reen
jalasten alle, saapuivat he Dyeaan meren rannalle.

Uskollisena lupaukselleen ei Daylight pysähtynyt tänne. Tunnin
kuluessa oli hän kuormittanut rekeen postipussit ja koiranruoan,
valjastanut uudet koirat ja hankkinut uuden intiaanin Kaman sijaan.
Kama ei ollut hiiskunut sanaakaan tulohetkestä siihen hetkeen, kun
Daylight lähtövalmiina seisoi hänen vieressään jättääkseen hyvästit. He
puristivat toistensa kättä.

"Te näännytätte tuon intiaanin", sanoi Kama. "Eikö totta, Daylight? Te
näännytätte hänet."

"Vieläpä mitä", sanoi Daylight irvistellen.

Kama ravisti epäillen päätään ja kääntyi selin, kun Daylight lähti.

Daylight ennätti Chilcootin yli samana päivänä ja pimeässä ja
lumipyryssä hän kulki nuo viisisataa jalkaa alas Crater Lakeen, mihin
leiriytyi. Kaukana puurajan yläpuolella oli leiri "kylmä", sillä
hänellä ei ollut polttopuita mukana. Tänä yönä peitti heidät kolmen
jalan paksuinen lumikerros ja kun he pimeänä aamuna kaivautuivat
esille lumesta, yritti intiaani karata. Hän oli saanut tarpeensa
taivaltamisesta miehen kera, jota hän piti mielipuolena. Mutta Daylight
pakoitti hänet ankaruudellaan pysymään paikallaan ja he kulkivat
poikki Deep Laken ja Long Laken, ja poikki Lake Lindermanin tasaisen
jään. Paluumatka oli yhtä näännyttävää ponnistelua kuin menomatkakin,
eikä tämä intiaani kestänyt sitä yhtä hyvin kuin Kama. Ei hänkään
valittanut. Eikä koettanut toistamiseen karata. Hän raatoi ja teki
parhaansa samalla kun hän uudisti päästöksensä välttää vastaisuudessa
Daylightia. Päivät kuluivat yön ja hämärän vaihdellessa, milloin satoi
lunta, milloin oli hyytävä pakkanen, ja koko ajan, tuntien verkkaan
kuluessa, jättivät he taakseen peninkulmittain taivalta.

Mutta Fifty Milessa sattui heille onnettomuus. Heidän kulkiessaan
jäälautan yli, murtui jää koirien alta ja virta vei ne jään alle.
Hihnat, jotka yhdistivät valjakon rekeä lähinnä olevaan koiraan,
katkesivat, ja virta vei valjakon näkyvistä. Vain rekeä lähinnä oleva
koira jäi, ja Daylight pani intiaanin valjaisiin, ruveten itsekin rekeä
vetämään. Mutta mies ei tällaisessa työssä vastaa edes yhtä koiraa ja
nyt oli kahden miehen suoritettava viiden koiran työ. Ensimäisen tunnin
kuluttua Daylight jo vähensi kuormaa reestä. Koiran ruoka, tarpeettomat
kapineet ja varakirves heitettiin nyt tien oheen. Seuraavana päivänä
koiralta tässä ankarassa ponnistuksessa katkesi jalkasuoni. Koiraa ei
voinut auttaa, Daylight ampui sen ja hylkäsi reen. Hän otti selkäänsä
160 naulaa postia ja ruokavaroja, ja sälytti intiaanin selkään
125 naulaa. Tarvekalujen kulettaminen olisi ollut itsekidutusta.
Indiaani kauhistui nähdessään, että jokainen naula arvotonta postia
säilytettiin, kun taas pavut, juoma-astiat, sangot ruoka-astiat ja
varavaatteet heitettiin kinokseen. Mukaan otettiin vain vaippa mieheen,
yksi kirves, tina-astia ja niukalti silavaa ja jauhoja. Silavan saattoi
syödä raakana ja jauhoista sai kuumaan veteen sekoittamalla vesivelliä,
jolla mies pysyi jalkeilla. Rihlapyssy ja sen ampumavarat hylättiin
niinikään.

Ja tällä tavoin kulkivat he nuo kaksisataa peninkulmaa Selkirkiin.
Daylight oli taipaleella myöhään ja varhain, koska tunnit, jotka
ennen olivat kuluneet leiri-valmistuksiin ja koirien valjastukseen,
nyt käytettiin kulkuun. Yöllä kyyröttivät he pienen nuotion ääressä
vaippoihinsa kääriytyneinä, söivät jauhovelliä ja paistoivat silavaa
tikun käressä; ja aamupimeässä he nousivat sanaakaan vaihettamatta,
sälyttivät taakat selkäänsä, korjasivat kantohihnoja ja läksivät
taipaleelle. Viimeiset peninkulmat Selkirkiin ajoi Daylight eteenpäin
kuin juhtaa intiaania, kuoppaposkista ja -silmäistä haamua, joka
muutoin olisi paneutunut kinokseen nukkumaan ja heittänyt taakkansa
maahan.

Selkirkissa valjastettiin vanha koiravaljakko, joka oli levännyt
ja nyt oli hyvissä voimissa. Ja samana päivänä ponnisteli Daylight
eteenpäin hoitaen ohjaustankoa vuorotellen Le Bargen intiaanin kanssa,
joka oli vapaaehtoisesti tarjoutunut toimeen menomatkalla. Daylight
oli kuluttanut kaksi päivää enemmän kuin hän alkuaan oli laskenut ja
lumisade ja umpitie pitivät hänet kaksi päivää jälessä koko matkan
Forty Mileen. Ja täällä ilma suosi häntä. Oli tulossa ankara pakkanen
ja luottaen siihen vähensi Daylight koirain ja miesten ruokavaroja.
Forty Milen miehet ravistivat pahaaennustavasti päätään ja tahtoivat
tietää, mitä hän tekisi, jos lumisadetta yhä jatkuisi.

"Pakkanen tulee varmasti", nauroi Daylight ja läksi taipaleelle.

Monta rekeä oli jo tänä talvena kulkenut Forty Milen ja Circle Cityn
väliä ja tie oli poljettu kovaksi. Ja ankara pakkanen tuli ja pysyi
ja Circle City oli vain kahdensadan peninkulman päässä. Le Bargen
intiaani oli nuori mies, jonka kokemuspiiri oli vielä rajoitettu ja
joka oli hyvin ylpeä. Hän lähti ilomielin taipaleelle Daylightin kera
ja kuvittelipa ensin voivansa uuvuttaa valkoisen miehen. Ensimäisiä
sataa peninkulmaa kuljettaessa hän etsi Daylightista heikontumisen
oireita ja ihmetteli, kun ei niitä nähnytkään. Toisia sataa
peninkulmaa taivallettaessa huomasi hän heikkouden oireita itsessään
ja puri hammasta ja kesti. Ja Daylight oli väsymätön, hän milloin
juoksi ohjaustangon ääressä, milloin lepäsi vuorollaan kiitävässä
reessä. Viimeisenä päivänä, jolloin oli kylmempi ja kirkkaampi kuin
milloinkaan, oli keli mainio, ja he taivalsivat seitsemänkymmentä
peninkulmaa. Kello oli kymmenen illalla kun he nousivat ylös
rantaäyrästä ja huimaa vauhtia kiitivät piikin Circle Cityn pääkatua;
ja nuori intiaani juoksi reen perässä, vaikka oli oikeastaan hänen
vuoronsa olla ohjaustangossa. Tämä oli kunnioitettavaa ylvästelyä,
sillä hän oli matkalla huomannut voimainsa rajan ja vain vaivoin
pysynyt mukana. Nyt hän korskasti juoksi leiriin.



VI LUKU.


Miesjoukko täytti Tivolin -- sama seurue, joka oli nähnyt Daylightin
lähdön kaksi kuukautta takaperin, sillä oli kuudennenkymmenennen
ensimäisen päivän yö ja mielipiteet olivat eriäviä siitä, voisiko hän
suorittaa tehtävänsä. Kello kymmenen lyötiin vielä vetoja, vaikka joka
vedon jälkeen uskalsivat ne, jotka luottivat hänen epäonnistumiseensa,
yhä suurempia summia vetoon. Sydämensä syvyydessä oli Neito varma
siitä, että Daylight oli menettänyt vedon, mutta löi kuitenkin Charley
Batesin kera vetoa kahdestakymmenestä unssista neljääkymmentä vastaan,
että Daylight tulisi perille ennen puoltayötä.

Hän ensimäisenä kuuli koirien haukunnan.

"Kuulkaa!" huusi hän. "Se on Daylight!"

Kaikki hyökkäsivät yhtenä miehenä ovelle, mutta kun kaksoisovet saatiin
auki, perääntyi joukko. He kuulivat koirien vinkunan, koiranruoskan
läimäykset ja Daylightin äänen hänen huudellessaan rohkaisusanoja
väsyneille eläimille, jotka komeasti päättivät työnsä vetämällä rekeä
pitkin puista lattiaa huoneeseen. Ne tulivat pyrynä huoneeseen, ja
niiden kera pakkanen, näkyvä valkea usva, jonka läpi ne häämöittivät
valjaitaan kiristellessä, kunnes näytti siltä kuin olisivat ne uineet
virrassa. Niiden jälestä tuli ohjaustankoa pitelevä Daylight, joka
näytti kahlaavan polviin saakka ulottuvassa pakkasusvassa.

Hän oli entinen Daylight, vaikka olikin laiha ja silmät olivat
kuopalla ja hänen mustat silmänsä säteilivät yhtä kirkkaasti kuin
konsanaan ennen. Hänen parkansa huppukaulus oli vedetty pään yli kuin
munkilla, ja viitan laskokset valuivat suorina poimuina polviin saakka.
Leirisavun ja tulen tahrimana ja polttamana kertoi hänen pukunsa hänen
matkansa tarinan. Kahden kuukauden vanha parta peitti hänen kasvonsa;
ja parrassa taas oli jääpalasia, jotka hänen hengityksensä oli
synnyttänyt pitkällä seitsemänkymmenen peninkulman taipaleella.

Hänen tulonsa huoneeseen oli vaikuttava kuin hyvä kuvaelma, ja hän
tiesi sen. Tämä oli hänen elämäänsä, juuri hänen mielensä mukaista.
Toveriensa keskuudessa oli hän suuri mies, napaseudun sankari. Hän oli
ylpeä siitä, ja hänelle oli suuri hetki tulla suoraan kahdentuhannen
peninkulman taipaleelta tähän tarjoiluhuoneeseen koirat, reki,
posti, intiaani ja tavarat mukanaan. Hän oli suorittanut vielä yhden
mainetyön, josta kerrottaisiin pitkin Yukonia -- hän, Burning Daylight,
erämaankulkijain ja koiranajajain kuningas.

Hän vavahti hämmästyksestä kuullessaan tervetuliaismelun ja nähdessään
Tivolin jokaisen tutun yksityiskohdan -- pitkän tarjoilupöydän ja
pullorivit, pelipöydät, suuren uunin, punnitsijan vaakakuppeineen,
soittoniekat, miehet ja naiset, Neidon, Celian ja Nellien, Dan
MacDonaldin, Bettlesin, Billy Rawlinsin, Olaf Hendersonin, Doc Watsonin
-- kaikki heidät. Kaikki oli juuri niin kuin se oli ollut hänen
lähtiessään, ja ulkonäöstä päättäen olisi tämä vallan hyvin saattanut
olla sama päivä, jona hän oli lähtenyt. Nuo kuusikymmentä päivää
yhtämittaista taivallusta valkeassa erämaassa olivat nyt äkkiä etäällä,
näkymättömissä -- niitä ei enää ollutkaan! Ne olivat olleet vain hetken
häiveitä. Hän oli vaipunut äänettömyyden avaruuteen, oli sukeltanut
seuraavassa hetkessä sieltä takaisin ja oli nyt taas Tivolin remussa ja
hälinässä.

Silmäys rekeen purjekankaaseen käärittyine postipusseineen oli tarpeen
ennenkuin hän tuli vakuutetuksi noiden kuudenkymmenen päivän ja
kahdentuhannen peninkulman taivalluksen todellisuudesta. Kuin unessa
puristi hän tarjottuja käsiä. Hän oli haltioissaan. Elämä oli ihanaa.
Hän rakasti sitä. Suuri ystävyyden ja toveruuden tunne tempasi hänet
mukaansa. He olivat kaikki hänen tovereitaan, hänen kaltaisiaan. Se
oli valtavaa, peloittavaa. Hän tunsi sydämensä sulavan ja hän olisi
tahtonut puristaa heidät kaikki yhtaikaa rintaansa vasten hellään
syleilyyn.

Hän hengähti syvään ja huusi: "Voittaja maksaa, ja minä olen voittaja,
eikö totta? Tulkaa, te malemutit ja siwashit ja sanokaa mitä haluatte!
Tässä on Dyean posti, suoraan meren rannalta tuotuna. Heittäkää
purkaminen hiiteen ja tulkaa ryypylle!"

Kaksitoista paria kättä oli ryhtynyt purkamaan rekeä, kun nuori
Le Bargen intiaani, joka halusi ryhtyä samaan työhön, äkkiä ja
vaivaloisesti suoristihe. Hänen silmistään kuvastui suuri hämmästys.
Hän katseli silmät suurina ympärilleen, sillä kaikki, mitä hän
näki, oli uutta hänelle. Hän oli vallan ymmällä ja taas hän
huomasi mitättömyytensä. Hän vapisi kuin olisi saanut äkillisen
halvauskohtauksen, ja hänen polvensa pettivät. Hän vaipui hitaasti
poikittain reen yli ja pyörtyi.

"Väsymystä", sanoi Daylight. "Nostakaa hänet reestä ja pankaa hänet
vuoteeseen, joku teistä kaikista. Hän on kelpo intiaani."

"Daylight on oikeassa", oli Doc Watsonin tuomio hetkistä myöhemmin.
"Mies on vallan kuitti."

Posti avattiin, koirat ajettiin asuntoonsa ja ruokittiin, ja Bettles
viritti laulun sassafras-juuresta heidän nojaillessaan pitkään
tarjoilupöytään jutellen ja perien saataviaan vedoista.

Muutamia minuuttia myöhemmin pyöri Daylight tanssilattialla tanssien
valssia Neidon kera. Hän oli vaihtanut parkan nahkalakkiinsa ja
villahuopatakkiin, riisunut jäätyneet intiaanisaappaansa ja tanssi nyt
sukkasillaan. Hän oli myöhään iltapäivällä kastunut polviin saakka,
jatkanut matkaa jalkineita muuttamatta, ja hänen pitkät saksalaiset
sukkansa olivat polviin saakka jäässä. Huoneen lämmössä alkoi jää sulaa
ja murtua lohkareiksi, jotka takertuivat sukkiin. Nämät lohkareet
kalisivat hänen tanssiessaan ja niitä putosi vähä väliä kolahtaen
lattiaan ja toiset tanssijat liukastuivat niihin. Mutta kaikki antoivat
Daylightille anteeksi. Hän, joka oli yksi niitä harvoja, jotka loivat
lakia tässä kaukaisessa maassa, ja käytöksellään antoivat oikean ja
väärän mittapuun, ei kuitenkaan kaikitenkaan ollut lain yläpuolella.
Hän oli noita harvinaisia ja onnensuosimia kuolevaisia, jotka eivät
voi tehdä mitään väärää. Mitä hän teki oli oikein, olipa muille
sitten sallittua tai ei tehdä samoin. Luonnollisesti ovat sellaiset
kuolevaiset poikkeusasemassa sen tosiasian perusteella, että melkein
aina johdonmukaisesti tekevät oikein ja tekevät sen hienommin ja
ylevämmin kuin muut ihmiset. Niinpä Daylightkin, joka oli vanhempi
sankari tässä nuoressa maassa ja samalla nuorempi kuin useimmat heistä,
liikkui kuin erikoisolento, kuin mies, joka oli päätään pitempi
kaikkea muuta kansaa, oikea miesten mies. Eikä ollut ihme, että Neito
tanssi tanssin toisensa jälkeen hänen kanssaan ja koko ajan raskain
mielin tiesi, ettei hän Daylightin silmissä ollut mitään muuta kuin
hyvä ystävä ja mainio tanssimaan. Oli pieni lohdutus tietää, ettei
hän rakastanut ketään muutakaan naista. Hän oli sairas rakkaudesta
Daylightiin ja tämä tanssi hänen kanssaan aivan yhtä kernaasti kuin
olisi tanssinut kenen naisen kanssa tahansa, samaten kuin olisi
tanssinut miehen kanssa, joka tanssi hyvin ja jonka käsivarren ympäri
oli sidottu silkkinenäliina naisellisuuden merkiksi.

Sellaisen miehen kera Daylight tanssikin tänä yönä. Vanhojen erämiesten
keskuudessa oli aina ollut kestäväisyyden todistuksena tanssia toinen
mies uuvuksiin, ja kun Ben Davis, farao-pelin pankinpitäjä, kirjava
side käsivarressaan pyysi Daylightia skotlantilaiseen tanssiin, alkoi
leikki. Tanssi alkoi ja kaikki perääntyivät katselemaan. Nuo kaksi
miestä pyörivät ja pyörivät ja aina samaan suuntaan. Sanoma siitä kulki
suureen tarjoiluhuoneeseen ja tarjoilu- ja pelipöydät jäivät tyhjiksi.
Soittoniekat soittivat soittamistaan ja nuo kaksi miestä pyörivät
pyörimistään. Davis oli harjaantunut tähän työhön ja Yukonissa hän oli
voittanut painissa monen vahvankin miehen. Mutta muutaman minuutin
kuluttua oltiin selvillä siitä, että hän, eikä Daylight, joutuisi
tappiolle.

Vielä kotvan he pyörivät ympäri ja sitten Daylight äkkiä pysähtyi,
päästi irti toverinsa ja etääntyi seinämälle hoiperrellen ja huitoen
käsillään kuin ilmaa saadakseen. Mutta Davis, sekava hämmästyksen
hymy kasvoilla, horjahti sivullepäin, kääntyi koettaessaan saavuttaa
tasapainon ja syöksyi päistikkaa ovelle. Daylight hoiperteli ja huitoi
ilmaa käsillään ja tarttui lähinnä seisovaan tyttöön alottaakseen hänen
kanssaan valssin. Taas oli hän suorittanut suurtyön. Väsyneenä kahden
tuhannen peninkulman matkasta jäätä pitkin ja juostuaan samana päivänä
seitsemänkymmentä peninkulmaa, oli hän tanssinut täysissä voimissa
olevan miehen uuvuksiin ja tämä mies oli Ben Davis.

Daylight rakasti kunniapaikkoja ja vaikka hänen maailmassaan oli
sellaisia vähän, oli hän valloittanut korkeimman minkä tiesi. Suuri
maailma ei ollut milloinkaan kuullut hänen nimeään, mutta aavassa,
hiljaisessa Pohjolassa tunsivat sen joka paikassa valkoihoiset ja
intiaanit ja eskimot, Beringin merestä soliin saakka, eteläisten jokien
päähaaroilta aina Point Barrowin rannoilla oleville tuntureille saakka.
Vallanhimo oli hänessä voimakas ja se ilmeni kaikessa, joko hän sitten
kamppaili luonnonvoimien, toisten miesten tai pelionnen kera. Kaikki
oli peliä, elämä ja kaikki sen yritykset. Hän pelasi koko sielullaan.
Tappionuhka ja voitonmahdollisuudet olivat ruoka ja juoma. Tosin ei
elämä ollut täydellisesti sokea, sillä se vaati tietoja, taitoa ja
voimia; mutta sen takana oli ikuinen kohtalo, joka toisinaan rikkoi
lupauksensa ja musersi viisaat ja siunasi hullut ja narrit -- onni,
jota kaikki etsivät ja jonka kaikki uneksivat voittavansa. Ja niin
hänkin. Kaikissa vaiheissaan syvä elämä lauloi itse seireenilaulua
omasta mahtavuudestaan, aina kuiskaten ja innokkaasti vakuuttaen
hänelle, että hän kykenisi aikaansaamaan enemmän kuin muut miehet,
voittamaan, missä he olivat joutuneet tappiolle, menestymään
siinä, missä he olivat joutuneet surman omiksi. Se oli terveen ja
voimakkaan elämän vaatimus, elämän, joka ei tuntenut heikkoutta eikä
rappeutumista, ja joka juopuu ylpeästä tyytyväisyydestä ja ihastuu
omaan toivehikkaisuuteensa. Aina, hiljaisimmassakin kuiskauksessa
ja äänekkäimmässäkin torventoitotuksessa kuului sanoma, että joskus
hän jossakin saavuttaisi kohtalon, valtaisi sen ja merkitsisi sen
omakseen. Kun hän pelasi pokeria kuiskasi se neljästä ässästä ja
loistavista sarjoista. Kun hän teki suunnitelmia, kuiski se nurmikosta
löydettävästä kullasta, kullasta peruskalliossa ja kullasta joka
paikassa. Taivaltaessaan pitkin intiaanipolkuja ja -virtoja ja
nähdessään nälkää, kuului sanoma: toiset saattavat nääntyä, mutta hän
pääsee voittajana perille. Se oli tuo vanhanvanha valhe elämästä, joka
saa ihmisen muka tuntemaan itsensä, uskomaan olevansa kuolematon ja
katoamaton, ja kykenevänsä hallitsemaan muitten elämää ja toteuttamaan
kaikki sydämensä toivomukset.

Ja niin Daylight valssin pyörteissä karkoitti pyörtymyksensä ja vei
seurueen juomapöytään. Mutta nyt kohosi yksimielinen vastalause. Ei
enää hyväksytty hänen mielilausettaan, että voittaja maksaa. Se oli
hyväin tapain ja toverihengen vastaista, ja vaikka tuo mielilause
perustui hyvään toveruuteen, ei sitä juuri hyvän toveruuden vuoksi
voitu enää noudattaa. Nyt oli Ben Davis'en asia tarjota ja hänen täytyi
tarjota. Sitä paitsi oltiin sitä mieltä, että Daylightin piti saada
ilmaiseksi, talon puolesta, mitä vaan halusi. Bettles puhui muiden
puolesta ja hänen todisteensa olivat selvät ja siinä maassa tehoavat,
ja ne hyväksyttiin epäilyittä.

Daylight irvisti, astui rulettipöydän luo ja osti kasan keltaisia
pelimerkkejä. Kymmenen minuutin kuluttua hän meni punnitsijan luo
ja sai kahden tuhannen dollarin arvosta kultahiekkaa. Onni hänellä
oli, vaikka tuo onni olikin pelottava. Hän kävi yhä ylimielisemmäksi.
Nyt hän eli ja tämä yö oli hänen. Hän kääntyi päin hyväätarkoittavia
arvostelijoitaan.

"Nyt kai voittaja varmasti saa maksaa", sanoi hän.

Ja he suostuivat. Ei auttanut vastustella Daylightia, kun hän herkesi
hurjalle päälleen ja ryhtyi komeilemaan.

Kello yksi aamulla hän näki Elijah Davis'in, Henry Finnin ja Joe
Hines'in yhdessä ryhelmässä seisovan ovella. Daylight ehätti väliin.

"Minne olette kaikki menossa?" kysyi Daylight koettaen vetää heitä
takaisin tarjoilupöydän luo.

"Nukkumaan", vastasi Elijah Davis.

Hän oli laiha, tupakkaa pureskeleva Uuden Englannin mies, perheensä
ainoa uskalikko, joka oli kuullut ja noudattanut Lännestä, Mount
Desertin laidunmaiden ja salojen takaa kuuluvaa kutsua.

"Mennä levolle", lisäsi Joe Hines anteeksipyytäen. "Aijomme aamulla
suoriutua taipaleelle."

Daylight pidätti heitä vielä.

"Minne? Onko tehty uusi löytö?"

"Ei mitään uutta löytöä", selitti Elijah. "Aijommepa vain hiukan
yrittää ja käydä käsiksi Ylämaahan. Haluatko tulla mukaan?"

"Haluanpa tietenkin", vahvisti Daylight.

Mutta kysymys oli tehty leikillä eikä Elijah ollut kuulevinaan
myöntymystä.

"Aijomme käydä käsiksi Stewart-jokeen", jatkoi hän. "Al Mayo kertoi
minulle ensi kerran kulkiessaan Stewartia alas nähneensä joitakin
matalikon tapaisia ja me aijomme tutkia niitä joen vielä ollessa
jäässä. Sinä kuulet, Daylight, ja muista sanoneeni: kohta tulee aika,
jolloin kullankaivuu on käynnissä talvella. Silloin nauravat miehet
meidän talviuntamme."

Tähän aikaan oli kullankaivuu talvella tuntematon asia Yukonissa.
Maa oli jäässä sammaleesta ja ruohosta aina peruskallioon saakka ja
jäätynyt sora, kova kuin graniitti, oli kuokan ja lapion tiellä.
Kesällä miehet kaivoivat maata, mikäli aurinko sitä sulatti. Sitten
ryhtyivät he kullankaivuuseen. Talvella he kuljettivat varastonsa,
kävivät hirvenä jossa, laittoivat kaikki valmiiksi kesän työtä varten
ja vetelehtivät sitten kylmät, pimeät kuukaudet läpeensä Circle Cityn
ja Forty Milen tapaisissa suurissa keskusleireissä.

"Talvikaivuuseen ryhdytään vielä varmasti", sanoi Daylight.
"Malttakaahan kunnes tuo suuri kultalöytö tehdään virran yläpäässä.
Silloin saatte nähdä uudenlaista kaivostyötä. Mikä estää polttamasta
puita ja syventämästä kuiluja ja kaivamasta kuljetuskujia pitkin
peruskallioita? Jäätynyt maa ja sora pysyy jäässä siksi kuin itse
helvetti on jäätynyt ja sen myllyvesi muuttunut jääksi. Tulevaisuudessa
kaivetaan malmisuonia sadan jalan syvyydessä. Tulen varmasti mukaan,
Elijah."

Elijah nauroi, kokosi toverinsa ja aikoi toisen kerran lähteä ovelle.

"Malttakaa", huusi Daylight, "Puhun kuin puhunkin tosissani."

Nuo kolme miestä kääntyivät äkkiä katsomaan häntä, kasvoillaan
hämmästystä, mielihyvää ja epäuskoa.

"Olette mieletön", sanoi Finn, hiljainen, vakaa Wisconsinin mies.

"Koirani ja rekeni ovat valmiina", vastasi Daylight. "Siinä on kaksi
valjakkoa ja puoli kuormaa, vaikka meidän täytyy vuorollamme olla
helpommalla, sillä koirat ovat tietenkin uuvuksissa."

Nuo kolme miestä olivat hyvin mielissään, mutta vielä hiukan
epäilevällä kannalla.

"Kuulkaapas nyt Daylight", sanoi Joe Hines ajattelemattomasti. "Meillä
on mielessä tosityö. Tuletteko mukaan?"

Daylight ojensi kätensä ja puristi hänen kättään.

"Silloin on teidän parasta panna levolle", neuvoi Elijah. "Aijomme
lähteä liikkeelle kello kuudelta, eikä neljänkään tunnin uni ole pitkä."

"Eiköhän meidän pitäisi siirtää matkaamme yhden päivän ja antaa hänen
levätä", ehdotti Finn.

Daylightin ylpeyttä oli loukattu.

"Älkää tehkö sitä", huusi hän. "Lähdemme kello kuudelta. Mihin aikaan
haluatte nousta? Kello viisi? Hyvä, minä herätän teidät kello viisi."

"Teidän pitäisi nukkua hiukan", neuvoi Elijah vakavasti. "Ette voi
yhtämittaa olla taipaleella."

Daylight oli loukkaantunut, syvästi loukkaantunut. Hänenkin rautainen
ruumiinsa tunsi väsymystä. Hänen jokainen lihaksensa kaipasi lepoa,
kauhistui jatkuvia ponnistuksia ja ajatusta, että oli taas lähdettävä
taipaleelle. Hänen ruumiinsa vastalause herätti kapinan hänen
aivoissaan. Mutta syvimpänä oli ylenkatseellisena ja epäilevänä elämä
itse, sen oleellinen tuli, ja se kuiskasi, että kaikki Daylightin
toverit odottivat, että nyt oli aika himmentää uudella mainetyöllä
entiset, kerskailla voimistaan muiden voimien rinnalla. Siinä oli taas
elämä kuiskaamassa vanhoja valheitaan. Ja liitossa sen kanssa oli
whisky, joka nosti rohkeuden ja turhamaisuuden ylimmilleen.

"Luuletteko te, että minä olen sylivauva?" kysyi Daylight. "Kahteen
kuukauteen en ole juonut tippaakaan, enkä tanssinut askeltakaan, enkä
ollut ihmisten parissa. Menkää te levolle. Herätän teidät kello viisi."

Ja loppuyön hän tanssi sukkasillaan ja kello viisi aamulla koputtaa
jyristi hän uusien toveriensa majan ovelle ja lauloi laulua, josta hän
oli saanut nimensä:

"Päivä koittaa, kaikki te Stewart-joen kullanetsijät! Päivä jo koittaa!
Päivä jo koittaa! Päivä jo koittaa!"



VII LUKU.


Tällä kertaa oli kulku helpompaa. Tie oli tallattu kovemmaksi, eikä
heidän ollut kuljettava posti-määräajan kuluessa. Päivämatkat olivat
lyhyemmät samoinkuin työpäiväkin. Postia kuljettaessaan oli Daylight
näännyttänyt kolme intiaania, mutta hänen nykyiset toverinsa tiesivät,
etteivät he saaneet olla näännyksissä tullessaan Stewart-joen
matalikoille, joten he taivalsivat hitaammin. Ja täten hitaasti
kuljettaessa kokosi Daylight voimia ja lepäsi. Forty Milessa he
viipyivät kaksi päivää koirien vuoksi ja Sixty Milessa möi Daylight
koiransa. Päinvastoin kuin Daylight eivät ne olleet tuon hirveän matkan
jälkeen Selkirkista Circle Cityyn voineet paluumatkalla koota voimia.
Nuo neljä miestä jatkoivat matkaa Sixty Milesta ja Daylightin reen
edessä oli uusi koiravaljakko.

Seuraavana yönä leiriytyivät he Stewart-joen suussa olevalle
saariryhmälle. Daylight puhui kaupunginpaikoista ja vaikka toiset
nauroivat hänelle, osoitti hän heille joitakuita korkeita metsäisiä
saaria.

"Luulen, että suuri kulta-aarre löytyy Stewartjoesta", selitti hän.
"Tokkopa te olette silloin mukana ja tokkopa te silloin haluattekaan.
Mutta minä varmasti tahdon olla mukana. Teidän olisi nyt parempi
tutkistella asiaa ja liittyä minuun."

Mutta toiset olivat itsepäiset.

"Olette yhtä hupsu kuin Harper ja Joe Ladue", sanoi Joe Hines".
Tunnetteko tuon suuren tasangon tapaisen Klondike-joen alapuolella ja
Moosehide Mountainen alla? No, Forty Milen kirjuri kertoi minulle,
että he valtasivat sen noin kuukausi takaperin -- Harperin ja Laduen
kaupunginpaikka. Ha! Ha! Haa!"

Elijah ja Finn yhtyivät nauruun, mutta Daylight oli ankaran totinen.

"Siellä se on!" huusi hän. "Kultalöytö on tulossa. Sen tuntee ilmassa,
sanon minä teille! Minkävuoksi olisivat he paaluttaneet niin suuren
alan, elleivät he olisi vainunneet kultaa. Olisittepa te paaluttaneet
sen."

Hänen äänensä surullinen sävy synnytti heissä toisen naurunrähäkän.

"Naurakaa vaan, naurakaa! Sepä juuri pimittää teidän järkenne. Te
luulette kaikki, että kullanetsiminen on ainoa keino päästä rikkaaksi.
Mutta minäpä sanon teille, että kun suuri kulta-aarre löytyy, raapitte
te hiukan maanpintaa ja mutaa, mutta vähän siitä kostutte. Te nauratte
elohopealle huuhdontakattilassa ja luulette, että kaikkivaltias Jumala
on luonut kultahiekan vartavasten sylivauvoille ja arkajalkaisille
uusille tulokkaille. Kultakimpaleita suoraan, se on teidän mielestänne
ainoa mahdollinen tapa. Te ette saa puoliakaan siitä, mitä maaperässä
on, ja huuhtoessanne menee teiltä siitäkin vielä puolet hukkaan.

"Mutta miehet, jotka luovat maan suuruuden, perustavat kaupunkeja,
suur-yhtiöitä, pankkeja -- --"

Tässä keskeytti hänet taas naurunremahdus. Pankkeja Alaskaan! Ajatus
oli kovin hullu.

"Niin, ja perustavat pörssin -- --"

Miehet vääntelehtivät naurusta. Joe Hines vierähti vuoteelleen ja
piteli sivujaan.

"Ja heidän jälkeensä tulevat suuret kaivoshuijarit, jotka ostavat
kokonaisia kaivosalueita, missä te olette raaputelleet roposia
saadaksenne kuin kanat hernemaassa. Ja he käyttävät kesällä puserrettua
ilmaa ja talvella höyryä -- --"

Sulattaa maata höyryllä! Se oli jo liikaa. Daylight oli varmasti
sivuuttanut entiset ennätyksensä leikinlaskussa. Sulattaa höyryllä
maata -- vaikka sulattaminen puitakin polttamalla oli vain kuviteltu
koe, tuulentuoma unelma!

"Naurakaa te vaan, naurakaa! Ette ole vielä saaneet silmiänne auki.
Olette kuin läjä pieniä naukuvia kissanpoikia. Sanon teille, että
Harperista ja Laduesta tulee miljoonanomistajia, jos kulta-aarre
löydetään Klondikesta. Ja jos se löydetään Stewartista, saatte nähdä
Elam Hamishin kaupunginpaikalla kansanvaelluksen. Siihen aikaan
kuljette te kaikki ilmaa haukkoen..." Hän huokasi alistuvasti. "No,
luulen, että minun täytyy antaa teille jotakin purtavaa tai lientä
nieltäväksi tai mitä hyvänsä suuhun pantavaa."

Daylight näki näyn. Hänen mielikuvituksensa oli ahdasrajainen,
mutta kaikki mitä hän näki, hän näki suuresti. Hänen ajatustapansa
oli järjestelmällistä, hänen mielikuvituksensa käytännöllistä,
eikä hän milloinkaan uneksinut turhia. Kun hän mielikuvituksessaan
rakensi vilkasliikkeisen suurkaupungin autiolle metsän ja lumen
peittämälle lakeudelle, oli sen perustuksena kultalöytö, joka teki
kaupungin mahdolliseksi, ja lähinnä hän otti huomioon sataman, sahan
ja varastohuoneiden paikan ja kaikki muut tällaiset seikat, jotka
ovat tarpeellisia kaukaisessa kaivoskaupungissa. Mutta tämä kaikki
oli vain perustana jollekin suuremmalle, nimittäin mielikuvituksen
leikittelylle. Hän kuvitteli kaupunkinsa kaikki olot, sen taloudelliset
ja muut suhteet. Näin sai hän laajemman alan mielikuvitukselleen,
joka hipoi taivaan pilviä, rajana toisella puolen etelä ja toisella
puolen revontulet. Peli kävisi suurenmoiseksi, suuremmaksi kuin kukaan
Yukonin mies saattoi aavistaa, ja hän, Burning Daylight, kyllä
laittaisi itsensä tähän peliin.

Kuitenkaan ei tästä ollut nyt mitään hyötyä, vaan kullanetsinnästä.
Mutta suurtyötä oli tulossa. Samoinkuin hän uskalsi viimeisen
kultaunssinsa hyville poker-korteille, samoin pani hän elämänsä ja
ponnistuksensa kullanetsintään suuren kultalöydön toivossa. Hän ja
hänen kolme toveriaan taivalsivat koirineen, rekineen ja lumikenkineen
Stewartin jäätynyttä rantajäätä pitkin, taivalsivat yhä etäämmälle
valkeaan erämaahan, jonka loppumatonta hiljaisuutta ei milloinkaan
ollut häirinnyt ihmisäänet, kirveeniskut tai pyssynpamaukset. He
liikkuivat autiossa ja hyisessä hiljaisuudessa, pienet ihmismyyrät,
ennättäen päivässä määrätyt peninkulmat, sulattaen jäätä juomavedeksi,
leiriytyen yöksi lumeen. Heidän susikoiransa kyyröttivät huurteisena,
karvaisena kasana, heidän kahdeksan lumikenkäänsä törröttivät lumessa
rekien vieressä.

He eivät nähneet mitään merkkejä muista ihmisistä, vaikka he kerran
näkivät sauvottavan veneen, joka oli talaalla joen rannalla. Ken
olikin sen sinne jättänyt, ei hän ollut milloinkaan palannut; ja
he ihmettelivät sitä ja jatkoivat matkaa. Toisen kerran saapuivat
he paikalle, jossa oli ollut intiaanikylä, mutta intiaanit
olivat kadonneet; he olivat epäilemättä hirvenä jossa Stewartin
oikeanpuoleisilla rantamailla. Kahden sadan peninkulman päässä
Yukonista he löysivät nuo matalikot, joista Al Mayo oli kertonut. He
rakensivat pitempiaikaisen leirin, panivat ruokavaransa korkealle
telineelle suojellakseen niitä koirilta ja ryhtyivät työhön
matalikolla, kaivaen itselleen tien sorakerrokseen jääpeitteen läpi.

Se oli kovaa ja alkuperäistä elämää. Suuruksen syötyään ryhtyivät he
työhön harmaassa aamunsarastuksessa; ja kun yö yltyi keittivät he
ruokansa ja tekivät muita pikkuaskareita, tupakoivat ja kertoilivat
merimiesjuttuja kotvasen, kääriytyivät sitten makuuvaippoihinsa ja
nukkuivat revontulien leimutessa taivaalla ja tähtien karkeloidessa
avaruudessa. Heidän ravintonsa oli yksitoikkoista: hapanta leipää,
silavaa, papuja ja silloin tällöin vadillinen keitettyjä riisiryynejä
luumujen kera. Tuoretta lihaa ei heidän onnistunut hankkia. Eläinkunta
puuttui miltei kokonaan. Harvoin näkivät he lumikengän jättämällä
jäljellä kaniinin tai kärpän: mutta ylimalkaan näytti kaikki elämä
paenneen näiltä mailta. Se ei ollut heille mitään outoa, sillä kerran
tai pari oli heidän elämässään sattunut, että he olivat yhtenä vuotena
taivaltaneet seudun kautta, jossa vilisi metsänriistaa, ja jossa vuotta
tai paria myöhemmin ei ollut mitään.

He löysivät kultaa matalikoista, mutta ei niin suurissa määrin,
että olisi kannattanut sitä sieltä kaivaa, Ollessaan hirvenä jossa
viidenkymmenen peninkulman päässä, oli Elijah huuhtonut kattilassa
suuren puron pintasoraa ja huomannut sen lupaavaksi. He valjastivat
koirat ja ajoivat paikalle ottaen mukaan vain hiukan ruokavaroja.
Täällä ja mahdollisesti ensi kerran Yukonin historiassa otettiin
käytäntöön puiden polttaminen kuilua syvennettäessä. Se tapahtui
Daylightin alotteesta. Poistettuaan sammaleet ja ruohon laittoivat
he nuotion kuivasta kuusipuusta. Kuuden tunnin polttaminen sulatti
kahdeksan tuuman paksuudelta maata. He iskivät kuokkansa siihen ja
kun multamöhkäleet oli lapioitu pois, sytytettiin uusi nuotio. He
tekivät työtä myöhään ja varhain, kokeen onnistumisen yllyttäminä.
Tunkeuduttuaan kuuden jalan paksuisen jäätyneen multakerroksen läpi,
oli heidän käytävä käsiksi soraan, joka niinikään oli jäässä. Tässä
kävi eteneminen hitaammin. Mutta he oppivat hoitamaan nuotiotansa
paremmin ja saattoivat pian sulattaa viisi tai kuusi tuumaa kerrallaan.
Sorassa oli kultajauhoa ja kahden jalan päästä tuli jälleen vastaan
multakerros. Seitsemäntoista jalan syvyydeltä he tapasivat hienon
sorajuovan ja siinä kultaa ja koepannusta saatiin kuuden ja kahdeksan
dollarin edestä kultaa. Ikävä kyllä, oli tämä sorajuova vain tuuman
paksuinen. Sen alla oli multaa, jossa oli muinaisten puiden runkoja
ja maanpäältä hävinneiden hirviöiden luukivettymiä. Mutta he olivat
kuin olivatkin löytäneet kultaa; ja mikä oli luultavampaa kuin että he
löytäisivät suuren kerrostuman peruskallioon päästyään? He tahtoivat
kaivautua peruskallioon saakka, vaikka se olisi ollut neljänkymmenen
askeleen syvyydessä. He työskentelivät nyt yötä päivää kahdessa
työvuorossa ja kahdessa kuilussa, ja heidän nuotionsa savusivat aina.

Tähän aikaan loppuivat heidän papunsa ja Elijah lähetettiin pääleiriin
hakemaan lisää ruokaa. Elijah oli itse sisukas vanhanajan erämies.
Matka edestakaisin oli sata peninkulmaa, mutta hän lupasi tulla
takaisin kolmantena päivänä, sillä yksi päivä menisi menomatkaan ilman
kuormaa ja kaksi paluumatkaan kuormitettuna. Sensijaan hän saapuikin
toisen vuorokauden yönä. He olivat juuri panneet levolle, kun he
kuulivat hänen tulevan.

"Mitä hittoa nyt on tapahtunut?" kysyi Henry Finn, kun tyhjä reki
tuli nuotion valopiiriin ja kun hän huomasi, että Elijahin pitkähköt,
totiset kasvot näyttivät vielä pitemmiltä ja totisemmilta kuin
tavallisesti.

Joe Hines heitti puita nuotioon ja nuo kolme miestä kömpivät
makuuvaipoissaan lämmittelemään. Elijahin parrakkaat posket olivat
jäässä samoinkuin hänen kulmakarvansakin, joten hän turkeissaan näytti
uusenglantilaisen joulupukin irvikuvalta.

"Muistatteko tuota suurta kuusta, joka kannatti telineen joenpuoleista
kulmaa?" alkoi Elijah.

Onnettomuus oli pian kerrottu. Tuo suuri puu, joka oli näyttänyt niin
vankalta, että olisi luullut sen kestävän useamman sadan kilon painon,
oli sisältä ollutkin laho. Sen juuret olivat tavalla tai toisella
irroittautuneet maasta. Telineen paino yhdessä lumen painon kanssa oli
ollut liikaa sille; tasapaino, jota se ympäristönsä avulla niin kauvan
oli ylläpitänyt, oli järkytetty; se oli horjunut ja kaatunut rytisten
maahan, ja turmellut telineen ja järkyttänyt vuorostaan tasapainoa,
jonka nuo neljä miestä ja yksitoista koiraa olivat rakentaneet. Ahmat
olivat menneet hävitetylle varastopaikalle, ja mitä ne eivät olleet
syönet suuhunsa, sen ne olivat turmelleet.

"Ne olivat popsineet kaiken silavan ja luumut ja sokerin ja
koiranruo'an", kertoi Elijah, "ja olen varma siitä, että ne nakersivat
säkkeihin reijät ja ripottelivat jauhot ja pavut ja riisisuurimot
Danin ja Beersheban välille. Löysin tyhjiä säkkejä, jotka ne olivat
kuljettaneet neljännes-peninkulman päähän paikalta."

Kukaan ei puhunut mitään pitkään aikaan. Ei voinut sattua pahempaa
tapaturmaa kuin ruokavarojen kadottaminen napaseudun talven vallitessa
ja riistattomassa maassa. He eivät olleet pelkureita, mutta he
olivat valmiit katsomaan onnettomuutta suoraan silmiin ja miettimään
asemaansa. Joe Hines rupesi ensin puhumaan.

"Voimme etsiä lumesta papuja ja riisisuurimoita... vaikkei riisiä ollut
jäljellä kahdeksaa tai kymmentä naulaa enempää."

"Ja joku ottaa valjakon ja lähtee Sixty Mileen", sanoi Daylight
vuorostaan. "Minä lähden", sanoi Finn. He tuumivat vielä kotvasen.

"Mutta millä elävät kolme miestä ja toinen valjakko siksi kun hän
palaa?" kysyi Hines.

"On vain yksi neuvo siihen", sanoi Elijah puolestaan. "Sinä, Joe, otat
toisen valjakon ja kuljet pitkin Stewartia siksi kun löydät intiaanit.
Sitten palaat ruokatavarakuorman kera. Ennätät tänne paljoa ennemmin
kuin Henry ennättää takaisin Sixty Milesta ja teidän lähdettyänne
on meitä täällä syömässä vain Daylight ja minä, ja me kyllä tulemme
toimeen."

"Ja aamulla me lähdemme leiripaikalle katsomaan löytäisimmekö joitakin
ruoka-aineita lumesta." Puhuessaan asettui Daylight makuulle ja kääri
makuuvaipan ympärilleen. "Parasta käydä levolle, koska on varhain
lähdettävä taipaleelle. Te kaksi otatte koirat. Elijah ja minä lähdemme
kumpikin tahollemme katsomaan, emmekö löytäisi hirveä."



VIII LUKU.


Ei yhtään aikaa hukattu. Hines ja Finn olivat kaksi päivää olleet
taipaleella koirien kera, joiden ruoka-annokset jo olivat niukat.
Kolmantena päivänä keskipäivällä yhätti heidät Elijah ja ilmoitti,
ettei ollut nähnyt vilaustakaan hirvestä. Saman päivän yönä tuli
Daylight tuoden saman sanoman. Heti heidän saavuttuaan panivat miehet
toimeen tarkan etsinnän lumessa leirin ympärillä. Se oli laajaperäistä,
aikaa vaativaa työtä, sillä he löysivät papuja sadan englantilaisen
kyynärän päässä leiristä. Vielä yhden päivän miehet jatkoivat
vaivaloista etsimistään. Tulos oli kehno, ja nuo neljä miestä näkivät
sen laadun jakaessaan ne muutamat naulat ruokaa, jotka oli löydetty.

Niin pienet kuin heidän ruokavaransa olivatkin, jätettiin suurin osa
siitä Daylightille ja Elijahille. Ne, jotka lähtivät taipaleelle
koirien kanssa, toinen Stewartia ylöspäin ja toinen alaspäin, pääsivät
pikemmin ravinnon ääreen. Niiden kahden, jotka jäivät, oli tultava
toimeen siksi kun toiset palasivat. Sitäpaitsi, vaikka koirat,
joiden täytyi elää muutaman unssin papuannoksesta päivässä, kulkivat
hitaammin, olisi miehillä, jotka olivat niiden kera taipaleella,
viimeisessä hädässä edes koirat syötävänä. Mutta miehillä, jotka
jäivät, ei nälänhädän sattuessa ollut koiriakaan. Tästä syystä olivat
Daylight ja Elijah toivottomammassa asemassa. Se oli vähintä mitä he
saattoivat tehdä ja mitä he uskalsivat tehdä. Päivät kuluivat ja talvi
alkoi huomaamatta muuttua napaseudun kevääksi, joka saapuu äkisti kuin
salama. Tulossa oli vuoden 1896 kesä. Maaliskuu loppui ja huhtikuu
alkoi, ja Daylight ja Elijah laihoina ja nälkäisinä aprikoivat,
miten oli käynyt heidän kahden toverinsa. Vaikka otti lukuun kaikki
mahdolliset viivytykset ja antoi runsaasti aikaa, oli aika, jolloin
heidän olisi pitänyt palata, jo aikoja sitten ohi. Epäilemättä oli
heitä kohdannut onnettomuus. Toverukset olivat pitäneet mahdollisena,
että yhtä miestä saattoi kohdata onnettomuus ja pääasiallisesti siksi
oli lähetetty kaksi eri suuntaan. Mutta että tapaturma sattuisi heille
molemmille, oli lopullinen onnettomuus.

Kuitenkin Daylight ja Elijah elää kitkuttivat yhä vielä toivoen, vaikka
toivo jo näytti turhalta. Lumi ei ollut vielä alkanut sulaa, joten he
saattoivat koota lunta sortuneen telineen ympäriltä ja sulattaa sen
pannuissa ja padoissa ja huuhdontakattiloissa. Sen annettiin kotvanen
seisoa, ja kun sitten kaadettiin vesi pois, oli astian pohjalle jäänyt
ohut sakka-kerros. Tämä oli jauhoista, joita siellä täällä lumen
seassa oli siroteltuna jokunen hiukkanen. Silloin tällöin löytyi tästä
vellistä myös vetinen teelehti tai kahvipapu, ja siinä oli multapalasia
ja ruohonkorsia. Mutta mitä kauvemmas he ennättivät telineen paikalta,
sitä vähemmin löytyi jauhoja ja sitä ohuemmaksi kävi velli.

Elijah oli vanhempi heistä ja hän se ensiksi heikkenikin, niin että
hän makasi suurimman osan päivästä turkiksissaan. Silloin tällöin
saatiin orava, se piti heidät hengissä. Oravain pyynti tuli Daylightin
toimeksi ja se oli tarkkaa työtä. Koska ampumavaroja oli niukalti,
ei saanut kertaakaan ampua harhaan, ja koska hänen pyssynsä oli
isoreikäinen, oli hänen pakko ampua pieniä otuksia päähän. Oravia oli
hyvin vähän ja kului päiviä Daylightin näkemättä ainoatakaan. Kun hän
näki yhden, menetteli hän äärettömän varovaisesti. Hän läheni sitä
tuntikausia. Vaikka hänen käsivartensa vapisivat väsymyksestä tähtäsi
hän lukemattomia kertoja eläintä ja esti liipasimen liikahduksen. Hänen
kestävyytensä oli rautainen. Hän oli mestari. Ehdottoman varma ampuja
ei hän kuitenkaan ollut. Kuinka ankara nälkä häntä vaivasikin ja kuinka
kiihkeästi hän halusikin tuota nakertajasta saatua suupalasta, ei hän
taipunut ampumaan ainoatakaan laukausta, jonka maaliin osumisesta
hän ei ollut aivan varma. Niin synnynnäinen pelaaja kuin hän olikin,
pelasi hän kylmäverisemmin kuin tavallinen pelaaja. Hänen elämänsä oli
panoksena, hänen kortteinansa olivat patruunat ja hän pelasi niinkuin
ainoastaan etevä pelaaja saattaa pelata, äärettömän varovaisesti ja
harkiten. Seurauksena oli, ettei hän milloinkaan ampunut harhaan. Joka
laukaus kaatoi oravan, ja vaikka päiviä kului laukausten välillä, ei
hän milloinkaan muuttanut metsästystapaansa.

Oravista ei mitään heitetty hukkaan. Nahastakin keitettiin lientä ja
luut murskattiin, jotta sitten voitiin pureskella niitä ja lopulta
niellä ne. Daylight haki lumesta ja löysi toisinaan hiukan karpaloita.
Parhaimmassakaan tapauksessa ei karpaloissa ole muuta kuin vettä ja
siemeniä ja sitkeä kuori niiden ympärillä; mutta ne karpalot, jotka hän
löysi, olivat edellisen vuoden satoa, kuivia ja kurttuisia, ja niiden
ravintoarvo oli aivan pieni. Miltei parempaa oli nuorten puiden kuori,
jota keitettiin tunti ja joka nieltiin huolellisen pureskelemisen
jälkeen.

Huhtikuu kului loppuun ja kevät koitti. Päivät pitenivät pitenemistään.
Auringon paisteessa alkoi lumi sulaa ja lumen alta tihkui ohuita
vesisateita. Chinook-tuuli puhalsi kaksikymmentäneljä tuntia ja näiden
kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa aleni lumi yhden jalan. Myöhään
iltapäivällä sulava lumi jäätyi taas niin kovaksi, että se saattoi
kannattaa miehen painon. Pieniä valkoisia pulmusia tuli etelästä,
viipyi yhden päivän ja jatkoi matkaa pohjoiseen. Kerran näkyi korkealla
ilmassa avovettä etsivä ja liian varhain liikkeelle lähtenyt, kiilana
lentävä villihanhiparvi matkalla pohjoiseen. Ja alhaalla joenrannalla
ilmaantui pajuihin urpuja. Näissä nuorissa urvuissa oli keitettynä
jonkun verran ravintoa. Elijahissa heräsi jälleen toivo, vaikka hänen
mielensä taas masentui, kun ei Daylight löytänytkään toista pajukkoa.

Mahla nousi puihin ja päivä päivältä kävi pikkupurojen lorina yhä
äänekkäämmäksi, kun jäätynyt maa heräsi uuteen eloon. Mutta virta
pysyi vielä jääkahleissaan. Talvi oli kuukausien kuluessa takonut
ne lujiksi, eivätkä ne olleet yhdessä päivässä murretut, ei edes
napaseudun salamana saapuvan kevään voimalla. Toukokuu koitti ja
edellisen vuoden sääskiä, täysikasvuisia, vaikka vaarattomia, ryömi
esiin kallionkoloista ja lahonneista puista. Sirkat alkoivat sirkuttaa
ja uusia hanhi- ja sorsaparvia tuli näkyviin. Ja joki oli vielä jäässä.
Kymmenentenä päivänä toukokuuta irtaantui Stewartin jää suurella
pauhulla ja ryskeellä rannoista ja vesi nousi kolme jalkaa. Mutta
se ei lähtenyt liikkeelle. Yukon-joessa, joka oli alempana ja johon
Stewart laski, täytyi jään ensin murtua ja lähteä liikkeelle. Siihen
mennessä saattoi Stewartin jää vain nousta korkeammalle ja korkeammalle
veden lisääntyessä sen alla. Milloin Yukon loisi jääpeitteensä oli
tietymätöntä. Se laski kahden tuhannen peninkulman päässä Beringin
mereen, ja jääsuhteista Beringin merellä riippui milloin Yukon
vapautuisi siitä miljoonien tonnien painoisesta jäästä, joka liikkui ja
ryski sen pinnalla.

Kahdentenatoista päivänä toukokuuta läksivät miehet liikkeelle kantaen
makuuvaippojaan, kattilaa, kirvestä ja tuota kallisarvoista pyssyä,
ja pyrkivät joenjäätä alaspäin. Heidän aikomuksensa oli päästä tuon
talaalle pannun veneen luo, jonka olivat nähneet, laskea se vesille
heti avoveden tultua ja ajautua myötävirtaa Sixty Mileen. Väsyneitä
kun olivat ja ilman ruokaa, kävi kulku hitaasti ja vaivaloisesti.
Elijah kaatui usein eikä voinut nousta. Daylight antoi hänelle omasta
voimastaan nostaessaan hänet jaloilleen, ja sen jälkeen vanhempi mies
hoiperteli koneellisesti eteenpäin, kunnes taas kompastui ja kaatui.

Sinä päivänä, jolloin heidän olisi pitänyt päästä veneen luo, menetti
Elijah viimeisetkin voimansa. Kun Daylight nosti hänet pystyyn,
kaatui hän uudelleen. Daylight koetti kantaa häntä, mutta oli itse
niin heikontunut, että he kaatuivat molemmat. Hän laahasi Elijahin
rannalle, rakensi yksinkertaisen leirin ja läksi oravia etsimään. Tällä
kertaa häntä itseäänkin pyörrytti. Iltasella hän löysi ensimäisen
oravan, mutta pimeys tuli ennenkuin hän pääsi ampumaan. Villi-ihmisen
kärsivällisyydellä odotti hän seuraavaan päivään ja tunnin kuluttua oli
orava hänen.

Daylight antoi parhaimmat palat Elijahille ja piti itse vain sitkeämmät
paikat ja luut. Mutta sellainen on elämän aineenvaihdos, että tuo
pienoinen elikko, tuo pivollinen liikkuvaa lihaa, siirsi syötynä
miesten ruumiiseen saman kyvyn liikkua. Orava ei enää kiivennyt
kuusiin, hypellyt oksalta oksalle tai keinunut naksutellen heiluvilla
puunoksilla. Sen sijaan sama elonvoima, joka oli tämän kaiken tehnyt,
virtasi miesten herpaantuneisiin lihaksiin ja horjuvaan tahtoon ja sai
heidät liikkeelle -- ei, liikutti heitä -- kunnes he hoipertelivat
eteenpäin nuo muutaman peninkulmaa, jotka eroittivat heidät
veneestä. Sinne asti päästyään he kaatuivat ja makasivat pitkän ajan
liikkumattomina.

Vaikka veneen laskeminen maahan olisi ollut helppo tehtävä voimakkaalle
miehelle, vei se Daylightilta tunteja. Ja monta tuntia vielä hän
joka päivä hoippui veneen ympärillä ja tukkesi turpeella suuria
rakoja. Kun tämä oli tehty, oli virta vielä jäässä. Jää oli noussut
monta jalkaa, mutta ei vielä lähtenyt liikkeelle. Ja vielä odotti
toinenkin tehtävä, veneen laskeminen vesille, kun virta vapautuisi
jäävaipastaan. Turhaan Daylight hoiperteli ja liukasteli ja kaatui ja
ryömi märässä, sulavassa lumessa, tai käveli hangella, kun yöpakkanen
oli jäädyttänyt lumenpinnan niin kovaksi, että se kantoi miehen painon,
ja haki oravaa. Turhaan koetti hän vielä kerran muuttaa karvaisen
elukan hypyt ja järjettömän naksutuksen miehen ruumiin äärimmäiseksi
voimanponnistukseksi, jolla hilaisi veneen rantajään poikki ja laskisi
sen virtaan.

Kahdeskymmenesensimäinen päivä toukokuuta loi virta jäänsä. Jää alkoi
liikkua kello viisi aamulla ja päivät olivat jo niin pitkät, että
Daylight nousi ylös katselemaan jäidenlähtöä. Elijah oli liian heikko
ollakseen huvitettu näytelmästä. Vaikka hän oli vielä tajuissaan,
makasi hän liikkumatta, kun jää irtaantui rannoista, kun suuret
jääpaakut syöksyivät rantaäyräitä vastaan, repien juurineen irti
puita ja irroittaen satojen tonnien painoisia multalohkareita. Heidän
ympärillään järisi maa näiden valtavain yhteentörmäysten voimasta.
Tunnin kuluttua pysähtyi jää. Jossakin alempana oli jääröykkiö sulkenut
tien. Silloin alkoi virta nousta ja kohotti jään pinnallaan, kunnes se
oli korkeammalla kuin rantaäyräs. Takaapäin virtasi yhä uutta vettä
ja yhä uusia suunnattomia jäälohkareita liittyi ruuhkaan. Puserrus ja
puristus oli kamala. Suuret jäälohkareet lensivät ilmaan kuin meloonin
siemenet lapsen puristaessa niitä peukalon ja etusormen välissä ja
rannoille tunkeutui jäämuuri. Kun jääröykkiö murtui, alkoi kohina ja
ryske uudelleen kaksinkertaisella voimalla. Jäänlähtöä kesti toista
tuntia. Virta laski nopeasti. Mutta jäämuuri, joka ulottui veden rajaan
saakka, jäi rannalle.

Viimeisetkin jäälautat vyöryivät ohi ja ensi kerran kuuteen kuukauteen
näki Daylight avovettä. Hän tiesi, etteivät Stewartin ylimmät osat
olleet vielä vapaat jäästä, vaan että jää oli kasaantunut röykkiöksi
virran yläosassa ja että se saattoi lähteä liikkeelle ja tulla virtaa
alas milloin tahansa; mutta asema oli siksi epätoivoinen, ettei enää
käynyt viivytteleminen. Elijah oli niin heikko, että saattoi kuolla
minä hetkenä tahansa. Omasta puolestaan ei hän ollut varma siitä, oliko
hänellä enää herpaantuneissa lihaksissaan tarpeeksi voimaa voidakseen
työntää veneen vesille. Kaikki oli yhtä uhkarohkeata. Jos hän odottaisi
toista jäidenlähtöä, kuolisi Elijah varmasti ja hyvin luultavasti hän
itsekin. Jos hänen onnistuisi työntää vene vesille, jos hän välttäisi
toisen jäidenlähdön eikä takertuisi ylä-Yukonilta tuleviin jäihin,
jos onni suosisi häntä joka suhteessa, pääsisivät he Sixty Mileen
ja tulisivat pelastetuiksi jos -- ja taas jos -- jos hänellä olisi
tarpeeksi voimia ohjata vene maihin Sixty Milessa eivätkä he ajautuisi
ohi.

Hän ryhtyi työhön. Jäämuuri oli viisi jalkaa korkeammalla kuin vene.
Etsiessään parasta paikkaa, mistä työntää veneen vesille, löysi hän
paikan, missä suuri jääpaakku ulkoni rannasta jokeen, joka virtasi
viisitoista jalkaa jäämuurin alapuolella. Tämä jääpaakku oli vain
jonkun jalan päässä ja tunnin kuluttua oli hän saanut veneen sille.
Hän oli merikipeä ponnistuksista, eikä hän aika ajoin voinut nähdä
mitään, hänen silmiään kiusasivat valopilkut ja -täplät, jotka olivat
yhtä kiduttavat kuin timanttijauho, hänen sydämensä kohosi kurkkuun
ja oli tukahuttaa hänet. Elijah ei osoittanut mitään mielenkiintoa;
ja Daylightin oli taisteltava taistelunsa loppuun. Vaipuen polvilleen
väsymyksestä sai hän lopulta veneen varmaan tasapainopisteeseen
jäämuurin päälle. Ryömien käsin ja jaloin kuljetti hän veneeseen
jäniksennahka-vaippansa, pyssyn ja sangon. Hän ei enää kiduttanut
itseään kirveen kantamisella. Hänen olisi sen takia tarvinnut ryömiä
vielä toiset kaksikymmentä jalkaa edestakaisin, ja hän tiesi hyvin,
että jos hän tulisi sitä tarvitsemaan, olisi kaikki lopussa.

Elijah tuotti hänelle enemmän vaivaa kuin hän oli aavistanutkaan.
Muutaman tuuman kerrallaan ja leväten välillä laahasi hän tämän veneen
viereen. Mutta veneeseen ei hän enää ollut saada häntä. Elijahin
vetelää ruumista oli paljon vaikeampi nostaa ja käsitellä kuin
samankokoista ja -painoista kankeaa esinettä. Daylight ei voinut nostaa
häntä, sillä ruumis lysähti kokoon keskeltä kuin puoleksi täytetty
jyväpussi. Daylight meni itse veneeseen ja koetti turhaan vetää
toverinsa perässään. Hän saattoi vain nostaa Elijahin pään ja hartiat
partaalle. Kun hän päästi ne irti nostaakseen alaruumista lysähti
Elijah kokoon ja putosi takaisin jäälle.

Epätoivossaan muutti Daylight menettelytapaa. Hän löi toveriaan
kasvoihin.

"Oletko sinäkin muka mies, herra nähköön?" huusi hän. "Siinä saat,
kirottu vetelys, siinä saat!"

Joka kiroukselta löi hän häntä poskiin, nenään, suuhun, koettaen
lyönneillä kutsua takaisin miehen paennutta sielua ja tahtoa. Elijahin
silmät avautuivat ja pyörivät.

"Kuuntele nyt!" huusi Daylight tuimasti. "Kun panen pääsi partaalle,
niin pidä kiinni siitä! Kuuletko? Pidä kiinni! Käy hampain kiinni
siihen, mutta pidä kiinni!"

Elijahin silmät pyörivät, mutta Daylight huomasi, että hän oli tajunnut
käskyn. Taas nosti hän avuttoman miehen pään ja hartiat partaalle.

"Pysyttele kiinni siinä, kirottu! Käy hampain kiinni!" huusi Daylight
tarttuessaan häneen alempaa.

Voimaton käsi irtaantui partaalta, toisen käden sormet päästivät
otteensa, mutta Elijah totteli ja pysyttelihe hampain kiinni laidassa.
Kun Daylight nosti häntä, sattuivat Elijahin kasvot partaaseen ja
rosoinen lauta repi nahan hänen nenästään, poskiltaan ja huuliltaan,
ja kasvot alaspäin putosi hän veneen pohjalle ja hänen jalkansa jäivät
riippumaan veneen laidalle. Mutta ne olivat vain hänen jalkansa ja
Daylight nosti ne veneeseen. Raskaasti hengittäen käänsi hän Elijahin
selälleen ja peitti hänet makuuvaipoilla.

Tärkein tehtävä oli jäljellä -- veneen työntäminen vesille. Tämä oli
ehdottomasti vaikeinta kaikesta, sillä hänen oli ollut pakko asettaa
toverinsa perään. Siitä syystä vaati veneen nostaminen äärettömiä
ponnistuksia. Daylight karkaisi luontonsa ja alkoi. Ponnistellessaan
hän kai satutti itsensä johonkin, vaikkei hän itse siitä tiennyt
mitään, sillä kun hain tuli tajuihinsa, huomasi hän makaavansa
vatsallaan, allaan terävä peräsin. Nähtävästi oli hän pyörtynyt
ensi kerran elämässään. Sitäpaitsi tuntui hänestä, että kaikki oli
lopussa, ettei hän enää voinut liikahuttaa jäsentäkään ja -- mikä oli
omituisinta -- ettei hän enää viitsinytkään. Hän näki näkyjä, selviä
ja todellisia ja ajatteli ajatuksia teräviä kuin veitsenterä. Hän,
joka koko ikänsä oli katsellut alastonta elämää, ei ollut milloinkaan
ennen nähnyt elämää niin alastonna. Ensi kerran heräsi hänessä epäilys
omasta erinomaisesta itsestään. Tällä hetkellä ei elämä muistanut
valhetella. Hän olikin pieni maanmato, aivan samanlainen kuin kaikki
muut maanmatoset, samanlainen kuin orava, jonka oli syönyt, samanlainen
kuin muut miehet, joiden hän oli nähnyt joutuvan tappiolle ja kuolevan,
samanlainen kuin Joe Hines ja Henry Finn, jotka jo olivat joutuneet
tuhon omiksi ja varmaankin kuolleet, samanlainen kuin Elijah, joka
välinpitämättömänä virui veneen pohjalla kasvot haavoissa. Daylight
saattoi siitä, missä hän makasi, nähdä joen polvekkeeseen saakka, josta
ennemmin tai myöhemmin alkaisi vyöryä toisen jäidenlähdön jäät. Siinä
katsellessaan tuntui hänestä kuin näkisi hän kauas menneisyyteen,
hamaan siihen aikaan, jolloin tässä maassa ei ollut valkoisia miehiä
eikä intiaanejakaan, ja aina näki hän saman Stewart-joen joka talvi
jäätyvän ja joka kevät murtavan jääkahleensa ja virtaavan vapaana. Ja
samoin näki hän kaukaiseen tulevaisuuteen, kun viimeinen ihmissukupolvi
oli hävinnyt Alaskasta, niinkuin hänkin häviäisi, ja hän näki yhä saman
virran, joka jäätyi ja rikkoi jääpeitteensä ja virtasi yhä uomaansa.

Elämä oli valhettelija ja petturi. Se piti pilkkanaan kaikkia
olentoparkoja. Se oli pitänyt pilkkanaan häntä, Burning Daylightia,
joka oli ollut sen parhaimpia ja iloisimpia luomia. Hän ei ollutkaan
mitään -- vain läjä lihaa ja hermoja ja aistimia, joka ryömi mudassa
kultaa etsiessään, uneksi, toivoi ja pelasi uhkapeliä, oli kerran,
eikä sitten enää ollutkaan. Vain elottomat kappaleet pysyivät
muuttumattomina, kappaleet, joissa ei ollut lihaa eikä hermoja eikä
aistimia, sellaiset kuin hiekka ja muta ja sora, tasangot, vuoret,
itse virta, joka vuosi vuodelta jäätyi ja mursi jääkahleensa. Loppujen
lopuksi oli se mitätöntä peliä. Arpa oli heitetty. Ne, jotka kuolivat,
hävisivät pelin, ja kaikkihan kuolivat. Ken sitten voitti? Ei
elämäkään, tuo syötti, tuo pääpetkuttaja -- elämä, tuo aina-kukoistava
hautuumaa, tuo loppumaton hautaussaatto.

Silmänräpäykseksi hän palasi nykyhetkeen ja pani merkille, että virta
vielä aaltoili vapaana ja että pikkulintu oli istahtanut veneen
laidalle ja katseli häntä ujostelematta. Sitten vaipui hän taas
unelmiinsa ja mietteisiinsä.

Ei kenkään voinut välttää leikin loppumista. Hän oli varmasti tuomittu
jäämään kaikesta siitä osattomaksi. Ja entä sitten? Hän pohti tätä
kysymystä yhä uudelleen ja uudelleen.

Sovinnainen uskonto ei ollut vaikuttanut Daylightiin. Hänelle oli ollut
jonkinlaista hartauden harjoittamista, kun hän toimi rehellisesti, eikä
tehnyt muille vääryyttä, eikä häntä olleet huolettaneet turhat mietteet
tulevasta elämästä. Kuolema oli kaiken loppu. Hän oli aina myöntänyt
sen, eikä se ollut häntä pelottanut. Ja tällä hetkellä, veneen
ollessa viisitoista jalkaa vedenpinnan yläpuolella, hänen viruessaan
puoli-pyörryksissä väsymyksestä, tuntematta voimanrahtuakaan
lihaksissaan, myönsi hän yhä vielä, että kuolema on kaiken loppu
eikä se vielä nytkään häntä peloittanut. Hänen mielipiteensä olivat
liian selvät ja vakavat, jotta ensimäinen myrsky tai sammuvan elämän
kuolemankauhu olisi niitä järkyttänyt.

Hän oli nähnyt ihmisten ja eläinten kuolevan ja hänen mieleensä johtui
nyt kymmenittäin sellaisia kuolemantapauksia. Hän näki ne aivan yhtä
selvästi kuin oli kerran ne nähnyt, eivätkä nekään häntä järkyttäneet.
Entäpä sitten? He olivat kuolleet, ja kuolleet jo kauan sitten. Kuolema
ei ollut tuottanut kärsimystä. He eivät olleet viruneet vatsallaan
veneessä odottaen kuolemaa. Kuolema oli helppo -- helpompaa kuin hän
oli kuvitellutkaan; ja nyt kun se oli lähellä, sai ajatus siitä hänet
iloiseksi.

Hän näki uuden näyn. Hän näki unelmiensa vilkasliikkeisen kaupungin --
Pohjolan kultakaupungin, joka oli rakennettu korkealle Yukonin rannalle
ja ulottui laajan tasangon laitaan. Hän näki jokihöyryt satamassa,
hän näki sahat työssä ja pitkät koiravaljakot kahdet reet takanaan
vetämässä tarpeita kultakentälle. Ja vielä näki hän pelihuoneet,
pankit, pörssit ja kaikki pelikojeet ja -merkit, paljon suuremmoisemman
pelin voiton- ja tappionmahdollisuudet kuin hän milloinkaan oli nähnyt.
Hän ajatteli, että oli kuitenkin ikävää kuolla kaikesta tästä juuri kun
kultalöytö oli tulossa. Elämä värähteli ja elpyi ja alkoi vielä kerran
toistaa vanhoja valheitaan.

Daylight kääntyi ja pudottausi veneestä ja istuutui jäälle nojaten
veneeseen. Hän halusi olla mukana kultalöydössä. Ja miksei hän
saattaisi olla? Hänen herpaantuneissa lihaksissaan oli siksi paljon
voimaa, jos hän saattoi sen koota yhdellä kertaa, että hän saisi veneen
työnnetyksi vesille. Kuin itsestään heräsi hänessä heti ajatus ostaa
Harperilta ja Joe Laduelta osa Klondiken alueesta. He möisivät varmaan
hänelle kolmannen osan polkuhintaan. Jos sitten Stewartista löytyisi
suuri kultarikkaus, olisi kaikki hyvin. Jos taas Klondikesta, ei hän
siinäkään tapauksessa jäisi vallan osattomaksi.

Sitä ennen tahtoi hän koota voimia. Hän asettui pitkin pituuttaan
jäälle kasvot maahanpäin ja virui siinä puoli tuntia ja lepäsi.
Sitten hän nousi, karkoitti äkillisen sokeuden silmistään ja tarttui
veneeseen. Hän tunsi tarkalleen tilansa. Ellei ensimäinen yritys
onnistuisi, epäonnistuisivat kaikki seuraavatkin yritykset. Hänen
täytyi panna kaikki jälleenkootut voimansa yhteen yritykseen ja niin
täydellisesti täytyi hänen panna kaikki voimansa liikkeelle, ettei
mitään jäisi toisiin yrityksiin.

Hän työnsi, ja hän työnsi yhtä paljon sielullaan kuin ruumiillaan,
pannen koko sielunsa ja ruumiinsa tähän yritykseen. Vene liikkui.
Hän luuli olevansa pyörtymäisillään, mutta hän työnsi yhä. Hän tunsi
veneen siirtyvän, kun se rupesi vierimään viettävää jäälauttaa alas.
Kooten viimeiset voimansa heittäytyi hän itse siihen ja putosi Elijahin
jaloille satuttaen itseään. Hän ei enää kyennyt nousemaan ja lojuessaan
hän kuuli ja tunsi, miten vene meni veteen. Puidenlatvoista hän näki,
että vene pyöri ympäri. Rysähdys ja lentelevät jääpalaset kertoivat
hänelle, että vene oli törmännyt rantaan. Toistakymmentä tuntia se
pyöri ja törmäili rantaan, sitten se alkoi esteettä liukua virran
viemänä.

Daylight virkosi ja luuli nukkuneensa. Aurinko ilmaisi, että oli jo
monta tuntia kulunut. Oli aikainen iltapäivä. Hän laahusti perään
ja nousi istumaan. Vene oli keskellä virtaa. Metsäiset rannat
jääreunamineen liukuivat ohitse. Lähellä häntä ui suuri, juurineen
irti reväisty honka. Virran oikku vei veneen kiinni siihen. Hän ryömi
kokkaan ja sitoi kokkanuoran juureen. Puu, joka oli syvemmältä vedessä,
kulki nopeammin ja köysi jännittyi, kun puu alkoi hinata venettä.
Luotuaan viimeisen sekavan katseen ympärilleen, missä hän näki rantojen
keinuvan ja auringon heiluvan taivaalla kuin kellonheilurin, kääri
Daylight jäniksennahkavaippansa ympärilleen, asettui pitkäkseen veneen
pohjalle ja vaipui uneen.

Kun hän heräsi, oli pimeä yö. Hän virui seljällään ja näki tähtien
tuikkivan. Kuului virran hiljainen kohina. Äkillinen nykäys ilmaisi
hänelle, että nopeammin liikkuva honka oli taas vetänyt kireämmälle
kokkaköyden, joka hetkiseksi oli höltynyt. Eksynyt ajojäälautta kolahti
venettä vasten ja narisi hiipaistessaan sen sivua. Hän ajatteli, ettei
jääröykkiö ollut kaikeksi onneksi vielä saavuttanut heitä, ja nukahti
uudelleen.

Oli valoisa päivä, kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä. Auringon
asemasta päättäen oli keskipäivä. Hän vilkaisi etääntyneisiin rantoihin
ja arvasi ajelehtivansa valtavassa Yukon-joessa. Sixty Mile ei
saattanut olla kaukana. Hän oli sanomattoman heikko. Hänen liikkeensä
olivat hitaat ja hapuilevat ja virheelliset ja hänen hengityksensä
oli salpaantua ja hänen päätään pyörrytti, kun hän laahusti perään
istumaan pyssy vieressään. Hän katseli kauan Elijahia, mutta ei nähnyt,
hengittikö tämä vielä vai ei, ja hän oli liian väsynyt ottaakseen siitä
selon.

Hän vaipui taas unelmiin ja mietteisiin, jotka usein keskeytti
jonkinlainen horrostila, jolloin hän ei nukkunut eikä ollut tajuton,
eikä kuitenkaan huomannut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänestä
tuntui silloin kuin olisi hänen aivoihinsa työnnetty tulppa. Ja näinä
selvinä hetkinä hän tutkisteli asemaa. Hän oli yhä vielä hengissä ja
pelastuisi luultavasti, mutta mistä johtui, ettei hän virunut kuolleena
poikkiteloin veneessä jäämuurin harjalla? Sitten muisti hän viimeisen
suuren voimanponnistuksensa. Mutta miksi oli hän sen tehnyt? kysyi hän
itseltään. Kuolemanpelkoa ei se ollut. Hän ei ollut pelännyt kuolemaa,
se oli varma. Sitten hän muisti kultasuonen, jonka uskoi ennen pitkää
löytyvän, ja tiesi silloin, että häntä oli kannustanut halu olla
mukana tässä suuressa pelissä. Ja taas kysyi hän: miksi? Mitä hyödytti
miljoonain omistaminen? Hän kuolisi kuitenkin kerran niinkuin nekin,
joilla ei milloinkaan ole ollut enempää kuin jokapäiväinen leipä. Miksi
hyväksi siis? Mutta tyhjät aukot hänen ajatustoiminnassaan tulivat yhä
lukuisemmiksi ja hän jättäytyi kokonaan suloisen voipumuksen huomaan,
joka kietoi hänet helmaansa.

Hän heräisi hätkähtäen. Oli kuin joku olisi kuiskannut hänelle, että
hänen täytyi herätä. Samassa hän näki Sixty Milen vajaan sadan jalan
päässä. Virta oli kuljettanut hänet oikeaan paikkaan. Mutta sama virta
oli viemäisillään hänet ohi, asumattomiin erämaihin joen alajuoksun
varrella. Ei ketään näkynyt. Ellei hän olisi nähnyt keittiönpiipuista
nousevan savua, olisi saattanut luulla paikkaa autioksi. Hän koetti
huutaa, mutta ei saanut ääntä. Luonnoton kähinä vuoroin korisi, vuoroin
sähisi hänen kurkussaan. Hän hapuili pyssyä, nosti sen olkapäälleen
ja painoi liipasinta. Pyssyn ponnahdus laukaistessa järisytti koko
hänen ruumistaan, ja hänestä tuntui kuin olisi sitä tuhansin tavoin
kidutuspenkillä piinattu. Pyssy putosi hänen polvilleen ja hän
koetti turhaan nostaa sitä olkapäälleen. Hän tiesi, että hänen oli
oltava nopsa ja hän tunsi olevansa pyörtymäisillään, minkävuoksi hän
painoi liipasinta, vaikkei saanutkaan pyssyä asentoon. Tällä kertaa
ponnahti pyssy ylös ja putosi jokeen. Mutta juuri ennenkuin maailma
musteni hänen silmissään, näki hän keittiön oven avautuvan ja naisen
katsahtavan ulos suuresta hirsitalosta, joka puiden kera iloisesti
hyppeli hänen silmissään.



IX LUKU.


Kymmenen päivää myöhemmin saapuivat Harper ja Joe Ladue Sixty Mileen,
ja vaikka Daylight vielä oli hieman heikko, oli hän kuitenkin kyllin
voimakas totellakseen kultakuumetta, joka oli saanut hänet valtoihinsa.
Hän luovutti kolmanneksen valtauksestaan Stewart-joen varrella heidän
Klondike-joen varrella olevan valtauksensa kolmannesta vastaan. He
luottivat ylämaan kultarikkauteen ja Harper läksi tavaralautalla
myötävirtaa Klondike-joen suulle, johon hänen piti perustaa pieni asema.

"Miksi et, Daylight, käy käsiksi Indian-jokeen?" neuvoi Harper ennen
lähtöään. "Maaperä on siellä erinomainen ja kyllä siellä jossain on
kultaa löytäjäänsä odottamassa. Se paikka on minun mieleeni. Sieltä saa
kultaa oikein kosolti, eikä Indian-joki ole maailman ääressä."

"Ja siellä on harmaana hirviä", lisäsi Joe Ladue. "Bob Henderson on
jossain siellä päin, on ollut jo kolme vuotta. Ja hän vannoi, että
jotain suurta on tapahtumaisillaan. Hän tappaa siellä laumottain hirviä
ja hakee kultaa ylt'ympäri seutua kuin olisi hän hieman hassu."

Daylight päätti lähteä Indian-joelle "haljuilemaan", kuten hän itse
sanoi. Mutta Elijah ei taipunut lähtemään hänen kanssaan. Elijahin
oli nälkä turruttanut ja häntä kauhistutti kaikkien kärsimystensä
toistuminen.

"En tosiaankaan voi lähteä ruoan äärestä", sanoi hän. "Tiedän, että se
on hulluutta, mutta minä en tosiaankaan mahda sille mitään. Siinä on
kyllin, että pääsen pöydän äärestä kun vatsa on niin täynnä, etten saa
sinne enää ainoatakaan palaa. Palaan Circlen leiriin ja oleilen siellä,
kunnes olen tullut jälleen terveeksi."

Daylight viipyi vielä muutaman päivän, kooten voimia ja järjestellen
vähäisiä matkatavaroitaan. Hän aikoi lähteä kevein varustuksin,
mukanaan vain seitsemänkymmenenviiden naulan taakka ja sälyttäen hyvään
intiaanitapaan jokaisen viidestä koirastaan kannettavaksi kolmekymmentä
naulaa. Laduen kuvauksista oppia ottaen hän aikoi noudattaa Bob
Hendersonin esimerkkiä, elää käytännöllisesti ja syödä pelkkää lihaa.
Kun Jack Kearnsin lotja, joka toi sahaa Linderman-järveltä, poikkesi
Sixty Mileen, niin Daylight vei siihen tavaransa ja koiransa, antoi
Elijahin tehtäväksi ilmoittaa valtauksensa rekisteröitäväksi ja nousi
samana päivänä maihin Indian-joen suulla.

Neljänkymmenen peninkulman päässä joen suusta tuli hän paikalle, jonka
hän kuulemiensa kuvausten perusteella päätti olevan Quartz Creek'in.
Siellä hän näki jälkiä Bob Hendersonin töistä. Kuljettuaan jokivartta
vielä: kolmekymmentä peninkulmaa tuli hän Australia Creek'iin. Kului
viikkoja, mutta Daylight ei milloinkaan tavannut Bob Hendersonia.
Kaikkialla oli hirviä yllin kyllin ja hänen koiransa herkuttelivat
liharuoalla. Hän löysi tusinanverran kannattavia ja lupaavia
kultapaikkoja hiekassa, ja kun hän huomasi parinkymmenen purosen mudan
ja soran pinnalla hajallaan kultahiukkasia, niin päätti hän tästä, että
siellä täytyi olla runsaat määrät varsinaista kultamalmiakin, joka
nyt vaan oli löydettävä. Usein hän loi katseensa vuorenharjanteihin
pohjoisessa ja aprikoitsi, oliko kulta peräisin sieltä. Lopulta
hän samosi Dominion Creek'in lähteille, kulki vedenjakajan poikki
ja tuli siihen Klondiken seutuun, joka myöhemmin sai nimen Hunker
Creek. Jos hän olisi vedenjakajan poikki mennessään kiertänyt vuoren
oikealta puolelta, niin hän olisi tullut Gold Bottom'iin, jolle nimen
oli antanut Bob Henderson, jonka hän olisi siellä nähnyt työssään,
huuhtomassa ensimäisiä kannattavia kattilallisia Klondikessa. Mutta
Daylight kiersi vuorenlaen vasemmalta, jatkoi matkaansa Hunker-joen
vartta alas Klondikeen ja sitten edelleen Yukoniin intiaanien
kesäkalastuspaikoille.

Täällä hän oli päivän Carmackin, squaw-miehen [Squaw-mies, squawman on
intiaaninaisen, "squawin" kanssa naimisissa oleva mies. Squaw-miehet
eivät avioliittonsa vuoksi nauti täydellistä yhteiskunnallista
arvonantoa. He eivät esim. saa seurustella perheessä, missä emäntä on
valko-ihoinen.] ja tämän intiaanilangon, Skookum Jim'in nuotiotoverina,
osti veneen ja kulki sitten koirineen myötävirtaan Yukonia Forty
Mileen. Elokuun viimeiset päivät olivat käsissä, päivät lyhenivät
lyhenemistään ja talvi teki tuloaan. Yhä vielä lujasti luottaen Ylämaan
kultarikkauteen aikoi Daylight neljän, viiden toverin kera tai, jos se
oli mahdollista, ainakin yhden toverin kera sauvoa virtaa ylöspäin,
ennenkuin joki jäätyi talveksi. Mutta Forty Milen miehet olivat
epäuskoiset. Heille riitti kullankaivuu lännessä.

Silloin juuri tuli Carmack, hänen lankonsa Skookum Jim ja
Cultus Charlie kanootilla Forty Mileen. He menivät suoraan
kulta-asiamiehen luo ja ilmoittivat rekistöröitäväksi kolme
valtausta ja löytämänsä Bonanza Creekin valtauksen. Tämän jälkeen he
yöllä näyttivät Sourdough-ravintolassa epäuskoiselle miesjoukolle
kultametallikappaleita. Miehet nauroivat ja ravistivat päätään. He
olivat nähneet, että ennenkin oli erehdytty kultalöytöjen suhteen.
Tämä oli ilmeisesti Harperin ja Joe Laduen suunnitelma, jonka he
olivat panneet toimeen houkutellakseen kullanetsijöitä valtauksensa
läheisyyteen ja saadakseen sinne postiaseman. Ja kuka oli Carmack?
Squaw-mies. Kuka oli konsanaan kuullut, että joku squaw-mies olisi
löytänyt jotakin? Ja mikä oli Bonanza Creek? Pelkkä hirvilaidun
Klondike-joen suulla, sama, jota entisajan miehet olivat nimittäneet
Rabbit Creekiksi. Jospa edes Daylight tai Bob Henderson olisi
ilmoittanut valtauksia rekisteröitäväksi ja näyttänyt kultametallia,
niin olisivat he tienneet siinä olevan jotakin perää. Mutta Carmack,
squaw-mies! Ja Skookum Jim! Ja Cultus Charlie! Ei, ei, se oli tyhjää
puhetta.

Daylight oli epäuskoinen, vaikka hän uskoi Ylämaan mahdollisuuksiin.
Olihan hän vain joku päivä sitten nähnyt Carmackin maleksimassa
intiaaniensa kanssa, aivankuin ei olisi milloinkaan ajatellutkaan
kullanetsintää. Mutta kun hän kello yksitoista yöllä istui penkkinsä
syrjällä aukomassa intiaanisaappaittensa pauloja, juolahti hänen
mieleensä ajatus. Hän pani takin ylleen ja hatun päähänsä ja palasi
Sourdoughiin. Carmack istui yhä vielä siellä ja näytteli kultaansa
epäuskoiselle sukukunnalle. Daylight istahti hänen viereensä ja
tyhjensi Carmackin pussin sulattajaan. Tätä hän tutkisteli pitkän
aikaa. Sitten pani hän omasta pussistaan toiseen sulattajaan muutaman
unssin verran Circle Cityn ja Forty Milen kultaa. Sitten hän taas
pitkän aikaa tutki ja vertaili. Viimein pani hän oman kultansa pussiin,
antoi Carmackille takaisin tämän kullan ja vaati kädenliikkeellä
hiljaisuutta.

"Toverit, kerronpa teille jotakin", sanoi hän. "Kultasuoni on varmasti
löydetty virran yläjuoksun varrelta. Ja minä sanon teille selvään ja
vakuuttavasti, että se on tehty. Tämänkaltaista kultaa ei ole ennen
näillä seuduin nähty sulattajassa. Se on uutta kultaa. Siinä on
enemmän hopeaa. Voitte nähdä sen väristä. Carmack on varmasti löytänyt
kultasuonen. Kuka haluaa lähteä kanssani kultapaikalle?"

Ei kukaan halunnut. Sen sijaan kuului vain naurua ja ivailua.

"Onko teilläkin siellä valtaus?" kysyi joku.

"On kuin onkin", kuului vastaus, "ja sitä paitsi kolmannes Harperin
ja Ladue'n valtauksesta. Saatte nähdä, että minä myyn syrjäisetkin
palstani korkeammasta hinnasta kuin te milloinkaan olette ansainneet
Birch Creekissa maata penkomalla."

"Hyvä on, Daylight", pisti Curly Parson väliin imarrellen. "Teillä
on hyvä maine ja me tiedämme, että teihin voi luottaa. Mutta te
olette yhtä hyvin kuin ken tahansa saattanut takertua ansaan, jonka
nuo maankiertäjät ovat virittäneet. Kysyn teiltä suoraan: Koska oli
Carmack kullanetsinnässä? Sanoittehan itse, että hän kalasti lohia
siwashilaisten sukulaistensa kera vain joku päivä sitten."

"Ja Daylight puhui totta", keskeytti Carmack kiihoittuneena. "Ja minä
kerron totuuden, taivaallisen totuuden. Minä en ollut etsimässä kultaa.
En sinne päinkään. Mutta kun Daylight oli lähtenyt, niin kuka muu kuin
Bob Henderson tulee tavaralautalla myötävirtaa. Hän tuli Sixty Milesta
käsin ja aikoi palata Indianjokea pitkin ja kantaa tavarat Quartz
Creekin ja Gold Bottomin välillä olevan vedenjakajan poikki."

"Missä helvetissä on Gold Bottom?" kysyi Curly Parson.

"Bonanzan, entisen Rabbit Creekin tuolla puolen", sanoi squaw-mies
kääntyen hänen puoleensa. "Siellä on suuri puro, joka virtaa
Klondikeen. Minä menin sitä tietä, mutta palasin vedenjakajan poikki,
kuljin monta peninkulmaa sen harjaa pitkin ja laskeuduin Bonanza
Creekiin. 'Tule mukaan Carmack ja paaluta itsellesi valtaus', sanoi Bob
Henderson minulle. 'Löysin sen äskettäin Gold Bottomista. Huuhtelin
jo neljäkymmentä viisi unssia!' Ja minä menin mukaan, ja Skookum Jim
ja Cultus Charlie samaten. Ja me kaikki paalutimme Gold Bottomissa.
Minä palasin Bonanzan kautta, kun näin hirven. Me pysähdyimme Bonanzan
alapuolelle ja keitimme ruokaa. Minä panin nukkumaan ja Skookum Jim
ryhtyi kuin ryhtyikin kullanetsintään. Hän oli, nähkääs, tarkannut
Hendersonia. Hän vie yks' kaks' kattilan koivun juurelle, täyttää sen
huuhdontasoralla ja saa enemmän kuin dollarin arvosta kultametallia.
Sitten herättää hän minut ja minä ryhdyn huuhdontaan. Sain kaksi ja
puoli dollaria ensimäisestä kattilasta. Sitten minä nimitin poukaman
'Bonanzaksi', paalutin löytöni ja me tulimme tänne rekisteröimään
valtauksemme."

Hän katseli innokkaasti ympärilleen, toivoen saaneensa toiset
vakuutetuiksi sanojensa todenperäisyydestä, mutta näki vain
epäluuloisia kasvoja -- kaikkien muitten paitsi Daylightin, joka
koko ajan hänen kertomuksensa kestäessä oli pitänyt silmällä hänen
kasvojensa ilmettä.

"Paljonko ovat Harper ja Ladue antaneet teille tämän jutun
levittämisestä?" kysyi joku.

"He eivät tiedä siitä mitään", vastasi Carmack. "Se mitä kerroin
teille, on totinen tosi. Minä sain yhdestä huuhdontakattilasta kolme
unssia."

"Ja siinä on kulta", sanoi Daylight. "Sanonpa teille, toverit, ettei
milloinkaan ennen ole sulattajassa ollut tämäntapaista kultaa. Katsokaa
sen väriä."

"Onhan se hieman tummempaa", sanoi Curly Parson. "On luultavalta, että
Carmackilla on ollut samassa pussissa hopeadollarin kappaleita. Ja yksi
asia vielä: jos siinä olisi jotakin perää, niin miksei Bob Henderson
ole tullut tänne ilmoittamaan valtauksiansa rekisteröitäväksi?"

"Hän on Gold Bottomissa", selitti Carmack. "Palattuamme juuri
huomasimmekin, mitä olimme löytäneet."

Vastauksena oli naurunrähäkkä.

"Kuka tulee toverikseni ja lähtee huomenna sauvomaan venettä
Bonanzaan?" kysyi Daylight.

Ei kukaan ilmoittanut suostuvansa.

"Kuka teistä ottaa toimekseen ennakkomaksusta sauvoa vastavirtaa tuhat
naulaa ruokavaroja?"

Curly Parson ja Pat Monahan suostuivat ehdotukseen ja tavallisella
ripeydellään maksoi Daylight heille ennakolta palkan ja teki ostoksensa
vaikka hän näin ollen tyhjensi pussinsa. Hän oli lähtemäisillään
Sourdoughista, kun hän äkkiä palasi ovelta tarjoilupöydän ääreen.

"Mikä vielä asiana?" kysyi joku. "Johtuipa mieleeni jotakin", vastasi
Daylight. "Jauhon hinta varmaankin tänä talvena Klondikessa nousee
suunnattomasti. Kuka lainaa minulle rahaa?"

Silmänräpäyksessä oli parisenkymmentä miestä, jotka olivat
kieltäytyneet seuraamasta häntä mielettömälle retkelle, ryhmittynyt
hänen ympärilleen tarjoten kultahiekkapussejaan.

"Paljonko haluatte jauhoja?" kysyi Alaskan Kauppayhtiön
varastonhoitaja. "Noin kaksi tonnia."

Tarjottuja kultapusseja ei vaadittu takaisin, vaikka niiden omistajat
puhkesivat loukkaaviin ihmettelynhuudahduksiin.

"Mitä teette kahdella tonnilla?" kysyi varastonhoitaja.

"Poikani", vastasi Daylight, "ette ole ollut kyllin kauvan näillä
seuduilla tunteaksenne kaikki sen mahdollisuudet. Aijon perustaa
hapankaali-haaraliikkeen ja yhdistetyn hilseen parantolan."

Hän lainasi rahaa oikealta ja vasemmalta ja palkkasi kuusi miestä
kantamaan jauhot yhdeksään veneeseen ja maksoi heille palkan etukäteen.
Taas oli hänen pussinsa tyhjä ja hän oli korviaan myöten velassa.

Curly Parson pudisti päätään tarjoilupöydän ääressä toivottomuutta
ilmaisevin elein.

"En käsitä", vaikeroi hän, "mitä te oikein aijotte tehdä."

"Kerron teille kaikki, selitän teille kaikki päivänselväksi", Daylight
sanoi, nosti sormensa ja alkoi luetella: "Ensimäinen juttu: Ylämaassa
on tehty suuri kultalöytö. Toinen seikka: sen on tehnyt Carmack.
Kolmas seikka: hän ei ole löytänyt kaikkea. Siellä on vielä enemmän.
Jos ensimäinen ja toinen asia ovat perälliset, niin jauho nousee
huimaavaan hintaan. Jos ensimäisen ja toisen asian hyväksyn, niin on
minun hyväksyttävä kolmaskin ja käytettävä sitäkin hyväkseni. Jos olen
oikeassa, niin jauhot tänä talvena maksavat painonsa kultaa. Ja sanonpa
teille, pojat, että kun teillä on joku mahdollisuus, niin käyttäkää
sitä kaikin tavoin hyväksenne. Mitä hyötyä on onnesta, ellette osaa
ottaa tilaisuudesta vaarin. Ja kun käytätte tilaisuutta hyväksenne,
niin käyttäkää oikein hitonmoisesti. Olen ollut vuosikausia näillä
mailla ja odottanut, että kerran tehtäisiin suurlöytö. Nyt se on tehty.
Hyvä, aijon hyötyä siitä, aijon totisesti. Hyvää yötä, pojat, hyvää
yötä!"



X LUKU.


Miehet yhä vielä epäilivät puheita uudesta kultalasta perättömiksi.
Kun Daylight saapui raskaine jauholastineen Klondikejoen suuhun, hän
huomasi suuren lakeuden yhtä autioksi ja asumattomaksi kuin ennenkin.
Lähellä virtaa oli intiaanipäällikkö Isaacin ja hänen heimonsa leiri
lohenkuivaustelineineen. Muutamia vanhoja kullankaivajia oli siellä
niinikään leirissä. Lopetettuaan kesätyönsä Ten Mile Creekissä, olivat
he tulleet Yukonia alas, lähelle Circle Cityä. Mutta Sixty Milessä he
olivat kuulleet kerrottavan uudesta kultasuonesta ja olivat jääneet
maaperää tarkastelemaan. He olivat juuri palanneet veneelleen, kun
Daylight laski jauhoaluksensa maihin, ja heidän kertomansa eivät olleet
toivehikkaita.

"Kirottu hirvilaidun", sanoi eräs heistä, Pitkä Jim Harney, vaijeten
välillä puhaltaakseen tinakupissa höyryävää teetä. "Et kostu täällä,
Daylight. Tämä on hävyttömän likaista petkutusta. He ovat ovelasti
kyhänneet kokoon jutun uudesta kultasuonesta. Harper ja Ladue ovat
varsinaiset suunnittelijat, Carmackia on käytetty vain syöttinä.
Onko milloinkaan kuultu kullankaivamisesta hirvilaitumella, puolen
penikulman päässä rantakallioista ja jumala tiesi miten etäällä
peruskalliosta!"

Daylight nyökäytti myöntävästi päätään ja mietti hetkisen.

"Oletteko huuhdelleet ollenkaan?" kysyi hän vihdoin.

"Vai huuhdelleet!" kuului suuttunut vastaus. "Pidätte minua varmaan
eilispäivän lapsena! Vain joku arkajalkainen tulokas saattaisi kulkea
tällä laitumella ja täyttää kattilan huuhdontasoralla. Minua ette
sellaisesta mielettömyydestä yllätä. Minulle riitti kun vaan kerran
katsoinkin. Lähdemme aamulla Circle Cityyn. En ole milloinkaan
luottanut tähän Ylämaahan. Tananan seudut ovat kyllin hyvät minulle,
ja huomatkaa sanani, kun suuri kultalöytö tehdään, tehdään se joen
alajuoksun varrella. Tämä Johnny tässä paalutti pari penikulmaa, mutta
sen hän teki tyhmyyksissään."

Johnny näytti olevan häpeissään.

"Tein sen piloillani", selitti hän. "Antaisin oikeuteni valtaukseen
naulasta puristettua Star-tupakkaa."

"Saatte sen minulta", sanoi Daylight nopeasti. "Mutta älkää tulko
sitten valittamaan, jos minä saan kaksikymmentä tai kolmekymmentä
tuhatta siitä irti."

Johnny irvisteli iloisesti.

"Antakaa tänne vaan tupakka", sanoi hän.

"Toivon, että minäkin olisin paaluttanut itselleni valtauksen siitä
vierestä", mutisi Pitkä Jim valittaen.

"Ei ole vielä liian myöhäistä", sanoi Daylight.

"Mutta olisi marssittava kaksikymmentä peninkulmaa edestakaisin."

"Minä paalutan sen teille huomenna kun menen sinne", ehdotti Daylight.
"Sitten teette niinkuin Johnny. Saatte maksun Tim Loganilta. Hänellä
on ravintola Sourdoughissa ja hän lainaa tupakan minulle. Ilmoittakaa
valtaus sitten rekisteröitäväksi omissa nimissänne, siirtäkää paperit
minulle ja antakaa ne Timille."

"Minä myös", sanoi kolmas vanha kullankaivaja.

Ja kolmella naulalla Star-purutupakkaa osti Daylight ilman muuta kolme
viidensadan jalan valtausta Bonanzasta. Hän saattoi sitäpaitsi omissa
nimissään paaluttaa itselleen valtauksen, nuo toiset kun olivat vain
siirretyt hänelle.

"Olette maar' kovin kärkäs jakelemaan purutupakoitanne", sanoi Pitkä
Jim irvistellen. "Onko teillä täällä jossakin varastopaikka?"

"Ei, mutta minulla on mainio suunnitelma", kuului vastaus, "ja minä
sanon teille, että tulee halvemmaksi kuin huuhtelu-muta käyttää
tilaisuutta hyväkseen ja ostaa kolme valtausta kolmella naulalla
purutupakkaa."

Mutta tuntia myöhemmin tuli hänen omaan leiriinsä Joe Ladue, joka juuri
oli saapunut Bonanza Creekiin. Hän oli ensin aivan tietämätön Carmackin
kultalöydöstä, sitten hän oli epäilevällä kannalla ja lopulta tarjosi
hän Daylightille sata dollaria tämän palstasta.

"Nyt heti?" kysyi Daylight.

"Tietysti. Tässä on rahat."

Näin sanoessaan otti Ladue esiin kultapussinsa. Daylight otti
sen hajamielisenä käteensä ja avasi kuin epähuomiossa siteet ja
pudotti hiukan kultahiekkaa kouraansa. Se oli tummempaa kuin
mikään kultahiekka, jonka hän ennen oli nähnyt, Carmackin kultaa
lukuunottamatta. Hän pani kullan takaisin, sitoi pussin suun kiinni ja
antoi sen takaisin Laduelle.

"Luulen, että olet enemmän sen tarpeessa kuin minä", sanoi Daylight.

"Eikö mitä; minulla on vielä yllinkyllin", vakuutti toinen.

"Mistä olet saanut tuon kullan?"

Daylight oli aivan viattoman näköinen tehdessään tämän kysymyksen ja
Ladue näytti sen kuullessaan yhtä tylsältä kuin joku intiaani. Mutta
lyhyen silmänräpäyksen katsoivat miehet toisiaan silmiin ja tässä
silmänräpäyksessä näytti Joe Laduen ruumiista ja sielusta lähtevän joku
näkymätön ja kuulumaton viesti. Ja Daylightista tuntui, että hän oli
käsittänyt tuon viestin ja aavistanut, että toisella oli tiedossa joku
salaisuus, jota tämä aikoi käyttää hyväkseen.

"Tunnet paikan paremmin kuin minä", sanoi Daylight. "Ja jos minun
palstani on sadan dollarin arvoinen sinun silmissäsi, joka tunnet
asiat, on se sadan dollarin arvoinen minulle, siitä riippumatta,
tiedänkö sen arvon vai en."

"Annan sinulle kolme sataa", tarjosi Ladue epätoivon vimmassa.

"Taas sama johtopäätös. Tietämättömyydestäni huolimatta on sen arvo
minulle se, minkä sinä olet halukas siitä maksamaan."

Silloin muutti Joe Ladue häpeissään mieltä. Hän vei Daylightin syrjään
leiristä ja muista miehistä ja uskoi hänelle salaisuutensa.

"Löytö on nyt varmasti tehty", hän päätti puheensa. "Minä en rakentanut
patoa, huuhdoin vain jalaskattilassa. Sain koko tämän pussillisen
eilen rannalla. Sanon sinulle, että voit saada saman verran vallan
ruohonjuurista. Eikä kukaan aavista, mitä on peruskalliossa, puron
pohjassa. Mutta paljon siellä on. Älä hiisku mitään, vaan hanki
valtauksia niin paljon kuin suinkin saat. Valtaukset ovat hajallaan,
mutta en hämmästy, jos saan niistä viisikinkymmentä tuhatta. Ainoa
harmini on, etteivät valtaukseni ole suuremmat."

       *       *       *       *       *

Kuukausi kului ja Bonanza Creek pysyi hiljaisena. Aniharvat olivat
paaluttaneet ja useimmat heistäkin olivat paalutettuaan lähteneet Forty
Mileen ja Circle Cityyn. Ne, jotka uskoivat kyllin lujasti jäädäkseen
paikalle, olivat uutterassa työssä rakentaessaan hökkeleitä lähenevän
talven varalle. Carmack ja hänen intiaanisukulaisensa rakensivat patoa
saadakseen vettä kullanhuuhdontaan. Työ kävi hitaasti, sillä heidän
täytyi sahata hirtensä käsin kasvavasta metsästä. Mutta etäämpänä
Bonanzan alapuolella oli neljä miestä, jotka olivat tulleet virran
yläpäästä. Dan Mc Gilvary, Dave Mc Kay, Dave Edwards ja Harry Waugh. He
olivat hiljaisia toveruksia, jotka eivät puuttuneet toisten asioihin
eivätkä puhelleet omistaan ja kulkivat yhdessä omia teitään. Mutta
Daylight, joka oli huuhdellut sieltä täältä Carmackin valtauksen
vierestä ja saanut kultaa aivan maanpinnalta, ja joka oli huuhdellut
monista muista paikoista löytämättä mitään, oli halukas tietämään mitä
oli peruskalliossa. Hän oli pannut merkille, että nuo neljä vaiteliasta
miestä kaivoivat kuilua lähelle rantaa ja hän oli kuullut heidän
lankkusahansa kitinän, kun he sahasivat palkkeja huuhtelupatojaan
varten. Hän ei odottanut kutsua, vaan meni katsomaan kun he ensimäisen
kerran huuhtelivat siinä kultaa. Kun yksi miehistä oli nostanut viisi
lapiollista, näki hän heidän saavan kolmetoista ja puoli unssia
kultaa. Siinä oli kultaa pienistä jyväsistä aina kahdentoista dollarin
arvoisiin kimpaleisiin ja se oli saatu peruskalliosta. Tänä päivänä
satoi ensimäinen lumi ja napaseudun talvi teki tuloaan, mutta Daylight
ei välittänyt pakenevan lyhyen kesän kalpeanharmaasta synkeydestä. Hän
näki unelmansa käyvän toteen ja hanttien keskelle kohosi taas hänen
mielikuvituksensa kultakaupunki. Kultaa oli löydetty peruskalliosta.
Tämä oli suurta. Carmackin löytö oli varmennettu. Daylight paalutti
omissa nimissään valtauksen niiden kolmen lisäksi, jotka oli ostanut
purutupakalla. Hänellä oli sitten kahdentuhannen jalan pituinen
yhtäjaksoinen kaistale, joka ulottui rantakalliosta rantakallioon.

Palatessaan tänä yönä leiriinsä Klondike-joen suulle, tapasi hän
Kaman, tuon intiaanin, jonka oli jättänyt Dyeaan. Kama oli tullut
kanootilla tuoden vuoden viimeistä postia. Hänellä oli parisen sadan
dollarin arvosta kultahiekkaa, jonka Daylight heti lainasi häneltä.
Vastapalvelukseksi paalutti hän Kamalle valtauksen, jonka tämän piti
Forty Milen ohi kulkiessaan ilmoittaa rekisteröitäväksi. Kun Kama
seuraavana aamuna läksi vei hän tukun kirjeitä kaikille Daylightin
vanhoille tovereille, joita kehoitettiin viipymättä tulemaan
paaluttamaan. Samansuuntaisia kirjeitä antoivat muutkin Bonanzassa
työskentelevät miehet hänen vietäväkseen.

"Siitä tulee varmaan aika rynnäkkö tänne", ajatteli Daylight hymähtäen
kun hän mielikuvituksessaan näki Forty Milen ja Circle Cityn
kiihoittuneen asujamiston kiirehtivän veneisiin ja soutavan kilpaa
satoja peninkulmia Yukonia ylöspäin; sillä hän tiesi, että hänen
sanoihinsa luotettiin ehdottomasti.

Ensimäisten venekuntien saavuttua vilkastui elämä Bonanza Creekissa
ja sen jälkeen alkoi pitkä-aikainen kilpajuoksu valheen ja totuuden
välillä. Miehet valhettelivat niin urheasti kuin vain osasivat, mutta
todellisuus voitti aina heidän valheensa. Kun miehet, jotka epäilivät
Carmackin kertomusta kahdesta ja puolesta dollarista kattilalta, itse
huuhtelivat kaksi ja puoli, valhettelivat he ja sanoivat saaneensa
yhden unssin. Ja jo kauan ennenkuin tämä valhe oli oikein päässyt
vauhtiin, olivat he saaneet viisi unssia eikä vain yhtä. Tällöin he
väittivät saaneensa kymmenen unssia ja kun he täyttivät kattilan
soralla vahvistaakseen valheensa, saivatkin he siitä kaksitoista
unssia. Ja niin kilpajuoksua jatkui. He valhettelivat yhä urheasti,
mutta totuus oli yhä suurempi kuin heidän valheensa.

Eräänä joulukuun päivänä täytti Daylight kattilan peruskalliosta omassa
valtauksessaan ja vei sen omaan majaansa. Täällä paloi tuli, jolla
hän piti vettä sulana vesisäiliössä. Hän kumartui vesisäiliön yli ja
alkoi huuhdella. Multa ja sora näytti täyttävän kattilan. Kun hän
pyöritti sitä ympyrässä huuhtoontuivat kevyemmät ainekset yli laidan.
Silloin tällöin hän haravoi pintaa sormillaan ja kokosi kourallisittani
soraa. Kattilan sisältö väheni. Kun hän läheni pohjaa tyhjensi hän
kärsimättömästi äkillisellä liikkeellä kattilan vedestä. Koko pohja
näytti siltä kuin olisi se ollut voin peitossa. Keltainen kulta
tuli näkyviin kun mutainen vesi oli kaadettu pois. Siinä oli kultaa
-- kultahiekkaa, kultarakeita, kultakimpaleita, suuria kimpaleita.
Hän oli aivan yksin. Hän asetti kattilan syrjään hetkeksi ja tuumi
pitkään. Sitten hän päätti huuhtelun ja punnitsi saaliinsa. Jos laski
unssin hinnaksi kuusitoista dollaria, oli hän saanut kattilasta alun
kahdeksatta sataa dollaria. Se oli enemmän kuin hän milloinkaan oli
uneksinutkaan. Hänen rohkeimmatkaan ennakkolaskelmansa eivät olleet
kohonneet korkeammalle kuin kahteenkymmeneen tai kolmeenkymmeneen
tuhanteen dollariin valtaukselta; mutta tämän mukaan olivat valtaukset
vähintäin puolen miljoonan arvoiset kukin.

Hän ei palannut työhönsä kuilussa sinä päivänä, eikä seuraavana, eikä
sitäkään seuraavana päivänä. Sensijaan hän lakki päässä ja käsineet
kädessä, jäniksennahkainen vaippa kiinnitettynä hihnoilla selkään teki
monen päivän jalkamatkan pitkin veden-jakajia ja puroja ja tarkasti
koko lähiseudun. Joka paikassa kehoitettiin häntä hankkimaan itselleen
valtaus, mutta hän oli varovainen. Vain Hunker Creekissa hän paalutti
valtauksen. Bonanza Creek oli paalutettu suusta lähteisin, ja jok'ainoa
pienoinen joki-uoma tai puronen, joka laski siihen, oli niinikään
paalutettu. Näistä sivuhaaroista ei oltu uskottu juuri löytyvän
mitään. Ne olivat paaluttaneet ne sadat miehet, joiden ei ollut
onnistunut saada valtausta Bonanzasta. Suosituin näistä oli Adams.
Vähimmin suosittu oli Eldorado, joka laski Bonanzaan juuri Carmackin
Discovery-valtauksen yläpuolella. Ei Daylightkaan pitänyt Eldoradon
paikoista; mutta käyttäen tilaisuutta hyväkseen osti hän puolella
jauhosäkillä osan siitä. Kuukautta myöhemmin hän maksoi kahdeksansataa
dollaria viereisestä valtauksesta. Kolme kuukautta myöhemmin hän
aluettaan laajentaessaan maksoi neljäkymmentä tuhatta kolmannesta
valtauksesta; ja vaikka se oli vielä peittynyt tulevaisuuden hämärään,
täytyi hänen pian senjälkeen maksaa sata viisikymmentä tuhatta
neljännestä valtauksesta, jota oli pidetty kaikkein vähimmin lupaavana.

Siitä päivästä lähtien, jolloin hän yhdestä ainoasta
huuhdontakattilasta oli saanut seitsemänsataa dollaria ja kumartuneena
sen yli tuuminut pitkään, ei hän enää koskenut kuokkaan eikä lapioon.
Hän olikin sanonut Joe Laduelle tuona yönä, jolloin hän teki tuon
ihmehuuhdontansa:

"Joe, en enää milloinkaan käy käsiksi kovaan työhön. Nyt alan tehdä
työtä aivoillani. Rupean kaivattamaan muilla kultaa. Kulta kasvaa
itsestään, jos sinulla vain on ymmärrystä ja kykenet hankkimaan alun
siemeneksi. Kun näin nuo seitsemänsataa kattilan pohjalla, niin tiesin,
että minulla vihdoinkin oli siemen."

"Mihin aijot kylvää sen?" oli Joe Ladue kysynyt.

Ja Daylight heilutti kättään ja osoitti koko ympäristöä ja aluetta
vedenjakajain takana.

"Tuonne", sanoi hän, "ja kohta saat nähdä savuni. Tuossa on miljoonia
miehelle, joka vain osaa ne nähdä. Ja minä näin kaikki nuo miljoonat
tänään iltapäivällä, kun nuo seitsemänsataa dollaria pilkistivät
silmiini kattilan pohjalta ja visersivät: 'Jo löysi Burning Daylight
meidät vihdoinkin!'"



XI LUKU.


Burning Daylight, joka oli aikaisemmin, ennen Carmackin löytöä, ollut
Yukonin sankari, oli nytkin kultakaivoksen sankari. Tarinaa hänen
onnestaan ja siitä, kuinka hän osasi käyttää sitä hyväkseen, kerrottiin
ylt'ympäri maata. Epäilemättä oli hän menetellyt paljon rohkeammin kuin
kukaan muu, sillä ei viidelläkään niistä, joita onni parhaiten oli
suosinut, ollut hallussaan niin paljon ja arvokkaita valtauksia kuin
hänellä. Ja sitäpaitsi hän yhä kartutti omaisuuttaan vähenemättömällä
rohkeudella. Jotkut viisaat ravistivat päätään ja ennustivat, että hän
vielä kadottaisi joka unssin, jonka oli voittanut. He väittivät, että
hän teki kauppoja aivankuin olisi koko seutu ollut täynnä kultaa, eikä
kukaan, joka sillä tavoin rehenteli kullanhuuhtelupaikalla, voinut
voittaa.

Toisaalla arveltiin hänen omaisuutensa arvon nousevan miljooniin,
ja oli niinkin herkkäuskoisia miehiä, että he pitivät mielettömänä
miestä, joka ryhtyi vedonlyöntiin Daylightin kera. Hänen loisteliaassa
tuhlaavaisuudessaan ja huolettomassa rahojen käytössään piili selvää,
käytännöllistä arvostelukykyä, mielikuvitusta ja kaukonäköisyyttä.
Hänessä oli suuren pelaajan rohkeutta. Hän kuvitteli sellaista, mitä ei
milloinkaan ollut omin silmin nähnyt, ja hän pelasi voittaakseen paljon
tai hävitäkseen kaikki.

"Täällä Bonanzassa on liian paljon kultaa, jotta se päättyisi tähän",
päätteli hän. "Jossakin muualla on pääsuoni ja uusia löytöjä tehdään
vielä. Pitäkää silmällä Indian-jokea. Joet, jotka laskevat siltä
puolelta Klondiken vedenjakajaa, saattavat aivan yhtä hyvin olla
kultarikkaita kuin ne, jotka laskevat tältä puolen."

Hän oli niin varma tässä uskossaan, että hän palkkasi puoli tusinaa
retkikuntaa etsimään malmia Indianjoen varsilta. Toisia miehiä,
sellaisia, joiden ei ollut onnistunut paaluttaa kultarikkaita
valtauksia, hän pani työhön Bonanzassa oleviin kaivoksiinsa.
Ja hän maksoi heille hyvin -- kuusitoista dollaria päivältä
kahdeksantuntisesta työvuorosta, ja hän oli järjestänyt kolme vuoroa.
Hänellä oli niin paljon ruokavaroja, että saattoi panna työn alkuun,
ja kun jäiden lähdettyä _Bella_ laski maihin tuoden ruokatavaroita,
luovutti hän Jack Kearnsille varastohuoneen paikan ruokatavaravarastoa
vastaan, josta kaikki hänen miehensä saivat elantonsa vuoden 1896 koko
talven ajan. Ja tänä talvena, kun nälänhätä uhkasi ja jauhonaula maksoi
kaksi dollaria, piti hän kolme työvuoroa työssä Bonanzan kaikilla
neljällä valtauksella. Toiset kaivostenomistajat maksoivat viisitoista
dollaria päivässä miehilleen; mutta hän oli ensimäisenä ottanut miehiä
työhön ja alusta alkaen maksanut heille täyden unssin päivältä.
Seurauksena oli, että hänellä oli työssään parhaimmat miehet, jotka
hyvin ansaitsivat suuremman palkkansa.

Yhden rohkeimmista kaupoistaan hän teki syystalvella joen jäädyttyä.
Satoja kullankaivajia, jotka olivat paaluttaneet itselleen valtauksia
muualta kuin Bonanzasta, oli palannut ennen joen jäätymistä myötävirtaa
Forty Mileen ja Circle Cityyn. Daylight panttasi Alaskan Kauppayhtiölle
yhden Bonanza-valtauksistaan ja osti rahoilla matkakreditiivin. Sitten
hän valjasti koiransa ja lähti taivaltamaan myötävirtaa jäätä pitkin
suorittaen päivämatkoja, jollaisia vain hän saattoi suorittaa. Hän
uuvutti menomatkalla yhden intiaanin, paluumatkalla toisen ja neljä
koiravaljakkoa, ja Forty Milessa ja Circle Cityssä hän osti valtauksia
tusinoittain. Useimmat niistä osottautuivat aivan arvottomiksi, mutta
muutamista saatiin parempia tuloksia kuin Bonanzasta. Hän osti oikealta
ja vasemmalta ja maksoi niinkin alhaisen hinnan kuin viisikymmentä
dollaria ja niinkin korkean kuin viisi tuhatta. Kalleimman valtauksensa
hän osti Tivolin ravintolassa. Se oli Eldoradon ylimmäinen valtaus, ja
kun hän suostui hintaan, nousi Jacob Wilkins, vanhanajan kullankaivaja,
joka oli juuri käynyt vilkaisemassa hirvilaidunta, ja jätti huoneen
sanoen:

"Daylight, olen tuntenut sinut seitsemän vuotta ja sinä olet aina
tähän saakka näyttänyt järkevältä mieheltä. Ja nyt olet juuri
antamaisillasi niiden nylkeä itseäsi oikealta ja vasemmalta. Sehän
on suoraa nylkemistä. Viisi tuhatta valtauksesta tuolla kirotulla
hirvilaitumella. En voi jäädä huoneeseen ja katsella, kuinka sinua
petkutetaan."

"Sanon sinulle, Wilkins", vastasi Daylight, "että Carmackin kultalöytö
on niin suuri, ettemme sen päätä voi nähdäkään. Tämä on kuin
arpajaisissa. Jokainen valtaus, jonka ostan, on arpa. Ja sieltä saa
varmaan erinomaisia voittoja."

Jacob Wilkins, joka seisoi avoimessa ovessa, puhisi epäuskoisesti.

"Otaksuppa nyt Wilkins", jatkoi Daylight, "otaksuppa, että tietäisit
taivaasta satavan lientä. Mitä tekisit silloin? Ostaisit tietysti
lusikoita. No hyvä, minä ostan parhaillaan lusikoita. Klondikessa
rupeaa satamaan lientä, ja ne, joilla on haarukat, eivät saa mitään
suuhunsa."

Mutta Wilkins paiskasi oven jälkeensä kiinni ja Daylight ryhtyi
päättämään kauppaansa.

Palattuaan Dawsoniin hän teki työtä ankarammin kuin milloinkaan ennen
elämässään, vaikka hän piti sanansa eikä kertaakaan koskenut kuokkaan
tai lapioon. Hänellä oli tuhat rautaa tulessa ja ne pitivät hänet aina
loimessa. Edustaminen kävi kalliiksi ja hänen täytyi usein taivaltaa
valtaukselta toiselle, voidakseen päättää, missä piti keskeyttää
työtä ja missä piti jatkaa kaivuuta. Hän oli itse nuoruudessaan ennen
Alaskaan tuloaan ollut vuorikristallin-kaivajana ja haaveili nyt
pääsuonen löytämistä. Kullanhuuhteluleiri on lyhytaikainen kun taas
vuorikristallileiri on pysyväinen ja hän palkkasi kuukausmääriksi
parisenkymmentä miestä etsimään sitä. Pääsuonta ei milloinkaan löydetty
ja vuosien kuluttua hän arvioi sen etsimisen tulleen itselleen
maksamaan viisikymmentä tuhatta dollaria.

Mutta hänellä oli suuret suunnitelmat. Vaikka hänen menonsa olivatkin
suuret, olivat hänen tulonsa vieläkin suuremmat. Hän kylvi rahaa, osti
puolia osuuksia, antoi ruokaa ja sai lisää alueita. Hänen koiransa
olivat yöt päivät matkavalmiit ja hänellä oli parhaimmat valjakot;
kun tehtiin uusi suurlöytö, taivalsi Burning Daylight pisimmät,
kylmimmätkin yöt läpeensä, kunnes pääsi ennen muita perille ja iski
paalunsa löytäjän valtauksen viereen. Tavalla tai toisella (monista
arvottomista valtauksista puhumattakaan) hankki hän valtauksia hyvistä
kultapaikoista, sellaisista kuin Sulphur, Dominion, Excelsis, Siwash,
Christo, Alhambra ja Doolitle. Tuhannet, jotka virtasivat hänen
käsistään, tulvivat takaisin kymmeninä tuhansina. Forty Milen miehet
kertoivat hänen kahdesta jauhotonnistaan ja tekivät laskelmia siitä,
miten paljon ne olivat tuottaneet hänelle voittoa, ja arvioivat sen
miljoonaksi tai puoleksi. Yksi seikka tiedettiin varmasti, nimittäin,
että puolikas Eldoradon ensimäisestä valtauksesta, jonka Daylight oli
ostanut jauhosäkin puolikkaalla, oli viiden sadan tuhannen arvoinen.
Toisaalta kerrottiin, että kun tanssijatar Freda saapui solien poikki
Peterborough-kanootilla ajojäiden keskitse, ja kun hän tarjosi tuhat
dollaria kymmenestä jauhosäkistä, eikä kenelläkään ollut myydä, antoi
Daylight jauhot hänelle lahjaksi, vaikkei ollut milloinkaan häntä
nähnytkään. Samoin antoi hän kymmenen säkkiä yksinäiselle katooliselle
papille, joka oli pannut kuntoon ensimäisen sairashuoneen.

Hänen anteliaisuutensa oli tuhlaavainen. Muut sanoivat sitä
mielettömäksi. Kun hän kerran kaupoissa oli saanut jauhosäkin
puolikkaasta puoli miljoonaa, niin oli sulaa hulluutta antaa
kaksikymmentä täyttä säkillistä tanssijattarelle ja papille. Mutta
se oli nyt hänen tapaistaan. Rahat olivat vain pelimerkkejä. Häntä
viehätti itse peli. Miljoonien omistaminen muutti vähän hänen
elämäntapojaan, lukuunottamatta sitä, että hän hoiti peliään
intohimoisemmin. Kohtuullinen kun oli aina ollut paitsi harvoissa
poikkeustapauksissa, joi hän vielä vähemmin nyt, kun hänellä olisi
ollut varoja juoda määrättömästi ja juomat aina olivat saatavissa.
Suurin muutos hänen elämäntavoissaan oli tapahtunut siinä, että hän
enää vain matkoilla keitti itselleen. Muuan rampa kullankaivaja asui
hänen kanssaan hirsimajassa ja valmisti hänen ruokansa. Mutta se oli
samaa ruokaa: silavaa, papuja, jauhoja, luumuja, kuivattuja hedelmiä
ja riisisuurimoita. Hänen pukunsakin oli yhä vielä sama kuin ennenkin:
kaikkialla saksalaiset säärystimet, intiaanisaappaat, flanellipaita,
nahkalakki ja villahuopatakki. Hän ei ruvennut polttamaan
sikaareitakaan, jotka halvimmatkin maksoivat puoli dollaria tai
dollarin kappale. Sama Bull Durham-tupakka ja ruskeasta paperista käsin
kierretyt savukkeet kelpasivat hänelle. Tosin piti hän enemmän koiria
ja maksoi niistä suunnattomia hintoja. Ne eivät olleet ylellisyyttä,
vaan tarpeen vaatimat. Hänen täytyi kulkea nopeasti. Ja samasta syystä
hän palkkasi keittäjänkin. Hänellä oli liian paljon työtä ennättääkseen
keittää itselleen, siinä koko juttu. Ei kannattanut tuhlata aikaa tulen
virittämiseen ja veden sulattamiseen, kun piteli miljoonia.

Dawson kasvoi nopeasti tänä talvena, 1896. Rahaa virtasi Daylightille
maapalstojen myynnistä. Hän sijoitti sen heti uusiin tuottaviin
yrityksiin. Hän pelasi vaarallista peliä, niin vaarallista kuin
kullanhuuhteluleirissä saattoi tulla kysymykseen. Mutta hän pelasi
silmät auki.

"Odottakaahan kunnes uutinen tästä löydöstä ennättää etäämmälle",
sanoi hän vanhoille ystävilleen Moosehornin ravintolassa. "Uutinen
ennättää levitä ensi kevääseen mennessä. Silloin on odotettavissa
kolme rynnäkköä. Kesä-ryntäys, jolloin miehet tulevat ilman liikoja
kapistuksia; syys-ryntäys, jolloin he tulevat tavaroineen; ja
kevät-ryntäys ensi vuoden keväänä, jolloin tulee viisikymmentä tuhatta
miestä. Silloin on täällä arkajalkoja maa kirjavanaan. No, puhuaksemme
aluksi vuoden 1897 kesä- ja syys-ryntäyksestä. Mihin toimenpiteisiin
aijotte sen johdosta ryhtyä?"

"Mihin toimenpiteisiin aijotte itse ryhtyä?" kysyi muuan ystävä.

"En mihinkään", vastasi hän. "Olen jo ryhtynyt toimenpiteisiin. Olen
lähettänyt kaksitoista miesjoukkiota Yukonia ylöspäin hakkaamaan
hirsiä. Jäiden lähdettyä saatte nähdä heidän lauttansa tulevan
myötävirtaa tänne. Majoja! Niistä varmaan ensi syksynä miehet maksavat,
mitä jaksavat. Hirsiä! Ne nousevat varmaan huimaavaan hintaan. Minulla
on kolme sahaa, joita par'aikaa hinataan solien poikki. Ne tulevat
tänne heti, kun järvet ovat tulleet jäistä vapaiksi. Ja jos olette
hirsien tarpeessa, teen heti kanssanne sopimuksen -- kolme sataa
dollaria tuhannelta."

Syrjäisempiä palstoja halutuimmista valtauksista myytiin tänä talvena
kymmenestä, jopa kolmestakymmenestäkin tuhannesta. Daylight lähetti
uusille tulokkaille sanan tuoda hirsilauttoja alas myötävirtaa ja
seurauksena oli, että kesällä 1897 hänen sahansa olivat työssä yötä
päivää kolmessa työvuorossa ja vielä jäi häneltä hirsiä majojen
rakennuttamiseen. Näistä majoista ja niitä ympäröivästä maapalstasta
hän sai muutamia tuhansia dollareita. Kaksikerroksiset rakennukset
leirien keskuksessa tuottivat hänelle neljäkymmentä tai viisikymmentä
tuhatta dollaria kukin. Nämät pääoman lisäykset hän heti käytti toisiin
yrityksiin. Kultaa tulvi hänelle joka taholta, kunnes kaikki mihin hän
koski näytti muuttuvan kullaksi.

Mutta tämä ensimäinen talvi Carmackin kultalassa opetti Daylightille
paljon. Tuhlaavaisuudestaan huolimatta tiesi hän kuitenkin määränsä.
Hän katseli miljoonamies-nousukkaiden hurjaa tuhlausta eikä käsittänyt
sitä. Hänen kannaltaan oli aivan paikallaan yhden yön iloisessa
leikissä panna menemään kaikki säästönsä. Sen hän olikin tehnyt
pelatessaan Circle Cityssä pokeria, missä menetti viisikymmentä
tuhatta -- kaiken mitä omisti. Mutta viisikymmentä tuhatta oli hänen
mielestään ollut vain pikkusumma. Toista oli, kun tuli miljoonista
kysymys. Niin suuri omaisuus oli panos, eikä sitä saanut kylvää
ravintolahuoneiden lattialle, suorastaan kylvää, niinkuin tekivät
humalaiset miljoonanomistajat, jotka olivat menettäneet kaiken
käsityksen mitasta ja määrästä. Sellainen oli Mc Mann, jonka yksi ainoa
ravintolalasku nousi kolmeenkymmeneen kahdeksaan tuhanteen dollariin;
ja Raaka Jimmie, joka menetti sata tuhatta kuukaudessa ja hurjisteli
neljä kuukautta kunnes eräänä maaliskuun yönä kaatui humalaisena lumeen
ja paleltui kuoliaaksi; ja Swiftwater Bill, joka tuhlattuaan kolmen
arvokkaan valtauksen hinnan kohtuuttomissa juomingeissa, lainasi kolme
tuhatta dollaria jättääkseen seudun, ja joka erään naisen tähden, joka
keimaillen oli vakuuttanut pitävänsä munista, osti Dawsonin torilta
sata kymmenen tusinaa munia maksaen niistä kaksikymmentä neljä dollaria
tusinalta ja syötti ne heti koirille.

Samppanja maksoi neljä-, viisikymmentä dollaria neljännes ja
osterilaatikko viisitoista dollaria. Daylight ei sallinut itselleen
mitään sellaista ylellisyyttä. Hän tarjosi mielellään tarjoiluhuoneen
täyteiselle miesjoukolle whiskyä, joka maksoi viisikymmentä senttiä
lasi, mutta hänenkin tuhlaavaisessa ja hurjassa luonteessaan oli
jonkinlainen sopivaisuuden ja sopusuhtaisuuden tunne, joka esti häntä
maksamasta viittätoista dollaria osterilaatikon sisällöstä. Toisaalta
menetti hän mahdollisesti enemmän rahaa kovaonnisten auttamiseen kuin
hurjimmatkaan vastaleivotuista miljoonamiehistä panivat mielettömiin
hurjisteluihinsa. Sairaalan isä Judge olisi voinut kertoa paljon
suuremmista lahjoituksista kuin ensimäiset kymmenen jauhosäkkiä. Ja
entiset toverit, jotka tulivat Daylightin luo hädässään, läksivät aina
hänen luotaan autettuina. Mutta viisikymmentä dollaria vaahtoavasta
samppanjaneljänneksestä! Se oli liikaa!

Ja kuitenkin hän vielä toisinaan vietti yön entiseen tapaan juoden
ja reuhaten. Mutta hän teki niin eri syistä. Ensiksikin hän kaipasi
tällaisia öitä, syystä että ne entiseen aikaan olivat kuuluneet hänen
elämänjärjestykseensä. Ja toiseksi hänellä oli varoja siihen. Mutta
hän ei enää pitänyt tästä huvittelumuodosta aivan yhtä paljon kuin
ennen. Hän oli saanut hiukan esimakua vallasta. Sitä oli seurannut
vallanhalu. Hän oli rikkain Alaskan kullankaivajista, mutta hän halusi
tulla vielä rikkaammaksi. Hän pelasi suurta peliä ja piti siitä
enemmän kuin mistään muusta pelistä. Se vaati tavallaan luovaa työtä.
Hän teki jotakin. Kuitenkaan ei tyydytys, jota hän tunsi Eldoradon
miljoonavaltauksen johdosta, ollut koskaan niin syvä kuin ilo, jota
hän tunsi nähdessään sahansa työssä ja hirsilauttojen laskevan rantaan
Moosehide Mountainin tuolla puolen. Kulta vaakakupeissakin oli sekin
oikeastaan epätodellista, käytännössä merkityksetöntä, Se edusti
kappaleita ja voimaa tehdä. Mutta sahat olivat itse kappaleita,
todellisia ja käsitettäviä, ja ne olivat kappaleita, joiden avulla
tehtiin uusia kappaleita. Ne olivat todellisuudeksi muuttunut unelma,
kauniiden haaveiden kova ja epäämätön toteutus. Kesärynnäkön mukana
tuli suurten sanomalehtien ja aikakauskirjojen erikoiskirjeenvaihtajia
ja kaikki kirjoittivat he Daylightista, joten Daylightista
sanomalehtiä lukevan yleisön silmissä tuli Alaskan tärkein henkilö.
Luonnollisesti maailman mielenkiinto muutaman kuukauden kuluttua
kohdistui Espanjan sotaan; mutta Klondikessa Daylight vielä sittenkin
pysyi huomattavimpana henkilönä. Kun hän kulki Dawsonin kaduilla,
kääntyivät kaikkien katseet seuraamaan häntä ja ravintoloissa uudet
tulokkaat tuskin käänsivät silmiään hänestä niin kauan kuin hän oli
heidän näköpiirissään. Hän ei ainoastaan ollut seudun rikkain mies,
vaan hän oli Burning Daylight, uranuurtaja, mies, joka tämän nuoren
maan nuoruudenaikana oli kulkenut Chilcootin poikki ja ajautunut
myötävirtaa Yukonia pitkin tapaamaan noita vanhempia sankareita, Al
Mayo'a ja Jack Mc Questionia. Hän oli Burning Daylight, lukemattomien
hurjien seikkailujen sankari, mies, joka halki jää-aavikoiden oli
vienyt sanan Pohjois-Jäämereen jäätyneeseen valaanpyytäjälaivastoon,
joka oli kuljettanut postin Circlesta valtamerelle ja sieltä takaisin
kuudessakymmenessä päivässä, joka talvella 91 pelasti koko Tananan
heimon kuolemasta sukupuuttoon lyhyesti sanoen, mies, joka sai
tulokkaiden mielikuvituksen enemmän liikkeelle kuin kaksitoista muuta
miestä yhteensä.

Hänellä oli tuo turmiollinen taipumus puhua itsestään. Hänen tilapäiset
ja luonnollisetkin tekonsa leimasi yleisön mielikuvitus merkittäviksi.
Ja hänen viimeinen tekonsa oli aina joka miehen huulilla, joko hän
sitten oli ensimäisenä ennättänyt Danish Creekin löytöpaikalle tai
voittanut kanootinsoutukilpailussa Queens Birthdayssa, oltuaan
pakoitettu ottamaan osaa kilpailuun viime tingassa, kun vanhojen
kullankaivajien edustaja ei saapunut. Eräänä yönä pelasi hän
Moosehornissa Jack Kearnsin kanssa pokeria, josta he jo aikoja sitten
olivat sopineet. Taivas ja kello kahdeksan aamulla olivat rajana ja
pelin päätyttyä oli Daylight voittanut kaksisataa kolmekymmentä tuhatta
dollaria Jack Kearnsille, joka jo oli moni-miljoonanomistaja, ei tämä
häviö ollut huimaava. Mutta koko yhteiskuntaa vapisutti panosten
suuruus ja jokainen noista kahdestatoista kirjeenvaihtajasta lähetti
lehdelleen mieltäkiihoittavan kyhäelmän.



XII LUKU.


Monista tulolähteistään huolimatta oli Daylight koko ensi talven
ahtaalla. Kultasora, joka sulatettiin peruskalliossa, jäätyi heti,
kun se hinattiin maanpinnalle. Siten hänen kaivoksensa, joissa oli
monen miljoonan arvosta kultaa, olivat hyödyttömät. Vasta kun palaava
aurinko sulatti maan ja veden, missä voi huuhdella, saattoi hän käyttää
hyväkseen niissä löytyvää kultaa. Ja silloin talletti hän kahteen
vastaperustettuun pankkiin ylijäämän; ja monet miehet ahdistivat häntä
ankarasti saadakseen hänet sijoittamaan pääomansa heidän yrityksiinsä.

Mutta hän huomasi parhaaksi hoitaa omaa peliään ja liittyi muihin
vain silloin, kun oli yhteinen puolustus tai hyökkäys kysymyksessä.
Niinpä hän, vaikka oli maksanut korkeimmat päiväpalkat, liittyi
Kaivostenomistajain liittoon, ratkaisi taistelun ja lannisti
perinpohjin päivätyöläisten kytevän uppiniskaisuuden. Aika oli
muuttunut. Entiset ajat olivat olleet ja menneet. Uusi aikakausi
oli alkanut ja Daylight, joka oli rikkain kaivostenomistajista, oli
uskollinen nykyiselle yhteiskuntaluokalleen. Tosin teki hän vanhanajan
kullankaivajat, jotka olivat hänen työssään, uusien tulokkaiden
päällysmiehiksi, estääkseen heitä liittymästä järjestyneen työväen
ammattiyhdistykseen; mutta tämä oli Daylightille sydämen asia, eikä
pään. Sydämessään ei hän ollut voinut unohtaa entisiä aikoja, vaikka
hän järjellään hoiti taloudellista peliä noudattaen viimeisiä ja
tarkoituksenmukaisimpia menetelmiä.

Mutta lukuunottamatta työnantajain liittoon liittymistä, kieltäytyi
hän sitoutumasta kenenkään peliin. Hän pelasi yksin suurta peliä ja
tarvitsi kaikki rahansa omiin yrityksiinsä. Hiljattain perustettu
arvopaperipörssi herätti hänessä vilkasta mielenkiintoa. Hän ei ollut
milloinkaan ennemmin nähnyt sellaista laitosta, mutta hän näki heti
sen ansiopuolet ja osasi käyttää sitä hyväkseen. Kaupanteko siellä
oli ennen kaikkea uhkapeliä, ja monta kertaa, vaikkei se ollut
välttämätöntä hänen omien suunnitelmiensa edistämiseksi, sai hän aikaan
paniikin pörssissä pelkästä kevytmielisyydestä ja kujeilunhalusta.

"Tämä on kuin farao-peliä", sanoi hän eräänä päivänä, kun hän,
pidettyään viikon ajan Dawsonin pörssipelaajia jännityksessä vuoroin
ostamalla ja myymällä, näytti kaikille korttinsa ja luopui voitosta,
joka jollekin toiselle olisi ollut melkoinen rikkaus.

Koottuaan omaisuuden olivat toiset miehet lähteneet etelään,
Yhdysvaltoihin, ottaen lomaa napaseudun julmasta taistelusta. Mutta kun
Daylightilta kysyttiin, milloin hän lähtisi etelään, nauroi hän aina
ja sanoi lähtevänsä vasta sitten kun oli pelannut pelinsä loppuun. Hän
lisäsi vielä, että hullu oli se mies, ken luopui pelistä juuri kun oli
saanut voittoisat kortit.

Tuhannet uudet tulokkaat, jotka jumaloivat Daylightia kuin sankaria,
väittivät, että hän oli mies, joka ei tiennyt mitä on pelko. Mutta
Bettles ja Dan MacDonald ja muut entisajan miehet pudistivat päätään
ja nauroivat mainitessaan sanan _naiset_. Ja he olivat oikeassa.
Hän oli aina pelännyt heitä, aina siitä lähtien kuin "Kuningatar
Anna" Juneausta oli avonaisella ja naurettavalla tavalla osoittanut
rakkauttaan hänelle, seitsemäntoistavuotiaalle nuorukaiselle. Tämän
takia ei hän milloinkaan ollut tuntenut naisia. Hän oli syntynyt
kaivosleirissä, missä naiset ovat harvinaisia ja salaperäisiä,
hänellä ei ollut yhtään sisarta, hänen äitinsä oli kuollut hänen
pienenä ollessaan, joten hän ei milloinkaan ollut joutunut tekemisiin
heidän kanssaan. Tosin oli hän paettuaan "Kuningatar Annan" luota
tavannut heitä myöhemmin Yukonissa ja seurustellut heidän kanssaan --
uranuurtajanaisten, jotka olivat miesten jälkiä seuraten kulkeneet
solien poikki ensimäisille kultakaivospaikoille. Mutta mikään lammas
ei ollut milloinkaan kulkenut suden kanssa suuremmalla pelolla ja
vavistuksella kuin hän oli kulkenut heidän kanssaan. Hänen miehisestä
ylpeydestään johtui, että hän seurusteli heidän kanssaan, ja hän oli
tehnyt sen vain näön vuoksi; mutta naiset olivat yhä hänelle suljettu
kirja, ja hänestä oli hauskempaa pelata yksin tai sitten suuressa
joukossa.

Ja nyt, kun hänet tunnettiin nimeltä "Klondiken kuningas", kun hänellä
oli kosolti muitakin kuninkaallisia arvonimiä, kuten "Eldoradon
kuningas", "Bonanzan kuningas", "Metsä-parooni" ja "Kultala-ruhtinas",
puhumattakaan hänen parhaimmasta lisänimestään, joka oli
"Vanhanajan-miesten isä", pelkäsi hän naisia enemmän kuin milloinkaan
ennen. Innokkaammin kuin konsanaan koettivat he kietoa hänet
pauloihinsa, ja päivä päivältä tulvaili paikkakunnalle uusia naisia.
Joko hän istui päivällistä syöden kulta-asiamiehen talossa, tai tarjosi
heille tanssisalissa juotavaa, tai suostui New Yorkin "Sun"-lehden
naisreportterin haastateltavaksi, niin koettivat he kaikki kietoa häntä
pauloihinsa.

Oli vain yksi poikkeus ja se oli Freda, tanssijatar, jolle hän oli
antanut jauhoja. Tämä oli ainoa nainen, jonka seurassa hän viihtyi,
sillä tämä oli ainoa, joka ei koettanut häntä kietoa. Ja kuitenkin
oli kohtalo määrännyt, että juuri tämä nainen hänessä herätti entistä
ankaramman pelon.

Tämä tapahtui syksyllä 1897. Hän oli paluumatkalla tarkastamassa
Henderson-jokea, joka laski Yukoniin, tavalliselta nopealta retkeltään,
oltuaan tällä kertaa aivan Stewartin yläpuolella. Talvi oli tullut
yht'äkkiä ja hänen täytyi kulkea seitsemänkymmentä peninkulmaa Yukonia
alaspäin kehnossa Peterborough-kanootissa myötävirtaa ajelehtivien
jäälohkareitten keskitse. Pysytellen lähellä rantajäätä, joka jo piti,
hän ennätti Klondiken suuhun parhaiksi näkemään, miten yksinäinen mies
kiihoittuneena hyppeli rannalla ja osoitti veteen. Samassa näki hän
turkkeihin puetun naisenruumiin kasvot alaspäin vajoomassa jäälauttojen
väliin. Kun kapea kuja avaantui jäiden keskelle, oli vain muutaman
silmänräpäyksen työ ohjata kanootti paikalle, tarttua naiseen ja vetää
hänet varovaisesti kanootin viereen. Nainen oli Freda. Ja kaikki olisi
käynyt hyvin, ellei tämä myöhemmin, tultuaan tuntoihinsa olisi katsonut
häneen vihasta säihkyvin sinisilmin ja kysynyt: "Miksi teitte sen? Voi,
miksi teitte sen?"

Tämä ahdisti hänen mieltään. Seuraavana yönä hän sen sijaan, että olisi
heti vaipunut uneen, niinkuin tapansa oli, makasi valveilla ja näki
yhä edessään nuo vihasta säihkyvät sinisilmät ja mietti noita sanoja.
Ne olivat kuuluneet vilpittömiltä. Moite oli todellinen. Tyttö oli
tarkoittanut juuri sitä mitä oli sanonut. Ja yhä hän aprikoi.

Kun hän ensi kerran sen jälkeen tapasi Fredan, kääntyi tämä vihaisen ja
halveksivan näköisenä poispäin. Ja kuitenkin hän tuli sitten pyytämään
Daylightiltä anteeksi ja kertoi jostakin miehestä, jonka takia hän oli
menettänyt kaiken elämänhalunsa. Hän puhui suoraan, mutta sekavasti, ja
Daylight sai hänen puheistaan selville vain sen, että tuo tapaus, mikä
se sitten lienee ollutkin, oli sattunut jo vuosia takaperin. Niinikään
hän sai selville, että Freda oli rakastanut tuota miestä.

Sellaista oli rakkaus. Se toi onnettomuutta mukanaan. Se oli
pelottavampi kuin pakkanen tai nälkä. Naiset olivat hyvät olemassa,
kauniit ja suloiset nähdä; mutta jos se, mitä sanottiin rakkaudeksi,
sai heissä vallan, poltti se heidät luihin saakka ja teki heidät niin
sekapäisiksi, ettei milloinkaan saattanut arvata, mihin he seuraavalla
hetkellä ryhtyisivät. Tämä Freda oli komea naisolento, uhkea, kaunis
ja älykäs; mutta rakkaus oli tullut ja katkeroittanut hänen elämänsä,
pakoittanut hänet lähtemään Klondikeen ja etsimään väkivaltaista
kuolemaa niin innokkaasti, että hän rupesi vihaamaan miestä, joka
pelasti hänen henkensä.

Tähän saakka Daylight oli välttänyt rakkauden kuten hän oli välttänyt
isonrokonkin; mutta se oli yhtä tarttuvaa kuin rokko ja aiheutti
vielä pahempia vaurioita. Se sai miehet ja naiset tekemään hirveitä
ja mielettömiä tekoja. Se muistutti juoppohulluutta, mutta oli vain
pahempi. Jos se saisi valtoihinsa hänet, Daylightin, hämmentäisi se
hänenkin elämänsä yhtä armottomasti kuin kaikkien muidenkin. Se oli
hulluutta, sulaa hulluutta ja päällepäätteeksi tarttuvaa. Puolisen
tusinaa nuorta miestä oli rakastunut Fredaan. He kaikki halusivat
mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta Freda taas oli rakastunut
johonkin mieheen toisella puolella maailmaa eikä tahtonut olla missään
tekemisissä heidän kanssaan.

Mutta Neito sittenkin herätti hänessä ankarimman pelon. Hänet
löydettiin eräänä aamuna kuolleena majassaan. Hän oli ampunut luodin
päähänsä, eikä ollut jättänyt jälkeensä mitään viestiä eikä selitystä.
Siitä puhuttiin paljon. Jotkut tiesivät, että Daylight oli syynä tähän
tapaukseen. Neito oli surmannut itsensä hänen tähtensä. Kaikki tiesivät
sen ja lausuivat sen julki. Sanomalehtien kirjeenvaihtajat kirjoittivat
siitä ja vielä kerran täyttyivät Yhdysvaltain sunnuntai-lisälehtien
palstat mieltäkiihoittavilla kuvauksilla Daylightista, "Klondiken
kuninkaasta". Neito oli viettänyt hyvin vaatimatonta elämää, kertoivat
kirjeenvaihtajat, ja se oli totta. Hän ei ollut milloinkaan käynyt
Dawsonin tanssisalissa. Circle Citystä tultuaan oli hän ensin
hankkinut elatuksensa vaatteiden pesulla. Sitten hän oli hankkinut
ompelukoneen ja valmistanut miesten parka-takkeja, turkislakkeja ja
hirvennahkakäsineitä. Sitten hän oli mennyt virkailijaksi ensimäiseen
Yukonin pankkiin. Tämä ja vielä muutakin tiedettiin ja kaikki olivat
yksimieliset siitä, että Daylight oli tahtomattaan syypää hänen
ennenaikaiseen kuolemaansa.

Ja pahinta oli, että Daylight itsekin tiesi sen olevan totta. Aina oli
hän muistava tuon viimeisen yön, jona oli nähnyt hänet. Hän ei silloin
ollut ajatellut mitään sen johdosta; mutta kun hän ajatteli kulunutta
elämäänsä, muistui hänen mieleensä jokainen pikkupiirre ja tapahtuma.
Tämän surullisen tapauksen valossa hän ymmärsi kaiken -- Neidon
levollisuuden, hänen tyynen varmuutensa. Oli aivankuin olisi Neito
ratkaissut kaikki elämän kiduttavat kysymykset ja vaijentanut ne, ja
tuo taivaallinen lempeys kaikessa, mitä Neito sanoi ja teki, oli ollut
miltei äidillistä. Daylight muisti, miten hän oli katsonut häneen,
miten hän oli nauranut, kun hän kertoi erehdyksestä, minkä Mickey Dolan
oli tehnyt paaluttaessaan kappaleen Skookum-rotkosta. Hänen naurunsa
oli ollut iloista, ja kuitenkin oli siitä samalla puuttunut sen
entinen voima. Ei niin, että Neito olisi ollut vakava ja alistuvainen.
Päinvastoin oli hän näyttänyt niin ilmeisen tyytyväiseltä, niin
rauhalliselta. Hän oli pettänyt Daylightia, joka oli todenteolla
hullu. Hän oli tuona yönä ajatellut, että Neidon rakkaus häntä kohtaan
oli sammunut ja tämä ajatus oli tuottanut hänelle mielihyvää ja hän
oli kuvitellut heidän vastaista ystävyyttään, jota rakkaus ei enää
häiritsisi.

Daylight muisti kuinka hän sitten seisoi lakki kädessä ovella ja
sanoi hyvää yötä. Hänestä oli silloin tuntunut naurettavalta ja
kiusalliselta, että Neito oli kumartunut ja suudellut hänen kättään.
Hänestä oli tuntunut, että Neito piti häntä pilkkanaan, mutta nyt hän
värisi muistaessaan sen ja tuntiessaan vielä kerran kädellään Neidon
huulien kosketuksen. Neito oli sanonut hänelle jäähyväiset, iäiset
jäähyväiset, eikä hän ollut aavistanut sitä. Tällä hetkellä ja koko
illan oli hän kylmäverisesti ja tarkoin punnittuaan, yhtä varmasti
kuin hän, Daylight tiesi mitä teki, päättänyt kuolla. Jospa hän vain
olisi tiennyt sen! Vaikkei tuo tarttuva tauti ollutkaan häneen itseensä
kajonnut, olisi hän mennyt naimisiin Neidon kanssa, jos olisi vain
hiukankaan aavistanut, mitä tällä oli mielessä. Ja kuitenkin hän tiesi,
että Neidossa oli tuollaista jäykkäpolvista ylpeyttä, joka ei olisi
sallinut tämän suostua avioliittoon, jota tarjottiin säälistä. Hän ei
itse asiassa ollutkaan enää pelastettavissa. Rakkaudentauti oli iskenyt
häneen kyntensä ja hän oli alusta alkaen tuomittu sortumaan.

Neidon ainoa pelastusmahdollisuus olisi ollut se, että häneenkin,
Daylightiin, olisi sama tauti tarttunut. Mutta se ei ollut tarttunut
häneen. Jos hän olisi rakastunut, olisi hän todennäköisimmin rakastunut
Fredaan tai johonkin toiseen naiseen. Hän tunsi Dartworthyn, joka
oli paaluttanut itselleen kultarikkaan valtauksen Bonanzasta. Kaikki
tiesivät, että vanhan Doolittlen tytär Bertha oli mielettömästi
rakastunut häneen. Mutta ennen kaikkia muita naisia oli kapteeni
Walthstonen, suuren Guggenhammerin liikkeen kaivostentuntijan vaimo
sytyttänyt hänen rakkautensa ja vastannut siihen. Seurauksena oli
kolme mielettömyyttä: Dartworthy myy kaivoksensa kymmenesosaan
sen arvosta; naisraukka uhraa kunniansa ja pakenee hänen kanssaan
avonaisessa veneessä Yukonia alas; ja kapteeni Walthstone, jonka
on vallannut murhan ja hävityksen himo, ajaa heitä takaa toisessa
avonaisessa veneessä'. Tuo traagillinen kolmikko oli kulkenut alas
Yukonia, ohi Forty Milen ja Circlen ja sen takana oleva erämaa oli
ollut murhenäytelmän todistajana. Oli totinen tosi, että rakkaus
toi onnettomuutta ja hämmennystä miesten ja naisten elämään, kylvi
hävitystä ja kuolemaa ympärilleen, pani ylösalaisin kaikki käsitteet
oikeasta ja järkevästä, teki kelpo naisista avioliitonrikkojia tai
itsemurhaajia, sekä konnia ja murhamiehiä miehistä, jotka aina olivat
olleet rehellisiä ja moitteettomia.

Ensi kerran elämässään menetti Daylight tarmonsa. Hän tunnusti suoraan
itselleen pelkäävänsä pahasti. Naiset olivat hirveitä olentoja ja
rakkaudensiemen orasti erittäin vehmaasti heidän läheisyydessään. Ja
he olivat niin häikäilemättömiä, niin pelottomia. Heitä ei peloittanut
Neidon kohtalo. He koettivat viekottelevammin kuin milloinkaan
kietoa häntä pauloihinsa. Rikkaudettaankin, pelkkänä miehenä, joka
juuri oli täyttänyt kolmekymmentä, oli harvinaisen voimakas ja yhtä
hyvännäköinen ja hyväluontoinen, olisi hän tavallisen naisen silmissä
ollut tavottelemisen arvoinen. Mutta kun hänen luontaisiin avuihinsa
liittyi hänen nimensä romanttisuuden sädekehä ja hänen suunnaton
rikkautensa, niin jokainen naimaton nainen katsoi häneen ihastunein
silmin, puhumattakaan joistakuista naineistakin naisista. Muut miehet
olisivat siinä asemassa kadottaneet järkensä; mutta tämän kaiken ainoa
vaikutus häneen oli se, että hänen pelkonsa kasvoi. Seurauksena oli,
että hän useimmiten vastasi kieltävästi kutsuihin taloista, missä hän
saattoi tavata naisia, ja kävi vain poikamiesten luona Moosehornin
ravintolassa, jonka yhteydessä ei ollut tanssisalia.



XIII LUKU.


Kuusituhatta miestä toi talvi 1897 Dawsoniin, työt kaivoksissa
vilkastuivat ja solien takaa tuli sanoma, että satatuhatta lisää oli
odotettavissa keväällä. Myöhään eräänä lyhyenä iltapäivänä istui
Daylight penkillä French Hillin ja Skookum Hillin välillä ja alkoi
katsella avarammin asioita. Hänen allaan oli Eldoradon kultarikkain
alue ja Bonanzaa näkyi peninkulmain laajalta. Se oli laaja maisema,
jossa kaikkialla näkyi hävityksen jäljet. Mäiltä oli huippuihin saakka
puut kaadettu ja niiden paljailla rinteillä näkyi jälkiä koloista,
joita ei lumivaippakaan saanut peitetyksi. Hänen alapuolellaan oli joka
suunnalla ihmisasumuksia. Mutta vähän ihmisiä oli näkyvissä. Savupeite
kattoi laaksot ja muutti harmaan päivänvalon synkeäksi hämäräksi. Savu
kohosi tuhansista koloista lumessa, missä syvällä peruskalliossa,
jäätyneessä mudassa ja sorassa miehet ryömivät ja kaapivat ja
kaivoivat, ja yhä rakennettiin uusia nuotioita, joilla käytiin pakkasen
jäädyttämää maata sulattamaan. Siellä täällä, missä uusia kuiluja
ryhdyttiin kaivamaan, loimusivat nuotiotulet punertavina. Miehiä
ryömi ulos koloista tai katosi niihin tai nostivat he käsivintturilla
sulatetun soran maanpinnalle, missä se heti taas jäätyi.
Keväthuuhdonnan jälkiä näkyi kaikkialla huuhdontapatojen paaluja,
huuhdontakouruja, suuria vesirattaita -- kullankaivaja-armeijan
kuormaston tähteitä.

"Tuo on kaikki pelkkää maamyyrän työtä", mutisi Daylight ääneen.

Hän katseli alastomia mäkiä ja sai selvän kuvan siitä suunnattomasta
metsänhaaskauksesta, mikä oli tapahtunut. Täältä ylhäältä katsoen
hän selvään näki heidän kuumeisen työnsä suunnattoman järjestyksen
puutteen. Se ei vastannut tarkoitustaan. Jokainen työskenteli
itsekseen ja seurauksena oli sekasorto. Tällä kultarikkaimmallakin
kaivosalueella maksoi kahden dollarin kultamäärän kaivattaminen yhden
dollarin ja jokaisen dollarin ohella, minkä he kuumeentapaisilla,
suunnitelmattomilla menettelytavoillaan saivat irti maasta, jäi toinen
dollari toivottomasti sinne. Vuoden kuluttua olisi työ useimmissa
valtauksissa lopetettu, eikä niistä saatu kultamäärä olisi yhtään
suurempi kuin kultamäärä, joka oli jäänyt maahan.

Tarvittiin järjestelmällisyyttä, päätti hän; ja hänen nopea
mielikuvituksensa näki jo Eldorado-joen suusta lähteisiin ja vuoren
huipulta toiselle taitavan johdon käsissä. Höyryllä sulattamistakin,
jolla ei vielä oltu kokeiltu, mutta joka otettaisiin käytäntöön,
piti hän vain hätävarakeinona. Oli ryhdyttävä puristetulla ilmalla
sulattamaan laakson sivuja ja pengermiä ja sitten joen pohjassa
käytettävä kultaruoppaajaa, kuten hän oli kuullut Californiassa
tehtävän.

Siinä oli vielä oikea mahdollisuus suurtyöhön. Hän oli juuri
ihmetellytkin, mistä syystä Guggenhammer ja suuret englantilaiset
yhtiöt olivat lähettäneet paikalle kallispalkkaiset asiantuntijansa.
Tämä oli heidän suunnitelmansa. Tämän vuoksi olivat he tarjoutuneet
ostamaan valtauksia, joissa työt jo oli lopetettu sekä huuhtelumutaa.
He antoivat pienten kaivostenomistajain kaivaa valtauksistaan niin
paljon kuin saivat irti, sillä miljoonia jäisi vielä jäljelle.

Ja katsellessaan savuavaa helvettiä, missä ankara työ oli käynnissä,
suunnitteli Daylight uuden pelinsä pääpiirteet, pelin, jossa
Guggenhammer ja nuo muut saisivat ottaa hänet huomioonsa. Mutta
ilon ohella, jonka nämät uudet suunnitelmat tuottivat, tunsi hän
väsymystä ja kyllästymistä. Pitkät napaseudulla vietetyt vuodet olivat
kuluttaneet häntä, ja ulkomaailma houkutteli hänen uteliaisuuttaan
-- tuo avara maailma, josta hän oli kuullut muiden miesten kertovan,
mutta jonka suhteen hän oli tietämätön kuin lapsi. Sielläkin pelattiin.
Siellä oli avarampi pelipöytä, eikä mikään estänyt häntä miljoonineen
käymästä sen ääreen ja ottamasta kortteja. Tänä iltapäivänä Skookum
Hiilissä hän siis päätti pelata viimeiset parhaat korttinsa Klondikessa
ja lähteä sitten Yhdysvaltoihin.

Se vei kuitenkin aikaa. Hän palkkasi luotettavia asiamiehiä
seuraamaan suurten asiantuntijain jälkiä, ja missä nämät olivat
alkaneet ostaa, osti hänkin hyljättyjä valtauksia. Missä tahansa he
tuumivat pilkkahinnasta ostaa kulta-alueen, oli hän ennättänyt heidän
tielleen ja hankkinut itselleen valtauksen osia tai viekkaasti heidän
valtaustensa joukkoon sijoitettuja valtauksia, jotka tekivät heidän
suunnitelmansa mitättömiksi.

"Pelaan avonaista peliä voittaakseni -- enkö ole oikeassa?" sanoi hän
kerran kiihkeässä neuvottelussa.

Seurauksena oli otteluita, aselepoja, sovittelulta, voittoja ja
tappioita. Vuonna 1898 oli Klondikessa kuusikymmentä tuhatta miestä
ja kaikkien heidän omaisuuteensa ja asioihinsa vaikuttivat Daylightin
käymät taistelut. Ja yhä enemmän ja enemmän kasvoi Daylightin
halu suuriin yrityksiin. Olihan hän jo ollut käsikähmässä suuren
Guggenhammerin liikkeen kanssa ja voittanut, ylpeästi voittanut.
Mutta hänen uhkarohkein yrityksensä oli ehkä kuitenkin Ophir, joka
parhaiten vastasi hirvilaitumen nimeä, ja jonka huuhtelusoran alhaisen
kultamäärän korvasi vain alueen laajuus. Seitsemän valtauksen
omistaminen sen keskuksessa saattoi Daylightin sen valtiaaksi,
eivätkä he voineet sopia kauppaehdoista. Guggenhammerin asiantuntijat
arvelivat, että yritys kävi yli Daylightin voimien ja kun he esittivät
hänelle loppuvaatimuksensa, suostui hän siihen ja osti heiltä loput
alueesta.

Suunnitelma oli hänen omansa, mutta hän kutsui Yhdysvalloista taitavia
insinöörejä panemaan sitä täytäntöön. Rinkabillyn vedenjakajaan
kahdeksankymmenen peninkulman päässä hän rakensi vesisäiliön ja
kahdeksankymmenen peninkulman pituinen suuri puinen vesijohto kuljetti
veden seudun poikki Ophiriin. Vesisäiliön ja -johdon kustannusarvio
oli kolme miljoonaa, mutta ne tulivat maksamaan lähes neljä. Hän ei
pysähtynyt tähänkään. Hän hankki sähkölaitoksia ja hänen työmiehensä
saivat tehdä työtä kirkkaassa sähkövalossa. Toiset vanhanajan miehet,
joiden rohkeimmatkin unelmat olivat täyttyneet yli odotuksen,
pudistivat synkästi päätään, varoittivat häntä häviöstä ja kielsivät
häntä ryhtymästä niin uhkarohkeaan yritykseen. Mutta Daylight nauroi ja
myi jälellä olevat maapalstansa. Hän möi oikeaan aikaan, kun kultakuume
oli kiihkeimmillään. Kun hän ennusti vanhoille ystävilleen Moosehornin
ravintolassa, ettei neljän vuoden kuluttua Dawsonissa saisi maapalstoja
rahallakaan ja että majoja revittäisiin polttopuiksi, nauroivat he
hänelle ja vakuuttivat, että pääsuoni löytyisi jo ennen tätä aikaa.
Mutta hän jatkoi alkamaansa suuntaan ja möi yhtä hyvästä hinnasta
sahansa, kun ei enää tarvinnut hirsiä. Niinikään möi hän hajallaan
olevat maapalstansa eri alueilla ja kenenkään varoituksista huolimatta
rakensi hän vesijohtonsa valmiiksi, rakensi ruoppaajansa, tuotti
Yhdysvalloista koneita ja ryhtyi heti kaivamaan kultaa Ophirista.
Ja hän, joka neljä vuotta takaperin oli Indian-joelta päin kulkenut
vedenjakajan poikki ja vaeltanut hiljaisessa erämaassa, intiaani-tapaan
kuljettaen koirilla tavaroitaan ja intiaani-tapaan itse eläen
hirvenlihalla, kuuli nyt käheä-äänisten vihellysten kutsuvan satoja
työmiehiä työhön ja näki heidän ahertavan sähkölamppujen valkeassa,
häikäisevässä valossa.

Mutta tämän tehtyään oli hän lähtövalmis. Ja kun hän ilmoitti
aikovansa myydä Ophirin, kilpaili Guggenhammer englantilaisen yhtiön
ja uuden ranskalaisen yhtiön kera siitä, kuka saattoi tarjota enimmän,
Guggenhammer tarjosi enimmän ja hinta oli niin hyvä, että Daylightille
jäi miljoona puhdasta voittoa. Huhuiltiin, että hänen omaisuutensa
nousi kahden-, kolmenkymmenen miljoonan paikkeille. Mutta hän yksin
tiesi, kuinka suuri se oli, tiesi että hän viimeisen valtauksen
myytyään oli kaiken kaikkiaan vähän päälle yhdentoista miljoonan
omistaja.

Hänen lähtöjuhlansa oli merkkitapaus Yukonin historiassa kuten
hänen muutkin tekonsa. Koko Yukon oli hänen vieraanaan ja Dawson
oli juhlan keskipiste. Tänä viimeisenä yönä ei kelvannut kenenkään
muun kultahiekka kuin hänen. Juomat eivät olleet kaupan. Joka
kapakka oli auki ja väsyneillä viinureilla oli apuna lisäväkeä eikä
juomista ollut puutetta. Muuan mies, joka kieltäytyi nauttimasta
hänen vierasvaraisuuttaan ja tahtoi maksaa puolestaan, sai tusinan
miehiä kimppuunsa. Viimeiset uudet tulokkaat nousivat puolustamaan
Daylightin nimeä moista solvausta vastaan. Ja kaiken tämän keskellä
liikkui Daylight intiaanisaappaissaan, hurjapäinen Burning Daylight,
mieli tulvillaan hyväntahtoisuutta ja toveruutta, ulvoen kuin
urossusi, ja vaatien että yö tunnustettaisiin hänen omakseen, painaen
miesten käsivarsia tarjoilupöytään, suorittaen voimannäytteitä. Hänen
pronssinkarvaiset kasvonsa punottivat juomisesta, hänen mustat silmänsä
välähtelivät, hänellä oli päällystakki ja villahuopalakki, hänen
korvaläppänsä riippuivat, hänen kalvokkailla varustetut käsineensä
heiluivat hartioiden yli ristiin kulkevista hihnoista. Mutta tällä
kertaa ei hän pannut koko omaisuuttaan peliin kuten kerran ennen, hän
käytteli rahojaan vain mikäli häntä huvitti juottaa muita.

Tämä juhla-yö saattoi varjoon kaiken, mitä Dawsonissa oli milloinkaan
nähty. Daylight halusi tehdä sen ikimuistettavaksi ja hän onnistuikin
siinä. Suurin osa Dawsonin väestä joi itsensä juovuksiin tänä yönä.
Sää oli syksyinen ja vaikkei Yukon ollut vielä jäätynyt, osoitti
lämpömittari kahtakymmentä viittä astetta nollapisteen alapuolella
ja laski yhä. Senvuoksi oli tarpeenvaatimaa panna liikkeelle
hengenpelastaja-joukkueita, jotka kulkivat vahdissa kaduilla ja hakivat
lumeen kaatuneita juopuneita miehiä, joille tunnin uni lumessa olisi
käynyt turmiolliseksi. Daylight, joka mielijohdettaan noudattaakseen
oli juottanut sadottain ja tuhansittain miehiä juovuksiin, pani
alkuun hengenpelastustoiminnan. Hän tahtoi, että Dawson tänä yönä
juhli, mutta hän ei hurjimmallakaan päällä ollessaan ollut koskaan
ajattelematon eikä kevytmielinen ja hän piti huolen siitä, ettei
sattunut mitään onnettomuutta. Ja kuten entisaikojenkin öinä, antoi hän
määräyksen, ettei saanut riidellä eikä tapella, vaan lupasi hän itse
rangaista rauhanhäiritsijöitä. Mutta hänen ei tarvinnut ruveta ketään
rankaisemaan. Sadat uskolliset opetuslapset pitivät huolen siitä, että
riidanrakentajaa kieriteltiin lumessa ja hänet heitettiin vuoteeseen.

Kun suuressa maailmassa mahtavat teollisuuspäälliköt kuolevat,
pysähtyvät kaikki pyörät minuutiksi heidän johtamissaan tehtaissa.
Mutta Klondiken iloinen suru päällikkönsä lähdön johdosta oli
niin suuri, ettei kahteenkymmeneen neljään tuntiin mitkään pyörät
liikkuneet. Suuressa Ophirissakin tuhansine työmiehineen oli työ
seisahduksissa. Seuraavana päivänä ei kukaan kyennyt tai saanut mennä
työhön.

Seuraavana aamuna, päivän koittaessa, sanoi Dawson jäähyväiset.
Tuhatlukuisella joukolla, joka seisoi rannalla, oli käsineet käsissä
ja korvalaput oli vedetty tiukasti korville. Oli kolmekymmentä
astetta nollapisteen alapuolella ja Yukonissa ajelehti jäälohkareita,
"Seattlen" kannelta huusi Daylight jäähyväisensä. Kun köydet oli
irroitettu ja höyrylaiva eteni rannasta, näkivät lähinnäseisovat
Daylightin silmien kostuvan. Olihan tämä tavallaan hänelle lähtö
synnyinmaasta, ankaralta napaseudulta, ainoasta maasta, minkä hän
todella oli tuntenut. Hän kiskaisi lakin päästään ja heilutti sitä.

"Hyvästi!" huusi hän. "Hyvästi!"



II OSA.



I LUKU.


Daylightin tulo San Fransiskoon ei herättänyt lainkaan huomiota.
Ei oltu unohdettu vain häntä, vaan vieläpä hänen kerallaan koko
Klondikekin. Muut asiat kiinnittivät ihmisten mieliä ja Alaskan
tapahtumat samoinkuin sota Espanjaa vastaan kuuluivat jo menneisyyteen.
Paljon oli tapahtunut senjälkeen. Huomiotaherättäviä tapahtumia sattui
joka päivä eikä sanomalehtien tarvinnut tekemällä tehdä uutisia. Oli
kuitenkin tavallaan virkistävää liikkua näin tuntemattomana. Hän oli
ollut suurmies pohjan perillä. Nämä uudet olot olivat sikäläisiä
paljon suuremmoisemmat. Se näkyi siitäkin, ettei välitetty yhdentoista
miljoonan miehestä, vaikkapa hänellä oli sellainen elämäntyö takanaan
kuin Daylightilla oli.

Hän asettui asumaan St. Francis-hotelliin. Alotteleva reportteri
haastatteli häntä sivumennen ja antoi hänelle hyviä neuvoja. Daylight
naurahti itsekseen, alkoi tarkata ympäristöään ja alkoi opetella
hänelle uutta elämää ja asiain järjestystä. Hän oli hyvin kömpelö ja
hyvin itsetietoinen. Omistamansa yksitoista miljoonaa jäykistivät hänen
niskaansa luontaisen itseluottamuksen lisäksi. Mikään ei hämmästyttänyt
häntä, hän ei ihmetellyt uuden ympäristönsä loistoa, sivistystä
eikä suurpiirteisyyttä. Tämä oli vain toisellaista erämaata, siinä
kaikki. Hänen oli opittava tuntemaan sen tiet, tienmerkit, polut ja
hyvät lähdepaikat sekä pahat taipaleet ja vaaralliset virrankurimot.
Tavalliseen tapaansa hän pelkäsi naisia. Viime kokemustensa johdosta
hän oli vielä niin peloissaan, ettei hän päästänyt lähelleen noita
häikäisevän komeita olentoja, jotka hän miljooniensa vuoksi olisi
voinut saada omikseen. He loivat häneen kaihoisia katseita, mutta
hän salasi niin hyvin arkuutensa, että liikkui näennäisesti rohkeana
heidän parissaan. Eikä vain hänen rikkautensa saattanut häntä
heidän silmissään viehättäväksi. Hänessä oli niin paljon miestä
ja hän oli niin epätavallinen mies. Vielä nuori, vain 36-vuotias,
huomattavan kaunispiirteinen, erinomaisen voimakas, elinvoimaa uhkuva.
Katukivitykseen tottumattoman erämiehen joustava käynti, tummat silmät,
jotka olivat tottuneet erämaan laajoihin näköaloihin, eivätkä vielä
olleet väsyneet kuin ahtaissa sokkeloissa liikkuneen kaupunkilaisen,
saivat monen naisen uteliaasti ja veikeästi katsahtamain häneen. Hän
näki sen, ymmärsi ja naurahti itsekseen, ja katsoi naisia kasvoihin
samoinkuin oli säikkymättä katsellut niin monta muutakin vaaraa,
kylmäverisesti, vaikkakin hänen täytyi terästää tahtoaan enemmän kuin
nälän, pakkasen tai tulvan uhatessa.

Hän oli tullut Yhdysvaltoihin kamppaillakseen miehiä vastaan eikä
naisten kanssa pelehtiäkseen. Miehiä hän ei vielä ollut oppinut
tuntemaan. Miehet olivat hänestä velttoruumiisia; mutta hän aavisti
heidän olevan liikeasioissa kovia, kovia pehmeästä pinnasta huolimatta.
Hänen mielestään heissä oli jotakin kissamaista. Hän tapasi heitä
klubeissa ja aprikoi, kuinka todellista oli heidän osoittamansa
ystävyys ja kuinka pian he paljastaisivat kyntensä ja repisivät
ja raapisivat. "Sepä juuri on pulma", tuumi hän, "mitä he tekevät
kun leikki on lopussa". Hän tunsi syyttä suotta epäilevänsä heitä.
"He ovat pohjamutaa", oli hänen salainen arvostelunsa; ja muutamat
sanat, jotka hänen toverinsa silloin tällöin tulivat lausuneiksi,
tukivat hänen ajatustaan. Muuten heistä säteili miehekkäisyyttä ja
rehtiyttä. He saattoivat repiä ja raapia taistelussa -- mikä olikaan
sen luonnollisempaa; mutta hän tunsi kuitenkin, että he repisivät ja
raapisivat sääntöjä noudattaen. Tällainen oli hänen heistä saamansa
käsitys. Ikävä vain, että heidän joukossaan oli joku määrä roistojakin.

Hän vietti San Fransiskossa muutamia kuukausia, joiden kuluessa hän
tutki peliä ja sen sääntöjä ja valmistautui ottamaan siihen osaa. Hän
otti yksityisopetusta englannin kielessä ja hänen onnistui poistaa
puheestaan pahimmat virheellisyydet, vaikka hän mielenkuohun hetkinä
olikin taipuvainen käyttämään Klondiken seutujen voimasanoja. Hän
oppi syömään ja pukeutumaan ja ylimalkaan käyttäytymään sivistyneiden
ihmisten tapaan; mutta kaikesta huolimatta pysyi hän omana itsenään;
hän ei ollut liian nöyrä eikä liian varovainen, eikä hän milloinkaan
epäröinyt siekailematta rikkoa jotakin sovinnaisuussääntöä, joka
oli hänen tiellään, ja kiusaus oli kyllä suuri. Hän ei, kuten
useimmat syrjäseuduilta tulleet pohatat, tuntenut kunnioitusta
kaikkia sivistyneisyyden epäjumalia kohtaan. Hän oli nähnyt ennenkin
jumalankuvia ja tiesi niiden arvon.

Kyllästyneenä olemaan vain katselijana läksi hän Nevadaan, jossa oli
löydetty lupaava kultakaivos "vain hieman jaloitellakseen" kuten hänen
sanansa kuuluivat. Hän viipyi Tonopahin arvopaperipörssissä kymmenen
päivää, pistäen lopulta taskuunsa sievosen, puolen miljoonan voiton.
Sen jälkeen hän huuliaan maiskuttaen palasi San Fransiskoon ja St.
Francis-hotelliin. Alku ennusti hyvää ja hänen pelihimonsa kiihtyi.

Ja vielä kerran kirjoittivat sanomalehdet hänestä huomiota
herättäviä uutisia. Nimi _Burning Daylight_ painettiin taas
lihavilla kirjasimilla. Haastattelijat hyörivät hänen ympärillään.
Aikakauslehtien ja sanomalehtien vanhat vuosikerrat tarkastettiin
ja romantillinen ja historiallinen Elam Hamish, "Pohjanperän
seikkailija", "Klondiken Kuningas" ja "Vanhojen erämiesten isä"
pääsi paahdetun leivän ja aamiaisruuan kera miljoonien kotien
aamiaispöydälle. Jo ennenkuin hänen omasta mielestään hänen aikansa
oli tullutkaan täytyi hänen käydä leikkiin käsiksi. Rahamiehet ja
keinottelijat ja kaikki liike-elämän meren hylyt työntyivät hänen
yhdentoista miljoonansa kallioita vastaan. Itsepuolustukseksi oli
hänen ollut pakko turvautua julkisiin virastoihin. Hän oli antanut
heille tietoja itsestään ja nyt he jakoivat hänelle kortteja,
tahtoipa hän tai ei, ja julistivat hänen olevan pelissä mukana.
Hyvä, pelata hän tahtoikin; hän vielä näyttäisi heille; huolimatta
ylpeistä ennustuksista siitä, miten pian hän muka törmäisi karille
-- ennustuksista ja kuvauksista siitä kömpelöstä ja moukkamaisesta
tavasta, millä hän muka tulisi peliään hoitamaan ja hänen hurjasta ja
nyreästä ulkonäöstään.

Hän ryhtyi ensin pikkuyrityksiin, "aikansa ratoksi", kuten hän selitti
Holdsworthylle, ystävälleen Alta-Pacific-klubissa. Daylight oli klubin
jäsen, Holdsworthy oli ehdottanut hänet jäseneksi. Ja hyvä olikin,
että Daylight aluksi hoiti peliään varovaisesti, sillä hän huomasi
pian hämmästyksekseen miten paljon huijareita -- "ammattihuijareita",
kuten hän heitä nimitti parveili hänen ympärillään. Hän näki helposti
mitä he olivat miehiään, jopa häntä kummastutti, että niin suurelle
joukolle riitti saalista, mistä elää. Heidän veijarimaisuutensa ja
epäilyttäväisyytensä oli niin läpinäkyvää, ettei hän käsittänyt, kuinka
kukaan antoi heidän puijata itseään.

Ja sitten hän huomasi, että oli eroa huijareilla ja huijareilla.
Holdsworthy kohteli häntä enemmän veljenään kuin pelkkänä
klubi-tuttavana. Holdsworthy piti hänestä huolta, neuvoi häntä ja
esitti hänet sikäläisen liikemaailman mahtimiehille. Hänen perheensä
asui viehättävässä kesäasunnossa lähellä Menlo-puistoa ja täällä
Daylight vietti muutamia lauvantai- ja sunnuntaipäiviä ja näki
hienoa ja herttaista kotielämää, jollaista hän ei milloinkaan ollut
uneksinutkaan. Holdsworthy oli innokas kukkien viljelijä ja miltei
hulluuteen saakka innostunut siipikarjan hoitoon; ja nämä intohimot
olivat ainaisena ilon lähteenä Daylight'ille, joka laski niistä
hyväntahtoista pilaa. Sellainen rakastettava tahdonheikkous todisti
miehen terveyttä ja teki hänet Daylightille rakkaammaksi. Hän oli
Daylightin mielestä hyväonninen, kyvykäs liikemies vailla suurta
kunnianhimoa -- mies, joka niin helposti tyytyi pieniin pelipanoksiin,
ettei milloinkaan yrittänytkään koettaa onneaan suuressa pelissä.

Kerran hänen käydessään sai Holdsworthy hänen tekemään hyvän kaupan,
hyvän pikkukaupan, ostamaan Glen Ellenin tiilitehtaan. Daylight
kuunteli tarkasti toisen selityksiä asemasta. Se oli varsin edullinen
kauppa ja Daylightin ainoa vastaväite oli se, että se oli liian
pieni yritys eikä kuulunut hänen alaansa; ja hän ryhtyi siihen
vain ystävyydestä, kun Holdsworthy oli selittänyt sijoittaneensa
siihen hiukan rahoja ja olevansa pakoitettu tekemään uhrauksia
toisaalla voidakseen kehittää sitä. Daylight suoritti kauppasumman,
viisikymmentätuhatta dollaria ja selitti nauraen jälkeenpäin: "Tein
kyllä tyhmyyden, mutta ei Holdsworthy minua siihen veijannut. Tein sen
hänen kyyhkystensä ja marjapensaittensa vuoksi."

Se oli kuitenkin hyvä opetus, sillä hän oppi, että liikemaailmassa
oli vähän rehellisyyttä ja ettei tavallinen kestiystävyyskään
merkinnyt mitään arvottoman tiilitehtaan ja viidenkymmenen tuhannen
dollarin käteisen rinnalla. Mutta hän teki sen johtopäätöksen, että
kaikenkarvaiset huijarit olivat pinnalla. Syvällä, arveli hän, oli
rehellinen ja vakava liikemaailma. Noiden suurten teollisuusjohtajain
ja pohattain kera saattoi olla liikeasioissa, päätteli hän. Heidän
suurten kauppojensa ja yritystensä luonteesta johtui, että heidän
täytyi pelata rehellisesti. Siinä eivät soveltuneet pikkuhuijarien
juonet ja vehkeet. Ei ollut kummeksittavaa, että vähäpätöiset miehet
paransivat kultakaivoksia haulipyssyllä tai möivät arvottomia
tiilitehtaita ystävilleen, mutta suuressa liikemaailmassa eivät
sellaiset menettelyt pitkälle auttaneet. Siellä miehet vaikuttivat
maan kehitykseen, perustivat rautateitä, avasivat kaivoksia, tekivät
sen suuret luonnolliset tulolähteet hyötyätuottaviksi. Heidän pelinsä
täytyi pakostakin olla rehellistä ja vakaata. "He eivät voi käyttää
väärinpelaajien menettelytapoja", kuului hänen loppupäätelmänsä.

Tästä johtui, että hän päätti jättää Holdsworthyn kaltaiset
vähäpätöiset miehet omaan oloonsa; ja vaikka hän seurusteli
tuttavallisesti heidän kanssaan, ei hän huolinut ketään läheiseksi
ystäväkseen. Hän piti siitä huolimatta vähäpätöisistä miehistä,
Alta-Pacificin miehistä. Hän ei vaan yksinkertaisesti huolinut heistä
tovereikseen siinä suuressa pelissä, jota aikoi pelata. Hän ei vielä
tiennyt minkälaista tämä suuri peli tuli olemaan. Hän odotti sopivaa
tilaisuutta. Ja odottaessaan yritteli hän yhtä ja toista pientä ja piti
silmänsä auki suurelle mahdollisuudelle kun se kerran ilmestyisi.

Ja sitten hän kohtasi John Dowsettin, suuren John Dowsettin. Se
tapahtui sattumalta. Sitä ei voitu epäillä. Kuten Daylight itse
tiesi, oli pelkkä sattuma, että hän Los Angelesista lähtiessään
poikkesi Santa Catalinan saarelle sensijaan, että olisi palannut
suoraan San Fransiskoon niinkuin oli suunnitellut. Täällä hän tapasi
John Dowsettin, joka oli jäänyt muutamaksi päiväksi lepäämään kesken
kiireellistä matkaansa lännessä. Dowsett oli luonnollisesti kuullut
puhuttavan kuuluisasta Klondiken kuninkaasta ja hänen huhutuista
kolmestakymmenestä miljoonastaan ja kun he tutustuivat toisiinsa,
herätti Daylight varmaankin hänessä mielenkiintoa. Jo tällöin lienee
hänen aivoissaan herännyt muuan ajatus. Mutta hän ei lausunut sitä
julki, vaan kypsytti sitä huolellisesti. Hän siis puhui yleisistä
asioista ja koetti parhaansa mukaan miellyttää Daylightia ja voittaa
hänen ystävyytensä.

Hän oli ensimäinen mahtimies, jonka kanssa Daylight oli seurustellut,
ja viimemainittu oli hurmaantunut ja ihastunut. Hän oli niin
ystävällinen ja miellyttävä, niin nerokkaan kansanvaltainen, että
Daylightista oli raskasta todeta, että hänellä oli edessään itse John
Dowsett, useiden pankkiyhtymien esimies, vakuutuskeinottelija, Standard
Oilin johtomiesten liittolainen ja Guggenhammerin liittolainen. Eikä
hän tuntunut olevan halukas väittämään perättömäksi mainettaan eikä
toimintatapaansa.

Ulkonäöltään hän vastasi sitä kuvaa, minkä Daylight kuulemansa
perustuksella oli hänestä saanut. Huolimatta kuudestakymmenestä
ikävuodestaan ja lumivalkeasta tukastaan oli hänen kädenpuristuksensa
lujan sydämellinen eikä hänessä näkynyt mitään merkkejä vanhuuden
heikkoudesta. Hän käveli reippaasti ja nopeasti, hänen liikkeensä
olivat varmoja ja täsmällisiä. Hänen ihonsa oli terveen punakka ja
hänen ohuet, tiukasti yhteen puristetut huulensa osasivat taidon
vetäytyä hymyyn, kun hän kuuli jonkun sukkeluuden. Hänellä oli
rehelliset, hyvin vaaleat sinisilmät; ne katsoivat kanssaihmiseen
ystävällisesti ja suoraan tuuheiden, harmaiden kulmakarvojen alta.
Hänen järkensä toimi täsmällisesti ja järjestelmällisesti ja se oli
Daylightinkin mielestä pettämätön kuin terässakset. Hän oli mies.
joka _tiesi_ ja joka ei milloinkaan verhonnut tietoaan tunteen tai
mielenliikutuksen narrinkoruihin. Oli ilmeistä, että hän oli oppinut
käskemään, ja jokainen sana ja ilme kertoi vallasta. Tähän tuli
lisäksi hänen hyvänsuopaisuutensa ja tahdikkaisuutensa ja Daylight
saattoi helposti havaita ne tuntomerkit, jotka eroittivat hänet
Holdsworthyn kaltaisista vähäpätöisistä miehistä. Daylight tunsi hänen
elämäntarinansa, vanhan amerikalaisen suvun, josta hän polveutui, hänen
omat sankarityönsä sodassa. Hänen esi-isiään olivat John Dowsett, joka
oli tunnetun pankkiiriliikkeen perustaja, vuoden 1812 sodan amiraali
Dowsett, vapautussodan kenraali Dowsett ja ensimäinen Dowsett, jolla
oli entisaikaan ollut maita ja orjia Uudessa Englannissa.

"Hän on varmasti rehti mies", sanoi hän myöhemmin eräälle
klubituttavistaan Alta-Pacificin tupakkahuoneessa. "Sanonpa teille,
Gallon, että hän oli minulle todellinen yllätys. Tiesin, että
mahtimiehet ovat sellaisia, mutta minun täytyi nähdä hänet, ennenkuin
todella sen tiesin. Hän on niitä, jotka saavat aikaan jotakin. Sen
näkee koko hänen olennostaan. Hänen kaltaisiaan on yksi tuhannessa. Hän
ei pelkää minkäänlaista peliä ja saatte olla varma siitä, että hänessä
on miestä peliään hoitamaan. Lyönpä vetoa siitä, ettei kuuden miljoonan
häviö tai voitto saa häntä silmääkään räpäyttämään."

Gallon puhalsi savun sikaaristaan ja katsoi ylistyspuheen päätyttyä
uteliaasti kumppaniinsa; mutta Daylightilta, joka tilasi cocktailin,
jäi tämä utelias silmäys huomaamatta.

"Otaksun, että olette jossakin liikeyrityksessä hänen osakkaanaan",
huomautti Gallon.

"Ei sinnepäinkään. -- Tämä on ystävyyttä. Aijoin juuri sanoa, että olen
päässyt selville, miten nuo mahtimiehet saavat suuria aikaan. Niin,
minulla oli hänestä sellainen tunne, että hän tiesi kaiken, ja minä
oikein häpesin itseäni."

"Luulen, että voisin antaa hänelle kompassin ja lapion, kun olisi
ajettava koiravaljakkoa", huomautti Daylight mieterikkaan vaitiolon
jälkeen. "Ja minä kyllä myönnän, että voisin antaa hänelle yhden ja
toisen osviitan pokerpelissä ja kullankaivuussa ja ehkä myös kanootin
melomisessa. Ja ehkäpä minulla olisi suuremmat mahdollisuudet perehtyä
siihen peliin, jota hän on koko ikänsä pelannut, kuin hänellä olisi
perehtyä siihen peliin, jota minä pelasin pohjan perillä."



II LUKU.


Vähän senjälkeen läksi Daylight New Yorkiin. John Dowsettin kirje oli
aiheuttanut matkan -- tavallinen pieni koneella kirjoitettu, muutamia
rivejä sisältävä kirje. Mutta Daylight oli vavahtanut sen lukiessaan.
Hän muisti miten hän kerran ennenkin ollessaan viisitoistavuotias
poikanen oli vavahtanut kun pelaaja Tom Galsworthy oli neljännen
miehen puutteessa sanonut hänelle: "Tule pelaamaan, kakara". Nytkin
hän vavahti. Nuo kuivat koneella kirjoitetut lauseet näyttivät hyvin
salaperäisiltä. _"Meidän miehemme herra Howison tulee hotelliinne teitä
tapaamaan. Hän on luotettava. Meitä ei saa nähdä yhdessä. Te ymmärrätte
kaikki, kun olemme saaneet puhella."_ Daylight aprikoi näitä sanoja
yhä uudelleen ja uudelleen. Tässä se oli. Tilaisuus suureen peliin
oli tullut ja näytti siltä, kuin olisi hänet kutsuttu ottamaan siihen
osaa. Aivan varmaan, sillä mistään muusta syystä ei mies niin jyrkästi
kehottaisi toista miestä matkustamaan Amerikan mantereen poikki.

"Meidän" herra Howisonin toimesta he tapasivat toisensa Hudsonin
rannalla komeassa maatalossa. Saamiaan ohjeita noudattaen saapui
Daylight sinne yksityisellä moottorivaunulla, joka oli annettu hänen
käytettäväkseen. Hän tiesi yhtä vähän kenen vaunu se oli, kuin hän
tiesi kuka omisti talon uudenaikaisine mukavuuksineen. Dowsett oli
jo siellä ja eräs toinen mies, jonka Daylight tunsi ennenkuin heidät
oli esitettykään toisilleen. Se oli Nathaniel Letton eikä kukaan muu.
Daylight oli nähnyt hänen kuvansa usean kerran aikakauslehdissä ja
sanomalehdissä ja lukenut hänen asemastaan liikemaailmassa ja hänen
lahjoituksistaan Daratonan yliopistolle. Hänkin teki Daylightiin
voimaihmisen vaikutuksen, vaikka hän joutui ymmälle, kun ei nähnyt
hänessä mitään yhtäläisyyksiä Dowsettin kanssa. Lukuunottamatta
rehellisyyttä -- rehellisyyttä, joka näytti tunkeutuneen hänen
olemuksensa salatuimpiinkin sopukoihin -- oli Nathaniel Letton
joka suhteessa erilainen kuin toverinsa. Ollen luonnottoman laiha,
näytti hän kylmältä liekkimieheltä, jonkunlaiselta salaperäiseltä
kemialliselta ihmisliekiltä, jonka jäisen pinnan alla piili tuhansien
aurinkojen tulinen kuumuus. Hänen suuret harmaat silmänsä etupäässä
synnyttivät tämän vaikutelman ja ne katsoivat kuumeisina päästä, joka
kasvojen kapeuden ja ihon aavemaisen kalpeuden takia näytti miltei
ruumiin pääkallolta. Vaikka hän oli vasta viisikymmenvuotias, näytti
hän harvoine raudanharmaine hiuksineen usein Dowsettin ikäiseltä.
Mutta Nathaniel Lettonilla oli valtaa -- Daylight näki sen selvästi.
Hän oli kapeakasvoinen askeetti, joka eli korkeassa, ohennetussa,
tyvenessä ilmakehässä -- sulanut kiertotähti ylimaailmallisen jääpinnan
peittämänä. Ja kuitenkin teki Daylightiin valtavimman vaikutuksen
miehen peloittava ja kunnioitusta herättäjä vilpittömyys. Hänessä ei
ollut mitään turhanpäiväistä. Hänet oli nähtävästi tuli puhdistanut.
Daylightilla oli tunne, että mehevä kirous olisi ollut kuolettava
loukkaus hänen korvissaan, häväistys ja herjaus.

He joivat -- se on, Nathaniel Letton joi kivennäisvettä, jota talossa
oleva palvelija tarjosi hiilihappovesikoneesta ja Dowsett joi
skotlantilaista whiskyä soodan kera ja Daylight otti cocktailin. Ei
kukaan näyttänyt huomaavan, että oli tavatonta juoda Martin-cocktailia
keskiyöllä, vaikka Daylight juuri sen vuoksi piti heitä tarkoin
silmällä; sillä hän oli jo aikoja sitten oppinut, että martineilla on
tarkoin määrätyt aikansa ja paikkansa. Mutta hän piti martineista ja
ollen luonnollinen mies, joi hän mitä kulloinkin halutti. Muut olivat
panneet merkille tämän hänen ominaisuutensa, mutta eivät Dowsett ja
Letton; ja Daylightin salainen ajatus oli: "He eivät varmaankaan
silmiäänkään räpäyttäisi, jos pyytäisin lasillisen syövyttävää
sublimaattiliuvosta."

Leon Guggenhammer tuli huoneeseen heidän parhaillaan juodessa ja
pyysi skotlantilaista whiskyä. Daylight tarkasteli häntä uteliaana.
Tässähän oli mahtavan Guggenhammerin perheen jäsen; nuori tosin,
mutta yksi niistä, joiden kera hänellä oli ollut monta tuimaa ottelua
pohjanperillä. Eikä Leon Guggenhammerikaan jättänyt mainitsematta tuota
vanhaa juttua. Hän ylisti Daylightin rohkeutta -- "Tiedättekö, kaikuja
Ophirista kuului tänne meille saakka. Ja minun on sanottava, herra
Daylight -- anteeksi, herra Hamish -- että voititte meidät loistavasti
siinä jutussa."

_Kaikuja!_ Daylight ei voinut olla hätkähtämättä tämän sanan
kuullessaan -- _kaikuja_ taistelusta, johon hän oli käynyt koko
voimallaan ja klondikelaisten miljooniensa voimalla, oli tullut
heidänkin korviinsa. Guggenhammerien täytyi varmaan olla uppo-rikkaita,
kun niin valtava taistelu oli vain kahakka, josta he suvaitsivat kuulla
kai'un. "He varmaankin pelaavat tavattoman suurta peliä täällä", oli
hänen loppupäätelmänsä ja siihen liittyi ylpeyttä sen johdosta, että
hänet oli kutsuttu ottamaan osaa juuri tähän suunnattoman suureen
peliin. Tällä hetkellä hän katkerasti valitti sitä, ettei huhu ollut
totta ja etteivät hänen yksitoista miljoonaansa todellisuudessa
olleetkaan kolmekymmentä miljoonaa. No, tässä seikassa hänen täytyi
olla suora; hän ilmaisi heille tarkalleen varansa.

Leon Guggenhammer oli nuori ja lihava. Hän ei ollut päivääkään yli
kolmenkymmenen ja lukuunottamatta pusseja silmien alla olivat hänen
kasvonsa sileät ja rypyttömät kuin poikasen. Hänkin teki rehellisen
vaikutuksen. Hänen ihonvärinsä oli terveen punakka, hänen puhdas, sileä
ihonsa kertoi erinomaisesta terveydestä. Tämän erinomaisen ihon vuoksi
täytyi hänen lihavuuttaan ja pyöreää vatsaansa pitää luonnollisena.
Hänen ruumiinrakennuksensa oli taipuvainen lihavuuteen, siinä kaikki.

Puhe kääntyi pian liikeasioihin, vaikka Guggenhammer ensin
sanoi sanottavansa piakkoin tapahtuvasta kansainvälisestä
purjehduskilpailusta ja omasta, oivallisesta höyrypurrestaan
Electrasta, jonka äskettäin hankitut koneet jo olivat vanhentuneet.
Dowsett kertoi suunnitelmasta ja toiset kaksi auttoivat häntä
satunnaisilla huomautuksilla. Daylight kyseli. Olipa ehdotus mikä
hyvänsä, tahtoi hän avoimin silmin sen hyväksyä tai hyljätä. Ja he
täyttivät hänen mielikuvituksensa käytännöllisillä näyillä siitä, mitä
heillä oli mielessä. "Heidän ei ikinä pälkähdä päähän, että te olette
liittyneet meihin", sanoi Guggenhammer, kun asia oli pääpiirteissään
selvitetty ja hänen kauniit juutalaissilmänsä säteilivät innostuksesta.
"He luulevat teidän ajavan omia asioitanne oikein merirosvon tapaan."

"Tietysti te, herra Hamish, käsitätte, että meidän liittomme on
pidettävä aivan salassa", varoitti Nathaniel Letton vakavasti.

Daylight nyökähytti päätään.

"Ja luonnollisesti te niinikään käsitätte", jatkoi Letton, "että
tulos voi olla vain hyvä. Yritys on laillinen ja oikea, ja saattaa
vahingoittaa vain pörssipelaajia. Emme koeta saada aikaan tuhoja
rahamarkkinoilla. Kuten itsekin näette, on teidän ostamalla saatava
hinnat nousemaan. Kunniallinen pääomansijoittaja hyötyy."

"Niin juuri on asia", sanoi Dowsett. "Kuparin tarve kaupassa yhä
kasvaa. Ward Valleyn kupari ja kaikki mitä siihen kuuluu -- kuten
näytin teille, tyydyttää se itseasiassa neljänneksen koko maailman
kysynnästä -- on suuri yritys, niin suuri, ettemme mekään voi sitä
tarkoin arvioida. Valmistuksemme ovat jo suoritetut. Meillä on kyllin
pääomaa itsellämme ja nyt haluamme lisää. Nyt on liian paljon Ward
Valleyn osakkeita liikkeellä, haitaksi nykyisille suunnitelmillemme.
Siispä me tapamme kaksi pääskystä samalla kivellä -- --"

"Ja minä olen se kivi", keskeytti Daylight hymyillen.

"Juuri niin. Teidän ei ole ainoastaan koetettava saada Ward Valleyn
osakkeiden hintoja kohoamaan, vaan on teidän samalla ostettava niitä.
Tästä on meille arvaamatonta hyötyä ja te ja me kaikki saamme osamme
voitosta. Ja kuten herra Letton huomautti, on asia laillinen ja oikea.
Tämän kuun kahdeksantenatoista päivänä on johtokunnan kokous ja osinko
koroitetaan kahdenkertaiseksi."

"Ja ketkä joutuvat tässä kärsimään!" huusi Leon Guggenhammer kiihkeästi,

"Keinottelijat", selitti Nathaniel Letton, "pelaajat, Wall Streetin
pintakuohu -- käsitättehän. Varsinaiset pääomansijoittajat eivät joudu
häviölle. Sitäpaitsi oppivat he tuhannennen kerran luottamaan Ward
Valleyhin. Ja käyttämällä hyväkseen heidän luottamustaan voimme panna
toimeen laajat parannukset, joista olemme teille pääkohdissa tehneet
selkoa."

"Tulee liikkumaan kaikenlaisia huhuja kaupungilla", varoitti Dowsett
Daylightia, "mutta älkää pelästykö niitä. Nämä huhut voivat olla
meidänkin alkuunpanemiamme. Käsitätte kyllä miten ja miksi. Mutta
huhut eivät liikuta teitä. Te olette perillä asioista. Teidän on
vaan ostettava, ostettava, ostettava, ostettava ja tehtävä viimeinen
kaappauksenne juuri kun johtokunta korottaa osingon kaksinkertaiseksi.
Ward Valleyn osakkeet on korotettava niin korkeiksi, ettei kukaan enää
tästä lähtien pysty niitä ostamaan."

"Me haluamme", sanoi Letton vuorostaan ottaen puhevuoron ja vaikeni
maistaakseen kivennäisvettään, "me haluamme saada suuren määrän
Ward Valleyn osakkeista pois yleisön hallusta. Me voisimme tehdä
tämän helposti kiristämällä rahamarkkinoita ja peloittamalla
osakkeenomistajia. Ja se kävisi meille siten halvemmaksikin. Mutta me
olemme ehdottomasti aseman herroja, ja me olemme siksi hyvänsuopia,
että ostamme Ward Valleyn osakkeita huippuhintoihin. Eipä silti,
että mielisimme harjoittaa hyväntekeväisyyttä, mutta me tarvitsemme
pääomansijoittajia suurissa parannussuunnitelmissamme. Emmekä
suoranaisesti häviäkään näin menetellessämme. Kun johtokunnan päätös
tulee tunnetuksi kohoavat Ward Valleyn osakkeet pilviin. Tämän
laillisen liiketoimemme ohessa me samalla aimo tavalla höyhennämme
hankintakaupalla keinottelevia. Mutta tämä on vain satunnaista ja
tavallaan välttämätöntä. Hankintakaupalla keinottelevat ovat tietysti
oikeita pelaajia ja heille tapahtuu ansion mukaan."

"Ja vielä yksi seikka, herra Hamish", sanoi Guggenhammer, "jos ostatte
yli käytettävänä olevien varojenne tai yli sen summan, minkä uskallatte
tähän kauppaan panna, niin kutsukaa viipymättä meitä avuksenne.
Muistakaa, että me olemme takananne."

"Niin, me olemme takananne", toisti Dowsett. Nathaniel Letton
nyökähytti päätään vahvistukseksi. "Puhukaamme nyt tuosta
kaksinkertaisesta osingosta kahdeksantenatoista päivänä --." John
Dowsett repäisi lehden muistikirjastaan ja korjasi silmälasejaan.
"Esitän teille numerot. Tässä te näette..."

Ja sitten hän esitti pitkän ammattimaisen ja historiallisen selonteon
Ward Valleyn tuloista ja osingoista sen perustamispäivästä lähtien.

Koko neuvottelu kesti vain tunnin, jonka kuluessa Daylight eli
korkeimmalla huipulla, minne milloinkaan oli elämässään kiivennyt.
Nämät miehet olivat suurpelaajia. He olivat mahtimiehiä. Tosin hän
tiesi, etteivät he olleet kaikkein suurimpia. He eivät olleet Morganien
ja Harrimanien vertaisia. Mutta he olivat kuitenkin tekemisissä noiden
jättiläisten kera ja olivat itse pienempiä jättiläisiä. Häntä miellytti
heidän käytöksensä häntä kohtaan. He kohtelivat häntä hyväntahtoisesti,
mutta ei alentuvasti. He kohtelivat häntä kunnioittavasti kuin
vertaistaan ja se hiveli Daylightin mieltä, sillä hän tiesi hyvin, että
he tiedoissa ja varallisuudessa olivat häntä paljon edellä.

"Me saamme hiukan eloa keinottelija-joukkueeseen", sanoi Leon
Guggenhammer riemuiten, kun he nousivat lähteäkseen. "Ja te, herra
Hamish, olette mies sen tekemään. He luulevat varmasti, että te ajatte
omia asioitanne, ja heidän aseensa ovat teroitetut teidänlaisenne
vasta-alkajan varalle."

"He tulevat varmaan erehtymään", vahvisti Letton ja hänen harmaat
silmänsä katselivat suuren kaulahuivin poimuista, joka peitti hänen
kaulansa korviin saakka. "Heidän ajatuksensa kulkevat vanhoja uriaan.
Joku odottamaton seikka tekee tyhjäksi heidän kaavamaiset laskelmansa
-- joku uusi yhdistelmä, joku outo tekijä, joku uusi muunnos. Ja te,
herra Hamish, olette heille kaikkea tätä. Ja toistan vielä, he ovat
pelaajia ja ansaitsevat kohtalonsa. He häiritsevät ja painostavat
jokaista laillista yritystä. Teillä ei ole käsitystäkään siitä, mitä
häiriötä he tekevät meikäläisille -- vähä väliä pelitempuillaan
tekemällä tyhjiksi terveimmätkin suunnitelmat, saattamalla häviöön
vakavaraisimmatkin laitokset."

Dowsett ja nuori Guggenhammer nousivat toiseen moottorivaunuun, Letton
yksinään toiseen. Daylightiin, jonka ajatukset vielä askaroivat
kuluneen tunnin tapahtumissa, teki lähtöhetki syvän vaikutuksen. Nuo
kolme konetta seisoivat kuin loihditut öiset hirviöt hiekoitetulla
pihalla pimeän ajoportin alla. Yö oli pimeä ja moottorivaunujen valot
leikkasivat pimeyttä: yhtä terävästi kuin veitset leikkaisivat kovaa
puuta. Kuuliainen palvelija -- koneellisesti toimiva haltija talossa,
joka ei ollut kenenkään noista kolmesta miehestä -- seisoi vakavana
kuin kuvapatsas autettuaan heidät vaunuihin. Turkkipukuiset ajajat
häämöittivät epäselvinä, valtavina haahmoina istuimiltaan. Toinen
toisensa perästä kiitivät vaunut kuin ratsastajan kannustamat juoksijat
pimeyteen, kääntyivät ajotielle ja hävisivät yöhön.

Daylightin vaunu kulki viimeisenä ja kurkistaessaan ulos, näki hän
vilahdukselta valaisemattoman talon, joka pimeydessä näytti vuoren
suuruiselta. Kenen se oli? aprikoi hän. Kuinka käyttivät he juuri sitä
salaiseen neuvotteluunsa? Puhuisiko palvelija? Entä ajajat? Olivatko
hekin luotettavia miehiä kuten "meidän" herra Howison? Salaperäisyyttä?
Asian menestys riippui siitä. Ja käsikädessä salaperäisyyden kanssa
kulki voima. Hän nojasi taaksepäin ja imi savukettaan. Suuria yrityksiä
oli tekeillä. Kortit oli jaettu varkain ja hänkin otti osaa suureen
peliin. Hänen mieleensä muistuivat entiset poker-pelit Jack Kearnsin
kera ja hän nauroi ääneen. Hän oli pelannut tuhansista, mutta nyt
hän pelasi miljoonista. Häntä hytkähytti, kun hän kuvitteli noiden
miesten tappiota kahdeksantenatoista päivänä, jolloin johtokunta
päättäisi jakaa kaksinkertaisen osingon -- noiden miesten, jotka olivat
teroittaneet aseitaan nolatakseen hänet -- hänet, Burning Daylightin.



III LUKU.


Hänen palatessaan hotelliinsa olivat reportterit odottamassa
haastatellakseen häntä, vaikka kello oli jo lähes kaksi aamulla.
Seuraavana aamuna oli niitä vielä enemmän. New York otti hänet
vastaan paperitorven toitotuksin. Vielä kerran esiintyi hänen kuvansa
sanomalehtien palstoilla. Klondiken kuningas, Napaseudun sankari,
Pohjanperän kolmenkymmenen miljoonan pohatta oli tullut New Yorkiin.
Mitä varten oli hän tullut? Nolatakseen New Yorkin asukkaat, kuten
oli nolannut Tonopahilaiset Nevadassa. Wall Streetin oli paras pitää
varansa, sillä Klondiken hurjimus oli juuri tullut kaupunkiin. Tai
ehkäpä nolaisi Wall Street hänet. Wall Street oli nolannut monta hurjaa
miestä, se tulisi tämän Daylightinkin kohtaloksi. Daylight nauroi
itsekseen ja antoi haastatteluissa epäselviä vastauksia. Se hyödytti
peliä ja hän nauroi taas ajatellessaan, että Wall Street saisi paljon
tekemistä ennenkuin se oli saanut hänet nolatuksi.

He olivat varmat siitä, että hän ryhtyisi peliin ja kun Ward Valleyn
osakkeita alettiin ostaa, oltiin pian yksimielisiä siitä, että hän
oli takana. Liikemaailman lörpöttelijät supattelivat. Hän ahdisti
vielä kerran Guggenhammeria. Tarina Ophirista kerrottiin vielä kerran
siinä määrin liioiteltuna, että Daylight tuskin tunsi sitä. Hiljaa, se
kaikki vain hyödytti hänen tehtäväänsä. Pörssipelaajat olivat selvästi
petetyt. Joka päivä hän lisäsi ostotarjouksiaan ja niin innokkaat
olivat myyjät, että Ward Valleyn osakkeet nousivat, vaikka hitaasti.
"Tämä on varmaan jännittävämpää kuin pokerpeli", kuiskasi Daylight
iloisesti itsekseen huomatessaan aikaansaamansa hämmingin. Sanomalehdet
esittivät lukemattomia arveluita ja otaksumisia ja Daylightia ahdisti
alati reportterilauma. Hikien haastattelunsa olivat mestarillisia.
Huomatessaan, miten sanomalehtiä huvittivat hänen klondikelaiset
sanasutkauksensa ja kielivirheensä, hän vielä liioitteli näitä
puhetapansa omituisuuksia, käytti lausetapoja, joita oli kuullut muiden
vanhojen erämiesten käyttävän, ja keksi itse silloin tällöin uusia.

Viikko ennen torstaita, kahdeksattatoista päivää, oli hänelle hyvin
jännittävä. Hän ei ainoastaan pelannut kiihkeämmin kuin milloinkaan
ennen elämässään, vaan hän pelasi maailman suurimmalla pelipöydällä
ja niin suurilla panoksilla, että karaistuneinkin pelaaja joutui
pakosta ymmälle. Huolimatta siitä, että osakkeita rajattomasti myytiin,
kohosivat Ward Valleyn osakkeet kohoamistaan ja kun torstai lähestyi,
oli asema kireä. Jotakin oli tekeillä. Kuinka paljon aikoi tuo
klondikelainen pelaaja ostaa Ward Valleyn osakkeita? Kuinka paljon hän
_saattoi_ ostaa? Mitä teki Ward Valleyn joukkokunta koko tämän ajan?
Daylightin mielestä eivät heidän haastattelunsa merkinneet mitään --
ne olivat huvittavan tyyniä haastatteluja. Leon Guggenhammer uskalsi
ilmaista ajatuksen, että tämä Pohjanperän Kroisos mahdollisesti oli
erehtynyt. Mutta eipä silti, että he olisivat olleet huolissaan,
selitti John Dowsett. Eivät he tehneet vastaväitteitäkään. Vaikkeivät
tienneetkään hänen aikeitaan, olivat he yhdestä seikasta aivan varmat,
nimittäin, että hän koetti saada Ward Valleyn osakkeita kohoamaan.
Eivätkä he käsittäneet tätä. Vähätpä siitä, miten kävi hänen ja hänen
pörssikauppojensa, Ward Valleyn osakkeet olivat varmat ja tulisivat
pysymään varmoina, lujina kuin Gibraltarin kallio. Ei, heillä ei ollut
Ward Valleyn osakkeita myydä. Tämä keinotekoinen pula rahamarkkinoilla
menisi pian ohi, eikä Ward Valleyn tarvinnut muuttaa kantaansa jonkun
mielettömän arvopaperipörssi-hämmennyksen takia. "Se on pelkkää
uhkapeliä alusta loppuun", sanoi Nathaniel Letton, "ja me kieltäydymme
ryhtymästä mihinkään toimenpiteisiin sen johdosta ja ottamasta sitä
missään muodossa huomioon."

Tämän ajan kuluessa oli Daylightilla ollut muutama salainen kohtaus
osakkaidensa kanssa -- hän oli kerran neuvotellut Leon Guggenhammerin
kanssa, kerran John Dowsettin ja kerran herra Howisonin kanssa. Mutta
lukuunottamatta onnitteluja, ei niistä ollut mitään todellista tulosta,
sillä, kuten hänelle vakuutettiin, kaikki kävi tyydyttävästi.

Mutta tiistaiaamuna tuli Daylightin korville huhu, joka oli omiaan
saamaan hänet pois tasapainosta. Se oli niinikään julaistuna Wall
Street Journalissa, joka oli saanut sen tietää varmalta taholta. Huhu
kertoi, että kun Ward Valleyn johtokunta torstaina kokoontuu, näin
päätetään tavanmukaisen osingon määräämisen asemasta ryhtyä verottamaan
osakkaita lisämaksuilla. Se oli ensimäinen Daylightia kohdannut este.
Samalla hänestä tuntui, että jos se oli totta, oli hän mennyttä
miestä. Niinikään hän huomasi, että hän oli suunnattomiin yrityksiinsä
käyttänyt yksinomaan omia rahojaan. Dowsett, Guggenhammer ja Letton
eivät olleet panneet alttiiksi mitään. Se oli tosin lyhytaikainen
säikähdys, mutta kyllin kiihkeä muistuttaakseen hänelle Holdsworthya ja
tiilitehdasta ja saadakseen hänet peruuttamaan kaikki ostomääräykset
hyökätessään puhelimeen.

"Siinä ei ole perää -- pelkkä huhu", kuuluivat Leon Guggenhammerin
kurkku-äänellä lausutut sanat puhelimessa. "Kuten tiedätte",
sanoi Nathaniel Letton, "kuulun minäkin johtokuntaan ja tietäisin
varmasti jos joku semmoinen päätös olisi tekeillä." Ja John Dowsett;
"Varoitinhan jo teitä sellaisista huhuista. Siinä ei ole rahtuistakaan
perää -- ei rahtuistakaan. Vakuutan sen teille kunniani kautta."

Kovasti häveten mielenmalttinsa hetkellistä menettämistä, palasi
Daylight tehtäväänsä. Keskeytys osakkeiden ostossa oli muuttanut
arvopaperipörssin hulluinhuoneeksi ja pitkin linjaa aikaansaivat
"karhut" hävitystä. Ward Valleyn osakkeet, jotka olivat kohonneet
korkeimmalle, joutuivat ankarimman hyökkäyksen esineeksi ja olivat
jo alkaneet horjua. Daylight lisäsi tyynesti ostotarjouksensa
kaksinkertaisiksi. Ja tiistaina, keskiviikkona ja torstaiaamuna hän yhä
osti ja Ward Valley kohosi voitokkaana korkeammalle. He yhä myivät ja
hän yhä osti, monin verroin enemmän kuin hänen olisi kannattanutkaan,
jos hänen todella olisi tarvinnut lunastaa kaikki ostamansa osakkeet.
Mitäpä siitä? Tänäänhän päätettäisiin jaettavaksi kaksinkertainen
osinko, vakuutti hän itselleen. Vain keinottelijat joutuisivat pulaan.
He saisivat sopia ehdoista hänen kanssaan.

Ja sitten iski salama. Huhu, joka oli kertonut, että Ward Valleyn
johtokunta päättäisi verottaa osakkaitaan, osottautui todeksi. Daylight
kohotti käsiään. Hän hankki varmuuden tiedon todenperäisyydestä ja
lakkasi pelistä. Eivät ainoastaan Ward Valleyn osakkeet, vaan kaikki
arvopaperit alenivat voitokkaiden "karhujen" toimesta. Daylight ei
enää viitsinyt ottaa selvää, alenivatko Ward Valleyn osakkeet yhä, vai
pysyivätkö paikalla. Vaikka Wall Street oli mielettömänä, ei Daylight
ollut huumaantunut eikä ällistynyt. Hän väistyi taistelutantereelta
harkitakseen asemaa. Lyhyen neuvottelun jälkeen välittäjäinsä kanssa,
hän läksi hotelliinsa ostaen matkalla iltalehtiä ja silmäili niiden
otsakkeita. _Burning Daylight menettänyt kaikki rahansa_, luki hän;
_Burning Daylight saanut rökkiinsä; toinen epäonnistunut yritys hankkia
helpolla rahaa_. Kun hän ennätti hotelliinsa, kerrottiin myöhemmässä
painoksessa, että muuan nuori mies, joka oli noudattanut Daylightin
esimerkkiä, oli tehnyt itsemurhan. _"Miksi, piru vieköön, hän meni
tappamaan itsensä?"_ mutisi Daylight.

Hän meni huoneisiinsa, tilasi Martin-cocktailin, riisui kenkänsä ja
istuutui miettimään. Puolen tunnin kuluttua hän nousi juomaan ja kun
hän tunsi liköörin lämmittäen virtaavan ruumiissaan, vääntyivät hänen
kasvojensa lihakset kylmään, jäykkään, todelliseen irvistykseen. Hän
nauroi itselleen.

"Puijattu!"

Sitten katosi irvistys hänen kasvoiltaan ja ne muuttuivat kalpeiksi
ja vakaviksi. Lukuunottamatta hänen osuuksiaan muutamiin Lännen
yrityksiin (joiden takia hän vielä sai maksaa suuria lisämaksuja) oli
hän häviöön joutunut mies. Mutta kovemman kolauksen oli saanut hänen
ylpeytensä. Hän oli ollut niin lyhytnäköinen. He olivat kynineet hänet
putipuhtaaksi, eikä hänellä ollut mitään, jolla olisi sen todistanut.
Typerinkin moukka olisi vaatinut todistuskappaleita, kun hän oli
tyytynyt gentlemanin vakuutukseen ja päällepäätteeksi vielä suulliseen.
_Gentlemanin vakuutus!_ Hän myhähti sille. Hänen korvissaan soivat
Dowsettin sanat puhelimessa. _"Kunniani kautta"_. He olivat varkaita
ja huijareita, eivät ollenkaan sen parempia, ja he olivat antaneet
hänelle aimo iskun. Sanomalehdet olivat olleet oikeassa. Hän oli
tullut New Yorkiin joutuakseen puijatuksi ja herrat Dowsett, Letton
ja Guggenhammer olivat sen tehneet. Hän oli pieni kala ja he olivat
leikkineet hänen kanssaan kymmenen päivää -- kyllin kauan riistääksen
häneltä hänen kymmenen miljoonaansa. Tietysti olivat he koko ajan
myöneet osakkeitaan hänelle ja ostivat nyt Ward Valleyn osakkeita
takaisin polkuhinnasta, ennenkuin rahamarkkinat tasaantuivat. Oli
luultavinta, että Nathaniel Letton käytti voitto-osuutensa uuden
rakennuksen rakennuttamiseen yliopistolleen. Leon Guggenhammer
hankkisi uudet koneet huvipurteensa tai kokonaisen huvipursilaivaston.
Mutta hän ei keksinyt, mitä pirullinen Dowsett tekisi saaliillaan --
todennäköisintä oli, että hän perustaisi uusia pankkirenkaita.

Ja Daylight istui ja tyhjensi cocktaileja ja muisteli elämäänsä
Alaskassa ja eli uudelleen nuo julmat vuodet, jolloin hän oli
taistellut yhdentoista miljoonansa puolesta. Hetkeksi valtasi hänet
murhanhimo ja hurjia ajatuksia ja keskeneräisiä aikeita surmata
pettäjänsä liikkui hänen mielessään. Se olisi tuon nuoren miehen
pitänyt tehdä sensijaan, että oli tappanut itsensä. Hänen olisi pitänyt
ampua. Daylight avasi käsilaukkunsa ja otti esille itsetoimivan
pistoolinsa -- suuri Coltin 44. Hän veti sen vireeseen ja tyhjensi sen
patruunasäiliön. Sieltä vierähti yksitellen kahdeksan patruunaa. Hän
täytti säiliön jälleen, työnsi sinne sitten vielä lisäpatruunan. Hän
veti pistoolin vireeseen ja painoi suojusliipasimen paikoilleen. Sitten
hän pisti aseen taskuunsa ja tilasi uuden martinin ja joi sen.

Hän ajatteli tiukasti tunnin ajan, mutta hän ei enää irvistellyt.
Hänen kasvoihinsa ilmaantui ryppyjä ja nämät rypyt kertoivat työstä
pohjanperällä, pakkasesta, kaikesta siitä, mitä hän oli suorittanut
ja kestänyt -- pitkistä loppumattomista viikoista taipaleella, Point
Barrowin kalpeista lumiaavikoista, Yukonin ryskivistä jäälohkareista,
kamppailuista ihmisten ja eläinten kera, nälän vaikeista päivistä,
pitkistä kuukausista Koyokukin varrella sääskien ahdistellessa,
raatamisesta kuokka ja lapio kädessä, raskaiden taakkojen kantamisesta,
ja kahdestakymmenestä vaivan, hien ja ponnistusten pitkästä vuodesta.

Kello kymmeneltä hän nousi ja tutki tarkoin kaupungin karttaa. Sitten
hän pani kengät jalkoihinsa, otti ajurin ja läksi yön selkään. Kaksi
kertaa hän muutti ajuria ja meni lopulta erään salapoliisitoimiston
yökonttoriin. Hän valvoi itse asian suoritusta, maksoi runsaasti
etukäteen, valikoi kuusi miestä, jotka tarvitsi ja antoi heille ohjeet.
Milloinkaan eivät nämät olleet saaneet niin hyvää palkkiota niin
yksinkertaisesta tehtävästä, sillä virallisen palkan lisäksi hän antoi
jokaiselle viisisataa dollaria ja lupasi antaa vielä saman verran, jos
he onnistuisivat tehtävässään. Hän oli varma siitä, että hänen kolme
äänetöntä osakastaan kohtaisivat toisensa seuraavana päivänä, ellei jo
ennemmin. Hän oli pannut kaksi salapoliisia pitämään kutakin heistä
silmällä. Hän halusi tietää vain paikan ja ajan.

"Älkää antako minkään estää itseänne, pojat", kuului hänen viimeinen
ohjeensa. "Minun täytyy saada tämä tieto. Vastaan kaikesta mitä te
ikinä teettekin, mitä ikinä tapahtuneekin."

Hotelliinsa palatessaan hän kaksi kertaa vaihtoi ajuria, kuten
ennenkin, meni huoneeseensa, joi vielä yhden cocktailin, paneutui
levolle ja nukkui. Aamulla hän pukeutui ja ajeli partansa, käski
lähettämään aamiaisen ja sanomalehdet huoneeseensa ja odotti. Mutta hän
ei juonut mitään. Kello yhdeksältä alkoi puhelin soida ja tiedonantoja
tulla. Nathaniel Letton oli lähtenyt junalla Tarrytowniin. John Dowsett
oli tulossa maanalaisella rautatiellä. Leon Guggenhammer ei ollut vielä
lähtenyt liikkeelle. Ja kaupungin kartta edessään seurasi Daylight
täten noiden kolmen miehen liikkeitä, heidän lähtiessään kohtaamaan
toisiaan. Nathaniel Letton oli konttorissaan Mutual-Solanderin
talossa. Ensin saapui Guggenhammer. Dowsett viipyi vielä omassa
konttorissaan. Mutta kello yhdeltätoista tuli sana, että hänkin oli
saapunut ja muutamia minuuttia myöhemmin kiiruhti Daylight vuokratussa
moottorivaunussa Mutual-Solanderin taloa kohti.



IV LUKU.


Nathaniel Letton puhui juuri kun ovi avautui; hän vaikeni ja kahden
toverinsa kera tuijotti huoneeseen astuvaan Daylightiin kyeten hyvin
peittämään ällistyksensä. Kenties tietämättään liioitteli Daylight
käynnissään erämaankävijän vapaita, heiluvia liikkeitä. Näytti todella
siltä kuin olisi hän tuntenut polun jalkainsa alla.

"Hyvää päivää, herrat, hyvää päivää", sanoi hän ollen olevinaan
huomaamatta sitä tunnotonta tyyneyttä, millä he ottivat hänet vastaan.
Hän tervehti heitä vuorotellen kädestä, kulkien toisen luota toisen luo
ja puristaen heidän käsiään niin sydämellisesti, ettei Nathaniel Letton
voinut olla hätkähtämättä. Daylight heittäytyi jykevään nojatuoliin ja
oikoi laiskasti jäseniään ikäänkuin olisi ollut väsyksissä. Nahkaisen
käsilaukun, jonka hän oli tuonut mukanaan huoneeseen, laski hän
huolettomasti viereensä lattialle.

"Kyllä jukoliste nyt olen ollut leikissä", hän alkoi huoaten puhua, nyt
ollenkaan välttämättä kotiseutunsa murteellisuuksia. "Olemme pulskasti
nolanneet heidät. Enkä minä oivaltanut pelin hienouksia ennenkuin se jo
oli lopussa. Isku heitti kerrassa tantereeseen. Ja heidän surmaniskunsa
oli todella hämmästyttävä."

He rauhoittuivat kuunnellessaan hänen lännen murteella verkkaan ja
hyvänsävyisästi lausuilevan. Hän ei siis lopulta ollutkaan niin
pelottava. Huolimatta siitä, että hän oli tunkeutunut huoneeseen
vastoin Lettonin konttoriväelleen antamia määräyksiä, ei näyttänyt
siltä, että Daylight rupeaisi rettelöimään ja raakuuksia syytämään.

"Noh, eikö teillä ole mitään sanottavaa osakkaallenne?" kysyi Daylight
hyväntuulisesti. "Vai onko hänen loistava häviönsä häikäissyt teidät
kokonaan?"

Letton rykäsi käheästi. Dowsett istui tyynenä ja odotti, Leon
Guggenhammer sai sanottua:

"Olette kuin kuolleista noussut Kain."

Daylightin mustat silmät välähtivät iloisesti.

"Todellako!" sanoi hän riemuiten. "Emmekö pitäneet heitä pilkkanamme!
Olin vallan ällistynyt. En olisi luullut heitä niin lyhytnäköisiksi."

"Ja nyt", jatkoi hän, antamatta vaitiolon käydä kiusalliseksi, "on
meidän paras tehdä tili. Aijon tänään iltapäivällä lähteä Länteen."
Hän tarttui käsilaukkuunsa, avasi sen ja penkoi sitä molemmin käsin.
"Mutta älkää unohtako, toverit, että kuiskaatte korvaani sanasen, kun
ensi kerran haluatte lähettää minut Wall Streetin mylläkkään. Siitä on
minulle hyötyä."

Hän otti laukusta kaksi suurta kasaa papereita, maksumääräyslomakkeita
ja välittäjäin kuitteja. Nämät hän asetti läjään suurelle pöydälle ja
kaivoi sitten vielä esiin muutamia papereita, jotka lisäsi läjään.
Hän katsoi paperilappua, jonka oli ottanut takkinsa taskusta ja luki
ääneen: --

"Kymmenen miljoonaa kaksikymmentäseitsemän tuhatta neljäkymmentäkaksi
dollaria ja kuusikymmentäkahdeksan senttiä on minulla ollut kuluja.
Tietysti lasketaan tämä voitosta ennenkuin rupeamme laskemaan osuutta
saaliista. Mitkä ovat teidän numeronne?"

Nuo kolme miestä katsoivat hämmästyneinä toinen toistaan. Tuo mies oli
suurempi narri kuin he olivat luulleetkaan tai sitten pelasi hän peliä,
josta heillä ei ollut aavistusta.

Nathaniel Letton kostutti huuliaan ja loihe lausumaan:

"Kestää muutaman tunnin ennenkuin tili on tehty, herra Hamish. Herra
Howison laskee sitä juuri. Otaksun, että syömme yhdessä välipalaa ja
juttelemme siitä. Panen konttoripalvelijat kiireellä työhön, jotta
hyvissä ajoin ennätätte junallenne."

Dowsett ja Guggenhammer ilmaisivat miltei silminnähtävästi tuntemansa
huojennuksen. Asema alkoi selvitä. Oli hermoillekäypää oleskella
samassa huoneessa kuin tämä jäntevälihaksinen, intiaanin kaltainen
mies, jonka rahat he olivat ryövänneet. He muistelivat kauhulla monia
tarinoita hänen vahvuudestaan ja häikäilemättömyydestään. Jos Letton
vain voisi karkoittaa hänet siksi kauvas, että he pääsisivät pakenemaan
konttorin oven ulkopuolelle poliisin suojeleman maailman turviin, olisi
kaikki hyvin; ja näytti aivan siltä kuin olisi Daylight aikonut lähteä.

"Hauska kuulla", sanoi hän. "En tahtoisi myöhästyä junalta ja olen
tuntenut itseni ylpeäksi saadessani olla liikeasioissa teidän
kanssanne, hyvät herrat. Tajuan sen täydellisesti, vaikken kykene
tunteitani ilmaisemaan. Mutta olen kovin utelias ja tahtoisin hirveän
mielelläni tietää, paljonko arvelette meidän voittaneen. Voitteko
suunnilleen arvioida sitä?"

Nathaniel Letton ei katsonut vedoten ystäviinsä, mutta lyhyen
vaitiolon kestäessä nämät tunsivat, että hän vetosi heihin. Dowsett,
joka oli karskimpaa ainetta kuin nuo toiset, alkoi aavistaa, että
klondikelaisella oli jotakin mielessä. Mutta toiset kaksi antoivat
hänen lapsellisen viattomuutensa yhä pettää itseään.

"Se on kovin vaikeata", alkoi Leon Guggenhammer, "Ward Valleyn
osakkeiden kurssi on vaihdellut, joten --"

"Joten edeltäkäsin on mahdotonta tehdä mitään arvioita", täydensi
Letton.

"No sinnepäin vain", neuvoi Daylight ystävällisesti. "Miljoona sinne
tai tänne ei paljoa merkitse. Täsmälliset numerot saamme sitten
myöhemmin. Mutta olen nyt niin utelias. Miksi ette sano?"

"Miksi leikkiä kauemmin tyhjillä sanoilla?" kysyi Dowsett äkisti ja
kylmästi. "Tehkäämme nyt heti asiat selviksi. Herra Hamishilla on
väärä käsitys asioista ja häntä täytyy neuvoa. Tässä liikeyrityksessä
--"

Mutta Daylight keskeytti hänet. Hän oli pelannut siksi paljon pokeria,
ettei sielutieteellinen tekijä ollut jäänyt häneltä huomaamatta ja
hän ehätti ennen Dowsettia suorittaakseen pelin paljastuksen omalla
tavallaan.

"Liikeyrityksistä puhuttaessa", sanoi hän, "muistuu mieleeni muuan
poker-peli, jonka näin kerran Renossa, Newadassa. Se ei ollut
oikein rehellistä peliä. Kaikki, jotka olivat siinä mukana, olivat
väärinpelaajia. Mutta siellä oli muuan uusi tulokas -- keltanokiksi
niitä siellä sanottiin. Hän seisoi jakajan takana ja näki, että tämä
jakoi itselleen neljä ässää korttipakan pohjasta. Keltanokka säikähtyi.
Hän hiipi jakajaa vastapäätä istuvan pelaajan luo.

"'Kuulkaahan', kuiskasi hän, 'näin jakajan antavan itselleen neljä
ässää.'

"'No, entäpä sitten?' sanoi pelaaja.

"'Luulin, että minun olisi kerrottava se teille', sanoi keltanokka. 'Hän
antoi itselleen neljä ässää.'

"'Kuulkaahan, herraseni', sanoi pelaaja, 'teidän on paras suoria täältä
tiehenne. Te ette ymmärrä peliä ollenkaan. Nythän on _hänen_ vuoronsa
jakaa'."

Nauru, joka tervehti hänen juttuaan oli väkinäistä, mutta Daylight ei
näyttänyt sitä huomaavan.

"Otaksun, että jutullanne on joku tarkoitus", sanoi Dowsett
painokkaasti.

Daylight katsoi häneen viattomasti eikä vastannut. Hän kääntyi
hilpeästi Nathaniel Lettonin puoleen.

"Sanokaa pois", sanoi hän. "Sanokaa paljonko suunnilleen voitamme.
Kuten jo äsken sanoin, ei miljoona sinne tai tänne vaikuta asiaan, kun
voitto on niin suuri."

Mutta tällä kertaa oli Letton rohkaistunut Dowsettin ottamasta
asenteesta ja hänen vastauksensa oli suora ja täsmällinen.

"Pelkään, että olette käsittänyt väärin, herra Hamish. Teille ei tule
mitään voitto-osuutta. Pyydän älkää nyt kiihtykö. Minun tarvitsee vain
painaa tätä nappulaa..."

Puhumattakaan siitä, että Daylight olisi kiihtynyt, näytti hän
kaikesta päättäen vallan huumaantuneelta. Hän haki hajamielisenä
liivintaskustaan tulitikun, sytytti sen ja huomasi, ettei hänellä
ollut savukkeita. Nuo kolme miestä seurasivat jännittyneinä hänen
liikkeitään. Nyt kun se oli sanottu, he tiesivät, että heillä oli
edessään kiusalliset hetket.

"Ettekö sanoisi sitä vielä kerran?" sanoi Daylight. "Minusta tuntuu,
etten käsittänyt aivan oikein. Te sanoitte...?"

Hän näytti tuskallisessa jännityksessä odottavan Nathaniel Lettonin
sanoja.

"Sanoin, että olette käsittänyt väärin, herra Hamish, siinä kaikki.
Olette harjoittanut pörssipeliä ja kärsinyt suuria tappioita. Mutta
ei Ward Valley enkä minä, eivätkä yhtiötoverini tunnusta, että olemme
teille mitään velkaa."

"Tuo tuossa vastaa kymmentä miljoonaa kahtakymmentäseitsemää tuhatta
neljääkymmentäkahta dollaria ja kuuttakymmentäkahdeksaa senttiä
puhdasta rahaa. Eikö se teidän mielestänne ole mitään?"

Letton hymyili ja kohautti hartioitaan.

Daylight katsoi Dowsettiin ja mutisi:

"Alanpa aavistaa, että tuolla jutullani oli kuitenkin tarkoitus."
Hän yritti nauraa. "Oli teidän vuoronne jakaa kortit ja kyllä te ne
jaoittekin. Hyvä, en tahdo puuttua siihen. Olen tuon pokerinpelaajan
kaltainen. Oli teidän vuoronne jakaa, ja teillä oli oikeus katsoa
eteenne. Ja te sen teittekin -- kynitte minut putipuhtaaksi
kädenkäänteessä."

Daylight osoitti kuitti- ja paperikasaa pöydällä.

Hän tuijotti tyrmistyneen näköisenä paperiläjään pöydällä.

"Ja kaikki tuo ei ole edes sen paperin arvoinen, jolle se on
kirjoitettu. Oh ei, en tahdo valittaa. Oli teidän vuoronne jakaa ja te
puijasitte minua ja mies, joka pyrkii toisen miehen osuutta anastamaan,
ei ole mies eikä mikään. Ja nyt on peli päättynyt, kortit ovat pöydällä
ja tappiot on suoritettu, mutta..."

Hänen kätensä sukelsi nopeasti povitaskuun ja otti esiin Coltin
itsetoimivan pistoolin.

"Kuten sanoin, on vanha peli jo päättynyt. Nyt alkaa _minun_ pelini ja
haluanpa nähdä, kykenenkö minä pitämään neljä ässääni -- --"

"Ottakaa pois kätenne, te valkeaksi sivuttu hauta!" huusi hän ankarasti.

Nathaniel Lettonin käsi, joka oli hiipinyt lähemmäksi soittonappulaa
pöydällä, pysähtyi äkkiä.

"Muuttakaa paikkoja", komensi Daylight. "Muuttakaa tämä tuoli sinnemmä,
te raadonkarvainen petturi. Pian! Kautta Jumalan! Tai laitan teihin
sellaisen vuodon, että luulevat isänne olleen vesijohtohanan ja äitinne
kasteluvaunun. Te, Guggenhammer, siirtäkää tuolianne lähemmäs ja te,
Dowsett, istukaa tänne, niin selitän teille tämän pistoolin hyvät
ominaisuudet. Se on ladattu suurta peliä varten ja siinä on kahdeksan
panosta. Se on varma kapine, kun vaan alkaa sillä paukutella.

"Kun alkuhuomautukset nyt on tehty, käyn käsiksi peliin. Ottakaa
huomioon, etten ole tehnyt mitään muistutuksia teidän peliänne vastaan.
Te teitte parhaanne ja se oli oikein. Mutta nyt on minun pelini
vuoro ja minun on tehtävä parhaani. Ensiksikin, te tunnette minut.
Olen Burning Daylight -- tiedättekö sen? En pelkää Jumalaa, pirua,
kuolemaa enkä murhaa. Ne ovat minun neljä ässääni ja ne voittavat
teidän kuparinne. Katsokaahan tuota elävää luurankoa. Letton, teitä
kuolema varmaan peloittaa. Teidän luunne rutisevat säikähdyksestä.
Ja katsokaa tätä lihavaa juutalaista. Tämä pieni ase tekee hänet
jumalaapelkääväiseksi. Hän on keltainen kuin sitruuna. Dowsett,
te olette kylmäverinen mies. Ette ole edes silmäänne räpäyttänyt.
Se johtuu siitä, että te olette taitava laskennossa. Ja se tekee
pelini helpoksi. Te istutte siinä ja laskette kaksi ja kaksi yhteen
ja tiedätte, että minä varmasti nyljen teitä. Te tunnette minut ja
tiedätte, etten pelkää mitään. Ja te laskette kaikki rahanne ja
tiedätte, ettette kuole, jos vaan voitte sen estää."

"Tahdon nähdä teidät hirressä", kuului Dowsettin vastaus.

"Sitä ette, piru vie, näe. Kun leikki alkaa, ammun teidät ensiksi.
Tulen kyllä roikkumaan hirressä, mutta te ette saa olla elossa
nähdäksenne sitä. Te kuolette tässä ja nyt heti, mutta minä kuolen
vasta pitkän ajan päästä lain käden kautta -- ymmärrättekö? Kuoltuanne,
kun ruoho kasvaa haudoillanne, ette saa tietää milloin minut hirtetään,
mutta minulla on oleva pitkät ajat ilo tietää, että olen ampunut
teidät."

Daylight vaikeni.

"Ette kaiketi tahdo surmata meitä"? kysyi Letton kummallisella,
kimeällä äänellä.

Daylight ravisti päätään.

"Se olisi kaiketi liikaa tuhlausta. Ette ole sen arvoiset. Otan
mieluummin rahani takaisin. Ja arvaan, että tekin mieluummin annatte
rahani takaisin kuin joudutte paareille."

Seurasi pitkä äänettömyys.

"No, olen jakanut kortit. Nyt on teidän pelattava. Mutta ennenkuin
rupeatte harkitsemaan asiaa, on minun varoitettava teitä: jos tuo ovi
avautuu ja joku konttoristeistanne huomaa, että täällä on jotakin
tavatonta tekeillä, niin ammun heti. Ei kukaan pääse ulos tästä
huoneesta muuten kuin jalat edellä."

Seurasi pitkä, kolmen tunnin istunto. Ratkaisevana tekijänä ei
ollut suuri itsetoimiva pistooli, vaan varmuus siitä, että Daylight
käyttäisi sitä. Eivät ainoastaan nuo kolme muuta miestä olleet
vakuutetut siitä, vaan Daylight itsekin oli siitä vallan varma. Hän
oli lujasti päättänyt tappaa miehet, ellei saisi rahojaan takaisin.
Ei ollut helppoa yht'äkkiä hankkia kymmentä miljoonaa paperirahassa
ja kiusallisia viivykkeitä sattui. Toistakymmentä kertaa kutsuttiin
herra Howison ja konttoripäällikkö huoneeseen. Tällöin oli pistooli
huolellisesti piilossa sanomalehden alla ja Daylight kierteli tai
sytytti tapansa mukaan savukkeitaan. Mutta lopulta oli kutenkin kaikki
valmista. Muuan konttoriapulaisista haki odottavasta moottorivaunusta
lippaan ja Daylight lukitsi sen. Hän pysähtyi ovelle tehdäkseen
loppuhuomautuksensa.

"Minulla on vielä kolme seikkaa teille sanottavana. Kun olen ennättänyt
tämän oven ulkopuolelle, niin olette te vapaat toimimaan ja minä haluan
juuri varoittaa teitä siitä, mitä aijotte tehdä. Ensiksikin: ei mitään
toimenpiteitä minun vangitsemisekseni -- ymmärrättekö? Tämä raha on
minun, enkä minä ole sitä teiltä ryöstänyt. Jos tulee ilmi, miten te
petkutitte minua ja miten minä maksoin teille samalla mitalla, joudutte
te naurunalaisiksi, teille nauretaan oikein makeasti. Tämä nauru ei
varmaan ole teille oikein tervetullut.

"Jos te sen jälkeen kun olen saanut takaisin rahani, jotka te
ryöväsitte minulta, haastatte minut oikeuteen ja koetatte toistamiseen
ryövätä minua, niin ammun teidät, aivan varmaan tapan teidät. Eivät
teidän kaltaisenne arat peukaloiset nyle Burning Daylightia. Jos te
voitatte, niin te häviätte ja täällä saadaan varmasti viettää muutamia
odottamattomia hautajaisia. Katsokaa minua nyt silmiin, niin tiedätte,
että tarkoitan täyttä totta. Nuo paperit ja kuitit pöydällä ovat
teidän. Hyvästi."

Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, juoksi Nathaniel Letton
puhelimeen ja Dowsett ehätti häntä estämään.

"Mitä aijotte tehdä?" kysyi Dowsett.

"Hälyyttää poliisin. Tämä on suoraa ryöväystä. En aijo kärsiä sitä.
Sanon teille, etten aijo kärsiä sitä."

Dowsett hymyili julmasti, mutta kantoi samalla laihan rahamiehen
takaisin ja laski hänet nojatuoliin.

"Puhumme siitä tarkemmin", sanoi hän ja sai Leon Guggenhammerista
huolestuneen liittolaisen.

Eikä siitä milloinkaan tullut sen enempää. Asia pysyi noiden
kolmen miehen salaisuutena. Ei Daylightkaan milloinkaan ilmaissut
salaisuutta, vaikka hän tänä iltapäivänä riisuttuaan kenkänsä ja
nostettuaan jalkansa tuolille kauvan ja sydämellisesti nauraa hihitti
hotellihuoneessaan. New York sai ainaista päänvaivaa tästä jutusta;
se ei kyennyt keksimään mitään järjellistä selitystä. Kaikesta
päättäen olisi Daylightin pitänyt menettää kaikki rahansa, mutta
tiedettiin, että hän heti sen jälkeen palasi San Fransiskoon ja
liikutteli näennäisesti koskematonta pääomaa. Tämä ilmeni selvästi
hänen yritystensä suurenmoisuudesta. Hän esimerkiksi riisti Shefstlyltä
Panama-radan johtajavallan ja myi sitten kahden kuukauden kuluttua
osuutensa tähän yhtiöön Harriman'ille voitolla, joka herätti
suunnatonta huomiota.



V LUKU.


San Fransiskossa Daylightin maine kohosi nopeasti. Tavallaan oli hänen
maineensa kaikkea muuta kuin kadehdittava. Miehet pelkäsivät häntä.
Häntä pidettiin tappelijana, vihollisena, tiikerinä. Hänen pelinsä
oli repimistä ja musertamista, eikä kukaan tiennyt miten ja mihin hän
seuraavan iskunsa suuntaisi. Kaikki, mitä hän teki, kohtasi muita
yllätyksenä. Hän, joka vasta oli tullut pohjan periltä, ei ajatellut
totuttujen kaavojen mukaan, vaan kykeni keksimään tavattoman paljon
uusia temppuja ja sotajuonia. Ja voitettuaan kerran jonkun edun,
käytti hän sydämettömästi sitä hyväkseen. "Järkähtämätön kuin punainen
intiaani", sanottiin hänestä ja se oli totta.

Toisaalta pidettiin häntä "rehellisenä". Hänen sanansa oli yhtä varma
kuin hänen velkakirjansa, vaikkei hän itse puolestaan luottanut
kenenkään sanoihin. Ehdotukset, jotka perustuivat _gentlemanin
vakuutuksiin_ saivat hänet aina vetämään vastakynttä ja, henkilö,
joka liikeasioissa Daylightin kanssa pani kunniansa pantiksi, sai
kiusallisen hetken. Hän ei milloinkaan antanut lupaustaan, ellei hän
ollut voiton puolella. Toisen asia oli hyväksyä se tai jäädä pois
leikistä.

Laillinen pääomansijoitus ei kuulunut Daylightin peliin. Se kahlehti
rahan ja vähensi uhkayritysmahdollisuutta. Hänet lumosi se, mikä
liike-elämässä on uhkapeliä ja kun pelasi kuten hän, piti rahojen aina
olla saatavissa. Hänen rahansa olivat vain lyhyinä väliaikoina sidotut,
sillä hän liikutteli niitä alinomaa. Varma, viisi prosenttia tuottava
rahansijoitus ei häntä miellyttänyt; mutta pannessaan peliin miljoonia
kovissa, tuimissa otteluissa, joissa saattoi menettää kaikki tai
voittaa viisikymmentä tai sata prosenttia, tunsi hän oikein elävänsä.
Hän pelasi sääntöjä noudattaen, mutta hän pelasi säälimättömästi.
Kaadettuaan kumoon jonkun miehen tai yhtiön, ei hän hellittänyt
otettaan, vaikka he valittivatkin. Armonpyynnöt liike-elämässä
kaikuivat kuuroille korville. Hän oli vapaa, eikä hänellä ollut mitään
ystävyyssuhteita. Hänen silloin tällöin solmimissaan suhteissa olivat
liike-edut määräävinä ja hän piti liittolaisiaan henkilöinä, jotka
tahtoivat pettää häntä tai saattaa hänet häviöön, jos vain sopiva
tilaisuus sattuisi. Tästä elämänkatsannostaan huolimatta oli hän
uskollinen liittolaisilleen. Mutta hän oli uskollinen juuri niin kauan
kuin he olivat uskollisia, eikä yhtään kauemmin. Heti, kun hän oli
päässyt selville heidän petollisuudestaan, oli hän valmis maksamaan
samalla mitalla.

Tyynenmeren rannikon liike- ja rahamiehet eivät milloinkaan unohtaneet
läksytystä, jonka hän antoi Charles Klinknerille ja "California and
Altamont Trust" yhtiölle, Klinkner oli sen johtaja. Hän oli liitossa
Daylightin kanssa ja yhdessä he kävivät "San José Interurbanin"
kimppuun. Mahtava "Lake Power" ja "Sähkövalaistusyhtiö" tulivat avuksi
ja juuri taistelun ollessa kuumimmillaan meni Klinkner vihollisen
puolelle luullen siitä hyötyvänsä. Daylight menetti kolme miljoonaa
ennemmin kuin hän piti sen hyvänään, ja "California and Altamont
Trust" yhtiö sai joutua toivottomasti häviöön ja Klinkner tehdä
itsemurhan pahantekijän vankikopissa. Daylight ei ainoastaan menettänyt
otettaan "San Jose Interurbaniin", vaan sai taistelunsa synnyttämän
kauppapulan aikana vielä kovia tappioita joka taholla. Asiantuntijat
väittivät, että hän olisi voinut tehdä sovinnon ja pelastaa paljon.
Mutta sensijaan hän tahallansa luopui taistelusta "San José
Interurbania" ja "Lake Poweria" vastaan ja näennäisesti voitettuna kävi
napoleonimaisella äkkirynnäköllä Klinknerin kimppuun. Sitä Klinkner
kaikkein vähimmin osasi odottaa ja Daylight tiesi sen. Hän tiesi
niinikään, että "California and Altamont Trust" yhtiö oli sellaisenaan
terve liikeyritys, mutta, että se juuri sillä hetkellä Klinknerin
keinottelujen kautta oli joutunut epävarmaan asemaan. Hän tiesi myös,
että muutaman kuukauden kuluttua seisoisi Trust-yhtiö vankemmin
jaloillaan kuin milloinkaan ennen juuri noiden samojen keinottelujen
avulla ja että oli iskettävä heti, jos ollenkaan mieli iskeä. "Siitä on
minulla yhtäpaljon ja enemmänkin hyötyä tulevaisuudessa", kerrottiin
hänen sanoneen tappioistaan. "Tästälähin miehet, jotka ryhtyvät
kanssani liikeasioihin, tuumivat päänsä ympäri ennenkuin koettavat
pettää minua."

Syynä hänen hurjaan menettelytapaansa oli se, että hän halveksi
miehiä, joiden kanssa oli tekemisissä. Hän oli vakuutettu siitä, ettei
yksi sadastakaan ollut moitteettoman rehellinen ja hän ennusti, että
rehellisille kierossa pelissä kävisi hullusti. Hänen kokemuksensa
New Yorkissa olivat avanneet hänen silmänsä. Hän oli reväissyt rikki
liike-elämän peliä verhoavat harhaluulot ja näki sen alastomuudessaan.
Hän katseli yhteiskuntaa ja teollisuutta jotenkin tämäntapaisessa
valossa: --

Järjestetty yhteiskunta oli suurta epärehellistä peliä. Oli olemassa
paljon synnynnäisesti kykenemättömiä -- miehiä ja naisia, jotka
eivät olleet kyllin sairaita joutuakseen heikkomielisten koteihin
eivätkä kyllin voimakkaita kyetäkseen muuhun kuin puunhakkaajiksi ja
vedenkantajiksi. Sitten oli narreja, jotka ottivat järjestelmällisen
narripelin vakavasti, kunnioittivat ja pitivät sitä arvossa. He
olivat helppoa saalista toisille, jotka näkivät selvästi ja tiesivät
narripelin siksi, mitä se oli.

Työ, oikea työ oli kaiken rikkauden lähde. Olipa sitten kysymyksessä
säkillinen perunoita, loistopiano tai seitsemän matkustajaa kulettava
moottori-vaunu, oli se työn tulos. Pelin nurjuus kävi ilmi siitä
miten nämät esineet jaettiin ihmisten kesken sen jälkeen kun työ
oli ne luonut. Hän ei nähnyt karkeakouraisia työmiehiä pelaamassa
loistopianoilla ja ajamassa automobiileilla. Tämä johtui siitä, että
peli oli väärää. Kymmeniä tuhansia ja satojatuhansia miehiä valvoi
öisin miettien keinoja, miten saattoivat asettua työmiesten ja
työmiesten työn väliin. Nämät keinottelijat olivat liikemiehiä. Kun he
tunkeutuivat työmiehen ja hänen työnsä tulosten väliin, ottivat he osan
siitä itselleen. Osan suuruus ei riippunut kohtuullisuuden säännöistä,
vaan heidän omasta voimastaan ja sikamaisuudestaan. Sanottiinhan aina:
"kaikki liike kannattaa". Hän näki kaikkien liikemiesten tekevän siten.

Ollessaan eräänä päivänä lempeällä mielellä (jonka useat cocktailit
ja hyvä välipala olivat herättäneet) rupesi hän pakinoille Jonesin,
hissipojan kanssa. Jones oli laiha, hurjapäinen mies, joka näytti
hoitavan tointaan loukatakseen ihmisiä, joita palveli. Tämä juuri
herätti Daylightin mielenkiinnon eikä kestänyt kauan ennenkuin hän
huomasi, mikä Jonesia vaivasi. Hän oli oman luokituksensa mukaan
köyhälistöläinen ja hän olisi tahtonut elää kirjailemalla. Kun
aikakauskirjat eivät olleet huolineet hänen kirjoituksiaan ja kun hänen
oli pakko hankkia ruokaa ja katto päänsä päälle oli hän mennyt pieneen
Petachan laaksoon lähes sadan peninkulman päässä Los Angelesista.
Hän aikoi päivisin käydä työssä voidakseen öisin kirjoittaa ja
lukea. Mutta rautatie nieli kaikki, mitä liike tuotti. Petacha oli
autio laakso ja sieltä saatiin vain kolmenlaisia tuotteita: karjaa,
polttopuita ja puuhiiltä. Rahti vaununlastilta karjaa Los Angelesiin
maksoi rautatiellä kahdeksan dollaria. Tähän selitti Jones olevan
syynä sen seikan, että karjalla on jalat ja sen saattoi ajaa Los
Angelesiin yhtä suurilla kustannuksilla kuin mitä vaununlasti maksoi.
Mutta polttopuilla ei ollut jalkoja ja rautatie kiskoi täsmälleen
kaksikymmentäneljä dollaria vaununlastilta.

Tämä oli kekseliäs järjestelmä, sillä kun puiden myyntihinnasta Los
Angelesissa laskettiin rahti, jäi puunhakkaajalle kahdentoista tunnin
työstä dollari ja kuusikymmentä centiä. Jones oli luullut pääsevänsä
voitolle pelissä muuttamalla puunsa puuhiileksi. Hänen arviolaskunsa
olivat tyydyttäviä, Mutta rautatie oli niinikään tehnyt arvioita. Se
määräsi neljäkymmentäkaksi dollaria hiilen rahdiksi vaununlastilta.
Kolmen kuukauden kuluttua Jones teki tilinpäätöksen ja huomasi, että
hän yhä vielä ansaitsi vain dollarin ja kuusikymmentä centiä päivässä.
Jones jätti tuon homman.

Daylight meni konttoriinsa ja mietti vielä kotvasen. Siinäpä se oli:
_kaikki kauppa kannattaisi_. Huipusta pohjaan saakka oli se pelin
sääntönä; ja peli pysyi pystyssä siitä syystä, että joka minuutti
syntyi maailmaan raukkoja. Jos Jonesin kaltainen ihminen syntyisi
joka minuutti, ei peli kestäisi kauvankaan. Onni pelaajille, etteivät
työmiehet olleet Jonesin kaltaisia.

Mutta pelissä oli muitakin ja suurempia puolia. Pikkuliikemiehet,
kamasaksat ja muut sellaiset ottivat työmiehen työn tuotteesta niin
suuren osan kuin saivat; mutta lopuksi kuitenkin suurliikemiehet
käyttivät hyväkseen työmiehiä pikkuliikemiesten avulla. Loppujen
lopuksi jälkimäiset, kuten Jones Petachan laaksossa, saivat vain
päiväpalkan vaivoistaan. He olivat todenteolla vain suurkauppiasten
palkollisia. Vielä ylempänä olivat oikeat mahtimiehet. He käyttivät
suuria ja monimutkaisia laitoksia päästäkseen satojen tuhansien
työntekijäin ja heidän työnsä väliin. Nämät miehet eivät olleet niin
paljon pelkkiä ryöväreitä kuin pelaajia. Ja kosk'eivät he tyytyneet
suoranaiseen voittoonsa, ryöstivät he toinen toistaan. He nimittivät
tätä pelin muotoa suureksi liike-elämäksi. He ryöstivät ensikädessä
työntekijöitä, mutta silloin tällöin he lyöttäytyivät yhteen ja
ryöstivät toisiltaan koottua saalista. Tämä selitti ne viisikymmentä
tuhatta dollaria, jotka Holdsworthy ryösti häneltä, ja sen kymmenen
miljoonan dollarin ryöstön, jonka Dowsett, Letton ja Guggenhammer
olivat panneet toimeen. Ja kun hän ryösti Panaman rautatieyhtiön, oli
hän menetellyt juuri samalla tavalla. Hänen loppupäätelmänsä oli, että
hienompaa urheilua oli ryöstää toisia ryöväreitä kuin ryöstää raukkoja
typeriä työmiehiä.

Vaikka Daylight oli tuiki perehtymätön filosofiaan, hyväksyi hän
itselleen kahdennenkymmenennen vuosisadan yli-ihmisen aseman ja
kutsumuksen. Hän huomasi, että harvoja ja satunnaisia poikkeuksia
lukuunottamatta, eivät liikemies- ja rahamies-ylimykset välittäneet
tunnuslauseesta _aateluus velvoittaa_. Kuten muuan älykäs matkailija
oli kerran päivällisen jälkeen sanonut Alta-Pacific-klubissa, "pitivät
varkaat kiinni kunniasta ja juuri se eroitti heidät kunniallisista
miehistä". Siinäpä se. Se oli kuin naulan päähän sanottu. Nykyaikaiset
rosvot olivat ahnaita rosvoja, jotka menivät hävyttömyydessä niin
pitkälle, että saarnasivat uhreilleen lakia oikeasta ja väärästä,
mutta eivät itse käytännössä sitä toteuttaneet. Heidän keskuudessaan
piti mies lupauksensa vain niinkauvan kuin hänen oli pakko se pitää,
_"Ei sinun pidä varastaman"_ sopi vain kunniallisille työmiehille. He,
yli-ihmiset, olivat sellaisten käskyjen yläpuolella. He luonnollisesti
varastivat ja toverit kunnioittivat heitä sitä enemmän mitä enemmän
varastivat.

Mitä kauvemmin Daylight otti osaa peliin, sitä selvemmäksi kävi
asema hänelle. Huolimatta siitä, että jokainen rosvo oli halukas
ryöstämään jokaista toista rosvoa, olivat he hyvin järjestäneet
kaikki asiat. He todenteolla vallitsivat yhteiskunnan valtiollista
koneistoa pikkupolitikoitsijasta aina Yhdysvaltain senaattiin saakka.
He äänestivät lakeja, jotka antoivat heille etuoikeuden ryöstää. He
vahvistivat näitä lakeja poliisin, nostoväen, säännöllisen armeijan
ja tuomioistuimien avulla. Yli-ihmisen suurin vaara oli toinen
yli-ihminen. Suuri, typerä kansanjoukko ei ymmärtänyt mitään. Se oli
luotu sellaisesta raaka-aineesta, että ilmeisinkin lainvääristely
ei herättänyt siinä epäluuloja. Yli-ihminen käsitteli koneiston
ohjausnappuloita ja kun työmiesten ryöstäminen kävi kuivaksi ja
yksitoikkoiseksi, ryöstivät he toinen toistaan.

Daylightilla oli taipumus miettiä maailman menoa, mutta hän ei ollut
mikään filosofi. Hän ei ollut milloinkaan lukenut kirjoja. Hän oli
teräväpäinen käytännön mies ja hänestä oli kaukana ajatuskin ruveta
milloinkaan lukemaan kirjoja. Hän oli elänyt elämänsä alkuperäisissä
oloissa, missä kirjat eivät olleet välttämättömiä elämänilmiöiden
ymmärtämiseksi ja nyt näytti monimutkainenkin elämä hänestä
yksinkertaiselta. Hän näki sen petosten ja keksintöjen lävitse ja
huomasi, että se oli yhtä alkeellista kuin elämä Yukonin varsilla.
Ihmiset olivat luodut samoista aineksista. Heillä oli samat intohimot
ja toiveet. Liike-elämä oli vain pokerpeliä laveammassa muodossa.
Sitä pelasivat ne, joilla oli rahaa. Työmiehiä olivat ne pelitoverit,
jotka raatoivat päiväpalkasta. Hän näki, että peliä pelattiin pysyvien
sääntöjen mukaan ja hänellä oli itselläänkin kortit. Ihmiskunnan
suunnaton vähäpätöisyys, ihmiskunnan, jota rosvojoukko johti ja nylki,
ei häntä kummastuttanut. Se oli luonnollinen järjestys. Olivathan
kaikki inhimilliset ponnistukset itse asiassa turhia. Hän oli niin
usein sen huomannut. Hänen toverinsa olivat kärsineet nälkää ja
kuolleet Stewart-joella. Sadat entisajan kullankaivajista eivät olleet
hankkineet valtauksia Bonanzasta ja Eldoradosta, kun taas ruotsalaiset
ja uudet tulokkaat olivat hirvilaitumelle tietämättään paaluttaneet
miljoona-valtauksia. Sellaista oli elämä ja elämä oli julmaa. Miehet
sivistyneessä maailmassa ryöstivät siksi, että heidän luontonsa oli
sellainen. He ryöstivät yhtä luonnollisesti kuin kissat raapivat, nälkä
ahdistaa ja pakkanen puree.

Täten tuli Daylightista kyvykäs rahamies. Hän ei ryhtynyt työmiehiä
pettämään. Hänellä ei ensiksikään ollut sydäntä siihen ja sitäpaitsi
ei se tyydyttänyt hänen pelivaistoaan. Työmiehet olivat niin helpot
pettää, niin typerät. Heidän pettämisensä muistutti fasaanien
lahtaamista Englannin rauhoitetuilla metsästysmailla, josta hän oli
kuullut kerrottavan. Hänen mieleistään urheilua oli väijyä kyvykkäitä
ryöväreitä ja riistää heidän saaliinsa. Siinä oli hauskuutta ja
jännitystä ja silloin tällöin kävi taistelu oikein hitonmoiseksi.
Kuten Robin Hood entisaikaan ryösti Daylight mieluimmin rikkaita ja
jakoi vähissä erin tarvitsevaisille. Mutta hän oli armelias omalla
tavallaan. Suuri inhimillinen kurjuus ei häntä liikuttanut. Se kuului
ainaiseen maailmanjärjestykseen. Hän ei sietänyt järjestettyjä
hyväntekeväisyysseuroja eikä hyväntekeväisyys-ammattikauppiaita.
Eikä hän antanutkaan omaatuntoaan rauhoittaakseen. Hän ei ollut
kenellekään velkaa, eikä voinut ajatella hyvitystä. Mitä hän
antoi, oli vapaaehtoinen lahja; ja hän antoi niille, joiden kanssa
tuli tekemisiin. Hän ei milloinkaan antanut rahastoon, jota
koottiin Japanissa maanjäristyksestä kärsineiden hyväksi, eikä
ulkoilma-rahastoon New Yorkin Cityssä. Sen sijaan antoi hän Jonesille,
hissimiehelle niin paljon rahaa, että tämä vuoden ajan saattoi
kirjoittaa kirjaansa. Saatuaan tietää, että tarjoilijansa vaimo poti
keuhkotautia, lähetti hän vaimon Arizonaan, ja kun lääkärit myöhemmin
julistivat tämän tilan toivottomaksi, lähetti hän miehenkin sinne,
jotta mies saisi olla vaimonsa kanssa tämän kuolemaan saakka. Niinikään
osti hän monet jouhiset ratsastusvaljaat eräältä rangaistusvangilta,
joka levitti hyvää sanomaa tästä, kunnes Daylight arveli toisen puolen
vankilan rangaistusvangeista tekevän hänelle valjaita. Hän osti ne
kaikki ja maksoi jokaiselle heistä kahdestakymmenestä viiteenkymmeneen
dollariin. Ne olivat kauniita ja hyödyllisiä kapineita ja hän koristi
niillä kaikki tyhjät paikat makuuhuoneensa seinillä.

Ankara elämä Yukonissa ei ollut tehnyt Daylightia kovaksi. Vasta
sivistys sai sen aikaan. Siinä hurjassa pelissä, jota hän nyt pelasi,
hävisi huomaamatta hänen tavallinen iloisuutensa samaten kuin hänen
pitkäveteinen ja hidas puhetapansa. Samoinkuin hänen puheensa muuttui
teräväksi ja hermostuneeksi, samoin muuttui hänen aivotoimintansa.
Pelin tuoksinassa oli hänellä yhä vähemmän aikaa olla hyväntahtoinen.
Muutos näkyi hänen kasvoissaankin. Hänen piirteensä kävivät kovemmiksi.
Harvoin kaartuivat hänen huulensa leikilliseen myhäilyyn, harvoin sai
hymyily hänen silmäkulmansa vetäytymään ryppyihin. Itse silmissä, jotka
olivat mustat ja välkkyvät kuin intiaanin, näkyi julmuuden ja raa'an
voimantunnon välähdyksiä. Hänen peloittava elinvoimansa oli jäljellä ja
säteili koko hänen olemuksestaan, mutta se ilmeni nyt miesten-polkijan,
miesten-voittajan elinvoimana. Hänen taistelunsa alkuperäistä luontoa
vastaan olivat tavallaan olleet persoonattomia; nyt taisteli hän
vertaistensa miesten kera ja kamppailut taipaleella, joella ja
pakkasessa olivat vahingoittaneet häntä paljon vähemmän kuin nykyisen
taistelun katkeruus ja kiihkeys.

Hänellä oli vielä iloisuuden ja sydämellisyyden hetkiä, mutta ne olivat
ajoittaisia ja pingoitettuja ja tavallisesti oli niiden aiheuttajana
ennen aterianaikaa nautitut cocktailit. Pohjanperällä hän oli juonut
hillittömästi ja epäsäännöllisten väliaikojen perästä; mutta nyt
muuttui hänen juomisensa säännölliseksi ja hillityksi. Muutos oli
tapahtunut itsetiedottomasti, mutta se perustui hänen ruumiillisiin
ja henkisiin elinehtoihinsa. Hän käytti cocktailia ehkäisykeinona.
Vaikkei hän ollut ajatellut sitä, vaati jännitys, joka johtui hänen
yritystensä uhkarohkeudesta, ehkäisyä tai lakkautumista; ja viikkojen
ja kuukausien kuluessa hän huomasi cocktailien täyttävän tämän
tehtävän. Ne rakensivat kiviseinän. Hän ei milloinkaan juonut aamulla
eikä konttoritunteina; mutta heti konttorista lähdettyään ryhtyi hän
rakentamaan alkoholin luomaa unohduksen muuria tietoisuutensa suojaksi.
Konttori muuttui heti joksikin, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään
tekemistä. Se lakkasi olemasta. Iltapäivällä, välipalan jälkeen,
se eli taas tunnin tai pari, kunnes hän sieltä lähtiessään rakensi
unohduksen muurin. Luonnollisesti poikkesi hän joskus tästä tavasta;
ja niin ankara oli hänen itsekurinsa, että hän pidättäytyi juomasta,
jos hänellä oli edessään päivälliset tai neuvottelu, missä hän kohtasi
vihollisia tai liittolaisia ja päätti liikeyrityksistä. Mutta heti kun
liikeasiat olivat järjestetyt, tilasi hän aina Martin-cocktailin. Se
oli tuotava korkeassa lasissa, muuten ei hän ollut tyytyväinen.



VI LUKU.


Daylightin elämään tuli Dede Mason. Hän tuli miltei huomaamatta.
Daylight oli ottanut hänet palvelukseensa kiinnittämättä häneen sen
enempää huomiota kuin konttorikalustoon, juoksupoikaan, Morrisoniin,
konttoripäällikköön ja ainoaan apulaiseen ja kaikkeen muuhun, mikä
kuului yli-ihmisen pelipaikan, liiketoimisten tarpeisiin Ensimäisten
kuukausien kuluessa, jotka Dede Mason oli hänen palveluksessaan, ei hän
olisi voinut sanoa, minkä väriset silmät tällä oli, jos joku olisi sitä
kysynyt. Hänellä oli hämärä käsitys, että Dede Mason oli tumma, vaikka
tämä itse asiassa oli keskiväliltä. Niinikään oli hänellä mielikuva,
ettei Dede Mason ollut laiha, vaikkei hän Daylightin käsityksen mukaan
ollut lihavakaan. Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, miten
hän pukeutui. Hänen silmänsä eivät olleet harjaantuneet huomaamaan
sellaisia asioita, eikä hän ollut niistä huvitettukaan. Päinvastaisen
vaikutelman puutteessa piti hän selvänä, että hän oli hyvin puettu.
Hän tunsi hänet "Neiti Masonina" ja siinä kaikki, vaikka hän oli
pannut merkille, että hän pikakirjoittajana oli nopsa ja täsmällinen.
Tämäkin vaikutus oli kuitenkin hyvin epämääräinen, sillä hän ei ollut
milloinkaan ollut tekemisissä muiden pikakirjoittajien kanssa ja piti
luonnollisena, että he kaikki olivat nopsia ja täsmällisiä.

Allekirjoittaessaan eräänä aamuna kirjeitä, huomasi hän sanat _I
shall_. Silmäiltyään nopeasti sivua, nähdäkseen oliko siellä samoja
lausetapoja, huomasi hän useita _I will. I shall_ oli yksin. Se
näytti epäilyttävältä. Hän painoi kahdesti soittonappulaa ja hetkistä
myöhemmin tuli Dede Mason huoneeseen.

"Sanoinko noin, neiti Mason?" kysyi hän ojentaen hänelle kirjettä ja
osoittaen epäilyttävää lausetta.

Mielipahan varjo häivähti Dede Masonin kasvoilla. Hänet oli tavattu
virheestä.

"Olen erehtynyt", sanoi hän. "Olen pahoillani. Mutta se ei ole virhe,
te tiedätte", lisäsi hän nopeasti.

"Mistä sen tiedätte?" väitti Daylight. "Se ei kuulu oikealta minun
korvissani."

Dede Mason oli jo ennättänyt ovelle ja kääntyi nyt kirje kädessään.

"Se on aivan oikein niin."

"Mutta silloinhan ovat kaikki nuo _I wills_ väärin", päätteli Daylight.

"Niin ovatkin", kuului rohkea vastaus. "Muutanko ne?"

"_I shall be over to look that affair up on Monday_." Daylight toisti
ääneen kirjeen lauseen. Hän sanoi sen totisen ja hartaan näköisenä ja
kuunteli liukkaan oman äänensä sointua. Hän ravisti päätään. "Se ei
kuulu oikealta, neiti Mason. Se ei kuulosta oikealta. Eihän kukaan
kirjoita minulle sillä tavoin. Kaikki sanovat _I will_ -- ja toiset
heistä ovat sivistyneitä miehiä. Eikö se ole niin?"

"On", myönsi hän ja meni koneensa ääreen korjatakseen kiistanalaisen
kohdan.

Samana päivänä sattui, että muuan nuori englantilainen, muuan
kaivosinsinööri kuului seuraan, jonka kanssa hän söi välipalaa. Jos
se olisi tapahtunut joskus toiste, olisi se jäänyt Daylightilta
huomaamatta, mutta nyt, heti pikakirjoittajattaren kera tapahtuneen
kiistan perästä pani Daylight heti merkille, että englantilainen
sanoi _I shall_. Aterian kuluessa toistui tämä lause monta kertaa, ja
Daylight oli varma, ettei se tapahtunut erehdyksestä.

Välipalan jälkeen saattoi hän ahdinkoon Mc Intoshin, yhden niistä
klubin jäsenistä, jonka hän tiesi olleen yliopistossa, päättäen siitä
maineesta, joka tällä oli jalkapallopelissä.

"Kuulehan, Bunny", kysyi Daylight, "kumpi on oikein, '_I shall be over
to look that affair up on Monday_, tai _I will be over to look that
affair up on Monday_?'"

Entinen jalkapallomestari tuumi vaivaloisesti hetkisen.

"Kunpa vaan tietäisin", tunnusti hän. "Miten minä sen sanon?"

"_I will_ tietysti."

"Silloin on se toinen oikea muoto, luota vaan siihen. Olen aina ollut
kehno kieliopissa."

Paluumatkalla konttoriinsa pistäysi Daylight kirjakauppaan ja osti
kieliopin; ja nostettuaan jalkansa pöydälle, tutki hän pitkän tovin
sitä huolellisesti.

"On totta tosiaan tyttö oikeassa", sanoi hän ääneen tutkistelun
päätyttyä. Ensi kerran juolahti hänen mieleensä, ettei hänen
pikakirjoittajattarensa ollut niinkään vähäpätöinen henkilö. Hän oli
ollut Daylightin silmissä naisolento, jotakin, joka kuului konttorin
sisustukseen. Mutta nyt, kun oli käynyt ilmi, että hän taisi paremmin
kielioppia kuin liikemiehet ja yliopisto-tutkinnon suorittaneet,
muuttui hän yksilöksi. Hän esiintyi nyt Daylightin tietoisuudessa yhtä
selvänä kuin _I shall_ oli esiintynyt konekirjoitetulla sivulla ja hän
alkoi tehdä huomioita.

Hän päätti tänä iltapäivänä odottaa hänen poislähtöään ja huomasi ensi
kerran, että hän oli kaunisvartaloinen ja pukeutui hyvin. Daylight
ei tiennyt mitään naisten pukujen yksityiskohdista, eikä nähnyt
mitään yksityiskohtia pikakirjoittajattarensa sievässä puserossa ja
moitteettomassa kävelypuvussa. Hän näki vain yleisvaikutuksen. Hän
näytti hyvin puetulta. Hänen puvussaan ei ollut mitään sopimatonta eikä
tarpeetonta.

"Hän on aika sievä tyttö", kuului hänen arvostelunsa, kun ulko-ovi oli
sulkeutunut tytön jälkeen.

Sanellessaan seuraavana aamuna kirjeitä, päätti hän, että piti hänen
kampaustavastaan, vaikkei hän millään ehdolla olisi osannut sitä
määritellä. Vaikutus oli miellyttävä, siinä kaikki. Tyttö istui
hänen ja akkunan välissä ja hän huomasi, että tytön hiukset olivat
vaaleanruskeat ja vivahtivat kultapronssiin. Kalpea aurinko, joka
paistoi sisään, sai tukan kultapronssin välähtelemään tavalla, jota
oli hyvin hauska katsella. Hän ajatteli leikillisesti, ettei hän
milloinkaan ennen ollut huomannut tätä luonnonilmiötä.

Keskellä kirjettä täytyi hänen käyttää muotoa, joka edellisenä päivänä
oli saanut aikaan hämmennystä. Hän muisti kielioppiottelunsa ja
saneli: --

"_I shall meet you halfway in this proposition_ -- --"

Neiti Mason vilkaisi häneen nopeasti. Ele oli aivan vaistomainen ja
hämmästyksen aiheuttama. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän jälleen
luonut alas silmänsä ja odotti sanelua. Mutta hänen vilkaistessaan
ylös oli Daylight huomannut, että hänen silmänsä olivat harmaat.
Myöhemmin hän sai tietää, että noissa harmaissa silmissä oli kultaisia
välähdyksiä; mutta sekin, mitä hän nyt näki, kummastutti häntä, sillä
hän tajusi äkkiä, että hän oli aina pitänyt neiti Masonia tummaverisenä
ja ruskeasilmäisenä.

"Te olitte kuitenkin oikeassa", tunnusti hän ja hänen kasvoilleen
ilmestyi hymy, joka ei ollenkaan sopinut hänen jyrkkiin, intiaania
muistuttaviin piirteisiinsä.

Taas sai hän palkinnoksi katseen ja hymyilyn ja tällä kertaa hän
varmisti huomionsa, että tytön silmät olivat harmaat.

"Mutta se ei kuulu oikealta", valitti hän.

Tälle neiti Mason suorastaan nauroi.

"Pyydän anteeksi", kiiruhti hän korjaamaan asiaa ja pilasi sen sitten
lisäämällä, "mutta te olette niin lystikäs."

Daylight alkoi joutua hiukan hämilleen ja aurinko kisaili yhä tytön
hiuksissa.

"En tarkoittanut olla lystikäs", sanoi hän.

"Juuri sitä minä nauroinkin. Mutta se _on_ oikein ja aivan kieliopin
mukaista."

"Hyvä", huokasi Daylight -- "_I shall meet you halfway in this
proposition_ -- joko kirjoititte sen?"

Ja sanelu jatkui.

Daylight huomasi, että väliaikoina, kun neiti Masonilla ei ollut mitään
tekemistä, hän luki kirjoja ja aikakauslehtiä tai teki jotakin somaa
naisellista käsityötä.

Kerran hän meni hänen pöytänsä ääreen, otti käteensä nidoksen Kiplingin
runoja ja selaili sitä hämillään.

"Te pidätte kirjoista, neiti Mason?" sanoi hän laskien kirjan takaisin
pöydälle.

"Kyllä", kuului vastaus, "hyvin paljon."

Toisen kerran oli pöydällä Wellsin _Onnen pyörät_.

"Mikä kirja se on?" kysyi Daylight.

"Oh, se on romaani, rakkaustarina."

Hän vaikeni, mutta Daylight yhä odotti ja hän katsoi velvollisuudekseen
jatkaa.

"Siinä kerrotaan vähäpätöisestä kangaskauppiaan apulaisesta, joka
vapaa-aikanaan tekee polkupyörämatkan ja rakastuu nuoreen tyttöön, joka
on paljon hänen yläpuolellaan. Tytön äiti on kuuluisa kirjailija. Asema
on hyvin omituinen ja surullinen ja traagillinen. Haluatteko lukea sen?"

"Saako hän tytön?" kysyi Daylight.

"Ei, sepä juuri on kuvaava piirre. Hän ei -- --"

"Ja hän ei saa tyttöä ja te luette kaikki nuo sivut, satoja sivuja,
saadaksenne sen tietää?" mutisi Daylight kummissaan.

Neiti Mason oli harmistunut ja huvitettu.

"Mutta luettehan te kaivos- ja liikeuutisia joka päivä", vastasi hän.

"Mutta siitä on minulle hyötyä. Ne ovat liikeasioita ja se on eri
juttu. Siitä minä saan rahaa. Mitä saatte te kirjoista?"

"Elämänkatsomuksia, uusia ajatuksia, elämää."

"Sellaista, mikä ei ole sentinkään arvoista."

"Elämä on arvokkaampaa kuin raha."

"Niin kaiketi", sanoi Daylight miehekkään suvaitsevaisesti, "niin
kauvan kuin nautitte siitä. Otaksun, että se on sitä, minä sen pidätte;
eikä mausta ole kiisteltävä."

Huolimatta omasta halventavasta näkökannastaan, oli Daylightilla
se käsitys, että neiti Mason tiesi paljon asioita ja hänellä oli
ohimenevä tunne aivankuin raakalaisella, joka näkee jonkun pelottavan
kulttuuri-ilmiön. Daylightin mielestä oli sivistys arvotonta ja
kuitenkin hänen mielipidettään nyt hiukan järkytti aavistus, että
sivistys oli arvokkaampi kuin hän luuli.

Ohimennessään näki hän taas neiti Masonin pöydällä kirjan, joka
oli hänelle tuttu. Tällä kertaa ei hän pysähtynyt, sillä hän tunsi
kansilehden. Se oli erään aikakauslehden kirjeenvaihtajan kirja
Alaskasta ja hän tiesi, että siinä oli hänen kuvansa ja elämäkertansa
ja hän tiesi niinikään, että siinä oli muuan luku, jossa kerrottiin
erään naisen itsemurhasta.

Tämän jälkeen ei hän enää puhunut neiti Masonin kanssa kirjoista.
Hän kuvitteli, mitä vääriä johtopäätöksiä tämä oli tehnyt tuon
erityisen luvun perusteella ja se harmitti häntä sitä enemmän, kun
ne olivat ansaitsemattomia. Kaikista epämieluisista asioista oli
vastenmielisin huhu, että hän oli naistensurmaaja -- hän, Burning
Daylight -- ja että nainen oli hänen tähtensä surmannut itsensä. Hän
tunsi olevansa maailman kovaonnisin mies ja hän aprikoi mikä kohtalon
oikku oli juuri tuon kirjan kaikista tuhansista kirjoista saattanut
hänen pikakirjoittajattarensa käsiin. Muutaman päivän jälkeen oli
hänellä epämiellyttävä rikollisuuden tunne aina neiti Masonin seurassa
ollessaan; ja kerran hän huomasi, että tämä katsoi häneen tiukkaan ja
uteliaasti aivankuin päästäkseen selville, mikä hän oli miehiään.

Hän kuulusteli Morrisonia, konttoristia, joka purki mieskohtaiset
valituksensa neiti Masonia kohtaan ennenkuin saattoi kertoa sitä
vähäistä mitä tästä tiesi.

"Hän on kotoisin Siskiyousta. Hän on tietysti hyvin ystävällinen toveri
täällä konttorissa, mutta hän on ylpeä, tiedättekö."

"Mistä sen päätätte?" kysyi Daylight.

"Hän on mielestään liian hyvä seurustellakseen työtoveriensa kanssa
täällä konttorissa. Hän ei, nähkääs, tahdo olla missään tekemisissä
toverien kanssa. Olen monta kertaa pyytänyt häntä mukaani teatteriin
ja muihin huvituksiin. Mutta mikään ei kelpaa. Hän sanoo, että tahtoo
nukkua tarpeeksi, eikä voi nousta myöhään ylös ja että hänen on
kuljettava koko matka Berkeleyhin -- siellä hän asuu."

Tämä kohta kuvauksesta oli Daylightin mieleen. Neiti Mason oli koko
joukon yläpuolella tavallisen. Mutta Morrisonin seuraavat sanat tekivät
hänet taas tyytymättömäksi.

"Mutta se on pelkkää lorua. Hän seurustelee ylioppilasten kanssa. Hän
tarvitsee muka paljon unta eikä voi mennä teatteriin minun kanssani,
mutta hän saattaa tanssia heidän kanssaan milloin tahansa. Olen kuullut
varmalta taholta, että hän käy kaikissa heidän tanssijaisissaan. Liian
hieno ja ylpeä pikakirjoittajattareksi. Ja hänellä on hevonenkin. Hän
ratsastaa sillä pitkin mäkiä siellä maalla. Näin itse hänet eräänä
sunnuntaina. En käsitä kuinka hänellä on varoja siihen. Kuusikymmentä
viisi dollaria kuukaudessa ei pitkälle riitä. Sitten hänellä on vielä
sairas velikin."

"Asuuko tämä kotonaan?"

"Ei, heillä ei ole kotia eikä omaisia. Olen kuullut, että he olivat
varakkaita. Heidän täytyi olla, muutoin ei tämä hänen veljensä olisi
voinut mennä Californian yliopistoon. Hänen isällään oli suuri
maatila ja karjaa, mutta hän rupesi keinottelemaan kaivoksilla ja
teki vararikon ennen kuolemaansa. Hänen äitinsä oli kuollut jo
paljon varemmin. Hänen veljensä kulutti varmaankin paljon rahaa. Hän
pelasi jalkapalloa, oli innokas metsämies ja vuoristoretkeilijä.
Hän loukkasi jalkansa ratsastusmatkalla ja sai sitten luuvalon tai
jonkun sentapaisen. Toinen jalka on lyhyempi kuin toinen ja hiukan
surkastunut. Hän kulkee kainalosauvojen nojalla. Näin heidät kerran
yhdessä -- lautalla. Lääkärit ovat kokeilleet hänellä vuosikausia ja
luulen, että hän on nyt ranskalaisessa sairashuoneessa."

Kaikki nämät lisätiedot neiti Masonista, lisäsivät Daylightin
mielenkiintoa. Mutta niin suuresti kuin häntä olisi haluttanutkin, ei
hän tullut rakentaneeksi lähempää tuttavuutta tämän kanssa. Hänen teki
mieli pyytää tätä kanssaan välipalalle, mutta hänessä oli vanhanajan
miesten luontaista ritarillisuutta eikä hän koskaan pannut ajatustaan
täytäntöön. Hän tiesi, ettei ollut itseään kunnioittavan, rehellisen
miehen tapaista tarjota pikakirjoittajattarelleen välipalaa. Hän
tiesi, että sellaista kyllä sattui, sillä hän oli kuullut klubilla
juoruja; mutta hän ei ajatellut hyvää sellaisista miehistä ja tyttöjä
hän surkutteli. Hänellä oli se omituinen käsitys, että miehellä oli
vähemmin oikeuksia niihin, jotka olivat hänen palveluksessaan kuin
pelkkiin tuttaviin tai vieraisiin. Ellei siis neiti Mason olisi ollut
hänen palveluksessaan, olisi hän varmaan pyytänyt häntä välipalalle tai
teaatteriin. Mutta hän tunsi, että koska hän osti virkailijan aikaa
maksamalla työtunneista, olisi ollut väärin, jos hän jollain tavalla
olisi anastanut työntekijänsä vapaata aikaa. Jos hän olisi tehnyt sen,
olisi hän ollut kerskuri. Asema oli kiero. Hän olisi siinä tapauksessa
käyttänyt hyväkseen sitä tosiasiaa, että virkailija oli elatuksensa
vuoksi riippuvainen hänestä. Virkailija saattaisi suostua tarjoukseen
pelosta, että loukkaisi työnantajaa eikä tulla halusta.

Tässä tapauksessa hän tiesi, että sellainen tarjous olisi ollut
erityisen moitittava, sillä olihan neiti Mason lukenut tuon Klondiken
kirjeenvaihtajan kirjan. Mahtoi hänellä olla kauniit ajatukset hänestä,
tuolla tytöllä, joka oli liian ylpeä seurustellakseen Morrisonin-laisen
hauskannäköisen kelpo toverin kanssa! Mutta pääsyynä oli kuitenkin
se, että Daylight oli arka. Ainoat, mitä hän koskaan elämässään oli
pelännyt, olivat naiset ja hän oli pelännyt heitä koko ikänsä. Tämä
arkuus ei heti ottanut haihtuakseen kun hän nyt ensi kerran tunsi
hiukan kaipaavansa naista. Esiliinannauhan aave kummitteli vielä hänen
ajatuksissaan ja auttoi häntä selittämään itselleen sen, ettei hän
päässyt lähemmäksi Dede Masonia.



VII LUKU.


Kun ei Daylightin onnistunut päästä Dede Masonin lähemmäksi
tuttavaksi, laimeni hänen mielenkiintonsa vähitellen. Tämä oli aivan
luonnollistakin, sillä hän oli korviaan myöten kiinni uhkarohkeissa
yrityksissä ja pelin lumous ja sen laajuus vaati kaiken sen tarmon,
jonka hänen erinomainen elimistönsä tarjosi. Nämät yritykset vaativat
niin kokonaan hänen huomionsa, että kaunis pikakirjoittaja hitaasti ja
huomaamatta lakkasi olemasta keskeinen ilmiö hänen tietoisuudessaan.
Ensimäkien arka naisen kaipaus, mitä hän parhaimmassa merkityksessä
oli milloinkaan tuntenut, haihtui. Hänellä oli enää vain miellyttävä
tyydytyksen tunne siitä, että hänellä oli sievä pikakirjoittajatar.

Ja viimeisetkin kytevät toiveet, mitkä hän mahdollisesti oli
kiinnittänyt Dede Masoniin, unohtuivat täydellisesti, kun hän parhaiksi
joutui kiihkeään, katkeraan taisteluun Rannikkolaiva-yhtiön ja
Hawai'in, Nicaraguan ja Tyynenmeren -- Meksikon höyrylaivayhtiön kera.
Hän herätti suuremman myrskyn kuin oli aikonutkaan ja häntä itseäänkin
kauhistutti nähdessään, miten laajalle taistelu haaraantui ja miten
odottamattomia ja vastakkaisia etuja oli pelissä. Jokainen sanomalehti
San Fransiskossa kääntyi häntä vastaan. Tosin oli pari niistä alussa
antanut ymmärtää, että ne olivat halukkaat häntä puolustamaan, mutta
Daylight arveli, ettei asema oikeuttanut sellaisia menoja. Tähän saakka
oli sanomalehdistö ollut häntä kohtaan leikillisen suvaitsevainen ja
hyväntahtoisen liioitellusti puhunut hänestä, mutta nyt hän sai tietää
mihin myrkyllisiin raakuuksiin vihamielinen sanomalehdistö kykeni.
Hänen elämänsä jokainen yksityiskohta kaivettiin esiin ilkeämielisten
valheiden perustukseksi. Daylightia kummastutti se uusi tapa, millä
kaikki hänen tekonsa nyt tulkittiin, Alaskan sankarista oli hän
muuttunut alaskalaiseksi seikkailijaksi, petturiksi, turmiontuojaksi
ja joka suhteessa "pahaksi mieheksi". Tähän ei vielä tyydytty,
vaan hänestä keksittiin valhe toisensa jälkeen. Hän ei milloinkaan
vastannut näihin, vaikka hän kerran kevensi mieltään puolelle tusinalle
reporttereita.

"Tehkää vaan parhaanne", sanoi hän heille. "Burning Daylight on
selvitellyt suurempiakin juttuja kuin teidän likaiset valhettelevat
lehtenne. Enkä minä teitä moitikaan, pojat... en ainakaan paljoa.
Ette voi auttaa sitä. Elettävähän sitä teidänkin on. Tässä maailmassa
on paljon naisia, jotka saavat elatuksensa samankaltaisella tavalla
kuin tekin senvuoksi, etteivät kykene parempaan. Jonkun täytyy tehdä
likaistakin työtä ja miksette tekin. Saatte maksun siitä, ettekä kykene
kunnollisempaan hommaan."

Kaupungin sosialistinen sanomalehdistö käytti riemulla hyväkseen
tätä lausuntoa ja levitti sitä san-fransiskolaisille lehtiensä
kymmentuhantisissa painoksissa. Ja sanomalehtimiehet, joita oli
pistetty arkaan kohtaan, kostivat ainoalla vallassaan olevalla keinolla
-- käyttämällä väärin painomustetta. Hyökkäys kävi raivokkaammaksi
kuin milloinkaan ennen. Varsinainen asia unohtui ja sijaan tuli
vain alhaista kostonhimoa ja raivoa. Naisraukka, joka oli surmannut
itsensä, hänen vuokseen, nostettiin haudastaan, ja kuvattiin
suunnattomissa paperiröykkiöissä marttyyriksi ja Daylight'in kauhean
julmuuden uhriksi. Julaistiin vakavia tilastollisia tutkielmia,
missä todistettiin hänen päässeen rikastumisen alkuun ryöstämällä
köyhiltä kullankaivajilta näiden valtaukset, ja anastaneen loput
omaisuuttaan pettämällä Guggenhammeria Ophirin kauppajutussa. Oli
pääkirjoituksia, missä häntä nimitettiin yhteiskunnan viholliseksi,
jolla oli luolaihmisen käytöstapa ja sivistys, suurten liikepulien
aikaansaajaksi, kaupungin liike-elämän hävittäjäksi ja vaaralliseksi
anarkistiksi. Eräässä pääkirjoituksessa vakavasti todistettiin, että
hirttäminen olisi paras loppu hänelle ja hänen kaltaisilleen, ja
lausuttiin se harras toivomus, että hänen automobilinsa jonakuna;
päivänä räjähtäisi ilmaan ja samalla tuhoisi hänet.

Hän oli kuin suuri karhu, joka ryöstää mehiläispesää ja pistoksista
huolimatta itsepintaisesti hakee hunajaa. Hän kiristeli hampaitaan ja
iski takaisin. Hän ryösti aluksi kaksi höyrylaivayhtiötä ja siitä hän
joutui kiihkeään taisteluun muuatta kaupunkia, valtiota ja mannermaan
rantarataa vastaan. Hyvä; he olivat halunneet taistelua ja sitä he
tulisivat saamaankin. Sitäpä hänkin halusi ja hänellä oli mielestään
oikeus siihen siksi, että hän oli tullut Klondikesta, sillä täällä hän
pelasi suurempaa peliä kuin mikä Klondikessa saattoi tulla kysymykseen.
Hänellä oli liittolaisena muuan lakimies Larry Hegan, nuori
irlantilainen, jonka hän ruhtinaallisilla lupauksilla ja loistavalla
palkkatarjouksella oli houkutellut puolelleen. Tämä rahamiesnero
oli ollut tuntematon kunnes Daylight keksi hänet. Heganissa oli
keltiläistä mielikuvitusta ja rohkeutta; ja sitä niin runsaassa määrin,
että tarvittiin Daylightin kylmempää päätä pitämään aisoissa hänen
hurjaa haaveiluaan. Heganilla oli napoleonimainen lakimiesäly, se oli
vailla tasapainoa, mutta juuri tämä tasapaino oli Daylightilla. Yksin
olisi irlantilainen ollut tuomittu ajamaan karille, mutta Daylightin
johtamana oli hän varallisuuteen ja maineeseen vievällä valtatiellä.
Hänellä ei ollut sen enempää yksityis- eikä kansalaisomaatuntoa kuin
Napoleonillakaan.

Hegan auttoi Daylightia selviytymään nykyaikaisen politiikan
selkkauksista, työväenjärjestöstä ja kauppa- ja yhdistyslaista.
Juuri Hegan, jonka pää oli täynnä ajatuksia ja suunnitelmia, avasi
Daylightin silmät kahdennenkymmenennen vuosisadan sodankäynnin
ennenaavistamattomille mahdollisuuksille; ja Daylight vuorostaan
hylkäsi, hyväksyi ja seuloi ehdotukset, suunnitteli taistelut ja pani
ne toimeen. Tyynenmeren rannikon Puginin salmesta Panamaan saakka
hälistessä ja kohistessa ja San Fransiskon raivotessa näytti siltä
kuin olisivat nuo molemmat suuret höyrylaivayhtiöt voittaneet. Näytti
siltä kuin olisi Burning Daylight lannistettu maahan saakka. Ja silloin
hän iski -- höyrylaivayhtiöitä, San Fransiskoa ja koko Tyynenmeren
rannikkoa.

Alku oli vähäpätöinen. Kristillinen yhdistys oli pitänyt kokousta
San Fransiskossa ja kantajain liitto n:o 927 rupesi rettelöimään
matkatavarain kantamisesta lauttauspaikalle. Muutamia loukkaantui,
joitakuita vangittiin ja tavarat vietiin määräpaikkaansa. Ei kukaan
olisi aavistanut, että tämän vähäpätöisen rettelön takana oli Heganin
viekas irlantilainen käsi, jonka Burning Daylightin klondikelainen
kulta oli tehnyt voimakkaaksi. Se oli aivan merkityksetön juttu -- tai
ainakin näytti siltä. Mutta kuorma-ajurien liitto yhtyi riitaan ja
sitä auttoi vesijohtotyömiesten liitto. Askel askeleelta lakko levisi.
Keittäjät ja tarjoilijat kieltäytyivät palvelemasta lakonrikkureita
kuorma-ajureita ja heidän esimiehiään ja yhtyivät lakkoon. Teurastajat
ja ruokatavarapurret kieltäytyivät kajoamasta ruokatavaraan, joka
oli määrätty meneväksi epärehellisiin ravintoloihin. Yhtyneiden
työnantajien liitto muodosti lujan rintaman ja huomasi, että sillä
oli vastassaan 40,000 San Fransiskon järjestynyttä työläistä.
Ravintolain leipurit ja leipomovaunujen kuljettajat liittyivät lakkoon
ja heitä seurasivat lypsäjät, maidonkuljettajat ja lintujen kynijät.
Rakennustyöntekijät ilmoittivat selvin sanoin kantansa ja koko San
Fransisko oli kuohuksissa.

Mutta vielä rajoittui lakko yksinomaan San Fransiskoon. Heganin
juonet olivat mestarillisia ja Daylightin taistelutanner yhä laajeni.
Voimakas taistelujärjestö, joka tunnettiin nimellä Tyynenmeren
merimiesten liitto, kieltäytyi työskentelemästä laivoissa, joiden
lastauksen ja lastinpurkauksen toimittivat rikkureiksi ruvenneet
laivatyömiehet. Liitto esitti loppuvaatimuksensa ja sitten julisti
lakon. Tähän oli Daylight koko ajan tähdännyt. Liiton virkamiehet
menivät jokaiseen satamaan saapuneeseen laivaan ja miehistö lähetettiin
maihin. Ja merimiesten mukana tulivat lämmittäjät, koneenkäyttäjät ja
laivakeittäjät ja tarjoilijat. Joka päivä kasvoi joutilaiden laivojen
luku. Oli mahdotonta hankkia uutta työväkeä, sillä Merimiesten liittoon
kuului taistelijoita, jotka olivat harjaantuneet meren kovassa koulussa
ja kun he tekivät lakon, tiesi se verta ja kuolemaa lakonrikkureille.
Tämä lakko levisi pitkin koko Tyynenmeren rannikkoa, kunnes kaikki
satamat olivat täynnä joutilaita laivoja ja meriliike oli pysähtynyt.
Päivät ja viikot vierivät ja lakkoa yhä kesti. Rannikkolaiva-yhtiö ja
Hawai'in, Nicaraguan ja Tyynenmeren--Meksikon höyrylaivayhtiö olivat
täydellisesti sidotut. Toimenpiteet lakon masentamiseksi tuottivat
suunnattomia kuluja eivätkä hyödyttäneet mitään ja päivä päivältä
kävi asema yhä pahemmaksi kunnes alettiin vaatia "rauhaa mistä
hinnasta tahansa". Eikä rauhaa syntynyt ennenkuin Daylight ja hänen
liittolaisensa olivat pelanneet pelinsä loppuun ja korjanneet voitot.

Seuraavina vuosina pantiin merkille, että useat työväen johtomiehistä
rakensivat itselleen taloja vuokratonteille ja tekivät matkoja
Europaan ja jo aikaisemmin pääsivät toiset johtajat ja "mustat
hevoset" valtiollisiin toimiin ja valvomaan kunnallishallintoa ja
kunnallisvarojen käyttöä. Puoluepomojen, "bossien" ylivalta San
Fransiskossa edisti Daylightin valtavaa taistelua suuremmassa määrin
kuin kaupungin asukkaat saattoivat uneksuakaan. Sillä hänen osuutensa
taistelussa, vaikkakin sen yksityiskohdista liikkui vain huhuja ja
arveluita, tuli vähitellen ihmisten tietoon, ja tästä johtui, että
Daylightista pian tuli suuresti vihattu ja kirottu mies. Daylight ei
itsekään ollut aavistanut, että hänen taistelunsa laivayhtiöitä vastaan
paisuisi niin valtavaksi kuin se oli paisunut.

Mutta hän oli saanut, mitä oli tavotellut. Hän oli pelannut jännittävää
peliä ja voittanut musertamalla tomuksi höyrylaivayhtiöt ja armotta
ryöstämällä osakkeenomistajia oivallisten, laillisten menettelytapojen
mukaan. Luonnollisesti olivat hänen liittolaisensa niiden suurten
rahasummien lisäksi, jotka hän oli maksanut, anastaneet etuja, jotka
myöhemmin oikeuttaisivat heidät ryöstämään kaupunkia. Hänen liittonsa
murhaajien kanssa oli aikaansaanut paljon murhaamista. Mutta omatunto
ei häntä soimannut. Hän muisti, että oli kerran kuullut vanhan papin
sanovan: joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Joku käytti
mahdollisuuksia hyväkseen, leikkiessään murhaajien kanssa ja hän,
Daylight oli yhä vahingoittumaton. Siinäpä se! Ja hän oli voittanut.
Kaikki oli peliä ja taistelua, voimakkaiden miesten kesken. Narreja ei
otettu lukuun. He saivat aina selkäänsä, ja sen vähäisen nojalla, mitä
hän tiesi historiasta, veti hän sen johtopäätöksen, että he olivat aina
saaneet rökkiinsä. San Fransisko oli tahtonut sotaa ja hän oli antanut
sille sodan. Sellaista oli peli. Kaikki mahtimiehet tekivät samoin ja
vielä paljon pahempaakin.

"Älkää puhuko minulle moraalista ja kansalaisvelvollisuudesta", sanoi
hän eräälle itsepäiselle haastattelijalle. "Jos te jonakin päivänä
jätätte toimenne ja siirrytte toisen lehden palvelukseen, niin te
kirjoitatte juuri niin kuin teitä käsketään kirjoittamaan. Se merkitsee
teille nyt siveellisyyttä ja kansalaisvelvollisuutta; uudessa toimessa
teidän täytyisi tukea varastavia rautateitä... 'siveellisyydellä ja
kansalaisvelvollisuudella', luullakseni. Teidän palkkanne, ystäväni, on
noin kolmekymmentä dollaria viikossa. Siitä hinnasta te myytte itsenne.
Mutta lehtenne olisi ostettavissa hiukan suuremmasta summasta. Rahalla
saa tähän aikaan kaikkea ja lehtenne muuttaisi mädän politiikkansa
joksikin muuksi mädäksi politiikaksi."

"Ja kaikki tämä johtuu siitä, että joka hetki syntyy maailmaan
raukkoja. Niin kauvan kuin kansa sallii sen, on heillä hyvä olla,
ystäväni. Osakkeenomistajat ja liikemiehet voisivat yhtähyvin
julkisesti ilmoittaa, miten paljon heitä on vahingoitettu. Ette ole
milloinkaan kuullut kenenkään heistä valittavan, kun he ovat saaneet
toisen toverin alleen ja mukiloivat häntä. Nyt on heidän vuoronsa tulla
mukiloiduiksi ja siinä kaikki. Puhua velttiöistä! Nuo samat miehet
olisivat valmiita varastamaan vaatteet nälistyneiltä ja kultapaikat
vainajien hampaista ja pahasti kirkumaan, jos joku vainajista
alkaisi kummitella. He ovat kaikki samankarvaisia, suuret ja pienet.
Ajatelkaahan esimerkiksi sokeritrustia -- miljoonistaan huolimatta se
alhaisen taskuvarkaan tavoin kavaltaa vettä New Yorkin kaupungilta,
eikä sen synnit paina raskaina hallituksen vaakakupeissa. Sellaista on
siveellisyys ja kansalaiskunto! Turhaa lörpötellä siitä."



VIII LUKU.


Daylightin tulo sivistyneeseen maailmaan ei ollut tehnyt häntä
paremmaksi. Tosin hän kävi paremmin puettuna, oli oppinut hienompia
tapoja ja puhui virheettömämpää englanninkieltä. Pelaajana ja
miestensurmaajana hän oli tuntuvasti edistynyt. Hän oli päässyt
korkeammalle elämäntasolle ja hän oli teroittanut järkensä teräväksi
kuin partaveitsen kamppailevien miesten uljaassa, monimutkaisessa
taistelussa. Mutta hän oli kovettunut ja se oli tapahtunut hänen
entisen terveen hyväsydämisyytensä kustannuksella. Hän ei tuntenut
sivistyksen todellista hienostumista. Hän ei tiennyt, että sitä
oli olemassakaan. Hän oli muuttunut kyynilliseksi, katkeraksi ja
väkivaltaiseksi. Hän epäili mahtavia riistäjiä, halveksi typerää
laumaa, joka antoi riistää itseään, ja luotti vain itseensä. Tämä vei
kohtuuttomaan ja väärään itsetehostamiseen, samalla kun ystävällinen
toisten kunnioittaminen -- vieläpä tavallinen arvonantokin -- oli
kadonnut, eikä häneen jäänyt muuta kuin itsensä alttarilla palvominen.

Ruumiillisesti ei hän enää ollut se rautalihaksinen mies, joka
hän oli ollut Alaskasta lähtiessään. Hänellä ei ollut tarpeeksi
ruumiinliikettä, hän söi enemmän kuin oli hyvä hänelle ja joi
niinikään liian paljon. Hänen lihaksensa olivat tulleet veltoiksi ja
hänen räätälinsä huomautti hänen avartuvasta housunkauluksestaan.
Itse asiassa oli Daylight tulemaisillaan lihavaksi. Tämä
ruumiillinen rappeutuminen ilmeni hänen kasvoissaankin. Hänen laihat
intiaani-kasvonsa olivat muuttuneet. Kuopat poskissa ulkonevien
poskiluitten alla olivat täyttyneet. Silmien alle alkoi muodostua
selvät pussit. Niska oli pöhöttynyt ja ihraleuvan ensimäinen poimu
näkyi selvästi. Entinen askeettisuuden leima, jonka hirveät kärsimykset
ja ponnistukset olivat synnyttäneet, oli hävinnyt, piirteet olivat
käyneet leveämmiksi ja karkeammiksi; elämä, jota hän eli, oli niihin
lyönyt leimansa, joka kertoi miehen itsejumaloimisesta, kovuudesta ja
väkivaltaisuudesta.

Hänen tuttavapiirinsäkin oli huonontunut. Hän pelasi yksinäistä
peliä, halveksi useimpia niistä miehistä, joiden kanssa pelasi, ja
kun hän ei tuntenut myötätuntoa eikä ymmärtämystä heitä kohtaan ja
oli heistä täysin riippumaton, oli hänellä vähän yhteistä niiden
kanssa, joita hän tapasi esim. Alta-Pacific-klubissa. Kun taistelu
höyrylaivayhtiöitten kanssa oli kuumimmillaan ja hänen ryöstönsä oli
tuottanut liikemaailmalle suunnattomia vaurioita, kehoitettiin häntä
päällepäätteeksi eroamaan Alta-Pacificista. Tämä tapaus oli oikeastaan
hänelle mieleen ja hän löysi uuden olinpaikan Riverside-klubissa,
jonka kaupungin puoluepomot olivat perustaneet ja jota he pitivät
yllä. Oikeastaan hän piti sellaisista miehistä enemmän. He olivat
alkuperäisempiä ja luonnollisempia, eivätkä olleet olevinaan. He olivat
kunniallisia rosvoja, suoria ja rehellisiä omalla tavallaan, pinnalta
raakoja ja sivistymättömiä, mutta heitä ei oltu kiilloitettu liukkaalla
tai miellyttävällä tekopyhyydellä. Alta Pacific oli ehdottanut, että
hänen eronsa pidettäisiin yksityisasiana ja oli kuitenkin yksityisesti
antanut siitä tiedon sanomalehdille. Nämät olivat pitäneet suurta ääntä
tästä pakollisesta eronpyynnöstä, mutta Daylight nauroi ja meni hiljaa
matkoihinsa, vaikka hän panikin mustan merkin muutaman klubinjäsenen
nimen viereen. Nämä saivat sitten myöhemmin kokea klondikelaisen
rahamiehen käpälän musertavaa painoa.

Sanomalehtien yhteisen hyökkäyksen kestäessä kuukausimääriä, revittiin
Daylightin luonne riekaleiksi. Hänen elämäntarinassaan ei ollut tekoa,
jota ei olisi vääristelty rikokseksi tai paheeksi. Se, että hänestä
julkisesti tehtiin luonnoton hirviö, musersi hänen viimeisenkin
viipyvän toiveensa päästä Dede Masonin tuttavaksi. Hän tunsi,
ettei ollut mitään mahdollisuuttakaan, että tämä olisi voinut edes
ystävällisin silmin katsella hänen laistaan miestä ja korotettuaan
hänen palkkansa seitsemäksikymmeneksiviideksi dollariksi kuukaudessa,
luuli Daylight vähitellen unohtavansa hänet. Palkankorotuksen hän
ilmoitti hänelle Morrisonin välityksellä ja myöhemmin Dede Mason kiitti
Daylightia ja siihen se asia päättyi.

Eräänä lauvantaina hän oli alakuloinen ja kyllästynyt kaupunkiin ja
sen katuihin ja noudatti mielijohdetta, joka myöhemmin sai aikaan
tärkeän käänteen hänen elämässään. Hän halusi hengittää maalaisilmaa ja
nähdä toisenlaisia näköaloja kuin mitä oli tarjona kaupungissa. Mutta
itselleen hän Glen Ellenin matkansa tekosyyksi keksi sen, että hänen
oli tarkastettava tiilitehdasta, jonka Holdsworthy oli viekotellut
hänet ostamaan.

Hän vietti yön pienessä maalaishotellissa ja läksi sunnuntaiaamuna
kylästä ratsastaen Glen Ellenin teurastajalta vuokraamallaan hevosella.
Tiilitehdas oli lähellä, Sonomajärven rannalla. Kuivausuunit näkyivät
puiden välistä kun hän katsoi vasemmalle ja näki puolen peninkulman
päässä metsänpeittämän kukkularyhelmän Sonomavuoren rinteellä. Vuori,
joka sekin oli metsäinen, näkyi niiden takaa. Kukkulat näyttivät
ikäänkuin viittovan hänelle. Kuiva, päivänpaisteinen kevätkesän
ilma vaikutti häneen kuin viini. Vaistomaisesti hän joi sitä syvin
henkäyksin. Tiilitehdas näytti hyvin vähän houkuttelevalta. Hän oli
väsynyt kaikkiin liike-asioihin ja metsäiset kukkulat kutsuivat häntä.
Hänellä oli jalkojensa välissä hevonen -- vieläpä hyvä hevonen,
kuten hän oli huomannut; se toi hänen mieleensä entiset hurjat
ratsastusretket Etelä-Oregonissa, kun hän vielä oli nuori poikanen.
Hän oli ollut jotakuinkin hyvä ratsastaja nuorena ollessaan ja satulan
narina kuului hyvältä hänen korvissaan.

Päätettyään huvitella ensin ja tarkastaa tiilitehdasta myöhemmin,
ratsasti hän vuorelle päin etsien tietä, joka veisi suoraan
kukkuloille. Hän jätti maantien ensimäiselle veräjälle ennätettyään ja
ratsasti täyttä laukkaa heinäpellon läpi. Heinä oli molemmin puolin
lähes miehen korkuista ja hän veti nautinnolla sieraimiinsa sen
lämmintä tuoksua. Leivosia lensi ilmaan hänen edestään ja jostakin
kuului suloista linnunlaulua. Tietä oli silminnähtävästi käytetty
saven kuljetukseen uudelle hyödyttömälle tiilitehtaalle. Rauhoittaen
omaatuntoaan ajatuksella, että tämä oli hänen aluettaan ratsasti
hän savikuopalle, joka oli suuri kuilu vuoren kupeella. Mutta hän
ei viipynyt kauvan, vaan kääntyi taas vasemmalle ja jätti tien. Ei
ainoatakaan maataloa ollut näkyvissä ja siirtyminen kaupungin melusta
tänne hiljaisuuteen tuntui viihdyttävältä. Hän ratsasti pitkin kapeaa,
raivattua, kukkien reunustamaa aukeamaa kunnes tuli lähteelle. Hän
asettui vatsalleen maahan ja joi kirkasta vettä ja katsellessaan
ympärilleen huomasi hän yhtäkkiä, miten kaunis maailma oli. Se
yllätti hänet yht'äkkiä kuin olisi hän keksinyt jotakin; hän ei ollut
milloinkaan ennen sitä huomannut ja hän oli niinikään paljon unohtanut.
Eihän ihminen voinut yhtäaikaa huolehtia tärkeistä liikeasioista ja
nauttia luonnonkauneudesta. Kun hän joi ilmaa, nautti näköalasta ja
etäisestä leivosten laulusta, oli hänellä tunne kuin pokerinpelaajalla,
joka lopettaa yön kestäneen pelin ja lähtee ummehtuneesta huoneilmasta
raittiiseen aamuilmaan.

Kukkulain juurella hän näki luhistumaisillaan olevan paaluaidan.
Sitä katseltuaan hän arveli sen olevan vähintäin neljänkymmenen
vuoden vanhan -- sen oli rakentanut joku uudisasukas, joka oli tullut
maahan, kun kultakuume oli loppunut. Puut olivat hyvin paksuja
täällä, missä ei ollut pensaistoa niiden juurilla, ja hän ratsasti
suurten oksain varjossa, Nyt hän joutui muutaman acren suuruiselle
alalle, missä tammien, manzanita- ja madrono-puitten asemasta kasvoi
muhkeita punapuita. Jyrkästi viettävän kukkulan juurelta hän löysi
punapuuryhmän, joka reunusti kapeata, lirisevää puroa.

Hän pysähdytti hevosensa, sillä puron rannalla kasvoi villi
kalifornialainen lilja. Se oli ihmeen ihana korkeiden puiden
muodostamassa holvissa. Se oli vähintäin kahdeksan jalkaa korkea
ja sen runko kohosi suorana ja solakkana, vihreänä ja paljaana
kaksi kolmannesta sen pituudesta ja puhkesi sitten lukemattomiksi
lumivalkeiksi vahamaisiksi kelloiksi. Siinä oli sadottain kukkia ja
kaikki saman varren päässä, nuokkuen hentoina ja hauraina. Daylight
ei ollut milloinkaan nähnyt mitään sen kaltaista. Hitaasti hänen
katseensa siirtyi siitä kaikkeen, mitä oli hänen ympärillään. Hän
otti hartaana hatun päästään. Tämä oli suuremmoista. Täällä ei ollut
sijaa ylenkatseelle eikä synnille. Tämä oli vilpitöntä ja raitista
ja kaunista -- jotakin, jota hän saattoi kunnioittaa. Tämä oli
aivankuin kirkko. Täällä vallitsi pyhä rauha. Täällä tunsi ihminen
ylevien asioiden vaikutuksen. Tällaista ja vielä paljon muutakin
liikkui Daylightin sydämessä, kun hän katseli ympärilleen. Mutta se ei
kiteytynyt ajatukseksi. Hän vain tunsi sen ajattelematta sitä.

Jyrkällä vierulla lähteen yläpuolella kasvoi hienoja neidonhius-nimisiä
sananjalkoja ja korkeammalla kasvoi leveämpiä sananjalkoja. Suuria
kaatuneita sammalpeitteisiä puunrunkoja oli siellä täällä maassa
sulautuen vähitellen metsän multaan. Taampana hiukan valoisammassa
paikassa kiersivät villit viiniköynnökset ja kuusamapensaat vanhojen
ryhmyisten tammien runkoja. Harmaa Douglas-orava kiipesi oksalle ja
katseli häntä. Jostain etäältä kuului tikan nakutus. Tämä ääni ei
häirinnyt metsän hiljaisuutta ja hartautta. Puiden hiljainen humina
teki yksinäisyyden täydelliseksi. Puron porehtivat kareet ja harmaa
orava puussa olivat mittoja, joilla saattoi mitata äänettömyyttä ja
liikkumatonta lepoa.

"Täältä mahtaa olla miljoona penikulmaa ihmisasuntoon", kuiskasi
Daylight itsekseen.

Mutta yhä hänen katseensa palasi ihmeelliseen liljaan poreilevan puron
partaalla.

Hän sitoi hevosensa puuhun ja vaelsi jalan kukkuloilla. Niiden huippuja
peittivät satavuotiset kuuset ja niiden rinteillä kasvoi tammia ja
madronos-puita ja rautatammia. Mutta komea punapuumetsä raivasi
itselleen tien kukkulain keskitse. Täältä hän ei löytänyt avonaista
paikkaa mistä olisi päässyt kulkemaan hevosineen ja hän palasi liljan
luo lähteen partaalla. Hevostaan taluttaen kulki hän kompastellen ylös
vuoren rinnettä. Ja sananjalat muodostivat ruohomaton hänen jalkojensa
alle, metsä kiipesi kilpaa hänen kerallaan ja rakensi holvin hänen
päänsä päälle ja ilo ja onni hiipi hänen mieleensä.

Huipulle päästyään hän kulki läpi tiheikön, jossa kasvoi nuoria
samettirunkoisia madronos-puita ja tuli avonaiselle rinteelle, joka
vei kapeaan laaksoon. Kirkas auringonpaiste häikäisi häntä ensin ja
hän pysähtyi lepäämään, sillä hän läähätti ponnistuksesta. Hän ei
ollut entisaikaan niin kovasti hengästynyt, eivätkä hänen lihaksensa
olleet niin helposti väsyneet kiipeämisestä. Kapea joki virtasi kapeaan
laaksoon kapean niityn poikki, jossa kasvoi tiheä polvenkorkuinen heinä
ja sini- ja valko-apilaa. Vuorenrinne oli täynnä mariposa-liljoja
ja villejä hyasintteja, joiden yli hänen hevosensa hitaasti ja
varovaisesti ja vastahakoisesti asteli.

Kuljettuaan ojan poikki, seurasi Daylight karjapolkua matalan
kallioisen kukkulan yli ja manzanita-metsikön läpi ja laskeutui toiseen
kapeaan laaksoon, jonka poikki virtasi toinen kapea, niityn reunustama
oja. Kaniini ponnahti esiin pensaikosta aivan hänen hevosensa turvan
alitse, juoksi ojaan ja katosi vastakkaisen rinteen vaivaistammien
väliin. Daylight katseli sitä ihaillen ratsastaessaan niityn päähän.
Täällä hän peloitti liikkeelle metsäkauriin, jolla oli monihaaraiset
sarvet, ja joka näytti lentävän niityn poikki, paaluaidan ylitse ja yhä
lentäen katoavan turvalliseen metsikköön niityn takana.

Daylight nautti rajattomasti. Hänestä tuntui, ettei hän
ollut milloinkaan ollut niin onnellinen. Hänen entiset
metsänkulkija-vaistonsa olivat heränneet ja kaikki herätti hänessä
mielenkiintoa -- puiden ja oksien sammal, misteli-kimput, jotka
riippuivat tammista, metsärotan pesä, vesikrassi, joka kasvoi
pienen virran rantojen suojassa, perhoset, jotka lentelivät puiden
himmentämässä auringonvalossa, siniset närhit, jotka loivat loistavia
väritäpliä metsän vihreälle taustalle, peukaloisia muistuttavat
pikkulinnut, jotka hyppelivät pensaikossa ja matkivat viiriäisten
huutoa, ja tikka, jolla oli karmosiininpunainen harja päässä ja joka
lakkasi nokkimasta puuta ja pani päänsä kallelleen häntä katsellessaan.
Kuljettuaan joen poikki näki hän epäselviä jälkiä metsätiestä, jota
luultavasti oli käytetty miespolvi takaperin, kun niityltä oli raivattu
siellä silloin kasvavat tammet. Hän löysi haukanpesän kuuden jalan
korkuisen punapuun latvasta. Ja päällepäätteeksi oli hänen hevosensa
kompastua muutamiin puolikasvuisiin viiriäispoikueisiin ja ilma oli
täynnä niiden piipitystä. Hän pysähtyi ja katseli niiden pakoa maassa
hänen silmiensä edessä ja kuunteli, miten vanhat viiriäiset, jotka
olivat piilossa tiheikössä, hätäisesti kutsuivat poikasiaan.

"Menlo Parkin kesäasunnot eivät vedä vertoja tälle", sanoi hän ääneen,
"ja jos minun joskus rupeaa tekemään mieleni maalaiselämään, niin tulen
tänne."

Vanha metsätie vei hänet aukealle paikalle, missä viininpunaisessa
maassa kasvoi viiniköynnöstä. Karjapolku, puita ja tiheikköä -- ja hän
oli laskeutunut alas vuorenrinnettä kaakkoiselle aukeamalle. Täällä
suuren metsistyneen kentän yläpuolella oli pieni maatalo, jonka pääty
oli Sonoma-laaksoon päin. Se oli navettoineen ja ulkohuoneilleen
ryöminyt aivan vuorenrinteen juurelle, joka suojeli sitä lännestä
ja pohjoisesta. Hän arveli, että vuorenrinteeltä syössyt irrallinen
multakerros oli muodostanut pienen tasaisen maakaistaleen, johon oli
sitten tehty keittiöpuutarha. Multa oli lihavaa ja mustaa ja vettä oli
runsaasti, sillä hän näki muutamia auki-olevia kastelujohdon tappeja.

Tiilitehdas oli unohtunut. Ei ketään ollut kotona, mutta Daylight
laskeutui hevosen selästä ja käyskenteli keittiöpuutarhassa syöden
hyötymansikoita ja vihreitä herneitä. Sitten hän tarkasteli vanhaa,
auringossa kuivaneista tiileistä rakennettua navettaa ja ruosteista
auraa ja kiersi itselleen savukkeita ja poltti niitä katsellessaan
kana-poikueitten ja emäkanojen lystikästä tepastelua pihalla. Polku,
joka vei laaksoon, houkutteli häntä ja hän läksi kulkemaan sitä pitkin.
Vesijohtoputki kulki maanpinnalla yhdensuuntaisesti polun kanssa, jonka
hän arveli vievän vastavirtaa järven rannalle. Vuorenseinä oli monta
sataa jalkaa korkea ja niin uhkeat olivat koskemattomat puut, että
paikka oli aina varjossa. Siellä oli kuusia, jotka silmämitalla olivat
viisi ja kuusi jalkaa läpimitaten ja vielä suurempia punapuita. Hän
näki yhden punapuun, joka oli vähintäin kymmenen tai yksitoista jalkaa
läpimitaten. Polku vei suoraan pienelle padolle, josta sai alkunsa
vesijohtoputki, jolla keittiöpuutarhaa kasteltiin. Täällä virran
partaalla kasvoi leppiä ja laakeripuita ja hän kulki sananjalkojen
keskitse, jotka olivat häntä korkeammat. Sametinpehmoista sammalta
kasvoi kaikkialla ja siitä yleni neidonhius- ja muita sananjalkalajeja.

Patoa lukuunottamatta oli se neitseellistä aarniometsää. Ei kenenkään
kirves ollut häirinnyt metsän rauhaa ja puut kaatuivat vain vanhuuttaan
ja talvimyrskyn raivotessa. Kaatuneiden puiden suuret rungot olivat
sammaleiden peitossa ja hajosivat hitaasti takaisin maahan, josta
olivat nousseet. Muutamat olivat jo lahonneet niin kauvan, että ne
olivat jo miltei muuttuneet maaksi, vaikka niiden epäselvät ääriviivat
vielä saattoi erottaa. Toiset muodostivat sillan virran yli ja erään
jättiläisen rungon alta kasvoi puolisen tusinaa nuorta puuta, jotka se
kaatuessaan oli kaatanut ja musertanut. Ne elivät vielä ja kukoistivat,
virta huuhteli niiden juuria ja törröttävillä oksillaan ne imivät
auringonvaloa, aukosta, joka oli metsän holvissa.

Palattuaan maataloon nousi Daylight hevosensa selkään ja ratsasti
pois sieltä sen takana olevalle jyrkemmälle rinteelle. Hänen
lupapäivä-mielialaansa ei mikään muu voinut tyydyttää kuin
Sonoma-vuorelle nouseminen. Ja tämän huipulle hän kolme tuntia
myöhemmin pääsikin, väsyneenä ja hikisenä, vaatteet revittyinä ja
kasvot ja kädet naarmuissa, mutta hänen silmänsä säteilivät ja
hän nautti tavattomasti. Hänen mielensä oli kuin koulupojan, joka
on jäänyt pois koulusta. Suuri pelipöytä San Fransiskossa tuntui
hyvin kaukaiselta. Mutta tämä oli enemmän kuin koulupojan luvatonta
huvittelemista. Oli aivankuin hän olisi ottanut jonkinlaisen
puhdistavan kylvyn. Täällä ei ollut sijaa kaikelle sille alhaisuudelle,
kurjuudelle ja paheellisuudelle, joka täytti kaupunkielämän samean
lätäkön. Vaikkei hän tarkemmin miettinyt kaikkea tätä, tunsi hän
puhdistuneensa ja kohonneensa. Jos häntä olisi pyydetty selittämään,
miltä hänestä tuntui, olisi hän vain sanonut, että hänen oli
hyvä olla; sillä hän ei tietoisesti tajunnut luonnon valtavaa
viehätysvoimaa, joka virtaili hänen kaupungin turmelemaan ruumiiseensa
ja sieluunsa. Se tehosi häneen sitä voimakkaammin, kun hän polveutui
erämaanasukas-esi-isistä ja kun hänen oma sivistyksensä oli peräti
pintapuolista.

Sonoma-vuoren huipulla ei ollut taloja ja ollen yksin Kalifornian
sinisen taivaan alla, antoi hän hevosensa hitaasti kävellä huipun
eteläiselle laidalle. Hän näki metsittyneiden vuorilaaksojen halkomia
aukeita laidunmaita, jotka penger penkereeltä alenivat hänen jalkojensa
juurelta itään ja etelään Petulama-laaksoon päin, joka oli tasainen
kuin biljardipöytä, talonpoikain mittausopillisen säännöllisiin
viljelyspalstoihin jaettu. Taustassa lännessä kohosi vuorijono toisensa
jälkeen ja niiden huippuja hyväili laaksoista kohoava purppuranpunainen
sumu. Ja vielä etäämmällä, viimeisen vuorijonon takana hän näki Tyynen
valtameren hopeahohtoisen ulapan. Hän käänsi hevosensa ja katseli
länteen ja pohjoiseen. Santa Rosasta St. Helenan vuorelle ja itään
Sonoma-laakson poikki viidakkopeitteisiin vuoriin, jotka peittivät
näköalan Napa-laaksoon. Lähellä idässä, Sonoma-laakson rinteellä, oli
Glen Ellenin pikkukylän talojonot. Hän näki uurroksen vuorenrinteessä.
Hän luuli sitä ensin kaivoksen kaatopaikaksi, mutta kun hän muisti,
ettei tämä ollut kultarikasta seutua, niin hän heitti uurroksen
mielestään ja jatkoi kaakkoisen maiseman ihailua. Siellä hän saattoi
nähdä San Pablon lahden vesien poikki Diabolo-vuoren kaksoishuipun
selvästi. Etelässä oli Tamalpais-vuori, ja viidenkymmenen peninkulman
päässä, missä Tyynen valtameren tuulet raikkaina puhalsivat Kultaisessa
portissa, San Fransiskon savupilvet leijailivat kuin usvahattarat.

"En ole pitkään aikaan nähnyt niin paljon maata yhdellä kertaa",
ajatteli hän ääneen.

Häntä ei haluttanut lähteä, eikä hän vielä pitkään aikaan kyennyt
irtautumaan näköalasta ja alottamaan vuorelta laskeutumista. Häntä
huvitti kulkea uutta tietä alas ja siksipä olikin jo myöhäinen
iltapäivä käsissä, kun hän ennätti metsäisille kukkuloille. Täällä
keksivät hakien terävät silmänsä vihreän väriläikän, joka jyrkästi
erosi kaikista niistä värivivahduksista, mitä hän päivän kuluessa oli
nähnyt. Katseltuaan sitä hetkisen, päätti hän, että sen muodosti kolme
sypressiä ja hän tiesi, ettei mikään muu kuin ihmiskäsi ollut saattanut
istuttaa niitä sinne. Vallan poikamaisen uteliaisuuden pakoittamana hän
päätti ottaa siitä selvän. Kukkulalla kasvoi puita niin tiheässä ja se
oli niin jyrkkä, että hänen täytyi laskeutua hevosen selästä ja kulkea
jalan, paikkapaikoin ryömiä päästäkseen tiheän pikkumetsän läpi. Hän
joutui aivan lähelle sitä paikkaa, missä sypressit kasvoivat. Ne olivat
pienen neliskulmaisen aitauksen sisällä; hän saattoi selvästi nähdä,
että paalut oli veistetty ja terotettu käsin. Aitauksen sisäpuolella
oli kahden lapsen hautakummut. Kaksi puista ristiä, jotka niinikään
olivat käsin veistetyt, kertoivat tarinan: _Pieni David, syntynyt 1855
kuollut 1859;_ ja _Pieni Lily, syntynyt 1853, kuollut 1860_.

"Pienet lapsiraukat", mutisi Daylight.

Merkeistä päättäen hoidettiin hautoja huolellisesti. Kummuilla oli
kuihtuneita vihkoja villeistä kukista ja poikkipuun kirjaimet oli
hiljattain maalattu. Tämä antoi Daylightille aiheen hakea polkua ja
hän löysikin polun, joka vei vastakkaiseen suuntaan kuin mistä hän oli
tullut. Hän kiersi kukkulan juuren, nousi hevosensa selkään ja ratsasti
maatalolle. Savupiipusta nousi savua ja hän joutui pian keskusteluun
hermostuneen, laihan nuorenmiehen kera, joka, kuten hän sai tietää, oli
vain maatilan vuokraaja. Miten suuri se oli? Sata kahdeksankymmentä
acrea, vaikka se näytti paljon suuremmalta. Se johtui siitä, että sen
rajat olivat niin epäsäännölliset. Kyllä siihen kuului savikuoppa
ja kukkulat ja sen raja, joka kulki pitkin suurta rotkoa, oli yli
peninkulman pituinen.

"Nähkääs", sanoi nuori mies, "se oli niin epätasaista ja kivikkoa,
että kun he ensin rupesivat viljelemään seutua, ostivat maanviljelijät
hyvän maan sen laidoilta. Siitä syystä ovat sen rajat epätasaiset ja
kalvetut."

Niin kyllä, hän ja hänen vaimonsa saivat elatuksensa tarvitsematta
kovin paljon rehkiä. Heidän ei tarvinnut maksaa suurta vuokraa.
Hillard, omistaja, sai tulot savikuopasta. Hillard oli varakas mies
ja hänellä oli viljelyksiä ja viinitarhoja alhaalla laaksossa.
Tiilitehdas maksoi savesta kymmenen senttiä kuutiokyynärältä. Maalla
oli paikkapaikoin hyviä viljelysmaita, jotka olivat raivatut, kuten
keittiöpuutarha ja viinitarha, mutta muu osa oli liian epätasaista.

"Te ette ole farmari", sanoi Daylight.

Nuori mies nauroi ja pudisti päätään.

"En, olen sähköttäjä. Mutta vaimoni ja minä päätimme ottaa kahden
vuoden loman ja... täällä me olemme. Mutta loma-aika on kohta lopussa.
Palaan syksyllä konttoriin saatuani viinirypäleet korjuuseen."

Niin, hänellä oli yhdentoista acren suuruinen viinitarha, jossa
kasvoi viinirypäleitä. Hän sai rypäleistä tavallisesti hyvän hinnan.
Hän kasvatti suurimman osan siitä mitä he söivät. Jos paikka olisi
ollut hänen omansa, olisi hän raivannut maatilkun kukkulan rinteelle
viinitarhan yläpuolelle ja istuttanut pienen hedelmäpuutarhan. Multa
oli hyvää. Maatilalla oli runsaasti karjalaitumia ja siellä oli
muutamia raivattuja tilkkuja, kaikkiaan viisitoista acrea, jossa hän
kasvatti hienointa vuoriheinää mitä saattoi löytyä. Siitä maksettiin
kolme, jopa viisikin dollaria enemmän tonnilta kuin karkeakortisesta
laaksoheinästä.

Kuunnellessaan tunsi Daylight äkkiä kateutta tuota nuorta miestä
kohtaan, joka asui keskellä sitä uhkuvaa luontoa, jota hän oli monta
tuntia samoillut.

"Mitä hittoa te palaatte sähkösanomakonttoriin?" kysyi hän.

Nuori mies hymyili hiukan huolestuneesti.

"Siksi, ettemme edisty täällä..." (hän epäröi hetkisen) "ja siksi,
että on lisämenoja tulossa. Vuokra tuntuu, vaikka se onkin pieni ja
sitä paitsi en minä ole kyllin vahva viljelläkseni voimaperäisesti
tilaa. Jos omistaisin sen tai jos olisin oikein reipas, kuten te, en
pyytäisi mitään parempaa. Eikä vaimonikaan." Taas häivähti huolestunut
hymy hänen kasvoillaan. "Me olemme nähkääs maaseudun lapsia, ja
oleskeltuamme muutamia vuosia kaupungeissa, me tunnemme, että maaseutu
on paras. Olemme tuumineet koota hiukan varoja ja sitten jostain ostaa
maatilkun ja jäädä siihen."

Lasten haudat? Niin, hän oli maalannut uudelleen hautakirjoitukset ja
kuokkinut pois rikkaruohot. Se oli tullut tavaksi täällä. Jokainen,
joka asui tilalla, teki sen. Monena vuonna, kertoi tarina, olivat isä
ja äiti palanneet joka kesä haudoille. Mutta sitten oli tullut aika,
jolloin he eivät enää tulleet ja silloin oli vanha Hillard pannut alun
tavalle. Uurre poikki laakson? Entinen kaivos. Se ei ollut milloinkaan
kannattanut. Miehet olivat kaivaneet siinä vuosikaudet, sillä merkit
olivat olleet hyvät. Mutta siitä oli jo vuosikymmeniä. Mitään
kannattavaa kaivosta ei oltu milloinkaan tavattu laaksosta, vaikka
koe-louhoksia oli alinomaa tehty ja kolmekymmentä vuotta takaperin oli
sinne tulvinut kullankaivajia.

Hennonnäköinen nuori nainen tuli ovelle kutsumaan nuorta miestä
illalliselle. Daylightin ensimäinen ajatus oli, ettei hän soveltunut
kaupunki-elämään. Ja sitten hän pani merkille hänen kasvojensa
päivettymän ja onnellisen hohteen ja hän päätti, että maaseutu oli
hänen paikkansa. Hyljäten illalliskutsun jatkoi hän matkaa Glen
Elleniin istuen jalat rentoina satulassa ja hyräillen unhottuneita
lauluja. Hän ratsasti epätasaista, kiemurtelevaa tietä pitkin, halki
tammimetsien, joissa siellä täällä oli manzanita-tiheikköjä ja aukeita
paikkoja, joista metsä oli raivattu. Hän kuunteli mielissään viiriäisen
kutsuhuutoja ja nauroi kerran pelkästä ilosta pienelle maa-oravalle,
joka hyppäsi vihaisesti naksutellen pengermälle, liukastui pehmeässä
maassa ja putosi alas. Sitten se hyppäsi tien poikki hänen hevosensa
turvan alitse ja yhä toraillen kiipesi suojelevaan tammeen.

Daylight ei tänä päivänä malttanut pysyä valmiiksi poljetuilla teillä
ja oikaistessaan seudun läpi Glen Elleniin, joutui hän vuorisolaan,
joka niin salpasi häneltä tien, että hän oli iloinen voidessaan seurata
rauhallista karjapolkua. Tämä vei pieneen majaan. Ovet ja akkunat
olivat auki ja ovensuussa ruokki kissa poikasiaan, mutta ketään ei
näkynyt kotosalla. Hän läksi ratsastamaan alas polkua, joka nähtävästi
kulki rotkon poikki. Vähän matkan päässä hän kohtasi vanhuksen, joka
tuli lännestäpäin. Hänellä oli kädessä sanko vaahtoavaa maitoa. Hänellä
ei ollut hattua päässä ja hänen kasvoissaan, joita lumivalkea tukka
ja parta reunusti, oli mailleen menevän kesäpäivän punertava hohde ja
tyytyväisyys. Daylight ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt
niin tyytyväisen näköistä olentoa.

"Kuinka vanha olette, vaari?" kysyi hän.

"Kahdeksankymmentä neljä vuotta", kuului vastaus. "Niin, herra,
kahdeksankymmentä neljä vuotta ja reippaampi kuin monet."

"Olette varmaankin hoitanut hyvin itseänne?" arveli Daylight.

"En tiedä sitä. En ole milloinkaan vetelehtinyt joutilaana. Kuljin
härkävaljakkoa ajaen tasankojen poikki, sain kutsun vuonna 1855 ja
olin silloin perheellinen mies ja seitsemän lapsen isä. Olin silloin
samanikäinen kuin te nyt olette tai jotenkin sinnepäin."

"Eikö teistä ole yksinäistä täällä?"

Vanhus laski sangon maahan ja rupesi tuumimaan.

"Kuinka sen ottaa", sanoi hän ratkaisevasti. "En ole milloinkaan ollut
yksin ennenkuin vanha vaimoni kuoli. Toiset ovat yksin ihmisjoukossa ja
minä olen niitä. Olen yksin vain silloin, kun käyn 'Friscossa'. Mutta
nyt en enää mene sinne. Tämä kelpaa minulle. Olen ollut tässä laaksossa
vuodesta 54 alkaen -- olin ensimäisiä uutisasukkaita espanjalaisten
jälkeen."

Daylight pani hevosensa liikkeelle ja sanoi:

"Hyvää yötä, vaari. Hyvää vointia. Te saatatte kaikki nuoret miehet
häpeään ja arvaanpa, että vielä ennätätte haudata monta heistä."

Vanhus nauroi ja Daylight jatkoi matkaa kumman tyytyväisenä itseensä ja
koko maailmaan. Näytti siltä, että entinen tyytyväisyys, jota hän oli
tuntenut Yukonissa, taipaleella ja leirissä oli palannut. Hän ei voinut
karkoittaa silmistään vanhan uutisasukkaan kuvaa. Tämä oli ripeä ukko
kahdeksankymmentäneljä-vuotiaaksi. Daylightin mieleen juohtui ajatus
seurata hänen esimerkkiään, mutta suuri peli San Fransiskossa karkoitti
tämän ajatuksen.

"Kerran vielä", päätti hän, "kun olen tullut vanhaksi ja kyllästynyt
peliin, asetun asumaan johonkin tämänkaltaiseen paikkaan ja kaupunki
saa mennä helvettiin."



IX LUKU.


Sensijaan, että olisi palannut maanantaina kaupunkiin vuokrasi
Daylight teurastajan hevosen toiseksi päiväksi ja ratsasti laakson
poikki itäisille kukkuloille tarkastellakseen kaivosta. Täällä oli
kuivempaa ja kivikkoisempaa kuin siellä missä hän oli ollut edellisenä
päivänä ja rinteillä kasvoi etupäässä matalaa tammimetsää -- niin
tiheää, että oli mahdotonta päästä sen läpi ratsain. Mutta rotkossa
oli runsaasti vettä ja siitä syystä oli siellä uhkea kasvullisuus.
Kaivos oli hyljätty, mutta häntä huvitti puolisen tuntia kiipeillä sitä
tarkastellen. Hänellä oli kokemusta kvartsikaivoksista ennen Alaskaan
menoaan ja hän huomasi ilokseen, ettei hänen entinen viisautensa ollut
unohtunut. Tarina oli selvä hänelle: hyvät näytteet, jotka takasivat
tunnelin kaivamisen kukkulan rinteeseen; kolmen kuukauden työ ja
rahojen loppuminen; työnseisaus, jolloin miehet olivat hakemassa
muuta työansiota; sitten paluu ja työn jatkaminen uusin työvoimin,
kunnes vuosien toivon jälkeen oli jätetty työ kesken ja lähdetty pois.
Luultavasti he jo tätä nykyä olivat kuolleet, ajatteli Daylight, kun
hän kääntyi satulassa ja katseli rotkon poikki entistä kaatopaikkaa ja
tunnelin mustaa suuta.

Kuten edellisenäkin päivänä kulki hän huvikseen karjapolkuja
umpimähkään ja raivasi itselleen tien huipuille. Jouduttuaan ylöspäin
vievälle ajotielle, seurasi hän sitä muutaman peninkulman ja joutui
pieneen vuorien ympäröimään laaksoon, missä puolisen tusinaa köyhää
tilallista viljeli viinirypäleitä jyrkillä rinteillä. Sen takana alkoi
tie taas kohota. Tiheä, matala tammimetsä peitti kukkulain rinteet,
mutta rotkoissa kasvoi suuria kuusia ja villiä kauraa ja kukkia.

Puoli tuntia myöhemmin hän tuli vuoren huippujen suojaamalle
aukeamalle, mistä metsä oli raivattu pois, Siellä täällä, missä multa
oli hyvää eikä rinne ollut kovin jyrkkää, kasvoi viinirypäleitä.
Daylight saattoi huomata, että siinä oli nähty paljon vaivaa ja että
villi luonto näytti hiljattain päässeen voitonpuolelle. Tammivesakko
oli tunkeutunut aukeamalle, viinitarhakaistaleet olivat kokonaan tai
osaksi ruohottuneet ja hyljätyt; ja kaikkialla oli vanhoja paaluaitoja,
jotka turhaan koettivat suojella viinitarhaa tungettelijoilta.
Tie päättyi tähän pienen asuinrakennuksen eteen, jota suuret
ulkohuonerakennukset ympäröivät. Takana sulki vesakko tien.

Hän näki vanhan naisen, joka käänsi hangolla lantaa navetan pihalla, ja
pysähdytti hevosensa veräjälle.

"Hoi, muori", tervehti hän, "eikö täällä ole yhtään miesväkeä, joka
tekisi tuon edestänne."

Nainen nojasi hankoonsa, kiinnitti hameensa vyötäisiltä ja katsoi
häneen iloisesti. Daylight näki, että hänen työhön tottuneet kätensä
olivat aivankuin miehen, käsnäiset, suuret sorminivelistä ja karkeat ja
että hänen sukattomissa jaloissaan oli raskaat miehenkengät.

"Ei täällä ole yhtään miestä", vastasi nainen. "Ja mistä te olette
kotoisin? Ettekö halua pysähtyä ja levähtää ja juoda lasia viiniä?"

Astuen kömpelösti, mutta tarmokkaasti kuten työmies, vei nainen
hänet asuinrakennukseen, missä Daylight näki käsipusertimen ja
viinin valmistukseen tarvittavat kapineet. Oli liian pitkä matka ja
liian paha tie, jotta olisi voinut kuljettaa viinirypäleet laakson
viinipuristimoihin, selitti nainen, ja niinpä täytyi heidän itse
valmistaa viini. "He" olivat hän itse ja hänen tyttärensä, jälkimäinen
leski ja neljänkymmenen yhden vuoden vanha. Oli ollut helpompaa,
ennenkuin tyttärenpoika kuoli ja ennenkuin hän meni taistelemaan
villejä vastaan Filippineille. Hän oli kuollut siellä jossakin
kahakassa.

Daylight joi täyden juomalasillisen oivallista Riesling-viiniä,
puheli muutaman minuutin ja pyysi sitten toisen lasillisen. Niin, he
tulivat juuri ja juuri toimeen niin ettei tarvinnut puutetta kärsiä.
Hänen miehensä ja hän olivat tulleet tänne vuonna 1857 ja raivanneet
viinitarhan ja viljelleet sitä, kunnes mies kuoli, jolloin hän oli
jatkanut työtä. Tätä nykyä ei tämä homma oikein maksanut vaivannäköä,
mutta mitäpä he muutakaan olisivat tehneet? Oli muodostettu viinitrusti
ja viinin hinta oli alhainen. Mitäkö hän sai tästä Riesling-viinistä?
Hän kuljetti sen rautatielle alhaalla laaksossa ja sai kaksikymmentä
kaksi senttiä. Ja matka oli pitkä. Meni päivä ennenkuin oli kulkenut
sen edestakaisin. Hänen tyttärensä oli nyt lähtenyt matkaan kuorman
kera.

Daylight tiesi, että hotelleissa Riesling-viini, joka ei ollut edes
näinkään hyvää, maksoi puolitoista ja kaksi dollaria neljännekseltä.
Ja vanhus sai kaksikymmentä kaksi senttiä mitalta. Sellaista oli peli.
Hän kuului typerään, vähäväkiseen rahvaaseen, -- niihin, jotka tekivät
työn, ajoivat härkänsä kenttien poikki, raivasivat uutisasutuksen
neitseelliseen maahan, ahersivat kaiket päivät ja kaiket vuodenajat,
maksoivat veronsa ja lähettivät poikansa ja pojanpoikansa taistelemaan
lipun puolesta, joka suojeli heitä niin kurjalla tavalla, että heidän
täytyi myydä viininsä kahdestakymmenestä kahdesta sentistä. Samasta
viinistä hän, Daylight maksoi St. Francis-hotellissa kaksi dollaria
neljännekseltä tai kahdeksan dollaria pieneltä mitalta. Sellaista oli
maailman meno.

Oli seitsemän dollarin kahdeksankymmenen kahdeksan sentin ero hinnassa,
jonka nainen sai vuoristossa käsipusertimella valmistamastaan
viinistä ja jonka hän, Daylight maksoi viinistä hotellissa. Viekas
kaupunkilaisjoukko rupesi välittäjäksi ja nylki heitä molempia.
Ja heidän ohellaan oli koko joukko muita, jotka ottivat osansa.
He nimittivät sitä rautatieksi, vaihtokaupaksi, tukkukaupaksi,
maaomaisuudeksi ja muuksi sellaiseksi, mutta jutun summa oli se, että
he anastivat voiton, samalla kuin vanhus sai rippeet -- kaksikymmentä
kaksi senttiä. Niinpä niin, raukkoja syntyi joka hetki, huokasi hän
itsekseen, eikä ketään voinut moittia; se kuului kaikki peliin ja vain
harvat saattoivat voittaa, mutta se oli hyvin kovaa raukoille.

"Kuinka vanha olette, muori?" kysyi hän.

"Tammikuussa täytän seitsemänkymmentä yhdeksän."

"Arvaan, että olette aina tehnyt kovaa työtä?"

"Siitä lähtien kuin olin seitsenvuotias. Olin palveluksessa
Michiganissa kunnes tulin täysikasvuiseksi. Sitten menin naimisiin ja
tunnustan, että työ kävi yhä raskaammaksi ja raskaammaksi."

"Milloin lepäätte?"

Vanhus katsoi häneen aivankuin olisi ajatellut, että kysymys oli
leikillä tehty, eikä vastannut.

"Uskotteko Jumalaan?"

Vanhus nyökähytti päätään.

"Silloinhan te saatte siitä palkinnon", vakuutti Daylight; mutta
sydämessään hän ihmetteli jumalaa, joka salli niin monen raukan syntyä
eikä tehnyt loppua pelistä, jossa heitä ryöstettiin kehdosta hautaan.

"Paljonko saatte tätä Riesling-viiniä?"

Vanhus loi silmäyksen viinitynnyreihin ja laski. "Suunnilleen kahdeksan
sataa mittaa."

Daylight ihmetteli mitä hän tekisi sillä kaikella ja aprikoi kenelle
voisi sitä lahjoittaa.

"Mitä tekisitte, jos saisitte dollarin mitalta?" kysyi Daylight

"Laskette varmaan leikkiä?"

"En, puhun vakavasti."

"Hankkisin tekohampaat, teettäisin uuden katon taloon ja ostaisin uudet
vaunut. Tiet ovat hyvin pahat vaunuilla kulkea."

"Ja sitten?"

"Ostaisin itselleni ruumisarkun."

"No, muoriseni, ne ovat teidän, ruumisarkku ja kaikki."

Vanhus katsoi häneen epäuskoisesti.

"Ei, minä tarkoitan totta. Tässä on viisikymmentä dollaria kaupan
päättäjäisiksi. Kuittia ei tarvita. Ainoastaan rikkaiden täytyy olla
valppaita, heidän muistinsa kun on niin lyhyt, kuten tiedätte. Tässä on
osoitteeni. Teidän on kuljetettava viini rautatielle. Ja nyt näyttäkää
minulle tie täältä. Haluan nousta huipulle."

Hän kulki vesakon läpi noudattaen epäselviä karjapolkuja ja nousten
hitaasti ylöspäin, kunnes tuli vedenjakajalle ja katsoi alas
Napa-laaksoon ja takaisin Sonoma-vuorelle.

"Ihana maa", mutisi hän, "kovin ihana maa."

Hän haki toista tietä Sonoma-laaksoon, mutta karjapolut näyttivät
häviävän jäljettömiin ja vesakko kävi yhä tiheämmäksi, ja vaikka hän
vielä paikkapaikoin itse pääsikin tunkeutumaan sen lävitse, olivat
rotko ja pienet sivurotkot liian äkkijyrkkiä hänen hevoselleen ja hänen
täytyi kääntyä takaisin. Mutta se ei häntä harmittanut. Hän iloitsi
kaikesta, sillä hän oli jälleen lähellä luontoa. Myöhään iltapäivällä
hän murtausi vesakon lävitse ja kulki hyvää polkua pitkin, joka vei
alas kuivuneeseen kalliorotkoon. Täällä odotti häntä uusi yllätys. Hän
oli kuullut koiran haukuntaa maatumia minuutteja aikaisemmin ja äkkiä
näki hän suuren vuorikauriin kiitävän pakoon paljaan kallion poikki
hänen yläpuolellaan. Ja vähän matkan päässä juoksi koira, komea elukka.
Daylight istui jännittyneenä satulassa ja seurasi niitä silmillään,
kunnes ne katosivat näkyvistä. Hän hengitti kiivaammin aivankuin olisi
hänkin ottanut osaa metsästykseen, hänen sieraimensa laajenivat ja
hänen jäsenissään oli entinen kolotus ja hänen päässään vilisi muistoja
niiltä ajoilta, jolloin hän ei vielä asunut kaupungissa.

Kuiva kalliorotko päättyi ja alkoi toinen, jonka pohjalla virtasi kapea
vesijuova. Polku yhtyi metsätiehen ja metsätie yhtyi jonkun matkan
päässä huonosti hoidettuun maantiehen. Lähettyvillä ei näkynyt mitään
viljelysmaita eikä mitään taloja. Maa oli laihaa, multaa oli niukalti
kallioilla tai oli kallio kokonaan näkyvissä. Manzanita ja rautatammi
kukoistivat täällä kuitenkin ja muodostivat molemmin puolin tietä
viidakkoseinämän. Ja viidakosta tuli näkyviin mies hypellen tavalla,
joka muistutti Daylightista kaniinia.

Hän oli pienoinen mies, hänen vaatteensa olivat monesta kohden
paikatut; hän oli paljain päin ja hätiin pumpulipaitansa oli
auki kaulasta ja rinnasta. Aurinko oli paahtanut hänen kasvonsa
punaisenruskeiksi ja vaalistanut hänen hiekanväriset hiuksensa
ruosteenvärisiksi. Hän viittasi Daylightia pysähtymään ja näytti
kirjettä kädessään.

"Jos olette menossa kaupunkiin, niin olisin kiitollinen, jos panisitte
tämän postiin", sanoi hän.

"Teen sen kyllä", sanoi Daylight ja pisti kirjeen takkinsa taskuun.
"Asutteko täällä, vieras."

Mutta pikku mies ei vastannut. Hän tuijotti Daylightiin hämmästyneesti
ja kiinteästi.

"Minä tunnen teidät", sanoi pieni mies. "Te olette Elam Hamish --
sanomalehdet nimittävät teitä Elam Hamishiksi. Olenko oikeassa?"

Daylight nyökäytti päätään.

"Mutta mitä kummaa teette täällä viidakossa?" Daylight irvisteli
vastatessaan:

"Olen täällä solmimassa uusia liikesuhteita."

"Olen hyvilläni, että kirjoitin tuon kirjeen tänään", jatkoi pieni
mies, "muuten en olisikaan nähnyt teitä. Olen nähnyt kuvanne monta
kertaa sanomalehdissä ja ihmiskasvot painuvat hyvin mieleeni. Tunsin
teidät heti. Nimeni on Ferguson."

"Asutteko täällä?" toisti Daylight kysymyksensä.

"Kyllä. Minulla on pieni tammimetsikkö täällä viidakon takana ja hyvä
lähde ja muutamia hedelmäpuita ja marjapensaita. Tulkaa katsomaan. Ja
lähde on oikea aarre. Ette milloinkaan ole maistanut sellaista vettä,
jota siitä saa. Tulkaa maistamaan."

Kävellen ja taluttaen hevostaan seurasi Daylight nopeasti astelevaa
innokasta pikkumiestä vihreää tunnelia pitkin ja joutui äkkiä
raivatulle aukeamalle, jos siksi voi nimittää paikkaa, missä villi
luonto ja ihmiskätten työ olivat sulautuneet yhteen. Se oli pieni
sopukka vuoristossa, kalliorotkon jyrkkien seinien suojassa. Siinä
kasvoi suuria tammia, sillä maaperä oli täällä parempaa. Vuoren
rinteeltä aikojen kuluessa vyöryneet maakerrostumat olivat vähitellen
muodostaneet siihen lihavamman multakerroksen. Tammien alla,
miltei niiden peitossa, oli karkeatekoinen maalaamaton maja, jonka
avaraa kuistia tuolineen ja riippumattoineen nähtävästi käytettiin
makuuhuoneena. Daylightin terävät silmät näkivät kaiken. Raivattu alue
oli epäsäännöllinen, sillä metsä oli raivattu niistä kohdin, missä oli
paras multa, ja jokaisen hedelmäpuun ja marjapensaan, vieläpä jokaisen
keittiökasvin luo oli johdettu vettä. Kapeita kastelukanavia oli
kaikkialla ja muutamissa niistä virtasi parhaillaan vettä.

Ferguson katseli innokkaasti vierastaan kasvoihin odottaen hyväksymistä.

"Mitä arvelette tästä?"

"Kaikki tehty käsin", Daylight nauroi, mutta ilo ja tyydytys, joka
säteili hänen silmistään, tyydytti pikku miestä.

"Tiedättekö, tunnen joka puun aivankuin olisivat ne omia poikiani.
Olen ne itse istuttanut, niitä kastellut ja hoitanut. Tulkaa katsomaan
lähdettä."

"Se on aika poika", kuului Daylightin arvostelu, kun he palasivat
taloon käytyään sitä katsomassa ja maisteltuaan sen vettä.

Majan sisustus oli Daylightille täydellinen yllätys. Keittiö oli
erikseen pienessä majasta ulkonevassa rakennuksessa ja koko maja oli
yhtenä ainoana avarana asuinhuoneena. Keskellä oli suuri pöytä, joka
oli täynnä kirjoja ja aikakauslehtiä. Seinillä oli lattiasta kattoon
ulottuvat kirjahyllyt täynnä kirjoja. Daylightista tuntui, ettei
hän milloinkaan ollut nähnyt niin paljon kirjoja yhdessä paikassa.
Lattialla oli villikissan ja hirvennahkoja.

"Olen itse ampunut ja parkinnut ne", ilmoitti Ferguson ylpeästi.

Huoneen kaunistus oli suuri hakkaamattomista paasista ja mukulakivistä
tehty tulisija.

"Olen rakentanut sen itse", sanoi Ferguson, "ja kautta Jumalan, se
vetää! Ei milloinkaan savunhäiventäkälän muualla kuin savutorvessa, ei
edes rajujen kaakkoistuulten puhaltaessa."

Daylight oli ihastunut pikkumieheen ja samalla utelias. Kuinka oli
tämä kirjoineen joutunut tänne viidakkoon? Hän ei ollut mielipuoli,
sitä ei voinut huomata. Miten siis? Koko asia vivahti seikkailulle ja
Daylight otti vastaan illalliskutsun ja oli puolittain valmistunut
siihen, että isäntänsä olisi raakojen hedelmien syöjä tai joku
samantapainen terveysintoilija. Pöydässä istuessaan ja syödessään
riisisuurimoita ja kaniinimuhennosta (kaniinin oli Ferguson ampunut) he
puhuivat siitä ja Daylight huomasi, ettei pikkumiehellä ollut mitään
ravinto-"periaatteita". Hän söi kaikkea sitä mistä piti ja vältti vain
sellaisia yhdistelmiä, jotka kokemus oli osoittanut vahingolliseksi
hänen ruuansulatukselleen.

Sen jälkeen Daylight otaksui Fergusonin saaneen jonkun uskonnollisen
päähänpiston; mutta keskustelussa, jossa kosketeltiin mitä
erilaisimpia asioita, ei hän parhaalla tahdollakaan voinut keksiä
mitään omituisuutta. Kun he sitten olivat pesseet ja kuivanneet ja
korjanneet astiat ja asettuneet mukavasti tupakoimaan, esitti Daylight
kysymyksensä.

"Kuulkaahan, Ferguson. Siitä lähtien, kun olemme olleet yhdessä, olen
koettanut päästä selville siitä, mikä teissä on vikana, mutta en
ole, hitto vie, siinä onnistunut. Mitä kummaa te teette täällä? Mikä
sai teidät tulemaan tänne? Millä ansaitsitte elatuksenne ennen tänne
tuloanne? Selittäkäähän!"

Ferguson näytti olevan hyvillään kysymyksistä.

"Ennen kaikkea", alkoi hän, "säikähdyttivät lääkärit minut sanomalla
tilani toivottomaksi. He antoivat minulle parhaimmassa tapauksessa
muutaman kuukauden elinaikaa ja tämä tapahtui sen jälkeen, kun olin
oleskellut parantolassa, käynyt Europassa ja Hawai'issa. He koettivat
parantaa minua sähköllä, käskivät minua vuoroin syömään kovasti,
vuoroin paastoamaan. Olin jo koettanut jos vaikka mitä. He olivat
köyhdyttää minut laskuillaan, mutta minä tulin vain huonoa huonommaksi.
Heikkouteeni oli kaksi syytä: ensiksikin olin synnynnäisesti heikko;
ja toiseksi: olin elänyt luonnottomasti -- liian paljon työtä ja
vastuunalaisuutta ja ponnistuksia. Olin _Times-Tribunen_ päätoimittaja
--"

Daylight aivan ällistyi, sillä _Times-Tribune_ oli San Fransiskon
suurin ja vaikutusvaltaisin sanomalehti ja oli aina ollut.

"-- enkä ollut kyllin vahva siihen toimeen. Luonnollisesti kärsi
ruumiini ja mielentilanikin siitä. Sitä täytyi virkistää whiskyllä,
joka ei ollut hyvä sille yhtävähän kuin klubien ja hotellien ruoka
oli hyvää vatsalleni. Minua vaivasi se, että olin elänyt aivan
nurinkurisesti."

Hän kohautti olkapäitään ja veti savuja piipustaan. "Kun lääkärit
hylkäsivät minut, selvitin minä asiani ja hylkäsin lääkärit. Se
tapahtui viisitoista vuotta sitten. Olin poikasena loma-aikana
retkeillyt täällä ja kun mieleni oli aivan masennuksissa, heräsi
minussa halu lähteä takaisin maalle. Niin minä läksin, jätin
peruuttamattomasti kaikki ja asetuin asumaan Moon-laaksoon --
se on nimittäin Sonoma-laakson intiaani-nimitys. Ensi vuoden
asuin pikkurakennuksessa; sitten rakensin tämän majan ja tuotin
kirjani tänne. En milloinkaan ennen tiennyt mitä on onni ja
terveys. Katsokaa minuun nyt ja sanokaa, luulisitteko minua
neljäkymmentäseitsemän-vuotiaaksi."

"En olisi luullut teitä päivääkään vanhemmaksi kuin neljäkymmentä
vuotta", tunnusti Daylight.

"Tänne tullessani näytin lähes kuusikymmenvuotiaalta ja se oli
viisitoista vuotta sitten."

He jatkoivat puheluaan ja Daylight katseli maailmaa uudelta puolelta.
Tässä oli mies, joka ei ollut katkera eikä kyynillinen ja joka nauroi
kaupunkilaisille ja sanoi heitä mielettömiksi; mies, joka ei välittänyt
rahasta, ja jonka vallanhimo oli aikoja sitten kuollut. Hänen isäntänsä
puhui varmasti kaupunkilaisten ystävyydestä.

"Mitä tekivät kaikki nuo miehet, jotka tunsin, klubien jäsenet, joiden
kera olin tuttavallisesti seurustellut ties kuinka kauvan. Minä en
ollut heille kiitollisuuden velassa mistään ja kun läksin sieltä, ei
heidän joukossaan ollut ainoatakaan, joka olisi kirjoittanut minulle
riviäkään ja kysynyt: miten on laitasi, ukkoseni. Voinko millään
palvella sinua? Muutaman viikon kuluttua sanottiin: Miten on Fergusonin
käynyt? Sen jälkeen olin minä heille vain muisto. Jok'ikinen heistä
tiesi, ettei minulla ollut muuta kuin palkkani ja etten minä ollut
siitä pannut penniäkään säästöön."

"Mutta, kuinka te nyt menettelette?" kysyi Daylight. "Tarvitsettehan te
rahaa vaatteisiin ja aikakauslehtiin?"

"Teen silloin tällöin viikon tai kuukauden päivätyötä, kynnän talvella
tai poimin viinirypäleitä syksyllä ja pitkin kesää saa tilanomistajilta
aina jotakin työtä, Minä en tarvitse paljon rahaa, joten ei minun
tarvitse paljon tehdä työtäkään. Suurimman osan ajastani vietän
täällä kotosalla. Voisin ansaita kirjoittelemalla sanomalehtiin ja
aikakauskirjoihin, mutta pidän enemmän kyntämisestä ja rypäleiden
poiminnasta. Katsokaa minuun tarkoin niin käsitätte, mistä se johtuu.
Minä olen vankka kuin kallio. Ja minä pidän työstä. Mutta minä sanon
teille, että siihen täytyy ensin tottua. On suurenmoista, kun kykenee
koko pitkän päivän poimimaan rypäleitä ja kun päivätyön päätyttyä tulee
kotiin väsyneenä ja onnellisena sen sijaan, että olisi ruumiillisen
turtumuksen tilassa. Tuo tulisija -- nuo suuret kivet. -- Olin silloin
heikko, vähäverinen ja alkoholin turmelema ja muutamat noista suurista
kivistä olivat vähällä murtaa selkärankani ja sydämeni. Mutta minä olin
itsepintainen ja käytin ruumistani luonnon säätämällä tavalla -- en
istumalla pöydän ääressä ja juomalla whiskyä... ja tässä minä nyt olen
entistäni ehompana ja tuossa on tulisija, kaunis ja käyttökelpoinen,
vai mitä?"

"Ja nyt kertokaa minulle Klondikesta ja miten te viime ryöstöllänne
panitte San Fransiskon ylösalaisin. Olette kelpo taistelija ja panette
mielikuvitukseni liikkeelle, vaikka kylmempi järkeni sanoo, että te
olette yhtä mieletön kuin muutkin. Vallanhimo! Se on hirveä tauti!
Miksi ette pysynyt San Fransiskossa? Tai miksi ette raivaa itsellenne
maakaistaletta ja elä luonnollista elämää, kuten minä esimerkiksi?
Näette, että minäkin osaan tehdä kysymyksiä. Nyt puhukaa ja antakaa
minun hetkinen kuunnella."

Vasta kello kymmeneltä Daylight läksi Fergusonin luota. Ratsastaessaan
tähtitaivaan alla, heräsi hänessä ajatus ostaa maatila laakson toisesta
päästä. Hän ei aikonut milloinkaan asettua siihen asumaan. Mutta hän
piti paikasta ja hän aikoi heti konttoriin palattuaan ryhtyä kauppoihin
Hillardin kanssa. Sitä paitsi kuului maatilaan savikuoppa ja se olisi
hänellä hyvänä turva ja Holdsworthya vastaan, jos tämän joskus mielisi
tehdä hänelle kepposet.



X LUKU.


Aika kului ja Daylightin peli jatkui. Mutta peli oli joutunut
uuteen vaiheeseen. Pelurin vallanhimo oli muuttumassa kostajan
vallanhimoksi. San Fransiskossa oli monta miestä, joiden varalle
hän oli muistikirjaansa pannut mustan merkin ja silloin tällöin hän
salamantapaisella hyökkäyksellään pyyhki yhden sellaisen merkin. Hän ei
pyytänyt armoa; hän ei antanut armoa. Ihmiset pelkäsivät ja vihasivat
häntä, eikä kukaan rakastanut häntä lukuunottamatta Larry Hegania,
hänen lakimiestään, joka olisi antanut henkensä hänen edestään. Mutta
hän olikin ainoa mies, joka oli Daylightin läheinen ystävä, vaikka hän
oli ystävällisissä toveruussuhteissa Riverside-klubin raakoihin ja
löyhä-periaatteisiin puoluepomoihin.

Muuten oli San Fransisko alkanut kohdella Daylightia toisella tavalla
kuin ennen. Vaikka hän äkkiarvaamattomine merirosvo-menettelyineen
oli selvä uhkaus tavallisille pelaajille, oli hän siitä huolimatta
niin painava uhkaus, että he olivat hyvillään, kun saivat jättää hänet
rauhaan. Hän oli jo opettanut heille, miten mainiota oli antaa nukkuvan
koiran olla alallaan. Vieläpä monet niistä, jotka tiesivät olevansa
vaarassa joutua tekemisiin hänen suuren karhunkäpälänsä kanssa, kun se
ryhtyi ryöstämään hunajakekoja, koettivat lepyttää häntä ja saada hänet
ystäväkseen. Alta-Pacific-klubi lähenteli häntä salaa ja olisi ottanut
hänet jälleen jäsenekseen. Mutta hän hylkäsi jyrkästi tarjouksen. Hän
vaaniskeli muutamia tämän klubin jäseniä ja tilaisuuden sattuessa
hyökkäsi hän heidän kimppuunsa ja musersi heidät. Sanomalehdetkin,
yhtä tai kahta suoranaisella kiristämisellä elävää lukuunottamatta,
lakkasivat häntä pahoinpitelemästä ja muuttuivat kunnioittaviksi
häntä kohtaan. Lyhyesti sanoen, häntä pidettiin napamailta tulleena
sileäkuonoisena harmaana karhuna, jota oli paras väistää. Siihen aikaan
kun hän ryösti höyrylaivayhtiöitä, lehdet olivat joukolla nalkutelleet
ja pilkanneet häntä ja tulos oli ollut vain se, että hän vielä
huimemmin oli suominut San Fransiskoa.

Ei helposti unohdettu Tyynenmeren merimiesten lakkoa ja
kunnallishallinnon joutumista työväen puoluepomojen käsiin. Charles
Klinknerin sekä California ja Altamont Trust yhtiön tuhoaminen oli
ollut varoituksena. Mutta se oli ollut yksityistapaus ja he olivat
luottaneet monilukuisuuteensa -- kunnes hän opetti heille muuta.

Daylight ryhtyi yhä vielä uhkarohkeisiin yrityksiin.
Japanilais-venäläisen sodan uhatessa hän, tottunut ja menestyksellinen
kun oli laivaliikekeinottelussa, teki suurkaappauksen ja pääsi todella
yksinvaltiaana määräämään höyrylaivojen rahdit. Tuskin oli merellä
sitä laivapahaista, jonka rahtisopimuksia hän ei määrännyt. Kuten
tavallisesti oli hänen kantansa tämä; "Teidän täytyy tulla minua
katsomaan". Ja he tulivat ja he "maksoivat nenälläänkin", käyttääksemme
toista hänen sanontatapaansa, saadakseen rahdata laivoja. Mutta
kaikella tällä uhkapelillä ja kamppailulla oli vain yksi tarkoitus.
Hän uskoi Heganille, että hän kerran, kun hän oli koonnut tarpeeksi
varoja, menisi New Yorkiin ja perinpohjin nujertaisi herrat Dowsettin,
Lettonin ja Guggenhammerin. Hän näyttäisi heille, mikä hän oikeastaan
oli miehiään ja miten typeriä he olivat olleet yrittäessään puijata
häntä. Mutta hän malttoi mielensä, sillä hän tiesi, ettei hän vielä
ollut kyllin voimakas käydäkseen kuolettavaan taisteluun kolmea niin
voimakasta vihollista vastaan. Mutta hän oli mielessään merkinnyt
heidät tuhonpäivää ennustavilla mustilla merkeillä.

Dede Mason oli vielä toimistossa. Daylight ei ollut tehnyt mitään
tarjouksia, ei ollut enää keskustellut kirjoista eikä kieliopista.
Hänen mielenkiintonsa oli laimentunut ja pikakirjoittajatar oli hänelle
miellyttävä muisto jostakin, jota ei ollut milloinkaan tapahtunut,
ilo, jota hänen oleellinen luontonsa oli estänyt häntä milloinkaan
tuntemasta. Mutta vaikka hänen mielenkiintonsa oli uinahtanut ja hänen
tarmonsa suunnattu hänen loppumattomiin uhkarohkeisiin taisteluihinsa,
tunsi hän jokaisen valokisailun hänen hiuksissaan, hänen jokaisen
nopean ja varman liikkeensä, ja hänen vartalonsa jokaisen viivan,
jonka hänen tailormade-pukunsa sai selvästi näkymään. Daylight oli
muutaman kerran noin kuuden kuukauden väliaikojen perästä korottanut
hänen palkkaansa, kunnes hän sai yhdeksänkymmentä dollaria kuukaudessa.
Sen yli ei hän uskaltanut mennä, vaikka hän oli kiertänyt sen
tekemällä hänen työnsä helpommaksi. Tämän oli hän tehnyt siten, että
pikakirjoittajattaren lomalta palattua oli ottanut hänen sijaisensa
apulaiseksi. Niinikään oli hän muuttanut konttorihuoneiston järjestelyä
siten, että noilla kahdella tytöllä oli nyt oma huoneensa.

Hänen katseensa teroittui suuresti kaikessa siinä, mikä koski Dede
Masonia. Hän oli aikoja sitten huomannut, että tämä oli ylpeä. Hän
ei ollut sitä mitenkään loukkaavalla tai silmiinpistävällä tavalla,
mutta hän oli ylpeä, Daylight arveli tavasta, jolla hän osoitti sitä,
että hän piti ruumistaan jonakin, josta kannatti olla ylpeä ja johon
kannatti olla ihastunut kuin kauniiseen ja arvokkaaseen omaisuuteen
ainakin. Tässä ja siinä tavassa, miten hän kantoi pukujaan, vertasi
Daylight häntä hänen apulaiseensa pikakirjoittajattariin, joita hän
näki toisissa toimistoissa ja katukäytävillä. "Hän on todellakin
komea", päätteli Daylight itsekseen, "ja hän osaa kantaa pukunsa
liioittelematta ja lisäilemättä mitään."

Mitä enemmän hän Dede Masonia katseli ja mitä paremmin hän luuli
hänet tuntevansa, sitä vähemmin hän uskoi olevan mahdollisuutta
milloinkaan lähestyä häntä. Mutta siitä lähtien, kun hän oli luopunut
aikeesta koettaa lähestyä häntä, ei tämä enää ollut hänelle muuta kuin
epätyydyttävä tosiasia. Hän oli iloinen siitä, että Dede Mason oli
hänen konttorissaan ja toivoi, että hän pysyisi siellä ja siinä kaikki.

Daylight ei vuosien vieriessä muuttunut parempaan päin. Elämä ei
pidellyt häntä hyvin. Hän lihoi ja veltostui ja hänen lihaksensa
menettivät jäntevyytensä. Mitä enemmän hän joi cocktaileja,
sitä useamman täytyi hänen niitä juoda saavuttaakseen toivotun
tuloksen, voidakseen unohtaa ainaiset liikeasiansa. Sen lisäksi
hän joi aterioilla viiniä ja istui päivällisen jälkeen pitkään
Riverside-klubissa juoden skotlantilaista whiskyä ja soodaa. Sitä
paitsi kärsi hänen ruumiinsa liikunnon puutteesta ja hänen sielunsa
kunnollisten ystävien puutteesta. Koskei hän milloinkaan kyennyt
peittämään mitään, joutuivat muutamat hänen poikamaisuuksistaan
yleisön tietoon, sellaiset, kuin huviretket hänen suurella punaisella
moottorivaunullaan San Joséhen -- tapaukset, joista sanomalehdissä
sitten tehtiin pilaa.

Ei ollut mitään, joka olisi voinut pelastaa hänet. Uskonto ei ollut
herättänyt hänessä vastakaikua. Ihmiskunnan kehitys ei herättänyt
hänessä mielenkiintoa. Hänen karkean yhteiskunta-oppinsa mukaan oli
kaikki peliä. Jumala oli oikullinen, aineeton, mielipuoli olio, jota
nimitettiin onneksi. Pelin kulku riippui siitä, miksi kukin sattui
syntymään -- raukaksi tai rosvoksi; onni jakoi kortit ja pienet piltit
ottivat kortit, jotka arpa heille määräsi. Vastarinta oli turhaa.
Sellaiset olivat heidän korttinsa ja heidän täytyi pelata niillä, joko
sitten tahtoivat tai eivät, joko sitten olivat kyttyräselkäisiä tai
suoraselkäisiä, rampoja tai virheettömiä, tyhmiä tai terävä-älyisiä.
Siinä ei ollut mitään oikeudenmukaisuutta. Useimmat saivat huonot
kortit; harvat saivat sellaiset kortit, että saattoivat ruveta
rosvoiksi. Korteilla pelaaminen oli elämä; pelaajat olivat yhteiskunta.
Pelipöytä oli maailma; ja maa, möhkäleinä ja lohkareina, leipäpalasesta
suuriin punaisiin moottorivaunuihin oli panoksena. Ja lopuksi tuli niin
onnellisille kuin osattomillekin kuolema.

Se oli kovaa vähäväkisille, sillä he olivat syntymästä alkaen tuomitut
menettämään pelissä. Mutta mitä enemmän hän katseli noita muita,
näennäisiä voittajia, sitä vähemmin näytti heillä olevan syytä kerskua
mistään. Hekin kuolivat kuitenkin lopuksi ja heidän elämäntyönsä hupeni
mitättömäksi. Elämä oli hurjaa, eläimellistä taistelua; voimakkaat
tallasivat heikkoja ja hän oli jo huomannut, etteivät voimakkaat --
miehet sellaiset kuin Dowsett, Letton ja Guggenhammer -- välttämättä
olleet parhaita. Hän muisti kaivostoverinsa Alaskassa. He olivat
typeriä vähäväkisiä, he tekivät raskasta työtä ja muut ryöstivät
heiltä heidän työnsä hedelmät aivankuin tuolta vanhalta vaimoltakin,
joka valmisti viiniä Sonoma-vuoristossa; ja kuitenkin olivat he
rehellisempiä, uskollisempia ja parempia tovereita toisilleen kuin
ne, jotka ryöstivät heitä. Näytti siltä, että voittajien täytyi olla
kavalia, epärehellisiä ja turmeltuneita. Eikä heilläkään oikeastaan
ollut valtaa valita. He pelasivat korteilla, jotka heille oli annettu;
ja onni, hirveä, mielipuolisen hyvä olio, katseli peliä ja nauroi. Se
kokosi läjiin olemassaolon korttipakat.

Korttien jaossa ei noudatettu oikeutta. Pieniltä ihmisaluilta, jotka
tulivat maailmaan, pieniltä pehmeäruumiisilta kapalolapsilta ei
edes kysytty, tahtoisivatko he ottaa osaa peliin. Heillä ei ollut
valinnan vapautta. Sattuma heitti heidät maailmaan, paiskasi heidät
pelipöytää vasten, jonka ympärillä toisiaan töykkivä joukko hyöri ja
sanoi heille: "Nyt pelatkaa, piru vie, pelatkaa!" Ja nuo pienet raukat
tekivät parhaansa. Toisten peli vei höyrypursiin ja palatseihin,
toisten hulluinhuoneeseen ja vaivaistalolle. Toiset pelasivat samalla
kortilla koko ajan, valmistivat koko ikänsä viiniä viidakossa toivoen
lopulta voivansa hankkia tekohampaita ja ruumisarkun. Toisten peli
loppui lyhyeen: he olivat saaneet kortin, jonka nimi oli väkivaltainen
kuolema, nälänhätä kuivalla kankaalla tai inhoittava ja hivuttava
tauti. Muutaman kortin nimi oli kuninkuus ja edesvastuuton ja
ansaitsematon valta; toisten kortteja nimitettiin kunnianhimoksi,
suunnattomaksi rikkaudeksi, alennukseksi ja häpeäksi tai naisiksi ja
viiniksi.

Hän itse oli saanut hyvät kortit, vaikkei hän voinut nähdä kaikkia
korttejaan. Hänelle saattoi vielä tapahtua jotakin. Oikullinen onni
saattoi tehdä hänelle vielä ikävät kepposet. Muutama onneton sattuma
ja kuukauden kuluttua saattoi rosvojoukkio tanssia sotatanssia hänen
omaisuutensa raunioitten ympärillä. Tai vielä tänä päivänä saattoi
kadulla automobiili ajaa hänen ylitseen tai myymäläkilpi pudota
jostakin rakennuksesta ja musertaa hänen pääkallonsa. Tai saattoi
häntä kohdata parantumaton sairaus, onnen julmin oikku. Ken saattoi
sanoa! Huomenna tai jonakin muuna päivänä voisi hän saada ruumiiseensa
jonkun taudinsiemenen, joka kaataisi hänet tautivuoteelle. Hän ajatteli
tohtori Bascomia, Lee Bascomia, joka viikko sitten oli seisonut
hänen rinnallaan ja puhellut ja nauranut, nuoruuden, voiman ja
terveyden loistavana kuvana. Ja kolmen päivän päästä hän oli kuollut
-- keuhkotulehdukseen, sydänhalvaukseen ja ties mihin muuhun tautiin
sitäpaitsi -- ja kuolinkamppailun kestäessä hän oli huutanut niin,
että kuului läpi rakennuksen. Se oli kamalaa. Se oli Daylightilla
vielä tuoreessa muistissa. Ja milloin tulisi hänen oma vuoronsa? Ken
saattoi sanoa? Siihen mennessä ei ollut muuta neuvoa kuin käyttää niitä
kortteja, jotka hän näki kädessään, ja ne olivat _taistelu, kosto ja
cocktailit_. Ja onni istui kaiken yläpuolella ja nauroi.



XI LUKU.


Eräänä sunnuntaina myöhään iltapäivällä joutui Daylight paluumatkalla
Oaklandista Piedmontin kukkuloille. Hän oli, kuten tavallisesti,
suuressa moottorivaunussa, vaikkei tällä kertaa omassaan, Swiftwater
Billin vieraana, tuon onnen lempilapsen, joka oli tullut etelään
tekemään loppua seitsemännestä omaisuudesta, jonka oli löytänyt
napaseudun jäätyneestä sorasta. Hän oli yleisesti tunnettu tuhlari
ja hänen viimeinen omaisuutensa oli jo hyvällä alulla menossa samaa
tietä kuin kuusi edellistäkin. Se oli hän, joka Dawsonin ensi aikoina
oli juonut määrättömästi samppanjaa maksaen viisikymmentä dollaria
neljännekseltä; ja joka viimeisillä rahoillaan oli ostanut kaikki
munat mitä oli Alaskassa maksaen kaksikymmentäneljä dollaria tusinalta
kaikkiaan sadasta kymmenestä tusinasta, tehdäkseen kiusaa naiselle,
joka oli pitänyt häntä pilkkanaan; ja se oli hän, joka maksaen
ruhtinaallisesti nopeudesta oli vuokrannut yksityisjunan ja voittanut
kaikki ennätykset San Fransiskon ja New Yorkin välisellä matkalla. Ja
täällä hän oli vielä kerran "onnen löytökäinen", kuten Daylight häntä
nimitti, ja tuhlasi viimeistä omaisuuttaan entisellä kevytmielisyydellä.

Se oli iloinen seurue ja heillä oli ollut hupainen päivä. He olivat
San Fransiskosta lähdettyään kiertäneet merenlahden, sivuuttaneet San
Josén, käyneet Oaklandissa ja heidät oli kolmasti pysäytetty liian
nopean ajon vuoksi, mutta kolmannella kerralla he olivat ryöstäneet
poliisin, joka oli heidät pidättänyt, ja kulettivat nyt häntä mukanaan.
Koska he pelkäsivät, että oli puhelimitse annettu määräys pidättää
heidät, olivat he kääntyneet kukkulain kautta kulkevalle takatielle
ja kiitäessään nyt uutta tietä Oaklandia kohti keskustelivat he
äänekkäästi siitä, mihin toimenpiteisiin ryhtyisivät poliisin suhteen.

"Kymmenen minuutin kuluttua me olemme Blair Parkissa", sanoi yksi
heistä. "Kuulkaahan, Swiftwater, vähän matkan päässä alkaa syrjätie,
joka vie Berkeleyhin. Sitten voimme palata Oaklandiin toiselta
haaralta, palata kaupunkiin lautalla ja antaa kuljettajan yönaikaan
tuoda kiertoteitä kone perille."

Mutta Swiftwater Bill ei käsittänyt, mikseivät he menisi Oaklandiin
Blair Parkin kautta, ja he päättivät tehdä niin.

Samassa tuli tienkäänteessä näkyviin se takatie, jota he olivat
päättäneet olla käyttämättä. Tiellä he näkivät punaisenruskean raudikon
selässään nuoren naisen, joka kallistui ulospäin satulassa ja kiinnitti
sitä parhaillaan. Ensi silmäyksellä huomasi Daylight, että hänessä
oli jotakin omituisen tutunomaista. Seuraavassa silmänräpäyksessä
suoristui nainen satulassa liikkeellä, jota Daylight ei voinut olla
tuntematta, ja alkoi täyttä ravia ratsastaa heistä poispäin. Se oli
Dede Mason -- Daylight muisti Morrisonin sanoneen, että hänellä oli
ratsuhevonen, ja hän oli hyvillään siitä, ettei tyttö ollut nähnyt
häntä tässä meluavassa seurassa. Swiftwater Bill seisoi ja piteli
toisella kädellä kiinni etuistuimen selustasta ja heilutti toista
kättään kiinnittääkseen nuoren naisen huomion puoleensa. Hänen huulensa
jo vetääntyivät kimeään vihellykseen, jossa hän oli taitava ja jonka
Daylight tunsi vanhastaan, kun Daylight kävi häntä kiinni hartioista ja
paiskasi ällistyneen Billin takaisin istuimelle.

"Te varmaankin tunnette neitosen", sopersi Swiftwater Bill.

"Niin teen", vastasi Daylight, "olkaa siis alallanne."

"No, onnittelen hyvää aistianne, Daylight. Hän on kaunis ja ratsastaa
erinomaisesti."

Puut kätkivät hänet tällä hetkellä näkyvistä ja Swiftwater Bill
syventyi kysymykseen, mitä tehdä heidän poliisilleen, mutta Daylight
nojautui silmät ummessa istuimeen ja oli yhä näkevinään Dede Masonin
ratsastavan täyttä ravia tietä pitkin. Swiftwater Bill oli oikeassa.
Hän osasi varmasti ratsastaa. Ja istuessaan miessatulassa hevosen
selässä oli hänen ryhtinsä sorea ja varma. Se sopi Dedelle! Hänellä
oli siis kaikkien avujensa lisäksi rohkeutta ratsastaa ainoalla
luonnollisella ja järjellisellä tavalla. Hänellä oli pää oikealla
paikalla, se oli varma.

Kun hän maanantai-aamuna tuli kirjoittamaan sanelun mukaan, katsoi
Daylight häneen uudella mielenkiinnolla, vaikkei hän mitenkään
sitä osoittanut; ja koneellinen työ suoritettiin tavalliseen
koneelliseen tapaan. Mutta seuraavana sunnuntaina oli Daylight itse
ratsastusretkellä Piedmontin kukkuloilla. Hän viipyi siellä kauvan,
mutta ei nähnyt vilahdustakaan Dede Masonista, vaikka hän kulki tuota
syrjätietä pitkin ja kävi Berkeleyssä. Ratsastaessaan pitkin talojen
välisiä kapeita kujia ja katuja ylös ja alas, aprikoi hän, missä niistä
Dede Mason asui. Morrison oli aikoja sitten sanonut hänen asuvan
Berkeleyssä ja hän oli myöhään iltapäivällä edellisenä sunnuntaina
ratsastanut sinne vievää tietä pitkin -- luultavasti oli hän silloin
palannut kotiin.

Se oli ollut turhaan käytetty päivä mitä Dede Masoniin tuli; mutta
kuitenkaan ei se ollut aivan hukkaan heitetty, sillä hän oli nauttinut
raittiista ilmasta ja ratsastuksesta siinä määrin, että hän maanantaina
antoi kauppiaalle määräyksen hankkia parhaan punaisenruskean raudikon,
minkä rahalla saattoi ostaa. Viikon varrella hän monta tuntia
tarkasteli punaisenruskeita raudikoita, ratsasti koetteeksi muutamilla
ja oli tyytymätön. Vasta lauvantaina hän löysi Bobin. Daylight mieltyi
siihen heti ensi silmäyksellä. Se oli suuri ratsuhevoseksi, mutta ei
kuitenkaan liian suuri niin kookkaalle miehelle kuin Daylight. Bob oli
erinomaisissa voimissa ja sen karva kiilsi auringonpaisteessa kuin
tulenliekki ja sen kaula kaartui uljaasti.

"Siinä on oiva hevonen", päätti Daylight; mutta kauppias ei ollut yhtä
innostunut. Hän oli saanut hevosen myytäväksi ja omistaja oli vaatinut,
että Bobin oikea luonnonlaatu ilmaistaisiin ostajalle. Kauppias kuvasi
sen.

"Se ei ole oikeastaan pahanilkinen hevonen, vaan vaarallinen. Täynnä
oikkuja ja vehkeitä, mutta ei pahassa tarkoituksessa, vaan ikäänkuin
leikillä. Itse en uskaltaisi sillä ratsastaa. Mutta se on hyvin
kestävä. Katsokaa tuota rintakehää. Ja katsokaa noita jalkoja. Ei
pienintäkään vikaa. Sitä ei ole milloinkaan pidelty pahoin eikä
rasitettu työssä. Ei kukaan ole kyennyt sitä hallitsemaan. Sitäpaitsi
on se vuoristohevonen, varmajalkainen kuin vuorikauris. Ei säikkyile.
Ei todella pelkää mitään, mutta on pelkäävinään. Ei potki, vaan
nousee takajaloilleen ja siksi on sillä ratsastettaessa käytettävä
rintahihnaa. Sillä on paha tapa pyöriä ympäri ilman syytä. Se luulee
siten huvittavansa ratsastajaa. Kaikki riippuu siitä, millä tuulella
se sattuu kulloinkin olemaan. Toisena päivänä saattaa sillä ratsastaa
kaksikymmentä peninkulmaa rauhallisesti ja vaivatta. Seuraavana päivänä
se rupeaa vikuroimaan ennenkuin on ennättänyt lähteä liikkeellekään.
On niin tottunut automobiileihin, että saattaa paneutua nukkumaan
automobiilin viereen tai syödä siitä kauroja. Se saattaa silmää
räpäyttämättä sivuuttaa yhdeksäntoista ja kahdennenkymmenennen
nähdessään lähteä laukkaamaan kuin vimmattu. Ylimalkaan on se liian
raisu ja levoton herrasmiehelle. Nykyinen omistaja on antanut sille
lisänimen Judas Iskariot ja kieltäytyy myymästä sitä, ellei ostaja saa
tietää sen kaikkia pahoja tapoja. Nyt olen kertonut kaikki mitä tiedän,
mutta katsokaahan sen harjaa ja häntää. Oletteko milloinkaan nähnyt
mitään niiden kaltaista. Karva niin hienoa kuin pienen lapsen tukka."

Kauppias oli oikeassa. Daylight tunnusteli harjaa ja huomasi, että
se oli hienompaa kuin minkään hevosen karva, jonka hän milloinkaan
oli nähnyt. Sen värikin oli epätavallinen, sillä se oli melkein
kastanjanruskea. Kun hän kampasi sitä sormillaan, käänsi Bob päätään ja
hieroi leikillisesti turpaansa Daylightin olkapäähän.

"Satuloikaa se, niin ratsastan sillä koetteeksi", sanoi hän
kauppiaalle. "Tokkohan se on tottunut kannukseen. En huoli
englantilaista satulaa. Antakaa minulle hyvä mexikolainen satula ja
kankikuolaimet -- älkää panko niitä liian kireälle."

Daylight valvoi valmistuksia, korjasi kuolaimien solkihihnaa ja
jalustinkannattimien pituutta. Hän epäili rintahihnan tarpeellisuutta,
mutta myöntyi kauppiaan neuvoon ja salli panna sen hevoselle. Ja
Bob pysyi jotakuinkin siivona valjastettaessa. Lukuunottamatta
muutamaa anteeksiannettavaa syrjähyppäystä ja tanssimista ei se
tunnin ratsastusmatkallakaan käyttäytynyt huonosti. Daylight oli
ihastuksissaan; kauppa päätettiin heti ja Bob vietiin heti valjaineen
ja ratsastustarpeineen asuntoonsa Oaklandin ratsastuskoulun talliin.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja Daylight oli varhain liikkeellä.
Hän meni lautalla Oaklandiin mukanaan Wolf, hänen rekivaljakkonsa
johtaja, ainoa koira, jonka hän Alaskasta lähtiessään oli ottanut
mukaansa. Vaikka hän etsi pitkin Piedmontin kukkuloita ja kävi
Berkeleyhin vievällä syrjätiellä ei hän nähnyt Dede Masonia eikä
tämän punaisenruskeata raudikkoa. Mutta hänellä oli vähän aikaa
tuntea pettymystä, sillä hänen oma punaisenruskea raudikkonsa piti
häntä jännityksessä. Bob koetti kaikkia mahdollisia pirullisuuksia ja
temppuja ja se koetti lannistaa ratsastajansa samoinkuin ratsastaja
koetti lannistaa sen. Daylight käytti kaikki tietonsa ja taitonsa
hevosten hoidossa samalla kun Bob vuorostaan yritti jokaista
mahdollista kujetta. Kun se huomasi, että rintahihna oli tavallista
höllemmällä antoi se näytteen takajaloilleen nousemisesta ja
takajaloilla kävelemisestä. Kun se oli pitänyt tätä peliään kymmenen
minuuttia pääsi Daylight alas hevosen selästä ja kiristi rintavyötä.
Sen jälkeen käyttäytyi Bob enkelimäisen siivosti. Se sai Daylightin
täydellisesti petetyksi. Puolen tunnin kuluttua Daylight ratsasti
huolettomana käymäjalkaa ja kiersi savuketta polvet velttoina ollenkaan
olematta varuillaan ja suitset hevosen kaulalla. Bob rupesi äkkiä
pyörimään salamannopeudella. Se pyöri takajaloillaan ja etujalat olivat
hiukan koholla maasta. Daylightin oikea jalka irtautui jalustimesta,
hän putosi satulasta ja tarrautui käsin hevosen kaulaan; ja Bob käytti
asemaa hyväkseen hypähtääkseen tiensyrjään. Toivoen, ettei tapaisi Dede
Masonia tällä hetkellä, pääsi Daylight tavalliseen ratsastusasentoon ja
sai hevosen hillityksi.

Heidän palattuaan samalle paikalle rupesi Bob taas pyörimään. Tällä
kertaa Daylight pysyi satulassa, mutta lukuunottamatta hyödyttömiä
ohjaksia ristissä hevosen kaulalla ei hän tehnyt mitään estääkseen
pyörimistä. Hän pani merkille, että Bob pyöri aina oikeaan ja päätti
pitää sen oikealla suunnalla painamalla vasemman jalan kannuksen sen
kylkeen. Mutta niin äkkinäisiä ja nopeita olivat pyörähdykset, että
niitä tuskin saattoi aavistaa ennenkuin ne jo olivat tapahtuneet.

"No, Bob", puheli hän hevoselle ja pyyhki hikeä kasvoiltaan. "Minun
täytyy myöntää, että olet pirullisin ja nopein nelijalkainen elukka,
minkä milloinkaan olen nähnyt. Arvaan, että ainoa keino hillitä sinua
on pitää kannus aina valmiina iskemään -- ah, sinä paholainen!"

Sillä samassa silmänräpäyksessä kun kannus kosketti sitä, potkasi
se vasemmalla takajalallaan jalustinta antaen sille aimo iskun.
Uteliaisuudesta Daylight monta kertaa iski kannuksen sen kylkeen ja
joka kerta potkaisi Bob jalustinta. Sitten Daylight noudatti hevosen
esimerkkiä ja iski äkkiarvaamatta molemmat kannukset sen kylkiin ja löi
sitä ruoskalla vatsaan.

"Sinä et ole milloinkaan saanut oikein kunnollista löylytystä", mutisi
hän, kun Bob lopetti vikuroimisensa ja läksi nuolennopeudeila kiitämään
eteenpäin.

Kannuksien ja ruoskan käyttäminen puolisen tusinaa kertaa lannisti sen
ja Daylight valmistausi nauttimaan hurjasta vauhdista. Kun ei sitä enää
rangaistu, hiljensi Bob vauhtiaan puoli peninkulmaa kiidettyään ja
kulki nyt tasaista ravia. Wolf, joka oli jäänyt jälkeen, sai heidät
kiinni ja kaikki näytti käyvän hyvin.

"Annanpa sinun nyt hieman pyörähdellä", sanoi Daylight, kun Bob pyöri.

Bob keskeytti yht'äkkiä ravinsa ja iski etujalkansa jäykkinä maahan.
Daylight keikahti satulasta juoksijansa kaulaa vasten ja tarrautui
siihen molemmin käsin ja samassa alkoi Bob etujalat ilmassa pyöriä
ympäri. Vain taitava ratsastaja saattoi välttää hevosen selästä
putoamisen ja Daylightille oli vähällä käydä niin. Kun hän pääsi
takaisin satulaan, juoksi Bob täyttä laukkaa samaa tietä takaisin ja
sai Wolfin tekemään syrjähyppäyksiä pensaikkoon.

"Hyvä on, sinä kirottu!" murisi Daylight käyttäen kerran toisensa
perästä kannuksia ja ruoskaa. "Takaperin sinä haluat kulkea ja
takaperin saatkin kulkea kunnes lopen näännyt."

Kun Bob tunnin kuluttua yritti hiljentää hurjaa vauhtiaan sai se taas
tuta kannuksia ja ruoskaa, jotka yllyttivät sen uusiin ponnistuksiin.
Ja kun Daylight viimein arveli, että hevonen oli saanut tarpeensa,
käänsi hän sen äkkiä ja pani sen hiljakseen ravaamaan eteenpäin.
Hetkisen kuluttua hän pysähdytti sen ohjaksista nykäsemällä nähdäkseen
huohottiko se.

Bob seisoi hetkisen, käänsi päätään ja hieroi veitikkamaisesti
ja kärsimättömästi turpaansa ratsastajansa jalustaneen aivankuin
huomauttaakseen, että oli aika jatkaa matkaa.

"No, onko kummempaa nähty!" puheli Daylight. "Ei vastahakoinen, ei
vihoissaan, ei mitään -- ja tämän kurituksen perästä! Olet verraton
veitikka, Bob."

Vielä kerran narrasi hevonen Daylightin vaipumaan varomattomaan
huolettomuuteen. Tunnin ajan käyttäytyi Bob niin mallikelpoisesti
kuin ratsuhevoselta saattoi vaatia, kun se kuten ennenkin yht'äkkiä
ja aavistamatta rupesi pyörimään ja läksi laukkaamaan takaisin samaa
tietä, mitä oli tullut. Daylight sai sen kannuksien ja ruoskan avulla
pysähtymään ja ajoi rangaistukseksi monta peninkulmaa siihen suuntaan
mihin se oli lähtenyt laukkaamaan. Mutta kun hän käänsi sen ja lähti
eteenpäin, oli Bob pelkäävinään puita, lehmiä, pensaita, Wolfia,
omaa varjoaan -- lyhyesti sanoen jokaista mahdollista ja mahdotonta
esinettä. Tällöin asettui Wolf loikomaan varjoon ja katseli, miten
Daylight taisteli hevosta vastaan.

Niin kului päivä. Muitten kujeittensa ohella Bob oli rupeavinaan
pyörimään eikä kuitenkaan pyörinytkään. Tämä oli yhtä voimiakysyvää
kuin jos se todella olisi pyörinyt, sillä joka kerta se sai Daylightin
narratuksi jännittämään kaikki lihaksensa. Ja kun se sitten muutaman
kerran oli ollut rupeavinaan pyörimään, pyöri se todella ja heitti
Daylightin entiseen asentoon, kädet hevosen kaulan ympärillä. Ja
koko loppupäivän Bob koetti milloin toista, milloin toista kujetta;
sivuutettuaan Oaklandin tiellä kaksitoista automobiilia oli se
yht'äkkiä hurjasti pelkäävinään aivan tavallista pientä ajopeliä.
Ja juuri vähää ennen kuin he saapuivat tallille rupesi se päivän
päättäjäisiksi yhtäaikaa pyörimään ja nousemaan takajaloilleen, jolloin
rintahihna katkesi ja se pääsi pystysuoraan asentoon takajaloilleen.
Tällä ratkaisevalla hetkellä petti jalustimen vanhuuttaan hauras nahka
ja Daylight putosi kuin putosikin hevosen selästä.

Mutta hän oli mieltynyt hevoseen eikä katunut kauppaansa. Hän oli
selvillä siitä, ettei Bob ollut äksy eikä häijyluontoinen, vaan sen
viat johtuivat sen vilkkaudesta ja älykkäisyydestä, joka oli kokolailla
suurempi kuin tavallisen hevosen. Juuri vilkkaus ja älykkäisyys
tavattoman veitikkamaisuuden ohella saivat sen siksi, mikä se oli. Sitä
taltuttamaan vaadittiin lujaa kättä, sopivaa kovuutta ja vieläpä hiukan
väkivaltaisuuttakin.

"Nyt on kysymys siitä, pääsenkö minä voitolle, vai sinäkö, Bob." sanoi
Daylight useammin kuin kerran tänä päivänä.

Ja tallirengille hän sanoi yöllä:

"Mutta siinäpä vasta on hevonen! En ole ikinä nähnyt mitään sen
veroista. Paras hevonen, millä milloinkaan olen ratsastanut ja minä
olen eläissäni nähnyt monta hevosta."

Ja Bobille, joka oli kääntänyt päänsä ja hieroi veitikkamaisesti
turpaansa isäntänsä olkapäähän, hän sanoi:

"Hyvästi, veitikka. Näen sinut jälleen ensi sunnuntaina ja saammepa
nähdä, eivätkö kujeet sinusta lähde."



XII LUKU.


Koko viikon kiinnitti Bob Daylightin mieltä miltei yhtä paljon kuin
Dede; ja koskei hänellä tällä haavaa ollut vireellä mitään suurta
liikeyritystä, niin on luultavaa, että nämät molemmat herättivät
hänessä enemmän mielenkiintoa kuin liikeasiat. Bobin pyöriminen
tuotti hänelle paljon päänvaivaa. Miten estää se -- siinä kysymys.
Entäpä jos hän tapaisi Deden kukkuloilla? Ja entäpä jos hän jostakin
kohtalon oikusta saisi ratsastaa hänen rinnallaan? Silloin olisi Bobin
pyöriminen hyvin häiritsevää ja harmillista. Hän ei olisi mielellään
suonut Deden näkevän häntä käsin tarrautuneena Bobin kaulaan. Eikä
olisi myöskään ollut hauskaa äkkiä jättää häntä ja lähteä kiitämään
hevosen selässä takaisinpäin käyttäen ruoskaa ja kannuksia.

Täytyi keksiä joku menetelmä, jolla saattoi estää tuon salamannopean
pyörimisen. Täytyi pysähdyttää hevonen ennenkuin se rupesi pyörimään.
Ohjaksilla ei sitä tehty. Eikä kannuksillakaan. Entä ruoskalla? Mutta
miten menetellä? Hajamielisiä hetkiä sattui hänelle usein tällä
viikolla, kun hän konttorituolillaan istuessaan mielikuvituksessaan
oli ratsastavinaan ihmeellisellä punaisenruskealla raudikolla ja
koettavinaan estää odotettavissa olevaa pyörimistä. Tällainen hetki
sattui hänelle kerran lopulla viikkoa, kun hän parhaillaan neuvotteli
Heganin kanssa. Hegan, joka kehitteli uutta, paljon lupaavaa
suunnitelmaa, huomasi, ettei Daylight kuunnellut. Hänen silmänsä olivat
kiillottomat ja hänkin eli omissa näyissään.

"Jopa keksin sen!" huusi hän äkisti. "Hegan, onnittele minua. Se on
niin yksinkertaista kuin hirren vierittäminen. Minun on lyötävä sitä
turvalle ja lyötävä kovasti."

Sitten hän selvitti asian ällistyneelle Heganille ja muuttui jälleen
tarkkaavaiseksi kuulijaksi, mutta hän ei voinut olla silloin tällöin
äänettömästi nauramatta tyytyväisyydestä ja mielihyvästä. Hänen
suunnitelmansa oli tällainen. Bob pyöri aina oikeaan. No hyvä. Hän
ottaisi käteensä kaksi ruoskaa ja samassa silmänräpäyksessä kuin
Bob alkaisi pyöriä löisi hän sitä tällä kaksinkertaisella ruoskalla
turvalle. Ei ollut olemassa sellaista hevosta, jonka olisi tehnyt mieli
pyöriä vielä sittenkin, kun oli saanut kaksinkertaisesta ruoskasta
turvalleen.

Selvemmin kuin milloinkaan tuli Daylight tämän viikon kuluessa
huomaamaan, ettei hänellä ollut minkäänlaista yhteiskunnallista eikä
inhimillistäkään kosketusta Deden kanssa. Asema oli sellainen, ettei
hän voinut tehdä tytölle tuota yksinkertaista kysymystä, aikoiko
tämä ensi sunnuntaina mennä ratsastamaan vai eikö. Oli uudenlainen
vaikeus olla kauniin tytön työnantajana. Daylight katsoi häneen usein,
kun päivän tavanmukainen työ oli käynnissä ja kysymys, jota hän ei
voinut tehdä poltti hänen huulillaan. -- _Aikoiko Dede mennä ensi
sunnuntaina ratsastamaan_. Ja katsoessaan hän aprikoi, kuinka vanha hän
mahtoi olla ja mitä rakkausjuttuja hänellä oli mahtanut olla noiden
ylioppilas-nulikoiden kera, joiden kanssa Morrison oli sanonut hänen
seurustelevan ja tanssivan. Hän ajatteli Dedeä hyvin paljon näinä
kuutena pyhäpäivien välipäivinä ja yksi seikka kävi hänelle aivan
selväksi: hän kaipasi Dedeä. Ja hän kaipasi häntä niin palavasti, että
hänen entinen esiliinannauha-pelkonsa oli hävinnyt. Hän, joka suurimman
osan ikäänsä oli paennut naisia, oli nyt tullut niin rohkeaksi,
että hän tavotteli naista omakseen. Jonakuna sunnuntaina ennemmin
tai myöhemmin hän tapaisi Deden konttorin ulkopuolella jossakin
kukkuloilla ja elleivät he silloin solmisi lähempää tuttavuutta,
niin olisi siihen syynä se, ettei Dede tahtonut. Siispä oli hän
saanut toisen kortin, jonka mieletön kohtalo oli hänelle antanut.
Hän ei aavistanut, miten tärkeä tämä kortti tuli olemaan, mutta hän
arveli, että se oli varsin hyvä kortti. Väliin hän epäili. Entäpä
jos se olikin kohtalon punoma juoni hänen turmioon saattamisekseen?
Otaksuppa, ettei Dede häntä huolisikaan ja otaksuppa, että hän,
Daylight, rupeisi häntä yhä enemmän, yhä kiihkeämmin rakastamaan!
Hänen entinen ylimalkainen pelkonsa, jota hän aina oli rakkautta
kohtaan tuntenut, heräsi uudelleen. Hän muisti tuntemiensa miesten ja
naisten rakkaustarinat. Hän muisti Bertha Doolittlen, vanhan Doolittlen
tyttären, joka oli ollut mielettömästi rakastunut Dartworthyyn,
rikkaaseen Bonanza-valtauksen omistajaan. Ja Dartworthy vuorostaan
ei lainkaan rakastanut Berthaa, vaan eversti Walthstonen vaimoa ja
karkasi hänen kanssaan Yukonista. Ja eversti Walthstone itse rakasti
mielettömästi omaa vaimoaan ja ajoi takaa pakenevaa paria. Ja mikä oli
ollut tulos? Tietenkin oli Berthan rakkaus onneton ja traagillinen ja
sellainen noiden kolmen toisenkin rakkaus, Minookin alapuolella olivat
eversti Walthstone ja Darthoworthy taistelleet keskenään, Darwohthy oli
surmattu. Ja kuula, joka oli tunkeutunut eversti Walthstonen keuhkojen
läpi oli heikontanut hänet siinä määrin, että hän seuraavana keväänä
kuoli keuhkotulehdukseen. Ja everstin vaimolla ei ollut enää maailmassa
ketään, jota olisi rakastanut.

Ja Freda, joka oli heittäytynyt kevätjäiseen jokeen jonkun toisessa
päässä maailmaa asuvan miehen takia ja joka vihasi häntä, Daylightia
siksi, että hän oli hänet pelastanut elämään. Ja Neito... Entiset
muistot pelottivat häntä. Jos hänen rakkautensa vaan kasvaisi ja
kiihtyisi ja jollei Dede huolisi häntä, kärsisi hän miltei yhtä
paljon kuin silloin kun Dowsett, Letton ja Guggenhammer häntä
pettivät. Jos hänen kytevä intohimonsa olisi ollut pienempi, olisi
tämä pelko karkoittanut hänen jokaisen ajatuksensa lähestyä Dedeä.
Näin ollen lohdutti häntä ajatus, että jotkut rakkausjutut päättyivät
onnellisesti. Ja kukaties oli kohtalo antanut hänelle voitokkaat
kortit. Kukaties hän olikin sellainen mies, synnynnäinen onnen myyrä,
joka ei voinut hävitä.

Sunnuntai tuli ja Bob käyttäytyi Piedmontin kukkuloilla kuin enkeli.
Se oli tosin vilkas ja pyrki hypähtelemään, mutta se oli lauhkea
kuin lammas. Daylight, jolla oli kaksinkertainen ruoska valmiina
oikeassa kädessään, odotti pyörähdystä, vain yhtä pyörähdystä, mutta
Bob esiintyi kiusoittavan mallikelpoisesti eikä pyörinyt. Dedeä ei
Daylight tavannut. Turhaan hän kierteli kukkulateitä ja turhaan hän
nousi vedenjakajan jyrkkää rinnettä ja laskeutui Maraga-laaksoon. Juuri
kun hän oli päässyt laaksoon, kuuli hän ravaavan hevosen kavioiden
kapseen. Se kuului siltä suunnalta, minne hän oli menossa. Mitä jos se
olikin Dede? Hän käänsi Bobin ja läksi käymä jalkaa palaamaan samaa
tietä, jota oli tullutkin. Jos se oli Dede, oli hän onnen myyrä, sillä
tapaaminen ei olisi saattanut sattua paremmissa olosuhteissa. Olivathan
he molemmat menossa samaan suuntaan ja Dede saavuttaisi hänet juuri
sillä kohtaa, missä jyrkkä rinne pakoittaisi ajamaan käyden. Dedellä ei
olisi muuta neuvoa kuin ratsastaa hänen kanssaan vedenjakajan huipulle
ja sinne päästyä pakoittaisi yhtä jyrkkä rinne toisella puolen taas
ajamaan käyden.

Kavioidenkapse läheni, mutta hän katsoi suoraan eteensä kunnes
kuuli hevosen takanaan rupeavan kävelemään. Silloin hän vilkaisi
olkapäänsä ylitse. Se oli Dede. He tunsivat heti toisensa ja Dede
näytti hämmästyvän tätä kohtaamista. Mikä olikaan sen luonnollisempaa
kuin että Daylight osittain käänsi hevosensa ja odotti kunnes Dede
ennätti kohdalle ja että he sitten rinnakkain ratsastivat rinnettä
ylös. Se mitä Daylight jo kauvan oli toivonut, oli tapahtunut ja niin
helposti. Hän olisi saattanut helpotuksesta huo'ahtaa. Tervehdykset oli
vaihdettu; nyt he ratsastivat rinnakkain samaan suuntaan ja heillä oli
peninkulmia edessään.

Daylight huomasi, että Dede ensin katsoi hevosta ja vasta sitten häntä
itseään.

"Kuinka kaunis hevonen!" oli hän huudahtanut Bobin nähdessään. Hänen
säteilevät silmänsä ja onnea hohtavat kasvonsa nähdessään saattoi
Daylight tuskin uskoa, että ne olivat saman nuoren naisen kasvot, jonka
hän oli nähnyt joka päivä konttorissa, nuoren naisen hillittyine,
virallisine ilmeineen.

"En tiennyt, että te ratsastatte", sanoi Dede miltei ensi sanoikseen.
"Luulin, että olitte mieltynyt nopeisiin automobiileihin."

"Olenkin myöhään ruvennut ratsastamaan", kuului vastaus. "Olen,
nähkääs, alkanut lihoa liikaa ja minun täytyy jollakin tavalla päästä
siitä."

Dede heitti häneen pikaisen syrjäsilmäyksen, joka tarkasti Daylightin
kiireestä kantapäähän satuloineen päivineen ja sanoi: --

"Mutta olette ratsastanut ennemmin."

Hän varmaankin ymmärtää hevosia ja hevosasioita, ajatteli Daylight
vastatessaan:

"En moneen vuoteen. Mutta pidin itseäni aimo hevosmiehenä
poikanulikkana ollessani Itä-Oregonissa ja olin usein hevosen selässä."

Täten he Daylightin suureksi huojennukseksi olivat osuneet aiheeseen,
joka huvitti molempia. Daylight kertoi Bobin kujeista ja pyörimisestä
ja miten hän oli ajatellut tehdä siitä lopun; ja Dede myönsi, että
hevosia oli kohdeltava järkiperäisellä ankaruudella huolimatta
ollenkaan siitä, miten paljon niistä piti. Tämä hänen Mabinsa oli ollut
hänellä kahdeksan vuotta ja hänen oli täytynyt totuttaa se tavasta
potkia pilttuutaan. Menettely oli ollut tuskallista Mabille, mutta se
oli parantunut.

"Olette ratsastanut paljon", sanoi Daylight.

"En todellakaan voi muistaa, milloin ensi kerran olin hevosen
selässä", sanoi Dede, "Olen kasvanut maalla eikä minua voitu
pitää erossa hevosista. Rakkaus hevosiin lienee synnynnäistä
minussa. Sain ensimäisen ponini, kun olin kuusivuotias. Kun olin
kahdeksanvuotias, olin päivät pitkät satulassa Daddyn selässä.
Kun olin yksitoistavuotias, minä menetin sen ensimäisellä
hirvenmetsästysretkelläni. Hevosetta minä vallan menehtyisin. Vihaan
kamarielämää ja ilman Mabia minä varmaankin olisin aikoja sitten
sairastunut ja kuollut."

"Te pidätte maaseudusta?" kysyi Daylight ja samalla hän ensi kerran
huomasi hänen silmissään valohäivähdyksen, joka ei ollut harmaa.

"Yhtä paljon kuin vihaan kaupunkia", vastasi Dede. "Mutta nainen ei voi
ansaita elatustaan maaseudulla. Niinpä minäkin elän miten parhaiten
taidan -- Mabin kanssa."

Ja sitten hän kertoi enemmän elämästä maalla ennen isänsä kuolemaa.
Ja Daylight oli onnellinen. Heidän tuttavuutensa oli hyvällä alulla.
Keskustelu ei ollut kertaakaan tyrehtynyt sinä runsaana puolituntisena
minkä he olivat olleet yhdessä.

"Minä olen kotoisin samoilta seuduilta", sanoi hän. "Olen kasvanut
Itä-Oregonissa eikä se ole niin kaukana Siskiyousta."

Seuraavassa silmänräpäyksessä olisi hän tahtonut purra kielensä poikki,
sillä Dede kysyi nopeasti:

"Kuinka tiedätte, että minä olen kotoisin Siskiyousta? Olen varma,
etten ole milloinkaan sitä maininnut."

"En tiedä", sanoi Daylight hämillään. "Kuulin jostakin, että te olette
sieltä kotoisin."

Wolf, joka samassa hiipi näkyviin kevytjalkaisena ja varjomaisena,
säikytti Deden hevosen ja karkoitti hämilläolon, sillä he puhuivat
alaskalaisista koirista, kunnes keskustelu kääntyi takaisin hevosiin.
Ja hevosista he puhuivat koko ajan, minkä tarvitsivat ratsastaakseen
ylös rinnettä ja sitten alas toiselle puolelle.

Kun Dede puhui, kuunteli Daylight ja seurasi häntä katseillaan
ja kuitenkin hän koko ajan samalla hautoi omia ajatuksiaan ja
vaikutelmiaan. Tämä miehensatulassa ratsastaminen vaati Dedeltä
tarmoa eikä Daylight oikein tiennyt pitikö hän siitä vai ei. Hänen
käsityksensä naisista olivat hiukan vanhanakuiset, ne olivat samat,
jotka hän oli imenyt itseensä nuoruudessaan, jolloin ei ketään nähty
muussa kuin naisensatulassa. Häneen oli juurtunut se hiljainen käsitys,
etteivät naiset hevosenselässä olleet kaksijalkaisia. Dede, joka istui
niin miesmäisenä satulassa, oli hänelle yllätys. Mutta hänen täytyi
tunnustaa, että tämä näky sellaisenaan häntä miellytti.

Kaksi muutakin seikkaa häntä hämmästytti. Ensiksikin se, että Deden
silmissä oli kultaisia täpliä. Ihme ja kumma, ettei hän milloinkaan
ennen ollut sitä huomannut. Ehkei valaistus konttorissa ollut
sovelias ja ehkäpä ne välillä hävisivät. Ei, ne olivat värihohdetta
-- jonkunlaista häivähtelevää kultaista valoa. Ei se ollut oikein
kultaistakaan, mutta se muistutti enemmän sitä, kuin mitään muuta
väriä, minkä hän tunsi. Varmasti se ei ainakaan ollut minkään
keltaisen vivahdus. Rakastajan ajatukset ovat aina värikkäät ja olisi
saattanut epäillä, jos joku muu maailmassa olisi sanonut Deden silmiä
kultaisiksi, Mutta Daylight otti asian tunnontarkasti ja hän piti niitä
mieluimmin kultaisina ja siitä syystä ne olivatkin kultaiset.

Ja sitten oli Dede niin luonnollinen. Hän oli pitänyt Dedeä nuorena
naisena, jonka kanssa oli hyvin vaikea seurustella. Mutta se olikin
niin helppoa. Dedessa toverina ei ollut mitään mahtipontista -- tällä
tuttavallisella tavalla hän nimitti Dedeä hevosen selässä eroitukseksi
siitä Dedesta, jonka hän oli nähnyt konttorissa. Ja kuitenkin, vaikka
hän iloitsi siitä helppoudesta, millä kaikki kävi ja siitä, ettei
heiltä ollut puuttunut puheenaihetta, kyti hänessä kuitenkin salainen
tyytymättömyys. Olihan kaikki tämä puheleminen turhaa ja hedelmätöntä.
Hän oli toiminnan mies, joka kaipasi häntä, Dede Masonia, naista; hän
tahtoi rakastaa tuota naista ja voittaa hänen vastarakkautensa.

Hän oli tottunut voimakeinoihin, tottunut käymään käsiksi ihmisiin
ja asioihin ja taivuttamaan ne tahtonsa mukaan ja nytkin hän tunsi
saman pakoittavan vallanhalun. Hän olisi tahtonut sanoa Dedelle, että
hän rakasti tätä ja ettei Deden auttanut muu kuin mennä naimisiin
hänen kanssaan. Ja kuitenkaan ei hän noudattanut tätä halua. Naiset
olivat arvoituksellisia olentoja, eikä pelkkä kovakouraisuus olisi
ollut paikallaan. Hän muisti, miten kauvan hän oli odottanut ennenkuin
ampui otusta nälänhädän aikana, jolloin osuminen tai harhalaukaus
tiesi elämää tai kuolemaa. Tosin ei tämä tyttö merkinnyt juuri elämää
ja kuolemaa, mutta merkitsi kuitenkin paljon -- nyt enemmän kuin
milloinkaan, kun hän sai ratsastaa hänen rinnallaan ja vilkaista häneen
niin usein kuin vaan uskalsi. Korderoi-ratsastuspuvussaan oli Dede
niin uljaan miesmäinen ja kuitenkin niin täydellisesti ja ilmeisesti
naisellinen, kun hän hymyili, nauroi ja jutteli säteilevin silmin ja
poskien heloittaessa kesätuulen ja auringon vaikutuksesta.



XIII LUKU.


Seuraavana sunnuntaina kiertelivät mies ja hevonen ja koira Piedmontin
kukkuloita. Ja taas Daylight ja Dede ratsastivat yhdessä. Mutta tällä
kertaa sekaantui Deden hämmästykseen hänen Daylightin nähdessään hiukan
epäluuloa; tai oikeammin, hänen hämmästyksensä oli toisenlaatuista.
Heidän tapaamisensa edellisenä sunnuntaina oli ollut aivan satunnaista,
mutta kun nyt Daylight toisen kerran ilmestyi hänen mielikukkuloilleen,
ei se enää saattanut olla satunnaista. Daylight aavisti, että Dede
epäili häntä ja kun hän muisti nähneensä kivilouhoksen Blair Parkin
lähellä, kertoi hän heti aikovansa ostaa sen. Tiilitehtaan osto oli
herättänyt hänessä tämän ajatuksen -- ja se oli hänestä hyvä ajatus,
sillä se antoi hänelle aiheen ehdottaa, että Dede ratsastaisi hänen
kanssaan tarkastamaan kivilouhosta. Daylight vietti useita tunteja
hänen seurassaan ja Dede oli sama tyttö kuin ennenkin; luonnollinen,
teeskentelemätön, iloinen, hymyilevä ja naurava, hyvä toveri, joka
puhui hevosista ehtymättömällä innostuksella ja hieroi ystävyyttä
tylyluontoisen Wolfin kera ja ilmaisi halunsa ratsastaa Bobilla, johon
hän sanoi olevansa entistä ihastuneempi. Tähän viimeiseen teki Daylight
vastaväitteitä. Bob oli täynnä vaarallisia kujeita, eikä hän pahinta
vihamiestään lukuunottamatta olisi sallinut kenenkään nousta sen
selkään.

"Te luulette, etten minä ymmärrä ollenkaan hevosia, siksi että olen
tyttö", sanoi Dede. "Mutta hevonen on siksi usein heittänyt minut
satulasta, että osaan olla aina varuillani. Enkä minä ole mieletön. En
tahtoisi ratsastaa potkivalla hevosella. Olen oppinut, ettei se käy
laatuun. Enkä pelkää minkään muunlaisia hevosia. Ja te itse kerroitte,
ettei Bob potki."

"Mutta ettehän ole milloinkaan nähnyt Bobin tekevän temppujaan",
vastusti Daylight.

"Mutta teidän tulee muistaa, että olen nähnyt monen muun hevosen elkeet
ja itse ratsastanut monella niistä. Olen totuttanut Mabin olemaan
säikkymättä sähköraitiotievaunuja, vetureita ja automobiileja. Se oli
vain kesytön varsa, kun sain sen omiin hoteisiini. Totutettu satulaan,
siinä kaikki. En muutoin tahtoisi vahingoittaa hevostanne."

Vastoin parempaa tietoaan Daylight myöntyi ja hiljaisella tienkohdalla
he vaihtoivat satuloita ja ratsastusneuvoja.

"Muistakaa, että se on nopea kuin salama", varoitti hän auttaessaan
Dedeä satulaan.

Dede nyökähytti päätään ja Bob höristi korviaan huomatessaan, että
sillä oli vieras ratsastaja selässään. Leikki alkoi pian -- liiankin
pian Dedelle, joka joutui Bobin kaulaa vasten, kun se rupesi pyörimään
ja laukkaamaan takaisin toista tietä. Daylight seurasi Deden hevosella
ja katseli. Hän näki Deden pian pakoittavan hevosen seisahtumaan ja
heti sen jälkeen ohjakset ristissä kaulalla ja vasen kannus valmiina
iskemään karauttavan takaisin samaa tietä mitä he olivat tulleet ja
miltei yhtä nopeasti.

"Pitäkää ruoska valmiina iskemään sitä turvalle", kehoitti Daylight.

Mutta Bob rupesi taas liian äkkiarvaamatta pyörimään, vaikka tällä
kertaa Dede ankaralla ponnistuksella pelastautui tuosta hiukan
sopimattomasta asennosta sen kaulalla. Hän ei voinut estää sitä
karkaamasta takaisin, mutta hän pakoitti sen hypähtelevään raviin
ja käänsi sen armotta kannuksella varustetulla kantapäällään.
Tavassa, millä hän sitä kohteli, ei ollut mitään naisellista; hänen
menettelytapansa oli käskevää ja miesmäistä. Ellei niin olisi ollut,
olisi Daylight luullut hänen saaneen tarpeekseen. Mutta tämä alkunäyte
oli antanut hänelle hyvän käsityksen Deden ominaisuuksista. Ja ellei
se olisi riittänyt, olisi silmäys hänen ankariin harmaisiin silmiinsä
ja lujasti suljettuun suuhunsa kertonut hänelle samaa. Daylight ei
ehdottanut mitään, vaan katseli miltei iloisena hänen puuhiaan ja
odotti, mitä juonikas Bob saisi. Ja Bob sai sen ensi pyörähdyksellään
tai oikeammin pyörähdysyrityksellään, sillä se oli ennättänyt vain
puolittain ympäri, kun ruoska sattui sen turpaan. Hämmästys ja tuska
sai sen laskemaan maahan etujalkansa, jotka olivat hiukan koholla
maasta.

"Hyvä!" onnitteli Daylight. "Kaksi ruoskaa tehoo siihen paremmin. Se on
tarpeeksi viisas tietääkseen, milloin leikki on kaukana."

Taas Bob koetti. Mutta tällä kertaa oli se ennättänyt vain neljänneksen
kierroksesta, kun kaksinkertainen ruoska läjähti sen turpaan ja
pakoitti sen laskemaan etujalkansa maahan. Senjälkeen ei Dede enää
tarvinnut ohjaksia eikä kannuksia, vaan hallitsi sen pelkällä ruoskalla.

Dede katsoi voitonriemuisena Daylightiin.

"Saanko ratsastaa sillä kovasti?" kysyi hän.

Daylight nyökäytti päätään ja Dede kiiti Bobin selässä tietä alaspäin.
Daylight seurasi häntä katseillaan kunnes hän tienkäänteessä hävisi
näkyvistä ja odotti kunnes hän palatessaan taas tuli näkyviin. Hänpä
osasi ratsastaa, ajatteli Daylight, ja hän oli varmasti oikea naisen
esikuva. Jumala, siinä olisi miehelle vaimo. Ja ajatella, että tuo
koko viikon jyskytti kirjoituskonetta. Siinä ei ollut hänen paikkansa.
Hänen olisi pitänyt olla miehen vaimo, pukeutua silkkiin, samettiin ja
jalokiviin ja puuhailla koirien ja hevosten ja sellaisten seikkain kera
-- "Ja saammepa nähdä, herra Burning Daylight, mitä sinä ja minä voimme
tässä suhteessa tehdä", mutisi hän itsekseen; ja ääneen hän sanoi
Dedelle: --

"Te olette kelpo ratsastaja, neiti Mason. Ei mikään hevonen ole kyllin
hyvä teille, joka, vaikka olette nainen, osaatte noin ratsastaa. Ei,
pysykää vaan Bobin selässä, niin ratsastamme kivilouhokselle". Hän
nauroi. "Bob todenteolla huokasi, kun te viimeisen kerran löylytitte
sitä. Kuulitteko sitä? Ja näittekö, miten se laski jalkansa maahan --
juuri aivankuin olisi nähnyt edessään kiviseinän. Ja se on tarpeeksi
älykäs tietääkseen, että sama kiviseinä on aina oleva valmiina, jos se
yrittää juonitella."

Kun he iltapäivällä erosivat toisistaan Berkeleyn tiehaarassa,
ratsasti Daylight vähän matkan päässä kasvavien puiden luo, mistä hän
huomaamatta saattoi katsella Dedeä, kunnes tämä hävisi näkyvistä.
Palattuaan Oaklandiin vievälle tielle, juohtui hänen mieleensä
ajatus, joka sai hänet katuvan näköisenä irvistelemään. "Ja nyt
minun on kuin onkin pakko ostaa tuo kirottu kivilouhos", mutisi hän
itsekseen. "Mikään vähempi asia ei riitä tekosyyksi näillä kukkuloilla
kuljeksimiselleni."

Mutta kivilouhos menetti joksikin aikaa kaiken merkityksensä hänelle,
sillä seuraavana sunnuntaina hän ratsasti yksin. Dede kastanjanruskean
raudikon selässä ei tullutkaan tänä päivänä Berkeleyhin vievää
syrjätietä eikä tullut viikkoa myöhemminkään. Daylight oli
kärsimättömyydestä ja pettymyksestä suunniltaan, vaikka hän konttorissa
hillitsi itsensä. Hän ei huomannut Dedessa mitään muutosta ja koetti
olla itsekin näyttämättä mitään muutosta. Sama yksitoikkoinen
koneellinen työ jatkui, vaikka se nyt oli ärsyttävää ja oli vähällä
tehdä hänet hulluksi. Daylight oli tyytymätön maailmaan, joka ei
sallinut miehen käyttäytyä pikakirjoittajatartaan kohtaan niinkuin
kaikki miehet naisia kohtaan käyttäytyvät. "Mitä hyötyä on miljoonien
omistamisesta?" kysyi hän eräänä päivänä pöytäkalenterilta, kun Dede
sanelun päätyttyä poistui.

Kun kolmas viikko oli kulumassa loppuun ja uusi ikävä sunnuntai ole
odotettavissa, päätti Daylight puhua vaikka sen täytyikin tapahtua
konttorissa. Ja luonteensa mukaisesti hän kävi heti suoraan asian
ytimeen. Dede oli päättänyt työnsä ja keräili papereitaan ja kyniään
poistuakseen, kun Daylight sanoi: --

"Vielä yksi asia, neiti Mason, ja minä toivon, ettette pane pahaksenne,
jos olen suora ja puhun suuni puhtaaksi. Olette aina tuntunut
minusta järkevältä tytöltä, enkä luule, että loukkaannutte siitä,
mitä aijon sanoa. Tiedätte, kuinka kauan olette ollut toimistossa
-- jo vuosikausia, monta vuotta ainakin; ja tiedätte, että aina
olen käyttäytynyt teitä kohtaan moitteettomasti ja rehellisesti. En
ole milloinkaan ottanut itselleni vapauksia. Syystä, että olette
konttorissani, olen tässä suhteessa ollut tunnontarkempi kuin ellette
-- ellette olisi konttorissani -- te ymmärrätte. Mutta se ei estä minua
tuntemasta inhimillisesti. Olen yksinäinen mies -- älkää käsittäkö tätä
ystävällisyyden rukoukseksi. Aikomukseni on vaan selvittää teille,
miten paljon nuo kaksi ratsastusmatkaa teidän kanssanne merkitsivät
minulle. Ja nyt toivon, ettette pahastu kun kysyn teiltä, miksi ette
ole ollut ratsastamassa kahtena viime sunnuntaina?"

Hän vaikeni ja odotti hyvin innokkaana ja hämillään ja pieniä
hikikarpaloita kohosi hänen otsalleen. Dede ei heti puhunut ja Daylight
kulki huoneen poikki ja kohotti akkunaa.

"Olen ollut ratsastamassa", vastasi Dede, "toisella suunnalla."

"Mutta miksi...?" hän ei syystä tai toisesta täydentänyt kysymystään.
"Pyydän, olkaa suora minua kohtaan", pyysi hän. "Aivan yhtä suora kuin
minä olen teitä kohtaan. Miksi ette ratsastanut Piedmontin kukkuloilla?
Minä etsin teitä kaikkialta."

"Ja juuri senvuoksi en tullut sinne". Dede hymyili ja katsoi häntä
hetkisen suoraan silmiin, sitten hän loi alas katseensa. "Te käsitätte
kyllä, herra Hamish."

Daylight pudisti nyrpeästi päätään.

"Käsitän enkä käsitä. En ole tottunut kaupunkilaistapoihin. On asioita,
joita ei tarvitse tehdä ja joita minä en muista niinkauan kuin en halua
niitä tehdä."

"Mutta entä silloin, kun haluatte tehdä?" kysyi Dede nopeasti.

"Silloin minä teen niin." Näin sanoessaan hän puristi huulensa
lujasti yhteen, mutta seuraavalla hetkellä hän oli valmis korjaamaan
väitettään. "Se on, enimmäkseen minä teen niin. Mutta miksi ette voi
tehdä jotakin, missä ei ole mitään väärää ja mikä ei vahingoita ketään
-- kuten esimerkiksi tämä ratsastus."

Dede leikitteli hetkisen hermostuneesti kynällä ikäänkuin olisi
harkinnut vastaustaan ja Daylight odotti kärsivällisesti.

"Tämä ratsastus", alkoi hän, "ei ole oikein ihmisten mielestä.
Päättäkää itse. Te tunnette maailman. Te olette herra Hamish,
miljoonainomistaja -- --"

"Pelaaja", keskeytti Daylight tuimasti.

Dede nyökähytti hyväksyvästi päätään ja jatkoi:

"Ja minä olen pikakirjoittajattarena teidän konttorissanne -- --"

"Te olette tuhat kertaa minua parempi -- --" yritti Daylight
keskeyttää, mutta Dede keskeytti hänet vuorostaan.

"Ei ole siitä kysymys. Se on selvä ja yleinen pulma, joka täytyy ottaa
huomioon. Minä teen teille työtä. Eikä ole kysymys siitä, mitä te tai
minä ajattelemme, vaan mitä muut ihmiset ajattelevat. Eikä ole tarvis
kertoa teille sen enempää siitä. Te tiedätte itse."

Hänen kylmä, asiallinen puhetapansa oli ristiriidassa hänen
naisellisuutensa kanssa -- tai Daylight ainakin ajatteli niin
katsellessaan hänen vartalonsa kaarevia viivoja, povea, joka nousi ja
laski syvään -- ja punaa, jonka mielenliikutus oli kohottanut hänen
poskilleen.

"Olen pahoillani, että olen peloittanut teidät mielipaikoiltanne",
sanoi hän miltei tarkoituksettomasti.

"Te ette ole minua peloittanut", vastasi Dede hiukan tulistuneena. "En
ole typerä koulutyttö. Olen jo kauan pitänyt huolta itsestäni eikä
minua ole säikytetty. Olimme yhdessä kahtena sunnuntaina ja olen varma
siitä, etten pelännyt Bobia enkä teitä. Ei ole siitä kysymys. Osaan
pitää huolen itsestäni, mutta maailma tahtoo yhtäkaikki huolehtia
minusta. Siinä pulma. On kysymys siitä, mitä ihmiset sanoisivat,
jos minä ja työnantajani säännöllisesti tapaisimme toisemme ja
ratsastaisimme yhdessä kukkuloilla sunnuntaisin. Se on naurettavaa,
mutta niin se on. Voisin huomiota herättämättä ratsastaa jonkun
konttoristin kanssa, mutta teidän kanssanne -- en."

"Mutta ihmiset eivät tiedä eikä heidän tarvitse tietää", sanoi Daylight.

"Siten asia tavallaan pahenee, sillä silloin täytyy hiiviskellä
syrjäteitä ja tuntee koko ajan tekevänsä jotakin väärää. Minusta olisi
hienompaa ja uljaampaa julkisesti..."

"Tulla kanssani jonakin arkipäivänä ravintolaan syömään välipalaa",
sanoi Daylight arvaten hänen epätäydellisen todistelunsa tarkoituksen.

Dede nyökähytti päätään.

"En juuri sitä ajatellut, mutta niin se olisi. Minusta on parempi
tehdä peittelemättä jotakin, jonka jokainen tietää kuin tehdä jotakin
salaa ja pelätä, että se tulee ilmi. Eipä silti, että haluaisin tulla
kanssanne ravintolaan", lisäsi hän hymyillen, "mutta olen varma, että
ymmärrätte kantani."

"Miksi ette sitten ratsasta julkisesti ja rehellisesti kanssani
kukkuloilla?" kysyi Daylight.

Dede pudisti päätään ja Daylightin mielestä hän tuntui olevan
hieman pahoillaan. Ja äkkiä Daylight tunsi miltei hulluuteen saakka
kaipaavansa häntä.

"Kuulkaahan, neiti Mason, tiedän, ettette pidä siitä, että puhumme
asioista täällä konttorissa. En minäkään. Ei kai pidetä sopivana, että
mies puhuu pikakirjoittajattarensa kanssa muista kuin liikeasioista.
Tahdotteko ratsastaa kanssani ensi sunnuntaina niin puhumme asiasta
perusteellisesti ja teemme jonkunlaisen päätöksen. Siellä kukkuloilla
voimme puhua muustakin kuin liikeasioista. Arvelen, että tunnette
minua tarpeeksi tietääksenne, että olen moitteettoman rehellinen.
Minä -- minä kunnioitan ja pidän teitä arvossa, ja... ja muuta
sellaista, ja minä..." Hän oli alkanut puhua epäselvästi ja käsi, joka
lepäsi pöydän imupaperilla, vapisi nähtävästi. Hän koetti suistaa
mielenliikutuksensa. "Toivon sitä hartaammin kuin mitään ennen
elämässäni. Minä -- minä en voi sitä selittää, mutta niin se on.
Tahdotteko? -- Juuri ensi sunnuntaina? Huomenna?"

Hän ei aavistanut, että hikipisarat hänen otsallaan, hänen vapiseva
kätensä ja silminnähtävä tuskansa saivat etupäässä Deden taivutetuksi
vastahakoiseen myöntymykseen.



XIV LUKU.


"Tietysti on mahdotonta saada selville se, mitä joku tahtoo, siitä,
mitä hän sanoo". Daylight hipaisi ruoskallaan Bobin kapinallisia korvia
ja aprikoi tyytymättömänä juuri lausumiaan sanoja. Ne eivät sanoneet
sitä, mitä hän oli tarkoittanut. "Olette päättäväisesti sanonut,
ettette halua tavata minua enää ja olette ilmoittanut syynne, mutta
kuinka tiedän, että ne ovat teidän todelliset syynne. Kukaties, ette
halua seurustella kanssani, ettekä tahdo sanoa sitä pelosta, että
loukkaisitte minua. Ymmärrättekö? En mistään hinnasta maailmassa tahdo
tungetella kenenkään seuraan, joka ei minua suvaitse. Jos luulisin,
ettette enää haluaisi minua tavata, niin suorisin tieheni niin
nopeasti, ettette näkisi minua pölyltä."

Dede hymyili hänen sanoilleen, mutta jatkoi äänettömänä ratsastusta.
Ja tämä hymy, ajatteli Daylight, oli suloisin ja ihmeellisin hymy,
minkä hän milloinkaan oli nähnyt. Hän vakuutti itselleen, että se
erosi kaikista hymyilyistä, mitä Dede ennemmin oli hänelle antanut.
Niin hymyili se, joka hiukkasen häntä tunsi, se, joka hiukan tunsi
ystävyyttä häntä kohtaan. Tietysti oli se itsetiedotonta Deden
puolelta, koetti hän tyynnyttää itseään. Sellaista varmaan sattui
keiden tahansa kahden henkilön seurustelussa. Joku vieras, joku
liikemies, konttoristi, ken tahansa saisi muutaman satunnaisen
yhdessäolon jälkeen osakseen samanlaisia ystävyyden osoituksia.
Sellaista varmaan tapahtui, mutta kun Dede sen teki, teki se
häneen suuremman vaikutuksen; ja sitäpaitsi oli se niin suloinen
ja ihmeellinen hymy. Muut naiset, jotka hän oli tuntenut, eivät
milloinkaan olleet hymyilleet siten; hän oli varma siitä.

Se oli ollut onnellinen päivä. Daylight oli tavannut Deden Berkeleyn
syrjätiellä ja he olivat ratsastaneet monta tuntia yhdessä. Vasta
nyt, kun päivä jo oli päättymässä ja kun he lähenivät Berkeleyn tien
veräjää, oli Daylight ottanut puheeksi tärkeän kysymyksen.

Dede alotti vastauksensa hänen viimeiseen väitteeseensä ja Daylight
kuunteli kiitollisena.

"Mutta otaksukaa, otaksukaa vain, että ilmoittamani syyt ovat ainoat?
-- ettei ole ollenkaan kysymys siitä haluanko oppia teitä tuntemaan?"

"Silloin minä ahdistan teitä kuten Sam Scratch", sanoi Daylight
nopeasti. "Koska, nähkääs, olen aina huomannut, että ihmiset, jotka
ovat taipuvaiset johonkin, ovat paljon vilpittömämmät kuullessaan,
että asia on päätetty. Mutta jos teillä on tuo toinen syy, ellette
te halua tutustua minuun, ja jos -- jos, no, jos te ajattelette,
ettei minun tunteitani pidä loukata siitä syystä, että teillä on hyvä
paikka konttorissani..." Tällöin pelkän mahdollisuuden ajatteleminen
täytti hänet pelolla, että se olikin todellisuus, ja hän kadotti
perustelujensa langan. "No, oli miten oli, teidän tarvitsee vain lausua
sana ja minä katoan. Enkä ole loukkaantunutkaan; ajattelen vain, että
minulla on ollut huono onni. Siis olkaa rehellinen, neiti Mason, ja
sanokaa, onko tämä syy -- miltei olen varma siitä, että niin on laita."

Dede katsahti häneen silmät äkkiä hiukan kosteina ja näytti puolittain
loukkaantuneelta, puolittain suuttuneelta.

"Oi, mutta tämä ei ole kaunista", huudahti hän. "Minun täytyy joko
valhetella teille ja loukata teitä päästäkseni teistä eroon tai luopua
suojastani sanomalla teille totuuden, sillä silloin te, kuten itse
sanoitte, aijotte ahdistaa minua."

Hänen poskensa punottivat, hänen huulensa vapisivat, mutta hän tuijotti
Daylightia suoraan silmiin.

Daylight hymyili tyytyväisenä.

"Olen todella iloinen, neiti Mason, todella iloinen noista sanoista."

"Mutta ne eivät hyödytä teitä", jatkoi Dede kiireesti. "Ne eivät
hyödytä teitä. Älkää luulkokaan. Tämä on viimeinen ratsastusretkemme,
ja... tuossa on portti."

Hän ratsasti tammansa portin ääreen, kumartui, avasi säpin ja ratsasti
aukenevasta portista.

"Ei, ette saa tulla", sanoi hän kun Daylight yritti seuraamaan häntä.

Nöyränä ja tottelevaisena Daylight peräytyi ja portti sulkeutui heidän
välillään. Mutta he eivät olleet vielä puhuneet loppuun sanottavaansa
ja Dede pysähtyi.

"Kuulkaa, neiti Mason", sanoi Daylight matalalla äänellä, joka
vavahteli vilpittömyydestä. "Tahdon vakuuttaa teille muuatta seikkaa.
Ei ole tarkoitukseni pettää teitä. Pidän teistä, kaipaan teitä, enkä
milloinkaan elämässäni ole ollut totisemmalla mielellä. Aikeissani ei
ole mitään väärää. Aikomukseni ovat kunnialliset -- --"

Mutta Deden kasvojen ilme sai hänet pysähtymään. Tämä oli vihainen ja
nauroi samalla.

"Ne olivat vihoviimeiset sanat, mitkä teidän piti sanoa", huudahti
Dede. "Ne muistuttavat avioliittotoimistoa: aikeet täysin kunnialliset;
tarkoitus avioliitto. Mutta en ansainnut sen parempaa. Tätä te kai
sanotte ahdistamiseksi Sam Scratchin lailla."

Daylightin nahanvärinen hipiä oli vaalennut kaupungissa, joten
veriaalto kuulsi punaisena noustessaan niskaan ja levitessään
kasvoille. Daylight ei suuressa onnettomuudessaan aavistanut, että Dede
tällä hetkellä katsoi häneen ystävällisemmin kuin kertaakaan ennen tänä
päivänä. Hän ei ollut ennen nähnyt suurten ikämiesten punastuvan kuin
koulupojat ja hän jo katui äkillistä ilkeyttään.

"Katsokaas, neiti Mason", alkoi Daylight ensin hitaasti ja hapuillen,
mutta sitten yhä nopeammin. "Olen karkeatapainen mies, tiedän sen
kyllä, ja tiedän, etten paljoakaan tiedä maailman menoista. En ole
harjaantunut käyttämään kauniita sanoja. En ole milloinkaan kosinut,
enkä ole milloinkaan rakastanutkaan -- enkä tiedä, miten silloin
on meneteltävä. Ette saa takertua houkkiomaisiin sanoihini, vaan
oppikaa tuntemaan mies, joka on sanojen takana. Se mies olen minä
ja tarkoitukseni on vilpitön, vaikken tiedäkään, miten sen teille
selvittäisin."

Dede Mason oli vilkas kuin lintu ja siirtyi nopeasti mielialasta
toiseen; ja nyt hän oli täynnä katumusta ja sovittamishalua.

"Suokaa anteeksi nauruni", sanoi hän portin toiselta puolen. "En
todella aikonut nauraa. Se tuli vallan tahtomattani, olin niin
hämmästynyt ja loukkaantunutkin, Nähkääs, herra Hamish, en ole..."

Hän vaikeni äkkiä epäröiden täydentää ajatusta, jonka hän
vilkkaudessaan oli alottanut.

"Tarkoitatte, ettette ole tottunut sellaiseen kosintaan", sanoi
Daylight. "Näin se käy: Hyvää päivää, hauska tutustua, suostutteko
tarjoukseeni."

Dede nyökähytti päätään ja purskahti nauruun, johon Daylight yhtyi ja
joka karkoitti nolouden tunteen. Daylightin rohkeus kasvoi nauraessa ja
hän rupesi nyt kylmäverisemmin ja maltillisemmin ajamaan asiaansa.

"Siinä näette. Teillä on kokemusta näissä asioissa. En epäile, että
teitä on monta kertaa kosittu. No, minä en ole milloinkaan ketään
kosinut ja olen kuin kala kuivalla maalla. Sitä paitsi ei tämä ole
kosimista. Tämä on epätavallinen asema, siinä kaikki, ja minä olen
ahdingossa. Minulla on kylliksi paljon hevostuntemusta tietääkseni,
ettei otaksuta miehen esittävän avioliittoa tytön kanssa syyksi,
minkä vuoksi tahtoo seurustella hänen kanssaan. Ja juuri siksi
minä olen pulassa. Ensiksikin, minä en voi seurustella kanssanne
konttorissa. Toiseksi, te sanotte, ettette tahdo tavata minua konttorin
ulkopuolella. Kolmanneksi syyksi te sanotte sen, että ihmiset juoruavat
syystä, että te olette minun konttorissani. Neljänneksi, minun täytyy
saada seurustella kanssanne ja minun täytyy saada teidät uskomaan,
että tarkoitukseni ovat oikeat ja vilpittömät. Viidenneksi, te olette
toisella puolen veräjää valmiina lähtemään ja minä olen toisella puolen
veräjää aivan toivottomana ja koetan sanoa jotakin, joka saisi teidät
muuttamaan mielenne. Kuudenneksi, minä sanoin sanottavani. Ja nyt minä
toivon, että te olette muuttanut mieltänne."

Ja kuunnellessaan häntä, nähdessään hänen totiset, levottomat
kasvonsa ja kuullessaan hänen koruttomat, arkipäiväiset sanansa,
jotka vain tekivät hänen totisuutensa huomattavammaksi ja tekivät
silmiinpistävämmäksi eron hänen ja kaikkien niiden keskinkertaisten
miesten välillä, jotka Dede oli tuntenut, unohti hän lopulta kuunnella
ja vaipui omiin ajatuksiinsa. Voimakkaan miehen rakkaus kiehtoo aina
tervesieluista naista ja katsellessaan suljetun veräjän yli Daylightia,
tunsi Dede voimakkaammin kuin milloinkaan sen tenhovoiman. Tosin ei
hänellä ollut kaukaisintakaan aikomusta mennä naimisiin Daylightin
kanssa -- monet syyt estivät häntä siitä; mutta saattoihan hän hiukan
enemmän seurustella hänen kanssaan. Daylight ei suinkaan ollut
hänelle vastenmielinen. Päin vastoin Dede piti hänestä, oli pitänyt
hänestä siitä päivästä lähtien, kun oli ensikerran nähnyt hänen
laihat intiaanin-kasvonsa ja hänen säkenöivät intiaanin-silmänsä. Hän
oli miesten mies muissakin suhteissa kuin erinomaisten lihaksiensa
puolesta. Olihan hän monien seikkailujen sankari, tämä miehekäs,
hienostumaton Pohjanperän seikkailija, tämä monien sankaritekojen ja
monien miljoonien mies, joka oli tullut napaseudulta kamppailemaan niin
mestarillisesti Etelän miesten kanssa.

Hurja kuin punainen intiaani, pelaaja ja irstailija, mies, jolla ei
ollut moraalia ja jonka kostonhimo ei milloinkaan saanut kyllikseen.
Mies, joka polki kasvoihin kaikkia niitä, jotka vastustivat --
niin, hän tiesi kyllä kaikki hänen raskauttavat nimensä. Mutta
hän ei pelännyt häntä. Hänen nimeensä sisältyi muutakin. _Burning
Daylight_ herätti eloon muullaisiakin mielikuvia. Niistä kerrottiin
sanomalehdissä, aikakauskirjoissa ja kirjoissa Klondikesta. Kaiken
kaikkiaan sisältyi _Burning Daylight_-nimeen niin paljon -- sellaista,
mikä sai joka naisen mielikuvituksen liikkeelle, niinkuin se sai hänen,
Deden, mielikuvituksen liikkeelle, kun hän veräjän poikki kuunteli
hänen kaihoavaa ja intohimoista puhettaan. Dede oli nainen ja hänellä
oli naisen sukupuoliturhamaisuus ja tätä turhamaisuutta hiveli ajatus,
että sellainen mies hädässään kääntyi hänen puoleensa.

Ja vielä muutakin liikkui hänen mielessään -- väsymyksen ja
yksinäisyyden tunteita; tuhansia epäselviä tunteita ja vielä
epäselvempiä mielijohteita. Hän tunsi suurta kiusausta ratsastaa tämän
miehen kanssa kukkuloilla. Eihän se milloinkaan muuttuisi muuksi, sillä
hän oli varma siitä, ettei hän milloinkaan voisi jakaa Daylightin
elämää. Toisaalta ei häntä kiusannut mikään tavallinen naisellinen
pelko eikä arkuus. Hän ei milloinkaan epäillyt, ettei kaikissa
olosuhteissa voisi huolehtia itsestään. Mikseikä siis? Olihan se
kuitenkin niin pieni seikka.

Hänen elämänsä oli jokapäiväistä ja ikävää. Hän näki kuin
kuvaelma-sarjana erakko-elämänsä vierivän ohitseen: kuusi päivää
viikossa konttorissa ja kulkien edes takaisin lautalla; tunnit ennen
maatamenoa, jotka hän kuin varkain käytti pianonsoittoon, vaatteittensa
ompelemiseen ja korjaamiseen; kaksi iltaa viikossa, jolloin hän salli
itselleen seuraelämän huvituksia; muut varkain anastetut hetket ja
lauvantai-iltapäivä, jonka hän vietti veljensä luona sairaalassa;
ja seitsemäs päivä, sunnuntai, hänen virkistyspäivänsä, jonka hän
vietti Mabin selässä kukkuloilla. Mutta hänen täytyi ratsastaa yksin.
Monet naisylioppilaat olivat koettaneet ratsastaa, mutta vietettyään
sunnuntain tai pari vuokrattujen hevoskaakkien selässä, olivat he
menettäneet halunsa. Madeline oli ostanut oman hevosen ja ratsastanut
innokkaasti muutaman kuukauden, mutta oli sitten mennyt naimisiin ja
poistunut Etelä-Kaliforniaan. Aikojen kuluessa kävi yksitoikkoiseksi
aina ratsastaa yksin. Hän oli niin poikamainen, tuo suuri
miljoonanomistaja-jättiläinen, jota puolet San Fransiskon rikkaista
miehistä pelkäsi. Niin poikamainen! Hän ei ollut milloinkaan aavistanut
hänen luonteensa tätä puolta.

"Miten joutuvat ihmiset naimisiin?" jatkoi Daylight puhettaan. "No,
ensiksikin he tapaavat toisensa; toiseksi, mieltyvät toistensa
ulkomuotoon; kolmanneksi, tutustuvat toisiinsa; ja neljänneksi, menevät
naimisiin tai ei, riippuen siitä, miten he pitävät toisistaan opittuaan
tuntemaan toisensa. Mutta en käsitä, miten meillä on mahdollisuus saada
selville pidämmekö toisistamme, ellemme itse luo tätä mahdollisuutta."

Äkkiä Deden mieliala muuttui ja asema tuntui hänestä naurettavalta
ja eriskummalliselta. Häntä halutti nauraa -- ei vihaisesti
eikä hysteerisesti, vaan ainoastaan hilpeästi. Se oli niin
hullunkurista. Hän itse, pikakirjoittajatar, hän, kuuluisa ja mahtava
miljoonanomistaja ja heidän välissään veräjä, jonka yli vyöryivät hänen
todistelunsa siitä, miten ihmiset tutustuvat toisiinsa ja menevät
naimisiin. Olihan asema mahdoton. Nämät salaiset kohtaukset kukkuloilla
lakkaisivat. He eivät missään konttorin ulkopuolella tapaisi toisiaan.
Ja jos Daylight näin ollen koettaisi konttorissa kosia häntä,
menettäisi hän hyvin edullisen paikan ja siihen juttu loppuisi. Sitä ei
ollut hauska ajatella, mutta hän oli huomannut, että miehet, etenkin
kaupungeissa, olivat kaikkea muuta kuin hienotunteisia. Hän ei ollut
vuosikausia tehnyt työtä elatuksekseen menettämättä monta harhaluuloa.

"Emme piileskele ratsastusretkillämme", selitti Daylight. "Ratsastamme
niin rohkeasti kuin haluatte ja jos joku näkee meidät, niin nähköön,
Jos he juoruavat -- no, niin kauvan kuin omatuntomme on puhdas, ei
meidän tarvitse kiusata itseämme. Suostukaa ja Bobilla on selässään
maailman onnellisin mies."

Dede pudisti päätään, hillitsi tammaa, joka kärsimättömänä tahtoi
kotiin, ja katsoi merkitsevästi piteneviin varjoihin.

"On myöhä jo", sanoi Daylight, "emmekä ole tulleet mihinkään
ratkaisuun. Vielä yksi sunnuntai -- se ei ole paljon pyydetty --
tehdäksemme lopullisen päätöksen."

"Meillä on ollut koko tämä päivä", sanoi Dede. "Mutta me rupesimme
liian myöhään sitä pohtimaan. Ensi kerralla ryhdymme siihen
aikaisemmin. Voin sanoa teille, että tämä on minulle vakava ja tärkeä
ehdotus. Luvatkaa siis ensi sunnuntaina?"

"Eivätkö miehet milloinkaan ole rehellisiä?" kysyi Dede. "Tiedätte
varsin hyvin, että ensi sunnuntailla tarkoitatte monena sunnuntaina."

"No luvatkaa sitten monena sunnuntaina", huusi Daylight
häikäilemättömästi ja Dede ajatteli, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt
häntä kauniimpana. "Sanokaa se sana. Vain se sana. Ensi sunnuntaina
kivilouhoksella..."

Dede kokosi ohjat käteensä lähtövalmisteluksi.

"Hyvää yötä", sanoi hän, "ja -- --"

"Kyllä", kuiskasi Daylight ja hänen äänessään oli tuskin tuntuva
käskevä väre.

"Kyllä", sanoi Dede hiljaisella mutta selvällä äänellä, Samassa hän
kiihoitti tamman raviin ja ratsasti tietä alaspäin katsahtamatta
kertaakaan taakseen, kiinteästi aprikoiden omia tunteitaan. Vaikka
hänen teki mieli kieltää -- ja viime hetkeen saakka hän oli päättänyt
kieltää -- olivat hänen huulensa kuitenkin lausuneet myöntymyksen.
Tai näytti ainakin siltä kuin olisi hän myöntynyt vain huulillaan.
Hän ei ollut aikonut myöntyä. Miksi hän siis oli myöntynyt? Hänen
ensi hämmästyksensä ja ihmettelynsä niin täysin harkitsemattomasta
teosta muuttui säikähdykseksi, kun hän mietti sen seurauksia. Hän
tiesi, ettei Burning Daylight ollut mies, joka tyytyi vähään ja että
hän teeskentelemättömyydestään ja poikamaisuudestaan huolimatta oli
itse asiassa voimakas, miehekäs olento ja että hän oli vannoutunut
tulevaisuudelle, josta välttämättä tulisi jännittävä ja myrskyinen.



XV LUKU.


Elämä konttorissa jatkui jotenkin samaan tapaan kuin ennenkin. He
eivät milloinkaan sanalla tai katseella ilmaisseet, että asema oli
mitenkään entisestä muuttunut. Joka sunnuntai he sopivat, missä
seuraavana sunnuntaina kohtaisivat; tähän he eivät milloinkaan
puuttuneet konttorissa. Daylight oli tarkka ja ritarillinen tässä
suhteessa. Hänelle tuotti ehtymätöntä iloa nähdä Dede työssä. Hän ei
kuitenkaan käyttänyt tätä väärin viivyttämällä sanelua tai määräämällä
ylimääräistä työtä, joka olisi pidättänyt Dedeä kauvemmin hänen
silmiensä edessä. Mutta hänen rakkautensa rehelliseen peliin voitti
sellaisen itsekkäisyyden. Häntä olisi hävettänyt käyttää hyväkseen
aseman satunnaisia etuja. Rakkaus oli hänelle korkeampaa kuin pelkkää
omistamista. Hän tahtoi tulla oman itsensä vuoksi rakastetuksi.

Vaikka Daylight olisi ollut kaikkein taitavin juonienpunoja, ei hän
olisi voinut noudattaa viisaampaa menettelytapaa. Dede muistutti lintua
yksilöllisessä vapaudenrakkaudessaan, joka ei sietänyt vaatimalla
vaatimista eikä pakkoa tunneseikoissa, ja siksi hän piti suuressa
arvossa Daylightin hillittyä käytöstä. Hän teki sen itsetietoisesti,
mutta syvemmällä hänen itsetiedottomassa olemuksessaan olivat sen
vaikutukset huomaamattomina kuin hienot hämähäkinkudokset. Aivan
huomaamatta Daylightin personallisuuden verkko kietoutui hänen
ympärilleen. Lanka langalta nämät salaiset ja aavistamattomat siteet
vahvistuivat. Kukaties ne juuri olivat saaneet Deden sanomaan kyllä,
kun hän oli aikonut sanoa ei. Ja kukaties hän samaten tulevaisuudessa
jossakin tärkeämmässä vaiheessa huolimatta terveen järjen ohjeista
antaisi toisenkin suostumuksen, jota ei ollut aikonut antaa.

Daylightin yhä kasvavasta tuttavallisuudesta Deden kera oli muiden
muassa se hyvä seuraus, ettei Daylight uskaltanut juoda niin paljon
kuin ennen. Hänen alkoholin himonsa oli vähentynyt niin, että hän
lopulta itsekin huomasi. Tavallaan oli Dede itse välttämätön este.
Häntä ajatteleminen vaikutti kuin cocktail. Tai jossain määrin hän
vastasi vissiä cocktailmäärää. Hänen luonnottoman kaupunkielämänsä
jännitys ja kiihkeä liikepelinsä oli tehnyt hänestä säännöllisen
juomarin. Saadakseen huojennusta ankarasta jännityksestä täytyi hänen
aina rakentaa unohduksen muuri ja Dede oli osana tässä muurissa. Hänen
personallisuutensa, hänen naurunsa, hänen äänensä väreet, mahdottomat
kultaiset välähdykset hänen silmissään, valoleikki hänen hiuksissaan,
hänen vartalonsa muodot, hänen pukunsa, hänen liikkeensä hevosen
selässä -- kaikki tämä, joka oli syöpynyt Daylightin mieleen, sai hänet
jättämään juomatta monta cocktailia tai skotlantilaista whiskyä soodan
kera.

Huolimatta heidän päätöksestään, olivat heidän kohtauksensa kuitenkin
jokseenkin salaisia. Itse asiassa he tapasivat toisiaan varkain. He
eivät uljaasti ratsastaneet yhdessä koko maailman nähden. Päinvastoin
he aina kohtasivat syrjäisillä teillä, Dede ratsasti Berkeleyhin vievää
syrjätietä ja Daylight tuli häntä puolitiessä vastaan. He ratsastivat
vain vähäliikkeisiä teitä pitkin kirkkoon menevien maalaisten ohitse,
jotka tuskin olisivat tunteneet Daylightiakaan hänen kuvistaan
sanomalehdissä.

Daylight huomasi pian, että Dede oli hyvä hevosnainen -- ei ainoastaan
hyvä ratsastaja, vaan kestäväkin. Muutamina päivinä he ratsastivat
kuusikymmentä, seitsemänkymmentä, jopa kahdeksankymmentäkin
peninkulmaa; eikä Daylight milloinkaan valittanut päivää liian
pitkäksi eikä -- mikä Daylightin mielestä oli mainio puoltolause --
väsyttävimmänkään päivän jälkeen kastanjanruskean raudikon selässä
ollut pienintäkään haavaa. "Siinä vasta on tyttö", kuului Daylightin
kaavamainen, mutta aina innostunut arvostelu.

He oppivat paljon tuntemaan toisiaan näinä pitkinä keskeytymättöminä
ratsastusretkinä. Heillä ei ollut paljon muuta puhuttavaa kuin
itsestään ja samalla kuin Dede sai hyvän käsityksen napaseudun
ponnistuksista ja kullankaivuusta, sai Daylight yhä selvemmän kuvan
Dedestä. Dede kertoi seikkaperäisesti elämästä maatilalla, jutteli
hevosista ja koirista ja ihmisistä ja asioista, kunnes Daylight oli
näkevinään hänen kasvinaikansa ja kotinsa ilmielävinä edessään. Hän
kertoi myös isänsä vararikosta ja kuolemasta, jolloin hänen oli
täytynyt keskeyttää opintonsa yliopistossa ja ottaa paikka konttorissa.
Myöskin veljestään hän puhui ja pitkällisistä ponnistuksistaan saada
tämä terveeksi ja nyt heikkenevistä toiveistaan. Daylight arveli, että
oli helpompaa kuin oli aavistanutkaan oppia häntä ymmärtämään, vaikka
hän aina tajusi sen, että kaiken sen takana ja alla, mitä hän Dedestä
tiesi, oli salaperäinen ja oikukas nainen ja sukupuoli. Hän tunnusti
nöyrästi itselleen, että siinä oli kartoittamaton ja rajaton meri,
josta hän ei tiennyt mitään ja jota hänen kuitenkin täytyi jotenkuten
purjehtia.

Hänen ainainen naispelkonsa oli aikaansaanut sen, ettei hän ymmärtänyt
naisia, ja se oli estänyt häntä koettamastakaan heitä ymmärtää. Dede
hevosenselässä, Dede poimimassa unikoita aurinkoisella mäenrinteellä,
Dede, joka nopein pikakirjoituspiirroin pani hänen sanelunsa paperille
-- tämän kaiken hän käsitti. Mutta hän ei tuntenut Dedeä, joka
niin nopeasti siirtyi mielialasta toiseen, Dedeä, joka kivenkovaan
kieltäytyi ratsastamasta hänen kanssaan ja sitten äkkiä myöntyi, Dedeä,
jonka silmissä kultainen välke kisaili ja kuiski käskyjä ja viestejä,
jotka eivät olleet hänen korviaan varten. Kaikessa tällaisessa hän näki
sukupuolen häämöittävät syvyydet, tunnusti niiden tenhon ja piti niitä
käsittämättöminä.

Dedessä oli toinenkin puoli, jonka suhteen hän tiesi olevansa
tietämätön. Dede oli lukenut paljon ja hänellä oli tuota
salaperäistä ja peloittavaa "sivistystä". Ja kuitenkaan ei hänen
alituiseksi kummastuksekseen tämä sivistys koskaan tuppautunut
heidän keskusteluihinsa. Dede ei milloinkaan puhunut kirjoista eikä
taiteesta eikä senkaltaisista aiheista. Hän oli miltei yhtä koruton ja
luonnollinen kuin Daylight itse. Hän piti raittiista ulkoilmaelämästä,
hevosista ja kukkuloista, auringonpaisteesta ja kukista. Daylightille
oli kasvikunta täällä osittain outo ja Dede opasti häntä, näytti
hänelle eri tammilajit, tutustutti hänet madronoon ja manzanitaan,
opetti hänelle lukemattomien villien kukkien, pensaiden ja
sananjalkojen nimet, elintavat ja kasvupaikat. Deden kirkkaat silmät,
jotka olivat harjaantuneet metsässä ja joilta vähän jäi huomaamatta,
ihastuttivat Daylightia. Eräänä päivänä he koetteeksi päättivät katsoa,
kumpi heistä keksisi enemmän linnunpesiä. Ja Daylight, joka aina oli
ylpeillyt teräväksi harjaantuneesta huomiokyvystään, huomasikin olevan
vaikeata pysyä voitolla. Päivän päätyttyä oli Daylight vain kolme
pesää edellä. Daylight onnitteli häntä ja sanoi, että syynä hänen
menestykseensä oli se, että hän itsekin oli lintu ja että hänellä oli
linnun kirkas katse ja vilkkaat liikkeet.

Mitä enemmän Daylight oppi Dedeä tuntemaan, sitä enemmän tässä
hänen mielestään oli linnun ominaisuuksia. Siitä syystä Dede
myös piti ratsastamisesta, päätteli hän. Se muistutti lähinnä
lentoa. Unikkoketo, sananjalkojen kattama vuorisola, poppelirivi
kapealla tiellä, ruskeankeltainen kukkulanrinne, etäinen,
auringonpaisteinen vuorenhuippu -- kaikki tämä sai hänet puhkeamaan
nopeisiin ilonhuudahduksiin, jotka Daylightin mielestä olivat kuin
laulunhyrähdyksiä. Dede iloitsi pikkuseikoista ja hän näytti aina
laulavan. Vakavammissakin asioissa hän muistutti lintua. Kun hän
ratsasti Bobilla ja kamppaili tämän erinomaisen hevosen kanssa
yliherruudesta, olivat kotkan ominaisuudet hänessä silmiinpistävimpinä.

Nämät Deden pienet nopeat ilonhuudahdukset olivat Daylightille
ilon lähteitä. Hän iloitsi Deden ilosta, hänen silmänsä olivat
yhtä hartaasti kiintyneinä Deden silmiin, kuin Deden silmät olivat
kiintyneinä hänen mielenkiintonsa esineeseen. Deden avulla hän oppi
paremmin käsittämään luontoa ja luonnon kauneutta. Dede näytti
hänelle maisemassa värejä, joita hän ei milloinkaan ollut luullut
olevan olemassakaan. Hän oli tuntenut vain päävärit. Kaikki punaiset
värit olivat punaista. Musta oli mustaa ja ruskea oli ruskeaa kunnes
se muuttui keltaiseksi, jolloin se ei enää ollut ruskeaa. Hän oli
aina luullut, että purppura oli punaista, jokseenkin verenväristä,
kunnes Dede opetti hänelle muuta. Kerran he ratsastivat pitkin
korkean kukkulan reunaa, missä tuulentuomista siemenistä kasvaneet
unikot helottivat heidän hevostensa polvien ympärillä ja Dede tuli
haltioihinsa nähdessään ääriviivat eri etäisyyksien päässä. Hän laski
niitä seitsemän ja Daylight, joka oli koko ikänsä katsellut maisemia,
sai ensi kerran tietää, mitä oli "etäisyys". Tämän jälkeen ja aina
hän katsoi luontoon silmillä, jotka näkivät enemmän ja hän löysi
iloa katsellessaan purppuraisia kesäusvia, jotka vaippoivat etäisten
kukkulain huiput.

Mutta kaiken lävitse kulki rakkauden kultainen lanka. Ensin oli
Daylight tyytyväinen, kun sai ratsastaa Deden kanssa ja olla
toverillisessa suhteessa häneen; mutta hänen himonsa ja tarpeensa olla
Deden läheisyydessä kasvoivat. Mitä enemmän hän oppi Dedeä tuntemaan,
sitä kalliimmaksi tämä hänelle kävi. Jos Dede olisi ollut umpimielinen
ja ylpeä häntä kohtaan tai ollut pelkkä nauraa-kikattava, teeskentelevä
naisolento, olisi ollut toista. Sen sijaan Dede hämmästytti häntä
luonnollisuudellaan ja toverillisuudellaan. Tämä jälkimäinen oli
odottamatonta hänelle. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt sitä puolta
naisessa. Nainen leikkikalu; nainen, verenimijä; nainen välttämätön
vaimo ja suvun jälkeläisten äiti -- muuta hän ei ollut naisessa nähnyt.
Mutta nainen toverina, leikkitoverina, ilotoverina -- tällä oli Dede
häntä hämmästyttänyt. Ja mitä enemmän hyviä puolia hän Dedessä keksi,
sitä tulisempana hehkui hänen rakkautensa, joka itsetiedottomasti
väritti hänen äänensä hyväileväksi ja sytytti merkkitulia hänen
silmiinsä. Eikä se jäänyt Dedeltä huomaamatta, mutta kuten niin moni
nainen ennen häntä, luuli hän voivansa leikkiä tulella ja välttää sen
luonnollisen seurauksen, tulipalon.

"Talvi lähenee", sanoi Dede surullisesti ja tarkoituksella, "ja sitten
täytyy jättää ratsastaminen."

"Mutta minun täytyy saada samaten tavata teitä talvellakin", sanoi
Daylight nopeasti. Dede pudisti päätään.

"Olemme olleet hyvin onnelliset", sanoi hän ja katsoi Daylightia
lujasti suoraan silmiin. "Muistan teidän hullunkuriset todisteenne
miksi ihmiset tutustuvat toisiinsa; mutta se ei johda mihinkään, ei
saata. Tunnen itseni liian hyvin voidakseni erehtyä".

Hänen kasvonsa olivat totiset, niistä näkyi selvästi, ettei hän olisi
tahtonut loukata, ja hänen silmänsä olivat järkähtämättömät, mutta
niissä oli kultaiset valot -- sukupuolen syvyydet, joihin Daylight nyt
vallan pelotta katsoi.

"Olen ollut oikein kiltti", julisti Daylight. "Enkö teidänkin
mielestänne. Saatan sanoa teille, että se on kyllä ottanut kovalle.
Ajatelkaa vaan. En ole kertaakaan sanonut teille sanaakaan rakkaudesta
ja kuitenkin olen koko ajan teitä rakastanut. Se on vaikeata miehelle,
joka on tottunut kulkemaan omia teitään. Kun on työnteko kysymyksessä,
en minä siekaile. Ja kuitenkin olen teidän edessänne lauhkea kuin
lammas. Luulen, että tämä on todisteena siitä, miten paljon teitä
rakastan. Luonnollisesti haluan mennä kanssanne naimisiin. Olenko
sanonut teille sanaakaan siitä? En tavuakaan, en henkäystäkään.
Olen ollut tyyni ja kiltti, vaikka tämä tyynenä pysyminen on ollut
aika-ajoin tehdä minut sairaaksi. En ole kosinut teitä. En kosi teitä
nytkään. Eipä silti, ettette te tyydyttäisi minua. Tiedän varmasti,
että te olette minulle sopiva vaimo. Mutta tunnetteko te minua
tarpeeksi tietääksenne oman mielenne." Hän kohautti olkapäitään. "Minä
en tiedä, enkä pidä sitä todennäköisenä. Teidän täytyy varmasti tietää,
voitteko uskoa minulle elämänne vai ettekö voi, ja minä pelaan hidasta
ja maltillista peliä. En tahdo hätiköimällä pilata peliäni."

Tällaista rakkauden tunnustusta ei Dede vielä milloinkaan ollut
kuullut. Sen tulisuuden puute tuotti hänelle pettymyksen, jonka hän
saattoi karkoittaa vain muistamalla, miten Daylightin käsi kerran oli
vavissut, ja muistamalla intohimoa, jonka juuri tänäpäivänä ja joka
päivä oli nähnyt hänen silmissään tai kuullut hänen äänessään. Sitten
muisti hän vielä, mitä Daylight joitakuita viikkoja takaperin oli
sanonut hänelle: "Tokko te tiedättekään mitä on kärsivällisyys", oli
hän sanonut ja kertonut hänelle oravien ampumisesta silloin kun hän ja
Elijah Davis olivat nähneet nälkää Stewart-joella.

"Näette siis", sanoi Daylight, "että meidän on juuri tehdäksemme
rehelliset kaupat seurusteltava toistemme kanssa hiukan enemmän. On
luultavinta, ettette te ole vielä selvillä tunteistanne -- --"

"Mutta minä olen selvillä", keskeytti Dede. "En uskaltaisi rakastua
teihin. En löytäisi onnea teidän rinnallanne. Pidän teistä, herra
Hamish, mutta siitä ei milloinkaan voi tulla mitään sen enempää".

"Te ajattelette niin siksi, ettette pidä elämäntavastani", sanoi
Daylight ja ajatteli itsekseen huomiotaherättäviä automobiiliajoja ja
irstailijan mainetta, jolla sanomalehdet olivat häntä kunnioittaneet --
ajatteli tätä ja aprikoi, kieltäisikö Dede tyttömäisestä kainoudesta
tietävänsä tästä mitään.

Hänen hämmästyksekseen oli Deden vastaus suora ja taipumaton.

"Ei, en pidä siitä."

"Tiedän, että olen ollut hiukan raju noissa automobiili-ajoissa, joista
on kerrottu sanomalehdissä", alotti Daylight puolustuspuheensa, "ja
että olen seurustellut vallattomien veikkojen kanssa -- --"

"En tarkoita sitä", sanoi Dede, "vaikka tiedän senkin enkä voi sanoa
pitäväni siitä. Mutta en pidä elämästänne yleensä, toimestanne. On
naisia, jotka saattavat mennä naimisiin teidän kaltaisenne miehen
kanssa ja tulla onnelliseksi, mutta minä en saata. Mitä enemmän
olisin rakastunut sellaiseen mieheen, sitä onnettomammaksi tulisin.
Onnettomuuteni tekisi vuorostaan miehenikin onnettomaksi. Minä
pettyisin ja saisin hänet pettymään, vaikkei hän olisi niin onneton,
koska hänellä yhä olisi liikeasiansa."

"Toimeni!" ihmetteli Daylight. "Mitä pahaa on siinä? Minä hoidan
liike-asiani rehellisesti ja moitteettomasti. En käytä mitään
salateitä, jota ei voida sanoa useimman liikkeen hoidosta, olipa sitten
kysymyksessä suuret yhtiöt tai pettävät, valhettelevat vähäpätöiset
kamasaksat. Noudatan rehellisesti pelin sääntöjä enkä valhettele enkä
petä enkä syö sanaani."

Dede tervehti helpoituksentunteella uutta keskustelun vaihetta ja
tilaisuutta saada puhua suunsa puhtaaksi.

"Muinaisessa Kreikassa", alkoi hän opettavaisesti, "pidettiin kunnon
kansalaisena sitä, joka rakensi taloja, istutti puita -- --." Hän
ei täydentänyt johdantoaan, vaan veti reippaasti johtopäätöksen.
"Kuinka monta taloa olette te rakentanut? Kuinka monta puuta olette te
istuttanut?"

Daylight pudisti päätään epätietoisena, sillä hän ei käsittänyt Deden
todistelujen tarkoitusta.

"No niin", jatkoi Dede, "kaksi talvea sitten te saitte aikaan pulan
hiilimarkkinoilla."

"Vain San Fransiskossa", irvisteli Daylight sitä muistellessaan, "vain
San Fransiskossa. Ja minä käytin hyväkseni lakkoa brittiläisessä
Columbiassa."

"Mutta te ette itse ollut kaivamassa tätä hiiltä. Kuitenkin te
kohotitte hinnan neljällä dollarilla tonnilta ja ansaitsitte paljon
rahaa. Tämä oli teidän liikkeenhoitoanne. Te pakoititte köyhät
maksamaan enemmän hiilistään. Te sanoitte pelaavanne rehellisesti,
mutta te pistitte kätenne kaikkien heidän taskuun ja ryöstitte rahanne
heiltä. Minä tiedän. Minä poltan arkihuoneessani Berkeleyssa valkeata.
Ja sen sijaan, että olisin maksanut yksitoista dollaria hiilitonnilta,
maksoinkin sinä talvena viisitoista. Te ryöstitte minulta neljä
dollaria.

"Minä saatoin maksaa nuo neljä dollaria. Mutta oli tuhansittain oikein
köyhiä, jotka eivät voineet niitä maksaa. Voitte nimittää sitä
lailliseksi peliksi, mutta minusta se on suoraa ryöväystä."

Daylight ei hämmästynyt. Tämä ei ollut mitään uutta hänelle. Hän muisti
vanhaa naista, joka valmisti viiniä Sonoma-kukkuloilla, ja miljoonia
hänen kaltaisiaan, jotka olivat luodut ryöstettäviksi.

"Tunnustan, neiti Mason, että tuossa on hieman perää. Mutta olette jo
pitkän ajan kuluessa nähneet liikeasiain hoitoani ja tiedätte, ettei
ole tapanani ryöstää köyhiä. Minä ahdistan pomoja. He ovat minun
miehiäni. He ryöstävät köyhiä ja minä ryöstän heitä. Tuo hiilijuttu oli
tapaturma. Minä en tavoitellut köyhien rahoja, vain rikkaiden, ja ne
minä sainkin. Köyhät sattuivat olemaan tiellä ja saivat samalla kärsiä,
siinä kaikki."

"Ettekö näe", jatkoi hän, "että koko elämä on peliä. Jokainen pelaa
tavalla tai toisella. Maanviljelijä pelaa säätä ja markkinoita vastaan
vuodentulollaan. Niin tekee Yhdysvaltojen rautayhtiö. Monen elinkeinona
on ryöstää köyhiä. Tiedän sen. Olen aina ahdistanut ryöväreitä."

"Kadotin näkökohtani", sanoi Dede. "Odottakaa hetkinen."

Ja he ratsastivat hetkisen äänettöminä.

"Näen sen selvemmin kuin saatan sen selvittää, mutta jotenkin tähän
tapaan. On rehellistä työtä ja on työtä, joka -- no, joka ei ole
rehellistä. Maanviljelijä muokkaa maata ja kasvattaa jyviä. Hän tekee
jotakin, joka on hyödyllistä ihmiskunnalle. Hän todella tavallaan luo
jotakin, jyviä, jotka täyttävät nälkäisen suun."

"Ja sitten rautatiet ja kauppiaat ja muut ryöstävät häneltä melkoisen
osan noiden jyvien hinnasta", keskeytti Daylight.

Dede hymyili ja kohotti kättään. "Odottakaa hetkinen. Hämmennätte
ajatuksenjuoksuni. Ei vaikuta asiaan, jos he ryöstävät häneltä kaikki,
niin että hän nääntyy nälkään. Vehnä, jonka hän kasvatti, on yhä vielä
maailmassa. Se on olemassa. Ettekö käsitä? Maanviljelijä luo jotakin,
sanokaamme kymmenen tonnia vehnää, ja nämät kymmenen tonnia ovat
olemassa. Rautatiet kuljettavat vehnän kauppaan, suihin, jotka tahtovat
syödä sen. Tämä on niinikään rehellistä. Se on samantapaista kuin jos
joku toisi teille lasin vettä tai ottaisi kivensirusen silmästänne.
Jotakin on tehty, jotakin on saatu aikaan, aivankuin vehnä."

"Mutta rautatiet ryöstävät kuin Sam Scratch", oikaisi Daylight.

"Silloin työ, jonka ne suorittavat, on osittain rehellistä, osittain
ei. Nyt tulemme teihin. Te ette luo mitään. Mitään uutta ei ole
olemassa, kun te olette päättänyt jonkun liikeyrityksenne. Samoin kävi
tuossa hiilijutussa. Te ette kaivanut sitä. Te ette kuljettanut sitä
kauppaan. Te ette hankkinut sitä. Käsitättekö? Tätä minä tarkoitan
puiden istuttamisella ja talojen rakentamisella. Te ette ole istuttanut
yhtään puuta, ettekä rakentanut ainoatakaan taloa."

"En milloinkaan ole aavistanut, että kukaan nainen maailmassa osaisi
puhua tuolla tavoin liikeasioista", mutisi Daylight ihaillen. "Ja te
olette pannut minut ahtaalle. Mutta minun kannaltanikin on paljon
sanomista. Nyt kuunnelkaa te minua. Puhun kolmessa osassa. Ensiksi:
Elämämme on lyhyt parhaimmassakin tapauksessa ja kuolema kohtaa
pian. Elämä on peliä. Toiset ovat syntyneet onnellisiksi ja toiset
ovat syntyneet onnettomiksi. Jokainen ottaa osaa peliin ja jokainen
koettaa ryöstää jotakuta toista. Useimpia ryöstetään. He ovat
synnynnäisiä raukkoja. Joku minun kaltaiseni veikko pääsee perille
pelin juonesta. Minulla on kaksi valintamahdollisuutta. Voin vetää
yhtä köyttä raukkojen kanssa tai voin vetää yhtä köyttä ryövärien
kanssa. Raukkana en voita mitään. Leivänkannikatkin riistävät ryövärit
suustani. Teen kovaa työtä koko ikäni ja kuolen työni ääreen. En ole
milloinkaan saanut hengähtää. Minulla ei ole ollut mitään muuta kuin
työtä, työtä, työtä. Puhutaan työn arvokkaisuudesta. Sanon teille,
ettei tämänlaatuisessa työssä ole mitään arvokkaisuutta. Toinen
mahdollisuuteni on vetää yhtä köyttä ryövärien kanssa ja minä vedän
yhtä köyttä heidän kanssaan. Tahdon ansaita. Saan automobiileja ja
hyvää ruokaa ja pehmeitä vuoteita.

"Toiseksi: Ei ole suurta eroa siinä, jos on puolittain ryöväri, kuten
rautatie, joka kulettaa maanviljelijän vehnän kauppaan, tai jos on
kokonaan ryöväri ja ryöstää ryöväreitä, kuten minä. Ja sitäpaitsi on
puolinainen ryövääminen liian hidasta peliä minulle. En saata ansaita
kyllin nopeasti."

"Mutta minkävuoksi haluatte ansaita?" kysyi Dede, "Teillä on jo
miljoonia ja miljoonia. Ette voi ajaa useammalla kuin yhdellä
automobiililla kerrassaan, ette nukkua useammassa kuin yhdessä
vuoteessa kerrassaan."

"Numero kolme antaa siihen vastauksen", sanoi Daylight, "ja näin se
kuuluu: Ihmisillä ja luontokappaleilla on eri halut ja mieliteot.
Kaniini pitää kasvisravinnosta. Ilves pitää lihasta. Sorsat uivat;
kananpojat pelkäävät vettä. Joku mies kerää postimerkkejä, joku toinen
kerää perhosia. Tämä mies pitää tauluista, tuo mies huvipursista ja
jonkun toisen intohimo on metsästys. Jonkun mielestä on hevos-kilpa-ajo
tärkeintä maailmassa, toiselle tuottaa suurimman tyydytyksen seurustelu
näyttelijättärien kanssa. He eivät voi auttaa näitä halujaan. Heillä on
ne ja mitä tehdä? Nyt minä pidän pelistä. Pidän pelaamisesta. Tahdon
pelata korkeata peliä ja pelata nopeasti. Sellainen on luontoni. Ja
minä noudatan sitä."

"Mutta miksi ette voi tehdä hyvää rahallanne?"

Daylight nauroi.

"Tehdä hyvää rahallanne! Sehän olisi samaa kuin jos antaisi Jumalalle
korvapuustin, kuin jos sanoisi hänelle, ettei hän osaa johtaa
maailmaansa ja että te olisitte kiitollinen jos hän väistyisi syrjään
ja antaisi teidän yrittää. Eikö ole naurettavaa kulkea suuri nuija
kädessä ja murskata ihmisten päitä ja ottaa heidän rahansa kunnes on
koonnut aimo omaisuuden ja sitten katua tekojaan ja kulkea sitomassa
päitä, jotka muut ryövärit ovat musertaneet. Eikö totta? Siksi
muuttuu hyvän tekeminen rahalla. Silloin tällöin joku ryöväreistä
muuttuu helläsydämiseksi ja ryhtyy ajamaan sairasvaunua. Niin teki
Carnegie. Hän, joka oli oikein suurryöväri, nujersi päitä vimmatuissa
taisteluissa, ryösti raukoilta viisisataa miljoonaa ja nyt hän kulkee
jakelemassa sitä heille takaisin. Naurettavaa? Eikö totta?"

Hän kiersi savukkeen ja odotti puoleksi uteliaana, puoleksi huvitettuna
Deden vastausta. Hänen vastauksensa ja häikäilemätön ajatustapansa sai
vastustajan helposti ymmälle ja Dede palasi lähtökohtaansa.

"Minä en voi väitellä kanssanne ja te tiedätte sen. Vaikka nainen olisi
kuinka oikeassa, on miehillä kuitenkin sellainen taito, että kaikki
mitä he sanovat tuntuu vakuuttavimmalta ja kuitenkin nainen on yhä
varma siitä, että hän on oikeassa. Mutta on olemassa jotakin muuta --
luomisilo. Nimittäkää sitä pelaamiseksi jos tahdotte, mutta sentään
tuottaa minusta enemmän tyydytystä luoda jotakin, tehdä jotakin,
kuin pyöritellä koko päivä arpanappuloita. Toisinaan kun halusin
ruumiinliikettä tai kun minun täytyi maksaa viisitoista dollaria
hiilistä, rupesin sukimaan Mabia. Ja kun sen karva kiilsi hienona kuin
silkki, olin tyytyväinen työhöni. Samaa täytyy tuntea miehen, joka
rakentaa talon tai istuttaa puita. Hän saattaa katsella sitä. Hän teki
sen. Se on hänen kättensä työtä. Vaikka joku teidän kaltaisistanne
ottaisi hänen puunsa, olisivat puut silti olemassa ja hän tietäisi,
että hän ne on istuttanut. Te, herra Hamish, ette kaikkine
miljooninenne voi riistää häneltä tätä tietoa. Se on luomisiloa ja
se on puhtaampaa iloa kuin pelkkä pelaaminen. Ettekö milloinkaan ole
itse tehnyt mitään esinettä -- hirsimajaa Yukonissa, tai kanoottia,
tai lauttaa, tai jotakin muuta? Ja ettekö muista, miten tyytyväinen te
olitte ja miten hyvältä tuntui ollessanne työssä ja sen jälkeen kun
olitte päättänyt työnne."

Hänen puhuessaan heräsi Daylightin mielessä samansuuntaisia muistoja.
Hän näki aution lakeuden Klondike-joen varrella ja hän näki
hirsimajojen ja varastohuoneiden nousevan maasta ja sahansa yöt ja
päivät työssä kolmessa työvuorossa.

"Niin, olkoon menneeksi, neiti Mason. Te olette oikeassa -- tavallaan.
Olen rakentanut satoja taloja siellä Napaseudulla ja muistan, että
olin ylpeä ja iloinen nähdessäni ne valmiina. Ja olen iloinen
ja ylpeä nyt, kun muistan niitä. Ja siellä oli Ophir -- kehnoin
hirvilaidun kullankaivuupaikaksi mitä milloinkaan on nähty. Ja minä
tein siitä suuren Ophirin. Minä johdin sinne veden Rinkabillysta,
kahdeksankymmenen peninkulman päästä. Kaikki sanoivat, etten minä voi
sitä tehdä, mutta minä tein sen ja se oli tehty. Pato ja huuhdontaväylä
maksoivat minulle neljä miljoonaa. Mutta teidän olisi pitänyt nähdä
Ophir -- sähkölaitokset, sähkövalo ja satoja miehiä työssä yöt ja
päivät. Luulen hieman aavistavani, mitä te tarkoitatte luomisella.
Minä loin Ophirin ja se oli, piru vie, suuremmoinen homma -- pyydän
anteeksi. En aikonut kirota. Mutta tämä Ophir! -- Tietenkin minä olen
ylpeä siitä nyt kuten silloinkin kun viimeksi sen näin."

"Ja te voititte jotakin, joka on arvokkaampaa kuin pelkkä raha",
rohkaisi Dede. "Nyt saatte tietää, mitä minä tekisin, jos minulle
olisi paljon rahaa ja minä kuitenkin tahtoisin hankkia yhä lisää.
Katsokaa noiden paljaiden kukkuloiden eteläisiä ja läntisiä rinteitä.
Minä ostaisin ne ja istuttaisin niille eucalyptus-puita. Minä tekisin
sen pelkän ilon vuoksi, jonka tämä työ minulle tuottaisi; mutta jos
minussa olisi tuo kummallinen pelihimo, niin tekisin sen kuitenkin ja
ansaitsisin rahaa puilla. Ja tässä on taas minun toinen näkökohtani.
Sensijaan, että korottaisin hiilen hintaa tuomatta unssiakaan hiiliä
kauppaan, minä hankkisin tuhansia syliä polttopuita. Ja jokainen,
joka kulkisi lautalla lahden poikki, näkisi nuo metsäiset kukkulat ja
ilostuisi. Kuka ilostui siitä, että te korotitte hiilen hintaa neljällä
dollarilla tonnilta?"

Nyt oli Daylightin vuoro olla hetkinen ääneti, sillä aikaa kun Dede
odotti vastausta.

"Soisitteko mieluummin, että tekisin jotakin tämän tapaista?" kysyi hän
viimein.

"Se olisi parempi maailmalle ja parempi teille", vastasi Dede.



XVI LUKU.


Koko viikon tiesi jokainen konttorissa, että jotakin uutta ja tärkeätä
liikkui Daylightin mielessä. Lukuunottamatta muutamia vähäpätöisiä
liikeyrityksiä, ei hän moneen kuukauteen ollut osoittanut mielenkiintoa
mihinkään. Mutta nyt tekivät hänen aivonsa ankaraa työtä, hän teki
äkkinäisiä ja pitkällisiä retkiä lahden poikki Oaklandiin, tai istui
äänettömänä ja liikkumatta pöytänsä ääressä tuntikausia, Hän näytti
hyvin onnelliselta näissä mietteissään. Silloin tällöin tuli miehiä
neuvottelemaan hänen kanssaan -- ja nämät olivat aivan toisenlaisia
kuin ne, jotka tavallisesti tulivat häntä tapaamaan.

Sunnuntaina sai Dede tietää kaikki.

"Olen paljon tuuminut keskusteluamme", alkoi Daylight, "ja minulla on
valmiina suunnitelma, joka saa hiukset nousemaan pystyyn päässänne.
Se on sellaista, mitä te sanotte rehelliseksi ja samalla se on
suuremmoisinta peliä, mihin kukaan mies milloinkaan on ryhtynyt. Mitä
sanotte siitä, jos lahjoittaa ihmisille aikaa tukuttain, antaa heille
kaksi minuuttia siihen, mihin ennen on ollut varaa vain yksi minuutti?
Niin, ja istuttaa puitakin -- monta miljoonaa puuta, Te muistatte tuon
kivilouhoksen, jonka sanoin aikovani ostaa? No niin, minä ostan sen.
Ostan nämät kalliot, tästä Berkeleyn ympäriltä ja toiselta puolen San
Leandroon saakka. Olen jo ostanut osan niistä tätä tarkoitusta varten.
Mutta tämä on visusti pidettävä salassa. Ennenkuin kukaan aavistaa
mitään, on minulla jo suuret alat hallussani. Te näette tuon kukkulan
vastapäätä. Siitä olen ostanut jo alueen. Eikä se ole vielä mitään sen
rinnalla mitä aijon ostaa."

Hän vaikeni voitonriemuisena.

"Ja kaikki tämä siinä tarkoituksessa, että voisitte lahjoittaa
ihmisille kaksi minuuttia yhden asemasta?" kysyi Dede ja nauroi samalla
sydämellisesti hänen salaperäisyydelleen.

Daylight katsoi häneen lumottuna. Hänellä oli sellainen suora
poikamainen tapa nauraessaan heittää päätään taaksepäin. Ja hänen
hampaitaan Daylight ihaili ihailemasta päästyään. Ne eivät olleet
pienet, mutta säännölliset ja lujat, ilman ainoatakaan koloa ja ne
olivat Daylightin mielestä terveimmät, valkoisimmat ja kauniimmat
hampaat, mitkä hän milloinkaan oli nähnyt. Ja jo kuukausia hän oli
verrannut niitä jokaisen tapaamansa naisen hampaisiin.

Vasta kun Deden nauru oli lakannut hän saattoi jatkaa.

"Lauttausjärjestelmä Oaklandin ja San Fransiskon välillä on kehnoin
ja vanhanaikaisin laitos Yhdysvalloissa, Te kuljette sillä joka päivä
edestakaisin, kuutena päivänä viikossa. Siis kahtenakymmenenä viitenä
päivänä kuukaudessa, tai kolmenasatana vuodessa. Miten pitkä aika menee
teiltä joka kerta tähän kulkuun? Neljäkymmentä minuuttia jos hyvin käy.
Minä vien teidät ylitse kahdessakymmenessä minuutissa. Jollen täten
lahjoita ihmisille kahta minuuttia yhden asemasta niin olen Matti.
Säästän teiltä kaksikymmentä minuuttia kerralla. Se on neljäkymmentä
minuuttia päivässä, kaksitoista tuhatta minuuttia vuodessa teiltä,
yhdeltä henkilöltä. Malttakaahan: se on kaksisataa tuntia. Otaksutaan,
että minä säästän kaksisataa tuntia vuodessa tuhansille muille -- se on
jo jotakin, eikö totta?"

Dede saattoi vain hengästyneenä nyökähyttää päätään. Häneen oli
tarttunut Daylightin innostus, vaikkei hän ollutkaan selvillä siitä,
miten tämä aikaa säästäessään aikoi menetellä.

"Tulkaa", sanoi Daylight. "Ratsastakaamme tuonne kukkulalle ja
päästyämme huipulle mistä on avara näköala, minä selitän teille kaikki."

Kapea polku vei alas kalliorotkon kuivuneeseen uomaan, jonka poikki
täytyi kulkea, ennenkuin saattoivat alottaa kiipeämisen. Rinne
oli jyrkkä ja tiheän pensaikon peittämä, jossa heidän hevosensa
kompastelivat, Bob suuttui, kääntyi äkkiä ja koetti päästä Mabin
ohitse. Se työnsi tamman syrjään tiheään pensaikkoon, missä tämä oli
vähällä kaatua. Tasapainon saavutettuaan työntyi Mab koko painollaan
Bobia vastaan. Välttämätön seuraus oli, että molemmat ratsastajat
törmäsivät yhteen ja kun Bob syöksyi rinnettä alaspäin, oli Dede
vähällä pudota hevosen selästä. Daylight sai hevosensa hillityksi
ja auttoi Deden samalla satulaan. Oksa- ja lehti-sade rapisi heidän
päälleen ja vastus seurasi vastusta kunnes he vaatteet revittyinä,
mutta onnellisina ja virkein mielin pääsivät huipulle. Täällä eivät
mitkään puut peittäneet näköalaa. Se kukkula, jonka huipulla he olivat,
ulkoni säännöllisestä kukkulajonosta, joten he näkivät kolmeneljännestä
ympyrästä. Alhaalla lahden ympärillä olevalla tasangolla oli Oakland,
ja lahden takana oli San Fransisko. Näiden kahden kaupungin välillä
he saattoivat nähdä valkeat lauttaveneet vedessä. Heidän oikealla
puolellaan oli Berkeley, ja vasemmalla harvaanasutut kylät Oaklandin
ja San Leandron välillä. Suoraan heidän edessään oli Piedmont
umpimähkäisine asumuksineen ja viljelysmaineen, ja Piedmontista vietti
maa säännöllisesti alenevina aaltoina Oaklandiin.

"Katsokaa", sanoi Daylight tehden kaarevan liikkeen käsivarrellaan.
"Tuolla asuu sata tuhatta ihmistä, eikä mikään estä siellä
asumasta puolta miljoonaa. Siinä mahdollisuus lisätä asukasluku
viidenkertaiseksi. Tällainen on suunnitelmani lyhyesti kerrottuna.
Miksi ei Oaklandissa asu enemmän väkeä? Puuttuu hyvä yhdysliikenne San
Fransiskon kanssa ja sitäpaitsi on Oakland nukkuvaa paikkakuntaa. Se on
paljon sopivampi asuinpaikaksi kuin San Fransisko. Otaksukaammepa nyt,
että minä ostan kaikki Oaklandin, Berkeleyn, Alamedan, San Leandron
ja muut raitiotiet -- hankin niille pätevän ja yhteisen johdon,
Otaksukaamme, että minä lyhennän San Fransisko-matkaan tarvittavan
ajan puoleksi rakentamalla suuren aallonmurtajan Goat Islandin
tienoille ja järjestämällä lauttauslaitoksen uusilla ajanmukaisilla
veneillä? No, silloin ihmiset haluavat asua tällä puolen lahtea. Hyvä.
He tarvitsevat maata, mille rakentaa. Siispä minä ensin ostan maan.
Mutta maa on halpaa nyt. Miksi? Siksi, että tämä on maaseutua, siksi,
ettei ole sähköraitioteitä, ei nopeita kulkulaitoksia, eikä kukaan
aavista, että sähköraitiotiet ovat tulossa. Minä rakennan raitiotiet.
Se saa maanarvon kohoamaan. Sitten minä myyn maata niin paljon kuin
ihmiset haluavat ostaa parannetun lauttauslaitoksen ja kulkuneuvojen
houkuttelemina.

"Te näette, rakentamalla tiet minä lisään maan arvoa. Sitten minä
myyn maan ja saan arvon takaisin ja tämän jälkeen ovat vielä
jäljellä raitiotiet, jotka kuljettavat ihmisiä edes takaisin ja
ansaitsevat suuria summia. En saata hävitä tässä pelissä. Ja on
muitakin mahdollisuuksia ansaita miljoonia. Millaista on alue
vanhan aallonmurtajan ja sen paikan välillä, mihin aijon rakentaa
aallonmurtajani? Vesi on siinä matalaa. Minä täytän ja ruoppaan sen ja
rakennan laivatelakoita, joihin sadat laivat laskevat. San Fransiskon
telakoilla on tungosta. Ei ole enää tilaa laivoille. Jos sadat
laivat purkavat lastinsa lahden tällä puolen suoraan kolmen suuren
rautatielinjan tavaravaunuihin, perustetaan tehtaita tänne sen sijaan,
että nyt perustetaan niitä San Fransiskoon. Tehtaat tarvitsevat maata.
Minun on siis ostettava tehtaan paikat ennenkuin kukaan aavistaa,
että maan-arvo tulee kohoamaan. Tehtaat tuovat mukanaan kymmeniä
tuhansia työmiehiä perheineen. Nämät tarvitsevat enemmän taloja ja
enemmän maata, siis minua, sillä minähän heille myyn maan. Ja kymmenet
tuhannet perheet tuovat joka päivä kymmeniä tuhansia nikkelilantteja
sahköraitiovaunuihin. Kasvava asutus tarvitsee enemmän kauppoja;
enemmän pankkeja, enemmän kaikkea. Kaikkeen tähän tarvitaan minua. Mitä
arvelette siitä?"

Ennenkuin Dede ennätti vastata, jatkoi Daylight taas puhettaan. Hänen
sielunsa silmien edessä vilisi kuvia tästä uudesta hänen unelmainsa
kaupungista, jonka hän rakensi Alamedan kukkuloille.

"Tiedättekö -- olen ollut sitä katsomassa -- Clyden vuono, missä
kaikki rautaiset laivat rakennetaan, ei ole puoleksikaan niin
suuri kuin Oaklandin lahti tuolla alhaalla, missä kaikki vanhat
laivahylyt viruvat? Miksei se ole Clyden vuono? Siksi että Oaklandin
kaupunginneuvosto kuluttaa aikansa kiistelemällä joutavista
asioista. Tarvitaan joku, joka näkee asiat ja sen jälkeen tarvitaan
järjestelykykyä. Minä olen siinä mies paikallani. En suotta onnistunut
niin hyvin tehdessäni Ophirin siksi, mikä se oli. Ja kun asiat
ensin ovat ruvenneet luonnistamaan, tulvii kyllä vierasta pääomaa
yritykseen. Minun on vain pantava se alkuun. 'Hyvät herrat', sanon
minä, 'täällä on kaikki luonnolliset edellytykset suurelle kaupungille.
Jumala Kaikkivaltias on ne pannut tähän ja pannut minut näkemään ne.
Haluatteko laskea maihin teenne ja silkkinne Aasiasta ja lähettää sen
laivoilla suoraan Itään. Tässä ovat laivatelakat höyrylaivoillenne ja
tässä ovat rautatiet. Haluatteko tehtaita, joista voitte kuljettaa
tavarat suoraan maitse tai meritse. Tässä on paikka tehtaille ja tässä
on nykyaikainen ajanmukainen kaupunki viimeisine parannuksineen teidän
ja työmiestenne asuttavaksi.'

"Sitten on vesijohtokysymys. Tulen jokseenkin täydellisesti omistamaan
vedenjakajan. Miksi en vesilaitoksiakin? Oaklandissa on nyt kaksi
vesiyhtiötä, jotka tappelevat keskenään kuin kissa ja koira.
Suurkaupunki tarvitsee hyvää vesijohtolaitosta. Nuo yhtiöt eivät
sitä voi antaa. Ne ovat kehnosti järjestetyt. Minä anastan, nielen
ne ja hankin kaupungille hyvää vettä. Siitäkin tulee rahaa -- rahaa
kaikkialta. Jokainen parannus saa jonkun muun arvon kohoamaan. Arvo
riippuu asukasluvusta. Mitä suurempi on jonkun paikkakunnan asukasluku,
sitä arvokkaampi on siellä maaomaisuus. Ja tämä on kuin luotu suuren
ihmisjoukon asuinpaikaksi. Katsokaa sitä! Katsokaahan vain! Ette voisi
löytää parempaa paikkaa suurelle kaupungille. Tarvitaan vain asukkaita
ja kahden vuoden kuluttua on täällä parisataa tuhatta asukasta lisää.
Ja mikä on enemmän, tässä ei tapahdu mitään huijausta. Se on rehellistä
peliä. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua on lahden tällä puolen miljoona
asukasta. Puuttuu vielä hotellit. Täällä ei ole yhtään kunnollista
hotellia. Minä rakennan pari ajanmukaista hotellia, jotka herättävät
huomiota. En välitä siitä, vaikkeivät ne vuosikausiin tuottaisikaan
voittoa. Niistä on kuitenkin minulle toisissa suhteissa hyötyä.
Ja sitten aijon vielä istuttaa miljoonia eukalyptus-puita näille
kukkuloille."

"Mutta miten aijotte menetellä?" kysyi Dede. "Teillä ei ole kylliksi
rahaa kaikkiin näihin suunnitelmiinne."

"Minulla on kolmekymmentä miljoonaa ja jos tarvitsen enemmän voin
lainata maata vastaan. Kuoletuslainan korot eivät lähimainkaan niele
maan arvon kohoamista ja minä aijon myydä maata kosolti."

Seuraavina viikkoina oli Daylight aina toimessa. Hän vietti suurimman
osan ajastaan Oaklandissa ja tuli harvoin konttoriin. Hän aikoi muuttaa
konttorin Oaklandiin, mutta, kuten hän sanoi Dedelle, oli sitä ennen
alkuvalmistukset, maan osto, suoritettavat loppuun. Sunnuntain toisensa
perästä he milloin miltäkin kukkulanhuipulta katselivat uneksittuun
kaupunkiin ja sen maataviljeleviin esikaupunkeihin ja Daylight näytti
Dedelle viimeiset ostonsa. Aluksi ne olivat maakaistaleita sieltä ja
täältä, mutta sitä mukaan kuin viikot vierivät, harvenivat kohdat,
joita Daylight ei omistanut, kunnes ne lopulta olivat kuin saaria,
joita Daylightin maa ympäröi.

Se vaati nopeaa ja suurisuuntaista toimintaa, sillä Oaklandissa
ja sen lähiseuduilla piankin huomattiin summaton maanostaminen.
Mutta Daylight maksoi heti ja nopeasti toimiminen oli aina
kuulunut hänen menettelyohjeisiinsa. Ennenkuin muut saattoivat
aavistaakkaan hänen aikeitaan, hän kaikessa hiljaisuudessa saattoi
loppuun monta aijetta. Samaan aikaan kuin hänen asiamiehensä
ostivat maa-alueita sekä liikekeskusta että tehtaita varten,
hankki Daylight kaupunginneuvostolta etuoikeuksia, valtasi nuo
kaksi vedetöntä vesiyhtiötä ja kahdeksan tai yhdeksän itsenäistä
raitiotielinjaa ja sai haltuunsa lahden rantamat telakoitaan
varten. Rantamista oli vuosikausia käräjöity ja hän ryhtyi ripeästi
asiaan -- osti yksityisomistajien osuudet ja samalla vuokrasi osan
kaupunginvaltuustolta.

Samaan aikaan kuin Oakland oli kuohuksissa tämän odottamattoman
joka suuntaan ulottuvan toiminnan johdosta ja kiihtyneenä kyseli
sen tarkoitusta, osti Daylight salaa republikaanisen puolueen
pää-äänenkannattajan ja demokratisen puolueen pää-äänenkannattajan ja
muutti rohkeasti uuteen konttorihuoneustoonsa. Tämä oli luonnollisesti
suuri, se käsitti neljä kerrosta kaupungin ainoassa ajanmukaisessa
konttorirakennuksessa -- ainoassa rakennuksessa, jota ei myöhemmin
tultaisi repimään, kuten Daylight arveli. Siellä oli osasto toisensa
jälkeen ja satoja konttoristeja ja pikakirjoittajia. Kuten hän kertoi
Dedelle:

"Minulla on enemmän yhtiöitä kuin osaatte laskeakaan. Alamedan & Contra
Costan Maarengas, Yhdistetyt Katuraitiotiet, Yerba Buenan Lautta-yhtiö,
Yhdistetty Vesiyhtiö, Piedmontin Kiinteimistö-yhtiö, Fairview- ja
Portola-hotelli-yhtiö ja puolisen tusinaa muita, joiden nimet minun
on täytynyt merkitä muistikirjaan voidakseni ne muistaa. Vielä on
Piedmontin Pesulaitosyhtiö ja Redwoodin Yhdistetyt Kivilouhokset.
Ostettuani aluksi tuon louhoksen, josta on ollut puhetta, olen
nyt aikeissa ostaa ne kaikki. Ja sitten on laivarakennusyhtiö,
jolle en vielä ole antanut nimeä. Kun minun kerran täytyy hankkia
lauttausveneitä, niin päätin rakentaa ne itse. Ne ovat valmiina siksi
kuin aallonmurtajakin on kunnossa. Kylläpä tässä on ollut hommaa. Ja
minulla on ollut ilo samalla pettää ryövärijoukkuetta. Vesiyhtiön
miehet kiljuvat nyt. Annoin varmaankin heille aimo iskun. Tein lopun
hyvästä tulolähteestä."

"Mutta minkävuoksi vihaatte heitä noin?" kysyi Dede.

"Siksi, että he ovat sellaisia raukkamaisia pettureita."

"Mutta he pelaavat samaa peliä kuin tekin."

"Kyllä, mutta eivät samalla tavalla." Daylight katseli häntä
miettiväisenä. "Kun sanon raukkamaisia pettureita, niin tarkoitan
juuri sitä -- raukkamaisia pettureita. He ovat olevinaan aika pelaajia
eikä yhdellä tuhannestakaan heistä ole rohkeutta olla pelaaja. He
ovat pieniä pumpulihäntäisiä kaniineja, jotka koettavat uskotella
olevansa suuria peloittavia susia. Katsokaa miten he menettelevät. Kun
mahtimiehet halusivat myydä Little Copper-osakkeita, lähettivät he
Jakey Fallowin New Yorkin arvopaperipörssiin huutamaan: 'Minä ostan
kaikki Little Copperin osakkeet tai osan niistä viidestäkymmenestä
viidestä.' -- Little Copper oli silloin viidessäkymmenessä neljässä.
Ja kolmessakymmenessä minuutissa nuo pumpulihännät -- _rahamiehiksi_
jotkut nimittävät heitä -- saivat Little Copperin kohoamaan
kuuteenkymmeneen. Ja tunnin kuluttua syntyi paniikki ja Little Copper
aleni neljäänkymmeneen viiteen, jopa neljäänkymmeneen.

"He toimivat tietämättään pomojen kätyreinä. Miltei yhtä paljon kuin he
ryöstävät raukkoja, ryöstävät pomot heitä. Tai käyttävät pomot heitä
välikappaleinaan ryöstäessään toisiaan. Tällä tavoin trusti viimeisessä
paniikissa kaappasi Chattanogan Hiili- ja Rautayhtiön osakkeita.
Trusti sai aikaan tuon paniikin. Se tahtoi saattaa häviöön pari suurta
pankkiyhtiötä ja löylyttää samalla puolta tusinaa pomoja; ja se teki
tämän peloittamalla pumpulihännät. Pumpulihännät pitivät huolen muusta
ja yhtiö keräsi Chattanogan Hiili- ja Rautayhtiön osakkeita. Ken
tahansa, kellä on rohkeutta ja ymmärrystä, voi tanssittaa pumpulihäntiä
mielensä mukaan. Minä en suorastaan vihaa heitä, mutta en juuri
kunnioita tuollaisia pelkureita."



XVII LUKU.


Daylight oli kuukausia hautautuneena työhön. Menot olivat hirvittävät,
eikä mitään tuloja ollut. Lukuunottamatta yleistä maanarvon nousua,
ei Oakland ollut hyväksynyt hänen tunkeutumistaan taloudelliselle
näyttämölle. Kaupunki odotti häntä, tahtoi nähdä, mitä hän aikoi
tehdä, eikä hän vitkastellut. Hän palkkasi työn eri aloja varten
parhaiten harjaantuneet aivot, mitä oli saatavissa. Mahdollisiin
alkuerehdyksiin ei hänellä ollut kärsivällisyyttä ja hän oli päättänyt
alkaa oikein. Siksi otti hän palvelukseensa Wilkinsonin ja korotti
hänen entisestäänkin suuren palkkansa miltei kaksinkertaiseksi,
saadakseen hänet jättämään toimensa Chicagossa ja ottamaan
huolekseen raitiotieliikenteen järjestelyn. Yöt ja päivät ahersivat
raitiotietyömiehet kaduilla. Ja yöt ja päivät iskivät paaluttajat
suuria paaluja San Fransiskon lahden mutaan. Aallonmurtajasta aijottiin
tehdä kolme peninkulmaa pitkä ja Berkeleyn kukkuloilta hakattiin
kokonaisia eucalyptus-viidakoita paaluiksi.

Samaan aikaan kuin raitiotieraiteita rakennettiin, kartoitettiin
kaurapeltoja ja raivattiin kaupungin puistikoiksi ja sinne tänne
laitettiin parhaita nykyaikaisia menettelytapoja noudattaen
kiemurtelevia puistokatuja ja puistoja. Kadut tehtiin leveitä ja
suunniteltiin hyvin, viemäri- ja vesijohdot tehtiin valmiiksi ja ne
pantiin sepelikivillä hänen omista louhoksistaan. Niinikään laskettiin
katukäytävät sementillä, joten ostajan tarvitsi vain valita tontti
ja arkkitehti ja ryhtyä rakentamaan. Daylightin uusilla raitioteillä
pääsi nopeasti Oaklandin laajan alueen joka kolkkaan ja jo aikoja
ennen kuin lauttauslaitos oli kunnossa rakennettiin satoja taloja.
Hänen maasta saamansa voitto oli suunnaton. Yhdessä päivässä oli hän
rahamiestempullaan muuttanut tavallisen maanviljelysseudun parhaiten
asutuksi kaupunginosaksi.

Mutta tämän rahan, joka virtasi hänelle, käytti hän heti muihin
yrityksiinsä. Raitiotievaunujen tarve oli niin suuri, että hän ryhtyi
itse niitä rakentamaan. Ja vaikka maanarvo jo oli noussut, osti hän
yhä vielä tehtaan- ja asuinrakennustontteja. Wilkinsonin neuvosta
rakennettiin uudelleen kaikki jo käytännössäkin olleet raitiotiet.
Kevyet, vanhanaikuiset kiskot revittiin ja sijaan pantiin raskaimmat,
mitä oli saatavissa. Hän osti syrjäkatuja, joita levennettiin,
jotta raitiovaunut olisivat päässeet nopeammin kulkemaan. Sama
laajasuuntainen järjestelmä toteutettiin vesijohtolaitoksessa. Kaiken
piti olla parasta laadultaan, jos mieli hänen suurten yritystensä
menestyä. Oaklandista oli tehtävä ensi luokan kaupunki ja sen hän
aikoi toteuttaa. Suurten hotelliensa lisäksi hän rakensi huvipuistoja
rahvaalle ja klubihuoneustoja hienommalle väelle. Jo ennenkuin väkiluku
oli lisääntynyt, oli liike raitioteillä huomattavasti vilkastunut.
Hänen suunnitelmissaan ei ollut mitään turhia houreita. Ne olivat
terveesti harkittuja yrityksiä.

"Oakland tarvitsee ensiluokan teatterin", sanoi hän ja koetettuaan
turhaan innostuttaa paikkakunnan rahamiehiä asiaan, ryhtyi hän itse
rakentamaan teatteria: sillä hän yksin aavisti nuo kaksisataa tuhatta
uutta asukasta, jotka kaupunki tulisi saamaan.

Mutta huolimatta siitä miten kiire Daylightilla oli, käytti hän
aina sunnuntait ratsastukseen kukkuloilla. Eivät edes sateiset
talvisäät tehneet loppua näistä ratsastusretkistä Deden kera.
Eräänä lauvantai-iltapäivänä konttorissa Dede sanoi hänelle, ettei
hän seuraavana päivänä voinut tavata Daylightia ja kun tämä vaati
selitystä, sanoi Dede.

"Olen myynyt Mabin."

Daylight oli hetkisen sanattomana. Deden teko merkitsi niin vakavia
asioita, ettei hän heti osannut sitä selittää itselleen. Se vivahti
miltei petokseen. Oliko Dedellä ehkä rahahuolia? Vai oliko se hänen
tapansa antaa hänen, Daylightin, ymmärtää, ettei enää tahtonut
seurustella hänen kanssaan. Tai...

"Mistä syystä?" sai Daylight kysytyksi.

"En voinut ruokkia sitä, kun kaurat maksavat neljäkymmentäviisi
dollaria tonnilta", vastasi Dede.

"Oliko tämä teidän ainoa syynne?" kysyi Daylight ja katsoi häneen
lujasti; sillä hän muisti Deden kerran kertoneen hänelle, miten viisi
vuotta takaperin oli ruokkinut yhden talven tammaa, vaikka kaurat
olivat maksaneet kuusikymmentäkin dollaria tonnilta.

"Ei. Veljeni menot ovat niinikään nousseet ja minun täytyi päättää,
että kosken voinut molempia tyydyttää, niin oli parempi luopua tammasta
ja auttaa veljeäni."

Daylight tunsi itsensä sanomattoman alakuloiseksi. Elämä tuntui
äkkiä hänestä hyvin tyhjältä. Mitä olisi sunnuntai ilman Dedeä. Ja
loppumattomat sunnuntait ilman häntä. Hän rummutti neuvottomana
sormillaan pöytään.

"Kuka osti sen?" kysyi hän.

Deden silmät välähtivät tavalla, jonka hän jo kauvan sitten oli oppinut
tuntemaan ja jonka tiesi merkitsevän suuttumusta.

"Uskallatteko ostaa sen minulle takaisin", sanoi Dede. "Älkääkä
kieltäkö, että ajattelitte sitä."

"Ei, en tahdo kieltää sitä. Sitä juuri ajattelin. En olisi tehnyt sitä
kysymättä ensin teidän mieltänne, ja kun näen, miten te sen otatte, en
kysykään. Mutta te piditte paljon tammasta ja on kovaa teille menettää
se. Olen pahoillani. Ja olen pahoillani siitäkin, ettette huomenna
ratsasta kanssani. En tiedä miten saan päiväni kulumaan."

"En minäkään tiedä", tunnusti Dede alakuloisena, "paitsi että minulla
nyt on aikaa ommella."

"Mutta minä en osaa ommella."

Daylightin ääni oli surkean valittava, mutta salaisesti teki Deden
yksinäisyyden tunnustus hänet onnelliseksi. Tämä tieto korvasi miltei
tamman menettämisen. Dede siis hiukan piti hänestä. Hän ei ollut aivan
vastenmielinen.

"Toivon, että ajattelette vielä asiaa, neiti Mason", sanoi hän. "Ei
ainoastaan tamman vuoksi, vaan minun vuokseni. Raha ei merkitse tässä
mitään. Tamman ostaminen ei minulle olisi sen suurempi asia kuin muille
on lähettää kukkavihko tai makeisrasia nuorelle naiselle. Enkä minä
ole milloinkaan lähettänyt teille kukkia enkä makeisia." Hän näki
varoittavan välähdyksen Deden silmissä ja kiiruhti jatkamaan estääkseen
kieltoa. "Sanonpa teille, miten me teemme. Otaksutaanpa, että minä
ostan tamman ja pidän sen itse ja lainaan sen teille, kun te haluatte
ratsastaa. Siinä ei ole mitään väärää. Joku lainaa hevosen joltakin
toiselta, siinä kaikki."

Taas hän näki, että Dede kieltäisi ja kiiruhti jatkamaan ennenkuin tämä
ennätti sen tehdä.

"Monet miehet ajelevat naisten kanssa. Siinä ei ole mitään väärää.
Ja mies aina maksaa hevosen ja ajopelit. No, mitä eroa on siinä, jos
huomenna ajelen kanssanne ja maksan hevosen ja kärryt tai ratsastan
kanssanne ja maksan hevoset?"

Dede ravisti päätään ja kieltäytyi vastaamasta, samalla katsoen ovelle
ikäänkuin huomauttaakseen, että oli aika lopettaa tämä epävirallinen
keskustelu. Daylight teki vielä yhden yrityksen.

"Tiedättekö, neiti Mason, ettei minulla ole maailmassa muuta ystävää
kuin te. Tarkoitan todellista ystävää, miestä tai naista, jonka
seurassa olette mielellänne ja jota kaipaatte, kun olette hänestä
erossa. Hegan on minua lähinnä oleva mies, ja hän on minusta miljoonan
penikulman päässä. Liikeasioiden ulkopuolella emme ollenkaan sovi
yhteen. Hän on suuri kirjatoukka ja hän viettää aikansa lukemalla
ranskan-, ja englannin- ja muita vieraskielisiä kirjoja -- milloin
hän ei kirjoita runoja ja näytelmiä. Minulla ei ole ketään muuta
ystävää kuin te ja te tiedätte, miten vähän olemme olleet yhdessä --
kerran viikossa, sunnuntaina ellei ole satanut. Olen tavallaan teistä
riippuvainen. Teistä on tavallaan tullut minulle -- -- --."

"Tottumus", sanoi Dede hymyillen.

"Niin juuri. Ja tuo tamma ja te sen selässä tulossa tiellä puiden
varjossa tai auringonpaisteessa -- jos kadotan teidät molemmat, ei ole
enää mitään arvokasta, mitä koko viikon odottaisi. Jos sallitte minun
ostaa sen -- -- --."

"Ei, ei, sanon teille, ettei siitä tule mitään." Dede nousi
kärsimättömänä tuoliltaan, mutta hänen silmänsä olivat kosteat, kun hän
muisti suosikkiaan. "Pyydän, älkää puhuko minulle enää Mabista. Jos
luulette, että minun oli helppo erota siitä, niin erehdytte. Mutta minä
olen nähnyt sen viimeisen kerran ja haluan unohtaa sen."

Daylight ei vastannut mitään ja ovi sulkeutui Deden jälkeen.

Puoli tuntia myöhemmin hän neuvotteli Jonesin, entisen
hissinkuljettajan ja hurjan köyhälistöläisen kera, jolle hän aikoja
sitten oli antanut vuoden elantoon tarvittavat varat. Jones oli
käyttänyt tämän ajan kirjailemiseen, mutta tuloksena oleva novelli oli
epäonnistunut. Kustantajat eivät olleet huolineet siitä ja Daylight
käytti julmistunutta kirjailijaa pieniin salaisiin yksityisiin
tehtäviin, joihin tarvitsi luotettavaa miestä. Jones, joka väitti,
ettei mikään häntä enää hämmästyttänyt hänen musertavien kokemustensa
jälkeen polttopuiden ja hiilen rautatierahdeista, ei osoittanut
mitään kummastusta, kun hänen tehtäväkseen annettiin etsiä erään
kastanjanruskean tamman ostaja.

"Paljonko saan maksaa siitä?" kysyi hän.

"Mitä tahansa. Pääasia on, että ostatte sen. Tinkikää kovasti, jottette
herättäisi epäluuloja, mutta ostakaa se. Sitten viette sen Sonomaan
miehelle, jonka osote on tässä. Hän hoitaa pientä maatilaa, joka
minulla on siellä. Sanokaa, että hänen on hoidettava sitä hyvin. Ja
tämän jälkeen unohtakaa koko juttu. Älkää sanoko minulle sen miehen
nimeä, jolta sen ostatte. Älkää sanoko minulle mitään muuta kuin että
olette ostanut sen ja vienyt sen määräpaikkaan. Ymmärrättekö?"

Mutta viikko ei ollut vielä kulunut, kun Daylight huomasi Deden
silmissä välähdyksen, joka tiesi levottomuutta.

"Onko jotakin hullusti -- mitä sitten?" kysyi hän rohkeasti.

"Mab", sanoi Dede. "Mies, joka osti sen, on jo myynyt sen. Jos
luulisin, että teillä on jotakin tekemistä siinä asiassa -- --"

"Minä en edes tiedä, kuka osti sen", vastasi Daylight. "Ja mikä
on tärkeämpää, minä en ole sillä vaivannut päätäni. Se oli teidän
tammanne, eikä kuulu minuun, mitä te sille teette. Olette myynyt sen,
se on varmaa ja sitä pahempi. Ja koska kerran nyt olemme ottaneet
puheeksi arkaluontoiset asiat, niin aijon käydä käsiksi vielä yhteen.
Eikä teidän ole pakko pitää sitä niin arkaluontoisena, sillä se ei
oikeastaan ole teidän asianne."

Dede odotti äänettömänä jatkoa ja silmäili häntä miltei epäluuloisesti.

"Tarkoitan veljeänne. Hän tarvitsee enemmän kuin te voitte tehdä
hänen hyväkseen. Myymällä tuon tamman te ette voi lähettää häntä
Saksaan. Ja sitä sanoo hänen oma lääkärinsä hänen tarvitsevan -- tuota
taitavaa saksalaista erikoistuntijaa, joka silpoo ihmisen luut ja
lihakset muodottomaksi lihamöhkäleeksi ja sitten muovailee ne taas
uuteen uskoon. No, minä haluan lähettää hänet Saksaan tuon taitavan
erikoistuntijan käsiteltäväksi."

"Jospa se vain olisi mahdollista!" sanoi Dede aivan hengästyneenä ja
osoittamatta lainkaan suuttumusta. "Se ei vain ole mahdollista ja te
tiedätte sen. En voi ottaa rahaa teiltä -- --"

"Malttakaahan", keskeytti Daylight. "Ettekö tahtoisi ottaa vettä
yhdeltä kahdestatoista apostolista, jos olisitte kuolemaisillanne
janoon? Tai pelkäisittekö noita ainaisia tarkoitusperiä" -- Dede teki
kielteisen eleen -- "tai sitä, mitä ihmiset sanoisivat siitä?"

"Mutta sehän on aivan toista", alkoi Dede.

"Kuulkaahan, neiti Mason. Te olette saanut päähänne jonkun hullun
mielipiteen. Tuo raha-käsitys on hullunkurisinta mitä olen nähnyt.
Otaksukaamme, että te putoisitte kalliokielekkeeltä, enkö silloin
tekisi oikein, jos kumartuisin ja tarttuisin teitä käsivarteen?
Tietenkin se olisi oikein tehty. Mutta otaksukaamme, että te
tarvitsette muunlaista apua -- käsivoimani asemasta kukkaroni
vahvuutta. Se olisi väärin. Niin sanovat kaikki. Mutta miksi he sanovat
niin? Siksi, että rosvojoukkue tahtoo, että raukat olisivat rehellisiä
ja pitäisivät rahaa arvossa. Jolleivät raukat olisi rehellisiä, eivätkä
kunnioittaisi rahaa, niin miten kävisi silloin rosvojen. Ettekö
käsitä? Rosvot eivät tee kauppaa käsivoimilla; he tekevät kauppaa
dollareilla. Siksi on käsivoima tavallista ja yleistä, mutta dollarit
ovat pyhitettyjä -- niin pyhiä, ettette te salli minun lainata teille
pikkusummaa.

"Tai voi ajatella toisinkin asiaa", jatkoi hän Deden äänettömän
vastarinnan kannustamana. "On oikein ja paikallaan, jos autan teitä
käsivoimillani, kun olette putoamaisillanne kallionkielekkeeltä. Mutta
jos käytän näitä samoja käsivoimia ansaitakseni kaivamisella kaksi
dollaria päivässä, niin ette tahdo tietää mitään näistä kahdesta
dollarista. Kuitenkin on tässä sama käsivoima uudessa muodossa.
Sitäpaitsi ei tässä ehdotuksessa ole oikeastaan kysymys teistä. En
lainaa teille. Autan veljeänne aivan samalla tavalla kuin jos hän
olisi putoamaisillaan kallionkielekkeeltä. Ja olisipa kauniisti tehty
teiltä tulla huutamaan 'seis' ja antaa veljenne pudota jyrkänteeltä.
Hän tarvitsee tuota taitavaa saksalaista erikoistuntijaa saadakseen
jalkansa terveiksi ja minä tarjoan hänelle apua.

"Toivon, että voisitte nähdä huoneeni. Seinät ovat täynnä
hevosjouhisuitsia -- niitä on siellä sadottain. Minä en niitä tarvitse
ja niillä on huimaava hinta. Mutta muutamat rangaistusvangit tekevät
niitä ja minä ostan kaikki. Olen käyttänyt enemmän rahaa yhden yön
whiskyyn kuin mitä tarvittaisiin parhaiden erikoistuntijani palkkioksi
ja kahdentoista samanlaisen sairaustapauksen hoitokuluihin, mikä
veljellänne on. Ja muistakaa, ettei teillä ole mitään tekemistä
tässä. Jos veljenne haluaa pitää tätä lainana, niin hyvä on. Se on
hänen asiansa ja teidän on väistyttävä, kun minä autan hänet takaisin
kallionkielekkeeltä."

Dede vastusti vielä ja Daylightin todistelu muuttui kiusallisemmaksi.

"Arvaan, että te seisotte veljenne tiellä vain siksi, että olette
saanut päähänne väärän ajatuksen, että tämä on minun tapani kosia.
No niin, sitä se ei ole. Yhtä hyvin voisitte luulla, että minä kosin
kaikkia noita rangaistusvankeja, joilta ostan suitsia. En ole pyytänyt
teitä vaimokseni, ja jos pyytäisinkin, en koettaisi ostaa teidän
suostumustanne. Kun kosin teitä, ei se tapahdu salateitä käyttämällä."

Dede punastui ja näytti suuttuneelta. "Jos te tietäisitte, miten
naurettava olette, niin te lakkaisitte", kuohahti hän. "Te kohtelette
minua kiusallisemmin kuin kukaan mies, jonka olen tuntenut. Vähänväliä
te annatte minun ymmärtää, ettette ole vielä kosinut minua. En halua,
että te kositte minua ja olen alusta alkaen varoittanut teitä ja
sanonut, ettei teillä ole mitään mahdollisuuksia. Ja kuitenkin te
uhkaatte minua sillä, että te kerran aijotte kosia minua. Olkaa hyvä
ja kosikaa minua nyt, niin saatte tietää vastaukseni ja sitten on
asia päätetty." Daylight katsoi häneen ihaillen. "Rakastan teitä niin
hullusti, neiti Mason, etten uskalla kosia teitä nyt", sanoi hän niin
surkeana ja vakavana, että Dede heitti päätään taaksepäin ja nauroi
suoralla ja poikamaisella tavallaan. "Sitä paitsi minä, kuten olen
sanonut teille, olen kokematon näissä asioissa. En ole milloinkaan
kosinut ketään, enkä halua tehdä mitään erehdyksiä."

"Mutta te teette kuitenkin alati erehdyksiä", huudahti Dede
innokkaasti, "Ei kukaan mies ole ikinä koettanut voittaa naista
omakseen uhkaamalla häntä kosinnalla."

"En tee sitä enää milloinkaan", sanoi Daylight nöyrästi. "Mutta
jouduimme pois asiasta. Siinä, mitä hetki sitten puhuin, on vielä
perää. Te olette veljenne tiellä. Huolimatta siitä, mitä hullutuksia
olette saanut päähänne, on teidän nyt väistyttävä ja annettava hänelle
mahdollisuus koettaa tulla terveeksi. Saanko mennä häntä tapaamaan ja
puhumaan hänelle asiasta?"

Dede silminnähtävästi epäröi.

"Ja muistakaa yksi seikka, neiti Mason: nyt on kysymys hänen jaloistaan
eikä teidän."

Dede ei vieläkään vastannut ja Daylight jatkoi vahvistaen asemaansa:

"Ja muistakaa, että minä menen yksin häntä tapaamaan. Hän on mies
ja tulen paremmin toimeen hänen kanssaan kun ei ole naisväkeä siinä
ympärillä. Menen sinne huomenna iltapäivällä."



XVIII LUKU.


Daylight oli puhunut täyttä totta sanoessaan Dedelle, ettei hänellä
ollut ketään todellisia ystäviä. Vaikka hän oli hyvänpäiväin-tuttava
tuhansien kanssa ja satojen juomatoveri, oli hän yksinäinen nuori
mies. Hänen ei onnistunut löytää miestä tai miesryhmää, jolle hän
olisi voinut olla läheinen ystävä. Kaupungit eivät ole niin omiansa
toveruustunnetta herättämään kuin oli elämä Alaskassa. Sitä paitsi
olivat miehet erilaiset. Daylight epäili ja halveksi liikemiehiä
ja hänen suhteensa San Fransiskon puoluepomoihin perustui miltei
yksinomaisesti laskelmiin. Hän piti enemmän näiden puoluepomojen ja
heidän johtajiensa suorasukaisesta raakuudesta, mutta hän ei voinut
tuntea heitä kohtaan mitään syvää kunnioitusta. He olivat liian
taipuvaiset vilpistelyyn. Velkakirjat olivat varmemmat kuin miehen sana
ja miehen täytyi tarkasti pitää kiinni velkakirjoista, Yukonissa oli
ollut toisin. Velkakirjoista ei välitetty. Mies sanoi omistavansa niin
ja niin paljon ja poker-pelissäkin hyväksyttiin tämä arvio.

Larry Hegan, jonka taito riitti Daylightin suurimpiinkin
liikeyrityksiin ja jolla oli harvoja harhaluuloja ja jolle teeskentely
oli vielä vieraampaa, olisi saattanut olla ystävä, jollei hän
luonteeltaan ja taipumuksiltaan olisi ollut niin omituinen. Hän oli
omituinen nero, lain Napoleon, mutta konttorin ulkopuolella hänellä ei
ollut mitään yhteistä Daylightin kanssa. Hän vietti aikansa kirjojen
parissa, joita Daylight ei voinut sietää. Niinikään hän kirjoitti
näytelmiä, joita ei milloinkaan painettu eikä näytelty ja vaikka
Daylight yksin tunsi salaisuuden, hän nautti säännöllisesti vaikka
kohtuullisesti haschischia. Hän vietti koko elämänsä huoneessaan
kirjojen parissa mielikuvituksen maailmassa. Ulkomaailmaa hän
ei ymmärtänyt eikä suvainnut. Syömisessä ja juomisessa hän oli
kohtuullinen kuin munkki ja ruumiinliikuntoa hän vihasi.

Daylightin ystävät olivat juomaveikkoja ja remutovereita. Ja
kun sunnuntairatsastukset Deden kera olivat loppuneet, rupesi
hän yhä enemmän ja enemmän käyttämään tämäntapaisia huvituksia.
Unohtaakseen täytyi hänen juoda enemmän cocktaileja kuin milloinkaan
ennen. Suuri punainen automobiili oli nyt useammin liikkeellä ja
tallirenki oli palkattu ratsastamaan Bobilla. Hänen varhaisempana San
Fransisko-aikanaan oli hänen liikeyrityksillään ollut väliaikoja,
mutta tässä hänen nykyisessä suurimmassa yrityksessään oli jännitys
alinomainen. Kahteen kolmeen kuukauteen ei sitä voitu saattaa
onnelliseen tulokseen. Ja se oli niin monimutkainen ja laajaperäinen,
että selkkauksia ja pulmia ilmaantui alinomaa. Jokainen päivä toi
omat pulmansa ja selvitettyään ne mestarillisella tavalla hän lähti
konttorista suurella automobiilillaan ja miltei huokasi helpotuksesta
ajatellessaan lähenevää Martin-cocktailia. Harvoin hän oli juovuksissa.
Siksi oli hänen ruumiinrakennuksensa liian vahva. Sen sijaan
hän oli pahin kaikista juomareista, säännöllinen, varovainen ja
hillitty juomari, joka nautti paljon suuremmat määrät alkoholia kuin
epäsäännöllinen ja hillitön juomari.

Kuuteen viikkoon ei hän ollut nähnyt Dedeä muualla kuin konttorissa ja
siellä hän lujasti pidättäytyi lähestymästä häntä. Mutta seitsemäntenä
sunnuntaina kävi kaipaus hänelle ylivoimaiseksi. Se oli myrskyinen
päivä. Navakka koillistuuli puhalsi ja vähäväliä tuli sadekuuro. Hän ei
voinut karkoittaa Dedeä mielestään ja hän oli näkevinään hänet akkunan
ääressä ompelemassa joitakin naisellisia pikkuesineitä. Kun tuli aika,
jolloin hänelle tuotiin ensimäinen cocktail ennen väliateriaa hänen
huoneisiinsa, ei hän juonutkaan sitä. Täynnä rohkeaa päättäväisyyttä
hän katsoi muistikirjastaan Deden puhelinnumeroa ja soitti.

Ensin tuli Deden emännän tytär vastaamaan, mutta hetkisen kuluttua hän
kuuli äänen, jota oli kaihonnut. "Tahdoin vain ilmoittaa teille, että
tulen teitä tapaamaan", sanoi hän. "En tahtonut varoittamatta tunkeutua
luoksenne."

"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi ääni. "Kerron sinne päästyäni",
vastasi Daylight vältellen.

Hän jätti punaisen automobiilinsa kahden talon päähän Deden asunnosta
ja saapui jalan hauskan, kolmikerroksisen, Berkeleyn talon eteen. Vain
hetkisen hän huomasi epäröivänsä, sitten hän soitti ovikelloa. Hän
tiesi, että se, mitä hän teki, oli vastoin Deden toivomuksia ja että
hän aikoi antaa hänelle vaikean tehtävän ottaa sunnuntaivierailijana
vastaan kuuluisan miljoonanomistajan Elam Hamishin, josta sanomalehdet
niin paljon puhuivat. Toisaalta hän oli varma siitä, ettei Dede ottaisi
häntä epäystävällisesti vastaan. Eikä hän siinä pettynytkään.

Dede tuli itse häntä vastaan ovelle ja puristi hänen kättään. Daylight
ripusti hattunsa ja sadetakkinsa vaatenaulakkoon hauskassa eteisessä.

"Tuolla on vieraita", sanoi Dede osoittaen vastaanottohuonetta, josta
kuului nuorten äänekästä puhelua ja jonka avoimesta ovesta Daylight
näki yliopistonuorisoa. "Teidän täytyy tulla minun huoneisiini."

Dede ohjasi hänet huoneeseensa ja sinne päästyään jäi Daylight
hämillään seisomaan kuin kiinninaulattuna lattiaan ja katseli
ympärilleen ja Dedeä ja koetti samalla olla katsomatta.
Hämmästyksissään ei hän kuullut eikä nähnyt, että Dede pyysi häntä
istumaan. Tällaiset olivat siis hänen huoneensa. Ne olivat parihuoneet,
toista nähtävästi käytettiin arkihuoneena, ja toinen, jonne hän saattoi
nähdä avoimesta ovesta, oli makuuhuone. Lukuunottamatta tammista
pukupöytää, jolla oli harjoja ja kampoja ja somia naisten pikku
kapineita, ei siinä ollut mitään, joka olisi osoittanut, että sitä
käytettiin makuuhuoneena. Leveä leposohva vaaleanpunaisine peitteineen
ja tyynyineen oli varkaankin vuoteena, vaikkei Daylight milloinkaan
ennen ollut nähnyt sivistyneessä maailmassa sellaista vuodetta.

Tosin ei hän nähnyt paljon yksityiskohtia siinä hämillään seisoessaan.
Hänen yleinen vaikutelmansa oli se, että täällä oli lämmintä, mukavaa
ja kaunista. Lattialla ei ollut mattoja, mutta siellä täällä oli suden
ja prääriesuden nahkoja. Eniten kiinnitti hänen huomiotaan Venuksen
kuvapatsas, joka seisoi Steinway-pianon päällä, seinälle ripustettu
vuorileijonan talja taustanaan.

Mutta Dede itse kuitenkin eniten viehätti häntä. Hän oli aina
mielihyvällä ajatellut, että Dede oli hyvin naisellinen --
hänen vartalonsa viivat, hänen hiuksensa, hänen silmänsä, hänen
äänensä, hänen linnunkaltainen tapansa nauraa olivat syynä siihen;
mutta täällä omassa huoneessaan väljässä puvussaan ilmeni hänen
naisellisuutensa vielä paljon selvemmin. Daylight oli tottunut
näkemään hänet ruumiinmukaisissa kävelypuvuissa ja paitapuseroissa tai
ratsastuspuvussa ja Dede kotipuvussa oli hänelle aivan uusi ilmestys.
Hän näytti niin paljon suloisemmalta, niin paljon notkeammalta ja
hennommalta. Hän kuului tähän rauhan ja kauneuden ilmakehään. Hän
sopi siihen niinkuin hän toisellaisessa puvussa oli sopinut vakavaan
konttoriympäristöön.

"Ettekö istuisi?" toisti Dede.

Daylight tunsi samaa kuin eläin, jolta on kauvan puuttunut ravinto.
Hänen rakkaudennälkänsä läikähti hänessä. Nyt ei ollut aikaa
kärsivällisyyteen eikä valtioviisauteen. Suorinkaan tie ei ollut
kyllin nopea hänelle ja vaikkei hän tiennyt sitä, oli se se tie, joka
parhaiten vei voittoon.

"Kuulkaahan", sanoi hän äänellä!, joka värisi intohimosta, "en tahdo
kosia teitä toimistossa. Siksi olen täällä. Dede Mason, minä tahdon
teidät omakseni, minä tahdon."

Puhuessaan hän läheni Dedeä, hänen silmänsä hehkuivat ja veri nousi
tummana hänen poskiinsa.

Hänen liikkeensä olivat niin äkkiarvaamattomat, että Dede ennätti
vain huudahtaa hämmästyksestä ja astahtaa askeleen taaksepäin ja
samalla tarttua Daylightin toiseen käteen, kun tämä koetti sulkea
hänet syliinsä. Päinvastoin kuin Daylightin, pakeni veri Deden
poskilta. Käsi, jolla hän oli torjunut Daylightin käden ja joka vielä
piti siitä kiinni, vapisi. Hän irroitti sormensa ja Daylightin käsi
putosi hänen kupeelleen. Hän tahtoi sanoa jotakin, tehdä jotakin,
päästä tästä kiusallisesta asemasta, mutta ainoatakaan järkevää
ajatusta ei tullut hänen mieleensä. Hänen teki vain mielensä
nauraa. Tämä halu oli osittain hysteerinen, osittain välittömästä
huumorintunteesta syntynyt. Hän ei voinut olla näkemättä jutun
naurettavaa puolta. Hänen mielialansa oli kuin henkilön, joka säikähtää
murhanhimoista maantienrosvoa ja sitten huomaakin tämän rauhalliseksi
jalkamatkailijaksi, joka kysyy kelloa.

Daylight oli ripeämpi toimimaan. "Ooh, tiedän kyllä, että näytän
mielettömältä", sanoi hän. "Minun täytyy kai istuutua. Älkää pelätkö,
neiti Mason. Minä en ole todenteolla vaarallinen."

"Minä en pelkää", vastasi Dede hymyillen ja istuutui nojatuoliin,
jonka vieressä lattialla oli ompelukori, josta pisti esiin pitsiä ja
ohutta kangasta. Hän hymyili vielä kerran. "Vaikka tunnustan, että te
säikytitte minua hetki sitten."

"On hullunkurista", huokasi Daylight miltei valittaen, "että tässä minä
istun, vaikka olen kyllin vahva taivuttaakseni teidät kaksinkerroin.
Tässä istun minä, joka olen tottunut taivuttamaan ihmiset ja eläimet ja
kaikkityyni tahtoni mukaan. Ja minä istun tässä nojatuolissa nöyränä ja
avuttomana kuin karitsa. Te olette minut niin nujertanut."

Dede vaivasi turhaan päätään koettaen keksiä vastausta näihin
huomautuksiin. Sen sijaan pysähtyivät hänen ajatuksensa itsepintaisesti
siihen tosiasiaan, että Daylight kesken väkivaltaista kosintaa malttoi
tehdä asiaankuulumattomia huomautuksia. Häntä hämmästytti Daylightin
miehekäs varmuus. Niin vähän tämä epäili, että saisi hänet omakseen,
että hän saattoi ylimalkaisesti viisastella rakkaudesta ja rakkauden
vaikutuksista.

Dede huomasi, että hän tietämättään pisti kätensä takintaskuun, missä
Dede tiesi hänen pitävän tupakkansa ja savukepaperinsa.

"Saatte polttaa jos haluatte", sanoi hän.

Daylight veti kätensä niin äkisti taskusta kuin olisi taskussa ollut
jotakin, joka olisi pistänyt häntä.

"Ei, en ajatellut polttamista. Ajattelin teitä. Mitä muuta voi mies
tehdä kuin pyytää vaimokseen naista, jota rakastaa. Juuri niin minä
teenkin. En osaa tehdä sitä kaikkien sääntöjen mukaan. Tiedän sen.
Mutta osaan puhua suuni puhtaaksi selvällä englanninkielellä ja se
riittää minulle. Rakastan teitä hurjasti, neiti Mason. Te olette nyt
miltei aina mielessäni. Ja haluan tietää, rakastatteko tekin minua.
Siinä kaikki."

"Toivon, ettette olisi kysynyt", sanoi Dede lempeästi.

"Ehkä on parasta, että saatte tietää yhtä ja toista ennenkuin annatte
vastauksen", jatkoi Daylight huomaamatta, että vastaus jo oli annettu.
"En ole milloinkaan ennen elämässäni tavoitellut naista omakseni
huolimatta sanomalehtireportterien päivänvastaisista jutuista.
Lorut, mitä sanomalehdissä ja kirjoissa olette lukenut minusta --
että minä muka olisin naistensurmaaja -- ovat vääriä. Siinä ei ole
totta siteiksikään. Arvaan, että kortinpeluussa ja whiskynjuonnissa
olen suorittanut enemmän kuin oman osani, mutta naiset olen jättänyt
rauhaan. Muuan nainen surmasi itsensä, mutta minä en tiennyt, että hän
rakasti minua niin hurjasti, sillä muutoin olisin nainut hänet -- en
rakkaudesta vaan estääkseni häntä tappamasta itseään. Hän oli paras
siellä olevasta naisjoukosta, mutta minä en milloinkaan antanut hänelle
aihetta luulla, että rakastin häntä. Kerron teille tämän kaiken siksi,
että olette lukenut siitä ja haluan, ettei teillä ole minusta vääriä
käsityksiä."

"Naisten-surmaaja!" ähkyi hän. "No niin, neiti Mason, en muista, olenko
kertonut teille, että olen pelännyt naisia koko ikäni. Te olette
ensimäinen nainen, jota en ole pelännyt. Se on omituista. Pidän teitä
arvossa, enkä kuitenkaan pelkää teitä. Johtuneeko se ehkä siitä, että
te olette toisenlainen kuin ne naiset, jotka olen tuntenut. Te ette ole
milloinkaan ajanut minua takaa. Naistensurmaaja! Olen paennut naisia
niin kauvan kuin muistan ja luulen, että minut pelasti se, että olin
voimakas enkä milloinkaan taittanut jalkaani tai saanut muuta vammaa.

"En myöskään milloinkaan tahtonut mennä naimisiin ennenkuin opin
tuntemaan teidät enkä vielä pitkään aikaan sittenkään. Miellyin teihin
alusta alkaen; mutta en milloinkaan luullut, että siitä sukeutuisi niin
vakava asia kuin avioliitto. En voi nukkua öisin, kun ajattelen teitä
ja kaipaan teitä."

Hän vaikeni ja odotti. Dede oli ottanut korista musliinin ja pitsin,
mahdollisesti rauhoittaakseen hermojaan ja alkanut ommella. Milloin
Dede ei katsonut häneen, ahmi Daylight häntä silmillään. Hän katseli
varmoja, taitavia käsiä -- käsiä, jotka kykenivät hillitsemään Bobin
tapaisen hevosen, käsiä, jotka osasivat käytellä kirjoituskonetta
miltei yhtä nopeasti kuin ihminen puhui, käsiä, jotka osasivat ommella
kauniita vaatteita, ja jotka epäilemättä osasivat soittaa pianoa tuolla
nurkassa. Toisenkin tuiki naisellisen yksityiskohdan hän huomasi --
Deden tohvelit. Ne olivat pienet ja pronssinväriset. Hän ei ollut
milloinkaan aavistanut, että Dedellä oli niin pienet jalat. Hän oli
tähän saakka nähnyt niissä vain kävelykengät ja ratsastussaappaat,
eivätkä ne olleet antaneet hänelle oikeaa käsitystä Deden jalkojen
pienuudesta. Pronssinväriset tohvelit lumosivat hänet ja niihin hänen
katseensa lakkaamatta kääntyivät.

Ovelle koputettiin ja Dede riensi ovelle. Daylight ei voinut olla
kuulematta keskustelua. Dedeä pyydettiin puhelimeen.

"Pyytäkää herraa soittamaan uudelleen kymmenen minuutin päästä",
kuuli hän Deden sanovan, ja sana "herra" herätti hänessä äkillisen
mustasukkaisuudentunteen. Hän päätti, että olipa tuo puhelimeen pyytäjä
ken tahansa, pitäisi Burning Daylight hänet lämpimänä. Oli hänen
mielestään ihme, ettei Deden kaltainen tyttö ollut jo aikoja sitten
joutunut naimisiin.

Dede palasi, hymyili hänelle ja tarttui ompelukseensa. Daylightin
katseet siirtyivät nopsista käsistä pronssinkarvaisiin tohveleihin ja
taas takaisin ja hän oli varma siitä, että maailmassa oli hyvin vähän
Deden kaltaisia pikakirjoittajattaria. Hän oli varmaankin hyvin hyvästä
suvusta ja saanut hyvin hyvän kasvatuksen. Mitenkään muuten ei voinut
selittää hänen huoneittensa sisustusta ja hänen pukujaan ja tapaa,
jolla hän ne kantoi.

"Kymmenen minuuttia kuluu nopeasti", sanoi Daylight.

"Minä en voi mennä kanssanne naimisiin", sanoi Dede.

"Ettekö rakasta minua?"

Dede pudisti päätään.

"Pidättekö minusta -- hiukkasenkaan?"

Tällä kertaa hän nyökähytti päätään ja samalla hymyili huvitettuna.
Mutta hänen hymyilyssään ei ollut mitään halveksivaa vivahdusta. Aseman
humoristinen puoli jäi harvoin häneltä huomaamatta.

"No, siitä voi sukeutua enemmänkin", sanoi Daylight. "Se on alku.
Minäkin vain pidin teistä ensin ja nyt olen joutunut näin pitkälle. Te
muistatte, että kerran sanoitte, ettette pidä minun elämäntavastani.
No hyvä, olen koko lailla muuttanut sitä. En ole enää pelaaja niinkuin
olin ennen. Olen ryhtynyt rehelliseen työhön, kuten te sitä nimitätte,
säästän aikaa ja lisään paikkakunnan väkiluvun kolminkertaiseksi.
Ja ensi vuonna tähän aikaan kasvaa kukkuloilla kaksi miljoonaa
eukalyptys-puuta. Sanokaa, pidättekö minusta enemmän kuin hiukkasen?"

Dede kohotti katseensa työstään ja katsoi häneen vastatessaan: --

"Pidän teistä paljonkin, mutta -- --"

Daylight odotti hetkisen, että Dede olisi täydentänyt lauseensa, mutta
kun Dede vaikeni, jatkoi hän itse.

"Minulla ei ole liian hyvät käsitykset itsestäni, joten voin
kerskailematta sanoa, että minusta tulee oikein hyvä aviomies. Minulla
ei ole taipumusta moittimiseen eikä jankuttamiseen. Arvaan, mitä
merkitsee teidänlaisellenne naiselle riippumattomuus. No hyvä, te
saatte olla riippumaton minun vaimonani. Teitä ei mikään kahlehdi.
Saatte noudattaa omaa tahtoanne eikä mikään ole teille liian hyvää.
Minä annan teille kaikki, mitä sydämenne halajaa -- --"

"Paitsi itseänne", keskeytti Dede äkisti, miltei terävästi.

Daylightin ällistys oli lyhytaikainen.

"En käsitä sitä. Olen vilpitön ja suora ja elän rehellisesti. En halua
jaettuja tunteita."

"En tarkoita sitä", sanoi Dede. "Sen sijaan, että antaisitte itsenne
vaimollenne, te antaisitte itsenne Oaklandin kolmellesadalle
asukkaalle, raitioteillenne ja lauttauslaitoksellenne, noille kahdelle
miljoonalle puulle kukkuloilla -- kaikille liikeyrityksillenne -- ja --
ja -- kaikelle sille, mitä tarkoitan."

"Saammepa nähdä, ettei niin käy", sanoi Daylight ylpeästi. "Minä olisin
teidän, milloin vain käskisitte -- --"

"Niin te ajattelette, mutta toisin kävisi." Dede tuli äkkiä
hermostuneeksi. "Meidän täytyy lopettaa tämä keskustelu. Se muistuttaa
liiaksi kaupan hierontaa. 'Paljonko annatte?' 'Annan niin ja niin
paljon.' 'Tahdon enemmän' ja niin edespäin. Pidän teistä, mutta en
kylliksi voidakseni mennä naimisiin kanssanne, enkä milloinkaan tule
pitämään teistä niin paljon, että tulisin vaimoksenne."

"Miten tiedätte sen?" kysyi Daylight.

"Koska pidän teistä yhä vähemmin ja vähemmin."

Daylight tuli sanattomaksi. Isku näkyi selvästi hänen kasvoillaan.

"Oi, te ette käsitä", huudahti Dede kiihkeästi ja alkoi menettää
itsehillitsemiskykynsä. "En tarkoita siten. Pidän teistä; mitä enemmän
olen oppinut teitä tuntemaan, sitä enemmän olen pitänyt teistä. Ja mitä
enemmän olen oppinut teitä tuntemaan, sitä vähemmin uskaltaisin mennä
kanssanne naimisiin."

Tämä arvoituksellinen lausunto sai Daylightin aivan neuvottomaksi.

"Käsitättekö?" jatkoi Dede kiireesti. "Olisin voinut ennemmin mennä
naimisiin sen Elam Hamishin kanssa, joka juuri oli tullut Klondikesta,
kun ensi kerran näin hänet, kuin mennä naimisiin teidän kanssanne
sellaisena kuin te nyt istutte edessäni."

Daylight ravisti hitaasti päätään.

"Tuo on liian monimutkaista minulle. Mitä enemmän te opitte miestä
tuntemaan ja mitä enemmän pidätte hänestä, sitä vähemmin te haluatte
mennä hänen kanssaan naimisiin. Tuttavallisuus synnyttää ylenkatsetta
-- arvaan että tarkoitatte sitä."

"Ei, ei", huudahti Dede, mutta ennenkuin hän ennätti jatkaa,
koputettiin ovelle.

"Nuo kymmenen minuuttia ovat kuluneet", sanoi Daylight.

Hänen silmänsä, joiden huomiokyky oli nopea kuin intiaanin, harhailivat
pitkin huonetta Deden poissaollessa. Lämmön, mukavuuden ja kauneuden
vaikutelma oli vallitsevana, vaikkei hän osannut selvittää sitä
itselleen. Täällä vallitseva yksinkertaisuus viehätti häntä. Hän
arveli, että huonekalut yksinkertaisuudestaan huolimatta olivat
kalliita ja jäännöksiä Deden isänkodista. Hän ei ollut milloinkaan
aavistanut, että paljas puulattia parine sudennahkoineen näytti niin
hauskalta; se varmaankin löi laudalta kaikki matot. Hän katseli
juhlallisin mielin kirjahyllyä, jossa oli parisataa kirjaa. Siinä oli
salaisuus. Hän ei voinut käsittää, mistä ihmiset löysivät niin paljon
kirjoittamisen aihetta. Kirjoittaminen ja puhuminen ei ollut samaa kuin
teot ja hän toiminnan miehenä käsitti vain teot.

Hänen katseensa siirtyi Venuksen patsaasta pieneen teepöytään hauraine
ja hienoine kalustoineen ja kirkkaaseen kuparikattilaan ja kupariseen
hehkupannuun, jolla lautasia ja laseja lämmitetään. Hehkupannut
eivät olleet hänelle tuntemattomia ja hän aprikoi, lämmittikö Dede
sillä illallista nuorille ylioppilaille, joista hän oli kuullut
puhuttavan. Pari vesivärimaalausta seinällä oli Dede arvatenkin itse
maalannut. Seinillä oli sitäpaitsi valokuvia hevosista ja vanhojen
mestarien tauluista. Mutta yhäti hänen katseensa palasi Venukseen
pianolla. Hänestä, joka oli arkipäiväinen hienostumaton mies, näytti
omituiselta, että nuori suloinen tyttö pitäisi sellaista rohkeaa,
ellei syntistä esinettä huoneessaan. Mutta koska Dede sen teki, niin
oli se aivan niinkuin olla pitikin. Se kuului nähtävästi sivistykseen.
Larry Heganilla oli samantapaisia valuteoksia ja valokuvia kirjojen
täyttämissä huoneissaan. Mutta Larry Heganiin nähden se oli toista.
Hänessä oli jotakin epätervettä, jonka Daylight aina tunsi ollessaan
hänen seurassaan, kun Dede sen sijaan näytti joka suhteessa terveeltä.
Hänessä oli auringonpaisteen ja tuulen raikkautta. Ja jos sellainen
viaton, terve tyttö kuin Dede, piti alastomia naisia pianollaan, niin
_täytyi_ sen olla oikein. Dede teki sen oikeaksi. Sitäpaitsi ei hän,
Daylight, ymmärtänyt ensinkään sivistystä.

Dede palasi huoneeseen, ja kun hän astui lattian poikki nojatuolilleen,
ihaili Daylight tapaa, jolla hän käveli, ja pronssinkarvaiset tohvelit
olivat tehdä hänet hulluksi.

"Tahtoisin tehdä teille joitakuita kysymyksiä", alkoi hän heti.
"Aijotteko mennä naimisiin jonkun toisen kanssa?"

Dede nauroi iloisesti ja pudisti päätään. "Pidättekö jostakin toisesta
enemmän kuin minusta? -- esimerkiksi siitä miehestä, jonka kanssa äsken
puhuitte puhelimessa?"

"Ei ole ketään toista. En tunne ketään, josta pitäisin tarpeeksi paljon
mennäkseni naimisiin. Siksi luulen, etten ole avioliittoon sopiva
nainen. Konttorityö näkyy turmelevan naisen."

Daylight katsoi häntä kasvoista pronssinkarvaisten tohvelien kärkiin
tavalla, joka sai veren kohoamaan tytön poskille. Samalla hän pudisti
epäilevästi päätään.

"Minusta tuntuu, että te olette eniten avioliittoon sopiva nainen, mikä
milloinkaan on pannut miehen pään pyörälle. Ja nyt toinen kysymys.
Pidättekö jostakin toisesta enemmän kuin minusta?"

Mutta Dede piti hyvin puoliaan.

"Tuo ei ole kaunista", sanoi hän. "Ja jos lopetatte ja ajattelette
hiukan asiaa, niin teette nyt jotakin, jota muka ette milloinkaan
tee -- jankutatte nimittäin. Kieltäydyn vastaamasta enää yhteenkään
kysymykseen. Puhukaamme muusta. Miten voi Bob?"

Puoli tuntia myöhemmin kiiti Daylight sateessa Telegraph Avenue'ta
Oaklandiin ja poltti ruskea-paperisavukettaan ja muisteli mitä oli
tapahtunut. Hänen loppupäätöksekseen tuli, että huonomminkin olisi
hänelle saattanut käydä, vaikka Deden sanoissa oli paljon, mikä sai
hänet neuvottomaksi. Olihan Dede sanonut pitävänsä hänestä sitä
enemmän, mitä paremmin oppi häntä tuntemaan ja samalla sitä vähemmin
tahtovansa mennä hänen kanssaan naimisiin. Se oli pulmallinen kysymys.

Mutta se tosiasia, että Dede oli antanut hänelle rukkaset, osoitti
jonkunlaista ylpeyttä. Antaessaan rukkaset hänelle oli Dede antanut
rukkaset hänen kolmellekymmenelle miljoonalleen. Se oli huomattava
teko pikakirjoittajattarelta, jolla oli yhdeksänkymmenen dollarin
kuukausipalkka, ja joka oli nähnyt parempia päiviä. Oli ilmeistä, ettei
Dede välittänyt rahasta. Jokainen nainen, jonka hän oli tavannut, oli
näyttänyt halukkaalta ottamaan hänet hänen rahojensa takia. Hän oli
kaksinkertaistuttanut omaisuutensa, ansainnut viisitoista miljoonaa
siitä päivästä lähtien kuin Dede oli tullut hänen konttoriinsa ja Deden
halukkaisuus mennä naimisiin hänen kanssaan oli vähentynyt sitä mukaa
kuin hänen rahansa olivat lisääntyneet.

"Perhana!" mutisi hän. "Jos voitan tässä maakaupassa sata miljoonaa
niin ei hän enää tahdo vaihtaa sanaa kanssani."

Mutta hän ei voinut leikkiä laskemalla karkoittaa asiaa mielestään.
Hänen mielensä oli yhä vielä hämmentynyt tuosta arvoituksellisesta
selityksestä, että Dede olisi ennemmin saattanut mennä naimisiin vasta
Klondikesta tulleen Elam Hamishin kanssa kuin nykyisen Elam Hamishin
kanssa. Hyvä, päätteli hän, hänen olisi siis tultava enemmän entisen
Daylightin kaltaiseksi, joka oli tullut pohjanperiltä koettamaan
onneaan suuremmassa pelissä. Mutta se oli mahdotonta. Ollutta ja
mennyttä ei saatu takaisin. Toivomalla ei sitä saanut takaisin, eikä
mitään muuta keinoa ollut. Yhtä hyvin olisi hän saattanut toivoa
saavansa poikuusvuotensa takaisin.

Toisenkin tyydytyksen oli heidän keskustelunsa hänelle tuottanut. Hän
oli ennemmin kuullut puhuttavan pikakirjoittajattarista, jotka antoivat
rukkaset työnantajalleen ja heti sen jälkeen erosivat toimestaan. Mutta
Dede ei ollut viitannut sinnepäinkään. Olivatpa hänen puheensa miten
hämmennystä herättävät tahansa, järjetön ja typerä ei hän ollut. Hän
oli selväpäinen. Mutta hän, Daylight, oli niinikään ollut selväpäinen
ja se oli osaksi hänenkin ansiotaan. Hän ei ollut koettanut käyttää
hyväkseen Deden konttorissa-oloa. Tosin oli hän kaksi kertaa astunut
yli rajojen, mutta hän ei ollut ottanut sitä tavaksi. Dede tiesi, että
häneen saattoi luottaa. Mutta tästä kaikesta huolimatta hän tiesi,
että useimmat nuoret naiset olisivat olleet kyllin typerät jättämään
paikkansa, jos heidän olisi täytynyt antaa rukkaset työnantajalleen.
Ja sitä paitsi oli Dede sallinut hänen lähettää veljensä Saksaan, kun
Daylight oli esittänyt hänelle asian oikeassa valossa.

"Heleijaa!" päätti hän, kun automobiili pysähtyi hänen hotellinsa
edustalle. "Jos olisin vain tiennyt sen, minkä nyt tiedän, niin olisin
kosinut häntä ensimäisenä päivänä kun hän tuli toimistoon. Hänen omien
puheittensa mukaan olisi silloin ollut otollinen hetki. Hän pitää
minusta yhä enemmän ja enemmän ja mitä enemmän hän minusta pitää,
sitä vähemmin hän uskaltaisi mennä kanssani naimisiin! Mitä nyt tästä
arvelet. Hän on varmaan hieman hassahtava."



XIX LUKU.


Vielä kerran, eräänä sateisena sunnuntaina viikkojen kuluttua, kosi
Daylight Dedeä. Kuten ensi kerrallakin hän hillitsi itseään kunnes
kaipaus kävi hänelle ylivoimaiseksi ja pakotti hänet kiitämään
punaisella automobiilillaan Berkeleyhin. Hän jätti koneen muutaman
talonvälin päähän ja meni jalan taloon. Mutta Dede oli poissa, kertoi
emännän tytär hänelle ja lisäsi, että hän oli kävelemässä kukkuloilla.
Sitä paitsi kertoi nuori neitonen hänelle, missä päin Dede luultavimmin
käveli.

Daylight noudatti tytön ohjeita ja pian vei tie, jota hän kulki
viimeisen talon ohi ja päättyi siihen, mistä kukkulain ensimäiset
jyrkät rinteet alkoivat. Ilma oli kostea tulevasta sateesta, sillä
myrsky ei ollut vielä puhjennut, vaikka yltyvä tuuli ilmaisi, että
se oli tulossa. Niin pitkälle kuin hän saattoi nähdä, ei Dedestä
näkynyt vilaustakaan tasaisilla ruohoisilla kukkuloilla. Oikealla
kasvoi notkossa täysikasvuisia eukalyptuspuita. Täällä oli rätinää
ja liikettä, komeat hoikkarunkoiset puut heiluivat edestakaisin
tuulessa ja löivät oksiaan yhteen. Kun tuulenpuuska tuli, kuului
syvä rummuttava, kuin valtavan harpun synnyttämä ääni, joka voitti
kaikki hiljaisemmat äänet, natinan ja rapinan. Daylight, joka tunsi
Deden, arvasi, että tämä olisi jossakin täällä lehdossa, missä myrskyn
vaikutus ilmeni niin selvästi. Ja hän löysikin Deden vastakkaisen
rinteen avoimella huipulla, missä tuuli oli rajuimmillaan.

Tavassa, millä Daylight kosi, oli jotakin yksitoikkoista, vaikkei
ikävystyttävää. Hän ei kyennyt kiertelemään eikä punnitsemaan
askeleitaan, vaan oli suora ja myrskyinen kuin vihuri itse. Hänellä ei
ollut aikaa edes tervehtiä tai pyytää anteeksi.

"Sama juttu taas", sanoi hän. "Rakastan teitä ja tulin pyytämään teitä
omakseni. Teidän täytyy tulla vaimokseni, Dede, sillä mitä enemmän sitä
mietin, sitä varmemmaksi tulen siitä, että teidän mieltymyksenne minuun
ei ole noita tavallisia. Ettekä te rohkene sanoa, ettei se ole totta;
vai rohkenetteko?"

Hän oli kätellyt Dedeä samalla kuin oli alkanut puhua ja piti yhä vielä
hänen kättään omassaan. Kun Dede ei vastannut, tunsi hän Daylightin
hiljaa, mutta hellittämättä, puristavan kättään aivankuin vetääkseen
hänet luokseen. Tahtomattaan hän puolittain antoi hänelle perään, hänen
halunsa oli tällä hetkellä voimakkaampi kuin hänen tahtonsa. Sitten hän
äkkiä perääntyi, vaikka salli yhä Daylightin pitää kiinni kädestään.

"Ette kai pelkää minua?" kysyi Daylight.

"En." Dede hymyili surullisesti. "En teitä vaan itseäni."

"Ette ole niin rohkea kuin minä", ahdisti Daylight kuultuaan nämä
rohkaisevat sanat.

"Ei, ei", pyysi Dede. "Me emme voi milloinkaan mennä naimisiin,
älkäämme siis puhuko siitä."

"Silloin olen varma siitä, että menetätte vedon." Daylight oli
miltei iloinen nyt, sillä menestys oli tullut pikemmin kuin hän oli
rohkeimmissa unelmissaankaan uskaltanut toivoa. Dede piti hänestä,
siitä ei ollut epäilystäkään; Dede piti hänestä siksi paljon, että
salli hänen pitää kädestään, siksi paljon että sieti häntä lähellään.

Dede pudisti päätään.

"Ei, se on mahdotonta. Te menettäisitte vedon." Ensi kerran juolahti
Daylightin mieleen synkkä epäluulo -- ajatus, joka selitti kaikki.

"Sanokaahan, ettehän vain ole salaisesti naimisissa?"

Hänen äänessään ja kasvoissaan ilmenevä kauhu oli liikaa Dedelle, hän
purskahti iloiseen ja välittömään nauruun.

Daylight tiesi vastauksensa ja suuttuneena itseensä hän päätti, että
teko oli tehokkaampi kuin puhe. Hän asettui siis seisomaan niin, että
suojasi Dedeä tuulelta ja veti hänet lähelleen. Tavattoman navakka
tuuli puhalsi heidän ympärillään ja rummutti puiden latvoja heidän
päänsä päällä ja he vaikenivat kuunnellakseen. Heidän päälleen putosi
liiteleviä lehtiä ja tuuli toi mukanaan sadepisaroita. Daylight
katsoi alas Dedeen ja hänen hiuksiaan, joita tuuli heilutteli hänen
kasvoilleen; ja Deden läheisyys sai hänet niin vapisemaan, että Dede
huomasi sen kädestä, joka piteli hänen kättään.

Äkkiä Dede nojasi häneen, taivutti päätään ja painoi sen kevyesti hänen
rintaansa vasten. Ja he seisoivat niin, kun toinen tuulenpuuska tuli
tuoden mukanaan liiteleviä lehtiä ja yksinäisiä sadepisaroita. Yhtä
nopeasti hän jälleen kohotti päätään ja katsoi Daylightiin.

"Tiedättekö", sanoi hän, "viime yönä rukoilin teidän puolestanne.
Rukoilin, että joutuisitte häviöön, että menettäisitte kaikki --
kaikki!"

Daylight tuijotti häneen kummissaan tästä peitetystä lausunnosta.

"En varmaankaan ymmärrä sitä. Olen aina sanonut, että naiset käyvät yli
ymmärrykseni ja nyt te puhutte asioista, joita en käsitä. Te toivotte,
että menettäisin kaikki, ja kuitenkin pidätte minusta -- --"

"En ole milloinkaan sitä sanonut."

"Ette uskalla kieltääkään. Niin, kuten sanoin: käy yli ymmärrykseni,
miksi te toivotte minun joutuvan häviöön, kun pidätte minusta. Se on
yhtä käsittämätöntä kuin teidän toinen arvoituksellinen lausuntonne:
mitä enemmän te pidätte minusta sitä vähemmin te haluatte mennä
kanssani naimisiin. Teidän täytyy selittää."

Hän kietoi kätensä Deden ympärille ja veti hänet lähemmäksi itseään
ja tällä kertaa ei Dede vastustanut. Hänen päänsä oli kumarassa eikä
Daylight voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hän tunsi vaistomaisesti,
että Dede puhuisi suunsa puhtaaksi. Daylight oli oppinut äänettömyyden
arvon ja odotti. Asiat olivat kehittyneet sille kannalle, että täytyi
nyt sanoa hänelle jotakin. Sen hän tunsi.

"En ole romantillinen", alkoi Dede ja katsoi taas häneen puhuessaan.
"Olisi ehkä parempi minulle, jos olisin. Silloin voisin pettää itseni
ja olla onneton koko lopun ikääni. Mutta terve järkeni estää sen. Enkä
silti ole rahtuakaan onnellisempi."

"En ole vieläkään entistä viisaampi", sanoi Daylight turhaan
odotettuaan, että Dede jatkaisi. "Teidän piti selittää minulle, ettekä
te vielä ole selittänyt mitään. Teidän terve järkenne ja rukouksenne,
että minä joutuisin häviöön, ovat minulle vielä yhtä käsittämättömät.
Pieni nainen, rakastan teitä ja haluan mennä kanssanne naimisiin.
Se on suoraa ja rehellistä ja mutkatonta puhetta. Tahdotteko tulla
vaimokseni?"

Dede pudisti päätään hitaasti. Ja kun hän sitten puhui, näytti hän
vähitellen muuttuvan ankaraksi ja murheelliseksi, ja Daylight tiesi,
että tämä ankaruus oli suunnattuna häneen.

"Sallikaa minun siis selittää ja aivan yhtä suoraan ja selvästi,
kuin te olette kosinut." Hän vaikeni aivankuin miettiäkseen miten
alkaisi. "Te olette rehellinen ja vilpitön. Haluatteko, että minä olen
rehellinen ja vilpitön, vaikkei naisten luulla osaavan sitä olla? --
haluatteko, että sanon teille sellaista, mikä tulee teitä loukkaamaan?
-- että teen tunnustuksia, joita häpeän? -- että käyttäydyn tavalla,
jota miehet pitävät epänaisellisena?"

Käsivarsi, jonka Daylight oli kietonut Deden ympärille, puristi
rohkaisevasti, mutta hän ei puhunut.

"Tahtoisin mielelläni tulla vaimoksenne, mutta minä pelkään. Olen
samalla kertaa ylpeä ja nöyrä sen johdosta, että teidänlaisenne mies
on rakastunut minuun. Mutta teillä on liian paljon rahaa. Siihen minun
terve järkeni kompastuu. Vaikka menisimmekin naimisiin, ette te voisi
milloinkaan olla minun mieheni -- rakastajani ja aviomieheni. Te
olisitte rahanne orja. Tiedän olevani hupsu nainen, mutta minä vaadin
mieheni itselleni. Te ette olisi vapaa. Rahanne pitää teidät orjanaan,
anastaa aikanne, ajatuksenne, tarmonne, kaikki, pakoittaa teidät
menemään sinne ja tänne, tekemään tämän ja tuon. Käsitättekö. Ehkä
on se pelkkää houkkamaisuutta, mutta minä tunnen, että voin rakastaa
paljon, antaa paljon -- antaa kaikki, ja vaikken vastalahjaksi vaadi
kaikkea, niin vaadin paljon -- paljon enemmän kuin te rahoiltanne
voisitte minulle antaa.

"Ja rahanne turmelee teidät; se tekee teidät yhä epämiellyttävämmäksi
ja epämiellyttävämmäksi. En häpeä sanoa, että rakastan teitä, koska
en milloinkaan aijo mennä kanssanne naimisiin. Ja minä rakastin teitä
paljon ennenkuin ollenkaan tunsinkaan teitä, kun te olitte vasta tullut
Alaskasta ja minä tulin konttoriin. Te olitte minun sankarini. Te
olitte kultamaiden Burning Daylight, rohkea erämies ja kullankaivaja.
Ja te näytitte siltä. En käsittänyt kuinka kukaan nainen saattoi nähdä
teidät rakastumatta teihin -- silloin. Mutta te ette näytä siltä nyt."

"Suokaa anteeksi, että loukkaan teitä. Te halusitte suoraa puhetta ja
minä puhun teille suoraan. Kaikki nämät viime vuodet te olette elänyt
luonnottomasti. Te, ulkoilmaihminen, olette sulkeutunut kaupunkeihin.
Te ette ole lainkaan sama mies ja rahanne turmelee teidät. Teihin on
vähitellen tullut jotakin muuta, jotakin, joka ei ole niin tervettä,
niin tahratonta, niin kunnollista. Rahanne ja elämäntapanne ovat sen
saaneet aikaan. Te tiedätte sen. Ruumiinne ei ole sama kuin silloin.
Te olette lihonut, eikä se ole tervettä lihomista. Tiedän, että olette
minua kohtaan hyvä ja sydämellinen, mutta te ette ole kaikkia kohtaan
hyvä ja sydämellinen niinkuin te olitte silloin. Te olette muuttunut
tylyksi ja julmaksi. Ja minä tiedän. Ottakaa huomioon, että olen
tarkastellut teitä kuusi päivää viikossa, kuukaudesta kuukauteen,
vuodesta vuoteen; ja minä tiedän teistä enemmän kuin te minusta.
Julmuus ei ole ainoastaan sydämessänne ja ajatuksissanne, vaan se on
kasvoissannekin. Se on piirtänyt viivansa kasvoihinne. Olen nähnyt
niiden ilmaantuvan ja syvenevän. Rahanne ja elämä, jota se pakoittaa
teidän viettämään, on kaiken tämän alku. Te olette raa'istunut ja
mennyt alaspäin. Ja tämä kehitys voi vain jatkua edelleen kunnes olette
auttamattomasti rappiolla. -- --"

Daylight koetti keskeyttää, mutta Dede ehkäisi hänet ja hänen äänensä
vapisi.

"Ei, ei, antakaa minun puhua loppuun. En ole tehnyt muuta kuin
miettinyt, miettinyt, miettinyt kaikki nämät kuukaudet siitä lähtien
kuin aloimme yhdessä ratsastaa, ja nyt kun olen alkanut puhua, niin
puhun kaikki mitä minulla on mielessäni. Rakastan teitä, mutta en
voi mennä kanssanne naimisiin ja raiskata rakkauttani. Te olette
muuttumassa sellaiseksi, että minun lopulta täytyy halveksia teitä.
Te ette voi auttaa sitä!. Enemmän kuin te voitte minua rakastaa, te
rakastatte liikepeliä. Nämät liikeasiat -- ja se on kaikki vallan
tarpeetonta, sillä te olette jo rikas -- vaativat teidät kokonaan.
Väliin ajattelen, että olisi helpompaa jakaa teidät toisen naisen
kanssa kuin jakaa teidät liikeasioitten kanssa. Omistaisinhan edes
puolet teistä. Mutta liikeasiat eivät anasta teistä vain puolta, vaan
yhdeksän kymmenesosaa tai yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa.

"Muistakaa, ettei avioliiton tarkoitus minulle ole se, että saisin
miehen rahat käytettäväkseni. Minä tahdon miehen. Te sanotte, että
te tahdotte _minut_. Ja otaksukaa, että minä suostuisin, mutta
antaisin teille vain yhden sadannesosan itsestäni. Otaksukaa, että
elämässäni olisi jotakin muuta, joka anastaisi toiset yhdeksänkymmentä
yhdeksäsosaa ja joka sitä paitsi turmelisi vartaloni, muodostaisi
pussit silmieni alle, ja vanhuudenrypyt silmäkulmiini ja rumentaisi
ruumiini ja sieluni. Tyytyisittekö tähän yhteen sadasosaan minusta?
Kuitenkaan te ette tarjoa minulle sen enempää. Kummeksitteko, etten
tahdo tulla vaimoksenne? -- etten voi?"

Daylight odotti nähdäkseen, oliko hän jo lopettanut ja hän jatkoi vielä.

"Se ei johdu siitä, että minä olen itsekäs. Onhan rakkaus etupäässä
antamista eikä ottamista. Mutta minä näen niin selvästi, etten kaikella
antamisellani tekisi teille mitään hyvää. Te olette kuin sairas
mies. Te ette pelaa liikepeliä kuten muut miehet. Te pelaatte sitä
sydämellänne ja sielullanne ja koko olemuksellanne. Huolimatta siitä,
mitä te uskotte ja aijotte, olisi vaimo teille vain lyhyt ajanviete.
Teillä on tuo mainio Bob, joka talliin suljettuna on menehtyä. Te
ostaisitte minulle kauniin asunnon ja jättäisitte minut siihen
ikävöimään kunnes joutuisin pois suunniltani tai itkemään silmäni
puhki avuttomuudessani ja kykenemättömyydessäni teitä pelastamaan.
Liikehuolet kalvaisivat teitä ja pitäisivät teitä koko ajan vallassaan.
Te pelaatte sitä, niinkuin te olette pelannut kaikkea muutakin,
niinkuin te Alaskassa pelasitte uhkapeliä matkoillanne. Ei kukaan
saanut taivaltaa niin nopeasti ja kauvas, tehdä työtä niin ankarasti
ja kestävästi. Teitä ei pidättänyt mikään; te panitte kaikki mitä
omistitte jokaiseen uuteen yritykseenne -- --"

"Rajana on taivas", mutisi Daylight vahvistukseksi.

"Mutta jos te vain tahtoisitte siten olla rakastaja --
aviomiehenä -- --"

Hänen äänensä petti ja hänen kosteille poskilleen kohosi puna, kun hän
loi alas katseensa Daylightin katseen edessä.

"Ja nyt en sano enää sanaakaan", lisäsi hän, "Olen pitänyt aika
saarnan."

Hän nojasi nyt teeskentelemättä ja avoimesti Daylightin käsivarteen,
eikä kumpikaan tuntenut tuulta, joka puhalsi yhä navakammin. Rankkasade
ei ollut vielä tullut, mutta vähäväliä toi tuulenpuuska mukanaan
usvankaltaista sadetta. Daylight oli hämillään eikä koettanut sitä
peittää ja hän oli vielä hämillään kun hän alkoi puhua.

"Olen hämilläni. Olen nolattu, neiti Mason -- tai Dede, koska
mielelläni mainitsen teitä sillä nimellä. En voi olla myöntämättä,
että siinä, mitä sanotte, on paljon perää. Kuten sen käsitin, on
loppupäätelmänne se, että te tulisitte vaimokseni, jollei minulla olisi
senttiäkään ja jollen olisi lihonut. -- Ei, ei, en laske leikkiä. Se on
vain minun tapani iskeä asian ytimeen. Jollei minulla olisi senttiäkään
ja jos viettäisin terveellistä elämää ilman muuta päämäärää kuin saada
rakastaa teitä ja olla miehenne, sen sijaan, että nyt olen korviin
saakka hautautunut liikeasioihin -- niin te tulisitte vaimokseni.

"Tämä on kaikki selvää kuin painettu sana. Te olette tarkkanäköisempi
ja johdonmukaisempi kuin milloinkaan aavistinkaan. Te olette hiukan
avannut silmiäni. Mutta minä olen kiinni. Mitä voin tehdä? Liikeasiani
ovat orjuuttaneet minut. Olen sidottu käsistä ja jaloista, enkä voi
irtautua ja vaeltaa vihreillä kedoilla. Olen kuin mies, joka sai
karhua kiinni hännästä. En voi irtautua; ja minä rakastan teitä ja
minun täytyy irtautua ennenkuin saan teidät vaimokseni. En tiedä,
mitä tekisin, mutta jotakin täytyy varmaankin tapahtua. En voi luopua
teistä. En voi. Enkä aijo teistä luopua. Liikeasiat ovat sittenkin
vähempiarvoiset. Liikeasiat eivät milloinkaan pidä minua öisin hereillä.

"Ette jättänyt minulle mitään mahdollisuutta väittää vastaan.
Tiedän, etten ole sama mies kuin silloin, kun tulin Alaskasta. En
pystyisi taivaltamaan koirien kanssa niinkuin ennen. Lihakseni ovat
veltostuneet ja mieleni on kovettunut. Ennen kunnioitin miehiä. Nyt
heitä halveksin. Olen elänyt koko ikäni ulkosalla ja myönnän, että olen
ulkoilma-ihminen. Minulla on Glen Ellenissä kaunein pieni maatila,
minkä milloinkaan olette nähnyt. Se on sielläpäin, missä minulla on
tuo arvoton tiilitehdas. Muistatte kirjeenvaihdon asiasta. Näin vain
kerran tuon maatilan ja miellyin siihen niin, että sittemmin ostin sen.
Ratsastin pitkin kukkuloita ja olin onnellinen kuin koulupoika lomalla.
Olisin parempi ihminen jos asuisin maalla. Kaupunkielämä ei tee minua
paremmaksi. Siinä olette aivan oikeassa. Tiedän sen. Mutta otaksukaa,
että rukouksenne täytettäisiin ja minä menettäisin kaikki ja minun
olisi pakko ansaita elatukseni päivätyöllä?"

Dede ei vastannut, vaikka koko hänen ruumiinsa tuntui vaativan häntä
myöntämään.

"Otaksukaa, ettei minulla olisi mitään muuta kuin tuo pieni maatila
ja että minä tyytyisin kasvattamaan muutamia kananpoikia ja maata
muokkaamalla hankkimaan elatukseni -- tulisitteko silloin vaimokseni,
Dede?"

"Miksi en, saisimmehan silloin olla koko ajan yhdessä!" sanoi Dede.

"Mutta minun täytyisi silloin tällöin mennä kyntämään", varoitti
Daylight, "tai kaupunkiin hankkimaan luokaa."

"Mutta siellä ei olisi konttoria, eikä tarvitsisi nähdä alinomaa
ihmisiä. Mutta tämä on kaikki mieletöntä ja mahdotonta ja meidän täytyy
lähteä jos mielimme välttää sadetta."

Heidän kulkiessaan puiden lomitse ennenkuin he alkoivat laskeutua alas
kukkulan rinnettä tuli hetki, jolloin Daylight olisi saattanut painaa
Deden syliinsä ja suudella häntä. Mutta uudet ajatukset, jotka Dede oli
hänessä herättänyt, täyttivät niin hänen mielensä, ettei hän älynnyt
käyttää asemaa hyväkseen. Hän tarttui vain Dedeä käsivarteen ja auttoi
häntä epätasaisella polulla.

"Glen Ellenissä on hyvin kaunista", sanoi hän miettiväisenä, "Toivon,
että voisitte nähdä sen."

Heidän ennätettyään eukalyptus-lehdon reunaan, ehdotti Daylight, että
he eroisivat siinä.

"Olemme lähellä asuntoanne ja ihmiset juoruavat." Mutta Dede tahtoi
häntä saattamaan itseään asunnolleen saakka.

"En voi pyytää teitä sisään", sanoi hän ojentaen kätensä rappusten
edessä.

Tuuli humisi kovasti säännöllisin väliajoin, mutta sade yhä viipyi.

"Tiedättekö", sanoi Daylight, "kun otan kaikki lukuun, niin on tämä
elämäni onnellisin päivä." Hän otti hattunsa päästään ja tuuli
heilutti hänen mustaa tukkaansa, kun hän juhlallisena jatkoi. "Ja
olen kiitollinen Jumalalle tai sille, olkoon hän sitten kuka tahansa,
joka on vastuunalainen teidän olemassaolostanne maan päällä. Sillä te
pidätte minusta paljon. On ollut suuri ilo minulle saada kuulla teidän
sanovan sen tänään minulle. On -- --" Hän jätti lauseensa kesken ja
hänen kasvonsa saivat tutun, omituisen ilmeen, kun hän kuiskasi: "Dede,
Dede, meidän täytyy mennä naimisiin. Se on ainoa keino ja luottakaa
onneen, että kaikki käy hyvin."

Mutta kyyneleet olivat taas vähällä nousta Deden silmiin, kun hän
pudisti päätään ja kääntyi ja nousi ylös portaita.



XX LUKU.


Kun lauttauslaitos alkoi toimia ja Oaklandin ja San Fransiskon väliseen
matkaan tarvittava aika oli lyhentynyt puoleksi, olisivat Daylightin
hirvittävät menot voineet vähentyä. Mutta ne eivät todella vähentyneet,
sillä hän ryhtyi heti muihin yrityksiin. Hän myi tuhansittain
tontteja, tuhansia koteja oli rakennettu ja parhaillaan rakennettiin.
Niinikään hän myi tehtaanpaikkoja ja liiketalojen tontteja Oaklandin
keskuksesta. Tästä oli seurauksena, että Daylightin maa-alueiden arvo
varmasti kohosi. Mutta, kuten ennenkin, oli hänellä suurenmoiset
suunnitelmat. Hän oli jo alkanut lainata pankeilta. Suuret voitot,
mitkä hän sai myymällä maata, hän heti käytti uusiin maa-ostoihin; ja
sen sijaan, että olisi maksanut entiset lainat, hankki hän uusia. Hän
käytti Oaklandissa samaa menettelytapaa, mitä oli käyttänyt Dawson
Cityssä; mutta hän teki sen tietäen, että nyt oli kysymys varmasta
liikeyrityksestä eikä epävarmasta kullankaivuusta.

Pienessä muodossa muut miehet seurasivat hänen esimerkkiään, ostivat
ja myivät maata ja hyötyivät hänen parannuksistaan. Mutta tämä ei
ollut mitään odottamatonta ja heidän ansaitsemansa pienet omaisuudet
eivät Daylightia harmittaneet. Oli kuitenkin yksi poikkeus. Simon
Dolliverilla, jolla oli rahaa sekä ymmärrystä ja rohkeutta käyttää
sitä, näytti olevan hyvät toiveet koota monta miljoonaa Daylightin
kustannuksella. Dolliver noudatti Daylightin menettelytapaa, toimi
nopeasti ja täsmällisesti ja käytti voittonsa heti uusiin ostoihin.
Useamman kuin kerran oli hän Daylightin tiellä, kun tämä oli ruvennut
noudattamaan samaa menettelytapaa kuin Guggenhammerin liike keksittyään
Ophirin.

Daylightin laivatelakoilla tehtiin ripeää työtä; mutta ne nielivät
suunnattomasti rahaa eikä niitä saatu niin nopeasti valmiiksi kuin
lauttauslaitosta. Rakentamisvaikeudet olivat suuret, ruoppaaminen ja
täyttäminen jättiläistyötä. Pelkkään paaluttamiseen menevä rahaerä ei
ollut vähänen. Keskimäärin tuli jokainen paalu valmiiksi kiinnitettynä
maksamaan kaksikymmentä dollaria kullassa ja näitä paaluja tarvittiin
tuhansittain. Kaikki saatavissa olevat täysikasvuiset eukalyptyspuut
käytettiin ja suuret lautalliset mäntypaaluja tuotettiin Pugetin salmen
rannalta.

Daylight ei tyytynyt raitioteitään varten valmistamaan sähköä
vanhan-aikaisella tavalla, voima-asemilla, vaan perusti Sierran
ja Salvadorin Voimayhtiön. Tästä tuli heti suurisuuntainen.
Matkallaan vuoristosta se kulki San Joaquin-laakson poikki ja Contra
Costa-kukkulain lävitse se saattoi antaa voimaa ja valoa monelle
kauppalalle ja suurehkolle kaupungille; siitä piti saada sekä
katu- että asuntovalaistus. Heti kun sähkölaitosten maan osto
Sierrassa oli pikaisesti päätetty, alotettiin rakennustyöt.

Ja tähän tapaan työt jatkuivat. Oli tuhansia reikiä, joihin lakkaamatta
täytyi syytää rahaa. Mutta se oli kaikki niin tervettä ja rehellistä,
että Daylight, joka oli syntynyt pelaajaksi ja oli selvä- ja
kaukonäköinen, ei voinut pelata varovaisesti ja varmasti. Nyt oli
sopiva tilaisuus ja hän saattoi vain yhdellä tavalla käyttää hyväkseen:
pelaamalla suurta peliä. Eikä hänen ainoa neuvonantajansakaan, Larry
Hegan, joka tunsi kaikki hänen suunnitelmansa, kehoittanut häntä
varovaisuuteen. Päinvastoin oli Daylightin pakko hillitä tämän
haschisch-uneksijan hurjia näkyjä. Daylight ei ainoastaan ottanut
suuria lainoja pankeilta ja trustiyhtiöiltä, vaan täytyi hänen
sitäpaitsi myydä muutamien yhtiöittensä osakkeita. Hän teki sen
kuitenkin vastahakoisesti ja piti useimmat suurista yrityksistään
kokonaan ominaan. Niiden yhtiöiden joukossa, joihin hän vasten tahtoaan
salli ostavan yleisön liittyä oli Kultaisen portin telakka-yhtiö,
Huvipuistoyhtiö, Yhdistynyt vesiyhtiö, Encinalin laivanrakennusyhtiö
ja Sierran ja Salvadorin voima-yhtiö. Kuitenkin jättivät hän ja Hegan
itselleen niin paljon osakkeita, että heillä oli määräämisvalta
kaikissa näissä yrityksissä.

Hänen suhteensa Dede Masoniin pysyi ennallaan. Vaikka hän viivytteli
käymästä käsiksi siihen omituiseen arvoitukseen, jonka tuo suhde
asetti hänen ratkaistavakseen, kasvoi hänen rakkautensa yhä. Hänen
pelikielellään kuului hänen päätelmänsä: Onni oli antanut hänelle
korttipakan tärkeimmän kortin ja hän oli vuosikausia halveksinut sitä.
Rakkaus oli se kortti. Rakkaus oli valttikuningas, viides ässä. Se
oli korttien kortti ja hän aikoi lyödä sen pöytään, pelata rajaan
saakka, kun tuli mahdollisuus siihen. Hän ei vielä voinut nähdä mitään
mahdollisuutta. Nykyinen peli täytyi ensin saattaa jonkunlaiseen
loppuun.

Mutta hän ei voinut aivoistaan karkoittaa muistoa noista
pronssinkarvaisista tohveleista, tuosta väljästä puvusta ja Deden
naisellisesta suloudesta ja notkeudesta kauniissa Berkeleyn huoneessa.
Vielä kerran hän eräänä sateisena sunnuntaina ilmoitti puhelimella
tulonsa. Ja niinkuin on tapahtunut alinomaa siitä lähtien kuin mies
ensi kerran katsoi naiseen ja sanoi häntä hyväksi, käytti hän hyväkseen
miehekkään pakon sokeaa voimaa naisen salaista heikkoutta vastaan.
Tosin ei Daylightin tapa ollut pyytää ja rukoilla. Päinvastoin teki hän
mestarillisesti kaikki, mitä teki, mutta hänellä oli kummallinen tapa
mielistellä, jota Deden oli vaikeampi vastustaa, kuin nöyrästi pyytävän
rakastajan rukouksia. Heidän kohtauksensa ei päättynyt onnellisesti,
sillä suuttuneena omaan heikkouteensa Dede sanoi:

"Te vaaditte minua koettamaan onnea, menemään kanssanne naimisiin ja
luottamaan siihen, että kaikki käy hyvin. Ja elämä on peliä, sanotte.
No niin, pelatkaamme. Ottakaa raha ja heittäkää se ilmaan. Jos se
putoaa kuvapuoli ylöspäin, niin tulen vaimoksenne. Jollei, niin teidän
on jätettävä minut ainaiseksi rauhaan, ettekä milloinkaan saa puhua
sanaakaan avioliitosta."

Daylightin silmissä välähti rakkauden ja pelihimon tuli. Vaistomaisesti
hän kohotti kättään ottaakseen taskustaan rahan. Sitten hänen kätensä
pysähtyi ja tuli hänen silmistään sammui.

"Jatkakaa", kehoitti Dede terävästi. "Älkää viivytelkö, tai minä saatan
muuttaa mieleni ja menetätte mahdollisuutenne."

"Pieni nainen". Hänen vertauksensa olivat humoristiset, mutta hänen
tarkoituksensa oli vakava. Hänen ajatuksensa olivat juhlalliset
kuten hänen äänensäkin. "Pieni nainen, pelaisin koko tien Luomisesta
hamaan Tuomiopäivään, panisin peliin kultaharpun toisen ihmisen
pyhimyssädekehää vastaan, pelaisin vielä Uuden Jerusalemin kynnyksellä
kruunua ja klaavaa penninrahoilla tai farao-peliä Päärlyporttien
takana; mutta olen ikuisesti kadotettu jos pelaan rakkaudesta. Rakkaus
on minulle siksi tärkeä, etten tahdo heittäytyä sattuman varaan.
Rakkauden täytyy olla varma ja teidän ja minun välillä se on varma.
Vaikka olisi sata mahdollisuutta yhtä vastaan, että voittaisin tämän
heiton, niin en sittenkään heittäisi."

Keväällä tuli suuri paniikki. Ensimäisenä varoituksena oli se, että
pankit alkoivat vaatia maksettaviksi lainojaan. Daylight maksoi heti
ensimäiset mieskohtaiset lainansa; sitten hän arvasi, että tämä osoitti
vain miltä suunnalta tuuli rupeisi puhaltamaan ja että Yhdysvalloissa
kohta riehui tuollainen hirmuinen taloudellinen myrsky, jollaisista hän
oli kuullut puhuttavan. Hän ei aavistanut miten peloittava juuri tästä
myrskystä tulisi. Kuitenkin hän ryhtyi kaikkiin vallassaan oleviin
varokeinoihin eikä epäillyt voivansa sitä kestää.

Rahamarkkinat kiristyivät. Aluksi tekivät muutamat Idän suurimmista
pankkiliikkeistä vararikon ja kireys levisi kunnes jokainen
paikkakunnan pankki supisti luotonantoaan. Daylight oli pinteessä ja
hän oli pinteessä juuri siitä syystä, että hän ensi kerran pelasi
rehellistä liikepeliä. Entiseen aikaan olisi tuollainen paniikki
suurine arvonvähennyksineen ollut hänelle kultainen ansiotilaisuus.
Nyt hänen ei auttanut muu kuin pysyä lujana ja kestää pelin hänelle
tuottamat vaarat.

Hän näki selvästi aseman. Kun pankit vaativat häntä maksamaan lainansa,
niin hän tiesi, että ne olivat pahassa rahapulassa. Mutta hän oli
vielä pahemmassa. Ja hän tiesi, etteivät pankit välittäneet hänen
ylimääräisistä takuistaan, jotka niillä oli hallussaan. Niistä ei ollut
pankeille mitään hyötyä. Kun arvot siten alenivat, ei ollut myydä.
Hänen takuunsa olivat hyvät, erittäin terveet ja arvokkaat. Mutta ne
olivat arvottomat sellaisena aikana, jolloin lakkaamatta vaadittiin
vain rahaa, rahaa, rahaa. Kun pankit huomasivat hänet paatuneeksi,
vaativat ne enemmän takuita ja kun rahapula yhä kiristyi, vaativat ne
kaksi ja kolme kertaa niin paljon takuita kuin olivat alkuaan vaatineet.

Toisinaan Daylight alistui näihin vaatimuksiin, mutta useammin ei, ja
aina otteli hän tuimasti.

Hän taisteli aivankuin olisi savella vahvistanut hajoamaisillaan olevaa
vallia. Kaikki vallin osat olivat vaarassa luhistua ja hän kulki ympäri
ja vahvisti alituisesti heikoimpia paikkoja savella. Savi oli rahaa ja
sitä käytettiin summa siellä ja summa täällä mikäli sitä tarvittiin,
mutta ainoastaan, kun sitä kipeimmin tarvittiin. Hänen asemaansa
vahvistivat Yerba Buenan lauttayhtiö, Yhdistetyt katuraitiotiet
ja Yhdistetty vesiyhtiö. Vaikkeivät ihmiset enää ostaneet asunto- ja
liiketalo- ja tehtaantontteja, täytyi heidän kulkea hänen
raitiovaunuissaan ja lauttausveneissään ja käyttää hänen vettään. Kun
koko liikemaailma kipeästi kaipasi rahaa ja oli sen puutteessa joutua
häviöön, virtasi joka kuukauden ensimäisenä päivänä monta tuhatta
dollaria vesijohtomaksuina hänen kassakirstuihinsa ja raitioteiltä
ja lautalta tuli joka päivä kymmenen tuhatta dollaria hopea- ja
nikkelilanteissa.

Rahaa ennenkaikkea vaadittiin ja kaikki olisi ollut hyvin, jos hän
olisi saanut käyttää kaikki rahat säännöllisistä tulolähteistään.
Asiain näin ollen hän sai lakkaamatta taistella voidakseen pitää osan
niistä. Parannustyöt lakkautettiin ja vain ehdottomasti välttämättömät
korjaukset suoritettiin. Tuimimmin täytyi hänen otella voidakseen
suorittaa liikekulut, eikä tämä taistelu milloinkaan päättynyt.
Pakko hankkia velkaa ja säästää ahdisti häntä lakkaamatta. Hän
kiristi suurhankkijoita ja säästi konttorihenkilökunnan palkoissa ja
postimerkkikuluissakin. Kun hänen alijohtajansa ja osastopäällikkönsä
saivat aikaan ihmeitä menojen vähentämisessä, vaati hän enemmän. Kun
he toivottomina vääntelivät käsiään, osoitti hän heille, miten enemmän
voitiin saada aikaan.

"Te saatte kahdeksantuhatta dollaria vuodessa", sanoi hän
Matthewsonille. "Teillä on parempi palkka kuin milloinkaan ennen
elämässänne. Teidän menestyksenne riippuu minun menestyksestäni.
Teidänkin on kestettävä osanne jännityksestä ja tappionuhasta. Teillä
on luottoa kaupungilla. Käyttäkää sitä. Tehkää velkaa teurastajalle
ja leipurille ja kaikille muillekin. Ymmärrättekö? Te saatte nyt
suunnilleen kuusisataa kuusikymmentä dollaria kuukaudessa. Minä
vaadin nämät rahat. Tästälähtien alennetaan jokaisen palkka sadaksi
dollariksi. Minä korvaan teille tappionne, kun myrsky on ohitse."

Kun he kaksi viikkoa myöhemmin tarkastelivat palkkauslistaa, sanoi
Daylight:

"Matthewson, kuka on kirjanpitäjä Rogers? Sisarenpoikanneko? Niinpä
arvelinkin. Hän saa kahdeksankymmentä viisi dollaria kuukaudessa.
Saakoon hän tästä lähtien kolmekymmentä viisi. Nuo viisikymmentä minä
lainaan."

"Mahdotonta!" huudahti Matthewson. "Hän tuskin tulee toimeen nykyisellä
palkallaan ja hänellä on vaimo ja kaksi lasta."

Daylight keskeytti hänet voimakkaalla kirouksella. "Ei voi! Mahdotonta!
Mitä helvettiä luulette minun tekevän? Luuletteko minun kustantavan
heikkomielisten kotia? Luuletteko minun ruokkivan ja vaatettavan ja
ruokkoovan idiootteja, jotka eivät kykene pitämään huolta itsestään?
En ikinä. Minä olen nyt pinteessä ja nyt täytyy jokaisen, joka tekee
minulle työtä olla pinteessä. Minä en halua mitään kauniinilman lintuja
istumassa konttorini nojatuoleilla. Nyt on ruma ilma, kirotun ruma ilma
ja heidän on kärsittävä siitä kuten minunkin. Oaklandissa on juuri nyt
kymmenentuhatta ihmistä työtönnä ja San Fransiskossa kuusikymmentä
tuhatta. Sisarenpoikanne ja kaikki muut saavat tehdä niinkuin juuri
sanoin tai suoria tiehensä. Jos joku heistä joutuu rahattomaksi, niin
auttakaa te heitä luotollanne. Ja alentakaa kaikki palkat samaan
tapaan. Olen pitänyt huolta monesta tuhannesta ihmisestä, joiden täytyy
nyt jonkun aikaa itse pitää huolta itsestään."

"Te sanotte, että on hankittava uusi suodatin", sanoi hän
vesijohtolaitospäällikölleen. "Saammehan nähdä. Juokoot Oaklandin
asukkaat vaihteeksi mutaa. Siitä he oppivat pitämään arvossa hyvää
vettä. Keskeyttäkää työt. Eroittakaa työmiehet. Peruuttakaa tilaukset.
Sopimuksentekijät antavat haasteen? Antakoot vaan."

Ja Wilkinsonille: --

"Poistakaa lauttauslaitoksen viimeinen kulkuvuoro. Soutakoon yleisö
ja tulkoon varhain kotiin vaimonsa luo. Ja poistakaa viimeinen
raitiovaunu, joka liittyy 12,45 Twenty-secondiin ja Hastingsiin
tulevaan veneeseen. En voi kulettaa sitä parin kolmen matkustajan
takia. Tulkoot aikaisemmalla veneellä kotiin tai kävelkööt. Nyt ei
ole aika harjoittaa hyväntekeväisyyttä. Poistakaa samalla muutamia
raitiovaunuja, jotka kulkevat vilkkaimpaan liikeaikaan."

Ja toiselle johtajalle, jota alituiset menojensupistusvaatimukset
tuskastuttivat:

"Sanotte, ettette voi tehdä sitä, ettekä voi tehdä tätä. Näytän teille
viimeiset esimerkit tässä suhteessa. Onko teidän pakko alistua? Hyvä,
jos ajattelette niin. En ole milloinkaan tavannut miestä, joka olisi
ollut niin pahassa rahapulassa kuin minä nyt. Ja jos joku luulee, etten
tule toimeen ilman häntä, niin näytän hänelle viimeisen esimerkin ja
annan hänelle lähtöpassit."

Ja tähän tapaan hän taisteli ja pakotti ja uhmaili ja vieläpä
mielistelikin saadakseen muut taipumaan tahtoonsa. Se oli taistelua,
taistelua, taistelua ilman pysähdystä aamusta iltaan. Hänen
yksityiskonttorissaan oli joka päivä tungosta. Kaikki tulivat häntä
tapaamaan tai saivat määräyksen tulla. Milloin julisti hän toivehikkaan
mielipiteensä paniikista, milloin kertoi hupaisen jutun, keskusteli
vakavasti liikeasioista tai vaati suoraan hyväksymään jonkun
toimenpiteen tai jättämään paikkansa. Eikä ollut ketään, joka olisi
häntä tukenut ja rauhoittanut. Hänen täytyi pakoittaa, pakoittaa,
pakoittaa ja hän yksin pystyi siihen. Ja tätä jatkui päivästä päivään
ja koko liikemaailma huojui hänen ympärillään ja liike toisensa perästä
teki vararikon.

"Kaikki hyvin, ukkoseni", sanoi hän joka aamu Heganille ja samoja
iloisia sanoja hän toisti päivät päästään paitsi silloin, kun hänen
täytyi kuumimmin otella taivuttaakseen ihmiset ja asiat tahtonsa mukaan.

Kello kahdeksalta hän oli joka aamu konttorissaan. Kello kymmeneltä
hän läksi voimavaunullaan kierrokselle pankkiin. Ja tavallisesti oli
hänellä vaunussa mukanaan nuo kymmenen tuhatta dollaria ja enemmän,
jotka hänen lauttansa ja raitiotiensä olivat edellisenä päivänä
ansainneet. Nämä olivat liikepadon heikoimpia kohtia varten. Ja toisen
pankinjohtajan kanssa toisensa perästä hän esitti samantapaisia
kohtauksia. He olivat kaikki pelon lamauttamia ja ennenkaikkea hän
esitti mahtavan ja elinvoimaisen optimistin osaa. Ajat elivät jo
paranemaan päin. Tietysti olivat. Merkit olivat jo ilmassa. Täytyi vain
kestää vielä jonkun aikaa. Siinä kaikki. Idässä oli jo runsaammin rahaa
liikkeessä. Katsokaa kaupanhierontaa Wall Streetillä viime vuorokauden
aikana. Siitä näki, mistä päin tuuli alkoi puhaltaa. Eikö Ryan ollut
sanonut niin ja niin? Ja eikö kerrottu, että Morgan aikoi tehdä sen ja
sen?

Mitä häneen itseensä tuli, niin eivätkö tulot raitioteiltä yhä
lisääntyneet? Paniikista huolimatta muutti Oaklandiin yhä enemmän
väkeä. Ja maata alettiin taas ostaa. Hän oli myynyt tuhansia acreja
maata esikaupungeistaan. Luonnollisesti oli se uhraus, mutta se
vähentäisi jännitystä ja rohkaisisi pelkureita. Pelkurit -- nepä
juuri saivatkin häiriötä aikaan. Jollei olisi ollut pelkureita, niin
ei olisi ollut paniikkiakaan. Idän rengas hieroi nyt hänen kanssaan
kauppoja ottaakseen haltuunsa osake-enemmistön Sierran ja Salvadorin
voimayhtiössä.

Ja ellei iloinen keskustelu auttanut, vaan Daylightin täytyi rukoilla
ja pyytää, tai pankit osoittautuivat taipumattomiksi, muutti hän
menettelytapaa. Jos he saattoivat uhmailla, niin saattoi hänkin
uhmailla. Jos palvelus, jota hän pyysi, kiellettiin, osasi hän vaatia.
Ja kun tuli avoin ja kaunistelematon taistelu kysymykseen, osasi hän
kyllä pitää puoliaan.

Mutta hän tiesi myöskin, milloin ja miten tuli taipua, Kun hän näki,
että valli jollakin kohtaa oli auttamattomasti luhistumaisillaan,
paikkasi hän sen rahalla, jota sai kolmesta tuottavasta yhtiöstään.
Jos pankit sortuivat, sortui hänkin. Kaikki riippui siitä, kestivätkö
ne. Jos ne tekivät vararikon ja kaikki hänen arvopaperinsa, jotka
niillä oli hallussaan, joutuisivat sekasortoisille markkinoille, oli
se hänenkin loppunsa. Ja kun aika kului, sattui joskus, että hän
päivittäisin raha-erän lisäksi kuletti punaisessa automobiilissaan
varmimpia arvopapereitaan, nimittäin Lauttausyhtiön, Vesijohtoyhtiön ja
Yhtyneiden raitioteiden osakkeita. Mutta hän teki tämän vastahakoisesti
ja taisteli tuuma tuumalta.

Merchant San Antonio-pankin johtajalle, joka väitti, että pankkiin
tuotiin niin paljon muita papereita, hän sanoi:

"Ne ovat vähäpätöisiä liikeyrityksiä. Tehkööt ne vararikon. Hyödytte
enemmän, jos autatte minua. Minä olen liian voimakas joutuakseni
häviöön. Te voisitte vain saattaa minut pulaan ja joutuisitte itse
rettelöihin. Antakaa pikkuliikkeitten tehdä vararikko ja minä autan
teitä siinä."

Ja tänä liikesekasorron aikana Daylight järjesti Simon Dolliverin asiat
ja sai aikaan, että tämä kilpailija teki täydellisen vararikon. Golden
Gate National oli Dolliverin päävarustus ja tämän laitoksen johtajalle
Daylight sanoi:

"Te olette nyt joutunut kovaan ahdinkoon, sillä Dolliver on käyttänyt
teitä ja minua hyväkseen koko ajan. Se ei käy päinsä. Te kuulette, se
ei käy päinsä. Dolliver ei voisi hankkia teille yhtätoista dollaria
pelastaakseen teidät. Minä annan teille neljän päivän nikkelilantit
raitioteillä -- siitä tulee neljäkymmentätuhatta dollaria. Ja
kuukauden kuudentena päivänä te saatte kaksikymmentätuhatta; lisää
Vesijohtoyhtiöstä." Hän kohautti olkapäitään. "Hyväksykää tai
hyljätkää. Ne ovat minun sanani."

"Minä olen kaikkiruokainen, en halveksi mitään tarjona olevaa ruokaa",
selitti Daylight tänä iltapäivänä Heganille; ja Simon Dolliver vaelsi
samaa tietä kuin muutkin onnettomat tässä suuressa paniikissa, jossa
oli paljon papereita ja vähän rahaa.

Daylightin keinot ja neuvot olivat hämmästyttävät. Ei ollut mitään
niin suurta eikä pientä, jota hänen kirkkaat silmänsä eivät olisi
keksineet. Jännitys, jossa hän eli, oli hirveä. Hän ei enää syönyt
väliateriaa. Päivät olivat liian lyhyet ja hänen yhdeksän tuntiansa
olivat täynnä puuhaa ja hänen konttorinsa täynnä väkeä. Kun työpäivä
oli päättynyt, oli hän lopen uuvuksissa ja hillittömämmin kuin
milloinkaan ennen hän etsi unohdusta alkoholista. Hän ajoi suoraan
hotelliinsa ja meni suoraan huoneisiinsa, mihin hänelle heti tuotiin
päivän ensimäinen Martini. Päivällisellä olivat hänen aivonsa jo hyvin
tylstyneet ja paniikki oli unohtunut. Maata mennessä, jolloin häh vielä
joi skotlantilaista whiskya, oli hän juovuksissa -- ei rajusti eikä
meluavasti juovuksissa, eikä typeränä, vaan suloisessa tylsyydentilassa.

Seuraavana aamuna hän heräsi huulet ja suu kuivina ja päässä raskauden
tunne, joka pian hävisi. Kello kahdeksalta hän oli konttoripöytänsä
ääressä taistovalmiina, kello kymmeneltä hän läksi mieskohtaiselle
kierrokselleen pankkeihin ja tämän jälkeen hän keskeytymättä iltaan
saakka selvitteli teollisuuden, rahamaailman ja ihmisluonnon
sotkuisia johtolankoja. Ja illalla hän palasi hotelliin Martin
cocktailien ja skotlantilaisen whiskyn ääreen ja tällainen oli hänen
päiväjärjestyksensä päivästä päivään kunnes päivät muuttuivat viikoiksi.



XXI LUKU.


Vaikka Daylight toverien seurassa esiintyi rohkeana ja väsymättömänä,
tarmoa ja elinvoimaa uhkuvana, oli hän sielunsa syvyydessä hyvin
väsynyt mies. Ja toisinaan hänen ollessaan väkijuomien huumaamana
oli hänen järkensä kirkkaampi kuin hänen selvänä ollessaan, kuten
esimerkiksi eräänä yönä, kun hän istui vuoteensa laidalla kenkä
kädessään ja mietti Deden sanoja, ettei hän voinut nukkua useammassa
kuin yhdessä vuoteessa kerrallaan. Yhä pitäen kenkää kädessään hän
katseli jouhisuitsia seinillä. Sitten hän kenkä kädessään nousi
ja rupesi niitä laskemaan ja meni kahteen muuhunkin huoneeseensa
voidakseen laskea kaikki. Sitten hän palasi vuoteelleen ja sanoi
juhlallisesti kengälleen:

"Pieni nainen on oikeassa. Vain yksi vuode kerrallaan. Sata
neljäkymmentä kappaletta jouhisuitsia, enkä yhdelläkään niistä tee
mitään. Yhdet suitset kerrallaan! En voi ratsastaa yhdelläkään
hevosella. Vanha Bob raukka. Olisi parasta lähettää sinut laitumelle.
Kolmekymmentä miljoonaa dollaria ja sata miljoonaa tai ei mitään
tulossa ja mitä hyötyä on minulle siitä? On paljon sellaista, mitä
rahalla ei voi ostaa. En voi ostaa tuota pientä naista. Mitä hyötyä
on kolmestakymmenestä miljoonasta, kun minuun ei mahdu enempää kuin
neljännes cocktailia päivässä. Olisi eri asia, jos minulla olisi sadan
neljänneksen cocktailin jano. Mutta yksi neljännes -- yksi vaivainen
pieni neljännes! Minä, kolmenkymmenen miljoonan omistaja olen joka
päivä enemmän orjuutettu kuin kaksitoista miestä, jotka ovat minulla
työssä ja ainoa palkkani on kaksi ateriaa, jotka eivät maistu hyvälle,
vuode, neljännes Martin cocktailia ja sata neljäkymmentä kappaletta
jouhisuitsia seinillä." Hän tuijotti synkkänä ympärilleen. "Herra
Kenkä, olen suuttunut."

Paljon pahempi kuin hillitty, säännöllinen juomari, on yksinäinen
juomari ja siksi oli Daylight kehittymässä. Hän joi harvoin enää
seurassa, vaan omassa huoneessaan, itsekseen. Palattuaan väsyneenä joka
päivän keskeytymättömien ponnistusten perästä, hän huumasi itsensä
uneen, tietäen, että hän aamulla heräisi kuivin ja polttavin suin ja
toistaisi saman päiväjärjestyksen.

Mutta paikkakunta ei tavallisella joustavuudellaan tullutkaan
entiselleen. Rahaa ei ollut liikkeellä, vaikka Daylightin ja
kaikkien muiden lehtien tilapäinen lukija olisi voinut tehdä vain
sen johtopäätöksen, että kireä raha-aika jo oli ohi ja että paniikki
kuului jo menneisyyteen. Kaikki julkiset lausunnot olivat toivehikkaita
ja iloisia, mutta yksityisesti moni näiden lausuntojen antajista
oli hyvinkin ahtaalla. Kohtaukset Daylightin yksityiskonttorissa
ja hänen johtajiensa neuvottelukokoukset olisivat kumonneet hänen
sanomalehtiensä pääartikkelit; kuten esimerkiksi silloin, kun hän sanoi
Sierran ja Salvadorin voimayhtiön, Yhdistetyn vesiyhtiön ja muutamien
muiden osakeyhtiöitten suurille osakkeenomistajille:

"Teidän täytyy ponnistaa. Teillä on hyvät osakkeet, mutta teidän täytyy
tehdä uhrauksia saadaksenne pitää ne. Ei kannata pitää koreita puheita
kireästä ajasta. Enkö minä muka tiedä, että nyt on kovat ajat käsissä?
Olettehan te juuri siitä syystä täällä. Kuten jo ennemmin sanoin,
täytyy teidän ponnistaa. Minulla on osake-enemmistö ja asiat ovat sillä
kannalla, että on ryhdyttävä verottamaan osakkaita. On tehtävä joko se
tai vararikko. Pienet osakkeenomistajat voivat mennä menojaan, mutta te
suuret, ette voi. Tämä laiva ei vajoa niinkauvan kuin te olette siinä
mukana. Mutta jos te jätätte sen, niin te varmasti vajootte pohjaan
ennenkuin ennätätte rannalle. Tähän verotukseen on suostuttava, siinä
kaikki."

Suurilla tukkuliikkeenomistajilla, hänen hotelliensa hankkijoilla
ja kaikilla niillä, jotka lakkaamatta vaativat maksua, oli kuumat
puolituntisensa hänen kanssaan. Hän kutsui heidät konttoriinsa ja
selvitteli heille viimeisiä esimerkkejä siitä, mitä voidaan saada
aikaan, kun kovalle ottaa.

"Kautta Jumalan, teidän täytyy tukea minua!" sanoi hän heille. "Jos
te luulette, että nyt on kysymyksessä pieni hupainen whisti-peli ja
että te voitte sen lopettaa ja mennä kotiin milloin haluatte, niin
te suuresti erehdytte. Watkins, te huomautitte muutama minuutti
sitten, ettette voi kestää sitä. Nyt sanon minä teille jotakin. Te
kestätte, sillä hyvä. Teidän täytyy yhä edelleenkin hankkia minulle
mitä tarvitsen, ja ottaa paperini kunnes rahapula on ohitse. Miten te
siitä selviätte, on teidän asianne eikä minun. Muistatteko, mitä tein
Klinknerille Altamont Trust Yhtiölle? Tunnen liikeasianne paremmin kuin
te itsekään tunnette ja jos te koetatte hyljätä minut, niin minä saatan
teidät häviöön. Vaikka itse joutuisinkin häviöön, niin olisi minulla
kuitenkin aikaa käydä teidän kimppuunne ja vetää teidät mukanani.
Meidän kaikkien täytyy yhdessä vajota tai uida ja te kyllä käsitätte,
että teidän täytyy oman etunne vuoksi auttaa minua."

Ehkä kuumimmat ottelunsa oli hänellä Yhdistetyn vesijohtoyhtiön
osakkeenomistajien kanssa, sillä hän käytti koko tämän yhtiön
suuret tulot omiin tarpeisiinsa. Mutta hän ei milloinkaan antanut
omavaltaisuutensa mennä liian pitkälle. Vaikka hän pakoitti uhrauksiin
henkilöt, joiden kohtalo riippui hänen kohtalostaan, auttoi hän heidät
kuitenkin pälkähästä, kun he joutuivat pahaan pulaan. Ainoastaan
voimakas mies saattoi pelastaa niin sotkuisen aseman niin jännittävänä
aikana ja Daylight oli mies siihen. Hän kierteli ja kaarteli,
suunnitteli ja keksi keinoja, uhmaili heikompia, rohkaisi pelkureita
eikä armahtanut niitä, jotka karkasivat leikistä.

Ja vihdoinkin, kun kesä oli alulla, kääntyi kaikki parempaan päin.
Tuli päivä, jolloin Daylight teki jotakin odottamatonta. Hän lähti
konttorista tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti ja siitä syystä, ettei
ensi kerran paniikin alettua siellä ollut mitään välttämätöntä tehtävää
suoritettavana. Ennen lähtöään hän pistäytyi Heganin yksityiskonttoriin
juttelemaan ja kun hän nousi lähteäkseen niin hän sanoi:

"Hegan, me olemme onnenpoikia. Olemme suoriutuneet pulskasti pulmasta
tarvitsematta jättää jälkeemme ainoatakaan lunastamatonta panttia.
Pahin on ohitse ja loppu on näkyvissä. Vain ohjat kireällä vielä parin
viikon ajan, hiukan rahapulaa tai levottomuutta silloin tällöin, ja me
saamme sylkäistä kämmeniimme."

Hän muutti ohjelmaansa. Sen sijaan, että olisi lähtenyt suoraan
hotelliinsa, hän teki kierroksen ravintoloihin ja kahviloihin, joi
cocktailin siellä ja cocktailin täällä ja kaksi tai kolme, kun
tapasi tuttavia. Noin tunnin kuluttua hän pistäytyi Parthenonin
ravintolaan juodakseen vielä viimeisen cocktailin, ennenkuin läksi
päivälliselle. Tällöin oli alkoholi miellyttävästi lämmittänyt koko
hänen olemuksensa ja hän oli parhaimmalla tuulellaan. Ravintolan
nurkassa koettelivat muutamat nuoret miehet parhaillaan vanhaa temppua
koettaa painaa toistensa kädet alas kyynärpäitten ollessa pöydällä.
Muuan leveäharteinen nuori jättiläinen ei milloinkaan liikahuttanut
kyynärpäitään, vaan aina painoi kaikkien kädet pöytään. Tämä herätti
Daylightin mielenkiinnon.

"Se on Slossom", kertoi tarjoilija vastaukseksi hänen kysymykseensä.
"Hän on U.C:n paras moukarinheittäjä. Lyönyt kaikki ennätykset tänä
vuonna ja hänellä on maailmanennätys. Hän on oikein voimakas."

Daylight nyökähytti päätään ja meni hänen luokseen ja asetti kätensä
vääntöasentoon.

"Minäkin tahtoisin yrittää, poikaseni", sanoi hän.

Nuori mies nauroi ja tarttui hänen käteensä; ja Daylightin
hämmästykseksi painui hänen oma kätensä pöytään.

"Malttakaahan", mutisi hän. "Vielä kerran. En ollut tällä kertaa
valmiina."

Taas heidän kätensä yhtyivät. Se kävi nopeasti. Daylightin lihasten
hyökkäysasento muuttui silmänräpäyksessä puolustusasennoksi ja
vastustuskin oli turhaa, hänen kätensä painui pöytään. Daylight oli
ymmällä. Tässä ei ollut tapahtunut mitään konnankoukkua. Molemmat
olivat yhtä harjaantuneet tähän temppuun tai oikeastaan oli hän itse
harjaantuneempi. Voima, pelkkä voima oli hänet voittanut. Hän tilasi
juomia ja yhä ymmällä ja mietiskellen hän piti ylhäällä kättään ja
katseli käsivarttaan aivankuin olisi nähnyt uuden oudon esineen. Hän ei
tuntenut tätä käsivartta. Se ei ollut varmaankaan se käsivarsi, jota
hän oli kuljettanut mukanaan kaikki nämät vuodet. Entinen käsivarsi.
Ennen olisi ollut leikintekoa hänelle painaa tuon nuoren miehen käsi
pöytään. Mutta tämä käsivarsi -- hän katseli sitä katselemistaan niin
epäillen ja kummissaan, että nuoret miehet purskahtivat nauruun.

Tämä nauru herätti hänet mietteistään. Hän yhtyi siihen aluksi, mutta
sitten hänen kasvonsa hitaasti muuttuivat vakaviksi. Hän kääntyi
moukarinheittäjän puoleen.

"Poikaseni", sanoi hän, "antakaahan, kun kuiskaan teille salaisuuden.
Lähtekää täältä ja lopettakaa juominen ennenkuin olette alottanutkaan."

Nuori mies punastui suuttuneena, mutta Daylight jatkoi.

"Nyt kuulette isänne puhuvan ja sallikaa hänen sanoa teille yhtä ja
toista. Minä olen itse nuori mies, mutta en ole. Muutamia vuosia
takaperin olisi kätenne taivuttaminen pöytään ollut lasten leikkiä
minulle."

Slossom katsoi häneen epäuskoisena ja toiset naureskelivat ja
kokoontuivat Daylightin ympärille.

"Poikaseni, en ole taipuvainen pitämään saarnoja. Tämä on ensimäinen
kerta kuin olen milloinkaan puhunut jostakin katuen, ja se on teidän
syynne. Olen kokenut yhtä ja toista aikoinani, enkä ole turhamainen,
kuten voitte luulla. Mutta sanon teille suoraan, että omistan piru
tiesi kuinka monta miljoonaa ja että antaisin varmasti kaikki juuri
tässä paikassa, jos voisin taivuttaa kätenne pöytään, jos saisin
takaisin ruumiinvoimani, jotka minulla oli silloin, kun nukuin
taivasalla ja ennenkuin tulin kaupunkien kanakoppeihin juomaan
cocktaileja ja ajamaan automobiileilla. Poikaseni, näin on minun
laitani ja näin minä siitä ajattelen. Peli ei ole minkäänarvoinen.
Pitäkää huolta itsestänne ja miettikää neuvoani. Hyvää yötä!"

Hän kääntyi ja hoiperteli pois sieltä ja hänen sanojensa
vaikuttavaisuutta vähensi suuresti se seikka, että hän ne lausuessaan
oli niin silminnähtävästi juovuksissa.

Yhä vielä ymmällä saapui Daylight hotelliinsa, soi päivällisensä ja
valmistautui menemään levolle.

"Kirottu nuori keltanokka!" mutisi hän. "Painaa pöytään minun käteni
aivankuin ei mitään. Minun käteni!"

Hän piti pystyssä loukattua jäsentä ja katseli sitä ihmetellen. Käsi,
joka ei vielä milloinkaan ollut tavannut vahvempaansa! Käsi, joka oli
saanut Circle Cityn jättiläiset vääntelehtimään! Ja ylioppilas-poikanen
oli naurusuin taivuttanut sen pöytään -- kahdesti. Dede oli oikeassa.
Hän ei ollut sama mies. Asema oli vakavampi kuin häh oli milloinkaan
myöntänyt. Mutta nyt ei ollut aika ajatella sitä. Aamulla, nukuttuaan
hyvin yön, hän tuumisi asiaa.



XXII LUKU.


Daylight heräsi suu ja huulet ja kurkku kuivina, kuten tavallisesti,
joi pitkän siemauksen vettä vuoteen vieressä olevasta kannusta ja
selvitteli yöllisiä ajatuksiaan. Hän ajatteli, että rahapula oli
hellittänyt. Asiat olivat vihdoinkin paranemaan päin. Vaikka kulku
vielä oli hankalaa, olivat pahimmat vaarat jo ohitse. Kuten hän oli
Heganille sanonut, tarvittiin nyt vain kireitä ohjia ja varovaista
peliä. Pulmia ja vaaroja voisi vielä tulla, mutta ei niin vakavia
kuin ne, jotka he jo olivat läväisseet. Hän oli ollut ahtaalla, mutta
hän oli läpäissyt ehein nahoin, mikä oli enemmän kuin Simon Dolliver
ja moni muu saattoi sanoa. Eikä ainoakaan hän liikeystävistään ollut
joutunut häviöön. Hän oli pakoittanut heidät pelastamaan itsensä ja he
olivat samalla itse pelastaneet nahkansa.

Hänen ajatuksensa siirtyivät tapaukseen Parthenonin ravintolassa, missä
nuori atleetti oli vääntänyt hänen kätensä pöytään. Tapahtuma ei enää
häntä kummastuttanut, mutta hän oli murheissaan ja järkytetty, kuten
ainoastaan voi olla voimakas mies, joka huomaa voimansa menneeksi.
Ja tulos oli niin selvä, ettei hän itselleenkään viitsinyt etsiä
verukkeita. Hän tiesi, miksi hänen kätensä oli painunut alas. Ei siksi,
että hän oli vanha mies. Hän oli mies parhaassa ijässään ja jos hänen
ruumiinsa olisi ollut kunnossa, olisi tuon moukarinheittäjän käsi
painunut alas. Daylight tiesi, että hän oli tehnyt pahaa itselleen.
Hän oli aina pitänyt voimaansa ainaisena ja kuitenkin se vuosien
kuluessa oli vähitellen tihkunut hänestä. Hän oli taivasalla muuttanut
kaupunkeihin. Hän oli miltei unohtanut kävelemisen. Hän oli ajanut
automobiileilla, vaunuilla ja raitiovaunuilla. Hänellä ei ollut
ruumiinliikettä ja hän oli turmellut lihaksensa alkoholilla.

Ja oliko tämä elämä sen arvoista. Mitä merkitsivät kaikki hänen
rahansa loppujen lopuksi. Dede oli oikeassa. Se ei voinut ostaa
hänelle enempää kuin yhden vuoteen kerrallaan ja samalla se teki
hänet kurjimmaksi kaikista orjista. Se kiinnitti häntä lujin sitein.
Hän oli juuri nytkin sidottu. Vaikka häntä olisi haluttanutkin ei
hän olisi voinut maata vuoteessa tätä päivää. Hänen rahansa kutsui
häntä. Konttorin vihellys kuuluisi pian ja hänen täytyi noudattaa
sitä. Varhainen auringonpaiste tulvi sisään akkunasta -- olisi ollut
hauskaa ratsastaa Bobilla kukkuloilla Dede Mabin selässä rinnallaan.
Mutta kaikki hänen miljoonansa eivät voineet ostaa hänelle tätä päivää.
Saattaisi taas sattua joku pulma ja hänen täytyi olla konttorissa sitä
selvittelemässä. Kolmekymmentä miljoonaa! Ja ne olivat voimattomat
taivuttamaan Deden ratsastamaan Mabilla -- Mabilla, jonka hän oli
ostanut ja joka hyödyttömänä lihoi laitumella. Kolmekymmentä miljoonaa!
-- jotka pakoittivat hänet menemään sinne ja menemään tänne, jotka
painoivat häntä kuin yhtä monta myllynkiveä, jotka turmelivat häntä
kasvaessaan, jotka estivät häntä saamasta omakseen tyttöä, joka
ansaitsi yhdeksänkymmentä dollaria kuukaudessa.

Mikä oli parempi? kysyi hän itseltään. Kaikki tämä oli Deden omaa
ajatusta. Sitä oli Dede tarkoittanut rukoillessaan, että hän, Daylight
joutuisi häviöön. Hän piti pystyssä loukattua oikeaa käsivarttaan.
Se ei ollut sama entinen käsivarsi. Luonnollisesti ei Dede voinut
rakastaa tätä käsivartta ja tätä ruumista, kuten oli rakastanut entistä
voimakasta ja kaunista käsivartta ja ruumista. Hän ei itse pitänyt
tästä käsivarresta ja ruumiista. Nuori keltanokka oli tehnyt sille,
mitä oli tahtonut. Hän oli mennyt taaksepäin. Hän nousi äkkiä istumaan.
Hän oli totisesti mennyt taaksepäin. Hän oli menettänyt Deden silmissä.
Dede oli oikeassa, tuhat kertaa oikeassa ja hänellä oli kylliksi järkeä
tietääkseen sen, kylliksi järkeä kieltäytyäkseen menemästä naimisiin
rahanorjan kanssa, jonka ruumiin whisky oli pilannut.

Hän jätti vuoteen ja katseli itseään vaatekaapin oven pitkässä
peilissä. Hän ei ollut kaunis. Entiset laihat posket olivat hävinneet.
Nämät olivat raskaat, tuntuivat riippuvan omasta painostaan. Hän
etsi julmuuden viivoja, joista Dede oli puhunut ja hän löysi ne ja
hän löysi niinikään silmistä kovuuden, silmistä, jotka olivat sumeat
edellisen yön ja edellisten kuukausien ja vuosien cocktaileista. Hän
katseli selvästi näkyviä pusseja silmiensä alla ja ne pelästyttivät
häntä. Hän kääri ylös yötakkinsa hihaa. Ei kumma, että moukarinheittäjä
oli taivuttanut hänen kätensä pöytään. Nämät eivät olleet lihaksia.
Ne olivat hautaantuneet lihaan. Hän kohotti yöpukuaan. Taas häntä
kauhistutti, tällä kertaa ruumiinsa pyöreys ja pulleus. Se ei ollut
kaunis. Laiha vatsa oli muuttunut ihravatsaksi. Rinta-, hartia- ja
vatsalihakset hukkuivat rasvakerroksiin.

Hän istuutui vuoteen laidalle ja hänen mielessään vilahti kuvia
hänen loistavasta nuoruudestaan, vaivoista, joita hän oli kestänyt,
intiaaneista ja koirista, jotka hän oli uuvuttanut näännyttävinä
päivinä ja öinä Alaskassa, suuremmoisista voimannäytteistä, jotka
olivat tehneet hänestä jäntevärotuisten vanhojen kullankaivajain
kuninkaan.

Ja nyt oli hänen miehuusaikansa käsissä. Sitten hän ajatteli
vanhaa miestä, jonka hän oli nähnyt Glen Ellenissä ja joka tuli
auringon paisteessa kukkulan rinnettä ylöspäin, valkopäisenä ja
valkopartaisena, kahdeksankymmentäneljä-vuotiaana, kädessään kuohuava
maitosanko ja mailleen menevän kesäpäivän lämmin hohde ja tyytyväisyys
kasvoillaan. Sellaisen pitäisi vanhuuden olla. "Niin, herra, olen
kahdeksankymmentäneljä vuotta vanha ja reippaampi kuin monet", oli hän
kuulevinaan vanhuksen sanovan. "Enkä ole milloinkaan ollut joutilaana.
Kuljin härkävaunuilla ruohoaavikoiden poikki, olin mukana vuonna 51 ja
minulla oli silloin perhe ja seitsemän lasta."

Sitten hän muisti vanhan naisen, joka valmisti viiniä uutisasunnollaan
vuoristossa; ja Fergusonin, pikku miehen, joka oli tielle tullessaan
hypellyt kuin kaniini, suuren sanomalehden entisen päätoimittajan, joka
tyytyi elämään tammivesakossa vuoristo-lähteineen ja käsin istutettuine
puineen. Ferguson oli selvittänyt pulman. Vaikka hän oli heikko ja
alkoholisti, oli hän jättänyt lääkärit ja kaupungin kanakopit ja
imenyt itseensä terveyttä kuin janoinen sieni. Hyvä, mietti Daylight,
jos sairas mies, jonka lääkärit olivat hyljänneet, saattoi muuttua
terveeksi maatyöntekijäksi, niin mitä tuloksia saavuttaisikaan
samanlaisissa olosuhteissa hänen kaltaisensa voimakas mies. Hän näki
ruumiinsa entisessä nuorekkaassa oivallisuudessaan ja istuutui äkkiä
vuoteelle miltei säikähtäen ajatuksen suuruutta, joka hänessä oli
herännyt.

Hän ei istunut kauvan. Hänen ymmärryksensä, joka toimi tavallisella
pontevalla tavallaan, tutki ajatusta kaikessa sen laajuudessa. Se oli
suuri -- suurempi kuin mikään, mikä ennemmin oli hänen aivoissaan
syntynyt. Ja hän tarttui siihen molemmin käsin ja käänteli sitä ja
katseli sitä. Sen yksinkertaisuus viehätti häntä. Hän nauraa hykerteli
sille, teki päätöksensä ja rupesi pukeutumaan, Kesken pukeutumistaan
hän meni puhelimeen.

Hän soitti ensin Dedelle.

"Älkää tulko konttoriin tänä aamuna", sanoi hän, "tulen kohta teitä
tervehtimään."

Hän soitti muille. Hän käski laittamaan automobiilinsa lähtökuntoon.
Jonesille hän antoi määräyksen viedä Bob ja Wolf Glen Elleniin.
Hegania hän hämmästytti pyytämällä tätä etsimään Glen Ellenin maatilan
siirtokirjan ja laittamaan uuden Dede Masonin nimelle. "Kenen?" kysyi
Hegan. "Dede Masonin", toisti Daylight järkähtämättömänä -- "kone
mahtaa olla tänä aamuna epäkunnossa. D-e-d-e M-a-s-o-n. Kuulitteko?"

Puoli tuntia myöhemmin hän kiiti Berkeleyhin. Ja ensi kerran hänen
suuri punainen automobiilinsa pysähtyi suoraan talon eteen. Dede
tarjoutui ottamaan hänet vastaan vastaanottohuoneessa, mutta Daylight
ravisti päätään ja nyökähytti Deden huoneisiin päin.

"Tuolla", sanoi hän, "Mikään muu paikka ei sovellu."

Kun ovi oli suljettu kietoi hän kätensä Deden ympärille. Sitten hän
seisoi kädet Deden olkapäillä ja katsoi häntä kasvoihin.

"Dede, jos sanon teille suoraan ja mutkattomasti, että aijon muuttaa
asumaan tuolle Glen Ellenin maatilalle, etten ota senttiäkään mukaani,
että aijon työllä ansaita joka suupalan, minkä syön ja etten pelaa enää
ainoatakaan korttia liikepelissä, niin haluatteko tulla mukaani?"

Dede päästi iloisen pienen huudahduksen ja Daylight puristi häntä
lähemmäs itseään. Mutta seuraavassa hetkessä oli Dede irroittautunut ja
peräytynyt entiseen asentoonsa käsivarren mitan päähän.

"Minä -- minä en käsitä", sanoi hän nopeasti hengittäen.

"Etkä sinä ole vastannut ehdotukseeni, vaikka arvaan, ettei vastausta
tarvita. Me menemme heti naimisiin ja lähdemme kaupungista. Olen
lähettänyt Bobin ja Wolfin jo matkaan. Milloin olet valmis?"

Dede ei voinut olla hymyilemättä.

"Mikä rajumyrsky mieheksi! Ettehän ole vielä selittänyt minulle
hituistakaan."

Daylight hymyili vastaan.

"Katsos, Dede, tämä on sitä, mitä väärinpelaajat nimittävät korttien
näyttämiseksi. Meidän välillämme ei enää tule olemaan rakkausloruja
eikä kursailua eikä kinasteluja. Meidän on puhuttava suumme puhtaaksi
-- sanottava totuus, koko totuus, eikä mitään muuta kuin totuus. Nyt
sinä vastaat muutamiin minun kysymyksiini ja sitten minä vastaan sinun
kysymyksiisi." Hän vaikeni. "No niin, minulla on vain yksi kysymys;
rakastatko minua kylliksi tullaksesi vaimokseni?"

"Mutta -- --" alkoi Dede.

"Ei mitään muttia", keskeytti Daylight terävästi. "Nyt on näytettävä
kortit. Kun puhun avioliitosta, niin tarkoitan sitä, mitä ensin
sinulle kerroin, että me muutamme asumaan maatilalle. Rakastatko minua
tarpeeksi voidaksesi sen tehdä?"

Dede katsoi häneen hetkisen, sitten hänen silmäluomensa painuivat alas
ja koko hänen olemuksensa tuntui ilmaisevan suostumusta.

"Tule sitten, lähtekäämme." Daylightin jalkalihakset jännittyivät
tahdottomasti aivankuin olisivat tahtoneet viedä häntä ovelle. "Autoni
odottaa ulkona. Kun panet vaan hatun päähäsi, niin voimme lähteä."

Hän kumartui Deden ylitse. "Luulen, että tämä on sallittua", sanoi hän
suudellessaan Dedeä.

Siitä tuli pitkä suudelma ja Dede alkoi ensimäisenä puhua.

"Te ette ole vastannut minun kysymyksiini. Kuinka on tämä mahdollista?
Kuinka voitte jättää liikeyrityksenne? Onko jotakin tapahtunut?"

"Ei, mitään ei ole vielä tapahtunut, mutta tulee pian tapahtumaan. Olen
laskenut saarnasi sydämelleni ja aijon tehdä parannuksen. Sinä olet
minun Herra Jumalani ja minä aijon palvella sinua. Muulle minä annan
palttua. Sinä olit oikeassa. Olen ollut rahani orja ja koska en voi
palvella kahta herraa, niin annan rahan mennä menojaan. Tahdon ennemmin
omakseni sinut kuin koko maailman rahat." Taas hän syleili Dedeä. "Ja
minä saan sinut omakseni, Dede. Minä varmasti saan.

"Ja minulla on vielä muutakin kerrottavaa. Olen juonut viimeisen
juomani. Sinä menet naimisiin whiskynjuomarin kanssa, mutta miehesi ei
ole sellainen. Hänestä tulee toinen niin pian, ettet häntä tunnekaan.
Muutaman kuukauden kuluttua sinä jonakin aamuna heräät Glen Ellenissä
ja huomaat, että sinulla onkin ventovieras kanssasi talossa ja että
sinun on tutustuttava häneen. Sinä sanot, 'Olen rouva Hamish, kuka
olette te?' Ja minä sanon: 'Olen Elam Hamishin nuorempi veli, Olen
juuri tullut Alaskasta hautajaisiin!'

"'Mihin hautajaisiin?' sanot sinä. Ja minä sanon, 'Tuon kelvottoman,
pelaavan, whiskyä juovan Burning Daylightin -- miehen, joka kuoli
sydämen rasvoittumiseen, jonka hän hankki pelatessaan yöt ja päivät
liikepeliä. Niin, rouvaseni', sanon minä, 'häntä ei enää ole ja minä
olen tullut hänen sijaansa tekemään teidät onnelliseksi. Ja nyt,
rouvaseni, jos sallitte, niin menen laitumelle lypsämään lehmää
Silläaikaa kuin te valmistatte aamiaista'."

Taas hän tarttui Deden käteen ja yritti viedä häntä ovelle. Kun Dede
vastusti, kumartui hän ja suuteli häntä yhä uudelleen ja uudelleen.

"Kaipaan sinua kipeästi, pieni nainen", mutisi hän. "Sinä saat
kolmekymmentä miljoonaa näyttämään kolmeltakymmeneltä sentiltä."

"Istukaa ja olkaa järkevä", pyysi Dede. Hänen poskensa hehkuivat ja
kultainen hohde hänen silmissään paloi kultaisempana kuin milloinkaan
ennen.

Mutta Daylight tahtoi tehdä sen omalla tavalla ja kun hän istuutui
täytyi Deden istuutua hänen viereensä ja Daylight kietoi kätensä hänen
ympärilleen.

"Niin, rouvaseni", sanon minä, "Burning Daylight oli kyllä kelpo
poika, mutta on parempi, että olette päässyt hänestä. Hän lakkasi
nukkumasta lumessa kaniininnahkoihin käärittynä ja rupesi elämään
kanakopissa. Hän lakkasi kävelemästä ja tekemästä työtä ja eli Martin
cocktailien ja skotlantilaisen whiskyn varassa. Hän luuli rakastavansa
teitä, rouvaseni, ja hän yritti parhaansa mukaan, mutta hän rakasti
cocktailejaan enemmän ja hän rakasti rahojansa enemmän ja itseään
enemmän ja miltei kaikkea muuta enemmän kuin teitä! Ja sitten minä
sanon: 'Rouva, luokaa silmänne minuun ja huomatkaa, miten erilainen minä
olen. Minulla ei ole cocktailin janoa ja minulla on kaikkiaan rahaa
dollari ja neljäkymmentä senttiä ja niillä minä ostan uuden kirveen,
sillä entinen on kulunut kelvottomaksi ja minä voin rakastaa teitä
yksitoista kertaa enemmän kuin ensimäinen miehenne teitä rakasti.
Nähkääs, hän oli liian lihava. Ja minussa ei ole unssiakaan liikaa
lihaa!' Ja minä käärin ylös hihani ja näytän sinulle ja sanon: 'Rouva
Hamish, tahdotteko ottaa mieheksenne tällaisen hoikan nuoren miehen
oltuanne naimisissa tuon vanhan lihavan rahasäkin kanssa?' Ja sinä
itket hiukan vanhaa Daylight-raukkaa ja katsot minuun myöntyväinen ilme
silmissäsi ja sitten minä ehkä punastun hiukan, koska olen nuori mies
ja kierrän käsivarteni ympärillesi, näin, ja sitten -- sitten minä
nain veljeni lesken ja menen askareilleni siksi aikaa kuin sinä keität
ruokaa."

"Mutta ette ole vastannut kysymyksiini", moitti Dede, kun hän punakkana
ja säteilevänä irtautui syleilystä, joka oli päättänyt Daylightin
kertomuksen.

"Mitä haluat sitten tietää?" kysyi Daylight.

"Haluan tietää, kuinka kaikki tämä on mahdollista? Kuinka voitte jättää
liikeyrityksenne tällaiseen aikaan? Mitä tarkoitatte sanoessanne, että
jotakin tulee pian tapahtumaan? Minä --" hän epäröi ja punastui. "Minä
vastasin kysymykseen, te tiedätte."

"Menkäämme siis heti naimisiin", sanoi Daylight. "Tiedät, että minun
on väistyttävä tuon nuoren voimakkaan veljeni tieltä, eikä minulla
ole pitkää elinaikaa." Dede näytti kärsimättömältä ja Daylight jatkoi
vakavasti. "Näetkös, Dede, näin ovat asiat. Olen siitä lähtien kuin
tuo kirottu paniikki alkoi tehnyt työtä kuin neljäkymmentä hevosta
ja koko ajan olivat nuo ajatukset, jotka sinä olet minulle antanut,
valmiina itämään. No niin, ne itivät tänä aamuna, siinä kaikki.
Nousin ylös aikoen mennä konttoriin, kuten tavallista. Mutta minä en
mennytkään konttoriin. Kaikki nuo ajatukset valtasivat minut juuri
silloin. Aurinko paistoi akkunasta ja minä tiesin, että kukkuloilla
oli nyt kaunista. Ja minä tiesin, että minä halusin kolmekymmentä
miljoonaa kertaa ennemmin ratsastaa kanssasi kukkuloilla kuin mennä
konttoriin. Ja minä tiesin koko ajan, että se oli mahdotonta. Ja miksi?
Konttorin vuoksi. Konttori ei minua päästänyt. Kaikki rahani nousivat
takajaloilleen ja asettuivat tielle eivätkä mielineet päästää minua
menemään. Sillätavoin kirottu raha asettuu tielle. Tiedät sen itse.

"Ja sitten minä olin selvillä siitä, että olin parhaillani
tienristeyksessä. Toinen tie vei konttoriin. Toinen tie vei
Berkeleyhin. Ja minä: valitsin Berkeleyn tien. En enää milloinkaan astu
jalallani konttoriin. Minun työni siellä on päättynyt ja minä teen
vararikon. Olen päättänyt sen. Näetkös, minulla on nyt uskonto ja se
on varmaankin entisajan uskonto; uskontoni on rakkaus sinuun ja se on
vanhempi kuin maailman vanhin uskonto. Se on tärkein tekijä maailmassa."

Dede katsoi häneen äkillinen säikähtynyt ilme kasvoissaan.

"Te tarkoitatte -- --?" alkoi hän.

"Tarkoitan juuri sitä. Aijon tehdä vararikon. Kun nuo kolmekymmentä
miljoonaa dollaria asettuivat tielleni ja sanoivat, etten minä voisi
mennä tänään kanssasi kukkuloille, niin minä tiesin, että oli tullut
aika ottaa ratkaiseva askel. Ja minä olen ottanut ratkaisevan askeleen.
Saan omakseni sinut ja voimani tehdä työtä sinun puolestasi ja tuon
pienen maatilan Sonomassa. Siinä kaikki mitä haluan ja mitä aijon
pelastaa hävityksestä ja sitäpaitsi vielä Bobin ja Wolfin, vaatearkun
ja sadat neljätkymmenet jouhisuitset. Kaikki muu saa mennä. Se on
hylkytavaraa."

Mutta Dede oli itsepäinen, "Siis ei tämä suunnaton vararikko ole
välttämätön?" kysyi hän.

"Niin en ole sanonut. Se _on_ välttämätön. Jos raha luulee voivansa
asettua tielleni ja kieltää minua ratsastamasta sinun kanssasi -- --"

"Ei, ei, olkaa vakava", keskeytti Dede. "En tarkoita sitä ja sen te
tiedätte. Haluan tietää ovatko liikeasiat sillä kannalla, että tämä
vararikko on välttämätön?"

Daylight pudisti päätään.

"Se ei ole välttämätöntä. Se on juuri jutun korkokohta. Minä en tee
vararikkoa siksi, että paniikki on minut nujertanut ja minun on pakko
tehdä vararikko. Minä teen se vasta kun olen nujertanut paniikin ja
olen voitonpuolella. Tämä juuri osoittaa miten vähän välitän koko
jutusta. Vain sinusta, pieni nainen, minä välitän ja sovitan pelini sen
mukaan."

Mutta Dede irtautui hänen suojaavista käsivarsistaan.

"Sinä olet mieletön, Elam."

"Sano minua uudelleen siksi", mutisi Daylight haltioissaan. "Se kuuluu
suloisemmalta kuin miljoonien kilinä."

Dede ei ollut tästä kaikesta tietävinään.

"Se on mielettömyyttä. Sinä et tiedä mitä teet -- --"

"Oi, kyllä minä tiedän", vakuutti Daylight. "Saan sydämeni rakkaimman
toiveen toteutetuksi. Pikkusormesi on arvokkaampi -- --"

"Ole hetkinen järkevä."

"En ole milloinkaan elämässä ollut järkevämpi. Tiedän mitä haluan
ja minä saan sen. Tahdon saada sinut omakseni ja tahdon viettää
ulkoilma-elämää. Tahdon päästä katukivityksestä ja puhelimesta.
Tahdon pienen maatilan kauneimmalla seudulla, mitä Jumala milloinkaan
on luonut ja tahdon askaroida tällä maatilalla -- lypsää lehmiä, ja
hakata puita ja harjata hevosia ja kyntää maata ja kaikkea muuta sen
lisäksi, ja haluan elää siellä sinun kanssasi. Olen peräti kyllästynyt
kaikkeen muuhun. Ja minä olen varmasti maailman onnellisin mies, sillä
minä saan omakseni sen, jota rahalla ei voi ostaa. Minä saan omakseni
sinut, eikä sinua voida ostaa kolmellakymmenellä miljoonalla eikä
kolmellatuhannella miljoonalla eikä kolmellakymmenellä sentillä -- --"

Koputus ovelle keskeytti hänet ja hän jäi katselemaan Venuksen
kuvapatsasta ja muita Deden kauniita kapineita silläaikaa kuin Dede
kävi puhelimessa.

"Se on herra Hegan", sanoi Dede palattuaan. "Hän on puhelimessa. Hän
sanoo, että hänellä on tärkeätä asiaa."

Daylight pudisti päätään ja hymyili.

"Pyydä herra Hegania poistumaan puhelimesta. Minä olen päättänyt työni
konttorissa enkä halua kuulla mistään mitään."

Minuutin kuluttua tuli Dede taas takaisin.

"Hän kieltäytyy poistumasta. Hän pyysi minua kertomaan sinulle, että
Unwin on nyt konttorissa odottamassa sinua ja Harrison niinikään.
Herra Hegan sanoi, että Grimshaw ja Hodgins ovat pulassa. Että näyttää
siltä kuin olisi heidän tehtävä vararikko. Ja hän puhui jotakin
puolustuksesta."

Nämä olivat peloittavia tietoja. Sekä Unwin että Harrison edustivat
suuria pankkiyhtiöitä ja Daylight tiesi, että jos Grimshaw ja Hodgins
tekisivät vararikon, olisi seurauksena monta muuta vararikkoa ja
vakavanlaatuinen häiriö liikemaailmassa. Mutta Daylight hymyili ja
pudisti päätään ja matki virallisen sävytöntä konttoriääntä
sanoessaan: --

"Neiti Mason, olkaa hyvä ja sanokaa herra Heganille, etten aijo ryhtyä
mihinkään toimenpiteisiin ja että hänen on lopetettava puhelu."

"Mutta sinä et voi tehdä sitä", rukoili Dede.

"Odotahan", vastasi Daylight julmasti.

"Elam!"

"Sano se uudelleen." huudahti Daylight. "Sano se uudelleen ja kymmenen
Grimshawia ja Hodginsia saa tehdä vararikon!"

Hän tarttui Deden käteen ja veti hänet luokseen.

"Anna Heganin odottaa puhelimessa siksi kunnes väsyy. Emme voi suoda
hänelle sekuntiakaan tällaisena päivänä. Hän pitää vain kirjoista ja
liikeasioista, mutta minulla on sylissäni todellinen elävä nainen, joka
rakastaa minua, vaikka rimpuilee vastaan."



XXIII LUKU.


"Mutta minä tiedän jotakin taistelusta, jonka olette kestänyt", sanoi
Dede. "Jos te nyt pysähdytte, niin joutuu hukkaan kaikki mitä olette
saanut aikaan. Teillä ei ole oikeutta tehdä sitä. Te ette voi tehdä
sitä."

Daylight oli paatunut. Hän pudisti päätään ja hymyili.

"Ei mitään joudu hukkaan, Dede, ei mitään. Et käsitä liikepeliä.
Sitä pelataan paperilla. Etkö käsitä? Missä on kulta, jonka kaivoin
Klondikessa? Se on kahdenkymmenen dollarin rahoissa, kultakelloissa ja
vihkisormuksissa. Otaksu, että kuolisin nyt juuri. Se ei vaikuttaisi
kultaan hituistakaan. Samoin on nykyisessä asemassa. Kaikki mistä
vastaan on papereita. Minulla on papereita tuhansien acresien arvoiseen
maa-alueeseen. No hyvä. Polta paperit ja polta minut niiden keralla.
Maat jäävät, eikö totta? Sade lankee sille, jyvät itävät, puut
kasvavat siinä, talot seisovat sillä ja raitiovaunut kulkevat sen
poikki. On yhdentekevää menetänkö paperini vai menetänkö henkeni, se
ei muuta ainoatakaan hiekkajyvästä tässä maassa tai käännä ainoatakaan
ruohonkortta toiseen suuntaan.

"Mitään ei mene hukkaan -- ei ainoatakaan paalua telakoilta, ei
ainoatakaan raitioraiteiden naulaa. Raitiovaunut kulkevat joko
sitten minä omistan paperit tai joku toinen ne omistaa. Liike
Oaklandiin jatkuu. Väkeä alkaa taas tulvata sinne. Me myömme taas
rakennustontteja. Huolimatta siitä miten käy minun tai paperien, ovat
nuo kolmesataa tuhatta asukasta yhtäkaikki tulossa. Ja Oaklandissa
on raitiovaunuja heitä kuljettamaan ja taloja heidän asuttavakseen
ja hyvää vettä heidän juotavakseen ja sähköä, josta saavat valoa ja
kaikkea muuta."

Tällöin oli Hegan ennättänyt perille automobiililla. Sen jyskytys
kuului avonaisesta akkunasta ja he näkivät sen pysähtyvän punaisen
automobiilin viereen. Unwin ja Harrison istuivat vaunussa ja Jones
istui ohjaajan vieressä.

"Haluan tavata Hegania", sanoi Daylight Dedelle. "Muita ei tarvita.
Odottakoot he automobiilissa."

"Onko hän juovuksissa?" kuiskasi Hegan Dedelle ovella.

Dede pudisti päätään ja vei hänet huoneeseensa.

"Hyvää huomenta, Larry", tervehti Daylight. "Istu ja lepuuta jalkojasi.
Näytät levottomalta."

"Niin olen", vastasi pieni irlantilainen terävästi. "Grimshaw ja
Hodgkins tekevät vararikon, ellei jotakin pian tehdä. Miksi ette tule
konttoriin? Mitä aijotte tehdä?"

"En mitään", sanoi Daylight laiskasti venyttäen sanojaan. "Paitsi, että
luullakseni annan heidän mennä vararikkoon -- --"

"Mutta -- --"

"En ole missään asioissa Grimshawin ja Hodgkinsin kanssa. En ole
heille velkaa mitään. Sitäpaitsi teen itse vararikon. Kuuleppas Larry,
sinä tunnet minut. Sinä tiedät, että kun teen päätökseni, on minulla
tosi mielessä. No niin, olen tehnyt päätökseni, Olen kyllästynyt koko
peliin. Aijon jättää sen niin pian kuin voin ja vararikko on nopein
keino päästä siitä."

Hegan tuijotti päällikköönsä, sitten hän siirsi kauhistuneen katseensa
Dedeen, joka nyökäytti päätään myötätuntoisesti.

"Tulkoon siis vararikko, Larry", jatkoi Daylight. "Teidän on vain
suojeltava itseänne ja kaikkia ystäviämme. Nyt kuunnelkaa kun sanon
teille, mitä teidän on tehtävä. Ei ketään saa vahingoittaa. Jokaisen,
joka on auttanut minua, täytyy selviytyä asiasta vahingoitta. Kaikki
maksamatta jääneet palkat täytyy suorittaa asianomaisille. Kaikki
rahat, jotka olen anastanut vesiyhtiöltä, raitiotieyhtiöltä ja
lauttausyhtiöltä, on suoritettava takaisin. Etkä sinä tule kärsimään
vahinkoa. Kaikki yhtiöt, joissa sinulla on osakkeita, tulevat
selviytymään -- --"

"Sinä olet mieletön, Daylight!" huudahti pikku lakimies. "Tämä on
heikkomielistä lörpöttelyä. Mikä sinua vaivaa? Oletko nauttinut jotakin
myrkkyä tai muuta?"

"Olen kai", hymyili Daylight vastaukseksi. "Ja nyt minä pääsen siitä
vapaaksi. Olen sairas kaupungissa asumisesta ja liikeasioitten
hoitamisesta. Aijon lähteä auringonpaisteeseen ja maalle ja vihreille
ruohikoille. Ja Dede tässä tulee mukaani. Joten teillä on tilaisuus
ensimäisenä onnitella minua."

"Onnitella -- piru vie!" puuskahti Hegan. "En aijo olla mukana
tällaisessa mielettömyydessä."

"Kyllä sinä olet; sillä jollet sinä ole mukana, niin tulee mullistus
suuremmaksi ja jotkut joutuvat luultavasti kärsimään. Sinä omistat nyt
itse miljoonan tai enemmän ja jos tottelet minua niin selviydyt asiasta
ehein nahoin. Minä haluan tehdä vararikon ja menettää kaikki. Sitä
juuri tavoittelen eikä ole olemassa ketään, joka voisi minua estää.
Ymmärrätkö, Hegan? Ymmärrätkö?"

"Mitä olette tehnyt hänelle?" murisi Hegan Dedelle.

"Malta Larry." Ensi kerran oli Daylightin ääni terävä ja kaikki
tutut julmuutta ilmaisevat juovat hänen kasvoissaan näkyivät taas.
"Neiti Masonista tulee kohta vaimoni, ja jos haluat puhua hänelle
niin täytyy sinun käyttää erityistä äänensävyä, ellet mieli joutua
sairashuoneeseen. Ja salli minun kertoa sinulle vielä yksi seikka. Tämä
kaikki on minun työtäni. Hänkin sanoo, että minä olen mieletön."

Hegan pudisti päätään sanattomassa murheessaan ja tuijotti yhä.

"Kantomiehiä ei tietysti voida välttää", jatkoi Daylight, "mutta ne
eivät vaivaa ketään eivätkä kauan. Sinun täytyy viipymättä pelastaa
kaikki -- miehet, jotka ovat antaneet palkkansa käytettäväkseni, kaikki
velkojat ja kaikki yhtiöt, jotka ovat auttaneet minua. New Jerseyn
joukkue on ostellut muuatta maa-aluetta. He ostaisivat parituhatta
acrea ja tekevät kaupat nyt jos vaan annat heille mahdollisuuden.
Fairmontin alue on paras paikka siinä ja he maksavat tuhat dollariakin
acrelta sen osasta. Siitä saat hyvän avun. On onni, jos he maksavat
kaksi sataa acrelta alueesta, joka on sen takana."

Dede, joka tuskin oli kuunnellut, näytti äkkiä tehneen päätöksensä ja
astui molempien miesten eteen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta
päättäväiset, niin että Daylight katsoessaan niitä muisti päivää,
jolloin Dede ensi kerran oli ratsastanut Bobilla.

"Malttakaa", sanoi hän. "Haluan sanoa jotakin. Elam, jos teet tämän
mielettömän teon, niin en mene kanssasi naimisiin. Kieltäydyn menemästä
kanssasi naimisiin."

Kurjuudestaan huolimatta loi Hegan häneen pikaisen kiitollisen katseen.

"Aijon käyttää tätä mahdollisuutta hyväkseni", alkoi Daylight.

"Odota", keskeytti Daylight taas. "Ja jollet tee sitä, niin minä menen
kanssasi naimisiin.

"Annahan kun selvittelen itselleni tätä ehdotusta." Daylight puhui
hitaasti ja hillitysti. "Jos ymmärsin oikein, niin sinä haluat tulla
vaimokseni, jos minä jatkan liikepeliäni? Sinä tulet vaimokseni, jos
minä näännytän itseni työllä ja juon Martin cocktaileja?"

Joka kysymyksen jälkeen hän vaikeni ja Dede nyökkäsi päätään
myöntymyksen osoitukseksi. "Ja sinä menet heti kanssani naimisiin?"

"Kyllä."

"Tänään? Nyt?"

"Niin."

Daylight tuumi hetkisen.

"Ei, pieni nainen, en tee sitä. Se ei käy päinsä ja sinä tiedät sen
itse. Tahdon sinut omakseni -- kokonaan; ja saadakseni sinut kokonaan
omakseni, täytyy minun antaa sinulle itseni kokonaan ja jos jatkan
liikepeliä, jää minusta hyvin vähän jäljelle sinulle annettavaksi.
Kun sinä, Dede, olet kanssani maatilalla, olen varma sinusta ja
varma itsestäni. Sinusta olen varma joka tapauksessa. Sinä saat
sanoa, mitä haluat, mutta yhtäkaikki sinä varmasti tulet vaimokseni.
Ja nyt, Larry, on sinun parasta lähteä. Palaan pian hotelliin ja
koska en enää astu jalallani konttoriin, saat tuoda kaikki paperit
huoneisiini allekirjoitettaviksi. Ja voit soittaa minulle puhelimella
milloin tahansa. Tämä vararikko on täyttä totta. Ymmärrätkö? Olen sen
päättänyt?"

Hän nousi osoittaakseen Heganille, että oli aika lähteä. Jälkimäinen
oli aivan ymmällä. Hän nousi niinikään, mutta jäi avuttomana
katselemaan ympärilleen.

"Suoraa mielettömyyttä", mutisi hän.

Daylight laski kätensä toverinsa olkapäille.

"Rohkaise mielesi, Larry. Olet aina puhunut ihmisluonnon ihmeistä ja
nyt minä annan sinulle siitä esimerkin, etkä sinä ymmärrä arvostaa
sitä. Minä olen suurempi uneksija kuin sinä, siinä kaikki, ja minä
uneksin sellaista, mistä tulee tosi. Se on suurin, parhain uni, mitä
milloinkaan olen uneksinut ja minä aijon sen toteuttaa -- --"

"Menettämällä kaiken, mitä omistat", puhkesi Hegan puhumaan.

"Niin -- menettämällä kaiken, mitä omistan ja mitä en halua omistaa.
Mutta minä otan mukaani sata neljäkymmentä kappaletta jouhisuitsia. Nyt
on sinun parasta mennä Unwinin ja Harrisonin luo ja lähteä kaupunkiin.
Olen hotellissa ja voit soittaa minulle milloin tahansa."

Hän kääntyi Deden puoleen heti kun Hegan oli lähtenyt ja tarttui hänen
käteensä.

"Ja nyt ei sinun, pieni nainen, tarvitse mennä enää konttoriin. Voit
pitää itseäsi erotettuna toimestasi. Ja muista, että minä olin sinun
työnantajasi, joten sinun täytyy pyytää minulta suosituksia, ja jollet
ole oikein hyvä, niin en anna sinulle mitään. Sillä välin saat levätä
ja tuumia, mitä tavaroita aijot ottaa mukaan, sillä meidän täytyy
sisustaa ainakin osa taloa sinun huonekaluillasi."

"Mutta, Elam, minä en tahdo, en tahdo. Jos teet tämän mielettömän teon,
en milloinkaan mene kanssasi naimisiin."

Hän koetti irroittaa kätensä, mutta Daylight puristi sitä suojelevasti
ja isällisesti.

"Tahdotko olla suora ja rehellinen? Hyvä on. Minkä tahtoisit mieluimmin
-- minut ja rahat, vai minut ja maatilan?"

"Mutta -- --" alkoi Dede.

"Ei mitään muttia. Minut ja rahat?"

Dede ei vastannut.

"Minut ja maatilan?"

Dede ei vieläkään vastannut, mutta Daylight ei menettänyt malttiaan.

"Näethän, että tiedän vastauksesi, Dede, eikä tässä asiassa ole enää
muuta sanottavaa. Sinä ja minä lähdemme täältä ja menemme Sonomaan.
Sinä päätät mitä otat mukaasi ja minä lähetän tänne parin päivän
kuluttua muutamia miehiä pakkaamaan tavaroitasi. Se on viimeisiä
palveluksia, mitä kukaan meille tekee. Sinä ja minä puramme ne itse
perillä."

Dede teki viimeisen yrityksen.

"Elam, etkö tahdo olla järkevä? Vielä on aikaa muuttaa päätös. Minä
voin soittaa ja pyytää puhelimeen herra Heganin heti kun hän saapuu
konttoriin -- --"

"Minä olen ainoa järkevä mies koko joukossa", sanoi Daylight. "Katsohan
minuun -- niin tyyni kuin vain suvaitset ja yhtä onnellinen kuin
kuningas, kun he hyörivät kuin säikähtynyt villihanhiparvi, jota vaara
uhkaa."

"Minä huutaisin, jos luulisin siitä olevan mitään hyötyä", uhkasi Dede.

"Siinä tapauksessa minä syleilisin sinua hiukan pitempään ja hyväilisin
sinua", uhkasi Daylight vuorostaan. "Ja nyt minä lähden. On ikävää,
että olet menettänyt Mabin. Olisit voinut lähettää sen maatilalle.
Mutta minä pidän huolta siitä, että saat toisen tamman ratsastaaksesi."

Kun Daylight seisoi portaiden päässä lähdössä, sanoi Dede:

"Sinun ei tarvitse lähettää noita miehiä. Ei ole mitään pakattavaa,
koska minä en aijo mennä kanssasi naimisiin!"

"Et voi minua säikyttää", vastasi Daylight ja meni portaita alas.



XXIV LUKU.


Kolme päivää myöhemmin meni Daylight Berkeleyhin punaisella
automobiilillaan. Hän käytti sitä viimeistä kertaa, sillä huomenna
suuri kone siirtyi uudelle omistajalle. Nuo kolme päivää olivat
olleet myrskyiset, sillä hänen vararikkonsa oli suurin, minkä
paniikki oli aikaansaanut Kaliforniassa. Sanomalehdet olivat olleet
täynnä selontekoja siitä, ja suuri suuttumuksen ja harmin huuto oli
päässyt juuri niiltä miehiltä, jotka myöhemmin huomasivat, että
Daylight oli täysin suojellut heidän etujaan. Nämät tosiasiat, jotka
vähitellen tulivat ilmi, antoivat vauhtia sille laajalle levinneelle
väitteelle, että Daylight oli menettänyt järkensä. Liikemiehet olivat
yksimielisesti vakuutetut siitä, ettei kukaan tervejärkinen mies voinut
sillä tavoin menetellä. Toisaalta ei hänen pitkällinen säännöllinen
juomisensa eikä hänen suhteensa Dedeen ollut tullut julkisuuteen, joten
ainoa mahdollinen johtopäätös oli se, että hurja alaskalainen rahamies
oli menettänyt järkensä. Ja Daylight oli ilkkunut ja vahvistanut
epäluuloa kieltäytymällä vastaanottamasta reporttereita.

Hän pysähdytti automobiilin Deden oven eteen ja käyttäytyi häntä
kohtaan samalla myrskyisellä tavalla sulkien hänet syliinsä ennenkuin
sanaakaan oli voitu lausua. Vasta sitten, kun Dede oli irroittautunut
hänestä ja saanut hänet istumaan, alkoi hän puhua.

"Minä olen tehnyt sen", julisti hän. "Olet tietysti lukenut
sanomalehtiä. Olen selviytynyt kaikesta ja olen tullut tänne
saadakseni tietää, minä päivänä haluat lähteä Glen Elleniin. Lähdön
täytyy tapahtua pian, sillä elämä Oaklandissa tulee tähän aikaan
kalliiksi. Elantoni hotellissa on maksettu vain tämän viikon loppuun
ja sen jälkeen en voi enää olla täällä. Ja huomisesta alkaen on minun
käytettävä raitiovaunuja ja ne kuluttavat nikkelilantteja."

Hän vaikeni ja odotti ja katsoi Dedeen, Deden kasvot ilmaisivat
päättämättömyyttä ja hämminkiä. Sitten alkoi hymy, jonka Daylight
niin hyvin tunsi, väreillä hänen huulillaan ja silmissään, kunnes hän
heitti päätään taaksepäin ja nauroi entisellä raikkaalla poikamaisella
tavallaan.

"Milloin tulevat nuo miehet hakemaan tavaroitani?" kysyi hän.

Ja taas hän nauroi ja oli turhaan koettavinaan välttää Daylightin
karhunkäsivarsia.

"Rakas Elam", kuiskasi hän; "rakas Elam." Ja suuteli häntä ensi kerran
itsestään.

Hän siveli hyväillen Daylightin hiuksia. "Sinun silmäsi ovat juuri
nyt aivan kultaiset", sanoi hän. "Voin katsoa niihin ja sanoa, kuinka
paljon sinä rakastat minua."

"Ne ovat jo kauan olleet sinun mielestäsi aivan kultaiset. Luulen, että
pikku maatilallamme ne ovat aina aivan kultaiset."

"Sinun hiuksissakin on kultaa, jonkunlaista hehkuvaa kultaa." Daylight
käänsi äkkiä hänen kasvonsa ja piti niitä käsiensä välissä ja katsoi
kauan hänen silmiinsä. "Ja sinun silmäsi olivat täynnä! kultaa sinä
päivänäkin, kun sanoit, ettet tahtonut tulla vaimokseni."

Dede nyökäytti päätään ja nauroi.

"Sinä halusit pitää oman pääsi", tunnusti hän. "Mutta minä en voinut
olla osallisena sellaiseen mielettömyyteen. Ja kaikki nuo rahat olivat
sinun eivätkä minun. Mutta minä rakastin sinua koko ajan, Elam, siksi
että sinä olit suuri poika, joka särit kolmenkymmenen miljoonan
leikkikalun, jolla olit kyllästynyt leikkimään. Ja kun sanoin 'ei' niin
tiesin koko ajan, että tarkoitin 'kyllä.' Ja olen varma, että silmäni
olivat koko ajan kultaiset. Pelkäsin ainoastaan, ettet menettäisikään
kaikkea. Sillä, rakkahin, minä tiesin, että menisin joka tapauksessa
naimisiin kanssasi, ja minä halusin niin juuri sinua ja maatilaa ja
Bobia ja Wolfia ja noita jouhisuitsia. Kerronko sinulle salaisuuden?
Heti kun olit lähtenyt minä soitin miehelle, joka oli ostanut Mabin."

Hän kätki hetkeksi kasvonsa Daylightin rintaa vasten ja sitten taas
katsoi häneen kasvot ilosta säteillen.

"Näetkö, Elam, huolimatta siitä, mitä huuleni puhuivat, olin minä
selvillä itsestäni jo silloin. Minulla ei yksinkertaisesti ollut muuta
neuvoa kuin mennä kanssasi naimisiin. Mutta minä rukoilin, että sinun
onnistuisi unohtaa kaikki. Ja sitten minä koetin saada selville, mihin
Mab oli joutunut. Mutta mies, joka oli ostanut sen, ei tiennyt, miten
sille oli käynyt. Näetkö, minä halusin ratsastaa kanssasi Glen Ellenin
kukkuloilla samoin kuin olin ratsastanut Piedmontin kukkuloilla."

Daylight oli vähällä ilmaista Mabin olinpaikan, mutta pidätti itsensä.

"Lupaan hankkia sinulle tamman, josta pidät aivan yhtä paljon kuin
Mabista", sanoi hän.

Mutta Dede pudisti päätään eikä suvainnut tässä kohdassa tyytyä.

"Nytpä keksin jotakin", sanoi Daylight kiiruhtaen johtamaan keskustelun
vähemmin vaaralliselle uralle. "Me pakenemme kaupungista, eikä
sinulla ole sukulaisia eikä ystäviä, joten minusta ei näytä oikein
soveliaalta, että me aluksi menemme kaupungissa naimisiin. Näin olen
tuuminut: minä menen maatilalle ja laitan asiat reilaan talossa
ja annan maatilanhoitajalle lähtöpassit. Sinä seuraat minua parin
päivän kuluttua, tulet aamujunalla. Pappi on valmiina ja odottaa. Ja
vielä muutakin minä keksin. Sinä tuot ratsastuspukusi matkalaukussa.
Ja niin pian kuin vihkiminen on toimitettu menet sinä hotelliin ja
muutat pukua. Sitten sinä tulet ulos ja minä olen odottamassa kahden
hevosen kanssa ja sitten me ratsastamme perille niin että saat ensiksi
nähdä maatilan kauneimmat paikat. Ja maatila on kuin onkin kaunis. Ja
nyt päätämme, että minä odotan sinua ylihuomenna aamujunalla." Dede
punastui puhuessaan. "Sinä olet sellainen hirmumyrsky mieheksi."

"Niin, rouvaseni", sanoi Daylight. "Minä en mielelläni hukkaa aikaa.
Ja sinä ja minä olemme jo hukanneet paljon aikaa. Olemme olleet
pahennustaherättävän huimapäiset. Meidän olisi pitänyt jo vuosia
takaperin mennä naimisiin."

Kaksi päivää myöhemmin seisoi Daylight odottamassa pienen Glen Ellenin
hotellin ulkopuolella. Vihkiminen oli toimitettu ja Dede oli mennyt
hotelliin muuttamaan pukua sillävälin kuin Daylight haki hevoset.
Hän piteli nyt Bobia ja Mabia ja vesiruuhen varjossa loikoi Wolf ja
katseli. Jo kaksi päivää Californian polttavassa auringonpaahteessa
oli päivettänyt Daylightin kasvot. Mutta vielä lämpimämpi hohde syttyi
hänen poskiinsa ja silmiinsä, kun hän näki Deden tulevan ovesta
ratsuruoska kädessä ja Piedmontin ajoilta tuttu puku yllään. Hänen omat
kasvonsa hohtivat, kun hän vastasi Daylightin katseeseen ja vilkaisi
hänen ohitseen hevosiin. Sitten häh näki Mabin. Mutta hänen katseensa
siirtyi taas mieheen.

"Oi, Elam!" sanoi hän läähättäen.

Se oli miltei kuin rukous, mutta rukous, johon sisältyi tuhansia
ajatuksia. Daylight koetti heittäytyä typeräksi, mutta hänen sydämensä
tykytti hurjasti pelkästä ilosta. Lausuessaan hänen nimensä oli Deden
ääni ilmaissut kaikkea -- moitetta, kiitollisuutta ja ennen kaikkea
rakkautta ja iloa.

Dede tuli luo ja hyväili tammaa ja kääntyi taas ja katsoi mieheen ja
kuiskasi: --

"Oi, Elam!"

Ja hänen silmissään kuvastui kaikki se, mikä väreili hänen äänessään,
ja niissä Daylight näki välähdyksen syvyydestä, jota ei ajatuskaan
kyennyt käsittämään -- sukupuolen ja rakkauden koko selvittämättömän
salaisuuden ja ihmeen.

Taasen koetti hän lyödä leikiksi, mutta hetki oli liian suuri rakkauden
leikinlaskuunkin. Ei kumpikaan puhunut. Dede tarttui ohjiin ja Daylight
kumartui ja sai hänen jalkansa käteensä. Dede hypähti, kun Daylight
nosti ja pääsi satulaan. Seuraavalla hetkellä oli Daylight satulassa
ja hänen rinnallaan ja Wolfin juostessa etunenässä omaa tyypillistä
suden-raviaan he tulivat mäelle, joka vei ulos kauppalasta -- kaksi
rakastunutta kahden kastanjanruskean raudikon selässä ratsastamassa
kuherruskuukauttaan viettämään. Daylight tunsi olevansa kuin juopunut
viinistä. Hän oli elämänsä korkeimmalla kukkulalla. Korkeammalle ei
kukaan mies voinut kohota eikä ollut milloinkaan kohonnut. Tämä oli
hänen päivien päivänsä, hänen rakkautensa päivä ja hänen hääpäivänsä ja
kaiken huippukohtana oli tuon neitseellisen puolison omistaminen, joka
oli sanonut "Oi, Elam!" ja katsonut häneen sielunsa sisimmästä.

He olivat päässeet kukkulan huipulle ja Daylight näki, miten Deden
kasvot säteilivät ilosta, kun kaunis raikas maaseutu levisi heidän
eteensä. Daylight osoitti metsäistä kukkularyhmää tuleentuneiden
viljapeltojen takana.

"Nuo ovat meidän", sanoi hän. "Ja ne ovat ainoastaan näytteenä
maatilasta. Maltahan kunnes näemme suuren vuorirotkon. Siellä on
portimoita ja kauriita -- tuolla vuorella niitä oikein vilisee
ja luulen, että jos hyvin käy niin voimme säikyttää liikkeelle
vuorileijonan. Ja siellä on pieni niitty -- no, en kerro enää enempää.
Saat odottaa ja nähdä itse."

He kääntyivät veräjästä, missä savikuopalle vievä tie kulki vainioiden
poikki ja molemmat haistelivat mielihyvällä lämmintä tuoksua, joka
tuleentuneesta heinästä nousi heidän sieramiinsa. Kuten Daylightin
ensikertaakin käydessä täällä visertelivät leivoset ja lehahtivat
lentoon hevosten edestä kunnes he ennättivät metsään ja kukkien
reunustamille aukeamille, jolloin he leivosten asemasta näkivät
sininärhiä ja tikkoja.

"Nyt olemme omalla maallamme", sanoi Daylight, kun heinäpelto jäi
heidän taakseen. "Epätasaisimmat alat ovat meidän. Odota, niin saat
nähdä."

Kuten ensi kerrallakin, kaarsi hän savikuopan ja kulki
vasemmanpuolisten metsien läpi, sivuutti ensimäisen lähteen ja antoi
hevosten hypätä paaluaidan lahonneiden jäännösten ylitse. Täältä
lähtien oli Dede alati hurmaantunut milloin mihinkin. Puron partaalla,
joka lorisi punapuiden välitse kasvoi toinen suuri villi lilja, jonka
hoikan varren päässä kasvoi runsaasti valkeita vahamaisia kelloja.
Tällä kertaa ei Daylight laskeutunut hevosen selästä, vaan ratsasti
syvään kalliorotkoon, johon virta oli uurtanut tien kukkulain väliin.
Hän oli ollut työssä täällä ja jyrkkä ja liukas hevospolku kulki
nyt puron poikki ja he ratsastivat hämärän punapuumetsikön läpi ja
etäämpänä tammi- ja madronosmetsikön kautta. He tulivat muutaman
acresin suuruiselle raivatulle alueelle, missä kasvoi korkeata heinää.

"Meidän", sanoi Daylight.

Dede kumartui satulassa, taittoi tuleentuneen heinänkorren ja pureskeli
sitä hampaissaan.

"Hyvää vuoristoheinää", sanoi hän. "Siitä Mab pitää."

Ja heidän ratsastaessaan hän yhä päästeli hämmästys- ja
ihastus-huudahduksia.

"Ja sinä kun et milloinkaan kertonut minulle tästä!" moitiskeli hän
miestään, kun he pienen aukeaman ja metsäisten rinteiden ylitse
katselivat mutkittelevaan Sonoma-laaksoon.

"Tule", sanoi Daylight; ja he kääntyivät ja palasivat varjokkaan metsän
kautta, kulkivat virran poikki ja tulivat puron partaalla kasvavan
liljan luo.

Tännekin hän oli raivannut epätasaisen hevostien, joka kulki jyrkkiä
kukkuloita ylös ja alas. Kun he vaivaloisesti etenivät pitkin
mutkittelevaa tietä, näkivät he paikkapaikoin vilahduksen lehtiverkon
lävitse. Mutta paljon ei näkynyt, sillä kaikkialla sulkivat oksat
näköalan ja kaikkialla oli heidän päänsä päällä lehtikatos, jonka
lävitse vain niukalti pääsi auringonvaloa tunkeutumaan. Ja kaikkialla
heidän ympärillään kasvoi sananjalkoja, eri lajeja, hienosta
neidonhius-sananjalasta aina kuuden ja kahdeksan jalan korkuisiin. Kun
he nousivat mäkiä ylöspäin näkivät he vanhojen puiden suuria ryhmyisiä
runkoja ja oksia ja yläpuolellaan samanlaisia suuria ryhmyisiä oksia.

Dede pysähdytti hevosensa ja huokasi, niin valtavasti vaikutti kaikki
tämä kauneus häneen:

"On aivankuin olisimme uijia", sanoi hän, "ja nousisimme syvästä
rauhallisesta poukamasta. Yllämme on taivas ja aurinko, mutta tässä
_on_ poukama ja me olemme syliä syvällä."

He lähtivät liikkeelle, mutta muuan orvokkilaji, joka kasvoi
neidonhius-sananjalkojen seassa, osui Deden silmiin ja sai hänet taas
pysähdyttämään hevosensa.

He pääsivät huipulle ja sukelsivat kuin toiseen maailmaan, sillä
nyt he olivat tiheikössä, jossa kasvoi samettirunkoisia nuoria
madronos-puita ja josta oli vapaa näköala aurinkoisen rinteen ja
nuokkuvan ruohikon poikki kapeaan sini- ja valko-apilasniittyyn kapean
joen kummallakin puolen. Dede taputti käsiään.

"Täällä on kaiketi kauniimpaa kuin konttorissa", huomautti Daylight.

"On kyllä", vastasi Dede.

He kulkivat virran poikki ja yli matalan kallioisen kukkulan vievää
karjapolkua ja matalan manzanitametsikön lävitse kunnes joutuivat
kapeaan laaksoon, jonka läpi virtaavan joen kummallakin puolen oli
niitty.

"Jollemme nyt pian tapaa viiriäisiä, niin olen hämmästynyt", sanoi
Daylight.

Ja juuri kuin hän oli saanut nämät sanat sanotuksi, kuului hurjaa
rummutusta, kun vanhat viiriäiset lehahtivat lentoon Wolfin ympäriltä
ja poikaset hyppivät pakoon ja katosivat kuin ihmeen kautta aivan
katselijoiden silmien edestä.

Daylight näytti Dedelle haukanpesän punapuun latvassa ja Dede keksi
metsähiiren pesän, jota Daylight ei ollut ennen nähnyt. Sitten he
kulkivat entistä puutietä ja tulivat kahdentoista acresin aukeamalle,
missä kasvoi viinirypäleitä punertavassa tuliperäisessä maassa. Sitten
he kulkivat karjapolkuja uusien metsien ja tiheikköjen ja raivattujen
alueiden lävitse ja laskeutuivat alas kukkulanrinnettä mistä suuri
vuorirotkon partaalla oleva maatalo tuli näkyviin vasta kun he olivat
aivan sen edessä.

Dede seisoi avaralla kuistilla, joka oli talon etuseinän pituinen,
sillä aikaa kuin Daylight sitoi hevoset. Oli hyvin rauhallista.
Oli kuiva, lämmin Kalifornian keskipäivän aika, jolloin ei
tuulenhenkäyskään puhaltanut. Koko maailma näytti torkkuvan. Jostakin
kuului kyyhkysten kuherrusta. Hengähtäen syvään väsymyksestä laskeutui
Wolf, joka oli juonut kyllikseen kaikista matkan varrella olleista
lähteistä, kuistin kylmään varjoon. Hän kuuli Daylightin askeleet
ja hengitti nopeammin. Daylight tarttui hänen käteensä ja ovenripaa
vääntäessään hän tunsi Deden epäröivän. Silloin hän kietoi kätensä
vaimonsa ympärille; ovi aukeni ja yhdessä he astuivat sisään.



XXV LUKU.


Monet, jotka ovat kaupungissa syntyneet ja kasvaneet, ovat muuttaneet
maalle ja tulleet hyvin onnellisiksi. Niissä tapauksissa ovat he
onnistuneet vain tottumalla pettymyksiin. Mutta Deden ja Daylightin
laita oli toisin. He olivat molemmat syntyneet maalla ja tiesivät
miten siellä elettiin. He olivat kuin kaksi ihmistä, jotka kauvan
harhailtuaan maailmalla ovat palanneet kotiin. Heidän askaroimisensa
luonnossa tarjosi heille vähemmin uutta, mutta heille kuului
muistojen sulous. Heistä oli tervettä ja luonnollista se, mikä jonkun
arkanahkaisemman mielestä olisi ollut likaista ja vastenmielistä. He
tiesivät miten luontoa piti kohdella. He tekivät harvemmin erehdyksiä.
He tiesivät jo ja heille tuotti iloa muistutella mieleensä, mitä olivat
unohtaneet.

Ja he oppivat senkin, että oli helpompaa sille, joka oli herkutellut
lihapatojen ääressä, tyytyä köyhyyteen, kuin sille, joka tunsi vain
köyhyyden. Eipä silti, että heidän elämänsä olisi ollut köyhää.
Eroitus oli siinä, että nyt pikkuasiat tuottivat heille suurempaa iloa
ja syvempää tyydytystä. Daylight, joka oli hoidellut suurenmoisinta
ja omituisinta peliä, mitä ajatella saattaa, huomasi, että täällä,
Sonoma-vuoren rinteellä oli sama tuttu peli yhä käynnissä. Täälläkin
oli yhä työtä, joka kysyi voimia, esteitä, jotka täytyi voittaa. Kun
hän kokeili kasvattamalla muutamia kyyhkysiä kaupaksi, tuotti hänelle
arvioiminen, miten paljon saisi kyyhkysenpoikia, yhtä paljon iloa kuin
ennen, kun miljoonat olivat olleet kysymyksessä. Työtä ja vaivaa sekin
kysyi, vaikka hän oli käyttänyt järkiperäisempiä menettelytapoja, jotka
hänen järkensä hyväksyi.

Kotikissa, joka oli villiintynyt ja ryösti hänen kyyhkysiään oli yhtä
vaarallinen hänen tuumilleen kuin liikemaailmassa oli ollut Charles
Klinkner, joka oli koettanut riistää häneltä muutamia miljoonia.
Haukat ja portimot ja sudet olivat yhtä monta Dowsettia, Lettenia ja
Guggenhammeria, jotka salaa vahingoittivat häntä. Villin kasvullisuuden
meri, joka heitteli aaltojaan hänen viljelysmaittensa rajoja vastaan
ja silloin tällöin viikon ajaksi pääsi tulvimaan hänen alueelleen,
ei ollut mikään vähäpätöinen vihollinen. Hänen keittiökasvitarhansa
kukkuloiden kulmauksessa, jossa maa oli hedelmällistä, ei oikein
tahtonut menestyä ja tuotti hänelle paljon päänvaivaa. Kun hän ratkaisi
tämän yhä tärkeämmäksi käyvän kysymyksen laittamalla sinne sala-ojat,
sai hän aina iloita menestyksestään.

Hän ryhtyi laittamaan vesijohtoa. Hän saattoi ostaa ainekset myymällä
muutamia jouhisuitsiaan. Työn hän teki itse vaikka hänen jonkun kerran
täytyi pyytää Dedeä pitämään kiinni ruuviavaimella. Kun lopulta johto
kylpyhuoneeseen ja muualle oli kunnossa, saattoi Daylight tuskin
riistäytyä irti kättensä työn katselemisesta. Ensimäisenä iltana Dede,
joka kaipasi häntä, rupesi häntä etsimään ja löysi hänet lamppu kädessä
onnellisen näköisenä tuijottamassa vesijohtokouruihin. Hän silitteli
kädellään niiden tasaista puista reunaa ja nauroi ääneen ja oli
häpeissään kuin koulupoika, kun Dede yllätti hänet salaa ihailemassa
omaa.

Vesijohdon rakentaminen teki tarpeelliseksi pienen työpajan
rakentamisen, minne hän vähitellen keräsi kokoelman rakastettuja
työkaluja. Ja hän, joka ennen omistaessaan miljoonia oli heti saattanut
ostaa kaikki mitä halusi, oppi tuntemaan uuden ilon, jota tuntee,
kun ankaraa säästäväisyyttä noudattaen saa vihdoinkin omakseen kauan
haluamansa esineen. Hän odotti kolme kuukautta ennenkuin uskalsi
ostaa amerikalaisen ruuvitaltan ja hänen ilonsa tästä ihmeellisestä
pienestä koneistosta oli niin suuri, että Dede sai hyvän ajatuksen.
Hän säästi kuuden kuukauden aikana muna-rahansa, joihin hänellä oli
erikoisoikeus ja antoi miehelleen syntymäpäivälahjaksi sorvituolin,
joka oli ihmeellisen yksinkertainen rakenteeltaan, mutta jota voitiin
käyttää moninaisiin tarkoituksiin. Heidän yhteinen ilonsa tämän
työkalun johdosta, joka oli miehen erikoisomaisuutta, oli yhtä suuri
kuin heidän ilonsa Mabin ensimäisen varsan johdosta, joka oli Deden
erikoisomaisuutta.

Vasta toisena kesänä Daylight rakensi suuren tulisijan, joka oli vielä
komeampi kuin Fergusonin rakentama laakson toisella puolen. Sillä
kaikki nämät puuhat vaativat aikaa, eivätkä Dede ja Daylight pitäneet
kiirettä. He eivät tehneet maalle paenneiden kaupunkilaisten tavallista
erehdystä. He eivät yrittäneet liikoja. Heidän ei tarvinnut huolehtia
kiinnityslainan maksusta, eivätkä he halunneet rikastua. He tyytyivät
vähään, eikä heidän tarvinnut maksaa vuokraa. He suunnittelivat
tyynesti tehtäviään ja pitivät huolen siitä, että heillä oli kyllin
aikaa olla toistensa seurassa. Fergusonin esimerkistä he oppivat
paljon. Siinä oli mies, joka tyytyi mitä yksinkertaisimpaan ruokaan;
joka omin käsin hankki yksinkertaiset tarpeensa; joka teki ansiotyötä
vain silloin, kun tarvitsi rahaa kirjoihin ja aikakauslehtiin; ja
joka suuremman osan valveillaoloajastaan käytti huvitteluun. Hän
maleksi mielellään koko iltapäivät varjostossa kirjoineen tai nousi
aamunkoitteessa ja harhaili kukkuloilla.

Toisinaan hän oli Deden ja Daylightin mukana kauriin jahdissa, jota
käytiin vuorirotkojen poikki ja Hood-vuoren epätasaisten jyrkänteiden
ylitse, vaikka useimmin Dede ja Daylight olivat yksin. Nämät
ratsastusretket olivat heidän suurimpia huvituksiaan. Joka sopukan
kukkuloilla he kolusivat ja oppivat tuntemaan jokaisen salaisen lähteen
ja kätketyn notkelman koko laaksoa ympäröivässä kukkulaseinämässä. He
oppivat tuntemaan kaikki tiet ja lehmipolut; mutta mikään ei ollut
heistä hauskempaa kuin samoilla epätasaisimpia ja mahdottomimpia
taipaleita, missä heidän täytyi ryömiä ahtaita kauriinteitä pitkin,
Bobin ja Mabin vaivaloisesti tunkeutuessa eteenpäin heidän perässään.

Näiltä ratsastusretkiltä he toivat kotiin villien kukkien siemeniä,
jotka he kylvivät mielipaikkoihin maatilalla. Polun varrella, joka
vei alas suuren vuorirotkon laitaa sinne, mistä vesijohto alkoi, he
istuttivat sananjalkoja. He eivät tehneet sitä säännöllisesti ja
sananjalat jäivät oman onnensa nojaan. Dede ja Daylight vain silloin
tällöin istuttivat uusia, jotka he muuttivat toisesta villistä
maaperästä toiseen. Samoin tehtiin villille syreenille, jonka Daylight
sai Mendocinosta. Sekin sai kasvaa villinä, kuten kaikki muut
koristekasvit maatilalla, ja kun sitä oli autettu jonkun aikaa, sai se
tulla omin neuvoin toimeen. Heillä oli tapana koota kalifornialaisen
unikon siemeniä ja kylvää niitä sinne tänne maalleen, niin että
punakeltaiset kukat helottivat vuoriheinäniityillä ja aitojen varsilla
ja uudisviljelysten reunamilla.

Dede, joka piti timoteistä, kylvi sitä niitty-joen varrelle, missä
sen oli taisteltava olemassaolosta vesikrassin kanssa. Ja kun
jälkimäinen uhkasi kuolla sukupuuttoon, kävi Daylight apuun ja julisti
sodan jokaista vesikrassi-tarhaansa tunkeutuvaa timoteitä vastaan.
Hääpäivänään oli Dede nähnyt pitkän sipulikasvi-orvokin mutkittelevan
tien varrella punapuumetsikössä olevan lähteen yläpuolella ja tänne
hän istutti yhä uusia ja uusia. Avonaisesta kukkulanrinteestä kapean
niityn yläpuolella tuli Mariposa-liljojen siirtola. Tämä oli Deden
työtä, kun sen sijaan Daylight, joka ratsasti lyhytvartinen kirves
satulankaaressaan raivasi pienestä manzanita-metsiköstä kivikkoisella
kukkulalla kaikki kuivuneet ja kitukasvuiset puut ja harvensi sitä,
missä puita oli liian tiheässä.

Nämät puuhat eivät tuottaneet heille vaivaa. Se oli enemmän huvia kuin
työtä. Vain ohimennen he silloin tällöin auttoivat luontoa. Nämät
kukat ja pensaat kasvoivat itsestään ja sopivat ympäristöön. Mies ja
nainen eivät koettaneet kasvattaa kukkaa tai pensasta, joka ei avutta
menestynyt. Eivätkä he suojelleet niitä niiden vihollisilta. Hevoset
ja varsat ja lehmät ja vasikat kävivät laitumella ja tallasivat niitä
ja kukan tai pensaan oli tultava toimeen miten parhaiten taisi. Mutta
elukat eivät tehneet sanottavasti vahinkoa, sillä niillä oli vähän
ja maatila oli laaja. Muuten olisi Daylight voinut ottaa kaksitoista
hevosta laitumelle ja ansainnut puolitoista dollaria kuussa hevosesta.
Mutta hän ei tehnyt sitä peläten hävitystä, jonka sellainen hevoslauma
olisi saanut aikaan.

Ferguson tuli heidän luokseen juhlimaan huoneenlämmitystä, joka seurasi
suuren kivi-tulisijan valmistumista. Daylight oli jonkun kerran
ratsastanut laakson poikki neuvottelemaan hänen kanssaan siitä, miten
oli meneteltävä ja hän oli ainoa vieras tässä juhlatilaisuudessa,
jolloin ensi kerran oli tuli takassa. Poistamalla väliseinän oli
Daylight tehnyt kahdesta huoneesta yhden ja tämä oli suuri arkihuone,
mihin Deden aarteet oli sijoitettu -- hänen kirjansa ja taulunsa ja
valokuvansa, hänen pianonsa, Venuksen kuvapatsas, hehkupannu, missä
lautasia ja vateja lämmitettiin ja kaikki sen kiiltävät tarpeet. Deden
omien nahkojen lisäksi oli täällä Daylightin tappamien kauriiden
ja preeriasusien nahkoja ja yksi vuorileijonan nahka. Hän oli itse
parkinnut ne hitaasti ja vaivaa nähden vanhan ajan kullankaivajien
tapaan.

Daylight ojensi tulitikun Dedelle, joka raapaisi tulta ja sytytti.
Hauras manzanita-puu ritisi, kun liekit levisivät ja kävivät kiinni
suurempien puiden kuivaan kuoreen. Sitten Dede nojasi miehensä
käsivarteen ja kolmisin he katselivat jännityksestä henkeään
pidätellen. Kun Ferguson lausui tuomion, teki hän sen säteilevin
kasvoin ja käsi ojennettuna.

"Se vie savun! Totta vie, se vie savun!" huusi hän.

Hän puristi Daylightin kättä innoissaan ja Daylight puristi yhtä
innokkaasti hänen kättään ja kumartui ja suuteli Dedeä huulille.
He olivat yhtä onnelliset vähäpätöisen työnsä onnistumisesta kuin
joku suuri päällikkö on hämmästyttävästä voitosta. Fergusonin silmät
olivat epäilyttävän kosteat ja nainen nojasi lujemmin mieheen, jonka
työn tulos tämä oli. Daylight nosti äkkiä vaimonsa käsivarsilleen ja
lennätti häntä pianolle päin huutaen: "Soita, Dede! Soita ylistysvirsi!"

Ja liekkien noustessa takassa, joka toimi moitteettomasti, kaikui
huoneessa riemuitsevat säveleet.

XXVI LUKU.

Daylight ei ollut tehnyt mitään ehdottoman raittiuden lupausta, vaikkei
ollut maistanut väkijuomia kuukausmääriin siitä päivästä lähtien,
jolloin oli päättänyt tehdä vararikon. Nyt hän jo arveli olevansa
kyllin vahva uskaltaakseen ottaa lasillisen ottamatta toista. Toisaalta
oli hän menettänyt kaiken halun ja tarpeen juoda jouduttuaan maalle.
Hän ei kaivannut sitä ja unohti, että sitä oli olemassakaan. Mutta
hän ei tahtonut tunnustaa pelkäävänsä sitä ja kun hänelle kaupungissa
joskus tarjottiin, vastasi hän: "Hyvä on, poikaseni. Jos minä juomalla
lasillisen ilahutan teitä, niin olkoon menneeksi. Saanko whiskyä?"

Mutta yksi lasillinen ei herättänyt hänessä halua juoda toista. Se ei
tehnyt häneen mitään vaikutusta. Hän oli todella niin voimakas, ettei
niin pieni määrä tehonnut häneen. Kuten hän oli Dedelle ennustanut, oli
kaupunkilainen liikemies Burning Daylight kuollut pikaisen kuoleman
maatilalla ja hänen nuorempi veljensä, Alaskan Daylight astunut hänen
sijaansa. Kaikki liika lihavuus oli hävinnyt hänen ruumiistaan ja hän
oli taas, kuten entisaikaan, laiha ja notkea kuin intiaani. Niinikään
olivat entiset kuopat jälleen ilmestyneet hänen poskiinsa. Hänelle ne
ilmaisivat, että hänen ruumiinsa oli parhaassa kunnossa. Hänestä tuli
Sonoma-laakson tunnustetusti vahva mies, joka nosti raskaimmat taakat
ja viimeiseksi väsyi reippaan maanviljelijä-väen keskuudessa. Ja kerran
vuodessa hän vietti syntymäpäiväänsä entiseen kullankaivaja-tapaan
haastamalla koko laakson kilpasille kanssaan maatilalle. Ja suuri osa
laakson asukkaista noudatti kutsua, toi naiset ja lapset mukanaan ja
vietti päivän hauskasti ulkosalla huvitellen.

Ensin oli Daylight rahaa tarvitessaan noudattanut Fergusonin esimerkkiä
ja käynyt päivätyössä; mutta pian saattoi hän ansaita toisella tavalla,
joka miellytti häntä enemmän, eikä pakottanut häntä jättämään Dedeä
yksin kotiin ja luopumaan alituisista ratsastusretkistä kukkuloilla.
Seppä oli leikkiä laskien kehoittanut häntä koettamaan opettaa muuatta
pahatapaista varsaa ja hän onnistui tässä niin hyvin, että hän pian sai
maineen taitavana hevosen-opettajana. Pian hän saattoi ansaita kaikki
rahat mitä tarvitsi tällä hänelle mieluisalla työllä.

Muuan sokerikuningas, joka maatilallaan Calientessa kolmen peninkulman
päässä kasvatti hevosia, lähetti häntä hakemaan, kun tarvitsi, ja
ennenkuin oli kulunut vuottakaan, tarjosi hän hänelle talliensa
johtajan paikan. Multa Daylight hymyili ja pudisti päätään. Myöskään ei
hän ottanut opettaakseen niin monta eläintä kuin tarjottiin.

"En mieli näännyttää itseäni ylenpalttisella työllä", vakuutti hän
Dedelle; ja hän ryhtyi sellaiseen työhön vain silloin, kun tarvitsi
rahaa. Myöhemmin hän aitasi pienehkön alan, jonne silloin tällöin otti
rajoitetun määrän opetettavia hevosia.

"Meillä on maatila ja toinen toisemme", sanoi hän vaimolleen, "ja
ennemmin ratsastan kanssasi joka päivä Hood-vuorelle kuin ansaitsen
neljäkymmentä dollaria. Et voi ostaa auringonpaistetta, etkä rakastavia
vaimoja, etkä kylmää lähdevettä neljälläkymmenellä dollarilla; ja
neljäkymmentä miljoonaa dollaria eivät voi ostaa minulle takaisin yhtä
päivää, jolloin en ratsastanut kanssasi Hood-vuorelle."

Hänen elämänsä oli erittäin tervettä ja luonnonmukaista. Hän kävi
varhain vuoteeseen, nukkui kuin lapsi ja nousi aamunkoitteessa. Hän
oli aina toimessa ja vaikka hänellä oli tuhansia pikkuaskareita
toimitettavana ei hän milloinkaan uupunut, sillä ne tuntuivat
houkuttelevilta, eivätkä pakollisilta. Kuitenkin täytyi sekä hänen
että Deden toisinaan maata pannessa tunnustaa olevansa väsyksissä,
kun he olivat ratsastaneet seitsemänkymmentä tai kahdeksankymmentä
peninkulmaa. Toisinaan, kun Daylightilla oli säästössä hiukan rahaa
ja kun vuodenaika oli otollinen, he nousivat hevosensa selkään,
sälyttivät taakseen satulalaukut ja ratsastivat laaksoon ja sieltä
toisiin laaksoihin. Kun yö yllätti, he poikkesivat ensimäiseen sopivaan
maataloon tai kylään ja aamulla taas jatkoivat matkaa ilman määrättyä
suunnitelmaa, vain ratsastaen päivän toisensa perästä, kunnes heidän
rahansa loppuivat ja heidän oli pakko palata kotiin. Näihin retkiin
heiltä meni noin viikko tai kymmenen päivää tai kaksi viikkoa ja kerran
he viipyivät matkalla kolme viikkoa. Myöskin he päättivät kerran, kun
olivat kyllin rikkaita kulkea ratsain aina Daylightin lapsuudenkotiin
Itä-Oregonissa ja poiketa matkalla Deden lapsuudenkotiin
Siskiyoussa. Ja kaikki odotuksen ilot he kokivat lukemattomat kerrat
suunnitellessaan tämän suuren tapahtuman yksityiskohtia.

Kun he eräänä päivänä pysähtyivät Glen Ellenin postikonttoriin panemaan
kirjettä postiin, seppä pidätti heitä.

"Kuulkaahan, Daylight", sanoi hän, "muuan nuori mies nimeltä Slosson
lähettää teille terveisiä. Hän kulki tämän kautta automobiililla
matkalla Santa Rosaan. Hän halusi tietää, asutteko jossakin täälläpäin,
mutta hänen seuralaisillaan oli kiire. Hän lähetti siis teille
terveisiä ja pyysi kertomaan teille, että hän on ottanut neuvonne
varteen ja on yhä kerran toisensa perästä lyönyt oman ennätyksensä."

Daylight oli aikoja sitten kertonut Dedelle kohtauksensa Slossonin
kanssa.

"Slosson?" muistutteli hän, "Slosson? Se on varmaankin tuo
moukarinheittäjä. Hän, nuori vekkuli, painoi kahdesti käteni pöytään."
Hän kääntyi äkkiä Deden puoleen. "Mitä arvelet, on vain kaksitoista
peninkulmaa Santa Rosaan ja hevoset eivät ole uuvuksissa."

Dede arvasi, mitä hänellä oli mielessä, sillä hänen vilkkuvat silmänsä
ja poikamainen ilmeensä ilmaisivat sen kyllin selvästi, ja nyökähytti
päätään.

"Oikaisemme Bennet-laakson poikki", sanoi Daylight. "Sitä tietä
pääsemme pikemmin perille."

Oli hiukan vaikeata löytää Santa Rosasta Slossonia. Hän ja hänen
seurueensa asuivat Oberlin-hotellissa ja Daylight tapasi nuoren
moukarinheittäjän itsensä konttorissa.

"Nähkääs, poikaseni", sanoi Daylight niin pian kuin oli esittänyt
Deden, "olen tullut toisen kerran koettamaan onneani tuossa käden
vääntämisessä. Tässä on sopiva paikka."

Slosson hymyili ja suostui. He asettuivat vastakkain oikean käden
kyynärpäät pöydällä ja heidän kätensä yhtyivät. Slossonin käsi painui
nopeasti taaksepäin ja alas pöytään.

"Te olette ensimäinen mies, jonka milloinkaan on onnistunut tehdä se",
sanoi hän. "Koettakaamme vielä kerran."

"Kyllä", vastasi Daylight. "Ja älkää unohtako, että te olette
ensimäinen, joka minun käteni sai painumaan pöytään. Siksi tulin tänään
teitä tapaamaan."

Taas heidän kätensä yhtyivät ja taas painui Slossonin käsi pöytään. Hän
oli leveäharteinen vankkalihaksinen nuori jättiläinen, ainakin puolta
päätään Daylightia pitempi ja hän ilmaisi suoraan mielipahansa ja pyysi
saada kolmannen kerran koettaa. Tällä kertaa hän pani kaikki voimansa
liikkeelle ja hetkisen näytti epävarmalta kumpi voittaisi. Kasvot
punaisina ja huulet yhteenpuristettuina hän piti puoliaan, kunnes
lihaksensa pettivät. Hän hengitti raskaasti, kun hän höllensi otteensa
ja käsi painui taipuisasti pöytään.

"Te olette liian vahva minulle", tunnusti hän. "Toivon vain, ettette
rupea moukarinheittäjaksi."

Daylight nauroi ja pudisti päätään.

"Me teemme sovinnon ja kumpikin pysyy omalla alallaan. Te heitätte
moukaria ja minä taivutan käsiä."

Mutta Slosson ei mielinyt ilman muuta tyytyä tappioonsa.

"Kuulkaahan", sanoi hän, kun Daylight ja Dede istuivat lähtövalmiina
satulassa. "Kuulkaahan -- sallitteko, että ensi vuonna tulen teitä
tervehtimään? Tahtoisin mielelläni vielä kerran koettaa."

"Tietysti, poikaseni. Te olette tervetullut milloin tahansa. Mutta
minun täytyy valmistaa teitä siihen, että käy kuten nytkin. Teidän
täytyy kelpolailla harjoitella ja vahvistua, sillä minä kynnän ja
pilkon puita ja opetan varsoja."

Kerran toisensa perästä kuuli Dede kotimatkalla suuren poikamaisen
miehensä nauraa hykertelevän iloisesti. Kun he pysähtyivät
Bennet-laakson vedenjakajan huipulle katsellakseen auringonlaskua,
kietoi Daylight kätensä hänen vyötäisilleen.

"Pieni nainen", sanoi hän, "sinun syytäsi se on kaikki. Ja luuletko,
että maailman kaikki raha on yhtä arvokas kuin tällainen käsivarsi, kun
sen voi kietoa pienen suloisen naisen ympärille."

Sillä kaikista ilonaiheista, mitä uusi elämä toi Daylightille, oli
Dede suurin. Kuten hän kerran toisensa perästä selitti Dedelle,
oli hän koko ikänsä pelännyt rakkautta, vain tullakseen lopulta
huomaamaan, että se oli suurinta maailmassa. He eivät ainoastaan
olleet onnellinen pariskunta, vaan he olivat maatilalle muuttaessaan
valinneet parhaan maaperän, missä heidän rakkautensa saattoi menestyä.
Huolimatta kirjoistaan ja musiikistaan piti Dede luonnonmukaisesta
ulkoilmaelämältä ja Daylight oli joka solullaan etupäässä
ulkoilma-ihminen.

Daylight ei voinut milloinkaan kyllin ihmetellä Deden näppäriä käsiä
-- käsiä, joiden hän ensin oli nähnyt vikkelästi piirtelevän paperille
pikakirjoitusmerkkejä ja käyttävän kirjoituskonetta; käsiä, jotka
kykenivät hillitsemään Bobin kaltaisen raisun hevosen, jotka loihtivat
pianosta ihmeellisiä säveleitä, jotka olivat taitavat taloustoimissa,
ja jotka osasivat ihmeellisesti hyväillä. Mutta Daylight ei ollut
liiaksi naisvaltikan alla. Hän eli niinkuin miehen tulee, aivankuin
Dede eli niinkuin naisen tulee. Heillä oli oikea työnjako, joka
sääsi heille kumpaisellekin omat tehtävänsä. Mutta kaikki oli heille
yhteistä siten, että he tunsivat harrasta mielenkiintoa toistensa
hommiin, Daylight oli yhtä huvitettu Deden keittämisestä ja soitosta
kuin Dede oli Daylightin kokeista keittiöpuutarhassa. Ja Daylight,
joka päättäväisesti oli kieltäytynyt rasittamasta itseään liikaa, piti
huolen siitä, että Dedekin vältti tämän vaaran.

Tästä syystä hän jyrkästi kieltäytyi sallimasta, että Dede rasitti
itseään vieraiden palvelemisella. Sillä vieraita heillä oli
etenkin pitkinä lämpiminä kesinä ja tavallisesti ne olivat heidän
kaupunkilaisystäviään, jotka asuivat leiritapaan teltoissa, joista
itse pitivät huolen ja heidän, kuten todellisten leiriläisten
ainakin, täytyi itse valmistaa ruokansa. Kukaties ainoastaan
Kaliforniassa, missä kaikki tuntevat leirielämää, saattoi sellainen
elämänjärjestys käydä päinsä. Mutta Daylight pysyi kivenkovaan
päätöksessään, ettei hänen vaimostaan saanut tulla keittäjätärtä ja
kamarineitsyttä siksi, ettei hänellä ollut palvelijoita. Kuitenkin
olivat heidän leirivieraansa toisinaan kutsuttu illallisille suureen
arkihuoneeseen ja tällöin Daylight määräsi kullekin tehtävän ja katsoi,
että määräyksiä noudatettiin. Oli eri juttu, jos joku viipyi vain
vuorokauden. Niinikään tekivät he poikkeuksen Deden veljen suhteen,
joka oli palannut Saksasta ja jälleen saattoi istua hevosen selässä.
Loma-aikoina hänestä tuli kolmas perheenjäsen ja hän sai toimekseen
valkean sytyttämisen, lakaisemisen ja astiainpesun.

Daylight pyrki keventämään Deden töitä ja tämän veli kehoitti häntä
käyttämään hyväkseen maatilan mainiota vesivoimaa, joka nyt kului
hukkaan. Daylightin täytyi opettaa ylimääräisiä hevosia voidakseen
ostaa tarpeet ja veli uhrasi kolmen viikon loman hänen auttamiseensa ja
yhdessä he panivat kuntoon Peltonin rattaan. Paitsi puiden sahaamiseen
ja sorvintuolin ja tahkon vääntämiseen, käytti Daylight sitä
kirnuamiseen; mutta hänen suurin riemunsa oli, kun hän kietoi kätensä
Deden vyötäisille ja vei hänet katsomaan pesukonetta, jota Peltonin
ratas käytti ja joka todella toimi ja pesi vaatteita.

Dede ja Ferguson opettivat vuorotellen kärsivällisesti Daylightille
runoutta, joten tämän lopulta usein saattoi nähdä istumassa rentona
satulassa ja kiidättämässä pitkin vuoripolkuja ääneen laulaen
Kiplingin "Tomlinsonia", tai kirvestään teroittaessa säestäen tahkon
surinaa Henleyn "Miekkalaululla". Mutta hänestä ei milloinkaan tullut
täydellistä kirjatoukkaa, kuten hänen molemmat opettajansa olivat.
Paitsi "Fra Lippo Lippi" ja "Caliban ja Setebos" runoja ei hän
Browningilta löytänyt mitään mieleistään ja George Meredith oli hänen
kauhunsa. Kuitenkin hän omasta alotteestaan osti viulun ja harjoitteli
niin uutterasti, että hän ja Dede sittemmin viettivät monta onnellista
hetkeä soittamalla yhdessä iltaisin.

Niin tämä onnellinen pariskunta vietti onnellista elämää. Aika ei
milloinkaan käynyt pitkäksi. Aina oli uusia ihmeellisiä aamu- ja
hiljaisia viileitä hämärähetkiä päivän päätyttyä; ja aina vaativat
tuhannet seikat miehen mielenkiintoa, jonka nainen jakoi. Paremmin
kuin itse tiesikään oli Daylight tullut käsittämään asioiden
verrannollisuuden. Tässä uudessa pelissä tuottivat pikkuasiat hänelle
kaiken sen tyydytyksen ja halun kiihkeyden, jonka hänelle olivat
tuottaneet mielettömät suuret yritykset siihen aikaan, kun hän oli
mahti ja sai raivokkailla iskuillaan puolet Amerikaa järkkymään.
Kun hän henkensä uhalla lannisti ja taltutti raisun varsan ja teki
siitä ihmisen palvelijan, oli hän mielestään saanut yhtä suuria
aikaan. Ja tämä uusi pelipöytä oli puhdas. Sen ääressä ei valheteltu
eikä petetty eikä teeskennelty. Toinen peli oli vienyt perikatoon
ja kuolemaan, tämä uusi peli vei voimakkuuteen ja elämään. Ja Dede
rinnallaan hän tyytyväisenä antoi päivien ja vuodenaikojen vieriä; hän
oli tyytyväinen, kun sai ratsastaa viileinä aamuina tai polttavassa
auringonpaahteessa; ja istua suojassa suuressa arkihuoneessa, missä
puut rätisivät hänen rakentamassaan takassa, kun ulkona kaakkoismyrsky
vavahdutti maailmaa.

Yhden ainoan kerran Dede kysyi häneltä, katuiko hän milloinkaan ja
vastaukseksi Daylight puristi Deden syliinsä ja suuteli hänen huuliaan.
Minuuttia myöhemmin hän vastasi sanoin:

"Pieni nainen, vaikka menetinkin sinun tähtesi kolmekymmentä miljoonaa,
niin olet sinä elämäni suurin välttämättömyys." Ja sitten hän lisäsi:
"Tahtoisin kuitenkin saada takaisin ajan, jolloin koetin voittaa sinut
omakseni. Ratsastaisin mielelläni Piedmontin kukkuloilla sinua etsien.
Tahtoisin olla huoneissasi Berkeleyssä ensi kerran. Ja en voi kielin
kertoa, miten pahoillani olen siitä, etten voi taas kietoa käsivarttani
ympärillesi kuten silloin, kun sinä painoit pääsi rintaani vasten ja
puhuit tuulessa ja sateessa."



XXVII LUKU.


Mutta eräänä vuonna varhain huhtikuussa tuli päivä, jolloin Dede istui
mukavassa nojatuolissa kuistilla ommellen erinäisiä pikkuvaatteita
ja Daylight luki hänelle ääneen. Oli iltapäivä ja aurinko paistoi
kirkkaasti tuoreen vihantaan maailmaan. Keittiökasvitarhan
kastelu-kouruja pitkin virtasi vesi ja vähäväliä Daylight keskeytti
lukemisensa mennäkseen muuttamaan vesivirran suuntaa. Myöskin oli
hän hyvin huvitettu pikkuvaatteista, joita Dede ompeli ja Dede itse
oli säteilevän onnellinen niistä, vaikka toisinaan, kun miehen hellä
leikinlasku kävi liian kouraantuntuvaksi, hän hämillään punastui ja oli
suuttuvinaan.

Siitä, missä he istuivat, saattoivat he nähdä koko maailmansa. Kuin
turkkilaisen käyrä-sapelin terä levisi Moon-laakso heidän edessään
maataloineen, laidunmaineen, heinäniittyineen ja viinitarhoineen.
Takana kohosi laakson seinämä, jonka joka loukon ja notkelman Dede ja
Daylight tunsivat ja yhtäällä, minne aurinko suoraan paistoi, hohti
hyljätyn kaivoksen valkea kaatopaikka kuin jalokivi. Etualalla tallin
takana olevassa haassa vartioi Mab huolekkaasti varhaista kevätvarsaa,
joka hoippui sinne tänne honteloilla jaloillaan. Ilma hohti kuumuudesta
ja päivä oli raukaisevan lämmin. Viiriäiset visertelivät poikasilleen
talon takana olevassa tiheikössä. Kesyt kyyhkyset kuhertelivat
hiljaa ja suuren rotkon vihreästä syvyydestä kuului villin kyyhkysen
nyyhkyttävä kuherrus. Kerran päästivät kanat varoittavan kotkotuksen
ja juoksivat hurjasti piiloon, kun korkealla sinitaivaalla liitelevä
haukka heitti varjonsa maahan.

Tämä ehkä herätti vanhoja metsästysmuistoja Wolfissa. Joka tapauksessa
huomasivat Dede ja Daylight levottomuutta haassa ja siellä näyteltiin
Nuoren Maailman julmaa vanhaa murhenäytelmää. Omituisen innokkaana,
pehmytjalkaisena ja äänettömänä kuin aave läheni koira, joka oli
vain kesytetty susi, hiipien ja ryömien nuorta varsaa, jonka Mab
hiljattain oli saattanut maailmaan. Ja tamma, jonka entiset vaistot
olivat heränneet ja väreilivät, kierteli yhä asettuen varsan ja sitä
uhkaavan vaaran väliin, niinkuin entisinä villeinä aikoina, kun kaikki
sen esi-isät olivat pelänneet sutta ja sen raatelevia veljiä. Kerran
se pyöri ja koetti potkia koiraa takajaloillaan, mutta tavallisesti se
koetti osua siihen etujaloillaan tai hyökkäsi sen kimppuun suu auki
ja korvat luimussa, musertaakseen sen selkärangan hampaillaan. Ja
susikoira korvat luimussa ryömien väisti pehmeästi vain kiertääkseen
toiselta puolelta varsan luo ja antaakseen tammalle aihetta uuteen
levottomuuteen. Silloin Daylight Deden levottomuuden nähdessään päästi
matalan uhkaavan huudon; ja Wolf, joka silmänräpäyksessä palasi ihmisen
vallanalaisuuteen, luikki nolona tallin taakse.

Kun Daylight vähän myöhemmin keskeytti lukemisensa mennäkseen
muuttamaan kasteluvirtoja, huomasi hän, että vesi oli lakannut
juoksemasta. Hän heitti olalleen lapion ja kärkikuokan, otti vasaran ja
ruuviavaimen kaluhuoneesta ja palasi Deden luo kuistille.

"Luulenpa, että minun täytyy mennä kaivamaan vesijohto vapaaksi", sanoi
häh. "Sen on tukennut tuo maanvieremä, joka koko talven on uhannut.
Arvaan, että se on vihdoinkin vyörynyt alas."

"Älä lue nyt eteenpäin", varoitti hän, kun hän kiersi talon ja läksi
kulkemaan polkua, joka vei alas vuorirotkon laitaa.

Polun puolitiestä hän löysi maavieremän. Se oli vähäpätöinen, vain
muutama tonni maata ja murskautunutta kalliota; mutta vyöryttyään
viisikymmentä jalkaa korkeammalta, oli se törmännyt vesijohtoon
tarpeeksi suurella voimalla tukkeakseen sen, Ennenkuin Daylight ryhtyi
työhön, katsoi hän ylöspäin vieremän jälkeen jättämää polkua ja hän
katsoi maanlaadun arvostelemiseen harjaantuneen kaivostyömiehen
silmillä. Ja hän näki jotakin, joka sai hänet säpsähtämään ja
lakkaamaan tähyilemästä edemmäksi.

"Hohoi", sanoi hän ääneen, "katsotaanpa, mitä siellä on."

Hänen katseensa liikkui jyrkkää myllerrettyä pintaa ylöspäin ja sen
poikki laidasta laitaan. Siellä täällä oli pieniä yhteenkietoutuneita
manzanita-puita, jotka olivat juurtuneet näin vaaralliseen maaperään,
mutta ylimalkaan ruohoa ja rikkaruohoa lukuunottamatta oli vuorirotkon
tämä osa paljasta. Näkyi merkkejä siitä, että pinta oli usein
vaihtunut, kun sade oli tuonut mukanaan ylhäältä päin irtautunutta
maata.

"Oikea halkeama-suoni, tai en ole ikinä nähnyt sellaista", sanoi hän
hiljaa.

Ja samaten kuin entiset metsästysvaistot olivat tänään heränneet
susikoirassa, samaten heräsi hänessä uudelleen koko vanha kiihkeä
kullanetsintä-himo. Hän laski maahan vasaran ja ruuviavaimen, mutta
piti kuokan ja lapion ja kiipesi vieremää ylöspäin sinne, missä
esiinpistävän enimmäkseen maanpeittämän kallion epäselvät ääriviivat
näkyivät. Ne olivat miltei huomaamattomat, mutta hänen harjaantunut
silmänsä oli keksinyt kätketyt muodostumat, jotka osoittivat sitä.
Siellä täällä hän hakkasi murtuvaa kalliota kuokalla ja lapioi estävän
maan pois. Välistä hän tutki tätä kalliota. Se oli paikkapaikoin
niin pehmeätä, että hän saattoi murentaa sitä sormillaan. Hän
siirtyi kaksitoista jalkaa korkeammalle ja käytti taas kuokkaa ja
lapiota. Ja kun hän tällä kertaa poisti maan kalliolohkareesta ja
katsoi, ojentautui hän äkisti ja hengitti syvään. Ja aivankuin kauris
juomapaikassaan vihollisiaan peläten hän loi nopean katseen ympärilleen
nähdäkseen, pitikö häntä kukaan silmällä. Hän naurahti omalle
narrimaisuudelleen ja rupesi taas tarkastamaan möhkälettä.

Auringonsäde lankesi sille ja sai siinä olevat kultapilkut
kimaltelemaan.

"Ruohonjuurista alaspäin", mutisi hän mielenliikutuksesta
värähtelevällä äänellä iskiessään kuokkansa rikkaaseen kamaraan.

Hän näytti muuttuvan. Cocktail-neljännes ei ollut milloinkaan saanut
hänen poskiaan niin hehkumaan eikä sytyttänyt sellaista paloa hänen
silmiinsä. Työskennellessään hän joutui saman intohimon valtoihin,
joka oli vallinnut häntä suurimman osan hänen ikäänsä. Hänet valtasi
mielettömyys, joka hetki hetkeltä huomattavasti yltyi. Hän raatoi
kuin mielipuoli, kunnes hän huohotti rasituksesta ja hiki valui
hänen kasvoiltaan maahan. Hän etsi vieremän pinnan poikki suonen
vastakkaiseen seinämään ja sieltä takaisin. Ja keskikohdalta hän
kaivoi kuopan punaiseen tulivuoriperäiseen maahan, kunnes sai näkyviin
kvartsin, rapean kvartsin, joka murtui ja mureni hänen käsissään, ja
jossa oli kultaa.

Toisinaan hän sai aikaan vähäpätöisiä maanvieremiä, jotka peittivät
hänen työnsä ja pakottivat hänet uudelleen kaivamaan. Kerran hän liukui
viisikymmentä jalkaa alas vuorirotkon seinämää, mutta hän kiipesi taas
ylös pysähtymättä edes hengähtämään. Hän löysi kvartsia, joka oli niin
rapeata, että se oli miltei kuin savea, ja se oli kultarikkaampaa kuin
kiinteämpi kvartsi. Tässä oli oikea aarrekammio. Sata jalkaa ylöspäin
ja alaspäin hän sai selville missä suonen seinämät kulkivat. Kiipesipä
hän vuorirotkon laidan yli katsomaan näkyikö sillä puolen mitään
merkkejä alempien kerrosten ilmaantumisesta päivänvaloon. Mutta sillä
ei ollut kiirettä ja hän riensi takaisin löydölleen.

Hän raatoi yhtä mielettömän kiireisesti, kunnas väsymys ja sietämätön
särky selässä pakotti hänet lopettamaan. Hän ojentausi kädessään
vielä entistä kultarikkaampi kvartsipalanen. Hänen kumarruksissa
ollessaan oli hiki hänen otsaltaan valunut maahan. Nyt se virtasi
hänen silmilleen ja sokaisi hänet. Hän pyyhki sen kädenselällään
ja rupesi taas huolellisesti tutkimaan kultaa. Tonnista saisi
kolmekymmentätuhatta, neljäkymmentätuhatta dollaria -- hän tunsi asiat.
Ja kun hän katseli keltaista syöttiä ja huohotti ja pyyhki hikeä
otsaltaan, alkoi hänen mielikuvituksensa askarrella. Hän näki tien,
joka kulki laaksosta ja ylänkö-laidunmaiden poikki ja hän rakensi
sillan, joka kulki vuorirotkon poikki, kunnes kaikki oli elävänä hänen
silmiensä edessä. Vuorirotkon toisella puolen oli rouhimon paikka
ja sinne hän sen rakensi; niinikään hän pani kuntoon loppumattomat
sankojonot, jotka riippuivat ankkurikettingissä ja joilla malmi
kuljetettiin vuorirotkon poikki kvartsi-rouhimoon. Samoin kasvoi koko
kaivos hänen edessään ja allaan -- tunneleja, kuiluja ja miinakaivoksia
ja hissejä. Hän oli kuulevinaan räjähdykset ja töminän vuorirotkon
poikki. Käsi, joka piteli kvartsilohkaretta, vapisi ja hänen
vatsanpohjassaan tuntui raukeata hermostunutta tykytystä. Äkkiä hänelle
selveni, että hän olisi tahtonut juoda jotakin whiskyä, cocktailin,
mitä tahansa. Ja juuri silloin, kun tämä uusi kiihkeä alkoholinhimo
hänessä heräsi, kuuli hän kaukaa ja epäselvästi Deden äänen:

_"Tänne tipu, tipu, tipu, tipu, tipu! Tänne tipu, tipu, tipu!"_

Häntä hämmästytti ajan kuluminen. Dede oli jättänyt ompeluksensa
kuistille ja mennyt ruokkimaan kananpoikia ennenkuin ryhtyi
valmistamaan illallista. Iltapäivä oli kulunut. Hän ei voinut käsittää,
että oli ollut niin kauan poissa.

Taas kuului Deden maanittelu: "Tänne, tipu, tipu, tipu, tipu, tipu!
Tänne tipu, tipu, tipu!"

Siten Dede aina kutsui. Ensin viisi, sitten kolme kertaa. Daylight oli
aikoja sitten pannut sen merkille. Nämät ajatukset, jotka koskivat
Dedeä toivat mukanaan toisia, jotka hitaasti saivat hänet suuren pelon
valtaan. Sillä hänestä tuntui, että hän oli miltei kadottanut Deden. Ei
kertaakaan hän ollut ajatellut Dedeä noina mielipuolisina tunteina ja
niin suuresta rikoksesta täytyi vähintäin olla seurauksena, että hän
oli todella hänet menettänyt.

Hän laski kädestään kvartsikappaleen, liukui vieremää alas ja juoksi
raskaasti polkua ylöspäin. Päästyään viljelysmaan laitaan hän hiljensi
vauhtiaan ja miltei ryömi paikkaan mistä itse näkymättä saattoi
tähystellä talolle päin. Dede ruokki kananpoikia, heitti niille
kahmaloittain jyviä ja nauroi niiden kujeille.

Hänen näkemisensä näytti vaimentavan hurjaa pelkoa, joka oli
Daylightiin iskenyt ja hän kääntyi ja lähti juoksemaan polkua alaspäin.
Taas hän kiipesi maavieremää ylöspäin, mutta tällä kertaa hän kiipesi
korkeammalle ja vei kuokan ja lapion mukanaan. Ja taas hän raatoi
hurjasti, mutta tällä kertaa toisessa tarkoituksessa. Hän työskenteli
taitavasti, irroitti punaisen maalohkareen toisensa perästä ja antoi
sen vyöryä alas peittämään sen, minkä hän oli paljastanut, kätkemään
päivän valolta aarteen, jonka hän oli keksinyt. Menipä hän metsäänkin
ja keräsi sylintäyden menneenvuotisia pudonneita lehtiä, jotka kylvi
vieremälle. Mutta tästä hän luopui pitäen sitä turhana ja vyörytti
uusia maalohkareita työpaikalleen, kunnes suonen esiinpistävistä
seinämistä ei näkynyt jälkeäkään.

Sitten hän korjasi tukkeutuneen vesijohdon, keräsi työkalunsa ja
lähti kulkemaan polkua ylöspäin. Hän käveli hitaasti, tuntien suurta
väsymystä kuten ihminen, joka on elänyt peloittavan murroskauden. Hän
korjasi työkalut, joi pitkän siemauksen vettä, joka jälleen virtasi
vesikouruissa ja istuutui penkille avonaisen keittiönoven pieleen. Dede
oli keittiössä illallisen valmistuspuuhissa ja hänen askeltensa kopse
tuotti Daylightille suurta tyydytystä.

Hän hengitti syvään virkistävää vuori-ilmaa, kuten sukeltaja, joka
juuri on noussut vedestä. Ja samalla kuin hän joi ilmaa, katseli hän
pilviä ja taivasta ja laaksoa aivankuin olisi ilman keralla juonut
niitäkin. Dede ei tiennyt, että Daylight oli palannut ja silloin
tällöin käänsi tämä päätään ja vilkaisi Dedeen salavihkaa -- hänen
näppäriin käsiinsä, hänen ruskeisiin pronssihiuksiinsa, jotka hohtivat
kullanvärisenä, kun auringonsäde niihin sattui, hänen vartalonsa
lupaukseen, joka herätti miehessä outoa suloista hellyyttä. Hän
kuuli Deden lähenevän ovea ja piti päättäväisesti päätään laaksoon
käännettynä. Ja sitten hän värähti, niinkuin hän oli aina värähtänyt,
kun hän tunsi vaimonsa hyväilevien sormien hiljaa hivelevän hiuksiaan.

"En tiennyt, että olit palannut", sanoi Dede. "Olliko se vaarallista?"

"Hyvin paha, tuo maavieremä", vastasi Daylight yhä katsellen eteensä ja
värähtäen vaimonsa kosketuksesta. "Pahempi kuin luulinkaan. Mutta olen
keksinyt suunnitelman. Tiedätkö, mitä aijon tehdä? -- aijon istuttaa
kumipuita koko alueelle. Ne lujittavat maan. Istutan niitä niin
tiheään, ettei nälkäinen kaniinikaan mahdu pujahtamaan niiden välitse
ja kun niiden juuret haarautuvat ja vahvistuvat ei mikään maailmassa
voi liikuttaa tuota maata."

"Onko se niin vaarallista?"

Daylight pudisti päätään.

"Ei ole syytä levottomuuteen. Mutta minä en aijo sallia tuollaisen
vanhan ilkeän vieremäin tehdä itselleni kepposia. Laitan tuon
rotkonlaidan niin lujaksi, että se pysyy paikoillaan miljoonia vuosia.
Ja kun tuomiopasuuna soi ja Sonoma-vuori ja kaikki muut vuoret
sortuvat, pysyy tuo vanha rinne yhä juuriensa lujittamana paikallaan."

Hän kietoi kätensä Deden ympärille ja veti hänet polvelleen.

"Sanohan, pieni nainen, sinä varmaankin menetät paljon asumalla täällä
maalla -- soitantoa, teattereita ja muuta sellaista. Etkö milloinkaan
haluaisi palata kaupunkiin?"

Niin suuri oli hänen levottomuutensa, ettei hän uskaltanut katsoa
Dedeen ja kun Dede nauroi ja pudisti päätään, tunsi hän suurta
huojennusta. Niinikään hän pani merkille, että Deden tuttu poikamainen
nauru oli yhä vielä yhtä nuorekasta.

"Kuulehan", sanoi hän äkkiä jyrkästi, "älä mene tuolle rinteelle
kävelemään, ennenkuin olen saanut puut juurtumaan sinne. Siellä on
hyvin vaarallista kävellä ja minä en tahdo menettää sinua nyt."

Hän lähensi huulensa vaimonsa huuliin ja suuteli häntä nälkäisesti ja
intohimoisesti.

"Miten tulinen rakastaja!" sanoi Dede ja hän ilmaisi ylpeyttä, jota hän
tunsi miehestään ja omasta naisellisuudestaan.

"Katso tuonne, Dede." Daylight pyöritti käsivarttaan laajassa kaaressa,
johon sisältyi laakso ja sen takana olevat vuoret. "Moon-laakso
-- hyvä nimi, hyvä nimi. Tiedätkö, kun katselen sitä ja ajattelen
sinua ja onneamme, niin kurkkuani miltei kuristaa ja minä tunnen
sydämessäni sellaista, mitä ei voi kielin kertoa ja minusta miltei
tuntuu, että voin ymmärtää Browningia ja noita muita korkealentoisia
runoilijaveikkoja. Katsoppas Hood-vuorta, tuonne, minne aurinko juuri
kallistuu. Tuolta notkelmasta me silloin löysimme lähteen."

"Ja sinä iltana sinä lypsit lehmät vasta kello kymmeneltä", nauroi Dede.
"Ja jos pidätät minua tässä vielä kauemmin, niin ei illallinen valmistu
aikaisemmin kuin sinäkään iltana."

He nousivat molemmat penkiltä ja Daylight otti maitosangon oven
pielestä naulasta. Hän jäi vielä hetkiseksi katselemaan laaksoa.

"Se on suuremmoinen", sanoi hän. "Se on suuremmoinen", toisti Dede
nauraen iloisesti hänelle ja itselleen ja koko maailmalle ja meni
keittiöön.

Ja kuten se vanha mies, jonka Daylight kerran oli nähnyt, kulki hän
auringonpaisteessa kukkulaa alas maitosanko käsivarrellaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Onnen suosikki - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.