Title: Velikulta - Seikkailutarina kaupunkiviisikosta
Author: Bennett, Arnold
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Velikulta - Seikkailutarina kaupunkiviisikosta" ***


VELIKULTA

Seikkailutarina kaupunkiviisikosta

Kirj.

ARNOLD BENNETT

Englannin kielestä suomentanut

Toivo Wallenius



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.



SISÄLLYS:

    I. Tanssiaiset.
   II. Hullinsin lesken talo.
  III. Muuttovaunut.
   IV. Haaksirikko.
    V. Kauppalaiva.
   VI. Murtovarkaus.
  VII. Naisten pelastaja.
 VIII. Oman orren alla.
   IX. Suuri sanomalehtisota.
    X. Konnantyö.
   XI. Alpeilla.
  XII. Kunnian kukkuloilla.



I LUKU.

Tanssiaiset.


I.

Edward Henry Machin näki ensi kertaa savun toukok. 27:ntenä 1867
Broughaminkadun varrella Bursleyssä, Kaupunkiviisikon vanhimmassa.
Broughaminkatu ulottuu P. Luukkaan aukiosta suoraan Shropshire Union
kanavaan, ja osittain siihen kuuluu rakennuksia, jotka ovat tunnetut
"savipakarin" nimellä (kunnes joutuvat huutokaupalla myytäviksi,
jolloin ne vasara miehen kuvauksen mukaan ovat "suurenmoisia
saviteostehtaita"), osittain mökkejä, joiden korkein vuokra on puoli
viidettä shillinkiä viikossa. Moisessa ympäristössä syntyi muuan
merkkihenkilö, leskeksi jääneen äidin ainoa huoli. Äiti ansaitsi
oman ja poikansa elannon käsittelemällä "rouvasväen omia aineksia"
rouvasväen kotona. Mutta elämänkutsumuksensa ohella rouva Machinilla
oli oma erikoisalansa: hänen pesemänään flanelli kutistui vähemmän kuin
yhdenkään toisen naisen käsissä koko sillä seudulla, ja hän pystyi
pesemään hienoja pitsejä niitä tärvelemättä; niinpä hän saapuikin usein
ompelemaan ja jäi pesemään. Verraten apean näköinen vaimo; laiha ja
kieltä riittämään! Mutta minä pidin hänestä. Hän säästi joka päivä
jonkin verran aikaa nimittämällä poikaansa Edward Henryn asemesta
Denryksi.

Ollen vailla älykkäisyyttä ja uutteruutta Denry olisi jäänyt
savipakari-työläisen arvoasteelle, ellei olisi kahdentoista ikäisenä
päässyt siirtymään kansakoulusta vapaaoppilaaksi yksityislukioon.
Tämä voitto johtui enemmän rohkeudesta kuin oppineisuudesta,
pikemmin sattumasta kuin aikomuksesta. Toisena tutkintopäivänä
hän tuli saapuneeksi tutkintohuoneeseen kymmentä minuuttia ennen
iltapäiväkuulustelua. Hän kuljeskeli ympäri huonetta uteliaisuuttaan
tyydyttäen ja joutui opettajan pöydän ääreen. Pöydällä sijaitsevaan
kaavakkeeseen oli merkitty kokelaiden nimet sekä numerot, jotka kukin
oli edellisenä päivänä saanut kussakin aineessa. Hän oli suoriutunut
huonosti maantiedossa ja huomasi nimensä kohdalla maantiedon
sarekkeessa seitsemäisen; mutta korkein mahdollinen äänimäärä oli
kolmekymmentä. Numerot oli kirjoitettu lyijykynällä. Samainen
lyijykynä oli pöydällä. Hän tarttui siihen, vilkaisi oveen ja tyhjiin
pulpettiriveihin ja kirjoitti sievän kakkosen seitsemäisen eteen;
sitten hän tallusteli viattomana tiehensä ja palasi myöhään. Hänen
kepposensa olisi pitänyt tulla ilmi -- hänen mahdollisuutensa olivat
tunnetut vähäisiksi - mutta sepä ei vain tullut ilmi. Tietenkin se oli
epärehellinen teko. Niinpä kyllä, mutta silti en myönnä Denryä peräti
pahantapaiseksi. Jokainen koulupoika on epärehellinen varttuneiden
mittakaavan mukaan. Jos tuntisin rehellisen koulupojan, niin aikaisinpa
laskea hopealusikoitani hänen tultuaan suureksi. Kaikki on luvallista
koulupoikain ja opettajain kesken.

Tämä loistava teko näytti vaikuttavan ratkaisevasti sekä Denryn
elämän juoksuun että hänen luonteeseensa. Hän alkoi vähitellen
uskoa voittaneensa mainitun etuoikeuden silkasta ansiosta,
olevansa merkillinen poika ja suuriin töihin määrätty. Hänen uudet
koulutoverinsa, joiden äitejä Denryn äiti palveli, uskoivat hänet
myöskin merkilliseksi pojaksi; mutta herraspoikatapaansa he eivät
unohtaneet nimittää häntä "pesuakaksi". Onneksi Denry ei välittänyt
moisista.

Hänellä oli paksu nahka, vaalea tukka, kirkkaat silmät ja leveät
hartiat, ja hänen mielensä kehittyi päivä päivältä yhä hilpeämmäksi.
Koulussa hän ei loistanut, tutkintotuloksen rusohohteinen lupaus jäi
täyttämättä; mutta hän ei ollut typerämpi kuin useimmat muutkaan, ja
kerran noustuaan hänen käsityksensä omasta itsestään jäi "pysyväisesti
kauniiksi". Oli kerrassaan mahdotonta ajatella, että hän rupeisi
sotkemaan savea käsillään.


II.

Kun Denry kävi seitsemättätoista, saattoi hänen äitinsä, käsittelemällä
puoltatoista kyynärää brysselin-pitsiä, rouva Emeryn kiitollisuuden
velkaan. Rouva Emery oli herra Duncalfin sisar. Herra Duncalf oli
Bursleyn kaupunginnotario ja asianajaja. Tunnettua on, että kaikki
virastot ovat oikeita juonittelun tyyssijoja. Denry Machin erosi
koulusta ruvetakseen herra Duncalfin palvelukseen sillä ehdolla, että
hänen oli vuoden perästä kyettävä kirjoittamaan pikakirjoitusta sata
viisikymmentä sanaa minuutissa. Niihin aikoihin ei keskinkertainen ja
virheellinen pikakirjoitus ollut mikään jokapäiväinen ilmiö. Hän täytti
(suuremmassa tai vähemmässä määrin ja ehdottomasti vähemmässä kuin
suuremmassa) tämän ehdon. Ja usean vuoden ajan hän arveli todenteolla,
ettei nyt ollut enää mitään toivomisen varaa. Sitten hän kohtasi
kreivittären.

Chellin kreivitär oli syntynyt köyhistä, mutta merkittävistä
vanhemmista, ja hän saattoi tarpeen tullen esittää isoisänsä isän
isoisän. Hänen äitinsä ansaitsi oman ja tyttärensä toimeentulon
sallimalla alhaisempien, mutta varakkaampien ihmisten tyttärien
näyttäytyä melkoisen usein seurassaan. Kreivitär kasvatettiin
avioliittoa varten. Hänet tähdättiin ja viritettiin osaamaan määrättyyn
maaliin määrätyllä hetkellä. Hän onnistui. Hän sai Chellin jaarlin. Hän
sai myöskin noin kahdeksan tuhatta hehtaaria Englannissa, suunnilleen
viidenneksen Skotlantia, talon Piccadillyssä, seitsemän maakartanoa
(Sneyd niihin luettuna), höyrypurren ja puolen miljoonan punnan
arvosta Keski-Englannin rautatien osakkeita. Hän oli nuori ja kaunis.
Hän oli matkustellut Kiinassa ja julkaissut kirjan Kiinasta. Hän
lauloi hyväntekeväisyys-konserteissa ja esiintyi seuranäytännöissä.
Hän piirsi luonnon mukaan. Hän oli Lontoon suuremäntiä. Eikä hänellä
ollut pienintäkään taipumusta lihavuuteen. Mutta tämä ei tyydyttänyt
häntä. Hän oli kunnianhimoinen! Hän halusi käydä vakavasta ihmisestä.
Hän halusi päästä vaikuttamaan ihmisten elämään. Hän havaitsi sen
neljännesmiljoonan sieluja, jotka muodostavat Kaupunkiviisikon,
ainoalaatuiseksi välineeksi tähän päämäärään pyrkiessään, aivan
verrattomaksi leluksi. Ja hän päätti liittää nimensä kaikkeen, mikä oli
vakavinta Kaupunkiviisikon yhteiskunnallisessa kehityksessä. Sen vuoksi
käytettiin noin viisitoista tuhatta puntaa kiillottamaan Sneyd Hallia,
joka sijaitsee Kaupunkiviisikon liepeellä, ja jaarli ja kreivitär
viettivät siellä neljä kuukautta vuodessa. Sen vuoksi jaarli, lempeä,
syrjäisyyttä rakastava mies, suostui kutsuun, kun kaupunginvaltuusto
pyysi häntä Bursleyn koristepormestariksi. Sen vuoksi pormestari
ja pormestaritar järjestivät suunnattomat iltapäiväkutsut,
joissa oli saapuvilla koko porvaristo A:sta Ö:hön. Ja sen vuoksi
pormestaritar teki vähää myöhemmin tiettäväksi, että hän aikoi pitää
kunnallistanssiaiset. Tanssiaisuutinen kiihdytti Bursleyä enemmän kuin
mikään tapahtuma Magna Chartan aikojen jälkeen. Ja kuitenkin olivat
varemmatkin pormestarittaret tarjonneet tanssiaisia. Täytynee siis
otaksua, että Bursleyssä kunnioitetaan vielä aivan erikoisesti maata,
rautatieosakkeita, höyrypursia ja isoisäin isäin isoisiä.

Jokainen, ken jotain merkitsi, oli ollut mukana kutsuissa. Mutta
jokaista ei voitu kutsua tanssiaisiin, koska kaupungintalolla saattoi
tanssia vain kaksi sataa henkilöä. Bursleyssä taasen oli lähes
kolmekymmentä viisi tuhatta asukasta, joista runsaasti kaksi tuhatta
"merkitsi", vaikka he eivät tanssineetkaan.


III.

Kolmea viikkoa ja kolmea päivää ennen tanssiaisia Denry Machin
istui eräänä maanantaina yksinään herra Duncalfin asioimistossa
Duck-aukion varrella (missä tämä harjoitti asianajaja-tointaan),
kun sisään astui solakka ja kaunis nuori nainen, puettuna hienosti,
mutta aistikkaasti tummanvihreään. Pöydällä Denryn edessä oli useita
suuria arkkeja "yhteenveto"-papereita senaamuisen _Urheilulehden_
peittäminä. Ennenkuin Denry tuli ajatelleeksikaan vaihtaa paperien ja
_Urheilulehden_ asemaa, virkkoi nuori nainen "Hyvää huomenta!" varsin
ystävällisesti. Hänen äänensä oli kimeä ja hymynsä tehokas.

"Hyvää huomenta, rouva", vastasi Denry.

"Onko herra Duncalf tavattavissa?" kysyi nuori nainen hilpeästi.

(Miksi piti Denryn livahtaa alas tuoliltaan? Onhan aivan etiketin
vastaista, että asianajajan konttoristi livahtaa tuoliltaan kysymyksiin
vastatessaan.)

"Ei, rouva; hän on tuolla kaupungintalolla", sanoi Denry.

Nuori rouva pudisti leikillisesti päätään hymyillen lievästi.

"Olen juuri käynyt siellä", hän sanoi. "Ilmoittivat hänen olevan
täällä."

"Kyllä minä käyn hakemassa hänet, rouva -- jos te --"

Nyt vieras hymyili leveästi. "Varmaankin Vanhoillisten klubista?" hän
virkkoi ihastuttavan tuttavallisesti.

Myöskin Denry hymyili.

"Ei, ei", virkkoi rouva hetken vaiettuaan; "ilmoittakaa vain minun
käyneen täällä."

"Kyllä, rouva. Ehkä minä voisin toimittaa asianne?"

Vieras teki jo lähtöä, mutta nyt hän kääntyi takaisin ja tarkasti
nuorukaisen kasvoja -- veitikkamaisesti, kuten Denry ajatteli.

"Voisittehan antaa hänelle tämän luettelon", hän sanoi ottaen
laukustaan paperin ja kehittäen sen levälleen. Hän oli käynyt pöydän
ääreen; heidän kyynärpäänsä koskettivat toisiaan. "Hänen ei tarvitse
välittää siitä, mikä on pyyhitty pois punaisella -- ymmärrättekö? Minä
tietysti luotan häneen niihin toisiin luetteloihin nähden ja toivon
kaikkien kutsujen valmistuvan keskiviikoksi. Hyvästi."

Hän oli kadonnut. Denry hyökkäsi nokeentuneen ikkunan ääreen. Ulkosalla
seisoi lumessa hevosvaljaikko, keltapukuinen miesvaljaikko ja pieni
parvi nuorta ja vanhaa kansaa. Vieras vilahti katukäytävän poikki ja
katosi; vaununovi paukahti, toinen keltaisista kaksoisista hypähti
veljensä viereen, ja koko laite hyökkäsi vaarallista vauhtia tiehensä.
Loikkaavan kaksoisen kasvot olivat Denrylle tutut. Mies oli todellakin
aikoinaan kuulunut Broughaminkadun asujamistoon kulkien sen keskuudessa
Jock-nimisenä, ja hänen äitinsä oli vuosikausia ollut rouva Machinin
ystävättäriä.

Denry oli nyt ensi kertaa nähnyt kreivittären läheltä. Tämä vei
ehdottomasti voiton omista valokuvistaankin. Aivan toisenlainen kuin
olisi odottanut! Kuinka helppo hänen kanssaan oli keskustella! (Mutta
mitä hän olikaan itse sanonut? Ei mitään -- ja jos jotakin.)

Hän nyökkäsi ja mutisi: "Kyllä ne tuntee jo karvastaan!" Luultavasti
tarkoittaen, että kaikki, minkä on lukenut ylimystön loistavuudesta,
oli totta ja enemmänkin kuin totta.

"Hienoin nainen, mikä on koskaan ilmestynyt tähän kaupunkiin", hän
mutisi.

Asian laita oli sellainen, että äskeinen vieras himmensi hänen
haaveensa naisesta. Kello kahdelta tämä oli ollut hänelle pelkkä nimi.
Viittä minuuttia myöhemmin hän oli rakastunut häneen. Hän tunsi syvää
kiitollisuutta sen johdosta, että sattui olemaan parhaissa pukineissaan
seurakunnan seniltaisen teekokouksen varalta.

Kun Denry silmäili rouvan tanssiaisvieraiden luetteloa, juolahti hänen
päähänsä hurja ajatus lähteä itsekin tanssiaisiin. Herra Duncalf
hoiteli hääräilevästi ja nöyränä koko kutsukoneistoa kreivittären
puolesta. Hän oli laatinut pikku luettelon omista tuttavistaan, jotka
oli kutsuttava. Useita valtuusmiehiä oli pyydetty tekemään samoin.
Sen vuoksi oli yhdistettävä puoli tusinaa luetteloita. Yhdistämistyö
jäi Denryn huoleksi. Mikään ei ollut sen helpompaa kuin liittää E. H.
Machinin nimi huomaamattomasti luettelon keskivaiheille! Ei mikään
ollut helpompaa kuin hukata epähuomiossa alkuperäiset luettelot,
niin että jonkin erikoisen nimen herättäessä epäilyksiä siitä ei
voinut tehdä ketään vastuunalaiseksi ryhtymättä liian arkaluontoisiin
kuulusteluihin. Keskiviikkona Denry sai viehättävän kortin, jossa
kreivitär sirosti kaiverretuin kirjaimin toivoi saavansa nauttia hänen
seurastaan tanssiaisissa; ja tuorstaina hänen nimensä merkittiin niiden
joukkoon, jotka olivat vastanneet kutsuun myöntävästi.


IV.

Hän ei ollut koskaan käynyt tanssiaisissa. Hänellä ei ollut frakkipukua
eikä aavistustakaan tanssista.

Hän oli omituinen, epäjohdonmukainen sekoitelma rohkeutta ja arkuutta.
Minä ja te olemme luonteeltamme johdonmukaisia; me olemme joko sitä tai
tätä, mutta Denry Machinissa ei ollut laisinkaan johdonmukaisuutta.

Kolme päivää hän epäröi, ja sitten hän hiipi salaisesti vavisten
puhuttelemaan Shillitoeta, nuorta räätäliä, joka oli vast'ikään
aloittanut oman liikkeen ja keräili ympärilleen kaupungin
keikarinuorisoa.

"Haluaisin saada frakkipuvun", sanoi Denry.

Shillitoe, joka tiesi Denryn ansaitsevan ainoastaan kahdeksantoista
shillinkiä viikossa, vastasi vain pintapuolisen kohteliaasti, ettei
frakkipuvusta voinut olla puhettakaan; hän oli jo ottanut vastaan
enemmän tilauksia kuin saattoi suorittaa itseään tappamatta. Koko
kaupunki oli noussut kuin yhtenä miehenä vaatimaan frakkipukua.

"Aiotteko sitten tanssiaisiin?" tiedusti Shillitoe muka suojelevasti,
mutta itse asiassa hiukan ihmetellen.

"Aion", sanoi Denry; "entä te?"

Shillitoe hätkähti ja pudisti sitten päätään. "Ei ole aikaa
tanssiaisiin", hän selitti.

"Voin hankkia teille kutsun, jos haluatte", vakuutti Denry vilkaisten
oveen aivan samaten, kuin oli vilkaissut lisätessään kakkosen
seitsemäisen eteen.

"Ohoh!" Shillitoe herkisti korviaan. Hän ei ollut kaupungin lapsia,
eikä hänellä ollut valtuusmiestä suojelemassa laillisia etujaan.

Ilmaistaksemme häpeällisen jutun lyhyesti: viikon päästä Denry sai
tulla koettamaan. Shillitoe myönsi hänelle kahden vuoden luoton.

Tanssiaiset olivat suunnattomana virikkeenä tanssitaidon
harrastukselle Bursleyssä ja johdattivat oikein sievoisen rahamäärän
neiti Earpin, tämän taiteen nuoren haltijattaren taskuun. Hänen
isänsä oli huonekalukauppias, joka oli intohimoisesti ihastunut
vararikko-oikeuteen. Neiti Earpin iltakursseihin otti osaa myöskin
Denry, mutta hänen rahansa ei eksynyt neidon taskuun. Korvaukseksi
neito sai kreivittären vakuutuksen, että tämä toivoi saavansa nauttia
hänen seurastaan tanssiaisissa. Kreivitär oli herättänyt Denryssä
mielenkiintoa naisia kohtaan erikoisena sukupuolena; Ruth Earp
kiihdytti tätä mielenkiintoa. Hän oli yksinkertainen tyttö, mutta
hän oli vain neljänkolmatta ikäinen ja liikkui varsin sulavasti.
Denry sai pari kertaa yksityisopetusta käänteissä. Neito sanoi
hänelle eräänä iltana, kun hän harjoitteli käänteitä ja he olivat
sotkeutuneet viimeisen muodin säätämään asentoon: "Älkää välittäkö
minusta! Ajatelkaa vain itseänne. Asian laita on sama tanssissa kuin
elämässäkin -- naisen velvollisuus on mukautua mieheen." Denry ajatteli
itseään. Hän ajatteli itseään keskellä yötä, itseään ja myöskin tyttöä.
Tämän äänessä oli ollut jotain... ja hänen katseessaan... Viimeisessä
harjoituksessa hän kysyi neiti Earpiltä, varaisiko tämä hänelle ensi
valssin tanssiaisissa. Neito mietti ja vastasi sitten myönteisesti.


V.

Tanssiaisiltana Denry käytti ainakin kaksi tuntia toimitukseen, joka
oli tarpeen, ennenkuin saattoi suoda kreivittärelle ilon nauttia hänen
seurastaan. Tämä toimitus tapahtui hänen pikkuruisessa makuusuojassaan
mökin peräpuolella Broughaminkadun varrella ja oli luonteeltaan varsin
monimutkainen. Kolmea viikkoa varemmin hän oli viattomuudessaan
luullut, että tarvitsi vain tilata frakkipuku ja mies oli valmis!
Nyt hän tiesi, että frakkipuku vain aloittaa huolien sarjan. Paita!
Kaulus! Kaulahuivi! Paidannapit! Kalvosinnapit! Hansikkaat! Nenäliina!
(Ilokseen hän sai kuulla niin pätevältä taholta kuin itse Shillitoelta,
ettei nenäliinaa pidetty enää liivien avauksessa ja että miehet, jotka
pitivät liinaa siinä, olivat raakalaisia eikä heissä ollut totuutta.
Siis kelpasi arkinenäliinakin.) Kengät!... Kengät olivat se kari,
jolle hän oli tarttunut. Räätälinliikkeen ohella Shillitoe harjoitti
myöskin pukimoliikettä mutta maailmankaikkeuden rakenteeseen on
sattunut sellainen epäkohta, että herrainvaatetusliikkeissä ei myydä
kenkiä. Kenkiä lukuunottamatta Denry sai kaikki tarvikkeensa velaksi;
kenkiä hän ei voinut saada eikä myöskään kyennyt maksamaan niitä
käteisesti. Niinpä hän päätti, että kirkkokengät olivat kiillotettavat
tämän suuren vuosisataistapahtuman veroisiksi. Vahinko vain, että hän
unohti -- ei sen vuoksi, että oli huonomuistinen tärkeissä asioissa;
hän oli vain liian kiihtynyt -- unohti kiillottaa ne, ennenkuin oli jo
saanut kauluksen ylleen ja huivin sidotuksi solmuun. Ei ole viisasta
käsitellä kenkämustetta frakkipaita yllään, joten Denryn täytyi hylätä
saavutuksensa ja aloittaa uudelleen. Tämä sai hänet kovaan kiireeseen.
Hän ei pelännyt myöhästyvänsä ensi valssista, jonka oli luvannut
tanssia neiti Ruth Earpin kanssa, mutta hän pelkäsi olevansa vielä
kotosalla äidin palatessa. Rouva Machin oli käsitellyt rouvasväen
omia aineksia kaiken päivää, tietysti -- olihan nyt päivien päivä!
Jos hänellä olisi ollut kaksitoista kättä kahden asemesta, hän olisi
voinut käsitellä puolen tusinan rouvashenkilön omia aineksia yhden
ainoan asemesta ja ansainnut neljäkolmatta shillinkiä neljän asemesta.
Denryä ei haluttanut joutua äidin nähtäväksi ennen lähtöään. Hän
oli tuhlannut suunnattoman määrän aivotyötä ja tarmoa päästäkseen
tässä hienostuneessa ja uudessa asussaan kahden sadan henkilön
tuijotettavaksi, ja kuitenkin hän toivoi salaa voivansa piilottaa tämän
ihanan näyn omalta äidiltään.

Mutta äiti livahti sisään laukkuineen ja arpisine sormineen ja verraten
ivallisine ilmeineen samassa tuokiossa, kun Denry puki päällysnuttua
ylleen keittiössä (eteisessä kun ei ollut riittävästi tilaa). Hän
koetti parhaansa mukaan peitellä paidanrinnustansa (vaikka äiti
tiesikin koko asian), mutta ei onnistunut siinä.

"Siunatkoon!" huudahti äiti lyhyesti käyden lieden ääreen käsiään
lämmittelemään.

Viaton huomautus. Mutta hänen äänensä tuntui riisuvan inhimillisen
suuruuden turhamaisuuden ilkialastomaksi.

"Minulla on kova kiire", sanoi Denry mahtailevasti, ikäänkuin olisi
lähdössä vahvistamaan sopimusta, josta kansakuntain menestys riippui.

"Saattaapa olla, Denry", arveli äiti. "Mutta kyökin pöytä ei ole
varattu kenkäharjoja varten."

Yhdessä asiassa häntä onnisti. Ulkona oli pakkanen. Tarpeetonta siis
huolehtia kenkäin tilasta.


VI.

Kreivitär oli myöhästynyt; hevonen kuului tuottaneen harmia. Onneksi
jaarli oli ollut kaiken päivää Bursleyssä ja pukeutunut Vanhoillisten
klubissa; ja hänen armonsa oli määrännyt, että tanssiohjelma oli
aloitettava. Denry sai kuulla tämän heti sukeltaessaan säteilevänä
herrain vaatetushuoneesta leveään punamattoiseen käytävään, joka
ulottuu kaupungintalon pohjakerroksen päästä päähän. Käytävässä
rupatteli joukko kaupungin merkkihenkilöitä -- lukematon Swetnamin
perhe, Stanwayt, mahtavat Etchesit, Fearnsit, rouva Clayton Vernon,
Suttonit, joukossaan Beatrice Sutton. Tietysti jokainen tunsi hänet
Duncalfin pikakirjuriksi ja flanellipesijättären pojaksi; mutta
valkoiset hansikkaat luovat demokratian, ja Shillitoe kykeni saamaan
vaatteisiinsa enemmän tyyliä kuin yksikään toinen Kaupunkiviisikon
räätäleistä.

"Terve!" nyökkäsi vanhempi Swetnamin pojista huolimattomasti.

"Terve mieheen, Swetnam!" virkkoi Denry yhtä huolimattomasti.

Asia oli selvä! Tuo tervehdys oli kuin mikäkin vapaamuurarimerkki, ja
siitä pitäen hän veti vertoja kenelle tahansa. Ensinnä hän oli luullut,
että neljä sataa silmää kohdistuisi häneen sanoen vilkaisullaan: "Tuo
nuorukainen käyttää ensi kertaa elämässään frakkipukua, eikä se ole
edes maksettukaan!" Mutta niin ei käynyt. Ja syynä oli se, että koko
Kaupunkiviisikon asujamistolla oli yllin kyllin puuhaa koettaessaan
uskotella, ettei se ollut ikinä elämässään esiintynyt kello seitsemän
jälkeen iltasella ilman frakkipukua. Denry havaitsi riemumielin,
että usea keski-ikäinen ja kömpelö herra piti punaista tai valkoista
silkkinenäliinaa liiveissään, mutta miehet sellaiset kuin Charles
Fearns, Swetnamit ja Harold Etches eivät käyttäneetkään. Hän oli siis
nenäliinaansa ujostellessaan enkelien puolella.

Hän nousi kaksoisportaikkoa (jota koristivat verrattoman ilmavat
valkoiset ja vaaleanpunaiset tanssipuvut) ja astui isoon saliin.
Lavalla oli tulipunainen orkesteri, ja lattialla vaelteli joukko
ihmisiä odotusta ilmaisten. Seinät olivat koristetut kukkakiehkuroin.
Häntä värisytti suurenmoisuuden tunne, ja hänen ylleen tulvahti
voimakas halu olla itsekin todella suurenmoinen. Hän uneksi
suurenmoisuudesta, ja kenkäharjat työntyivät itsepintaisesti esiin
hänen haaveistaan kuten musta loka lumesta. Unelmissaan hän etsi
katseillaan Ruth Earpiä, mutta tämä oli näkymättömissä. Sitten hän
lähti joutilaana takaisin alakertaan koetellen mahtipontisesti
uskotella viettävänsä kuusi iltaa viikossa nousemalla ja laskeutumalla
upeita portaikkoja tarkoituksenmukaisesti puettuna. Hän oli päättänyt
esiintyä yhtä ylevästi kuin yksikään toinen.

Käytävässä oli hälinää, ja kaikkein ylevinkin suvaitsi joutua
kiihtymyksen valtaan.

Kreivittären ilmoitettiin olevan tulossa. Jokainen ryhmittyi
pääkäytävän luo pakkasesta ja vedosta välittämättä. Kuusi kertaa
ilmoitettiin kreivittären olevan tulossa, ennenkuin hän todella
ilmestyi sukeltaen mustien vaunujensa ahtaasta nielusta kuin taikanäky.
Valtuusmiehet olivat ottamassa häntä vastaan -- eivätkä tehneet sitä
ylenmäärin sulavasti. He näyttivät pelkäävän häntä, ikäänkuin hän olisi
vast'ikään sairastanut influensaa ja heitä pelottaisi saada tartunta.
Hänen äänensä oli aivan yhtä kimeä ja hymynsä yhtä tehokas kuin Denryyn
kohdistuessaan, ja nämä välineet näyttivät vaikuttavan ihmeellisesti
valtuusmiehiin; he alkoivat sulaa kuin suola lumella. Kreivitär katosi
yläkertaan kimeisiin anteeksipyyntöihin verhoutuneena ja vetäen
perässään valtuusmiesjoukkoa. Hän näytti tervehtineen jokaista muuta
paitsi Denryä. Mutta tämä tunsi tavallaan helpotusta siitä, ettei
ollut herättänyt huomiota. Hän vitkasteli epäröiden ja huomasi sitten
olennon, jolla oli yllään pitkä keltainen päällysnuttu ja palanen
riikinkukonsulkaa kiiltävän korkean hatun huipussa. Tämä olento piteli
naisen turkisvaippaa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Denryn oli
ratkaistava tilanne silmänräpäyksessä. Hän ratkaisi.

"Heipä-hei, Jock!" hän sanoi.

"Heipä-hei, Denry!" vastasi toinen mielissään.

"Mitä teille on tapahtunut?" Denry tiedusti ystävällisenä.

Sitten Jock kertoi hänelle toisen kreivittären hevosista ruvenneen
juonittelemaan.

Hän lähti jälleen yläkertaan ja kohtasi Ruth Earpin tulossa alas. Tämä
oli suurenmoinen valkoisissaan. Tosin hänen tukassaan ei kimmeltänyt
mikään koriste, mutta vähäisen matkan päästä hän näytti aivan
kreivittären veroiselta, vaikka olikin piirteiltään vaatimaton.

"Kuinka sen valssin käy?" Denry aloitti tuttavallisesti.

"Se valssi on jo melkein lopussa", sanoi Ruth Earp kylmäkiskoisesti.
"Luultavasti olette ollut tuijottamassa hänen armoonsa kaikkien toisten
herrain lailla."

"Olen kauhean pahoillani", vakuutti Denry. "En tietänyt, että valssi
oli --"

"Miksi ette katsonut ohjelmastanne?"

"Minulla ei ole sellaista", hän sanoi naivisti. Hän oli unohtanut
hankkia ohjelman. Pölkkypää! Raakalainen!

"Parasta että hankitte sellaisen", virkkoi neito purevasti siirtyen
tavallaan tanssinopettajattaren asemaan.

"Emmekö voisi lopettaa valssia?" ehdotti Denry nolostuneena.

"Emme!" vastasi neito jatkaen yksinäistä vaellustaan alakertaan.

Hän oli loukkaantunut. Denry koetti keksiä jotain sanottavaa,
mikä soveltuisi tilanteeseen ja hänen pukunsa kuosiin. Mutta hän
ei onnistunut. Hetkistä myöhemmin hän kuuli Ruthin alapuolellaan
tervehtivän jotain herrastuttavaa mitä herttaisimmalla tavalla.

Mutta ellei Denry olisi tehnyt hänen tähtensä kurjaa rikosta, ei hän
olisi sinä ilmoisna ikänä päässyt näihin tanssiaisiin!

Hän hankki ohjelman, ja pelon kouristaessa sydäntä hän tiedusteli
tanssivuoroa useilta nuorilta ja keski-ikäisiltä naisilta, jotka tunsi
ulkonäöltä ja nimeltä. (Ruth oli opettanut häntä pyytämään oikealla
tavalla.) Ei ainoallakaan heistä ollut enää tanssia vapaana. Usea
katsahti häneen ikäänkuin sanoakseen: "Sinä lienet oikea pässinpää, kun
luulet, ettei _minun_ ohjelmani täyty silmäni vilauksessa!" Sitten hän
liittyi ryhmään tanssin halveksijoita lähelle pääovea. Näitä oli Harold
Etches, Kaupunkiviisikon varakkain tehtailija hänen ikäisistään (tuskin
neljäkolmatta). Myöskin Shillitoe, hänkin Denryn kurjan rikoksen
uhreja. Ryhmä oli vaitelias, arvostelevainen ja perin juro.

Ryhmä havaitsi, ettei kreivitär tanssinut. Jaarli tanssi (tarvinneeko
sanoa hänen tanssittaneen rouva Jos Curtentyä, apulaispormestarin
toista vaimoa?), mutta kreivitär seisoi päättäväisesti hymyillen
ympärillään valtuusmiehiä. Kenties hän vain levähti, kenties ei kukaan
ollut rohjennut pyytää häntä tanssiin. Joka tapauksessa hän näytti
ajautuneen kiinni valtuusmies-särkälle. Viisaasti kyllä hän ei ollut
tuonut mukanaan ketään omista vieraistaan Sneyd Hallista. Perhevieraat
vaikuttavat kunnallistanssiaisissa ehdottomasti raja-aitana suuruuden
ja kansanvallan välillä; ja kreivitär halusi ottaa osaa kansan elämään.

"Miksi ei joku noista jasseista pyydä häntä tanssiin?" puhkesi Denry
puhumaan. Siihen mennessä ei hän ollut virkkanut ryhmässä sanaakaan, ja
nyt hänestä tuntui siltä, että oli oltava toisten veroinen.

"No, menkää _itse_ pyytämään. Tämähän on vapaa maa", sanoi Shillitoe.

"Sen voisin tehdä vaikka parista nuppineulasta!" vakuutti Denry.

Harold Etches vilkaisi häneen ilmeisesti harmissaan hänen
läsnäolostaan. Harold Etches oli päättänyt kaataa hänen niskaansa
kylmää vettä.

"Veikkaan viitosen, ett'ette uskalla sitä", sanoi Etches
ylenkatseellisesti.

"Olkoon menneeksi", sanoi Denry perin joutuisasti, ja perin joutuisasti
hän lähti samassa liikkeelle.


VII.

"Ei hän voi minua syödäkään! Ei hän voi minua syödäkään!"

Näin hän puheli itsekseen kulkiessaan lattian poikki. Ihmiset tuntuivat
tekevän hänelle tietä ounastaen hänen uskomattoman aikomuksensa.
Ellei hän olisi lähtenyt liikkeelle heti, elleivät hänen jalkansa
olisi lähteneet liikkeelle itsestään, ei hän olisi koskaan lähtenyt
liikkeelle; ja koska hänellä ei ollut käytettävissään viitosta, hän
olisi joutunut varsin noloon asemaan ryhmässään. Mutta liikkeellä
hän oli ikäänkuin konelaite, jota ei voinut pysähdyttää! Elämänsä
suurissa ratkaisutilanteissa hänessä havahtui toimimaan jokin outo,
häntä itseään mahtavampi, pakottaen hänet tekemään jotain. Nyt hän
tuntui ensi kertaa tajuavan, mitä hänessä oli tapahtunut varemmissa
ratkaisutilanteissa.

Yhdessä sekunnissa -- siltä ainakin tuntui -- hän oli ennättänyt
kreivittären luo. Juuri tämän takana seisoi hänen esimiehensä herra
Duncalf, jota Denry ei ollut varemmin nähnyt siellä. Denry oli tästä
pahoillaan, sillä hän ei ollut milloinkaan maininnut herra Duncalfille
aikovansa tanssiaisiin, ja hän pelkäsi herra Duncalfia.

"Saisinko tanssia kanssanne?" hän kysyi suorasukaisesti, mutta
hymyillen ja paljastaen hampaansa.

Ei mitään juhlallista arvonimeä! Ei sanaakaan "huvista" tai
"kunniasta". Ei piirrettäkään kaavasta, jonka Ruth Earp oli hänelle
opettanut! Moiset joutavuudet hän unohti.

"Viitonen on minun, herra Harold Etches", hän virkkoi itselleen.

Valtuusmiesten suu avautui itsestään sepposen selälleen. Herra Duncalf
kalpeni.

"Taitaa olla jo loppumaisillaan, vai kuinka?" sanoi kreivitär yhä
tehokkaasti hymyillen. Hän ei tuntenut Denryä. Tuossa asussa tämä olisi
voinut käydä ulkomaanministeriön virkailijasta.

"Ei suinkaan se haittaa", sanoi Denry.

Kreivitär taipui, ja hän sulki tuon taivaallisen olennon syliinsä. Sinä
iltana kreivittären oli määrä esiintyä kohteliaasti kaikkia ja jokaista
kohtaan. Hän ei olisi voinut kieltäytyä jo ensi kerralla. Epäys olisi
voinut tyrehdyttää kaikki muut pyynnöt. Sitä paitsi hän huomasi
valtuusmiesten kaipaavan alkuvauhtia. Sitä paitsi hän oli nuori,
vaikkakin kreivitär, ja jumaloi tanssia.

Niin he antautuivat yhdessä valssiin, sillä välin kuin Bursleyn
ritariston kukka tuijotti kuin loihdittuna. Kreivittären viuhka
heilahteli käsivarresta riippuen Denryn pukua vastaan varsin
häiritsevästi, estäen häntä kohdistamasta huomiotaan jalkoihinsa. Hän
tarttui siihen hellävaroen kahdella vapaalla sormella. Sen jälkeen
hän suoriutui verraten hyvin. Kerran he saapuivat vaarallisen lähelle
jaarlia ja tämän naista; siinä kaikki. Ja sitten tanssi päättyi, juuri
kun Denry oli alkanut nauttia siitä hämmästyttävästä ilmiöstä, että
hänellä oli kreivitär sylissään.

Kreivitär oli pian havainnut, että hän oli vain poika pahanen.

"Te tanssitte oikein sievästi", hän sanoi tätimäisesti, mutta hymyillen
herttaisemmin kuin täti.

"Niinkö?" virkkoi Denry säteillen. Sitten jokin pakotti hänet
lisäämään: "Ajatelkaas, minä en ole tanssinut koskaan ennen eläissäni
paitsi tanssikoulussa."

"Todellakin!" mutisi kreivitär. "Silloinhan te sieppaatte asian ihan
kuin lennosta?"

"Kyllä vaan", Denry myönsi. "Entä te?"

Joko kysymys tai äänen sävy sai kreivittären helähtämään raikuvaan
nauruun. Jokainen taisi nähdä, että Denry oli saanut kreivittären
nauramaan oikein hillittömästi. Ja sellaisessa äänilajissa valssi
päättyi. Kreivitär nauroi yhä vielä, kun Denry kumarsi kiitokseksi
(Ruth Earpin opettamaan tapaan). Hän ei voinut käsittää, miksi
kreivitär oli nauranut niin, ellei olettanut itseään hauskemmaksi kuin
oli arvellut. Oli miten tahansa, hänkin nauroi, ja nauraen he erosivat.
Hän muisti tehneensä räätäliin tehokkaan vaikutuksen (joskaan ei naurua
herättäen) tokaisemalla nopeasti kysymyksen "Entä te?" Ja tämä ennalta
harkitsematon tokaisu oli vaikuttanut kreivittäreen yhtä voimakkaasti.
Kuljettuaan kymmenisen kyynärää Harold Etchesiä ja viitostaan kohti
hän tunsi kädessään jotain. Kreivittären viuhka oli yhä vielä hänen
sormissaan. Se oli irtautunut vitjoistaan. Hän pisti sen salavihkaa
taskuunsa.


VIII.

"Ihan samaa kuin tanssisi minkä naisen kanssa tahansa!" Hän tekaisi
tämän valheen vastaukseksi Shillitoen kysymykseen. Se oli kaikkein
vähintä, minkä hän saattoi tehdä. Ja jokainen nuorukainen olisi hänen
sijassaan sanonut yhtä paljon tai yhtä vähän.

"Mille hän niin nauroi?" tiedusti joku.

"Jaa", virkkoi Denry salaperäisesti, "haluttaisiko tietää?"

"Kas tässä!" sanoi Etches ojentaen viiden punnan seteliä
välinpitämättömällä pohattaliikkeellä. Hän oli niitä miehiä, jotka
eivät uskalla koskaan poistua pankin lähettyviltä pitämättä seteleitä
taskussaan -- "sillä eihän sitä koskaan tiedä, mitä milloinkin sattuu."

Denry otti setelin äänettömästi nyökäten. Muutamissa suhteissa hänellä
oli hämmästyttävän tarkka vaisto, ja nyt hän saattoi lukea ympärillä
seisovain pöyhkeiden herrain kasvoista, että oli muutamassa minuutissa
kohonnut mitättömyydestä maineeseen. Hänestä oli tullut suuri mies.
Hän ei itsekään tajunnut alun pitäen kuinka suuri, kuinka mainehikas.
Mutta hän luki noista silmistä aivan riittävästi tunteakseen sydämensä
hehkuvan ja hautoakseen päässään noita kunnianhimoisia unelmia,
jotka tilaisuuden sattuessa kiihdyttivät häntä. Hän erosi ryhmästä;
hän tarvitsi liikuntoa ja myöskin sitä sielullista yksinäisyyttä,
josta voi nauttia astellessaan tungoksessa keskellä melkoista
hälinää. Hän havaitsi, että kreivitär tanssi nyt erään valtuusmiehen
kanssa ja ettei tällä valtuusmiehellä ollut hansikkaita (mikä oli
anteeksiantamaton laiminlyönti valtuusmieheltä). Hän, Denry, oli siis
murtanut jään, niin että valtuusmies voi heittäytyä veteen. Hän oli
tanssittanut kreivitärtä ja luovuttanut tämän valtuusmiehelle kasvot
viehättävää hilpeyttä ilmaisten. Hän tunsi vaistomaisesti Bursleyn ja
tiesi joutuvansa puheen aiheeksi. Hän tiesi ainakin joksikin aikaa
syrjäyttävänsä yleisestä mielikuvituksesta Jos Curtentynkin, tuon
melkein ammatti-"vekkulin" ja porvariston huvittajan. Nyt ei enää
hoettaisi: "Oletko kuullut viimeisiä Josista?" Nyt hoettaisiin: "Oletko
kuullut nuoresta Machinista, Duncalfin kirjurista?"

Sitten hän kohtasi Ruth Earpin, joka pyrki vastakkaiseen suuntaan
kerallaan muuan nuori tyttö, hänen oppilaitaan, josta jokainen tiesi,
että hän oli nimeltään Nellie ja että nämä olivat hänen ensimmäiset
tanssiaisensa; pieni lapsellinen olento, jolla oli pyytävät kasvot.
Denry ei voinut ratkaista, oliko kohdattava Ruthin katse vaiko
vältettävä sitä. Ruth ratkaisi asian hymyilemällä hänelle tavalla, joka
täytyi ottaa huomioon.

"Aiotteko antaa minulle hyvitystä siitä valssista, jonka löitte
laimin?" kysyi Ruth Earp. Hän oli olevinaan harmissaan ja ankara, mutta
Denry tiesi sen vain teeskentelyksi. "Vai onko ohjelmanne jo täynnä?"
neito lisäsi.

"Kyllä minua haluttaisi", sanoi Denry vaatimattomasti.

"Mutta ehkei teitä haluta tanssittaa meitä tavallisia ihmispoloisia,
kun olette tanssinut _kreivittären_ kanssa!" virkkoi Ruth ylevää ja
katkeraa ylpeyttä ilmaisten.

Denry huomasi, että hänen äänestään oli puuttunut innostus.

"Älkää puhuko sellaisia", hän sanoi ikäänkuin loukkaantuneena.

"No niin", virkkoi Ruth, "voitte siis saada illallistanssin."

Denry otti hänen ohjelmansa merkitäkseen siihen.

"Mitä", hän sanoi, "tässä on jo nimi illallistanssia varten. Näyttää
olevan jokin 'Herbert'."

"Oh!" virkkoi neito välinpitämättömästi, "ei se tee mitään. Pyyhkikää
se pois."

Ja niin hän pyyhki Herbertin pois.

"Miksi ette pyydä Nellieä tanssiin?" kysyi Ruth Earp.

Ja Nellie punastui. Denry käsitti, että mahdollinen kunnia tanssia niin
suuren miehen kanssa kävi yli Nellien vaatimattomien odotusten.

"Saanko seuraavan tanssin?" hän tiedusti.

"Kyllä", kuiskasi Nellie arasti.

"Se on polkka, ettekä te ole erittäin taitava polkkaamaan", varoitti
Ruth häntä. "Mutta kyllä Nellie auttaa teitä suoriutumaan."

Nellie nauroi, hopeata helkyttäen. Tuo lapsi kulta luuli, että Ruth
koetti laskea leikkiä Denryn kustannuksella. Hänen aivan ilmeinen
ilonsa ja ylpeytensä siitä, että sai näyttäytyä ainoalaatuisen herra
Machinin seurassa ja tanssia tämän kanssa heti kreivittären jälkeen,
muodostui toiseksi kuvastimeksi, jossa Denry saattoi erottaa suuren
merkityksensä heijastuneena.

Illallisilla, jotka olivat Chellien perheen vanhastaan tunnetun
vieraanvaraisuuden veroiset (vaikka ne tarjottiinkin seisoaltaan
poliisi-osastossa), hän sai kuulla Ruth Earpiltä kaikki tanssijuorut;
muun muassa sen että useampi kuin yksi nuori mies oli pyytänyt
kreivitärtä tanssiin, mutta saanut epäävän vastauksen, vaikka Ruth
Earp omalta osaltaan ei ottanut uskoakseen, että valtuusmiehet ja muut
pomot olivat täyttäneet kreivittären koko ohjelman. Ruth vihjaisi
sellaista, että kreivitär piti toistakin tanssia Denryn varalta. Kun
hän tiedusti suoraan, aikoiko Denry pyytää kreivitärtä toistamiseen,
vastasi tämä empimättä kieltävästi. Hän tiesi, milloin oli tyydyttävä
saavutuksiinsa, mikä tieto on paljoa tärkeämpi kuin maantiedon
tuntemus. Illalliset muodostuivat Denryn triumfin huippukohdaksi.
Parhaimmatkin ihmiset juttelivat hänelle olematta, esitettyjä. Ja
herttaiset olennot tekivät salaperäisesti ja hurmaavasti sellaisen
havainnon, että ohjelmat, jotka kahta tuntia varemmin olivat olleet
täpösen täynnä, eivät loppujen lopuksi olleetkaan aivan täynnä.

"Kertokaa nyt, mitä kreivitär nauroi?" Tämä kysymys kohdistettiin
häneen ainakin kolmekymmentä kertaa. Ja aina hän kieltäytyi kertomasta.
Ja eräs neito, joka oli tanssinut herra Stanwayn kanssa, joka taasen
oli tanssittanut kreivitärtä, kertoi herra Stanwayn sanoneen, ettei
kreivitärkään tahtonut ilmoittaa. Tosiaankin riittämään asti todisteita
siitä, että hänestä puhuttiin laajalti!

Juhlan lopulla levisi huhu, että kreivitär oli kadottanut viuhkansa.
Huhu ennätti myöskin Denryn korviin, mutta hän vaikeni syyllisenä.
Mutta kun kaikki oli lopussa ja kreivitär teki lähtöä, hyökkäsi hän
jälkeen, ja draamallisella tavalla, joka todisti hänellä olevan silmää
tehokkuudelle, hän saavutti emäntänsä, juuri kun tämä aikoi nousta
vaunuihinsa.

"Sieppasin tämän juuri viime tingassa", hän sanoi tunkeutuen
ihailijaparven kautta.

"Oh, tuhannet kiitokset!" virkkoi kreivitär. Ja myöskin jaarli
kiitti Denryä. Ja sitten kreivitär kumartui ulos vaunuista ja sanoi
veitikkamaisesti hymyillen: "Tehän sieppaatte kaiken ihan kuin
lennosta!"

Ja sekä Denry että kreivitär nauroivat hillittömästi, ja Bursleyn
seuraelämän pylväät olivat ymmällään.

Kaikkien kadehtima Denry asteli kotiin ankarasti ajatellen. Yhdellä
iskulla hän oli saanut enemmän kuin voi Duncalfin työssä ansaita
yhdessä kuukaudessa. Kreivittären, Ruth Karpin ja aran Nellien kasvot
tanssivat houkuttelevina harhanäkyinä hänen väsyneissä silmissään. Hän
oli kuvaamattoman onnellinen. Mutta ikävyydet odottivat häntä.

Bennett, Velikulta -- 3



II LUKU.

Hullinsin lesken talo.


I.

Se yksinkertainen tosiasia, että Denry Machin oli ensimmäisenä kaikista
Bursleyn asukkaista pyytänyt kreivitärtä tanssiin (saamatta epäävää
vastausta), teki hänestä uuden miehen. Eikä vain koko kaupunki pitänyt
häntä ihmeellisenä ja suurenmoisena poikana, vaan samaa hän arveli
itsekin. Hän ei voinut vapautua siitä. Hän oli aina ollut hilpeä,
suorastaan optimisti. Nyt hän oli pysyväisesti tyynen, varman hilpeyden
tilassa. Hän saattoi nousta aamuisin hyräillen ja tanssien. Bursley
ja maailma yleensä eivät olleet enää Bursley ja maailma yleensä, ne
olivat salaperäisesti muuttuneet osteriksi; ja Denryn oli vallannut
sellainen omituinen tunne, että osteriveitsi sijaitsi jossain valmiina,
joskin tällä haavaa näkymättömissä, ja että hän ennen pitkää saisi sen
näkyviinsä ja tarttuisi siihen. Hän odotti jotain tapahtuvan. Eikä
suotta.

Muutaman päivän kuluttua tuosta historiallisesta juhlasta saapui
rouva Codleyn tapaamaan Denryn esimiestä. Herra Duncalf oli näet
hänen asianajajansa. Tukeva, raskashenkinen ja kuitenkin jäntevä
leski kuudenkymmenen korvissa, jonka miesvainaja oli apteekkarina
ansainnut rahaa, ennenkuin osakeyhtiöt olivat suvainneet tunkeutua
lääkitystaidonkin alalle. Rahat oli suureksi osaksi sijoitettu
kiinnityslainoina pikkutaloihin; korot olivat jääneet maksamatta, ja
rouva Codleynin oli äskettäin ollut pakko ryhtyä lakitoimenpiteisiin,
jotka tekivät hänestä noin seitsemänkymmenen pikkutalon omistajan.
Vaikka ne tuottivat hänelle bruttotuloa kahdentoista punnan vaiheilla
viikossa, olivat ne hänen mielestään kuitenkin koettelemus, pöpö,
loukkaus ja suoranaisen häviön aiheuttajia. Ehtimiseen hän puhui aivan
kuin mielihalulla lahjoittaisi ne kenelle hyvänsä, joka vain viitsi ne
ottaa -- "ja silloin voisikin oikein helpotuksesta huoahtaa." Useimmat
kiinteistönomistajat puhuvat siihen tapaan. Erikoisesti häntä suututti
suorittaa niistä veroa.

Nyt oli äskettäin kaupungin-maanmittarin johdolla arvioitu uudelleen
koko kaupunki. Tämä ei kenties kuulosta erikoisemmalta; mutta
uudestaanarviointi on kaikkein jännittävin tapahtuma (ottamatta
lukuun aatelisen pormestarin pitämiä kunnallistanssiaisia), mikä
voi sattua kaupungissa. Jos talonne on arvioitu neljäksikymmeneksi
punnaksi vuodessa ja veroa on suoritettava seitsemän shillinkiä
punnasta, ja uusi arviointi korottaa teidät viiteenviidettä puntaan,
niin se merkitsee kolmekymmentä viisi shillinkiä lisää vuodessa
teidän taskustanne, mikä on kolmenkymmenen viiden punnan korko. Ja
jos uusi arviointi alentaa teidät kolmeenkymmeneen viiteen puntaan,
niin se merkitsee kolmekymmentä viisi shillinkiä lisää omaan
taskuunne, mikä on samaa kuin laatikko Havanna-sikaareja tai upeat
liivit. Eikö tämä ole jännittävää? Rouva Codleyn toivoi, että hänen
verotettu omaisuutensa alennettaisiin arvoltaan. Toiveensa hän perusti
etupäässä siihen seikkaan, että oli herra Duncalfin, kaupunginnotarion
asiakas. Kaupunginnotario ei ollut kaupungin-maanmittari, eikä
hänellä ollut mitään sanomista arviointiasiassa. Sitä paitsi rouva
Codleyn uskoi liikeasiansa hänelle luultavasti siitä syystä,
että piti häntä rehellisenä miehenä, eikä rehellinen mies olisi
rehellisesti voinut koettaa houkutella kaupungin-maanmittaria
poikkeamaan oikeudenmukaisuuden kaidalta tieltä tehdäkseen palveluksen
asiakkaalleen. Siitä huolimatta rouva Codleyn arveli, että hänen
veronsa olisi alennettava, koska hän käytti kaupunginnotariota.
Sellainen on ihmisluonto maaseudulla! Niin perin erilainen kuin
ihmisluonto Lontoossa, missä ei kukaan uneksikaan tarjoavansa edes
tulitikkuakaan kunnallisviranomaisille, jotta tätä tekoa ei pidettäisi
solvauksena.

Eräänä lauantai-aamuna rouva Codleyn saapui ilmaisemaan herra
Duncalfille tyytymättömyytensä sen johdosta, että kaistale sinistä
paperia ilmoitti hänen verotetun omaisuutensa lievästi karttuneen,
vaikka hän oli odottanut sen alenevan.

Tämä keskustelu, jota kirjurit seurasivat ohuen lautaseinän lävitse ja
puhelutorven avulla, korvasi vilkkaudellaan seremoniain puutteen. Kun
portaat olivat herenneet narisemasta rouva Codleynin oikeutetun raivon
painosta, vihelsi herra Duncalf kaksi kertaa kimeästi. Kaksi vihellystä
tarkoitti Denryä. Denry sieppasi pikakirjoitusvihkonsa ja noudatti
kutsua.

"Kirjoittakaa seuraavasti!" sanoi hänen isäntänsä töykeästi ja
vihaisesti.

Aivan kuin Denry olisi puoltanut rouva Codleyniä! Ikäänkuin ei
Denry olisikaan kaupungin merkkihenkilöitä, kreivittären ystävä ja
pikakirjuri vain pinnaltaan.

"Kuulitteko?"

"Kyllä, herra."

"ROUVA" -- tähän asti oli aina kirjoitettu "Hyvä Rouva" tai "Hyvä
Rouva Codleyn" -- "ROUVA -- Minun tarvinnee tuskin sanoa, että jos
tämänaamuisen keskustelumme ja omituisten huomautustenne johdosta
haluatte jättää asianne toisiin käsiin, niin olen erittäin iloinen
saadessani luovuttaa käsistäni kaikki paperit saatuani kustannukseni
korvatuiksi. Kunnioittaen... Osoite: Rouva Codleyn."

Denry mietti: "Aasi! Antaisi hänen rauhoittua!" Myöskin: "Hänellä on
'käsiin' ja 'käsistä' samassa lauseessa. Ei kuulosta hyvältä. Siitä
näkee, millaisessa mielentilassa hän on!" Pikakirjurit ovat aina
kaltaisiaan -- ylen tarkkoja. Myöskin: "Toivon hartaasti, että rouva
Codleyn antaa hänelle eropassin! Silloin ei minun tarvitse kerätä noita
vuokria." Joka maanantai ja usein tiistaisinkin Denry keräili vuokria
rouva Codleynin mökeistä -- inhottava toimi hänen mielestään. Herra
Duncalf, vaikka hänen ei tarvinnutkaan kokea sen inhottavuutta, vähensi
tämän toimituksen vuoksi 7 1/2 prosenttia vuokrasummasta.

"Siinä kaikki", sanoi herra Duncalf.

Mutta kun Denry teki lähtöä, sanoi herra Duncalf hirvittävän töykeästi:

"Machin!"

"Mitä suvaitsette, herra?"

Silmänräpäyksessä Denry tiesi, mitä oli tulossa. Hän tunsi kipeästi,
että oli nyt joutunut ratkaisutilanteeseen ikäänkuin nousuveden
yllättämänä. Ja lyhyen tuokion ajan hänestä tuntui siltä, ettei
karkeloiminen kreivittären kera, Bursleyn ritariston kukan katsellessa
kateellisen ihmetyksen valtaamana, loppujen lopuksi ollutkaan mikään
avain elinkautisen menestyksen oveen.

Epäilemättä hän oli harjoittanut vilppiä lähettämällä itselleen kutsun
tanssiaisiin. Epäilemättä hän oli harjoittanut vilppiä lähettämällä
kutsun räätälilleen ja tanssinopettajattarelleen. Tanssiaisten
jälkeisenä päivänä, kesken kaikkea kunniaansa, häntä oli pelottanut
kohdata herra Duncalfin katse, sillä olisihan herra Duncalf voinut
kysyä häneltä: "Machin, mitä ihmettä _te_ teitte kaupungintalolla
eilisiltana -- käyttäytyen ikäänkuin olisitte ollut Persian shaahi,
Walesin prinssi ja Henry Irving?" Mutta herra Duncalf ei ollut sanonut
mitään, eikä herra Duncalfin katse ollut sanonut mitään, ja Denry luuli
vaaran jo menneen ohi.

Nyt se ryöpsähti jälleen esiin.

"Kuka teidät kutsui pormestarin tanssiaisiin?" tiedusti herra Duncalf
jylisten.

Kas niin, siinä sitä oltiin! Perin tukala kysymys.

"Minä itse, herra", hän tokaisi mutkittelematta. Silkkaa totuutta. Hän
ei suoraan sanoen voinut ajatellakaan valhetta.

"Miksi?"

"Arvelin, että te olitte ehkä unohtanut merkitä minun nimeni
kutsuluetteloon."

"Ohoo!" Se sanottiin tuikeasti. "Ja varmaankin luulitte myöskin, että
olin unohtanut merkitä sen saksiniekan, Shillitoen?"

Koko juttu oli siis tiedossa. Kaiketi Shillitoe oli kielinyt. Denry
muisti, että kaupungin klassilliseksi vakiintunut räätäli Hatterton,
jolta Shillitoe uhkasi riistää asiakkaat, oli herra Duncalfin erikoisia
ystäviä. Hän tajusi koko asian.

"No?" vaati herra Duncalf itsepintaisesti, kun Denry varovaisesti
vaikeni.

Denryä ei saanut houkutelluksi ulos äänettömyytensä suojasta.

"Varmaankin teistä on erikoisen hauskaa tanssia parempienne kanssa?"
karjui herra Duncalf uhkaavasti.

"On kyllä", sanoi Denry.

"Entä _teistä?_"

Hän ei ollut aikonut sanoa sitä. Tuo kysymys luiskahti hänen suustaan.
Hän oli viime aikoina saanut tavan vastata nopeasti ihmisille, jotka
tekivät hänelle kysymyksiä:

"Kyllä, entä _te?_" tai "Ei, entä _te?_" Tämä temppu oli vaikuttanut
suunnattoman tehokkaasti esimerkiksi Shillitoehon ja kreivittäreen.
Hän alkoi tulla kuuluisaksi siitä. Nyt se tehosi ehdottomasti. Herra
Duncalf oli kreivitärtä tanssittaessaan joutunut kesken karkeloa
häpeällisesti tappiolle, koska herra Duncalf tanssi kernaammin hameilla
kuin lattialla, ja tämä tapahtuma oli yleiseen tunnettu.

"Voitte poistua täältä viikon perästä", sanoi herra Duncalf
mahtipontisesti.

Se ei ollut mikään vastatodiste. Mutta esimiehet ovat sanakiistoissa
niin häikäilemättömiä.

"Hyvä on", vastasi Denry; ja itselleen hän virkkoi:

"Jotain _täytyy_ osua minun kohdalleni."

Häntä huimasi joutua näin puille paljaille -- hän kun oli jo miettinyt
sopivaa tilaisuutta päästä hienon ja äskettäin perustetun Hillportin
urheiluklubin jäseneksi! Häntä raivostutti, sillä herra Duncalf oli
vain purkanut Denryyn suuttumuksen, minkä rouva Codleyn oli hänessä
herättänyt. Mutta merkillistä kyllä ei hän tuntenut laisinkaan
masentuneisuutta. Ei, hän lauleli ja vihelteli edelleen, vaikkei
hänellä ollutkaan muita mahdollisuuksia kuin nähdä nälkää tai elää
äitinsä kustannuksella. Hän mittaili katuja komeaan uuteen tapaansa, ja
hänen mielessään pyöri ajatus: "Mitä ihmettä voisin tehdä pysyäkseni
maineeni tasalla?" Joka tapauksessa hänellä oli koskemattomana viiden
punnan seteli, jonka hän oli voittanut Harold Etchesiltä tanssiveikassa.


II.

Elämä on aina sarja yhteensattumuksia. Ei tapahdu mitään, mikä ei
juontaisi juurtansa yhteensattumuksista. Kaikki suuret muutokset
aiheutuvat yhteensattumuksista. En tahdo sen vuoksi vaieta siitä
seikasta, että seuraava muutos Denryn elämänjuoksussa johtui
suunnattomasta ja mutkallisesta yhteensattumuksesta. Seuraavana
aamuna saapuivat sekä rouva Codleyn että Denry myöhästyneinä
jumalanpalvelukseen P. Luukkaan kirkkoon -- rouva Codleyn vahingossa ja
lihavuutensa vuoksi, Denry tarkoituksellisesti. Denry tuli myöhemmin
kuin rouva Codleyn, jonka hän havaitsi odottavan eteisessä. Että rouva
Codleyn odotti, se on aivan oleellinen osa tässä yhteensattumuksessa.
Rouva Codleyn taas ei olisi odottanut, ellei hänen penkkinsä olisi
sijainnut ihan keskellä kirkkoa, lähellä kuoria. Eikä hän myöskään
olisi odottanut, jos olisi ollut laiha nainen eikä taipuvainen
läähättämään kiireesti käveltyään. Hän odotti osaksi hengähtääkseen,
osaksi päästäkseen virren aikana paikalleen huomiota herättämättä.
Ellei hän olisi tullut myöhään, ellei hän olisi ollut lihava, ellei
hänen paikkansa olisi sijainnut saarnastuolin alla, ellei hänestä olisi
tuntunut vastenmieliseltä herättää huomiota, niin hän olisi jo ollut
kirkossa eikä Denry olisi joutunut juttelemaan hänen kanssaan kahden
kesken.

"Jaa, kyllä te olette aika joukkoa, sen minä sanon!" huomautti rouva
Codleyn, kun Denry kohotti hattuaan.

Hän tarkoitti Duncalf ja kaikkia Duncalfin myrmidoneja. Hän oli yhä
vielä läpeensä loukkaantunut. Kirje, jonka hän oli sinä aamuna saanut,
oli pannut hänet hätkähtämään. Eikä edes tuon pyhäkön varjo estänyt
häntä vihjaamasta asiaan, joka soveltui paremmin maanantai- kuin
sunnuntaiaamuksi. Olipa hän jo tuhauttamaisillaan nenäänsäkin.

"Sille minä en mahda mitään!" puolustihe Denry.

"Oh!" jatkoi rouva, "te olette kaikki samaa maata, ja sen minä sanon,
herra Machin, että ottaisinpa totta tosiaan vaarin hänen sanoistaan,
jos vain tietäisin jonkun toisen, jolle voisin uskoa vuokrien
keräämisen. Olen kuullut niin kauheita juttuja vuokrainkerääjistä...
Kyllä kai minun täytyy sopia hänen kanssaan."

"No", sanoi Denry, "kyllä minä kokoon edelleenkin teidän vuokranne, jos
haluatte."

"Tekö?"

"Minä olen sanoutunut irti toimestani", selitti Denry. "Asian laita on
sellainen, että herra Duncalf ja minä emme oikein sovi yhteen."

Eteiseen saapui kolmas myöhästynyt, ja aivan kuin saman aatteen
valtaamina rouva Codleyn ja Denry vaikenivat ja lähtivät yhdessä
kulkemaan hautojen keskitse.

Siellä, hautojen keskellä, rouva Codleyn tarkasteli häntä. Hän oli
kirjuri, joka ansaitsi vain kahdeksantoista shillinkiä viikossa, ja
se näkyi selvään. Hänen äitinsä oli ompelijatar, ja se näkyi myöskin
selvään. Ajatus, etteivät tuo siisti, mutta nukkavieru Denry ja mahtava
Duncalf oikein sopineet yhteen, tuntui äärettömän hullunkuriselta.
Olisipa Denry vain voinut käyttää frakkipukuaan kirkossa! Häntä
harmitti suunnattomasti, että oli käyttänyt tuota kallista pukua vain
kerran eikä hänellä ollut pienintäkään toivoa päästä koskaan enää
käyttämään sitä.

"Ja sitten vielä yksi asia", jatkoi Denry, "minä otan korvaukseksi
vain viisi prosenttia seitsemän ja puolen asemesta. Antakaa minulle
vapaat kädet, niin saamme nähdä, enkö onnistu paremmin kuin _hän_. Ja
minä tilitän joka kuukausi, joka viikko, jos haluatte, enkä kerran
neljänneksessä, kuten _hän_ tekee."

Tuo kirkas, ihana aate oli osunut Denryyn kuin taivaallinen nuoli. Se
tunki hänen lävitseen ja lävisti rouva Codleynin yhtä onnistuneesti.
Se oli aate, joka tyydytti järkeä, tyydytti kukkaroa ja kostonvaistoa.
Suunniteltuaan näin kostoa herra Duncalfille he lähtivät yhdessä
kirkkoon.

Tarpeetonta on jatkaa tätä kohtaa tarinastamme. Ei edes pastorin
saarnateksti kuulu siihen.

Viikkoa myöhemmin kiinnitettiin Denryn äidin oveen maalattu lauta:

               E. H. MACHIN

    Vuokratoimisto ja Kiinteistöasioimisto

Myöskin ilmestyi _Merkkitorveen_ ilmoitus kertoen Denryn hoitavan
kiinteistöjä, isoja tai pieniä.


III.

Seuraava ratkaiseva tapahtuma Denryn elämänjuoksussa sattui eräänä
maanantai-aamuna muutamassa mökissä, joka oli paljoa pienempi kuin
hänen äitinsä. Tämä mökki, sekin rouva Codleynin lukuisia kiinteistöjä,
sijaitsi itsekseen Kappelikujan varrella, Wesleyn kappelin takana;
useimmat taloista olivat Puusepän-aukion varrella lähellä sitä.
Ympäristöä ei leimannut mikään yhteiskunnallinen loisto, mutta elämä
siellä oli vaiherikasta, jännittävää, täynnä tapahtumia, kuten elämä
yleensä asunnoissa, joista maksetaan keskimäärin kolme shillinkiä
viikossa. Muutamat ihmiset panettelivat tätä korttelia "slummiksi" ja
tehostivat ivallisesti sen ja Wesleyn kappelin naapuruutta, ikäänkuin
vika olisi ollut Wesleyn kappelin. Sellaiset ihmiset eivät ymmärtäneet
elämää ja sen tuottamaa iloa.

Tuossa yksinäisessä mökissä oli etupiha, jotensakin vuodepeitteen
laajuinen, hauraan tiilimuurin ympäröimä ja liejulla kivetty. Kun
nousi kaksi porrasta ja töykkäsi ovea, niin huomasi heti joutuneensa
saliin, jota ei mikään peite maailmassa olisi voinut peittää. Tämän
huoneen takana saattoi nähdä hämärästi suojan niin pikkuruisen, että
huutokaupan vasaramies olisi täydellä syyllä voinut nimittää sitä
"Helmeksi", ja sen yksinkertaisena, mutta käytännöllisenä sisustuksena
oli likavesijohto; myöskin erotti portaikon alapään. Salin sisustukseen
kuului kaksi tuolia ja pöytä, pari paistinpannua ja jokunen vanha
porsliiniastia. Mitä portaikon yläpäässä oli, sitä ei tietänyt yksikään
elävä olento paitsi tuo vanha vaimo, joka vietti siellä yönsä.

Eukko istui lieden ääressä "yhtenä mykkyränä", kuten Kaupunkiviisikossa
sanotaan. Huoneessa ei kuitenkaan ollut tulta muualla kuin lyhyessä
savipiipussa, jota hän poltteli; rouva Hullins oli Bursleyn viimeisiä
eukkoja polttamaan nysää; ja yksinpä silloinkin piippua pidettiin
sopimattomana ja savukkeet alkoivat päästä muotiin -- joskaan ei
Kappelikujanteessa. Rouva Hullins poltteli piippuaan ajattelematta
erikoisesti mitään. Toisinaan häivähti hänen uneliaissa aivoissaan
jokin näky menneiltä ajoilta. Hän oli elänyt tuossa asumuksessa
viidettäkymmentä vuotta. Hän oli kasvattanut siinä yksitoista lasta
ja kaksi miestä. Hän oli hemmotellut siinä kolmeakymmentä viittä
lapsenlasta ja antanut ohjeita noin puolelle tusinalle miniälle. Hän
oli kokenut öitä, jolloin tuskin saattoi liikahtaa tuossa asunnossa
häiritsemättä jonkun unta. Nyt hän oli yksinään. Hän ei poistunut
siitä milloinkaan, paitsi kun oli noudettava vettä aukiolla olevasta
kaivosta. Hän oli nähnyt runsaasti elämää, ja hän oli väsynyt.

Denry astui sisään kursailematta, kirkkailla optimistisilla kasvoillaan
vaaleanruskean tukan varjossa hilpeä, suopea hymy. Hänellä oli isot ja
oivat hampaat. Hän alkoi käydä -- ei lihavaksi, mutta pyyleväksi.

"No, muoriseni!" hän tervehti rouva Hullinsia ja istuutui toiselle
tuolille.

Nuori mies ilmeisesti sovussa maailman kanssa, nuori mies tällä haavaa
tyytyväinen itseensä. Ei enää mikään kirjuri; ei mikään palkkalainen
sanoen "herra" henkilöille, joilla ei ole sormia ja varpaita sen
useampia kuin hänellä itselläänkään; ei enää orjamaisen sopimuksen
sitomana määräpaikkaan määrätunneiksi! Riippumaton yksikkö, oman
aikansa ja omien liikkeittensä herra! Lyhyesti mies! Totta puhuen hän
ansaitsi nyt kahdessa viikon päivässä hiukan enemmän kuin herra Duncalf
oli suorittanut hänelle puolen kuudetta päivän työstä. Hänen tulonsa
vuokra-asioitsijana ja isojen ja pienten kiinteistöjen hoitajana
nousivat suunnilleen yhteen puntaan viikossa. Mutta hän asteli
kaupungin katuja, hymyili, laski leikkiä, puhui epämääräisesti ja sanoi
"Entä _te_?" tavalla sellaisella, että hänen tulonsa olisi voinut
arvata vaihtelevan kymmenestä punnasta viikossa kymmeneen tuhanteen
vuodessa. Ja hänellä oli neljä päivää viikossa punnitakseen uusia
menetelmiä rikkauden hankkimiseksi.

"Ei mulla ole mitään antaa", sanoi eukko liikahtamatta.

"Älkäähän nyt! Ei se vetele", virkkoi Denry. "Ottakaas hyppysellinen
minun tupakkaani."

Eukko otti hyppysellisen hänen tupakkaansa ja täytti uudestaan
piippunsa, ja Denry tarjosi hänelle tulitikun.

"Minä en lähde tästä talosta saamatta ainakin puoli kruunua!" selitti
Denry suopeasti.

Ja hän kieritti itselleen savukkeen, kenties pysyäkseen lämpimänä.
Tuossa ummehtuneessa asunnossa oli perin koleata, mutta eukko ei
hytissyt koskaan. Hän oli noita vanhoja vaimoja, jotka pitävät yllään
kaikki hameensa koko elämänsä varrelta, toisen toisensa päällä.

"Silloin saatte viipyä täällä aika pitkältä", huomautti rouva Hullins
katsoen tosiasioita suoraan silmiin. "Johan minä juttelin teille Jack
pojastani. Hän on ollut joutilaana kuusi viikkoa. Tänään hän käy
käsiksi ja antaa mulle jotain sunnuntaiksi."

"Ei se vetele", sanoi Denry lyhyesti ja ystävällisesti.

Sitten hän selitti Hullinsin muorille töykeän suopeasti, ettei
rouva Codleyn myöntänyt enempää lykkäystä kenellekään, ettei hänen
kannattanut jättää enempää rästiin, että vuokralaiset saattoivat hänet
vararikkoon ja että hän, Denry, itsekin joutuisi samaan kadotukseen,
koska tunsi niin suurta suopeutta vuokralaisluokkaa kohtaan.

"Kuusi viidettä vuotta min' oon asunut tässä talossa!" sanoi rouva
Hullins.

"Tiedän sen", myönsi Denry. "Ja katsokaas, kuinka paljo teillä on
rästiä, muori!"

Hän kiinnitti eukon huomion vuokrarästeihin peräti suopean
ystävällisesti, mutta vaieten tämä kieltäytyi katsomasta.

"Lastenne olisi pidettävä huolta teistä", huomautti Denry eukon
äänettömyyden johdosta.

"Ne, jotka ovat kuolleet, ne ei voi", sanoi rouva Hullins, "ja mitä on
elossa, niillä on huolta omista lapsista paitsi Jackilla."

"Jaa, sitten tulee häätö", virkkoi Denry, mutta yhä hilpeästi.

"Ei, ei! Ette te rupea minua tästä häätämään."

Denry kohotti kätensä ikäänkuin huudahtaakseen: "Olen tehnyt voitavani,
ja teille olen antanut hyppysellisen tupakkaa. Sitä paitsi ei teidän
pitäisi olla täällä yksin. Teidän pitäisi asua jonkun lapsenne luona."

Keskusteltiin edelleen, mutta lopuksi Denry toisti myötätuntoisen
alistuvasti:

"Ei, kyllä teidän täytyy lähteä. Tästä tulee häätö."

Heti sen jälkeen hän poistui talosta kasvoillaan kirkas pojan hymy. Ja
sitten hän tuikkasi kahta minuuttia myöhemmin hilpeän päänsä jälleen
sisään ovesta.

"Kuulkaahan nyt, muori", hän sanoi. "Minä lainaan teille puoli kruunua,
jos haluatte."

Armeliaisuus säteili hänen kasvoillaan ja ihan lämmitti hänen sydäntään.

"Mutta teidän täytyy maksaa minulle vähä tästä palveluksesta", hän
lisäsi. "Ei minun kannata tehdä sitä ilmaiseksi. Teidän täytyy
maksaa takaisin ensi viikolla ja antaa minulle kolme pennyä. Se on
kohtuullista. Minä en voisi nähdä teitä häädettävän talostanne.
Tuokaahan nyt vuokrakirjanne."

Ja hän merkitsi puoli kruunua maksetuksi eukon rasvaiseen likaiseen
vuokrakirjaan ja saman summan omaan isoon kirjaansa.

"Kyllä te olette omituinen otus, herra Machin!" murisi eukko hänen
poistuessaan. Denry ei koskaan käsittänyt, mitä hän oikeastaan
tarkoitti. Viittätoista -- kahtakymmentä -- vuotta myöhemmin hänen
elämässään voi tuo huomautus palautua mieleen ja saattaa hänet
ymmälleen.

Seuraavana maanantaina tuntui jok'ikinen Kappelikujanteen ja
Puusepän-aukion varrella tietävän, että oikeudenpalvelijain ja
häädön aiheuttaman epämukavuuden saattoi välttää järjestämällä asian
ihmisystävällisen Denryn kanssa. Hän teki oikein hyviä kauppoja.
Ja ottaen huomioon vakuuden horjuvan laadun hänen ei käynyt juuri
vaatiminen vähempää kuin kolme pennyä viikolta puolesta kruunusta.
Se oli noin 40 prosenttia kuukaudessa ja 500 prosenttia vuodessa.
Vakuus oli kerrassaan kuviteltu, mutta siitä huolimatta hänellä oli
oma turvansa ilkiöitä vastaan. Hän otti vastaan, mitä he suorittivat
hänelle vuokraa, ja kieltäytyi merkitsemästä sitä vuokraksi, käyttäen
rahat sen sijaan lainojensa suoritukseksi, niin että häätöuhka oli
taasen heidän päänsä päällä. Näin Denry tuli viimein käyttäneeksi
Harold Etchesiltä voittamansa viiden punnan setelin Kappelikujanteen
ja Puusepänaukion hyvänä haltiana, pelastaen hätääntyneet joutumasta
taivasalle, auttaen puutteeseen joutuneet ahtaimmasta nikarasta,
pitäen koossa monta kotia, Jotka ilman häntä olisivat luhistuneet
raunioiksi -- aina hymyillen, hilpeänä, myötätuntoisena ja hauskana.
Viiden punnan seteli -- varsinkin uusi ja tuore, kuten tämä oli -- on
kerrassaan ihmeellinen tosiasia, sillä sen näkeminen tuottaa mielihyvää
yksin miljoonapohatallekin; mutta tuskinpa yksikään viiden punnan
seteli lienee ollut konsanaan niin ihmeellinen kuin Denryn. Kymmenen
prosenttia viikossa korkoa korolle kasvaa nopeasti; se nousee ja
nostaa. Denry ei puhunut koskaan tarkalleen. Mutta kaupunki alkoi pian
tajuta, että hän oli edistyvä mies, mies jota kannatti pitää silmällä.
Kaupunki myönsi, että siihen asti hän oli kannattanut kreivittären
tanssittajana hankkimaansa mainetta. Kaupunki tunsi, että Denryssä oli
jotain mahdotonta määritellä.

Denry tunsi sen itsekin. Hän ei pitänyt itseään nerokkaana tai
loistavana. Mutta hän arveli itsellään olevan aivan erikoiset lahjat.
Hän piti itseään erilaisena kuin toiset. Näin hän saattoi miettiä:

"Jokainen toinen olisi antanut perään Duncalfille ja jäänyt ikipäiviksi
pikakirjuriksi."

"Kenen toisen päähän olisi pälkähtänyt lähteä tanssiaisiin ja pyytää
kreivitärtä tanssiin?... Ja sitten se viuhkajuttu!"

"Kuka toinen olisi tullut ajatelleeksi riistää vuokrainkantoa Duncalfin
käsistä?"

"Kuka toinen olisi tullut ajatelleeksi yhdistää nämä lainat
vuokrainkantoon? Asia on vallan yksinkertainen! Juuri sitä ne
tarvitsevat! Eikä kukaan ole silti koskaan tullut ajatelleeksi sitä,
ennenkuin minä sen keksin!"

Ja hän tiesi varmasti olevansa tuon puuhakkaan teollisuusalueen
kaikkein eniten ihailema tyyppi -- aito velikulta.


IV.

Halu päästä Urheiluklubin jäseneksi virisi jälleen eloon hänen
rinnassaan. Ja kuitenkin, vaikka olikin kuuluisuus, nouseva tähti,
hän arveli salaisesti Hillportin Urheiluklubin olevan hiukan liian
korkealla. Urheiluklubi oli Bursleyn seuraelämän vereksin ja
suurenmoisin ilmiö, ehdottomasti juuri se klubi, mihin kaupungin
kultaisen nuorison sopi kuulua. Denryn polvesta eivät Vanhoillisten
klubi ja Vapaamielisten klubi näyttäneet oikeilta klubeilta; ne olivat
valtiollisia koneistoja, eikä niiden jäsenyys tuottanut juuri mitään
erikoiskunniaa. Mutta Urheiluklubin olivat perustaneet kaikkein
uljaimmat miehet Hillportista, joka on Bursleyn hienoin esikaupunki
ja sijaitsee korkealla kummulla. Varakkaimpien saviastia-tehtailijain
pojat pitivät kunnia-asianaan kuulua siihen, ja aikansa halveksittuaan
myöskin heidän isänsä pitivät kunnia-asianaan kuulua siihen. Se oli
sijoitettu vanhaan kartanoon, jossa oli avara puisto ja lammikko ja
verkkopallokenttiä; se oli tehnyt vuorosopimuksen golf-klubin ja
Hillportin krikettiklubin kanssa. Mutta etupäässä se oli seuraelämää
varten. Hienointa oli esiintyä siellä iltaisin, kernaammin myöhään kuin
varhain; ja korttipelien ja biljaardin tarkka tuntemus merkitsi siellä
enemmän kuin urheilutaito.

Se oli klubi sanan Pall Mall-merkityksessä.

Ja Denry asui yhä vielä vähäpätöisen Broughaminkadun varrella, ja
hänen äitinsä oli yhä vielä ompelijatar! Nämä olivat ilmeisesti
voittamattomia totuuksia. Kaikki miehet, jotka Denry tiesi sen
jäseniksi, olivat jollain tapaa "saamarimaisempia" kuin hän -- ja tässä
oli kysymys juuri saamarimaisuudesta; harva asia on salaperäisempi
kuin saamarimaisuus. Denry oli ainoalaatuinen, tiesi olevansa
ainoalaatuinen; hän oli tanssittanut kreivitärtä, ja kuitenkin... nuo
toiset pojat!... Niin, yhteiskunnassa on arvoituksia, merkillisiä
arvoituksia.

Ajaessaan tiistaisin Hanbridgeen, missä oli jokunen pikkuvuokra
perittävänä, Denry tapasi usein Harold Etchesin raitiovaunussa.
Siihen aikaan Etches asui Hillportissa, ja hänen päätehtaansa
sijaitsi Hanbridgessä. Etches eli ylellisesti kuten omaisensakin
ja kuului naimattomanakin kuluttavan ainakin tuhat puntaa
vuodessa. Hän oli suurenmoinen kesäsunnuntaisin astellessaan
valkoisessa flanellipuvussaan Llandudnon satamalaiturilla. Hän oli
aloitteentekijöitä Urheiluklubia perustettaessa. Hän käytti yksin
vaatteisiin paljoa enemmän kuin Denryltä kului sielun ja ruumiin
kaikkiin tarpeisiin. Ensi kohtauksessa puhuttiin varsin vähä. He
eivät olleet vertaisia, ja ainoastaan frakkipuku saattoi tehdä heidät
toistensa vertaisiksi. Mutta eihän kuningaskaan voinut kieltäytyä
juttelemasta kyökkirengin kanssa, jonka hän oli antanut voittaa rahaa
itseltään. Ja Etches ja Denry rupattelivat laimeasti. Vähitellen he
rupattelivat vähemmän laimeasti. Ja kerran, kun he olivat melkein
kahden kesken vaunussa, he juttelivat innokkaasti koko kahdenkymmenen
minuutin pituisen matkan.

"Ei ole hullumpi miehekseen", sanoi Denry itsekseen tuosta
saamarinmoisesta Harold Etchesistä.

Ja hän vannoi lujasti itsekseen, että hän ihan ensi kerran Etchesin
tavatessaan mainitsisi Urheiluklubin -- "vain koetteeksi". Tämä vala
häiritsi hänen untaan useana yönä. Mutta Denrylle vala oli pyhä asia.
Vannottuaan mainitsevansa Etchesille klubista hän oli velvollinen
tekemään sen. Tiistain tullessa hän toivoi, ettei Etches olisikaan
raitiovaunussa, ja hänessä piilevä pelkuri olisi lähtenyt Hanbridgeen
jalan raitiovaunua käyttämättä. Mutta hän oli urhea. Hän nousi
raitiovaunuun, ja Etches istui jo siinä. Kun hän nyt ajatteli asiaa
lähemmin, tuntui kerrassaan julkealta vihjata Harold Etchesille, että
hän, Denry, soveltuisi hyvin Hillportin urheiluklubin jäseneksi.
Hyvänen aika! Eihän hän osannut pelata mitään! Hänellä oli merkitystä
vain kadulla! Joka tapauksessa -- vala!

Hän istui tuokion saamattomana vaieten, tapaillen sopivaa johdantoa. Ja
sitten Harold Etches kumartui vaunun poikki hänen puoleensa ja sanoi:

"Kuulkaahan, Machin, olen monta kertaa aikonut kysyä teiltä. Miksi ette
pyri urheiluklubiin? Se on todellakin oikein mukava paikka."

Denry punastui, varsin luultavasti viimeistä kertaa elämässään. Ja
hän näki jälleen vereksen selvästi, kuinka suuri hän oli ja kuinka
mahtavalta hän mahtoi vaikuttaa kaupungin elämässä. Hän käsitti
olleensa liian vaatimaton.


V.

Urheiluklubiin ei voinut tulla valituksi tuossa tuokiossa. Siinä oli
muodollisuuksia; ja että nämä muodollisuudet olivat monimutkaisia
ja veivät aikaa, se todistaa vain, että klubi oli hieno ja
siihen kannatti kuulua. Kun Denry viimein sai "sihteeriltä ja
klubimestarilta" ilmoituksen, että hänet oli valittu Kaupunkiviisikon
uljaimpaan seuraan, häntä suoraan sanoen pelotti lähteä klubiin.
Hän olisi halunnut jonkun vanhan ja kokeneen jäsenen johdattavan
hänet hellävaroen klubiin ja selittävän sen tavat ja esittävän
hänet kantavieraille. Tai hän olisi halunnut livahtaa sisään
huomaamattomasti, kun jäsenet olivat kääntäneet päänsä toisaalle.
Ja sitten häntä kohtasi ikävä isku. Rouva Codleyn sai päähänsä,
että hänen oli myytävä pikkukiinteistönsä. Mutta rouva Codleynin
pikkukiinteistöt muodostivat Denryn toimeentulon selkärangan eikä hän
voinut mitenkään olla varma siitä, että uusi omistaja käyttäisi häntä
vuokria keräämään. Uudella omistajalla voisi hyvinkin olla luonnoton
aikomus kerätä vuokransa itse. Turhaan esitti Denry rouva Codleynille
numerosarjoja, jotka osoittivat kiinteistötulojen kasvaneen hänen
hoidossaan. Turhaan hän vakuutti, ettei rahoja voisi sijoittaa niin
edullisesti mihinkään muualle. Rouva Codleyn meni niin pitkälle, että
ryhtyi neuvottelemaan huutokaupanpitäjän kanssa. Vasaramiehen käsitys
mahdollisesta hinnasta järkytti, mutta ei voittanut häntä kokonaan.
Tässä ratkaisevassa tilanteessa Denry sattui sanomaan hänelle uuteen
suurenmoiseen tapaansa: "Hyvänen aika! Jos minulla olisi varoja-, niin
ostaisin ne kiinteistöt itse, vain näyttääkseni teille...!" (Hän ei
selittänyt ja tuskinpa hän itsekään tiesi, mitä oli näytettävä.) Rouva
Codleyn vastasi hartaasti toivovansa, että hän tekisi sen! Sitten hän
sanoi hurjistuneena, että sen hän _tekisikin_ vähittäismaksuilla! Ja
loppujen lopuksi hän ostikin Hullinsin lesken mökin, joka tuotti puoli
kruunua viikossa, neljällä kymmenellä viidellä punnalla, joista hän
suoritti kolmekymmentä puntaa käteisellä järjestäen niin, että jäännös
vähennettäisiin vähitellen hänen viikkopalkkiostaan. Hän valitsi
Hullinsin lesken mökin siitä syystä, että se sijaitsi erillään --
ikäänkuin iskettynä irti rouva Codleynin kiinteistömöhkäleestä. Tämä
teko tyynnytti rouva Codleynin. Ja Denry tunsi itsensä varmaksi, koska
rouva Codleyn ei voinut nyt vapautua hänen palveluksistaan menettämättä
viidentoista punnan vakuutta. (Hän ajatteli yhä vielä näin vähäisin
määrin, sen sijaan että olisi ajatellut tuhansissa.)

Nyt hän oli kiinteistön omistaja.

Tämän suuren ja juhlallisen tosiasian rohkaisemana hän lähti eräänä
iltapäivänä Hillportin klubiin. Hänen tulonsa oli pintapuolisesti
katsoen suurenmoinen. Ei kukaan epäillyt häntä hermostuneeksi tässä
tulikoetuksessa. Totta puhuen ei kukaan epäillyt sen vuoksi, että
paikka oli aivan autio. Eteisen autius sai hänet pysähtymään. Hän
huomasi sääntötaulun riippuvan kehystettynä hirvenpään alapuolella,
ja hän luki sen huolellisesti, ikäänkuin hänellä ei olisi taskussaan
ollut samanlaista. Sitten hän luki ilmoitukset, ikäänkuin ne olisivat
olleet vereksiä sähkösanomia joltain veriseltä sotanäyttämöltä.
Huomattuaan sitten tukevan tammioven (klubitalo oli muinen ollut
varsin juhlallinen herraskartano) hän astui siitä sisään ja näki
tarjoilupöydän (pulloineen) ja joukon pikkupöytiä ja korituoleja ja
eräällä pöydistä numeron _Staffordshiren Merkkitorvea_, joka esitti
suurin kirjaimin hirvittävän kysymyksen: -- "Tuottaako ihonne teille
kiusaa?" Denryn iho tuotti hänelle kiusaa; sitä karmi. Hän astui
eteisen poikki ja saapui toiseen huoneeseen, missä ilmoitustaulu
vaati "Hiljaisuutta". Ja hiljaisuus siellä vallitsikin. Ja pöydällä,
jota peittivät _Savenvalajan Maailma, Brittiläinen Australaasia,
Rautakauppiaan Aikakirja_ ja _Golf-kentän Vuosikirja_, oli toinen
kappale _Merkkitorvea_, joka tiedusti jälleen Denryltä, tuottiko iho
hänelle kiusaa. Kaikesta päättäen lukusali.

Hän nousi portaikkoa ja löysi aution biljaardihuoneen, jossa oli
kaksi pöytää. Hän tarttui sauvaan, vaikka ei ollut koskaan pelannut
biljaardia; mutta hänen koskettaessaan palloja ne kolahtivat niin kovaa
huoneen hiljaisuudessa, että hän laski sauvan viipymättä kädestään.
Hän huomasi toisen oven, avasi sen uteliaana ja hätkähti nähdessään
pienen huoneen ja kahdeksan keski-ikäistä miestä, jotka pelasivat
korttia kahdessa ryhmässä enimmäkseen hattu päässä. He näyttivät
salavehkeilijöiltä, mutta olivatkin vain eräitä Bursleyn parhaita
whistin-lyöjiä. (Tämä tapahtui ennenkuin bridge oli lähtenyt liikkeelle
Pall Mallista.) Heidän joukossaan oli herra Duncalf. Denry sulki oven
nopeasti. Hän tunsi olevansa ikäänkuin lumotun linnan vaeltaja, joka
oli äkkiä nähnyt jotain, mitä ei olisi pitänyt nähdä. Hän palasi
alas maahan ja kohtasi eteisessä erään henkilön paitahihasillaan --
sihteerin ja klubimestarin, hauskan kodikkaan miehen, joka virkkoi
vanhan tuttavan tavoin, vaikkei ollutkaan koskaan ennen puhutellut
Denryä: "Varmaankin herra Machin? Hauskaa tavata, herra Machin!
Lähtekääpä tyhjentämään lasi kanssani. Mitä lajia suvaitsette?" Näin
sanoen sihteeri ja klubimestari astui tarjoilupöydän taakse, ja Denry
sai hiukan viskyä ja melkoisen määrän opastusta.

"Olen joka tapauksessa _käynyt_!" hän virkkoi itsekseen lähtien kotiin.


VI.

Seuraavana iltana hän lähti klubiin toistamiseen kello kymmenen
vaiheilla. Lukusali, tuo oppineisuuden tyyssija, oli autio kuten
muulloinkin; mutta ravintola oli täynnä miehiä, savua ja laseja.
Se oli niin täynnä, että Denryn tuloa tuskin huomattiinkaan.
Sihteeri ja klubimestari huomasi hänet kuitenkin, ja pian hän
rupatteli eräässä ryhmässä tarjoilupöydän ääressä, missä sihteeri ja
klubimestari vallitsi paitahihasillaan. Hän vilkaisi ympärilleen ja
tunsi tyydytystä. Se oli saamarinmoisen hilpeyden ja vallattomuuden
näyttämö, vastaten hyvin klubin mainetta. Saapuvilla oli eräitä
Bursleyn merkkimiehiä. Charles Fearns, asianajaja, jolla oli toimisto
Hanbridgessä, väitteli vilkkaasti eräässä nurkassa. Fearns asui
Bleakridgessä ja kuului Bleakridgen klubiin, ja hänen läsnäolonsa
Hillportissa (kahden engl. peninkulman päässä Bleakridgestä) oli
draamallinen tunnustus Hillportin klubin arvolle.

Fearns oli ilmeisesti anarkistisella päällään. Vaikka olikin
menestyksellinen liikemies, joka äänesti oikein, hän suvaitsi toisinaan
repiä rikki koko yhteiskuntarakenteen ja laatia sen uudelleen oman
suunnitelmansa mukaan. Tänä iltana hän pauhasi maanomistajia vastaan,
hän joka "siirtokirjain" avulla elätti vaimoa ja lasta ja ranskalaista
kotiopettajatarta paljoa paremmin kuin mukavuus vaati. Fearnsin
ranskalainen kotiopettajatar oli muuan Kaupunkiviisikon seitsemästä
ihmeestä. Miehistä hän oli hauska tuolla tuulella; ja sikäli kuin hän
korotti ääntään, laajeni myöskin hänen kuulijakuntansa.

"Jos tämän kaupungin paikallislait olisivat pennin arvoiset", hän
julisti, "niin tuhatkunta niin sanottua taloa olisi revittävä
huomispäivänä. Esimerkiksi se vanha eukko, josta vast'ikään puhuin --
Hullins. Hän on katolilainen -- minun kotiopettajattareni harjoittaa
yhtä mittaa hyväntekeväisyyttä katolilaisten keskuudessa -- siitä minä
sen tiedän. Hän on maksanut puoli kruunua viikossa melkein puolen
vuosisadan ajan hökkelistä, joka ei ole puolentoista shillingin
arvoinen, ja nyt hänet häädetään kadulle, koska ei jaksa maksaa enää.
Ja hän on ainakin seitsemänkymmenen vuoden ikäinen! Ja sellainen on
yhteiskunnan pohja. Kerrassaan hieno yhteiskunta, vai mitä arvelette?"

"Kuka se sydämetön omistaja on?" kysyi joku.

"Vanha rouva Codleyn", sanoi Fearns.

"Kuulkaahan, herra Machin, ne juttelevat teistä", huomautti sihteeri ja
klubimestari ystävällisesti. Hän tiesi Denryn keräävän rouva Codleynin
vuokrat.

"Rouva Codleyn ei omista sitä", huusi Denry huoneen halki, melkein
ennenkuin oli tietoinen siitä, mitä teki. Hänellä oli hymy kasvoillaan
ja lasi kädessään.

"Ohoo!" sanoi Fearns. "Luulin niin. Kuka sen omistaa?"

Jokainen katseli tutkivasti kuuluisaa Machinia, uutta jäsentä.

"Minä", sanoi Denry.

Hän oli salannut omistajan vaihdoksen Hullinsin leskeltä. Omistajana
ollen hän ei olisi voinut lainata tälle rahaa, jotta leski saattaisi
samassa hetkessä maksaa sen hänelle takaisin.

"Suokaa anteeksi", sanoi Fearns kohteliaan vilpittömästi. "Minulla ei
ollut aavistustakaan...!" Hän huomasi, että oli tahtomattaan ollut
pahasti rikkomaisillaan klubin etikettiä.

"Se ei merkitse mitään!" sanoi Denry. "Mutta jos tuo hökkeli olisi
_teidän_ omanne, mitä _te_ silloin tekisitte, herra Fearns? Ennenkuin
ostin sen, lainasin hänelle usein rahaa vuokranmaksuun."

"Tiedän sen", Fearns vastasi verraten kuivasti.

Denryn mieleen johtui, että asianajaja tiesi liian paljon.

"No niin, mitä te tekisitte?" hän toisti itsepintaisesti.

"Hän on vanha vaimo", sanoi Fearns. "Ja varsin rehellinen, se teidän
täytyy myöntää. Hän tuli tapaamaan kotiopettajatartani ja minä satuin
näkemään hänet."

"Mutta mitä te tekisitte minun sijassani?" intti Denry.

"Koska kysytte sitä, niin alentaisin vuokraa ja antaisin hänelle rästit
anteeksi", virkkoi Fearns.

"Entä jos hän ei maksaisi sittenkään? Antaisitteko hänen asua
vuokratta, koska hän on seitsemänkymmenen ikäinen? Vai heitättäisittekö
hänet kadulle?"

"Minä -- tuota noin --"

"Fearns lahjoittaisi hänelle koko kirotun hökkelin ja tekisi
siirtokirjan maksutta", sanoi muuan ääni kujeilevasti, ja kaikki
nauroivat.

"No, juuri sen minä aion tehdä", virkkoi Denry. "Jos herra Fearns
laatii siirtokirjan maksutta, niin lahjoitan eukolle koko kirotun
hökkelin. Sellainen sydämetön omistaja minä olen."

Syntyi hämmästystä ilmaiseva äänettömyys. "Tarkoitan täyttä totta",
sanoi Denry lujasti, vieläpä hurjastikin ja kohotti lasiaan. "Hullinsin
lesken malja!"

Syntyi todellinen mieltenkuohu, sillä vaikka asia tuntuikin
uskomattomalta, oli sitä kuitenkin uskottava. Denry itse ei ollut
suinkaan vähimmän hämmästynyt henkilö tuon savisen huoneen tungoksessa.
Hänestä tuntui siltä, että joku toinen oli puhunut sellaista, ei
hän itse. Mutta kuten aina, milloin hän teki jotain ratkaisevaa,
merkillistä ja tehokasta, tuntui teko aiheutuvan jostain salaperäisestä
sisäisestä voimasta, jota hän ei voinut hallita.

Tämä erikoinen teko oli eriskummallinen, suunnattoman harvinainen; se
oli ehdottomasti vailla ennakkotapausta Kaupunkiviisikonaikakirjoissa.
Ja hän, Denry, oli tehnyt sen. Kustannukset olivat mahdottomat,
naurettavan ja vaarallisen suuret hänen varoihinsa nähden. Hän ei
voinut keksiä mitään järkevää puolustusta sille teolle. Mutta hän
oli tehnyt sen. Ja jälleen ihmiset ihmettelivät. Ihmiset olivat
ihmetelleet, kun hän johti kreivittären valssiin. Se ei ollut mitään
tähän verraten. Mitä! Parraton nuorukainen lahjoittaa taloja --
pelkästään hullusta, vaistomaisesta anteliaisuudesta.

Ja ihmiset sanoivat asiaa harkittuaan: "Tietysti, juuri sellaisia
se Machin tekee!" Heidän mielestään voi varsin hyvin loogillisesti
yhdistää kreivittären tanssittamisen ja talon tai parin heittämisen
leski paralle. Ja seuraavana aamuna jokainen mies, joka oli sinä iltana
ollut Urheiluklubissa, kysäisi ystäviltään: "Oletteko kuulleet nuoren
Machinin viimeistä keksintöä?"

Ja sisäisesti säikähtyneenä omasta harkitsemattomuudestaan Denry sanoi
itselleen: "Jaa, kukaan toinen ei olisi koskaan tehnyt sellaista!"

Nyt hän ei ollut pelkästään velikulta; hän oli kaikkien velikultien
velikulta.



III LUKU.

Muuttovaunut.


I.

"Hyvää iltaa, neiti Earp", sanoi Denry sulavaan tapaan, minkä hän
oli saavuttanut ottamalla tehokkaimpia piirteitä useiden eteväin
kansalaisten käytöksestä ja sovittamalla ne yhteen, niin että ne
kokonaisuutena katsoen muodostivat Denryn käytöksen.

"Oh! Hyvää iltaa, herra Machin!" sanoi Ruth Earp, joka oli avannut
hänelle oven Tudorinkujanteen ja P. Luukkaan aukion kulmauksessa.

Oli heinäkuun iltapäivä. Denryllä oli yllään uusi kesäpuku, jonka
kuosi ei todistanut vain nykyistä hyvinvointia, vaan myöskin
lujaa uskoa, että hyvinvointia jatkuisi. Mitä Ruthiin tuli, niin
tuolla vaatimattoman, mutta hauskan näköisellä tytöllä oli yllään
yksinkertainen puku; sinistä palttinaa; ei mitään koristeita.
Hänen tukkansa oli tavanmukaisessa harkitussa epäjärjestyksessä;
sen uloimmat suortuvat hohtivat välkkyvinä. Hän oli nyt ainakin
viidenkolmatta ikäinen, ja hänen katseessaan yhtyi hämmentävällä
tavalla perinpohjainen kypsyneisyys perinpohjaiseen vilpittömyyteen.
Yhtenä hetkenä oli valmis sanomaan itselleen: "Tuo nainen tuntee
ihmisluonnon salaisuuksia enemmän kuin minä opin koskaan tuntemaan." Ja
seuraavasi tuokiossa oli valmis sanomaan: "Mikä yksinkertainen pikku
olento hän onkaan!" Melkein jokainen mies törmää elämänsä aikana yhteen
sellaisten naisten kanssa. Yleiseen puhuen Ruth Earpin käytöstapa oli
kova ja taisteluvalmis. Oli ilmeistä, ettei häntä käynyt syyttäminen
sukupuolensa tavallisista heikkouksista. Se ilahdutti Denryä.
Nopeaälyisenä nuorukaisena, hän oli tajunnut kaikki käsillä olevan
tehtävänsä vaarat ja suunnitellut tarpeelliset varokeinot.

"Saanko käydä sisään tuokioksi?" hän kysyi virallisella äänellä. Tuossa
äänessä ei ollut vihjaustakaan siihen seikkaan, että tyttö kerran oli
myöntänyt hänelle illallistanssin.

"Tehkää niin hyvin", sanoi Ruth.

Palttinahameet suhahtivat miellyttävästi lehahtaen, kun neito kääntyi
astuakseen hänen edellään käytävää pitkin. Mutta hän ei välittänyt
siitä. Oikeammin sanoen; hän karaisi helposti mielensä sitä vastaan.

Ruth opasti hänet isoon huoneeseen, jota käytettiin tanssiopistona
-- alastomaan saliin, missä Denryn omille kömpelöille jäsenille oli
puoltatoista, vuotta varemmin opetettu sulavuuden ja rytmin alkeita.
Neito asusti peräpuolella erästä rakennusta, jonka etuosan muodosti
tyhjä myymälä. Myymälän oli vuokrannut hänen isänsä, joka oli
siinä tehnyt yhden lukuisista vararikoistaan; minkä jälkeen ahneet
saamamiehet olivat anastaneet hänen varastonsa viimeisiä uutuuksia,
ja herra Earp oli muuttanut Birminghamiin, missä hän keikkui jälleen
vararikon vaiheilla. Ruth oli jäänyt yksikseen ja suojattomaksi
hoitamaan melkoista määrää talousvälineitä, jotka olivat kuuluneet
hänen äidilleen. (Kaikkien ammatti-vararikkolaisten tavoin oli herra
Earpilläkin aina ollut omaisuutta, joka ei kuulunut hänelle, kuten hän
saattoi todistaa velkojilleen.) Yleinen mielipide oli hyväksynyt Ruthin
päätöksen jäädä kotikaupunkiin omalle vastuulleen ja vuokrata osan
taloa, jotta ei menettäisi toiminta-alaansa tanssinopettajattarena.
Yleinen mielipide sanoi, että "olisi ollut järjetöntä pysytellä moisen
isä-hulttion hännässä."

"Siitä on jo pitkä aika, kun me viimeksi tapasimme", huomautti Ruth
varsin miellyttävästi, kun he istuutuivat.

Niin olikin. Illallistanssin tuttavallinen hurmio ei ollut koskaan
toistunut. Denry oli ollut niin tavattoman uuttera raivatessaan
itselleen uraa ja pyrkiessään täysipitoiseksi klubimieheksi, ettei
ollut ennättänyt kiinnittää sydämeensä sitä huomiota, minkä se ansaitsi
hänen ikäänsä nähden.

"Niin, eikö olekin?" Denry vastasi.

Sitten syntyi äänettömyys, ja molemmat antoivat katseensa harhailla
tuossa vieraanvarattomassa ja perin puisevassa huoneessa. Nyt oli
sopiva hetki Denryn toteuttaa ennalta laadittu suunnitelmansa kaikessa
hurjassa yksinkertaisuudessaan. Hän teki niin.

"Olen tullut tiedustamaan vuokraa, neiti Earp", hän sanoi ja pakottausi
katsomaan neitoa silmiin.

"Vuokraako?" huudahti Ruth, ikäänkuin ei olisi koskaan elämässään
kuullut sellaisesta asiasta kuin vuokrasta, ikäänkuin kesäkuun 24 (jo
aikoja sitten ohitse) olisi tavallinen päivä kuten kaikki muutkin.

"Niin", sanoi Denry.

"Mitä vuokraa?" kysyi Ruth, ikäänkuin tässä: olisi hänen tietämänsä
mukaan ollut kysymys vaikka Buckingham-palatsin vuokrasta.

"Teidän", sanoi Denry.

"Minun!" hän mutisi. "Mutta mitä teillä on tekemistä minun
vuokra-asiassani?" hän tiedusti. Ja tuntui aivan siltä, kuin hän
olisi sanonut: "Mutta mitä sinulla, poika pahanen, on tekemistä minun
vuokra-asiassani?"

"Tiedätte kai, että minä olen vuokrainkerääjä?" virkkoi Denry.

"Ei, sitä en tietänyt", vakuutti Ruth.

Denry arveli hänen tekaisseen hätävalheen pelkästä pahankurisuudesta.
Mutta sellainen ei ollut asian laita. Hän ei tietänyt Denryn keräävän
vuokria. Hän tiesi, että Denry oli velikulta, merkkimies, kuuluisuus;
siinä kaikki. Omituista, että älykkäimmänkin naisen tuntemus rajoittuu
määrättyihin aloihin.

"Niin", Denry sanoi, yhä vielä kylmällä virallisella äänellä, "minä
kerään vuokria."

"Olisin luullut teidän keräävän kernaammin postimerkkejä", virkkoi Ruth
tuijottaen ikkunasta savutorveen, joka nokesi koko taivaan.

Jos Denry olisi keksinyt jotain sukkelaa ja purevaa vastaukseksi
tähän pistokseen, niin hän olisi saattanut eksyä kovan, tunteettoman
liikemiehen osasta. Mutta hän ei saanut keksityksi mitään. Niin hän
jatkoi vakavasti:

"Herra Herbert Calvert on uskonut kaikki kiinteistönsä minun hoitooni,
ja hän on antanut minulle jyrkän määräyksen, ettei mitään vuokria ole
jätettävä rästiin."

Ruth ei vastannut. Herra Calvert oli pienikasvuinen viisikymmenvuotias,
joka oli ansainnut rahaa "välitystoimitsijan" salaperäisessä työssä.
Maineeltaan hän oli todellakin paljoa kovempi kuin miksi Denry
saattoi edes tekeytyäkään, ja Denry olikin hätkähtänyt aika lailla
moisen asiakkaan ilmestyessä. Jos yksikään henkilö Bursleyssä kykeni
armottomasti keräämään omat vuokransa, niin Herbert Calvertin täytyi
olla se mies!

"Odottakaahan vähän", sanoi Denry edelleen ottaen taskustaan kirjan ja
vilkaisten siihen, "te olette velkaa vuokran viideltä neljännekseltä --
kolmekymmentä puntaa."

Hän tiesi kirjattakin tarkalleen, mitä Ruth oli velkaa, mutta
kirja auttoi häntä pysymään tasapainossa, soi hänelle tarpeellista
siveellistä tukea.

Vähääkään varoittamatta Ruth Earp purskahti pitkään ja hilpeään
naurunhelinään. Hänen naurunsa oli paljoa sievempi kuin hänen kasvonsa.
Hän nauroi hyvin. Bursleyn eduksi hän olisi voinut antaa opetusta
naurussa yhtä hyvin kuin tanssissa, sillä Bursley ei naura sulavasti.
Hänen naurunsa todisti, ettei hänellä ollut mitään huolia maailmassa ja
ettei maailma ollut hänelle muuta kuin kevyen huvituksen lähde. Denry
hymyili varovaisesti.

"Minulle tämä on tietysti pelkästään liikeasia", hän sanoi.

"Vai sellaista on herra Herbert Calvert tehnyt!" huudahti Ruth
hilpeyden vähitellen rauetessa hiilokseksi. "Minä olinkin utelias
tietämään, mitä ihmettä hän keksii! Luultavasti tiedätte kaiken herra
Herbert Calvertista?" hän lisäsi.

"En", sanoi Denry; "en tiedä hänestä muuta paitsi että hän omistaa
kiinteistöjä, jotka ovat minun hoidossani. Malttakaas", hän oikaisi,
"luulen muistavani, että kerran pyyhin hänen nimensä teidän
ohjelmastanne."

Ja hän sanoi itsekseen: "Siitä sait! Jos häntä haluttaa kujeilla
niin hurjasti postimerkeistä, niin miksi en minäkin vuorostani..."
Muisto siitä, että oli lyönyt juuri Herbert Calvertin laudalta Chellin
kreivittären historiallisissa tanssiaisissa, sai hänet luottamaan
lujemmin omaan kykyynsä suoriutua tästä kohtauksesta loistavasti.

Ruthin ääni kävi ankaraksi ja kylmäksi. Tuntui uskomattomalta, että hän
oli vast'ikään nauranut.

"Minäpä kerron teille herra Herbert Calvertista." Hän äänsi sanansa
verkkaisen, ankaran selvästi. "Herra Herbert Calvert käytti
vuokrankantokäyntejään osoittaakseen minulle erikoista huomaavaisuutta.
Yhteen aikaan hän oli -- tuota noin -- meni niin pitkälle, että tuskin
tahtoi ottaa vastaan vuokrarahoja."

"Todellakin!" mutisi Denry ihan ymmällään siitä tavasta, millä herra
Herbert Calvert osoitti "menneensä pitkälle".

"Niin", sanoi Ruth yhä vielä ankarasti ja vihaisesti. "Nainen ei
tietenkään voi ratkaista sellaisia asioita ihan yht'äkkiä", hän jatkoi.
"Ei tietenkään!" hän toisti.

"Eipä tietenkään", Denry myönteli käsittäen, että tässä vedottiin hänen
elämänkokemukseensa ja ihmisluonnon syvään tuntemukseen.

"Ja kun sitten ratkaisin asian lopullisesti, ei herra Herbert Calvert,
käyttäytynyt gentlemanin tavoin. Hän unohti, mitä velvollisuus omaa
itseään ja minua kohtaan vaati. En viitsi kuvata teille, minkälaiseksi
hän teki kohtauksen. Kerron tämän teille vain siksi, että tietäisitte
asian. Sanalla sanoen, hän käyttäytyi hyvin sivistymättömästi. Eikä
nainen unohda sellaista, herra Machin." Neidon silmät uhkasivat häntä.
"Päätin rangaista herra Herbert Calvertia. Ajattelin, että koska hän
ei välittänyt vuokrastaan ennen sitä -- no niin, odottakoon sitä nyt!
Olisin voinut sanoutua vapaaksi tästä huoneistosta. Mutta sitä en
tehnyt. En käsittänyt, miksi minun olisi pitänyt joutua ikävyyksiin sen
vuoksi, että herra Herbert Calvert oli unohtanut olevansa gentleman.
Sanoin: odottakoon nyt vuokraansa, ja päätin itsekseni vartoa mitä hän
uskaltaisi tehdä."

"En oikein ymmärrä teidän ajatustanne", tokaisi Denry.

"Kenties ette", keskeytti neito. "En odottanutkaan teidän ymmärtävän.
Te ja herra Herbert Calvert...! Hän ei siis uskaltanut tehdä mitään
itse, ja nyt hän palkkaa teidät sijastaan tähän likaiseen työhön. Hyvä
on! Hyvä on!..." Hän kohotti uhmaavana päätään. "Miten käy, ellen
maksakaan vuokraa?"

"Minun täytyy antaa asiain kehittyä menojaan", sanoi Denry
ystävällisesti hymyillen.

"Olkoon menneeksi sitten", vastasi Ruth Earp. "Kun antautuu tekemisiin
herra Herbert Calvertin kaltaisten ihmisten kanssa, niin täytyy vastata
seurauksista! Minulle se on joka tapauksessa samantekevää."

"Eikö teidän sopisi maksaa edes osaa?" tiedusti Denry yhä suopeampana.

"Sopisi!" huudahti Ruth. "Sopii varsin hyvin, mutta minä en halua. En
maksa penniäkään, ennenkuin on pakko. Koettakoon herra Herbert Calvert
pahintaan, silloin maksan. Mutta en ennen! Ja koko kaupunki saa kuulla
kaiken herra Herbert Calvertista!"

"Vai niin", nauroi Denry keveästi.

"Sopisi!" toisti Ruth ylenkatseellisesti. "Luullakseni jokainen
Bursleyssä tietää, että minun toimintapiirini kasvaa vuosi vuodelta!...
Sopisi!"

"Se on siis lopullinen vastauksenne, neiti Earp?"

"Niin on!" sanoi neiti Earp.

Denry nousi. "Silloin minun ei auta tehdä muuta kuin lähettää tänne
häätömies huomisaamuna varhain." Hän olisi voinut sanoa: "Silloin ei
minun auta tehdä muuta kuin lähettää tänne kimppu orkideoja."

Toinen mies olisi tuntenut mielenliikutusta ja mahdollisesti tuonut
sen julki. Mutta ei Denry, vuokrainkerääjä ja pienten ja suurten
kiinteistöjen hoitaja. Denryssä oli useita eri ihmisiä, mutta
hänellä oli suuri lahja pitää erillään kaksi eri Denryä huomatessaan
joutuneensa mutkalliseen tilanteeseen.

Ruth Earp nousi myöskin. Hän antoi silmäluomensa painua ja katseli
vierastaan niiden alta. Ja sitten hän alkoi vähitellen hymyillä.

"Minua halutti vain nähdä, mihin te ryhtyisitte", hän sanoi matalalla,
tuttavallisella äänellä, josta jokainen vihamielisyyden piirre
oli äkkiä kadonnut. "Te olette kummallinen ihminen", hän jatkoi
omituisesti, ikäänkuin viehättyneenä Denryn yksilöllisyyden tarjoamiin
arvoituksiin. "Minä en tietenkään päästä asioita niin pitkälle. Minua
halutti vain nähdä, mitä te sanoisitte. Minä kirjoitan teille tänä
iltana."

"Maksuosoituksenko?" tiedusti Denry rakastettavan, hilpeän
kohteliaasti. "Minä en kerää postimerkkejä."

(Ja itsekseen: "Siinä sait postimerkeistäsi!")

Ruth epäröi. "Odottakaas!" hän sanoi. "Minä tiedän paremman keinon.
Voitteko tulla huomenna iltapäivällä? Pankki ei ole enää auki."

"Kyllä", virkkoi Denry, "voin varsin hyvin tulla. Mihin aikaan?"

"Oh!" vastasi Ruth, "mihin aikaan tahansa. Jos tulette neljän
tienoissa, niin saatte kupin teetä kaupanpäällisiksi. Vaikka sitä ette
ansaitse!" Tuokion kuluttua hän lisäsi vakuuttavasti: "Luonnollisesti
tiedän, että liikeasiat ovat teille liikeasioita. Mutta olen joka
tapauksessa iloinen siitä, että kerroin teille täyden totuuden tuosta
rakkaasta herra Herbert Calvertistanne."

Ja astellessaan verkalleen kotiin Denry mietiskeli naisen merkillistä,
oikullista, huikentelevaista omituisuutta ja sitä taikatehoa, minkä
hänen oma olemuksensa herätti naisissa.


II.

Oli seuraava iltapäivä heinäkuussa. Denryllä oli yllään uusi
kesäpukunsa, mutta kaulahuivi hienompaa lajia kuin edellisen päivän.
Mitä taasen Ruthiin tuli, niin tuo vaatimattoman, mutta hauskan
näköinen tyttö oli pukeutunut erääseen harkituimpia ja vaahtoisimpia
asujaan. Ihmeelliseltä tuntui, että moinen asu saattoi kestää edes
tunnin ajan sitä nokea, joka luo yhtämittaista mielenkiintoa ja
kiihtymystä Bursleyn ilmaan. Se oli valkoista musliinia täynnä
läpikuultavia valkoisia pilkkuja ja pohjana jotain punaista. Denry
kuvitteli nähneensä osia siitä ennenkin -- tanssiaisissa, ja
niinhän olikin laita; mutta nyt se oli teepuku, varustettu pitkillä
raukeilla hihoilla; sen laineet murtuivat olkapäiden kohdalla
lennättäen pitsikuohua Ruthin kaulan jyrkänteitä myöten ylöspäin.
Denry ei tietänyt sitä teepuvuksi. Mutta hän tiesi, että se teki mitä
omituisimman ja miellyttävimmän vaikutuksen häneen itseensä ja että
Ruth oli luvannut hänelle teetä. Hän oli iloissaan siitä, että oli
emäntänsä kunniaksi ottanut parhaan kaulahuivinsa.

Vaikka oltiinkin heinäkuussa, käytti Ruth jonkinlaista huivia
teepukunsa yllä. Huivi se ei ollut, sen Denry huomasi; olihan vain
parin kyynärän verta perin ohutta musliinia. Hän vaivasi päätään
keksiäkseen sen tarkoituksen. Lämmittämään ei sitä käytetty, sillä
se ei olisi auttanut sulattamaan jääpuikkoakaan. Olikohan sen
tarkoituksena täyttää sama tehtävä kuin musliinin korutavarakaupassa?
Ruth oli kalpea. Ääni oli raukea ja sävyltään pyytävä.

Ruth ei opastanutkaan häntä tällä kertaa karuun puisevaan
tanssiopistoon, vaan peräti pieneen huoneeseen, joka oli hänen itsensä
lailla verhottu musliinilla ja nauharuusuilla. Miellyttävän näköisten
miesten ja naisten valokuvia oli koristamassa punertavan-vihreitä
seiniä. Uunin reunake oli peitetty verholla, ikäänkuin se olisi ollut
synti. Kirjoituspöytä, yhtä vihreä kuin lehti, sijaitsi huolimattomasti
eräässä nurkassa; pöydällä oli maljakko sisältäen vadelmanoksia.
Keskellä huonetta pieni pöytä, pöydällä väkiviinalamppu täydessä
liekissä ja lampun päällä vesipannu skaaloja harjoittaen; tarjotin
anasti muun osan pöytää. Vielä oli kaksi nojatuolia; Ruth vaipui
sulavasti toiseen, ja Denry otti toisen varsin varovasti.

Hän oli hermostunut. Ei mikään ole niin omiansa kuin musliini tekemään
naivia ihmistä hermostuneeksi. Mutta hän oli mielissään.

"Eipä tämä juuri muistuta Hullinsin lesken kuosia!" hän mietti
itsekseen.

Ja hän toivoi, että vuokria saisi aina periä yhtä helposti ja
sellaisessa ympäristössä kuin juuri tällä haavaa. Hän näki,
kuinka ihanaa oli olla vapaa mies, tarvitsematta toimia kenenkään
käskettävänä; Bursleyssä ei ollut monikaan mies sellaisessa asemassa,
että voi saapua kello neljältä teetä juomaan saatuaan vain päivää
varemmin kutsun. Sitä paitsi teki 5 prosenttia kolmestakymmenestä
punnasta kolmekymmentä shillinkiä, niin että jos hän viipyi tunnin
ajan -- ja hän aikoi viipyä tunnin ajan -- niin hän ansaitsisi
huvitellessaan rahaa tasaisesti kuusi pennyä minuutissa.

Se oli oikein ihanteellista liikehommaa.

Kun kattila skaaloista suoriuduttuaan puhkesi laulamaan kastanjettien
ja höyryn säestämänä ja Ruthin hihat nousivat ja laskivat hänen
valmistaessaan teetä, silloin Denry tunnusti vilpittömästi
itselleen, että juuri tällaiseen hän oli todella luotu eikä suinkaan
Broughaminkadun tarjoamaan elämään. Hän myönsi itselleen nöyrästi,
että tällainen asiain tila oli "elämää" ja ettei hänellä tähän
mennessä ollut vielä ollut oikeata käsitystä siitä, mitä "elämä"
oli. Sillä vaikka hän olikin velikulta ja nouseva tähti, vaikka hän
olikin uutterasti käynyt Urheiluklubissa, ei hän silti ollut päässyt
tunkeutumaan Bursleyn seuraelämän, ylempiin perhekerroksiin. Häntä ei
oltu kertaakaan kutsuttu mihinkään kotiin, missä hänen oli tarkoin
punnittava joka sana. Hän pysyi yhä edelleen miehenä, jonka kanssa voi
tuttavallisesti jutella kadulla ja klubissa -- mutta siinä kaikki.
Äidin maine flanellin pesijänä oli häntä vastaan; Broughaminkatu oli
häntä vastaan; ja ennen kaikkea oli varattomuus häntä vastaan. Tosin
hän oli mahtavasti lahjoittanut talon iäkkäälle leskelle! Tosin hänen
onnistui herättää tuttavissaan sellainen epämääräinen käsitys, että
hän menestyi ja varttui varttumistaan taloudellisesti! Mutta se ajatus
oli liian epämääräinen, häilyi liiaksi ilmassa. Ja vaatekertaa lukuun
ottamatta hän ei antanut koskaan silminnähtävää todistusta siitä, että
hänellä oli rahaa tuhlattavana. Hän ei voinut. Niillä rahoilla, mitä
hänellä oli säännöllisesti käytettävinään, ei saanut aikaan muuta kuin
tyydyttävän suoran laskoksen kummankin housunlahkeen keskelle. Kaupunki
odotti hänen tekevän jotain ratkaisevaa siihen suuntaan, mitä se
nimitti "repäise faksi".

Ja niin Ruth Earp oli ensimmäinen kutsumaan hänet hienompaan
kulttuurielämään, nauttimaan niistä iloista, joita lymyili Bursleyn
rumien seinien sisäpuolella.

"Sokuria?" kysyi Ruth pää kallellaan, käsivarsi koholla, hiha alas
valahtaneena ja pala sokuria valkoisen hiiren tavoin puristettuna
pihtien hampaisiin.

Kukaan toinen ei ollut koskaan sanonut hänelle "Sokuria?" sillä tapaa.
Äiti ei sanonut hänelle koskaan "Sokuria?" Äiti tiesi hänen haluavan
kolme palaa, mutta ei suostunut koskaan antamaan hänelle kahta enempää.
"Sokuria?" tuolla hiukan heikolla, anelevalla äänellä lausuttuna tuntui
olevan täynnä merkillisyyttä, samalla kertaa valtavaa ja välttelevää.

"Kyllä, kiitos."

"Toinen pala?"

Ja tuo "Toinen pala?" oli vieläkin suloisempi. Hän virkkoi itselleen:
"Tämä on varmaankin sitä, mitä sanotaan hakkailuksi."

Kun historioitsija kertoo tarkan totuuden, niin on aina tarjona vaara,
ettei häntä uskota. Mutta siitä vaarasta huolimatta täytyy suoraan
sanoa, että tällä haavaa Denry mietti toden teolla avioliittoa. Typerä
ja lapsellinen ajatus, luonnottoman harkitsematon; mutta se juolahti
hänen mieleensä ja -- mikä merkitsee enemmän -- se jäi sinne! Hän
kuvitteli avioliittoa alituiseksi iltapäiväteeksi kahden kesken hienon
naisen kanssa, musliiniympäristössä. Ja tämä kuva miellytti häntä
suuresti. Ja Ruth ilmeni hänelle uudessa valossa. Kenties sen sai
aikaan hänen äänessään ilmenevä muutos. Ruth tuntui hänestä samalla
haavaa varsin naiselliselta ja lumoavalta olennolta ja olennolta,
joka kykeni ansaitsemaan oman elatuksensa tavalla, mikä oli sekä
omaperäinen että hienolle naiselle sopiva. Ruthin kaltainen nainen
olisi ihastuttava tuntumatta taakalta. Ja eikö hän ollut tosiaankin
merkillinen nainen, yhtä merkillinen kuin hän itse oli miehenä? Täällä
hän eli hienostuneen ylellisyyden keskellä. Se ei ollut kallista
ylellisyyttä (hänellä oli oivallinen käsitys asian rahallisesta
arvosta), mutta se oli kuitenkin ylellisyyttä. Ja koko asia oli niin
tyylikäs. Hän halusi kaikesta sydämestään olla tyylikäs.

Ja sitten voileivät! Mikä miellyttävä keksintö! Voileivän laatiminen
ei maksanut mitään -- varmaankin Ruth oli tehnyt ne omin käsin -- ja
kuitenkin se antoi ruoalle aivan erikoisen maun.

"Mikä teidät sai lahjoittamaan sen talon rouva Hullinsille?" kysyi Ruth
äkkiä vilpittömyydellä, joka tuntui vaativan vilpittömyyttä.

"Oh", hän vastasi, "se oli vain päähänpisto! Ajattelin, että pitäisi
tehdä niin. Se tuli päähäni silmänräpäyksessä, ja sitten tein sen."

Ruth pudisti päätään. "Kummallinen mies!" hän huomautti.

Syntyi äänettömyys.

"Eikö siihen ollut syynä jotain, mitä Charlie Fearns sanoi?" Ruth uteli.

Hän lausui nimen "Charlie Fearns" jonkinlaisella lievällä ylenkatseen
vihjauksella ikäänkuin ilmaistakseen Denrylle, että tietysti hän ja
Denry kykenivät sijoittamaan Fearnsin oikealle paikalleen.

"Ohoo!" sanoi Denry. "Tunnette siis koko asian?"

"Tietysti se levisi ympäri kaupunkia. Rouva Fearnsin tyttö, Annunciata
-- mikä naurettava nimi -- on minun oppilaitani -- nuorin kaikista."

"No niin", virkkoi Denry hetken vaiettuaan, "minua ei tietenkään
haluttanut päästää Fearnsiä mestaroimaan."

Ruth hymyili myötämielisesti. Denry tunsi, että he ymmärsivät toisensa
syvästi.

"Tuossa laatikossa on savukkeita", sanoi Ruth uuninreunakkeelle
viitaten, kun Denry oli ollut siellä puoli tuntia.

"Sallitteko todellakin?" mutisi Denry.

Ruth kohotti kulmakarvojaan.

Isommassa rasiassa oli myöskin hopeinen tulitikkulaatikko. Kaikki
yksityiskohtaisesti järjestyksessä. Denrystä tuntui siltä, että hän
seisoi vuorella ja hänen tarvitsi vain laskeutua kiertelevää polkua
joutuakseen luvattuun maahan. Hän oli peräti tyytyväinen siihen
maailmanmiehen tapaan, millä hän oli sanonut: "Sallitteko todellakin?"

Hän tuprutteli savua hellävaroen. Ja savuke huuliensa välissä ja
heiluttaen vasemmalla kädellä tulitikun sammuksiin hän kysyi:

"Poltatteko itse?"

"Kyllä", sanoi Ruth, "mutta en julkisesti. Minä tunnen miehet."

Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin naiset tupakoivat vielä arastellen.

"Minä pyydän", vakuutti Denry työntäen rasian häntä kohti. Mutta Ruth
ei halunnut tupakoida.

"En tarkoita _teitä_", hän sanoi, "en laisinkaan. Mutta en voi hyvin.
Päätäni kivistää niin hirveästi."

Denry tekeytyi huolestuneen näköiseksi.

"Te näytättekin aika kalpealta", hän virkkoi kömpelösti.

"Kalpealta!" toisti Ruth. "Olisitte vain nähnyt minut tänä aamuna.
Minua vaivaa toisinaan ankara huimaus. Lääkäri sanoo sen johtuvan
huonosta ruoansulatuksesta. Mutta ei jutella minun vähäpätöisestä
persoonastani ja typeristä taudeistani. Ehkä tee vaikuttaa hyvää."

Denry vastusteli jälleen, mutta hänen kokemuksensa sisäisestä
kulttuurista oli liian veres antaakseen hänen vastustella tehokkaasti.
Asian laita oli sellainen, ettei hän osannut sanoa sitä luonnollisesti.
Hänen oli sepitettävä sanottavansa ja sitten lausuttava ne, ja
tuloksesta puuttui välittömyyden välttämätön sävy. Hän ei voinut
olla ajattelematta, kuinka ihmeellisesti naiset osasivat hillitä
itseään. Kun hänen päätään kivisti -- mikä onneksi tapahtui harvoin
-- silloin ei hän kyennyt ajattelemaan ja puhumaan mitään muuta; koko
maailmankaikkeus oli pelkästään päänkipua. Ja nyt Ruth tunsi päänsä
kipeäksi, eikä kuitenkaan ollut puoleen tuntiin maininnutkaan sitä!

Ruth alkoi rupatella Fearnseistä ja Swetnameista ja kertoi juoruja
Henry Mynorsista (joka vastusti tanssia) ja Anna Tellwrightista, tuon
vanhan rikkaan kitupiikin Ephraim Tellwrightin tyttärestä. Se oli
ilmeistä; hän tunsi Bursleyn seuraelämän kulissien takaiset asiat!
Aivan kuin hän olisi poistanut etuseinän joka talosta ja tutkinut
jokaista huonetta kaikessa rauhassa, tarkan yksityiskohtaisesti.
Mutta tietysti tanssinopettajattarella oli tilaisuuksia... Denryn oli
tekeytyminen melkein yhtä kaikkitietäväksi.

Sitten Ruth katkaisi keskustelun vähääkään varoittamatta ja nojautui
taaksepäin tuolissaan.

"Viitsisitteköhän käväistä tuolla ladossa minun puolestani?" hän mutisi.

Tavallisesti hän nimitti tanssiopistoa ladoksi. Se oli varemmin ollut
tavarasäiliönä.

Denry hypähti pystyyn. "Kernaasti", hän sanoi varsin innokkaana.

"Luullakseni löydätte pienen hajuvesipullon pianolta", virkkoi Ruth
sulkien silmänsä.

Denry riensi kiihkeänä tekemään työtä käskettyä ja tuntien olevansa
pelottava ritari ja heikkojen naisten suojelija. Hän tunsi selvästi
hallitsevansa tilannetta. Aivan oikein, pieni hajuvesipullo oli
pianolla. Hän sieppasi sen ja kantoi Ruthille ritarillisuuden siivillä.
Hän ei ollut tietänyt, että hajuvesi paransi tai lievensi päänkipua.

Ruth avasi silmänsä ja koetti ankarasti ponnistaen näyttää iloiselta
ja paremmalta. Mutta se ei onnistunut. Hän otti tulpan pullosta ja
haisteli ensin tulppaa ja sitten pulloa; sitten hän kaatoi muutaman
pisaran nestettä nenäliinalleen ja sovitti sen ohimoilleen.

"Se helpottaa", hän sanoi.

"Todellakin?" tiedusti Denry. Hän ei tietänyt, mihin ryhtyisi -- oliko
istuttava ja uskottava neito terveemmäksi vaiko jäätävä seisomaan
kunnioittavaa ja vakavaa huolestuneisuutta osoittaen. Hän arveli,
että parasta olisi lähteä; mutta eikö ollut epäritarillista hyljätä
Ruth moisissa olosuhteissa? Asuihan tämä yksinään. Hänellä ei ollut
palvelijatarta, siivoojatar vain kävi siellä silloin tällöin.

Ruth nyökkäsi urheata, väärää hilpeyttä osoittaen. Ja sitten hän sai
uuden puuskan.

"Eiköhän teidän olisi parasta mennä levolle?" ehdotti Denry
päättäväisemmin. Ja hän lisäsi: "Ja minä lähden... Teidän pitäisi mennä
levolle. Ei siinä muu auta." Hän puheli nyt kuin viisas setä ikään.

"Ei, ei", sanoi Ruth heikosti. "Sitä paitsi teidän ei käy lähteminen,
ennenkuin olen maksanut teille."

Denryn kielen kärjellä oli jo huudahdus: "Oh, älkää välittäkö siitä
nyt!" Mutta hän hillitsi itseään. Denryssä oli huomattava määrä selvää
järkeä. Hän oli vaivannut päätään ajattelemalla, miten voisi sievästi
mainita vuokran lähtiessään kiireisesti, jotta Ruth voisi mennä
levolle. Ja nyt tämä oli itse selvittänyt pulman.

Ruth ojensi käsivartensa ja otti avainkimpun pikkupöydällä olevasta
korista.

"Ehkä tahtoisitte avata tuon laatikon?" hän sanoi. Ja tarkastellessaan
avaimia toista toisensa jälkeen valitakseen oikean hän lisäsi: "Joka
neljännes olen pannut rakkaan herra Calvertinne vuokran tuon kaapin
laatikkoon... Tässä on avain." Hän kannatti koko kimppua valitsemastaan
avaimesta, ja Denry otti sen käteensä. Ja sitten hän vaipui jälleen
tuoliinsa ponnistuksen uuvuttamana.

"Teidän täytyy vääntää avainta äkkiä", hän sanoi heikosti, kun Denry
kopeloi kömpelösti lukkoa.

Niinpä hän väänsi avainta äkkiä.

"Oikeanpuoleisessa pikku laatikossa on pussi", mutisi Ruth.

Avain kääntyi kääntymistään. Alussa se oli tenännyt vastaan, mutta nyt
se pyöri liiankin helposti.

"Ei se ota auetakseen", hän sanoi tuntien itsensä kömpelöksi.

Avain raksahti ja luisti, ja toiset avaimet helisivät vastakkain.

"Kyllä se aukeni aivan helposti tänä aamuna", vakuutti Ruth. "Se on
kyllä hiukan itsepintainen."

Avain pyöri pyörimistään.

"Odottakaahan, minä avaan sen itse", sanoi Ruth väsyneesti.

"Ei, ei!" intti Denry.

Mutta Ruth nousi urheana, hoippui kaapin luo ja otti avainkimpun hänen
kädestään.

"Pelkään, että olette jollain lailla särkenyt lukon", selitti Ruth
koetettuaan turhaan avata kaappia.

"Niinkö?" mutisi Denry. Hän tiesi joutuneensa noloon asemaan.

"Tahtoisittekohan käväistä Allmanilla", sanoi Ruth siirtyen jälleen
tuolilleen, "pyytämässä, että lähettävät miehen avaamaan lukon? Muuta
keinoa ei ole. Tai ehkä olisi parasta sanoa, että lähettävät heti
huomisaamuna. Ja heti kun hän on korjannut sen, niin tulen itse tuomaan
rahat. Ja voitte ilmoittaa rakkaalle herra Calvertillenne, että aion
muuttaa ensi neljännekseltä."

"Älkää vaivautuko tuomaan", sanoi Denry. "Voin varsin hyvin pistäytyä
itse tänne."

Ruth joudutti hänet tiehensä arvoituksellisella tavalla. Denry ei ollut
varma siitä, oliko hän onnistunut vaiko epäonnistunut Ruthin mielestä
maailmanmiehenä ja hienostuneena teenjuojana.

"Älkää vain unohtako Allmania!" muistutti Ruth hänen poistuessaan
huoneesta. Hänen oli määrä sulkea itse ulko-ovi jälkeensä.


III.

Hän palasi myöhään samana yönä Urheiluklubista vietettyään siellä
hauskan illan, jota oli kestänyt kello yhteen asti. Juuri työntäessään
äitinsä mökin isoa avainta lukkoon hän havaitsi merkillisen
ilmiön Broughaminkadun yläpäässä, missä tämä liittyy P. Luukkaan
aukioon. Ja sitten hän erotti lämpimän kesäyön kaasuvaloisessa
hämärässä epämääräisen suorakulmaisen laitteen liikkuvan verkalleen
Broughaminkadun rinnettä kohti.

Siellä tuli muuttovaunut.

Mutta tavatonta ei ollut se, että siellä tuli muuttovaunut, vaan
että ne liikkuivat omasta voimastaan ja tahdostaan. Sillä edessä ei
ollut mitään hevosia, ja Denry näki, että kaksoisaisat oli nostettu
kohtisuoraan ylöspäin, kuten ajurit tekevät riisuttuaan hevoset
valjaista. Muuttovaunut olivat lähteneet karkuun. Ne olivat huomanneet
koston päivän koittavan ja pakenivat. Vartijat olivat kaikesta päättäen
jättäneet jarrun kiinnittämättä, ja nyt ne olivat päässeet irralleen.

Ne laskeutuivat ensimmäisen osan Broughaminkatua suuruudelleen
sopivalla arvokkuudella ja samalla haavaa ilmeisesti tajuten tilanteen
hullunkurisuuden. Sitten ne tuntuivat sanovan itselleen: "Muuttovaunut
ovat aina muuttovaunuja." Sitten ne tekeytyivät typerän vakaviksi kuin
mies, joka on täysin varma siitä, ettei ole humalassa. Siitä huolimatta
ne pysyttelivät verraten hyvin keskellä katua, mutta ikäänkuin katu
olisi ollut pingotettu köysi.

Ryminä kasvoi, mikäli ne lähestyivät Denryä. Hän veti avaimen äitinsä
mökin ovesta ja pisti sen taskuunsa. Hän oli aina parhaimmillaan
ratkaisutilanteessa. Ja muuttovaunujen hyökkäys oli ilmeisesti
vaarallinen tilanne. Alempana kävi Broughaminkadun rinne uhkaavammaksi,
ja oli mahdollista, että muuttovaunut, jotka olivat päättäneet pysyä
muuttovaunuina, siirtäisivät kadun alapäässä olevat ihmiset yht'äkkiä
vuoteestaan. Muuttovaunut, joiden into on herännyt, saattavat kyetä
hämmästyttäviin suorituksiin. Kokonaiset kadut voivat luhistua niiden
tieltä.

Kun muuttovaunut kulkivat Denryn ohitse noin puolen neljättä engl.
peninkulman nopeudella tunnissa, hän hypähti tai paremminkin kapusi
niihin menettämättä tässä työssä muuta kuin hattunsa, joka jäi hänen
äitinsä oven edustalle todistamaan, että poika oli käynyt siellä ja
poistunut harvinaisten olosuhteiden vallitessa. Denryssä oli herännyt
oivallinen ajatus pudottaa aisat alas toimimaan jarruina. Mutta ollen
tottumaton käsittelemään aisoja tämä toimitus kävi häneltä jotensakin
hitaasti, ja ennenkuin ensimmäinen aisapari oli pudonnut, kiitivät
muuttovaunut jo kahdeksan peninkulmaa tunnissa ja jyrkin kohta oli
vielä edessä. Sitä paitsi vasemmanpuoleisen aisaparin pudottaminen
lennätti vaunut vasemmalle, ja Denry sai pudotetuksi toisen parin
parahiksi pelastaakseen tielle joutuneen lyhtypatsaan. Kaivellen ja
kyntäen kadun pintaa nuo neljä aisanpäätä antoivat muuttovaunuille
jotain ajateltavaa muutaman sekunnin ajaksi. Mutta onnettomuudeksi
kadun jyrkkyys yllytti niitä itsepintaisiin oikkuihin, ja muutamaa
sekuntia myöhemmin olivat kaikki neljä aisaa poikki ja muuttovaunut
tuntuivat vainuavan aukean lakeuden olevan edessään. (Todellisuudessa
oli edessä kanava.) Sitten Denry keksi jarrun ja kävi raivoisasti
rautakammen kimppuun. Hän väänsi ja käänsi sitä nelisenkymmentä
kierrosta. Siitä ei tuntunut olevan mitään apua. Ihmeellisintä oli,
että muuttovaunut pysyttelivät keskellä katua. Hetken kuluttua Denry
saattoi hämärästi erottaa kanavatelakan muurin ja kaksinkertaiset
puuportit. Hän ei voinut hypätä pois; muuttovaunut olivat nyt pikajuna,
ja epäilen, olisiko hän hypännyt pois, vaikka se ei olisikaan ollut
mieletöntä. Hänen itsepintaisuutensa oli sitä lajia, joka vie vaikka
surman suuhun pelkästä huvista. Viimeiset viisi-, kuusikymmentä
kyynärää Broughaminkatua olivat tasapintaa, ja muuttovaunut talttuivat
hiukan kiireessään. Denry saattoi nyt kaasulampun valossa selvästi
nähdä telakan portin ja siinä suurin kirjaimin maalattuna:

    SHROPSHIREN UNION KANAVA
         OSAKEYHTIÖ

    Yleinen Kuljetusliike

    Pääsy asiattomilta kielletty.

Hän oli matkalla suoraan porttia kohti, ja muuttovaunuilla
oli ilmeisesti asiaa niillä main. Ne hypähtivät vaakalaitteen
rautasuojuksen yli, ja tämä loikkaus järkytti niitä niin, että ne
eivät suuntautuneetkaan suoraan porttia kohti, vaan tapailivat
puolittain porttia, puolittain tiilikivipylvästä. Denry puri hampaansa
yhteen ja tarrautui istuimeensa. Portti olisi voinut olla paperia ja
tiilikivipylväs pahvia. Muuttovaunut puhkaisivat ne, samaten kuin
miekka lävistää aaveen, ja Denry oli yhä hengissä. Loppumatka oli lyhyt
ja hurja, johtuen osin ryhmästä sementtisäkkejä, osin kanava-altaan
läheisyydestä. Muuttovaunut loikkasivat kanavaan kuin muinaisajan
hirviö ja alkoivat juoda.

Denry painui tuokioksi veden alle, mutta seisoen kapealla etulaudalla,
mistä aisojen katkenneet varret työntyivät ylöspäin, hän pääsi
vyötäisiään myöten vedestä. Hän ei ollut uimataitoinen.

Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja pimeys, tähtien valo vain väikkyi
heikosti kanava-altaan leveällä povella. Muuttovaunut eivät olleet
matkallaan kohdanneet ainoatakaan sielua. Denry oli ollut yksinään
todistamassa niiden omituista karkuretkeä.

"Tuhat tulimmaista!" hän mutisi ääneen.

Ja muuttovaunujen kohdusta vastasi ääni:

"Kuka siellä on?"

Denry tutisi kauttaaltaan.

"Minä!" hän sanoi.

"Ei suinkaan herra Machin?" tiedusti ääni.

"Kyllä vaan", hän sanoi. "Hyppäsin mukaan, kun se tuli katua alaspäin
-- ja tässä sitä nyt ollaan!"

"Oh!" huudahti ääni. "Kunpa pääsisitte tänne minun luokseni."

Se oli Ruth Earpin ääni.

Hän tajusi totuuden hetkellisen tarkkanäköisyyden kirkastamana. Ruth
oli näytellyt hänelle.

Ruth oli esittänyt hänelle kaksinäytöksisen komedian. Hän oli
aikonut panna toimeen "kuutamoretken", kuten sitä Kaupunkiviisikossa
nimitettiin. Muuttovaunut (epäilemättä kotoisin Birminghamista, missä
hänen isänsä oleili) oli tuotu hänen asuntonsa edustalle myöhään
illalla ja ne oli määrä täyttää ja kuljettaa pois yön kuluessa. Hevoset
oli riisuttu, kenties Ruthin omaan pihaan, ja ajurien levätessä olivat
muuttovaunut lähteneet liikkeelle vieden Ruthin mukanaan. Hänellä ei
ollut rahaa lukittuna umpilukkoisessa kaapissaan. Syynä siihen, miksi
hän ei ollut maksanut rakkaalle herra Herbert Calvertille, ei ollut se,
minkä hän oli esittänyt. Denryn ensimmäinen hämmästynyt ajatus oli:
"Kylläpä siinä tytössä on uskallusta! Se on vissi asia!"

Ruthin kaksimielisyys ja kehnous ei järkyttänyt hänen mieltään.
Hän ihaili neidon suurenmoista ja rohkeata aietta; se miellytti
voimakkaasti jokaista solua hänen aivoissaan. Hän tunsi, että he
molemmat olivat hengenheimolaisia.

Hän koetti kiivetä vaunujen sivua myöten päästäkseen takaovelle, mutta
muuttovaunuissa ei voi hypätä pyörältä pyörälle, varsinkin kun pyörät
ovat veden alla. Sen vuoksi hänen oli pakko kavuta katolle ja sieltä
liukua toiselle ovipuoliskolle, joka heilui avoinna. Tämä teko ei ollut
aivan yksinkertainen. Lopulta hän tunsi vaunujen pohjan laskeuduttuaan
puolen kyynärän verran veteen.

"Missä te olette?"

"Täällä", sanoi Ruth surkeasti. "Istun pöydällä. Muuta ei oltu
ennätetty nostaa vaunuihin, ennenkuin miehet lähtivät hakemaan
illallista tai jotain muuta. Muuttomiehet ovat aina sellaisia. Onko
teillä tulitikkua?"

"Tulitikkuja minulla on tukuittain", sanoi Denry, "mutta mitä hyvää
luulette niistä nyt olevan, kun ne ovat likomärkiä?"

Lyhyt äänettömyys. Hän huomasi, ettei Ruth ollut koettanut sanallakaan
selittää käytöstään häntä kohtaan. Ruth tuntui olevan varma siitä, että
hän ymmärtäisi.

"Minä olen saanut kauheita kolahduksia, ja nenästäni taitaa vuotaa
verta", sanoi Ruth entistä surkeammin. "Kaikeksi onneksi täällä oli
olkia ja säkkejä."

Laajalta hapuiltuaan Denryn käsi kosketti hänen märkää hamettaan.

"Kyllä te olette aika paha tyttö", hän sanoi.

Hän kuuli nyyhkytyksen, hurjan nyyhkytyksen. Tuo ylpeä, riippumaton
olento oli murtunut tapahtumain painosta. Denry kiipesi vedestä sille
puolelle pöytää, joka oli vielä vapaana. Ja muuttovaunut olivat pimeät
kuin tulivuoren kita.

Vähitellen selvisi nyyhkytysten kuohunnasta heikkoja äänteitä,
ja vähitellen Denry sai kuulla koko tarinan Ruthin vaikeuksista,
onnettomuuksista, ponnistuksista ja tappioista. Tämä tunnusti
syyllisyytensä avomielisesti. Mutta mitä hän voi tehdä? Hän oli
tarkoittanut hyvää. Mutta mitä hän voi tehdä? Hänet oli ajettu
umpikujaan. Ja hänen oli ajateltava isäänsä! Hän oli todenteolla
aikonut maksaa vuokran edellisenä päivänä tai ainakin osan siitä.
Mutta hänelle oli sattunut pettymyksiä! Ja hän oli voinut niin pahoin.
Sanalla sanoen...

Vaunut heilahtivat. Ruth tarrautui kiinni Denryyn ja tämä puolestaan
häneen. Vaunut laskeutuivat mukavaan makuuasentoon kanavan liejuun.

(Omituista, ettei hän ollut huomannut sitä ennen, mutta ensi käynnillä
Ruth oli lykännyt suorituksen siitä syystä, että pankki oli suljettu,
ja toisella käynnillä hän oli vakuuttanut, että tarvittavat rahat oli
vähitellen kasattu hänen kaappiinsa! Eikä hän ollut havainnut tuota
ristiriitaisuutta. Sellaista vaikuttaa teepuku. Mutta hän antoi sen
Ruthille anteeksi tämän suunnattoman rohkeuden tähden.)

"Mitä nyt voimme tehdä?" kysyi Ruth melkein kuiskaten.

Tämä luottamus liikutti Denryä.

"Täytyy odottaa, kunnes valkenee", hän sanoi.

Ja niin he odottivat ulapallaan. Kuumassa heinäkuussa ei ole
vastenmielistä virutella jalkojaan vedessä yön tukahduttavina hetkinä.
Ruth kertoi hänelle yhä enemmän.

Kun aamunkoiton harmaa alkusoitto alkoi viritä, huomasi Denry, että
muuttovaunujen peräpuolella ulottui ulappaa korkeintaan kyynärän mitta
ja että oli helppoa katolle kiivettyään loikata sieltä rannalle.
Hän teki sen ja sovitti sitten laudan niin, että Ruthkin pääsi
maihin. Heidän painostaan vapautuneena pöytä ui heidän jälkeensä
ulos vaunuista. Denry veti sen maihin ja alkoi sitten murskata sitä
jalallaan.

"Mitä ihmettä te teette?" kysyi Ruth heikosti. Hän oli liian raukea
vastustaakseen pontevammin.

"Jättäkää se minun huolekseni", sanoi Denry. "Tämä pöytä on ainoa
todistaja, joka voi antaa teidät ilmi. Emme voi kantaa sitä takaisin.
Voisimme kohdata jonkun kadulla."

Hän sitoi pöydän sirpaleet yhteen vaunuissa uiskentelevalla nuoralla
ja kiinnitti kimppuun raskaan rautakangen, jonka tehtävänä oli pitää
ovet suljettuina. Sitten hän upotti koko kantamuksen puuta ja rautaa
kanava-altaan syrjäisimpään nurkkaukseen.

"Kas niin!" hän sanoi. "Ymmärrättekö nyt? Tässä ei ole tapahtunut muuta
kuin että muuttovaunut ovat lähteneet karkuun ja pudonneet kanavaan
miesten huolimattomuuden vuoksi. Muun voimme järjestää huomenna --
tarkoitan vuokraa ja muuta sellaista."

He katsoivat toinen toiseensa.

Ruthin hameet olivat melkein kuivat. Nenässä ei ollut merkkiäkään
verenvuodosta, mutta vasemman silmän yläpuolella oli sininen kupura.
Denry oli tosin vailla hattua ja hänen housunlahkeensa olivat
tarrautuneet kiinni sääriin, mutta muutoin ei hän näyttänyt vallan
mahdottomalta.

He seisoivat yksinään äänettömässä aamunkoitossa.

"Teidän on parasta lähteä kotiin Acrenkujanteen kautta eikä
Broughaminkatua", sanoi Denry. "Käyn katsomassa aamupäivällä."

Näissä jäähyväisissä tunnettiin enemmän kuin sanottiin.

He astuivat peräkkäin tuhoutuneesta kanavaportista, kulkiessaan
tarkastaen katua. Kaupungintalon kello löi kolmea, kun Denry kapusi
äitinsä portaita. Hän ei ollut nähnyt ainoatakaan sielua.


IV.

Tarkkaa yksityiskohtaista totuutta ei saanut koskaan tietää useampi
kuin kaksi Bursleyn asukasta. Se näytti kuitenkin olevan varmaa, että
koettaessaan estää karanneita muuttovaunuja tuhoamasta kaupunkia Denry
oli ajanut niiden mukana kanavaan. Romanttista retkeä pidettiin täysin
luonteenomaisena Denrylle. Tämän totuudensaaren ympärillä kuohui
tarumainen meri juoruja, jossa väite iski väitettä vastaan ja Denryn ja
Ruthin nimet törmäsivät yhtä mittaa vastakkain.

Herra Herbert Calvert vilkaisi omituisesti ja ehkäpä ivallisestikin
Denryyn, kun tämä saapui ja ojensi kymmenen puntaa (palkkio
vähennettynä), minkä summan hän sanoi neiti Earpin suorittaneen tilinsä
hyväksi.

"Kuulkaahan nyt", sanoi pikku Calvert kiilto kurjissa pienissä
silmissään. "Teidän täytyy toimittaa jäännös viipymättä."

"Hyvä on", sanoi Denry, "kyllä toimitan."

"Oliko hänellä aikomus livistää?" tiedusti Calvert.

"Ei ensinkään!" vakuutti Denry. "Se oli peräti hullunkurinen erehdys.
Muuta selitystä en voi ajatella kuin että nuo vaunut olivat joutuneet
väärään taloon."

"Onko hän saanut teidät pauloihinsa?" kysyi Calvert hämmästyttävän
julkeasti.

Denry mietti hetkisen. "On", hän sanoi. "Entä teidät?"

Herra Calvert kummasteli, mitä hän tarkoitti.

Hän myönsi itselleen, että tämä kihlaus oli alkanut verrattoman oudolla
tavalla.



IV LUKU.

Haaksirikko.


I.

Kaupunkiviisikossa ja ehkäpä muuallakin vallitsee tapa, jonka nojalla
kaksi nuorta, jotka ovat joutuneet kihloihin varhain kesällä, kohtaavat
mitä eriskummallisimmasta yhteensattumasta toisensa elokuussa samassa
kylpypaikassa ja usein asustavat siellä saman kadun varrella. Näin kävi
myöskin Denrylle ja Ruth Earpille. Vaikeuksia oli ollut -- niitä on
aina. Liikemies, joka elättää itseään keräämällä vuokria viikoittain,
ei tietenkään voi poistua epämääräiseksi ajaksi. Ja nuoren naisen,
joka elää yksinään maailmassa, on otettava huomioon yleinen mielipide.
Mutta Ruth järjesti asian niin, että hänen nuori ystävättärensä Nellie
Cotterill, jonka vanhemmat olivat avokätisiä, liittyi hänen seuraansa.
Ja Pohjois-Staffordshiren rautatien ihmisystävällinen suunnitelma myydä
neljän shillingin matkailijalippuja sai Denryn vakuuttamaan itselleen,
ettei hän ollut ihan hullu aikoessaan viettää pari viikkoa Englannin
rannikolla.

Ruth valitsi Llandudnon, koska Llandudno oli tyylikkäämpi kuin Rhyl tai
Blackpool eikä sen kalliimpi. Ruthilla ja Nelliellä oli parihuoneet
eräässä täysihoitolassa P. Asaphintien 26:nnessa (lähellä Rantatietä),
ja Denry vuokrasi yhden huoneen toisesta täysihoitolasta Asaphintien
28:nnessa. Sen lähemmäksi ihannetilaa olisi tuskin voinut päästä.

Denry ei ollut koskaan ennen nähnyt merta. Kun hän komeimmassa
asussaan asteli esplanaadia tai rantasiltaa rinnallaan molemmat
neidot komeimmassa asussaan ja liittyi huvittelijain ja rahan
tuhlaajain suunnattomaan laumaan, teki meren kauneus ja mahtavuus
häneen epäilemättä syvän vaikutuksen. Mutta vielä syvemmän
vaikutuksen kuin meren kauneus ja mahtavuus teki häneen se edullisten
liikemahdollisuuksien paljous, minkä Llandudnon kaltainen paikka
tarjosi. Hän ei nähnyt täällä ensi kertaa ainoastaan merta, vaan
myöskin mahdollisuudet kerätä rikkautta rehellisellä kekseliäisyydellä.
Tulonsa jälkeisenä aamuna hän lähti kävelemään ja eksyi Suur-Ormen
vaiheilla ja sai kiireimmän kaupalla vaeltaa Rantatien päästä
päähän kello yhdeksän tienoissa. Ja jokaisen talon jokaisessa
pohjakerros-ikkunassa hän näki pitkän pöydän täyden ihmisiä syövän ja
juovan samanlaisia ravintoaineita. Llandudnossa halusi viisikymmentä
tuhatta sielua aina suorittaa saman teon samaan aikaan; he tahtoivat
saada ajan kulumaan ja olivat valmiit tekemään mitä tahansa saadakseen
ajan kulumaan ja vielä maksamaankin siitä hyvästä. Ja kaikki maksoivat
viivyttelemättä.

Tämä suuri ajatus oli hänestä paljoa majesteetillisempi kuin meri tai
Suur-Orme tai Pikku-Orme.

Se jäi hänen päähänsä, koska hän oli äkkiä muuttunut varsin vakavaksi
henkilöksi. Hänellä oli nyt jotain, minkä hyväksi kannatti elää,
mihin voi tuhlata tarmoaan. Kihlaus herätti hänessä onnea ja enemmän
ylpeyttä kuin onnea ja enemmän kummastusta kuin ylpeyttä. Hänen
kosintamenettelynsä erosi jyrkästi siitä käsityksestä, mikä hänellä
varemmin oli ollut moisesta jutusta. Hän ei ollut kokenut niitä
mielialoja, joita oli odottanut saavansa tuta. Ja sitten hänen
ajatuksissaan pyöri alinomaa tämä kysymys: _Mikä hänessä mahtoi
miellyttää Ruthia?_ Tämä lienee saanut sellaisen käsityksen, että
hän oli paljoa ihmeellisempi kuin todellisuus osoitti. Voiko olla
mahdollista, että Ruth, joka oli paljoa kokeneempi ja loistavampi,
oli suudellut häntä? _Häntä!_ Hän tunsi velvollisuudekseen kohota sen
liioitellun käsityksen tasalle, mikä Ruthilla hänestä oli. Mutta miten?


II.

He eivät olleet vielä kosketelleet taloudellisia kysymyksiä, vaikka
Denry olisi tahtonut pohtia niitä. Epäilemättä Ruth piti häntä
varakkaana miehenä. Tämä kävi selväksi Llandudnon-retken kuluessa.
Se miellytti Denryä, mutta seuraavana päivänä hänessä heräsi pahoja
aavistuksia, ja sitä seuraavana hän säikähtyi; ja kolmantena päivänä
hänet tuntui vallanneen kauhu. Oikeampaa on sanoa, että Ruth piti
häntä vähemmässä määrin varakkaana miehenä kuin rahojen ehtymättömänä
taikalähteenä.

Hän ei suoraan sanoen voinut liikahtaakaan asunnostaan kaiuttamatta
rahaa, ja usein se tapahtui aivan aavistamatta. Rantasilta, kiertävät
laulajat, nukketeatteri, kylvyt, leivokset, jäätelöt, kepit, hedelmät,
tuolit, soutuveneet, konsertit, makeiset, valokuvat, ajeluretket:
näistä kustannuksista voi mikä tahansa osua hänen kohdalleen milloin
hyvänsä he lähtivät vaatimattomalle kävelyretkelle. Olisi luullut
kävelyretkiä maksuttomiksi, ilmaa ilmaiseksi! Erehdystä! Jos hän olisi
rohjennut, niin hän olisi jättänyt kukkaronsa kotiin, kuten Ruth
alituiseen teki. Mutta miehet ovat siveellisesti raukkoja.

Hän oli arvioinut seuraavasti: -- Meno- ja paluupiletti neljä
shillinkiä viikossa. Täysihoitolamaksu viisikolmatta shillinkiä
viikossa. Viikkomenot kaiken kaikkiaan kaksikymmentä yhdeksän
shillinkiä -- tai korkeintaan kolmekymmentä.

Ensimmäisenä päivänä hän kulutti neljätoista shillinkiä kaikenlaiseen
jonninjoutavaan -- mikä merkitsi viiden punnan lisäkuluja viikossa!
Toisena päivänä hän kulutti yhdeksäntoista shillinkiä kaikenlaiseen
jonninjoutavaan, ja Ruth vaati itsepintaisesti juomaan hänen ja
Nellien kanssa teetä heidän täysihoitolassaan, mistä hyvästä hänen oli
tietenkin maksettava, sillä välin kun hänen oma teensä meni hukkaan
naapuritalossa. Ja niin summa suureni päivä päivältä. Sunnuntain
koittaessa hänen kukkaronsa avoin haava tyrehtyi kaikeksi onneksi.
Ruth halusi hänet jälleen luokseen teelle. Hän kieltäytyi -- joka
tapauksessa hän jäi pois -- ja heidän lemmenvirtansa herkän tyyni kalvo
särkyi hiukan.

Ei kukaan olisi voinut arvata, että Ruth oli omalta osaltaan
rahapulassa. Ritarillisena sulhasena Denry oli auttanut hänet
vuokramaksun hirvittävästä rämeestä; mutta hänellä oli paljo muitakin
velkoja kuin vuokra. Mutta kun hän oli saanut osan neljännestuloistaan,
olivat ajatukset heti siirtyneet Llandudnoon, huvituksiin ja pukuihin.
Hän ei ymmärtänyt rahan arvoa eikä oppisi koskaan ymmärtämään.
Tämä kuului kenties osaltaan hänen etevämmyyteensä. Lempeä, arka,
vaitelias Nellie antoi Denryn toisinaan huomata, että hänkin paheksui
ystävättärensä huikentelevaisuutta. Usein Nellie pyysi vaatimattomasti
saada suorittaa osansa jonkin huvituksen aiheuttamista kustannuksista.
Ja Denrystä tuntui oikeudenmukaiselta, että Nellie maksaisi osansa,
ja häntä halutti ankarasti ottaa rahat vastaan, mutta hän ei voinut
tehdä sitä. Saattoipa hän käydä aivan yrmeäksikin, kun Nellie sellaista
vaati. Tästä ilmenee, kuinka typerän ja järjettömän erilainen hän oli
kuin me muut.

Nellie oli heidän seurassaan herkeämättä paitsi juuri silloin, kun he
erkanivat yöksi. Niin että Denry maksoi poikkeuksetta kolmen puolesta.
Mutta hän piti Nellie Cotterillista. Tämä punastui niin helposti ja
jumaloi niin ilmeisesti Ruthia ja ihaili häntä itseään, ja tytön
teeskentelemättömässä luonteessa oli selvä annos tervettä järkeä.

Maanantai-aamuna Denry nousi varhain palaten Bursley'iin vuokria
keräämään ja kiinteistöjä hoitamaan. Hän oli kuluttanut melkein viisi
puntaa yli laskelmiensa. Ellei hän olisi sattunut saapumaan Llandudnoon
taskussaan osa edellisen viikon vuokrarahoja, hän olisi joutunut
"kiipeliin", kuten Kaupunkiviisikossa sanotaan.

Bursleyssä ollessaan hän mietti melko lailla. Elokuussa ei Bursley
kannusta mihinkään muuhun kuin mietiskelyyn. Äiti teki työtä tapansa
mukaan. Denryn selonteko kihlautuneiden elämästä Llandudnossa oli hyvin
hämärä.

Tiistai-iltana hän palasi Llandudnoon, ja hänen ajatustensa yleisestä
juoksusta huolimatta sattui kerta vielä, että hänen taskujaan pullisti
osa viikon vuokrarahoja. Hän ei tietänyt tarkalleen, mitä tapahtuisi,
mutta sen hän tiesi, että jotain tapahtuisi; siitä yksinkertaisesta
syystä, ettei tätä menoa voisi jatkua, ellei jotain tapahtuisi. Ellei
syntyisi riitaa, keskinäistä sopimusta tai ihmettä, tyhjentäisi
kolmen kuukauden kihlausauvo Ruth Earpin rinnalla hänen tulolähteensä
ja tuhoisi hänen maineensa miehenä, joka kykeni aina suoriutumaan
ratkaisutilanteesta.


III.

Ensiksi sattui merellä myrsky. Hän kuuli siitä puhuttavan Rhylissä
ja näki myöhään illalla vaahtohyrskyt Prestatynin luona. Ja kun juna
saapui Llandudnoon kestitsivät molemmat neidot ulsterit yllään ja lakki
päässään häntä tervetuliaisiksi ihmeellisillä tarinoilla myrskystä ja
haaksirikoista ja pelastusvenheistä. Ja he olivat niin hilpeitä ja niin
ystävällisiä, niin ilmeisesti iloissaan nähdessään jälleen ritarinsa,
että Denry havaitsi viipymättä olevansa mitä parhaalla tuulella. Hän
karkoitti kaikki synkät ja painostavat ajatukset, jotka olivat tehneet
matkan ikäväksi, ja muuttui omien unelmiensa hilpeäksi Denryksi. Jo
tuulikin huumasi häntä. Nyt ei satanut laisinkaan.

Kello oli puoli kymmenen, ja puolet Llandudnoa oli Rantatiellä pohtien
myrskyä, joka tuntui olleen vertaistaan vailla elokuussa. Joka
tapauksessa ihmiset, jotka olivat käyneet Llandudnossa vuosittain
viidenkolmatta vuoden aikana, vakuuttivat, etteivät olleet koskaan
kokeneet sellaista myrskyä. Uusi pelastusvene oli hurraa-huutojen
raikuessa lähtenyt kello kuuden tienoissa eräälle kuunarille, joka
oli joutunut hätään Rhosin lähellä; ja kello kahdeksalta oli toinen
pelastusvene (vanha pursi, jonka uusi oli syrjäyttänyt ja eräs iäkäs
kalastaja ostanut kalasumpuksi) lähtenyt pelastamaan norjalaista
parkkilaivaa _Hjalmaria_ Pikku-Ormen mutkan ympäritse.

"Lähdetäänpä aallonmurtajalle", sanoi Denry. "Siellä on komeata."

Hän ei ollut viipynyt kaupungissa tuntiakaan, ja kuitenkin oli jo
kysymys menoista.

"Aallonmurtaja on suljettu!" ilmoittivat neidot hänelle.

Mutta kun he kierrellessään kaasulyhtyjen alle kokoontuneessa
kiihtyneessä väkijoukossa saapuivat portille, huomasi Denry ihmisiä
aallonmurtajalla.

"Siellä on merimiehiä ja muita sellaisia ja pormestari", selittivät
tytöt.

"Pyh!" sanoi Denry kiihtyneenä.

Hän lähestyi porttia ja ojensi vartijalle kortin. Sen oli jättänyt
_Staffordshiren Merkkitorven_ ilmoitusasioitsija, joka oli käynyt
Broughaminkadulla Denryn ollessa poissa saadakseen Denryn ilmoituksen
uudistetuksi.

"Sanomalehtimies", sanoi Denry veräjän vartijalle ja livahti lävitse
helposti kuin lentävä lintu.

"Joutukaa nyt!" huusi hän neidoille.

Vartija näytti epäröivän.

"Nämä naiset kuuluvat minun seuraani", selitti Denry.

Vartija taipui.

Se oli suuri voitto Denrylle. Hän saattoi lukea voittonsa
seuralaistensa silmistä. Katsoessaan häneen tuolla tapaa Ruth oli
ehdottomasti ihmeellinen naisten seassa, ja mitä ajatuksia hänellä
lieneekin Bursleyssä ja junassa ollut Ruthin ihmeellisyydestä, ne
olivat vääriä ajatuksia.

Aallonmurtajan päähän paviljongin toiselle puolen oli kokoontunut
viitisenkymmentä ihmistä, ja siellä kerrottiin, että toinen
pelastusvene oli menestyksellisesti suorittanut tehtävänsä ja läheni
aallonmurtajaa.

"Minä kirjoitan tästä kuvauksen _Merkkitorveen_", sanoi Denry, jonka
ajatukset hyvin ymmärrettävistä syistä liikkuivat sanomalehtimaailmassa.

"Oi, kirjoittakaa!" huudahti Nellie.

"Täällä on _Merkkitorvi_ kaikissa sanomalehtimyymälöissä", sanoi Ruth.

Sitten he tuntuivat uppoavan myrskyyn. Aallonmurtaja tutisi ja vapisi
vyöryjen painosta, ja toisinaan, vaikka vuorovesi olikin kovin
matalalla, vesiryöppy lensi korkealle ja osui päin kasvoja. Silmät
eivät voineet erottaa muuta kuin vaahdon hetkellisen välkähdyksen
hyrskyn harjalla. Se oli jännittävin tilanne, minkä yksikään heistä oli
kokenut.

Ja viimein kuultiin sellaisten miesten, jotka ilmeisesti pystyivät
näkemään yhtä hyvin pimeässä kuin päivänvalossa, selittävän, että
toinen pelastusvene oli lähellä aallonmurtajaa. Ja sitten jokainen
näki sen tuokion ajan -- aavemaisen ilmiön, joka kalpeana kohosi yöstä
silmänräpäykseksi ja sitten taas katosi. Ja pieni joukko hurrasi.

Seuraavassa tuokiossa valaisi bengaalituli aallonmurtajaa, ja
pelastusvene kuvastui omituisen tehoisana myrskyä vasten. Ja joku
heitti köyden ja sitten lennähti toinen köysi mereltä ja putosi Denryn
olkapäälle.

"Alkakaa vetää siellä!" karjui käheä ääni. Bengaalivalo sammui.

Denry kiskoi voimainsa takaa. Tilaisuus oli ainoalaatuinen. Ja nuo
muutamat sekunnit olivat Denrylle samanarvoiset kuin hänen koko kallis
elämänsä -- niin, mukaan luettuina myöskin ne sekunnit, jolloin hän
oli suudellut Ruthia, ja ne minuutit, mitkä hän oli tanssittanut
Chellin kreivitärtä. Sitten kaksi parrakasta miestä otti köyden hänen
käsistään. Ilma kajahteli nyt huudoista. Lopulta joukko miehiä hyökkäsi
rautaportaikkoa aallonmurtajan alaosaan, joka oli kymmenen jalkaa
lähempänä vettä.

"Jääkää te tänne, te molemmat!" komensi Denry.

"Mutta, Denry --"

"Jääkää tänne, minä sanon!" Koko miehinen puoli hänessä oli herännyt.
Hän katosi miesten jälkeen. "Malttakaa hetkinen", hän sanoi palaten
heidän luokseen. "Ottakaahan nämä huostaanne!" Ja hän ammensi
takataskustaan heidän käsiinsä noin kahdentoista shillingin verran
kuparia, vuokrista saatuja vaihtorahoja. "Jos sattuisin uppoamaan", hän
sanoi kadoten jälleen.

Se oli hänelle perin luonteenomaista, tuo tyynen harkitsevaisuuden
ylenpalttisuus keskellä äärimmäistä hätää.


IV.

Aallonmurtajan pimeässä alaosassa ei Denry saanut suoritetuksi juuri
muuta kuin kastelluiksi jalkansa. Siitä huolimatta, että hänen
oli onnistunut kiskoa maihin veneestä heitetty köysi, tuntuivat
kokoontuneet asiantuntijat luokittavan hänet siellä alhaalla heti
innokkaaksi ja hyödyttömäksi henkilöksi, jolla ei ollut mitään oikeutta
valtaamaansa paikkaan. Mutta hän oli kuitenkin todistamassa, kun
pelastusvene saapui nousten ja laskien perille ja norjalaisen parkin
pelastunut miehistö astui maihin, ja hän päätti entistä lujemmin
sepittää kuvauksen _Staffordshiren Merkkitorveen_. Pelastetut ja
pelastajat katosivat hanhenmarssia aallonmurtajan yläosaan, paitsi
peränpitäjä, punapartainen mies, joka jäi tutkimaan pelastusvenettä,
jonka hän itse omisti. Sanomalehtimiehenä Denry menetteli kuten
pitikin ryhtyen pakinoimaan miehen kanssa. Sillä välin kuului ylempää
hurraa-huutoja. Peränpitäjä, joka sanoi olevansa nimeltään Gregeen ja
kotoisin Manx-saarelta, tuntui katuvan koko retkeä. Hän ei näyttänyt
tajuavan, että hänen velvollisuutensa oli nyt näytellä vaatimattoman
sankarin osaa Denryn haastattelussa. Joka kerta kun pakina keskeytyi,
hän virkkoi synkkänä:

"Ja katsokaas nyt, missä kunnossa se on!" Tarkoittaen runneltua purtta,
joka nousi ja laski mustilla aalloilla.

Denry riensi takaisin yläsillalle etsien käyttökelpoisempia aineksia.
Parikymmentä miestä, päässään kaikenkarvaisia sadelakkeja ja muita
päähineitä, söi paksuja voileipiä ja joi kuumaa kahvia, joita oli
harkitsevasti toimitettu heille aallonmurtajan ravintolaan. Jokunen
oli ennemmin valinnut viskyä. Koko miehistö oli nyt kerääntynyt
paviljongin taakse tuulen suojaan muodostaen ryhmän, jota Denry päätti
kyhäyksessään nimittää "rembrandtimaiseksi". Muutamaan hetkeen hän ei
saattanut erottaa Ruthia ja Nellieä pimeän vuoksi. Sitten hän näki
morsiamensa epäämättömän olemuksen erään automaattikaapin ääressä
ja Nellien epäämättömän olemuksen toisen automaattikaapin ääressä.
Ja sitten hän kuuli laitteen lipsahtavan lipsahtamistaan nopeassa
tahdissa. Ja hänen ajatuksensa kääntyivät uudelle suunnalle.

Hetken kuluttua Ruth riensi hilpeän sulavana kaappinsa luota ja alkoi
anteliaasti jaella pikku kääröjä miehistölle. Hänen anteliaisuudessaan
ei ollut harkintaa eikä tarkkaa oikeudenmukaisuuttakaan. Hän tiputteli
kääröjä sankaripolville yltäkylläisyyden suurenmoisella liikkeellä.
Muutama käärö putosi maahankin. Mutta siitä ei hän välittänyt.

Denry saattoi kuulla hänen sanovan:

"Teidän pitää syödä ne. Suklaa on niin voimistuttavaa. Ei mikään vedä
sille vertoja."

Hän riensi takaisin automaatin luo ja sieppasi lisää kääröjä Nellieltä,
joka oli toiminut uutterasti hänen ohjauksensa mukaan; ja sitten alkoi
uusi jakelu.

Tyyntä ja puolueetonta katselijaa olisi varmaankin liikuttanut tämä
vaistomaisen naisellisen armeliaisuuden näyte. Hän olisi kenties voinut
päättää, että tämä oli kaikkein kauneimpia inhimillisiä tekoja, mitä
oli konsanaan nähnyt. Eikä se seikka, että nuo karaistut sankarit
ja norjalaiset näyttivät olevan jotensakin epätietoisia siitä, mitä
tehdä noilla hopeapaperikuorisilla makeisilla, olisi laimentanut
hänen ihailuaan noita kahta tyttömäistä hyväntahtoisuuden perikuvaa
kohtaan. Denryäkin tämä näky liikutti, mutta toisella tapaa. Tuossa nyt
tarpeeton hyväntahtoisuus herkutteli tuhlaamalla, hänen liikkeisilleen
kuuluvat vuokrarahat. Hän mutisi:

"Kyllä se sentään on aika paksua!" Mutta hän ei tietenkään voinut tehdä
mitään.

Kun toimitusta jatkui, alkoi automaatin lipsahtaminen viiltää hänen
korviaan. "Typerää!" hän mutisi.

Lopuksi häntä vielä harmitti se, että kaikkien muiden mielestä Ruth
ilmaisi erikoista kekseliäisyyttä, omaperäisyyttä, yritteliäisyyttä ja
hyväsydämisyyttä.

Sinä hetkenä hän huomasi selvästi ensimmäistä kertaa, ettei hänen ja
Ruthin avioliittoa oltu järjestetty taivaassa. Hän myönsi yksityisesti
sillä haavaa, ettei nuoren naisen pelastamisen väkivaltaisesta
kuolemasta muuttovaunuissa tarvitse välttämättä johtaa avioliittoon.
Epäilemättä Ruth oli ihmeellinen olento, mutta yhtä viisasta oli
haaveilla vaunuista ja valjaikosta kuin avioliitosta Ruthin kanssa.
Hän kävi äkkiä kyynilliseksi. Hänen ikänsä syöksähti viidenkymmenen
korville ja hänen huuliensa kaarre muuttui.

Tähystellen ympärilleen Ruth huomasi hänet ja riensi iloisesti
huudahtaen luoksi.

"Kas tässä!" hän sanoi, "ota nämä. Ne eivät kelpaa." Hän ojensi käsiään.

"Mitä siinä on?" tiedusti Denry.

"Ne ovat puolen pennyn lantteja."

"Mikä vahinko!" virkkoi Denry äänellä, jonka sävy jäi Ruthilta
huomaamatta, ja otti vastaan hyödyttömät rahat.

"Me olemme tyhjentäneet suklaa-automaatit", sanoi Ruth. "Mutta siellä
on vielä voikaramelleja -- ne ovat melkein yhtä hyviä -- ja kultapäisiä
savukkeita. Varmaankin muutamat heistä polttaisivat mielellään. Onko
sinulla enemmän pennyn-lantteja?"

"Ei!" vastasi Denry. "Mutta minulla on toistakymmentä puolikruunua.
Kyllä kai ne sopivat koneeseen yhtä hyvin?"

Tällä kertaa Ruth huomasi jotain harvinaista hänen äänensä sävyssä. Ja
hän epäröi.

"Älä nyt ole typerä!" hän sanoi.

"Koetan parastani", virkkoi Denry. Mikäli hän saattoi muistaa, ei
hän ollut koskaan ennen käyttänyt sellaista äänensävyä. Ruth väistyi
tiehensä liittyen Nellien seuraan.

Denry laski salavihkaa puolipennyt. Niitä oli kahdeksantoista. Ruth oli
siis syöttänyt automaatteihin yli sadan kolmenkymmenen pennyn.

Hän mutisi: "Paksua, paksua!"

Tämä toinen retki oli alkanut huonosti ottaen huomioon, että hän oli
palannut Llandudnoon lujasti aikoen pysyä kannallaan ja osoittaa
selvästi Ruthille, että heidän käsityksensä raha-asioista olivat
varsin erilaiset. Mutta hän oli luvannut naida Ruthin, ja hänen oli
naitava tämä. Parempi pysyä elämänikänsä köyhänä ja maksukyvyttömänä
kuin olla käyttäytymättä gentlemanin tavoin. Tietysti, jos Ruth katsoi
parhaaksi purkaa... Mutta hänen täytyi perin tarkasti varoa tekemästä
mitään, mikä voisi aiheuttaa purkauksen. Sellainen oli Denryn käsitys
kunniasta. Kotimatka keskellä yötä ja lauhtuvan myrskyn kohua oli
kauttaaltaan lievää ärtyneisyyttä Ruthin puolelta ja kohteliasta
äänettömyyttä Denryn osalta.


V.

Mutta seuraavana aamuna, kun nuo kolme toverusta istuivat yhdessä
aallonmurtajan ravintolan kirjavan katoksen suojassa, ei kukaan
olisi voinut heitä katsellessaan aavistaa, että yksi heistä oli joka
tapauksessa levottomin nuori mies koko Llandudnossa. Aurinko paahtoi
kuumana heidän vaaleita pukujaan ja yhä vielä levottomia aaltoja.
Janoissaan aamiaiseksi nauttimastaan sillistä ja sianlihasta Ruth
imeskeli oljenkorrella jääkylmää marjamehua. Nellie söi suklaata,
edellisen illan anteliaisuuden rippeitä. Denry haukotteli, ei
laisinkaan siitä syystä, etteivät nämä toimitukset kyenneet herättämään
hänessä mielenkiintoa, vaan sen vuoksi että oli työskennellyt
sanomalehtimiehenä kello kolmeen asti ja noussut taasen kello kuudelta
lähettääkseen sepustuksensa aamujunassa _Staffordshiren Merkkitorven_
toimitukselle. Tytöt olivat leikillisellä tuulella. Nellie pudotti
palan suklaata Ruthin lasiin, ja Ruth onki sen mehusta ja puraisi sitä.

"Kuinka mukavan makuista!" hän huudahti.

Ja sitten Nellie puraisi siitä.

"Voi, se on oikein ihanaa!" sanoi Nellie pehmeästi.

"Kas tässä, rakkaani!" virkkoi Ruth; "maista sinäkin."

Ja Denryn oli maistettava ja kehuttava sitä oivalliseksi uutuudeksi
(kuten se olikin) ja yleensä parannettava mielialansa. Ja kaiken aikaa
hän mutisi sydämessään: "Tämä ei käy ajan mittaan päinsä."

Hänen oli kuitenkin myöntäminen, että juuri hän itse oli pyytänyt
Ruthia viettämään loppuosan ajallista elämäänsä hänen seurassaan eikä
päin vastoin.

"Kas niin, lähdetäänkö nyt jonnekin muualle?" ehdotti Ruth.

Ja jälleen Denry maksoi. Hän maksoi ja hymyili, hän joka oli
aikonut esiintyä miehisenä käskijänä, hän joka arveli aina olevansa
ratkaisutilanteen tasalla. Mutta tässä ratkaisutilanteessa hän oli
avuton.

He lähtivät astelemaan aallonmurtajaa pitkin, joka säihkyi loistavaa
yleisöä. Kaikki puhuivat haaksirikoista ja pelastusveneistä. Uusi
pelastusvene ei ollut toimittanut mitään, sillä Prestatynin vene
oli ennättänyt edelle; mutta Llandudno oli ilmeisesti perin ylpeä
urheasta vanhasta ränsistyneestä pelastusveneestään, joka oli hirveässä
myrskyssä hionut maihin _Hjalmarin_ koko miehistön; ainoatakaan
ihmishenkeä hukkaamatta.

"Juoksehan edellä, lapsukainen", sanoi Ruth Nellielle, "niin setä ja
täti saavat puhella hetkisen."

Nellie tuijotti, punastui ja lähti astumaan aivan hämillään. Hän
oli ymmällään. Ja samoin oli Denrykin. Ruth ei ollut koskaan ennen
niin peittelemättä vihjannut, että kihlautuneet ovat aika ajoin
jätettävät rauhaan. Oikeudenmukaisuus vaatii tunnustamaan, että
hän oli kaikenkaltaisten sopivaisuuksien kuvastin. Olipa Denry
sydämessään moittinutkin häntä siitä, ettei hän osoittanut riittävästi
kaipaavansa vain hänen seuraansa. Nyt hän kummasteli, mikä puoli Ruthin
hämmästyttävää luonnetta; lähinnä paljastuisi.

"Sain tänä aamuna meidän laskumme", sanoi Ruth.

Hän nojausi sulavasti päivänvarjonsa kahvaan, ja molemmat tuijottivat
merelle. Hän oli erittäin hienossa asussa ja ilmeeltään ylimyksellinen.
Hänen mainitsemanaan lasku tuntui jonninjoutavalta asialta. Siitä
huolimatta Denry hätkähti.

"Ohoo!" hän virkkoi. "Maksoitko sen myöskin?"

"Maksoin", hän sanoi. "Emäntä ilmoitti tarvitsevansa rahat. Nellie
antoi minulle osansa, ja minä maksoin sen heti."

"Niinkö", sanoi Denry.

Syntyi äänettömyys. Denrystä tuntui siltä, kuin hän olisi puolustanut
linnaa tai ikäänkuin hän olisi pimeässä huoneessa ja joku kutsuisi
häntä kutsumistaan ja hän taas tekeytyisi olemattomaksi ja pidättelisi
henkeään.

"Mutta minulla ei ole juuri laisinkaan rahaa jäljellä", sanoi
Ruth. "Näes, Nellie ja minä kulutimme niin tavattomasti eilen ja
toissapäivänä... Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka raha
luistaa käsistä!"

"Vai ei ole?" virkkoi Denry. Mutta ei Ruthille -- vain omalle
sydämelleen.

Ruthille hän ei sanonut mitään.

"Meidän täytyy kai palata kotiin", tunnusteli Ruth kevyesti. "Täällä ei
voi tehdä velkoja. Ne ottaisivat tavarat takavarikkoon."

"Mikä vahinko!" sanoi Denry alakuloisesti.

Vain nämä muutamat sanat -- ja mielenkiintoinen osa keskustelua oli
päättynyt! Mikä sitten seurasi, se ei merkinnyt vähääkään. Ruth oli
aikonut johtaa asiat siihen, että Denry tarjoutuisi kustantamaan koko
hänen Llandudno-retkensä -- epäilemättä lainan muodossa -- ja yritys
oli mennyt myttyyn. Hän oli odottanut sulhasen korvaavan vahingon,
jonka hänen kroonillinen tuhlaavaisuutensa oli tuottanut. Ja tämä oli
sanonut vain: "Mikä vahinko!"

"Niin onkin!" myönsi Ruth urheasti ja osoittaen entistä hienommin
halveksivansa pikku rahahuolia. "Mutta minkä sille mahtaa?"

"Niin, ei suinkaan sille mitään mahda", sanoi Denry.

Ruthissa oli epäilemättä jotain hienoa. Sillä hetkellä häntä halutti
surmata Denry hiusneulalla Mutta hän vain hymyili. Tilanne oli
äärimmilleen pingottunut, Denry ei ollut koskaan ennen aavistanut
sellaista mahdolliseksikaan; mutta Ruth liukui kadehdittavan
kylmäverisesti sisällyksettömään rupatteluun. Ylväs ja lannistumaton
nainen! Mitä muuta varten olivat miehet loppujen lopuksi olemassa,
elleivät juuri maksaakseen?

"Minä taidan matkustaa kotiin tänä iltana", sanoi Ruth
rupatteluretkensä päätettyään.

"Sepä ikävää", virkkoi Denry.

Hän ei lähtenyt linnastaan.

Tällöin kosketti muuan käsi hänen olkapäätään. Hänen takanaan seisoi
Cregeen, vanhan pelastusveneen omistaja.

"Kuulkaas, herra", sanoi Cregeen liian kiintyneenä omiin asioihinsa
välittääkseen Ruthista. "Nyt jos koskaan! Viidelläkolmatta saadaan koko
_Fleetwing_, jos kymmenen suoritetaan tän' aamuna."

Ja Denry vastasi rohkeasti:

"Saatte tunnin perästä. Missä teidät voi tavata?"

"Min' olen Johnin koppelissa, aallonmurtajan luona", sanoi Cregeen,
"missä te tapasitte mun tänä aamuna."

"Hyvä on", virkkoi Denry.

Ellei Ruth olisi teiskaroinut niin korskana, hän olisi tuossa tuokiossa
saanut Denryn ilmaisemaan koko totuuden noista varhaisista aamuhommista
ja salaperäisistä laivakaupoista. Mutta niin korkealla ei saattanut
osoittautua uteliaaksi. Ja niin hän vaikeni. Denry oli viettänyt koko
aamun hänen seurassaan mainitsematta sanallakaan puuhailleensa vatsa
tyhjänä merimiesten parissa, vaikka olikin jutellut melko lailla
_Merkkitorveen_ sepittämästään kuvauksesta ja kertonut nousseensa
ajoissa saadakseen sen ensimmäiseen aamujunaan.

Ja koska Ruth ei ilmaissut uteliaisuutta, niin Denry sovitti
käytöksensä sen olettamuksen mukaan, ettei hän tuntenutkaan
uteliaisuutta. Ja tilanne pingottui entistä tiukemmaksi.

Kun he päivällisajan lähetessä astelivat aallonmurtajaa pitkin rannalle
päin, kumarsi Ruth eräälle keikarimaiselle herralle, joka tervehti
häntä liehittelevästi.

"Kuka hän on?" tiedusti Denry vaistomaisesti.

"Muuan herra, jonka kanssa olin ennen muinoin kihloissa", vastasi Ruth
kylmän ja lyhyen kohteliaasti.

Tämä ei miellyttänyt Denryä.

Tilanne melkein rytisi moninkertaisesta painostuksesta. Kummallista
oli, ettei se särkynyt palasiksi jo aikoja ennen iltaa.


VI.

Koska nyt oli kajottu pääosain esittäjäin ylpeyteen, täytyi kunkin
toteuttaa aikomukset, jotka hän oli ilmaissut joko sanoin tai vaieten.
Denryn äänettömyys oli ilmaissut tehokkaammin kuin mitkään sanat,
ettei mikään saisi häntä houkutelluksi ulos linnastaan. Ruth oli
todennut selvästi, hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä
kotiin heti, samana iltana. Sen vuoksi hän laittautui palaamaan
kotiin, ja sen vuoksi Denry pidättyi sekaantumasta hänen puuhiinsa.
Ruth oli synkkä hilpeän naamion suojassa, Nellie oli surumielinen
naamiotta. Nellie oli vain näiden kihlautuneiden näyttelijäin, häntä
vanhempien ihmisten nukke. Hän ihaili Ruthia ja hän ihaili Denryä,
ja nyt nämä kaksi pilasivat tuon pikku ihmisen huviretken omien
aikaihmis-tarkoitusperiensä vuoksi. Nellie tiesi ilmassa olevan
hirvittäviä tapauksia -- tapauksia, joihin verraten merellä raivonnut
myrsky oli kuin myrsky vesilasissa. Tämän hän tiesi osittain siitä,
että Ruth oli ollut niin omituisen kohtelias, ja osittain siitä, että
he olivat palanneet kumpikin erikseen P. Asaphin tielle eivätkä olleet
viettäneet koko iltapäivää yhdessä.

Niin nopeasti nousevat ja purkautuvat suurten tapahtumain uhkaavat
pilvet, että kello kuudelta he olivat juoneet teensä ja olivat jalan
matkalla asemalle. P. Asaphin tien 26:nnen renki oli lähtenyt edellä
matkatavaroita viemään. Koko muu Llandudno vaelteli hilpeänä kotiin
puoliseitsemän teelle -- mahtavia ihmisiä, joille viikkolaskut eivät
merkinneet tuon taivaallista ja jotka saattoivat viipyä Llandudnossa
ikuisesti, jos heitä vain halutti! Ja Ruth ja Nellie tunsivat häpeätä,
joka aina vaivaa niitä, jotka välttämättömyys pakottaa huvipaikan
rautatieasemalle keskellä parasta huvikautta. He näkivät vaunujen
_saapuvan_ täynnä tavaroita ja iloisia ihmisiä, joiden lomakausi
ei ollut vielä oikein alkanutkaan. Ja tämä näky lisäsi heidän
nöyryytystään ja mielipahaansa. He tunsivat kipeästi kuuluvansa
alempiin kerroksiin.

Tehon vuoksi Ruth laski leikkiä mitä vakavimmista asioista.
Saattoipa hän nauraen ilmaista senkin, että hänen oli ollut pakko
lainata Nellieltä rahaa suorittaakseen viimeisen vuorokauden maksun
täysihoitolaan. Koska he astelivat rinnatusten aivan lähekkäin ja
naurunhihitys on tarttuvaista, niin kaikki nauroivat. Ja kukin ajatteli
salavihkaa, kuinka naurettavaa sellainen käytös oli ja kuinka kaukana
se oli todellisesta hienostuneisuudesta.

Lähellä asemaa sai sitten vallaton oikku Denryn nostamaan hattua
kahdelle nuorelle naiselle, jotka kulkivat heidän editseen tien poikki.
Ei kumpikaan näistä vastannut hänen tervehdykseensä.

"Keitä he ovat?" tiedusti Ruth, ja sanat olivat päässeet hänen
suustansa, ennenkuin hän tuli muistaneeksi, ettei uteliaisuus sopinut
hänen arvolleen.

"Muuan nuori neiti, jonka kanssa olin kerran kihloissa", sanoi Denry.

"Kumpi heistä?" kysyi yksinkertainen Nellie kummastuneena.

"En muista", vastasi Denry.

Tämä oli hänen mielestään hänen parhaita vastauksiaan -- ei Nellielle,
vaan Ruthille. Nellie ei tietenkään osannut antaa arvoa sen
viehättäväisyydelle. Mutta Ruth osasi. Siinä vastauksessa ei ollut
ainoatakaan särmää, joka olisi välttänyt Ruthin kriitillisen huomion.

Lopulta he ennättivät asemalle neljännestuntia ennen junan määräaikaa
ja puolta tuntia, ennenkuin se todella saapui.

Denry maksoi ukolle matkatavarain tuonnista.

"Onko siinä nyt kaikki?" hän kysyi tytöiltä käsittäen molemmat samaan
katseeseen.

"On", sanoi Ruth, "mutta missä sinun tavarasi ovat?"

"Oh!" Denry vastasi. "Minä en matkusta tänä iltana. Minulla on täällä
vähä liikeasioita. Luulin teidän ymmärtävän sen. Toivon teidän
suoriutuvan hyvin yhdessä."

Hetkisen kuluttua Ruth virkkoi iloisesti: "Kyllä toki! Minä aivan
unohdin sinun liikeasiasi." Mikä oli silkkaa valhetta, koska hän ei
tietänyt vähääkään Denryn liikeasioista eikä tämä suinkaan ollut
ilmoittanut hänelle, ettei palaisikaan heidän seurassaan.

Mutta Ruth halusi esiintyä erittäin urheasti, ylpeästi ja kuin
kuningatar ikään, ja tämän vuoksi on toisinaan pakko poiketa tarkasta
totuudesta. Kaikkein arvokkainta koko maailmassa oli Ruthille hänen
arvokkuutensa -- ja kuka voi moittia häntä siitä? Hän aikoi säilyttää
sen mistä hinnasta tahansa.

Muutaman minuutin kuluttua veti heidät puoleensa asemasillan
kirjamyymälä yhtä ehdottomasti kuin kaatunut hevonen kerää ympärilleen
väkijoukon. Kirjamyymälän vaiheilla oli toisiakin ihmisiä, ja koska
nämä olivat ilmeisesti aikeissa lähteä Llandudnosta, tunsivat Ruth
ja Nellie saavansa siitä jonkinlaista lohdutusta. Asia näytti
yhteiskunnalliselta kannalta katsoen heistä valoisammalta. Denry osti
pari pennyn lehteä, ja sitten sanomalehtipoika alkoi liimata seinälle
juuri saapuneen _Staffordshiren Merkkitorven_ sisällysluetteloa.
Ja tässä ilmoituksessa oli varsin huomattavalla sijalla seuraavat
sanat: -- "Kova myrsky Pohjois-Walesissa. Erikoiskirjeenvaihtajamme
kuvaus." Denry sieppasi lehden numeron ja avasi sen, ja uutissivun
ensi palstalla hän näki oman ihmeellisen kyhäyksensä sisältäen sanan
"rembrandtimainen". "Erään bursleyläisen tarkka kuvaus Llandudnossa
sattuneesta jännittävästä seikkailusta" sanottiin alaotsakkeessa. Ja
kyhäyksen johdantona oli seuraava lause: "Olemme kiitolliset herra E.
H. Machinille, jolla on Bursleyn elämässä varsin huomattava sija",
j.n.e.

Se tuntui kuin ihmeeltä. Denry ei voinut estää kasvojaan hehkumasta,
kuinka ankarasti hän koettikin.

Valheellisen tyynenä hän ojensi lehden Ruthille. Tämä otti sen vastaan
niin tyynesti, että hän horjahti asemastaan.

"Me luemme sen junassa", sanoi Ruth teeskennellen ja alkoi puhua
jostakin muusta. Ja hän muuttui perin miellyttäväksi ja rakastettavaksi.

Kirjamyymälässä oli sanomalehtien ja halpahintaisten novellien
seassa joukko muistoesineitä Llandudnosta -- paperiveitsiä, kyniä,
paperipainoja, kellokoteloita, kynäkotelolta, kaikki keveästä puusta
tai lasista tehtyjä ja koristettuja värillisillä kuvilla Llandudnosta
ja myöskin sanalla "Llandudno" suurin fraktuura-kirjaimin, jotta
ei syntyisi erehdystä. Ruth muisti aikoneensa ostaa kristallisen
paperipainon, jonka pohjaa koristi Suur-Ormen kuva. Kirjamyymälässä oli
useita kristallisia paperipainoja, jotka esittivät Hotel Majesticia,
Esplanaadia, Onnenlaaksoa, mutta ei ainoatakaan Suur-Ormen kuvaa.
Siellä oli myöskin paperiveitsiä ja kellokoteloita, joissa oli
Suur-Ormen kuva. Mutta Ruth halusi saada yhdistelmän paperipainoa ja
Suur-Ormea, eikä mikään muu tyydyttänyt häntä. Sellainen hän oli.
Myyjä myönsi, että sellainen yhdistelmä oli olemassa, mutta se oli
"loppuunmyyty".

"Ettekö voisi hankkia sitä ja lähettää minulle?" sanoi Ruth.

Ja Denry näki jälleen, että hän oli parantumaton.

"Kyllä, neiti", sanoi myyjä. "Aivan varmasti, neiti. Viimeistään
huomenna." Ja hän otti esiin muistikirjan. "Mikä nimi?"

Ruth katsahti Denryyn, kuten naiset katsovat moisissa tilanteissa.

"Rothschild", virkkoi Denry.

Tuntuu kenties oudolta, että tuo yksi ainoa sana teki lopun heidän
kihlauksestaan. Mutta niin kävi. Ruth ei voinut sietää moitetta. Hän
lähti punastuen tiehensä. Kirjamyymälän mies ei saanut merkittäväkseen
mitään tilausta. Useat lähellä seisovat ihmiset käsittivät hämärästi,
että rautatien asemasillalla oli ihan heidän nenänsä edessä tapahtunut
yhdessä välähdyksessä perhekohtaus. Nellie huomasi pian, että oli
tapahtunut jotain varsin vakavaa, sillä juna vei heidät asemalta Ruthin
virkkamatta puoltakaan sanaa Denrylle, vaikka Denry kohotti hattuaan ja
oli melkein ylenpalttisen kohtelias.

Seuraavana iltapäivänä Denry sai postissa rasiaan kätketyn sormuksen.
"En aio alistua solvauksiin", kertoi lyhyt kirje.

"Minähän sanoin vain 'Rothschild'!" mutisi Denry itsekseen. "Eikö muka
saisi sanoa 'Rothschild'?"

Mutta salaisesti hän oli ylpeä itsestään.



V LUKU.

Kauppalaiva.


I.

Ratkaiseva kohtaus, siitä pitäen historiallinen, tapahtui "Johnin
koppeliksi" nimitetyssä mökissä -- John oli Llandudnon aallonmurtajan
vaiheilla asustavan merikansan tunnustamaton johtaja. Tuota köysistön
koristamaa tupaa valaisi alkeellisen muotoinen öljylamppu, ja
appelsiinilaatikon ympärillä, jolle lamppu oli sovitettu, istuivat
Denry, pelastusveneen omistaja Cregeen ja John itse (ikäänkuin
antaakseen puolivirallisen leiman mahdollisille toimituksille).

"No niin, tässä se on?" sanoi Denry ojentaen Cregeenille paperipalan.

"Mitäs tämä merenteeraa?" kysyi Cregeen ottaen paperin isoihin
sormiinsa ja tirkistellen sitä, ikäänkuin se olisi ollut papyruskäärö.

Mutta hän tiesi varsin hyvin, mikä se oli. Se oli viidenkolmatta punnan
maksuosoitus. Sitä hän ei tietänyt, että lukien mukaan varemmin sinä
päivänä suoritetut kymmenen puntaa se edusti erittäin suurta osaa
niitä Denryn säästöjä, jotka olivat pelastuneet hänen kihlausajastaan.
Cregeen tarttui kynään, ikäänkuin se olisi ollut tulitikun pätkä, ja
kirjoitti kuitin. Löydettyään sitten leimamerkin liiviensä taskusta
villanuttunsa alta hän pisti sen suuhunsa, minne se hävisi pitkäksi
aikaa. Lopulta Denry sai kuitin, ja se todisti hänen nyt omistavan
kaikkine varusteineen ja purjeineen pelastusveneen, joka ennen oli
tunnettu _Llandudnon_ nimellä, mutta oli sillä haavaa ilman nimeä.

"Onkos aikomus ruveta elämään siinä?" tiedusti verraten harvasanainen
John.

"Ei siinä, vaan siitä", vastasi Denry.

Ja hän lähti ulos rantahietikolle jättäen Johnin myymään Cregeenille
_Fleetwingin_, pienen kutterin, joka oli aivan omiansa kuljettamaan
kaksitoista henkeä "hauskalle purjehdusretkelle lähivesille". Ellei
Cregeen olisi ollut ankaran halukas pääsemään _Fleetwingin_ omistajaksi
ja aivan rahaton sitä ostamaan, ei Denry olisi varmaankaan saanut häntä
koskaan houkutelluksi myymään pelastusvenettä.

Toisessa osassa aallonmurtajaa Denry kohtasi valkopartaisen merimiehen,
vanhan Simeonin, joka oli ollut mukana pelastamassa _Hjalmarin_
miehistöä, mutta jota virkaveljet tuntuivat pitävän pikemmin koristeena
kuin käyttövoimana.

"Asia on järjestetty", sanoi Denry.

Ja äänettömänä Simeon nyökkäsi verkalleen usean kerran.

"Minä maksan teille kolmekymmentä shillinkiä viikossa", sanoi Denry.

Ja tuo kunnianarvoisa pää heilahteli jälleen kuutamoisessa hämärässä ja
tyyntyi vähitellen lepotilaan.

Hetken kuluttua pää virkkoi kimeällä, verkkaisella äänellä:

"Min' oon tavannu kolme kappaletta niistä Norjan pojista. Kaks' ei osaa
engelskaa sen enempää kuin syntymätön lapsi; eikä ne edes ymmärrä mitä
niille sanoo, vaikka ihan karjuin niille korvaan."

"Sitä parempi", arveli Denry.

"Minä näytin niille sitä kultarahaa", sanoi parrakas pää, jälleen
heilahdellen.

"Hyvä on", virkkoi Denry, "älkää unohtako. Kello kuudelta huomisaamuna."

"Parasta olisi ruveta viideltä", ehdotti pää. "On vähä niinkuin
rauhallisempaa."

"Kello viideltä siis", suostui Denry. Ja hän poistui P. Asaphin tielle
hautoen suunnatonta ajatusta.

Ajatus oli seuraava:

"Nyt se on tehty!"

Nyt, kun asia oli tehty eikä voinut kääntyä tekemättömäksi, hän
tunnusti itselleen, ettei hän ollut koskaan ennen ollut mielettömämpi.
Tuskin hän saattoi käsittää, mikä oli hänet saanut menettelemään niin.
Mutta hän kuvitteli hämärästi, että tämän oikun joutua merialuksen
omistajaksi täytyi jollain tavoin olla tuloksena hänen merkillisestä
seikkailustaan muuttovaunuissa Bursleyn kanavassa.

Hän oli niin kiintynyt aineellisiin asioihin, että kykeni
neljännestunnin ajaksi unohtamaan, että oleelliselta osaltaan hänen
elämänsä oli joutunut haaksirikkoon ja ettei hänellä ollut muuta
toivottavana kuin onttoa maallista menestystä. Hän tiesi Ruthin
palauttavan sormuksen. Melkein hän voi nähdä postimiehen pitelevän
pientä pahvirasiaa, joka sisältäisi sormuksen. Hän oli rakastanut ja
rakastanut traagillisesti. (Niin hän selitti asian -- sanattomissa
ajatuksissaan; mutta asian laita oli oikeastaan sellainen, että hän oli
rakastanut sellaista, mikä oli liian kallis hänelle.) Nyt unelma oli
loppunut. Rantatien huviyleisön keskitse kulki P. Asaphin tietä kohti
toiveissaan pettynyt mies, jolla oli menneisyytensä, joka oli tyystin
tutkinut naiset, mies, jolla ei ollut mitään opittavana toisesta
sukupuolesta. Ja kesken kaikkea sydämen tragediaa, kesken kaikkia
onton maallisen menestyksen arveluita pyöri hänen mielessään typerän
mitättömiä pikku ajatuksia kuten sarja koneellisia hiiriä. Esimerkiksi
että olisi aika ikävää kertoa bursleyläisille, että hänen kihlauksensa,
joka oli todella herättänyt kaupungissa huomiota, oli purettu.
Kerrassaan nöyryyttävää! Ja Ruth oli joka tapauksessa oikea kimmeltävä
jalokivi naisten joukossa. Oliko Bursleyssä toista tyttöä niin hienoa,
niin vaikuttavaa ja todella siroa?

Sitten hän lohdutti itseään ajattelemalla: "Minä olen varmastikin ainoa
mies, joka on koskaan saanut kihlauksensa purkautumaan sanomalla vain
'Rothschild'!" Tämä oli luultavasti totta. Mutta se ei auttanut häntä
saamaan kiinni unen päästä.


II.

Seuraavana aamuna kello 5.20 valaisi varhainen aurinko Irlannin meren
levotonta pintaa juuri Pikku-Ormen edustalla, länteen Llandudnon
lahdesta. Rauhattomilla laineilla kiikkui Denryn pelastusvene
miehistönään nyökkäilevä partapää, kolme tavallista brittiläistä
merimiestä, muuan norjalainen joka osasi puhua englantia pari tavua
kerrallaan ja kaksi muuta norjalaista, joiden kasvatus oli lyöty
laimin siinä määrin, että he osasivat vain norjaa. Kallioniemekkeen
suojassa, lähellä rantakaistaletta lojuivat _Hjalmarin_ jäännökset
mukavassa lepoasennossa. Näytti aivan siltä, kuin _Hjalmar_ olisi kauan
kamppailtuaan laskeutunut pitkäkseen ajurinhevosen lailla ja sanonut
myrskylle: "Tee nyt mielesi mukaan!"

"Joo", piipitti tuo kunnianarvoisa pää. "Parissakymmenessä minuutissa
me päästään mukavasti ulos, ellei vuorovesi painu pahasti itään. Ja
mitä paluumatkaan tulee, niin me päästään taas mukavasti toista tietä,
jos niinkuin ymmärrätte asioita."

Ei ollut epäilemistäkään, ettei Simeon päässyt ulos mukavasti. Mutta
hän istui perämiehenä. Soutajat tuntuivat olevan hikoilevan tietoisia
siitä, että vene oli iso ja leveä.

"Lasketaanko sen viereen?" tiedusti Simeon viitaten hylkyyn.

Silloin ilmestyi partaalle kalpeat kasvot, ja heikko, pyytävä ääni
sanoi: "Ei. Käännytään takaisin." Minkä jälkeen nuo kalpeat kasvot
katosivat jälleen.

Denry ei ollut koskaan ennen käynyt lahtea ulompana. Hän saattoi
kyllä olla oikea mestari hoitamaan muuttovaunuja kanavan puuskaisessa
altaassa, mutta aukealla ulapalla hän ei kelvannut. Sillä haavaa
hän olisi melkein ollut valmis antamaan pelastusveneen ja kaiken
omaisuutensa, jos olisi päässyt palaamaan maihin junalla. Paluumatka
venyi niin pitkäksi, että Denry menetti toivonsa saada koskaan enää
astua jalallaan syntymäsaartansa. Ja sitten tuntui töksähdys. Ja
hän nousi purresta toivon syttyessä taasen iloiseen liekkiin hänen
rinnassaan. Ja kello oli neljännestä vailla kuusi.

Ensimmäinen posti, joka saapui puoli kahdeksalta, toi hänelle ruskean
kääryn. "Sormus!" hän ajatteli hätkähtäen hirveästi. Mutta kääry oli
kolmen tuuman suuruinen kuutio ja olisi voinut sisältää sata sormusta.
Hän avasi kannen ja luki paperiarkin puolikkaasta seuraavat sanat:

    "Tuhannet kiitokset ihanista päivistä. Toivottavasti pidätte tästä.

                                                 _Nellie_."

Se liikutti häntä. Jos Ruth olikin kova, omanvoitonpyyteinen, kallis,
niin hänen nuori, lämminsydäminen ystävättärensä saattoi joka
tapauksessa olla kiitollinen ja myötämielinen. Niin, se liikutti
häntä. Hän oli kuvitellut käyneensä kylmäksi kaikille inhimillisille
tunteille, mutta sellainen ei ollut asian laita. Kääry sisälsi
suklaata, ja hänen nenänsä totesi heti, että se oli sitruunalla
höystettyä suklaata -- tuota herkullista, mutta miellyttävää
yhdistelmää, minkä Nellie oli sattumalta keksinyt edellisenä päivänä
aallonmurtajan ravintolassa. Tuo pikku olento lienee kuluttanut osan
edellistä iltapäivää laatiakseen sitä, ja varmaankin hän oli pannut
lähetyksen postiin Crewessä. Salakähmäinen ja miellyttävä pikku olento!
Äskeinen kokemus ulkona ulapalla oli saanut hänet kuvittelemaan,
ettei mikään syötävä maistuisi enää koskaan, mutta hän oli erehtynyt.
Sitruuna antoi suklaalle omituisen karmean, maittavan, _rauhoittavan_
maun. Ja hän söi sitä oikein mielihalulla. Tuloksena oli se, ettei
hän odottanutkaan aamiaista, joka tarjottiin täysihoitolassa kello
yhdeksältä, vaan riensi tarmokkaana ulos ja kävi tapaamassa erästä
kirjapainon omistajaa, johon oli tutustunut edellisenä iltana: Ruth oli
oikeassa sanoessaan: "Ei mikään ole niin voimistuttavaa kuin suklaa."


III.

Kello kymmeneltä kuljeskeli kaksi norjalaista merimiestä, jotka
taisivat vain hymyillä vastaukseksi kysymyksiin, joilla heitä
ahdisteltiin, jakelemassa Rantatiellä seuraavia ilmoituslippuja:

    HJALMARIN HAAKSIRIKKO
    UROSTEKO LLANDUDNOSSA

Joka täysi tunti klo 11, 12, 2, 3, 4, 5 ja 6 lähtee taatusti sama
PELASTUSVENE, joka pelasti

    HJALMARIN MIEHISTÖN,

haaksirikkopaikalle miehistönään Simeon Edwards, Llandudnon vanhin
pursimies, ja pelastetun aluksen merimiehiä, taatusti syntyperäisiä
norjalaisia.

    Simeon Edwards, perämies.

Meno- ja paluumatka, haluttaessa korkkivöitä ja pelastusköysiä
käyttäen, 2 1/2 shillinkiä

    AINOALAATUINEN TILAISUUS
    AINOALAATUINEN ELÄMYS

Huom.! -- Pelastusveneen miehistön urhoollisuudesta on kirjoitettu koko
kreivikunnan ja naapuripiirien sanomalehdistössä.

                                            _E.D. Machin_.

Kello yhdeltätoista oli alhaalla rannassa kiihkeän utelias väkijoukko,
jota varten Simeon oli laudoista ja paadesta laatinut sillan
pelastusveneeseen. Muuan mies seisoi polviinsa asti vedessä ja auttoi
matkailijoita lautoja myöten, ja Simeonin luottamusta herättävä parta
otti heidät vastaan purren leveään syliin. Soutajilla oli päässään
sadelakki ja heidät oli sidottu alukseen pelastusköysillä, ja nämä
mukavuudet ynnä pelastusvyöt olivat myöskin pelottomien retkeläisten
käytettävinä. Keulaan oli kiinnitetty paperi: "Oikeutettu kuljettamaan
neljätoista henkeä." (Denry oli juuri käynyt lunastamassa virallisen
luvan.) Mutta ainakin neljäkymmentä henkeä pyrki mukaan ensimmäiselle
retkelle.

"Ei enempää!" kirkui Simeon juhlallisesti. Ja kahlaaja kapusi vedestä
ja vene liukui tiehensä.

"Maksu, hyvä herrasväki!" kirkui Simeon.

Hän keräsi yhden punnan viisi shillinkiä ja kätki rahat hitaasti
sinisten housujensa oikeanpuoleiseen taskuun.

"No nyt, pojat, antakaa luistaa!" hän komensi. Ja sitten hän sytytti
harkitun huolellisesti piippunsa. Ja pelastusvene kiiti tiehensä.

Aivan lähellä lautasiltaa seisoi nuori mies huolimattomassa asennossa
ja kasvoillaan ilme, joka tuntui sanovan: "Älkää suinkaan luulko,
että tämä asia liikuttaa minua vähääkään." Hän tuijotti herkeämättä
ulos ulapalle, kunnes pelastusvene kadonnut Pikku-Ormen nenitse, ja
sitten hän kierteli rannalla hiekkalinnojen keskitse. Hänen sydämensä
sykki mitä kiusallisimmalla tavalla. Jonkun ajan kuluttua hän alkoi
taasen tarkastella merta Ja pelastusvene ilmestyi näkyviin ja suureni
suurenemistaan ja saapui viimein sille kohtaa, mistä se oli lähtenyt,
tällä kertaa kuitenkin laskien rantaan ylemmäksi, koska vuorovesi
oli nousemassa. Ja Simeon astui maihin ensimmäisenä, ja hänellä oli
kädessään pieni sinipunainen pelastusveneen malli, jossa hän helisteli
rahoja.

"Muistakaa pelastusvene-rahastoa! Muistakaa pelastusvene-rahastoa!" hän
lauloi juhlallisesti.

Jokainen maihin astuva matkustaja pudotti lantin sen aukosta.

Viidessä minuutissa oli pursi jälleen täynnä ja Simeon oli pistänyt
taasen neljätoista puolikruunua taskuunsa.

Rannalla seisovan nuoren miehen huulet liikkuivat, ja hän mutisi:

"Se tekee neljättä puntaa! Tuhat tulimmaista!"

Päivällisajan koittaessa hän palasi P. Asaphin tielle, mutta ei
voinut syödä. Hän voi vain toistella varsin hiljaa itsekseen: "Tuhat
tulimmaista!"

Kaiken iltapäivää yltyi kilpailu pelastusveneen paikoista yhä
kiihkeämmäksi ja vaarallisemmaksi. Denryn alus ei suinkaan ollut
ainoa kuljettamaan väkeä hylkyä katsomaan. Kymmenittäin pursia oli
nyt tässä liikehommassa, joka oli äkkiä saanut alkunsa sinä aamuna,
koska meri oli silloin ensimmäistä kertaa myrskyn jälkeen verraten
suopealla tuulella. Mutta toiset veneet ottivat vain sen, mitä
pelastusvene jätti vietäväksi. Pelastusveneen taattu maine, taatusti
norjalaiset soutajat (jotka vastasivat kysymykseen pahasti solkaten)
ja Simeon itse; sadelakit, pelastusvyöt ja -köydet, yksinpä keräys
pelastusvene-rahaston hyväksi retken päättyessä: kaikki nämä seikat
loivat yhdessä lumon, jota Llandudno ei kyennyt vastustamaan.

Ja keräykseen nähden syntyi huomattava pulma. Pikku pelastusvene
täyttyi, reiästä ei mahtunut enää ainoatakaan lanttia. Ja rahaston
paikallissihteerillä oli avain. Pikalähetti sai viedä keräyslaatikon
hänelle avattavaksi ja tyhjennettäväksi, ja sillä välin Simeon käytti
sadelakkiaan keräystarkoitukseen. Tämä odottamaton tilanne teki
voimakkaan vaikutuksen Illalla Denry sai kolmattatoista puntaa Simeon
Edwardsin kädestä. Hän tyytyi kahteentoista ja lahjoitti anteliaasti
ylijäämän urhoolliselle miehistölleen, joka oli myöskin saanut joukon
juomarahoja. Iltapostissa saapui Ruthilta tuo kovanonnen sormus, kuten
hän oli aavistanutkin. Hän oli juuri heittämäisillään sen mereen,
kun päähän juolahti parempi ajatus ja hän pisti sen taskuunsa. Hän
koetti yhä tuntea, että Ruth oli tuhonnut hänen elämänsä. Mutta hän ei
voinut. Nuo kaksitoista puntaa, suureksi osaksi hopeata, painoivat niin
raskaina hänen taskujaan. Hän sanoi itsekseen: "Tietenkään ei tätä voi
iankaiken kestää!"


IV.

Sitten koitti päivä, jolloin hän kuuli sanottavan puoliääneen takanansa:

"Tuossa on se pelastusvene-porho!"

Tai lyhyemmin:

"Se on hän!"

Ilmaisten, että koko Llandudnossa "hän" saattoi tarkoittaa vain yhtä
henkilöä.

Ja jonkin aikaa hän mittaili katuja itsetietoisena. Tuo itsetietoisuus
haihtui kuitenkin vähitellen, ja hän kantoi kunniaansa yhtä helposti
kuin kaulustaan.

Pelastusvene-retket _Hjalmarille_ muodostuivat ominaiseksi piirteeksi
Llandudnon jokapäiväisessä elämässä. Laivan nimen ääntäminen oli monen
vaihtelun alainen. Toiset sanoivat, että "j" oli lausuttava, "h" taas
jätettävä pois, toiset väittivät päin vastoin. Viimein hyljättiin
molemmat ensimmäiset kirjaimet kokonaan ja myöskin viimeinen --
mutta kukaan ei ollut koskaan kiinnittänytkään huomiota viimeiseen.
Kujeilijat käyttivät leikillään hylystä _Inkerman_ nimeä. Tämä nimen
ääntämisen lopullinen ratkaisu oli merkkinä siitä, että Llandudnon
huvinhaluiset olivat ratkaisevasti mieltyneet pelastusvene-retkeen.
Denryn arka pelko, ettei tuo ilmiö, joka täytti hänen taskunsa rahalla,
voisi kauan kestää, oli aivan turha. Se jatkui ihan hurjasti. Ja Denry
toivoi, että _Hjalmar_ olisi joutunut haaksirikkoon kuukautta varemmin.
Hän laski, että haaksirikkoaan vitkastellessaan _Hjalmar_ oli tuottanut
hänelle noin neljän sadan punnan tappion. Olisipa onnettomuus vain
sattunut heinäkuussa eikä elokuun alkupuolella, ja olisipa hän silloin
ollut paikalla! Niin, olisipa neljäkymmentä _Hjalmaria_ joutunut
haaksirikkoon ja neljäkymmentä eri pelastusvenettä pelastanut niiden
neljäkymmentä miehistöä ja Denry olisi ostanut kaikki pelastusveneet,
hän olisi saanut ne kaikki täyteen yleisöä!

Hänen säännölliset tulonsa olivat kuitenkin erittäin tyydyttäviä
ja lohdullisia. Asia vaikutti jossain määrin ikäänkuin ihmeeltä
tai ainakin taikatyöltä. Hänestä tuntui siltä, ettei mikään olisi
voinut estää Llandudnon kylpyvieraita taistelemasta saadakseen paikan
pelastusveneessä ja maksamasta sievää summaa tästä etuoikeudesta.
Se oli tullut heille tavaksi, ja näytti siltä, kuin he aikoisivat
noudattaa tätä tapaa ikuisesti. Hän luuli, että se vaikuttaisi
tympäisevästi yksitoikkoisuudellaan. Mutta ei! Hän luuli heidän
kieltäytyvän tekemästä, mitä jokainen oli tehnyt. Mutta ei! Satoja
ihmisiä saapui päivittäin rautatienasemalta, ja kaikkia tuntui tuo
pelastusvene magneetin tavoin vetävän puoleensa. Kaikki tuntuivat
silmänräpäyksessä ja vaistomaisesti tietävän, että ollakseen
Llandudnossa moitteettomia heidän oli tehtävä ainakin yksi retki Denryn
pelastusveneessä.

Hänellä oli nyt tulot, jotka voittivat hänen kaikkein kultaisimmat
unelmansa. Ja sen vuoksi oli luonnollisesti hänen ensimmäinen
ajatuksensa saada nuo tulot yhä vain suurenemaan. Aluksi hän korotti
iltapäivä-retken maksun. Iltapäivin kilpailtiin aivan liiaksi
paikoista. Tämä kilpailu aiheutti riitoja, sopimattomia sanoja ja
valitettavaa kiihtymystä. Se aiheutti myöskin ajanhukkaa. Denry teki
siis ihmiskunnalle suuren palveluksen ottamalla kolme shillinkiä kello
kahden jälkeen. Tämä yksinkertainen ja hyväntahtoinen keino jakoi
kilpailun koko päivän tasalle ja teki Denryn seitsemää, kahdeksaa
puntaa rikkaammaksi viikossa.

Mutta hänen keksimiskykynsä ei tyrehtynyt tähän. Eräänä aamuna näkivät
varhaisimmat retkeläiset jonkunlaisen Robinson Crusoen hyljättynä
kapealla rantakaistaleella lähellä hylkyä. Muuta ei sydämetön kohtalo
näyttänyt jättäneen hänelle käytettäväksi kuin kolmijalalle sovitetun
laitteen ja joukon mustia laukkuja. Eikä hänelle ollut tarjona muuta
suojaa kuin matala luola. Mies poloinen oli oikein siistissä asussa.
Simeon ohjasi purren läheltä rantaa, joka laskeutui jyrkkänä mereen,
ja tällöin Robinson Crusoe piilotti päänsä vaatteeseen ikäänkuin
häveten tai ikäänkuin olisi menettänyt järkensä ja luullut itseään
kameelikurjeksi. Sitten hän nähtävästi muutti mielensä ja kurkisti
jälleen rohkeasti retkeläisiin. Ja pursi liukui edelleen kymmenkunnan
jalan päässä hänestä ja hänen koneestaan. Sitten se pyörsi ja kulki
ohitse toiselta laidalta. Ja joka retkellä tapahtui sama seikka. Ja
päivän viimeiset retkeläiset jättivät Robinson Crusoen yksikseen
rantakaistaleelle.

Seuraavana aamuna poistettiin eräästä valokuvaamosta Rantatien
varrella ikkunaluukut ja sen ikkunoiden yläosat olivat kauttaaltaan
täynnä ilmoitustauluja. Ja ikkunain alaosaan oli sovitettu kuusitoista
erilaista isoa valokuvaa, jotka esittivät pelastusvenettä sivulta käsin
kuvattuna. Näissä hauskoissa ryhmissä saattoi selvästi erottaa toista
sataa retkeilijää, joista monella oli yllään sadetakki, korkkivyö ja
pelastusköysi. Muuan tiedonanto kertoi:

"_Jäljennöksiä näistä suurenmoisista pysyväisistä valokuvista myydään
sievästi kehystettyinä kahdesta shillingistä kappale. Tilaukset
suoritetaan vuoronsa mukaan ja lähetetään tarpeen tullen postitse.
Pyydetään kunnioittavimmin suorittamaan maksu tilauksen tapahtuessa.
Maksamattomia tilauksia ei suoriteta_."

Ani harva niistä, jotka olivat käyneet retkellä, voi olla ostamatta
valokuvaa, joka esitti häntä itseään oikeassa pelastusveneessä
oikeiden sankarien ja oikeiden norjalaisten seurassa oikeilla
aalloilla, varsinkin jos hänellä oli yllään oikea pelastusveneasu.
Myymälä-ikkunain äärellä parveili kaiken päivää yleisöä tutkimassa,
kuka oli pelastusveneessä ja kuka oli onnistunut ja kuka oli
kerrassaan kamalan näköinen. Ensimmäisen päivän tilaukset nousivat yli
viidentoista punnan, sillä kaikki eivät tyytyneet yhteen valokuvaan.
Tämä uutuus oli sukkela ja hurmaava, ja se toistui joka päivä.
"Lähdetäänpä katselemaan pelastusvene-valokuvia", sanoivat ihmiset
tuumiessaan, mihin nyt olisi ryhdyttävä. Muutamat, jotka eivät olleet
"onnistuneet", tekivät pelastusveneessä erikoisen matkan pukeutuneina
tätä tulikoetusta varten erikoiseen asuun ja pakottaen kasvoilleen
erikoisen ilmeen. Ashby-de-la-Zouchin senvuotinen pormestari tilasi
kaksi sataa jäljennöstä valokuvasta, jossa hän esiintyi keskeisenä
henkilönä, käyttääkseen niitä uudenvuoden-kortteina. Milloin päivä oli
ollut kovin pimeä tai sateinen, joten valokuvaus kävi mahdottomaksi
tai epätyydyttäväksi, tunsi Llandudno seuraavana aamuna, että siltä
puuttui jotain. Mainittakoon tässä, että epäsuotuisa sää (jommoinen
muutoin sattui perin harvoin) tuotti tuskin mitään haittaa Denryn
tuloille. Voisiko ajatella, että sade tai tuulen henkäys pelottaisi
pelastusvenettä! Olihan olemassa öljypeitteitä. Kun vuorovesi oli
voimakas ja vastainen, sallittiin miesmatkailijain soutaa lisämaksutta,
vaikka tietysti he antoivat kolikon milloin millekin vakinaisen
miehistön jäsenelle.

Denry oli järjestänyt asian valokuvaajaan nähden niin yksinkertaisesti,
että sen voi lapsikin tajuta. Valokuvaaja maksoi hänelle kuusi
pennyä jokaisesta myydystä kuvasta. Muuta yhteyttä ei heillä ollut
keskenään. Näistä pikkusummista kertyi toistakymmentä puntaa viikossa.
Kustannuksista huolimatta Denry painatti uudelleen _Staffordshiren
Merkkitorvessa_ julkaisemansa kuvauksen haaksirikkoyöstä sekä kuvan
pelastusveneestä ja sen miehistöstä ja lahjoitti sen jokaiselle
valokuvausosastonsa liikkeiselle.


V.

Sitten Llandudnoa alkoi kutittaa salaperäinen "Suklaalääke". Sitä
ilmestyi ensi kerran pienessä veneessä, joka liikuskeli Robinson
Crusoen rantakaistaleen edustalla. Verraten usein tuotti pelastusveneen
matkustajille epämukavuutta ikävä, vieläpä kiusallinenkin tunne, kuten
Denrykin oli saanut kerran kokea. Hän tunsi syvää sääliä heitä kohtaan.
Suklaalääke oli tarkoitettu lieventämään näitä oireita, samalla kuin
se miellytti makuaistia. Se oli kaikkein miellyttävimpiä lääkkeitä,
mitä ihmisäly on konsanaan keksinyt. Se maistui suklaalle, ja kuitenkin
siinä oli sitruunan kirpeä maku -- maku, joka herätti vatsassa hyvän
käsityksen itsestään ja tuntui sanovan: "Kaikki on täydessä kunnossa."
Ainetta myytiin kuuden pennyn kääröissä, ja käyttäjää kehotettiin
syömään siitä vain vähäisen kerrallaan -- ei pureskellen, vaan sallien
sen vain sulaa rauhassa. Sitten Suklaalääkettä ruvettiin myymään
itse pelastusveneessä, ja yleisölle ilmoitettiin, että jos sitä
"nautti" ennen merelle lähtöä, ei yksikään aalto voinut järkyttää
vatsan tasapainoa. Ja totta olikin, että moni tämän neuvon noudattaja
suoriutui kaikista kärsimyksistä ja oli siitä varsin ylpeä ja teki
asian maailmalle tiettäväksi. Sitten alettiin Suklaalääkettä myydä
kaikkialla. Nuori väki osti sitä sen vuoksi, että nautti siitä, ja
halveksi kokonaan neuvoa olla pureskelematta ja syömättä ylenmäärin.
Suklaalääke tunkeutui toisiinkin kylpypaikkoihin aivan kuin suositun
laulun loppukerto. Sitä oli myytävänä Morecambesta Barmouthiin ja
kaikissa Man-saaren ja Angleseyn höyrylaivojen satamapaikoissa. Ei
mikään kummastuttanut Denryä siinä määrin kuin Suklaalääkkeen menekki.
Se tuotti hänelle vakavaa huolta, ja hän sotki sekä valmistuksen että
levikin pelkästä tietämättömyydestä ja kokemattomuudesta. Suurimpana
vaikeutena oli ensinnä ollut hankkia vähäisiä suklaakakkuja, joissa ei
ollut valmistajan nimeä eikä leimaa. Suklaatehtailijoilla näkyi olevan
oikein intohimoinen halu painaa kveekkarimaiset nimensä jokaiseen
myymäänsä palaseen. Saatuaan lopulta hankituksi varaston hän oli
kyllin typerä kuluttaakseen aikaa valmistamalla lääkettä itse omassa
makuusuojassaan! Yhtä hyvin hän olisi voinut koettaa ravita Britannian
sotajoukkoja äitinsä keittiöstä. Lopulta hän turvautui erääseen
Rhylin makeisleipuriin ja llandudnolaiseen vihanneskauppiaaseen, ja
ilmaisemalla kummallekin puolet salaisuudesta hänen onnistui säilyttää
koko salaisuus. Mutta vielä sittenkin hän oli ilmeisesti kykenemätön
selviytymään tilanteesta, minkä Suklaalääkkeen kysyntä oli aiheuttanut.
Se oli tilanne sellainen, että siihen tarvittiin puolenkymmenen
liikemiehen koko huomio. Se oli aivan toisenlainen homma kuin
pelastusvene-asia. Eräänä iltana muuan mies, joka oli asustanut pari
päivää P. Asaphin tien täysihoitolassa, virkkoi Denrylle:

"Kuulkaahan nyt, herra. Minä käyn suoraan kiinni asiaan. Kuinka paljon
vaaditte?"

Ja hän selitti tarkoituksensa. Kuinka paljon Denry vaatisi siitä, että
luovuttaisi Suklaalääkkeen salaisuuden ja kaikki oikeudet sekä nimen
"Machin" ("jota ilman ei mikään kääry ole väärentämätön")?

"Kuinka paljon tarjoatte?" tiedusti Denry.

"No, minä maksan teille käteen sata puntaa, mutta en penniäkään
enempää."

Denry hätkähti. Sata puntaa aivan jonninjoutavasta -- oikeudesta saada
kastaa suklaapalasia sitruunamehuun.

Hän pudisti päätään.

"Minä vaadin kaksi sataa", hän vastasi.

Ja hän sai kaksi sataa. Se oli luultavasti huonoin kauppa, minkä
hän milloinkaan teki koko elämässään. Sillä Suklaalääke pysyi
itsepintaisesti kysynnän aiheena kymmenen vuoden ajan. Mutta hän
iloitsi päästessään koko hommasta; se turmeli häneltä unen ja kulutti
hänen voimiaan.

Hänellä oli muitakin huolia. Llandudnon venemiehet pitivät häntä
ihmisrodun vihamiehenä. Elleivät he olisi olleet luonnostaan
gentlemaneja, he olisivat polttaneet hänet elävältä roviolla.
Varsinkin Cregeen käytti hänestä sanoja, jotka eivät olisi voineet
olla ankarampia, jos Denry olisi murhannut Cregeenin vaimon ja
seitsemän lasta. Rohkenemalla ansaita toista sataa puntaa viikossa
ränsistyneellä vanhalla pelastusveneellä, jonka Cregeen oli myynyt
hänelle kolmestakymmenestä viidestä punnasta, Denry loukkasi pahasti
Cregeenin siveystunnetta. Cregeen oli maksanut kolmekymmentä viisi
puntaa _Fleetwingista_, joka oli ihan verrattomasti parempi alus kuin
Denryn nimetön kaukalo. Mutta ansaitsiko Cregeen sillä sata puntaa
viikossa? Ei sataa shillinkiäkään! Cregeen oli vilpittömästi sitä
mieltä, että hänellä oli oikeus saada puolet Denryn voitosta. Myöskin
Simeon ukko näytti arvelevan, että _hänellä_ oli oikeus saada melkoinen
prosentti samasta voitosta. Ja osakeyhtiö, vaikka yleiseen tiedettiin
matkailijain käyvän kaupungissa erikoisesti pelastusvene-retken
vuoksi, osakeyhtiö alkoi juonitella -- laituripaikasta, valokuvaajan
rantakaistaleesta, valokuvaamon ulkopuolella tunkeilevasta
väkijoukosta. Denry sai tuta rikkoneensa siinä, ettei ollut
syntyperäinen llandudnolainen. Hän oli muukalainen, ja hän vei
rahaa kaupungista. Toisinaan hän toivoi, että olisi voinut syntyä
uudelleen. Hänen ystävänsä ja pelastajansa oli Pelastusvene-yhdistyksen
paikallissihteeri, joka sattui kuulumaan kaupunginvaltuustoon. Tämä
arvon mies, jolle Denry suoritti toista puntaa päivässä, oli hänelle
tuiki korvaamaton. Lisäksi Denryä pyydettiin;-- ei, vaadittiin tekemään
lahjoituksia melkein jokaiselle kirkolle, kappelille, lähetysseuralle
ja hyväntekeväisyysyhdistykselle Carnarvonshiressä, Flintshiressä ja
muissa kreivikunnissa. Hänen nuoruutensa ei kelvannut puolustukseksi.
Ja koska hänen bruttotulonsa voi arvioida mikä pölkkypää tahansa, joka
otti seisoakseen rannalla puolen päivää, ei hänen ollut helppo väittää
olevansa nälkään nääntymäisillään. Hän saattoi vain torjua hyökkäyksiä
kertomalla epämääräisen, vakuuttavan alakuloisena, että hänen menonsa
olivat paljoa suuremmat kuin kukaan saattoi kuvitellakaan.

Syyskuussa, kun kuu oli punainen ja täyteläinen ja meri peilikirkas,
hän ilmoitti järjestävänsä sarjan "ilotulitusiltoja". Paperilyhdyillä
koristettuna lähti pelastusvene illalla liikkeelle (maksu viisi
shillinkiä), ja seuralaisinaan koko sataman laivasto soutuveneitä
ja kuttereita se suuntasi kulkunsa lähelle rantakaistaletta, minne
oli sovitettu rakettikoneisto pelastusvene-sihteerin avulla. Mörsäri
pantiin kuntoon; välähdys, suhahdus, tulijuova, ja ilmasta putosi köysi
suoraan pelastusveneen poikitse. Se teki suurenmoisen vaikutuksen ja
nostatti eläköön-huutoja. Pelastusvene-yhdistys ei ollut koskaan ennen
saanut ilmoitetuksi toiminnastaan niin tehokkaasti kuin nyt Denryn
avulla -- ilmaiseksi.

Ilotulituksen päätyttyä Denry seisoi yksinään Pikku-Ormen rinteellä
ja katseli, kun lyhdyt liukuivat kotiin ulappaa pitkin, ja kuuli
liikkeistensä hilpeän ilakoinnin raikuvan tyynessä ilmassa. Se oli
hänelle mieltä liikuttava elämys.

"Taivasten tekijä!" hän sanoi; "minä olen herättänyt tämän kaupungin."


VI.

Eräänä aamuna, riutuvan kesäkauden aivan viimeisinä alakuloisina
päivinä, kun tulot olivat laskeneet kurjan vähäisiksi,
viitiseenkymmeneen puntaan viikossa, sattui Denryn osalle suuri ja
mieluisa yllätys. Hän kohtasi Nellien Rantatiellä. Noiden viattomien,
lapsellisesti punastuvien kasvojen näkeminen tuotti hänelle iloa, sitä
ei käynyt kieltäminen. Nellie oli isänsä, valtuusmies Cotterillin, ja
äitinsä seurassa. Valtuusmies oli yritteliäs rakentaja, joka rakensi
usean kadun mitan brittiläisiä koteja uuteen kaupunginosaan Bursleyn
uuden kunnallispuiston puolelle. Denry oli jo tavannut hänet pari
kertaa liikeasioissa. Hän oli iso lihavahko mies, neljänkymmenen viiden
ikäinen, teräväpiirteinen ja tietoinen hyvinvoinnistaan. Toisella
hetkellä saattoi luulla häntä hilpeäksi, suorasuiseksi kumppaniksi,
ja seuraavassa hetkessä voi joutua ymmälleen huomatessaan viekkautta
tai kovuutta. Rouva Cotterill oli niitä naisia, jotka eivät jaksa
kohota miehensä yhä nousevalle tasolle. Potien alituista ramppikuumetta
hän ei avannut koskaan tiukkaan suljettuja huuliaan seurassa, vaikka
muutamat ihmiset tiesivätkin hänen osaavan puhua yhtä nopeasti ja yhtä
tehokkaasti kuin yksikään toinen. Hänen puhekoneistoaan oli vaikea
saada käyntiin, mutta myöskin yhtä vaikea seisahduttaa. Tavallisesti
hän pukeutui matalaan hattuun ja vaippaan. Cotterillit olivat
viettäneet pari viikkoa Man-saarella ja saapuneet Douglasista suoraan
Llandudnoon, missä aikoivat viipyä pari, kolme päivää. He asustivat
Craig-y-donissa, Rantatien itäpäässä.

"Jaha, nuori mies!" sanoi valtuusmies Cotterill.

Ja hän kohteli Denryä huolettoman suojelevasti, mikä ei suinkaan
saavuttanut tämän hyväksymystä. "Lyönpä vetoa, että olen tänä kesänä
ansainnut enemmän rahaa kuin sinä kaikella rakennuskeinottelullasi!"
sanoi Denry äänettömästi valtuusmiehen selälle, kun Cotterillin
perhe tarkasteli rannassa odottavaa historiallista pelastusvenettä.
Valtuusmies Cotterill sanoi peittelemättä, että yhtenä syynä heidän
Llandudnon-matkaansa oli hänen halunsa nähdä tuo eriskummallinen
pelastusvene, josta oli todella puhuttu melkoisesti Kaupunkiviisikossa.
Tämä tunnustus lohdutti Denryä. Sitten neuvosmies alkoi taasen kohdella
häntä "nuorena miehenä".

"Kuulkaahan", sanoi Denry huolimattomasti, "teidän pitää syödä jonakin
iltana päivällistä minun kanssani, koko perheen -- mitä sanotte?"

Ei kukaan, joka ei ole viettänyt ainakin kahtakymmentä vuotta seudussa,
missä ihmiset syövät päivällisensä kello yhdeltä ja päivällisen syöntiä
pimeän tultua pidetään ylimysten hulluna oikkuna, voi käsittää tämän
puheen vaikutusta.

Kylliksi toinnuttuaan valtuusmies sanoi, että heistä olisi erittäin
hauskaa syödä päivällistä hänen kanssaan; rouva Cotterillin tiukat
huulet näyttivät liikkuvan, mutta mitään ei kuulunut, ja Nellien kasvot
hehkuivat.

"No niin", sanoi Denry, "tulkaa syömään päivällistä kanssani
Majesticissa."

Majestic-nimi kohotti hänet lopullisesti "nuoren miehen" arvoasteelta.
Se oli aallonmurtajan läheisyyteen rakennettu uusi hotelli, joka kehui
ilmoituksissa olevansa koko kreivikunnan komein. Mikä oli varsin
rohkeata, kun ottaa huomioon Cardiffin majatalojen upeuden. Siinä oli
kaksi sataa makuuhuonetta ja tarjoilijoita, jotka osasivat englantia
puutteellisesti; ja sen hintoja pidettiin tarumaisina.

Loppujen lopuksi lienee näistä neljästä hämmästynyt ja säikähtänyt
eniten Denry itse. Hän ei ollut koskaan pitänyt kenellekään
päivällisiä. Hän ei ollut koskaan syönyt itsekään päivällistä
iltasella. Hän ei ollut koskaan käynyt Majesticissa. Hän ei ollut
koskaan uskaltanut astua Majesticiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan
niistä salaperäisistä alkuvalmisteluista, joihin on ryhdyttävä
pidettäessä päivälliset yleisessä paikassa.

Mutta seuraavana aamuna hän myi pelastusveneen kolmestakymmenestä
viidestä punnasta eräälle venemiesten yhtymälle, jonka päänä oli
heidän johtajansa John. Ja hän vannoi itsekseen pitävänsä kunnolliset
päivälliset, vaikka ne sitten maksaisivat hänelle purren koko hinnan.
Sitten hän kohtasi rouva Cotterillin, joka astui ulos eräästä
myymälästä. Kohtalon omituisesta sallimuksesta rouva Cotterill alkoi
heti puhua. Ja vanhana pikakirjoittajana Denry laski vaistomaisesti,
ettei edes Thomas Allen Reed olisi kyennyt merkitsemään rouva
Cotterillin puhetta sanasta sanaan. Tämän kasvot koettivat ilmaista
tuskaa, mutta niistä loisti mielihyvä. Sillä hän huomasi joutuneensa
jännittävään tilanteeseen, jonka hän saattoi hyvin ymmärtää.

"Voi, voi, herra Machin", hän sanoi, "ajatelkaas nyt, mitä on
tapahtunut? En oikein tiedä, kuinka sen teille kertoisin. Tehän
kutsuitte meidät päivällisille huomiseksi ja asia on sovittu, ja nyt
neiti Earp sähkötti meidän Nellielle, että hän aikoi saapua huomenna
viettämään pari päivää meidän seurassamme. Nähkääs, Ruth ja Nellie
ovat niin ihmeen hyviä ystäviä. Nyt siitä syntyy aika sotku. Minä
en tosiaankaan tiedä, mitä meidän on tehtävä. Mitä ihmettä Ruth
sanoisikaan, jos jättäisimme hänet yksikseen juuri ensimmäisenä iltana?
Kyllä hän minun mielestäni olisi voinut --"

"Teidän pitää ottaa hänet mukaanne", sanoi Denry.

"Mutta ettekö te -- eikö teistä -- eikö hän -- eikö se --"

"Ei ollenkaan", virkkoi Denry. "Minun mielestäni se olisi perin
hauskaa."

"Te olette tosiaankin oikein järkevä", sanoi rouva Cotterill. "Johan
minä sanoinkin herra Cotterillille aamiaispöydässä -- minä sanoin
hänelle --"

"Minä kutsun lisäksi valtuusmies Rhys-Jonesin", sanoi Denry.
"Hän on täkäläisen valtuuston huomattavimpia jäseniä ja
Pelastusvene-yhdistyksen paikallissihteeri. Me olemme hyviä ystäviä."

"Oh!" huudahti rouva Cotterill, "sitten se ei olekaan mikään pikkuasia!"

Ei ollutkaan.

Denry havaitsi helpotuksekseen, ettei päivällisten pitäminen
Majesticissa tuottanut ylen suuria vaikeuksia: tarvitsi vain karaista
mielensä ja astua sisään hotellin upeasta ovesta. Tehtyään sen ja
mutistuaan, että oli aikomus tarjota tuttaville vähä haukattavaa,
tarvitsi vain kuunnella ehdotuksia, joista jokainen voitti edeltäjänsä
loistavuudessa, ja sanoa "Hyvä on". Samaten tervehdittäessä nuorta
naista, joka kerran oli ollut jalokivi naisten seurassa. Tarvitsi vain
sanoa: "Hyvää iltaa -- mitä kuuluu?" Ja hän sanoi samaa. Ja sitten
lyötiin kättä. Eikä siitä henki mennyt!

Sikäli olivat päivälliset kuitenkin puutteelliset, että herrat eivät
olleet frakkipuvussa. (Denry merkitsi muistiin uuden elämänohjeen:
ei pidä koskaan lähteä matkalle frakkipuvutta, koska ei voi tietää,
mitä sattuu.) Tytöt olivat säteilevän valkoisissa. Ja valkoinen vie
sittenkin voiton kaikesta. Rouva Cotterill oli verhoutunut mustaan
silkkiin ja äänettömyyteen. Ja musta silkki vie sittenkin voiton
kaikesta. Tarjottiin sampanjaa. Tarjottiin jäätelöä. Nellieltä
kiellettiin sampanja ja hän korvasi vahingon jäätelöllä. Denry oli
saanut tilaisuuden kertoa hänelle Suklaalääkkeen tarinan. Nellie sanoi:
-- "Tehän olette ihan ihmeellinen!" Ja Denry sanoi, että Nellie oli
itse ihmeellinen. Denry ei puhunut Suklaalääkkeestä hänen isälleen.
Eikä Nelliekään puhunut siitä. Mitä Ruthiin tuli, niin epäämättömästi
hänen läsnäolonsa teki päivälliset seuraelämän kannalta katsoen
onnistuneiksi. Hän tuntui tottuneen sellaisiin hommiin. Hän juuri
sai kielet laukeamaan. Mutta Denry katseli häntä nyt toisin silmin,
ja hänestä tuntui uskomattomalta, että hän oli aikoinaan erehtynyt
pitämään Ruthia maailman helmenä.

Päivällisten loppupuolella herätti valtuusmies Rhys-Jones suurta
huomiota nousemalla esittämään heidän isäntänsä maljan. Hän viittasi
Englannin pelastusvenemiehistön suurenmoiseen sankariuteen ja kiitti
yhdistyksen nimessä Denryä niistä viidestäkymmenestä kolmesta punnasta,
mitkä tämän liikkeiset olivat suorittaneet rahastoon. Hän sanoi sitä
jaloksi lahjaksi ja Denryä filantroopiksi. Ja hän kehotti valtuusmies
Cotterillia yhtymään tähän maljaan. Minkä valtuusmies Cotterill tekikin
oivin vakiintunein sanoin, jotka olivat tuloksena pitkällisestä
tottumuksesta. Ja Denry änkytti, että hän oli erittäin kiitollinen ja
ettei asiasta kannattanut puhua.

Mutta kun maljat oli juotu, eksyi valtuusmies Cotterill suojelevaan
ivallisuuteen, ikäänkuin nuorukaisen menestys olisi herättänyt hänessä
kateutta. Eikä hän tyytynyt enää "nuoreen mieheen". Hän puhutteli
Denryä mahtipontisesti "poikaseksi".

"Se pelastusvene -- se oli aika hyvä ajatus, poikaseni -- aika hyvä
ajatus", hän sanoi.

"Niinpä kyllä", vastasi Denry, "mutta se syntyi minun päässäni."

"Mutta nyt on kysymys siitä", sanoi valtuusmies, "voitteko synnyttää
toisia yhtä hyviä ajatuksia."

"Enpä tiedä", sanoi Denry; "entä _te_?"

Vastahakoisesti he erosivat yksityishuoneen ylellisyydestä, ja Denry
maksoi salavihkaa laskun muutamalla kourallisella kultarahoja, ja
valtuusmies Rhys-Jones erosi heistä oikein sydämen surulla. Nuo toiset
viisi astelivat rivissä pitkin kuutamoista Rantatietä. Ja kun oli
saavuttu Craig-y-donin edustalle ja Cotterillit olivat menossa sisään,
virkkoi Ruth, joka oli jättäytynyt jälemmäksi, pehmeällä äänellä
Denrylle:

"Minua ei haluta laisinkaan lähteä nukkumaan. Eikö sinusta olisi hauska
kävellä hiukan?"

"Minä --"

"Olet varmaankin hyvin väsynyt?" virkkoi Ruth.

"En ensinkään", vastasi Denry; "mutta minä pelkään kuutamoa."

Ja heidän katseensa kohtasivat toisensa katulyhdyn valossa, ja Ruth
toivotti hänelle hauskoja unia ja katosi. Se oli erinomaisen hienoa.


VII.

Seuraavana iltapäivänä matkustivat Cotterillit ja Ruth Earp kotiin
ja Denry liittyi heidän seuraansa. Llandudno alkoi juuri vaipua
talviuneensa, ja Denryn verraten monimutkaiset asiat olivat kaikki
parhaassa järjestyksessä. Vaikka toiset osoittivat jonkinlaista
raukeutta, oli hän itse hilpeällä tuulella. Hänen vähäpätöisten
matkatavarainsa joukossa oli uusi hattulaatikko, joka osoittausi yhä
uudistuvan ilon lähteeksi.

"Ottakaahan tämä", hän sanoi eräälle kantajalle Llandudnon
asemasillalla ja ojensi uutta hattulaatikkoa kasvoillaan tyyni ilme.
Kantaja otti sen pahaa aavistamatta, ja kun hattulaatikko sitten
oli kiskaisemaisillaan hänen käsivartensa sijoiltaan, hän purki
kummastustaan kantajien tapaan.

"Pakana sentään, herra!" hän sanoi, "kylläpä se painaa!"

Itse asiassa se painoikin lähes viisikolmatta naulaa.

"Niin", sanoi Denry, "se on tietysti täynnä kultarahoja."

Ja kaikki nauroivat.

Crewessä, missä heidän oli muutettava toiseen junaan, ja jälleen
Knypessa ja Bursleyssä hän herätti hämmästystä kantajain keskuudessa
salaamalla hattulaatikkonsa raskauden ja ojentamalla sen heille,
ikäänkuin se olisi painanut vain kymmenisen unssia. Ja joka kerta hän
toisti saman sukkeluuden kultarahoista.

"Mitä ihmettä sinulla oikein on tuossa hattulaatikossa?" kysyi Ruth.

"Johan minä sen sanoin", vastasi Denry nauraen. "Kultarahoja!"

Lopuksi hän kohdisti kujeen omaan äitiinsä. Rouva Machin uurasti
tapansa mukaan mökissään Broughaminkadun varrella. Kenties ei hänen
mieleensä ollut juolahtanut lähteä Llandudnoon huvittelemaan. Joka
tapauksessa oli hänen läsnäolonsa Bursleyssä ollut tarpeen, sillä hän
oli usein kerännyt vuokrat Denryn puolesta ja kerännyt ne oikein hyvin.
Denry iloitsi nähdessään hänet jälleen, ja äiti iloitsi nähdessään
poikansa, mutta he salasivat tunteensa niin tarkoin kuin suinkin. Kun
Denry salakavalasti ojensi äidille hattulaatikon, pudotti tämä sen
maahan ja ilmoitti hänelle peittelemättä, ettei aikonut alistua hänen
kepposiinsa.

Juotuaan teetä, joka maistui aivan yhtä hyvältä kuin juhlapäivälliset,
Denry ojensi äidilleen avaimen ja pyysi häntä avaamaan hattulaatikon,
jonka hän oli asettanut tuolille.

"Mitä siinä on?"

"Kasa aika somia kiviä, joita olen keräillyt rannalta", sanoi Denry.

Äiti siirti hattulaatikon polvilleen ja avasi sen ja tapasi paksun
vaatteen, jonka hän osaksi nosti syrjään. Ja sitten rouva Machinin
suusta kajahti kiljahdus, ja hattulaatikko syöksyi hirveästi rysähtäen
lattiaan ja hän seisoi nilkkojaan myöten kultarahoissa. Hän voi nähdä
soverineja kierivän kaikkialle pitkin permantoa. Vähitellen päättivät
vilkasluontoisimmatkin soverinit laskeutua rauhallisesti lepäämään, ja
sitten syntyi syvä hiljaisuus. Denryn sydän jyskytti kiivaasti.

Rouva Machin vain pudisti päätään. Usein ei poika saanut häntä
sanattomaksi, mutta tämä kotiintulon teatterimainen huippukohta riisti
häneltä todellakin puhekyvyn.

Myöhään sinä iltana koristivat soveriniröykkiöt salin soikiopöytää.

"Tuhat yksitoista", sanoi Denry viimein lampun ääressä. "Viisitoista
puuttuu vielä. Haetaan ne huomenna."

Vielä useana päivänä sen jälkeen poimiskeli rouva Machin soverineja.
Olipa kaksi poistunut koko salista ja siirtynyt kahta porrasta
alemmaksi takapihaan ja, huomattuaan mahdottomaksi päästä takaisin,
jäänyt sinne.

Ja koko kaupunki tiesi, että tuo verraton Denry oli saanut päähänpiston
palata kotiin äitinsä luo mukanaan hattulaatikollinen kultarahoja. Tämä
oli Denryn "vereksin" keksintö, ja se antoi kaupungille puheenaihetta
ties' kuinka pitkiksi ajoiksi.



VI LUKU.

Murtovarkaus.


I.

Se seikka, että Denry Machin päätti olla saapumatta Sneyd Halliin
muulillaan, osoitti jo itsessään, ettei Chellin kreivittären
haastatteleminen ollut suinkaan niin yksinkertainen ja vähäpätöinen
arkiaskare, kuin hän koetti uskotella.

Muuli muodosti osan hänen tuoreinta loistoaan. Se oli seitsemän
vuoden ikäinen ja oli maksanut Denrylle kymmenen puntaa. Hän oli
ostanut sen eräältä maalaiselta, jonka vaimo "seisoi" P. Luukkaan
torilla. Puolustuksekseen hän esitti tarvitsevansa apua liikkuessaan
Kaupunkiviisikossa vuokria keräämässä, sillä hänen toimintapiirinsä
vuokrainkantajana oli laajentunut. Mutta tähän tarkoitukseen olisi
polkupyörä kelvannut aivan yhtä hyvin eikä sen hoitoon olisi mennyt
shillinkiäkään päivässä, kuten muulin ravitsemiseen eikä se myöskään
olisi säikkynyt poliiseja, kuten muuli melkein poikkeuksetta teki.
Denry oli ostanut muulin yksinkertaisesti siitä syystä, että hänen
päähänsä oli äkkiä juolahtanut ajatus ostaa muuli. Vähäistä varemmin
oli Jos Curtenty (varapormestari, josta sitten tuli Bursleyn
pormestari, kun Chellin jaarli nimitettiin erään siirtokunnan
hallitsijaksi Austraaliaan) herättänyt suunnatonta huomiota ostamalla
hanhiparven ja ajamalla sen itse kotiin. Se ei miellyttänyt Denryä. Hän
oli todellakin kateellinen, jos suuri luonne voi tuntea kateutta. Jos
Curtenty oli kyllin vanha hänen isoisäkseen, ja hänet oli tunnustettu
"valtiksi" ja "originaaliksi" jo ennen Denryn syntymää. Mutta
nuoruudestaan huolimatta Denry oli edistynyt suunnattomasti valttina ja
kenties täydellä syyllä tottunut pitämään itseään kaupungin parhaana
valttina, itse valttiässänä. Hän tunsi olevan välttämätöntä vastata
jollain tavoin Curtentyn hanhiin, ja muuli oli hänen vastauksensa.
Se soveltui tarkoitukseen mainiosti. Ihmiset tiedustelivat pian
toisiltaan, oliko jo tunnettua, että Denry Machinin tuorein päähänpisto
oli ostaa muuli. Hän hankki kymmenellä punnalla vähäiset vanhat
korikärryt ja kolmella guinealla hyvät valjaat. Kärryt olivat matalat,
joten hän saattoi puikahtaa -- kuten hän sanoi -- alas ja ylös paljoa
helpommin kuin korkeita rattaita käyttäen. Hänen liikehommissaan
ei juuri tarvinnutkaan tehdä muuta kuin puikahtaa alas ja ylös.
Etuistuimelle hän antoi laatia kapean kiillotetun peltilaatikon, jossa
oli hirvittävä lukko ja kannessa reikiä. Tämän laatikon oli määrä ottaa
säilytettäväkseen vuokrat, sikäli kuin hän kokosi niitä. Retkillä sitä
vartioi aina luontokappale, joka polveutui verikoirasta ja jostain
tuntemattomasta eläimestä, ja sen murina olisi herättänyt kauhua itse
jalopeurankesyttäjässä. Denry pelkäsi itsekin Rajahia, koiraansa, mutta
sitä hän ei tunnustanut. Rajah nukkui tallissa rouva Machinin mökin
takana, josta Denry maksoi shillingin viikossa. Tallissa oli tilaa
Rajahille, muulille ja kärryille, ja kun Denry astui sisään ruokkoamaan
tai valjastamaan, täytyi jotain siirtää ulos.

Hänen liikuntovälineensä tulivat pian tutuiksi tienoon kaduilla. Denry
sanoi, että ne olivat lystilliset olematta silti sivistymättömät. Ne
olivatkin hänelle todella yhtämittainen ilmoitus ja paljoa tehokkaampi
ilmoitus kuin esimerkiksi puolentoista shillingin reklaaminkantaja,
eikä se myöskään maksanut enempää, vaikka otti huomioon lupakirjan
ja kengityksenkin. Sitä paitsi reklaaminkantaja on siinä suhteessa
hankalampi, ettei häntä voi myydä huutokaupassa, kun hänen palvelustaan
ei enää tarvitse. Sitä paitsi ei Kaupunkiviisikossa ole mitään
reklaaminkantajia; tuossa kansanvaltaisessa ja riippumattomassa
yhteiskunnassa ei kukaan olisi alentunut reklaaminkantajaksi.

Tarina Denryn loistosta ei suinkaan pääty tähän merkilliseen
liikuntovälineeseen. Hänellä oli toimisto P. Luukkaan aukion varrella,
ja toimistossa oli juoksupoika, pikkuinen, mutta väärentämätön, ja
oikea kopiopainin, ja ulkopuolella oli se pieni neliömäinen nimikilpi,
joka hänen vaatimattomuutensa päivinä oli ruuvattuna hänen äitinsä
oveen. Äidin teräksenluja luonne oli pakottanut hänet sellaiseen
ylellisyyteen kuin omaan toimistoon. Ei edes senkään jälkeen, kun Denry
oli vajaassa kolmessa kuukaudessa ansainnut Llandudnon pelastuspurrella
toista tuhatta puntaa, äiti ottanut kuuleviin korviinsa ehdotusta,
että muutettaisiin vähän isompaan taloon, jossa riittäisi yksi huone
toimistoksi. Eikä hän myöskään suostunut heittämään omaa ompelutyötään.
Hän sanoi häistään asti asuneensa aina siinä mökissä ja aina tehneensä
työtä ja aikovansa kuolla siellä työskennellen viimeiseen asti; mutta
Denry voi tehdä mielensä mukaan. Hän oli rohkea nuorukainen, mutta ei
kyllin rohkea haaveillakseen eroa äidistä; sitä paitsi mökissä meni
hänen osaltaan talouskustannuksiin vain kymmenen shillinkiä viikossa.
Niin hän vuokrasi toimiston; ja hän palkkasi juoksupojan, osin
näyttääkseen äidille, että hän todella teki mielensä mukaan, ja osin
omaksi yksityishuvikseen.

Siis ikäkaudella, jolloin mielikuvitusta uupuvat pojat kulkevat
kuluneissa kalvosimissa vanhempia rikastuttaakseen ja saavat olla
iloissaan, jos kannattaa kerran kuussa ostaa sikaari, hän omisti jo
liikkeen, liikehuoneiston, henkilökunnan ja yksityisvaunut, joita
veti Kaupunkiviisikossa ainoalaatuinen eläin. Hänen elantonsa ei
niellyt kaikkia tuloja, ja parissa vuodessa hän oli jossain määrin
säästäväisyydellä ja suuressa määrin harkitsemattomien, mutta
onnellisten sijoitusten avulla kartuttanut Llandudnon tuhantisen
kaksinkertaiseksi ja herättänyt kunnioitusta P. Luukkaan aukion pankin
hoitajassa -- ja tämä oli kuitenkin kaikkein kylmäsydämisimpiä miehiä,
mikä koskaan on kirjoittanut maksuosoitukseen nimensä.

Eikä Denry ollut vieläkään tyytyväinen. Häntä jäyti salainen tuska
aiheutuen siitä, että hän herkesi vähitellen olemasta velikulta ja
ettei hän saanut pääomaansa kerrotuksi kahdella puolivuosittain.
Hän ei ymmärtänyt rahamarkkinoita eikä osakemarkkinoita, eipä edes
_Merkkitorven_ finanssiartikkeleitakaan; mutta hän piti itseään
finanssinerona ja arveli finanssinerona kuluttavansa aikansa turhaan.
Ja jos olisi tehnyt mieli sytyttää kaupunki tuleen tai maalata se
helakanpunaiseksi, niin sellaisiin kepposiin ei hänellä tuntunut enää
olevan kykyä.


II.

Ja sitten eräänä päivänä yleisö näki hänen toimistonsa ovella
nimikilven alapuolella toisen ilmoituksen:

    KAUPUNKIVIISIKON
    YLEINEN SÄÄSTÖKLUBI

    Sihteeri ja taloudenhoitaja -- _E.H. Mackin_.

Hänessä oli herännyt mukava ajatus.

Useat kauppiaat muodostivat syyskaudella joulua varten kulutusklubeja
-- hanhiklubeja, kalkkunaklubeja, viskyklubeja. Heidän vaatimattomat
asiakkaansa suorittivat määrätyn summan viikossa kauppamiehelle, joka
otti tallettaakseen sen ilmaiseksi, ja sovitun ajan tultua he perivät
koko summan tavaroissa -- kuolleina tai elävinä, syötävänä, juotavana
tai yllä käytettävänä. Denryn aivot synnyttivät ajatuksen yleisestä
säästöklubista. Hän suunnitteli sen käsittämään Kaupunkiviisikon
jokaisen jäsenen. Hän näki neljänkymmenen tuhannen työläisperheen
suorittavan viikkomaksunsa hänen klubiinsa. Hän näki säästöklubinsa
tekevän sopimuksia koko alueen kaikkien pääliikkeiden kanssa, niin
että säästöklubin jäsenet saattoivat ostaa klubin pileteillä missä
kulloinkin halutti. Hän näki säästöklubinsa paisuneena niin mahtavaksi,
ettei yksikään kauppias tullut toimeen rupeamatta liikeyhteyteen
sen kanssa. Hän oli saanut koko Llandudnon suorittamaan saman teon
päivittäin melkein kokonaisen huvikauden ajan, ja nyt hän halusi saada
koko avaran Kaupunkiviisikon suorittamaan saman teon hänen hyödykseen
iankaikkisesti.

Ja päälle päätteeksi hän voisi esiintyä ihmisystävänä. Hän totuttaisi
työmiehen ja tämän vaimon säästäväisyyteen. Hän hoitaisi työläisen
rahoja tämän itsensä käytettäviksi; ja säästääkseen työläiseltä
vaivan hän kävisi itse työläisen kotona noutamassa työläisen rahoja.
Sitä paitsi hänellä oli tarjottavana erikoinen houkutuskeino, joka
lisäksi osoitti hänen säästöklubinsa tavallisia klubeja suunnattomasti
paremmaksikin: hän sallisi työläisen käyttää klubimaksunsa täyden
määrän heti, kun vain puolet siitä oli maksettu. Suoritettuaan siis
kymmenen shillinkiä Denrylle työläinen saattoi ostaa punnan arvosta
tavaraa Denryn valitsemasta myymälästä, ja Denry maksaisi viipymättä
täyden hinnan myymälään, mutta keräisi erotuksen viikoittain käymällä
itse työläisen kotona. Mutta tämä ennakko-osto-oikeus tulisi
menetetyksi tai lykätyksi, jos työläisen varemmat suoritukset olivat
osoittautuneet epäsäännöllisiksi.

Ja Denry lahjoittaisi kaikki nämä ihmeelliset edut työläiselle
ottamatta siitä mitään maksua. Jok'ikisen suorittamansa pennin saisivat
jäsenet itse käyttää. Yritys oli suunnattoman filantrooppinen.

Denryn vaatimaton palkkio oli tuleva kauppamiehiltä, joille tämä
uusi suunnitelma tuottaisi virtanaan uusia liikkeisiä. Heidän oli
myönnettävä hänelle ainakin kahden pennyn hyvitys shillinkiä kohti
kaikista ostoista, mikä tekisi yli 16 prosenttia hänen pääomalleen;
ja hän uudistaisi pääomansa kolme kertaa vuodessa. Hän arvioi, että
viisikymmentä prosenttia vuodessa riittäisi käyttökustannuksiin ja
jäisi vähä ylitsekin.

Tietysti hänen oli taivutettava puolelleen kauppiaat. Hän ajoi
muulillaan Hanbridgeen ja valitsi ensimmäiseksi Bostockin,
Kaupunkiviisikon suurimman, joskaan ei hienoimman villatavaramyymälän.
Hänen onnistui saada toiminimi vakuutetuksi joka suhteessa paitsi
omaan vakavaraisuuteensa nähden. Toiminimi Bostock teki sellaisen
vihjauksen, että hän näytti liian ilmeisesti poika-pahaselta voidakseen
olla vakavarainen. Vastaukseksi hän tarjoutui sijoittamaan sen huostaan
viisikymmentä puntaa, ennenkuin ryhdyttäisiin liiketoimiin, ja
uudistamaan summan etukäteen heti, kun hänen klubinsa jäsenet olivat
sen kuluttaneet. Maksuosoitukset puhuvat selvää kieltä. Lähtiessään
hänellä oli luettelonsa ensimmäisenä Bostockin nimi, ja sitä hän
käytti tehokkaana todistuskappaleena toisissa myymälöissä. Mutta hänen
nuoruutensa herättämä ennakkoluuloisuus oli voimakas ja yleinen. "Aivan
oikein", vastasivat liikemiehet, "teidän puheenne on kyllä paikallaan,
mutta te olette niin nuori." Ikäänkuin vihjatakseen, että miehen täytyy
olla joko roisto tai narri, ennenkuin on täyttänyt kolmekymmentä,
samaten kuin hänen täytyy olla joko narri tai lääkäri neljäkymmentä
sivuutettuaan. Kaikesta huolimatta hän oli jo saanut luetteloonsa
useita kymmeniä myymälöitä.

Hänen äitinsä sanoi:

"Miksi et kasvata itsellesi partaa? Nyt sinä kulutat rahaa
partaveitsiin ja hiaisimiin, saippuaan ja harjoihin ja sitä paitsi
neljännestunnin ajastasi joka päivä -- ja vielä viillät kasvoihisi
haavoja -- estääksesi vain saamasta sellaista, mikä olisi sinulle
suureksi avuksi liikehommissa. Parrakkaana sinä näyttäisit ainakin
yhdenneljättä ikäiseltä. Isälläsi oli komea parta, ja saisit sinäkin
sellaisen, jos haluaisit."

Tämä oli ylevää viisautta. Mutta hän ei ottanut sitä kuuleviin
korviinsa. Asia oli sellainen, että hänessä oli jonkin verran keikaria.

Lopulta hänen suunnitelmastaan ei puuttunut muuta kuin "oikein hyvä
alkupotkaisu", kuten Denry sitä nimitti. Lyhyesti sanoen hieno
ilmoitus, joka panisi lumipallon liikkeelle. Hän olisi voinut saada
_Merkkitorven_ koko ensi sivun (siihen aikaan) viidelläkolmatta
punnalla. Mutta hän oli niin tottunut ilmoittamaan ilmaiseksi tavalla
tai toisella, että tuntui vastenmieliseltä maksaa sellaisesta. Silloin
hän tuli ajatelleeksi Chellin kreivitärtä, joka sattui oleskelemaan
Knypessa. Jos hän saisi tuon korkean ylimyksen, tuon entisen
pormestarittaren, tuon hurmaavan haltiattaren, tuon paikkakunnan
hyväntekijättären rupeamaan hänen säästöklubinsa suojelijattareksi,
silloin olisi menestys taattu. Kaupunkiviisikossa virnisteli jokainen
kreivittärelle sanoen häntä hätiköksi; hänet oli siellä ristitty
"Intoilevaksi Irikseksi" (Iris oli muuan hänen yhdestätoista
ristimänimestään). Kaupunkiviisikon väestö oli hurjan demokraattista
-- teoriassa. Käytännössä kreivitärtä palvottiin; hänen hymynsä oli
ainakin viiden punnan arvoinen ja hänen teekutsustaan oltiin valmiit
maksamaan mitä tahansa. Vilpittömämmin ei häntä olisi voitu jumaloida
edes Yhdysvalloissakaan, yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden kotimaassa.

Denry sanoi itselleen:

"Ja miksi en voisi saada hänen nimeään suojelijattareksi? Minun täytyy
saada hänen nimensä suojelijattareksi."

Siitä aiheutui hänen matkansa Sneyd Halliin, joka oli muuan Chellin
jaarlien vanhoja koteja.


III.

Hän oli monesti ennenkin käynyt Sneyd Hallissa -- kuten useimmat
Kaupunkiviisikon asukkaista -- sillä omistajain suopeudesta oli Sneydin
puisto aina avoinna yleisölle. Tuorstai- ja lauvantai-iltapäivinä
oli Kaupunkiviisikon parhaita huvituksia tehdä pikku retkiä Sneydin
puistoon. Mutta hän ei ollut koskaan käynyt yksityispuutarhassa.
Yksityispuiston keskellä kohosi kartano suunnattoman rauta-aidan
ympäröimänä, kuten eläintarhan jalopeura häkissään. Historiallisen
vierailunsa syksyisenä iltapäivänä Denry astui pää pyörällä rauta-aidan
kaksoisportista ja alkoi polkea leveätä ajotietä, joka johti suorana
viivana kartanon valtavaa renessanssityylistä julkisivua kohti.

Niin, hän oli ehdottomasti hyvillään siitä, ettei ollut tullut
muulillaan. Sikäli kuin hän läheni lähenemistään kreivittären ovea,
kävivät tätä vierailua puoltavat syyt yhä naurettavammiksi. Hyödytöntä
oli palauttaa mieleensä, että hän oli kerran tanssittanut kreivitärtä,
kunnallistanssiaisissa ja saanut hänet huvitettuna nauramaan ja
ojentanut hänelle kadonneen viuhkan. Hyödytöntä oli palauttaa mieleen,
että hän oli kerrassaan harvinainen nuorukainen, jolla oli aivan
erikoinen maine ja joka veti vertoja jokaiselle miehelle ja naiselle
tässä maailmassa. Hyödytöntä oli palauttaa mieleen, että kreivitär oli
tunnettu suopeudestaan ja halustaan edistää Kaupunkiviisikon todellista
menestystä. Tämä vierailu oli mieletön.

Hänen olisi pitänyt kirjoittaa. Hänen olisi ainakin pitänyt ilmoittaa
käynnistään kirjallisesti. Mutta vielä tuntia varemmin hän oli
vakuuttanut itselleen, että kreivittären voisi helpoimmin valloittaa
rynnäköllä, ilman minkäänlaista varoitusta tai alkuvalmistelua.

Silloin ajoi eräältä sivutieltä vaunuvaljaikko nopeasti kartanon eteen
ja etuistuimelta hypähti alas lakeija. Denry ei voinut nähdä vaunujen
lävitse, mutta niiden alitse hän saattoi erottaa jonkun hameet, joka
astui niistä alas. Kaikesta päättäen kreivitär palasi juuri ajelulta.
Hän joudutti käyntiään, sillä sydämeltään hän oli rohkea poika.

"Ei hän voi minua ainakaan syödä", hän sanoi.

Tämä väite oli aivan kumoamaton, ja kuitenkin hänen rohkeaan sydämeensä
jäi järjetön pelko, että lopultakin kreivitär _voisi_ syödä hänet.
Sellainen on renessanssi-julkisivun merkillinen vaikutus.

Kestettyään (kuten hänestä tuntui) usean tunnin ajan sieluntuskia,
jotka olivat hänelle aivan outoja, hän kiersi vaunujen taitse ja
nousi pääportaita. Ja vaikka ajuri oli vaaraton, näyttäen kivestä
veistetyltä, olisi Denry antanut kymmenen puntaa löytääkseen itsensä
äkkiä klubistaan tai vaikka kirkostakin. Kartanon kiviseinä kohosi
hänen ylleen kuni äkkijyrkänne. Hän etsi juuri ovikelloa jyrkänteen
seinämältä, kun ovelle ilmestyi äkkiä muuan nainen. Ensinnä hän luuli
tätä kreivittäreksi, ja hänen sydämensä alkoi liukua alaspäin säärien
sisäpuolitse. Mutta hän ei ollutkaan kreivitär.

"Mitä haluatte?" tiedusti nainen. Hän oli mustassa puvussa.

"Saisinko tavata kreivittären?" kysyi Denry.

Nainen tuijotti häneen. Denry ojensi virallisen käyntikorttinsa, joka
odotti valmiina hänen liiviensä taskussa.

"Minä kysyn hänen armoltaan", vastasi mustapukuinen nainen.

Denry huomasi puheesta, ettei hän ollut englannitar.

Nainen katosi ovesta, ja sitten Denry kuuli aivan selvästi kreivittären
oman väärentämättömän äänen sanovan ärtyneesti:

"Oh, harmillista!"

Ja se jäähdytti hänet. Hän toivoi hartaasti, ettei olisi koskaan
ajatellutkaan perustaa Yleistä säästöklubiansa.

Jonkin ajan kuluttua vierivät vaunut äkkiä tiehensä, otaksuttavasti
talliin. Seisoen nyt ovisyvennyksessä, jonkinlaisessa luolassa
äkkijyrkänteen juurella, hän ei voinut nähdä julkisivun editse.
Nainen, jonka oli määrä kysyä hänen armoltaan, ottaisiko tämä
vastaan, ei palannut. Denry johdatti mieleensä, ettei nainen ollut
luvannutkaan palata; hän oli ainoastaan luvannut tiedustaa. Minuuttien
kuluessa hän kävi huolettomaksi tai rohkeammaksi, luopuen vähitellen
iltapäivä-vierailulle saapuneen maailmanmiehen asennosta ja kurkistaen
lasiovesta, joka erotti hänet kreivittärestä. Hän ei voinut huomata
missään eloa. Ensimmäisiä pelon tunteita oli hänessä herättänyt
kuvitelma lukemattomista lakeijoista, joiden kaksoisrivin keskitse
hänen oli kuljettava päästäkseen kreivittären luo. Mutta saapuvilla
ei ollut ainoatakaan lakeijaa. Tämä sisälakeijain täydellinen puute
tuntui hänestä laiminlyönniltä, se ei soveltunut siihen vuosisataiseen
perimäkäsitykseen, minkä ihmiset olivat muodostaneet Sneydin elämästä.

Sitten hän keksi oven lävitse Jockin, kreivittären vaunulakeijan ja
hänen äitinsä vanhan ystävättären pojan. Jock seisoi selin häneen
ja liikkumattomana erään puoliavoimen oven luona oikealla Denryn
kaksoisoven ja seuraavan kaksoisoven väliköstä. Denry koetti herättää
hänen huomiotaan liikuttamalla suutaan eriskummallisesti ja päästämällä
omituisia ääniä. Mutta Jock, samaten kuin hänen toverinsa ajuri, näytti
kuin kivestä veistetyltä. Denry päätti käydä sisään puhuttelemaan
Jockia. He sinuttelivat toisiaan tai olivat ainakin muutama vuosi
sitten tehneet niin. Hän työnsi varovaisesti ovea, ja juuri samassa
tuokiossa Jock liikahti ikäänkuin lumosta vapautuen -- ja hävisi
oikeanpuoleisesta ovesta.

Denry oli nyt sisällä.

"Jock!" Hän kutsui kuiskaten, vähän salaliittolaistapaan. Ja kun ei
Jock vastannut, hän riensi tämän jälkeen oikeanpuoleisesta ovesta.
Se johti avaraan suojaan, joka Denrystä tuntui ihanteelliselta
ensiluokan odotussalilta tärkeällä pääteasemalla. Vasemmalla oli
seinässä puoliavoin pieni ovi. Varmaankin Jock oli kadonnut siitä
ovesta. Denry epäröi -- hän ei ollut saanut varsinaista kutsua saapua
kartanoon. Mutta epäröidessään hän teki erehdyksen; hänen olisi
pitänyt seurata saalistaan häikäilemättä. Voitettuaan epäilyksensä
ja ennätettyään seuraavalle ovelle hän näki hämmästyksekseen eteensä
avautuvan loputtoman sarjan suuria huoneita. Denry oli kerran nähnyt
salonkivaunun, joka oli pysähtynyt Knypen asemalla matkustajanaan
muuan ranskalainen näyttelijätär. Nyt hän luuli näkevänsä kokonaisen
junan salonkivaunuja, jättiläisille rakennettuja, jotka liittyivät
välittömästi toinen toiseensa. Jokainen vaunu oli melkein yhtä iso kuin
Bursleyn kaupungintalon suuri sali, ja kuten siinä oli näissäkin katto
maalattu kuvaamaan sinistä taivasta, maidonkarvaisia pilviä ja lintuja.
Mutta nurkkiin oli ryhmittyneinä alastomia amoriineja uiskennellen
hilpeinä katossa; Bursleyn kaupungintalossa ei ollut mitään alastomia
amoriineja. Hän ymmärsi nyt, että oli kokonaan erehtynyt arvioidessaan
huonetta, jonka kautta hän oli saapunut tähän Versaillesiin. Se
ei ollut laisinkaan iso, vaan vähäinen, ei myöskään ylellinen,
vaan sisustettu sekalaisella ylijäämällä, mikä oli jäänyt paljoa
tärkeämmistä kalustoista. Oikeastaan se oli vain epämääräinen välikkö,
joka oli vaatimattomasti sijoitettu juhlahuoneiston ja eteishallin
väliin.

Tuokioksi hän unohti haeskelevansa Jockia. Jock oli kerrassaan
näkymättömissä ja kuulumattomissa. Mutta varmaankin hän oli lähtenyt
vaeltamaan tuota komeata huonesarjaa, ja sen vuoksi Denry lähti
kulkemaan hänen jälkeensä pitkin tuota komeata huonesarjaa uteliaana
odotellen, että hänen pitkä lohenkarvainen takkinsa tai kokardihattunsa
yhtäkkiä vilahtaisi esiin jostakin nurkasta. Hän joutui kujanteen
toiseen päähän kuljettuaan kolmen suunnattoman huoneen halki, joista
keskimmäinen oli suunnattomin ja komein. Kaikkialla oli hänen oikealla
puolellaan korkeita ikkunoita ja vasemmalla oli jokaisessa huoneessa
kaksoisovet, joita koristivat omituisen muotoiset kullatut rivat.
Ikkunat ja ovet olivat varustetut komeilla kultakirjoverhoilla.
Ikkunoista hän näki vilahdukselta syysväreissä upeilevan puutarhan,
mutta ei mitään puutarhuria. Sitten kiiti ikkunain ohitse vaunut
huonesarjan toisessa päässä, ja hän näki varsin selvästi, joskin
ohimennen kaksi palvelijaa etuistuimella; toisen noista palvelijoista
hän tiesi varmasti Jockiksi. Siis Jockin oli täytynyt paeta
juhlahuoneistosta käyttämällä jotakin sen lukuisista ovista.

Denry koetteli ovea toisensa jälkeen, mutta kaikki olivat
lujasti suljetut ulkopuolelta. Kullatut rivat kääntyivät kyllä,
mutta korkeat ja komeat ovet eivät liikahtaneet. Ymmällään ja
puolittain huolestuneena hän palasi paikkaan, mistä oli aloittanut
tutkimusretkensä, ja siellä hän huolestui entistä enemmän ja joutui
vieläkin pahemmin ymmälleen, kun tapasi vain sileän seinän sillä
kohtaa, mistä oli astunut sisään. Hän ei tietenkään ollut voinut astua
sisään kiinteästä seinästä. Tutkittuaan tarkoin seinää hän huomasi
siinä kyllä oven, mutta se oli taidokkaasti salattu maalauksilla ja
muilla keinoin, niin että se näytti pelkältä seinältä. Hän ei ollut
koskaan ennen nähnyt moista ilmiötä. Perin pieni lasinuppi oli ainoa
merkki ovesta. Denry väänsi tätä lasipalloa, mutta tuloksetta. Sinä
lyhyenä aikana, mikä oli ennättänyt kulua hänen tulostaan, olivat
näkymättömät kädet lukinneet sen oven ja myöskin toisen oven, josta
Jock oli poistunut. Denry kuvitteli tuhoa ennustavien henkilöiden
teljenneen kaikki nuo lukemattoman ovet ja vihamielisten silmien
tuijottavan häneen monesta avaimenreiästä. Hän kuvitteli olevansa
jonkin hirveän ja käsittämättömän salaliiton uhri.

Minkä tähden, terveen järjen pyhässä nimessä, hänet aiottiin teljetä
juhlahuoneistoon? Tämän arvoituksen voi selittää vain siten, ettei
kukaan tuntenut hänen mielivaltaista läsnäoloaan juhlahuoneistossa.
Mutta miksi juhlahuoneisto suljettiin niin äkkiä, koska kreivitär oli
juuri vastikään palannut ajelulta. Silloin hänen mieleensä juolahti,
ettei kreivitär ollutkaan juuri palannut, vaan oli juuri lähdössä.
Vaunut olivat varmaankin saapuneet jostain vaatimattomammasta osasta
kartanoa mukanaan mustapukuinen nainen, ja mustapukuinen nainen --
ehkä joku kamarineito -- oli yksinään astunut pois niistä. Kreivitär
oli odottanut vaunuja eteisessä ja paennut päästäkseen kohtaamasta
Denry poloista. (Mikä nöyryyttävä ajatus!) Vaunut olivat käyneet
noutamassa hänet joltakin sivuovelta. Mahdollisesti hän oli poistunut
Sneyd Hallista moneksi kuukaudeksi, ja siinä syy, miksi ovet oli
suljettu. Ehkä kartanosta olivat poistuneet kaikki muut paitsi joku
iäkäs ja kuuro palvelija -- hän tiesi historiallisista romaaneista,
joita oli silmäillyt nuoruudessaan, että jokaiseen kartanoon, joka
piti kunniaansa arvossa, jätettiin aina iäkäs ja kuuro palvelija
yksikseen ylhäisen omistajan viipyessä poissa. Hän koputti tuota pientä
salaovea. Hänen merkillisenä tarkoituksenaan oli tietysti aiheuttaa
hälinää, mutta jokin esti häntä synnyttämästä hälinää. Hän tunsi, että
hänen oli koputettava siivosti, varovaisesti; hän tunsi, ettei käynyt
loukkaaminen sovinnaistapoja.

Hänen kohtelias kutsuntansa ei tuottanut mitään tulosta.

Hän valitsi toisia ovia; hän valitsi jokaisen oven, johon voi päästä
käsiksi; ja vähitellen hän menetti kunnioituksensa kartanoihin kuuluvaa
sopivaisuutta kohtaan ruveten koputtamaan yhä kovemmin. Hän jyskytti.
Vain ovien lujuus esti hänen tukevia käsiään tunkeutumasta laudoituksen
lävitse. Siinä määrin hän unohti itsensä, että tempoili hurjasti ovia
kaikella väellään.

Ja viimein hän karjui: "Hei -- hei! Ettekö kuule?"

Kaikesta päättäen ei iäkäs ja kuuro palvelija voinut kuulla. Kaikesta
päättäen hän oli kuuroin palvelija, minkä yksikään valtakunnan
ylimyksistä milloinkaan oli jättänyt hoitamaan ruhtinaallista linnaa.

"Jaa, kyllä tämä on soma juttu!" huudahti Denry, ja hän huomasi
kiihtyneensä ja suuttuneensa. Suuttumus tuotti hänelle jonkinlaista
tyydytystä. Mielestään hänellä oli oikeus suuttua.

Ja nyt hän alkoi pyrkiä "piittaamattomaan" mielentilaan, joka sai hänet
halveksimaan Sneyd Hallia ja kaikkea, mikä sille antoi arvoa. Nykyisen
ympäristönsä aution komeuden hän ei antanut ollenkaan vaikuttaa
mieleensä pelottavasti, päin vastoin hän nauroi sellaiselle tunteelle;
tai paremmin sanoen hän tuhahti sille nenäänsä. Halveksien hän mittaili
noita suunnattomia suojia esiintyen häkkiin suljettuna jalopeurana
ja mietiskellen oikeata draamallista, tehokasta toimenpidettä, mihin
moisessa pulmassa oli ryhdyttävä. Kaikeksi onnettomuudeksi matot olivat
perin paksuja, niin että hänen ei käynyt kolisteleminen astellessaan;
ja häntä halutti aivan erikoisesti kolistella. Mutta oviaukoissa oli
paljasta, kirkkaaksi kiillotettua tammipermantoa, ja niissä kohdin hän
polki jalkaa.

Huoneet eivät olleet kalustetut tavallisten huoneiden lailla. Keskellä
ei ollut ympyriäistä tai neliskulmaista pöytää kirjavine liinoineen
ja kukkaruukkuineen. Eikä jokaisen ikkunan edessä ollut pientä
pöytää isoine raamattuineen. Huoneiden keskilattiat olivat tyhjät,
suurimmassa vain oli ryhmä veistokuvia. Seinämille oli järjestetty
isoja nojatuoleja ja kaksiosaisia sohvia suoriin riveihin ja niiden
välissä oli siellä ja täällä kiireestä, kantapäähän kullatuita pieniä
tuoleja. Seinillä oli myöskin pitkiä kapeita pöytiä, joiden levyt
muistuttivat lasilaatikoita, ja näissä laatikoissa oli kaikenkaltaisia
omituisuuksia: rahoja, viuhkoja, tikareita, nuuskarasioita. Nurkissa
seisoi valkoisia kuvapatsaita odottaen tuomiopäivää ainoankaan repaleen
suojelematta niitä kohtalon tuulilta. Seinät olivat peitetyt tavattoman
leveillä laudoituskehyksillä, ja jokaisessa kehysnelikulmiossa oli
hirvittävä tumma öljyvärimaalaus. Uuninreunakkeet olivat niin typerän
korkealla, ettei edes jättiläinenkään olisi voinut lieden ääressä
istuen nostaa jalkojaan niille. Ja jos niillä olisi sijainnut kello,
kuten uuninreunakkeella tavallisesti, olisi tarvittu kaukoputki aikaa
tutkittaessa. Jokaisen uuninreunakkeen yläpuolella oli kuvastimen
sijasta iso taulu. Kynttilänjalat olivat valtavan suuria ja hohtavia.

Erään sohvan lähellä Denry huomasi kasan keltaista palttinaa. Hän
nosti ilmaan ylimmän palasen, ja se muuttui tuolin muotoiseksi. Aivan
oikein, ne olivat tuolinpäällyksiä. Kartano aiottiin siis sulkea.
Tuolinpäällyksistä hän teki sen johtopäätöksen, että jonkun täytyi
ennemmin tai myöhemmin saapua pukemaan huonekalut näihin päällyksiin.

Sitten hän mittaili uudelleen huonesarjaa ja istuutui sen toiseen
päähän erään ikkunan ääreen. Viime tingassa voi turvautua ikkunoihin.
Vaikka ne olivatkin korkealla lattiasta, saattoi sentään helposti avata
jonkin, hypätä ulos ja hiipiä kenenkään huomaamatta tiehensä. Mutta
hän päätti odottaa iltahämärää. Varovaisuus on aina paikallaan. Mutta
ikkunat tuottivat hänelle pettymyksen. Lukolla kiinnitetty rautakanki
esti niitä avautumasta; se oli yksinkertainen varokeino. Hänen olisi
siis pakko särkeä paksu ruutu. Tätä toimenpidettä varten hän päätti
odottaa yön pimeyttä. Hän istuutui jälleen. Sitten hän kävi taas
rymyten kaikkien ovien kimppuun. Aivan hyödyttömästi. Hän istuutui
kolmannen kerran ja tuijotti puutarhaan, missä varjot pitenivät
pitenemistään. Ei ainoatakaan sielua koko puutarhassa. Sitten hän
tunsi vetoa päälakensa kohdalla, ja kohottaen katseensa hän huomasi,
että ikkunan yläosassa oli poikittainen tuuletusaukko ja että se oli
jätetty sulkematta. Jos olisi voinut kiivetä sinne, niin olisi käynyt
pudottautuminen toisella puolen puutarhaan ja vapauteen. Mutta ikkunan
yläosa oli ainakin kuudentoista jalan päässä lattiasta. Yö alkoi lähetä.


IV.

Eräänä epämääräisenä iltahetkenä avasi muuan pullea mustapukuinen
nainen, yllään musta esiliina, päässään siro sinertävä myssy ja
pulleassa kädessään pieni lamppu, erään ovista, jotka johtivat
juhlahuoneistoon. Hän oli tavanmukaisella iltatarkastuksellaan.
Syksyinen kuu oli noussut melkein täytenä ja loisti sisään isoista
ikkunoista. Ja etäisimmän ikkunan ääressä hän havaitsi kirkkaassa
kuutamossa pyramiidimaisen laitteen, joka muistutti varieteelavalle
vaaralliseen asentoon ryhmittynyttä akrobaattiperhettä. Pyramiidien
perustan muodosti kaksi sohvaa; näille oli sovitettu pitkälleen joukko
nojatuoleja ja nojatuoleille kaksi patjoilla ja matoilla peitettyä
pöytää; lopuksi edusti elotonta luontoa vielä kaksi kullattua tuolia.
Kullatuilla tuoleilla oli jotain, mikä epäämättömästi liikkui ja
kopeloi ikkunan yläosaa. Koska sisääntulija oli tukeva nainen ja
mieleltään rauhallinen ja viisas, ei hän ensi työkseen pudottanut
lamppua. Hän piteli urhoollisena lamppua kädessään.

"Kuka siellä?" virkkoi ääni pyramiidin huipulta.

Sitten laite alkoi horjua, kuului jyskähdys ja lasinpalasten helinää.
Tuo elävä olento putosi eräälle sohvista kimmoten jalkapallon tavoin
sen voimakkailta vietereiltä. Ikkunassa oli nyt ruumisarkun suuruinen
reikä. Elävä olento pääsi jälleen tasapainoon, ja sitten se syöksyi
hurjana tuosta reiästä alas puutarhaan.

Denry juoksi. Hetki ei ollut tuntunut hänestä selittelyihin
otolliselta. Silmänräpäyksessä hän oli käsittänyt, kuinka naurettavaa
olisi ruveta vakuuttamaan pyylevälle mustapukuiselle naiselle olevansa
herrasmies, joka oli saapunut kreivitärtä tervehtimään. Hän vain
kapusi pystyyn ja lähti juoksemaan. Hän juoksi pimeässä päämäärättä
ja loikkasi pensasaidan ylitse suoriuduttuaan sarjasta kukkalavoja.
Sitten hän näki kuutamon kimmeltävän Sneydin järven pinnalla ja saattoi
määritellä suuntansa. Talvisin käy koko Kaupunkiviisikko luistelemassa
Sneydin järvellä, jos jää kantaa, ja sen maantieteelliset suhteet
olivat Denrylle varsin tutut. Hän kiersi sen itäpuolitse, sukelsi
Ison Shendonin metsään ja erosi siitä lähellä Ison Shendonin asemaa
Staffordin--Knypen rautatiellä. Hän tiedusteli seuraavaa junaa varsin
viattomalla äänellä, ja puolta tuntia myöhemmin hän ajoi jo Sneydin
aseman kautta. Vielä viisikymmentä minuuttia, ja hän oli kotona. Kello
oli neljänneksen yli kymmenen. Äidin mökki tuntui hämmästyttävän
pieneltä. Hän kertoi liikeasiain vuoksi viipyneensä Hanbridgessä
saamatta teetä sen enempää kuin illallistakaan ja olevansa siis
nälissään. Seuraavana aamuna hän saattoi tuskin olla varma siitä, ettei
käynti Sneyd Hallissa ollut pelkkää unta. Joka tapauksessa se oli ollut
vallan turha.


V.

Tänä tappionaamuna muuan hänen hallintonsa alaisista vuokralaisista,
joka pistäysi mökkiin suorittamaan erääntynyttä vuokraa, tiedusti
häneltä, milloin Yleinen säästöklubi aloittaisi toimintansa.
Denry jutteli yrityksestä kaikille vuokralaisilleen, sillä juuri
vuokralaistensa keskuudessa hän toivoi saavansa asian alulle. Siinähän
hänellä oli valmis asiakaspiiri, ja tuntien tarkoin kunkin olosuhteet
hän saattoi arvostella, kuka oli luotettava ja keneltä oli evättävä
jäsenyys. Pitäessään iltaisin neuvottelukokouksia asuntojensa
portailla vuokralaiset olivat tehneet sen johtopäätöksen, että Yleinen
säästöklubi oli laitos, joka olisi pitänyt saada pystyyn jo vuosia
sitten. Heistä se oli kaikkien taloudellisten haittojen parannuskeino
ja oikea paratiisin portti. Vaimoihminen, joka esitti hänelle yllä
mainitun kysymyksen tappion jälkeisenä aamuna, halusi saada mattoja,
uuden teekannun, hopeisen rintasoljen ja keittokirjan; ja kaikesta
päättäen hän luotti lujasti Denryyn. Asiata harkittuaan Denrystä
tuntui luonnolliselta, että Yleinen säästöklubi sai alkaa itsestään,
oman sisäisen oivallisuutensa voimasta. Vaimoihminen merkitsi kolme
osaketta, suoritti puolitoista shillinkiä sisäänpääsymaksuksi, sitoutui
maksamaan kolme shillinkiä viikossa ja sai asiakirjan, joka oikeutti
hänet kuluttamaan 3 puntaa 18 shillinkiä kuudessakymmenessä viidessä
myymälässä, niin pian kuin hän oli suorittanut Denrylle 1 punnan 19
shillinkiä. Se oli ihmeellinen suunnitelma. Huhu siitä levisi nopeasti;
ennen päivällistä oli Denryn luona käynyt toisiakin jäsenyyteen
pyrkiviä ja hän oli lähettänyt Bostockin liikkeeseen maksuosoituksen,
tosin pikemmin näön vuoksi kuin välttämättömyydestä; sillä eihän
yksikään jäsen voinut mennä Bostockin puotiin ostolippuineen, ennenkuin
ainakin kaksi kuukautta oli kulunut.

Mutta heti päivällisen jälkeen, kun _Merkkitorven_ varhaisen painoksen
sisällysluettelot liehuivat kaduilla, hän sai aihetta toisenlaisiin
ajatuksiin. Toimistoonsa käydessään hän näki erään sisällysluettelon.
Siinä oli seuraava hirvittävä tarina:

_Hämmästyttävä murtovarkausyritys Sneyd Hallissa_.

Sanomalehteä ostaessaan hän tunsi huimausta. Ja kuvaus Sneyd Hallin
tapahtumista olisi riittänyt huimaamaan vaikka neekeriäkin. Selonteko
oli peräisin Sneyd Hallin emännöitsijän rouva Gaterin suusta. Hän
oli kertonut eräälle haastattelijalle, kuinka hän, käydessään
juhlahuoneistossa ennen maatapanoa, oli siellä yllättänyt murtovarkaan,
voimiltaan herkulesmaisen ja kooltaan jättimäisen. Onneksi hän tiesi
velvollisuutensa eikä häikäillyt. Voro oli uhannut häntä revolverilla
ja sitten, huomattuaan moisen keinon turhaksi, hypännyt suoraa päätä
ulos isosta lasi-ikkunasta ja kadonnut. Rouva Gater ei voinut käsittää,
kuinka tämä mies oli päässyt sisään. Hän selitti vielä, että rosvo
oli varmaankin laatinut suunnitelmansa mitä pirullisimmalla taidolla;
että hän lienee tutkinut kartanon jokapäiväistä elämää kärsivällisesti
viikkomäärin, ehkä kuukausiakin; että hän tunsi epäilemättä jok'ikisen
sielun tavat ja menot siinä paikassa ja tiesi täsmälleen, milloin
kreivitär oli päättänyt ajaa Staffordiin ennättääkseen Lontoon
pikajunaan.

Kävi myöskin selville, että ottamatta lukuun neljää palvelustyttöä,
juoksupoikaa, kahta koiraa, kolmea puutarhurinrenkiä ja keittiörenkiä
rouva Gater oli yksinään kartanossa. Loppuiltapäivän ja alkupuolen
iltaa he olivat kaikki olleet rotanajossa tallin puolella, ja
varmaankin murtovaras tiesi tämän. Sitä ei rouva Gater voinut ymmärtää,
kuinka pahantekijä oli päässyt pujahtamaan puutarhasta ja puistosta,
sillä hän oli samassa silmänräpäyksessä hälyyttänyt talon. Hän ei
tietänyt varmasti, oliko mies vienyt mukanaan mitään arvoesineitä,
mutta asiata tutkittiin parhaillaan luettelon avulla. Vaikka hänen
tähtensä tuskin tarvittiin mitään luetteloa, koska hän oli ollut
emännöitsijänä Sneyd Hallissa kuusikolmatta vuotta ja voi kehua
tuntevansa ulkoa kartanon koko sisustuksen! Poliisi oli käynyt käsiksi
asiaan. Jalanjälkiä ja merkkejä oli tutkittu. Oli puhetta hankkia
etsiviä Lontoosta. Siihen mennessä kuin lehti joutui painoon, ei vielä
oltu keksitty mitään avainta, mutta rouva Gater oli varma siitä, että
asia selviytyisi, ja vakuutti tuntevansa murtovarkaan, kun tämä oli
saatu vangituksi. Tämän kuutamossa nähdyt piirteet olivat ikiajoiksi
syöpyneet hänen muistiinsa. Hän oli nuori mies, hyvin puettu. Jaarli
oli sähköteitse luvannut kaksikymmentä puntaa voron vangitsemisesta.
Vangitsemiskäsky oli jo julkaistu.

Niin kertoi tarina.

Denry näki selvästi, miten tahdittomasti hän oli menetellyt
edellisenä päivänä. Hänen ei olisi pitänyt käydä sisään kutsutta.
Mutta kerran sisään jouduttuaan hänen olisi pitänyt pysyä lujasti
rauhallisen arvokkaana, kunnes emännöitsijä saapui, ja sitten
hänen olisi pitänyt selittää asia juurta jaksain emännöitsijälle
esittäen todistuskappaleensa ja ilmaisten suoraan loukkautuneensa
siitä kokemuksesta, minkä jonkun törkeä huolimattomuus oli hänelle
aiheuttanut.

Mutta sen sijaan hän oli käyttäytynyt tavattoman typerästi, ja
tuloksena oli, että hänen päästään oli luvattu palkinto. Sneydin-matka
ei ollut tuottanut mitään siveellistä vaikutusvaltaa ja tehokasta
apua, se oli päin vastoin peräti tuhonnut hänet Yleisen säästöklubin
perustajana. Säästöklubia ei voi johtaa vankilasta, eikä kymmenen
vuoden tuomio herätä luottamusta tietämättömässä roskaväessä. Hän
vapisi ajatellessaan, mitä tapahtuisi, kun poliisi saisi kreivittäreltä
tietää, että muuan Machin niminen mies oli jättänyt hänelle
käyntikorttinsa juuri, kun hän oli lähdössä Sneyd Hallista.

Mutta poliisi ei saanut koskaan tietää tätä kreivittäreltä, joka
oli matkustanut syksyksi Roomaan. Kävi selville, että kamarineito
oli vain ilmoittanut kreivittärelle erään "miehen" haluavan tavata
häntä ja hukannut nimikortin. Tarkka tutkimus osoitti, että voro oli
tullut häirityksi, ennenkuin sai tilaisuuden varastaa. Ja nostettuaan
hirvittävän hälinän paikkakunnalla koko juttu häipyi vähitellen
unohduksiin.

Silloin julkaistiin _Merkkitorvessa_ Denryn allekirjoittama kyhäys,
joka sisälsi täydellisen kuvauksen Sneyd Hallin juhlahuoneistosta. Hän
oli saanut tavan avustaa silloin tällöin _Merkkitorvea_. Kyhäys alkoi
seuraavasti:

"Sneyd Hallissa äskettäin sattunut huomattava murtovarkaus on
kiinnittänyt huomion tämän suurenmoisen kartanon juhlahuoneistoon.
Koska varsin harva, ottamatta lukuun perheen persoonallisia ystäviä, on
saanut tilaisuuden nähdä näitä historiallisia suojia, jotka tietysti
ovat suljetut suurelta yleisöltä, olemme arvelleet selonteon huvittavan
_Merkkitorven_ lukijakuntaa. Käydessämme siellä viimeksi...", jne.

Hän ei jättänyt kuvaamatta mitään kohtaa niiden loistosta.

Tätä kyhäelmää selosti sanomalehdistö aina Birminghamiin asti. Ihmisten
mieleen muistui Denryn kuuluisa valssi Bursleyn kaupungintalon
muistettavissa tanssiaisissa. Ja heidän täytyi pakostakin olettaa,
että täten alkanut tuttavuus oli jatkunut suuremmassa tai vähemmässä
määrin. Heitä ihmetytti Denryn hämmästyttävä vaatimattomuus, hän
kun ei koskaan kerskaillut siitä. Denryn kurssi kohosi yleisen
arvonannon markkinoilla. Denrystä puhuessaan ihmiset puhuivat Yleisestä
säästöklubista, joka edistyi nopeasti, ja Denryn myönnettiin olevan
sitä lajia, joka menestyy ja ansaitsee menestystä.

Mutta ainoastaan Denry kykeni täysin ymmärtämään, kuinka suuri Denry
oli, kun oli kääntänyt niin nöyryyttävän tappion itselleen niin
ihmeelliseksi voitoksi.

Hänen leukansa katosi verkalleen näkyvistä varsin mukiinmenevän parran
suojaan. Mutta kasvattiko parran kunnioitus äidin älykästä neuvoa
kohtaan vaiko tarkoitus eksyttää Sneyd Hallin emännöitsijä jäljiltä,
sitä on vaikea sanoa.



VII LUKU.

Naisten pelastaja.


I.

Sitten tapahtui, että Denry alkoi potea tautia, joka on melkein
epäonnistumistakin pahempi -- nimittäin menestyksen ylenpalttisuutta.
Menestyksen aiheutti hänen Yleinen säästöklubinsa. Tämä suunnitelma,
jonka mukaan jäsenet suoritettuaan yhden punnan viikkomaksuina
voivat heti saada kahden punnan arvosta tavaroita melkein jokaisesta
suurmyymälästä paikkakunnalla, miellytti aivan suunnattomasti
Kaupunkiviisikon rahvasta. Denryn ei tarvinnut laisinkaan tuhlata
rahaa ilmoituksiin. Klubin ensimmäiset jäsenet pitivät itse huolen
ilmoittamisesta ja tekivät sen ihan maksutta. Denryn pikku toimistoon
P. Luukkaan aukion varrella virtasi herkeämättä väkeä, joka halusi
hartaasti sijoittaa hänen huostaansa rahaa saadakseen siitä hyvästä
kortin. Ja tämä ihmisvirta kävi alituiseen yhä vuolaammaksi.
Ihmeellinen keksintö, tuo Yleinen säästöklubi. Ja Denryn olisi pitänyt
tuntea itsensä onnelliseksi, varsinkin koska hänen partansa kasvoi
voimakkaasti ja tasaisesti ja täytti hänen toivomuksensa antaen hänelle
viisauden ja vakavuuden ilmeen. Mutta hän ei ollut onnellinen. Ja syynä
oli se, että Yleisen säästöklubin saavuttama suosio velvoitti laajaan
kirjanpitoon, jota hän vihasi.

Hän oli seikkailija sanan vanhassa rehellisessä merkityksessä eikä
mikään kirjanpitäjä. Ja nyt hän huomasi välttämättömäksi ensinnäkin
ostaa isoja tilikirjoja ja päälle päätteeksi täyttää ne numeroilla;
ja laskea numeroita yhteen sivu sivulta; ja kirjoittaa satamäärin
kortteja; ja kirjoittaa luetteloita myymälöistä ja jutella pitkään
kirjanpainajain kanssa, joiden korjausvedokset saivat hänet näkemään
unta mielisairaaloista; ja laskea lukemattomia läjiä pikkurahaa;
ja auttaa pientä juoksupoikaansa nuoleskelemaan kirjekuoria ja
postimerkkejä. Sitä paitsi tuottivat kauppiaat hänelle harmia; jokainen
paikkakunnan kauppias halusi nyt antaa hänelle hyvitykseksi kaksi
pennyä shillingistä klubin jäsenten tekemistä ostoista. Ja hänen oli
vuokrien lisäksi kerättävä vielä kaikki jäsenmaksutkin ja myöskin
hankittava ennakkotietoja jäseniksi pyrkivien maineesta. Jos hän
olisi voinut nousta joka päivä kello neljältä aamulla ja pysyä joka
ilta työssä kello neljään aamulla, silloin hän olisi ehkä suoriutunut
suurimmasta osasta työtään. Toden teolla hän pääsikin varsin lähelle
ihannettaan. Niin lähelle, että eräänä aamuna äiti sanoi hänelle
kaikkein kuivakiskoisimmalla tavallaan:

"Eiköhän olisi parasta myydä sinun sänkysi, Denry?"

Eikä ollut toivoakaan parannuksesta; työ ei suinkaan vähentynyt, vain
lisääntyi.

Denry n pelasti kuitenkin asianajaja Lawtonin kuolema, joka sattui
parhaaseen aikaan. Tämän iäkkään lakimiehen manallemeno verhosi
kaupungin suruun ja kirkon mustiin. Mutta Denry kesti kansalaisena
urheasti iskun, koska hän saattoi ottaa avukseen Penkethamin,
asianajaja Lawtonin vanhimman kirjanpitäjän, joka nyt, pidettyään
Lawtonin kirjoja ja kirjoitettuaan Lawtonin kirjeitä kolmenkymmenen
viiden vuoden ajan, sai erokirjan nuorelta Lawtonilta, koska oli
kuudennella kymmenellä ja aikansa jäljessä. Tämä kuivettunut vanhapoika
oli Denrylle kiitollinen. Hän sanoi Denryä herraksi, tai oikeastaan hän
sanoi Denryn pukua herraksi, sillä hän kunnioitti suuresti hyvin tehtyä
pukua. Toisaalta hän piteli pahoin pikku juoksupoikaa, sillä hän oli
aina tottunut pitelemään pahoin pieniä juoksupoikia, ei arveluttavasti,
vaan juuri sen verran että herätti näissä elämänhalua. Penkethamille
olivat konttoripulpetit, tilikirjat, kynät, muste, viivoittimet ja
imupaperi oikein nautintoa. Hän kykeni kiitämään sarekkeen tyvestä
sen latvaan nopeammin kuin paloruisku Oldcastle-kadun päästä päähän;
eivätkä hänen loppusummansa olleet koskaan virheellisiä. Kuivatessaan
merkitsemänsä loppusumman hän teki imupaperilla kerrassaan suurenmoisen
liikkeen. Pitkä konttoriaika miellytti häntä; hän oli peräti tottunut
ylityöhön, ja kotonaan hän oli niin ikävissään, että saapui usein
toimistoon ennen määräaikaa. Palkkaa hän pyysi kolmekymmentä shillinkiä
viikossa, mutta anteliaisuuden puuskassa Denry lupasi hänelle
kolmekymmentä yksi. Hän antoi Denrylle koko elämänsä ja saattoi tämän
toimiston ihan turhantarkkaan järjestykseen. Salaisesti Denry piti
häntä ihmeenä, mutta klubissaan Porthillissä hän suvaitsi nimittää
häntä "ihmiskoneeksi." "Minä väännän hänet joka lauantai-ilta käyntiin
soverinilla, puolella soverinilla ja shillingillä", sanoi Denry, "ja
sitten hän käy taas viikon ajan. Tasainen käynti joka ilmanalassa.
Rukkaus tarpeeton. Joka reikä kivellä varustettu. Nakuttaa joka
asennossa. Tehty Englannissa."

Tämä leikillisyys oli oireena siitä, että Denryn mieli alkoi taasen
käydä valoisammaksi. Tuo parrakas nuorukainen näyttäytyi usein kaduilla
muuleineen ja koirineen. Seikkailija oli todellakin lähtenyt jälleen
vaeltamaan. Laihtumiskausi oli päättynyt, ja hän rupesi uudelleen
lihoamaan. Hän oli oikea menestyksen perikuva. Hän oli hauska
velikulta, jonka jokainen tunsi ja jota kaikki mielellään tervehtivät.
Jollain tavoin hän oli melkein kuin kaupungintaloa koristava lippu.

Ja sitten häntä uhkasi vakava onnettomuus. Se aiheutui siitä, että
vaikka Denry olikin finanssinero, ei hän silti kelvannut missään
suhteessa tilintarkastaja-yhdistyksen jäseneksi. Hän ei ollut koskaan
tullut ajatelleeksi, että liiallinen menestys tuottaa häviön, kunnes
eräänä päivänä havaitsi, että yli kahdesta tuhannesta punnasta hänen
tilillään oli pankissa jäljellä vajaat kuusi sataa. Tämä sattui
siinä vaiheessa säästöklubin toimintaa, jolloin säännöt velvoittivat
säästöklubin perustajan myöntämään luottoa. Kun ensimmäinen naisjäsen
oli suorittanut pari puntaansa, hän oli oikeutettu kuluttamaan noin
neljä puntaa myymälöissä. Hän kulutti noin neljä puntaa myymälöissä.
Ja Denryn oli hyvitettävä myymälät. Näin hänen täytyi joksikin aikaa
suorittaa lähes kaksi puntaa omasta kukkarosta ja kerätä tämä summa
vähäisinä osamaksuina. Kerrotaan tämä tapaus viidellä sadalla, niin voi
ymmärtää, kuinka se laihdutti Denryn pääomaa. Kerrotaan se tuhannella,
niin voi ymmärtää, mikä peräti vakava vaara Denryä uhkasi. Kerrotaan
se puolellatoista tuhannella, niin voi ymmärtää Denryn menetelleen
rikollisen ajattelemattomasti, kun hän ryhtyi toteuttamaan niin
suurenmoista suunnitelmaa kuin Yleistä säästöklubia vaivaisten kahden
tuhannen punnan pääoman nojassa. Typeryydessään hän oli pitänyt kahta
tuhatta puntaa pohjattomana aarteena.

Vaikka uusia osamaksuja tulikin virtanaan, kävi taakka kuitenkin yhä
raskaammaksi. Eikä hän kuitenkaan voinut pakottautua epäämään uusilta
pyrkijöiltä pääsyä. Hän muutti säännöt ankarammiksi ja pakotti jäsenet
suorittamaan maksunsa hänen toimistoonsa, vaikka se oli ennen käynyt
päinsä omalla kynnyksellä; hän sääti sakkoja epäsäännöllisyydestä.
Mutta ei mikään voinut pysähdyttää Yleisen säästöklubin edistymistä.
Ja tuho läheni lähenemistään. Denrystä tuntui siltä, kuin hirvittävän
suuri väkijoukko työntäisi häntä yhä lähemmäksi äkkijyrkänteen reunaa.
Lopulta hän turvautui itselleen hyvin vastenmieliseen keinoon ja
kiinnitti ikkunaansa kortin ilmoittamaan, ettei toistaiseksi voitu
ottaa vastaan uusia jäseniä, koska oli ryhdyttävä hankkimaan avarampi
toimisto sekä erinäisiin muihin järjestelyihin. Älykkäät käsittivät sen
epäonnistumisen tunnustukseksi, ja hän tiesi sen.

Sitten alkoi syntyä ja vakiintua ja levitä huhu, että Denryn kuuluisa
Yleinen säästöklubi oli ytimeltään mätä ja että niiden hampaita, jotka
olivat purreet tätä omenaa, alkaisi vielä pahasti viiltää.

Ja Denry huomasi, että jotain suurta, jotain ratkaisevaa oli tehtävä ja
tehtävä joutuisasti.


II.

Hänen ajatuksensa kääntyivät Chellin kreivittäreen. Ensimmäinen yritys
saada hänen siveellinen kannatuksensa säästöklubille oli mennyt
myttyyn ja saattanut hänet vaaralliseen tilanteeseen. Olosuhteet
olivat voittaneet Denryn. Ja vaikka hän olikin selviytynyt tappiostaan
kunnialla, ei tappio kuitenkaan maistunut. Tappio tympäisi häntä,
vaikka sitä tarjottiinkin hillon kera. Ja hänen lannistumattomat
ajatuksensa suuntausivat jälleen kreivittäreen. Hän aprikoi päätään
raaputellen seuraavaan tapaan:

"Kyllä minun täytyy saada se nainen kynsiini, ei siinä mikään auta!"

Tähän aikaan kreivitär puuhaili Kaupunkiviisikon poliisien hyväksi.
Hänen ehtymätön harrastuksensa hyväntekeväisyyttä, myyjäisiä ja
juhlalavoja kohtaan oli jo saanut hänet käsittelemään orpoja,
vanhuksia, sokeita, savenvalajain hengenahdistusta, kirkkoja,
kappeleita, kouluja, taloudellista keittotaitoa, savuproblemia,
lomanviettoa maalla, jouluvanukkaita ja peitteitä, terveellisiä
soitannollisia huveja ja ravintolatyttöjä. Tuo oivallinen ja ihana
olento poti juuri aiheen puutetta, kun hänen mieleensä johtuivat
poliisit. Hän teki sen suopean havainnon, että poliisit olivat
liiallisen työn rasittamia, huonosti palkattuja, kohteliaita ja
luotettavia yhteiskunnan palvelijoita ja että me saamme kiittää heitä
hengestämme. Ja tästä keksinnöstä oli luonnollisena seurauksena, että
poliisit ansaitsivat hänen tarmokasta apuaan. Tämän avunannon tuloksena
oli Hanbridgen poliisiklubi, missä poliisit saisivat pelata tammia,
lukea sanomalehtiä ja nauttia kaikenlaisia alkoholittomia juomia
uskomattoman halpoihin hintoihin. Ja klubi tarjosi muitakin etuja
näille henkilöille, joita Kaupunkiviisikon kaikki viisi pormestaria
rupesivat nimittämään "lain vankoiksi vartijoiksi". Kun klubi oli
rakennettu, se oli myöskin vihittävä asianomaisella loistolla ja
juhlallisuudella. Ja luonnollisesti oli Chellin kreivitär oikea henkilö
vihkimään sen, koska se sai synnystään kiittää juuri häntä.

Juhlapäivä oli maaliskuussa, vihkimisen piti alkaa kello kolmelta ja
tapahtua klubin omassa isossa salissa toisella puolen Kruunu-aukiota,
joka on Hanbridgen Trafalgar-aukio. Kreivittären oli määrä saapua
hevosella Sneydistä. Jos se olisi tapahtunut kymmentä vuotta myöhemmin,
niin hän olisi saapunut automobiililla. Mutta ehkei se olisi
vaikuttanut mitään siihen, mitä nyt tapahtui.

Kertoessani, mitä tapahtui, minä rajoitun tosiasioihin karttaen kaikkia
syytöksiä. On vanhastaan totta, että elämä on täynnä yhteensattumuksia,
mutta kuuluiko näihinkin tapahtumiin sellainen yhteensattumus vai eikö,
se on jokaisen lukijan ratkaistava omalta osaltaan riippuen siitä, onko
hänessä kyynillisyyttä vaiko uskoa ihmisluontoon.

Tosiasiat ovat seuraavat: ensimmäiseksi, että Denry kävi eräänä
päivänä tervehtimässä rouva Kempiä, joka asui hiukan alempana
Broughaminkadun varrella, kuului rouva Machinin ystävättäriin ja oli
Jockin, kreivittären vaunulakeijan ja Denryn lapsuudenystävän äiti.
Toiseksi, että muutamaa päivää myöhemmin, kun Jock saapui äitiään
tervehtimään, Denry oli saapuvilla, jolloin Denry ja Jock lähtivät
jaloittelemaan hautausmaalle, Bursleyn kävelijäin pääpaikalle.
Kolmanneksi, että vihkiäisjuhlan iltapäivällä kreivittären vaunut
särkyivät Sneydin laaksossa, josta on kaksi engl. peninkulmaa Sneydiin
ja kolme Hanbridgeen. Neljänneksi, että viittä minuuttia myöhemmin ajoi
muulillaan paikalle Denry parhaissa pukineissaan. Viidenneksi, että
Denry ajoi suoraa päätä vaunujen ohi nähtävästi huomaamatta tapaturmaa.
Kuudenneksi, että Jock, kohottaen hattuaan Denrylle ikäänkuin
ventovieraalle (sillä palvelustoimissaan lakeijan tulee tietysti olla
kuin kuollut kaikelle ihmiskunnalle), sanoi:

"Anteeksi, herra", saaden siten Denryn pysähdyttämään juhtansa.

Nämä ovat yksinkertaisia tosiasioita.

Denry katsahti taakseen kääntäen huolimattomasti yläruumistaan
puolittain, kuten hienojen ajoneuvojen käyttäjät tekevät, milloin jokin
mitätön seikka heidän takanaan kohdistaa heidän huomionsa sinne päin.
Muulikin katsoi taakseen -- sellainen on muulien tapa -- ja jos koira
olisi ollut mukana, niin koira olisi osoittanut vieläkin eloisampaa
uteliaisuutta; mutta Denry oli jättänyt tuon uskollisen eläimen kotiin.

"Hyvää iltaa, kreivitär", sanoi Denry kohottaen hattuaan ja koettaen
ilmaista hämmästystä, mielihyvää ja mielentyyneyttä samalla haavaa.

Chellin kreivitär, joka seisoi keskellä tietä, kohotti lornjettiaan,
joka oli kiinnitetty noin jalan pituisen kilpikonnanluupuikon nenään,
ja tarkasteli Denryä. Tämä lornjetti oli hänen uusia keksintöjään ja
oli jo saanut aikaan sen onnellisen vaikutuksen, että pitkäkahvaisten
lornjettien menekki oli suuresti lisääntynyt Kaupunkiviisikossa.

"Oh, tekö siellä olettekin?" virkkoi kreivitär. "Mutta tehän olette
ruvennut käyttämään partaa."

Juuri tämä keveä tuttavallisuus teki hänet niin rakkaaksi koko
paikkakunnalle. Tarkkaavaiset ihmiset olivat oikeassa väittäessään,
ettei koskaan tietänyt, mitä hän lähinnä sanoisi, eikä hän kuitenkaan
pilannut milloinkaan arvokkuuttaan.

"Niin olen", sanoi Denry. "Onko teille sattunut tapaturma?"

"Ei", virkkoi kreivitär katkerasti, "minä vain vähän huvittelen tässä."

Hevoset oli päästetty valjaista, ja nyt ne haukkasivat tien vieressä
ruohoa kuten tavalliset hevoset. Ajuri ryvetti liepeensä lokaan
painuessaan kyykylleen vaunujen eteen ja vääntäessään aisaa edes ja
takaisin, sinne ja tänne. Lakeija, Jock, tarkkasi uutterana hänen
toimiaan.

"Aisan nappula on katkennut, herra", sanoi Jock. Denry laskeutui omalta
istuimeltaan. Kreivitär ei hymyillyt. Denry näki hänet nyt ensimmäistä
kertaa ilman tuota tehokasta hymyä.

"Onko teidän jouduttava jonnekin erikoisesti?" hän kysyi. Moni nainen
ei olisi ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Mutta kreivitär oli tottunut
Kaupunkiviisikkoon.

"On", hän vastasi. "Minun on jouduttava jonnekin erikoisesti. Minun on
jouduttava poliisiklubille kello kolmeksi, herra Machin. Mutta siitä
ei tule mitään. Olen jo myöhästynyt. Olemme viipyneet täällä kymmenen
minuuttia."

Kreivitär myöhästyi jotensakin usein julkisista juhlatiloista. Ei
kukaan tehnyt sitä hänelle tiettäväksi. Päin vastoin jokainen koetti
uutterasti uskotella, että hän oli saapunut juuri lyönnilleen. Mutta
hän tiesi hyvin olevansa kuuluisa myöhästyneisyydestään. Tavallisesti
hän oli liian kovassa kiireessä keksiäkseen todella sukkelaa tekosyytä,
hän vain väitti ohimennen, että vaunuille oli sattunut jokin vahinko.
Ja nyt oli toden teolla sattunut vaunuille vahinko -- mutta uskoisiko
sitä kukaan poliisiklubilla?

"Jos suvaitsette ajaa minun kerallani, niin takaan, että joudumme sinne
kello kolmeksi", sanoi Denry.

Tie kulki siellä aution tienoon halki. Rinnan sen kanssa ulottui
viidenkymmenen kyynärän päässä kanava, ja kanavalla liikkui alus
Hanbridgeen päin englannin peninkulman verran tunnissa. Muita
liikennevälineitä ei ollut näkyvissä. Knypen, lähimmän kaupungin
laitaan oli ainakin peninkulman matka; ja koska kreivitär oli
pukeutunut pormestarien ja muiden jäykkien viranomaisten tuhoksi, ei
hän tietenkään olisi voinut kävellä edes puoltakaan peninkulmaa tuossa
paksussa mustassa loassa. Hän kiitti Denryä ja sijoittui tämän viereen
virkkamatta sanaakaan palvelijoilleen.


III.

Heti kun muuli alkoi ravata, rupesi kreivitärkin jälleen hymyilemään.
Huojennus ja tyytyväisyys kuvastui noista kauniista piirteistä.
Denry sai pian kokea, että kreivitär tunsi muulit perinpohjin
-- tai melkein perinpohjin. Tämä kertoi hänelle ratsastaneensa
muuleilla satoja peninkulmia Apennineilla missä ei ollut laisinkaan
tietä ja vain muulit, vuohet ja kärpäset kykenivät säilyttämään
jalansijansa jyrkillä, kivisillä poluilla. Hän sanoi, että kelpo
muuli oli Apennineilla neljänkymmenen punnan arvoinen, kalliimpi
kuin samanlaatuinen hevonen. Itse asiassa hän puhui muuleista
erittäin myötätuntoisesti. Denry käsitti, että hänen oli ajettava
niin tyylikkäästi kuin suinkin, ja hän koetti muistella kaikkea,
mitä oli lukenut eräästä kirjasta, jossa selitettiin oikeata tapaa
pidellä ohjaksia. Sillä kaikessa, mikä kuului ratsastukseen ja ajoon,
kreivitär oli oikea asiantuntija. Metsästyskautena hän otti kerran tai
pari viikossa osaa Pohjois-Staffordshiren metsästysseuran ajojahtiin,
ja _Merkkitorvi_ oli julistanut hänet pelottomaksi ratsastajaksi. Tämän
huomion se teki eräänä päivänä, kun kreivitär oli pudonnut hevosen
selästä ja kannettu tiedottomana Sneydiin.

Muulikin näytti olevan tietoinen vastuunalaisuudestaan ja suuresta
tehtävästään; se takoi kavioillaan rivakasti tietä ja käyttäytyi
yleensä kuin muuli, joka tunsi isoisänsä isän nimen. Se porhalsi Knypen
halki ihmeteltävän tyylikkäästi säikkymättä raitiotievaunuja tai
kiihtymättä rautatiensillasta. Muuan valokuvaaja, joka seisoi ovellaan
isoa kameraa käsitellen, sai sen hetkiseksi hätkähtämään, kunnes se
muisti nähneensä kameran ennenkin. Kreivitär, joka kummasteli, minkä
vuoksi valokuvaaja tepasteli kolmijalkansa ympärillä juuri kynnyksellä,
kääntyi tarkastamaan miestä lornjetillaan.

He ajoivat nyt Cauldonin parrasta Hanbridgeä kohti. Oli jo saavuttu
Hanbridgen alueelle, ja jalankävijä siellä toinen täällä tunsi
kreivittären. Hanbridgen utelikoilta ei käy salaaminen mitään. Kun
sitä paitsi utelikko näkee Hanbridgen kadulla jonkun kuuluisuuden
tai merkillisyyden, ei hän tekeydy sellaiseksi, joka ei ole nähnyt
mitään. Hän osoittaa ehdottomasti sormellaan näkemäänsä, jos hänellä on
seuralainen, ja ellei hänellä ole seuralaista, niin hän jää seisomaan
ja tuijottaa niin vilpittömän tiukasti, että koko katu pysähtyy
tuijottamaan. Toisinaan voi nähdä koko kadun seisovan tuijottamassa
-- aavistamattakaan, mitä se oikeastaan tuijottaa. Kun ajoneuvot
lähestyivät uljaasti Hanbridgen vilkasta keskustaa, hienojen myymäläin,
ravintolain, hotellien, kokoushuoneiden ja teatterien aluetta, tiesi
yhä useampi asukas, että Iris (kuten häntä rakkaasti nimitettiin) ajoi
erään nuoren miehen kera pienissä kärry-pahasissa muulilla, jonka
korvat lepsattivat kuin norsun. Koska Denryn maine oli Hanbridgessä
paljoa pienempi kuin kotikaupungissa Bursleyssä, ei monikaan henkilö
tuntenut häntä. Kun kärryt olivat ennättäneet ohitse, hyökkäsi väkeä,
joka oli kuullut uutisen liian myöhään, ulos puodeista ja tuijotti
kreivittären jälkeen kuin häipyvää unta ihmetellen, kunnes raitiovaunun
kellon helähdys sai heidät hypähtämään takaisin käytävälle.

Viimein kreivitär ja Denry saattoivat nähdä Kruunu-aukion vanhan
kaupungintalon torninkellon ja se oli minuuttia vailla kolme. He olivat
nyt vajaan minuutin päässä poliisiklubista.

"Kas niin!" sanoi Denry ylpeästi. "Kolme peninkulmaa seitsemässätoista
minuutissa. Ei ole plesusti tehty muulipahaselta!"

Ja siinä määrin tunsi kreivitär Kaupunkiviisikon kielen, että tajusi
silmänräpäyksessä sananparren "plesusti tehty".

He ajaa porhalsivat komeasti Kruunu-aukiolle. Ja sitten, vähääkään
varoittamatta, muuli turvautui äkkiä kaikkiin muulille kuuluviin
automaattisiin jarruihin ja seisahtui.

"Taivasten tekijä!" huokasi Denry. Hän tunsi tuon pysähdyksen syyn.

Suuri joukko poliiseja, oikea rykmentti poliiseja marssi aukion
pohjoispuolta klubia kohti. Ei mikään olisi voinut näyttää
turvallisemmalta, vaarattomammalta kuin tuo poliisijoukko, joka
oli sinä iltapäivänä palveluksesta vapaana kokoontunut lausumaan
hyväntekijättärelleen kreivittärelle sydämellisen ja poliisimaisen
tervehdyksen. Mutta muulilla oli oma käsityksensä poliiseista. Ensi
aikoina Denryn hoidossa ollessaan se oli melkein aina kaihtanut
poliiseja. Höyryjyriä se saattoi sietää, vieläpä pilvistä putoavia
leijojakin, mutta poliisi oli aina tuntunut siitä vastenmieliseltä.
Kärsivällisyyttä ja kuria käyttäen Denry oli vähitellen saanut
istutetuksi siihen melkeinpä kreivittären oman käsityksen poliiseista
-- nimittäin että nämä olivat kohteliaita ja luotettavia yleisön
palvelijoita, joita ei pitänyt kohdella variksenpelätteinä tai
yhteiskunnan sakkana. Joka tapauksessa muuli oli viime kuukausina
todellakin herennyt vihaamasta Kaupunkiviisikon järjestysvaltaa. Ja
parhaimmalla tuulellaan se ei kiinnittänyt poliisiin mitään huomiota.

Mutta tuossa joukossa oli monta sataa poliisia, Kaupunkiviisikon
poliisimiehistön enemmistö. Ja muuli oli ilmeisesti sitä mieltä, että
ohjatessaan sen samalla haavaa useata sataa poliisia vastaan Denry
käytti väärin sen suopeamielisyyttä.

Muulin korvat virkkoivat kiihtyneesti: "Jossakin täytyy olla raja, ja
olen vetänyt sen siihen, missä etujalkani nyt ovat."

Muulin korvat keräsivät pian vähäisen väkijoukon heidän ympärilleen.

Denryn mieleen juolahti, että jos muulit olivat niin ihmeellisiä
Apennineilla, se johtui varmaankin siitä, ettei Apennineilla ole
poliiseja. Hänen mieleensä juolahti myöskin, että tälle muulille oli
tehtävä jotain.

"No?" sanoi kreivitär kysyvästi. Se oli Denrylle haaste ryhtyä
näyttämään, että tämän retken johtajana oli hän eikä muuli.

Hän selitti lyhyesti muulin päähänpiston ikäänkuin pyytääkseen anteeksi
sitä, että se kehtasi tuntea vastenmielisyyttä yleisön palvelijoita
kohtaan, joita kreivitär itse helli.

"Ne ovat tuossa tuokiossa poissa näkyvistä", sanoi kreivitär. Ja sekä
hän että Denry koettivat tekeytyä sen näköisiksi, kuin kärryt olisivat
pysähtyneet juuri siihen paikkaan jostain erikoisesta syystä, ja muuli
puolestaan oli oikea tottelevaisuuden perikuva. Siitä huolimatta tuo
vähäinen väkijoukko alkoi kasvaa vähän suuremmaksi.

"No nyt", virkkoi kreivitär rohkaisevasti. Poliisirykmentin häntäpää
oli kadonnut klubia kohti.

"Hep, hep!" kehotti Denry muuliaan.

Etujalat eivät ryhtyneet vastaamaan.

"Ehkä minun olisi parasta lähteä jalan", ehdotti kreivitär. Väkijoukko
rupesi käymään epämukavaksi ja kenenkään pyytämättä esittämään
vihjauksia muulien oikeasta käsittelystä. Väkijoukko jutteli myöskin
itselleen: "Se on hän! Se on hän! Se on hän!" Tarkoittaen, että se oli
kreivitär.

"Ei ensinkään", sanoi Denry, "kyllä tästä suoriudutaan."

Ja hän sivalsi muulia päähän ruoskalla.

Toimintaan kannustettuna muuli syöksyi tiehensä, ja väkijoukko
hajaantui ikäänkuin räjähtävä pommi olisi lennättänyt sen kappaleiksi.
Mutta muuli ei valinnutkaan suoraa uraa, vaan kiersi kehää, jonka
säteenä oli sen oma mitta, ja kieputti kärryjä perässään ikäänkuin ne
olisivat olleet kattila, joka oli nuoralla sidottu siihen. Ja kreivitär
ja Denry ja kärryt lensivät ihmeteltävän nopeasti tiehensä -- ei
laisinkaan poliisiklubia kohti, vaan Longshaw'n tietä myöten, joka on
verraten jyrkkä. Heitä lähdettiin ajamaan takaa, mutta tuloksetta.
Sillä muuli oli pillastunut ja saanut siivet. Onneksi he törmäsivät
vain isoihin työntörattaisiin, joissa muuan eukko kuljetti porkkanoita,
lanttuja ja kaalinpäitä. Yhteentörmäys kaatoi rattaat, täytti kärryt
puoliksi juurikasveilla ja pysähdytti muulin silmänräpäyksen ajaksi;
mutta todellista vauriota ei näyttänyt tapahtuneen, ja muuli jatkoi
ripeästi matkaansa. Silloin kreivitär huomasi, ettei Denry käyttänyt
oikeata kättään, joka heilahteli sivulla jotensakin hyödyttömänä.

"Taisin kolhaista kyynärpääni työntörattaisiin", mutisi Denry. Hänen
kasvonsa olivat kalpeat. "Antakaa minulle ohjakset", virkkoi kreivitär.
"Enköhän saisi käännetyksi tuota elukkaa tässä", sanoi Denry.

Ja hän saikin ohjatuksi muulin sievästi Koivukadulle, joka on vieläkin
jyrkempi kuin Longshaw'n tie. Muuli koetti tuokion ajan osoittaa,
että kaikki sekä ylä- että alamäet olivat samantekeviä sen vihaisen
voiman edessä. Mutta Koivukatu muistuttaa talonkattoa. Hetken kuluttua
muuli käveli, ja sitten se seisahtui. Ja puoli Koivukatua ilmestyi
tuijottamaan, sillä kreivittären asu oli todellakin loistava.

"Jätetään se tähän ja kävellään takaisin", sanoi Denry. "Ette te
myöhästy -- ette ainakaan mainittavasti. Poliisiklubi on juuri tuossa
mäen takana."

"Aiotteko todellakin antaa perään tuolle muulille?" huudahti kreivitär.

"Pelkäsin vain teidän tulevan myöhään."

"Oh, samantekevää!" sanoi kreivitär. "Nyt me näytämme muulille."
Hänessä oli alkanut herätä hevosihminen.

"Mutta minun käsivarteni?" arveli Denry.

"Ajanko minä vuorostani takaisin?" ehdotti kreivitär.

"Niin, ajakaa te", sanoi Denry. "Jatketaan vain tätä katua ylös asti ja
käännytään sitten vasemmalle."

He vaihtoivat paikkaa, ja kahta minuuttia myöhemmin kreivitär pakotti
muulin tottelevaisesti pysähtymään poliisiklubin edustalle, joka
loisti verekseltään tiilenkarvaisena. Poliisijoukko oli jo astunut
taloon, mutta kaksi viipyi ovella, ja ylpeänä muuli sieti nämä.
Kreivitär lähetti toisen Longshaw'n tielle tyynnyttämään eukkoa, jonka
juurikkaita he olivat tuoneet osan mukanaan. Toinen poliisi, joka
kreivittären filantrooppisen tarmon vaikutuksesta oli saanut ohjausta
ensiavun toimittamisessa, laati Denryn käsivarren siteeseen. Ja sitten
kreivitär sanoi, että tämän täytyi ehdottomasti tulla hänen mukanaan
vihkiäisjuhlaan. Poliisi kutsui viheltäen erään pojan pitelemään
muulia. Denry poimi porkkanan kreivittären väljän puvun mutkallisista
laskoksista. Ja kreivitär ja hänen pelastajansa astuivat eteiseen ja
kohtasivat siellä juhlallisen ryhmän merkkimiehiä, joista usealla
oli kaulassaan pormestarin käädyt. Poliisiklubiin oli jo lentänyt
kummallisia taruja siitä, mitä kreivittärelle oli tapahtunut, ja ryhmän
kasvot näyttivät pääasiallisesti ilmaisevan ihmettelyä siitä, että hän
oli vielä hengissä.


IV.

Denry havaitsi, että kreivitär oli nyt aivan toisenlainen nainen.
Hän oli äkkiä sovelluttanut käytöksensä pukunsa mukaiseksi, joka
oli erinäisissä osissa aivan jäykkä kirjauksista. Tuttavallisesta
seuralaisesta ja muulien kesyttäjästä hän oli kuin ihmeen kautta
kehittynyt kuuluisuudeksi, ylimykseksi ja filantrooppisten
suunnitelmien ja rakennusten yleisvihkijäksi. Noissa merkkimiehissä
ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi vähäksynyt Denryä! Ja kuitenkin,
kohdellessaan Denryä hupaisana vertaisenaan, kreivitär kaikessa
kirjaillussa ja jäykässä kohteliaisuudessaan vähäksyi tavallaan noita
merkkimiehiä -- ja he tiesivät sen. Ja omituisinta oli se, että he
näyttivät melkein nauttivan siitä. Vähimmin näytti siitä nauttivan Sir
Jehoshophat Dain, hirvittävän mahtipontinen valkopartainen yhteiskunnan
pylväs.

Sir Jee -- kuten häntä alettiin niihin aikoihin nimittää -- oli
saanut äskettäin ritariarvonsa palkinnoksi kunnalle tekemistään
suunnattomista palveluksista. Hyväntekijän osaa hän suoritti itse
asiassa paljoa tehokkaammin kuin kreivitär. Mutta hän ei ollut nuori,
hän ei ollut kaunis, hän ei ollut nainen, eikä hänen sukunsa ollut
auttanut hallitsemaan Englantia miespolvesta toiseen -- ei ainakaan
sikäli kuin tiedettiin. Hän oli ansainnut enemmän rahaa kuin yksikään
toinen pää saviastiateollisuuden alalla; ja hän oli antanut enemmän
rahaa yleishyödyllisiin tarkoituksiin kuin yksikään käsi sitä ennen
Kaupunkiviisikossa. Hän ei ollut koskaan tavoitellut kunnallisia
kunniapaikkoja arvellen olevansa moisten joutavuuksien yläpuolella.
Hän oli ensimmäinen syntyperäinen paikkakuntalainen, joka oli saanut
Kaupunkiviisikossa ritarinarvon. Jo ennen ritarinarvon saantia oli
hänen huumorintajunsa ollut heikko, ja heti sen jälkeen se oli kadonnut
kokonaan. Eikä hän sitä kaivannutkaan. Hän jakoi valtakunnan väestön
kahteen luokkaan -- aatelisiin ja aatelittomiin. Sir Jeen silmissä
ihminen oli joko aatelinen tai ei. Kaikki aatelittomat hän kasasi
yhteen läjään; ja tehdäksemme oikeutta hänen loogilliselle kyvylleen
meidän on lisättävä, että hän kasasi myöskin kaikki aateliset yhteen
läjään. Aatelisarvoja oli erilaisia -- Sir Jee myönsi sen -- mutta
aatelisarvo oli aatelisarvo, ja sen vuoksi olivat kaikki aateliset
itse asiassa samanarvoisia. Norfolkin herttua oli aatelinen henkilö,
ja samaten oli Sir Jee. Heidän välillään olevan hienon erotuksen
saattoi kyllä havaita aatelinen, ja sen voi myöskin sopivasti tunnustaa
aatelinen, kun aateliset olivat omassa piirissään; mutta aatelittomalle
ei moista erotusta pitänyt eikä voinut olla.

Sir Jee näki siis ryhmässä kaksi aatelista olentoa -- kreivittären ja
itsensä. Kreivitär ja hän itse muodostivat ryhmässä oman luokkansa
ja kaikki muut oman luokkansa. Ja vaikkakin kreivitär kohteli häntä
erittäin huomaavaisesti tehostaen asianmukaisesti hänen arvonimeään
(hän itse tehosti kreivittären arvonimeä enemmän kuin tarve
vaati), ei häntä kuitenkaan oikein miellyttänyt se alta kuultava
suopea alentuvaisuus, jolla kunniavieras tervehti niin hyvin häntä
itseään kuin toisiakin. Sitä paitsi hän oli tuntenut Denryn herra
Duncalfin konttoristiksi, sillä herra Duncalf oli menneinä aikoina
toiminut usein hänen asianajajanaan. Hän piti Denryä nousukkaana,
hännystelevänä narrina ja paheksui syvästi Denryn tuttavallisuutta
kreivitärtä kohtaan. Lisäksi häntä harmitti Denryn side, joka teki
tämän (parrastaan huolimatta) mielenkiintoisen romanttiseksi, ja
kaikkein enimmän häntä harmitti se, että Denry oli saanut typerän
muulinsa avulla kreivittären pelastetuksi tapaturmasta. Milloin tahansa
kreivitär alkurupattelussa mainitsi Denryn tai katsahti Denryyn
tehdessään selkoa seikkailuistaan, tunsi Sir Jee kipua sielussaan,
ja hänen ruumiinsa osoittausi myötätuntoiseksi sielua kohtaan. Jokin
häntä itseään voimakkaampi pakotti hänet ponnistautumaan äärimmilleen
litistääkseen Denryn siveelliseksi liivaksi, lyödäkseen hänet maan
tasalle, vähäksyäkseen hänet kokonaan tai tuhotakseen hänet jääkuorta
käyttämällä. Tämä menettelytapa ei tehonnut kreivittäreen sen enempää
kuin Denryynkään. Ja kreivitär torjui sen vaikutuksen alinomaa. Asia
olikin sellainen, että kreivitär ja Sir Jee olivat verraten kiivaita
kilpailijoita hyväntekeväisyydessä ja paikkakunnan menestyksen
edistämisessä. Sir Jee oli omasta mielestään ja kreivitär oli omasta
mielestään Kaupunkiviisikon kirkkaimpana kimmeltävä tähti.

Kun kreivitär oli päättänyt kertomuksensa retkestään ja ympäröivä
ryhmä oli kylliksi murtanut muotoaan ilmaistakseen sopivalla tavalla
kauhua, kummastusta, ihailua ja miehekästä myötätuntoa, asettui Sir Jee
johtajaksi, rykäisi ja sanoi huoliteltuun tapaansa:

"Kenties teidän armonne suvaitsee nauttia hiukan virvokkeita, ennenkuin
siirrymme saliin?"

"Kiitos, en", virkkoi kreivitär. "Se ei vaikuttanut minuun laisinkaan
järkyttävästi." Sitten hän kääntyi sideniekka-saattajansa puoleen ja
lisäsi huolestuneena: "Mutta ehkä _te_ haluatte jotain?"

Jos hän olisi aavistanut, niihin tämä kysymys oli johtava, ei hän
kenties olisi tehnyt sitä. Taikka ehkä hän olisi sittenkin tehnyt sen.

Denry vaikeni tuokion, ja sitten hänessä heräsi vanha tottumus.

"Ei, kiitoksia", hän sanoi, ja kääntyen varta vasten Sir Jeen puoleen
hän lisäsi: "Entä _te_?"

Tämä oli luonnollisesti törkeätä hävyttömyyttä tuota aatelista
valkoparta-filantrooppia kohtaan. Mutta se ei ollut mitenkään pahinta
Denryn esiintymisessä. Ryhmä -- jokainen ryhmän jäsen -- huomasi
selvästi Denryn vasemman käden liikahtavan Sir Jeetä kohti. Se liikahti
aivan vähäisen, heilahti vain hiukan. Itse asiassa se ei olisi
merkinnyt mitään, ellei Denryllä olisi yhä ollut vasemmassa kädessään
porkkanaa.

Jokainen osoittausi ihmeellisen kykeneväksi hillitsemään itseään.
Ja jokainen muu paitsi Sir Jee oli salaisesti ihastuksissaan, sillä
Sir Jee ei herättänyt kenessäkään rakkautta. Merkillistä, kuinka
vähän paikallista rakkautta paikallishyväntekijät saavat osakseen.
Hätkähtämättä kreivitär antoi merkin "siirtyä" saliin, kuten Sir Jee
oli ehdottanut. Ei olisi luullut tapahtuneen mitään, ja kuitenkin oli
tapahtunut yhtä ja toista.


V.

Sitten Denry huomasi istuvansa tilapäisellä lavalla, joka oli
rakennettu poliisiklubin isoon voimistelusaliin. Hanbridgen
pormestari toimi puheenjohtajana, ja hänellä oli kreivitär oikealla
ja Bursleyn pormestaritar vasemmalla puolellaan. Keskellä lavaa
loisti toisia pormestarikäätyjä, pormestarittarien hienoja hattuja ja
poliisimestarien sekä palopäälliköiden univormuja. Myöskin Denryn side
oli omansa lisäämään tehoa; hänet oli sijoitettu kreivittären taakse.
Itse sali oli ääriään myöten täynnä poliiseja, jotka näyttivät oudoilta
ilman kypärää, sekä näiden vaimoja, morsiamia ja ystäviä; innostus oli
yleinen ja voimakas, ja yksi ainoa pieni merkki osoitti jotain ikävää
tapahtuneen! Tuo pieni merkki oli tyhjä tuoli ensi rivissä lähellä
kreivitärtä. Sir Jee oli poistunut äkillisen pahoinvoinnin uhrina.
Hän oli jollain tapaa häipynyt tiehensä, sillä välin kuin toiset
merkkihenkilöt olivat nousseet portaikkoa. Hän oli häipynyt tiehensä
niiden harvain ilmaistessa pahoitteluaan, jotka sattumalta näkivät
hänen olevan häipymäisillään. Mutta nämäkin kestivät sen miehekkäästi.
Se ei sumentanut juhlayleisön iloista tunnelmaa.

Juhlan loppupuolella alettiin esittää kiitoksia, ja näistä kohdistui
tärkein kreivittäreen, klubin aloitteentekijään. Sen esitti
Hanbridgen poliisimestari. Toisetkin merkkihenkilöt olivat halunneet
esittää sen, mutta Hanbridgen poliisimestarilla oli epäämätön
etuoikeus Kaupunkiviisikon suurimman poliisivoiman esimiehenä. Hän
viittasi leikillisin sanoin kreivittären tuloseikkailuun ja sai
yleisön purskahtamaan raikuvaan nauruun sanomalla, että oikeastaan
velvollisuus vaatisi häntä vangitsemaan sekä kreivittären että Denryn
vaarallisesta ajosta. Kun hän oli istuutunut kuulijain paukuttaessa
myrskyisästi käsiään, syntyi ohjelman suorituksessa vähäinen sotku.
Virallisen ohjelman mukaan oli Sir Jehoshophat Dainin määrä kannattaa
kiitosehdotusta, mutta Sir Jee ei ollut saapuvilla. Muuta ei Sir Jeestä
ollut jäljellä kuin tuoli. Hanbridgen pormestari katseli ympärilleen
koettaen nopeasti päättää, mitä nyt oli tehtävä, ja Denry kuuli hänen
kuiskaten kysyvän neuvoa eräältä toiselta pormestarilta.

"Ehkä minä teen sen?" Denry kuiskasi, ja nousemalla samassa seisomaan
hän vapautti pormestarin välttämättömyydestä ratkaista tämän asian.

Mahdotonta on sanoa, miksi Denry nousi näin seisomaan ilman vähintäkään
varoitusta. Kymmentä sekuntia varemmin, viittä sekuntia varemmin ei
hänellä itselläänkään ollut hämärintäkään aavistusta siitä, että hän
joutuisi pitämään kokouksessa puheen. Muuta ei voi sanoa kuin että hän
oli taasen saanut tuon odottamattoman kohtauksensa.

Päästyään jaloilleen hän alkoi kärsiä, sillä hän ei ollut koskaan ollut
lavalla jaloillaan tai missään muussakaan asennossa. Hän ei voinut
nähdä muuta kuin sumupilven, joka oli salaperäisesti ja pelottavan
äkkiä täyttänyt salin. Ja tämän pilven halki hän saattoi tuntea satojen
silmien läpitunkevasta tuijottavan häneen. Ääni hänen sisässään
sanoi: "Mikä hölmö sinä oletkaan! Mikä hölmö sinä oletkaan! Olenhan
aina sanonut, että sinä olet aika hölmö!" Ja hänen sydämensä jyskytti
kovemmin kuin konsanaan ennen, ja hänen otsansa oli kostea, kurkku
kiusallisen kuiva ja toinen jalka polki hermostuneesti lattiaa. Tätä
tilaa kesti suunnilleen kymmenen tuntia, minkä ajan kuluessa silmät yhä
lävistivät sumupilven ja hänet kärsivällisen, itsepintaisen julmina.

Denry kuuli jonkun puhuvan. Hän puhui itse.

Poliisimestari oli sanonut: "Minulla on suuri mielihyvä ehdottaa
kiitokset esitettäviksi Chellin kreivittärelle."

Ja niin Denry kuuli sanovansa: "Minulla on suuri mielihyvä kannattaa
kiitoksien esittämistä Chellin kreivittärelle."

Hän ei voinut keksiä muuta sanottavaa. Ja nyt syntyi äänettömyys,
todellinen äänettömyys, ei vain Denryn sairaalloisen mielikuvituksen
luoma.

Sitten sumu haihtui. Ja Denry itse sanoi poliisiyleisölle, voittaen
takaisin oman luonnollisen äänensä, hymynsä ja eleensä, sanoi
tuttavallisesti, arkiseen tapaan, koomillisesti:

"Kas niin! Joutukaa siitä! Minä en aio sanoa enempää!"

Ja alkumerkiksi hän sovitti kätensä paukutusasentoon. Ja istuutui.

Hän oli kutkuttanut jok'ikisen saapuvilla olevan pollarin nauruhermoja.
Paukkina vei voiton kaikista varemmista. Kaikkein vakavimpienkin
lavakoristeiden täytyi nauraa. Ihmiset nykäisivät toinen toistaan ja
selittivät, että se oli "se Machinin poika Bursleystä", ikäänkuin
tarkoittaen, ettei se Machinin poika Bursleystä sallinut yhdenkään
päivän kulua tekemättä jotain sattuvaa ja hullunkurista. Pormestari
hymyili yhä vielä, kun hän esitti kokouksen kiitokset, ja kreivitär
hymyili yhä vielä vastatessaan niihin.

Kun sitten kaiken päätyttyä jouduttiin eteiseen, käytti Denry
oikeuttaan ottaa kreivittären huostaansa. He suoriutuivat
merkkimiehistä lähtemällä ulos tiedustamaan kreivittären vaunuja ja
jäämällä sille tielleen. Kreivittären vaunuista ei näkynyt merkkiäkään,
mutta Denryn muuli ja kärryt odottivat eräässä rauhallisessa kulmassa.

"Saanko saattaa teidät kotiin?" ehdotti Denry.

Mutta siihen ei kreivitär suostunut. Hän sanoi käyvänsä vieraissa ennen
päivällistä ja odottavansa vaunujen varmasti tulevan tuossa tuokiossa.

"Ettekö tulisi juomaan teetä Sub Rosassa?" kysyi Denry sitten.

"Sub Rosassa?" tiedusti kreivitär.

"Niin", selitti Denry, "me nimitämme siten erästä uutta teeravintolaa,
joka on vast'ikään avattu tuolla." Hän osoitti suuntaa. "Se on oikea
uutuus täällä Kaupunkiviisikossa."

Kreivitär rakasti intohimoisesti teetä.

"Siellä saa mainiota kiinalaista teetä", sanoi Denry.

"No niin", sanoi kreivitär, "voisihan koettaa sitäkin."

Samassa saapuivat hänen vaununsa perille. Hän käski ajurinsa odottaa
muulin ja kärryjen perässä. Hänen käytöksessään ei ollut enää mitään,
mikä muistutti hänen pukuaan; se näytti ilmaisevan, että koska hän
kerran oli aloittanut hullulla kepposella, niin hänen oli myöskin
päätettävä retkensä samanlaisella.

Niin kreivitär ja Denry lähtivät teeravintolaan, ja Denry tilasi
teetä ja maksoi sen. Siellä oli tuskin ainoatakaan vierasta, ja ne
harvat, joita onni oli suosinut toimittamalla heidät sinne, eivät
olleet kyllin älykkäitä tunteakseen kreivittären. Omistajatar
ei tuntenut kreivitärtä. (Myöhemmin, kun tuli tunnetuksi, että
kreivitär oli todellakin käynyt Sub Rosassa, olivat puolet Hanbridgen
rouvashenkilöistä melkein sairaita pelkästä mielipahasta, kun eivät
olleet ajoissa kuulleet siitä. Heidän olisi ollut niin helppoa olla
siellä juomassa teetä kreivittären naapureina ja tarkata, mitä
leivoksia hän valitsi, miten hän piteli lusikkaa ja riisuiko hän
hansikkaansa vai piti ne käsissään mureketta syödessään. Siinä oli
menetetty tilaisuus, joka ei inhimillisen mahdollisuuden mukaan
palautuisi koskaan enää.)

Ja itse valitsemassaan syrjäisessä nurkassa kreivitär suuntasi äkkiä
ammuksen päin Denryä:

"Mistä te saitte kaikki nuo yksityiskohdat Sneydin juhlahuoneistosta?"
hän kysyi.

Ja tämä alku kiihdytti keskustelun erittäin vilkkaaksi.

Samana iltana Denry pistäysi _Merkkitorven_ toimistoon ja jätti
sinne puolen sivun suuruisen ilmoituksen Kaupunkiviisikon yleisestä
säästöklubista -- "kannattajia m.m. Chellin kreivitär". Ilmoitus teki
yleisölle tiettäväksi, että klubi oli nyt järjestetty ottamaan vastaan
uusia jäseniä. Paitsi puolen sivun suuruista ilmoitustaan Denry jätti
myöskin monta mielenkiintoista ja luotettavaa yksityiskohtaa tuosta
historiallisesta ajoretkestä Hanbridgen poliisiklubille. Seuraavana
päivänä oli _Merkkitorvi_ aivan täynnä Denryä ja kreivitärtä. Siinä
oli iso kuva, jonka muuan valokuvaaja oli ottanut Cauldon Bankilla
ja joka esitti Denryä todellakin ajamassa kreivittären seurassa, ja
kreivittären kasvot näkyivät selvästi edestä päin. Se teki myöskin
erinomaisen kiittävästi selkoa Denryn puheesta ja onnitteli häntä
hänen ensimmäisestä esiintymisestään Kaupunkiviisikon julkisessa
elämässä. (Sulkimien välissä lausuttiin pahoittelu Sir Jeen äkillisen
sairauden johdosta.) Lyhyesti sanoen, Denryn triumfi pyyhki pois hänen
varempien voittojensa muiston. Se karkoitti myös kaikki säästöklubille
epäedulliset huhut. Muutamassa päivässä hän oli saanut tuhatkunnan
uusia jäseniä. Tietenkin tämä lisäys vain suurensi hänen sitoumuksiaan,
mutta nyt hän voi saada pääomaa edullisilla ehdoilla, ja hän hankki
sitä. Perustettiin osakeyhtiö. Kreivitär otti muutaman osakkeen tässä
yhtiössä. Samaten (omituista kyllä) Jock ja hänen toverinsa ajuri. Eikä
salaisuuksista ollut vähimpiä se merkillinen seikka, että kun Denry
palasi äitinsä mökkiin juotuaan teetä kreivittären seurassa, ei hänen
käsivartensa ollutkaan siteessä eikä siinä näkynyt pienintäkään merkkiä
mistään vauriosta.



VIII LUKU.

Oman orren alla.


I.

Muuan vielä nuori mies -- hän oli iältään kolmikymmenvuotias -- jonka
lyhyt, tiheä parta kurkisti avaran päällystakin turkiskauluksen
suojasta, sukelsi esiin ajurinvaunuista P. Luukkaan aukion ja
Broughaminkadun lumisessa kulmauksessa ja maksoi liikkeellä, joka
ilmaisi sekä varakkuutta että tottumusta käskemään. Ja ajuri, joka oli
tuonut hänet Hanbridgestä tänä talvi-iltana, vastasi asianmukaisella
tavalla. Harva Kaupunkiviisikon asujamista käyttää ajuria. Käytettävinä
on niin harvoja ajureita. Jos aiotte kutsuihin, niin voitte
tilata ajurin ennakolta puhelimitse, sulattaen myöskin ennakolta
kustannusharmin; mutta pysähdyttää ajuri kadulla ennalta harkitsematta
ja hypätä vaunuihin yhtä huolettomasti kuin raitiotievaunuun --
sellaista tekevät vain ani harvat. Nuori partaniekkamme menetteli näin
useasti, mikä todisti hänen elävän kerrassaan ruhtinaallisesti.

Hänellä oli kannettavanaan iso ja verraten raskas käärö, kun hän
asteli Broughaminkatua pitkin, ja lisäksi Broughaminkadun käytävä
oli tavattoman kurainen. Eikä sentään kukaan, joka tunsi hänen
olosuhteensa, olisi tiedustanut, miksi hän oli astunut vaunuista ennen
määräpaikkaansa, koska jokainen tiesi sen. Syynä oli se, ettei tämä
ruhtinaallinen henkilö käskevine eleineen uskaltanut ajaa äitinsä
ovelle vaunuissa useammin kuin noin kerran kuussa. Hän avasi tuon
oven amerikkalaisella avaimella (uudenaikainen lukko oli melkein
ainoa parannus, johon hän oli saanut äitinsä suostumaan) ja kompuroi
hankaloine taakkoineen tavattoman ahtaaseen eteiseen.

"Denrykö siellä on?" kysyi heikko ääni arkihuoneesta.

"Niin", hän sanoi astuen arkihuoneeseen hattuineen, turkkeineen,
kääröineen, kaikkineen.

Yllään hartiavaippa ja hartiavaipan yllä nyplätty vuodeverho rouva
Machin istui aivan lieden ääressä painuneena tulen puoleen. Hän näytti
viluiselta ja sairaalta. Vaikka arkihuone oli perin pieni ja tuli
suhteellisen iso, esti lieden rakenne huonetta tulemasta lämpimäksi,
koska kaikki kuumuus nousi savutorveen. Jos rouva Machin olisi istunut
katolla pidellen käsiään savutorven suulla, niin hänen olisi ollut
paljoa lämpimämpi kuin alhaalla lieden ääressä.

"Etkö ole mennyt maata?" kysyi Denry.

"Etkö näe sitä?" sanoi äiti. Ja todellakin tuntui hiukan typerältä
kysyä henkilöltä, joka ilmeisesti istui tuolilla, eikö hän ollut
vuoteessa. Äiti lisäsi vähemmän purevasti: "Minä vartosin sua joka
hetki. Missä sinä joit teetä?"

"Oh!" virkkoi Denry keveästi, "Hanbridgessä."

Valhetta! Hän ei ollut juonut teetä missään. Mutta hän oli syönyt
runsaan illallisen Hanbridgen uudessa Hotel Metropolessa.

"Mitä sulla siinä on?" kysyi äiti.

"Onpahan sinulle lahja", sanoi Denry. "Huomenna on sinun
syntymäpäiväsi!"

"Enpä tiedä, tarvitseeko mua siitä muistuttaa", mutisi rouva Machin.

Mutta kun Denry oli avannut käärön ja ojensi sen sisältöä häntä kohti,
hän huudahti:

"Siunatkoon!"

Hämmästynyt ääni oli tunnustus siitä, että kerrankin poika oli
saattanut hänet ymmälleen.

Se oli komea hylkeennahkavaippa, pitempi kuin hylkeennahkavaipat
yleensä ovat. Se oli noita esineitä, joiden omistaja voi sanoa: "Ei
yhdelläkään voi olla tämän parempaa -- olipa hän sitten kuka tahansa."
Rahalliselta arvoltaan se veti vertoja kaikille yksinkertaisille
kuluneille vaatteille, jotka rouva Machinilla nyt oli yllään, ja
kaikille varsin vaatimattomille pyhävaatteille, joita säilytettiin
yläkerrassa, ja talon koko kalustolle ja ehkäpä myöskin Denryn
keikarimaiselle puvustolle, ottamatta lukuun hänen turkkejaan. Jos
mökin koko sisältö, paitsi yllä mainittua poikkeusta, olisi jätetty
huutokaupalla myytäväksi, ei siitä olisi tullut rahaa riittävästi tuon
hylkeennahkavaipan maksuksi.

Jos se olisi ollut jotain muuta kuin hylkeennahkavaippa ja yhtä kallis,
niin rouva Machin olisi ruvennut nuhtelemaan. Mutta hylkeennahkavaippa
ei ole loistelias. Se soveltuu kaikkinaisiin pukuihin ja päähineisiin.
Ja kunnianarvoisin, vanhoillisin, vakavamielisin nainen voi hyvällä
omallatunnolla nauttia sellaisesta. Hylkeennahkavaippa on ainoa
ylellisyys, minkä rouva Machinin luonnonlaadulla varustettu nainen
-- ja sellaisia on useita Kaupunkiviisikossa ja muuallakin --
tunnonvaivatta voi suoda itselleen.

"Koetappas sitä", sanoi Denry.

Äiti nousi vaivoin ja puki sen ylleen. Se sopi niin hyvin kuin
hylkeennahkavaippa voi sopia.

"Hyvänen aika -- sepä on lämmin", sanoi äiti. Tämä oli hänen ainoa
arvostelunsa.

"Pidä se ylläsi", virkkoi Denry.

Äidin katse sai tämän ehdotuksen surkastumaan.

"Minne sinä menet?" tiedusti Denry, kun äiti teki lähtöä huoneesta.

"Käyn panemassa sen talteen", selitti äiti. "Siihen täytyy panna
huomenna koijauhetta."

Denry esitti vastalauseeksi epämääräisiä ääniä, riisui omat turkkinsa,
jotka hän heitti vanhalle kuluneelle sohvalle, ja siirti nojatuolin
lieden ääreen. Tuokion kuluttua äiti palasi ja istuutui kiikkutuoliinsa
ja alkoi taasen hytistä hartiavaippansa ja nyplätyn verhonsa alla.
Pöytälamppu valaisi vasemman puolen hänen kasvojaan ja oikean puolen
Denryn päätä.

"Kuulehan nyt, äiti", virkkoi Denry, "sinun täytyy saada tänne lääkäri."

"En huoli lääkäristä."

"Sinussa on influensa, ja se on aika mutkallinen juttu; ei sitä tiedä
koskaan, mihin se johtaa."

"Saat sanoa sitä influensaksi, jos sinua huvittaa", sanoi rouva
Machin. "Minun nuoruudessani ei ollut mitään influensaa. Me sanoimme
vilustumista vilustumiseksi."

"Mutta sinä et voi hyvin, vai kuinka?" tiedusti Denry.

"En ole koskaan väittänytkään sellaista", vastasi äiti äreästi.

"Et olekaan", sanoi Denry voitonriemuisena kuten mies, joka on
tuhoamaisillaan vihollisensa. "Etkä sinä pääsekään koskaan voimiisi
tässä vanhassa mökkirähjässä."

"Tätä pidettiin pikein hyvänlaatuisena talona, kun isäsi ja minä
ensinnä asetuimme tähän. Ja se on pidetty aina kunnossa. Se oli kyllin
hyvä isällesi, ja se on kyllin hyvä minullekin. Minua ei haluta ruveta
haihattelemaan sinne ja tänne. Mutta muutamat ihmiset alkavat tulla
niin isoisiksi. Ja mitä terveyteen tulee, niin naapurin Reuben ukko
on yhdeksänkymmenen yhden vuoden vanha. Tahtoisinpa tietää, kuinka
monta yhdeksänkymmenvuotiasta asustaa noissa nukkekartanoissa puiston
puolella?"

Denry pystyi väittelemään jokaisen muun paitsi äitinsä kanssa. Aina
kun hän luuli lopen uuvuttaneensa tämän, äiti kävikin moisella tavalla
hänen kimppuunsa ja pyöräytti hänet kumoon. Mutta hän aloitti uudestaan.

"Maksammeko me neljä ja puoli shillinkiä viikossa tästä mökistä vai
emmekö?" hän tiedusti.

"Ja olemme aina maksaneet", sanoi rouva Machin. "Tahtoisinpa nähdä
isännän korottavan vuokraa", hän lisäsi uhkaavasti ikäänkuin
sanoakseen: "Kyllä minä hänet isännöitsisin, jos hän rupeisi
korottamaan _minun_ vuokraani!"

"No niin", virkkoi Denry, "täällä me asumme pahaisessa mökkirähjässä,
mutta tiedätkö, kuinka paljon minä ansaitsen? Minä ansaitsen kaksi
tuhatta puntaa vuodessa. Juuri sen minä ansaitsen."

Toistamiseen hän petti ehdoin tahdoin äitiänsä! Kaupunkiviisikon
Yleisen säästöklubin toimitusjohtajana, sen osakkeenenemmistön
omistajana, sen täydellisenä itsevaltiaana hän ansaitsi likipitäen
neljä tuhatta vuodessa. Miksi ei hän voinut sanoa äidilleen yhtä
hyvin neljä kuin kaksi? Vastaus on yksinkertainen: häntä pelotti
sanoa neljä. Oli aivan kuin hänen olisi pitänyt punastua äitinsä
edessä ollessaan moinen pohatta, sillä äiti oli kuluttanut suurimman
osan elämäänsä ankarassa työssä ansaitakseen muutaman shillingin
viikossa. Neljä tuhatta tuntui niin, satumaiselta! Ja säästöklubi,
jonka hän oli keksinyt silmänräpäyksessä, oli todellakin saavuttanut
tarumaisen menestyksen; sillä oli nyt päätoimisto Hanbridgessä
ja haaratoimistot neljässä muussa kaupungissa ja kymmenittäin
konttoristeja ja keräysasiamiehiä herra Penkethamin johtamina. Se oli
kohdannut vastarintaa. Mahtimiehet sanoivat, että Denry ansaitsi väärää
rikkautta hyväntekeväisyyden varjolla. Ja joutuakseen ajoissa turvaan
Chellin kreivitär oli eronnut virallisesta suojelijatarasemastaan
ja lahjoittanut osakkeensa Pirehillin sairaalalle, joka oli perinyt
vähintäkään vastustelematta suuret osingot. Denry puolestaan
sanoi, ettei hän ollut koskaan aikonut ruveta filantroopiksi eikä
halunnut käydä sellaisesta, vaan hänen tarkoituksensa oli rikastua
tyydyttämällä muuan tarve, kuten muutkin tekevät, ja ettei kenenkään
ollut pakko kuulua hänen säästöklubiinsa. Sitten _Merkkitorven_
palstoille satoi häntä puolustavia kirjeitä klubin tuhansien jäsenten
edustajilta, ja Denrystä puhuttiin enemmän kuin yhdestäkään toisesta
koko kreivikunnassa. Havaittiin samanlaisia säästöklubeja toimivan
monennimisinä useissa Yorkshiren ja Lancashiren suurissa kaupungeissa.
Tämä paljastus saattoi Denryn täydelleen entiseen arvoonsa yleisön
silmissä, sillä mikä on käytännössä Yorkshiressä ja Lancashiressä,
sen täytyy olla oikein Staffordshiressä; mutta se oli silti aika isku
Denrylle, jonka täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän sittenkään
ollut keksinyt säästöklubia. Lopuksi ne sadat kauppiaat, jotka
olivat sitoutuneet myöntämään hyvitystä kaksi pennyä shillingiltä
(klubin osinkojen ainoa lähde), olivat yrittäneet kapinoida. Denry
nujersi heidät perin pohjin uhkaamalla perustaa osuuskauppoja --
Kaupunkiviisikossa ei ollut ainoatakaan osuuskauppaa. He tiesivät hänet
kyllin hurjanrohkeaksi tekemään sellaista.

Sen koommin ei mikään häirinnyt säästöklubin kehitystä. Denryn
merkitys kasvoi aivan hämmästyttävässä määrin. Hänen muulinsa
kuoli. Hän ei uskaltanut ostaa oikeata hevosta ja rattaita, koska
ei uskaltanut tuottaa sellaisia ajoneuvoja äitinsä puolenviidettä
shillingin mökin ovelle. Siksi hän oli turvautunut ajureihin.
Ulkonaisessa loisteliaisuudessa ja tuhlaavaisuudessa hän veti kaikin
puolin vertoja suurelle Harold Etchesillekin, jota hän oli aikoinaan
pelännyt, ja tämän tavoin hänestä oli tullut Llandudnon laiturin
kuuluisia kantavieraita. Mutta Etches asui vaimoineen hienossa talossa
Bleakridgessä, Denry sitä vastoin eleli äitinsä kera naurettavassa
mökissä naurettavan Broughaminkadun varrella. Hänellä oli kokonainen
lauma tuttavia ja hän kävi melkoisen usein vieraissa, mutta tätä
vieraanvaraisuutta ei käynyt palkitseminen Broughaminkadun varrella.
Hänen suuruutensa haihtui savun lailla Broughaminkadulla. Se päättyi
äkkiä P. Luukkaan aukion kulmauksessa, minne hän jätti ajurinsa. Hän
ei päässyt minnekään äitiinsä nähden. Ellei äiti käynytkään enää
ompelemassa, ei tämä johtunut siitä, ettei hän olisi ollut halukas
ompelemaan, vaan siitä että entiset asiakkaat olivat lakanneet
tilaamasta häntä luokseen. Ja voiko heitä moittia siitä, etteivät
he tilanneet kolmen shillingin päiväpalkasta äitiä, jonka nuori
poika kieriskeli kullassa? Denry oli koettamistaan koettanut saada
äitiä järkiinsä, mutta oli aina joutunut häviölle. Äiti oli liian
riippumaton, liian syvästi kiintynyt omiin tapoihinsa; ja hänellä oli
luonteessaan enemmän voimaa kuin pojalla. Tietysti Denry olisi voinut
erota äidistä ja perustaa oman riittävän upean kodin.

Mutta sitä hän ei tahtonut tehdä.

He olivat todellakin merkillinen pari.

Tänä syntymäpäivä-aattona Denry oli aikonut houkutella äidin
ratkaisevaan tekoon, voittaa hänet pyytämällä, perustaen väitteensä
hänen kivulloisuuteensa. Mutta hän kärsi jälleen tappion. Asian laita
oli sellainen, ettei rouva Machiniin nähden käynyt kauan käyttäminen
houkuttelevaa, hyväilevää puhetapaa. Hän ei ollut suostutteleva itse
eikä myöskään altis toisten suostutteluille.

"No", hän sanoi, "jos ansaitset kaksi tuhatta vuodessa, niin voit
kuluttaa tai säästää ne oman mielesi mukaan, vaikka parasta sinun
olisi säästää. Ei sitä koskaan tiedä ennalta, mitä sattuu tapahtumaan.
Toissapäivänäkin sattui muuan mies pudottamaan puoli kruunua
viemäriaukkoon tässä vastapäätä."

Denry nauroi.

"Jaa-a!" sanoi äiti, "naura sinä vaan."

"Yksi asia ainakin on selvä", virkkoi Denry, "sinun pitäisi olla
vuoteessa. Sinun pitäisi pysyä vuoteessa vähintään pari, kolme päivää."

"Kuka sitten hoitaisi taloa", väitti äiti, "jos minä rupeisin lakanain
välissä vetelehtimään?"

"Voithan sinä ottaa tänne Rose Chuddin", sanoi Denry.

"Ehei", tenäsi äiti, "min' en päästä yhtäkään naista pelihtimään
talossani, sillä välin kuin itse makaan vuoteessa."

"Sinä tiedät ihan hyvin, että hän on saanut nähdä nälkää miehensä
kuolemasta asti; ja koska hän kerran käy siivoamassa, niin miksi et
voisi ottaa häntä tänne ja pistää leipäpalaa hänen suuhunsa?"

"Siksi etten huoli hänestä! En hänestä enkä kestään muustakaan.
Eihän mikään estä sinua antamasta hänelle osaa kahden tuhannen
vuosituloistasi, jos sinua haluttaa. Mutta en käsitä, miksi minun
pitäisi antaa hänen kääntää taloani mullin mallin, vaikka _olenkin_
hiukan vilustunut."

"Sinä olet aivan pähkähullu eukko", sanoi Denry.

"Saatanpa olla!" virkkoi äiti. "Kaksi viisasta olisikin liikaa yhdessä
perheessä. Mutta tästä mökistä min' en luovu, ja niin kauan kuin jaksan
pysyä jaloillani, en rupea maksamaan kenellekään sellaisesta työstä,
minkä itse pystyn tekemään paremmin." Äänettömyys. "Eikä sitä asiaa
kannata sen enempää ajatella. Ei mua vaan houkutella turkiksilla." Hän
lähti levolle. Seuraavana aamuna Denry oli aika nyrpeän näköinen.

"Ei sun tarvitse siinä murjottaa", sanoi äiti.

Mutta hän oli oikeastaan hyvillään pojan nyrpeydestä. Sillä nyrpeys oli
merkki siitä, että Denry tunnusti joutuneensa häviölle.


II.

Seuraava kohtaus heidän välillään muodostui merkillisen lyhyeksi. Denry
sairastui influensaan. Hän sanoi saaneensa sen luonnollisesti äidiltä.

Hän kävi vuoteeseen ja pysytteli siinä. Äiti hoiteli häntä kaiken
päivää ja oikein suuttui koettaessaan turhaan pakottaa häntä syömään.
Iltapuoleen Denry heittelehti hurjasti pikku vuoteessaan pikku
makuusuojassaan, valitellen hirveätä päänkivistystä. Äiti pysytteli
hänen luonaan suurimman osan yötä. Aamulla Denry kävi rauhallisemmaksi.
Ei kumpikaan heistä maininnut "lääkäri" sanaa. Äiti vietti päivänsä
enimmäkseen yläkerran portaissa. Mutta illan tullen Denry tuli jälleen
huonommaksi, ja äiti pysytteli enimmän osan toista yötä hänen vuoteensa
vieressä.

Talviaamun koleassa hämärässä Denry mutisi heikolla äänellä:

"Äiti, taitaisi olla parasta lähettää sana."

"Lääkärillekö?" sanoi äiti. Ja salassa hän ajatteli, että olisi
todellakin parasta lähettää noutamaan lääkäriä ja että influensa ja
vilustuminen mahtoivat sittenkin olla eri asioita.

"Ei", sanoi Denry, "nuorelle Lawtonille."

"Nuorelle Lawtonille!" huudahti äiti. "Mitä ihmettä nuorella
Lavvtonilla olisi tekemistä _täällä_?"

"Minä en ole tehnyt testamenttia", vastasi Denry.

"Pyh!" tokaisi äiti.

Siitä huolimatta hän säikähtyi juuri pikkuruikkusen. Ja hän lähetti
sanan tohtori Stirlingille, vanhan Harropin skotlantilaiselle
apulaiselle.

Tohtori Stirling, joka oli tukevaruumiinen eikä jättänyt suurtakaan
tilaa toisten varalta tuossa pienessä, yksinkertaisessa makuusuojassa,
jonka asuja ansaitsi neljä tuhatta vuodessa, tuijotti rouva Machiniin,
ja hän tuijotti myöskin Denryyn.

"Teidän on käytävä vuoteeseen tuossa tuokiossa", hän sanoi.

"Mutta johan hän on vuoteessa", huudahti rouva Machin.

"Tarkotan teitä ihtiänne", sanoi tohtori Stirling.

Rouva Machinin keinot olivat jotakuinkin lopussa. Tätä todisti se,
ettei hänellä ollut enää voimia vastustaa tohtori Stirlingiä. Hän
kävi vuoteeseen. Ja pian sen jälkeen Denry nousi vuoteesta. Ja vähää
myöhemmin saapui taloon Rose Chudd, siisti ja toimelias nuori leski
kadun alapäästä, ja hallitsi sitä ikäänkuin se olisi ollut hänen
omansa. Rouva Machin, jonka ruumis oli sitkeätä tekoa, nousi noin
viikon kuluttua ja antoi Roselle palkan ja matkapassin kiitoksitta.
Mutta Rose oli ollut talossa, eikä hän ollut kääntänyt sitä
mullin-mallin. Kuinka rouva Machin koettikin, ei hän huomannut mitään
moitittavaa Rosen omavaltaisen toimeliaisuuden tuloksissa.


III.

Eräänä aamuna -- eikä siihen ennättänyt kulua pitkältä aikaa, siinä
määrin tuntui Kohtalo suosivan nuorempaa vanhemman kustannuksella --
sai rouva Machin kaksi kirjettä, jotka herättivät hänessä levottomuutta
ja mielipahaa. Toinen tuli hänen isännältään ilmoittaen, että tämä
oli myynyt talon, jossa hän asusti, eräälle Lontoossa elävälle herra
Wilbrahamille ja että hänen oli vast'edes suoritettava vuokransa
mainitulle herra Wilbrahamille tai tämän valtuuttamalle. Toinen tuli
eräältä lontoolaiselta asianajotoimistolta ilmoittaen, että sen asiakas
herra Wilbraham oli ostanut talon ja että vuokra oli maksettava sen
asiamiehelle, jonka nimi ilmoitettaisiin myöhemmin.

Rouva Machin purki mielenliikutuksensa tavallisella huudahduksellaan:
"Siunatkoon!"

Ja hän näytti nuo julkeat kirjeet Denrylle.

"Oh!" sanoi Denry. "Vai on hän ostanut ne? Kuulin hänen olevan
sellaisissa aikeissa."

"Ne?" huudahti rouva Machin. "Mitä muuta hän on ostanut?"

"Arvelen hänen ostaneen kaikki viisi -- tämän ja nuo neljä seuraavaa,
aina Downesin taloa myöten. Arvelen, että kyllä saat kuulla niille
neljällekin tulleen tällaiset ilmoitukset. Tiedäthän, että koko tämä
kortteli kuului ennen vanhaan Wilbrahameille. Totta kai sinä sen
muistat, äiti?"

"Onko hän sitten niitä Hillportin Wilbrahameja?"

"Luonnollisesti."

"Luulin, että Cecil oli viimeinen heistä, ja kun hän oli tehnyt
itsestään täällä keppikerjäläisen, niin hän lähti Australiaan ja joi
itsensä siellä hengiltä. Niin minä olen aina kuullut kerrottavan. Me
olemme aina sanoneet täällä, että nyt ei ole yhtäkään Wilbrahamia enää
elossa."

"Australiaan hän lähtikin, mutta ei hän juonut itseään hengiltä.
Hän katosi ihmisten ilmoilta, ja koottuaan itselleen rikkauksia hän
näyttää ilmestyneen jälleen Sidney'iin. Kuuluu aikovan tulla takaisin
asettuakseen tänne pysyväisesti. Ainakin hän ostelee suurin määrin
Wilbrahamien entisiä kiinteistöjä. Siitähän puhutaan kaikkialla."

"Vaikka vaan", sanoi rouva Machin. "Minulle se ei ole mieluista."

Hän ei hyväksynyt lakia, joka salli isännän myydä talonsa välittämättä
vähääkään vuokralaisesta, joka oli asustanut siinä neljättäkymmentä
vuotta. Aamupäivän kuluessa hänelle selvisi, että Denry oli oikeassa
-- toisetkin vuokralaiset olivat saaneet aivan samanlaisen tiedotuksen
kuin hänkin.

Kahta päivää myöhemmin Denry palasi kotiin teelle tuliaisina mitä
merkillisin uutinen. Herra Cecil Wilbraham oli saapunut Lontoosta
Bursley'iin ja käynyt hänen puheillaan. Herra Cecil Wilbrahamilla oli
ilmeisesti aivan vanhentuneet tiedot paikallisista oloista, sillä hän
oli kuvitellut Denryä vuokrainperijäksi ja kiinteistöasioitsijaksi,
vaikka todellisuudessa Denry oli luopunut tästä vähäpätöisestä
elämäntyöstä jo vuosia sitten. Hän oli toivonut, että Denry keräisi
hänen vuokrasaatavansa ja valvoisi hänen yhä kasvavia etujaan
paikkakunnalla.

"Mitä sinä sitten vastasit hänelle?" tiedusti rouva Machin.

"Suostuin hänen pyyntöönsä", kertoi Denry. "Miksi?"

"Arvelin, että se olisi turvallisempaa _sinulle_", virkkoi Denry
painokkaasti. "Ja sitä paitsi siitä näyttää koituvan hauska juttu. Hän
on aika omituinen jehu."

"Omituinen?"

"Ensinnäkin hänellä on niin komeat viikset, etten ole koskaan nähnyt
moisia. Ja hänellä on jokin vika vasemmassa silmässään. Ja sitten hän
taitaa olla vähän hullu."

"Hulluko?"

"No, ainakin päästään vialla. Hän on saanut päähänsä rakennuttaa
itseään varten hullunkurisen talon Bleakridgeen. Hän näyttää mieluimmin
elelevän yksikseen ja on keräillyt kaikenlaisia päähänpistoja, joiden
avulla tulee toimeen palvelijoitta ja voi silti asustaa mukavasti."

"Jaa, mutta siinä hän onkin oikeassa!" huokaisi rouva Machin erittäin
myötätuntoisesti. Hän näet hoki kerran viikossa, ettei sietänyt kuulla
puhuttavankaan palvelijattaresta. "Hän ei siis ole naimisissa?" hän
jatkoi.

"Hän kertoi minulle jääneensä leskeksi kolme kertaa, mutta lapsia ei
hänellä ole koskaan ollut," selitti Denry.

"Hyvänen aina!" mutisi rouva Machin.

Denry oli ainoa henkilö koko kaupungissa, jonka oli onnistunut tutustua
tuohon viiksiniekkaan kolminkertaiseen leskimieheen ja saavuttaa
hänen luottamuksensa. Hän oli tupsahtanut Bursley'iin vähääkään
varoittamatta, käynyt tapaamassa Denryä (säästöklubin haaratoimistossa)
ja sitten matkustanut jälleen tiehensä. Tiedettiin hänen myöhemmin
asettuvan vakinaisesti paikkakunnalle. Sitten alkoi tuo ihmeellinen
talo kohota hänen Bleakridgessä ostamalleen palstalle. Se oli jätetty
Denryn yleisvalvonnan alaiseksi, mutta hänen oli alinomaa alistuttava
Lontoosta saapuviin vaihteleviin ja jyrkkiin ohjeisiin. Llandudnon
historiallisesta tapahtumasta pitäen oli Denry pysynyt varsin
ystävällisissä väleissä Cotterillin perheen kanssa, ja tämän vuoksi
oli herra Cotterill saanut osalleen rakennustyön; mutta piirustukset
saapuivat Lontoosta. Ja vaikka herra Cecil Wilbraham osoittausi
erinomaisen valppaaksi kaikenkaltaisen petkutuksen varalta, koitui
urakka kuitenkin varsin tuloisaksi herra Cotterillille, joka jutteli
melko lailla tuon talon merkillisyyksistä. Kaupunki arvosteli herra
Cecil Wilbrahamin varallisuutta ja tärkeyttä sen seikan perustalla,
että niin varakas ja tärkeä henkilö kuin Denry tyytyi toimimaan
hänen asiamiehenään. Mutta olivathan Wilbrahamit olleet Bursleyn
tienoon mahtimiehiä jo monen miespolven ajan, aina siihen asti
kuin seitsenkymmenluvun lopulla sattui tuo vararikko, joka kukisti
koko Wilbrahamin suvun. Kaupunki oikein janosi päästä näkemään nuo
suunnattomat viikset ja tuon kunnallisen silmän. Denryn ohella oli
vain yksi henkilö nähnyt tämän hullun miehen, ja se henkilö oli Nellie
Cotterill, joka oli käynyt Denryn seurassa tarkastamassa puolivalmista
taloa eräänä sunnuntai-aamuna, jolloin mielipuoli oli yllättänyt heidät
näyttämöllä ja hetken perästä taasen kadonnut. Talon rakentaminen
lujitti suuresti Denryn ja Cotterillien välistä ystävyyttä. Silti ei
Denry pitänyt herra Cotterillista eikä myöskään luottanut häneen.

Seuraava näytös tässä tapahtumasarjassa oli se, että rouva Machin
sai lontoolaiselta toimistolta tiedon, että hänen oli lähdettävä
tuosta puolenviidettä shillingin hökkelistä. Hänestä tuntui siltä,
että nyt ei oltu enää ainoastaan lähellä Broughaminkadun loppua, vaan
koko maailman loppua. Hän oli perin vihoissaan Denrylle, kun tämä
ei ollut onnistunut suojelemaan häntä sen paremmin. Denry oli herra
Wilbrahamin asiamies, hän keräsi tämän vuokrasaatavat, ja hän oli
velvollinen suojelemaan äitiään ikävyyksiltä. Rouva Machinilta ei
jäänyt kuitenkaan huomaamatta, että tiedotus teki Denryn merkillisen
levottomaksi, ja hän vakuutti äidilleen, ettei herra Wilbraham ollut
laisinkaan kuulustellut hänen mielipidettään. Hän kirjoitti Lontooseen
kirjeen, jonka äiti allekirjoitti ja jossa tiedustettiin, mistä syystä
vanhalle ja nuhteettomalle vuokralaiselle viskattiin moinen typerä
tiedotus päin silmiä. Vastauksessa ilmoitettiin, että herra Wilbraham
aikoi revityttää talot maahan aloittaen rouva Machinin asunnosta ja
rakennuttaa tontit uudelleen.

"Pyh!" sanoi Denry. "Älä sinä vaivaa päätäsi sillä asialla, äiti; kyllä
minä sen järjestän. Hän tulee piakkoin tänne katsomaan uutta taloaan --
se on jo valmis ja huonekalusto saapuu parhaillaan -- ja silloin minä
otan asian puheeksi."

Mutta herra Wilbraham ei tullutkaan, epäilemättä siitä syystä,
että oli hullu. Sitä vastoin tuli uusia tiedotuksia kummastuttavan
tiheään. Rouva Machin vain ojensi ne Denrylle. Ja sitten Denry sai
sähkösanoman, joka kertoi herra Wilbrahamin saapuvan uuteen taloonsa
sinä iltana ja haluavan tavata Denryn siellä. Onnettomuudeksi tuli
samana päivänä iltapostissa, juuri Denryn ollessa toimistossaan,
Lontoosta jonkinlainen kaikkein korkein ja viimeinen varoitus rouva
Machinille, ja se oli kirjoitettu viralliselle paperille. Se julisti
muitta mutkitta, että koska rouva Machin ei ollut mukautunut varempien
ilmoitusten vaatimukseen eikä ollut niistä edes tietävinäänkään,
häädettäisiin hän nyt lain voimalla ulos kadulle tavaroineen päivineen.
Hänelle annettiin vielä neljäkolmatta tuntia armonaikaa. Kunniallista
naista ei ole koskaan loukattu siinä määrin kuin nyt rouva Machinia
tuolla ilmoituksella. Hänellä oli edessään mahdollisuus joutua
majailemaan keskellä Broughaminkatua. Kun Denry palasi kotiin sinä
iltana, antoi rouva Machin hänelle "oikein isän hihasta", kuten hoku
kuuluu.

Denry myönsi vilpittömästi, että hän oli ihan ymmällään, kuin puusta
pudonnut, aivan raivoissaan. Mutta sehän oli vain uusi todistus herra
Wilbrahamin hulluudesta. Teetä juotuaan hän arveli, että äidin oli
parasta pukeutua parhaisiinsa ja lähteä hänen kerallaan tapaamaan herra
Wilbrahamia huomauttaakseen vakavasti -- niin, kyllä he saisivat asian
järjestetyksi; ja jos herra Wilbraham pysyisi itsepintaisena, niin he
ryhtyisivät uhmaamaan herra Wilbrahamia. Denry selitti äidilleen, että
englannittaren mökki on hänen linnansa, ettei isännän kätyreillä ole
oikeutta tunkeutua sisään väkipakolla ja ettei herra Wilbraham voinut
tehdä muuta kuin ruveta riisumaan mökkiä katon harjasta lähtien... Ja
häntäpä halutti nähdä herra Wilbrahamin yrittävän sellaista!

Ja niin hylkeennahkavaippa (sillä nyt oli taasen kevät) lähti Denryn
seurassa Bleakridgeen.


IV.

Kuu valaisi koleahkoa iltaa. Talo erottui kuutamossa selvästi
Trafalgarin-tielle -- se oli neliömäinen rakennusmöhkäle.

"Eipä se olekaan kovin iso!" virkkoi rouva Machin

"Ei! Hän ei välittänyt isosta. Hän vain halusi saada kyllin tilavan",
selitti Denry painaen nappia, joka sijaitsi pääoven oikeassa
pielessä. Kukaan ei tullut avaamaan, vaikka he kuulivat kellon soivan
sisällä. He odottivat. Rouva Machin oli kovin hermostunut, mutta
hylkeennahkavaippansa vuoksi häntä ei viluttanut.

"Tämäpä vasta on hullunkurinen portaikko", hän huomautti ajan kuluksi.

"Se on marmorista", sanoi Denry.

"Mitä hyötyä siitä on?" tiedusti äiti.

"Helpompi pitää puhtaana", selitti Denry.

"Jaa", sanoi rouva Machin, "mutta kyllä se nyt on aika likainen."

Niin olikin.

"Se on helppo puhdistaa", virkkoi Denry kumartuen alemmaksi. "Tarvitsee
vain kiertää tätä hanaa sivulle. Näes, se on laitettu sellaiseksi,
että se vuodattaa litteän suihkun portaita myöten. Siirryhän syrjään
silmänräpäykseksi."

Hän kiersi hanaa, ja portaikko huuhtoutui puhtaaksi tuossa tuokiossa.

"Mistä tuo vesi niin höyryää?" tiedusti rouva Machin.

"Kun se on kuumaa", sanoi Denry. "Oletko koskaan arvellut veden
höyryävän muusta syystä?"

"Kuumaa vettä ulkosalla?"

"Kuumaa vettä voi saada ulkosalle yhtä helposti kuin sisäänkin, eikö
totta?" virkkoi Denry.

"No, kaikkia sitä vielä näkee!" huudahti rouva Machin. Se oli tehnyt
häneen syvän vaikutuksen.

"Siihen malliin tässä talossa on kaikki järjestetty", selitti Denry.
Hän sulki vesihanan.

Ja sitten hän soitti uudestaan. Ei vastausta. Ei valon välkettäkään
koko asumuksessa.

"Maltahan nyt, niin saat nähdä", sanoi Denry lopulta. "Minä käyn
sittenkin sisään. Minulla on takaoven avain hallussani."

"Oletko varma siitä, että se käy päinsä?"

"Viis' minä siitä, käykö se päinsä vai eikö", sanoi Denry uhmaavasti.
"Hän pyysi minua tulemaan, ja hänen pitäisi olla täällä ottamassa
vastaan. Minä en anna kenenkään hypätä nenälleni."

Ja sisään he kävivät kierrettyään talon takapuolelle.

Denry sulki oven, painoi nappulaa, ja sähkövalo syttyi palamaan.
Sähkövalo oli siihen aikaan aivan uutukainen ilmiö Bursleyssä.
Rouva Machin ei ollut koskaan nähnyt sitä toimimassa. Hänen oli
pakko myöntää, että se ei ollut laisinkaan niin monimutkainen kuin
öljylamppujen hoito. Keittiössä sähkövalo hohti huikaisevana seinillä,
jotka oli verhottu harmain kiviliuskoin, ja lattialla, joka oli
laadittu mustista ja valkoisista liuskoista. Siellä oli kaasukeittiö
ja kahdella vesihanalla varustettu marmorinen pesulaite. Kalusto oli
tummasta puusta. Hyllyllä oli saviteoskastrulleja. Kaapit olivat täynnä
keittiövälineitä, pääasiallisesti saviteoksia. Denry alkoi näytellä
äidilleen allasta, jossa oli reunakkeita ja uurteita ja osastoja; siinä
hän selitti voitavan koneellisesti pestä ja kuivata kaikkea muuta
paitsi veitsiä.

"Eikö sun olisi parasta lähteä tavoittelemaan sitä herra Wilbrahamia?"
keskeytti äiti.

"Niinpä tietenkin", sanoi Denry; "minä ihan unohdin hänet."

Äiti kuuli hänen vaeltelevan pitkin taloa ja huutelevan vaihtelevin
äänin herra Wilbrahamia. Mutta hän ei erottanut mitään muuta ääntä.
Sillä välin hän tarkasteli keittiötä yksityiskohtaisesti, mieltyen
toisiin laitteisiin ja pääsemättä perille toisten tarkoituksesta.

"Varmaankin hän on myöhästynyt junasta", arveli Denry palatessaan. "Ei
hän ainakaan ole täällä. Nyt voin näyttää sinulle samalla koko talon."

Hän opasti äidin eteishalliin, joka oli tulvillaan valoa.

"Täällähän on oikein lämmin", sanoi rouva Machin.

"Koko talo lämmitetään höyryllä", selitti Denry. "Ei ole ainoatakaan
takkaa."

"Ei ainoatakaan takkaa!"

"Ei! Ei ainoatakaan. Ei tarvitse kiillottaa ristikkoja, ei kantaa
pihalle tuhkaa eikä sisään kivihiiliä, ei pyyhkeillä tomua
reunakkeilta, ei puhdistella hiilihankoja, ei nuohota savutorvia."

"Mutta jos häntä haluttaisi yht'äkkiä saada hiukan tulta keskellä
kesää?"

"Joka huoneessa on hätävaroiksi kaasu-uuni", selitti Denry.

Äiti vilkaisi erääseen huoneeseen.

"Mutta", hän huudahti, "täällähän on jo kaikki valmiina, ihan kunnossa.
Ja lämmintä kuin leivintuvassa."

"Niin onkin", sanoi Denry, "hän on antanut sellaiset määräykset. En voi
ymmärtää, kuinka Herran nimessä hän on jäänyt tulematta."

Samassa tuokiossa helisi sähkökello kovaa ja kimeästi, ja rouva Machin
hätkähti.

"Siinä hän onkin!" virkkoi Denry astuen ovea kohti.

"Hyvänen aika! Mitä hän mahtaakaan ajatella, kun näkee meidät täällä?"
mutisi rouva Machin.

"Pyh!" sanoi Denry huolettomana. Ja hän avasi oven.


V.

Kolme henkilöä seisoi äsken pestyillä marmoriportailla -- herra ja
rouva Cotterill sekä heidän tyttärensä.

"Oh! Astukaa sisään! Astukaa sisään! Olkaa kuin kotonanne. _Mekin_
rupeamme jo kotiutumaan", puhui Denry hilpeästi tervehtien; ja lisäsi:
"Varmaan hän on kutsunut teidätkin?"

Ja selville kävi, että herra Cecil Wilbraham oli todellakin kutsunut
myöskin heidät. Hän oli kirjoittanut Lontoosta ilmoittaen käyvänsä
iloiseksi, jos herra ja rouva Cotterill "pistäytyisivät talossa" juuri
tänä iltana. Lisäksi hän oli maininnut, että koska hänellä oli jo ollut
kunnia tavata neiti Cotterill, niin kenties tämä liittyisi vanhempiensa
seuraan. "Niin, mutta hän ei ole täällä", sanoi Denry pudistaen
tulijain kättä. "Varmaankin hän on myöhästynyt junasta tai saanut muita
esteitä. Nyt hän ei voi joutua tänne ennen huomisaamua. Mutta talo
näyttää olevan ihan kunnossa häntä vastaan ottamaan..."

"On totta tosiaan! Kuinka voitte, rouva Cotterill?" tokaisi rouva
Machin.

"Niin että voimmehan tarkastaa sitä valmiissa asussaan. Luullakseni hän
on kutsunut meidät tänne juuri sitä varten", päätti Denry.

Rouva Machin selitti kiireesti ja hermostuneesti, ettei hän ollut
saanut mitään kutsua, että hän oli tullut pelkästään liikeasioissa.

"Lähdetään yläkertaan", kehotti Denry painaen nappuloita ja levittäen
valomerta yhä laajemmalle. "Denry!" vastusteli äiti, "mitä ihmettä
herra ja rouva Cotterill ajattelevatkaan sinusta! Sinähän hommaat ihan
kuin omistaisit koko talon. Ihan minun täytyy ihmetellä sinua!"

"No", sanoi Denry, "minä jos kukaan olen tässä kaupungissa omistajan
valtuutettu. Ja herra Cotterill on rakentanut tämän vietävän talon. Jos
Wilbrahamia olisi haluttanut pitää hökkelinsä vain omana hyvänään, niin
ei hänen olisi pitänyt kutsua tänne vieraita. Vai kuinka, Nellie?"

Hän kumartui kaiteen ylitse portaikon kierteessä.

Se huoleton tuttavallisuus, millä hän sanoi "Vai kuinka, Nellie",
ja eritoten Nellien välittömän ripeä vastaus herättivät uusia
mietteitä rouva Machinin mielessä. Mutta hän ei herkistänyt
korviaan eikä hätkähtänyt paikaltaan eikä tehnyt muitakaan niistä
akrobaattitempuista, joihin tavallinen varakkaan pojan äiti olisi
turvautunut moisissa olosuhteissa. Hänen korvansa eivät edes
värisseetkään. Hän virkkoi vain:

"Minusta on somaa, että tämä kaidenuppi on mustaa porsliinia."

"Tässä talossahan on jokainen nuppi mustaa porsliinia", sanoi
Denry. "Silloin ei näy koskaan likaa. Mutta jos pälkähtäisi päähän
puhdistaa sitä, niin sen voi tehdä kostealla vaatteella yhdessä
silmänräpäyksessä."

Nellie seisoi nyt hänen rinnallaan. Nellie oli varttunut Llandudnon
retken jälkeen. Hän ei punehtunut yhdestä silmäyksestä. Kun häntä äkkiä
puhuteltiin, hän pystyi vastaamaan tuntematta olevansa piinapenkillä.
Kykenipä hän sotkeutumatta keskustelemaankin paljoa kauemmin kuin
muutamaa vuotta varemmin oli kyennyt hyppäämään nuoraa sotkeutumatta.
Hän ei enää kuvitellut, että kadulla kaikki ihmiset tuijottivat häneen
koettaen innokkaasti keksiä jotain vikaa hänen käytöksessään. Hän oli
joksikin aikaa tuhonnut usean rakastettavan ja verraten viattoman
nuoren miehen elämän kieltäytymällä rupeamasta heidän vaimokseen.
(Sillä hän oli sievä, ja hänen isänsä oli kaupungin merkkihenkilöitä,
vaikkei äiti ollutkaan.) Ja kuitenkin, huolimatta suunnattomasti
suurentuneesta kokeneisuudesta ja ihmisluonnon monipuolisen tuntemuksen
raskaasta taakasta hänessä oli jotain perin tyttömäistä ja aran
veitikkamaista, kun hän nyt seisoi portailla lähellä Denryä odottaen
vanhemman sukupolven seuraavan heidän jälkiään. Vanha Nellie ei ollut
vielä kuollut hänessä.

Seurue siirtyi yläkertaan.

Ja yläkerta vei merkillisyydessään alakerrastakin voiton. Kummassakin
makuusuojassa vuodatti kaksi aluminiumihanaa kuumaa tai kylmää vettä
marmorivatiin, ja marmorivadin alla oli likavesijohto. Talossa ei
tarvinnut kantaa minnekään pisaraakaan vettä. Vesi saapui käyttäjänsä
luokse, ja jokainen huone nieli oman likavetensä. Vuoteet olivat
mustasta emaljoidusta raudasta ja varsin kevyet. Lattiat olivat
peitetyt linoleumimatolla, siellä ja täällä oli jokunen kangasmatto,
jonka voi pudistaa yhdellä kädellä. Seinät olivat maalatut harmaalla
emaljivärillä. Rouva Cotterill keksi kaikkinäkevällä silmällään erään
seikan, joka oli jäänyt rouva Machinilta huomaamatta. Missään ei
ollut ainoatakaan terävää nurkkaa. Jokainen nurkka, jok'ikinen seinän
ja lattian tai seinien välinen kulma oli pyöristetty siivoamisen
helpottamiseksi. Ja jokaisen seinän, lattian, katon ja muun kiinteän
kohdan voi pestä, ja koko kalusto oli maalattu emaljivärillä, joten
sen saattoi tuossa tuokiossa pyyhkiä vaatteella tarvitsematta kuluttaa
puoltatoista päivää kiillottaakseen sitä kolmella rievulla ja monella
tuoksulla. Kylpyhuone oli tarkoin vedenpitävä; sen saattoi huuhdella
suihkuletkulla, ja kaasulämmittäjän avulla voi saada loputtoman määrän
kuumaa vettä riippumatta yleisestä säiliöstä. Denry näkyi perehtyneen
jokaiseen yksityiskohtaan herra Wilbrahamin moninaisissa laitteissa, ja
hän selitteli niitä suunnattomasti mieltyneenä.

"Hyvänen aika!" sanoi rouva Machin.

"Hyvänen aika!" sanoi rouva Cotterill (epäilemättä esimerkin voimasta).

He laskeutuivat ruokasaliin, jonne oli katettu illallispöytä
näkymättömän herra Cecil Wilbrahamin määräyksestä. Ja siellä naiset
ylistelivät herra Wilbrahamin viisautta, koska hän näytti karttelevan
hopeita. Kaikki, mikä pöytäkalustosta saattoi olla saviteosta, oli
saviteosta. Haarukat ja lusikat olivat uushopeata.

"Jaa-a", sanoi rouva Cotterill, "tämän talon minä voisin hoitaa
palvelijattakin ja olla itse täysissä pukeissa kello kymmeneltä
aamulla."

Ja rouva Machin nyökkäsi.

"Ja kun sitten haluaa panna toimeen suursiivouksen", sanoi Denry,
"niin voi ottaa imutomuttajan." Imutomuttaja oli niihin aikoihin
sivistyksen viimeinen saavutus, ja Bursley'iin perustettiin
parhaillaan sen ensimmäistä asioimistoa. Denry selitteli imutomuttajaa
perheenemännille, jotka eivät olleet vielä kehittyneet läheskään niin
korkealle asteelle. Ja jälleen he siunailivat.

"Kuinkas tämän illallisen käy?" huudahti Denry. "Meidän pitäisi syödä
se. Olen varma siitä, että hän toivoisi meidän syövän sen. Istukaa
pöytään kaikki. Minä vastaan seurauksista."

Rouva Machin epäröi vieläkin enemmän kuin toiset naiset.

"Kerrassaan kummallista, ettei se ole itse täällä." Hän pudisti päätään.

"Johan minä kerroin sinulle, että hän on ihan hullu", sanoi Denry.

"Ei häntä minun mielestäni voisi luulla niinkään hulluksi", virkkoi
rouva Machin kuivasti. "Näin järkevästi rakennettua taloa en ole vielä
koskaan nähnyt."

"Ohoo, niinkö arvelet?" vastasi Denry. "Turkanen sentään! Ihan minulta
oli jäädä huomaamatta, että tuolla pikkupöydällä on kolme viinipulloa."

Lopulta hänen onnistui saada heidät sijoitetuiksi pöydän ääreen.
Siitä pitäen kaikki sujui vaikeuksitta. Runsas ja monipuolinen kylmä
illallinen alkoi kadota katoamistaan ja sen mukana viinikin. Ja sikäli
kuin viini katosi, kävi herra Cotterill (joka oli ollut mahtipontinen
ja vaitelias) puheliaaksi esittäen seurueelle tarkoin numeroin
rakennuskustannukset ja niin edespäin. Mutta lopulta surmasi silkka
elämänilo aritmetiikan.

Rouva Machin ei saattanut kuitenkaan vapautua kokonaan tunteesta, että
hän eli unessa, joka sivuutti kaikki säädyllisyyden rajat. Koko juttu
oli aivan liian fantastinen ja mielettömän romanttinen tapahtuakseen
Bursleyn kaltaisessa epäromanttisessa paikassa.

"Täytyy ruveta ajattelemaan kotiinlähtöä, Denry", hän sanoi.

"Ei yhtään hätäillä", vastasi Denry. "Mitä! Viinihän on lopussa!
Katsotaan, olisiko kaapissa lisää."

Sukellettuaan emaljivärillä maalatun kaapin syvyyksiin hän ilmestyi
jälleen näkyviin kasvot punaisina ja viinipullo riemuitsevassa
kädessään. Se oli jo valmiiksi avattu.

"Hurraa!" hän kuulutti kaataen valkoista viiniä lasiinsa ja kohottaen
sitä; "herra Cecil Wilbrahamin malja!"

Siinä oli komea kuvaelma huikaisevassa sähkövalossa.

Sitten hän joi. Sitten hän pudotti lasin, joka meni murskaksi.

"Hyi! Mitä se on?" hän tiedusti murtaen pahasti muotoaan.

Äiti, joka oli istunut hänen vieressään, sieppasi pullon. Pulloa
pidellessään Denryn käsi oli salannut pienen nimilipun, joka julisti:

"MYRKKYÄ. -- _Nettleshipin patentinsaanutta
emaljiväri-kiillotusnestettä. Yksi pyyhkäisy riittää_."

Yleinen hämminki! Ainoastaan Nellie Cotterill näkyi kykenevän
käsittämään, että oli sattunut vakava tapaturma. Hän oli nauranut koko
illallisajan, ja hän nauroi yhä vielä, hysteerisesti, vaikkei ollutkaan
juonut juuri laisinkaan viiniä. Hänen äitinsä sai hänet vaikenemaan.

Ensimmäiseksi palasi Denry tajuihinsa.

"Ei siitä tarvitse välittää", hän vakuutti nojautuen taaksepäin
tuolillaan. "Tuollaisiin pannaan aina vähän myrkkyä. Ei se sentään voi
vahingoittaa minua. En huomannut ollenkaan nimilippua."

Rouva Machin haisteli pulloa. Hän ei voinut huomata mitään hajua, mutta
juuri tämä seikka tuntui lisäävän hänen levottomuuttaan.

"Sinun täytyy paikalla saada oksennusainetta", hän sanoi.

"Ei, ei!" vastusteli Denry. "Kyllä minä tästä suoriudun." Ja hän näytti
toipuvan silmänräpäyksessä.

"Sinun täytyy saada paikalla oksennusainetta", toisti äiti.

"Mistä sitä voisi saada?" nurisi Denry. "Luuletko sinä täällä olevan
oksennusaineita?"

"Luulen kyllä", sanoi äiti. "Minä näin sinappipurkin keittiön kaapissa.
Tule nyt mukaan äläkä siinä hulluttele."

Nellien hysteerinen hilpeys purkausi jälleen esiin.

Denry hangotteli vastaan, mutta hänen oli alistuttava seuraamaan
äitiään keittiöön. Äiti sulki oven heidän jälkeensä. Luultavaa on, että
niiden seitsemän minuutin aikana, mitkä he viettivät salaperäisesti
kahden kesken keittiössä, keittiölaitteet saivat sopivalla tavalla
todistaa, kykenivätkö ne kuljettamaan pois heitetuotteita. Denry palasi
äitinsä rinnalla perin kalpeana ja perin nyreänä. "Nyt ei ole enää
mitään vaaraa", sanoi äiti keventyneenä.

Tietenkin täytyi lopettaa juhla. Cotterillit ilmaisivat myötätuntoaan
ja valmistausivat lähtemään tiedustaen, kykenikö Denry kävelemään
kotiin.

Denry vastasi sohvaltaan heikolla raukenevalla äänellä, ettei mitenkään
kyennyt kävelemään kotiin, että hänen aistimuksensa olivat mitä
suurimmassa määrin sekavia, että hän aikoi nukkua talossa, koska
makuusuojat olivat valmiit käytettäviksi, ja että hän toivoi äidinkin
jäävän sinne.

Ja rouva Machinin oli suostuttava. Rouva Machin joudutti Cotterillit
ovelta, ikäänkuin se olisi ollut hänen oma ovensa. Hän oli
suunnattomasti vihoissaan ja kiihtynyt. Mutta hänen ei käynyt
purkaminen tunteitaan kärsivälle Denrylle. Tämä voihki vuoteessaan
puolisen tuntia ja vaipui sitten uneen. Ja keskiyön aikaan äitikin
vaipui uneen pimeässä, vieraassa talossa.


VI.

Seuraavana aamuna rouva Machin nousi vuoteesta ja poistui palatakseen
noin puolta tuntia myöhemmin. Denry oli vielä vuoteessa, mutta hänen
terveytensä näytti palautuneen entiseen oivalliseen tilaansa. Rouva
Machin syöksyi sisään niin moninaisesti kiihtyneenä, ettei Denry ollut
koskaan ennen nähnyt häntä moisessa tilassa.

"Denry", hän huudahti, "ajatteles nyt!"

"Mitä?" tämä tiedusti.

"Käväisin juuri kotona, ja nyt ne -- nyt ne purkavat taloa. Kaikki
kalusto on kannettu ulos, ja katolta on heitetty kaikki tiilet,
ja ikkunat on nostettu sijoiltaan. Ja kadulla on iso väkijoukko
katselemassa."

Denry kohottautui istumaan.

"Ja minä voin kertoa sinulle toisen uutisen", hän sanoi. "Herra Cecil
Wilbraham on kuollut."

"Kuollut!" kuiskasi äiti.

"Niin", sanoi Denry. "_Luullakseni hän on täyttänyt tehtävänsä_.
Koska olemme täällä, niin tänne jäämmekin. Älä unohda, ettet ole
vielä koskaan nähnyt näin järkevästi rakennettua taloa. Älä unohda,
että rouva Cotterill voisi hoitaa sitä ilman palvelijaa ja olla itse
täysissä pukeissa kello kymmeneltä aamusella."

Silloin rouva Machin tajusi hirvittävän välähdyksen kirkastamana, ettei
Cecil Wilbrahamia ollut koskaan ollutkaan, että Denry oli vain omasta
päästään keksinyt hänet pitkine viiksineen ja omituisine silmineen
puijatakseen äitiään. Koko juttu oli suunnatonta petkutusta. Hänen
majaansa ei ollut ostanut mikään herra Cecil Wilbraham, vaan hänen oma
poikansa narraten hänet siitä ulos niin taitavasti, ettei ollut mitään
mahdollisuutta päästä enää takaisin sisään. Ja voittaakseen äitinsä
tuo lurjus ei ollut vain viekoitellut viatonta Nellie Cotterillia
osakkaaksi aikeissaan, vaan oli vielä ostanut neljä muutakin mökkiä,
koska isäntä ei tahtonut myydä yhtä ainoata; ja nyt hän hävitytti
taloja vain siinä tarkoituksessa, ettei äiti pääsisi enää asettumaan
siihen!

Luonnollisesti koko kaupunki tiesi ennen pitkää, miten Denryn ja
hänen äitinsä välinen vuodenpituinen taistelu oli päättynyt ja mihin
keinoihin Denry oli turvautunut päästäkseen voitolle. Kaupunkia oli
itseäänkin vedetty nenästä, mutta siitä se ei välittänyt. Se piti
Denrystään sitä enemmän, ja nähtyään hänen nyt kaikella kunnialla
majoittuneen paikkakunnan huomattavimpaan taloon se teki hänet pian sen
jälkeen kaupunginvaltuusmieheksi palkitakseen jotenkin hänen kykyään
huvittaa kansalaisiaan.

Ja Denryn tapana oli sanoa itselleen:

"Kaikki kävi kuin voideltu, paitsi sinappivesi. En ollut laskenut
kustannuksiin sinappivettä. Ja kuitenkin kaikitenkin, jos olin kyllin
sukkela kiinnittämään nimilipun pullon kylkeen ja laitattamaan
vuoteet kuntoon, niin kyllä minulla olisi pitänyt olla kyllin
älyä pidättääkseni sinapin loitolla talosta." Olisi väärin salata
sitä vastenmielistä tosiasiaa, että valemyrkky, jonka hän oli
varustanut saadakseen äidin kera viettää yön uudessa talossaan, oli
päättänyt hänen suunnitelmansa tavalla, joka oli liian realistinen
miellyttääkseen Denryä. Sinappivesi, varsinkin rouva Machinin
valmistamana, on sinappivettä.

Se ainakin jäi äidille lohdutukseksi.



IX LUKU.

Suuri sanomalehtisota.


I.

Kun Denry ja hänen äitinsä olivat asustaneet vuoden ja kuukauden
uudessa talossaan Bleakridgessä, kävi Denryn luona eräänä iltapäivänä
muuan vieras, jonka tulo tuntui hänestä kenties suuremmalta kunnialta
kuin mikään varempi seikka. Vieras oli herra Myson. Tämä herra Myson
oli _Kaupunkiviisikon Viikkolehden_ perustaja, omistaja ja toimittaja;
se oli uusi yleisen mielipiteen palvelija, joka oli ilmestynyt noin
vuoden ajan, ja Denry otaksui herra Mysonin pistäytyneen häntä
tapaamaan tavoitellen Säästöklubin ilmoitusta, eikä tämä käynti alussa
viehättänyt häntä ensinkään.

Mutta herra Myson ei ollut pyydystelemässä ilmoituksia, ja pian Denry
havaitsi hänet sellaiseksi mieheksi, joka on omiaan luovuttamaan
moisen työn toisille. Hän oli keskikokoinen, hyvin ja maltillisesti
puettu, käytökseltään hillitty ja varma, ja hänen äänensävynsä ja
ääntämisensä eivät olleet peräisin Kaupunkiviisikosta; ne olivat
paljoa hienompaa laatua. Ja todellisuudessa herra Myson olikin
peräisin Manchesterista ja oli käynyt Lontoossa. Hän ei ollut mikään
maaseutulainen, ja Kaupunkiviisikkoa hän piti maaseutuna; mitä ei
yksikään Kaupunkiviisikon omista lapsista koskaan onnistu tekemään.
Siitä huolimatta oli hänen käytöksensä Denryä kohtaan mitä luontevimman
ja kuitenkin kunnioittavan kohteliasta.

Hän pyysi saada Denryn luvalla esittää jotain tämän harkittavaksi. Ja
kun Denry, melkein hätkähtäen moisia siloisia sanoja, oli armollisesti
myöntänyt luvan, hän esitti lyhyen historiikin _Kaupunkiviisikon
Viikkolehdestä_, osoittaen kuinka sen levikki oli lisääntynyt ja
viimein vakuuttaen sen tuottavan sillä haavaa voittoa. Sitten hän sanoi:

"Minulla on nyt aikomus muuttaa se jokapäiväiseksi."

"Erittäin hyvä suunnitelma", virkkoi Denry vaistomaisesti.

"Minua ilahduttaa kuulla teidän ajattelevan siten", sanoi herra Myson.
"Olen näet tullut tänne siinä toivossa, että saisin käyttää teidän
apuanne. Olen outo tällä paikkakunnalla ja tarvitsen työkumppaniksi
jonkun täkäläisistä. Siksi olen tullut teidän luoksenne. Luonnollisesti
tarvitsen rahaa, vaikka minulla onkin käytettävänä sen verran, että
useimmat pitäisivät sitä riittävänä pääomana. Mutta enemmän kuin rahaa
tarvitsen -- no niin -- siveellistä kannatusta."

"Entä kuka teidät usutti minun jäljilleni?" tiedusti Denry.

Herra Myson hymyili. "Minä osuin itse teidän jäljillenne", hän
sanoi. "Luullakseni rohkenen väittää, ettei Kaupunkiviisikko ole
jäänyt minulle kokonaan oudoksi toimittuani täällä vuoden ajan
sanomalehtimiehenä, ja minusta tuntui siltä, että te olette sopivin
mies, jonka puoleen oli käännyttävä. Minun mielestäni on aina parasta
tähdätä korkealle."

Se hiveli Denryn itserakkautta. Tämä käynti tuntui lujittavan hänen
asemaansa paikkakunnalla paljoa suuremmassa määrin kuin kohoaminen
Bursleyn kaupunginvaltuuston jäseneksi. Tuo vaali oli jossain määrin
koitunut hänelle pettymykseksi. Hän oli halunnut osoittaa vakavasti
harrastavansa kaupungin menestystä ja kumota kilpailijansa väitteet
esittämällä parempia. Mutta hänen piirinsä valitsijat eivät näyttäneet
mieltyneen intohimoisesti logiikkaan. He vain huusivat: "Eläköön Denry
poika!" ja valitsivat hänet -- ainoastaan neljänkymmenen yhden äänen
enemmistöllä. Hän oli odottanut tuntevansa itsensä aivan eri Denryksi,
kun saattoi liittää nimensä eteen sanan "Valtuusmies". Mutta siltä
ei tuntunut. Hän oli käynyt kirkossa pormestarin juhlakulkueessa,
hän oli ottanut osaa valtuuston kokouksiin, hänet oli määrätty
valvontavaliokunnan jäseneksi. Mutta hän oli yhä edelleen aivan sama
Denry, vaikkakin valtuuston nuorin jäsen. Mutta nyt hän saavutti
tunnustusta ulkomaailmalta. Herra Mysonin terävä manchesterilaissilmä,
joka tarkkasi Kaupunkiviisikon neljännesmiljoona-väestöä etsiskellen
edustuskykyistä yksilöä, oli lopulta osunut Denry Machiniin. Niin, se
hiveli hänen itserakkauttaan. Herra Mysonin vaali valoi ruusuhohdetta
koko Denryn elämänjuoksuun: siitä saivat osansa hänen varallisuutensa
ja sen alkuperä, hänen talonsa ja tallinsa, jotka herättivät
kaupungissa kummastusta ja ihailua, hänen Yleinen säästöklubinsa,
niin, ja myöskin hänen valtuusmiehyytensä! Ne olivat joka tapauksessa
ihmeellisiä seikkoja! (Ja suurin ihme oli mahdollisesti se, että
hänen äitinsä alistui asumaan tuossa ihmeellisessä talossa ja suostui
käyttämään joka päivä kolmen tunnin ajan Rose Chuddia, siivoojattarien
verratonta Sapphoa.)

Lyhyesti sanoen, hän havaitsi herra Mysonin katseesta, että hänen
asemansa oli ihan ainoalaatuinen.

Ja kun he olivat rupatelleet hiukan ja keskustelu oli tuokioksi eksynyt
sanomalehtialalta kiinteistöihin, hän tarjoutui näyttämään herra
Mysonille kotinsa, ja se tuntui tekevän herra Mysoniin tavallista
valtavamman vaikutuksen. Herra Mysonin käytöstä rouva Machinia
kohtaan, jonka he sattuivat tapaamaan kylpyhuone-paratiisissa, voi
todellakin sanoa kohteliaisuuden kiillotetuksi peiliksi. Kuinka Denry
toivoikaan pystyvänsä käyttäytymään sillä tapaa, kun sattui kohtaamaan
kreivittäriä!

Sitten he palasivat salissa uudelleen sanomalehtikysymykseen.

"Nähkääs", selitti herra Myson, "paikkakunnalle on todellakin oikein
vahingoksi tyytyä vain yhteen jokapäiväiseen sanomalehteen. Omalta
osaltani ei minulla ole mitään pahaa sanottavana _Staffordshiren
Merkkitorvesta_, mutta varmaankin teitä kummastuttaisi" -- tämä
lausuttiin tuttavallisen salaperäisellä äänellä -- "jos tietäisitte,
kuinka paljo vastustajia _Merkkitorvella_ todellisuudessa on."

"Todellakin!" sanoi Denry.

"Se menettelee tietysti väärin siinä, ettei osoita kyllin suurta
harrastusta paikkakuntamme suuria yleisiä asioita kohtaan. Mutta tämä
on sille mahdotonta. Sillä sehän ei voi määritellä kantaansa varmasti.
Sen on koetettava miellyttää kaikkia. Se ei ainakaan uskalla loukata
ketään. Se juuri on sanomalehti-monopolin ikävä puoli... Kaksi ja puoli
sataa tuhatta ihmistä -- hyvänen aika! siinä on riittävästi yleisöä
kahdelle ensiluokkaiselle lehdelle. Katsokaa Nottinghamia! Katsokaa
Bristolia! Katsokaa Leedsiä! Katsokaa Sheffieldiä!... ja _sikäläisiä_
sanomalehtiä!"

Ja Denry koetti katsella näitä suurkaupunkeja! Totta tosiaan,
Kaupunkiviisikko oli melkein yhtä iso. Hänet valtasi päätä pyörryttävä
sanomalehtijuopumus. Hän ei antanut herra Mysonille vastausta heti,
mutta itselleen hän antoi vastauksen viipymättä. Hän päätti antautua
tuohon suunnattomaan seikkailuun. Hän oli varsin ystävällisissä
väleissä _Merkkitorven_ miesten kanssa -- se oli totta; mutta afääri on
afääriä, ja Kaupunkiviisikon menestys oli nyt kyseessä.

Pian sen jälkeen puhuivat kaikki paikkakunnan ilmoitustaulut samaa
sinistä kieltä tehden tiettäväksi, että _Kaupunkiviisikon Viikkolehti_
muuttuisi _Kaupunkiviisikon Päivälehdeksi_, jota ilmestyisi neljä
painosta alkaen keskipäivästä, ja että tätä uutta julkaisua
toimitettaisiin ensiluokkaisen iltalehden tapaan.

Kulissien takana kurkkineet tiesivät, että oli perustettu osakeyhtiö
"Kaupunkiviisikon Sanomalehti-O.y., r.l." pääomana kymmenen tuhatta
puntaa, että herra Myson omisti osakkeita kolmen tuhannen punnan
arvosta ja suuri Denry Machin puolentoista tuhannen punnan arvosta ja
että jäännös myytäisiin ja jaettaisiin tilaisuuden vaatiessa. Nämä
kaikkitietäväiset sanoivat, ettei mikään kykenisi koskaan pitämään
puoliaan _Merkkitorvea_ vastaan. Toiselta puolen he myönsivät, ettei
Denryä, ihmeellisintä valttia, minkä Kaupunkiviisikko konsanaan
oli synnyttänyt, oltu koskaan lyöty laudalta. Ja kaikkitietäväiset
odottivat vastaisia tapahtumia suurella riemulla. Denry ja herra
Myson katselivat tulevaisuutta hyvin perustellulla oikeutetulla
luottamuksella. Mutta _Merkkitorvi_ se vain kulki ylevästi tietään
sokeana kaikille huomiota herättäville ilmoitustauluille.


II.

Sinä päivänä, jolloin _Kaupunkiviisikon Viikkolehden_ ensimmäinen
numero ilmestyi, todisti uuden lehden toimisto Hanbridgessä olevansa
erinomaisesti järjestetty, sillä se toimi kaikissa yksityiskohdissaan
ihailtavan tasaisesti. Kellarikerroksessa jyrräsi Marinoni-kone
hyristen kuin jättiläiskissa painaakseen viisitoistatuhatta numeroa
tunnissa. Ensi kerrokseen oli järjestetty nerokkaita laitteita
sanomalehden julkisuuteen saattamiseksi; rauta-aidake, jonka avulla
pojat pidettiin järjestyksessä jakelupöydän ääressä, oli _Merkkitorven_
toimistosta lainattu aate. Toisessa kerroksessa majaili toimittaja ja
perustaja apulaisineen ja seuraavassa sijaitsi latomo. Portaikkomäärä,
joka erotti latomon konehuoneesta, ei ollut mikään ehdoton etu, mutta
tiilikivet ja muurilaasti eivät ole kimmoisia, ja täytyy tulla toimeen
parhaansa mukaan. Toimisto teki edullisen vaikutuksen ulkoa päin ja
veti jotakuinkin vertoja _Merkkitorven_ läheiselle toimistolle. Ensi
kerroksen ikkunoissa oli tietenkin ilmoitustauluja, ja kullatut kilvet,
jotka katolla kohosivat toinen toistaan ylemmäksi, ikäänkuin ennustivat
taloudellista menestystä.

Denry sattui olemaan sinä iltapäivänä _Päivälehden_ toimistossa.
Hänellä ei ollut yksityiskohtaiseen järjestelyyn nähden ollut
mitään tekemistä, sillä yksityiskohtainen järjestely ei ollut
hänen erikoisalaansa. Hänen erikoisalanaan olivat suuret,
johtavat aatteet. Hän tiesi tuskin laisinkaan sopimuksista, joita
oli tehty kirjeenvaihtajain ja sanomalehtimies-yhdistyksen ja
Uutiskeskustoimiston, urheilujärjestöjen ja kaunokirjailijaliittojen
kanssa, ei myöskään vaikeuksista, joita kirjaltajien ammattiyhdistys
oli aiheuttanut, tai taistelusta, jonka päämääränä oli saada
paperinhinta alennetuksi kahdeskymmenesosa pennyä naulalta, tai
erinäisille ilmoittajille myönnetyistä hirvittävistä alennuksista tai
kahnauksesta rautatieyhtiön kanssa tai kuvottavasta mairittelusta,
joka oli kohdistettu aivan vähäpätöisiin lehtiasiamiehiin tai -- mikä
oli kaikkein ikävin kohta -- sanomalehtipoikien puutteesta. Nämä
eivät huvittaneet häntä. Hän ei voinut alentua punnitsemaan moisia
asioita. Mutta kun herra Myson tyynenä ja ylpeänä opasti hänet alas
konehuoneeseen ja Marinoni viskasi punaisen _Päivälehden_ valmiiksi
taitettuna melkein hänen kouraansa ja se näytti ihan todelliselta
sanomalehdeltä ja hän näki siinä yhden omista kyhäyksistään ja muisti
olevansa sen omistajia -- silloin asia sekä huvitti että ihastutti
Denryä ja hänen sydämensä sykki kiivaammin. Sillä tämä punainen esine
oli koko yrityksen tunnuskuva ja tulos ja vaikutti häneen ihmetyön
lailla.

Ja hän sanoi itsekseen, laisinkaan aavistamatta kuinka monet tuhannet
olivat sanoneet samaten ennen häntä, että sanomalehti on oivallisin
leikkikalu maailmassa.

Kello neljän tienoissa tuli jakeluosaston johtaja paitahihasillaan
ja esiliina yllään herra Mysonin luo ja pyysi kunnioittavasti tätä
saapumaan jakelutoimistoon. Herra Myson siirtyi jakelutoimistoon ja
Denry hänen mukanaan, ja siellä he näkivät repaleisen pikkupojan nenä
veressä ja kasa _Päivälehtiä_ haavoittuneessa kädessään.

"Niin", nyyhkytti poika; "ja ne uhkas repiä silmät mun päästäni ja
pelata niillä nappikuoppaa, jos hoksaavat mun vielä Kruunu-aukiolla."
Ja hän heitti sanomalehdet kädestään hurjasti ulvahtaen.

Molemmat johtajat saivat tietää, että tämän jalon uhkauksen oli
lausunut neljä _Merkkitorven_ poikaa, jotka eivät suvainneet yhdenkään
pojan kaupittelevan ainoatakaan muuta lehteä kuin _Merkkitorvea_
Kruunu-aukiolla tai missään muualla.

Luonnollisesti se oli typerää.

Mutta typeryydestään huolimatta sitä jatkui. _Päivälehden_
keskustoimisto Hanbridgessä ja sen haaratoimistot naapurikaupungeissa
muistuttivat sotilassairaaloita, ja johtajille selvisi totuus
sellainen, että sillä välin kuin yleisö janosi ostaa _Päivälehteä_,
esti _Merkkitorven_ poikien julkea salaliitto myymästä _Päivälehteä_.
On nimittäin otettava huomioon, että Kaupunkiviisikon väestö sieppaa
kernaimmin sanomalehtensä kadulla sen parhaillaan lentäessä ja
huutaessa. _Merkkitorvella_ oli palveluksessaan suuri poikalauma,
jolle se järjesti vuosittain komean juhlan. Oikeastaan _Merkkitorvi_
omisti kaikki käytettävissä olevat pojat ja epäämättömästi kaikki
väkevimmät nyrkkisankarit. Herra Myson oli saanut hankituksi poikia
vasta itsepintaisesti etsiskeltyään, eivätkä hänen löytämänsä suinkaan
olleet kykenevimpiä, joten ne eivät luultavasti pääsisi voitolle
olemassaolotaistelussa. Olisi saattanut otaksua, että paikkakunnalla,
joka ei väsy koskaan nurisemaan huonoista ajoista ja työttömyydestä,
tuhannet pojat olisivat mielihyvällä ostaneet _Päivälehden_ neljällä
pennyllä myydäkseen sen kuudesta pennystä. Mutta niin ei ollut laita.

Seuraavana päivänä oli poikien puute _Päivälehden_ toimistossa
kerrassaan tuskastuttava. Suurenmoinen yritteliäs sanomalehti janosi
joutua kauppaan ja suuri valistunut yleisö janosi päästä ostamaan;
mutta kauppoja syntyi tuskin laisinkaan, koska _Merkkitorven_
pojat olivat pakottaneet piskuiset vastaleivotut kilpailijansa
hirmuhallituksensa alaisiksi!

Tilanne oli suorastaan sietämätön.

Mutta sietämättömyydestään huolimatta se jatkui. Herra Myson oli
ottanut huomioon kaiken paitsi tätä. Hänen mieleensä ei ollut
tietenkään juolahtanut, että moinen rääsyarmeija voisi ruveta
estelemään suurenmoista ja vakavaa yritystä, joka tarkoitti yhteistä
hyvää.

Hän valitti asiasta arvokkaasti _Merkkitorvelle_, ja sai
_Merkkitorvelta_ arvokkaan vastauksen, ettei tämä voinut olla
vastuunalainen poikiensa vallattomista kepposista kaduilla, että,
lyhyesti sanoen, Kaupunkiviisikko oli vapaa maa. Jälkimäiseen
väitteeseen ei herra Myson voinut yhtyä.

Kun oli turhaan koetettu vedota vanhempiin -- hämmästyttävää, kuinka
vähän Kaupunkiviisikon isät välittivät jälkeläistensä verenhukasta!
-- joutui muuan tapaus viimein poliisioikeudessa käsiteltäväksi.
Tällöin _Merkkitorvi_ valtuutti edustajakseen erään asianajajan, ja
tämä vakuutti _Merkkitorven_ inhoavan moista verilöylyä. Todistukset
olivat peräti ristiriitaisia, ja tuomari antoi asian raueta sattuvaan
sutkaukseen. Asiasta ei ollut muuta varmaa tulosta, kuin että poika,
jonka isä oli näennäisesti nostanut syytteen, oli tuskin ennättänyt
poistua käräjätuvasta, kun hänen korvansa jo oli siekaleina. Pojat ovat
aina poikia.

Mutta _Päivälehti_ luotti varsin vähän ihmisluontoon; se ei voinut
uskoa, ettei _Merkkitorvi_ salaisesti yllyttänyt poikiaan pysymään
poikina. Se ei voinut uskoa, että vilpitön halu harjoittaa puhdasta
peliä ja edistää paikkakunnan yhteistä menestystä saattaisi
_Merkkitorven_ jalomielisesti uhraamaan lähes puolet levikistään
ja osan ilmoitustuloistaan. Ja herra Mysonin pääkirjoitusten
loukkaantunut sävy tuntui viittoilevan siihen suuntaan, että herra
Mysonin mielestä hänen vanhemman kilpailijansa _pitäisi_ tehdä kaikki
voitavansa jouduttaakseen omaa perikatoansa. _Merkkitorvi_ ei maininnut
sanallakaan taistelusta. _Päivälehti_ julkaisi siitä päivittäin
pöyristyttäviä yksityiskohtia.

Taistelua jatkui viikosta toiseen.

Sitten Denry keksi keinon kuten tavallisesti. _Päivälehdessä_
julkaistiin ilmoitus, missä luvattiin roteville miehille kaksi
shillinkiä kuuden tunnin päivätyöstä. Osoite ei ollut sama kuin
_Päivälehden_. Sotajuonta käyttäen Denry sai ilmoituksen julkaistuksi
myöskin _Merkkitorvessa_.

"Meidän täytyy kuluttaa koko pääomamme saadaksemme lehden kaduille",
sanoi Denry. "Se on selvää. Me panemme miehiä myymään sitä. Pian
saadaan nähdä, käyvätkö _Merkkitorven_ roistot _heidänkin_ kimppuunsa.
Eikä heille suoriteta palkkiota tuloksien mukaan; me maksamme
määrätyn palkan; kyllä se syötti vetää. Ja palkkioprosentin kaupan
päällisiksi. Minusta voisi pestata vaikka _viisi_ sataa miestä. Kadut
ihan tulvilleen! Juuri sillä lailla! Viis' kustannuksista. Ja kun tämä
kepponen on tehty, niin voidaan taas turvautua poikiin; silloin niille
on jo annettu hyvä läksytys."

Ja herra Myson oli samaa mieltä ja hyvillään siitä, että Denry osasi
pitää yllä mainettaan.

Saviteos-markkinain tilaa pidettiin sinä kesänä huonompana kuin se
oli konsanaan ollut sitten vuoden 1869, ja työttömäin nurina kasvoi
valtavaksi, vieläpä kapinalliseksikin. Sen vuoksi herra Myson hankki
kaiken varalta pari poliisia pitämään yllä järjestystä osoitepaikalla
niinä tunteina, jolloin ilmoituksessa oli kutsuttu kokoon rehellisiä
miehiä, jotka halusivat hyväpalkkaista tointa. Ottaen huomioon, että
Kaupunkiviisikossa oli tuhansittain menehtyviä perheitä, hän odotti
hartaita leivänhakijoita kasautuvan tungokseen asti. Niinpä olikin
ryhdytty perinpohjaisiin toimenpiteisiin.

Kun oli kulunut neljäkymmentä minuuttia siitä hetkestä, jolloin
rahaa tarvitsevain rehellisten miesten vastaanoton piti alkaa,
oli saapuvilla neljä miestä. Ymmällään herra Myson luuli, että
ilmoitukseen oli pujahtanut jokin erehdys, mutta sellaista ei keksitty.
Vähää myöhemmin tuli vielä kaksi miestä. Näistä kuudesta oli kolme
humalassa ja toiset kolme kieltäytyivät jyrkästi esiintymästä kaduilla
sanomalehtiä myyskennellen. Kaksi haukkui, yksi laski leikkiä. Herra
Myson ei tuntenut Kaupunkiviisikkoaan; eikä tuntenut Denrykään. Kun
Kaupunkiviisikon mies ei saa hankituksi leipää eikä olutta, silloin
hän pitää itseään ja perhettään yllä ylpeydellä ja vedellä. Poliisit
siirtyivät suorittamaan vakavampia tehtäviä.


III.

Sitten tehtiin tiettäväksi, että _Merkkitorvi_ aikoi viettää
kolmikymmenviisivuotisjuhlaansa järjestämällä kulkueen, joka soveltuisi
samalla suurenmoiseksi ilmoitukseksi ja palkitsisi ja innostaisi
sen poikia. _Merkkitorvi_ aikoi luoda vilkkautta Kaupunkiviisikon
katuelämään tuona merkkipäivänä antamalla Snapen sirkuksen kaikkien
kullattujen vaunujen vieriä pitkin pääkatua. Suuri joukko poikia
sijoitettaisiin noihin kullattuihin vaunuihin. _Merkkitorven_
juhlanumerolta myytäisiin noista kullatuista vaunuista. Aate oli
erinomainen ja ilmaisi, että kaikesta huolimatta _Merkkitorvi_ alkoi
pelätä nuorta kilpailijaansa juuri hituisen enemmän kuin koetti
uskotella.

Sillä, omituista kyllä, tuskastuttavan epäröintikauden jälkeen
_Kaupunkiviisikon Päivälehden_ levikkikaava rupesi osoittamaan
vähäistä nousua -- kiitos olkoon Denryn. Denry ei aikonut jäädä
ymmälleen sen arvoituksen edessä, minkä _Päivälehti_ tarjosi hänen
älylleen. Olihan _Päivälehti_ täynnä uutisia ja saattoihan se esittää
varsin rohkaisevan määrän ilmoituksia, se oli painettu oikealla
musteella oikealle paperille -- eikä se ottanut sittenkään lyödäkseen
leiville. _Merkkitorven_ tiedettiin tuottavan puhdasta voittoa
ainakin viisi tuhatta puntaa vuodessa, mutta _Päivälehti_ tuotti
puhdasta tappiota ainakin kuusikymmentä puntaa viikossa -- ja niistä
kuudestakymmenestä oli täsmälleen kolmannes Denryn rahaa. Hän ei voinut
selittää sitä. Herra Myson koetti herättää yleisöä hämmentämällä
intohimoisesti joukkoon suunnattoman polttavia kysymyksiä -- puhumalla
asioista sellaisista kuin savuhaitasta, suurentuvista veroista,
puistokysymyksestä, saksalaisten kilpailusta, oppipoikien teknillisestä
kasvatuksesta. Mutta yleisö pysyi itsepintaisesti innostumatta
omasta menestyksestään siinä määrin, että olisi kipeästi kaivannut
_Päivälehteään_. Jos vain viisikin tuhatta sielua olisi ehdottomasti
kaivannut päivittäin _Päivälehteä_ voimatta nukkua, ennenkuin pojat tai
asiamiehet olivat tyydyttäneet heidän kaipionsa, silloin _Päivälehden_
huolet olisivat pian kaikonneet. Mutta tämä typerä yleisö ei tuntunut,
välittävän siitä, mikä lehti sille tuikattiin käteen korvaukseksi
puolpennystään, kunhan siinä vain oli urheilu-uutisia. Se oli sille
aivan samantekevää. Se ei kyennyt tajuamaan, kuinka tärkeätä niin.
suunnattomalle paikkakunnalle oli omistaa kaksi kukoistavaa ja toisiaan
vastustavaa jokapäiväistä puhetorvea. Ja tuo alkuperäinen poikapula
pysyi sekin aina uhkaamassa.

Ja juuri tätä poikapulaa Denry käsitteli väsymättä ja nerokkaasti,
kunnes _Päivälehdellä_ viimein oli jonkinlainen oma armeija ja kaduilla
raivoava sorto ja teurastus, joka tuotti väestölle niin suurta huvia,
muuttui hiukan vähemmässä määrin yksipuoliseksi.

Viikkoa ennen _Merkkitorven_ vuosipäivää Denry sai kuulla että
_Merkkitorvi_ salaisesti pelkäsi _Päivälehden_ armeijan ryhtyvän
häiritsemään sen komeata juhlakulkuetta ja että _Merkkitorvi_ oli
valmis musertamaan _Päivälehden_ armeijan keinolla millä hyvänsä.
Hän nauroi; hän sanoi, ettei välittänyt siitä tuon taivaallista.
Siihen aikaan olivat vihollisuudet yltyneet verraten kiivaiksi; veri
kuohui kuumana ja kumpikin lehti oli kilpailun kiihdyttämänä osittain
unohtanut, mikä oli suuren puhetorven arvolle sopivaa. Sattumalta osui
jännittävä paikallinen jalkapallokilpailu -- Knypen-Bursleyn välinen
-- juuri juhlakulkuelauantaiksi. Kilpailijain toimenpiteet tapahtuman
selostamiseksi olivat yhtä jännittäviä kuin itse kilpailukin, ja tämä
ottelu näytti tavallaan kärjistävän sanomalehtitaistelun, varsinkin
koska _Päivälehti_ kannatti Bursleyä ja _Merkkitorven_ oli sen vuoksi
pakko kannattaa Knypea.

Kaikkien uhkapelin lakien mukaan olisi tuona historiallisena lauantaina
pitänyt sattua jokin este. Puhelimen tai, sähkölennättimen olisi
pitänyt särkyä tai sateen tehdä koko kilpailu mahdottomaksi; mutta
mitään estettä ei sattunut. Ja puolikuudelta eräänä loistavana
iltapäivänä marraskuun alussa _Päivälehti_ joutui painokoneeseen
sisältäen kerrassaan loistavan kuvauksen siitä, kuinka Bursley
oli (ensimmäistä ja viimeistä kertaa historiassaan) lyönyt Knypen
tuloksella 1-0. Herra Myson oli ylpeä. Herra Mysonia halutti
tietää, pystyisikö _Merkkitorvi_ voittamaan hänen kuvaustaan. Mitä
tuli _Merkkitorven_ juhlakulkueeseen -- no niin, herra Myson ja
_Päivälehden_ ensimmäinen aputoimittaja vilkaisivat toinen toiseensa ja
hymyilivät.

Ja muutamaa minuuttia myöhemmin _Päivälehden_ pojat syöksyivät
ulos toimistosta kainalossaan sanomalehtitukut -- ehdottomasti
_Merkkitorvea_ varhempina.

Asiain ollessa tällä kannalla alkoi _Päivälehden_ pojille tapahtua
jotain odottamatonta. _Päivälehden_ jakelutoimiston ovi avautui Stanway
Rentsiin, joka on vähäinen kujanne oikeassa sivukatujen sokkelossa
Kruunu-aukion takana. Stanway Rentsissä sijaitsi pieni tavara-aitta,
jossa iltapäivähuhujen mukaan oli määrä avata ilmainen keittotarjoilu.
Ja juuri ennenkuin _Päivälehden_ jalkapallonumero valmistui
Marinonissaan, se avattiinkin toden teolla ja sen houkuttelevasta
ovesta tunkihe tuoksua -- ei suinkaan kertoen keitosta, vaan
paahdetusta juustosta ja kuumasta hillosta -- tuoksua sellaista, ettei
moinen ollut koskaan ennen kutkuttanut _Päivälehden_ pojan sieraimia,
ainoalaatuista ja kaikkivaltiasta tuoksua. Useat pojista (nämä olivat,
sen voin peittelemättä ilmoittaa, _Päivälehden_ asian kavaltajia,
vakoojia ja vieraita juonittelijoita) hyökkäsivät epäröimättä sisään
huutaen, että paahdettuja juustovoileipiä ja hilloleivoksia jaeltaisiin
oikoisenaan kaikille todellisille sanomalehtipojille.

Koko lauma seurasi heitä -- kymmenet, toista sataa, odottaen tuossa
tuokiossa sukeltavansa jälleen esiin hampaat täydessä toimessa, seurasi
kuin lampaat läävään.

Ja ovi sulkeutui.

Repaleiselle armeijalle tarjoiltiinkin paahdettua juustoa ja lämpimiä
hilloleivoksia -- mutta ei suinkaan kiireen vilkkaa. Ja kun pojat
tunkeilivat täyteen ahdettuina ovea kohti, neuvoi hellä ihmisystävä,
joka oli heitä ravinnut, heitä poistumaan toisesta ovesta, ja
he huomasivat joutuneensa lauta-aidan ympäröimään pihaan, jonka
kaksoisportti ei ottanut vähääkään auetakseen. Ja myöskin aitan ovi
oli suljettu. Ja sikäli kuin juusto ja hillo ennättivät kadota, kohosi
ilmaan raivonhuutoja. Piha oli niin lähellä _Päivälehden toimistoa_,
että saattoi hyvin nähdä tämän savutorvet. Eivätkä huudot aiheuttaneet
kuitenkaan mitään vastausta _Päivälehden_ valtiailta, jotka
onnittelivat toisiaan oivallisesta kilpailukuvauksestaan, nopeudestaan
joutua painovalmiiksi ja armeijansa uskollisuudesta.

Lienee tarpeetonta sanoa, että _Merkkitorvi_ epäsi kaiken osallisuuden
tähän harvinaiseen kepposeen, joka oli houkutellut _Päivälehden_
armeijan ansaan hajun avulla. Voiko sitä tehdä vastuunalaiseksi
epäitsekkäiden kannattajainsa hurjisteluista?... Tämä pelottava
kepponen todisti kuitenkin, kuinka kuumana veri kuohui kahden suuren
kilpailijalehden jännittävässä taistelussa. Kaikkitietäväiset
kuiskailivat, että Denry Machin oli lopultakin joutunut tappiolle tänä
ratkaisevana päivänä.


IV.

Snapen sirkus oli pohjoisen Staffordshiren suuria loistolaitoksia
vyöryttäen komeuksiaan kaupungista toiseen ja valliten poikien
haaveita sukupolvesta toiseen. Sen pääkortteri sijaitsi Axessa,
kymmenen peninkulman päässä Hanbridgestä, mutta ukko Snapen rikkaus
oli pääasiallisesti peräisin Kaupunkiviisikosta. Siihen aikaan kuin
_Merkkitorven_ ja _Päivälehden_ välillä puhkesi taistelu, se oli
jo alkanut rappeutua. Iäkäs omistaja oli äskettäin kuollut ja nimi
ja hevoset ja vaunut ja huolellisesti paikatut teltat oli myyty
vieraille. Vuosijuhla- ja jalkapallokilpailu-lauantaina (joka oli
myöskin Martinmessun lauantai) tämä sirkus majaili Oldcastlessa,
Kaupunkiviisikon liepeellä, missä se antoi kauden viimeisiä näytäntöjä.
Eivät edes pojatkaan mene sirkukseen keskellä Kaupunkiviisikon talvea.
_Merkkitorvi_ oli vuokrannut juhlakulkueeseen sopivan osan Snapen
laitosta loppuosaksi iltapäivää ja alkuillaksi. Ja ohjeiden mukaan
oli koko kulkueen oltava _Merkkitorven_ toimiston luona täydessä
marssikunnossa viimeistään kello viideltä.

Mutta kello neljältä saapui joukko herrasmiehiä nauharuusuke
napinreiässä ja _Merkkitorven_ ilmoitustaulu kädessä puuhakkaina
ja huohottaen Oldcastlen markkina-aukiolle kertoen, että ohjelma
oli muutettu viime tuokiossa, jotta tehtäisiin tyhjiksi erinäiset
juonittelut, joita pelättiin häikäilemättömän _Päivälehden_ taholta.
Kulkue oli jaettava kolmeen ryhmään, joista pääjoukon oli saavuttava
Hanbridgeen "takateitse" ja molempien toisten oli lähdettävä
Bursley'iin ja Longshaw'hon. Tällä tapaa saataisiin reklaamitoiminta
jaetuksi ja paikkakunnan päätekijöille osoitettaisiin samanlaista
kunniaa kullekin.

Erikoisesti valmistetut liput, viirit ja nauhat, joissa oli sanat:

    "MERKKITORVI
    Kolmikymmenviisivuotisjuhla" jne,

oli jo kohotettu ja ripustettu ja kääritty vaunujen kullatulle
harjalle. Ja tuokion viivyteltyään matkue lähti liikkeelle
jakaantuen Karjatorin alapäässä. Hanbridgeä varten valittua osastoa
johtivat suunnattomat Jupiterin vaunut, joissa oli kuusi pyörää ja
kuusikolmatta allegorillamaista kuvaa (kuten klovnin oli tapana
sanoa); niitä veti kuusi kirjavaa hevosta, joita ohjattiin valkoisin
suitsin. Näissä vaunuissa oli ikkunallinen päällystä (suuremmissa
näytäntötilaisuuksissa niitä käytettiin toisinaan pilettimyymälänä), ja
sisälle oli sijoittunut muuan _Merkkitorven_ valtuutetuista; sieltä hän
ohjasi kulkueen matkaa.

Turhaa olisi koettaa kauemmin salata, ettei Jupiterin vaunujen
sisustassa majaileva _Merkkitorven_ valtuutettu itse asiassa ollutkaan
mikään _Merkkitorven_ valtuutettu. Hän oli Denry Machin, ei yksikään
toinen. Tästä ainoasta seikasta saattaa käsittää, missä määrin suurten
julkisten puhetorvien edustajat olivat unohtaneet, mitä heidän
arvonsa ja säädyllisyys vaativat. Luolassaan lymyillen Denry opasti
_Merkkitorven_ reklaamikulkueen pääjoukon kaikenkaltaisia syrjäteitä
pitkin Hanbridgen laitaosien ympäritse ja sitten itse kaupunkiin
kukkulan puolelta. Ja lopulta nuo kymmenet ajoneuvot pysähtyivät
Crapperinkadulle sen vaatimattomien asujanten iloksi.

Denry astui ulos ja lähti viattomana käymään kohti oman lehtensä
toimistoa, joka sijaitsi lähellä. Alkoi jo olla myöhäistä. Vangittujen
_Päivälehden_ poikien ensimmäiset ulvahdukset rupesivat juuri
kajahtelemaan syksyisessä ilmassa.

Äkkiä Denryä tervehti muuan nuori mies.

"Halloo, Machin!" huusi tuo nuori mies. "Minkä vuoksi olet ajanut
partasi? Tuskin olin tuntea sinua."

"Koska se huvitti minua, Swetnam", sanoi Denry, joka oli ilmeisesti
ymmällään.

Hän oli nuorin Swetnamin pojista; heidän välilleen oli kehittynyt
jonkinlainen juro ystävyyssuhde.

"Kuuleppas", sanoi Swetnam salaperäisesti, ikäänkuin noudattaen
äkillistä mielijohdetta; "minä kuulin, että _Merkkitorven_ miehet
aikoivat toimittaa pinteeseen kaikki teidän pojat tänä iltapäivänä, ja
luulen heidän onnistuneen siinä. Kuuntelehan tuota!" (Swetnamin isä oli
läheisissä suhteissa _Merkkitorven_ toimitukseen.)

"Tiedän sen", vastasi Denry.

"Mutta tarkoitan -- lehtineen päivineen."

"Tiedän sen", sanoi Denry.

"Ohoo!" mutisi Swetnam.

"Mutta minäpä kerron sinulle salaisuuden", lisäsi Denry. "Ne eivät ole
tämänpäiväisiä lehtiä. Ne ovat eilispäiväisiä ja viimeviikkoisia ja
viimekuukautisia. Me olemme erikoisesti keräilleet niitä tätä varten ja
säilyttäneet ne siisteinä ja hyvännäköisinä."

"Sinulla niitä on aina varokeinoja!" mutisi Swetnam.

"Niin onkin", myönsi Denry.

Samassa tuokiossa hyökkäsi joukko miehiä _Päivälehden_ toimistosta
kainalossaan tukuittain oikeita jalkapallo-numeroita.

"Joutukaa!" huusi Denry heille. "Joutukaa! Tätä tietä! Heipä-hei,
Swetnam."

Ja koko rivi katosi kulman taitse. Juuston avulla vangittujen poikien
ulvonta yltyi äänekkäämmäksi.


V.

Sillä välin oli _Merkkitorven_ toimistossa (joka sijaitsi vajaan
kolmen sadan kyynärän päässä, mutta toisella puolen Kruunu-aukiota)
epäluulo syventynyt levottomuudeksi, kun hetket kuluivat ja Snapen
sirkuskulkue jäi itsepintaisesti ilmestymättä Oldcastlen tien
horisonttiin. _Merkkitorvi_ olisi puhelimitse tiedustellut asiaa
Snapelta, mutta eihän sirkukseen pääse koskaan puhelimitse. Lehdestä
soitettiin silloin Oldcastlen asiamiehelle, joka kauan nahjusteltuaan
vastasi, että vaunukulkue oli lähtenyt Oldcastlesta määrähetkellä
ja kaikista merkeistä päättäen täysin terveenä ja ripeänä. Sitten
_Merkkitorvi_ lähetti sissejä pitkin Oldcastlen tietä kannustamaan
kulkuetta, ja sissit palasivat tyhjin toimin. Pessimistit vilkaisivat
jo sellaiseen mahdollisuuteen, että koko kulkue oli pudonnut
kanavaan Cauldonin sillalta. Lehti painettiin, postikääröt Knypea,
Longshaw'ta, Bursleyä ja Turnhilliä varten lähetettiin junaan; pojat
odottivat; kellonosoittimet jakeluosastossa ihan kiitivät eteenpäin.
Oli järjestetty siten, että suurimman osan numeroita ja varsinkin
ensimmäiset numerot saisivat pojat myydä itse kullatuista vaunuista.
Johtaja epäröi kamalan tuokion ajan ja päätti sitten, ettei käynyt enää
odottaminen, vaan että poikien oli myytävä lehteä entiseen tapaansa
katukäytävältä ja katuojasta. Eihän voinut tietää, mitä _Päivälehdellä_
oli mielessä.

Ja sitten hyökkäsi _Merkkitorven_ poikia kymmenittäin tiehensä
paperikasoilla sälytettyinä, mutta he olivat masentuneita poikia; he
olivat aikoneet ajaa kullatuissa vaunuissa päästäkseen kahlaamasta
loassa. Ja melkein ensimmäiseksi he näkivät Kruunuaukiolla Jupiterin
vankkurit kaikessa loistossaan Heiluttaen _Merkkitorven_ lippuja;
ja perässä oli toisia, vaunuja. Nyt he eivät enää hyökänneet; he
kiitivät kuin katapultin lennättäminä ja laskeutuivat kuin kärpäset
ajoneuvoihin. Eräät miehet tahtoivat välttämättä ottaa heiltä lehdet
ja maksaa niistä paikalla. Pojat hämmästyivät; he joutuivat peräti
ymmälleen, mutta heillä ei ollut tapana evätä rahaa. Ja niin lähti
kulkue matkaan Knypen tietä pitkin oman torvisoittokunnan sävelten
raikuessa ja satakunnan pojan hurratessa vankkureissa. Sitten mainitut
miehet ryhtyivät varsin kummaan tekoon: he repivät alas kaikki
_Merkkitorven_ liput ja asettivat sijaan _Päivälehden_ tunnusmerkit.

Niin että koko se suuri ja valistunut yleisö, joka laumoittain vaelsi
kotiin päin Knypen jalkapallokilpailusta, sai nähdä _Päivälehden_
juhlakulkueen _Merkkitorven_ juhlakulkueen sijasta ja voi tuskin
uskoa silmiään. Ja _Päivälehtiä_ myytiin summittain vaunuista.
Knypen asemalla kulkue teki kaarroksen ja palasi Hanbridgeen, ja
lopulta, monenkertaisen triumfin jälkeen, se pysähtyi kaikkine
_Päivälehti_-koristeineen _Merkkitorven_ toimiston edustalle; ja
Denry sukelsi esiin luolastaan. Denryn miehet kiitivät tiehensä tukut
kainalossa.

"Ovat myöhästyneet puolitoista tuntia", sanoi Denry tyynesti eräälle
_Merkkitorven_ omistajista, joka seisoi katukäytävällä. "Mutta minun
onnistui tuoda ne tänne. Minua halutti käväistä kiittämässä teitä
siitä, että toimititte meidän pojille niin oivan kestityksen."

Puhelimet hymisivät kertoen uutisia samanlaisista _Päivälehden_
juhlakulkueista Longshaw'ssa ja Bursleyssä. Eikä paikkakunnalla ollut
ainoatakaan ensiluokkaista ravintolaa, missä ei olisi ihmetellen
ihailtu tuon suurenmoisen vekkulin, Denry Machinin hävytöntä,
voittamatonta julkeutta. Moni ennusti oikeudenkäyntejä, mutta
siitä oltiin yksimielisiä, että _Merkkitorvi_ oli aloittanut tuon
julkeuskilpailun pyydystämällä satimeen _Päivälehden_ pojat, jotta
saisi vakuutetuksi pyhän rauhan toitotetulle juhlakulkueelleen.

Eikä Denry jättänyt vielä sittenkään _Merkkitorvea_ rauhaan.

_Päivälehden_ erikoisessa jalkapallonumerossa oli ensinnäkin ilmoitus,
että _Kaupunkiviisikon Päivälehti_ panisi toimeen Martinmessu-juhlia.
Ja samana aamuna sai jokainen Yleisen säästöklubin jäsen kutsun näihin
juhliin. Niitä oli kolme, ja ne vietettiin julkisilla paikoilla
Hanbridgessä, Bursleyssä ja Longshaw'ssa. Ne kävivät tavalliseen
Kaupunkiviisikon markkinain tyyliin, s.o.: niissä oli karuselleja,
näyttelyitä, piparkakkumyymälöitä, keinuja, kilpailuja. Mutta kuhunkin
tilaisuuteen oli järjestetty aivan uusi ja perin yksinkertainen
huvitus. Siihen kuului sarja pieniä rautatien merkkilaitteita.

"Käykää esiin! Käykää esiin!" huusivat hoitajat. "Iskekää alas
merkkilaite! Saatte paketin Turkin makeata. Iskekää alas merkkilaite!"

Ja kun merkkilaite oli isketty alas, huusivat miehet:

"Me käärimme sen teille _Merkkitorven_ erikoiseen vuosijuhlanumeroon."

Ja ylenkatseellisesti he repivät sopiviksi siekaleiksi _Merkkitorven_
numeroita, jotka olivat maksaneet Denrylle ja Kumpp:lle puoli pennyä
kappale, ja käärivät Turkin makean siihen ja läjähyttivät sen saajan
käteen.

Ja koko markkinakenttä peittyi repaleisiin ja likaantuneisiin
_Merkkitorven_ numeroihin. Ihmiset kahlasivat nilkkojaan myöten
_Merkkitorvessa_.

Asiasta puhuttiin kaiken sunnuntaita. Harva asia on nostattanut
Kaupunkiviisikossa enemmän juoruja kuin Denryn keksimä ja suorittama
suunnaton kepponen. _Merkkitorvea_ kohdannutta siveellistä tappiota
pidettiin melkein tuhoisana. Ja nyt ei enää pohdittu oikeudenkäynnin
mahdollisuutta, vaan sen luultavuutta.

Maanantaina ostettiin molempia lehtiä varsin levottomina. Jokainen
paloi halusta saada tietää, mitä kummankin toimitus sanoisi.

Mutta ei kummassakaan lehdessä ollut ainuttakaan sanaa koko
asiasta. Molemmat olivat päättäneet pitää suunsa; kumpikin pelkäsi.
_Merkkitorvi_ pelkäsi, ettei se hätätilassa voisikaan todistaa
itseään syyttömäksi siihen rikokseen, että joukko poikia oli narrattu
vankeuteen paahdetun juuston ja kuuman hillon avulla. _Merkkitorven_
oli myöskin otettava huomioon pahasti kolhaistu arvokkuutensa; moisille
haavoille on äänettömyys paras hoitotapa. _Päivälehteä_ pelotti
monikin seikka. Se oli itse asiassa ajanut kullatut vaununsa yli
kaikkien kymmenen käskyn. Sitä paitsi se oli voittanut helposti tuossa
suurenmoisessa kiistassa. Se oli tavattoman tietoinen kunniastaan.

Denry lähti Blackpooliin, epäilemättä kasvattamaan partaansa.

Todistukseksi _Päivälehden_ siveellisestä ja aineellisesta voitosta
mainittakoon, että pian sen jälkeen tiedusteli neljä varakasta
miestä _Päivälehden_ yhtiön osakkeita. Ja tähän se juttu muuten
loppuikin. Sillä nämä henkilöt, jotka hankkivat itselleen etuoikeuden
osake-enemmistöön, olivat _Merkkitorven_ lähettämiä. Näillä aseilla
varustettuna _Merkkitorvi_ teki sovinnon kilpailijansa kanssa ja
tappoi sen sitten molemminpuolisesta suostumuksesta. Sen kuolema ei
maksanut niinkään vähää, mutta kuitenkin vähemmän kuin vuoden voiton
_Merkkitorvesta_. Denry arveli "saaneensa rokkiinsa". Mutta sydämensä
syvyydessä hän iloitsi siitä. Hän oli nähnyt liian huolestuttavan
vilahduksen sanomalehtimiestoiminnan vaivoista ja vaaroista halutakseen
jatkaa sitä. Hän oli voittanut loistavasti kilpailussa, ja hänelle
moiset voitot olivat itse elämää. Hänen velikultamaineensa oli paljoa
suurempi kuin konsanaan ennen. Jos häntä olisi haluttanut, niin hänet
olisi valittu alahuoneeseen juhlakulkueensa ja Martinmessu-juhlansa
voimasta.

Hiukan häveten yhtiökumppaninsa liioitteluja herra Myson palasi
Manchesteriin.

Ja _Merkkitorvi_ ryhtyi jälleen yksinoikeutenaan hallitsemaan
neljännesmiljoonan ihmisen mielipiteitä, eikä sen kimppuun ole sen
koommin milloinkaan hyökätty.



X LUKU.

Konnantyö.


I.

Kun Denry yhdellä ainoalla iskulla nolasi äitinsä ja todisti
olevansa seikkailijasielu esiintymällä yhtenä ensimmäisistä
automobiilinomistajista Bursleyssä, kehotti vaisto häntä luonnollisesti
ajamaan sillä valtuusmies Cotterillin talolle. Ei silti että hän
rakasti Cotterillia ja siitä syystä halusi päästää tämän osalliseksi
ilostaan: sillä hän ei rakastanut valtuusmies Cotterillia. Hän ei
ollut koskaan saattanut antaa Nellien isälle anteeksi tuota suojelevaa
sävyä, johon oli vuosia sitten saanut alistua Llandudnossa ja joka ei
vieläkään ollut kadonnut Cotterillin käytöksestä häntä kohtaan. Vaikka
he kuuluivat samaan kaupunginvaltuustoon, vaikka Denry yhä rikastui
eikä Cotterill suinkaan rikastunut, tuntuivat viimeksi mainitun
kasvot ja ääni aina sanovan Denrylle: "Jaa, eipä olekaan hullumpaa
vasta-alkajalta." Siis Denryä ei haluttanut jättää käyttämättä
tilaisuutta saada valtuusmies Cotterill hiukan nolatuksi. Olipa hänellä
sitä paitsi toisiakin syitä lähteä Cotterillien luo. Hänen ja rouva
Cotterillin välillä oli olemassa myötämielisyyden side, huolimatta
tämän kainostelevasta vaiteliaisuudesta ja harmillisesta tavasta istua
kädet tiukkaan painettuina päälletysten vatsaa vastaan. Toisinaan Denry
kiusoitteli häntä -- ja hän alistui mielellään kiusoiteltavaksi. Denry
sai silloin ja tällöin nähdä vilahdukselta rouva Cotterillin sielun
sisimpään; hän oli Bursleyssä ainoa henkilö, jolle oli suotu moinen
etuoikeus. Ja sitten siellä oli Nellie. Denry ja Nellie olivat oivia
ystäviä. Muun maailman silmissä Nellie oli varttunut suureksi, mutta
ei Denryn mielestä; hän kohteli tyttöä vielä suklaalapsena, ja milloin
Nellie yleensä käytti hänestä jotain nimitystä, niin tämä puhutteli
häntä aina kunnioittavasti "herraksi".

Cotterilleilla oli verraten iso vanha talo kelpo puutarhoineen
toisella puolen uutta puistoa ja kaikkia noita punaisia katuja, joiden
luomisessa herra Cotterill oli ollut osallisena. Herra Cotterill
rakensi toisille uusia terrakottakuorisia taloja, mutta asusti
itse kernaimmin vanhassa stukkokuorisessa. Hänen asumuksensa oli
pelastettu palstoitettaessa useita Yrjöjen aikuisia tiloja. Se oli
arvokas. Siinä oli kaksoisportti, ja tältä ajotie lähti pyrkimään
kohti talonovea, mutta karttoi ehdoin tahdoin joutumasta talonovelle,
ennenkuin oli ulottunut kaarroksissa läpi koko puutarhan. Se oli
oikeata Yrjöjen tyyliä! Uusi tyyli ilmeni valtuusmies Cotterillin
ulkonemaikkunoissa, kylpyhuoneessa ja puutarharuiskussa. Myöskin
oli olemassa tallirakennus, missä säilytettiin Viktorian aikuisia
rattaita ja Yrjöjen aikaa muistuttavaa hevosta, joita valtuusmies
käytti liikematkoillaan. Milloin tahansa hänen vaimonsa tai tyttärensä
halusivat käyttää ajoneuvoja, ne olivat joko poissa tai juuri
lähdössä tai Yrjön-hevonen oli väsyksissä ja levon tarpeessa. Mies,
joka hoiti hevosta, kynti myöskin kukkalavoja, särki ikkunoita niitä
puhdistaessaan ja hankasi mustaa voidetta ruskeisiin kenkiin. Kahdella
sisäpalvelijalla oli eroava käsitys hänen ja heidän velvollisuuksiensa
kuningaskunnan rajoista. Siinä oli lyhyesti sanoen menestyksellisen
maaseutukaupunkilaisen liikemiehen tavanmukainen laaja talous.

Denry pääsi perille tapaturmitta. Tämä tapahtui niihin aikoihin, jo
kolmetoista vuotta sitten, jolloin automobiiliurheilijat tekivät
testamenttinsa ja varasivat mukaansa muonaa lähtiessään liikkeelle.
Sen vuoksi Denry olikin mielissään. Hänessä säilynyt vähäinen, mutta
hyödyllinen määrä ymmärtäväisyyttä kielsi häntä kuitenkin ajamasta
autoa tuota loppumatonta koukeroista käytävää pitkin. Oli ihana
toukokuun iltapäivä, ja hän jätti rakastetut ajoneuvot sekä, uudet
turkkinsa erään apinapuun varjoon lähelle porttia.

Astellessaan narskutellen ovea kohti hän keksi suurenmoisen ajatuksen:
"Minä vien heidät kaikki ulos huristamaan. Siinä on parahiksi tilaa!"
hän sanoi.

Eipä edes nykyäänkään, jolloin yksin vuokra-ajuritkin käyttävät
automobiilia, auton omistaja voi sanoa ystävälleen: "Olen ostanut
auton. Lähde mukaan huristamaan", yhtä itsetiedottomalla äänellä
kuin sanoisi: "Olen ostanut veneen. Lähde mukaan purjehtimaan",
tai "Olen ostanut talon. Lähde mukaan katsomaan sitä." Yksinpä
nykyäänkin, vieläpä keskellä Lontootakin automobiilissa on jotain --
niin, jotain... Jokainen, joka on ostanut auton, ja jokainen, joka
on haaveillut auton ostoa, käsittää minut. Hyödytöntä on sanoa, että
automobiili on banaalisin kapine, mitä kuvitella voi. Sitä se ei ole.
Se on kerskailun kaikkein korkein tunnuskuva. Jos automobiili vaikuttaa
sillä lailla nykypäivinä ja Berkeleyn aukiolla, niin mitä se lieneekään
vaikuttanut tuossa hämärässä menneisyydessä ja tuossa hämärässä
kaupungissa kolmen tunnin pikajunamatkan päässä Euston-asemalta? Meidän
on pakotettava mielikuvitus voimakkaaseen ponnistukseen saadaksemme
vastauksen siihen kysymykseen. Silloin voi ymmärtää, että Denry oikein
kihelmöitsi ylpeydestä.

"Onko herra kotona?" hän tiedusti palvelijalta, joka esiintyi
asianmukaisessa asussa, mutta yksityiskohdiltaan siivottomana.

"Ei, herra. Ei se oo' käynyt teellä."

("Silloin vien naiset ajelemaan", virkkoi Denry itsekseen.)

"Käykää sisään! Käykää sisään!" huusi ääni salin avoimen oven toiselta
puolen, Nellien ääni! Perhe, joka on kohonnut liiketoiminnan avulla,
liittää käytöksessään ja elämässään ulkonaisen komeuden siitä kastista,
johon se on kavunnut, luontevuuteen ja vapauteen siitä kastista, minkä
se on jättänyt.

"Mikä yllätys!" virkkoi ääni. Nellie ilmestyi punaposkisena.

Denry heitti uuden automobiililakkinsa äkkiä eteisnaulakkoon. Ei!
Hän ei toivonut, että Nellie näkisi sen. Hän toivoi, ettei Nellie
näkisi sitä. Nyt, kun todella oli koittanut hetki julistautua
autonomistajaksi, häntä alkoi pelottaa ja hermostuttaa. Häntä olisi
haluttanut piilottaa lakkinsa. Mutta Denryhän olikin aivan toisenlainen
kuin tavallinen ihmissuku. Hän saattoi tuntea itsensä noloksi uudessa
puvussakin. Omituinen henkilö.

"Halloo!" tervehti tyttö häntä.

"Halloo!" hän tervehti tyttöä.

Heidän katseensa koskettivat toisiaan.

"Isä ei ole vielä tullut", lisäsi Nellie. Denryn mielestä hän ei ollut
oikein ennallaan.

"No", hän kysyi, "mikä yllätys täällä sitten on?"

Nellie viittasi häntä käymään saliin.

Yllätys oli muuan ihmeellinen nainen, joka teki suurenmoisen
vaikutuksen mustassa puvussaan -- se ei ollut mustaa silkkiä, vaan
pehmeää, hauraampaa kangasta. Hän lojui lepotuolissa tavattoman
sulavana ja rauhallisena. Musta egyptiläinen hartiavaippa, joka
välkkyi hopealta, oli liukumaisillaan hänen olkapäiltään. Hänen
tukkansa oli kammattu -- niin, se oli _kammattu;_ se oli ilmeisesti
oikein päätä pyörryttävä taideteos. Denry saattoi nähdä hänen molemmat
jalkansa ja toisen nilkan. Kengät, harsosukat -- sellaisia kenkiä,
sellaisia harsosukkia ei oltu koskaan ennen nähty Bursleyssä, eipä
edes tanssiaisissakaan! Hän oli surupuvussa ja melkein kokonaan
koristuksitta, mutta mustan keskeltä vilahti siellä ja täällä kultaa,
mikä teki ihmeellisen rikkaan vaikutuksen. Kokemattominkin olisi
sanonut ja täydellä syyllä: "Hänen täytyy olla varakas ja hieno
nainen." Koko puku oli yksityiskohtiaan myöten suurenmoinen. Siinä
olisi voinut olla kymmenen miljoonaa pistosta. Kymmenen ompelijatarta
olisi voinut valmistaa sitä kymmenen vuoden ajan. Mikroskoopillinen
tarkastelu olisi vain voinut syventää ihmettelyä.

Hän oli jotain uutta Kaupunkiviisikossa, jotain aivan uutta.

Denry ei pysynyt tilaisuuden herrana. Hän oli harvoin pikkutilanteen
herra. Ja vaikka hän olikin viime aikoina omaksunut melkoisen määrän
seurustelutottumusta, se unohtui häneltä alituiseen, niin ettei hän
saattanut turvautua siihen hetkellä, jolloin sitä kipeimmin tarvittiin,
kuten esimerkiksi nyt.

"Kas, Denry!" sanoi tuo ihmeellinen mustapukuinen olento pehmeästi.

Ja Denry pakottausi levolliseksi ikäänkuin veteen sukeltaakseen ja
sanoi:

"Kas, Ruth!"

Siinä oli nainen, jota hän oli kerran rakastanut ja suudellut ja
mielinyt vaimokseen. Hän oli hyvillään siitä, että Ruth oli aloittanut
ristimänimellä, sillä hän ei voinut muistaa tämän sukunimeä. Hän ei
edes muistanut, oliko koskaan tullut kuulleeksikaan sitä. Hän tiesi
vain sen verran, että muutettuaan Bursleystä isänsä luo Birminghamiin
Ruth oli mennyt naimisiin jonkun kanssa, jolla oli kaksoisnimi, joka
oli hyvissä varoissa ja häntä itseään vanhempi ja kaikesta päättäen
korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa; ja tämä joku oli sitten kuollut.

Ruth käyttäytyi aivan rauhallisesti. Hänen menettelyssään ei ollut
vähintäkään vihjausta siihen suuntaan, että hän odotti saavansa
osakseen yksinäiselle leskelle tulevaa säälittelyä tai etteivät he
kaksi voisi koskaan enää puhutella toinen toistaan luonnollisesti,
koska olivat yhteen aikaan olleet kihloissa keskenään. Hän puhui
aivan kuin ei hänelle olisi koskaan tapahtunut mitään ja ikäänkuin
noin neljäkolmatta tuntia olisi kulunut siitä, kuin he viimeksi
näkivät toisensa. Denry aavisti, että Ruth oli varmaankin oppinut tuon
peräti hyödyllisen diplomaattisen tyyneyden joutuessaan kosketuksiin
miesvainajansa säädyn kanssa. Hänelle itselleen se oli arvokas opetus:
"Käyttäydy aina, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut -- samantekevää,
mitä on tapahtunut."

Itsekseen hän sanoi:

"Olipa hyvä, että tulin autollani."

Hän tuntui tarvitsevan jotain puolustautuakseen kaiken tuon rikkauden
ja suuremman seurustelutottuneisuuden äkilliseltä hyökkäykseltä, ja
automobiili soveltui siihen oivallisesti.

"Olen kuullut sinusta varsin usein viime aikoina", sanoi Ruth lievästi
hymyillen ja järjestäen ikäänkuin salavihkaa hameensa laskosta.

"Vai niin", vastasi Denry, "valitettavasti en voi sanoa samaa sinusta."

Kenties hiukan vaarallista, mutta silti hänen mielestään aika sievästi
sanottu.

"Oh!" virkkoi Ruth. "Minä olen ollut niin paljon poissa Englannista. Me
juttelimme juuri virkistysmatkoista. Sanoin rouva Cotterillille, että
heidän pitäisi tänä vuonna lähteä muutteen vuoksi Sveitsiin."

"Niin, rouva Capron-Smith sanoi juuri --", tokaisi rouva Cotterill.

(Siinä oli siis hänen nimensä.)

"Se olisi kerrassaan ihanaa!" sanoi Nellie haltioituneena.

Sveitsiin! Ihmeellistä, kuinka hän oli saanut yhdellä ainoalla sanalla
vedetyksi rajaviivan bursleyläisten ja itsensä välille. Cotterillit
eivät olleet koskaan käyneet Englannin ulkopuolella. Eikä siinä kyllin,
vaan Cotterillit eivät olleet koskaan uneksineetkaan käydä Englannin
ulkopuolella. Denry oli käynyt kerran Dieppessä ja palannut kuin
Timbuktusta kuuluisana matkailijana. Ja Ruth jutteli huolettomasti
Sveitsistä!

"Siellä taitaa olla aika hauskaa", hän sanoi.

"On", virkkoi Ruth, "siellä on suurenmoista kesällä. Mutta oikea
kausi on tietysti talvella, urheilun vuoksi. Ellei ole tilaisuutta
heittäytyä vapaaksi talvella, niin täytyy luonnollisesti tyytyä kesään,
ja suurenmoista siellä on silloinkin. Olen varma siitä, että se olisi
sinusta hirveän hauskaa, Nell."

"Se on varmaa -- hirveän hauskaa!" Nellie myönteli. "Minä puhun siitä
isälle. Minä laitan niin, että hän --"

"Mutta Nellie", varoitti äiti häntä.

"Sen minä teen, äiti", väitti Nellie.

"Siinähän isä tuleekin", huomautti rouva Cotterill kuunneltuaan.

Eteisestä kuului askelia, jotka häipyivät ruokasaliin.

"Kummallista, ettei isä tule tänne. Varmaankin hän kuuli meidän
puheemme", sanoi Nellie ikäänkuin jostain pikkuseikasta harmistunut
tyranni.

Kello helähti, ja sitten saapui palvelija saliin huomauttaen rouva
Cotterillille: "Jos rouva tekisi niin hyvin", ja rouva Cotterill katosi
sulkien oven jälkeensä.

"Mitä ihmettä niillä nyt on tekeillä?" uteli Nellie, ja hänkin poistui
otsa rypyssä jättäen Denryn ja Ruthin kahden kesken. Nellien otsasta
saattoi havaita, että hänen isänsä saisi kerrankin kuulla jotain.

"En ole vielä nähnyt herra Cotterillia", sanoi rouva Capron-Smith.

"Milloin saavuit?" kysyi Denry.

"Vasta tänä iltapäivänä."

Ruth jutteli edelleen.

Katsellessaan häntä kuunnellen ja silloin tällöin älykkäästi vastaten
Denry näki, että rouva Capron-Smith oli totisesti se nainen, jota Ruth
oli niin taitavasti jäljitellyt kymmenen vuotta sitten. Tuo jäljittely
oli silloin erehdyttänyt hänet; hän oli pitänyt sitä luonnollisena. Nyt
se ei olisi häntä erehdyttänyt -- hän tiesi sen. Mutta tämä oli oikeata
lajia, joka kestäisi arvostelun missä tahansa... Sveitsi! Eikä vain
Sveitsi, vaan Sveitsi hienostettuna! Sveitsi talvella! Hän aavisti,
että Ruthin mielestä ei Sveitsiin kannattanut lähteä kesällä -- jos
halusi pysyä säätynsä tasolla. Mutta talvella...


II.

Nellie oli ilmoittanut yllätyksen odottavan Denryä, kun tämä astui
taloon; mutta vaikka tämä osoittausikin merkilliseksi ja onnistuneeksi,
ei se kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen yllätykseen, mikä
herra Cotterillilla oli varattuna Nellielle, tämän äidille, Denrylle,
Bursleyn kaupungille ja erinäisille henkilöille pitkin maata.

Rouva Cotterill saapui hysteerisenä häiritsemään Denryn ja Ruthin
kaksinpuhelua. Päättäen toimeliaista käsistä, jotka eivät tällä
kertaa levänneet siivosti toinen toisensa päällä, vaan pyörivät mitä
eriskummallisimmin hänen päänsä vaiheilla, oli täysin selvää, että
rouva Cotterill oli joutunut peräti tavattoman mielenliikutuksen
valtaan.

"Se on noiden saarnamiesten syy -- lopultakin! Tiesin, että niin
kävisi! Se on kokonaan noiden saarnamiesten syy! Ne eivät tahdo jättää
häntä rauhaan, ja nyt se on tehty."

Sen verran rouva Cotterill. Hän vaipui tuolille. Hänellä ei ollut enää
pienintäkään häpeän tuntoa, hän ei välittänyt vähääkään siitä, mikä
oli hänen arvolleen sopivaa. Hän tuntui unohtaneen, ettei erinäisiä
asioita käy pohtiminen vierailuhuoneessa. Hän oli poistunut huoneesta
valtuusmies Cotterillin rouvana; palatessaan hän ei ollut erikoisesti
mitään, vain tappion olennoima. Muutos oli tapahtunut viidessä
minuutissa.

Rouva Capron-Smith ja Denry vilkaisivat toinen toiseensa, ja yksinpä
rouva Capron-Smithkin joutui tuokioksi ymmälleen. Sitten Ruth
lähestyi rouva Cotterillia ja tarttui hänen käteensä. Kenties ei
rouva Capron-Smith ollut sittenkään niin hämmästyksissään. Hän ja
Nellien äiti olivat aina olleet "hyvin ystävällisissä väleissä". Ja
Kaupunkiviisikossa "hyvin ystävälliset välit" merkitsevät jotakuinkin
paljon.

"Ehkä teidän olisi parasta jättää meidät kahden kesken", Ruth ehdotti
kääntäen päätään vilkaistakseen Denryyn.

Juuri sitä tämä halusikin. Ei ollut epäilemistäkään, ettei Ruth ollut
ehdottomasti hienostolainen. Hänen käytöstavassaan ei ollut vähintäkään
virhettä.

Denry poistui sanoen itsekseen: "Nyt sitä mennään!"

Eteisestä hän näki avoimen oven kautta valtuusmies Cotterillin seisovan
ruokasalin uuniin nojautuneena.

Denryn huomatessaan Cotterill suoristausi kömpelön karskisti.

"Nuori mies", hän sanoi teeskennellen vanhaa suojelevaa käytöstään,
"käykää sisään. Voittehan tekin saada sen tietoonne. Te olette meidän
ystäviämme. Käykää sisään ja sulkekaa ovi." Nellieä ei ollut näkösällä.
Denry astui sisään ja sulki oven. "Istukaa", sanoi Cotterill.

Ja aivan kuin hän olisi sanonut: "Jaa, sinä olet koko sukkela
nuorukainen etkä ole onnistunut niinkään huonosti tässä elämässä;
ja palkinnoksi minä aion suoda sinulle etuoikeuden kuulla meidän
onnettomuudestamme, joka jostain merkillisestä syystä tuottaa minulle
suurempaa kunniaa kuin sinun onnesi sinulle itsellesi, nuori mies."

Ja hän siveli karkeata harmaata partaansa.

"Aion huomenna jättää oikeuteen vararikkoanomukseni", hän sanoi
naurahtaen lyhyesti.

"Niinkö!" sanoi Denry, joka ei keksinyt muutakaan sanottavaa. Hänen
nimensä ei ollut Capron-Smith.

"Niin; ne eivät jätä minulle muuta keinoa valittavaksi", sanoi herra
Cotterill.

Sitten hän esitti lyhyen historian viimeaikaisista liiketoimistaan
tuolle nuorelle miehelle. Ja hän tuntui kuvittelevan sitä
jonkinlaiseksi väkiköyden vedoksi velallistensa ja velkojainsa kesken,
ollen siinä itse köytenä. Hän tuntui haluavan tehdä tiettäväksi,
että hän oli aina parhaansa mukaan koettanut saada suurimman hyödyn
suurimmasta määrästä, mutta että nuo visapäiset saamamiehet olivat
alituiseen tehneet sen tyhjäksi. Silti ei hän kantanut kaunaa heitä
kohtaan. Onni vaihtelee väkiköydenvedossa. Hän koetti uskotella
nukkavierun mahtavana, että vararikko kuudenkymmenen korvilla ja
yhteiskunnassa, missä ennen on ollut merkkimiehiä, on vain ohimenevä
pikkutapaus.

"Kummastuttaako se teitä?" hän kysyi typerästi hymyillen.

Denry käytti tilaisuutta kostaakseen kaikesta siitä suojelevaisuudesta,
mihin oli saanut alistua vuosikymmenen ajan.

"Ei!" hän sanoi. "Entä teitä itseänne?"

Herra Cotterill ei potkaissut Denryä talostaan hävyttömänä nuorena
tolvanana, hän vain uusi typerän hymynsä.

Denry oli ollut tuokion ajan kummissaan, mutta oli nopeasti toipunut.
Cotterillin luhistuminen oli noita tapahtumia, jotka jokainen
teräväjärkinen ihminen voi ennustaa, kun ne ovat tapahtuneet. Cotterill
oli antautunut rakennuskeinotteluihin, rakentanut ja kiinnittänyt,
rakentanut ja kiinnittänyt, myynyt voitolla, myynyt voitotta ja jäänyt
itse pitämään monta taloa; hän oli turvautunut vekseleihin, toisiin
kiinnityksiin ja kolmansiin kiinnityksiin; ja koska hän oli rakentaja
eikä voinut tehdä muuta kuin rakentaa, niin hän oli rakentanut edelleen
siitä huolimatta, ettei Bursley ollut laisinkaan innostunut hänen
luomuksiinsa. Jos Bursleyn kaupunginpuistossa olisi löydetty rikkaita
kultasuonia, olisi Cotterill omistanut kaivosleirin ja kasannut
itselleen suunnattoman omaisuuden; mutta onnettomuudeksi ei puistossa
löydetty kultasuonia. Ei kukaan tuntenut hänen asemaansa; ei kukaan
tunne koskaan rakennuskeinottelijan asemaa. Hän ei tuntenut sitä
itsekään. Liikkeellä oli ollut huhuja, mutta ne oli kumottu sopivalla
tavalla. Kun hän äskettäin oli evännyt pormestarin kaulakäädyt käteisen
rahan puutteessa, oli se selitetty johtuvaksi älykkäisyydestä.
Harien kotielämänsä oli aina jatkunut samaan kohtuullisen ylelliseen
tapaan. Hän oli aina maksanut leipurille, teurastajalle, räätälille
ja ompelijattarelle. Ja nyt hänen oli esitettävä vararikkoanomus, ja
huomenna koko kaupunki kertoisi odottaneensa sitä jo vuosikausia.

"Mihin aiotte ryhtyä?" tiedusti Denry ystävällisen uteliaana.

"Niin", sanoi Cotterill, "sehän se tässä onkin kysymyksessä. Minulla on
veli rakennusurakoitsijana Torontossa. Häneltä vetelee oikein hyvin;
siellä valtameren takana vasta osataankin rakentaa. Kirjoitin hänelle
tässä tuonoin, ja hän vastasi paluupostissa -- paluupostissa -- että
hän tarvitsi juuri minun laistani miestä pitämään töitä silmällä.
Niin, John alkaa jo käydä vanhaksi. Kuten näette, on minulla siellä
mahdollisuuksia."

Ikäänkuin sanoakseen: "Oikeamielisille on aina apu lähellä."

"Juttelen teille näitä, koska olette ikäänkuin perheen ystäviä", hän
lisäsi.

Sitten, pitkältä vaiettuaan, hän aloitti toivorikkaasti, hilpeästi,
rohkeasti:

"Vielä nytkin selviäisin vallan sievästi, jos saisin vain pari tuhatta
käsiini -- ja vakuutta minulla on yllin kyllin."

"Eiköhän olisi hiukan myöhäistä?"

"Ei ensinkään. Jos vain joku, joka todella tuntee kaupungin ja luottaa
kiinteistökauppaan, luovuttaisi pari tuhatta -- jaa-a, viidessä
vuodessa hän saisi sen summan kaksinkertaiseksi."

"Todellakin!"

"Niin", sanoi Cotterill. "Katsokaahan Claren katua."

Claren katu oli hänen terrakotta-mestariteoksiaan.

"Kuulkaahan", sanoi Cotterill mielistelevästi. "En usko, että kukaan
kykenee opettamaan _teille_ suuriakaan kiinteistöjen arvosta tässä
kaupungissa. Te tunnette sen asian yhtä hyvin kuin minäkin. Jos teillä
sattuisi olemaan vapaana pari tuhatta -- hitto vieköön! sellaista
tilaisuutta ei kannatakaan tarjota joka miehelle."

"Niin", sanoi Denry. "Ei minunkaan mielestäni kannata."

"Tarjoan sen teidän käytettäväksenne", jatkoi Cotterill oivaltamatta
Denryn huomautuksen kärkeä. "Tehän olette perheen ystäviä. Te käytte
meillä niin usein. Niin, johan siitä on melkein kymmenen vuotta..."

Denry huokasi: "Olen kai käynyt täällä noin yhden kerran kahdessa
viikossa verraten säännöllisesti. Siitä tulee kaksi sataa viisikymmentä
kertaa kymmenessä vuodessa. Niin..."

"Vaikkapa pari tuhatta", sanoi Cotterill miettiväisenä.

"Kaksi tuhatta jaettuna kahdella ja puolella sadalla -- siitä tulee
kahdeksan. Kahdeksan puntaa käynniltä. Se on aika kallista, Cotterill,
aika kallista. Ihanhan teitä voisi pitää puolena tusinana kuuluisia
lääkäreitä yhteen käärittyinä."

Hän ei ollut koskaan ennen nimittänyt valtuusmiestä koristelematta
"Cotterilliksi". Herra Cotterill punastui ja nousi.

Denry ei esiinny edukseen tässä kohtauksessa. Häneltä puuttui
jalomielisyyttä. Muuta puolustusta ei hänen hyväkseen voi esittää kuin
sen, että herra Cotterill oli nimittänyt häntä "nuoreksi mieheksi"
aivan liian usein kymmenen vuoden kuluessa. Se on sukkela puolustus.


III.

"Ei", kuiskasi Ruth päällysvaatteissaan. "Älä tuo sitä ovelle. Minä
kävelen sinun mukanasi portille ja nousen siellä autoon."

Denry nyökkäsi.

He poistuivat yhdessä. Ruth kuului todellakin asustavan
Kaupunkiviisikon hotellissa Knypessa, joka siihen aikaan oli ainoa
Kaupunkiviisikon hotelleista, mikä toden teolla oli olevinaan
"ensiluokkainen" kokosivu-ilmoituksen merkityksessä. Se seikka,
että Ruth asusti Kaupunkiviisikon hotellissa, teki jälleen Denryyn
voimakkaan vaikutuksen. Hän esiintyi totta tosiaan suurenmoisesti.
Hän oli aikonut kävellä puiston halki Bursleyn asemalle ja matkustaa
junalla Knypeen, ja kun Denry äkkiä antoi ilmi automobiilinsa ja
tarjoutui viemään hänet sillä hotelliin, joutui Ruth vuorostaan
ihmetyksen valtaan. Hänen äänessään kuvastuva kummastus, kun hän
huudahti: "Onko sinulla _automobiili_?" oli kaikkea muuta kuin naivi.

Niin he poistuivat yhdessä tuosta kovan onnen talosta Ruthin
ilmoitettua hilpeästi Nellielle, joka oli jälleen tullut saapuville
kiusallisen masentuneisuuden valtaamana, että hän palaisi seuraavana
päivänä.

Ja Denry astui ajotietä pitkin viimeisenä näkemyksenään tuo lapsi
parka, Nellie, joka seisoi ovella heitä saatellen. Merkillistä, kuinka
suuressa määrin hän oli pysynyt lapsena. Denry tiesi, että hänen täytyi
olla jo vanhempi kuin puolivälissä kolmattakymmentä, ja kuitenkin hän
pysytteli itsepintaisesti aito tyttönä. Suloinen pikku olento; mutta
_savoir vivre_ oli hänelle tuntematon käsite, hän ei kyennyt pysymään
tilanteen tasalla, hänellä ei ollut laisinkaan ulkonaista ylpeyttä.
Pelkästään sievä, iloinen tyttö, merkillisen tyttömäinen... Cotterillit
olivat suoriutuneet tuosta onnettomasta illasta huonosti. He eivät
olleet osoittaneet mitään arvokkuutta, ei mitään hilliytymistä; ja ukko
Cotterill oli ollut suorastaan hullu ehdotuksineen. Rouva Cotterill
oli ollut lopen masentunut, ja vain Ruthin tyyni, vallitseva vaikutus
oli saanut hermostuneen ja uikuttavan Nellien malttamaan mieltään sen
verran, että hän tuli saattamaan vieraita ovelle.

Varsin surullinen juttu.

Kun hän oli menestyksellä saanut automobiilin käyntiin ja he
liukuivat Moorthornen mäkeä alaspäin rinnatusten, olkapäät toinen
toisessaan kiinni, karkoitti Denry mielestään vararikkoisen perheen
synnyttämän painajaistunnelman. Eihän hänellä ollut kaikesta huolimatta
mitään syytä alakuloisuuteen. Hän ei ollut tehnyt vararikkoa.
Hän kasasi yhtä mittaa rikkautta itselleen. Hänelle karttui nyt
varallisuutta koneellisesti. Äidin elämäntapojen vuoksi eivät hänen
elinkustannuksensa nousseet lähimaillekaan tulojen tasalle. Ja Ruth --
hänkin oli varakas. Hän tunsi, että Ruthin täytyi olla varakas sanan
tarkimmassa merkinnössä. Ja varallisuutta täydensi maailmankokemus.
Ruth oli hänen vertaisensa. Ruth ymmärsi asioita yleensä. Hän oli
elänyt, matkustellut, kärsinyt, miettinyt -- lyhyesti sanoen, hän
oli viimeistelty valmiste. Hän ei ollut mikään avuton, kehittymätön
pikkutyttö. Lisäksi hän oli vähemmän kova kuin entisaikaan. Hänen
äänensä ja liikkeensä olivat toista laatua. Maailma oli pehmentänyt
hänet. Ja äkkiä Denryn mieleen juolahti, että hänen ainoa vikansa --
tuhlaavaisuus -- oli nyt menettänyt merkityksensä, kun hän oli itse
varakas.

Denry kertoi Ruthille kaiken, mitä herra Cotterill oli puhunut
Kanadasta. Ja Ruth kertoi hänelle kaiken, mitä rouva Cotterill oli
puhunut Kanadasta. Ja he olivat yhtä mieltä siitä, että herra Cotterill
oli saanut ansaitun palkkansa ja että oman etunsa kannalta Kanada oli
ainoa paikka, joka soveltui Cotterilleille; ja mitä pikemmin, sitä
parempi. Ihmisten on alistuttava vararikon seuraamuksiin. Mitään muuta
ei voinut enää tehdä.

"Minun mielestäni on sääli, että Nellienkin täytyy lähteä", sanoi Denry.

"Oh, niinkö?" vastasi Ruth.

"Niin, joutua sellaiseen vieraaseen maahan. Hänestä ei ole
kanadalaistytöksi. Jos hän voisi vain saada jonkin toimen täällä... Jos
voisi keksiä hänelle jotain."

"Oh, minä en ole _laisinkaan_ samaa mieltä kuin sinä", sanoi Ruth.
"Arveletko todellakin, että hänen pitäisi erota vanhemmistaan _juuri
nyt?_ Hänen paikkansa on vanhempien luona. Ja sitä paitsi, näin meidän
kesken sanoen, hänellä on siellä paljoa suuremmat mahdollisuudet
päästä naimisiin kuin _tässä_ kaupungissa -- kaiken tämän jälkeen.
Tietysti minusta on kovin ikävää erota hänestä -- ja myöskin rouva
Cotterillista. Mutta..."

"Taidat olla oikeassa", myönsi Denry.

Ja he kiitivät upeasti edelleen Kaupunkiviisikon lyhtyvaloisessa
yössä. Ja Denry viittasi taloonsa kun he ajoivat ohitse. Ja kumpikin
ajatteli paljon turvallista asemaansa tässä maailmassa ja tulojaan ja
pankkiirinsa mesikielistä kohteliaisuutta; ja myöskin vararikkoisen
ikävää asemaa... Vararikkoiselle ei mahtanut mitään.

IV.

Eräänä pakkasaamuna talven alkupuolella olisi saattanut nähdä heidät
yhdessä aivan toisenlaisissa ajoneuvoissa -- ensimmäisen luokan osaston
haltijoina pikajunassa, joka kiiti Knypesta Liverpooliin. Heillä
oli osasto kokonaan hallussaan, ja he olivat sijoittuneet siihen
mahdollisimman ylellisesti. Kumpikin oli verhoutunut turkiksiin, ja
turkisvaippa liitti heidän polvensa suojaansa. Ylt'ympärille oli
siroteltu aikakauskirjoja sekä sanomalehtiä niin runsaasti, että niiden
arvo vastasi varmaankin päivätyöläisen koko päiväpalkkaa; ja kun Denryn
silmä kohtasi junailijan silmän, se virkkoi "shillinki". Lyhyesti
sanoen, ei kukaan olisi saattanut olla korkeammalla muiden yläpuolella
kuin he olivat sinä aamuna tuossa osastossa.

Tämä matka aiheutui omituisista tapahtumista.

Herra Cotterill oli tehnyt vararikon ja heittänyt yltään
kaupunginvaltuusmiehen kaavun. Hän oli alistunut kiusallisen
tarkkoihin kuulusteluihin ja noiden hillittömästi haukkuvien petojen,
saamamiestensä törkeään nuuskintaan. Hän oli paljastanut kirjansa,
kirjeenvaihtonsa, järjestelmänpuutteensa, ylellisen kotielämänsä
ja sen ikävän seikan, että oli jatkanut liikettään kauan senkin
jälkeen, kun jo tiesi olevansa maksukyvytön. Hän oli usean kuukauden
ajan, mainittujen petojen etuja ajaakseen, jatkanut omaa liikettään
tilapäisenä hoitajana ja määräpaikasta. Ja vähitellen oli kaikki
hänen omaisuutensa saatu myydyksi. Ja loppuviikoiksi oli Cotterillin
perheen täytynyt lähteä paljaaksi riisutusta talostaan ja majailla
vuokra-asunnossa. He olivat päättäneet matkustaa Kanadaan Liverpoolin
kautta, ja päivää varemmin kuin Denry ja Ruth matkustivat Liverpooliin,
he olivat lähteneet Bursleyn kaupungista (jonka herra Cotterill oli
niin laajalti silannut terrakottalla) maineetta ja laulutta. Eipä edes
Denrykään, joka kuitenkin oli käynyt jäähyväisiä lausumassa heidän
majapaikassaan, ollut saattanut heitä asemalle; mutta Ruth Capron-Smith
oli ollut saattelemassa asemalla. Hän oli keskeyttänyt oleskelunsa
Southportissa saapuakseen Bursley'iin ja toimittanut heidät sieltä
matkaan kuten ystävä ainakin. Heidän lähtönsä jälkeen oli järjestettävä
erinäisiä asioita, ja Ruth oli luvannut pitää niistä huolen.

Mutta heti heitä saateltuaan Ruth oli tavannut Denryn kadulla.

"Ajattelehan", hän sanoi jyrkästi, "nuo ihmiset aikovat toden teolla
matkustaa kolmannessa luokassa. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä.
Herra ja rouva Cotterill pitivät sen minulta salassa, enkä olisi
saanutkaan tietää siitä, ellei Nellie olisi tullut sanoneeksi jotain.
Sen vuoksi he ovat lähteneet jo tänään. Laiva ei lähde ennenkuin
huomenna iltapäivällä."

"Kolmannessa luokassa?" Ja Denry vihelsi.

"Niin", sanoi Ruth. "Tietysti pelkkää ylpeyttä. Ukko Cotterill tahtoi
säästää joka pennin, minkä sai haalituksi kokoon, jotta voisi esiintyä
edes pikkuruisen komeasti Torontoon päästyään, ja niin -- kolmannessa
luokassa! Ajattelehan Nellieä ja rouva Cotterillia kolmannessa luokassa.
Jos olisin tietänyt sen, niin olisin muuttanut asian, sen takaan, enkä
olisikaan siinä vitkastellut. Ja nyt se on liian myöhäistä."

"Eipähän ole", vastusti Denry päättäväisesti.

"Mutta he ovat jo lähteneet."

"Voisin sähköteitse tilata Liverpoolista salonkipaikat -- niitä on
yllin kyllin tähän aikaan vuodesta -- ja huomenna voisin puikahtaa
Liverpooliin ja tavata heidät laivalla ja pakottaa muuttamaan."

Ruth tiedusti, uskoiko hän todellakin sen käyvän päinsä, ja hän
vakuutti sen varmaksi.

"Toisen luokan paikat sopisivat paremmin", sanoi Ruth.

"Miksi?"

"Niin, siellä ei tarvitse pukeutua päivälliseksi ja niin edespäin.
Eihän heillä ole sellaisia pukuja."

"Ei tietenkään", sanoi Denry.

"Kuulehan", virkkoi Ruth hurmaavasti hymyillen. "Pannaan me
kustannukset puoliksi. Ja lähdetään Liverpooliin yhdessä ja -- tuota
noki -- hankitaan pikku lahjoja ja järjestetään koko asia. Minä
matkustan huomenna Southportiin, ja Liverpool on matkan varrella."

Denry ihastui ehdotukseen ja sähkötti menestyksellisesti Liverpooliin.

Ja niin he istuivat sinä aamuna yhdessä Liverpoolin pikajunassa.
Se avuliaisuussuunnitelma, johon he olivat antautuneet, vaikutti
voimakkaasti heidän mielialaansa, joka kävi sekä tuttavalliseksi että
helläksi. Ruth ei laisinkaan salannut tunteitaan Denryä kohtaan;
ja tuijottaessaan vuorostaan naapuriinsa, joka istui vastapäätä
herkullisen kypsänä (Ruth oli häntä itseään hiukkasen vanhempi),
viehättävästi puettuna, täydellisenä jokaisessa yksityiskohdassa
käytökseltään, tietäen kaiken, mitä elämästä oli tiedettävä, ja sievän
omaisuuden varmana omistajana -- tuijottaessaan tuohon olentoon Denry
mietti riemukkaana, voitostaan varmana:

"Tietenkin minulla on kolikoita. Mutta niin on hänelläkin -- kenties
enemmänkin. Senvuoksi hänen täytyy pitää minusta yksistään oman itseni
vuoksi. Tuo loistava olento on ollut kaikkialla ja nähnyt kaiken, ja
hän palaa Kaupunkiviisikkoon ja palaa _minun_ luokseni."

Se oli hänen ylpein hetkensä. Ja siinä hän näki tulevaisuutensa paljoa
loistavampana kuin oli uneksinutkaan.

"Milloin sinulta päättyy suruaika?" hän kysyi;

"Kahden kuukauden perästä", sanoi Ruth.

Tämä ei ollut mikään kosinta eikä suostumus, mutta kyllä se oli jo
varsin lähellä näitä. He olivat ääneti ja onnellisia.

Sitten Ruth sanoi:

"Onko sinulla koskaan liikeasioita Southportissa?"

Ja Denry vastasi verrattomalla tavalla:

"Kyllä niitä aina tulee."

Jälleen äänettömyys. Tällä kertaa Denry tunsi menevänsä naimisiin
Ruthin kanssa.


V.

White Star yhtiön valtamerihöyry _Titubic_ työntyi vedestä kuin
talorivi rantasiltaa vastaan. Sen kävelykannella oli suuri väkijoukko
ja rantasillalla seisoi vieläkin suurempi. Kävelykannen yläpuolella
asteli upseereita komentosillalla, ja sen yläpuolella oli tuuletussilta
ja sen yläpuolella savutorvet savua tupruttaen ja jossain vielä
ylempänä pari lippua, liehuen tuulessa. Ja rantalaiturin väkijoukon
takana ulottui rivi nelipyöräisiä vaunuja ja raihnaisia hevosia.
Rantalaituri heilui lievästi nousuveden liikuttamana. Ainoastaan laiva
näytti tukevalta, ikäänkuin lujalle pohjalle juotetulta.

Ylihangan puolella kävelykantta, sadan muun pikkuryhmän joukossa,
seisoi ryhmä, jonka muodostivat herra ja rouva Cotterill sekä Ruth ja
Denry. Nellie seisoi erillään muutaman jalan päässä. Rouva Cotterill
itkeskeli. Tietenkin ihmiset luulivat hänen itkevän jäähyväisiään,
mutta niin ei ollut laita. Hän itki siitä syystä, että Denry ja Ruth
olivat lujalla tahdollaan pakottaneet heidät luopumaan kolmannesta
luokasta ja ottamaan haltuunsa ihanat ja tilavat hyttipaikat toisessa
luokassa, missä palvelusväki kohteli heitä aivan eri tavalla. Hän itki
sen vuoksi, että heidät oli yllätetty kolmannen luokan matkustajina.
Hän itki siitä syystä, että häntä hävetti ja että ihmiset olivat niin
ystävällisiä. Hän tunsi itsensä samalla haavaa iloiseksi ja hyljätyksi.
Häntä halutti puhjeta kiitollisuuden psalmeihin, ja samalla häntä
halutti kirota.

Herra Cotterill sanoi jäykästi, että hän maksaisi kyllä takaisin -- ja
tekisi sen piankin.

Suunnaton kello soi kärsimättömänä.

"Meidän on parasta korjata luumme", sanoi Denry. "Se on toinen
varoitus!"

Jännittävissä tilanteissa hän käytti toisinaan moista merkillistä
kieltä. Ja nyt hän oli peräti kiihtynyt. Hän oli saanut puuhata aika
lailla. Cotterillin perheen kohottaminen välikannen yhteiskunnallisesta
Haadeksesta toisen luokan arvopaikoille oli vaatinut kaiken hänen
tarmonsa ja melkoisen määrän ponnistuksia Ruthiltakin.

Ruth suuteli rouva Cotterillia ja sitten Nellieä. Ja rouva Cotterill ja
Nellie saivat merkitystä ja huomiota koko matkan ajaksi siitä syystä,
että heitä suuteli julkisesti niin hieno ja aristokraattinen nainen
kuin Ruth Capron-Smith.

Ja Denry pudisti heidän kättään. Hän katsoi iloisena vanhempiin, mutta
Nelliin ei hän voinut katsoa; eikä tämäkään voinut katsoa häneen;
heidän kädenlyöntinsä oli pintapuolinen. Jo kuukausimääriä oli heidän
leikillinen tuttavallisuutensa vähenemistään vähentynyt.

"Hyvästi."

"Hyvästi."

"Kiitos. Hyvästi."

"Hyvästi."

Kamala kello tiukkasi yhä edelleen.

"Kaikki vieraat maihin! Kaikki maihin!"

Lukuisilla laskusilloilla tunkeili väkeä, joka totteli määräystä,
ja nenäliinat alkoivat liehua. Ja koko laiva rupesi säännöllisesti
värisemään.

Herra ja rouva Cotterill kääntyivät poispäin.

Ruth ja Denry lähenivät likeisintä laskusiltaa, ja Denry siirtyi
syrjään jättääkseen tilaa Ruthille. Ja kuten aina työntyi joukko naisia
laskusillalle juuri tämän perään, ja ollen täydellinen ritari Denryn
täytyi odottaa.

Hänen katseensa kohtasi Nellien katseen. Tyttö ei ollut liikahtanut.

Denry tunsi silloin jotain, mitä hän ei ollut konsanaan tuntenut
elämässään. Ei, ei sinä ilmoisna ikänä. Nellien surullinen,
traagillinen katse vaivasi häntä, mutta se vaivasi niin ihanasti, että
oireet saivat hänet oikein hätkähtämään. Hän kummasteli, miten hänen
jalkojensa kävisi. Hän ei ollut varma siitä, että hänellä olikaan
jalkoja.

Mutta sitten hän todisti omistavansa jalat rientämällä Nellien luo.
Ruthin oli tähän mennessä ahmaissut rantalaiturin yleisö. Hän katsoi
Nelliin. Nellie katsoi häneen. Tytön huulet värähtivät.

"Mitä minä täällä teen?" kysyi Denry sielultaan.

Nellie ei ollut laisinkaan hyvin puettu. Ei, hänen asunsa oli
oikeastaan nukkavieru -- kolmannen luokan tyyliä. Hattu oli vinossa,
hansikkaat kurjat. Vääntyneissä kasvoissa ei ollut mitään tyttömäistä
ylpeyttä. Ei mitään päättäväisyyttä voittaa kohtalonsa. Ei mitään
tietoisuutta siitä, että hän kykeni selviytymään onnettomasta
tilanteesta. Vain nuo surulliset silmät ja värisevät huulet.

"Kuulehan", kuiskasi Denry, "sinun täytyy lähteä silmänräpäykseksi
maihin. Minulla olisi jotain annettavana sinulle, ja se jäi minulta
ajurin vaunuihin."

"Mutta ei nyt enää ole aikaa. Kello..."

"Loruja!" huudahti Denry äreästi vaimentaen hänen aran, lapsellisen
äänensä. "Ei laiva lähde vielä ainakaan neljännestuntiin. Se on vain
pelkkää puijausta, jotta saisivat ihmiset ajoissa maihin. Tule nyt heti
mukaan."

Ja jonkinlaisen hysterian valtaamana Denry tarttui Nellien
hentoon, pitkään käteen ja raahasi hänet toiselle laskusillalle,
jonka jyrkkää rinnettä he luisuivat yhdessä alas. Katselijain ja
nenäliinanheiluttajain taaja joukko tyrkki heitä. He eivät voineet
nähdä muuta kuin päitä ja hartioita ja laivan mahtavan kyljen kohoavan
yläpuolelle. Denry käänsi seuralaisensa selin laivaan.

"Tänne päin." Hän piteli yhä Nellien kättä.

Hän ponnistihe ajuririviä kohti.

"Mikä se on niistä?" tiedusti Nellie.

"Mikä hyvänsä. Älä siitä välitä. Astu sisään."

Ja ensimmäiselle ajurille, jonka hänen katseensa kohtasi, hän sanoi:
"Lime-kadun asemalle."

Laskusiltoja vedettiin parhaillaan paikoiltaan. Kumea jylähdys täytti
ilman ja sitten kajahti eläköön-huuto.

"Mutta minä myöhästyn laivasta", vastusteli tyttö huumautuneena. "Astu
sisään."

Hän työnsi Nellien vaunuihin.

"Mutta minä myöhästyn..."

"Sen tiedän", vastasi Denry ikäänkuin suuttuneena. "Luuletko sinä, että
minä aioin päästää sinua lähtemään tuolla laivalla? Ei sinnepäinkään."

"Mutta isä ja äiti..."

"Minä sähkötän. Ne saavat sen maihin tullessaan."

"Ja missä on Ruth?".

_"Ruth menköön suolle!"_ hän karjaisi raivostuneena.

Ajoneuvojen kolistessa katukiveyksellä alkoi _Titubic_ liukua erilleen
rantalaiturista, Nyt ei asia ollut enää autettavissa.

Nellie purskahti itkuun.

"Kuulehan nyt", sanoi Denry hurjana. "Ellet lakkaa vuotamasta, niin
minun täytyy ruveta itsekin itkemään."

"Mitä sinä aiot tehdä minulle?" uikutti tyttö.

"Niin, mitä arvelet itse? Tietysti aion naida sinut."

Olisi saattanut otaksua hänen loukkaantuneen äänensä merkitsevän
sellaista, että häntä oli koetettu pettää, mutta ettei hänellä ollut
vähintäkään halua tulla petetyksi tai pyydellä lupaa tai käyttäytyä
muuten kuin hurjan tyrannin tavoin.

Nellie puolestaan tuntui alistuvan.

Sitten Denry suuteli häntä -- myöskin vihaisesti. Hän suuteli häntä
usean kerran -- niin, yksinpä Lord-kadullakin -- joka kerta vähemmän
vihaisesti.

"Minne sinä viet minut?" kysyi Nellie nöyrästi kuten vanki.

"Vien sinut äidin luo", sanoi Denry.

"Tokko se miellyttää häntä?"

"Ellei miellytä, niin saa sittenkin sulattaa sen", sanoi Denry. "Se on
järjestetty parissa viikossa."

"Mikä?"

"Kuulutukset ja muut sellaiset."

Junassa, kesken pitkää nöyrää äänettömyyttä Nellie mutisi:

"Se on ihan kauheata isälle ja äidille."

"Sitä ei voi auttaa", sanoi Denry. "Ja he ovat aivan liian merikipeitä
vaivatakseen päätänsä sinun tähtesi."

"Et voi uskoa, kuinka sinä hämmästytit minua", sanoi Nellie.

"Et voi uskoa, kuinka minä hämmästytin itseäni", sanoi Denry.

"Milloin sinä päätit..."

"Kun seisoin laskusillalla ja sinä katsoit minuun", vastasi hän.

"Mutta..."

"Ei kannata muttailla", hän sanoi. "Minä olen sitä maata..."

Olikin silkkaa totta, että hän oli hämmästyttänyt itseään. Mutta
hän oli hämmästyttänyt itsensä ihmeelliseen, haltioituneeseen
onnellisuuteen. Nelliellä ei ollut rahaa, ei vaatteita, ei tyyliä, ei
kokemusta, ei erikoisia lahjoja. Mutta hän oli hän. Ja katsoessaan
häneen tyyntyneenä Denry tiesi tehneensä hyvät kaupat. Hän tiesi, että
ellei hän olisi taipunut tuohon hirvittävään mielijohteeseen, hän olisi
tullut tehneeksi huonot kaupat. Mutta rouva Machinille koitui siitä
juonikas yö, kuten hänen itsensä oli tapana sanoa.


VI.

Seuraavana päivänä hän sai Ruthilta kirjeen, joka oli päivätty
Southportissa; siinä tämä tiedusti, kuinka Denry oli eksynyt hänestä
rantalaiturilla, ja ilmaisi olevansa huolissaan. Denryltä meni
vastaukseen kolme päivää, ja sittenkin siitä tuli huono vastaus.
Hän oli käyttäytynyt konnamaisesti Ruthia kohtaan, sitä ei käynyt
kieltäminen. Kolmen tunnin kuluttua siitä, kun hän oli itse asiassa
kosinut Ruthia, hän oli jo ryöstänyt yksinkertaisen tytön, joka
ei kelvannut päästämään tämän kengänpauloja. Eikä hän välittänyt
vähääkään. Se olikin asiassa pahinta; hän ei välittänyt vähääkään.

Tietysti totuus ennätti Ruthin kuulumiin. Totuus ennätti kaikkialle;
sillä olihan toki selitettävä se omituinen seikka, että Nellie ilmestyi
jälleen Bursleyn kaduille heti sen jälkeen kuin oli lähtenyt Kanadaan.
Sitä paitsi tuo kunnoton Denry oli melkein ylpeä tästä asiasta. Ja
kaupunki sanoi tietysti: "Se on aito Machinia se! Sieppaa tytön tuosta
vietävän laivasta. Se on aito Machinia." Ja Denry myönsi itsekseen,
että se oli aito Machinia. "Kuka toinen mies", hän tiedusti ilmalta,
"olisi tullut ajatelleeksi sellaista? Tai kenellä olisi ollut sisua?..."

Sallimus teki todellakin aika kepposen, kun joudutti Denryn muutamaa
viikkoa myöhemmin kohtaamaan rouva Capron-Smithin Euston-asemalla.
Onneksi molemmilla oli suunnattomasti mielenmalttia.

"Hyvänen aika", sanoi Ruth. "Mitä ihmettä _sinä_ täällä teet?"

"Olenhan vain kuhertelemassa", sanoi Denry.



XI LUKU.

Alpeilla.


I.

Vaikka Denry olikin tavattoman onnellinen sulhasena ja saattoi salassa
osoittaa mitä typerimpiä hellyyden oireita, hän sanoi itselleen ja
sanoi Nellielle (ja tämä kannatti häntä lujasti): "Emme me rupea
tavallisiksi narrimaisiksi kuhertelijoiksi" Millä hän tietenkin
tarkoitti heidän aikovan esiintyä sillä tapaa, että heitä pidettäisiin
vakiintuneena avioparina. Tässä yrityksessä he epäonnistuivat
täydellisesti aina Lontooseen asti, missä he viettivät pari yötä, mutta
Charing Crossin asemalta lähtiessään he yrittivät uudelleen kokemuksen
tukemina.

Tarvinnee tuskin sanoa, että heidän päämääränään oli Sveitsi. Kun
rouva Capron-Smith oli huomauttanut, että Sveitsiin täytyi matkustaa
talvella, jos halusi kunnioittaa itseään, ei heillä todellakaan ollut
muuta vaihtoehtoa. Ja niin tiesi _Merkkitorvi_ (joka oli kertonut
häistä kymmenellä rivillä niiden ylenmääräisen vaatimattomuuden vuoksi)
ilmoittaa, että herra ja rouva valtuusmies Machin aikoivat viettää
kuukauden päivät Mont Pridoux'ssa, lähellä Montreux'ta Gentin järven
partaalla. Ja tämä tiedotus näytti varsin mukavalta.

Dieppessä he pääsivät vaunuun, joka kulki perille asti. Junassa
oli useita Sveitsin-vaunuja. Astellessaan käytävää pitkin vaunusta
toiseen Denry ja Nellie näkivät ensimmäisen vilahduksen maailmasta,
joka matkustelee ja lähtee huviretkelle, milloin sitä vain haluttaa.
Ajatus lähteä huviretkelle milloinkaan muulloin kuin elokuussa tuntui
hullunkuriselta heistä kummastakin. Denry oli perin rohkea ja tahtoi
itsepintaisesti puhua luonnollisen kovalla äänellä. Nellie oli arka ja
turvaa hakeva. "Mitä sinä sanoit?" karjui Denry hänelle, kun hän oli
puolittain kuiskannut jotain, ja hänen oli toistettava se niin kovaa,
että kaikki saattoivat kuulla. Heidän suunnitelmaansa kuului puhutella
toisiaan lyhyesti, töykeästi ja rypistää otsaa ja teeskennellä lievää
kyllästymistä.

Mutta matkusteleva maailma osasi sittenkin nolata heidät. Kuinka
ankarasti he koettivatkin, ei edes Denrykään voinut olla tuntematta
siveellistä pelkoa. Vaatteisiinsa nähden hän oli onnistunut melkoisen
hyvin, hänen ei tarvinnut hävetä niitä; eivätkä Nellien suinkaan
olleet huonoimpia siinä osastossa; päin vastoin, eräiden kaikkein
mahtailevimpien naisten mittakaavan mukaan Nellien asussa oli se vika,
ettei se ollut kyllin huolimaton, riittävässä määrin "mitenkuten". Ja
heillä oli yllin kyllin, kymmenin kerroin riittävästi rahaa ja selvä
tietoisuus siitä. Kustannuksia ei aiottu sääliä sillä häämatkalla. Ja
kuitenkin... No niin, muuta ei voi sanoa kuin että matkaseura teki
mahtavan vaikutuksen. Matkaseura, joka oli yksinomaan englantilainen,
tuntui olevan kokonaan tietämätön siitä, että kukaan teki konsanaan
muuta kuin matkusteli ylellisesti paikkoihin, jotka ovat mainitut
edellisen vuoden maantiedossa. Nellieä ihmetytti, että maailmassa oli
niin paljo ihmisiä, joilla ei ollut muuta tehtävää kuin kuluttaa rahaa.
Ja alituiseen he puhuivat mitä merkillisimmistä asioista tavattoman
tyynin ilmein.

"Kuinka paljon sait maksaa ylipainosta?" tiedusti muuan huolimattomasti
puettu nuori nainen eräältä vanhalta herralta.

"Oh! Kolmetoista puntaa", vastasi vanhus välinpitämättömästi.

Ja vast'ikään Nellie oli hädin tuskin pelastunut viettämästä kymmenen
päivää valtamerilaivan kolmannessa luokassa.

Syötyään päivällistä ravintolavaunussa -- ilman sampanjaa, koska se
oli vulgaarista, mutta juoden hyvää, kallista viiniä -- he tunsivat
olevansa paremmin tilanteen tasalla, enemmän junan herroja. Nellie
lähti viisaasti nukkumaan, ennenkuin tuo voitontunne ennätti kulua
pois. Mutta Denry jäi tupakoimaan käytävässä. Hän pysytteli jalkeilla
varsin myöhään, ollen liian ylpeä ja onnellinen ja ahnehtien liian
paljon uusia vaikutelmia voidakseen ajatellakaan nukkumista. Tällöin
tulitikku joudutti hänet puheisiin erään laihan, ylimielisen
monokkeliniekan kanssa. Denry oli vihannut tätä mahtailevaa olentoa
kaiken matkaa aina Dieppestä asti. Ojentaessaan hänelle tulitikkua
hän tunsi pääsevänsä jossain määrin voitolle, sillä tulitikku oli
kallisarvoinen kapine tutajavan käytävän öisessä autiudessa. Pelkästään
se seikka, että kaksi henkeä on kahden kesken valveilla, vain suljetun,
salaperäisen ovisarjan erottamana uneksivasta tai unisesta väestöstä,
auttaa suuressa määrin murtamaan yhteiskunnalliset raja-aidat. Osaltaan
auttoi myöskin Denryn oivallinen sikaari. Se sovitti hänen leveän
murteensa.

Hän sanoi itsekseen:

"Minäpä rupean puheisiin tuon jussin kanssa."

Ja sitten hän sanoi ääneen:

"Tämä juna ei ole hulluimpia!"

"Ei!" myönsi monokkeli veltosti. "Vahinko, että tarjoavat niin kehnoja
päivällisiä!"

Ja Denry tunnusti kiireesti olevansa samaa mieltä.

Pian he pakisivat paikoista, ja miten olikaan, tuli Denry sanoneeksi,
että hän oli matkalla Montreux'hon. Monokkeli tunnusti, ettei hän
välittänyt Montreux'stä talvisin, mutta sanoi, että Montreux'n
yläpuolella sijaitsevat paikat kuten Caux ja Pridoux olivat kylläkin
hyviä. Ja Denry sanoi:

"Niin, luonnollisesti ei olekaan aikomusta jäädä Montreux'hon. On
aikomus koettaa Pridoux'ta."

Monokkeli kertoi; ettei se aikonut vielä niin kauas kuin Sveitsiin; se
aikoi pysähtyä Juraan.

"Génève on aika kuollut paikka, eikö totta?" virkkoi monokkeli hetken
vaiettuaan.

"O-on", sanoi Denry.

"Oletteko käynyt siellä sen jälkeen, kun se uusi esplanaadi valmistui?"

"En", sanoi Denry. "Sitä en ole nähnyt."

"Milloin kävitte siellä?"

"Oh! Pari vuotta sitten."

"Niinkö? Silloin sitä ei ollut vielä aloitettu. Hullunkurinen laitos!
Tietysti geneveläiset ovat hirveän ylpeitä Mont Blancistaan."

"Niin ovat."

"Oletteko koskaan huomannut, kuinka omituisesti se näköala vaikuttaa
naisiin? Alussa ne ovat siihen hirveän innostuneita, mutta parin päivän
perästä se alkaa hermostuttaa heitä."

"Aivan niin", sanoi Denry. "Olen tehnyt itsekin sen huomion. Vaimoni..."

Hän vaikeni, koska ei tietänyt, mitä aikoi sanoa. Monokkeli nyökkäsi
ymmärtäväisesti.

"Kaikki samanlaisia", hän sanoi. "Kerrassaan omituista!"

Kun Denry astui kahden hengen osastoon, joka hänen oli onnistunut
varata vaunun päässä itselleen ja Nellielle, oli tuo väsynyt lapsi
parka hereillä tuijottaen kuin huuhkaja.

"Kenen kanssa sinä siellä juttelit?" hän haukoitteli.

"Sen monokkelijussin kanssa."

"Todellakin", Nellie mutisi jännittyneenä. "Vai hänen kanssaan? Erotin
ääniä. Mikä hän on miehiään?"

"Tuntuu olevan aasi", sanoi Denry. "Hirveän pröystäilevä. En voinut
sietää häntä kauempaa. Sain hänet uskomaan, että me olemme olleet
naimisissa kaksi vuotta."


II.

He seisoivat Hôtel Beau-Siten parvekkeella Mont Pridoux'ssa.
Hiukan alempana oikealla sijaitsi toinen hotelli, Métropole, jonka
keskitornissa liehui punavalkoinen Sveitsin lippu. Vähän alempana sitä
oli Montreux'n vuoriradan pääteasema. Rata ulottui jyrkännettä myöten
suoraan Montreux'n kattoihin sähkölennätinlangan lailla. Sillä ryömi
kaksi leikkijunaa toisiaan kohti ikäänkuin kärpäset, jotka nousevat
ja laskeutuvat seinää myöten. Toisella puolen hotellisarjaa, joka
muodostaa Montreux'n, oli kaistale vettä ja veden toisella puolen jono
kukkuloita, joiden huiput hohtivat valkoisina.

"Vai nuo ne nyt ovat Alppeja!" huudahti Nellie.

Hän tunsi pettymystä, samoin Denrykin. Mutta kun Denry sai
matkailuoppaasta ja kyselemällä tietää, että järvikaistale oli
seitsemän peninkulman pituinen ja korkeimmat huiput kohosivat kymmenen
tuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolelle ja sijaitsivat viidenkolmatta
peninkulman päässä, silloin Nellien suu avautui sepposen selälleen ja
hän oli tyytyväinen.

Hôtel Beau-Site miellytti heitä. Eräs herra, joka tiesi, mitä puhui,
oli suositellut sitä Denrylle Sveitsin parhaana hotellina. "Älkää
antako hintojen johtaa itseänne harhaan", oli hän sanonut. Eikä Denry
antanutkaan. Hän maksoi Beau-Sitessa kuusitoista frangia päivässä
heistä molemmista, ja sormikulhojen puute tuntui hänestä oikeastaan
huojennukselta. Kaikki oli erittäin hyvää paitsi toisinaan kuuma
vesi. Kannuissa oli tosin legenda "kuumaa vettä", mutta välistä nämä
kaksi sanaa olivat ainoa todistus veden lämmöstä. Toiselta puolen voi
taas makuuhuoneet tehdä tukahduttaviksi vain kiertämällä kampea; ja
ikkunat olivat kaksinkertaiset. Nellie oli ihmeen kekseliäs. He söivät
aamiaista vuoteessa ja hän säästi voita ja hunajaa aamiaistarjottimelta
iltapäiväteetä varten, joka ei kuulunut ruokailujärjestykseen. Hän
sai voin pysymään jääkylmänä jättämällä sen vain ikkunan ulkopuolelle
yöksi. Ja Denry ihaili moista taloustaitoa.

Toiset vieraat osoittausivat mukaviksi, hauskoiksi ihmisiksi, joissa
ei ollut liikaa tärkkelystä, kuten Denry sanoi. Kummastuksekseen
he saivat kuulla, että muuan lörpöttelevä kolmikymmenviisivuotias
pikku rouva, joka jutteli kaikkien kanssa ja pian kutsui Denryn ja
Nellien huoneeseensa teelle, oli todellinen venäläinen kreivitär,
vierasluettelon mukaan "Kreivitär Ruhl (palvelijattarineen)
Moskovasta." Hänen huoneensa oli siivottomin, minkä Nellie oli koskaan
nähnyt, ja teekutsut kuin mitkäkin ulkoilmakekkerit. Mutta olihan
jännittävää juoda teetä venäläisen kreivittären luona... (Salaliittoja!
Nihilismiä! Salapoliiseja! Marmoripalatseja!)... Nuo vierasluettelot
ihan salpasivat hengen. Niitä oli sivumäärin; kymmenittäin hotelleja,
tuhansittain nimiä, melkein kaikki englantilaisia -- ja kaikki ihmisiä,
jotka saapuivat Sveitsiin talvella, koska heillä ei ollut muuta
tehtävää. Denry ja Nellie kylpivät korrektisuudessa kuin kylvyssä.

Ainoat henkilöt hotellissa, joiden kanssa he eivät "tulleet toimeen"
eivätkä "päässeet pitkälle", kuuluivat erääseen sotilasperheeseen, jota
johtivat majuri Clutterbuck ja hänen vaimonsa. He istuivat ison pöydän
ääressä eräässä nurkassa -- isä, äiti, joukko lapsia, käly, sisar,
kotiopettajatar, -- kaiken kaikkiaan kahdeksan päätä; ja kaikesta
kohteliaisuudestaan huolimatta he tuntuivat vetävän ympärilleen
suojaavan rajaviivan. He moitiskelivat hotellia; he pelasivat bridgeä
(silloin uusi peli); ja kerran kun Denry ja kreivitär pelasivat heidän
kanssaan (Denry oli näet oikea korttimestari) shillingin pisteistä,
hän kuuli kälyn sanovan, ettei kapteeni Deverax varmaankaan pelaisi
shillingin pisteistä. Tämä oli ensimmäinen huhu kapteeni Deverax'n
olemassaolosta; mutta myöhemmin kapteeni Deverax alkoi tulla puheeksi
useita kertoja päivässä. Kapteeni Deverax'ta odotettiin heidän
seuraansa, ja kaikesta päättäen hän oli aivan erikoinen miehekseen.
Pian oli koko muu hotelliyleisö asettunut sotakannalle kapteeni
Deverax'han nähden. Sitten saapui muuan Clutterbuckien serkku,
hymyilevä, kylmä, haituvainen nainen selittäen päättäväisesti, ettei
Hôtel Beau-Site soveltuisi laisinkaan kapteeni Deverax'lle. Tämä serkku
kiihdytti Denryn vihamielisyyttä merkillisellä tavalla. Hän uskoi
kreivittärelle (joka yhdisti kaikki lahkokunnat) arvelunsa, että Denry
ja Nellie olivat häämatkallaan. Illalla tiedusti kreivitär eräässä
salin nurkassa Nellieltä hienotunteisesti, mutta suorasukaisesti, oliko
tämä ollut kauan naimisissa. "En", sanoi Nellie. "Kuukaudenko?" kysyi
kreivitär hymyillen. "E--ei", sanoi Nellie.

Seuraavana päivänä sen tiesi koko hotelli. Koko tuo suuri
valherakennus, jonka Denry ja Nellie olivat työläästi pystyttäneet,
luhistui yhdestä ainoasta sanasta, ja siinä nämä molemmat nyt seisoivat
punastuen rikollisina.

Hotelli oli ihastuksissaan. Hotellissa iloitaan enemmän vastanaineesta
pariskunnasta kuin viidestäkymmenestä lapsirikkaasta perheestä.

Mutta samana päivänä hotellia kohtasi kova isku. Clutterbuckien serkku
oli selittänyt, että makuusuojakaluston puutteellisuuden vuoksi hänen
oli ollut pakko käyttää sohvaa vaatekaappina. Sitten puhuttiin taasen
kapteeni Deverax'sta. Ja päivällisellä tuli sitten tiettäväksi --
taivas tietää miten! -- että koko Clutterbuckien joukko oli ilmoittanut
siirtyvänsä Hôtel Métropoleen. He olivat myöskin koettaneet saada
kreivittären mukaansa, mutta onnistumatta yrityksessään.

Nyt oli asian laita sellainen, että Hôtel Beau-Siten vieraissa oli
aina vallinnut julkinen ylenkatse kilpailevaa hotellia kohtaan, joka
oli yhtä frangia kalliimpi päivässä ja kuuluisa uudesta ja runsaasta
kalustostaan. Métropolessa oli orkesterisoittoa kahdesti viikossa
ja englantilaiset jumalanpalvelukset pidettiin sen salissa; ja se
oli Beau-Sitea isompi. Näistä seikoista huolimatta olivat Beau-Siten
vieraat halveksivinaan sitä väittäen ruokaa huonommaksi ja vieraita
keikareiksi. Beau-Sitessa oli uskonkappaleena, että Beau-Site oli paras
hotelli siinä vuoristossa, ellei koko Sveitsissä.

Tämä Clutterbuckien luopumus oli kerrassaan hävytöntä! Kuinka ihmeessä
voi juljeta astua isännän luo ja ilmoittaa hänelle, että nyt oli
aikomus hyljätä hänet ja siirtyä kilpailijan puolelle?

Vielä muuan seikka: yhdeksän tai kymmenen hengen siirtyminen hotellista
toiseen merkitsi sitä, että Métropole saisi ehdottomasti suuremman
asujamiston kuin Beau-Site, ja lukumäärään nähden kilvoittelu oli
varsin kiihkeä. "No niin", sanoi Beau-Site, "antaa niiden mennä! Ja
viekööt vain kapteeni Deverax'nsa! Sitten täällä saa olla rauhassa!"
Ja niin puhkesi tuhoisin kaikista riidoista -- kilpailu kilpailevien
hotellien vieraiden kesken. Métropole oli lähettänyt yleisen kutsun
tanssiaisiin, ja Clutterbuckien ennenkuulumattoman menettelyn vuoksi
heräsi kysymys, eikö Beau-Siten pitäisi boikotoida tanssiaisia.
Asia ratkaistiin kuitenkin siten, että tehoisimmin vaikutettaisiin
lähtemällä kriitillinen nenä ilmassa ja tekemällä epäedullisia
vertauksia Beau-Siten oloihin. Beau-Site muuttui äkkiä täydelliseksi
vieraittensa silmissä. Ei sanottu enää sanaakaan siitä, että kuumassa
vedessä oli jääkuori. Ja uskomattoman varmoina Clutterbuckit antoivat
matkatavarainsa liukua reessä Métropoleen keskellä kirkasta päivää ja
uskollisten ylenkatsetta.


III.

Tähtien tuikkiessa lähti Beau-Siten tanssiva osa helisevissä reissä
lumen poikki Métropolen tanssiaisiin. Matka ei ollut pitkä, mutta
kyllin pitkä osoittaakseen turkikset riittämättömiksi kahdenkymmenen
asteen vuoristopakkasessa ja myöskin kyllin pitkä saattaakseen
seurueen tekemään sellaisen yleisen lopullisen sopimuksen, että sen
oli esiinnyttävä kylmästi ja kriitillisesti Métropolen kullatuissa
saleissa. Huhu kertoi kapteeni Deverax'n saapuneen, ja jokainen
oli sitä mieltä, että hän oli varmasti sietämätön tolvana, paitsi
kreivitär Ruhl, joka ei koskaan käyttänyt tulvana virtailevaa outoa
englanninkieltään puhuakseen kenestäkään pahaa.

Métropolen kullatut salit olivat todellakin suurenmoisia. Hotelli oli
epäämättä isompi kuin Beau-Site, uudempi, rikkaammin sisustettu. Sen
asujamet olivat myöskin mahtavia käytökseltään, joka ärsytti toisia,
mutta jolle ei mahtanut mitään. Sen vuoksi Beau-Siten vieraiden
täytyi liikkuessaan edes ja takaisin noiden kristallikruunujen alla
tyytyä vain pysymään ylpeän välinpitämättöminä. Nellie esimerkiksi ei
mitenkään kyennyt siihen. Eikä Denrykään suoriutunut siitä hyvin. Joka
tapauksessa Denry sai kerran lyödyksi hyppysille rouva Clutterbuckin
hääräilevää serkkua.

"Kapteeni Deverax on saapunut", sanoi viimeksi mainittu. "Hän tuli
kovin myöhään. Hän tulee saliin tuossa tuokiossa. Me panemme hänet
johtamaan kotiljonkia."

"Kapteeni Deverax?" tiedusti Denry.

"Niin. Olettehan kuullut meidän puhuvan hänestä", sanoi serkku
loukkaantuneena.

"Mahdollisesti", virkkoi Denry. "En muista sitä."

Kuullessaan tämän lyhyen keskustelun tunsivat Beau-Siten kohortit, että
Denryssä heillä oli lupaava sankari.

Denryä odotti kuitenkin harmillinen yllätys.

Hissi laskeutui, ja työntäen omituisesti molemmin käsivarsin sen
kaksoisovea, ikäänkuin pantomiimihaltia esiintyessään lumotusta
linnasta, siitä astui uljaasti ulos pitkä laiha mies lähestyen
seuruetta teeskennellyn sirosti. Mutta ennenkuin hän ennätti seurueen
luo, hyökkäsi joukko nuoria naisia häntä kohti ikäänkuin aikoen
tehdä itsemurhan hirttäytymällä hänen kaulaansa. Hänellä oli yllään
frakkipuku yksityiskohdiltaan niin virheetön, että se olisi vetänyt
vertoja yksinpä päätarjoilijankin asulle. Ja vasemmassa silmässä
hänellä oli monokkeli. Juuri tuo monokkeli sai Denryn hätkähtämään.
Parin silmänräpäyksen ajaksi hän sai karkoitetuksi tuon tunnelman.
Mutta tarkastettuaan vielä kaksi silmänräpäystä hän totesi epäämättä,
että se oli sama monokkeli kuin taanoin junassa. Ja Denryssä heräsi
pahoja aavistuksia...

"Kapteeni Deverax?" huudahtivat useat äänet.

Nuorten ja kypsyneiden kaunottarien tapa tarrautua kapteenin ympärille,
joka oli iältään neljäkymmentä (eikä edes kauniskaan), oli todellakin
kerrassaan merkillistä Hôtel Beau-Siten miehisestä väestöstä. Yksinpä
venäläinen pikku kreivitärkin liittyi heti häneen. Ja arvonimensä,
seurustelutarmonsa ja persoonallisen erikoisuutensa perusteella hän
pääsi luonnollisesti voitolle muista.

"Tunnetko hänet?" kuiskasi Denry vaimolleen.

Nellie nyökkäsi. "Hän näyttää verraten mukavalta", hän sanoi arastellen.

"Mukavalta!" toisti Denry. "Hän on aika aasi, koko mies!"

Ja enemmistö Beau-Siten joukkoa yhtyi Denryn tuomioon joko sanoin tai
elein.

Kapteeni Deverax tuijotti tiukasti Denryyn; sitten hän hymyili
epämääräisesti ja virkkoi venytellen: "Halloo! Mitä kuuluu?"

Ja he pudistivat toinen toisensa kättä.

"Tunnette siis hänet", mutisi joku Denrylle.

"Tunnenko hänet?... Pienestä pitäen."

Kysyjä vainusi pilaa, mutta se teki häneen jonkinlaisen vaikutuksen.
Oli varsin merkillistä, että vaikka Denry pitikin kapteeni Deverax'ta
papukaijana, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta lievää
tyytyväisyyttä sen johdosta, että he olivat tavallaan tuttavia...
Ihmissydämen mysterioita!... Hän toivoi vilpittömästi, ettei olisi
keskustellessaan junassa kapteenin kanssa puhunut varemmista
Sveitsin-matkoista. Se oli vaarallista.

Tanssiin tuli hilpeyttä ja hauskuutta, joka oikeuttaa tanssiaiset
pitämään itseään onnistuneina. Kotiljonki muodostui aivan
suurenmoiseksi kapteeni Deverax'n johdolla. Illan kuluessa kapteeniin
kohdistettiin kymmenittäin loukkaavia nimityksiä, mutta kenenkään
vastaan sanomatta oltiin yhtä mieltä siinä, että mitä hyvänsä hän
olisikaan tehnyt kevyen prikaatin etunenässä Balaklavan luona, niin
kotiljonkien johtajana hän oli pelottava. Moni herroista tuntui
kuitenkin väittävän, että jos mies, joka _on_ mies, johtaa kotiljonkia,
ei hänen pitäisi johtaa sitä liian hyvin, ellei tahdo käydä narrista.

Loppupuolella, kuuman keiton aikana, tapahtui onnettomuus. Denry oli
tietänyt, että niin kävisi.

Kapteeni Deverax jutteli kunnioittavasti kuuntelevalle Nellielle
maisemasta, kun kreivitär saapui paikalle lautanen kädessä.

"Ei, ei", vastusteli kreivitär. "Minä puolestani vihaan teidän
vuorianne. Minä olen syntynyt arolla, missä kaikki on lakeata --
lakeata! Vuoret tukahduttavat minut. Olen täällä vain lääkärini
määräyksestä. Nämä vuoret hermostuttavat minua."

Hän kohautti olkapäitään.

Kapteeni Deverax hymyili.

"Teidän laitanne on samoin, eikö totta?" hän sanoi kääntyen Nellien
puoleen.

"Ei suinkaan", sanoi Nellie yksinkertaisesti.

"Mutta miehenne kertoi minulle tuonoin, että kun te olitte Genevessä
pari vuotta sitten, niin Mont Blancin näkeminen -- tuota noin --
kiusasi teitä."

"Mont Blancin näkeminen?" änkytti Nellie.

Jokainen tajusi, etteivät hän ja Denry olleet koskaan ennen käyneet
Sveitsissä ja ettei heidän avioliittonsa todellakaan ollut kuukautta
vanhempi. "Te käsititte minut väärin", sanoi Denry töykeästi. "Vaimoni
ei ole käynyt Genevessä."

"Niinkö!" venytteli kapteeni Deverax.

Tuo "niinkö" sisälsi niin suuren määrän salaviittauksia, ylenkatsetta
ja ylpeätä huvia, että Denry punastui, ja nähdessään miehensä posken
Nellie punastui kilvan tämän kanssa ja voitti hänet helposti. Ihmisistä
tuntui siltä, että joko Denry oli puhunut kapteenille puita heiniä tai
ollut naimisissa ennenkin, Nelliensä tietämättä, ja viettänyt Genevessä
hauskoja päiviä. Tilanne oli kiusallinen, vaikka se raukenikin
itsestään lyhyessä ajassa. Se tuotti häpeätä Beau-Sitelle. Se merkitsi
tappiota Hôtel Beau-Sitelle (joka oli frangin verran halvempi päivässä
kuin Métropole) ja voittoa tuolle papukaijalle. Syy oli yksinomaan
Denryn. Mutta hän sanoi itsekseen:

"Kyllä minä vielä maksan tuolle jussille."

Kotiin ajettaessa hän pysyi äänetönnä. Reissä, joissa ei ollut
kreivitärtä mukana, oli pääasiallisena keskusteluaiheena se, että
kapteeni oli hakkaillut suunnattomasti kreivitärtä ja että siitä näytti
tulevan varma juttu.


IV.

Kapteeni Deverax oli yhtä huomattava urheilualalla. Paikkakunnalla
oli hyvänpuoleinen luistinrata, joka oli laadittu kaivamalla
vuorenrinnettä, ja oivallinen kelkkamäki, noin puolen peninkulman
pituinen ja täynnä suurenmoisia kaarroksia; ne olivat yhteisiä
molemmille hotelleille. Denry harrasti eniten kelkkarataa. Hän
lojui vatsallaan tuolla pienellä laitteella, jota sveitsiläiset
sanovat kelkaksi ja jonka muodostaa vain kolme puunpalasta sekä
kaksi raudoitettua jalasta, ja kiiti alaspäin vaarallisista mutkista
kahdenkymmenen peninkulman nopeudella tunnissa. Kapteenin tuloon
saakka tätä pidettiin suurenmoisena, koska useimmat tyytyivät istumaan
kelkassa ja matkustamaan jalat edellä pään sijasta. Mutta piirrettyään
muutamia kahdeksaisia jäähän kapteeni huomautti, että oikeastaan ei
mikään muu ollut todellista urheilua kuin hiihtäminen. Hän suvaitsi
tehdä tiettäväksi, että kelkat olivat lapsia varten. Hän oli tuonut
suksensa mukanaan, ja nämä liikuntovälineet, noin kuuden jalan
pituiset, herättivät suunnatonta huomiota kokemattomien keskuudessa.
Sillä sidottuaan ne jalkaansa ja samalla vakuutettuaan, ettei hänen
taitonsa vetänyt laisinkaan vertoja ruotsalaisten ammattimiesten
kyvylle St. Moritzissa, kapteeni kykeni todellakin liukumaan hangella
ennentuntemattomalla ja ihanalla tavalla. Ja sitä varten hän oli
aivan erinomaisessa puvussa. Hänen polvihousunsa olivat viivojensa
hienoudessa oikea nautinto katselijoille. Paikkakunnalla puhkesi
todellinen hiihtovimma. Yksinpä Nelliekin tahtoi välttämättä vuokrata
suksiparin.

Suksillaan ponnistellessaan Nellie saavutti jo toisena päivänä
suuremman menestyksen kuin oli odottanut tai edes toivonutkaan. Hän
oli kokeillut radan yläpäässä liukuen edes ja takaisin, kaatuillen ja
päästen taasen pystyasentoon niin monen henkilön avulla kuin sattui
olemaan lähimailla. Sukset olivat hänen mielestään hillittömimpiä
ja epäkäytännöllisimpiä kulkuvälineitä, mitä ihmishulluus konsanaan
oli keksinyt. Luistimet olivat sävyisiä vanhoja hevosia verrattuina
näihin pitkiin, kesyttömiin paholaisiin, ja kelkka oli kuin mikäkin
kolmipyörä. Sitten ystävällinen lähtötyönnähdys lennätti hänet äkkiä
parin kyynärän matkan eteenpäin ja hän liukui tasaiselta kentältä
radan ensimmäiselle lievälle luisukohdalle. Sattumalta hänen molemmat
lautansa olivat tarkoin yhdensuuntaiset, kuten tulikin olla, ja hän
luisti eteenpäin ihmeellisellä tavalla. Ja ihmiset kuulivat hänen
sanovan:

"Kuinka ihanaa!"

Ja sitten ihmiset kuulivat hänen sanovan:

"Voi!... Voi!"

Sillä hänen vauhtinsa kasvoi. Eikä hän uskaltanut iskeä sauvaansa
maahan. Hän ei kyennyt laisinkaan hallitsemaan noita kahta lautaa,
joihin hänen jalkansa olivat sidotut. Hän olisi saattanut olla Mazeppa
ja ne kesyttömiä arohevosia. Hän ei voinut edes kaatuakaan. Niin hän
kiiti alaspäin radan alkurinnettä ja haltioituneet katselijat huusivat:
"Katsokaas, kuinka _mainiosti_ rouva Machin suoriutuu!"

Rouva Machin olisi antanut kaikki turkiksensa päästäkseen jollain
tavoin erilleen noista laudoista. Lähellä kimmeltävällä lumikentällä
opetti kapteeni parhaillaan jumaloimalleen kreivittärelle suksien
käyttöä; ja he seisoivat yhdessä, kreivitär hiukan epävarmana, radan
sivulla sen ensimmäisessä käänteessä.

Mykkänä kiihtymyksestä ja hämmästyksestä Nellie pyyhälsi heitä kohti.

"Pitäkää varanne!" huusi kapteeni.

Turhaan! Itse hän olisi kenties voinut päästä pakoon, mutta hänen ei
käynyt hylkääminen kreivitärtään vaaran hetkellä, ja kreivitär kykeni
liikahtamaan vain tarkoin harkittuaan ja lujasti ponnisteltuaan,
hän kun ei ollut päässyt juuri pitemmälle kuin Nelliekään. Nellien
oikulliset laudat eivät välittäneet vähääkään mutkasta, ja ikäänkuin
tuuliajolle joutuneena hän syöksyi syrjään radalta ja suoraa päätä
kapteenin ja kreivittären kimppuun. Törmäys oli hirvittävä. Kuudet
sukset vaappuivat semaforien tavoin ilmassa. Sitten oli hiljaista.
Kun katselijat sitten kiiruhtivat onnettomuuspaikalle, nauroi
kreivitär ja Nelliekin nauroi. Kapteenin naurua ei kuultu. Vahinkoa
ei tullut muuta kuin noin jalan pituinen haava kapteenin verrattomien
polvihousujen takamaihin. Ja koska tuon ihanakuosisen kankaan lankoja
tavattiin myöhemmin tarttuneina Nellien suksisauvan sompaan, ei haavan
aiheuttajasta voinut olla epäilystäkään. Kapteeni poistui kotiin
etupäässä takaperin, mutta sangen kiireesti.

Iltapäivällä Denry matkusti Montreux'hon ja toi palatessaan
opaalirannerenkaan, joka Nelliellä oli kädessään päivällispöydässä.

"Oi, kuinka hurmaava rannerengas!" sanoi muuan tyttö.

"Niin", virkkoi Nellie. "Sain sen mieheltäni juuri tänään."

"Taitaa olla teidän syntymäpäivänne tai muuta sellaista", arvaili
utelias tyttö.

"Ei", sanoi Nellie.

"Kuinka kaunista häneltä!" sanoi tyttö.

Seuraavana päivänä kapteeni Deverax esiintyi ratsashousuissa. Ne eivät
olleet paikallaan hiihtäessä, mutta parempia ei ollut saatavissa. Hän
kävi räätälin luona Montreux'ssa.


V.

Ruhlin kreivittärellä oli oma iso reki, samaten hevonen; molemmat
olivat vuokratut Montreux'sta. Näillä hän ajeli toisinaan yksinään,
toisinaan miespalvelija mukanaan venäläisvauhtia pitkin aaltoilevia
vuoristoteitä; ja sellaisilla retkillä hänellä oli aina yllään
avara punainen hilkkaviitta. Usein hänet saattoi nähdä iltapäivisin
liikkeellä; punainen kuvastui heleänä liikkuvana laikkuna avaralla
lumilakeudella. Kerran kaksi kielilakkaria havaitsi jonkin matkan
päässä kylästä mieshenkilön teiskaroivan suksilla re'en vaiheilla.
Hän oli kapteeni Deverax. Hakkailu yltyi siis yhä tulisemmaksi.
Molemmat hotellit hymisivät moisista uutisista. Mutta kreivitär ei
virkkanut koskaan sanaakaan; ei hänestä myöskään saanut mitään esille
edes taitavimmallakaan rupattelulla. Hän oli miellyttävä, mutta
salaperäinen nainen, kuten venäläisen kreivittären tulikin olla. Yhä
uudelleen nähtiin hänet ja kapteeni yhdessä kaukaisilla paikoilla. Se
oli todellakin aivan uutukaista hakkailua. Ihmiset olivat uteliaita
näkemään, mitä näiden kahden välillä tapahtuisi naamiohuveissa,
jotka Hôtel Beau-Site aikoi järjestää palkitakseen Hôtel Métropolen
vieraanvaraisuuden. Tanssiaisia ei tarjonnut rakkaus, vaan kilvoittelu,
melkeinpä viha; sillä kateus, jonka Métropolen julkeus oli nostattanut
Beau-Sitessa, oli käynyt ankaraksi. Kapteenin ja hänen liittolaistensa,
Clutterbuckien joukon ylvästely oli saavuttanut Beau-Siten
kärsivällisyyden rajat. Métropole tuntui pitävän selvänä, että kapteeni
johtaisi kotiljonkia Beau-Siten tanssiaisissa, kuten oli tehnyt
Métropolessakin.

Ja sitten, juuri tanssiaisten iltapäivällä, kreivitär sai sähkösanoman
-- Pietarista, kerrottiin -- joka pakotti hänet matkustamaan viipymättä
pois. Ja tunnin kuluttua hän lähti alas Montreux'hon vuorirataa
käyttäen ja katosi Beau-Siten näköpiiristä. Tämä oli isku Beau-Siten
arvolle. Sillä kreivitär oli sen kirkkain tähti ja sitä paitsi suuresti
kaikkien vieraiden rakastama, vaikka osoittausikin niin omituisen
heikoksi tuohon papukaijaan nähden ja kävi salaperäisillä retkillä
tämän kanssa.

Tallissa Denry huomasi kreivittären vuokrare'en ja -hevosen ja re'essä
hänen hehkuvan punaisen vaippansa. Ja taasen juolahti hänen päähänsä
tuuma, jonka hän toteutti, vaikka alkoi sataa lunta. Kymmentä minuuttia
myöhemmin hän ja Nellie ajoivat tiehensä, ja Nellie piteli ohjaksia
yllään punainen vaippa, Denry istui perässä ajurin turkeissa. He ajaa
huristivat Hôtel Métropolen ohitse. Ja vähää myöhemmin Denry näki
Attalensin hurjalla tiellä suksiparin painaltavan heidän perässään
niin kiireesti kuin sukset saattavat painaltaa. Oli ihmeellistä,
kuinka taitavasti kulkusiaan hilpeästi helistävä reki sai pidetyksi
tuon suksiparin noin sadan kyynärän välimatkan päässä. Se näytti
kehottavan suksia saavuttamaan itsensä ja sitten unohtavan kutsun ja
kiitävän edelleen. Ylämäkeen ennätettäessä se talttui matelemaan,
sillä sukset kapusivat verkalleen. Alamäessä se laukkasi, sillä
sukset liukuivat rinnettä myöten huimaavaa vauhtia. Toisinaan kajahti
suksilta huudahdus. Ja lunta satoi yhä tiheämmin. Näin jatkettiin
neljä, viisi peninkulmaa. Tähdet alkoivat tuikkia. Sitten tie teki
suunnattoman alamäkikaarroksen erään niittysyvänteen ympäritse, ja
hevonen nelisti parhaansa mukaan. Mutta oikaisten suoraan hankea myöten
sukset kiihtyivät pikajunan vauhtiin ja voittivat kilpailussa yhden
kyynärän jokaiselta kolmelta. Pohjassa, missä kaarros kohtasi suoran
viivan, oli talonpoikaistalo ulkohuoneineen ja pensasaita ja kivimuuri
ja muuta sellaista. Reki ennätti kohdalle ensinnä, mutta vain hituista
varemmin. "Varokaa varpaitanne", mutisi Denry itsekseen tarkoittaen
suksia, joiden varpaat olivat kolmen jalan pituiset. Lumiryöpyn
keskeltä kiljuivat sukset hurjasti re'elle vaatien sitä väistymään.
Sukset syöksyivät tielle, ja syrjään kiepsahtaessaan ne kiepsahtivat
lumipeitteiseen pensasaitaan ja päätä pahkaa sen ylitse talonpihaan,
missä ne työntyivät ilmaan, kuten sukset tekevät, kun henkilö, jonka
jalkoihin ne ovat kiinnitetyt, makaa pitkällään maassa. Tuvan ovi
avautui ja sille ilmestyi muuan vaimo.

Hän huomasi sukset kynnyksellään. Hän kuuli kulkusten kilisevän, mutta
reki oli jo hävinnyt hämärään.

"Sepä oli aika temppu, kreivitär!" sanoi Denry Nellielle. "Siitä kelpaa
puhua. Meidän on parasta ajaa kotiin Corsier'n kautta ja pitää aika
kiirettä! Tulee pian ihan pimeä."

"Mutta jos hän on kuollut!" kuiskasi Nellie kauhistuneena hilliten
hevosta.

"Eikö mitä!" sanoi Denry. "Näin hänen pyrkivän istualleen."

"Mutta kuinka hän pääsee kotiin?"

"Se näyttää aika sievältä talolta", sanoi Denry. "Luullakseni hänestä
olisi ikävä poistua siitä."


VI.

Kun Denry astui Beau-Siten ruokasaliin, joka oli tyhjennetty
tanssiaisia varten, herätti hänen pukunsa huomiota enemmän
omituisuudellaan kuin loistavuudellaan tai merkityksellään. Hänellä oli
yllään jonkinlainen kiinalais-kuosinen nuttu, jonka hänen vaimonsa oli
laatinut sinisestä palttinasta, sekä litteä kiinalainen hattu, jonka
he olivat yhdessä kyhänneet pahvista. Mutta hänen reisiään verhosivat
luonnottoman väljät ratsashousut, jotka olivat suurenmoisen ruudukkaat
ja leikatut hullunkurisesti liioitellen englantilaista kuosia. Hän oli
ostanut niitä varten kankaan Montreux'n räätäliltä. Niiden alapuolella
oli perin tiukat säärystimet, nekin englantilaiset. Kysyttäessä, mitä
tai ketä hän otaksui edustavansa, hän vastasi:

"Tietenkin kiinalaista ratsuväenkapteenia."

Ja hän tuikkasi monokkelin vasempaan silmäänsä ja tuijotti.

Yleensä odotettiin Nellien esiintyvän Lady Jane Greynä. Mutta hän
ilmestyikin Punahilkkana yllään kreivitär Ruhlin unohtunut vaippa.

Heti hänet huomattuaan Denry riensi luokse liikutellen jalkojaan ja
heilutellen monokkelia vasemmassa kädessään tavalla, joka muistutti
voimakkaasti erästä koko seurueelle tuttua olentoa. Syntyi yleinen
nauru. Ihmiset havaitsivat, että ajatus oli tavattoman hullunkurinen
ja sukkela, ja nauru levisi kuin kulovalkea. Samalla eivät eräät
henkilöt olleet kuitenkaan aivan varmoja siitä, ettei Denry ollut
tässä irvikuvassaan harhautunut hiukkasen hienoimmasta mausta. Ja
kaikki pelkäsivät salaisesti, että voisi tapahtua ikävyyksiä kapteeni
Deverax'n saavuttua.

Mutta kapteeni Deverax ei saapunutkaan. Métropolen joukko tiesi kertoa,
ettei häntä ollut näkynyt hotellissa päivällisellä; oletettiin hänen
lähteneen Montreux'hon ja myöhästyneen vuoristojunasta.

"Molemmat tähtemme pimenneet samalla haavaa!" sanoi Denry, kun
Clutterbuckit (edustaen koko Englannin historiaa) kummastuneina
tuijottivat häneen.

"Kuinka niin?" huudahti Clutterbuckien serkku. "Kuka se toinen on?"

"Kreivitär", sanoi Denry. "Hän matkusti iltapäivällä -- kello kolmelta."

Ja koko Métropolen joukko joutui murheen valtaan.

"Maailmassa on niin paljo yhteensattumuksia", sanoi Denry painokkaasti.

"Ette suinkaan tarkoita sillä", virkkoi rouva Clutterbuck
hermostuneesti naurahtaen, "että kapteeni Deverax on -- hm -- lähtenyt
kreivittären perässä?"

"En suinkaan", vastasi Denry hurskastellen. "Sellaista ei ole koskaan
juolahtanut päähäni."

"Minun mielestäni te olette kerrassaan omituinen ihminen, herra
Machin", sanoi rouva Clutterbuck vihamielisenä ja laisinkaan uskomatta
tätä vakuutusta. "Saisinko luvan kysyä, mikä tuo puku on olevinaan?"

"Kiinalaisen ratsuväenkapteenin", sanoi Denry kohottaen monokkeliaan.

Kaikesta huolimatta tanssiaiset onnistuivat oivallisesti, ja vähitellen
suvaitsivat poissaolevan kapteeni Deverax'n jyrkimmätkin kannattajat
nauraa Denryn kiinalaiseleille. Denry joutui myöskin johtamaan
kotiljonkia ja sai siitä suuret kiitokset Beau-Sitelta. Vieraat
olivat yhtä mieltä siitä, että Denry suoriutui kunniakkaasti, kun
ottaa huomioon, ettei hänen nimensä ollut Deverax. Myöhemmin hän kävi
konttorissa ja palattuaan kuiskasi vaimolleen:

"Kaikki on hyvin. Hän on palannut hengissä."

"Mistä sen tiedät?"

"Tiedustin juuri puhelimitse."

Siitä pitäen Denryn mieliala oli hurjan hilpeä. Ja jostain syystä,
jota ei kukaan voinut käsittää, hän pani vasemman käsivartensa
siteeseen. Hänen yrityksensä sovittaa monokkeli vasempaan silmäänsä
oikealla kädellä oli vastustamattoman hullunkurinen ja tuli kaikille
katselijoille ehtymättömäksi naurunlähteeksi. Kun metropolelaiset
nousivat rekiinsä lähteäkseen kotiin -- lumisade oli lakannut -- koetti
Denry yhä vielä yleiseksi riemastukseksi sovittaa monokkelia vasempaan
silmäänsä oikealla kädellä.


VII.

Mutta iltainen ilo oli heikkoa verrattuna seuraavan aamun hurjaan
riemuun. Denry vaelteli, näennäisesti päämäärättä, kelkkaradan
loppupään ja Métropolen porttien välimailla. Lumisade oli parantanut
kulumisesta aiheutuneet vammat, mutta rata oli tasoitettava
käytön avulla ja joukko tunnollisia "kelkkailijoita" tasoitteli
sitä parhaillaan ahkerasti liukumalla, saaden vauhtinsa yltymään
joka laskulla. Toisia matkailijoita vetelehti siellä ja täällä
päivänpaisteessa. Muuan Métropolen juoksupojista lähti Beau-Sitea kohti
kirje kädessä.

Lopulta -- kello läheni yhtätoista -- pisti kapteeni Deverax
raukeana päänsä ulos Métropolesta ja nuuski ilmaa. Havaittuaan ilman
siedettäväksi hän siirtyi portaikolle. Hänen vasen kätensä oli
siteessä. Hänellä oli yllään Montreux'sta tilaamansa uudet polvihousut
yhtä suuriruutuista kuosia kuin ne, jotka edellisenä iltana olivat
koristaneet Denryn sääriä.

"Halloo!" sanoi Denry myötätuntoisesti. "Mikäs nyt on?"

Kapteeni oli myötätunnon tarpeessa. "Olin eilen iltapäivällä
hiihtämässä", hän virkkoi hiukan naurahtaen. "Eikö kreivitär ole
kertonut kenellekään teistä?"

"Ei", sanoi Denry, "ei sanaakaan."

Kapteeni näytti epäröivän tuokion.

"Niin", hän sanoi. "Joutava tapaturma. Olin hiihtämässä kreivittären
kera. Tuota noin, minä hiihdin ja hän ajoi re'essään."

"Senkö vuoksi te jäitte tulematta tanssiaisiin?"

"Niin", sanoi kapteeni.

"No", virkkoi Denry, "toivottavasti se ei ole vakavaa laatua. Voin
kertoa teille, että kotiljonki meni päin mäntyä ilman teitä." Kapteeni
näytti kiitolliselta.

He astelivat kahden rataa kohti.

Ensimmäinen ryhmä, joka huomasi kapteenin ruudukkaine saarineen ja
käsivarsisiteineen, alkoi hymyillä. Huomaten tämän hymyn ja kuvitellen
erehtyneensä kapteeni yritti sovittaa monokkelia vasempaan silmäänsä
oikealla kädellä, mutta ei onnistunut. Hänen ponnistuksensa saivat
hymyn muuttumaan hurjaksi nauruksi.

"Se on tavattoman hullunkurista", hän sanoi. "Mutta minkä sille mahtaa,
kun toinen käsi on siteessä?"

Nauru vain yltyi. Ja kasvaen sikäli kuin kelkka toisensa jälkeen
ennätti radan päähän tämä joukko tuntui antautuvan hilpeyden valtaan
siinä määrin, ettei edes osoittanut asiaankuuluvaa uteliaisuutta
kapteenin vaurion johdosta. Ainoastaan Clutterbuckit näyttivät juroilta.

"Mitä hullunkurista siinä on?" tiedusti Denry teeskennellen. "Kapteeni
Deverax on satuttanut itsensä myöhään iltapäivällä ollessaan
hiihtämässä kreivitär Ruhlin kera. Sen vuoksi ei hän voinut tulla eilen
illalla. Missä se muutoin tapahtui, kapteeni?"

"Vuorella, lähellä Attalensia", vastasi Deverax jurosti. "Onneksi oli
likellä talonpoikaistalo -- oli jo melkein pimeä."

"Kreivittärenkö kanssa?" kysyi muuan nuori impulsiivinen koulutyttö.

"Sanoitteko te kreivittären kanssa?" tiedusti Denrykin.

"Sanoin tietenkin", virkkoi kapteeni ärtyneesti.

"Ohoo", sanoi koulutyttö nuorison ylimielisen ajattelemattomalla
julmuudella; "koska me kaikki näimme kreivittären matkustavan pois
vuorirataa myöten kello kolmelta, niin en voi ymmärtää, kuinka te
olisitte voinut hiihdellä hänen kanssaan, kun jo oli melkein pimeätä."
Ja lapsi kääntyi nousemaan mäkeä kelkkoineen jättäen vanhemmat ihmiset
selvittämään tätä solmua.

"Aivan niin!" sanoi Denry. "Unohdin kertoa teille, että kreivitär
matkusti eilen puolipäivämurkinan syötyään."

Samassa tuokiossa palasi juoksupoika paikalle, teki kunniaa ja tuikkasi
kirjeen kapteenin ainoaan vapaaseen käteen.

"Ei käynyt toimittaminen perille, herra. Kreivitär matkusti varhain
eilen iltapäivällä."

Tuomittuna kuvitellusta seikkailusta ylhäisten naisten seurassa
kapteeni palasi mutisten hotelliin. Murkinoitaessa Denry esitti
tapahtuman todellisuuden valossa ihastuneelle pöytäseurueelle,
ja todellisuuden valo ennätti pian Clutterbuckien puolueen luo
Métropoleen. Seuraavana päivänä Clutterbuckien joukko ja kapteeni
Deverax, joka oli nyt saanut täydellisen valaistuksen, matkustivat
Mont Pridoux'sta johonkin tuntemattomaan paratiisiin. Jos murhaavat
ajatukset voisivat tappaa, niin Denry olisi maannut hengetönnä.
Kapteeni olisi voinut haastaa hänet kaksintaisteluun, mutta ylpeätä
ja jäätävää juhlallisuutta pidettiin parhaana menettelytapana Denryyn
nähden. "Haavaansa ei pidä koskaan näyttää", lienee ollut kapteenin
tunnuslauseita.

Beau-Site oli päässyt ratkaisevasti voitolle. Ja nyt, kun kilpailija
oli menettänyt yksitoista vierasta yhdessä ainoassa junassa, se voitti
Métropolen jo lukumäärässäkin.

Denryllä oli jossain omantunnon itiö, ja Nellien oli täysin kehittynyt.

"No niin", sanoi Denry vastaten Nellien omalletunnolle, "se on hänelle
parahiksi siitä, että teki minut narriksi tuossa Geneven jutussa.
Enkä minä sitä paitsi voi sietää pöyhkeilyä. Minä olenkin kotoisin
Kaupunkiviisikosta."

Ja tähän merkilliseen lausuntoon päättyi se juttu.



XII LUKU.

Kunnian kukkuloilla.


I.

Denry ei ollut elämässään yhtä säännöllinen kuin Kaupunkiviisikon
liikemiehet yleensä; epäilemättä siitä syystä, ettei hän ollutkaan
luonnostaan mikään liikemies, vaan seikkailijasielu ja oli vain
sattumalta joutunut liikehommaan, joka oli liian hyvä hyljättäväksi.
Hänellä oli alituiseen, kuten siellä sanotaan, "hihassaan jotain", mikä
aiheutti muutoksia hänen jokapäiväisiin tapoihinsa. Sitä paitsi oli
Yleinen Säästöklubi Osakeyhtiö niin automaattinen ja itsestään toimiva,
että Denry saattoi vaaratta useasti jättää sen tarkoin opetetun
henkilökuntansa huomaan. Tavallisesti hän sentään palasi kotiin teelle
kello kuuden korvissa illalla kuten muutkin, ja muiden tavoin hän toi
kerallaan _Merkkitorven_ vilkaistakseen siihen teepöydässä.

Niinpä hän saapui eräänä iltapäivänä heinäkuussa odottavan vaimonsa
luokse Machin Houseen Bleakridgessä. Ja tämä voi nähdä, että hänen
päässään kypsyi parhaillaan jokin aate. Nellie ymmärsi hänet. Hänen
avioliittonsa viehättävimpiä ja tyynnyttävimpiä puolia oli juuri se
seikka, että Nellie käsitti hänet vaistomaisesti. Äiti ymmärsi hänet
tyystin. Mutta tämän ymmärtämys oli ivallista, hiukan pahansuopaa,
vieläpä vihamielistäkin, Nellien sitä vastoin typerään rakkauteen
pohjautuvaa. Äidin suhtautumisen mukaan Denry oli vikapää, kunnes oli
todistanut itsensä viattomaksi. Nellien mukaan hän oli aina oikeassa
ja aina sukkela kaikissa toimissaan, kunnes itse sanoi olleensa
väärässä ja typerä -- eikä aina silloinkaan. Kaikesta huolimatta äiti
oli aivan yhtä naurettavan ylpeä hänestä kuin Nelliekin; mutta hän
olisi kernaammin heittänyt henkensä mestauslavalla kuin myöntänyt
Denryn missään suhteessa eroavan tavallisista pojista. Rouva Machin
oli muuttanut Machin Housesta odottamatta huomautusta. Kuvaavaa
kyllä hän oli palannut Broughaminkadun varrelle ja vuokrannut sieltä
vanhanaikaisen talopahasen, missä ei ollut ainuttakaan sen talon työtä
säästävistä laitteista, jonka hänen poikansa oli alkuaan rakennuttanut
juuri häntä varten.

Denrystä oli yhä vielä viehättävää istuutua teelle ruokasaliin, tuohon
mukavuuksien ihmeyhdistelmään, vastapäätä vaimonsa hymyä, joka kertoi
hänelle: 1) että hän oli ihmeellinen; 2) että Nellie itse oli ihastunut
elämään; 3) että hän oli ansainnut vaimonsa puolelta erikoisen hellivää
huomiota ja myöskin saisi sitä. Mainittuna heinäkuun iltapäivänä tuo
hymy kertoi hänelle 4), että hänet oli taasen vallannut jokin aate.

"Kerrassaan merkillistä, kuinka hän osuu aina oikeaan!" mietti Denry.

Nellien uusi kettukoira oli saapunut puutarhasta käyttäen hyväkseen
avattua lasiovea ja syönyt osan voisämpylää, ja Denry oli syönyt
puolitoista voisämpylää, ennenkuin Nellie, suoristautuen ylpeästi
ja työntäen hartiansa taaksepäin (hänelle ominainen liike), arveli
sopivaksi mutista:

"No, onko tänään tapahtunut mitään mielenkiintoista?"

Denry avasi vihreän lehden ja luki:

"'Valtuusmies Bloor kuollut äkkiä Lontoossa.' Mitäs siitä sanot?"

"Oh!" huudahti Nellie. "Kuinka se mahtaakaan surettaa isää! He olivat
aika hyviä ystäviä. Minä sain muuten tänä aamuna kirjeen äidiltä.
Toronto tuntuu olevan oikea paratiisi. Mutta muori pitää silti enemmän
Bursleystä. Isällä on ollut paise niskassa juuri kauluksen reunan
kohdalla. Hän sanoo sen johtuvan siitä, että hän voi liian hyvin. Mikä
oli syynä herra Bloorin kuolemaan?"

"Hän noudatti muotia", sanoi Denry.

"Kuinka niin?"

"Luonnollisesti umpisuolen tulehdus. Leikkaus -- matti! Kaikki kolmessa
päivässä."

"Mies parka!" mutisi Nellie koettaen vaihteen vuoksi tuntea
alakuloisuutta siinä kuitenkaan onnistumatta. "Ja marraskuussa hänen
oli määrä tulla pormestariksi, eikö niin? Mikä pettymys hänelle."

"Varmaankin hänellä on nyt muuta ajateltavaa", sanoi Denry.

Hetken äänettömyyden jälkeen Nellie kysyi äkkiä:

"Kuka nyt valitaan pormestariksi?"

"Jaa", sanoi Denry, "hänen kunnianarvoisuutensa valtuusmies Barlow
ärtyy tavattomasti, ellei häntä valita."

"Kuinka inhottavaa", sanoi Nellie peittelemättä. "Eikä hänellä ole
ketään pormestarittareksi."

"Rouva Prettymanista tulisi pormestaritar", sanoi Denry. "Ellei
ole vaimoa tai tytärtä, niin sellaiseksi tulee aina sisar, jos on
sellaista."

"Mutta voitko kuvitella rouva Prettymania pormestarittarena? Hyvänen
aika, hänen väitetään pesevän omia portaitaan -- pimeän tultua. Sinusta
pitäisi tehdä pormestari."

"Kuvitteletko itseäsi pormestarittareksi?" tiedusti Denry.

"Aina minusta tulisi parempi kuin rouva Prettymanista."

"Luulisin sinusta tulevan oikein ensiluokkaisen", virkkoi Denry.

"Minä olisin hirveän hermostunut", myönsi Nellie.

"Sitä minä epäilen", sanoi Denry.

Asian laita oli sellainen, että palattuaan häämatkaltaan
Bursley'iin Nellie oli muuttunut nainen. Hän oli saanut melkein
kuin yhdessä päivässä aivan hämmästyttävässä määrässä jotain, mitä
Kaupunkiviisikossa sanotaan "sisuksi".

"Haluttaisi minua yrittää", hän sanoi. "Jonakin kauniina päivänä sinun
on yritettävä, joko sitten haluat tai et."

"Milloin se päivä koittaa?"

"Enpä tiedä. Voisi tulla jo kahden vuoden perästä. Barlow'n ukko
tulee jotensakin varmasti valituksi ensi marraskuussa. Sitä pidetään
hänen vuoronaan. Tiedän, että minusta on puhuttu koko lailla Barlow'n
seuraajana. Bloorin kuolema siirtää tietenkin kaiken vuotta lähemmäksi.
Mutta vaikka joutuisinkin heti Barlow'n perästä, niin se olisi
sittenkin liian myöhäistä."

"Liian myöhäistä? Missä suhteessa?"

"Minäpä sanon sinulle", virkkoi Denry. "Tahtoisin olla nuorin
pormestari, mitä Bursleyssä on milloinkaan ollut. Se oli vain sellainen
mielijohde, jonka sain kauan sitten. Olin jo luopunut siitä, koska
tiesin, ettei minulla ollut mitään mahdollisuutta, ellen joutunut
Bloorin edelle, jota en tietenkään voinut tehdä. Nyt hän on kuollut.
Jos saisin suistetuksi Barlow'n ukon ojaan, niin minusta tulisi
varmasti nuorin pormestari. Huskinson, joka oli pormestarina 1884, oli
kolmenkymmenen neljän ja puolen vuoden ikäinen. Olen ottanut asioista
selvän tänä iltapäivänä."

"Kuinka viehättävää, jos sinusta _voisi_ tulla nuorin pormestari!"

"Niin. Minäpä sanon sinulle, miltä tuntuu. Minusta tuntuu siltä,
kuin en välittäisi koko pormestariudesta, ellen voi olla nuorin
pormestari... ymmärräthän."

Nellie ymmärsi.

"Voi!" hän huudahti, "suista sitten herra Barlow ojaan. Hän on
inhottava ukon kötys. Tulisiko minusta nuorin pormestaritar?"

"Ei sinnepäinkään", sanoi Denry. "Huskinsonin sisar oli vain
kuusitoistavuotias."

"Mutta ei hän ollut oikea pormestaritar, sehän oli vain leikkiä",
vastusteli Nellie. "Joka tapauksessa sinä voisit minun mielestäni olla
nuorin pormestari. Kuka se asian ratkaisee?"

"Kaupunginvaltuusto luonnollisesti."

"Ei kukaan pidä valtuusmies Barlow'sta."

"Hänestä pidetään entistäänkin vähemmän, kun hän on saanut hengiltä
Bursleyn jalkapalloklubin."

"Sitten me yllytämme häntä ottamaan sen hengiltä. Mutta en käsitä, mitä
jalkapallolla on tekemistä pormestarikysymyksessä."

Hän koetti näyttää vakavalta poliitikolta.

"Sinä olet aito kananpoika", julisti Denry rakastettavasta
"Jalkapallolla on tekemistä joka asiassa. Ja minä olen tehnyt
elämässäni turmiollisen erehdyksen, kun en ole koskaan harrastanut
jalkapalloa. Ukko Barlow'ta ei tarvitse yllyttää nitistämään
jalkapalloklubia. Hän on ihan raivostunut siihen. Hän on jo
menettänyt liian paljon siinä asiassa. Jos voisin pidättää hänet sitä
nitistämästä, niin voisin..."

"Mitä sitten?"

"Enpä tiiä."

Nellie käsitti, että hänen aatteensa oli vielä hämärä.


II.

Muutamaa päivää myöhemmin herättivät muurit Bursleyssä huomiota
pienillä sini-punaisilla ilmoituksilla (sininen ja punainen olivat
Bursleyn jalkapalloklubin historialliset värit). Näissä kutsuttiin
väestö yleiseen kokoukseen, joka pidettäisiin kaupungintalolla
pormestarin puheenjohdolla ja jossa harkittaisiin, mihin
toimenpiteisiin voitaisiin ryhtyä Bursleyn jalkapalloklubin
tulevaisuuden turvaamiseksi.

Kaupunkiviisikossa oli kaksi "suurta" jalkapalloklubia -- toinen
Knypessa (Englannin vanhimpia klubeja) ja toinen Bursleyssä.
Molemmat kuuluivat yleisliittoon, mutta Knype ensimmäiseen
osastoon, Bursley taasen vain toiseen. Molemmat olivat itse asiassa
osakeyhtiöitä harrastaen yhtä suuresti osinkoja kuin sitä ikivanhaa
ja kunniakasta urheilua, joka viehättää englantilaisen järkeä ja
sydäntä. (Kumpikaan ei suorittanut koskaan osinkoja.) Molemmat
käyttivät ammattiurheilijoita, jotka omituisesta sattumasta olivat
melkein kaikki Skotlannissa syntyneitä; ja molemmat käyttivät
myöskin harjoitusmestareita, jotka tärkeätä kilpailua odotettaessa
veivät joukkueensa vesiparannuslaitokseen kauas, kauas kaikista
kapakoista. (Tätä sanottiin "treenaamiseksi".) Knypen klubi menestyi
melkoisen hyvin, Bursleyn klubi sitä vastoin oli tyhjentänyt kaikki
mahdollisuutensa. Suuri jalkapalloyleisö oli itse asiassa hyljännyt
sen. Asia selitettiin tietenkin siten, että Bursley oli hävinnyt liian
monessa kilpailussa. Suurella jalkapalloyleisöllä oli hyötyä vain
voitoista. Se kohteli pelaajia kuin jumalia -- niin kauan kuin nämä
voittivat. Mutta kun he sattuivat joutumaan tappiolle, silloin suuri
jalkapalloyleisö muuttui muitta mutkitta nyrpeäksi. Se ei potkaissut
miestä, joka makasi maassa; se vain käänsi hänelle selkänsä tietäen
varsin hyvin, ettei hän voinut päästä pystyyn auttamatta. Se ei
välittänyt rahtuistakaan uskollisuudesta, kunnallis-patriotismista,
puhtaasta pelistä, sotaonnen vaihteluista tai osinkojen jaosta. Jos se
saattoi nähdä voittoja, se maksoi kuusi pennyä, mutta se ei halunnut
maksaa kuutta pennyä avustaakseen häviöitä.

Mutta kun Bursleyn Jalkapalloklubi Osakeyhtiön ylimääräisessä
yhtiökokouksessa kaupunginvaltuusmies Barlow, yhtiön puheenjohtaja
liiton perustamisesta asti, ilmoitti johtokunnan tulleen pakostakin
siihen johtopäätökseen, ettei se voinut hyvällä omallatunnolla antautua
kohtaamaan lähestyvän urheilukauden vaaroja ja että johtokunnan
tarkoituksena oli hajoittaa klubi riittävän yleisen harrastuksen
puutteessa -- kun Bursley luki tämän _Merkkitorvesta_, silloin kaupunki
joutui todella hämmästyksen valtaan. Oliko tuon kuuluisan klubin
siis hävittävä ikiajoiksi ja jalkapallokenttä myytävä palstoiksi
ja katselijalava polttopuiksi? Hämmästys oli niin voimakas, että
valtuusmies Bloorin kuolema, vaikka hän olikin Bursleyn merkkimiehiä,
hupeni pikkuseikaksi.

Sen vuoksi synnytti kokousilmoitus iloa ja toivoa, ja ihmiset
sanoivat itselleen: "Jotain tässä on tehtävä; vanhan klubin ei voi
antaa loppua sillä lailla." Ja jokainen kävi aivan hentomieliseksi.
Ja vaikka yleiseen otaksutaankin, ettei Bursleyn kaupungintaloa
saa täyteen muulloin kuin valtiollisissa kokouksissa ja vanhuksia
kestittäessä, keräytyi Bursleyn kaupungintalo jalkapallokysymyksen
johdosta niin täyteen kuin suinkin saattoi. Moni oli ilomielin luopunut
biljaardistaan tai olutlasistaan ottaakseen osaa kokoukseen.

Pormestari-puheenjohtaja oli lempeä vanha herra, joka ei tietänyt
rahtuistakaan jalkapallosta eikä luultavasti ollut koskaan nähnyt
jalkapallokilpailua; mutta kokoukseen tarvittiin ehdottomasti
merkkimies suojelijaksi, ja niin pormestari oli pyydystetty ansaan
ja kesytetty. Pelkästään sen seikan perusteella, että hän suoritti
vuosittain jäsenmaksun golf-klubiin, olivat jotkut tekaisseet sellaisen
tarun, että hän oli aito urheilija ja harrasti sydämestään urheilua.

Hän virkkoi muutamia korulauseita, joista mainittakoon "miehekäs
urheilu", "vanhat muistot", "Englannin historian velvoitus",
"lannistumaton rohkeus", "huonon onnen lamauttama" (tehden todellakin
oikein syvän vaikutuksen karkeaan ja juroon kuulijakuntaansa), ja
sitten hän pyysi valtuusmies Barlow'ta tekemään selkoa asiasta.

Pormestarin oikealla puolen istuva valtuusmies Barlow oli aivan
toisenlainen mies. Hän oli viisikymmen-vuotias ja teräksenharmaa,
parrakas, mutta viiksetön, lyhyt, tanakka, äreä.

Hän ei virkkanut sanaakaan miehekkyydestä, rohkeudesta, historiasta tai
vanhoista muistoista.

Hän sanoi palvelleensa puheenjohtajana jalkapalloklubia kolmentoista
vuoden ajan ja ottaneensa yhtiössä osakkeita 2,000 punnan arvosta; ja
koska yhtiön velat sillä haavaa nielisivät kaikki varat, niin hänen
2,000 puntaansa olivat heitetyt kuin kaivoon. "Voitte sanoa", hän
puhui, "että olen menettänyt nuo 2,000 puntaa kolmessatoista vuodessa.
Se merkitsee sitä, että olen kaiken aikaa maksanut kolme puntaa
viikossa omasta taskustani toimittaakseni jalkapallokilpailuja, joita
te pojat ette edes ole piitanneet käydä katsomassa. Sellainen on asia
kaunistelematta. Mitä minä olen saanut vaivoistani? En muuta kuin
vaivaa ja nämä!" (Hän viittasi harmaisiin hiuksiinsa.) "Enkä minä ole
yksinäni; meitä on muitakin; ja nyt minun täytyy tulla puolustautumaan
yleisessä kokouksessa. Täällä väitetään, ettei jalkapallourheilu
ole ollut lähellä sydäntäni. Minä ja mun virkaveljeni", hän jatkoi
entistäänkin äreämpänä, "me ollaan tuon tuostakin varoitettu kaupunkia
siitä, kuinka kävisi, ellei kilpailuja kannatettaisi paremmin. Ja nyt
se on tapahtunut, ja nyt, kun kaikki on liian myöhäistä, nyt te kyllä
tahdotte tehdä jotain! Sitä ette voi! Se on liian myöhäistä. Syynä
siihen, miksei Bursleyssä saada ensiluokkaista jalkapallopeliä, on
vain yksi asia", hän julisti, "eikä se johdu pelaajista. Se johtuu
yleisöstä -- teistä itsestänne. Niin raukkamaisten tomppelien kanssa
ei yksikään suuri jalkapalloklubi ole koskaan joutunut tekemisiin. Kun
me joudutaan häviölle, niin kuinkas te silloin menettelette? Tuletteko
te rohkaisemaan meitä seuraavalla kerralla? Ehei, te jäätte kauniisti
tulematta ja annatte meidän maksaa viisi-, kuusikymmentä puntaa
peliltä omasta taskustamme, muka näyttääksenne meille! Odotatteko te
meidän voittavan joka kilpailussa? Hyvänen aika, eihän itse Prestonin
pohjoispuolikaan" -- nyt hän puhui juhlallisesti, sankareista --
"eihän itse Prestonin pohjoispuolikaan voittanut loistoaikoinaan joka
kilpailussa -- se hävisi Accringtonia vastaan pelatessaan. Mutta
luopuiko Prestonin yleisö silti klubistaan? Ehei! _Teillä_ -- teillä ei
ole sisua edes sen vertaa kuin täillä eikä edes kissan uskollisuutta.
Te olette antaneet jalkapalloklubinne nääntyä kuoliaaksi, ja nyt te
kutsutte ihmiset kokoukseen itkemään ja nurisemaan. Ja sitten te
olette kyllin julkeita lähettääksenne _Merkkitorveen_ kirjoituksia
huonosta hoidosta, mukamas! Jos täällä salissa on ketään, joka
luulee kykenevänsä hoitamaan tätä klubia paremmin kuin minä ja mun
virkaveljeni, niin voin ilmoittaa, että meillä on osake-enemmistö ja
me luovutamme polkuhinnasta koko roskan kenelle hyvänsä, joka tahtoo
vapauttaa meidät niistä. Niin että nyt sen tiedätte."

Hän istuutui.

Syntyi äänettömyys. Eipä edes Kaupunkiviisikossakaan ole yleistä
kokousta monestikaan loukattu niin töykeästi kuin valtuusmies
Barlow oli nyt loukannut tuota kokousta. Se oli aivan järkytetty.
Valtuusmies Barlow ei ollut milloinkaan ollut suosittu; häntä oli vain
kunnioitettu; mutta siitä pitäen hän tuli entistään vähemmän suosituksi.

"Olen varma siitä, että me kaikki käsitämme valtuusmies Barlow'n
kiihkeyden varsin puolustettavaksi --", aloitti pormestari
valtioviisaasti.

"Ei siinä ollut mitään kiihkeyttä", keskeytti valtuusmies. "Silkkaa
kylmää totuutta!"

Joukko puhujia esiintyi, ja melkein kaikki heistä vastustivat
johtokuntaa. Eräät, jotka muistivat ihmeteltävän tarkasti kaikki
pelaajayhdistelmät jokaisessa kilpailussa, mitä konsanaan oli pelattu,
koettivat yksityiskohtaisin esimerkein todistaa, että valtuusmies
Barlow ja hänen virkaveljensä olivat itsepintaisesti ja säännöllisesti
hutiloineet työssään kolmentoista uutteran vuoden ajan. Ja he
puolustivat loukattua yleisöä vakuuttamalla, ettei mikään yleisö, joka
kunnioitti itseään, maksaisi kuutta pennyä päästäkseen katselemaan
valtuusmies Barlow'n järjestämää kurjaa jalkapallopeliä. He huusivat,
että joukkue oli järjestettävä uudelleen, kaipasi uutta verta.

"Aivan niin", karjui valtuusmies Barlow vastaukseksi. "Ja mistä te
aiotte saada uutta verta, kun siirtokustannukset ovat niin suuria kuin
nykyään? Eihän nyt saa edes keskinkertaisen hyvää pelaajaa kahta sataa
puntaa vähemmällä. Mistä ne rahat saataisiin? Haluttaako ketään lainata
tuhatpuntaa tai sinne päin toista velkakirjaa vastaan?"

Hän nauroi pilkallisesti.

Ei ketään näyttänyt haluttavan sijoittaa rahaa Bursleyn J.K.
Osakeyhtiön toista velkakirjaa vastaan.

Siitä huolimatta puhujat jankuttivat olevan välttämätöntä hankkia uutta
verta joukkueeseen, ja sitten toiset, rohkeammat, jankuttivat olevan
välttämätöntä hankkia uutta verta johtokuntaan.

"Osakkeita kaupan!" huusi valtuusmies. "Ketä haluttaa ostaa? Tai", hän
lisäsi, "tahdotteko jotain ilmaiseksi -- kuten tavallisesti?"

Lopulta nousi salin perällä muuan herra.

"En tahdo esiintyä asiantuntijana jalkapallopelissä", hän sanoi,
"vaikka se onkin mielestäni suurenmoista urheilua, mutta minua
haluttaisi lausua muutama sana uudesta verestä puhuttaessa."

Kuulijakunta kurkotti päätään.

"Kenties valtuusmies Machin suvaitsee nousta lavalle?" ehdotti
pormestari.

Ja Denry nousi lavalle.

Jokainen ajatteli: "Mitä hän aikoo tehdä? Mitähän sillä nyt on
hihassaan -- tällä kertaa?"

"Eläköön Machin!" huusi yleisö hilpeänä.

"Järjestykseen!" sanoi pormestari.

Denry seisoi kuulijakunnan edessä. Hän ei ollut tottunut
kuulijakuntaan. Hän sanoi:

"Ellen erehdy, on eräs nykyajan suurimmista jalkapallourheilijoista
kotoisin tästä kaupungista."

Ja kymmenet äänet ulvoivat: "On, on! Callear! Callear! Englannin suurin
keskustahyökkääjä!"

"Niin", sanoi Denry. "Callear on juuri se mies, jota tarkoitan. Callear
muutti tältä paikkakunnalta, paikkakunnan onnettomuudeksi, Liverpooliin
yhdeksäntoista vuoden ikäisenä. Ja vasta sen jälkeen, kuin hän oli
poistunut, huomattiin hänen hämmästyttävä kykynsä. Ei ole liioittelua
sanoa, että Liverpoolin kaupunki saa kiittää menestyksestään häntä.
Ja uskon täydeksi todeksi sen, että hän on voittanut useampia maaleja
kolmessa pelikaudessa kuin koskaan yksikään toinen yleisliiton pelaaja.
Sitten Yorkin kreivikunta, joka oli aika pinteessä viime vuonna, osti
hänet Liverpoolilta korkeasta hinnasta, ja, kuten koko maailma tietää,
Callear taittoi jalkansa ensimmäisissä kilpailuissa, joihin otti osaa
uuden klubinsa puolesta. Juuri siitä koitui tuho Yorkin klubille,
joka on nyt aivan äkkiä joutunut vararikkoon (jossa me emme kaikeksi
onneksi vielä ole) ja kaupittelee parhaillaan pelaajiaan. Hyvät herrat,
minun mielestäni Callearin pitäisi palata synnyinkaupunkiinsa. Hän on
paremmissa voimissa kuin koskaan ennen, ja hänen oikea paikkansa on
täällä synnyinkaupungissaan."

Voimakkaita eläköön-huutoja.

"Kaupunkiviisikon äidin johtajana ja keskustahyökkääjänä hän olisi
tavattoman suuri voitto ja vetovoima, ja hän johtaisi meidät voittoon."

Uusia hurraa-huutoja.

"Ja kuinka", tiedusti valtuusmies Barlow kapsahtaen suuttuneena
jaloilleen, "me sitten saisimme hänet takaisin kalliiseen
synnyinkaupunkiinsa? Valtuusmies Machin myöntää, ettei hän ole mikään
jalkapallo-ekspertti. Varmaankaan ei hän tiedä, että Aston Villa on
tarjonnut Yorkille 700 puntaa, jotta tämä luovuttaisi sille Callearin,
ja Blackburn Rovers klubi on tarjonnut 750, ja nyt ne tappelevat
keskenään hänestä. Haluttaako ketään herroista lahjoittaa 800 puntaa
toimittaakseen Callearin Bursley'iin?" hän ivasi. "Voin omasta
puolestani ilmoittaa teille, ettei Callearia saataisi meidän klubiin
edes höyryveturien tai itse kuninkaankaan avulla."

"Joko olette puhunut suunne puhtaaksi?" tiedusti Denry yhä seisoen
paikallaan.

Naurua, jonka ylitse kajahti valtuusmies Barlow'n murahdus hänen
istuutuessaan paikalleen. Denry korotti äänensä.

"Herra Callear, ehkä suvaitsette astua esiin, niin että kaikki saavat
nähdä teidät?"

Nämä näennäisesti vaatimattomat sanat tekivät niin voimakkaan
vaikutuksen, ettei korkealentoisinkaan puhetaito ollut varemmin
aiheuttanut sellaista tässä salissa. Nuori, punastuva, kömpelö,
pitkäraajainen, hentoruumiinen jättiläinen tallusteli keskikäytävää
pitkin ja nousi portaita myöten lavalle, missä Denry osoitti hänelle
tuolin. Hänet tunsivat kaikki jalkapallon todelliset palvojat. Ja
jokainen sanoi jokaiselle: "Tuhat tulimmaista! Se on hän, ihan
varmasti. Se on Callear!" Ja yleinen kummastus ja onnen toiveet
täyttivät salin. Yleisö puhkesi käsiään paukuttamaan, ja vaikkei kukaan
tietänyt, mitä Callearin esiintyminen merkitsi, jatkui paukutus yhä
yltyen.

"Eläköön Callear!" Käheä huuto seurasi toistaan. "Eläköön Machin!"

"Oli miten tahansa", sanoi Denry myrskyn tauottua, "hänet on saatu
tänne ilman höyryvetureita tai hänen majesteettiaan. Hyväksyykö klubin
johtokunta hänet?"

"Entä kuinka on kustannusten laita?" tiedusti valtuusmies Barlow.

"Hyväksyisittekö hänet ja koettaisitte jatkaa vielä yhden pelikauden,
jos saisitte hänet ilmaiseksi?" vastasi Denry.

Valtuusmies Barlow tiesi aina, mitä tahtoi, eikä pelännyt koskaan tehdä
sitä toisillekin tiettäväksi.

"Kyllä", hän sanoi.

"Silloin toimin niin, että hänet luovutetaan ilmaiseksi."

"Entä yorkilaiset?"

"Olen sopinut asiasta heidän kanssaan tilapäisesti", sanoi Denry.
"Se on minun asiani. Palasin Yorkista tänään. Jättäkää se minun
huolekseni. Tällä kaupungilla on ollut monta hyväntekijää, jotka ovat
paljoa merkityksellisemmät kuin minä. Mutta siinä suhteessa voin
kerskata olevani omintakeinen, että lahjoitan ensimmäisenä kaupungille
elävän miehen. Hyvät herrat -- herra pormestari -- rohkenen kohottaa
kolme eläköönhuutoa Englannin suurimmalle keskustahyökkääjälle, oman
kaupunkimme pojalle."

Kohtaus oli _Merkkitorven_ mukaan ainoalaatuinen.

Ja Urheiluklubissa ja muissa klubeissa sanoivat miehet perästä päin
toinen toiselleen: "Ei yksikään toinen olisi tullut ajatelleeksikaan
sellaista, että toisi Callearin erikoisesti kerallaan ja esittäisi
hänet lavalta... Mutta kyllä hän on saanut hellittää kukkarostaan aika
summan!"

Kahta päivää myöhemmin julkaisi _Merkkitorvi_ kirjeen
(allekirjoituksena oli "Fiat Justitia"), jossa ehdotettiin,
että Denrystä olisi palkkioksi kunnallisista harrastuksistaan
tehtävä seuraavalla kertaa Bursleyn pormestari valtuusmies Bloor
vainajan sijaan. Kirje väitti, että hänestä tulisi suurenmoinen
pormestari, juuri sellainen jommoisen kaupunki tarvitsi herätäkseen
uneliaisuudestaan. Ja siinä huomautettiin myöskin, että Denry olisi
nuorin pormestari, mitä kaupungissa milloinkaan oli ollut, ja
luultavasti nuorin pormestari koko Englannissa sinä vuonna. Tämä
viimeinen puoli miellytti kaupunkia. Kaupunki päätti, että siitä
olisi ehdottomasti hauskaa saada nuorin pormestari, mitä sillä oli
milloinkaan ollut, ja luultavasti nuorin pormestari koko Englannissa
sinä vuonna. _Merkkitorvi_ julkaisi kymmenittäin kirjeitä siitä
asiasta. Kun valtuusto kokoontui, oikeastaan vain muodon vuoksi,
valitsemaan kaupungin päätä kuolleen valtuusmiehen sijaan, tehostivat
useat jäsenet, että Bursley tarvitsi ennen kaikkea nuoren ja _suositun_
pormestarin. Ja lyhyesti sanoen, valtuusmies Barlow pantiin hyllylle
yhdeksi vuodeksi. Vaalin tultua tunnetuksi sanoi koko kaupunki: "No nyt
meillä vasta pormestari on -- muistakaa minun sanoneen!"

Ja Denry sanoi Nellielle: "Sinusta tulee nuorimman pormestarin jne
pormestaritar, tyttöseni. Ja se on maksanut minulle, laskien mukaan
hotelli- ja matkakustannukset, kahdeksan sataa yksitoista puntaa kuusi
shillinkiä ja seitsemän pennyä."


III.

Kuinka oikeaan kaupunginvaltuusto oli osannut valitessaan Denryn
pormestariksi, sen todistivat erikoisen selvästi jalkapallo sekä
Callear urheilukauden avajaiskilpailuissa.

Se oli Bursleyn ja Axen välinen hyväntekeväisyyskilpailu kreivikunnan
orpokodin hyväksi, ja sellaisten kilpailujen vanhaan tapaan potkaisi
pallon liikkeelle joku kuuluisuus, yhteiskunnan tuki. Tällä
potkaisuseremonialla ei ole mitään urheilumerkitystä; merkkihenkilö
panee vai pallon hiljalleen pyörimään valkoisesta kehästä ja
pakenee sitten henkensä edestä rytäkkää; mutta sen arvellaan luovan
peliin enemmän siveellistä loistoa. Tässä tapauksessa julistivat
ilmoitukset: "Lähtöpotkun antaa kello 3.45 valtuusmies ja tuleva
pormestari E.H. Machin." Eikä ketään toista merkkihenkilöä olisi
käynytkään valitseminen. Niinpä Denry tapasi itsensä tuona kauniina
kilpailuiltapäivänä urheilukentällä jalkainsa juuressa uusi pallo,
päässään silkkihattu ja ympärillään kaksikolmatta herkulesmaista
pelaajaa, joiden uhkaava ryhti ilmaisi heidän aikovan murhata
hänet. Bursley oli hävinnyt arvanheitossa, ja Denryn oli siis
potkaistava pallo Bursleyn maalia kohti. _Merkkitorven_ mukaan hän
"kiidätti taisteluvälineen" suoraa päätä Callearin haltuun, joka
keskustahyökkääjänä seisoi vastapäätä häntä, ja Callear livisti
pitkin kenttää, ennenkuin Axen miehet olivat herenneet ihailemasta
Denryn julkeutta. Jokainen lukija muistaa väristen sen historiallisen
kilpailun, jossa kuolematon Jimmy Brown, viimeistä kertaa johtaessaan
Blackburn Rovers joukkuetta, pyöritti palloa kentän toisesta päästä
toiseen, sai sen maaliin ja palasi kotiin Englannin-malja kainalossaan.
Nähtävästi Callear aikoi jäljitellä tätä urostekoa. Hän oli aivan
väärässä. Kierittelytaktiikan oli vuosia sitten tuhonnut Prestonin
pohjoispuoli, joka keksi "lähetys"-pelin. Mutta Callear jatkoi tietään,
ja onni näytti leijailevan keruubin tavoin hänen yllään. Viimein
hän ampui; se oli hurja, korkea heitto, mutta tuuli oli vastainen,
se painoi pallon alas, kiepsahutti ympäri ja puhalsi sen verkkoon.
Ensimmäinen maali oli saatu kahdessakymmenessä sekunnissa! (Se oli
myöskin kilpailun viimeinen.) Callearin maine oli taattu. Hänestä
tuli heti väestön epäjumala. Kun Denry asteli hiljakseen kentältä
katsomolavaa kohti, hurrattiin hänellekin voimakkaasti, eikä hän voinut
olla tuntematta, että tavallaan juuri hän oli voittanut sen maalin. Ja
vaikkei kukaan lausunutkaan ajatusta selvästi, ajattelivat useimmat
voitonriemuiseen Denryyn tuijottaessaan kuitenkin salassa, että mies,
joka voitti tuolla lailla, koska hän voitti tuolla lailla, oli juuri
oikea mies pormestariksi, mies sellainen, jota he tarvitsivat.

Denryn nimi liittyi korkeimmalle kehittyneeseen paikalliseen
jalkapallourheiluun. Tämä seikka aiheutti omituisen kriisin
kunnallisten tapojen historiassa. Vihkimis-sunnuntaina pormestari
marssii kirkkoon edessään tapparankantaja ja perässään
kaupunginvaltuusmiehet, kunnallisvirkailijat, vapaaehtoinen sotaväki
ja palokunta; kaikkien näiden jälkeen tulevat juhlakulkueessa
eteviksi kaupunkilaisiksi tunnetut yksilöt. Nyt sattui niin, että
Bursleyn Jalkapalloklubin ensimmäinen ja toinen yksitoistikko ilmaisi
haluavansa ottaa osaa Denryn pormestarikulkueeseen; he tunsivat
olevansa pormestarille velkaa jonkinlaista julkista tunnustusta tämän
kansallis-urheilulle tekemistä palveluksista. Denry suostui siihen
viipymättä, aate tuntui hänestä kerrassaan suurenmoiselta. Sitten
joku kiihtynyt pappi poloinen kirjoitti _Merkkitorveen_ vastustaen
sitä, että palkatut jalkapallourheilijat seurasivat kaupungin ylintä
virkamiestä kirkkoon. Hän väitti sellaista ennenkuulumattomaksi ja
jalkapallon aiheuttavan melkoisessa määrin synnillistä pelihimoa.
Muutamat ihmiset olivat taipuvaiset kannattamaan tätä vastalausetta,
kunnes Denry kirjoitti _Merkkitorveen_ ja esitti muutamia kysymyksiä:
Oliko Bursley ylpeä jalkapallojoukkueestaan? Vai häpesikö Bursley
jalkapallojoukkuettaan? Oliko jalkapallourheilu sopimatonta kunnon
kansalaiselle? Oliko jalkapallourheilussa mitään kunniatonta? Oliko
ammattiurheilijoita pidettävä yhteiskunnan parialuokkana? Oliko
olemassa mitään ihmisluokkaa, joilta kirkot olisi pidettävä suljettuina?

Pappi hukkui häpeän, ylenkatseen ja ivallisen naurun myrskyyn. Vaikka
kaupunki nauroikin, niin se nauroi vain salatakseen inhoaan pappia
kohtaan.

Ihmiset alkoivat käydä uteliaiksi tietääkseen, aikoiko joukkue ottaa
osaa urheiluasussa, kuljettaen jalkapalloa tunnuskuvana mukanaan
ratsun selässä. Moinen väenpaljous ei ollut koskaan ennen tervehtinyt
pormestarikulkuetta Bursleyssä. Jalkapallomiehet esiintyivät kuitenkin
tavallisissa puvuissa (moni heistä pitkässätakissa); mutta kaulahuivit
olivat valitut klubin värien mukaan, minkä yleisesti arveltiin
todistavan perin hienoa makua. P. Luukkaan kirkko oli ääriään myöten
täynnä; ja vielä kummempaa on se, että myöskin kirkkotarha oli ääriään
myöten täynnä. Kirkkoon mahtui töin tuskin itse juhlakulkue sekä
naiset, joille vaikutusvallan avulla oli varattu istuimet etukäteen.
Tuhansia ihmisiä tunkeili kirkkotarhassa, ja estääkseen heitä
työntymästä täyttyneeseen pyhäkköön ja murskaamasta sitä heikoimmasta
kohdasta, sakaristosta, täytyi sulkea ovet ja vartioida niitä. Neljä
naista pyörtyi jumalanpalveluksen aikana; näiden neljän joukossa
ei ollut rouva Machin vanhempi eikä Nelliekään. Se oli ensimmäinen
kerta, jolloin kenenkään tiedettiin pyörtyneen jumalanpalveluksessa,
joka pidettiin marraskuussa. Jo tämä seikka riitti kohottamaan
suunnattomasti Denryn pormestariuden arvoa. Kun hän urkujen
pauhatessa astui ulos kirkosta Nellie kainalossaan, ei kirkkotarhassa
kajahtava tervehdys ollut missään suhteessa vailla suurenmoisuutta ja
tehokkuutta, vaikka tilanteen juhlallisuus kielsikin paukuttamasta
käsiä.

Tuon vihkimis-sunnuntain todellista "ydintä" ja hauskuutta ei osattu
täysin arvostaa ennenkuin vasta myöhemmin. Odotettiin saarnan jälkeen
kannetun kolehdin tulevan paljoa suuremman kuin tavallisesti, koska
seurakunta oli paljoa suurempi kuin tavallisesti. Mutta vahtimestarit
kummastuivat huomatessaan sen neljä kertaa suuremmaksi kuin
tavallisesti. Lisäksi he kummastelivat sitä, että kaikkien rahojen
joukossa oli vain kolme kolmenpennyn lanttia. Tämä merkillinen seikka
aiheutti huomautuksia ja vertailuja. Jokainen oli menneinä viikkoina
havainnut, että kolmenpennyn lanteista alkoi olla yhä suurempi
puute. Maanantaina tuli tietyksi, että Yleisen säästöklubin eri
haaraosastojen virkailijat olivat suorittaneet pankkeihin suunnattoman
ja ennenkuulumattoman runsaasti kolmenpennyn rahoja, ja ainakin viikon
ajan siitä pitäen maksoivat kaikki kaikesta kolmenpennyn lanteissa.
Ja suusta suuhun levisi se sukkela uutinen, että taatakseen komean
hyväntekeväisyyskolehdin virkaanastujais-sunnuntaina Denry oli
käyttänyt säästöklubin laajaa järjestöä imeäkseen koko kaupungin
kuivaksi kolmenpennyn rahoista. Kaupungin aikakirjoissa nimitetään sitä
sunnuntaita "kolmenpennyn sunnuntaiksi", koska se oli tyystin tyhjä
kolmenpennyn lanteista.

Vähäinen ryhmä valtuusmiehiä keskusteli Denrystä.

"Aika velikulta!" sanoi muuan nauraen hilpeästi. "Sellaista saa etsiä
kynttilä kädessä."

"Tietenkin tämä tekee hänet entistään suositummaksi", sanoi toinen.
"Meillä ei ole koskaan ollut miestä, joka siinä vetäisi hänelle
vertoja."

"Mutta mitä hän oikeastaan on tehnyt?" intti valtuusmies Barlow. "Mistä
hyvästä me saamme kiittää häntä?"

"Me saamme", sanoi puhuja, "kiittää häntä siitä hyvästä, että hän on
saanut meidät kaikki hyvälle tuulelle."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Velikulta - Seikkailutarina kaupunkiviisikosta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.