Title: Nuori-Viro - Muotokuvia ja suuntaviivoja
Author: Kallas, Aino Krohn
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nuori-Viro - Muotokuvia ja suuntaviivoja" ***


NUORI-VIRO

Muotokuvia ja suuntaviivoja

Kirj.

AINO KALLAS

Tekijä on tätä teosta varten saanut avustusta
"Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahastosta".



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1918.



      "Luoda taidetta ja kulttuurielämää ilman vanhemmilta polvilta
      perittyä taiteen ja kulttuurielämän traditsioita, -- se on
      nykyhetken tehtävä Virossa. Kärsiä nykyisyyden saamattomuudesta,
      ja lihassaan ja luissaan samalla menneisyyden kuormaa kantaen
      kurkoittaa kätensä Euroopan kypsiä taiteen hedelmiä kohti, --
      siinä saman polven traagillisuus."

                                            Friedebert Tuglas.



SISÄLLYS:

Nuori-Viro.
Gustav Suits.
V. Ridala (Grünthal).
Jaan Oks.
A.H. Tammsaare.
Ruth.
Friedebert Tuglas.



Nuori-Viro.


1.

Nuorvirolainen runoilija _Gustav Suits_ nimittää runoissaan lakeaa,
kaikkien tuulien lakaisemaa kotimaataan Tuulimaaksi. Nimi on hyvin
keksitty; Viro on aikakirjojensa alusta ollut todella Tuulimaa,
maantieteellinen portto, jonka jokainen on voinut omakseen ottaa,
valloittajien kädestä käteen käypä vaihtotavara, -- vuoroin
saksalaisten, tanskalaisten, puolalaisten, ruotsalaisten, venäläisten
ja taas saksalaisten hallussa, kaikkien naapuriensa, -- ei vain
maan varsinaisten isäntien, virolaisten. Sen maantieteellinen asema
luonnollisena Idän ja lännen välisenä kauttakulkupaikkana on tehnyt sen
aina tähän päivään saakka hävittävien sotien tantereeksi. Viro on tähän
saakka valitettavasti yksinomaan saanut kokea asemansa hankaluutta;
sen viimeiset kehitysvuosikymmenet ja tämänpäiväiset vaiheet eivät
yllätyksellisyydessä ole suinkaan jääneet edeltäjistään missään
suhteessa jäljelle.

Mutta samalla Viro saa kiittää mailmansodan väkevää valonheittäjää,
että se tästälähin on olemassa eurooppalaisessa tietoisuudessa eikä
vain Euroopan kartalla. Olemattomuutensa hämärästä se on yhtäkkiä
vedetty suurvaltiollisten neuvottelupöytien ääreen, meluisiin
parlamenttiväittelyihin; nämä pari sataa penikulmaa Itämeren
etelärannikkoa tulevat kaikesta päättäen vielä rauhanneuvotteluissakin
aiheuttamaan verettömiä turnajaisia. Miten hyvänsä langenneekin
Viron valtiollinen arpa, joka tapauksessa Viro on tästälähtien oleva
Länsi-Eurooppaa. Eurooppa on tullut Viroon, tosi kyllä, sodalla ja
miekalla.

Tällaisena ajankohtana saa aivan erikoisen valaistuksensa se virolainen
sivistysvirtaus, jonka keskeisimpänä pyrkimyksenä on ollut juuri
eurooppalaisuus, lujien siteitten, joskin vain henkisten, luominen
Länsi-Eurooppaan päin, akkunoitten ja ovien avaaminen eurooppalaiselle
kulttuurille.

Pinnallisesti katsoen voi henkinen liike, joka _Noor-Eestin_,
Nuoren-Viron, nimellä jo toista vuosikymmentä on hedelmöittänyt
virolaista kirjallisuutta ja sivistyselämää, näyttää Viron oloissa
tuiki irralliselta ilmiöltä. Voi tuntua käsittämättömältä, mitenkä
näennäisesti vailla varsinaisia edellytyksiä yhtäkkiä syntyy liike,
jonka suuntaviiva tähtää ylikulttuuriin ja muotohienostukseen, suinkaan
suoranaisesti jatkamatta virolaisia talonpoikaissivistystraditsioita;
jonka iskusanoilla: eurooppalaisuus, yksilöviljelys, estetismi,
on niin outo ja yksinäinen kaiku keskellä ensimäisen polven
nousukasyhteiskuntaa. On mahdollisesti hetkeksi taipuvainen pitämään
nuoren kirjallisen polven myötääntuomaa henkistä kuormitusta
vain maahantuonti- tai kauttakulkutavarana, enemmän tai vähemmän
elimellisesti vieraana Viron henkiselle aatevarastolle, siirrettynä
suorastaan suuremmista ja kehittyneemmistä kulttuureista, -- siksi
siteettömänä ympäristöönsä tai lähimpään sivistysmenneisyyteen esiintyy
ensi katsannolta nuorvirolainen liike.

Epäilemättä onkin nuorvirolaisuudessa paljon yleistä, kansainvälistä
kulttuurihapatusta, jonka harva kulttuuri itse kustantaa, vaan joka
kulkee lainana maasta maahan. Mutta puhua Noor-Eestin kehityksellisestä
juurettomuudesta olisi suuresti liioiteltua. Yhtä hyvin kuin
jokainen yksilöllisen elämän yllättävinkin ilmaisu on seuraus usein
maanalaisesta, mutta silti oleellisesta kehityskulusta, samoin
puhkeavat sivistyselämällisetkin ilmiöt vain kehityksen pakosta.
Joskaan Noor-Eesti ei ehkä ole kasvanut virolaisista kirjallisista
traditsioista, se on kuitenkin eroittamattoman elimellisesti kasvanut
virolaisesta maakamarasta, se on pohjimmiltaan osa samaa henkeä, joka
muodostuu Liivinmaan ja Tallinnanmaan lakeuksilla, tässä erikoisesti
virolaisessa ilmastossa, missä kaikki täällä on tuomittu kypsymään, --
tai mätänemään.

"Uudenaikuisen taiteen probleemi on Virossa samalla uudenaikuisen
kulttuurin probleemi" kirjoittaa nuorvirolainen Gustav Suits.
Nämä sanat osuvat ytimeen. Noor-Eesti ei ole suinkaan mikään
yksinomaan kirjallinen liike, se merkitsee päinvastoin kokonaista
sivistysvirtausta. Ja voi olla, ehkä on eräänlainen virolaisen psyyken
täysi-ikäisyyden merkki, että se nuorvirolaisen liikkeen kautta pyrki
käsiksi eurooppalaisen sivistyksen saavutuksiin, ensi kertaa vailla
saksalaisen tai venäläisen kulttuurin holhousta.


2.

Viro on viimeiset pari vuosikymmentä elänyt syvälle menevää
murroskautta, josta lähimpänä seurauksena on koko virolaisen
yhteiskunnan erittäin kaoottinen ilme.

On epäilemättä jotain kaoottista ja muodotonta jo itse virolaisessa
sivistyskehityksessä, jotain henkisen salto-mortalen luonnottomuudesta
ja vaarallisuudesta.

Havainnollisemmin tuskin voinee tämän kehityksen äkkinopeutta
kuvittaa, kuin rinnastamalla, kuten on tehty, kaksi tosiasiaa, kaksi
julkitapahtumaa Tallinnan n.k. venäläisellä torilla. Viime vuosisadan
60-luvulla kärsi tällä torilla julkisen raipparangaistuksen joukko
Anijan pitäjän talonpoikia, joitten ainoa rikos oli, että he olivat
uskaltaneet saapua lähetystönä Tallinnaan anomaan uuden, työorjuuden
poistamista koskevan lain pikaisempaa käytäntöön sovelluttamista. Tasan
puolivuosisataa myöhemmin, Anno Domini 1913, saman torin varrella, vain
muutaman sadan askeleen päässä entisestä rangaistuspaikasta, vietettiin
vastarakennetun virolaisen teatteri- ja konserttipalatsin Estonian
juhlallisia vihkijäisiä, joita läsnäolollaan kunnioitti Tallinnanmaan
hallinnon silloinen korkein edustaja.

"Venäläiseltä torilta Estoniaan, siinä Viron kansan kehitys puolen
vuosisadan kuluessa", sanoo näitten tapahtumain rinnastaja, virolainen
sosialisti M. Martna. Mikään teoreettinen mahdottomuus ei ole, että
joku samoista lainheitoista talonpojista, jotka viisikymmentä vuotta
takaperin viruivat raippalavitsoillaan, olisi ollut samettiin ja
silkkiin ja kuosikkaisiin hännystakkeihin puettujen lastensa ja
lastenlastensa kanssa kuuntelemassa Tanskan prinssin Hamletin sanoja
omalla kielellään.

Sivistyksellinen kuolonhyppy, -- epäilemättä! -- pakollinen, kuten koko
kiireellinen kehitystempokin. "Tie, jota käymme, on väistämätön, ja sen
takia oikea tie", kirjoittaa nuorvirolainen Friedebert Tuglas. Kahden
suuren, voimakkaan ja päälle tunkeutuvan kulttuurin puristuksessa,
alati likistettynä kuin alasimen ja vasaran väliin, on virolaisuus
ollut pakoitettu tekemään äkkihyppäyksensä, jonka seurauksia se yhä
vieläkin potee.

Tämä itsessään jo ylen nopea ja sentakia kansallisen elimistön
tasapainolle vaarallinen kehitys tapahtui sitäpaitsi aivan
poikkeuksellisissa oloissa. Sen on ollut kehitystä luonnottomissa ja
epäterveissä olosuhteissa, kehitysviivan alituista ja väkivaltaista
katkeamista, jatkuvan, vapaan kehityksen keinotekoista ja
ulkonaisilla pakkokeinoilla aikaansaatua typistystä. Ei tarvitse
muuta kuin ajatella, kuinka pitkän aikaa Virossa on vallinnut n.s.
_päinvastainen selektsio_: kaikki kykenevimmät, aloitevoimaisimmat,
kehitysmahdollisimmat ainekset ovat miltei säännöllisesti
irtauneet virolaisen kansallisuuden rajoista ja yhtyneet toisiin
kulttuuriaineksiin; jäljelle jäävä osa on ehdottomasti ollut
ala-arvoisempaa laadultaan. Sanomattakin on selvää, että tämän
kulttuurikehityksen saavutukset ovat olleet enemmän tai vähemmän
pinnallista laatua, ja ettei sisäinen kehitys ole aina jaksanut käydä
yhtä rintaa ulkonaisen kanssa.

Kuitenkin voi tässäkin kaoottisessa sivistyskehityksessä eroittaa
jo useampia latoutumia, sivistyskerrostumia, jotka olivat ehtineet
muodostua ennen Noor-Eestin esiintymistä. Noor-Eesti on henkisesti
ja sivistyksellisesti toista, oikeammin kolmatta, polvea, ja sen
kehityksellinen velka edellisille polville epäilemättä suurempi, kuin
mitä nuorvirolaiselta taholta tähän saakka on tahdottu tunnustaa.

Ensimäinen varsinainen sivistyskerrostuma syntyi Virossa jo kansallisen
herätyksen aikoina. Se oli tosin monessa suhteessa vain suoranainen
vironnos silloisesta baltilaissaksalaisesta kulttuurista, kuten oli
käännöstä suurin osa silloisesta virolaisesta kirjallisuudestakin,
uskollisesti saman baltilaisen kulttuurin vanavedessä kulkeva, kauan
aikaa hieman teologista, ettei sanoisi lukkarikoulumestarillista
sävyltään, huolimatta parista todella suuripiirteisestä
persoonallisuudesta, joitten nimet, kuten Kreutzwaldin ja Koidulan,
eroittamattomasti ovat siihen liittyneet. Tältä sivistyskerrostumalta
puuttuu epäilemättä vielä sekä syvyyttä että laajuutta; puhua sen
yhteydessä sivistyksellisestä kokoomuksesta olisi tällä asteella vielä
ennenaikaista. Viron ensimäistä kansallista nousua kannattamassa ei
ollut vielä mikään itsetietoinen sivistynyt sääty, vaan ainoastaan
yksityisiä, hyvin erimääräisen sivistyksen saaneita henkilöitä eri
säätyluokista, ja sen koko ilme tunteileva, romanttinen, täynnä
kansallista vaahtoviinilyriikkaa.

Monta vertaa laajemman ja monipuolisemman kulttuurikerrostuman loi
sensijaan jo se polvi, joka vuosisadan vaihteessa sai Virossa aikaan
uuden kansallisen, sivistyksellisen ja taloudellisen nousun.

Tällä "tarttolaisella renessanssilla", joka välittömästi seurasi
venäläistyttämiskauden _saeculum obscurumia_, kuten Tuglas
sitä nimittää, oli alun alkaen aivan toinen henkinen ilme kuin
kansallisella romantiikalla, Jannsenin ajoilla miespolvea takaperin.
Sen sivistysilmasto ensinnäkään ei ollut enää sama suljettu
baltilaissaksalainen. Venäläisen koulun, venäläisen yliopiston kautta
oli saksalaiseen kulttuurihenkeen tuntuvasti sekaantunut slaavilaisen
hengen, slaavilaisen kulttuurin vaikutus, useissa suhtein ehkä
pikemmin kielteinen kuin myönteinen, mahdollisesti henkisiä tautejakin
synnyttävä, mutta joka tapauksessa kuitenkin ahdasta baltilaista
näköalaa laajentava. Tarttolaisen nousukauden ideologia ei eroa ehkä
niinkään suuressa määrin heräämisajan ideologiasta, mutta näitten
kansallisten aatteitten toteuttamistapa on perinpohjin toinen. Viron
uusi nousu on kokonaan vapaa kaikesta kansallisesta tunteilusta,
hyvin järjestetty, lujapohjainen ja reaali, kuten lakitieteellinen
mielikuvitus. Se on aika, jolloin lakitieteen kandidaatti _Jaan
Tõnisson_ ottaa Viron tärkeimmän sanomalehden Postimiehen haltuunsa,
henkilöllisyys, sekoitus yleisälyä ja häikäilemätöntä kansantribuunia,
ja rautaisella tarmollaan alkaa järjestää kansalliseen sekä
yhteiskunnalliseen työhön virolaisen yhteiskunnan eri aineksia.

Voi syyllä lukea varsinaisen virolaisen sivistyneistön synnyn vasta
näiltä ajoilta; vasta nyt pääsee viro sivistyneitten piirien käyttö- ja
kotikieleksi, mikä kuitenkin osaksi kai on johtunut venäläisen
koulun hävittävästä vaikutuksesta ennen niin yleiseen saksan kielen
taitoon. Tämä aika pani käyntiin monet uudenaikuisen virolaisen
sivistyskoneiston osista, se sai pystyyn virolaisen teatterin,
virolaisen korkeamman koulun, virolaisen kirjallisuuden seuran,
virolaisen museon. Sitä on syyllä syytetty kaikkiaatteisuudesta;
se taisi samana päivänä laskea teatteritalon ja osuuskaupan
kulmakiven; perustaa yhtaikaa tieteellisen aikakauskirjan ja
siipikarjakannatusyhtiön. Mutta se pani pohjan virolaiselle
vauraudelle; virolaisten raha- ja luottolaitosten perustaminen,
osuustoiminnan järjestäminen ympäri maata, maanviljelyksen
saattaminen nykyaikaiselle kannalle, maanviljelysseurojen yhä
tarmokkaamman toiminnan kautta, jossa tarttolaisilla jokavuotisilla
maanviljelysnäyttelyillä on ollut niin suuri osansa, -- kaikki on ollut
kohottamassa yleistä varallisuuden tuntua, mikä nykyiselle Virolle on
niin ominaista.

Jos tarttolainen nousuaika sivistyspyrkimyksessään vielä tietoisesti
nojautui maataviljelevään väestöön, talonpoikaisluokkaan, niin
oli muuan toinen henkinen ilmiö, joka Virossa sekin parin viime
vuosikymmenen kuluessa on ollut havaittavissa, ilmeisessä ristiriidassa
sen kanssa. Se on Virossa hitaasti, mutta varmasti kansallisen
rakennustyön rinnalla tapahtuva kaupunkilaistumiskulku, urbanisatsio,
ja sen yhteydessä välttämättömyyden pakosta seuraava jakautuminen
luokkarajan perustalla, sosialismin aatteitten leviäminen. Oltuaan
pitkät ajat miltei yksinomaan feodalistisille perusteille järjestetty
maataviljelevä yhteiskunta, on Viro vähitellen alkanut sekin
vuorostaan muuttua kapitalistiseksi yhteiskunnaksi. Nuoren-Viron eri
kirjailijat, -- B. Linde, W. Ridala, Fr. Tuglas, -- ovat useissa kohdin
huomauttaneet tästä kehityksestä sekä sen suuresta, mullistavasta
merkityksestä Viron koko henkiselle elämälle.

Bernhard Linde kirjoittaa:

"Virolaisen elämän tausta oli muuttunut: kulttuurielämä keräytyi
yhä suuremmassa määrin kaupunkeihin. Kaupungeissa alkoi sivistynyt
aines kasvaa ja keräytyä. Porvarillinen sääty laajeni. Maalaisväestön
yksinvaltius alkoi vähetä, kaupunki, ollen lähempänä yleismailmallista
kulttuuria ja muuttuneen taloudellisen elämän tärkeimpänä edustajana
vaati osansa."

Friedebert Tuglas panee etupäässä painoa juuri uuden, syntyvän
kaupunkikulttuurin henkiseen ja sielulliseen puoleen:

"On syntymässä uusi kulttuuri, uusine psykologioineen ja
elämänkäsityksineen: on syntymässä korkeampi kaupunkikulttuuri.
Kaupungit kasvavat, kaupungit alkavat elää itsenäistä elämää, sulattaen
itseensä kansainvälisiä vaikutuksia. Mutta ehkä ei ole kaupunkien
kasvaminen siinä määrin tärkeä, kuin juuri kaupunkilaishengen,
ajatustavan, kaupunkilaispsykologian tunkeutuminen maalle sanomalehden,
kansanvalistuksen, politiikan ja kaikkien muitten uuden ajan aatteiden
kautta. -- Syntyvät aivan uudet yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset
suhteet, muodostuu joukko uusia olemassaolonehtoja, entisten
uskonnollisten, siveellisten ja valtiollisten arvojen tasapainon
täydelleen muuttuessa."

Kaikki nämä kirjavat tekijät yhteensä ovat luoneet sen
sivistyskaaoksen, josta virolainen yhteiskunta paraikaa yrittää
selviytyä. Virolaisen yhteiskunnan kaoottisuutta kuvaavat sattuvasti
Gustav Suitsin sanat v. 1905 Noor-Eestin ensimäisen albumin johtavassa
kirjoituksessa: "Yksi huutaa: Isänmaa, toinen: taloudellinen kehitys,
kolmas: Internationale, -- yksi kumartaa isoisä Kantia, toinen huutaa
avuksi isä Marxia ja Haeckeliä."

Poikkeuksellisen kehityskulun arvet ovat selvästi näkyvissä
kaikissa virolaisen sivistyselämän ilmiöissä, mihin katsoneekin. On
syntynyt aivan erikoinen yhteiskunta, nousukasyhteiskunta, jonka
poikkeuksellisuus on siinä, että ensimäistä polvea toistaiseksi edustaa
sivistynyt sääty kokonaisuudessaan, ilman eroitusta.

Kaikki haitat, kaikki puutteet, mitkä säännöllisesti seuraavat ylen
äkillistä sivistystason nousua, tuntuvat Virossa. Tällainen ensimäisen
polven yhteiskunta on vapaa kaikista perinnäissiteistä, niin hyvistä
kuin huonoistakin, mikään ei sitä sido. Se ei voi kasvaessaan kiteytyä
minkään valmiin, jo ammoin olemassa olleen kulttuurikristallisoituman
ympärille; siltä puuttuu tykkänään tuki, jonka pysyväinen sivistysaines
tarjoo.

Sen vaistoissa on epäilemättä vielä jotain suuressa määrin alkeellista,
samoin kuin sen tarpeet ovat suureksi osaksi yhä primitiivistä laatua.
On kuin ei olisi sen suorastaan fyysillinen nälkä sanan varsinaisessa
merkityksessä vielä täysin tyydytetty. Virolaisella yhteiskunnalla on
tällä hetkellä voimakkaat ruokahalut, täyttymätön ahmattius, vahvat
rahankeruuvaistot. Sen hyvävainuisimpien jäsenien haltuun siirtyy
silloin tällöin taas jokin vuosisatainen ritarimoisio, se ostelee
huomaamatta toisen kaupunkitalon toisensa jäljestä, valloittaa
verenvuodatuksetta valtuustovaaleissa toisen kaupungin toisensa
jäljestä.

Yhtä kaoottinen ja selkiytymätön kuin virolainen yhteiskunta
on samalla virolainen psyyke. W. Ridala kirjoittaa: "Tällaiset
murrokset ovat yhdistyneet sairaalloisiin huumetiloihin. Syntyy
niinsanottuja yhteiskunnallisia kriisejä, ei vain taloudellisia, vaan
psyykillisiäkin, jotka eivät ole järkyttämättä koko kansan sielua.
Koska me parastaikaa olemme juuri tällaisessa ajankohdassa, niin voivat
useat rotumme perusominaisuuksista pysyä peitossa, ja pinnallisemmat
esiintyä kielteisinä." Voi puhua muinaisvirolaisesta psyykestä, joka
aikoinaan eli sotaisena ja vapautta rakastavana itsenäisyyttään
puolustavien pakanaheimojen sydämissä, joka runoili orja-aikojen
lyyrilliset paimenrunot, joka eli orjuuden aikuisen vaatekuosin ja
puuhaarikoitten ehtymättömällä kekseliäisyydellä luodussa väriloistossa
ja koristekirjailussa. Mutta muuten on virolainen psyyke vaikeasti
määriteltävissä. Se ei ole mitään valmiiksi kiteynyttä, varmamuotoista,
päinvastoin, se tuntuu usein fluidumilta, epämääräiseltä ja
yllättävältä. Sen ilmestysmuodot ovat tuiki erinlaisia ja toisistaan
poikkeavia. Se on yhä vielä sulatusahjossa, vasta muodostumassa sekin,
täynnä vieraita aineksia, tietämätön omasta minästään, hapuileva,
ristiriitainen, usein hämmästyttäviin muotoihin pukeutuva. Sen voisi
kokonaisuudessa sanoa sairastavan neuroosia, niin läikehtivä on sen
ilme. Suomalaiseen verrattuna tahtoisi väittää, että virolainen
temperamentti on monta vertaa hermorikkaampi ja samalla hermoherkempi,
niin, siinä voisi edellyttää enemmän aineksia hienostumiseen ja
ylikulttuuriin kuin edellisessä.

Tästä kaoottisesta, ristiriitaisesta ensimäisen polven yhteiskunnasta
on Noor-Eesti syntynyt, yhtaikaa sekä sen tuloksena että sille
lingottuna vastalauseena.

Ei voine kuvitella Noor-Eestiä ympätyksi suorastaan Jannsenin
aikuiseen talonpoikaissunnuntaikulttuuriin; sensijaan se tuskin voisi
nykyisessä muodossaan olla olemassa ilman tarttolaista nousukautta,
sen suorittamaa sivistyksellistä ja kansallista kasvatustyötä, sen
luomaa taloudellista hyvinvointia. Nuori-Viro on kaikesta näennäisestä
vastakohtaisuudestaan huolimatta sittenkin tavallaan tämän Tartosta
lähteneen sivistyskerrostuman suoranainen jatko, sen erikoishaarautuma.

Yhtä varma on, että Noor-Eesti tarvitsi syntyäkseen muuttunutta
henkistä ilmakehää, minkä kaupunkilaistumiskulku oli ehtinyt
Virossa luoda. Vasta kaupunki-ilmastossa taisivat juurtua ja versoa
kaikki ne hienostuksen ja yliviljelyksen idut, mitkä piilivät uuden
sukupolven verissä, vasta kaupunkien kiireemmin tykkivä elämä
vastasi heidän elimistönsä suurempaa herkkyyttä, vasta virolaisessa
kaupunki-ympäristössä taisi kehittyä sellainen romanttinen
tarpeettomuus- ja ylellisyysihanne, mikä kuultaa nuoren kirjallisen
sukupolven teoksista.


3.

On jotain, mikä muodostaa arvaamattoman tärkeän tekijän
kaikissa henkisissä liikkeissä: sielullinen, psykologinen
momentti. Nuorvirolainen Friedebert Tuglas on epäilemättä
oikeassa kirjoittaessaan: "Esteettiset ryhmitykset ovat määrätyn
sivistyksellisen kehityksen ja psykologisten olosuhteitten tuote.
Niitten puhkeaminen on pikemmin intuitiivista kuin tietoista laatua. Ne
edellyttävät vallankumousta tunteissa ja ajatuksissa. Ne edellyttävät
uutta henkeä ja uutta verta. Yhdellä sanalla, uutta polvea."

On hyvin mahdollista, että Noor-Eestinkin kehityksessä juuri
sielullinen momentti on tärkein ja ratkaisevin sekä samalla
mielenkiintoisempi kaikkia niitä uusia esteettisiä, kirjallisia ja
kielellisiä propleemeja, mitkä nuori kumouksellinen liike toi myötään.
Noor-Eestin kautta esiintyy Viron henkisessä elämässä juuri _uusi
polvi_, uudenaikainen henki, uudenaikuinen ihminen.

"Nuoren-Viron esiintyminen, -- se on oikeastaan syytös ympäristöämme ja
menneisyyttämme vastaan", kirjoittaa Noor-Eestin äsken ilmestyneessä
kymmenvuotisessa juhlajulkaisussa Friedebert Tuglas.

Juuri tämä syyttävä ja kapinallinen piirre on Noor-Eestille alun alkaen
luonteenomainen. Se on ensi hetkestään vasemmistoliike, oppositsiossa
syntymästään saakka.

On tosin vaikea kuvitella vuoden 1905 nuorison keskuudessa syntynyttä
henkistä liikettä, jolla ei olisi tavalla tai toisella kumouksellinen
leima, vaikkapa yhteiskunnalliset ja valtiolliset uudistuspyrkimykset
eivät suoranaisesti olisi kuuluneetkaan sen ohjelmaan.

Aika itse oli kuin yksi ainoa suuri vastalause. Ei edes maaliskuun
suuri vallankumous kaksitoista vuotta myöhemmin, joka kuitenkin johti
aivan toisiin tuloksiin, voi vetää vertoja tälle yhteiskunnallisen ja
valtiollisen vapauden hengen ensimäiselle nousulle. On huomattava,
kuinka suuri osa juuri nuorisolla oli kumouksellisessa liikkeessä.
Ennen vallankumouksellisten katumielenosoitusten uhrit olivat
enimmäkseen nuoria ylioppilaita ja heidän naistovereitaan, vaarallinen
permannonalainen kiihoitustyö, kumouksellisten julistusten ja
lentokirjasten painatus ja levittäminen oli suureksi osaksi juuri
nuorison, koulujen yläluokkalaisten, ylioppilaitten ja työläisnuorison
käsissä.

Tartossa keräytyy jo pari vuotta ennen 1905 vuoden vallankumousta
johonkin katonalaiseen kamariin joukko lukion tai reaalikoulun
yläluokkalaisia, lukemaan käsinkirjoitettua lehteä, väittelemään
kirjallisista ja ei-kirjallisista kysymyksistä, myöhemmin neuvottelemaan
rahallisen avustuksen hankkimisesta sairaalle runoilijalle Juhan
Liiville. Nämä koululaisten illanvietot ovat Noor-Eestin varsinainen
alku. Noor-Eestin synty on siten tavallaan yhtynyt Juhan Liivin
nimeen; Noor-Eesti on "löytänyt" Juhan Liivin ja hänen sairaan
runoutensa, hiukan samaan tapaan, kuten nuoret ranskalaiset romantikot
pelastivat unhoituksesta André Chénier'n kuolemaantuomittujen
vankilassa kirjoittamat runot. Samat lukiolaiset panevat toimeen juhlia
virolaisten kirjailijain muistoksi ja toimittavat painosta pari kolme
vihkoa kirjallista julkaisua _Kiired_ (Säteitä), jonka tarkoituksena
on "edistää hyvää virolaista kirjallisuutta" ja "pysyä ulkopuolella
kaikkien puolueitten ja kirkollisten (!) hankausten". Samoihin aikoihin
tapahtuu etäisen Saarenmaan vähäisessä pääkaupungissa Kuresaaressa
miltei samaa: muodostuu lukiolaisten keskuudessa kirjallinen
yhtymä, joka harrastaa yhtaikaa sekä romaanisia että suomensukuisia
kieliä ja kylpyvieraitten unohtamien kirjojen avulla tutustuu
mailmankirjallisuuteen!

Näitten varhaiskypsien ja kirjallisten lukiolaisten joukossa voi jo
tavata kaikki Noor-Eestin varsinaiseen kantajoukkoon kuuluvat nimet:
_Gustav Suits_, lyyrikko ja samalla koko liikkeen henkinen johtaja
ja ideologi; _Friedebert Mihkelson-Tuglas_, Nuoren-Viron lahjakkain
prosaisti; _Anton Hansen-Tammsaare_, myöhemmin impressionististen
ylioppilasnovellien tekijä; _Bernhard Linde_, Noor-Eestin
monivuotinen sihteeri; kuresaarelaisista _Johannes Aavik_, virolaisen
kielenuudistusliikkeen perustaja ja _Willem Grünthal-Ridala_, samoin
kielenuudistaja ja virolaisen saariston runoilija. Paitsi sitä on
Noor-Eestiin liittynyt aikojen kuluessa satunnaisesti joukko nimiä,
jotka yhtä satunnaisesti taas ovat karisseet pois, tai sellainen
reunamuoto, sivustatyyppi, kuin äsken kuollut kirjailija _Jaan Oks_,
taikka sitten sarja nuorempia kykyjä, kuten Aleksander Tassa, Johannes
Semper, Sophia Vardi.

Keskikoulujen oppilaitten keskuudessa alkanut liike laajeni keväällä
v. 1904 _Noor-Eesti_ nimiseksi kustannusyhtiöksi, joka seuraavana
vuonna julkaisi Noor-Eestin ensimäisen _Albumin_. [Noor-Eestin
kustannustoiminta on paitsi aina parin vuoden väliajoilla
julkaistuja albumeja ja muita yhteisjulkaisuja, käsittänyt joukon
nuorvirolaisten kirjailijain alkuperäisiä teoksia, käännöksiä
mailmankirjallisuudesta, pari suurempaa tieteellistä teosta ja
kansantajuista tietokirjallisuutta. Sen tärkeimpiä julkaisuja on vv.
1910-1911 ilmestynyt _Noor-Eestin aikakauskirja_, jota kuitenkin
taloudellisten vaikeuksien vuoksi ilmestyi vain kuusi numeroa. Paitsi
sitä on Noor-Eesti pannut toimeen kirjallisia vuosikokouksia puheineen
ja esitelmineen.]

Noor-Eestin esiintyminen tapahtui heti vastarinnan merkeissä. Gustav
Suits on piirtänyt pikakuvan Noor-Eestin alkuajan nuorista "uhmaajista
ja etsijöistä" runossaan _Vanad noored_ (Vanhat nuoret), jotka
tulivat "läpi tuulen ja rankkasateen katonalaisista kamareistaan".
Sama kirjailija kuvaa kirjallisen nuorison mielialaa Noor-Eestin ensi
aikoina seuraavin sanoin:

"Ihmeellisen ja paljoa lupaavan Götterdämmerungin olivat synnyttäneet
kuluneen vuosikymmenen valtiollisen ja taloudellisen nousuajan
heräävät liikehtimiset uuden vuosikymmenen alussa. Harvinaisen
käymisen olivat Lännen ja Idän runoilijat ja ajattelijat herättäneet
sen uuden sukupolven valveutuneimmissa päissä, joka 1905 paikkeilla,
nuorukaisina vielä, esiintyy Virossa, siihen asti tuntemattomalla
innostuksella. Meidän nuoruutemme taivaalle kajastuivat tulipaloisina
Venäjän vapaustaistelun punaiset alkuheijastukset, ja Darwinin, Marxin,
Nietzschen, Brandesin, Ibsenin, Tolstoin, Gorkin, Hauptmannin, Juhani
Ahon ja lukemattomien muitten aikalaisten teokset, murtautuessaan yli
Viron rajan, toitottivat maan älyllisen nuorison korviin ankarata
tuomiotaan yli elämän ja kirjallisuuden."

Noor-Eestin ensimäisen kirjaston nimiluettelo, johon Suits vielä
samassa henkäyksessä lisää Goethen, Heinen, Turgenjewin, Dostojewskyn,
Byronin, Shelleyn, Hugon, Balmontin ja Brjussovin, d'Annunzion ja
Edgar Allan Poen, alkaen klassillisesta kirjallisuudesta venäläisen
dekadenssin edustajiin saakka, on hyvin kuvaava. Siinä ei ole edustettu
mikään määrätty kirjallinen virtaus, vaan korkea taiteellinen taso
semmoisenaan, ei niin selvästi määrätty aatesuunta, kuin kehitysajatus,
vapaa ja kapinallinen ajatus. Mutta joka tapauksessa se merkitsi
aivan toista henkistä menutä kuin se, minkä baltilainen kulttuuri
tähän saakka tapasi tarjota, aivan toisten kirjallisten ihanteitten
päämääräksi asettamista kuin ne, mitkä tähän asti olivat virolaiselle
kirjallisuudelle häämöittäneet.

Virolainen kirjallisuus oli tosin Noor-Eestin esiintymishetkellä
lakannut olemasta vain hyllyllinen hengellisiä, saksalaisten
sielunpaimenten virheellisellä vironkielellä toimittamia postilloja,
jokunen maallisempi tarina "rakkaan maarahvaan ratoksi ja opetukseksi",
joukossa, kuten vielä sata vuotta takaperin. Päinvastoin,
virolaisen kirjallisuuden olemassaolo oli jo vuosikymmeniä ollut
kieltämätön tosiasia. Se oli jo ehtinyt elää sekin, kuten virolainen
sivistyselämäkin, kaksi tärkeätä kehityskautta, kansallisromanttisen
ja realistisen. Se oli tuottanut Koidulan isänmaallisen lyriikan,
Kalevipoeg-eepoksen ja Kreutzwaldin vanhuuden eepillisen
Lembitu-runoelman. Se oli kokeillut historiallisromanttisen novellin ja
kyläkertomuksen alalla. Se oli tuottanut Anna Haavan luonnonraikkaan
rakkausrunouden. Sillä oli näytettävänä Ernst Petersonin naturalistiset
tendenssinovellit ja Eduard Wilden siihenastinen laaja, hyvin
eriarvoinen romaanituotanto, jonka kunnioitettavan huipun muodosti
työorjuuden aikuinen trilogia Mahtran sota -- Kuinka Anijalaiset
Tallinnassa kävivät -- Profeetta Maltsvet. Sillä oli leppoisten
kylänovellien ja maalaisnäytelmien luoja August Kitzberg ja
sairas runoniekkansa Juhan Liiv, jonka traagillisen runottaren
mielipuolisuuden yö on innoittanut.

Mutta kaikesta huolimatta oli tämä kirjallisuus kokonaisuudessaan
enemmän tai vähemmän talonpoikaiskirjallisuutta sekä aiheenvalinnaltaan
että tasoltaan. Se oli kirjoitettu lukijakunnan suurta enemmistöä
silmällä pitäen, jonka muodosti maalaisväestö ja kaupunkien virolainen
pikkuporvaristo; virolainen harvalukuinen ja hajallaan asuva
sivistyneistö ei ollut se lukijakunta, jonka henkistä näkökulmaa
kirjailija olisi koettanut tyydyttää. Ne yksityiset, joitten
henkiset tarpeet ylettyivät tämän tason yläpuolelle, saivat hakea
tyydytyksensä muitten kielien välityksellä. Sen aihepiiri rajottui
miltei yksinomaan virolaisen maakylän ja maalaiselämän kuvaukseen, se
oli kansankirjallisuutta sanan varsinaisessa merkityksessä. Milloin
se yritti laajentaa rajojaan kuvaamaan esim. maa-aatelistoa, se
epäonnistui melkein säännöllisesti, sillä sen näkökulma oli silloinkin
yksinomaan virolaisen talonpojan. Sensijaan se ei tehnyt edes
mainittavampaa yritystäkään kuvatakseen paraikaa muodostuvaa, keskellä
murrostaan kamppailevaa virolaista ensimäisen polven sivistyneistöä.

Se oli kirjallisuutta, joka oli helposti saatavissa milloin minkin
aatesuunnan palvelukseen, jota käytettiin ahkerasti uskonnon,
isänmaallisuuden, kansanvalistuksen ja raittiusasian ajamiseen.
Friedebert Tuglas vertaa virolaista kirjallisuutta kerjuriin, joka
itse koditonna oli pakoitettu hakemaan suojaa kaikenlaisten aatteitten
turvassa.

Siltä puuttui miltei tykkänään tyylin ja tekniikan tietoinen viljelys.
Se ei ollut ehtinyt luoda ainoatakaan taiteellisesti kehitettyä,
yksilöllistä tyyliä. Sen parhaimmatkin saavutukset kärsivät
taiteellisen kulttuurin puutteesta ja teknillisistä virheistä. Sen
luojille oli tuntematonta tietoinen, päämäärästään selvä, taiteellinen
työ, he loivat, kuten luo asianharrastaja, paremmalla tai huonommalla
onnella. Lyriikka, joka taidepitoisuudessa ehdottomasti oli etusijalla,
ei tehnyt sekään poikkeusta. Sekä Koidulan että Anna Haavan ja vielä
suuremmalla syyllä Juhan Liivin runojen teho riippuu aivan toisista
tekijöistä kuin runoteknillisestä valmiudesta. Vielä kirjavampaa ja
huolimattomampaa tyylittömyydessään oli suorasanainen kirjallisuus,
siihen luettuna Eduard Wildenkin proosa, joka kuitenkin satoisan
jälkisuvensa aikana on, osaksi juuri Noor-Eestin vaikutuksesta,
onnistunut kehittämään itselleen sekä taiteellisen että omintakeisen
tyylin.

Nuoren-Viron perimä kieli taas oli sekin kehittynyt yhtä epäterveissä
ja epäedullisissa olosuhteissa, kuin sitä käytävä heimokin. Se
oli kieli, ainoina kirjallisina viljelijöinään kolmen vuosisadan
aikana vieraskieliset papit, joitten kaksikielisyys tuntui sen
vierasvoittoisuudessa ja virheellisyydessä, -- kieli, jota ei vielä
koskaan oltu opetettu yhdessäkään kansakoulua korkeammassa koulussa,
joka oli suljettu pois tärkeiltä elämän aloilta, jonka käyttäjistä
yksikään ei ollut saanut tietoperäistä opetusta edes äidinkielensä
oikokirjoituksessa. Totta kyllä, viron kieli oli viimeksi kuluneen
vuosisadan aikana päässyt edes hengellisestä aituuksestaan, sen
oikokirjoitus oli joutunut perinpohjaisen uudistuksen alaiseksi
ja karsiutunut pahoin häiritsevästä saksanmukaisuudesta, sen oli
täytynyt uudenaikuisen sanomalehden palveluksessa pakostakin luoda
ja liittää itseensä kaikenlaisia sille ennen tuntemattomia puhtaasti
käsitteellisiä sanoja; se oli kieltämättä suuresti notkistunut
kaunokirjallisessa käytännössä. Mutta se oli sittenkin korkeampaa
kirjallista käyttöä varten vielä puutteellinen kieli, sen lauseoppi
täynnä häiritseviä ja rumentavia, lauserakenteeseen syvälle juurtuneita
saksalaisuuksia, sen morfologia epäjohdonmukaisia ja toistensa kanssa
kilpailevia muotoja. Ja ennen kaikkea, sen kirjakieleen päässyt
sanavarasto oli niukka, köyhä jo sanatyvistäkin, saati sitten vähänkin
käsitteellisemmistä sanoista.

Friedebert Tuglas kirjoittaa kielestä puhuessaan:

"Kaikkein parhaimmalla tahdollakaan emme enää tule toimeen tällä
kielellä. Henkemme tuntee sen rajoissa ahtautta, vilua ja pimeyttä,
kuten savupirtissä. Se ei vastaa meidän muotoamme, sisällystämme,
poljentoamme. Joka askeleella on kuin tunteemme esiintyisi siinä,
ikäänkuin repaleihin verhottuna."

Epäilemättä on juuri psykologinen momentti tässäkin tärkein ja
ratkaisevin. Nuori polvi tunsi ahtautta, eikä vain kielen alalla;
ei elämä eikä kirjallisuus vastannut sen veren uutta ja kiihkeämpää
poljentoa. Sille ei suonut rauhaa, kuten Gustav Suitsin sanat kuuluvat:
"heleämmän, avaramman ja rikkaamman elämän palava, nimetön ikävöinti".


4.

Nuoren-Viron kumouksellisuus tuntuu ehkä vähemmän niissä
peitsentaitoissa, joilla aloitteleva nuorvirolainen arvostelu
yritti kaataa siihenastiset virolaiset suuruudet, virolaisen
kylärealismin edustajat, Ernst Petersonin ja Eduard Wilden, taikka
purevassa hammastelussa, jota taistelutapaa varsinkin nuorvirolaiset
kronikoitsijat ovat kirjallisia vastustajiaan kohtaan käyttäneet.
Mutta Noor-Eestin asettamat vaatimukset olivat jo sellaisinaan täysin
kumouksellisia.

Murrosajat, jolloin uusi sukupolvi aloittaa taistelun henkisestä
hegemoniasta, -- taistelun, jossa se poikkeuksetta aina ennemmin
tai myöhemmin pääsee voitolle! -- merkitsevät miltei aina samalla
uutta kirjallista suuntaa. 1830-luvun Ranskassa järjestyy nuoren
romanttisen koulun rintama kaavoihin kangistunutta klassillisuutta
vastaan; joitakuita vuosikymmeniä myöhemmin ovat evolutsio ja
realismi taistosanat, mitkä muitten muassa Nuori-Suomi lippuunsa
kirjoittaa; vielä vuosikymmen, ja Heidenstamin, Eevertinin ja Selma
Lagerlöfin Ruotsissa tapahtuu kirjallinen vallankumous, tällä kertaa
uusromantismin voitoksi ja naturalismin tappioksi.

Voisi tosin, jos tahtoisi, puhua nuorvirolaiseen virtaukseenkin nähden
uusromantismin voitosta siihen saakka vallinneesta realismista.
Mutta puhtaasti kirjallisena liikkeenä ei Noor-Eesti suinkaan
ole likipitäinkään yhtenäinen, homogeeni ilmiö. Se ei ole minään
kehityskautenaan asettanut koko liikkeelle yhteistä, ahtaasti
_kirjallista_ ohjelmaa, taikka vain aivan ylimalkaisin ääriviivoin;
se ei ole milloinkaan luonut sitovia kirjallisia vaatimuksia, ei
mitään uusromanttista eikä symbolistista katkismusta. Kuten Joh Aavik
huomauttaa, ovat siihen lukeutuvat kirjailijat mitä kirjalliseen
uskontunnustukseensa tulee, sangen kirjavaa joukkoa, edustaen mitä
erilaisimpia kirjallisia aineksia ja suuntia. Klassillisuuteen taipuva
V. Ridala on esim. epäilemättä aivan yhtä etäällä impressionistisesta
A.H. Tammsaaresta, kuin kumpikin yhdessä uusromanttisesta ja
symbolistisesta Friedebert Tuglasesta. Noor-Eestin kirjallisen
sävyn voisi lyhyimmin määritellä yleistävällä sanalla modernismi.
Mainingit Länsi-Euroopan vuosisadanvaihteen suurista sivistys- ja
taidevirtauksista olivat nyt vihdoin, pienoiskoossa tosin, ehtineet
Baltian meren matalille rantamille.

Nuoren-Viron ohjelma on kasvanut itse liikkeen keralla; se on vaihtanut
sävyä, kuten itse liikekin. Kahdelle iskusanalleen se sensijaan on
pysynyt uskollisena: eurooppalaisuuden ja esteettisen kulttuurin
vaatimukselle.

Eurooppalaisuuden vaatimus esiintyy ensi kertaa jo Noor-Eestin
ensimäisen albumin johtavassa kirjoituksessa, jossa on helppoa tuntea
Gustav Suitsin nuoruuden mahtipontinen tyyli:

"Enemmän kulttuuria! Enemmän eurooppalaista kulttuuria! Olkaamme
virolaisia, mutta muuttukaamme samalla eurooppalaisiksi!"

Kun Gustav Suits viisi vuotta myöhemmin kirjoittaa toimituksen
alkusanat Noor-Eestin aikakauskirjan ensimäiseen numeroon, on
Noor-Eestin tietoisuus kulttuurilähetyksestään suuresti kasvanut, mutta
eurooppalaisuuden vaatimus on yhä etualalla.

"Uuden aikakauskirjan Noor-Eestin pyrkimys on edustaa Virossa
nykyaikaisen kulttuurin virtauksia, tarkoituksella luoda uusia
yksilöllisiä ja yhteiskunnallisia elämänarvoja."

-- -- "Virossakin on alkanut tuotannonsuhteitten eurooppalaistuttaminen
ja ihmisten ajatus- ja tunne-elämän uudenaikaistumiskulku. Kuten
taloudellinen Viro vähitellen oppii ottamaan käytäntöön uudenaikuisen
tekniikan apukeinoja, järjestelmällisiä maanparannussuunnitelmia,
keinotekoisia lannoitusaineita ja uusia viljalajeja, muuttaakseen
maanviljelyksen perinpohjaisemmaksi ja tuottavammaksi, samoin oppii
ja täytyy kirjallisen Viron oppia uudenaikaisen kirjallisen tekniikan
itsetietoista käyttelyä, uusien tyylien ja mielialojen viljelyä -- --"

"Noor-Eestin aikakauskirjan kaikkein ensimäiseksi ja kaikkein
keskeisimmäksi johtosanaksi olkoon n.s. rahvaanhyödyn sijaan
kulttuurihyöty."

-- -- "Yhä eteenpäin eurooppalaisesti viljellyn älyn ja omintakeisesti
kehitettävän yksilöllisyyden tunnustähden alla: in hoc signo vinces,
näissä merkeissä voitat, Noor-Eesti!"

Tämä eurooppalaisuuden vaatimus merkitsi ennenkaikkea juuri
kulttuuripiirin "maantieteellistä" laajennusta, kuten sitä sattuvasti
on nimitetty. Virolaisen sivistyksen oli avauduttava muillekin
kulttuureille, kuin tähän asti miltei yksinvaltiaille saksalaiselle
ja venäläiselle. Sen sivistyksellisten ainesten maahantuonnin, jota
Noor-Eesti suunnitteli, tuli käsittää Virolle paikassa ja ajassa
kaukaisempienkin ja tähän asti vieraitten kulttuurien saavutuksia.
Viron oli jouduttava kosketukseen gallialaisen, romaanilaisen,
anglosaksilaisen ja skandinaavilaisen hengen kanssa sekä lujitettava
sidettään siihen kulttuuriin, jonka kanssa jo kansallisen herätyksen
ajoilta oli olemassa kosketuskohtia, ja joka Virolle sekä
maantieteellisesti että rodullisesti oli lähinnä, suomalaiseen.

Vetäessä muutamia, vaikkapa pintapuolisiakin vertausviivoja
Nuoren-Suomen ja Nuoren-Viron, Noor-Eestin välillä, näitten kahden
virtauksen, joita ajassa eroittaa kaksi vuosikymmentä ja paikassa
niin ja niin monta meripenikulmaa, on mieltäkiinnittävää, miten suuri
vetovoima ranskalaisella kulttuurilla on kumpaankin ollut. Parisi oli
Nuoren-Suomen kirjailijoitten ja taiteilijoitten pyhiinvaelluspaikka,
Ahosta ja Kasimir Leinosta alkaen, Edelfeltiin ja Galleniin saakka; ja
nuorvirolaiset uusromantikot tekivät vuorostaan sinne toivioretkensä,
useimmat tosin vain hengessä ja totuudessa. Nuorsuomalaisten realistien
oppiessa tekniikan salaisuuksia Daudet'lta ja Maupassant'ilta,
on Nuoren-Viron kirjailijoilla sensijaan esikuvina ja opettajina
ranskalaiset symbolistit ja dekadentit. He kääntävät Baudelairea,
Rimbaud'ta, Sully Prud'hommea, Verlainea. Heidän kirjoituksissaan,
sekä kaunokirjallisissa että esteettisissä, voisi varsinkin juuri
nuorvirolaisuuden kukoistusaikana tuntea gallialaisen hengen
epäämättömän sävyn. Sellainen Noor-Eestille niin luonteenomainen
kirjoitelma, kuin _Randveren_ (Joh. Aavik'in) _Ruth_, eräänlainen
tuiki älyllisesti rakettu ylinaisen ihanne, johon on keskittynyt koko
nuorvirolainen ylikulttuurivaatimus, on täynnä ranskalaista henkeä,
joka uloittuu itse lausepoljentoonkin.

Mahdollisesti oli tämä ranskalaisen älyllisyyden, ranskalaisen
muotokiinteän kulttuurin suosiminen ikäänkuin itsestään esillepuhjennut
reaktsio juuri Virossa äsken niin tuntuvaksi käynyttä slaavilaista
vaikutusta vastaan, kaikkea kaoottista, löyhää, muodotonta, kuritonta,
mikä venäläisen hengen mukana oli seurannut.

Nuorelta-Suomelta ei Noor-Eesti oikeastaan ole lainannut muuta kuin
nimensä sekä albumiensa ulkoasun, aatteellisesti se sensijaan on monta
vertaa lähempänä nuorsuomalaista realismia seurannutta uusromanttista
virtausta suomalaisessa kirjallisuudessa. Kaiken, mikä on antanut
luonnetta ja loistoa suomalaiselle uusromantiikalle, elämän ja
taiteen koristeellinen, dekoratiivinen käsittely, tyylittelypyrkimys,
yksilöllisyyden ja persoonallisuuden hellittämätön oikeutusvaatimus,
sensualismi, -- kaiken tämän voi samoin tavata Noor-Eestin
taiteellisista ja kaunokirjallisista pyrkimyksistä, enemmän tai
vähemmän selviksi vaatimuksiksi kiteytyneinä.

Sama tärkeä asema, mikä esteettisen kulttuurin kysymyksellä on ollut
suomalaisessa uusromantiikassa, on sillä, kuten sanottu, ollut
nuorvirolaisessakin kirjallisuusvirtauksessa alusta alkaen. Se on ollut
epäilemättä vielä keskeisempi, vielä polttavampi, muuan koko liikkeen
elinkysymyksiä, niin, V. Ridala on kieltämättä oikeassa väittäessään,
että vasta Noor-Eestin ajoista asti on Virossa kirjallisuus muodostunut
esteettiseksi probleemiksi, oltuaan siihen saakka milloin loogillinen
tai eetillinen, milloin valtiollinen tai yhteiskunnallinen.

Tämä esteettisen kulttuurin vaatimus on ennen kaikkea kohdistunut
taideteoksen muotoon. Kuten uudistavat solut kiiruhtavat kipeään
kohtaan elimistössä, samoin on Noor-Eestikin käyttänyt suuren osan
uudistusvoimastaan luodakseen perinpohjin uudelleen virolaisen
kirjallisuuden kipeän kohdan: puuttuvan ja vaillinaisen tyylikäsitteen.
Vuosikausia ovat nuorvirolaisten kirjoitukset yhä uudelleen, kuten
Tuglas huomauttaa, teoretisoineet ja agitoineet osoittaakseen, kuinka
ala-arvoinen, epäkypsä, epäkulturelli virolaisen kirjallisuuden
siihenastinen muoto todenteolla on ollut. Nuoren polven tunnussanaksi
tuli muodonpalvonta, "Muodossa juuri ilmenee taiteen johdonmukainen,
loogillinen edistys. Aihe on vain rautainen luuranko. -- Vasta
taiteellinen muoto muuttaa käsitteellisten aatteitten teräslangat
haaveellisiksi köynnöskasveiksi." (Tuglas.)

Nuorvirolainen muotoviljelys aloitti kirjojen ulkoasusta. Heidän
kirjansa ilmestyvät alusta alkaen asussa, jollaista virolaisten
kirjakauppojen vaatimattomat näyteikkunat eivät ennen olleet
aavistaneetkaan, he tilasivat taiteilijoilta kirjojensa kansilehdet,
koristivat ne vinjeteillä ja frontispiseillä, painattivat ne
kalliille, hienolle paperille, varustivat albuminsa taiteellisilla
kuvajäljennöksillä. Nuorvirolaisen kirjakulttuurin huvittavimpia
muistomerkkejä on loistopainos Juhan Liivin runoista, taiteilija
Kr. Raud'in muinaisvirolaisilla tanu- ja vyöaiheilla ehkä liiankin
tuhlaavasti koristama teos, ja Noor-Eestin aikakauskirja, erinomaisen
hieno ja aistikas julkaisu, ulkoasultaan verrattava mihin
eurooppalaisen kirjallisuuden tuotteeseen tahansa.

Mutta tämän muodonpalvonnan tärkein päämäärä ja muuan Noor-Eestin
kaikkein hedelmällisimpiä alotteita oli epäilemättä persoonallisen,
yksilöllisen tyylin vaatimus, joka niin hellittämättömänä kaikuu
läpi kaiken, niin kielteisen kuin myönteisen, mitä Nuoren-Viron
eri kirjailijat ovat kirjoittaneet. Niin eroava kuin heidän
taidekäsityksensä muuten usein lieneekin, tässä asiassa he ovat
eroamattomasti yhtä. Ensimäisinä virolaisessa kirjallisuudessa he
asettavat vaatimukseksi tietoisen valinnan, sisällyksestä ja aiheesta
kasvavien sisäisten lakien seuraamisen, muodon ja sisällyksen
vuorovaikutuksen ja sopusoinnun.

Heidän vastarinta-asenteestaan yhteiskuntaan sekä kirjallisiin
ja taiteellisiin ilmiöihin nähden syntyy itsestään arvostelu.
Ennen Noor-Eestiä ei voi puhua virolaisesta arvostelusta missään
varsinaisessa merkityksessä. Nuori kirjallinen polvi sensijaan
loi kritiikin, kirjallisen sekä yhteiskunnallisen; vasta heidän
kirjoituksissaan voi havaita pyrkimyksen asettaa eri ilmiöt toistensa
sekä ajan yhteyteen. Kaikki läpeensä he ovat jonakin kehitysjaksonaan
kriitikkoja, usein tosin varsinaisen luomiskykynsä kustannuksella;
Suits, Ridala, Tammsaare, Tuglas, yksinpä kaoottinen Jaan Okskin,
palvelevat aina ajottain Runottarista älyllisintä: kymmenettä.
On vaikea sanoa, pakoittivatko olosuhteet ja aika esiin tämän
nuorvirolaisille niin luonteenomaisen kriitillisen suonen, tämän
teoretisoimisen tarpeen. Mahdollisesti se kasvoi kuin välttämättömyyden
pakosta, olosuhteissa, joissa yksinkertaisimmatkin, alkeellisimmatkin
esteettiset käsitteet vaativat selvitystä. Mutta epäilemättä on
älyllisyys tunnusmerkillistä koko virolaiselle nuorelle polvelle
semmoisenaan, eräänlainen eittämätön ja selvä intellektualismi.

Mutta he eivät olisi virolaisen kirjallisuuden myrsky- ja
kiihkokauden edustajia, jollei älyllisen piirteen kanssa rinnan läpi
koko heidän sekä teoreettisen että kaunokirjallisen tuotantonsa
kulkisi yhtä eittämätön romanttinen piirre. Se ilmenee ennenkaikkea
johdonmukaisuudessa, millä he kaikki järjestänsä pakenevat
todellisuutta. Se on sama piirre, joka saksalaisessa romantiikassa
loi Novalis'en sinisen kukan runouden, joka pakoitti ranskalaiset
romantikot etsimään aiheita Korsikasta ja Espanjasta tai Itämailta,
joka vei Heidenstamin Endymionin asuinsijoille ja Selma Lagerlöfin
Vermlannin tarurikkaisiin metsiin tai Palestinan legendamaille.
Ei voine kuvitella yhtäkään romantismin tähtien alla syntynyttä
kirjallista virtausta vailla tätä piirrettä. Todellisuus, Realiteetti,
kuten he sen isolla alkukirjaimella merkitsevät, ikäänkuin pahansuovan
jumaluuden, on heille vain toisarvoinen, ala-arvoinen käsite, läpeensä
vihamielinen, alentava ja kahlehtiva. Kaikki he luovat sen rinnalle
tai yläpuolelle oman, uuden mailmansa, joko, kuten Randvere-Aavik,
rakentamalla keinotekoisen ylinaisensa jäsen jäseneltä, tai
turvautumalla fantastiikkaan, kuten Tuglas, tai muinaisuuteen ja
merentakaisuuteen, kuten Ridala.

Romanttinen piirre nuorvirolaisuudessa on samoin, kuten sanottu,
tarpeettomuus- ja ylellisyysihanne, joka saavuttaa huippunsa juuri
Randveren Ruthissa ja Friedebert Tuglasen tunnustusromaanissa
Felix Ormussonissa. Se on esteettinen individualismi viimeisiin
johtopäätöksiinsä vietynä, ihmisihanne, josta on eliminoitu pois kaikki
yhteiskunnalliset ja yleensä sosiaaliset vaistot, oppi yksilöstä
koko elämän ja näkyväisen sekä näkymättömän mailman keskipisteenä,
yksilöjumalointi, Zarathustraa virolaisessa sanamuodossa.

Sanoutua irti yhteiskunnasta, vaikkapa vain ajottaisesti, se oli
epäilemättä muuan tämän nuoren kaunosieluisen polven äärimmäisimpiä
taistelukeinoja, -- polven, joka itse nousukkaina, aloitti kapinan
nousukasyhteiskuntaa vastaan tai kuten virolaisen psykiaatterin J.
Luigan sanat kuuluvat, vasten "ylitalonpojan tukevaa ja unisen hidasta
otsaa".


5.

Noor-Eestin tietoinen tyyliviljelys on alusta alkaen käynyt käsi
kädessä n.s. nuorvirolaisen kielenuudistusliikkeen kanssa, joka on
kasvanut esiin aivan samoista perussyistä, mistä tyylilliset ja
muodolliset uudistusvaatimukset olivat lähtöisin.

Georg Brandes kirjoittaa tutkielmassaan J.P. Jacobsenista:

"Kieli muistuttaa soittokonetta, joka silloin tällöin on viritettävä
uudelleen. Pari kertaa vuosisadassa tapahtuu tavallisesti tällainen
uudelleenviritys. Sillä samoin kuin ei yksikään sukupolvi voi tyytyä
ajattelemaan edeltäjäinsä ajatuksia, samoin ei voi mikään kirjallinen
ryhmä käyttää kieltä, jota edellinen ryhmä kirjoitti. Sen pitää ja
täytyy oppia loppumattoman paljon edeltäjiltään, mutta itsestään sen on
ponnistuksella tai ponnistuksetta luotava oma kielensä, ja ensi askel
siihen on kielen uudelleenviritys."

Nämä Brandesin sanat tulevat tahtomatta mieleen ajatellessa
nuorvirolaista kielenuudistusta. Jos ne pitivät paikkansa
1870-luvun Tanskassa, jos Holbergin ja Oehlenschlägerin kieli
osottautui riittämättömäksi tulkitsemaan J.P. Jacobsenin värehtivää
tunneasteikkoa, kuinka paljon suuremmassa määrin olikaan kielen
uudelleenviritys tarpeen 1900-luvun Virossa!

Ja taas on psykologinen momentti mitä tärkein. Kielenuudistus
suuremmassa mittakaavassa ei koskaan voi olla puhtaasti muodollinen
kysymys, vaan siinä pyrkii esille uudet sisäiset arvot, kohonnut
kulttuuritaso, uuden sukupolven muuttunut sielunelämä. Voi olla varma:
joka kerta kun kieli jonkun kansan kirjallisuudessa perinpohjaisesti
ja näköjään väkinäisesti pyrkii uudistumaan, sekin ikäänkuin
vallankumouksen suorittaen, se samalla merkitsee syvälle käypiä
muutoksia ja murroksia saman kansan sielunelämässä ja sivistystasossa.
Kielenuudistus on tavallaan sekin yhteiskunnallispsykologinen ilmiö.

Niin on nuorvirolainenkin kielenuudistuspyrkimys alun alkaen syntynyt
nuoren polven muuttuneesta, laajentuneesta ja hienostuneemmasta
sielullisesta rakenteesta, sen ajatus- ja tunne-elämän
erivivahduksellisuudesta, jalomman soittokoneen tarpeesta, kuin
tähänastinen virolainen talonpoikaisviulu, ja käytännöllisesti katsoen
kaikenlaisten siihen asti käyttämättömien kielellisten alueitten,
esteettisten, filosofisten, psykologisten, viljelykseen joutumisesta.

Nuorvirolaisessa kielenuudistusliikkeessä on epäilemättä siinäkin
pisara romantiikkaa. Se ei suinkaan ole mikään tieteellisen rauhallinen
kamariliike, rajoittuva kielellisten aikakauskirjojen lehdille, ei
mikään tiedemiesten välinen veretön kamppailu, aseina sanatyvet
ja päätteet. Sitä on päinvastoin alusta asti käyty kaiken yleisön
kuullen ja osaaottaen, hellittämättömällä propagandalla, ihmisiä
kahteen leiriin jakavalla kiihkolla, joka on mahdollinen vain tähän
saakka valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti niin toimettomuuteen
tuomitussa elimistössä, kuin Viron. Vuosikausia se on jaksanut pysyä
päivänkysymyksenä, todellisena _le plat du jour_ Viron henkisessä
elämässä.

Voi tosin sanoa Noor-Eestin kokonaisuudessaan ottaneen osaa uuden
kielen luomiseen, mutta sen varsinainen alkuunpanija oli kuitenkin
Noor-Eestin keskuudessa muodostunut erityinen kielenuudistusryhmä,
ennen kaikkia Helsingissä opiskellut nuori filologi _Joh.
Aavik_, ja häneen läheisesti liittynyt, sekä teoreettisesti että
kaunokirjallisesti yhtä jyrkkäsuuntainen V. Ridala, puhumatta useista
nuoremmista filologeista ja kirjailijoista.

Aavikin ensimäinen ohjelmakirjoitus Noor-Eestin albumissa sisältää jo
nuorvirolaisen kielenuudistusliikkeen suuntaviivan, joskin se kohdistuu
aluksi vain sanastoon. Kieltä on rikastutettava kaikilla mahdollisilla
apukeinoilla, sekä omilla että vierailla, sen derivatsiokykyä
kehitettävä ja käytettävä, sen murteet perinpohjin tutkittava ja
niitten sanarikkaus johdettava verenvähyyttä potevaan kieleen. Paitsi
sitä on suomenkieltä, "luuta luustamme ja lihaa lihastamme", pidettävä
ikäänkuin edistyneempänä vironkielen murteena, josta mielin määrin
voi ottaa tarpeellisia sanoja, ainakin silloin, kun ne äänteellisesti
siihen sopiutuvat. Ja loppujen lopulta, vastoin yksipuolisen purismin
vaatimuksia on vieraskielisille sivistyssanoille avattava vapaa pääsy
kieleen.

Tätä ensimäistä ohjelmaansa Aavik on vuosien kuluessa sekä toteuttanut
että monella tavalla laajentanut. Vuodesta 1912 alkaen hän on
herkeämättä pitänyt yleisön mielenkiintoa vireillä, tarjoillen
sille kielikysymystä suuremmissa tai pienemmissä annoksissa. Hän
on kirjoitellut jokapäiväisiin sanomalehtiin kevyitä kielellisiä
pakinoita, hän on pitänyt esitelmiä ja puheita kieliasiasta sekä
kielikursseja. Virolaisen Kirjallisuuden Seuran aikakauskirja
Eesti Kirjandus sisälsi kauan aikaa hänen pitempiä kirjoituksiaan
ja uudistusehdoituksiaan, jotka myös ilmestyivät erityisinä
lentokirjasina, puolittain tieteellisessä, puolittain helppotajuisessa
muodossa. Perustetaan erityinen kustannusyhtiö Reform kielikysymyksiä
käsittelevää kirjallisuutta varten; erityinen äänenkannattaja Keeleline
Kuukiri (Kielellinen kuukauslehti), suomalaista Virittäjää muistuttava,
alkaa ilmestyä. Ja Aavik ryhtyy ajanmukaiseen sekä kekseliääseen
keinoon; saadakseen vastahakoisetkin tutustumaan kielenuudistukseen,
tai kuten hänen sanansa kuuluvat, "samoin kuin sairaat lapset nielevät
vastenmielisiä, mutta hyödyllisiä rohtoja makeassa juomassa",
hän julkaisee kokonaisen sarjan fantastisia kauhukertomuksia ja
rikosjuttuja, käännöksiä Hanns Heinz Ewersin, Edgar Allan Poen y.m.
teoksista, yhteisellä nimellä Hirmu ja õuduse jutud (Kauhun ja
kaameuden tarinoita), joihin hän sovittaa sekä sanallisia että
lause- ja muoto-opillisia uudistusehdoituksiaan, sanaselitysten
seuratessa viivan alla.

Kielen sanastollisella rikastuttamisella on edelleenkin tärkeä sija
nuorvirolaisessa kielenuudistusliikkeessä. Ainoastaan suhtautuminen
varsinaisesti vieraskielisiin lainasanoihin on vuosien kuluessa
muuttunut valikoivaksi ja vähemmän sallivaksi, sensijaan arvioi Aavik
suomenkielestä ensi aluksi lainattavien tyvisanojen luvun ainakin
kolmeksi sadaksi.

Käytännössä onkin viime vuosikymmenen kuluessa ehditty siirtää viroon
joukko suomalaisia lainasanoja, samoin kuten virolaiset murteet ovat
saaneet luovuttaa monta uutta ja usein sattuvaa tai kaunista sanaa,
varsinkin etelävirolainen, tarttolainen ja võrulainen murre, sekä
Ridalan runouden kautta, saarenmaalainen.

Kielenuudistusliikkeen vaatimukset lauseopin alalla kohdistuvat
etupäässä lukuisain germanismien poistamiseen, etupäässä oman
virolaisen sanajärjestyksen palauttamiseen, josta Aavik huomauttaa
kirjoituksessaan Kõige suurem germanismus Eesti keeles (Viron kielen
suurin germanismi), muoto-opin alalla taas kaikenlaisten muotojen ja
päätteiden lyhennykseen sointuisuuden ja kauneuden takia.

Mutta Aavik ei ole suinkaan tyytynyt näihin ilman suurempaa vastarintaa
voitettuihin saavutuksiin. Noor-Eestin kokonaispsykologian kannalta
ei ole mielenkiintoa vailla juuri tämä vähäinen fantastinen piirre
keskellä tieteellistä työtä, romantismin henki keskellä kieli- ja
lauseoppien kuivia sääntöjä. Koko Noor-Eestin pyrkimys on ollut
"tehdä mahdoton mahdolliseksi", kuten Gustav Suitsin sanat kuuluvat.
Ja niin singahuttaa Aavik toisen utopistisen uudistusehdoituksen
toisensa jäljestä, mahdollisesti aivan oikein vaistoen inhimillisen
sielunrakenteen lait: saadakseen maltillisemmat uudistukset
vastaanotetuiksi, on jännitettävä vaatimukset yli kaikkien
mahdollisuuksien rajojen.

Aavikin kielellinen rohkeus on esim. neologismien luomisessa seurannut
täysin subjektiivista mielijohdettaan. Viron kielestä puuttuu vastine
sanalle _jalo_; Aavik tekaisee silloin sanan _jaunis_, jolla itse
asiassa ei ole muuta elämisoikeutusta kuin että se on loppusoinnussa
"kaunis" sanan kanssa! Aivan samalla tavalla hän muodostaa sanan
_veendumus_ = vakaumus, sekä siitä johtuvan tekosanan olemattomasta
ja mielivaltaisesta tyvestä, joka hänessä jonkinlaisen soinnullisen,
mutta täysin henkilökohtaisen assosiatsion kautta herättää mielikuvan
kyseessä olevasta käsitteestä. Itse hän tunnustaa mainittuja
sanoja luodessaan ottaneensa kaikki kielessä löytyvät kerakkeet ja
ääntiöt toisen toisensa jäljestä ja soinnutelleensa niitä kaikissa
mahdollisissa ja mahdottomissa yhdistelmissä, kunnes mielestään osui
oikeaan. Hän luo keinotekoisia superlatiiveja, yrittää palauttaa
kirjakieleen jo toisiksi vaihtuneita ääntiöitä, keksii epämukavan
genetiivin sijaan uuden ihmeellisen prepositsion, sanalla sanoen, antaa
kielelliselle mielikuvitukselleen ja subjektiiviselle sointukuulolleen
vapaan vallan.

Romantiikan sävyä on myös Aavikin kirjoitustavassa, joka ei suinkaan
aina pysy ankaran tieteellisyyden aisoissa, vaan luo hehkuvia
herätyskirjoituksia, joissa vallitsee miltei profeetallinen paatos,
ikäänkuin olisi kysymyksessä jonkun ihmiskuntaa autuuttavan aatteen
ajaminen. Noor-Eestin IV albumissa hän kirjoittaa: "Kielellinen
viljelys! Kielenuudistus! Kielen puhdistamisen, järjestämisen,
rikastuttamisen, kaunistamisen väistämätön tarve! -- -- Kielikysymys
muuan kiireellisimmistä nykyisessä sivistyselämässämme! Kielen
erinomainen tärkeys kansalliselle viljelyksellemme! -- -- Millaisia
vasaroita, millaisia kiiloja, millaisia rautakankia pitäisikään käyttää
takoakseen virolaisen rodun tylsiin aivoihin eräitten kielellisten
korjausten ja uudistusten päivänselkeä, pääsemätön, johdonmukainen
pakko?"

Nuorvirolainen kielenuudistusliike on epäilemättä ollut väistämätön,
yhtä väistämätön, kuin koko muukin ylen kiirehditty virolainen
sivistyskehitys. "Ensin kieli, sitten kirjallisuus", panee Aavik
erään kirjasensa motoksi. Ja tämä tietoisuus nykyisen kielen
riittämättömyydestä menee niin pitkälle, että juuri Aavik itse, jonka
kaunokirjallisesta kyvystä on selviä todisteita, ehdoin tahdoin
luopuu kaikesta kaunokirjallisesta toiminnasta "kunnes uusi kieli on
käyttökelpoinen!"

Suuren sivistyksellisen päämäärän rinnalla, minkä nuorvirolainen
kielenuudistusliike itselleen on asettanut, on sen heikkouksilla,
kuten liiallisella subjektivismilla, fanaattisuudella, tieteellisen
tukipohjan paikottaisella puuttumisella, vähäarvoisempi merkitys,
samoin kuten sillä kieltämättömällä tosiasialla, että virolaisissa
kielioloissa nykyhetkenä, juuri uudistusehdotusten ylirunsauden takia,
vallitsee eräänlainen hämmennys ja vähäinen anarkia. Se ei ole muuta,
kuin kielen liian nopean kasvun aiheuttama kuumetila, kuten Ridala
sitä nimittää, itsestään ajan kuluessa tasaantuva, mutta toivottavasti
jättävä liikatulvansa jäljeltä hedelmällisen, kasvuvoimaisen maaperän
tulevaisuuden viron kielelle, jolloin Aavikin unelman mukaisesti
"virolainen lause, nyt vielä kömpelö ja väritön, mestarin kynästä
rytmillisesti polveilee ja notkuu, taipuisana ja sointuisana, ylpeänä
ja värikkäänä, omaperäisenä ja sivistyksellisenä yhtaikaa".

Virolainen kielenuudistusliike on täynnä nuorvirolaista henkeä:
kapinaa, subjektiivisuutta ja romantiikkaa.


6.

Niinkuin jo sanottu, Noor-Eesti ei ole suinkaan mikään irrallinen
ilmiö, huolimatta eurooppalaisista ilmajuuristaan ja perin
romanttisesta pyrkimyksestään ulkopuolelle todellisuuden rajojen,
niin taiteessa kuin elämässä. Jollei siinä olisi mitään muuta
Virolle luonteenomaista, niin ainakin sen kehityskulku, tyypillinen
virolaisille sivistysilmiöille. Noor-Eestinkin yllä on, kaikesta
sen tietoisesta kulttuuripyrkimyksestä huolimatta, nuoren, liian
nuoren, liian tuulisen viljelyksen kirous, liian levottoman, tosin
hedelmällisen, mutta tasaiselle kehitykselle vaarallisen ajan paine.

Olisi luonnotonta, ellei henkinen rintama, joka heti alusta alkaen
asettui oppositsioon ympäristöään vastaan ja samalla niin yliolkaiselle
-- usein epäoikeutetulle! -- kannalle kaikkiin siihenastisiin
saavutuksiin nähden, -- jonka aatteista useat olivat niin epämukavia
pikkuporvarilliselle rauhalle, -- joka usein, kuten näytti, ehdoin
tahdoin koetti ärsyttää esiin vastustajansa, loppujen lopulta olisi
niitä saanutkin. Gustav Suitsilla olisi tuskin enää syytä valittaa,
kuten vielä Noor-Eestin aikakauskirjan ensi numerossa, olevansa
vaarassa muuttua ihmishalveksijaksi vastustajain puutteessa! Muistuvat
mieleen Hermann Bahrin sanat vihollisista: "Tarvitsen vihollisiani.
Vasta viholliseni panevat minulle rajat, ja vasta rajat osoittavat,
mitä minussa on."

Mieltäkiinnittävää on: Noor-Eestiä on monta vertaa harvemmin
ahdistettu varsinaisilla kirjallisilla aseilla, kuin kaikenlaisilla
yhteiskuntahygieenisillä, sosiaalisilla ja kansallisilla
peitsenpistoilla. Juuri _sivistys_-ilmiönä, on Noor-Eesti herättänyt
ankarimman vastarinnan, kun sensijaan Gustav Suitsin toivottama
taistelu kirjallisesta ylivallasta on toistaiseksi jäänyt tulematta,
muitten kirjallisten suuntien taiteellisen heikkouden takia.

Noor-Eestin ensiaikainen yritys asettua kokonaan valtiollisten ja
yhteiskunnallisten puolueitten yläpuolelle toi sille vastustajia sekä
oikeiston että vasemmiston leireistä. Sosialistinen vasemmisto vainusi
taantumuksellisuutta ja porvarillisuutta nuor-virolaisten esteettisessä
individualismissa; kansallismielisten ryhmää taas loukkasi
Noor-Eestin ainakin näennäinen kansainvälisyys ja kansalliskysymyksen
syrjäyttäminen. Vielä senkin jälkeen, kun Noor-Eestissä yhä selvempi
yhteiskunnallinen suunta yhteen aikaan pääsi voitolle, ei varsinainen
ammattisosialismi lakannut karsastelemasta sitä entisellä epäluulollaan.

Suurin vastustus on kuitenkin kohdistunut Noor-Eestin
ylikulttuuripyrkimykseen. Noor-Eestin ylimyksellisissä tendensseissä,
sen ylihienostuksessa on nähty vaara koko virolaisen kulttuurin
terveelle kehitykselle, yritys istuttaa turmeltumattomaan
talonpoikaismaaperään vanhojen sivistyskansojen jo aikansa elänyttä
ja rappeutunutta kulttuuria, hävittävää, kuten "indiaaneille
paloviina". Noor-Eestiä on nimitetty "virolaisen elämän seitsemänneksi
paiseeksi", "sivistyssairaudeksi", sitä on syytetty degeneratsiosta
ja dekadenssista, sairaalloisen erotiikan kumartamisesta ja
pornografisista tarkoitusperistä. Niin, mistä sitä oikeastaan ei
ole syytetty! Yksin sen eurooppalaisuuskin on tehty epäluulon ja
naurunalaiseksi, on tahdottu nähdä siinä vain kevyt vaappaus, valmis
karisemaan joka kosketuksesta, toisin sanoen, Noor-Eestiä on syytetty
samasta puolikulttuurista, jota vastaan se heti alusta aloitti
leppymättömän taistelunsa.

Todella kipeään kohtaan ovat osuneet epäilemättä ne, jotka jo pitemmän
aikaa ovat huomauttaneet eräänlaisesta vaarallisesta väsähtämisestä,
mikä on seurannut Noor-Eestin toivorikasta ja vauhdikasta alkua. Ei
ole jätetty alleviivaamatta Noor-Eestin useitten kirjailijain todella
silminpistävän vähäistä tuotteliaisuutta, heidän vieraantumistaan
kotoisista aiheista, heidän varsinaisen luomisvoimansa vaihtumista
hedelmättömäksi, elämästä poispäinkääntyneeksi, estetisoivaksi
älyllisyydeksi, verenvähyyttä potevaksi kaunosieluisuudeksi. On
huomautettu, eikä suinkaan syyttä, tuntuvasta epäsuhteesta Noor-Eestin
teoreettisten vaatimusten ja ohjelman sekä toiselta puolen käytännössä
toteuttamisen välillä.

Ei voi kieltää: lupaukset ovat todella olleet saavutuksia suuremmat,
useampia vastaisuuden valtakirjoja on annettu, kuin mitä ehkä
koskaan ollaan tilaisuudessa takaisin lunastamaan. Kokonaisuudessaan
katsottuna kertautuu Noor-Eestissäkin ilmiö, joka on luonteenomainen
useimmille henkisille liikkeille Virossa, suurta ponnistusvauhtia,
suurta alkunopeutta seuraa ikäänkuin liiallisen hankauksen aiheuttama
vauhdin talttuminen. Kuinka silmiinpistävä onkaan Virossa tämä henkinen
keskenkatkeaminen, keskenjääminen, kälvetystauti niin yksilöitten kuin
yksilö-yhtymienkin elämässä! Viron lyhyt sivistyshistoria on täynnä
täyttymättömiä lupauksia, loppuunkäymättömiä teitä.

Liivinmaan hedelmällisillä lakeuksilla kasvaa rehevästi ja
täysimehuisesti vain apila ja ruis, mutta kaikki vähänkin maanpintaa
korkeammat yritykset potevat verenvähyyttä ja kitukasvuisuutta.
"Olemme toden teolla pieni ja köyhä kansa, ja meidän on pakko
aloittaa liian matalalta, niin ettemme ehdi korkealle", kirjoittaa
Gustav Suits. Kuolevaisuusprosentti Viron vähänkin huomattavampien
henkisten työntekijäin joukossa on korkea; suuri osa Viron taide- tai
sivistyselämän merkkihenkilöitä en kuollut joko aivan nuorina
tai kesken parhainta työkauttaan. Vain virolaisen kulttuurin
lyhytikäisyydestä ei riipu vanhojen, kunnianarvoisaan, arvovaltaiseen
ikään päässeitten julkisten toimihenkilöitten tähänastinen miltei
täydellinen olemattomuus, vaan myös saman kulttuurin ennenaikojaan
kuluttavasta laadusta. Vaadittu ruumiillinen ja henkinen ponnistus
on useille ollut ylivoimainen, olosuhteet liian epäedulliset,
elimistön varasäästöt liian vähäiset ja nopeaan loppuunkulutetut.
"Virolaiset eivät ole ehkä koskaan koko historiansa aikana eläneet
sielullisesti niin traagillista aikaa", kirjoittaa muuan virolainen.
Virolaisista sivistysriveistä lankee yhtämittaa työntekijöitä, kuin
näkymättömän kuulan kaatamina. Sairastuvat keuhkot, sairastuvat aivot.
On paljon ristejä sekä kuolleitten että elävien kohdalla Viron viime
vuosikymmenien aikakirjojen lehdillä.

Sekä yleiset että yksilölliset kehitysehdot eivät ole olleet
Noor-Eestille suotuisia.

Henkisenä vastarintaliikkeenä se oli kytketty itseään monta
vertaa suurempiin voimayhtymiin, joitten liikehtimiset määräsivät
ajan sävyn. Niinkuin se oli puhjennut esille Venäjän ensimäisen
suuren vapausaavistuksen aamuna, niin se sai myös runsaan osansa
valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta taantumuksesta, joka niin
jyrkästi seurasi 1905 vuoden lyhyttä ja myrskyisää nousukautta. Harvoin
on kai minkään maan nuorison sielulliselle joustavuudelle asetettu
suurempia vaatimuksia, kuin silloisen Venäjän vapaamielisen nuorison,
siihen luettuna myös nuorvirolainen. Äsken manifestiriemukulkueet
kaduilla, pari kuukautta myöhemmin katuvarustustaistelut, Virossa
erityisesti satojen moisioitten poltot ja niitä seuraavat
rankaisuretkikunnat raippoineen ja joukkohautoineen. Äsken vielä
toive vihdoinkin toteutuvasta valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta
vapaudesta, muutaman kuukauden kuluttua maanpako, vankila,
kuolemantuomiot. Tämä nuoriso sai tottua nopeisiin ja hämmästyttäviin
näyttämövaihdoksiin. Sen tarmo oli pingoitettu äärimmilleen kuin
jousen jänne, mutta nuolta sen ei ollut sallittu lingota. Mutta mikä
vielä monta vertaa vaarallisempaa: sen henkinen sisältö muuttui
lyhyessä ajassa niin sanoakseni käyttökelvottomaksi, kuten arvonsa
kadottanut raha. Koko sen henkinen aatevarasto leimattiin valtakunnan
turvallisuudelle vaaralliseksi räjähdysaineeksi. Tämä nuoriso
joutui omituiseen ja vaaralliseen tilaan: se ei eräänä päivänä enää
tiennyt, mitä tehdä itsellään ja "henkisellä pakaasillaan", sana,
jota nuorvirolaiset kirjailijat niin mielellään käyttävät. Juuri tämä
henkinen kuormitus oli pakostakin purettava ja sälytettävä uudelleen,
-- tai yksinkertaisesti jätettävä tien oheen. Niitten kohtalo, jotka
säästyivät maanpaolta ja vankiloilta, ei ollut kadehdittavampi, heidän
murroksensa oli epäilemättä yhtä tuskallinen. Turmiollinen patoutuma,
tukkeutuma syntyi tämän nuorison vapaassa kehityksessä. Liian nopeasti
ehkäisty elintarmo etsi vääristyneitä, äärimmäisyyksiin vieviä
ilmauksia toisilla aloilla: niin voi muun muassa selittää sen miltei
patologisen erotiikan laineen, joka heti vallankumousvuosien jälkeen
teki tuhoaan venäläisen nuorison keskuudessa. Affekti, kiihoitustila
oli olemassa, se vain vaihtoi esinettä. Mutta nuorison parhaassa
osassa, sen lahjakkaimmissa ja kauimmaksi pyrkivissä hengissä, tapahtui
sensijaan auttamaton jäähtyminen ja yksinäistyminen.

On itsestään selvää, että taantumus ei voinut olla vaikuttamatta
lamaannuttavasti sellaiseen vapaan kehityksen perusajatukselle
rakettuun liikkeeseen kuin Noor-Eesti. Puhumattakaan siitä, että
muutamat sen jäsenistä ovat täysin mieskohtaisesti saaneet tuntea
taantumuksen seurauksia ajottaisen vapautensa menettämisen ja
maanpakolaisuuden muodossa, -- sekä Tuglas että Ridala ovat istuneet
tutkintovankeudessa! -- tai vaikeudessa saada tointa kotimaassaan.
Mutta vielä selvemmät ovat ne sisäisen masennus- ja taitekauden
merkit, mitkä vähillä poikkeuksilla ovat havaittavissa miltei kaikissa
Noor-Eestin edustavimmissa kirjailijoissa.

Ajan aiheuttama välttämätön reaktsio esiintyi Noor-Eestissä ehkä ennen
kaikkea yksipuolisuutena, millä se yhteenaikaan yritti sulkea pois
kaikki muut elämänarvot, paitsi puhtaasti esteettiset, -- eräänlaisena
lasikupuestetisminä, ansariromantiikkana. Paljon Noor-Eestin tuotteissa
esiintyvästä teennäisyydestä, konstruoidusta, paperisuudesta voi panna
juuri irti-todellisuudesta huudon laskuun, joka ikäänkuin komentosanana
kaikuu kaikista nuorvirolaisista kirjoitelmista pari vuotta jälkeen
suuren vallankumouspohmelon.

Nuorvirolaisuuden ajottaiseen väsähtämiseen on kuitenkin muitakin ja
ainakin yhtä painavia tekijöitä, kuin yleisen valtiollisen taantumuksen
johdosta muuttunut mailmankuva.

Gustav Suits huomauttaa Noor-Eestin edenneen differentsoivaa
viivaa pitkin nopeammin kuin ne sivistyneet kerrokset, joihin se
nojautui, toisin sanoen, että Noor-Eestiltä alun alkaen on tavallaan
puuttunut tarpeellinen kaikupohja, laajemmassa merkityksessä myös
varsinainen kannattajayleisö. Viron nousukasilmeisellä yhteiskunnalla,
vähälukuinen, pitkin suurta isänmaata hajautunut sivistyneistö
siihen luettuna, on ilmeisesti viime vuosikymmenen kuluessa ollut
alkeellisempia ja hengenpitimiksi välttämättömämpiä tarpeita
tyydytettävissä, kuin se kauneudenjano ja kauneuden palvonta, mikä
Noor-Eestissä on ruumiillistunut. Virolainen sivistysyhteiskunta on
kuin uutisrakennus, jonka peruspalkkeja paraikaa lasketaan, sillä ei
vielä ole sijaa kiehkuraisille koristekuvioille.

Se on murtoajan tragiikkaa sekin. Ja murtoajan, jonka taitteet ovat
monta vertaa jyrkemmät ja tuskaisammat niin nuoren ja epäterveissä
oloissa kehittyneen kulttuurin elimistössä kuin Viron.

On epäilemättä jotain kohtalokasta henkisen kehitystempon erinlaisessa
nopeudessa. Sekä yksilöihin että ryhmäliikkeisiin nähden se merkitsee
samaa yksinjäämistä. Noor-Eestillä, henkisellä suuntaviivalla, joka
häikäilemättömästi suuntautui yli virolaisen talonpoikaiskulttuurin,
on edelläkävijäliikkeitten tavallinen vaara: joutua liian irralleen
koko sen kansan ja rodun sivistyskehityksestä, johon se sentään
eroittamattomasti kuuluu. On todennäköistä, että Noor-Eestiltä
itseltään on puuttunut todellinen versova, väkevä kasvuvoima. Mutta on
yhtä todennäköistä, ettei Viron henkinen maaperä vielä ollut kyllin
muokattu sentapaista yliviljelystä varten, mihin Noor-Eesti pyrki.

Yleisessä tilintekotunnelmassa, joka paraikaa vallitsee Noor-Eestissä
pitkin koko rintamaa, tunnustuksia tehtäessä itselle ja muille,
voi selvästi havaita, että Noor-Eesti itse on yhtä tietoinen
heikkouksistaan kuin konsanaan sen vastustajat.

V. Ridala, joka jo aikaisin näkyy aavistaneen ne vaikeudet, mitkä
Noor-Eestillä oli voitettavinaan, kirjoittaa jo vuonna 1911:

"Samoin on väärin kuvitella, että hienostunut taide voisi yhdessä
yössä, kukaties mistä, yliluonnollisesti puhjeta kukkaan; siihen
tarvitaan pitkällistä energian kokoamista ja sen sulattamista monien
sukupolvien aikana. Ei tulla suoraan auran kurjesta ja kirjoiteta
ihmeteltäviä kirjallisia ja tieteellisiä teoksia, siihen tarvitaan
pitkä sarja tosin vaikeasti havaittavia, mutta kuitenkin tarpeellisia
esitöitä ja edellytyksiä, joita vuosikymmeniä -- ja satoja -- on
valmistettava."

Pessimistinen, heräävän itsearvostelun henki puhuu kauttaaltaan
kaikista nuorvirolaisista takaisinkatsauksista.

Gustav Suits, jonka ohjelmakirjoituksissa Noor-Eestin
mielialavaihdokset aina ensinnä tuntuvat, kirjoittaa johdattaessaan
mieleen vuoden 1905 aikoja:

"Emme olleet silloin vielä kokeneet vastakohtaisuutta ihanteen ja
sen todellisuuteen siirtämisen välillä. Emme aavistaneet vielä, että
tavoittaessamme saavutettavaa ja saavuttamatonta tulisimme tuntemaan
kaikki hillitsemättömän ja antautumattoman totuudentunnon rajat ja
kaikki hermoja hiillyttävät olemattomuuden hurmiot, ja että vuodet
saapuisivat, jolloin ihmiset ja olot piirittäisivät meitä, kuin yhä
vihaisempana lähestyvä koirien ketju."

"Elämä on leikkinyt innostuksellamme, kuten tuuli pilvillä."

Myöskin skeptillisen ja aina hieman ivallisen A.H. Tammsaaren sanoissa
on sama pohjasävel:

"Asiamme eivät ole kunnossa, nimittäin Noor-Eestin asiat. Tahdoimme
poimia tähtiä, mutta tähdet tuikehtivat yhä sinisellä taivaalla.
Annoimme sangen kevytmielisesti joukon sitoumuksia, mutta niitten
lunastaminen on raskas tehtävä."

Aivan vapaa ei Noor-Eesti myöskään ole sille niin usein lingotusta
syytöksestä, että se eurooppalaisuuden vaatimuksessaan on ehdoin
tahdoin vieronut kaikkea kotoista. Epäilemättä Noor-Eesti ei ole
läheskään tyhjentävästi käyttänyt niitä rikkaita henkisiä varastoja,
mitkä Virossa taiteilijalle ja kirjailijalle kuin itsestään avautuvat.
Kunkin kansan historialliset vaiheet ja kehitys luovat vuosisatojen
kuluessa kuin kerrostumia, jotka tarjoavat taiteelliselle geologille
runsaita löytöjä, sitä rikkaampia, mitä moninaisempia ovat niihin
sisältyvät tyypit ja kohtalot. Erittäin rikkaat ovat nämä kerrostumat
Virossa. Kaikessa muussa suhteessa on Viron onneton historia ollut
maalle haitaksi, ainoastaan yhdessä ei: taiteellisen raaka-aineiston
runsauteen nähden, jonka tämä henkinen ja ruumiillinen vuosisatoja
kestänyt kaaos on luonut. Voi syyllä surra ja surkutella sitä
yhteiskunnalliselta ja rotukehityksen kannalta, mutta taiteellisiin,
kirjallisiin aiheihin nähden on Viro luvattu maa, rikas yksilöistä
ja rikas kohtaloista. Jyrkät, synkät, levottomasti läikehtivät
varjot, äkilliset murtumiset, kuumeiset voimanpingoitukset,
henkiset kulkutaudit, -- kuinka paljon tämäntapaisia ilmiöitä voi
tavata Viron hermostuneessa elimistössä! Kuinka paljon aineksia
tragiikkaan sekä komediaan, lyyrillisiin legendoihin ja uudenaikaisiin
kohtalonovelleihin, draamaan ja satiiriin!

Mitään löytöretkeilijän työtä tässä suhteessa ei Noor-Eesti ole
suorittanut. Mutta toiselta puolen on Noor-Eestin vastustajilta
jäänyt huomioonottamatta, että hehkuvin isänmaallinen lyriikka
sitten Koidulan vapaushymnien on juuri Gustav Suitsin luomaa. Liekkö
yksikään Viron aikaisemmista runoilijoista siinä määrin eläytynyt
virolaiseen maisemaan, kuin nuorvirolainen Ridala saarenmaalaiseen
rannikkoonsa? Ensimäinen taiteellinen yritys kuvata uutta virolaista
kaupunkipsykologiaa on A.H. Tammsaaren. Onko Jaan Oks kansallinen, en
tiedä, joka tapauksessa hän on virolainen okaineen ja ruotineen. Juuri
nuorvirolainen Joh. Aavik on ensimäisenä huomauttanut vanhan virolaisen
kansallisrunomitan kauneuksista ja suosittanut sitä uudelleen
käytäntöönotettavaksi myöskin uudenaikuisessa tunnelmarunoudessa.
Ja samoin on Friedebert Tuglasen näennäisesti niin kansainvälisessä
tuotannossa rotuyksilöllinen aines syvemmässä kuin ensi katsannolta
voisi olettaa.

Paljon on Noor-Eestissä epäilemättä ollut pinnallista, naiivia,
kehittymätöntä, puolieräistä, pienoiskokoista. Pyrkimys
ylihienostukseen on vienyt sen usein sensijaan sievisteleväisyyteen; J.
Luiga ei ole suinkaan väärässä syyttäessään Noor-Eestiä eräänlaisesta
_precieux_-sävystä. Pyrkimys muotokulttuuriin on vienyt sen useammin
kuin kerran muodon yksipuoliseen, sisällyksettömään palvontaan;
parnassolainen henki ei ole aivan vieras Noor-Eestille.

Mahdollisesti juuri tunto sisäisestä väsähtämisestä ja hedelmättömyyden
vaarasta on määrännyt nuorvirolaisen liikkeen viimeaikaisen
kehityksen. Tuntuu jo kauan ikäänkuin murroksen oireita ilmassa,
yhä suurempi yksilöityminen, joka samalla merkitsee hajautumista,
on alkanut Noor-Eestin keskuudessa. Näyttää siltä, ikäänkuin
kehitysten suuntaviivat, jotka hetkeksi yhtyivät yhdeksi sädekimpuksi,
veisivät taas erilleen, toiset oikealle, toiset vasemmalle. Jo ennen
mailmansotaa tunkeutuu entisten esteetikkojen suljettuun piiriin
joukko yhteiskunnallisia, radikaalisia aineksia, jotka koettavat
saada kirjallisen vasemmiston yhtymään valtiollis-yhteiskunnalliseen
vastarintaan. Perustetaan v. 1914 aikakauskirja _Vaba Sõna_, Vapaa
Sana, luomaan yhteistä pohjaa taiteelliselle ja yhteiskunnalliselle
radikalismille. Mutta tämä Noor-Eestin laajentamisyritys ei onnistunut
sen paremmin, kuin että vuosi takaperin kaikki nuorvirolaiset
ydintendenssit, kirjallinen subjektivismi, esteettinen kulttuuri,
taas kahdenkertaisella voimalla pääsisivät puhkeamaan uudessa _Siuru_
nimisessä kirjailijayhtymässä, huippuunsa vietyinä ja kaikkivoipaisen
sensualismin värittäminä.

Mahdollista on myös, että Noor-Eestissä tapahtuvassa hajaannuksessa
kertautuu vastarintaliikkeitten tavallinen kohtalo, liikkeitten,
jotka kyllä hetkeksi kykenevät keräämään mitä erinlaisimpia aineksia
juuri vastarintalippunsa ympärille, mutta joitten myönteinen ohjelma,
varsinaisen vastarinnan murruttua, kuitenkaan ei ole kyllin kokoava
niitä pysyttääkseen.

Noor-Eesti merkitsee kokonaisuudessaan uutta ja vapauttavaa näkölinjaa.
Se on ollut, kuten Gustav Suits sanoo "ylpeä ja uhkarohkea koe. Se on
ollut kokeilua itsensä kanssa, uudella ja rohkeammalla runoudella,
itsetietoisemmalla tyylikäsityksellä, kirjojen paremmalla ulkoasulla,
sivistyneemmällä yleisöllä, sanalla sanoen, Virossa tähänasti
edustamattomilla, korkeammilla kulttuurivaatimuksilla."

Voi olla, se on ehkä ennen kaikkea juuri näkölinja, suuntaviiva. Paljon
sen työstä tulee epäilemättä olemaan edelläkävijän tasoitustyötä. Se on
yrittänyt rakentaa siltaa Eurooppaan, -- voi olla, että osa sen työstä
tulee olemaan yhtä vedenalaista ja näkymätöntä kuin silta-arkut. Mutta
joka tapauksessa, keskellä talonpoikaisyhteiskuntaa, jossa feodalismin
aaveet vielä kuoltuaankin kummittelevat, keskellä nousukasyhteiskuntaa,
jonka enemmistö näkee unia Egyptin lihapadoista, se on uskaltanut
pystyttää kauneuden lipun, uhrata sille jumaluudelle, joka vain
aniharvoin palkitsee palvojansa tämän mailman hyvyydellä. Ensi kertaa
on Virossa niin peruuttamattomasti, niin tietoisesti julkilausuttu
uudenaikuisen hengen vaatimus päästä osalliseksi mailman suureen,
kansainväliseen kulttuuriyhteyteen. Noor-Eestissä ilmenee -- henkiselle
alalle vietynä -- sama Viron aikakirjoissa alati ja yhä uudelleen
puhkeava pakko vapautua menneisyyden sekä nykyisyyden paineesta.

Viljellä muitakin kuin hyötykasveja tässä "perunoita kasvavassa
maassa", joksi J. Luiga vähemmän kohteliaasti kotimaataan nimittää, se
on ollut Noor-Eestin tehtävä.

Liian laajassa, liian kaukomääräisessä ohjelmassa ei piile Noor-Eestin
heikkouden syy. Päinvastoin, se, ettei Noor-Eesti ole häikäillyt
asettaa itselleen ja samalla koko virolaiselle taiteelle mahdollisimman
korkealle tähtäävää päämäärää, on tulevaisuuden silmissä varmasti oleva
sen suurimpia ansioita.

Se on tuonut Viron henkiseen elämään suuren joukon uusia
sivistysaineksia, esteettistä kulttuuria, niin, esteettisen kysymyksen
semmoisenaan. Se on puolustanut taiteen ja kirjallisuuden vapautta
ja oikeutusta taiteen itsensä vuoksi. Se on taiteessa asettanut
vaatimukseksi yksilöllisen tyylin. Se on asettanut liikekannalle
kielen tähän asti miltei käyttämättömät varajoukot, murteet. Mitään
varsinaisesti uutta, uusia aatteita, uusia näkökohtia, uusia näköaloja
mailmankirjallisuuden näkökannalta ei Noor-Eestin liike ole luonut
eikä voinutkaan luoda. Se on pikemmin ollut niitten hedelmällisten
aatevirtausten virolaisiin oloihin sovelluttamista, jotka muualla
Euroopassa jo olivat ehtineet luoda uusia kulttuuriarvoja. Mutta
kaikki nämä aatteet, kaikki nämä säteet mailmankeskuksien suurista
polttoauringoista ovat täällä taittuneet aivan erikoisesti virolaisen
särmiön läpi. Ne on värittänyt virolainen temperamentti. Ne ovat
saaneet vivahduksensa, yksilöllisen värityksensä samasta virolaisesta
psyykestä, joka tuntuu Suitsin suorunoudessa, Ridalan saarenmaalaisissa
maisemissa, Jaan Oksin epätoivoisessa sarkasmissa, Tuglasen novellien
painajaistunnelmassa. Ja koko Noor-Eestin liike harhaotteineen,
liikaiskuineen, liioitteluineen, on saman yhä selvemmin kiteytyvän
virolaisen psyyken ilmaisu, joka kaikesta ulkonaisesta paineesta,
kaikesta sisäisestä sekasorrosta huolimatta kulkee selkiytymistään,
kristallisoitumistaan kohden.

Noor-Eesti liittyy oleellisesti niihin eri aikoina, eri maissa,
eri nimellisinä esiintyneihin liikkeisiin, joihin, niin erinlaisia
tarkoitusperiä kuin ovat ajaneetkin, kuitenkin aina on kätkeytynyt
kauniimman tulevaisuuden kangastus ja järkkymätön oppositsio olevaa
vastaan.



GUSTAV SUITS


Synt. v. 1883 Wõnnun pitäjässä Liivinmaalla. Harjoittanut esteettisiä
ja kielitieteellisiä opintoja Helsingin yliopistossa, suorittanut fil.
kandidaattitutkinnon v. 1910. Vuoteen 1917 asti suomen ja ruotsinkielen
opettajana Helsingin venäläisessä lukiossa.

Teoksia: _Elu tuli_ v. 1905, _Sihid ja vaated_ v. 1906, _Tuulemaa_ v.
1912.


1.

Kiinteämmin kuin yksikään toinen nuoren polven kirjailijoista on
Noor-Eestin perustaja ja henkinen johtaja _Gustav Suits_ ollut sidottu
aikaan. Hänen kehityksensä seuraa tarkalleen ajan viitoittamaa
viivaa; ajan nousu on hänenkin nousunsa, ajan taantumus hänenkin
lamaannuksensa. Gustav Suits ei kuulu vain runoilijoihin. Hänessä
on arvostelijaa ja kirjallisuushistorijoitsijaa, mutta samalla
myöskin politikoitsijaa. Puoluenäkökohdat eivät ainakaan ajottain ole
vieraat hänelle. Runoilijana hän ei ole ikuista trubaduuriheimoa,
runouden suuria, armoitettuja lapsia, jotka kulkevat huilu huulilla,
vaikka yhteiskunnalliset tulivuoret ympärillä purkautuisivat. Olisi
vaikeata kuvitella Verlainea syttyväksi in tyrannos-tunnelmaan,
olisi epäilemättä yllätys nähdä kulkurilaulajan Larin Kyöstin nimi
valtiollisen ohjelman alla. Suits sensijaan ei kykene koskaan täysin
ilman- ja äänenpitävästi sulkemaan työkammionsa luukkuja kadulla
vyöryvältä marseljeesilta; Parisin keväisten puistojen hempeys hukkuu
häneltä vivé l'armée-huutoihin. Verlainen La lune blanche, jonka Suits
erinomaisen kauniisti on virontanut, valaisee tunnelmaa, väräjävää
kuin kuun säde. Suitsin kuudan on yhteiskunnallisten pyörreaikojen
tuhoa ennustava ja uhkaava symboli, kuten hänen mahtipontisessa
avajaisrunossaan Estoniateatterin vihkijäisiksi. Hän ei ole
puhdasverinen esteetti muuta kuin väliaikaisesti. Valtiollinen elämä,
saavutettuaan kiehumapisteensä, vetää hänet kurimukseensa, vaikka hän
äsken olisi kulkenut mitä tähtiteitä tahansa, siinä määrin, että hän
ajottaiseksi jättää kaiken runoihin rytmeillä ja loppusoinnuilla ja
runoilee valtiollisia ohjelmia, pykälineen ja muistutuksineen.

Suits syttyy aktuellista aatteesta, kuten Eino Leino, jonka
juhlapaatoksen hän kehityksensä alkukautena sukulaistemperamentin
lupakirjalla lainaa, hän on aaterunoilija, kuten Leinokin, ahtaampi
ja rajoitetumpi tosin ja vailla suomalaisen runoilijan valtavaa
mielikuvitusta ja tuotteliaisuutta. Mutta hän tulee Leinoa lähelle,
paitsi älyllisyydessä ja muodollisessa taituruudessa, juuri
runoilijakutsumuksensa aktuellissa sävyssä. Hänenkin omatuntonsa on
kollektiivia laatua, jos niin tahtoo sanoa, hänellä on sama sisäinen
pakko, kuten Leinollakin, olla hetken omatuntona.

Pohjimmiltaan kuuluu Suits epäilemättä runouden taistelevaan
kirkkoon. Hänen temperamenttinsa on nuoruudessa erittäin aktiivi,
ulospäin suunnattu. Hänen sisäinen paheksuntansa voi milloin hyvänsä
paisua liikkeellepanevaksi voimaksi. Hän on syntynyt vastahankaan,
alati sota-asussa, alati tähystämässä todellista tai olematonta
vihollista; hän hakee hakemalla vastustajansa, heittää taistelukintaan
tyhjällekin areenalle. On aina erinomaisen kiistavalmis sävy hänen
kirjoituksissaan, niissä on sappea, kuten hänen kuutamossaankin.

Hänellä on hyvin selvä ja arka _l'esprit de principauté_, johtajatunne,
alusta alkaen. Epäilemättä onkin hänessä jotain alkajasta, keksijästä.
Hänellä on olemassa tarpeellinen ajatuksen, idean, työntöenergia, jota
vailla aate pysyy sidottuna, ja josta riippuu kaikkien vallankumousten,
niin kirjallisten kuin valtiollisten, menestys. Hänen yhteiskunnallinen
ja valtiollinen vaistonsa ei sensijaan ole lainkaan yhtä varma kuin
hänen runollinen vaistonsa; hänen uransa politikoitsijana on ollut
ohdakkeisempi ja rikkaampi erheistä kuin runoilijana.

Suitsin koko myöhempi tuotanto on traagillisen ristiriidan runoutta,
ristiriidan, joka on syntynyt voiman ja väsymyksen heltiämättömästä
kamppailusta. Suitsin runoilijaluonne on terästä eikä meltorautaa,
ja kuitenkin se on ollut odottamattoman altis ajan paineelle, siihen
määrin, että sen alkuperäinen muoto on ollut vaarassa hukkua.
Mutta epäilemättä on juuri tästä ylen ankarasta sisäisestä ja
ulkonaisesta paineesta, jonka alaiseksi Suits liian varhain joutui,
ollut seurauksena hänen ennen liiaksi ulkopuolisen ja mahtipontisen
runoutensa hiljeneminen ja syveneminen, kunnes siitä vihdoin ovat
helähtäneet nuo muutamat kuulaat ja herkät voces intimae soinnut, jotka
muodostavat Suitsin lyriikan pysyvimmän osan.

Inhimillisesti syvimmät ja taiteellisesti täydellisimmät runonsa Gustav
Suits on luonut taistelujen väliajoilla.


2.

Hänen nuoruutensa runous on sensijaan vielä kokonaan _in
tyrannos_-tunnelmaan viritetty. On jotain kirkasrakenteista henkisessä
kohokuvassa, joka Gustav Suitsin nuorukaisrunoudessa piirtyy
ennenvallankumouksellista taustaa vasten. Se on joka tapauksessa
pikemmin nuoren Marsin, kuin nuoren Apollon, pikemmin säilää kuin
lyyraa pitelevä.

Suitsin julkinen kirjallinen toiminta alkaa jo koulupenkiltä. Hän
kuuluu varhaisvalmiisiin henkiin, älyllinen äkkikypsyys on hänelle
tunnuksellista, hänen organisoiva kykynsä ja suuri muodollinen
taituruutensa puhkeavat Lapin kesän kiireellä. Hänen hedelmällisimmät
ajatuksensa ovat syntyisin jo tältä varhaiselta kehityskaudelta.
Julkaistessaan kahdenkolmatta vuotiaana ensimäisen runokokoelmansa
_Elu tuli_ (Elon tuli), vallankumouksen vuonna 1905, hän jo oli
ehtinyt laajentaa kirjallisuutta harrastavien lukiolaisten yhdistyksen
Noor-Eestin kirjalliseksi liikkeeksi ja toteuttaa yhden nuoruutensa
monista suunnitelmista: jättää, samoinkuin Ridala ja Aavik, opintonsa
Tartossa ja "antautua tuulien huomaan", siirtyä omaa subjektiivista
mielitekoaan seuraten Helsingin yliopistoon, kaikista käytännöllisistä
mahdottomuuksista huolimatta. Oli epäilemättä, kuten on huomautettu,
jotain idealistista, romanttista tässä teossa, keskellä kaikkien
tavanmukaisten leipätraditsioitten todellisuutta; huolettomuudessa,
millä nämä nuoret panivat alttiiksi varman tulevaisuutensa ja asemansa.

Eräässä takaisinkatsauksessa tasan kymmenen vuotta myöhemmin, jossa
Gustav Suits sodan vuonna 1915 tekee kehityksestään tiliä itselleen ja
muille, hän kirjoittaa muun muassa seuraavat sanat:

"En tiedä, oliko äkkirynnäkön riemu ensimäisissä kirjallisissa
kokeissani porvarillinen vaiko proletaarinen. En tiedä sitä
todellakaan."

Kaikki ajanmukaisuuden arvo porvarillisuuden sekä proletaarisuuden
käsitteille! Mutta varma on, että äkkirynnäkön riemu Gustav Suitsin
nuoruuden runoudessa oli perusaineksiltaan paljoa alkuvaistoisempaa
laatua kuin luokkataistelun synnyttämät, tänään kaikuvat, huomenna
haipuvat iskusanat.

Se oli nuoruuden, tahtoisi sanoa, fysiologisen nuoruuden äkkirynnäkön
riemua.

Suitsin varhaisimpiin ja tietoisimpiin elämyksiin on täytynyt kuulua
syvästi tunnettu vastakohtaisuus eri sukupolvien välillä, antagonismi,
joka suurina valtiollisina ja yhteiskunnallisina pyörreaikoina
kärjistyy kahta jyrkemmäksi. Ihmiskunta on hänen tietoisuudessaan
jo varmaan hyvin aikaisin jakautunut kahteen toisistaan eroitettuun
ja toisilleen vihamieliseen leiriin: nuoriin ja vanhoihin. Hän on
tuntenut ikärajan kuilun varmaan monta vertaa silloittamattomampana
kuin myöhemmin luokkarajan; jälkimäisen hän on älynnyt, mutta edellisen
vaistonnut.

On epäilemättä jotain itse nuoruudelle olennaista Suitsin
runoilijanuoruudessa. Hän on hyökkäävä, uhkarohkea, uhmaava,
suurieleinen, kapinoiva, kuten oikea kaksikymmenvuotias, joka aina on
soturi, kuulukoon sitten mihin hengen tai valon armeijaan tahansa.
Rauhan valtakunta maan päällä ei olisi ikinä turvattu, jos koko
ihmiskunta olisi kokoonpantu kaksikymmenvuotiaista, siksi sotaisa,
siksi agressiivinen on todellinen nuoruus.

Gustav Suitsin Elon tulen laulut ovat täynnä tätä nuorison tyypillistä
ja ikuista sotaisuutta. Olisi vaikea lukea niitten ylimalkaisista
iskusanoista mitään varmaa ohjelmaa, niin epämääräisiä ovat niitten
vaatimukset. Vihollinen, jota vastaan taistelu käy, on yhtä
epämääräinen. Mutta liike, gesti, on sensijaan olemassa, nuoruuden
ryntäävä kädenliike.

Ne ovat sekä nuoren ijän että nuoren ajan runoja.
Ennenvallankumouksellinen aika kaikkine pakahduttavine toiveineen, sen
purkautumisvalmis energia, tuntuu näitten runojen taisteluun tahtovassa
tahdissa. _Nuorten laulussa_ soi uhkaava sodanjulistus:

    Las kasvame, me tõusev sugu,
    ja ootame, mil tuleb tund,
    kus nendele, kes näevad und,
    kord müristame kõrva sõjalugu.

    Las kasvame! Las kogub rammu
    me lihastesse noortesse,
    las õpetab meil elutee,
    kuis tuleb targu seada sammu.

    Las kasvame! Las suurdub vägi,
    kel lehvib eel ju noorte lipp,
    kel sihiks on see mäetipp,
    kust muidu laulik unistusi nägi.

    Siis aga tõuseme kui rahesadu,
    mis sõuab rängalt taeva all,
    ja tulekirjal välkuval
    maas viletsatel kuulutame kadu.

(Kasvakaamme, nouseva polvi, odottaen hetkeä, jolloin nukkujain korvaan
sotasäveltä toitotamme.

Kasvakaamme! Kootkaamme voimaa nuoriin lihaksiin, opettakoon elämä
meitä viisaasti askeleemme asettamaan.

Kasvakaamme! Laajentukoon joukko, jonka edellä liehuu nuorten lippu,
päämääränä kukkula, jonka laulaja kangastuksena on nähnyt.

Silloin kohoamme kuin raesade, joka raskaana soutaa taivaan alla, ja
välkkyvin tulikirjoituksin kuulutamme perikatoa kurjille maan päällä.)

Suorasanaisena käännöksenä tämä runo on vain joukko hieman suuria
sanoja, vain vähässä määrin persoonallisia. Alkuperäisen runon teho
on sensijaan kokonaan poljennossa, jossa kuuluu marssivien joukkojen
askeleet, temperamentissa, jolla on aivan määrätty rytmillinen
kuvionsa, oma valtimonlyöntinsä.

Nousuajan tahtia on myös seuraavain säkeitten poljennossa, runosta
_Loppu vai alku?_ jossa risteilevät ennenvallankumoukselliset
kalevantulet, -- kirjoitettu orjien vapautuspäivän, maaliskuun
kuudennenkolmatta, muistoksi:

    Joko tunnette, värisee maa?
    Joko kuulette, huutavi veri?
    Nyt siis tulee, joko _ei_ tai _jaa_,
    Nyt on patonsa puhkonut meri.
    Olkaa valmiit!

Jokainen renesanssiaika puhuu paatoksella, se käyttää, kuten antiikin
näyttämö, äänenpaisuttajaa. Vapauden vaatimusta ei kuiskata, ei
yksityistä eikä yleistä.

Suits on tällä kehityskaudellaan vielä kansallinen, isänmaallinen
vanhassa, hyvässä romanttisessa merkityksessä. Hän ei ole vielä
johdonmukaisesti vaihtanut sanaa "isänmaa" vähemmän pateettiseen
ja arkisempaan "kotimaahan", kuten joitakuita vuosia myöhemmin,
hän ei vielä, kuten myöhemmin rakasta puhua "maantieteellisestä
kotimaastaan", maanpakolaisen ja mailmankansalaisen murheensekaisella
ylemmyydellä ja olankohauksella. Tämä nuori "eurooppalainen" on
vielä ennenkaikkea virolainen. Hän on optimistinen ja ihannoiva
Viron heräämisajan malliin, joskin hän kunnon Jannsenin runollisesta
kolmisoinnusta: "keiser, usk ja isamaa", onkin säilyttänyt vain
viimeisen. On jotain heräämisajan laulujuhlaloistetta hänen
Orjien laulunsa kansallisruusuisissa näyissä, joissa liikuskelee
kansallispukuista, laulavaa, seppelpäistä ja kotiolutta juovaa
kansaa. On jotain Koidulan hengestä Suitsin nuoruudenaikaisissa
Rautalauluissa, Kevätlauluissa, Nuorissa sepissä, jotka uneksivat
Virolle Italian tulevaisuutta ja haaveksivat Hannibalista ja Alpeista.
Neljäänkymmeneen vuoteen ei virolainen lyriikka enää ollut tuntenut
näitä säveliä. Temperamenttiheimolaisuus tuntuu selvästi Koidulan ja
Gustav Suitsin nuoruusrunoissa, huolimatta heidän jatkuvan kehityksensä
täydellisestä eroavaisuudesta. Sankarillinen tunnepohja on kummallakin
sama, samoin liikkeen laajakantoisuus, sama isänmaallinen mahtiponsi
ja juhla-asenne, sama hieman suurieleinen paatos. Mutta Koidula on
epäilemättä eheämpi ja yksisyisempi; Gustav Suitsin valoisan paatoksen
alta kajahti sensijaan jo aikaisin skeptillisyyden sorasointu, joka oli
tekevä hänen kehityksensä ja myöhemmän tuotantonsa niin monta vertaa
nykyaikaisemmaksi. Mikä Koidulalle muodosti hänen koko runoutensa
sisällön, oli Suitsille vain alkuaste.

Suitsin synnynnäinen kumouksellisuus tuntuu Elon tulen runoudessa
ehkä ennen kaikkea muodossa. Täytyy olla selvillä virolaisen
laulurunouden siihenastisesta harmaudesta, sen runomitallisesta
ja loppusoinnullisesta köyhyydestä, sen neljäsäkeisten jambi- tai
trokeemittojen väsyttävyydestä, joilla Anna Haava tai K.E.
Sööt täyttivät kokonaisia runovihkoja, tämän tyypillisen Buchder
Lieder-runomitan, jonka vain Heinen nero ja hermot kykenivät
yksitoikkoisuudesta pelastamaan. Kuinka yllättäviltä ja korvaa
hiveleviltä täytyikään kaiken tämän jälkeen vaikuttaa Elon tulen
rikkaitten, vaihtelevien ja virolaisessa runoudessa uusien
runomittojen, täysien loppusointujen, kielen kalskeen ja laulavuuden!
Virolaiselle kielelle ja runoudelle avautui aivan uusia kehitys- ja
sointumahdollisuuksia; kieli soi, niinkuin se tähän asti vielä
koskaan ei ollut soinut virolaisessa runossa. Se oli erinomaisen
metallinen ja täsmällinen, mutta samalla kertaa kukkea kieli, yhtaikaa
sekä vuolas että kiinteä. Muodollisessa ja kielellisessä suhteessa
merkitsivät nämä runot täyttä vallankumousta; ne olivat käänteentekeviä
kaikesta nuorekkuudestaan, epäkypsyydestään ja henkilökohtaisen
elämyksen niukkuudesta huolimatta. Gustav Suitsin Elon tulesta ja
vuotta myöhemmin ilmestyneistä V. Ridala-Grünthalin Lauluista alkaa
virolaisessa runoudessa aivan uusi kehitysjakso.

On hyvin vähän luultavaa, että se nuoriso, joka Gustav Suitsissa näki
henkisen johtajansa, Elon tulen ilmestyessä vielä pystyi kuulemaan
uutta, traagillista ja tummaa paatosta, joka jo tässä runokokoelmassa
teki tuloaan. Ja kuitenkin on Elon tulen runoudessa olemassa
ikäänkuin salattu tunnepohja, joka kuohutti esiin yhä tummempia,
yhä traagillisempia sointuja. Gustav Suitsin kaksikymmenvuotiaissa
mailmanparantaja-aivoissa iti jo kesken sotaista innostusta uupumuksen
ja kaikenepäilyn itu. Hänen komean _Kirous_-runonsa säkeistä, täynnä
ylimielisyyttä ja uhmaa, kuuluu tämä uusi, _musta_ paatos:

    Te maan päällä makaajat,
    suistukaa surman yöhön,
    te nurmen alla nukkujat,
    herätkää, herätkää työhön!

    Pudottaa lehtensä elämän puu,
    kauhean kiron on maassa valta,
    elävät elämää kammoksuu,
    noustava miesten on mannun alta.
    -- -- --
    Vaan kirotut elävät ja kuolleet;

_Hautuumaan laulussa_ sensijaan, joka on kuin rajapyykkinä Suitsin
nuoruuden ja myöhemmän runouden välillä, on hänellä vielä kyllin
voimaa peittää heräävä katkeruutensa ja alkava pettymyksensä
vallankumoukselliseen uhkanäkyyn. Runon läpi kulkee jo kuoleman
viima. Lehdet lankeevat, miehet samoin, haudatuista unelmista on
saatu maahanpanijaistodistukset. Mutta runoilija ei ole suinkaan
vielä antautunut, ei kohtalolle eikä tuulille, hän tuntee itsensä yhä
rajuilmojen käskijäksi:

    Ja elu saavad
    ka surnuluud,
    ja vabisevad
    ka vanad puud.

    Ja jumalate nool
    käib patuste põue
    ja kõmiseb kõue
    siis marude hool.

(Ja elon saavat myös kuolleet luut, ja vapisevat myös vanhat puut.

Ja jumalain nuoli sattuu syntisten poveen ja jylisee pitkäinen
rajumyrskyn voimalla.)

Vanhassa Kreikassa lähetettiin viestit sytyttämällä vuorien
harjanteille tulet toisensa jälkeen. Viron runoudessa kulkee vapauden
viesti Koidulan ja Gustav Suitsin nuoruuden merkkitulia pitkin.


3.

Levertin on kerran lausunut kauniit ja todet sanansa pohjoismaisesta
"nuorukaisijän tulesta", lyhytikäisestä liekistä, jonka polttoaineksena
on itse nuoruuden henkinen ja ruumiillinen elinvoima, mutta jonka palo
ei kestä yli määrätyn ikäkauden.

Gustav Suitsin ensimäisen nuoruuden "elon tuli" on epäilemättä suureksi
osaksi ollut juuri pohjoismaisten huomentulien heimoa.

On henkisiä murroksia, terveitä ja luonnollisia, kuten kaiken elollisen
kasvu, joissa ei särjy mitään muuta, kuin uutta kehitysmuotoa estävä
verho. On väkivaltaisia, tuskallisia taitteita, jotka eivät tapahdu
yksinomaan älyssä tai yksinomaan tunteessa, vaan uloittuvat kaikkiin
sielunkykyihin, tahdosta alkaen, ja joissa ei ole kysymyksessä vähempää
kuin yksilön joko -- tahi.

Gustav Suits joutui jakamaan sukupolvensa kohtalon. Taantumus
oli kohtaava häntä henkilökohtaisesti, kuten niin useita hänen
aatetovereistaan, ei tosin niin ankarassa muodossa kuin esim.
Friedebert Tuglasta, mutta kuitenkin kyllin tuntuvasti vaikuttaakseen
perinpohjaisesti hänen ulkonaisiin olosuhteisiinsa. Voimatta
kumouksellisesta mielialastaan epäiltynä saada vakinaista tointa
kotimaassaan, hän oli pakoitettu yhä edelleen jäämään Suomeen;
hänestä tuli muuan niitä puoliksi pakollisia, puoliksi vapaaehtoisia
maanpakolaisia, joita vuoden 1905 vallankumousta seurannut taantumus on
siroittanut kaikkiin Euroopan maihin.

Epäilemättä on hän myöskin sisäisesti saanut läpikäydä kaikki
tämän taantumuksen kärsimysasteet. On jotain, mikä on henkisesti
murhaavampaa, kuin äkilliset kohtalon iskut: jatkuva, pakollinen
masennustila, sama, jota Suits eräässä kirjoituksessaan nimittää
"viimeisten vuosiensa vaikeimmaksi viholliseksi, _paineen hengeksi"_.

Tämän tukehduttavan paineen hengen alaiseksi joutui Suits
vuosikausiksi. Hän kirjoittaa:

"Ihmiselle on ominaista kadottaa iloinen elämäntuntonsa ja itseuskonsa,
kun hän ei enää voi asettua sopusointuun ympäristönsä kanssa. Sen
tuskan olen tuntenut."

Suits ei voinut enää asettua sopusointuun ympäristönsä kanssa. Ei
lähimmän ympäristönsä, joka tuli pysymään hänelle enemmän tai vähemmän
vieraana. Mutta ei myöskään etäisemmän, varsinaisen ympäristönsä,
joka ei lakannut herättämästä hänessä herkeämättömiä pettymyksen,
lamaannuksen ja vastarinnan tunteita.

Erittäin tuskallinen näyttää hänelle olleen juuri tämä irtauminen
nuoruutensa isänmaalliskansallisesta kannasta. Sitä tarkoittavat kai
rivit, jotka hän _Sihid ja vaated_ (Päämääriä ja näköaloja) kirjansa
ensimäisessä yhteiskunnallisessa tunnustuskirjoituksessa _Kaks
ilmavaadet_ (Kaksi mailmankatsomusta) kirjoittaa, kirjoituksessa, jossa
hän muuten yrittää luoda eräänlaista hieman väkinäistä yhteensovitusta
individualistis-esteettisen ja sosialistisen mailmankatsomuksen
välillä. "Te, jotka näitä rivejä luette: varmaan muistanee moni
teistäkin raskaat hetket, jolloin ensimäiset suuret epäilyt sydämeen
sattuivat, tunkeutuen ihmisen salaisimpiin, kalleimpiin aarteisiin;
varmaan muistanee monikin teistä pimeät, unettomat yöt, jolloin
oli tuskassa kamppailtava itsensä kanssa, -- järjen armottoman
tuomioistuimen edessä. Vaikka järki tuomitsikin kylmästi ja ankarasti,
sydän ei sittenkään hennonut vielä erota, yhä vielä se itkien hyvästeli
ja horjui kahden vaiheilla". Jatkuva välimatka on vähitellen ehtinyt
muuttaa hänen suhtautumisensa kotimaahansa ja sen sekä suuriin
että pieniin ilmiöihin; hän näkee ne aivan toisessa ja epäilemättä
todellisemmassa mittakaavassa. Hänen älynsä, joka pitkällisestä
paineesta vuosien kuluessa kehittyy yhä arvostelevammaksi, saa näistä
oloista, joitten kierous ja ahtaus hänelle nyt vasta täysin selviää,
alituisen aiheen sappeen ja satiiriin.

Hänen tunnesävyssään tapahtuu yhtä perinpohjainen muutos; sen pohjaväri
vaihtuu, ehkä ainaiseksi, joka tapauksessa pitkiksi ajoiksi; siihen
ilmestyy ärtyisyyttä ja katkeruutta, taipumusta pessimismiin ja
traagillisiin mielialoihin, parhaimmassa tapauksessa syvään ja liian
varhaiseen talttumukseen.

On mahdollisesti vielä toisia, puhtaasti persoonallisia ja sisäisiä
syitä katkeruuteen ja särkyneisyyteen, joka tästä lähin tuntuu
Suitsin runoudessa. Suits joutui samaan velvoittavaan asemaan, mihin
kaikki erittäin varhaiskypsät kyvyt: heidän ensimäiset saavutuksensa
jännittävät yleisön odotuksen ylen korkealle, heitä painaa alusta
alkaen juuri tämän yleisen ja kärsimättömän odotuksen taakka, ympäröi
joka puolelta toiveitten ja vaatimusten pingoittuneisuus.

Eikä vain yleisön odotus painosta heitä, vaan ehkä vielä enemmän heidän
oma odotuksensa. Heidän tragiikkansa syntyy juuri siitä, etteivät
he saa kehittyä rauhassa, vaan tuntevat itsensä pakoitetuksi, millä
hinnalla hyvänsä, maksamaan velkansa omalle ja yleiselle odotukselle.

Syntyy pettymys, sekä itseensä että ulkonaisiin olosuhteisiin nähden.
Joh. Aavik kirjoittaa Suitsin kehityksestä: "Ei syntynyt ristiriita
ainoastaan yleisön odotuksen ja sen muodostaman mielikuvituksellisen
Suitsin ja todellisen Suitsin välillä, vaan hänen omien alkuperäisten
nuoruusnäköalojensa ja myöhempien olosuhteittensa välillä. -- Kävi
selville, että hän jaksoi ottaa elämältä vähemmän, kuin oli luullut
olevansa oikeutettu saamaan. Ja siinä onkin hänen katkeruutensa ja
traagillisuutensa pääsyy."

Gustav Suitsin ensimäisen ja toisen runokokoelman, _Tuulemaan_, välillä
on seitsemän vuotta.

Seitsemän vuotta on pitkä aika, kehityksen aiooneja mahduttava. Jos
ruumiimme kudokset seitsemän vuoden kuluessa ehtivät vähäisintäkin
solua myöten uudistua, miksikä ei voisi henkisen kudoksemme käydä
samoin? Elon tulen ja Tuulimaan välille on mahtunut kokonainen
runoilijanuoruus.

Kokoelma alkaa runolla _Tuulihauta_:

    Ma muuttunutta laulua laulan,
    alla taivaankannen tummentuvan,
    ma muuttelevaa laulua laulan,
    alla tuulten, ajan ummehtuvan,
    kiersi kiertonsa vuosien kerinpuu,
    soinnut, välkkeet tuulehen hautaantuu.

    Älä lauluani kauneinta kysy,
    sanaa, sointua saanut se ei,
    ihanintani ilman teiltä kysy,
    pois haihtui, ohi tuuli sen vei,
    tuulen tuiskeesta hetken kuin sävel soi,
    harva Tuulimaan siemen heilimän toi.

    Liekkö suojatta ollut se liioin,
    tasangolla tuulikansan maan,
    mua viehtikö vaellus liioin,
    tasavallassa tuulien maan?
    En ma tiedä, kastan kukkaa, näen paadet vaan
    ja tuhlattujen tuntien hautuumaan.

Runoilija valittaa koillistuulien niittäneen hänen nuoruutensa, hänen
innostuksensa on juossut hietaan. Hän on nähnyt vapauden vaot lokaan
tallattuina ja tuntenut voimattomuuden kaamean tuskan, sateet ovat
sammuttaneet hänen uhrisavunsa. Hän on luopunut kunnianhimoisista
unelmistaan kirjoittaa kerran nimensä jälkimailman muistiin kuin
kallioseinämään, hän ei tunne enää olevansa kutsuttu johtamaan
"tulipatsaana luvattuun maahan", hän tyytyy katselemaan laineitten
leikkiä ja painamaan jalan häviävän jäljen niitten huuhtomaan hietaan.
(Tuulimaa I, II, Saarenmaan rannalla II.)

Hän ei näe enää "alppeja keskellä lakeuksia". Ei ole enää minkäänlaista
mielikuvituksellista Suur-Eestiä pilventakuisine tulevaisuusunelmineen,
on vain viljeltäväksi annettu "tuulinen maa", jota ei mikään runouden
mahti muuta viinamäeksi, on vain virolainen suomaisema, myötäkärsivin
silmin nähty ja tuskalla tunnettu. On vain maa, jonka yllä lepää
raskaana paineen henki, jonka kuuvalottomasta yöstä kaikuu kuin
murhattavan avunhuutoja ja itkua, maa, joka ei koskaan ole kasvattava
laakeriseppeltä laulajalle. Ja kuitenkin, kuten A.H. Tammsaare
kirjoittaa Suitsin runoudesta: "hänen isänmaansa on meidänkin
isänmaamme, siitä tunteesta ei pääse irti. Voimme olla murheellisia,
voimme surkutella, että meillä on tällainen isänmaa, mutta kuitenkin
tunnemme, siinä on jotain, mikä meidät sitoo: sadattelussakin värähtää
voittamaton hellyys". Tuulimaan runot ovat aivan toisella lailla
isänmaallisia runoja kuin Elon tulen. Poissa on ohjelmaparaati,
poissa tilapäisrunon mahtaileva juhlallisuus. Ja epäilemättä Gustav
Suits pääsee monta vertaa lähemmäksi rotunsa paineenalaista psyykeä
sellaisissa runoissa, kuten morituritunteen täyttämä _Laulu Eestistä,
Painajainen_ tai _Meidänaikuinen satu_, kuin ensimäisen nuoruutensa
agitatorisessa nousussa.

        LAULU EESTISTÄ.

    Aikakirjat kuin kirojen luku,
    maahan tallattu, matala suku,
    käyrät, kumarat vaivaiskoivut,
    juurineen, juuritta hetteessä rämeen.
    Se on Eesti.

    Kukapa suot nämä kuivaa kerran?
    Heilimöi nuoruus vain hetken verran,
    ruostuu tekojen kirkas teräs,
    raskaina iskevät hallayön ruoskat,
    Eestissä ollaan.

    Kenenpä nauru raikasna soisi?
    Murheet ken riemuksi muuttaa voisi?
    Kuormasta kyyryssä huokaa elo,
    kohdalla Murheenalhon kylän,
    Eestin elo.

    Vaivaispajujen, petäjäin kehto!
    Toisin lehajaa tammilehto,
    toisin etelän taivaan alla
    viinirinteillä raikuu runo.
    Eestissä sataa

    ruosteista sumua alati, aina,
    eipä laulajan päähän paina
    laakerinlehväistä seppeltä kukaan.
    Kova on kohtalo syntyä tänne
    laulajaks Eestin.

    Laulamme, tuntien varhaisen tuhon,
    kirottuin soitten kuolemanuhon,
    mistä on unelma kuolemanlasten?
    Päivästä kauniista, kirkkaammasta,
    päivästä Eestin.

Tai _Meidänaikainen satu_:

    Läpi lumen tiemme kulki,
    tumman taivaan pilvet sulki.

    Mikä siintää halki yön?
    ne on kodin metsäsalot,
    metsän takaa tutut talot,
    uni jälkeen päivätyön.

    Tuulen henki havahti.
    Kuulkaa, mikä yöstä räikkyi,
    talven vaitiolo säikkyi,
    sydämessä vavahti.

    Kuka itkee, lohduton?
    Monin kerroin huuto kaikuu,
    yli kotirajan raikuu,
    satu synkeä se on.

    Sydämessä värähti,
    läpi luun ja lihan tuikkas,
    joku mustaan yöhön huikkas,
    joka nauruun pärähti.

    Kauan älä kuuntele,
    tuska tukahduttaa rintaa,
    oman maasi poljet pintaa,
    oma kotis onpi se!

    Läpi lumen tiemme kulki,
    tumman taivaan pilvet sulki.

Näihin virolaisiin maisemiin kuuluu myös _Suosyväreillä:_

    Täynnänsä syvärejä soitten syli.
    Niist' ammottaako vesi, ruosteinen, kieletön,
    vai tuijottaako tuska, niin musta, mieletön?
    Täynnänsä syvärejä soitten syli.

    Vedestä kohoo kuplat hopeaiset.
    Oi soitten kaihot, salaunelmat,
    Oi tuulentuvat, tyhjyytehen raukeevat!
    Vedestä kohoo kuplat hopeaiset.

    On vaivaiskoivut maata matavaiset,
    syvällä juuret piilee vuossatain menneitten,
    ja jalan alla väijyy suon pinta liejuinen,
    On vaivaiskoivut maata matavaiset.

    Tuhannet sääsket survoo soitten yli.
    Kasvoihin, suuhun sinkoo, verehen imeytyy,
    tahtohon takertuupi, sydämeen kätkeyy.
    Tuhannet sääsket survoo soitten yli.

Näissä runoissa on vielä siellä täällä paatoksen kaikua, mutta kuin
jääkannen alta. Se kumpuaa erille raskaasti, omasta, kansallisesta ja
yleisinhimillisestä traagillisuuden tunnosta. Ja koko kuva on tuiki
toinen kuin Elon tulen pronssinen profiili: jännityksestään lauenneet
piirteet, ikäänkuin äsken kestetyn sielullisen taudin kaventamat.

On kuin ei ottaisi runoilijan hengen uusi sisällys hetkeksi mahtuakseen
hänen runoutensa entisiin puhtaisiin ääriviivoihin. Tulee levoton,
epämääräinen sävy, joka lyhyeksi aikaa särkee säännölliset muodot
lainehtivaisuutensa, ylitsevuotavaisuutensa takia, kuten kohoava
vesihöyry, joka ei pysy maljassa, mihin vesi mahtui. Tulevat uudet
tunnelmat, värinässään tuskin kiinnipideltävät. Kiinteät muodot, lujaan
iskevät lauseet käyvät tuokioksi runoilijalle liian raskaiksi, hän
poistaa ne turhana painolastina.

Silloin syntyy sellainen runo kuin _Värisevien haapojen alla_. Tässä
runossa, joka ankarasti otettuna jo oikeastaan on rytmillistä proosaa,
vers libren vapaudella käsiteltyä, tuntuu ihmeellinen sulautuminen
kosmokseen, heimoustunne luontoa kohtaan, veren siteitä vahvempi,
ihmisen yksinäisyys, jolle puut ovat veljiä ja sisaria, jonka sielu,
liian arka, liian herkkä ympäristölleen avautuakseen, toivoo voivansa
haihtua haapain värinään:

    Ma kuljen värisevien haapojen alla,
    ma kuljen ja mietin, hurmiosta hiljaa,
    uupunut lukemasta kuuluisia unelmia.

    Päivän kaukaisten metsien paloon sagapunaisena painuvan
    näen poloisin, palavin silmin,
    tyyntyvät hengähdykset ehtootuulen
    latvoissa haapain.

    Yli niitetyn luhdan myöhäiset huout Tuulimaan
    aik'ajoin haapojen latvoja liikauttavat,
    yli niitetyn luhdan illan raukeudessa heinälliset
    kotiin kulkevi riippukoivujen kesken.

    Henki hauraan ruumiin, koskettama Tuulimaan kaukaisuuden,
    kaltaisellensa ilmaista itsensä halajaisi,
    teitä tervehdin haavat, te siskot, te veljet!

    Ma kuljen värisevien haapojen alla,
    mykkänä, totisna, maanpakolaisen askelin.

    Minut värinäänne ottakaatte, haavat!


4.

Suitsin temperamentti, taiteilijaenergia, ei ole tuhlaava, vaan
päinvastoin säästeliäs. Se ei ilmaannu tunteen vuolaana rikkautena,
runoajatusten yltäkylläisyytenä, se ei ole vähimmässäkään määrin
antelias. Suitsilta puuttuu oikeastaan ominaisuus, joka monen
mielestä on aito runoilijan tärkein tunnus, runoilun helppous. Hänen
tuotteliaisuutensa on ylen niukka, eikä ole mitään syytä odottaa uutta
runokokoelmaa, ennenkuin uusi seitsenvuotiskausi on ohitse. "Köyhä
on peltoni sarka", kuten hän itse Tuulimaassaan sanoo. Runoajatukset
näyttävät kiteytyvän hänellä hitaasti, koko henkinen kehityskulku, jota
runon synty edellyttää, on hänellä pitkällinen.

Hänen temperamenttinsa on ennenkaikkea padottua voimaa. Sen liikunta
on hillitty, ikäänkuin purkautumishetkenään pidätetty, sanoihin
pääsee siitä vain sähköinen värinä. Suitsin runosanonta on sentakia
usein äärimmäisen puristettua, miltei typistettyä, sen täsmällisyys
on niin suuri, että se joskus on vaarassa vaikuttaa kuivalta. Mutta
kuten muuan virolainen arvostelija siitä aivan oikein huomauttaa:
grand vin extra sec! Näillä usein niin lyhyillä, kytketyn tunteen
kyllästämillä säkeillä on usein harvinaisen mieleeniskeytyvä voima,
ehkä juuri tahallisen tarmonsäästön takia. Ne ovat erinomaisen
lakoonista runoutta, niitten asenteessa on luontaista juhlallisuutta,
grandezzaa. Ja omituista on havaita: samalla kun Suitsin suorasanainen
lause viime aikoina muuttuu yhä pitemmäksi, yhä monimutkaisemmaksi,
pää- ja sivulauseitten kiemurtelevaksi kuvioksi, -- ikäänkuin hänellä
olisi esikuvana jonkun latinalaisen kaunopuhujan lause! -- muuttuu
hänen runonsa yhä täsmällisemmäksi ja lyhyemmäksi. Totta kyllä, samalla
myös raskaammaksi; on kuin kasvaisi kasvamistaan hänen säkeittensä
ominaispaino, ne ovat yhä raskaampaa metallia.

Se on erittäin maskuliinia runoutta, huippuhetkinään sublimia ja
ylevää, mutta vain aniharvoin lämmintä. Suitsin sisäiset taistelut
muuttuvat taiteeksi vasta talttumuksen asteella, tuskaa tuottava hermo
ei milloinkaan ole paljaana näissä metalliverhoisissa runoissa, joissa
ei tapaa epätoivon purkauksia eikä epämiehekästä heikkoutta. Sitä
yllättävämmältä vaikuttaa Suitsin runoudessa tunteen terässuojuksen
joskus tapahtuva murtuminen. Aivan yksinäinen on siinä suhteessa
ihana _Kerkokell_ (Kirkonkello), runoilijan äitivainajan muistolle
omistettu. Suuri yksinkertaisuus, primitiivit, hellyttävät soinnut,
tarttolainen, pehmeän lapsellinen murre, joka valaa yli koko runon
naivin liikuttavaisuuden, -- miten unohtumaton onkaan tämä kuva
talonpoikaisäidistä, joka kotipihalla katkoo ohdakkeita ja kantaa
olallaan vesisankoa, jonka käsiä "koira ja lehmä nuoleskelevat", ja
joka turhaan odottaa "tuulien ja pilvien" teitä kulkevaa poikaansa,
kunnes laudoilla lepää. Tämän virolaisen mater dolorosan kuvan paikka
on taiteilijaäitien muotokuvasarjassa.

Virolainen lyriikka on Koidulan ajoista asti ollut erinomaisen köyhää
rakkausrunoista, Anna Haavan runoutta lukuunottamatta. Koidulan
vestaaliolemus ja sankarillinen lyriikka ei sallinut isänmaantunteen
rinnalla muita jumalia. Anna Haavan runous on tosin yksinomaan
rakkautta, mutta rakkautta, joka on kuin enkelien tai lasten, ja jonka
koko olemus mahtuu yhteen ainoaan sanaan: kaipaus. Eräs virolaisen
sielunelämän parhaita tuntijoita huomautti kerran, juuri virolaisen
kirjallisuuden sukupuolettomasta sävystä puhuessaan, koko virolaisen
rodun eroottisesta kehittymättömyydestä. Joko on hänen määritelmänsä
ollut väärä, tai on virolainen rotu osoittanut harvinaisen nopeaa
kehityskykyä: joka tapauksessa on sensualismin kuuma viima, joka kulkee
läpi viime päivien virolaisen lyriikan, ja niin täysverinen la grande
amoureuse-tyyppi kuin runoilijatar Marie Under, ollut omiaan kumoamaan
kaikki ennakkoväitteet.

Suitsin runoudessa on erotiikalla samoin hyvin syrjäinen asema. On
ehkä viisi, kuusi runoa hänen myöhemmässä kokoelmassaan, joita syyllä
voisi nimittää rakkausrunoiksi, ei enempää. Mutta niitten joukossa on
muutamia hänen kauneimpiaan, kuten pohjoismaisen kuulas _Inspiratsio_:

    Niin hyvää, ihmeellistä, ihanaa!

    syliisi pääni tahdon painaltaa,
    helinää kuulla hiljaa hivelevän äänes,
    taas lapsen lailla hyvä, hurskas olla.

    Ah, kuinka heltyi, suli sieluni!

    Jos ääni hiljainen tuo etsis, kutsuisi,
    niin kuulisin sen maitten, merten, myrskyn halki,
    maan ääriin harhailleenakin taas luokses kiiruhtaisin.

    Oi, mistä ympärilläin valo ylhäinen?

    Ma katson kahden silmän säteesen,
    kaks silmää kaukomieltä mulle hellään hymyy,
    en unhoittaa voi niitä, katsetta pois koskaan kääntää.

    Ei sulkea voi niitä surmakaan,

    ja tyhjä vaikk' ois elonvainioni vaan,
    ja sammuis vitkaan laulun liekit kaikki,
    laulusta tästä läpi yönkin loistais silmäs.

Paljon sensualistisempi tuntu kuin Inspiratsion madonnanpalvonnan
hartaudessa on molempien _Ruusuelegiojen_ kesähelteessä. Mutta sekin
on erinomaisen henkevöitynyttä aistillisuutta, rakkautta "toiselta
rannalta", kuten runossa _Ootamatused_ (Yllätyksiä), läpeensä
sielullistettua erotiikkaa, josta Suits turhaan yrittää varsinaisen
karkeamman ja rehevämmän sensualismin mailmaan.

Satiiriin on Suitsilla selvä taipumus, hänessä on hiukka tätä runouden
älyllistä ryytiä, kirvelevää turkinpippuria, ensi aikeistaan asti.
Jo Elon tulessa oli pari satiirista runoa, Tyhmä uni ja Mielettömän
laulu; paljoa paikallisempia ovat sensijaan Tuulimaan satiiriset
runot. Viron olot ovat olleet ja ovat jo itsessään kuin suuri satiiri,
ihmisten ja jumalain kiusaksi luotu, ne sopisivat melkein sellaisinaan
satiirin kierokuvastimeen. Suitsilla on satiirikon uhma, hyökkäyshalu
ja älyllinen ilo, mutta hänen satiiriltaan puuttuu toistaiseksi vielä
väljyyttä ja välttämätöntä ylemmyyttä.

_Tuulimaassa_ on Suitsin synnynnäinen muotoaisti jo kehitetty
taituruuteen. Suitsilla on runsaasti sana- ja kuvakekseliäisyyttä,
hänellä on käänteitä, joilla on yllätyksen, odottamattomuuden
viehätys. Runossa Värisevien haapojen alla esiintyy esim. sana
_saga_punainen. Miksikä ei yhtähyvin sadunpunainen, tarunpunainen?
Mutta juuri tämä outo, muukalainen sana keskellä virolaista tekstiä,
virolaista maisemaa, vaikuttaa kuin tahallinen kauneuspilkku: se
kerää huomion itseensä ja samalla koko runon maanpakolaisuuden ja
orpouden tunnelmaan, herättäen mielikuvan jostain kaukaisesta ja
tuntemattomasta. Ja samantapainen, vastustamaton sanasuggestio
on ainakin Saarenmaan tuntijoille runossa Saarenmaan rannalla II
Hundvanniemen nimityksellä, autioimman ja asumattomimman niemen koko
Saarenmaalla, jossa mailma näyttää loppuvan mereen ja yksinäisyyteen.
On kuten Suits sanoilla: "Ma Hundvanniemelle päädyn kai", tekisi
yhdellä kertaa tiliä koko elollisen elämän kanssa ja astuisi yli
henkisen kuoleman Rubikonin, niin tyhjän autiolta kajahtaa tämä yksi
ainoa sana.

Ei ole muuten aina helppoa eritellä Suitsin runouden tehoa; se jää
loppujen lopultakin runoilijan omaksi salaisuudeksi. Mitenkä selittää
esim. sellaisen runon vaikutusta kuin _Sapine kuu?_ Se ei ole
kokonaisuudessaan suinkaan virheetön, siinä riippuu turhina hetaleina
kertosäkeitä, jotka vain häiritsevät pääsäkeistöjen yksinkertaista,
tyhjää kaameutta. Vain viisi lyhyttä säettä kussakin säkeistössä,
sapenkeltaisena kangastava kuu, joka hopeoi pihan, vain yksinäinen
yöhön ulvova koira, vain maantienviertä varjostava puu. Mutta miten
sumuntiheäksi kasvaakaan säe povea painavasta mailmantuskasta:

    Sapine viirastub kuu,
    tinedaks hõbetab õue,
    varjutab tee ääri puu,
    maailma mure me põue,
    koer hulub huu, hulub huu!

Sen vaikutus on sanomattoman yksinäinen, keskiöinen ja lohduton.

On jo ollut puhetta Suitsin temperamentin rytmillisestä kuviosta.
On olemassa tieteellinen kone, sfygmografi, valtimonmittaaja, joka
erityisen laitteen avulla piirtää paperille valtimon kiihkeämpää tai
tasaisempaa lyöntiä vastaavan laineviivan. Tämä laineviiva on Suitsin
runoudessa erittäin vaihteleva. Tanssiaskelten kevyttä poljentoa
on kauniissa runossa _Eräälle lapselle_, ikäänkuin läikähtelevää
auringonkiloa:

    Nyt karkeloon, te kevytkenkä jalat,
    nyt karkeloon!
    avoinna olkoon kaikki leikkialat,
    tie aurinkoon!

Kuinka raskailta ja laahustavilta kuuluvat lumessa kahlaavat askeleet
_Meidänaikaisen sadun_ ensimäisissä trokeesäkeissä:

    Astusime läbi lume,
    pilves oli taivas tume.

Kiertelevä, paikallaan pyörivä, on tämä rytmillinen valtimoviiva
sensijaan _Tuulihaudan_ levottomissa, näköjään epäsäännöllisissä
poljennoissa, joita ikäänkuin tuulispää lennättää.

Tuskin minkään runoilijanuoruuden ympärillä Virossa on, kuten
sanottu, ollut niin toiveilla sähköitetty ilmasto, kuin juuri Gustav
Suitsin. Hetken aikaa hän näytti ruumiillistuttavan oman polvensa
nuorison kauimmas kantavat pyyteet; todellisuudessa hän on samoin
ruumiillistuttanut saman nuorison pettymyksen. Voi arvioida hänen
kehityskulkuaan miten hyvänsä: missään tapauksessa se ei ole vastannut
alkua. Se on mennyt tuiki toiseen suuntaan, huolimatta kaikista
ennustuksista ja toiveista, mennyt omaa ristiin, rastiin kulkevaa
tietään, kuten runoilija itse sen runossaan _Ristiin, rastiin_
tunnustaa, "ei läinud kuhu kästi, teed viinud risti rästi". Virolla
on epäilemättä paraikaa toinen Gustav Suits, kuin mitä puolitoista
vuosikymmentä takaperin olisi voinut odottaa.

Mutta ne, jotka luulevat Suitsin elon tulen loppuunpalaneen, erehtyvät
epäilemättä, äkilliset palot, yllätykselliset liekit kuuluvat yhä
odottamattomuuksiin, joita Suitsin vastainen runoilijakehitys voi
tarjota Hän ei vielä suinkaan ole sanonut kypsyneen miehuutensa
sanaa. Turhaa sensijaan on kai milloinkaan odottaa Suitsilta suurta,
vuolasta tuotteliaisuutta. Niin, on hyvin mahdollista, että hänen
tuleva tuotantonsa tulee yhä enemmän suuntautumaan estetiikan ja
kirjallisuushistorian alalle, ja hänen runonsa muuttumaan yhä
harvinaisemmaksi, mutta samalla yhä jalometallisemmaksi. Eikä puutu
sekään mahdollisuus, että valtiollinen elämä ehtisi kokonaan hänet
anastaa, varsinkin ajankohtina, jolloin valtiollinen ajatuskin voi
olla siivekäs runo, ja runollinen näky valtiollinen ohjelma, kuten
Suitsin viimeinen ehdoitus Viron-Suomen reaaliunionista, kahden kerran
yhtenä eläneen heimon uudestaanyhdistämisestä, Suomen sillasta,
todellisemmasta kuin taivaankaari, minä se kansanrunossa esiintyy.

Suitsin elon tulelta on epäilemättä puuttunut tarpeellinen happimäärä.
Mutta joka tapauksessa on Gustav Suits Viron eurooppalaisimpia henkiä,
kasvanut yli kotoisen ahtauden kansainvälisiin näköaloihin.



V. RIDALA (GRÜNTHAL)


Synt. v. 1885 Muhun saarella Liivinmaalla. Harjoittanut
kielitieteellisiä opintoja Helsingin yliopistossa, suorittanut fil.
kandidaattitutkinnon v. 1909. Vuodesta 1910 alkaen viron kielen
opettajana Tarton virolaisessa tyttölukiossa. Teoksia: _Laulud_ v.
1908, _Kauged rannad_ v. 1914, _Anna Haava_ v. 1914, _Ungru Krahv_ v.
1915, _Merineitsit_ v. 1918, _Saarnak_ v. 1918.


1.

Ridalan asema Noor-Eestin kirjallisessa kumousliikkeessä on
oikeanpuolinen sivusta; mutta oikeastaan hän on yhtä yksinäinen ja
harvinainen ilmiö oman ryhmänsä keskuudessa kuin koko virolaisessa
kirjallisuudessa.

Paetessaan Realiteettia, romantikkojen vaarallisinta vihollista, Ridala
ei päädy yhtä jäisille lakeuksille kuin Gustav Suits Tuulimaassaan eikä
yhtä mielikuvituksellisiin maihin kuin ne, mitkä Friedebert Tuglasen
levoton fantasia valloittaa. Ridalan runon maata ei ole merkitty
millekään mielikuvituksen kartalle. Hän jää tavallaan todellisuuden
pohjalle, mutta tämä todellisuus on kaukainen ja useimmille vieras.

Riiasta sata meripenikulmaa koilliseen, Gotlannin itäpuolella, on
virolainen saarikolmikko, Saarenmaa, Hiidenmaa, Muhumaa. On jotain
näitten saarien sävyssä, kuivissa lakeuksissa ja hietasärkissä, niitten
romanttisen sotaisissa aikakirjoissa ja vanhoissa multalinnoituksissa,
koko niitten eristetyssä merentakaisuudessa, josta ei kerran
tutustuttuaan hevillä vapaudu. Se on erinomaisen yksilöitynyttä ja
suljettua kauneutta, kätkettyä karuun, luopääsemättömään luontoon,
hiljaista ja diskreettiä. Vuosikausiksi syöpyvät unohtumattomiksi
mieleen maantiet valkoisine kalkkikivitolppineen, tuulimyllyt
kivijalustoillaan, kansallispukujen punainen ja oranssivärinen
kirjavuus kivikirkkojen ympärillä, ja ennenkaikkea alati vaihteleva
rannikko, hietarantoja kivikkorantoja, kaislarantoja, äkkijyrkkiä
liuskakiviseinämiä, ruohoisia, myyrien asustamia luotoja ja
vedenalaisia riuttoja.

Näitten virolaisten saarien runoilija on Ridala.

Hänen pakonsa on samalla palausta; hänellä on saarimaisemansa
sekä veressä että aivoissa. Ridalan taide on kotiseututaidetta
sanan varsinaisessa merkityksessä. Se ei ole mitään ylimalkaista
maisemamaalausta, vaan tietyn meren, määrätyn rannikon, --
paikallistettua siihen määrään, että voisi olettaa erikoista
saaristolaiselle ominaista sulkeutuneisuutta maantieteellisen tarkassa
taidepiirin rajoituksessa.

Lyriikkansa mailman, jonka kansoittaa kymmenet erinimiset vesilinnut,
mutta ei yksikään ihmisolento, Ridala tuntee juurta jaksain, ei kuten
matkailija, vaan samalla perinpohjaisella tuntemuksella, tekisi mieli
sanoa, asiallisuudella, millä sen tuntee rantakalastaja, luotsi
tai kippari. Varsinaisessa lyriikassa hän pysyttelee enimmäkseen
rannikolla, mutta hänen kertovan runoutensa näyttämö on aava meri.

Hän tuntee kotisaariensa kasvullisuuden, niitten linnuston, jokaisen
väritunnun, joka valon vaihdellessa syttyy ja sammuu näillä lakeilla
vesijättömailla. Hän tuntee niitten luonnon kaikkina neljänä
vuodenaikana, kaikkina vuorokauden aikoina, vaikka kevät ja kesä sekä
ilta ovat ne ajat, joita hän suurimmalla antaumuksella kuvaa.

Hän purjehtii vesiä ja istuskelee hietasärkällä kuin yksinäinen
eränkävijä; koskaan eivät hänen silmänsä selitä ihmistä:

    Vabana vaevast
    kui kevade lind,
    kesk ääretut merd ja ääretut taevast,
    avar ja kaugemeelne on rind.

(Vapaana vaivasta, kuten kevään lintu, keskellä rannatonta merta ja
rannatonta taivasta, avara ja kaukomielinen on rinta.)

Ridalan lyriikan maa on kuin mailma ennen ihmisen luomista. Ja jos
joskus ihminen sattuu eksymään hänen yksinäisille rannoilleen, niin hän
on vain kuin koristeellinen, mitättömän vähäinen osa häntä ympäröivästä
luonnosta, kuten helteessä loikovat työmiehet runossa _Kaljudel_
(Kallioilla), jossa kesäisen keskipäivän raukeus vähillä keinoin on
saatu esille, luonnon "hiljainen hetki", jolloin sekä elollisen että
elottoman luonnon jännitys hetkeksi näyttää lauenneen.

Usein, hyvin usein, Ridalan maisema on vain yksinkertaisesti
maisema, ei muuta, vailla kaikkea salattua vertauskuvallisuutta tai
mietesisältöä. Se on yksinkertaisesti _nähty_, maalauksellisin,
väreille herkin silmin, aivan samoin kuin sen näkee maalari kankaalle
kiinnittäessään.

Luonteenomainen, ei muodoltaan, vaan juuri maalaukselliselta
näkemykseltään on pieni runo _Talvine õhtu_ (Talvi-ilta), Ridalan
kaikkein varhaisemmalta kehityskaudelta, hiljainen, hillitty
sanamaalaus, leppoisin vesivärein:

    Yli tasangon tumman rauhan,
    lumen sinisen, lauhan,
    luo säteet sammuvan päivän
    hohtavan häivän.

    Yli lumen laakean, summan,
    niin tyhjän ja tumman,
    vain autio tie
    yli virran vie.

    Pajut ruskeat taipuu,
    unen varjoon vaipuu,

    tien päätä ei näy,
    rata rekien käy,

    läpi päivän palon,
    kuun kelmeän valon,
    pois kauas.

Ridalan myöhemmässä runoudessa on paljon tämäntapaisia puhtaasti
maalauksellisia runoja. Keskikesän täytelyyttä on sonetissa _Suvi_:

    Nyt metsän varjo vaipuu kultaan kukkain,
    hyväilyyn heinäin, kedon keinuntaan,
    helähtää laulun helke yli maan
    ja puitten, ruohoin, rantain, nurmen nukkain.

    Ja hunajaansa huokuu kukkasarjat,
    kuin kalliit, kukkuraiset maljakot,
    ja kiihkon huumaa hehkuu kalliot,
    kun varhain kertyy mahla, kypsyy marjat.

    Niin tyyntä, seesteistä ja selkeää,
    maa, metsät, meri, auvoss' auringon,
    katveessa kaislarantain kimmeltää,

    vain meripääskyin parvi lentoon jää,
    suloa täynnä suven pilvet on,
    ja taivaan laki laaja, rannaton.

Taikka seuraava _Kevät_sarjaan kuuluva sonetti, muuan Ridalan
autereisimpia, täynnä Millet'in tapaista Angelustunnelmaa,
näkymättömien iltakellojen kaikua:

    Päev veereb, hõhk lööb hämardama,
    töö põllul lõpeb, koju läheb kari,
    jääb vagusaks ja vaikseks künka hari,
    ja loode taevas hõhkub eha kuma.

    Ja läbi õhtu hõhu hääletuma,
    all metsa pardas laiub sume vari,
    ja kõrgel tõuseb üksik tähe sari,
    vaid metsad jäävad laulust helahtuma,

    kui jättes viimseid kiiri jumalaga
    nüüd laulu räästad iluhõiskustega
    veel helahtuvad võsametsa taga,

    ja kaasiklinnud laulvad. Muu ei sega,
    ei vaikust, rahu. Kõik on imevaga,
    ja taevad helendavad tähtedega.

    (Pois päivä vierii, ilma hämärtäypi,
    jo päättyy peltotyö, käy kotiin karja,
    niin hiljaiseksi häipyy mäen harja,
    ja luoteen ilmat illan ruskoon käypi.

    Valahtaa metsän reunaan varjo musta,
    ja läpi illan hämyn hiipiväisen,
    näet ylhäällä vain tähden yksinäisen,
    mut metsät helkkyy lintuin laulelusta

    Säteille päivän hyvästiä heittäin
    soi laulurastaan sävel lehdon takaa
    ja viserryksin nuoren viidan peittäin.

    On illan rauba rikkomaton, pyhä.
    Ei kuulu mitään. Kaikk' on vaiti, vakaa,
    vain tähtitaivaat heloittavat yhä.)

Juuri auringonlaskuaikaa kuvaa Ridala sammumattomalla mielenkiinnolla.
Enemmän kuin kolmannes hänen kaikista maisemamaalauksistaan on
iltatunnelmia, jollei puolet. Sekin on nähtävästi temperamenttikysymys.
V.A. Koskenniemi viihtyy parhaiten öisten katulyhtyjen kellertävän
himmeässä valossa, öisen kaupunkitaivaan alla. Ridalan temperamentti
taas pääsee täysiin oikeuksiinsa näinä yön ja päivän välisinä
hämyhetkinä, "sinisenä tuntina", kuten Rossetti nimittää auringonlaskun
jälkeistä hetkeä, jolloin vastaiselta taivaanrannalta sininen väri
taas hitaasti alkaa tulvia yli taivaan. Se on luonnon jokailtainen
hyvästijättöhetki, täynnä heltymystä ja alistumista, ja erinlainen
eri vuodenaikoina, talvella raskas ja murheellinen, kesällä värien
tulipaloista karnevaalia juhliva.

Ridala on kuvannut sitä kaikkina vuodenaikoina, mutta enimmän hänen
sisintä temperamenttiaan on sentään keväisissä iltatunnelmissa,
särkyviä, kuten laineissa kuun kuviot. Sellainen on Kevätsarjan
viimeinen sonetti:

    Jo joutui kevät. Länteen rusko vajoo,
    vain itätaivaan täyttää hohde kuun,
    ja hopeoittaa veden, pensaat, puun,
    kuin kangastuksiks kaukaisuudet hajoo.

    Kuu ehtootähden kuultohonsa peittää
    ja taivaan holvein takaa loiston luo,
    ja lahden suuhun syttyy värivuo,
    kun kiekot hopeiset kuu veteen heittää

    Niin herkät värit, välke vetten pinnan,
    ja kuulto iltataivaan ihmeellinen,
    vain kaupugista tulten harva tuike,

    ja vetten yllä herkeemätön huike.
    Oi hellyys heilimöivä tyynen rinnan
    ja pohjattuutta poven, sielun sinen!

Sellainen on myös Luitel (Hietasärkällä):

    Painuu lännen maille päivä, punainen kuin veri
    yksin särkän somerolle jään,
    kauempana kevään sinertävän tumma meri
    sammuu kohisevaan ikävään.

    Yli luotoin, illan kultaa kuultavien,
    kiitää ulapalle kirkuen
    lokit, myrskylinnut läpi ilmain hämärien,
    yli illan vetten varjoisten.

    Niinkuin päivää pakenevaa lännen mailla
    tavoittaapi purje kalpea,
    velloo mieli, vaahtoavan öisen laineen lailla,
    kauas, täynnä tummaa kaihoa.

Ja vihdoin tummavärinen Luiged (Joutsenet), Ridalan ehkä kaunein
sonetti, jossa syvä tunnelma särkee puhtaan maalauksellisuuden rajat:

    Jo kylmään kevätusvaan päivä raukee
    kuin uppois ulapat ja taivas, maa,
    vain metsää, kiviaitaa aavistaa,
    yön autius kun yli maitten aukee.

    Ja on kuin kuuluis lapsen itku kumma,
    kuin pilvet, meren vaahto vaikerois
    sinervät seljät, särkät jäiset sois,
    tajuntas taiottaisi taru tumma.

    Soi salmen jäiltä joiku joutsenten,
    ne kesken untaan kylmään havahtaa,
    soi sävel niitten vaisu, murheinen,

    ja sieluss' sääli vieras vavahtaa,
    kuin itkis ikäväänsä ihminen,
    yö ympärillään, alla autio maa.

Tässä runossa soi jo muutakin, kuin vain luonnon itku, siinä on jo
olemassa Ridalan runoudessa niin tuiki harvinainen _ihminen._


2.

"Ridalan ainoa intimisyys on hänen luontoonsyventymisessään", sanoo
A.H. Tammsaare. Oikeampaa olisi varmaan sanoa, että Ridala ilmaisee
sisimmän tunnemailmansa yksinomaan luonnon välityksellä. Hän käyttää
luontoa tulkkina omille yksilöllisille mielialoilleen, ja ainoastaan
ylen harvoin hän on edes yrittänytkään eroittaa sielullista tunnelmaa
luonnontunnelmasta.

Hänen tunnelaatunsa on ennenkaikkea sulkeutunut. Epäilemättä on tässä
äärimmäiseen viedyssä sulkeutuneisuudessa ei vain saarelaiselle,
vaan koko virolaiselle rodullekin ominaista. Ridalassa on paljon
erikoisesti virolaista; kaikista nuorvirolaisista kirjailijoista hän
on ehdottomasti virolaisin. Virolaista on hänessä hänen tunnelaatunsa
raskasliikkeisyys, nousuhitaus, ulkonainen tyyneys, kaikesta
hiljaisesta, patoutuneesta voimasta huolimatta. Virolaista on hänessä
samoin kaiken välittömän tunneilmaisun supistaminen mahdollisimman
vähään määrään, niin, suorastaan sielullinen kykenemättömyys siihen. Se
ei merkitse suinkaan tunteen kituliaisuutta, vaan eräänlaista miltei
askeettista pidättyväisyyttä tunteen ulkonaisiin ilmaisumuotoihin
nähden, tunteen ylen herkkää häveliäisyyttä, jos niin tahtoo sanoa,
kuvaavaa koko yhteissuomalaiselle rodulle. Milloinkaan ei voisi
ajatella Ridalan harhautuvan kirjallisiin itsepaljastuksiin. On jotain,
mitä hän karttamalla karttaa: ensimäisessä persoonassa puhumista. Hänen
tähän asti julkaistujen runojensa joukossa on tuskin kymmenkuntaa,
joissa esiintyisi sana "minä". Proosassaankin hän hyvin mielellään
tavalla tai toisella kiertää ensimäisen persoonan, vaihtaen sen
kollektiiviseksi "mentiin", "istuttiin", "tultiin". Häneltä puuttuu
lyhyesti kokonaan tunteen näkyvä gesti.

Ja kuitenkin on Ridala syvästi persoonallinen taiteilija, huolimatta
näennäisestä subjektiivisuuden puutteestaan. _Amiél_ on oikeassa:
_Tout paysage est un état de l'âme_. Mitään puhtaasti, yksinomaan
objektiivista taidetta ei ole olemassa; ei voikkaan olla. Ei ole
olemassa mitään täydellistä itsestään irtaumista, oman minän
ulkopuolella tapahtuvaa luomista, ei mitään täysin ulkokohtaista
aiheenvalintaa. Sielullisen korkeapaineen lait, joitten puristuksesta
taide syntyy, pysyvät tosin useimmiten salassa, mutta varmaa on, että
runoilijanäkemyksen ja aiheenvalinnan määrää loppujen lopulta kuitenkin
kulloinkin vallitseva subjektiivinen mieliala.

On mielenkiintoista lukea Ridalan omaa tunnustusta hänen tutkielmassaan
Anna Haavan runoudesta:

"Yrittäköön runoilija kuvata ulkonaista mailmaa kuinka objektiivisesti
tahansa, miten hän sen tehneekin, aina hän kuvaa kuitenkin omia
tunteitaan, omia tunnelmiaan, omia mielenliikkeitään, omia
heltymyksiään, omaa myötätuntoaan, ajatuksiaan ja mietteitään, omia
muistojaan ja kokemuksiaan. Kuinka paljon suuremmassa määrässä tekee
sen lyyrikko! Olemme alati itsemme, oman minämme, subjektiivisen
mailmamme rajoittamia, kuinka järkkymättä yritämmekin ulkonaista
mailmaa katsella, havaita ja toisille antaa."

Ridalan taipumus objektivisoida tunne-elämä on epäilemättä harvinaisen
kehittynyt. Hän yrittää todella kerta toisensa jäljestä antaa,
vain ulkonaisen mailman, vain ulkopiirteet ja näkyväisyyden. Hän
maalaa rannikon aamuisen heräämisen, jolla ei ole yhtään katselijaa,
havautuvain lintujen hiljaiset viserrykset, himmeät, usvaan uppoavat
tähdet. Yksikään sana ei muistuta inhimillisen tunteen läsnäoloa,
näennäisesti ei ole olemassa muuta kuin maisema sellaisenaan. Tai hän
antaa kahdessatoista Kevätsonetissaan kulkea ohi keväisen panoraman,
joka alkaa tulvavesillä ja aavistelevilla valovivahduksilla ja päättyy
täysikevään kuudaniltoihin. Kuinka erinomaisen runsas onkaan näissä
soneteissa ulkonaisen havainnon yksityiskohtainen rikkaus, joka näyttää
sulkevan pois piiristään tarpeettomana tai asiaankuulumattomana
inhimillisen sielun. Palaavat vesilinnut, keväiset tiet, metsät, vedet,
muurahaiset polulla, -- kaikki saavat säkeistönsä. Ilman jää vain
inhimillinen tunne, paria runoa lukuunottamatta, joitten viimeinen säe
ikäänkuin tulkitsee koko runon tunnesisällyksen inhimilliselle kielelle.

Eivätkä nämä runot kuitenkaan ole mitään taiturimaisia valokuvia.
Miten realistisesti, miten maalauksellisesti nähtyjä ne lienevätkin,
miten usein ne näyttävät rajoittuvan yksinomaan ulkopuolisen luonnon
kuvaukseen, ne eivät ole muuta nekään, kuin luontoon siirrettyjä
sielullisia mielialoja ja tunnelmia, runoilijan sielun sisäisestä
liikkeestä riippuvaisia. Kevätsarjan kaikki kaksitoista sonettia ovat
täynnä hienoa, miltei näkymätöntä ja autereista erotiikkaa, joka on
keväisten maisemien yllä aineettomana ja kuitenkin oleellisena, kuten
tuoksu, ilma ja valo.

Ei ole minkäänlaista mystiikkaa Ridalan runouden keskeisimmässä
tunnossa, hänen niin kehitetyssä ja viljellyssä luonnontunteessaan.
Hänellä ei ole luontoa kohtaan panteistin palvelevaa hartautta,
joka jokikisessä hietajyväsessäkin näkee jumalallisen ilmestyksen,
ja jolle luonnonpalvelus on osa jumalanpalvelusta, kuten Tagorella.
Eikä hän myöskään näe luontoa missään romanttisessa, satumaisessa
valossa, kaikenlaisten yliluonnollisten olioitten kansoittamana,
kuten suomalainen Larin Kyösti korpimatkoillaan. Hänelle ei ole
olemassa keijukaisia, haltijoita, vedenneitoja tai metsänpeikkoja,
ei minkäänlaista metsän tai meren mysteeriota. Luonto on hänelle
enimmäkseen reaali todellisuus, se ei esiinny hänelle suurina
kaikkeuden symboleina, eikä hän lähesty sitä kuin jumaluutta, vaan
kuten vertaistaan. Kosmillisuuden tunto, joka silloin, tällöin avartaa
hänen runonsa, ei sekään ole mitään metafyysillistä alkujuurta, sekin
kasvaa esiin vain maisemain mittasuhteitten suurentuessa koko avaruutta
ja kaikkia taivaankappaleita käsittäviksi. Ridalan suhde luontoon on
sensijaan hyvin läheinen; yhdyselämässä, jota hän herkeämättä viettää
sekä elollisen että elottoman luonnon kanssa, on kuin atavistista
aavistusta niiltä ajoilta, jolloin ihminen vielä eli luonnon
välittömässä yhteydessä.

"J'aime le monde extérieur", -- rakastan mailmaa näkyväistä, -- nämä
Gautier'n sanat voisi sovittaa Ridalankin runouteen. Ja kuitenkin
puuttuu Ridalan runoudesta kaikki varsinainen sensualismi. On jotain
viileää ja koskematonta, äärimmäisen diskreettiä tunne-elämässä,
joka kuultaa läpi hänen värikkään saaristorunoutensa, taipumuksessa
väliväreihin ja hillittyihin värisointuihin, huolimatta havainnon
kouraantuntuvasta asiallisuudesta ja aistittavuudesta. Tämä luonto on
aistein nähty, olematta itse silti aistillinen. Siinä ei ole mitään
abstraktista, mutta siihen kätketty tunne on sittenkin yliaistillinen.
Sille on aivan tuntematonta sensualismin valkohehku, joka myöhemmin
virolaisen naisrunoilijan Marie Underin soneteissa vetää koko luonnon
helteeseensä.

Voi olla, on juuri inhimillisen aistielämän miltei täydellisessä
olemattomuudessa muuan Ridalan runouden ja runoilijaluonteen
suurimpia rajoituksia. Rajoitettua on Ridalan runous jo sellaisenaan,
aihepiirinsä takia. Hän on tätä aihepiiriään, -- merta ja saaristoa,
-- joka varmaan kuuluu hänen kaikkein varhaisimpiin vaikutelmiinsa,
vuosien kuluessa suuresti syventänyt, mutta ei vielä kertaakaan
lyriikassa eikä liioin epiikassa edes yrittänytkään sen ulkopuolelle.
Ridalan pääominaisuuksia on epäilemättä juuri vaikutusten vähälukuisuus
ja suuri pysyväisyys. Hänen sielullinen rakenteensa, johon muutamat
harvat vaikutukset ikäänkuin elinaikaisesti ja eriämättömästi
iskeytyvät, on samassa määrin suljettu ja vastaanottamaton
vaikutuksille yleensä. Hän pitää lujasti kiinni alkuotteestaan, ja ero
hänen kahden runokokoelmansa _Laulud_ (Lauluja) 1908 ja _Kauged rannad_
(Kaukaiset rannat) 1914 on pääasiallisesti muodossa eikä sisällyksessä.

Ridalaa on syytetty temperamentin puutteesta. Se on kokonaan
väärin. Ridalalla on päinvastoin erittäin selvä ja varmaviivainen
temperamenttinsa. Mitä Ridalan runoudesta sensijaan turhaan etsii,
on varsinainen dionyysinen piirre. Ridalan runous ei tunne riemun
eikä tuskan päihtymystä. Se ei tunne liekkinä palavaa intohimoa,
kaikkihukuttavaa huumetta, ristiriitaisten, toisiaan polttavien
tunteitten ihanaa sekasortoa, luonnon suurten alkuvoimain
hedelmällistä, ja autuuttavaa kamppailua ihmisen sielussa. Siinä ei
milloinkaan ole vihlovia, särkeviä sointuja, ei milloinkaan sielun
huutavaa hätää eikä varsinaista kärsimystä. On kuin olisi tämän
hengen tasapaino niin luontainen, niin itsestään järjestyvä, ettei
mikään jaksa sitä järkyttää. Se ei kärsi, yhtä vähän kuin itse
luontokaan. Alun alkaen se on ikäänkuin ulkopuolella inhimillisten
intohimojen ja halujen, ylimyksellistä, itselleen elävää kosmillisessa
rauhassaan. Luonnolla ei ole Ridalan edessä yhtään salaisuutta, mutta
inhimillisessä sielussa on vielä paljon alueita, paljon inhimillistä,
"allzumenschliches", joka vielä on tuiki vierasta tälle hienolle ja
alkuperäiselle, miehekkäälle ja askeettiselle runoilijahengelle.
Ridalan runouden soinnut ovat syviä ja hiljaisia, mutta eivät vielä
kyllin inhimillisiä. Ja taiteilijan sielu on kuitenkin kuin Bethesdan
lähde, vasta veden sekoituttua se saa lääkitsevän, parantavan
voimansa. Syvimmin tehoo aina taide, jonka takana aavistamme ihmisen,
lankeevaisen, kuten me itse, kärsivän, kuten me itse.

Suurin runous on aina Phoenix linnun sukua: se syntyy liekeistä.


3.

Ridalan runouden suurin erikoisuus on kuitenkin kielessä. Ridala ei
ole runoilija ainoastaan virolaisten saarien, vaan myöskin Wiedemannin
sanakirjan armosta. Hän on kielentutkija, samalla kuin runoilija,
vielä enemmän, hän on käytännöllinen kielenuudistaja, vaikka vähemmän
hyökkäävä kuin Aavik. Hän ei ole suotta jo varhaisimmassa nuoruudessaan
valvonut yökausia Wiedemannin suuren virolaissaksalaisen sanakirjan
ääressä, kuten jännittävän romaanin. Hänen erikoisuutensa on kai alun
alkaen ollut niin alleviivattu, että yleiskieli ei ole sille riittänyt;
se on luonut oman erikoiskielensä.

Ridalan runokieli ansaitsisi oman tutkielman sinänsä, tämä äärimmäisen
yksilöllinen, millekään muulle kielelle kääntämätön, murre- ja
paikallissanoista rikas kieli, jonka vaikeatajuisuutta vielä tukee
ylen raskaspoljentoinen sanonta. Se ei ainoastaan edellytä Virossa
tuiki tavatonta kielen koko sanavaraston tuntemusta, vaan aivan
erityistä herkkyyttä sanan soitannollisille ja maalauksellisille
arvoille. Ridalan runoudessa kieli elää omaa erikoista elämäänsä, se
ei liity eroittamattomasti runon elimistöön; sillä on vielä lisäksi
oma olemassa-olon oikeutuksensa. Ridalaa varten voisi luoda sanan
_logofiili_. Ridala on esimerkkinä siitä, että sanojen kokoilu voi
muuttua intohimoksi, kuten mikä muu keräilykiihko tahansa. Hän kerää
sanoja, mitä eriskummaisempia, mitä harvinaisempia, sitä parempi, kuten
muut keräävät vanhoja kirjoja, vanhoja rahoja tai mitaleja. Hänen
runoutensa on kuin vanhanaikuisten sanojen ja muotojen antikvariaatti.
Hän kaivaa ne esiin, kuten muinaistutkija löytönsä, sanakirjan
unohduksesta tai murteitten muurin takaa. Kuten muutamat italialaiset
runoilijat, niin Ridalakin liittää kirjoihinsa aina vähäisen
sanaluettelon, jossa kaikkein oudoimmat sanat on selitetty. Se ei puutu
yhdestäkään hänen kirjoistaan, olkoon sitten kysymys käännöksestä,
kuten D'annunzion l'Innocente tai alkuperäisestä.

Ridala tuo runouteen mukanaan koko virolaisen saariston
paikallissanaston, ranta-asukkaan, kipparin ja kalastajan erikoissanat,
tuntemattomia mannermaalaiselle. Ridalan runoista voisi poimia
kokonaisen sarjan vesilintujen nimityksiä ja mitä erilaisimpia
onomatopoeettisia sanoja, luonnon ääniä, meren kohinaa, lintujen
ääntelyä kuvaavia. Hän harrastaa kuvaavaa sanaa, sentähden on
adjektiivien runsaus hänen runokielessään harvinaisen suuri. Hänen
kielensä on sitäpaitsi rikas synonyymeistä, hän tietää puolikymmentä
toisintoa kullekin sanalle, kirjakielen tuntiessa vain yhden. Ja
varmaa on: jos hänen on valittava kahden sanan välillä, joista toinen
on yleisesti tuttu, toinen tuntematon, niin hän empimättä valitsee
vieraamman, vaikka sillä ei olisi mitään soinnullisia etuja toisen
rinnalla.

"Filologista kauneutta", sanoo Ridalan runoudesta muuan nuorvirolainen.
Ja toden teolla, näitten maisemamaalausten runollinen kauneus on
toisinaan vaarassa jäädä filologisen kauneuden varjoon. Kieli puhuu
ikäänkuin liian äänekkäästi Ridalan runoudessa, se vaatii liian
paljon huomiota itselleen, siinä vainuaa aina propagandaa, runoudelle
vierasta ainesta, silloinkin kun se ei liene siksi tarkoitettu. Se on
liiaksi etualalla, liiaksi valta-asemassa, sen vaikeatajuisuus tuntuu
joskus liialliselta alkuperäisyyden haeskelulta tai tahalliselta
välinpitämättömyydeltä lukijaa kohtaan.

Tämä kieli on vaatinut työtä tekijältään, mutta sen pahempi, se vaatii
sitä lukijaltakin. Yhdeksänkymmentäyhdeksässä tapauksessa sadasta ei
nykyaikuinen virolainen esteettä voi lukea Ridalaa, siinä suhteessa
ovat hänen pienet sanakirjansa välttämätön paha. Hänen runoutensa
tuottaman nautinnon täytyy useimmissa tapauksissa kulkea älyn kautta,
sen lukeminen vaatii erikoista älyllistä ponnistusta. Mutta juuri tämän
edelläkäyvän erittelevän työn takia pääsee Ridalan runoudesta helposti
haihtumaan runouden sanoilla selittämätön, välitön tuoksu, _bouquet_.

Ja kuitenkin: Ridala ei olisi Ridala ilman kielipanssariaan. Juuri
kielessä ilmenee hänen eristäytynyt, yksinäinen runoilijaluonteensa,
hänen selvästi epäyhteiskunnallinen piirteensä, joka tosin ei
puhkea ihmisvihaksi eikä halveksunnaksi, mutta kuitenkin osoittaa
vahvaa taipumusta sisäiseen erakkoelämään. Eikä voi kieltää: jotain
suvereenia, omillaan toimeentulevan ihmisen riippumattomuutta on
kielimuurissa, minkä Ridala kuin tieten, taiten nostattaa runoutensa
mailman ja lukijakuntansa suuren enemmistön välille; ylimyksellistä
huolettomuutta ajasta ja yleisöstä, ehkä sisimmässään oikean runoilijan
lujaa omanarvontuntoa, jolle on yhdentekevää, miltä sukupolvelta
lopullisen tunnustuksensa saa, omilta aikalaisiltaan vaiko vasta vielä
syntymättömiltä. Ridalan kieli kuvastaa sekin hänen, kuten sanottu,
ehkä kaikkein olennaisinta ominaisuuttaan, tunteen sulkeutuneisuutta.

Samaa ominaisuutta kuvastaa myös hänen runoutensa muoto. Ridalan
runouden muodollinen kehitys on käynyt Laulujen hapuilevista ja osaksi
vapaista runomitoista kohti yhä suurempaa muodon ankaruutta, eikä se
levähdä, ennenkuin on rakentanut sonetin ristikkoportin, josta Bertel
Gripenberg runoilee, viileimmän ja ylhäisimmän kaikista runomuodoista.

_Kaukaisten rantojen_ runoista on enemmän kuin puolet sonetteja.

Ei ole suinkaan sattuma, että Ridalan runo, kypsyysasteelle
ehdittyään, ennenkaikkea valitsee ilmaisukseen juuri sonetin. Sonetti
on epäilemättä jo sellaisenaan tarjonnut tarpeellisen välimatkan,
eristäytymisen, joka Ridalalle on välttämätöntä, hänelle, jonka tunne
harvoin ehtii edes sanoihin saakka. On jotain itse sonetin rakenteessa,
sen ylen sitovassa säännöllisyydessä, sen täsmälleen lasketussa,
tarkkamittaisessa arkitehtuurissa, mikä ikäänkuin patoo siihen suljetun
tunteen. Se voi tulkita kuinka kiihkeää tuskaa, kuinka hehkuvaa
hekumaa tahansa, mutta niin tuska kuin huume tunkeutuu kuin säkeitten
ristikkoportin takaa. Etäisyys, distanssi, johon sonetti loitontaa
lukijansa, ei häviä hetkeksikään, sonetti on runoudessa tunteen
aallonmurtaja.

Ridalalle on sonetti epäilemättä varustus toisten lisäksi, vielä
muuan muuri, millä hän suojelee sisäisimmän tunne-elämänsä
luopääsemättömyyttä. Mutta samalla on sonetti epäilemättä
vaikearakenteisuudellaan kiihoittanut hänen taituruuteen ja
muotokulttuuriin pyrkivää runokykyään. Niinkuin hän myöhemmin eräässä
suuremmassa kertovassa runoelmassaan ei ole säikkynyt englantilaista
stanzia, niin ei hän näy hetkeäkään epäröineen siirtäessään
sonetin viron kieleen. Ridalan sonetit ovat kieltämättä suuria
taituruusnäytteitä. Nuorvirolainen J. Semper on oikeassa sanoessaan:
"Ei ole yhtäkään epätäydellistä loppusointua tässä kokoelmassa. Ei
yhtään hämärää, utuista ääriviivaa. Kaikki on selkeää, läpikuultavaa,
varmaviivaista. Säkeistöt ovat marmoripalasia, kaikki samalla
tavoin hiotut." Runorakenteelliselta kannalta ovat Ridalan sonetit
moitteettomassa muotopuhtaudessaan klassillisinta lyriikkaa, mitä
viron kielellä on kirjoitettu. Niitten vaara onkin ehkä juuri muodon
erinomaisessa täydellisyydessä, joka niin helposti voi saada vähäisen
akateemisuuden vivahduksen. Kuinka monta vertaa huolimattomampi,
vaivattomampi, mutta samalla elävämpi onkaan Marie Underin virolainen
sonetti!

Ridalan runo näyttää muuten viihtyvän yhä raskaammissa, yhä
pitemmissä poljennoissa. Hän rakastaa mahdollisimman pitkää ja
venytettyä runosäettä, flegmaattista tahtia. Säe kiertää ja
kiertää kuin köynnös, ennenkuin vihdoin puhkeaa loppusoinnuksi.
Ja toisinaan, vaikka ei suinkaan aina, on sillä toivottu tehonsa.
Niin voi esimerkiksi komea runo _Nägemus_ (Näkemys) ensi lukemalta
vaikuttaa ylen raskaskulkuiselta. Mutta useammin lukiessa alkaa juuri
poljennon raskasliikkeisyydestä selvästi tuntua runossa kuvatun
tuulettoman keskipäivän pitkät ja laiskat mainingit, joita laivan kone
vaivalloisesti puhkoo. Sisällyksen ja muodon välillä on elimellinen
side ja sopusointu.

Hyvin suuresti on Ridalan runouden muodolliseen kehitykseen
varmaankin vaikuttanut hänen varhain herännyt romaanilaisen,
ennenkaikkea italialaisen runouden harrastuksensa, jonka näkyvänä
todisteena ovat käännökset Divina Commediasta, Foscolon, Carduccin ja
Leopardin runoista. Epäilemättä on Ridalan runonäkemyksen selvässä
plastillisuudessa, joka ei koskaan peity metafyysillisiin ongelmoihin,
hänen kypsyneen runoutensa tinkimättömässä, ankaran kirkkaassa muodossa
latinalaisen hengen heijastusta.

Niin ovat siis sekä Ridalan runouden kieli että muoto liittoutuneet
estämään sen nykyistä tai tulevaa yleistajuisuutta. Se tulee
päinvastoin kaikesta päättäen vastaisuudessakin olemaan harvojen
runoutta. Näissä runoissa ei ole mitään suurta yleisöä varten,
ei yhtään liikettä, joka vetoisi joukkojen suosioon, ei yhtään
korostettua sanaa. Mutta hiljaisessa kauneudessaan, realistisia
havaintonsa yksityiskohtaisessa tarkkuudessa, suuripiirteisiä syvässä
luonnontunnossaan, johon mahtuu uskonto, mahtuu ihminen, mahtuu
erotiikka, on niissä jotain luonnon tyynestä ja läpi aikojen soivasta
suvi-iltasinfoniasta.


4.

Sille, joka tuntee vain Ridalan varsinaisen lyriikan hartaan ja
hiljaisen taiteen, tämän _l'art en silence_, sen rauhalliset
rannikkonäyt ja temperamentin tyyneyden, on hänen epiikkansa
epäilemättä yllätys. Ei vain äänilaji, itse soittokone on toinen.
Kertovassa runossa Ridala vaihtaa runoutensa vaimennetun sordiinisoiton
muinaisvirolaiseen sotasarveen.

Luonnonpalvojasta, päivänlaskumielialojen passiiviseen nautintoon
painuneesta uneksijaerakosta tulee yhtäkkiä soturi. Ridala ei suotta
ole vanhojen virolaisten vikingien, saarelaisten, heimoa, entisten
merenvaltiaitten, jotka aikoinaan pitivät Itämerta kauhussa ja
herruudessa ja polttivat vieraita, merentakaisia kaupunkeja. Niinpian
kuin eepillinen aines pääsee hänen runouteensa, tuntuu heti esi-isäin
sotaisa perintö. Vanhat heimovaistot murtautuvat läpi nykyaikaisen
ihmisen sielullisten sivistyskerrosten. Ridalan epiikka on täynnä
myrskyä ja tappoa, aseitten kalsketta ja taistelukuvauksia.

Paettuaan ennen Realiteettia, Ridala pakenee nyt koko nykyaikaa.
Nykyaikaisella yhteiskunnalla, nykyisillä elämänmuodoilla ei ole
Ridalaan nähden minkäänlaista runollista vetovoimaa. Kuten hän
Näkemys-runossaan uudenaikaisella höyrylaivalla matkustaessaan yhtäkkiä
kangastuksena näkee muinaissaarelaisen, neliskulmaisin purjein
kiitävän sotahaahden, samoin hän pakenee ajassa, niin kauas kuin
Viron historiassa pääsee, ja vielä hiukan kauemmaksikin, puolittain
esihistorialliseen, pakanalliseen mailmaan, sotaretkien, naisen ryöstön
ja heimotaistelujen aikaan, balladeissaan _Merenkuninkaat_ ja suuressa
eepillisessä runoelmassaan _Merineitsit_. Tahi hän yrittää herättää
henkiin keskiaikaisen omankäden oikeuden ja rantaryöväyksen kauhut
seitsenlauluisessa _Ungrun kreivissä_, (Ungru krahv ehk Näckmansgrund),
tarinassa suuripiirteisestä rantarosvosta, joka vuosikausia harjoitti
julmaa ammattiaan Hiidenmaan matalikoilla.

Hyvin kuvaavaa Ridalalle on epäilemättä tämä vastustamaton
veto kaukaisiin aiheisiin. Se kuuluu oleellisesti hänen
runoilijaolemukseensa; se on kolmas ainesosa hänen runollisesta
kolminaisuudestaan, jonka muina osina on luonnontunne ja filologia.

Vasta tällöin, joutuessaan kosketukseen etäisten, menneitten aikojen
kanssa, Ridalan runous vihdoinkin kohtaa ihmisen. Mutta Ridalan
ihmisillä, näillä parilla jylhällä soturihaahmolla, taistelujen
punainen sädekehä ja eräänlainen synkkä syyn varjo ympärillään,
ei ole paljoakaan tekemistä nykyaikaisen ihmisen kanssa. He ovat
syntyneet tyylittelevästä, koristeellisesta näkemyksestä, niin Haugas,
"mustakulmainen kuningas", niin Ungrun rikollinen kreivi, niin ylkänsä
surmaajalle ja ryöstäjälleen antauva merenneiti, Ingeri. He ovat
runollisia visioneja. Merenkuninkaat-balladien ihminen on sitäpaitsi
kokonaan kollektiivista laatua, on heimoa, rotua eikä yksilö.

Heroismi kuuluu kieltämättä virolaisen psyyken suurimpiin
harvinaisuuksiin. Virolaisen kansanrunon ja kansantarun ihanne
oli ruumiillinen väkevyys, sekä Kalevipoeg että Suur-Tõll olivat
atleetteja, ja ainoa ala, millä virolaiset tähän asti ovat saavuttaneet
mailmanmaineen, on Lurichin ja Hackenschmidtin tai Abergin painimatto!
Ridalan muinaissaarelaisissa, verisissä sotarunoelmissa tuntuu selvästi
halu korostaa rotunsa heroisia ominaisuuksia, näyttää se toimivassa,
voitokkaassa osassa, valloittajina ja sankareina.

"Seitsemänsatavuotinen orjuus" alkaa jo olla ikävä ja kulunut
kuvalaatta, on epäilemättä jo aika virolaistenkin saada uusi ja ehompi
kuvakirja menneisyydestään, -- kansanpedagogiselta kannaltakin katsoen.
Sekä kansoille että yksilöille on edullista uskoa polveutuvansa
sankareista ja jumalista! Ei voi tosin sanoa Ridalankaan kovin suuressa
määrin onnistuneen laajentamaan virolaisen rotuhengen heroismia;
hänenkin soturiensa yliote on ruumiillista voimaa. Mutta joka
tapauksessa on hänen muinaissaarelaisten runoelmiensa hyökkäävässä
asenteessa jotain, mitä voisi nimittää _virolaisen renessanssin_
hengeksi, myönteinen ja optimistinen usko heimonsa elinvoimaan.

Kiinteimmän ja taiteellisimman ilmauksensa se saa Merenkuninkaitten
ensimäisessä osassa:

        MERENKUNINKAAT.

             I.

    Vihaa Manivalta palaa,
    miettii, miten saksat lyödä,
    tuumii verikoston työtä,
    ryöstää Riiat, Väinät halaa.

    Käski laivat lainehille,
    laivaan sotaurhot vankat,
    muonaa mukaan kuormat sankat,
    suori miehet sotasille.

    Toitottivat sotatorvet,
    kilvet kimmelsi ja odat,
    vainon ilo täytti kodat,
    riemun raiku kaukokorvet.

    Jumalille uhri tehtiin,
    arpa antoi enteen hyvän,
    lupas voiton lähestyvän,
    Taara taipuisaksi nähtiin.

    Purjeet paisuivat, vuot sousi,
    huojui, vaappui mastot, pielet,
    syttyi soturien mielet,
    vieraat rannat kaukaa nousi.

    Laski valkamahan laivat,
    Väinän suuhun, Riian alle,
    viris viha kaikkialle,
    alkoi verivainon vaivat.

    Rannan täytti miesten parvet
    kilven kilo, keihään tuike,
    melu, häly, huudot, huike,
    raikahtivat vainosarvet.

    Väki ryntäs Riikaa kohti,
    kera kirveet, seipäät huimat,
    touvit, paterellit tuimat,
    nuijat nousi, kirveet hohti.

    Keihäät, kivet kimposivat,
    veren hurme huppelehti,
    saaliin jakoon surma ehti,
    muurit, vallit varisivat.

    Vallihautaan kuolleet peittyi,
    kaatui Saksan sulhot sorjat,
    niinkuin lehdet Lätin orjat,
    veren löyhkä ilmaan heittyi.

    Vihdoin muuriin murtui rako,
    sortui varustukset veteen,
    pantiin sinne sillat eteen,
    saksat valtas kauhu, pako

    Kaupunkihin ryntäs väki,
    herrat, orjat katuun heitti,
    kaatuneilla kadut peitti,
    tappoi miehet, keitä näki.

    Paljaaks Riian rajat ryösti,
    ajoi karjan, ryösti varat,
    kalut, kavot, lapset arat,
    talot tulenliekkiin syösti.

    Kotiin purjehtivat laivat
    jumalille uhrin tuomaan,
    peijaat, voittojuhlat juomaan,
    unhoittaen vainon vaivat.

Omituisen vastakohdan muodostaa Ridalan eepillisissä runoelmissa,
kuten sanottu, taipumus kauhunäkyihin ja verta tiukkuviin kohtauksiin.
Mistä salatusta, tajunnanalaisesta pohjahetteestä kummunneekaan
tällainen "veren ilo" runoilijalla, joka eräässä kevätsonetissaan
varoo tallaamasta polulla muurahaista tai pelkää jalanastunnallaan
karkoittavansa pesästä vesilinnun! Ungrun kreivin pari keskimäistä
laulua ovat niin kukkuroillaan veriorgioita ja joukkomurhia,
etteivät ne suinkaan pysy esteettisyyden rajoissa. On kuin haluaisi
Ridala ilmaista tämän puolen itsestään niin ulkokohtaisesti kuin
suinkin, ei koskaan omissa nimissään. Ja kuitenkin kätkeytyy tähän
runoilijaluonteeseen kieltämättä pisara julmuutta ja verennautintoa,
-- sama piirre, joka esim. Heinrich v. Kleistillä on vallannut niin
kaikkeavarjoavan aseman.

Seesteistä lyyrillisyyttä ja Ridalan epiikalle luonteenomaista
kauhukuvausta sekaisin on hänen tähän asti suurin teoksensa,
kansanrunon tyyliin rakettu _Merineitsit_, Merenneiti, runoelma 20
laulussa.

Aihe on kaikkien maitten ja kaikkien kansojen tarustossa esiintyvä
naisen ryöstö. Saarenmaalainen sankari ja heimopäällikkö Haugas ryöstää
purteensa Kaukosaaren ihanan Ingerin, surmaa kaksintaistelussa hänen
takaa-ajoon rientäneen ylkänsä, haudaten hänet soturille tulevin
peijaisin merelliselle luodolle, ja vie Ingerin voittosaalina kotiinsa.
Sama aihe, joka kohtaa niin monessa Kantelettaren ballaadissa,
_Vedennoutaja Annissa, Annikissa ja Kestissä_, -- aihe, ikivanha kuin
itse runous.

Ridala ei ole käynyt käsiksi tähän aiheeseen suinkaan nykyaikaisena
kirjailijana. Päinvastoin, hän on nähtävästi tehnyt kaikkensa,
poistaakseen itsestään kaikki nykyaikaisen ihmisen ja meidän
päiviemme runoilijan traditsiot ja vaistot. Hän ei ole yrittänyt
ainoastaan uudestaan sukeltautua arkaiseen aikaan, vaan myöskin syntyä
uudestaan arkaisena runoniekkana, yhtenä kansanrunon lukemattomista
runolaulajista, joitten kollektiivisen luomistyön hedelmä on muinainen
kansanrunous. Hänen aikomuksensa ei suinkaan ole ollut kaataa uutta
viinaa vanhaan leiliin eikä elävöittää vanhaa aihettaan uudenaikuisen
hengen sisällyksellä. Sekä sisällyksellisesti että muodollisesti hän
tahallaan pysyttelee primitiivin runouden rajoissa. Hän ei ole tehnyt
mitään koetta nykyaikaistuttaa edes kansanrunon vanhaa mittaa, kuten
Erkko tai Eino Leino; hän ottaa sen käytäntöön semmoisenaan, kaikkine
hyveineen ja heikkouksineen, tekemättä minkäänlaisia myönnytyksiä
nykyaikuisen lukijan lyhyyden vaatimukselle.

Näytteeksi, kuinka lähelle Ridala pääsee kansanrunoa, olkoon XIII laulu:

    TAISTELU.

    Saari silmähän sinerti,
    yleni merestä luoto,
    kari laaja lainehista.
    Heloitti heleät heinät,
    puunsi pensahat punaiset,
    ruohot ruokoiset viherti,
    kivipaadet kangasteli,
    yli rannikon rosoisen,
    mihin laine laskeuvi,
    tyyntyvi merien tyrsky,
    hiekkarantaa huuhtoessa,
    somerikkoa soraista.
    Kasvoi kukkia karilla,
    heinät heljät heilimöitsi,
    tulikukkaset kumotti,
    meritähdet tuikahteli,
    sinerti siniset kellot,
    laajan hietikon laella,
    kiviraunion rajoilla,
    kussa pääskyt kaartelivat,
    kajersi merikajavat.

          *  *  *

    Mereaneiti, Saaren tytti,
    Inkeri ihana impi,
    näki veljensä vesillä,
    emonlapsen lainehilla,
    alla salmen, alla saaren,
    seljällä sataman suuren
    Jo tulevi, jo näkyvi,
    veli uljas ja verevä,
    ylkänsä ylihyväinen,
    yljän laiva laajalaita,
    veljen vetreä venonen.

          *  *  *

    Jo läheni yljän laiva,
    yllätti ylinen pursi,
    työntyi Haukan soutotielle,
    satalaitaisen sivuhun,
    perähän punaisen purren.
    Keula kuohui, parras paukkui,
    melat katkesi merehen,
    mastopuitten murtuessa,
    satalaitaisen laelle.
    Huusi miehet hyljehiipat,
    ärjähti väki vihainen,
    sotarahvas rautapäinen,
    keulan alta keltapurren,
    perästä venon punaisen,
    uuden haahden ulkopuolla.
    Kylki kylkehen kalahti,
    laita laitahan läheni,
    haka tarttuvi hakahan,
    parras painui partahasen.
    Yltyi ylkä hyljepäinen,
    punapaita, keltakaapu,
    kumerkilpi, rautareisi,
    tummatukka, säihkysilmä,
    nousi miekan mittelyhyn,
    otaraudan otteluhun
    perimmälle tuhtopuulle,
    keulan kultaisen kehälle,
    punapurren partahalle.
    Välkähytti veitsellänsä,
    tuikkasi tuliterällä
    kohti miestä mustahiusta,
    mustakulmaista urosta,
    itse huusi, huikahutti,
    soimaten sanan sanovi:

    "Minne kiire kurjan miehen,
    kunne koira kulkenetkin,
    salateitä seilaellen,
    pahoin merta matkaellen?
    Poistu, rosvo, purrestasi,
    merihaukka haapiosta,
    tahtonet komean koston,
    verihinnan vaivastasi.
    Sua vuotin vuotta monta,
    purjehdin pysähtymättä
    pian seitsemän suvea,
    kohta kahdeksan kevättä,
    meren selvällä selällä,
    vaahtopäisillä vesillä,
    luodot laajat, saaret suuret,
    meren varjovalkamatkin,
    sua, vaara, vaaniessa,
    hakiessa, miesten hukka.
    Toki tahtonet tapella,
    naisten nauru, miesten murto,
    susi suulas, ilkkusuinen,
    merikoira koukkukynsi!"

          *  *  *

    Haukka keulahan karahti,
    urho uljas vuotehelta,
    vierelt' Inkerin ihanan,
    vyöstä veitsensä vetäisi,
    luunpurijan lantehelta,
    miekoin iski merten miestä,
    punapaitaa puukollansa,
    rautasäärtä säilällänsä,
    tummatukkaista tavoitti,
    säihkysilmäistä sivalsi,
    sulhon surmasi verevän,
    syöksi miestä sääriluuhun,
    läpi kylkiluun lihojen,
    kautta kainalon vasemman.
    Halkes pää hyvän soturin,
    kallo katkesi kaheksi,
    särkyi kolmeksi siruksi,
    meni mustihin murihin,
    särpimeksi sukasille,
    varaksi veden kaloille,
    kussa harvoin kuu kumotti,
    harvoin kuului kuikan ääni,
    harvoin kaakkurin kajerrus,
    tuulen tuiman tuivertaissa,
    ajellessa aaltosien,
    yli mustien mutien,
    leväheinän heiluvaisen.

          *  *  *

    Inkeri, ihana impi,
    merenneiti, heljähiuksi,
    sinisilmä, kaunokaula,
    itse painui permannolle,
    pohjalle punaisen purren,
    veljen vaipuissa vetehen,
    emonlapsen lainehisin,
    mustihin mutihin mennen,
    alle aaltojen syvien.
    Kaatui huokaisten kumohon,
    lausumatta lattialle.

          *  *  *

    Seisoi Haukka alla keulan,
    alla ankkurin asuvi,
    kädessä verinen veitsi,
    tupetonna tuima rauta,
    päässä hattu hurmehinen,
    kohti pilveä punaista
    sinipilveä sinistä,
    vahankarvan vaaleata.

Merineitsit voisi liittyä kansanrunouteen laajana toisintona. Siinä
yhtyvät Ridalan runouden näköjään ristiriitaiset ja sovittamattomat
ainekset, niinkuin ne yhtyvät siinä mahtavassa elementissä, joka,
vaikka joskus näkymättömänäkin, on hänen runoutensa suuri fetischi:
_meri_.



JAAN OKS


Synt. v. 1884 Saarenmaalla. Suorittanut Kaarman
kansakoulunopettajaseminaarin. Ollut kansakoulunopettajana
Länsi-Virossa ja Samarassa. Kuoli v. 1918 Tallinnassa. Teoksia: _Tume
inimeselaps_ v. 1918, _Kriitilised tundmused_ v. 1918.


1.

Jokaiseen vallankumoukseen on kätketty anarkistinen aines, äärimmäinen
tendenssi, järkähtämättömällä johdonmukaisuudella jatkettu suuntaviiva,
jonka lopullinen kohtalo on kadota kaaokseen. Kumouksellisen aatteen
täytyy työntövoiman pakosta syöksyä eteenpäin, kunnes edessä on
kaikentyhjyys. Punaista katuvarustusviiriä seuraa musta pääkallolippu
yhtä luonnollisesti, kuten musta myrkkysiemen putoaa punaisesta kukasta
Aivan samoin on kirjallisten kumousliikkeitten laita; niilläkin on
miltei aina aiturinsa, jotka vievät liikkeensä tunnussanat heille
ominaisella häikäilemättömyydellä äärimmäisiin tuloksiin; eräänlaiset
säröiset henkiset särmiöt, joitten kautta kirjalliset suuntaviivat
taittuvat. Heidän sairaalloisesti näkevä, suurentava yksipuolisuutensa,
maniaa lähenevä kiihko, millä he tarttuvat määrättyihin aatteisiin tai
mielikuviin, vaikuttaa että näissä usein jo psykiatrian rajamaille
kuuluvissa kirjallisissa ilmiöissä toisinaan voi tavata jonkun
murtautuvan suunnan aatteista ikäänkuin puhdasviljelyksessä. Liiaksi
sisäisesti kaoottisia, koskaan taiteellista kypsyyttä saavuttaakseen,
liiaksi ristiriidassa kaiken sovinnaisen kanssa, saadakseen yleisempää
tunnustusta, he ovat kuitenkin saman hengen palveluksessa hekin, mikä
heidän ympärillään etsii uusia muotoja.

Sielullinen mielenkiinto, jonka he herättävät, on ainakin yhtä suuri,
jollei suurempikin, kuin esteettinen. Heidän taiteellinen luomisensa
on sattuman varassa, kuten arpapeli, mutta he eivät siltä koskaan
heitä tyhjää silmää: onnistuessaan he luovat esteettisiä arvoja,
epäonnistuessaan mieltäkiinnittäviä sielullisia todistuskappaleita.

He ovat eräänlaisia nilkkuja kykyjä, lahjakkaisuuden raajarikkoja,
sirpaleneroja, henkisessä kasvussaan muodottomia, anarkisteja jo
aivorakenteeltaan, kirjallisia enfant terriblejä, joihin, jos kehenkä,
sopii Strindbergin hirveät sanat: "Trollens barn växa icke, de få bara
ett stort huvud och skrika."

Noor-Eestin enfant terrible sanan varsinaisessa merkityksessä oli äsken
kuollut kirjailija _Jaan Oks_. Voi olla, ettei Noor-Eestiin kätketty
vastarinnan itu ole koskaan niin rajusti ja alastomasti puhjennut,
kuin Jaan Oksin synnynnäisessä Prometheus-asenteessa, millä hän
sinkoo ajatuksensa kotkanpojan vasten ihmisiä ja jumalia. Noor-Eestin
kumouksellinen vastarinta oli järjestelmällinen ja älyllinen;
Jaan Oksin villeistä vaistoista versoi kapina kaikkea vastaan.
Hän vei sen äärimmäiseen rajaan saakka, uhmaavaan jumalhäväisyyn,
samoin kuten vei kirjallisen subjektivisminsakin, josta Fr. Tuglas
muistokirjoituksessaan huomauttaa. Oksin kirjallisen subjektivismi
oli niin johdonmukainen ja ylivoimainen, että hän lopulta ikäänkuin
täydelleen uppoaa tähän sairaaseen minuuteensa.

Jaan Oksin kohtalo oli kuolla Viron uusimman historian kaikkein
dramaattisimpana päivänä. Hänen elämänsä sammui tallinnalaisessa
köyhäinsairaalassa, viidentenäkolmatta helmikuuta 1918, jonka aamu
näki Viron kymmentuntisen tasavallan viirin raatihuoneen tornissa,
ja keskipäivä saksalaisten soturien juoksuhautakypärät. Hänen
kuolinkamppailunsa, joka itse asiassa oli vain uneen vaipumista, alkoi
kirkonkellojen tervehtiessä nuorta tasavaltaa ja päättyi Die Wacht am
Rhein'in kaikuessa. Päivä, yhtä ristiriitainen ja vastakohtia täynnä,
kuten henki, jonka se vapautti! Viikon kuluttua Oksin maalliset
jäännökset kätkettiin köyhäinsairaalan hautuumaalle. Lehti, joka toi
lyhyen tiedon hänen kuolemastaan, lisää yhtä lakonisesti: "Saattajia ei
ollut".

Elämäkerralliset tiedot Jaan Oksista ovat tällä hetkellä vielä
joka ilmansuunnalla, eikä ole luultavaa, että tämän virolaisen
kirjailijakulkurin vaiheet koskaan tulevat muodostamaan
kuukausien ja vuosien kiinteätä ketjua. Hän syntyi 1884
Parsamaan vallassa Saarenmaalla, suoritti kotisaarellaan Kaarman
kansakouluopettajaseminaarin, ja oli kymmenisen vuotta takaperin
opettajana Massun kansakoulussa Länsi-Virossa. Senjälkeen näyttää
vaellushalu tarttuneen häneen, samalla kertaa kuin kirjallinen
luomispakkokin. Hän ilmestyy eräänä päivänä Tarton nuorvirolaisiin
kirjailijapiireihin ja katoaa taas järjettömästi vuosikausiksi,
kunnes tiedot kertoivat hänen asettuneen kansakouluopettajaksi
Samaran virolaiseen siirtolaan. Siellä hän koulutoimensa ohella
kaupusteli siirtolaisille kirjallisuutta ja suunnitteli -- mirabile
dictu! -- vasikannahkavälitysliikettä. Sodan syttyessä hän joutui
sotapalvelukseen ja määrättiin Tallinnaan linnoitustöihin, mutta
sairastui ennenpitkää luumätään ja tuli siirretyksi sairaalaan, jota ei
enää jättänyt.

Hänen elämänsä viimeisistä kuukausista, jolloin hän taas pitkistä
ajoista oli jonkinlaisessa kosketuksessa uusien ja entisten
kirjailijatovereittensa kanssa, on monta vertaa enemmän tietoja kuin
koko hänen muusta elämästään yhteensä. Hänen tautiaan ei alussa heti
tunnettu, vaan hoidettiin yksinkertaisena luuvalona hieronnan avulla,
mikä tuotti sairaalle suuria tuskia. Myöhemmin, kun sen todellinen
laatu oli saatu selville, kului Oksin elämä yhdestä leikkauksesta
toiseen. Poikkeuksellista on hänen suuri välinpitämättömyytensä
ruumiillisia tuskia kohtaan, josta kaikki silminnäkijät huomauttavat,
hänen puhuessaan operatsioista kuin puunleikkaamisesta. Sekä lääkärit
että sairaanhoitajat ovat yksimielisiä ylistäessään hänen erinomaista
kärsivällisyyttään, joka ei milloinkaan puhjennut äänekkäisiin
valituksiin. Sairautensa ajalla hän -- jumalkapinoitsija -- luki
usein uutta testamenttia ja oli ennen kuolemaansa kysynyt papilta
ehtoollista. Kirjalliset ystävät pitivät tänä viimeisenä jaksona
hänestä huolta sekä rahalähetyksien että henkilökohtaisten käyntien
kautta, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä kuolemasta ypöyksinään,
kenenkään läsnäolematta.

Jaan Oks on kirjoittanut suuren joukon novelleja, -- erään arvelun
mukaan useita satoja, -- runoja sekä eräänlaisia pitkiä, suorasanaisia,
puoleksi tunnelmoivia, puoleksi filosofoivia yksinpuheluja, joita
hän itse nimittää milloin "mielialoiksi", milloin "passage"'eiksi,
paitsi sitä joitakuita esteettisiä ja arvostelevia kirjoituksia.
Vähäinen osa niistä on ilmestynyt Noor-Eestin eri yhteisjulkaisuissa
ja sanomalehtien palstoilla, viimeiset katkelmat Siuru-albumissa,
verrattomasti suurimman osan sensijaan vaeltaessa erinimisten
toimitusten paperikoriin. Tuglasen tietojen mukaan keskittyi Oksin
kirjallinen luomisaika pääasiallisesti kahteen, kolmeen vuoteen,
vuosien 1906--1909 välille, jolloin hän päivän mittaan usein taisi
kirjoittaa 3--4 kertomusta. Eräässä yksityiskirjeessä Tuglaselle
hän kirjoittaa juhlineensa kaksivuotisen kirjallisen toimintansa
vuosipäivää ja samalla lopettaneensa sadannen novellinsa. Hänen
kootut teoksensa, joitten ensimäisiä korjausarkkeja hän ei itse enää
ennättänyt nähdä, ovat alkaneet ilmestyä kirjailijaliitto Siurun
toimesta, toistaiseksi vain _Tume inimeselaps_ (Tumma ihmislapsi),
novelleja ja _Kriitilised tundmused_ (Arvostelevia tunteita), esseitä.

Ulkonaisesti Jaan Oks vaikutti epäilemättä yhtä sairaalloiselta
ilmiöltä kuin koko taiteensakin, pään oikullisesta, ettei sanoisi,
tylsämieliselle ominaisesta muodosta ja ihon vastenmielisestä
värittömyydestä alkaen koko ruumiin velttoon kitukasvuisuuteen
saakka. Harvoin on kai tilaisuudessa näkemään inhimillisen rumuuden
traagillisuutta niin säälimättömässä ja sovittamattomassa muodossa,
kuin tässä nuorvirolaisessa rumuuden runoilijassa. Yllään karkeat,
harmaat sarkavaatteet, jalassa pitkävartiset huopasaappaat, koko
ruumis yhtämittaa elehtien ja liikehtien, ikäänkuin tanssitaudin
tapaamana, alituisten hermonytkähdysten tempoessa kasvojen ja raajojen
lihaksia, sellaisena muistanevat kai useat silminnäkijät Jaan Oksin
hänen Tarton käyntinsä ajoilta. Taikka kuten Friedebert Tuglas häntä
muistokirjoituksessaan -- viimeisellä tautivuoteella -- kuvaa:

"Näin ensi kertaa nämä luunlaihat kasvot, joita valkeat näppylät
peittivät, nämä vesiharmaat silmät, punertavantakkuiset hiukset, harvan
punaisen parran ja hampaattoman suun. Näin koko tämän kurjan ruumiin
tuskasta sykkyrässä repalekasalla, povi edestä paljaana, jalat kiinni
sidottuina, vastenmielisen veltot kädet riipuksissa yli vuoteen reunan,
jonka takana oli seinää vastaan pystyssä kaksi kainalosauvaa, ikäänkuin
kerjäläisen tunnusmerkit."

Jaan Oks oli oikeassa nimittäessään itseään dekadentiksi: hän oli
todella dekadentti, ruumiillisesti ja sielullisesti, taiteessa ja
elämässä.


2.

Juuri lasta oli Jaan Oksissa, koskaan henkiseen täysimittaisuuteen
ennättämätöntä, ikänsä sairasta ja lahjakasta lasta. Hänen
päänsä paisui kuten vesipään lapsen, muodottomista ajatus- ja
tunnemolluskeista, nimettömistä himoista ja vihasta. Hänellä oli lapsen
kaikinpuolinen sekä inhimillinen että taiteellinen edesvastuuttomuus
niin elämäänsä kuin taiteeseensa nähden. Molemmat olivat vailla
suunnitelmaa, raketut kumpikin yksinomaan hetkestä, momentista. Hän
vaistoi varmasti tämän lapsiheimolaisuutensa, samalla kun hänen
sairas himonsa, kuten Dostojevskyn, ympäröi lapsen eroottisella
mielikuvituksella. Ei ole suinkaan sattuma, että hän sekä runonsa
että proosansa luonteenomaisimmissa saavutuksissa tuntee lapsena.
Yhdessäkään runossa ei hänen synnynnäinen Kullervotunnelmansa ole
saanut niin kirouslinkoovaa muotoa kuin runossa Lapsuus; yhdessäkään
novelleistaan ei hänen aavistuksensa ole vienyt häntä niin lähelle
ihmissielun alkuviettejä, kuin kertomuksessa Tumma ihmislapsi.

Tässä lyhyessä, alun toistakymmentäsivuisessa novellissa on epäilemättä
Oksin koko kohtalotragiikka.

Harmaassa, sateeseen ja lokaan uppoavassa kylässä, jota Oks niin
mestarillisesti on kuvannut toisessa novellissaan _Kylä_, on
ummehtunut koulutupa, täynnä raskasta höyryä ja katkua, missä
"taivutetaan selkärankoja", "keitetään neitsyeellisiä aivoja",
sorvataan väkivaltaisesti pehmeitä lapsensieluja. Mutta näitten
mustina pääskynpoikina riveissä kykkivien ihmislapsien joukossa on
muuan, jonka aivoissa kasvaa nuori ja villi kotkanpoikanen. Tällä
vähäisellä ja synkällä maalaispojalla, jonka silmät olivat kuin
kysyvät kuilut, oli "vastalausehampaat", jotka hän sopivassa ja
sopimattomassa tilaisuudessa iski joka ajatukseen. Häntä vainotaan ja
kidutetaan sentakia, mutta se ei estä häntä päästämästä yhä uudelleen
teräväkyntistä kotkanpoikaansa vasten vihatun kasvattajan naamaa. Mutta
eräänä päivänä hän tekee julkean ja ennenkuulumattoman teon: hänen
kotkanpoikansa uskaltaa kajota itse jumaluuteen! "Nyt löi ihmisten
kesyttäjä kotkanpojan irtipäästäjää nenälle, suulle ja korville. Sitten
heitettiin pieksetty nahka kyläkujalle kuolemaan."

Pahoinpidelty, kapinallinen lapsi sensijaan pakenee ihmisiä ja heidän
elkeitään korpeen, missä "taivaan suuret, haikeat silmät eivät himoitse
eivätkä nuhtele". Hänet tuodaan kotiin, hän pakenee uudelleen,
kahdesti, kolmasti, koko kylän väki hälyytetään etsimään, ja kotiin
tuotua hänet suljetaan rangaistukseksi koppiin. Mutta kevään tullen
lapsi karkaa vielä viimeisen kerran. "Villin vaellushalun kiduttamana
lapsi lankesi jo ensimäisenä päivänä monta kertaa kumoon. Jälkeenjäänyt
elintarmo ehätti taas, kiipesi poikaseen, kiskaisi käppyräisen ruumiin
mullasta pystyyn ja nelisti huimasti, tätä möhkälettä tärisyttäen,
tyrkäten, kuluttaen."

"Kun tuo tumma Jokin taas kerran lapsen pystyyn kiskaisi, oli yö,
ja kaikki ympärillä oudompaa ja huvittavampaa. Oli niin itsepäisen
vapaata: säpin putoamista ei kuulunut."

"Mutta viheliäinen ääni siellä sisuksissa, suussa ja jäsenissä, -- se
odottakoon tyydytystään, kunnes kaikki juhlat on juhlittu." --

"Hän ei hakenut mitään, eikä keväällä olekkaan mitään löydettävissä,
mikä muistuttaisi mieleen tyhjänpäiväistä syömistä. On vain
salaperäinen värinä oudoissa kohdin, unenkaltainen syyhytys, ikäänkuin
tikkujen pistävä hipaisu. Ei ole mitään. Kaikki menee ohitse. Kaikki
tuntemattomat kouristukset ruumiissa, polte kurkussa, rauhattomuus joka
suonessa." -- --

"Ei ole mitään erikoista. Hyvä vain, että on sellainen oudon-outo
leposija, ja niin tiheät katajat väkevässä savimullassa."

Ja tämä tumma ihmislapsi, jonka vapauden vietti on suurempi
elämisenkin intohimoa, kuolee sankarillisesti nälkään, maksaen
vapaudenpäihtymyksensä ilman vähintäkään napinaa hengellään.

Sama sietämätön, surmaava ympäristö, ja sen yli kasvavan yksilön
traagillinen vapausvaisto on samoin _Kylän_ johtoaiheena. Millaisella
vihaisella huolellisuudella onkaan kuvattu tämä saarenmaalainen kylä:
"Hukkuva keto kuin häviämäisillään ehtoiseen viluun usvaan, sinisenään
jo syyskylmästä ja kuolemisen kivusta. Lakeus luo jo ensimäisiä
varjojaan. On raskasta ja tuskallista. -- Missä lakeus päättyy, siellä
on kuja, ja kujalla sitkeä loka. Likainen on tämän kylätien sotkettu
sydän. Likainen ja läpeensä sotkettu jälkien syntymästä saakka,
jolloin kaviot ja nälkiintyneitten lapsimukuloitten kantapäät, sorkat,
rumat varpaat, puupyörät, virsut tai puoliympyriäinen saappaanrauta
sotkivat siihen takertuneen loan. -- -- Suurella huolimattomuudella
on kylä paiskattu keskelle lokaa. -- Tässä kylässä näyttää kaikki
kumartavan kaiken edessä. Talot tekevät sen puitten edessä, omenatarhat
kumartavat kaivonvinttejä. Niin elää kylä syysyössä, niin se viettää
samoin suven selkeät päivät ja talven huurteiset ajat. -- Odotat, että
ilman harmaat huurut hukuttaisivat koko tämän köyhyyden kalvaman kylän
potevine naisineen, pöhöttyneine lapsineen, sikoineen likakuoppineen ja
ikäkuluine veräjineen. -- Mutta usva haihtuu, ja savu kohoo ilmaan, ja
tulevat uudet syysillat, vastenmielisyydessään samankaltaiset, uudet
yöt ja uudet työt. Mutta ihminen -- -- -- elää kuin taikakehässä, kiroo
ja rukoilee jumalaa avuksi, polttaa tupakkaa, pieksee lapsikantturaa,
lukee ruokarukouksensa, pesee hyppysensä, kuorii perunoita ja kituu
kasvussaan."

Tässä kylässä elävät ihmiset "elukoitten keskellä, pöytien, tuolien
ja rukkien välillä ja uunin vieressä." Mutta siellä elää myös nuori
poika, joka syysöinä kuljeskelee yksin mustilla vainioilla ja
uneksii mailmasta ja ihmissieluista, nähden luhtaniityillä tuhansia
kangastuksia. Eräänä päivänä hän on kadonnut tietymättömiin. Ohdakkeet
kasvavat hänen jälkensä umpeen, eikä hän ikinä palaja.

Oksin vapauden vaisto on niin voimakas, että sille kaikki järjestetty
yhteiskuntaelämä tuntuu sietämättömältä kahleelta, samoin kuten uskonto
ja koulu hänestä ovat vain keinoja vapaan ajatuksen sortamiseksi.
Jumalan hän on valmis ripustamaan alttarin reunaan, kuten huuhkajan
tallin oven yläpuolelle. Kaikki ihmisten yhteys herättää hänessä
inhoa ja pakenemishalua; kuten hän suorasanaisessa mieterunossaan,
_Nimetön eläin_, kirjoittaa, hän haluaa "kiskaista henkensä kauemmaksi
kaikesta, mikä ihmiselle löyhkää, päästä piskuisten, liesitulien luota
suurille vapaille tulille, ja luolasta mihin ihmisen huoku on päässyt,
rajattomiin saleihin". Hänen vaistonsa on kulkurin, on maankiertäjän,
jonka ihanteen hän elämässään mahdollisuuksien mukaan toteuttikin.
Kauniissa ja ylpeän itsetunnon täyttämässä runossa "Jäljettä", on hänen
ihanteensa kadota unhoitukseen, katkaistuaan viimeisetkin siteet ja
hävitettyään kaikki jäljet. Ja Oksin anarkistinen elämänkatsomus on
varmaan sanellut seuraavat sanat:

"Suurenmoista on olla välinpitämätön ja nauraa kaikkea luotua ja
kaikkea luomatonta. Pilkata kuolleita, ilkamoida eläviä, se on
mailmaahallitsevan voimantunnon latva, se on sen työ, joka on kaikki
voittanut eikä enää viheliäisen taivaan alla mitään löydä, minkä edessä
kumartua voisi."

Oks oli epäilemättä anarkisti jo synnyltään. Siinäkin hän taas
lähenee lasta; kuten lapsen, oli hänenkin hävityshalunsa suurempi
kuin rakennushalunsa. Hän oli tullut mailmaan, kuten Strindberg,
dynamiittipanos verissä, valmis räjähtämään milloin hyvänsä. Hän
ei suotta Kylässä ylistä "pyhää hävittämistä": ("Hyvin huonosti
on laita jo silloin, kun ei ole enää kuolemaa eikä syntymää, kun
ollaan jo tuolla puolen hävittämisen, pyhän hävittämisen, niin ettei
edes särkeminen maksa vaivaa.") Tai kun hän Nimettömässä eläimessä
kirjoittaa: "Silloin sysäisit vielä kerran, nähdäksesi verta,
rauniokasoja, kidutusta ja jätteitä ja tervehtyäksesi tiedosta:
olen saanut tehdyksi kaikkein enimmän pahaa. Herra nielaiskoon
mahdollisuuden rakastaa toista tai kuolettakoon ihmisissä jo
alkuidussaan senkaltaisen mielialan, missä ei ole enää rattona
kidutusta, halveksumista ja kuristamistuskaa."

Häntä huvittaa luoda mielikuva mailmasta, jossa ei ole enää aviota,
jossa ihmiset, "linnut, vihreä sammakko, ristilukki, uunisirkka, kaikki
olisivat enkeleitä, -- kuten työmehiläiset". Ja tässä tulevaisuuden
kangastuksessa kiehtoo häntä juuri "seppeleitäkin korkeampi kunnia"
olla maanpinnalla viimeinen, itse vapaaehtoisesti lopettaa elämä!
Eräänlainen toisinto Tolstoin askeettisesta mailmanlopun ihanteesta
virolaisen kyläanarkistin aivoissa!

Hänen asenteensa on alun alkaen yhteiskunnan luonnollisen vihollisen.
Hänessä on elämän ja yhteiskunnan lapsipuolen synnynnäinen vastarinta
kaikkia parempiosaisia kohtaan, kuten hän Tummassa ihmislapsessa
sarkastisesti tunnustaa: "On jotain kaameata ja typerää olla
tarmokas, kaunis, hyvä ja kunniallinen." Niinkuin Strindberg
loppuun saakka oli palvelijattaren poika, niin pysyi Oks loppuun
saakka samana "kahdenkertaisena äpäränä", jota hän niin suurella,
mutta väärentämättömällä kyynillisyydellä kuvaa, -- joka syntyy
krouvirakkaudesta, kasvaa takapihojen löyhkässä, ensimäisenä
taiteellisena kasvattajana päihtyneen äidin laulunrenkutus, ja joka
näkee isänsä ensimäistä ja viimeistä kertaa hirttonuorassa.

Tämä syntyperä -- todellinenko vaiko mielikuvituksellinen? -- painaa
häntä häpeänä, jonka hän tuon tuostakin vetää esiin lietsoakseen sillä
kostonliekkiään. Ja niin leppymätön ja julkea on tämä viha, ettei se
sammu edes kuolinvuoteellakaan, vaan leimahtaa yksityisissä runoissa,
jotka Oks kahden leikkauksen välissä kirjoittaa kirjankansille, näissä
katkelmissa, jotka tuskin enää ovat runoa, vaan voihketta, huutoa,
huokausta, kirousta, hänen toivoessaan kykenevänsä kostamaan isänsä
tyttärille samalla mitalla äitinsä häväistyksen:

    Tean, et enne sündimisi sa
    julgesid mind emas teotada,
    tean, et pärast sündimisi ma
    emaga sain pisarates leotada,
    äga nüüd on sinu tütred suured,
    mina helev mees,
    nüüd on sinu tütred lahti minu ees!

(Tiedän, että ennen syntymääni rohkenit minua solvaista äidissäni,
tiedän, että jälkeen syntymäni sain keralla äitini kyynelissä kylpeä,
mutta nyt ovat tyttäresi suuret, minä uljas mies, nyt ovat tyttäresi
tarjolla minulle!)

Jaan Oksin taide on ääni loasta, on proletariaatin ääni. Epäilemättä
hän rakastaa lokaansa, hän viihtyy siinä, tottumuksesta tai
luontaisesta kiintymyksestä, pyytäen saada edelleenkin "ylenkatsoa ja
nauraa loassaan". Hänellä on sairaalloinen taipumus kuvata kaikkea
iljettävää ja inhoa herättävää, hänen vertauksensa ja käänteensä
ovat usein etovan vastenmielisiä. Mutta tämä runouden takapihan
taimi, rikkaläjällä kasvatettu, rakastaa samalla kauneutta, siitä
hänen traagillinen ristiriitansa. Taiteilija on hänen sanojensa
mukaan "karmeuden todellinen pappi", -- hän, kaikenkapinoitsija,
tunnustaa taiteen "Ainoaksi, jota palvellessaan ihminen ei tunne
häpeää". (Arvostelevia tunteita.) Hän, jolle hävittäminen on
muuttunut intohimoksi, voi toisena hetkenä hartaudella ylistää elämän
arvoa "kauneuden syvyyttä". Hän, joka on valmis heittämään jumalan
rikkatunkiolle, kirjoittaa seuraavana hetkenä palavat sanat: "Sisääsi
tahdon tunkeutua, ymmärrätkö, jumala, sisääsi, vaikka sillä kadottaisin
kaiket elämäni".

Kaikki hänen tunteensa ovat ristiriitaisia, hänen heittelehtiessään
koko ajan äärimmäisyydestä toiseen. Yksinäisyys, joka äsken oli hänelle
ainoa turva ja onni, joka yksin suojeli häntä "pieniltä, vihaisilta
ajatuksilta", kalvaa häntä seuraavana hetkenä synkkänä orpoutena.
Hän, joka kerran tahtoi olla kaikille: "uppo-outo, tuijottaa kutakin
kurkoitettua kaulaa, kuten jääkarhu kameelia", kirjoittaa verhotulla
alakuloisuudella ihmisistä, jotka ovat "toisilleen tuntemattomia,
outoja, kuten keskenään koivikon koivut". Kuolinvuoteellaan hän on
kuulevinaan kuin humuna läpi vuoren toisten äänet, silmännäkemättä.
Ja niin hän kysyy eräässä runosirpaleessaan lapsen ja sairaan
avuttomuudella: "Mikä on kasvattanut välillemme vuorien ketjun?"

Mutta uupuessaan vastalauseistaan, kapinastaan ja uhmastaan,
hän voi huitasta kämmenellään elämää kuten härnäävää kärpästä.
On kuin kaukaista kaikua Salomonin Saarnaajan filosofiasta
hänen sanoissaan: "Sillä kaikki on mieletöntä: ihminen
satunnaisessa tarkoituksettomuudessaan, -- ja ihminen määrätyssä
tarkoituksellisuudessaan".

Jotain stoalaista tyyneyttä on sensijaan hänen kuolemankäsityksessään,
jonka hän ikäänkuin ennakkoaavistuksella on haahmoitellut
kertomuksessaan "Vanha matruusi", kuvauksessa vanhasta paatuneesta ja
kyynillisestä merikarhusta, joka ajattelijan rauhalla odottaa loppuaan.
"Hänessä ei kuolema herätä suurempaa hirmua kuin aamuinen laivanlattian
pesu eikä suurempaa mielenkiintoa, kuin ankkurinnosto. Vain hieman
kärsimättömyyttä sielussa, että on pakko käydä niin voimattomaksi ennen
todellista pysähdystä."

Jaan Oksin elämä oli sidottu syntymään ja kuolemaan, mutta näitten
kahden kahleen välillä kohosi hänen elämänsä kaari lyhyeen ja
kapinalliseen pingoitukseen.


3.

Oks ei vetoo älyyn, tuskin tunteeseen, vaan tajunnanalaiseen
aavistukseen; hän ei kuvaa tunteita vaan viettejä, vapauden,
elämänjatkamisen alkuvaistoja. Läpi koko hänen runoutensa kuultaa
sairas ja himokas viettielämä. Hän ei tahdo tai ei osaa sulkea
sairaita intohimojaan toisiin, vieraisiin minuuksiin, vaan antaa ne
semmoisinaan, paljaaltaan, lyyrillisinä, subjektiivisina purkauksina;
sentähden on, varsinkin hänen runoissaan, sekä loppusoinnullisissa
että suorasanaisissa, eräänlainen hirvittävä ja kyynillinen tunteen
alastomuus. Mutta kaikki alastomuus vaikuttaa ensi hetkessä
vierastavalta, esteettisinkin, sitä enemmän verhottomat himot.

Nälän suhteen Oks on täysin suvereeni, se on ainoa vieteistä, jonka
hän vallitsee, jota hän mainitsee halveksumalla, nimittäen elämää
"periodilliseksi aterioimiseksi". Hänen tumma ihmislapsensa ei liioin
uhraa ajatustakaan "tyhjänpäiväiselle syönnille", kuollessaan nälkään
keväisessä metsässä.

Sensijaan on viha hänelle tervetullut kiihoitustila, hän innoittuu
siitä, kuten rakkaudestakin, se hedelmöittää hänen tunteensa ja aivonsa
ja panee liikkeelle hänen kuvitusvoimansa. Hän puhuu vihasta, "joka
antaa hänelle koko hänen elintarmonsa", vihasta, joka tekee ihmisen
nuoreksi uudelleen ja puhaltaa hehkumaan elonhiilet. Hänen tumma
ihmislapsensa on "pieni, ylpeä ja _vihainen_". "Ja silloin halajat,
että kaikki ryhtyisivät vastarintaan, pitäisivät ajatuksiasi pikkuisina
käärmeinä, silloin tuntee janoa ryhtyä johonkin jättityperään,
jättiviisaaseen, johonkin mielettömyyteen, tehdä jotain, mikä vastaasi
sadattelee ja taistelee, joka vihastuttaa ja väsyttää." Kuinka täynnä
vihan hekkumaa ovatkaan sellaiset runot kuin Lapsuus tai Kadulla!

Alkuperäisin, mutta samalla sairain on Oks kuitenkin kuvatessaan
viettiä, joka hänelle on samanarvoinen kuin elämä: rakkautta. Rakkaus
on epäilemättä erehdyttävä nimi sille paljaana palavalle, alastomalle
alkuvoimalle, jonka ilmauksen Oks näkee kaikkialla. Hän itse nimittää
sitä Himoksi. Koko luonto on hänelle sukupuolellinen, itse maasta
alkaen ajatuksiin saakka, jotka "kaks'sukuisina muotoina karkeloivat ja
toisiaan hedelmöittävät". Hänen mielikuvituksensa kiertää herkeämättä
sukupuolellisten tilanteitten ympärillä, mäen kukkulat muistuttavat
hänelle raskaita naisia, vakoon kylvetyissä perunoissa ja vesalepissä
hän näkee hedelmöitymisen intohimon. Hän kirjoittaa "kiimaisista
luhdista ja rivosti humisevista puista", palaten näihin kuviinsa
erotomaanin itsepintaisuudella.

"Himossa on elämä itse ja elämänsakka". Oksin suorasanaisilla
mieterunoilla on yksi ainoa aihe, ne ovat täynnä ajatusten
Astartetanssia. Ja tähän hillittömään, peittelemättömään himoon, joka
tuntuu sulattaneen runoilijan koko olemuksen ikäänkuin alkuelementiksi,
sekaantuu samalla herjaava ylenkatse, aitostrindbergiläinen
naishalveksunta, ei älyllinen eikä harkittu, vaan syvästi vaistottu
viha eri sukupuolien välillä, joka ei häviä edes rakkauden ja yhdynnän
hetkenäkään. Hän kostaa orjuuden, johon sukuvietti hänet pakoittaa,
loppumattomilla solvauksilla, samoin kuin pettymyksen, joka väistämättä
seuraa aistien huumetta. Hän nimittää naisia poikkeuksetta "naaraiksi",
ikäänkuin joka hetki alleviivatakseen heidän sukupuolellisuuttaan,
"ihmiskunnan matelijoiksi". Hänen vanha merimiehensä sanoo vielä
kuolinvuoteellaan papille, joka yrittää herättää hänessä sovinnollista
mielialaa: "Naisten kanssa tahtoisit minut lepyttää? Älä tuokkaan niitä
tänne, mokomia! Milloinkaan en halua senkaltaisia ihmisiä tuntea,
ihmisiä, jotka viheliäistä maanpäällistä elämää jatkavat kaikkien
kärsimykseksi. -- Halveksin heitä filosofian pohjalta."

Ja niin päätyy Oks tässäkin palvonnassaan herjaukseen, pyhänhäväisyyn,
oman himonsa esineen häikäilemättömään herjaukseen, ikäänkuin ei
keksisi kyllin lokaa, millä ryvettää tätä omatekoista Astarte-alttaria.

"Kaikki ovat samankaltaisia, sekä se, joka ensi hymyjään hymyää, se,
joka on saanut kyllääntyäkseen, että se, joka ennen kuolemaansa pyhää
ehtoollista nauttiessaan vanhuutensa varjosta nuorta pappia himoitsee.
Missään ei löydy toisenkaltaisia, -- käy vaikka halki taivaitten ja
helvettien ja astu maan päälle, vakoillaksesi yhtämittaa suurilla
tienristeyksillä."

Epäilemättä on herjaaminen ollut muuan Oksin suurimpia intohimoja.


4.

Oks oli sekoitus kykyä ja hermosairasta. Hänen luomistyöllään on täysin
patologinen ilme, se on sairas, väkivaltainen toiminta, ikäänkuin
äkillinen ja sokaiseva verentungos aivoihin. Aivan samoin kuten
elämänvietti ehätti hänen tumman ihmislapsensa, nelistäen ja kuluttaen,
samoin mahtoi luomispakkokin aika-ajoin ehättää Jaan Oksin, pakoittaen
hänen sairaat aivonsa vihaiseen vireeseen, puristaen niistä myrkkyä
ja kähyä, -- jättääkseen hänet yhtä äkkiarvaamatta. Ei riitä lukea
hänen painettuja teoksiaan, vaikka niissäkin tuntuu tämän ryöppyävän,
syytävän luomisen merkit. Käsikirjoituksissa sensijaan, joita
karsimatta ja järjestämättä ei milloinkaan olisi voinut painattaa,
viettää Oksin sairas kirjallinen luomisvietti todellisia orgioita.
Täytyy tehdä kieltämättä itselleen väkivaltaa niitä lukeakseen: koko
ajan on kuin aluttoman, loputtoman sanaryöpyn alla, johon ajatuskin
on hukkua. "Hän loi, kuten tulivuori, joka samalla voimalla sinkoo
kohti taivasta sulaa metallia ja tuhkaa", sanoo Jaan Oksista Tuglas.
Sivumääriä ajatuksetonta vatvomista, kolminkertaisesti sanoja, sanoja,
sanoja, hulluinhuoneen järjetöntä houretta, ja yhtäkkiä kaiken
tukahduttavan ajatuskuonan alta kirkas ajatus, niin alkuperäinen, kuin
olisi se ensi kertaa ajateltu vasta näissä poloisissa aivoissa. Tämä
ajatus voi olla loukkaava, häväisevä, täynnä traagillista sarkasmia ja
kyynillisyyttä, mutta se on uusi!

Oks itse sanoo kerran taidetta "fysiologiseksi tarpeeksi, sielulliseksi
uloshengitykseksi." Juuri siten on epäilemättä hänen oma taiteensa
syntynyt. Hän itse on epäilemättä mahtanut siihen tuiki vähän. Hän ei
ole kai milloinkaan muistanut sellaisia tyhjänpäiväisyyksiä olevan
olemassakaan, kuten tietoinen työ, taiteellinen rakenne. Voi olla, että
hänellä häämöittää jokin päämäärä liikkeelle lähtiessään, jokin kuva,
jokin mieliala, jonka hän tahtoo pyytää kiinni, mahdollisesti jokin
hämärä juonikin. Mutta hän kulkee tietään kuten lapset, hän poikkee
joka suunnalle tien oheen, pysähtyy jokaisen nähtävyyden kohdalla.
Niin hän aloittaessaan kertomustaan Koulumestarin hevonen epäilemättä
todella on aikonut kuvata juuri tätä hiirakkoparkaa ja sen vaiheita,
mutta sensijaan kuvaakin kaikkea muuta, kylää ja kylänmiehiä, niittyjä
ja veräjiä, kunnes unohtaa tykkänään sekä koulumestarin että hänen
hevosensa.

Kieltämättä kärsivät Oksin teokset kauttaaltaan katkonaisuudesta ja
hämäryydestä, joka ei suinkaan aina kätke syvyyksiä, vaan hyvinkin
tavallisia ajatuksen matalikkoja. Mutta toisinaan tuntuu Oksin
lauseissa, kuten niistä on sanottu, kolme mittasuhdetta, ikäänkuin
sanojen merkitys niitten hämäryyden vuoksi olisi joka suuntaan venyvä,
avaisi mahdollisuuksia joka taholle. Ja niin tahtoisi nähdä Oksin
pitkät yksinpuheluhoureet kuin tiheässä, näkymättömässä seulassa, josta
yksitellen ajatusten akanain seasta varisisi selvä vilja.

Hänen sairaissa aivoissaan eivät estävät keskukset kai milloinkaan
ole olleet toiminnassa, mikään ei kyennyt hillitsemään tätä rajua
koneistoa, sen kerran käyntiin päästyä. Hänen tuotteliaisuutensa
lyhyenä luomiskautenaan oli grafomaanin tuotteliaisuutta. Hänellä oli
kiire, ikäänkuin olisi aavistanut luomisaikansa, ehkä elämänsäkin
lyhyyden. "Sallittakoon ihmisen elää vain vuosi, silloin hän ei
nukkuisi eikä kuluttaisi aikaa hautaa varten valmistuakseen."

Yhtä mahdotonta oli hänelle ajatustensa järjestely, suvereenilla
huolettomuudella hän jätti sen toisten tehtäväksi. Hän on teoksistaan
yhtä huolimaton kuin kala kudustaan, hän jättää ne kohtalon ja
sanomalehdentoimituksen huomaan, häviöön tai ylösnousemukseen, se
on hänelle yhdentekevä. Miten muut niitten suhteen menettelevät,
kenen käsiin ne joutuvat, mitä niistä loppujen lopulta on jäljelle
jäävä, -- kaikki kysymyksiä, jotka eivät häntä liikuta. Ainoastaan
eräässä yksityiskirjeessä Fr. Tuglaselle voi aavistaa jonkinlaisen
levottomuuden, joka kuitenkin pikemmin on järkkymätöntä itsevarmuutta:
"Seitsemän vuotta sanokoot arvostelijamme, ettei teoksilla ole
minkäänlaista taidearvoa, kahdeksantena vuonna on heidän kuitenkin
tunnustaminen, että on."

Kuten hän erästä arvostelevaa kirjoitustaan nimittää
"improvisatsioksi", niin oli hänen tuotantonsa kauttaaltaan
improvisatsiota, kirjoitettu luojaties milloin ja minkälaisten tuiki
maallisten aherrusten lomassa, vihkokorjausten, liikearvioitten
välissä. On oikeastaan aivan arvoituksellista, minä väliaikoina
hän ehti hankkia itselleen senkin esteettisen ja kirjallisen
puolisivistyksen, mikä hänellä joka tapauksessa oli.

Hänen taiteensa luonteesta seuraa semmoisenaan, ettei sillä voinut olla
minkäänlaista kehitysviivaa, tällä taiteella, jolta puuttuu kokonaan
juuri viiva, joka on kokoonpantu ikäänkuin vihan ja himon tuulispäässä,
omassa raivossaan kiertävistä pisteistä. Oksin pirstaleinen ajatus
ei olisi milloinkaan kyennyt kulkemaan pitkin suoraa viivaa, yhtä
vähän kuin hänen kehityksensäkään. Se päättyi itseensä, kuten
piste. Hänen henkinen sisältönsä ei ollut luotu elimellisesti
kehittymään, ei laajentumaan mihinkään suuntaan, eikä kypsymään siitä
raaka-ainestilasta, missä se oli. Se oli luotu vain purkautumaan
sellaisenaan, yhdellä kertaa.

Jaan Oks on epäilemättä Noor-Eestin omituisimpia ilmiöitä. Hänellä
oli ylimyssielu, köyhälistöruumiiseen kuolemaan saakka kytketty, --
ruumis, joka ei koskaan voinut vapautua kyläkujasta ja himosta, ja
mielipuolisuuden kanssa kamppaileva sielu, joka kauneuden ikävässään
lohduttautui herjauksilla. "He olivat kuin tylsän seipään lävistämät,
osaksi maankamarassa kiinni, toisen olemuksen osan karkeloidessa
keinuen taivaan alla, kuten rauhaton, siunaamaton uhrisavu." On jotain
sankarillista hänen uhmaavassa jumalhäväisijäasenteessaan, on jotain
traagillista tässä rujossa kyvyssä, jonka taide on kuin rumuuden uhria
saavuttamattomalle Kauneudelle.



A.H. TAMMSAARE


Synt. v. 1878 Tammsaare-Põhjan talossa Järva-Madisen pitäjässä
Tallinnanmaalla. Harjoittanut lakitieteellisiä opintoja Tarton
yliopistossa. Toiminut sanomalehtialalla. Teoksia: _Rahaauk_ v. 1907,
_Uurimisel_ v. 1907, _Pikad sammud_ v. 1908, _Noored hinged_ v. 1909,
_Üle piiri_ v. 1910, _Vanad ja noored_ v. 1913, _Poiss ja liblik_ v.
1915, _Keelest ja luulest_ v. 1915, _Kärbes_ v. 1917, _Varjundid_ v.
1917.


1.

Virolainen kaupunkilaistumiskulku, sekä sielullisena että ruumiillisena
ilmiönä, siirto kylästä kaupunkiin, henkisen ilmapiirin vaihto,
niin kuvaava nykypäivien Virolle, muodostaa tavallaan pohjan, jolle
on rakentunut nuorvirolaisen novellistin H. Tammsaaren hieman ohut
kirjallinen tuotanto.

Tammsaaren teokset eivät tosin tarjoa minkäänlaista kuvausta
muuttuneesta yhteiskunnallisesta perustasta, mille nykyinen virolainen
kaupunkiyhteiskunta nojautuu, ei sen luomasta tyyppien moninaisuudesta,
ei edes liikunnosta kulttuurisiirrosta, joka herkeämättä muuttaa
kaupunkifysiognomiaa. Se ei ole mitään nykyaikaista kaupunkirunoutta,
hymniä kivimuureille ja sähköradoille, ei alkua epopeaan tulevaisuuden
virolaisesta suurkaupungista. Se yrittää yhtä vähän kiinnittää
Tarton vatvovaa lammikkotunnelmaa kuin Tallinnan kuumeista
satamanousukasilmettä. Kaupunkia itseään, aineellisena todellisuutena,
siinä tuskin on olemassa. Eikä siinä liioin tapaa mitään johdonmukaista
sielullista kehitysketjua; Tammsaaren henkilöt ovat näennäisesti
täydelleen irrallisia, niinkuin eivät kuuluisi mihinkään yhteiskuntaan
tai suurempaan ihmisten yhteyteen. He muodostavat vain "psykologisen
ykseyden", kuten heistä sanoo Friedebert Tuglas. Heillä ei ole
entisyyttä eikä tulevaisuutta, ei siteitä mihinkään suuntaan. Ja
kuitenkin, siitä huolimatta, on heistä joka-ainoa sellaisenaan
virolaisen sivistysmurroksen, kaupunkilaistumiskulun tulos.

A.H. Tammsaare, samoin kuin muutkin nuorvirolaiset, harrastaa
kaksinimisyyttä ja kirjallista naamioleikkiä; kuten Grünthalista
sukeutuu Ridala, Aavikista Randvere ja Mihkelsonista monta vertaa
romanttisemmalta kajahtava Tuglas, niin on A.H. Tammsaarekin milloin
Anton Hansen, milloin Tammsaare. Hän merkitsee tyylinvaihdoksensa aina
uudella kirjallisella kyltillä.

Tammsaare on huvittava toisinto nuorvirolaista tyyppiä,
eroavaisuuksineen ja yhtäläisyyksineen. Yksityispiirteiltään
hän voi muistuttaa milloin yhtä, milloin toista kirjallisista
tovereistaan, mutta kokonaisuudessaan on hänen henkinen fysiognomiansa
hänen yksityisomaisuuttaan. Hän on persoonallisuus, kaikesta
värittömyydestään huolimatta. Ensi silmäykseltä hän näyttää toisen
nuorvirolaisen novellistin, Friedebert Tuglasen, täydelliseltä
vastakohdalta; Tuglas pyrkii synteettiseen fantasianäkemykseen,
Tammsaare sielulliseen analyysiin; Tuglasen värit ovat pehmeätä,
hivelevää liitua; Tammsaare käyttää kovanumeroista lyijykynää.
Ohutverisyydestään huolimatta Tammsaare hyvin harvoin vaikuttaa
artistiselta, kuten Tuglas miltei poikkeuksetta, huolimatta
mielikuvituksellisesta täytelyydestään. Mutta heillä on selvät
älylliset yhtymäkohtansa, joskin Tammsaaren äly on kuivempi ja
mehuttomampi kuin Tuglasen; heidän satiirinen taipumuksensa on sukua,
ja he koskettavat toisiaan viivanalaisissa koserioissaan, joitten sävy
usein on hämmästyttävän samankaltainen, vaikka Tammsaaressa onkin monta
vertaa enemmän ammattijuttelijaa. Tuglasen tyyli aateloi pienimmänkin
sanomalehtipakinan; se muodostuu hänellä aina vähäiseksi tutkimukseksi,
taiteelliseksi lastuksi; Tammsaaren synnynnäinen sanomalehtimieskyky
ohentaa tarvittaessa raskaimman ja vakavimmankin aiheen kevyeksi
jutteluksi. Hän on nautintoihminen, ilmeisin hedonistisin taipumuksin,
nuorvirolaisista kieltämättä samalla humaanisin, vaikka hänen
suvaitsevaisuutensa ja inhimillisyytensä juuret juontavatkin ehkä yhtä
syvälle suureen välinpitämättömyyteen kuin suureen kaikenymmärrykseen.

Tammsaare on oman kirjallisen sukupolvensa keskuudessa ohuin,
mielikuvitusköyhin ja todellisuusvaistoisin. Hän on ainoa
nuorvirolaisista, joka häikäilemättä tarttuu päivän probleemeihin
ja ympäröivään elämään, joskin hänen probleeminsa ovat yksinomaan
sielullisia ja kuvatun elämän näyttämö useimmissa tapauksissa
ahdas virolainen ylioppilaskomero. Hänen kirjansa ovat alun alkaen
antaneet aihetta kaikenlaisiin yhteiskunnallisiin, rotuhygieenisiin,
kasvatusopillisiin ja siveyskysymyksiin, vaikka hän itse ei ole
vihjauksellakaan vikapää niitten asettamiseen. Ainakaan ei mikään
liene hänestä etäämpänä kuin vastauksen antaminen. Erehdys olisi
epäilemättä luulla, että esimerkiksi Tammsaaren novelli _Yli rajan_
olisi kirjoitettu ratkaisemaan ennen-avioliittoista sukupuolikysymystä
tai mahdollisesti naisen äitiys- ja riippumattomuusprobleemia.
Tammsaarea on hyvin yksinkertaisesti vain huvittanut viskata kivi
yhteiskunnalliseen lammikkoon, _épater le bourgeois_, kuten Friedebert
Tuglas hänestä sattuvasti sanoo, härnätä porvaria, vähäinen epäilevä ja
miksikä ei! poikamaisen frivoli hymy suupielessä.

Tammsaaressa on epäilemättä kosolta kirjallista pahankurisuutta;
hän vetää hyvin mielellään yleisöään hiukan nenästä, kuten
Kärpänen-novellissa ylioppilas Kulno, joka puheellaan saa koko
kuulijakuntansa petkutetuksi, tai Vivahduksia-novellin päähenkilö, joka
hänkin rakastaa tällaisia pieniä kirjallisia jalkakoukkuja.

Muuten, mitkään Tammsaaren ominaisuuksista eivät esiinny erityisen
silmiinpistävässä mittakaavassa, eräänlainen keskimittaisuus on
päinvastoin niille tunnuksellista. Poikkeuksen tekee ehkä ironia.
Tammsaaren taipumus ivaan on varmaan synnynnäinen, hänen äänenpainonsa
on luonnostaan ivallinen, kuten Suitsin luonnostaan pateettinen.
Tammsaarelle ei ole olemassa minkäänlaisia arvovaltaisia aatteita
tai henkilöitä, ei mitään koskematonta aluetta. Hänen ivansa on
usein kyltynyttä, väsynyttä, neulanohutta, harvoin erityisemmän
pahanilkistä, mutta se ei suinkaan ole mitään attikalaista, ei myöskään
valtameren kirpeästi väkevöittävää suolaa; sen prosenttimäärä on
suunnilleen sama kuin suolapitoisuuden virolaisessa Länsimeressä.
Ja Tammsaaren kieltämätön kyynillisyys, joka esiintyy sekä
aiheitten että tilanteitten valinnassa, on sekin enimmäkseen samaa
tahallista kiusoittelua, ärsytyshalua, kotitekoista virolaista
ylioppilasboheemisävyä.

On kuitenkin muuan ominaisuus, joka näyttää olevan eroittamattomasti
yhdistetty Tammsaaren henkiseen olemukseen. Se on epäily, skepsis.
Se on usein vain filosofoivaa pintaleikittelyä, tapaa, muotia,
vuorosanakimallusta. Mutta se on epäilemättä syöpynyt pintaa
syvemmälle; kun tammsaarelaiset pohjakerrostumat syystä tai toisesta
joskus paljastuvat, tapaa joka kerta juuri väärentämättömän skepsiksen,
vailla vähintäkään teennäisyyttä tai keimailua. Mahdollisesti onkin
tämä skepsis, harmaa kuin home ja syövyttävä kuin se, tammsaarelaisen
kirjailijaluonteen ydin. Tammsaaren skepsis ei ole vapauttavaa,
särkemisriemussaankin luovaa, myönteistä epäilyä. J. Luiga nimittää
tammsaarelaista skepsistä _tunteen_ skepsikseksi, joka ei synny
henkisestä kehityksestä, vaan tunteen rappeutumisesta. Ja toden teolla
ei pääse ajatuksesta, että Tammsaaren epäily on oikeastaan kokonaan
kielteinen ominaisuus, puute, kyvyttömyys minkäänlaiseen hartauteen;
häneltä puuttuu, niin sanoakseni, uskonnollinen elin.

Jokaisella kirjailijalla on pohjavärinsä. On kirjailijoita, ärsyttäviä,
sytyttävän punaisia, on sinivalkoisia kirjailijoita, on toisia, joitten
värissä on myrkkyä, kuten hullukaalin keltasinipunervassa kukanterässä,
on kirjailijoita, ylimyksellisiä, kuten ajan kauhduttamat välivärit.

A.H. Tammsaaren pohjaväri on harmaa. Ei mikään harmaan lukuisista eri
vivahduksista, ei keltaisen, punaisen eikä sinisen sekoittama, vaan
yksinkertaisesti vesiharmaa, värittömyyden väri.


2.

"Hermot ovat kulttuuria, -- sentähden, enemmän hermoja, enemmän
hermoja", huudahtaa muuan Tammsaaren virolaisista "nuorista sieluista",
ylioppilas Kulno.

Siirto maalta kaupunkiin tai oikeammin kaupunkikulttuuriin ei
merkitse suinkaan vain parissa sukupolvessa tapahtuvaa luuston ja
lihasten volyymin vähenemistä. Eivät vain kasvonpiirteet, kädet
ja jalat hienostu rakenteeltaan jatkuvasti muuttuneen elintavan
takia, ennenkaikkea muuttuu ja hienostuu hermorakenne. Kulno on
oikeassa: sivistystason nousu on pääasiallisesti hermokehitystä. Ei
tietomäärän, ei älyllisen pääoman suuruus voi koskaan luoda yhtä
suurta sivistyksellistä eriasteisuutta, kuin juuri hermoston enemmän
tai vähemmän viljelty herkkyys, sen vastasäteilyn rikkaus, sen
nautintomahdollisuus ja kärsimiskyky.

Voi puhua ihmisten "herkistämisestä", kuten valokuvaaja levyjensä.

A.H. Tammsaare on suorittanut siirron kylästä kaupunkiin, -- sekä
henkilökohtaisesti että kirjallisesti. "Tous les chemins vont vers la
ville", kuten Verhaerenin sanat kuuluvat.

Hän vaihtaa aihepiirinsä yhtä perinpohjaisesti, kuten vaihtaa
tekotapansa. On yhtä suuri hyppäys Tammsaaren rehellisestä ja karusta
naturalismista hänen ääriviivattomaan impressionismiinsa, kuin hänen
pikkueläjäinsä, maattomain, irtolaisten, loisien ja mökkiläistensä
kylästä, jossa ei ole muuta vaihtelua kuin torailu ja tulipalot,
syntymä ja kuolema, hänen käsitteelliseen kaupunkiinsa. Vain pohjaväri
on sama: Tammsaaren realismi on yhtä kuivan harmaata kuin ikinä
hänen impressionisminsakin. Hänen talonpoikaiskuvauksissaan, jotka
poikkeuksetta liikkuvat niin alhaisella yhteiskunnallisella asteella
kuin suinkin, rehkii ja matelee inhimillinen elämä, näköjään vähääkään
välittämättä tekijästä ja hänen tahdostaan, kaikkinäkevän luojan
auringon alla. Vaimo ompelee rauhallisesti miehensä sairasvuoteen
ääressä tälle kuolinpaitaa ja synnyttää lapsen samalla hetkellä,
kun isä toisessa huoneessa heittää henkensä. Vanha isäntä ja renki
työskentelevät pellolla, heidän vuorosanojensa vaihtoon, kysymyksestä
vastaukseen, menee kokonaisen vaon kyntöaika. Akka ja ukko elelevät
vuosikymmeniä samaa etanan kuoreen mahtuvaa elämäänsä, kunnes
kuolema toisen korjaa. Ja paljaimmillaan tämä harmaa arkiaherrus
on kertomuksessa _Kaksi paria ja yksi ainoa_, kahden kinastelevan
mökkiläisperheen ja heidän yhteisen loisensa, Taidi-Laidin, tarina,
kerrottu armahtamattomalla, kaikki tunkiokasat paljastavalla verismillä.

Tammsaaren kaupungilla ei ole edes niitäkään harvoja varmoja
ääriviivoja, mitkä hänen kylällään. Se on erinomaisen utuinen
ympäristö, jossa ei ole maaseudun puita, ei metsää, ei näköaloja,
ei vihreyttä; ei ilmaa, mutta ei myöskään kaupungille ominaista
ihmisvilskettä, kadun melua, tuskin katuja. Se on kokonaan
impressionistinen, ikäänkuin tyhjään ilmaan rakennettu kaupunki, jota
risteilevät nimettömät kadut, ja valaisevat tuiki persoonattomat
katulyhdyt. On melkein yhdentekevää, onko tällä kaupungilla
jossakin kertomuksessa tarkoitettu Tarttoa vaiko Tallinnaa; se ei
muuta sanottavasti Tammaaren kirjallisia kulissilaitteita, hänelle
riittää, kuten uudenaikaiselle näyttämölle, kaikkein välttämättömin
huonesisustus: pari tuolia, pöytä ja sohva.

Elämän ulkonaisista puitteista ei ole jäänyt oikeastaan muuta jäljelle
kuin ylioppilaskomerot, joitten "seinäpaperit ovat mustat, savuttaneet,
niitten takaa pilkistää sieltä täältä seinä". Rikkinäisellä pöydällä
vetelehtii kirjoja, ja lattialla on kalossit, "joilla on se erinomaisen
ominaisuus, että ne helposti päästävät veden valumaan". Läpi himmeitten
ja raamuisten ruutujen näkee tyhjän pihan, "missä joku vaate riippuu
kuivamassa, ja joku ylioppilas tulee ja menee".

Näissä akateemisissa ja abstraktisissa ullakkokomeroissa asustavat ja
rakastelevat Tammsaaren henkilöt tai oikeammin hänen puhuvat ja alati
filosofoimaan pyrkivät varjokuvansa, s.o. milloin eivät kulje yksin tai
kaksin vielä abstraktisempia katuja.

Ydinnäkemyksenä ylioppilasnovelleihinsa on Tammsaarella ollut
eroottisen valonheijastajan säteessä nähty murto-osa nykypäivien
virolaista jeunesse dorée sielua. Tammsaaren kaikki neljä
ylioppilaskuvausta käsittelevät yksinomaan eroottisia suhteita, ja
oikeastaan onkin ainoa oleellinen, minkä varmasti tiedämme näistä
nuorista sieluista, heidän suhtautumisensa rakkauteen. He rakastavat,
siis ovat olemassa.

_Pitkissä askeleissa_, joka epäilemättä on Tammsaaren
ylioppilasnovelleista taiteellisesti ehein, on kaksi miestä ja yksi
nainen, ylioppilaat Heinrich ja Otto, ja heidän yhteinen rakastettunsa
Olga, virolaista demiviergetyyppiä. Oikeastaan on vielä toinenkin
nainen, Heinrichin talonemännän tytär, joka eräänlaisena täytekuviona,
vastakohtaisuuden lain vuoksi, esiintyy Tammsaaren useimmissa
kirjoissa, edustaen hänkin ikuista naisellisuutta, pari astetta
alempana tosin. Taistelu käy naisesta ja ihanteista. Heinrich Leisner,
yläilmoissa asuskeleva haaveksija, rakastaa Olgaa, mutta saatuaan
tietää Olgan olleen aikoinaan Oton rakastajattaren, luopuukin hänestä,
pitkän sielullisen järkeistymis- ja jäähtymiskehityksen jälkeen, täynnä
yksin- ja kaksinkidutusta.

_Nuorissa sieluissa_ on miltei samat voimasuhteet. Jonkun aikaa
yliopistossa opiskellut Aino Võsand jättää rahan puutteessa opintonsa
ja oleskelee Tartossa. Hän tutustuu ylioppilas Kumoon, aito
tammsaarelaiseen perustyyppiin, jossa skepsis ja eroottinen uteliaisuus
yhtyvät, käy hänen luonaan (kaikki Tammsaaren virolaiset puolineitseet
käyvät ylioppilastensa ullakkokomeroissa!) lukijan jäädessä
epätietoiseksi, kuinka pitkälle tämä taidolla harjoitettu eroottinen
leikki peräytymis- ja väistämisvuoroineen vie, ja lähtee vihdoin monen
mutkan jälkeen ulkomaille opintojaan jatkamaan taikka, kuten Tammsaaren
sanat kuuluvat, "syventämään merta ja koroittamaan taivasta".

_Yli rajan_ kirjassa on juoni hiukan selväviivaisempi.

Välttämättömän ylioppilaan nimi on tällä kertaa Robert Muidu.
Paitsi Heinrich Leisner'in aineetonta idealismia, on hänellä sangen
alleviivatut aineellisetkin vaatimukset. Hän johdattaa mieleensä
Weberin Demokritoksen kyynillisen lauselman: "Varo, Karl, irstaita
ihmisiä, ja jollet muuta voi, niin käänny mieluummin jonkun
kunniallisen naisen puoleen, hän ei ole kieltäytyvä", ja haluton kun
on viettämään tavanmukaista poikamieselämää, uskoutuu morsiamelleen
Hedvigille. Mutta heidän huumeessa alkanut suhteensa arkiutuu
vähitellen, samalla kun Hedvig huomaa olevansa tulossa äidiksi. Hetken
aikaa hän aikoo pelastautua häpeästä, menemällä naimisiin tohtori
Kalamaan kanssa, mutta lopulta pääsee naisellinen ylpeys voitolle,
ja hän lausuu hyvästit sekä Kalamaalle että loppukohtauksessa sangen
viheliäistä osaa näyttelevälle Robert Muidulle.

On jotain näissä kolmessa novellissa, mikä edellyttää yhteistä
alkusolua. Ne ovat syntyneet ikäänkuin yhteisestä konseptsiosta,
samasta mielialojen, tunteitten ja tyyppien varastosta, joka
tosin ei ole oikein ottanut riittääkseen niin moneen muunnokseen,
vaan hataroituu kirja kirjalta. Ja miten vähäinen toden teolla
Tammsaaren tilanteitten ja henkilökuvien keksimiskyky on, näkee hänen
_Kärpänen_-novellistaan, jossa hän taas pitkän väliajan päästä palaa
rakkaaksi käyneeseen ullakkokomeroonsa, malttamatta edes hankkia
Kulnolle uutta nimeä, vaan tuoden hänet semmoisenaan, ainoastaan
joitakuita vuosia vanhempana näyttämölle.

Jeunesse dorée, -- miksikä ei yhtähyvin jeunesse grise, -- harmaa
nuoriso!

On muuan piirre, mikä heti pistää silmiin Tammsaaren novelleissa:
niissä puhutaan loppumattoman paljon. Tammsaaren ihmiset,
sekä miehet että naiset, puhuvat aina, ikäänkuin heillä olisi
puhumisvimma. "He suutelevat ja siinä sivussa puhuvat allegorisia
tyhjänpäiväisyyksiä", sanoo heistä muuan arvostelija. Tarttolaisissa
ylioppilaskorporatsioissa oli tapana varsinaisen sanakaksintaistelun
ohella opettaa nuorille keltanokille sanataistelua, jota varten heidät
armotta asetettiin sanapistosten maalitauluksi. Tammsaare yrittää
epäilemättä seurata baltilaisia perintätapoja. Hänen henkilönsä
taistelevat hekin kaiken aikaa floreteilla ja rapiireilla, väistävät,
torjuvat, antavat sivuiskuja, hyökkäävät.

He keskustelevat herkeämättä, eikä kuitenkaan mikään tunnu liikkuvan
keskustelun aikana kuin puhujien äänijänteet. Heihin sopii, kuten
eräs virolainen huomauttaa, Jugendin parodia Maxim Gorkista. Kohtalon
hylkäämät ihmiset istuvat koossa, filosofoiden ja saivarrellen,
kunnes yhtäkkiä joku heistä kysyy: "Mutta miksi me aina puhelemistaan
puhelemme, miksi emme koskaan tee mitään". Ja siihen toinen vastaa:
"Siksi, että Maxim Gorki on meidät luonut!"

Samoin voisi tammsaarelainen miesten ja naisten kuoro vastata: "Koska
Tammsaare on meidät luonut."

Tammsaare ei suinkaan itse ole ollut tiedoton tämän alituisen
herkeämättömän puheensorinan merkityksestä. Nuorten sielujen Kulno
sanoo kerran:

"Luultavasti saivartelemme liian paljon ja elämme liian vähän; sentakia
on meillä niin paljon kysymyksiä."

Juuri sisäistä liikkumattomuutta, äärimmäistä passiivisuuttaan,
yrittävät tammsaarelaiset ullakko-asukkaat verhota puheensa
vuolaudella. Se on teon surrogaattia, teon, johon he eivät ikinä ole
ryhtyneet, ikinä eivät ole ryhtyvä.

Tammsaaren nuoriso on älykästä, mutta heikkohermoista sukupolvea,
jonka nousukkuus tuntuu ennenkaikkea tahdon ja luonteen heikkoudessa,
sivistysväsymyksessä, jota he poikkeuksetta potevat. Se ei ole heille
itselleenkään mikään salaisuus, he tietävät hyvin jo edeltäkäsin
ennemmin tai myöhemmin jäävänsä tien oheen.

Kuvaavaa näitten yliskamarien tunnelmalle on iltapuhde Kulnon luona,
jonne on saapunut sekä Aino Võsand että Rein Jaaninpoika Muhem,
muuan Emajoen Ateenan ikuisia ylioppilaita, joka vihdoin on päätynyt
jumaluusopilliseen tiedekuntaan, mutta toden teolla tutkiikin
oluthaarikkojensa pohjia suuremmalla syventymisellä kuin heprealaisia
alkutekstejä.

Kulno kertoo kuulijoille "unensa". Oli kerran köyhä ylioppilas, joka
halusi kirjoja, aina vain kirjoja ja seisoskeli nälkäisin silmin
kirjakaupan ikkunan edessä, ahmien edes kirjojen nimiä. Kerran hänen
taas tavallisella paikallaan seisoessaan, puhuttelee häntä pyöreähkö,
tyytyväinen vanha herra: "Nuori mies, harrastatteko kirjoja?" Mutta
ylioppilas, ylpeä nuoruudestaan ja köyhyydestään, vastaa: "Kuinka niin?
Kirjoja? Miksi?" Myöhemmin hänestä itsestään on tullut samanlainen
pyöreähkö, tyytyväinen vanha herra, mutta kirjat ovat jääneet
ostamatta. Silloin hän kävelyllä sattuu näkemään yhtä nälkäisen
ylioppilaan, kuin hän itse kerran, seisoskelevan kirjakaupan ikkunan
edessä. "Nuori mies, harrastatteko kirjoja?", pääsee hänen huuliltaan.
Mutta ylioppilas pakenee pysähtymättä.

Kulno kertoo unensa ja "pimeässä tunsivat nuoret ihmiset, kuinka
näkymätön käsi kutoi hienoa verkkoa, pingoittaen sitä heidän
ympärilleen".

Tammsaarelaisen nuorison sisäinen voimattomuus uloittuu sillekin
ainoalle alalle, joka näyttää muodostavan heidän elämänsä ainoan
varsinaisen liikuntavoiman: erotiikkaan. Tammsaaren sielullinen
valonheijastaja on, kuten sanottu, ennenkaikkea eroottinen. Mistä nämä
nuoret sielut muuten tulevat, mihin menevät, minkälainen on heidän
edellinen kehityksensä, minkälainen mailma, jossa he kohtaustensa
välillä oleskelevat, kaikki se jää ullakkokamarien ulkopuolelle.
Liikuntapääoma, mikä heissä mahdollisesti on olemassa, kuluu yksinomaan
eroottiseksi vaihtorahaksi. Kaikki, Heinrichit, Otot, Olgat, Kulnot,
Ainot ja Muidut harjoittavat eräänlaista eroottista urheilua, joko
rajan tällä tai tuolla puolen. Tammsaarelaisessa rakkaudessa on suuri
määrä kidutushalua, kuten on huomautettu, kärsimyksen tuottaminen
kuuluu oleellisesti hänen rakkausnautintoonsa. Sekä Heinrich Leisner
että Kulno ovat sielullisia sadisteja, ilmetköön se sitten Kulnon
älyllisenä kissahiirileikkinä tai itsekidutuksena, kuten Heinrich
Leisnerin loppumattomissa, hiuksenhalkovissa itse-erittelyissä. Ja
Robert Muidun huveihin kuuluu samoin kiusata entistä morsiantaan ja
rakastettuaan tahallisilla, kylmästi harkituilla loukkauksilla.

Tammsaarelaiset ihmiset ovat eroottisesti erinomaisen herkkiä,
vaikka vailla eroottista syvyyttä. Epäilemättä on rakkauselämä
hermoviljelyksen hienoimpia mittareita. Ja jos Tammsaaren nuoriso
jossain suhteessa kerta kaikkiaan on irtautunut kylästä ja
talonpoikaispsykologiasta, niin juuri rakkauselämässään. Siinä ei
ole mitään jäljellä vaistojen terveestä turmeltumattomuudesta, se on
läpeensä kaupunkikulttuurin hermostunutta erotiikkaa, kokeilua sekä
muiden sielulla että omallaan. Tammsaaren nuoret sielut ovat rakkauden
herkuttelijoita, lasinmaistajia, mutta eivät koskaan pohjaanjuojia.

He ovat kauttaaltaan ensimäistä polvea, uuden ihmisen ilmakehä
ympärillään. He ovat lopettaneet laskunsa maaseudun kanssa; heidän
pyrkimyksensä on selvä ja tietoinen. Mutta siitä huolimatta on
heissä jotain amphibista, kahtaanne kuuluvaa, jokin sovittamaton,
sisäinen ristiriita pyrkimyksen ja saavutuksen välillä; kuten sadun
taivaanvuohet he ovat jääneet riipuksiin maan ja taivaan välille.

Ei ole mitään syytä yleistää Tammsaaren kuvausta virolaisesta
ylioppilasnuorisosta enemmän kuin tarpeellista. Se on epäilemättä
sidottu määrättyyn aikaan, vuosisatamme ensimäiseen vuosikymmeneen
ja pitää epäilemättä paikkansa vain murto-osaan nähden. Mutta joka
tapauksessa on sivistyksellisen saltomortalen jälkitauti, josta alussa
Noor-Eestin yhteydessä oli puhe, tämä tammsaarelainen virolainen
erikoisväsymys ollut ja on ehkä vielä tälläkin hetkellä muuan muoto
välipolven tragiikkaa, polven, jota, J. Luigan sanoja käyttääkseni,
ei yhdistä entisiin talonpoikaiskoteihinsa muuta kuin "sukat ja
muona". On mahdollista, että tammsaarelaisten henkilöitten suuri
irrallisuus johtuu yhtä suuressa määrin impressionistisesta dogmasta,
ympäristön poissulkevasta tekotavasta, kuin tietoisesta tarkoituksesta.
Mutta varmasti kuvastuu siinä samalla kaupunkilaistumismurros ja
kaupunkilaistumistragiikka.

Tammsaaren nuoret sielut ovat, kuten alati pohmeloinen Muhem sanoo:
kapuamassa pitkin hermoja kuten pitkin teräslankoja, kohti kulttuuria
ja yli-ihmisyyttä.


3.

Tammsaaren viimeisessä teoksessa, novellissa _Varjundid_ (Vivahduksia),
on hermojen herkistymiskulku loppuunsuoritettu. Se on viety jo
yliherkkyyteen, lähelle patologista rajaa tai mahdollisesti sen ylikin.
Kärsimykseen tarvitaan kehittyneimmät hermot. Tämän kertomuksen
"minällä" ne ovat jo olemassa; hän on saavuttanut sen kehitysasteen,
josta Rein Jaaninpoika Muhem ja Kulno Nuorissa sieluissa ihanteenaan
uneksivat, hän on kavunnut hermoja myöten kulttuuriin. Hermot ovat
anastaneet suurimman osan hänen olemuksestaan, kaikkien muitten
kudosten kustannuksella, hänestä ei toden teolla ole enää muuta
näkyvissä kuin hermosto, kuten anatomian oppikirjoissa mustalle
pohjalle piirretty valkea hermokaava.

Novellin minä on sydäntautinen mies, joka saapuu terveyttään hoitamaan
Mustanmeren rannoille. Hänen ikänsä on aivan epämääräinen, kertaakaan
ei hänestä käytetä epiteettiä nuori, mutta ei tosin myöskään vanha.
Yhtä epämääräisiä ovat hänen kansallisuutensa ja ammattinsa; edellisen
suhteen häntä huvittaa uskotella kärsimystovereilleen olevansa
suomalainen, mutta maisemat, jotka hänelle koti-ikävän hetkinä
kangastavat, ovat virolaisia. Mitä jälkimäiseen tulee, niin emme
saa tietää siitä muuta, kuin että hänellä on: "ammattina taudit, ja
elämäntehtävänä laiskuus". Muutenkin hänellä on vastustamaton halu
panna omiaan, syyttä, suotta, ilman muuta itsekästä tarkoitusta
kuin kertomisen ilo, tosiasioitten väärentämisen tuottaessa hänelle
taiteellista huvia. Hän valehtelee tietoisesti, suunnilleen samoista
vaikuttimista kuin lapset tiedottomasti. Hänen seurustelupiiriinsä
kuuluu poikkeuksetta keuhkotautisia, kaikilla taudin eri asteilla. Ja
koko tässä pakolliseen tyhjäntoimittamiseen tuomitussa joukossa, joka
on paennut kotiseutunsa ilmanalaa Mustanmeren rannikon lauhkeuteen,
vallitsee pitkällisten sairauksien ja erikoisesti keuhkotaudin
luoma tunnuksellinen, nautinnon janoinen levottomuus ja hermostunut
hentomielisyys. Rakastelu seuraa keuhkotautia yhtä varmasti kuin kuume.
Ilma on erotiikalla kyllästetty, sekä huvinäytelmän että murhenäytelmän
alalta. On päähenkilöitä, on sivuhenkilöltä, mutta useimmilla on
osansa tästä parantolarakkaudesta. Kertomuksen minän rakkaustarina
alkaa viattomasti ja vaarattomasti, kuten kuusitoistavuotiaitten
idylli: viikkokausia vain etäältä ihailtuaan yhdeksäntoistavuotiasta
kuolemaantuomittua venäläistä tyttöä, jonka "kaula on kuin kukanvarsi",
hän uskaltaa vihdoin tehdä rakkaudentunnustuksensa, ojentamalla
rakastetulleen ruusun. Eikä heidän välillään tule sen enempää puhetta
rakkaudesta. "En tiedä, emme puhuneet siitä milloinkaan, unohdimme",
hän tunnustaa myöhemmin. Ajateltakoon, tammsaarelainen mies ja nainen,
jotka eivät puhu, vaan ymmärtävät vaitiolon kaunopuheisuuden! Johtuu
mieleen lause Tammsaaren edellisestä allegorisesta lastukokoelmasta
_Poiss ja liblik_ (Poika ja perhonen): "Nuoruuden murhe on muuttunut
mykäksi alakuloisuudeksi." Mutta kuitenkin päättyy tämä hauras ja
sanaton rakkausidylli kuolemaan ja tragiikkaan. Tytön, Sonjan, on
lähdettävä pois, iltaa ennen lähtöään hän saapuu ystävänsä luo, --
ja elämänjano voittaa kuolemanläheisyyden. Seuraavana päivänä tyttö
kuolee verensyöksyyn. Mies jää yhä kävelemään polkua vuoriston ja meren
välillä, kuunnellen sairaan sydämensä lyöntejä ja ajatustensa syyttävää
kiertokulkua, kunnes ei enää jaksa, vaan ampuu luodin rintaansa. Mutta
hän ei kuole, parin kuukauden päästä hän on siksi tervehtynyt, että voi
palata takaisin pohjoiseen kotimaahansa.

Vielä kerran, vuosien takaa, Tammsaare palaa perustyyppiinsä. Lukijalle
jää täysi vapaus ristiä kertomuksen minä millä nimellä hyvänsä;
hän itse esitteleikse vain tilapäisesti tekaistulla suomalaisella
nimellään. Mikään ei estä hänen nimeään olemasta Heinrich Leisner,
kuten Pitkien askelien sankarin, miksikä ei myöskään Kumo tai
Robert Muidu! Hän vaikenee tosin visusti kehitysvuosistaan, mutta
on kaikki syy luulla, että hän kymmenkunnan vuotta takaperin on
asustanut tammsaarelaisessa ylioppilaskomerossa. Ainakin hän on siellä
vieraillut. Muutamista yrityksistä päättäen hänkin on aikoinaan
harjoittanut aito tammsaarelaista suurten lasten palloleikkiä hieman
kalpeilla aforismeilla. Paitsi sitä hän on nähtävästi harrastanut
eroottista urheilua, kuten hekin. Ja hän harrastaa sitä vieläkin, sekin
on muuan hänen ammateistaan. Mutta se ei enää onnistu hänelle, entinen
leikki, jossa Kulno oli saavuttanut virolaisen mestaruuden, muuttuu
odottamatta armahtamattomaksi totuudeksi.

Hän on erehdyttävän samanlainen kuin ennenkin, -- ja kuitenkin
tuiki erilainen. Hän on sama epäilijä ja kyynikko, sama itsekäs
individualisti, mikä ennen. Hän olisi kai yhä vielä, kuten Kulno,
valmis määrittelemään ihmisen tietyksi määräksi: "vettä, rasvaa ja
herra tiesi, mitä vielä". Mutta hän on edeltäjiään tuntuvasti vanhempi,
hänen teoriansa eivät ole enää kokemuksia suuremmat. Sairaus on saanut
aikaan kahtiajaon hänen olemuksessaan, iva on kevyempänä aineksena
kohonnut pinnalle, ja näkyvissä on tunnepohjan humaani inhimillisyys.
On vaikea puhua talttumuksesta, sillä mitä taltutettavaa oli Kulnon tai
Robert Muidun varhaisvanhassa nuoruudessa? Mutta hänen kärsimyskykynsä
on kehittynyt ainakin hänen nautintokykynsä veroiseksi.

Nuorien sielujen pessimismi oli vielä lainatavaraa, muotia, esteettistä
pessimismiä. Nämä nuoret sielut koreilivat vielä kärsimyksellään, sekä
olevalla että olemattomalla, mutta se ei häirinnyt sanottavasti heidän
hyvinvointiaan tai ruokahaluaan. Varjundid-kertomuksessa kuollaan
kärsimyksestä, sen henkilöt ovat Asran heimoa, joille rakkaus ja
kuolema ovat yhtä.

"Rakastavilla on aina kuolemanajatus mukanaan", kirjoittaa novellin
minä päiväkirjaansa. Tammsaare on tähän lauseeseen tavoittanut erään
inhimillisen sielunelämän totuuksista. Rakkaushuumeeseen yhtyy
kuolemanhuume, ne ovat sukua keskenään. Kaksoisitsemurhan edellä
käy miltei aina aistien rakkaus. Voi ottaa aivan umpimähkään pari
esimerkkiä mailmankirjallisuudesta, seldwylalaisen Romeon ja Julian
rakkausyö ennen kuolemaa Kellerin samannimisessä novellissa, tai kahden
hiilikaivokseen hautautuneen rakkauskohtaus keskellä kuolemankauhuja
Zolan Germinalissa. Taide on jo ammoisista ajoista tietoisesti
käyttänyt tätä rakkauden ja kuoleman traagillista sekaannusta. Kuinka
mestarillisesti onkaan ennen muita Arthur Schnitzler kutonut sekaisin
kuoleman ja rakkauden loimet pikku draamoissaan ja novelleissaan! Sen
psykologinen vaikutus on aina pettämätön. Ja aivan varmaan on suuri osa
Tammsaarenkin novellin tehoa samoin hänen Mustanmeren rannikkojensa
kukkakujien ilmastossa, täynnä kuolemantuomiota ja ruusujen lemua.

Vivahduksia on tavallaan kypsä teos. Se on kypsä, kuten auringotta
ja varjossa varttunut hedelmä, vähän kitkerä, vähän mehuton, vähän
kokoonkäpristynyt, pieni, salainen madonsyömä jossain sydänperukassaan.
Mutta se on kuitenkin niin kypsä, kuin se olla saattaa. Se on
kokonaisuudessaan tosi ja rehellinen kirja, kälvetystautinen ja
voimaton, sairaalloisesti herkistynein hermoin luotu, helpompi
kuvitella versoneeksi jonkun kuluneemman kulttuurin maaperästä kuin
virolaisen. Se on Tammsaarea: ohut, useimpain mielestä kai hieman
kuiva ja pitkäveteinen, epätasaisesti sommiteltu, harmaanväritön ja
diskreetti kuin vesileima.

Harhaillessaan rakastettunsa kuoleman jälkeen meren rannalla, novellin
minä alkaa aikansa ratoksi laskea lännestä itään lenteleviä sorsia.
Hän ehtii laskea niitä jo lähemmä toistasataa, kun häneen äkkiä
iskee ajatus, ettei mikään estä sorsia lentämästä kaaressa ympäri
koko Mustanmeren, jossa tapauksessa hänen laskunsa voisivat jatkua
loputtomiin. Huolimatta tämän mielikuvan mahdottomuudesta se ei päästä
häntä. Sorsien rivillä ei ole alkua eikä loppua.

On jotain tässä näkemyksessä, sorsien oletetussa ja koskaan
päättymättömässä kiertolennossa, josta ei hevillä irti pääse. Tammsaare
ei suinkaan koko tuotantonsa kestäessä ole kirjoittanut mitään niin
mieleen syöpyvää kuin nämä rivit. Hän on saanut tähän vertauskuvaan ja
samalla koko teokseensa jotain siitä lohduttomuudesta, aina samasta,
jolla rakkaus, kärsimys ja kuolema seuraavat toisiaan elämän suuressa
kiertolennossa, lakkaamatta toistuen, ilman alkua, ilman loppua, kuten
sorsien parvi.

Näistä riveistä puhuu parantumaton skepsis. Mutta niissä on myös sitä,
mihin Tammsaare vuosikausia on pyrkinyt, _hermokulttuuria_.



RUTH

_Joh. Aavik_ (Randvere), synt. v. 1880 Põiden pitäjässä Saarenmaalla.
Harjoittanut kielitieteellisiä opintoja Tarton, Neschinin ja Helsingin
yliopistoissa; suorittanut viimeksimainitussa fil. kandidaattitutkinnon
v. 1910. Paraikaa ranskankielen opettajana Tarton virolaisissa
oppikouluissa. Teoksia: _Ruth_, Noor-Eesti Album III v. 1909;
_Praktiline Soome keele opetus_ v. 1908, Viron kielen opas v. 1911,
Keele kaunima kõlavuse poole v. 1912; _Mõned keele reeglid_ v. 1913,
Eesti rahvusliku suurteose keel v. 1913, _Nominatiivsed liitumised_ v.
1915, _Parandatud Kalevipoeg_ v. 1916, _Uute sõnade sõnastik_ 1918 y.m.


1.

Noor-Eestin III albumissa herätti huomiota muuan 60-sivuinen
kirjoitelma, jonka mottona oli Sully Prudhommen säkeistö ("J'imagine,
ainsi je peu faire, un ange sous mon front mortel, et qui peu
dire, en quoi diffère l'être imaginé du réel?"), otsikkona
yksinkertaisesti raamatullinen _Ruth_, ja tekijänä siihen asti Viron
kirjallisuudessa tuntematon _J. Randvere_. Randvere osottautui
ennen pitkää nuorvirolaisen kielenuudistusliikkeen perustajaksi,
Joh. Aavikiksi. Ruth sensijaan ei ollut kaunokirjallinen teos, ei
esteettinen, sielutieteellinen eikä kirjallisuushistoriallinen
tutkielma ja kuitenkin vähän kutakin. Se oli liian tieteellisesti
luetteleva, vaikuttaakseen puhtaasti kaunokirjalliselta, liian
kaunokirjallisesti tunnelmoiva, käydäkseen tutkielmasta. Siinä oli
kirjallisuushistoriallisia, musiikkiopillisia ja lääketieteellisiä
tiedonnäytteitä, -- kaikki asianharrastuksen rajoissa tosin, -- ja
sangen seikkaperäisiä selvityksiä ihmisruumiin rakenteesta, niin
että se paikka paikoin vaikutti tieteellisten sanojen näyttelyltä;
siinä oli runollisia, varmalla tyylipoljennolla kirjoitettuja kohtia,
jotka todistivat tekijänsä ranskalaisen kirjallisuuden koulitsemaa
tyylikorvaa.

Kokonaisuudessaan se sensijaan oli uudenaikuisen tai pikemmin
tulevaisuuden naisen apoteosi, ei suinkaan haahmoittunut runoilijan
verenväkevästä näkemyksestä, vaan kokonaan koneellista tietä,
analyyttisen ja teoretisoivan hengen luoma, ilman sidettä ympäröivään
elämään, rakettu jäsen jäseneltä, ominaisuus ominaisuudelta, hiukan
samaan tapaan, kuten vanha tuttavamme Dion aikoinaan muovasi savisen
kuvansa. Se oli individualistin ja romantikon aivohaave, ydinainen,
eksynyt nuorvirolaisen kaunosielun katonalaiseen kamariin, yritys
luoda uusi naisihanne, ei lihasta ja verestä, vaan kirjastotoimista ja
mielikuvituksen kullasta.

Ruth herätti heti ilmestyessään samalla paljon pahaa verta. Osaksi oli
siihen syypää sen paikottainen hieman naivi kyynillisyys ja eräitten
vähemmän kirjallisten käsitteiden ylen avomielinen käsittely, niin
karsittuna kuin se nähtävästi ilmestyikin, -- lisäksi eräänlainen
vähäinen perversiteetin vivahdus, jonka hyvällä tahdolla taisi olettaa
kuultavan muutamista sen lauseista, lyhyesti, koko sen ikäänkuin
moraalin ja eetillisyyden ulkopuolelle viittaava sävy. Eräs senaikuinen
pilakuva esittää Ruthin komeana paratiisilintuna, jota kotikanat
pahansuovasti nokkivat. Noor-Eestiä kokonaisuudessaan kohdanneet
syytökset ranskalaisesta sivistystaudista, vaarallisen ylikulttuurin
maahantuonnista, kohdistuivat itsestään Ruthiin. Muun muassa tarttui
virolainen runoilijatar Anna Haava kynäänsä ja avoimessa kirjeessä
"mademoiselle Ruthille Pariisiin", vertasi tätä kreikkalaiseen
hetairaan ja kehoitti äidillisesti, vaikka ei erittäin kohteliaasti,
tätä "kuolemanlintua" mitä pikemmin, sitä paremmin korjaamaan
sulkansa Viron rajoilta. Ja eräässä Noor-Eestiä vastaan tähdätyssä
kiistakirjoituksessa käyttää muuan toinen virolainen Ruthia ja siinä
ilmeneviä suuntaviivoja koko Noor-Eestin yhteisenä symbolina.

Epäilemättä onkin Randveren Ruth enemmän kuin vain yksityisen uneksijan
mielikuvitusoikku. Ruth on oleellinen osa Noor-Eestistä, niinkuin
sitä on Gustav Suitsin miehekäs paatos, Ridalan luonnonpalvelus,
Tuglasen Felix Ormussonin todellisuutta vierova elämänkäsitys tai
saman kirjailijan uninäyt, ja Jaan Oksin epätoivoinen, traagillinen
raakuus. Noor-Eestiä on Ruthissa esiintyvä älyllisyyden yliarviointi
ja ylellisyyspalvonta, sen irrealiteetin ikävä, kauneuden kumarrus ja
epäyhteiskunnallisuus, sen keinotekoisuus ja teoretisointi.

Syvimmin Noor-Eestiä sensijaan on ehkä Ruthiin kätketty
_tarpeettomuusihanne_, äärimmäisyyteen viety yksilöviljelys, jolla ei
ole mitään muuta päämäärää, kuin oma olemassaolonsa.


2.

Aluksi tekijä esittää itsensä. Hänen tapansa on harjoittaa
kirjallista yksinpuhelua, panna paperille ilman minkäänlaisia
taiteellisuuden vaatimuksia ajatuksiaan ja unelmiaan, yksinomaan
korostaakseen nautinnon tunnetta, jonka leikittely kaikenlaisilla
mielikuvasarjoilla ja kuvitelluilla tilanteilla hänessä herättää. Se
on eräänlaista keskustelua itsensä kanssa, "ilman huolta rakenteesta
tai suunnitelmasta, päämäärää vailla eteenpäin vierivä, kunne jalka
kantaa, kaikkia värejä ja tuoksuja nauttiva, kaikkinaisia ilmiöitä
uteliaisuudella katseleva, kaikkien kysymyksien edessä pysähtyvä".
Näillä mielikuvilla on hänelle todellisuuden arvo, ja niitten tuottama
nautinto yhtä todellinen kuin ikinä varsinaisesta elämyksestä syntynyt.
"Omistaen erittäin kehittyneen mielikuvituksen olen tuntenut nautintoa
kuvitella määrättyjä tilanteita kaikissa yksityiskohdissaan, niin
että ne väkevyydessä miltei saavuttivat todellisuuden: olen ne
kirjaimellisesti elänyt, niin todellisia ne olivat."

Tämä mielikuvituksellinen nautiskelija, joka ei ympäröivästä
todellisuudesta käytä muuta, kuin mitä unielämäkseen tarvitsee, joka
poimii nautintoja, kuten muut kukkia, mutta erikoisen sielullisen
rakenteensa takia tekee sen yksinomaan kuvituksellista tietä, panee
aikansa ratoksi paperille unelmansa naisesta.

Hän tunnustaa kauan pitäneensä itämaista naista, odaliskia, äärimmäisen
passiivia, täysin tahdotonta naista ihanteenaan, naista, joka olisi
olemassa vain miehen tahdosta, hänen palvelijansa, kaikunsa ja
omaisuutensa, vailla omaa sielua, mykkä ja uskollinen kuin huonekalu,
ja jonka ainoa kirjallinen sivistys rajottuisi virheettömään
oikokirjoitukseen. Mutta nautittuaan kyllin kauan pasha-asenteesta
ja ylemmyydentunnostaan, Randvere eräänä kauniina päivänä kyllästyy
orjatar-ihanteeseensa. Hänen mielikuvituksensa tekee kokokäännöksen;
vastakohtaisuuden vaatimuksesta se alkaa kutoa aivan toisenlaista
naiskuvaa. Se ei ole enää Itämaitten haaremi-ilmaston nainen,
esteettinen orja, vaan valtiatar, ylinainen, täydellinen sielultaan
sekä ruumiiltaan, jonka eroottisen viehätyksen alkuehdoksi on asetettu
korkealle kehitetty älyllisyys. Äly on ensimäinen ominaisuus, minkä
Randvere lahjoittaa kuvitellulle rakastetulleen, vasta senjälkeen
seuraavat muut sielulliset ja ruumiilliset avut ja hyveet. Mutta
huomattava on, ettei tämä ehdoton ja yksipuolinen älyn palvonta
suinkaan johdu mistään optimistisesta ja ritarillisesta uskosta naisen
älyllisiin kehitysmahdollisuuksiin. Päinvastoin, tekijä näyttää
hyvin tuntevan vastavirtauksen, joka naisliikkeen voittojen ja
saavutusten rinnalla esiintyen on äärimmäisissä tapauksissa leimannut
koko naisellisen aivokulttuurin hyödyttömäksi, niin, fysiologisilta
edellytyksiltään mahdottomaksi. Hänen oppi-isänsä on nuorena kuollut
filosofi Otto Weininger, jonka teos Geschlecht und Character ei
säkenöi joka sivullaan vain paradokseja ja nerollisuutta, vaan myös
peittelemätöntä naishalveksuntaa, taikka saksalainen psykiaatteri,
Möbius, jonka kirja naisen "fysiologisesta heikkomielisyydestä" toista
vuosikymmentä takaperin suoritti kiertonsa tarttolaisen nousevan polven
keskuudessa. Ruthinkin tekijä on horjumattomasti vakuutettu naisen
inferioriteetista ja erityisesti hänen älyllisestä alemmuudestaan. Hän
kirjoittaa:

"Ominaisuus, kyky, joka on sielullisten kykyjen hierarkian huippu, on
juuri äly, joka elävillä olennoilla on kaikkein myöhimmin kehittynyt.
Älyn ylemmyyden muodostaa tietoisen tajunnan tiheys ja monipuolisuus.
Mutta naisella on tietoisuus aina köyhempi, ahtaampi ja hämärämpi.
Hän ei kykene antamaan muotoa suurille synteeseille, synnyttämään
laajoja, yleisiä aatteita, hän näkee vain yksityiskohdat. Tietoisuuden
intensiivisyys riippuu samoin tietojen monipuolisuudesta, mitkä
aivoihin on sälytetty. Mutta nainen ei voi omistaa tietoja yhtä
suuressa määrin kuin mies, hänen aivoenergiansa on heikompi."

Juuri tämä väistämätön vakaumus, tosiseikka, jonka parantumattomuudesta
hän on varma, pakoittaa hänet luomaan uninaisen, jonka hän mielinmäärin
voi koristaa kaikilla rohkeimman ja kekseliäimmän mielikuvituksensa
koruilla. Ja Randvere ratkaisee ongelman oikeastaan sangen
yksinkertaisesti saadakseen tuloksen mahdollisimman täydelliseksi, hän
yhdistää miehisen ja naisellisen prinsiipin, luo kaksoisolennon, joka
omistaa miehisen älyn ja luonnehyveet ja naisen ruumiillisen sulon ja
tunne-elämän. Ruth on oikeastaan perusajatukseltaan yksinkertainen
yhteenlaskusuoritus: mies + nainen, taikka kuten Weininger sen
merkitsisi M + N.

Randvere aloittaa, kuten sanottu, heti siitä ominaisuudesta, jota hän
todellisuuden naisessa enimmin kaipasi: älystä. Hän kirjoittaa:

"Sentähden, kuvitellessani ihanteellista naista, jota todella voisin
ihailla kuin korkeampaa olentoa, jota katsellessa sieluni löytäisi
hienomman ja syvemmän nautinnon, tahdon, että hän on vapaa kaikista
naisellisista puutteista. Hän on poikkeuksellinen, ainoalaatuinen
olento, sillä hän yhdistää itsessään kaksi ominaisuutta, mitkä
todellisessa elämässä näyttävät sulkevan pois toisensa: korkeamman,
todella miehisen älyn ja naisellisen luonnon viehättäväisyyden. Hän on
korkeassa määrin idyllinen intellektuaali, siinä erikoismerkityksessä,
mikä tälle sanalle Ranskassa annetaan, nimittäin olento, jonka
ajatusvoima, aivotoiminta on äärimmäisen kehittynyttä, ja joka
muistinsa hinkaloihin on kerännyt suuren joukon tieteellisiä ja
kirjallisia ajatuksia ja tosiasioita."

Ja hän jatkaa yksityiskohtaisemmin:

"Kuvatakseen vielä selvemmin tämän naisen älyllisyyttä ja
alleviivatakseen erityisesti sen oleellista ominaisuutta, on
sanottava, että hänen ajatuksensa on täysin vapaa utuverhosta, joka
tavallisesti hämärtää naisen ajatusta ja tekee sen kykenemättömäksi
selvään logiikkaan ja korkeampaan erittelyyn sekä hedelmättömäksi
rohkeista ja nerokkaista aatteista. Tietoisuus on hänellä kehittynyt
äärimmäisiin rajoihin, sillä hänen aivonsa ovat raketut mitä hienoimmin
ja lujatekoisimmin, ja hänen hermostonsa on hyvin tiheä. Hänellä on
sentakia täysin miehisen älyn voima ja terävyys. -- -- Mutta hänen
älynsä tuntomerkki ei ole kuitenkaan siinä määrin rajaton ulottuvaisuus
ja voima, kuin aivan harvinainen joustavuus ja hienous. Se on sen
pääominaisuus. Sentakia ilmeneekin sen ylemmyys pääasiallisesti siinä,
että hän havaitsee ajatuksen loppumattoman vähäisetkin vivahdukset tai
jonkin ilmiön eri puolet; hän osaa katsoa asioita joka näkökulmalta,
aavistaa niitten kaikki mahdollisuudet, löytää niissä suhteita ja
yhtymiä, joita ei kukaan ennemmin ole tullut havainneeksi."

Tämä keinotekoinen ylinainen harrastaa erikoisesti kielitiedettä, --
kuten Randvere itse! Hän osaa erinomaisesti latinaa, mutta myöskin
kreikkaa. Hän on lukenut alkukielellä Homeroa, Platoa, Lukianosta,
Uutta Testamenttia, samoin latinalaisia kirjailijoita. Kirkkoisienkään
kirjoitukset eivät puutu hänen aivokirjastostaan. Lyhyesti, hänen
sivistyksellään on luja klassillinen pohja. Ruthin kirjastossa,
jonka teokset tekijä hyvin yksityiskohtaisesti luettelee, on muuten
uudenaikuisista kirjallisuuksista ranskalaisella ehdottomasti
etusija; siinä ovat edustetut vanhemmat sekä uudemmat ranskalaiset
runon ja proosan mestarit Rabelais'sta asti, Voltaire, Rousseau,
Flaubert, veljekset de Goncourt, Maupassant, Bourget, Rod, Sully
Prudhomme, Baudelaire, Verlaine, Mallarmé, Rimbaud. Saksalaiseen ja
venäläiseen kirjallisuuteen suhtautuu Ruth sensijaan arvostelevasti
ja kylmäkiskoisesti. Suomalaisia huvittanee Ruth-Randveren
Juhani-Aho-ihailu: "ainoa suomalainen kirjailija, johon hänen henkensä
vielä koskaan ei ole kyllästynyt". Ruthin lukeneisuus on nähtävästi
suunnilleen sama, kuin tekijän itsensä. Mutta ei siinä kyllin. Ruth on
tutkinut keskiajan ja renessanssin latinaa, hän on lukenut munkkien,
skolastikkojen ja humanistien teoksia. Erikoisesti kiinnittävät
hänen mieltään filosofiset kysymykset, häntä huvittavat abstraktiset
spekulatsiot ja sielutieteelliset tutkimukset. Hänen tiedeasteikkonsa
ulottuu kuitenkin ulkopuolelle kielitieteen, estetiikan ja filosofian,
hän on yhtä kotonaan luonnontieteissä ja fyysillismatemaattisissa
tieteissä, hän on tutustunut korkeamman matematiikan salaisuuksiin,
leikkinyt differentsiaaleilla ja integraaleilla.

Huomaamme, Randveren vaatimukset ovat perinpohjaiset! Mutta koko tämä
tieteily ei suinkaan merkitse Ruthille elämänkutsumusta, ei edes
varsinaista työtä. Hän harjoittaa kyllä Randveren sanojen mukaan
opintoja yliopistossa, mutta antautumatta yhdellekään tieteelliselle
erikoisalalle. Niinkuin Randvere kirjoittaa:

"Hänen ihanteensa on pikemmin Renanin dilettantismi, joka tuntee
mielenkiintoa kaikkea kohtaan, koettaen päästä inhimillisissä tieteissä
laajaan, monipuoliseen yleiskatsaukseen, mikä ei suinkaan estä
häntä hankkimasta jossakin yksityisessä tieteenhaarassa syvempiä ja
kauemmas uloittuvia tietoja. Ollen herkkätuntoinen luonne, hän löytää
tästä tieteitten panoramasta runouden ja haltioitumisen lähteen,
joka kohoittaa hänet jokapäiväisyyden pikkumaisuudesta korkealle
mielikuvituksen linnunperspektiiviä kohti, jonka laaja näköala yhtaikaa
sekä huumaa että viilentää."

Saatuaan valmiiksi uninaisensa älyn, Randvere ryhtyy muovaamaan
hänen maallista ja näkyvää olemustaan. Ja hän tekee sen ainakin
yhtä perinpohjaisesti, suurella esteettisellä herkuttelulla. "Tämän
tieteellisen naisen on, kuten luonnollistakin, myöskin ulkonaisesti
henkilöitävä korkeampaa ihmisyksilöä. Hänen pitää ruumiillisesti
omistaa kaikki täydellisyydet, mitkä ihmisruumiille ovat mahdollisia.
Senkautta hän on samalla sukupuolellisesti arvokas olento. Sillä
jokaisella ihmisellä on oma sukupuolellinen arvoasteensa, jota, tosi
kyllä, arvioidaan enemmän tai vähemmän henkilökohtaisen maun mukaan.
Ja minä uskon, olen varma siitä, että sen arvoasteen tietoisella
tai tiedottomalla toteamisella on tärkeä osa sisäisen olemuksemme
kehityksessä."

Saamme hyvin havainnollisesti tietää, millaiset ovat Ruthin hiukset,
silmät, nenä, suu, hampaat vartalo, kädet ja jalat, -- niin, Randvere
ei edes säiky seikkaperäisesti kuvaamasta niinkään epärunollista
asiaa, kuin tämän ylinaisensa oivallista ruuansulatusta! Millaisella
nautinnolla Randvere syventyy kuvitellun naisihanteensa suloihin, ja
kuinka persoonallinen ja kaavavapaa hänen makunsa on, siitä olkoon
todistuksena hänen kuvauksensa Ruthin hiuksista:

"Ruthin päätä, joka on pikemmin pitkäkalloinen, peittää tiheä metsä
tummankellertävää tukkaa, jonka hiukset eivät ole velttoja eivätkä
liian hapraita, niin että käpristyisivät voimattomina pääluuta
vastaan tai jäisivät riippumaan yksityisinä pörhöisinä hiuskarvoina.
Laheudestaan ja silkinpehmeydestään huolimatta näyttää niillä
olevan itsenäinen elämänsä ja tahdonvoimansa, niin että ne pyrkivät
lainehtimaan ja aaltoilemaan päälaelta määrättyyn suuntaan. Korvan
ympärillä ja niskassa, kaulalla ne riippuvat ohuina, hentoina, hiukan
vaaleampina säikeinä, jotka voivat tehdä naisen pään erikoisen
viehättäväksi. -- Ruthin hiuksilla on paitsi sitä vielä miellyttävä
ja kiehtova lemu, joka tiettyinä hetkinä voi vaikuttaa huumaavasti.
Itsestään on selvää, että ne ovat terveet ja vahvat, ne eivät lähde
minkään ruumiinrakenteellisen heikkouden tai paikallisen ihotaudin,
kuten hilseen, takia. Ne ovat niin tiheät ja vahvat, että Ruthia niistä
voi nostaa ja pitää riipuksissa".

Tai kuvaus Ruthin silmistä:

"-- -- Silmät eivät ole Ruthilla mustat eivätkä ruskeat, eivätkä
myöskään viattoman enkelinsiniset, vielä vähemmän jokapäiväiset,
vedenkarvaiset, sinertävät, vaan tummat, siniharmaat, joihin on
sekoitettu vähäinen vivahdus viheriää, ja jotka määrätyssä valossa,
erityisesti iltasin, voivat näyttää hyvin tummilta. Mutta millään
muotoa niillä ei saa olla sinervänviolettiin taipuvaa vivahdusta. Ne
ovat kyllin suuret, sarvikalvo puhdas ja himmentymätön, ja niin syvällä
onteloissaan, että silmien ollessa täydelleen avoinna, luomien reunat
eivät lainkaan ole näkyvissä."

Saattaisi kysyä, mitä varten kaikki tämä kauneuden tuhlailu, ja
henkisen ylemmyyden hedelmättömyys? Randvere ei anna siihen suoranaista
vastausta. Mutta hän puhaltaa elävän hengen epäjumalaansa, liittämällä
kuvaukseensa Ruthista kokonaisen luvun, omistetun yksinomaan hänen
rakkauspsykologialleen.

"Ruthin rakkauspsykologia on hänen älyllisen ja erittelevän henkensä
takia hiukan erikoinen. Hän on ennenkaikkea täydellisesti tietoinen;
yksilöllinen ajattelu ja monien rakkauselämää käsittelevien kirjojen
lukeminen on hänessä eräitten tunteitten naiviteetin hävittänyt. Hän
ei voi siinä suhteessa enää uneksia niin utuisesti, puhtaasti ja
viattomasti, kuin 'hyvin kasvatettu nuori tyttö', vaan hänellä on
paljoa varmemmat ja suoranaisemmat vaatimukset. Hän osaa selvästi
eroittaa rakkauden mielikuvituksellisen puolen ja todelliset,
objektiiviset päämäärät. Mutta siitä huolimatta ei hänen tunteittensa
voima ole vähemmän suuri, hänen intohimonsa vähemmän väkevä. Tietoisuus
ei estä melkein ollenkaan tunne-elämää, kuten voisi luulla, intohimo
on riippumaton puhtaasti älyllisestä ymmärtämyksestä. -- Huolimatta
miehisestä älyllisyydestään ja selkeästä, filosofisesta hengestään
on Ruthilla täydelleen naisen vaistomainen taipumus kaikkeen, mitä
voi määritellä sanalla romanttinen, se on, ihannoiva ja miltei
hentomielinen halu kuvitella rakkautta runollisessa ja mystillisessä
hohteessa ja ikävöidä sitä kaikkein ihanteellisimmissa olosuhteissa."

"Oppineen naisen asema, ja mahdollisesti jotkut Ruthin näennäiset
sinisukan taipumukset, kaukana siitä, että ne vähentäisivät hänen
eroottista kiehtovaisuuttaan ja sukupuolellista viehättäväisyyttään,
antavat hänelle juuri päinvastoin erikoisen vastakohtaislumon,
tehden hänestä jotain äärimmäisen harvinaista ja kallista sekä
kiihoittavan erikoista. Tätä miellyttävää neitoa, tätä nuorta ja
raikasta ruumista hyväillä, tuntea se lähellään ja samalla ajatella,
että suudeltavan otsan, hyväiltävien hiusten alle peittyy niin
hieno ja viljelty sielu, niin korkea ja itsetietoinen henki; kaikki
se tuntuisi ennenkuulumattomalta, mielettömältä, pyhänhäväisyltä,
anteeksiantamattomalta pyhyydensolvaukselta, mutta saa juuri sen kautta
kiihoittavan viehätyksen. -- -- Älyllisesti kehittyneempi nainen voi
elää hienompaa ja kehittyneempää tunne-elämää, hänen herkempi ja
joustavampi sielunsa osaa värähtää kaikkein vähimmistä ja arimmista
kosketuksista, hänen kanssaan kävisi mahdolliseksi nauttia rakkaudessa
hienouksia ja vivahduksia, jotka jokapäiväiselle jäävät tuntemattomiksi
ja saavuttamattomiksi. Syvemmällä ymmärryksellään hän käsittäisi sinut
paremmin, sielujen yhdyntä on läheisempi ja täydellisempi, niin että
vain vähässä määrin tai ei ollenkaan synny erikoista, kiusallista
_yksinäisyyden_ tunnetta, joka ei häviä kaikkein korkeimmassa
hyväilyjenkään hurmiossa, jos on mahdotonta täydellisesti antautua
naiselle ystävänä. Hän sensijaan on ystävä, toveri ja rakastajatar
yhtaikaa."

"Avioliitossa tai ei, joka tapauksessa hän antaa sille, jonka hän
itselleen valitsee, ja joka hänen silmissään armon löytää, kaikkein
suurimman ja intensiivisimmän onnen, mitä ihminen on mahdollinen
tuntemaan, hän tyydyttäisi kaikki hänen tarpeensa, ruumiillistuttaisi
kaikki hänen unelmansa, muuttaisi todellisuudeksi hänen kaikkein
salatuimmat kaipauksensa, panisi hänessä väräjämään kaikkein
jalostuneimmat kielet, antaisi hänen kulkea läpi koko tunne- ja
erotiikan asteikon, osottaisi hänelle hellyyttä ja intohimoa,
sisarellista osanottoa ja toverillista ystävyyttä, lyhyesti, tekisi
rakkauden mahdolliseksi kaikissa sen eri muodoissa ja vastakohdissa."

Ja Randvere lopettaa unelmansa naisesta seuraaviin sanoihin:

"Tällainen nainen, joka minulle on niin todellinen, niin reaali
yksityiskohdissaan, jonka ulkomuodon niin selvästi voin kuvitella,
jonka käynnin näen, ja jonka liikkeistä nautin, -- onko mahdollista,
että tämä nainen, tämä Ruth, ei ole muuta kuin herkkä mieliharha,
katoava kuvitusvoiman karkelo, vapaaehtoinen itsepetos, syntynyt
tarkoituksessa paeta Todellisuutta. Vai ehkä hän kuitenkin on
olemassa, toisessa kaupungissa, toisessa maassa, toisessa maailmassa,
toisennimisenä, minun tietämättäni, kenenkään aavistamatta? Tai jos hän
nyt ei ole olemassa, jos häntä ei löydy missään koko täydellisyydessään
ja koskemattomuudessaan, ehkä hän saapuu kerran, tulevaisuudessa,
toisissa oloissa; jos hän yleensä saapuu; jos ylipäänsä uni voi todeksi
vaihtua."


3.

Elämänkäsitys, jonka voi tavata kokoon Ruthin rivien välistä, on
kauttaaltaan egosentrinen. Ruthilla ei ole, kuten sanottu, mitään
tarkoitusta, ei edes tarkoituksen varjoakaan, paitsi oma itsensä ja
rakkauselämänsä. Kaikki tiedot, joita hän kokoo, kaikki älyllinen
viljelys, jota hän harjoittaa, on yksinomaan häntä itseään varten,
tarkoitettu korostamaan hänen persoonallista arvoaan, joka samalla
on, kuten tekijä sanoo, hänen sukupuolellinen arvonsa. Tämä korkea
yksilökulttuuri ei välittömästi tule vähimmässäkään määrässä minkään
yleisemmän tarkoitusperän hyväksi, ei minkään yhteiskunnallisen
koneiston palvelukseen. Ruth ei ole luova missään tavallisessa
merkityksessä, hän on luonut ainoastaan itsensä. Hänelle on riittänyt
oman ruumiinsa ja sielunsa sekä älynsä kehittäminen mahdollisimpaan
täydellisyyteen, ja hänen elämänsä sisällys on tämän minänsä
kaikinpuolinen vaaliminen. Randvere ei ole runoillut Ruthille yhtäkään
taiteellista kykyä, joka ylettyisi asianharrastuksen yläpuolelle,
hänen älynsä on yksinomaan vastaanottavaa laatua, hän ei ole esittävä
taiteilijatar, yhtä vähän kuin luovakaan, ei runoilijatar, ei
kirjailijatar, ei soittoniekka, ei tanssijatar, ei näyttelijätär.
Tekijä nimittää häntä "tieteelliseksi naiseksi", mutta mitä yhteistä
on Ruthilla jonkun Sonja Kovalevskajan tai Marie Curien hiljaisen
tieteellisen työn laboratorion kanssa? Hän on heistä aivan yhtä
etäällä, kuin hän on vieras muille feminismin tai sosialismin
naismuodoille.

Ruth on kemiallisesti puhdas jokaisesta sosiaalista vaistosta.
Hän ei nähtävästi tunne vähintäkään velvoitusta kantaa korttansa
siihen kekoon, jonka nimi on inhimillinen yhteiskunta. Keskellä tätä
yhteiskuntaa hän on eristäytynyt omaan yksilöllisyyteensä, rakentanut
ympärilleen omien ominaisuuksiensa kimaltavan raakunkuoren, johonka
vain kaukaisena humuna kuuluu yhteiskunnan vaatimukset ja melu. Hän
elää ja on yksinomaan samalla oikeutuksella kuin kaunis ja täydellinen
taideteos. Hänen hämmästyksensä ei suinkaan olisi pienempi kuin
Louvren marmorisen Venuksen, jos häneltä yhtäkkiä kysyttäisi hänen
olemassa-olonsa oikeutusta.

Hänen ruumiinkulttuurin ja kauneushoidon kehittämä ruumiillinen
kauneutensa on yhtä hedelmätöntä kuin hänen korkealle kehitetty
älynsäkin. Yhtä vähän kuin yhteiskunnallisia, on hänellä äidillisiäkään
vaistoja. Tietoisesti tai vaistomaisesti Randvere on Ruthin
täydellisten ominaisuuksien luettelosta unohtanut pois äidillisyyden.
Ruth merkitsee kehityksen korkeinta astetta, joka ei enää jatkuessaan
voi kohota, hän on jo sellaisenaan päämäärä, pyrkimys ja saavutus
yhtaikaa.

Hänen olemassaolonsa on kauttaaltaan ylellisyyttä. Hän on ylellisyyttä
kiireestä kantapäähän. Hän on hyödytön tai hyödyllinen, tarpeellinen
tai tarpeeton, aivan samoin kuin taide on jompaakumpaa. Emme ole
koskaan kykenevä missään näkyvässä muodossa laskemaan niitten
tunneliikkeitten arvoa, joita ihmissielussa herättää Rodinin marmori
tai Verlainen runous. Ruth edellyttää yhteiskuntaa ja kulttuuria, jossa
jo alkeellisimmat vaatimukset on tyydyttävällä tavalla ratkaistu, ja
joka senvuoksi voi keskuudessaan suvaita suurimman ylellisyyden, mikä
maan päällä on olemassa: ihmistaideteoksen.

Juuri tässä tarpeettomuusihanteessa, kuten sanottu, joka epäilemättä
on Ruthin ydin, kuvastuu samalla koko nuorvirolaisen uusromanttisen
kirjallisuusvirtauksen taide- ja elämänkäsitys. Nuori kumouksellinen
kirjallinen polvi oli ottanut tehtäväkseen tendenssin ehdottoman
poistamisen kirjallisuudesta, sen vapauttamisen jokaisen kahlehtivan
aatteen palveluksesta, taiteen itsensä asettamisen taiteen ainoaksi
päämääräksi.

Ruth on tämän l'art pour l'art teorian elämään ja ihmiseen
sovelluttamista. Jos voi olla olemassa taide taiteen vuoksi, miksi ei
olisi oikeutettu ihminen, joka on olemassa vain ihmisen vuoksi, joka
ei ruumiillistuta itsessään ihmiskunnan vaivalloista kehitystyötä,
vaan saman työn valmiin tuloksen, jolla ei ole mitään osaa elämän
välittömässä ylläpitämisessä ja jatkamisessa, mutta joka henkilöi
hyödyttömyyden kauneuden, kuten eräät lajit erinomaisen väriloistoisia,
mutta suvuttomia orkideoja!

Ruth on yhteenveto Noor-Eestissä alun alkaen liikkuneista aineksista;
sen perusajatus on kauttaaltaan aristokraattinen, kuten pohjimmiltaan
Noor-Eestinkin. Se on nuoren polven esteettisen individualismin
pohjakaava.

Aivan vailla kaikkia kosketuskohtia todellisuuden kanssa ei kuitenkaan
Ruth, virolaisen uneksijan keinotekoinen ylinainen, ole. Ruthissa
on epäilemättä jotain kaikkien aikojen la femme inspiratrice'sta.
On aina ollut olemassa naisia, jotka, vaikka eivät olekkaan olleet
luovia sanan varsinaisessa merkityksessä, kuitenkin ovat painaneet
olemuksensa leiman kokonaisiin aikakausiin. He ovat olleet korkealla
älyllisellä tasolla, eivät suinkaan aina ole edes puuttuneet
luovaakaan kykyä, mutta syystä tai toisesta se on jäänyt heissä
käyttämättä. Sensijaan he ovat vapauttaneet miehessä luovan voiman.
Se on tuottanut heille suurempaa tyydytystä, kuin oman kykynsä
käyttäminen, he ovat nähneet siinä suuremman mahdollisuuden saada
ilmaisun omalle henkiselle olemukselleen. Heidän neroutensa on
ollut kokonaan passiivista, ei luovaa, mutta luomiseen innostavaa.
Heidän suuri tietomääränsä ja aivoviljelyksensä on tehnyt heidän
ymmärtämyksensä laajaksi ja kaikkikäsittäväksi ja heidät itsensä
kykeneviksi ystävyyteen. Saksalaisen romantiikan aika ja Nuori-Saksa
ovat luoneet useita tällaisia naisia, joitten vaikutus aikalaisiinsa
on ollut arvaamattoman suuri, vaikka ei ole jäljellä muuta todistusta
heidän henkisestä tasostaan kuin kimppu kellastuneita kirjeitä ja
aikalaisten lausunnot. Näitä naisia oli etupäässä Caroline, mutta
myös Dorothea Veit ja Rahel. Marianne von Willemer, Goethen ystävätär
Gerbermühlestä, kuuluu myös samaan la femme inspiratricesarjaan,
hän, jonka kunnianhimolle täysin riitti julkaista runonsa ilman
tekijänimeä Goethen Westöstlicher Divanin runojen rinnalla, samoin
kuin Caroline julkaisi Shakespeare-käännöksensä Schlegelin nimiin.
Kaikille näille naisille on rakkauselämä ollut yläpuolella kaikkien
muitten elämänarvojen, mutta rakkauselämä erinomaisen korkeassa,
hienostuneessa ja sielullistetussa muodossa. Heillä ei ole mitään
tekemistä meidän aikamme yhteiskunnallisen naistyypin ja hyvin vähän
nykyisen kirjailevan naisen kanssa. Perusajatus heissä ja Ruthissa on
sama: he ovat luoneet vain itsensä.

On hyvin mahdollista, että tulevaisuuden nainen korkeimmalle
kehittyneissä ilmestysmuodoissaan on lähestyvä la femme
inspiratrice-tyyppiä. Hän on ehkä luopuva nykyajan naisen
kunnianhimoisesta unelmasta olla luovana kykynä miehen veroinen.
Hänen äärimmäisiin kehittynyt tietoisuutensa, jonka voimme olettaa
monta vertaa suuremmaksi nykyajan naisen tietoisuutta, on epäilemättä
myös tekevä hänet tietoiseksi omasta psykofyysillisestä rakenteestaan
ja sen luomista edellytyksistä. Sensijaan emme voi ajatella hänen
luopuvan älyllisestä viljelyksestä. Hän on siinäkin suhteessa oleva
nykyajan naisen yläpuolella, vaan että hän mahdollisesti on käyttävä
äly viljelyksensä hiukan toisin kuin nykyajan nainen. Hänenkin korkein
kunnianhimonsa on oleva luoda, mutta luoda miehen kautta. Voi olla,
ettei nainen, naisena pysyessään, koskaan voikkaan korkeammalle kohota,
kuin juuri vapauttaessaan miehessä luovan voiman. Tulevaisuuden naisen
kutsumus on silloin olla luovan miehen, neron, ystävätär, uudistuksen
lähde, josta ihmiskunnan kuolemattomat kauneusnäyt kumpuavat.



FRlEDEBERT TUGLAS


Synt. v. 1880 Ahjan moisiossa Võnnun pitäjässä Liivinmaalla, käynyt
Treffnerin yksityislukiota Tartossa. Vv. 1906-1917 maanpaossa eri
maissa. Elää paraikaa kirjailijana Tartossa. Teoksia: _Kahekesi_ v.
1908, _Liivakell_ v. 1913, _Õhtutaevas_ v. 1913, _Juhan Liiv_ v. 1914,
_Felix Ormusson_ v. 1915, _Saatus_ v. 1917, _Teekond Hispaania_ v. 1918.


1.

On olemassa muuan puoli virolaista henkistä elämää, jota tähän
saakka ei ole kylliksi varteenotettu, ainakaan suhteessa nykyisiin
kirjallisiin ilmiöihin, virolaisen psyyken yöpuoli, niin sanoakseni.
Tunnettu baltilainen tiedemies _v. Baer_ kuvaa virolaista luonnonlaatua
rauhalliseksi, flegmaattiseksi ja kylmäveriseksi, henkisille
taudeille vastaanottamattomaksi. Aivan yhtä suurella oikeutuksella
voisi virolaista maisemaa määritellessään puhua vain viljavista,
savipohjaisista pelloista, hedelmätarhoista, rehevistä luhtaniityistä
matalain kukkuloitten välissä, tyynistä, tasaisesti virtaavista
joista, alavarantaisista järvistä. Mutta kuten virolaiseen maisemaan
eroittamattomasti kuuluu virstamääriä laajat suot ja rämeet, niin
kuuluu virolaiseen psyykeen, paitsi yllämainittuja ominaisuuksia ja
viljandilaisen, pellavakaupoilla vaurastuneen talonpojan tietoista,
mahtailevaa juurevuutta, vielä muuan toinen alkuaines, yllätyksellinen,
herkistynyt, äärimmäisyyksiä tavoitteleva, fantastiikkaan vetoa
tunteva, näkyjä näkevä ja -- aivan vastoin v. Baerin väitettä --
ylen altis kaikille henkisille ja sielullisille sairauksille. Ei
tarvitse muuta kuin ajatella, millaisen keskiaikaisen legendan
kiihkouskonnollinen liike tuskin viisikymmentä vuotta takaperin
sai loihdituksi Tallinnanmaan rannassa, -- höyryn, sähkön ja
sanomalehtien valta-aikana, -- kun monisatapäinen pyhiinvaeltajajoukko
viikkokausia odotti Lasnamäen niityllä profeettansa lupaamaa "valkeaa
laivaa". Hermostunut sähköisyys on muuan nykyisen virolaisen
sivistysyhteiskunnan tunnusmerkkejä. Milloin hyvänsä voi siinä odottaa
syntyvän ikäänkuin sähkökeräytymiä, jotka puhkeavat sielullisiksi
kiihoitustiloiksi.

Virolaisen yhteiskunnan nykyään vahvasti materialistisesta ilmeestä
huolimatta ei fantastinen piirre suinkaan ole häipynyt olemattomiin.
Tämän sielullisen ominaisuuden juuret juontavat epäilemättä hyvin
syvälle, ja mahdollisesti saisi mennä aina yhteissuomalaisiin
kerrostumiin saakka, sen alkuilmiöitä etsiessään. Erehdys olisi
tietysti nähdä siinä jotain yksinomaan virolaista, niin, edes olettaa
inhimillisen sielun yöpuolen virolaisella rodulla kehittyneen
silmiinpistävämpään määrään kuin muilla. Ylläkerrotuntapaiset
uskonnolliset liikkeet eivät kuulu harvinaisuuksiin eteläisemmissä
vyöhykkeissä ja romaanisilla kansoilla, ja anglosaksilaisen rodun
taipumus fantastiikkaan on tunnettu. Mutta joskin tämäntapainen
sielullinen rakenne olisikin peruksiltaan jotain aivan
yleisinhimillistä ja kaikille yhteistä, ei voitane sittenkään
kieltää eräänlaisen erikoisesti virolaisen hermoherkän taipumuksen
olemassaoloa, jonka merkkejä ei ole havaittavissa vain myöhempinä
aikoina, vaan jo kansanrunoudessakin. Virolainen psykiaatteri _J.
Luiga_ on osoittanut, kuinka usein esim. luonteenomainen näköharha,
hallusinatsio, esiintyy virolaisessa kansantarinassa. Ihminen kulkee
yössä, pimeydessä, yhtäkkiä "lyö valkeata" hänen ympärillään, ja hän
näkee näyn, useimmiten kauhistuttavan. Tunnetut ovat virolaisilla
saarilla ja mannermaallakin esiintyvät "säikkymistaudit". Virolainen
suorasanainen kansantarusto, -- samoin kuin tosi kyllä useitten
muittenkin kansojen, -- on hyvin rikas n.s. kauhuaineista; se vilisee
kaikenkarvaisia kauhuolioita, olipa niitten nimi sitten _kratt,
puuk, hall, luupainaja_ tai mikä hyvänsä, sekä epälukuisia tarinoita
ihmissusista ja koirankuonolaisista, painajaisista ja eriskummallisista
näköharhoista. On kuin vuosisatoja orjuudella rasitetun kansan
säikkynyt fantasia olisi ehdoin tahdoin kaikkialta etsinyt kauhun ja
ahdistuksen aihetta, ikäänkuin todellisuuden vaivat eivät olisi sille
riittäneet, vaan sen unissaankin olisi täytynyt kantaa päivän taakkaa,
väristen omien aivojensa aaveen edessä.

Juuri orjuuden synnyttämä, alituinen ja jatkuva masennustila,
ruumiillinen sekä sielullinen, kasvatti epäilemättä tätä
"kalmiston mielikuvitusta", kuten Tuglas sitä nimittää. Joskin
Viron seitsemänsatavuotisen orjuusajan synkkyyttä mahdollisesti on
liioiteltukin, ja sillä kaikesta huolimatta oli helpommatkin hetkensä,
jolloin syntyi kansanlaulujen _Ilo_ (= kauneus, ilo) ja kansantaiteen
värikäs ornamentiikka, niin on epäilemättä suuri osa nykyistäkin
virolaista henkistä ja ruumiillista kituliaisuutta pantava tämän
luonnottoman pitkän, epäterveen kehityksen laskuun. Elinaikaisen
puolinälän kiihoittamat aivot olivat otollinen maaperä fantastiikalle.
Lisäksi tulivat herkeämättömät sota-ajat takaa-ajokauhuisine päivineen,
kansan herkkähermoisen, näyillä kyllästetyn mielikuvituksen saadessa
ravintoa maakuoppien ja onkalojen hämärissä, joissa kyläkunnittain
päiväkausia piileskeltiin. Suuri sija on virolaisessa kauhutarustossa,
kuten luonnollistakin, suolla. Siitä kohoavat salaperäiset valkeat
orhit ja suunnattomat heinäsuovat; se on ehtymätön kauhuakantavassa
hedelmällisyydessään, virolaisen kansantarun suuri tuntematon, suuri
sfinksi, jonka rahvaan mielikuvitus kansoitti öisimmillä näyillään,
täynnä virvatulten runoutta.

_Taine_ on epäilemättä oikeassa: jokainen lahjakas kirjailija kuvastaa
tahtomattaankin rotunsa ominaisuuksia. Harvinaisissa tapauksissa hän
voi olla kaikkien niitten eri ominaisuuksien synteesi, joista hänen
rotunsa ja heimonsa psyyke on kokoonpantu. Mutta useimmiten hajaantuu
rotuperintö, ja eri yksilöt heijastavat vain murto-osia suuresta
yhteisestä rotupääomasta. Tämä rodullinen yhteenkuuluvaisuus voi
olla kirjailijalla usein miltei tiedotonta, eikä se suinkaan aina
käy yhteen sen käsitteen kanssa, mitä olemme tottuneet nimittämään
kirjallisuudessa "kansalliseksi". Maailmankirjallisuudessa on kyllin
esimerkkejä kirjailijoista, jotka aiheenvalinnaltaan ovat täysin
kansainvälisiä, mutta silti syvemmässä merkityksessä ovat oman rotunsa
tulkkeja.

On kuin olisi _Friedebert Tuglas_, Nuoren-Viron lahjakkain prosaisti,
virolaiselta rotuhengeltä saanut antimiksi ja perinnöksi juuri
hermoherkän ja fantastisen puolen, kalmiston mielikuvituksen. On hyvin
mahdollista, että vasta kosketus eräitten maailmankirjallisuuden
suurien sukulaishenkien kanssa saattoi hänet täysin tietoiseksi tästä
rotuperinnöstään. Mutta joka tapauksessa hän on kaikkien niitten
epälukuisten, nimettömäin kansantarujen sepittäjäin suoranainen
jälkeläinen, jotka kerran loivat virolaisen kauhuromantiikan, kuullen
suden ulvonnassa vangitun ihmishengenvalituksen.

Tuglasen sielunelämässä ja luomistoiminnassa näyttää vallitsevan
erityinen lainehtiminen. On kuin hänen tunne-elämässään aika-ajoin
syntyisi erikoisia kiihoitustiloja, hermopingoituksia, joitten alaisena
hän suorittaa varsinaisen luovan työnsä; hänen muu henkinen toimintansa
sensijaan on nähtävästi syntyisin näitten kuumetilojen väliajoilta.
Siitä hänen tuotantonsa niin erilainen ilme ja laatu. Tuglas luo
kukkuroilleen kohonneen affektin vallassa, eräänlaisessa sielullisessa
huumaustilassa; hänen taiteensa on neuroosin runoutta.

Kauhun affektilla on Tuglasen teoksissa suuri sija. Hän on itse
kirjoittanut nuoruutensa "vapaaehtoisista painajaisista ja
omatekoisista aaveista". Kauhu on hänellä epäilemättä jo verissä,
hänen ei ole suinkaan tarvinnut mennä itsensä eikä kokemuspiirinsä
ulkopuolelle sitä kuvatakseen. Päinvastoin, milloinkaan ei hänen
vaistonsa ole niin varma kuin hänen käsitellessään kauhua,
tätä sielullista jännitystilaa, jonka voimaa ja tiheyttä, sen
kuolemanpeloksi kohotessa, voi verrata vain erotiikan synnyttämiin
sielunjärkytyksiin. Tämän aste asteelta kohoavan, kaikki muut vaistot
lamaavan sielullisen kulun kuvaamisessa saavuttaa Tuglas suurimmat
kirjalliset voittonsa. Alituisesti toistuu hänen teoksissaan
takaa-ajotunnelma.

Turha yritys olisi tietysti kytkeä niin rikastaitteista ja
kehityskykyistä henkeä kuin Tuglas minkään määritelmän puitteisiin
tai yrittää liiaksi yksinkertaistuttaa hänen sielullista
pohjapiirrostaan. Painajaisuniensa väliaikoina hän näkee näkyväisen
maailman koristeellisessa ja maalauksellisessa valaistuksessa, täynnä
hentoja, hauraita idyllejä ja lempeää lyyrillisyyttä. Mutta lähimmäksi
omaa olemustaan tulee Tuglas epäilemättä, kun hänelle runollisen
haltioitumisen hetkinä, hänen omia sanojansa käyttääkseni, "kaartuu
pään päällitse sysimusta taivas, josta tuikkivat heleät, kiihkoisat ja
kivuntuottavat tähdet".


2.

Friedebert Tuglas on itse antanut avaimen henkiseen rakenteeseensa,
kirjoittaessaan laajan itsetunnustusromaaninsa, _Felix Ormussonin_, v.
1915. Tällä teoksella on aivan erikoinen asema Tuglasen tuotannossa; se
on ikäänkuin reunamuistutuksia, viivanalaisia selityksiä hänen muihin
teoksiinsa.

_Felix Ormusson_ on Friedebert Tuglasen taiteeksi tihennetty
minä, itsepaljastus, jonka vilpittömyyttä ei ole mitään syytä
epäillä. Päinvastoin, kirjailija on sen itse selvin sanoin eräässä
aikakauskirjaväittelyssä tunnustanut: "Luulen tuntevani Felix
Ormussonin. -- Olemme vuosikausia liikkuneet samojen ilmiöitten ja
vaikutelmien piirissä. Usein tuntuu siltä, kuin hän olisi minulle
omaa itseänikin läheisempi. Hänen taipumuksensa, makunsa, sanansa ja
äänensä, -- niitten suhteen en suinkaan ikinä voisi erehtyä."

Toinen asia on, onko kirjailija sittenkään antanut koko itseään.
Pikemmin voisi sanoa, että hän on valinnut erään kylläkin sangen
oleellisen puolen itsestään ja alleviivaamalla sen luonut tyypin,
jolla on yleiskantava merkitys. Friedebert Tuglas on laajempi kuin
Felix Ormusson. Mutta joka tapauksessa, vaikkapa Felix Ormussonin
ja Friedebert Tuglasen henkiset ääriviivat eivät kokonaan toisiinsa
yhtyisikään, ovat he kuitenkin siksi lähellä toisiaan, että romaania
voi käyttää tienoppaana kirjailijan hieman sokkeloisessa ja
yllätyksellisessä mailmassa.

Felix Ormusson, -- se on sama Friedebert Tuglas, -- vain myöhemmällä
kehitysasteella, -- joka tuskin koulupenkiltä päästyään joutui
teossa ottamaan osaa 1905 vuoden kumousliikkeeseen, nuoruutensa
koko kiihkeällä temperamentilla, täynnä ajan nuorta ja tulipaloista
romantiikkaa, kulkien pitäjästä pitäjään vallankumouksellisia puheita
pitäen ja myöhemmin istuen Tallinnassa Pitkän Hermannin tornissa
tutkintovankeudessa. Vähintäin kymmenen vuoden pakkotyö Siperiassa
odottaa häntä, mutta hän pääsee pakenemaan yli rajan ja asuu siitä
pitäin, lähes kaksitoista vuotta, ulkopuolella maansa rajojen,
ainoastaan silloin tällöin ilmitulon ja vangitsemisen uhalla käyden
kotimaassa. Hän viettää vuosikausia vapaaehtoista kulkurielämää,
retkeillen Espanjaan ja Italiaan, asuu pitkät erät Parisissa
taiteilijaboheemin keskuudessa, -- kuten Felix Ormussonkin -- sen
jälkeen useat vuodet Suomessa. Vasta maaliskuun vallankumous on antanut
hänellekin täydet kansalaisoikeudet Virossa.

Felix Ormusson on sen kehityskulun tulos, minkä Friedebert Tuglas
näinä "oppi- ja vaellusvuosinaan" suorittaa, kumouksellisten
kiihoituspuheitten pitäjästä täysiveriseksi kaunosieluksi.
Perinpohjainen muutos tapahtuu tässä "romanttisessa sielussa,
täynnä paatosta ja intohimoa", jollaiseksi Felix Ormusson kuvaa
kahdenkymmenenvuotiasta minäänsä. Ja hän jatkaa: "Temperamenttini,
mielialani, sieluni on muuttunut, -- olojen, ympäristön, voi
ehkäpä olla, myös minussa itsessäni kätkeytyvien itujen pakosta."
"Pari vuotta, pari yksinäistä vuotta, täynnä itsetutkimusta ja
erittelyä, riittivät panemaan sieluni lainehtimaan pohjia myöten ja
sitten jäähdyttämään sen pinnalle jäisen riitteen, joka nyt vain
harvinaisissa tapauksissa murtuu." Tuglas irroittautuu Baltiasta,
kuten irroittautuu Internationalesta, kuten vapautuu niin monesta
muustakin dogmista, kirjallisesta sekä yhteiskunnallisesta. Se on
sama tuskallinen irtaumiskulku, jonka samoihin aikoihin taantumuksen
raskaassa ilmakehässä suorittaa Gustav Suits, suorittaa Noor-Eesti
kokonaisuudessaan. Tienrastit ovat samat: pettymys, kaikenepäily,
talttumus, estetismi. Vuonna 1906 Tuglas kirjoittaa vähän retoriseen
tapaansa: "Taistella sodassa, kaatua taistelussa, -- kuinka helppoa
siihen verraten! Mutta elää, nähdessään kaiken muun kaatuvan, itse yhä
hengittää, nähdessään kaiken muuttuvan epätodellisuudeksi, harhaksi,
uneksi, kauhistavaksi, peloittavaksi, hirveäksi uneksi, -- mikä
sietämätön kidutus!" Nuoruuden epälukuisten jumalain ja epäjumalain
alttareista jää pystyyn vain yksi: kauneuden. Todellisen elämän
käydessä yhä tuskallisemmaksi, yhä vieraammaksi, alkaa sen rinnalle
kasvaa olematon, näkymätön, mutta silti yhtä oleellinen elämä. Syntyy
kaksoisolento, joka yhtaikaa elää ikäänkuin kahta eri olomuotoa. Felix
Ormusson on valmis astumaan näyttämölle.

"Neron tehtävä on kehittää ajan taipumus sen kaikkein jalosukuisimpaan,
täydellisimpään ja itsetietoisimpaan mahdollisuuteen. Sinulla (Felix
Ormussonilla) olisi edellytyksiä viljellä aikakauden pyrkimystä."

Sanat ovat romaanin esipuheesta. Ja eräänä syysyönä, täynnä sateen ja
yksinäisyyden spleeniä, sama Felix Ormusson kirjoittaa päiväkirjaansa:

"Niin, toden teolla, miksi en pitäisi päiväkirjaa tai olisi
kirjevaihdossa, kuten Werther tai Jacopo Ortis, -- kertoakseni
jälkimailmalle murhenäytelmääni. On vahinko, että nämä inhimilliset
kokemukset, kaikki nämä itse-erittelyt hyödyttä ja jäljettä
häviäisivät. Niissä olisi sentään aineksia kokonaiseksi myytiksi,
kun aika ne hämärtäisi ja etäisyys suurentaisi. -- Eikö voisi Felix
Ormusson kerran omalla alallaan olla samaa, mitä Don Juan tai Werther,
-- olematon ja sentään uskottavampi kuin koko mailma. Se olisi ainoa
lohdutus. Sen vuoksi maksaisi vaivaa todella elää. Olisin valmis
sentakia vallan erikoisesti kärsimäänkin!"

Tuglasen tarkoitus ei ole ollut suinkaan vain poikkeuksellisen
yksilöpsykologian, harvinaisen poikkeustapauksen toteaminen;
päinvastoin, hän on kai jo varhain tuntenut tyypillisen,
luonteenomaisen yhtenäisyyden omansa ja sukupolvensa kehityskulun
välillä. Friedebert Tuglasta, toisin sanoen Felix Ormussonia on
epäilemättä viehättänyt sama tehtävä, joka niin monta taiteilijaa,
niitten joukossa kaikkein suurimpia, on houkutellut: koota oman
aikakautensa luonteenomaisimmat säikeet, seuloa ne kaikesta
satunnaisesta, korostaa ne korkeampaan asteeseen, sanalla sanoen,
luoda aikakauden tyyppi, tulkita aikakauden mykkä ja vapautustaan
vartova sana. Se edellyttää aina, että runoilija tuntee olevansa
aikakauden virtausten synteesi, tuntee itseensä keräytyvän
kaiken, mikä aikakaudessa ahdistavana tai vapauttavana pyrkii
ilmoille, tuntee olevansa _l'enfant du siècle_ sanan varsinaisessa
merkityksessä. Ulkokohtaisesti, yksinomaan havainnon tietä eivät synny
tällaiset teokset. Ne ovat päinvastoin aina mitä persoonallisinta,
subjektiivisinta taidetta, häikäilemättömiä itsetunnustuksia,
itsepaljastuksia, jotka eivät epäile lausua peittelemättä
sitäkään, minkä tunnustamisen Rousseau nimittää vaikeammaksi kuin
rikoksellisuuden, naurettavaisuuden. Ne ovat sairaan ajan suuria
sairaskertomuksia. Kirjailija on yhtaikaa sekä potilas että parantaja,
hän paljastaa armotta oman sielunsa sairauden, joka samalla on koko
hänen sukupolvensa tauti, kehittäen sen huippuunsa ja mahdollisimpaan
täydellisyyteen, ikäänkuin viljelläkseen siitä rokotusainetta, joka
varjelisi samalta vaaralta.

Goethen _Werther_, Constantin _Adolphe_, Musset'n _Vuosisadan
lapsen tunnustus_, Lermontovin _Aikamme sankari_ -- pohjoismaisesta
kirjallisuudesta Jacobsenin _Niels Lyhne_, Kierkegaardin _Viettelijän
päiväkirja_, -- kaikki nämä nimet johtuvat mieleen Felix Ormussonia
lukiessa. Ei niin, että virolainen romaani taideteoksena sinnepäinkään
ylettyisi näitten intiimin taiteen kuolemattomien muistomerkkien
rinnalle. Mutta kuitenkin on kuin yhdistäisi näkymätön, ajasta
ja kansallisuudesta piittaamaton side nämä niin erilaiset nimet,
kuin olisivat ne renkaita samassa, läpi vuosikymmenien kulkevassa
inhimillisessä ketjussa. Felix Ormusson on kaikkien näitten kuuluisain
mailmantuskapotilaitten heimoa, hänen tautinsa on samaa alkujuurta kuin
heidänkin. Sama suuri melankolia, jolla ei ole muuta pohjaa ja perustaa
kuin inhimillisen olemuksen ja elämisen traagillisuus sellaisenaan,
joka Salomon Saarnaajaa kalvoi kaiken turhuuden tuntona, Wertheriä
"_Weltschmerzinä"_, jolle Ranskan romanttinen koulu antoi nimen
_ennui_, joka tuntui karvaana pohjasakkana kaikissa Petshorinin ja
Niels Lyhnen elämyksissä, -- sama mailmantuskan, kaunosieluisuuden ja
epäilyn maininki tuntuu myös virolaisessa Felix Ormussonissa.

Sanottakoon heti: Felix Ormusson ei ole mikään elävä kirja sanan
tavallisessa merkityksessä. Kaikki, mitä tässä päiväkirjan muotoon
kirjoitetussa romaanissa tapahtuu, jää lukijalle yhtä varjomaiseksi,
kuin se nähtävästi on ollut tekijällekin. Felix Ormusson, Parisista
kotimaahan palannut kirjailija viettää kesänsä ystävänsä,
radikaalisporvarillisen virolaisen lääkärin luona, rakastuu kesän
kuluessa ensin ystävänsä kevytmieliseen ja hekumalliseen vaimoon,
Heleneen, ja senjälkeen tämän sisareen, viileään ja neitseelliseen
Marioniin, jotka kumpikin, vaikka Ormussonin onnettomuudeksi,
päinvastaisessa järjestyksessä samoin rakastavat häntä. Loppujen
lopulta jäätyään kumpaakin vaille, Felix Ormusson palaa takaisin
Parisiin, pelastuen rukkaset saatuaan nolosta tilanteesta sepittämällä
legendan salaperäisestä ranskattaresta, ja siten lähtiessään säilyttäen
seikkailijan ja Don Juan-sädekehänsä.

Mutta sensijaan elää näissä aforismeissa, ajatusvälähdyksissä,
tunnelmissa, joitten mosaikista kirja on kokoonpantu, erehtymättömästi
Felix Ormusson.

Felix Ormusson on ennenkaikkea romantikon, uni-ihmisen, toimintaan
kykenemättömän ihmisen tragedia. Häneltä puuttuu täydelleen elämisen
taito, hän on kykenemätön varsinaiseen elämään. Kuten nuori Obstfelder,
hänkin tuntee alati sattuneensa "vieraalle taivaankappaleelle".
Niinkuin Tuglas itse hänestä sanoo: "Felix Ormussonilla on alusta
alkaen kaksi olemisen kehää: todellinen ja mielikuvituksellinen.
Todellisessa hän on aina huonosti onnistunut". Hän on kirjaihminen
siihen määrään, että hänen näkökulmansakin on ennen kaikkea
kirjallinen; kirjeet ja kirjat merkitsevät hänelle luotettavampaa
todellisuutta, kuin itse kouraantuntuva ja aistittava elämä; elämällä,
rakkaus siihen luettuna, on hänelle vain eräänlainen koristeellinen
ja esteettinen arvonsa. Vielä enemmän: hän itse tuntee usein samaa
epätodellisuuden tunnetta itseään kohtaan, ikäänkuin hän olisi
vain "eräänlainen näköharha, eräänlainen luonnon idée fixe". Aivan
sama ajatus on jo Tuglasen v. 1906 kirjoittamassa _Unede kuristik_
kertomuksessa: "En ole todellinen, olen kangastus, olen mailma ja
mielikuva. Osani elämässä on ollut vain näyttää joltakin eikä olla.
Se on ollut runoa ja mielikuvitusta. Omaa sydäntä ei minulla koskaan
ole ollut, runon ja mielikuvituksen sydämellä olen tuntenut." "Vain
olematon on ihanaa", Felix Ormusson huudahtaa. "Valhe, olematon,
uneksittu maa on todella aina ollut oikea kotimaani." "Kauniimpi
kaikkia saavutuksia on kuvittelu. Se on ainoa kiinnepiste kuolleessa
mailmassa, jossa ihmisellä on kaksi verivihollista, aika ja
välimatka." Kuten Huysmansin à Rebours-kirjan sankari keinotekoisessa
valtamerilaivassaan, niin asustaa Felix Ormussonkin eräänlaisessa
mielikuvituksen ja unielämän lasikehässä, jonka särkymistä hän pelkää.
"Yhä hauraammaksi kuluu ajatuksen hankauksesta lasiseinä, joka eroittaa
olemisen olemattomuudesta. Kerran leikkaa armoton timantti illusioonin
kuvastimen puhki. Ja mitä silloin?" Todellisuus, realiteetti, on
hänelle aina tuottanut vain tuskaa ja kärsimystä.

Hän on ihminen, jonka voima ja rikkaus ovat mielikuvituksessa,
abstraktisessa ajattelussa, mutta joka ei kestä vähintäkään kosketusta
todellisen elämän kanssa. Jokin tuntematon keskipakoisuuden laki
karkoittaa hänen tapaisensa ihmiset varsinaisesta elämästä, he ovat
tuomitut ikänsä kiertämään kaiken lämmön lähdettä, kuten kuu aurinkoa,
itse kylminä. He ovat avuttomia ja saamattomia elämän moninaisten
ilmiöitten ja vaatimusten edessä, niinpian kuin ne astuvat heidän
eteensä todellisuutena eikä unena. Heidän mielikuvituksensa kirjavat
siivet putoavat heti todellisuuden ilmakehässä. Lyhyesti, heiltä
puuttuu tärkein: elämisen taito.

Hänen ristiriitaisuutensa ja traagillisuutensa syntyy siitä, että
hän huolimatta elämänpelostaan ja kykenemättömyydestään kuitenkin
ikävöi samaa todellisuutta, jota hän itse asiassa halveksii ja pelkää.
Yksinkertainen, kasvimaisesti kehittyvä ja luonnollisesti sykkivä
elämä herättää hänessä kateutta. Hän kadehtii vanhaa Adamia, renkiä,
joka lyödessään seivästä maahan, ei koskaan kysy, "mikä on seiväs
semmoisenaan, mikä on seipään idea?" Onnellisia ovat hänestä ne, jotka
"syövät, juovat, nukkuvat ja synnyttävät lapsia". Ja kaunosielu Felix
Ormusson haaveksii rupeavansa maalaisrengiksi, päästäkseen katselemasta
elämää kirjallisilta ja esteettisinä näkökulmilta, samalla kun häntä
kiusaa niittoväen karheat kädet ja vielä karheammat äänet ja oma
taitamattomuutensa viikatteen käytössä.

Elämänkykenemättömyydestään huolimatta hiuduttaa häntä alituinen
elämänjano. Hän odottaa täysielämää, tämän sanan renessanssiaikuisessa
merkityksessä, kaikkien ruumiin ja hengen kykyjen täydellistä
nautintokelpoisuutta. Hän janoaa yhtä intohimoisesti täydellisyyttä,
kuin hänen toinen minänsä Friedebert Tuglas lastussaan _Pro domo mea_.
Hänelläkin on sammumaton ikävä "täydellisiin mailmoihin, kristallisiin
seutuihin, joitten yli puhkeavat kukoistukseen suuren salaisuuden ja
suuren tietoisuuden heleät kukat".

Hänellä on koko nuoren rodun elämis- ja nautinnonhalu verissään.
Hän kärsii tietoisuudesta, ettei ole tilaisuudessa kaikesta
mailmaanmahtuvasta yhdellä kertaa nauttimaan. Veneziassa soutaa
iloinen seurue gondooleilla kiinalaisten lyhtyjen valossa
suvisena yönä merelle, -- ja hän, Felix Ormusson, ei ole mukana!
Troopillisessa metsässä koittaa päivä, punaiset metsäkukot kiekuvat,
apinalauma juoksee kimeästi kirkuen yli suurten mehuisten kukintojen
kruunaamain latvojen ja karistaa oksilta ruusuisia kukkia kuin
lunta vedenpartaalla vetelehtivien krokodiilien päälle, -- ja hän
ei näe sitä! Hän tahtoisi puolen tunnin kuluessa nähdä kaikki
maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset, kaikki tähtitieteelliset,
geologiset ja biologiset kehityskulut, mitkä miljoonan vuoden kuluessa
ovat tapahtuneet. Vielä enemmän: hän tahtoisi elämänsä kuluessa
suorittaa koko Darwinin kehitysopin käytännössä, aina amööbista hamaan
yli-ihmiseen saakka.

Hän vaivaa päätänsä mietiskelemällä, minkälainen on kiinalaisten, tämän
vanhan hienostuneen rodun rakkaus, minkälainen heidän rakkautensa
runous, heidän hyväilyjensä kulttuuri. Voiko sitä käsittää? Vai onko se
yhtä ihmeellistä, kuin hampunkukkasten rakkaudenilmaisu tai ruispellon
heilimöinti?

Felix Ormussonkin kärsii ahdistavista painajaisunista, jotka eivät anna
hänelle rauhaa:

"Koko yön vaivasivat minua pahat unet.

"Jokin muodoton ajoi minua takaa mittaamattomalla lakeudella. Se
oli monikätinen ja monijalkainen, tuhathaarainen, puun ja eläimen
sekasikiö. Yhä uudelleen ja uudelleen, monena kymmenenä muunnoksena,
silmänräpäyksessä väriään ja muotoaan muuttaen, se yllätti minut
harmailla kedoilla.

"Lakeutta leikkasivat liikkumattomat joet, joitten vesi oli
läpikuultamaton. Minä hiivin jokipolvissa, korkeassa kaislikossa. Mutta
taas, yhä uudestaan, tavoitti minut näköharha, Unien saatanallinen
seepia kymmentuhansine koipineen.

"Se tuli toisinaan pitkähiuksisena päänä. Toisinaan kuin Ilmestyskirjan
aurinko, mustine sädekruunuineen. Toisinaan taas kuin satatuhatta,
polvesta yhteenkasvanutta hoikkaa ihmisjalkaa, jotka juoksivat
nopeasti. Se seisoi joka paikassa tielläni, niinkuin ihmispuut Danten
Helvetissä.

"Eksyin sen haarojen keskellä. Ne riippuivat äärettömänä
köynnöskasvien tiheikkönä ympärilläni ja ylläni. Epätoivoisesti yritin
kiskoutua irti, mutta kietouduinkin kiinni yhä lujemmin.

"Ja niin makasin kumollani maassa, joka jäsen sidottuna. Ikäänkuin
kosteat meriheinät tai imelästi tuoksuvat naisen hiukset piirittivät
minua joka puolelta."

Felix Ormusson on kirja kaunosielusta, lähemmin sanottuna virolaisesta
vuosisadan vaihteen kaunosielusta, ehkei vielä lopullinen läpileikkaus,
mutta siihen tietoisesti pyrkivä. Kuten muuan toinen nuorvirolainen
kirjailija sanoo: Felix Ormussonin kaimoja kiertelee pitkin maata!
Mutta se on jo sellaisenaan alkava reaktsio ylenpaltista estetismiä
ja kaunosieluisuutta vastaan. Kertomuksen kuluessa Felix Ormusson,
kaunosielu, alkaa epäillä tähän asti ainoaa uskontoaan, estetismiä,
niinkuin on kerran epäillyt kaikkea olevaista. Hän hävittää itse
omatekoisen jumalansa: "Estetismi on myrkkyä. Leikki kaikkein
korkeimmalla asteella, kun siihen aletaan uskoa, on traagillinen.
Traagillisuus on siinä, että sen jälkeen sekä leikki että myös
todellinen elämä käyvät mahdottomiksi." Ja toisessa kohden: "On jotain
kauheata tuntea kauneus koko olennollaan, nähdä jumalansa kasvoista
kasvoihin. Tunkeuduttuaan taiteen peruksiin, tuntiessaan sen joka
jäsenellään, tajutessaan sen kuin uskonnon kaikilla aisteillaan, ei
onnistu enää elämä eikä taide."

Hän alkaa etsiä eetillisiä elämänarvoja siinä, missä ennen näki
vain koristeellisia, rakkaudessa, avioliitossa. Yli-ihminen Felix
Ormusson on vähällä muuttua moralistiksi, hän vaihtaa esteettisen
mailmankatsomuksensa eetilliseen. Mutta eetillisyys ei tee häntä
sen elämään kykenevämmäksi kuin esteettisyyskään. Ja lopullisen
kompastuksensa jälkeen hän heittää molemmat nurkkaan rakastettavalla
keveydellä tunnustaen:

"Elämä ei ole esteettinen eikä eetillinen ilmiö. Se on yksinomaan
koomillinen. Ottakaamme se siis sellaisena vastaan!"

Ride, si sapis! Mailma ja elämä kuvastuvat lopullisesti Felix
Ormussonille samassa ivanauruisessa, vääristyneessä asenteessa, kuin
hänen kosintakohtauksessaan, jolloin hän onnettomuudekseen sattuu
istumaan puutarhan suuren lasipallon edessä ja sen kuperassa pinnassa
näkee irvikuvaksi rujostuneen itsensä. Kaikki päättyy lopultakin
farssiin. Ranskalainen tai oikeammin kreikkalainen tapa antaa
murhenäytelmän jälkeen hullunkurinen, nauruhermoja kutkuttava ilveily,
huuhtoa pois vapauttavana nauruna elämän ankara totuus, -- siinä Felix
Ormussonin elämänfilosofian lopputulos.

Mutta turhaan yrittää Tuglas antaa tälle uni-ihmisen murhenäytelmälle
tragikomedian leimaa. Se on ja pysyy tragediana, kuinka sovittavan
koomilliselta näkökulmalta tekijä koettaakin katsoa toisen minänsä
erehdyksiä.

Felix Ormussonin, alias Friedebert Tuglasen, on hänen henkinen
rakenteensa alun alkaen määrännyt ennemmin tai myöhemmin
irroittautumaan kaikesta todellisuudesta ja siirtymään sen
ulkopuolelle, fantastiikan fosforikimmelteiseen mailmaan,
clair-obscur-valossa häämöittävine tilanteineen, -- mailmaan, joka
aikojen alusta on ollut turvapaikkana hänen kaltaisilleen uneksijoille,
ja joissa heillä on elämis- ja hallitsemisoikeus.


3.

Ei ole myöskään unohdettava, Tuglasen joutuessa lisäämään Euroopassa
vaeltavien virolaisten emigranttien lukua, tuli hänen psykologiansa
pakostakin olemaan emigrantin, maanpakolaisen. Ei ole epäilystäkään,
ettei se tavallaan ole ollut määräävää koko hänen kirjalliselle
kehitykselleen. Tuglas on monessa suhteessa velkaa maanpakovuosilleen.
Mutta varmaa on, että hän on saanut samalla tuntea emigranttielämän
lamaavat ja kielteiset puolet, irrallisuuden kirouksen. Jos osa
Noor-Eestin kirjailijoista on saanut kipeästi kärsiä olojen liikaa
ahtautta, niin on Friedebert Tuglas saanut päinvastoin kärsiä mailman
liiasta väljyydestä. Kirjailija voi ehkä pitkät ajat elää ja luoda
myötääntuomastaan havaintojen, tyyppien ja elämysten pääomasta, joka
tietysti on sitä riittävämpi, mitä myöhemmällä iällä irtautuminen
on tapahtunut; hän voi henkistä tietä jonkun aikaa ylläpitää tämän
havaintomailmansa tuoreutta. Mutta loppujen lopulta tulee kuitenkin
hetki, jolloin välimatka käy taiteellisesti surmaavaksi, sisäinen
näkemys ehtyy, ja elimellinen kosketus luonnollisen aihepiirinsä kanssa
on ainoa parannuskeino, niin, taiteellinen elinehto. Tuglas ei syyttä,
suotta Juhan Liivin runoudesta lainatulla vertauksella nimitä itseään
kohti mehiläiskekoa, kotimaata, pyrkiväksi mehiläiseksi. Epäilemättä
hän on saanut aika-ajoin pitkän ja pakollisen maanpako-aikansa kuluessa
tuntea taiteellisen ehtymisen, kuoleutumisen vaaran, jolla pitkittyvä
eristyminen, ei mihinkään kuulumattomuus, on häntä uhannut.

Hänen siirtymisensä fantastisiin aiheisiin olisi tätäkin tietä
johdonmukaisesti selitettävissä, luonnollisena seurauksena
olosuhteista. Hän oli pakoitettu siihen, se oli ainoa mahdollisuus,
mikä hänelle jäi jäljelle. Ja toden teolla, mitä kauemmin hänen
maanpakolaisuutensa kestää, sitä etäämmäksi hän etenee ulkonaisesta
todellisuudesta. Hän alkaa virolaisella naturalistisella kyläkuvalla.
Side kotikylään on vielä tuores ja läheinen, ihmisillä on vielä
mullan ja lannan haju. Senjälkeen alkaa jo etäisyys tehdä tehtävänsä,
virolainen kylä asujamineen siirtyy etäämmäksi lyyrilliseen,
impressionistiseen valaistukseen. Mutta tämäkin jo hiukan tyylitelty
idylli katoaa, ja jäljelle jää vain aineksia taruksi, myytiksi.
Ulkonaiset olosuhteet ovat kuitenkin vain jouduttaneet Tuglasen
kehitystä, joka muutenkin kaiken todennäköisyyden mukaan olisi ollut
väistämätön. Suunnilleen samoissa olosuhteissa on toinen virolainen
kirjailijaemigrantti, _Eduard Wilde_, säilyttänyt kaiken aikaa
täysiverisen realisminsa ja kotoisen aihepiirinsä. Tuglasen erikoinen
henkinen rakenne on epäilemättä jo alusta alkaen ollut olemassa; sen
voi aavistaa vaistomaisena pyrkimyksenä omaa alkuainettaan kohden jo
hänen kaikkiin eri tyylilajeihin kuuluvissa harjoitelmissaan, jotka
kuin päällekkäin latoutuneina kerrostumina, kirjallisgeologisessa
järjestyksessä ovat julkaistut teoksessa _Liivakell_ (Tuntikello).
Ikäänkuin värikäs, fantastinen kivisuoni se kulkee läpi Tuglasen
nuoruuden tuotannon.

Tuglas on oppilasvuosinaan kokeillut kaikilla mahdollisilla
tyylilajeilla. Hyvin kirjava on kirjallinen läpileikkaus, jonka
Tuntikellosta saa -- Naturalismi, uusromantismi, impressionismi,
symbolismi, kaikki viihtyvät vieretysten. Selvä ja asteettainen on
sensijaan irtautuminen todellisuudesta.

Nuoruutensa realistisnaturalistisissa harjoitelmissa, joista jotkut
kohoavat jo taiteellisellekin tasolle, on Tuglas, kuten sanottu,
vielä kokonaan virolaisessa kamarassa kiinni. Ihmisten puhe kiintyy
hänen korvaansa vielä aivan foneettisella tarkkuudella; hän ei
tarvitse minkäänlaista kaukoputkea nähdäkseen räikeän alkeellista
ihmiskekoa, jossa _Hunt_ (Susi)-kertomuksen seikkailut tapahtuvat,
tai yhteiskunnallista vääryyttä huokaavaa maapintaa, josta on
kohonnut _Hingemaan_ (Sielunmaan) ikävöinti. Kaikki on vielä lähellä
häntä, käsinkurkoitettavassa etäisyydessä. Hän on tosin tavallaan
kyllä jo kylän ulkopuolella, hänellä ei tällä alkuasteellakaan ole
kansankirjailijan perspektiivitöntä suhtautumista aihepiiriinsä; hän
katselee kyläänsä pieni, tuskin näkyvä satiirinen hymähdys suupielessä
tai sitten miltei tendenssiin vivahtavalla yhteiskunnallisella
säälillä. Mutta hän on vielä aivan äsken nähnyt sen. Hän on vielä
aivan äsken nähnyt nuo sydänmaan kylän pimeimmälle taikauskolle ja
joukkosuggestiolle alttiit ihmiset, joitten kaivoon talviyönä putoaa
susi, uppoamatta heti, vaan pysytellen hengissä ja houkutellen
koko talon patriarkaalisen, monipäisen väen aamulla virren ja
jumalansanan voimalla manaamaan itse pääpirua! _Susi_-kertomuksen
johdosta, joka alkujaan ilmestyi eräässä aikakauslehdessä, kävi muuan
talonmies toimituksessa valittamassa, että se salli kansaa pilkkaavia
kirjoituksia!

Aivan hiljakkoin on Tuglas samoin vielä tuntenut _Sielunmaan_
virolaisen kandimiehen (= mäkitupalaisen, pikkutilanvuokraajan)
elämisen ja olemisen äärimmäisen viheliäisyyden, jonka sammumaton
oman maapalstan kaipaus ei saa tyydytystään, ennenkuin hänelle
kapinaan osaaottaneena avautuu hauta, "seitsemän jalan pituinen,
neljän jalan levyinen". Kertomus on 1905 vuoden jälkikaikuja;
huolimatta epäsuhtaisesta rakenteestaan, joka panee olettamaan alkuaan
paljoa laajempaa pohjapiirrosta, on siinä kauttaaltaan voimakas ja
väärentämätön sävy. Muutamilla sivuilla, muutamilla lauseilla saa
Tuglas esiin tämän virolaiselle niin luonteenomaisen maanikävöinnin.
Kandimiehen iäkäs, haudan partaalla hoippuva isä alkaa haaveksia
"hingemaasta", jonka kruunu Siperiassa on jokaiselle luvannut: "Tuntui,
kuinka hänen äänensä värisi sisäisestä liikutuksesta, ikäänkuin hän
olisi lausunut ilmi jotain, mitä koko elinaikansa oli sielussaan
kantanut, kaikkein kalleimman, kaikkein suurimman ajatuksensa.
Sielunmaa! Millainen sana, mitä kaikkea se merkitsi! Se merkitsi
hevosta, lehmää, omaa kattoa pään päälle, vapautta veroista, vapautta
raskaasta orjuudesta..."

Niin lyhyt on vielä välimatka, joka tässä kertomuksessa eroittaa
Tuglasen virolaisesta kylästä, että sen epäkohdat, sen kärsimät
vääryydet herättävät hänessä suuttumuksen. Hän maksaa kirjalliset
kymmenyksensä ajan hengelle, kuten tekee sen henkilökohtaisestikin.
Hän on vielä etäällä Felix Ormussonin koristeellisesta näkökulmasta.
Hän tahtoo vielä parantaa ja auttaa; hänessä on vielä Hingemaan
ihanteellista, mailmanparannushaaveissa kulkevaa nuorta
kansakoulunopettaja Remmelgasta, joka on tullut tuomaan valistusta
kandimiehelle ja muille vähemmille veljille. Yhdellä sanalle: hän
_kärsii_ yhä vielä.

Monta vertaa suurempi maantieteellinen etäisyys kirjailijan ja hänen
aihepiirinsä välillä on jo niissä herkissä ja tuoksuvissa virolaisissa
kylänovelleissa, jotka muodostavat oleellisimman osan Tuglasen
kokoelmasta _Kahekesi_ (Kaksin) v. 1908. Ne ovat yhä vielä virolaista
kansanelämänkuvausta, jos niin tahtoo. Niitten henkilöt ovat virolaisia
renkejä ja piikatyttöjä, paimenpoikia ja talontyttäriä. Mutta sittenkin
on tämä virolainen kyläsisäkuva perinpohjin muuttunut. Se on nähty
kuin jostakin Rivieran mantelipuitten välitse tai Quartier latin'in
keväisten plataanien varjosta, ahdistuksettomana hetkenä, jolloin
Tuglasen "sysimusta taivas" on saanut väistyä. Ei edes ihmisten
puhe kuulu välimatkan pituuden takia enää entisessä foneettisessa
alkuperäisyydessään. Yhteiskunnallisia kysymyksiä ei enää ole olemassa,
on vain sielulliset, iäti ratkaisemattomat ongelmat.

Tuglas on näissä novelleissa jo täysi taiteilija. Kuinka suurella
hellävaroisuudella onkaan käsitelty _Tuomen helpeitten_ tarina
lapsuuden ja nuoruuden aavistelevilla rajamailla viipyvästä
tyttölapsesta Leenistä, jonka uinuvan äidillisyyden ja rakkauden
tarpeen sattuma herättää, tämän muutamassa tunnissa naiseksi varttuvan
lapsen ensin niin epämääräinen ja sitten esille puhkeava tunne, joka
kohdistuu ensimäiseen epäkiitolliseen esineeseen, joen rannalla
kalastelevaan paimenpoika Vidrikiin. Tai renki-Kustaan ja Maalin --
kaikkien Tuglasten hyvien ja avuttomien naisten nimi on Maali! --
suviöinen toisinto miehen ja naisen ikuisesta kaksintaistelusta,
novellissa _Suveöö armastus_ (Kesäyön rakkaus), näyttämönä köyhän
piikatytön aitta ja rapistunut mylly, ja kaiken yllä kesäyön hämyinen
tuntu, johon kaikki varmat ääriviivat, niin ihmisten kuin heidän
tunteittensakin hukkuvat.

Ne ovat eräänlaisia uudenaikuisia virolaisia paimenrunoelmia,
pastoraaleja, kirjoitettuja impressionistiseen, kirjalliseen
väritäplätyyliin, tunnelman seuratessa toistaan näennäisesti ilman
minkäänlaista rakennustaiteellista selkärankaa, paljaina, värisevinä
hermokuituina. Ne ovat Daphnis ja Chloë-tarinoita, siirrettyjä Hellaan
heleän taivaan alta liivinmaalaisille jokiäyräille, kreikkalaisten
sandaalien sijalle virolaiset "_pastlad_", nuoritetut virsut.

Ne ovat jo askel eteenpäin Tuglasen tiellä fantastisia mailmojaan
kohden. Ne ovat tosin yhä vielä todellisuutta, mutta hunnutettua,
utuista todellisuutta, josta jo on eliminoitu pois tarpeettomana kaikki
ulkonainen, realistinen koneisto, ympäristö, aika ja yhteiskunta.

Ne ovat kuitenkin yhä vielä kiinteässä yhteydessä elävän elämän
kanssa; mitkään symboolit eivät avarru niitten lemmenkohtausten takaa,
mikään salattu vertauskuvallisuus ei peity niitten yksinkertaisiin ja
liikuttaviin vuorosanoihin. Ne ovat lepokohtia Tuglasen tuotannossa,
kuumeunien väliaikoina kangastelevia idyllejä, joista alussa oli puhe.

Mutta ennenkuin Tuglas ennätti tähän hetkelliseen suvantoon
taiteessaan, oli hänen myrsky- ja kiihkokautensa jo paria vuotta
aikaisemmin ehtinyt purkautua teokseen, jossa monta vertaa selvemmin
aavistaa hänen taiteensa alkuelementit. Koko Tuglasen nuoruuden
tuotannossa ei ole toista teosta, jossa "virvatulten runous" liekehtisi
samalla voimalla kuin tässä varhaisessa ja epäkypsässä suolegendassa,
_Jumala-Saar, Torgla soo muinasjutt_ (Jumalan Saari, tarina
Torglansuosta), jossa Tuglasen nuori paatos ja intohimo luovat sekavan,
paikottain runollisesti voimakkaan kaaoksen.

Mistä on puhe tässä romanttisessa suotarinassa? En luulisi monenkaan
lukijan voivan heti luettuaan sen sisältöä yhtäjaksoisesti selostaa.
Siinä kerrotaan vanhasta, pakana-aikojen jumaluskossa elelevästä Esästä
(Isä, taatto), joka salaa uhraa Jumalan-Saaren entisessä uhrilehdossa,
ja hänen pojastaan, nuoresta moision työorjasta Willemistä, jonka
päässä kapinalliset ajatukset sekasortoisina itävät, kunnes ne vievät
väkivaltaiseen tekoon. Siinä kerrotaan hirmuisesta kuusiviikkoisesta
poudasta, joka uhkasi näännyttää kuivuuteen ja janoon ihmiset
sekä eläimet, ja jota vastaan papit turhaan messuin ja rukouksin
taistelivat. Ja eräissä sen kauneimmista episodeista kerrotaan nuoresta
Maiasta, joka kesken uniensa lähtee Torglan suolle pakoon moision
pehtoria, harhaillen sinne tänne, kunnes yrittää yli hyllyvän suon
saarekkeesta vilkkuvaa tulta kohden. Siellä, Jumalan-Saaren pyhässä
tammilehdossa, rukoilee yksinäinen orjavanhus arpavitsa kädessä
esi-isäinsä puiselta epäjumalalta sadetta. Yksi uhri on tarpeen,
nuoren viattoman neitseen on upottauduttava Torglaan. Ja ikäänkuin
Esan rukouksilla olisi kohtalokas, pakoittava voima, syöksyy Maia,
suunniltaan kauhusta, suosyväriin.

Mutta paitsi näitä paria, kolmea henkilöä on tässä suolegendassa
vielä muuan elävä olento, suo, Torglan suo, johon mahtuvat kaikki
elämän ja kuoleman salaisuudet, jonka mustat turvehaudat ja syvärit
elävät salattua elämäänsä, kunnes se eräänä päivänä syttyy palamaan,
viikkokausia sauhuten ja kytien.

Tässä kertomuksessa tuntuu jo Tuglasen myöhäisemmän, kypsyneen taiteen
perussävy, "intimi luonnon ja traagillinen ihmisen käsittely",
josta hän eräässä kirjoitelmassaan puhuu. Se vaikuttaa ennenkaikkea
pakolliselta, sielulliselta purkaukselta; sen hämärään symboliikkaan
pusertuu epäilemättä elettyjen tuntojen kipeys. Alusta loppuun kestää
siinä kiihoitustila, joka ei hetkeksikään laukea, vaan jännittyy
yhä uusiksi kauhuiksi, kunnes muuttuu järkensä kadottaneen työorjan
houreisiksi näyiksi.

Jumala-Saar on ikäänkuin Tuglasen taiteen nebulosa. Kesken
sekavan, suurisanaisen ja onton romantiikan kiertävät siinä vielä
kiteytymättöminä Tuglasen taiteen alkuatoomit. Monet säikeet vievät
siitä Tuglasen tähän asti taiteellisesti kypsimpään kehityskauteen.


4.

"Luoda myytti, -- siinä taiteilijan korkein päämäärä", on Tuglas
eräässä viimeaikaisessa kirjoitelmassaan lausunut. Ja toisessa
kohden hän kirjoittaa: "Olemme kadottaneet toivon kiinnittää totuus
tieteelliseen määritelmään, -- yrittäkäämme siis ainakin tavoittaa se
aavistuksina, mielialoina, unelmina. Ihmissielun _mare tenebrarum_ on
niin äärettömän syvä, ettei sitä yksikään luoti pohjaa."

Tähän uuteen taiteelliseen ihanteeseensa Tuglas selvästi pyrkii uudessa
novellikokoelmassaan _Saatus_ (Kohtalo), joka sisältää novellit
_Mailma lõpus_ (Maailman lopussa), _Inimeste sööjad_ (Ihmissyöjät),
_Vabadus ja surm_ (Vapaus ja kuolema), _Popi ja Huhuu_ ja _Kuldne
rõngas_ (Kultainen rengas). Mittaamattoman pitkä välimatka eroittaa
nykyajan aivoihmisen myytin syntymisajan jumalhämärästä, ihmiskunnan
täysin naiivista ja hedelmällisestä alkukaaoksesta, jolla yksin oli se
tarunomainen, mielikuvituksellinen suurentamiskyky, ohjaton, taivaat ja
maat täyttävä fantasia, jota myytti edellyttää. Takaisin ihmiskunnan
lapsuusparatiisiin, jossa myös myytin, jumaltarun kukka kasvoi, on
vaikea päästä, sen veräjiä vartioi oman kehityksemme keruubi. On ollut
suuria, luovia taiteilijoita, jotka ovat valaneet ikivanhoihin, koko
ihmiskunnalle yhteisiin myytteihin uuden sisällön, mutta kuinka monta
uutta myyttiä tunteekaan maailmankirjallisuus kirjapainon keksinnöstä
asti?

Ja kuitenkin ilmestyy aina silloin tällöin henkiä, jotka ikäänkuin
jollain selittämättömällä ja salaisella tavalla ovat yhteydessä näitten
kaukaisten ja kadonneitten aikojen kanssa, uneksijoita, aavistajia,
runouden löytöretkeilijöitä, jotka siirtävät runon asuma-alan
rajapyykit mielikuvituksellisiin maihin saakka.

Friedebert Tuglas on uudessa novellikokoelmassaan ottanut ratkaisevan
askeleen: kerta kaikkiaan heittänyt hyvästit kaikelle todellisuudelle.
Haurasta lasiseinää olevan ja olemattoman välillä ei enää ole olemassa.
Hän on tosin ottanut todellisuudesta mukaansa joukon ulkonaisia
piirteitä, mutta valaistus on toinen, mittasuhteet toiset. Näkyvän
ja käsinkosketeltavan todellisuuden alla ja sen takana tuntuu kaiken
aikaa toinen, monta vertaa suurempi ja kammottavampi, ja juuri tämän
näkymättömän ja sentään näkyvän todellisuuden alituinen läsnäolo
synnyttää sen ahdistavan, henkeäsalpaavan tunnelman, jota useat
Tuglasen viimeisistä novelleista ovat tulvillaan. Mittasuhteet
näyttävät alussa aivan luonnollisilta, mutta kertomuksen kehittyessä
valtaa omituinen näköhäiriö lukijan: ne kasvavatkin kuin tuntemattoman
voiman pakosta rajattomiin.

Koko ajan tuntuu kertomuksen näennäisestä realismista huolimatta
se "ilmassa kulkeva rata", josta Huysmans puhuu _Là-bas_ kirjansa
esipuheessa. Taikka oikeammin, todellisuus ja mielikuvitus sekaantuvat
erehdyttävällä tavalla toisiinsa. Kirjailijan pyrkimys on tehdä kynnys
unen ja todellisuuden välillä niin näkymättömäksi kuin suinkin,
viedä lukija kuin sidotuin silmin uuteen olemattomaan maailmaansa.
Kaikki yksityiskohdat ovat pettämättömän todellisia, mutta sellaista
maailmaa, sellaista kokonaisuutta, jonka ne yhtyneinä muodostavat, ei
ole milloinkaan ollut olemassa muuta kuin runoilijan haaveellisissa
aivoissa.

Kauhu ja ahdistus ovat nyt valta-asemassa Tuglasen mielikuvituksessa.
Mutta kauhu, jota Tuglas kuvaa, on sekin vain rajoitetussa määrin
todellista, todellisten olosuhteitten aiheuttamaa. Suurin kauhun
kiihoitus syntyy syyttä, suotta, tyhjyydestä ja olemattomuudesta,
_ei mistään_, ihmisen ollessa voimattoman sen edessä kuten kaiken
kosmillisen. Ja Tuglasen uusissa novelleissa läähättää juuri nimetön,
aavisteleva kauhu, jonka juuret ovat kaiken olevaisen käsittämättömässä
ja ristiriitaisessa tragiikassa, ja joka itsessään on kuin luotujen
reaktsio tuntematonta, vihamielistä maailmanjärjestystä vastaan. Sama
kauhu, jonka Edgar Allan Poe on saanut puristetuksi yhteen ainoaan
sanaan: _Nevermore!_

Edgar Allan Poen alkoholista ja morfiinista haltioitunut
mielikuvitus muistuu useamman kuin kerran mieleen Tuglasen viimeistä
novellituotantoa selaillessa. On eräänlaista yhtäläisyyttä suuren
anglosaksilaisen ja nuorvirolaisen uniennäkijän välillä, oikeastaan
vain heidän tuotantonsa perustunnelmassa. Poe säilyttää kesken
kauhujenkin kuvausten aina ulkonaisen tyyneytensä ja asiallisuutensa,
hänen haaveisimmatkin kangastuksensa ovat viileästi ja älyllisesti
eriteltyjä. Tuglasen tyyli on monta vertaa kuumeisempaa ja
hermostuneempaa, lyyrillisyyteen taipuvaa; sen tunnelmapingoituksessa
tuntuu varsinkin varhaisemmalla asteella venäläisten kauhunkuvaajien,
etupäässä Leonid Andrejevin, vaikutus. Mutta kauhun sisin olemus on
sensijaan kummallakin sama: kauhu olemattoman edessä.

Tuskin missään kertomuksessa on Tuglas saanut tälle kosmilliselle
kauhulle niin täydellistä ilmestysmuotoa kuin novellissa _Popi ja
Huhuu_, kertomuksessa isäntänsä kuoleman jälkeen yksinjääneistä
koirasta ja apinasta.

Vanhassa talossa asustaa taulujen, pergamenttikääröjen ja alkemististen
keittokojeittensa keskellä Isäntä mäyräkoiransa Popin ja Huhuu-apinan
kanssa. Isäntä on vanha ja raihnainen, eräänä aamuna hän lähtee
kaupungille, sulkee oven mennessään eikä enää palaja. Molemmat
eläimet jäävät oman onnensa nojaan. Popi on viisas ja filosofinen
koira, Anatole Francen Riquet'n heimoa, rajattomalla rakkaudella
Isäntäänsä kiintynyt. Isännän viisaudella ei ole rajoja. Hän menee
ulos, käsivarrellaan tyhjä kori ja palaa kori kukkuroillaan lihaa! Kuka
voisi tehdä sen paitsi Isäntä? Mutta päivä kuluu eikä Isäntää kuulu.
Huhuu-apina käy häkissään yhä levottomammaksi, ilta pimenee, Isäntä
viipyy yhä. Yhtäkkiä särkee nälkäinen Huhuu häkkinsä ristikon ja huomaa
itsensä yhdellä silmäyksellä tilanteen herraksi. Nyt alkaa mieletön ja
hurja leikki. On kuin apinan, ihmisen irvikuvan, keralla kaikki pahat
voimat olisivat päässeet irti, ja alkanut pirullinen, eläimellinen
bakkanaali. Huhuu ottaa heti herruuden talossa omiin käsiinsä,
asettautuu Isännän sijalle, makaa hänen vuoteessaan, koristautuu hänen
purppuraviitoillaan, muuttaa hänen rauhallisen työhuoneensa suureksi
romukammioksi, rikkoen ja hävittäen kaikki, mitä tielle sattuu. Vihdoin
se sattuu löytämään viinalekkerin, alkaa juoda päivät päästään, eikä
sen ilkeydellä ole enää rajoja. Se kiduttaa ja pitelee pahoin Popia,
joka on pelosta ymmällä, tuntien vaistomaisesti eron entisen ja
nykyisen Isäntänsä välillä. Popin nälkäisissä, kidutetuissa aivoissa
ei sammu muisto kadonneesta Kultaisesta ajasta ja Hyvästä Isännästä.
Mutta se on kerta kaikkiaan koira ja sellaisena tottunut pelkäämään
ja kunnioittamaan. Sillä _täytyy_ olla Isäntä, ja niin se paremman
puutteessa pitää Isäntänään hurjaa ja pahasisuista Huhuu-apinaa,
entisen Isäntänsä irvikuvaa. "Niinkuin se kerran oli ihaillut entisen
Isännän viisautta, hyvyyttä ja kauneutta, niin ihaili se nyt uuden
Isännän ilkeyttä, oikullisuutta ja rumuutta." Ja kun Huhuu kerran
ikkunan kautta varkaissa käytyään tuo kotiin korin, jossa on kimpale
veristä lihaa, niin selviää Popille lopullisesti, että Huhuu todella on
Isäntä hänkin. Niin elelevät koira ja apina viheliäistä yhdyselämäänsä
unohdetussa, yksinäisessä talossa, kunnes eräänä päivänä Huhuu löytää
räjähdysaineilla täytetyn laatikon ja heittää sen permantoon, jolloin
koko talo koirineen apinoineen räjähtää ilmaan.

Ei ole ainoatakaan piirrettä tässä merkillisessä kertomuksessa, joka
ei olisi kouraantuntuvaa todellisuutta tai ainakin voisi sitä olla.
Sellaisenakin, yksinomaan eläinsielun tutkielmana se olisi asetettava
korkealle. Mutta siinä tuntuu kauttaaltaan ja erehtymättä toinen
todellisuus, "aineen sisäinen vertauskuvallisuus", josta Tuglas kerran
mainitsee. Se kasvaa symhooliseksi runoelmaksi, yli eläinsielun
rajojen, inhimilliseen ja kosmilliseen tuskaan ja kaiken tragiikkaan
asti: Hillittömät, hävittävät voimat mellastavat maailmassa, josta
Hyvyyden henki näyttää paenneen, Ihmiskunta on avuton näitten
sokeitten ja käsittämättömien mahtien edessä, joitten vihamielisyyden
se tuntee ja sentään alistuu, säilyttäen sisimmässään kaukaisena
kangastuksena muiston kadonneesta paratiisistaan kuten mäyräkoira Popi
entisen Hyvän Isännän päivistä. Avuttomuuden tunnossa, joka valtaa
suojattoman, ihmisestä riippuvan eläimen, sen aavistaessa ruokkijansa
ja suojelijansa iäksi menneen on samaa ahdistusta, jota Maeterlinck on
kuvannut näytelmässään _Les aveugles_, sokeitten istuessa turvattomina
kuolleen hoitajansa ympärillä.

Täynnä takaa-ajon kauhua on kertomus _Vapaus ja kuolema_. Se on tarina
Rannuksesta, virolaisesta hevosvarkaasta, joka yli-inhimillisten
ponnistusten jälkeen pääsee pakenemaan vankilastaan vanhaa maanalaista
salakäytävää pitkin. Mutta käytävä ei viekkään suoraan vapauteen,
vaan holviin, jonka ikkunan rautaristikko vangin ensin on murrettava.
Päiväkausia kestäneen kidutuksen ja nälän jälkeen, jonka kestäessä
hänen silmäinsä edessä elämän kiihkoisan työn ja huvin panorama,
vain rautaristikon eroittamana, kulkee ohitse, on hänen työnsä
vihdoin suoritettu. Mutta vapaus tulee liian myöhään. Puolikuolleena
nälästä, päihtyneenä ilmasta ja vapaudesta, hän ensi työkseen surmaa
kuivan leipäkannikan takia syyttömän kerjäläisen ja vaipuu itse heti
senjälkeen hengetönnä maahan.

Koko kertomus on kuin painajaisentapainen, lyijynraskas uni. On
jo huomautettu takaa-ajotunnelman alituisesta kertautumisesta
Tuglasen runoudessa. Se palaa yhä uudelleen, milloin unessa, milloin
todellisuudessa. Ei liene erehdys edellyttää, että herkeämätön
ilmitulon ja vangitsemisen vaara, jossa kirjailija toistakymmentä
vuotta on ollut pakoitettu elämään ja sen uhalla olopaikkaansa
vaihtamaan, on jo itsessään ollut omiaan synnyttämään aivan
määrätynlaisia mielikuvasarjoja. Tuglasen novelleissa toistuu usein,
hyvin usein paon kuvaus, sokean, hillittömän paon, kuin kostottaret
kintereillä. _Jumalan saaren_ legendassa pakenee Maia, kunnes syöksyy
suosyväriin, _Felix Ormusson_ pakenee unissaan outoa painajaisharhaa,
fantastisessa novellissa _Unede kuristik_ pakenee kertomuksen
minä samoin unissaan mustia ratsastajia. Ja kertomuksessa _Vapaus
ja kuolema_ muistelee sen sankari, hevosvaras Rannus, ensimäisiä
varkausyrityksiään ja niitä seurannutta takaa-ajoa:

"He juoksivat kumarassa, hän ja harmaa vanhus, yli katajaisen nummen.
Molemmilla oli seljässä jaloista yhteen sidotut elävät lampaat, joitten
veltot päät löivät heitä vasten selkää. Kaukaa kuului koirien kaameata
haukuntaa ja ihmisten kähiseviä ääniä. -- Oli pimeä, syksyinen yö.

"Koirat lähestyivät. Niitten haukunta kaikui kahdelta puolen, ihmisten
usuttaminen kuului ihan heidän kintereiltään. Ne olivat aikeissa
piirittää heidät. He juoksivat alamäkeä kohti suota. Koirat seurasivat
heitä valittavasti ulisten, ja he olivat miltei kuulevinaan pimeydestä
ihmisjalkojen töminän. -- Alkoi sataa.

"He eksyivät suossa, mättäiden ja männynkääkkyröiden väliin. He
hyppäsivät yli mättäiden, he kahlasivat vetisessä suossa, ääneti
raahaten vaikeroivia lampaita jäljessään. He kuulivat, kuinka
takaa-ajajat samosivat pitkin pilkkopimeitä rotkoja ja huhuten antoivat
toisilleen merkkejä. -- Kylmää sadetta tuli rapisten.

"He pysähtyivät keskelle suota, molemmat kauhusta ja vilusta väristen.
Hän kuuli, kuinka vanhus rukoili. Hänen omia nuoria lanteitaan
pakoitti. Hän lankesi kumolleen yli vapisevan lampaan ja itki sen
kanssa yhdessä kuin avuton lapsi."

Epäilemättä on tässä idée fixen itsepintaisuudella palaavassa
pakokauhuisessa mielikuvasarjassa paljon persoonallista elämystä.

Kaikissa Tuglasen viimeisissä novelleissa on omituinen epäsuhde
henkilöitten verrattaisen vähäpätöisyyden ja tapahtumain suuruuden,
niitten salatun perspektiivin välillä, niin sanoakseni. _Ihmissyöjät_
on anthropofagisesta nimestään huolimatta kuvaus puolikasvuisista
lapsista, jotka joutuvat rakkauden ja kuoleman mysteerion
todistajiksi. _Kultaisen renkaan_ päähenkilö on tuiki tavallinen,
poroporvarillinen proviisori, joka kerran jouduttuaan unen ja
todellisuuden vaarallisille rajamaille, ei enää löydä poispääsyä
muuta kuin kuolemassa. Nuori laivapoika, eläimet, keskenkasvuiset
lapset, hevosvaras, ne ovat Tuglasen kertomusten sankareita. Heidän
sielunelämänsä on mahdollisimman alkeellinen ja vaistomainen. Mutta
heidän kohtalonsa ovat heitä itseään korkeammat, salaperäiset vallat
toteuttavat heissä tarkoituksiaan, he täyttävät tietämättään ikuisia
lakeja. Ja tässä tahallisessa vastakohtaisuudessa onkin suuri osa
näitten kertomusten tehoa.

Friedebert Tuglas ei kuitenkaan tunne vain kauhun päihtymystä.
Hänen eroottinen, voimakkaasti aistillinen mielikuvituksensa ei ole
sukupuoletonta kuten Poen, jolle kauhun hekkuma korvaa rakkauden.
Kauneuskin on huumausainetta, kuten haschisch tai opium, sekin
päihdyttää pään ja veren.

Kalevipojan 16:nnessa laulussa kerrotaan Kalevipojan ja hänen
tovereittensa purjehdusretkestä _Lennuk_-laivalla maailmanloppua
kohden. Ihmeellisten seikkailujen jälkeen he saapuvat Säkenien
saarelle. Sulevipoika menee asepoikineen saarta tarkastamaan, mutta
asepoika eksyykin saareen, ja valkea lintu kertoo hänen jääneen
jäämäkien ja lumilakeuksien taakse näkinneiden luo ikuiseen iloon.

Tämä episoodi ynnä Kalevipojan maailmanlopunmatkan seuraava seikkailu,
jossa urhot päätyvät Jättien maahan, "_kus ei kuulda linnulaulu_",
ja Jättineito poimii heidät vyöliinaansa, ovat antaneet pohjan,
jolle Tuglasen mielikuvitus on kutonut yhden haaveellisimpia ja
kaikissa vesikaaren väreissä kimmeltävimpiä kuviokudoksiaan,
kertomuksen _Maailman lopussa_. Kaikista Tuglasen teoksista se pääsee
lähimmäksi hänen uutta kirjallista ihannettaan: myyttiä. Tavallaan
se on samalla myös Tannhäuser-tarinan toisinto. Muitakin yhtymä- ja
vertauskohtia voisi löytää. Aivan itsestään johtuu tietysti jo aiheen
laadusta mieleen Gulliverin seikkailut jättiläisten maassa ja nuori
Glumdalclitch, niin paljon lyyrillisempi ja romanttisempi kuin Tuglasen
virolainen laivapoika onkin anglosaksilaisen älyllistä sankaria,
ja saaren Hiiglaneitsi-Venus rajattomassa rakkaudenhuumauksessaan
kuumaverisempi Swiftin tyyntä jättiläistyttöä.

Tuglasenkin laiva joutuu, samoin kuin Kalevipojan Lennuk retkellään
oudoilla vesillä yli sen rajan, missä ei yksikään ihmissielu ole
käynyt. Meren nielua seuraa pilkkopimeys, jossa laiva harhailee monta
vuorokautta; kun pimeys vihdoin hälvenee, on merenkävijäin edessä
joukko asumattomia saaria. Vene lasketaan vesille, ja seitsemän
miestä, niitten joukossa retkikunnan nuorin, laivapoika, nousee maihin
suurimmalle saarelle. Laivapoika pannaan puunlatvaan tähystäjäksi,
mutta hänen nukahtaessaan lehvien väliin, jättävätkin toverit saaren.
Yksinään saarella harhaillessaan hän tapaa ihanan jättiläisneidon,
joka vie hänet kotiinsa, missä asustaa isänsä kanssa, saaren ainoina
asujamina. Hiiglaneitsin ja ihmisen lapsen välillä herää suuri ja
kaikki hukuttava rakkaus, heidän päivänsä ja yönsä kuluvat yhtenä
ainoana rakkauden huumeena. Jättiläisneito on kuin itse luonto,
kaikkialla hän on läsnä. "Hän on kaikkialla, mihin käännyinkään,
puissa, järvissä, niityillä. Taivas ja maa olivat täynnänsä häntä...
Rehevä ruoho oli kuin hänen hiuksensa, takerruin sumujuovaan, kuten
hänen palmikkoihinsa, värisin hyllyvillä soilla, kuten hänen povellaan,
öinen pimeys oli kuin hänen syleilynsä, kalevantulien välkähdys kuin
hänen verensä tykintä." Mutta ihmisenlapsi ei jaksa kestää sielun
ja ruumiin yhtämittaista, sammumatonta paloa, hän tuntee palavansa
tuhaksi jättineidon syleilyssä, hän yrittää yhä uudestaan pakenemalla
pelastautua, kunnes vihdoinkin syöksee miekkansa Hiiglaneitsin
sydämeen, surmaten rakastettunsa. Mutta hänen palatessaan monien
harharetkien jälkeen kotikyläänsä, tuntuu kaikki hänestä pieneltä ja
ahtaalta, ikuinen ikävä polttaa hänen poveaan. "Inhimillistä, liian
inhimillistä oli kaikki ympärillä. Liian rajoitettua, liian järkevää,
liian vähäistä sille, joka on elänyt jättiläisten parissa keskellä
äärettömyyttä! -- Mitä merkitsivät minulle enää ihmisten ajatukset
ja askarrukset! Mitä merkitsi minulle ihmisen tyttären rakkaus! Otin
käteeni kulkurisauvan. Monta vuotta on kulunut. Minulla ei ole kotia."
Ja tämä toinen Tannhäuser, päästyään Venusvuorestaan, ikävöi sinne
takaisin. Hän rukoilee aurinkoa: "Oi maailman valkeus, ota tuskani
säteeseesi, vie ikäväni merten taakse! Olen pieni ja väetön, mutta
jollen jaksa elää siellä, salli minun ainakin sinne kuolla!"

Lyhyt selostus ei kykene antamaan minkäänlaista aavistusta tämän
kertomuksen kauneuksista, joita siellä täällä häiritsee liiallinen
lyyrillisyys. Siinä on paikkoja, jotka muistuttavat Korkean Veisun
rytmillistä ja innoittunutta proosaa. Mutta siinä on myös toisia
kohtia, joitten havainnollinen selkeys johtaa mieleen vanhojen
klassillisten kertomataidon mestarien tyylin.

Näytteeksi jälkimäisistä saakoon sijansa seuraava kuvaus kertomuksen
alusta:

"Äkkiä näimme laivan keulan edessä jotain mustaa kohoavan. Se läheni
ja kohosi huimaavalla kiireellä, ja ennenkuin ehdimme säikähdyksestämme
toipua, se oli meistä vain muutaman kymmenen soutuvälin päässä.

"Se oli vedestä pystysuorana kohoava sysimusta seinä, jonka yläreunaa
silmämme ei selittänyt. Se ei ollut kallio eikä pilvi.

"Ennenkuin ehdimme mitään ajatella tai tehdä, syöksyi laiva täysin
purjein päin muuria. Jähmetyimme kuoleman kauhusta, suut avautuivat ja
kolmestakymmenestä rinnasta tunkeutui epätoivoinen parahdus.

"Mutta odottamaamme yhteentörmäystä ei kuulunutkaan. Sensijaan
tapasimme itsemme tuokion kuluttua äärettömästä pimeydestä.

"Toinen olotila seurasi niin äkkiä toista, ettemme ehtineet edes
kaikkein äskeisimpiäkään tapahtumia kummeksua, kun jo uusi meidät
yllätti.

"Ensiksi luulimme kukin putoavamme laivasta tyhjyyteen, mutta
sitten tunsimme seisovamme liikkumattomina samalla paikalla, missä
silmänräpäystä varhemmin.

"Ei ainoatakaan ääntä eikä kajastusta miltään taholta. Odotimme hetken
hievahtamatta: kuulimme vain toinen toisemme hengityksen.

"Olimme joutuneet tyhjyyden valtakuntaan. Se oli kammottavampaa kuin
myrsky, kuin kaikki muu. Se kävi yli ymmärryksemme.

"Kului kauan aikaa, ennenkuin siihen totuimme.

"Aluksi uskalsimme vaivoin liikahtaa. Sitten kuljimme laivan ristiin,
rastiin, köysistä kiinnipidellen ja toisiimme törmäten. Laiva oli eheä
ja kuitenkin tuntui siltä, kuin olisi keulasta perään ollut kokonainen
matka.

"Sitten johtui mieleemme sytyttää tulisoihtu. Mutta se paloi aivankuin
veden alla, ilman säteitä, ja valaisi vain jonkun vaaksan verran.
Emme voineet nähdä edes tulisoihdun pitelijää, vaan ainoastaan hänen
kalkinvalkean luisen käsivartensa. Ja se näky oli niin kammottava, että
kaikki kuin yhdestä suusta huusimme: 'sammuttakaa, sammuttakaa!'

"Alkoi kaamea, sanoin selittämätön, järjellä käsittämätön elämä.

"Kuinka kauan tässä pimeyden valtakunnassa viivyimme, en tiedä. Ehkä
monta päivää. Kadotimme käsityksen ajan kulusta. Ajatuksemme olivat
seisahduksissa kuten laivakin.

"Olimmeko enää merellä? Eikö keinunut laivamme äärettömässä
avaruudessa? Yläpuolella meren, pilvien päällä, maailmojen päällä?
Tunnustelimme meloillamme, ne eivät ulottuneet enää veden pintaan.
Sitten viskasimme ankkurin yli laivanpartaan, -- se katosi
loiskahduksetta kuin tyhjyyteen sukeltaen.

"Suuri välinpitämättömyys valtasi meidät.

"Puhelimme vain sen verran, että tiesimme vielä olemassa olevamme.
Aavistimme ajan kuluvan vain ruokahalumme kasvamisesta aterian jälkeen.
Teimme kaikki käsinkopeloiden ja totuimme siihen.

"Joskus juolahti päällämme ajatus, että kaikki oli kuten olla piti, me
itse vain olimme viimeistä miestä myöten sokeutuneet.

"Enkä tosiaankaan tiedä, kumpi mahdollisuus olisi ollut
kauhistuttavampi.

"Silloin tunsimme äkkiä taas voimakkaan tuulenpuuskan halki pimeyden.
Kuulimme, kuinka köydet pingoittuivat, ja mastot ratisivat. Tunsimme,
kuinka laiva äkkiä kiireesti syöksyi eteenpäin, veden kohistessa
keulassa.

"Kiirehdimme joka mies taas paikoillemme, perämies peräsimen ääreen
ja kaksikymmentä miestä soutotuhdoille. Ja taas tapahtui ihme: hiljaa
liukui laiva pimeyden valtakunnasta valkeuden maille.

"Kukaan ei puhunut pitkään aikaan mitään. Katselimme vain vaieten
toisiamme. Olimme käyneet kalpeiksi ja laihoiksi, ja sanaton sääli
toinen toistamme kohtaan täytti sydämemme.

"Tunsimme lämpöä, ilma oli pehmeä ja hyväilevä, niin että hengittäessä
kuin päihdyimme.

"Näytti olevan aamu. Meri oli valkeansininen ja autereinen. Vesi kuulsi
syvälle. Taivas kaareutui päittemme päällä sinisenä kupuna.

"Laivamme ympärillä oli lumivalkeita kukkia jotka puhkesivat meren
pinnassa kuin veden silmät. Koitimme niitä katkoa, mutta ne eivät
murtuneet, vaan sensijaan venyivät niitten varret arvaamattoman
pitkiksi. Ne tuoksuivat vienosti ja suloisesti."

Mutta millaisia kauneudesta väräjäviä näkyjä Tuglasen mielikuvitus voi
luoda, siitä pari näytettä:

"Hän tuli veden halki. Näin hänen lanteensa laineissa, hänen rintansa
vaahdossa.

"Hän tuli suurten lintujen parvessa. Niitten siniset siivet
leyhyttelivät hänen kaulansa ympärillä. Ne nokkivat suuria
heleänpunaisia marjoja, joita hän piteli huuliensa välissä kuin
helmiketjua.

"Sitten hän singahutti kaksin käsin linnut ilmaan, kuin kukkakimput,
ja tarjosi huulensa minulle. Ympärillämme olivat linnut vesikaaren
värisenä vihmana."

Tai toinen kuvaus Hiiglaneitsistä, -- suuripiirteinen panteismissään:

"Ja minne meninkin, -- aina löysin hänet edestäni. Hän oli kaikkialla
kuten luonto. Hän oli kuin mäenkukkulat, kuin mättäät, kuin niitut
vuorien välissä.

"Hän loikoi nurmilla. Hän ojensi kätensä minua kohti kuin oksat. Hänen
silmänsä sinertivät kuin lähteet kukkuloitten välissä. Tuuli ajeli
hänen hiuksiaan kuin hattaroita.

"Näin hänen rintansa kuin kotiseutuni hiljaiset kukkulat."

Baudelairella on säe runossa _La géante_ (Jättiläisnainen):

    "Dormir nonchalamment à l'ombre de ses seins,
    Comme un hameau paisible au pied d'une montagne."

Unen todellisuus, unen oikeutus elävän elämän rinnalla, -- siinä
näitten fantastisten novellien kertosäe. Lukijan osaksi jää koettaa
käsittää ihmishengen haaveisintakin harhaa, seurata sitä sen
odottamattomillakin odysseioilla. Jos kerran ihmissielun sokkeloissa on
tilaa tällaiselle tuskalle ja ahdistukselle, tällaisille kuumeisille
kauneusnäkemyksille, niin täytyy sitä olla taiteessakin.


5.

Brandes on puhuessaan J.P. Jacobsenin tyylistä nimittänyt sitä
"väkeväksi tunnelmajuomaksi." Tällaista tunnelmajuomaa on parhaina
hetkinään myös Friebebert Tuglasen värikylläinen ja soitannollinen
proosa.

Tuglasen kielivaisto on ennenkaikkea soitannollista laatua, hän
rakastaa ääntiöitten ja kerakkeiden sopusointua sellaisenaan. Hän
on kirjoittanut "sanan salaperäisestä kauneudesta." Sanat ovat
hänelle kuten eri soittimia, viuluja, torvia, puupuhaltimia, joitten
yhteissoitosta syntyy tyylin orkesteri.

"Tyylin pitäisi olla, paitsi kevyt, selvä ja jalosukuinen,
vielä jokaisessa yksityisessä sanassaankin taideteos", hän
kirjoittaa. Ja toisessa kohden: "Seulon kieltä kuin kultahietaa."
Tuglaseen, kuten Juhani Ahoonkin nähden, voisi puhua erityisestä
sanasoitannollisuudesta, sanakorvasta, joka ei edellytä varsinaista
sävelsoitannollisuutta, vaan päinvastoin usein voi yhtyä suoranaiseen
epämusikaalisuuteenkin. Tämä sanakuulo on Tuglasella hyvin
kehittynyt. Eritellessä hänen lauseitaan sanasoitannollisuuden
kannalta, hämmästyisi epäilemättä sen työn tietoisuutta, joka on
luonut näköjään niin vaivattomasti luistavat lauseet. Sanalliset
sointuvaikutukset ovat niissä varmaan monta vertaa harkitumpia
kuin voisi edellyttää. Tuglas on tietoisesti kehittänyt kielessä
piileviä sointumahdollisuuksia, jotka alkusointuun taipuvassa viron
kielessä -- samoinkuin suomenkin -- jo itsessään ovat suuret. On
ihmeellistä nähdä, kuinka hienoja vivahduksia tulkitsemaan pystyy
Tuglasen käyttämänä kieli, jolle äsken vielä riitti talonpoikainen
arkisanasto. Tuglasen suhde kielenuudistukseen on täysin myönteinen,
mutta samalla pidättyvä; erehtymättömällä ja valikoivalla aistilla
hän on omaksunut uudistusehdoituksista kaiken, mikä on ollut omiaan
korostamaan hänen lauseensa soitannollisuutta ja hänen tyylinsä
tunnelmapitoisuutta. Mutta hän on aivan liiaksi taiteilija ja
erityisesti juuri sanataiteilija, mennäkseen äärimmäisyyksiin;
hän ei koskaan uhraisi lauseen, tuskinpa sanankaan selvyyttä ja
helppotajuisuutta, kielenuudistaja ei voita kirjailijaa hänessä. Hän
ei milloinkaan antautuisi uhkarohkeisiin kielellisiin kokeisiin,
kuten Aavik tai Ridala. Hän saattaa kyllä, kuten novellissa Popi
ja Huhuu, tehostaakseen tunnelmaa ja kuvatakseen alankomaalaisten
Boschin ja Brueghelin mielikuvituksellisia tauluja, luoda fantastisia
sanoja, kuten _tulikivenlento_ tai _rakkolentäjä, nenäjalkainen,
siipiankerias_, vieläpä puhtaasti sanakoristeellisista syistä lisätä
tähän eriskummallisten olioitten luetteloon sanan "_muik_", jolla
ei viroksi ole mitään merkitystä, yksinomaan koska se äänteellisten
ominaisuuksiensa ja tuntemattomuutensa takia hänessä herättää käsitteen
jostain salaperäisestä ja mielikuvituksellisesta! Mutta yleensä
hänen kielensä on, kaikesta sanarikkaudestaan huolimatta, selvä ja
helppotajuinen, ja hänen kieleen tuomansa murresanat -- enimmäkseen
hänen tarttolaisen kotiseutunsa murteesta -- taiteellisella maulla
valittuja. Jos Viron nykyisessä kielellisessä murroskaudessa ylipäänsä
on mahdollista ajatella tulevaisuuden tulikokeen kestävää proosaa,
niin se on epäilemättä Friedebert Tuglasen. Sillä on eräänlainen
taiteellisuuden ja taiturimaisuuden luoma koskemattomuus joka
tulee suojelemaan sitä, vaikka kielen kehitys saavuttaisi vieläkin
huimaavamman vauhdin kuin nykyään.

Tuglasen proosan teho ei kuitenkaan suinkaan ole yksin hänen
kielenkäyttönsä ansiota. On nimittäin erikoisesti alleviivattava
juuri tämän proosatyylin tehoa, _suggestiovoimaa_, sen kykyä
herättää tunnelmia. Se riippuu epäilemättä sen omasta suuresta
tunnelmapitoisuudesta, sielullisesta kiihoitustilasta, affektista,
jossa se on luotu, ja josta jo edellä on ollut puhe. Tämä kiihoitustila
on ollut niin voimakas, että sanoissa ja lauseissa on vielä tuntevinaan
sen värinän. Se voi toisinaan tehdä Tuglasen proosan levottomaksi,
läikehtiväksi, liian lyyrilliseksi, mutta suotuisina hetkinä se antaa
sille aivan erikoisen sähköisyyden.

Toinen Tuglasen proosan pääominaisuuksista on sen ehdoton taipumus
tyylittelyyn. Tuglasen tyyli pyrkii aina koristeellisuuteen,
olkoon kysymys luonnosta tai ihmisestä. Hänellä voi tavata
pieniä maisemapiirroksia, jotka vaikuttavat koristeellisesti ja
perspektiivittömästi kuten japanilaiset maisemamaalaukset, esim. kuvaus
kolmesta järvestä _Ihmissyöjät_-kertomuksen alussa. On sangen vaikea
eritellä, millä taidekeinoilla Tuglas saa aikaan tämän haluamansa
vaikutuksen. Nähtävästi ovat realistiset piirteet harvennetut ja
yksinkertaistetut, josta samalla seuraa muutamien jäljelle jääneitten
piirteitten erikoinen korostus. Juuri luontoa katselee Tuglas todella
aivan yksilöllisen temperamentin läpi. Ja tämä temperamentti on
kuin värillinen lasi: se antaa maisemillekin värinsä. Huomattavaa
on juuri väriä kuvaavien adjektiivien runsaus Tuglasen proosassa,
hänellä on niitä paletin täydeltä. Tuglasen värirakkaus uloittuu
virolaiseen maisemaankin, joka hänen kuvaamanaan poikkeuksetta on
aina hieman tyylitelty; siihen on aina pirahtanut pisara kultaa ja
purppuraa tekijänsä mielikuvituksellisesta sielusta. Itsekin hän puhkee
ihmettelyyn: "Onko tämä kotimaata eikä Välimeren rannikkoa? Nämä
ultramariinin siniset metsät, punahohtoiset kukkulat ja sinipunervat
vedet... Ja nuo hennot, puhtaat viivat, jotka ikäänkuin taiteilijan
kultainen sivellin on vetänyt yli taivaan, veden ja maan." (Felix
Ormusson.)

Taikka novellista _Ehtootaivas_:

"Oli taas muuan noita ihmeellisiä, alakuloisia iltoja, jolloin
kukkuloitten piirteet olivat kuin hyhmettyneeseen vereen kastetut, ja
harvojen, mustien puitten rivi häipyi ehtootaivaan punaan salaperäisenä
pylväskäytävänä, -- jolloin ilma oli niin tyyni ja kuulas, että kaukana
taivaanrannalla näkyi jokainen punainen kasteheinän tähkä. Viimeisissä
maata tavoittavissa auringon säteissä kimalsivat himmentyneet
akkunaruudut kuin sinervässä tulessa."

Romaani Felix Ormusson on täynnä tällaista hellävaroin tyyliteltyä
maisemarunoutta, tuiki persoonallisia näkemyksiä, joitten runollinen
pitoisuus on monesti suurempi kuin loppusoinnuilla ja poljennoilla
varustettujen.

"Tuntuu kuin olisivat itse auringonsäteetkin tuoksuneet ihmeellistä,
kultaista ja verhottua tuoksua."

"Ihmeelliset illat, jolloin päiväinen auringon helle ja maasta nouseva
huumaus vaihtuvat veressämme ihanaksi raukeudeksi. On kuin kävisivät
kaikki päiväiset muistot, ajatukset ja unelmat, selkiytyäkseen
alakuloisuuden heleäntuskaiseksi viiniksi."

"Kahden puolen vieressäni kohosi seinämänä vilja. Tuhannet hennot
tuoksut nousivat maasta, kuten tavoittamattomat tunnelmat. Korsi keinui
ääneti kuin unessa."

Kuinka monta vertaa realistisempaa onkaan esim. Juhani Ahon
maisemamaalaus, ja samoin Ridalan saarenmaalainen maisema!

Mutta Tuglasen taiteen rajoitukset ja vaarat ovat läheistä sukua hänen
tyylinsä suurimmille avuille, ne kasvavat samoista ominaisuuksista,
jotka toiselta puolen luovat hänen tyylinsä kiistämättömän tehon.
Tuglasen hermostunut, väräjävä, slaavilaisen pehmeä proosa eksyy
usein retooriseen kaunopuheisuuteen, eräänlaiseen sananpalvontaan.
Se on usein ylen kaunosanaista, ylen sointuvaa, ylen korupuheista.
Sen ornamentiikka on toisinaan liian runsas, siihen määrin, että
se tuntuu häiritsevältä odottaessa asiallista, reaalia ajatusta,
_paljasta_ ajatusta, niin sanoakseni. Sen vaara on, kuten sanottu,
lyyrillisyydessä. Se sopii erinomaisen hyvin ilmaisemaan tunnelmaa,
mitä kyllästetympää, mitä sisäisesti liikkuvampaa, sitä parempi, sen
loistokohtia ovat juuri tällaiset tunnepyörteen, tunnepäihtymyksen
kuvaukset. Mutta häiritsevää on sen liiallinen lyyrillisyys, sen
taipumus ekstaasiin ja huudahduslauseisiin, silloinkin, kun sisällys
ei vaatisi niin lyyrillisiä ilmaisumuotoja. Varsinkin on Felix
Ormusson rikas näistä ah-lauseista, jotka liian usein käytettyinä
tuovat tyyliin äitelän ja hentomielisen vivahduksen. Tuglasen
sormiharjoituskokoelmasta _Liivakell_ voi nähdä, minkälaiseen väärään
lyyrillisyyteen ja kielelliseen sulosointuisuuteen hänen tyylinsä on
alkujaan ollut vaarassa hukkua. Mutta niinkin myöhäisessä ja kypsässä
teoksessa kuin _Mailma lõpus_, jossa kuitenkin pyrkimys tyylipuhtauteen
ja yksinkertaisempaan sanontaan kertovissa kohdin on niin selvä, on
kuitenkin paikoittain alkusoinnun käyttö vielä suorastaan rasittava.

Vielä paljoa suurempi vaara on Tuglasella tyylittelytaipumuksessaan.
Kaikki on vaarassa muuttua hänellä koristeelliseksi, niinkin
koristeelliseksi, että selittämätön, raikas henkäys, joka aina
uhoo kaikesta todella elävästä taiteesta, ei aina tunnu. Felix
Ormusson näkee kerran unta ratsastavansa sähköllä käyvällä
puuhevosella; ja valitettavasti on tässä kirpeässä itseivassa
hitunen totta: eletyn tunne ei ole aina aivan ehdoton Tuglasen
teoksissa. Se ei suinkaan riipu hänen viimeaikaisesta aihepiiristään.
Huimaavimmankin mielikuvituksen tuote voi olla elettyä; niin on Poe
epäilemättä yksityiskohtaisesti kärsinyt ja kitunut unihoureensa,
miten epätodellisilla aloilla ne liikkuvatkin. Aitouden tunne
riippuu yksinomaan elämyksen intensiivisyysasteesta eikä sen
todellisuusmahdollisuudesta. Mutta sellainen mustasukkaisuuden ja
murhanhimon kuvaus kuin Tuglasen novelli _Vilkkuva tuli_, ei kaikesta
tunnepingoituksestaan huolimatta tai ehkä juuri sentakia vaikuta eletyn
voimalla, vaan enemmän tai vähemmän keinotekoiselta.

Tyylillinen korutaide viehättää Tuglasta usein liiaksi, siihen määrin,
että hän toisinaan etenee vaarallisen etäälle elävästä elämästä, kaiken
taiteen alusta ja lopusta. Oleellisin ero realistin ja romantikon
välillä lienee se, että jälkimäinen destilloi elämän useampaan
kertaan kuin edellinen. Mutta Tuglas joutuu tyylittelypyrkimyksessään
destilloimaan elämän toisinaan niin tarkoin, että siitä pääsee
haihtumaan elävän elämän ihmeellinen iluidumi. Hänen vaaransa on
taituruus.


6.

Friedebert Tuglas on taiteessaan paraikaa tienristeyksessä, kuten
Gustav Suits, kuten Noor-Eesti kokonaisuudessaan. On kuin jokin
muutos, suunnan, muodon tai sisällön vaihdos taas olisi tekeillä hänen
taiteessaan, ikäänkuin hänen tämänkertainen kiertokehänsä alkaisi
taas olla loppuunsuoritettu. On taas uudenetsintää, irtipyrkimystä,
ikäänkuin ankkuriköysien levotonta liikehtimistä hänen teoreettisissa
kirjoitelmissaan, joissa kaikki taidesuunnan vaihdokset aina ovat
varhemmin tuntuneet kuin hänen novellituotannossaan.

Tuglasen aivot näyttävät työskentelevän ikäänkuin monissa eri osissa,
ainakin ne ovat aika ajottain aivan eri vireessä: näkemyskyvyn ohella
esiintyy erittelevä, punnitseva äly. Tällainen yhdistelmä ei ole
niin harvinainen kuin voisi luulla; hyvin selvärajaiseen muotoon se
oli kehittynyt esim. juuri Edgar Allan Poella, joka ei säikkynyt
tieteellisesti erittelemästä edes omaa deliriumiuntaan, _Korppi_-runoa.
Suomalaisessa kirjallisuudessa on _Eino Leino_ näkyvimpänä esimerkkinä
siitä, kuinka eri päätepisteitten välillä, älyn ja mielikuvituksen,
runollinen lahja voi liikkua.

Voi olla, että nämä kaksi niin erinlaista aivotoimintaa erityisissä
tapauksissa voivat esiintyä yhtaikaa; useimmiten ne epäilemättä ovat
vaihtoehtoisia keskenään, toisen aivotilan kestäessä pysyy toinen
latenttina. Voisi sanoa, että ne melkein aina esiintyvät toistensa
kustannuksella. Niin erinlaisia kuin ovatkin, kuluttavat ne kuitenkin
samaa aivoenergiaa.

On luovia taiteilijoita, jotka eivät koskaan suinkaan ole edes
yrittäneetkään tehdä itselleen tai muille selkoa niistä salaperäisistä
ja hämäristä laeista, jotka täyttyvät heidän taiteessaan. Onko
Shakespearelta, onko Aleksis Kiveltä jäänyt riviäkään selitykseksi
heidän teostensa synnyn sisäisistä ja ulkonaisista vaikutteista?
Brandes on suorittanut yhden ihmeteltävimpiä suurtöitään tunkeutuessaan
intuitsionsa neroudella Shakespearen teosten takaiseen mailmaan,
mutta yhtäkään vihjausta, yhtäkään suoranaista ohjetta ei hänellä ole
ollut apuna. Ensi katsaukselta voisi luulla, että vain juuri nämä,
ikäänkuin tiedottomasti, naivisti luovat taiteilijat, joille kaikki
taiteen teoria näyttää olevan olematonta, muodostaisivat taiteen ainoan
ja varsinaisen valiojoukon. Mutta heidän rinnallaan on toisia, yhtä
todellisia, joitten luomistoiminnan rinnalla kulkee yhtä herkeämätön
askartelu taiteen teorioilla, alituinen henkinen tarve joka hetki
tietää ja tutkia oman taiteensa lait. Kuinka paljon, ottaakseni vain
suurimman esimerkin, onkaan Goethe ajatellut, puhunut ja kirjoittanut
taiteen olemuksesta!

Friedebert Tuglas kuuluu epäilemättä tähän jälkimäiseen luokkaan.
Hänellä on sama sisäinen pakko joka hetki todeta nykyinen
kehitysasteensa ja viitoittaa tuleva kehitystiensä; taiteen ilmiöt
askarruttavat hänen aivojaan yhtä suurella intensiivisyydellä kuin
elämän ilmiöt. Niin, hänen puhtaasti taideteoreettinen lahjansa
on tuotteliaisuuden kannalta ollut joka tapauksessa koko joukon
anteliaampikin hänen varsinaisesti luovaa kykyään.

On oikeastaan sangen vaikea tuntea Tuglasta hänen teoreettisista
kirjoitelmistaan. Niitä on tosin kahta lajia: suurempia, perinpohjin
eritteleviä tutkimuksia ja vähäisiä pikkukirjoitelmia, intiimejä ja
impressionistisia, ikäänkuin otteita tai jatkoa Felix Ormussonin
päiväkirjalle, eräänlainen jatkuva kirjallistaiteellinen _journal
intime_.

Edellisissä, joista tärkeimmät ovat monografia virolaisesta
runoilijasta _Juhan Liivistä_ v. 1914, tutkielma virolaisen realismin
edustajista _Eduard Wildestä_ ja _Ernst Petersonista_ v. 1909 ja
_Kirjallisesta tyylistä_ v. 1912, osoittautuu Tuglas Gustav Suitsin
ohella Viron terävimmäksi kriitilliseksi kyvyksi ja esseistiksi.
Aivan toinen henkinen fysiognomia kuin Tuglasen kuumenovelleilla
on näillä selvillä, älykkäillä ja kirkkailla tutkielmilla. Juuri
Tuglasen novellien pääasiallisin tunnus, sielullinen kiihoitustila,
sairaalloinen hermojännitys puuttuu tykkänään, koko "sielun yöpuoli",
josta alussa oli puhe. Kaikesta Tuglaselle niin ominaisesta
hermoherkkyydestä ei ole muuta jäljellä, kuin eräänlainen, jos niin
tahtoo, erittäin herkistynyt ja miltei aina oikeaan osuva vaisto
taiteellisten ilmiöitten arvioinnissa. Kuitenkaan ei tämä äly koskaan
vaikuta viileältä eikä järkeilevältä, ei edes silloin kun sen
kieltämätön satiirinen juova esiintyy selvempänä kuin tavallisesti.
Jos voi puhua älyn intohimoisuudesta, niin on Tuglasen äly sitä.
Sen silmiinpistävin erikoisominaisuus on taipumus kärkilauseeseen,
aforismiin, ja eräänlainen mielellään hieman paradoksaalinen sanonta.

Koko joukon hermostuneempi sävy kuin näissä rauhallisissa, suurella
tunnollisuudella ja syventymisellä suoritetuissa tutkielmissa, on
Tuglasen esteettisissä pikkukirjoitelmissa, joita hän varsinkin parin
viime vuoden kuluessa on sinne tänne sanomalehtien ja aikakauskirjojen
palstoille siroitellut. Ne ovat eräänlaisia kirjallisia _hors
d'oeuvres_, kevyen ja liikkuvan älyn luomia, kosketellen milloin
uudempia, milloin vanhempia taideilmiöitä, koti- ja ulkomaisia,
kirjoja ja kirjailijoita, usein vain hetkellisiä, toisiaan seuraavia
subjektiivisia kirjallisia mielialoja, kuten _Iseenesele_ (Itselleni)
tai _Kriitiline intermezzo_ (Kriitillinen intermezzo).

Tuglasen kiihkeän ja herkeämättömän uusien kauneusarvojen etsinnän
tuntee parhaiten juuri näistä pikkututkielmista. Niistä voi nähdä,
kuinka keskeytymättä hänen kehityksensä tähän asti on kulkenut,
millaisella henkisen ilmapuntari-ihmisen herkkyydellä hän ottaa vaarin
kaikista ajassa liikkuvista taiteellisista säänvaihdoksista, silloinkin
kun ne tuntuvat ainoastaan enteinä, paineena ilmassa.

Friedebert Tuglas on, kuten hänen kaunokirjallisesta tuotannostaan
näkyy, monta kertaa vaihtanut kirjallista uskontunnustusta. Tarvitaan
toisinaan suuri määrä sisäistä rohkeutta tunnustaakseen uuden
asteen kehityksessään ja kumotakseen entisen. Ei ole suinkaan aina
pinnallisuuden eikä häilyväisyyden merkki, jos taiteilija pitkin
kehitystään alati siirtyy uuteen taidekäsitykseen. Se voi olla
muodin orjailua, jokaisen oikullisen _le dernier cri'n_ seuraamista,
mutta siinä voi piillä myös varmat takeet taiteilijan ehtymättömästä
sisäisestä kasvuvoimasta.

Naturalistista tai impressionistista käsitystään taiteesta ei Tuglas
ole tietääkseni missään teoreettisesti määritellyt. Sensijaan on
hänen laaja _Juhan Liiv_-tutkielmansa kokonaan symbolismin merkeissä
syntynyt. Hän käyttää siinä jokaista tarjoutuvaa -- ja tarjoumatontakin
-- tilaisuutta tuodakseen esiin symbolistisen taideihanteensa, usein
melkein väkivaltaisesti, pääaiheen kustannuksellakin. Hän kirjoittaa:

"Symbolismi, -- se on oikeastaan eräänlaista vastakohtien runoutta,
äärimmäisyyksien taidetta. Se on viimeisiin johtopäätöksiinsä vietyä
naturalismia, joka tarjoo niin tiheän elämänmielikuvan, ettemme
loppujen lopuksi enää näe elämän ilmiöitä semmoisinaan, vaan niitten
abstraktsioita, vertauskuvia, symbooleja."

-- -- "Symbolismi -- se merkitsisi taitoa tavata rajoitetusta rajatonta
ja tämänpäiväisestä ikuista. Se olisi äärimmäisten ponnistusten,
epätoivoisten kokeitten traagillinen taide. Se on mieletön pyrkimys:
tajuta -- vaikkapa symbolien kautta, -- maailma itsenäisenä ilmiönä,
tajuta realiteetti _an und für sich_."

-- -- "Totuuden käsitteen vaihtuminen symbolin käsitteeksi, -- se oli
estetiikassa tapahtuva vallankumous."

Mutta jo vuotta jälkeenpäin hän asettuu perin arvostelevalle ja osaksi
hylkäävällekin kannalle taidesuunnan suhteen, joka hänestä äsken oli
ainoa taiteellisesti autuuttava. _Kriitillisessä intermezzossaan_ hän
kirjoittaa:

"Mutta samalla olemme uudelleen arvioineet symbolismin ulkonaiset
arvot. Sen mystilliset näyttämökoristeet ovat käyneet meistä
epäilyttäviksi. Sen 'suuret sanat' ovat meistä ikäviä. Me hieromme
ystävyyttä taas realismin kanssa. Meistä näyttää taas mahdolliselta
löytää runoutta meitä joka päivä ympäröivästä elämästä. -- Ei ole
lainkaan tarpeen, että teoksen taustana välttämättä olisi symbolistinen
syvyys".

Jo Felix Ormusson sellaisenaan oli tavallaan lopputilitystä,
estetismin jälkilaskuja. Mutta paljoa ankarammin käy Tuglas eräässä
aivan viimeaikaisessa kirjoituksessaan _Vallankumous ja kirjallisuus_
(Eesti Kirjandus 1917) tuomiolle oman sukupolvensa luoman taiteen ja
kirjallisuuden kanssa, siis samalla itsensä. Hän antaa ajastaan ja
aikansa taiteesta seuraavan sairaustodistuksen:

"Ei taitane kukaan epäillä, ettei nykyinen taiteemme ja
kirjallisuutemme olisi sairaalloinen ja kitulias olemukseltaan, samoin
kuin on sairaalloinen nykyinen sielunelämämme ja henkinen näköpiirimme.
-- Kaikkein suurinkaan nero ei voi luoda mitään, mikä ylettyisi yli
nykyisen yhteiskunnan sairaalloisen, hermokuumeisen, yhteiskunnallisen
ja yksilöllisen taistelun hä'än myrkyttämän sielullisen ilmaston. -- Ja
samalla, -- -- -- me nautimme kuitenkin tämän epäterveen, sairaalloisen
ja kituvan hengen tuotteista, sillä esteettinen aistimme on kasvanut
kuten niitten luojankin, juuri samojen kielteisten, yhteiskunnallisten
näyttämöseinien välillä eikä voikkaan ottaa vastaan muuta kuin
vastaavia emotsioita."

Mitään käsinkosketeltavan uutta, mitään valmista uuden taiteen
ohjelmaa ei Tuglasella toistaiseksi ole nykyisen taiteen vastapainoksi
asetettavana. Mutta samalla kun hänelle kangastavat terveemmät
valtiolliset ja yhteiskunnalliset olot ja niitten pohjalla uusi
vapautunut ja terveempi psykologia, samoin kangastaa hänelle uusi,
ennenkaikkea entistä terveempi taide ja kirjallisuus. Millaisten
kirjallisten johtotähtien alla tämä tervehtyminen on tapahtuva,
olemmeko lähenemässä uusklassilliselle vai uusrealistiselle ajalleko,
sen kysymyksen jättää Tuglas vastaamatta.

Lopullisesti asettamatta jää myös toistaiseksi hänen oma taiteellinen
horoskooppinsa. Friedebert Tuglasen henkinen pohjapiirros on kerta
kaikkiaan arabeski, kuten Gustav Suits sitä kerran on nimittänyt,
mielivaltainen ja yllätyksellinen, fantasian oikullinen kiehkuraviiva.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nuori-Viro - Muotokuvia ja suuntaviivoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.