Title: Kultamaan seikkailijoita - Kertomuksia Pohjan periltä
Author: London, Jack
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kultamaan seikkailijoita - Kertomuksia Pohjan periltä" ***


KULTAMAAN SEIKKAILIJOITA

Kertomuksia Pohjan periltä

Kirj.

JACK LONDON



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1921.



SISÄLLYS:

Suden poika.
Tuhat tusinaa.
Rajalla.
Verikosto.
"Äpärä".
Kaaren päässä.
Ligounin kuolema.
Negore, pelkuri.



SUDEN POIKA


Mies tulee harvoin oikein arvioineeksi naisiaan, ei ainakaan ennenkuin
on joutunut heistä erilleen. Niin kauan kuin mies elelee naisellisuuden
ilmakehässä, hänellä ei ole oikeaa käsitystä sen ylevyydestä; mutta
antaapa hänen olla kauemmin tämän ilmakehän ulkopuolella, jopa ilmaisee
yhä yltyvä tyhjyys itsensä hänen olemuksessaan, hän alkaa tuntea
hämärää kaipuuta, jota ei voi tarkemmin määritellä. Jos hänen
tovereillaan ei ole enempää kokemusta siinä suhteessa kuin hänellä
itsellään, niin he pudistavat päitään neuvottomina ja suosittavat
hänelle ankaraa ruumiillista työtä. Mutta nälkä jatkuu ja yltyy; mies
menettää elämän jokapäiväisten asiain harrastuksen ja käy
alakuloiseksi, ja jonakin päivänä, kun tyhjyys käy sietämättömäksi,
selviää hänelle mitä on tehtävä.

Kun Yukonin maassa tämä kaipuu tapaa, niin mies tavallisesti hankkii
veneen, jos on kesä, talvella taas valjastaa koiransa ja lähtee
etelään. Muutamien kuukausien kuluttua -- edellyttäen, että hänellä on
usko tuohon pohjoiseen maahan -- hän palaa sinne mukanaan vaimo, joka
jakaa hänen kanssaan tuon uskon ja kohtaavat vastukset. Tällä tavoin
toteamme miehen synnynnäisen itsekkyyden. Niin johdumme puhumaan
myöskin Scruff Mackenzien seikkailuista, jotka tapahtuivat entisaikaan.
Silloin ei maata ollut vielä tallannut ja paaluttanut kullanetsijäin
tulva, ja Klondyken huomattavin tulolähde oli sen lohenkalastus.

Scruff Mackenzie oli syntynyt sivistyksen rajamailla Yhdysvalloissa, ja
uudisasukkaan elämää hän oli aina elänyt. Kahdenkymmenenviiden vuoden
taukoamaton taistelu mitä villimmän luonnon kanssa oli painanut
leimansa hänen kasvoihinsa. Kaksi viimeistä, kaikkein hurjinta ja
kovinta vuotta hän oli viettänyt kullanetsijäin joukossa, jotka
majailivat napapiirin pimeillä mailla. Kun mainittu kaihon tauti
valtasi hänet, hän ei hämmästynyt, sillä hän oli käytännöllinen mies,
joka oli nähnyt sen iskevän toisiinkin miehiin samalla tavalla. Eikä
muuta merkkiä huomannut hänen kaipuustaan, kuin että hän teki työtä
hurjemmin. Koko kesän hän taisteli sääskiä vastaan ja huuhtoi kultaa
Stewart-joella. Sitten hän uitti rakennushirsiä Yukonia pitkin Forty
Mileen ja kyhäsi majan niin mukavan, että mikä leiri tahansa olisi
voinut siitä ylpeillä. Todellakin maja näytti niin lupaavalta, että
moni mies pyrki hänen asuinkumppanikseen. Mutta hän murskasi heidän
toiveensa töykeällä, voimakkaalla ja lyhytsanaisella puhetavallaan ja
osti kaksinkertaisen määrän muonavaroja kauppa-asemalta.

Kuten sanottu, Scruff Mackenzie oli käytännöllinen mies. Jos hän tahtoi
jotakin, hän tavallisesti hankki sen, mutta silti hän ei koskaan
poikennut tavoistaan kauemmaksi kuin oli tarpeellista. Niin
ponnistusten ja vastuksien poika kuin olikin, hän oli vastahakoinen
matkaamaan kuudensadan mailin jäämatkaa sekä sen jälkeen kahdentuhannen
mailin valtamerimatkaa ja kolmanneksi vielä tuhannen mailin taivalta
entisille kotipaikoilleen -- pelkästään vaimon saadakseen. Elämä oli
liian lyhyt. Niinpä hän valjasti koiransa, pani melkoisen kuorman
rekeensä ja ajoi yli vedenjakajan, jonka länteen päin viettävältä
rinteeltä Tananan lähteet vesiä kokoilevat.

Mackenzie oli voimakas matkamies, ja hänen susikoiransa kykenivät
ponnistelemaan kovemmin ja kulkemaan kauemmin vähemmällä ruoalla kuin
mikään toinen koiravaljakko Yukonin maassa. Kolme viikkoa myöhemmin hän
saapui eräälle metsästäjäin vara-asemalle. Sitten hän uitti lautan aina
Ylä-Tananan stick-intiaanien leiripaikalle. Hänen rohkeuttaan
ihmeteltiin, sillä näillä intiaaneilla oli huono maine ja heidän
tiedettiin tappavan valkoisia miehiä jopa terävän kirveen tai
rikkinäisen luodikon takia. Mutta Mackenzie meni heidän luokseen yksin
ja hänen käytöksessään oli nöyryyttä ja tuttavallisuutta sekä
välinpitämättömyyttä ja häikäilemättömyyttä. Sen, joka aikoi
tehokkaasti käyttää tuollaista menettelytapaa, täytyi olla
tarkkakätinen ja tuntea hyvin raakalaisluonteen eri puolet. Mutta
Scruff oli enemmän kuin taituri tällä alalla; hän tiesi milloin piti
imarrella ja milloin uhata leimuavalla vihalla.

Ensin hän meni tervehdyskäynnille heimon päällikön Thling-Tinnen luokse
ja lahjoitti hänelle pari naulaa mustaa teetä ja tupakkaa, siten
saavuttaen tämän mahtimiehen suosion. Sitten hän seurusteli miesten ja
neitosten parissa sekä toimeenpani samana iltana _potlachin_, pidot.
Lumeen tallattiin noin sadan jalan pituinen ja ehkä viidenkolmatta
levyinen soikea ala. Keskelle rakennettiin pitkä nuotio ja molemmille
sivuille levitettiin komeita kuusen oksia. Majat jätettiin tyhjiksi, ja
koko heimo, satakunta henkeä, lauloi laulujansa vieraan kunniaksi.

Scruff Mackenzie oli kahtena viime vuotena oppinut heidän pienen
sanavarastonsa, olipa hän opetellut käyttämään heidän syviä
kurkkuääniäänkin, japanilaismallisia lausetapojaan ja omituisia
kunnianosoitus- ja mielistelysanojaan. Niinpä hän piti puheen heidän
tyyliinsä, tyydyttäen heidän vaistomaista runoudenrakkauttaan
alkeellisilla puhekukkasilla ja vertauskuvallisilla käänteillä. Kun
Thling-Tinne ja taikuri olivat vastanneet samaan tapaan, hän jakeli
miesväelle pieniä lahjoja, yhtyi heidän lauluunsa ja osoittautui
taitavaksi heidän viisikymmentäkaksitikkuisessa pelissään. Ja miehet
polttelivat hänen tupakkaansa ja olivat tyytyväisiä. Mutta nuorempien
miesten käytös oli ilmeisesti uhkaavaa, johtuen hampaattomien akkojen
varomattomista viittailuista ja neitosten hihityksistä. Vain muutamia
valkoisia miehiä, "suden poikia", he olivat tunteneet, mutta niiltä he
olivat oppineet omituisia asioita.

Eikä Scruff Mackenzie kaikessa näennäisessä huolettomuudessaan ollut
huomaamatta näitä ilmeitä. Niinpä hän makuulle mentyään mietiskelikin
tätä pulmaa vakavasti ja poltti monta piipullista suunnitellessaan
tulevaa taistelua. Vain yksi neito oli häntä tyydyttänyt -- eikä tyttö
ollut kukaan muu kuin Zarinska, päällikön tytär. Kasvojenpiirteittensä,
muotojensa ja ryhtinsä puolesta tämä oli poikkeus heimosisaristaan ja
läheni valkoisen rodun kauneustyyppiä. Hän halusi valloittaa Zarinskan,
ottaa hänet vaimokseen ja nimittää häntä -- niin, nimittää häntä
Gertrudiksi! Päätöksen tehtyään hän käänsi kylkeään ja vaipui uneen,
oikeana valloittajarotunsa poikana.

Olipa se hidasta työtä ja sitkeätä peliä; mutta Mackenzie
menetteli taitavasti, välinpitämättömyydellä, mikä tuotti päänvaivaa
stick-intiaaneille. Hän osoitti olevansa varma ampuja ja mahtava
metsästäjä, ja leiri kaikui hänen kunniaansa, kun hän kellisti hirven
kuudensadan yardin päästä. Illoin hän vieraili päällikön, Thling-Tinnen
peurannahkateltassa, jutellen leveitä ja jaellen tupakkaa anteliain
käsin. Eikä hän jättänyt osoittamatta samaa kunnioitusta taikurillekin,
sillä hän tunsi rohtomiehen mahdin kansansa keskuudessa ja halusi saada
hänetkin ystäväkseen. Mutta tämä herra oli ylväs ja mahtava, hän torjui
suostuttelut sekä oli ehdottomasti merkittävä tulevaksi viholliseksi.

Vaikk'ei tarjoutunutkaan tilaisuutta tavata Zarinskaa kahden kesken,
loi Mackenzie monta silmäystä häneen, antaen tytölle siten tiedon
aikeistaan. Ja hyvin tyttö asian ymmärsikin, mutta sulkeutui
keimailevasti naisten pariin, milloin miehet olivat poissa ja
Mackenziella olisi ollut tilaisuus lähestyä. Kosija ei kuitenkaan
pitänyt kiirettä, ja sitäpaitsi hän tiesi, ettei tyttö voinut olla
häntä ajattelematta, ja muutamain päiväin sellaiset ajatukset varmasti
edistäisivät hänen menestystään.

Vihdoin eräänä iltana, kun hän arveli ajan olevan sopivan, hän jätti
äkkiä päällikön savuisen majan ja kiiruhti naapuritelttaan. Kuten
tavallisesti istui tyttö akkojen ja neitosten parissa ja kaikki olivat
kumartuneina mokkasiini-ompeluun ja helmikoristeluun. He nauroivat
Mackenzien sisään tullessa merkitsevästi, ja yhä äänekkäämpiä
viittailuja kuului Zarinskasta ja hänestä. Mutta tulija lennätti heidät
ulos toisen toisensa jälkeen, ja he kiiruhtivat levittämään juttua läpi
leirin.

Mackenzie esitti asiansa taitavasti tytön kielellä, ja kahden tunnin
kuluttua hän nousi lähteäkseen.

"Zarinska tahtoo siis tulla valkoisen miehen majaan? Hyvä! Minä menen
puhumaan nyt isällesi. Ja minä annan hänelle monta lahjaa, mutta hän ei
saa pyytää liian paljon. Jos hän sanoo ei? Hyvä! Zarinskan pitää
sittenkin tulla valkoisen miehen majaan."

Hän oli jo nostanut teltan oviverhon, kun hiljainen huudahdus vei hänet
takaisin tytön viereen. Zarinska oli polvillaan karhunnahkaisella
matolla, hänen kasvonsa hehkuivat kuin aito Eevan tyttären, ja hän
avasi kainosti miehen raskaan vyön soljet. Mackenzie katsahti häneen
ymmällään ja epäluuloisena, ja hänen korvansa tarkkasivat pienintäkin
ääntä ulkoa. Mutta tytön seuraava liike hälvensi hänen epäilynsä, ja
hän hymyili tyytyväisenä. Tyttö otti neulepussistaan hirvennahkaisen
tupen, runsaasti helmitellyn ja haaveellisesti kirjaillun. Sitten hän
paljasti kunnioittavasti miehen ison metsästyspuukon, koetteli
arkaillen sen terää peukalollaan ja pisti sen uuteen tuppeen. Sitten
häh kiinnitti tupen vyöhön tavalliselle paikalle.

Tämä oli aivan kuin kohtaus vanhoilta ajoilta -- linnanneito ja hänen
ritarinsa! Mackenzie tempasi tytön syliinsä ja sipaisi hänen punaisia
huuliaan viiksillään -- tytölle outo "suden pojan" hyväily. Kivikausi
ja teräskausi siinä kohtasivat toisensa.

Kiihkoisaa hälyä oli ilmassa, kun Mackenzie, iso mytty kainalossaan,
työnsi sivuun Thling-Tinnen teltta-aukon esiripun. Lapset juoksivat
pitkin kenttää ja keräsivät kuivia puita _potlach_-juhlan nuotiota
varten, naisten lörpöttelevät äänet kiihtyivät, ja nuoret miehet
neuvottelivat juroissa ryhmissä. Taikurin majasta kuului loihtulukujen
hyminä.

Päällikkö oli yksin tihrusilmäisen vaimonsa kanssa, mutta heti
ensimmäisellä silmäyksellä Mackenzie huomasi, että uutinen oli jo
heidän tiedossaan. Hän kävi siis suoraan asiaan, työntäen kirjaillun
tupen huomiotaherättävästi esille ikäänkuin kihlauksen ilmoitukseksi.

"Oi Thling-Tinne, mahtava stickien päällikkö ja Tanana-maan herra,
lohien ja karhujen, hirvien ja peurojen hallitsija! Valkoinen mies
tekee sinulle suuren tarjouksen. Monet kuukaudet on hänen majansa ollut
tyhjä, ja hän on yksinäinen. Hänen sydämensä on väsynyt hiljaisuuteen,
ja hän ikävöi naista viereensä istumaan majaansa, ottamaan hänet
vastaan metsältä lieden lämpimällä tulella ja hyvällä ruoalla. Hän on
kuullut outoja asioita, pienokaisten mokkasiinien läiskettä ja lapsien
meluavia ääniä. Ja eräänä yönä tuli hänelle ilmestys, hän näki Korpin,
joka on kaikkien stickien isä. Ja Korppi puhui yksinäiselle valkoiselle
miehelle: 'Sido mokkasiinisi nauhat ja sonnusta itsesi lumikenkiin ja
varusta rekeesi lihaa, sillä monta unta on oltava matkalla, ja ota
mukaasi myös kauniita esineitä päällikkö Thling-Tinnelle. Sillä sinun
on käännettävä kasvosi sinnepäin, minne keskikevään aurinko laskee, ja
matkattava tämän suuren päällikön metsästysmaille. Siellä on sinun
annettava suuria lahjoja, ja Thling-Tinne, joka on minun poikani, tulee
ikäänkuin isäksi sinulle. Hänen majassaan on neito, johon minä puhalsin
elämän hengen sinua varten. Tämä neito sinun tulee ottaa vaimoksesi!'
Oi päällikkö, näin puhui mahtava Korppi. Ja näin minä levitän monet
lahjani sinun jalkaisi juureen ja tulen ottamaan sinun tyttäresi
vaimokseni."

Vanha mies heitti turkkinsa ylleen korskealla kuningastietoisuudella,
mutta viivytti vastausta, sillä eräs nuorukainen hiipi sisälle tuoden
sanoman, että päällikön tuli saapua neuvotteluun, minkä jälkeen
sanantuoja heti poistui.

"Oi valkoinen mies, jota me nimitämme Hirventappajaksi ja jota
myös Sudeksi ja Suden pojaksi sanotaan! Me tiedämme, että olet
mahtavasta kansasta, ja olemme ylpeät siitä, että sinä olet meidän
_potlach_-vieraamme. Mutta kuningaslohi ei yhdy koiraloheen eikä korppi
suteen."

"Älä sano niin!" huudahti Mackenzie. "Korpin tyttäriä olen tavannut
Suden leireillä -- Mortimerin squaw'n, Tregidgon squaw'n ja Barnabyn
squaw'n, jotka tulivat kaksi jäänlähtöä sitten, ja olenpa kuullut
tulleen toisiakin intiaaninaisia, vaikka minun silmäni eivät ole heitä
nähneet."

"Poika, sanasi ovat todet. Mutta sellaiset liitot ovat sopimattomia,
niinkuin veden ja hiekan tai lumihiutaleiden ja auringonpaisteen. Mutta
tapasitko Masonia ja hänen squaw'tansa? Etkö? Hän tuli kymmenen
jäänlähtöä sitten -- kaikkien susien edellä. Ja hänen mukanaan oli eräs
mahtava metsästäjä, suora kuin honka ja pitkä, voimakas kuin
paljaskuonoinen jääkarhu, sydän kuin kesäinen täysikuu. Hänen..."

"Oo!" keskeytti Mackenzie, muistaessaan hyvintunnetun Pohjolan-miehen,
-- "Malemute Kid!"

"Sama juuri -- mahtava mies. Mutta näitkö sen toisen squaw'ta. Hän oli
Zarinskan täysi sisar."

"En, päällikkö, mutta olenpa kyllä kuullut. Ja Mason... kaukana,
kaukana pohjoisessa, jo vuosia sitten, hänet surmasi vanha kaatuva
honka. Mutta hänen rakkautensa tyttäreesi oli suuri, ja hänellä oli
paljon kultaa. Tämän sekä poikansa kanssa vaimo matkasi lukemattomien
unien matkan, kohti talven keskipäiväaurinkoa, ja siellä hän elää
vieläkin -- ei purevaa pakkasta, ei lunta eikä kesäisen keskiyön
aurinkoa eikä talvisen keskipäivän pimeää."

Toinen sanantuoja tuli vaatien päällikköä neuvotteluun. Kun Mackenzie
heitti hänet lumeen, näki hän varjojen liikkuvan neuvottelutulen
ympärillä, kuuli syvä-äänistä miesten tahdikasta laulua ja tiesi
taikurin kiihoittavan kansan vihaa. Aika oli täpärällä. Hän kääntyi
päällikköön päin.

"Kuule! Minä tahdon tyttäresi. Ja heti. Katso! Tässä on tupakkaa,
teetä, monta mittaa sokeria, lämpimiä peitteitä, nenäliinoja, kaikki
isoja ja hyviä, ja tässä on oikea luodikko sekä monta luotia ja paljon
ruutia."

"Ei", vastasi vanha mies, torjuen luotaan rikkauksia, jotka olivat
levitettyinä hänen eteensä. "Juuri nyt on kansani koolla
neuvottelemassa. Kansani ei tahdo tätä naimista."

"Mutta sinähän olet päällikkö."

"Mutta nuoret miehet vimmastuvat, kun Suden pojat ottavat heidän
neitonsa eivätkä he sitten voi naida."

"Kuule, oi Thling-Tinne! Ennenkuin tämä yö on muuttunut päiväksi, on
Suden poika kääntänyt kasvonsa Idän vuoria kohti ja ajaa koirineen
kauas Yukonin maahan. Ja Zarinska lähtee hänen matkassaan."

"Ja ennenkuin yö on ehtinyt puoleen, minun nuoret mieheni heittävät
Sudenpojan lihan koirille ja hajoittavat hänen luunsa lumeen, missä ne
kevään tullen paljastuvat."

Tämä oli uhkaus ja vastauhkaus. Mackenzien pronssinvärisille kasvoille
kohosi syvä puna. Hän korotti äänensä. Vanha intiaanivaimo, joka tähän
saakka oli istunut toimettomana katselijana, hiipi nyt hänen ohitseen
ovelle. Miesten laulu katkesi äkkiä, ja monet äänet hälisivät, kun hän
kovakouraisesti heitti vanhan naisen takaisin nahkavuoteelle.

"Taas minä huudan -- kuule, oi Thling-Tinne! Susi kuolee hammasta
purren, ja hänen mukanaan on nukkuva kymmenen voimakkainta miestäsi --
miestä, jotka ovat tarpeen, sillä metsästys on vasta alussa eikä
kalastuskaan ole monen kuukauden takana. Ja mitä hyötyä sinulle on
minun kuolemastani? Tunnen kansasi tavat; osuutesi rikkaudesta tulee
olemaan kovin pieni. Anna minulle tyttäresi, niin se kaikki on sinun.
Muutoin veljeni tulevat, heitä on paljon ja heidän nälkänsä ei koskaan
sammu; ja Korpin tyttäret saavat pentuja Suden majoissa. Minun kansani
on suurempi sinun kansaasi. Semmoinen on kohtalo. Lupaa, ja koko tämä
rikkaus on sinun."

Mokkasiinit narskuivat ulkona lumella. Mackenzie veti luodikkonsa
vireeseen ja irroitti molemmat revolverinsa vyöstä. "Lupaa, oi
päällikkö!"

"Kansani sanoo kuitenkin: ei."

"Lupaa, ja rikkaus on sinun. Sen jälkeen sovin asiasta kansasi kanssa."

"Susi niin tahtoo. Hyvä! Minä otan hänen lahjansa -- mutta minä
varoitan häntä."

Mackenzie antoi lahjansa, mutta telkesi varoiksi luodikon lukon ja
lisäsi kaupan päälle kirjavan silkkisen huivin. Taikuri ja
puolikymmentä uskalikkoa ryntäsi sisälle, mutta Mackenzie työntyi
pelkäämättä heidän keskitseen ja meni ulos.

"Ole valmiina!" oli Mackenzien lyhyt tervehdys Zarinskalle hänen
sivuuttaessaan tytön majan ja kiirehtiessään valjastamaan koiriaan.
Muutamien minuuttien kuluttua hän tuli valjakkonsa etupäässä
neuvotteluun, Zarinska vierellään. Hän asettui päällikön viereen
soikean piirin päähän. Vasemmalle puolelleen, askeleen taemmaksi,
hän asetti Zarinskan -- tämän tavalliselle paikalle. Sitäpaitsi oli
tarjona vaara, joten oli tarpeellista turvata selkäpuolensa.

Kummallakin puolella istui miehiä tulen ääressä laulaen heimon
ikivanhoja lauluja. Niissä oli pitkäveteisiä juoksutuksia ja
lakkaamatta toistuvia kertosäkeitä. Kauniita ne eivät olleet, vaan
suorastaan kaameita. Alapäässä taikurin silmien alla tanssi kymmenkunta
naista. Ankarasti nuhteli hän niitä, jotka eivät kokonaan heittäytyneet
haltioitumistilaan. Puoliksi peittyneinä kaikki sysimustain hiustensa
verhoon, jotka ulottuivat heidän kupeilleen, heiluivat he hitaasti
edestakaisin, samalla kuin heidän vartalonsa aaltomaisin liikkein
noudattivat yhä muuttelevaa rytmiä.

Tämä oli merkillinen, esihistoriallinen näytelmä. Etelässä olivat
yhdeksännentoista vuosisadan viimeiset vuodet kulumassa; täällä oli
vallalla alkuperäisihminen, luola-asukkaan varjo, jo unhottuneen
muinaisuuden jäännös. Keltaisenruskeat susikoirat istuivat
nahkapukuisten isäntäinsä välissä tai temmelsivät tanterella,
veristävät silmät ja kuolaiset hampaat valkean loimossa loistaen. Metsä
uinui haaveellisessa valossa. Valkoinen hiljaisuus lepäsi huurteisen
metsän reunassa musertavan raskaana. Tähdet tanssivat suurin loimoin,
kuten niiden tapa on kovan pakkasen aikana. Ja napaseudun henget
levittivät viittansa liekehtiviä liepeitä taivasta kohti.

Mackenzie tunsi hämärästi tämän näytelmän villin suurenmoisuuden
tähyillessään joukon kasvoja. Hän näki vastasyntyneen pienokaisen,
joka imi äitinsä paljastettua rintaa. Pakkanen oli ankara --
seitsemänkymmentä astetta Fahrenheitia. Hänen mieleensä johtuivat hänen
oman rotunsa pehmeät naiset, ja hän hymyili jurosti. Kuitenkin hän
oli tullut ilmoille jonkun sellaisen pehmeän naisen kohdusta,
kuninkaallisin ominaisuuksin -- perintö, mikä antoi hänelle ja hänen
rodullensa herruuden maalla ja merillä, kaikissa vyöhykkeissä. Aivan
yksin satakuntaa intiaania vastaan, napapiirin talven mailla, kaukana
heimolaisistaan, hän tunsi alkuperäisvaistojensa kutsuvan, ja hän tunsi
hurjaa vaaran hekumaa, taistelun hurmiota, halua voittaa taikka kuolla.

Laulu ja tanssi taukosivat, ja noita yltyi pitämään puhetta. Koko
sekavan jumalaistaruston avulla hän muokkasi taitavasti kansansa
herkkäuskoisuutta. Tapaus oli ylen tärkeä. Vastakohtana monille
voimille, jotka ruumiillistuivat Variksessa ja Korpissa, hän esitti
Mackenzien Sutena, joka esiintyy taistelevana ja hävittävänä voimana.
Eivätkä ainoastaan henkiset voimat taistele, vaan taistelevat miehetkin
keskenään, kukin sukumerkillään. He, intiaanit, olivat Yelchsin, kuulun
Korpin, tulentuojan lapsia. Mackenzie sitävastoin oli Suden tai toisin
sanoen paholaisen poika. Yritys solmia aselepo tässä ikuisessa
taistelussa, naittaa tyttäriä veriviholliselle, oli suurin petos ja
pyhyydenpilkka. Ei mikään sana ollut kyllin ruma Mackenzien, tuon
katalan tunkeilijan ja Saatanan lähetin leimaamiseen. Tukahdutettu
raakalaismurina kohosi rintojen syvyydestä hänen pitäessään puhettaan.

"Niin, veljeni, Yelchs on kaikkivaltias! Eikö hän antanut meille
taivassyntyistä tulta, jotta voisimme lämmitellä? Eikö hän vetänyt
aurinkoa, kuuta ja tähtiä vuoresta esille, jotta me voisimme nähdä?
Eikö hän opettanut meitä taistelemaan nälän ja pakkasen pahoja henkiä
vastaan? Mutta nyt Yelchs on vihastunut lapsiinsa: he ovat vähentyneet
kouralliseksi, eikä hän tahdo auttaa heitä. Sillä he ovat unhottaneet
hänet ja tehneet pahoja töitä ja poikenneet väärälle polulle ja
ottaneet vihollisiansa majoihinsa istumaan tuliensa ääressä. Ja Korppi
on murheissaan lastensa jumalattomuudesta; mutta kun he heräävät ja
katuvat pahoja tekojansa, tahtoo hän tulla pimeydestä heitä
puolustamaan. Oi veljet! Tulentuoja on kuiskannut sanat tietäjällenne;
samat sanat pitää teidänkin kuulla. Ottakoot miehet nuoria naisia
majoihinsa; karatkoot he Suden kurkkuun; olkoon heidän vihansa
kuolematon! Silloin tulevat heidän naisensa hedelmällisiksi ja he
lisääntyvät mahtavaksi kansaksi! Ja Korppi on johtava suurten isäin
heimot pohjoisesta; ja he lyövät Sudet takaisin, kunnes ne ovat kuin
viime vuoden leiritulet; ja jälleen he hallitsevat yli koko maan! Nämä
ovat Yelchsin, Korpin sanat."

Tämä messiaallinen ennustus sai intiaanit hurjasti huutamaan ja he
karkasivat pystyyn. Mackenzie veti peukalot kintaistaan ja odotti.
Huudettiin "Kettua", eikä hälinästä tullut loppua, ennenkuin muuan
nuori mies astui puhumaan.

"Veljet! Tietäjä on puhunut viisaasti. Sudet ovat ottaneet meidän
naisemme, ja meidän miehemme ovat lapsettomia. Me olemme vähentyneet
kouralliseksi. Sudet ovat ottaneet meidän lämpimät turkkimmekin ja
antaneet kansalle pahoja henkiä, jotka asuvat pulloissa, ja vaatteita,
jotka eivät ole tehdyt majavasta eikä ilveksestä, vaan ruohoista.
Eivätkä ne ole lämpimiä, ja meidän miehemme kuolevat outoihin
tauteihin. Minä, Kettu, en ole ottanut naista vaimokseni. Miksi en ole
ottanut? Kaksi kertaa ovat neidot, joita olen aikonut, menneet Suden
leireille. Nytkin olen kerännyt majavan, hirven ja peuran nahkoja,
jotta voisin voittaa suosion Thling-Tinnen silmissä ja naida hänen
tyttärensä Zarinskan. Mutta taaskin on tyttöni sitonut jalkoihinsa
lumikengät ja on valmis polkemaan tietä Suden koirille pitkällä
matkalla. Enkä minä puhu yksin omasta puolestani. Niinkuin minä olen
tehnyt, niin myös Karhu. Hänkin on ollut halukas tulemaan Zarinskan
lapsien isäksi, ja monta taljaa hän on parkinnut sitä varten. Minä
puhun kaikkien niiden nuorten miesten puolesta, jotka ovat ilman
vaimoa. Sudet ovat aina nälkäisiä. Aina he korjaavat parhaat palat
saaliinjaossa. Korpit saavat tyytyä rippeisiin. Tuossa on Guykla!" hän
huudahti tuimasti, osoittaen erästä naista, joka oli raajarikkoinen.
"Hänen jalkansa ovat väärät, kuten koivukanootin kaaret. Hän ei voi
koota puita eikä kantaa metsästäjäin riistaa. Haluavatko Sudet häntä?"

"Eivät, eivät!" ulvoivat hänen kumppaninsa.

"Ja tuossa on Mogri, jonka silmät pahahenki on vetänyt kieroon.
Pienokaiset pelästyvät katsoessaan häneen, ja sanotaan itse harmaan
karhunkin väistävän häntä. Pyytävätkö he häntä?"

Taas kajahti hurja suosionosoitus.

"Tuossa istuu Pischet. Hän ei ole kuullut sanojani. Eikä hän
milloinkaan ole kuullut siskojen jokellusta, puolison ääntä eikä lasten
leperrystä. Hän elää valkoisessa hiljaisuudessa. Välittävätkö Sudet
hänestä? Eivät! Heidän on parhaat riistat, meidän rippeet. -- Veljet,
siitä on tehtävä loppu! Me emme saa enää päästää Susia pujahtamaan
leiritulillemme. Aika on tullut!"

Revontulten leveä purppurainen ja keltaisenvihreä loimo räiskähti
keskitaivaan poikki taivaanrannasta toiseen. Pää kenossa ja käsivarret
ojentuen puhuja kohosi kiihtymyksensä huipulle.

"Katsokaa! Meidän isäimme henget ovat heränneet, ja tänä yönä tehdään
suuria töitä."

Kettu astui takaisin joukkoon, ja toinen nuori mies työntyi hieman
vaivalloisesti esiin toveriensa tuuppimana. Hän oli päätänsä pitempi
toisia, ja hänen rintansa oli uhmaavasti paljastettu pakkaselle. Hän
muutteli jalkojaan, sanat ontuivat hänen kielellään ja hänen oli vaikea
puhua. Hänen kasvonsa olivat hirvittävän näköiset, sillä jollakin
kauhealla iskulla oli niistä kerran melkein toinen puoli reväisty irti.
Vihdoin hän iski nyrkillään rintaansa, joka kumisi kuin rumpu, ja hänen
äänensä kohisi kuin valtameren tyrsky rannan luolissa.

"Minä olen Karhu -- Hopeakärki ja Hopeakärjen poika! Jo silloin kun
ääneni oli kuin tytön, minä tapoin ilveksiä, hirviä ja peuroja; kun
ääneni soi kuin ahman, vaelsin yli Etelän vuorten ja tapoin kolme
valkoista miestä Valkoisella virralla. Kun ääneni kaikui kuin myrsky,
kohtasin paljaskuonoisen jääkarhun enkä antanut sille armoa."

Tässä hän pysähtyi, kädellään merkitsevästi pyyhkäisten hirvittäviä
arpiaan.

"En ole kuin Kettu. Minun kieleni on kuin jäätynyt joki. Minä en voi
pitää pitkiä puheita. Sanani ovat harvat. Kettu sanoo, että tänä yönä
tehdään suuria töitä. Hyvä! Puhe juoksee hänen kieleltään kuin
kevätpuro, mutta teoissa hän on heikompi. Tänä yönä taistelen minä
Suden kanssa. Minä tapan hänet, ja Zarinska on istuva minun tulellani.
Karhu on puhunut."

Vaikka kauhea meteli raivosi Mackenzien ympärillä, pysyi hän
paikallaan. Ymmärtäen, kuinka hyödytön luodikko olisi käsikähmässä, hän
veti molemmat revolverintupet auki ja veti kintaansa puoleksi pois,
niin että hänen kätensä olivat valmiina. Hän tiesi, ettei ollut
pelastumisen toivettakaan, jos intiaanit joukolla hyökkäävät, mutta
sanansa mukaisesti hän valmistautui kuolemaan hammasta purren. Karhu
hillitsi kuitenkin tovereitaan, lyöden takaisin hurjimmat hirvittävillä
nyrkeillään. Kun meteli alkoi asettua, Mackenzie vilkaisi Zarinskaan.
Tyttö oli komea nähdä, kun hän siinä seisoi etukumarassa lumikenkiensä
varassa, huulet raollaan ja sieraimet laajoina kuin naarastiikeri
hyppyyn valmiina. Halveksuen ja uhmaten hän katsoi mustilla silmillään
heimonsa miehiä. Jännitys oli niin tavaton, ettei hän muistanut
hengittääkään. Toisella kädellään hän painoi rintaansa ja toisella
puristi lujasti koiraruoskan vartta, ollen aivan kuin kivettynyt.
Mackenzien katse tuntui ikäänkuin vapauttavan hänet. Hänen lihastensa
pingoitus laukesi, raskaasti huoaten hän suoristautui, ja hänen
katseensa kertoi Mackenzielle enemmän kuin hellimmätkään sanat.

Thling-Tinne koetti puhua, mutta hänen kansansa hukutti hänen äänensä.
Silloin Mackenzie astui esiin. Kettu aikoi päästää hurjan huudon, mutta
Mackenzie hyökkäsi niin rajusti häntä kohti, että ääni tyrehtyi
kurkkuun. Ketun pelästys aiheutti raikuvan naurun ja samalla se saattoi
hänen toverinsa hieman rauhoittumaan, niin että Mackenzie voi saada
puheensa kuuluville.

"Veljet! Valkoinen mies, jota te nimitätte Sudeksi, tuli joukkoonne
rehellisin sanoin. Hän ei ole kuten eskimot, hän ei puhu valhetta. Hän
saapui ystävänä, joka tahtoi olla veli. Mutta teidän nuoret miehenne
ovat sanansa sanoneet ja nyt on suopeitten sanojen aika ohi. Ensiksi
sanon teille, että tietäjällänne on ilkeä kieli ja että hän on väärä
profeetta, sillä sanat, jotka hän puhui, eivät ole Tulentuojan sanoja.
Hänen korvansa ovat kuurot Korpin äänelle, hän on omasta päästään
puhunut ilkeät juonensa ja tehnyt teistä pilkkaa. Hänellä ei ole
valtaa. Kun teidän oli pakko surmata ja syödä koiranne ja täyttää
mahanne parkitsemattoman nahan palasilla ja mokkasiinisuikaleilla, kun
vanhat miehet kuolivat ja vanhat naiset kuolivat ja pienokaiset
kuolivat äitiensä kuivien rintojen ääressä, kun maa oli kolkko ja te
näännyitte kuten lohet syksyllä, ja kun nälänhätä ahdisti teitä,
tuottiko tietäjä metsästäjillenne saalista? Paniko tietäjä lihaa teidän
vatsoihinne? Sanon vieläkin, ettei hänellä ole mitään valtaa. Näin!
Minä syljen hänen kasvoihinsa!"

Vaikka hänen sanansa olivat pyhyyden herjausta, ei niistä noussut
meteliä. Muutamat naiset olivat peloissaan, mutta miesten joukossa oli
mieliala kuin ihmeen edellä. Kaikkien silmät kääntyivät näihin kahteen
keskeiseen olentoon. Pappi tiesi tulleen ratkaisevan hetken, tunsi
valtansa horjuvan, avasi suunsa manaukseen, mutta peräytyi Mackenzien
esiintyöntyvän liikkeen, kohotetun nyrkin ja leimuavien silmien
voimasta. Suden poika irvisti ja jatkoi:

"No, kuolinko minä?! Polttiko minut salama? Putosivatko tähdet
taivaalta ja murskasivat minut? Pihkaa! Minä tein siitä koirasta
selvän. Nyt tahdon kertoa teille kansastani, joka on kaikkien kansojen
mahtavin ja hallitsee koko maata. Ensiksi me metsästämme kuten minä,
yksin. Sitten me metsästämme ryhmissä, ja lopuksi, kuten hirvien lauma,
me peitämme maan. Ne, jotka otamme majoihimme, elävät; ne, joita emme
ota, kuolevat. Zarinska on ihana neito, voimakas ja kehittynyt, sopiva
Susien äidiksi. Vaikka kuolen, hän tulee siksi, sillä minun veljiäni on
monta, ja he seuraavat minun koirieni jälkiä. Kuulkaa Susien laki: Jos
joku ottaa yhden Suden hengen, saa hänen kansansa maksaa sen kymmenellä
hengellä. Monissa maissa tämä hinta on maksettu; monissa maissa sen
pitää vielä tulla maksetuksi.

"Ja nyt teen selväksi asiat Ketun ja Karhun kanssa. Näkyy, että hekin
ovat iskeneet silmänsä neitoon. Niinkö? Malttakaahan, minä olen ostanut
hänet! Thling-Tinne nojaa luodikkooni, hänen majassaan ovat muut
kauppalahjani. Vielä tahdon sentään sopia hyvällä nuorten miesten
kanssa. Ketulle, jonka kieli on kuiva monista sanoista, minä annan
tupakkaa viisi pitkää kääröä. Näin hänen suunsa kostuu, niin että hän
voi vielä pitää melua neuvottelussa. Mutta Karhulle, josta minä olen
hyvin ylpeä, annan kaksi peittoa, kaksikymmentä mittaa jauhoja sekä
tupakkaa kaksi sen vertaa kuin Ketulle; ja jos hän tahtoo lähteä
matkaani Itävuorten taakse, niin annan hänelle luodikon, samanlaisen
kuin Thling-Tinnelläkin on. Eikö? Hyvä! Susi on väsynyt puhumaan. Vielä
kerran muistakaa Susien laki: Jos Joku ottaa yhden Suden hengen, saa
hänen kansansa maksaa sen kymmenellä hengellä."

Mackenzie hymyili astuessaan paikalleen, mutta hänen sydämensä
oli levottomuutta täynnä. Yö oli vielä pimeä. Tyttö tuli hänen
vierelleen, ja hän kuunteli tarkasti, kun tämä kertoi hänelle Karhun
taituritempuista veitsitappelussa.

Tappelu oli tuleva. Kymmenet mokkasiinit tallasivat tilaa lumeen tulen
ympärillä. Puhuttiin paljon tietäjän häviöstä; muutamat sanoivat hänen
kätkeneen valtansa, toiset taas muistelivat menneitä tapahtumia ja
myönsivät Suden olleen oikeassa. Karhu tuli taistelupaikalle pitkä
venäläinen metsästyspuukko kädessä. Kettu neuvoi varomaan Mackenzien
revolvereita. Tämä päästi sentähden vyönsä ja pani sen Zarinskan
uumalle, jonka käsiin hän myöskin antoi luodikkonsa. Tyttö pudisti
päätänsä merkiksi, ettei hän osaa ampua -- vähänpä on naisella
tilaisuutta käsitellä sellaisia aseita.

"Sitten, jos vaara uhkaa selkäni takaa, huuda kovaa: 'Mieheni!' Ei,
näin: 'Mieheni!'"

Hän nauroi, kun tyttö kertasi sanan, nipisti häntä poskesta ja astui
piiriin. Ei vain mittansa ja käsivarsiensa pituuden puolesta Karhu
ollut häntä etevämpi, vaan hänen veitsensä teräkin oli hyvästi kaksi
tuumaa pitempi. Mackenzie oli katsonut miehiä silmiin ennenkin, ja hän
tiesi miehen olevan vastassaan. Mutta teräksen välähdys antoi hänelle
intoa, ja rotunsa päättäväisyys valtasi hänet.

Kerta kerralta hänen oli pakko peräytyä tulen rajalle tai syvään
lumeen, ja kerta kerralta hän nyrkkeilijän notkeudella jälleen
raivautui keskukseen. Ei ääntäkään noussut häntä rohkaisemaan,
jotavastoin hänen vastustajansa sai raikuvia suosionosoituksia,
kehoituksia ja varoituksia. Mutta hänen hampaansa puristuivat vain
lujemmin yhteen, kun veitset kalskahtivat toisiinsa, ja hän iski tai
väisti tietoisen voiman luomalla kylmäverisyydellä. Ensin hän tunsi
sääliä vihollistaan kohtaan; mutta se tunne väistyi alkuperäisen
elämänvaiston tieltä, mikä pian vaihtui surmaamishimoon. Rotunsa
kymmenentuhatta kulttuurivuotta hupenivat hänen olemuksestaan -- hän
oli luola-asukas, joka tappeli naaraan omistuksesta.

Kahdesti hän pisti Karhua, päästen itse vahingoittumattomana, mutta
kolmannella kerralla hän joutui ahtaalle ja ottelu muuttui
käsikähmäksi. Silloin hän tunsi vastustajansa hirvittävän voiman. Hänen
lihaksiansa puristivat hirmuiset pihdit, ja jänteet uhkasivat murtua
otteen voimasta; yhä lähemmä tuli venäläinen teräs. Hän koetti
riistäytyä irti, mutta heikonsi vain itseänsä. Nahkapukuinen rengas
puristui tiukemmalle heidän ympärilleen odottaen loppuiskua. Mutta
yht'äkkiä hän heilautti painijan tempulla itsensä hieman sivuun ja iski
samalla vastustajaansa päällään. Vastoin tahtoaan Karhu liikahti
taaksepäin ja menetti varman otteensa. Samassa Mackenzie heittäytyi
kaikella painollaan eteenpäin sysäten vastustajansa piirin läpi syvään
lumeen. Karhu kömpi pystyyn ja tuli takaisin alkaakseen uudestaan.

"Mieheni!" huudahti Zarinska levottomasti.

Jousenjänteen helähtäessä Mackenzie kyyristyi, ja luukärkinen nuoli
singahti hänen ylitsensä Karhun rintaan. Hyökkäävä jättiläinen kaatui
kyyristyneen vastustajansa päälle. Seuraavassa silmänräpäyksessä
Mackenzie oli pystyssä. Karhu makasi liikkumattomana, mutta tulen
takana taikuri otti esille uuden nuolen. Mackenzien veitsi välähti. Hän
oli tarttunut sen kärkeen. Leimauksena lennähti raskas ase yli nuotion.
Noita kaatui suullensa hehkuvaan tuhkaan. Veitsi oli tunkeutunut hänen
kurkkuunsa vartta myöten.

Klik! Klik! -- Kettu oli ottanut Thling-Tinnen luodikon ja koetti
turhaan työntää patruunaa paikalleen. Mutta hän pysähtyi Mackenzien
ääneensä nauraessa.

"Vai niin. Kettu ei ole oppinut pitelemään ampuma-aseita. Hän on vielä
nainen. Tule! Tuo pyssy, minä näytän sen sinulle."

Kettu epäröi.

"Tule, minä sanon!"

Intiaani lähestyi kuin piesty koira.

"Näin ja näin -- nyt on pyssy ladattuna." Patruuna oli piipussa ja hana
vireessä, kun Mackenzie kohotti pyssyn olkapäätänsä vasten.

"Kettu sanoi, että tänä yönä tehdään suuria töitä, ja hän puhui totta.
Suuria töitä on tehty, mutta pienin niistä on Ketun tekemä. Vieläkö hän
yhä aikoo ottaa Zarinskan majaansa? Onko hän ehkä halukas lähtemään
samaa tietä kuin pappi ja Karhu? Eikö? Hyvä on!"

Mackenzie kääntyi ylenkatseellisesti ja veti veitsensä papin kurkusta.

"Onko ketään nuorta miestä, jota vielä haluttaa tapella? Jos on, ottaa
Susi heidät kaksin ja kolmin, kunnes ketään ei ole jäljellä. Eikö?
Hyvä! Thling-Tinne, minä annan sinulle nyt tämän luodikon toisen
kerran. Jos tulee päivä, jolloin sinä matkaat Yukonin maahan, niin
tiedä, että sinulla on aina paikka ja paljon ruokaa Suden tulella. Yö
alkaa muuttua päiväksi. Minä lähden, mutta voin tulla uudestaan. Ja
viimeisen kerran -- muistakaa Susien lakia!"

Hän näytti heistä yliluonnolliselta, kun hän meni Zarinskan luo. Tyttö
astui paikalleen valjakon päähän, ja koirat syöksähtivät liikkeelle.
Muutaman minuutin kuluttua he katosivat haaveelliseen metsään.
Odotettuaan sen aikaa pisti Mackenzie jalkansa lumikenkiinsä
seuratakseen.

"Onko Susi unhottanut ne viisi pitkää tupakkakääröä?"

Mackenzie kääntyi Kettuun vihaisesti, mutta leikillinen hymy ilmestyi
sitten hänen kasvoilleen.

"Annan sinulle yhden lyhyen käärön."

"Niinkuin Susi vain parhaaksi näkee", vastasi Kettu arasti, ojentaen
kätensä.



Tuhat tusinaa.


David Rasmussen oli uuttera ihminen, ja niinkuin moni häntä suurempi
mies, takertui hänkin yhteen ainoaan ajatukseen. Ja sentähden, kun hän
kuuli torventoitotuksen Pohjoismaasta, suunnitteli hän uskaliaan
keinotteluyrityksen ja pani sitten liikkeelle koko toimintatarmonsa
toteuttaakseen sen. Hän teki ripeitä ja tarkkoja laskelmia, ja
tulevaisuus näytti hänestä ruusunpunaiselta. Hän oli aivan varma, että
munia myytiin Dawson'issa viidestä dollarilta tusina. Ja tästähän
seurasi eittämättömästi, että tuhat tusinaa munia tuottaisi tuossa
kultaisessa kaupungissa viisi tuhatta dollaria.

Toiselta puolen täytyi myöskin kustannukset ottaa huomioon, ja hän teki
sen ja teki sen sangen tarkasti, sillä hän oli ajatteleva mies,
erinomaisen käytännöllinen ja neuvokas, eikä hän koskaan antanut
sydämensä lämmetä minkäänlaisesta mielikuvituksesta. Jos hän laskisi
kustannukset viideksitoista sentiksi tusinalta, niin nousisi
kokonaissumma tuhannelta tusinalta sataanviiteenkymmeneen dollariin --
jonninjoutava summa suunnattomaan voittoon nähden. Ja jos hän myöskin
otaksuisi, ainoastaan otaksuisi -- tehdäkseen kerran itsensä vikapääksi
tarpeettomaan hullutukseen -- että hänen itsensä ja munien kuljetukseen
menisi sen lisäksi vielä kahdeksansataa viisikymmentä, niin jäisi
hänelle joka tapauksessa neljätuhatta puhdasta voittoa, kun oli myynyt
viimeisen munan ja saanut viimeisen maksun kultahiekassa.

"Sillä katsos, AIma" -- hän teki aina laskelmia vaimonsa kanssa, hauska
ruokasali tulvillaan karttoja, virallisia tiedonantoja, matkailijain
käsikirjoja ja "Alaskan oppaita" -- "katsos, kustannuksista ei voi
oikeastaan puhua, ennenkuin tullaan Dyea'an; matka sinne tekee
viisikymmentä dollaria ensimäisessä luokassa. Ja Dyea'sta Lake
Linderman'iin kuljettavat intiaanikantajat tavaroita kahdestatoista
sentistä naulan -- siis kahdestatoista dollarista sata eli
sadastakahdestakymmenestä tuhat. Jos nyt otaksutaan, että minulla on
tuhat viisisataa naulaa, niin se maksaa satakahdeksankymmentä dollaria
-- sanokaamme varmuuden vuoksi kaksisataa. Olen kuullut eräältä
luotettavalta klondykelaiselta, joka on vasta tullut sieltä, että voin
ostaa itselleni veneen kolmella sadalla. Ja sama mies on sanonut, että
voin olla varma siitä, että saan mukaani pari matkustajaa, jotka
maksavat siitä hyvästä sataviisikymmentä kumpainenkin, niin että minä
siten saan veneen ilmaiseksi, ja sitäpaitsi he voivat auttaa minua
veneen hoitamisessa. Ja -- siinä kaikki! Dawson'issa kuljetan minä
munat maihin veneestä. No, katsokaamme nyt, paljoko kustannukset
kaikkiaan tekevät. -- Viisikymmentä dollaria San Franciscosta Dyea'an
-- kaksisataa Dyea'sta Linderman'iin -- veneen maksavat matkustajat --
siis kaiken kaikkiaan kaksisataaviisikymmentä", laski hän ripeästi. "Ja
vielä satanen pukuuni ja varustuksiini", lisäsi mies iloisesti, "niin
jää viisisataa odottamattomiin menoihin. Ja muuten, mitä odottamatonta
siellä juuri voisi sattua?"

Alma kohautti olkapäitään ja liikautti kulmakarvojaan. Jos tuo laaja
Pohjola saattoi niellä miehen ja tuhat tusinaa munia, niin oli siellä
varmasti tilaa muullekin, mitä hän mahdollisesti omisti. Näin mietti
vaimo itsekseen, mutta ei virkkanut mitään. Hän tunsi David Rasmussenin
liian hyvin tehdäkseen vastaväitteitä.

"Lisäten kuukauden tilapäisiin viivytyksiin pääsen perille kahdessa
kuukaudessa. Ajatteles, Alma! Neljätuhatta kahdessa kuukaudessa. Se on
toista kuin niukka satanen kuukaudessa niinkuin täällä! No mitäs?
Sitten voimme asettua asumaan vähän syrjään keskuksesta, jotta on
enemmän tilaa, johdamme kaasun joka huoneeseen, ikkunoistamme ihailemme
hyvää näköalaa, ja nykyisen talomme vuokralaiset maksavat runsaasti
kaikki veromme, vakuutusmaksumme ja vetemme. Sitäpaitsi ehkä
löydän tuolla pohjoisessa kultasuonen ja voin palata kotiin
miljoonanomistajana. No, sanoppas nyt, Alma, eikö viekoittele?"

Alman oli pakko myöntää. Olihan eräs hänen omakin sukulaisensa,
vaikkakin kaukainen ja lisäksi kelvoton hulttio, tuonut tullessaan
lumotusta Pohjolasta sadantuhannen arvosta kultahiekkaa, puhumattakaan
omistusoikeudesta puoleen siitä onkalosta, mistä tuo kultahiekka oli
saatu!

David Rasmussenin puotipalvelija hämmästyi, kun näki isäntänsä
punnitsevan munia vaa'alla myymäpöydän nurkalla, mutta Rasmussen itse
hämmästyi vielä enemmän huomatessaan, että tusina munia painoi
puolitoista naulaa, siis tuhat tusinaa jo puolitoistatuhatta naulaa!
Kuinka sitten kuljettaa mukanaan vaatteet, peitteet, keittoastiat ja
tarpeelliset muonavarat? Tämä havainto kumosi kaikki hänen laskelmansa,
ja hän ajatteli jo aloittaa ne alusta, kun hänen mieleensä juolahti
punnita vain pieniä munia. "Ovatpa ne isoja tai pieniä", ajatteli hän
nerokkaasti, "joka tapauksessa tusina on aina tusina"; mutta tusina
pikkumunia painoi vain naulan ja neljänneksen. Senjälkeen San
Franciscon kaupungissa juoksenteli touhukkaita asiamiehiä, ja muna- ja
maitokaupoissa ihmeteltiin, miksi sellaiset munat, jotka painoivat
vähemmän kuin kaksikymmentä unssia tusina, olivat yht'äkkiä saaneet
niin suuren kysynnän.

Rasmussen kiinnitti pienen talonsa tuhannesta dollarista, majoitti
vaimonsa tilapäisesti sukulaisten luo, hylkäsi entisen ammattinsa ja
läksi kohti Pohjolaa. Peläten ylittävänsä laskunsa hän matkusti
toisessa luokassa, jossa matkustajatulvan vuoksi oli vielä huonompi olo
kuin välikannella; ja kesän lopulla hän kalpeana, horjuen poistui
munineen laivasta Dyean rannassa. Pian muuten palasi hänen käyntinsä
varmuus ja samoin hänen ruokahalunsa. Hänen ensimmäinen keskustelunsa
Chilcootin kantajain kanssa ravisteli häntä kelpolailla ja herätti
hänen jäykkyytensä. Tavarainkannosta kahdenkymmenenkahdeksan mailin
matkalta he vaativat neljäkymmentä senttiä naulalta, ja hänen
ähkiessään ja syljeskellessään mokomalle kiskomiselle kohosi hinta
neljäänkymmeneenkolmeen. Viisitoista juroa intiaania oli jo
kiinnittämässä kantohihnoja hänen laatikkoihinsa sovittuaan
neljänkymmenenviiden sentin maksusta, mutta he irroittivat ne jälleen,
kun heille tarjosi neljäkymmentäseitsemän eräs likaisessa paidassa ja
kuluneissa housuissa kävelevä Skagwayn porho, joka kadotettuaan
Valkealla Harjanteella hevosensa nyt epätoivoisesti yritti päästä
perille yli Chilcootin.

Mutta Rasmussen piti oman päänsä ja palkkasi viidelläkymmenellä
sentillä kantajat, jotka kahdessa päivässä kuljettivat hänen munansa
Lindermanin-järvelle. Mutta viisikymmentä senttiä naulalta teki tuhat
dollaria tonnilta; siksipä puolentoistatuhannen naulan kuljetukseen
meni koko hänen vararahastonsa ja hän takertui kiinni kaikkein
houkuttelevammassa paikassa, josta joka päivä aivan hänen silmäinsä
edessä lähti uusia vastarakennettuja veneitä Dawsoniin. Kuvaamaton
touhu vallitsi rannassa, missä veneitä rakennettiin. Ihmiset ahersivat
kuin hullut aamusta iltaan niin kauan kuin voimia riitti, tilkitsivät,
löivät nauloja, tervasivat epätoivoisella kiireellä; jonka syyn kaikki
tiesivät. Päivä päivältä lumiraja ryömi yhä alemmaksi paljaita
kallionkupeita myöten ja myrsky seurasi myrskyä rakeineen,
räntäsateineen ja lumineen, ja mataloissa, tyvenissä poukamissa vesi
jäätyi yhä lujemmin. Joka aamu työstä uupuneet miehet käänsivät valjut
kasvonsa järvelle päin nähdäkseen, oliko se vielä avoin. Jääpeite
järvellä olisi ollut heidän toiveittensa surma, sillä he toivoivat
ennättävänsä vielä alas vuolasta jokea, ennenkuin venekulku kävisi
mahdottomaksi tällä järvijaksolla.

Kaiken levottomuutensa lisäksi Rasmussen vielä huomasi, että hänellä
oli täällä kolme kilpailijaa munayrityksessään. Tosin yhtä heistä,
pientä saksalaista, oli kohdannut onnettomuus ja hän oli aikeissa
lähteä takaisin itse kantaen viimeistä tavaralaatikkoaan; mutta
molemmilla toisilla oli veneet melkein valmiina, ja he rukoilivat joka
päivä kaupustelijain jumalaa viivyttämään talven rautaisen käden
puristusta vielä edes yhden vuorokauden. Mutta tuo rautakoura likisteli
jo maata. Muutamia ihmisiä oli jo paleltunut kuoliaaksi ensimmäisessä
myrskyssä, joka oli raivonnut Chilcootissa, eikä Rasmussen itsekään
huomannut, ennenkuin oli palelluttanut varpaansa. Hänelle tarjoutui
tilaisuus päästä matkustajana erään veneen mukana, joka juuri oli
lähdössä pienten jääsirpaleiden peittämälle joelle; mutta siihen olisi
tarvittu kaksisataa dollaria käteistä, ja rahaa ei hänellä ollut.

"Luulen, että teidän on paras vielä vähän aikaa odottaa", sanoi hänelle
ruotsalainen kirvesmies, joka oli täältä löytänyt kultamaansa ja jolla
oli riittävästi ammattitaitoa ja järkeä älytäkseen sen. "Odottakaa
vielä hiukan, niin minä rakennan teille oivallisen veneen, niin totta
kuin nimeni on Petter."

Luottaen tähän epämääräiseen lupaukseen Rasmussen palasi
Crater-järvelle ja tapasi pari sanomalehden kirjeenvaihtajaa, joiden
matkatavarat olivat hajallaan pitkin solaa Stone Housen ja Happy Campin
välillä.

"Niin", sanoi hän heille merkitsevästi, "minulla on tuhat tusinaa munia
Lindermanilla ja venettäni rakennetaan parhaillaan. Pidän itseäni
onnellisena, kun sain sen. Tiedättekös, veneet ovat hirveän kalliita
nykyjään, eikä niitä saa enää hinnalla eikä millään!"

Silloin kirjeenvaihtajat miltei nyrkit ojossa ryntäsivät hänen
kimppuunsa, jotta hän ottaisi heidät mukaansa. He rapistelivat
seteleitä hänen nenänsä edessä ja helistelivät kultarahoja kädessään.
Hän ei ensin suostunut heitä kuulemaankaan, mutta myöntyi viimein, ja
lopulta saatiin jonkinlainen sopimus aikaan kumpaisenkin maksaessa
kolmesataa dollaria. He työnsivät hänelle rahat etukäteen, ja heidän
kirjoittaessaan lehdelleen artikkelia "laupiaasta samarialaisesta" ja
tämän tuhannesta munatusinasta lähti "samarialainen" itse juoksujalkaa
ruotsalaisen luo Lindemanille.

"Hei, joutuin, antakaa veneeni!" huusi hän tervehdyksen asemesta
helistellen kirjeenvaihtajain kultaa ja ahneesti katsellen valmista
venettä.

Ruotsalainen silmäili häntä hämmästymättä ja pudisti päätään.

"Paljonko teille on luvattu siitä? Kolmesataako? Tässä on neljäsataa.
Ottakaa rahat!"

"Ei, en voi! Johan sanoin, että vene on ostettu. Jos te vähän
odotatte..."

"Tässä on kuusisataa! Viimeinen tarjoukseni... Niin tai ei? Sanokaa
tilaajallenne, että on tullut väärinkäsitys."

Ruotsalainen horjui.

"No, jos tuota sitten", tuumi hän, ja Rasmussen näki hänet viimeisen
kerran elämässään, kun hän turhaan koetti murteellisella kielellään
selittää toisille ostajille, että oli tapahtunut väärinkäsitys.

Saksalainen luiskahti ja katkaisi jalkansa Deep Laken jyrkänteessä;
sitten hän myi koko varastonsa dollarista tusinan ja palkkasi
saamillaan rahoilla kantajaintiaanit viemään hänet takaisin Dyeaan.
Mutta toiset kaksi kilpailijaa lähtivät heti Rasmussenin jäljestä
seuraavana aamuna hänen painuessaan matkaansa kirjeenvaihtajineen.

"Paljonko teillä on munia?" huusi hänelle toinen kilpailijoista, laiha
ja pienikasvuinen uusenglantilainen.

"Tuhat tusinaa", vastasi ylpeästi Rasmussen.

"No, sitten lyön vetoa, että ajan ohitsenne. Minulla on
kahdeksansataa."

Kirjeenvaihtajat tarjoutuivat lainaamaan rahat, mutta Rasmussen
kieltäytyi vedonlyönnistä; silloin yankee teki tarjouksensa toiselle
kilpailijalle, ruskettuneelle merimiehelle, joka lupasi näyttää, kuinka
vesillä on kuljettava. Ja tosiaan näyttikin kohotettuaan ison
neliskulmaisen purjeen, jonka painosta veneen kokka painui puolittain
veden alle. Hän pääsi ensimmäisenä Lindermanin-järveltä, mutta purjehti
varomattomana ahtaassa väylässä lasteineen päivineen kivelle keskellä
kuohuvia pyörteitä. Rasmussen ja yankee, jolla myöskin oli kaksi
matkustajaa, kantoivat lastinsa selässään ohi pyörteiden ja ohjasivat
sitten köysien avulla tyhjät veneensä Bennetin-järvelle.

Viimeksimainittu, pituudeltaan kaksikymmentäviisi mailia, on kapea ja
syvä; se on jonkinlainen kouru vuorten keskellä, ja siellä raivoaa
ainainen myrsky. Rasmussen pysähtyi hiekkatörmälle järven alkupäähän,
jonne oli jo kerääntynyt paljon väkeä ja veneitä, mitkä myöskin olivat
olleet kiirehtimässä pohjoiseen, kunnes napaseudun talvi oli heidät
yllättänyt. Aamulla hän heräsi etelätuulen vihellykseen; tuuli, joka
oli jäähtynyt vuorten valkeiksi käyneillä huipuilla ja jäätyneissä
laaksoissa, oli kylmä kuin pahin pohjoismyrsky. Mutta ilma oli selkeä
ja hän näki yankeen jatkavan matkaansa eteenpäin täysin purjein. Sitten
toisetkin veneet lähtivät selälle ja kirjeenvaihtajat innostuivat.

"Me saavutamme hänet ennen Cariboo Crossingia", vakuutti Rasmussen, kun
purje oli nostettu ja ensimmäiset jäiset hyrskyt kohahtelivat "Alman"
kokassa.

Täytyy myöntää, että Rasmussen koko elinikänsä oli enemmän karttanut
kuin rakastanut vettä, mutta nyt hän tarttui vavahtelevaan perämelaan
hammasta purren ja kasvoilla jäyhä ilme. Hänen tuhat munatusinaansa
olivat hänen silmäinsä edessä veneen pohjalla huolellisesti pakattuina
kirjeenvaihtajain matkatavaroiden alle, ja hänen ajatuksissaan väikkyi
hänen talonsa ja tuhannen dollarin kiinnitys. Oli hirveän kylmä.
Aika-ajoin piti vetää perämela ylös ja ottaa toinen, kunnes matkustajat
olivat kirveillä hakanneet jään edellisestä. Kaikkialla, minne
vesityrskeet ulottuivat, ne viipymättä jäätyivät, ja vettä viistävät
purjeet peittyivät pian jäähileillä. "Alma" kulki vaivalloisesti
eteenpäin korkeiden aaltojen harjalla saumat ritisten ja vuotaen,
mutta sen sijaan että olisivat ammentaneet vettä, murskasivat
kirjeenvaihtajat jäätä ja heittivät lohkareet yli laidan. Lepoa ei
ollut hetkistäkään. Vimmattu kilpajuoksu lähenevän talven kanssa oli
alkanut, ja veneet kiitivät eteenpäin epätoivoisena ketjuna.

"Mi... mi... mistään hinnasta emme saa pysähtyä!" mutisi toinen
kirjeenvaihtaja hampaat kalisten kylmästä, mutta ei pelosta.

"Se on totta! Ohjatkaa keskeltä väylää, veikkonen!" rohkaisi toinen.

Rasmussen vastasi tylsäjärkisen hymyllä. Pakkasen kahlehtimat rannat
olivat kuohujen peitossa, ja keskellä selkääkin piti myötäänsä varoa
isoja laineita. Jos olisi laskenut purjeen, olisivat aallot heti
saavuttaneet ja upottaneet veneen. Tuontuostakin he sivuuttivat
veneitä, jotka olivat ajautuneet kiviin, yhden juuri sillä hetkellä,
kun laine vyöryi sen ylitse. Heidän takanaan pikku vene, jossa istui
kaksi henkeä, kääntyi sivuttain ja kellahti kumoon.

"Nä... nä... näettekö", huusi se, jonka hampaat kalisivat.

Rasmussen puri hammasta ja kivusta huolimatta puristi vielä lujemmin
perämelaa. Monta kertaa heitä tavoitteleva hyöky vyörähti "Alman"
leveää neliskulmaista perää vasten työntäen sen oikeasta suunnasta
pois; vasta kaikki voimansa ponnistaen hänen onnistui kääntää vene
jälleen tolalleen. Hymy jähmettyi hänen kasvoilleen, ja hänen
ulkomuotonsa hämmästytti kirjeenvaihtajia.

He kiitivät ohi kallion, joka yksinäisenä törrötti sadan yardin päässä
rannasta. Sen laineiden huuhtelemalla huipulla kirkui villisti mies
voittaen hetkeksi myrskyn pauhunkin äänellään. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä oli "Alma" jo jättänyt sen taakseen ja kallio
muuttunut pieneksi mustaksi pilkuksi kuohuvan aallokon keskellä.

"Se oli yankeemme loppu! Mutta missä merimies on?" huusi toinen
matkustajista.

Rasmussen katseli olkansa ylitse mustaa neliskulmaista purjetta. Hän
oli nähnyt, kuinka se sukelsi sumusta tuulen päältä ja tarkannut jo
noin tunnin ajan, kuinka se oli kasvamistaan kasvanut. Merimies oli
nähtävästi korjannut vaurionsa ja koetti nyt ottaa hukattua aikaa
takaisin.

"Siinä hän on! Katsokaa!"

Molemmat matkustajat heittivät sylistään jääkantamuksen katsoakseen
selälle. Heidän takanaan oli jo kaksikymmentä mailia Bennetin-järveä,
-- oikea myrskyävä meri vuorenkorkuisia laineita. Milloin nousten
milloin laskien kiiti merimies kuin myrskynjumala heidän ohitseen
veneessään. Hänen suunnaton purjeensa aivan kuin repi veneen irti
aallonharjalta ja heitti sen ryskyen ja paukkuen alhaalla ammottavaan
syvyyteen.

"Laineet eivät sitä saavuta!"

"Mutta ... sa-saattepa nähdä, että hän laskettaa nokka edellä pohjaan."

Näitä sanoja parhaillaan lausuttaessa peittyi musta purjekangas
näkyvistä korkean laineen taakse. Vielä toinen laine vyörähti sen
paikan yli, sitten vielä yksi, mutta venettä ei enää näkynyt. "Alma"
kiiti ohitse. Vedessä uiskenteli airon- ja laatikonkappaleita. Noin
kahdenkymmenen yardin päässä vilahti jonkun käsi ja näyttäytyi
pörröinen pää.

Hetkisen vallitsi äänettömyys. Kun edestäpäin alkoi toinen ranta
häämöttää, löivät laineet niin lakkaamatta veneeseen, etteivät
kirjeenvaihtajat enää särkeneet jäätä, vaan ammensivat ämpäreillä
vettä. Mutta sekin oli riittämätöntä, ja äänekkään väittelyn jälkeen
Rasmussenin kanssa he kävivät käsiksi matkatavaroihin. Jauhot, lihat,
pavut, peitteet, matkakeittiö, nuorat -- kaikki mitä käsiin sattui
lensi yli laidan. Vene keveni heti; siihen tuli vähemmän vettä, ja se
liukui vapaammin aalloilla.

"No, kyllä jo riittää!" huusi synkästi Rasmussen, kun he tarttuivat
päällimmäiseen munalaatikkoon.

"Eikä perhanassa riitä!" vastasi kivakasti kylmästä
tärisevä kirjeenvaihtaja. Lukuunottamatta muistiinpanojaan ja
valokuvauskoneitaan he olivat menettäneet kaiken omaisuutensa. Hän
kumartui, tarttui erääseen laatikkoon ja alkoi irroittaa sitä nuorista.

"Heittäkääpäs! Heittäkääpäs, sanon teille!"

Rasmussenin oli onnistunut vetää esille revolverinsa, ja pidellen
kyynärpäällään perämelaa paikoillaan hän tähtäsi kirjeenvaihtajaan.
Kirjeenvaihtaja hyppäsi penkille ja huojui edestakaisin uhkaavin, vihan
vääristämin kasvoin.

"Hyvä Jumala!"

Näin huusi toinen kirjeenvaihtaja heittäytyen suin päin veneen
pohjalle. Rasmussenin huomaamattomuuden tähden oli vene joutunut omiin
valtoihinsa kietoutuen laineisiin. Purjeet lepattivat höllinä, ja puomi
heilahti kauhealla voimalla veneen ylitse heittäen raivostuneen
kirjeenvaihtajan yli laidan katkaistuaan hänen selkänsä. Sitten masto
ja purjeet putosivat veteen. Seuraava laine peitti kaikki, ja Rasmussen
kiiruhti ämpärin luo.

Puolen tunnin aikana kiiti heidän ohitseen useampia veneitä, sekä
pieniä että isoja. Mutta äkkiä ilmestyi näkyviin kymmentonninen jaala
ja alkoi perikatonsa uhalla vähentää purjeitaan pyrkien lähemmäksi.

"Pysykää loitommalla! Pysykää loitommalla!" karjui Rasmussen.

Mutta hänen matalan veneensä laita hipoi jo raskaan aluksen kylkeä, ja
henkiinjäänyt kirjeenvaihtaja nousi jaalaan. Rasmussen hyökkäsi kuin
kissa laatikoiden luo ja sitten "Alman" kokkaan koettaen puutunein
sormin kiinnittää venettään jaalasta riippuvaan köyteen.

"Nouskaa kannelle!" huusi hänelle joku punapartainen mies.

"Minulla on täällä tuhat tusinaa munia!" huusi hän vastaan. "Ottakaa
minut hinattavaksenne! Maksan teille siitä!"

"Joutukaa kannelle!" huusivat kaikki yhteen ääneen.

Korkea, kuohupäinen laine ryntäsi jaalaa vasten ja oli upottaa "Alman".
Jaala peräytyi; miehistö nosti kiroillen purjeita. Rasmussen kiroili
vastaan ja ryhtyi ammentamaan vettä. Masto ja purjeet, jotka
laahautuivat ehjiksi jääneissä köysissä, olivat veneelle kuin ankkurina
pitäen sitä tuulen suunnassa ja antaen Rasmussenille tilaisuuden
ammentaa vettä.

Kolmen tunnin kuluttua hän kohmettuneena, väsyneenä, mielipuolen
näköisenä, mutta yhä ammentaen vettä saapui jäiselle rannalle lähelle
Cariboo Crossingia. Kaksi miestä -- hallituksen kuriiri ja sekarotuinen
opas -- vetivät hänet kuivalle, pelastivat hänen tavaransa ja
korjasivat "Alman" talteen. He pyrkivät vastakkaiseen suuntaan
intiaaniruuhellaan ja ottivat hänet yöksi leiriinsä. Aamulla he
jatkoivat matkaansa, mutta hän päätti jäädä muniensa luo. Siitä pitäin
alkoi sanoma tuhannen munatusinan omistajasta levitä ympäri tienoota.
Kullanetsijät, jotka kiiruhtivat paikoilleen ennen talven tuloa, veivät
tietoja hänen tulostaan. Harmaat, vanhat Forty Milen ja Circle Cityn
asukkaat, nuo iänikuiset esitaistelijat rautaisine leukapielineen,
miehet, jotka olivat kovetuttaneet mahalaukkunsa alituisella kuivien
papujen syönnillä, alkoivat häntä mainittaessa heltyneinä muistella
kananpoikia ja vihanneksia. Dyeassa ja Skagwayssa oltiin huvitettuja
hänen olemassaolostaan ja udeltiin tietoja hänen tulostaan jokaiselta,
ken vain ilmestyi paikkakunnalle, sillä aikaa kuin Dawson -- tuo
kultapitoinen, mutta munakasta kaipaava Dawson -- ikävissään urkki
jokaiselta tulokkaalta tietoja hänestä.

Mutta tästä kaikesta Rasmussen ei tietänyt mitään. Haaksirikkonsa
jälkeisenä päivänä hän paikkasi "Almansa" ja lähti matkalle. Ankara
itätuuli puhalsi suoraan hänen kasvoihinsa, mutta hän turvautui
airoihin ja työskenteli niiden avulla miehuullisesti, vaikkakin puolet
hänen aikaansa kului niiden puhdistamiseen jäistä, jolloin vene
alituiseen ajelehti takaisinpäin. Paikkakunnan tavan mukaan hän kerran
ajautui rannalle Windy Armin kohdalla; kolme kertaa hän ajoi
matalikolle ja sai veneensä täyteen vettä ja vihdoin Marsh-järven
lähellä hän tarttui jäihin. "Alma" ruhjoutui näissä kamppailuissa
pahasti, mutta munat säilyivät eheinä. Hän raahasi ne maihin jäätä
myöten kahden mailin matkan ja rakensi siihen varastohuoneen, joka
sitten säilyi vuosikausia ja jota asiantuntijat näyttivät
äskentulleille.

Nyt oli Dawsoniin jäljellä puolituhatta mailia pakkastaivalta;
vesitietä ei enää päässyt. Ja Rasmussen lähti omituisen jännittynyt
ilme kasvoillaan tallustelemaan takaisin järviä myöten. Mitä hän sai
kärsiä tällä yksinäisellä taivalluksellaan, jolloin hänellä oli
mukanaan vain peite, kirves ja kourallinen papuja, -- se pysyy
selvittämättömänä tavallisille kuolevaisille. Käsittää voi sen vain
kokenut pohjankävijä. Riittäköön, kun mainitsemme, että hän
Chilcootissa joutui lumimyrskyyn ja luovutti sitten kaksi varvastaan
Sheep Campin välskärille. Mutta jaloillaan hän seisoi taas pestessään
astioita "Pawonassa", joka purjehti Puget-salmeen, ja sieltä eteenpäin
San Franciscoon hän pääsi hiilenkantajana eräässä Tyynenmeren yhtiön
laivassa. Surkuteltavan näköisenä, pörröisenä ja ontuvana hän nilkutti
upeaan pankkihuoneeseen ottaakseen taloonsa toisen kiinnityksen.
Laihtuneet posket paistoivat takkuisen parran läpi, mutta syvälle
kuoppiinsa painuneissa silmissä oli kylmä välke. Hänen kätensä olivat
halkeilleet pakkasesta ja kovasta työstä, ja kynsien alle oli
kerääntynyt likaa kivihiilentomusta. Hän puhui katkonaisesti munista,
jääesteistä, tuulesta ja aallokosta, ja kun hänelle ei luvattu tuhatta
enempää, niin hän alkoi mutista aivan käsittämätöntä sekasotkua:
koirien ja koiranruoan hinnoista ja sellaisista asioista kuin
lumikengistä, mokkasiineista ja talviteistä. Hänelle annettiin
puolitoistatuhatta, enemmän kuin talon arvokaan oli, ja huoahdettiin
helpotuksesta, kun hän poistui tuherrettuaan nimensä paperiin.

Kahden viikon kuluttua hän sivuutti Chilcootin kolmine koirarekineen,
viisi ajokasta kussakin. Yhtä valjakkoa ajoi hän itse, toisia ohjaamaan
hän oli palkannut kaksi intiaania. Marsh-järven luona he avasivat
varastoaitan ja kuormittivat rekensä. Mutta rekitietä ei vielä ollut.
Hän lähti ensimmäisenä matkalle jäitse, ja hänen osalleen joutui polkea
lumi ja tasoittaa terävät virran kasaamat jääharjanteet. Takanaan hän
näki usein nuotiosavun ohuena juovana kohoavan tyyneen ilmaan ja
ihmetteli, miksi nuo ihmiset pysyttelivät hänen kintereillään. Hänhän
oli outo näillä tienoin eikä ymmärtänyt mitään. Ei hän käsittänyt
intiaaniensakaan tarkoitusta, kun nämä koettivat hänelle selittää
asiaa. Näiden mielestä oli koko matka sulaa hulluutta; mutta kun he
alkoivat napista ja vastustella aamuisin yöleiriltä lähdettäessä,
pakotti hän revolverillaan heidät tottelemaan.

Kun hän putosi sulaan White Horsen luona ja palellutti jalkansa, joka
oli vielä hyvin hellä ja arka viimeisen samanlaisen tapauksen johdosta,
toivoivat intiaanit hänen pysähtyvän. Mutta hän kääri jalkansa
peitteeseen ja sijoitti sen ämpärin paksuisena mahdottoman isoon
mokkasiiniin ohjaten, kun oli hänen vuoronsa, etumaista valjakkoa. Tämä
oli tehtävistä vaikeimpia, ja intiaanit tunsivat häntä kohtaan
kunnioitusta, vaikkakin he koputtelivat sormillaan otsaansa hänen
selkänsä takana ja pudistelivat merkitsevästi päätään. Kerran yöllä he
koettivat paeta; mutta hänen kuuliensa rapina hangella sai heidät
palaamaan tottelevaisina vaikkakin vapisten. Sitten nämä hurjat
Chilcootin miehet liittoutuivat keskenään ottaakseen hänet hengiltä;
mutta hän nukkui kevyesti kuin kissa eikä sopivaa tilaisuutta heille
tarjoutunut. Monesti he koettivat selittää hänelle, mitä takanapäin
näkyvät savujuovat merkitsivät; mutta hän ei käsittänyt sitä, vaan kävi
entistäänkin epäluuloisemmaksi. Kun he tuijottivat synkkinä tai
vastustelivat, sivalsi hän syyllistä ruoskalla kasvoihin ja jäähdytti
heidän kapinaintoaan näyttämällä aina vireessä olevaa revolveriaan.

Siten hän matkusti eteenpäin lakkaamatta kapinoivine palvelijoineen,
villeillä koirilla tietä myöten, joka piti kaikki voimat kovalla
koetuksella. Hän tappeli intiaanien kanssa, jotteivät nämä häntä
pettäisi, koirien kanssa, jotteivät ne pääsisi laatikoiden kimppuun,
pakkasen, jään ja säryn kanssa, sillä hänen jalkansa ei koskaan
parantunut umpeen. Heti kun uusi kudos oli kasvanut, palellutti ja
vikuutti hän sen taas pakkasessa, joten muodostui märkivä, miltei
nyrkinmentävä haava. Aamulla, kun hän ensi kerran astui kipeälle
jalalleen, huimasi hänen päätään ja hän oli menettää tajuntansa
tuskasta, joka sitten päivän pitkään hieman hellitti uudistuakseen
jälleen, kun hän ryömi peitteen alle koettaen nukahtaa. Ja siitä
huolimatta hän, joka ennen oli istunut konttorissaan, teki työtä ei
ainoastaan enemmän kuin intiaaninsa, jotka hän kokonaan uuvutti, vaan
enemmän kuin koiransakin. Missä määrin hän ponnisti voimiaan, kuinka
paljon hän kärsi, sitä hän ei kyennyt tajuamaan itsekään. Aatteestaan
kiinnipitävänä miehenä hän pysyi uskollisena suunnitelmalleen. Hänen
tajunnassaan oli ensimmäisellä sijalla Dawson ja toisella -- tuhat
tusinaa munia; niiden välimailla pyöri hänen "minänsä" koko ajan
koettaen sulattaa niitä yhteen, yhdeksi ainoaksi kullanhohteiseksi
pisteeksi. Tuo kullanhohteinen piste oli viisituhatta dollaria -- hänen
ihanteittensa todellistuminen ja lähtökohta kaikille uusille aatteille,
joita hänen mielessään saattoi itää. Kaikessa muussa hän toimi kuin
käyntiin pantu kone. Ympäristöään hän ei huomannut ollenkaan, vaan
katseli kaikkea kuin noetun lasin läpi pysäyttämättä ajatuksiaan
mihinkään. Hänen kätensä työskentelivät koneen tiedottomalla
varmuudella, ja aivan samoin toimi hänen ajatuksensa. Hänen
kasvojenilmeensä, muuttui niin jännittyneeksi, että intiaanitkin
alkoivat pelätä ja ihmetellä tuota kummallista valkonaamaa, joka oli
tehnyt heidät orjikseen ja niin käsittämättömällä tavalla pani heidät
ponnistamaan voimiaan.

Äkillinen säänmuutos tapahtui Le-Bargen-järvellä, kun avaruuden kylmyys
kosketti meidän taivaankappalettamme ja lämpömittari laskeutui enemmän
kuin kuusikymmentä astetta nollapisteen alapuolelle. Tällöin
työskennellessään avosuin voidakseen vapaammin hengittää Rasmussen
kylmetytti keuhkonsa ja kärsi koko loppumatkan ajoittaista kuivaa
yskää, joka erittäinkin paheni nuotiotulen savusta ja ylenmääräisistä
rasituksista. Thirty Milen kohdalla ei joki ollut läheskään jäätynyt,
ja ainoastaan paikkapaikoin oli muodostunut heikkoja siltoja kapean
rantajään ollessa epävarmaa ja pettävää. Mutta tuolle ohuelle
rantajäällekin Rasmussen ajoi pelkäämättä, ja seuralaistensa
hangotellessa vastaan hän turvautui revolveriin. Jonkinlaista
varovaisuutta näillä jääsilloilla kumminkin saattoi noudattaa
huolimatta siitä, että ne olivat lumen peitossa. Niiden yli kuljettiin
lumikengillä, käsissä pitkät sauvat, joiden avulla saattoi pysytellä
jäällä sen pettäessä. Yli päästyä huudettiin koirat. Eräässä
sellaisessa paikassa, jossa lumipeitteen takia ei voinut huomata
keskellä jokea olevaa sulaa kohtaa, sai toinen intiaaneista surmansa.
Hän vajosi niin äkkiä ja järjettömästi kuin veitsi ohueen hyytelöön, ja
virta kuljetti hänet jään alle.

Samana yönä hänen toverinsa karkasi kuun kalpeassa valossa, ja
Rasmussen paukutteli turhaan revolveriaan -- asetta, jonka käsittelyssä
hän osoitti enemmän intoa kuin taitoa. Kolmenkymmenenkuuden tunnin
kuluttua intiaani oli Big Salmonin poliisiasemalla.

"Hm... hm... hm... Kummallinen mies... Pää heikko..." tolkkusi intiaani
poliisiaseman päällikölle. "Niin, ja tyhmä, ylettömän tyhmä mies...
Munat, munat ja aina vain munat, tiedättekös. Täälläkin se on pian!"

Muutaman päivän perästä ilmaantuikin Rasmussen kolmine rekineen, jotka
hän oli kiinnittänyt köysillä toisiinsa, ja kaikki koirat samoissa
vetohihnoissa. Sellainen ajo oli hankalaa, ja erittäin tukalissa
paikoissa piti omin käsin auttaa koiria työntäen takaa jokaista rekeä
erikseen; uskomattomin ponnistuksin hänen useimmiten onnistui kuljettaa
kaikki reet samalla kertaa. Ilmeettömänä hän kuunteli poliisipäällikön
kertomusta, että hänen intiaaninsa oli lähtenyt ylängölle Dawsoniin
päin ja luultavasti nyt jo oli puolitiessä Selkirkin ja Stewartin
välillä. Enempää ei häntä ilahduttanut sekään tieto, että
poliisiviranomaiset olivat avanneet tien Pellyyn saakka: hänestä oli
tullut sallimanuskoja ja hän otti kuuliaisena vastaan kaikki luonnon
ilmiöt, niin hyvät kuin pahatkin. Mutta kun hänelle sanottiin, että
Dawsonissa on kova nälänhätä, hymyili hän, pani koirat valjaisiin ja
lähti heti.

Seuraavassa pysähdyspaikassa hänelle selvisi savujuovain merkitys. Sen
johdosta että Big Salmonin luona kaikki saivat tietää, että tie oli
ajettu Pellyyn saakka, ei savuja hänen takanaan enää näkynyt; mutta
sensijaan saattoi Rasmussen nuotiotulensa äärestä tarkastella
kirjavaa rekijonoa, joka suoltui hänen ohitseen. Ensinnä sivuuttivat
hänet kuriiri ja sekarotuinen opas, jotka olivat vetäneet hänet
Bennetin-järvestä, sitten posti kaksine valjakkoineen kiirehtien Circle
Citystä, edelleen sekalaista väkeä, joka pyrki Klondykeen. Sekä ihmiset
että koirat näyttivät reippailta ja kylläisiltä, kun sensijaan
laihtuneesta ja lopen väsyneestä Rasmussenista ja tämän koirista oli
jäljellä vain luu ja nahka. Nuo, jotka iltahämärässä olivat nuotioita
viritelleet, olivat kolmesta päivästä olleet matkalla vain yhden ja
kaksi päivää levänneet säästäen voimiaan siksi, kunnes rekitie oli
avattu; sillä aikaa oli hän joka päivä jännittänyt voimansa
äärimmilleen päästäkseen eteenpäin ja väsyttänyt vähiin henkiin
koiransa.

Mutta häntä itseään ei mikään voinut lannistaa. Reippaat ja hyvinvoivat
ohikulkijat kiittivät ystävällisesti häntä avusta, leveästi hymyillen
tai raa'asti nauraa hohottaen; nyt hän käsitti kaiken, mutta ei
vastannut sanallakaan. Ei hän mielessään tuntenut edes katkeruutta. Se
oli hänestä yhdentekevää. Olihan päämäärä ja sitä vastaava todellisuus
muuttumatta! Tässä oli hän ja hänen tuhat munatusinaansa, ja tuolla oli
Dawson; tehtävä oli yhä sama kuin ennenkin.

Little Salmonin luona, syötyään loppuun kaiken ruokansa, kävivät koirat
hänen eväittensä kimppuun, joten hän Selkirkiin asti sai tyytyä
papuihin, karkeihin, ruskeihin papuihin, jotka olivat ravitsevia, mutta
niin vaikeasti sulavia, että hänen vatsansa joutui epäkuntoon ja hän
joka toinen tunti vääntelehti tuskasta. Mutta Selkirkissä oli yhtiön
puotien ovilla ilmoitus, että Yukonille ei kahteen vuoteen ollut
kulkenut laivoja ja että ruokatavarat olivat siksi huimaavasti
kallistuneet. Asiamies tarjosi vaihtokauppaa: muna kupillisesta
jauhoja, mutta Rasmussen pudisti päätään ja jatkoi matkaansa. Alempana
aseman takana hänen onnistui ostaa hevosenvuotia koirilleen;
chilcootilaiset karjakauppiaat olivat ottaneet hevoset hengiltä, ja
jätteitä ja hylkypaloja kokoilivat intiaanit. Hän koetti itsekin syödä
palasen nahkaa, mutta kankea karva tunkeutui hänen suussaan papujen
synnyttämiin haavoihin aiheuttaen sietämättömiä tuskia.

Täällä Selkirkissä hän tapasi ensimmäiset pakolaiset nälkäänäkevästä
Dawsonista, ja niiden jäljestä pitkin matkaa saapui surullisena
saattona toisia. Kaikilla oli sama valitusvirsi: "Ei ole
ruokatavaroita. Ei ole ruokatavaroita, oli pakko lähteä." -- "Nyt jo
piilottavat kynttilätkin laskien, että ne kallistuvat kevääseen." --
"Jauhot maksavat puolitoista dollaria naula, eikä niitä ole
kaupankaan."

"Munatko?" vastattiin hänelle. "Dollarin kappale, mutta niitäkään ei
ole."

Rasmussen teki nopean laskelman.

"Kaksitoistatuhatta dollaria", lausui hän ääneen.

"Mitä?" kysyi vastaantulija.

"Ei mitään", vastasi hän hoputtaen koiriaan.

Kun hän saapui Stewart-joelle, oli hän jo menettänyt viisi koiraa, ja
jäljelläolevat kaatuilivat valjaisiinsa. Hän kävi itse vetämään niiden
avuksi jännittäen viimeiset voimansa. Poskipäät ja nenä, jotka monta
kertaa olivat paleltuneet, olivat käyneet verestävän mustiksi,
kauheannäköisiksi. Peukalo, jonka ohjaussauva erotti muista sormista,
oli myöskin paleltunut ja kipeä. Jalassa, joka yhä oli käärittynä
mahdottoman isoon mokkasiiniin, ulottui kummallinen särky lonkkaan
asti. Sixty Milen luona hän söi viimeiset papunsa, mutta itsepäisesti
ei kajonnut muniin. Hänen ajatusjuoksunsa ei tuntenut sellaista
rikosta, ja horjuen väsymyksestä hän monta kertaa kaatui Indian-joelle
vievällä tiellä. Silloin eräs antelias paikkakuntalainen, joka juuri
oli tappanut hirven, virkisti Rasmussenin ja hänen koiriensa voimia, ja
Encelyssä hän tunsi vaivansa korvatuiksi, kun pakolaisjoukossa, joka
oli lähtenyt Dawsonista vasta viisi tuntia sitten, kerrottiin, että
siellä saa munasta dollarin ja neljänneksen.

Hänen sydämensä pamppaili ja polvensa horjuivat, kun hän vaivalloisesti
nousi jyrkkää rantaäyrästä Dawsonin hökkeleitä kohti. Koirat olivat
niin uupuneet, että niiden oli annettava levätä; itse hän odotteli
ohjaussauvaansa nojaten. Hänen ohitseen asteli eräs arvokkaan näköinen
mies puettuna isoon karhunnahkaturkkiin. Kulkija silmäili uteliaana
Rasmussenia, katsahti sitten tarkkaavasti koiriin ja kolmeen
yhteensidottuun rekeen.

"Mitä teillä on siinä?" kysyi hän.

"Munia", vastasi käheästi Rasmussen, jolla tuskin riitti voimia puhua
muuta kuin kuiskaamalla.

"Muniako? Eläköön! Eläköön!" -- Arvokkaan näköinen mies hyppäsi
korkealle ilmaan, teki villejä pyörähdyksiä ja loikki lopuksi muutamia
sotatanssiaskelia. "Ovatko ne kaikki munia?"

"Kaikki."

"Kuulkaas: te olettekin kai sitten se munamies?" -- Hän käveli piirissä
Rasmussenin ympäri tarkastellen häntä toiseltakin puolelta. "No,
myöntäkää, että olette munamies."

Rasmussen vastasi, ettei hän tiedä, mutta piti semmoisen otaksuman
täysin luvallisena. Silloin toinen rauhoittui.

"Mihin hintaan suostutte ne myymään?" tiedusteli mies varovasti.

Rasmussen rohkaistui.

"Puolitoista dollaria niistä pitäisi saada", vastasi hän.

"Hyvä", vastasi turkispukuinen mies nopeasti. "Antakaa minulle tusina."

"Mi... minä aioin sanoa: puolitoista dollaria kappale", lausui
epäröiden Rasmussen.

"Ymmärrän. Olen kuullut. Antakaa kaksi tusinaa. Tässä on maksu."

Hän veti näkyviin täysinäisen kultahiekkapussin, pienen makkaran
kokoisen, ja koputteli sitä huolettomasti ohjaussauvaan. Rasmussen
tunsi vavahduksen mahakuopassaan ja nipistyksen nenässään, ja hänen
teki kovasti mieli istuutua lumeen ja itkeä. Mutta uteliasta joukkoa
alkoi jo kerääntyä heidän ympärilleen, ja kaikki kyselivät munia.
Hänellä ei ollut vaakaa, mutta karhunnahkaturkkinen mies toi sellaisen
ja punnitsi avuliaasti kultahiekkaa Rasmussenin jaellessa tavaraa. Pian
syntyi tungosta ja hämminkiä ja alkoi kuulua huutoja. Jokainen tahtoi
ostaa ja saada osansa mitä pikimmin. Mutta joukon melun yltyessä väheni
Rasmussenin kauppainto. Tämä ei käynyt päinsä. Eivät he suotta ostaneet
näin kilvan. Kenties munat maksoivatkin kaksi dollaria kappale? Oli
miten tahansa, puolitoista hän voi niistä saada milloin hyvänsä.

"Jo riittää!" huusi hän myytyään muutamia satoja kappaleita. "Jo
riittää! En jaksa enää! Haen asunnon itselleni; sinne voitte tulla
ostamaan."

Kuului huokaus, mutta karhunnahkamies lausui hyväksymisensä. Hänen
avarissa taskuissaan kolisi kaksi tusinaa jäätyneitä munia; mitä hän
huoli siitä, oliko muilla kaupungin asukkailla mitään syötävää.
Sitäpaitsi hän näki, että Rasmussen tuskin pysyi jaloillaan.

"Tuossa on tuparähjä, toinen nurkkaus Monte Carlosta oikealle", sanoi
hän. "Siinä on pullolasi-ikkuna. Ei se ole minun, mutta hoitooni se on
uskottu. Vuokra on kymmenen dollaria vuorokaudelta, ja se on
halpa se. Menkää vain sinne, tulen teitä katsomaan. Älkää unohtako
pullolasi-ikkunaa! Heh-heh-hee!" huusi hän hetkisen perästä. "Lähdenpä
tästä tuonne harjulle muistelemaan synnyinmaatani."

Matkalla asuntoonsa Rasmussen muisti olevansa nälissään ja osti yhtä ja
toista ruokatarviketta yhtiön puodista, pihvin lihakauppiaalta ja
kuivattua lohta koirilleen. Vaivatta hän löysi tuvan ja riisumatta
koiria valjaista teki tulen takkaan ja alkoi keittää kahvia.

"Puolitoista dollaria kappaleelta tekee tuhannelta tusinalta
kahdeksantoistatuhatta dollaria", jupisi hän itsekseen koko ajan
hommaillessaan.

Hän pani pihvin paistinpannuun, kun ovi aukeni. Vilkaistessaan tulijaan
hän näki, että se oli turkkimies. Tämä astui sisään päättävästi aivan
kuin jollekin määrätylle asialle, mutta katsahdettuaan Rasmusseniin hän
näytti epäröivän.

"Tuota noin... Tulin teille ilmoittamaan..." alkoi hän, mutta vaikeni.

Rasmussenin mieleen juolahti, että hän oli tullut perimään vuokraa.

"Nähkääs... helkkarissa... munat eivät ole oikein hyviä!"

Rasmussen horjahti aivan kuin olisi saanut iskun silmiensä väliin. Koko
maja pyöri hänen silmissään, ja hän oli kaatumaisillaan. Tukea etsien
hän ojensi kätensä ja nojautui kuumaa uunia vasten. Viiltävä kipu ja
palaneen lihan käry palauttivat hänet tuntoihinsa.

"Ymmärrän", sanoi hän hitaasti ja alkoi kiirehtimättä kaivella
taskujaan ottaakseen sieltä kukkaron. "Vaaditte takaisin rahanne!"

"Ei ole kysymys rahoista", vastasi mies. "Eikö teillä ole toisia munia
-- pilaantumattomia?"

Rasmussen pudisti päätään.

"Ottakaa vain rahanne."

Mutta mies kieltäytyi ja peräytyi ovea kohti lausuen:

"Palaan luoksenne hetkisen kuluttua, kun olette tarkastanut varastonne,
ja otan mitä on."

Rasmussen kieritti majaan halkotukin ja kantoi munat sisään. Kaikki
tapahtui aivan rauhallisesti. Ottaen käteensä kirveen hän halkaisi
munan toisensa jälkeen, tarkasti huolellisesti puoliskot ja viskasi ne
lattialle. Aluksi hän otti muutamia kappaleita joka laatikosta, sitten
hän tyhjensi koko laatikon yhdellä kertaa. Röykkiö lattialla kasvoi.
Kahvi kiehui maahan, palaneen pihvin käry täytti huoneen. Ja hän särki
järjestelmällisesti munan toisensa perästä, kunnes viimeinen laatikko
oli tyhjänä.

Joku kolkutti oveen, kopautti vielä kerran ja viimein astui sisään.

"Mikä sotku!" huudahti hän pysähtyen ja katsellen hävitystä.

Paloitellut munat alkoivat sulaa kuuman lieden luona, ja ilkeä haju
kävi yhä voimakkaammaksi.

"Ne ovat kai pilaantuneet laivassa", arveli vieras.

Rasmussen katseli häntä pitkään ja typerästi.

"Olen Murray, Paksu Jim Murray, kaikki minut tuntevat", esittäytyi
vieras. "Minulle kerrottiin juuri, että munanne ovat pilaantuneita, ja
olen valmis antamaan kaksisataa koko roskasta. Vaikka se on huonompaa
kuin lohenliha, kelpaa se kuitenkin koirille."

Rasmussen oli kuin kivettynyt. Hän ei liikahtanutkaan. "Menkää
helvettiin", lausui hän sävyisästi.

"Mutta miettikää asiaa. Toivon tarjonneeni riittävän summan moisesta
moskasta. Onhan se parempi kuin ihan ilman. Kaksisataa dollaria! No?"

"Menkää helvettiin", toisti Rasmussen hiljaa, "pois täältä!"

Murray tuijotti häneen ymmällä ja poistui varovasti, selkä edellä,
hellittämättä katsettaan hänestä.

Rasmussen seurasi häntä ulos ja päästeli koirat valjaista. Heitettyään
niille kaiken ostamansa lohen hän purki hihnan reestä. Sitten hän
palasi majaan ja pani oven salpaan. Palaneen lihan käry sai hänen
silmänsä kirvelemään. Hän nousi penkille, jota käytettiin makuutilana,
heitti hihnan kattohirren ylitse ja mittasi katseellaan sen pituuden.
Luultavasti se ei häntä tyydyttänyt, sillä hän nosti penkille vielä
jakkaran, jolle kiipesi. Tehtyään hihnaan silmukan ja pujoteltuaan
siihen päänsä hän solmi sen lujasti kiinni toisesta päästä. Sitten hän
potkaisi jakkaran aitansa.



RAJALLA


Viimeinen lihapalanen. Morgansonin ei ollut tapana pitää lukua
vatsastaan. Tosiaankin hän suorastaan laiminlöi sen vaatimukset,
ajatteli sitä harvoin ja vielä harvemmin oli sen takia huolissaan.
Mutta nyt, oltuaan jatkuvasti vailla muutakaan hauskuutta ja
mukavuutta, hän tunsi yksinpä suolaisen silavapalan nähdessäänkin
suurta ja erikoista nautintoa.

Hänen kasvojensa ilme oli ahnas ja nälkäinen. Posket olivat aivan
kuopilla, ja nahka poskipäillä näytti liian pingoittuneelta, ikäänkuin
olisi ollut ratkeamaisillaan ensimmäisestä äkillisestä liikkeestä.
Samentuneet, kerran siniset silmät ilmaisivat hämmennystä. Niissä oli
epäilystä ja pelkoa ja painostavaa tuntoa jostakin uhkaavasta ja
lepyttämättömästä. Luonnostaan ohuet huulet olivat ajan mittaan käyneet
vieläkin ohuemmiksi. Nyt ne koneellisesti pyrkivät kiiltävää
keittoastiaa kohti.

Morganson irroitti siitä huomionsa ja veti taskustaan piipun. Hän loi
siihen läpitunkevan, tutkivan katseen ja kopautti sitä hajamielisesti
muutaman kerran kämmenpohjaansa. Ottaen esille tupakkakukkaron hän
alkoi huolellisesti koota tupakanmuruja. Tulos oli säälittävän huono.
Morganson alkoi kopeloida taskujaan ja veti sieltä peukalon ja
etusormen välissä hienoa poroa. Toisinaan löytyi tuon roskan joukosta
tupakanhitusiakin, jotka hän keräsi suurimmalla huolella. Eikä
Morganson välittänyt, vaikka kertyneeseen tupakkakasaan joutui
muitakin, tupakalle aivan vieraita aineksia.

Sitten hän tahallaankin lisäsi joukkoon pieniä, tarpeeksi kovia
karvakuituja, joita löysi taskujensa pohjalta. Neljännestunnin kuluttua
hän jotenkuten oli saanut piippunsa täyteen, sytytti sen tulisijasta ja
lämmittääkseen mokkasiineihin verhottuja jalkojaan siirtyi lähemmäksi
tulta. Vaikka hän poltti hyvin säästeliäästi vetäen tuskin ollenkaan
savuja, oli hän pian polttanut piipullisen loppuun, mutta vielä kauan
sen jälkeenkin hän istuskeli kääntämättä katsettaan hiipuvasta
hiilloksesta.

Vähitellen hänen silmiensä surullinen ilme vaihtui päättäväiseksi.
Vihdoinkin hän aikoi lähteä matkalle ja -- totta kyllä -- sangen
vaivalloiselle matkalle.

Hänen kasvonsa kävivät yhä ankarammiksi, saivat suorastaan sudenomaisen
ilmeen, ja ohuet huulet, tiukasti yhteenpuristettuina, näyttivät vielä
ohuemmilta.

Aikomusta seurasi teko. Morganson nousi päättävästi ja meni
tarkastamaan matkavarustuksiaan. Hän pani rekeen kokoonkäärityt
peitteet, keittoastian, pyssyn ja kirveen ja kiinnitti kuorman
köydellä. Sitten hän lämmitti kätensä tulisijan ääressä ja veti niihin
kintaat. Hänen jalkansa olivat kipeät, ja hän ontui huomattavasti. Kun
hän heitti olkansa yli köyden ja kallistui koko painollaan saadakseen
reen liikkumaan, ähkäisi hän. Siihen kohtaan, jota köysi joka päivä
hankasi, oli hiertynyt haava.

Tie kulki jäätynyttä Yukon-jokea myöten. Neljä tuntia taivallettuaan
hän saapui tienkäänteessä sijaitsevaan Minton kaupunkiin, joka
oli rakennettu korkean maavallin harjalle ja sisälsi yhden
kaislarakennuksen, majatalon ravintoloineen ja muutamia hökkeleitä. Hän
jätti rekensä oven luo ja meni ravintolaan.

"Riittääkö viskyyn?" kysyi hän laskien tarjoilupöydälle
kultahiekkapussin.

Ravintolanpitäjä katsahti tutkivasti pussiin, sitten Morgansoniin ja
toi pullon ja lasin.

"Olkaa huoletta", lausui hän.

"Ottakaa sentään pussi", kehoitti Morganson.

Ravintoloitsija käänsi pussin alassuin, pudisteli sitä vaa'an
yläpuolella, ja siitä putosi muutamia kultarakeita. Morganson otti
kukkaron, käänsi sen nurin ja poimi huolellisesti kaikki kultahituset.

"Luulen, että sitä on puolen dollarin arvosta", sanoi hän.

"Ei aivan, mutta likipitäin", vastasi ravintoloitsija. "Mutta se ei
merkitse mitään; otan korvauksen joltakin toiselta vieraalta."

Morganson kaatoi hämillään itselleen puoli lasia viskyä.

"No, no, älkää ujostelko", rohkaisi häntä ravintoloitsija, "juokaa kuin
mies."

Morganson kumosi pullon ja täytti lasin reunojaan myöten. Hän joi
hitaasti nauttien juoman ihmeellisestä tulesta, joka poltti kieltä,
valui lämmittävänä virtana kurkkuun ja lempeästi ja hyväillen täytti
vatsan.

"Keripukki vai?" tiedusteli ravintoloitsija.

"On sitäkin vähän", vastasi toinen, "mutta ei se ole vielä turvottanut;
kenties pääsen Dyeaan, jossa saan tuoreita hedelmiä ja ajan sen
ruumiistani."

"Sanani annan, ettette pääse", lausui ravintoloitsija osaaottavasti
hymyillen. "Koiria teillä ei ole eikä rahaa, ja sitten vielä
keripukki! Mutta tiedättekös mitä, teidän sijassanne minä joisin
petäjänkuoriteetä."

Puolen tunnin kuluttua Morganson hyvästeli ja lähti majatalosta.
Uudelleen hän ponnistihe haavoittunein olkapäin köyttä vasten ja
suuntasi kulkunsa jokitietä myöten etelää kohti. Tunnin taivallettuaan
hän pysähtyi. Joen luona, oikealla, jyrkän käänteen alapuolella oli
pieni viettävä tasanko. Morganson jätti rekensä ja kulki ontuen puoli
mailia loivaa rinnettä. Sadan askelen päässä joesta avautui aivan
tasainen laakso, jossa kasvoi tiheässä virginialaisia poppeleita. Hän
suuntausi puita kasvavan paikan halki Yukonin rantaa kohti. Tie kulki
rannalla noudattaen joen uomaa, mutta Morganson ei laskeutunut sinne.
Etelässä Selkirkin suunnalla näkyi tie lumessa enemmän kuin mailin
matkan, mutta pohjoisessa Minton suunnalla se katosi näkyvistä
neljännesmailin päässä.

Morganson näytti hyvin tyytyväiseltä havaintoonsa ja palasi omia
jälkiään takaisin rekensä luo. Hän nojautui nuoraa vasten ja alkoi
raahata rekeä tasangon halki. Oli hyvin vaikea saada rekeä kulkemaan
pehmeässä, äskensataneessa lumessa. Sen lisäksi takertui risukko kaiken
aikaa jalkoihin, ja suurella vaivalla Morganson taivalsi puoli mailia.
Pimeä yö oli jo saapunut, kun hän pystytti pienen teltan, laittoi
kuntoon peltiuunin ja pilkkoi puita tehdäkseen tulen. Kynttilöitä ei
hänellä ollut, joten hän juotuaan teetä ryömi viivyttelemättä
peitteiden alle.

Aamulla herättyään hän pani kintaat käteensä, laski alas
lakinkorvalliset ja läksi metsän halki Yukon-joelle päin. Samoin kuin
edellisenä päivänä ei hän nytkään mennyt aivan rantaan asti, vaan
lyöden kämmeniinsä ja polkien jalkojaan pitääkseen ruumiinsa lämpimänä
ja verensä liikkeessä vakoili tunnin ajan tietä ja palasi sitten
teltalleen syömään aamiaista. Peltirasiassa oli enää vain hyvin vähän
teetä, ei enempää kuin viisi, kuusi keitosta. Mutta Morganson otti niin
mitättömän hitusen teetä, että sitä tuntui riittävän loppumattomiin.
Koko ruokavarasto käsitti puoli säkillistä jauhoja ja puoli peltiastiaa
korppuja. Hän sekoitti korppuja veteen, kiehautti sekoituksen ja söi
hyvin hitaasti, kuvaamattomalla nautinnolla pureskellen joka palaa.
Syötyään kolme korppua hän epäröi, mietti hetkisen, kurottausi ottamaan
neljättä, mutta pidätti kätensä puolitiessä. Hän otti jauhosäkin
tarkasteltavakseen, nosti sen ilmaan ja punnitsi sitä kädessään.

"Pariksi viikkoa riittää", lausui hän ääneen. "Kenties kolmeksikin",
lisäsi hän työntäen korput luotaan.

Hän pisti kintaat käteensä, käänsi alas lakinkorvalliset, otti pyssyn
ja läksi vakoilupaikalleen metsään. Siellä hän istui kyykkysilleen
lumeen ja saattoi nyt näkymättömänä seurata, mitä tiellä tapahtui.
Täydellisen toimettomuutensa takia hän alkoi tuntea pakkasen puristusta
ja nipistelyä. Silloin Morganson laski pyssyn polvilleen ja alkoi
heiluttaa käsiään joka suuntaan. Vähitellen särky jaloissa kävi
sietämättömäksi. Morganson siirtyi yhä ylemmäksi rannasta ja raskaasti,
silminnähtävää tuskaa tuntien, asteli puiden lomassa edestakaisin.
Välistä hän laskeutui alemmaksi ja silmäili ylös- ja alaspäin jälkiä
myöten, aivan kuin olisi tahtonsa voimalla voinut loihtia sinne
ihmisen. Lyhyt talviaamu, joka sentään tuntui Morgansonista
iäisyydeltä, kului, mutta tiellä ei näkynyt ketään.

Päivällä odotus oli helpompaa. Lämpö nousi, ja pian alkoi sataa kuivaa,
hienoa ja kristallimaista lunta. Ei tuullut, ja lumi putoili aivan
luotisuoraan, hiljaa ja uuvuttavasti.

Nojaten päänsä polviaan vasten hän silmät ummessa jatkoi vakoiluaan
ainoastaan kuulonsa avulla. Mutta kaikkialla oli hiljaista. Syvää
äänettömyyttä eivät häirinneet ajajain huudot, ei jalasten kitinä eikä
koirain haukku. Hämärissä hän palasi teltalleen, pilkkoi puita, söi
kaksi korppua ja ryömi peitteen alle. Hän nukkui hyvin rauhattomasti,
heittelehti puolelta toiselle ja ähki unissaan; keskellä yötä hän nousi
ja söi vielä yhden korpun.

Pakkanen kiristyi päivä päivältä. Huolimatta kuumasta
petäjänkuoriteestä, jota hän joi suuret määrät, ei neljä korppua
riittänyt pitämään hänen ruumistaan lämpimänä, ja hänen täytyi korottaa
päiväannoksensa kuuteen korppuun -- kolme aamulla ja kolme illalla.
Päivällä hän ei syönyt mitään tyytyen muutamaan lasilliseen mietoa,
mutta oikeata teetä. Ohjelma pysyi muuttumattomana. Aamulla kolme
korppua, päivällä teetä, illalla kolme korppua. Väliajoilla hän
keripukin takia joi petäjänkuoriteetä. Muutaman päivän kuluttua hän
huomasi valikoivansa kaikkein isoimpia korppuja, ja ankaran taistelun
jälkeen hän tyytyi ottamaan vuorotellen isompia ja pienempiä korppuja.

Viidentenä päivänä näkyi tiellä liikettä. Etelän puolelle ilmaantui
tumma esine ja alkoi vähitellen kasvaa. Morganson oli varuillaan. Hän
tarttui pyssyynsä, tarkasteli sitä, laski sitten hanan puoliksi ja
lämmittääkseen kohmettunutta kättään veti siihen molemmat kintaat.
Hetki hetkeltä kävi Morganson yhä kiihoittuneemmaksi ja
hermostuneemmaksi -- hän milloin kohotti, milloin laski taas hanan --
mutta mies olikin intiaani, ja väijyjä pudotti pyssyn polvilleen
huoahtaen pettymyksestä. Intiaani meni ohitse ja hävisi puiden taa
Minton suunnalle.

Morganson sai uuden aatteen, ja hukkaamatta aikaa vaihtoi hän vanhan
vartiopaikkansa, missä oli istunut kyykkysillään, uuteen. Siellä hän
virginialaisten poppelien suojassa saattoi tähystellä oikealle ja
vasemmalle tien suuntaan.

Hän ei kertaakaan mennyt tielle asti. Se ei ollut tarpeenkaan, sillä
puiden takana hän oli täydessä turvassa, ja jokainen ohikulkija
tai -ajaja oli häntä pyssynkantamaa lähempänä.

Sitä mukaa kuin yöt pitenivät, lyhenivät hänen päivittäiset
vartiovuoronsa. Kerran yöllä hän kuuli värähtelevää kulkusten helinää,
mutta pimeässä se oli yhtä kaikki.

Silminnähtävästi oli kaikki häntä vastaan. Lannistumattoman
itsepintaisena, kärsien sanomattomasti kylmästä ja keripukista,
hän istui kokonaista kymmenen päivää vahtipaikallaan, mutta turhaan.
Koko aikana vain yksi ainoa intiaani, jonka rosvoamisesta ei
olisi rikastunut, kulki ohitse päiväsaikaan; vasta nyt yöllä,
läpinäkymättömässä pimeydessä, sivuutti rekiä, ihmisiä ja koiria
matkalla etelään, kohti merta, aurinkoa ja sivistystä.

Kaikkia ohikulkevia rekiä hän katseli samoin silmin. Ne olivat elämän
lähde -- hänen elämänsä. Hän kuihtui teltassaan paljaalla lumella,
nääntyi ruoan puutteessa eikä, sairas kun oli, päässyt omin neuvoin
eteenpäin. Mutta rekien eteen oli valjastettu koirat, jotka mukavasti
ja vaivatta kuljettaisivat hänet lämpimiin seutuihin; reissä oli
ruokaa, joka liekin tavoin elvyttäisi hänen sammuvan elonkipinänsä; oli
rahaa, joka lähentäisi hänet mereen, aurinkoon ja sivistykseen. Meri,
aurinko ja sivistys olivat muuttuneet hänelle elämän, hänen elämänsä,
vertauskuviksi ja olivat kuin rekiin ladottu ihmeellinen kuorma, jota
hän jo niin monena päivänä ja niin kärsimättömästi ja turhaan oli
odottanut... Nuo ajatukset seurasivat häntä niin lakkaamatta, että hän
vähitellen alkoi pitää itseään putipuhtaaksi ryöstettynä. Niin, hänet
oli ryöstetty, -- hänen ryöstäjänsä olivat ne, joita hän odotti, joiden
piti ajaa ohitse kallisarvoisena kuormanaan ihmiselämä.

Jauhovarasto väheni, ja hän alkoi taas noudattaa vanhaa elintapaansa:
kaksi korppua aamuin illoin. Siitä hän yhä enemmän tunsi heikontuvansa,
ja pakkanen nipisteli entistään äkäisemmin... Keripukki oli joutunut
uuteen vaiheeseen. Iho ei enää kyennyt läpäisemään kaikkia epäpuhtaita
aineksia, joita oli kerääntynyt vereen, ja ruumis alkoi turvota. Ensin
paisuivat jalat, ja tuskallinen särky ei antanut rauhaa öisin.
Turvotuksen jatkuessa lisääntyi kipukin.

Sen lisäksi saapui pakkaskausi. Lämpömittari laskeutui yhä alemmaksi --
neljäkymmentä, viisikymmentä, kuusikymmentä astetta alapuolelle
nollan... Lämpömittaria ei hänellä tietystikään ollut, mutta hän
määritteli lämpötilan erityisten merkkien avulla, jotka jokainen
pohjoisessa ilmastossa elänyt tuntee -- lumeen kaadetun veden
loiskeesta, pakkasen nipistelystä ja siitä, kuinka nopeasti hengitys
jäähtyi ja hienona huurteena laskeutui teltan kangasseinille ja
katolle.

Hän jännitti kaikki voimansa, taisteli pakkasta vastaan ja jatkoi
tähystystään rannalla, mutta hän oli heikko, hyvin heikko, ja pakkanen
puri helposti ja syvälle hampaansa häneen ajaen hänet telttaan tulen
äärestä turvaa hakemaan. Hänen nenänsä ja poskensa olivat paleltuneet
ja mustuneet. Samoin hän palellutti vasemman käden peukalonsa ja tiesi
siten menettävänsä jäsenen. Se oli hirvittävää, ilkeää pilaa. Sillä
juuri siihen aikaan, kun pakkanen ajoi hänet telttaansa, syntyi elämää
tiellä. Ensimmäisenä päivänä sivuutti kolme paria rekiä, toisena kaksi
paria. Hän kokosi viimeiset voimansa ja läksi rannalle tähystellen
siellä puolen tunnin ajan ja pakeni sitten telttaan, mutta heti sen
jälkeen ajoi reki sivuitse.

Kun pakkaskausi loppui ja Morganson saattoi viipyä pitemmän ajan
vahtipaikallaan, loppui liike taas tieltä.

Kokonaisen viikon hän kyykötti väijyntäpaikassaan tarkastellen tietä,
mutta mitään elonmerkkiä ei näkynyt. Hän ei ollut koskaan kuvitellut
voivansa niin paljon kärsiä.

Muutaman päivän kuluttua sivuutti hänet osasto luoteisen
poliisivartioston miehiä. Niitä oli kaksikymmentä henkeä mukanaan
paljon rekiä ja koiria. Morganson istui väijyntäpaikassaan poliisien
vähintäkään aavistamatta kuolemanvaaraa, joka uhkasi heitä kahden
askelen päässä heistä piileskelevän puolikuolleen olennon taholta.

Paleltunut sormi tuotti hänelle paljon huolta. Koettaen jollakin tavoin
pitää sitä lämpimänä hän otti vähän väliä kintaan kädestään ja työnsi
käden paitansa alle likistäen sitä ihoaan vasten. Postinkuljettaja
ajoi ohitse, mutta Morganson antoi hänen rauhassa mennä menojaan.
Postinkuljettaja oli arvokas henkilö, jonka ahdistaja olisi epäilemättä
heti otettu kiinni.

Seuraavana päivänä Morgansonin syötyä viimeisen jauhoannoksen alkoi
sataa lunta ja ilma siis lämpeni. Kaikki kahdeksan tuntia, minkä
lämmintä säätä kesti, hän istui rannalla, istui liikahtamatta, nähden
nälkää, istui sairaalloisen kärsivällisenä muistuttaen isoa ahnasta
hämähäkkiä, joka odottaa saalistaan. Mutta saalista ei kuulunut, ja
hämärissä hän taas laahusti telttaansa, missä joi aimo annoksen
petäjänkuoriteetä ja kuumaa vettä. Sitten hän ryömi levolle.

Seuraavana päivänä olosuhteet muuttuivat parempaan päin. Tiukkaan
puristunut rengas näytti höltyvän. Juuri teltasta lähtiessään hän
huomasi kookkaan hirven, joka puolen mailin päässä kulki laakson
poikki. Ensi hetkenä tunsi Morganson veren nopeasti virtaavan
suonissaan, mutta sitten hänet valtasi hirveä väsymys. Tuskallinen
pyörrytys pakotti hänet istumaan, mutta hän hypähti seisaalleen,
tarttui pyssyynsä ja tähtäsi huolellisesti. Ensimmäinen laukaus osui
kohti. Hän tiesi sen. Mutta hirvi muutti suuntaansa ja kääntyi rinnettä
kohti, joka metsäisenä reunusti laaksoa. Menettäen malttinsa ampui
Morganson laukauksen toisensa jälkeen, mutta pysähtyi äkkiä huomattuaan
tuhlaavansa turhaan kuulia, joita hän tarvitsi tuon elämää tuovan
kuorman valtaamiseen, kun kiihkeän hartaasti odotetut reet toisivat sen
hänen luokseen. Hän lakkasi ampumasta ja kohdisti koko huomionsa
eläimen kulkusuuntaan. Korkealla puiden keskessä avautuvalla töyräällä
hän huomasi hongantyven. Hän laski, että hirvi tulisi juoksemaan juuri
tuon kannon sivuitse, ja päätti ampua silloin vielä yhden laukauksen.
Hän tähtäsi kannon yli tyhjään avaruuteen tukien vasemmalla kädellään
tärähtelevää asetta. Ja juuri hetkellä, jolloin hirvi ilmaantui hänen
näköpiiriinsä ja kohotti etujalkansa hyppäykseen, Morganson painoi
liipaisinta. Hirvi hypähti ilmaan hienon lumen ryöpsähtäessä pilvinä
sen ympärillä ja kaatui maahan. Morganson juoksi kummulle. Tai ainakin
koetti juosta. Hän tunsi äkkiä heräävänsä kuin horroksesta ja
koettavansa nousta jaloilleen. Hän alkoi kulkea hitaammin, ajoittain
pysähtyen ja hengittäen raskaasti. Vihdoin hän ryömien kiipesi
puuntyven yli. Hänen edessään oli kuollut hirvi. Hän lysähti raskaasti
sen päälle ja ratkesi nauruun. Peitti kasvot kintaisiinsa ja nauroi
tyrskien ja vavahdellen.

Suunnattomin tahdonponnistuksin hän voitti hermostumisensa. Sitten hän
otti metsästyspuukkonsa ja alkoi leikellä sillä niin joutuisaan kuin
paleltuneelta sormeltaan saattoi. Hän ei tahtonut kuluttaa turhaan
aikaansa eläimen nylkemiseen, vaan paloitteli sen nahkoineen päivineen.
Se oli lihavaa klondykelaista lajia.

Lopetettuaan työnsä hän valitsi noin sadan naulan painoisen lihapalan
ja alkoi raahata sitä teltalleen, mutta lumi oli pehmeätä, ja
Morgansonin voimat eivät sellaiseen työhön riittäneet. Silloin hän
leikkasi kaksikymmennaulaisen palan ja vähän väliä pysähtyen kantoi sen
telttaan. Siellä hän paistoi palan lihaa, mutta söi vain pienen
murto-osan siitä; sitten hän palasi koneellisesti tähystyspaikalleen
metsään. Äskensataneessa lumessa näkyi jalastenjäljet. Hänen
askarrellessaan hirven kimpussa oli hänen ohitseen taas ajanut
tuollainen elämää tuova kuorma. Mutta nyt se ei hänestä tuntunut
tappiolta; hän oli iloinen, että reki oli sivuuttanut hänet nyt, kun
hän oli tappanut hirven, mikä kokonaan muutti hänen suunnitelmansa. Ei
hänen tarvinnut enää odottaa rekeä ja kuormaa! Hirvihän oli se
kallisarvoinen, elämää tuova kuorma. Hän myy hirvenlihat, ostaa
Mintossa parin koiria, ruokaa ja tupakkaa, ja nopeajalkaiset
vetoeläimet kiidättävät hänet tuota pikaa etelään -- sinne, missä on
meri, aurinko ja sivistys.

Hänen tuli yht'äkkiä nälkä. Hämärä, yksitoikkoinen nälän tuska oli
muuttunut kirpeäksi, vähemmän tuskalliseksi tunteeksi. Hän laahusti
takaisin telttaansa, paistoi palan lihaa, poltti kokonaista kaksi
piipullista käytettyjä, kuivattuja teelehtiä, söi vielä palan
hirvenlihaa, tunsi pitkästä aikaa voimainsa palaavan, meni pilkkomaan
puita ja palattuaan taas söi. Hänen nälkänsä oli kehittynyt kuin
sairaudeksi, joka vaati, että hän aivan lyhyiden väliaikojen jälkeen
yhä uudelleen nautti ruokaa. Hän koetti valita pienempiä paloja, mutta
huomasi pian paistavansa niitä sitä useammin. Äkkiä jysähti hänen
päähänsä ajatus pedoista, jotka voisivat syödä hänen saaliinsa, ja
ottaen mukaansa kirveen ja nuoraa hän kompuroi mäelle. Hän katkaisi
muutamia nuoria puita, kuori ne ja rakensi niistä jonkinlaisen lavan.
Hän oivalsi itsekin, ettei sellainen laite ollut läheskään riittävä
turvapaikka ruokatavaroille. Mutta heikoilla voimillaan hän ei saanut
kokoon mitään parempaakaan. Vasta illalla hän sai valmiiksi vaikean
työnsä, joka uuvutti hänet kokonaan.

Palattuaan telttaan hän ryhtyi jatkamaan pitojaan. Hän ei kaivannut
ystäviä eikä juomatovereita. Parempaa toveria kuin vatsansa ei hän
voinut löytää. Hän paistoi muutamia lihapaloja, söi jonkun naulan lihaa
ja keitti oikeata ja hyvin väkevää teetä. Teeannos oli viimeinen, mutta
se ei häntä paljoa surettanut. Aamulla hän ostaisi teetä Mintossa.
Tuntien, että hänen oli mahdoton syödä enempää, sytytti hän piippunsa
ja poltti koko kuivaamiensa käytettyjen teelehtien varaston. Vähät
siitä! Aamullahan hänellä on oikeata tupakkaa! Hän kopisti tuhan
piipustaan, käristi viimeisen lihapalan ja syötyään sen meni maata. Hän
oli syönyt itsensä niin täyteen, että luuli halkeavansa. Hetken
kuluttua hän sentään vielä ryömi peitteen alta ja söi hyvän palan
lihaa.

Aamulla hän heräsi kuin vuorokausia kestäneestä raskaasta unesta. Hänen
korvissaan humisi oudosti. Hän ei tietänyt missä oli ja katseli
ympärilleen tylsästi, mitään käsittämättä, kunnes hänen silmänsä
osuivat keittoastiaan ja siinä olevaan puoliksi syötyyn lihapalaan.
Silloin hän muisti kaikki ja nousten nopeasti tilaltaan alkoi kuunnella
outoja ääniä. Sinertyneiltä huulilta pääsi kirous. Keripukin vaivaamat
jalat horjuivat hänen allaan, ja hän voihkasi tukahdutetusta tuskasta.
Hieman rauhoituttuaan hän alkoi vetää jalkoihinsa mokkasiineja ja lähti
sitten ulos teltasta.

Läheltä hirvenlihojen säilytyspaikkaa kuului epäselvää lousketta ja
murinaa. Välistä kajahti lyhyt, terävä haukahdus. Huolimatta ankarasta
kivusta Morganson joudutti askeleitaan ja huusi kaukaa äänekkäästi ja
uhkaavasti. Hän oli saanut näkyviinsä susilauman, joka juoksenteli
hajallaan hangella, ja maahan kaadetun puisen lavan. Nähtävästi olivat
sudet syöneet kyllikseen ja juoksivat nyt tiehensä odottamatta lisää
uhkauksia.

Hän älysi, kuinka onnettomuuden oli täytynyt tapahtua. Sudet olivat
vainunneet saaliin. Yksi niistä oli loikannut lavalle hongantyveltä --
sen osoittivat selvästi jäljet. Hän ei ollut unissaankaan luullut suden
pystyvän sellaiseen hyppyyn. Ensimmäistä oli seurannut toinen, sitten
kolmas ja neljäs, jolloin teline oli luhistunut maahan!

Hänen silmissään oli ankara ja kostonhaluinen ilme jonkun aikaa; sitten
ne saivat tavallisen sävynsä, kasvot kuvastivat päättäväisyyttä, ja
Morganson kokosi huolellisesti kaikki luupalaset, sekä enemmän että
vähemmän puhtaaksi syödyt. Niissä oli ydintä, sen hän tiesi.

Koko aamu kului hirvenjätteiden kuljetukseen teltalle. Siellä täällä
lumessa oli vielä syömättömiä lihapaloja; sitäpaitsi oli hänellä
jäljellä kymmenkunta naulaa siitä palasta, jonka hän oli edellisenä
päivänä vienyt telttaan.

"Muutamaksi viikoksi se riittää", mietti hän katsellen lihakasaa.

Pohjola oli opettanut hänet näkemään nälkää ja elämään sentään. Hän
puhdisti pyssynsä ja laski jäljelläolevat panokset. Seitsemän
kappaletta! Hän latasi pyssyn ja laahusti rannalle vartiopaikalleen,
minne jäi koko päiväksi. Hän vakoili tietä koko viikon, mutta mikään ei
häirinnyt vallitsevaa hiljaisuutta. Vaikka keripukki kävi yhä
tuskallisemmaksi ja tuntuvammaksi, oli hänen tilansa hyvän ravinnon
vuoksi oivallinen. Hän eli pääasiassa hirvenluista keittämällään
liemellä. Liemi kävi yhä miedommaksi, sitä mukaa kuin hän hakattuaan
luut rikki keitti niitä yhä uudelleen. Mutta kiehuvaan veteen
sekoitettu lihaliemi oli hänestä oivallista ravintoa, ja hän tunsi
itsensä voimakkaammaksi kuin ennen hirven tappoa.

Seuraavalla viikolla Morgansonin ajatukset saivat uuden ja varsin
odottamattoman suunnan. Hän olisi yht'äkkiä halunnut tietää, mikä
viikon ja kuukauden päivä oli. Tuo halu muuttui vähitellen
jonkinlaiseksi päähänpistoksi. Hän laski ja mietti asiaa kaikin tavoin,
mutta sai joka kerta erilaisen tuloksen. Istuessaan väijyksissä aamusta
iltaan hän ajatteli vain sitä. Eikä siinä kyllin, vaan hän pohti samaa
herätessään ja levolle mennessäänkin. Useamman kerran hän heräsi
keskellä yötä ja makasi tuntikausia valveilla miettien tuota
arvoitusta. Oikeastaan ei koko ajantieto merkinnyt hänelle
mitään, mutta siitä huolimatta hänen uteliaisuutensa kasvoi yhä
voimakkaammaksi, kunnes se oli yhtä kiihkeä kuin nälkä tai
elämisenhalu. Viimein se sai hänestä voiton ja pakotti hänet lähtemään
Mintoon -- ottamaan asiasta selvää.

Oli jo pimeä hänen saapuessaan kaupunkiin, mutta se oli vain mieleen
hänelle. Kukaan ei häntä huomannut. Sitäpaitsi hän tiesi saavansa
paluumatkalle kuutamon. Hän nousi ylös rantatörmää ja kolkutti
ravintolan oveen. Valo häikäisi häntä, vaikka sen alkulähteenä oli
ainoastaan pari kituvaa kynttilää, -- mutta hänhän olikin pitkät ajat
elänyt aivan pilkkopimeässä teltassa. Totuttuaan valoon hän huomasi
kolme henkilöä istumassa uunin luona. Ne olivat matkustavaisia,
päätteli hän heti. "Ja kosk'eivät he vielä ole kulkeneet ohitseni,
täytyy heidän tehdä se tänään tai huomenna."

Ravintoloitsija vihelsi pitkään ja ihmettelevästi.

"Ja minä kun luulin, että te olitte jo kuollut", sanoi hän.

"Kuinka niin?" kysyi Morganson värähtelevin äänin.

Hän oli unohtanut keskustelutaidon eikä tuntenut omaa ääntänsä, joka
kuulosti hänestä liian käheältä ja vieraalta.

"Kolmatta kuukautta olen jo pitänyt teitä kuolleena", lausui
ravintoloitsija. "Tehän läksitte etelää kohti, mutta Selkirkissä ette
ole käynyt. Missä olette ollut?"

"Puunhakkuussa olin, laivayhtiön metsässä", valehteli Morganson
änkkäillen.

Hän ei vieläkään ollut tottunut omaan ääneensä. Hän hoiperteli
tarjoilupöydän luo ja nojasi siihen. Hän älysi hyvin, että hänen nyt
täytyi valehdella yhtä päättävästi kuin oli alkanutkin. Veri kiersi
villisti ja epätasaisesti hänen suonissaan; koettaen kaikin tavoin
säilyttää huolettoman välinpitämättömän ilmeen kasvoillaan, hän ei
kumminkaan voinut olla katselematta kolmea matkustavaista tulisijan
luona. Niillä oli hallussaan elämä -- hänen elämänsä.

"Mutta minne hävisitte, perhanassa, näin pitkäksi aikaa?" kysyi
ravintoloitsija.

"Elelin rannalla", vastasi Morganson. "Tein mahdottoman määrän
halkoja."

Ravintoloitsija nyökäytti päätään.

"Niinkö on laita? Kuulinhan minä kyllä jonkun kerran hakkuuta. Te
siellä siis mäikyttelittekin. No, juodaanpas sitten hiukan sen asian
harjakaisia!"

Morganson tarttui lujasti tarjoilupöytään. Juodako? Hän olisi ollut
valmis syleilemään tuon ihmisen polvia ja suutelemaan hänen
jalanjälkiään. Hän koetti turhaan ilmaista myöntymystään, mutta
ravintoloitsija ei odottanut vastausta, vaan oli jo tuonut pöydälle
pullon.

"Millä te elätitte itsenne siellä?" kysyi ravintoloitsija. "Olette koko
lailla huonon näköinen. Oikein huonon näköinen. Kummallista, ettette
paleltunut puita hakatessanne."

Morganson joi ahnaasti viskyä.

"Tein työtä niin kauan kuin voimia riitti", virkkoi hän. "Tuo keripukin
vietävä vain oli minut tappaa. Luojan kiitos, että satuin viimein
hirven jäljille -- ammuin sen ja elin herroiksi. Tuo keripukki vain..."
-- Hän täytti lasinsa uudelleen ja lisäsi: "Luulen sentään, että
petäjänkuoriteellä saan sen lähtemään."

"Juokaa vielä", kehoitti ravintoloitsija.

Kaksi lasillista viskyä osoitti piankin vaikutuksensa Morgansonin
tyhjään vatsaan ja heikontuneeseen elimistöön. Äkkiä hän huomasi
istuvansa laatikolla uunin luona. Vuosisatoja tuntui vierähtäneen.
Kookas, leveähartiainen ja mustapartainen mies maksoi kaikki. Aivan
kuin unessa hän näki, kuinka mies veti paksusta paperitukusta vihreän
setelin. Ja Morgansonin harhailevissa silmissä välähti äkkiä. Sadan
dollarin paperi! Elämä! Hänen elämänsä! Hän tunsi yht'äkkiä villiä,
mieletöntä halua siepata rahat ja paeta.

Mustapartainen ja toinen tämän tovereista nousivat.

"No, pystyyn, Olsson", lausui edellinen vaaleatukkaiselle,
punaposkiselle jättiläiselle.

Olsson nousi haukotellen ja venytellen seisaalleen.

"Miksi menette niin varhain levolle?" kysyi pahoitellen
ravintoloitsija. "Vielähän on aikaista!"

"Aamulla lähdemme Selkirkiin", vastasi mustapartainen.

"Ensimmäisenä joulupäivänäkö?" huudahti ravintoloitsija.

"Mitä jalompi päivä, sitä parempi asia", vastasi toinen hymyillen.

Matkustavaisten käydessä ovelle valkeni Morgansonin mielessä tietoisuus
siitä, että nyt oli jouluaatto. Sellainen päivä siis oli! Sekö olikin
tuonut hänet Mintoon? Mutta tuon ajatuksen hämmensi heti noiden kolmen
miehen ja paksun sadandollarinsetelitukun kuva.

Ovi sulkeutui.

"Se oli John Thompson", lausui ravintoloitsija. "Kietaisi, miekkonen,
kaksi miljoonaa taskuunsa, ja saman verran saa vielä. No, minäkin
lähden maata. Juokaa vielä lasillinen."

Morganson epäröi.

"No, juokaa pois vain", kehoitti toinen itsepäisesti. "Selvitämme välit
sitten, kun olette myynyt halkonne."

Morganson joi, hyvästeli ja läksi. Taivaalla kumotti kuu, ja hän
hoiperteli eteenpäin kirkkaan, hopeanhohtoisen hiljaisuuden ympäröimänä
ja näki koko ajan edessään houkuttelevana elämän, -- elämän
sadandollarinsetelitukun hahmossa.

Hän heräsi. Oli pimeä. Hän oli nukkunut mokkasiineissaan, kintaissaan
ja lakinkorvalliset alaskäännettyinä. Hän nousi niin joutuin kuin
sairaudeltaan kykeni. Hän sytytti tulen ja kiehautti veden;
keittäessään petäjänoksia hän huomasi aamusarastuksen ensimmäiset
säteet. Silloin hän tarttui pyssyynsä ja kompuroi kauhistuneena
rannalle. Istuttuaan kauan aikaa kyykkysillään hän äkkiä muisti, että
petäjänkuoritee oli jäänyt juomatta.

Aamuhämärä muuttui päiväksi. Ilma oli kylmä ja kirkas. Kuusikymmentä
astetta nollan alapuolella -- niin määritteli Morganson. Mikään ei
häirinnyt tätä napaseudun rauhaa, ja siten kului muutamia tunteja.

Äkkiä Morganson nousi tuskin kyeten tukahduttamaan kipeää voihkaisua.
Hän oli kuullut etäältä miesten ääniä ja heikkoa koiranhaukuntaa. Hän
alkoi huitoa käsiään sivuilleen. Eihän ollut leikin asia pidellä pyssyn
lukkoa yli kuudenkymmenen asteen pakkasessa! Sitä varten oli
välttämätöntä kehittää kaikki se lämpö, minkä ruumis vielä kykeni
suomaan.

Miehet tulivat näkyviin puiden saartaman niemekkeen takaa. Etumaisena
kulki vaaleahiuksinen jättiläinen, jonka nimeä Morganson ei saanut
tietää. Hänen jäljessään veti kahdeksan koiraa John Thompsonin ohjaamaa
rekeä. Viimeisenä kulkueessa oli ruotsalainen Olsson.

"Pulska mies", arvosteli häntä Morganson. Valkeaa lumimaisemaa vastaan
piirtyivät ihmiset ja koirat tarkkoina, selvinä varjokuvina; ne
näyttivät liikkuvan aivan koneellisesti, niinkuin pahvikuviot, joilla
on vain kaksi ulottuvaisuutta. Morganson painoi pyssyn oikeaa
olkapäätänsä vasten, tunsi äkkiä sormiensa jäykistyvän ja huomasi, että
hänen vasen kätensä oli paljaana. Nähtävästi hän oli huomaamattaan
ottanut kintaan kädestään, -- nyt hän kiireesti veti sen takaisin
käteensä. Ihmiset ja koirat lähestyivät yhä, ja hän näki selvästi
niiden hengityksestä muodostuneen huurun hajoavan kylmään ilmaan. Kun
kulkueen etumainen mies oli viidenkymmenen yardin päässä, otti
Morganson kintaan oikeasta kädestään, vei etusormensa liipaisimelle ja
tähtäsi. Tuskin oli laukaus kajahtanut, kun etumainen mies kiepahti
ympäri ja kaatui samassa lumeen.

Hämmentyneenä Morganson ampui John Thompsonia liian alas, sillä
Thompson vain horjahti ja putosi istualleen. Morganson tähtäsi
ylemmäksi ja laukaisi uudelleen. John Thompson kaatui selälleen
kuormansa päälle.

Nyt Morganson kohdisti koko huomionsa Olssoniin. Tämä oli lähtenyt
pötkimään pakoon Mintoon päin, ja koirat, saavuttuaan paikalle, missä
etumaisen kaatuneen ruumis sulki tien, pysähtyivät. Morganson laukaisi
pakenevaa ruotsalaista kohti, mutta ei osannut. Olsson tuupertui
istualleen lumeen. Morganson ampui vielä kaksi laukausta, mutta samalla
tuloksella; hän pysähtyi aikoessaan juuri ampua kolmannen kerran. Oli
vain yksi laukaus jäljellä, ja siitä laukauksesta riippui Morgansonin
elämä ja kuolema.

Epätoivoisena hän seurasi Olssonin liikkeitä. Jättiläinen pyörähti
hullunkurisesti, koukisti koko ruumiinsa ja lähti kuvaamattoman
nopeasti juoksemaan jälkiä pitkin. Morganson kohotti taas pyssynsä ja
tähtäsi. Hänen sormensa olivat jäykät ja hän löysi vaivoin liipaisimen.

"Herra, auta!" huusi hän ääneensä ja laukaisi.

Olsson kaatui selälleen, kääntyi äkkiä kasvot maata kohti ja alkoi
heittää kuperkeikkaa. Vihdoin hän liikautti viimeisen kerran kättään ja
jäi hievahtamattomaksi.

Morganson heitti pyssyn luotaan ja kiiruhti alas rannalle. Nyt ei ollut
enää syytä piileksiä.

Hänet pysähdytti koirien kiukkuinen murina. Johtaja, tavattoman iso
koira -- puoleksi newfoundlantilainen, puoleksi hudsonilainen -- seisoi
vaaleatukkaisen jättiläisen pään luona ja seurasi pörhistetyin karvoin
ja hampaitaan näyttäen jokaista Morgansonin liikettä. Muutkin seitsemän
koiraa pörhistivät karvojaan ja murisivat. Morganson astui kokeiksi
vielä askelen eteenpäin, mutta samassa koko lauma koetti syöksyä hänen
kimppuunsa.

Silloin hän pysähtyi ja alkoi milloin uhkaavasti milloin leikillisesti
puhutella eläimiä. Hänen tätä tehdessään kiintyi hänen huomionsa
ensimmäiseen vainajaan, ja häntä hämmästytti kalpeus, minkä kuolema ja
pakkanen olivat levittäneet tämän kasvoille. John Thompson makasi
selällään reessä kuorman päällä; hänen päänsä oli vajonnut kahden säkin
väliin jääneeseen aukkoon leuka ylöspäin, niin että Morganson näki
ainoastaan mustan parran.

Nähdessään olevansa aivan voimaton hillitsemään koiria Morganson
poikkesi tallatulta tieltä ja alkoi syvässä lumessa kahloen ja
muodostaen suuren kaaren pyrkiä rekien taakse. Johtajansa esimerkkiä
seuraten koko koiralauma kääntyi sinnepäin. Morganson liikkui hyvin
hitaasti; hän näki selvään, kuinka eläimet kääntyivät häntä kohti, ja
koetti peräytyä. Se oli vähällä onnistuakin hänelle, kun äkkiä johtaja
villisti ulvoen ryntäsi eteenpäin ja upotti hampaansa hänen sääreensä.
Epätoivoisin ponnistuksin Morganson riistäytyi irti.

Hän alkoi huutaa koirille, mutta hänen vihainen äänensä ei tehonnut
niihin vähääkään. Ne pörhistivät karvojaan, painoivat jalkansa lujasti
lumeen ja murisivat kiukkuisesti. Silloin Morganson muisti Olssonin,
käänsi koirille selkänsä ja lähti kulkemaan jälkien suuntaan. Hän ei
kiinnittänyt huomiota haavoittuneeseen jalkaansa, josta vuoti runsaasti
verta. Valtimo oli vahingoittunut hänen sitä tietämättään.

Kaikkein enimmän ihmetytti häntä ruotsalaisen kasvojen tavaton kalpeus,
tämän saman ruotsalaisen, jonka hän vast'ikään oli nähnyt niin
punaposkisena ja terveyttä uhkuvana. Nyt hänen kasvonsa olivat kuin
marmoria. Vaaleine hiuksineen ja silmäripsineen hän enemmän muistutti
marmoriin hakattua kuvaa kuin ihmistä, joka vielä eli joitakuita
minuutteja sitten.

Morganson otti kintaat kädestään ja alkoi tutkia vainajan taskuja.
Ihmeekseen hän ei löytänyt kukkaroa eikä kultahiekkapussiakaan.
Povitaskusta hän löysi pienen lompakon ja jäykistynein sormin hän
kiireesti tarkasti sen sisällystä. Siellä oli kirjeitä ulkomaalaisin
merkein ja leimoin, muutamia kuitteja, laskuja ja maksuosoituksia 800
dollarin arvosta. Siinä kaikki. Rahaa ei ollut.

Hän liikahti palatakseen rekien luo, mutta tunsi äkkiä jalkansa kuin
maahan naulituiksi. Hän loi katseensa alas ja huomasi seisovansa
hyytyneen veren keskellä. Repeytyneet housut ja mokkasiinit olivat
punaisen jääkuoren peitossa.

Nopealla kiskaisulla hän irroitti jalkansa ja kompuroi rekiä kohti.
Hänet nähdessään johtajakoira ja sen jäljestä koko lauma alkoi taas
murista.

Morganson itki hiljaa ja alkoi huojutella itseään voimattomasti
edestakaisin. Sitten hän irroitti silmäripsistään niihin tarttuneet
jäätyneet kyynelet.

Tämä oli pilaa. Viekas kohtalo kujeili hänen kanssaan. Taivasta kohti
viipottavine partoineen nauroi kuollut John Thompson hänelle.

Ymmärryksensä menettäen hän alkoi harhailla rekien ympäri milloin
sekavasti ja voimattomasti kiroillen koiria, milloin rukoillen
raukeasti niiltä elämäänsä, elämäänsä, joka oli noihin rekiin
kuormattuna. Äkkiä hän rauhoittui. Miksi hän tässä näyttelee narrin
osaa? Selvintä on hakea teltasta kirves ja palattuaan murskata sillä
koirain kallot! Hän niille näyttää!

Mutta päästäkseen teltalle oli hänen kierrettävä koirat ja reet. Hän
poikkesi ladulta ja kahloi pehmeässä lumessa. Äkkiä hän tuskallista
pyörrytystä tuntien pysähtyi. Kaatumisen uhallakaan ei hän mennyt
eteenpäin. Kauan hän seisoi hievahtamatta paikallaan, horjuen
raadelluilla, kuolettavasta heikkoudesta vapisevilla jaloillaan. Hän
katsahti alas ja näki taas jalkojensa ympärille hyytyneen veriläiskän.
Verta tulvi aivan niinkuin äskenkin. Hän ei ollut luullut haavaa niin
vakavaksi. Hän teki ponnistuksen kumartuakseen tarkastamaan jalkaansa.
Silloin hänestä yht'äkkiä tuntui, kuin lumi olisi pyrkinyt ylöspäin, ja
hän liikahti kuin väistääkseen iskua. Hänet valtasi hirveä pelko, ja
hän ojentautui vaivoin. Häntä peloitti lumi, joka pyrki ylöspäin häntä
kohti...

Sitten lumen valkea kimallus muuttui mustaksi, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä Morganson ymmärsi makaavansa lumessa. Häntä ei
pyörryttänyt enää. Hänen päänsä yläpuolella riippuva hämähäkinverkko
oli kadonnut, mutta vieläkään ei hän voinut nousta. Ei ollut voimia, ja
koko ruumis tuntui oudolta ja puisevalta. Epätoivoisin ponnistuksin
hänen onnistui kääntyä kyljelleen ja saada näkyviinsä reet ja
Thompsonin taivasta kohti törröttävä musta parta. Hän näki
johtajakoirankin, joka nuoli tiellä poikittain makaavan miehen kasvoja.

Morganson alkoi katsella sitä hänelle oudon uteliaisuuden valtaamana.
Koira oli kiihtynyt ja kärsimätön. Aika-ajoin se päästi lyhyen
haukahduksen, aivan kuin herättääkseen herransa, ja piti tätä tarkoin
silmällä teroittaen korvansa häneen päin ja heiluttaen häntäänsä.
Viimein se istui takajaloilleen, käänsi kuononsa taivasta kohti ja
alkoi valittavasti ulvoa. Koko lauma alkoi samassa ulvoa.

Nyt maatessaan lumessa ei Morganson enää tuntenut pelkoa. Hän uneksui.
Hän näki itsensä kuolleena, kangistuneena, lumen peittämänä, ja tuntien
syvää sääliä itseään kohtaan hän itki hetkisen. Mutta ei hän pelännyt.
Sisäinen taistelu oli lakannut. Koettaessaan avata silmänsä hän
huomasi, että kyynelet olivat jäätyneet niihin paksuksi kerrokseksi.
Hän ei sitä koettanut edes särkeä. Hänestä oli kaikki yhdentekevää. Hän
ei ollut koskaan unissaankaan luullut kuolemaa niin helpoksi, ja hän
pahoitteli, että oli niin paljon kärsinyt ja taistellut turhaan näiden
viikkojen kuluessa. Häntä samoinkuin kaikkia muitakin oli kuolemanpelko
tuskastuttanut, mutta nyt hän oli saanut kokea, ettei kuolema tuota
kärsimyksiä, vaan että kaikki hänen kärsimyksensä oli aiheuttanut --
elämä. Elämä oli panetellut kuolemaa. Se oli arvotonta ja loukkaavaa.

Mutta hänen oli mahdoton vihastua ja loukkaantua. Elämän valhe ja petos
eivät merkinneet enää mitään, kun hän jo lähestyi sitä rajaa, jonka yli
jokaisen ihmisen on käytävä.

Häntä alkoi nukuttaa, ja hän tunsi vaipuvansa suloiseen, hellään
unohdukseen, joka lupasi runsasta helpotusta ja lepoa. Hän kuuli vielä
heikosti koirien ulvonnan, ja hänen aivoissaan vilahti viimeinen,
silmänräpäyksellinen ajatus, että hänen ruumiinsa alistumisen vuoksi
pakkanen nyt ei enää häntä kiusaa... Mutta sitten, päivän sammuessa,
lakkasi hänen ajatuksensakin työskentelemästä ja valaisemasta, ja
syvään huokaisten Morganson vaipui uneen.



VERIKOSTO


Fortune la Perle juoksi lumessa nyyhkyttäen, ponnistaen viimeiset
voimansa, kiroten kohtaloaan, Alaskaa, Nomea, kortteja ja ihmistä,
jonka oli lävistänyt veitsensä terällä.

Lämmintä verta oli hyytynyt hänen käsiinsä, ja äsken eletty näytelmä
oli kirkkaana hänen mielessään, -- mies käsin pöydänreunaan tarttuu,
hitaasti lattialle vaipuu, korttipakka hajoaa, rahat kierivät ympäri,
kaikki läsnäolijat värähtävät. Äänettömyys... huudot lakkaavat
yht'äkkiä, pelinoppain kolina taukoaa, kiihtyneitä, säikähtyneitä
kasvoja kaikkialla; hetkellinen kuolemanhiljaisuus tuntuu kestävän
iankaikkisuuden ratketen sitten huumaavaksi meluksi ja kostonääniksi,
jotka karkoittavat hänet päätäpahkaa hänen takanaan mielettömänä
riehuvasta kylästä.

"Onpa kuin kaikki hornanhenget olisivat päässeet irti", mutisi hän
halveksuvasti kääntyen pimeään ja suunnaten pakonsa merenrantaa kohti.
Tulet loistivat avatuista ovista. Kaikkialta, teltoista, hökkeleistä ja
tanssisaleista riensi väkeä häntä takaa ajamaan. Ihmisten huudot ja
koirien haukunta lumpeuttivat hänen korvansa ja jouduttivat hänen
askeleitaan. Ja hän juoksi juoksemistaan. Mutta sitten alkoi melu
vähitellen hiljetä. Takaa-ajo päättyi voimattoman kiukun purkauksiin ja
tuloksettomaan etsintään. Jokin varjo vain seurasi itsepintaisesti
hänen jälkiään. Vilkaistessaan taakseen hän huomasi, kuinka sen
epämääräinen haamu milloin näkyi avointa lumilakeutta vasten, milloin
häipyi pimeään, valaisemattomain hökkeleiden ja rannalle kumottujen
veneiden väliin.

Fortune la Perle kiroili heikolla, väsymyksestä naisen itkua
muistuttavalla äänellä jatkaen pakoaan röykkiöiksi kasaantuneen jään ja
lukemattomien kuoppien ja telttojen lomitse. Väliin hänestä tuntui,
että vaara oli välttynyt; silloin hän huohottaen väsymyksestä, hurjasti
tykyttävin ohimoin vaipui maahan; mutta samassa pimeydestä sukeltava
varjo saattoi hänet jatkamaan epätoivoista pakoaan. Äkkiä hänen
mieleensä vilahti ajatus, joka sai hänet kylmiin väreisiin. Varjon
itsepintaisuus alkoi hänestä, taikauskoisesta pelaajasta, tuntua
yliluonnolliselta. Sanattomana, säälimättömänä, väistymättömänä se
muistutti hänestä sallimusta, kohtaloa, joka odotti viimeistä
pelisiirtoa saadakseen käteismaksun ja laskeakseen lopullisen voiton
tai tappion. Fortune la Perle uskoi mahdollisiksi tuollaiset
harvinaiset, hetkelliset tilanteet, jolloin ruumiiton henki, sielu,
vapautuneena ajan ja paikan käsitteistä, tunkeutuu iäisyyden
todellisuuteen ja lukee vapaasti elämän lait kohtalon avatusta
kirjasta. Hän ei epäillyt elävänsä nyt jotakin sellaista hetkeä ja
kääntyessään takaisin kylää kohti ja pyrkiessään yli lumenpeittämän
jäkäläkankaan hän ei vähääkään ihmetellyt, kun varjo lähestyi häntä
saaden selvemmän ja määrätymmän muodon. Epätoivoisena omasta
voimattomuudestaan hän pysähtyi keskelle lumilakeutta ja käännähti
ympäri. Hänen oikea kätensä hellitti nopeasti kintaan, ja tähtien
heikossa kajastuksessa välkähti kohotettu revolveri.

"Älkää ampuko. Olen aseeton."

Varjo sai määrätyn muodon. Ihmisäänen kuultuaan Fortune la Perle
vavahti helpotuksen tunteen tulvehtiessa hänen rintaansa.

Jos Ury Bramilla olisi ollut ase tuona iltana, jolloin hän Eldoradon
penkillä istuessaan oli nähnyt murhan tapahtuvan, olisi kaikki varsin
luultavasti saanut toisen käänteen eikä hän olisi lähtenyt juoksemaan
pitkin Long Trulea tuon miehen jäljestä, joka oli niin toisenlainen
kuin hän. Mutta kuinka tahansa, hän toisti vielä kerran:

"Älkää ampuko. Näettehän, että olen aseeton."

"Mitä hittoa sitten juoksette jäljessäni?" kysyi peluri laskien alas
revolverin.

Ury Bram kohautti olkapäitään.

"Se ei mitään merkitse. Menkäämme nyt yhdessä minun luokseni."

"Minne?"

"Majaani. Se on tuolla kylän rajalla."

Ury Bramin mieletön ehdotus hämmästytti niin Fortune la Perleä, että
hän polki ihmetyksestä jalkaansa lumeen käyttäen kaikki tuntemansa
kiroukset.

"Kuka te olette", sanoi hän viimein, "ja keneksi luulette minua, kun
kuvittelette, että tuollaisen ehdotuksen kuultuani pistän pääni
valmiiseen silmukkaan?"

"Olen Ury Bram", vastasi toinen koruttomasti, "majani on kylän
laidassa. En tunne teitä, mutta olette tappanut ihmisen, hihassanne on
hänen vertansa. Nyt olette kuin Kain kaikkien vainooma. Teillä ei ole
mihin kallistatte päänne. Mutta minun luonani on tilaa..."

"Kaiken pyhän nimessä, olkaa vaiti!" keskeytti hänet Fortune la Perle,
-- "taikka teen teistä toisen Abelin. Jos tahdotte auttaa minua, niin
auttakaa oikealla tavalla. Mitä hyötyä minulla on majasta, kun tuhat
ihmistä juoksee jäljessäni etsien minua kaikkialta? Paeta minun täytyy
täältä, pois, pois, niin kauas kuin mahdollista! Voi noita kirottuja
elukoita! Palan halusta kääntyä takaisin ja lopettaa vielä muutamia...
Millaisia sikoja! Yksi ainoa kirkas, ihana tappelu olisi koko tämän
kirotun asian loppu. Elämä on vain peliä. Ja minua se niin
kylläännyttää." -- Hän pysähtyi järkkyneenä, masentuneena, epätoivon
partaalla. Ury Bram käyttäen hyväkseen syntynyttä äänettömyyttä alkoi
puhua. Hän oli kaunopuheinen. Se oli pisin ja sanarikkain lausunto
hänen elämässään lukuunottamatta erästä, jonka hän saneli toisessa
paikassa paljoa myöhemmin.

"Huomatkaa siis, minkä tähden esitän teille majaani. Siellä voin teidät
kätkeä niin, ettei teitä kukaan löydä. Ruokatarpeita minulla on myöskin
riittävästi. Minnekään muuanne ette voi mennä. Teillä ei ole koiria, ei
rekeä eikä ylipäänsä mitään, mikä on matkalla tarpeen. Meri on jäässä.
St. Michael on lähin paikka. Mutta joka taholle lähetetyt takaa-ajajat
ovat siellä ennen teitä. Samoin on laita Anwickin taipaleen. Lyhyesti
sanoen olette umpikierroksessa. Teillä on ainoa mahdollisuus piileksiä
minun luonani, kunnes kaikki on ohi. Kuukauden, ehkäpä vähemmänkin ajan
kuluttua teidät unohdetaan ja voitte aivan noiden ihmisten nenän editse
kulkea saman matkan ihan ilman pelkoa ja levottomuutta. Minulla on omat
ajatukseni oikeudesta. Juostessani jäljestänne Eldoradosta rantalakeaa
pitkin en ajatellutkaan ottaa kiinni tai ilmiantaa teitä. Katson
asioita toiselta kannalta, eikä se soveltunut käsitykseeni niistä..."

Hän ei ollut ennättänyt lopettaa, kun murhaaja otti taskustaan
rukouskirjan ja antoi Ury Bramin vannoa sanansa tosiksi. Revontulten
keltainen kimallus valaisi heikosti näiden kahden miehen pakkasessa
paljastettuja päitä heidän lujasti pidellessään avokäsin pyhää kirjaa,
sillä aikaa kuin Ury lausui valansa.

Sitä valaa hän ei ajatellutkaan rikkoa eikä koskaan rikkonutkaan.

Majan ovella peluri epäillen hetkeksi pysähtyi ihmetellen tuon niin
odottamatta hänen avukseen tulleen miehen kummaa käytöstä. Viimein hän
voitti vastahakoisuutensa ja astui majaan. Himmeässä kynttilänvalossa
hän näki varsin kodikkaan asunnon, missä ei ollut merkkiäkään
syrjäisistä. Isännän puuhaillessa kahvin valmistuksessa alkoi hän
nopeasti kiertää itselleen paperossia. Hänen kohmettuneet jäsenensä
alkoivat vähitellen lämpimässä palautua entiselleen. Istahtaen
puolittain halveksivan huolimattomasti penkille hän alkoi puhaltamainsa
savupilvien läpi tarkkaavasti tutkia Uryn kasvoja. Ne olivat
voimakaspiirteiset, miehekkäät, niissä oli syviä uurteita, jotka
näyttivät pikemmin arvilta, eikä niitä lieventänyt pieninkään hymyn tai
huumorin häive. Tiheiden, riippuvien kulmakarvojen alta tähystivät
kylmät, harmaat silmät. Ulkonevat, voimakkaat poskiluut päättyivät
syvään kuoppaan, alaleuka ja leukapielet todistivat horjumatonta
tarkoitusperiin pyrkimistä, päämääriin, joiden täytyi matalasta otsasta
päättäen olla varsin suoria ja tarpeen vaatiessa säälimättömiä. Kaikki
hänessä, nenä, huulet, ääni, poimut suun ympärillä, oli karkeaa.
Ihminen, jolla on sellaiset kasvonpiirteet, elää omaa yksilöllistä
elämäänsä olematta tottunut kysymään neuvoa muilta; hän voi taistella
yökauden itse pääenkeleitä vastaan, mutta kohtaa teidät aamulla yhtä
läpitunkemattomana ja suljettuna kuin ei mitään erikoista olisi
tapahtunut... Ury oli luonteeltaan ahdas, mutta syvä, ja Fortune la
Perle leveine, kevytmielisine luonteineen ei häntä ollenkaan
ymmärtänyt. Jos Ury olisi lauleskellut ollessaan iloisella päällä tai
huokaillut suruisina hetkinään, niin Fortune olisi käsittänyt häntä;
mutta hän ei kyennyt arvioimaan sielua, joka kätkeytyi noiden
läpitunkemattomain, jäykkien piirteiden taa.

"Auttakaa nyt minua, herra", lausui Ury, kun kupit oli tyhjennetty.
"Meidän on valmistauduttava sen tapauksen varalta, että joku vilkaisisi
tänne."

Fortune mutisi nimensä ja ryhtyi uutterasti auttamaan Urya. Majan
yhdellä seinällä oli päittäin nurkkaan tuettuna penkki. Varsin
karkeatekoinen laite muuten, alustalleen riviin asetetuista hirsistä,
jotka päältäpäin oli katettu sammalilla. Eripitkät hirret muodostivat
epätasaisen katoksen. Ury poisti sammalen seinänpuolelta; kohotettuaan
pois pari kolme hirttä hän sahasi poikki pääpuolessa törröttävät
tukipuut; sitten hän asetti hirret jälleen paikoilleen, joten
epätasainen katos jäi entiselleen. Lattian alta kaivamansa kauramatot
hän asetti penkkiin muodostuneeseen aukkoon; päällimmäiseksi hän vielä
levitti säkkejä, sammalia ja peitteen. Pitkin penkkiä asetettujen
peitteiden kätkemänä Fortune saattoi rauhallisena maata tilallaan
kenenkään mieleen juolahtamatta, että siellä oli joku.

Ensi viikkoina Nomessa tapahtuneen murhan jälkeen toimitettiin sarja
tutkimuksia, joista ei päässyt vapaaksi ainoakaan maja tai teltta.
Mutta Fortune loikoili koko ajan turvallisessa piilopaikassaan.
Todellisuudessa Ury Bramin majasta ei pidetty paljoakaan lukua, koska
siellä vähemmän kuin missään muualla maailmassa luultiin John
Randolphin murhaajan piilevän. Mutta sen jälkeen kuin Urynkin majaa oli
käyty katsastamassa, ryömi Fortune loukostaan ja alkoi rauhallisesti
kävellä päiväkaudet majassa pelaten korttia tai polttaen loppumattoman
määrän savukkeita. Vaikka hän kevytmielisine luonteineen rakastikin
iloisuutta, sukkeluuksia ja naurua, niin hän kumminkin pian mukautui
Uryn vaiteliaisuuteen. He puhelivat vähän ja silloinkin vain
takaa-ajajain toimista ja suunnitelmista, tien laadusta ja
koiranhinnoista; ja nuokin kysymykset heräsivät kuin sivumennen ja ani
harvoin. Fortune mietti tähän aikaan jotakin uutta korttipeliä ja istui
tuntikausia, jopa kokonaisia päiviäkin yhä sotkien ja jakaen kortteja.
Järjestäen kortit pitkiin riveihin hän tarkasteli huolellisesti siten
muodostuneita yhtymiä. Ja sotki ja jakoi taas kortit, kunnes tämä puuha
lopulta alkoi häntä väsyttää, jolloin hän pöydän yli kumartuneena
loihti mielikuvitukseensa Nomen iloiset pelihuoneet, joissa pelaajat ja
katsojat viettävät ruletin lakkaamatta paukahtelevan pallon ääressä
päivänsä ja yönsä. Sellaisina hetkinä hän tunsi niin painostavasti
yksinäisyytensä ja pääsemättömän tilansa, että istuskeli tuntikaudet
asentoaan muuttamatta. Joskus sattui, että tuo kauan pidätetty
katkeruus johti intohimoisiin mielenpurkauksiin; mutta vaikka hän oli
elämänsä turmellut, ei hän sitä tunnustanut.

"Elämä on kehnoa peliä", vatkasi hän alinomaa valittaen kohtalonsa
muuttelevaisuutta. "Minua ei ole vedellyt koskaan. Paha sallimus on
merkinnyt minut jo syntyessäni. Äitini maidossa olen imenyt huonon
onnen. Kun äitini minua kantoi, heitettiin hänelle väärät pelinopat, ja
minä synnyin vain todistamaan hänen häviötään. Mutta ei hänellä olisi
ollut oikeutta moittia minua siitä ja katsella minua kuin elotonta
korttipakkaa. Ja sentään hän teki niin, ja kuinka usein vielä! Miks'ei
hän lahjoittanut minulle rikkautta? Miks'ei sitä tehnyt yhteiskunta?
Miksi jäin Seattleen ilman penniäkään? Miksi saavuin Nomeen elääkseni
siellä kuin sika? Miksi poikkesin Eldoradoon? Olinhan aikonut mennä Big
Pittin luo, ja Eldoradoon juoksin vain hetkeksi, tikkuja lainaamaan.
Miksi minulta loppuivat tikut? Miksi mieleni teki tupakoida? Näettehän,
että kaikki vei yhtäänne, kaikki pikkuseikat ja vähäpätöisyydetkin.
Koko elämäni on edeltäpäin määrätty jo ennen syntymääni. Siksi on
kaikki niin käynytkin. Siksi tapasin John Randolphin pelinoppineen!
Olkoon hän kirottu! Hän sai, mitä hänelle kuuluu! Miks'ei hän hillinnyt
kieltään? Miks'ei hän luovuttanut minulle häviötäni takaisin? Näkihän
hän, että olin perikadon partaalla. Miks'ei hän hillinnyt itseään? Oi
miksi? Miksi? Miksi?" -- Ja Fortune la Perle alkoi harhailla ympäri
huonetta turhaan hakien vastausta kysymyksiinsä.

Näiden kohtausten aikana Ury oli tavallisesti äänettä, pysyen aivan
tyynenä. Ainoastaan hänen harmaiden silmiensä katse kävi aivan kuin
himmeämmäksi ja raskasilmeisemmäksi. Näytti kuin ei asia olisi
herättänyt laisinkaan hänen mielenkiintoaan. Mitään yhteistä ei näillä
kahdella ihmisellä todellisuudessa ollutkaan. Ja tuo tosiasia se juuri
ihmetyttikin Fortunea, sillä hän ei voinut käsittää, mikä oli saattanut
Uryn häntä auttamaan.

Mutta odotusaika alkoi loppua. Verenjanon täytyi kylässä väistyä
kullanjanon tieltä. John Randolphin murha siirtyi vähitellen
muistotietojen joukkoon. Ja asia päättyi siihen. Jos murhaaja olisi
äkkiä ilmestynyt Nomen väestön keskuuteen, ei se tietystikään olisi
rauhoittunut, ennenkuin tämä olisi saanut ansaitsemansa palkan. Mutta
nyt ei kysymystä Fortune la Perlen olinpaikasta pidetty minään
elinkysymyksenä. Vuoristopurojen uomissa ja niiden kaltevilla
kivikkorannoilla oli paljon kultaa. Kun meri vapautui jäistä,
siirtyivät kullanetsijät avarine pusseineen sinne, missä elämän hyvä
oli saatavissa niin suunnattoman halvalla.

Eräänä yönä Ury Bram Fortunen auttamana valjasti koirat ja varusti
reet, ja molemmat lähtivät jäätä myöten etelään. Mutta sitä suuntaa he
eivät noudattaneet koko aikaa. St. Michaelin luota he kääntyivät länttä
kohti edeten vähitellen merenrannalta sisämaahan päin. Sitten
matkustettuaan ylängön poikki he saapuivat Yukonille muutaman sadan
mailin päähän sen suusta. Kulkien edelleen koillista kohti he kaarsivat
Koyakukin, Tananan ja Minukin. Vasta sivuutettuaan Ison Mutkan
Fort-Yukonin luona he Flotzin kautta jälleen lähtivät etelään päin.

Matka oli sangen vaivalloinen. Ury saattoi koko ajan Fortunea. Se ei
viimeksimainittua ollenkaan kummastuttanut, olihan Ury ennen lähtöä
sanonut, että hänellä oli Eaglessa liikeyrityksiä ja työmiehiä
palveluksessaan. Eagle oli aivan matkan loppupäässä. Jo muutamia
maileja lähempänä, Fort-Kudahissa, liehui Britannian lippu.
Pian he sivuuttivat Dawsonin, Pellyn, Five-Fingerin, Windy Armin,
Cariboo-Crossingin, Lindermanin, Chilcootin ja Dyean. Lähelle Eaglea,
joka jäi heidän taakseen, he asettuivat yöksi. Se oli heidän viimeinen
pysähdyspaikkansa. Siellä heidän piti erota. Seuraavana päivänä he
nousivat varhain. Fortune tunsi mielensä keventyneen. Ympärillä tuntui
kevään tulo. Aurinko oli taas näyttäytynyt. Päivät pitenivät. Kanadan
alue oli jo aivan lähellä. Ja siellä odotti täydellinen vapaus. Päivä
päivältä hän lähestymistään lähestyi suurta, vapaata maailmaa, joka oli
niin houkuttelevan kaunis. Kuvaillen taivaankaaren värein tulevaa
elämäänsä Fortune vihelteli erilaisia leikillisiä säveleitä. Ury
valjasti koirat ja latoi tavarat rekiin. Kun kaikki oli valmiina ja
Fortune kärsimättömänä odotteli lopullista lähtöhetkeä, heitti Ury
äkkiä vielä muutamia pölkkyjä tuleen ja istahti uudelleen loimahtavien
liekkien valoon.

"Oletteko kuullut koskaan Kuolleen Hevosen taipaleesta?" kysyi hän ja
katsoi miettivästi Fortuneen, joka pudisti kieltäen päätään. Hän alkoi
itsekseen tuntea harmia tämän odottamattoman viivytyksen johdosta.

"Joskus sattuu kohtaamaan olosuhteissa, jotka eivät sitten koskaan
lähde mielestä", jatkoi Ury hiljaa ja hitaasti. "Kuolleen Hevosen
taipaleella tapahtui minulle sellaista. Valkean Harjanteen yli kulku
97-luvulla oli omansa saattamaan jokaisen epätoivoon. Ei tämä tie ole
turhaan saanut sellaista nimeä. Hevoset kuolivat kuin kärpäset ensi
pakkasella. Pitkin matkaa Skagwaysta Bennetiin oli kasoittain
hevosenraatoja. Hevoset kaatuilivat jyrkissä ahteissa, kuolivat
korkeiden ylänköjen ruohon myrkyttäminä ja nääntyivät nälkään järvien
selällä. Loput tuhoutuivat pitkällä matkalla; ne upposivat jokiin
raskaine kuormineen tai ruhjoutuivat kiviä vasten; ne taittoivat
jalkansa vuorten rotkoissa, katkaisivat selkärankansa pudotessaan
varustuksineen rinnettä alas nurinniskoin; ne vajosivat hetteisiin,
tukehtuivat liejuun, puhkoivat vatsansa soilla oksaisiin kantoihin.
Pakottaen ne työhön äärimmäiseen uupumukseen asti ihmiset sitten
ampuivat ne ja palasivat meren rannalle hankkimaan uusia. Kuolleen
Hevosen taipaleella ihmisten sydämet joko särkyivät tai kovettuivat ja
muuttuivat kiviksi. Tällä matkalla kohtasin ihmisen, joka oli
kärsivällinen ja lempeä kuin Kristus. Hän oli kunnon ihminen.
Pitäessään puolipäivälepoa hän päästeli hevosiltaan kuormat antaakseen
niiden levätä. Hän maksoi viisikymmentä shillinkiä ja enemmänkin
heinäsentneristä. Omilla peitteillään hän peitti hevosten satulan
hiertämät selät. Toisilla nuo haavat kehittyivät hirvittäviksi; toiset
antoivat hevosten pudotettuaan kenkänsä käydä kavionsa verestäville
haavoille. Mutta hän käytti viimeisen dollarinsa kengännauloihin. Minä
tiedän sen hyvin, sillä me nukuimme samalla tilalla, söimme samasta
kattilasta ja olimme kuin läheiset veljet seuduilla, joilla muut
kadottivat kaiken ihmishahmonsa ja kuolivat kirous huulillaan. Olipa
hän kuinka väsynyt tahansa, oli hän aina valmis nousemaan ja korjaamaan
satulavyötä tai helpottamaan liian kireää hihnaa. Useinkin ympärillämme
tapahtuvat kauhunäytelmät saivat hänen silmänsä vettymään. Kallioiden
yli kiivettäessä, jolloin eläinparkojen piti nousta takajaloilleen ja
ojentaa etujalkansa eteenpäin, niinkuin kissat tekevät kynsiessään
seinää, oli koko tie täynnä alas luisuneiden hevosten ruumiita. Ja
tuossa löyhkäävässä hajussa, aina lempeänä ja säälivänä, auttaen
vetoeläimiä vaikeimmissa kohdin, viipyi hän viimeiseen hetkeen saakka,
kunnes koko seurue oli päässyt turvalliseen paikkaan. Ja kun joku
eläinparka tarttui liejuun, pysäytti hän koko kulkueen, kunnes se oli
saatu ylös. Sellaisina hetkinä häntä ei ollut hyvä häiritä. Perille
tultuamme tahtoi eräs henkilö, joka oli jo tuhonnut viisikymmentä
hevosta, ostaa hevosemme. Olimme siihen aikaan aivan pennittömät. Ja
hän tarjosi meille viittätuhatta dollaria. Katsahdimme henkilöön,
joka teki meille sellaisen tarjouksen, ja Oregonin itäosista
tuotuihin hevosiimme, ja olimme jo vähällä suostua; mutta muistaen
vuorenhuippujen myrkylliset ruohot ja kallioiden yli kiipeämisen ei
mies, josta oli tullut veljeni, lausunut sanaakaan, vaan jakoi hevoset
kahteen ryhmään -- toiseen omansa, toiseen minun -- ja katsahti minuun.
Ymmärsimme toisemme. Minä ajoin hevoseni toiselle taholle, hän
toiselle. Tarttuen pyssyihimme ammuimme ne ensimmäisestä viimeiseen,
tuon ihmisen, joka oli tuhonnut puolen sataa hevosta, kiroillessa meitä
täyttä kurkkua. Ja se mies, josta oli tullut veljeni Kuolleen Hevosen
taipaleella..."

"Oli John Randolph", täydensi Fortune halveksuvasti.

Ury nyökäytti päätään ja sanoi: "Olen iloinen, että käsitätte minua."

"Olen valmis", vastasi Fortune, ja hänen kasvoilleen tuli entisen
väsyneen huolestumisen ilme. "Mutta joutukaa vain."

Ury nousi.

"Olen koko ikäni uskonut Jumalaan. Uskon, että hän on oikeamielinen.
Uskon, että hän katsellessaan meitä valitsee meistä jotkut
tarkoituksiaan täyttämään. Ja uskon hänen haluavan, että minun käteni
panee täytäntöön hänen tahtonsa. Uskon sen niin syvästi, että suostun
taistelemaan kanssanne aivan samanlaisissa olosuhteissa, jotta hänen
tuomionsa täyttyisi."

Fortunen sydän alkoi valtavasti sykähdellä hänen kuullessaan nuo sanat.
Hänellä oli hyvin hämärä käsitys Uryn Jumalasta, mutta hän uskoi
onneen, ja se ei ollut hänestä luopunut siitä yöstä alkaen, jolloin hän
pakeni lumikenttää myöten merelle päin.

"Mutta meillähän on vain yksi revolveri", huomautti hän.

"Ammumme vuorotellen", lausui Ury tarkastaen asetta huolellisesti.

"Kortit ratkaiskoot, kuka alkaa; seitsemän korttia kummallekin."

Ury nyökkäsi hyväksyvästi. Fortune veti taskustaan korttipakan.
Pelaajan vaistot heräsivät hänessä hänen nähdessään kortit. Tietysti ei
onni nytkään pettäisi. Ja haaveksien palaavasta päivästä hän otti
korttinsa ja vavahti ilosta huomatessaan, että hänen oli jaettava
kortit.

Hän sotki ja jakoi; pata oli valttina. Kun he katsoivat kortteja, ei
Urylla ollut ainoatakaan valttia, mutta Fortunella sitävastoin ässä ja
kymppi. Vapaus tuntui hänestä aivan läheiseltä. He pysähtyivät
viidenkymmenen askelen päähän toisistaan.

"Jos on Jumalan tahto, että surmaatte minut, ovat koirat kaikkine
valjaineen teidän. Taskustani löydätte valmiin kauppakirjan", selitti
Ury asettaen leveän rintansa häntä kohti suunnatun revolverin
maalitauluksi. Koettaen irroittaa ajatuksensa auringonsäteissä
kimaltelevasta valtameren ulapasta tähtäsi Fortune huolellisesti. Kaksi
kertaa hän laski revolverin, sillä kevättuuli huojutteli yhä
männynlatvoja. Vihdoin hän asettui toisen polvensa varaan ja puristaen
lujasti molemmin käsin revolveria ampui laukauksen. Ury horjahti,
levitti kätensä ja tehtyään mielettömän kokeen astua eteenpäin kaatui
lumeen. Fortune älysi, ettei ollut osannut suoraan rintaan, koska hänen
vastustajansa oli horjahtanut.

Kun Ury kooten viimeiset voimansa itseään hallitakseen ojensi kätensä
ottaakseen revolverin, vilahti Fortunen mieleen ajatus ampua vielä
kerta. Mutta hän luopui siitä heti. Onni oli suosinut häntä koko ajan.
Hän tunsi, että jos hän nyt tekee rikoksen, saa hän sen jäljestäpäin
maksaa. Ei, hän toimii loppuun asti rehellisesti. Ja sitäpaitsi oli Ury
niin pahoin haavoittunut, että hän tuskin jaksoi pidellä kädessään
raskasta Colt-revolveria.

"Missä on nyt Jumalanne?" kysyi Fortune la Perle pilkallisesti antaen
haavoittuneelle aseen.

"Hän ei ole puhunut vielä", vastasi Ury. "Valmistautukaa hänen
päätöksensä varalta."

Fortune katsahti häneen asettuen sentään syrjittään suodakseen
mahdollisimman pienen tähtäysalan. Ury, horjuen kuin juopunut, odotti
kuitenkin, kunnes vastustaja olisi asettunut rauhalliseen asentoon.
Revolveri oli hyvin raskas, ja hän epäili itse niinkuin Fortunekin,
voisiko hän kannattaa asetta. Mutta hän kohotti sen ja kohotettuaan
kätensä päänsä yli laski revolverin hitaasti alas. Samalla hetkellä
kuin hän näki Fortunen vasemman kyljen tähtäimen tasalla, hän laukaisi.
Fortune kaatui nurinniskoin.

Iloisen San Franciscon kuva himmeni ja kalpeni, ja kirkkaiden säteiden
valaisema lumi kävi yhä tummemmaksi. Fortune kirosi viimeisen kerran
petollista kohtaloansa.



"ÄPÄRÄ"


"Äpärä" oli oikea paholainen. Se tunnettiin kautta koko Pohjolan. Monet
nimittivät sitä "Lemmon sikiöksi", mutta sen isäntä, Musta Leclair, oli
keksinyt sille häpeällisen pilkkanimen "Äpärä". Paholainenhan se oli
Musta Leclairkin, ja he yhdessä muodostivat parin. On sananlasku, että
kun kaksi pirua kohtaa toisensa, on siitä tuloksena pieni helvetti.
Sitä saattoi odottaakin, niin pian kuin "Äpärä" joutui Mustan Leclairin
holhottavaksi. Kun he ensi kerran kohtasivat toisensa, oli "Äpärä"
vielä penikka, laiha, nälkäinen, ilkeäsilmäinen; sen tervehdyksenä
olivat: yritys purra, murina ja äkäiset katseet. Leclairin tapana taas
oli kohottaa suden tavoin ylähuultaan, jolloin valkeat, julmat hampaat
paljastuivat. Aivan siten hän irvisti välähyttäen silmiään viekkaasti
ja tavoittaen kädellään "Äpärää" ja veti sen luokseen vinkuvasta
penikkaparvesta. Epäilemättä he olivat selvillä toisistaan, sillä
"Äpärän" pikku hampaat painuivat heti Leclairin käteen ja Leclair
puristi kylmäverisesti peukalonsa ja etusormensa pennun kurkkuun, ollen
vähällä tukehduttaa sen.

"Sacre dame!" kirosi ranskalainen hiljaa pyyhkien verta haavoittuneesta
kädestään ja katsellen maahan, missä penikka haukkoi henkeään
kieritellen lumessa.

Leclair kääntyi John Hamliniin, joka oli Sixty Milen kauppa-aseman
johtaja, ja sanoi: "Siinä on sisua! Mitä tahdotte siitä, monsieur? Häh?
Mitä tahdotte? Minä ostan sen. Ostan paikalla!"

Juuri siksi, että tunsi penikkaa kohtaan sammumatonta vihaa, Leclair
osti sen ja antoi sille häpeällisen nimen. Viisi vuotta he samoilivat
yhdessä Pohjolaa, St. Michaelin ja Yukonin suun seuduilta Pellyn
lähteille, vieläpä Peace-joelle, Athabascaan ja Isolle Orjajärvelle
saakka. Ja he tulivat niin kuuluisiksi taipumattomasta ilkeydestään,
että sellainen maine ei ole koskaan tullut koiran ja ihmisen osaksi.

"Äpärä" ei tuntenut isäänsä -- siitä sen nimi -- mutta John Hamlin
tiesi, että sen isä oli ollut iso harmaa susi. Emä taas, jonka penikka
hämärästi muisti, oli muriseva, pureksiva, likainen narttu,
vankkaotsainen, leveärintainen, ilkeäsilmäinen, sitkeähenkinen kuin
kissa, ja sillä oli ihmeelliset varastelun ja kaikenlaisen pahanteon
lahjat. Uskoa sitä, luottaa siihen ei ollut ajateltavissakaan. Varma
saattoi olla vain sen kavaluudesta; sen rakkausseikkailut metsässä
olivat epäämättömänä todistuksena sen kurittomuudesta. Paljon pahaa
ja paljon voimaa oli "Äpärän" vanhemmissa, ja kaiken sen peri penikka,
liha heidän lihastaan ja luu heidän luustaan. Ja sitten ilmaantui Musta
Leclair, otti armottomaan hoitoonsa penikan, joka juuri oli saanut
elämän, ja muokkasi, masensi ja kiusasi sitä, kunnes se oli muuttunut
kookkaaksi, vihaiseksi pedoksi, joka osasi juonitella ja aivan puhisi
vihasta, -- pedoksi, joka synkkänä ja kavalana muistutti paholaista.
Kelpo isännän luona olisi "Äpärästä" kasvanut tavallinen työhön pystyvä
vetokoira. Mutta sitä kohtasi kova onni. Leclair vain kehitti sen
luontaisia pahoja vaistoja. "Äpärän" ja Leclairin tarina on kertomus
sodasta, viisivuotisesta, ankarasta ja säälimättömästä sodasta, jota
heidän ensimmäinen kohtaamisensa jo saattoi odottamaan. Alusta alkaen
oli syy Leclairin, sillä hän vihasi tietoisesti ja ymmärryksellä, kun
taas tuo pitkäkoipinen, kömpelö penikka vihasi sokeasti, vaistomaisesti
ja umpimähkään. Alussa ei kohtelussa ollut tuota äärimmäistä, pirullista
julmuutta -- se tuli käytäntöön vasta myöhemmin -- ainoastaan lyönnit
ja petomainen raakuus. Sellaisen kohtelun seurauksia oli "Äpärän"
revitty toinen korva. Vahingoittuneet lihakset eivät koskaan kasvaneet
entiselleen, vaan korva riippui senjälkeen kuin riepu muistuttaen
koiralle sen rääkkääjää. Eikä se muutenkaan unohtanut... Kun se vielä
oli keskenkasvuinen, kapinoi se typerästi ja aina onnistumatta; mutta
se kumminkin yhä pureskeli, koska se kuului sen luontoon. Vaikka se
vinkui tuskasta piiskan- tai nuijaniskujen sadellessa, se kumminkin
lopulta päätyi murinaan, joka ilmaisi uhkaa, kostonhalua ja koko sen
sielussa piilevää katkeruutta, ja sai siitä joka kerta palkakseen
lisätyn määrän potkuja ja lyöntejä. Mutta se oli elinvoimainen niinkuin
äitinsäkin. Hengiltä ei sitä saanut millään. Se viihtyi kurjuudessaan,
vahvistui nälissään ja kehitti tuossa kauheassa olemassaolon
taistelussa itselleen erinomaisen ymmärryksen. Siinä yhtyi äidin
kavaluus ja viha isän villiin rohkeuteen.

Kenties isältään se oli perinyt senkin tavan, ettei se koskaan
valittanut. Se lakkasi vinkumasta sitä mukaa kuin sen jalat varttuivat;
se kasvoi synkäksi ja vaiteliaaksi, nopeaksi ja äkilliseksi
hyökkäyksissään. Solvauksiin se vastasi murinalla, lyönteihin
puraisulla, ja välillä se irvisteli kuvaamattoman vihaisesti. Mutta
milloinkaan, minkäänlaisilla kidutuksilla ei Leclair enää saanut sitä
ulvomaan tuskasta tai pelosta. Sellainen itsepäisyys vain yllytti
Leclairin kiukkua ja saattoi hänet turvautumaan häijyimpään
julmuuteensa.

Kun Leclair antoi joka koiralle kalan kullekin, mutta "Äpärälle" vain
puolet, ryösti se toisilta koirilta niiden ruoan. Se anasti
ruokatavaroita varastopaikoista ja teki itsensä syypääksi
tuhansiin varkaankepposiin, kunnes siitä tuli kaikkien koirien ja
koiranomistajaan kauhu. Kun Leclair löi "Äpärää" ja silitteli Babettea,
joka veti puolta huonommin, kaatoi "Äpärä" sen lumeen ja raateli niin
sen takajalan, että Leclairin täytyi lopettaa eläinparka. Verisissä
otteluissa toisten vetokoirain kanssa "Äpärä" voitti aina ja pakotti
toiset kuuliaisuuteen asettuen niiden lainlaatijaksi kaikissa elämän
kohdissa ja valvoen tarkkaan, että sen säätämiä lakeja noudatettiin.

Viiteen vuoteen se vain kerran kuuli ystävällisen sanan ja tunsi
lempeän kädensilityksen, ja siksi se ei tätäkään ymmärtänyt. Se teki
villin hyppäyksen ja puraisi. Lempeästi puhutellut ja silittänyt oli
sitä Sunrisen lähetyssaarnaaja, joka vastatulleena ei tuntenut seudun
tapoja; mutta senjälkeen ei hän puoleen vuoteen voinut kirjoittaa
kirjeitä Valtoihin omaisilleen, ja Mc Questionin haavuri oli noudettava
jäitse kahdensadan mailin päästä pelastamaan häntä verenmyrkytykseltä.

Sekä ihmiset että koirat katsoivat karsaasti "Äpärään", kun se osui
heidän tielleen leiripaikoissa tai kauppa-asemilla. Ihmiset
tervehdykseksi kohottivat jalkansa potkuun, koirat pörhistivät
karvojaan ja näyttivät hampaitaan. Kerran joku potkaisi sitä jalallaan,
mutta silloin "Äpärä" nopealla sudenotteella sulki leukapielensä kuin
rautapuristimen kurittajansa pohkeen ympäri ja puri luuhun asti. Mies
olisi tappanut koiran, jollei Musta Leclair olisi astunut väliin
pahaenteisesti välähdyttäen silmiään ja paljastaen metsästyspuukkonsa.
Tappaako "Äpärän?"... Sacre dame! Sen huvin Leclair tahtoi säästää
itselleen. Joskus tuonnempana hän tekisi sen itse, tai sitten... No,
ken tietää mitä tapahtuu. Joka tapauksessa se asia tulee kerran
ratkaistuksi...

Isännästä ja koirasta oli tullut arvoitus toinen toiselleen.
Jommankumman hengähdyskin oli uhka ja taisteluhaaste toiselle. Viha
sitoi heidät lähemmin yhteen kuin rakkaus konsanaan olisi voinut.
Leclair odotti päivää, jolloin hän saa "Äpärän" lopulta lannistumaan ja
se vinkuen ryömii hänen jalkoihinsa. Ja "Äpärä"... Leclair tiesi, mitä
koiralla oli mielessä ja oli sen usein lukenut tämän katseesta. Niin
selvästi lukenut, että kun "Äpärä" sattui olemaan hänen selkänsä
takana, hän tuontuostakin kääntyi katsomaan.

Toiset miehet kummastelivat, kun Leclair kieltäytyi ottamasta vastaan
suuria summia, joita hänelle tarjottiin koirasta.

"Joka tapauksessahan te sen kerran otatte hengiltä ja jäätte silloin
rahoitta ja koiratta", huomautti hänelle John Hamlin kerran, kun
"Äpärä" Leclairin potkun jälkeen haukkoi ilmaa lumessa eikä kukaan
voinut sanoa, olivatko sen kylkiluut vielä eheät, mutta ei myöskään
tohtinut mennä lähemmäksi katsomaan.

"Se on minun asiani", vastasi Leclair kuivasti.

Ihmiset olivat ymmällä siitäkin, ettei "Äpärä" karannut. He eivät
voineet käsittää sitä. Mutta Leclair ymmärsi. Hän oli elänyt kauan
vapaudessa oman mielensä mukaan ja oppinut tajuamaan tuulen ja myrskyn
ääniä, yön huokauksia, aamuruskon kuisketta ja päivän voimakkaita
säveliä. Hän ikäänkuin kuuli ruohon kasvavan, mehun nousevan puihin ja
silmikoiden aukeilevan. Hän tajusi elävien olentojen sanatonta puhetta:
ansaan joutuneen kaniinin, synkän korpin, joka viuhtoi ilmaa
siivillään, pöllön, joka kömpelösti lensi kuunvalossa, suden, joka
hiipi harmaana varjona hämärän ja pimeän rajamailla. Hänelle "Äpärä"
puhui täysin ymmärrettävää ja selvää kieltä. Hän käsitti hyvin, miks'ei
"Äpärä" juossut tiehensä, ja se sai hänet tuontuostakin katsahtamaan
yli olkansa.

"Äpärä" oli kamala nähdä, kun se raivostui, ja useamman kerran se oli
hyökännyt Leclairin kimppuun tavoittaen häntä kurkusta, mutta aina se
oli väristen kaatunut lumeen koirapiiskan varresta saamansa iskun
huumaamana. Siitä se oppi odottamaan aikaansa. Kun se oli saavuttanut
nuoruutensa täyden voiman ja kukoistuksen, tuntui siitä, että sen aika
oli tullut. Sen rinta oli leveä, lihakset voimakkaat, kasvu tavallista
kookkaampi, ja karvat kaulassa päästä lapaan asti olivat aina pystyssä:
se oli puhdasverisen suden näköinen. Leclair nukkui peitteisiinsä
kietoutuneena, kun "Äpärä" arveli sopivan ajan tulleen. Se hiipi hiljaa
lähemmäksi, pää painettuna maahan ja eheä korva koholla, astuen
äänettömästi kuin kissa. Se hengitti hiljaa, hyvin hiljaa ja
kohottamatta päätään, kunnes se oli aivan isäntänsä vieressä. Siinä se
pysähtyi ja katsahti paljaaseen häränkaulaan, joka oli päivettynyt ja
kyhmyinen ja jossa tuntui nukkuvan tasainen ja syvä hengitys.

Tuo näky sai kuolan valumaan sen suusta: sillä hetkellä se muisti
viallisen korvansa, lukemattomat lyönnit ja kärsimänsä kamalat
vääryydet ja hyökkäsi ääntä päästämättä nukkuvan kimppuun.

Leclair heräsi tuntien kipua kurkussaan, johon koira oli iskenyt
hampaansa, ja aivan kuin peto hän itsekin silmänräpäyksessä ymmärsi ja
tajusi kaikki. Molemmin käsin hän tarttui "Apärän" kurkkuun ja
kierittelihe peitteittensä alta vapaaksi heittäytyen koko painollaan
koiran päälle. Mutta "Apärän" tuhannet esivanhemmatkaan eivät turhaan
olleet riippuneet lukemattomien peurojen ja hirvien kurkussa ja
kaataneet niitä maahan; näiden esivanhempain viisaus oli periytynyt
sille. Kun Leclair koko ruumiinsa painolla heittäytyi sen päälle,
kohotti se takajalkansa ja alkoi kynsiä vastustajansa rintaa ja vatsaa
repien ja raastaen nahkaa ja lihaa. Ja kun se tunsi, että sen päällä
lepäävän ruumis vavahti ja kohoutui, alkoi se nykiä ja raadella miehen
kurkkua. Sen vetokumppanit ympäröivät heidät muristen, ja läähättävä,
heikkenevä koira tunsi, että ne odottivat vain tilaisuutta saada repiä
vihatun kumppaninsa. Mutta niistä ei nyt ollut kysymys, vaan miehestä,
tuosta miehestä, joka puristi sitä, ja se potki ja kiemurteli niin
kauan kuin sillä riitti voimia. Mutta Leclair likisti sitä molemmin
käsin kurkusta, niin että sen hengitys salpautui, silmät pullistuivat
ulos kuopistaan ja kävivät lasimaisiksi leukaperäin vähitellen
hellittäessä otettaan, ja mustunut, turvonnut kieli tunkeutui sen
suusta.

"Äh! Kas noin, senkin saatana", mutisi Leclair, kurkusta pursuavan
veren tukkiessa hänen suunsa ja kitalakensa, ja heitti tajuttoman
koiran luotaan.

Sitten Leclair kiroillen karkoitti toiset koirat, jotka aikoivat karata
"Äpärän" kimppuun. Koirat hieman levittivät piiriään, mutta
ajattelemattakaan asettua makuulle ne virkkuina istuivat takajaloillaan
nuoleskellen suupieliään pörhössä karvoin.

"Äpärä" tointui pian isäntänsä äänen kuultuaan ja yritti nousta pystyyn
heikoille, horjuville jaloilleen.

"Ähä, sinä lemmon sikiö", syljeskeli Leclair. "Vielä minä sinut opetan!
Nujerran sinut, pirulaisen!"

Ilma, joka yht'äkkiä tulvahti "Äpärän" keuhkoihin, vaikutti siihen kuin
viini, ja se syöksähti äkkiarvaamatta kohti isäntänsä kasvoja, mutta
osui harhaan, ja sen hampaat louskahtivat yhteen metallimaisesti.
Molemmat kierittelivät lumessa Leclairin vimmatusti takoessa
nyrkillään. Sitten he hellittivät otteensa ja jouduttuaan täten
vastatusten ahdistivat toisiaan milloin edeten milloin peräytyen.
Leclair olisi voinut turvautua veitseen. Pyssy oli aivan hänen
jalkojensa luona. Mutta hänessä oli herännyt raivoava peto. Hän tahtoi
tavoittaa vihollisensa käsin -- tai hampain. "Äpärä" yritti hypätä
syrjään, mutta Leclair kaatoi sen nyrkiniskulla ja puri hampaansa
luuhun saakka koiran lapaan.

Se oli alkuaikojen näytelmä alkuaikaisessa ympäristössä, sellainen,
jommoisia saattoi tarjoutua nähtäväksi maailman ollessa vielä nuori ja
kesytön. Aukio synkässä korvessa, rengas irvisteleviä susikoiria
ympärillä ja keskellä kaksi petoa villissä tappelussa, muristen ja
purren, vihan vimmassa, läähättäen, puhisten, singoten kirouksia
jännittäen voimansa mielettöminä vihasta ja tappamisen halusta, repien,
tempoen ja raastaen luonnonvoimien hillittömyydellä.

Mutta Leclairin onnistui iskeä nyrkillään "Äpärää" korvanjuureen,
jolloin koira kaatui ja menetti hetkeksi tajuntansa. Silloin mies
hyppäsi molemmin jaloin sen päälle ja alkoi tallata sitä kaikin voimin
aivan kuin survoakseen sen maan sisään. Mutta katkaistuaan sen molemmat
takajalat Leclair taukosi hengähtääkseen.

"Aaa! Aaa!" kiljui hän kykenemättä puhumaan inhimillisiä sanoja ja
puiden nyrkkiään, kun kurkusta ei enää lähtenyt ääntä.

Mutta "Äpärä" ei antautunut. Se virui avuttomana ja voimattomana
maassa, mutta sen ylähuuli kohousi heikosti kuin murinaan, jota ei se
kumminkaan saanut kuuluviin. Leclair potkaisi sitä, ja koiran heikot
leukaperät pureutuivat hänen jalkaansa, mutta hampaat eivät voineet
tunkeutua läpi nahan.

Silloin Leclair sieppasi piiskan ja pieksi koiran miltei riekaleiksi
kiljuen joka lyönnillä:

"Kyllä minä sinut nyt saan talttumaan! Jumal'avita! Nyt minä sinut
masennan!"

Lopulta hän väsyneenä, pyörtymäisillään verenvuodosta horjahti ja
kaatui uhrinsa viereen; mutta kun susikoirat tulivat lähemmäksi
nauttiakseen kostostaan, käytti hän tajuntansa viimeistä
valonvälähdystä peittääkseen omalla ruumiillaan "Äpärän" niiden
hampailta.

Tämä tapahtui Sunrisen tienoilla, ja lähetyssaarnaaja, joka muutamia
tunteja myöhemmin aukaisi ovensa kolkuttavalle Leclairille, ihmetteli,
miksi "Äpärää" ei ollut valjakossa. Vähemmän ei häntä ihmetyttänyt, kun
Leclair kohottaen rekipeitteitä otti "Äpärän" syliinsä kompastuen itse
kynnykseen. Sattui niin, että Mc Questionin haavuri, jolla oli ollut
asioita lähitienoilla, istui siinä vieraana ja ryhtyi yhdessä
lähetyssaarnaajan kanssa lääkitsemään Leclairia.

"Merci, non", esteli tämä. "Ensin koira. Kuoleeko? Non. Ei kelpaa.
Sillä minun on se ensin kesytettävä. Siksi ei se saa vielä kuolla."

Haavuri väitti omituiseksi sattumaksi, lähetyssaarnaaja Jumalan
ihmetyöksi, että Leclair jäi eloon. Niin heikontunut hän oli, että sai
keväällä kuumeen ja kävi uudelleen vuoteeseen. "Äpärän" laita oli ollut
vielä huonommin, mutta sen elinvoima voitti kaikki: takajalkojen luut
kasvoivat yhteen, ja sisäelimet asettuivat paikoilleen niiden muutamien
viikkojen kuluessa, jotka se makasi kääreissään lattialla. Kun Leclair
vihdoin toipuvana, vaikkakin laihana ja heikkona, alkoi lämmitellä
auringonpaisteessa majan ovella, oli "Äpärä" jo taas saavuttanut
käskijäasemansa koiralaumassa ja taivuttanut kuuliaisuuteen ei
ainoastaan vetokumppaninsa vaan lähetyssaarnaajankin koirat.

Koiran ainoakaan lihas, ainoakaan karva ei värähtänyt, kun Leclair ensi
kerran lähetyssaarnaajan tukemana astui ulos majasta ja hitaasti,
äärettömän varovasti istahti kolmijalkaiselle jakkaralle.

"Bon", sanoi hän. "Bon. Miten ihana auringonpaiste!" Ja hän kurotti
laihtuneet kätensä aivan kuin kylpeäkseen lämpimässä ilmassa.

Sitten hänen katseensa osui koiraan, ja entinen tuli tuikahti hänen
silmistään. Hän kosketti kevyesti lähetyssaarnaajan kättä.

"Mon père, se on oikea paholainen tuo 'Äpärä'! Haetteko pistoolini,
jotta voin rauhassa lämmitellä auringossa."

Sen jälkeen hän useampina päivinä istuskeli auringonpaisteessa majan
edustalla. Hän ei uinahtanut hetkeksikään, ja pistooli oli koko ajan
hänen polvellaan. Ja "Äpärä" tottui joka päivä ensimmäiseksi työkseen
katsomaan, oliko ase tavallisella paikallaan. Tultuaan siitä
vakuutetuksi se hiukan kohotti ylähuultaan merkiksi, että oli
ymmärtänyt, ja Leclair väänsi huulensa yhtäläiseen irvistykseen. Kerran
lähetyssaarnaaja huomasi tuon merkkikielen.

"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "Olen valmis uskomaan, että tuo peto
ymmärtää..."

Leclair naurahti hiljaa: "Kuulkaahan, mon père, se ymmärtää varmasti
mitä nyt sanon."

Aivan kuin puhutun vahvikkeeksi "Äpärä" tuskin huomattavasti liikautti
tervettä korvaansa tarkaten ääniä.

"Minä sanon: tapan!"

"Äpärä" päästi kumeaa murinan; sen kaulakarvat pörhistyivät ja kaikki
lihakset jännittyivät odotuksesta.

"Nyt kohotan aseen, kas näin."

Sanoja seurasi teko, ja hän suuntasi pistoolinsa "Äpärää" kohti.

Koira oli yhdeltä hyppäyksellä livahtanut näkyvistä majannurkkauksen
taa.

"Hyvä Jumala!" hoki lähetyssaarnaaja hokemistaan.

Leclair hymyili ylpeästi.

"Mutta miks'ei se karkaa luotanne?"

Ranskalainen kohautti olkapäitään, jolla liikkeellä hänen maanmiehensä
ilmaisevat mitä tahansa, alkaen täydellisestä tietämättömyydestä
kaikenpuoliseen ymmärtämiseen asti.

"Ja miksi te ette tapa sitä?"

Taas olkapäiden kohautus.

"Mon père", vastasi Leclair lyhyen äänettömyyden jälkeen, "se hetki ei
ole vielä tullut. Ilmetty paholainen tuo koira on. Ja kerran minä sen
vielä runnon pieniksi paloiksi... Äh! Kerran vielä teen sen... Bon!"

Koitti päivä, jolloin Leclair kokosi koiransa ja läksi veneellä Forty
Milen tienoille ja siitä Porcupinen asemalle, missä hän rupesi
kultayhtiön palvelukseen ja vietti tiedusteluretkillä suurimman osan
vuotta. Sitten hän souti ja sauvoi itsensä Koyokukia ylös autioksi
jääneeseen Artic Cityyn asti ja palasi ajelehtien leiriltä leirille
alas Yukonjokea. Näinä pitkinä kuukausina "Äpärä" sai perusteellisen
kurituksen. Se sai kestää monet kidutukset, nälän, janon, tulen ja --
pahimman kaikista -- musiikin kidutuksen.

Kuten kaikki heimolaisensa vihasi sekin musiikkia. Se aiheutti sille
äärimmäistä tuskaa, repi siitä hermon hermolta ja hajoitti
sen olemuksen kaikki säikeet. Musiikkia kuullessaan se ulvoi
pitkäveteisesti kuten sudet ulvovat katsellessaan tähtiä pakkasyönä. Se
ei voinut olla ulvomatta. Se oli sen ainoa heikkous taistelussa ihmistä
vastaan, ja se häpesi sitä. Leclair puolestaan rakasti intohimoisesti
musiikkia, aivan yhtä paljon kuin väkeviä juomiakin. Ja kun hän tunsi
tarvetta keventää sydäntään, turvautui hän jompaankumpaan näistä
keinoista, useimmiten molempiin. Kun hänen humaltuneissa aivoissaan
kajahtivat laulamattomat laulut ja hänen luonteensa pirullinen puoli
havahtui, kevensi hän mieltään kiusaamalla "Äpärää".

"Ryhdymme hiukan harjoittamaan musiikkia", puheli hän. "Häh, mitä
arvelet siitä, 'Äpärä'?"

Hänellä oli vain vanha, kulunut hanuri, jota hän säilytti kuin aarretta
ja paikkaili kärsivällisesti. Parempaa ei mistään saanut ostaa
rahallakaan, ja siitä hän loihti kummallisia, haaveellisia säveliä,
joita kukaan ei ollut koskaan kuullut. Silloin "Äpärä" purren hampaansa
yhteen peräytyi äänettömästi, tuuma tuumalta huoneen kaukaisimpaan
soppeen. Mutta lakkaamatta soittaen, paksu keppi kainalossa Leclair
seurasi sitä askel askeleelta, kunnes se ei enää voinut peräytyä
kauemmaksi.

Alussa "Äpärä" lyyhistyi kokoon aivan seinäviereen; mutta musiikin yhä
lähestyessä sen oli pakko nousta takajaloilleen, selkä kuin
hirsiseinään kiinnikasvaneena, etukäpälillään hosuen ikäänkuin
työntääkseen ääniä loitommalle itsestään. Leukojaan se ei vielä
aukaissut, mutta sen ruumista karsivat vavahdukset, kummalliset
nykäykset ja puistatukset, ja lopuksi se vapisi koko ruumiiltaan ja
kiemurteli mykän tuskan valtaamana. Mutta kun se ei enää voinut hallita
itseään, avautuivat sen leukaperät suonenvetoisesti ja sen kurkusta
puristui ääniä, niin matalia, ettei niitä ihmiskorva voinut tajuta.
Sitten se levittäen sieraimensa, pullistaen ulos silmänsä, pörhistäen
jok'ainoan karvan voimattomasta vihasta päästi kuuluviin pitkäveteisen
sudenulvonnan. Alussa ääni aaltomaisesti nousi muuttuen läpitunkevaksi
parkaisuksi, sitten se vähitellen vaipui katkeraksi valitukseksi;
sitten se uudelleen kohosi, ja niin oktaavi oktaavilta: särkyneen
sydämen tuskanhuuto ja sen jäljestä loppumaton murhe ja epätoivo,
heiketen, kuollen, viimein katketen kokonaan.

Koira kärsi kaikki helvetin tuskat. Ja pirullisella terävyydellä
Leclair ikäänkuin arvasi koiran jokaisen hermon kätköt, tunnusteli
sydämen kaikki kielet saadakseen niistä ilmi viimeiseen tippaan asti
kaiken murheen ja pakottaakseen sen purkautumaan pitkäveteisenä
ulvontana, vapisevina ja nyyhkyttävinä sävelinä. Se oli hirveätä,
kammottavaa kidutusta, ja sen jälkeen "Äpärä" oli päiväkaudet
hermostunut säpsähtäen jokaista ääntä, säikkyen omaa varjoaankin, mutta
yhtä äkäisesti kurittaen kumppaneitansa. Herpaantumisen oireita ei
siinä voinut huomata. Päinvastoin se muuttui vaiteliaammaksi ja
synkemmäksi, odotteli toivomaansa tilaisuutta niin kärsimättömästi,
että se alkoi kummastuttaa ja painostaa itse Leclairiakin. Koira makasi
tuntikaudet liikkumattomana tulen ääressä luomatta silmiään Leclairista
ja ilmaisten tuolla katseellaan kaiken vihansa katkeruuden.

Silloin mies usein tunsi törmänneensä elämän ytimeen -- tuohon
kukistumattomaan voimaan, joka salaman tavoin sinkauttaa kotkan alas
taivaanlaelta, joka ohjaa suuret harmaat hanhet milloin pohjolaan,
milloin etelän maille, joka ajaa kutevan lohen tuhansien mailien taa
Yukon-joen pyörteiden halki. Sellaisina hetkinä hänkin tunsi puolestaan
tarvetta ilmaista lannistumatonta luontoaan valmistamalla itselleen
huimat pidot väkijuomien, villin musiikin ja "Äpärän" avulla, jolla
tavoin hän tahtoi näyttää voimansa koko maailman kasvojen edessä ja
heittää taisteluhaasteen koko olevaisuudelle, menneisyydelle ja
tulevaisuudelle.

"Tämä se jotakin on", päätteli hän, kiskoessaan hanurista säveliä,
jotka koskettivat "Äpärän" sielun salaisia kieliä saaden kuuluviin
pitkäveteisen, kiukkuisen ulvonnan. "Minä liikutan vain kättäni näin ja
näin... Hupaista! Saakurin hupaista! Papit laulavat, akat rukoilevat,
miehet kiroilevat, linnut piipittävät, 'Äpärä' ulvoo, ja kaikki se on
yhtä ja samaa. Haha!"

Isä Gauthier, kunnianarvoisa sielunpaimen, alkoi kerran neuvoa häntä
peloitellen monien sielunsa kadottaneiden esimerkillä. Mutta sitä hän
ei tehnyt toistamiseen.

"Kenties on niin, mon père", kuului vastaus, "mutta helvetinkin minä
läpäisen ryskeellä ja pauhulla kuten hukanputki palavan rovion... Vai
mitä, mon père!"

Mutta kun kaikella maailmassa on loppunsa, niin hyvällä kuin
pahallakin, tuli Mustasta Leclairistakin loppu. Kesällä matalanveden
aikana hän ruuhessaan, seipäällä avittaen, meloi Mc Dougallista
Sunriseen. Lähti Mc Dougallista Timothy Brownin keralla ja saapui
Sunriseen yksinään. Sitten tuli tunnetuksi, että he ennen lähtöään
olivat riitaantuneet. "Lizzie", kymmentonninen vanha rataslaivarähjä,
joka oli lähtenyt vuorokautta myöhemmin kuin Leclair, saapui perille
kolme päivää ennen häntä. Ja kun Leclair vihdoin ilmestyi, oli hän
saanut olkapäänsä puhki kuulasta ja alkoi kertoa jotakin väijytyksestä
ja murhamiehistä.

Sunrisessa oli sillävälin keksitty kultasuoni ja tapahtunut suuria
muutoksia. Seudulle tulvi sadoittain kullanetsijöitä, paloviinaa ja
puolitusinaa huijareita; ja lähetyssaarnaaja näki vuosikausien
uurastuksensa intiaaniparkojen auttamiseksi rauenneen tyhjiin. Kun
intiaaninaiset rupesivat keittämään papuja ja pitämään vireillä tulta
naimattomille kullanetsijöille ja miehet vaihtamaan lämpimiä
turkiksiaan mustiin pulloihin ja rikkinäisiin kelloihin, kävi pappi
vuoteeseen, sanoi muutaman kerran: "Hyvä Jumala, hyvä Jumala!"
ja lähti toiseen maailmaan karkeatekoisessa pitkulaisessa arkussa.
Senjälkeen huijarit siirsivät ruletin ja pelipöydät lähetystalolle,
mistä rahojen helinä ja lasien kilinä alkoi kuulua päivät ja yöt
läpeensä. Timothy Brown oli ollut suosittu mies tässä Pohjolan
seikkailijain piirissä. Yksi vika vain oli hänellä ollut: kiivas luonto
ja osuva nyrkki; mutta nuo pikkuseikat korjasi hänen hyvä sydämensä ja
anteeksiantavaisuutensa. Leclairin vikoja taas ei hyvittänyt mikään
vastapaino. Hän oli "musta", siitä olivat todistuksena hänen monet
tekonsa, joita ei kukaan unohtanut, mistä syystä häntä vihattiinkin
yhtä paljon kuin Brownia rakastettiin. Siksipä miehet, jotka sattuivat
olemaan Sunrisessa, sitoivat hänen olkapäähänsä puhdistavan kääreen ja
veivät hänet Lynch-oikeuden eteen.

Asia oli vallan selvä. Hän oli riitaantunut Timothy Brownin kanssa Mc
Dougallissa. Timothy Brownin keralla hän oli sieltä lähtenyt, mutta
saapunut Sunriseen ilman häntä. Katsoen hänen entisiin tepposiinsa
tulivat kaikki samaan johtopäätökseen, että hän oli tappanut Timothy
Brownin. Leclair puolestaan myöntäen kaikki edellämainitut tosiseikat
kielsi johtopäätöksen oikeuden, antaen toisen selityksen. Kaksikymmentä
mailia Sunrisesta olivat hän ja Timothy Brown sauvoneet venettään
kallionkuvetta pitkin. Rannalta kajahti kaksi pyssynlaukausta. Timothy
Brown putosi veneestä jättäen punaisia läikkiä vedenpinnalle. Sitten
häntä ei enää näkynyt. Mutta Leclair itse kaatui veneen pohjalle
olkapää puhkaistuna. Hän makasi hiljaa katsellen rannalle. Jonkun ajan
kuluttua kaksi intiaania pisti päänsä näkyviin pensaikosta. He tulivat
veden rajaan laahaten perässään koivunkuoresta tehtyä ruuhta. Tuskin he
olivat saaneet sen vesille, kun Leclair laukaisi pyssynsä. Hän osasi
toiseen heistä, joka kierehti veteen samoin kuin Timothy Brown. Toinen
jäi veneen pohjalle, ja sitten niin ruuhi kuin venekin kulkivat
valtoiminaan virran mukana. Virta vei heidät saaren luo, missä joki
haaraantuu; ruuhi kulki saaren toista rantaa, vene toista. Ruuhta hän
ei sen koommin nähnyt, vaan souti itse Sunriseen. Mutta päättäen siitä,
kuinka intiaani oli hypähtänyt ruuhessa, hän arveli haavoittaneensa
häntä.

Selitystä pidettiin epätyydyttävänä. Hänelle annettiin kymmentuntinen
odotusaika, jolla välin "Lizzie" lähti tiedustelemaan asiaa. Kymmenen
tunnin kuluttua se tulla porhalsi takaisin Sunriseen. Tiedustelut
olivat olleet turhia. Mitään Leclairin puheille myönteisiä seikkoja ei
ollut havaittu. Hänen käskettiin tehdä testamenttinsa, sillä Sunrisessa
oli Leclairin nimissä valtaus, arvoltaan viisikymmentätuhatta dollaria.
Ja nuo ihmiset eivät ainoastaan laatineet lakeja, vaan noudattivatkin
niitä.

Leclair kohautti olkapäitään.

"Pyydän vain yhtä", lausui hän, "pientä... kuinka te sitä
sanottekaan?... pientä suosionosoitusta. Viisikymmentätuhatta
dollariani lahjoitan kirkolle ja koirahylkyni 'Äpärän', paholaiselle."

"Mikä on siis pyyntöni?"

"Että ensin hirtätte koirani ja sitten minut. Sopiiko? Mitä sanotte?"

Kävihän se laatuun; sovittiin siis, että "Lemmon sikiö" kulkisi
isäntänsä edellä viimeiselle pysähdyspaikalle, ja oikeuden istuin
siirrettiin joen rannalle, missä kasvoi yksinäinen mahtava honka.
Järvi-Charley teki silmukan nuoraan, heitti sen Leclairin pään yli ja
kiinnitti asianmukaisesti kaulaan. Kädet sidottiin selän taa ja Leclair
autettiin seisomaan tyhjälle korppulaatikolle. Sitten köyden vapaa pää
heitettiin oksan yli, vedettiin kireämmälle ja kiinnitettiin lujasti.
Tarvitsi enää vain työntää korppulaatikko alta pois, niin Leclair olisi
riippunut ilmassa.

"No, nyt koira!" sanoi Webster Shaw, joka väliaikoina toimi
kaivosinsinöörinä. "Järvi-Charley, sinun asiasi on panna sille naru
kaulaan."

Leclair virnisteli. Järvi-Charley pani uuden mällin suuhunsa, teki
toisen silmukan ja alkoi kiirehtimättä vanutella nuoraa kädessään.
Kerran tai kahdesti hän keskeytti työnsä ajaakseen kasvoiltaan liian
tunkeileviksi käyneitä sääskiä. Kaikki huitoivat pois sääskiä paitsi
Leclair, jonka pään ympärille niitä oli kerääntynyt kokonainen pilvi.
Yksinpä "Äpäräkin" loikoessaan pitkänään maassa karkoitti
etukäpälillään noita kiusanhenkiä silmistään ja suupielistään.

Mutta Charleyn odottaessa, että koira kohottaisi päätään, kuului
hiljaisen ilman halki heikko ääni ja näyttäytyi ihminen, joka käsiään
heiluttaen juoksi heitä kohden Sunrisesta päin. Se oli kauppa-asiamies.

"Minulla on teille asiaa, pojat!" lausui hän hengästyneenä saavuttuaan
heidän luokseen. -- "Äsken juuri tulivat pikku Sandy ja Bernadotte",
selitti hän saatuaan henkäistyksi. "Laskivat alempana rantaan tultuaan
oikoteitä tänne. Muassaan toivat Majavan. Olivat löytäneet hänet
ruuhesta saaren takaa, hänessä on kaksi kuulaa. Toinen intiaani oli
ollut Klok-Kut, joka puukotti akkaansa ja pakeni."

"Kas niin. Enkö sitä sanonut?" huusi Leclair riemuiten. "Juuri hän!
Minä tiedän. Puhuin totta."

"Pitää opettaa noita kirotuita siwasheja", sanoi Webster Shaw. "Ne ovat
lihonneet ja käyneet hävyttömiksi; pois niiltä on saatava kapinahalu.
Lähtekää, pojat, otamme ja hirtämme Majavan toisille varoitukseksi.
Siinä ohjelmamme! Mennään kuulemaan, mitä hänellä on sanottavaa
puolustuksekseen."

"Hei, m'sieur", huusi Leclair, kun joukko hämärissä alkoi liikkua
Sunrisea kohti. "Tekeehän minunkin mieleni katsomaan näytelmää!"

"Ole huoletta, päästämme sinut irti palattuamme", huusi Webster Shaw
olkansa yli. "Sill'aikaa ajattele pahoja tekojasi ja Salliman teitä. Se
on sinulle hyödyksi, ja saat olla siitä kiitollinen."

Niinkuin kaikki uhkaaviin tilanteisiin tottuneet ovat terveitä
hermoiltaan ja kärsivällisiä, niin osasi Leclairkin odottaa, toisin
sanoen hän mukautui asemaansa. Ruumiillista rauhaa hän ei voinut
tuntea, sillä kireälle tiukattu köysi pakotti hänet seisomaan aivan
suorana. Jalkalihaksien vähänkin herpaantuessa likistyi teräväreunainen
nuora hänen kaulaansa. Ruumiin jännitys aikaansai ankaria kipuja
haavoittuneessa olassa. Alahuulensa hän työnsi eteenpäin ja suuntasi
hengityksensä ylöspäin kasvojaan kohti varjellakseen silmiään
sääskiltä. Mutta sittenkin oli hänen asemassaan hyviä puolia. Henkensä
pelastuksen vuoksihan jo saattoi jotain kärsiä; sääli vain, ettei
päässyt näkemään Majavan hirttämistä.

Näissä ajatuksissa hän askarteli, kunnes hänen katseensa sattumalta
osui "Äpärään", joka makasi pitkänään maassa, pää käpälien välissä.
Silloin Leclairin mietteet haihtuivat. Hän alkoi pitää tarkoin silmällä
koiraa koettaen arvailla, nukkuiko se vai oliko valveilla. "Äpärän"
kupeet nousivat ja laskivat tasaisesti, mutta Leclairista tuntui, kuin
sen hengitys olisi käynyt hiukkasen nopeammaksi; hän tunsi nyt sen
odotuksen ja jännityksen, mikä täytti koiran olemuksen ja oli
täydellisen unen vastakohtana. Hän olisi ollut valmis antamaan koko
löytönsä Sunrisessa varmuudesta, että koira nukkui, ja kerran, kun joku
hänen jäsenensä naksahti, hän katsahti hätäisesti ja levottomasti
"Äpärään" nähdäkseen liikahtiko se. Sillä kertaa se ei vielä liikkunut,
mutta hetken päästä se nousi hitaasti ja laiskasti, venytellen ja
katsahtaen tarkkaavasti ympärilleen.

"Sacre dame!" kirosi Leclair puoliääneen.

Päästyään varmuuteen siitä, ettei ketään ollut näkemässä, "Äpärä"
istuutui vääntäen ylähuulensa hymyyn, katseli Leclairia ja nuoleskeli
suupieliään.

"Näkyy olevan loppuni käsissä!" sanoi Leclair ja purskahti raikuvaan
ivanauruun.

"Äpärä" astui lähemmäksi viallinen korva lerpallaan ja terve
heristettynä pirullisen tarkkaavaiseksi. Pää kujeellisesti kallellaan
se läheni teeskentelevin, leikittelevin askelin. Se alkoi hiljaa hieroa
kuvettaan laatikon reunaan ja liikautti sitä kerran, sitten toisen.
Leclair muutteli jalkojaan pysyäkseen tasapainossa.

"Äpärä", lausui hän rauhallisella äänellä, "minä tapan sinut!"

Sen sanan kuullessaan koira murahti ja tölmäsi lujasti laatikkoa.
Sitten se nousi takajaloilleen ja nojautui voimakkaasti sitä vasten
etukäpälillään. Leclair potkaisi toisella jalallaan, mutta nuora viilsi
hänen kaulaansa, niin että hän oli vähällä kuristua.

"Hei siinä! Mars paikoillesi!" kirkui hän.

"Äpärä" peräytyi parikymmentä askelta, joka liikkeessä pirullista
sulavuutta, jonka Leclair hyvin ymmärsi. Hän muisti, että koira oli
monesti särkenyt huuhtoma-avannosta jääkuoren nousemalla takajaloilleen
ja sitten koko painollaan heittäytymällä jäätä vasten; ja muistaessaan
sen hän käsitti mitä koiralla oli mielessä. "Äpärä" kääntyi isäntäänsä
päin ja pysähtyi paljastaen hampaansa pilkkahymyyn, johon Leclair
vastasi samalla mitalla. Sitten koira otti vauhtia ja heittäytyi koko
painollaan laatikkoa vasten.

Neljännestunnin kuluttua Järvi-Charley ja Webster Shaw palatessaan
näkivät aavemaisen heilurin kieppuvan hämärissä. Riennettyään kiireesti
paikalle he huomasivat elottoman ruumiin ja siihen takertuneen
elollisen olennon, joka tempoi, repi ja raastoi vainajaa.

"Hei, pois siitä, Lemmon sikiö!" karjaisi Webster Shaw.

Mutta "Äpärä" katsahti häneen kiukkuisesti, murisi uhkaavasti eikä
hellittänyt hampaitaan.

Järvi-Charley otti revolverin, mutta hänen kätensä vapisi ikäänkuin
vilusta ja hän ampui harhaan.

"Kas tässä, ota sinä tämä", sanoi hän antaen aseen Webster Shawlle.

Webster Shaw naurahti lyhyesti, tähtäsi kiiluvan silmäparin väliin ja
laukaisi. "Äpärä" nytkähti, potki hetkisen suonenvetoisesti maata ja
muuttui sitten äkkiä liikkumattomaksi. Mutta hampaitaan se ei
hellittänyt.



KAAREN PÄÄSSÄ


Kaksi syytä oikeastaan saattoi Montaine Kidin sanomaan hyvästi
"ystävilleen", irroittamaan meksikolaiset kannukset jaloistaan ja
pudistamaan Idahon laitumien tomun iäksi jalkapohjistaan. Seikka on
sellainen, että mikäli taipumaton, terveesti ajatteleva, ankarien
siveyskäsitteiden läpitunkema sivistys alkoi muutella idän avarien
laidunmaiden alkuperäisiä oloja, sikäli sivistyneempi kansanaines alkoi
vieroksua sekä häntä että yleensä hänen elintapojaan noudattavia
ihmisiä. Mutta kun maa erään mahtavan henkisen nousunsa aikana oli
laajentanut aluettaan useilla tuhansilla maileilla, oli tuo vanhan
polven tiedoton kaukonäköisyys varannut siten nuoremmille yhteiskunnan
jäsenille paljon vapaata liikkumisalaa. Tosin kyllä uusi alue oli
melkein hedelmätöntä. Mutta sittenkin nuo sadattuhannet neliömetrit
kylmää pohjoista vyöhykettä tarjosivat vapaan hengitysalan niille,
jotka kotiseuduillaan tunsivat tukahtuvansa. Montaine Kid kuului
näihin. Hän suuntasi matkansa merenrannalle kiireellä, jonka syistä
paikkakunnan viranomaiset luultavasti olisivat voineet tehdä selvää.
Varaten mukaansa enemmän yritteliäisyyttä kuin varsinaista pääomaa hän
astui laivaan Pudget-salmessa. Kestettyään meritaudin, nälän ja
lukuisat muut kiusat ja kieltäymykset hän vihdoin eräänä herttaisen
kauniina kevätpäivänä nousi maihin Dyeassa. Kalpeasta, nääntyneestä
ulkomuodostaan huolimatta hän tunsi itsensä reippaaksi ja
toivehikkaaksi. Mutta koirien, ruoan ja ampumatarpeiden ostosta
aiheutuneet menot ja kahden keskenänsä vihamielisen hallituksen
kiristykset saattoivat hänet pian huomaamaan, että pohjanperukat olivat
kaikkea muuta kuin köyhän ihmisen Mekka. Heti uuteen maanääreen
saavuttuaan hän alkoi miettiä jotakin helppoa ansaitsemiskeinoa. Rannan
ja ylängön välille oli hajaantunut joku tuhat innokasta retkeläistä.
Heidän keskuudestaan Montaine Kid siis valitsi toimialansa. Hän hankki
hirsistä kyhätyn pelihuoneen, missä alkoi yöt ja päivät kestävä innokas
pelaaminen. Ikävä olosuhteiden käänne ajoi hänet äkkiarvaamatta
pakosalle ja hän kätkeytyi näköpiiristä. Sitten hän ryhtyi pitämään
pientä hevosenkenkänaulojen kauppaa. Noudattaen kysynnän ja tarjonnan
lakia hän myi niitä neljä kappaletta dollarista. Mutta satakunnan
naulatynnyrin ilmestyminen markkinoille pudotti niiden myyntihinnan.
Montaine Kidin täytyi luovuttaa koko varastonsa suurin tappioin.
Silloin hän asettui Sheep Campille. Siellä hänen onnistui aivan
lyhyessä ajassa saada paikalliset kuormankantajat järjestymään.
Yhden päivän kuluessa he korottivat maksuaan melkein kymmenen
prosenttia. Kiitollisina kantajat alkoivat suosia hänen pelihuonettaan
ja rulettiaan, jotka kumminkin kovasti tyhjensivät heidän
ansiovarastojaan. Kun hänen liikeyrityksensä kävivät niin valtaviksi,
ettei niitä enää voitu rauhallisesti sietää, hyökkäsivät hänen
liikeystävänsä eräänä yönä pelihuoneeseen ja polttivat sen. Kaikki
rahat he jakoivat keskenään ja ajoivat hänet tyhjin taskuin
pakosalle...

Kova onni seurasi häntä myöhemminkin. Hän ryhtyi viskyn
salakuljetukseen. Välttääkseen rajavartijoita hän kulki kiertoteitä,
varsin epäilyttäviä, tuntemattomia erämaan polkuja. Matkalla
opasintiaanit karkasivat. Silloin hän eksyi kokonaan tieltä, ja hänen
ensimmäinen varastonsa joutui semmoisenaan ratsupoliisin haltuun. Koko
joukko muita onnettomuuksia suututti häntä siinä määrin, että hän kävi
aivan häikäilemättömäksi toimissaan. Siten hän Bennetin-järvelle
saavuttuaan piti paikkakuntaa muutamien päivien ajan sellaisessa häviön
ja turvattomuuden tilassa, että neuvottelemaan kokoontuneet
kullanetsijät päättivät pakottaa hänet viipymättä poistumaan heidän
valtauksiensa piiristä. Tuntien ehdotonta kunnioitusta sentapaisia
toimenpiteitä kohtaan Montaine Kid noudatti annettua kehoitusta
niin joutuin, että kiireessä ajoi tiehensä aivan ventovieraan
henkilön valjakolla. Koska sellainen teko lauhkeamman ilmaston
kielenkäytön mukaan merkitsee selvää varkautta, niin hän koetti päästä
Bennetin-järven seuduilta kaikenlaisia syrjäteitä myöten. Ensimmäisen
kerran hän pysähtyi vasta ajettuaan noin sata mailia pohjoista kohti.

Sattui niin, että viimeksimainitut asiat olivat tapahtuneet juuri kun
kevät teki tuloaan. Monet huomattavat Dawsonin asukkaat riensivät
käyttämään hyväkseen viimeistä jääkeliä päästäkseen kiireimmiten
etelään. Kohdatessaan kaikki nuo henkilöt matkalla ja sattuessaan
puheisiin heidän kanssaan hän painoi mieleensä heidän nimensä,
varallisuusseikkansa y.m. Hänellä oli erinomainen muisti. Mutta
sitäpaitsi hänellä oli vilkas mielikuvitus. Rehellisyys ei muuten ollut
hänen päähyveitään.

       *       *       *       *       *

Aina uutisnälkäinen Dawson huomasi jo kaukaa Kidin lähestyvän
Yukon-joen uomaa myöten ja kiiruhti häntä vastaan. Joka taholta sateli
hänelle kysymyksiä. Mutta sanomalehtiä ei Montaine Kidillä ollut
mukanaan. Ei hän myöskään voinut ilmoittaa, joko Durant oli hirtetty.
Hän ei tietänyt, kuka oli tullut voittajaksi maarianpäiväisissä
kisoissa. Ei hän liioin ollut kuullut siitä, olivatko Yhdysvallat
julistaneet sodan Espanjaa vastaan. Ei hänellä ollut mitään uutisia
Dreyfusista. Mitä O'Brieniin tuli, niin hän tiesi hänestä yhtä ja
toista. No, olivat kai hekin kuulleet jotakin hänestä? Eikö tänne oltu
saatu tietoa siitä, että hän oli hukkunut Valkean Hevosen luona? Koko
seurueesta oli pelastunut ainoastaan Sitka-Charley. Joe Ladwayko? Hän
oli palelluttanut molemmat jalkansa; ne oli leikattu häneltä
Finger-Fivessä. Mitä tulee Jack Daltoniin, niin hän oli lentänyt ilmaan
"Si Lionen" räjähdyksessä kaikkine tavaroineen.

"Entä Bitz?"

"Bitz hukkui 'Karthagenan' haaksirikossa. Kolmestasadasta hengestä
pelastui 'Seymour Narrawiin' ainoastaan kaksikymmentä."

"Mutta Järvi-Bill?"

"Putosi jäihin La-Barge-järvellä johtamansa seurueen näyttelijäin
kanssa."

"Entä piiripäällikkö Wallis?"

"Hän tuhoutui rekineen ja kaikkine väkineen Forty Milen paikkeilla."

"Kenties olisi jotain tietoa Deveroux'stakin?"

"Kuka Deveroux se on? Kuriiriko? Intiaanit tappoivat hänet
Marsh-järvellä."

Kaikki seuraavatkin uutiset olivat miltei yhtä mullistavia. Dawsonin
asukkaat saarsivat hänet joka taholta tiheänä ketjuna. Kaikki koettivat
tunkeutua etumaisiksi saadakseen kuulla viimeiset tiedot ystävistään
tai yhtiökumppaneistaan, ja saamainsa sanomien hölmistäminä he
luovuttivat taas paikkansa toisille. Kun Montaine Kid saapui rannalle,
nousi häntä piirittäväin, lämpöisiin nahkoihin puettujen kullanetsijäin
luku jo useampiin satoihin. Kasarmia lähestyessään hän oli jo koko
kulkueen keskipisteenä. Oopperan seinustalla oli hänen ympärilleen
muodostunut meluava joukko, jossa jokainen koetti raivata itselleen
pääsyn eteenpäin saadakseen viimeinkin kuulla jotain poissaolevista
kumppaneistaan. Ei koskaan vielä Klondyke ollut levittänyt kellekään
chechaquolle, vastatulleelle, syliään niin selkiselälleen. Koko Dawson
surisi kuin mehiläispesä. Niin suunnattomasta ihmishenkien hukasta ei
siellä vielä kertaakaan oltu kuultu. Jokaista etelään lähtenyttä
vähänkin tunnettua kullanetsijää oli kohdannut jokin onnettomuus.
Kaikista asunnoista tulvivat ihmiset kadulle. Hurjasti pyörähtelevin
silmin riensivät kullanetsijät puroiltaan niin joutuin kuin kerkesivät
näkemään tuota niin suunnattomien tuhojen viestintuojaa. Bettlesin
vaimo, venäläinen mestitsi, syöksyi miehensä kohtalosta kuultuaan
kotiansa ja sirottaen tuhkaa mustille hiuksilleen harhaili huoneensa
nurkasta toiseen. Kasarmin harjalla hulmuileva lippu oli vedetty
puolitankoon. Dawson itki tuhoutuneita kansalaisiaan.

Ei ainoakaan ihminen maailmassa olisi pystynyt selvittämään, miksi
Montaine Kid levitti nuo valheensa. Ainoa hyväksyttävä selvitys lienee
löydettävissä hänen läpeensä petollisesta luonteestaan. Mutta olipa
kuinka tahansa, hänen oli onnistunut saattaa koko seutu surun ja kauhun
valtaan kokonaiseksi viikoksi. Koko tuon ajan oli Montaine Kid ainoa
tunnustettu suuruus Klondykessa. Hänelle tuotiin maukkaimmat ruoat, ja
parhaimmat vuoteet annettiin hänen käytettäväkseen. Hän sai etuoikeuden
maksuttomasti käyttää kaupungin tarjoilupaikkoja hyväkseen. Häneltä
kyseltiin lakkaamatta. Kaupungin korkeimmat virkamiehet puhuttelivat
häntä kadulla toivoen saavansa yksityiskohtaisempia tietoja. Itse
kapteeni Konstantin muiden upseerien kera laittoi hänelle uhkeat
päivälliset kasarmilla.

Mutta eräänä lähipäivänä pysähtyi tiedonantokonttorin edustalle äkkiä
koiravaljakko ja reestä hyppäsi Deveroux, hallituksen kuriiri.

"Kuollutko? Kuka sellaista on puhunut? Mokomasta leikinlaskusta mies
sietäisi saada muutaman sivalluksen selkäänsä, jotta toisella kertaa
varoisi päästämästä sellaisia valeita julkisuuteen."

Myöhemmästä keskustelusta selvisi, että piiripäällikkö Walliskin oli
elossa; hän oli pysähtynyt Little Salmonsin luo. Mitä tulee O'Brieniin,
niin hän palaa Dawsoniin heti vesien auettua. "Mutta kuinka hän on
voinut sellaisia satuja kertoa!? Ei, kyllä hän sellaisesta sietää kelpo
könistyksen."

Ja Dawsonissa syntyi taas kova hälinä. Kasarmin lippu liehui nyt yhtä
korkealla kuin ennenkin. Bettlesin vaimo pesi naamansa ja pukeutui
juhlavaatteisiinsa. Väestö vaati Montaine Kidin viipymätöntä
karkoittamista. Hän kiiruhti noudattamaan heidän toivomustaan ja pakeni
tapansa mukaan ensimmäisellä keksimällään valjakolla. Dawson huoahti
helpotuksesta nähdessään hänen laskeutuvan alas Yukon-joelle ja toivoi
hänelle täydellistä menestystä valitsemallaan paatuneen valehtelijan
uralla. Mutta varastetun koiravaljakon omistaja huomasi pian tappionsa.
Hän syöksyi päätäpahkaa valittamaan kapteeni Konstantinille, joka
lähetti poliisin tavoittamaan Montaine Kidiä.

       *       *       *       *       *

Jää Kidin koirien alla rysähteli ja ritisi, ja Circle Cityyn oli vielä
melkolailla matkaa. Pitkää päivänaikaa hyväksensä käyttäen Montaine Kid
läksi liikkeelle hyvin varhain ja pysähtyi yöleiriin vasta myöhään
illalla. Ennenkuin joki avautuisi, pitäisi hänen jo olla Yhdysvaltojen
rajan tuolla puolen; -- hän ymmärsi hyvin, että hänen koirainsa
omistaja ajoi häntä takaa. Yukon ärjyi ja paisui koettaen kaikin voimin
särkeä puristavia kahleitaan. Suorinta tietä oli nyt aivan mahdoton
matkustaa; piti tehdä suuria mutkia, sillä monin paikoin oli tie
suistunut nopeasti kiitävän virran uomaan, samalla kuin jääpeite
muualla alituiseen rysähdellen muodosti rakoja ja halkeamia. Kaikista
näistä aukkopaikoista tulvi vesi jään pinnalle, ja kun Montaine Kid
saapui puunhakkaajain majalle saaren yläpäähän, hänen koiransa
kahlasivat niin syvässä vedessä, että ne pikemmin uivat kuin juoksivat
Häntä vastaan saapuvat saaren asukkaat eivät näyttäneet olevan juuri
hyvillään hänen tulostaan. Mutta heistä piittaamatta Montaine Kid alkoi
riisua koiriaan ja valmistaa ateriaansa.

Donald ja Davy, puunhakkaajat, olivat oiva näyte täydellisestä
soveltumattomuudesta niihin elämänehtoihin, joihin olivat joutuneet.
Syntyneinä Kanadassa ja vietettyään koko ikänsä kaupungissa he olivat
eräänä hulluuden hetkenä saaneet päähänsä jättää konttorityön ja lähteä
etsimään onneaan Klondykesta. Koottuaan säästönsä he lähtivät matkalle.
Mutta varsin pian he saivat tuta tämän seudun koko ankaruuden.
Menetettyään kaikki säästönsä ja löytämättä minkäänlaista työnansiota
he kokonaan masentuneina ja koti-ikävän valtaamina suostuivat
hakkaamaan halkoja Tyynenmeren yhtiön laivoja varten, josta palkaksi
oli luvattu vapaa matka kotia. Heidän täydellistä tietämättömyyttään
jäidenlähdön takia mahdollisesti uhkaavista vaaroista osoitti tuon
saaren valinta asemapaikaksi. Yksinpä Montaine Kidkin, joka ei koskaan
ollut nähnyt suurten jokien aukenemista, silmäili rauhattomana
ympärilleen luoden huolekkaita katseita kaukaista jokirantaa kohti,
missä kalliot kohosivat korkeina muodostaen taatun turvapaikan koko
Pohjolan jäitä vastaan. Aterioituaan itse ja syötettyään koiransa
Montaine Kid sytytti piippunsa ja käveli ulkona päästäkseen paremmin
paikasta selville. Tämän saaren samoin kuin muidenkin lähisaarten
yläosa kohosi melkoisen korkealle. Sinne olivat Donald ja Davy
rakentaneet majansa ja latoneet sen lähettyville kokonaisia
halkovuoria. Etäisempi ranta oli melkein mailin matkan päässä. Saaren
ja läheisemmän rannan välillä oli vain muutaman yardin levyinen uoma.
Luotuaan hätäisen silmäyksen ympäristöön Montaine Kid päätti ottaa
mukaansa koirat ja kiireimmän kautta ajaa karauttaa mantereelle. Mutta
tarkempi katsaus osoitti hänelle tämän aikeen mahdottomuuden, -- joen
yläjuoksulta käsin kiiti alas nopea vesiryöppy. Alhaalla joki teki
äkillisen käänteen länttä kohti, ja aivan keskellä sen mutkaa oli
sokkelo pikku saaria.

"Siihen se jää takertuu", lausui hän itsekseen. Samassa ilmaantui
joelle noin puoli tusinaa rekiä, jotka luultavasti olivat pyrkimässä
alas Dawsoniin. Kylmässä vedessä kahlaten lähestyivät matkailijat
saaren alaosaa. Joella kulku oli käynyt ei ainoastaan vaaralliseksi ja
uhkarohkeaksi, vaan suorastaan mahdottomaksi. Suurella työllä ja
vaivalla onnistui matkustajain päästä saaren rantaan. He lähtivät
ylöspäin polkua, joka vei halonhakkaajain majalle. Muiden jäljessä
laahusti avuttomana lumen kimalluksen sokaisema olento. Toiset
astelivat rekiensä edellä. Enin osa heistä oli jokseenkin nuoria
miehiä, mutta puettuja sangen kuluneihin vaatteisiin ja kasvot matkasta
nääntynein piirtein. Montaine Kid muisti jossakin ennen jo kohdanneensa
sentapaisia nuorukaisia ja ymmärsi heti, ettei hänellä juuri ollut
mitään yhteistä heidän kanssaan.

"Sanokaas, millaisessa kunnossa tie Dawsoniin on nykyisin?" kysyi
kähein äänin heidän johtajansa. Luotuaan ohimennen katseen Davyyn ja
Donaldiin alkoi hän tähystää Kidiä. Kohtaus erämaassa ei tavallisesti
ole muodollisuuksilla pilattu. Pian virisi yleinen keskustelu, kaikilta
tahoilta alkoi sadella kertomuksia Ala- ja Ylämaan elämästä. Mutta pian
tyhjeni tulijoiden uutisvarasto. He olivat viettäneet talven Minukissa,
tuhat mailia Dawsonista, missä elämä yleensä on kaikista tapahtumista
köyhää. Mutta Montaine Kid, joka äskettäin oli saapunut Suolaisen Veden
rannoilta, tiesi kertoa paljonkin huvittavaa. Levittäen teltan
kyselivät tulijat häneltä suuren maailman kuulumisia, maailman, josta
he olivat olleet eristettyinä jo kokonaista kaksitoista kuukautta.

Äkkiä riehuvalta joelta kuului läpitunkeva ryske, joka karkoitti kaikki
rannalle. Veden ulommainen osa kohosi, ja ylhäältä ja alhaalta
puristuksiin joutunut jää koetti laajentaa rantojensa saarrosta. Monin
paikoin näkyi uusia halkeamia, ja korvia huumaava räiske täytti ilman
terävänä ja leikkaavana muistuttaen äkillistä ammunnan jyskettä, joka
kirkkaana päivänä kuuluu taistelukentältä. Joen yläjuoksun puolelta
kiiruhti kaksi miestä koiravaljakkoineen saarta kohti eheäksi jäänyttä
jääsiltaa myöten. Samalla hetkellä kuin rannalla-olijat huomasivat
heidät, sukelsi koirareki jo veteen ja liukui sen alla eteenpäin. Jää,
jonka yli matkustajat juuri olivat kulkeneet, halkeili ja särkyi.
Äskenmuodostuneista aukoista tulvi vettä, joka matkustajain vyötäisiin
saakka nousten peitti näkyvistä reen ja veti pyörteisiinsä koirat.
Hypähtäen reestä katkaisivat miehet nopein, oikealle ja vasemmalle
tähdätyin veitsenviilloin koiria tiukkaavat valjaat antaakseen
eläimille tilaisuuden pelastautua. Sitten he ryöppyävän veden ja
räiskähteleväin jäälohkareiden välitse pyrkivät saarta kohti, josta
rannalla-olijat, Montaine Kid etumaisena, riensivät hätäänjoutuneiden
avuksi.

"Perhana, sehän on Montaine Kid!" huudahti Kidin rannalle auttama mies.
Hänellä oli yllään ratsupoliisin punainen virkapuku. Kohottaen
leikillisesti kätensä lakinreunaan hän veti povitaskustaan
tuhraantuneen kirjeen ja ojentaen sen Kidille lausui:

"Siinä on määräys vangita teidät. Toivoakseni antaudutte sovinnolla."

Montaine Kid katsahti kuohuvaan jokeen päin ja kohautti olkaansa.
Poliisiviranomainen hymyili seuraten hänen katsettaan.

"Missä koirat ovat?" kysyi poliisin seuralainen.

"Hyvät herrat", keskeytti poliisi, "tässä on toverini -- Jack
Sutherland, kahdenkymmenen Eldoradon valtias."

"Aivanko totta? Onko se 92-luvun Sutherland?" tiedusti sokea
minukkilainen kädellään haparoiden lähemmäksi Sutherlandia.

"Sama mies", vastasi Sutherland tarttuen sokean käteen. "Mutta kukas te
olette?"

"En ole aikalaisianne, mutta muistan sentään teidät hyvin
nuoruuteni päiviltä. Kunnioitimme kaikki teitä yhtenä etevimmistä
urheilijoistamme. Hei, pojat!" -- huusi hän kääntyen sivulleen
kumppaneihinsa. -- "Tulkaahan tänne! Tässä on Sutherland, Jack
Sutherland, yliopistomme kuulu urheilija... Häneltä te, nuoret
kullanetsijät, voitte oppia paljon! Sutherland, niin -- ja tässä näette
Greenwichin, joka otti osaa kilpailuihin kaksi vuotta sitten."

"Niinkö, ne kilpailut muistan varsin hyvin, luin paljon
saavutuksistanne", lausui Sutherland pudistaen lujasti Greenwichin
kättä, jonka kasvot peitti kova punastus. Väistäen kömpelösti hän teki
tilaa toisille kumppaneilleen.

"Ja tässä on Berkeleyn Matthews, ja sitäpaitsi on täällä mukana
muutamia itävaltojen poikia. Käykää lähemmäksi, prinstonilaiset.
Tämähän on Sutherland, itse Jack Sutherland."

Ympäröiden Sutherlandin ahtaaseen kehään opastivat kulkijat hänet
teltalleen, josta tuotapikaa hankkivat hänelle kuivat vaatteet ja
alkoivat kestitä häntä lukemattomilla kupillisilla väkevää teetä.

Donald ja Davy loivat katseen heidän jälkeensä ja läksivät majaansa
ryhtyäkseen tavalliseen kortinpeluuseensa. Montaine Kid ja poliisi
seurasivat heitä.

"Muuttakaa pukua", kehoitti Kid ottaen pienestä nyytistään kuivat
vaatteet. -- "Luulen, että meidän täytyy nukkua yhdessä."

"Totta puhuen, olettepa oikein kunnon mies", huomautti poliisi kiskoen
Kidin kuivia sääryksiä jalkaansa. "Vahinko vaan, että minun täytyy
viedä teidät takaisin Dawsoniin, mutta toivon, etteivät he ole kovin
ankaroita teitä kohtaan."

"Älkää pitäkö kiirettä", huomautti Kid hymyillen kummallisesti. "Emme
ole vielä matkallekaan lähteneet, ja jos lähdenkin tästä, niin
ainoastaan jokea alas, joten kaikki viittaa siihen, että menemme
molemmat samaa tietä."

"No, tokkohan sentään?"...

"Mennään ulos, näytän teille jotain. Nuo päättömät hölmöt" -- hän
osoitti yli olkansa kahta halonhakkaajaa -- "tekivät aikamoisen
tyhmyyden asettuessaan tälle saarelle... Täyttäkää piippunne, tupakka
on onneksi varsin hyvää. Nauttikaa niin kauan kuin se vielä on
mahdollista. Kohta piippunne kenties ei pala yhtä hyvin!"

Kummastunut poliisi seurasi Kidiä ulos majasta. Donald ja Davy
heittivät kortit pöydälle ja menivät hekin ulos.

Minukkilaiset huomattuaan Kidin näyttelevän toverilleen milloin ylös
milloin alas joelle lähestyivät myöskin heitä.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Sutherland.

"Ei mitään erikoista", huomautti Kid kaikkein rauhallisimmalla äänellä.
"Onpahan vain tarjoutunut oiva tilaisuus paholaiselle tehdä pilaa
meistä. Näettekö tuon mutkan joen alajuoksussa? Sinne joki nyt
vyöryttää miljoonia tonneja jäitä. Samoin tapahtuu joen yläjuoksun
polvekkeessa. Sinnekin kasaantuu miljoonia tonneja. Yläpuolelta jää
särkyy ensin, mutta alempi pato kestää vielä jonkun aikaa, ja sitten --
pois alta!" -- traagillisin kädenliikkein hän näytti, mikä tulisi
saaren kohtaloksi. "Niin, miljoonia tonneja"... toisti hän
mietteissään.

"Ja miten käy meidän halkojemme?" kysyi Davy.

Kid uudisti kädenliikkeensä.

"Mutta sehän on kokonaisten kuukausien työ", ulvoi Davy epätoivoisena.
"Se on mahdotonta! Kuuletteko, mies, se on mahdotonta! Laskette
leikkiä. No, sanokaa nyt itse, pelkkää leikkipuhettahan se vain oli
teidän puoleltanne", rukoili hän. Mutta kun Kid kovaan ja terävään
nauruun purskahtaen halveksivasti kääntyi hänestä, syöksyi Davy
halkopinojensa kimppuun ja alkoi kiihkoissaan syytää puita alas jokeen.

"Donald, auta minua! Miks'et tule avukseni?" kirkui hän kuin vimmattu.
"Tämähän on kuukausien työ ja vapaa matka kotiseudulle."

Donald tarttui hänen käteensä ja ravisti sitä voimakkaasti, mutta Davy
kiskaisi sen irti huutaen:

"Etkö kuullut sitä, ihminen? Miljoonat tonnit lakaisevat saarelta
kaikki sen perustuksia myöten!"

"Rauhoitu ennen hieman", lausui Donald. "Olethan aivan järjiltäsi!"

Mutta Davy ryntäsi taas halkojen kimppuun. Donald palasi majaan ja
koottuaan pienet säästöt, jotka olivat hänen ja Davyn yhteiset, meni
saaren korkeimmalle kohdalle, missä solakoiden puunrunkojen keskeltä
kohousi muita huomattavammaksi jättiläiskasvuinen petäjä.

Majan edustalla seisovat ihmiset kuulivat hänen kirveensä iskut ja
hymyilivät ivallisesti. Greenwich läksi kiertämään saarta ja kertoi
palattuaan, ettei heillä ollut mitään pakotietä avoinna, koska
takimmaisen vuolteen yli oli mahdoton kulkea. Sokea minukkilainen
viritti laulun, johon toiset heti yhtyivät:

    Se onkohan mahdollista?
    Ja onkohan moista kuultu?
    Se, luulen, ei ole totta.
    Ja onko se mahdollista?

"Jumalattomat!" ähkyi Davy kohottaen päätään ja katsahtaen vinojen
auringonsäteiden valossa hyppiviin ihmisiin. "Näinköhän nyt menevät nuo
kauniit halkovarastot?"

Tähän kuului vastaukseksi:

    Se onkohan mahdollista?

Joen kohina taukosi äkkiä. Ylt'ympäri vallitsi kummallinen hiljaisuus.
Rannoilta irtautunut jää kiiti nopeasti ja äänettömästi korkealle
kohonneen veden pinnalla. Jättiläismäiset röykkiöt uivat parikymmentä
jalkaa eteenpäin, mutta tarttuivat sitten niiden tielle osuvaan
rantaan. Saaren alaosa joutui veden alle, ja kuohuva virta juoksi
ponnistuksitta edelleen uomaansa pitkin. Mutta taas alkoi kuulua
kohinaa. Koko saari vavahteli sen rantoihin ajautuvain jäiden iskuista.
Suunnattomat, monen sadan tonnin painoiset lohkareet lensivät niiden
puristuksesta ilmaan kuin herneenpuoliskot. Joella alkanut kamppailu
synnytti niin valtavan pauhun, että miehet vaivoin saattoivat kuulla
toistensa puhetta. Äkkiä sivu-uomasta tuleva kohina erottautui
terävästi yleisestä pauhusta. Suunnaton jääteli, joka painollaan
vavahdutti koko saarta, ajautui suoraan sen alaosaa kohti. Kiskaistuaan
muutamia mäntyjä juurineen maasta se kierähti ympäri roiskuttaen kauas
joen pohjasta keräämäänsä mutaa. Sitten se suuntausi suoraan majaa
kohti leikaten matkallaan kuin suunnaton veitsi sekä rannan että puut.
Se tuntui tuskin koskettavan majan nurkkausta, mutta paksut hirret
hyppelivät kuin tikut ja koko rakennus pirstautui pieniksi paloiksi
kuin leikkitalo.

"Kuukausien työ ja vapaa matka kotia", ulvoi Davy Montaine Kidin ja
poliisin koettaessa kiskoa häntä halkopinojen luota.

"Kyllä te vielä kotia pääsette", huusi hänelle poliisi lingoten hänet
turvallisempaan paikkaan.

Petäjän latvasta Donald näki, kuinka suunnaton jäälohkare pyyhkäisi
matkallaan koko halkovaraston kiitäessään alas jokea. Aivan kuin
tyytyväisenä hävitykseen laskeutui jäätelien täyttämä joki jälleen
entiselle korkeudelleen hilliten melkoisesti vauhtiaan. Kohina hiljeni
niin, että saarella-olijat saattoivat kuulla Donaldin sanatkin
puunlatvasta hänen kiinnittäessään huomiota joen alajuoksuun. Niinkuin
oli otaksuttu, alkoivat jäät patoutua ensin joen mutkassa olevien
saarten luo; niitä kerääntyi sinne niin kosolta, että muodostui oikea
sulku rannasta rantaan. Virran juoksu keskeytyi, ja löytämättä pääsyä
alkoi vesi nousta. Koko saari oli pian veden alla, ja ihmiset
kahlasivat polviaan myöten vedessä; koirat vei virta majaa kohti. Mutta
sitten joki muuttui liikkumattomaksi, ei ollut huomattavissa enää
nousua eikä laskuakaan.

Montaine Kid pudisti päätään.

"Jää patoutuu ylhäältäkin."

"Nyt riippuu kaikki vain siitä, mikä jää särkyy ensinnä", lisäsi
Sutherland.

"Tietysti!" varmensi Kid. "Jos ylempi särkyy, olemme hukassa: se vie
mukanaan kaikki."

Minukkilaiset kääntyivät sanaa sanomatta toisaanne. Mutta pian kajahti
yleisen hiljaisuuden keskeltä läpi äänettömien ilmojen "Rumsky Ho" ja
senjälkeen "The Orange and The Black". Kid ja poliisi yhtyivät muihin
kannattaen uskollisesti laulusta toiseen siirtyvän kuoron säveliä.

"Voi, Donald, etkö auta!" ulvoi Davy puun juurella, jonka latvassa
kyykötti hänen toverinsa. "Donald, sääli vihdoinkin ja auta minua",
nyyhkytti hän yhä uudelleen koettaen kiivetä puuhun turhista
ponnisteluista veristynein käsin. Mutta Donald, joka koko ajan katseli
ylöspäin joelle, huusi äkkiä kauhusta väräjävin äänin:

"Hyvä Jumala, nyt se liikahti!"

Polviaan myöten hyhmäisessä vedessä, pitäen toisiaan kädestä,
kaiuttivat minukkilaiset, poliisi ja Kid tasavaltalaista hymniä, jonka
sanat hukkuivat likenevään pauhinaan. Ja sitä, minkä todistajaksi
Donald nyt joutui, ei kukaan ihminen olisi kyennyt näkemään sen perästä
eloon jäädäkseen. Suunnaton, valkoinen seinä, joka siirtyi kohti
saarta, pyyhkäisi kuin Jumalan sormi maan päältä puut, koirat ja
ihmiset. Katsellen tuota taulua Donald huojui hetkisen korkealla
tähystyspaikallaan ja pudota romahti sitten alas jäiseen syvyyteen.



LIGOUNIN KUOLEMA


"Kuule siis tarina Ligounin kuolemasta..."

Puhuja vaikeni tai oikeammin pysähtyi tarkastaen minua merkitsevin
katsein. Pitelin pulloa ylhäällä silmiemme ja tulen välillä, näytin
peukalollani, kuinka paljon hän saisi juoda, ja työnsin pullon hänelle;
sillä olihan hän Palitlum, Juoppo. Monta kertomusta oli hän kertonut
minulle, ja kauan olin odottanut saavani tuolta kirjoitustaidottomalta
tarinamestarilta kuulla seikoista, jotka koskivat Ligounia; sillä
kaikkien elävien joukosta tunsi hän ne parhaiten.

Hän nojasi päänsä taapäin öhkäisyllä, jota pian seurasi pulputtava
ääni, ja kummallinen miehen varjokuva ylösalaisin käännetyn pullon
alapuolella hyppi ja tanssi edestakaisin synkällä kallioseinällä.
Palitlum irroitti hyväilevällä imaisulla huulensa pullonsuusta ja
katsahti huolestuneena aavemaiselle taivaslaelle, jolla näkyi
revontulten kelmeät liekit.

"Se on ihmeellistä", lausui hän, "kylmää kuin vesi ja kuumaa kuin tuli.
Se antaa juomarille voimia, ja se vie häneltä voimat. Se tekee vanhat
miehet nuoriksi ja nuoret miehet vanhoiksi. Väsyneen miehen se auttaa
jaloilleen ja saa hänet kulkemaan eteenpäin, ja miehen, joka ei ole
väsyksissä, se tekee raukeaksi, niin että hän nukkuu. Veljelläni oli
jäniksen luonto, mutta kun hän joi viinaa, tappoi hän kerralla neljä
vihollistaan. Isäni oli suuri susi ja näytti hampaitaan jokaiselle,
mutta hänkin joi sitä, ja pakoon juostessaan häntä ammuttiin selkään.
Se on tavattoman ihmeellistä."

"Tämä on 'Kolmea tähteä', ja se on paljon parempaa lajia kuin ne
myrkyt, joihin tuolla alhaalla saa tyytyä", vastasin minä aivan kuin
pyyhkäisten kädelläni ammottavaa, sysimustaa syvyyttä, jossa kaukana
rannalla pilkotti leiritulia -- pikku liekkejä, joiden valossa yö
tuntui sitä suurenmoisemmalta ja todellisemmalta.

Palitlum huokasi ja pudisti päätään. "Siksi olen luonasi täällä."

Ja sitten hän silmäili pulloa ja minua katseella, joka sanoja
kaunopuheisemmin kuvaili minulle hänen häpeämättömän janonsa.

"Ei", sanoin minä ja panin pullon polvieni väliin varmaan talteen.
"Kerro nyt Ligounista. 'Kolmesta tähdestä' neuvottelemme myöhemmin."

"Sitä on riittävästi, enkä minä ole väsynyt", väitti hän rohkeasti.
"Anna minun maistaa sitä, ja minä kerron suuria asioita Ligounista ja
hänen viimeisistä elinoloistaan."

"Se vie juojansa voimat", ivasin minä, "ja miehen, joka ei ole
väsyksissä, se tekee raukeaksi, niin että hän nukkuu."

"Sinä olet viisas", vastasi hän vihastumatta ja ylpeydettä. "Olet
viisas kuten kaikki veljesikin. Valvoessasi tai nukkuessasi on 'Kolme
tähteä' aina luonasi, enkä koskaan ole sentään nähnyt sinun juovan
siitä liian kauan tai liian paljon. Ja sillä aikaa sinä kokoilet
kultaa, jota on vuortemme kätköissä, ja kaloja, jotka uivat vesissämme;
ja Palitlum ja Palitlumin veljet kaivavat kultaa sinulle ja pyytävät
kaloja ja ovat iloisia ja tulevat iloisiksi, kun viisaudessasi näet
sopivaksi antaa 'Kolmen tähden' kostuttaa huuliamme."

"Tahdoin kuulla Ligounista", vastasin kärsimättömänä. "Yö on lyhyt, ja
aamulla lähdemme vaivalloiselle matkalle."

Haukottelin ja olin aikovinani nousta, mutta Palitlum alkoi äkkiä
rauhattomaksi käyden kertoa:

"Ligoun toivoi vanhoilla päivillään, että rauha olisi vallinnut
heimojen kesken. Nuoruudessaan hän oli ollut sotureista etevin ja
sotapäällikköjen päällikkö saarilla ja kulkuteillä. Koko hänen elämänsä
oli ollut pelkkää taistelua. Hänellä oli useampia luun ja raudan ja
lyijyn tekemien haavojen arpia kuin kenelläkään muulla. Kolme vaimoa
oli hänellä ollut ja joka vaimosta kaksi poikaa; ja pojat,
ensimmäisestä viimeiseen asti olivat kaatuneet taistelussa hänen
rinnallaan. Rauhatonna kuin karhu vaelsi hän ympäri. -- Unalaskaan ja
Matalaan mereen saakka pohjoisessa, Queen Charlotten maahan etelässä,
seurasipa hän kakemiehiä, sanotaan, etäiselle Puget-salmelle saakka ja
tappoi veljiäsi näiden varustetuissa asunnoissa. Mutta kuten sanoin,
vanhoilla päivillään hän toivoi rauhaa heimojen välille. Ei siksi, että
hänestä olisi tullut pelkuri tai että hän olisi liiaksi mieltynyt
oleskeluun rauhallisen tulen ja täysinäisten lihapatojen ääressä. Vielä
pystyi hän tappamaan rohkeimmallekin vertoja vetävällä viekkaudella ja
verenjanolla, nälänhädän vallitessa hän tiukkasi vyönsä nuorimpien
tavoin, ja jos oli lähdettävä meren myrskyjä tai matkan vaivoja
kokemaan, oli hän kestävin. Mutta hänen töittensä takia ja niistä
rangaistukseksi oli eräs sotalaiva vienyt hänet pois, kuljettaen hänet
sinun omaan maahasi saakka, sinä karvanaamainen Bostonin mies, ja monta
vuotta kului, ennenkuin hän palasi. Minä olin siihen aikaan vähän
enemmän kuin poikanen ja vähemmän kuin nuori mies. Ja Ligoun, joka
vanhuudessaan oli lapseton, kiintyi minuun ja opasti minua viisautensa
perille.

"'Ihanaa on käydä sotaa, Palitlum', sanoi hän. Eipä sentään ihan niin,
sillä ei minua tunnettu siihen aikaan Palitlumin nimellä, vaan nimeni
oli Olo, 'Aina-nälkäinen'. Juomaan opin myöhemmin. 'Ihanaa on käydä
sotaa', sanoi Ligoun, 'mutta se on järjetöntä. Bostonin miesten maassa
näin omin silmin, ettei heidän ollut tapana taistella keskenään, ja he
ovat mahtavia. Ja tämä heidän voimakkuutensa ajaa heidät meidän
kimppuumme saarilla ja kulkuteillä, ja me olemme kuin leirisavu tai
merenusva heihin verrattuna. Sentähden sanon, että on ihanaa käydä
sotaa ja hauskaa taistella, mutta se on samalla tyhmää!'

"Ja siksi, vaikka olikin aina ollut etevin soturien joukossa, Ligoun
korotti äänensä aina ennen muita rauhan puolesta. Ja kun hän oli hyvin
vanha, järjesti hän, joka oli etevin päälliköistä ja hyvin rikas,
suuret pidot. Sellaisia pitoja ei oltu koskaan ennen nähty. Viisisataa
kanoottia oli rivissä jokirannassa, ja joka kanootilla oli saapunut
vähintään kymmenen miestä ja naista. Kahdeksan heimoa oli läsnä,
ensimmäisestä ja vanhimmasta miehestä viimeiseen ja nuorimpaan lapseen
saakka. Ja olipa siellä miehiä etempänäkin asuvista heimoista, suuria
matkustajia ja pyyntimiehiä, jotka olivat kuulleet Ligounin pidoista.
Ja seitsemän päivän aikana he täyttivät vatsojaan hänen ruoillansa ja
juomillansa. Kahdeksantuhatta peitettä hän antoi heille, niinkuin hyvin
tiedän, koska minä, eikä kukaan muu, hoidin jakelun, joka tapahtui
kunkin arvon ja aseman mukaisesti. Ja näin tuli Ligounista viimein
köyhä mies, mutta hänen nimensä oli kaikkien huulilla, ja muut
päälliköt purivat hammasta kateudesta, kun hän oli niin mahtava. Ja
nyt, kun hänen sanoilleen annettiin arvoa, hän neuvoi rauhaan; ja hän
vieraili seudun kaikissa juhlissa ja heimokokouksissa voidakseen neuvoa
ihmisiä sovintoon. Ja siitä johtui, että yhdessä läksimme, Ligoun ja
minä, suureen juhlaan, jonka piti Niblack, skoot-heimon joki-intiaanien
päällikkö, mikä heimo asustaa likellä stickeen-heimoa. Se oli hänen
viimeisinä elinpäivinään, jolloin Ligoun oli jo hyvin vanha ja hyvin
likellä kuolemaansa. Hän yski pakkasen ja leirisavun takia, ja usein
tuli punainen verivirta hänen suustaan, kunnes luulimme hänen kuolevan.

"'Ei', sanoi hän kerran sellaisessa tilaisuudessa, 'parempi minun olisi
kuolla silloin, kun veri virtaa veitsen tiestä, aseitten kalskeessa ja
ruudinsavussa, kun miehet ääneen karjaisevat kylmän raudan ja nopean
lyijyn satuttamina'. Ilmeisesti siis, oi Karvanaama, hänen mielensä
vielä paloi taisteluun.

"Chilcatista Skootiin on hyvin pitkä matka, ja me vietimme monta päivää
kanooteissa. Ja miesten soutaessa minä istuin Ligounin jalkain juuressa
hänen selittäessään minulle Lakia. Ei minun kai sopisi puhua sinulle
Laista, oi Karvanaama, sillä tiedän, että sinä hyvin tunnet sen
muutenkin. Mutta puhunkin nyt arvokkaimman kuoleman laista. Ligoun
syventyi tuohon aineeseen sanoen! 'Mutta sinun tulee tietää, Olo,
että vähän tuottaa sinulle kunniaa itseäsi heikomman tappaminen.
Tapa aina mies, joka on sinua mahtavampi, ja kunniasikin on oleva
hänen etevyytensä mukainen. Mutta jos kahdesta miehestä tapat
vähäarvoisemman, kohtaa sinua häpeä, josta naisetkin sinua pilkkaavat.
Kuten sanoin, rauhassa on hyvä elää, mutta muista, Olo, että kun sinun
täytyy tappaa, niin tapa Lain mukaan.'

"Se kuuluu thlinket-heimon tapoihin", selitti Palitlum puolittain
anteeksipyytäen.

Ja minä ajattelin oman kotiseutuni revolverisankareita ja arvottomia
tappelupukareita enkä ihmetellyt thlinket-heimon perinnäistapoja.

"Jonkun ajan mentyä", jatkoi Palitlum, "saavuimme Niblack-päällikön ja
skootien luo. Siellä vietettiin juhlia, melkein yhtä suuria kuin
Ligounin pidot olivat olleet. Meitä oli siellä moniaita chilcat-heimon
miehiä, sitkalaisia ja stickeenejä, jotka asustavat skootien
naapuruudessa, ja wrangelilaisia ja näiden naapureita hoonah-miehiä.
Siellä oli päivänlaskun-intiaaneja, tahko-heimon miehiä Port
Houghtonista ja heidän naapureitaan awkeja Douglass-salmelta,
Naass-joen kansaa ja tongalaisia Dixonin pohjoispuolelta sekä kakeja,
jotka tulivat eräältä Kupreanov-nimiseltä saarelta. Vielä oli siwasheja
Vancouverista, Kultavuorten cassilaisia, testlinejä, jopa Yukonion
seudun stickiläisiäkin.

"Se oli valtavan suuri kokous. Mutta sen päätarkoituksena oli kohtaus
päälliköiden ja Niblackin välillä ja kaiken vanhan riidan ja
heimokiistan upottaminen kaljaan. Tähän kaljaan Niblack oli sekoittanut
monia aineksia, kuten sokeria, jauhoja, kuivattuja omenia ja humalaa,
jotta siitä oli tullut miesten juoma, voimakas ja hyvänmakuinen. Ei
sellainen kuin 'Kolme tähteä', oi Karvanaama, mutta kuitenkin hyvä.

"Tämä kaljajuhla oli päälliköitä ja ainoastaan päälliköitä varten, ja
siellä oli koossa heitä noin kaksikymmentä. Mutta kun Ligoun oli hyvin
vanha ja suuressa arvossa pidetty, sallittiin minun käydä hänen
sivullaan, jotta hän voisi nojautua olkapäähäni ja jotta minä
nuoruuteni voimilla tukisin häntä, kun hän istuutuisi tai nousisi
seisoalleen. Astuessaan Niblackin majaan, joka oli tehty hirsistä ja
hyvin tilava, laski jokainen päällikkö tapoja noudattaen keihäänsä,
pyssynsä ja veitsensä oven ulkopuolelle. Sillä, niinkuin tiedät,
väkevät juomat kiihdyttävät miehen mielen, vanhat vihat leimahtavat
liekkiin, ja pää ja käsi toimivat nopeasti. Mutta minä huomasin, että
Ligoun oli ottanut mukaansa kaksi veistä; toisen hän jätti oven
ulkopuolelle, toisen hän kätki vaippansa alle, jotta se oli hyvin
käsillä. Muutkin päälliköt olivat menetelleet samoin, ja minä olin
hyvin rauhaton siitä, mitä oli tuleva.

"Päälliköt olivat asettuneet paikoilleen istumaan isoon ympyrään
huoneen keskelle. Minä seisoin Ligounin takana. Piirin sisällä oli
kaljatynnyri ja sen äärellä orja, jonka tuli huolehtia tarjoilusta.
Ensin piti Niblack puheen monin ystävällisin ja kaunein sanoin. Sitten
hän antoi merkin, ja orja täytti kalebassin kaljalla ja tarjosi sen
Ligounille, niinkuin tulikin, sillä hän oli arvossa ylin.

"Ligoun tyhjensi sen viimeiseen tippaan ja nousi minun avullani
seisoalleen pitääkseen hänkin puheen. Hän lausui ystävällisiä sanoja
lukuisille heimoille, viittasi Niblackin mahtavuuteen, kun hän oli
kyennyt laittamaan niin suuret juhlat, kehoitti kaikkia sovintoon
tapansa mukaan ja huomautti puheensa lopuksi, että kalja oli erittäin
hyvää.

"Sitten Niblack joi, sillä hän oli arvojärjestyksessä seuraava, ja
hänen jäljestään päällikkö toisensa jälkeen vuoroaan noudattaen. Ja
jokainen lausui ystävällisiä sanoja ja kehui kaljan ominaisuuksia,
kunnes kaikki olivat juoneet. Sanoinko kaikki? Ei, Karvanaama, eivät
kaikki. Sillä kaikkein viimeisenä oli laiha, kissamainen mies, jolla
oli nuorukaisen kasvot ja vilkkaat, rohkeat silmät, ja hän joi synkän
näköisenä ja sylkäisi juotuaan maahan puhumatta mitään.

"Jättää sanomatta, että kalja oli hyvää, oli solvaus. Ja juuri niin hän
teki. Hänet tiedettiin Yukonin stickiläisten päälliköksi, eikä hänestä
sen enempää tiedettykään.

"Kuten sanoin, se oli ilmeinen loukkaus. Mutta huomaa tämä, oi
Karvanaama, se ei ollut loukkaus Niblackia, juhlien pitäjää vastaan,
vaan arvokkainta piirissä istuvaa miestä vastaan. Ja se mies oli
Ligoun. Ei kuulunut ääntäkään. Kaikki katselivat häntä nähdäkseen, mitä
hän tekisi. Hän ei liikahtanutkaan. Hänen kuihtuneet huulensa eivät
puhuneet, hänen sieraimensa eivät laajenneet eivätkä silmäluomensa
värähtäneet. Mutta minä näin, että hän oli harmaa ja väsynyt, niinkuin
vanhat miehet pakkasaamuna nälän ahdistaessa, naisten ja lasten
itkiessä ja valittaessa, kun ei ole lihaa eikä toivettakaan sen
saannista. Ja sellaiselta kuin vanhat miehet silloin näyttävät, näytti
nyt Ligoun.

"Ei ääntäkään kuulunut. Se oli kuin kuolleitten ympyrä, paitsi että
jokainen päällikkö koetteli kädellään vaippansa alta, ja että jokainen
päällikkö loi harkitsevan silmäyksen naapuriinsa oikealle ja vasemmalle
puolelle. Min£ olin vielä nuori, olin nähnyt vähän, mutta kumminkin
tiesin, että tämä oli hetki, jollaisia elää vain yhden elämässään.

"Stickiläispäällikkö nousi paikaltaan kaikkien katsellessa häntä ja
käveli huoneen poikki, kunnes seisahtui Ligounin eteen.

"'Olen Opitsa, Veitsi', lausui hän. Mutta Ligoun ei vastannut mitään
eikä edes katsonutkaan häneen, vaan tuijotti luomiaan rävähyttämättä
maahan.

"'Sinä olet Ligoun', sanoi Opitsa. 'Olet surmannut monta miestä. Minä
olen vielä elossa!'

"Vieläkään ei Ligoun vastannut mitään, vaikkakin hän, annettuaan
minulle merkin, nousi minun avullani seisomaan molemmille jaloilleen.
Hän oli kuin ikivanha honka, alaston ja harmaa, mutta yhä vielä
pakkasta ja myrskyä uhmaava. Hänen silmänsä eivät rävähtäneetkään, eikä
hän tuntunut näkevän eikä kuulevankaan stickiläispäällikköä.

"Ja raivosta mielipuolena Opitsa tanssi jalkojaan notkistamatta
hänen edessään, kuten miesten on tapana osoittaessaan toiselle
halveksumistaan. Ja Opitsa lauloi laulun omasta suuruudestaan ja
kansansa mahtavuudesta käyttäen halventavia sanoja chilcateista ja
Ligounista. Ja tanssiessaan ja laulaessaan hän heitti vaipan luotaan ja
teki veitsellään välkkyviä ympyröitä Ligounin kasvojen edessä. Ja hänen
laulamansa laulu oli veitsilaulu.

"Mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin Opitsan laulu, ja päälliköt
piirissä istuivat kuin kuolleet, paitsi että veitsen salamoiminen
näytti heijastuvan tulena heidän silmistään. Ja Ligounkin oli aivan
liikkumaton. Hän kuitenkin tiesi kuolevansa, mutta pysyi pelottomana.
Ja veitsi risteili ilmassa yhä lähempänä hänen kasvojaan, mutta hänen
silmänsä eivät värähtäneetkään eikä hän väistynyt oikeaan eikä
vasempaan.

"Ja Opitsa työnsi veitsen, näin, kaksi kertaa Ligounin otsaan, ja
punainen verivirta syöksähti sen jäljestä. Ja silloin Ligoun antoi
minulle merkin, että nuoruuteni voimilla kannattaisin häntä, jotta hän
voisi kävellä. Ja hän nauroi äärettömän halveksuvasti suoraan vasten
Opitsan kasvoja. Ja hän työnsi Opitsan syrjään, kuten työnnetään
sivulle polun ylitse riippuva oksa, ja kulki eteenpäin.

"Ja minä tiesin ja ymmärsin sen, sillä häpeällistä olisi ollut tappaa
Opitsa kahdenkymmenen suuremman päällikön läsnäollessa. Minä muistin
Lain ja tiesin, että Ligoun aikoi tappaa Lain mukaan. Ja kuka olisikaan
ollut arvossa lähinnä häntä, ellei Niblack? Ja eteenpäin Niblackia
kohti hän kulki olkapäähäni nojautuen. Ja hänen toisessa käsivarressaan
riippui Opitsa, joka oli liian vähäpätöinen, jotta niin suuri mies
olisi tahrinut käsiään hänen vereensä. Ja vaikka Opitsan veitsi iski
yhä uudelleen, ei Ligoun sitä huomannut eikä koettanut peräytyä. Ja
siten kuljimme huoneen poikki sille paikalle, missä Niblack istui
vaippaansa kietoutuneena tuloamme peläten.

"Ja nyt leimahtivat vanhat vihat liekkiin ja muinaiset kiistat
muistuivat mieliin. Lamuk, kakeheimon päällikkö, oli kadottanut
veljensä stickeeniläisten vesillä, ja stickeeniläiset eivät olleet
maksaneet tarpeellista määrää peitteitä korvaukseksi siitä pahasta,
mitä heidän vesillään oli tapahtunut. Joten Lamuk työnsi veitsensä
suoraan stickeenpäällikön Klok-Kutzin sydämeen. Ja Katchahook muisti
vanhan riidan, joka Naass-joen kansalla oli ollut Dixonin
pohjoispuolella asuvien tongalaisten kanssa, ja hän tappoi
tonga-päällikön pistoolinlaukauksella, joka pamahti kovasti. Ja
verenjano tarttui jokaiseen piirissä istujaan, ja päällikkö tappoi
toisen päällikön tai sai itse surmansa. Aivan samoin ampuivat ja
iskivät he Ligounia, sillä kuka tahansa, joka tappaisi hänet,
saavuttaisi suuren ja unohtumattoman maineen tällä teollaan. Ja he
häärivät hänen ympärillään kuin sudet hirven kimpussa, mutta heitä oli
niin paljon, että he olivat toistensa tiellä, ja he tappoivat toisiaan
päästäkseen eteenpäin. Ja suuri hämminki vallitsi.

"Mutta Ligoun eteni rauhallisena, kiirehtimättä, kuin hänellä olisi
ollut vielä monta elinvuotta jäljellä. Hän tuntui olevan vakuutettu
siitä, että hän saisi tilaisuuden tappaa oman mielensä mukaisesti,
ennenkuin toiset surmaisivat hänet. Ja kuten sanoin, hän eteni vitkaan,
ja veitset iskivät häneen ja hän oli veren punaama. Ja vaikk'ei kukaan
koettanut lyödä minua, koska olin vain nuorukainen, sattuivat veitset
sentään minuunkin ja lämpimät kuulat polttivat lihaani. Ja edelleen
nojautui Ligoun minun nuorta varttani vasten, ja Opitsa iski häntä
veitsellään, ja me kolme kuljimme eteenpäin. Ja kun seisoimme Niblackin
edessä, peitti hän peloissaan päänsä vaippaansa. Skoot-heimon miehet
ovat aina olleet pelkureita.

"Ja Goolzug ja Kadishan, toinen kalan-, toinen lihansyöjä, tappelivat
keskenään heimonsa kunnian puolesta. Ja he rimpuilivat kuin hullut
ympäri huonetta ja töytäsivät vahingossa Opitsaa polveen, jolloin tämä
kaatui ja joutui miesten jalkoihin. Ja muuan veitsi, joka oli lingottu
läpi ilman, osui sitka-heimon päällikön, Skulpinin kurkkuun, ja hän
ojensi kätensä kaatuessaan ja veti minut mukaansa.

"Ja maasta näin Ligounin kumartuvan Niblackin yli ja vetävän peitteen
hänen päänsä päältä ja kääntävän hänen kasvonsa kohti valoa. Eikä
Ligoun pitänyt vähääkään kiirettä. Kun hänen oma verensä sokaisi hänet,
pyyhkäisi hän sen pois silmistään kämmenselällä, jotta saattaisi nähdä
ja päästä varmuuteen. Ja kun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että
kasvot olivat Niblackin, veti hän veitsellä tämän kurkun poikki, kuten
tavallisesti teurastetaan metsävuohi. Ja sitten Ligoun nousi
seisoalleen ja lauloi kuolinlaulunsa keinuen hiljaa edestakaisin. Ja
Skulpin, joka kaatuessaan oli vetänyt minut mukanaan, ampui laukauksen
pistoolistaan maassa maatessaan, ja Ligoun horjahti ja kaatui, kuten
vanha honka horjuu ja kaatuu tuulessa."

Palitlum vaikeni. Hänen synkästi palavat silmänsä olivat suunnatut
tuleen, ja hänen poskensa olivat tummat niihin tulvineesta verestä.

"Entä sinä, Palitlum?" kysyin minä. "Mitä sinä teit?"

"Minäkö? Minä muistin Lakia ja tapoin Opitsan, Veitsen, mikä oli
oikein. Ja minä vedin Ligounin oman veitsen Niblackin kurkusta ja
tapoin Skulpinin, joka oli kaatanut minut. Sillä minä olin nuorukainen
ja minulle oli kunniaksi, tapoin kenen tahansa. Ja kun Ligoun
sitäpaitsi oli kuollut, ei siellä nuoruuttani eikä voimiani enää
kaivattu, ja siksi iskin ympärilleni veitselläni ja valitsin aina
arvokkaimman, joka sillä kertaa oli elossa."

Palitlum haparoi jotakin paitansa alta ja veti näkyviin lasihelmillä
koristetun tupen ja tupesta veitsen. Se oli kotoista tekoa ja
kömpelösti valmistettu viilasta, sellainen veitsi, jommoisia tapaa
vanhoilla miehillä sadoissa Alaskan kylissä.

"Onko se Ligounin veitsi?" kysyin minä, ja Palitlum nyökkäsi.

"Ligounin veitsestä", sanoin, "annan sinulle kymmenen pulloa 'Kolmea
tähteä'".

Mutta Palitlum loi hitaasti katseensa minuun.

"Karvanaama, minä olen heikko kuin vesi ja helposti johdettava kuin
nainen. Olen turmellut itseni kaljalla, viinalla ja 'Kolmella
tähdellä', silmäni hämärtävät, kuuloni terävyys on kadonnut, ja voimani
on muuttunut lihavuudeksi. Minä olen pilannut maineeni ja arvoni, ja
nyt on nimeni Palitlum, Juoppo. Mutta Niblackin pidot tuottivat minulle
kunniaa, ja niiden muisto ja Ligounin muisto ovat minulle kalliit. Ei,
vaikka muuttaisit meren 'Kolmeksi tähdeksi' ja lupaisit sen minulle
tästä veitsestä, pitäisin kumminkin veitsen. Olen Palitlum, Juoppo,
mutta kerran olin Olo, Aina-nälkäinen, joka nuoruuteni voimilla tuin
Ligounia."

"Sinä olet suuri mies, Palitlum", sanoin minä, "ja minä kunnioitan
sinua".

Palitlum ojensi kätensä.

"Pullo 'Kolmea tähteä' polviesi välissä kuuluu minulle palkkiona tästä
kertomuksestani", lausui hän.

Ja silmäillessäni takanamme kohoavaa synkkää vuorenseinää näin taas
tuon kummallisen miehen jättiläiskokoisen varjokuvan alassuin
käännettyine pulloineen.



NEGORE, PELKURI


Hän oli seurannut kansansa jälkiä tietöntä taivalta yksitoista päivää,
ja hänen oma retkensä oli pakoa sekin, sillä takanaan hän tiesi tulevan
joukon venäläisiä, ponnistellen soisen alangon läpi ja suoraan yli
vuoriston, tuhotakseen hänen kansansa. Hän riensi kiiruusti.
Kaniininnahkainen makuusäkki, suustaladattava luodikko ja muutama naula
auringossa kuivattua lohta, siinä hänen matkavarusteensa. Hän olisi
ihmetellyt, miten kokonainen kansa -- naiset, lapset ja vanhukset --
voi niin nopeasti kulkea, jollei hän olisi tuntenut kauhua, joka heitä
ajoi.

Silloin, yhdeksännentoista vuosisadan puolivälissä, kun Negore kiiti
pakenevan heimonsa perässä ja saavutti sen vihdoin tänä kesäyönä
Peelatin ylävesillä, oli Alaska vielä Venäjän hallussa. Vaikka keskiyö
läheni, oli kirkas päivä hänen kulkiessaan uupuneitten leirin läpi.
Monet näkivät hänet, kaikki tunsivat hänet, mutta harvoja ja kylmiä
olivat tervehdykset, joita hän sai.

"Negore, pelkuri", kuuli hän Illihan, erään nuoren naisen nauravan, ja
Sunne, hänen sisarensa tytär, yhtyi tämän nauruun.

Synkkä viha kalvoi hänen sydäntään, mutta hän ei näyttänyt siitä
merkkiäkään pujotellessaan tietään leiritulien lomitse, kunnes saapui
eräälle nuotiolle, jonka ääressä istui vanha mies. Ukon edessä oli
nuori nainen polvillaan ja hieroi taitavin sormin hänen puutuneita
jalkalihaksiaan. Vanhus kohotti sokeat kasvonsa, kuunnellen
tarkkaavasti Negoren askeleita oksien risahdellessa hänen astuessaan.

"Kuka tulee?" hän tiedusteli heikolla, vapisevalla äänellä.

"Negore", sanoi nuori nainen, tuskin luoden katsettaan työstään.

Negoren kasvot olivat ilmeettömät. Useita minuutteja hän seisoi
odottaen. Vanhan miehen pää laskeutui jälleen rintaa vasten. Nuori
nainen hieroi ja paineli kuihtuneita lihaksia, ja hänen kumartunut
päänsä peittyi kuin pilveen runsaitten mustien hiuksien alle. Negore
katseli joustavaa vartaloa, joka kaartui kuin ilveksen ruumis,
taipuisana kuten nuoren pajun vesa ja samalla voimakkaana niinkuin vain
nuori on. Hän katseli naista sydämessään suuri kaiho, ikäänkuin
ruumiillinen nälkä. Vihdoin hän sanoi:

"Eikö ole tervehdystä Negorelle, joka on ollut kauan poissa ja on nyt
vasta palannut?"

Nainen katsahti häneen kylmin silmin. Vanha mies höpisi entiseen
tapaansa.

"Sinä olet minun naiseni, Oona", sanoi Negore käskevällä äänensävyllä,
joka ilmaisi uhkaa.

Nainen kavahti kissan tavoin asennostaan, ojensi itsensä äkkiä, hänen
silmänsä leimahtivat ja hänen sieraimensa laajenivat kuin kauriin
sieraimet.

"Olisin tullut vaimoksesi, Negore, mutta sinä olet pelkuri. Vanhan
Kinoosin tytär ei tule pelkurin vaimoksi."

Negore yritti puhua, mutta nainen vaiensi hänet käskevällä liikkeellä.

"Vanha Kinoos ja minä tulimme joukkoonne vieraasta maasta", sanoi
nainen ylpeästi. "Kansasi otti meidät tuliensa ääreen ja antoi meidän
lämmitellä, kysymättä mistä tai mihin me vaellamme. He luulivat vanhan
Kinoosin kadottaneen silmänsä ikänsä vuoksi, eikä vanha Kinoos
selittänyt sitä heille enkä minäkään, hänen tyttärensä. Vanha Kinoos on
urhoollinen mies, mutta vanha Kinoos ei ole koskaan ollut kerskailija.
Ja kun nyt kerron sinulle, kuinka hän tuli sokeaksi, niin tiedät
kysymättä, miksi vanhan Kinoosin tytär ei voi synnyttää lapsia
sellaiselle pelkurille kuin sinä, Negore, olet."

Negore yritti uudelleen puhua, mutta nainen vaiensi hänet jälleen.

"Tiedä, Negore, että jos kaikki matkasi tässä maassa laskettaisiin
yhteen, eivät ne riittäisi viemään sinua tuntemattomaan Sitkaan, suuren
suolameren rannalle. Siinä paikassa on paljon venäläisiä, ja heidän
kouransa on kova. Ja Sitkasta vanha Kinoos, joka silloin oli nuori
Kinoos, pakeni kanssani -- olin silloin lapsi hänen käsivarsillaan --
pitkin meren saaria. Äitini kuolema on tarina meitä kohdanneesta
vääryydestä, ja venäläisen kuolema keihään tunkeutuessa hänen rintansa
ja selkänsä lävitse kertoo Kinoosin kostosta. Mutta minne tahansa
pakenimmekaan ja kuinka kauas hyvänsä, aina tapasimme venäläisiä.
Kinoos oli pelkäämätön, mutta venäläisten näkeminen loukkasi hänen
silmiään. Niin pakenimme edelleen yli vetten, kunnes tulimme Suurelle
Sumumerelle, josta sinä, Negore, olet kuullut, mutta jota et
milloinkaan ole nähnyt. Elimme monen kansan parissa, ja minä kasvoin
sillävälin naiseksi. Mutta Kinoos ei vanhentuessaan ottanut itselleen
toista naista, enkä minä ottanut miestä.

"Viimein saavuimme Pastolikiin, joka on siinä paikassa, missä
Yukon-joki laskee Suureen Sumumereen. Siellä olimme kauan, meren
äärellä, kansan parissa, joka vihasi venäläisiä. Mutta väliin tulivat
nämä venäläiset suurilla laivoilla ja panivat Pastolikin asukkaat
näyttämään heille tietä läpi monisuisen Yukonin lukemattomien saarten.
Ja välistä miehet, jotka he veivät oppaikseen, eivät tulleet takaisin,
Silloin kansa suuttui ja alkoi miettiä suurta suunnitelmaa.

"Niinpä, kun sinne taas saapui laiva, vanha Kinoos astui esiin ja sanoi
voivansa näyttää tietä. Hän oli vanha mies silloin, ja hänen hiuksensa
olivat valkeat, mutta hän oli pelkäämätön. Ja hän oli viekas, sillä hän
ohjasi laivan paikalle, missä meri imeytyy maata kohti ja aallot
kuohuvat vuorta vasten, jota nimitettiin Romanovin vuoreksi. Meri
imaisi laivan sinne, missä aallot kuohuvat valkeina, ja se viskautui
karille, joka mursi sen laidat. Silloin tuli sinne koko Pastolikin
kansa -- sillä se oli suunnitelma -- sotakeihäineen, nuolineen ja
harvoine pyssyineen. Mutta venäläiset puhkaisivat vanhan Kinoosin
silmät, jottei hän enää koskaan voisi näyttää kenellekään tietä, ja
sitten he taistelivat Pastolikin kansaa vastaan aaltojen tyrskyssä.

"Venäläisten päällikkö oli nimeltänsä Ivan. Hän se peukaloillaan
survaisi puhki vanhan Kinoosin silmät. Hän raivautui taistellen
valkoisen kuohun läpi kahden jäljellejääneen miehensä kera ja läksi
pohjoiseen, pitkin Suuren Sumumeren rantaa. Kinoos oli viisas mies. Hän
ei nähnyt enää ja oli avuton kuin lapsi. Siksi hän siirtyi pois ylös
suurta mahtavaa Yukonia, aina Nulatoon saakka. Ja minä olin hänen
mukanaan.

"Tämä oli isäni urotyö, Kinoosin, vanhan miehen. Mutta kuinka
käyttäytyy Negore, nuori mies?"

Vieläkin hän ehkäisi Negoren puhumis-yrityksen.

"Omin silmin näin sen Nulatossa, suuren linnoituksen porttien
edessä, ja siitä on vasta muutamia päiviä kulunut. Näin venäläisen
Ivanin, saman, joka oli puhkaissut isäni silmät, sivaltavan sinua
koirapiiskalla, lyövän kuten koiraa. Sen minä näin ja tiesin sinut
pelkuriksi. Mutta en nähnyt sinua sinä yönä, kun koko kansa, pojatkin,
jotka eivät vielä kyenneet metsästäjiksi, hyökkäsivät venäläisiä
vastaan ja surmasivat heidät kaikki."

"Eivät Ivania", sanoi Negore tyynesti. "Hän on nyt kintereillämme,
muassaan suuri joukko venäläisiä, jotka ovat saapuneet rannikolta."

Oona ei koettanutkaan salata hämmästystään ja mielipahaansa sen
johdosta, ettei Ivan ollutkaan kuollut, mutta hän jatkoi:

"Sinä päivänä huomasin sinut pelkuriksi, ja yöllä, kun kaikki miehet,
vieläpä pojatkin taistelivat, en sinua nähnyt, ja tiesin sinut
kaksinverroin pelkuriksi."

"Oletko nyt sanonut kaikki sanottavasi?" kysyi Negore.

Tyttö nyökkäsi katsoen häneen kysyvästi, ikäänkuin ihmetellen, että
Negorella voisi olla jotakin sanottavaa.

"Tiedä sitten, ettei Negore ole pelkuri", hän sanoi, ja hänen puheensa
oli hiljaista ja rauhallista. "Tiedä, että jo poikasena kuljin yksinäni
alas paikalle, missä Yukon laskee Suureen Sumumereen. Kuljin
Pastolikiin ja siitäkin kauemmaksi pohjoiseen, pitkin rannikkoa. Tämän
tein poikasena, enkä ollut pelkuri. Enkä ollut pelkuri matkatessani
ylös Yukonia kauemmaksi kuin kukaan mies ennen, niin kauas, että
saavuin toisen kansan luo, valkokasvoisten, jotka asuivat isossa
linnoituksessa ja puhuivat toista kieltä kuin venäläiset. Sen lisäksi
tapoin suuren karhun Tananan maassa, missä ei kukaan kansastani ole
käynyt. Ja taistelin nuklukyetejä, kaltageja ja stickejä vastaan
kaukaisella seudulla ja aivan yksin. Nämä teot, joista ei kukaan tiedä,
puhuvat puolestani. Puhukoon kansani minusta mitä tietää. He eivät voi
sanoa Negorea pelkuriksi."

Hän lopetti ylpeästi ja odotti ylpeänä.

"Ne ovat asioita, jotka tapahtuivat ennen tähän maahan tuloani",
vastasi tyttö, "enkä tietänyt niistä. Tiedän vain mitä olen nähnyt, ja
tiedän nähneeni sinua lyötävän kuten koiraa tuona päivänä; ja yöllä,
kun suuri linnoitus punaisena loimusi ja miehet tappoivat toisiaan,
silloin en sinua nähnyt. Kansasikin nimittää sinua, Negore, nyt
pelkuriksi. Sinun nimesi on nyt Negore pelkuri."

"Se ei ole hyvä nimi", höpisi vanha Kinoos.

"Sinä et tiedä koko asiaa, Kinoos", sanoi Negore hiljaa. "Mutta minä
kerron sen sinulle. Tiedä siis, että olin karhuja metsästämässä
Kamo-tahin, äitini pojan kanssa. Ja Kamo-tah tappeli ison karhun kanssa.
Olimme olleet kolme päivää ilman lihaa, ja Kamo-tahin käsivarret eivät
olleet vahvat eivätkä hänen jalkansa nopeat. Ja iso karhu ruhjoi häntä
niin, että hänen luunsa katkeilivat kuin kuivat tikut. Niin tapasin
hänet hyvin heikkona ja vaikeroivana siltä paikalta. Eikä siellä ollut
lihaa, enkä minä voinut mitään tappaakaan, jotta sairas mies saisi
syödäkseen.

"Niin sanoin hänelle: 'Lähden Nulatoon ja haen sinulle ruokaa sekä
vahvoja miehiä kantamaan sinua leirille.' Ja Kamo-tah vastasi: 'Mene
vaan Nulatoon ja hae ruokaa, mutta jätä sanomatta, mikä minua on
kohdannut. Ja kun olen taas saanut syödäkseni, parantunut ja
voimistunut, tahdon tappaa sen karhun. Sitten voin kunnialla palata
Nulatoon, eivätkä miehet voi nauraa ja sanoa minua kehnoksi
karhuntappajaksi.'

"Ja niin otin varteen veljeni sanat, ja saavuttuani Nulatoon, sen
venäläisen Ivanin lyödessä minua koirapiiskallaan, tiesin, etten voisi
tapella. Kukaan ei tietänyt Kamo-tahin sairaudesta, hädästä ja nälästä
mitään. Jos olisin tapellut Ivanin kanssa ja kuollut, olisi veljeni
kuollut myöskin. Ja niin sinä, Oona, näit minua lyötävän kuin koiraa.

"Sitten kuulin tietäjäin ja päälliköiden juttelevan, että venäläiset
olivat tuoneet muassaan kummallisia tauteja ja tappoivat meidän
miehiämme sekä varastivat naisiamme ja että maa pitäisi puhdistaa
heistä. Kuten sanoin, kuulin juteltavan ja tiesin, että se oli hyvä
puhe ja että venäläiset tulisivat yöllä surmattaviksi. Mutta metsässä
makasi veljeni Kamo-tah sairaana ja ravinnotta, en voinut siis viipyä
ja taistella miesten mukana sekä poikien mukana, jotka eivät vielä
olleet metsästäjiä.

"Ja niin otin mukaani lihaa ja kalaa sekä Ivanin piiskan merkit.
Tapasin Kamo-tahin, en enää vaikeroivana, vaan kuolleena. Sitten
palasin Nulatoon, ja kas, siinä ei ollut Nulatoa enää -- vain tuhkaa
oli sillä paikalla ja paljon miesten ruumiita. Ja minä näin venäläisten
tulevan aluksilla ylös Yukonia, paljon venäläisiä mereltä. Samalla näin
Ivanin ryömivän piilopaikastaan ja puhuvan heidän kanssaan. Ja
seuraavana päivänä näin Ivanin johtavan heitä ylös heimon jälkiä. Vielä
nytkin he tulevat perässämme. Ja tässä olen minä, Negore, enkä ole
pelkuri."

"Kertomuksesi on satua", sanoi Oona, mutta hänen äänensä oli lempeämpi
kuin ennen. "Kamo-tah on kuollut eikä voi todistaa puolestasi, ja minä
tiedän ainoastaan mitä tiedän -- minun täytyy omin silmin nähdä, ettet
ole pelkuri."

Negore teki kärsimättömän liikkeen.

"Keinoja on monia", jatkoi tyttö. "Oletko valmis tekemään niinkuin
vanha Kinoos teki?"

Negore nyökäytti päätään ja odotti.

"Niinkuin olet sanonut, he ajavat meitä takaa vielä nytkin, venäläiset.
Mene ja opasta heitä, Negore, siten kuin vanha Kinoos heitä opasti,
niin että he tulevat, olematta varuillaan, paikalle, missä me odotamme
heitä ylhäällä kalliotiellä. Tiedäthän paikan, missä kallioseinässä on
sola. Siinä tuhoamme heidät, Ivaninkin. Kun he tulevat rinnettä ylös
kuten kärpäset, eikä huippu ole lähempänä kuin syvänteen pohjakaan,
iskevät meidän miehemme yläpuolelta ja molemmilta sivuilta keihäineen,
nuolineen ja pyssyineen heidän kimppuunsa. Ja naiset sekä lapset
vierittävät ylhäältä kallionlohkareita heidän päälleen. Siitä tulee
suuri päivä. Ja Ivan, se Ivan, joka puhkaisi isäni silmät ja ruoski
sinua koirapiiskallaan, saa surmansa. Hänet tapetaan kuin hullu koira,
muserretaan kuoliaaksi raskailla kivillä. Ja kun taistelu alkaa, tulee
sinun, Negore, ryömiä salaa tiehesi, ettet saa surmaasi."

"Olkoon menneeksi", vastasi mies. "Negore näyttää heille tietä. Entä
sitten?"

"Ja sitten minä tulen vaimoksesi, Negoren vaimoksi, urhoollisen miehen
vaimoksi. Ja sinä metsästät lihaa minulle ja vanhalle Kinoosille, ja
minä laitan sinulle ruokaa ja ompelen sinulle lämpimiä viittoja ja teen
sinulle mokkasiineja oman kansani tapaan, joka on parempi sinun kansasi
tapaa. Ja niinkuin sanoin, minusta tulee sinun vaimosi, Negore, ja olen
aina sinun omasi. Ja minä teen elämäsi iloiseksi, niin että kaikki
päivät ovat laulua ja naurua ja sinä olet tunteva Oonan, naisesi,
toisenlaiseksi kaikkia muita naisia, sillä hän on kulkenut kaukana ja
elänyt vierailla seuduilla ja on viisas miesten tavoissa ja niissä
tavoissa, joilla miehet saadaan iloisiksi. Ja vielä vanhoilla
päivilläsikin on naisesi tuottava sinulle iloa, ja muistosi hänestä,
voimaisi päiviltä, on oleva suloinen, sillä sinä olet tunteva aina,
että hän oli sinulle lepo ja rauha ja että sinulla on ollut parempi
vaimo kuin kenelläkään toisella miehellä."

"Aivan niin", sanoi Negore, ja halu saada omistaa Oona kohosi hänen
sydämeensä, ja hänen käsivartensa ojentuivat tyttöä kohti, aivan kuin
nälkäisen miehen käsivarret tavoittavat ravintoa.

"Kun ensin olet näyttänyt niille tietä, Negore", sanoi tyttö
torjuvasti. Mutta hänen silmissään oli hellyyttä ja lämpöä, ja Negore
tunsi tytön katsovan häneen niin kuin nainen ei ollut koskaan ennen
häneen katsonut.

"Hyvä on", sanoi hän kääntyen päättävästi kantapäillään. "Lähden nyt
keskustelemaan päälliköiden kanssa, jotta he tietävät minun menneen
näyttämään venäläisille tietä."

"Oi Negore -- mieheni, mieheni!" sanoi tyttö itsekseen, katsellessaan
hänen peräänsä, mutta hän sanoi sen niin hiljaa, ettei vanha Kinoos
kuullut, vaikka hänen korvansa olivat tarkat.

       *       *       *       *       *

Kolme päivää myöhemmin Negore, joka oli tahallaan huonosti piilottanut
veneensä, vedettiin esille kuten rotta kolostaan ja vietiin Ivanin
eteen. "Ivan Julman" nimellä hän oli tunnettu takanaan marssivien
miestensä keskuudessa. Negorella oli aseenaan kehno luukärkinen keihäs,
hänen jäniksennahkainen vaippansa oli tiukasti käärittynä hänen
ympärilleen, ja vaikka päivä oli lämmin, hän värisi kuin vilutautinen.
Hän ravisti päätään merkiksi, ettei ymmärtänyt, mitä Ivan hänelle
puhui, ja ilmaisi olevansa hyvin väsynyt ja sairas, joka toivoi vain
voivansa istahtaa lepäämään. Hän osoitti vatsaansa, joka muka oli
kipeä, ja värisi melkein lakkaamatta.

Mutta Ivanin matkassa oli eräs Pastolikin mies, joka puhui Negoren
kieltä. He tekivät hänelle monta turhaa kysymystä, kunnes Pastolikin
mies, jota sanottiin Kardukiksi, selitti:

"Tämä on Ivanin käsky, että sinut ruoskitaan hengiltä, jollet tahdo
puhua. Ja tiedä, vieras veli, sen sanon sinulle, että Ivanin sanat ovat
laki ja että olen sinun ystäväsi enkä Ivanin ystävä. Sillä en omasta
tahdostani ole lähtenyt maastani merenrannalta, ja halajan suuresti
elää. Senvuoksi tottelen isäntäni käskyjä -- niinkuin sinäkin tottelet,
vieras veli, jos olet viisas ja haluat elää."

"Ei, vieras veli", vastasi Negore. "En tiedä minne kansani on kadonnut,
sillä olen sairas ja he pakenivat niin nopeasti, etteivät jalkani
jaksaneet seurata, vaan jäin jälkeen heistä."

Negore odotti Kardukin tulkitessa hänen puhettaan Ivanille. Hän näki
venäläisen kasvojen synkistyvän ja huomasi kummallekin puolelleen
asettuvan miehiä, jotka lätkähyttelivät ruoskiaan. Sitten hän aikoi
osoittaa suurta pelkoa, ja sanoi äänekkäästi, että hän oli sairas mies
ja että hän ei tietänyt mitään, mutta että hän kyllä kertoo mitä
tietää. Ja niin uskottavasti hän kertoi, että Ivan antoi miehilleen
käskyn marssia eteenpäin, ja Negoren molemmin puolin marssi miehiä
ruoskineen, ettei hän voisi karata. Ja hänen tekeytyessään heikoksi
sairaudestaan, kompastellessaan ja astuessaan heitä hitaammin he
sivalsivat häntä ruoskallaan, kunnes hän parkaisi tuskasta ja sai uutta
voimaa. Mutta kun Karduk kertoi, että häntä kohdellaan hyvin, kun he
ensin saavat kiinni hänen heimonsa, niin hän kysyi: "Saanko sitten
levähtää?" Ja lakkaamatta hän hoki sitä samaa: "Saanko sitten
levähtää?"

Näytellessään sairauttaan hän katseli ympärilleen elottomin silmin ja
huomasi Ivanin miesten olevan voimakkaita tappelemaan ja näki ilokseen,
ettei Ivan tuntenut häntä samaksi mieheksi, jota hän aikaisemmin oli
linnoituksen portilla lyönyt. Outoja olentoja hänen tylsät silmänsä
näkivät. Siinä marssi slaavilaisia metsästäjiä, vaaleaihoisia ja
väkevälihaksisia, siinä kulki lyhyitä, tanakoita suomalaisia,
lättänenäisiä ja pyöreäkasvoisia, Siperian sekarotuisia, joiden nenät
muistuttivat kotkan nokkaa, ja laihoja vinosilmäisiä miehiä, joitten
suonissa virtasi sekä mongolilaista ja tataarilaista että slaavilaista
verta. Villejä seikkailijoita he olivat, rosvoja ja hävittäjiä
kaukaisista maista Beringin-meren takaa, jotka lakaisivat
tuntematonta maailmaa tulella ja miekalla ja kahmivat ahnaasti maan
turkis- ja nahkarikkauksia. Negore katseli heitä tyytyväisenä ja
mielikuvituksessaan hän näki heidät murskattuina ja hengettöminä rotkon
kivillä. Ja alinomaa hän näki edessään Oonan kauniit kasvot ja
joustavan vartalon sekä kuuli hänen hellän äänensä korvissaan ja tunsi
hänen lämpimäin silmäinsä hehkun. Mutta hetkeksikään hän ei unhottanut
värisemistään eikä lakannut kompastelemasta, missä jalkoja kohtasi
este, eikä huutamasta ääneensä ruoskansivalluksesta. Lisäksi hän jonkun
verran pelkäsi Kardukia, sillä hän ei pitänyt tätä luotettavana
miehenä. Sillä hänellä oli petolliset silmät ja liukas kieli -- liian
liukas kieli rehelliseen puheeseen, tuumi Negore.

Koko sen päivän he marssivat. Ja seuraavana, kun Karduk kysyi häneltä
Ivanin käskystä, hän vastasi tälle epäröiden, että ehkä he huomenna
tapaisivat hänen heimonsa. Mutta Ivan, jolle vanha Kinoos oli näyttänyt
tietä, mikä oli vienyt kuohuvan veden läpi veriseen taisteluun, ei
uskonut mitä hyvänsä. Kun he sitten saapuivat vuorensolaan, hän
pysäytti neljäkymmentä miestään ja kysyi Kardukin kautta, oliko tie
selvä.

Negore katsoi sitä lyhyesti ja huolettomasti. Siinä oli suunnaton
luisu, joka muodosti aukon suoraan vuorenseinään ja oli kauttaaltaan
pensaitten ja maassa matelevain kasvien peitossa, missä parikymmentä
alkuasukasheimoa voi hyvin piiloutua.

Hän pudisti päätään.

"Ei, siellä ei ole mitään", hän sanoi. "Tie on selvä."

Taas Ivan puhui Kardukille ja tämä sanoi: "Tiedä, vieras veli, että jos
puheesi ei ole suora ja jos kansasi sulkee tien ja hyökkää Ivanin sekä
hänen miestensä kimppuun, niin pääset heti hengestäsi."

"Puheeni on suoraa", vastasi Negore. "Tie on selvä."

Kuitenkin Ivan epäili. Hän käski kahden slaavilaisen metsästäjän mennä
ylös edellä yksinään. Kaksi muuta miestä hän asetti Negorea
vartioimaan. He suuntasivat pyssynsä hänen rintaansa kohti ja
odottivat. Ja Negore tiesi, että yksikin lentävä kivi tai yksikin
sinkoava keihäs tuottaisi hänelle varman kuoleman. Nuo kaksi
slaavilaista ponnistelivat ylöspäin yhä pieneten, ja kun he vihdoin
pääsivät huipulle ja heiluttivat hattujaan merkiksi, että kaikki oli
hyvin, kuvastuivat he kuin kaksi mustaa pilkkua taivasta vasten.

Pyssynsuut laskeutuivat Negoren rinnalta, ja Ivan antoi miehilleen
käskyn lähteä. Ivan oli ääneti, ajatuksiinsa vaipuneena. Tunnin
marssittuaan aatoksissaan hän käski Kardukin kysyä Negorelta:

"Kuinka tiesit tien olevan selvän, vaikka ainoastaan hiukan vilkaisit
sinnepäin?"

Negore ajatteli pieniä lintuja, joiden hän oli nähnyt istuvan kivillä
ja pensaiden oksilla, ja hymyili; sehän on perin yksinkertaista, mutta
hän ravisti päätään eikä vastannut. Sillä hän ajatteli myöskin toista
solaa, jonne he pian ehtisivät ja jonne hän oli nähnyt pikkulintujen
lentävän. Ja hän oli iloinen, että Karduk tuli Suurelta Sumumereltä,
missä ei ollut puita eikä pensaita, ja missä miehet saivat viisautensa
merestä eivätkä maasta ja metsästä.

Kolme tuntia myöhemmin, kun aurinko oli korkeimmillaan, he saapuivat
toiselle solalle ylhäällä vuoristossa, ja Karduk sanoi:

"Katso molemmilla silmilläsi, vieras veli, ja tähystä tarkkaan, onko
tie selvä, sillä Ivan ei viitsi nyt tällä kertaa hukata aikaa ja
lähettää miehiä tiedustelemaan."

Negore tähysti, nähden kaksi miestä sivullaan pyssyt ojennettuina hänen
rintaansa vastaan. Hän näki kaikkien pikkulintujen lähteneen ja kerran
hän näki pyssynpiipun välähtävän päivänpaisteessa. Ja hän ajatteli
Oonaa ja hänen sanojaan: "Ja kun taistelu alkaa, tulee sinun, Negore,
ryömiä salaa tiehesi, ettet saa surmaasi."

Hän tunsi kahden pyssyn painavan rintaansa. Tämä ei ollutkaan sellaista
kuin tyttö oli kuvaillut. Ei ollut tilaisuutta ryömiä salaa pois. Hän
kuolee ensimmäisenä, kun taistelu alkaa. Mutta hän sanoi -- ja hänen
äänensä oli luja, vaikkakin hän yhä teeskenteli silmänsä elottomiksi ja
värisi sairaudestaan:

"Tie on selvä."

Ja he läksivät ylös, Ivan ja hänen neljäkymmentä miestään kaukaisilta
mailta Beringin-meren takaa. Ja heidän mukanaan Karduk, Pastolikin
mies, ja Negore, kaksi pyssyä alinomaa häneen suunnattuna. Kiipeäminen
kävi pitkäksi, eivätkä he päässeet nopeasti etenemään, mutta Negoresta
he lähestyivät nopeasti puoliväliä, missä huippu oli yhtä etäällä kuin
syvännekin.

Pyssy pamahti kallioiden välissä oikealla, Negore kuuli samassa koko
heimonsa hurjan sotahuudon ja näki, että kivikot ja pensaat olivat
täynnä hänen heimolaisiaan. Sitten hän tunsi ruumiissaan tulikuuman
vihlaisun ja kaatuessaan hän tunsi ankaraa tuskaa hengen pyrkiessä
eroon maallisesta majastaan.

Mutta hän tarrautui elämään kiinni saiturin tavoin eikä tahtonut
siitä erota. Hän hengitti vielä, mikäli keuhkojensa riekaleet sen
tuskallisella ponnistuksella sallivat. Sekavasti hän näki ja kuuli;
sokeus- ja kuurouskohtausten lomassa hän tajusi vielä leimauksia ja
melua, kun Ivanin hurtat kellistyivät kuolleina ja hänen omat veljensä
hääräsivät verilöylyssä sekä ilma täyttyi heidän huudostaan ja aseitten
kalskeesta. Ja heidän yläpuolellaan naiset ja lapset irroittelivat
suuria kivilohkareita, jotka kierivät kuin elävät olennot ja jyrisivät
alas. Aurinko tanssi hänen yllään taivaalla, ja jättiläismäiset
vuorenseinämät heiluivat, mutta vielä hän kuuli ja näki kuin sumun
lävitse. Ja kun mahtava Ivan kaatui hänen jalkainsa poikitse
hengettömänä, kivilohkareen murskaamana, hän muisti vanhan Kinoosin
sokeat silmät ja oli iloinen. Kun sitten melu vähitellen taukosi ja
kallionlohkareita ei enää jyrissyt ohi, hän näki heimolaistensa
ryömivän, läheten lähenemistään, keihästäen haavoittuneita. Ja
lähellään hän kuuli voimakkaan slaavilaisen taistelevan, vastahakoisena
kuolemaan ja puoliksi kohollaan, mutta retkahtavan maahan
kolmenkymmenen keihään lävistämänä.

Sitten hän näki edessään Oonan kasvot ja tunsi ympärillään Oonan
käsivarret. Ja sinä hetkenä aurinko seisahtui ja kallioseinät olivat
hetken liikkumatta paikoillaan.

"Sinä olet urhea mies, Negore", kuuli hän tytön sanovan, "sinä olet
minun mieheni, Negore".

Ja tuokiossa hän eli koko sen iloisen elämän, mistä tyttö oli hänelle
kertonut, sen laulut ja naurut, ja kun aurinko katosi hänen silmistään,
niin hänkin tunsi vanhenevansa ja tunsi, että lemmityn muisto vieläkin
oli hänelle suloinen. Ja kun hänen muistinsakin hämärtyi ja kuoleman
pimeys laskeutui hänen tajuntaansa, hän tunsi tytön sylissä
saavuttaneensa sen täydellisen rauhan ja levon, minkä tämä oli hänelle
luvannut. Ja mustan yön levittäytyessä hänen ympärilleen ja päänsä
nojautuessa tytön povea vasten hän tunsi hiljaisen rauhan levittäytyvän
ylitsensä ja oli muistelevinaan monien hämyhetkien tyyntä rauhaa ja
salaperäistä hiljaisuutta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kultamaan seikkailijoita - Kertomuksia Pohjan periltä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.