Title: Aili - Kertomus
Author: Talvio, Maila
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Aili - Kertomus" ***


AILI

Kertomus


Kirj.

MAILA TALVIO



Porvoossa,
Werner Söderström,
1897.



I.


-- Minä väitän, että lumi jo on sulanut. Entä sinä? Lyödäänkö vetoa?

-- Minä olen aivan samaa mieltä kuin sinä. Viime päivinä on satanut
paljon.

-- Emme siis voi lyödä vetoa!

-- Mutta jos minä sanon, ettei se ole sulanut. Mitä pannaan?... Jos
sinä voitat, niin...

-- Sinun pitää minulle esimerkiksi ommella jotakin... ja minä...

-- Annat minulle jonkun kirjan!

-- Hyvä.

He naurahtivat, ojensivat toisilleen kätensä ja läksivät rientämään
ylös mäkeä. Päästyään harjulle, suuntasivat he paikalla askeleensa
sinne, missä oli äkkijyrkin kohta.

-- Minä olen voittanut, minä olen voittanut! riemuitsi Aili.

Rotkon pohjalla näkyi todellakin vielä läjä liankarvaista lunta. Tiheät
puut ja suuri kivilohkare estivät päivän säteitä milloinkaan pääsemästä
sinne.

-- Kummallista! sanoi Eero. -- Minkä kirjan tahdot?

-- Sen saat sinä päättää. Minkä vain annat.

Aili taipui kiireesti taittamaan kellastunutta heinää maantienlaidasta.
Hänen poskensa hehkuivat ja sitä ei hän tahtonut näyttää. Heidän
ympärillään leveni laaja näköala: vihreään vivahtelevia metsäisiä
harjanteita, joiden ääriviivat tasaisina kaartuivat taivasta vastaan,
siellä täällä vettä tai jokunen asumus ja maantie, joka ponnisti ylös
ahteita, pian kadotakseen laaksojen peittoon, sitten taas sukeltaakseen
esiin mutkikkaana kuin luikerteleva mato. Mäen alla oli torppa.

Miten monta kertaa Aili jo tänäkin vuonna oli seisonut siinä
Kiutun mäellä antaen silmänsä seurata puunlatvojen sorjia
muotoja. Maaliskuusta asti oli hän miltei joka päivä tehnyt sinne
toivioretkensä, nähdäkseen kevään kehkeytymistä. Sillä sieltä saattoi
kaikista parhaiten seurata, miten mättäät paljastuivat, miten lumi
metsästä aleni ja mihinkä karvaan puut milloinkin pukeutuivat. Veljensä
Pekan kanssa oli hän kevättalvesta retkeillyt hankia myöten kauas
saloille. Pekka oli hänelle kertonut suunnitelmiaan, selittänyt miten
hän viljelyksensä järjestäisi, miten ojittaisi suot, mitä kylväisi
mihinkin paikkaan. Kiutun mäelle näkyivätkin kaikki Kaarilan maat. He
olivat istuneet kivellä päiväpaisteessa. Ja Pekka oli puhunut tyynellä
äänellään ja tehnyt levollisia liikkeitään vainioita ja niittyjä kohti,
Ailin ajatusten usein ladellessa kaukana muilla mailla.

Eeron tultua Kaarilaan oli Aili hänestä saanut uskollisen toverin.
Teiden vielä ollessa huonoja, ei hän saattanut käyttää polkupyöräänsä,
ja niin he tekivät pitkiä jalkamatkoja, huolimatta kelirikoista
ja epävakaisista ilmoista. He kävivät "katsomassa kevääntuloa",
niinkuin he nimittivät retkiensä tarkoitusta. Kiutun mäki oli ensinnä
paljastunut lumesta. Sen rinteiltä olivat he löytäneet ensimmäiset
vuokot. Ja koivun kylkeen mäen harjalla oli Eero eräänä lämpöisenä
iltana piirtänyt heidän nimensä. Mutta syvällä rotkossa mäen alla
löytyi vielä lunta. Ja sen sulamista kävivät he nyt miltei joka päivä
katsomassa.

Eero oli asettanut pyöränsä puuta vastaan. Hän oli urheilupuvussa:
lyhyet housut, matalat kengät ja takin alla pehmeä paita, jonka
alaskääntyvää kaulusta piteli punainen, sidottu silkkiliinanen. He
seisoivat äänettöminä pitkän aikaa. Ajatukset palasivat vähitellen
siihen uomaan, jossa ne olivat liikkuneet ennenkuin he olivat ruvenneet
kiistelemään lumesta Kiutun mäen rotkossa.

-- Ei, katkaisi Eero äkkiä hiljaisuuden, paljastaen päänsä ja antaen
ilman hivellä otsaansa, -- en olisi ikinä aavistanut että kevät
maalla voi olla näin ihana. Olen aina kuvitellut elämän tällaisessa
sydänmaassa sietämättömäksi paitsi juuri kesällä. Tämä toukokuu täällä
on mieleni muuttanut: olen täällä nuorentunut, voinpa sanoa uudesta
syntynyt. Tänne luonnon helmaan olisin voinut ennenkin tulla, sensijaan
että olen istunut kevätkauden ummehtuneessa Helsingissä.

-- Niin, mikset ole tullut! hymähti Aili ja nosti hetkiseksi päätään.

Hän oli astellut pää kumarassa. Maalaamattomalla kepillä, jota hän piti
kädessään, huiski hän tuontuostakin ilmaa tai kosketteli tietä.

-- Niin, miksen ole tullut? toisti Eero. -- En ole tietänyt tulla
enkä kai nytkään olisi osannut täällä nauttia, enkä olisi päässyt
osalliseksi luonnon salaisuuksista, jollet sinä olisi minua opastanut.
Kas, emo Luonnolla on ihana aarreaitta, mutta avaimia siihen on hän
jakanut ani harvoille. Sinut, Aili, on hän tehnyt uskotukseen.

Hän käänsi tyttöön kasvonsa, jotka olematta säännölliset olivat
sangen kauniit. Kalpea ihonväri oli otsalla valkoinen ja siitä alkoi
pehmoinen, ruskea tukka. Nenä oli päästään hiukan pyöreä, huulet
paksuhkot, ylähuulessa parranuntuvia. Silmät olivat ruskeat ja ne ne
omituisella loistollaan hallitsivat koko hänen olentoansa. Niissä oli
jotakin kummallisen verhottua, pohjatonta.

Tyttö ei kääntänyt katsettaan tiestä, jota hän asteli. Hänen
sieraimensa hiukan värisivät, muutoin ei mikään hänen kasvoissaan
ilmaissut mielenliikutusta. Valkea huivi oli sidottu niskaan sillä
lailla että päät valuivat olkapäille, otsalta oli se sileänä kuin
nunnan päähine.

-- Sanot, alkoi hän hitaasti, -- että omistan avaimen... Niin, minä sen
omistan, avaimen luonnon salaisuuksien valtakuntaan. Se onkin ainoa
aarteeni...

Viime sanat kuiskasi hän kiihkeästi ja nosti päätään. Eero seurasi
häntä ihastunein katsein. Oli hetken äänettömyys. Tyttö jatkoi:

-- Mutta minä en ole tyytyväinen sittenkään, tahdon pois, en tiedä
minne... Miksi tahdon pois? Olenhan onnellinen, äiti, Pekka, kaikki
ovat minulle niin hyvät kuin kuuluisin taloon omana lapsena. Ja minä
kiittämätön olento...

-- Kuinka hyvin sinut ymmärrän! huudahti Eero. -- Se on niin
luonnollista, sillä olethan nuori: sinun täytyy saada nähdä hiukan
ulommaksi kotinurkkia, päästä nauttimaan maailmasta ja elämästä...

Kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa jatkoi tyttö ikäänkuin omia
ajatuksiaan selvittääkseen:

-- Vasta kolme viikkoako sinä Eero olet ollut Kaarilassa...? Niin,
ei sitä ole enempää. Mutta kaikki on muuttunut. Sinä tulit Helsingin
rikkaasta elämästä yksinäisyyteemme, kerroit kaikista riennoista
ja pyrinnöistä siellä. Olinhan kyllä sanomalehdissä lukenut tuosta
kaikesta, mutta itse olin aina jäänyt loitolle... Varsinkin kun sinä
kerroit taistelusta, jota siellä käydään suomalaisuuden oikeuksien
voittamiseksi, niin minä heräsin ikäänkuin unesta... Täällä koko
pitäjässä puhuu herrasväki ruotsia, enkä ollut tullut ajatelleeksikaan
että olisi toisin, vaikka kyllä aina olen rakastanut kansaa. Ja kansa
on näillä mailla tottunut kuulemaan säätyläisten puhuvan ruotsia.
Kerran esimerkiksi kun eräässä talossa kirkonkylässä oli kesävieraana
muuan professorin perhe ja minä kysyin isäntäväeltä, mimmoista väkeä he
olivat, niin sain vastauksen: "olivathan ne niin ystävällisiä, hyviä
ihmisiä ja olivathan ne muuten ihan kuin herrasväkeä, mutta puhuivat
suomea!" Eikö se nyt ole kuvaavaa?

Eero nauroi.

-- Ja minäkin, kuinka olen voinut elää niin sokeana? jatkoi Aili. --
Sitä ei enää voi auttaa. Mutta nyt on minuun syttynyt tarve rakastaa
kansaani entistä enemmän, minä tahdon jotakin tehdä sen hyväksi,
vaikuttaa... Mutta samalla minä täällä ikävöin niin sanomattomasti.
Tahdon pois. Miksi ja minne? Täällähän juuri on kansani. Tänne pitäisi
minun siis jäädä...!

-- Kyllä. Tänne sinun pitääkin jäädä, mutta ensin täytyy sinun hiukan
saada nähdä maailmaa, nauttia elämästä. Katso, nuoruus sitä vaatii...
En ole taitanut tulla sitä sanoneeksi, mutta olen usein ajatellut,
että Helsinkiin sinun pitäisi päästä joksikin aikaa. Ethän vielä ole
pääkaupunkia edes nähnyt.

Aili säpsähti.

-- Helsinkiin! sanoi hän ja silmät loistivat.

-- Niin juuri. Olet nyt kahdenkymmenen kahden vanha, mutta nuoruutta ei
sinulla oikeastaan koskaan ole ollut samassa merkityksessä kuin muilla.
Eikö totta?

-- Kuinka niin...?

-- Oletko edes koskaan oikein tarpeeksesi tanssinut...? Nuoruus vaatii,
että ihminen joskus saa heittäytyä hillitsemättömän ilon valtaan,
oikein täysin siemauksin juoda elämän maljasta... Oletko koskaan sitä
tehnyt...?

Aili mietti.

-- En sillä tavoin. Ja jos Helsinkiin pääsisinkin, niin en itse asiassa
tiedä, osaisinko siellä nauttia. Täällä kotona nautin metsästä,
keväästä... Mutta Helsingissä, vieraitten ihmisten joukossa, mistä
siellä nauttisin...?

-- Sepä oli kysymys, verraton kysymys! Tietysti konserteista,
teattereista... Menenpä niin pitkälle että tanssiminen -- ajattele:
sileä, suuri permanto ja hurmaavat valssin sävelet -- suuresti tulisi
sinua huvittamaan!

Aili hymyili niinkuin hymyillään mahdottomuudelle. He astuivat alas
mäkeä, poikkesivat valtatieltä ja tulivat portille, josta polku vei
torpalle metsässä.

-- Ehkä huvittaisi, sanoi Aili, -- tanssinhan mielelläni. Mutta ei
ajatella sitä. Huviretkiin ei nyt ole varaa. Tuletko Niemelään?

Vastaamatta avasi Eero portin ja jatkoi:

-- Minäpä alan puuhata ja saat nähdä että lupa tulee. Olen minä
eläessäni ajanut läpi vaikeampiakin asioita.

Eero puhui kiihkeästi, voitonvarmuudella. Aili nauroi, se vain
kiihdytti Eeroa. Äkkiä lensi hänen päähänsä tuuma, ja hän näpäytti
sormiaan niinkuin hänen tapansa oli sellaisissa tilaisuuksissa.

-- Marraskuun lopulla panee Osakunta toimeen arpajaiset
kansansivistyksen hyväksi syrjäisillä seuduilla. Juuri niihin sinun
pitää tulla. Minä pyydän sinut paikalla masurkkaan. Saanko kunnian...

Kohteliaalla kumarruksella, aivan kuin tanssisalissa kääntyi hän
Ailin puoleen. Ilme hänen kasvoillaan oli kokonaan muuttunut. Hän
oli sinä hetkenä ikäänkuin riisunut maalaisnaamarinsa ja pukeutunut
kaupunkilaisasuunsa. Ailin seuraavat sanat palauttivat hänet taas
entiselleen.

-- Kiitos, kiitos -- valitettavasti minä en osaa masurkkaa.

-- No, minä opetan sinulle! Saat nähdä että tulet tanssimaan aivan
erinomaisesti. Ah, millä ylpeydellä minä sinua sitten vien!

-- Hyvä. Jos nyt siis opin masurkkaa, jos syksyyn asti eletään, jos
Helsinkiin pääsen ja niihin arpajaisiin tulen -- niin sitten tanssitaan
yhdessä se masurkka.

Ailin äänessä oli niin paljon epäilystä, ettei siinä olisi voinut
enempää olla jos hänelle olisi esitetty mikä mahdottomuus tahansa.
Tutunomaisesti avasi hän tuvan oven ja astui edellä sisään.

-- Kas, Aili neiti itse! pääsi emännältä iloisena huudahduksena.

Hän tahtoi viedä vieraat kammariin, mutta heidän erityisestä
pyynnöstään jäätiin tupaan. Eero istuutui penkille ja nosti syliinsä
pikku tytön, joka oli leikkinyt lattialla. Aili otti taskustaan kirjeen.

-- Tulin oikeastaan muoria tapaamaan, sanoi hän. -- Kai hän on kotona?

-- Tuollahan se lienee uunilla. Kuule, tule sieltä alas, neiti on
täällä... Se on taas näihin aikoihin ollut niin kipeänä. Aiottiin
sunnuntaina viedä vaivaistalolle, mutta jaksaneeko tuo kärryissä olla,
kun ei rekikelin aikaan tullut viedyksi.

Tamppuihin kääritty olento kömpi voihkien alas uunilta. Aili talutti
hänet penkille ja istuutui hänen viereensä.

-- No, mitä nyt kuuluu?

-- Mitäs muuta kuin tätä vanhuutta ja huonoutta.

-- Mutta kunhan vaan jaksatte vaivaistalolle, niin tulee parempi
ollaksenne. Siellä on lääkärinhoitokin likellä. Ja minä olen mukaanne
kirjoittanut kirjeen johtajattarelle. Hän on hyvä ihminen.

-- Eikö muori mielellään menisi? kysyi Eero.

-- Eipä taitaisi mennä, on jo tottunut tähän elämään täällä, kun koko
ikänsä on tässä ollut.

Muori ei puhunut mitään. Aili taputti hänen kättään ja lohdutteli:

-- Ei nyt ensinkään pidä huolehtia. Kirkonkylään tullessa käyn aina
teitä katsomassa ja käyväthän nämä kotiväetkin silloin tällöin.

-- Ja tässä olisi vähän kahviin, sanoi Eero ja pisti hänen käteensä
hopearahan.

Eukko heltyi siunaamaan hyvää nuorta maisteria. Sillaikaa tervehti Aili
torpan tytärtä, joka oli tullut tupaan.

-- Tässä se on leikkitoverini Olka, esitteli hän Eerolle.

Punastuen niiasi tyttö ja pyyhittyään kätensä esiliinaan ojensi sen
Eerolle. Hän oli punaposkinen ja roteva kuin itse terveys. Hymyillessä
tuli leukaan kuoppa. Hiukset olivat palmikkoina käärityt pään
ympäri. Kun hän ujosti avasi suuret ruskeahtavat silmänsä, oli hänen
olennossaan jotakin sanomattoman viehättävää. Hymyillen Eero tarkasti
häntä.

-- Mitä kuuluu? kysyi hän, kun äänettömyys alkoi ruveta painamaan.

-- Ei mitään liikaa.

-- Sinun pitää pian käydä meillä, sanoi Aili ja laski kätensä hänen
olkapäilleen. -- Naapurit ollaan, mutta sinua ei koskaan näe Kaarilassa
ja ennen sitä joka päivä oltiin yhdessä.

Hetken kuluttua lausui Aili jäähyväiset. Emäntä tahtoi kyllä
välttämättömästi pidättää vieraat kahvilla: pannu oli jo tulella,
oliko nyt niin kiire. Mutta Aili syytti illan tuloa. Emäntä ja
Olka saattoivat vieraita ulos. He tahtoivat nähdä maisterin ajavan
"velhonsiivellään".

-- Onpas siinä aika veikale, päivitteli emäntä. -- Jo sitä nyt sentään
metsäkyläläinenkin alkaa tottua, niitä kun kesäiseen aikaan yhtämittaa
hurisee tästä ohitse. Mutta ensi kerran kun näin, niin ihan luulin
paholaisen irti päässeen.

-- Ja minulta, nauroi Olka, silmien veitikkamaisen arasti seuratessa
nuorta maisteria, joka nousi polkupyörälleen, -- oli hevonen karata
Kiutun mäessä, kun ensi kerran tuli tuollainen vastaani...!

Emäntä jäi portille, karkeat kädet aitaan nojautuneina. Olka läksi
vielä kappaleen matkaa Ailia saattamaan. Valkolakkinen nuorukainen
kiiti jo kaukana. Keväinen päivä näytti lämmöllään hivelevän maita,
jotka vasta olivat kuivaneet kirren jäljeltä. Laihojen vihanta oli
verestä, metsä hiirenkorvalla, pientareilla kohosi nuori koiranputki ja
punertavat nokkoset, kellertävää hiekkaa oli vasta levitetty tielle.
Kymmenet kiuruset ylenivät ilmassa, kaikkialla tuoksui. Pilvetkin
alkoivat hajota, niiden lomitse pilkotti jo sininen taivas. Jokainen
puu tuntui vapisevan kuin unelmien vallassa, lehto lupasi iloa ja onnea.

-- No, Olka, virkkoi Aili, kun he hetken olivat olleet ääneti, -- onko
se totta mitä kerrotaan?

Polttava puna lensi tytön kasvoille ja totisena hän vastasi:

-- Ihmiset puhuvat paljon! Ei niihin ole uskomista.

-- Mutta eiväthän he mitään pahaa ole puhuneet, vain sanoneet että
Niemelän Olka taitaa olla morsiamena. Minä oikein ilostuin, kun sen
kuulin. Älä toki noin pahastu, Olka kulta!

Tyttö oli vetänyt huivin silmilleen, niin ettei kasvoja voinut nähdä.

-- Mitä siitä, jatkoi Aili, -- että hän on vain renki! Älä sinä siihen
katso. Jos hän on kelpo mies, niin pian hän kokoaa sen verran varoja,
että otatte torpan täällä Kaarilan alueella.

Olka ei vastannut mitään ja Ailikin vaikeni, antaen ainoastaan
ystävällisen katseen seurata leikkitoveriaan. Mutta sen jälkeen ei
Olkalla näkynyt olevan halua jatkaa matkaa, he sanoivat toisilleen
hyvästi ja Aili asteli yksin eteenpäin.

Sanomattomasti hän sinä hetkenä nautti yksinäisyydestään. Syvin vedoin
hän hengitti ilmaa. Hän iloitsi siitäkin, että Eero oli ajanut niin
kauas. Päästyään mäen toiselle puolelle, ojensi hän ylös käsivartensa
ikäänkuin syleilläkseen avaruutta, mutta kavahti samassa, sillä Eero
oli kääntynyt takaisin ja tuli jo tienmutkassa.

-- Et aavista, kuului hänen äänensä, -- miten ihania suunnitelmia minä
tässä sinua varten valmistan!

-- No? Sitä matkaako sinä todenteolla ajattelet? Älä toki huoli, ei
siitä mitään tule. Ei minun huviretkiini ole varaa. Sano mieluummin,
eikö se ole kaunis tyttö se Niemelän Olka?

-- On, kaunis, oikein kaunis. Mutta kuule, ei siitä matkasta tarvitsisi
tulla huvimatkaa. Helsingissä ei yksin huvitella. Siellä olisi sinulle
paljon oppimistakin.

Aili punastui.

-- Sen tiedän liiankin hyvin, sanoi hän katkerasti. -- Älä minulle sitä
muistuta.

-- Kuule, loukkasinko sinua? Aili! Vakuutan etten sitä tahtonut tehdä.
Suo anteeksi! Tarkoitukseni oli vain herättää sinussa luottamusta.
Matkastasi ei tarvitsisi tulla huvimatka, koska se nimi sinua niin
kauhistuttaa. Tahtoisin sinulle näyttää kuinka Helsingissä tehdään
työtä ja kuinka siellä uhrataan hyväätekeviin tarkoituksiin. Ei toki
iltamia ja arpajaisia, kokouksia ja keskusteluja pidetä huvin vuoksi.
Velvollisuuden tunto auttaa vähempivaraisia, se on joka... Aili, mitä
sinä mietit? sanoi Eero äkkiä nähdessään punan tytön poskilla.

Hän sanoi sen kiihkeästi, hämmentääkseen vaikutuksen, jonka hän
tahtomattaan oli tullut tehneeksi. Mutta kului hyvän aikaa, ennenkuin
Aili vastasi.

-- Mitäkö minä mietin? Helsinkiä ajattelen. Sinne tahtoisin päästä.
Jollen juuri oppimaankaan, sillä siihen olen liian vanha -- niin
näkemään. Sinä varmaankin naurat, kun sanon, että minulle jo tuottaisi
iloa nähdä nuo paikat, joista sanomalehdissä olen lukenut, yliopiston,
ylioppilastalon, Ateneumin, Arkaadiateatterin... Ah, niin, ja tutustua
johonkin kirjailijaan, taiteilijaan...!

-- Minä lupaan tutustuttaa sinut niin moneen kuin tahdot, sanoi Eero
lämpimästi. -- Voipa olla että joku taiteilija paikalla pyytää saada
sinut maalata ja joku kirjailija paikalla lainaa sinulta piirteet
päähenkilölleen seuraavassa teoksessaan.

-- Niin, se olisi hurmaavaa, mutta... eihän siihen ole varaa. Maijan
koulu...!

-- Mutta tänä vuonnahan siitä tulee loppu. Maija jää kotiin ja sitten
on sinun vuorosi.

-- Niinkö luulet? -- Aili loi häneen tutkivan katseen. -- Ei. Maijalla
on suuret tuumat. Hänestä tulee vielä etevä nainen. Ei hänellä ole
aikaa istua Kaarilassa.

-- No mitä kummia?

-- Hän kielsi minua sitä kertomasta, sillä hän tahtoo itse esittää
asiansa. Älä siis siitä mitään virka.

-- En, en.

-- Hän aikoo ylioppilaaksi. Tyttökoulun päätettyään menee hän
yhteiskouluun.

Eero purskahti nauruun. Ailin katse riippui hänen kasvoillaan.

-- Kas vain, mitä se lapsi on osannut miettiä!

-- Hän ei ole niinkään lapsi kuin luullaan.

-- Älä sano, hän on hyvin lapsellinen!

Metsä oli loppunut. Puukäytävä vei Kaarilan vainioiden halki. Mäeltä
näkyivät talon pärekatot ja päärakennuksen valkeat pielet. Punaisesta
portista tultiin aitaamattomalle alalle, jolla olivat hevostallit ja
navetat vinttakaivoineen. Pihamaata ympäröi matala kiviaita, jonka
vartta seurasi korkea sireenipensaikko. Asuinrakennus oli haaltuneen
punainen, avonaiselta verannalta nousi lipputanko. Rakennuksen päätyä
varjosti kolme vanhaa riippukoivua. Katon takaa näkyi puutarha.

Hevostallin edustalla kengitettiin hevosta. Mies piteli ruunan jalkaa
ja toinen vuoli kavioa.

-- Tuossahan on Pekka itse, sanoi Eero. -- Nyt käyn paikalla hänen
kimppuunsa. Saat nähdä että kaikki onnistuu.

-- Ei, ei vielä, hätääntyi Aili. -- Nythän hän kengittää hevosta.
Joskus toiste... Mutta olen aivan varma siitä että hän vastaa
tarvitsevansa niin ja niin paljon heinänsiemeniin ja kääntöauroihin...
joten ei minun matkaani ole ajatteleminenkaan!

Heidän liketessään nosti Pekka päätään. Hän oli seisonut kumartuneena
ja hänen kasvonsa olivat tulipunaiset. Ilme niissä oli mitä
hyväntahtoisin. Hänen sarkatakkinsa oli napitettu ylös asti, saappaat
ylettyivät polven yläpuolelle.

-- No, sanoi hän, -- joko lumi oli sulanut Kiutun mäestä?

-- Ei vielä kokonaan, sanoi Eero ja istuutui kaivonkannelle. -- Mutta
Kaarilan laihot ne tänä vuonna ovat kerrassaan kauniit.

-- Niin ovat, innostui Pekka. -- Huomasitteko kahta viimeistä sarkaa?
Ne ovat luujauhoilla lannoitetut.

-- Vai niin. Se on siis hyvää ainetta, jatkoi Eero. -- Mahtaa tulla
erinomainen vuosi.

-- Ainakin alku lupaa.

-- Mutta, huomautti renki, -- ennen syksyä voivat pakkaset panna ja
rakeet raivata.

-- Niin se on maamiehen... Aili, neuloisitko vähän kaulaliinaani. Se on
pöydälläni. Lähden aamulla kuntakokoukseen.

Aili poistui taloa kohti, astui porstuasta saliin, heitti ohi
kulkiessaan katseen suureen peiliin ja tuli omaan huoneeseensa.
Valkeille seinille ja ikkunoita koristaville kasveille lankesi ulkoa
punertava hohde. Hän avasi ikkunan, riisui huivin päästään, kiinnitti
esiliinan vyölleen ja läksi kyökkiin.

-- Missä rouva on? kysyi hän piialta, joka pani perunapataa tulelle.

-- Maitokammarissa.

Juoksujalan tuli hän sinne. Tie oli viertävää ja kivistä, mutta
hän karttoi taitavasti kivet niinkuin ihminen hyvin tuttua tietä
astellessa. Hän tapasi äidin kuorimasta maitoja.

-- Otetaanko viiliä illaksi? kysyi Aili hengästyneenä.

-- Vai joko olette kotona.

Äiti ei kääntynyt, hän tunsi tytön äänestä. Aili tarttui suureen
viiliastiaan, joka oli asetettu erilleen, ja riensi ulos. Pihalla tuli
Pekka häntä vastaan ja tahtoi häntä auttaa.

-- Älä rasitu, sanoi hän ystävällisesti.

Eero pyyhki portaiden luona polkupyöräänsä. Aili näki hänen juuri
kääntyvän katsomaan heihin päin. Hän vältti Pekan käsiä, jotka
ojentuivat kannettavaa ottamaan ja kiiruhti ylös kyökin portaita.

Illallispöydässä oli hän sanattomana ja kalpeana, mutta kukaan ei
sitä huomannut, sillä kaikki nauroivat Eeron juttuja. Hän kertoi
kaskuja eräästä opettajasta, jota koulupojat olivat pitäneet
pilkkanaan, hän matki hänen ääntään ja liikkeitään. Syötyä tarjosi
hän tädilleen käsivartensa ja talutti hänet sohvaan. Hänelle oli
tullut tavaksi ruokasalin avarassa sohvassa ilmaista tädillensä
erityiset toivomuksensa. Hän selitti sen tarpeelliseksi sentähden, että
tuulentupien särkyessä helposti saattoi seurata pyörtymiskohtaus taikka
muu pahoinvointi, jolloin sohvan pehmeät nojat olivat tarpeelliset.

-- No veitikka, sanoi Emma rouva ja taputti ystävällisesti miehensä
veljenpoikaa olkapäälle.

Aili, joka oli istuutunut ikkunan ääreen ompelemaan Pekan kaulaliinaa,
painui syvemmälle työhönsä.

-- Kulta täti, sanoi Eero, -- nyt et saa kieltää...

-- Riippuu aivan siitä mitä pyydät...

-- Sinä käyt jo totiseksi... Sitten en sano mitään!

-- Niin, niin, sinä olet jo vietellyt meidät tarpeeksi moniin
hullutuksiin. Ajattele vain: uudet sadetakit ja hatut tänne maalle,
meidän esiintyäksemme niissä Kaarilan harakoille!

-- Mutta tällä kertaa en tahtoisi mitään hullua! Päinvastoin hyvin
viisasta ja järkevää...

-- No, sano se sitten...!

-- Laittaisiko täti huomenna päivälliseksi kaalikäärylöitä.

-- Siinäkö se nyt oli koko juttu, jota niin juhlallisesti valmistit!
Sinuun pitäisi suuttua, senkin veitikka! Kenellä luulet tähän aikaan
olevan kaalia. Viime vuotiset ovat aikoja sitten lopussa eikä uusia
vielä ole kasvanut.

-- No sitten toinen asia... Mutta et saa kieltää! Tämän Ailin pitäisi
välttämättömästi, aivan välttämättömästi päästä vähän tuulottelemaan.
Olen ajatellut, että jos hän syksyllä tulisi Helsinkiin... Onhan hän jo
täysikasvuinen nainen eikä ole Helsinkiä nähnyt.

-- Vai sitä se olikin! Olisit heti voinut tunnustaa asiasi kulkematta
kaikenlaisia kiertoteitä... Onhan se muuten aivan totta, että Ailin
pitäisi päästä vähän...

Aili painui taaskin syvemmälle työhönsä. Laskeva aurinko paistoi hänen
kasvoilleen ja vaaleille hiuksilleen. Huulet olivat lujasti koossa,
silmäripset riippuivat pitkinä alas luomista. Hänen kasvonsa olivat
soikeat, kapeat, otsa matala. Mustan hameen poimuista paljastui kaulan
siro kauneus. Salin ovella seisoi Pekka.

-- Sinä olet aina niin hyvä! riemuitsi Eero, -- sinä niin ymmärrät
nuorten tarpeet. Aili, Aili, kuule, sinä pääset Helsinkiin!

Aili ei kohottanut silmiään, povi vain nousi ja laski.

-- Mutta tahtooko Aili nyt niin todenteolla Helsinkiin? kysyi Pekka.

Tyttö avasi häntä kohti harmaat silmänsä. Hänen katseestaan henki
tavaton kylmyys.

-- Olen sinne jo halunnut vuosikausia, sanoi hän, -- sen hyvin tiedät.

Hetkeksi vaikenivat kaikki.

-- On tässä ollut niin paljon menoja, alkoi Pekka vihdoin. -- Ostin
juuri heinänsiemeniä ja luujauhoja ja lisäsin karjaa.

Aili katsahti Eeroon: "enkö minä sanonut?" näytti hänen katseensa
kysyvän.

-- Syksyllä taas, jatkoi Pekka, -- ovat korot maksettavat, mutta jos
tästä suinkin suoritaan, niin kyllä Aili pääsee!

-- Jos, jos, äänteli Aili ikäänkuin itsekseen. -- Se ainainen jos!

-- Kuuletko, kuuletko? -- Eero hypähti ylös ja tarttui hänen käteensä,
-- pois tänne, niin opetan sinulle masurkkaa. Pää pystyyn ja katso
minua silmiin!

Hän veti hänet mukaansa saliin. Käsityö putosi lattialle. Pekka
nosti sen pöydälle, se oli hänen kaulaliinansa. Hän istuutui salin
nojatuoliin ja katseli ääneti eteensä. Eero komenteli Ailia, tehden
notkeita, kauniita hyppyjä, viheltäen nuottia ja tuontuostakin
polkien tahtia. Aili seurasi puoleksi väkisin. Hän näki veljensä
huolestuneet kasvot. Ilme niissä oli miltei lapsellisen hyvä. Hän oli
helakkaihoinen, hiukset seisoivat pystyssä kuin siilillä. Koko hänen
olennossaan oli jotakin, joka empimättä herätti luottamusta.

-- Aili, virkkoi Pekka pitkän aikaa vaiettuaan, -- tule tänne, niin
puhutaan suoraan. Minä sanon mitä minä ajattelen, sano sinäkin mitä
sinä.

Tanssista punoittavana seisahtui Aili hänen eteensä. Hänen
suupielissään väreili uhka, hänen mielessään kiehui katkeruus. Pekka
jatkoi:

-- Sinä olet viime aikoina ollut niin omituinen, milloin iloinen,
milloin totinen, milloin äreä, yleensä niin epätasainen...

-- Kuule Pekka, keskeytti Eero ja laski kätensä hänen olkapäilleen,
-- ajattele sitä, että sisaresi on nuori. Täällä Kaarilassa on kovin
yksinäistä.

-- Se on totta, että olet nuori ja ettei täällä maalla ole tilaisuutta
seuraelämään. Varsinkin oli tässä viime vuosi hyvin hiljainen, mutta
siihenhän oli syynä isän kuolema... Vaan onhan meillä nyt kevät ja Eero
on ollut ilonamme ja pian tulee Maija...

-- Mutta, alkoi Aili, vaivalla hilliten äänensä, -- kevättä ja kesää
seuraa pitkä talvi... Maija kyllä tulee, mutta yhtä paljon kuin siitä
iloitsen, pelkään sitä... Nyt olen puhunut suoraan!

-- Kuinka niin? kysyivät kuin yhdestä suusta Emma rouva ja Pekka.

-- Ettekö sitä ymmärrä? Hän tulee Helsingistä, hän kertoo koulusta,
tovereista, yhteisistä iloista ja huveista, hän odottaa ystäviltään
kirjeitä... Minä, minulla ei ole mitään, minä olen saanut kasvatukseni
kotona...

-- Siksi, puuttui puheeseen Emma rouva, -- että koulussa tulit
sairaaksi...

-- Niin, tässä pikkukaupungin kurjassa, kuolevassa ruotsalaisessa
koulussa... Sitten tuli meille Alma Karttu, itse juuri päästyään
tyttökoulusta, muka opettamaan minua. Hän oli vain kaksi vuotta
vanhempi minua. Mutta hänen suuri ansionsa oli ettei hän kunnollisesti
osannut muuta kuin suomea ja kielensä opetti hän minulle. Siitä hänelle
olenkin kaiken ikäni kiitollinen... Hän viipyi kaksi vuotta ja läksi,
mutta minä jäin Kaarilaan ja täällä on elämäni kulunut... Kun Maija
tulee ja kertoo koulustaan, silloin minussa nousevat pahat ajatukset.
Sillä minulla on sentään ollut ääretön lukuhalu ja opinjano... Ah,
miten olen siitä kärsinyt...!

Hänen sanansa vuotivat intohimoisana tulvana, mutta silmiin ei tullut
kyyneltäkään. Eeron katse riippui hänessä ihastuneena. Pekka tuijotti
sanatonna eteensä. Emma rouva itki.

-- Ja mitä minä tiedän? En mitään. Oppilas kansakoulun ylimmällä
luokalla tietää enemmän kuin minä. Suuret kirjailijat tunnen ainoastaan
nimeltä, sillä heidän teostensa hankkimiseen tietysti ei ole ollut
varaa ja pitäjän lainakirjastoon niitä ei ole tilattu... Marlittin,
Flygare-Carlénin romaanit sekä Monte Christon Kreivi -- siinä se
kirjallisuus, joka minua on kehittänyt.

-- No, lapseni, virkkoi Emma rouva, -- onhan meillä nyt ollut muitakin
kirjoja, Schillerin ja Göthen teokset...

-- Niin, saksankielellä, jota en osaa lukea.

-- Ja nyt, keskeytti hänet Pekka, -- tahdot Helsinkiin kaikkia näitä
puutteita poistamaan?

-- Niin, jollei se yleensä ole liian myöhäistä: koulunpenkillä
oppiakseni olen ylen vanha.

-- Mitä sinä sitten aiot tehdä...?

-- En tiedä, mitä tahansa. Kunhan vain saan omia tuloja, jotta pääsen
riippumattomaksi!

-- Aili, Aili, huudahti Emma rouva itkien, -- mitä sinä puhut, mistä
olet kaikki nuo ajatukset saanut päähäsi? Eikö sinulla kodissasi ole
kaikkea mitä tarvitset, emmekö sinua kaikki rakasta?

Aili painoi alas päänsä. Pekka katseli häntä suoraan kasvoihin.

-- Sinä pääset syksyllä Helsinkiin, sanoi hän tyynellä äänellään jonkin
verran vaivalloisesti, -- sen lupaan. Mutta jos sinut oikein tunnen,
niin et siellä kauankaan viihdy.

-- Sen voit jättää minun huolekseni! sanoi Aili.

-- Minä takaan, huudahti Eero, -- että hänelle tulee hauskaa!

-- Hyvää yötä.

Pekka suuteli äitiään ja poistui. Emma rouva läksi häntä saattamaan.
Eero ja Aili jäivät kahden. Aili seisoi suorana, oikea käsi nojaten
pöytään. Hänen piirteensä olivat liikkumattomat ja silmä katseli
jonnekin kauas. Eero tarttui hänen käteensä, joka rentona riippui
sivulla.

-- Nyt se siis on päätetty, kuiskasi hän. -- Sinä tulet syksyllä
Helsinkiin. Näetkö miten helposti se kävi!

Ailin katse siirtyi Eeroon, mutta kylmänä, tuijottavana. Eeron
loistavat silmät upposivat häneen aivan likeltä, ikäänkuin jäätä
sulattaakseen.

-- Hyvää yötä, sanoi hän vihdoin hiljaa ja pusersi tytön kättä.

Aililta pääsi raskas huokaus ja puna nousi kasvoille. Hänkin läksi
liikkeelle, mutta tultuaan huoneensa ovelle, hän hampaittensa välitse
pusersi esiin:

-- Voi kuinka paha, paha, paha minä olen!

Ikkuna oli auki ja lemu puhkeavista lehtisilmuista liiteli sisään.
Puutarha nukkui kuin vihreähtävän harson peitossa, koivunrunkojen
lomitse pilkotti tyyni lahti. Käki kukkui ja satakieli vihelteli.

Tällaisina iltoina Aili tavallisesti vietti tunnin tai pari avonaisen
ikkunan ääressä. Nyt hän, saatuaan oven kiinni, lankesi permannolle
pitkäkseen, painoi otsan käsiinsä ja purskahti itkuun...

Itkeminen ei helpottanut: kyyneleet olivat kuumat, suolaiset.
Paha omatunto ne pusersi esiin. Hän hypisteli naulaa, joka oli
pystyssä permannonliitteessä. Jospa se olisikin ollut terävä, jospa
olisikin koskenut...! Kunhan joku olisi häntä lyönyt, saattanut
hänelle ruumiillista tuskaa, vaikkapa kurkusta kuristaen! Se olisi
helpottanut... Ajatukset olivat sekaisin. Hän oli levoton. Samassa
kuului salista askelia, ne likenivät kuin arkaellen hänen oveaan, mutta
kukaan ei kajonnut lukkoon.

-- Aili, nukutko? -- Se oli Emma rouvan ääni. -- Hyvää yötä lapseni!

-- Hyvää yötä, äiti.

Hän sai sen sanotuksi niin tyynesti ettei kukaan olisi aavistanut
hänen itkeneen. Itse asiassa pyrki sydämestä esiin: anteeksi, antakaa
anteeksi! Mutta se tukahtui. Askeleet etenivät, ruokasalin ovi
sulkeutui. Aili kuuli äidin vielä hakkaavan sokeria ja puhuttelevan
piikaa. Sitten vaikeni kaikki. Aili hypisteli naulaa permannossa.

-- Minun rauhani, minun rauhani, olet poissa, äänsi hän itsekseen. --
Miksi on rinnassani tuska? Mitä minä kaipaan, mitä minä tahdon?

-- -- --

Kaikki tämä ei hänelle ollut mitään tavatonta. Monia monituisia
kertoja oli hän siihen heittäytynyt samalla tavalla, milloin itkemään
omia surujaan, milloin muiden. Nuorilla tuntehikkailla tytöillä on
aina aihetta kyyneliin, -- ja jollei ole, niin he keksivät -- kunhan
vain tulee yksinäisyyden hetki, jolloin ne pääsevät puhkeamaan
esiin. Ja Aili oli paljon ollut yksin. Kaarilan naapurit asuivat
kaukana eikä pitäjässä oikeastaan ollut ainoatakaan hänen ikäistään
säätyläistyttöä. Pekka oli, päästyään ylioppilaaksi ja pari lukukautta
oltuaan Helsingissä, mennyt maanviljelyskouluun, joten hän vain
lyhyet lupa-ajat oli viettänyt Kaarilassa, samaten Maija, joka kävi
tyttökoulua Helsingissä. Maijan ja Ailin suhde oli muutenkin ollut
kuin oppilaan ja opettajattaren: olihan heidän välillään kuuden
vuoden ikäero ja Aili oli todellakin opettanut Maijaa ennenkuin tämä
joutui kouluun. Kahtena talvena oli Kaarilassa oleskellut nuori neiti
opettamassa Ailia. Heistä oli tullut ystävät ja kirjevaihdon kautta
kesti yhteyttä heidän välillään vielä jonkun aikaa. Sitten lakkasi
neiti vastaamasta Ailin kirjeisiin: uudet ystävät olivat kai työntäneet
hänet tieltään. Aili ei itselleenkään kehdannut myöntää, miten kipeän
haavan jätti mieleen tuon ainoan ystävän kadottaminen. Silloin oli
sentään ollut joku, jolle kirjoitti ja jolta odotti joitakin tietoja.
Mutta nyt ei ollut ketään. Kolmen kesken kasvatusvanhempiensa, herra ja
rouva Wahlfeltin kanssa vietti hän kesät talvet Kaarilassa.

Hän oli ottolapsi. Hän tiesi kyllä vanhempansa, mutta hän ei ollut
heitä koskaan tuntenut eikä hän kantanut heidän nimeään. He olivat
kuolleet ennenkuin hän ymmärsi ajatella. Äiti oli ollut rouva
Wahlfeltin nuoruuden ystävätär, sentähden Kaarilan herrasväki oli
ottanut orvon omaksi lapsekseen. Ja omana lapsena he häntä olivat
rakastaneet, hän oli käynyt heille niin välttämättömäksi, että jos
hän vain lyhyempiäkin aikoja vietti kirkonkylässä jossakin tuttavassa
perheessä, niin tuntui talo kolkolta ja tyhjältä. Eikä Aili itse
viihtynyt muualla kuin Kaarilassa. Ja Kaarilassa hän kaipasi... kaipasi
jotakin, hän ei tietänyt mitä. Hänessä asui ainainen epämääräinen,
haikea tunne. Se ei sentään aikaisemmin kalvanut, kasvatusisä oli
hyvällä tuulellaan osannut pitää koko talon iloisassa tasapainossa.
Mutta hänen kuoltuaan, viime talven viikkoina, joista ei tuntunut
loppua tulevan, oli Ailin mieleen noussut paljon, ennen aavistamattomia
ajatuksia...



II


Seuraavaan tapaan oli viime talvi Kaarilassa kulunut.

Hän herää unestaan. On pilkkoisen pimeä ja sade kuuluu rapistelevan
ruutuja. Hän vetää tulta tikkuun ja näkee että kello on viisi. Kynttilä
jää palamaan, mutta hän ei raaski nousta, vaan viruu vielä hetkisen
vuoteessa, nauttien yöllisestä lämpimästä ja kuunnellen sateen ääntä.
Sitten hän hiljalleen nousee, peittää vuoteensa, järjestää huoneen
ja lähtee ruokasaliin. Tuli palaa siellä jo uunissa, ystävällisesti
loimottaen seinillä ja katossa. Jalo, Pekan jahtikoira, tuijottaa
torkkuen tuleen, harmaa Mirri uneksii uuninkorvalla ja puolihämärästä
erottautuu pöydältä punaiseen myssyyn peitetty kahvipannu. Aili
taputtaa Jalon päätä, se vastaa hänelle häntää heiluttamalla ja hänen
kättään nuolaisemalla. Mirrikin saa aamutervehdyksen ja sitten sytyttää
Aili lampun -- sen kupua on paikattu tuohentervalla --, asettaa
kahvipöydän järjestykseen ja ottaa työnsä. Hän kutoo pitsiä...

Vanha seinäkello näpäyttelee tasaisesti, valkea räiskähtää
tuontuostakin, pelästyttäen Jalon mieluisasta horrostilastaan. Jo
kuuluu kyökin portailta kopisevia askeleita. Se on äiti joka tulee
maitokammarista. Hän käyttää kylminä vuodenaikoina tavallisesti Pekan
vanhoja saappaita, sentähden ovat hänen askeleensa niinkuin miehen
askeleet. Hän tuo muassaan kermaa kahviin, tavallisesti läkkituopilla,
vaikkei se tietysti ole täynnä. Hetken kuluttua saapuu Pekkakin,
käytyään tallissa, navetassa ja tuvassa, missä miehet tekevät
puhdetöitään. Hänen vaatteistaan leviää tallinhaju, joka sittemmin
tarttuu Mirriin, sillä Mirrin hän useimmiten ottaa syliinsä. Äiti
kaataa kahvia.

-- Pelkään, alkaa Pekka, -- että sioille tulimme antaneeksi liian
paljon potaattia. Kävin kuopassa ja siellä näytti olevan niin vähän.

-- Niinkö arvelet! huudahtaa Emma rouva vilkkaasti, -- sitten
täytyy ruveta pitämään väkeä vähemmällä. He ovatkin saaneet suuren
padallisensa sekä illaksi että aamuksi. Riittäköön nyt se että aamulla
syövät potaattia ja taas päivälliseksi saavat jotakin keittoruokaa.

-- Mutta entä illalla? Alkaa maitokin käydä vähiin.

-- Syökööt kalaa, leipää, kaljaa... Välistä kastia lisäksi...

Nähdessään Pekan ja Ailin huolestuneet kasvot, lisää Emma rouva:

-- Kyllä ihminen sillä elää. Olen jo siksi vanha, että tiedän.
Nälkävuosinakin piti elää, vaikkei ollut selvää leipääkään...

Pekka ei virka mitään, silittää vain Mirriä. Aili nostaa hiukan päätään
ja luo häneen syrjästä ilkkuvan katseen. Sitten hän painuu takaisin
työhönsä ja lausuu:

-- Minusta se on hirveää, ettei väelle anneta parempaa ruokaa!

-- No mutta siihenhän he lapsuudesta ovat tottuneet! huudahtaa Emma
rouva. -- Meillä ei ole varaa muutoin...!

Pekka katsahtaa nuhtelevasti sisareensa ja johtaa keskustelun toisaalle.

-- Tänään pitäisi Seppälän käydä maksamassa ne kaksikymmentä markkaa,
jotka veronkannossa jäivät vaille. Saa nyt nähdä tuleeko hän.

-- Se on onnetonta joukkoa se Seppälän väki, pääsee Emma rouvalta
huolestuneesti. -- Kertovat, että heiltä tämän vuoden sadosta jo on
mennyt puolet viime vuoden velkoihin. Vaimo sellainen huolimaton ja
seitsemän lasta...

-- Jotka kasvavat kuin pienet pakanat, lisää Aili, -- kasvatuksetta.
Pastori oli viime vuonna luvuissa oikein heitä nuhdellut.

Hetkisen vaitiolon katkaisee Pekka sanoilla:

-- Koulu olisi tarpeen.

-- Niin, koulu! huokaa Aili.

Hänen mieleensä hiipi kalvava tunne. Perustaa koulu, koota sinne
sydänmaan tietämättömät lapset, antaa heille tietoa, opettaa heille
hyvää! Mutta varoja ei ole ja jos olisikin, niin kelpaisiko hän, Aili,
edes sydänmaan tietämättömiä lapsia opettamaan?

Vähitellen valkenee surullinen syyspäivä. Jokainen menee työhönsä.
Aili järjestää huoneet, kastelee kukat ja lähtee kävelemään. Hän
johtaa ensin askeleensa hevostalliin ja kun hän hyväilevällä äänellä
mainitsee hevosia nimeltä, hirnuvat ne häntä vastaan. Siitä ei hän
jatka puukäytävää alas maantielle, vaan menee olkilatojen ja riihien
sivutse sille tielle, joka läpi Kaarilan ha'an johtaa kaupunkiin päin.
Portti on jo nostettu pois saranoiltaan ja veräjäpuut asetetut aitaa
vastaan pystyyn. Mättäät lepäävät pehmeän, keltaisen lehtipeiton alla,
puut ovat miltei paljaat, oksien lävitse pilkottaa harmaa taivas. Tie
on paksuna liejuna, syrjään on poljettu kaitainen, kovempi polku. Siinä
kävelee Aili, hitain askelin, yllään kulunut, vanhanaikainen takki,
päässä valkea huivi ja kädessä maalaamaton keppi. Hänen kasvoillaan on
sanomaton ilme, hänen mielessään haaveksiva, syvä surumielisyys. Häntä
voisi pitää tuon syksyisen maiseman hengettärenä... Jalo on juossut
mukaan ja tavannut jäniksen jäljet. Pelästynyt pikku pupu harppii tien
poikki, Ailin ohitse, kintereillään kiljuva, verenhimoinen koira.

Hetken kuluttua tulee vastaan mies, jonka Aili jo kaukaa tuntee
Seppäläksi. Hän ilostuu, sillä hän on ollut hiukan huolissaan siitä
ettei hän tulisi. Saattaa tosin vielä olla sekin mahdollisuus, ettei
hänellä ole rahaa, mutta ainakin hän sitten on käynyt puhumassa
asiastaan.

-- Kai talossa ollaan kotona? kysyy mies pistettyään kättä.

-- Ollaan kyllä. Mitäs Seppälään kuuluu?

-- No ei mitään liikoja, muuta kuin että eilen illalla oli se Niko
pahainen lyönyt kirveellä jalkaansa.

-- Oikeinko pahasti?

-- No ei kai se niin vallan ihoakaan raapaissut. Taisi vain haava mennä
luuhun asti.

-- Sehän on hirveätä! Mitä te sitten siihen panitte?

-- Mitäs niillä sitten oli panemista, rievuilla olivat tukkineet.
Ja oli siihen sitten sattunut se Paloniemen Rieta, se oli neuvonut
panemaan lamppuöljyä ja suoloja...

-- Suoloja haavaan!

-- Mutta ei se siitä yhtään parantunut. On poika pahainen porannut koko
yön.

-- Miksette heti tulleet meille? Onhan meillä edes nikkarinlakkaa ja
karboolihappoa...

-- Olin itse kaupungissa ja tulin vasta iltayöstä kotiin.

Aili kääntyy hänen kanssaan taloon, selittää kiireesti äidille Nikon
vaivoista ja äidin valmistaessa lääkkeitä puhelevat Pekka ja Seppälä
ruokasalissa. Vieras istuu tuolilla ovensuussa ja Aili tarjoo hänelle
kahvia.

-- Milläs tavalla tämä raha nyt on saatu? kysyy Pekka ystävällisesti.

Mies raapaisee korvansa taustaa ja heittää silmäyksen likaiseen
kaksikymmen markkaseen, joka on pöydällä herran edessä.

-- Piti viedä mullikka kaupunkiin.

-- Kuinka monta lypsävää teille nyt jää talveksi?

-- Viisihän niitä.

Pekka vaipuu ajatuksiinsa. Seppälä hörppii kahvia teevadilta.

-- Se teidän vaimonne ei taida osata säästää, alkaa Pekka. -- Sanovat
juovan kaiken voin kahvina ja ostelevan turhia helyjä... Sensijaan
kasvavat lapset ilman kuritusta ja opetusta, niinkuin suden penikat, ja
torppa menee alaspäin.

-- Niinhän se on tahtonut vähän olla. Mutta minä sitä tässä
markkinamatkalla, kun osti sellaisen kukillisen punaisen silkin ja
siitä antoi viisitoista markkaa, vähän löylyytin...

Sekä itse asia että se tapa, jolla mies, suistellen silmiään kapeiksi
raoiksi, siitä kertoo, huvittaa Pekkaa niin että hän purskahtaa
nauruun. Aili katsahtaa häneen nuhdellen ja virkkaa vakavasti:

-- Oikeinko lyömällä?

-- Niin, vähän hotaisin selkään. Ei se siihen paljonkaan sattunut...
Oli kanssa oma syyni, kun ryhdyin sellaista nuorta ja koreaa
herrasväenpiikaa naimaan! Hissakan sain! Parempi olisi ollut, jos
olisin ruvennut kauppoihin reilun, tasaisen talonpoikaisihmisen kanssa.
Mutta kun se silloin oli olevinaan niin hempeä ja herkullinen, kun
kerran nuorena miehenä tohtorissa käydessäni sen näin... Olisi saanut
tohtori itse naida...!

Samassa tulee Emma rouva lääkkeineen ja tarpeellisilla neuvoilla
varustettuna lähtee mies matkaansa.

Aamiaiseksi on miltei poikkeuksetta sianlihaa ja potaattia.
Keskustelu pöydän ääressä koskee likinnä sitä mitä mahdollisesti
aamulla jo on ehtinyt tapahtua. Pekka on tasainen ja tyytyväinen,
jollei erityisiä harmeja ole ollut, äiti usein alakuloinen. Aili
totistuu totistumistaan, hän hymyilee yhä harvemmin jota lyhyemmiksi
päivät pimenevät. Aamupäivällä istuvat molemmat naiset ruokasalissa
käsitöidensä ääressä. Ainoastaan harvoin he toisiaan puhuttelevat.
Heidän välinsä ei ole aivan eheä, sillä Aili ei koskaan ole päässyt
siitä tunteesta, että hän sittenkin on ottolapsi ja että äidin enemmän
täytyy rakastaa omia lapsiaan. Mutta tätä tunnetta, niinkuin yleensä
koko sieluelämäänsä, on hän huolellisesti salannut. Eikä äiti ole
näkynyt hänen luottamustaan kaipaavankaan. Ainoa mikä heitä nykyään
liittää yhteen on suru: molemmat ovat he rajattomasti rakastaneet
Kaarilan herra-vainajaa, ja jonakin hiljaisena iltana häntä itkiessään
vaipuvat he toistensa syliin, päästävät kyyneleensä hillitsemättömästi
valumaan ja saavat siten toisiltaan lievennystä ja lohdutusta...
Muuten ovat heidän mielipiteensä monasti vastaiset ja usein heiltä,
kahdenkesken istuessa, puuttuu puheenainetta.

Virkkaustyö, niin kuivalta kuin se saattaa näyttää, voi sekin
innostuttaa. Ylpeydellä katselee Aili muhkeaa välipitsiä, joka
hänen käsissään pitenemistään pitenee. Se on sinertävän valkea ja
tuoksuu puhtautta. Ja Ailin näppäryys kasvaa, päivä päivältä tulee
työ tasaisempaa. Hän innostuu niin, että hän kelloa katsoen kutoo ja
kun päivällispöytä on katettava, tekee hän sen malttamattomuudella.
Hämäräkin saavuttaa hänet liian aikaiseen: hän ei malta jättää työtään,
ennenkuin äiti muistuttaa ettei pidä silmiään pilata.

-- Tule, Pulu, laulamaan! kuuluu samassa Pekan ääni salista.

Hän on tullut ulkoa ja heittäytynyt salin nojatuoliin viettämään hämyn
hetkeä. Ailia hermostuttaa ettei määrätty mitta pitsiä vielä ole valmis.

-- Pulu, etkö kuule? tulee taaskin salista.

-- Voi voi, eihän minulla nyt olisi aikaa!

-- Koko päivän olet istunut pitsisi ääressä. Eihän sillä nyt
hengenhätää ole.

Aili ojentautuu suoraksi ja oikaisee käsivartensa. Hartioita särkeekin
hiukan, niinkuin aina tekee kun on kauan istunut.

Saliin ei sytytetä tulta, sillä Aili ei käytä nuotteja. Hän laulaa
enimmäkseen kansanlauluja, joita on kylän tytöiltä oppinut ja säestää
niitä omalla yksinkertaisella tavallaan. Hän unohtaa vähitellen
veljensä läsnäolon ja päästää peittelemättä tunteensa ilmoille. Ja kun
viime sävel on kajahtanut pimeässä huoneessa, niin ei hiljaisuutta
riko mikään. Saattaa kuulla omat hengenvetonsa. Vihdoin Aili herää
ajatuksistaan ja huomaa Pekan nukkuneen. Se häntä sekä rauhoittaa
että suututtaa, sillä toiselta puolen hän ilostuu siitä ettei hänen
peittämättömillä tunteillaan ole ollut todistajaa, toiselta puolen hän
veljeltään olisi odottanut enemmän hartautta. Kun Pekka neljännestuntia
myöhemmin tulee ruokasaliin, tapaa hän Ailin työnsä ääressä, ahkerana
ikäänkuin ajamassa kiinni myöhästymistä.

-- Minä nukuin, sanoo Pekka hieroen silmiään. Ja katsahtaen kelloon,
avaa hän kyökin oven ja huomauttaa: -- soittakaa väki illalliselle.

Hän tuntee vaistomaisesti ruumiissaan koska väki on soitettava ruualle,
aivan niinkuin hän vaistomaisesti joka aamu herää minuutilleen kello
neljä. Hän asettuu sohvalle, hieroo taasen silmiään ja haukottelee.
Aili istuu selin häneen. Hiukset hänen niskassaan kähertyvät pehmeinä
untuvina.

-- Pulu, sinä lakkasit laulamasta! virkkaa Pekka lapsellisesti.

-- Ja sinä kuuntelemasta.

-- No, kun minä nukuin... Pulun olisi pitänyt herättää...

-- Vai niin...! Sitä saat turhaan odottaa. Kun nukut, niin minun
puolestani saat maata miten kauan tahansa, sanoo Aili leikillisesti.

Aili kääntyy Pekkaan päin ja purskahtaa nauruun, sillä Pekan karkeat
hiukset seisovat niin kummallisesti pystyssä, silmät ovat sirillään ja
nenän päässä on nokea. Pekan täytyy hänenkin ruveta nauramaan, vaikkei
hän tiedä mitään varsinaista syytä. Tässä hilpeässä mielentilassa tapaa
Emma rouva "lapset", kun hän tulee puodista, toisessa kädessään lyhty,
toisessa suuri avain ja lautanen kukkurallaan siansorkkia. Hän on jo
yhtymäisillään yleiseen iloon, mutta puhkeaa samassa puhumaan:

-- Lamppu savuaa! Kuinka ette nyt huomaa!

Se suitsuttaa todella suitsuttamalla savua lasistaan, joka jo yhdeltä
puolen on aivan mustunut. Noki Pekan nenän päässä lienee sekin kotoisin
samasta lähteestä. Suuri siivous on tietysti tämän kaiken jälkeen
välttämätön. Onneksi on salin ovi sentään ollut kiinni.

Illallisen jälkeen istutaan taas rauhallisesti pöydän ympärillä.
Emma rouvalla on yllä silmälasit: hän lukee saksalaista kuvalehteä
"Über Land und Meer", jonka joku sukulaisista aina antaa hänelle
joululahjaksi. Aili kutoo pitsiään ja Pekka selailee viime viikon
sanomalehtiä, jotka hän jo moneen kertaan on lukenut.

-- Itsemurha! virkkaa hän äkkiä ja hänen ystävälliset piirteensä
synkistyvät. -- Tuota en olekaan huomannut. Kamalat ihmiset, pelkurit,
kun tappavat itsensä! Se on oikein tullut muodiksi. Hyi!

Kiihkolla, joka hänelle on aivan tavaton, hän heittää
sanomalehden käsistään ja alkaa kävellä edestakaisin. Hän on tuossa
levottomuudessaan hyvin kömpelö. Ailin tekee ehdottomasti mieli nauraa
häntä. Kun hän sitten vihdoin taas istuutuu paikalleen, nousee Aili
salavihkaa ja noutaa hänelle kyökistä Mirrin, joka nukuttuaan uunin
kuumassa on aivan lämmin.

-- Silitä nyt tuota, niin rauhoitut. Vai ovat sinusta ne ihmiset niin
pelkureja, jotka itsensä tappavat. Uskaltaisitkohan sinä?

-- Uskallan enemmän kuin sitä: uskallan elää. Mutta ihmiset, jotka ovat
kaiken hävittäneet, eivät uskalla elää. He pelkäävät elämää, sentähden
he katkaisevat kaikki ja kuolevat. Mutta ei puhuta siitä!

Mirri makaa hänen käsivarrellaan hervottomana kuin lankavyyhti. Hän
vaikenee kotvan aikaa ja selailee toisella kädellään almanakkaa.

-- Pulu, arvaas...

-- No?

-- Kuinka monta viikkoa on jouluun?

-- Tiedän sen arvaamattakin. Ylihuomisesta seitsemän viikkoa.

-- Niin juuri. Kas, kun tiesit! Olet kai katsonut.

-- Voi, voi, aikoja sitten.

Seuraa hiljaisuus. Lamppu ynisee, Jalo kuorsailee nurkassa.

-- Täällä näkyy olevan Bismarckista uusi kuva! virkkaa Emma rouva
haukotellen ja asettaa kuvalehden Ailin eteen, joka hänkin haukottelee,
tartuttaen Pekkaan saman taudin.

Pekka nousee, asettaa Mirrin Ailin syliin, sytyttää lyhdyn ja lähtee
talliin. Hetken kuluttua mennään levolle. Istuessaan yksin huoneessaan
kirjoituspöytänsä ääressä kuulee Aili äidin vetävän kelloa ja Pekan
riisuutuessaan kolauttavan saappaansa lattiaan. Sitten vaikenee kaikki.
Aili yksin valvoo. Pää käsien varassa tuijottaa hän ikkunaan.

Pimeä on läpitunkematon ja hiljaisuus alkaa soittonsa. Sillä
hiljaisuudellakin on äänensä. On ikäänkuin hiushienoja jouhia
alettaisiin virittää. Aili tuntee niiden koskettavan hermojensa
päitä. Hän istuu liikkumatonna pitkiä aikoja. Hänen silmänsä sattuvat
kuvaan pöydällä. Se on nuori nainen, jonka sielukkaita kasvoja kihara
tukka kaartaa. Kuva on vanhaa tekoa ja haaltuneilla kukkasilla
koristettu. Aili tuntee nuo piirteet tarkkaan, sillä joka ilta on hän
niitä katsellut. Se on hänen oman äitinsä kuva, hänestä itsestään ei
hänellä ole mitään muistoa. Isästä ei ole edes valokuvaa. Emma rouvan
kertomuksista tietää Aili äidistään sen vähän minkä tietää... Hän oli
kaunis nuori nainen, jolta mies heidän avioliittonsa ensi vuonna kuoli.
Lapsensa syntyessä heitti äiti henkensä. Tämä lapsi on Aili...

Miten olisi jos he eläisivät, oma isä ja äiti?

Hiljaisuuden hauraat kielet heläjävät hänen ympärillään. Niiden soitto
kahlehtii hänet paikalle. Jos hän liikahtaisi, niin ne katkeisivat,
mutta hän ei liikahda ja soitto jatkuu. Se häntä hivelee, se häntä
kalvaa. Kaikki voimansa kooten hän vihdoin riuhtaisee itsensä irti, lyö
nyrkillä otsaansa ja iskee hampaat huuleensa: hän tuntee epätoivoisan
tuskaa. Miksi? Miksi...? Hiukan tyynnyttyään hän riisuutuu ja nousee
vuoteeseensa. Siinä hän lukee kappaleen Uudesta Testamentista ja nukkuu
levolliseen uneen.

Niin on siis päivä kulunut umpeen, pisarainen valunut lisää siihen
viikkojen ja vuosien vuohon, joka muodostaa ihmiselämän.

Ja melkein aivan samanlaisena kuin eilinen, valkenee huominen päivä
ja ylihuominen ja sitä seuraava. Viikon ainoa postipäivä yksin on
toisenlainen kuin muut ja jännityksellä sitä odottaa koko perhe. Sillä
jollei se muuta toisikaan, niin tuohan se sanomalehdet. Useimmiten
kuitenkin tulee kirje Maijalta tai tohtorinna Wahlfeltilta, jonka
luona Maija asuu. Se on vuoroin osoitettu Emma rouvalle, vuoroin
Ailille, vaikka sisältö on koko perheelle yhteinen. Muuten menevät
senkin päivän tapahtumat samaa tasaista kulkua. Perussävel pysyy
aina muuttumattomana, vaikka äänilajit hiukan vaihtelevatkin. Eri
torpparit käyvät eri asioillaan, tavallisesti huoliaan valittelemassa,
usein myöskin kantelemassa toistensa tekoja, tai tuomassa keskinäisiä
riitojaan taloon ratkaistaviksi.

Usein sattuu itse herrasväenkin piirissä erimielisyyksiä eikä
sanakiista ole vältettävissä. Aili se useimmiten on riidan aloittaja,
sillä Pekka mukautuu aina Emma rouvan mielipiteisiin. Sattuu
esimerkiksi näin.

-- Lapseni, sanoo Emma rouva ruokapöydässä Ailille, -- mikset syö
voita? Onhan tämä tuoretta voita.

Aili punastuu.

-- Kiitos, en kaipaa sitä.

-- Mutta sinä laihdut pahanpäiväisesti, sinun täytyy voimistua. Voi on
terveellistä.

Aili ei vastaa mitään ja seuraavina päivinä uudistaa Emma rouva
kehoituksensa. Vihdoin ilmaisee Aili syynsä.

-- En saata! Minua vaivaa se, että meillä on parempaa ruokaa kuin
väellä. He tekevät raskaampaa työtä, mutta me syömme parempaa ruokaa.

-- Mutta siihenhän he ovat lapsuudestaan tottuneet! He eivät parempaa
kaipaa, heidän ruumiinsa ei muuta vaadi.

-- Heidän sielunsa ei myöskään vaadi kouluja eikä valistusta, mutta
me pidämme velvollisuutenamme nostaa heidät tuosta "vaatimattomuuden"
tilasta... Minä en voi nähdä, että he kyökin kattamattomalta pöydältä
sormillaan syövät samasta kalakupista...

-- Mutta siihenhän he ovat tottuneet! Onhan heillä kaikilla puukkonsa,
ja mitä taas siihen tulee, että he syövät samasta kupista, niin ovathan
he kaikki terveitä ihmisiä.

-- Jaa, tiedän vain, että jos minä olisin emäntä, niin yhtä siistin
pöydän kattaisin väelleni kuin itselleni ja samaa ruokaa söisi työväki
ja herrasväki.

-- Niin te puhutte te nuoret, joilla ei ole kokemusta. Mutta minä olen
vanha ja tiedän ettei tuota käytännössä voi toteuttaa. Ajattele nyt kun
miehet töistään tulisivat puhtaalle pöytäliinalle syömään, miltä se
näyttäisi...!

-- Mutta eivätkö he voisi pestä käsiään ennenkuin asettuvat pöytään?

-- Joka päivä saisit muuttaa heille puhtaan liinan, joka viikko hankkia
uudet lautaset, veitset ja kahvelit. Sillä kyllä he osaavat liata ja
särkeä!

Aili vaikenee, sillä hän huomaa äidin suuttuvan.

-- Mutta Aili, virkkaa Pekka, -- sinä et ole johdonmukainen. Jollet
sinä syö voita siksi, etteivät väkemme saa sitä, niin kuinka sinä
esimerkiksi saatat nukkua yösi puhtaassa sängyssäsi -- sillä yhtä
hyvissä vuoteissa eivät väkemme nuku?

-- Olen sitä kyllä ajatellut! huudahtaa Aili. -- Joka kerta kun tuvassa
käyn, siitä kärsin. Kerran esimerkiksi satuin vanhalta Leenalta
kysymään: "missä Leena oikeastaan nukkuu?" -- "Milloin uunilla, milloin
penkillä", vastasi hän nauraen. Sitten näin miten hän vuoteensa
valmisti: siinä ei ollut kuin olkisäkki ja likainen välly. Ja niinhän
he nukkuvat kaikki, ilman lakanoita, ilman sänkyjä ja peitteitä. Ihan
miten sattuu!

-- Vai niin sinä voit sanoa! tokaisee väliin Emma rouva hehkuvin
poskin. -- Enkö minä ole antanut heille sekä tyynyjä että peitteitä,
mutta eihän heillä mikään kestä...

-- Siksi ettei heille koskaan anneta kuin vanhaa...

-- Ja oljet ovat hyvin terveelliset sängynalustana. Niitä käyttävät
useat varakkaatkin, sen sinulle vakuutan... Aili, Aili, älä puhu mitään
meidän väkemme tilasta. Missä on väellä koko pitäjässä niin hyvä kuin
meillä? Joka päivä saavat kerran, jopa kaksikin, kahvia -- useissa
paikoissa ei anneta väelle kahvia kuin pyhäaamuina. Sano nyt sinäkin
jotakin, Pekka...!

-- Kyllähän sen kysymättäkin tietää, mitä mieltä Pekka tässä asiassa
on, sanoo Aili katkerasti. -- Pekka on aina samaa mieltä kuin äiti,
vaikka äiti sanoisi, että korppi on valkea... Äh, sinä... pelkuri!

Pekan silmissä säihkyy, hän menee Emma rouvan luo ja silittää häntä
olkapäälle.

-- Älä ole pahoillasi, äiti!

-- Teille ei kelpaa mikään, teille nuorille! huutaa Emma rouva itku
kurkussa ja kiiruhtaa ovelle. -- Muna meidän aikanamme opettaa kanaa
munimaan!

-- Olen kyllä, sanoo Pekka vihdoin, -- useissa suhteissa samaa mieltä
kuin sinä Aili, mutta...

-- Mutta et uskalla sanoa sitä äidille!

-- ... mutta sinä lausut sanasi niin äreästi ja se suututtaa äitiä.
Miksi me häntä loukkaisimme, tiedämmehän, miten paljon huolta ja surua
hänellä muutenkin on.

-- Sinä tiedät, että äiti niin rakastaa sinua, että hän rajattomasti
seuraa sinun tahtoasi: jos sinä jotakin sanot, niin se tapahtuu.
Sentähden pitäisi sinun koettaa vaikuttaa äitiin. Mutta sinä olet
pelkuri...!

-- Minä myönnän, että äiti aina tahtoo tehdä minulle mieliksi, vaikka
hän siten särkisikin omat mielihalunsa. Mutta etkö ymmärrä, että minun
velvollisuuteni on olla väärinkäyttämättä valtaani?... Muutoksen täytyy
käydä vähitellen. Henkisen tilan parantuessa parantuvat itsestään
ulkonaisetkin elämän vaatimukset.

-- Itsestäänkö? Sillä tavallako, että me sivistyneet istumme
ristissäkäsin ja annamme asiain mennä menojaan?

-- Ei, vaan me toimimme vähitellen. Koetan tässä ensin saada Kaarilan
kuntoon, sitten puuhaan koulun, sitten...

-- Olemme me jo vanhat ja kuolemme! Ah, minä en jaksa odottaa, en jaksa
nähdä ympärilläni epäkohtia, en kerjäläisiä, en rikoksia, en tuota
likaista, toivotonta köyhyyttä, joka vallitsee niin monissa paikoin --
jollen saa käydä käsiksi auttamaan, parantamaan, nyt juuri kun olen
nuori...!

-- Mutta miten sen tekisit?

-- Alkaisin likeisimmästä ympäristöstäni, tekisin väkemme ja
alustalaisemme tasa-arvoisiksi ja onnellisiksi.

-- Mutta luuletko, että he pitäisivät kaikkia parannuspuuhiasi minäkään
onnena? He ovat tottuneet olkisäkkeihinsä ja vällyihinsä. Heistä olisi
hyvin epämukavaa, jos heidän pitäisi ruveta käyttämään veitsiä ja
kahveleja...

-- He pian tottuisivat, siitä olen varma...!

-- Kyllä, mutta eihän työväkemme montakaan vuotta palvele meillä...
Tulee uusia, tottumattomia...

-- Mutta sitenhän tavat leviäisivät heidän mukanaan muualle.

-- Niin kyllä. En väitä, ettei tämä kaikki olisi hyvä, mutta se käy
hitaasti, hitaasti...

Kuluu kotvan aikaa niin, ettei kumpikaan sisaruksista puhu. Aili
istuu liikkumattomana tuolilla, kädet helmassa ja tuijottaa ulos,
missä lumiräntää lankee maalle. Hänen kasvonsa hehkuvat ja sieraimet
värähtelevät. Turhaan hän koettaa peittää mielenliikutustaan.

-- Tehdä ihmiset tasa-arvoisiksi, onnellisiksi! sanoo Pekka vihdoin.
-- Sitä et voi, vaikka valitsisit kuinka ahtaan piirin tahansa
huolenpitosi alaiseksi. Aina tulee olemaan rikkaita ja köyhiä, iloisia
ja itkeviä, hyviä ja pahoja...

Aili jää tuijottamaan veljeensä. Pekan kasvoissa on jotakin outoa.
Hänkin näyttää taistelevan mielenliikutusta vastaan. Aili nousee äkkiä
ja rupeaa nauramaan.

-- Kas, miten syvämielisiksi olemme tulleet! Mene sinä mieluummin
lohduttamaan äitiä, hän varmaankin on paennut itkemään jonnekin.

Pekka punastuu kuin koulupoika, joka on saatu kiinni kirjoittamastaan
rakkaudenkirjeestä. Nolona, miltei häpeissään hän jättää huoneen.

Sopusointu talossa on häiriintynyt, rauha on rikki. Koko päivän
vallitsee raskas mieliala. Eikä se tahdo poistua seuraavanakaan.

-- -- --

Maat jäätyvät, tulee lunta. Elämä Kaarilassa pysyy entisellään.
Alkaa liikkua kerjäläisiä. Useimmiten, kun joku sellainen ilmestyy
kyökin ovensuuhun, menee Aili häntä puhuttelemaan. Hän laskee kätensä
kerjäläislapsen päälaelle, katsoo häntä ystävällisesti silmiin ja kysyy:

-- No, kuka sinä olet?

-- Kest-Jussin poika Kaupista.

-- No entä sinä?

-- Eevastiinan poika Kirjomäestä, vastaa suurempi poika pienemmän
puolesta, joka käsiinsä puhaltaen töllöttää ympärilleen.

Aili vie heidät penkille istumaan.

-- No, joko se Jussin poika osaa lukea?

-- Olenhan minä lukenut kolmanteen pääkappaleeseen.

-- No lueppas nyt minullekin -- vaikkapa toinen uskontunnustus!

Poika sipaisee hihallaan nenäänsä, laskee lakin penkin alle, asettaa
kätensä ristiin ja lukee taukoamatta kysymykset ja vastaukset samassa
vauhdissa. Kävelystä ja kylmästä hohtavat hänen kasvonsa, nenä valuu
ja katse riippuu pöydällä höyryävässä keittovadissa. Samaan malliin
on pysähtynyt Eevastiinan pojankin katse. Hän lienee noin viiden
vuoden vanha, kerjäläispussi on selässä, jalat ovat riepuihin käärityt
ja pistetyt kopposiin. Tyydytettyään heidän silmäinsä halun ja
nauttiessaan heidän syömisilostaan alkaa Aili taas jutella.

-- Joko sinäkin, pikkuinen, nyt jaksat kiertää! Eikö isällä ole työtä,
kun näin varhain lähettää sinut maailmalle?

Poika pistää juuri suuhunsa kuumaa potaattia ja tuijottaa kysyvin
silmin Ailin hymyileviin kasvoihin.

-- Ei sillä isää olekkaan, vastaa suurempi pojista.

Ailin poskille nousee veri, mutta vaistomaisesti jatkaa hän hymyilyään.
Hetken vaiettuaan nousee hän ja sanoo lapsille:

-- Syökää nyt oikein tarpeeksenne.

Hän menee huoneeseensa, lankeaa polvilleen nojatuolia vastaan ja
peittää kasvot käsillään. Sanomaton inho on hänet vallannut, kauhea
häpeän tunne häntä painaa.

Mutta Maijastiinojen lapsilta ei hän enää koskaan kysy isää.

Olka, Ailin leikkitoveri, käy tuontuostakin Kaarilassa. Aili vie hänet
huoneeseensa, kyselee häneltä kuulumisia ja juttelee hänelle. Välistä
he sunnuntai-iltoina lyövät korttia, Myllymattia tai muita pelejä,
niinkuin ennen lapsina; kortitkin ovat samat likaiset, tahmeat, kuin
silloin. Joskus on oikein hauska: he päättävät jo pelin alussa, että
tekevät väärin niin paljon kuin voivat, heittävät välistä kortin
pakkaan tai piilottavat hihaansa ja nauravat kun toinen sitten
saa petoksen ilmi. Mutta jota vanhemmiksi he ovat käyneet, sitä
vieraammaksi on suhde tullut. Kun asiat lehmistä, hevosista, matkoista
kirkolle ja markkinoille sekä kylän uutiset ovat puhutut, vaikenevat
molemmat, kunnes Olka huomauttaa, että hänen täytyy lähteä kotiin.

Olkalla alkaa käydä kosijoita. Aili yrittää välistä siitä puhua,
mutta kohtaa aina jyrkän vastarinnan. Olka livahtaa hänen käsistään,
hän tuntee sen... Miksi?... He eivät itse asiassa ole niin eri
sivistyskannalla, etteivät toisiaan voisi ymmärtää. Mutta Olka ei
tahdo. Hän seurustelee kylän tyttöjen kanssa, useiden sellaistenkin,
joista ei Aili pidä... ja Aili jää yksin.

Talvi tulee erinomaisen kova: kirkkaita päiviä ja polttavia pakkasia,
jolloin kaikki on huurteesta kankeaa. Illoin, kuun loistaessa, on kuin
salamoja iskisi oksasta oksaan metsässä. Ei tunnu tuulta, ei mikään
liikahda. Pyöreinä, kuin pumpuliin käärittyinä ovat puut ja niiden
pehmeydestä riippuu alas hienoja, pitkiä jääripsiä, jotka leikittelevät
kuunvalossa. Saattaa nähdä kauas metsän sisään: valoisia puunkylkiä ja
tasaisia maa-aloja, joista silloin tällöin kohoaa hienoinen lumimätäs.
Hiljaa kuin varjo astuu nuori nainen teitä Kaarilan ympäristössä.
Huurre asettuu hänen silmäripsiinsä, huurteeksi tulee hänen
hengähdyksensä, hiiltyneen puun lailla helisten lentää lumilohkare, kun
hän jalallaan sattuu sitä koskettamaan.

Aamulla on mieliala toinen ja jäätähtien joukko kimmeltää toisella
tavalla, sillä silloin loistaa siihen aurinko, joka on punainen
kuin kuumimmalla kesäsydänpoudalla. Ovet narisevat kankeuttaan ja
seinähirret ryskyvät. Pörröisinä kerinä istuvat harakat aidalla, kyeten
tuskin siipiään liikuttamaan. Vihdoin alkaa tuulla ja särkyessään
helisten putoavat jääkuori ja piikit maahan. Jo rupeaa satamaan lunta.
Sitä tulee viikkokaudet yhtämittaa.

Sama nainen se yhä astelee tuttuja teitään. Milloin käärivät
lumihiutuat hänet valkeaan vaippaansa, milloin nostelevat tuulet hänen
pitkiä suortuviaan, ikäänkuin muodostaakseen niistä siivet, milloin
lepää hän hangen helmassa, milloin seisoo hän polvia myöten lumessa,
käsivarsillaan pitäen kiinni koivun rungosta. Surumielinen, haikea ilme
ei väisty hänen kasvoiltaan.

       *       *       *       *       *

Kevään mukana saapuu Helsingistä serkku, Eero Wahlfelt. Hän on
kahdenkymmenenkahden vanha nuorukainen, joka yliopistossa tutkii
uusia kieliä ja filosofiaa. Tutkinnot ovat kaikki tähän asti menneet
kunnialla ja viimeiset vähäiset luvut aikoo hän suorittaa pois
syksyllä, sitten lähteäkseen ulkomaille laajentamaan tietojaan ja
näköpiiriään. Miellyttävällä käytöksellään on hän heti voittanut kaikki
sydämet Kaarilassa, alkaen herrasväestä palvelijoihin ja alustalaisiin
asti. Hänellä on varastossa ystävällisiä hymyilyjä ja hauskoja
pilapuheita kaikille. Ja hänen avuliaisuutensa ja hyväsydämisyytensä
eivät tunne rajoja. Hän olisi, niinkuin Emma rouvalla on tapana sanoa,
valmis riisumaan yltään ainoan paitansakin pyytävälle. Tyhjyys, kolkko
hiljaisuus on Kaarilasta kadonnut: vaistomaisesti tuntevat kaikki
henkilön läsnäolon, joka elämänhaluisena, täynnä nuoruuden voimaa astuu
tulevaisuutta kohti.

Ihmeellisesti hän osaa vaikuttaa kaikkiin. Siitä että puhekielenä
herrasväen kesken ennen oli ruotsi, on nyt jouduttu siihen että nuoret
puhuvat keskenään suomea -- palvelijain suureksi kummastukseksi.
Hänen toimestaan on Emma rouvalle ja Ailille tilattu sadetakit ja
kesähatut Maijan mukana Helsingistä. Sunnuntai-iltoina kokoaa hän
paikkakuntalaiset Kaarilan tupaan kuulemaan esitelmää, milloin
Kalevalasta, milloin Suomen historiasta, milloin Runebergista. Pekan
kanssa, joka on umpimielisyydestään tunnettu, juttelee hän usein
myöhäiseen yöhön asti. Emma rouvastakin on alakuloisuus kadonnut
vähemmäksi.

Aili on Eerosta saanut mahtavan liittolaisen. Hän niin hyvin
ymmärtää hänen tarpeensa, hän niin osaa häntä tyynnyttää. On hetkiä,
jolloin ei Aili tunne katkeruutta ketään kohtaan, ei minkäänlaista
surumielisyyttä, hetkiä, jolloin hän on täysin onnellinen. Lämpöisinä
päivinä istuvat he kahden puutarhassa tai rannalla ja Eero kääntää
Ailille pitkiä kappaleita ranskalaisista ja saksalaisista klassikoista
tai kertoo hänelle virtauksista eri maiden kirjallisuudessa.

Ja tyttö, joka koko elämänsä ajan huolellisesti on peittänyt
sisimmät tunteensa maailmalta, alkaa vähitellen avata sydäntään.
Siinä on omituinen tenho kun he kahden istuvat lehdossa, jonka nuput
aukeavat auringolle ja hän saa kertoa tunteistaan täällä yksinäisinä
talvi-iltoina tai pitkinä, myrskyisinä syyspäivinä. Välistä hän aivan
unohtaa, että hän astelee elävän olennon rinnalla. Mutta vaistomaisesti
hän sittenkin tietää, ettei hän tällä kertaa tunteitaan ilmaisekaan
yksin tuulille. Katsomattakin tuntee hän lämmön noista ruskeista,
verhotuista silmistä itseään seuraavan. Eeron osanotto on sentään
toista kuin se, jonka tuuli uskotulleen suo...!

Lämmin, kummallinen tunne seuraa häntä koko päivän ja kun hän illalla
peilin edessä sukii hiuksiaan ja näkee punan poskillaan, huomaa hän
miten se häntä kaunistaa. Nyt pitäisi Eeron hänet nähdä!

Hän ei tee itselleen selvää siitä, miksi hän juuri Eerolle tahtoisi
näyttää kauneutensa, hän ei kysy mikä tunne hänessä elää Eeroa kohtaan.
Hän tietää vain, että hänen seurassaan on hyvä olla ja että on suloista
häntä ajatella.

Mutta tuontuostakin sukeltaa aaveena esiin ajatus: tämä loppuu, tämä
loppuu!... Ensinnäkin tulee Maija heidän väliinsä, sitten matkustaa
Eero pois... Kesää seuraa pitkä talvi. Maija, oma lapsi, pääsee
tietysti Helsinkiin. Eero unohtaa Ailin kokonaan... Mitä hänestä
tuleekaan tässä suuressa yksinäisyydessä...? Hän maatuu tänne, kuihtuu,
kuolee.

Ja hän tuntee, miten epätoivoisa katkeruus iskee kyntensä hänen
sieluunsa. Hän tahtoisi tuskasta huutaa.



III


Oli lämmin päivä. Tavanmukaista kevätsiivousta oli jo jonkun aikaa
kestänyt Kaarilassa. Kuukausien koskematon järjestys oli rikottu
huoneissa, tavaroita oli kannettu ulos, ikkunoita raastettu auki
talviliitteistään, lakeja, lattioita sitaistu nuorilla lehvillä,
kellareja, vinttejä väännetty nurin ja kauas oli pauke kuulunut
kartanolta, kun talvitomuja piiskattiin huonekaluista.

Maijan tuloon piti kaiken olla valmiina. Emma rouva valmisteli rengin
kanssa kukkalavoja puutarhassa, Pekka oli vienyt piiat navettapihaa
luomaan, Aili raastoi pois huoneestaan toista sisäikkunaa, joka
mahdollisten kylmien varalta oli jätetty ottamatta. Eero, joka aamulla
oli ollut tervaamassa venettä rengin kanssa, soitti torvea salissa.

-- Etkö, Aili, tulisi minua säestämään? kuului vihdoin hänen äänensä.

-- Voisit sinä mieluummin tulla minua auttamaan! vastasi Aili.

-- Älä toki Eero raukkaa taas vaivaa, huudahti Emma rouva puutarhasta.
-- Koko aamupäivän hän on ollut työssä.

-- Niinhän me muutkin olemme. Kyllä hän nyt saa jaksaa, väitti Aili
armottomasti.

Eero nousi ikkunalle ja otti Aililta hohtimet.

-- Saan ilmoittaa, etten ensi kertaa ole tällaisessa työssä. Monet
monituiset kerrat olen iltamia ja kuvaelmia varten naulannut kulisseja,
monta monituista kertaa ripustanut seinille arpajaisvoittoja.

-- No niin, siinä äiti kuulee!

-- Mutta en minä nyt täällä Kaarilassa tahtoisi sinua rasittaa...!

Kun ikkuna oli saatu irti ja avattu, hyppäsi Eero, notkeana kuin apina,
siitä puutarhaan.

-- Tule perässä! sanoi hän Ailille ja hymyili häntä vastaan ruskeilla
silmillään.

Korkeus ei ollut aivan pieni. Mutta Aili nousi empimättä ikkunalaudalle
ja varustautui hyppäämään. Liian myöhään huomasi Eero sanojensa
varomattomuuden, turhaan koetti hän tyttöä kieltää. Hän hyppäsi --
jollei Eero olisi saanut häntä kiinni, olisi hän pudonnut suin päin
maahan.

-- Sattuiko? kysyi hän hätäisesti. -- Sano, sano Aili kulta!

Hän painoi häntä likemmä itseään, käsivarsillaan häntä tukien. Hetken
ajan hän hervotonna lepäsi hänen sylissään, kasvot kalpeina, silmät
ummessa.

-- Ei sattunut, kuiskasi hän vihdoin, loi serkkuunsa pitkän katseen
ja riuhtaisihe irti. -- Kuule, alkoi hän sitten kiireesti, värin
vähitellen palatessa kasvoille, -- emmekö yhdessä menisi lakaisemaan
tuota kulmaa puutarhassa, joka vielä on lakaisematta?

-- Olkoon menneeksi!

-- Hae sinä tallista harava, minä tuon tuvasta luudan.

Eero rupesi viheltämään masurkkaa, heitti taapäin päätään, niinkuin
hänen tapansa oli, tarttui Ailin vasempaan käteen ja oikaisi hänen
käsivartensa suoraksi omaansa vastaan. Hän veti hänet mukaansa.
Silmillään seuraten Eeron askeleita tanssi Aili hänen perässään.
Rakennuksen kulmaa kiertäessä hämääntyi heiltä tahti. He alkoivat
uudestaan ja tanssivat reippaasti siihen asti missä talliin ja tupaan
vievät tiet erosivat. Siinä päästi Eero Ailin käden sellaisella
vauhdilla että tyttö vielä hyvän matkaa jatkoi samaan tahtiin. Sitten
hän seisahtui ja jäi tuijottamaan Eeron jälkeen, painaen käsiään
rinnalle.

-- Mitä, mitä on tämä tunne? sanoi hän hiljaa itsekseen.

Sellaisena ei kukaan saanut häntä nähdä, hänen täytyi paeta. Hän tiesi
poskensa olevan palossa ja otsallaan olevan ikäänkuin kirjoituksen. Hän
vilkaisi ympärilleen: pihassa ei ollut ketään. Hän hyppäsi kiviaidalle,
pääsi sen toiselle puolelle ja riensi polkua alas rantaan. Valkovuokot
olivat kukassa, lahti lepäsi rasvatyynenä, tuore tervanhaju leijaili
ilmassa. Hän astui veden partaalle, johon syvä, sininen taivas
kuvastui, horjahti taapäin ja lankesi kivelle istumaan.

-- Mikä, mikä on tämä tunne? Eero, Eero... onko tämä rakkautta?

Hän ei itkenyt, mutta sydän sykki valtavasti ja silmä tuijotti veden
kalvoa. Hänen rintansa oli ylenpalttisen täynnä.

Minä rakastan! selveni hänelle vihdoin ja hänen kyyneleensä alkoivat
hiljalleen valua alas poskea. Hetket olivat iäisyyden hetkiä, hän ei
tietänyt miten kauan hän oli istunut siinä veden partaalla, valaen
vettä polttavalle otsalleen, kun hänen mieleensä vihdoin juolahti, että
Eerohan häntä odottaa. Hän nousi, kuivasi kasvonsa ja alkoi astua taloa
kohti. Mutta hänen mielessään riemuitsi ja raikui. Ei tarvinnut enää
kaivata ja ikävöidä olemattomia. Ajatuksilla on määränsä, tunteilla
maalinsa: hän rakastaa!

-- Missä sinä olet ollut? kohtasi häntä portilla Eeron kysymys.

-- Olinko sitten niin kauan?

-- Olit! En minä yksin viitsinyt lakaista puutarhassa, lähetin sinne
Leena-muorin. Mutta missä sinä oikeastaan kävit?

-- Rannassa. Pisti päähäni käydä siellä. Juoksin niin kovasti.

-- Sen kyllä näen. Joko vene kuivaa?

-- Vene... niin, kyllä kai se kuivaa, ilma kun on niin kaunis.

Sileälle tielle päästyä tarttui Eero hänen käteensä ja alkoi häntä
tanssittaa.

-- Pää pystyyn ja katso minua silmiin! Niinkuin ennenkin.

Mutta Aili ei voinut niinkuin ennen. Kyyneleet tulivat silmiin.

-- Päästä minut, pyysi hän. -- Auringon valo häikäisee.

-- Neiti suvaitsee tänään olla huonolla tuulella!

Pääkaupunkilaisella kumarruksella päästi Eero hänen kätensä ja katsoi
häneen pitkään. Aili kääntyi ja alkoi haravoida lehtiä kasaan.
Ikäänkuin oljen korteen tarttuen katkaisi hän vihdoin kiusallisen
hiljaisuuden sanoilla:

-- Kerro Eero jotakin Helsingistä.

-- Helsinki ei tähän aikaan esiinny ensinkään edukseen, siellä alkaa
olla tyhjää: ylioppilaat poissa, koulut kiinni, muuttoaika.

Taas seurasi hiljaisuus. Onneksi tulla pyyhälti samassa pensaista
koira, läähättäen ja kieli pitkällään. Aili hyväili sitä tavallista
hellemmin. Eero seisoi haravoiden tuomen alla, jonka oksat miltei
koskettivat hänen päätään:

-- Hän ei minua ymmärrä, hän ei minua rakasta! selveni Ailille äkkiä.

-- -- --

Aurinkoisena valkeni seuraava päivä. Kaikki oli järjestyksessä:
kaksiosaiset ovet avatut, joten saattoi nähdä talon koko huonerivin,
maljakoissa kukkasia, ruokasalissa vihreällä koristettu kahvipöytä ja
ikkunoista virtasi raikas veto, löyhytellen vasta pestyjä uutimia ja
koristuksia pöydillä ja sohvilla, jotka ainoastaan juhlatilaisuuksissa
otettiin esiin. Juhlatilaisuuksiksi katsottiin aina niitä päiviä,
jolloin joku "lapsista" palasi kotiin, viivyttyään pitemmän aikaa
poissa.

Jo kello yhdentoista aikaan alettiin odottaa. Joka kerta kun Jalo avasi
suutaan haukkumaan, ilmestyi joku piioista kyökin portaille. Aili oli
ensi kerran heittänyt surupukunsa ja pukeutunut sinertävään. Hänellä
oli kaulassa leveä kellertävä pitsi ja vyötäisiä ympäröi nahkavyö.

Hän ei iloitse Maijan tulosta, ajatteli Pekka nähdessään hänen totiset
kasvonsa. Mutta Eero ei voinut riistää silmiään hänestä: vaaleat
hiukset kähertyivät niin sorjasti niskassa, poski oli kalpeudessaankin
niin tuore, piirteet niin puhtaat. Kun hänet aina oli nähnyt mustissa,
vaikutti hän vaaleassa puvussa suorastaan hurmaavana.

Maijaa vain ei kuulunut. Kahvijano valtasi jo odottavat ja ensimmäinen
kuppi juotiin. Emma rouvan alkaessa käydä levottomaksi, tuli piika
vihdoin ilmoittamaan, että "nyt siellä joku tulee Kiutun mäkeä alas,
mutta on niin lystinmäinen". Jalo, joka unohtaen virkansa, istui
ruokasalissa ahnastelemassa, törmäsi haukkuen pihalle, herrasväkensä
seuraamana. Kummallinen kuorma oli todellakin tulossa: ajaja kyllä
istui takana ja hattupää nainen edessä, niinkuin odottaa sopi, mutta
sitäpaitsi oli etupuolella rattaita ihmeellinen korkea esine, jonka
pinnat oudosti säteilivät auringon valossa.

-- Mikä kumma tuo on? Ei ainakaan meidän Maija...

-- Mutta hevonen on meidän Tuima.

-- Ja Maija se kuitenkin on tuo hattupää...

-- Hänellähän on polkupyörä rattaillaan, keksi vihdoin Eero.

-- Maija se on, hän jo heiluttaa nenäliinaansa.

Hitaasti likeni kuorma. Nuoret riensivät vastaan, Emma rouva jäi
jäljellepäin. Kenenkähän polkupyörän hän tänne tuokaan? mietti
hän itsekseen. Sitten alkoi kyyneleitä valua hänen poskilleen ja
malttamattomasti odotti hän saavansa sulkea syliinsä tyttärensä. Maija
ei aivan heti päässyt alas rattailta, puupuitteisiin pantu polkupyörä
oli kiinnitetty hänen eteensä, joten hän sen takana istui kuin
karsinassa.

-- Voi voi, olette varmaankin kauan odottaneet! Läksimme kyllä heti
junan tultua, mutta tämän pyörän tähden piti ajaa niin hitaasti. Kaduin
jo etten sitä jättänyt asemalle.

-- Paras oli, virkkoi Pekka ystävällisesti hymyillen, -- että toit
tuotavasi tänne. Kukapahan ne jälkeenpäin noutaisi asemalta.

-- Maamiehellä on kiire käsissä! lisäsi Eero.

Vihdoin pääsi Maija karsinastaan. Hän riensi suoraa päätä äitinsä luo
ja sulki hänet syliinsä. Sitten tervehti hän muita.

-- Pikku tyttöseni, Maija kultani, oletko nyt kotona, äidin luona!
Mutta kuinka sinä olet kasvanut ja näytät terveeltä!

-- Niin olenkin ollut harvinaisen terve koko kevään, vaikka useimmat
tovereista olivat niin hermostuneet, että rukouksessa pyörtyivät ja
tunnilla usein purskahtivat itkuun.

Maija oli päätä pitempi äitiään. Hänen ja Pekan ulkomuodossa oli paljon
yhtäläisyyttä: sama vaalea tukka, vaikka Maijalla hiukan laheampi,
sama helakka ihonväri, samat siniset silmät. Veljessä vallitsi oikea
suomalainen tyyneys, kun sitävastoin sisar näytti olevan altis mitä
erilaisimmille mielijohteille. Hän oli vankka ja roteva, suuret,
luisevat kädet, vartalo vielä kehittymätön. Niinkuin usein nopeasti
kasvaneet, käveli hänkin huolimattomasti, hartiat hiukan kumarassa.
Liikkeet olivat kulmikkaat, äänessä ja käytöksessä jotakin poikamaista.
Hän otti pitkiä askeleitaan sillä tavalla, että miltei luuli hänen
olevan kompastumaisillaan hameisiinsa, jotka alkoivat käydä pitkiksi.
Kun hänet näki Ailin rinnalla, pisti hän erikoisesti silmiin: Aili oli
niin solakka ja kevyt, kaikki hänessä niin siroa tekoa.

-- Mutta lapseni, virkkoi äkkiä Emma rouva ja pysähtyi keskelle pihaa,
tavoitellen hattua tyttärensä päästä, -- olet leikannut hiuksesi! Voi,
voi!

-- Niin, niin, minua ei saa torua! Niistä oli niin paljon vaivaa ja
olivathan ne niin huonot...! Kasvaahan minulle uudet paremmat sijaan...!

-- No niin. Ehkä se oli hyvä.

Enempää ei Emma rouva sanonut. Eero tyytyi siihen, että hän purskahti
nauruun ja Pekka sanoi tyynesti:

-- Se on hirveän rumaa kun naisilla on lyhyt tukka.

Tultiin sisään. Maija juoksi huoneesta huoneeseen, kaikkialla oli niin
tuttua, niin kaunista! Hän tervehti piikoja kyökissä, tarkasteli oliko
kaikki paikoillaan, kaipasi Mirriä, joka ei ollut saapuvilla ja jäi
vihdoin kahvipöytään istumaan Emma rouvan viereen, joka ilokyynelin
tuontuostakin laski kätensä hänen lyhyeksi leikatuille hiuksilleen ja
kehoitti häntä syömään ja juomaan.

-- Mutta enhän vielä ole sanonut terveisiä kaikilta, jotka lähettivät!
jatkoi Maija. -- Ensinnäkin tietysti tädiltä ja sedältä ja pojilta.
Setä erittäin käski sanoa, että hän syksyllä odottaa Ailia Helsinkiin.
Ja täti lähetti äidille tuliaisiksi leninkikankaan ja Pekalle
kravatin... Ja Eerolle minulla on terveisiä niin monelta tytöltä, etten
tiedäkään...!

-- No annas kuulla!...

-- Ensinnäkin tuli neiti Blom toissa iltana vastaani kadulla ja käski
sanomaan, että olisi fiksua jos kirjoittaisit hänelle, sillä hänen
on ollut sinua ikävä... Ja Elli Tuokko toi aamulla kukkia, jotka
käski antaa sinulle -- ne ovat eväitteni joukossa... Voi äiti, kiitos
voileivistä, ne maistuivat niin hävyttömän hyviltä, että olin kieleni
niellä...!

-- Vai eväittesi joukossa! Sepä on hävytöntä! Helsingin runollisin ja
kaunein tyttö lähettää minulle kukkia ja sinä panet ne -- eväspussiisi.

-- Vai olisiko minun pitänyt istua ja pidellä niitä käsissäni neljän
penikulman aikana. Muutoinkin minua paleli. Aamulla oli aika kylmä,
tiedä se ja ole tyytyväinen, etten kukkiasi heittänyt hiiteen.

-- Paleliko sinua, lapseni?

-- No ei paljon... Ja päästäkseni Eeron terveisistä mainitsen vielä
että yksi hentuistasi, jonka nimeä en edes muista, lähetti pienen
käärön...

-- Jota ehkä olet säilyttänyt -- kenkäsi varressa? lisäsi Eero.

-- Ja se inhoittava neiti Sohvi Mantere käski sanoa, että jotkut häät
olivat olleet, sanoi sinun kyllä siitä jo ymmärtävän...

-- Hyvä on, ymmärrän kyllä! Pääsivätkö pojat luokalta?

-- Pääsivät. Jussi sentään ehdoilla luonnontieteessä.

-- No entä sinä itse? kysäisi Pekka.

-- Tietysti. Ei toki viimeiselle luokalle jäädäkään. Todistukseni onkin
täällä.

Hän juoksi sitä noutamaan. Omituisen hellä piirre kasvoillaan seurasi
Emma rouva hänen liikkeitään. Se on sentään oma tytär, ajatteli Aili
itsekseen. Hänelle, Ailille ei kukaan antanut sellaisia katseita. Eero
oli hänestä tällä hetkellä kauempana kuin koskaan ennen; ainoa joka
häntä myötätuntoisuudella näytti seuraavan, oli Pekka. Hän katsahti
häneen tuontuostakin ikäänkuin anteeksi pyytäen. Aili pakotti hymyn
huulilleen. Hänen poskensa hehkuivat.

-- Ja johtajatar -- tapansa mukaan --, sanoi Maija, -- lähetti äidille
terveisiä.

Juhlallisella uteliaisuudella otti Emma rouva todistuksen tyttärensä
kädestä. Sitten hän ojensi sen Ailille. Eero kurkisti siihen hänen
olkansa takaa.

-- Eero ei saa katsoa! huusi Maija.

-- Miksei? nauroi Eero ja vilkaisi tyttöön ruskeilla silmillään.

-- Ei! Et saa! Koetapas!

-- Maija lapseni! rauhoitti äiti. -- Eihän tuo nyt niin huono ole,
ettet sitä voisi näyttää.

-- Niin, mutta hän taas alkaa kiusotella...!

Sekä Pekka että Eero seisoivat Ailin tuolin takana lukemassa Helena
Maria Wahlfeltin päästötodistusta. Siinä oli enimmäkseen kahdeksia,
voimistelussa kymmenen, kaunokirjoituksessa, käsitöissä ja laskennossa
kuusi.

-- Vai tällä sitä sitten aiotaan -- ylioppilaaksi! virkkoi Eero
hymyillen, käsissään murennellen piparkakkua.

-- Eero! pääsi Aililta nuhdellen.

Mutta Maija oli tullut tulipunaiseksi. Hän karkasi istuimeltaan,
hypähti Eeron eteen, riisti todistuksen hänen kädestään, tarttui hänen
tukkaansa ja tukisti.

-- Selkääsi tarvitsisit! sanoi hän. -- Äiti, minä en kärsi tuota Eeroa.
Laita itses täältä Kaarilasta tiehesi.

Tämä riiteleminen oli niin hullunkurista, että Aili ja Emma rouva
purskahtivat nauruun. Eero oli painanut silmänsä umpeen ikäänkuin
henkeään uhkaavaa iskua odottaakseen.

-- Onko minun päässäni enää ainoatakaan hiuskarvaa? vaikeroi hän.

-- Olisit, Maija, voinut hankkia arvosanasi laskennossa vähän
paremmaksi, huomautti Pekka.

-- Kiitä onneasi, ettei siinä ole viitosta! sanoi loukkaantuneena
Maija. -- Kuukausitodistuksessa minulla oli seitsemän, mutta sitten
se Pirre (hän tarkoitti laskennonopettajaansa) antoi niin vaikeita
koelaskuja, ettei niitä kukaan ymmärtänyt. Olga Söderholmkaan, joka
meidän luokalla oli primus, ei saanut kymmentä... Te ahdistatte minua
tänään kaikki. Luuletteko, että on hauska tulla kotiin, kun...

Loukkaantuneena läksi Maija saliin ja luotuaan nuhtelevan katseen
Pekkaan ja Eeroon, seurasi häntä Emma rouva. Mutta pahin ei vielä ollut
tullut.

-- Kenen se polkupyörä on? kysyi Pekka.

Maija livahti tiehensä antamatta vastausta ja Pekalta unohtui kysymys
uudistamatta, hän kun jännityksellä seurasi Helsingistä tulleiden
sadetakkien ja hattujen koettamista. Se tapahtui salissa, suuren peilin
edessä. Ailin sadetakki oli vaalean harmaa ja hattu leveäröytäinen,
valkeasta oljesta, koristettu mustilla samettinauhoilla ja valkealla
höyhentöyhdöllä. Se puki häntä niin, että hän punastui nähdessään oman
kuvansa. Nyt saattoi hän vetää vertoja mille tytölle tahansa. Mutta
Emma rouva vaikeroi:

-- Voi hyvät ystävät, minulle, vanhalle ihmiselle nyt tällaisia
koristuksia! Voi näitä hihoja!

-- Se on uusinta muotia! vakuutti Maija.

-- Miksi nyt sitten vanhanaikaista ottaisi, koska kerran uutta ostaa!
lohdutti Eero. -- Kyllä täti siihen tottuu!

Pekka nousi tuoliltaan, haki takkinsa rintasaumasta pari nuppineulaa ja
pisti niillä kiinni pussihihoja niin että poimut katosivat.

-- Noin sen olla pitäisi!

-- Niin poikani, ehkä Aili, kun tässä nyt tulee aikaa, ottaa ja leikkaa
nämä hihat pienemmiksi.

Eero nauroi täyttä kurkkua ja teki parastaan vakuuttaakseen, että ne
olivat erinomaisen kauniit. Sitten tuli uusi kysymys: mitä tämä kaikki
maksaa? Siihenkään ei Maijalta saatu vastausta: täti oli ostanut kaikki
ja täti oli siitä kirjoittanut. Huolestuksen rypyt alkoivat nousta
Emma rouvan otsalle: hän aavisti pahaa, kun Maija noin salaperäisesti
vastaili. Sata markkaa oli Helsinkiin lähetetty ja siitä piti vielä
riittää Maijalle matkarahoiksikin. Kunhan eivät nämä tavarat olisi
maksaneet niin paljon, että sinne taas oli jääty velkaa!

Huonommin kuin Emma rouva saattoi aavistaakaan, olivat asiat. Se
selveni hänen kälynsä kirjeestä, jonka Maija ulos lähtiessään hänelle
jätti. Paitsi että sadetakeista ja hatuista oli jäänyt osa maksamatta,
oli Maijan tutkintohameeseenkin pitänyt ottaa velkaa. Sitten oli Maija
ostanut polkupyörän... Polkupyörän? Maija polkupyörän! Emma rouva
luki sanat moneen kertaan, hän ei ollut silmiään uskoa. Oliko lapsi
tullut hulluksi!... Muuan tovereista, joka läksi ulkomaille, oli sitä
hänelle kaupannut polkuhinnasta, 250 markasta, vaikka se oli miltei
uusi ja erinomaisen hyvä. Kenenkään tietämättä oli Maija tämän tehnyt.
Hän oli siitä saanut paljon toria. "Älkää siis enää häntä soimatko.
Luulen sitäpaitsi, että siitä on ollut paljon hyötyä, sillä alkukesästä
oli hän kalpea ja hermostunut, mutta sitten kun hän alkoi ajaa
polkupyörällä, on hän tullut aivan toisen näköiseksi. Pyörä on otettu
velaksi, mutta sitä ei tarvitse maksaa ennenkuin vuoden lopulla. Tyttö
raukka on niin peloissaan. Älkää nyt häntä toruko!" Niin loppui kirje.
Neuvottomana pudotti Emma rouva sen helmaansa ja jäi tuijottamaan
eteensä. Sitten läksi hän etsimään Pekkaa, varovaisesti ilmoittaakseen
hänelle asian.

Sillaikaa asteli Maija Eeron ja Ailin kanssa puutarhassa, jutellen
Helsingin uutisia. Syksyllisiä arpajaisia jo valmisteltiin. Ompeluseura
oli ollut koolla Wahlfeltilla. Ohjelmaakin oli ajateltu. Joku rouvista
oli ehdottanut Kalevala-kuvaelmia: "sinipiikain laulu", "ilmatarten ja
luonnotarten tanssi", "Pohjolan neito" y.m. Ja siihen oli Lyydi-täti
sanonut: "minulla on ehdolla niin mainio Pohjolan neito! Se on mieheni
veljentytär Aili Wahlfelt. Hänen pitää siksi tulla tänne."

Aili tunsi ikäänkuin huumaavan viinin virtaavan suoniinsa: hän olisi
hänkin nuori, hän huvittelisi niinkuin muut, hän tanssisi Eeron kanssa!

-- Onkin päätetty, sanoi Eero, -- että Aili syksyllä tulee Helsinkiin.

-- Niin, opeta nyt vain minulle masurkkaa!

Ailin jäsenet värähtelivät.

Eero tarttui hänen käteensä ja he alkoivat tanssia hiekkarannalla.
Maija lauloi ja yritteli kädet vyötäisillä hänkin tanssia. Hiestyttyään
läksivät he juoksujalan pihaan. Mutta nähdessään polkupyörän kuistilla
totistui Maija.

-- Voi, voi, mitähän minä nyt saankaan? huokasi hän itku kurkussa.

-- No kuinka niin?

-- Tuo on minun! Olen sen ostanut omin päini, keneltäkään kysymättä
lupaa... Mutta kiusaus oli niin suuri! Sain sen polkuhinnasta... Ette
aavista miten taistelin vastaan! Kävelin päiväkausia kuin kissa kuuman
puuron ympärillä. Ja aina kun näin tyttöjen polkupyörillään tulevan
kouluun, oli minulla oikein tuska. Ja kun näin heidän maneesissa
harjoittelevan, niin ihan olin kuin kipeä! En enää voinut vastustaa.
Semmoisella tunteella kuin sanotaan naisten rakastuvan, ajattelin minä
pyörääni. Vein sen huoneeseeni, kiilloitin sitä ja ensi työni aamulla
oli nousta sitä katselemaan... Voi äiti, älä suutu!

Sekä Emma rouva että Pekka olivat saapuneet paikalle. Maijaa kohtasi
kokonainen nuhdetulva. Ailin piti lähteä kyökkiin, joten ei hän kuullut
sitä kuin etäältä. Hän oli sitäpaitsi kokonaan omissa ajatuksissaan.
Astuessaan salin läpi, otti hän uuden hattunsa, asetti sen päähänsä
ja katsahti peiliin. Sitten hän laski hatun takaisin tuolille ja tuli
masurkka-askelin ruokasaliin, jonne paistinhaju tunki kyökistä. Hän oli
niin onnellinen, niin kiitollinen. Onnentunteensa valtaamana hän äkkiä
kääntyi takaisin portaille, missä Maija itkien otti vastaan läksytystä,
lankesi äidin kaulaan ja lausui:

-- Kiitos, rakas äiti!

-- Mistä lapseni? kysyi Emma rouva hämmästyneenä.

-- Hatusta, takista, kaikesta...!

Pekka seisoi riidanalaisen polkupyörän edessä, jonka ruuveja Eero
koetteli, ja katsoi siihen kuin mihinkäkin pahantekijään. Hän kääntyi
hämillään pois, kun Aili tuli häntäkin suutelemaan. Tyttö palasi
ruokasaliin. Ensi kertaa eläessään tunsi hän hurmaavan huolettoman
elämänilon liikkuvan mielessään. Kaikki epäilys oli kadonnut, tuntui
siltä, että hän on niin kaunis, että Eeronkin täytyy häneen rakastua.

Kyökissä oli väki vielä ruualla. Kaikki pöydällä oli tavallisessa
järjestyksessä: reikäleipiä läjässä, kalakuppi, jonka laitoihin suola
oli kuivanut ikäänkuin kuonaksi, ja höyryävä perunavati. Vanha Leena
liuotteli leipäpalasiaan vedessä, Jalo kalvoi luuta nurkassa. Aili
kurkisti paistipataan, katsoi että jälkiruoka uunissa kypsyi, pani
voita lautaselle, leikkasi lohta, jota oli lähetetty Helsingistä, ja
järjesti ruokapöydän. Ohi astuessaan yhtyi hän tuontuostakin renkien
keskusteluun. Se koski tämänpäiväistä matkaa asemalta ja Maija neidin
polkupyörää.

-- Neiti, siellä on kerjäläisukko rappusilla, ilmoitti vihdoin piika
Iita.

Kerjäläinen istui sauvaansa nojaten eikä liikahtanut paikalta, kun Aili
häntä puhutteli. Risainen takki oli kiinni puukapulalla, jonka ympäri
oli kiedottu lankaa. Likaista paitaa piteli parsinneula. Paljaat jalat
olivat pistetyt tuohikopposiin. Käsi oli pelkkää luuta ja nahkaa,
kellertävän sinisinä erottautuivat siinä suonet. Ailin mieleen painui
heti ensi näkemältä jokainen yksityiskohta hänessä. Kuurona ei hän
Ailia huomannut, ennenkuin hän kosketti hänen olkapäätään.

-- Jaa mistäkö kaukaa minä olen? Tuolta olen toisesta pitäjästä. Jaa
vaivaisapuako? Onhan sitä vähän, mutta lisää on hankittava maailmalta.
Olen tässä kaiket talvet potenut hinkua ja hengenahdistusta. Kun
korjaisi Jumala pois...!

Ääni, käheänä ja matalana kuin maanalainen ulina, katkesi häneltä
yskään. Kasvot vääntyivät ryppyjä täyteen ja värittömälle otsalle nousi
rasittunutta punaa. Vanuneet harmaat hiukset heilahtivat. Aili toimitti
hänelle ruokaa ja auttoi hänet alas portailta. Hitaasti vanhus astui
tupaan päin, kaksin käsin kantaen keittovatia ja varjellen lientä
läikähtämästä laitain yli.

-- Menkää vähän syrjään! kuului äkkiä Maijan ääni.

Kirpeä kellonsoitto houkutteli samassa sekä rengit että piiat
portaille, mutta se, jota soitto varoittaen tarkoitti, ei huomannut
mitään: rauhallisesti hän yhä asteli keskellä tietä, varjellen
keittovatiaan, lakkirisa kainalossa, tuulen heilutellessa harmaata
tukkaa. Juuri kun Maijan piti kääntää ja pyyhkäistä hänen ohitsensa,
kääntyi hänkin juuri samaan suuntaan. Harmistuneena, kyynelten puna
vielä poskilla, piti tytön hypätä alas pyörältä.

Sanattomana katseli Aili tätä kohtausta. Hän tunsi ikäänkuin pistoksen
rinnassaan. Poissa oli äskeinen mieliala. Ilottomana tuli hän sisään,
mielessään kaikki Kaarilan köyhät, sairaat ja onnettomat, joita hänen
piti tehdä onnellisiksi sensijaan, että hän koetteli uusia hattuja ja
ajatteli huvimatkoja Helsinkiin.

Niin kävi aina. Heti kun elämä alkoi hänelle hymyillä, kun hänen
nuoruutensa otti oikeutensa, tuli, ikäänkuin tuulen tuomana joku pieni
ulkonainen seikka, jota ei kukaan muu huomannut, mutta joka hänet
pudotti taivaastaan. Kivenä riippui raskasmielisyys hänen siivissään ja
painoi häntä maailman huoliin. Eikö hänelle sitten todellakaan ollut
olemassa onnea, iloa, nuoruutta? Oliko hän tuomittu kaiken aikansa
suremaan muiden huolia, itkemään siksi etteivät kaikki iloinneet?

-- -- --

-- Minä en maksa pyöriäsi, oli Pekka sanonut sisarelleen. -- Saat itse
pitää niistä huolta!

Mutta eräänä iltana tavattiin hän itse Eeron johdolla harjoittelemassa
samaisella Maijan pyörällä. Ja senjälkeen eivät hänen uhkauksensa
enää pystyneet sisareen: hän torjui ne ilkkuen luotaan. Koska kerran
Pekka käytti pyörää, saisi hän sen myöskin maksaa! Muutaman päivän
perästä läksi Pekka jo polkupyörällä parin virstan päässä olevalle
suolle työmiesten luo. Eero koetti opettaa samaa taitoa Ailille,
mutta hänen näytti olevan mahdoton sitä oppia. Pekka sensijaan käytti
pyörää niin ahkerasti, että Maijaa jo alkoi harmittaa, vaikkei hän
uskaltanut siitä mitään sanoa. Kaikessa hiljaisuudessa hän sentään
äidille valitti asiaa. Ja äiti lohdutteli sillä, että kyllä Pekka
pian väsyy ja kyllästyy ja silloin joutuu pyörä taas alkuperäiselle
omistajattarelleen. Mutta Pekkapa ei väsynyt. Maijan piti keksiä uusi
keino päästäkseen nauttimaan lempiesineestään: hän läksi liikkeelle
aamulla aikaiseen ennenkuin Pekka ehti, ja läksi silloin niin kauas,
ettei palannut ennenkuin päivällisille. Yksin ei sentään ollut niin
hauskaa, hän alkoi pyytää Eeroa seurakseen. Ja oltuaan yhden kerran,
läksi Eero useamminkin. Maijalla oli soma polkupyöräpuku ja kun hän
Eeron rinnalla lasketti alas mäkeä ja Aili jäi sulkemaan porttia
heidän jälkeensä, ei hän voinut olla heitä kadehtimatta. He viipyivät
tuntikausia poissa, tapahtuipa, että heitä turhaan odotettiin koko
päivän.

Silloin oli talossa hiljaista. Aili istui käsitöineen puutarhassa.
Välistä koetti hän lukea. Mutta katse kääntyi vaistomaisesti maantielle
päin tähystelemään, eivätkö he jo tulisi. Ajatukset eivät pysyneet
koossa. Kun ei heitä helteisestä päivästä huolimatta kuulunut
päivällisellekään, kävi Aili levottomaksi. Hän kuvitteli, miten he
nyt lepäävät jollakin nurmikolla metsässä, pyörät ovat asetetut puuta
vastaan... Tuntui siltä, että hän vihaa Eeroa. Mitä hän olikin tullut
tänne Kaarilaan hänen rauhaansa häiritsemään? Ennen oli kyllä ikävä
ja kaipaus kalvoi, mutta ei toki tuntunut tuskaa, se oli tullut Eeron
mukana. Kunhan se hänen kanssaan poistuisikin! Heti juhannuksen jälkeen
hän lähtisi...

Ja Maija! Hän oli saanut kaikkea: tietoja, koulutovereita, ystäviä...
Mutta hän ei antanut Ailin pitää edes ainoaansa: nyt oli hän ryöstänyt
häneltä Eeronkin!

Illalla palasivat polkupyöräilijät, hiestyneinä ja mitä parhaimmalla
tuulella.

-- Aili kulta! meidän on niin nälkä! huusi Eero jo portilla.

Ja ruokapöydässä he sitten kilvan kertoivat seikkailuistaan. He olivat
käyneet kirkonkylässä asti ja saattaneet kaikki ihmiset hämmästyksiin:
Maija oli ensimmäinen nainen pitäjässä, joka ajoi polkupyörällä.

-- Tietysti Rantalan vanhatpiiat pitivät sitä hyvin sopimattomana ja
epänaisellisena. Henrietta mamsseli ihan punastui, kun näki minut
housuissa ja lyhyessä hameessa...!

-- Mutta se olikin liian pitkä matka, sanoi Emma rouva, jota
kirkonkyläläisten puheet alkoivat huolestuttaa. -- Niin pitkää matkaa
ei Maija enää saa tehdä. Se ei sitäpaitsi voi olla terveellistä.

-- Mitä minä muusta, huomautti Pekka, -- mutta tiesithän sinä että minä
aioin polkupyörällä mennä suolle...!

-- Tunnusta nyt samalla muutkin syntisi! kehoitti Eero.

-- Mitkä muut synnit? närkästyi Maija. -- Itse voit ruveta
tunnustamaan, mutta en minä.

-- No no, lapseni! rauhoitti Emma rouva.

-- Olet varmaankin käskenyt vieraita? arveli Aili.

-- En minä heitä käskenyt: he lupasivat itse tulla!

-- Käskitpä sinä, sanoi Eero.

-- No, käykö minun sanominen "älkää tulko" kun ihmiset kysyvät saavatko
tulla? Ei. Minä vastaan: tulkaa vaan!

-- No kutka lupasivat tulla?

-- No ne kaikki: pappilaiset ja postineiti ja tohtori ja...

-- En olisi uskonut, kuiskasi Eero Ailille, -- että tämä pikku neiti
niin arvokkaasti osaisi esiintyä. Hän ei herroille enää niiannutkaan,
vaan...

-- Suu kiinni! huusi Maija tulipunaisena. -- Eero, sinä lurjus...

-- Lapseni, lapseni! Mitä sanoja sinä käytät! Pahemminhan sinä reuhaat
kuin tallirengit. Etkö sinä niiannut? Et vanhoillekaan herroille?

-- Tuo Eero...! Jaa minä hänet kuristaisin! Kaikkiin hänen pitääkin
pistää nokkansa.

Maija heitti täyden lautasellisen viiliä kesken ja karkasi saliin.

-- Koska he nyt sitten tulevat?

-- Juhannus-iltanahan he lupasivat.

-- No, onhan tässä nyt vielä muutamia päiviä siihen, sanoi Emma rouva
rauhoittuneena. -- Leipoa täytyy kuitenkin.

-- Ja vasikka tapettaisiin kuitenkin, lisäsi Pekka, joka iloitsi siitä
että Aili saisi olla nuorten seurassa.

-- Tohtori kovasti kyseli Ailia, kertoi Eero. -- Näytti olevan
huolissaan terveydestäsi, sanoi sinun liian paljon istuvan. Minä häntä
koetin rauhoittaa sillä, että kyllä olen sinun kanssasi kävellyt ja
tanssinut masurkkaa...

Nyt oli Ailin vuoro punastua.

-- Sepä erinomaisen rakastettavaa!

-- Niin, jatkoi Maija, joka samassa oli palannut viililautasensa
ääreen, -- ja minulta hän kysyi kuinka kauan Eero oli ollut meillä ja
miten Kaarila häntä miellyttää ja ovatko he Ailin kanssa jo vanhatkin
tutut. Ja minä vastasin, että Eero tavattomasti pitää Kaarilasta
ja Ailista, että he jo ovat vanhat tutut, olleet jo vuosikausia
kirjevaihdossa...

-- Sepä oli valhe. En eläissäni ole Eerolle kirjoittanut riviäkään.

-- Mitä siitä sitten! Oli niin hauska nähdä, kuinka hän siihen
happamasti hymyili... Olethan sitäpaitsi kerran kirjoittanut... Kas,
tohtori on Ailiin korviin saakka rakastunut, se on päivänselvää.

-- Mutta valitettavasti ei Aili häneen, sanoi Aili.

-- Hän nyt rakastuu kaikkiin naisiin eroituksetta, selitti Emma rouva
vastenmielisesti.

-- Maija, kysyi Eero, -- niiasitko sinä hänelle?

-- Kaikkia tässä vielä!... Jollet sinä nyt... niin minä heitän päällesi
koko tämän lautasellisen. Se ei ole pelkkä uhkaus, vaan minä sen vielä
teen...

Illalla kaipasi Pekka Ailia laulamaan ja Eero läksi häntä etsimään.
Turhaan huuteli hän häntä rantakiviltä. Kiertäessään takaisin
puutarhan läpi näki hän hänet vihdoin seisomassa tuomen alla, josta
kukat varisivat. Hän katseli järvelle. Aurinko laski. Hohde punaili
veden kalvoa ja metsää. Kuullessaan Eeron askeleet hän kääntyi ja jäi
liikkumattomaksi. He katselivat toisiaan sanattomina.

-- Aili, sanoi Eero vihdoin, -- miksi olet vetäytynyt luotani, miksi
olet minulle kylmennyt.

-- _Minäkö_ olen kylmennyt? kysyi Aili hiljaa.

-- Kaipaan sinun puhettasi, sinun luottamustasi... Ajattele, että
viikon päästä lähden.

-- Niin, mutta se ei tule käskystä. Sitäpaitsihan huusit minua
laulamaan. Kuulin kyllä äänesi rannalta. Mennään.

Surumielinen ilme kasvoillaan istuutui Aili soittokoneen ääreen. Hän ei
kauan valikoinut, vaan alkoi heti laulaa:

    Taivas on sininen ja valkoinen
    ja tähtösiä täynnä.
    Niin on nuori sydämenikin
    ajatuksia täynnä.

    Enkä mä muille ilmoita
    mun sydänsurujani,
    synkkä metsä, kirkas taivas
    ne tuntee mun huoliani.

Hyvää yötä toivottaessa tavattiin Maija portailta, nukkuneena
polkupyöränsä ääreen. Rääsy, jolla hän oli sitä pyyhkinyt oli pudonnut
hänen kädestään, hänen päänsä nojasi pilariin.



IV


Kiireisesti valmistettiin Kaarilassa juhannusjuhlan viettoa. Huoneet
koristettiin kukkasilla, kuistille kierrettiin köynnöksiä, likeiselle
vuorelle pystytettiin rovio ja sen nenään vanha tervattu vene. Mutta
kun Maija rengin kanssa tahtoi lähteä hakemaan koivuja, pani Pekka
vastaan.

-- Äh sinä ahne, huusi Maija harmissaan, -- niinkuin ei koivuja olisi
Kaarilan metsissä!

-- Minusta on sääli kaataa nuoria puita noin vaan huviksi, sääli puita.

-- Mutta eiväthän puut tunne mitään! Ja mitä juhannus on ilman
lehtimajoja?

-- Eikö Ailikaan minua ymmärrä? kysyi Pekka, kääntyen kasvatussisarensa
puoleen.

-- Ehkä...

Emma rouvan kehoituksesta päätettiin sentään tuoda koivuja, vaikkei
niin paljon kuin alussa oli aiottu. Mutta kun kuorma sitten tuli ja
Aili portailta katseli kuinka hentoiset lehvät siinä täryyttivät,
ymmärsi hän veljensä kokonaan.

-- Noita on tosiaankin sääli! huomautti hän Eerolle.

-- Mutta koko luomakuntahan on ihmisen palvelukseen määrätty.
Ihminen on kaikista pedoista raatelevin. Jos tahtoisimme olla oikein
sääliväiset, niin emmehän uskaltaisi taittaa kukkaa, emme polkea
nurmikkoa, sillä kaikkiallahan silloin poljemme eläviä olentoja...

-- Niin se kai lienee! myönsi Aili.

Edellisenä päivänä oli Kaarilaan saapunut Emma rouvan käly, joka
täällä tavallisesti vietti kuukauden kesästä "nukkuakseen pois
hermostumisensa" ja voimistuakseen "Kaarilan mainiosta maidosta". Hän
kävi nyt Kaarilassa ensi kertaa veljensä kuoleman jälkeen, ja sentähden
piti hänen tuontuostakin itkeä muistojen herätessä. Muuten hän oli
mieleltään hilpeä kuin nuori tyttö ja seurusteli kernaasti nuorten
kanssa. Suvussa kutsuttiin häntä yleisesti "Malla tädiksi", vaikka
hänen nimensä oli Karolina. Tuliaisiksi oli hän tuonut erinomaisia
karamelleja.

-- Maija, koetti Eero ärsytellä, nähdessään miten tyttö täysin
kourin vei makeisia suuhunsa, -- noin ei tulevan ylioppilaan käy
syöminen. Oletko koskaan nähnyt kenenkään ylioppilaan tuolla tavalla
herkuttelevan?

Maija ei, kumma kyllä, vastannut mitään tähän solvaukseen. Hän heitti
ainoastaan surullisen katseen serkkuunsa. Mutta täti sai siitä
aihetta kaikenlaisiin kysymyksiin: aikoiko Maija ylioppilaaksi? Oliko
hänellä todenteolla halua siihen? Ja hän tarttui Maijan käteen ja
läksi hänen kanssaan puutarhaan syvällisemmin jutellakseen asiasta...
Ja kun he sieltä palasivat, niin syntyi Emma rouvan kanssa kesken
juhannuskiireiden vilkas keskustelu. Ja täti esiintyi Maijan lämpimänä
puolustajana.

Sillaikaa oli Aili Eeron kanssa koristamassa portaita.

-- En ollenkaan käsitä, sanoi Eero, -- että parin päivän perästä lähden
Kaarilasta.

-- Pianhan se aika on mennyt! Oletko loppukesän kotona?

-- Olen. Syksyllä tenttaan sitten Helsingissä loppuun ja järjestän
asiat. Heti joulun jälkeen lähden. Pääasiallisesti kai tulen
oleskelemaan Wienissä ja Parisissa. Kyllä se Parisi sentään kaikesta
päättäen on kaupunkien kaupunki. Voi niitä Arvi Svahnin kuvauksia
sieltä! Minun pitää joskus Helsingissä lukea sinulle joku hänen
kirjeistään.

-- Onko tuo Svahn paras ystäväsi?

-- Niin, jos nyt miesten kesken voi puhua parhaasta ystävästä samassa
merkityksessä kuin naisten kesken, voin todellakin sanoa sitä Arvista.
Jo poikina me uskoimme toisillemme kaikki ajatuksemme. Ja ensi
ylioppilasvuosina olimme erottamattomat. Mutta nyt hän on ollut poissa
kolmatta vuotta. Ja tietysti sitä aina silloin vieraantuu.

-- Kirjoitatko joskus meille... sitten kun olet poissa? kysyi Aili
hetken vaitiolon jälkeen.

-- Kirjoitan useinkin ja muistelen vielä useammin, varsinkin sinua,
Aili.

-- Kunhan et unohtaisi siellä maailman pauhinassa!

-- En. Etkö tiedä, että ulkomailla kotoiset ihmiset vasta käyvätkin
oikein rakkaiksi. Enkähän minä niin kauan viivy kuin Arvi. Älä pelkää,
emme ehdi vieraantua... Mutta kuule, huudahti hän äkkiä salaperäisesti:
-- tänään kiusottelemme hiukan tohtoria, eikö totta?

Aili katseli häneen suurin, vakavin silmin, mitään vastaamatta.

-- Sillä tavalla, että sinä olet olevinasi minuun rakastunut ja minä
sinuun...

Aili punastui ja koetti hymyillä vastaukseksi.

Vieraat saapuivat jo iltapäiväkahville. Tohtori, noin neljänkymmenen
vuotias, roteva mustapartainen mies, esiintyi vaaleassa kesäpuvussa,
valkea olkihattu päässä. Hän liehutteli voimiensa takaa Ailia,
sillaikaa kuin apteekkarin apulaiset hartaudella kuuntelivat Maijan
selityksiä uusimmista polkupyöristä ja postineiti ja hänen sisarensa
virittivät paulojaan Eeron eteen.

Leikittiin panttileikkejä lehtimajassa. Ailin täytyi kerran panttinsa
lunastukseksi luvata tohtorille kukkavihko. Tämä ilostui siitä
suuresti, tarjosi Ailille käsivartensa ja vei hänet kukkalavan ääreen.

-- Mitä kukkia tohtori tahtoo? kysyi Aili, nauruaan pidätellen.

-- Mitä Aili neiti vain itse suvaitsee antaa... Paitsi noita keltaisia.
Ei niitä, Aili neiti! huusi hän surkealla äänellä. -- En pidä
keltaisista.

Aili oli ojentanut kätensä taittamaan keltaisia ruusuja.

-- Punasia tohtori tietysti tahtoo! huudahti silloin Eero lehtimajasta.
Koko seura purskahti suureen nauruun.

Illallisen jälkeen lähdettiin kokkokalliolle, missä kylän väki oli
koolla. Herrasväen tullessa lakkasi tanssi hetkeksi, mutta kun herrat
olivat valinneet kukin torpantyttärensä ja neidit tanssivat kylän
nuorten miesten kanssa, niin oli ilo pian entistä ehommassa vauhdissa.
Viulu vinkui, sammal vain tuprusi kallion revelmistä, kun tanssivat
sitä polkivat.

Liikkumattomina lepäsivät lahden vedet, syvässä päilyi taivas ja
metsäiset rannat. Rusko taivaalla oli ihmeellisen herkkä, ilma tuoksui.
Räiskyen leimusi kokko ja kaiku kantoi laulua ja soittoa kauas järven
taa, missä toisten tulien ääressä toiset nuorisojoukot kisailivat.

Hiukan erillään muista seisoi Eero, katsellen järvelle, jonka pintaa
aurinko tulipunaisena pallona likeni. Tanssin lakatessa astui hän
esiin, johti katseellaan väen piiriin ympärilleen ja alkoi: --
Kansalaiset, hyvät ystävät!

Tiedämme, että aikojen alusta taistelu on vallinnut pimeyden ja
valkeuden välillä sekä ulko- että sisäpuolellamme. Jo vanhat kansat
huomasivat näiden mahtien suuruuden ja osoittivat, toiselle pelosta,
toiselle rakkaudesta, jumalallista kunnioitusta. He elivät toivossa,
sillä he uskoivat, että maailman lopulla pimeys, pahan valta kukistuisi
ja valo, hyvän valta saisi herruuden.

Kuinka monesti, nähdessäni lyhyen talvipäivän auringon vaipuvan
pohjolan yöhön, olen tullut ajatelleeksi hyvää ihmissydämessä, jonka
maailman pahuus tahtoo niellä mustiin aaltoihinsa. Iäiseen yöhön
näytti usein aurinko laskeneen, ikipäiviksi näytti usein jumalallinen
kipinä ihmisrinnasta sammuneen. Mutta uuden päivän mukana nousi uusi
aurinko ja yön keskeltä loisti esiin ihmissydämen alkuperäinen kauneus,
vaikkapa vain hetkeksi niinkuin lyhyen talvipäivän aurinko... Miten
voisimme kestää talven pimeää, jollemme tietäisi, että sitä seuraa
juhannuspäivä, miten kestää pahan valta, jollemme, niinkuin vanhan ajan
kansat uskoisi, että hyvä kerran saa herruuden?

Hän vaikeni hetkeksi. Ympärillä vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.
Ainoastaan käen kukunta metsästä ja ruisrääkän yksitoikkoinen ääni
vainiolta kuului tuontuostakin. Kaikki eivät olleet ymmärtäneet hänen
sanojaan, mutta lämpö hänen äänessään ja silmien loisto tempaisivat
kuulijat mukaansa. Hän näytti seuraavan joitakin sisäisen maailmansa
kuvia. Pekka puolestaan seurasi hänen silmäystään: se johti Ailiin,
joka seisoi kallion syrjällä. Tyttö oli valkeassa puvussa, hiukset
pitkällä palmikolla. Hänen rinnallaan, paljasta kaulaa vastaan
oli sinisiä kukkia. Hänen vieressään seisoi Olka, posket hehkuen,
alaspainunein katsein, karkeilla, päivänpolttamilla käsillään
hypistellen esiliinansa reunaa. Ailikin tuijotti alas eteensä ja hänen
poskillaan paloi puna. Eero kuvasi pohjoisen juhannusjuhlan kauneutta
ja johtui siitä puhumaan isänmaanrakkaudesta, yksilön velvollisuudesta
edistää valon ja hyvän voittoa. Tässä aineessa oli hän omalla alallaan,
sanat olivat tulta täynnä ja saattoivat kuulijat innostuksen valtaan.
Kun hän oli lopettanut puheensa, alkoi Maija hartaasti veisata
maammelaulua ja häneen yhtyivät läsnäolijat.

Hetkisen perästä kohtasivat Aili ja Eero toisensa rannalla, kallion
alla. Heidän kasvoillaan näkyi jälkiä mielenliikutuksesta ja he
puhuivat kuiskaten.

-- Aili... Muistatko, mitä tänään ehdotin... että olisimme olevinamme
rakastuneet toisiimme... En voi tyytyä siihen, pyydän enemmän...

Hän tarttui Ailin käteen, loisto hänen silmistään valautui tytön
kasvoille. Aili raukeni hänen olkapäätään vastaan, Eero sulki hänet
syliinsä ja suuteli hänen huuliaan. Niin seisoivat he kauan.

-- Olenko minä maailmassa, elänkö minä? kuiskasi toinen.

-- Niin tuntuu minustakin, että olen poissa, jossakin kaukana, kuoleman
valtakunnassa...

-- Näin ihanaksiko sinä ajattelet kuoleman valtakunnan? kysyi hetken
kuluttua Eero.

-- Niin...

Likenevät äänet saivat heidät riistäytymään erilleen.

-- Mene sinä kalliolle, hätääntyi Aili, -- minä riennän kotiin.

Mutta Pekka ja tohtori astuivat samassa esiin. Tohtori, hypistellen
ruusuja napinlävessään, selitti hymyillen ja kumarrellen, että niin
ikävä kuin onkin, pitää hänen nyt sanoa hyvästi ja lisäsi, ruusuja
osoittaen:

-- Katsokaa, ne kuihtuvat!

Aili hymyili hämillään eikä sen tehokkaammin ryhtynyt kieltämään
vieraita lähtemästä. Sanottuaan heille hyvästi harhaili hän hyvän aikaa
metsässä, ilon vielä kaikuessa kokkokalliolta.

Kun hän palasi kotiin, oli talo tyhjänä. Ainoastaan hänen kamarissaan
makasi vuoteellaan riisumattomana Maija, itkusta hytkien. Helminauha,
joka illalla oli koristanut hänen kaulaansa, oli pudonnut lattialle,
hänen kengistään oli tarttunut hiekkaa peitteelle, pitsi hänen valkean
hameensa helmassa oli revennyt, hän oli nähtävästi juossut jonkin aidan
yli.

-- Joko... joko hän tuli...? nyyhkytti hän.

-- Kuka? Mikä sinun on, Maija rakas?

Aili tunsi todellakin sinä hetkenä rakastavansa Maijaa, oikein hellästi
ja lämpimästi.

-- Hän, Eero!

Maija nosti pörröistä päätään ja painoi märkää nenäliinaa silmilleen.
Kiihkolla, joka hänelle oli aivan outo, alkoi hän sitten:

-- Se pahus, eikö hän puhunut hurmaavasti, ihastuttavasti? Ja kuinka
hänen silmänsä loistivat...!

Hämmästykseltään ei Aili saanut sanaa suustaan. Maija istuutui
sängynlaidalle, heilutteli siinä tomuisia jalkojaan, niisti nenäänsä,
tuontuostakin pyyhkien silmiään. Äkkiä hän hypähti pystyyn ja tarttui
Ailin käsivarteen.

-- Kuule, mennään ruispellolle, sidotaan tähkiä ja poimitaan sitten
yhdeksää lajia kukkia -- ei puutarhakukkia --, pannaan sitten ne ja
viidenpennin raha pään alle yöksi. Uni, jota silloin näemme, merkitsee
jotakin...

Aili seisoi ikkunassa. Malla täti käveli vielä puutarhassa.
Hermostuneesti pöyhi Maija ompelukoria.

-- Pitääkö sen olla silkkilankaa? kysyi hän kuiskaten. -- Punaista ja
vihreää minä löysin, mutta mustaa ja sinistä en saa käsiini. Eiköhän
villalanka kelpaa?... Saa kelvata.

Hän pisti Ailin käsiin sakset ja langanpäitä, niin astuivat he pihan
poikki, jossa ruusut tuoksuivat, ulos portista, ja hyppäsivät ojan yli
pientareelle. Helmojaan suojellen astuivat he ruispellon laitaan. Ei
kuulunut muuta kuin ruisrääkän yksitoikkoinen ääni.

-- Nyt emme saa puhua mitään ennenkuin aamulla, sanoi Aili. -- Muuten
tämä ei vaikuta mitään.

Maijan innostus oli tarttunut häneen. Hetken kuluttua laski Maija käden
huulilleen ja sanoi juhlallisesti:

-- Minä alan.

Yhdeksän leikattua ja erivärisillä langanpätkillä sidottua tähkää
jäi rukiin laitaan, kun tytöt äänettöminä kiiruhtivat takaisin
kotiin. Päästyään vuoteisiinsa kuulivat he Eeron ja Pekan palaavan
kokkokalliolta.

Aili ei voinut nukkua. Hänen huuliaan poltti ja sydän tuntui olevan
särkymäisillään omiin lyönteihinsä. Hän nousi sängystään ja istuutui
ikkunalle, joka oli auki. Järvellä ja nurmikoilla lepäsi hieno sumu,
ruusupensaat olivat kuin kohollaan valkeaa pumpulia. Häntä värisytti
yön ilma, joka esteettömästi pääsi valumaan pitkin jäseniä. Äkkiä näki
hän jotakin, joka sai veret hänen suonissaan hyytymään: ruusupensaitten
takaa kohosi valkea olento, kuin henki...! Hän pakeni vuoteeseensa ja
tarttui raamattuun, joka oli tuolilla hänen vieressään.

-- Minä olen hullu! sanoi hän itselleen. -- En saa sillä tavalla
antautua mielikuvitukseni valtaan!

Ja todella rauhoittuneena hän paneutui levolle. Mutta sydämen lyönnit
eivät vaienneet. Samassa kuuli hän eteisen oven hiljaa käyvän, avainta
väännettiin. Miltei äänettömät askeleet likenivät ja melulla tartuttiin
heidän huoneensa lukkoon. Aili hypähti istualleen ja tuijotti
kauhistuneena oveen, Maija pisti esiin päätään peiton alta. Äskeinen
pitkä valkea henki astui heitä vastaan. Kimakka huuto kahdesta kurkusta
herätti samassa koko talon. Eero ja Pekka kysyivät huoneestaan mitä
oli tapahtunut... Mutta nauraen seisoi Malla täti kalpeitten tyttöjen
edessä, lattialla jalkainsa juuressa valkea lakana.

-- Hullut tytöt, oikeinko te säikähditte? Enhän minä olisi tullut,
jollen olisi ollut siitä aivan varma, että vielä olette valveilla,
juuri kun näin Ailin ikkunassa... Tulin tuomaan teille sulhasia!

Hän laski molempien tyttöjen käsiin kuusi pientä paperikääröä, otti
tarkan selon siitä ettei pelästys ollut "lapsia" vahingoittanut ja
läksi sitten nukkumaan. Maija, toinnuttuaan kauhistuksestaan, oivalsi
heti asian. Hän kääntyi vakavana Ailin puoleen, laski sormen huulilleen
ja avasi juhlallisesti ensimmäisen käärön. Mutta siihen loppui hänen
vaitiolonsa: hän heittäytyi hurjasti Ailin rintaa vastaan, hypisteli
lippuja käsissään ja riemuitsi:

-- Näetkö minkä nimen minä sain! Katso tänne, lue itse: ylioppilas Eero
Wahlfelt! Aili, näetkö? Minä sain sen heti kuudesta. Etkö luule, että
se jotakin merkitsee?

-- Ehkä...! Mutta nyt sinä puhuit!

Maija vetäytyi kiireesti peitteen alle, käänteli hetkisen ja oli pian
unessa. Aili ei nukkunut. Maija oli hänkin rakastunut Eeroon, nyt hän
sen ymmärsi. Mutta Eero oli jo toisen oma, Ailin oma.

Aili oli Maijalta kadehtinut kaikkea tähänasti... Nyt oli Maijan vuoro
kadehtia... Maija raukka!

       *       *       *       *       *

Parin päivän perästä läksi Eero Kaarilasta. Kun nuoret palasivat,
saatettuaan häntä jonkin matkaa, ja Maija eteisessä näki tyhjänä sijan,
missä hänen polkupyöränsä oli seisonut, niin purskahti hän itkuun --
jälkeenpäin hän kyllä häpesi kyyneleitään ja selitti rikan lentäneen
silmään. Saatuaan luvan, että hän syksyllä pääsisi yhteiskouluun,
alkoi hän lukea ja Eero unohtui. Aili sensijaan ikävöi häntä, usein
tuskallisestikin.

Olen vain ylioppilas, eihän minulla ole mitään varmaa, oli hän sanonut
Ailille.

Niin niin, älä mitään lupaa, älä mihinkään sitoudu. Luotan sinuun
kuitenkin! oli Aili siihen vastannut.

He eivät kenellekään maininneet rakkaudestaan, ei äidillekään. Aili
ei tahtonut, hänestä olisi ollut liian vaikeaa, jos hänen sielunsa
noin kokonaan olisi tullut paljastetuksi. Ainoastaan harvoin kirjoitti
hänelle Eero, jottei se herättäisi epäluuloa. Ja usein olivat hänen
kirjeensä koko perheelle yhteiset.

Elokuun viime päivinä läksi Maija Helsinkiin. Pitäjän paras ompelijatar
oli korjannut hänelle Emma rouvan uuden sadetakin. Siten oli äiti
päässyt vaatekappaleesta, jonka muodikkaisuuteen hän ei koskaan olisi
tottunut, ja tytär saanut sydämeltään huolen, jota vanha, muodittomaksi
käynyt sadetakki hänelle tuotti. Hän suoritti onnellisesti tutkinnon ja
pääsi yhteiskoulun kahdeksannelle luokalle.



V


Kaarilassa oli kaikki painunut vanhaan uomaan. Aili pani kuntoon
vaatteitaan Helsingin matkaa varten. Hän teki sen samalla tunteella,
jolla morsian valmistelee myötäjäisiään. Välillä jäi hän haaveksien
katselemaan puutarhaan, jossa lehdet kellastuivat, tai aurinkoa, joka
päivä päivältä yhä kalpeampana meni mailleen, tai taivasta, josta vettä
tuli kaatamalla.

Syksy on yksinäisen maaseudun asujaimille surullinen vuodenaika.
Sillä talvikin antaa toivoa, se lupaa kevättä. Mutta mitä on syksyllä
luvattavana? Sen lämpöinen päivä, sen kirkas taivas ovat vain katoavan
kesän jäähyväistervehdys. Tuho tuijottaa metsästä, jonka kirjavuutta
aurinko kultaa. Viimeiset hyväilynsä antaa aalto rannoille... Talvi
tulee ja kuolema, siinä syksyn lohdutus.

Aililla oli kyllä tällä kertaa toinenkin lohdutus: eihän hän viettäisi
syksyä yksinäisyydessä, menisihän hän Helsinkiin. Jokainen kirje
kutsui sinne, iloa lupaillen. Mutta omituista: tämä kaikki teki hänet
levottomaksi, hän kaipasi entistä haikeaa syksyistä mielialaansa
ja tuli hetkiä, jolloin hän piti velvollisuutenaan luopua koko
retkestä. Hän olisi epäilemättä sen tehnytkin, jollei Eero olisi ollut
Helsingissä.

Vuoden sato oli tullut niukka, alkukesä oli ollut kuiva, heinänteon
aikaan taas sateisia ilmoja, ja halla oli vahingoittanut osan
kauroista. Ailiin koski nähdä Pekan huolestuneet kasvot, hän tunsi
tarvetta lohduttaa häntä ja osoittaa hänelle rakkautta. Sentähden hän
usein tekeytyi iloiseksi, laski leikkiä ja houkutteli Pekan kanssaan
kävelemään. Pekka välistä ihmetteli sisarensa hilpeyttä, mutta selitti
sen sitten luonnolliseksi seuraukseksi odotetusta Helsinginmatkasta.
Kauniina päivinä tekivät he pitkiä kävelyretkiä. Pekka oli päättänyt
perinpohjin tutustua Kaarilan metsiin ja maihin. Ja Aili oli mielellään
mukana. He eivät puhuneet paljon, kävivät enimmäkseen ääneti, molemmat
ajatellen omia ajatuksiaan, kunnes jänis pelästyneenä hypähti heidän
ohitsensa tien poikki, tai suuri metso pyrähti lentoon puusta tien
laidassa. Silloin heille tuli puheenaihetta.

-- Tännepä pitääkin ottaa pyssy mukaan, sanoi Pekka.

-- Pyssy! huudahti Aili. -- Silloin minä jään kotiin! Pelkään pyssyjä.

-- Älä ole niin lapsellinen! Ei siinä mitään vaaraa ole. Tiedäthän,
että minä olen varovainen.

-- En minä sitä... mutta se laukaus on niin ilkeä ja sitten se, että
kaunis lintu putoaa maahan...!

Pekan piirteet totistuivat äkkiä. Sen huomatessaan Aili kiireesti
hymähti ja löi kaikki leikiksi.

-- Ei ei, ota sinä vaan pyssy! Minä kyllä pian totun. Linnunpaisti on
hirveän hyvää. Ja olisinpa kovin iloissani, jos kerran ampuisit valkean
sulan syksyhattuuni!

Mutta ilmat muuttuivat sateisiksi ja heidän yhteiset retkensä yhä
harvenivat. Sitäpaitsi antoivat matkavalmistukset Ailille työtä ja
Pekka korjaili vuoden satoa aittoihin.

Eräänä päivänä oli oltu riihellä. Pekka oli ainoastaan aterioiden
aikoina näyttäytynyt, Emma rouva oli kirnunnut ja Aili nuoren
ompelijattaren kanssa neulonut. Istuessaan tavallisella paikallaan
ikkunan ääressä, näki hän jyväkuorman tulevan aitalle. Hän heitti
silloin työnsä ja riensi ulos ojentaakseen hevoselle leipäpalasta. Sade
oli lakannut ja taivas kirkastunut. Vesilampareissa kiilui kellertävä
iltarusko. Pekka nosteli säkkejä rengin avuksi. He olivat molemmat yhtä
jauhoiset, jolleivät juuri yhtä paksussa riihitomussa. Sauna lämpisi:
savu tulvi tikerästi hajuten ulos ovesta, jonka saranoiden väliin oli
pistetty koivuinen halko, jotta se pysyisi auki. Aili kuuli rengin
kertovan jotakin sairaasta.

-- Kuka on sairaana? kysyi hän.

-- Ka Seppälän vaimohan se.

-- Eikä mies virkkanut siitä mitään ennenkuin iltapäivällä, lisäsi
siihen Pekka.

-- Jo se syömätiellä sentään sanoi, että pitäisi tästä lähteä katsomaan
vieläkö se akka on hengissä, kun oli niin kipeänä lähtiessä...

-- No onko hän nyt sitten kotona? kysyi Aili.

-- On. Tietysti lähetin hänet paikalla kun kuulin vaimon sairaudesta.

-- Mikä sitä sitten vaivaa? Ja pitäisikö hakea tohtoria?

-- Sanoi koko ruumista polttavan eikä maittavan minkään, ei
kahvinkaan... Mutta ei huolivan tohtorista, eikä suvaitsevan siitä
puhuttavankaan. Ja mitähän tuo tohtori: jos on kuollakseen, niin kuolee.

Aili tunsi poskipäittensä kylmenevän.

-- Ei sitä niin saa ajatella! Kyllä rohdot auttavat. Minä koetan mennä
kipeän luo, ehkä voisin edes jotakin tehdä.

Tämän sanottuaan läksi Aili sisään. Emma rouva ymmärsi valmistaa
lääkkeitä kaikkia Kaarilan alueella ilmaantuvia tauteja varten.
Sekoitukseen kuului aina samoja aineita, ainoastaan niiden määrä
vaihteli. Juuri kun Ailin erään palvelijattaren kanssa piti lähteä
niitä viemään, ilmoitti Pekka tahtovansa mennä häntä saattamaan,
sentään sillä ehdolla, että saunassa säästettäisiin löylyä kunnes hän
tulisi takaisin.

Pekka kantoi tavaroita, Aili, huivi päässä ja Emma rouvan saappaat
jalassa, asteli hänen rinnallaan. Metsään tultua kapeni polku niin,
että piti kävellä perätysten. Maa oli aivan mustana, jollei tie
olisi märkyyttään välkkynyt, olisi ollut mahdoton nähdä. Heikosti
rapisivat vesikarpalot pudotessaan oksilta. Tuontuostakin jompikumpi
sisaruksista vahingossa astui vesilätäkköön. Ahon laidasta saattoi
nähdä kuun puoliskon ja torpan huoneet mäellä suuren riippukoivun alla.
Hautuneitten lehvien haju saunasta tunki ulos, ikkunasta tuikki valo.
Tuvassa joka oli pimeänä, parkui lapsi.

-- Väet ovat saunassa, virkkoi Pekka, -- jää sinä lapsen luo, niin minä
menen heitä etsimään.

Aili haki päretikun ja puhalsi hehkuvista hiilistä tulta. Vuoteen
vieressä riippui nuorilla kattoon kiinnitettynä pärekoppa, josta
ryysyinen lapsi liikutteli käsiään häntä vastaan.

-- Ville, Ville, pikkuinen Ville, älä itke, katso kaunista sormusta!...
Ole kiltti poika! Pian tulevat saunasta äiti ja isä.

Aluksi lapsi kuunteli, mutta nähdessään Ailin vieraat kasvot rupesi
se parkumaan. Turhaan Aili kehtoa liikutteli, turhaan lohdutteli ja
hyvitti. Onneksi tulivat väet samassa saunasta. Sairas oli pyörtynyt
kuumuuteen. -- Pelkäsin käsiini kuolevan! päivitteli isäntä. -- Jollei
herra olisi tullut hätään, niin miten olisinkaan noiden lasten avulla
tullut toimeen.

Vähitellen saatiin sairas heräämään. Naapurista noudettiin vaimo, jolle
Aili antoi tarpeellisia neuvoja. Luvaten huomenna palata, poistuivat
herrasväet.

Kotona odotti katettu illallispöytä. Pekka oli suoraa päätä rientänyt
saunaan ja sillaikaa kertoi Aili heidän retkestään. Ompelijatar oli
vetänyt märät saappaat hänen jalastaan ja odotti silminnähtävällä
malttamattomuudella, että hän lopettaisi. Heti paikalla kun hän lakkasi
kertomasta virkkoi tyttö:

-- Neiti, puku on valmiina tuolilla neidin kamarissa!

Aili ei, kumma kyllä, ilostunut, vaikka hän pitkin päivää jo
edeltäkäsin oli riemuinnut kauniista uudesta puvustaan. Hänen piti
oikein panna parastaan näyttääkseen kiitollisuutta tytölle, joka
otsansa hiessä kaiken päivää oli ommellut.

Illallisen jälkeen asettui Pekka salin nojatuoliin. Kuu loisti sisään,
muodostaen leveän valovyön lattian poikki. Hiiskumaton hiljaisuus
vallitsi koko talossa.

-- Pulu, tule laulamaan! sanoi Pekka äkkiä.

Hän ei pitkiin aikoihin ollut käyttänyt tuota lapsuuden ajan
hyväilynimeä. Aili hymähti sen kuullessaan. Hän istuutui soittokoneen
ääreen, keskelle valoa ja kosketteli kieliä. Vihdoin alkoi hän veisata
ehtoovirttä.

-- Täällä tulee kovin tyhjää, kun sinä lähdet, lausui Emma rouva
sanoessaan hänelle hyvää yötä. -- Älä ole kauan!

Ja kiihkeästi pusersi hän Ailin rintaansa vastaan.

-- En, äiti. Luulen, että olen liiaksi maalaislapsi voidakseni viihtyä
muualla kuin Kaarilassa.

Kuu loisti suoraan hänen huoneeseensa. Ikkunan ääreen hän seisahtui,
katsellen puutarhaa, joka lepäsi maidonkarvaisessa hohteessa.

-- Eero, Eero, ainoa mitä enää kaipaan, tule luokseni ja näe miten
onnellinen olen!... Katso, sellainen työ, jota tänään olen saanut
tehdä, se on ainoa, joka ihmissydäntä tyydyttää... Hyvä Jumala, jos nyt
saisin kuolla...

Hän sulki kätensä ristiin ja rukoili Eeron puolesta, äidin, Pekan,
Maijan, itsensä, koko maailman puolesta.

-- Jäädä tänne ainiaaksi, ei milloinkaan pyrkiä maailmalle, ei haluta
lisää oppia, ei kaivata iloja... saneli Aili itsekseen. Voidakseni
rakastaa, tiedän tarpeeksi ja se se sentään on ainoa, joka elämässä
pysyy...

Lampun sytytettyään näki hän tuolilla uuden pukunsa. Se oli
keveää sinertävää kangasta, koristettu valkoisilla pitseillä ja
hopeankarvaiseila soljella, joka kiinnitti vyön.

Seuraavana päivänä tuli posti. "Hyvä olisi", kirjoitti Eero, "jos
maanantaina voisit tulla kaupunkiin. Tiistaina on nimittäin Y.L:n
konsertti ja keskiviikkona on harjoitus arpajaisiin, jossa sinuakin
ehkä jo tarvitaan. -- Sanat eivät voi lausua, millä kiihkolla sinua
odotan. Saanko siis todellakin taas nähdä sinun puhtaat, jalot
piirteesi, silittää hiuksiasi, sulkea sinut syliini!... Riennä aika,
riennä! Lainaa linnulta siivet ja kanna syliini morsiameni, ihana
Ailini...!"

Tulisen viinin lailla sanat valuivat Ailin suoniin, hänen poskilleen
nousi kuuma puna ja sydän löi kuuluvasti. Hänen täytyi rauhoittua
ennenkuin hän läksi ruokasaliin viemään Maijan kirjettä, joka oli ollut
Eeron kirjeen sisässä.

Oli sovittu, että Aili noin neljä viikkoa viipyisi Helsingissä. Sinä
aikana ehtisi hän huvitella ja hiukan oppiakin, käydä läpi jonkun
ompelukurssin tai jotakin sellaista.

Kirje Eerolta oli pannut hänet kuumetilaan. Kesken työtään piti hänen
nousta sitä lukemaan. "Ethän vain ole masurkkaa unohtanut? Muista,
että sen tanssimme yhdessä. Täällä on viime päivinä ollut niin kylmä,
näyttää siltä kuin tulisi lunta. Silloin panemme toimeen rekiretken:
kokoonnumme ylioppilastalolle ja ajamme Alppilaan tanssimaan!"

Miten oli? Kunhan ei masurkka todellakin olisi joutunut unohduksiin!
Aili ei ollut sitä tanssinut siitä kuin Eero läksi. Hän meni ja otti
pari askelta lattialla, mutta se tuntui luonnottomalta ja hullulta. Hän
häpesi itseään. Onneksi ei kukaan ollut sitä nähnyt.

Iltapäivällä veti häntä vastustamaton ikävä metsään. Oli tyyni, kolkko
ilma. Lehdet, jotka vielä eilen olivat vaatettaneet metsää, peittivät
nyt maan, kahisten jalkain alla. Pilviä oli paksussa, ikäänkuin
päällekkäin monin kerroin, toiset mustia kuin savu höyryveturin
piipusta, toiset kolean keltaisia tai harmahtavia. Likellä taivaan
rantaa riippui raskas musta lohkare. Sykkivin sydämin asteli Aili
lehtipeitettä pitkin. Puut suhisivat hiljaa.

Miksi kohtelette minua niin kylmästi? kuiskasi Aili ja seisahtui.

Mikset tyydy meihin, miksi olet meidät hyljännyt? kuuli hän metsästä
vastauksena.

Niin, miksi? kysyi hän huoaten itseltään, voimatta antaa vastausta.

Kun hän saapui ahon laitaan, minne Seppälän huoneet näkyivät, päätti
hän mennä kysymään, miten emäntä voi. Aurinko oli tullut esiin mustan
pilvilohkareen alta. Siitä lankesi keltainen valaistus alastomalle
metsälle ja huoneille, joiden ikkunat kiilsivät kuin tulessa. Pohjasta
päin tulla löyhytteli parvi valkeita, myöhästyneitä muuttolintuja. Ne
lensivät pitkässä rivissä, liikuttaen hitaasti siipiään. Samassa näki
Aili metsän laidassa miehen joka tähtäsi pyssyään niitä kohti. Se oli
Pekka. Ailin mieleen muistui syksyhattu, josta puuttui sulka. Sitäkö
hän, Pekkakin ajatteli, siksikö hän pyssynsä nosti? Ailissa jähmettyi
veri. Hän jäi kankeana tuijottamaan lintuparvea, jonka höyheniä aurinko
kultasi. Hän ei saanut huudetuksi, hän odotti vain hetkeä, jolloin
luoti sattuisi valkeaan siipeen... Mutta sitä ei tullut. Linnut
lensivät humisten hänen päänsä päällitse ja katosivat. Metsämiehen
kädestä oli pyssy vaipunut. Keskellä ahoa hän kohtasi Ailin.

-- Menetkö Seppälään? sanoi hän. -- Kuulin ohiastuessani tuvassa
veisattavan virttä ja kysyin Nikolta, joka hakkasi puita, mitä
sairaalle kuului. Sanoi olevan yhtäläisenä.

Virsi loppui juuri heidän astuessaan tupaan. Pari naista naapurista
istui vuoteen ääressä, lapset pysyttelivät hiljaa nurkassa.

-- Ehkä vain sanotte Villelle, voihki sairas heikolla äänellä, -- ettei
se lähde pappia hakemaan. Ei tätä enää kauan kestä.

-- Mutta jos sinun sielusi vielä halajaa yhteyttä Vapahtajan kanssa,
niin...

-- Kyllähän sitäkin... Mutta vielä enemmän minä noitten lasten tähden.
Kuolinhetkellä sitä tulee mieleen kaikenlaisia. Olisin pyytänyt oikein
pappia pitämään niistä huolta. Mutta kun te tulitte, Aili neiti ja te
hyvä herra, niin ehkä te... Jumala itse se kai teidät lähettikin...!

Hän nosti Ailia kohti polttavan kätensä ja loi häneen kiiltävän katseen.

-- Mutta ehkä te tahtoisitte pappia, yritteli Aili.

-- Enhän minä muusta kuin noista lapsista, kun ne ovat kaikki tulleet
niin pahantapaisia. En minä niitä ole osannut kasvattaa, Jumala sen
minulle anteeksi antakoon!... Mihinkähän joutunevat orporaukat...!
Voihan se sisareni aluksi tulla tänne ja eihän se Villekään niin vanha
ole, ettei akkaa saisi ja tarpeenhan se on emäntä talossa. Kunhan saisi
vaan hyvän, paremman kuin minä, että osaisi kasvattaa lapset...!

Hän viittasi luokseen likinnä seisovia lapsia ja painoi niitä hellästi
vastaansa.

-- Olkaa vain huoleti, sanoi Pekka äänellä, joka jo tyyneydellään
rauhoitti. -- Pitäähän se isättömien isä teidänkin lapsistanne huolta.
Ja niin kauan kuin me Kaarilassa pysymme, pidämme heitä silmällä ja
toimitamme heitä kouluun.

-- Palkitkoon sen teille, herra kulta, hyvä Isä!

-- No niin, sanoi muuan naisista, -- nyt voit rauhassa kuolla!

Ääneti astelivat sisarukset Kaarilaan. Kyenteli lunta, harvaan, kovina
sirpaleina. Ailin mielessä risteilivät tunteet. Hän olisi voinut ääneen
huutaa, niin hänen sydäntänsä vihloi...

-- Itketkö, Aili? kysäsi Pekka äkkiä hiljaa.

-- En, vastasi Aili jyrkästi. -- Mikset ampunut sitä joutsenta, vaikka
pyssysi jo tähtäsi?

Hän tarttui tuohon kysymykseen kuin hukkuva oljenkorteen, sillä hän
pelkäsi Pekan ymmärtäneen hänen mielentilansa. Ja kuitenkin hän
haluamalla halusi jollekin paljastaa ahdistuksensa. Mutta miten hän
itse asiassa olisi sen tehnyt?... Sillä se mikä häntä oikeastaan
kidutti, eihän se ollut vaikutus kuolevasta... jospa se olisikin ollut
sitä...! Se olisi rauhoittanut...

-- Ajatteletko sinä todellakin hattuasi? sanoi Pekka hetken vaiettuaan.
-- Ei, tiedän, ettet sitä voi ajatella.

-- Miksen voisi?

Aili nauroi kuivaa, kovaa naurua.

-- Siksi, että tulemme kuolevan luota.

-- Mutta minähän olen matkalla Helsinkiin...

Hän säpsähti ja katkaisi puheensa, sillä hän oli ollut sanomaisillaan:
"sulhastani tervehtimään"... Oikein hän pelästyi, kun sen huomasi.

-- Sinä näit itse, sanoi Pekka vakavana, -- miten joutsenet lensivät
auringon laskua kohti. Ne olivat niin kauniit, etten voinut laukaista...

Hän lakkasi keskellä lausettaan, ikäänkuin hän olisi hävennyt
avomielisyyttään.

-- Sitäkö sinä ajattelit? pääsi Aililta harvaan. -- Pekka, oletko sinä
veljeni?... Ei, tiedätkö, minä pelkään sinua...!

Hetkisen he katselivat toisiinsa pitkään ja säikähtyneesti, sitten
eivät he enää sanoneet mitään.

Kun Aili seuraavana päivänä läheni Seppälää, kuuli hän raitilla
veisattavan ja näki ihmisjonon hiljaa liikkuvan riihtä kohti...
Kuollutta siinä kannettiin.

Vainajan vuode oli tuotu pihaan, vaatteita oli levitetty aidalle.
Suuremmat lapset itkivät, pienemmät joivat kahvia tuvassa.

-- Hyvä on, lapseni, sanoi Emma rouva, Ailin tultua kotiin, --
että joksikin aikaa pääset pois täältä. Kaikki tämä on sinua niin
tärisyttänyt. Kunhan et sairastuisi!

-- En, en minä, kunhan vain tietäisin, etteivät ne lapset mitään
kärsi... Me kun Pekan kanssa lupasimme, että pidämme niistä huolta.

-- Mutta vainajan sisarhan tulee niitä hoitamaan...!

-- En tiedä, olen sittenkin niin levoton!

Päivä päivältä hänen levottomuutensa kasvoi. "Mitä sinä menet,
maalaistyttö, sinne missä ei sinua kukaan kaipaa, pois täältä, missä
sinua rakastetaan?" kuuli hän äänen ikäänkuin ulkopuoleltaan. "Eero
kaipaa!" huusi hän vastaan ja riensi lukemaan Eeron kirjettä. "Saanko
siis todellakin taas nähdä sinun puhtaat, jalot kasvosi, silittää
hiuksiasi, sulkea sinut syliini!... Riennä aika, riennä! Lainaa
linnulta siivet ja kanna syliini morsiameni, ihana Ailini...!" Eivätkö
ne sanat sisällä rakkautta, eivätkö kaipausta! Voiko enempää pyytää?
Ja hän hymyili ja levitti käsivartensa kuvaa vastaan, jolla oli nuo
rakkaat verhotut silmät. "Eero, oma armaani, minä tulen! Me tanssimme
yhdessä, me ajelemme yhdessä!" Mutta samassa näki hän edessään kuolevan
vaimon ja lapset, jotka pysyttelivät nurkassa... Hän näki koko Kaarilan
metsän, jota tuuli taivutteli. Se lauloi hänen korvaansa surumielistä
säveltä... Hän näki auringon laskevan ja joutsenparven rientävän
etelää kohti. Pekka korotti pyssynsä valkeaa lintua ampuakseen, mutta
se oli niin kaunis ettei hän voinut!... Aili heittäytyi permannolle
ja itki. Tunteet raatelivat häntä, hänen mieltään repieli... Mitä hän
tahtoi, miksi hän kärsi, mikä hänen oli?... Hänhän menisi arpajaisiin,
jotka pidettäisiin kansansivistyksen hyväksi syrjäisillä seuduilla,
juuri sellaisten seutujen kuin Kaarila... Entä... kuka tiesi jos
tuloista jaettaisiin jotakin hänenkin kotiseudulleen, ehkä Kaarilan
kansakoulusta tulisi mahdollisuus...! Hän sävähti äkkiä ylös lattialta
ja pyyhki kasvonsa. Tuossa viime ajatuksessa oli suuri lohdutus.

Kun hän päivää ennen lähtöään hämärissä läksi kävelemään, oli hän
jossakin määrin rauhoittunut. Seppälän emäntä oli saatettu hautaan ja
hänen sisarensa oli saapunut taloutta hoitamaan. Aili oli iltapäivällä
järjestänyt vaatteensa ja tavaransa, ajatukset olivat olleet tässä
työssä. Ilmassa tuntui raikas talvinen tuoksu, lunta oli tullut niin
runsaasti että ajettiin reellä ja järvi oli mennyt jäähän. Tienhaarasta
pujahti äkkiä esiin nainen. Hänen yllään oli maalaisräätälin malliin
tehty sadetakki ja päässä paksu kukillinen villahuivi.

-- Olka, huudahti Aili, -- iltaa! Vihdoin sinut näkee! Nyt käännytään
Kaarilaan kahville!

-- Kiitoksia vaan... Taloonhan minä oikeastaan olinkin tulossa, mutta
kun tapasin teidät tässä niin...

-- Se sopii erinomaisesti, niin minä saan seuraa kotiin... Sinua ei
olekaan pitkiin aikoihin näkynyt. Kerrottavan vain olen kuullut, että
se Niemelän Olka niin on laihtunut ja kalvennut!

Tyttö hieraisi kylmästä punertavia käsiään ja äkkiä vetäen huivin
silmilleen, virkkoi hän miltei ärtyneesti:

-- Mitähän niitten puheista!

-- No niin, sanoi Aili. -- Parastahan oli, että sinä purit koko kaupat,
kosket häntä rakastanut. Naimisiin ei pidä mennä muuta kuin rakkaudesta.

Hänen ääneensä tuli hellä sointu ja itsekseen hymyillen asteli hän
hetkisen ajan. Hän ajatteli Eeroa, Eeron kauniita silmiä, hänen
lämmintä hymyään.

-- Niin, virkkoi samassa Olka hänen vieressään, -- jos saa sen, jota
rakastaa.

Hänen äänessään oli jotakin, joka paikalla herätti Ailin ajatuksista.
Hän ikäänkuin säpsähti, hän ei tietänyt miksi.

-- Kuinka niin, Olka kulta? Mitä sinä tarkoitat?

Olka ei vastannut, vaikka Aili pari kertaa uudisti kysymyksensä. Lumi
jalkain alla narisi. Metsä humisi hiljaa. Äkkiä Olka seisahtui.

-- Tulee jo pimeä, sanoi hän. -- Ehkä minä tässä saan neidille sanoa
asiani, niin ehdin kotiin lypsynajaksi...

-- Niinkuin et sinä ennen olisi löytänyt kotiin pimeällä, puheli Aili
leikillisesti, -- ja niinkuin ei Niemelässä olisi muita lypsäjiä...

-- Kiitoksia vaan... Kyllä minä nyt... Ja pianhan se minun asiani onkin
sanottu. Enhän minä muuta kuin sitä, että äiti ja minä ja kaikki meidän
väkemme lähetämme terveisiä oikein paljon sinne Helsinkiin, Maija
neidille ja tohtorille ja tohtorinnalle... ja kaikille...

Viime sanat lausui hän ikäänkuin haparoiden, joidenkin muiden sanojen
asemasta, joita hän alussa oli tarkoittanut.

-- Kiitoksia vaan, kyllä niitä menee, sanoi Aili.

Äkkiä välähti hänen päähänsä ajatus. Silmänräpäyksessä muistui hänen
mieleensä pari piirrettä Olkan silmissä, kun he joskus olivat puhelleet
Eerosta. Ja kerran, kun Aili oli lausunut hänelle terveiset, jotka Eero
kirjeessään oli lähettänyt, kuinka Olka omituisesti oli punastunut!
Aili ei silloin ollut sitä ajatellut, mutta nyt hän äkkiä teki
johtopäätöksiä.

-- No entä maisterille, enkö hänelle saa viedäkään? kysäisi hän.

-- Maisterille! pääsi Olkalta hätäisesti, -- kyllä tietystikin paljon
terveisiä... Jos hän vielä muistaa meitä metsäkyläläisiä...

-- Kuinka ei muistaisi! sanoi Aili.

Mutta samassa ojensi Olka hänelle päättäväisesti kätensä ja alkoi
poistua kiirein askelin.

Aili jäi sanattomana tuijottamaan hänen jälkeensä. Oliko Eero,
se viehättävä Eero, pannut pyörälle Olkankin pään? Aili tunsi
vaistomaisesti, että niin oli. Olka, hänen lapsuutensa leikkitoveri,
Olka, josta hän aina niin paljon oli pitänyt!

Ristiriitaisten tunteiden valtaamana saapui hän kotiin. Ruokasalin
uunissa oli tulta, Jalo tuijotti liekkiin ja Mirri makasi uunilla.
Lamppukin valaisi paikatun kupunsa takaa niinkuin tavallisesti,
mutta saksalaisia kuvalehtiä ja äidin silmälaseja ei ollut pöydällä.
Sensijaan oli kaikkialla koppia ja matkalaukkuja. Äiti oli valmistanut
suuret määrät leipää lähetettäväksi Helsinkiin.

Aili ei koko yönä saanut unta silmiinsä. Ajatukset risteilivät sinne
tänne. Olka sukelsi tuontuostakin hänen silmiensä eteen. Milloin tapasi
hän itsensä itkien pyytämässä häneltä anteeksi, milloin vakuuttamassa,
että hän piti velvollisuutenaan vapaaehtoisesti luopua Eerosta... Kello
kolmelta hän nousi. Silloin paloi salissa jo kynttilä ja pöydällä
olivat hänen lakkinsa ja takkinsa matkajärjestyksessä.

Miten monta monituista kertaa hän oli tuntenut sitä mielialaa, joka
kuului tällaisiin varhaisiin aamuihin, kun joku Kaarilasta matkusti
junalle! Vilu jäsenissä oli hän noussut keskeltä makeinta untaan ja
muiden juodessa kahvia tehnyt voileipiä matkaevääksi, taistellen voin
kanssa, joka juuri tuotuna kellarikylmästä ei tahtonut levitä leivälle,
joka taas tavallisesti oli aivan tuoretta... Miten kummalliselta
tuntuikaan _itse_ olla sinä, joka aikoi matkalle...!

Aili itki kuumat kyyneleet Mirrin turkkiin, odottaessaan äitiä
maitokamarista. Samassa tuli Pekkakin. Hän laski sadanmarkan rahan
Ailin eteen ja kysyi:

-- Riittääköhän tämä? Jos nyt puute tulisi niin kirjoita, minä koetan
sitten saada irti enemmän.

-- Kuinka ei riittäisi! Tällä sinä jo olisit saanut paljon
heinänsiemeniä...

Aili hymyili kyyneltensä seasta ja otti esiin kukkaronsa.

-- Odota Pulu, minä annan sinulle paremman kukkaron! Tuohan on niin
vanha ja ruma.

-- Älä sitä soimaa, se on uskollisesti palvellut minua koko elämäni
ajan.

Pekka asetti itse rahat uuteen, suureen kukkaroonsa ja Ailin juodessa
kahvia köytti Emma rouva kiinni koppia ja varoitti häntä astumasta
pois muilla asemilla kuin Riihimäellä ja liikkumasta mihinkään junan
kulkiessa. Kun hän onnellisesti oli saanut ylleen kaikki turkit,
lähdettiin portaille, josta lyhdyn valo lankesi odottavalle reelle
ja lumelle. Emma rouva tarkasti rekeä ja alkoi järjestää peittoja ja
mättää pois heiniä.

-- Te ette koskaan opi panemaan rekeä kuntoon, torui hän rengille. --
Kuka tuollaisella heinäkasalla saattaisi istua! No nyt!

Aili nousi rekeen. Siinä hän vielä moneen kertaan suuteli äitiä ja
Pekkaa. Vihdoin renki läjähytti ohjasperiä, aisakello alkoi soida ja
naristen läksi reki liikkeelle. Pekka seurasi kannaksilla.

-- Jumalan haltuun! kuului vielä Emma rouvan ääni.

Huurteinen metsä siinsi hämäränä. Lumisina lepäsivät maat. Taivaalla
ei näkynyt ainoaa tähteä, ei valon sädettä. Pekka piti kättään Ailin
olkapäällä.

-- Pääsitte lähtemään hyvään aikaan, sanoi hän rengille. -- Ei ole
mitään kiirettä. Hyvästi, Pulu, lisäsi hän hetken vaiettuaan.

-- Pekka, rakas veljeni, hyvästi! Tule vielä niin että sinut näen!

Pekka kiepahti istumaan reen laidalle. Hänen karvalakkinsa ja viiksensä
olivat huurteessa. Huivien sisästä kohtasivat häntä Ailin kyyneleiset
silmät.



VI


Juna pysähtyi pitkään viheltäen. Ihmiset törmäsivät ovia kohti
ja virran viemänä joutui Aili taivasalle, josta kylmä ulkoilma
lehahti häntä vastaan. Yhtenä ainoana äänenä kuuli hän ympärillään
huudahduksia, naurua, kärryjen vierinää. Ja tätä ääntä pyrki
tukahduttamaan toinen vieläkin suurempi ääni: tärisevä melu kadulta.
Ihmisvirta tuli katoksen alle, jota suuret sähköpallot valaisivat.
Siinä se liikkui edestakaisin: naisia, herroja, muodikkaissa puvuissa,
siellä täällä joku huivipää, tuossa venäläinen upseeri rouvineen, jonka
vaatteista levisi väkevä hajuveden lemu ja ääneti kuin aave hyörivässä
kansanjoukossa kävelemässä kirjavapukuinen, töyhtölakkinen santarmi.

Jolleivät he ole saaneet kirjettä, jolleivät ole vastassa? tuli Ailin
mieleen.

Hän oli vasta hetken seisonut asemasillalla, kun tämä ajatus lensi
hänen päähänsä. Turvattomuuden tunne valtasi hänet. Käsivarrellaan
kotikutoinen kirjava huivi ja koppa, jossa oli sokerikakku ja muita
arkoja leivoksia, alkoi hän astua eteenpäin, tietämättä minne mennä.
Silloin kohtasi hänen korvaansa tuttu ääni: "täällä hän on, täällä hän
on!" Maija karkasi hänen kaulaansa, riisti kopan hänen käsivarreltaan
ja Eeron lämmin käsi pusertui hänen kätensä ympäri.

-- Tervetuloa Helsinkiin!

Ensin hän ei nähnyt muuta kuin Eeron hymyilyn ja ruskeat silmät, mutta
sitten huomasi hän hänen päässään korkean mustan hatun, joka teki hänet
niin vieraan näköiseksi.

-- Pelästyin jo ettette olisi saaneet kirjettäni...!

-- Ei, kyllä se ajoissa tuli... Minä varkain läksin
lauluharjoituksesta... Harjoittavat paraikaa talolla huomiseen
konserttiin...

He astuivat valaistujen asemahuoneiden läpi, sälyttivät tavarat
ajurin viereen ja istuutuivat kaikki kolme rattaille, Aili Maijan
syliin. Taivas oli raskaassa pilvessä, korkeina kohosivat kivimuurit,
kaasulyhtyjen pieninä tuikkiessa alhaalta. Torilla oli melu niin
suuri, ettei voinut erottaa omaa ääntään. Voimiensa takaa huusi Maija
selittääkseen Ailille, millä kadulla oltiin ja mistä milloinkin mentiin.

-- Täällä ajetaan vielä rattailla! ihmetteli Aili.

-- Pysyköön vain lumi poissa, huusi siihen Maija, -- niin saan käyttää
polkupyörää. Olen sillä joka päivä ajanut kouluun.

Suuren, valkoisen kivitalon eteen seisahduttiin. Portaat olivat leveät
ja kirkkaasti valaistut. Seinillä oli maalattuja koristuksia ja
käsipuut kiilsivät. Kolme porrasta kerrassaan hyppäsi Maija toiseen
kerrokseen ja soitti ovikelloa. Tohtori Wahlfelt, kookas kaunis mies,
jonka ohimoilla ensimmäiset harmaat hiukset alkoivat näyttäytyä, avasi
itse oven ja eteisessä riensi vastaan Lyydi rouva, molemmat hellästi
sulkeakseen syliinsä Ailin. Nauloissa riippui joukko päällysvaatteita
ja peilipöydällä oli hattuja. Eero kantoi palvelustytön kanssa sisään
Ailin tavarat.

-- Ole nyt aivan kuin kotonasi, Aili kulta, kehoitti rouva Wahlfelt
vieläkin, viedessään sisään tyttöä.

Eteiseen näkyi valaistu huonerivi: kiiltäviä permantoja, kauniisti
paperoituja seiniä, maalauksilla koristettuja kattoja. Tohtorin kamari
oli salin vierellä, kirjahyllyt näyttivät täyttävän kaikki sen seinät.
Salissa seisoi kukkaryhmän keskellä Takasen "Aino", flyygelin kansi oli
auki, seinillä tauluja, huonekalujen selustoille oli heitelty ommeltuja
koristeita. Siellä täällä seisoi pienellä pöydällä vaasi tai valokuva.
Kaitaista mattoa myöten he astuivat huoneeseen, jonka ovea punaiset
uutimet varjostivat. Se oli valaistu punertavalla valaistuksella ja
tyttöääniä kaikui tulijaa vastaan.

-- Hilda, tuo sisään teekeittiö, huusi rouva Wahlfelt astuessaan
ruokasalin oven ohitse ja kääntyi sitten Ailin puoleen: -- sinun kai
on hyvin nälkä, mutta ensin täytyy saada tyydyttää näiden nuorten
uteliaisuus. Katso, he ovat täällä valmistamassa arpajaisvoittojaan ja
pukujaan.

Lyydi rouva silitti hymyillen Ailin hiuksia ja siirsi oviverhot
syrjään. Se oli pieni huone, jonka permannolla askeleet eivät
kuuluneet. Palmu varjosti naisen kirjoituspöytää. Sohvapöydällä oli
huiskinhaiskin jos jonkinlaisia käsitöitä, kirjavia lankoja, pätkiä
silkkikankaista, tekokukkia... Korkea, punaisella silkkivarjostimella
peitetty lamppu valaisi.

-- Tässä nyt pyydän esitellä neiti Aili Wahlfeltin.

Joukko nuoria tyttöjä nousi ojentamaan hänelle kättä ja rouva Wahlfelt
lausui joukon nimiä. Polttava puna poskilla kumarsi Aili toisille
ja niiasi niille, jotka näyttivät vanhemmilta. Hän tiesi, että hän
sen teki kömpelösti, hän tiesi, että heidän täytyi hänelle nauraa,
ja häntä ujostutti sanomattomasti. He olivat muodikkaissa, hienoissa
puvuissa, hänen sininen leninkinsä mahtoi niiden rinnalla näyttää
suorastaan hullunkuriselta. Mieluimmin olisi hän painunut maan alle.
Neiti Manteren nimeä mainitessa heräsi hänen uteliaisuutensa. Se oli
solakka, kaunisvartaloinen nainen, jonka nuortea iho, vaalea tukka ja
viisaat silmät saivat unohtamaan piirteiden epäsäännöllisyyden. Tumma
puku sujui hänen ympärillään kuin suomukset kalan selässä. Kirjava
silkkisolmu piteli kaulusta kiinni leuan alla.

-- Hauska tutustua teihin, sanoi hän. -- Serkkunne on teistä niin
paljon kertonut.

Ja samalla vilkaisi hän Eeroon, joka juuri astui huoneeseen. Tyttöjen
kasvot hymyilivät häntä vastaan. Aili jäi rouva Wahlfeltin viereen
seisomaan.

-- No, onko hauska nyt tulla Helsinkiin?

-- On, kovin hauska.

-- Siellä maalla on kai täysi talvi?

-- Kyllä. Reellä minä tulin asemalle.

-- Tulettehan sitten auttamaan meitä kuvaelmiin?

-- Mielelläni, jos vaan kelpaan!

-- Kauniit tytöt aina kelpaavat! naurahti neiti Mantere ja lisäsi
samassa: -- no Eero, miten laulu kävi?

-- No kyllähän se jo... Se ballaadi vain; se ei tahdo mennä puhtaasti.

Neiti Tuokko nousi samassa, otti likeiseltä pöydältä kimpun pitkiä
silkkinauhoja ja heilutteli niitä Eeron edessä.

-- Kaunista, kaunista! huudahti Eero kohteliaasti kumartaen ja tarttuen
nauhoihin. -- Katso Aili, nämä näet huomenna konsertissa marsalkkain
yllä.

Muuan neideistä pujottautui esiin pöydän takaa ja seisahtui rouva
Wahlfeltin eteen.

-- Täti kulta, sanoi hän, -- mitä kaikkia minun pukuuni nyt oikein
kuuluu?

-- Sinä olet vedenneitoja, eikö niin?... Hiukset hajalle, valkea puku,
paljaat käsivarret, kaula paljas ja paljon, paljon lummekukkia!

Hän tarttui kukkakimppuun, joka oli pöydällä ja asetti sen tytön
vaaleille hiuksille.

-- Entä minä, täti kulta?

-- Sinä olet kukkasia? -- rouva Wahlfelt vei käden hänen leukansa
alle ja tarkasti siinä hänen somia kasvojaan ja tummia hiuksiaan. --
Vihreä harsopuku niinkuin kaikilla kukkasilla, vihreät silkkikengät,
hiukset hajalla... Eivätköhän tummat orvokit sopisi, sanokaa? Luulen,
että tummat orvokit olkapäillä, rinnalla ja pitkin vyötäisiä olisivat
kauniit.

-- Kyllä, kyllä, kaikui ympäriltä. -- Ja hiuksissa samettinen suuri
orvonkukka!

-- Ja Ellistä tulee vaaleanpunainen ruusu! Ruusuja pitkin koko pukua...

-- Minä pelkään koko iltaa. Aloimme niin myöhään harjoittaa tanssia
emmekä ensinkään vielä osaa...

-- Kyllä me opimme...! Huomennahan on harjoitus kello viisi?

-- Se on hyvä, niin ehdimme konserttiin!

-- Täti, mutta mitä minä teen, kun silmääni tulee näärännäppy? Se on jo
aivan paisunut...

-- Kiitä onneasi, että se nyt jo tulee...! Se on sitten jo siksi
poissa. Haudo silmää kuumalla maidolla.

-- Ja liotetulla vehnäleivällä... Mutta kun minun kurkkuni tuntuu
kipeältä ja pitäisi laulaa...!

He puhuivat kaikki sekaisin, kukin korottaen ääntään ja alkoivat panna
kokoon käsitöitään.

-- Mutta mistä kummasta ne vihreät kengät saadaan?

-- Päällystä jotkut tohvelit vihreällä silkillä. Tule meille niin
näytän omani!

-- Jaa, se on fiksua...!

Eero oli jäänyt oven ääreen, huolimattomasti nojaten pieleen. Aili oli
joutunut hänen viereensä. Äkkiä seisoi neiti Mantere heidän edessään.

-- No, ensi kertaako tämä pikku neiti todellakin on Helsingissä?

-- Niin...!

-- Eero! -- hän lausui sanansa veitikkamaisella hymyllä: -- en sitä
ikinä anna sinulle anteeksi, ettet ruvennut parikseni tarantellaan! Se
on niin ilkeä se, se herra...! Kaikki sanovat, että sinä sen olisit
tanssinut niin erinomaisesti.

-- Hän tekee sen yhtä hyvin, vastasi Eero, -- tiedäthän että minulla on
luvut ja ulkomaanmatka ja...

-- Muita tekosyitä...! Ei tiedätkö, minä sen sinulle vielä kostan...!

Hän katosi nauraen muiden tyttöjen joukkoon. Maija tarttui Ailin
käsivarteen ja vei hänet ruokasaliin, jossa teekeittiö jo höyrysi. Eero
seurasi heitä.

-- Jää sinä vain sinne, sinua ei yhtään tarvita täällä, sanoi Maija
ärtyisänä ja sulki ovet hänen edestään.

-- Salli minun toki syödä, sillä -- suo anteeksi -- olen hyvin
nälissäni!

Epäillen päästi Maija hänet huoneeseen. Istuuduttiin pöytään, Maija
kaatoi teetä ja Eero tarjosi Ailille leipää. Vieraat kuuluivat sanovan
hyvästi ja askeleet likenivät eteistä.

-- Kunhan jo menisivätkin, kuiskasi Maija. -- Mutta pojat, pojat!
muisti hän äkkiä, -- sinähän et vielä ole nähnyt poikia! Jussi,
Aarne...! Tänne, pian...!

Hän juoksi kyökkiin ja katosi porraskäytävään, josta vei ovi poikien
kamariin. Sitä hän nyrkillään koputti.

Aili ja Eero olivat kahden. Aili oli painanut alas silmänsä, kumpikaan
ei saanut sanaa suustaan. Eeron katse lepäsi tytön kasvoilla. Se
sulatti kuin aurinko jotakin hankea, se poltti. Vieraat olivat salissa,
tytöt kuuluivat nauravan. Aili nosti silmänsä, ne olivat täynnä
kyyneliä. Hetkeksi hän vajotti ne Eeron syvään, verhottuun katseeseen.
Häneltä unohtui koti, vieras ympäristö, kaikki...

Eero ojensi hänelle pöydän alitse kätensä, mutta veti sen samassa
takaisin. Ovi narahti: kynnykselle ilmestyi neiti Mantere.

-- Häiritsenkö? kysyi hän hymyillen.

Eero pyyhkäsi servietillä huuliaan, Aili yskähti.

-- Et, et vähääkään. Tule vain tänne pitämään meille seuraa. En tiedä
miksi Maija sulki ovet... Tietysti ettemme me häiritsisi herrasväkeä!

-- Pojat veikaleet jo nukkuvat! sanoi Maija tullessaan kyökistä ja
lisäsi samassa neiti Mantereelle: -- ehkä neidin vielä on nälkä!

-- Ei, tulin vain tätä pikku neitiä katsomaan!

Hän nojasi Eeron tuoliin ja katseli Ailia.

-- Serkkuni on väsynyt, selitti Eero, -- hän on ollut matkalla kello
kolmesta asti.

Kuullessaan muiden vieraiden lähtevän, ojensi Sohvi kiireesti kätensä
Ailille ja Eerolle. Ovessa hän vielä kääntyi kysymään:

-- Tuletko huomenna tunnille?

-- Tuskin, vastasi Eero. -- Tahdon Ailille näyttää Helsinkiä.

Eero meni saattamaan häntä eteiseen.

-- Mokomakin inhoittava ihminen! puhkesi Maija puhumaan. -- Huomasitko
millä äänellä hän sanoi: "hauska nähdä teitä! Serkkunne on niin paljon
teistä puhunut!" Se oli kerrassaan imelää! Minua vain hämmästyttää,
ettei hän tänään puhunut ranskaa!

-- Mitä sinulla sitten on häntä vastaan? yritti Aili sanoa. -- Hänhän
on niin miellyttävä...

-- Hän miellyttävä! Mene nyt suohon. Hän on pahin vanhanpiianalku mitä
maa päälläns' kantaa. Tuon Eeronkin hän pilaa, hakkailee häntä ja
kantaa hänelle ranskalaisia romaaneja... Ovat muka yhdessä ottavinaan
ranskalaisia puhelutunteja. Odota vain, saat nähdä.

-- Maija, Maija, puolusti rouva Wahlfelt, saatettuaan tytöt ulos, --
sinä taas liioittelet. Sohvi on hyvä tyttö, pohjaltaan oikein kelpo
tyttö, vaikka hänellä on hiukan omituinen tapa. Hänen äitinsä on
kuollut aivan aikaiseen ja isä, rakennusmestari, ei ole kyennyt häntä
ohjaamaan. Hän on, tyttö raukka, itse kasvattanut itsensä... Mutta nyt
Aili, kerrot sinä uutisia Kaarilasta!

Tohtori, Lyydi rouva, Eero ja Maija istuutuivat kaikki hänen
ympärilleen. Ja hän kertoi. Sitten avattiin kopat ja leivokset
levitettiin pöydälle.

-- Voi voi sitä Emmaa, päivitteli Lyydi, -- kyllä hän osaa laittaa!

-- Äiti käski sentään sanoa, ettei leipominen oikein onnistunut...

-- Älähän nyt, kun kaikki on niin erinomaista!

Aili nukkui Maijan pienessä huoneessa kyökin takana. Se oli oikea
koulutytön huone: pöydällä sinisellä paperilla päällystettyjä kirjoja,
seinällä lukujärjestys, kartiiniin pistettyinä kuivuneita kukkakimppuja
ja kotiljonkirusetteja. Riisuutuessaan Ailin vieläkin piti kertoa
Kaarilasta ja sitten kertoi vuorostaan Maija. Hän soimasi Eeroa. Eero
oli käynyt ylpeäksi ja itserakkaaksi. Ei hän ollut ensinkään sellainen
kuin kesällä Kaarilassa. Mutta se oli tyttöjen syy, varsinkin neiti
Manteren. Ja kyllä ne "hyväntekeväiset tarkoitukset" Eerolle olivat
hyvin turmiolliset. Eihän hän muuta ehtinyt kuin esiintyä kuvaelmissa
ja johtaa franseesseja.

-- Muuten, jatkoi Maija, kun molemmat tytöt jo olivat sängyissään
ja valkea oli sammutettu: -- voin sinulle uskoa -- mutta muista
ettet siitä kerro muille, -- että viime kesänä vähän ikäänkuin olin
hassahtunut tuohon Eeroon. Oikein se on hullua, kun nyt sitä ajattelen.
Mutta olinhan sellainen lapsi... Nyt, kun joka päivä painiskelemme
poikien kanssa, ei sellainen tietysti voi tulla kysymykseenkään. En
heistä piittaa mitään!

Maijan nukuttua valvoi Aili pitkän aikaa.

Minäkö, ajatteli hän, -- sitten olen hänet saanut, Eeron, josta kaikki
pitävät? Kuinka se on mahdollista, kuinka hän minua saattaa rakastaa?

Lumisateen läpi katseli hän seuraavana päivänä pääkaupunkia. Yöllä oli
tullut niin paljon lunta, että maa oli valkeanaan. Ajuritkin olivat
ottaneet reet ja kulkuset, vaikka katukivi vielä tuntui. Mutta lunta
tuli lakkaamatta, suurina hiutaleina. Katupojat liukuivat reuhaten
alas käytäviä, siellä täällä oltiin lumisotasilla ja joku pieni
palleroinen, jota palvelustyttö veti kelkassa, piti suutaan auki
antaakseen lumihiutaleiden langeta kielelle. Aili oli kyllä kuvitellut
pääkaupungin vaikuttavan suurenmoisemmalta, mutta hauska oli kaikissa
tapauksissa Eeron rinnalla astella katuja, pysähtyä ikkunoihin ja
tervehtiä tuttavia, joille Eeron yhtämittaa piti nostaa lakkiaan.

Päivälliseksi kokoontuivat kaikki kotiin: tohtori, pojat ja Maija
tulivat koulusta, Lyydi rouva ompeluseurasta. Jokaisella oli silloin
kertomista, ainoastaan telefoonin soitto katkaisi tuontuostakin
iloisen puhelun. Syötyään pani tohtori levolle, Lyydi rouva neuvotteli
ompelijattaren kanssa uudesta puvustaan, pojat sahasivat kamarissaan
joululahjoja. Maija ei ihmeenkään vuoksi heittänyt Eeroa ja Ailia
kahden, he istuivat Lyydi rouvan pienessä huoneessa salin takana.

-- Joko osaat huomiset läksyt? kysyi Eero päästäkseen Maijasta eroon.

-- En toki ole ehtinyt kirjaakaan avata! Kellohan on vasta neljä,
ärjäisi Maija.

-- Arvelin vain, jos konserttiin aiot...!

-- Aion kyllä, mutta siitä minä itse pidän huolen. Mene sinä vain, minä
tahdon tulla Ailin kanssa.

Samassa saattoi kadulta erottaa kumeaa torventoitotusta. Maija
heristeli korviaan ja riensi ikkunaan.

-- Tulipalo! huudahti hän, juoksi sitä tietään eteiseen, otti
päällysvaatteet ja kiirehti kadulle.

Hetkisen perästä kuuluivat pojatkin etsivän lakkejaan ja menevän samaa
tietä. Eero sulki hiljaa ovet, istuutui Ailin viereen sohvaan ja
taivutti hänen päänsä olkapäätään vastaan.

-- _Enfin seuls!_ Oikein minä siunaan tuota tulipaloa.

Sitten he olivat sanattomina pitkän aikaa.

-- Olen kertonut isälle ja äidille, virkkoi Eero hiljaa.

-- Oletko!

Aili punastui ja peitti kasvot käsillään.

-- He tulivat niin iloisiksi. Eiköhän meidän pitäisi kirjoittaa siitä
Kaarilaankin?

-- Ehkä kyllä! Mutta ei sanota kellenkään toiselle...

-- Ei, ei... Sinä pelkäät, että tahdon sitä ilmoittaa. Älä luule!
Pidämme suloisen salaisuutemme aivan omanamme. Olemme niin varovaiset,
ettei kukaan aavista...

Huoneessa jo hämärsi. Punaiset seinät, koko lattian peittävä matto,
punaiset huonekalut, kaikki sulautui epämääräiseksi pehmeydeksi.
Ainoastaan kirjoituspöytä, joka syrjittäin seisoi ikkunan alla, oli
vielä valossa. Palmu levitti jättiläislehtensä kauas huoneeseen.

-- Olen niin hullu, sanoi Aili hiljaa, -- että pelkään ihmisten
osanottoa...! Minä oikein kärsin kun ajattelen, että meitä
onniteltaisiin...! Pelkään sinun vanhempiasikin, puhumattakaan äidistä
ja Pekasta.

-- Tiesin sen, siksi pyysinkin etteivät isä ja äiti mitään mainitse. Ja
jos tahdot, kirjoitan minä Kaarilaan...

-- Ehkä minä nyt sentään itse... Äidin olisi paha mieli. Sinä panet
sitten omakätisen tervehdyksen. Teemme sen jo tänään, eikö totta?

Eeron äiti kysyi salista saisiko hän tulla sisään. Hän kiinnitti Ailin
rintaan kimpun valkeita kukkia ja suuteli häntä hellästi.

Meluten kopistivat Maija ja pojat ylös kyökinportaita.

-- Se ei ollut mitään vaarallista, tiesivät he, -- se saatiin paikalla
sammumaan! Uudin vain oli syttynyt palamaan ja paikalla piti hälyttää
kokoon palokunta.

Iltapäiväkahvia juodessa saapui Sohvi. Käteltyään kaikkia laski
hän pöydälle nidotun kirjan ja istuutui tohtorin ja Maijan väliin
vastapäätä Ailia ja Eeroa. Hiljalleen päästäen auki päällystakkinsa
nappeja katseli hän hymyillen ympärilleen.

-- Voitteko aavistaa, mitä tänään olen tehnyt? Ollut lumisilla kuin
vallaton koulupoika. Meitä käveli muutamia tyttöjä kadulla, näin lumen
niin pehmeästi asettuneen jollekin kaidepuulle, koppasin sitä siitä
kouraani ja heitin tyttöjä niskaan... Tietysti piti heidän kostaa ja
niin oli sota valmis.

-- Sekaantuiko poliisi asiaan? kysyi tohtori hymyillen.

-- Ei sentään. No kuinka Helsinki miellyttää Aili neitiä?

-- Hauska täällä on, sanoi Aili punastuen.

Hän ei itsekään tietänyt, miksi hän punastui.

-- Ehkä Aili neidillä olisi halua huomenna ottaa osaa ompeluseuraamme?
Te tunnette jo kaikki, jotka siihen kuuluvat.

-- Kiitos, jollen vain häiritse!

-- Häiritse! Tietysti emme sitten teitä pyytäisi... Ehkä Eero on niin
rakastettava ja saattaa serkkunsa meille... Matti tulisi siitä hyvin
iloiseksi -- paitsi tietysti meitä kaikkia muita!

Maija selaili kirjaa, jonka Sohvi oli laskenut pöydälle. Se oli
ranskankielinen. Kannella oli hämähäkin kuva ja laiha nainen, jonka
ympärille hämähäkki punoi verkkoaan.

-- Se kirja ei ole Maijan ikäisille, huomautti Sohvi, vetäen huuliaan
hiukan taapäin. -- Toin sen Eeroa varten. Harvinaisen intressantti
kirja! Tiedätkö, kuinka mademoisellemme sinua tänään kyseli. _"Et
monsieur Wahlfelt, qu'est-ce qu'il fait aujourd'hui?"_ -- Minä selitin,
että sievälle maalaisserkullesi näytät kaupunkia.

Eero nousi ja katsoi kelloa. Hymy leikki hänen huulillaan, hänen
katseensa liukui Ailiin ja Ailista Sohviin. Maija oli julmistuneen
näköisenä siirtänyt kirjan pöydän toiselle puolelle. Aili katsahti
siihen arasti, ikäänkuin uskaltamatta siihen koskea. Eero vei kirjan
huoneeseensa.

-- Niin, valitettavasti minun nyt pitää lähteä! sanoi hän sitten.

-- Sepä hauska, niin saan seuraa, huudahti heti Sohvi.

Eeron vetäessä ylleen päällystakkia seisoi hän nojaten oven pieleen ja
kieritteli kädessään suurta pehmeää kaulustansa. Hän sattui seisomaan
juuri Ailin päällystakin vieressä. Se oli epämuodikas ja haaltunut.
Aili huomasi sen äkkiä.

-- Hohhoh, nyt sitä taas mennään tanssimaan, huoahti Sohvi.

-- Onko se niin ikävää? uskalsi Aili kysyä.

-- No on totisesti! Kun ihminen jo on käynyt näin vanhaksi...

-- Mutta miksi neiti sitten tanssii? Eikö olisi nuorempia?

Sohvi heitti häneen pitkän, epäilevän katseen, mutta ei huomannut hänen
kasvoillaan vähääkään ilkeyttä. Ne olivat tyynet ja viattomat niinkuin
hänen äänensäkin oli ollut. "Joko olet sinä hyvin tyhmä, tai..."
ajatteli Sohvi, lopettamatta lausettaan. Hän kohautti olkapäitään ja
päästi nahkakauluksen valumaan käsistään.

-- _Que c'est drôle!_ huudahti hän nauraen Lyydi rouvalle. -- Täti
kulta auttaa minua selittämään, miksi minä, vanhapiika tanssin,
enkä jätä sellaisia asioita nuoremmille... Johtokunnan rouvat ovat
pakottaneet, vastoin kieltoani, vastoin kaikkia ponnistuksiani! Hyvä
tarkoitus...

Lyydi rouva laski kätensä hänen olkapäälleen.

-- Siksi, selitti hän Ailille, -- että Sohvi tanssii niin hyvin. Meidän
suomenmielisissä piireissämme on harva, joka vetää hänelle vertoja...

Sohvi ei enää puuttunut tähän aiheeseen, katseli vain hymyillen ja
ikäänkuin nautinnolla Ailia, joka oli valahtanut tulipunaiseksi. Sitten
hän kääntyi Lyydi rouvan puoleen:

-- Täti näyttää niin väsyneeltä!

-- Päänsärkyä vain. Mutta siihen olen niin tottunut. Menkää te nyt
edellä. Kyllä minä heti tulen.

Tohtori raoitti huoneensa ovea.

-- Minä en muuta pyydä, kuin että koko puuha olisi ohitse, sanoi hän.

-- Mutta Eemil, oma rakkaani, kuinka voit niin puhua! Sellainen
tarkoitus! Täytyyhän sitä hiukan uhrautuakin.

-- No niin, niin! Ja nyt menen minä vihkoja korjaamaan. Ja sitten,
Aili, lähdemme yhdessä konserttiin, eikö niin.

Pian oli talossa hiljaista. Lyydi rouva oli mennyt tanssiharjoitukseen,
pojat olivat tuoneet kotiin pihlajanmarjoja ja hautoelivat niitä
lumessa. Maija koetti lukea läksyjään, mutta häiritsi tuontuostakin
Ailia, joka hänen pöytänsä ääressä kirjoitti kirjettä kotiin. Hän
hermostui siinä perinpohjin ja repi rikki pari arkkia ennenkuin sai
kirjeen valmiiksi. Hehkuvin poskin liimasi hän juuri kiinni koteloa,
kun tohtori tuli sanomaan, että oli aika lähteä konserttiin.

Suloista oli tulla ulos, lunta sateli taivaalta, joka näytti miltei
tummansiniseltä. Ensi kulmasta ottivat he hevosen. Reki kiiti keveästi,
kulkuset soivat, ainoastaan siellä täällä rasahti kiinni kivitykseen.
Ihmisvirran mukana nousivat he yliopiston juhlallisia portaita,
pilarien välitse juhlasaliin, jossa penkkirivit jo olivat täynnä. Aili
oli siis nyt yliopistossa, jota hän aina suurimmalla kunnioituksen,
miltei hartauden tunteella oli ajatellut. Tunteeseen sekaantui
kuitenkin tällä hetkellä jotakin muutakin: hän ujosteli epämuodikasta
takkiaan ja tarttui Maijan käsivarteen päästäkseen ikäänkuin hänen
turvissaan livahtamaan läpi salin, jossa kaikki tuntuivat häntä
katsovan. Heidän piti astua alas asti, vastapäätä lavaa, jonka
yläpuolella riippui sininen, kirjaeltu silkkilippu.

Katsellessaan yleisöä, jonka rivit taajenemistaan taajenivat, unohti
hän yhä enemmän itsensä, ja kun salaperäisen taiteilijahuoneen ovi
vihdoin aukeni päästääkseen saliin juhlapukuisen nuorisojoukon, niin
puhkesi hän yleisön kanssa innostuneesti taputtamaan käsiään. Eero oli
eturivissä.

Mikäpä viehkeämmin virittää nuoren naisen tunteita kuin laulava
nuori ylioppilasjoukko! Aili tunsi sinä iltana laulua kuunnellessaan
vastakaiun kaikkiin niihin uljaisiin ajatuksiin, joita hänellä aina
Helsingistä oli ollut. Helsinki oli sittenkin sydän, jonka lyönnistä
eli koko maa, polttopiste, jossa yhtyi kaikki mitä oli suurta ja
kaunista Suomessa. Hän ei ollut pettynyt. Ihanaa oli olla Helsingissä,
ihana oli tuo laulava joukko. Hän ei siinä rakastanut yksin Eeroa, hän
rakasti kaikkia laulajia, jok'ainoaa heistä.

-- Maija, kuiskasi hän väliajalla, -- miksei heille ole annettu kukkia?
Se olisi ollut tyttöjen tehtävä. Oi etten ennen sitä ajatellut!
Ruusuhan heillä kaikilla olisi pitänyt olla rinnassa!

-- Se on totta! Ruusu pitää toimittaa ensi konserttiin. Näetkö tuon
pitkän herran tuossa, se on runoilija Laine.

Runoilija Laine! Juuri häntä Aili aina sellaisella nautinnolla oli
lukenut. Ehdottomasti tuli hän huudahtaneeksi hänen nimensä ja
niin ääneen, että ympärillä olevat kummastuneina kääntyivät häneen
katsomaan. Laulu laululta kasvoi innostus salissa ja ohjelman loputtua
kokoonnuttiin lavan ympärille ja taputettiin siinä kunnes laulajajoukko
oli laulanut väsyksiin asti ja vahtimestarit jo alkoivat sammuttaa
kaasuja. Ohi astuessaan Eero näki Ailin ja hymyili hänelle. Tyttö
oli yliluonnollisen onnellinen, hän rakasti, hän jumaloi Eeroa, koko
laulajajoukkoa.

Ulkona oli lumisade lakannut. Eheä valkeus lepäsi katoilla, ilma
tuntui tuoksuvan puhtautta. Kulkuset kilisivät, iloisina hajosivat
ihmiset yliopistolta. Tuontuostakin helähti nauru, joku viskasi toista
lumipallolla, joku luisteli alas liukasta katukäytävää. Taivas oli
syvän sininen, ilma raikas ja tyyni, olematta kylmä.

Äkkiä kajahti marssin sävel: lippu etunenässä astui laulajajoukko
ylioppilastaloa kohti. Ja sinne saavuttua pysähtyi se laulamaan.
Kuulijakunta asettui Henrikin esplanaadin puiden alle, laulun loputtua
raikuivat kättentaputukset. Täällä puiden alla tapasivat Wahlfeltit
useita tuttavia, Ailille esiteltiin joukko henkilöitä, joiden nimet
hän sanomalehdistä milloin missäkin yhteydessä oli nähnyt. Laulajien
vihdoin vetäydyttyä ylioppilastalon sisäpuolelle, huomasi hän
seisovansa neiti Manteren ja herra Laineen välissä. Silminnähtävästi
huvitettuina näkivät he maalaistytön hämmästyksen.

-- Niin, sanoi neiti Mantere, -- te olette nyt ihan meidän hallussamme.
Kaikki muut ovat menneet kotiin.

Hän kierteli harmaata kaulustansa ja hymyili niin, että valkeat hampaat
paljastuivat. Herra Laine kumarsi ja alkoi selittää:

-- Tohtorinna Wahlfelt oli väsynyt ja siksi läksi herrasväki pois.
Minulle uskottiin tehtävä saattaa teidät kotiin, olen siitä erittäin
onnellinen...

-- Mutta entä Eero, serkkuni, joko hänkin meni?

-- Eero! -- neiti Mantere nauroi ääneen, -- hän tietysti katosi sisään
tuosta ovesta. Laulajat pitävät nyt jälki-istuntonsa. Hohhoh, ei Eero
tule kotiin ennenkuin aamulla.

-- Eikö? kuului samassa ja heidän edessään seisoi Eero.

Aili tarttui hänen käteensä, niin hän ilostui. Eero kävi hiukan
hämilleen, mutta jatkoi samassa:

-- Olen teitä kovasti etsinyt.

-- Tahdotko tällä sanoa, ettet ollenkaan enää menisi talolle? kysyi
Sohvi.

-- Ainakin nyt ensin saatan kotiin Ailin.

-- Älä sinä tunkeudu minun aloilleni! Minä olen toimekseni saanut ja
pyhästi luvannut saattaa neiti Wahlfeltin enkä voi sanaani syödä.
Voithan sinä sensijaan mennä Sohvi neidin kanssa, niin ei hänen
tarvitse vaivautua...

-- Vaivautua, niin, tässä kauniissa yössä, joka on kuin lempiville
luotu, sanoi Sohvi viehkeästi, pieni iva äänessään. -- "Voi sitä
onnetonta! Kun ei se tiedä kenen ottaa, kun ei se tiedä kenen ottaa."
Valitse nyt Eero, tässä on tiehaara.

Hän seisahtui kadunkulmaan kaasulyhdyn alle ja leikitteli pehmeällä
kaulakoristeellaan.

-- Mutta, ehdotteli Aili, -- jos kaikki ensin saattaisimme kotiin neiti
Manteren ja herrat sitten olisivat hyvät ja saattaisivat minut...

Ehdotus hyväksyttiin. Alussa astuivat kaikki neljä rinnan, mutta sitten
jakaantuivat he kulkemaan kaksittain, Eero ja Sohvi edellä, puhuen
ranskaa, Aili ja runoilija perässä. Herra Laine oli niin suomalaisen
talonpojan näköinen, että korkea silkkihattu ikäänkuin ivalla näytti
komeilevan hänen päässään. Hän veteli sikaristaan pitkiä savuja, kyseli
Aililta kaikenlaista ja virkkoi tuontuostakin:

-- Oikein hauska kuulla teidän kertovan! Te tuotte tänne elähtäneeseen
pääkaupunkiin raittiita henkäyksiä suoraan maan sydämestä.

Saatettuaan Ailin kotiin, palasi Eero ylioppilastalolle. Seuraavana
aamuna nukkui hän kauan ja tavatessaan Ailin, alkoi hän paikalla:

-- No Aili, sinä olet jo hankkinut itsellesi kaksi ihailijaa. Mantere
oli vallan hämmästyksissään sinun "järkevistä mielipiteistäsi"
eikä Laine löytänyt sanoja, joilla selittää suloasi. Olin jo
huomauttamaisillani: "älkää nostako häneen silmiänne! Se tyttö on jo
viety!"

Viime sanat hän kuiskasi. Hänen silmissään oli tänään jotakin
väsynyttä. Aili punastui.

-- Ja minä, sanoi hän, -- melkein tahtoisin neiti Mantereelle kertoa,
miten on: pelkään että hän on sinuun rakastunut...

Eero purskahti nauruun.

-- Olisit sanonut että mahdollisesti joku noista toisista tytöistä,
mutta ei Sohvi! Sohvi nyt osaisi rakastua! Hän laskee leikkiä, se on
hänen tapansa. Me olemme hyvät toverit, en häntä naisena pidäkään...!



VII


Kuin siivillä kiiti aika, tapahtumat ajoivat toisiaan takaa. Ainoa
päivä sisälsi niitä enemmän kuin kokonainen vuosi Kaarilassa. Aili
tottui siihen pian, niinkuin hän tottui pitämään kauniina niitä
naismuotien äärimmäisyyksiä, jotka alussa olivat hänestä näyttäneet
niin hirveän rumilta. Hänen käytöksensä varmistui, osaksi tietäen,
osaksi tietämättään omisti hän itselleen piirteitä niiden henkilöiden
ulkonaisesta käytöksestä, jotka hänestä tuntuivat hienoilta. Maalainen
luonnollisuus ei silti kadonnut. Hänen esiintymisensä oli ujoa ja
vapaata yhtaikaa. Naiset, varsinkin nuoret pitivät häntä kokettina,
herrat sensijaan viehättävänä.

Wahlfeltien koti oli miellyttävä. Mahdotonta oli olla siellä
viihtymättä. Kaikki pitivät tohtorista, oppilaat, ystävät, tuttavat.
Hän oli aina tasainen ja ystävällinen ja laski mielellään leikkiä,
jossa ei ollut ilkeyttä eikä pilkkaa. Ailin hän usein otti polvelleen,
keinutteli häntä siinä ja puheli: "jää sinä tänne minun tytökseni,
tuo Lyydi-tätikin kun aina puuhaa kaupungilla." Ja kun Maija silloin
loi häneen katseen ikäänkuin kysyäkseen, eikö setä sitten ensinkään
välittänyt hänestä, niin tohtori pujotti kätensä tytön tukkasängen
läpi ja virkkoi: "olet, olet kyllä sinäkin herttainen, mutta tuo tukka
ei ensinkään anna niin kotoista tunnelmaa kuin tämä!" Ja siinä hän
tarttui Ailin vaaleaan palmikkoon ja punnitsi sitä kädessään. Tämä
oli pieni pistos Maijalle, joka oli pannut kaikki voimansa liikkeelle
säilyttääkseen tukkansa lyhyenä.

Totta oli, että rouva Wahlfelt paljon "puuhasi kaupungilla". Hän
kuului naisyhdistyksiin, eläinsuojeluyhdistyksiin ja kaikenlaisiin
hyväntekeväisyysyhdistyksiin. Ei ollut sitä yritystä suomenmielisissä
piireissä, jossa ei hän olisi ollut välttämätön, ei niitä arpajaisia,
ei iltahuveja, joille ei hänen poissaolonsa olisi ollut korvaamaton
vahinko. Hänen tottunut silmänsä, hänen taitava kätensä, erinomainen
aisti, energia -- ne saivat aikaan enemmän kuin kymmenen tavallisen
naisen kyvyt yhteensä. Sentähden tuskin jäi montakaan iltaa
kuukaudessa, jolloin hän sai elää kokonaan kotiaan varten. Häntä
tarvittiin kaikkialla. Mutta harvoin hän väsyi, harvoin hermostui, aina
hän oli valmis auttamaan. Silti ei hän laiminlyönyt kotiaan. Kaikki
oli erinomaisessa järjestyksessä, eikä kankeutta tai painoa tuntunut
missään. Aamulla kävi rouva itse torilla keittäjättärensä kanssa, aina
hän ennen ateriaa tarkasti ruokapöydän ja kurkisteli itse kattiloihin.
Hän parsi ja paikkasi miehensä ja poikiensa vaatteet. Hän oli kun
olikin niitä ihmisiä, jotka saavat aikaan. Paitsi sitä, että hän
jokaisiin arpajaisiin valmisti komean voiton, ompeli hän kaikenlaisia
pieniä koristeita, jotka sohville ja pöydille laskettuina tekivät hänen
kotinsa hauskan näköiseksi... Ja kuinka herttainen ja rakastavainen
hän saattoi olla omaisilleen! Kuinka pehmeästi hän hiipi miehensä
kirjoituspöydän ääreen, silitti hänen otsaansa ja asetti hänen eteensä
kukkakimpun, jonka hän kaupungilta oli tuonut tuliaisiksi! Hämärän
hetkinä istuutui hän usein soittokoneen ääreen, huusi pojat laulamaan
ja lauloi itse heidän mukanaan, vaikka hän tosin viime aikoina oli
kadottanut paljon äänensä tuoreudesta. Mutta kaunis hän oli vieläkin
ja niin nuoren näköinen, että paremmin olisi luullut häntä lastensa
vanhemmaksi sisareksi kuin äidiksi.

Rouva Wahlfelt piti nuorten seurasta. Oli aina joukko nuoria naisia
ja herroja, jotka nauttivat hänen erityistä suosiotaan. Hän ei heitä
valikoimalla valinnut, vaan sattumalta he joissakin iltahuveissa tai
kokouksissa olivat joutuneet puheisiin ja huomanneet sopivansa yhteen.
Rouva Wahlfelt pyysi heidät luokseen -- ja niin oli liitto tehty.
Se ehkä ei ollut erittäin pitkäikäinen, sillä jäsenet hajaantuivat
vähitellen eri haaroille maailmaa, mikä mihinkin toimeen, mutta varmaa
on, että jokainen iloisimpien muistelmiensa joukkoon laski ne hetket,
jotka oli viettänyt "klikissä", joksi ystävykset piiriään nimittivät.

"Klikki" joka tähän aikaan seurusteli Wahlfeltilla oli vetänyt yhtä
köyttä jo neljän lukukauden aikana. Se oli saanut oman leimansa, sillä
oli omat lausepartensa ja sanantapansa, joita eivät muut ymmärtäneet.
Asianomaisille oli niissä muistoja, joille täytyi makeasti nauraa,
jotka sisälsivät salaisia viittauksia jne. Ystävykset kohtasivat
miltei joka päivä: milloin sattumalta kadulla kävelyaikana, milloin
teatterissa väliajoilla. Usein olivat he edeltäkäsin päättäneet tavata
populäärissä, tai siellä, tai siellä, mistä lähdettäisiin kävelemään...

Luonteet tässä piirissä olivat sangen erilaiset. Valona naisten
joukossa oli muuan neiti, joka suomenteli ja hoiti jotakin
pankkivirkaa. Neiti Mantere edusti sukkeluutta, hänelläkin oli
pieni toimi, mutta se ei sentään häntä estänyt hoitamasta isänsä
taloutta ja omia huvejaan. Neiti Tuokko oli itse runollisuus,
hän kävi jatko-opistoa, kirjoitti somia runoja ja hyviä aineita,
lauloi sievästi, soitti pianoa ja esiintyi kauniin ulkomuotonsa
vuoksi usein kuvaelmissa. Muut naisista olivat vähäpätöisemmät.
Herroissakin oli aika hauskoja. Puhumattakaan Eerosta, johon kaikki
klikin naiset vuorotellen olivat rakastuneet, oli runoilija Laine,
joka seitsemäntoista vanhana, kaukaisesta maaseutukaupungista
oli tullut ylioppilaaksi ja heti senjälkeen herättänyt huomiota
runokokoelmalla. Arvostelijat olivat tässä esikoiskokoelmassa luulleet
löytävänsä tosi-runoilijan tuntomerkit. Nyt oli Laine viidettä
vuottaan ylioppilaana, oli ehtinyt väsyä ja elähtää. Hänen seuraavat
kirjailijatuotteensa eivät olleet pitäneet mitä ensi kokoelma
lupasi. Joku ilkeä kieli sentähden olikin ruvennut kutsumaan häntä
"runoilija-surkioksi". Hänen täydellinen vastakohtansa oli maisteri
Mantere, Sohvin veli, joka tavattoman mallikelpoisuutensa tähden
"yritti tulla niin äiteläksi, että hän olisi ollut potkittava koko
joukosta pois", niinkuin Sohvi sanoi. Se olisi tapahtunutkin, jollei
Matti itse asiassa olisi ollut niin hauska ja reipas, että pelkästään
hänen terve naurunsa jo oli tullut seuralle rakkaaksi.

Hän ei vähääkään muistuttanut sisartaan, ei ulkomuodoltaan enempää kuin
luonteeltaankaan. Hän oli raittiusmies ja liikkui työväenpiireissä.
Isän, rakennusmestarin mielipiteet ja pojan ihmisystävällinen
katsantokanta olivat usein ristiriitaiset. Yllyttäjäksi ja
sosialistiksi oli isä häntä monasti nimittänyt.

Vielä kuului klikkiin eräs senaattorinpoika, Eeron luokkatoveri,
joka luki lakitiedettä, sekä muuan kylmäverinen lääkärinalku, jonka
suurin ilo oli kauhistuttaa klikin naisia pöyristyttävillä jutuilla
"aasiksesta". Olihan sitäpaitsi usein mukana muitakin hyviä tuttavia,
seuran varsinaisten jäsenten veljiä, sisaria jne. Ja sillä tavalla
joutui Ailikin joukkoon.

Eeron kanssa ei hän saanut olla paljoakaan, sillä olisihan se voinut
herättää epäluuloa. Sohvi neiti sitäpaitsi tavallisesti otti Eeron
haltuunsa ja alkoi puhuttaa hänellä ranskaa. Sillaikaa Laine ja Mantere
kilvan kiistelivät Ailista. Laine väitti verensä nuortuvan, kun hän
kuuli "noita terveitä, murteellisia lauseparsia" -- Aili käytti
todellakin osaksi kotimurrettaan, Mantere taas vaihtoi Ailin kanssa
mielipiteitä ja vakuutti, ettei hän koskaan ollut tavannut naista, joka
niin paljon oli ajatellut.

Ailista oli hauskaa. Hän oli saanut uuden päällystakin ja uuden lakin,
hän tiesi että ne häntä pukivat. Hänen astellessaan kadulla oli
tapahtunut, että joku oli kääntynyt katsomaan taakseen ja huudahtanut:
"siinä se oli palmikko!" Tai: "soma tyttö!" Tämä kaikki ei voinut olla
tekemättä Ailiin mieluisaa vaikutusta. Nyt tuntui siltä, että Laine ja
Mantere häneen rakastuvat. Helsingissä oli kuin olikin aika hauskaa!

Ainoa mitä hän pelkäsi oli, että Eero... Kunhan ei taas tuo Sohvi olisi
häneen rakastunut! Joskus tekivät muutkin viittauksia siihen suuntaan,
mutta Sohvi purskahti suureen nauruun ja sanoi:

-- Hävetkää toki! Tiedättehän, että minä aikoja sitten olen kahlannut
"linjan" yli. Sovin Eerolle jo äidiksi. Minähän jään vanhaksipiiaksi!
Äh, miehet ovat kaikki ikävää joukkoa, minä nyt heistä huolisin!

Ja niin hän nauroi niin, että tasainen hammasrivi paljastui ja loi
Eeroon veitikkamaisen katseen. Puna hänen poskillaan oli silloin
kauniimpi kuin milloinkaan.

Ailia hän kohteli hyvin suojelevasti ja äidillisesti. Hän oli antanut
hänelle hyväily nimen "pikku Aili", kunnes kerran Eero huomautti, että
Ailia Kaarilassa kutsuttiin toisella hyväilynimellä.

-- Kuule, mikä se nyt olikaan? kysäisi hän.

Aili punastui korviin saakka.

-- En minä muista, sanoi hän vältellen.

-- Pala tai Pula tai... mikä kumma se nyt olikaan? uteli Eero.

Seura sattui silloin olemaan koolla eräässä kahvilassa. Oli ajeltu
Töölön lahden ympäri ja poikettu teetä juomaan.

-- Pulu se oli, tunnusti Aili vihdoin. -- Veljeni minua kutsuu sillä
tavalla...!

-- Pulu, Pulu, mistä se tulee? kyselivät kaikki.

-- Ei se ole mitään, sellainen tehty sana vain.

Ailiin koski omituisesti kun hän kuuli tuon Pekan antaman hyväilynimen
tässä ympäristössä. Mutta samassa sattui hän katsahtamaan peiliin
vastapäätä: hän näki kasvonsa hehkuvan, silmänsä loistavan ja hiuksensa
kähertyvän kulmille. Maisteri Manteren katse seurasi häntä -- senkin
hän näki peilistä... Herra Laine nousi.

-- Pulun malja! Meidän täytyy juoda Pulun malja!

Hän viittasi palvelijalle ja teki tilauksen. Nauru ja leikkipuheet
kävivät yhä vilkkaammiksi. Pienessä jääpalasilla täytetyssä
hopeaämpärissä kannettiin pöydälle kaksi korkeaa pulloa. Matti korjasi
silmälasejaan ja jäi niihin tuijottamaan.

-- Oletko hullu, veliseni, sai hän kuiskaten sanotuksi, -- samppanjaako
sinä tilasit?

-- Samppanjaa! huudahti Aili säpsähtäen. -- Onko tuo samppanjaa?

Hänen kätensä ojentui pulloja kohti ja silmät selällään tuijotti hän
Matti Mantereeseen. Ilme hänen kasvoillaan oli niin hämmästynyt, että
kaikkien katseet kysyen kääntyivät häneen.

-- On, hymyili Laine.

-- Hienointa ranskalaista samppanjaa!

-- Niinhän sinä irvistät, lapsi kulta, kuin jos söisit mädännyttä
omenaa! sanoi Sohvi.

-- Ei... mutta, kun en koskaan ennen ole nähnyt samppanjaa!

Kaikki purskahtivat nauruun.

-- Ja millä kankealla äänellä se tuli! naurahti Sohvi taasen.

-- Olen erittäin onnellinen, että minun on suotu tutustuttaa teidät
luonnon jaloimpaan nesteeseen! puhui Laine hymyillen.

-- Eikö se ole kaunista! Oo, kuinka se helmeilee lasissa!

-- Pulun malja! Eläköön Pulu!

Lasit kilahtivat vastatusten. Matti raittiusmiehenä ei juonut.
Ikäänkuin peläten vei Aili lasin huulilleen.

-- No, miltä maistuu?

-- Onhan se hyvää...

-- Tuskinhan sinä maistoitkaan. Enemmän Aili, pannaan pohjaan asti.
Onneksesi!

Se oli Eero, hymyillen hän helisti serkkunsa kanssa.

-- Siitä onkin kauan kun viimeksi olen juonut samppanjaa. Oikein
maistuu hyvältä! sanoi Sohvi.

-- Kerran eläessäni, alkoi hänen veljensä, -- minä sitä maistoin, mutta
ei se minusta ollut mitään erinomaista, varsinkaan kalliiseen hintaansa
nähden. Minusta...

-- Sinä ainainen raittiussaarnaaja! -- Laine löi häntä olkapäälle. --
Minä tässä hiljan juotin seurahuoneen varieteen kauniita tyttöjä -- ja
kyllä he jaksoivatkin juoda...!

-- Ja siitä sinä kehtaat puhua! Minusta se on suorastaan...

-- Soh, soh Matti! Terve!

Lasit kilahtivat, ilo yleni ylenemistään. Mieliala saavutti vihdoin
sellaisen nousun, että Ailille keskellä öistä esplanaadia annettiin --
masurkkaharjoitus.

Hän oli tuskin ehtinyt nukkua, kun hän heräsi johonkin suloiseen
tunteeseen. Hän ei aluksi tietänyt, oliko se unta vai kuuluiko se
todellisuuteen: hänen ympärillään laulettiin. Samassa sävähti Maija
unestaan, ryntäsi puolihorroksissa ikkunaan ja työnsi uudinta syrjään.

-- Serenaadi, serenaadi! huusi hän. -- Pihassa lauletaan.

Aili nousi istumaan. Hänen sydämensä löi kuuluvasti.

-- Se on sinulle, jatkoi Maija. -- Laita toki tulta ikkunaan!

-- Mutta jollei se olekaan meille...! En minä uskalla.

Molemmat tytöt seisoivat yöllisissä puvuissaan keskellä lattiaa,
iloiten ja epäillen, tarkoittiko laulu todellakin heitä.

-- Se on meille, se on meille! riemuitsi Aili äkkiä.

Hän oli tuntenut Eeron äänen.

-- Sinulle se on, eikä meille, kuiskasi Maija.

Molemmat alkoivat nyt hurjasti häärätä huoneessa, löytääkseen
tulitikkuja. Juuri kun niitä tarvittiin, ei niitä tietysti ollut! Maija
kaatoi kiireessään vesilasin ja alkoi vaikeroida, että jos se menikin
hänen saksan vihkonsa päälle... Pihassa seisoi kahdeksan herraa. Yö
oli tähtikirkas ja leuto. Tytöt eivät voineet olla tuontuostakin
kurkistamatta uudinten taakse. Vihdoin löytyivät tulitikut ja
ikkunoihin sytytettiin kynttilät. Palvelustytöt olivat avanneet
porstuan ikkunan, laulu kuului aivan selvänä sisään. Äänettöminä tytöt
kuuntelivat sängyissään.

Aavistamaton onnellisuuden tunne oli vallannut Ailin. Hän oli
siirtynyt ikäänkuin satumaailman ihmeelliseen piiriin. Laulun kauneus,
tähtikirkas yö, koko maailman ihanuus kuului hänelle. Kaiku kannatti
säveliä kauas... Kunhan olisi saanut liukua niiden mukaan, haihtua pois
niinkuin laulun soinnut, nukkua uneen eikä milloinkaan enää herätä...

-- -- --

Klikin kesken kutsuttiin häntä senjälkeen aivan yleisesti Puluksi ja
Pulu-neidiksi. Aili vastusteli ja koetti syyttää nimeä rumaksi.

-- Eihän se ole kuin soma ja herttainen, niinkuin sinä itsekin,
lohdutteli Elli.

Heistä oli Ellin kanssa tullut hyvät ystävät. Elli vei hänet mukaansa
kouluun, esitti hänet tovereilleen, kutsui hänet jatko-opiston
konventtiin, jopa otti hänet mukaansa yliopistoon kuuntelemaan luentoja
suomalaisesta kirjallisuushistoriasta. Elli pistäytyi tavallisesti
hakemaan Ailia ja kävellessään he juttelivat. Muutamassa päivässä oli
Elli uskonut Ailille koko elämäntarinansa. Aili tiesi kutka häntä
olivat liehitelleet ja kutka kosineet. Niitä oli koko joukko, sekä
pappeja että maallikkoja, ja Elli oli sentään Ailia nuorempi.

-- Niinhän sinä puhut, hymähti Elli eräänä iltana, kun he
Kaivopuistosta astelivat kotiin päin, -- ikäänkuin ei sinua koskaan
olisi liehitelty.

-- Ei olekaan, sanoi Aili miltei alakuloisesti ja ikäänkuin häveten.

-- Mitä? Ei liehitelty!... Ei, sitä en usko!

-- Ei, se on totta. Kuka minua sitten olisi! Olenhan viettänyt koko
elämäni Kaarilassa, eikä siellä ole kuin veljeni.

-- Mutta pitäjän herrat?

Aili punastui.

-- No, onhan tohtori taitanut hiukan, mutta...

-- No katso nyt, enkö arvannut. Kuinka se muuten olisi voinut olla
mahdollista. Niin soma tyttö kuin sinä... Kosiko hän?

-- Ei, ei! Ei se niin pitkälle mennyt... Se on sellainen ikäloppu mies,
joka rakastuu kaikkiin naisiin, pukeutuu vaaleisiin, pistää kukan
rintaansa ja luulee näyttävänsä vastustamattomalta... Äh, en häntä
kärsi... Sanotaan hänen eläneenkin niin huonosti...

-- Vai sellainen... sanoi Elli. -- Olen minäkin kerran tuntenut
sellaisen...

Elli astui hetken äänettömänä. Sitten hän nosti päätään. Aili näki
hänen kasvoillaan kummallisen, haaveellisen hymyn.

-- Mutta sinä et tiedä, jatkoi hän sitten, -- kuka se minun varsinainen
rakkauteni on ollut.

Hän puhui kuiskaten. Oli jo pimeä. Sensijaan, että olisivat menneet
kotiin, olivat tytöt kääntyneet rantaan, siellä paloi vain harvassa
lyhtyjä. Lumisen lahden takaa häämötti jotakin mustaa: se oli lehdetön
metsä. Harva ihminen vain tuli vastaan.

-- Olin häneen tutustunut jo koulutyttönä, sanoi Elli. -- Hän saatteli
minut kotiin, lähetti kukkia syntymäpäivikseni ja tuli noutamaan minua
kävelyille. Ensimmäisenä ylioppilasvuonna -- voi sitäkin aurinkoista
aikaa! -- olimme yhdessä joka päivä. Rakastin häntä, olin varma hänen
rakkaudestaan, vaikk'ei hän sanoin ollut ilmaissut mitään...

Aili odotti jännityksellä, tuontuostakin luoden katseen ystävättäreensä.

-- Koulu loppui, minun piti lähteä maalle. Olimme viime iltaa yhdessä.
Hyvästi jättäessään hän -- suuteli minua...

Ailin silmiin herui kyyneliä. Hän pusersi Ellin kättä.

-- Hän kirjoitti minulle koko kesän, mutta sitten alkoivat kirjeet
kulkea hitaammin. Vihdoin ne lakkasivat kokonaan... Kun kahden vuoden
kuluttua tulin takaisin Helsinkiin, liehitteli hän toista, mutta minä,
minä en ollut voinut unohtaa...

-- Mutta mitä hän sanoi, kun sinut näki...?

-- Mitä hän sanoi? Oli ystävällinen, kohteli niinkuin ei mitään olisi
ollut. Emme koskaan ole koskettaneet menneisyyteen.

-- Sinä olet siis usein puhunut hänen kanssaan?

-- Olen, olen, usein...

-- Ja sinä olet tyynesti voinut häntä kohdata, vaikka hän on sinut
pettänyt.

-- On pitänyt tottua. Minä en ole ainoa...

-- Voiko siihen sitten yleensä tottua...?

Äänettöminä tytöt seisoivat ja tuijottivat pimeään maisemaan. Joku
mies, joka kömpi esiin telineiden takaa, sai heidät säpsähtämään ja
kääntymään kaupunkiin päin.

-- En sitä itsekään ymmärrä, mutta niin se on... Minä kohtaan hänet
joka päivä, me puhelemme kuin hyvät tutut, laskemme leikkiä... Hän
liehittelee toisia, näen hänen heittävän yhden toisensa perästä,
ottaakseen uuden. Välistä tuntuu siltä, että minä se olenkin, josta
hän pitää, vaikk'ei hän mitään sano... Hän katsoo minuun niin
omituisesti... Mutta minä, minä häntä odotan, minä häntä rakastan. Sano
Aili, sano, eikö tämä ole surkeaa!

Elli purskahti itkuun.

-- Sinä kohtaat hänet joka päivä, sanot... Kuka...?

Sanat tukahtuivat Ailin kurkkuun. Hän kysyi itseltään kiireesti keitä
Elli joka päivä kohtasi. Hänen tietääkseen ei muita kuin heidän
klikkinsä herroja. Mutta kuka se heistä olisi ollut? Äänettöminä tytöt
saapuivat Ailin kotiportille.

-- Tahdotko tietää kuka se on? sanoi Elli.

-- Jos sinä tahdot sen minulle uskoa!

-- Mutta se ehkä koskee sinuun...?

-- Kuinka niin? kysyi Aili pelästyneenä. -- Ei, ei, sano nyt vain.

-- Eero, kuului hiljaa Ellin huulilta.

Ailissa tuntui kaikki kangistuvan. Hänen rintaansa nousi suuri
ruumiillinen tuska, joka hetkeksi vei häneltä kaikki ajatukset. Kun
Elli huolestuneena rupesi kysymään, mikä hänen oli, tuli hän vihdoin
järkiinsä.

-- Voi sinua raukkaa! sai hän sanotuksi. -- Etkö tule meille?

-- Ei kiitos, en minä nyt voi.

Aili pusersi hänen kättänsä ja jäi hetkeksi katselemaan hänen
jälkeensä. Sitten hän avasi oven valaistuun porraskäytävään. Oli kuin
suuren rajuilman humu olisi ollut likenemässä häntä ja myrskyn keskeltä
soi hänen korviinsa: sinun ainoasi livahtaa tiehensä... tiehensä, valuu
sormiesi lomitse kuin vesi...! Aili painautui seinää vastaan ja pusersi
kätensä povelleen.

Samassa kaikui porraskäytävästä askelia. Aili karkasi ylös toiseen
kerrokseen ja soitti. Tohtori itse avasi. Eteiseen näkyi punertavassa
valaistuksessaan pieni huone salin takana, aivan samanlaisena kuin
sinä iltana jolloin Aili oli tullut. Kuului ääniä, naurua... Salin
keinutuolissa istui Eero ja Sohvi seisoi hänen vieressään. Hän oli
pehmeänharmaassa puvussa, kirjava liina kaulassa.

-- Pulu, pikku Pulu! huudahti hän ja juoksi Ailia vastaan, -- tule
auttamaan minua... Tämä Eero, senkin jörö, ei tahdo tanssia kanssani
tarantellaa! Nyt on varsinainen tanssija sairastunut eikä sitä opi muut
kuin Eero, joka sen osaa... Pyydä sinäkin Pulu...!

-- Tietäähän Eero mitä tekee, sanoi Aili väkinäisesti hymyillen.

Sohvin kädet, jotka olivat levänneet hänen olkapäillään valuivat alas.
Hän ojensihe suoraksi, katsoi Ailiin pitkään ja sanoi nauraen:

-- Kas... kas... sitä pikku neitiä!

Aili punastui. Sohvin sanat häntä sekä nolasivat että suututtivat.

-- Ajattelen vain, ettei Eerolla ehkä ole aikaa... koetti hän selittää.

-- Niinkuin en minä tuntisi Eeroa ja tietäisi, mihin hänellä on
aikaa! nauroi Sohvi. -- Ja sinä luulet, sinä pikkuinen Pulu, että hän
suuriakin tutkimuksia saa aikaan näinä päivinä ennen arpajaisia!...
Sinä erehdyt, jos niin luulet... jollei miehessä aivan viimeisinä
aikoina ole tapahtunut erinomaisia muutoksia.

-- Anna ajatusaikaa huomiseen! pyysi Eero.

-- Saat, jos vastauksesi tulee myöntävä!

Suuri kiire vallitsi talossa: arpajaisvoittoja viimeisteltiin,
pukuja koeteltiin ja neulottiin. Rouva Wahlfelt kulki edestakaisin,
neuvoen ja ohjaten kaikille ystävällisesti hymyillen. Ei ollut aikaa
laiskotteluun, Ailikin sai käsiinsä työn, ja hän kävi sen kimppuun
oikein nautinnolla. Hetkiseksi tuli tohtori sisään, teki jonkin
kysymyksen, ihaili valmistuksia ja katosi sitten huoneeseensa.

Vieraiden mentyä istuivat Eero ja Aili niinkuin tavallisesti illoin
pienessä punaisessa huoneessa salin takana. Lamput olivat jo sammutetut
paitsi eteisessä, josta lankesi viisto valo aina heihin asti. He
istuivat käsityksin. Eero koetti vetää Ailia lähemmä, mutta hän asettui
raskaasti nojaamaan sohvan tyynyille.

-- Olen iloissani, sanoi Eero, -- kun koko tämä kiire on ohitse!

-- Aiotko tanssia tarantellan? kysyi Aili hetken vaiettuaan.

-- En tiedä. Ei tee ensinkään mieleni, mutta vaikea on kieltääkin, kun
sen satun osaamaan ja toinen tuskin kunnollisesti ehtii sen oppia.
Lisäksi tämä hyväntekeväinen tarkoitus... Mitä sinä ajattelet asiasta?

-- Niin se kai on...

-- Sinua väsyttää, armaani. Paina pääsi rinnalleni ja nuku siihen! Pian
voimme odottaa kirjettä Kaarilasta...

-- Niin, kahden päivän perästä.

Aili oli levoton. Tuntui siltä, että hänen velvollisuutensa on luopua
Eerosta, koska kerran Elli häntä rakastaa. Mutta jos hän on lakannut
Elliä rakastamasta ja nyt rakastaa Ailia? Vaan entä jos hän lakkaa
rakastamasta Ailiakin...?

-- Kuule, mitä sinä pidät Ellistä? kysyi hän äkkiä.

-- Ellistä? Kuinka niin?... Oli aika jolloin hänestä pidin oikein
paljon, mutta sittemmin... Siirappia, siirappia liian paljon... No,
onhan hän silti hyvä tyttö.

-- Entä Sohvista?

-- Viisas tyttö. Ja hauska siitä, että hänen kanssaan voi puhua mistä
tahansa. Miksi sitä kysyt?

-- Muuten vain tuli mieleeni.

Aili painautui Eeroa vastaan ja tarttui hänen käteensä ikäänkuin
pidättääkseen häntä tässä. Hän oli kysymäisillään, mitä se oli, josta
Sohvin kanssa saattoi puhua, mutta ei saanut sanoja lausutuiksi. Hän
sulki silmänsä. Himmeänä lepäsi valo hänen kasvoillaan. Eero silitti
hänen hiuksiaan ja kuiskasi hänen korvaansa rakkauden sanoja.

-- Eero, pidätkö minusta? Miksi pidät minusta?

-- Sitä et kysyisi, jos tietäisit miten kaunis sinä olet.

-- Siksikö sinä pidät minusta? Siksi vain?

-- Sinä olet niin hyvä.

Eero painoi tytön huulille suudelman, mutta Aili nosti silmänsä ja
alkoi kiivaasti:

-- Ei, minä en ole hyvä, tiedäthän sen. Älä pidä minusta hyvyyden
tähden, sitten et kauankaan saa pitää...

-- Vai enkö...! Eero sanoi sen hymyillen, äänellä, jolla lapselle
laverrellaan. -- No, en minä osaa sitä asiaa määritellä, suloinen sinä
vain olet!

Ja hän suuteli häntä kiihkeästi, huulille, silmille, niskaan.

Aili unohtui siihen niinkuin kissa nukkuu, kun sitä silitellään. Hän
lepäsi ajatuksettomana, onnellisena. Hän näki vain loisteen Eeron
silmistä, kuuli hänen äänensä, tunsi hänen lämpönsä.

-- -- --

Arpajaiset näyttivät onnistuvan erinomaisesti. Voittoja tuli
tulvimalla. Niitä oli Wahlfeltin sali aivan täynnä, yksi toistaan
komeampi. Heti suurukselta olivat Lyydi rouva ja Eero lähteneet
seurahuoneelle järjestämään ja kun Aili hiukan myöhemmin sinne
saapui, liikkui siellä ihmisiä edestakaisin, kiireesti, kasvoilla
iloinen jännitys. Suuri sali oli tyhjä, siellä täällä lepäsi tuolilla
päällystakki tai istui pari henkeä. Orkesteri soitti, lavalla
harjoiteltiin paraikaa tanssia. Eero ja Sohvi näkyivät olevan parit...
Aili riensi sivuhuoneeseen, josta kuului ääniä. Siellä järjesteltiin
voittoja, kaksi herraa seisoi rappujen nenässä ripustamassa telineille
mattoja, peitteitä, kirjavia, muhkeita korutavaroita, mihin pantiin
kipsinen kuva, mihin rehevälehtinen kukka, mihin ripustettiin taulu...
Nuoret naiset häärivät mukana. Kaikilla oli kiire. Ilolla tervehdittiin
Ailin tuloa ja Matti Mantere pyysi paikalla häntä auttamaan itseään.
Hänelle oli annettu tehtäväksi koristaa joulukuusi, joka tarvittiin
erääseen kuvaelmaan. Aili kapusi tuolille, Mantere seisoi pöydällä,
ja siinä he nauraen ja puhellen ripustivat "enkelinhiuksia" ja muita
koristuksia kuusen oksille. Matti oli suorastaan vallattomalla
tuulella. Ja Ailin mieli olisi epäilemättä ollut yhtä kevyt ja
huoleton, jollei Eero olisi ollut tanssimassa tuota tarantellaa. Se
vaivasi häntä, vaikka hän koettamalla koetti olla sitä ajattelematta.

Orkesteri soitti, tanssijat lavalla tekivät siroja hyppyjä, useat
olivat jo puvuissakin. Palvelustytöt, jotka olivat tulleet tuomaan
rouviensa keräämiä voittoja, pysähtyivät ovensuuhun katselemaan.
Ihmisiä tuli ja meni lakkaamatta. Äkkiä seisoi Ailin edessä
köyhännäköinen, keski-ikäinen nainen, hartioillaan harmaa saali. Hän
niiasi ja kysyi ujostellen:

-- Missäs täällä otetaan vastaan voittoja niihin suomalaisiin
sivistysarpajaisiin?

-- Kyllä se on täällä!

Mantere kiiruhti pois ja palasi hetkisen kuluttua takaisin Lyydi rouvan
kanssa, joka ystävällisesti tervehti naista.

-- Tässä olisi pikkuinen lisä, sanoi tämä, vetäen huivinsa alta esiin
karkean käden ja laskien rouva Wahlfeltin käteen kymmenen markan
setelin.

-- Keneltä tämä on?

Rouva Wahlfeltin kasvot seurasivat ystävällisellä hymyllä naisen
liikkeitä.

-- Kyllä se on minulta, virkkoi tämä ujosti.

-- Kiitos, kiitos! sanoi Lyydi rouva, tarttuen molemmin käsin naisen
käteen. -- Kuka te olettekaan jos sallitte minun kysyä?

-- Pesijänähän minä täällä Helsingissä... Olen jo ollut toistakymmentä
vuotta... Mutta olen kotoisin sieltä Savosta ja kun sanovat näitä
arpajaisia pidettävän Savon sivistyttämiseksi, ja kun on niitä omaisia
siellä Savossa...

Naisen ja rouva Wahlfeltin ympärille oli kokoontunut piiri nuoria
neitosia ja herroja, jotka hartaudella seurasivat kohtausta. Useat
heistä tahtoivat painaa naisen kättä ja rouva Wahlfelt saattoi hänet
ovelle asti, liikutuksen kyynel silmässään palatakseen huoneeseen,
jossa rouvat olivat työssä. Kun hän sitten kertoi tapauksen, herätti se
yleistä myötätuntoa ja iloa ja ehdottomasti käänsivät kaikki päätään
katsomaan likaista seteliä Lyydi rouvan kädessä, jonka köyhä nainen
varmaankin uhraten oli luovuttanut kotiseutunsa sivistyttämiseksi.

Hiukan myöhemmin saapui seurahuoneelle pari sanomalehtimiestä saamaan
tietoja ohjelmasta. Lyydi rouva selitteli heille kohteliaasti kaikki
mitä he tahtoivat tietää ja antoi jalomielisesti muiden rouvien lähteä
kotiin päivällisille. Pitihän jonkun jäädä ottamaan vastaan voittoja.
Saattoihan hänkin jäädä! Aili kyllä toimittaisi emännänvirkaa kotona.
Hän suuteli Ailia otsalle, antoi hänelle muutamia ohjeita ja lähetti
hänen kanssaan tuhansia terveisiä kotiin.

Aililla ja Sohvilla oli osaksi sama matka, he läksivät siis yhdessä.
Sohvi oli erinomaisella tuulella, nauroi, veikeili ja laski leikkiä.
Äkkiä kävi hän tarkkaavaiseksi ja iski silmänsä naiseen, joka, yllään
avara turkki, asteli heidän edellään. Hän liikkui hitaasti, lakki oli
sidottu vaalealla harsolla. Sohvin kasvoille vetäytyi omituinen hymy.

-- Vahinko, ettei Eero nyt ole täällä, sanoi hän. -- Näkisi vanhan
henttunsa.

-- Missä? Tuo neitikö? kysyi Aili.

Sohvi purskahti nauruun.

-- Neiti? Ei, niin hullusti eivät sentään asiat ole. Rouva hän on,
miehensä laillinen vaimo. Toukokuussa, sillaikaa kuin Eero oli
Kaarilassa, olivat häät... Sinä punastut, pikkuinen Pulu...

-- Enhän, yritti Aili, -- mitä syytä minulla olisi?

Mutta siitä huolimatta olivat Sohvin sanat ajaneet veren hänen
poskilleen.

-- Tyttö rakastui jo koulussa ja jonkin aikaa oli Eerokin pahasti
pikiintynyt. Mutta sitten hän hänet heitti. Tyttö käveli kalpein poskin
vuoden ja kaksi. Mutta kun näki, ettei se auttanut, niin meni toiselle
miehelle, itseään kahtakymmentä vuotta vanhemmalle. Rakkaudesta
tietysti ei puhettakaan, mutta koti kuuluu olevan komea, eikä puutetta
mitään.

Nainen vastasi Sohvin tervehdykseen sanattomana nyökäyttäen päätään.
Hän näytti aivan nuorelta, somat, punaposkiset kasvot ja lahea vaalea
tukka.

-- Niin, niin, jatkoi Sohvi, kun he olivat päässeet hänestä kappaleen
matkan päähän, -- hän ei ole ainoa kukkanen, jonka lehdillä perhonen
Eero hetkisen on suvainnut viivähtää... Eero on erinomainen toveri,
herttainen ja hyväsydäminen poika -- mutta sitä tyttöä en minä
onnittele, joka hänelle lähtee vaimoksi!

Hän hymyili ja loi Ailiin tutkivan katseen. Aili tunsi, että nyt hän
tahtoo hänet urkkia pohjia myöten.

-- Minä päinvastoin luulen, että Eero saattaa tehdä hyvinkin
onnelliseksi sen naisen, johon hän kerran oikein todenteolla rakastuu,
koetti hän tyynesti sanoa. -- Onhan hän vielä niin nuori.

Sohvi katsoi häneen läpitunkevasti ja jatkoi:

-- Hyvä on uskoa hyvää...! Mutta minä puhun vain kokemuksesta... Eero
on kyllä kerran minullekin vannonut iäistä rakkautta, mutta se ei estä
häntä ehkä tänäkin hetkenä olemasta kihloissa toisen kanssa!... Minä en
silti mene hirteen! Nauran hänelle vasten silmiä.

Ja hän rupesi hyräilemään tarantellan säveltä, ojensi kiireesti
Ailille kätensä ja poikkesi omalle kadulleen. Aili kuuli hänen vielä
mennessäänkin nauravan.

Hän inhosi häntä. Kuinka hänen naurunsa, koko hänen käytöksensä oli
raakaa ja sydämetöntä! Mutta varma oli, ettei hän antaisi Sohvin
sanojen itseensä vaikuttaa. Hän rakasti Eeroa, hän oli varma Eeron
rakkaudesta.



VIII


Ovi naisten pukuhuoneeseen avautui ja sisään astui rouva Wahlfelt,
yllään pitseillä koristettu musta silkkipuku, rinnalla kimppu eläviä
ruusuja.

Keskellä lattiaa oli pitkä pöytä ja pitkin huoneen syrjiä kulki
samanlaisia pöytiä. Seinillä riippui päällysvaatteita, turkkeja ja
huiveja sellainen määrä, että minä hetkenä tahansa saattoi odottaa
naulojen sortuvan. Niiden päälle oli kuitenkin vielä ripustettu
keveitä, vaaleita tanssipukuja, ja mikä ei mitenkään ollut mahtunut
sinne, se oli kiinnitetty oven kääkään tai muualle, missä vain oli
jonkinlainen hakanen tai naula. Pöydät olivat kohollaan peilejä,
toalettitarpeita, saksia, kampoja, maalirasioita, tekokukkia, pitsejä,
silkkiharsoja. Lattialla oli huiskinhaiskin tanssi- ja päällyskenkiä,
koppia, lippaita, laatikoita. Ja näiden tarpeiden ympärillä hääri
tulisessa kiireessä ja tungoksessa, joka hetki lankeamaisillaan
lattialle sullottuihin esineisiin, muutama kymmenkunta nuorta naista,
toisiaan tuuppien, mikä hapset hajalla, mikä hiuksiaan kähertäen,
mikä peilin edessä maalaten poskiaan. Toiset taas istuivat pöydän
ääressä äänettöminä ja tahdottomina, antaen avuliasten rouvien tai
asianymmärtäväisten neitien koristaa itseään mielensä mukaan. Joku
tuli myöhään, riisti miltei epätoivoisassa kiireessä yltään vaatteet,
pukeutuakseen toisiin ja antautuakseen maalattavaksi. Sitä myöten kuin
esiintyjät valmistuivat, saivat he nousta pöydälle seinän vieressä,
ollakseen tieltä poissa. Siinä heitä jo seisoi tusinallinen. Ilmavissa,
siroissa puvuissaan, paljain kauloin ja käsivarsin, hiukset hajalla
ja hohtavin poskin olivat he aivan kuin vahanuket, joille taitava
tehdas on antanut liikkuvat jäsenet. Tyyninä ja tyytyväisinä katselivat
he allaan kuhisevaa muurahaispesää, tuontuostakin naurahdellen tai
puhellen keskenään.

-- Jokohan kohta saamme antaa orkesterille merkin? kysyi rouva
Wahlfelt, luoden tarkastavan katseen ympäri huonetta.

-- Ei vielä! Kyllä, kyllä! Kohta, kohta! kaikui vastaukseksi mitä
erilaisimmissa äänilajeissa.

Rouva Wahlfelt loi kysyvän katseen tummaihoiseen, vanhanpuoleiseen
naiseen, joka hiki otsassa ja ärtyneen näköisenä maalaili tyttöjä ja
antoi vastauksia niihin tuhansiin kysymyksiin, joita sateli hänen
ympärillään.

-- Mitä sinä arvelet, Hilma kulta?

"Hilma kulta" antoi suostumuksensa ja rouva Wahlfelt riensi pois. Oven
avautuessa käyttivät tytöt tilaisuutta kurkistaakseen saliin, joka oli
täpösen täynnä juhlapukuista yleisöä.

Pian kuului leveä sävel, orkesterin ensimmäinen. Ja samalla kiihtyi
kiire naisten pukuhuoneessa ylimmilleen. Juostiin, huudettiin,
loukkaannuttiin, unohdettiin -- kaikki samassa silmänräpäyksessä.

-- Voi kuinka väsyttää, sanoivat Aili ja Elli toisilleen. He olivat
olleet ensimmäisiä valmistuneita, joten he jo kauan olivat katselleet
kiirettä.

-- Miltä minä näytän?

-- Kaunis olet! Entä minä?

-- Hyvin, hyvin kaikki. Voi kuinka väsyttää ja palelee!

Aili pusersi Ellin käsiä ja yritteli hiukan liikkua, mutta silloin
rupesi pöytä niin tärisemään, että huuto pääsi kaikilta, jotka sillä
seisoivat odottamassa.

-- Ensimmäinen kuvaelma sisään! komensi Hilma neiti.

Tytöt juosta sipsuttelivat takateitä pimeän käytävän läpi ahtaalle
näyttämölle, missä herroja jo oli odottamassa ja tunnettu taiteilija
alkoi järjestää heitä kuvaelmaksi.

Esirippu nousi... laski. Käsien pauke pääsi valloilleen. Yleisö
vaati ja sai kuvaelman uudestaan. Jo seurasi toinen ja kolmas.
Kaikki onnistui erinomaisesti ja kaikki piti esittää toistamiseen.
Jo ensi väliajalla myytiin arvat loppuun. Ja ohjelman yhä jatkuessa
kasvoi mieltymys, kunnes esiripun laskettua viimeisen kerran, käsien
taputuksesta ei tahtonut tulla loppua.

Entistään suurempi sekamelska vallitsi nyt naisten pukuhuoneessa. Piti
hieroa pois maali kasvoista ja pukeutua. Lyydi rouva oli auttamassa
tyttöjään, mutta kun hän vihdoin Ailin kanssa astui saliin, oli tanssi
jo alkanut. Väentungoksen läpi suuntasi Eero askeleensa suoraan heitä
kohti ja vei Ailin tanssiin. Hän piti häntä lujasti kiinni, kannattaen
häntä miltei ilmassa. Kiiltävä lattia oli heidän jalkainsa alla ja
heidän ympärillään soivat valssin sävelet.

-- Kuinka sinä olit kaunis kuvaelmassa! kuiskasi Eero.

-- Olinko! Kuinka on hauskaa tanssia.

He tekivät neljä kierrosta salin ympäri ja kun he hengästyneinä
taukosivat, kumarsi Ailille toinen herra, joka jo näkyi seisoneen
odottamassa. Sitten seurasi kolmas ja neljäs. Tyttö heittäytyi yhdeltä
toiselle, levähtäen ainoastaan silloin, kun ei väentungoksen tähden
päästy kuin hiljaa eteenpäin, sitten hän taas kiiti hurjassa lennossa
pitkin sileää permantoa.

-- Voi, miten äärettömän hauskaa on tanssia!

Hän lausui sen nuorelle herralle, joka vasta oli hänelle esitelty ja
jonka nimeä hän ei edes ollut kuullut.

-- Niin on minustakin! Mutta eikö neitiä väsytä. Olette aivan
hengästynyt. Jos menisimme ja söisimme annoksen jäätelöä.

-- Olkoon menneeksi!

Hän tarjosi käsivartensa. He saivat pienen pöydän ravintolahuoneessa.
Aili löyhytteli viuhkallaan, jonka reunassa oli untuvapäärme ja
heittäytyi huolimattomasti nojatuoliin. Lyydi rouvan ripustaessa
viuhkaa hänen vyölleen, oli hän epäillyt, osaisiko hän sitä käyttää,
mutta luonto näkyi opettaneen! He puhuivat kuvaelmista ja söivät
jäätelöä.

-- Jaa tiedättekö, minulla ei vielä koskaan ole ollut niin hauskaa kuin
tänään! huudahti Aili äkkiä.

-- Todellako! Kuinka niin?

-- En ole koskaan vielä tanssinut niinkuin tänään. Minä rakastan
tanssia... Enkö saisi pyytää teitä... anteeksi, ehkette tahtoisi...

-- Mitä? Kuinka sanoitte?

-- Ei, ei, ei se ollut mitään.

Aili peitti viuhkalla kasvonsa. Ainoastaan silmät, otsa ja hiukset
näkyivät valkean untuvareunan takaa.

-- Mutta neiti, hyvä neiti, sanokaa se!

-- Te nauratte minulle!

-- En, en totisesti. Vakuutan, että olen hyvin onnellinen, jos jotakin
voin tehdä hyväksenne.

Aili nousi, laski raskaasti toisen kätensä pöydälle, hypisteli toisella
kukkia rinnallaan, katsoi ujosti hymyillen eteensä ja sanoi:

-- Tanssikaa kanssani vielä kerran! Te tanssitte niin hyvin.

-- Miten mielelläni, neiti!

Hän kilisti palvelijan paikalle ja tarjosi Ailille käsivartensa. Ovessa
oli tungos niin suuri etteivät he heti päässeet saliin. Aili katsahti
sattumalta taakseen ja näki silloin eräässä salin kulmassa koko klikin
koolla. Sohvi ja Eero puhelivat kiihkeästi ja katsoivat häneen. He
olivat istuneet aivan hänen likeisyydessään, vaikkei hän ollut heitä
huomannut. Seuraavana hetkenä hän jo kiiti sileällä lattialla, sävelten
soidessa, ajattelematta mitään muuta kuin hetkeä, jossa eli.

-- Te ette varmaankaan ole helsinkiläinen...?

-- En! Maalta minä olen, vastasi ylioppilas hymyillen.

Hengästyttyään pahanpäiväisesti jäi Aili vihdoin Lyydi rouvan viereen
siihen kaukaiseen kulmaan salia, niissä rouvat puhellen ja tanssia
katsellen pysyttelivät.

-- Täältäkö siis vihdoinkin löydän Pulu neidin, kuului äkkiä Matti
Manteren ääni. -- Olen ainakin kolme kertaa yrittänyt pyytää teitä
tanssiin, mutta olette ollut niin "ylösotettu".

-- Oletteko? Niin, minä olen tanssinut paljon. On ollut niin mainion
hauskaa.

-- Oletteko jo kuullut, että muuan, joka tahtoo pysyä tuntemattomana,
on lahjoittanut arpajaiskassaan kymmenen tuhatta markkaa!

-- Mitä te sanotte? Kymmenen tuhatta! Yksi ainoa henkilö!

-- Niin, se oli jalomielinen lahjoitus. Nyt saattaa todellakin ruveta
ajattelemaan "Savon sivistyttämistä", niinkuin tuo pesijätär sanoi.

Ailin päähän välähti äkkiä tuuma.

-- Kuulkaa, sitten ei myöskään ole liikaa, jos minun syrjäisen kotini
tulevalle koululle lahjoitatte jonkin satasen. Sanokaa, luuletteko,
että se käy?

-- En varmaan tiedä, mutta eiköhän. Koetetaan ja eletään toivossa...
Ettehän unohda, että lupasitte minulle toisen franseesin...!

-- En, en mitenkään.

Ensimmäisen franseesin soitto helähti samassa. Laine ja Aili saivat
hyvät paikat ja istuutuivat odottamaan rivien järjestymistä. Ihmisiä
käveli edestakaisin, jokainen koetti etsiä paikkaa. Laineen silmät
olivat puoliummessa, hän nojasi huolimattomasti eteensä, hymy huulilla.
Eero ja Sohvi, jotka samassa sattuivat astumaan sivutse, pysähtyivät
hetkeksi heidän eteensä.

-- Näyttää siltä, naurahti Eero, -- kuin aikoisit nukkua pois koko
maailmasta...

-- Tai ehkä sinä, lisäsi hiukan pisteliäästi Sohvi, -- teet
psykoloogisia havaintoja.

-- Joko olette kuulleet tuosta suuresta lahjoituksesta?

-- Aikoja sitten!

Laine haukotteli. Franseesi alkoi, Eero sitä johti. Kuinka hän oli
hienon näköinen frakkipuvussaan ja valkeissa hansikkaissaan! Ja kuinka
hellästi Sohvi painautui häntä vastaan, kun he tanssivat. Ailin silmät
seurasivat heitä vaistomaisesti. Kumarruksella, joka tavoitteli
maailmanmiehen tapaa, johdatti Laine Ailia. Musiikin pauhinasta kuuli
hän äänen lausuvan:

-- Toinen antoi kymmenen, toinen kymmenentuhatta markkaa. Siitä ei
liene eri mieliä, kenen lahja on suurempi, vai kuinka, Pulu neiti? "Ja
moni rikas pani paljon. Niin tuli myöskin köyhä leski ja pani kaksi
ropoa. Minä sanon teille jne."

Viime sanat kaikuivat tanssin pyörteessä. Hän piteli Ailia käsissään ja
kiidätti häntä kuin höyhentä.

-- Olettepa te hyvin lukenut Testamenttinne, sanoi Aili.

Hänen poskensa paloivat ja silmistä loisti. Samassa kysyttiin jotakin
hänen takanaan. Muuan herra ojensi hänelle mustaa samettinauhaa --
hänen palmikkonauhaansa, joka oli irtaantunut ja pudonnut. Aili
kumarsi ja hymyili hänelle kiitokseksi. Hetkisen kuluttua hän taas oli
istumassa, viuhkaansa löyhytellen ja liikuttaen jalkansa kärkeä tahdin
mukaan.

-- Niin, niin, alkoi Laine hitaasti, -- tässä sitä nyt tanssitaan
kokoon rahaa -- olin sanomaisillani hätääkärsiville, tarkoitan tietysti
-- sydänmaitten sivistyttämiseksi.

Aili totistui ja jäi häneen tuijottamaan.

-- Kuinka te voitte olla noin sydämetön?

-- Miten niin? Samallahan voisitte pitää koko puuhaa sydämettömänä. Ja
se on sentään vuotanut sulasta ihmisrakkaudesta.

-- Mikä tuuma? Tämä tanssiko?

-- Nämä arpajaiset tietysti.

-- Niin, nämä arpajaiset, mutta ei tanssi. Se on pelkkää huvituksen
halua. Sillä ja ihmisrakkaudella ei ole mitään yhteistä.

-- Minä vakuutan, ettei se ole mitään mahdotonta. Kuinka monta
monituista kertaa olenkaan mennyt iltamiin ilman vähintäkään
huvituksenhalua, vain siksi, että ne ovat olleet hyväätekevää
tarkoitusta varten, ja olen tahtonut antaa roponi.

-- Olisitte voinut antaa roponne ilmankin.

Laine kohautti olkapäitään.

-- Jos olisikin joku tuhatmarkkanen antaa, niin sen sillä tavalla
antaisikin... mutta niissä varoissa en minä ole.

-- Mutta jos te luovutatte roponne ja sijaan saatte noiden iltahuvien
ohjelman ja tanssin niin ettehän te itse asiassa ole mitään antanut.

-- Minä olen uhrautunut hyvän tarkoituksen takia, sillä muuten en
totisesti olisi viitsinyt mennä noihin niinsanottuihin huveihin.

Tanssi vei heidät pyörteeseensä. Mutta Ailin mieleen oli tullut
jotakin raskasta. "Nyt siis tanssitaan kokoon varoja sydänmaan
sivistyttämiseksi", kuuli hän yhtämittaa korvissaan. Mitä yhteistä on
sydänmaalla, joka paraikaa hankiensa peitossa nukkuu rauhan unta ja
tällä loistavalla seuralla, jossa hymyillään ja iloitaan? Sydänmaan
hyväksikö täällä muka hymyillään, sydänmaan hyväksikö tanssitaan? Aili
purskahti kovaan nauruun.

-- Niinhän te miltei nauratte, huomautti Laine, nostaen häntä hiukan
koholleen maasta ja vieden hänet paikalleen, -- niinkuin ajatellaan
luurankojen nauravan.

-- Kas vaan, sanoi Aili, -- ettepä näy olevan niinkään huono
ihmistuntija.

-- Mutta vakuutan teille, ettei se ensinkään teitä pue. Teidän kasvonne
ovat luodut hymyilemään.

-- Vai niin luulette! Mutta jos vakuutan teille, että hymy itse asiassa
on minulle jotakin hyvin vierasta...

-- Niin en usko teitä...

Tanssin jälkeen vetäytyi Aili salin nurkkaan kasvien suojaan, jotka
koristivat voittonäyttelyä. Hän näki siitä koko huoneen valomerenä,
permannon, joka kiilsi, vaaleapukuiset naiset, herrat juhlavaatteissa.
Viereisestä huoneesta kuului lasien kilinää ja humua... Hän jäi
tuijottamaan pilariin salin syrjällä...

Ja hänen eteensä nousi toinen kuva: Kaarila, jossa nyt nukutaan. Lumi
peittää vedet ja maat. On niin hiljaista. Yksin metsä huokaa... Oi
äiti, oi Pekka!... Tuolla on Seppälä mäen päällä... työ, leivättömyys,
äidittömät lapset... Lieneekö se täti heille hyvä? Ehkä soimaa ja
lyö, ehkei rakkaudella neuvo pahantapaisia... Mitä on tullut Olkasta,
joka jäi itkemään? Miksi hän itki? Eeroonko hän todellakin oli ollut
rakastunut?... Tutut kasvot sukelsivat esiin, muistuivat mieleen
rengit, piiat, torpparit ja heidän perheensä, vaivaistalo köyhineen,
kerjäläiset, mustalaiset... Ainainen työ, ainainen huoli, ainainen
taistelu leipäpalasesta, ei aikaa ajatella mitään muuta, kieltäymykset,
kärsimykset, kuolema, unohdus... yksinäisyyden iäinen kaiho...

Lehteriltä remahti tanssisävel. Aili säpsähti ja palasi nykyisyyteen.
Mitkä vastakohdat! Korvia särkevinä epäsointuina kohtasivat ne juuri
hänen sydäntään, vihloen kuin terävät veitset. Kyynelet tulvivat hänen
silmiinsä. Hän puri kokoon huulensa ja kiiruhti naisten pukuhuoneeseen.
Vaistomaisesti vältti hän koppia ja laatikkoja, jotka olivat lattialla.
Onneksi eivät naiset, jotka peilin edessä hääräsivät, olleet tuttuja.
Aili pelkäsi tuttuja. Hän oli nukkunut pitkää unta, nyt seurasi
herääminen. Hän oli langennut taivaastaan niinkuin aina ennen. Tällä
kertaa oli uni ollut sikeämpää kuin milloinkaan ennen, herääminenkin
oli voimakkaampi entistään. Hän kuuli, että se mitä nyt soitettiin
oli masurkkaa, -- se kauan suunniteltu masurkka! Hänen oli mahdoton
sitä tanssia. Hän otti kiireesti ylleen päällysvaatteet ja riensi
ulos syrjätietä, alas pimeitä portaita, jotka johtivat valaistuun
porraskäytävään. Siinä luuli hän kuulleensa nimeään lausuttavan ja
askelten ajavan itseään takaa... Mutta hän ei kääntynyt katsomaan
taakseen. Hänellä oli se tunne, että jos hän sen tekee, niin hän
muuttuu suolapatsaaksi. Hän veti vain huivia silmilleen, kyynelet
tulvivat tulvimalla, turhaan koetti hän ponnistaa vastaan. Lihava
ovenvartija loi häneen kummastuneen katseen, avatessaan hänelle ovea.

Suloinen kylmä siveli hänen polttavia kasvojaan. Hän ei tehnyt
selkoa itselleen, minnepäin hän meni. Hän vain riensi, puoleksi
juoksemalla, ikäänkuin takaa-ajajaa pakoon. Olisipa nyt ollut metsä,
johon olisi voinut mennä, heittäytyä hankeen, itkeä siinä ja antaa
tuulen lohduttaa!... Mutta hän ei tuntenut kaupunkia niin hyvin, että
hän olisi tietänyt missäpäin metsä oli. Ja tuskinpa olisikaan voinut
lohduttaa muu kuin kodin metsä! Hänet valtasi sellainen ikävä, että hän
ääneen valitti.

Askelia kuului hänen takanaan, pitkä herra seurasi häntä. Hän pelästyi
ja alkoi astua kiireemmin. Herra astui perässä ja jo puhutteli.

-- Älkää pelätkö... Aili neiti...

Aili tunsi äänen ja seisahtui, tunsi jo miehenkin, se oli Matti
Mantere. Hänen tulonsa vaikutti kuin poliisin lähettämä kylmä vesisade
paloruiskusta keskelle kapinaan nousseiden kaupunkilaisten joukkoa.
Airi havaitsi äkkiä koko hulluuden pakoretkessään.

-- Enkö saa teitä saattaa...? On näet vähän vaarallista naisen astua
yksin keskellä yötä.

-- Kuinka te tiesitte tulla?

-- Satuin onneksi näkemään, kun astuitte alas portaita. Eiköhän
olisi parasta, että kääntyisimme takaisin... Omaisenne voivat tulla
levottomiksi.

-- Olkaa te hyvä, viekää heille sana, että olen mennyt kotiin. Minun ei
enää tee mieleni tanssia, en _voi_ tulla sinne...

-- Meidän täytyy silloin kääntyä aivan toiseen suuntaan, sillä ettehän
te täälläpäin asu.

He astelivat ääneti. Lumi narisi jalkain alla. Aili tuontuostakin
nyyhkähti.

-- Pulu neiti, teitä on varmaan joku loukannut?

-- Ei, ei, ei kukaan.

Matti lausui arveluja sinne tänne. Hänen käytöksensä oli niin
hienotunteista ja luottamusta herättävää, että Aili vihdoin rupesi
tunnustamaan.

-- Noita samoja asioita olen minäkin usein ajatellut, sanoi Mantere.
-- Oli aika, jolloin tahdoin nousta taistelemaan kaikkea tuota räikeää
ristiriitaa vastaan, joka meitä kohtaa joka askeleella. Mutta sittemmin
olen huomannut, että sen niin täytyy olla...

-- Mutta jos kerran hyvään tarkoitukseen tahtoo jotakin antaa, niin
miksei sitä voi antaa sellaisenaan? Pitääkö sen välttämättömästi
käydä tanssihuvien kautta? Ne voisivat olla erikseen ja sillä tavalla
aivan oikeutetut. Kunhan ei niillä vain olisi mitään tekemistä
hyväntekeväisyyden ja ihmisrakkauden kanssa.

-- Mutta iltamat ja arpajaiset ovat osoittautuneet tehokkaimmiksi
keinoiksi ihmisrakkauden palveluksessa.

-- Se on hirveää sentään!

-- Eihän mikään ole täydellistä tässä maailmassa. Pääasia on, että
tarvitsevat saavat apua.

He vaipuivat ajatuksiin ja ottivat hetken perästä asian uudestaan
puheeksi. Mutta vastaus oli aina sama epämääräinen, tyydyttämätön. Aili
tuli kotiin, hiipi vuoteeseensa ja jatkoi ajattelemistaan.

Mistä tulivat hänelle kaikki nuo tunteet, joista eivät muut mitään
tietäneet? Kun Jumala hänet loi, niin loiko hän hänet pitämään muista
huolta, tappamaan omia taipumuksiaan, elämään ja uhrautumaan muiden
hyväksi?

Jos hän hymyili, niin varastiko hän siltä, jolla oli niin paljon
suruja, ettei hän voinut hymyillä? Eikö hän saanut tuntea iloa, kun oli
olemassa sellaisia, jotka itkivät? Pitikö hänen riisua vaate päältään
ja antaa se sille, jota paleli? Ja kun oli kerjäläisiä, jotka kalvoivat
leipäpalaa, niin saiko hän syödä herkkuja?

Ja vihdoin: oliko se itserakkautta, jos hän luuli Jumalan määränneen
juuri _hänet_ pitämään huolta lähimmäisestään? Oliko se itsekidutusta?
Oliko se velvollisuuksien etsimistä, joita ei oltu hänelle tarkoitettu?

Hän oli joskus yrittänyt puhua tästä kaikesta Eerolle. Eero oli
naurahtanut, silittänyt hiuksia hänen otsaltaan ja sanonut: "pois
pilvet onnemme taivaalta!" Siinä ei Eero häntä ymmärtänyt. Se oli
hänelle kaikista vaikeinta!

Hän ei ollut ummistanut silmiään, kun parin tunnin perästä setä ja täti
palasivat kotiin. Lyydi rouva raotti kynttilä kädessä ovea tyttöjen
huoneeseen, mutta luuli molempien nukkuvan ja poistui.

Ailin mieleen nousivat kaikki nuo mietteet, mitkä yksinäisyydessä
maalla olivat syntyneet, ne haarautuivat ja johtivat loppumattomiin.
Siitä saattoi tulla aivan hulluksi! Vihdoin hänelle selveni, että
hänen täytyy lähteä Kaarilaan, elää elämänsä sen kansalle, antaa sille
koko rakkautensa. Tämä tuli hänelle ikäänkuin tukevaksi pohjaksi
jalkain alle, luodoksi aavassa meressä, johon hän kahlautui kiinni.
Se rauhoitti... Hän alkoi ajatella kotimetsää ja lahtea, jonka aallot
sousivat rantaan... Mutta samassa muistui taaskin mieleen Eero, hänen
sulhasensa, Eero jota hän rakasti...

Hän vaipui vihdoin uneen ja heräsi vasta kun Maija läksi kouluun...
Eerohan menee ulkomaille. Hän, Aili, odottaa vielä pari viikkoa
Helsingissä ja palaa sitten kotiin. _Kotiin!_ Riemulla tuo sana täytti
hänen mielensä. Pelkkä ajatus siitä jo rauhoitti. Hän oli jo aivan
tyynenä, kun Lyydi rouva tuli huoneeseen ja toi hänelle sanomalehden.

-- No lapseni, pelkäsimme jo että olit tullut kipeäksi. Kuinka
sinä saatoitkaan lähteä yksin menemään, keskellä yötä, kenellekään
sanomatta?!

-- Anteeksi, rakas täti! minun mieleeni johtui Kaarila ja kaikki siellä
kotona. Tuli niin vaikea olla, en tiedä oikein miksi, että minun piti
lähteä pois... en ajatellut, että olisi vaarallista mennä yksin.
Anteeksi...!

-- No hyvä on, lapseni. Tahdotko lukea... täällä on pitkä kertomus
eilisillasta.

Aili otti lehden.

"Eiliset arpajaiset antoivat taaskin todistuksen siitä, mitä
pääkaupungin suomenmielinen yleisö saa aikaan, kun on kysymyksessä jalo
tarkoitus. Eilisilta muodostui isänmaallisen innostuksen juhlahetkeksi,
joka ei hevillä poistu läsnäolleen mielestä." Sitten alkoi itse
kuvaus, tarkasti tehtiin selkoa kuvaelmista ja lueteltiin toimikuntaan
kuuluneiden ja esiintyjien nimet... Siinä Aili tuli uteliaaksi ja
silmäili kiireesti nimiä, kunnes tuli omaansa... Se toi empimättä hymyn
hänen huulilleen. Hänen nimensä _painettuna_... Miten kauan hän olikaan
halunnut sitä!...

Keskellä tätä mielialaa tuotiin hänelle kirje, jonka päällekirjoitus
oli Emma rouvan tuttua käsialaa. Hän joutui nyt aivan toisenlaisen ilon
valtaan. Oikein hän hikoili, kun ei heti saanut koteloa auki ja repi
vihdoin postimerkinkin -- vaikka pyhästi oli pojille luvannut tarkkaan
koota postimerkit.

Emma rouvan kirje toi liikutuksen kyyneleet hänen silmiinsä.
Hän onnitteli Ailia hellästi, toivottaen Jumalan kaikkivaltiaan
siunausta... Kaarilassa kulki kaikki entiseen tapaan. Tyhjää vaan
oli ollut. Jalo oli ensi päivinä kuljeskellut niin rauhattomana ja
Mirrikin oli näyttänyt etsivän. Mutta he iloitsivat kaikki siitä, että
hänellä, Aililla nyt oli hauskaa... Ja jotta hän saisi oppia enemmän
ja nauttia nuoruudestaan, olivat he Pekan kanssa päättäneet, että hän
saisi jäädä Helsinkiin. Pekka siitä likemmin kirjoittaisi... Emma rouva
lopetti ajatuksissaan painamalla syliinsä Ailin ja lähettämällä Eerolle
lämpimimmät terveisensä.

Sitä suuremmaksi käy siellä kotona ilo, kun kirjoitan, että tulen, että
tahdon tulla! ajatteli Aili ja otti Pekan kirjeen.

"Rakas Aili! Samalla kun sydämellisesti sinua onnittelen sen uutisen
johdosta, josta kirjoitit, -- Ailin täytyi nauraa: tuo juhlallisuus
oli niin Pekan tapaista! -- niin pyydän ilmoittaa, että on parasta
ettet nyt Kaarilaan palaakaan, vaan jäät Helsinkiin. Lähetän sinulle
kuukausittain 50 à 60 mk. Ehkä voit hankkia jotakin pientä ansiota,
niin että tulet toimeen. Pyydän ettet koeta mitään muutosta tehdä tähän
ohjelmaan. Pekka."

Ailin ajatus seisahtui. Kirje sisälsi selvän kiellon. Mitä se
merkitsi, mitä oli tapahtunut? Hiki nousi hänen otsalleen ja pisaroi
hänen käsistään. Oliko Pekka tullut hulluksi? Mitä hän luuli Ailin
Helsingissä tekevän kauemmin kuin oli aiottu? -- Hän nousi kiireesti ja
alkoi pukeutua. Hän kirjoittaa paikalla, että hän aikoo tulla jo parin
viikon perästä, tai vaikkapa heti... "On paras ettet palaakaan"... Onko
se kosto siitä, että hän keväällä niin väkisinkin tahtoi...? Suuttumus
ja suru taistelivat hänen mielessään, kunnes ei jäänyt sijaa kuin
äärettömälle hyljättyyden tunteelle: hänhän kadottaa äidin, Pekan,
kodin, Kaarilan, jota hän rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa!

Hän vaipui pitkäkseen vuoteelle ja puhkesi itkemään.



IX


Muutamia päiviä arpajaisten jälkeen olivat klikin tytöt koolla Sohvi
Manteren luona. Oli juotu ensimmäinen kahvikuppi, joulutyöt olivat
levällään pöydällä ja puhe liikkui arpajaisissa, kenelle se tai se
voitto oli joutunut, kenen kanssa se tai se oli tanssinut, mitä se
tai se oli sanonut ym. sellaisessa. Rakennusmestarikin oli käynyt
tervehtimässä tyttärensä vieraita, istunut nojatuolissa, vetänyt sauhun
sikaristaan ja lausunut mielipiteensä hänkin.

-- Mutta miksei Pulua kuulu? kysäisi joku vihdoin.

Sohvi, joka juuri toimitti sisään lisää kahvia, hymyili merkitsevästi
ja virkkoi:

-- Hänellä on syynsä, hänellä on päänsärkyä, telefonoi Lyydi-täti
aamupäivällä. Voinhan vielä kysyä.

Hän meni telefoniin, soitti ja kysyi osaaottavalla äänellä, miten
"pikku Pulu" jaksoi, seuraavassa hetkessä seuralle ilmoittaakseen
vastauksen: Aili kiittää kutsusta ja pyytää lausua tuhannet
terveisensä. Ikävä kyllä hänellä yhä on päänsärkyä, joten hän ei voi
tulla.

-- Mutta kuulkaa, mikä häneen tuli arpajaisissa! Minulle kerrottiin,
että hän ääneen itkien, hiukset hajalla ja ilman päällysvaatteita olisi
juossut kadulle... joku olisi häntä kovin loukannut, josta hän suuttui.

-- Niin, sanottiin että se olisi ollut Laine, mutta ei Laine itse
mitään siitä tietänyt, sanoi kaikessa sovussa tanssineensa hänen
kanssaan franseesin. Mikähän sen tytön päähän pistikään!

-- Oikku tietysti. Minä nyt tiedän asian aivan tarkkaan, sillä Mattihan
onneksi sattui olemaan eteisessä, kun hän riensi alas portaita, ja
kiirehti karkulaisen perään.

-- Menikö hän todellakin ilman päällysvaatteita talvipakkaseen?

-- Meni, ja itkenyt hän oli aivan ääneen. Matilla oli ollut aika työ
hänestä, ennenkuin sai hänet kotiin...

-- No kuinka niin? Tahtoiko hän ehkä juosta avantoon.

-- Jotakin sinnepäin se oli ollut.

-- Kuka olisi luullut sitä! Sellaisena kyyhkysenä hän tuli maalta, niin
vaatimattomana sinisessä puolivillassa. Ja nyt osaa jo panna toimeen
tällaisia murhenäytelmiä.

-- Hyvä näyttelijättären alku!

-- Kyllä hän pitkin iltaa käyttäytyi niin... niin vähän _comme il faut_
kuin suinkin. Ettekö huomanneet, millä tavalla hän puhutteli herroja...
Pää kallellaan hän hymyili, nauroi ja näytteli valkeita hampaitaan...
Minä ihmettelen, että täti niin sokeasti sitä tyttöä ihailee. Olisinpa
minä hänen sijassaan, niin totisesti sanoisin hänelle, mikä käy
laatuun, mikä ei.

-- Etteköhän sentään tuomitse liian ankarasti? yritteli Elli puolustaa.
-- Se on hänessä ehkä luontoa.

-- Luontoa! Odotahan kun kerron. Hän istuu tuossa kavaljeerinsa,
nuoren ylioppilaan kanssa, syövät jäätelöä. "Tiedättekö, minulla ei
vielä koskaan ole ollut niin hauskaa kuin tänään!" Ylioppilas kysyy
ihastuneena, mikä siihen saattaa olla syynä -- ja tyttö heittää päätään
taapäin kuin vallaton, hemmoteltu lapsi ja vastaa -- että hän on
tanssinut niin paljon, hän rakastaa tanssia... "Ettekö te tahtoisi...
anteeksi ei, ei, ei, se ei ollut mitään..." Hän katselee viuhkansa
takaa ylioppilasraukkaa, joka kysyy ja kysyy, saamatta muuta vastausta
kuin: "te nauratte jos minä sen sanon!" tai "ei, se ei ollut mitään!"
kunnes vihdoin tulee totuus: "ettekö olisi niin hyvä ja tanssisi
kanssani? Te tanssitte niin viehättävästi!" Luontoa, luontoako tämä on?
Lienee lupa kysyä.

-- Hän on koketti, älä puolustakaan! Hyvin koketti.

-- Voi olla...

-- Ja kummoiseen välikäteen Eero jäi! Hän sanoi jo kauan sitten
pyytäneensä serkkunsa masurkkaan. Ja niinkuin te jokainen tiedätte,
niin masurkkaahan armollisen neidin päähän on tyrkytetty sekä sopivissa
että sopimattomissa tilaisuuksissa. Ja nyt äkkiä, kun Eero etsii
daamiaan, niin ei tätä ole missään... Yleinen etsintä ja kysyntä,
kunnes Matti tulee rauhoittamaan sillä tiedolla, että asianomainen on
-- karannut! Vakuutan, että Eero kävi noloksi.

-- Mutta Eero käyttäytyi sentään hyvin maltillisesti, -- minusta hänen
tapansa tässä tilaisuudessa juuri selvimmin osoittaa, ettei hänen ja
Pulun välillä voi olla mitään -- ei lentänyt ulos kadulle, vaan pyysi
Sohvin tanssiin ja jätti rauhallisesti koko asian Matin käsiin.

-- Matilta meni se masurkka! Tapasin tänään Eeron kadulla ja hän näytti
huonolta. Mikähän siinä oikein on?... Minä luulen vaanivani, että siinä
sittenkin on ollut jokin rakkausjuttu, joka on mennyt rikki!

-- Mutta hauskaa olisi tietää, mitä täti ja setä sanoivat Pululle
tuon karkaamisen johdosta. Eiköhän hän sentään saanut jonkinlaista
läksytystä!

-- Tiedänhän minä, huudahti Sohvi, -- täti kertoi minulle kaikki
tyyni. Setä oli ollut pahoillaan, hän oli ottanut armollisen neidin
kahdenkesken kanssaan ja luultavasti torunut. Mutta täti -- tunnemmehan
hänet! -- hän kunnioittaa liiaksi yksilöllisyyttä ja sen omituisuuksia
voidakseen kurittaa pahantapaisia lapsia. Eero taas sanoi, ettei hän
rupea sortamaan kenenkään vapautta. Hän ei edes vaadi serkultaan
selitystä siihen, miksei hän tanssinut hänen kanssaan tuota surullisen
kuuluisaa masurkkaa. "Hänellä on tietysti syynsä, jollen minä niitä
voikaan ymmärtää!"

-- Kuulkaa tytöt, telefonoidaan Eero tänne!

-- Saatte nähdä, ettei hän tule. Hän elää nykyään niin kokonaan siinä
ulkomaanmatkassaan ja syyttää vain "tutkintojaan ja lukujaan", niinkuin
se Kaarilan neiti sanoo.

-- Pannaan Matti telefoniin! Hän saa sanoa, että hän tarvitsee Eeroa!

-- Mutta kun ei Matti ole kotona!

-- No, sano sinä, että Matti käskee Eeroa!

Tytöt nauroivat keppostaan ja hiljenivät vasta kun Sohvi kilisti
telefonikelloa. Silloin he kaikki uteliaassa odotuksessa riensivät
kuuntelemaan. Sohvi puhui vakavalla äänellä, sanoi veljensä
välttämättömästi tarvitsevan Eeroa. Eero ei ole kotona! Istuu
kirjastossa. Kuinka ikävä! Mutta tytöt lohduttautuivat pian. Sohvi
kantoi pöydälle maljan, kukkurallaan hedelmiä, ja keskustelu alkoi.
Jonkin ajan se viipyi teatterissa ja viimeksi esitetyssä kappaleessa.
Sitten se palasi takaisin Ailiin.

-- Mutta, mutta, teidän olisi pitänyt nähdä mimmoiseksi sen Pulun
naama muuttui, kun me kerran kävelimme yhdessä ja silloin kohtasimme
Alma Liljebergin komeassa väljässä turkissaan. Ja kun minä sanoin: nyt
pitäisi Eeron olla täällä näkemässä entisen henttunsa! Voi sun...!

Tytöt tulivat siihen johtopäätökseen, että Aili todellakin oli ehtinyt
hyvin pitkälle mielistelemisen taidossa. Miten hän olikin osannut
näytellä vaatimatonta maalaislasta!

Vasta monen päivän perästä läksi Elli Ailia tervehtimään. Hänellä oli
paha omatunto siitä, ettei hän ollut ystäväänsä puolustanut. Mutta
tytöt olivat puhuneet niin vakuuttavasti, että hänen uskonsa oli
ruvennut horjumaan.

Hän tapasi Ailin tohtorin kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa. Hänen
poskensa hehkuivat ikäänkuin rasituksesta ja paperille piirtyi selvää,
jollei kaunistakaan käsialaa.

-- Mitä kummaa sinä kirjoitat? huudahti Elli empimättä.

Aili kohotti hymyillen päätään ja ojensi Ellille kätensä. Ilme hänen
kasvoillaan oli kummallisen päättäväinen.

-- Näytettä käsialastani! Katso, olen kyllästynyt laiskanpäiviin ja
aion ruveta tekemään työtä... Sain hiljan kirjeen kotoa, jossa minulle
luvataan, että vielä kauan saan viipyä Helsingissä. Tietysti minulla
pitää olla joku toimi... Ja setä on jo puhunut erään pankin herrojen
kanssa, että siellä saisin pienen viran. Mutta tahtovat tietysti
nähdä käsialani. Ja minä koetan tietysti esiintyä edukseni mikäli
mahdollista. Sentähden tässä nyt hikoilen.

Tohtori Wahlfeltin välityksellä Aili todellakin pääsi pankkiin,
aluksi tietysti vain harjoittelijaksi ilman palkkaa. Tietysti hänen
myöskin täytyi ottaa kurssi kirjanpidossa. Jonkin ajan perästä oli
hänellä toiveita saada varma virka, vieläpä hyvä. Sohvi vakuutti, että
Ailin kaikesta tästä oli kiittäminen ulkomuotoaan. Tirehtööri tahtoi
mielellään pankkiinsa kauniita tyttöjä -- se oli tunnettu asia. Pulu
saattoi iloita, sillä siinä virassa oli ylenemisen ja palkankorotusten
varaa.

Ailin tunteet olivat itse asiassa sangen ristiriitaiset. Koko
yritys oli hätäkeino, johon hän oli ryhtynyt vasta viimeisessä
tingassa, sitten kun hänen yhä uudistuneisiin kysymyksiinsä, miksei
hän saa Kaarilaan palata, oli tullut jyrkkä kielto. Tuntuihan taas
toiselta puolen suloiselta saada vakinaista työtä ja omia tuloja.
Ja jonkinlainen ylpeys yllytti häntä näyttämään, että hän kyllä
omillaankin tulee toimeen. Ensimmäinen käynti pankissa sentään vei
häneltä kaiken itseluoton ja lannisti hänet kokonaan. Kuva, joka
pankista, hänen tulevasta toimipaikastaan painui hänen mieleensä, oli
suorastaan vastenmielinen.

Korkea, laaja huone, jonka ovia avasivat univormuihin puetut, kankeat
vahtimestarit. Nuo viralliset karsinat ja rautaristikot pulpetteineen,
suurine kirjoineen... kuinka niissä mahtoikaan olla paljon numeroja ja
kauniilla, säännöllisellä käsialalla kirjoitettuja papereja! Hän tunsi
silmiään särkevän ja päätään huimaavan jo pelkästään tuota ajatellessa.
Ja sitten nuo neidit, jotka juhlallisina seisoivat tai istuivat
osastoissaan, sähkölamppujen valaistessa vihreän kuvun läpi...! Kuinka
he olivat samanlaiset, aivan kuin samaan kaavaan valetut! Kasvot
saattoivat erota toisistaan, mutta ilme oli kaikissa sama kankea,
virallinen. Yksin puku ja koko käytöskin olivat käyneet kaavamaisiksi.
Heistä oli kadonnut kaikki yksilöllisyys. Heissä ei ollut enää mitään
omaa. He olivat tulleet koneiksi pankkinsa palveluksessa. Ja siksi
tulisi hän, Ailikin!

Hän näki itsensä jo istumassa pulpetin ääressä, hiukset kierrettyinä
muodikkaaseen solmuun niskassa ja yllään kireä, arvokas, uusimuotinen
puku, niinkuin noilla muillakin... kädessä kynä ja edessään suuri,
suuri kirja, täynnä numeroja ja viivoittimella tehtyjä viivoja. Ja
hänen käsialansakin olisi yhtä säännöllinen ja siro kuin noiden
muidenkin, kasvojen ilme yhtä virallinen ja kankea... Ja sitä kestäisi
kesät talvet ilman muuta vaihtelua kuin silloin tällöin tanssiaiset,
konsertti tai illanvietto... Ja yksilöllisyytensä menettämistä vastaan
ei edes auttanut taistella. Piti alistua, velvollisuus oli tulla
hyväksi koneeksi pankkinsa palveluksessa... Mikä uljas elämäntehtävä!

Ja siihen hän oli vaihtanut vapautensa, rikkaan elämänsä Kaarilassa!

Aili kärsi sanomattomasti, eikä hän voinut kellenkään uskoa huoltaan:
olihan hän itse tätä tahtonut ja suurella vaivalla oli setä toimittanut
hänelle tuon toimen.

Aika kului hitaasti, varsinkin alussa. Eeroa näki hän harvoin. Sillä
aamulla, kun hän läksi pankkiin tai tunneilleen, oli Eero tuskin
noussut, ja päivällistunnilla ei ollut montakaan hetkeä juttelemiseen.
Illalla taas, kun Aili tuli kotiin, väsytti häntä kovasti. Klikin
seurassa oli hän enää ani harvoin. Ja kun hän oli ollut, tuli hänelle
aina mielipahaa. Tytöt näyttivät häntä miltei vainoavan, varsinkin
Sohvi... joka yhtämittaa pisteli ja teki viittauksia Ailin suhteesta
serkkuunsa. Eero kyllä vakuutti, ettei se ollut kuin leikkiä, mutta
Aili ei päässyt epäluulostaan. Sen tähden pysytteli hän kotona niin
paljon kuin suinkin, hän ompeli joululahjoja. Eerolle teki hän komeaa
matkahihnaa. Erityisellä ilolla valmisti hän niitä lahjoja, joita aikoi
lähettää Kaarilaan.

Muuten ei hän millään ilolla ajatellut joulun tuloa. Ja ennen, kuinka
hän oli laskenut viikot ja päivät! Mutta Helsinkiinhän hän jäisi
jouluksi -- viettäisi ensimmäisen joulunsa kaupungissa. Loma-aika
pankista oli aivan lyhyt -- jotapaitsi ei kotoa sanallakaan oltu
kutsuttu tulemaan. Emma rouva kyllä kirjoitti mitä hellimpiä kirjeitä,
mutta ei koskaan sanonut: tule! Ja Pekka vaikeni itsepintaisesti.
Kipeä katkeruus nousi Ailin rintaan, kun hän vain Kaarilaa ajatteli.
Ikipäiviksi hän sen oli kadottanut... Eeron tähden! Jos hän olisi
ollut Eerosta varma... mutta hän ei häneen luottanut! Hänestä tuntui
usein siltä kuin Eero minä hetkenä tahansa olisi ollut valmis hänestä
luopumaan. Aililla ei tosin ollut mitään sitovaa syytä epäilykseensä.
Se oli vain tunne, sillä Eero oli rakastavainen ja hyvä niinä lyhyinä
hetkinä, jolloin he olivat yhdessä. Välistä sentään aukeni heidän
välilleen ikäänkuin juopa, ja se tapahtui juuri silloin, kun he
vaihtoivat sisäisimpiä ajatuksiaan. Ani harvoin siihen tuli tilaisuutta.

-- Päästä pois näistä pienistä oloista, tästä poroporvarillisesta,
tukahuttavasta ympäristöstä! huudahti Eero kerrankin ja hänen silmänsä
loistivat. -- Oo, kuinka minä välistä nauran näitä raukkamaisia puuhia
ja harrastuksia...! Ja itse he luulevat, että heidän työnsä on niin
tärkeää, että maailma menisi nurin, jolleivät he hyörisi. Niinkuin
hyttyset kuvittelisivat, että aurinko lakkaa loistamasta, jolleivät ne
tanssi sen säteissä. Pikkusieluja, oikeita pikkusieluja...!

-- Oi Eero, puhui Aili innoissaan, -- juuri sama tunne minullakin on
näistä kaupunkilaisista. Koko tässä elämässä on jotakin niin tyhjää.
Toista on maalla...

-- Maalla! Pientä siellä on, pientä, vielä pienempää kuin täällä.
Ainainen raataminen ja tuo alhainen taistelu leipäpalasesta. Voiko
ajatella mitään sen raaempaa, eläimellisempää! Pelkkä ajatus siitä
painaa rintaani niin, että tuskin saatan hengittää.

Eero painoi kädet rinnalleen ja teki liikkeen ikäänkuin hän olisi ollut
tukahtumaisillaan. Aili oli jäänyt häneen tuijottamaan.

-- Mutta viihdyithän itse niin hyvin maalla, yritti hän sanoa.

-- Niin, se on totta, Kaarilassa oli kaunista. Mutta olen sitten paljon
lukenut, paljon kehittynyt. En tiedä, tyydyttäisikö elämä siellä
minua enää. Tuskinpa. Olen kyllästynyt elämään kahleissa. Tahdon
ylöspäin, ylöspäin, vapauteen, sinne missä ilma on läpikuultavaa ja
tuoksuvaa. Tahdon mitata tieteen ja taiteen salaisuudet, tahdon oppia
tuntemaan ihmiselämän ääret. Minä tahdon kerrankin tuntea ja nauttia
"Übermenschin" tapaan.

Hänen sanansa vuotivat intohimoisena tulvana, silmät säteilivät ja
käsi harhaili ilmassa ikäänkuin hän olisi tahtonut tavoitella jotakin.
Liikkumattomana istui Aili hänen vieressään. Hänestä tuntui siltä
kuin sydän olisi lakannut sykkimästä. Hetkisen vallitsi hiljaisuus.
Eero näkyi unohtaneen hänen läsnäolonsa. Sitten hän ikäänkuin heräsi,
sivalsi kiihkeästi kädellään Ailin hiuksia ja virkkoi:

-- Miksi sinä vaikenet? Sano! Mitä sinä ajattelet?

Aili veti syvältä henkeään ja sanoi hiljaa:

-- Sinä tiedät, että minä koko sydämelläni rakastan maaseutua ja sen
pieniä oloja...

-- Loukkasinko sinua? Suo anteeksi! Sen tein tahtomattani. Sinä et
minua nyt ymmärrä. Mutta odotahan, minä nostan sinut käsivarsilleni,
minä vien sinut pois, pois kauas! Tulee aika, jolloin sinä ajattelet
niinkuin minä.

Aili ei siihen sanonut mitään. Mutta suuri ahdistus oli hänet
vallannut. Hän rakasti Eeroa ja tunsi samalla, että ero heidän
välillään ennen tai myöhemmin tulisi tapahtumaan. Tosin tuo tunne
pian laimeni, jopa hän sen kokonaan unohti, kun Eero taas hellänä ja
lämpimänä veti hänet syliinsä. Mutta yksinäisyydessä ja yön unettomina
hetkinä se sukelsi esiin kuin aave häntä kiduttamaan ja kammottamaan.

Muutamia päiviä ennen jouluaattoa tuli Eero illalla noutamaan Ailia
pankista. Hän aivan säteili ilosta.

-- Arvi Svahn on palannut ulkomailta! Ilmanko minulla koko päivän
on ollut se tunne, että tänään tapahtuu jotakin hyvää. Rientäkäämme
kotiin, hän tulee illalla meille. Siinä sinä oikein saat tutustua
_mieheen._

Kiireesti Eero auttoi päällystakin hänen ylleen ja tarttui hänen
käsivarteensa. Hän miltei kantoi hänet alas ne muutamat portaat, jotka
veivät kadulle.

-- Kummallista, sanoi Aili, -- että juuri tänä aamuna tädin kanssa
hänestä puhelimme.

-- Mitä te puhuitte hänestä?

-- Ei mitään oikeastaan. Täti vain sanoi, ettei kenelläkään ole ollut
niin suurta vaikutusvaltaa sinuun kuin hänellä.

-- Niin, se on totta. Niin oli silloin...

He ottivat ajurin ja Eero käski ajamaan hyvää kyytiä. Hän kietoi
kovasti käsivartensa Ailin ympäri ja huoahti tuontuostakin. Sellaisessa
mielentilassa ei Aili vielä ollut häntä nähnyt.

-- Puhu, kultaseni, puhu minullekin, pyysi Aili hiljaa.

Eero pusersi häntä likemmä itseään ja huudahti ikäänkuin yli vuotavan
elämänilon valtaamana:

-- Ymmärrätkö, että on tunteita, joita ei voi pukea sanoihin?
Ymmärrät... minä tiedän sen, minä tunnen sen... Mutta jos nyt
koettaisin antaa tunteilleni jonkinlaisen muodon, niin sanoisin...
että siitä asti kuin puhelin Arvin kanssa, on kuin vereni olisivat
yhtyneet elämän suureen valtasuoneen, on kuin keuhkoihini olisin saanut
hengittää suuren maailman ilmaa... Jos sinä aavistaisit miten ihanaa se
on!

Hänen äänensä vapisi. Hän oli ikäänkuin juovuksissa. Ja vaistomaisesti
asettui Aili hänen mielentilaansa: häntä rupesi pyörryttämään. Eero
nosti hänet reestä ja he kiirehtivät ylös portaita.

Kaikki huoneet olivat jo valaistut niinkuin aina vieraita odottaessa
ja Lyydi rouva järjesteli ruokasalissa hedelmiä maljaan. Eero istuutui
hänen viereensä pöydän ääreen, otti kartan ja rupesi tekemään
matkasuunnitelmia. Sillaikaa pukeutui Aili huoneessaan. Siellä tuntui
tyhjältä, sillä Maija oli aamulla matkustanut kotiin. Tänä iltana olisi
klikki koolla viimeisen kerran ennen joulua.

Vieraat saapuivatkin pian ja ryhmittyivät salin pehmeisiin kulmiin.
Mutta illan sankaria, vasta ulkomailta palannutta Arvi Svahnia saatiin
kauan odottaa. Vihdoin hän tuli, puettuna hienoon visiittipukuun.

Koko seurue ryhmittyi hänen ympärilleen, hänelle sateli kysymyksiä,
jokainen koetti sanoa jotakin ja jollakin lailla herättää hänen
huomiotaan. Hän oli kaunis mies, hänen silmänsä näyttivät voivan
lävistää sen esineen, johon ne tähtäytyivät. Hänen ikäänsä olisi voinut
määritellä 20-30 vuodeksi, mutta ei sen tarkemmin. Erittäin miellyttävä
oli hänen äänensä. "Niinkuin musiikkia", ajattelivat tytöt itsekseen.
Ja hän omisti taidon pukea ajatuksensa mitä sujuvimpaan, hauskimpaan
muotoon.

Hänelle oli tehty mitä erilaisimpia kysymyksiä, kun Sohvi Mantere kysyi:

-- Ovatko Italian naiset todellakin niin kauniita kuin kerrotaan?

Aili oli ainoa, joka ei ollut tehnyt mitään kysymystä, mutta hän oli
tarkasti kuunnellut ja seurannut Svahnin liikkeitä. Eerossa oli paljon,
joka muistutti häntä, varsinkin juuri kertomistavassa.

-- Italian naiset kauniitko? Kyllä -- ainakin pohjoismaalaisen
mielestä. Puhumatta heidän kasvoistaan, silmistään ja hiuksistaan,
niin on heidän liikkeissään jotakin niin sulavaa ja heidän tapansa
pukeutua niin sopusointuisa... Muistuu esimerkiksi mieleeni kerran
Venetsiassa. Kävelin erään kanavan vartta ja poikkesin syrjäkadulle,
yhdelle noista kujista, jotka ovat niin kaitaiset, että ikkunasta kadun
toisella puolen saattaa ojentaa kädet ikkunaan toisella puolella.
Ovilla oli myymälätelttoja, kynnyksillä leikki lapsia ja ikkunoihin oli
ripustettu risaisia vaatteita kuivamaan. Äkkiä pujahti eteeni tyttö
lyhyessä punaisessa hameessa, jalassa pienoinen suippea kenkä. Hän oli
vielä keskenkasvuinen, vartalo vasta kehittymäisillään... mutta hänen
muotojensa siroutta, hänen liikkeidensä suloa, kun hän livahti eteeni
ja tarjoutui näyttämään tietä minulle. "Minne aiotte? Minä tunnen
kaupungin perinpohjin", puuhaili hän. Annoin hänen tulla. Astelimme
rinnan, hän yhtämittaa kertoen, kysellen ja selitellen... Hänen
piirteidensä hienoutta, hänen hiustensa pehmeyttä, hänen niskansa,
kaulansa ja käsivartensa kaarevuutta...! Kyllä hän oli kaunis. Ja hänen
risaiset vaatteensa olivat omiaan, jos mahdollista, kohottamaan tenhoa
hänessä...

Svahn vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten:

-- Niin, kyllä minä teitä varoitan, hyvät herrat, jos lähdette niille
maille, joilta minä vasta palaan, ettette kahlehdi sydäntänne tänne
kotiin -- sillä vaikeaksi käy pysyminen uskollisena...! Ethän sinä,
Eero, vain ole mennyt kihlautumaan...? Minä varoitan sinua! Sinne
etelään pitää lähteä aivan vapaana!

Hänen läpitunkevat silmänsä kiintyivät Eeroon, ja hienosti hymyillen
antoi hän katseensa kiertää naisesta naiseen. Sohvi purskahti suureen
nauruun, Elli punastui, mutta Aili kävi kalpeaksi kuin vaate. Hän
olisi tahtonut nousta ja lähteä pois, mutta hän ei päässyt paikalta:
selittämätön pakko kahlehti hänet, ja hänen silmänsä riippuivat
ikäänkuin käskystä puhujan silmäterässä, joka kiilui kuin kytevä hiili.

-- Anteeksi, arvoisat neidit, jatkoi Arvi samassa, rakastettavasti
hymyillen, -- tämä oli vain leikkiä! Unohdan, että olemme pohjolassa,
jossa kihlaukset ja avioliitot vielä ovat säilyttäneet koko pyhyytensä
ja puhtautensa... Minä puolestani annan täyden kunnioitukseni ja
tunnustukseni pohjoismaalaiselle vilpittömyydellemme, mutta silti
kehoittaisin jokaista nuorta miestä _vapaana_ lähtemään etelään!

Hänen loistava silmäteränsä etsi Eeron silmiä ja kääntyi sitten
Ailiin. Outo hiljaisuus vallitsi salissa, kaikki seurasivat Arvi
Svahnin sanoja ja eleitä. Mieliala uhkasi jo tulla juhlalliseksi,
kun äkkiä kyökinpuolelta alkoi kuulua kova tepastus: pojat palasivat
luistinradalta. Hilpeys pääsi taas valloilleen. Aika unohtui ja vasta
puoliyön jälkeen erottiin.

Eero läksi Arvia saattamaan. Hän oli siksi kiihtyneessä mielentilassa,
ettei unta ollut nyt ajatteleminenkaan. Lisäksi hänellä oli niin paljon
kyseltävää, niin paljon tiedusteltavaa.

Heidän erottuaan muista, pisti Arvi tutunomaisesti kätensä Eeron
kainaloon ja lausui:

-- Kas niin, vanha veikko, nyt sitä ollaan aivan kuin entisinä aikoina.

Ja he astelivat verkalleen katukäytävää, jolta lunta oli lapioitu
korkeihin läjiin molemmin puolin, ja tulivat puistoon. Oli tähtikirkas,
hiljainen yö.

-- Tiedätkö, lausui Arvi äkkiä, -- että serkkusi, tuo kaunis, kalpea
tyttö sinua rakastaa?

-- Kuinka en tietäisi, vastasi Eero iloisesti, -- kun olemme kihloissa.
Kas, miten tarkka silmä sinulla on!... Se on vielä salaisuus. Sinulle
aioin sentään kyllä sen ilmoittaa.

Arvi ei näyttänyt ensinkään hämmästyvän.

-- Sitä minä juuri pelkäsin, sanoi hän hitaasti.

-- Pelkäsit? Eikö Aili sinua miellytä? Minä vakuutan sinulle, että hän
on yhtä hyvä kuin hän on kaunis, ja yhtä syvämielinen kuin lahjakas.
Vai päätätkö jotakin siitä, että hän puhuu niin vähän? Kas sekin
hänessä minusta on verraton avu, ettei hän lörpöttele niinkuin muut
naiset. Hän onkin kaikissa suhteissa epätavallinen, häntä täytyy oppia
tuntemaan. Vasta sitten hän ikäänkuin avautuu.

-- En epäile sanojasi, en vähääkään, alkoi Arvi taas. -- Ja kuitenkin
kehoittaisin sinua vapaana lähtemään etelään! Voithan sinä silti pysyä
hänelle uskollisena, jos kohta rikot tuon siteen. Etkö ymmärrä, että
siinä on aivan toinen tunne, kun ilman minkäänlaisia kahleita lentää
suoraan suureen, suureen maailmaan. Koeta ajatella...!

Seurasi pitkä hiljaisuus, jolloin ei kuulunut muuta kuin heidän
askeltensa narina lumisella tiellä.

-- Ymmärrän, pääsi Eerolta vihdoin kiihkeästi.

-- Ja toiseksi: kuinka usein käykin niin, että jommankumman kihlatun
kierrellessä maailmaa ja toisen viruessa kotona pienissä, ahtaissa
oloissa, näköpiirit ja katsantokannat aivan eriävät ja heidän lopulta
on mahdoton ymmärtää toisiaan. Silloin rikkoutuu liitto kuitenkin... Ja
se on sitä vaikeampaa, kun molemmat silloin ovat taistelleet pysyäkseen
uskollisina, ja sitten huomanneet, että taistelu kaikista heidän
ponnistuksistaan huolimatta, sittenkin on ollut turha... Minä ajattelen
tuota kalpeaa pohjolaista tyttöä, joka syvämietteisyydessään varmaankin
on koko lailla raskasmielinen -- miten hän kärsisikään, jos hän sinun
palatessasi huomaisikin, että hänen unelmansa särkyvät kuin lasi...
Mutta älä pahastu, vanha veikko, itsehän sinä tyttösi tunnet. Eihän
tämä ole kuin ystävän neuvo...

-- -- --

Sillaikaa vääntelihe Aili vuoteellansa. Hän ei uskaltanut sammuttaa
tulta, sillä hän pelkäsi pimeyttä. Tuntui siltä, että hän näkee
jonkun aaveen, jos tulee pimeä. Hän pusersi kätensä ristiin ja koetti
rukoilla, mutta tuontuostakin pysähtyi hän kuuntelemaan oman sydämensä
lyöntejä.

Sammuta tuli, Aili, sanoi hän itselleen. Sitten nukut. Älä ole hullu,
eihän täällä ole mitään pelkäämistä.

Ja hän nosti kätensä, painoi tulitikkulaatikolla sammuksiin kynttilän
liekin ja painautui peitteen alle... Hän rukoili jo loppuun isämeidän
rukouksen... mutta taas kuuluivat sydämen lyönnit säännöllisinä ja
jykevinä kuin vasaran iskut. Joku toinen mahtoi olla huoneessa, ne
eivät voineet olla hänen oman sydämensä tykintää... Hänen silmänsä
olivat kiinni, mutta hän näki sittenkin, näki vastoin tahtoaan jonkun
kiiluvan, tumman silmän, joka tähtäsi hänen silmäteräänsä... Pitkä mies
seisoi hänen vuoteensa ääressä ja katseli häneen vilkkumatta...

"Sinä olet kahleena, joka estät häntä nauttimasta maailman vapautta,
sinä olet kivenä, joka riiput hänen siivissään. Ymmärrä velvollisuutesi
ja anna hänelle takaisin kultainen vapaus! Sillä etelään pitää lähteä
aivan vapaana, aivan, aivan vapaana!"

Hänen äänensä oli sointuva ja kaunis, mutta Ailin korvissa se kaikui
ontolta ja hirveältä. Hän lepäsi siinä voimatta liikahtaa, rinnallaan
paino, joka esti häntä hengittämästä.

"Teetkö sen?" kuuli hän taas. -- "Lupaatko?"

Hän olisi tahtonut vastata olevansa valmis vaikka mihin, mutta huulet
olivat kankeat kuin kuolleella.

"Lupaatko?"

Hänen hampaansa kolahtivat vastatusten ja äärimmäisellä tahtonsa
voimalla sai hän silmänsä auki... Pimeä tuijotti häntä vastaan, mies
oli poissa, hiljaisuus ympärillä. Mutta koko hänen ruumiinsa oli
kylmässä hiessä.

Se oli ollut vain painajainen. Mutta unta ei kuulunut sittenkään. Ja
hänen ajatuksiaan jatkui aamun koihin asti.

-- -- --

-- Tule, lapseni, kertomaan, miten nyt on? sanoi tohtori aamulla, kun
hän astui ruokasaliin, ja veti hänet hellästi polvelleen. -- Se pankki
ja nuo tunnit rasittavat sinua, pelkään minä.

-- Ei setä kulta, kyllä se menee. Alan jo tottua, vaikka se alussa oli
vaikeaa, kun kaikki oli uutta...

-- Onneksi nyt tulee edes vähän joululomaa, lisäsi Lyydi rouva
hymyillen. -- Silloin sinun pitää vain syödä, nukkua ja olla aivan
levossa...

Joululoma tuli. Mutta Aili ei syönyt eikä nukkunut. Ei hänellä myöskään
ollut lepoa. Hänen suhteensa Eeroon oli käynyt yhä omituisemmaksi. Eero
oli jo suorittanut pois kaikki työnsä ja valmisteli nyt yksinomaan
ulkomaanmatkaansa. He pakenivat niinkuin ennenkin, punaiseen sohvaan
Lyydi rouvan kamarissa, he istuivat siinä käsitysten, kaulatusten.
Mutta heidän välillään oli juopa, jonka mainitsemista he karttoivat
ikäänkuin salaisesta sopimuksesta. Aili ei tahtonut avata hänelle
sydäntään: Eero ei kuitenkaan olisi häntä ymmärtänyt. Sen hän jo
monesti oli huomannut. Silloinkin kun hän oli koettanut hänelle
selittää tunteitaan tuona arpajaisiltana, oli hän vain silittänyt
hänen hiuksiaan ja sanonut: "Jumala varjelkoon minua tahtomasta sortaa
vapauttasi". Arvi Svahnin nimeä eivät he koskaan maininneet. Vihdoin
kävi tuo epävarmuuden tila Ailille niin sietämättömäksi, että hän
päätti käydä siihen käsiksi, maksoi mitä maksoi.

Oli ensimmäinen joulupäivä. Hämärä oli jo tullut ja hiljaisuus vallitsi
talossa. Kaikki olivat lähteneet kirkkoon. Eero ja Aili istuivat kahden
Lyydi rouvan huoneessa.

-- Kuule Eero... meidän välimme ei ole suora, alkoi Aili. -- Sinä
lähdet parin päivän perästä... Emmehän toki sillä tavalla voi erota.

Eero sivalsi kädellä otsaansa ja loi häneen pelästyneen katseen.

-- Kuinka niin?

-- Olethan sinä itsekin sen tuntenut, mitä sitä salaisit...

Aili puhui tyynellä, kovalla äänellä, ikäänkuin tunnotonna kaikelle.
Hän veti kätensä Eeron kädestä ja nojausi raskaasti sohvan selustaan...

-- Ehkä se on niinkuin ystäväsi Svahn sanoo, että vapaana pitää lähteä
etelään... Etkö ole ajatellut sitä?

-- Aili, etkö enää rakasta minua? Mistä nuo ajatukset...?

Aili naurahti.

-- Enkö rakasta sinua? kysyi hän hiljaa ja huusi samassa: -- en!
Voi, rakastan!... Mutta niitä on niin monta muuta, jotka sekä ovat
rakastaneet että vielä rakastavat sinua. Enhän minä olisi ainoa enkä
ensimmäinen! Se ei kuitenkaan ole syy, jonka tähden annan sinulle
takaisin vapautesi. Rinnassani on ikäänkuin käskijä, jota minun
_täytyy_ totella. Se on tunne, jota en voi selittää.

Eero purskahti itkuun ja lankesi polvilleen. Hän kietoi käsivartensa
Ailin polvien ympäri ja kätki kasvonsa hänen helmaansa. Siinä hän itki
kauan, hurjasti ja raivoten, ikäänkuin itkeäkseen elämän ruumiistaan.
Aili istui ääneti, hiljaa silitellen hänen hiuksiaan. Hän ei
milloinkaan ollut nähnyt Eeron itkevän. Se häntä tyynnytti, omituisesti
hivellen.

-- Minun on nyt niin kevyt ollakseni, alkoi hän hitaasti ja ikäänkuin
itsekseen. -- Miksen ole tätä tehnyt jo ennen, miksi olen kantanut
hartioillani tuota raskasta taakkaa...? Olen kärsinyt sanomattomasti...
Mutta olen sen kaiken ansainnut, siksi etten tyytynyt hyvään kotiini,
kauniiseen Kaarilaani, joka minua, vierasta lasta, on vaalinut
kuin omaansa koko elämäni ajan... Voi minua, että vaihdoin sen
pois, kotimetsäni, kotijärveni, kansani kärsimyksineen ja iloineen,
sydänmaani suuren yksinäisyyden!... Niin, minä olen tämän kaiken
ansainnut!

Eero pusertui häntä likemmä ja painoi polttavat kasvonsa hänen käsiänsä
vastaan.

-- Puhu Aili, puhu enemmän, sai hän nyyhkytyksiltään lausutuksi.

Ja Aili alkoi hetken kuluttua:

-- Luulen todellakin niinkuin sinä sanot, että toiset ovat syntyneet
elämään pienissä oloissa, toiset vaikuttamaan suurissa. Minä kuulun
noihin ensinmainittuihin... Muistatko, kun kerran olimme kävelemässä
Kiutun mäessä, sanoit sinä minulle, että omistan avaimen luonnon
salaisuuksien valtakuntaan. Ja minä vastasin ylpeillen: niin, minä sen
omistan ja se onkin ainoa aarteeni. En silloin itsekään käsittänyt,
mitä sanoin, vasta jälkeenpäin olen oppinut sen ymmärtämään... Se on
tuo avain, joka sitoo minut maaseutuun, sillä ilman luontoa en voi
elää. Nesteeni kuivuvat, minä kulun tyhjäksi, jollen saa olla luonnon
yhteydessä... En tiedä, ymmärrätkö minua... Sinä suutelet kättäni...
Voi, se on niin suloista, suutele vielä kerran... Kiitos!

Ailin kyyneleet alkoivat vieriä. Syntyi pitkä hiljaisuus ennenkuin hän
jatkoi:

-- En voi sanoin lausua, miten elämä täällä kaupungissa on minusta
tyhjää, tyhjää... En sano, että se sitä itse asiassa on -- mutta
_minulle_ se on tyhjää! Täällähän on paljon kauniita, jaloja pyrintöjä,
täällä tehdään paljon työtä. Minä tunnustan sen kaiken oikeaksi, minä
ymmärrän, että sen niin täytyy olla, minä kunnioitan kaikkea oppia,
tiedettä ja taidetta, jolla täällä Helsingissä on kotipaikka -- mutta
minä tunnen, etten _minä_ tänne kuulu. -- Minä olen ikävä, raskas
luonne, joka väsytän koko ympäristöni ainaisella valittamisellani ja
kärsivillä kasvoillani. Mutta minä en voi sitä voittaa, sillä minä
en voi olla itkemättä, kun tiedän kansani siellä kotona kärsivän.
Maalla, sydänmaissa, pienissä oloissa, siellä on työalani. Minun
täytyy saada antautua rakastamaan, uhrautua, elää muille ja unohtaa
itseni... Sinä Eero, olet kultaperhonen, sinä voit nauttia elämästä ja
iloita iloisten kanssa. Me olemme toistemme täydelliset vastakohdat
ja meillä on epäilemättä molemmilla tehtävämme maailmassa. Sinä
vaikutat suuressa, levität iloa iloisten joukkoon, minä toivon voivani
lohduttaa surullisia... Meitä tarvitaan molempia. Sanotaan kyllä, että
vastakkaiset luonteet muka sopivat yhteen. Voi olla. Mutta me kaksi, me
emme sovi toisillemme. Sinun täytyy saada liidellä yläilmoissa -- minun
vaipua kivenä maahan... Minkä me sille mahdamme... Voi Eero, pidätkö
minua hulluna...? Olen varma siitä, että moni pitäisi...! Ethän naura
minua?

-- Kuinka voisin, Aili? lausui Eero vakavasti, miltei juhlallisesti.
-- Sillä niin totisesti kuin tänä hetkenä, en ole vielä milloinkaan
tuntenut.

Uudella kiihkolla painoi Eero kyyneltyneet kasvonsa Ailin helmaan ja
pusersi hänen käsiään rintaansa vastaan.

-- Niin, Eero, kultani, sulje minut syliisi, rakasta minua!... Voi,
miten tässä on hyvä... Tulen sitten aina muistamaan tätä aikaa,
rakkauteni lyhyttä unelmaa... Kiitos kaikesta Eero... ja anna minulle
kaikki anteeksi!

Huoneessa oli jo aivan pimeä. Hiljaisuutta ei rikkonut risahduskaan.
He istuivat äänettöminä. Ailin silmät painuivat umpeen. Pitkän ajan
kuluttua hän heräsi niinkuin unesta.

-- Eero, kuiskasi hän, -- sano, mitä ajattelet?

Eero ei heti vastannut. Hän veti raskaasti henkeään ja virkkoi vihdoin
ikäänkuin vaivoin:

-- Olet oikeassa Aili, meidän täytyy erota... En tiedä, mistä se
johtuu, mutta minäkin tunnen rinnassani tuon käskijän, jota minun
_täytyy_ totella.

Aili säpsähti. Hänen mielensä pimeni äkkiä pilkkosen pimeäksi. Itsehän
hän oli keskustelun alkanut, vapaaehtoisestihan hän oli Eerosta
luopunut. Mutta nyt kun hän häneltä kuuli, että hän suostui, tuntui
hänen rinnassaan siltä kuin jotakin olisi särkynyt.

-- Minä tiedän, jatkoi Eero, -- etten ketään ole rakastanut enkä ketään
tule rakastamaan niin puhtaasti kuin sinua, Aili. Mutta... niin, miten
sen sanoisin!

-- Ei, ei, kuiskasi Aili kiihkeästi, -- ei sinun tarvitse selittää.
Minä ymmärrän sinut. Mene vapaana etelään! Se on kai paras. Ja minä!...
Minun täytyy nöyrtyä... Ah, se ei ole niinkään helppoa! Minun täytyy
kirjoittaa kotiin... kertoa, että unelma on lopussa... pyytää anteeksi,
rukoilla että saan palata kotiin niinkuin tuhlaajapoika... Ei vielä
tänään... Vasta sitten kun sinä olet poissa. Minun _täytyy_. Minulla ei
ole muuta neuvoa.

Hänen äänensä katkesi. Ylenpalttisten tunteidensa valtaamana sortui hän
sohvalle.

-- Aili, Aili, armaani, pääsi Eerolta tukahutetusti, -- anna anteeksi.
Voi miten paljon kärsimyksiä olen sinulle tuottanut!



X.


Eeron lähdettyä tuntui Ailista siltä kuin elämä olisi seisahtunut. Hän
ei enää kyennyt kärsimäänkään. Kylmä kolkkous oli hänen ympärillään,
ilo, onni ja nuoruus iäksi mennyttä. Hän ei toivonut elämältä mitään.

Lääkäri kehoitti häntä lähtemään maalle. Mutta Kaarilaan ei hän
saattanut mennä ja miten olisi hän muualla saanut aikansa kulumaan,
ypöyksin synkkine ajatuksineen. Helsingissä oli sentään määrätty työ.
Samaa työtä, jota hän kerran oli inhonnut, siunasi hän nyt, sillä se
haihdutti hänen tunteitaan, se väsytti. Jota enemmän työtä oli ollut
päivällä, sitä tervetulleempi oli hänelle ilta, sitä makeampaa oli
hänen unensa.

Illat hänelle olivatkin juhlahetkiä. Hän sai silloin olla yksin,
ihmiset eivät kyselleet, eikä hänen tarvinnut hillitä itseään eikä
näytellä. Se oli sanomaton huojennus. Hänen ajatuksensa olivat silloin
ikäänkuin kokonaan poissa, ristiriidat vain kaukaista unta. Hän
laskeutui pehmeään vuoteeseensa, nautti hiljaisuudesta ympärillään ja
nukkui. Ja kun hän aamulla heräsi ja ajatus taas rupesi toimimaan,
niin näki hän edessään elämänsä uran loppumattoman suorana ja pitkänä
viivana, niinkuin yksinäinen kulkija talvella ajaessaan järven selkää
katselee edessään olevaa viittatietä: jää on sileää, hiljaista
juoksua tekee hevonen, ei tule ketään vastaan, maisema ympärillä on
valkeanharmaa, tyyni ja puhdas...

Mutta kevään mukana rupesi hänen rauhansa horjumaan. Hänet valtasi
ääretön koti-ikävä. Jota valoisammiksi päivät kävivät ja jota enemmän
hanki suli, sitä enemmän se kasvoi, vaikka hän taisteli sitä vastaan.
Vihdoin päätti hän kirjoittaa äidille ja Pekalle, kertoa kaikki ja
pyytää, että he ottaisivat hänet takaisin kotiin.

Ja odottaessaan vastausta kirjeeseensä, oli kuin valonsäde olisi
tunkeutunut hänen elämäänsä: hänen rinnassaan alkoi kyteä toivon kipinä.

Hän ei kuitenkaan saanut kirjeeseensä vastausta. Äiti kyllä kirjoitti,
mutta muista asioista, ja Pekka vaikeni itsepintaisesti. Tämä
kaikki oli aivan selittämätöntä, Aili ei ymmärtänyt, miten hän sen
käsittäisi. Hän raivostui, vimmastui ja kävi yhä alakuloisemmaksi
ja levottomammaksi. Varsinkin niinä päivinä, jolloin postin piti
tulla Kaarilasta, oli odotus aivan sietämätöntä. Tavallisesti hän
silloin huusi Maijan luokseen ja rupesi häneltä kyselemään, millaista
Kaarilassa oli ollut jouluaikana. Heistä oli Maijan kanssa tullut
erinomaisen hyvät ystävät.

Niin oli Aili yhtenäkin iltapäivänä pitkän aikaa levännyt sohvalla
heidän huoneessaan, miettien, mitä tämä kaikki saattoi tietää.

Oli kirkas kevätilta. Avoimesta ikkunasta tunki huoneeseen raikas,
viileä ilma. Pihasta kuului naurua ja lasten ääniä. Aili nousi, likeni
ikkunaa ja huusi Maijaa nimeltä.

-- No? tuli vastaukseksi.

Ja hetkisen perästä seisoi Maija hänen edessään punaposkisena ja
reippaana.

-- Saivat minut houkutelluksi kanssaan palloa lyömään, selitti hän
nauraen ja lisäsi sitten nuhtelevasti: -- Kuulehan Aili, joko sinä nyt
taas ajattelet sitä kirjettä? Saat nähdä että se tulee!

-- Niin, jospa tulisi!... Mutta sitä sinä jo niin monta kertaa turhaan
olet ennustanut. Ei, minä en ymmärrä tätä!... Nyt minä olen sen asian
päättänyt: minä kirjoitan ensi postissa ja ilmoitan, että minä tulen
Kaarilaan kaikista heidän kielloistaan huolimatta. Tahdon heidät nähdä
omin silmin, ajakoot sitten pois, jos...

-- No niin, sehän on kaikista viisainta. Eiväthän he sinua poiskaan
voi ajaa... Nämä ovat Pekan vehkeitä. Äiti sinua kovasti ikävöi, mutta
tiedäthän, että hän sokeasti tottelee Pekkaa, jos Pekka oikein rupeaa
jotakin tahtomaan. Ja tässä suhteessa oli hän aivan järkähtämätön...

-- Sanot että Pekka oli muuttunut?

-- Sanon, sillä muuttunut hän oli. Oli laihtunut ja antanut partansa
kasvaa. Näytti niin vanhalta -- tai oikeastaan miehekkäältä. Yleensä
hän oli kaunistunut aika lailla.

-- Mutta mieleltäänkin?

-- Kyllä hän oli mieleltäänkin muuttunut, mutta ei edukseen. Hän oli
kaiket päivät synkkä kuin ukkospilvi, puheli vielä vähemmin kuin ennen
eikä milloinkaan laskenut kuivaa leikkiään. Äiti sanoi hänen olevan
sinulle silmittömästi suutuksissa. Mutta mitä sinä siitä: joka syyttä
suuttuu, se lahjatta leppyy.

-- Hän ei syyttä ole minulle suutuksissa! huoahti Aili.

-- Älä hulluttele, pitihän sinun päästä Helsinkiin!

-- Oliko hän todellakin tilannut Runebergin ja Shakespearen teokset?

-- Sano nyt muuta! Äkkiä ruvennut kiihkeästi rakastamaan kirjallisuutta
ja pitämään Heinen kuvaa pöydällään.

Maija purskahti nauruun ja hypähti kevyellä ponnistuksella sängyn
päädylle istumaan.

-- Jaa, jaa ne läksyt, muisti hän äkkiä, pisti sormet tukansänkensä
läpi ja laskeusi takaisin lattialle.

Hetkisen hän siinä seisoi vakavana tuijottaen eteensä, mutta heilautti
sitten käsivarsiaan, valoisan hymyn valuessa kasvoille. -- Mutta vuoden
päästä! Silloin ei ole pitkä matka valkeaan lakkiin!

-- Sinä onnellinen! sanoi Aili hiljaa ja laski kätensä hänen kaulaansa.

-- Älä sinä turhia! Yhtä onnellinen sinä olet!

Ja Maija otti häntä kiinni vyötäisistä ja nosti hänet hyvän kappaleen
ylös lattiasta.

Vielä samana iltana kirjoitti Aili Kaarilaan, että hän nyt aikoo jättää
Helsingin ja tulla kotiin. Viikon päästä loppuvat hänen tuntinsa ja
hiukan myöhemmin saattaa hän päästä vapaaksi pankista. Hän tulee
kaikista kielloista huolimatta. "Ajakaa sitten pois jos tahdotte."

Tähän kirjeeseen tuli Pekalta seuraava vastaus oikein
sisäänkirjoitetussa kirjeessä.

    "Olet kauan saanut odottaa vastausta kirjeeseesi huhtikuun 8
    p:ltä. En ole voinut sinulle ennen kirjoittaa, sillä minun on
    pitänyt miettiä, mitä kirjoittaisin.

    Ymmärrän täydellisesti, ettet viihdy kaupungissa. Sillä sen
    mielestä, joka on maalla kasvanut, on kaupunkielämässä aina
    jotakin tyhjää ja pintapuolista. Mielelläni sanoisin "tervetuloa"
    jo äidinkin tähden, joka koko talven on sinua ikävöinyt. Mutta
    minun täytyy olla suora. Saat sitten itse päättää, tuletko vai
    etkö.

    Hämmästyt varmaankin kovasti, mutta asian laita on se, että
    jo kauan olen rakastanut sinua en yksin sisarenani. Pelkäsin
    matkaasi Helsinkiin, sillä minä arvasin, kuinka kävisi. Kun
    sitten kirjoitit kihlauksestasi, niin ilostuinhan minä toiselta
    puolen onnestasi, vaikka taas toiselta puolen tunsin, että minun
    onneni siitä sai kuoliniskun. Se oli vaikea aika. Minun olisi
    ollut mahdotonta silloin nähdä sinua täällä kotona. Sentähden
    kielsin sinua tulemasta. Tiedän, että se oli pahasti tehty, mutta
    ihminen on itsekäs, en saanut tunnettani voitetuksi, vaikka
    kuinka taistelinkin vastaan. Voit ehkä suoda minulle anteeksi,
    jos tiedät, että minä juuri niihin aikoihin suuresti kärsin.

    Olen kauan epäillyt, sanoisinko sinulle tätä kaikkea nyt, kun ei
    sydämeni haava vielä ole ehtinyt mennä umpeen. Mutta sinä pakotat
    itse minut siihen. Täytyyhän minun olla suora.

    Sinä kysyt, enkö tahdo sinua toverikseni. "Me suunnittelisimme
    yhdessä viljelyksiä, kävelisimme metsissä ja soutelisimme
    järveä niinkuin entisinä aikoina. Me toimittaisimme Kaarilan
    alueelle koulun -- se kävisi helpommin nyt, kun saamme muutaman
    sadan arpajaiskomitealta --, me koettaisimme tehdä Kaarilan
    kansan onnelliseksi." Sinä lausut sanoillasi toivomuksia,
    jotka minullekin ovat mitä rakkaimpia. Mutta minä olen niitä
    luonteita, jotka tahtovat kaikki tai ei mitään. En voi tyytyä
    sinuun sisarena. Miehenä ja vaimona meidän yhdessä täytyy uhrata
    elämämme Kaarilalle, tai täytyy jommankumman meistä ikipäiviksi
    luopua Kaarilasta.

    Nyt tiedät kaikki. Voit itse päättää mitä teet. Jos luulet, että
    voit minua rakastaa, niin kirjoita ja määrää päivä jolloin tulet,
    niin olen sinua vastassa asemalla.

                                                    Pekka."

Aili oli kuin pilvistä pudonneena. Hänen täytyi nauraa. Pekka hänen
miehekseen, hän Pekan vaimoksi! Sellaista mahdollisuutta ei hän ollut
tullut ajatelleeksi. Hänen piti itseltään kysyä, näkikö hän unta vai
elikö hän todellisuudessa. Pekka kirjoittaa hänelle kosimakirjeen!
Jotakin niin sanomattoman hullua!

Kului pari päivää ennenkuin hän tottui pitämään tuota kummallista asiaa
mahdollisuutena. Ja seuraavat päivät hän käveli kuin unissaan. Välistä
olivat ajatukset aivan sekaisin, hänen täytyi koota kaikki voimansa
ennenkuin hän pääsi takaisin järkiinsä.

Miten Pekka, tuo umpimielinen luonne, olikaan mahtanut kärsiä! Aili
kärsi hänen kanssaan, kun hän vain sitä ajatteli. Hänen mielensä kävi
yhä vakavammaksi ja surullisemmaksi. Hänen oli Pekkaa niin sanomattoman
sääli.

Hän siirsi vastauksensa päivästä päivään ja pakeni yksinäisyyteen
ajattelemaan. Vihdoin tuli taas päivä, jolloin posti läksi Kaarilaan ja
hän tunsi, että hänen piti tehdä päätös.

Hän ei ollut nukkunut koko yönä, ja heti pankista päästyään kiirehti
hän kävelemään kaupungin syrjällä olevaan puistoon. Kevät oli tullut
tavattoman nopeasti. Oli lämmin päivä, kaduilla vilisi vaaleisiin
puettuja herroja ja naisia keveissä kesähatuissa. Puistossa vihannoivat
nurmikot, vanhat puut olivat hiirenkorvalla, kiiltävänä lepäsi
laaksossa lampi ja tyynenä uiskenteli pinnalla joutsen, antaen valkean
kuvansa päilyä veden kalvossa. Aleneva aurinko valoi hohdettaan ilmaan,
joka tuoksui.

Aili valitsi syrjäiset polut ja likeni etäisimpiä kumpuja. Kuinka Pekka
oli mahtanut kärsiä, Pekka, hänen veljensä... Hän oli häntä jo kauan
rakastanut. Ehkä jo lapsena, kun he yhdessä leikkivät.

Totta oli, että he silloin olivat olleet erottamattomat ystävät.
Yhdessä he olivat myyrineet hiekkaläjillä, leiponeet savikakkuja ja
keksineet jos jonkinlaisia leikkejä. Miten monesti Pekka oli ottanut
hänet syliinsä ja kanniskellut häntä, kun hän väsyi... Kuinka Pekka
aina oli pitänyt hänen puoliaan ja suojellut häntä, jos mahdollinen
vaara uhkasi!

Aili istuutui penkille, antoi katseensa liidellä pitkin vihannoivia
nurmia ja muisteli entisiä aikoja. Pienet tapaukset, joita ei hän
milloinkaan ennen ollut huomannut, johtuivat nyt hänen mieleensä...
Kuinka kerran isä oli aikonut lähteä kirkolle ja ottaa Pekan mukaansa,
mutta Pekka oli ruvennut itkemään ja sanonut, ettei hän lähde, jollei
Aili pääse... Ja liikutettuna poikasen pyynnöistä oli isä todellakin
ottanut Ailin mukaan. He olivat sitten Pekan kanssa istuneet isän
kääsien takana.

Kerran kesällä... Oli juhannusaatto ja talo oli koristeltu lehvillä.
Iltapäivällä tuli vieraita, muiden muassa muuan kauppias, joka
tavallisesti toi mukanaan tuliaisia lapsille. Aili ja Pekka olivat
vieneet vieraansa tupaan, jonka permannolle oli levitetty tuoreita
heiniä, ja siellä he nyt piehtaroivat, nakerrellen kauppiaan tuomia
vesirinkelejä... Pekka oli sinä päivänä saanut uudet saappaat
ja Aililla oli uusi, sinisenkirjava pumpulihame... He rupesivat
leikkimään panttileikkiä. Tuli sitten sellainen tapaus, että Pekan
panttinsa lunastukseksi piti ajaa ulos tuvasta kaikki ihmiset siinä
järjestyksessä, jossa hän heistä piti -- nimittäin jättää sen
viimeiseksi, josta hän piti enimmin... Pekka joutui suuresti hämilleen,
mutta malttoi mielensä ja ajoi ensin suurella melulla ulos piian,
joka sattumalta oli tullut tupaan. Sitten sai lähteä Maija, joka oli
joukosta nuorin ja joka oikeastaan armosta oli otettu koko leikkiin.
Kaikista viimeksi lähtemään määrättiin Aili...

Hänen täytyi hymyillä läpikäydessään noita muistoja. Ne olivat niin
kirkkaat ja heleät... Sittemmin oli heidän välinsä kyllä muuttunut.
Pekka oli ollut paljon poissa. Aili oli sulkeutunut itseensä ja käynyt
maailmalle katkeraksi. Hän oli ruvennut kaipaamaan pois Kaarilasta.

Sitten oli Eero tullut, Eero, joka nyt vapaana asteli etelässä! Aili
ajatteli häntä tyynesti, tuntematta tuskaa tai surua. Kummallista,
miten pian hän olikaan saattanut hänestä luopua! Mutta syynä oli se,
että kaipaus maalle niin kokonaan oli täyttänyt hänen rintansa. Hänessä
ei ollut sijaa millekään muulle.

Kuinka hyvin hän ymmärsi Pekan!

Mutta tulla hänen morsiamekseen, hänen vaimokseen! Päätöksen täytyi
pian tapahtua.

Hänen rintansa täytti outo tuska, tunne, jonka hän kerran ennen oli
tuntenut -- eräänä syysiltana, kun hän Seppälän aholla oli kohdannut
Pekan... Oli syksy, lehdet rapisivat puista... joutsenparvi liiteli
heidän päittensä päällitse ja aurinko kultasi valkeat siivet. Ympärillä
oli sydänmaan suuri yksinäisyys. Silloin olivat heidän sielunsa
koskettaneet toisiaan. Aili oli pelästynyt. "Pekka, oletko veljeni?"
oli hän huudahtanut. Hän muisti sen niin selvään. Ja nyt hän myöskin
sen ymmärsi.

Kihlautua Pekkaan -- se on kihlautua Kaarilaan, sydänmaahan,
yksinäisyyteen, kihlautua työhön, huoleen, kansaan suruineen ja
iloineen...

Aili säpsähti ja sulki kätensä ristiin. Kylmä väre pöyristytti hänen
ruumistaan, selittämätön juhlallisuuden tunne hänet valtasi.

Hän pyyhkäisi kiireesti pois kyynelen poskeltaan, nousi ja alkoi
hitaasti astella eteenpäin.

-- Auta minua Jumala, sano minulle, mitä minun tulee tehdä!

Hän tunsi, että jos hän luopuu Kaarilasta ja Pekasta, niin hänen
mieleensä jää kamala tyhjyys. Hän ei viihdy missään muualla kuin
Kaarilassa, häntä ei kukaan muu ymmärrä kuin Pekka, tuo hyvä,
luotettava ja puhdassydäminen Pekka...! Ehkä tämä, mitä hän nyt tuntee,
onkin rakkautta.

Tunnin kuluttua lähtee juna. Kirje voi vielä ehtiä. Kiireesti Aili
alkoi astua kaupunkia kohti. Hän meni suoraan rautatieasemalle,
hankki paperiarkin, kirjekuoren ja lyijykynän ja kirjoitti, nojaten
ikkunanpieleen: "Kiitos kaikesta! Minä tulen. Ole lauantai-iltana
vastassani asemalla. Aili."

Hän liimasi hermostuneesti kiinni kirjekuoren ja riensi
kirjelaatikolle. Vielä siinä hänet valtasi epäilys ja hänen piti koota
ajatuksensa:

Enhän ole kevytmielinen, tiedänhän että tämä on ainoa, joka minua voi
tyydyttää. Auta Jumala, että Pekkakin tulisi onnelliseksi!

Kirje putosi laatikkoon.

Oli kuin kivi olisi langennut Ailin sydämeltä. Hänen rintaansa
laskeutui tyyni, turvallinen tunne, rauha, jota ei hän milloinkaan
ollut tuntenut. Hänellekin saattoi varmaan vielä olla iloa ja onnea
maailmassa. Nyt hän sen tunsi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Aili - Kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.